| By Author | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Title | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Language |
|
Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ] Look for this book on Amazon Tweet |
Title: Peloponneesolais-sota
Author: Thucydides
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Peloponneesolais-sota" ***
PELOPONNEESOLAIS-SOTA
Kirj.
Thukydides
Suomentanut Emil Hårdh
Suomentajan kustannuksella.
Helsinki 1912,
Kirjapaino-Osakeyhtiö Sana.
Sydämmellisimmät kiitokset Rehtori S.A. Vesterlundille
ja Maisteri J.M. Saleniukselle heidän avustansa työssäni!
Esipuhe.
Thukydides syntyi Ateenassa v. 472 e.Kr. Hänen isänsä oli Ateenaan
muuttanut Trakialainen, nimeltään Oloros; äiti tunnetun Kimoonin
sisar, Hegesipyle. Perheellä oli sangen rikkaat kultakaivokset
Trakiassa. Peloponneesolais-sodan aikana johti Thukydides Tasoksen
vesillä purjehtivan Ateenalaisen laivaston toista osaa, kun Brasidas
ahdisti Amfipolista, jossa eripuraisuus vallitsi kaupunkilaisten
kesken. Osa heistä pyysi Thukydidesta apuun. Mutta kun hän
laivastoineen saapui Amfipoliin vesille, oli tämä kaupunki jo
antautunut Lakedaimonilaisille. Tämän johdosta, muka kavaluudesta,
karkottivat hänet Ateenalaiset maanpakoon. Hän tähti silloin
Trakiaan, jossa hän maanpakolaisena eli 20 vuotta. Siellä hän tarkoin
seurasi sodan tapahtumia ja ryhtyi kirjottamaan mainiota teostaan.
Sodan päätyttyä, muutti hän takaisin Ateenaan, jossa hän jatkoi
historiansa kirjottamista. Mutta hän ei ehtinyt sitä saada valmiiksi,
vaan keskeytyi hänen kertomuksensa sodan 21 vuoden tapahtumien
esitykseen. Hän otaksutaan saaneen surmansa murhaajan kädestä, ehkä
noin 396 e.Kr.
Thukydides oli siis paraammassa iässään syntymäkaupunkinsa
loistoaikana, jolloin Perikles ilman kansan hänelle antamaa
valtakirjaa "ensimmäisenä kansalaisena" johti valtion asioita,
jolloin Sokratees ja Platon, Aiskhylos ja Sofoklees, Feidias,
Apelleen ja joukko muita neroja panivat nykyisen sivistyksemme
perustuskiviä.
Mutta juuri tällä loistoajalla alkoi se kateuden aiheuttama
Peloponneesolais-sota, joka tuhosi tämän sivistyksen emäkaupungin,
jos kohtakin se jonkun aikaa myöhemmin veti muutamia vaivaloisia
itsenäisyyden henkäyksiä, kunnes Makedonian Filippos teki siitä
tykkänään lopun.
Tämän tuhoisan sodan vaiheet on Thukydides kertonut, ja kertonut ne
semmoisella tarkkuudella ja nerolla, että hän tämän kertomuksensa
kautta on perustanut historiallisen "tieteen", sillä kohonnut
nykyajan suurimpien historioitsijoin rinnalle, ja epäilemättä on
muinaisajan "suurin" historioitsija.
Ennen häntä oli kylläkin Hellaassa löytynyt "kertojia", eikä
Herodotoskaan tarumaisessa kirjoitustavassaan ollut näitä paljoa
korkeammalla kannalla. Herodotoksen käsityksen mukaan oli historia
ainoastaan kaikkien maailman tapahtumien kertominen: kritiikistä
hän ei ensinkään tiedä mitään. Tätä vastoin on Thukydides sangen
tarkka hänelle annettujen tietojen suhteen. Thukydides sanoo itse:
"Mitä taas varsinaisiin sotatapauksiin tulee, en ole tahtonut
mielivaltaisesti esittää vain sitä, mitä sattumalta olen kuullut,
vaan sitä, missä itse olen ollut läsnä, tahi mitä muiden kertomuksien
perinpohjaisen tutkimuksen jälkeen olen voinut pitää varmana.
Paljon vaivaa on kuitenkin ollut päästä totuuden perille, koska ne,
jotka tilaisuuksissa ovat olleet läsnä, useinkin kertovat asiaa
eri tavalla, miten kukin eri puoluekannaltaan asiaa katselee, tahi
miten on kyennyt tapausten menon muistissaan säilyttämään. Lukijasta
tuntunee tämä kaikista tarumaisista koristeluista vapaa kertomus
ikävystyttävältä; mutta jos kaikki ne, jotka haluavat saada varman
käsityksen sekä menneistä tapahtumista että tulevistakin, mikäli
ihmisolojen kiertokulun mukaisesti tulevat kehittymään enemmän tahi
vähemmän menneiden tapahtumien kaltaisiksi, arvostelevat teokseni
hyödylliseksi, on se saavuttanut riittävän tunnustuksen. Sillä
tarkotukseni onkin, että tämä kirja olisi lukijoille mieluummin
ainainen omaisuus, kuin hetkellinen huvitus" (1,22).
Helsingissä maaliskuussa v. 1912.
EMIL HÅRDH.
ENSIMMÄINEN KIRJA.
Ateenalainen Thukydides on kirjoittanut Peloponneesolaisten ja
Ateenalaisten välisen sodan historian. Hän ryhtyi keräilemään
aineksia heti sodan alussa, sillä hän aavisti sen tulevan
siihenastisia sotia tärkeämmäksi ja merkillisemmäksi, nähdessään,
mitenkä nämä molemmat kansakunnat tähän aikaan kaikin puolin vankasti
kiireestä kantapäähän olivat sotatarpeilla varustetut, ja lisäksi
vielä, miten kaikki muutkin Helleenit joko heti taikka jonkun ajan
mietittyänsä yhtyivät toiseen tai toiseen taistelevaan puolueeseen.
Ja tämä sota onkin epäilemättä valtavin liike, mikä on kohdannut niin
hyvin Helleenejä kuin joitakuita läheisiä barbareja, jopa miltei
koko ihmiskuntaa. Sillä joskin tämän sodan edellä käypiä ja vieläkin
vanhempia tapahtumia etäisten aikain takia on mahdoton tarkalleen
tutkia, niin luulen kumminkin, luodessani katseeni mahdollisimman
pitkälle taaksepäin, luotettavista tosiasioista päättäen, niiden
olleen vähäpätöisiä niin sotavarustuksissansa kuin muissakin
suhteissa.
Hellaassa, kuten maata nykyisin kutsutaan, ei ollut muinoin
vakinaisia asukkaita, vaan asuinpaikkoja muutettiin alituisesti. Oli
näet tavallista, että tuumittelematta luovutettiin maa väkevämmälle.
Siihen aikaan ei ollut mitään kansainvälistä kauppaliikettä, sillä
matkustaminen sekä maitse että meritse oli vaaranalaista. Asukkaat
koettivat maastaan saada ainoastaan elintarpeensa, eikä niinmuodoin
säästövaroja koottu; ja kun ei kukaan, vihollista peläten, huolinut
pysyväisemmin viljellä maataan, kun vielä suojaavia linnoituksia
puuttui, niin eipä asuinpaikkojen muutto tuntunutkaan vaikealta.
Luulihan sitäpaitsi jokainen missä tahansa voivansa hankkia
itsellensä päivän elatuksen. Näin muodoin ei muinoin löytynyt
suuruutensa eikä varallisuutensa kautta mahtavia kaupunkeja eikä
liioin muita linnoitettuja paikkoja. Nämä asuinpaikkainmuutokset
tapahtuivat eniten viljavimmissa maakunnissa, nykyisessä Tessaliassa,
Boiootiassa ja suurimmassa osassa Peloponneesosta, ei kumminkaan
Arkadiassa. Kun asuinmaansa hedelmällisyyden kautta jotkut suvut
olivat hankkineet suurenpuoleisia varoja, syntyi tästä mullistuksia
aikaan saavia rettelöitä, muun muassa juuri ulkonaisten hyökkääjien
puolelta. Täten on Attika, johon sen huonon maaperän takia tällaiset
rettelöt eivät ammoisista ajoista asti ole koskeneet, säilyttänyt
vanhan väestönsä. Että asukkaiden vaihtuminen on estänyt muita
maakuntia edistymästä samassa määrin, kuin Attika, todistaa sekin
seikka, että muusta Hellaasta sodan tahi levottomuuksien sattuessa
maanpakoon karkoitetut mahtimiehet kääntyivät Ateenalaisten puoleen
ja saivat heiltä varman asuinpaikan. Kun pakolaisille näet suotiin
kansalaisoikeus, kasvoi jo aikaisin kaupungin väkiluku, niin että
myöhemmin, Attikan maakunnan tultua liian ahtaaksi, Jooniaankin
lähetettiin siirtolaisia.
Muinaishelleenien heikkoutta osottaa minusta sekin seikka, ettei
Hellas ennen Troian sotaa ryhtynyt mihinkään yhteiseen yritykseen.
En luule edes, että vielä siihen aikaan koko maata kutsuttiinkaan
Hellaaksi ja että tätä nimitystä ylipäätään tunnettiinkaan ennen
Deukalionin pojan, Helleenin, aikoja, vaan että joka heimolla
oli oma nimensä, joista varsinkin Pelasgos-nimeä käytettiin
yleisessä merkityksessä. Vasta kun Helleen ja hänen poikansa
olivat tulleet mahtaviksi Ftiootiksessa ja kun heitä kutsuttiin
avuksi muihin kaupunkeihin, tuli Helleen-nimi muutamien heimojen
yhteisnimitykseksi, saamatta kuitenkaan pitkiin aikoihin yleistä
merkitystä. Tästä on meillä Homeeros pätevänä todistajana. Sillä
vaikka hän eli paljoa myöhemmin Troian sotaa, ei hän sen vaiheita
kuvatessaan tällä nimellä kertaakaan kutsu koko sotajoukkoa, vaan
ainoasti Akilleyksen johdolla taistelevia Ftiootteja, jotka siis
hänen mielestänsä olivat ensimmäiset Helleenit. Yleisnimityksenä
esiintyvät hänen runoissansa Danait, Argiivit ja Akaialaiset. Eikä
hän liioin puhu barbareista, joka mielestäni johtuu siitä, ettei
näiden vastakohtana vielä Helleenejä kutsuttu millään yhteisellä
erikoisnimellä. Kuten jo edellä olemme maininneet, eivät nämä
kansanheimot, joilla, vaikkakin asuivat eri kaupungeissa, oli
yhteinen kieli ja myöhemmin yhteinen nimi, ennen Troian sotaa
ole ryhtyneet mihinkään yhteiseen yritykseen heikkoutensa ja
kulkuneuvojen puutteellisuuden takia. Mutta tähänkin sotaretkeen he
ryhtyivät vasta sitten, kun olivat tottuneet meriliikkeeseen.
Tarun mukaan oli Minoos ensimmäinen, joka oli hankkinut itselleen
laivaston. Tämän avulla hän piti hallussaan melkein kaikkia nykyisiä
Helleeniläisiä vesiä ja Kykladien saaria. Useimmat näistä saarista
saivat hänen toimestansa ensimmäiset asukkaansa, kun hän niistä oli
karkottanut Kaarialaiset ja asettanut poikansa niiden hallitsijoiksi.
Mikäli tiedetään, hävitti hän niinikään voimiensa takaa merirosvot
näiltä vesiltä, voidaksensa sitä varmenmin niitä verottaa.
Meriliikkeen vilkastuttua harjottivat näet Helleenit, samoin kuin
rannikolla asuvat barbaritkin, merirosvoutta vaikutusvaltaisimpien
miestensä johdolla, jotka tällaisiin yrityksiin yhtyivät sekä
oman voiton himosta että hankkiaksensa elatusta tarvitseville. He
hyökkäsivät linnoittamattomiin ja kylien tapaan rakennettuihin
kaupunkeihin, ryöstivät niitä ja hankkivat pääasiallisesti tästä
elatuksensa, pitämättä rosvoutta minään häpeällisenä toimena, vaan
mieluummin jonkunlaisena kunniana. Tämä katsantokanta on vielä
nytkin vallalla muutamissa mannermaan kansoissa, niinkuin myöskin
muinaisilla runoilijoilla, jotka kaikkialla runoissansa antavat
asukasten kysyä tulijoilta, ovatko he merirosvoja, josta näemme,
etteivät ne, joilta näin kysytään, yhtä vähän kuin kyselijätkään,
pitäneet tätä tointa häpeällisenä. Itse mannermaallakin käytiin
rosvoretkillä toistensa luona. Vielä nytkin kohtaamme monin paikoin
Hellasta tämän katsantotavan, kuten Otsolilaisilla Lokreilla,
Aitoolialaisilla, Akarnaanialaisilla ja sen seudun muillakin
mannermaalaisilla. Aseiden alituinen kantaminen on näet näillä
jäännös muinaisesta rosvoelämästä.
Ennenmuinoin kantoivat kaikki Hellaan asukkaat aseita, koska
asunnot eivät olleet linnoitetut, eivätkä he vaaratta voineet
käydä toistensa luona: aseet kuuluivat jokapäiväiseen pukuun,
samaten kuin barbareilla. Että tämä tapa oli yleinen kaikkialla,
näkyy niistä Helleeneistä, jotka vielä nytkin sitä noudattavat.
Ateenalaiset olivat ensimmäiset, jotka jättivät aseet ja noudattivat
säyseämpiä tapoja. Eikä ole kauan siitä, kuin iäkkäät vanhukset vielä
pelkästä turhamaisuudesta pukeutuivat liinaisiin alusvaatteisiin
ja poimivat hiukset päälaelle sirkkaneuloilla. Tämä koristelutapa
onkin vanhemmassa ikäpolvessa Joonialaisten kesken juuri heidän
ja Ateenalaisten välisen sukulaisuuden tähden päässyt käytäntöön.
Lakedaimonilaiset olivat ensimmäiset, jotka käyttivät nykyajan
lyhyitä takkeja, kuten ylipäätään tämän kansan varakkaammat henkilöt
muissakin elämäntavoissa lähentelevät rahvasta. He olivat myöskin
ensimmäiset, jotka yleisissä voimisteluharjoituksissa riisuivat
vaatteensa ja hieroivat ruumiinsa öljyllä. Sillä ennenmuinoin
sitoivat itse Olympiankin kilpailijat verhon vyötäisilleen, josta
tavasta vasta äskettäin on luovuttu. Vielä nytkin käyttävät
barbarit, varsinkin Aasialaiset, vyötäisverhoa, kilpaillessansa
nyrkkitaistelussa tai painiskelussa. Muinaishelleeneillä oli monta
muutakin tapaa, jotka olivat heille ja barbareille yhteisiä.
Kaikki uudemmat kaupungit niiltä ajoilta, jolloin laivaliike
oli jo turvallisempi ja varallisuus yleisempi, ovat rakennetut
rannikolle ja muureilla varustetuille niemiköille sekä laivaliikkeen
helpottamiseksi että varovaisuudesta naapurikaupunkeja vastaan.
Vanhemmat kaupungit sitävastoin rakennettiin etäämmälle merenrannasta
vielä kauan jatkuvan merirosvouden takia, osaksi mannermaalle,
osaksi saarille. Sillä rosvot ryöstivät sekä toisiltaan että muilta,
jotka asuivat lähellä merta, joskaan eivät aivan rannikolla. Ja ne
kaupungit sijaitsevat vielä nytkin etäällä rannasta.
Varsinkin saarilla asuvat Kaarialaiset ja Foiniikialaiset olivat
merirosvoja; sillä useimmat saaret olivat näiden hallussa. Sitä
todistaa seuraava tosiasia: kun Ateenalaiset viime sodassa
puhdistivat Deelos-saaren ja poistivat tälle saarelle haudattujen
arkut, niin kävi selville, että enemmän kuin puolet niihin
haudatuista oli Kaarialaisia, jotka tunnettiin heidän ruumiin mukaan
hautaan pannuista sotapuvuistaan ja heidän vielä nytkin käyttämästään
hautaustavasta.
Mutta kun Minoos oli saanut laivaston kuntoon, muuttui Helleenien
keskinen meriliike vilkkaammaksi. Sillä hän karkotti rosvot saarilta
ja toi niihin melkein kaikkiin toisia asukkaita. Samaten olivat
rannikkolaiset, tultuansa varakkaammiksi, lujemmin varustaneet
asuinpaikkojansa, ja muutamat rikkaammat olivat ympäröineet ne
muureillakin. Koska nyt kukin tavoitteli omaa voittoansa, antautui
halvempi kansa rikkaitten palvelijoiksi, ja mahtavat tekivät
rikkauksiensa avulla pienemmät kaupungit valtansa alaisiksi. Tällä
kannalla olivat maan asiat, kun Helleenit myöhemmin ryhtyivät sotaan
Troiaa vastaan.
Agamemnoon näyttää minusta ennemmin kaikkia aikalaisiansa voittavalla
sotavoimallansa, kuin Tyndareokselle vannotun valansa kautta,
pakottaneen Heleenan kosijat yhtymään tähän sotaretkeen. Sillä ne
Peloponneesolaiset, jotka tarkemmin ovat tutkineet muinaistaruja,
kertovat, että Pelops oli ensin niiden rikkauksien avulla, jotka
hänellä oli, kun hän Aasiasta saapui Peloponneesokseen köyhien
ihmisten luo, anastanut vallan ja, vaikkakin muukalainen, antanut
nimensä tälle maalle, ja että hänen jälkeläisensä vielä olivat
suurentaneet tätä valtaa. He kertovat niinikään, että Eyrysteys
lähtiessänsä sotaretkelle Attikaan, jossa Herakleidit hänet
surmasivat, oli uskonut Mykeenen hallituksen Atreukselle, joka
oli hänen enonsa. Atreus sattui näet kertomuksen mukaan olemaan
siellä paossa Krysipoksen murhan tähden, peläten isänsä vihaa. Kun
ei Eyrysteys palannut kotiin, ryhtyi Atreus Mykeeneläisten omalla
suostumuksella, koska hän heistä näytti mahtavalta mieheltä, ja
koska hän oli kansan suosima, hallitsemaan Mykeeneläisiä ja kaikkia
Eyrysteyksen valtaan kuuluneita maita, ja täten olivat Pelopsin
jälkeläiset syrjäyttäneet Perseidit. Saatuansa kaiken vallan
haltuunsa, näkyy Agamemnoon, joka laivastonsakin kautta oli muita
mahtavampi, siis enemmän pelolla kuin osanottajien vapaasta tahdosta
koonneen sotajoukon puheenaolevaa sotaretkeä varten. Hän näkyy
myöskin ottaneen osaa sotaan suuremmalla laivastolla kuin muut ja
vieläpä luovuttaneen laivoja Arkadilaisillekin, kuten Homeeroksesta
näemme, jos vain voi luottaa häneen. Agamemnoonista sanoo Homeeros,
hänen ottaessaan valtikan vastaan:
"Useita saaria hallitsi hän ja Argoksen kokonaan."
Mannermaalaisena hän ei olisi voinut pitää vallassaan muita kuin
läheisiä saaria, joita ei ollut monta, ellei hänellä olisi ollut
jotensakin väkevä laivasto. Tästä sotaretkestä voi myöskin päätellä,
millaiset Hellaan olot ennen sitä olivat.
Jos kohtakin Mykeene oli pieni, ja vaikkakin useimmat silloiset
kaupungit nyt näyttävät vähäpätöisiltä, niin ei sillä suinkaan ole
todistettu, ettei tämä retki olisi ollut sen vertainen, miksi sitä
runoilijat kuvailevat, ja mitä siitä muinaistaru kertoo. Sillä jos
esim. Lakedaimonilaisten kaupunki häviäisi, eikä siitä jäisi muuta
kuin temppelit ja rakennusten perustukset, niin nousisi luullakseni
pitkän ajan kuluttua silloisessa kansassa suuri epäilys siitä, tokko
koko Lakedaimonilaisten mahti on ollutkaan sen maineen vertainen.
Ja kuitenkin hallitsevat he kahta viidettä osaa Peloponneesosta ja
johtavat koko niemimaata samoin kuin useita muitakin liittolaisia sen
ulkopuolella. Itse asiassa heidän kaupunkinsa näyttää vähäpätöiseltä,
koska se ei muodosta mitään yhteenrakennettua kaupunkia eikä ole
koristettu komeilla temppeleillä eikä mahtavilla rakennuksilla, vaan
on rakennettu kylän tapaan, kuten muinoin Hellaassa rakennettiin.
Jos sitävastoin Ateenaa kohtaisi sama kohtalo, näyttäisi se,
ulkonäöstä päättäen, kahta vertaa voimakkaammalta, kuin onkaan.
On siis katsottava enemmän kaupunkien valtaa kuin ulkonäköä, ja
niillä perusteilla on Troian sotaretki pidettävä entisiä suurempana,
mutta nykyistä sotaa vähäpätöisempänä, jos tässä kohden Homeeroksen
runoihin voi luottaa. Mutta vaikka Homeeros runoilijana tietenkin
liiottelee, niin Troian retki kuitenkin näyttää jokseenkin
vähäpätöiseltä. Sillä 1,200 aluksesta hänen kertomuksensa mukaan oli
Boiootialaisten laivoissa 120 miestä kussakin, mutta Filokteeteen
laivoissa 50, jotka luvut hän luultavasti on maininnut, toisen
suurimpana, toisen pienimpänä määränä. Muitten laivojen suuruudesta
hän laivaluettelossaan ei mainitse mitään. Hän sanoo nimenomaan,
että kaikki soutajat Filokteeteen laivoissa olivat sotamiehiä ja
että kaikki soutajat olivat jousimiehiä. Muuta joutokansaa kuin
kuninkaat ja korkeimmat johtajat ei juuri aluksissa ollut, varsinkin
kun piti viedä mukana yli meren sotavarustuksia, ja kun alukset
olivat kannettomia, rakennetut vanhaan tapaan kuten ryöstölaivat. Jos
ottaa keskiluvun suurimmista ja pienimmistä laivoista, niin ei tämä
sotajoukko ollut suuri, ollakseen koko Hellaan lähettämä.
Syynä tähän oli enemmän puute varoista kuin asukkaista. Sillä
elintarpeitten puutteen takia toivat he mukanaan pienemmän
sotajoukon, nimittäin ainoastaan niin suuren, kuin he sodassa
toivoivat voivansa elättää maan tuotteilla. Saavuttuansa perille,
voittivat he tappelun, joka selviää siitä, että he rakensivat
muurin leirin suojaksi. Tässä ensi taistelussa he eivät
kumminkaan näy käyttäneen koko sotavoimaansa, vaan antaneen osan
sotajoukostansa harjottaa maanviljelystä Kersoneesoksessa ja
rosvoilla elinkeinokseen. Kun Helleenit näin jakautuivat, kävi
Troialaisille mahdolliseksi puollustautua kymmenen vuotta, kun heidän
kulloinkin oli taisteltava vain yksityisiä joukkioita vastaan. Jos
Helleeneillä, sotatanterelle saapuessansa, olisi ollut kylliksi
ruokavaroja, ja jos he yhtämittaa, harjottamatta maanviljelystä ja
rosvoutta, olisivat käyneet sotaa koko sotavoimallansa, niin he
helposti olisivat ylivoimallansa valloittaneet Troian; ja koskapa
he hajanaisinakin pitivät puoliaan aina kulloinkin läsnäolevilla
joukoillansa, niin olisivathan he säännöllisellä piirityksellä
vähemmässä ajassa ja vähemmällä vaivalla saaneet kaupungin valtaansa.
Mutta varojen puutteesta olivat kaikki sotaretket ennen Troian
sotaa vähäpätöiset, eikä itse tämäkään retki, joka kylläkin on sitä
edellisiä kuuluisampi, kumminkaan, valmistuksista päättäen, vastaa
sitä mainetta, joka siitä runoilijain korupuheiden kautta on syntynyt.
Koska vielä Troian sodan jälestäkin Hellaassa kesti asukasten
vaellusta ja asuinpaikkojen muuttoa, niin maa ei rauhattomuuksien
tähden voinut edistyä. Ja kun Helleenit vasta pitkän ajan kuluttua
palasivat Troiasta, johtui siitä kaupungeissa kaikenlaisia
mullistuksia ja monenmoisia levottomuuksia. Toisten täytyi silloin
poistua ja rakentaa itselleen kaupunki uuteen paikkaan. Niinpä
Boiootialaiset, sitten kun Tessalialaiset olivat karkottaneet
heidät Arneesta 60 vuonna Troian valloittamisen jälkeen, asettuivat
asumaan nykyiseen Boiootiaan, jota ennen kutsuttiin Kadmolaismaaksi.
Osa heistä oli jo ennen asettunut tänne asumaan ja täältä
lähtenyt sotaretkelle Troiaa vastaan. 80:tenä vuonna Troian sodan
jälkeen valloittivat Doorilaiset Herakleen jälkeläisten johdolla
Peloponneesoksen. Vaivoin pääsi Hellas vihdoin pitkän ajan kuluttua
rauhaan, jolloin loppuivat asukasten muuttelemiset, ja nyt se alkoi
lähettää siirtolaisia, Ateenalaiset valtasivat Joonian ja useimmat
saaret, Peloponneesolaiset taas suurimman osan Italiaa ja Sikeliaa
sekä eri seutuja Hellaasta. Kaikki nämä maat tulivat vasta Troian
sodan jälestä asutuiksi.
Sittenkuin Helleenit olivat tulleet mahtavammiksi ja enemmän kuin
ennen hankkineet itselleen rikkauksia, nousi tulojen lisääntyessä
itsevaltiaita myöskin niissä kaupungeissa, missä aikaisemmin oli
ollut määrättyjä etuoikeuksia nauttiva perinnöllinen kuninkuus. Nyt
rakensivat Helleenit laivojakin ja ryhtyivät enemmän meriä kulkemaan.
Korintolaisten sanotaan olleen ensimmäiset Helleenit, jotka
rakensivat miltei nykytapaisia laivoja, ja Korintos lienee Hellaan
ensimmäinen kaupunki, missä on rakennettu kolmisoutuja. Korintolainen
laivanrakentaja Ameinokles näyttää valmistaneen Samolaisille neljä
laivaa. Ameinokles saapui Samolaisten luo noin kolmisen sataa vuotta
ennen tämän sodan loppua. Aikaisin meritaistelu, josta me jotakin
tiedämme, on Korintolaisten ja Kerkyyralaisten välinen taistelu,
mistä tapauksesta ylempänä mainittuun aikaan saakka on kulunut noin
260 vuotta. Kun Korintoksen kaupunki näet sijaitsee maakannaksella,
niin oli siellä jo alusta alkaen ollut suuremmoinen kauppaliike.
Ja kun Helleenit yleensä silloin ylläpitivät keskinäistä liikettä
enemmän maitse kuin meritse, niin yhtä hyvin ne, jotka asuivat
Peloponneesoksessa, kuin sen ulkopuolella asuvat, kulkivat Korinton
kannaksen yli, matkustaessansa toistensa luo. Tämän kautta tulivat
Korintolaiset tavattoman rikkaiksi, jota myös muinaiset runoilijat
ovat tahtoneet osottaa antamalla Korintokselle nimityksen "varakas".
Mutta kun Helleenit tästälähtien yhä enemmän rupesivat harjottamaan
meriliikettä, puhdistivat Korintolaiset laivojensa avulla meren
merirosvoista, ja anastivat kaupungilleen sekä maa- että merikaupan,
jonka johdosta tämä kaupunki varallisuuden kasvaessa paisui mitä
mahtavimmaksi. Ensimmäisen Persialaisten kuninkaan Kyyroksen ja
hänen poikansa Kambyyseen hallitessa oli Joonialaisilla vahva
laivasto, niin että he sodissa, jota he kävivät Kyyröstä vastaan,
jonkun aikaa ylläpitivät herruutta sikäläisillä vesillä. Samaten
saattoi Polykrates, joka Kambyyseen aikana hallitsi Samos-saarta,
suuren laivastonsa avulla useita saaria haltuunsa, niiden joukossa
Reneian saaren, jonka hän pyhitti Deelolaiselle Apolloonille. Myös
Fokaialaiset, kun perustivat Massalian, saivat Karkedonilaisilta
voiton meritappelussa.
Edellä mainitut valtiot olivat mahtavimmat merivallat tällä
ajalla. Mutta vaikkakin kaikki nämä valtiot olivat syntyneet ja
vaurastuneet monta sukupolvea myöhemmin Troian sotaa, niin näkyy
heillä kumminkin olleen vallan vähän kolmisoutulaivoja, vaan
enimmiten kuten ennenkin 50 miehen soudettavia pitkiä laivoja. Vasta
vähää ennen Meedialais-sotaa ja Dareioksen kuolemaa, joka hallitsi
Persialaisia Kambyyseen jälestä, oli Sikelian itsevaltiailla,
kuten myöskin Kerkyyralaisilla, suuri paljous kolmisoutulaivoja.
Nämä olivatkin viimeiset mainittavammat laivastot Hellaassa
ennen Kserkseen sotaretkeä. Sillä Aiginalaisten, Ateenalaisten
ja muutamien muittenkin laivastot olivat vähäpätöisiä ja
parhaasta päästä 50 miehen soudettavia laivoja. Eivätkä nekään
laivat, jotka Ateenalaiset, taistelussansa Aiginalaisia vastaan
ja raakalaiskansojen hyökkäyksen varalta, olivat rakentaneet
Temistokleen neuvosta, ja joilla he myöhemmin kävivät merisotaa,
olleet täyskannella varustettuja.
Tällainen oli Helleenien merivoima ennenmuinoin ja vielä kotvan
aikaa myöhemminkin. Ne, jotka meriliikettä harrastivat, tulivat aika
mahtaviksi sekä hankkimalla rikkauksia että laajentamalla valtaansa.
Sillä ne, joilla ei ollut tarpeeksi maata, kävivät laivastoillansa
saarien kimppuun ja panivat ne valtansa alle. Mannermaalla
sitävastoin ei käyty mitään sotaa, jonka kautta valta-aluetta olisi
lisätty. Joskus vain lähimmät naapurikaupungit ahdistivat toisiansa,
mutta kauempana kotimaastaan Helleenit eivät käyneet sotaa. Ei ollut
vallanalaisia, jotka sellaisessa tarkoituksessa olisivat yhdistyneet
suurempiin valtoihin, eivätkä myöskään eri vallat tasavertaisten
oikeuksien perusteilla liittyneet toisiinsa, yhteisesti ryhtyäkseen
sotaisiin yrityksiin, vaan he taistelivat keskenänsä, kukin
naapuriaan vastaan. Ainoastaan Kalkidilaisten ja Eretrialaisten
välinen sota oli entisinä aikoina senlaatuinen, että muutkin
Helleenit ottivat osaa siihen, jommankumman taistelijan liittolaisina.
Muutoin oli millä mikin seikka esteenä, ettei se voinut päästä
oikeaan kukoistukseensa. Niinpä Joonialaisia, kun heidän valtansa
alkoi paisua jotenkin suureksi, hätyyttivät Meedialaiset kuninkaat ja
etenkin Kyyros, joka oli perinpohjin voittanut Kroisoksen ja laskenut
valtansa alle kaikki maat Halys-joesta mereen saakka, sekä kukistivat
Helleenien mannermaalla sijaitsevat kaupungit. Myöhemmin valtasi
Dareios Foiniikialaisten laivaston avulla myöskin saaret.
Missä Hellaan kaupungissa vaan löytyi itsevaltiaita, niin he
katsoivat ainoastaan omaa etuaan taloudellisen tilansa parantamiseksi
ja koettivat saavuttaa mahdollisimman turvallisen aseman omissa
valtioissansa, ryhtymättä mihinkään suurempaan yritykseen,
lukuun ottamatta pienempiä riitaisuuksia, joita syntyi naapurien
kesken. Ainoastaan Sikelialaiset itsevaltiaat pääsivät suurempaan
mahtavuuteen. Näin oli Hellas kauan aikaa kaikin puolin takapajulla,
niin ettei se yhdistetyin voimin ryhtynyt mihinkään merkillisempään
yritykseen, eivätkä sen yksityiset valtiotkaan uskaltaneet antautua
mitään erikoisempaa toimittamaan.
Vihdoin lopettivat Lakedaimonilaiset omavaltaisten ruhtinasten
hallituksen Ateenassa ja suurimmaksi osaksi niissä Hellaan
kaupungeissa, joita tähän saakka itsevaltiaat olivat hallinneet,
paitsi Sikeliassa. Sillä vaikka Lakedaimon siitä ajasta asti,
jolloin nykyiset Doorilaiset asukkaat asettuivat sinne asumaan,
enemmän kuin mikään muu kaupunki on ollut pitkällisten sisällisten
rauhattomuuksien rasittamana, on sillä vanhimmista ajoista saakka
ollut järjestetty hallitusmuoto, eikä se koskaan ole ollut
itsevaltiasten hallittavana. Vähän yli 400 vuotta, tämän sodan
loppuun asti laskien, on Lakedaimonilaisilla ollut sama valtiomuoto,
jonka vallitessa he ovat saavuttaneet mahtavan arvoaseman ja
siten myöskin ovat voineet vaikuttaa muitten valtojen asioihin.
Muutamia vuosia sen jälkeen, kuin itsevaltius oli hävitetty Hellaan
valtioista, taisteltiin tappelu Meedialaisten ja Ateenalaisten
välillä Maratonin kentällä. Kymmenentenä vuonna tämän jälkeen
tulivat Meedialaiset toistamiseen tavattoman suurella joukolla
taivuttamaan Hellaan perinpohjin valtansa alle. Tämän vaaran uhatessa
johtivat Lakedaimonilaiset liittoutuneita Helleenejä, jota vastoin
Ateenalaiset päättivät Meedialaisten lähestyessä jättää kaupunkinsa
tyhjäksi ja astuivat tavaroineen laivoihinsa, turvautuen merionneen.
Heti sen jälkeen kuin raakalaisjoukot yhdistetyin voimin oli
työnnetty takaisin, liittyivät sekä kuninkaasta luopuneet Helleenit
että kummankin kaupungin puolella taistelleet liittolaiset mitkä
Ateenaan, mitkä Lakedaimonilaisiin. Sillä kieltämättä olivat nämä
molemmat vallat kaikkia muita mahtavammat, toinen maalla, toinen
merellä. Heidän ystävyytensä ei kuitenkaan kauan kestänyt, vaan pian
syntyi Lakedaimonilaisten ja Ateenalaisten välillä eripuraisuutta,
ja ennen pitkää he liittolaistensa avustamina ryhtyivät taisteluun
toinen toistansa vastaan. Myöskin muut Helleenit, mikäli missäkin
riitaantuivat keskenään, liittyivät jommankumman puolelle. Näin
elivät he Meedialaisesta sodasta nykyiseen sisälliseen sotaan saakka,
milloin pitäen rauhaa, milloin sotien keskenänsä tai luopuneita
liittolaisiansa vastaan, jonka kautta he sotatoimissa kehittyivät
sangen korkealle sekä saavuttivat yhä enemmän kokemusta, kun
vaaroissa eläen tottuivat niihin.
Lakedaimonilaiset eivät verottaneet johdettavinaan olevia
liittolaisiansa, vaan pitivät silmämääränään saattaa näiden
keskuudessa voimaan harvavaltaisen hallitusmuodon, joka oli heidän
omille pyrinnöilleen edullinen. Ateenalaiset sitävastoin aikaa
voittaen anastivat kaupunkien laivastot haltuunsa, paitse Kiolaisten
ja Lesbolaisten laivoja, sekä kantoivat kaikilta rahaveroa. Sentähden
heidän sotakuntonsa tämän sodan alkaessa oli paljon suurempi, kuin se
oli ennen ollut heidän aseliittonsa parainakaan aikoina.
Tällaiset ovat tutkimukseni tulokset muinaisoloista, joiden
arvosteleminen on sangen vaivaloinen, jos ei halua umpimähkään
luottaa kaikellaisiin tarjollaoleviin todistuksiin. Sillä ihmiset
uskovat sokeasti, tarkemmin punnitsematta, mitä vain toiset
kertovat heidän omankin maansa entisistä tapahtumista. Niinpä esim.
Ateenalaiset ovat siinä luulossa, että Aristogeitoon ja Harmodios
tappoivat Hipparkoksen, koska tämä oli tyranni, eivätkä tiedä,
että Hippias, ollen vanhin Peisistratoksen pojista, hallitsi, että
Hipparkos ja Tessalos olivat hänen veljensä, ja että Aristogeitoon,
ja Harmodios juuri määrättynä päivänä ja ratkaisevalla hetkellä,
epäillen jonkun liittolaisista ilmaisseen Hippiaalle heidän aikeensa,
sentähden jättivät hänet rauhaan. Mutta koska he kumminkin tahtoivat
tehdä jotakin uhkarohkeata, ennenkuin heidät otettaisiin kiinni,
murhasivat he Hipparkoksen, jonka he tapasivat lähellä Leookorion
nimistä temppeliä järjestämässä Panateenalaista juhlakulkuetta.
Myöskin muista seikoista on useilla Helleeneillä väärä käsitys,
vaikka tapahtumat ovat nykyaikaisia, jotka eivät ole ajan pituuden
vuoksi unhottuneet, kuten esim. siitä, että muka Lakedaimonilaisten
kuninkailla äänestäessä on kaksi ääntä, ja että siellä muka on
ollut Pitanatilainen asejoukkue, jota kumminkaan ei koskaan ole
ollut olemassa. Täten useimmat ihmiset eivät viitsi uhrata vaivaa
päästäksensä totuuden perille, vaan omaksuvat mieluummin totena sen,
mitä he muilta saavat kuulla.
Esitettyjen perusteiden nojalla voi eksymättä pitää todenmukaisena
minun tässä tarkastettavina olleita tapahtumia, ken ei halua uskoa,
mitä runoilijat liiotellen asioista kertovat, ja mitä muistitietojen
keräilijät kirjottavat, enemmän miellyttääksensä kuulijoitaan, kuin
esittääkseen totuuden. Useimmat näistä seikoista ovat ajan pituuden
tähden muuttuneet tarumaisiksi ja sentähden on melkein mahdoton
näyttää muistitietojen keräilijäin kertomuksia vääriksi. Minä luulen,
että lukija tulee näkemään, että olen esittänyt asiat, niin vanhat
kuin ne ovatkin, mitä pätevimpien todistuksien nojalla. Jos kohta
ihmiset ylipäätään pitävätkin sitä sotaa, johon he itse ottavat osaa,
sen kestäessä kaikista suurimpana, mutta sodan loputtua enemmän
ihailevat muinaisia taisteluita, niin on kumminkin käypä ilmi, että
tämä sota, jos pidetään mittakaavana itse tosiasioita, on ollut
entisiä paljoa suurempi.
Mitä kukin on sanoin lausunut, joko sotaa tuumittaessa tai sen
kestäessä, on minun ollut vaikea sanasta sanaan muistaa, olipa sitten
niin, että itse olen sen kuullut, tai että muut ovat sen minulle
kertoneet. Minä olen esittänyt puheet, kuten kunkin kulloinkin
kysymyksessä olevassa tilaisuudessa minun mielestäni olisi pitänyt
puhua, kumminkin pitäen kiinni lausuttujen sanojen pääsisällöstä.
Mitä taas varsinaisiin sotatapauksiin tulee, niin en ole tahtonut
mielivaltaisesti esittää vain sitä, mitä sattumalta olen kuullut,
vaan sitä, missä itse olen ollut läsnä, tai mitä muiden kertomuksesta
perinpohjaisen tutkimuksen jälkeen olen voinut varmana pitää. Paljon
vaivaa on kuitenkin ollut päästä totuuden perille, koska ne, jotka
eri tilaisuuksissa ovat olleet läsnä, useinkin kertovat asiaa eri
tavalla, miten kukin eri puoluekannalta asiaa katselee, tai miten
on kyennyt tapausten menon muistissaan säilyttämään. Lukijasta
tuntunee tämä kaikista tarumaisista koristeluista vapaa kertomus
ikävystyttävältä; mutta jos kaikki ne, jotka haluavat saada varman
käsityksen sekä menneistä tapahtumista että tulevistakin, mikäli ne
ihmisolojen kiertokulun mukaisesti tulevat kehittymään enemmän tai
vähemmän menneiden tapahtumien kaltaisiksi, arvostelevat teokseni
hyödylliseksi, on se saavuttanut riittävän tunnustuksen. Sillä
tarkoitukseni onkin, että tämä kirja olisi lukijoille mieluummin
ainainen omaisuus, kuin vaan hetkellinen huvitus.
Entisistä sodista oli Meedialainen sota kyllä suurin, vaan senkin
ratkaisi kaksi maa- ja kaksi meritappelua. Tämä sota sitävastoin
on jo kestänyt hyvin kauan ja on tuottanut Hellaalle sellaista
kurjuutta, jommoista tämä maa ei ennen koskaan näin vähän ajan
kuluessa ole kokenut. Sillä niin monta kaupunkia ei ennen koskaan ole
valloitettu ja hävitetty kuin tässä sodassa osaksi vieraat kansat,
osaksi itse taistelevat puolueet kokonaan tuhosivat, jotapaitsi moni
kaupunki, jouduttuansa vihollisen käsiin, sai uudet asukkaat. Eikä
koskaan ennen ole niin paljon ihmisiä ajettu maanpakolaisuuteen, ja
vuodatettu niin paljon ihmisverta, kuin tässä sodassa ja sisällisissä
mellakoissa. Tapaukset, joista ennen vain kuulopuheina kerrottiin,
mutta harvemmin kokemuksen nojalla saatiin tietoja, osottautuivat
täysin uskottaviksi, kuten maanjäristykset, jotka kohtasivat melkein
koko maata ja olivat tavattoman ankaria, auringonpimenemiset, joita
silloin sattui useammin kuin ennen, paikoittain suuri kuivuus,
josta nälänhätä oli seurauksena, sekä päällepäätteeksi kauhea
ruttotauti, joka surmasi paljon ihmisiä. Kaikkea tätä saivat
Helleenit kokea tämän sodan kestäessä. Sodan alkoivat Ateenalaiset
ja Peloponneesolaiset, rikkoen sen kolmikymmenvuotisen rauhan, jonka
he olivat solmineet keskenänsä Euboian valloittamisen jälkeen. Ja
että kävisi selville, minkätähden Helleenit joutuivat keskenänsä näin
hirvittävään sotaan, tahdon minä heti aluksi esittää syyt ja riidan
vaiheet, joiden tähden he purkivat tehdyn sopimuksen. Todellisena
syynä pidän minä, vaikkakaan sitä ei ole mainittu, Ateenalaisten
vallan kasvamista, joka pelotti Lakedaimonilaisia ja sai heidät tähän
sotaan ryhtymään. Molemmin puolin julkilausutut syyt, joiden tähden
he purkivat rauhan sopimukset ja ryhtyivät sotaan, olivat seuraavat.
Epidamnos kaupunki sijaitsee oikealla puolella Joonianmereen
purjehdittaessa. Tämän läheisyydessä asuvat Taulantilaiset, eräs
raakalaiskansakunta Illyrialaista sukuperää. Tämän kaupungin
perustivat Kerkyyralaiset Heratokleen pojan Falloksen johdolla,
joka oli kotoisin Korintoksesta ja Herakleen jälkeläisiä. Hänen
olivat Kerkyyralaiset vanhan tavan mukaan kutsuneet emäkaupungista
johtamaan siirtolaisia. Tähän siirtolaisretkeen oli myöskin joukko
Korintolaisia ja muita Doorilaiseen kansallisuuteen kuuluvia
henkilöitä ottanut osaa. Epidamnolaisten kaupunki tuli aikaa myöten
suureksi ja väkirikkaaksi. Kerrotaan, että Epidamnolaiset monta
vuotta kestäneiden sisällisten levottomuuksien jälkeen joutuivat
tappiolle eräässä sodassa lähellä asuvaa raakalaiskansaa vastaan ja
menettivät suuren osan vallastansa. Vähää ennen Peloponneesolaista
sotaa karkotti kansa kaupungista ylimykset, jotka sitten lähtivät
viholliskansan luo ja yhdessä heidän kanssaan ahdistivat ryöstöillään
Epidamnolaisia sekä maitse että meritse. Kun kaupunkiin jääneet
Epidamnolaiset näin olivat joutuneet pulaan, toimittivat he
lähettiläitä Kerkyyraan, koska tämä oli heidän emäkaupunkinsa,
rukoilemaan, etteivät Kerkyyralaiset välinpitämättöminä sallisi
heidän sortua perikatoon, vaan sovittaisivat heidät karkotettujen
kanssa ja tekisivät lopun barbarilaissodasta. Tätä rukoilivat
lähettiläät, asettuen avunanojien tavoin Heeran temppeliin. Mutta
Kerkyyralaiset eivät välittäneet heidän avunpyynnöstään, vaan
antoivat heidän palata tyhjin toimin kotiin.
Kun Epidamnolaiset nyt näkivät, ettei heillä Kerkyyrasta ollut mitään
apua odotettavissa, eivät he tietäneet, miten voisivat pulasta
selviytyä. He lähettivät miehiä Delfoihin kysymään Apolloonilta,
tulisiko heidän jättää kaupunkinsa Korintolaisille, nämä kun olivat
tämän perustajat, ja siten saada apua näiltä. Apolloon antoi heille
sen vastauksen, että heidän tuli jättää kaupunkinsa Korintolaisille
ja antautua heidän johdettaviksensa. Epidamnolaiset toimittivatkin
lähettiläitä Korintokseen ja luovuttivat oraakelin neuvosta
siirtolaiskaupungin Korintolaisten suojelukseen, jonka ohessa
he huomauttivat, että heidän kaupunkinsa perustaja oli kotoisin
Korintoksesta, ja ilmottivat heille oraakelin vastauksen, pyytäen,
etteivät nämä pysyisi välinpitämättöminä heidän perikadostansa,
vaan ryhtyisivät puollustamaan heitä. Korintolaiset lupasivatkin
heille oikeudenmukaisesti apua, katsoen siirtokunnan kuuluvan
yhtä hyvin heille kuin Kerkyyralaisille, mutta myöskin osaksi
kantaen vihaa Kerkyyralaisia vastaan, koska nämä, vaikka olivat
heidän siirtolaisiansa, eivät välittäneet heistä. Sillä he eivät
yhteisissä kokouksissa osottaneet Korintolaisille sitä kunnioitusta,
mitä näillä oli oikeus vaatia, eivätkä valinneet uhrimenojen
johtajiksi Korintolaista, kuten muut siirtolaiset tavallisesti
tekivät, vaan kohtelivat heitä välinpitämättömästi ja ynseästi.
Varallisuudeltansa olivat he tähän aikaan Hellaan rikkaimpien
kaupunkien vertaisia, sotavarustuksiensa puolesta näitä mahtavammat
ja laivastoonsa nähden olivat he yhteen aikaan muista suuresti
edellä, koska Kerkyyra jo Faiaakien ajoista asti, jotka ennen heitä
asuivat siellä, oli suuressa maineessa. Juuri tämä seikka vaikutti,
että he yhä ahkerammin koettivat suurentaa laivastoansa. Se ei
ollutkaan vähäpätöinen, heillä kun sodan puhjetessa oli vesillä 120
kolmisoutuista laivaa.
Koska siis Korintolaisilla oli niin paljon syytöksiä Kerkyyralaisia
vastaan, lähettivät he mielellänsä Epidamnolaisille avuksi joukon
Amprakialaisia ja Leukadialaisia miehiä sekä myöskin omaa sotaväkeä,
ilmottaen, että ken vain haluaisi, saisi yhtyä retkikuntaan ja jäädä
asumaan Epidamnokseen. Nämä matkustivat maitse Apollooniaan, joka
on Korintolainen siirtokunta, koska pelkäsivät, että Kerkyyralaiset
estäisivät heitä meritse matkustamasta. Mutta kun Kerkyyralaiset
saivat tietää, että uudet siirtolaiset olivat suojelusväen
seuraamina matkalla Epidamnokseen ja että kaupunki oli jättäytynyt
Korintolaisten suojaan, vihastuivat he suuresti, ja vaativat,
lähettäen heti 20 laivaa, että Epidamnolaiset ottaisivat pakolaiset
kaupunkiinsa sekä palauttaisivat luotaan Korintoksesta lähetetyt
siirtolaiset ja suojelusväen. Epidamnoksesta karkotetut ylimykset
olivat näet tulleet Kerkyyraan, ja vedoten yhteisiin hautoihin ja
yhteiseen syntyperään, pyytäneet näitä viemään heidät takaisin
isänmaahan. Kun eivät Epidamnolaiset ensinkään välittäneet näistä
Kerkyyralaisten vaatimuksista, lähtivät nämä viimeksimainitut yhdessä
illyrialaisten kanssa heitä vastaan 40 laivalla, ottaen karkotetut
Epidamnolaiset mukaansa laivoihin, viedäkseen heidät Epidamnokseen.
Tultuansa kaupungin edustalle, ilmottivat he julkisesti, että kaikki
muukalaiset ja ne Epidamnolaiset, jotka halusivat, saivat rauhassa
poistua kaupungista, mutta että kaupunkiin jääneitä kohdeltaisiin
vihollisina. Kun ei kukaan silloin lähtenyt kaupungista, ryhtyivät
Kerkyyralaiset säännöllisesti piirittämään kaupunkia, joka sijaitsi
eräällä maakannaksella.
Niinpiankuin Korintolaiset saivat sanoman Epidamnoksen piirityksestä,
varustautuivat he lähtemään sotaretkelle, samalla kuin antoivat
tiedon uuden siirtokunnan lähettämisestä Epidamnokseen, jonne
saisi lähteä mukaan täysillä kansalaisoikeuksilla kutka vaan
halusivat. Mutta ne, jotka eivät heti tahtoisi astua laivoihin
lähteäkseen mukaan, saisivat, jos kumminkin tahtoisivat säilyttää
siirtolaisoikeutensa, maksamalla 50 Korintolaista drakmaa jäädä
Korintokseen. Silloin löytyi suuri joukko sekä niitä, jotka heti
lähtivät mukaan laivoilla, että niitä, jotka suorittivat rahamaksun.
Korintolaiset pyysivät myöskin Megaralaisia saattamaan heitä
muutamilla laivoilla siltä varalta, että Kerkyyralaiset estäisivät
heitä purjehtimasta. Megaralaiset varustautuivat auttamaan heitä
kahdeksalla laivalla, samoin Kefalleenian Paleelaiset neljällä.
Korintolaiset kääntyivät pyyntöineen niinikään Epidaurolaisten
puoleen, ja nämä antoivat heille lisäksi viisi laivaa,
Hermionelaiset antoivat yhden laivan, Troitseenilaiset kaksi,
Leukadialaiset kymmenen ja Amprakialaiset kahdeksan. Teebalaisilta
ja Fleiasilaisilta pyysivät he rahaa ja Eeliläisiltä tyhjiä laivoja
ynnä rahaa. Korintolaiset itse varustivat 30 laivaa, ja niihin 3,000
raskasaseista.
Kun Kerkyyralaiset kuulivat Korintolaisten näin suuresti
varustautuvan, läksivät he Lakedaimonilaisten ja Sikyoonilaisten
lähettiläiden kanssa Korintokseen ja vaativat, että Korintolaiset
kutsuisivat takaisin sekä Epidamnoksessa olevan varustusväkensä että
siirtokuntansa, heillä kun ei ollut osallisuutta Epidamnokseen.
Jos Korintolaiset luulivat itsellään sitä jossakin määrin olevan,
sanoivat he olevansa valmiit jättämään asian oikeuden ratkaistavaksi
niille Peloponneesoksen kaupungeille, joista he yhteisesti sopisivat.
Se saisi pitää siirtolan, jolle mainitut kaupungit sen katsoisivat
kuuluvaksi. He myöntyivät myös jättämään asian Delfoin oraakelille
ratkaistavaksi. Sotaa he kaikin mokomin tahtoivat välttää; mutta jos
Korintolaiset käyttäisivät väkivaltaa, sanoivat he oman etunsa vuoksi
olevansa pakotetut ystävikseen liittämään ne, joita eivät muuten,
nykyisille liittolaisille vieraina, niiksi haluaisi. Korintolaiset
vastasivat heille, että he tahtoivat asiasta neuvotella vasta sitten,
kun Kerkyyralaiset olivat kutsuneet Epidamnoksesta sekä laivansa että
barbarit. Korintolaisten mielestä ei käynyt päinsä, että he ryhtyivät
asiaa oikeudellisesti käsittelemään, niin kauan kuin Epidamnosta
piiritettiin. Korintolaisten ehtoihin Kerkyyralaiset sanoivat
olevansa taipuvaisia, jos Korintolaisetkin kutsuivat miehensä
Epidamnoksesta. He sanoivat myöskin myöntyvänsä siihen, että molemmat
pysyivät alallansa ja tekivät aselevon, kunnes asia oikeudessa
ratkaistaisiin.
Mutta Korintolaiset eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan mitään
senlaisista ehdoista, vaan lähettivät, kun heidän laivansa olivat
miehitetyt ja heidän liittolaisensa saapuneet, airueen edeltäkäsin
julistamaan sodan Kerkyyralaisille ja lähtivät Epidamnokseen näitä
vastaan 75 laivalla ja 2,000 raskasaseisella. Laivastoa johtivat
Pellikoksen poika Aristeys, Kalliaan poika Kallikratees ja Timanteen
poika Timanoor. Jalkaväen johtajat olivat Eyrytiimoksen poika
Arketiimos ja Isarkoksen poika Isarkidas.
Kun he olivat tulleet Anaktorian maassa sijaitsevan Aktionin
edustalle, missä Apolloonin temppeli on lähellä Amprakian
merenlahden suuta, lähettivät Kerkyyralaiset heitä vastaan
sanansaattajan veneessä ilmottamaan, etteivät Korintolaiset saisi
purjehtia kauemmaksi, miehittivät omat laivansa, tekivät vanhat
laivansa merikelpoisiksi ja korjasivat muitakin. Kun lähettiläs
ei tuonut KorintoIaisilta rauhaan suostuvaa vastausta, ja koska
Kerkyyralaisilla oli miehitettyinä 80 laivaa, lukuunottamatta
niitä 40, jotka olivat piirittämässä Epidamnosta, purjehtivat he
Korintolaisia vastaan ja ryhtyivät tappeluun, jossa saivat loistavan
voiton ja tuhosivat Korintolaisilta 15 laivaa. Samana päivänä
onnistui niiden, jotka piirittivät Epidamnosta, saada kaupunki
antautumaan ehdoilla, että vieraat jätettäisiin piirittäjien käsiin,
mutta että Korintolaiset pidettäisiin vankeudessa toistaiseksi.
Kerkyyralaiset pystyttivät tämän tappelun jälkeen voitonmerkin
Leykimnee-niemelle Kerkyyran alueelle ja surmasivat muut vangit
paitse Korintolaiset, jotka he pitivät vangittuina. Kun Korintolaiset
ja heidän liittolaisensa voitettuina laivoinensa olivat palanneet
kotiinsa, olivat Kerkyyralaiset koko meren herroina niillä seuduilla.
He purjehtivat Korintolaisten Leukas nimiseen siirtolaan, panivat
autioiksi sen alueita ja polttivat Kylleeneen, missä Eeliläisillä oli
laivanveistämö, koska nämä olivat antaneet Korintolaisille laivoja ja
rahaa. Kauan aikaa meritaistelun jälestä olivat he herroina merellä,
ahdistivat laivoillaan Korintolaisten liittolaisia ja tekivät näille
suuria vahinkoja, kunnes Korintolaiset vihdoin kesän loppupuolella
lähettivät laivaston ja sotajoukon, koska heidän liittolaisensa
olivat joutuneet suureen ahdinkoon, ja leiriytyivät lähelle Aktionia
Keimerionin edustalle Tesprootiassa, suojellaksensa Leukasta ja muita
heille ystävällisiä kaupunkeja. Kerkyyralaiset puolestansa asettuivat
sotajoukkoinensa ja laivastoineen Leykimneen edustalle. Kumpikaan ei
ryhtynyt hyökkäykseen, vaan he pysyivät koko kesän vastakkain, kunnes
kumpikin talveksi palasi kotiinsa.
Korintolaiset kuluttivat koko vuoden meritappelun jälkeen
uusien laivojen rakentamiseen, valmistautuen suurella innolla
sotaan Kerkyyralaisia vastaan, ja panivat kuntoon mahtavan
laivaston, johonka he hankkivat soutajia pestaamalla niitä osaksi
Peloponneesoksesta, osaksi Hellaan muista seuduista. Tieto näistä
varustuksista huoletti Kerkyyralaisia, ja koska he tähän saakka
eivät olleet liitossa minkään Helleeniläisen valtion kanssa eivätkä
kuuluneet Ateenalaiseen eivätkä liioin Lakedaimonilaiseenkaan
puolueeseen, katsoivat he viisaimmaksi kääntyä Ateenalaisten puoleen,
liittoutuaksensa heidän kanssaan ja koettaakseen saada heiltä apua.
Mutta kun korintolaiset saivat tämän tietää, lähettivät he myöskin
lähetystön Ateenaan, jottei tämä valta, yhdistämällä laivastonsa
Kerkyyralaisten laivastoon, estäisi heitä päättämästä sotaa mielensä
mukaan. Kun kansa oli kutsuttu kokoon, puhui kumpikin lähetystö
omasta puolestansa, vastustaen toinen toistansa. Kerkyyralaiset
saivat ensin puheenvuoron ja puhuivat seuraavaan tapaan:
"Ateenan miehet! Kohtuullista on, että ne, jotka tulevat pyytämään
toisilta apua, kuten me nyt, voimatta vedota aikaisemmin osotettuun
suureen ystävyyteen tai ennen annettuun sota-apuun, koettavat näyttää
toteen ennen kaikkea, että se, mitä he pyytävät, on myös hyödyllistä
niille, joiden puoleen he kääntyvät, tai ettei se ainakaan ole
heille vahingoksi, sekä toiseksi, että avunsaajat ainaisesti
tulevat olemaan kiitollisuuden velassa. Vaan jos eivät sitä voikaan
vakuuttavasti toteen näyttää, eivät kumminkaan saa kantaa vihaa, jos
heidän avunpyyntönsä ei onnistu. Kerkyyralaiset ovat lähettäneet
meidät pyytämään teitä liittolaisikseen, varmasti uskoen voivansa
tarjota teille edellämainitut takeet. Tosin ei meidän tähänastinen
menettelymme teitä kohtaan tue meitä apua pyytäessämme, vaan
päinvastoin on se meille nykyhetkellä epäedullinen."
"Tätä ennen me emme ole mielellämme auttaneet ketään sodassa ja
nyt tulemme me kumminkin apua anomaan toisilta, koska me tässä
sodassa Korintolaisia vastaan menettelymme tähden olemme jääneet
liittolaisitta oman onnemme nojaan. Näin on meidän luuloteltu
viisas varovaisuutemme, kun emme ole tahtoneet vieraitten kanssa
solmittujen liittojen kautta joutua vaaraan toisten etujen tähden,
lopuksi kääntynyt ilmeiseksi ajattelemattomuudeksi ja heikkoudeksi.
Tosin me äskeisessä meritaistelussa omin voimin torjuimme
päältämme Korintolaisten hyökkäyksen. Mutta kun he nyt käyvät
päällemme suuremmalla sotavoimalla, jonka he ovat koonneet sekä
Peloponneesoksesta että muista Helleeniläisistä maista, niin emme
luule kykenevämme omin voimin pitämään puoliamme. Ja koska suuri
vaara on tarjona, jos Korintolaiset meidät voittavat, olemme me
pakotetut pyytämään apua sekä teiltä että muilta. Meille on annettava
anteeksi, jos me nyt toimimme vastoin entistä varovaisuuttamme, koska
meidän aikaisempi menettelytapamme ei ole johtunut ynseydestä, vaan
ymmärtämättömyydestä."
"Teille tulee tämä sattuma, joka pakottaa meitä pyytämään apua,
monessa suhteessa olemaan varsin edullinen, jos te pyyntöömme
suostutte. Ensiksikin tarjoutuu teille sen kautta tilaisuus suojella
viattomasti loukatuita, ja toiseksi saavutatte te suojelemalla
meitä, kun suurimmat etumme ovat vaarassa, meidän puoleltamme
ikuisen kiitollisuuden. Sitäpaitsi on meillä laivasto, jollaista ei
löydy toista teidän laivastoanne lukuunottamatta. Ajatelkaapa, mikä
onnen sattuma on harvinaisempi ja mikä viholliselle haitallisempi,
kuin että sama valtio, jonka liittoutumista itsenne kanssa te
olisitte pitäneet suuria aineellisia etuja ja suosionsaavutuksia
arvokkaampana, että sama valta tarjoutuu liittolaiseksi teidän
pyytämättänne, antautuen teille aiheuttamatta vaaroja ja
kustannuksia. Sen lisäksi tuottaa se teille tilaisuuden saavuttaa
kaikkialla hyväksymistä sekä kiitollisuutta niiden puolelta, joita
ryhdytte puollustamaan, ja itsellenne melkoisen voimanlisäyksen.
Harvat ovat milloinkaan päässeet osallisiksi kaikista näistä eduista
samalla kertaa, harvat niinikään liittolaisuutta etsiessään kyenneet
tarjoamaan niille, joiden puoleen he kääntyvät, yhtä paljon turvaa ja
kunniaa, kuin he itse toivovat saavansa".
"Mutta jos joku teistä arvelee, ettei tulisi syntymään sotaa,
missä me voisimme olla teille avuksi, niin hän suuresti erehtyy,
kun ei huomaa, että Lakedaimonilaiset, peläten teidän valtaanne,
jo sommittelevat sotaa, ja että Korintolaiset, jotka heihin
voivat suuresti vaikuttaa ja samalla ovat teidän vihollisianne,
nyt koettavat ensiksi selviytyä meistä, ollakseen sitten valmiit
hyökkäämään teitä vastaan, jottemme me voisi yhdistämällä
sotavoimiamme taistella heitä, yhteistä vihollista, vastaan, ja
jotta he voisivat käyttää tilaisuutta sekä vahingoittaakseen meitä
että itse voimistuakseen. Meidän molempien tulee siis, toisen
tarjoamalla liittolaisuutta, toisen ottamalla tarjousta vastaan,
estää vihollistemme aikeet ja ryhtyä hyökkäyssotaan heitä vastaan,
ennenkuin he ennättävät sen tehdä".
"Jos he sanovat teidän tekevän väärin ottaessanne suojaanne heidän
siirtolaisensa, niin tietäkööt, että jokainen siirtola kunnioittaa
emäkaupunkiansa, niin kauan kuin sitä kohdellaan hyvin, mutta että se
vieraantuu emäkaupungistaan, jos sille tehdään vääryyttä. Sillä heitä
ei lähetetä ollakseen siirtolaisina emäkaupunkiin jääneiden orjia,
vaan heidän rinnallaan samoja oikeuksia nauttivina. On päivänselvää,
että Korintolaiset ovat tehneet meille vääryyttä. Sillä kun heitä
vaadittiin oikeudellisesti ratkaisemaan Epidamnoksen rettelöt,
niin tahtoivat he mieluummin selvittää syytekohdat sodan avulla
kuin oikeuteen turvaamalla. Olkoon tämä heidän menettelynsä meitä,
heidän heimolaisiansa, kohtaan teille varoituksena, jottei heidän
viekkautensa saisi teitä eksyttää ajattelematta suostumaan heidän
tuumiinsa. Sillä turvallisemmin elää se, jonka ei tarvitse katua
viholliselle tehtyjä myönnytyksiä".
"Te ette suinkaan, ottamalla meidät liittoonne, riko
Lakedaimonilaisten kanssa tekemiänne sopimuksia, koska me emme
ennen ole olleet kumpaistenkaan liittolaisia. Sitäpaitsi on
teidän liittosopimuksessanne nimenomaan säädetty, että jokainen
Helleeniläinen kaupunki, joka ei ole teidän kumpaisenkaan
liittolainen, saa vapaasti käydä, kummalle puolelle haluaa. Onpa
merkillistä, jos Korintolaiset saavat ottaa laivamiehistönsä sekä
liittouneista valtioista että myöskin muualta Hellaasta, vieläpä
teidän alusmaistannekin, samalla kuin sulkevat meiltä tien liiton
tekemiseen, johon kaikilla muilla on tilaisuus avoinna, sekä kaikkeen
muunlaiseen avunhankintaan, vieläpä katsovat oikeuden tulevan
poljetuksi, jos te suostutte meidän pyyntöömme. Mutta paljoa enemmän
syyllisinä me tulemme pitämään teitä, jos emme voi teitä taivuttaa.
Sillä siinä tapauksessa te hylkäätte meidät, kun olemme ahdingossa
emmekä ole teidän vihollisianne, vaan heidän, jotka ovat teidänkin
varsinaiset vihollisenne ja ahdistajanne. Puhumattakaan siitä, että
estäisitte heidän hankkeitansa, te päinvastoin sallitte heidän koota
sotavoimia teidän omalta alueeltanne. Teidän tulee mitä jyrkimmin
estää heitä keräämästä palkkasotureita teidän alusmaistanne tai
toimittaa meille apua siten, kuin paraaksi katsotte, mieluummin
solmimalla juhlallinen liitto, jota me erityisesti toivomme. Teillä
on tästä, kuten jo aluksi huomautimme, monta tuntuvaa etua, joista
ennen kaikkea tärkein on se, että meillä on yhteiset viholliset,
mikä seikka on luotettavin vakuus uskollisuudestamme, vieläpä
voimalliset viholliset, jotka kyllä kykenevät rankaisemaan heistä
luopuneita. Ja kun liittoa tarjoava on merivalta eikä maavalta, niin
on kieltäytyminen sitä vaarallisempi. Teidän oma etunne vaatii näet,
jos vaan mahdollista, estämään kaikkia muita hankkimasta laivastoa
tahi ainakin, jos tämä ei käy päinsä, pitämään sitä merivaltaa
ystävänänne, joka on voimakkain".
"Jos joku teistä pelkää tämän kautta rikkovansa liittosopimukset,
vaikkakin hän katsoo kaiken tämän edulliseksi, niin tietäköön
hän, että tällainen pelko, jota toimintavoima on tukemassa, on
enemmän pelottava vihollisia, kun taas vastaisessa tapauksessa
meidän liittomme hylkäämisen kautta heikkoutunut uljuus on omansa
lisäämään mahtavan vihollisen rohkeutta. Tietäköön hän myöskin,
että teidän nyt tehtävästänne päätöksestä riippuu yhtä hyvin
Ateenan kuin Kerkyyrankin kohtalo, ja että hän ei siinä tapauksessa
pidä silmällä molempien kaupunkien etua, jos hän katsomalla vaan
nykyhetkeen, ottamatta huomioon uhkaavaa ja miltei jo alotettua
sotaa, hylkää senlaisen valtion ystävyydentarjouksen, jonka
vihamielisyys ja ystävyys ovat seurauksiltaan mitä tärkeimmät. Sillä
meidän kaupunkimme sijaitsee erittäin sopivalla paikalla Italiaan
ja Sikeliaan purjehdittaessa, niin että voimme estää laivoja
purjehtimasta sieltä Peloponneesokseen ja niinikään, milloin vaan
haluamme, lähettää laivoja sinne, muista eduista puhumattakaan.
Lyhyesti sanoen ovat ne syyt, jotka eivät salli teidän jättää
meitä oman onnemme nojaan, seuraavat: Hellaassa löytyy vaan kolme
huomattavampaa merivaltaa, teidän, meidän ja Korintolaisten. Jos
te nyt sallitte kahden näistä yhdistyä ja Korintolaisten kukistaa
meidät, niin täytyy teidän käydä merisotaa Kerkyyralaisten ja
Peloponneesolaisten yhdistettyjä voimia vastaan, mutta jos te otatte
meidät liittoonne, niin on teillä sodassa heitä vastaan käytettävänä
laivasto, joka on suuresti lisääntynyt meidän laivojemme kautta".
Täten puhuivat Kerkyyralaiset. Heidän jälkeensä lausuivat
Korintolaiset seuraavaan suuntaan:
"Koska nuo Kerkyyralaiset eivät ole puhuneet ainoastaan heidän
ottamisestaan teidän liittoonne, vaan myöskin siitä, että me
olisimme tehneet heille vääryyttä ja ryhtyneet sotaan heitä vastaan
vastoin kaikkea oikeutta ja kohtuutta, niin täytyy meidänkin ensiksi
kajota kumpaiseenkin kohtaan, ennenkuin siirrymme puhumaan muista
asioista, jotta te jo heti aluksi voisitte varmuudella tietää meidän
puoleltamme tehdyn vaatimuksen olevan oikeutetun, sekä ettette syyttä
hylkää näiden pyyntöä."
"He väittävät varovaisuudesta pidättäytyneensä rupeamasta liittoon
kenenkään kanssa. Mutta näin he ovat menetelleet kataluudessaan,
eivätkä suinkaan vilpittömässä mielessä, he kun eivät ole tahtoneet
ottaa ketään liittolaiseksi eivätkä myöskään todistajaksi, jottei
heidän tarvitsisi hävetä muitten edessä. Tämän ohessa tekee heidän
kaupunkinsa yksityisen asemansa kautta heidät itsensä tuomareiksi,
jos he ovat muita loukanneet, paremmin, kuin jos jotkut liitot
heitä sitoisivat, koska he ani harvoin purjehtivat naapuriensa luo,
jotavastoin toisten on pakko poiketa heidän luoksensa. Tällaiseen
kierouteen perustuu heidän kauniilta kaikuva puolueettomuutensa,
jota he viisaasti ovat käyttäneet naamarinaan. Sillä he eivät
ole noudattaneet puolueettomuutta, pidättyäkseen muiden kanssa
tekemästä vääryyttä, vaan voidakseen sitä tehdä yksin, erittäinkin
harjottaakseen väkivaltaa, missä ovat voitolla, sekä toisen
kustannuksella saavuttaakseen etuja salassa muilta ja esiintyäkseen
hävyttömästi, jos jotakin vääryyden avulla ovat saavuttaneet. Jos he
olisivat kunnon miehiä, kuten kerskaavat, niin he sitä mieluummin
olisivat suostuneet oikeudenmukaiseen ratkaisuun, kuta vaikeampi
toisten on pakottaa heitä siihen".
"Mutta näin he eivät ole menetelleet meitä eivätkä muitakaan kohtaan.
Sillä vaikka he ovat meidän siirtolaisiamme, niin kapinoivat he
alituisesti ja ryhtyvät nyt julkiseen sotaankin meitä vastaan
sanoen, ettei heitä ole lähetetty kärsimään huonoa kohtelua
meidän puoleltamme. Mutta emmehän varmaankaan ole perustaneet
siirtolaiskuntia, kärsiäksemme heidän puoleltansa röyhkeyttä ja
väkivaltaa, vaan pysyäksemme heidän johtajinaan ja saadaksemme
heidän puoleltaan osaksemme meille tulevaa kunnioitusta. Muut
siirtolaiskaupunkimme meitä kyllä kunnioittavat ja rakastavat. Onhan
aivan selvää, että, kun muut siirtolaiset ovat meihin tyytyväiset,
näillä yksinään ei voi olla pätevää syytä nurjamielisyyteen.
Emmekähän me näin ankarasti kävisi heidän kimppuunsa, elleivät
niin törkeästi olisi meitä loukanneet. Mutta vaikka olisimmekin
hairahtuneet, olisi heidän sopinut väistää meidän vihaamme, jolloin
taas meille olisi ollut häpeällistä käyttää pakkokeinoja niin
maltillisesti esiintyviä vastaan. Rikkauksiensa nojalla he ovat
esiintyneet röyhkeästi meitä vastaan monasti muulloinkin ja ovat nyt
päällepäätteeksi anastaneet Epidamnoksen, joka kieltämättä kuuluu
meille. Tosin he, niin Kauan kuin Epidamnos oli hädässä, eivät siitä
välittäneet, vaan kun me riensimme sen avuksi, valtasivat he väkisten
kaupungin".
"He kyllä sanovat tarjoutuneensa tätä ennen alistumaan oikeudelliseen
ratkaisuun. Mutta tällaisella tarjouksella on ainoastaan siinä
tapauksessa merkitystä, jos sen tekijä astuu oikeuden eteen,
ennenkuin on ryhtynyt taisteluun ja ennenkuin on saavuttanut etuja
taistelussa. Nämä eivät tehneet kauniilta kuuluvaa tarjoustaan jättää
asian oikeudellisesti ratkaistavaksi, ennenkuin olivat ryhtyneet
piirittämään kaupunkia, vaan vasta sitten, kun huomasivat, ettemme
voisi toimettomina katsella tapahtumain kulkua. Ja nyt tulevat
he teidän luoksenne tyytymättä siellä tekemiinsä vääryyksiin,
saadaksensa teidät liittolaisikseen ja vieläpä avustamaan heitä
vääryydenteoissansa, ja liittolaisiksenne pyrkivät he nyt vasta,
kun välimme ovat julkisesti rikkoutuneet. Heidänhän olisi sopinut
kääntyä teidän puoleenne juuri silloin, kun heillä ei ollut mitään
pelättävää, eikä nyt, kun he pelkäävät meitä kohtaan harjottamiensa
vääryyksien seurauksia, eikä liioin nyt, koska teillä ei milloinkaan
ole ollut hyötyä heidän sotavoimistansa, vaan kumminkin tulisitte
olemaan meidän silmissämme yhtä rikollisia kuin he, vaikka teillä
ei ole mitään osaa heidän rikoksiinsa. Jos ennen olisitte toimineet
yhteisin voimin, niin tulisi teidän myöskin kärsiä seuraukset".
"Me olemme täten osottaneet, että esiinnymme oikeusperusteilla, mutta
että Kerkyyralaiset ovat väkivallanharjottajia ja rosvoja. Meidän
tulee vielä todistaa teille, ettette toimi oikeudenmukaisesti, jos
otatte heidät liittoonne. Sillä jos kohtakin liittosopimuksessa on
sanottu, että liittoon kuulumaton kaupunki vapaasti saa liittyä,
kumpaiseen puolueeseen vain haluaa, niin ei sopimus suinkaan
tarkota niitä, jotka toimivat muiden vahingoksi, vaan niitä,
jotka, vetäytymättä pois auttamasta muita, tarvitsevat apua, eikä
luonnollisesti ole sovellutettava niihin, jotka ajattelemattomille
suojelijoillensa tuottavat sotaa rauhan asemesta. Tämä tulee
olemaan teidän laitanne, jos ette seuraa meidän neuvoamme. Sillä
te ette ainoastaan tule heidän avustajiksensa, vaan myöskin meidän
vihollisiksemme, kun tähän saakka olette olleet ystäviämme. Jos
te nimittäin käytte heidän puolellensa, niin on meidän mahdoton
puollustautua heitä vastaan ahdistamatta teitä. Kohtuullisinta olisi,
ettette menisi kumpaisenkaan puolelle, tahi muuten, että liittyisitte
meihin noita vastaan. Olettehan jo ennestään sopimuksissa
Korintolaisten kanssa, jotavastoin te Kerkyyralaisten kanssa ette
milloinkaan ole edes tehneet aselepoakaan".
"Älkää ottako tavaksenne suojella muiden luopuneita alamaisia.
Emmehän mekään, kun Samolaiset kapinoitsivat, äänestäneet teitä
vastaan, vaan Peloponneesolaisten ollessa eri mieltä, tuliko niitä
puollustaa, vastustimme me julkisesti tätä tuumaa lausuen, että
jokaisella on oikeus rangaista liittolaisiansa. Jos te otatte
liittoonne ja puollustatte noita pahantekijöitä, niin kyllä piankin
käy ilmi, että jommoinenkin määrä liittolaisistanne siirtyy meidän
puolellemme, ja että noudattamanne menettelytapa tulee olemaan teille
itsellenne vahingoksi eikä meille".
"Näillä myöskin Helleeniläisten lakien mukaan riittävillä
oikeudenperusteilla astumme teidän eteenne: tämä on se
ystävällisyyden velka, jonka me kehotamme teitä nyt maksamaan,
koskemme ole kylliksi vihollisia tahtoaksemme vahingoittaa
teitä, emmekä liioin kylliksi ystäviä halutaksemme hyödyttää
teitä. Sillä kun teillä, sotiessanne Aiginalaisia vastaan ennen
Meedialaissotaa, ei ollut kylliksi sotalaivoja, niin saitte te
Korintolaisilta 20 laivaa. Tämä meidän suosiollisuutemme, kuten myös
käytöksemme Samolais-rettelöissä, jolloin Peloponneesolaiset meidän
kehotuksestamme eivät avustaneet Samolaisia, hankki teille voiton
Aiginalaisista ja voiman rankaisemaan Samolaisia. Ja tämä tapahtui
sitäpaitsi semmoiseen aikaan, jolloin ihmiset hyökkäävät toistensa
kimppuun, välittämättä muusta kuin omasta voitostaan, ja jolloin
ystävästä käy avustaja, vaikkakin ennen on esiintynyt vihollisena,
mutta sitävastoin vihollisesta vastustaja, joskin muuten on ystävä,
koska hetken voitonhimon tähden omat edut laiminlyödään."
"Miettikää näitä seikkoja ja neuvokoot vanhemmat nuoria ymmärtämään,
että on kohtuullista avustaa meitä, kuten me teitä, älköönkä kukaan
tuumiko, että tämä kyllä voi kuulua kohtuulliselta, mutta että
sodan syttyessä aivan toinen menettely olisi hyödyllinen. Sillä
mitä vähemmän poiketaan oikeudesta, sitä varmemmin etu saavutetaan.
Mitä taas syntyvään sotaan tulee, jolla teitä Kerkyyralaiset
koettavat pelottaa, saadaksensa teitä vääryyttä harjottamaan, niin
se on tuiki epävarma. Ei teidän pidä, tämän kautta kiihotettuina,
hankkia itsellenne aivan varmasti hetimiten syntyvää vihamielisyyttä
Korintolaisten puolelta, vaan koettakaa mieluummin poistaa meissä
Megaralaisten takia vallitsevaa epäluuloa. Sillä myöhäinenkin
sopivassa tilaisuudessa osotettu ystävyys voi, jos kohtakin se on
vähäarvoisempi, sovittaa suurimmankin loukkauksen. Älkää antako
viekotella itseänne sillä, että he tarjoavat teille voimakasta
laivastoliittoa; sillä paljoa varmempi tuki on rehellinen menettely
vertaisiansa kohtaan, kuin hetken viehättämänä koettaa saavuttaa
vaaranalaisia etuja."
"Koska me nyt olemme joutuneet samaan asemaan, josta me
Lakedaimonissa puhuimme, että nimittäin jokaisella on oikeus
rangaista liittolaisiansa, niin pyydämme me nyt teitä menettelemään
samoin meitä kohtaan, jottette te päätöksellänne vahingoita meitä,
me kun silloin äänestimme teidän hyväksenne. Maksakaa hyvä hyvällä:
sillä tietäkää, että nyt on se ratkaiseva hetki käsissä, jolloin
avustaja on paras ystävä ja vastustaja pahin vihollinen. Vieläkin
kerran: älkää ottako Kerkyyralaisia liittolaisiksenne meidän
mielipahaksemme älkääkä avustako heitä vääryyden tekemisessä.
Tällätavoin te sekä menettelette velvollisuutenne mukaisesti että
päätätte omaksi hyödyksenne."
Näin puhuivat Korintolaiset. Kun Ateenalaiset olivat kuulleet
kumpaisenkin puolueen esityksen, kutsuttiin kansa kahdesti kokoon.
Ensimmäisessä kokouksessa sai Korintolaisten puhe paljon kannatusta,
mutta toisessa kokouksessa muuttivat Ateenalaiset mielensä ja
päättivät tehdä liiton Kerkyyralaisten kanssa, että nimittäin heillä
olisi yhteiset viholliset ja yhteiset ystävät. Sillä jos Ateenalaiset
Kerkyyralaisten kehotuksesta olisivat hyökänneet Korintosta vastaan,
niin olisivat he rikkoneet Peloponneesolaisten kanssa tehdyt
sopimukset. He solmivat vaan puollustusliiton, jonka kautta he
sitoutuivat avustamaan toisiansa, jos joku hyökkäisi Kerkyyraa,
Ateenaa tai heidän liittolaisiansa vastaan, sillä Ateenalaiset
pitivät sotaa Peloponneesolaisia vastaan miltei varmana eivätkä
sallineet, että Kerkyyra, jolla oli niin mahtava laivasto, joutuisi
Korintolaisten valtaan, vaan toivoivat, että nämä mitä kiivaimmin
hyökkäisivät toistensa kimppuun, jotta heidän olisi sitä helpompi
sotia Korintolaisia ja muita merivaltioita vastaan, jos niin olisi
pakko. Myöskin näkyi heistä tämä saari sijaitsevan erinomattain
sopivalla paikalla, jos tahtoi purjehtia Italiaan ja Sikeliaan.
Tässä aikeessa ottivat Ateenalaiset Kerkyyralaiset liittoonsa ja
lähettivät välittömästi, Korintolaisten lähdettyä, heille avuksi 10
laivaa. Näitä johtivat Kimoonin poika Lakedaimonos, Strombikoksen
poika Diotiimos ja Epikleen poika Prooteas. Heillä oli käsky välttää
tappelua Korintolaisten kanssa, jolleivät nämä purjehtisi Kerkyyraan
tai johonkin sille kuuluvaan paikkakuntaan, yrittäen viedä siellä
maihin sotaväkeä, mutta että heidän väkivallalla tulisi estää tätä
tapahtumasta. Tämän käskyn antoivat Ateenalaiset heille, jotteivät
rikkoisi rauhan sopimuksia. Ja näin saapuivat nämä 10 laivaa
Kerkyyraan.
Kun Korintolaiset olivat valmiit varustuksissaan, purjehtivat he
Kerkyyraan 150 laivalla. Näistä laivoista oli kymmenen Eeliläistä,
12 Megaralaista, kymmenen Leukadialaista, 27 Amprakialaista ja
yksi Anaktorialainen, mutta Korintolaisten omia 90. Näille oli
kukin kaupunki valinnut johtajat omia laivojansa varten, mutta
Korintolaisia laivoja johtivat Eytykleen poika Xenokleidees ynnä
neljä muuta päällikköä. Kun he purjehtien Leukaasta lähestyivät
mannermaata vastapäätä Kerkyyraa, ankkuroivat he laivansa Tesprootian
maassa sijaitsevan Keimerionin edustalle. Tämä on satama ja
ylempänä sitä merestä kauempana sijaitsee Tesprootialaisessa
Elaiatis-maakunnassa Efyyra niminen kaupunki. Lähellä tätä laskee
Akeruusia-järvi vetensä mereen. Tesprootian läpi juoksee tähän
järveen Akeron-joki, josta järvi on saanut nimensä. Myöskin
Tyamis-joki virtaa näiden seutujen halki, erottaen Tesprootian ja
Kestrineen toisistansa. Näiden jokien välillä kohoaa Keimerionin
kallioniemi. Tälle paikalle mannermaata ankkuroivat Korintolaiset
laivansa ja leiriytyivät.
Kun Kerkyyralaiset saivat tiedon heidän lähestymisestänsä,
miehittivät he 110 laivaa, joita johtivat Mikiades, Aisimides ja
Eyrybatos. Nämä leiriytyivät yhdelle niistä saarista, joita kutsutaan
Sybota-saariksi. Tänne olivat myöskin saapuneet Ateenalaisten
lähettämät kymmenen laivaa. Leykimnee-niemellä oli heillä jalkaväkeä
ja 1,000 heille avuksi tullutta Sakyntolaista raskasaseista.
Korintolaisilla oli niinikään suuri joukko barbarilaista sotaväkeä.
Sillä täkäläiset mannermaalaiset ovat aina olleet hyvissä väleissä
heidän kanssansa.
Kun Korintolaiset olivat saaneet kaikki valmiiksi, varustautuivat he
kolmen päivän muonalla ja purjehtivat sitten yöaikaan Keimerionin
satamasta, ryhtyäksensä meritappeluun vihollisia vastaan. Kun päivä
alkoi sarastaa, huomasivat he purjehtiessansa Kerkyyralaisten
laivain aavalla merellä tulevan suoraan heitä vastaan. Tultuansa
toistensa näkyviin, asettuivat he taistelujärjestykseen vastakkain,
Ateenalaiset laivat Kerkyyralaisten oikealle siivelle, mutta
keskirintaman ja vasemman siiven muodostivat Kerkyyralaiset itse,
jakaen laivansa kolmeen osastoon, joista kutakin johti yksi noista
kolmesta päälliköstä. Näin olivat Kerkyyralaiset järjestyneet.
Korintolaisten oikean siiven muodostivat Megaralaiset ja
Amprakialaiset laivat, keskirintaman muut liittolaiset, mutta itse
asettuivat he parailla laivoillansa vasemmalle siivelle Ateenalaisin
ja Kerkyyralaisten oikeaa siipeä vastaan.
Kun merkki molemmin puolin oli annettu, törmäsivät he yhteen, ja
meritappelu alkoi. Kummallakin puolella oli laivojen kansilla paljon
raskasaseisia, nuolenampujia ja keihäänheittäjiä, vanhan tavan mukaan
huonosti varustettuina meritaistelua varten. Ottelu oli kuuma, mutta
vailla taidokasta järjestelyä, melkeinpä maatappelun kaltainen.
Kun laivat olivat törmänneet yhteen, niin eivät ne enää laivojen
paljouden synnyttämän tungoksen takia päässeet erilleen toisistansa,
ja voitto riippui tykkänään kannella olevista raskasaseisista, jotka
taistelivat määrätyssä asennossa, laivojen pysyessä liikkumatta.
Vihollisen laivaryhmää ei koetettu puhkaista, vaan tuli taistelussa
ilmi enemmän urhoollisuutta ja voimaa kuin taitavuutta. Tässä
meritappelussa vallitsi kaikkialla kauhea meteli ja sekasorto.
Taistelun kestäessä olivat Ateenalaiset laivat valmiina auttamaan
Kerkyyralaisia, jos heitä missä kovin ahdistettiin, aiheuttaen pelkoa
vihollisissa, mutta eivät ottaneet osaa tappeluun, koska pelkäsivät
hallituksensa kieltoa. Pahimmin kärsi Korintolaisten oikea siipi.
20 laivalla pakottivat Kerkyyralaiset heidät täällä peräytymään,
ajoivat yksityisiä laivoja takaa mannermaata kohti, purjehtien aina
heidän leiriinsä asti, astuivat maihin, polttivat autioiksi jääneet
teltat ja ryöstivät heidän tavaransa. Tällä siivellä kärsivät siis
Korintolaiset ja heidän liittolaisensa tappion, ja Kerkyyralaiset
saivat voiton. Mutta vasemmalla siivellä, missä Korintolaiset itse
taistelivat, saivat he loistavan voiton, koska Kerkyyralaisten
muutenkin vähempilukuisesta laivastosta puuttui 20 vihollisia takaa
ajavaa laivaa. Kun Ateenalaiset näkivät Kerkyyralaisten olevan
suuressa ahdingossa, riensivät he julkisesti heidän avuksensa, vaikka
he alussa olivat karttaneet hyökkäystä. Mutta kun Kerkyyralaiset
yleisesti pakenivat, ja Korintolaiset heitä ankarasti ahdistivat,
ryhtyivät kaikki laivat eroituksetta taisteluun, niin että
Ateenalaiset ja korintolaiset väkistenkin joutuivat käsikähmään
keskenänsä.
Kerkyyralaisten paettua, eivät Korintolaiset huolineet korjata
uppoavia laivoja, vaan käänsivät raivonsa niissä oleviin miehiin,
ja surmasivat, purjehtien hylyksi joutuneiden laivojen rivien läpi,
heitä mieluummin, kuin ottivat heitä vangeiksi. Tässä tilaisuudessa
surmasivat he myöskin epähuomiosta omia miehiänsä, koska eivät
tietäneet, että heidän oikea siipensä oli joutunut tappiolle. Sillä
kun molemmin puolin oli paljon laivoja, peittäen hyvin suuren alan
merta, niin taistelun kuohussa ei ollut helppo erottaa, kutka olivat
voitolla, kutka tappiolla. Helleenien kesken oli tämä meritappelu
laivojen paljouteen nähden siihenastisia suurempi. Kun Korintolaiset
olivat ajaneet Kerkyyralaiset maalle saakka, käänsivät he huomionsa
laivanhylkyihin ja kaatuneisiin sotureihin. Heidän onnistuikin
korjata useimmat näistä Sybotaan, joka on autio satama Tesprootiassa,
ja jonne barbarilais-sotajoukko oli kokoontunut heille avuksi. Tämän
tehtyänsä purjehtivat he uudestaan kokoontuneina Kerkyyralaisia
vastaan. Nämä purjehtivat myöskin vihollisia vastaan vielä
merikelpoisilla laivoillaan ja niillä, jotka eivät olleet ottaneet
osaa taisteluun, ynnä Ateenalaisten laivojen kanssa, peläten, että
Korintolaiset koettaisivat astua maihin heidän alueellensa. Oli
jo myöhäistä illalla ja sotahuuto hyökkäykseen oli jo kajahtanut,
kun Korintolaiset äkkiarvaamatta käänsivät laivansa, huomattuansa
20 Ateenalaista laivaa purjehtivan heitä kohti. Nämä laivat
olivat Ateenalaiset, edellämainittujen kymmenen laivan lähdettyä,
lähettäneet Kerkyyralaisille avuksi, peläten, että Kerkyyralaiset
joutuisivat tappiolle, joten myös tapahtui, ja että heidän kymmenen
laivaansa ei riittäisi näitä suojelemaan.
Korintolaiset huomasivat ensin nämä laivat ja arvasivat niiden
tulevan Ateenasta, ja koska he luulivat niitä useammiksi, kuin
he näkivät, vetäytyivät he takaisin. Mutta Kerkyyralaiset, jotka
laivojen suunnan takia eivät niitä huomanneet, ihmettelivät, miksi
Korintolaiset käänsivät aluksensa, kunnes jotkut erottivat laivat
ja ilmottivat niiden tulon toisille. Silloin Kerkyyralaisetkin
vetäytyivät takaisin, sillä alkoi jo hämärtää ja Korintolaiset
vetäytyivät yhä edemmäs. Täten erosivat he toisistansa, ja
yö keskeytti tämän meritappelun. Kerkyyralaiset leiriytyivät
Leykimneen edustalle, jonne saapuivat myöskin heidän avuksensa
lähetetyt 20 Ateenalaista laivaa, purjehtien laivahylkyjen ja
kaatuneiden keskitse, vähän sen jälestä, kuin ne oli huomattu. Näitä
johtivat Leagroksen poika Glaukon ja Leogoroksen poika Andokides.
Kerkyyralaiset pelkäsivät ensin niiden olevan vihollisia, sillä
oli jo yönaika, mutta tunsivat heidät sitten ja saattoivat heidät
satamaan.
Seuraavana päivänä purjehtivat nuo 30 Ateenalaista laivaa ja ne
Kerkyyralaiset laivat, jotka olivat vielä merikelpoisia, siihen
Sybotan satamaan, jossa Korintolaisten laivasto oli ankkurissa,
houkutellaksensa niitä tappeluun. Purjehdittuansa ulos satamasta,
asettuivat Korintolaiset aavalla merellä sota-asentoon, mutta
pysyivät liikkumatta paikoillaan, haluamatta ryhtyä taisteluun, koska
he huomasivat, että Ateenasta oli tullut uusia vahingoittumattomia
laivoja. Sitäpaitsi tuotti heille paljon vaikeuksia laivoissa
säilytettyjen vankien vartioiminen ja laivojen korjaamiseen
tarpeellisten rakennusaineiden hankkiminen asumattomilla seuduilla.
Heidän suurin huolensa oli nyt, miten paraiten pääsisivät
purjehtimaan kotia, peläten, että Ateenalaiset, koska jo oli oltu
käsikähmässä heidän kanssansa, pitäisivät sopimukset rikottuina ja
estäisivät heitä purjehtimasta kotia.
He päättivät sentähden lähettää muutamia miehiä ilman airuesauvaa
Ateenalaisten luo tiedustelemaan, mitä nämä aikoivat tehdä.
Lähettiläät puhuivat seuraavin sanoin: "Ateenan miehet! Te
teette väärin, kun ryhdytte sotaan meitä vastaan ja rikotte
rauhansopimukset, ase kädessä estäen meitä rankaisemasta
vihollisiamme. Jos aikomuksenne on estää meitä purjehtimasta
Kerkyyraan, tai minne muualle me haluamme, ja rikkoa rauha, niin
käykää nyt ensinnä meidän kimppuumme ja kohdelkaa meitä vihollisina."
Näin puhuivat lähettiläät, ja ne, jotka Kerkyyralaisten leiristä
kuulivat tämän, huusivat, että nämä välittömästi olivat otettavat
kiinni ja tapettavat. Mutta Ateenalaiset vastasivat seuraavasti:
"PeIoponneesolais-miehet! Me emme alota sotaa emmekä riko rauhaa,
vaan me olemme tulleet avustamaan Kerkyyralaisia, liittolaisiamme.
Jos tahdotte purjehtia minne tahansa muualle, emme me teitä estä;
mutta jos purjehditte Kerkyyraan tahi johonkin sen alle kuuluvaan
paikkakuntaan, niin me voimiemme mukaan tulemme sitä estämään."
Kun Ateenalaiset olivat näin vastanneet, valmistautuivat
Korintolaiset purjehtimaan kotiinsa ja pystyttivät voitonmerkin
Sybotan mannermaalle. Kerkyyralaiset puolestaan korjasivat
kaatuneiden ruumiit ja laivanhylyt, jotka yöllä noussut tuuli ja
aallot olivat sinne tänne ajelleet, sekä pystyttivät hekin voittajina
voitonmerkin Sybotan saarelle. Kumpikin piti itsensä voittajana
seuraavista syistä: Korintolaiset, koska he meritappelussa yöhön
saakka olivat olleet voiton puolella, olivat voineet korjata
huostaansa useimmat laivanhylyt ja kaatuneiden ruumiit, olivat
ottaneet vangeiksi 1,000 miestä ja upottaneet noin 70 laivaa.
Kerkyyralaiset pystyttivät voitonmerkin sillä perusteella, että
olivat hävittäneet noin 30 laivaa ja Ateenalaisten tultua olivat
korjanneet heidän rannoillensa sortuneet laivanhylyt ja kaatuneet, ja
koska Korintolaiset, huomattuansa Ateenalaisten laivat, edellisenä
päivänä olivat peräytyneet eivätkä olleet Sybotasta purjehtineet
näitä vastaan. Näillä perusteilla arvelivat kumpaisetkin päässeensä
voitolle.
Kotimatkallansa anastivat Korintolaiset viekkaudella Amprakian
lahden suulla sijaitsevan Anaktorionin, joka oli Korintolaisten ja
Kerkyyralaisten yhteinen siirtola, asettivat sinne Korintolaista
siirtoväkeä ja palasivat sitten kotia. Kerkyyralaisista vangeista
möivät he 800, jotka olivat orjia, mutta 250 miestä vartioivat he
vankeina, kohdellen heitä hyvin, jotta nämä, tultuansa kotiin,
toimittaisivat Kerkyyran Korintolaisten käsiin, koska useimmat näistä
sattuivat olemaan Kerkyyran mahtavimpia miehiä.
Tällä tavoin suoriutui Kerkyyra sodassa Korintolaisia vastaan,
ja Ateenalaisten laivat palasivat kotiinsa. Ensimmäinen aihe
Korintolaisten ja Ateenalaisten väliseen sotaan oli siis, että
Ateenalaiset, rauhan kestäessä, taistelivat Kerkyyralaisten puolella
Korintolaisia vastaan.
Heti tämän jälkeen antoivat myös seuraavat Ateenalaisten ja
Peloponneesolaisten välillä ilmaantuneet eripuraisuudet yllykettä
sotaan. Kun Ateenalaiset näet saivat vihiä Korintolaisten
kostonhankkeista heitä vastaan, käskivät he Potidaialaisten,
jotka asuivat Palleeneen niemellä ja olivat Ateenalaisten veroa
maksavia liittolaisia, mutta Korintolaista sukuperää, purkaa
kaupunkinsa muurit Palleeneen puolelta ja lähettää heille
panttivankeja, jotapaitsi heidän tulisi kaupungistaan karkoittaa
eikä tulevaisuudessa ottaa vastaan niitä epideemiuurgeja, joita
Korintolaisten oli tapana lähettää heidän luoksensa. Ateenalaiset
pelkäsivät näet, että Perdikkas ja Korintolaiset houkuttelisivat
näitä luopumaan heistä ja samalla saattaisivat muutkin Traakian
rannikolla asuvat liittolaiset heistä luopumaan.
Ateenalaiset ryhtyivät näihin toimenpiteisiin Potidaialaisia vastaan
jo ennakolta heti Kerkyyran meritappelun jälkeen. Sillä Korintolaiset
osottivat julkista vihamielisyyttä Ateenalaisia vastaan, ja
Makedonian kuningas, Aleksanterin poika Perdikkas, joka ennen oli
ollut heidän liittolaisensa ja ystävänsä, nousi nyt heitä vastaan,
koska Ateenalaiset olivat liittoutuneet hänen veljensä Filippoksen
ja Derdaan kanssa, jotka olivat hänen vastustajansa. Tätä liittoa
peläten, lähetti Perdikkas sanansaattajia Lakedaimoniin, jotta saisi
Peloponneesolaiset sotaan Ateenalaisia vastaan. Korintolaiset sai
hän puolellensa Potidaian luopumisen kautta. Hän koetti myöskin
saada Traakian rannikolla asuvat Kalkidilaiset ja Bottikelaiset
puolellensa, arvellen, että hän näitten naapurivaltojen avulla
huoleti voisi ryhtyä sotaan. Kun Ateenalaiset saivat vihiä tästä ja
koska he tahtoivat estää näitä kaupunkeja luopumasta, niin käskivät
he laivapäällikkönsä vaatimaan Potidaialaisilta panttivankeja,
repimään Potidaian muurit ja pitämään tarkasti silmällä, etteivät
naapurikaupungit pääsisi luopumaan. Jo tätä ennen olivat he näet
Lykomeedeen pojan Arkestratoksen ja neljän toisen päällikön johdolla
Perdikkasta vastaan lähettäneet 30 laivaa ja 1,000 raskasaseista.
Potidaialaiset toimittivat nyt lähettiläitä Ateenalaisten luo,
koettaaksensa taivuttaa heitä jättämään asiat entiselleen, mutta
kääntyivät myöskin Korintolaisten kanssa Lakedaimonilaisten
puoleen, jotta tarpeen tullessa saisivat näiltä apua. Mutta kun he
pitkien keskusteluiden jälestä eivät Ateenalaisilta saaneet mitään
tyydyttävää vastausta, vaan kun päinvastoin Ateenalaisten Makedoniaan
lähettämät laivat purjehtivat heitä vastaan, ja kun Lakedaimonin
hallitus lupasi hyökätä Attikaan, jos Ateenalaiset ahdistaisivat
Potidaialaisia, niin katsoivat viimeksimainitut ajan sopivaksi
luopuakseen Ateenalaisista, solmittuansa liiton Kalkidilaisten ja
Bottikelaisten kanssa. Perdikkas taivutti myöskin Kalkidikeelaiset
jättämään ja hävittämään merenrannikolla sijaitsevat kaupunkinsa
sekä muuttamaan Olyntokseen ja lujasti linnoittamaan tämän ainoan
kaupungin. Näille asuinpaikoistansa luopuneille antoi hän kappaleen
Mygdonian alueesta Bolbeen järven seutuvilta asuttavaksi, niin kauan
kuin sota kestäisi Ateenalaisia vastaan. Nämä muuttivatkin kauemmaksi
merenrannalta, hävitettyänsä kaupunkinsa, ja varustautuivat sotaan.
Sillävälin saapuivat mainitut 30 Ateenalaista laivaa Traakian
rannikoille ja tapasivat Potidaian sekä muutkin sikäläiset kaupungit
luopuneina heidän puoleltansa. Mutta koska päälliköt pitivät
mahdottomana sotia sekä Perdikkasta että luopuneita kaupunkeja
vastaan käytettävinään olevilla sotavoimilla, kääntyivät he
Makedoniaa vastaan, johon he alkuperäisesti olivatkin lähetetyt, ja
liittoutuivat Filippokseen ja Derdaan veljeksiin, jotka sisämaasta
olivat sotajoukolla hyökänneet Makedoniaan.
Kun Korintolaiset saivat tietää, että Potidaia oli luopunut, ja että
Ateenalainen laivasto oleskeli Makedonian vesillä, niin valtasi
heidät pelko tämän paikkakunnan suhteen, ikäänkuin vaara olisi
uhannut heidän omia etujansa. Tämän johdosta lähettivät he sinne
omasta keskuudestaan vapaaehtoisia ja muualta Peloponneesoksesta
palkkasotureita, kaikkiaan 1600 raskasaseista ja 400 kevytaseista
miestä Adeimantoksen pojan Aristeyksen johdolla. Useimmat
vapaaehtoiset Korintolaiset ottivat osaa tähän retkeen etupäässä
suosiessaan tätä miestä, sillä hän oli aina ollut Potidaialaisten
ystävä. Nämä saapuivat Traakiaan neljäntenäkymmenentenä päivänä
Potidaian kapinoimisen jälkeen.
Kohta saapui Ateenalaisillekin tieto kaupunkien luopumisesta,
ja kun he saivat tietää, että näille Aristeyksen johdolla oli
lähetetty apuväkeä, niin lähettivät hekin kapinoitsijoita vastaan
2,000 raskasaseista ja 40 laivaa Kalliaan ja neljän muun päällikön
johdolla. Saapuessaan Makedoniaan, saivat nämä tietää, että sinne
ennen lähetetyt 1,000 miestä olivat valloittaneet Termeen ja
parastaikaa piirittivät Pydnaa, jonkatähden he pysähtyivät tänne ja
avustivat Pydnan piirittäjiä. Myöhemmin oli heidän kuitenkin pakko
tehdä puolustus- ja hyökkäysliitto Perdikkaan kanssa, koska heidän
oli tärkeää päästä Pydnaan, johon Aristeys jo oli saapunut. Siispä he
lähtivät Makedoniasta, ja turhaan koetettuansa valloittaa Beroian,
jatkoivat maitse matkaansa Potidaiaan. Heitä oli 3,000 raskasaseista
omaa väkeä, sitäpaitsi suuri joukko apuväkeä ja 600 Makedonialaista
ratsumiestä Filippoksen ja Pausaniaan johdolla. Samalla purjehti
sinne 70 laivaa. Hitaasti kulkien saapuivat he kolmantena päivänä
Gigoonokseen, johon leiriytyivät.
Potidaialaiset ja Aristeyksen johtamat Peloponneesolaiset olivat
leiriytyneet niemimaalle lähelle Olyntosta, odottaaksensa
Ateenalaisia ja ulkopuolelle kaupunkia laittaneet kauppapaikan
ruokatavaroita varten. Liittoutuneet valitsivat yhteisen jalkaväen
päälliköksi Aristeyksen ja ratsuväen johtajaksi Perdikkaan. Tämä
oli näet taas luopunut Ateenalaisista ja taisteli Potidaialaisten
puolella, asetettuansa Jolaoksen sijaishallitsijaksensa. Aristeyksen
tuuma oli pitää silmällä Ateenalaisten sotajoukkojen liikkeitä
kannaksella, jotteivät ne pääsisi etenemään. Sitävastoin oli
aikomus, että Kalkidilaiset ja muut ulkopuolella kannasta olevat
liittolaiset sekä Perdikkaan 200 ratsumiestä jäisivät Olyntokseen ja
takaa hyökkäisivät Ateenalaisten kimppuun, jos nämä ahdistaisivat
Aristeystä, jotta vihollinen täten joutuisi saarroksiin heidän
väliinsä. Ateenalaisten ylipäällikkö Kallias ja hänen alapäällikkönsä
taasen lähettivät Makedonialaiset ratsumiehet ja vähäisen määrän
apujoukkoja Olyntokseen, estääksensä sikäläisiä vihollisia
avustamasta sotatovereitansa, mutta lähtivät itse sotajoukkoinensa
Potidaiaa vastaan. Kun nämä, saavuttuansa kannakselle, näkivät
vihollisten jo olevan taisteluasennossa, niin asettuivat hekin
samaten vastaan, ja tappelu syntyi miltei välittömästi. Aristeyksen
oma siipi yhdessä Korintolaisten ja hänen johdossaan olevien muitten
valiojoukkojen kanssa työnsi heitä vastaan asettuneet viholliset
pakosalle ja ajoi heitä takaa pitkän matkaa; mutta Ateenalaiset
voittivat muut Potidaialaiset ja Peloponneesolaiset sotajoukot, ja
nämä pakenivat Olyntoksen muurien suojaan.
Kun Aristeys, palattuansa vihollista takaa-ajamasta, huomasi, että
toinen osa hänen sotajoukostansa oli joutunut tappiolle, niin oli hän
kahdella päällä, pitäisikö hänen koettaa päästä Olyntokseen vaiko
Potidaiaan. Hän päätti vihdoin koota väkensä niin pienelle alalle
kuin suinkin ja juoksujalkaa kiirehtiä Potidaiaan. Kulkiessansa
suurella vaivalla vihollisten nuolisateessa pitkin kiviperäistä
merenrannikkoa, menetti hän pienen luvun miehistänsä, mutta sai
kuitenkin suurimman osan heistä pelastetuksi. Kun Olyntoksesta
Potidaialaisille avuksi rientävät miehet huomasivat tappelun alkaneen
ja liput kohotetuiksi, sillä nämät kaupungit ovat ainoastaan 60
stadionin päässä toisistansa ja toistensa näkyvissä, marssivat he
vähän matkaa auttaakseen Potidaialaisia. Mutta Makedonialaiset
ratsumiehet olivat asetetut heitä tästä estämään. Kun sitten voitto
kallistui Ateenalaisten puolelle ja liput vedettiin alas, vetäytyivät
ensiksimainitut muurien suojaan, ja Makedonialaiset liittyivät
uudestaan Ateenalaisiin. Ratsuväki ei siis avustanut kummallakaan
puolella. Taistelun jälkeen pystyttivät Ateenalaiset voitonmerkin
ja antoivat Potidaialaisille aselevon suojassa heidän kaatuneensa.
Potidaialaisista ja heidän liittolaisistansa kaatui hiukan vähemmän
kuin 300 miestä, Ateenalaisista taasen 150, näitten joukossa
ylipäällikkö Kallias.
Välittömästi tämän jälkeen rakensivat Ateenalaiset muurin kannaksen
puolelle ja miehittivät sen, mutta Palleeneen puolen jättivät he
muuritta, koska heillä mielestänsä oli liian vähän miehiä pitääksensä
kannaksen puolta miehitettynä ja samalla rakentaaksensa muurin
Palleeneen puolelle, peläten, että Potidaialaiset liittolaisineen
hyökkäisivät heidän kimppuunsa, jos he näin jakaisivat voimansa.
Kun nyt Ateenassa saatiin tietää, että Palleeneen puoli oli jätetty
muuritta, niin lähetettiin heti 1,600 raskasaseista omaa väkeä sinne
Asoopioksen pojan Formioonin johdolla. Saavuttuansa Palleeneen
kannakselle, lähti tämä joukkoinensa kulkemaan Afytiksesta Potidaiaa
vastaan lyhyin päivämatkoin ja hävitti maata. Kun ei kukaan tullut
häntä vastaan taistelemaan, niin rakensi hän muurin Palleeneen
puolelle, joten Potidaia tuli tarkasti saarretuksi molemmilta
puolilta; sitäpaitsi saarsi laivasto sen meren puolelta.
Kun Aristeyksella ei ollut enää mitään pelastuksen toivetta,
sittenkun piiritys oli alkanut, jollei vasten tavallisuutta tulisi
apua joko Peloponneesoksesta tahi jostakin muualta, niin neuvoi
hän jättämään ainoastaan 500 miestä kaupunkiin, joiden kanssa hän
itse tarjoutui jäämään, mutta muun väen pitäisi suotuisen tuulen
avulla koettaa päästä pakoon, jotta muonavarat siten riittäisivät
kauemmaksi aikaa. Kun hän ei saanut kannatusta ehdotukselleen,
mutta kaikin mokomin tahtoi säilyttää tämän kaupungin, sekä tahtoi
järjestää ulkoasiat paraalle kannalle, niin hän purjehti pois
kaupungista Ateenalaisten huomaamatta. Hän meni Kalkidilaisten
luokse, joiden avulla hän sekä kävi muita sotia, että asetuttuaan
väijyksiin Sermyyliläisten kaupungin läheisyyteen, surmasi suuren
joukon tämän kaupungin asukkaista. Samalla lähetti hän sanansaattajan
Peloponneesokseen pyytämään apua. Sillä välin hävitti Formioon,
saarrettuansa Potidaian, 1,600 miehensä avulla sekä Kalkidikeen että
Bottikeen alueen, myöskin valloittaen muutamia pieniä kaupunkeja.
Nämät seikat enensivät Ateenalaisten ja Peloponneesolaisten
välistä katkeruutta ennen sodan puhkeemista. Korintolaiset
valittivat, että Ateenalaiset piirittivät Potidaiaa, joka muka
oli heidän siirtokuntansa, ja siellä oleskelevia Korintolaisia
ja Peloponneesolaisia. Ateenalaiset taasen valittivat, että
Korintolaiset muka olivat yllyttäneet heille veronalaisen kaupungin
kapinaan ja julkisesti taistelivat heitä vastaan Potidaialaisten
puolella. Sota ei kumminkaan vielä syttynyt, vaan kesti jonkun aikaa
aselepoa, koska Korintolaiset olivat toimineet vaan omin päin.
Mutta kun Potidaia oli saarrettuna, eivät he enää pysyneet
toimettomina, osaksi sentähden, että kaupungissa oli Korintolaisia,
osaksi koska he pelkäsivät tämän kaupungin joutuvan Ateenalaisten
haltuun. He kutsuivat viipymättä liittolaisensa Lakedaimoniin ja
syyttivät siellä Ateenalaisia ankarasti rauhanrikkomisesta ja
vääryydenteosta Peloponneesolaisia kohtaan. Aiginalaiset pelkäsivät
Ateenalaisia eivätkä uskaltaneet julkisesti ottaa osaa kokoukseen;
mutta salassa he yllyttivät sotaan Ateenalaisia vastaan, väittäen,
etteivät he huolimatta sopimuksista saaneet elää itsenäisinä. Tämän
johdosta kutsuivat Lakedaimonilaiset omat liittolaisensa sekä
kaikki muutkin, jotka katsoivat Ateenalaisten loukanneen heitä,
tavanmukaiseen kokoukseen ja vaativat jokaista tässä tuomaan esille
syytöksensä. Kukin kohdastaan ilmotti tässä syytöksensä, Megaralaiset
varsinkin valittivat monestakin seikasta ja erittäinkin siitä, että
Ateenalaiset vastoin tehtyjä sopimuksia eivät sallineet heidän käydä
satamissaan, eivätkä myöskään Attikan markkinoilla. Mutta annettuaan
muiden ensin kiihottaa Lakedaimonilaisia, astuivat Korintolaiset
viimein esiin ja pitivät seuraavan puheen:
"Lakedaimonilaiset miehet! Teidän rehellinen menettelynne niin hyvin
yleisissä kuin yksityisissä asioissa saattaa teidät epäilemään
meitä, jos me muita vastaan jotakin sanomme. Teillä on kyllä
ymmärrystä sisällisissä asioissa, mutta kovin vähän kokemusta
ulkonaisissa. Vaikka me usein olemme valittaneet Ateenalaisten meitä
kohtaan harjottamista vääryyksistä, ette te ole tarkemmin ottaneet
valituksiamme tutkittavaksenne, vaan olette luulleet meidän puhuvan
itsekkäästi omia itsekkäisiä etujamme silmällä pitäen. Siksipä
te ette ole kutsuneet kokoon näitä liittolaisianne silloin, kun
vääryyttä jo harjotettiin, vaan vasta nyt, kun me jo olemme joutuneet
hätätilaan. Meillä on siis enimmän syytä valittaa, koska olemme
enimmän saaneet kärsiä sekä Ateenalaisten vääryyksien että teidän
leväperäisyytenne tähden."
"Jos he salassa tekisivät vääryyttä koko Hellasta kohtaan, niin voisi
luulla, ettette te sitä tiedä, ja että tulisi teitä tästä seikasta
huomauttaa. Mutta nyt ei tarvitse uhrata monta sanaa, koska te omin
silmin nyt näette, että osa meistä jo on joutunut orjuuteen, ja että
toisia uhkaa sama kohtalo, etupäässä liittolaisiamme, sekä että
Ateenalaiset jo kauan aikaa takaperin ovat varustautuneet sotaan.
Muutenhan he eivät väkivallalla olisi riistäneet meiltä Kerkyyraa
eivätkä piirittäneet Potidaiaa. Viimeksi mainittu paikka on erittäin
sopiva asemapaikaksi sotatoimia varten Traakiassa; Kerkyyrasta taasen
olisivat Peloponneesolaiset saaneet mitä suurimman laivaston."
"Ja kaikkeen tähän olette te syypäät, koska olette sallineet heidän
linnottaa kaupunkinsa ja rakentaa pitkät muurinsa sekä ryöstää
vapauden niin hyvin niiltä, jotka he ovat saattaneet orjiksensa,
kuin myös omilta liittolaisiltanne. Sillä itse asiassa ei ole se,
joka saattaa toisen orjuuteen, syypää tähän onnettomuuteen, vaan se,
joka, vaikkakin voisi estää, ei huoli sitä tehdä, joskin hänellä on
tuo kunniakas nimi 'Hellaan pelastaja'. Suurien ponnistusten jälkeen
olemme päässeet kokoontumaan, eivätkä meillä kuitenkaan ole asiat
selvillä; sillä nyt ei enää tarvitse tutkia, onko meitä loukattu,
vaan miten paraiten voisimme puollustautua vääryydentekijöitä
vastaan. Vastustajamme käyvät viipymättä kimppuumme jo aikoja sitten
tehdyn suunnitelman mukaan, ennenkuin me ehdimme päättää mitään.
Tunnettuahan on miten Ateenalaiset aina vuorotellen ahdistavat
naapureitansa. Niin kauan kuin teidän välinpitämättömyytenne tähden
luulevat saavansa vehkeillä huomaamatta, hillitsevät he itseään,
mutta kun he huomaavat, että te olette välinpitämättöminä, vaikka
tunnettekin asianlaidan, niin he kyllä panevat kaiken voimansa
liikkeelle. Te, Lakedaimonilaiset, olette ainoat Helleenit, jotka
autatte vihollistanne, ette ase kädessä, vaan hitaudellanne, ja
ainoat, jotka ryhdytte kukistamaan vihollistanne vasta sitten, kun
hän on tullut kahta vertaa voimakkaammaksi, ettekä heti alussa.
Teidän kyllä sanotaan varustautuneen kaikkien tapausten varalle,
mutta tässä on paljon liiottelua. Tiedämmehän, miten Meedialaiset
ehtivät tulla tänne Peloponneesokseen maailman ääristä saakka,
ennenkuin te ryhdyitte mihinkään puollustuspuuhaan. Nyt te samoin
olette huolettomia Ateenalaisten suhteen, jotka eivät ole kuten nuot
kaukaa tulleet, vaan aivan läheltä. Sen sijaan että ryhtyisitte
ehkäisemään heidän hyökkäysaikeitansa, tahdotte mieluummin odottaa,
kunnes teidän on pakko puollustautua heidän hyökkäyksiänsä vastaan,
ja he saattavat teidät onnettomuuksiin, jotka voivat teitä kohdata,
jos teidän on taisteltava paljon vahvempaa vihollista vastaan.
Kumminkin te tiedätte, että barbarit juuri itse olivat syypäät
useimpiin onnettomuuksiinsa, samoin kuin että meidän voittomme
Ateenalaisten suhteen on enemmän seuraus heidän omista virheistänsä,
kuin että teidän antamanne apu olisi siihen vaikuttanut.
Sillä teidän apuunne luottaen ovat jo monet sortuneet, jotka
herkkäuskoisuudessansa ovat olleet varustautumatta sodan varalta.
Älköön kukaan teistä luulko, että se, mitä tässä puhumme, olisi
nurjamielisyydestä aiheutuvia syytöksiä, vaan ainoastaan nuhteita.
Sillä nuhteita annetaan erehtyvälle ystävälle, mutta syytöksiä
tehdään vihollista vastaan, joka harjottaa ilmeistä vääryyttä."
"Jos kukaan, niin etupäässä me katsomme itsemme oikeutetuiksi tuomaan
esiin moitteita naapuriamme vastaan, semminkin kun mitä tärkeimmät
asiat ovat kysymyksessä, joita te taas ette näy ollenkaan käsittävän,
yhtä vähän kuin te myöskään arvaatte, millaisen vihollisen te
Ateenalaisissa saatte, he kun ovat luonteeltaan teihin verraten
perinpohjin erilaisia. He ovat yrittelijäitä ja kekselijäitä sekä
panevat nopeasti päätöksensä toimeen. Te sitävastoin tyydytte
säilyttämään vaan sen, mitä teillä jo on, miettimättä mitään
uusia yrityksiä, ja usein te ette edes hanki välttämättömimpiä
varustuksiakaan. He taas uskaltavat yli voimiensa, ovat rohkeita
päätöksissään ja toivorikkaita vaaroissa. Te tavallisesti uskallatte
paljon vähemmän kuin voisitte, pitämättä mitään tuumaa varmana, ja
vaaran uhatessa luulette te heti olevanne hukassa. He rakastavat
toimeliaisuutta, te taasen lepoa. He kuljeksivat ympäri maailmaa, te
sitävastoin pysytte kotona. Matkoillansa toivovat he saavuttavansa
etuja, te taas luulette panevanne omaisuutenne vihollisille
alttiiksi, jos poistutte kotoa. Voitettuansa vihollisen, anastavat
he mitä suurimman saaliin, voitettuina eivät he menetä toivoansa.
He katsovat henkisten voimien enemmän hyödyttävän isänmaata kuin
ruumiillisten. Jolleivät he saavuta sitä, mitä haluavat, arvelevat
he menettäneensä jotakin omaisuudestansa, mutta jos he pääsevät
pyrintöjensä perille, pitävät he sitä vähäpätöisempänä sen suhteen,
mitä toivovat voivansa saada. Jos heiltä joku yritys onnistuu
huonosti, korvaavat he tappionsa uusilla yrityksillä. Sillä he ovat
ainoat, jotka pitävät toivottua etua jo saavutettuna, sentähden että
he panevat aikomuksensa nopeasti täytäntöön. He koettavat toteuttaa
aikomuksensa vaivoista ja vaaroista väsymättä, pitävät saatuja etuja
vähäpätöisinä ja ryhtyvät uusiin yrityksiin. Heitä eivät saa heidän
juhlansakaan estää ryhtymästä välttämättömiin toimiin, ja he pitävät
toimetonta lepoa rasittavampana kuin vaivaloista työtä. Sanalla
sanoen, he ovat syntyneet ollaksensa milloinkaan lepäämättä ja
kieltääksensä lepoa myöskin muilta."
"Lakedaimonin miehet! Tällainen on tämä kaupunki, jonka kanssa olette
tekemisissä, ja te vaan vitkastelette ettekä usko, että ne voivat
paraiten säilyttää rauhan, jotka eivät tee muille vääryyttä, vaan
samassa toiminnallaan selvästi osottavat, etteivät he voi tyyneesti
kärsiä, jos heille tehdään vääryyttä. Te katsotte sen oikeaksi,
ettette missään tee muille vääryyttä ja ettette itse saa kärsiä
mitään rasitusta puollustustoimien tähden. Teidän olisi vaikea
saavuttaa tämä, joskin naapurikaupunkinne olisi teidän kaltaisenne,
mutta nyt on teidän ajattelu- ja toimintatapanne Ateenalaisiin
verraten kokonaan vanhanaikuinen. Asianlaita on tässäkin suhteessa,
kuten taiteessakin, että uusi on vanhaa parempi. Rauhallisissa
oloissa elävässä kaupungissa on vanhoillaan pysyminen parasta; mutta
niiden on pakko ryhtyä uudistuksiin, jotka haluavat toimia. Sentähden
ovatkin Ateenalaisten valtioasiat monien kokemuksien kautta tulleet
paljon uudenaikaisemmiksi kuin teidän."
"Lopettakaa jo vihdoinkin tuo vitkastelemisenne, auttakaa nopeasti
lupauksenne mukaan niin hyvin muita ystäviänne kuin erittäinkin
Potidaialaisia, tekemällä hyökkäyksen Attikaan, älkääkä jättäkö
ystäviänne ja veriheimolaisianne heille vihamielisimpien ihmisten
mielivaltaan, pakottaen meitä neuvottomina etsimään muita
liittolaisia. Siten me emme suinkaan tekisi mitään vääryyttä jumalien
edessä, jotka valvovat valojen pyhinä pitämistä, emmekä ihmisten
edessä, jotka kykenevät asioita arvostelemaan. Sillä ei niitä voi
pitää valanrikkojina, jotka hyljättyinä kääntyvät toisten puoleen,
vaan niitä, jotka eivät auta liittolaisiaan. Jos te osotatte olevanne
valmiit auttamaan, niin me mielellämme tahdomme pysyä liitossanne.
Siinä tapauksessa me emme menettelisi velvollisuutemme mukaan, jos me
liittoutuisimme muiden kanssa, emmekä voisi helposti löytää toisia,
joiden kanssa me niin hyvästi voisimme tulla toimeen. Tähän katsoen
päättäkää nyt järkevinä ihmisinä ja koettakaa menetellä niin, ettei
Peloponneesos teidän johtonne alaisena joutuisi huonompaan asemaan,
kuin millaisena sen esi-isänne ovat teille jättäneet."
Näin puhuivat Korintolaiset. Juuri tähän aikaan sattui
Ateenalainen lähetystö olemaan Lakedaimonissa muilla asioilla.
Kun heille tuli tieto, mitä kokouksessa oli puhuttu, katsoivat he
viisaammaksi esiintyä Lakedaimonilaisten eteen, eivät kuitenkaan
puollustautuaksensa niiden syytösten johdosta, joita muut kaupungit
tekivät heitä vastaan, vaan etupäässä huomauttaaksensa, etteivät
Lakedaimonilaiset tekisi liian äkkipikaista päätöstä, asiaa
tarkemmin punnitsematta. Samalla tahtoivat he näyttää, kuinka
suuri heidän mahtavuutensa oli, ja muistuttaa vanhempia siitä,
mitä nämät jo tiesivät, sekä selittää nuoremmille asioita, joita
nämät eivät tunteneet, toivoen sanoilla voivansa taivuttaa heidät
mieluummin pysymään rauhassa kuin ryhtymään sotaan. He astuivat siis
Lakedaimonin hallitusmiesten eteen ja pyysivät saada puhua kansalle,
jollei mikään sitä estäisi. Nämät kutsuivat kansan kokoon, ja
Ateenalaiset puhuivat seuraavalla tavalla.
"Meidän lähetystömme ei ole tänne saapunut vastataksensa teidän
liittolaistenne syytöksiin, vaan sitä toimittamaan, mitä varten
kaupunkimme on meidät tänne lähettänyt. Mutta koska olemme saaneet
tietää, että meitä Ateenalaisia vastaan on tehty sangen paljon
valituksia, niin olemme pyytäneet saada esiintyä, emme suinkaan
torjuaksemme päältämme noitten kaupunkien tekemiä valituksia, sillä
emme me eivätkä nuotkaan pidä teitä tuomareina, vaan jottette
te näin tärkeissä asioissa tekisi päätöstänne kevytmielisesti
liittolaistenne yllyttäminä, ja koska me tahdomme samalla huomauttaa,
mikäli asia meitä koskee, ettemme vääryydellä ole hankkineet sitä,
mitä meillä on, ja että kaupunkimme ansaitsee kunnioitusta. Miksi
tässä puhuisimme ikivanhoista asioista, jotka ovat kuulijoillemme
tunnetuita enemmän kertomuksien kuin kokemuksien kautta?
Meedialaisesta sodasta ja sen yhteydessä olevista seikoista, jotka
ovat teille perin tunnetuita, täytyy meidän lausua muutama sana,
niin ikävä kuin teistä onkin kuulla meidän aina puhuvan siitä.
Kun me muinoin siihen ryhdyimme, taistelimme me yhteisten etujen
edestä, ja myöskin teille koitui siitä suuri hyöty. Mutta tästä
taistelusta saatua kunniaa emme ole vielä peräti kadottaneet,
jos sillä jotakin merkitystä on. Me emme suinkaan mainitse näitä
seikkoja puollustautuaksemme, vaan mieluummin todistuksena siitä,
millaisen kaupungin kanssa te tulette taistelemaan, jos päätöstä
tehdessänne ette menettele viisaasti. Me voimme sanoa, että me yksin
uskalsimme asettua vastustamaan barbareja Maratonin kentällä. Ja kun
he myöhemmin tulivat takaisin, emmekä katsoneet itseämme kykeneviksi
vastustamaan heitä maalla, niin nousimme me kaikki laivoihin ja
taistelimme heitä vastaan merellä Salamiin salmessa, josta oli
seurauksena, etteivät he voineet purjehtimalla kaupungista kaupunkiin
hävittää Peloponneesosta, sen asukkaiden ollessa kykenemättömiä
auttamaan toisiansa niin suurilukuista laivastoa vastaan.
Meedialaiset itse ovat tämän paraiten osottaneet. Sillä tämän merellä
kärsimänsä tappion jälkeen katsoivat he itsensä liian heikoiksi
jatkamaan sotaa, ja suurin osa vihollisten sotajoukoista pakeni mitä
nopeimmin pois maastamme."
"Tässä näin onnellisessa asiain ratkaisussa, josta Hellaan
puollustus riippui, oli meidän ansioksemme luettava kolme
vaikuttavaa seikkaa: laivojemme suurin lukumäärä, päällikkömme
viisaus ja meidän horjumaton urhoollisuutemme. Sillä noista 400
laivasta oli meidän melkein kaksi kolmas osaa ja ylipäällikkönä oli
Temistokles, jolla on suurin ansio meritappelun suorittamisesta
mainitussa salmessa, joka taistelu epäilemättä pelasti maamme.
Tämän tähdenhän tekin kunnioititte Temistoklesta enimmän kaikista
teidän luoksenne tulleista vierasystävistä. Niinikään osotimme me
suurinta kestäväisyyttä, kun me, koskei kukaan meitä maalla auttanut,
sentähden että muut jo olivat kukistetut, jätettyämme kaupunkimme
ja hävitettyämme omaisuutemme, emme kumminkaan katsoneet voivamme
jättää muita liittolaisia oman onnensa nojaan tahi hajaantuneina
olla heitä hyödyttämättä, vaan nousimme laivoihin ja antauduimme
vaaroihin tuntematta mitään katkeruutta teitä kohtaan, vaikkette
aikaisemmin meitä auttaneet, niin että me hyvällä syyllä voimme
sanoa, ettemme me suinkaan ole vähemmän auttaneet teitä kuin te
meitä. Sillä te autoitte meitä pelastaaksenne kaupunkinne, jotta te
niissä voisitte vastaisuudessakin asua, ja olitte pelossanne enemmän
itsenne kuin meidän tähden. Niinkauan kuin me emme vielä olleet
turmiossa, ei teitä näkynyt. Mutta kaupungista, jota ei enää ollut
olemassa, kiiruhdimme me teitä auttamaan, ja antauduimme vaaroihin
maan puolesta, jonka takaisin saamisesta oli hyvin vähän toiveita,
sekä pelastimme itsemme ohessa myöskin teidät. Jos me alussa olisimme
pelastaaksemme maamme hävityksestä antautuneet vihollisille, kuten
muut tekivät, ja jos sittemmin emme olisi uskaltaneet nousta
laivoihin, kuten jo perikatoon joutuneet, niin ette te riittävän
laivaston puutteessa olisi voineet meritappelua ajatellakaan, vaan
vihollinen olisi saanut estämättä toimia mielensä mukaan."
"Lakedaimonin miehet! Emmekö silloin osotetun urhoollisuutemme
ja viisaan menettelymme tähden ansaitse sitä valta-asemaa, joka
meillä Helleenien kesken on, kenenkään meitä sentähden vihaamatta
ja kadehtimatta? Emmehän me ole väkivallalla tätä itsellemme
anastaneet, vaan suostuimme siihen, koskette te tahtoneet puollustaa
sitä vähästä, mitä barbarit olivat jättäneet jälelle, ja koska
liittolaiset kääntyivät meidän puoleemme pyynnöllä, että me
rupeaisimme heidän johtajaksensa. Itse asian laita pakotti meitä
mitä pontevimmin tukemaan valtamme oman turvallisuutemme, mutta
myöskin kunnian ja vihdoin hyödyn tähden. Sillä meidän mielestämme
tuli meidän kaikin voimin puollustaa valtaamme, koska useat meitä
vihasivat ja monet jo luopuivat meistä, vaikka kohtakin he taas
kukistettiin, ja koska te ette enää olleet yhtä ystävällisiä
kuin ennen, vaan sen sijaan välillemme ilmaantui epäluuloa ja
eripuraisuutta. Muutenhan olisivat kapinoitsijat kääntyneet teidän
puoleenne. Lieneehän jokaisella niin vaarallisissa oloissa oikeus
järjestää asiansa, miten paraaksi näkee, vihaa herättämättä."
"Lakedaimonin miehet! Järjestättehän tekin asiat johdossanne olevissa
Peloponneesoksen kaupungeissa teille edullisimmalla tavalla. Jos
te silloin ajan pitkään ollen päällikkyydessä olisitte joutuneet
vihatuiksi kuten me nyt, niin olemme varmat siitä, että te olisitte
olleet yhtä ankaroita liittolaisianne kohtaan, niinkuin te myös
olisitte olleet pakotetut joko hallitsemaan ankaruudella tahi
panemaan oman etunne vaaran alaiseksi. Me emme siis ole tehneet
mitään harvinaista tai ihmistavoista poikkeavaa, jos me otettuamme
vastaan meille tarjotun johto-aseman emme päästä sitä käsistämme,
mitä tärkeimpien seikkojen, kuten kunnian, pelon ja oman hyödyn
pakottaessa sitä säilyttämään. Emme ole ensimmäiset, jotka näin
toimivat, vaan onhan aina käynyt niin, että heikompi kuuluu
väkevämmän vallan alle. Me itse kuten myöskin te olemme pitäneet
meitä oikeutettuina tähän valta-asemaan, kunnes teidän oma etunne
nyt saa teidät puhumaan kohtuudesta, jota kumminkaan ei kukaan ole
milloinkaan huomioon ottanut, jos hän vaan voimiensa puolesta kykenee
lisäämään etujansa valloituksella. Kiitosta ansaitsevat ainoastaan
ne, jotka seuraten ihmisluonteen halua hallita toisia toimivat
oikeudenmukaisemmin, kuin he valtansa nojalla voisivat tehdä.
Tulisivatpa muut meidän asemaamme, niin luulen, että pian saataisiin
nähdä, olemmeko me toimineet maltillisesti! Me sitävastoin olemme
kohtuullisesti meneteltyämme saaneet osaksemme enemmän oikeudetonta
moitetta kuin kiitosta."
"Vaikka me olemme vaatineet liittolaisiltamme vähemmän, kuin
liittosopimusten mukaan olisimme voineet vaatia, ja heillä on
samat oikeudet kuin meillä itsellämme, niin meitä kuitenkin
pidetään riidanhaluisina. Kukaan ei heistä ajattele, minkätähden
ei muualla olla tyytymättömiä valta-asemassa oleviin, vaikka
kohtelevat alustalaisiansa paljon ankarammin kuin me. Asianlaita
on se, että se, joka taitaa käyttää valtaansa, ei juuri välitä
oikeudenkäyntirettelöistä. Ja koska liittolaisemme ovat tottuneet
pitämään meitä vertaisinaan, niin he, jos joku asia ei käy heidän
mielensä mukaan, tahi jos heidän jossakin tapauksessa täytyy
mukaantua meidän valta-asemamme tähden, eivät ensinkään ole
kiitollisia siitä, ettei heiltä ole riistetty enempää, vaan ovat
sen vähäisen tähden, jonka ovat menettäneet, kärsimättömämpiä, kuin
jos alusta alkaen olisimme poistaneet kaikki lait ja julkisesti
kohdelleet heitä alustalaisinamme valtamme mukaisesti. Jos me näin
olisimme menetelleet, niin eivät he itsekään väittäisi, ettei
heikomman tulisi väistyä voimakkaamman edestä. Ihmiset näkyvät
enemmän suuttuvan, jos muka heidän oikeuksiansa loukataan, kuin
jos heitä kohdellaan väkivaltaisesti. Sillä edellistä harjottavat
heidän mielestänsä yhdenvertaiset, mutta väkivaltaa sitävastoin
voimakkaammat viholliset. Itse asiassa saivat he Meedialaisilta
kärsiä paljoa ankarampaa kohtelua, mutta he kärsivät tämän kuitenkin.
Meidän herruutemme taas tuntuu heistä rasitukselta, ja tämähän
on aivan luonnollista! Alamaisista tuntuvat aina olevat olot
sietämättömiltä. Jos te nyt kukistamalla meidät hankitte itsellenne
johto-aseman ja menettelette samaten kuin Meedialaissodan kestäessä,
hallitessanne vaan lyhyen ajan, niin te pian menettäisitte sen
suosion, jonka te meitä pelätessä olette saavuttaneet. Sillä teidän
kotimaiset tapanne ovat aivan erilaiset kuin meidän, eikä kukaan
teistä tultuansa muualle noudata niitä, yhtävähän kuin muidenkaan
Hellaan tapoja."
"Neuvotelkaa siis tarkoin, ettette vieraitten vaikuttimien ja
vaikutuksien yllyttäminä saata itsellenne harmia ja rasituksia.
Miettikää ennenkuin sotaan ryhdytte, miten turmiolliset ovat sen
seuraukset. Sodan pitkittyessä sattuu usein paljon arvaamattomia
seikkoja, jotka tekevät voiton kummallekin puolelle yhtä epävarmaksi.
Sillä sotaan ryhtyessään tekevät ihmiset tavallisesti aluksi sitä,
mikä vasta myöhemmin olisi tehtävä, ja ajattelevat vasta sitten,
kun ovat joutuneet ahtaalle. Kun sellaista vikaa ei meillä eikä
teilläkään ole, niin me kehotamme teitä, koska päätösvalta on
vielä kumpaisenkin vallassa, miettimään, jottette te riko rauhaa
ja valaanne, vaan sallimaan oikeuden ratkaista riitaisuudet, kuten
sopimusehdoissa on määrätty. Muuten koetamme me, otettuamme jumalat
valojen todistajiksi, puollustautua sodan alkajia vastaan samaten
kuin te olette menetelleet."
Näin puhuivat Ateenalaiset. Kun Lakedaimonilaiset olivat kuulleet
liittolaisten Ateenalaisia vastaan tekemät valitukset, ja
Ateenalaisten tämän johdosta esittämät vastaukset, kehottivat he
kaikkia poistumaan ja ryhtyivät neuvotteluihin. Useimmat olivat sitä
mieltä, että Ateenalaiset olivat menetelleet väärin, ja että mitä
pikemmin pitäisi ryhtyä sotaan heitä vastaan. Silloin astui esiin
heidän kuninkaansa, Arkidamos, jota yleensä pidettiin viisaana ja
älykkäänä miehenä, ja puhui seuraavaan tapaan:
"Lakedaimonin miehet! Minä itse olen ottanut osaa moneen sotaan
ja näen teidän joukossanne monta yhdenikäistä, joista ei kukaan
kokemattomuudesta kuten suuri enemmistö halua sotaa jotain taattua
hyötyä tuottavana asiana. Jos tarkasti mietitte sitä sotaa, josta nyt
keskustelemme, niin se ei tule olemaan niinkään vähäpätöinen. Meidän
sotavoimamme riittävät kyllä Peloponneesolaisia ja naapurejamme
vastaan, koska me täältä voimme nopeasti saapua mihin paikkaan
tahansa. Mutta kuinka voisimme me kevytmielisesti alkaa sodan ja
mihin luottaen varustautumatta käydä sellaisia miehiä vastaan,
jotka asuvat kaukana meistä, jotka ovat mitä taitavimpia merimiehiä
sekä paraiten varustettuina kaikilla muilla tarpeilla, joiden niin
hyvin yksityiset kuin valtio ovat sangen varakkaita ja joilla on
laivoja, hevosia, aseita ja kansaa enemmän kuin missään muussa
Hellaan seudussa, sekä tämän lisäksi suuri joukko veroa maksavia
liittolaisia? Laivoihinko? Mutta siinä suhteessahan me olemme paljon
vähäväkisempiä. Jos me taas tahdomme varustaa itsellemme laivaston,
niin siihen tarvitaan aikaa. Tahi ehkäpä varallisuuteemme? Mutta
tässä suhteessa me olemme vielä enemmän takapajulla, eikä valtiomme
rahasto ole riittävä, emmekä me taas omista varoistamme ole
halukkaita maksamaan sotakulunkeja."
"Ehkä joku luottaa siihen, että sotajoukkomme on paremmin varustettu,
niin että me voimme hyökkäyksillä hävittää heidän aluettansa. Mutta
heillähän on hallussaan paljon muita maita ja meritse voivat he
kuljettaa, mitä he tarvitsevat. Jos me taas koettaisimme yllyttää
heidän liittolaisiansa kapinaan, niin pitäisi meidän auttaa heitä
laivoilla, koska he suureksi osaksi ovat saarelaisia. Millainen
siis tulisi tämä sota meille olemaan? Sillä jos emme voittaisi
heitä merellä emmekä voisi riistää heiltä tulolähteitä, joilla he
ylläpitävät laivastonsa, niin olisimme aivan hukassa. Ja sellaisissa
oloissa emme me voisi saada rauhaa aikaan kohtuullisilla ehdoilla,
varsinkaan kun meitä pidettäisiin riitaisuuksien alkuunpanijoina.
Älkäämme myöskään lohduttako itseämme sillä toivolla, että sota
loppuisi pian, jos me vaan hävittäisimme heidän maataan. Minä
pikemmin pelkään, että se jäisi perinnöksi lapsillemme. Sillä
todennäköisesti eivät Ateenalaiset maansa tähden tulisi alistumaan
eivätkä pelkäisi sotaa, he kun ovat siihen tottuneet."
"Minä en suinkaan tällä tarkota, että me väliäpitämättä antaisimme
heidän tehdä liittolaisillemme vääryyttä, tahi ettemme tarkoin
pitäisi heidän vehkeitänsä silmällä, kun emme vielä tartu
aseisiin, vaan esittäisimme heille valituksemme lähetystön kautta,
sotaa suoraan julistamatta, ja että toiselta puolen selvästi
huomauttaisimme, ettemme enää voisi rauhallisesti katsoa heidän
menettelyänsä. Sillä välin tulisi meidän panna sotavarustuksemme
asianomaiseen kuntoon, hankkimalla itsellemme liittolaisia niin
hyvin Helleenien kuin barbarien keskuudesta, miten vaan voisimme
lisätä laivastoamme ja varojamme. Meitä ei voi moittia siitä,
ettemme koeta puollustautua ainoastaan Helleenien vaan myöskin
barbarien avulla, kun meitä väijyy sellainen vihollinen kuin
Ateena. Tällä ajalla voisimme me laittaa myöskin omat varustuksemme
kuntoon. Jos he ottavat huomioon lähettilästemme valitukset, niin
on kaikki hyvä; mutta jolleivät, niin me kahden tahi kolmen vuoden
perästä, milloin katsomme paraaksi, hyökkäämme heidän kimppuunsa
paremmin varustettuina. Ehkäpä he myöntyvät, kun huomaavat meidän
varustuksemme, ja että toimimme puheemme mukaan, koska he näkevät
maansa vielä hävittämättömänä ja voivat vielä tehdä päätöksensä,
heidän etujensa vielä ollen loukkaamatta. Heidän maataan meidän
ei tule pitää muuna kuin vakuutena, ja vielä sitä enemmän, kuta
paremmin se on viljelty. Meidän tulee siis säästää sitä niin
paljon kuin mahdollista, ettemme saattaisi heitä epätoivoon
ja siten mahdottomiksi kukistaa. Sillä jos me liittolaistemme
valitusten yllyttäminä nyt äkillisesti hävitämme Attikan ollessamme
varustaumattomina, niin varokaa vaan, ettemme saata sellaisen
menettelyn kautta Peloponneesosta mitä suurimpaan hätään ja häpeään.
Yksityisten henkilöiden ja eri valtioiden kesken voi kyllä tehdä
valituksia; mutta yleistä sotaa, jota aletaan yksityisten etujen
tähden, ja josta ei voi sanoa, minkälaisen käänteen se tulee saamaan,
on vaikea kunnialla lopettaa."
"Älköön kukaan ajatelko, että näyttää pelkurimaiselta, jos niin
lukuisa sotajoukko empii hyökätä yksityisen kaupungin kimppuun.
Sillä Ateenalaisillahan on paljon liittolaisia, jotka auttavat
heitä rahalla, eikä sodassa ole pääasia yksistään aseiden paljous,
vaan myöskin riittävä määrä rahaa, joka antaa aseille tukea,
etenkin mannervallan ja merivallan välisessä sodassa. Hankkikaamme
sentähden itsellemme kaikella mokomin varoja, älkäämmekä ennen
ryhtykö sotaan liittolaisten puheiden kiihottamina. Koska meillä on
suurin vastuunalaisuus, miten tahansa käyneekin, niin tulee meidän
edeltäkäsin tarkoin ja maltillisesti miettiä asiaa."
"Älkää hävetkö, jos nuot moittivat meitä hitaudesta ja
vitkailemisesta; sillä jos te menettelette hätäisesti, niin on
teidän hyvin vaikea tehdä rauhaa, jos te kerran olette varustamatta
ryhtyneet sotaan. Meidän valtiomme on aina ollut vapaamielinen
ja arvossa pidetty; itse asiassa onkin tämä varovaisuutemme
sangen viisasta menettelyä. Sentähden olemmekin me ainoat, jotka
eivät ylpeile menestyksestämme, emmekä vastoinkäymisessä menetä
rohkeuttamme. Yhtävähän kuin me annamme toisten kiitoksen houkutella
itseämme vaaroihin vastoin meidän parempaa tietoamme, yhtävähän me
annamme toisten parjauksen aikaansaaman suuttumuksen houkutella meitä
tekemään ajattelemattomuuksia. Meidän säädyllinen menettelytapamme
tekee meidät sotaisiksi ja varovaisiksi; sotaisiksi sentähden, että
kunniantunto on likeisessä yhteydessä kohtuuden kanssa, samoinkuin
urhoollisuus kunnianhimon kanssa; varovaisiksi sentähden, että me
olemme liian yksinkertaisesti kasvatetuita, voidaksemme halveksia
lakeja, sekä liian ankarasti totutetut kohtuuteen ollaksemme niitä
noudattamatta. Meillä ei ole taitoa kauneilla puheilla moittia
vihollistemme varustuksia voimatta myöskin toimia sanojemme mukaan,
mutta me ymmärrämme pitää muitten tuumia omiemme vertaisina ja
tajuamme, etteivät onnelliset tapahtumat ole puheista riippuvia.
Me varustaudumme todenteolla kohtaamaan vihollistamme, otaksuen
vihollisen toimivan sangen tarkasti tehdyn suunnitelman mukaan.
Ei tule koskaan perustaa toivoansa vihollisen tekemistä virheistä
johtuviin etuihin, vaan edeltäpäin tehtyjen omien suunnitelmien
varmuuteen. Ei saa luulla, että ihmisten välillä on suuria
eroavaisuuksia. Parasta kuitenkin on, että on saanut ankarimman
kasvatuksen."
"Älkäämme siis luopuko tästä menettelytavastamme, jonka olemme
isiltämme perineet, ja jota me itse menestyksellä olemme
noudattaneet. Älkäämme tehkö hätäisesti yhden päivän lyhyessä
keskustelussa päätöstä monien ihmisten, omaisuuksien, kaupunkien ja
kunniamme kohtalosta, vaan punnitkaamme asiaa tyyneesti ja viisaasti.
Me voimme sen tehdä paremmin kuin muut sotakuntomme perusteella.
Lähettäkää lähetystö Ateenaan puhumaan Potidaian asiasta ja niistä
valituksista, jotka liittolaiset ovat täällä esittäneet, koska he
itsekin ovat taipuvaisia ratkaisemaan riitaisuuden oikeudessa. Sitä
ennen on kohtuutonta hyökätä heidän kimppuunsa, ikäänkuin he olisivat
rikollisia, ikäänkuin heitä olisi jo julistettu rikollisiksi. Sillä
aikaa tehkää valmiiksi sotaa varten tarpeelliset varustukset. Täten
teette te itsellenne hyödyllisimmän ja vihollisille pelottavimman
päätöksen."
Täten puhui Arkidamos. Mutta Stenelaidas, yksi silloisista eforeista,
astui silloin esiin ja puhui seuraavaan tapaan:
"Minä en voi oikein käsittää, mitä Ateenalaiset noilla pitkillä
puheillansa tarkottavat: sillä samalla kuin he ovat itseänsä
kiitelleet, eivät he suinkaan ole kieltäneet tehneensä vääryyttä
liittolaisillemme sekä Peloponneesolaisille. Jos he muinoin
Meedialaisia vastaan käyttäytyivät kiitettävästi ja nyt tekevät
meille vääryyttä, niin ansaitsevat he kaksinkertaisen rangaistuksen,
koska he kunnon miehistä ovat muuttuneet vilpillisiksi. Me
sitävastoin olemme samankaltaiset kuin silloinkin, ja jos
esiinnymme viisaasti, niin emme saa sallia heidän tehdä vääryyttä
liittolaisillemme tahi vitkastella auttaa näitä, sillä eivät
Ateenalaisetkaan väärinkäyttelyssä viivyttele. Toisilla on paljon
laivoja, varoja ja hevosia, mutta meillä on kelpo liittolaiset,
joita me emme saa jättää Ateenalaisten mielivaltaan. Eikä tämä asia
ole oikeudenkäynnillä ja sanoilla ratkaistava, vaan meidän pitää
rangaista nopeasti ja kaikin voimin. Älköön nyt kukaan neuvoko meitä,
miten meidän tulee tehdä päätöksemme, koska meille kerran tehdään
vääryyttä, vaan miettikööt siitä kauan aikaa net, jotka aikovat tehdä
vääryyttä. Äänestäkää siis, Lakedaimonin miehet, Spartan kunnian
mukaisesti, älkääkä salliko Ateenalaisten tulla mahtavimmiksi;
älkää hyljätkö liittolaisia, vaan käykäämme jumalien avulla
vääryydentekijöitä vastaan."
Tämän sanottuaan antoi hän eforina Lakedaimonilaisten kansankokouksen
ryhtyä äänestämään. Koska heillä on tapana käyttää huuto- eikä
kiviliuskaäänestystä, niin selitti Stenelaidas, ettei hän voinut
erottaa, kummallako puolella enemmistö oli, ja tahtoen julkisen
äänestyksen kautta vielä enemmän kiihottaa heitä sotaan, sanoi hän:
"Lakedaimonin miehet! Se teistä, joka katsoo Ateenalaisten rikkoneen
sopimukset ja harjottaneen vääryyttä, astukoon tälle puolelle",
osottaen samalla määrätyn paikan, "mutta se, joka on toista mieltä,
menköön toiselle puolelle!" He nousivat nyt seisomaan ja menivät eri
haaroille. Niitä, jotka pitivät sopimukset rikottuina, oli enemmistö.
Tämän jälkeen kutsuttiin liittolaiset saapuville ja ilmottivat
heille, että Lakedaimonilaisten mielestä Ateenalaiset olivat
harjottaneet vääryyttä, mutta että he tahtoivat kutsua liittolaiset
äänestämään heidän kanssansa, jonka jälestä he alottaisivat sodan
yhteisen päätöksen mukaan, jos liittolaiset myöskin äänestäisivät
sotaa. Tämän toimituksen jälkeen lähtivät liittolaiset kotiinsa, niin
ikään palasivat Ateenalaiset lähettiläät, toimitettuansa tehtävänsä,
kotiinsa. Tämä kansankokouksen tekemä päätös sopimusten rikkomisesta
tehtiin neljäntenätoista vuonna Euboian sodan jälkeen, jolloin rauha
solmittiin kestämään kolmekymmentä vuotta.
Mutta Lakedaimonilaiset äänestivät rauhan rikotuksi, ja että oli
välttämätöntä ryhtyä sotaan, koska he pelkäsivät Ateenalaisten
paisuvan liian mahtaviksi, kun suuri osa Hellaasta jo oli heidän
vallassaan, eivätkä suinkaan niinkään paljon liittolaisten
esiintuomien asianhaarain tähden.
Ateenalaiset olivat saavuttaneet silloisen valta-asemansa seuraavalla
tavalla: Meedialaiset karkotettuamme Euroopasta, kun Helleenit
olivat voittaneet heidät sekä maalla että merellä, ja kun nekin
heistä, jotka laivoilla olivat paenneet Mykalehen, siellä perinpohjin
olivat voitetut, palasi Leotykides, joka oli Lakedaimonilaisten
kuningas ja Helleenien ylipäällikkö Mykalen taistelussa, kotia ja
hänen kanssansa Peloponneesolaiset liittolaiset. Mutta Ateenalaiset
sekä Jooniasta ja Hellespontoksesta kotoisin olevat liittolaiset,
jotka olivat luopuneet kuninkaasta, jäivät sinne piirittämään
Meedialaisten vallassa olevaa Sestoksen kaupunkia. He olivat siellä
talven ja ottivat kaupungin haltuunsa, sittenkuin barbarit olivat
sen jättäneet, jonka jälestä he purjehtivat Hellespontoksesta kotia.
Mutta heti barbarien lähdettyä lähetti Ateenan hallitus noutamaan
lapset, vaimot ja jälellä olevat tavarat takaisin sieltä, minne ne
olivat viedyt talteen, ryhtyi uudestaan rakentamaan kaupunkinsa
ja panemaan sen muureja kuntoon. Sillä ainoastaan vähäinen osa
ympärysmuureja oli pystyssä, ja talotkin olivat suurimmaksi osaksi
hävitetyt. Ainoasti muutamia harvoja oli jälellä, joissa oli asunut
Persialaisia ylimyksiä.
Kun Lakedaimonilaiset saivat vihiä näistä puuhista, toimittivat
he lähetystön Ateenaan, koska he sekä itse mielellään näkivät,
ettei Ateena, enemmän kuin muutkaan kaupungit, ollut muurien
ympäröimä, niinkuin myöskin liittolaiset heitä siihen kehottivat,
peläten Ateenalaisten suurta merivoimaa, jollaista ei kenelläkään
muulla tähän saakka ollut, ja heidän Meedialais-sodassa osotettua
urhoollisuuttansa. Nämät lähettiläät vaativat, etteivät Ateenalaiset
linnottaisi kaupunkiaan, vaan pikemmin auttaisivat Lakedaimonilaisia
repimään muidenkin Peloponneesoksen ulkopuolella olevien kaupunkien
ympärysmuurit. He salasivat kuitenkin Ateenalaisilta asian oikean
laidan ja epäluulonsa, vetäen syyksi, ettei barbareilla, jos he
vielä hyökkäisivät maahan, olisi mitään linnotettua asemapaikkaa,
josta he voisivat tehdä hyökkäyksiä, kuten äsken Teebaista, ja
että Peloponneesos olisi riittävä turvapaikka kaikille. Mutta
Ateenalaiset vastasivat heille Temistokleen neuvosta, että he
toimittaisivat Lakedaimonilaisten luo lähetystön keskustelemaan
kysymyksessä olevista asioista, ja palauttivat Lakedaimonilaisten
lähetystön. Temistokles ehdotti myöskin, että hänet mitä pikemmin
lähetettäisiin Lakedaimoniin muitten lähettiläiden seuraamana,
mutta että näitä pidätettäisiin kotoisalla ja lähetettäisiin vasta
sitten, kun muurit oli saatu niin korkeiksi, että niiden suojassa
voisi hätätilassa itseään puollustaa. Hän ehdotti myöskin, että
kaikkien kaupungissa olevien miesten, naisten ja lastenkin ilman
erotusta tulisi ottaa osaa muurien rakentamiseen, sekä ettei saisi
säästää mitään, ei yleistä yhtävähän kuin yksityistäkään taloa,
vaan pitäisi repiä kaikki, joita vaan voisi käyttää rakentamiseen.
Annettuansa nämät neuvot, lupasi hän, että hän kyllä ajaisi asian
perille Lakedaimonissa, ja lähti matkalle. Saavuttuansa Lakedaimoniin
ei hän heti esiintynyt kaupungin hallituksen eteen, vaan vitkasteli
tekosyiden nojalla. Jos joku hallitusmiehistä häneltä tiedusteli,
miksei hän tullut hallituksen puheille, niin sanoi hän odottavansa
lähetystön toisia jäseniä, joiden muka eräiden asioiden tähden
toistaiseksi oli täytynyt jäädä kotia, mutta että hän arveli heidän
mitä pikemmin saapuvan ja ihmetteli, miksi he eivät jo olleet tulleet.
Kun he tämän kuulivat, uskoivat he häntä, koska hän oli
Lakedaimonissa hyvin suosittu. Mutta kun sinne saapui muitakin,
jotka varmasti vakuuttivat, että muurien rakentamista yhä vaan
jatkettiin, ja että ne jo olivat jotenkin korkeat, niin eivät
Lakedaimonilaiset enää voineet olla epäilemättä asian todellista
laitaa. Kun Temistokles sai tämän tietää, pyysi hän, etteivät he
luottaisi kulkupuheisiin, vaan että he lähettäisivät keskuudestaan
sopivia ja luotettavia miehiä, jotka tutkittuansa asian voisivat
antaa luotettavan selonteon. He lähettivätkin asiantutkijoita, ja
Temistokles toimitti myöskin salaa sanansaattajan Ateenalaisten
luokse pyytämään, että he pidättäisivät siellä Lakedaimonilaisten
lähettiläät, jos suinkin epäluuloa herättämättä, kunnes heidän
omat lähettiläänsä palaisivat takaisin. Sillä nyt olivat myöskin
Temistokleen myötälähettiläinä saapuneet Lysikleen poika Abronikos
ja Lysimakoksen poika Aristeides, jotka kertoivat, että muurit
olivat jo kylliksi korkeiksi kohonneet. Temistokles pelkäsi, että
Lakedaimonilaiset, saatuansa varmat tiedot asian todellisesta
laidasta, eivät laskisi heitä kotiin. Ateenalaiset pidättivät
hänen pyynnöstään lähettiläät luonaan, ja nyt astui Temistokles
Lakedaimonilaisten eteen lausuen, että hänen kotikaupunkinsa
jo oli siksi vankasti varustettu muureilla, että se pystyi
suojelemaan asukkaitansa, ja että, jos Lakedaimonilaiset tahi
heidän liittolaisensa tahtoivat jotakin keskustella Ateenalaisten
kanssa lähettiläiden kautta, heidän olisi tulevaisuuden varalta
tietäminen, että he saapuivat semmoisten miesten luokse, jotka
kykenivät päättämään, mitä niin hyvin yhteinen kuin yksityinen etu
vaati. Sillä kun he katsoivat paraaksi jättää kaupunkinsa ja astua
laivoihinsa, niin päättivät he uskaltaa sen tehdä Lakedaimonilaisilta
neuvoa kysymättä, ja kun he neuvottelivat yhteisesti muiden kanssa,
eivät he missään suhteessa olleet muita typerämpiä. He katsoivat
nyt edulliseksi varustaa kaupunkinsa muureilla, niin hyvin omien
kansalaistensa kuin kaikkien liittolaisten etua silmällä pitäen.
Sillä ei olisi mahdollista puolueettomasti päättää yhteisistä
asioista olematta yhtä lujasti varustettu. Sentähden, sanoi hän,
oli välttämätöntä, että joko kaikki liittolaiskaupungit olivat
muurittomia tai heidän täytyi pitää sitä oikeana ja asiaan kuuluvana,
mitä oli tapahtunut.
Kuultuansa tämän eivät Lakedaimonilaiset julkisesti osottaneet
suuttumustansa Ateenalaisia kohtaan, sillä eiväthän he muka
olleetkaan tahtoneet estää muurien rakentamista, vaan ainoastaan
lähetystön kautta ilmottaa mielipiteensä yhteisen hyödyn puolesta.
He olivat siihen aikaan muka erittäin suosiollisia Ateenalaisille
näiden Meedialaissodassa osottaman urhoollisuuden tähden, mutta
salaa vihasivat he Ateenalaisia, sentähden että heidän tuumansa oli
rauennut tyhjiin. Kumpaisenkin kaupungin lähettiläät palasivat nyt
kotiinsa enemmittä verukkeitta.
Tällä lailla linnottivat Ateenalaiset vähässä ajassa kaupunkinsa,
ja muurien rakenteesta näkee vielä nytkin selvästi, että ne
ovat kiireellisesti tehdyt. Sillä muurien alaosa on rakennettu
kaikenlaisista kivistä, niitä sopivasti muodostelematta, sen mukaan
vaan millaisia kukin siihen toi. Siinä löytyy paljon hautapatsaita ja
valmiita kiviveistoksia. Sillä kaupungin ympärysmuurit laajennettiin
yleensä ja siksi niihin pantiin, mitä vaan saatiin käsiin.
Temistokles kehotti heitä myös rakentamaan valmiiksi Peiraieuksen
muurit, joka työ oli alotettu hänen ollessaan yhden vuoden Arkontina
Ateenassa. Hän arveli, että Ateenalaiset voisivat hyvin suuresti
laajentaa valtaansa, jos suurentaisivat merivarustuksensa, ja siihen
katsoi hän juuri tämän paikan sopivaksi, koska siellä löytyi kolme
luonnollista satamaa. Hän olikin ensimmäinen, joka uskalsi lausua,
että heidän piti hankkia itselleen ylivalta merellä, ja ryhtyi
heti panemaan tämän tuuman toimeen. Muurit rakennettiinkin hänen
neuvosta niin paksuiksi, kuin vielä tänäkin päivänä voi nähdä,
että kahdet niillä kulkevat kivillä kuormitetut kärryt voivat
sivuuttaa toisiaan. Kivien väliin ei pantu kalkkia eikä savea,
vaan suuret kivimöhkäleet sovitettiin toisiinsa hakkaamalla niitä
suorakulmaisiksi, ja ulkoapäin liitettiin ne toisiinsa raudalla
ja lyyjyllä. Muurit rakennettiin vaan puoleksi niin korkeiksi,
kuin alkuaan oli suunniteltu. Temistokles tahtoi tehdä muurit niin
korkeiksi ja leveiksi, että ne olisivat estäneet kaikki vihollisten
hyökkäykset, arvellen, että niiden puollustamiseen tarvittaisiin
vaan vähäinen luku miehiä ja nekin kykenemättömiä, koska kaikki
muut tarvittaisiin laivaväkeen. Sillä hän kohdisti huolenpitonsa
pääasiallisesti laivastoon, luullakseni sentähden, että hän arveli
kuninkaan sotajoukon voivan tulla Hellaaseen helpommin meritse kuin
maitse, ja tässä suhteessa piti hän Peiraieusta sisämaan kaupunkia
tärkeämpänä. Usein kehotti hän Ateenalaisia pakenemaan sinne, jos
heitä milloin maalla kovin ahdistettaisiin, ja täällä tekemään
laivoilla vihollisille vastarintaa. Tällä tavalla saivat Ateenalaiset
kaupunkinsa linnoitetuksi ja laittoivat muutkin varustukset kuntoon
heti Meedialaisten lähdettyä Hellaasta.
Kleombrotoksen poika, Lakedaimonilainen Pausanias, lähetettiin
Peloponneesoksesta 20 laivan kanssa merelle Helleenien
ylipäällikkönä. Tähän liittyi myöskin 30 laivaa Ateenasta ja
joku määrä liittolaisten laivoja. Nämät purjehtivat Kyprokseen
ja valloittivat suuren osan tätä saarta sekä lähtivät täältä
Bysantioniin, joka oli Meedialaisten vallassa, ja valloittivat senkin
piiritettyään sitä Pausaniaan johdolla.
Mutta kun Pausanias alkoi käyttäytyä omavaltaisesti, kävivät kaikki
Helleenit tyytymättömiksi ja erittäinkin Joonialaiset, kuten myöskin
kaikki ne, jotka äskettäin olivat vapautuneet kuninkaan ikeestä.
Nämät kääntyivät Ateenalaisten puoleen, pyytäen että Ateenalaiset
sukulaisuuden tähden rupeaisivat heidän johtajikseen, eivätkä sallisi
Pausaniaan kohdella heitä väkivaltaisesti. Ateenalaiset myöntyivät
heidän pyyntöönsä ja päättivät tarkasti pitää huolta liittolaisten
eduista sekä järjestää kaikki muutkin seikat, miten heille oli
parasta. Tämän johdosta kutsuivat Lakedaimonilaiset Pausaniaan kotiin
tekemään tiliä siitä, mitä he olivat saaneet tietää. Sillä Spartaan
saapuneet Helleenit tekivät häntä vastaan kovia syytöksiä, että hän
esiintyi mieluummin itsevaltiaana kuin ylipäällikkönä. Juuri samaan
aikaan sattui, että liittolaiset suuttuneina häneen kääntyivät
Ateenalaisten puoleen, paitsi ne, jotka olivat Peloponneesoksesta.
Saavuttuansa Lakedaimoniin, täytyi hänen kärsiä rangaistusta
muutamista yksityisistä rikoksista, mutta suurimpien rikoksien
suhteen vapautettiin hän syytöksistä. Erittäinkin syytettiin
häntä Meedialaisystävyydestä, joka yleisen mielipiteen mukaan oli
päivänselvä asia. Lakedaimonilaiset eivät enää lähettäneet häntä
ylipäälliköksi, vaan määräsivät siksi Dorkkiin ja muutamia muita,
jotka saivat mukaansa vähäisen sotajoukon. Mutta liittolaiset eivät
hyväksyneetkään näitä päälliköikseen, ja kun nämät sen huomasivat,
lähtivät he pois. Tämän jälkeen Lakedaimonilaiset eivät lähettäneet
sinne ketään, peläten että heidän miehensä poistuttuansa isänmaastaan
joutuisivat vilpillisiksi, noudattaen Pausaniaan esimerkkiä.
He halusivat kokonaan luopua Meedialaisesta sodasta, katsoen
Ateenalaisten olevan kylliksi taitavia sotaa johtamaan, ja pitäen
heitä vielä siihen aikaan ystävinänsä.
Kun Ateenalaiset täten liittolaisten suostumuksella ja Pausaniasta
kohdanneen vihan kautta olivat saaneet käsiinsä Hellaan ylijohdon,
määräsivät he, minkä kaupungin tuli antaa rahaa, minkä laivoja
Meedialaissotaa varten. Tekosyynä tähän menettelyyn oli, että
he muka kostaisivat omat kärsimyksensä hävittämällä kuninkaan
maata. Veronkantoa varten perustettiin nyt ensi kerta Ateenaan
helleenotamien virka, jotka ottivat haltuunsa rahaverot. Ensiksi
määrätty vero oli 460 talenttia. Säilytyspaikaksi määrättiin Deelos,
ja kokoukset pidettiin sikäläisessä pyhäkössä.
Ateenalaiset, jotka alussa olivat vapaiden liittolaisten johtajina,
joilla viimeksimainituilla yhteisissä kokouksissa oli äänivalta,
ovat seuraavalla tavalla laajentaneet valtansa Meedialaisen ja
Peloponneeson sodan väliajalla sotien ja yhteisten asiain johtamisen
avulla, taistellen milloin barbareja, milloin omia luopuneita
liittolaisiansa, milloin Peloponneesolaisia vastaan, jotka aina
olivat luopuneiden puolella. Minä olen esittänyt nämät seikat,
vaikka ne eivät oikeastaan kuulu kertomukseeni, koska minua
edellisemmät historioitsijat ovat jättäneet tämän aikakauden syrjään
ja käsitelleet joko Hellaan historiaa ennen Meedialaissotaa, tahi
juuri tätä sotaa. Hellanikos, joka Attikan historiassa koskettelee
näitä seikkoja, on aivan lyhyesti ja ilman tarkkoja ajantietoja
niistä kertonut. Tästä kertomuksestani voi nähdä, miten Ateenalaiset
vähitellen saavuttivat ylivallan.
Ensiksi valloittivat he väkirynnäköllä Miltiadeen pojan Kimoonin
johdolla Strymonjoen suulla sijaitsevan Eeionin, joka oli
Meedialaisten vallassa, ja tekivät sen asukkaat orjiksi. Samoin
valloittivat he Aigeian-meressä sijaitsevan Skyros-saaren, jossa asui
Dolopialaisia, ja asettuivat sinne asumaan. He sotivat niinikään
Karystolaisia vastaan ja pakottivat nämät aikaavoittaen antautumaan,
muiden Euboialaisten ottamatta osaa sotaan. Sitten kävivät he
sotaa heistä luopuneita Naksolaisia vastaan ja pakottivat heidät
säännöllisen piirityksen avulla antautumaan. Tämä oli ensimmäinen
liittolaiskaupunki, joka vasten sopimuksia joutui orjuuteen.
Sittemmin joutui muitakin kaupunkeja saman kohtalon alaisiksi.
Monenmoiset olivat kapinoiden syyt, mutta pää-asiallinen syy oli
kieltäytyminen verojen maksusta ja laivojen antamisesta tahi
sotapalveluksen suorittamisesta, jos joku kaupunki teki itsensä
syypääksi siihen. Sillä Ateenalaiset olivat vaativaisia ja
herättivät heti tyytymättömyyttä, koska he käyttivät pakkokeinoja
niitä vastaan, jotka eivät olleet tottuneita eivätkä halukkaita
kärsimään rasituksia. Ateenalaiset eivät myöhemmin olleet muutenkaan
ylijohtajina niin suosituita kuin alussa, koska he eivät sodassa
kohdelleet liittolaisiansa vertaisinaan, ja heidän oli helppo
pakottaa luopiot kuuliaisuuteen. Tähän olivat liittolaiset itse
syypäät, sillä koska he itse olivat vastahakoisia sotapalvelukseen,
suorittivat heistä useimmat mielellänsä laivojen asemesta vastaavan
rahasumman, saadaksensa jäädä kotiin. Ateenalaiset saattoivat
täten enentää merivoimiansa niillä varoilla, joita liittolaiset
suorittivat, jotavastoin nämät itse nousten kapinaan olivat
varustamattomia ja sen kaiken puutteessa, mitä sotaan tarvitaan.
Tämän jälkeen taisteltiin tappelu merellä ja maalla Eyrymedonjoen
suulla Pamfyliassa, jossa Ateenalaiset liittolaisinensa taistelivat
Meedialaisia vastaan ja saivat samana päivänä kaksinkertaisen
voiton, valloittaen ja hävittäen Miltiadeen pojan Kimoonin johdolla
Foiniikilaisilta kaikkiaan 200 kolmisoutulaivaa. Jonkun ajan
kuluttua, luopuivat Tasolaiset heistä, riitauttuansa heidän kanssansa
vastapäätä Trakiassa olevien kauppapaikkojen ja kaivoksien tähden,
jotka kuuluivat Tasolaisille. Ateenalaiset purjehtivat laivastollansa
Tasokseen, voittivat sen asukkaat meritappelussa ja astuivat
maihin. Samaan aikaan lähettivät he keskuudestaan ja liittolaisista
Strymonjoelle 10,000 uudisasukasta, joiden piti asettua asumaan
niille seuduille, jotka silloin olivat tunnetut nimellä "Yhdeksän
tietä", nykyinen Amfipolis, ja kuuluivat Eedoneille. Ateenalaiset
valloittivatkin tämän paikan; mutta kun he tunkeutuivat Trakian
sisämaahan, tuhosi heidät sikäläinen Trakialainen yhdistetty
sotajoukko Eedonilaisen Drabeskoksen läheisyydessä, koska nämät
pitivät "Yhdeksän tien" siirtolan perustamista itselleen vihollisena
tekona.
Jouduttuansa taistelussa tappiolle ja piiritettyinä pyysivät
Tasolaiset Lakedaimonilaisilta apua ja yllyttivät heitä hyökkäämään
Attikaan. Ateenalaisten siitä vihiä saamatta, lupasivatkin nämät
salaa tehdä hyökkäyksen, ja ryhtyivätkin siihen tarvittaviin
valmistuksiin, kun maanjäristys esti heidät siitä. Samaan aikaan
nousivat Heilootit, ympäristössä asuvat Tuurialaiset ja Altealaiset
kapinaan ja asettuivat Itomeehen. Useimmat näistä Heilooteista
olivat muinoin orjiksi joutuneiden Messeenialaisten jälkeläisiä,
jonka tähden heitä tavallisesti kutsuttiin Messeenialaisiksi. Kun
nyt Lakedaimonilaiset joutuivat sotaan Itomeehen paenneitten kanssa,
antautuivat Tasolaiset Ateenalaisille kolmen vuoden piirityksen
perästä, suostuen repimään muurinsa, luovuttamaan laivansa, maksamaan
heti määrätyn rahasumman ja sittemmin joka vuosi veroa sekä luopumaan
vuorikaivoksistansa ja mannermaalla sijaitsevista kauppapaikoistansa.
Kun sota Itomeehen paenneita vastaan kävi pitkälliseksi, kutsuivat
Lakedaimonilaiset sekä liittolaisensa että Ateenalaiset avuksensa.
Nämät tulivatkin Kimoonin johdolla melkoisen sotajoukon kanssa.
Heidät kutsuttiin varsinkin sentähden, että heitä pidettiin
taitavina piirittäjinä, ja koska Lakedaimonilaiset huomasivat
puutteellisuutensa pitkällisen piirityksen kestäessä, sillä
rynnäköllä he jo kyllä muuten olisivat voineet valloittaa tämän
paikan. Tämän sodan kautta tuli ensiksi eripuraisuus ilmi
Lakedaimonilaisten ja Ateenalaisten välillä. Sillä kun piiritys
kävi pitkälliseksi eikä paikkaa heti rynnäköllä voitu valloittaa,
pelkäsivät Lakedaimonilaiset Ateenalaisten urhoollisuutta ja
yrittelijäisyyttä. Kun he nyt arvelivat, että Ateenalaiset, jos he
jäisivät sinne, ryhtyisivät Itoomeen paenneiden kanssa liittoon,
koska nämät olivat heidän heimolaisensa, lähettivät he kaikista
liittolaisista ainoastaan Ateenalaiset pois, ilmottamatta kuitenkin
epäluuloansa ja väittäen vaan, etteivät he heitä enää tarvinneet.
Ateenalaiset kyllä huomasivat, ettei heidän poistamiseensa ollut
sen parempaa syytä kuin salainen kateus. He panivat tämän kovin
pahakseen, arvellen etteivät he olleet Lakedaimonilaisilta
ansainneet tällaista kohtelua, ja heti kotia tultuansa rikkoivat
he Lakedaimonilaisten kanssa Meedialaisia vastaan solmitun
liiton, liittoutuen Lakedaimonilaisten vihollisiin Argiiveihin.
Nämät molemmat sitoivat niinikään samoilla ehdoilla valaliiton
Tessalialaisten kanssa.
Kun Itomeehen sulkeutuneet eivät kauemmin voineet tehdä
vastarintaa, antautuivat he neljä vuotta kestäneen piirityksen
jälkeen, ehdolla että saisivat vapaasti lähteä Peloponneesoksesta
eivätkä koskaan palaisi sen alueelle. Jos joku sittemmin sieltä
tavattaisiin, joutuisi hän sen orjaksi, joka hänet ottaisi kiinni.
Lakedaimonilaisille oli jo aikaisemmin Pyytia antanut sen vastauksen,
että heidän tulisi päästää ne vapaiksi, jotka rukoilivat Itomeen
Zeyksen nimessä. He lähtivätkin vaimoineen ja lapsineen Ateenalaisten
suojaan, jotka suuttuneina Lakedaimonilaisille ottivat heidät
vastaan, osottaen heille asuinpaikaksi Naupaktoksen, jonka he
äskettäin olivat valloittaneet Ozolilaisilta Lokreilta. Megaralaiset
luopuivat niinikään Lakedaimonilaisista ja liittyivät Ateenalaisiin,
koska Korintolaiset olivat alkaneet sodan heitä vastaan rajariidan
johdosta. Ateenalaiset miehittivät itse Megaran ja Pegain, rakentaen
Megaralaisille pitkät muurit kaupungista Nisaiaan, jotka nämät itse
pitivät miehitettyinä. Tästä ajasta lähtien alkoivat Korintolaiset
katkerasti vihata Ateenalaisia.
Psametikoksen poika Libyalainen Inaros, Aigyptoksen rajamaissa
asuvien Libyalaisten hallitsija, hyökkäsi sotajoukkoineen Faroksen
kaupungin yläpuolella sijaitsevasta Mareian kaupungista ja sai
suurimman osan Aigyptoa luopumaan Artaxerxes kuninkaasta sekä
pyysi Ateenalaisilta apua, julistaen itsensä kuninkaaksi. Nämät
sattuivatkin olemaan sotaretkellä Kyprossaarta vastaan 200 laivalla,
jotka olivat osaksi omia, osaksi liittolaisten. He jättivät nyt
Kyproksen rauhaan ja purjehtivat Aigyptokseen, nousivat mereltä
ylös Niilin virtaa myöten, ottaen haltuunsa koko joen sekä kaksi
kolmasosaa Memfiin kaupunkia, taistellen myöskin kaupungin kolmatta
kolmannesta vastaan, jota kutsuttiin "Valkoiseksi muuriksi",
johon olivat sulkeutuneet Meedialaiset ja Persialaiset pakolaiset
kuten myöskin ne Aigyptolaiset, jotka eivät olleet liittyneet
kapinoitsijoihin.
Ateenalaiset astuivat maihin Heliaisissa, purjehdittuansa sinne
laivoillaan, ja ryhtyivät taisteluun Korintolaisia ja Epidaurolaisia
vastaan, jolloin Korintolaiset pääsivät voitolle. Sittemmin ryhtyivät
Ateenalaiset taisteluun Peloponneesolaisten laivastoa vastaan
Kekryfaleian edustalla, jossa Ateenalaiset saavuttivat voiton.
Kun sittemmin sota oli puhjennut Ateenalaisten ja Aiginalaisten
välillä, syntyi näiden kesken Aiginan vesillä verinen meritappelu,
johon kumpaistenkin liittolaiset ottivat osaa. Ateenalaiset saivat
voiton, anastivat vihollisilta 70 laivaa, laskivat väkensä maihin
ja ryhtyivät Stroiboksen pojan Leokrateen johdolla piiritykseen.
Peloponneesolaiset tahtoivat auttaa Aiginalaisia ja lähettivät
Aiginaan 300 raskasaseista Korintolaista ja Epidaurolaista. He
miehittivät Geraneian kukkulat ja hyökkäsivät Megaran alueelle.
Korintolaiset ja heidän liittolaisensa tekivät tämän hyökkäyksen
siinä luulossa, etteivät Ateenalaiset kykenisi auttamaan
Megaralaisia, koska heidän sotajoukostaan suurin osa oli poissa
Aiginassa ja Aigyptoksessa. Jos he taas tahtoisivat rientää apuun,
täytyisi heidän vetäytyä pois Aiginasta. Mutta Ateenalaiset
eivät kutsuneet pois joukkoaan Aiginasta, vaan kotiin jääneet
sotilasvanhukset ja nuorukaiset lähtivät Myronideen johdolla Megaran
avuksi. Ratkaisemattoman taistelun jälkeen Korintolaisia vastaan,
erosivat sotajoukot eikä kumpainenkaan taistelevista arvellut
joutuneensa tappiolle. Korintolaisten lähdettyä, pystyttivät
Ateenalaiset voitonmerkin, koska he kumminkin olivat voiton puolella.
Mutta Korintolaiset, joita heidän kotiin jääneet vanhuksensa tämän
häpeän tähden ankarasti pilkkasivat, lähtivät kahdentoista päivän
valmistautumisen jälkeen uudelleen sotaan ja pystyttivät hekin
puolestaan voitonmerkin, ikäänkuin jos olisivat päässeet voitolle.
Ateenalaiset hyökkäsivät äkkiarvaamatta ulos Megarasta, surmasivat
merkin pystyttäjät ja voittivat taistelussa muut viholliset.
Korintolaiset vetäytyivät tämän tappelun perästä takaisin, ja kun
heitä kovasti ahdistettiin, eksyi suurehko joukko heitä tieltä pois,
ja joutui yksityisen henkilön omistamalle alueelle, jota ympäröi
suuri hauta, niin ettei mistään muualta päässyt ulos. Tuskin olivat
Ateenalaiset tämän huomanneet, kun he jo asettivat niitä sulkemaan
sinne raskasaseisia ja ympärille kevytaseisia, surmaten kivillä
kaikki net, jotka olivat jääneet sisäpuolelle aitausta. Tämä oli
tuntuva tappio Korintolaisille, mutta suurin osa sotajoukosta pääsi
kuitenkin kotiin.
Tähän aikaan alkoivat Ateenalaiset rakentaa pitkiä muureja rantaan
saakka, toisia Faleeroniin, toisia Peiraieukseen. Fookilaiset
tekivät hyökkäyksen Doorilaisten alueelle, mistä Lakedaimonilaiset
olivat lähteneet, ja ahdistivat Boionin, Kytinonin ja Erineonin
kaupunkeja. Kun he olivat saaneet yhden näistä kaupungeista
valtaansa, lähettivät Lakedaimonilaiset Doorilaisille avuksi 1,500
miestä omaa väkeä ja 10,000 miestä liittolaisiansa Kleombrotoksen
pojan Nikomeedeen johdolla, joka johti sotajoukkoa vielä ala-ikäisen
kuningas Pausaniaan pojan Pleistoanakson sijasta. He pakottivat
Fookilaiset jättämään takaisin kaupungin ja lähtivät kotimatkalle.
He olisivat voineet kulkea vesitietä Krisaion merenlahden yli, mutta
Ateenalaiset laivat olisivat heitä silloin estäneet. Eikä kulku
Geraneionin kauttakaan näyttänyt turvalliselta, kun Megara ja Pegai
olivat Ateenalaisten hallussa. Sillä Geraneionin kautta kulkeminen on
jo itsessään huonojen teiden takia hyvin vaivaloista, ja nyt pitivät
sen ohessa Ateenalaiset sitä tarkasti silmällä. Lakedaimonilaiset
olivat sitäpaitse saaneet tietää, että Ateenalaiset aikoivat sulkea
heiltä tien. He päättivät siis jäädä Boiootiaan miettiäksensä, miten
he varmimmin voisivat päästä vihollisten lävitse kotia. Joukko
Ateenalaisia oli myöskin kehottaneet heitä tulemaan, toivoen voivansa
heidän avullansa kukistaa kansanvallan ja keskeyttää pitkien muurien
rakentamisen. Mutta heitä vastaan marssivat Ateenalaiset kaiken
sotaväkensä kanssa, 1,000 Argiivia ja muita liittolaisia väkilukunsa
mukaan, yhteensä noin 14,000 miestä, koska arvelivat, etteivät
Lakedaimonilaiset muualta voisi päästä läpi, ja koska he pitivät
epäluuloa, että nämät olivat aikeissa kumota kansanvallan. Sopimuksen
mukaan tuli heille avuksi myöskin joukko Tessalialaisia ratsumiehiä,
jotka kuitenkin taistelun kestäessä luopuivat Lakedaimonilaisten
puolelle.
Boiootian Tanagran läheisyydessä taistellussa tappelussa pääsivät
Lakedaimonilaiset liittolaisineen voitolle, ja kumpikin sotajoukko
menetti tässä tappelussa paljon väkeä. Lakedaimonilaiset kulkivat
tämän jälkeen Megaran alueelle, hävittivät puuviljelykset ja
palasivat sitten Geraneian ja kannaksen kautta kotiin. Ateenalaiset
tunkeutuivat 62 päivää tämän tappelun jälkeen Muroonideen johdolla
Boiootiaan, voittivat Boiootialaiset Oinofytain tappelussa,
valloittivat koko Boiootian ja Fookiksen, repivät Tanagran muurit,
ottivat 100 mahtavinta Opuntilaista Lokrilaista panttivangeiksi ja
rakensivat pitkät muurit lopullisesti valmiiksi. Sitten tekivät
Aiginalaiset sovinnon Ateenalaisten kanssa, ehdolla että heidän
tulisi repiä kaupunkinsa muurit, luovuttaa heille kaikki laivansa
ja vastaisuudessa suorittaa määrätty vero. Ateenalaiset purjehtivat
sen jälkeen Tolmaioksen pojan Tolmideen johdolla Peloponneesoksen
ympäri, hävittivät Lakedaimonilaisten laivaveistämön, valloittivat
Korintolaisten Kalkis nimisen kaupungin sekä voittivat astuttuansa
maihin Sikyoonilaiset taistelussa.
Ateenalaiset liittolaisineen saivat Aigyptoksessa ollessaan kokea
monenlaisia sodanvaiheita. Alussa he kyllä saivat koko Aigyptoksen
haltuunsa, mutta kuningas lähetti Lakedaimoniin Megabatsos nimisen
Persialaisen rahasummalla varustettuna yllyttämään Peloponneesolaisia
hyökkäykseen Attikaan, jotta Ateenalaisten täytyisi vetäytyä pois
Aigyptoksesta. Kun tämä tuuma ei onnistunut, ja kun Megabatsos näki,
että hänen rahansa turhaan kuluivat, palasi hän jälelle jääneine
rahoineen Aasiaan. Silloin lähetti kuningas toisen Persialaisen,
Zopyyroksen pojan Megabyzoksen, suuren sotajoukon seuraamana
Aigyptokseen. Tämä saapui sinne maitse, voitti Aigyptolaiset
liittolaisineen tappelussa ja ajoi Helleenit pois Memfiksesta,
sulkien heidät Prosoopitissaareen. Hän piti heitä sinne saarrettuina
puolitoista vuotta, kunnes hän vihdoin kuivasi kanavan johtamalla
veden pois, saattaen siten heidän laivansa kuivalle maalle, ja teki
suurimman osan saarta mannermaaksi, joten hän valloitti saaren
kulkien sinne jalkaisin.
Näin raukesivat Helleenien kuusi vuotta kestäneet sotahankkeet
tyhjiin. Ainoastaan harvat tuosta suuresta sotajoukosta pelastuivat
Kyreeneehen Libyan kautta, mutta useimmat hukkuivat. Aigyptos tuli
taas kuninkaan vallan alle, mutta suoseuduissa hallitsi Amyrtaios.
Soiden laajuuden takia, ja koska suoseutulaiset ovat Aigyptolaisista
urhoollisimmat, ei häntä kyetty kukistamaan. Libyan kuningas Inaros,
joka oli saanut aikaan kaikki nämät vehkeet Aigyptoksessa, joutui
petoksen kautta vihollisten käsiin ja naulittiin ristiin. Sillä välin
olivat Ateenalaiset liittolaisineen lähettäneet 50 kolmisoutulaivaa
Aigyptokseen toisten sijaan, ja nämät laskivat ankkurin Mendeesionin
maakärjen edustalla, tietämättä mitään äskettäisistä tapahtumista.
Näiden kimppuun hyökkäsi maanpuolelta jalkaväki ja meren puolelta
Foiniikilainen laivasto ja tuhosi perinpohjin suurimman osan
laivastoa, niin että ainoastaan vähäinen lukumäärä laivoista
pääsi pakenemaan kotiin. Näin päättyi Ateenalaisten ja heidän
liittolaistensa suuri sotaretki Aigyptokseen.
Tessalian kuninkaan Ekekratideen pojan Oresteen oli täytynyt
paeta Tessaliasta ja koetti houkutella Ateenalaisia asettamaan
hänet sinne takaisin kuninkaaksi. Ateenalaiset liittoutuivat
Boiootialaisten ja Fookilaisten sekä näiden liittolaisten kanssa
ja kulkivat Tessaliassa sijaitsevaa Farsaloskaupunkia vastaan. He
valloittivat sen verran maata kuin he voivat anastaa, poistumatta
leiristään liian etäälle, sillä Tessalian ratsumiehet estivät heitä
etenemästä. Kaupunkia he eivät voineet saada haltuunsa. Yhtä huonosti
onnistui heiltä se aikeensa, jonka tähden he olivat sotaretkelle
lähteneet. Heidän täytyi vetäytyä pois tyhjin toimin ja ottaa
Orestes mukaansa. Heti tämän jälkeen astui 1,000 Ateenalaista Pegain
vesillä oleviin laivoihin, joka kaupunki oli heidän hallussaan, ja
purjehti Ksantippoksen pojan Perikleen johdolla Sikyooniin. Astuen
siellä maihin, voittivat he Sikyoonilaiset, jotka olivat asettuneet
vastarintaan. Kohta tämän jälkeen purjehtivat he, otettuansa
Akaialaisia avuksi, vastapäätä olevalle merenrannalle, käänsivät
aseensa Akarnanian Oiniadaita vastaan ja piirittivät sitä. Mutta kun
eivät voineet sitä valloittaa, vetäytyivät he kotiinsa.
Kolme vuotta tämän jälkeen tekivät Ateenalaiset rauhan
Peloponneesolaisten kanssa viiden vuoden ajaksi. Kun heillä siis ei
ollut mitään sotaa Hellaassa, purjehtivat he Kimoonin johdolla 200
laivalla Kyprossaarta vastaan. Tähän laivastoon kuului sekä heidän
omiansa että liittolaisten laivoja. Näistä laivoista purjehti 60
Aigyptokseen Amyrtaioksen pyynnöstä, joka oli suomaiden hallitsija,
loput jäivät piirittämään Kitionia. Kun Kiimoon kuoli ja tuli
ruokatavarain puute, vetäytyivät he pois Kitionista. Purjehtien
Kyprossaarella olevan Salamis kaupungin ohitse, taistelivat
he yht'aikaa maitse ja meritse Foiniikilaisia, Kyprolaisia ja
Kilikialaisia vastaan. He pääsivät kumpuisessakin taistelussa
voitolle ja purjehtivat sitten Aigyptoksesta palaavien laivojen
seurassa kotiin. Lakedaimonilaiset ryhtyivät tämän jälkeen niin
kutsuttuun pyhään sotaan, valloittaen Delfoin pyhäkön, jonka he
lahjoittivat Delfolaisille. Tuskin olivat he lähteneet täältä, kun
Ateenalaiset tekivät retken näille seuduille, valloittivat pyhäkönkin
ja luovuttivat sen Fookilaisille.
Jonkun ajan kuluttua tekivät Ateenalaiset Tolmaioksen pojan Tolmideen
johdolla 1,000 raskasaseisen sekä liittolaisten voimiensa mukaan
lähettämien joukkojen kanssa sotaretken Orkomenosta, Kairooneiaa
ja muutamia muitakin Boiootian paikkakuntia vastaan, jotka olivat
Boiootialaisten pakolaisten hallussa, ja joita he sentähden pitivät
vihollisina. He valloittivat Kairooneian, möivät sen asukkaat
orjiksi ja lähtivät pois, jätettyänsä sinne vartioväen. Matkalla
hyökkäsivät Korooneian läheisyydessä heidän kimppuunsa Orkomenoksesta
Boiootialaiset pakolaiset, jotka olivat yhdistyneet Lokrilaisten,
Euboialaisten ja muiden samanmielisten kanssa. Nämät pääsivät
taistelussa voitolle, tuhosivat osan Ateenalaisista ja ottivat loput
vangeiksi. Ateenalaiset jättivät silloin koko Boiootian ehdolla, että
saisivat takaisin vankinsa. Boiootialaiset pakolaiset palasivat nyt
takaisin ja pääsivät kuten kaikki muutkin itsenäisiksi.
Heti tämän jälkeen luopui Euboian saari Ateenalaisista. Kun Perikles
jo Ateenan sotajoukon seuraamana oli lähtenyt sinne, sai hän tiedon,
että Megarakin oli luopunut, ja että Peloponneesolaiset aikoivat
hyökätä Attikaan, kuten myöskin että Megaralaiset olivat tuhonneet
Ateenalaisen varusväen, paitsi niitä harvoja, jotka olivat päässeet
pakenemaan Nisaiaan. Megaralaiset olivat tehneet tämän hyökkäyksen,
kutsuttuansa Korintolaiset, Sikyoonilaiset ja Epidaurolaiset
avukseen. Perikles kiiruhti nyt viemään sotaväkensä pois Euboiasta.
Peloponneesolaiset tunkeutuivat silloin Lakedaimonilaisten
kuninkaan, Pausaniaan pojan Pleistoanaksin johdolla Attikan alueella
sijaitsevaan Eleusiin ja Triooniin, jotka hävitettyään he palasivat
kotia pyrkimättä kauemmaksi. Ateenalaiset purjehtivat silloin
uudelleen Perikleen johdolla Euboiaan ja panivat sen täydellisesti
valtansa alle. Saaren muiden kaupunkien olojen järjestämisestä
sopivat he asukasten kanssa, mutta Hestiaialaiset karkottivat he pois
heidän asuinsijoistaan ja anastivat heidän alueensa itselleen.
Heti poistettuansa Euboiasta tekivät he aselevon Lakedaimonilaisten
ja heidän liittolaistensa kanssa 30 vuodeksi, luopuen Nisaiasta,
Akaiasta, Pegaiasta ja Troitseenista. Sillä kaikki nämät
Peloponneesolaiset alueet olivat Ateenalaisten hallussa. Kuusi
vuotta tämän jälkeen syntyi Samolaisten ja Mileetolaisten välillä
sota Prieeneen omistamisesta. Kun Mileetolaiset joutuivat tappiolle,
kääntyivät he Ateenalaisten puoleen ja toivat esiin joukon
valituksia Samolaisia vastaan. Useat Samolaisetkin kannattivat
Mileetolaisia, haluten saada hallitusmuutoksen aikaan. Samokseen
purjehti sen johdosta 40 Ateenalaista laivaa, jotka asettivat saareen
kansanvaltaisen hallituksen ja ottivat 50 nuorukaista ja samanverran
miehiä panttivangeiksi, jotka vietiin Lemnokseen. Sitten palasivat
Ateenalaiset kotiin, jätettyänsä Samokseen varustusväen. Mutta oli
suuri määrä Samolaisia, jotka eivät tätä hyväksyneet, vaan pakenivat
mannermaalle, jossa he liittyivät varakkaimpien kaupunkilaistensa
ja Hystaspeen pojan Pissuutneen kanssa, joka silloin toimi
käskynhaltijana Sardeessa. He kokosivat 700 miestä ja hyökkäsivät
yönaikaan Samokseen. Ensiksi kävivät he hallitusmiesten kimppuun
ja saivat useimmat heistä käsiinsä. Vietyänsä salaa panttivangit
Lemnoksesta, nostivat he kansalaisensa julkiseen kapinaan ja jättivät
Pissuutneelle Ateenalaisen vartioväen ja päälliköt, jotka olivat
heidän hallussaan, sekä valmistautuivat viipymättä sotaretkelle
Mileetosta vastaan. Samalla luopuivat Ateenalaisista myöskin
Bysantiolaiset.
Kun Ateenalaiset saivat tämän tietää, purjehtivat he 50 laivalla
Samokseen. Näistä he eivät voineet käyttää 16, koska osa niistä
lähetettiin Kaariaan, pitämään silmällä Foiniikilaisten laivastoa, ja
osa Lesbokseen ja Kiokseen avunpyyntiin. Ateenalaiset ryhtyivät siis
Perikleen ja yhdeksän apupäällikön johdolla 34 laivalla taisteluun
Samolaisten laivastoa vastaan Tragian saaren edustalla. Samolaisilla
oli 70 laivaa, joista 20 oli kuljetuslaivaa, ja jotka kaikki
palasivat Mileetoksesta. Tässä taistelussa pääsivät Ateenalaiset
voitolle. Myöhemmin tuli heille avuksi Ateenasta 40 laivaa,
Kioksesta ja Lesboksesta 25. Niitten saavuttua astuivat he maihin,
voittivat maaväen ja ympäröivät kaupungin kolmelta puolen muurilla,
saartaen sen niinikään meren puolelta. Perikles otti ankkurissa
olevista laivoista 60, joilla hän mitä kiiruummin lähti Kaunokseen
ja Kaariaan, saatuansa tietää, että Foiniikilainen laivasto oli
tulossa heitä vastaan. Sillä Steesagoras oli muutamien muitten
Samolaisten seurassa viidellä laivalla Samolaisten puolelta lähtenyt
Foiniikilaisten laivaston avuksi.
Sillä välin purjehtivat Samolaiset äkkiarvaamatta ulos satamasta ja
hyökkäsivät varustamatonta laivastoa vastaan, tuhosivat vahtilaivat
ja voittivat heitä vastaan purjehtivat laivat meritappelussa.
Heillä oli 14 päivää valta merellä, jolloin he toivat ja veivät,
mitä vaan halusivat. Mutta kun Perikles palasi, saartoi hän heidän
laivansa uudelleen, ja Ateenasta saapui myöhemmin 40 laivaa
avuksi Thukydideen, Hagnoonin ja Formioonin johdolla, 20 laivaa
Tleepolemoksen ja Antikleen johdolla ja 30 laivaa Kioksesta ja
Lesboksesta. Samolaiset ryhtyivät kyllä vähäpätöiseen meritappeluun,
mutta eivät enää kyenneet tekemään vastarintaa, jonka tähden he
piirityksen yhdeksäntenä kuukautena olivat pakotetut antautumaan,
ehdoilla että repisivät muurinsa, antaisivat panttivankeja ja
luovuttaisivat laivansa sekä määrätyissä erissä suorittaisivat
sotakulungit. Bysantiolaiset suostuivat niinikään rupeamaan
Ateenalaisten alamaisiksi samoilla ehdoilla kuin ennenkin.
Muutamia vuosia tämän jälkeen tapahtuivat edelläkerrotut selkkaukset
Kerkyyralaisten ja Potidaialaisten kanssa ja ne seikat, jotka
antoivat aihetta tähän sotaan. Kaikki nämät Helleenien taistelut
toisiansa ja barbareja vastaan tapahtuivat noin 50 vuoden sisään
Xerxeen lähdöstä tämän sodan alkuun. Tällä ajalla vahvistivat
Ateenalaiset valtansa yhä lujemmaksi ja pääsivät sisällisestikin
vakaantuneempaan asemaan. Vaikka Lakedaimonilaiset tämän kyllä
huomasivat, eivät he kuitenkaan ryhtyneet tätä tarmokkaammin
estämään, vaan olivat enimmäkseen rauhassa, koska he eivät koskaan
ennenkään olleet halukkaita suotta ryhtymään sotaan, jos ei
heitä siihen pakotettu. Sitäpaitse olivat he sisällisten sotien
rasittamina, jonka tähden he eivät ryhtyneet toimiin, ennenkuin
Ateenalaisten valta oli huomattavasti paisunut, ja viimeksimainitut
alkoivat ahdistaa heidän liittolaisiansa. Silloin he eivät voineet
hillitä itseänsä, vaan päättivät kaikin voimin tositeossa ryhtyä
sotaan, kukistaaksensa Ateenan ylivallan. Lakedaimonilaiset pitivät
aivan selvänä, että rauha oli rikottu, ja että Ateenalaiset olivat
menetelleet väärin. He lähettivät Delfoin orakelilta kysymään,
tulisiko sota olemaan heille edullinen, jos he siihen ryhtyisivät.
Tämän sanotaan vastanneen, että ne tulisivat voittamaan, jotka
sotisivat voimiensa takaa, ja että hän itse tulisi niitä auttamaan,
sekä pyydettynä että pyytämättä.
He kutsuivat liittolaiset kokoon vielä kerran äänestämään, pitäisikö
ryhtyä sotaan. Kun liittolaisten lähettiläät olivat saapuneet ja
heidät kutsuttu kokoukseen, lausui kukin mielipiteensä, jolloin
useimmat ankarasti syyttivät Ateenalaisia, kehottaen ryhtymään
sotaan, ja Korintolaiset, jotka jo ennakolta olivat puhutelleet
kunkin valtion lähettiläitä, pyytäen näitä äänestämään sotaa, pelosta
että Potidaia jo ennen joutuisi vihollisten valtaan, olivat nytkin
saapuvilla ja astuivat viimeksi esiin puhuen seuraavasti:
"Kunnon liittolaiset! Älkäämme enää syyttäkö Lakedaimonilaisia
siitä, että he eivät itse olisi päättäneet ryhtyä sotaan, koska he
juuri siinä tarkoituksessa ovat kutsuneet meidät tänne. Itse asiassa
ei johtajien tule ottaa huomioon ainoastaan omia etujaan, vaan
myöskin pitää huolta yhteisestä hyödystä, kuten he myöskin saavat
kunnioitusta osakseen. Niille meistä, jotka ovat olleet tekemisissä
Ateenalaisten kanssa, ei tarvitse sanoa sanaakaan siitä, kuinka
varovainen täytyy olla heidän suhteensa. Mutta jos eivät sisämaan
asukkaat auta rannikolla asuvia, tulee heille olemaan vallan vaikea
niin hyvin heidän maantuotteittensa vienti kuin myöskin niiden
tavarain tuonti, joita meritse täytyy kuljettaa mannermaalle. Älkööt
he tätä seikkaa kevytmielisesti ajatelko, ikään kuin jos ei se heitä
ensinkään koskisi. Älkööt odottako siksi kuin itse joutuvat vaaraan,
kun ensin rannikkoseudut ovat joutuneet vihollisen saaliiksi. Heidän
on nyt päättäminen yhtähyvin omasta kuin toistenkin kohtalosta.
Senpä tähden he älkööt enää kauemmin viivytelkö valitsemasta sotaa
rauhan asemasta. Järkevät ihmiset pysyvät mielellään rauhassa,
jos heitä ei kukaan loukkaa; mutta urhoollisten ihmisten ei pidä
epäillä rikkoa rauhaa ja tarttua aseisiin, jos heitä loukataan,
mutta myöskin saadun hyvityksen jälkeen suostua rauhaan. Nämät eivät
myöskään pöyhkeile sotaonnestaan, eivätkä toiselta puolen anna rauhan
sulouden tehdä itseään välinpitämättömiksi loukkauksien suhteen.
Se, joka nautintojen tähden on hidas puolustautumaan, kadottaa
pian sen levon sulouden, jonka takia hän on ollut toimeton. Se,
joka taasen sodan menestyksestä ylpeilee, ei ajattele, että hänen
ylpeytensä perustuu epävarmaan itseluottamukseen. Sillä useinhan
huonosti mietitty suunnitelma menestyy vihollisen ajattelemattomuuden
takia, ja vielä useammin ne suunnitelmat, jotka näyttävät hyvin
harkituilta, päättyvät häpeällä aivan päinvastaiseen suuntaan. Sillä
ei kukaan pane tuumaa toimeen samalla varmuudella, kuin hän sitä on
suunnitellut. Me kyllä varmuudella suunnittelemme, mutta täytäntöön
panemisessa jää paljon pelon tähden tekemättä."
"Me ryhdymme nyt sotaan, koska meille on tehty vääryyttä ja meillä
siihen on pätevät syyt, ja taasen lopetamme sodan oikeaan aikaan,
kostettuamme Ateenalaisille. Monista syistä me voimme toivoa
voittoa. Ensiksikin me olemme luvulta ja sotataidon puolesta
paremmassa asemassa kuin he, ja toiseksi me olemme kaikki ilman
eroa valmiit täyttämään päällikkömme käskyjä. Laivaston, joka
on vihollisten päävoima, hankimme me keskuudestamme kootuilla
rahoilla sekä Delfoissa ja Olympiassa säilytetyillä varoilla. Sillä
hankkimalla lainan voimme me houkutella heidän muukalaiset pestatut
merisotilaansa puolellemme tarjoamalla heille suuremman palkan,
ja Ateenalaisten sotaväessä on enemmän palkattua väkeä kuin omia
miehiä. Meidän sotavoimamme sitävastoin ovat vähemmän riippuvia
tästä asianhaarasta; koko niitten perusteena on kotimainen miehistö
eikä pestattu. Yksi ainoa merivoitto on heidät kukistava. Mutta jos
he voisivatkin pitää puoliaan pitemmän ajan, niin me varmaan ajan
pitkään harjaannumme merisotaan, ja saavutettuamme saman kokemuksen,
olemme urhoollisuudessa aivan varmaan heitä edellä. Sillä sitä
hyvettä, joka meillä on synnynnäinen, he eivät opetuksen avulla
voi itselleen hankkia. Mutta minkä verran heillä on saavutettua
kokemusta, se tulee meidän koettaa ahkeralla harjoituksella
saavuttaa. Siihen tarvittavat rahat haalimme me keräämällä kokoon.
Sepä olisi kummallista, jos me emme olisi halukkaita uhraamaan
rahojamme kostaaksemme vihollisillemme ja itsemme puollustukseksi,
kun heidän liittolaisensa eivät kieltäydy maksamasta veroa omaksi
orjuudekseen, ja semminkin kun meidän on suojeltava viholliselta se
omaisuus, joka käytettäisiin juuri meidän omaksi vahingoksemme."
"Meillä on monta muutakin keinoa sodassa eduksemme käytettävänä,
kuten liittolaisten kapinaan nostaminen, joka on omansa suuresti
vähentämään niitä tuloja, joista heidän mahtavuutensa suurimmaksi
osaksi on riippuva, ja linnoitusten rakentaminen heidän alueensa
rajalle sekä paljon muitakin keinoja, joita ei ennakolla voi arvata.
Sillä sota ei suinkaan käy edeltäkäsin tehtyjen määräysten mukaan,
vaan kehittyy itsekseen aavistamattomien asianhaarojen kautta.
Se, joka maltillisesti tietää käyttää näitä hyväkseen, on varma
voitosta; mutta se, joka sokeasti menettelee niitten suhteen,
saa paljon onnettomuutta osakseen. Ottakaamme myös huomioon se
seikka, että voi ehkä yksin tulla toimeen, jos on riitaisuuksia
naapurikaupunkien kanssa rajoista. Mutta nyt ovat Ateenalaiset
kaikkien meikäläisten veroiset yhteensä, yksityisestä kaupungista
puhumattakaan, niin että he helposti kukistavat meidät kunkin
erikseen, jos emme joka kansa ja joka kaupunki yhteisesti ja
yksimielisesti nouse heitä vastustamaan. Ja tietäkää, että tappio
on tuottava meille täydellisen orjuuden, niin kovalta kuin se
monesta kuuluukin. Tällainen on asiain tila, ja ajatteleminenkin,
että yksi kaupunki sortaa niin monta kaupunkia, on häpeäksi koko
Peloponneesokselle. Siinä tapauksessa me joko näkyisimme kärsivän
oikeudenmukaisesti taikka kantaisimme pelkuruudesta iestä, unhottaen
esi-isäimme urhoollisuuden, jotka vapauttivat Hellaan. Me emme
sitä vastoin voisi säilyttää ja suojella sitä, mitä he ovat meille
hankkineet, vaan sallimme yhden kaupungin kohota itsevaltaiseksi,
vaikka me kyllä koetamme kukistaa itsevaltiaat yksityisistä
kaupungeista. Käsittämätöntä on, missä suhteessa tämä eroaisi
noista kolmesta seikasta: ymmärtämättömyydestä, pelkuruudesta ja
huolimattomuudesta. Ja ottamatta huomioon näitä vikoja, olette
te tulleet välinpitämättömiksi ja halveksitte vihollista, jonka
kautta moni on joutunut perikatoon, jota välinpitämättömyyttä juuri
sentähden toisella nimellä kutsutaan mielipuolisuudeksi."
"Mutta miksi moitimme entisiä tapahtumia enemmän, kuin on
tarpeellista nykyoloille? Välttääksemme tulevia vaaroja on teidän
voimienne mukaan punnittava nykyoloja. Vaivain ja vastuksien kautta
saavuttivat esi-isämme etevyytensä, emmekä me saa luopua tästä
tavasta, jos kohtakin me olemme rikkaampia ja mahtavampia, kuin
he. Ei ole oikein ylellisyydessä tuhlata sitä, mikä on köyhyydessä
ansaittu. Meidän tulee rohkeasti ryhtyä sotaan, ja me voimme monesta
syystä sen luottamuksella tehdä, kun itse Apolloonkin on siihen
kehottanut, luvaten apunsa, ja kun koko Hellas osaksi pelosta osaksi
oman etunsa tähden avustaa meitä. Älkää ajatelko, että te täten
tulisitte rikkomaan rauhaa, kun itse jumalakin kehottaa sotaan ja
katsoo rauhan jo olevan rikotun. Päinvastoin, te tulette auttamaan
sortoa kärsiviä; sillä ei itseänsä puollustavia ole pidettävä
rauhanrikkojina, vaan niitä, jotka ensiksi tekevät hyökkäyksen."
"Kun siis teille on kaikin puolin edullista ryhtyä sotaan, ja
me kaikki yhteisesti teitä siihen kehotamme, kun yksimielisyys
kieltämättä on koko kaupungille ja yksityisillekin hyödyllinen,
niin älkää vitkastelko auttamasta Potidaialaisia, joiden, vaikkakin
Doorilaisia, täytyy kestää Joonialaisten piiritystä, päinvastoin kuin
ennen, ja koettakaa myöskin suojella muiden kaupunkien vapautta.
Ei käy enää kauemmin laatuun levollisna kärsiä, että muutamat jo
ovat todellisessa hädässä ja toiset aivan varmaan joutumaisillaan
saman kohtalon alaisiksi, kun tulee tiedoksi, että me kyllä olemme
tulleet kokoon, vaan emme ole uskaltaneet ryhtyä puollustautumaan.
Muistakaa, liittolaisemme, että asiat ovat kärjistyneet äärimmäisiin
saakka, ja uskokaa, että tämä on paras neuvo, minkä teille voi antaa,
ja siksipä päättäkää empimättä ryhtyä sotaan ja pelkäämättä hetken
vaaraa, saavuttaaksenne pysyväisen rauhan. Sillä sodan kautta tulee
rauha vakavammaksi, jotavastoin on vaarallista olla ryhtymättä sotaan
yksistään rauhanrakkaudesta. Olkaa varmat, että tämä kaupunki, joka
on Hellaassa tekeytynyt itsevaltaiseksi, uhkaa kaikkia samanlaisella
kohtalolla, kun sillä jo on useampia valtansa alla ja aikoo muidenkin
suhteen menetellä samaten. Hyökätkäämme siis tätä kaupunkia vastaan
ja pakottakaamme se kuuliaisuuteen. Silloin me itse tulevaisuudessa
saamme asua turvassa ja vapautamme nyt orjuudessa olevat Helleenit."
Näin puhuivat Korintolaiset. Kun Lakedaimonilaiset olivat kuulleet
kaikkien koolle tulleiden mielipiteet, antoivat he kaikkien
läsnäolevien kaupunkien, niin suurten kuin pientenkin, vuoroonsa
äänestää. Enemmistö äänesti sotaa. Kun heidän oli mahdotonta
tarpeellisten sotavarustusten puutteen tähden heti alkaa sotaa,
päättivät he, että jokainen viipymättä hankkisi sotatarpeita. Ei
täyteen vuottakaan kulunut, ennenkuin kaikki oli varustettuna, ja
hyökäten Attikaan he julkisesti alottivat sodan.
Tämän valmistusajan kuluessa lähettivät Peloponneesolaiset
sanansaattajia Ateenaan tuomaan siellä esiin tehtyjä valituksia,
jotta heillä olisi sitä parempi aihe alottaa sota, jos eivät
Ateenalaiset ottaisi niitä kuuleviin korviin. Ensiksi vaativat
Lakedaimonilaiset lähetystönsä kautta Ateenalaisia sovittamaan
jumalanhäväistyksen, karkottamalla häväisijät kaupungistaan.
Häväistyksen laita oli seuraava. Muinoin oli Ateenassa ollut Kyloon
niminen mies, joka oli voittanut Olympian kilpailussa ja oli ylhäistä
ja mahtavaa sukua. Hän oli nainut Megaralaisen Teageneen tyttären,
joka Teagenes siihen aikaan yksinvaltaisesti hallitsi Megarassa.
Tämä Kyloon oli kysymykseensä saanut orakelilta vastauksen, että
hänen tulisi ottaa Ateenan linna haltuunsa Zeyksen suurimman juhlan
aikana. Saatuansa Teageneelta sotaväkeä ja ystävänsä kannattamaan
tuumansa, anasti hän Peloponneesoksessa vietettyjen Olympian juhlien
kestäessä linnan haltuunsa päästäkseen itsevaltijaaksi. Hän katsoi
tämän Zeyksen suurimmaksi juhlaksi, ja että se likimmin koski häntä,
kun hän oli saanut voiton Olympian kilpailussa. Mutta tarkotettiinko
Attikan suurinta juhlaa vai muutako, sitä hän ei ollut ajatellut,
eikä orakelikaan ollut siitä mitään sanonut. Ateenalaiset puolestaan
pitivät suurimpana juhlana Dijasia-juhlaa, jota kutsutaan Milikios
Zeyksen juhlaksi. Tämä juhla vietetään kaupungin ulkopuolella,
ja koko kaupungin kansa uhraa siinä ilman erotusta maanhedelmiä
eikä eläimiä. Luullen olevansa siihen oikeutettu ryhtyi Kyloon
toimeen. Mutta kun Ateenalaiset saivat tiedon siitä, riensivät
kaikki maaseutulaiset hyökkääjiä vastaan yhtenä miehenä, saarsivat
heidät linnotukseen ja alkoivat heitä piirittää. Kun piiritys
tuli pitkälliseksi, lähti suuri joukko Ateenalaisia, piiritykseen
väsyneinä, pois, uskoen paikan vartioimisen yhdeksälle arkontille
ja valtuuttaen heidät toimimaan, miten parhaaksi näkivät. Siihen
aikaan hoitivat nuot yhdeksän arkontia useimmat valtionasiat.
Kyloon ja ne, jotka hänen kanssansa olivat piiritetyt, joutuivat
heti veden ja ruokatarpeiden puutteesta tukalaan asemaan. Kyloonin
onnistui veljineen päästä pakoon, mutta muut, jotka joutuivat
yhä ahtaammalle, niin että muutamat heistä jo kuolivat nälkään,
asettuivat armoa rukoilevina linnassa oleville alttareille. Silloin
vartioivat Ateenalaiset pakottivat heidät jättämään turvapaikkansa,
kun näkivät heidän kuolevan pyhäkköön, ja surmasivat heidät, vaikka
olivat luvanneet olla tekemättä heille mitään pahaa. He surmasivat
niinikään muutamia henkilöitä, jotka ohimennessään olivat istahtaneet
kunniotettavien jumalattarien alttarille. Sen tähden kutsuttiin heitä
ja heidän jälkeläisiänsä jumalattaren kirouksen alaisiksi, johon he
tahallaan olivat tehneet itsensä syypääksi. Ateenalaiset olivat itse
karkottaneet maastaan nämät pyhäkönhäväisijät, ja sittemmin karkotti
Lakedaimonilainen Kleomenes, joka oli kutsuttu avuksi sisällisten
levottomuuksien takia, Ateenalaisten kanssa ne, jotka vielä olivat
kaupungissa, ja kaivatti ylös kuolleiden luut, jotka heitettiin
rajojen ulkopuolelle. Karkotetut tulivat kumminkin takaisin, ja
heidän jälkeläisiänsä on vielä nytkin muutamia kaupungissa.
Lakedaimonilaiset vaativat häväisijäin karkottamista muka jumalien
lepyttämisen tähden, mutta itse asiassa koska tiesivät, että
Ksantippoksen poika Perikles äitinsä puolesta polveutui näistä, ja
koska he arvelivat helpommin suoriutuvansa Ateenan selkkauksista, jos
Perikles karkotettaisiin Ateenasta. Eivät he kuitenkaan toivoneet
saattavansa häntä tähän kohtaloon, vaan koettivat kaupunkilaisissa
herättää panettelua häntä kohtaan, että muka hänen onneton
sukuperäisyytensä olisi yhtenä sodan vaikuttimena, sillä hän oli
aikalaistensa mahtavin mies, toimi valtionasioissa Lakedaimonilaisia
vastaan, eikä suvainnut, että Ateenalaiset myöntyivät, vaan yllytti
heitä sotaan.
Ateenalaiset puoleltaan tekivät Lakedaimonilaisille samanlaisen
vaatimuksen, että heidän tuli sovittaa Tainaronin pyhäkön
häväiseminen. Lakedaimonilaiset olivat nimittäin muinoin pakottaneet
joukon Heilooteja, jotka turvaa anovina olivat paenneet Tainaronissa
sijaitsevaan Poseidonin pyhäkköön, lähtemään pyhäköstä ja surmanneet
heidät, vietyänsä heidät ulos. Sittemmin tapahtuneen maanjäristyksen
pitivät he itsekin tämän ilkityön seurauksena. He kehottivat
Lakedaimonilaisia niin ikään sovittamaan Kalkioikos jumalattaren
häväisemisen, jonka asianlaita oli seuraava. Kun Spartalaiset
olivat erottaneet Pausaniaan Hellespontoksessa olevien voimien
päällikkyydestä ja panneet hänet syytteeseen, vapautettiin hän
kyllä, mutta valtio ei enää uskonut hänelle päällikkyyttä. Hän
vuokrasi nyt omalla kustannuksellaan Hermionilaisen kolmisoutulaivan
ja lähti sillä Lakedaimonilaisten määräämättä Hellespontokseen,
ryhtyäkseen muka sikäläiseen HelleeniIäiseen sotaan, mutta itse
asiassa päästäkseen keskusteluun kuninkaan kanssa, kuten hän jo
ennen oli tehnyt, koska halusi päästä Helleenien hallitsijaksi.
Hän oli seuraavalla tavalla ensin saavuttanut kuninkaan suosion
ja mahdollisuuden ryhtyä keskusteluun. Hänen valloitettuansa
edellisellä kerralla paluumatkalla Kyproksesta Bysantionin, joka
silloin oli Meedialaisten hallussa, joutui muutamia kuninkaan
sukulaisia ja läheisiä henkilöitä sotavangeiksi. Nämät lähetti hän
muiden liittolaisten tietämättä salaa kuninkaan luo, uskotellen
heidän karanneen. Tämän hän toimi Eretrialaisen Gongylos nimisen
miehen välityksellä, jolle hän oli uskonut Bysantionin ja vankien
vartioimisen. Gongylosta myöten lähetti hän myöskin kuninkaalle
kirjeen, jonka sisältö, kuten myöhemmin tuli ilmi, oli seuraava:
"Spartalaisten päällikkö Pausanias lähettää sinulle ystävyydestä
nämät sotavangit lahjana. Aikomukseni on, jos suostut tuumaani,
mennä naimisiin tyttäresi kanssa ja saattaa Sparta ja koko Hellas
valtasi alle. Minä olen varma yksissä tuumin sinun kanssasi
kykeneväni panemaan tämän tuuman toimeen. Jos tämä tuuma miellyttää
sinua, niin lähetä merenrannikolle luotettava mies, jonka kautta me
vastaisuudessa voimme jatkaa keskusteluamme".
Tämä oli kirjeen sisältö. Kserkseelle oli tämä kirje vallan
mieluinen, ja hän lähetti heti Farnakoksen pojan Artabatsoksen
merenrannikolle, uskoen hänelle Daskyeionin satraappivallan
Megabateen sijasta, joka tähän saakka oli siellä ollut
vallanpitäjänä. Kuningas uskoi Artabatsokselle kirjeen, joka oli
vastaus Pausaniaan kirjeeseen, sekä käski mitä pikemmin saattaa
sen perille näyttäen kuninkaan sinetin. Jos Pausanias uskoisi
hänelle omia asioitaan toimitettaviksi, tulisi hänen ne toimittaa
mitä paraiten ja uskollisimmin. Saavuttuansa perille toimitti
Artabatsos heti kaikki, mitä hänen oli käsketty, ja lähetti myöskin
kirjeen, joka sisälsi seuraavan vastauksen: "Näin sanoo kuningas
Kserkses Pausaniaalle: Sen ystävyyden, jonka sinä olet minua kohtaan
osottanut, vapauttaen merentakaisessa Bysantionissa otetut vangit,
tulee ijäti olemaan perheemme muistissa ja tuumasi on minulle varsin
mieluinen. Älä yöllä äläkä päivällä väsy toimittamasta sitä, mitä
minulle olet luvannut. Älköön mikään kullan, hopean tahi riittävän
sotajoukon puute, jos niin tarvitaan, estäkö sinua, vaan keskustele
Artabatsoksen kanssa, joka on luotettava mies, ja jonka olen
lähettänyt luoksesi, kaikista keskinäisistä asioistamme ja toimita ne
meille kummallekin edullisimmalla ja parhaalla tavalla."
Saatuansa tämän kirjeen tuli Pausanias, joka jo ennenkin Plataian
päällikkyyden tähden nautti suurta kunnioitusta Helleenien
keskuudessa, vielä ylpeämmäksi, niin ettei hän enää voinut elää
tavallisten tapojen mukaan, vaan lähtiessään Bysantionista oli hän
puettuna Meedialaiseen tapaan, ja kun hän matkusti Trakian läpi,
oli hänellä Meedialaisia ja Aigyptolaisia miehiä henkivartijoina.
Hän antoi kattaa pöytänsä Persialaiseen tapaan, voimatta pitää
suunnitelmaansa salassa, vaan ilmaisi vähäpätöisimmissäkin seikoissa,
mitä suurta hänellä oli mielessä tulevaisuudessa. Ylipäätään esiintyi
hän hyvin röyhkeästi, niin että oli vaikea päästä hänen puheillensa,
ja kohteli kaikkia loukkaavalla kopeudella, niin ettei kukaan enää
halunnut seurustella hänen kanssansa, mikä seikka olikin painavin syy
siihen, että liittolaiset yhtyivät Ateenalaisiin.
Mutta kun Lakedaimonilaiset saivat tiedon tästä, kutsuivat he
hänen ensi kerran kotiin, ja kun hän sitten toistamiseen heidän
määräämättänsä purjehti Hermionilaisella laivalla, oli hänellä
selvään samat tuumat. Kun Ateenalaiset pakottivat hänen lähtemään
Bysantionista, ei hän enää matkustanut Spartaan, vaan asettui asumaan
Trooaan Kolonaihin, ja kun lakedaimonilaiset saivat tietää, että hän
sieltä keskusteli barbarien kanssa, ja ettei hän siellä ollut missään
hyvässä tarkotuksessa, niin lähettivät viipymättä eforit airuen
viemään hänelle Skytalee nimisen kirjesauvan, jossa he käskivät hänen
seurata airutta. Muussa tapauksessa julistettaisiin hän Spartan
viholliseksi. Tahtoen niin paljon kuin mahdollista välttää epäluuloa,
ja ollen varma, että hän rahalla voisi tehdä syytökset tyhjiksi,
lähti Pausanias toistamiseen Spartaan. Ensiksi panivat hänet eforit
vankeuteen, sillä se oikeus on heillä kuninkaan suhteen, mutta
päästivät hänet myöhemmin vapaaksi, ja hän vaati itse oikeuteen
niitä, jotka halusivat tehdä syytöksiä häntä vastaan.
Lakedaimonilaisilla virastoilla kyllä ei ollut selviä todistuksia
häntä vastaan, yhtävähän kuin hänen yksityisillä vihollisillaankaan,
joiden nojalla he olisivat voineet rangaista kuninkaalliseen sukuun
kuuluvaa miestä, joka siihen aikaan oli niin korkeassa asemassa,
sillä sukulaisena oli hän Leoonidaan pojan Pleistarkoksen holhooja,
kun tämä isänsä kuoltua oli tullut kuninkaaksi, mutta tähän aikaan
vielä oli alaikäinen. Tavallisuudesta poikkeavalla käytöksellään ja
barbarien jäljittelemisellä oli hän kuitenkin herättänyt epäluuloa,
ettei hän ollut tyytyväinen oleviin oloihin. Hänen monet muutkin
tekonsa otettiin tutkittavaksi, jotta saataisiin selville, oliko
hän jossakin suhteessa poikennut tavallisuudesta tavoissaan ja
käytöksessään, ja varsinkin se seikka, että hän sille kolmijalalle,
jonka Helleenit muinoin olivat pyhittäneet Delfoin pyhäkköön
esikoislahjana Meedialaissodasta, omin luvin oli rohjennut piirtää
seuraavat säkeet:
"Hellaan päällikkö Pausauias pyhitti tämän muistoksi Apolloonille,
voitettuansa Meedialaiset."
Tämän kirjotuksen poistivat Lakedaimonilaiset heti kolmijalasta ja
kirjottivat sen sijaan jokaisen kaupungin nimen, joka oli ollut
osallisena vihollisten kukistamiseen. Tätä Pausaniaan tekoa pidettiin
rikoksena, ja kun hänen asemansa nyt oli tällä kannalla, näkyi tämä
teko varsin soveltuvan hänen silloisiin mielipiteisiinsä. Tuli
myöskin ilmi, että hän jollakin tavalla oli tekemisissä Heilootien
kanssa, jossa huhussa olikin perää. Hän oli nimittäin luvannut heille
vapauden ja kansalaisoikeuden, jos he ottaisivat osaa kapinaan ja
auttaisivat häntä valtiomuodon muuttamisessa. Siitä huolimatta
eivät Lakedaimonilaiset tahtoneet uskoa muutamien Heilootien
todistuksia ja ryhtyä ankarimpiin toimenpiteisiin häntä kohtaan, vaan
noudattivat tavallista menettelyään, etteivät umpimähkään tuomitsisi
Lakedaimonilaista miestä ilman varmoja todistuksia, kunnes hänet
vihdoin kertomuksen mukaan ilmaisi eräs Argiliolainen mies, joka
ennen oli ollut hänen uskollinen ystävänsä, ja jonka tuli toimittaa
hänen viimeinen kirjeensä Artabatsoksen kautta kuninkaalle. Tämä
oli alkanut käydä levottomaksi henkensä puolesta, kun hän huomasi,
ettei yksikään häntä ennen lähetetyistä sanansaattajista ollut
palannut takaisin. Hän jäljensi sitä varten sinetin, että Pausanias
ei huomaisi hänen tekoansa, jos hän luulossaan pettyisi, tahi jos
Pausanias tahtoisi muuttaa jotakin kirjotuksessaan, ja avasi kirjeen,
jossa huomasi aavistuksensa mukaan määräyksen, että hänkin olisi
surmattava.
Kun mainittu mies toi kirjeen esiin, alkoivat eforit olla varmat
Pausaniaan petollisuudesta. Mutta koska he omin korvin halusivat
kuulla Pausaniaan tunnustuksen, toimittivat niin, että tämä mies
lähti turvaa anomaan Tainaronin pyhäkköön, johon hän rakensi
väliseinän kahteen jakaman majan, jonka toiseen osaan piiloutui
muutamia eforeja. Kun Pausanias tuli hänen luoksensa ja kysyi hänen
syytänsä pakoon, saivat eforit tarkan tiedon kaikesta. Miehen häntä
syyttäessä siitä, mitä kirjeessä hänestä oli määrätty, ja samalla
yksitellen luetellessa Pausaniaalle myöskin kaikki muut seikat,
kuinka hän ei koskaan ollut käyttäytynyt vilpillisesti toimittaessaan
Pausaniaan asioita kuninkaalle, ja kuinka siitä huolimatta, kuten
toisetkin sanansaattajat, saisi kuoleman palkakseen, myönsi Pausanias
kaiken tämän oikeaksi ja pyysi, ettei hän panisi näitä seikkoja
liian pahakseen. Pausanias vakuutti, että hän vaaratta voisi lähteä
pyhäköstä ja kehotti häntä, että mitä pikemmin lähtisi matkalle, eikä
estäisi hänen aikeitaan.
Kuultuansa tarkoin kaiken tämän, poistuivat eforit ja valmistautuivat
varmoina asiasta vangitsemaan Pausaniaan kaupungissa. Kerrotaan,
että hän, kun juuri oltiin ottamassa hänet kiinni kadulla, oli erään
lähestyvän eforin silmistä huomannut tämän aikeen, ja kun joku
hänelle suosiollinen mies salaa oli antanut hänelle vihiä siitä, mitä
oli tekeillä, pakeni hän Kalkioikos jumalattaren pyhäkköön, joka
pyhä puisto oli aivan lähellä. Hän astui pyhäkköön kuuluvaan majaan,
ettei tarvitsisi kiusaantua taivasalla, ja pysyi siellä sisällä.
Tällä kertaa eforit eivät siis voineet saada häntä käsiinsä, mutta
ottivat myöhemmin pois huoneen katon, ja kun he olivat varmat, että
hän oli majan sisällä, muurasivat he oven kiinni, vartioivat häntä
läheisyydestä ja näännyttivät nälkään. Kun hän oli kuolemaisillaan,
ja vartijat huomasivat hänen tilansa, kantoivat he hänen ulos
pyhäköstä, jolloin hän heitti henkensä. He aikoivat ensin heittää
hänet Kaiasluolaan, minne he tavallisesti syöksevät pahantekijät,
mutta päättivät sitten haudata hänet johonkin läheisyyteen. Delfoin
orakeli käski myöhemmin Lakedaimonilaisten haudata hänet siihen
paikkaan, missä hän oli heittänyt henkensä. Nyt makaa hän haudattuna
pyhäkön edustalla, kuten paikalle pystytettyjen hautapatsasten
kirjotukset osottavat. Niin ikään käski jumala, koska heidän tekonsa
oli rikollinen, valmistaa kaksi ruumista Kalkioikos jumalattarelle
yhden asemesta. He valmistivat kaksi vaskista kuvapatsasta ja
pystyttivät ne sovitukseksi Pausaniaan kuoleman johdosta.
Ateenalaiset vaativat puolestaan, että Lakedaimonilaiset
sovittaisivat myöskin tämän rikoksen, jota itse jumala oli pitänyt
häväisemisenänsä. Sillä välin lähettivät Lakedaimonilaiset uuden
lähetystön Ateenaan syyttämään Temistoklesta osallisuudesta
Pausaniaan Meedialaisvehkeisiin, kuten ilmeni Pausaniaan jutussa
toimeenpannusta tutkimuksesta, ja vaativat, että myöskin häntä
rangaistaisiin, johon vaatimukseen Ateenalaiset myöntyivätkin.
Temistokles eli tähän aikaan maanpakolaisena Argoksessa, mutta
kävi myöskin muualla Peloponneesoksessa. Ateenalaiset lähettivät
miehiä, joita oli käsketty ottamaan hänet kiinni, missä vaan hän
tavattaisiin, ja oli pyydetty Lakedaimonilaisia auttamaan heitä tässä
toimessa.
Saatuansa tiedon tästä, pakeni Temistokles Peloponneesoksesta
Kerkyyralaisten luo, joita hän aina oli suosinut. Mutta koska
Kerkyyralaiset pelkäsivät, että Ateenalaiset ja Lakedaimonilaiset
joutuisivat heidän vihollisiksensa, jos hän viipyisi heidän luonansa,
veivät he hänet vastapäätä olevalle mannermaalle. Kun takaa-ajajat
tavottelivat häntä, minne vaan arvelivat hänen lähteneen, oli
hän vaikeassa asemassaan pakotettu hakemaan turvaa vihamiehensä,
Molossien kuninkaan Admeetoksen luona. Tämä ei hänen tullessansa
sattunut olemaan kotona, mutta Temistokles kääntyi turvaa rukoilevana
hänen puolisonsa puoleen, joka neuvoi häntä ottamaan heidän pienen
poikansa syliin ja istuutumaan liedelle. Kun Admeetos kohta tämän
jälkeen tuli kotia, ilmaisi Temistokles hänelle, kuka hän oli, ettei
tämä kostaisi hänelle, kun hän nyt tuli pakolaisena, joskin hän oli
vastustanut Admeetoksen Ateenalaisille tehtyä pyyntöä. Asiain tällä
kannalla ollen, voisi paljoa heikompi vihamies kostaa hänelle, mutta
jaloa olisi kostaa ainoastaan senlaiselle, joka oli samassa asemassa.
Sitäpaitsi muistutti Temistokles olleensa hänen vastustajansa
jonkun valtiollisen asian johdosta, eikä hänen henkensä vaarassa.
Mutta jos Admeetos jättäisi hänet takaa-ajajien käsiin, olisi hän
mennyt mies. Samassa kertoi Temistokles, kutka häntä ajoivat takaa,
ja minkätähden. Kun Admeetos tämän kuuli, käski hän Temistokleen
nousta ylös pojan kanssa. Tämä oli siellä vaikuttavin keino turvaa
anottaessa.
Kun Lakedaimonilaiset ja Ateenalaiset kohta tämän jälkeen tulivat
sinne ja pitkin puhein koettivat saada Admeetosta myöntymään, niin
tämä ei jättänyt vierastaan heille, vaan lähetti hänet hänen omasta
pyynnöstään kuninkaan luokse toisen meren rannalla sijaitsevaan,
Aleksandroksen alueesen kuuluvaan Pydnan kaupunkiin. Siellä
kohtasi pakolainen kuorma-aluksen, joka oli purjehtimaisillaan
Jooniaan. Hän nousi tähän laivaan, mutta myrsky ajoi sen Naksosta
piirittävän Ateenalaisen laivaston läheisyyteen. Peloissaan
ilmaisi hän laivurille, sillä hän oli laivaväelle tuntematon,
kuka hän oli, ja minkä tähden hän pakeni. Hän lisäsi, että hän
katsoi laivurin rahanhimosta jättävän hänet vainoojien käsiin,
jos tämä ei suostuisi häntä pelastamaan. Heidän turvallisuutensa,
sanoi hän, muuten riippuisi siitä, ettei kukaan matkan kestäessä
saisi poistua laivasta. Jos laivuri myöntyisi hänen pyyntöönsä,
niin tulisi hän siitä saamaan suuri-arvoisen palkinnon. Laivuri
suostuikin hänen pyyntöönsä, ja oltuansa vuorokauden ankkurissa
laivaston läheisyydessä, saapuivat he vihdoin Efesokseen. Täällä
osotti Temistokles laivurille kiitollisuuttaan antamalla hänelle
melkoisen rahasumman. Sillä hän sai ystäviensä välityksellä säästössä
olleita rahojaan, niinhyvin Ateenasta kuin myös Argoksesta. Hän
matkusti sitten sisämaahan erään Persialaisen miehen seurassa ja
lähetti sieltä kirjeen Kserkseen pojalle Artakserkseelle, joka vähää
ennen oli noussut valta-istuimelle. Kirjeen sisältö oli seuraava:
"Minä Temistokles tulen sinun luoksesi. Minä olen tehnyt enemmän
pahaa sinun perheellesi, kuin kukaan muu Helleeni, niin kauan kuin
sinun isäsi pakotti minua puollustautumaan hänen hyökkäyksiänsä
vastaan. Mutta minä sitävastoin olen tehnyt hänelle paljon hyvääkin,
kun jo itse olin turvassa ja hänellä oli vaarallinen paluumatka
edessään. Minulla on syytä vaatia sinulta vastapalvelusta". Hän
huomautti Kserkseelle edeltäkäsin lähettämästänsä viestistä,
että Helleeniläinen laivasto muka aikoi lähteä Salamiista,
ja toimenpiteistään Hellespontoksen yli rakennetun sillan
vartioimiseksi, jonka hävittämishankkeista hän oli vihollisille
valheellisesti ilmottanut, jollei Kserkses kiiruhtaisi kotiin. "Nyt
olen minä täällä, kyeten vielä tekemään sinulle tärkeitä palveluksia,
mutta Helleenien vainoamana sinulle osoitetun ystävyyden takia.
Vuoden kuluttua tulen minä itse luoksesi, ilmottamaan aikeeni,
minkätähden olen tänne saapunut".
Sanotaan kuninkaan ihmetelleen hänen päätöstänsä ja kehottaneen
häntä tekemään, kuten oli luvannut. Tämän ajan opiskeli Temistokles
Persian kieltä ja maan tapoja. Kun hän vuoden kuluttua saapui
kuninkaan luokse, pääsi hän suurempaan kunniaan kuin kukaan muu
Helleeni ennen häntä niin hyvin laajalle levinneen maineensa
kautta kuin myöskin herättämällä kuninkaassa toivon, että hän
saisi Hellaan valtaansa, mutta erittäinkin sen viisauden ja
neuvokkaisuuden tähden, jonka hän osotti. Sillä Temistokleella
oli erinomaiset luonnonlahjat ja hän ansaitsi ennen muita tässä
suhteessa kunnioitusta. Synnynnäisen neronsa avulla kykeni hän,
kehittämättä sitä suuresti opinnoilla, sangen vähällä vaivalla
suoraa päätä tekemään hyvin älykkäitä päätöksiä, ja osasi älykkäästi
arvata asiain vastaista menoa. Käsiteltävänään olevat asiat kykeni
hän taitavasti ja johdonmukaisesti esittämään. Sellaisiakin
asioita taisi hän tyydyttävästi arvostella, joissa hänellä ei
ollut kokemusta. Hänellä oli erinomainen taito nähdä tulevaisuuden
verhon läpi, mikä tulisi olemaan edullista, mikä vahingollista.
Sanalla sanoen: hän kykeni nerollansa, hiukan mietittyään, keksimään
tarvittavat keinot. Hän kuoli tautiin, tahi, kuten toiset väittävät,
surmasi itsensä myrkyllä, koska hän piti mahdottomana tehdä sitä,
mitä hän oli kuninkaalle luvannut. Hänen muistopatsaansa löytyy
pystytettynä Magneesian torilla Aasiassa. Sillä tämän seudun oli
kuningas hänelle antanut ja se vuosittain suoritti hänelle 50
talenttia leivänostoa varten, Lampsakoksen, joka siihen aikaan oli
viinirikkain seutu, viinin hankintaa varten, ja Myuusin särvintä
varten. Hänen sukulaisensa sanotaan hänen pyynnöstään vieneen hänen
luunsa Ateenaan, ja haudanneen ne Ateenalaisten tietämättä Attikaan.
Sillä ei ollut luvallista haudata sinne valtiopetoksen johdosta
karkotetuita. Täänkaltaisen lopun saivat Lakedaimonilainen Pausanias
ja Ateenalainen Temistokles, jotka kumpikin aikanaan olivat olleet
mainehikkaimmat Helleenit.
Nämät olivat ne vaatimukset, jotka Lakedaimonilaisten ensimmäisen
lähetystön esiintyessä kumpaiseltakin puolelta tehtiin
pyhäkönhäväisijäin karkottamiseen nähden. Jonkun ajan kuluttua
tulivat lähettiläät toistamiseen Ateenaan vaatimuksella, että
Ateenalaisten oli keskeytettävä toimenpiteensä Potidaian suhteen
ja julistettava Aiginan saari vapaaksi. Ennen kaikkea vaativat
Lakedaimonilaiset, että Ateenalaiset, jos he halusivat säilyttää
rauhan, kumoisivat Megaralaisia koskevat päätöksensä, joiden mukaan
Megaralaisia kiellettiin käyttämästä Ateenan vallan alle kuuluvia
satamia ja käymästä kauppaa Attikassa. Mutta Ateenalaiset eivät
välittäneet heidän muista vaatimuksistaan eivätkä liioin kumonneet
mainittua päätöstään, vaan syyttivät Megaralaisia pyhän alueen ja
erään toisen peltomaan viljelemisestä, jonka rajat vielä olivat
riidanalaiset, kuten myöskin Lakedaimonilaisten karanneiden orjien
suojaamisesta. Vihdoin saapui viimeinen lähetystö Lakedaimonista,
johon kuuluivat Ramfias, Melesippos ja Agesandros. Nämät eivät
lausuneet mitään siitä, josta ennen oli puhuttu, vaan antoivat
seuraavan lyhyen selityksen: "Lakedaimonilaiset haluavat mielellään
rauhan jatkumista, ja niin tuleekin käymään, jos Ateenalaiset
päästävät Helleenit vapaiksi". Ateenalaiset kutsuttiin silloin
kokoon ja vaadittiin, että kukin kaupungin kansalainen toisi
esiin mielipiteensä. Välttämättömäksi katsottiin ottaa asia
kokonaisuudessaan käsiteltäväksi ja kerta kaikkiaan antaa näistä
asioista lopullinen vastaus. Silloin esiintyi useampia, jotka toivat
esiin eri mielipiteitä: toiset kehottivat ryhtymään sotaan, toiset
taas sanoivat, ettei tuo Megaran suhteen tehty päätös saisi estää
rauhan säilyttämistä, vaan pitäisi se mieluummin kumota. Vihdoin
esiintyi Ksantippoksen poika, Perikles, hän joka oli senaikuisen
Ateenan etevimpiä miehiä, voimakas puhuja ja tarmokas toimimies, ja
puhui seuraavin sanoin.
"Ateenan miehet! Minä olen vieläkin samaa mieltä, ettei meidän tule
myöntyä Peloponneesolaisten vaatimuksiin, vaikka hyvin tiedämme,
etteivät ihmiset ole yhtä innokkaita kestämään sotaa kuin ryhtymään
siihen, vaan muuttavat mielensä tapausten mukaan. Minä en ymmärrä
teille antaa muuta neuvoa kuin ennenkään. Minä pidän kohtuullisena,
että ne teistä, jotka kuulevat minun neuvojani, pysyvät yhteisessä
päätöksessämme, vaikkakin kärsisimme jonkun tappion, ja etteivät he
laskisi itselleen kunniaksi, jos onnellisesti suoriudumme. Sillä
asiain kulku on yhtä vaihtelevainen kuin ihmisen ajatukset, jonka
tähden me tavallisesti syytämme kohtaloa, jos jotakin odottamatonta
tapahtuu. Lakedaimonilaiset ovat ennen aina osottaneet väijyvänsä
meitä ja varsinkin nyt. Sillä vaikka oli molemmin puolin sovittu,
että riitaisuutemme ratkaistaisiin oikeuden kautta, ja että kumpikin
pitäisi omansa, niin eivät he koskaan ole pyytäneet lykätä asiata
oikeuteen, eivätkä liioin ole huolineet ehdotuksestamme astua
oikeuden eteen. He haluavat mieluummin ratkaista riidan miekalla
kuin keskustelemalla, esiintyen käskijöinä eikä enää valittajina.
He käskevät meitä vetäytymään pois Potidaiasta, päästämään Aiginan
vapaaksi ja kumoamaan päätöksemme Megaralaisten suhteen. Viimeksi
saapuneet lähettiläät vaativat meitä tunnustamaan Helleenit
itsenäisiksi. Älköönpä kukaan teistä ajatelko, että me vähäpätöisistä
syistä ryhdymme sotaan, jollemme kumoa Megaralaisia koskevaa
päätöstämme, jonka kumoaminen heidän ilmoituksensa mukaan estäisi
sotaa puhkeamasta. Älkää salliko juurtua teissä sen käsityksen,
että vähäpätöisen seikan tähden olette ryhtyneet sotaan. Tässä
pikkuseikassa ilmenee koko mielenne lujuus ja kokemus. Jos te
myönnytte heidän vaatimuksiinsa, tulevat he heti vaatimaan enemmän,
arvellen teidän pelosta noudattaneen heidän käskyjänsä. Mutta jos te
jyrkästi kieltäytte, niin osotatte te siten varmasti heille, että
heidän vastaisuudessa tulee kohdella teitä vertaisinaan".
"Tästä voitte päättää, onko edullisempaa väistyä, ennenkuin me
olemme kärsineet mitään vahinkoa, vai onko ryhdyttävä sotaan, olipa
syy suurempi tahi pienempi, ja pelotta pitäkäämme omanamme se, mikä
meillä jo on. Sillä saman käskynalaisuuden tuottaa niin hyvin pieni
kuin suurikin vaatimus, jonka vertainen oikeudellisen ratkaisun
asemesta tekee naapurillensa."
"Mitä sota-asioihin ja kummankin apulähteisiin tulee, niin
tietäkää, että me emme suinkaan ole heitä heikompia, ja sen minä
seikkaperäisesti olen todistava. Peloponneesolaiset ovat yksinomaan
käsityöläisiä, joilla ei ole yhteistä eikä yksityistä omaisuutta.
He ovat sitäpaitsi tottumattomia pitkällisiin merentakaisiin
sotiin, siitä syystä että he varattomuutensa takia ryhtyvät
ainoastaan lyhyihin sotiin naapuriensa kanssa. Näin ollen he eivät
kykene varustamaan laivastoja eivätkä sotaan lähettämään suuria
sotajoukkoja, koska heidän silloin täytyisi luopua elinkeinoistaan
ja kuluttaa omaisuuttaan varustuksiin, eivätkä sitä paitsi pääse
merelle. Kauemmin voi käydä sotaa säästövaroilla kuin pakkoveroilla.
Käsityöllä elävät ihmiset ovat alttiimmat uhraamaan ruumiitaan kuin
varojaan sotaan, koska he ehkä voivat pelastaa henkensä, mutta
pelkäävät ennen sodan loppua menettävänsä omaisuutensa, varsinkin
jos sota arvaamatta, kuten usein tapahtuu, jatkuu pitkälti. Yhdessä
taistelussa ehkä Peloponneesolaiset liittolaisineen kykenevät
pitämään puoliaan kaikkia Helleenejä vastaan, mutta he eivät
pysty kestämään sotaa senlaista valtiota vastaan, joka on paljoa
paremmin varustettu. Heillä ei ole yhteistä hallitusneuvostoa,
voidakseen heti panna tuumansa toimeen, ja koska jokainen henkilö
on yhtä äänivaltainen, mutta ovat eri syntyperää, katsovat he kukin
omaa etuaan, ja tällaisissa oloissa tavallisesti tärkeimmistä
tehtävistä ei tule mitään. Sillä kun toiset innokkaasti koettavat
vahingottaa vihollisia, koettavat toiset taas niin paljon kuin
mahdollista säästää omaisuuttaan. Ja kun he vitkasteltuansa vihdoin
kokoontuvat, niin käyttävät he mahdollisimman vähän aikaa yhteisten
asiain käsittelyyn, vaan enimmän ajan neuvottelevat he yksityisistä
asioistaan. Ei kukaan luule välinpitämättömyytensä kautta tuottavansa
mitään vahinkoa, arvellen että joku toinen hänen puolestansa pitää
asioista huolta, ja kun jokainen niin miettii, joutuu yhteinen etu
perikatoon."
"Enimmän estää heidän toimiansa rahanpuute. Kun heidän täytyy
vaivaloiseen keräykseen käyttää paljon aikaa, jäävät käyttämättä
sopivat tilaisuudet sotaan, jotka eivät ole pysyväisiä. Yhtävähän
tarvitsee meidän pelätä niitä linnoitushankkeita, joita he uhkaavat
rakentaa, kuin heidän laivastoansakaan. Rauhankin kestäessä on
yhdenvertaisen kaupungin vaikea rakentaa linnoituksia vieraaseen
maahan, ja vielä vaikeammaksi se käy sodan kestäessä, kun me tietysti
varustaudumme heitä vastaan. Jos he linnoituksen rakentaisivat,
niin he kyllä rosvoretkillä ja yllyttämällä orjia karkaamaan
voisivat meitä jonkun verran vahingottaa; mutta tämä ei kuitenkaan
riittäisi saartamaan meitä eikä estäisi meitä purjehtimasta heidän
maahansa eikä hyökkäämästä heidän kimppuunsa laivoillamme, jotka
ovatkin päävoimamme. Sillä meillä on enemmän kokemusta maasodassa
laivakulkumme kautta kuin heillä merellä maasotiensa kautta, eikä
heidän ole helppo tätä puutetta korvata. Ettehän tekään, vaikka
Meedialaissodasta saakka olette merenkulkua harjottaneet, ole siihen
kyllin perehtyneet; miten voisivatkaan laivakulkuun tottumattomat
maanviljelijät saada mitään täydellistä kokemusta tässä suhteessa,
kun me sitäpaitsi lukuisalla laivastollamme olemme alituisesti heidän
niskassaan antamatta heille tilaisuutta tarpeen mukaan itseänsä
harjoittamaan? Joskin he, suureen lukumääräänsä luottaen, vaikkakin
taitamattomina, uskaltaisivat ryhtyä taisteluun muutamien harvoja
laivoja vastaan, jotka ovat heitä silmällä pitämässä, niin he
kyllä pysyvät liikkumatta, jos me suuremmalla laivastolla asetumme
heitä vastaan. Harjotuksen puutteesta pysyvät he taitamattomina
ja sentähden myöskin pelkureina. Laivakulkutaito vaatii kuten
kaikki muukin ammattilaista harjotusta, eikä sovellu harrastaa sitä
ainoastaan syrjätaitona, vaan ennemmin ei voi muuta sen ohessa
harjottaa."
"Jos he taasen anastaisivat Olympiassa ja Delfoissa säilytetyt
varat ja koettaisivat korkeammalla palkalla houkutella puolelleen
laivastomme muukalaiset palkkasoturit, niin olisi tämä vaarallista
ainoastaan siinä tapauksessa, jollemme itse yhdessä metoikiemme
kanssa jo olisi heidän vertaisiansa, emmekä tarpeen mukaan voisi
miehittää laivastoamme. Mutta nyt me voimme tehdä sen, ja mikä
tässä on parasta, kaupunkilaisemme ovat taitavimpia laivureita ja
muu laivaväki on lukuisampi ja parempi, kuin mikään muu Hellaassa.
Tuskinpa yksikään palkkasoturi, taistelun syntyessä, noin umpimähkään
haluaisi paeta maastaan ja heikolla menestyksen toivolla muutamien
päivien suuremman palkan tähden yhtyä vihollisiin."
"Tällainen ja tämänsuuntainen on mielestäni Peloponneesolaisten
asema. Me sitävastoin olemme vapaat näistä puutteista, joista heitä
moitin, ja monta muutakin etua on meillä, jotka heiltä puuttuvat.
Jos maitse ahdistavat meitä, niin me purjehdimme heidän maahansa,
eikä suinkaan ole yhdentekevää, hävitetäänkö osa Peloponneesoksesta,
vai koko Attika. Heillä ei ole mitään muuta maata, jonka voisivat
pitää omanansa, sitä ensin valloittamatta, mutta meillä sitävastoin
on joukko maita saarilla ja mannermaalla, joten merivaltionaolomme
on paljoa edullisempi. Sillä jos me asuisimme saarella, niin kukahan
olisi meitä enemmän turvassa? Nyt on meidän mitä mahdollisimmin
asetuttuva tälle kannalle, jätettävä mannermaa ja siellä sijaitsevat
talomme sekä koetettava pitää meri ja kaupunkimme hallussamme,
emmekä saa ryhtyä taisteluun talojemme tähden paljoa lukuisampien
Peloponneesolaisten kanssa. Sillä jos me siinä pääsisimme voitolle,
olisi meidän uudestaan taisteltava yhtä lukuisia joukkoja vastaan.
Jos taas joutuisimme tappiolle, niin menettäisimme liittolaisemme,
jotka ovat väkevin turvamme. He eivät pysy levollisina, jollemme
asevoimalla kykene heitä siihen pakottamaan. Ei meidän tule surra
talojemme ja maamme häviötä, vaan ihmisten menettämistä. Talot eivät
ole ihmisten, vaan ihmiset niiden haltijoita. Jos voisin luulla,
että te minun kehotustani seuraisitte, niin kehottaisin teitä itse
hävittämällä luopumaan niistä, osottaaksemme Peloponneesolaisille,
ettette niiden tähden tule alistumaan."
"Minulla on monesta muustakin syystä toiveita sodan menestyksestä,
jos ette vaan halua sodan kautta laajentaa valtaanne, ettekä
suotta heittäytyä vaaroihin. Sillä itse asiassa pelkään minä
enemmän omia virheitämme, kuin vihollistemme suunnitelmia. Tästä
puhuttakoon laajemmin vastaisuudessa, kun me jo olemme ryhtyneet
toimeen. Antakaamme lähettiläille nyt seuraava vastaus: 'Me
sallimme Megaralaisten käydä satamissamme ja kauppapaikoissamme,
jolleivät Lakedaimonilaisetkaan sulje meitä eikä liittolaisiamme
pois alueeltaan. Sillä ei kumpikaan näistä ehdoista estä tehtyjä
sopimuksia. Me päästämme ne kaupungit täydelliseen vapauteen, jotka
olivat vapaita rauhansopimusta tehtäessä, jos Lakedaimonilaiset
myöskin päästävät kaupunkinsa vapauteen ja sallivat niiden järjestää
hallitustansa, kuten itse kukin haluaa, eivätkä heidän mielensä
mukaan. Me kyllä suostumme oikeudessa ratkaisemaan riitaisuudet
alottamatta sotaa, mutta puollustaudumme niitä vastaan, jotka sen
alottavat'. Tällainen vastaus on sekä oikeudenmukainen että samalla
kaupunkimme arvoon soveltuva. Varma kuitenkin on, että sota on
välttämätön. Jos me vapaaehtoisesti siihen ryhdymme, niin eivät
vastustajamme kykene meitä vallan kovin ahdistamaan, ja suurimmista
vaaroista koituu myös suurin kunnia niin hyvin koko valtiollemme kuin
yksityisille. Meidän isämme vastustivat täten Meedialaisia jättämällä
omaisuutensa vihollisen käteen. Ja vaikkakin heillä oli paljoa
pienemmät sotavoimat, kuin meillä, karkottivat he viholliset ennemmin
viisaudellaan kuin onnen avulla, ennemmin sankarirohkeudellaan kuin
sotavoimalla, sekä kohottivat kaupunkinsa sen nykyiseen suuruuteen.
Me emme saa olla heitä huonompia vaan meidän tulee kaikin voimin
vastustaa vihollista ja koettaa säilyttää jälkeläisillemme valtamme
heikontumattomana."
Täten puhui Perikles. Ateenalaiset, pitäen hänen neuvoaan viisaana,
äänestivät tämän mukaan. He vastasivat Lakedaimonilaisille hänen
neuvonsa mukaan, kuten hän seikkaperäisesti oli lausunut, yleensä
etteivät he käskystä mihinkään suostuisi, mutta että he olivat
valmiit ratkaisemaan riitaisuudet yhdenvertaisina oikeudessa.
Lähettiläät palasivat nyt kotiin, eivätkä Lakedaimonilaiset siitä
lähtien toimittaneet lähettiläitä Ateenaan.
Nämät olivat ne valitukset ja eripuraisuudet, jotka molemmin puolin
ilmaantuivat heidän välillänsä, ja jotka saivat alkunsa Epidauroksen
ja Kerkyyran selkkauksista. He hieroivat sillä välin kumminkin
sopimuksia keskenään ja kävivät toistensa luona ilman airuetta,
mutta epäilivät kuitenkin toisiansa. Nämät tapahtumat järkyttivät
sopimuksia ja tulivat sodan puhkeamisen aiheeksi.
TOINEN KIRJA.
Tästä alkaa nyt Ateenalaisten ja Peloponneesolaisten ynnä heidän
molemminpuolisten liittolaistensa välinen sota. Tämän sodan kestäessä
he eivät airuetta olleet missäkään väleissä toistensa kanssa, vaan
taistelivat kerran aloitettuansa lakkaamatta. Olen järjestänyt
tapahtumat kesän ja talven mukaan.
Euboian valloittamisen jälkeen 30 vuodeksi solmittu rauha ei
kestänyt enempää kuin 14 vuotta. 15 vuonna, kun Krysis oli ollut
papittarena Argoksessa 40 vuotta, Aineesioksen ollessa eforina
Spartassa ja Pytodooroksen ollessa vielä neljä kuukautta arkontina
Ateenassa, kuudentena kuukautena Potidaian taistelun jälkeen,
tunkeutui alussa kevättä vähän enemmän kuin 300 Teebalaista
boiootarkkien Fyleidaksen pojan Pytangeloksen ja Oneetorideksen
pojan Diemporoksen johdolla yön tullessa aseilla varustettuina
Plataiaan, joka oli Ateenan liittolaiskaupunki. Naukleides ja
hänen puoluelaisensa olivat kutsuneet heidät ja aukaisivat heille
portit, tahtoen oman valtansa tähden surmata heitä vastustavat
kansalaiset ja jättää kaupungin Teebalaisille. He toimittivat tämän
sangen mahtavan Teebalaisen miehen, Leontiadeen pojan Eyrymakoksen
kautta. Sillä koska Teebalaiset näkivät, että sota oli tulossa,
tahtoivat he jo rauhan kestäessä, ennenkuin sota puhkeaisi ilmi,
valloittaa heille vihamielisen Plataian. Heidän oli sitä helpompi
salaa päästä kaupunkiin, kun ei ollut mitään vartijaväkeä asetettu.
He asettuivat torille, mutta eivät heti kutsujain yllytyksistä
huolimatta hyökänneet vihollisten taloihin, vaan koettivat sopivilla
ilmotuksilla mieluimmin saada kaupungin suostumaan sovintoon. Airut
ilmotti, että sen, joka halusi yhtyä heihin vanhan Boiootialais-tavan
mukaan, tulisi aseellisena liittyä heihin, sillä he arvelivat tällä
tavoin helposti saavansa kaupungin käsiinsä.
Kun Plataialaiset huomasivat Teebalaisten tunkeutuneen kaupunkiin
ja sen olevan heidän vallassaan, pelästyivät he, ja koska he yön
pimeydessä eivät nähneet, kuinka harvalukuisat Teebalaiset olivat,
suostuivat he sovintoon ja myöntyivät vastustuksetta ehdotuksiin,
semminkin kuin ei ketäkään vastaan käytetty väkivaltaa. Mutta
tuumiessansa tästä, huomasivat he Teebalaisten harvalukuisuuden ja
arvelivat vaivatta voivansa kukistaa heidät. Sillä Plataian kansa ei
tahtonut luopua Ateenasta. He päättivät siis ryhtyä hyökkäykseen.
Koska heidät olisi huomattu, jos he julkisesti olisivat kulkeneet
katuja myöten, repivät he talojen yhteiset väliseinät ja kokoontuivat
siten salaa toisiensa luo. He sulkivat kadut vaunuilla suojaksensa
ja toimivat kaikessa sopivimmalla tavalla. Kun kaikki valmistukset
olivat tehdyt, hyökkäsivät he yön kestäessä ennen auringon nousua
taloistansa Teebalaisten kimppuun. Päivällä olisivat nämät olleet
rohkeampia, eivätkä niin pulassa, kuin yöllä peloissansa heille
tuntemattomassa kaupungissa. Plataialaiset hyökkäsivät heidän
kimppuunsa ja ottelu syntyi heti.
Kun Teebalaiset huomasivat petoksen, asettuivat he sotariveihin
ja torjuivat parisen hyökkäystä. Mutta kun Plataialaiset suurella
melulla yhä vaan heitä ahdistivat, ja kun vaimot ja palvelijat
huutaen ja kiljuen myös heiteskelivät kiviä ja tiiliä, ja kun
päällepäätteeksi ankaraa rankkasadetta kesti kaiken yötä, niin
pelästyivät Teebalaiset ja pakenivat eri haaroille kaupunkia.
Useimmat heistä joutuivat perikatoon, koska lian ja pimeyden tähden
eivät tietäneet, mitä tietä he olisivat voineet pelastua, sillä oli
juuri alakuu, jota vastoin heidän takaa-ajajansa vallan hyvästi
tiesivät, miten estää heidän pakoansa. Joku Plataialainen oli keihään
varrella teljen asemesta sulkenut ainoan avonaisen portin, josta
viholliset olivat tunkeuneet kaupunkiin, niin etteivät siitäkään
enää päässeet ulos. Toiset pitkin kaupunkia takaa ajetuista nousivat
muurille, heittäytyivät ulkopuolelle ja suurin osa heistä sai siten
surmansa. Moniaat harvat pääsivät pakoon vartijattoman portin kautta,
hakattuansa poikki salvan kirveellä, jonka eräs nainen heille salaa
oli antanut, mutta tämä pian huomattiin; toiset taasen surmattiin
eri paikoilla kaupunkia. Suurin osa heistä, joka oli pysynyt koossa,
joutui suureen muuriin kuuluvaan rakennukseen, jonka läheisin
portti sattui olemaan auki, ja luuli sen johtavan läpi rakennuksen
ulos kaupungista. Kun Plataialaiset näkivät heidät suljettuina
rakennukseen, miettivät he, polttaisivatko he heidät, sytyttäen
rakennuksen, vai menettelisivätkö he toisin. Lopulta suostuivat nämät
ja muut kaupunkia kiertelevät Teebalaiset antautumaan Plataialaisten
armoille.
Täten päättyi tämä yritys Plataiaa vastaan. Toiset Teebalaiset,
joitten vielä samana yönä päävoimalla piti rientää hyökkääjille
avuksi, jos näille kävisi pahoin, kiiruhtivat kaikin voimin,
saatuansa matkalla tiedon tapahtumasta. Matka Teebasta Plataiaan on
70 stadiota, mutta yöllä satanut vesi hidastutti heidän kulkuansa.
Sillä Asoopos virta juoksi leveänä ja oli vaikea päästä sen yli.
Kulettuansa sateessa ja päästyänsä vaivalla joen yli, saapuivat
he vasta myöhemmin perille, kun osa heidän miehistänsä jo oli
surmattu ja eloon jääneet olivat vangitut. Kun Teebalaiset kuulivat
tämän, väijyivät he ulkopuolella kaupunkia olevia Plataialaisia,
sillä maaseudulla löytyi sekä ihmisiä että huonekaluja, koska he
eivät rauhan kestäessä peljänneet mitään odottamatonta vaaraa. He
väijyivät näitä, toivoen saavansa käsiinsä jonkun miehen, jonka he
voisivat käyttää lunnaaksi vangittujen kansalaistensa edestä. Tämä
oli Teebalaisten tarkoitus; mutta heidän vielä keskustellessansa
lähettivät Plataialaiset, aavistaen, että jotakin semmoista oli
tekeillä ja ollen peloissansa ulkopuolella kaupunkia asuvien
kansalaistensa tähden, airuen Teebalaisille sanomaan, että
nämät tekivät väärin, kun rauhan kestäessä koettivat valloittaa
kaupunkia, ja pyytämään, etteivät ahdistaisi heidän ulkopuolella
kaupunkia asuvia kansalaisiansa, muuten surmaisivat hekin heidän
käsiinsä joutuneet Teebalaiset, mutta päästäisivät ne vapaiksi, jos
Teebalaiset vetäytyisivät pois maasta. Teebalaiset sanovat heidän
vannoneen myöntyvänsä näihin ehtoihin; mutta Plataialaiset eivät
myönnä luvanneensa heti päästää vangit vapaiksi, vaan vasta, jos he
sopisivat keskusteltuansa asiasta, ja etteivät he ensinkään olleet
valalla sitoutuneet. Teebalaiset poistuivat maasta, loukkaamatta
ketään; mutta kiireesti korjattuansa kaikki omaisensa maaseudulta
kaupunkiin, surmasivat Plataialaiset heti vangitut viholliset.
Näitä oli 180, niitten joukossa Eyrymakos, jonka välityksellä petos
oli toimitettu. Tästä he lähettivät sanan Ateenaan ja sallivat
Teebalaisten rauhassa korjata kuolleitten ruumiit sekä ryhtyivät
kaupungillensa välttämättömiin puollustustoimiin.
Ateenalaiset vangitsivat heti, kun olivat saaneet tietää, mitä
Plataiassa oli tapahtunut, kaikki Attikassa olevat Boiootialaiset ja
lähettivät airuen kautta sanan Plataiaan, etteivät ryhtyisi mihinkään
toimiin vangittuja Teebalaisia vastaan, ennenkuin Ateenalaiset
päättäisivät näistä; sillä Ateenalaisille ei oltu vielä ilmoitettu,
että vangit olivat surmatut. Heti kun Teebalaiset olivat tunkeutuneet
kaupunkiin, oli ensimmäinen sanansaattaja lähtenyt matkalle, mutta
toinen, kun he olivat voitetut ja vangitut, eivätkä Ateenalaiset siis
tietäneet mitään viimeisistä tapahtumista. Tietämättä niistä mitään
lähettivät Ateenalaiset siis sanansaattajan, mutta kun tämä saapui
perille, ei hän enää tavannut vankeja elossa. Ateenalaiset lähtivät
tämän jälkeen Plataiaan, veivät sinne muonaa, jättivät kaupunkiin
linnaväkeä ja veivät sieltä mukanaan vanhukset sekä naiset ja lapset.
Koska nyt Plataian tapahtuman kautta sopimukset päivän selvästi
olivat rikotut, varustautuivat Ateenalaiset sotaan niinkuin myös
Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa. Molemmin puolin
lähettivät he sanansaattajia kuninkaan tykö ja muualle barbarien
luokse, josta vaan toivoivat saavansa apua, koettaen saada
puolellensa heidän valtansa ulkopuolella olevia kaupunkeja.
Paitse niitä Sikelian ja Italian liittolaisten laivoja, jotka jo
olivat Lakedaimonilaisten hallussa, käskivät Lakedaimonilaiset
rakentaa lisää laivoja, aina kaupunkien suuruuteen katsoen, niin
että laivojen luku kaikkiaan nousisi 500, ja määräsivät heidän
maksettavansa rahasumman. Muuten heidän tuli pysyä rauhassa eikä
sallia Ateenalaisten tulla heidän luokseen useammalla kuin yhdellä
laivalla kerrallaan, kunnes kaikki varustukset olisivat kunnossa.
Ateenalaiset puolestansa tarkastivat liittolaiskuntansa ja lähettivät
sanansaattajia semminkin Peloponneesoksen naapurikuntiin, Kerkyyraan,
Kefalleeniaan, Akarnaaniaan ja Sakyntokseen, tiedustelemaan, oliko
heidän ystävyyteensä luotettava, jolloin he huoleti voisivat sotia
missä tahansa Peloponneesoksessa.
Kumpaisellakin oli suuret aikeet mielessä ja he valmistautuivat
sotaan mitä innokkaimmin. Kaikkihan alussa uutterammin ryhtyvät
toimiin, ja tähän aikaan oli Peloponneesoksessa paljon nuorta kansaa,
ja paljon myöskin Ateenassa, joka, kokematon kun oli, mielihalulla
toivoi sotaa. Koko muu Hellas pysyi odottavalla kannalla näitten
etevimpien kaupunkien yhteen törmätessä. Paljo huhuja oli liikkeellä
ja paljon ennustuksia lauloivat loitsijat sekä sotaan aikovissa
kaupungeissa että myöskin muissa. Vähää ennen oli Deeloksessa
tapahtunut maanjäristys, eikä milloinkaan ennen miesmuistiin, ja
tämä sanottiin ja näkyikin ennustavan tulevia seikkoja, ja jos
jotakin muuta tämänkaltaista sattui tapahtumaan, niin sitä tarkoin
punnittiin. Ylipäätään oli ihmisten suosio verrattomasti enemmän
Lakedaimonilaisten puolella, erittäinkin koska he lupasivat vapauttaa
Hellaan. Sentähden pyrki jokainen sekä yksityinen että valtio sanoin
ja toimin avustamaan heitä; jokainen piti asian siinä tulleen
estetyksi, missä ei itse voinut olla läsnä. Siinä määrin kantoivat
useimmat vihaa Ateenalaisia kohtaan, toiset toivoen päästä heidän
valtansa alta, toiset pelosta joutua heidän hallittavikseen.
Tämänkaltaisilla varustuksilla ryhdyttiin siis innolla sotaan.
Kumpaisellakin kaupungilla oli seuraavat liittolaiset sodassa:
Lakedaimonilaisten puolella olivat kaikki Peloponneesolaiset
paitse Argolaiset ja Akaialaiset. Nämät olivat puolueettomia;
Akaialaisista ottivat ainoastaan Pelleeneeläiset osaa sotaan jo
alusta, myöhemmin kumminkin kaikki. Peloponneesoksen ulkopuolella
liittyivät Lakedaimonilaisiin Megaralaiset, Fookilaiset, Lokrilaiset,
Boiootialaiset, Amprakialaiset, Leykadialaiset ja Anaktorialaiset.
Näistä avustivat laivoilla Korintolaiset, Megaralaiset,
Sikyoonilaiset, Pelleeneeläiset, Aiolialaiset, Amprakialaiset ja
Leykadialaiset, hevosilla Boiootialaiset, Fookilaiset ja Lokrilaiset;
muut kaupungit asettivat jalkaväkeä.
Ateenalaisten puolella olivat Kiolaiset, Lesbolaiset, Plataialaiset,
Naupaktoksen Messeenialaiset, useimmat Akarnaanialaiset,
Kerkyyralaiset, Sakyntolaiset sekä muut alustalaiskaupungit eri
maissa, Kaarian rantamaa, Kaarialaisten naapurit Doorit, Ioonia,
Hellespontos, Trakian rantamaa, Peloponneesoksen ja Kreetan väliset
saaret ja kaikki muut Kykladit paitsi Meelos ja Teera. Näistä
avustivat laivoilla Kiolaiset, Lesbolaiset ja Kerkyyralaiset, muut
jalkaväellä ja rahalla.
Tämä oli nyt kummankin liittolaiskunta ja varustustoimi sotaa varten.
Välittömästi Plataiassa tapahtuneiden seikkojen jälestä käskivät
Lakedaimonilaiset sekä Peloponneesoksessa että sen ulkopuolella
olevia liittolaisiansa asettamaan sotajoukkonsa sotakuntoon ja
hankkimaan niille ulkosotaa varten tarpeelliset muonat, jotta
voisivat hyökätä Attikaan. Kun jokainen oli määräajalla valmis,
kokoontui kaksi kolmatta osaa väestä joka kaupungista kannakselle.
Kun koko sotajoukko oli kokoontunut, kutsui Lakedaimonilaisten
kuningas Arkidamos, joka oli tämän sotaretken ylipäällikkö,
kaikkien kaupunkien sotapäälliköt ja korkeimmat vallanpitäjät sekä
arvokkaimmat henkilöt kokoon ja puhui heille seuraavaan tapaan:
"Peloponneesoksen miehet ja liittolaiset! Meidän esi-isämme ovat
kyllä käyneet monta sotaa, niin hyvin itse Peloponneesoksessa kuin
ulkopuolellakin sitä, eivätkä vanhemmat meistä itsestämmekään ole
aivan kokemattomia sodassa, vaan emme me kuitenkaan milloinkaan ole
lähteneet sotaan suuremmalla joukolla. Mutta onkin huomattava, että
me nyt hyökkäämme mitä mahtavinta kaupunkia vastaan, jos kohtakin
meidän oma sotajoukkomme on vallan lukuisa ja uljas. Sentähden me
emme saa näyttäytyä esi-isiämme kelvottomammiksi emmekä mainettamme
kehnommiksi. Sillä koko Hellas seuraa jännityksellä meidän
yritystämme ja toivoo, vihaten Ateenalaisia, että pääsisimme tuumamme
perille."
"Mutta jos kohtakin me suuremman sotajoukkomme takia voimme olla
jokseenkin varmat, että vihollisemme eivät ryhdy taisteluun meidän
kanssamme, emme kuitenkaan saa olla varomattomia kulkiessamme, vaan
jokaisen kaupungin päällikön ja sotamiehen tulee olla varuillansa
häntä väijyvää vaaraa vastaan. Sillä sodan vaiheet ovat epävarmat,
ja useimmiten ovat hyökkäykset arvaamattomia ja pikaisia. Usein on
varuillaan oleva pienempi joukko torjunut päältään suuremman, tämän
ollessa ylenkatseesta varomaton. Pitää aina sodassa olla rohkea
mielessänsä, mutta varovainen toimeen varustautuessansa. Silloin käy
urhoollisuudella vihollista vastaan ja voi taistella varmuudella."
"Käymme nyt kaupunkia vastaan, joka ei suinkaan ole voimaton
puollustautumaan, vaan joka päinvastoin on mitä paraiten varustettu
kaikin puolin, jonkatakia varmaan luultava on, että se antautuu
taisteluun; ja jos kohtakaan se ei ole lähtenyt liikkeelle meidän
ollessamme etäämpänä, niin se kaiketi niin tekee, kun huomaavat
meidän polttavan ja hävittävän heidän aluettaan. Sillä jokaisen, joka
omin silmin näkee kärsivänsä jotakin tavatonta pahaa, valtaa viha, ja
silloin hän miettimättä suurimmalla innolla ryhtyy toimiin. Luulisi
Ateenalaisten ennemmin kuin muitten näin toimivan, he kun ovat
tottuneempia hallitsemaan muita ja käymään polttamassa naapuriensa
aluetta, kuin näkemään omaa aluettansa hävitettävän."
"Koska siis käymme semmoista kaupunkia vastaan, ja kun sekä oma että
esi-isäimme maine riippuu tämän retken onnistumisesta, niin käykää,
mihin teitä johdetaan, pysykää hyvässä järjestyksessä ja kuunnelkaa
tarkoin käskyjä; sillä ei nähdä kauniimpaa ja turvallisempaa, kuin
suurta sotajoukkoa, joka pysyy järjestyksessä".
Sanottuansa tämän, hajotti Arkidamos kokouksen ja lähetti
Ateenalaisten luo ensin Spartalaisen miehen, Diakritoksen pojan
Melesippoksen, tiedustelemaan, eivätkö Ateenalaiset nyt, kun näkivät
heidät tulossa, tahtoisi myöntyä heidän vaatimuksiinsa. Mutta nämät
eivät päästäneet häntä edes kaupunkiin, saati sitten julkiseen
kokoukseen. Perikleen mielipide oli näet jo päässyt voitolle, ettei
otettaisi vastaan mitään Lakedaimonilaista sanansaattajaa eikä
lähetystöä, näitten ollessa sotaretkellä. Kuulematta lähettivät
he lähettilään pois ja käskivät hänen samana päivänä poistua maan
rajojen ulkopuolelle, lisäten, että, jos Lakedaimonilaiset tahtoivat
keskustella heidän kanssansa, he voisivat sen tehdä, palattuansa
omaan maahansa. He lähettivät saattajia seuraamaan Melesipposta
yli rajan, jottei hän olisi tilaisuudessa keskustelemaan kenenkään
kanssa. Kun tämä rajalla oli jättämäisillänsä seuraajansa, lausui
hän mennessänsä: "Tämä päivä on tuottava Helleeneille suuria
onnettomuuksia". Kun Melesippos tuli leiriin ja Arkidamos kuuli,
etteivät Ateenalaiset suostuneet mihinkään, niin hyökkäsi hän
heti sotajoukkoineen heidän maahansa. Boiootialaiset antoivat
sotaosinkonsa ja jättivät ratsumiehensä sotimaan yhdessä
Peloponneesolaisten kanssa; muulla sotajoukollansa marssivat he
Plataiaan ja hävittivät heidän aluettansa.
Kun Peloponneesolaiset vielä kokoontuivat kannakselle ja ennenkuin
he olivat hyökänneet Attikaan, aavisti Xantippoksen poika,
Perikles, joka oli yksi Ateenalaisten kymmenestä päälliköstä,
saatuansa tiedon aiotusta hyökkäyksestä, että Arkidamos, joka oli
hänen kestiystävänsä, joko suosiosta häntä kohtaan säästäisi eikä
hävittäisi hänen maatilojansa, tahi tekisi näin Lakedaimonilaisten
käskystä, jotta heräisi epäluuloa häntä kohtaan, kuten he ennen
hänen tähtensä olivat vaatineet ajamaan maanpakoon pyhänhäväisijät.
Hän lausui sentähden Ateenalaisille kokouksessa, että, vaikka
kylläkin Arkidamos oli hänen kestiystävänsä, tästä ei kuitenkaan
koituisi mitään pahaa kaupungille, sillä hän lahjoittaisi valtiolle
maatilansa ja talonsa, jos viholliset eivät niitä hävittäisi,
ettei häntä kohtaan näitten takia syntyisi mitään epäluuloa. Kuten
ennenkin kehotti hän heitä nytkin varustautumaan sotaan ja korjaamaan
maaseudulta omaisuutensa, varoitti heitä antautumasta taisteluun,
mutta neuvoi heitä vetäytymään kaupunkiin puollustaaksensa sitä mitä
huolellisimmin, varustamaan laivastonsa, josta juuri heidän valtansa
riippui, ja pitämään tarkasti silmällä liittolaisia, lausuen, että
Ateenalaisten valta perustui juuri näitten maksamiin veroihin, ja
että sodassa oli pääasia ymmärtäväisyys ja rahojen runsaus. Tässä
suhteessa ei ollut mitään hätää, sanoi hän, koska kaupungilla oli,
paitse liittolaisten noin 600 talenttiin nousevaa vuotuisesti
maksettavaa veroa, muitakin tuloja, ja vielä lisäksi 6,000
talenttia leimattua hopeaa linnassa. Näitä rahavaroja oli niiden
korkeimmillansa ollessa löytynyt 9,700 talenttia, mutta niistä oli
maksettu linnan propylaiat ja muita rakennuksia kuten myös Potidaian
piiritys. Sitäpaitsi nousi leimaamaton kulta ja hopea yhteisissä
ja yksityisissä uhrilahjoissa sekä juhlasaatoissa ja kilpailuissa
käytännössä olevat pyhät astiat niinkuin myös Meedialainen saalis ja
muut senkaltaiset tavarat ainakin 500 talenttiin. Näitten lisäksi
tulisivat vielä muista pyhäköistä aika suuret varat, jotka olivat
heidän käytettävinään, ja jos kaikki muut varat loppuisivat, olisi
heillä jumalattaren kultainen puku, jonka arvo hänen laskunsa mukaan
nousi 40 talenttiin ja jonka voi kokonaan irroittaa; mutta kun hätä
olisi ohitse, tulisi korvata se yhtä arvokkaalla puvulla.
Täten tyynnytti Perikles kansalaisiansa varojen suhteen. Sotilaita
ilmoitti hän heillä olevan 13,000 raskasaseista, lukuunottamatta
niitä 16,000, jotka olivat majoitetut linnoihin ja vartioivat
muureja. Sillä niin monta miestä oli vartioimassa ensin vihollisten
hyökätessä maahan, ja tämän varustusväen muodostivat vanhukset ja
nuorukaiset sekä raskasaseisina palvelevat metoikit. Faleerolaisen
muurin pituus kaupungin kehysmuuriin saakka oli 35 stadiota ja
itse tätä kehysmuuria oli 43 stadiota vartioituna, jota vastoin
pitkän muurin ja Faleerolaismuurien välinen osa oli jätetty ilman
vartioväkeä. Pitkät muurit ulottuivat 40 stadionin pituudelta
Peiraieykseen, joista vaan ulommainen oli vartioitu. Peiraieyksen
koko kehys, Munykia siihen laskettuna, oli 60 stadiota, josta puolet
oli vartioitu. Ratsumiehiä väitti Perikles heillä olevan 1,200,
ratsujousimiehet niihin luettuina, ja 600 jalkajousimiestä sekä
300 merenkestävää kolmisoutulaivaa. Kaikki tämä oli Ateenalaisilla
käytettävänä, joka ei suinkaan ollut vähä, kun Peloponneesolaiset
ensi kerran hyökkäsivät Attikaan ja aloittivat sodan. Paljon muutakin
lausui Perikles, kuten hänellä oli tapana, kun hän tahtoi osottaa,
että Ateenalaiset pääsisivät voitolle sodassa.
Kun Ateenalaiset olivat kuulleet hänen puheensa, seurasivat he
hänen neuvoansa ja korjasivat maalta vaimot ja lapset sekä kaiken
omaisuuden, ja veivät mukanaan myöskin talojen kehät; lampaat ja
juhtaeläimet lähettivät he Euboiaan ja läheisiin saariin. Vaikealta
tuntui heistä kuitenkin tämä muutto, koska useimmat heistä olivat
tottuneet asumaan maalla.
Ateenalaisilla oli näet aikaisemmilta ajoilta paljoa suuremmassa
määrässä kuin muilla heimokunnilla ollut tapana asua maalla.
Kekropsin ja ensimmäisten kuninkaitten aikoina aina Teeseyksen
aikoihin saakka asuivat he kyläkunnissa, jokaisessa oma kokoustalo ja
omat neuvosmiehet. He kokoontuivat kuninkaan luokse neuvottelemaan
ainoastaan sodan uhatessa, mutta jokainen näistä hallitsi ja
neuvotteli erikseen omin päin, ja moniaat heistä kävivät sotaakin
kuningasta vastaan, kuten Eleysiläiset Eumolpoksen johdolla
Erekteystä vastaan. Mutta kun Teeseys, joka oli sekä viisas että
mahtava, tuli kuninkaaksi, niin hän monella lailla paransi maan
oloja. Hän hajoitti muitten paikkakuntien neuvos- ja virkakunnat ja
muutti kaikki maan asukkaat nykyiseen kaupunkiin, määräten heille
yhteisen neuvoskunnan ja kokoustalon. Ateenalaiset saivat kuten
ennenkin viljellä maatilojansa, mutta Teeseys pakotti heidät asumaan
tässä yhdessä kaupungissa, ja koska kaikki Attikan väestö asettui
sinne, jätti Teeseys sen jo aika suurena jälkeläisillensä. Muistoksi
tästä viettävät Ateenalaiset vielä nyt jumalattaren kunniaksi yleistä
yhteenmuuttojuhlaa. Ennenmuinoin oli kaupunkina ainoastaan linna ja
sen alapuolelle rakennettu eteläinen osa. Tätä todistaa sekin, että
linnassa ja mainitussa osassa kaupunkia sijaitsevat useimmat jumalien
pyhäköt, kuten Olympialaisen Zeyksen, Pyytialaisen Apolloonin, Gaian
ja Limnailaisen Dionyysoksen pyhäköt, jonka viimemainitun kunniaksi
vietetään noita ikivanhoja Dionyysos-juhlia Antesteerionkuun
12 päivänä, kuten vielä nytkin on tapana Ateenasta lähteneiden
Joonialaisten kesken. Täällä löytyy myöskin muita vanhoja pyhäköitä.
Siellä on myös se suihkulähde, jota muinoin peittämättömänä
kutsuttiin Kallirroeeksi (kauniiksi lähteeksi), mutta jota nykyään
nimitetään Enneakruunos (yhdeksänputkinen) -nimellä tyrannien
laitosten johdosta. Koska se oli lähellä, käytettiin sen vettä
useimpiin pyhiin menoihin, ja vanhan tavan mukaan käytetään sitä
nytkin vielä häissä sekä muissa juhlissa. Täällä ikivanhoista ajoista
olleen asutuksen takia kutsutaan linnaa nytkin vielä Ateenalaisten
kesken "kaupungiksi".
Täten asuivat Ateenalaiset kauan riippumattomina maaseudulla ja
vielä yhteenmuuton jälkeenkin asuivat he perheineen vanhan tavan
mukaan maalla tähän sotaan asti. Sentähden tuntui muutto vaikealta,
semminkin kuin he Meedialais-sodan loputtua olivat uudestaan saaneet
taloutensa kuntoon. He jättivät mielipahalla monta sukupolvea perityt
talot ja pyhäköt, ja tuntui ikäänkuin jokainen heistä olisi jättävä
syntymäkaupunkinsa.
Kun he tulivat kaupunkiin, saivat ainoastansa harvat suojaa
ystävien taloissa, jotavastoin suurin osa heistä asettui kaupungin
rakentamattomiin paikkoihin sekä jumalien ja uroitten pyhäkköihin,
paitse linnaan, Eleysiinioniin ja niihin rakennuksiin, jotka olivat
lujasti suljetut. He asettuivat niinikään linnan alla sijaitsevalle
Pelasgikon nimiselle tasangolle, joka oli jätetty kyntämättömäksi ja
autioksi, koska Delfoin orakeli oli kieltänyt sen asuttamisen lausuen:
"Paras on jättää Pelasgikon viljelemättä."
Minusta näyttää orakelivastaus toteutuneen aivan toisin kuin
luultiin. Sillä ei laiton asutus tuottanut onnettomuuksia
kaupungille, vaan sodan aiheuttama asutuksen pakko, jota sotaa
mainitsematta orakeli ennusti, että tämän paikan asutus tietäisi
kaupungille pahoja aikoja. Monet majoutuivat muurien torneihin,
mihin milläkin oli tilaisuutta. Sillä kaupungissa ei enää ollut
tilaa kaikille tulijoille, vaan vähitellen jakoivat he keskenänsä
asunnoiksi pitkät muurit ja suurimman osan Peiraieysta. Tällä välin
valmistautuivat Ateenalaiset sotaan, kokosivat liittolaisensa ja
varustivat 100 laivaa purjehtiaksensa Peloponneesokseen.
Ateenalaisten tätä valmistaessa, eteni Peloponneesolainen sotajoukko
ja saapui ensin Oinoeeseen Attikan sille kohdalle, jossa se aikoi
hyökätä maahan. Kun he olivat leiriytyneet, valmistautuivat he
tekemään hyökkäyksiä muureja vastaan koneilla ja muilla keinoin.
Sillä koska Oinoee sijaitsee Attikan ja Boiootian rajalla, oli
se linnoitettu, ja Ateenalaiset käyttivät sitä sodan aikana
vartiopaikkana. Lakedaimonilaiset valmistautuivat hyökkäyksiin
ja kuluttivat turhaan aikaa tämän kaupungin piiritykseen. Tästä
sai Arkidamos paljon syytöksiä osaksensa, semminkin kuin hän jo
sotaa hankittaessa oli vitkastellut Ateenalaisten hyödyksi eikä
innokkaasti ollut yllyttänyt sotaan. Häntä syytettiin myöskin siitä,
että hän, vaikka sotajoukko jo oli koossa, viipyi kannaksella ja
muutenkin hitaasti kulki eteenpäin, vaan varsinkin että hän viipyi
Oinoeen ympäristössä. Sillä tällä ajalla korjasivat Ateenalaiset
tavaransa kaupunkiin; mutta jos Peloponneesolaiset olisivat
kiireesti rynnänneet maahan, olisivat he, jollei Arkidamos olisi
vitkastellut, saaneet käsiinsä kaiken ulkopuolella kaupunkia olevan
omaisuuden. Täten kantoivat sotilaat nurjaa mieltä Arkidamosta
kohtaan piirityksen kestäessä. Mutta hän vain pysyi liikkumatta,
toivoen, että Ateenalaiset myöntyisivät, kun heidän maansa vielä oli
tuhoamatta, eivätkä sallisi, että se joutuisi häviöön.
Kun Lakedaimonilaiset olivat tehneet ryntäyksen Oinoeeta vastaan
eivätkä millään keinoin voineet sitä valloittaa, eivätkä
Ateenalaisetkaan liioin lähettäneet mitään airutta, niin he kesällä
viljan hedelmöidessä lähtivät liikkeelle sieltä ja hyökkäsivät
Attikaan 80 päivänä Teebalaisten tunkeutumisen jälkeen Plataiaan.
Tätä hyökkäystä johti Lakedaimonilaisten kuningas Tseuksidamoksen
poika Arkidamos. He pysähtyivät ensin Eleysikseen, hävittäen
sen seudut ja Triasion-tasangon, sekä saivat vähäisen voiton
Ateenalaisesta ratsujoukosta lähellä Reitoi nimisiä järviä. Sitten
kulkivat he Aigaleoon-vuoren vasemmalta puolelta Kroopiain läpi,
kunnes saapuivat Akarnaihin, joka oli suurin laajuudeltaan Attikan
deemoksista. Tänne he leiriytyivät ja hävittivät pitkän aikaa näitä
maan seutuja.
Arkidamoksen sanotaan viipyneen sota-asennossa Akarnain ympäristössä
eikä hyökännyt tasangolle siinä toivossa, että Ateenalaiset, joilla
oli lukuisa nuoriso, ja jotka olivat täysin varustetut sotaan,
ainakin nyt hyökkäisivät ulos kaupungista eivätkä olisi väliä
pitämättä, että heidän maataan hävitettiin. Kun eivät viholliset
käyneet häntä vastaan Eleysiksessä eivätkä Triasion-tasangolla,
koetti hän, eivätkö he hyökkäisi esiin hänen asetuttuansa Akarnain
ympäristöön. Sitäpaitsi oli tämä hänestä erinomattain sopiva
leiripaikka. Hän arveli niinikään, etteivät Akarnailaiset, jotka
olivat suurena osana kaupungin sotajoukosta, sillä he varustivat
3,000 raskasaseista, tyynin mielin näkisi maatansa hävityksen
alaisena, vain lähtisivät joka mies taisteluun. Jolleivät
Ateenalaiset sittenkään ryntäisi ulos, niin voisi hän jo sen jälkeen
vaaratta hävittää tasankoa ja vihdoin ahdistaa itse kaupunkiakin. Hän
arveli myöskin, etteivät Akarnailaiset, menetettyänsä omaisuutensa,
enää samalla innolla antautuisi vaaraan toisten etujen takia, vaan
että tästä syntyisi eripuraisuutta, ja sentähden hän viipyi Akarnain
ympäristössä.
Niin kauan kuin viholliset pysyivät Eleysiksen ja Triasiontasangon
ympäristössä, toivoivat Ateenalaiset, etteivät viholliset kulkisi
lähemmäs kaupunkia, koska he muistivat, miten Lakedaimonin kuningas
Pausaniaan poika Pleistoanakskin, kun hän Peloponneesolaisten
sotajoukolla hyökkäsi Attikaan Eleysikseen ja Trioohon saakka 14
vuotta ennen tätä sotaa, niiltä tienoilta oli palannut takaisin
tunkeutumatta edemmäs, jonka tähden hänen olikin pakko paeta
Spartasta, koska luultiin, että hän rahalahjoilla oli saatu
peräytymään. Mutta nähtyänsä vihollisen sotajoukon Akarnain
ympäristössä 60 stadionin päässä kaupungistansa, eivät Ateenalaiset
enää hillinneet itseänsä; vaan kun heidän aluettaan julkisesti
hävitettiin, jota nuoremmat eivät koskaan olleet kokeneet, eivätkä
iäkkäämmätkään Meedialaissodan jälkeen, näytti tämä heistä tietysti
hirmuiselta, ja kaikki, varsinkin nuoriso, arvelivat, että oli
rynnättävä ulos vihollista vastaan eikä saisi olla väliä pitämätön.
He kokoontuivat eri ryhmiin, joissa vallitsi suuri erimielisyys, kun
toiset kehottivat hyökkäykseen, toiset taasen kielsivät. Kaikenlaisia
ennustuksiakin levitettiin, joita mielenkiinnolla kuunneltiin.
Varsinkin kehottivat Akarnailaiset, koska tiesivät olevansa
jommoinenkin osa Ateenalaisesta sotaväestä, hyökkäykseen, kun heidän
maansa oli hävityksen alaisena. Tästä oli kaupunki kiihdyksissä
ja viha Periklestä vastaan kova. Ei enää muistettu hänen entisiä
kehotuksiaan, vaan moitittiin, ettei hän, vaikka oli päällikkö,
johtanut sotajoukkoa ryntäykseen, ja häntä syytettiin kaikista heidän
kärsimistänsä onnettomuuksista.
Vaikkakin Perikles näki kansalaistensa paheksuvan olevia oloja
ja kantavan vihaa mielessään, ei hän kuitenkaan kutsunut kansaa
minkäänlaiseen kokoukseen, koska hän yhä vaan katsoi olevansa
oikeassa hyökkäyksen kieltämisen suhteen, jotteivät kansalaiset
vihan vimmassa yhteisesti tekisi mitään ajattelematonta. Hän vaan
koetti mitä huolellisimmin valvoa rauhan säilyttämistä kaupungissa.
Hän lähetti kuitenkin tuontuostakin ratsumiehiä estämään vihollisia
tunkeilijoita hävittämästä kaupungin läheisyydessä sijaitsevia
peltoja. Tapahtuipa pienoinen ratsutappelukin lähellä Frygiaa
yhden Ateenalaisen, Tessalialaisten avustaman ratsumiesjoukon
ja Boiootialaisten ratsumiesten välillä, jossa Ateenalaiset ja
Tessalialaiset eivät olleet tappiolla, kunnes Boiootialaisille tuli
avuksi raskasaseisia, jolloin Ateenalaisten täytyi paeta; kuitenkin
kaatui tässä tappelussa vain pieni määrä näistä. Ruumiit korjasivat
he samana päivänä sopimuksetta. Peloponneesolaiset pystyttivät
seuraavana päivänä voitonmerkin. Tämän Tessalialaisen apujoukon
saivat Ateenalaiset vanhan sopimuksen mukaan, ja sen muodostivat
Larissalaiset, Farsalolaiset, Kranonilaiset, Pyrasiolaiset,
Gyrtoonilaiset ja Ferailaiset. Heitä johti Polymeedes ja Aristonus
Larissasta, kumpikin eri puolueista, ja Menon Farsaloksesta. Joka
kaupungilla oli muuten omat päällikkönsä.
Kun eivät Ateenalaiset käyneet taisteluun heitä vastaan, läksivät
Peloponneesolaiset Akarnaista ja hävittivät muutamia muita Parnes
ja Brilessos vuorten välissä sijaitsevia paikkakuntia. Heidän vielä
ollessansa maassa, lähettivät Ateenalaiset valmiiksi varustetut 100
laivaansa purjehtimaan ympäri Peloponneesosta 1,000 raskasaseisen ja
40 jousimiehen miehittäminä. Näitä johti Xenotimoksen poika Karkinos,
Epikleyksen poika Prooteas ja Antigeneen poika Sookrates. Nämät
lähtivät merimatkallensa täten varustettuina, Peloponneesolaiset
puolestansa viipyivät Attikassa, niin kauan kuin heille riitti
ruokavaroja, mutta lähtivät sitten paluumatkalle Boiootian kautta
eivätkä samaa tietä, kuin olivat tulleet. Kulkiessaan Oroopoksen
sivutse, hävittivät he Graikee nimisen maan, jota Ateenan alamaiset
Oroopolaiset viljelivät. Saavuttuansa Peloponneesokseen, hajaantuivat
he kukin omaan kaupunkiinsa.
Heidän lähdettyänsä, asettivat Ateenalaiset vartijoita maalle ja
merelle, ollaksensa täten varuillansa koko sodan aikana. Linnassa
säilytetyistä rahoista päättivät he ottaa 1,000 talenttia, mutta
toistaiseksi olla käyttämättä niitä ja suorittaa sotakulungit
muilla tuloilla. Jos joku sanoisi tahi ehdottaisi, että näihin
rahoihin kajottaisiin muutoin, kuin vihollisten uhatessa kaupunkia
laivastolla, ja kun oli pakko puollustautua tätä vastaan, määrättiin
hänelle kuolemanrangaistus. He päättivät niinikään vuosittain valita
100 parasta kolmisoutulaivaa ja niille päälliköitä, joita laivoja
saman rangaistuksen uhalla ei saisi käyttää muulloin, kuin edellä
mainittujen vaarojen uhatessa, nimittäin suurimmassa hädässä.
Nuo mainituissa 100 laivassa Peloponneesoksen rannikoita pitkin
purjehtivat Ateenalaiset, joitten avuksi oli tullut 50 Kerkyyralaista
laivaa ja muitakin sikäläisiä liittolaisia, tekivät hävitysretkiä
sinne ja tänne. He astuivat maihin Metooneessa Lakoonikan alueella,
ja tekivät hyökkäyksen muureja vastaan, jotka olivat heikkoja ja
ilman puollustajia. Mutta Telliksen poika Spartalainen Brasidas,
joka oli vartioimassa näillä tienoilla, tuli saatuansa tiedon tästä,
100 raskasaseisella avuksi. Hän tunkeutui läpi Ateenalaisten leirin,
näitten ollen hajallaan ja muureja ahdistamassa, pääsi Metooneeseen
menetettyänsä muutamia miehiä, ja pelasti siten kaupungin.
Tämän urotyön takia hän oli ensimmäinen, joka tässä sodassa sai
kiitoslauseen Spartassa.
Ateenalaiset purjehtivat täältä edemmäs pitkin rannikoita, astuivat
maihin lähellä Feiaa Eeliksen alueella, hävittivät maata kaksi
päivää ja voittivat taistelussa 300 Koilee-Eeliksestä ja muualta
Eeliksen läheisyydestä avuksi rientänyttä valiosoturia. Kun äkkiä
nousi kova myrsky, joka heitä maakunnassa, jossa ei ollut satamia,
pahoin ahdisti, niin nousivat useimmat laivoihin ja purjehtivat
Iktys nimisen niemen ympäri Feian satamaan. Mutta Messeenialaiset ja
moniaat muut, jotka eivät ehtineet astua laivoihin, kulkivat maitse
ja valloittivat Feian. Myöhemmin otettiin he laivoihin, jotka sillä
välin olivat purjehtineet niemen ympäri, ja poistuivat Feiasta, sillä
suuri EeliIäinen sotajoukko oli tullut sille avuksi. Ateenalaiset
purjehtivat yhä pitkin rantoja ja hävittivät muita seutuja.
Samaan aikaan lähettivät Ateenalaiset Lokrikseen, Euboialle
suojelukseksi, 30 laivaa, joita johti Kleiniaan poika Kleopompos.
Soturit astuivat maihin ja hävittivät moniaita rantaseutuja ja
valloittivat Tronionin. He ottivat panttivankeja näiltä ja voittivat
lähellä Alopeeta avuksi rientäneet Lokrilaiset.
Sinä kesänä karkoittivat Ateenalaiset asukkaat Aiginasta lapsineen
ja vaimoineen, väittäen heidän olleen suurimpana syynä sotaan.
Koska Aigina Peloponneesoksen läheisyyden takia näytti heistä
epävarmalta, ottivat he sen itse haltuunsa, ja lähettivät jonkun
ajan kuluttua sinne asujia. Karkoitetuille Aiginalaisille antoivat
Lakedaimonilaiset Tyrean asuinpaikaksi ja maaseudun viljeltäväksi,
sekä vihamielisyydestä Ateenalaisia vastaan että myöskin
kiitollisuudesta Aiginalaisten avusta maanjäristyksen tapahtuessa ja
Heilootain kapinassa. Tyrealainen maa sijaitsee Argeian ja Lakoonikan
rajalla ja ulottuu aina mereen saakka. Osa Aiginalaisia asettui sinne
asumaan, toiset hajaantuivat muuhun Hellaaseen.
Tänä kesänä tapahtui jälkeen puolenpäivän uuden kuun aikana, ainoa
tilaisuus, jolloin se voi tapahtua, auringon pimennys, joka päättyi
auringon oltua sirpin näköinen ja moniaitten tähtien tultua näkyviin.
Tänä samana kesänä valitsivat Ateenalaiset kestiystäväksensä ja
kutsuivat luoksensa Abdeeralaisen Pyteen pojan Nymfodooroksen, jonka
sisar oli naimisissa Sitalkeen kanssa, ja joka oli suuressa suosiossa
tämän hallitsijan luona. He olivat ennen pitäneet häntä vihollisena,
mutta koettivat nyt hänen avullansa saada liittolaiseksensa Trakian
kuninkaan, Teereen pojan, Sitalkeen. Tämä Teeres, Sitalkeen isä, oli
ensimmäinen, joka hankki Odrysoille suuren valtakunnan, johon kuului
suurin osa Trakiaa; sillä suuri osa Trakialaisista on itsenäisiä.
Tämä Teeres ei suinkaan ole sama kuin tuo Teereys, jolla oli vaimona
Ateenalaisen Pandiioonin tytär Prokne, eivätkä he edes olleet
samasta Trakiasta, vaan viimeksimainittu Teereys asui Dauliassa
nykyisessä Fookis nimisessä maakunnassa, jonka asukkaat siihen
aikaan olivat Trakialaisia. Täällä naiset tekivät tuon ilkityön
Itykselle, jonkatähden useat runoilijat kutsuvat satakieltä Daulian
linnuksi. Luonnollista onkin, että Pandiioon hankki tyttärellensä
miehen mieluummin läheisyydestä, jotta heillä molemmin puolin olisi
toisistaan apua tarvittaessa, kuin Odrysaista, monen päivän matkan
päässä sijaitsevasta maasta.
Teeres, jolla ei ollut edes sama nimi, kuin Teereyksellä, oli siis
ensimmäinen Odrysain mahtava kuningas. Hänen poikansa Sitalkeen
hankkivat Ateenalaiset itsellensä liittolaiseksi, jotta hän auttaisi
heitä voittamaan Trakian rantakaupungit ja Perdikkaan. Nymfodooros
saapuikin Ateenaan ja sai aikaan liiton Sitalkeen kanssa, toimitti
hänen poikansa Sadokoksen Ateenalaiseksi kansalaiseksi ja lupasi
tehdä lopun Trakialais-sodasta, kehottamalla Sitalkesta lähettämään
Ateenalaisille Trakialaisia ratsumiehiä ja jalkaväkeä. Hän sovitti
myöskin Perdikkaan Ateenalaisten kanssa heidän luovutettuansa
hänelle Termeen. Välittömästi tämän jälkeen teki Perdikkas
Ateenalaisten ja Formioonin kanssa sotaretken Kalkidilaisia
vastaan. Täten joutui Trakialaisten kuningas Teereen poika Sitalkes
Ateenalaisten liittolaiseksi, kuten myöskin Makedonialaisten kuningas
Aleksandroksen poika Perdikkas.
Ateenalaiset purjehtivat ennen mainituissa 100 laivassa yhä vielä
Peloponneesoksen rannikoita pitkin. He valloittivat Korintolaisen
Sollion nimisen linnoituksen, ja antoivat sen maaseutuineen
yksinomaan Akarnaanialaisten Palairolaisille asuttavaksi ja
viljeltäväksi. Väkirynnäköllä ottivat he myöskin Astakoksen, josta he
karkottivat sen hallitsijan Euarkoksen ja ottivat tämän paikkakunnan
liittoonsa. Sitten purjehtivat he Kefalleenian saareen, jonka he
taistelutta saivat haltuunsa. Kefalleenia sijaitsee Akarnaanian ja
Leykaan edustalla ja saarella on neljä kaupunkia: Paleelaisten,
Kraniolaisten, Samaiolaisten ja Pronnaiein kaupungit. Vähän tämän
jälkeen palasivat laivat Ateenaan.
Tämän kesän syyspuolella hyökkäsivät Ateenalaiset koko
sotajoukollansa, he itse ja metoikit, Megarikseen Ksantippoksen pojan
Perikleen johdolla. Kun Peloponneesoksen rannikkoa 100 laivalla
purjehtivat Ateenalaiset, jotka paluumatkallansa sattuivat olemaan
Aiginan edustalla, saivat tietää, että koko Ateenan sotaväki oli
hyökännyt Megarikseen, purjehtivat he näitten luo. Tätä suurempaa
sotajoukkoa ei Ateenalaisilla koskaan ole ollut koossa. Kaupunki
olikin tällöin korkeimmassa kukoistuksessansa eikä ollut vielä
kärsinyt ruton rasituksesta: ei vähemmän kuin 10,000 raskasaseista
oli varsinaisia Ateenalaisia, lukuun ottamatta niitä 3,000, jotka
piirittivät Potidaiaa, ja metoikit asettivat 3,000 raskasaseista,
jotapaitsi löytyi melkoinen joukko muita keveästi varustettuja
sotureja. Hävitettyänsä suuren osan maata, palasivat Ateenalaiset
kotia. Mutta sodan kestäessä hyökkäsivät Ateenalaiset joka vuosi
Megarikseen, kunnes he valloittivat Nisaian.
Lopulla tätä kesää linnoittivat Ateenalaiset Atalanteen,
Opuntilais-Lokrilaisten maan edustalla sijaitsevan, tätä ennen aution
saaren, estääksensä Opuntilaisia ja muita lokrilaisia merirosvoja
hävittämästä Euboiaa. Tämä tapahtui kesällä, kun Peloponneesolaiset
olivat poistuneet Attikasta.
Seuraavana talvena sai Akarnaanialainen Euarkos, joka pyrki takaisin
Astakokseen, Korintolaiset auttamaan häntä tässä yrityksessään 40
laivalla ja 1,500 raskasaseisella, joitten lisäksi hän itse pestasi
vähäisen sotajoukon. Näitä sotilaita johtivat Aristonymoksen poika
Eufamidas, Timokrateen poika Timoksenos ja Krysiksen poika Eumakos.
He purjehtivatkin ja asettivat Euarkoksen uudelleen hallitsijaksi,
mutta palasivat pian kotia, turhaan koetettuansa valloittaa myöskin
moniaita muita rannikkokaupunkeja. Purjehtiessansa astuivat he maihin
Kraniolaisten maassa. Mutta kun nämät äkkiarvaamatta hyökkäsivät
heidän kimppuunsa vasten sopimusta, niin he olivat pakotetut
lähtemään kotia, menetettyänsä muutamia miehiä.
Tänä talvena toimittivat Ateenalaiset isiltä perityn tavan mukaan
julkiset hautaukset niille kansalaisille, jotka ensimmäisinä olivat
kaatuneet tässä sodassa, seuraavalla tavalla. Vainajien luut pannaan
kolme päivää ennen juhlaa näytteille tätä varten tehtyyn telttaan,
ja ken tahtoo saa omaisillensa tuoda lahjojaan. Juhlasaaton alkaessa
kuljettavat vaunut kypressistä tehtyjä arkkuja, yhden kutakin heimoa
kohti; näissä makaavat kunkin heimon kaatuneitten luut. Niinikään
kannetaan tyhjiä liinoilla peitettyjä paaria _"näkymättömien"_
kunniaksi, joita, ruumiita korjattaessa, ei ollut löydetty. Ken
vaan haluaa, kansalainen tai vieras, saa ottaa osaa kulkueeseen, ja
naissukulaiset saapuvat haudalle valittamaan. Ruumisarkut asetetaan
julkiselle hautauspaikalle, joka on kauniimmassa esikaupungissa;
tänne haudataan aina sodassa kaatuneet paitsi Maratonin tappelussa
kaatuneet: näitten viimemainittujen katsottiin erinomaisen
urhoollisuutensa takia ansainneen hautaa itse taistelutantereella.
Kun luut ovat maan peitossa, pitää kaupungin valitsema mies, joka
sekä älynsä että arvonsa vuoksi pidetään tähän sopivana, puheen
kaatuneitten kunniaksi, jonka jälkeen saattoväki poistuu. Täten
hautaavat Ateenalaiset kaatuneitaan, ja koko tämän sodan kestäessä
noudattivat he tätä tapaa, kun vaan siihen oli tilaisuutta. Näitten
ensin kaatuneitten kunniaksi valittiin Ksantippoksen poika Perikles
puhumaan. Kun oli aika alottaa, astui tämä hautakummulta korkealle
lavalle, jotta hänen äänensä kuuluisi mitä kauimmaksi ihmisjoukkoon,
ja puhui seuraavin sanoin.
"Useimmat, jotka ennen minua ovat puhuneet tältä lavalta, ovat
ylistäneet sitä kansalaista, joka laiksi on korottanut sodassa
kaatuneitten kunniaksi pidettävän hautauspuheen. Minusta näyttää
olevan kylliksi, että kunnon miesten teolle kunniaa osotetaan teolla,
kuten sen tässä näette tapahtuvan tämän valtion puolesta toimitetun
hautausjuhlan kautta, ja ettei monen miehen kunniaa uskottaisi yhden
miehen paremmasta tahi huonommasta puhelahjasta riippumaan. Vaikeaa
on näet puhua täsmälleen seikasta, jossa mielipide totuudesta vaivoin
on vakaantunut. Sillä asiata tunteva ja suopea kuulija piankin katsoo
puheen sanovan vähemmän, kuin hän olisi suonut, ja kuin hänestä olisi
pitänyt esille tuoda; asioita tuntematon sitävastoin kateudesta
luulee, että liioitellaan, jos kuulee jotakin yli hänen voimiensa
käyvää kerrottavan. Sillä muista lausutut kiitokset ovat niihin
määrin siedettävissä, kuin luulee itse voivansa tehdä sen, mitä
kuulee lausuttavan, mutta kateudesta ei uskota sitä, joka ylistää
harvinaista avua. Koska muinaisista ajoista tätä pidetään kauniina
tapana, täytyy minunkin kuitenkin noudattaen tätä lakia voimieni
mukaan koettaa tyydyttää teidän toivoanne ja vaatimuksianne."
"Alotan ensin puheeni esi-isistämme; sillä oikein ja sopivaa on
tässä tilaisuudessa ensisijassa muistuttaa heistä kunnioituksella.
He ovat sukupolvesta sukupolveen keskeyttämättä asuneet tässä maassa
ja urhoollisuudellansa säilyttäneet sen tähän aikaan saakka vapaana
perintönä jälkeläisilleen. Nämät ovat siis suuresti ansainneet
ylistystämme. Mutta vielä suuremmassa määrässä ovat isämme sen
ansainneet. He ovat lisänä perintöönsä jättäneet meille suurilla
ponnistuksilla hankitun nykyisen valtamme. Mutta enimmän olemme me
kuitenkin itse, miehuuden ijässä olevat kansalaiset, lisänneet tätä
valtaa, hankkimalla kaupungille kaikki välttämättömät takeet sekä
sotaa että rauhaa varten."
"Ne sotatoimet, joilla osaksi me itse osaksi isämme barbarien ja
vihollisten Helleenien hyökkäysten urhoollisella torjumisella olemme
hankkineet kaupungille kaikki nämät edut, jätän minä mainitsematta,
koska en tahdo väsyttää teitä tunnetuilla seikoilla. Mutta millä
huolenpidolla, millä valtioviisaudella ja millä tavoin me olemme
saavuttaneet tämän suuruuden, sitä minä ensin käyn selittämään,
ennenkuin ryhdyn puhumaan näitten kunniaksi, koska pidän sen sopivana
nykyhetkellä sekä olevan hyödyllistä kuulijakunnalleni, niin
kansalaisille kuin vieraille."
"Meidän valtiojärjestyksemme ei ensinkään ole muitten kansojen
järjestysten jäljittelyä, vaan se kelpaa ennemmin esikuvaksi
muille. Sen nimenä on kansanvalta, koska kansan enemmistö siinä on
määräämässä, eivätkä moniaat harvat henkilöt. Yksityisseikoissa on
meillä kaikilla samat oikeudet, mutta valtiollisissa toimissa riippuu
kunkin arvo hänen ansioistansa kaupunkiin nähden, eikä säätyluokasta:
ei köyhyys eikä alhainen asema estä ketään voimiensa mukaan
toimimasta kaupungin hyväksi."
"Vapaamielisinä olemme julkisessa elämässämme, emmekä me liioin
myöskään luulevaisella uteliaisuudella urki kansalaistemme yksityistä
elämää; me emme heitä moiti, joskin joku heistä hankkii itsellensä
hupeja mielensä mukaan, emmekä me häntä katso karsain silmin, josta
hän voisi loukkautua, jos kohtakaan häntä ei rangaista."
"Yksityisesti elämme ystävyydessä emmekä varsinkaan häveliäisyydestä
julkisessa elämässä tee vääryyttä; tottelemme lakeja ja esivaltaa, ja
semminkin niitä lakeja, jotka suojelevat loukatuita, ja jotka, jos
kohtakin kirjoittamattomina, tuottavat julkista häpeää niille, jotka
niitä loukkaavat."
"Me olemme hankkineet sielulle suuren määrän virvoituksia, sekä
kilpailuja että vuotisia juhlia; yksityiset huoneemme ovat
sievästi sisustetut, joten jokapäiväinen hauskuus karkottaa
huolet. Kaupunkimme suuruuden takia tulvii siihen kaiken maailman
tavaroita ja me saamme nauttia ulkomaan tuotteita yhtä helposti kuin
omiammekin."
"Me eroamme sotatoimissa vihollisista seuraavissa seikoissa:
Kaupunkimme on kaikille avoinna, emmekä vieraitten karkoittamisella
estä ketään tiedustelemasta tahi näkemästä, mitä vain haluaa,
jos kohtakin vihollisille siitä olisi hyötyä, koska me enemmän
luotamme urhoollisuuteemme, kuin mihinkään petollisiin kujeisiin.
Jo lapsuudesta pitäen koettavat vastustajamme vaivaloisilla
harjoituksilla saavuttaa miehuutta; me sitävastoin, vaikka
vietämmekin hauskempaa elämää, emme silti vähemmällä urhoollisuudella
mene taisteluun. Todisteena tähän on, etteivät Lakedaimonilaiset
milloinkaan yksinänsä käy meitä vastaan, vaan aina kaikkine
liittolaisineen; me taasen, vaikkakin omin päin hyökkäämme vieraaseen
maahan ja sodimme omaa kotiansa puollustavia vastaan, pääsemme
kuitenkin useimmiten voitolle."
"Ei mikään vihollinen ole koskaan sotinut meidän koko sotavoimaamme
vastaan, koska osa siitä aina on laivastossa, osa taasen eri toimissa
maalla. Jos nyt vihollisemme taistelevat jotakin sotaväkemme osastoa
vastaan, niin he, voittaessansa taistelussa osaston, kehuvat
voittaneensa sen kokonansa, ja joutuessaan tappiolle, väittävät he,
että koko meidän sotaväkemme on heidät voittanut."
"Jos me ennemmin ilomielin kuin vaivaloisella ponnistuksella
haluamme harjoittautua urhoollisuuteen emmekä lakien käskeminä, vaan
noudattamalla yleistä tapaa, niin on meillä se etu, ettemme ainakaan
kammolla kuvittele mielessämme mahdollisesti tapahtuvia vaaroja,
vaan, jouduttuamme taisteluun, olemme yhtä urhokkaita, kuin nuo,
jotka alati vaivaavat itseänsä."
"Monessa muussakin suhteessa, eikä ainoastaan tässä, ansaitsee
kaupunkimme huomiota. Me rakastamme kauneutta ilman prameutta ja
tiedettä ilman velttoutta. Me käytämme rikkauttamme toimeen emmekä
kerskailemiseen, emme katso köyhyyttä häpeäksi, mutta suureksi
häpeäksi, jos ei pyri pääsemään siitä työllänsä. Samat miehet
hoitavat omaa talouttaan ja valtion asioita, ja ammattilaisemme
tuntevat aika hyvin viimeksimainituita seikkoja; sillä me yksin
katsomme kelvottomaksi sitä miestä, joka ei ota osaa näihin, emmekä
ainoastaan toimettomaksi. Niinikään me yhteisesti mietimme ja
päätämme asioita, emmekä arvele, että keskustelut olisivat haitaksi
toimelle, vaan toimiminen keskustelematta on meistä haitallista.
Myöskin siinä on meillä etu, että me sekä perusteellisesti mietimme
asioita, että kumminkin olemme uskaliaita toimessa, jotavastoin
muilla rohkeus johtuu ajattelemattomuudesta, mutta miettiminen
synnyttää epäilyä. Aivan varmaan ovat ne pidettävät urhoollisimpina,
jotka, vaikka kyllä tuntevat rauhan suloudet, kuitenkaan eivät vältä
sodan vaaroja."
"Myöskin jalomielisyydessä eroamme useimmista muista kansoista,
sillä me emme hanki ystäviä nauttimalla, vaan osottamalla hyvyyttä.
Tietenpä hyväntekijä ystävänä on varmempi, hänellä kun on hyöty
siitä, etteivät hänelle tulevan kiitollisuuden hedelmät mene hukkaan,
jotavastoin suosiota nauttinut on laimeampi, koska hän tietää,
että hänen osottamansa apu ennemmin katsotaan osotetuksi suosion
korvaukseksi kuin ansioksi."
"Sanalla sanoen: meidän kaupunkimme kelpaa kokonaisuudessansa opiksi
koko Hellaalle; ja yksityiskohtaisesti katsottuna ymmärtää jokainen
kansalaisistamme esiintyä missä tilaisuudessa tahansa ymmärtäväisesti
ja taidolla."
"Ja etteivät sanani ole ainoastaan tilapäistä kerskailemista, vaan
toimiemme vahvistamaa totuutta, sen osottaa kaupunkimme nykyinen
valta, jonka näitä tapoja noudattamalla olemme saavuttaneet. Ainoana
nykyisistä kaupungeista pysyy se tutustumisenkin jälkeen mainettansa
suurempana, ja ainoasti meidän kaupunkimme ei voittajien etevyyden
takia herätä sortuvassa vihollisessa mielenkarvautta, eivätkä
alamaiset valita, että heitä hallitsisivat arvottomat miehet."
"Tämä meidän kaupunkimme maine on tunnustettu loistavimmilla
todistuksilla, jotka tuottavat meille niin hyvin jälkimaailman
kuin nykyajan kunnioituksen. Me emme tarvitse mitäkään Homeeroksen
tahi jonkun muun runoilijan mairittelevia ylistyslauseita, jotka
sotivat tosiasioita vastaan. Me olemme pakottaneet kaikki maat ja
meret antamaan jalansijaa urhoollisuudellemme. Kaikkialla olemme me
pystyttäneet ikuisia uljuutemme muistomerkkejä."
"Tämänkaltaisen kaupungin edestä ovat nyt nämät kaatuneet uljaasti
taistellessaan saaneet surmansa, ennemmin kuin olisivat sallineet
sen joutua toisen orjaksi, ja kuolemansa kautta kehottaneet jokaista
jälkeenjääneistä niinikään taistelemaan tämän kotikaupunkinsa
puolesta."
"Laajasti olen kyllä puhunut kaupunkimme etevyydestä, mutta olen
sen tehnyt, osottaakseni, että meidän taistelumme on peräti
toisenkaltainen, kuin niitten, joilla ei ole näitä etuja, ja
tukeakseni selvillä todistuksilla niitten ylistystä, joiden kunniaksi
nyt puhun."
"Olen nyt tässä oikeastaan sanottavani sanonut. Sillä sitä mitä olen
maininnut kaupungin kunniaksi, kaunistavat suuresti näitten ja heidän
vertaistensa avut, eikä monelle Helleeneistä tule osaksi, niinkuin
näille, että kiitos ei näytä liioittelevan tekoja. Ei mikään ole niin
omiaan osottamaan miehen ansiota kuin kunniakas loppu, joka on hänen
urhoollisuutensa sekä ilmaisu että myöskin päätodistus."
"Oikeudenmukaista on, että valtion puollustuksessa osotettu
urhoollisuus on luettava niittenkin hyväksi, jotka muissa toimissansa
eivät ole olleet kykeneviä kunnostamaan itseänsä; sillä hyveellänsä
ovat he hyödyttäneet valtiota enemmän, kuin he yksityisasioissa ovat
saaneet aikaan vahinkoa. Ei yksikään näistä miehistä ole rikkauden
viehättämänä esiintynyt pelkurina tahi toivosta päästä köyhyydestänsä
ja tulla varakkaaksi koettanut lykätä uhkaavaa vaaraa tuonnemmaksi.
He ovat päinvastoin halusta kostaa vihollisille, uhraamalla kaiken
tämän, katsoneet taistelun itsellensä mitä kunniakkaimmaksi ja
urhoollisesti rynnänneet sotaan, luottaen onnettaren suosioon,
mutta koettaen uljuudellansa ansaita tämän suosion. Katsoen
etuisammaksi puollustautua ja kuolla, kuin paeta ja pelastautua,
ovat he karttaneet rumaa jälkimainetta tappelussa kestäen, kunnes he
äkkiarvaamatta kunniansa kukkulalla pelotta ovat saaneet surmansa."
"Täten ovat siis nämät miehet taistelussa kaatuen kunnostaneet
syntymäkaupunkiaan. Olisi kyllä toivottava, että me jälkeenjääneet
saisimme osaksemme rauhallisempia aikoja, mutta ei kuitenkaan
mielemme sovi muuttua toisellaiseksi vihollisia vastaan, koska
sanoista yksin ei ole mitään apua. Pitkittä puheittakin on
selvää, että aina tulee miettiä, miten voisimme torjua vihollisten
hyökkäykset, ja saadaksemme siihen intoa, pitäkää aina silmällä tämän
teidän syntymäkaupunkinne loistavaa valtaa; ja kun se teidän mielessä
esiintyy suuremmoisena, niin älkää unhottako, että se semmoiseksi on
kohonnut näitten miesten uljuuden, älyn ja rakkauden kautta, jotka,
vaikkakin nurja onni heitä kohtasi, eivät kuitenkaan ole katsoneet
oikeaksi vetäytyä pois taistelusta, jossa oli kysymyksessä kaupungin
etu, vaan sille tarjonneet kauniimman uhrin. Antaen henkensä yhteisen
hyväksi, ovat he yksityisesti saavuttaneet ikuisen ylistyksen ja
mainehikkaan haudan, eivät sitä, jossa he makaavat, vaan sen,
jonka heidän tekojensa maine kaikiksi ajoiksi on kaivanut ihmisten
sydämeen. Sillä koko maailma on mainioitten miesten hauta, eikä
ainoastaan patsas kotimaassa ilmoita heidän nimeänsä, vaan myöskin
vieraassa maassa pystyttää maine heidän urotyöstänsä heille jokaisen
sydämeen muistopatsaan ilman kirjoitusta."
"Ottakaa siis nämät esimerkiksenne, ja koska ei löydy onnea
ilman vapautta eikä vapautta ilman uljuutta, niin älkää karttako
sodan vaaroja. Eivät siis ne, joilla ei enää ole mitään hyvää
odotettavissa, ole enemmän velvollisia panemaan henkeänsä alttiiksi,
kuin ja vielä suuremmalla syyllä ne, joilta nurja onni voi riistää
tämän maailman hyvän. Kunnon miehelle on pelkuruudesta koituva
halveksiminen paljoa alentavampi kuin äkkinäinen kuolema, kun tämä
kohtaa yhteisen toivon elähyttämää taistelijaa."
"Sentähden minä en teitä, näitten miesten läsnäolevia vanhempia,
liioin surkuttele, vaan ennemmin onnittelen. Se, joka on kokenut
kaikenlaisia elämänvaiheita, kuten te, tietää hyvin, että se on
onnellinen, joka, kuten nämät, on saanut kauniin kuoleman, tahi,
kuten te, ylevän surun, ja varsinkin se, joka elettyänsä onnellisena
niinikään saa osakseen onnellisen lopun."
"Tiedän hyvin, että on vaikeata saada teitä uskomaan tätä, koska
muitten onni teitä myötäänsä muistuttaa menettämästänne onnesta;
sillä ei kukaan kaipaa sitä onnea, jota hän ei ole kokenut; vaan
jos häneltä ryöstetään onni, johon hän on tottunut, niin se häneen
kovasti koskee. Toivo toisten lasten syntymisestä olkoon lohdutuksena
niille, jotka vielä ovat siinä iässä; sillä yksityiselämässä
saavat jälestäpäin syntyneet lapset teidät unhottamaan ne, joita
ei enää ole olemassa, ja valtiolle on siitä kaksinkertainen hyöty,
nimittäin siten, että väkiluku ei vähene, ja että sille siitä
koituu turvallisuutta. Sillä ei ole luultavaa, että lapsettomat
miehet päättävät yleishyödyllisistä asioista samalla innolla ja
isänmaanrakkaudella kuin ne, jotka panevat lapsensa sodan vaaralle
alttiiksi."
"Te taasen, jotka jo olette yli-ikäisiä, pitäkää voittona elettyä
aikaanne, tietäen, että loppu kohta tulee, ja iloiten poikienne
saavuttamasta kunniasta; sillä vanhenematon on yksin kunnianhimo,
eikä vanhana tunne tyytyväisyyttä rikkaudesta, kuten useat väittävät,
vaan kunnioituksesta."
"Teillä, näitten kaatuneitten lapsilla ja veljillä, näen minä
suuren kilpailun olevan edessä; sillä sitä, joka ei enää ole
olemassa, on jokaisen tapana kiittää, ja joskin esiintyisitte heitä
urhoollisempina, mikä tuskin on luultavaa, niin ei teitä kumminkaan
asetettaisi heidän rinnallensa, vaan mahdollisesti välittömästi
heidän jälkeensä. Sillä elävää kilpailijaa kadehditaan, mutta
kuollutta kunnioitetaan, koska hän ei enää ole kilpailemassa. Jos
minun on mainitseminen, mikä avu naisella tämmöisessä tapauksessa
tulee olla, teen sen varsin lyhyesti: teidän pitää esiintyä
luonteenne mukaisesti ja katsoa teidän suurimmaksi kunniaksenne,
ettei teistä miesten kesken lausuta kiitosta eikä moitetta."
"Olen nyt tavanmukaisesti lausunut sen, minkä olen katsonut
sopivaksi. Nämät tässä haudatut miehet ovat jo osakseen saaneet
kunnianosotuksen; mutta sen lisäksi tulee kaupunki kasvattamaan
heidän lapsensa täysi-ikäisiksi, siten ojentaen heidän
taistelukilpailunsa palkinnoksi heille ja heidän lapsillensa
sopivan seppeleen; sillä missä arvokkaimmat kilpapalkinnot annetaan
uljuudesta, siellä paraat miehet ohjaavat valtion asioita."
"Antakaa nyt valituksenne kaikua, ja menköön sitten kukin kotiinsa."
Tämänkaltaiset olivat sinä talvena vietetyt hautausjuhlat. Talven
päätyttyä oli tämän sodan ensimmäinen vuosi lopussa. Kesän alussa
hyökkäsivät Peloponneesolaiset ja kaksi kolmatta osaa heidän
liittolaistensa sotaväestä niinkuin edellisenäkin vuonna Attikaan.
Lakedaimonilaisten kuninkaan, Tseyksidamoksen pojan Arkidamoksen
johdolla. He leiriytyivät sinne ja hävittivät maata.
Heidän oltuansa Attikassa ainoastaan muutamia päiviä, ilmestyi tauti
Ateenalaisten keskeen. Sanotaan sen jo ennen sitä ilmaantuneen
monessa kohdin, kuten Lemnossaarella, mutta se ei missään ollut
esiintynyt niin raivoavana eikä niin ihmisiä hävittävänä ruttona
kuin täällä. Eivätkä lääkärit voineet taudille mitään, kun eivät
ymmärtäneet sitä ensinkään. He päinvastoin enimmän kuolivat, he
kun hoitivat potilaita, eikä mikään muukaan ihmiskeino auttanut.
Rukoiltiin temppeleissä, kysyttiin orakeleilta, vaan kaikki oli
turhaa. Vihdoin luopuivat ihmiset, ruton voittamina, kaikesta
ponnistuksesta.
Sanotaan ruton ensin saaneen alkunsa Aitiopiasta, Aigyptin
eteläpuolelta ja sitten levinneen Aigyptiin ja Liibyaan sekä
suurimpaan osaan kuninkaan maata. Ateenassa puhkesi rutto
äkkiarvaamatta, tarttuen ensin Peiraieyksen asukkaisiin, jonkatähden
he jo luulivat, että Peloponneesolaiset olivat heittäneet
myrkkyä kaivoihin; siihen aikaan näet ei vielä löytynyt siellä
suihkulähteitä. Myöhemmin levisi se myöskin varsinaiseen kaupunkiin,
jossa se varsinkin raivosi asukkaiden kesken.
Lausukoon kukin, olkoonpa lääkäri tahi joku muu, mistä hän luulee
ruton lähteneen, ja mistä syystä hän katsoo sen voineen muuttaa
ihmisen ruumiin ihan toisenlaiseksi; minä vaan tahdon sanoa,
minkaltainen se oli, ja sen oireet, jotta, jos se uudestaan
esiintyisi, ei oltaisi tietämättä sen luonnetta. Tämän teen minä sekä
omasta kokemuksestani, sairastettuani itse sitä tautia, että nähtyäni
muitakin sen rasittamina.
Yleisesti myönnetään, että sinä vuonna ei muita tauteja raivonnut
kaupungissa, vaan jos sairastui muuhun tautiin, niin se muuttui
täksi. Toisia se ahdisti ilman minkäänlaista syytä, vaan heitä
vaivasi ensin yhtäkkiä pään kuume sekä silmien punehtuminen ja
tulehdus. Ruumiin sisäosista tulivat kita ja kieli verestyneiksi
ja hengitys vaikeaksi ja haisevaksi. Näitä seurasi aivastaminen
ja äänensorros, ja vähän ajan kuluttua rupesi tauti vaivaamaan
rintaa kovalla yskällä. Ehdittyänsä vatsaan, mullisti se sitä
pahanpäiväisesti, ja sitten seurasivat hirveällä tuskalla
kaikenlaiset sapen purkaukset, joita lääkärit luettelevat. Useat
tunsivat ellostuksia voimatta oksentaa, joita seurasivat kovat
kouristukset, ja näistä toiset piankin pääsivät, mutta toiset vasta
kauemman aikaa kärsittyänsä.
Iho ei tuntunut kovin kuumalta eikä ollut keltainen, vaan punertava,
sinertävä ja pienten näppyjen ja märkärakkojen peittämä. Mutta
sisältä oli ruumis niin tulikuuma, ettei se kärsinyt edes ohuinta
vaippaa tahi liinaa ja sairas tahtoi vaan olla alasti sekä himosi
heittäytyä kylmään veteen. Useat hyppäsivätkin kaivoihin salassa
vartijoiltaan suunnattoman janon vaivaamina eikä ollut apua, joipa
paljon, tai vähän. Levon ja unen puute kiusasi potilaita lakkaamatta.
Taudin ollessa korkeimmillansa, ruumis ei ensinkään laihtunut,
vaan kesti, kumma kyllä, kaiken tämän rasituksen, niin että
useimmat yhdeksäntenä tai seitsemäntenä päivänä, vielä jotensakin
voimissaan, sortuivat sisälliseen kuumeeseen. Jos sairaat kestivät
yli tämän ajan, niin laskeusi tauti alaruumiiseen, synnyttäen
siellä vaikeita paiseita ja lakkaamattoman ripulin, johon useimmat
heikkoudesta kuolivat. Tauti kulki siten läpi koko ruumiin, alkaen
päästä, ja jos joku pelastuikin kuolemasta, niin tauti jätti jälkiä
äärimmäisiin ruumiinosiin, heittäytyen näet häpyyn, sormiin ja
varpaisiin, ja useat eloon jääneet menettivät nämät jäsenet, vieläpä
silmänsäkin. Moniaat kadottivat tykkänään muistinsa, niin etteivät he
parannuttuansa tunteneet itseänsä eivätkä läheisiänsä.
Tämän taudin luonnetta ei voi sanoin kuvailla, sillä se raivosi
hirmulla, jota eivät ihmisvoimat kestäneet. Että se oli tavatonta,
osottaa muun muassa sekin, että ne linnut ja eläimet, jotka
tavallisesti syövät ihmislihaa, joko eivät ensinkään koskeneet
joukottain löytyviin hautaamattomiin ruumiisiin, tahi jos ne niitä
maistoivat, kuolivat. Sen todistaa puute linnuista; sillä niitä
löytyi yhtä vähän muualla kuin ruumiitten läheisyydessä, ja vielä
paremmin sen huomasi koirista, jotka tavallisesti ovat ihmisten
seurassa.
Tämänkaltainen oli tämän taudin yleinen luonne, puhumatta sen
ilmaantumisesta eri henkilöissä milloin missäkin muodossa. Muut
tavalliset taudit eivät ruton raivotessa vaivanneet ihmisiä, tahi
muuttuivat ne lopullisesti täksi. Toiset kuolivat hoidotta, toiset
huolimatta hellimmästä hoidosta, eikä löytynyt yhtäkään yleistä
lääkettä: sillä se, joka auttoi toista, oli toiselle haitallinen.
Olipa ruumis voimakas tahi heikko, niin ei se kestänyt tämän taudin
rasituksia; tauti tempasi pois kaikki, vaikka hoito olikin mitä
huolellisin.
Vaarallisinta kaikesta oli se alakuloisuus, joka valtasi ne, jotka
tunsivat itsensä sairaiksi. Sillä koska heidän mielensä heti
vaipui toivottomuuteen, niin heissä ei ensinkään ollut mitään
vastustusvoimaa, ja toisiansa hoitaessaan, kuolivat he laumoittain
kuin lampaat, ja tästä syntyi suurin tuho. Jos ei pelosta tahtonut
mennä toistensa luokse, niin kuoli yksinäisyydessä, ja koko perheitä
sortui hoidon puutteesta. Jos kävi sairaita katsomassa, niin kuoli
kävijä, ja varsinkin se, joka osotti enimmän rohkeutta. Sillä
hävyntunteesta ei säästetty itseänsä, vaan mentiin ystävien luokse,
kun vihdoin väsyivät kuolevaisten valituksiin itse lähimmätkin,
yleisen onnettomuuden lannistamina. Suurinta sääliväisyyttä osottivat
ne, jotka olivat parantuneet taudista, koska tiesivät olevansa
vaaratta; sillä tauti ei tappanut sitä, joka sairastui siihen
toistamiseen. Heitä sekä muut kiittivät onnellisiksi, että he itsekin
elivät hiukan toivossa, ettei muukaan tauti heitä enää ahdistaisi.
Tämän onnettomuuden lisäksi tuli vielä maalaisten tunkeutuminen
kaupunkiin; ja enimmän kärsivät siitä viimeksimainitut. Koska
nimittäin ei löytynyt kylliksi asuntoja, niin asuivat he kesän aikana
ylen kuumissa mökeissä, josta syystä tuho oli ääretön. Kuolleet ja
kuoleman kanssa kamppailevat makasivat päälletysten, ja kaduilla sekä
kaivojen ympärillä ryömivät puolikuolleet vettä haluten. Pyhäköt,
joissa he asuivat, olivat täynnä ruumiita, jotka niissä olivat
kuolleet. Sillä taudin yltyessä, eivät ihmiset epätoivossansa enää
kunnioittaneet pyhyyttä eivätkä oikeutta. Entisiä hautausmenoja
ei enää noudatettu, vaan ruumiit haudattiin, mihin vaan oli
tilaisuutta. Useat, kun lukuisten läheistensä kuoleman kautta olivat
hautauskeinojen puutteessa, julkesivat käyttää toisten hautoja;
moniaat asettivat kuolleensa toisten rakentamille rovioille ja
sytyttivät ne, ennenkuin rakentajat ehtivät paikalle; toiset taasen
heittivät, toisen ruumiin palaessa, kantamansa kuolleen roviolle ja
poistuivat.
Tauti synnytti myöskin muissa suhteissa laittomuutta. Sillä nyt
uskalsi jokainen antautua nautintoihinsa, joita ennen oli salannut,
kun näki äkillisen mullistuksen, miten rikkaat aavistamatta kuolivat,
ja miten peräti köyhät henkilöt arvaamatta saivat heidän omaisuutensa
haltuunsa. Sentakia tahtoivat he mitä nopeimmin nauttia elämästään,
pitäen ruumiinsa ja omaisuutensa yhtä epävarmoina. Ei kukaan
vaivannut itseänsä saavuttaaksensa jotakin jaloa, koska ei tietänyt,
eläisikö hän kylliksi kauan päästäksensä pyrintöjensä perille, mutta
mikä vaan oli suloista sekä sen saavuttamiseen kaikin tavoin vievää,
se katsottiin kauniiksi ja hyödylliseksi. Ei jumalien pelko eikä
ihmisten laki olleet mikään este, koska he pitivät yhdentekevänä,
kunnioittivatko jumalia vai ei, kun näkivät kaikkien erotuksetta
sortuvan, eikä kukaan luullut elävänsä siksi, kunnes hänen tulisi
kärsiä rangaistustaan, vaan että hänelle ennen sitä oli määrätty
paljoa suurempi rangaistus, jota ennen oli kohtuullista nauttia edes
hiukkasen elämästä.
Tämmöisen vaivan rasittamina olivat nyt Ateenalaiset. Ihmiset
kaupungissa kuolivat ja maaseutu hävitettiin. Tässä onnettomuudessa
muistivat vanhukset, kuten tavallisesti, kuulleensa lauletun
seuraavan ennustuksen:
"Syntyy Doorein melske ja rutto sen seurassa saapuu". Oltiin eri
mieltä, oliko tuossa vanhassa lauselmassa sanottu loimos (rutto)
vaiko limos (nälkä), mutta vakuutettiin sanotun loimos, koska se sopi
silloisiin oloihin; sillä ihmiset sovelluttivat muistinsa tapahtumien
mukaan. Mutta jos myöhemmin syttyisi Doorilainen sota, niin olen
vakuutettu, että otaksuttaisiin lauselmassa tarkoitetun limosta,
jos silloin nälänhätä syntyisi. Myöskin muistivat asiantuntijat
Lakedaimonilaisille annetun orakelivastauksen, että jumala
vastaukseksi heidän kysymykseensä, oliko heidän ryhdyttävä sotaan,
oli ennustanut voittoa voimakkaasti taisteleville ja itse luvannut
auttaa heitä. Heidän mielestänsä olivatkin tapahtumat yhdenpitäviä
orakelivastauksen kanssa; sillä rutto alkoi heti Peloponneesolaisten
hyökättyä Attikaan. Mutta rutto ei tunkeutunut mainittavasti
Peloponneesokseen, vaan raivosi enimmän Ateenassa ja myöhemmin
muissakin väkirikkaissa paikkakunnissa. Tämänkaltainen oli nyt ruton
laita.
Kun Peloponneesolaiset olivat hävittäneet tasankomaan, kulkivat
he Paralos nimiseen maakuntaan aina Laureiooniin saakka, jossa
Ateenalaisilla oli kaivoksia. Ensin hävittivät he Peloponneesosta
vastapäätä olevaa aluetta, sitten sitä, joka oli vastapäätä Euboiaa
ja Androsta. Perikles, joka oli sotapäällikkönä, kielsi nytkin
niinkuin Lakedaimonilaisten edellisen hyökkäyksen aikana Ateenalaisia
taisteluun menemästä.
Vihollisten vielä ollessa tasangolla, siis ennenkuin he olivat
kulkeneet rannikolle, varusti Perikles Peloponneesokseen
purjehtimista varten 100 laivaa, ja kun ne olivat valmiit, lähti
hän matkalle. Näillä laivoilla kuljetti hän 4,000 Ateenalaista
raskasaseista ja 300 ratsumiestä hevosia kuljettavilla laivoilla,
joita silloin ensi kerran oli valmistettu vanhoista laivoista.
Kiolaiset ja Lesbolaiset ottivat myöskin osaa retkeen 50 laivalla.
Kun tämä sotajoukko lähti liikkeelle, olivat Peloponneesolaiset
yhä vielä Attikan rannikolla. Saavuttuansa Peloponneesoksen
Epidaurokseen, hävittivät Ateenalaiset suurimman osan tätä maaseutua
ja toivoivat jo valloittavansa kaupungin väkirynnäköllä, mutta se ei
heille onnistunut. He lähtivät sentähden Epidauroksesta ja hävittivät
Troitseenin, Haliain ja Hermioneen seutuja, jotka kaikki sijaitsevat
Peloponneesoksen rannikolla. Täältä he purjehtivat Prasiaihin,
joka oli merikaupunkinen Lakoonikassa, hävittivät ympäristöt sekä
valloittivat ja ryöstivät kaupungin. Tämän tehtyänsä, palasivat
Ateenalaiset kotimaahansa, josta Peloponneesolaiset sillä välin
olivat lähteneet.
Peloponneesolaisten ollessa Attikassa ja Ateenalaisten ollessa
sotaretkellä laivoillansa, raivosi rutto lakkaamatta sekä
Ateenalaisten sotajoukossa että kaupungissa. Sanottiinpa
Peloponneesolaisten, peläten tautia, koska karkureilta olivat
saaneet siitä tiedon ja huomanneet lukuisat hautajaiset kaupungissa,
kiireimmin lähteneen pois maasta. Tämä Peloponneesolaisten hyökkäys
Attikaan kesti 40 päivää ja oli siis pisin kaikista ja tuhoa tuottava
koko maalle.
Samana päivänä tekivät Perikleen alapäälliköt, Nikiaan poika
Hagnoon ja Kleiniaan poika Kleopompos, sotajoukolla, jota Perikles
oli johtanut, sotaretken Trakian rannikolla asuvia Kalkidilaisia
vastaan ja Potidaiaan, jota yhä vielä piiritettiin. Saavuttuansa
perille asettivat he piirityskoneita Potidaiaa vastaan ja koettivat
kaikin tavoin saada tämän kaupungin haltuunsa, mutta tämä ei heille
onnistunut, yhtä vähän kuin mikään muukaan tämmöistä varustaumista
vastaava yritys. Sillä täällä vaivasi tauti kovasti Ateenalaisia,
raivoten sotajoukossa, niin että myöskin heidän tähän saakka terveet
soturinsa Hagnoonin johtamien sotilaitten tartuttamina sairastuivat.
Mutta koska Formioon 1,600 miehensä kanssa ei enää ollut Kalkidikeen
seuduilla, palasi Hagnoon 100 laivallansa Ateenaan, menetettyänsä
tautiin 4,000 raskasaseisestaan 1,500 noin 40 päivän kuluessa.
Entinen sotajoukko jäi piirittämään Potidaiaa.
Peloponneesolaisten toisen hyökkäyksen jälkeen muuttivat
Ateenalaiset, kun heidän maataan toistamiseen hävitettiin, ja koska
sekä tauti että sota heitä rasitti, tykkänään mieltä, syyttäen
Periklestä kaikesta onnettomuudestaan, koska hän oli kehottanut heitä
sotaan. He halusivat sopia Lakedaimonilaisten kanssa ja toimittivat
sitä varten lähettiläitä heidän luoksensa, mutta turhaan. Kaikin
puolin neuvottomina ahdistivat he Periklestä. Kun hän nyt näki heidät
vihoissaan silloisen aseman johdosta, ja että he tekivät, kuten hän
oli pelännyt, niin hän, koska hän oli vielä päällikkönä, kutsui
kansan kokoukseen, tahtoen rauhoittaa ja lepyttää mieliä ja puhui
kokoontuneelle kansalle seuraavin sanoin:
"Suuttumuksenne ei ole minulle yllätys, sillä ymmärrän syyt, ja
olenkin sentähden kutsunut teidät kokoon, jotta saisin teidät
tarkemmin miettimään asioita ja moittiakseni teitä syyttömästä
suuttumisestanne minua kohtaan ja teidän lannistumisestanne
onnettomuuksien johdosta."
"Minä pidän edullisempana yksityisille, että koko kaupunki
pysyy pystyssä, kuin että yksityiset kansalaiset menestyvät, ja
koko kaupunki joutuu perikatoon. Sillä jos mies yksityisesti on
onnellinen, mutta valtio menee kumoon, niin hänkin samassa joutuu
perikatoon; mutta jos hänen käy huonosti, niin on valtion menestys
hänenkin pelastuksensa. Koska siis valtio voi kestää yksityisten
onnettomuudet, mutta yksityinen ei ole voimakas kestämään valtion
onnettomuuksia, miten ei olisi jokaisen velvollisuus puollustaa sitä,
eikä tehdä, kuten te nyt? Koska teitä ovat kohdanneet taloudelliset
vahingot, niin ette ensinkään huoli valtion pelastuksesta, ja te
syytätte minua siitä, että olen teitä kehottanut sotimaan, sekä teitä
itseänne siitä, että olette siihen myöntyneet. Ja minuun te suututte,
semmoiseen mieheen, joka ainakin luullakseni on yhtä pätevä kuin
kenkään muu tuntemaan ja ilmoittamaan, mitä tulee tehdä, ja joka
aina katsoo valtion etua huolimatta mistään omasta edustaan. Sillä
se, joka kyllä tuntee asiat, mutta ei taida niitä samaten ehdottaa,
ei ole parempi kuin se, joka ei niitä tiedä; mutta se, joka tuntee
asiat ja myöskin taitaa ne esittää, mutta on nurjamielinen valtiota
kohtaan, ei liioin voi puhuakaan sen hyödyksi. Joskin hänellä olisi
nämät ominaisuudet, mutta hän olisi rahanhimon vallassa, niin hän
tämän ainoan edun edestä möisi kaikki. Jos te siis vakuutettuina,
että minulla enemmän kuin muilla löytyvät nämät avut, minun
kehotuksestani olette ryhtyneet sotaan, ei sovi teidän syyttää minua
väärästä menettelystä."
"Jos voi elää onnellisena mielensä mukaan, niin on hulluutta ryhtyä
sotaan; mutta jos on kysymyksessä joko ehdoitta alistua naapuriensa
käskyläiseksi, tahi vaarojen alaisena koettaa pysyä itsenäisenä, niin
on väistyvä vastustavaa moitittavampi."
"Minä puolestani pysyn aina samana: mutta te muutatte mieltänne,
koska te vielä vahingoittamattomina satuitte päättämään sodan; mutta
nyt te kadutte, kärsittyänne vaurioita, eikä minun neuvoni enää
teidän huikentelevan mielipiteenne mukaan näytä oikealta, koska
jokainen kyllä huomaa oman vaurionsa, mutta ei ensinkään tajua
valtion hyötyä. Tämän suuren ja kylläkin äkkinäisen onnettomuuden
takia ei teillä ole kyllin rohkeutta pysyä päätöksessänne. Ei mikään
seikka masenna mieltä enemmän kuin äkkinäinen ja kaikille odottamaton
ja aavistamaton onnettomuus. Puhumatta muista on varsinkin tauti
nyt tuottanut teille tämmöisen onnettomuuden. Koska siis teillä on
asuttavana suuri kaupunki ja kun teitä on kasvatettu sitä vastaaviin
oloihin, tulee teidän myöskin kestää suurimmat onnettomuudet eikä
luopua arvostanne. Sillä ihmiset moittivat yhtä paljon sitä, joka
pelkuruudesta hylkää saavutetun kunniansa, kuin vihaavat sitä, joka
hävyttömyydellä koettaa anastaa toiselle tulevaa kunniaa. Unhottakaa
siis yksityiset onnettomuutenne yleishyödyn eduksi."
"Mitä teidän pelkoonne tulee, että muka sodan aiheuttamat rasitukset,
vaikka kylläkin raskaat, eivät kumminkaan tuottaisi teille voittoa,
niin olkoon teille kylliksi, mitä jo usein ennen olen sanonut sen
todistamiseksi, että te siitä väärin ajattelette. Sitä varten tahdon
teille osottaa, että teillä on kylliksi voimaa suurentaaksenne
valtaanne mielenne mukaan, seikka, jota ette itse ole käsittäneet,
enkä minä liioin entisissä puheissani ole selittänyt. Enkä minä
nytkään sitä koskettelisi, se kun kuuluu jotensakin kerskaavalta,
ellen näkisi teitä ylenmäärin toivottomina."
"Te luulette hallitsevanne ainoastaan liittolaisianne, mutta minä
väitän, että niistä kahdesta ihmisten käytettävästä alueesta,
nimittäin maasta ja merestä, jälkimmäinen on tykkänään teidän
hallussanne niin laajalti, kuin sitä nyt käytätte ja vielä edemmäksi
halunne mukaan. Sillä ei kuningas eikä mikään muu nykyisistä
kansoista voi teitä estää purjehtimasta, mihin vaan haluatte. Tässä
on siis teidän valtanne eikä noissa taloissa ja maatiloissa, joitten
menettämisen te arvostelette niin suureksi. Ei ole kohtuullista
noin synkin mielin katsoa noitten menettämistä, koska ne kuitenkin
valtioon verrattuina eivät ole suurempiarvoisia, kuin puutarhaset
tahi turhat koristelut. Muistakaa, että me, puollustaessamme
vapauttamme, itsekin pelastumme ja helposti korvaamme tappiomme,
mutta että siltä, joka joutuu toisen alamaiseksi, oikeudet
tavallisesti supistetaan."
"Me emme saa esiintyä huonompina isiämme, jotka perimättä muilta tätä
valtiota ovat sitä suurella vaivalla puollustaneet ja jättäneet sen
meille perinnöksi. Häpeällisempää on menettää saavutettu, kuin olla
sitä saavuttamatta, mitä pyrkii saavuttamaan."
"Käykää siis vihollista vastaan, en sano uljuudella, vaan myöskin
heitä halveksien. Sillä pelkurissakin voi syntyä ylpeyttä tyhmyydestä
ja menestyksestä, mutta ylenkatse perustuu lujaan luottamukseen,
että ollaan vihollista etevämpiä, kuten nyt on teidän laitanne. Kun
onni on sama, tekee ylenkatseeseen perustuva itseluottamus mielen
lujemmaksi, se kun ei johdu toivosta, johon on tapana luottaa
neuvottomuudessa, vaan vallitsevain olojen tuntemisesta, joihin
perustuva itsetietoisuus on varmempi."
"Teidän tulee tukea kaupunkianne ja sen vallasta johtuvaa kunniaa,
josta te kaikki ylpeilette, eikä karttaa vaivoja, tahi luopua
kunnioituksista. Ei teidän pidä luulla, että taistelette ainoastaan
päästäksenne orjuudesta ja säilyttääksenne vapautenne, vaan koska
on kysymys valtanne menettämisestä ja vaarasta joutua teitä
valtanne takia vihaavien ihmisten alaisiksi. Teidän ei enää ole
mahdollista luopua ylivallasta, joskin joku pelkuruudesta muka
erinomaisen viisaana kansalaisena, nykyoloihin katsoen, kehottaa
ristissä käsin niin menettelemään. Teidän on vaarallista luopua
saavuttamastanne vallasta, samaten kuin yksityisen tyranniudesta.
Tuommoiset neuvonantajat johtaisivat piankin, jos heidän neuvoansa
noudatettaisiin ja he omin päin saisivat vallita, kaupungin
perikatoon. Sillä lepo ilman toimeliaisuutta ei ole hyödyksi, eikä
tyyni orjamaisuus hyödytä vallitsevaa, vaan valloitettua kaupunkia."
"Älkää siis seuratko tuommoisten kansalaisten neuvoja, älkääkä
kantako vihaa minua kohtaan, jos kohtakin minun neuvostani olette
päättäneet ryhtyä sotaan, ja vaikka viholliset ovat hyökänneet
maahanne, kuten oli arvattavissa, kun ette te tahtoneet totella
heidän käskyjänsä. Odottamatonta oli vaan tuo tauti, seikka, joka
yksin on tuhonnut kaikki meidän toivomme. Että te minuun sen takia
suututte, on yhtä väärin, kuin jos minun ansiokseni lukisitte
menestyksenne. Nöyryydellä on kärsittävä jumalien sallima,
miehuudella sodan vaiheet. Semmoinen on ollut vanhastaan kaupunkimme
tapa, semmoinen sen nytkin tulee olla."
"Muistakaa, että kaupungillanne aina on ihmisten kesken ollut mitä
suurin maine siitä, että se ei ole väistänyt vaaroja, että se on
sodassa uhrannut enimmät miehet ja nähnyt suurimmat vaivat, ja että
se on itsellensä hankkinut tähän saakka suurimman vallan, josta
muisto ainaiseksi on säilyvä jälkeläisten keskuudessa, jos kohtakin
nyt tulisimme hiukkasen heikommiksi. Kaikkihan kasvettuansa lakastuu.
Aina tullaan muistamaan, että me Helleeneistä olemme hallinneet
useimpia Helleenejä ja kestäneet suurimmat sodat sekä kaikkia yhdessä
että yksityisiä vastaan, ja että meidän kaupunkimme on suurin ja
varakkain."
"Tätä ehkä toimeton moittii; mutta se, joka tahtoo toimia ja
saada jotakin aikaan, hän sitä tavoittelee; se taasen, jolta
tämä halu puuttuu, kadehtii sitä. Mitä tulee yleiseen vihaan ja
tyytymättömyyteen teitä kohtaan nykyhetkellä, niin se kohtaa kaikkia,
jotka koettavat hallita muita. Se, joka saavuttaa vihan suurten
hankkeittensa tähden, toimii viisaasti, sillä viha ei kestä kauan,
jotavastoin nykyhetken loisto ja tulevaisuuden kunnia pysyvät
ikuisessa muistossa."
"Hankkikaa siis itsellenne rohkeudella nämät molemmat edut tehden
tulevaisuudessa kuuluisan ja nykyaikaan nähden kunniakkaan päätöksen.
Älkää lähettäkö airutta Lakedaimonilaisille älkääkä näyttäykö
lannistuneina nykyisten vaivojen rasituksista; sillä ne, jotka
vähimmän lannistuvat mielessänsä ja enimmän toimivat, olkootpa
kaupunkeja tai yksityisiä, ovat kaikista voimakkaimmat."
Näillä sanoilla koetti Perikles lepyttää Ateenalaisten vihaa ja
rauhoittaa heitä silloisten vaarojen suhteen. He kyllä noudattivatkin
hänen neuvojansa valtiollisessa suhteessa eivätkä lähettäneet
airutta Lakedaimonilaisten luokse, vaan valmistautuivat entistä
innokkaammin sotaan. Mutta yksityisesti olivat he huolissansa
kärsimistänsä tappioista: köyhät, koska heiltä riistettiin heidän
vähäinenkin omaisuutensa, mahtavat, koska he menettivät kauniit
maatilansa rakennuksineen ja kallisarvoisine huonekaluinensa, enin
kuitenkin, koska oli sota eikä rauha. Yleinen viha PerikIestä
kohtaan ei tauonnut, ennenkuin saivat hänet tuomituksi rahasakkoon.
Vähää myöhemmin he kumminkin, kuten kansassa on tapana, valitsivat
hänet sotapäälliköksi ja uskoivat hänelle asiainsa hoidon, heidän
yksityinen vihansa kun jo oli laimennut, ja koska katsoivat hänet
ansiokkaimmaksi hoitamaan koko kaupungin asioita. Niinkauan kuin hän
rauhan vallitessa hoiti kaupungin asioita, hallitsi hän maltillisesti
ja varmuutti sen itsenäisyyttä, niinkuin se myös hänen aikanansa
kohosi suuruutensa huippuun; sodan alettua näkyy hän niinikään
ymmärtävästi laskeneen valtion voiman.
Hän eli vielä kaksi ja puoli vuotta sodan puhkeamisen jälkeen, ja
kun hän kuoli, ilmeni vielä selvemmin hänen viisas laskelmansa
sodan suhteen. Hän oli näet sanonut, että Ateenalaiset, jos
pysyisivät kaupungissa ja pitäisivät huolta laivastosta eivätkä
sodassa koettaisi laajentaa valtaansa, siten pannen kaupungin
vaaran alaiseksi, saisivat voiton vihollisistansa. Mutta nämät
tekivät päinvastoin: he ryhtyivät yksityisten kunnianhimosta ja
voitonhalusta kaikenlaisiin kuulumattomiin sotaisiin seikkailuihin,
jotka olivat sekä heille itselleen että liittolaisille vahingoksi;
jos ne onnistuivat, oli niistä yksityisille kunniaa ja etua, mutta
jolleivät, kärsi kaupunki niistä haittaa sodassa.
Tämä johtui siitä, että hän oli mahtava sekä arvonsa että neronsa
nojalla ja peräti lahjomaton. Hän hallitsi kansaa sen vapaaehtoisesti
myöntyen eikä sallinut enemmän sen, kuin oman tahtonsa tulla
määrääväksi, ja koska hän ei vääryydellä ollut saavuttanut valtaansa,
vaan ansioittensa kautta, niin hän ei huolinut puhua kansan mieliksi,
vaan moittikin sitä usein. Kun hän huomasi kansalaistensa ryhtyvän
johonkin uhkarohkeaan yritykseen, pelotti hän heitä puheellansa;
mutta jos he suotta olivat peloissansa, niin hän heitä rohkaisi.
Nimeksi vallitsi kansanvalta, mutta itse asiassa oli kaupunki
etevimmän miehen vallan alla.
Myöhemmät vallanpitäjät olivat miltei yhdenarvoisia keskenänsä,
mutta pyrkivät kumminkin jokainen ensisijalle, ja liehakoitsivat
sentähden kansaa, jättäen asiain johdon sen käsiin. Tästä seurasi
monta erehdystä, kuten oli odotettavissa suuressa ja hallitsevassa
kaupungissa, niinkuin esimerkiksi retki Sikeliaan, jossa vika ei
ollut itse retken suunnitelmassa, vaan lähettäjien tietämättömyydessä
lähtevien tarpeista. Koska he riitelivät keskenänsä etusijasta
hallituksessa, niin he myöskin huolettomammin hoitivat sotatoimia,
ja ensimmäiset riidan oireet syntyivät kaupungissa. Mutta sittenkin
vielä, kun he Sikeliassa olivat joutuneet tappiolle, menetettyänsä
suurimman osan laivastoansa, ja vaikka he kaupungissa jo elivät
keskinäisessä riidassa, puolustivat he itseänsä kymmenen vuotta
sekä entisiä vihollisiansa että niitä vastaan, jotka Sikeliasta
tulivat näiden avuksi, ja liittolaisia vastaan, jotka suuremmaksi
osaksi olivat luopuneet, kuten myöhemmin myöskin kuninkaan poikaa
Kyyrosta vastaan, joka antoi Peloponneesolaisille rahaa laivaston
rakentamiseen. He eivät kumminkaan joutuneet perikatoon, ennenkuin he
yksityisten riitojen kautta olivat turmelleet asiansa. Niin tarkoin
oivalsi Perikles, miten hänen kansalaisensa helposti olisivat saaneet
voiton Peloponneesolaisista.
Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa purjehtivat sinä kesänä
100 laivalla Tsakyntos-saareen, joka sijaitsee vastapäätä Eelistä.
Sen asukkaat ovat Peloponneesoksen Akaialaisten siirtolaisia, mutta
olivat liitossa Ateenalaisten kanssa. Tällä laivastolla purjehti
1,000 Lakedaimonilaista raskasaseista, päällikkönä Spartalainen
Kneemos. Noustuansa maihin, hävittivät he suuren osan saarta, mutta
kun eivät asukkaat yhtyneet heihin, purjehtivat he kotiinsa.
Loppupuolella samaa kesää matkustivat Korintolainen Aristeys ja
Lakedaimonilaisten lähettiläät Aneeristos, Nikolaos ja Stratodeemos
sekä Tegealainen Timagoras ja yksityisesti Argeiolainen Pollis
Aasian kuninkaan luokse, yllyttääksensä häntä antamaan heille rahaa
ja ottamaan osaa sotaan. Tällä matkalla tulivat he Trakiaan ensin
Teereyksen pojan Sitalkeen luokse, jota he koettivat saada luopumaan
liitostaan Ateenalaisten kanssa ja hyökkäämään Poteidaiaan, jota
Ateenalaisten sotajoukko yhä piiritti. He pyysivät myöskin, että hän
auttaisi heidät yli Hellespontoksen Farnabatsoksen pojan Farnakeen
luokse, joka sitten toimittaisi heidät kuninkaan tykö. Siihen aikaan
sattuivat juuri Sitalkeen luona olemaan Ateenalaisten lähettiläät
Kallimakoksen poika Learkos ja Fileemoonin poika Ameiniadees. Nämät
yllyttivät Sitalkeen pojan Sadokoksen, joka oli otettu Ateenalaiseksi
kansalaiseksi, jättämään nuo miehet heidän käsiinsä, jotteivät
he kuninkaalta saisi apua vahingoittaaksensa tavallansa hänen
omaa kaupunkiansa. Sadokos myöntyikin heidän tuumaansa ja lähetti
Learkoksen ja Ameiniadeen kanssa miehiä, jotka vangitsivat heidät,
kun he, matkustettuansa Trakian läpi, olivat nousemaisillansa
laivaan, jolla he aikoivat purjehtia Hellespontoksen yli. Kun nämät
olivat saaneet heidät käsiinsä, veivät he heidät vankeina Ateenaan.
Koska Ateenalaiset pelkäsivät, että Aristeys, jäätyänsä eloon,
vahingoittaisi heitä vielä enemmän, mestauttivat he heidät kaikki
tutkimatta, juuri kun he tahtoivat puollustautua, ja heittivät
heidät kuoppiin. He katsoivat nimittäin Aristeyksen syypääksi
onnettomuuksiin, joita he olivat kärsineet Poteidaian edustalla ja
Trakian rannikolla. Tähän tekoon arvelivat he Lakedaimonilaisten
antaneen aiheen, kun nämät olivat tappaneet ja heittäneet kuoppiin ne
Ateenalaiset ja liittolaisten kauppiaat, jotka he saivat käsiinsä.
Sillä Lakedaimonilaiset tappoivat sodan alussa kaikki Ateenalaisten
liittolaiset ja puolueettomat, jotka he tapasivat merellä.
Samana vuonna tekivät Amprakialaiset suuren barbarijoukon avustamina
loppupuolella kesää sotaretken Amfilokian Argokseen ja muihin osiin
Amfilokiaa. Vihamielisyys Argeiolaisia kohtaan oli saanut alkunsa
seuraavista syistä. Palattuansa kotia Troian sodasta oli Amfiareuksen
poika Amfilokos, koska kotiolot eivät häntä miellyttäneet, perustanut
Amfilokian Argoksen ja kansoittanut Amfilokian muun alueen Amprakian
lahden rannikolla, antaen sille kotikaupunkinsa Argos-nimen. Tämä
kaupunki oli suurin Amfilokiassa ja sen asukkaat vallan varakkaita.
Monta sukupolvea kestäneiden onnettomuuksien rasittamina kutsuivat
he myöhemmin naapurinsa Amprakialaiset lähettämään siirtokunnan
kaupunkiinsa. Näiltä kanssa-asujiltaan oppivat he sitten sen
Helleeniläis-murteen, jota he nytkin vielä puhuvat. Aikaa voittaen
ajoivat Amprakialaiset Argolaiset kaupungista ja ottivat sen
itse haltuunsa. Tämän tapahduttua antautuivat Amfilokialaiset
Akarnaanialaisille, ja nämät kutsuivat yhdestä tuumin Ateenalaiset
avuksensa. Viimeksimainitut lähettivät 30 laivaa Formioonin johdolla,
jotka valloittivat Argoksen väkirynnäköllä ja tekivät Amprakialaiset
orjiksi, jonka jälkeen Amfilokialaiset ja Akarnaanialaiset yhdessä
asuivat kaupungissa. Tästä syntyi ensin liitto Ateenalaisten ja
Akarnaanialaisten kesken. Tämä heidän kansalaistensa orjittaminen
synnytti ensin Amprakialaisissa vihaa Argolaisia vastaan, ja siitä
syystä he myöhemmin tämän sodan kestäessä ynnä Kaonien ja useitten
muitten barbarilais-naapurien kanssa tekivät tämän sotaretken.
Saavuttuansa Argokseen, valloittivat he maaseudun, mutta kun he
eivät hyökkäyksellä voineet valloittaa kaupunkia, palasivat he kukin
kotiansa. Nämät olivat tämän kesän tapaukset.
Seuraavana talvena lähettivät Ateenalaiset 20 laivaa Formioonin
johdolla Peloponneesoksen vesille. Tämä teki Naupaktoksesta
vakoiluretkiä, jottei kukaan purjehtisi ulos Korintoksesta ja
Krisaios-lahdesta, eikä pääsisi sinne sisään. Toiset kuusi laivaa
lähettivät he Meleesandroksen johdolla Kaariaan ja Lykiaan,
verottamaan niitä seutuja ja estämään sikäläisiä Peloponneesolaisia
merirosvoja vahingoittamasta niitä laivoja, jotka purjehtivat
Faseliksesta ja Foikikeesta sekä sen seudun mannermaalta. Astuttuansa
maihin Ateenalaisten laivaväestön ja liittolaisten kanssa, tunkeutui
Meleesandros Lykiaan, mutta kärsi tappion, jossa sekä hän itse että
osa hänen sotajoukostansa saivat surmansa.
Samana talvena ryhtyivät Poteidaialaiset sopimuskeskusteluihin
Ateenalaisten päälliköiden, Euripideen pojan Ksenofoonin,
Aristokleideen pojan Hestiodooroksen ja Kallimakoksen pojan
Fanomakoksen kanssa, koskeivät enää voineet kestää piiritystä,
kun eivät Peloponneesolaiset hyökkäyksillänsä Attikaan saaneet
Ateenalaisia poistumaan, ja kun muonavarat kuluivat loppuun, niin
että, muusta puhumattakaan, muutamat jo nälän kiusaamina söivät
ihmislihaakin. Nähdessään sotilaiden rasitukset karussa, kylmässä
maassa, ja koska piiritys jo oli maksanut kaupungille 2,000
talenttia, myöntyivät päälliköt sopimukseen seuraavilla ehdoilla:
miehet lapsineen, vaimoineen ja palvelijoineen saisivat poistua
kaupungista, miehet yksi vaippa mukanansa, vaimot kahdella, ja
viedä mukanaan määrätyn matkarahan. Sopimuksen suojassa lähtivät
he Kalkidikeeseen, ja mihin kukin saattoi. Arvellen, että ehdoitta
olisivat voineet valloittaa kaupungin, moittivat Ateenalaiset
päälliköitä siitä, että nämät olivat hyväksyneet sopimuksen
neuvottelematta heidän kanssaan. Myöhemmin lähettivät Ateenalaiset
siirtolaisia Poteidaiaan asukkaiksi.
Nämät olivat tämän talven tapahtumat. Tällöin loppui myöskin toinen
vuosi sitä sotaa, jonka vaiheet Thukydides on kertonut.
Seuraavana kesänä eivät Peloponneesolaiset liittolaisineen
hyökänneet Attikaan, vaan retkeilivät Lakedaimonilaisen kuninkaan
Tseuksidamoksen pojan Arkidamoksen johdolla Plataiaa ahdistamaan.
Leiriydyttyänsä ryhtyi hän hävittämään maata, mutta Plataialaiset
toimittivat hetimiten hänen luoksensa lähettiläitä, jotka puhuivat
seuraavin sanoin:
"Arkidamos ja Lakedaimonilaiset! Te teette väärin, ette toimi itsenne
ettekä esi-isienne arvon mukaisesti, hyökätessänne Plataialaisten
maahan. Sillä vapautettuansa Hellaan Meedialaisista niitten
Helleenien avulla, jotka vapaaehtoisesti heittäytyivät vaaraan täällä
meidän maassamme, jätti Kleombrotoksen poika, Lakedaimonilainen
Pausanias, uhrattuansa Plataian torilla Zeys vapauttajalle ja
kutsuttuansa kokoon kaikki liittolaiset, Plataialaisille tämän
maan ja kaupungin itsenäiseksi asunnoksi, johon ei kukaan saisi
hyökätä harjottamaan vääryyttä, laskeaksensa sitä valtansa alle,
vaan jota läsnäolleiden liittolaisten tarvittaessa voimiensa mukaan
tulisi puollustaa. Tämän maan lahjottivat meille teidän esi-isänne
palkinnoksi osottamastamme urhoollisuudesta ja innosta; mutta
te toimitte päinvastoin, tullessanne yhdessä verivihollistemme,
Teebalaisten, kanssa meitä orjuuttamaan. Kutsuen todistajiksi
silloisia valoja valvovat jumalat sekä teidän ja meidän isänmaamme
haltijat, pyydämme teitä jättämään Plataian maan loukkaamatta ja
pysymään pyhissä valoissanne, sallien meidän asua itsenäisinä, kuten
Pausanias on katsonut oikeaksi."
Plataialaisten puhuttua täten, lausui Arkidamos: "Te puhuisitte
aivan oikein, Plataian miehet, jos te tekisitte, kuten puhutte.
Kuten Pausanias on teille luvannut, asukaapa vain itsenäisinä ja
vapauttakaa niin ikään muut, jotka osallisina silloisiin vaaroihin
vannoivat teidän kanssanne, mutta jotka nyt ovat Ateenalaisten
vallassa. Heidän niinkuin myöskin muiden vapauden tähden on tämä
sotaretki juuri pantu toimeen. Paraiten pysyisitte valoissanne,
jos te ottaisitte osaa tähän retkeen; mutta jollette, niin pysykää
ainakin rauhassa, kuten jo ennen olemme kehottaneet teitä tekemään,
hoitaen omia asioitanne, yhdistymättä kumpaiseenkaan, ja ottakaa
vastaan molemmat ystävinä, mutta älkää, kumpaakaan sotaliittolaisena.
Tämä on meidän neuvomme."
Näin kuului Arkidamoksen vastaus. Kuultuansa tämän, palasivat
Plataialaiset lähettiläät kaupunkiin ja ilmoittivat kansalle
Arkidamoksen vastauksen. Nämät vastasivat, että heidän oli mahdotonta
tehdä sitä, mihin hän heitä kehotti, ilman Ateenalaisten suostumusta,
koska heidän lapsensa ja vaimonsa olivat näitten hallussa. He
sanoivat pelkäävänsä kaupunkinsa puolesta, jos Ateenalaiset
Peloponneesolaisten poistuttua eivät sallisi heidän täyttää
lupaustansa, ja että Teebalaiset, jotka heidän myöskin sopimuksen
mukaan tulisi ottaa vastaan, uudestaan koettaisivat ottaa kaupungin
haltuunsa.
Rauhoittaaksensa heitä, lausui Arkidamos:
"Jättäkää kaupunkinne rakennuksineen meidän Lakedaimonilaisten
huostaan, osottakaa maanne rajat ja laskekaa puut metsissänne, ja
mitä muuta teillä on laskettavaa, mutta menkää itse, mihin haluatte,
niin kauan kuin sota kestää. Kuin se on loppunut, annamme ottamamme
teille takaisin, mutta siihen saakka pidämme me sen takuuna,
viljelemme maata ja maksamme teille sopivan veron siitä."
Kuultuansa tämän, palasivat lähettiläät taasen kaupunkiin, ja
neuvoteltuansa kansan kanssa, lupasivat Plataialaiset tehdä sen,
mihin hän heitä kehotti, jos Ateenalaiset siihen suostuisivat,
mutta sillävälin pyysivät he häntä suomaan heille aselevon maata
hävittämättä. Saavuttuaan Ateenalaisten puheille, ja neuvoteltuaan
heidän kanssansa, toivat Plataialaisten lähettiläät kansalaisillensa
seuraavan vastauksen:
"Plataian miehet! Ateenalaiset eivät koskaan tietääksensä ole olleet
väliäpitämättömiä teidän loukkaamisestanne, sanovat Ateenalaiset,
siitä saakka kuin olette tulleet heidän liittolaisikseen, eivätkä
he nytkään tule hylkäämään teitä, vaan auttamaan teitä voimiensa
mukaan. He kehottavat teitä pysymään esi-isienne vannomissa valoissa,
missäkään liitosta poikkeamatta."
Kun lähettiläät olivat ilmottaneet tämän, päättivät Plataialaiset,
etteivät luopuisi Ateenalaisista, vaan että kestäisivät, vaikkapa,
jos olisi välttämätöntä, näkisivät maatansa hävitettävän, ja vaikka
mitä tahansa olisi kärsittävä. Niinikään päättivät he, ettei kukaan
enää menisi ulos kaupungista, vaan että muureilta vastattaisiin,
etteivät he voineet tehdä, mitä Lakedaimonilaiset vaativat. Heidän
näin vastattuansa, kutsui Arkidamos kuningas paikallisjumalat ja
uroot todistajiksi, lausuen näin:
"Te Jumalat ja uroot, jotka hallitsette tätä Plataian maata, te
tiedätte, että emme me, koska he ensin ovat rikkoneet valansa,
ole panneet alkuun vääryyttä, kun olemme hyökänneet tähän maahan,
jossa meidän esi-isämme teidän suosiollisella avullanne voittivat
Meedialaiset, ja jonka te teitte niin voittorikkaaksi Helleeneille.
Emmekä me nyt tee mitäkään vääryyttä teoillamme, sillä emme ole
saaneet suostumusta meidän moniin kohtuullisiin ehdotuksiimme.
Sallikaa siis, että ne rangaistaan, jotka ovat alkaneet vääryyden, ja
että ne, jotka lainmukaisesti rankaisevat, saavat hyvitystä."
Näin rukoiltuansa järjesti hän sotilaat hyökkäykseen. Ensin ympäröi
hän kaupungin puuaitauksella, jottei kukaan pääsisi ulos. Sitten
rakennutti hän vallin kaupunkia vastaan, toivoen, ettei piiritys
kestäisi kauan, niin suuren sotavoiman ollessa toimessa. He kaatoivat
puita Kitairoon-vuorelta ja asettivat ne ristiin molemmin puolin
vallia, jottei se hajoaisi. He heittivät siihen risuja, kiviä,
multaa ja muuta semmoista, joka sopi täytteeksi. Työtä tehtiin
keskeyttämättä yötä päivää 70 vuorokautta vuoron mukaan, niin että
osa sotilaita oli työssä, toinen osa nukkumassa ja syömässä. Jokaisen
Lakedaimonilaisten liittokaupungin päällikkö piti väkensä ahkerassa
työssä. Kun Plataialaiset näkivät vallin kohoavan, rakensivat he
puisen varustuksen sille kohdalle muuriansa, jossa valli yleni, ja
täyttivät sen kivillä, joita he ottivat läheisistä rakennuksista.
Siteenä he käyttivät puuta, ettei varustus kohottuansa tulisi
heikoksi. Peitteeksi panivat he vuotia ja nahkoja, jotteivät palavat
nuolet voisi vahingoittaa työmiehiä ja puuainetta. Muurin varustus
kohosi suuresti, mutta valli yleni yhtä mittaa sitä vastaan.
Plataialaiset keksivät nyt seuraavan keinon: he repivät muurinsa,
missä valli oli lähinnä, ja juoksuttivat mullan sisäänpäin.
Huomattuansa tämän, heittivät Peloponneesolaiset savella täytettyjä
ruokokoreja aukkoihin, jottei tämä niinkuin multa hajoaisi. Kun
ei entisestä keinosta lähtenyt tulosta, eivät Plataialaiset sitä
kauemmin käyttäneet, vaan kaivoivat kaupungista maanalaisen käytävän
vallin keskipaikan alle ja vetivät taasen mullan puoleensa. Tätä
he tekivät kauan salaa ulkopuolella olevilta, niin että huolimatta
täyttämisestä valli ei kohonnut, koska piiritetyt ehtimiseen veivät
alta pois mullan, ja valli sen takia vajosi kuoppaan.
Mutta koska piiritetyt olivat harvalukuiset ja piirittäjät hyvin
lukuisat, pelkäsivät ensinmainitut, etteivät voisi pitää puoliaan,
ja keksivät seuraavan keinon. He lakkasivat rakentamasta suurta
rakennuksen alaista muuria vastapäätä vallia ja ryhtyivät sen
molemmista päistä, missä muuri oli matalin, valmistamaan uutta
puolikuun muotoista muuria vanhan muurin sisäpuolelle, jotta se olisi
suojana, jos suuri muuri valloitettaisiin, ja että vihollisten olisi
pakko rakentaa uusi valli tätä vastaan, sekä näille siten olisi
kaksinkertainen vaiva sisemmäksi tunkeuduttuansa, ja he joutuisivat
kahdelta puolelta ahdistetuiksi.
Vallin rakentamisen ohessa asettivat Peloponneesolaiset
piirityskoneita kaupunkia vastaan, yhden, joka, murtaen
suuren osan vallia vastaan rakennettua suurta muuria, kovasti
säikäytti Plataialaisia, toisia toisille kohdille muuria. Mutta
Plataialaiset heittivät niitten ympäri köysipauloja ja särkivät
ne, sekä, ripustettuaan suuria hirsiä kumpasestakin päästä pitkiin
rautaketjuihin, kohottivat ne kahdella vipupuulla yli muurin ja
antoivat, hellittäen nuorat, hirsien pudota piirityskoneen päälle,
kun tämä oli muuriin töytäämäisillänsä, niin että hirsi pudotessansa
katkaisi muurinsärkijän pään.
Kun Peloponneesolaiset huomasivat, ettei piirityskoneista ollut
mitään hyötyä, ja että vastamuuri oli rakennettu heidän valliansa
vastaan, ryhtyivät he todenteolla piirittämään kaupunkia, koska
siihenastisten keinojen kautta eivät voineet valloittaa sitä.
Ensin päättivät he kuitenkin koettaa, voisivatko he tuulen avulla
sytyttää kaupungin palamaan, koska se oli pieni. Sillä he miettivät
kaikenlaisia keinoja, voidaksensa suuritta kustannuksitta ja
varsinaisetta piirityksettä saada kaupungin haltuunsa. He heittivät
risukimppuja vallilta tämän ja muurin väliin, ja risuläjän,
työskentelijäin paljouden kautta, kohottua vallin korkuiseksi
heittivät he niitä itse kaupunkiin, niin kauas kuin ulottuivat,
sekä sytyttivät ne pihkalla ja tulikivellä. Tästä syntyi niin suuri
tulipalo, ettei senkaltaista vielä oltu nähty ihmisten sytyttämänä,
vaikkakin väliin kyllä tapahtuu, että metsät vuorilla tuulen
vaikutuksesta itsestään syttyvät tuleen. Tämä tulipalo oli niin
hirmuinen, että se oli vähällä tuhota Plataialaiset, jotka olivat
pelastuneet siihenastisista vaaroista. Monessa kohdin kaupunkia ei
voinut lähestyä tulta, ja jos tuuli olisi kääntynyt kaupunkiin päin,
kuten viholliset toivoivat, niin olisi Plataian perikato ollut varma.
Mutta nyt sanotaan ruvenneen runsaasti satamaan vettä taivaasta
ukkosen käydessä ja sateen sammuttaneen tulen sekä siten poistaneen
vaaran.
Kun Peloponneesolaiset eivät tässäkään onnistuneet, jättivät he vain
osan sotajoukosta sinne, mutta lähettivät toiset pois, ja ympäröivät
kaupungin sotilailla, osottaen kullekin kaupungille määrätyn alansa.
Sisä- ja ulkopuolella vallia oli hauta, josta olivat ottaneet
tiilenainetta. Kun kaikki Arktuuroksen nousunaikana oli valmiina,
lähtivät he paluumatkalle, jätettyänsä väkeä vartioimaan puolta
muuria, sillä toista osaa vartioivat Boiootialaiset, ja hajosivat
kukin kotikaupunkiinsa. Plataialaiset olivat jo ennen lähettäneet
lapset, naiset, vanhukset ja kaikki kivulloiset Ateenaan. Kaupunkiin
jääneitä piiritettyjä oli 400 Plataialaista ja 80 Ateenalaista sekä
110 naista ruuanlaittajina. Näin paljo oli heitä yhteensä, kun
piiritys alkoi, eikä ketään muuta ollut muurien sisällä, ei vapaata
eikä orjaa. Tämmöiseksi järjestettiin Plataian piiritys.
Samana kesänä viljan hedelmöidessä ja hyökkäyksen tapahtuessa
Plataialaisia vastaan, retkeili 2,000 Ateenalaista raskasaseista
ja 200 ratsumiestä Trakiassa asuvia Kalkidilaisia ja Bottialaisia
vastaan Euripideen pojan Ksenofoonin ja kahden muun päällikön
johdolla. Saavuttuansa Bottialaisen Spartoolos nimisen kaupungin
seuduille hävittivät he viljan. Itse kaupunkikin näkyi muutamien
sikäläisten vaikutuksesta haluavan antautua Ateenalaisille,
mutta vastapuoluelaisten pyydettyä apua Olyntolaisilta, tuli
sieltä raskasaseisia ja muuta sotaväkeä kaupungin puolustukseksi.
Kun nämät tekivät hyökkäyksen ulos Spartooloksesta, ryhtyivät
Ateenalaiset taisteluun kaupungin edustalla. Tässä ottelussa
voittivat Ateenalaiset Kalkidilaiset raskasaseiset ja niiden kanssa
liittoutuneet, jotka vetäytyivät takaisin Spartoolokseen, mutta
Kalkidilaiset ratsumiehet ja keveäaseiset voittivat Ateenalaisten
ratsumiehet ja keveäaseiset. Heillä oli joukossaan moniaita
kevytkilpisiä niinkutsutusta Krusis-maasta.
Kun taistelu jo oli loppumaisillaan, tuli Olyntoksesta toisia
kevytkilpisiä avuksi. Tämän huomattuaan, tulivat Spartooloksen
kevytaseiset rohkeammiksi sekä apuväen tulosta että siitä, etteivät
olleet joutuneet tappiolle, ja tekivät Kalkidilaisten ratsumiesten
ja vastatulleiden kanssa uuden hyökkäyksen Ateenalaisia vastaan.
Ateenalaiset vetäytyivät nyt takaisin niitten kahden ryhmän luokse,
jotka he olivat jättäneet kuormastoa vartioimaan. Kun Ateenalaiset
hyökkäsivät, peräytyivät viholliset, mutta kun he vetäytyivät
takaisin, hyökkäsivät vastustajat ja heittivät heitä keihäillä.
Kalkidilainen ratsuväki ryntäsi esiin, missä sopivimmalta näytti,
pelästytti Ateenalaisia suuresti ja ajoi heidät pakoon pitkän matkaa.
Ateenalaiset pakenivat Poteidaiaan, ja korjattuansa myöhemmin
sopimuksen nojalla kaatuneensa, palasivat he Ateenaan jälellä olevan
sotajoukon kanssa. Heitä oli kaatunut 430 miestä ja kaikki päälliköt.
Kalkidilaiset ja Bottialaiset pystyttivät voitonmerkin, ja palasivat
kukin kaupunkiinsa, korjattuansa kaatuneensa.
Samana kesänä vähän näiden tapahtumien jälkeen kehottivat
Amprakialaiset ja Kaonit, haluten valloittaa koko Akarnaanian
ja erottaa sen Ateenalaisista, Lakedaimonilaiset varustamaan
laivaston liittolaismaista ja lähettämään 1,000 raskasaseista
Akarnaaniaan. He sanoivat, että he, jos Lakedaimonilaiset yhtyisivät
heihin jalkaväellä ja laivoilla, kun rannikolla asuvat Akarnaanit
eivät voisi tulla maanmiestensä avuksi, helposti valloittaisivat
Akarnaanian ja vieläpä Tsakyntoksen ja Kefalleenian saaretkin. Sitten
eivät Ateenalaiset enää voisi lähettää laivoja purjehtimaan ympäri
Peloponneesosta; ehkäpä he voisivat saada Naupaktoksenkin haltuunsa.
Tämän kehotuksen johdosta lähettivät Lakedaimonilaiset meripäällikkö
Kneemoksen johdolla hetimiten raskasaseisia muutamilla laivoilla,
antaen koko laivastolle käskyn mitä pikimmin varustautua
purjehtiaksensa Leukassaarelle. Varsinkin olivat Korintolaiset
innokkaita Amprakialaisten puolesta, koska nämät olivat heidän
siirtolaisiansa. Korintoksesta, Sikyoonista ja sen seudun maista
tuleva laivasto oli vielä varustuksen alaisena, mutta Leukaan,
Anaktorionin ja Amprakian laivastot olivat jo ennen saapuneet ja
odottivat Leukas-saaren edustalla. Kneemos ja hänen johtamansa 1,000
raskasaseista olivat päässeet perille salaa Formioonilta, joka 20
Attikalaisen laivan avulla vartioi Neupaktosta ympäröiviä vesiä, ja
valmistelivat heti maasotaretkeä.
Kneemosta avustivat Helleeneistä Amprakialaiset, Leukalaiset,
Anaktorionilaiset ja ne 1,000 Peloponneesolaista, jotka olivat
tulleet hänen mukanaan; hänen barbarilaiset liittolaisensa olivat:
1,000 kansanvaltaista Kaonia, joita johtivat hallitsevasta suvusta
vuodeksi valitut päälliköt Footios ja Nikanoor. Kaonein riveissä
sotivat myöskin Tesprootit. Molosseja ja Atintaaneja johti alaikäisen
kuninkaan Tarypoksen holhooja Sabylintos ja Paravaialaisia heidän
kuninkaansa Oroidos. 1,000 Orestia, joita hallitsi Antiokos, soti
Antiokoksen suostumuksella Paravaialaisten yhteydessä Oroidoksen
johdolla. Salaa Ateenalaisilta lähetti myöskin Perdikkas 1,000
Makedonialaista, jotka myöhemmin saapuivat.
Odottamatta laivastoa Korintoksesta, lähti Kneemos liikkeelle.
Kulkien läpi Argeian maan, hävittivät he linnoittamattoman Limnaian
kylän. Saavuttuansa Akarnaanian suurimman kaupungin Stratoksen
edustalle, arvelivat he helposti saavansa kaiken muun seudun
haltuunsa, kun vain voisivat valloittaa tämän kaupungin.
Kun Akarnaanialaiset saivat tietää, että suuri sotajoukko oli
hyökkäämäisillänsä maahan, ja että vihollisia saapuisi myöskin
meritse laivoilla, eivät he kuitenkaan yhdessä voimin koettaneet
puolustautua, vaan jokainen piti huolta ainoastaan omasta
pelastuksestaan. Hädissään pyysivät he apua Formioonilta; mutta tämä
vastasi, että hänen oli mahdoton jättää Naupaktosta suojeluksetta,
koska hän tiesi, että vihollinen laivasto kohdakkain tulisi
purjehtimaan Korintoksesta.
Peloponneesolaiset ja heidän liittolaisensa jakaantuivat kolmeen
osastoon ja kulkivat Stratiolaisten kaupunkia vastaan, jotta he,
leiriydyttyänsä sen läheisyyteen, koettaisivat väkirynnäköllä
vallottaa muurit, jos eivät he sanoilla voisi saada heitä
antautumaan. Keskellä kulkivat Kaonit ja muut barbarit, oikealla
puolella heitä Leukalaiset ja Anaktorionilaiset sekä heidän
liittolaisensa, vasemmalla siivellä Kneemos Peloponneesolaisineen ja
Amprakialaiset. He kulkivat niin etäällä toisistansa, etteivät väliin
nähneet toisiansa. Helleenit kulkivat järjestyksessä ja varovasti,
kunnes leiriytyivät sopivalle paikalle; mutta Kaonit, jotka
luottivat itseensä ja joita pidettiin sikäläisistä mannermaalaisista
sotaisimpina, eivät huolineet leiriytyä, vaan riensivät muitten
barbarien kanssa kiiruusti eteenpäin, luullen voivansa valloittaa
kaupungin ensi hyökkäyksellä ja yksin suorittaa valloituksen.
Kun Stratiolaiset huomasivat heidän huolettoman kulkutapansa,
ajattelivat he, että, jos he erikseen voittaisivat barbarit,
Helleenit eivät enää niin rohkeasti voisi hyökätä eteenpäin. He
asettuivat väijyksiin kaupungin ympärille, ja kun viholliset olivat
lähellä, hyökkäsivät he sekä kaupungista että väijyksistä näitten
kimppuun. Paetessansa sai suuri joukko Kaoneja surmansa; toiset
barbarit taas, nähtyänsä näitten pakenevan, eivät enää pitäneet
puoltaan, vaan kääntyivät pakoon. Ei kumpikaan Helleenien leiri
tietänyt mitään tästä tappelusta etäisyyden takia, vaan luulivat
barbarien kiiruhtaneen, saadaksensa sopivan leiripaikan. Mutta
kun pakenevat barbarit riensivät heidän suojiinsa, ottivat he ne
joukkoonsa, yhdistivät molemmat leirit ja viipyivät siellä sen
päivän. Stratiolaiset eivät ahdistaneet heitä nyt, koska muut
Akarnaanit eivät vielä olleet saapuneet, vaan heittivät heitä
lingoilla ja saivat siten aikaan suuren häiriön. Sillä ilman
raskasaseisia eivät he voineet tehdä hyökkäystä, mutta tässä
taistelutavassa pidetään Akarnaanit etevimpinä.
Yön tultua, palasi Kneemos sotajoukkoineen kiiruumman kautta
Anapos-joelle, joka on 80 stadiota Stratoksesta. Seuraavana päivänä
korjautti hän kaatuneensa sopimuksen suojassa, ja koska Oiniadit
ystävyydestä olivat yhtyneet häneen, vetäytyi hän heidän luoksensa,
ennenkuin Akarnaanit olivat ennättäneet saapua. Sieltä kulkivat he
kukin kotiinsa. Stratiolaiset pystyttivät voitonmerkin barbareja
vastaan tapahtuneen ottelun johdosta.
Korintolaisten ja toisten liittolaisten laivasto, jonka
Krisaios-lahdesta piti purjehtia Kneemoksen avuksi, jotteivät
rannikolla asuvat Akarnaanit voisi tulla ylempänä asuvien
heimolaistensa avuksi, ei voinutkaan saapua, koska sen samoina
päivinä, kuin tappelu Stratoksen läheisyydessä tapahtui, täytyi
kestää meritappelu Formioonia ja niitä 20 Ateenalaista laivaa
vastaan, jotka vartioivat Naupaktoksen satamaa. Sillä Formioon väijyi
heitä, kun he purjehtivat ulos lahdesta, aikoen ahdistaa heitä
aavalla merellä. Korintolaiset ja heidän liittolaisensa purjehtivat
Akarnaaniaan varustettuina ennemmin maa- kuin meritaistelua varten,
eivätkä luulleet Ateenalaisten 20 laivallansa uskaltavan ryhtyä
meritappeluun heidän 47 laivansa kanssa. Kun he purjehtivat pitkin
rantaa aikeissa Akaian Patraista purjehtia vastaiselle rannalle ja
sieltä Akarnaaniaan, näkivät he äkkiarvaamatta Ateenalaisten tulevan
heitä vastaan Kalkiksesta ja Eyeenos-joen suulta, ja etteivät he
siis Ateenalaisilta salaa olleet yötänsä viettäneet. Täten he olivat
pakotetut taistelemaan keskellä salmea.
Jokaisella kaupungilla oli omat päällikkönsä; Korintolaisten olivat
Makaoon, Isokrates ja Agatarkidas. Peloponneesolaiset asettuivat,
muodostaen mahdollisimman suuren ympyrän, keulat ulos- ja perät
sisäänpäin, jotteivät viholliset voisi tunkeutua siitä läpi. Keskelle
asettivat he pienet laivansa ja viisi parasta purjehtijaa, jotta
nämät nopeasti voisivat tarpeen vaatiessa purjehtia apuun.
Asettuneina yhteen riviin, kiersivät Ateenalaiset vihollisten
ympyrän ja supistivat heidän alansa sangen ahtaaksi, purjehtien aina
lähemmäksi ja näyttäen siltä, kuin jos he heti olisivat valmiit
hyökkäämään. Formioon oli kieltänyt heitä käymästä käsiksi, ennenkuin
hän itse antoi merkin. Sillä hän toivoi, etteivät viholliset
pysyisi riveissä, kuten maalla, vaan että laivat työntyisivät
toisiansa vastaan, ja että pienet laivat saisivat häiriötä aikaan,
niinkuin myöskin etteivät laivat pysyisi hetkeäkään yhdessä kohdin,
jos rupeaisi tuulemaan lahdesta päin, kuten auringon noustessa
tavallisesti sattui. Hän arveli niinikään olevan omassa vallassansa
määrätä hyökkäämistä, milloin hän vain katsoi sen sopivaksi. Kun
tuuli nousi, ja laivat tungettuina pienelle alalle olivat molemmista
syistä, sekä tuulen että aluksien yhteentörmäyksen kautta, joutuneet
epäjärjestykseen, ja kun laiva työntyi laivaan ja merimiesten
huutaessa ja toisiansa parjatessa, koettaessaan väistyä toisiensa
tieltä, niitä kekseillä lykättiin erilleen, ja he eivät sentakia
voineet kuulla päälliköiden käskyjä eivätkä soudonjohtajain
määräyksiä, ja kun merimiehet, ollen tottumattomia, eivät voineet
meren kuohussa soutaa, eivätkä laivat totelleet peräsintä, antoi
Formioon sopivalla hetkellä hyökkäämismerkin. Ateenalaiset ryntäsivät
nyt esiin, upottivat yhden päällikkölaivan ja hävittivät sitten
järjestään kaikki alukset, jotka he saivat käsiinsä, saaden aikaan,
ettei yksikään epäjärjestyksen takia voinut ryhtyä puolustukseen,
vaan pakenivat Akaian Patraihin ja Dymeeseen. Ateenalaiset ajoivat
heitä takaa, ottivat 12 laivaa, tappoivat useimmat miehistöstä ja
purjehtivat Molykreioniin.
Siellä he pystyttivät voitonmerkin Rionin niemelle ja palasivat
Naupaktokseen, uhrattuansa laivan Poseidoonille. Peloponneesolaiset
purjehtivat niinikään jälellä olevilla laivoillansa Dymeestä ja
Patraista Eeliläisten Kylleene nimiseen satamaan. Leukaasta saapui
myöskin Stratoksen tappelun jälkeen Kylleeneen Kneemos laivoineen,
joitten oli ollut tarkoitus yhtyä edellämainittuihin.
Lakedaimonilaiset lähettivät laivoihinsa Timokrateen, Brasidaan ja
Lykofroonin neuvonantajiksi Kneemokselle, käskien hänen valmistautua
toiseen etuisampaan meriotteluun ja kieltäen häntä antamasta
muutamien laivojen sulkea itseään merestä. Koska he ensi kerran
antautuivat meritappeluun, näytti tämä heistä vallan kummalliselta,
he kun eivät luulleet laivastonsa olevan toista juuri heikomman, vaan
otaksuivat, että tappion syynä oli jonkunmoinen pelkuruus, ottamatta
lukuun, että Ateenalaisten pitkällinen kokemus suuresti voitti heidän
lyhyen harjoittelemisensa. Vihoissansa he siis lähettivät mainitut
neuvonantajat. Saavuttuansa vaativat nämät yhdessä tuumin Kneemoksen
kanssa eri kaupungeista laivoja ja varustivat käsillä olevat laivat
kuntoon meritappelua varten.
Formioon lähetti niinikään puolestansa Ateenaan sanan näistä
varustuksista ja voitostansa, pyytäen lähettämään hänelle mitä
pikimmin mahdollisimman monta laivaa, koska hänen joka päivä täytyi
olla valmis meritappeluun. He lähettivätkin hänelle 20 laivaa, antaen
päällikölle käskyn matkalla poiketa Kreetaan. Sillä Kreetalainen
Niikias, Gortyyniasta, heidän kestiystävänsä, oli kehottanut heitä
purjehtimaan Kydooniaan, luvaten saattaa tämän vihamielisen kaupungin
heidän haltuunsa. Hän teki tämän saavuttaaksensa Poliknalaisten,
Kydoonialaisten naapurien, suosion. Tämä laivasto purjehti siis
Kreetaan ja hävitti Poliknalaisten avulla Kydoonialaisten maata,
kuluttaen myrskyssä ja tyvenen tähden paljon aikaa.
Ateenalaisten purjehtiessa Kreetan vesillä, varustautuivat
Kylleenessä oleskelevat Peloponneesolaiset uutta meritappelua varten
ja purjehtivat Akaian Panormokseen, johon Peloponneesolaisten
maasotajoukko jo oli lähtenyt heidän avuksensa. Formioon purjehti
puolestansa Molykreionin Rioniin ja ankkuroi sen edustalle ne 20
laivaa, joita hän oli käyttänyt meritaistelussa. Tämä Rion oli
ystävällisissä suhteissa Ateenalaisiin. Toinen Rion sijaitsee
vastapäätä Peloponneesoksen rannikolla. Niitä eroittaa seitsemän
stadion levyinen vesi Krisaioslahden suulla. Kun Peloponneesolaiset
näkivät Ateenalaiset, ankkuroivat he 77 laivaansa Akaialaisen
Rionin satamaan lähelle Panormosta, jossa heidän maaväkensä seisoi.
Kuusi tai seitsemän päivää makasivat molemmat laivastot vastapäätä
toisiansa, harjoitellen ja valmistautuen meritaisteluun. Toiset
eivät tahtoneet purjehtia ulos ulapalle peläten uudestaan joutuvansa
tappiolle, toiset taasen karttivat salmea, koska katsoivat taistelun
ahtaalla vedellä olevan vihollisten eduksi. Koska Kneemos ja
Brasidas sekä Peloponneesolaisten muut päälliköt tahtoivat kiiruhtaa
meritaistelua, ennenkuin Ateenalaiset ennättäisivät saada apua kotoa,
kutsuivat he sotilaat kokoon, ja kun huomasivat useimpien heistä
olevan peloissaan ja miehuuttomina entisen tappion tähden, koettivat
he rohkaista heitä seuraavin sanoin:
"Peloponneesoksen miehet! Jos joku teistä tapahtuneen meritaistelun
takia on huolissansa odotettavan ottelun suhteen, niin hän päättelee
väärin. Sillä me olimme, kuten tiedätte, varustautuneet enemmän
maa- kuin meritappelua varten. Meitä kohtasivat nurjat onnenoikut,
jotapaitsi myöskin taitamattomuus meritaistelussa suuresti aiheutti
tappiomme. Koska siis tappioomme ei ollut syynä mikään urhoollisuuden
puute meidän puoleltamme, niin ei ole oikein antaa sattuman lannistaa
mieltämme, me kun tiedämme, ettei meiltä ole puuttunut rohkeutta.
Muistakaa, että onni voi pettää jokaista, mutta että urhoolliset
miehet aina pysyvät muuttumattomina, ja ettei saa puolustaa
pelkuruutta tietämättömyydellä. Teillä taas ei siihen määrin puutu
kokemusta, kuin teillä on enemmän urhoollisuutta. Noitten taitavuus,
jota te enimmän pelkäätte, on heille avuksi, ainoastaan jos he
myöskin ovat urhoollisia ja lujamielisiä vaarassa: ilman miehuutta
ei mikään taito ole avuksi vaaran uhatessa. Sillä pelko järkyttää
mielen, eikä taito ilman lujuutta ole kylliksi. Pankaa siis heidän
suuremman kokemuksensa vastapainoksi suurempi rohkeutenne ja tappion
pelon vastapainoksi silloinen varustamattomuutenne. Teillähän
on enemmän laivoja ja teidänhän on taisteleminen ystävällisellä
rannalla sekä raskasaseistenne ollessa läsnä; tavallisestihan voitto
on suuremman joukon ja paremmin varustettujen vallassa. Ei ole
siis otaksuttavaa, että nyt joutuisimme tappiolle, ja meidän viime
tappelun erehdyksemme tulevat nyt olemaan meille opiksi. Hoitakaa
siis, perämiehet ja merimiehet, tehtävänne urhoollisesti, älkääkä
poistuko siitä paikasta, johon teidät on asetettu. Me puolestamme
emme tule johtamaan teitä entisiä päälliköitä huonommin, emmekä
suvaitse kenellekään tilaisuutta miehuuttomuuteen. Jos kuitenkin
joku koettaisi poiketa velvollisuudestaan, niin saa hän sopivan
rangaistuksen, mutta ne, jotka kunnostavat itsensä, saavat osakseen
urhoollisuuden palkinnon."
Täten koettivat päälliköt rohkaista Peloponneesolaisia. Mutta koska
Formioonkin oli peloissansa sotilaittensa alakuloisuuden takia ja
huomasi heidän pelkäävän vihollisten laivojen suurempaa lukua,
päätti hän kutsua heidät kokoon ja rohkaista heitä muutamilla
oleviin oloihin soveltuvilla huomautuksilla. Jo ennenkin oli hän
usein teroittanut heidän mieleensä, ettei niin suurta laivojen
paljoutta heitä vastaan purjehtisi, jota he eivät voisi kukistaa;
ja sotamiehissäkin oli jo vanhastaan vallinnut se mielipide,
etteivät Ateenalaiset milloinkaan väistyisi, vaikka kuinkakin
suuren Peloponneesolais-joukon edestä. Mutta nähdessänsä nyt heidät
alakuloisina, tahtoi hän kehottaa heitä olemaan urhoollisia ja puhui
kokoontulleille Ateenalaisille seuraavat sanat:
"Sotatoverini! Koska näen teidän pelkäävän vihollisten paljoutta,
olen kutsunut teidät kokoon, katsoen teidän pelkonne olevan
aiheettoman. Ensinkin ovat nuo varustaneet tuommoisen joukon laivoja,
koska ovat kärsineet tappion ja käsittävät olevansa meitä paljoa
heikommat, jos lukumäärä olisi yhtä suuri; toiseksi johtuu heidän
itseluottamuksensa, että muka urhoollisuus olisi heillä synnynnäinen
avu, yksinomaan heidän maataisteluissa saavuttamistaan voitoista,
koska luulevat samaten menestyvänsä merelläkin. Mutta jälkimmäisessä
suhteessa on meillä suuremmat edellytykset, jos kohtakin heillä
edellämainitussa, koska he eivät ole meitä urhoollisemmat, vaan
koska olemme kokeneempia, on meillä myöskin suurempi itseluottamus.
Lakedaimonilaiset, liittolaistensa johtajina, kulettavat useimpia
näistä oman kunniansa vuoksi sodan vaaroihin vasten heidän tahtoansa,
sillä muuten he eivät näin perinpohjaisen tappion jälkeen uudestaan
ryhtyisi meritappeluun. Älkää siis pelätkö heidän rohkeuttansa. Te
päinvastoin herätätte heissä paljoa suuremman, perustetun pelon,
koska jo ennen olette päässeet voitolle, ja koska he eivät luule
teidän uudestaan ryhtyvän taisteluun, ellette olisi varmat voitosta.
Sillä tavallisesti luotetaan, kun taisteluun rynnätään, enemmän
suurempaan sotajoukkoon, kuten nyt vastustajamme tekevät, kuin
sotakuntoon; mutta ne, jotka vähälukuisemmalla sotajoukolla pakotta
antautuvat taisteluun, ovat myöskin itseensä luottavammat. Tämän
kyllä ymmärtävät vastustajamme ja pelkäävät meitä enemmän yrityksemme
tavattomuuden takia, kuin jos varustuksemme olisivat tavanmukaisia.
Moni lukuisampi sotajoukko on usein kokemattomuutensa, joskus myöskin
miehuuttomuutensa kautta, joutunut tappiolle, mutta tämä ei ole
ensinkään teidän laitanne."
"En tahdo purjehtia lahteen taistellakseni siellä; sillä taistelussa
lukuisampia laivoja vastaan on minusta ahdas vesistö epäsuotuisa
vähälukuisemmille, kokeneemmin johdetuille ja paremmasti
purjehtiville aluksille. Kun ei näe vihollista kaukaa, ei voi ajoissa
hyökätä hänen kimppuunsa eikä vetäytyä takaisin tarpeen tullessa;
ei myöskään voisi tunkeutua läpi vihollisen rivien eikä tehdä
tarpeellisia käänteitä, joka juuri on nopeammin purjehtivien laivojen
etu, vaan taistelu muodostuisi maatappeluksi, jossa lukuisammat
laivat pääsevät voitolle."
"Tästä kaikesta olen minä voimieni mukaan pitävä huolta. Mutta
te puolestanne, pysykää hyvässä järjestyksessä laivoissanne ja
totelkaa tarkoin käskyjä varsinkin kun taistelutanner on ahdas,
noudattaen ennen kaikkea järjestystä ja hiljaisuutta, sillä tämä on
välttämätöntä kaikissa otteluissa, mutta varsinkin meritappelussa,
ja puolustautukaa ennen osottamallanne miehuudella. Tämä
taistelu on meille ratkaiseva, koska sen kautta joko hävitetään
Peloponneesolaisten toivo merivallasta, tahi joutuu senkautta
Ateenalaisten meriyliherruus vaaranalaiseksi."
"Muistutan teitä vielä kerran, että jo olette voittaneet suuren osan
nykyisistä vastustajistanne: voitetuilla miehillä ei tavallisesti ole
enää samaa mielen lujuutta".
Tällä lailla koetti Formioon rohkaista sotureitansa. Kun eivät
Ateenalaiset olleet halukkaat purjehtimaan lahteen ahtaille vesille,
koettivat Peloponneesolaiset houkutella heitä sinne vasten heidän
tahtoansa ja purjehtivat aamun koittaessa, neljä laivaa rivissä,
lahteen heidän maatansa kohti, oikea siipi etunenässä, niinkuin ne
olivat olleet ankkurissa. Tälle siivelle asettivat he 20 nopeimmista
laivoistansa, jotteivät Ateenalaiset, jos Formioon luulisi heidän
pyrkivän Naupaktokseen ja purjehtisi sinne apuun, voisi välttää
heidän hyökkäystänsä, vaan että nämät laivat sulkisivat heiltä
tien. Peloissaan tämän varustamattoman kaupungin tähden, käski
Formioon vasten tahtoansa, kun näki vihollisten purjehtivan sinne,
väkensä astua laivoihin ja purjehti pitkin rantoja. Messeenialaisten
jalkaväki kiiruhti myöskin apuun.
Niin pian kuin Peloponneesolaiset näkivät Ateenalaisten purjehtivan
rivissä ja jo olevan lahdessa lähellä rannikkoa, käänsivät he
annetun merkin mukaan äkkiä laivansa ja purjehtivat suoraa päätä
Ateenalaisia vastaan mitä nopeimmin ja toivoivat jo saavansa
kaikki heidän laivansa haltuunsa. Mutta 11 niistä, jotka olivat
eturivissä, pääsi pakoon Peloponneesolaisilta ulos aavalle merelle,
jotavastoin muut joutuivat rannalle, jossa ne hävitettiin ja niitten
miehistö surmattiin. Peloponneesolaiset kiinnittivät muutamia
miehettömiä laivoja omiin laivoihinsa, ja yhden miehistöineen, mutta
Messeenialaiset ottivat moniaita niistä takaisin, kahlaten veteen,
aseet kädessä, nousten laivoihin ja taistellen keulassa.
Tässä taistelussa voittivat siis Peloponneesolaiset ja hävittivät
Ateenalaiset laivat. Heidän 20 laivaansa oikealla siivellä ajoi takaa
Ateenalaisten 11 laivaa, jotka olivat paenneet aavalle merelle.
Paitsi yhtä ehtivät nämät ennen vihollista Naupaktokseen, jonka
satamaan ne ankkuroivat Apolloonin temppelin eteen, keula merellepäin
käännettynä, valmiina puolustautumaan, jos viholliset kääntyisivät
maallepäin hyökätäksensä heitä vastaan. Peloponneesolaiset tulivat
myöhemmin, kajauttaen soutaessansa riemulauluja kuten ainakin
voittajat. Tuota ateenalaisten yhtä jälkeenjäänyttä laivaa ajoi
takaa yksinäinen Leukalainen laiva paljoa edellä muita. Eräs
kuormalaiva sattui olemaan merellä ankkuroituna: tämän ympäri ehti
Attikalainen laiva ennen, törmäsi keskelle takaa-ajavaa Leukalaista
laivaa ja upotti sen. Tästä oudosta tapahtumasta pelästyivät
Peloponneesolaiset. Koska he voiton hurmauksessa järjestyksettä
ahdistivat Ateenalaisia, herkesivät muutamat miehet soutamasta, joka
oli heille vahingoksi, kun vihollinen oli niin lähellä, mutta he
tahtoivat odottaa toisia laivoja, toiset laivoista joutuivat karille,
kun eivät tunteneet sikäläisiä vesiä.
Nähdessänsä nämät tapahtumat tulivat Ateenalaiset rohkeammiksi
ja ryntäsivät kaikuvalla huudolla vihollista vastaan. Tehtyjen
virheitten ja vallitsevan epäjärjestyksen takia vastustivat nämät
ainoastaan vähän aikaa, mutta kääntyivät sitten Panormokseen, josta
olivat lähteneetkin. Ajaen näitä takaa, valloittivat Ateenalaiset
kuusi lähinnä olevaa laivaa sekä ottivat takaisin omat laivansa,
joita Lakedaimonilaiset olivat vahingoittaneet rannikolla ja
kiinnittäneet omiin laivoihinsa. Miehet surmasivat he suurimmaksi
osaksi ja tekivät muutamat heistä orjiksi. Lakedaimonilainen
Timokrates, joka purjehti kuormalaivan läheisyydessä upotetulla
Leukalaisella laivalla, hukutti itsensä, kun laiva tuhoutui, ja
ruumis kulkeutui Naupaktoksen satamaan.
Palattuansa takaa-ajamasta pystyttivät Ateenalaiset voitonmerkin
sille paikalle, josta he olivat lähteneet voittoretkellensä. He
korjasivat kuolleensa ja ne laivahylyt, jotka he saivat käsiinsä,
sekä antoivat vihollisille sovinnon suojassa heidän kuolleensa.
Peloponneesolaiset pystyttivät niinikään voitonmerkin, koska
olivat saaneet voiton laivoista, jotka he rannikolla hävittivät,
ja asettivat voitonmerkin viereen Rionin niemelle aluksen, jonka
he olivat valloittaneet. Peläten avun saapumista Ateenasta,
purjehtivat he kaikki, paitsi Leukalaiset, yön tullessa Korintokseen
ja Krisaios-lahteen. Vähää myöhemmin saapuivatkin Kreetasta
Naupaktokseen Ateenalaiset noilla 20 laivalla, joiden oli määrä tulla
ennen meritappelua Formioonin avuksi. Näin loppui tämä kesä.
Ennenkuin hajoittivat Korintokseen ja Krisaios-lahteen palaavan
laivaston, päättivät Kneemos, Brasidas ja Peloponneesolaisten toiset
päälliköt Megaralaisten kehotuksesta alkutalvesta tehdä hyökkäyksen
Ateenan satamaa, Peiraieystä vastaan. Se oli vartioitsematon ja
avonainen, koska Ateenalaiset olivat mahtavimmat merellä. Päätettiin,
että jokainen soturi ottaisi mukaansa aironsa, istuinpatjansa ja
hankashihnansa sekä matkustaisi jalkaisin Korintoksesta Ateenan
viereiselle lahdelle. Saavuttuansa Megaraan, laskisivat he vesille
sen veistämössä, Nisaiassa, olevat 40 alusta ja purjehtisivat
suoraa päätä Peiraieykseen. Täällä ei ollut mitään laivastoa
vartioitsemassa, koska ei voitu otaksua, että viholliset täten
äkkiarvaamatta hyökkäisivät sinne, sillä julkisesti ei kukaan
uskaltaisi miettiä mitään semmoista, ja jos joku rohkeaisi sen tehdä,
ei se voisi tapahtua salaa Ateenalaisilta.
Kuten päätetty, lähtivätkin he heti matkalle. Saavuttuansa yöllä
Megaraan, lykkäsivät he alukset Nisaiasta vesille, mutta eivät
purjehtineetkaan, kuten aikomus oli, Peiraieykseen, koska pelkäsivät
yritystä vaaralliseksi, sanotaanpa myöskin vastatuulen heitä
estäneen, vaan Salamiksen niemikölle vastapäätä Megaraa. Täällä oli
linnoitus ja kolme laivaa valvomassa, ettei kukaan purjehtisi tähän
kaupunkiin tahi sieltä ulos. He valloittivat linnoituksen, ottivat
nuo kolme miehittämätöntä laivaa ja hävittivät koko Salamiksen, koska
heidän hyökkäyksensä oli aivan odottamaton.
Ateenaan ilmoitettiin tulimerkeillä vihollisten hyökkäyksistä,
jonka johdosta syntynyt säikähdys ei ensinkään ollut vähäisempi
kuin koskaan sodan kestäessä. Kaupunkilaiset luulivat vihollisten
jo purjehtineen Peiraieykseen; Peiraieyksen asukkaat taas
arvelivat, että Salamis oli valloitettu, ja että viholliset olivat
purjehtimaisillansa heidän kimppuunsa. Tämä olisikin helposti voinut
tapahtua, elleivät nämät olisi viivytelleet; sillä tuuli ei olisi
heitä siitä estänyt.
Ateenalaiset kiiruhtivat miehissä päivän valjetessa avuksi
Peiraieykseen, lykkäsivät laivansa vesille, astuivat niihin
kiireemmän kautta suurella melulla, purjehtivat Salamikseen
ja asettivat jalkaväkeä vartioitsemaan Peiraieystä. Kun
Peloponneesolaiset saivat vihiä apuuntulosta, kulkivat he läpi
suurimman osan Salamista, ottivat ihmisiä ja saalista sekä nuo
kolme laivaa Buudoros-linnoituksesta ja purjehtivat mitä kiiruimmin
Nisaiaan. He pelkäsivät hiukan laivojensa suhteen, koska nämät
eivät kauaan aikaan olleet olleet vesillä ja sentakia vuotivat.
Saavuttuansa Megaraan, palasivat he jalkaisin Korintokseen. Kun
Ateenalaiset eivät enää tavanneet heitä Salamiksessa, purjehtivat
he itsekin kotiinsa. Tästä lähtien pitivät he paremmin huolta
Peiraieyksestä, sulkemalla sen satamat sekä muullakin tavalla.
Alussa tätä talvea kulki Trakialaisten kuningas Odrysalainen
Sitalkes, Teereyn poika, Makedonian kuningasta, Aleksandroksen poikaa
Perdikkasta, ja Trakian rannikolla asuvia Kalkidilaisia vastaan
kahden lupauksen tähden, joista hän tahtoi vaatia toisen täyttämistä,
ja itse täyttää toisen. Perdikkas oli nimittäin, kun Ateenalaiset
ahdistivat häntä, jo sodan alussa tehnyt hänelle lupauksen,
jos sovittaisi hänet Ateenalaisten kanssa eikä avustaisi hänen
vihamielistä veljeänsä, Filipposta, tämän pyrkiessä kuninkaaksi, jota
lupausta Perdikkas ei kuitenkaan ollut täyttänyt. Ateenalaisille
oli Sitalkes itse luvannut, kun hän teki liiton heidän kanssansa,
tehdä lopun Kalkidilaisesta sodasta Trakian rajalla. Näitten
molempien lupausten takia teki hän nyt tämän retken, kuljettaen
mukanaan Filippoksen pojan, Amyntaan, korottaaksensa tämän Makedonian
valtaistuimelle, ja Ateenalaisten hänen luonansa sattumaltaan
olevat lähettiläät sekä Hagnoon päällikön. Ateenalaisten tuli
nimittäin laivoilla ja mitä suurimmalla sotajoukolla olla avullisina
Kalkidilaisia vastaan käytävässä sodassa.
Lähtien Odrysain maasta kutsui Sitalkes aseisiin ensin Haimoksen
ja Rodopeen väliset Trakialaiset, joita hän hallitsi aina Pontos
Eykseinokseen ja Hellespontokseen saakka, sittemmin Getat toiselta
puolelta Haimosta ja kaikki kansat tällä puolella Istros-jokea
aina Pontos Eykseinokseen saakka. Getat ja sikäläiset kansat ovat
Skytain naapureita, käyttävät samanlaisia aseita ja ovat kaikki
ratsujousimiehiä. Sitalkes kutsui niinikään aseisiin suuren
osan itsenäisistä miekankantajista Vuoristo-Trakialaisista,
joita kutsutaan Dioi nimellä ja jotka suurimmaksi osaksi asuvat
Rodopeevuoristossa. Näistä seurasi osa palkkaa vastaan, osa
vapaaehtoisina. Hän kutsui myöskin Agriaanit ja Laiaiit sekä kaikki
muut Paionilais-kansat, jotka olivat hänen alamaisiansa. Nämät ovat
äärimmäiset hänen valtakunnassansa aina Paionialaisiin Laiaieihin
ja Stryymooniin saakka. Tämä joki lähtee Skomios-vuorelta, virtaa
Agriaanein ja Laiaiein maitten läpi ja muodostaa Odrysain vallan
rajan itsenäisiä Paionialaisia vastaan. Triballeja vastaan, jotka
niinikään ovat itsenäisiä, muodostavat Treerit ja Tilataiit rajan.
Nämät asuvat pohjoispuolella Skomios-vuorta ja ulottuvat länteenpäin
aina Oskios-virralle saakka. Tämä joki lähtee samasta vuoresta kuin
Nestos ja Hebros. Mainittu vuoristo on suuri ja autio ja ulottuu
Rodopee-vuoreen saakka.
Odrysain valta ulottui pitkin Pontos Eykseinosta Abdeera kaupungista
Istros-joen suulle saakka. Myötätuulella voi kuormalaiva suorinta
tietä purjehtia tämän matkan neljässä vuorokaudessa. Abdeerasta
Istrokselle kävelee keveästi puettu mies suorinta tietä 11 päivässä.
Näin laaja oli tämä valta pitkin rannikkoa. Mannermaalle päin taas
Bysantionista Laiaiein maahan ja Stryymoon-virralle, sillä siellä se
ulettui merestä kauimmas sisämaahan, kävelee keveästi puettu mies 13
päivässä.
Tulot barbari-alueesta ja Helleeniläisistä kaupungeista nousivat
Seuteen hallitessa, joka seurasi Sitalkesta, ja jolloin ne olivat
korkeimmillaan, 400 hopeatalenttiin, osaksi kullassa, osaksi
hopeassa. Yhtä suuriarvoiset olivat hänelle hopeassa ja kullassa
annetut lahjat, paitse vielä neulotuita ja sileitä kankaita sekä
muita huonekaluja, eikä ainoastaan hänelle, vaan myöskin muille
mahtaville ja korkeasäätyisille. Täällä vallitsee päinvastainen
tapa kuin persialaisten valtakunnassa ja toisten Trakialaisten
luona, nimittäin että mieluummin otetaan, kuin annetaan, ja pidetään
häpeällisempänä olla antamatta pyytäjälle, kuin olla saamatta, kun
pyytää, ja tätä tapaa käyttää jokainen edukseen sitä enemmän, jota
korkeammassa asemassa hän on; sillä ilman lahjoja ei täällä saa
mitään aikaan. Tästä ovatkin kuninkaat vallan kovasti rikastuneet.
Kaikista Euroopan kansoista Ioonianlahden ja Pontos Eykseinoksen
välillä ei löydy yhtäkään, jonka tulot ja rikkaus olisivat suuremmat.
Sotavoimain ja soturien lukuun katsoen voittavat heidät kyllä Skytat;
mutta ei löydykään Euroopassa eikä liioin Aasiassakaan kansaa, joka
yksinään voittaisi Skytat, jos he kaikki olisivat yksimielisiä.
Viisaudessa ja vallitsevien olosuhteitten ymmärtämisessä he taasen
eivät vedä muille vertoja.
Näin suuren valtakunnan hallitsijana valmisti Sitalkes nyt
sotaretkeä. Kun kaikki oli valmista, lähti hän matkalle Makedoniaan
ensin oman maan halki, sitten Kerkine nimisen aution vuoriston läpi,
joka erottaa Sintit Paionialaisista. Hän kulki tämän yli tietä
myöten, jonka hän jo ennen oli teettänyt hakkaamalla pois metsän, kun
hän kävi sotaa Paionialaisia vastaan. Heidän kulkiessaan tämän vuoren
yli Odrysain maasta, olivat Paionialaiset heidän oikealla, Sintit ja
Maidit vasemmalla puolella. Kuljettuansa vuoren yli, saapuivat he
Paionian Dobeerokseen. Tällä matkalla häneltä ei hukkunut ainoatakaan
soturia muuten kuin taudin tappamana, vaan hänen joukkonsa
päinvastoin eneni. Sillä useat itsenäiset Trakialaiset seurasivat
kutsumatta voitonhimosta, niin että koko sotajoukon sanotaan nousseen
aina 150,000 mieheen. Suurin osa näistä oli jalkaväkeä ja korkeintaan
kolmas osa ratsumiehiä. Useimmat ratsumiehet olivat Odrysia ja
lähinnä näitä Getoja. Jalkaväestä olivat Rodopeen lyhyillä miekoilla
varustetut itsenäiset asukkaat sotaisimmat; muu joukko seurasi
järjestyksettä ja oli pelottavin paljoutensa kautta.
He kokoontuivat Dobeerokseen ja varustautuivat hyökätäksensä salaa
Ala-Makedoniaan, jota Perdikkas hallitsi. Sillä Makedonialaisiin
kuuluvat myöskin Lynkeestat ja Elimioolaiset ja muut ylempänä
asuvat kansakunnat, jotka olivat näitten joko liittolaisia tahi
alamaisia, mutta joilla kumminkin oli omat hallitsijansa. Nykyisen,
rannikolla sijaitsevan Makedonian olivat Perdikkaan isä, Aleksandros,
ja hänen esi-isänsä, Teemenoksen jälkeläiset valloittaneet.
Nämät olivat alkuaan kotoisin Argoksesta ja hallitsivat siellä,
voitettuansa ja Pierianmaasta karkotettuansa Pierialaiset, jotka
sittemmin asuivat Pangaion-vuoren alapuolella toisella puolen
Stryymoonin virtaa Fagreessa ja muilla paikkakunnilla. Vielä nytkin
kutsutaan Pangaionvuoren alapuolella merelle päin sijaitsevaa
seutua Pierianlaaksoksi. He karkottivat niinikään niin kutsutusta
Bottiasta Bottialaiset, jotka nyt asuvat Kalkidilaisten naapureina.
He valloittivat myöskin Paioniassa pitkin Aksiosvirtaa soukan
kaistaleen, joka ulettui ylimaista aina Peilaan ja mereen saakka.
Karkotettuansa Edoonit ottivat he myöskin haltuunsa niin kutsutun
Mygdonian toisella puolella Aksios-virtaa Stryymoon-jokeen saakka. He
karkottivat myös nykyisin Eordiaksi kutsutusta maasta Eordialaiset,
joista suurin osa surmattiin, mutta jotkut asettuivat asumaan Eyskan
läheisyyteen, ja Almoopiasta Almoopialaiset. Samaten valloittivat
nämät Makedonialaiset muilta kansakunnilta maita, jotka vieläkin
ovat heidän hallussaan, kuten Antemuusin, Grestoonian, Bisaltian ja
suurimman osan Makedonialaisten omaa maata. Kaikkea tätä kutsutaan
nyt Makedoniaksi, ja Aleksandroksen poika Perdikkas hallitsi siellä,
kun Sitalkes teki hyökkäyksensä.
Koska nämät Makedonialaiset eivät voineet puolustautua niin suurta
sotajoukkoa vastaan, vetäytyivät he omaisuutensa kanssa linnoituksiin
ja muurien taakse. Näitä ei löytynyt monta. Vasta myöhemmin rakensi
Perdikkan poika, Arkelaos, tultuaan kuninkaaksi maan nykyiset linnat,
raivasi suoria teitä ja järjesti myöskin valtion asiat, varsinkin
sotajoukon, hankkien enemmän hevosia, aseita ja muita sotatarpeita,
kuin kaikki kahdeksan ennen häntä hallinnutta kuningasta yhteensä.
Trakialaiset hyökkäsivät Dobeeroksesta ensin Filippoksen entiseen
valtakuntaan ja valloittivat väkirynnäköllä Eidomeneen, mutta
sopimuksen kautta Gortynian, Atalanteen ja moniaita muita
paikkakuntia, jotka antautuivat ystävyydestä Trakialaisten seurassa
olevaa Filippoksen poikaa, Amyntasta, kohtaan. He piirittivät
niinikään Eurooposta, kuitenkin voimatta sitä valloittaa. Sitten
he tunkeutuivat siihen osaan Makedoniaa, joka sijaitsee Pellan ja
Kyrroksen vasemmalla puolella. Tälle puolelle näitä paikkakuntia,
Bottiaiaan ja Pieriaan, he eivät tulleet, vaan hävittivät Mygdoniaa,
Grestooniaa ja Antemuusia. Makedonialaiset eivät yrittäneetkään
jalkaväellä puolustautumaan, vaan lähettivät noutamaan ratsuväkeä
ylängöillä asuvilta liittolaisilta, ja nämät ahdistivat Trakialaisia,
missä vaan oli sopiva tilaisuus, vaikka kohtakin vastustajat olivat
heitä lukuisammat. Ei kukaan voinut kestää näitten haarniskaan
puettujen ratsumiesten hyökkäystä. Mutta kun nämät joutuivat
tuon suurilukuisen joukon keskelle, olivat he suuressa vaarassa,
jonkatähden he vihdoin seisahtuivat, koska he eivät luulleet voivansa
pitää puoliaan heitä lukuisampaa sotajoukkoa vastaan.
Sitalkes rupesi nyt keskusteluihin Perdikkaan kanssa niistä asioista,
joitten tähden hän oli retken tehnyt, ja koska Ateenalaiset
eivät saapuneet laivoillansa, vaan ainoastaan olivat lähettäneet
lahjoja ja sanansaattajia epäillen, ettei hän tulisi, lähetti
hän osan sotajoukostansa Kalkidilaisia ja Bottialaisia vastaan,
ja hävitti heidän maatansa, piirittäen heitä. Hänen viipyessänsä
näillä seuduilla, pelkäsivät etelässäpäin asuvat Tessalialaiset ja
Magneesialaiset sekä Tessalialaisten muut alamaiset ja Termopylaihin
asti asuvat Helleenit, että tämä sotajoukko hyökkäisi heitäkin
vastaan ja varustautuivat sitä varten. Niinikään olivat peloissansa
tasangolla asuvat Trakialaiset pohjoispuolella Stryymoonvirtaa,
Panaiit, Odomantit, Drooit ja Dersaiit, jotka kaikki ovat itsenäisiä
kansakuntia. Syntyipä se ajatus itse Ateenalaisille vihollisissa
Helleeneissäkin, että Trakialaiset Ateenalaisien kehotuksesta
kulkisivat heitäkin vastaan sopimuksen mukaan. Sitalkes puolestaan
vallotti ja hävitti Kalkidikeen, Bottikeen ja Makedonian. Koska
hänelle ei onnistunut mikään niistä tuumista, minkä tähden oli tullut
ja kun sotilailta puuttui muonaa ja he kärsivät talven vaivoista,
niin seurasi hän veljensä Sparadokoksen pojan Seyteen neuvoa ja
vetäytyi mitä nopeimmin pois näistä maista. Seyteen, joka Sitalkeen
jälestä oli mahtavin mies, sai Perdikkas puolellensa, luvaten
hänelle sisarensa vaimoksi ja sitäpaitse lahjoja. Sitalkes palasi
siis joutuisasti sotajoukkoineen kotiansa, viivyttyänsä kaikkiaan 30
päivää, ja näistä kahdeksan Kalkidikeessa. Perdikkas antoi myöhemmin
sisarensa Stratonikeen Seyteelle vaimoksi, kuten oli luvannut.
Tämänkaltainen oli Sitalkeen sotaretki.
Kun Peloponneesolaisten laivasto oli hajonnut, purjehtivat
Naupaktoksessa olevat Ateenalaiset Formioonin johdolla samana talvena
pitkin rannikkoa Astakokseen. Astuttuansa maihin, marssivat he 400
Ateenalaisella raskasaseisella laivoista ja 400 Messeenialaisella
Akarnaanian sisämaahan ja ajoivat Stratoksesta, Korontasta ja muista
paikkakunnista ne miehet, jotka heistä eivät näyttäneet varmoilta.
Vietyänsä Korontaan takaisin Teolytoksen pojan, Kyneksen, palasivat
he takaisin laivoihin. Sillä talven kestäessä he eivät luulleet
voivansa hyökätä Oiniadeja vastaan, jotka yksin Arkadilaisista aina
olivat olleet Ateenalaisia vastaan vihamielisiä.
Lähtien Pindos-vuorelta, juoksee Akeloos joki Dolopian sekä Agraiein
ja Amfilokialaisten maan läpi ja Akarnaanialaisen tasangon yli, sivu
Stratoksen, laskee mereen Oiniadein kaupungin lähellä, ja tekee,
muodostaen järven sen ympäri, mahdottomaksi hyökätä sitä vastaan
talvisaikana veden tähden. Useimmat Ekiinadein saarista sijaitsevat
vastapäätä Oiniadein kaupunkia, lähellä Akelooksen suuta. Tämä suuri
joki täyttää aina salmet mudalla yhdistäen siten muutamia saaria
toisiinsa. Luultavaa on, että ne kaikki aikaa voittaen kasvavat
yhteen. Sillä joki on suuri, virtainen ja mutainen, ja saaret ovat
toisiaan hyvin lähellä, joten ne ovat siteenä toisillensa, niin ettei
muta hajoa, eivätkä sitäpaitsi ole suorassa jonossa, jonkatakia vesi
ei pääse mutkitta mereen. Nämät saaret ovat autioita eivätkä suuria.
Sanotaan Amfiareuksen pojan, Alkmeoonin, kulkiessansa
maanpakolaisuudessa, murhattuansa äitinsä, Apolloonilta saaneen
viittauksen asettumaan tänne asumaan. Hänelle oli ilmoitettu, ettei
hän pääsisi häntä ahdistavista hirmunäöistä, ennenkuin hän löytäisi
seudun, johon aurinko ei loistanut, kun hän tappoi äitinsä, eikä
vielä silloin ollut maana, koska kaikki muu maa oli saastutettu
hänen tekonsa kautta. Neuvottomana samoten maita, oli hän vihdoin,
kuten sanotaan, keksinyt tämän Akelooksen muodostaman maan sekä
pitänyt sitä riittävänä elatuksekseen, ja sen muodostuneen hänen
maita kulkiessansa äitinsä murhan jälkeen. Tänne Oiniadein seutuihin
hän siis oli asettunut asumaan, hallinnut siellä ja antanut sille
poikansa Akarnaanin nimen. Täten kerrotaan Alkmeoonista.
Formioonin johtamat Ateenalaiset lähtivät Akarnaaniasta, saapuivat
Naupaktokseen ja purjehtivat alusta kevättä Ateenaan, mukanaan
meritaistelussa otetut vapaasyntyiset vangit, jotka myöhemmin mies
miestä kohti vaihdettiin, ja myös valloitetut alukset.
Täten loppui talvi ja kolmas vuosi tätä sotaa, jonka vaiheet
Thukydides on kertonut.
KOLMAS KIRJA.
Seuraavana kesänä hyökkäsivät Peloponneesolaiset liittolaisineen
viljan hedelmöidessä Lakedaimonilaisen kuninkaan Tseyksidamoksen
pojan Arkidamoksen johdolla Attikaan, jonka aluetta he
leiriydyttyänsä hävittivät. Tapansa mukaan ryntäsivät Ateenalaisten
ratsumiehet tuon tuostakin ulos kaupungista, mikäli vaan oli
tilaisuutta, ja estivät kevytaseisten suuren joukon hyökkäämästä
ulos leiristä ja tuottamasta tuhoa kaupungin lähiseuduille.
Viivyttyänsä Attikassa niin kauan, kuin muonaa riitti, vetäytyivät
Peloponneesolaiset pois ja hajosivat kukin kotikaupunkiinsa.
Heti Peloponneesolaisten hyökkäyksen jälkeen luopui Lesbos paitsi
Meetymneetä Ateenalaisista. Tämän olivat Lesbolaiset jo ennen sotaa
aikoneet tehdä, mutta Lakedaimonilaiset eivät olleet ottaneet heitä
liittoonsa. Nyt he olivat pakotetut luopumaan, ennenkuin heidän
tarkoituksensa olikaan ollut. He olisivat nimittäin tahtoneet
odottaa, kunnes olisivat saaneet sulun satamiensa eteen, muurinsa
valmiiksi ja laivansa rakennetuiksi, sekä kunnes jousimiehet ja muona
sekä kaikki muu, jota he odottivat Pontoksesta, olisi ehtinyt saapua.
Mutta nyt olivat heidän vihollisensa, Tenedolaiset ja Metymneeläiset
sekä yksityisesti muutamat miehet Mytileeneeläisistakin, ollen
Ateenalaisten kestivieraita, Ateenalaisille tehneet ilmoituksen
kapinasta, väittäen, että Lesboksen asukkaat pakotettiin
muuttamaan Mytileeneeseen, ja että kapinan valmistuksia tehtiin
Lakedaimonilaisten ja heidän heimolaistensa, Boiootialaisten, kanssa.
Elleivät Ateenalaiset pian ryhtyisi ehkäisemiskeinoihin, sanoivat
nämät, niin menettäisivät he Lesboksen.
Mutta Ateenalaiset, joita sekä rutto että juuri silloin
ankarimmillaan oleva sota kovasti rasittivat, katsoivat vaaralliseksi
tehdä Lesboksen vihollisekseen, koska sillä oli suuri laivasto ja
kun se oli täysissä voimissa. Sentähden he eivät ensin ottaneet
uskoaksensa syytöksiä, koska mieluummin toivoivat, ettei niissä
olisi perää. Mutta kun he lähettiläittensä kautta eivät saaneet
Mytileeneeläisiä lakkaamaan saaren väestön muuttamisesta kaupunkiinsa
eivätkä luopumaan kapinanhankkeistaan, päättivät he pelästyneinä
koettaa estää heitä yrityksestään. He lähettivät äkkiarvaamatta
Deiniaan pojan Kleippideen ja kahden toisen päällikön johdolla sinne
40 laivaa, jotka olivat valmiina purjehtimaan pitkin Peloponneesoksen
rantoja. Ateenalaisille oli nimittäen ilmoitettu, että ulkopuolella
kaupunkia vietettäisiin Maloeis Apolloonin juhla, johon kaikki
Mytileeneeläiset yhteisesti ottaisivat osaa, jonka takia he
arvelivat, että he ehkä äkkiarvaamattomalla hyökkäyksellä voisivat
yllättää heidät. Jos tämä ei heiltä onnistuisi, olisi hyvä, että
Mytileeneeläisiä pakotettaisiin luopumaan laivoistaan ja repimään
muuriaan; elleivät he tottelisi, ilmoitettaisiin, että ryhdyttäisiin
sotaan. Laivat purjehtivat siis. Ateenalaiset pidättivät kymmenen
Mytileeneeläistä laivaa, jotka sattuivat olemaan heidän satamassaan,
ja pitivät näiden miehistöt valvonnan alla. Mytileeneeläisille
kertoi kuitenkin laivaston tulosta mies, joka karattuansa Ateenasta
kulki Euboiaan ja jalkaisin käveli Geraistokseen. Siellä tapasi
hän kuormalaivan valmiina purjehtimaan, ja tällä hän kolmantena
päivänä Ateenasta pakenemisensa jälkeen saapui Mytileeneeseen.
Mytileeneeläiset eivät menneetkään juhliin Maloeisin pyhäkköön, vaan
kiiruhtivat panemaan muurit ja sataman kuntoon puolustusta varten.
Kun Ateenalaiset, jotka saapuivat vähää myöhemmin, näkivät tämän,
ilmoittivat heidän päällikkönsä, mitä heille oli käsketty; mutta kun
eivät Mytileeneeläiset siitä huolineet, ryhtyivät he sotatoimiin.
Pakotettuina näin äkkiä varustamattomina taistelemaan, purjehtivat
Mytileeneeläiset hiukan ulos satamasta ikäänkuin meritaisteluun. Kun
Ateenalaiset laivat ajoivat heitä takaa, ryhtyivät he keskusteluihin
niitten päällikköiden kanssa, koettaen jos mahdollista kohtuullisilla
ehdoilla saada viholliset laivat viipymättä poistumaan. Tähän
päälliköt suostuivat, koska pelkäsivät, etteivät he olisi kyllin
voimakkaita sotimaan koko Lesbosta vastaan. Saatuansa aselevon,
lähettivät Mytileeneeläiset Ateenaan muitten seurassa yhden
panettelijoista, joka katui tekoansa, pyytämään heitä palauttamaan
laivansa heidän satamastansa, koska Mytileeneeläiset eivät
puolestaan ryhtyisi mihinkään vehkeisiin. Samalla lähettivät he
salaa Ateenalaisilta laivoilta, jotka makasivat ankkurissa Maleassa
pohjoispuolella kaupunkia, sanansaattajia kolmisoutulaivalla myöskin
Lakedaimoniin, koskeivät luulleet lähettiläittensä saavan mitään
aikaan Ateenassa. Vaivaloisen matkan päästä saapuivat lähettiläät
meren yli Lakedaimoniin pyytämään heiltä apua.
Kun Ateenan lähettiläät ilman mitään tulosta palasivat kotiin,
ryhtyivät Mytileeneeläiset ja muu Lesbos paitsi Meetymneetä
sotavarustuksiin. Viimeksimainitut kuten myöskin Imbrolaiset ja
Lemnolaiset sekä muutamat muut harvat olivat Ateenalaisten puolella.
Mytileeneeläiset tekivät koko sotajoukollansa rynnäkön Ateenalaisten
leiriä vastaan, ja tässä syntyi tappelu, jossa Mytileeneeläiset
kyllä eivät joutuneet tappiolle, mutta vetäytyivät takaisin,
koskeivät luottaneet itseensä. Sitten he eivät ryhtyneet taisteluun,
vaan päättivät rauhassa odottaa apua Peloponneesoksesta ja vasta
apujoukon kanssa hyökätä taisteluun. Sillä heidän luoksensa tulivat
Lakoonikalainen Meleas ja Teebalainen Hermaioondas, jotka olivat
lähteneet jo ennen kapinaa, mutteivät ennen Ateenalaisten tuloa
saapuneet perille, vaan vasta taistelun jälkeen. Nämät kehottivat
lähettämään toisen laivan ja toisia lähettiläitä heidän mukanaan,
jonka he tekivätkin.
Rohkaistuina Mytileeneeläisten toimettomuudesta, kutsuivat
Ateenalaiset apuun liittolaisensa, jotka sitä nopeammin saapuivat,
kun näkivät, etteivät Lesbolaiset ryhtyneet mihinkään toimiin.
Ateenalaiset ankkuroivat eteläpuolelle kaupunkia ja rakensivat kaksi
leiriä, yhden kumpaisellekin puolelle sitä, sekä sulkivat kummankin
sataman, sulkien siten meren Mytileeneeläisiltä. Nämät taasen ja
muut Lesbolaiset, jotka olivat saapuneet apuun, pitivät hallussaan
maa-alueen paitsi sitä vähäistä osaa, jossa Ateenalaisten leirit
sijaitsivat. Malea oli oikeastaan vain piirittäjäin ankkuroimispaikka
ja kauppatori. Näin taisteltiin Mytileeneen ympäristössä.
Tänä kesänä lähettivät Ateenalaiset samaan aikaan Formioonin pojan
Asoopioksen johdolla 30 laivaa Peloponneesokseen Akarnaanialaisten
pyynnöstä, että heille lähetettäisiin päälliköksi joku Fermioonin
poika tahi sukulainen. Laivat lähtivät matkalle ja hävittivät
Lakoonikan rannikkoseutuja. Myöhemmin lähetti Asoopios useimmat
laivat kotia ja saapui 12 laivalla Naupaktokseen. Sittemmin nosti
hän kaikki Akarnaanialaiset kapinaan ja kulki heidän kanssansa
Oiniadain kaupunkia vastaan. Hän purjehti laivoillaan Akeloos-virtaa
myöten sisämaahan, jonka seutuja maaväki hävitti. Kun Oiniadit
eivät taipuneet, lähetti hän pois jalkaväen, mutta purjehti
itse Leukaaseen. Täällä astui hän maihin Neerikonissa. Mutta
hänen palatessansa täältä surmasivat hänet ja suuren osan hänen
sotajoukkoansa sikäläiset avuksi rientäneet asukkaat ja harvalukuinen
vartijaväki. Ennen lähtöänsä korjasivat Ateenalaiset myöhemmin
kaatuneensa Leukalaisten suostumuksella.
Koska Lakedaimonilaiset olivat kehoittaneet ensimmäisellä laivalla
saapuneita Mytileeneeläisten lähettiläitä esiintymään Olympiassa,
jotta myöskin toiset liittolaiset saisivat kuulla ja päättää heidän
asiansa, niin saapuivat he Olympiaan. Tämä Olympian juhla oli se,
jossa Rodolainen Doorieys toisen kerran pääsi voittajaksi. Kun
keskustelut juhlan jälkeen alkoivat, puhuivat lähettiläät seuraavasti:
"Lakedaimonilaiset ja liittolaiset! Me tunnemme kaikki Helleeneillä
vallitsevan tavan, että ne, jotka ottavat sodan aikana entisistä
liittolaisistansa luopuneita liittoonsa, kyllä ovat ystävällisiä
heitä kohtaan, niin kauan kuin heistä on hyötyä, mutta halveksivat
heitä entisten ystäviensä pettäjinä. Tämä arvostelu olisikin aivan
oikeudenmukainen, jos luopioilla ja niillä, joista luopuvat, olisi
toisiansa kohtaan yhtäläinen mielipide ja ystävällisyys, jos
heillä olisi yhtäläiset varustuskeinot ja valta, ja jos ylipäätään
ei löytyisi mitään pätevää luopumisen syytä. Mutta niin ei ole
ensinkään Ateenalaisten ja meidän laitamme. Älköön siis kukaan meitä
halveksiko, jos me, nautittuamme heidän suosiotansa rauhan kestäessä,
vaaran tullessa luovumme heistä."
"Puhukaamme siis ensin oikeudesta ja kunnosta, jotka ovat
liittoonne pääsemisemme ensimmäiset ehdot, koska hyvin tiedämme,
ettei synny pysyvää ystävyyttä yksityisten kesken eikä liittoa
kaupunkien välillä, ellei se perustu keskinäiseen kunnioitukseen ja
yksimielisyyteen. Sillä riitaisuudet syntyvät erimielisyydestä."
"Meidän ja Ateenalaisten välillä syntyi liitto, kun te luovuitte
Meedialaisesta sodasta, mutta he jäivät ajamaan asioita loppuun. Me
emme kuitenkaan ruvenneet Ateenalaisten liittolaisiksi Helleenien
orjuuttamiseksi, vaan vapauttaaksemme Helleenejä Medialaisten
ikeestä. Niin kauan, kuin Ateenalaiset johtivat kohtuudella,
seurasimme me heitä mielellämme, mutta kun näimme heidän, höltyen
Meedialais-vihasta, tarkottavan liittolaisten orjuuttamista, nousi
meissä pelko."
"Koska liittolaiset äänestäjien lukuisuuden takia eivät voineet
päästä yksimielisyyteen, orjuutettiin he kaikki paitsi me ja
Kiolaiset. Nimeksi itsenäisinä ja vapaina, olemme me seuranneet
heitä sodassa. Nyt meillä ei enää tapahtuneitten seikkojen takia
ole luottamusta Ateenalaisiin johtajina. Sillä ei ole otaksuttavaa,
etteivät he, kun kerran ovat valtansa alle laskeneet meidän kanssamme
liittoon otetut kaupungit, myöskin samoten kaikkia toisiakin
orjuuttaisi, jos vain voivat."
"Jos me kaikki vielä olisimme itsenäisiä, olisimme me varmemmat,
ettei meitä vastaan minkäänlaisia juonia viritettäisi. Mutta
kun jo suurin osa liittolaisista on heidän ikeensä alla ja me
ainoat itsenäisiä heidän rinnallansa, on luonnollista, ettei
heille ole mieluista tämä meidän yhdenvertaisuutemme, kaikkien
toisten alistuttua, semminkin kun heidän voimansa on kasvanut sitä
suuremmaksi, jota yksinäisempiä me olemme. Jokaisen liiton ainoa
tuki on keskinäinen pelko: sillä liittolaisista se, joka pyrkii
loukkaamaan sopimusta, jättää aikeensa ainoastaan siitä syystä, että
tietää liittolaisensa olevan yhtä voimakkaan."
"Me olemme jätetyt vapaiksi ainoastaan syystä, että he luulivat
ennemmin kauniilla puheilla ja viisastelemisella pääsevänsä
tarkoituksiensa perille kuin väkivallalla. Myöskin käyttivät he meitä
sen todistuksena, etteivät he menetelleet väärin, koskemme me muka
pakotta vapaaehtoisesti auttaisi heitä sodassa, jollei heitä olisi
loukattu. Sitäpaitsi veivät he voimakkaammat ensin heikompia vastaan,
jotta heillä olisi sitä helpompi kukistaa viimeksi jääneitä, kun
kaikki muut heidän ympärillänsä olivat voitetut. Jos he sitävastoin
olisivat alkaneet meistä, kun kaikki vielä olivat täysissä voimissaan
ja olisivat voineet liittyä toisiinsa, niin ei heidän olisi ollut
niin helppo kukistaa meitä. Ehkäpä meidän laivastommekin heissä on
aiheuttanut jotakin pelkoa, että syntyisi vaara, jos se yhtyisi
teidän tahi jonkun muun kaupungin laivastoon."
"Pysyäksemme vapaina on meidän täytynyt alituisesti imarrella heidän
kansaansa ja päälliköitänsä. Kumminkaan emme olisi voineet pelastua
yhtä vähän kuin muutkaan, ellei tämä sota olisi syttynyt."
"Mikä todellinen ystävyys tahi vapaus tämä oli, kun me
vastahakoisesti pysyimme yhdessä? Kyllähän nuo meitä sodassa pitivät
hyvin, kuten mekin heitä rauhan kestäessä; mutta kun ystävällisyys
muissa lujittaa luottamuksen, niin sen meissä ylläpiti pelko. Sillä
ennemmin pelosta kuin ystävyydestä olimme me heidän liittolaisensa.
Sentähden olivatkin ne, joilla oli turva suuremmassa vallassaan,
ensimmäisinä valmiit rikkomaan sopimukset."
"Ei ole siis oikein moittia meitä siitä, että me muka olisimme
harjoittaneet vääryyttä, kun me olemme purkaneet liiton, aavistaen
heidän vaaralliset aikeensa meitä kohtaan, kuitenkaan tietämättä
varmaan, aikoivatko he panna ne toimeen. Jos meillä olisi ollut vapaa
päätösvalta, niin olisi meillä myöskin ollut valta lykätä toimeenpano
toistaiseksi; mutta kun heillä on aina ollut valta hyökätä, niin
täytyy meillä olla oikeus puolustautua."
"Tämmöiset ovat meidän luopumisemme syyt olleet. Ne osottavat
selvästi sille, joka tahtoo ottaa ne korviinsa, että me olemme
tehneet oikein, ja että meillä on ollut pätevät syyt pelkoon ja
avunhakuun turvaksemme. Mehän olemme jo ennenkin rauhan aikana
toimittaneet teille lähetystön luopumisestamme, mutta meitä esti
kieltonne ottaa meitä liittoonne. Nyt me mielellämme noudatamme
Boiootialaisten kehotusta, katsoen tekevämme kaksinkertaisen
luopumisen: Helleeneistä, jottemme yhteisesti Ateenalaisten kanssa
heitä vahingoittaisi, vaan vapauttaisimme heidät, ja toiseksi
Ateenalaisista, jottemme itse myöhemmin heidän kauttansa joutuisi
perikatoon, vaan estäisimme heitä heidän vehkeissänsä."
"Tämä meidän luopumisemme on tapahtunut, ennenkuin aioimme, ja
ollessamme varustamatta, jonka tähden teidän siis sitä ennemmin
tulee ottaa meidät liittoonne ja sitä nopeammin lähettää apua,
jotta te sekä osottaisitte auttavanne apua tarvitsevia ja samalla
vahingoittaisitte vihollisianne. Parempaa tilaisuutta ei voi löytyä.
Sillä Ateenalaisia rasittavat sekä rutto että suuret menot, jota
paitsi heidän laivansa purjehtivat osaksi teidän vesillänne ja osaksi
meitä vastaan, joten ei ole otaksuttavaa, että heillä juuri on
sanottavasti laivoja käytettävinä puolustukseksi, jos te tänä kesänä
laivoilla ja jalkaväellä toistamiseen hyökkäätte heidän maahansa.
Silloin he joko eivät voi kestää teidän hyökkäystänne tahi vetäytyvät
pois molempien, sekä teidän että meidän, maasta."
"Älkää luulko, että te vieraan maan hyödyksi antaudutte vaaraan.
Jos kohtakin Lesbos näkyy sijaitsevan kaukana teistä, niin se on
kuitenkin lähellä suureksi avuksi. Sillä ei sotaa tulla käymään
Attikassa, kuten ehkä joku luulee, vaan niissä maissa, joista
Ateenalla on tulonsa. Varansahan he saavat liittolaisiltaan, ja
heillä tulee olemaan vielä suuremmat tulot, jos he kukistavat
meidätkin. Eikä sitten enää kukaan nouse kapinaan, ja meidän tulomme
lankeevat siis heille. Me itse tulemme taas kärsimään enemmän, kuin
varemmin orjiksi tehdyt. Jos te sitävastoin pontevasti avustatte
meitä, saatte te puolellenne kaupungin, jolla on suuri laivasto,
jonka tarpeessa te suuresti olette, ja voitte helpommin kukistaa
Ateenalaiset, riistettyänne heiltä liittolaisensa. Silloin uskaltaa
ken vain haluaa liittoutua teihin, ja te itse pääsette syytöksestä,
joka teitä vastaan tehdään, ettette muka avusta Ateenalaisista
luopuvia. Jos te taas esiinnytte vapauttajina, tulette te olemaan
varmemmat voitosta."
"Kunnioittakaa niitä toiveita, jotka Helleenit panevat teihin, ja
puolustakaa Olympialaisen Zeyksen nimessä, jonka pyhäkössä me apua
rukoilevina seisomme, Mytileeneeläisiä, ottaen heidät liittoonne,
älkääkä hyljätkö meitä, jotka kyllä yksityisesti olemme vaarassa,
mutta jotka vaarasta päästyämme tuotamme yhteistä hyötyä, mutta vielä
yleisemmän vaurion, jos me teidän hylkääminänne sorrumme. Olkaa
miehiä semmoisia, joina Helleenit teitä pitävät ja meidän hätämme
vaatii."
Näin puhuivat Mytileeneeläiset. Kuultuansa hyväksyivät
Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa lähettiläitten puheen
ja ottivat Lesbolaiset liittoonsa. He päättivät tehdä hyökkäyksen
Attikaan ja käskivät läsnä-olevien liittolaisten mitä nopeimmin
toimittaa kaksi kolmatta osaa sotaväestään kannakselle. Itse he
saapuivat ensimmäisinä kannakselle ja alkoivat valmistaa siellä
koneita, hinataksensa laivat Korintoksesta Ateenaan johtavaan
lahteen, koska aikoivat hyökätä sekä laivoilla että jalkaväellä. He
toimivat suurella innolla, mutta liittolaiset kokoontuivat hitaasti,
koska olivat elonkorjuussa ja olivat kyllästyneet sotaan.
Saatuansa tiedon, että Lakedaimonilaiset heidän otaksutun
heikkoutensa tähden valmistautuivat hyökkäykseen, tahtoivat
Ateenalaiset näyttää, että nämät olivat väärässä, ja että he,
liikuttamatta Lesboksen vesillä purjehtivaa laivastoa, kykenivät
helposti torjumaan Peloponneesoksesta hyökkäävää laivastoa. Sentähden
miehittivät he 100 laivaa omilla kansalaisillansa ja metoikeilla,
ottamatta niihin kuitenkaan ritareita ja pentakosiomedimneja.
He purjehtivat pitkin kannaksen rannikkoa ja astuivat maihin
Peloponneesoksessa mielin määrin. Kun Lakedaimonilaiset huomasivat
suuresti erehtyneensä ja pitivät Lesbolaisten ilmoitukset väärinä,
joutuivat he epätoivoon, koskeivät heidän liittolaisensakaan
saapuneet, ja kun Ateenalaisten 30 laivallaan ilmoitettiin hävittävän
heidän kotiseutujansa, jonkatähden he palasivat kotiinsa. Myöhemmin
varustivat he laivaston, jonka aikoivat lähettää Lesboksen vesille,
ja käskivät liittolais-kaupunkiensa varustaa 40 laivaa, joitten
päälliköksi he määräsivät Alkidaan. Ateenalaisten 100 laivaa palasi
takaisin, kun näkivät vihollistenkin poistuvan.
Sodan alotettuansa Ateenalaisilla ei milloinkaan yhtaikaa ollut
meressä useampia tahi komeampia laivoja, kuin näitten laivojen
lähtiessä retkelleen. Sillä 100 laivaa vartioi Attikaa, Euboiaa ja
Salamista, ja toiset 100 laivaa purjehtivat pitkin Peloponneesoksen
rannikoita, lukuun ottamatta niitä, jotka olivat Poteidaian edustalla
ja muualla, niin että Ateenalaisilla sinä kesänä oli yhteensä 250
laivaa. Tämä laivasto ja Poteidaian piiritys nielivät kaupungin
tulot. Sillä Poteidaiaa piirittävät raskasaseiset saivat kaksi
drakmaa päivässä mieheen, yhden itselleen ja yhden palvelijallensa.
Heitä oli koko piirityksen aikana 3,000 kerrallaan ja lisäksi 1,600
Formioonin johdolla saapunutta. Saman palkan saivat merimiehetkin.
Koska siis laivasto oli suurempi kuin milloinkaan ennen, nieli se
suurimman osan kaupungin tuloista.
Sillä aikaa kuin Lakedaimonilaiset majailivat kannaksella, tekivät
Mytileeneeläiset palkkasoturineen sotaretken maitse Meetymneeseen,
toivoen petoksella saavansa sen haltuunsa. He tekivät hyökkäyksen
kaupunkia vastaan, mutta kun eivät onnistuneet yrityksessään,
vetäytyivät he Antissaan, Pyrraan ja Eresokseen. Asetettuansa asiat
näissä kaupungeissa varmemmalle kannalle ja korjattuansa niitten
muurit, palasivat he kiiruusti kotiin. Meetymneeläiset tekivät
myöskin hyökkäyksen Antissaa vastaan viimeksimainittujen lähdettyä;
mutta kun he joutuivat tappiolle taistelussa Antissalaisia ja heidän
palkkasotureitansa vastaan, jotka olivat saaneet apua, ja kun suuri
osa heistä oli kaatunut, palasivat eloon jääneet kiiruumman kautta
kotia.
Kun Ateenalaiset saivat kuulla, että maa oli Mytileeneeläisten
hallussa, ja että heidän sotajoukkonsa ei voinut ylläpitää
piiritystä, lähettivät he alkusyksystä Epikuuroksen pojan Pakeen
johdolla 1,000 raskasaseista. Itse soutaen laivojaan, saapuivat he
perille ja ympäröivät kaupungin yksinkertaisella muurilla. Ylängöille
he myöskin rakensivat linnoituksia, ja täten oli Mytileenee siis
talven tullessa piiritetty sekä maan että meren puolelta.
Koska Ateenalaiset tarvitsivat rahaa piiritykseen, kannettiin ensi
kerta kansalaisilta veroa, tällä kertaa 200 talenttia. He lähettivät
niinikään Lysikleen ja neljän toisen päällikön johdolla 12 laivaa
perimään veroa liittolaisilta. Lysikles perikin veroa yltympäri,
mutta kun hän astui maihin Kaariassa ja Myuusin kaupungista
Maiandroksen kentän yli tunkeutui aina Sandios-kummulle saakka,
ryntäsivät Kaarialaiset ja Anaialaiset hänen kimppuunsa ja surmasivat
hänet ja suuren joukon hänen sotilaistansa.
Samana talvena päättivät Plataialaiset ja heidän Peloponneesolaisten
ja Boiootialaisten yhä piirittämään kaupunkiinsa suljetut
Ateenalaiset miehissä pyrkiä ulos siitä, koska muona oli
loppumaisillaan, eikä ollut mitään avun toivetta Ateenasta yhtävähän
kuin muualtakaan. Kiiveten vihollisten muurin yli, aikoivat he
koettaa tunkeutua heidän riviensä läpi. Tämän yrityksen olivat
keksineet Tolmideen poika ennustaja Teainetos ja Daimakoksen poika
Eupompidas, joka itse oli päällikkönä. Sittemmin peräytyivät puolet
näistä, pitäen vaaran liian suurena, niin etteivät useammat kuin noin
120 miestä pysyneet päätöksessään koettaa tällä lailla pyrkiä ulos.
He tekivät vihollisten muurin korkuiset tikapuut. Muurin korkeuden
mittasivat he laskemalla tiilikerrokset siinä, missä muuri heihin
päin oli savesta paljas. Useat henkilöt laskivat samat kerrokset.
Jos joku siis erehtyi laskuissaan, niin oli useitten yhteen sattunut
lasku oikea, varsinkin kun he laskivat moneen kertaan ja seisoivat
lähellä muuria, niin että voivat helposti nähdä muurin, mistä vain
halusivat. Täten laskivat he tikapuiden korkeuden tiilien paksuuden
mukaan.
Peloponneesolaisten muuri oli rakennettu seuraavalla tavalla.
Siinä oli kaksi vallia, toinen Plataiaan päin, toinen Ateenasta
mahdollisesti saapuvia avustajia vastaan. Nämät vallit olivat
toisistaan 16 jalan päässä. Niiden väliin oli rakennettu asuntoja
vartijoille niin lähelle toisiaan, että kaikki näytti yhdeltä
paksulta, kumpasellakin puolella rintasuojilla varustetulta muurilta.
Jokaisen kymmenen rintasuojan paikalle oli rakennettu muurin levyiset
suuret tornit, jotka ulottuivat vallista valliin, niin ettei ollut
mitään käytävää tornien sivutse, vaan oli pakko kulkea tornin läpi.
Kylminä, sateisina öinä jättivät sotilaat rintasuojat ja vartioivat
lähellä toisiansa olevissa katoilla varustetuissa torneissa.
Tämänkaltainen oli Plataiaa ympäröivä piiritysmuuri.
Kun kaikki oli valmiina, odottivat nämät, kunnes tuli sateinen ja
tuulinen yö ilman kuunvaloa, ja läksivät ulos kaupungista niitten
johdolla, jotka olivat keinon keksineet. Ensin kulkivat he haudan yli,
joka heitä ympäröi; sitten lähestyivät he vihollisten muuria vartijain
huomaamatta, jotka pimeyden takia eivät nähneet heitä eivätkä kuulleet
heidän askeleitaan vastatuulessa. He kulkivat myöskin suuresti
erillänsä toisistansa, jotteivät heidän aseensa sattuisi koskemaan
toisiinsa ja siten herättäisi huomiota. Heillä oli keveä puku ja kenkä
ainoastaan vasemmassa jalassa, jotteivät luiskahtaisi savessa. Kahden
tornin välissä lähestyivät he rintasuojia, tietäen että ne olivat
tyhjiä, etunenässä tikapuitten kantajat, jotka nostivat ne pystyyn.
Sitten seurasi 12 miekalla ja rintahaarniskalla varustettua miestä,
joita johti Koroiboksen poika Ammeas, joka myös ensimmäisenä nousi
muurille. Hänen jälestänsä nousi kuusi miestä kumpaiseenkin torniin.
Näitä seurasi toiset keihäisillä keveästivarustetut, joitten kilpiä
toiset miehet heidän takanansa kantoivat, jotta he helpommin kulkisivat,
ja näitten piti ojentaa heille kilvet vihollisia lähestyttäessä.
Kun jo suurin osa heistä oli päässyt muurille, huomasivat heidät
vartijat torneista. Kun nimittäin eräs Plataialainen tarttui
rintasuojaan, irtausi tiili, jonka pudotessa syntyi jyrinä. Heti
nousi tästä huuto, ja sotilaat kiiruhtivat muurille, tietämättä
pimeän yön ja myrskyn takia, mistä syystä melu oli syntynyt.
Samalla hyökkäsivät kaupungissa olevat Plataialaiset, jottei
pakenevia huomattaisi, Peloponneesolaisten muuria vastaan
päinvastaisella suunnalla siitä, missä toiset koettivat päästä yli
muurin. Piirittäjät melusivat liikkumatta paikaltaan, eikä kukaan
uskaltanut jättää vartiopaikkaansa, koskei voinut arvata, mitä oli
tapahtumaisillaan. Ne 300 heistä, joitten piti kiiruhtaa apuun
tarvittaessa, riensivät muurin ulkopuolelle sinne, mistä huuto
kuului. Tulimerkkejä vihollisuuksien ilmottamiseksi sytytettiin
Teebaihin päin. Mutta Plataialaiset sytyttivät myöskin useampia, jo
ennaltaan valmistettuja tulisoihtuja muureille, joten viholliset
epävarmoina tulisoihtujen merkityksestä, luullen tapahtumia
toisenlaisiksi kuin olivatkaan, eivät rientäneet apuun, ennenkuin
ulospyrkijät olivat päässeet pakoon ja pelastuneet.
Sillä välin olivat ulospyrkivät Plataialaiset, niin pian kuin
ensimmäiset pääsivät muurille, surmanneet vartijat ja valloittaneet
molemmat tornit. He vartioivat tornien läpikäytäviä, niin ettei
kukaan päässyt apuun. He pystyttivät tikapuita muurilta torneja
vastaan ja auttoivat täten useampia kansalaisistaan nousemaan
muurille. Pakolaiset heittelivät ylhäältä ja alhaalta vihollisia
keihäillä, siten estäen apuun rientäviä. Useimmat heistä nostivat
pystyyn lukuisia tikapuita, työnsivät alas rintasuojat ja nousivat
tornien väliselle muurille. Sitä myöten kuin joku pääsi muurin yli,
asettui hän haudan partaalle ja ahdisti sieltä nuolilla ja keihäillä
niitä, jotka pyrkivät apuun muurille estämään ylimenoa. Kun kaikki
olivat päässeet yli, tunkeutuivat torneissa olleet miehet vaivalla
viimeisinä haudalle, ja samalla saapuivat nuot 300 Peloponneesolaista
heitä vastaan, tulisoihdut kädessä. Haudan partaalla seisovat
Plataialaiset huomasivat heidät ensin, seisoessaan varjossa, ja
ampuivat heitä suojattomiin paikkoihin nuolilla ja keihäillä,
jotavastoin he itse, seisoen pimeässä, vähemmin olivat näkyvissä
soihtujen lakia. Näin pääsivät viimeisetkin Plataialaiset yli haudan,
jos kohtakin suurella vaivalla ja ponnistuksilla. Sillä jää, joka
oli muodostunut, ei kantanut, vaan oli vedensekainen, ja yöllä
itätuulella satanut runsas vesi oli täyttänyt haudan siihen määrin,
että hädin tuskin pääsivät yli, kahlaten kaulaa myöten. Pako onnistui
siis suureksi osaksi myrskyilman avulla.
Päästyänsä haudasta kulkivat Plataialaiset kokoontuneina Teebaihin
vievää tietä, pitäen Androkrateen pyhäkköä oikealla puolella,
ja kulkien Androkateen pyhäkön vasempaa puolta, arvellen
Peloponneesolaisten vähimmin luulevan heidän kääntyneen vihollisiin
päin. He näkivätkin näitten soihdut kädessä kiiruhtavan pitkin
Kitairoonin ja Dryoskefalain kautta Ateenaan johtavaa tietä.
Plataialaiset kulkivat kuusi, ehkä seitsemän stadiota Teebain
tiellä, kääntyivät sitten vuorelle päin vievää tietä Erytraihin
ja Hysiaihin, ja kun pääsivät vuoristoon, pakenivat he Ateenaan,
luvultaan supistuneina 212 mieheen. Sillä muutamat heistä olivat
palanneet kaupunkiin, ennenkuin päästiin yli haudan, ja yksi
nuolenampujista oli joutunut vihollisten käsiin ulkohaudan partaalla.
Peloponneesolaiset taukosivat ajamasta takaa ja palasivat takaisin
paikoillensa. Koska kaupunkiin jääneet Plataialaiset eivät tietäneet,
mitä oli tapahtunut, vaan takaisin palanneitten kertomuksen mukaan
luulivat, ettei yksikään ollut elossa ulospyrkijöistä, lähettivät he
airuen päivän tullessa sopimaan kaatuneitten korjaamisesta, mutta
kun he saivat kuulla asian oikean laidan, niin he peruuttivat tämän
tuumansa. Täten pelastuivat Plataian miehet kiipeämällä muurin yli.
Lopulla tätä talvea lähetettiin Lakedaimonilainen Salaitos laivalla
Mytileeneeseen. Purjehdittuansa Pyrraan, kulki hän sieltä jalkaisin
joen uraa myöten, ja pääsi salaa Mytileeneeseen, kiipeämällä
muurin yli. Hän ilmoitti kaupungin vallanpitäjille, että hyökkäys
tehtäisiin Attikaan, ja että samalla 40 laivaa lähetettäisiin heidän
avuksensa, niinkuin myöskin että hän edeltäkäsin oli lähetetty
näitten seikkojen tähden ja pitämään huolta myöskin muista asioista.
Tästä rohkaistuina, jättivät Mytileeneeläiset sikseen tuumansa sopia
Ateenalaisten kanssa. Tähän loppui tämä talvi ja samalla neljäs vuosi
sitä sotaa, jonka vaiheet Thukydides on kertonut.
Lähetettyänsä seuraavana kesänä Alkidaan johdolla 42 laivaa
Mytileeneeseen, hyökkäsivät Peloponneesolaiset liittolaisineen
Attikaan, jotta Ateenalaiset, kahdelta puolen ahdistettuina, eivät
voisi hätyyttää Mytileeneeseen purjehtivia laivoja. Tämän hyökkäyksen
johtajana oli vielä alaikäisen Pausanias kuninkaan, Pleistoanaksin
pojan, asemasta hänen setänsä, Kleomenes. Lakoonikalaiset
hävittivät ennen hävitettyjä paikkoja Attikassa, jos niihin oli
jotakin kasvanut, ja niitä, joita he olivat säästäneet edellisillä
hyökkäyksillään. Tämä hyökkäys oli toisen hyökkäyksen jälestä
vaikein Ateenalaisille. Sillä Peloponneesolaiset, alituisesti
odottaen saavansa kuulla jotakin Lesboksesta laivastonsa toimesta,
jonka he luulivat jo sinne saapuneen, hävittivät laajalti aluetta.
Mutta kun ei mitään tämmöisiä tietoja heille tullut, ja kun muona
rupesi puuttumaan, läksivät he paluumatkalle ja erosivat kukin omaan
kaupunkiinsa.
Kun laivat eivät saapuneet Peloponneesoksesta ja muonavarat
olivat vähissä, oli Mytileeneeläisten pakko ryhtyä keskusteluihin
Ateenalaisten kanssa. Tähän vaikutti myöskin seuraava tapaus. Koska
Salaitoskaan ei enää toivonut laivojen saapuvan, asesti hän tähänasti
aseettoman väestön, tehdäkseen hyökkäyksen Ateenalaisia vastaan.
Mutta kun väestö oli saanut aseet käsiinsä, niin se ei enää totellut
päälliköitä, vaan kokoontui ja vaati, että varakkaat toisivat esille
ruokavaransa ja jakaisivat ne kaikkien kesken; muuten uhkasivat
he itse antautua keskusteluihin Ateenalaisten kanssa jättääksensä
kaupungin heidän haltuunsa.
Kun kaupungin vallanpitäjät tajusivat, etteivät he voineet hillitä
kansaa, ja että he joutuisivat vaaraan, jos he suljettaisiin pois
sopimuksista, myöntyivät he sopimuksiin Pakeen ja hänen sotaväkensä
kanssa, joissa suostuttiin, että Ateenalaisten olisi oikeus menetellä
Mytileeneeläisten kanssa, miten halusivat, ja että Mytileeneeläiset
laskisivat Ateenalaista sotaväkeä kaupunkiinsa, niinkuin myöskin
että Mytileeneeläiset toimittaisivat lähetystön Ateenaan asiaansa
selittämään. Kunnes lähettiläät palaisivat, ei Pakees saisi vangita
eikä orjaksi tehdä eikä mestauttaa ketään Mytileeneeläistä.
Tämänkaltainen oli tämä sopimus. Ne Mytileeneeläiset, jotka olivat
Lakedaimonilaisten hartaimmat puoluelaiset, pelästyivät suuresti,
ja asettuivat, kun Ateenalaiset tulivat kaupunkiin, sopimuksesta
huolimatta, alttareille. Pakees sai heidät kumminkin jättämään
alttarit, luvaten olla kohtelematta heitä mitenkään vihamielisesti,
ja lähetti heidät Tenedokseen, kunnes Ateenalaiset päättäisivät
heidän kohtalostansa.
Ennenmainituilla 40 laivalla olevat Peloponneesolaiset,
joitten kiiruusti piti saapua Lesbokseen, kuluttivat paljon
aikaa, purjehtiessaan Peloponneesoksen ympäri, ja hidastelivat
muutenkin matkallaan. He pääsivät salaa Ateenan asukkailta aina
Deelos-saarelle, mutta saivat kuulla Mytileeneen antaumisesta vasta
saavuttuansa Ikaros- ja Mykonos-saarten läheisyyteen. Haluten saada
varmat tiedot tästä, purjehtivat he Erytraian Embatoniin, johon
he saapuivat seitsemän päivää Mytileeneen antautumisen jälkeen.
Saatuansa täällä varmat tiedot, neuvottelivat he silloisesta
asemasta. Tässä neuvottelussa puhui Eeliläinen Teutiaplos seuraavin
sanoin:
"Alkidas ja läsnäolevat Peloponneesolaiset päälliköt! Minusta
meidän on purjehdittava suoraa päätä Mytileeneeseen, ennenkuin
sinne ennättää tieto meidän tulostamme. Sillä todenmukaisesti
yllätämme me nuo miehet, jotka juuri ovat vallottaneet kaupungin,
hyvin vähän varuillansa, varsinkin merelle päin, josta he vähimmin
pelkäävät vihollisten hyökkäävän heidän kimppuunsa, ja joka juuri
muodostaa paraan voimamme. Luultavaa on niinikään, että heidän
maasotaväkensäkin on huolimattomasti hajoitettu taloihin, kuten
ainakin voittajien tapana on. Jos me siis äkkiarvaamatta hyökkäämme
yöllä, toivon minä, että me kaupungissa olevien ystäviemme avulla
saamme sen käsiimme. Älkäämme peräytykö vaaran edestä: tässähän on
kysymys yllätyksestä. Se päällikkö, joka, itse varuillansa, rohkeasti
hyökkää vihollista vastaan, voi olla varma voitosta."
Näitä hänen neuvojansa Alkidas ei ottanut kuuleviinsa korviin.
Muutamat Joonialaiset pakolaiset ja laivastolla olevat Lesbolaiset
kehoittivat puolestansa häntä, koska tuo yritys hänen mielestänsä
oli liian vaarallinen, valloittamaan jonkun Joonian kaupungin
tahi Aioliksen Kymeen, jotta hän lähtien täältä voisi nostaa
Joonian kapinaan, joka hänelle varmaankin onnistuisi, koska hän
kaikille muka olisi tervetullut. Täten hän riistäisi Ateenalaisilta
rikkaimman tulolähteen, ja heille koituisi suuria kustannuksia, jos
purjehtisivat heitä vastaan. Kehottajat luulivat myöskin voivansa
saada Pissuutneen heihin liittoutumaan. Tätäkään ehdotusta ei Alkidas
hyväksynyt, vaan piti lujasti kiinni aikomuksestansa mitä nopeimmin
palata takaisin Peloponneesokseen, koska oli tullut liian myöhään
Mytileeneeseen.
Lähdettyänsä Embatonista, purjehti hän pitkin rantaa ja ankkuroi
Myonneesoksen edustalla Teeiolaisten maassa. Täällä surmautti hän
merellä otetut vangit suurimmaksi osaksi. Kun hän sitten saapui
Efesokseen, tuli hänen puheillensa Samolaisten lähettiläitä Anaiasta,
jotka nuhtelivat häntä hänen rumasta tavastaan vapauttaa Hellasta,
hän kun surmasi miehiä, jotka eivät olleet nostaneet kättänsä
heitä vastaan eivätkä esiintyneet vihollisina, vaan pakosta olivat
olleet Ateenalaisten liittolaisina; että hän, jos ei muuttaisi
menetystapaansa, ei saattaisi juuri monta vihollista ystävyyteen,
vaan päinvastoin tekisi useammat ystävistä vihollisiksi. Hän seurasi
heidän neuvoansa ja päästi menemään ne Kiolaiset, jotka vielä
olivat hänen vallassaan, sekä moniaita toisia. Sillä nähtyänsä
laivat, eivät asukkaat paenneet, vaan lähestyivät niitä päinvastoin,
luullen niitä Attikalaisiksi, koska he eivät voineet otaksua,
että Peloponneesolaiset, Ateenalaisten ollessa herroja merellä,
purjehtisivat Jooniaan.
Efesoksesta purjehti Alkidas kiiruumman kautta ikäänkuin paeten.
Hänet olivat huomanneet Salaminia ja Paralos laivat hänen ankkurissa
ollessaan Klaroksen edustalla, kun ne sattuivat tulemaan Ateenasta.
Peläten että häntä ajettaisiin takaa, purjehti hän aavalle merelle
päättäen, ettei hän vapaaehtoisesti poikkeaisi mihinkään satamaan,
ennenkuin Peloponneesoksessa. Pakeelle ja Ateenalaisille tuli sanoma
tästä sekä Erytraiasta että muualtakin. Koska Joonia oli linnoituksia
vailla, syntyi suuri pelko, että Peloponneesolaiset, jos kohtakaan
eivät aikoisi viipyä siellä, purjehtiessansa hyökkäisivät hävittämään
kaupunkeja. Paralos ja Salaminia ilmoittivat itse nähneensä laivat
lähellä Klarosta. Pakees lähti heti ajamaan heitä takaa ja seurasi
heitä Patmos-saarelle asti. Kun hän ei ollut saavuttanut vihollisia
merellä, oli hän hyvillään, ettei ollut tarvinnut leiriytyä,
vartioidaksensa ja saartaaksensa heitä.
Purjehtiessaan takaisin poikkesi hän Notion nimiseen Kolofoonilaiseen
kaupunkiin, jossa Kolofoonilaiset silloin asuivat, sittenkun ylempänä
sijaitsevan kaupungin olivat vallottaneet Itamanes ja barbarit, jotka
yksityiset kansalaiset kapinan syttyessä olivat kutsuneet kaupunkiin.
Tämä valloitus tapahtui melkein Peloponneesolaisten toisen kerran
hyökätessä Attikaan. Pakolaiset, jotka olivat asettuneet Notioniin,
joutuivat taasen keskenänsä riitaan. Osa näistä sai avuksensa
Arkadialaisia ja barbareja, joilla he miehittivät linnan, ja niihin
yhtyivät Kolofoonilaisten yläkaupungista tulleet Meedialais-ystävät,
pitäen hallituksen käsissään. Toiset taas pakenivat salaa ja
anoivat Pakeelta apua. Tämä pyysi linnassa olevien Arkadialaisten
päällikön, Hippiaan, puheellensa luvaten viedä hänet elävänä ja
vahingoittumattomana takaisin linnaan, jos hänen ehdotuksensa ei
olisi Hippiaan mieleen. Linnan päällikkö menikin hänen luoksensa;
mutta Pakees pidätti hänet, häntä kuitenkaan kahlehtimatta. Sitten
hyökkäsi hän äkkiarvaamatta linnaa vastaan, valloitti sen ja
surmautti kaikki siellä olevat Arkadialaiset ja barbarit. Hippiaan
vietti hän lupauksensa mukaan linnaan, otatti hänet kiinni, hänen
astuttuansa sisään, ja ammutti hänet nuolilla kuoliaaksi. Notionin
jätti hän sitten niille Kolofoonilaisille, jotka eivät olleet
Meedialais-ystäviä. Myöhemmin lähettivät Ateenalaiset Notioniin
siirtolaisia ja antoivat sille oman heidän lakiensa mukaisen
hallitusmuodon, kooten sinne kaikki muissa kaupungeissa asuvat
Kolofoonilaiset.
Palattuansa Mytileeneeseen, valloitti Pakees Pyrran ja Eresoksen.
Hän otti kiinni Lakedaimonilaisen Salaitoksen, joka piileili
kaupungissa, ja lähetti Ateenaan hänet ja Tenedoksessa vankeudessa
olevat Mytileeneeläiset niinkuin myöskin kaikki ne, jotka hänestä
näyttivät olevan kapinaan syypäät. Hän lähetti pois suurimman
osan sotaväkeänsä. Itse jäi hän, luonansa pieni osa sotaväkeä,
Mytileeneeseen, järjestäen asiat siellä ja koko Lesboksessa, kuten
hänestä näkyi soveliaalta.
Kun Salaitos ja toiset vangit olivat saapuneet Ateenaan,
mestattiin Salaitos, vaikka kohta hän muun muassa lupasi poistaa
Peloponneesolaiset Plataiasta, jota he yhä vielä piirittivät.
Toisista vangeista pitivät he neuvottelua, jolloin he vihoissansa
eivät ainoastaan päättäneet surmata vallassaan olevia vankeja,
vaan myös tappaa kaikki täysi-ikäiset Mytileeneeläiset ja tehdä
lapset ja vaimot orjiksi. Ateenalaiset julmistuivat sitä suuremmin
heidän luopumisestansa, koska Mytileeneeläisiä ei milloinkaan oltu
kohdeltu alamaisina, ja Peloponneesolaiset laivat kiihdyttivät heitä
vielä enemmän, nämät kun olivat rohjenneet tulla Joonialaisille
avuksi. Tästä päättivät he, että kapinaa jo kauan oli haudottu.
Sentähden lähetettiin kolmisoutulaiva Pakeen luokse ilmoittamaan
päätöksestä, että hän heti surmauttaisi Mytileeneeläiset. Mutta
jo seuraavana päivänä katuivat he päätöstänsä, koska nyt pitivät
raakana ja julmana hävittää koko kaupungin, jottei kukaan syyllinen
pääsisi rangaistuksesta. Kun Mytileeneeläiset lähettiläät ja
heille suosiolliset Ateenalaiset huomasivat tämän, saattoivat he
vallanpitäjät panemaan asian uuden keskustelun alaiseksi. Nämät
myöntyivät siihen sitä mieluisammin, koska näkivät suurimman osan
kaupunkilaisista haluavan päästä uudelleen tästä asiasta äänestämään.
Kokoontuneen kansan edessä lausuttiin eri mielipiteitä. Muitten
muassa esiintyi Kleaineteksen poika Kleoon, joka juuri oli saanut
aikaan edellisen päätöksen Mytileeneeläisten surmaamisesta. Hän oli
mitä väkivaltaisin kansalainen ja siihen aikaan kansan enin suosima
mies. Hän esiintyi nyt uudestaan ja puhui seuraavasti:
"Usein ennen olen jo huomannut, että kansanvalta ei ole pätevä
hallitsemaan muita valtioita, ja nyt se minulle käy vielä selvemmäksi
teidän katuessanne Mytileeneeläisistä tekemäänne päätöstä. Sillä
koska te jokapäiväisessä elämässänne keskenänne elätte pelotta
ja vilpittä, luulette te olevanne samalla kannalla myöskin
liittolaisiinne nähden. Jos te heidän sanojensa hellyttäminä tahi
sääliväisyydestä teette jonkun varomattomuuden, niin ette huomaa,
että siinä on vaara itsellenne, jotavastoin liittolaiset teitä tuskin
kiittävät heikkoudestanne. Te unhotatte, että teidän herruutenne on
täydellinen tyrannius vehkeilevien ja vastahakoisesti tottelevien
henkilöiden hillitsemiseksi. He eivät suinkaan tottele teitä
sentähden, että omaksi vahingoksenne osotatte heille ystävällisyyttä,
vaan koska teillä on suurempi valta: he eivät tottele ystävyydestä,
vaan pakosta. Vaarallisinta on kuitenkin, jos emme milloinkaan pysy
päätöksissämme, niinkuin myös jos emme ymmärrä, että kaupunki,
jolla on muuttumattomat, vaikkapa huonommatkin lait, on paremmasti
hoidettu, kuin se, jolla on hyvät lait, joita ei noudateta, ja että
tietämättömyys maltillisuuden yhteydessä on hyödyllisempi kuin
taitavuus kurittomuuden yhteydessä. Taitamattomat henkilöt hoitavat
useimmiten kaupungin asioita paremmin kuin taitavammat. Sillä
jälkimmäiset katsovat itsensä lakeja viisaammiksi ja tyrkyttävät
esiin omia mielipiteitään. Sen kautta saattavat he usein kaupungit
perikatoon. Taitamattomat sitävastoin pitävät itseänsä lakeja
tietämättömämpinä. He kylläkään eivät ole vallan päteviä moittimaan
muitten puheita, mutta vaatimattomuutensa takia toimivat he usein
oikein, kun eivät puhu vain kilpailun tähden. Täten on meidänkin
puhuessamme tehtävä, eikä turhamaisen kilpailun tähden annettava
teille neuvoja, jotka ovat ristiriidassa omantuntonne kanssa."
"Minä pysyn mielipiteessäni ja kummaksun, että Mytileeneeläisten
juttu on otettu uudestaan pohdittavaksi, ja että täten aikaa
kulutetaan selvästi syyllisten eduksi. Sillä loukatun viha syyllistä
vastaan tylsistyy täten. Mutta jos rangaistus välittömästi seuraa
rikosta, niin ne ovat täydellisessä sopusoinnussa keskenään".
"Olisipa hauskaa nähdä, ken minua vastaan voisi väittää, että
Mytileeneeläisten väärinkäytökset olisivat meille hyödyllisiä,
mutta että meidän menestyksemme tuottaisi haittaa liittolaisille.
Nähtävästi koetetaan nyt viisastelemisella näyttää toteen, että
päätöstä tässä asiassa ei ensinkään ole tehty, vaikka onkin tehty;
tahi koetetaan voitonhimosta koristelemalla ja taitehikkaalla
puheella pettää kuulijoita. Mutta valitettavasti suopi kaupunki
muille palkinnot, saaden ainoastaan vaarat osakseen".
"Tähän te itse olette syypäät, te kun olette ottaneet tavaksenne
katsella puheita, mutta kuunnella tekoja: te kun katselette tulevien
tapahtumien mahdollisuutta puhujan silmillä, ja tapahtuneista
päättäessänne luotatte enemmän kuuloonne kuin silmiinne, arvostellen
niitä kauniitten puheitten mukaan. Helpoimmin petettyinä soman puheen
kautta, mutta vastahakoisimpina noudattamaan tavallisen kokemuksen
neuvoa, olette te ainiaan tavattomuuden orjia, mutta tavallisuuden
halveksijoita, ja jokainen teistä on mielestänsä oiva puhuja, ja
ainakin koettaa hän esiintyä vastaväittäjänä sille, joka on samaa
mieltä, jottei hän näkyisi myöhemmin keksineen tuota aatetta.
Olette kyllä valmiit jo edeltäkäsin ymmärtämään ja kiittämään
puoleksi sanottua, mutta hitaat miettimään tämän seurauksia. Te niin
sanoakseni hankitte toista maailmaa kuin sitä, missä elämme, mutta
ette pätevästi päätä olevista oloista. Sanalla sanoen, te olette
kuulon sulouden viehättäminä ja ikäänkuin sofistien narripelien
katsojia ennemmin, kuin kaupungin eduista neuvottelevia miehiä".
"Koettaakseni vieroittaa teitä näistä tuumista, olen minä osottava,
ettei mikään kaupunki ole teitä loukannut enemmän, kuin Mytileenee.
Minä puolestani tahtoisin milten antaa anteeksi niille, jotka
nousevat kapinaan joko tyytymättöminä teidän herruuteenne, tahi
vihollisten pakottamina. Mutta Mytileeneeläiset asuvat saarella,
joka on linnoitettu ja ainoastaan meren puolelta alttiina
vihollisten hyökkäykselle, jolloin he kumminkin varsin helposti
voivat puolustautua hyvästi varustetuilla laivoillansa. He elävät
itsenäisinä omien lakiensa suojassa sekä teidän ylenmäärin
kunnioittamina. Kun he kuitenkin näin ovat menetelleet, niin he
ennemmin ovat hyökänneet, kuin kapinoineet meitä vastaan; sillä
kapinaan nousevat ainoastaan ne, jotka ovat kärsineet kovaa kohtelua.
Meidän katkerimpien vihollistemme avulla koettavat he saattaa meidät
häviöön".
"Heidän menettelynsä on rikollisempi, kuin jos he omin voimin
olisivat nousseet meitä vastaan. He eivät ole ottaneet oppia toisten
onnettomuudesta, joita me jo olemme rangaisseet heidän kapinastansa,
eikä heidän nykyinen asemansa ole heitä estänyt heittäytymästä
vaaraan. Luottaen tulevaisuuteen ja asettaen toiveensa korkeammalle
voimiansa, mutta alemmas vaatimuksiansa, ovat he antauneet sotaan,
antaen voimalle suurempaa arvoa, kuin oikeudelle. Vaikka me emme
ole heitä loukanneet, ovat he nousseet meitä vastaan, heti kun ovat
luulleet olevansa meitä voimakkaampia. On tavallista, että kaupungit,
jotka äkkiä ovat nousseet mahtavuuteen, joutuvat ylimielisiksi.
Ylipäätään on odotettavissa oleva onni ihmisille vaarattomampi, kuin
odottamaton. Helpompi on välttää onnettomuutta, kuin niin sanoakseni
pysyä onnessaan".
"Ei enää pitkiin aikoihin olisi meidän pitänyt kunnioittaa
Mytileeneeläisiä enemmän, kuin muitakaan; silloin he eivät olisi
tulleet niin ylimielisiksi. Sillä ihminen on ylipäätään taipuvainen
halveksimaan taipuvaista, mutta ihailemaan lujuutta osottavaa.
Rangaistakoon heitä siis rikoksestaan oikeudenmukaisesti, älköönkä
tehtäkö muutamia syypäiksi vapauttamalla kansaa kokonaisuudessaan.
He ovat kaikki hyökänneet meitä vastaan, vaikka he ollen meidän
puolellamme vastedeskin olisivat saaneet asua kaupungissansa. Mutta
koska he ovat katsoneet edullisemmaksi yhdessä noitten muutamien
kanssa heittäytyä vaaraan, niin ovat he myöskin nousseet kapinaan.
Punnitkaapa tarkoin, onko sama rangaistus määrättävä niille
liittolaisille, jotka vihollisten pakottamina ovat kapinoinneet, kuin
niille, jotka pakotta ovat niin tehneet. Kenen te luulette olevan
kapinoitsematta vähäpätöisimmästäkin syystä, jos hän onnistuessansa
voittaa vapautensa, ja jos hän sorruttuansa saa ainoastaan lievän
rangaistuksen? Meidän taasen täytyy jokaista kaupunkia vastaan
panna omaisuutemme ja henkemme alttiiksi. Jos te onnistutte, tulee
osaksenne hävitetty kaupunki, mutta tulot, jotka juuri ovat teidän
voimanne, menetätte te toistaiseksi. Jos te sitävastoin sorrutte,
saatte te uusia vihollisia entisten lisäksi. Täten täytyy meidän
sotia liittolaisiamme vastaan, sillä aikaa kuin meidän olisi pitänyt
vastustaa ulkonaisia vihollisia."
"Heille ei siis pidä antaa mitään toivoa, että he kauniilla puheella
tahi rahalla saisivat anteeksi, koska he muka inhimillisestä
heikkoudesta ovat rikkoneet. Vasten tahtoansa he eivät ole
vahingoittaneet meitä, vaan ehdoin tahdoin vehkeilleet meitä vastaan;
mutta ainoastaan tahdoton rikos on annettava anteeksi."
"Ollen siis samaa mieltä kuin tuonnoinkin, kehotan minä teitä
nyt pysymään päätöksessänne, antamatta noitten kolmen valtiolle
vaarallisimman seikan: sääliväisyyden, korupuheliaisuuden ja
leväperäisyyden, viedä teitä harhaan. Sääliväisyyttä on osotettava
samoten ajattelevia kohtaan, mutta ei niille, jotka eivät itse ole
sääliväisiä, vaan jotka luonnoltaan ovat vihollisia. Valitkoot
korusanaiset puhujat vähäpätöisemmän tilaisuuden kilpailullensa,
älköötkä tätä, jossa kaupunki lyhytaikaisen nautinnon takia saa
osakseen ankaran rangaistuksen, mutta jolloin he itse voittavat
puhetaitonsa palkinnon. Kohtuutta on meidän osotettava niitä kohtaan,
jotka pysyvät ystävinämme, eikä suinkaan niille, jotka siitä
huolimatta pysyvät muuttumattomina vihollisinamme".
"Sanalla sanoen: jos noudatatte neuvoani, niin sekä menettelette
oikein Mytileeneeläisiä vastaan että omaksi hyödyksenne. Jos
teette toisin, niin ette kuitenkaan saa heiltä kiitollisuutta,
vaan tuomitsette ennemmin sillä itsenne. Jos noitten kapina on
oikeudenmukainen, niin teidän herruutenne on vääryyttä. Mutta jos te
tästä huolimatta kuitenkin tahdotte hallita, niin täytyy teidän nyt
myöskin oman etunne tähden vasten kohtuutta rangaista heitä, tahi on
teidän luopuminen herruudestanne, ja eläminen rehellisinä ihmisinä
rauhan helmassa".
"Rangaiskaa heitä siis, niinkuin he olisivat teitä rangaisseet.
Päästyänne vaarasta, olkaa yhtä arat loukkaukselle, kuin ne,
jotka teidät vaaraan ovat johtaneet. Miettikää tarkoin, miten he
olisivat kohdelleet teitä, jos he olisivat päässeet voitolle,
varsinkin kun he ovat loukkaamisen alkuunpanijat. Se, joka syyttä
hyökkää toista vastaan, ahdistaa häntä lakkaamatta, koska on hyvin
vaarallista jättää häntä voimiinsa; sillä se, jota syyttä loukataan,
on päästyänsä vaarasta katkerampi vihollinen, kuin se, joka yhtä
suuresti on loukannut toista."
"Älkää siis pettäkö itseänne: miettikää kuinka lähellä sortumistanne
olette olleet heidän kauttansa, ja rangaiskaa heitä, kuten he ovat
ansainneet, ja näyttäkää toisille liittolaisille sopiva esimerkki,
että se, joka nousee kapinaan, rangaistaan kuolemalla. Kun he tämän
näkevät, on teillä enemmän tilaisuutta taistella vihollisianne
vastaan, eikä ole niin usein tarvis riidellä liittolaistenne kanssa."
Näin puhui Kleoon. Hänen jälkeensä esiintyi Eykrateen poika Diodotos,
joka jo edellisessä kokouksessa oli vastustellut Mytileeneeläisten
surmaamista, ja puhui seuraavin sanoin:
"Minä en ainakaan moiti niitä, jotka ovat asettaneet kysymyksen
Mytileeneeläisistä uuden keskustelun alaiseksi, enkä liioin kiitä
niitä, jotka moittivat, että tärkeistä asioista moneen kertaan
neuvotellaan. Minä olen sitä mieltä, että löytyy kaksi suurinta
vastustajaa viisaalle päätökselle: hätäily ja viha. Edellinen näistä
tulee kevytmielisyydestä, toinen itsepäisyydestä ja typeryydestä."
"Se, joka väittää, etteivät sanat ole tekojen ilmottajia, on joko
typerä, tahi tarkottaa omaa etuaan: typerä, jos luulee voivansa
muulla lailla kuin sanoilla selitellä tulevia tapahtumia; omaa etuaan
tarkottava, jos hän, ehdottaen jotakin häpeällistä, peläten ettei
hän voi puolustaa huonoa asiaa pätevillä perusteilla, viekkailla
syytöksillä koettaa pelottaa vastustajiansa ja kuulijoitansa.
Pahimmat ovat kuitenkin ne, jotka syyttävät vastustajiansa, että
he voitonhimosta käyttävät kaunopuheliaisuuttansa. Jos joku
syytetään tietämättömyydestä, niin pidetään häntä typeränä, mutta ei
epärehellisenä, jos hän joutuu tappiolle; mutta jos häntä syytetään
epärehellisyydestä, niin hän joutuu epäluulon alaiseksi, joskin hän
pääsee voitolle, mutta jos hän joutuu tappiolle, niin pidetään häntä
sekä typeränä että epärehellisenä."
"Kaikesta tästä ei ole kaupungille mitään hyötyä. Sillä pelko vie
siltä neuvonantajat, ja parasta olisi, jos semmoiset kansalaiset
olisivat huonoja puhujia; silloin ei voitaisi houkutella valtiota
harhatekoihin. Hyvä kansalainen ei saa pelottaa vastustajiansa,
vaan esiintyä puolueettomasti, jos kohtakin hän puhuu paremmin.
Viisas valtio taasen antakoon ainoastaan ansaitun kunnian hyvälle
neuvonantajalle, mutta älköön liian suurta. Toiselta puolelta valtion
ei tule rangaista sortuvaa puhujaa, vaan ei edes moittia häntä. Täten
ei menestyvä puhuja enemmän kunnioituksen toiveessa halua puhua
vasten omaatuntoaan, eikä onnistumatonkaan silloin koeta imarruksilla
voittaa takaisin menetettyä arvoansa".
"Tässä suhteessa toimimme me päin vastoin. Mutta ei siinä kyllin:
jos vaan luulemme, että joku puhuja esiintyy itsekkäisyydestä, niin
emme, ainoastaan hänen otaksutun itsekkäisyytensä takia, ota hänen
neuvojansa, olkootpa kuinka hyviä tahansa, kuuleviin korviin, joten
me kaupungilta riistämme sen hyödyn, joka sillä tästä puheesta
olisi ollut. Tästä seuraa, että suorin sanoin lausutut hyödylliset
neuvot ovat yhtä epäluulonalaisia kuin haitalliset, jonkatähden sekä
kelvottoman neuvonantajan on käyttäminen petosta, voittaaksensa
kansalaiset puolellensa, että hyvän neuvonantajan täytyy valehdella
saavuttaaksensa luottamusta. Pelkän viisastelemisen tähden on
kaupunkimme ainoa, jossa ei voi julkisesti saada mitään hyvää aikaan
ilman valetta. Sillä se, joka mutkitta tahtoo neuvoa hyvään, saa
palkinnokseen epäluulon, että hän salaa hankkii itselleen jotakin
etua".
"Tämmöisten olojen vallitessa, ja kun ovat kysymyksessä näin tärkeät
asiat, tulee meidän puhujien olla pitkänäköisempiä, kuin te, jotka
ainoastaan pintapuolisesti tarkastatte asioita. Sillä me olemme
vastuunalaisia neuvoistamme, mutta te ette äänestyksestänne. Jos
neuvonantaja ja sen noudattaja olisivat yhtä vastuunalaiset, niin
tekin viisaammin tekisitte päätöksenne. Mutta nyt sitävastoin
kannatte te vihaa sitä vastaan, joka teitä on kehottanut tekemään
jotakin, joka ei onnistu, vaikka hänellä ei ole kuin yksi ääni, mutta
ette teitä itseänne vastaan, vaikka teitä on useampia päättämässä".
"Astuessani esiin puhuakseni Mytileeneen asioista, en halua
vastustella enkä liioin syyttää ketään; sillä tässähän ei ole kysymys
heidän vääryyksistänsä, vaan on tarkoin punnitseminen, mikä meille
on edullisinta. Joskin kohta myönnän heidän harjoittaneen paljon
vääryyttä, niin en minä sentähden kehota surmaamaan heitä, ellei
se olisi meille hyödyksi, yhtä vähän kuin tahtoisin, että heitä
säästettäisiin, ellei siitä olisi meille hyötyä. Minusta meidän
nyt on päättäminen ennemmin tulevaisuudesta, kuin nykyisyydestä.
Mitä taasen tulee siihen, minkä Kleoon jyrkimmin vakuuttaa olevan
hyödyllistä tulevaisuudessa, että nimittäin luopumisen halu vähenisi,
jos sille määrättäisiin kuolemanrangaistus, niin minä puolestani olen
vakuutettu, että tämmöisellä menettelyllä olisi aivan päinvastainen
seuraus. Älkää antako Kleoonin kauniin puheen viehättää teitä
hylkäämään minun hyödyllistä ehdotustani. Sillä teissä kuohuva viha
Mytileeneeläisiä kohtaan voisi pian houkutella teitä pitämään hänen
puhettansa oikeudenmukaisena. Meidän ei ole ikäänkuin käyminen
käräjiä heitä vastaan, vaan neuvotteleminen miten meillä olisi heistä
hyötyä."
"Valtiot määräävät ylipäätään kuolemanrangaistuksen paljonkin
pienemmistä rikoksista, kuin kyseissä olevasta, mutta kumminkin
houkuttelee onnistumisen toivo heittäytymään vaaraan, eikä kukaan
ryhdy vaaranalaiseen toimeen, luullen ettei yritys häneltä
onnistuisi. Ja mikä kaupunki kapinoitsisi luullen, etteivät sen
omat sekä liittolaistensa avulla tehdyt valmistukset ole yritykseen
riittäviä? Kaikkien ihmisten luonnossa on taipumus tehdä rikoksia
sekä yksityisiä että valtiota kohtaan, eikä löydy lakia, joka voisi
pidättää ihmisiä tästä, vaikka kohtakin on kovennettu rangaistuksia
kaikin tavoin, jotta rikokset vähenisivät. Otaksuttavasti olivat
rangaistukset muinoin suurimmistakin rikoksista lievemmät, mutta kun
siitä huolimatta rikokset jatkuivat, niin aikaa voittaen määrättiin
kuolemanrangaistus useimmissa tapauksissa. Ja kuitenkin tehdään yhä
rikoksia. On siis joko keksittävä joku hirvittävämpi pelotus, tahi
myönnettävä, ettei kuolemanrangaistuksestakaan ole mitään hyötyä."
"Kaikki ihmiset ovat taipuvaiset heittäytymään vaaraan. Puute
tekee köyhät rohkeiksi, varallisuus taasen tekee kopeaksi ja
voitonhimoiseksi, muut sattumat viettelevät ihmisiä voimallansa
vaaroihin aina sen himon vaikutuksesta, joka kutakin ihmistä
vallitsee. Ennen kaikkea ovat toivo ja himo vaikuttimina: himo
tekee alotteen, toivo seuraa tätä. Himo keksii vehkeet, toivo lupaa
menestystä, ja molemmat saattavat aikaan suurimpia onnettomuuksia,
ja vaikka kohtakin näkymättömiä, ovat ne mahtavammat, kuin näkyvät
vaarat. Näitten lisäksi vaikuttaa puolestansa myöskin menestyminen:
sillä odottamaton menestys saapi heikommatkin heittäytymään vaaraan,
puhumattakaan kaupungeista, koska niillä ovat kysymyksessä suurimmat
edut: vapaus ja toisten hallitseminen, ja koska jokainen yksityinen
useiden avustamana asettaa itsensä suunnattoman korkealle. Sanalla
sanoen: mahdottomia uskoo ja suurta typeryyttä ilmaisee, jos luulee
jonkun lain voimalla tahi jollakin muulla hirmulla voivansa estää
himon valtaamaa ihmisluonnetta mielensä mukaan toimimasta."
"Älkää siis, luottaen kuolemanrangaistuksen voimaan, tehkö mitään
epäviisasta päätöstä, älkääkä riistäkö kapinoitsijoilta toivoa
katumiseen ja virheensä piakkaiseen hyvittämiseen. Sillä ottakaa
huomioon, että tämmöisen katsantokannan vallitessa kapinoitseva
kaupunki, kun se huomaa joutuvansa alakynteen, pyrkii sovintoon,
kun se vielä kykenee maksamaan sotakulungit sekä vastedes veronsa.
Mutta jos kuolemanrangaistus määrätään, ettekö luule, että jokainen
kaupunki siinä tapauksessa paremmin varustautuu kapinaan kuin nyt,
ja että se äärimmäisiin kestää piiritystä, jos on yhdentekevää,
antautuuko se myöhään vaiko heti? Miten meille ei olisi haitallista
kustantaa pitkällistä piiritystä sopimuksen viipymisen takia, ja
saada käsiimme kaupunki hävitettynä ja siten menettää kaikki tulo
siitä vastaisuudessa? Näistä tuloista lähtee kuitenkin voimamme
vihollisia vastaan."
"Näin ollen, on meidän otettava vaari, ettemme ankarasti
tuomitsemalla näitä rikollisia vahingoita itseämme, vaan että
pidämme silmällä, miten hallussamme olevat kaupungit varojensa
runsaudella olisivat meille hyödyksi. Meidän ei tule luottaa
lakiemme ankaruuteen, vaan viisaaseen menettelyyn. Mutta me teemme
päinvastoin, jos me kukistettuamme ennen vapaan ja sittemmin
väkivallalla valloittamamme kaupungin, kun se luonnollisesti
itsenäisyytensä puolesta nousee kapinaan, luulemme sen olevan
rangaistavan mitä ankarimmin. Ei pidä ankarasti rangaista vapaita
kapinoitsijoita, vaan tarkasti valvoa heitä, ennenkuin he nousevat
kapinaan, ja varoa, ettei tämä ajatuskaan heissä synny. Kun olemme
kukistaneet kapinan, on mitä pienin osa heistä pidettävä syyllisenä."
"Ajatelkaa siis, kuinka suunnattoman virheen te tekisitte,
seuraamalla Kleoonin neuvoa. Tätä nykyä on kansa kaikissa
kaupungeissa teille suosiollinen, eikä ole ottanut osaa ylimyksien
kapinoihin, tahi jos se pakosta on sen tehnyt, niin se esiintyy
vihamielisenä kapinan alkuunpanijoita kohtaan, ja mennessänne
sotaan, on teillä liittolaisena kapinoitsevan kaupungin rahvas. Jos
te nyt surmaatte Mytileeneen kansan, joka ei ensinkään ole ottanut
osaa kapinaan, vaan päinvastoin, heti kun se sai aseet käsiinsä,
vapaa-ehtoisesti jätti kaupungin teille, niin te ensinkin teette
väärin surmaamalla hyväntekijänne, ja toiseksi teette te juuri sitä,
mitä ylimykset mieluimmin tahtovat. Sillä nostaessaan kaupungit
kapinaan, saavat he kansan heti puolellensa, koska te näytätte saman
rangaistuksen kohtaavan väärintekijöitä kuin niitä, jotka eivät ole
syypäitä rikokseen. Joskin he ovat rikkoneet, tulee meidän olla
huolimatta siitä, jottei ainoa meille vielä jäänyt liittolainen
tulisi meidän viholliseksemme. Paljoa hyödyllisempänä meidän
valtamme ylläpitämiseksi pidän minä olla loukkauksista huolimatta,
kuin oikeudenmukaisesti surmata niitä, joita ei pitäisi surmata.
Tuo Kleoonin rangaistuksen oikeudenmukaisuus ja hyödyllisyys eivät
millään muotoa sovellu yhteen."
"Ymmärrätte siis minun neuvoni olevan paremman, jonka tähden
kehoitan teitä ilman mitään hemmottelua tahi arkuutta, joita minä
puolestani kovasti vastustan, vaan ainoastaan ilmituotujen syiden
nojalla ja kylmäverisesti tuomitsemaan ne Mytileeneeläiset, jotka
Pakees on tänne lähettänyt. Mutta sallikaa toisten rauhassa asua
kaupungissansa. Sillä tämä on sekä hyvä tulevaisuudessa että nyt
jo pelottava vihollisille. Se, joka tekee viisaan päätöksen, on
voimakkaampi vihollisia vastaan, kuin se, joka, vaikka kohtakin
väkevä, tekee ajattelemattoman hyökkäyksen."
Täten puhui Diodotos. Kun Ateenalaiset olivat kuulleet nämät
tykkänään vastakkaiset lausunnot, syntyi heidän keskenään
erimielisyys, ja äänestyksessä saivat molemmat mielipiteet melkein
yhtä paljon kannatusta, mutta Diodotoksen ehdotus pääsi kuitenkin
voitolle. Heti lähetettiin kiireesti menemään toinen kolmisoutulaiva,
jottei vuorokautta ennen lähetetty laiva ennättäisi varemmin perille,
ja kaupunkia hävitettäisi. Koska Mytileeneen lähettiläät olivat
varustaneet laivan viinillä ja jauhoilla sekä luvanneet suuremmoisia
palkinnoita, jos se saavuttaisi toisen, niin kiiruhtivat merimiehet
matkaa semmoisella innolla, että soutaessaan söivät viiniin ja öljyyn
kastettuja jauhoja, ja että miehistöstä osa vuorostaan nukkui, kun
toinen osa souti. Kun onneksi vastatuuli ei kohdannut heitä, ja koska
edellinen laiva luonnottoman tehtävänsä takia ei pitänyt kiirettä,
jotavastoin tämä kulki näin suurella nopeudella, niin edellinen
ennätti ainoastaan sen verran ennen saapua perille, että Pakees sai
käskyn lukeneeksi ja oli panemaisillaan sen toimeen, kun toinen
ennätti perille ja esti hävittämisen. Näin lähellä oli Mytileenee
perikatoansa.
Ne miehet taasen, jotka Pakees oli lähettänyt kapinan
alkuunpanijoina, mestattivat Ateenalaiset Kleoonin kehotuksesta.
Niitä oli hiukan toista tuhatta. Ateenalaiset revittivät myös
Mytileeneen muurit ja ottivat haltuunsa heidän laivansa.
Lesbolaisille ei määrätty mitään veroa, mutta heidän maansa, paitsi
Metymneeläisten, jaettiin 3,000 osaan, joista 300 pyhitettiin
jumalille, ja muitten osien omistajiksi määräsivät Ateenalaiset arvan
mukaan omia kansalaisiansa. Maksamalla näille joka osasta kaksi
minaa vuodessa, saivat Lesbolaiset viljellä maatansa. Ateenalaiset
ottivat niin ikään haltuunsa ne mannermaan kaupungit, jotka olivat
Mytileeneeläisten vallan alaisia. Tästä lähtien kuuluivat siis nämät
Ateenalaisille. Sellaiset olivat tapahtumat Lesboksessa.
Samana kesänä tekivät Ateenalaiset Lesboksen anastamisen jälkeen
Nikeeratoksen pojan Niikiaan johdolla retken Minooan saareen, joka
sijaitsee Megaran edustalla. Megaralaiset olivat tänne rakentaneet
tornin, jota he käyttivät vartiohuoneena. Koska tämä oli lähempänä
Ateenaa kuin Buudoros ja Salamis, tahtoi Niikias tähän asettaa
vartiopaikan, josta hän voisi estää Peloponneesolaisia sieltä
salaa purjehtimasta kolmisoutu- ja rosvolaivoilla, kuten tähän
saakka olivat tehneet, niinkuin myöskin purjehtimasta Megaraan.
Piirityskoneilla ensin valloitettuansa kaksi Nisaian merenpuolista
linnaa ja täten avattuansa merenkulun saaren ja mannermaan välillä,
rakensi hän linnoituksen myöskin mannermaan puolelle, siihen
paikkaan missä matalan veden yli olisi voinut tulla avuksi siltaa
myöten saarelle, joka ei ollut kaukana mannermaasta. Kun tämä
kaikki muutamassa päivässä oli saatu aikaan, rakensi hän myöhemmin
myöskin saarelle linnoituksen, johon hän jätti miehistön, ja palasi
sotajoukkoineen kotia.
Samoihin aikoihin sinä kesänä antautuivat Plataialaiset, koska heiltä
loppuivat muonavarat, eivätkä he enää voineet kestää piiritystä,
Peloponneesolaisille seuraavalla tavalla. Viimeksimainitut tekivät
heidän muurejansa vastaan hyökkäyksen, jota Plataialaiset eivät
voineet torjua. Vaikka kohtakin Lakedaimonilainen päällikkö hyvin
tunsi heidän heikkoutensa, ei hän kuitenkaan tahtonut valloittaa
kaupunkia rynnäköllä. Niin oli hänelle käsketty Lakedaimonista,
jottei Plataiaa tarvitsisi luovuttaa, koska se olisi vapaa-ehtoisesti
antaunut, jos tehtäisiin rauha Ateenan kanssa ja sovittaisiin,
että sodassa valloitetut kaupungit olisivat jätettävät takaisin.
Lakedaimonilainen päällikkö lähetti sentähden heidän luoksensa
airuen ilmottamaan, että jos jättäisivät kaupungin vapaaehtoisesti
Lakedaimonilaisille ja alistuisivat heidän tuomionsa alle,
rikolliset rangaistaisiin, mutta ei ketään tutkimatta. Näin puhui
airut. Plataialaiset jättivät kaupungin, sillä he olivat jo vallan
ahtaalla. Heitä ylläpitivät Peloponneesolaiset moniaita päiviä,
kunnes tuomarit, viisi miestä, tulivat Lakedaimonista. Saavuttuansa
he eivät tehneet mitään syytöstä, vaan kutsuivat Plataialaiset
eteensä ja kysyivät heiltä, olivatko he osottaneet mitään hyvää
Lakedaimonilaisille tahi heidän liittolaisillensa sodan kestäessä.
Plataialaiset pyysivät saada vastata pitemmälti ja asettivat
puolustajiksensa Asoopolaoksen pojan Astymakoksen ja Aeimneestoksen
pojan Lakoonin, joka oli Lakedaimonilaisten kestiystävä. Nämät
esiintyivät ja puhuivat seuraavasti:
"Me olemme luovuttaneet kaupunkimme teille luullen, että meidät
asetettaisiin laillisen tuomioistuimen eteen, eikä tämmöisen, ja
me suostuimme hyväksymään teidät tuomareina, kuten vielä nytkin
teemme, jotta meidät tuomittaisiin puolueettomasti. Mutta nyt me
pelkäämme, että kumpaisessakin tapauksessa olemme erehtyneet. Sillä
arvattavasti tulemme me tässä taistelemaan hengestämme, ettekä te
tule olemaan puolueettomia, päättäen siitä, ettei meitä vastaan ole
tehty mitään syytöstä, johon voisimme vastata, vaan että omasta
pyynnöstämme olemme saaneet sananvuoron. Koska kysymys on lyhyt,
niin todenmukainen vastaus langettaa meidät, valheellinen taasen
todistettaisiin vääräksi. Kaikin puolin pulassa on meidän kuitenkin
pakko puhua; sillä varmemmalta näyttää puhua, kuin olla puhumatta.
Jos ei lausuttaisi sanaakaan tämmöisten asianhaarain vallitessa, niin
voisi otaksua, että olisimme tulleet pelastetuiksi, jos olisi sana
sanottu. Sitäpaitsi on meidän vaikea saada teitä uskomaan sanojamme;
sillä jos me olisimme outoja toisillemme, niin voisimme tuoda esiin
todistuksia puolustukseksemme; mutta nyt on meidän puhuminen teille,
jotka tunnette kaikki seikat. Me emme pelkää, että syytätte meitä
siitä, että meidän ansiomme olisivat teidän ansioitanne vähemmät,
vaan että te olette kutsuneet meidät kuuntelemaan muitten mieliksi jo
langetettua tuomiota."
"Kuitenkin tahdomme osottaa käytöksemme Teebalaisia kohtaan ja
muistuttamalla, mitä hyvää olemme tehneet teille muille Helleeneille,
koettaa taivuttaa teidän mieltänne."
"Tuohon lyhyeen kysymykseen, olemmeko me tehneet hyvää tässä sodassa
Lakedaimonilaisille ja heidän liittolaisillensa, vastaamme me, että
te, jos pysytte vihollisina, ette ole kärsineet mitään vääryyttä,
jos teitä ei ole kohdeltu ystävällisesti. Mutta jos katsotte
itsenne ystäviksi, niin olette te itse ennemmin tehneet väärin
ryhtymällä sotaan meitä vastaan. Rauhan kestäessä sekä taistelussa
Meedialaisia vastaan olemme me esiintyneet kunnon miehinä; sillä
emme ole ensimmäisinä rikkoneet rauhaa, ja taistelussa Hellaan
vapauden puolesta olimme me ainoat Boiootialaiset. Ja vaikka olemme
mannermaalaisia, taistelimme me Artemisionin meritappelussa, ja
taistelussa omassa maassamme avustimme me teitä ja Pausaniasta,
kuten me myöskin olemme voimiemme mukaan ottaneet osaa kaikkiin
senaikuisiin taisteluihin, joihin Helleenit joutuivat. Ja kun suuri
pelko valtasi Spartan, maanjäristyksen jälestä kapinoitsevien
Heilootain Itoomee-vuorelle asettumisen johdosta, lähetimme
me teille avuksi kolmannen osan sotajoukostamme. Tätä teidän,
Lakedaimonilaisten, ei pitäisi unhoittaa."
"Tämmöisinä kehumme me muinoin esiintyneemme tärkeimmissä
tapauksissa, vihollisiksi vasta myöhemmin jouduimme, johon te olette
syypäät. Sillä kun me, Teebalaisten hyökätessä meidän kimppuumme,
pyysimme päästä teidän liittoonne, niin te ette ottaneet meitä
vastaan, vaan käskitte meidän kääntyä Ateenalaisten puoleen, koska
olivat lähimpinä, jotavastoin sanoitte itse olevanne liian etäällä.
Sodan kestäessä te ette ole kärsineet, ettekä tule kärsimään
mitään pahaa meidän puoleltamme. Jos me emme teidän käskystänne
ole tahtoneet luopua Ateenalaisista, niin emme ole tehneet väärin.
Sillä nämät avustivat meitä Teebalaisia vastaan, kun te meidät
hylkäsitte, eikä olisi ollut kaunista luopua heistä, semminkin kun
he olivat osottaneet ystävyyttä meille ja pyynnöstämme ottaneet
meidät liittolaisikseen, vaan oikein oli alttiisti noudattaa heidän
käskyjänsä. Jos se, mitä kumpikin teistä määrää liittolaisensa
tekemään, ei ole kunnon tekoa, niin eivät käskyn noudattajat siitä
vastaa, vaan ne, jotka saattavat heidät väärin tekemään."
"Teebalaiset ovat monasti muutenkin meitä loukanneet, ja heidän
viimeisen vääryytensä te tunnette, jonka tähden me olemme tässä
pulassa. Sillä kun he rauhan kestäessä ja vieläpä kuukausjuhlana
valloittivat kaupunkimme, olemme me luonnollisesti heille tämän
kostaneet kaikkien ihmisten oikeaksi tunnustamaa lakia seuraten,
jonka mukaan on oikeus torjua päältään hyökkäävä vihollinen, eikä
ole oikein, että me heidän tähtensä tulemme kärsimään. Jos te
katsotte oikeaksi sen, mikä teille tällä hetkellä on hyödyllistä ja
Teebalaisten vihamielisyyttä tyydyttävää, niin ette näytä olevanne
puolueettomia tuomareita, vaan enemmän pitävänne silmällä omaa
etuanne. Joskin he nyt näkyvät olevan hyödyllisiä, niin olimme
me ja muut Helleenit teille paljoa hyödyllisemmät silloin, kun
olitte suurimmassa vaarassa. Nyt te uhkaatte meitä; mutta siihen
aikaan, jolloin barbari koetti tehdä meidät kaikki orjiksi, olivat
nuo hänen puolellansa. Oikeudenmukaista on panna meidän nykyinen
hairahduksemme, jos se on hairahdus, vastapainoksi silloiselle
alttiudellemme, ja silloin kyllä huomaatte alttiutemme paljoa
suuremmaksi, kuin hairahduksemme, ja varsinkin semmoiseen aikaan,
jolloin oli harvinaista, että joku Helleeni kunnollaan vastusti
Kserkseen sotavoimia, ja jolloin niitä suuresti kiitettiin, jotka
eivät barbarin hyökätessä maahan katsoneet omaa etuansa, vaan
mieluummin vaaroja kestäen tavottelivat yhteistä hyvää. Me, joita
näiden joukossa kunnioitettiin ensimmäisinä, saamme nyt pelätä,
että joudumme perikatoon näiden samojen avujen tähden, koska
oikeudenmukaisesti olemme liittoutuneet Ateenalaisiin mieluummin,
kuin voitonpyynnöstä teihin. Kumminkin täytyy pitää samaa
mielipidettä samoista asioista, eikä saa pitää edullisena muuta kuin,
että teillekin nykyhetkenä on etuisaa olla vakaasti kiitollisia
uskollisille liittolaisillenne."
"Muistakaa, että useimmat Helleenit pitävät teitä kunnollisuuden
esikuvina. Jos te kohtuuttomasti päätätte meistä, niin varokaa,
ettei teitä, ylistettyjä miehiä, moitita nuhteettomien miesten
kohtuuttomasta tuomitsemisesta sekä siitä, että yhteisiin pyhäkköihin
ripustatte meiltä, Hellaan hyväntekijöiltä, otetuita saaliita.
Sillä tämä teidän, kunnon miesten, nuhteettomista miehistä
langettama tuomio ei tule olemaan salassa. Hirmuiselta tuntuu, että
Lakedaimonilaiset hävittäisivät Plataian, ja että Teebalaisten
mieliksi koko Helleenikunnasta pyhitte pois sen kaupungin, jonka
nimen sen urhollisuuden tähden esi-isänne piirsivät Delfoin
kolmijalkaan. Siihen määrin onnettomiksi olemme nyt joutuneet, me,
jotka Meedialaisten voittaessa jouduimme perikatoon, että nyt teidän,
muinaisten parasten ystäviemme, kautta joudumme Teebalaisten valtaan,
ja että olemme joutuneet äärimmäisen vaaran alaisiksi, nimittäin
että me, jos emme olisi antautuneet, olisimme kuolleet nälkään, tahi
nyt tuomitaan kuolemaan. Ja me Plataialaiset, jotka voimiemme mukaan
olemme harrastaneet Helleenien parasta, työnnetään hyljättyinä ja
avustamattomina pois kaikkien Helleenien yhteydestä. Eikä yksikään
entisistä liittolaisistamme meitä auta, ettekä edes tekään,
Lakedaimonilaiset, ainoa toivomme, näy olevan luotettavia."
"Me rukoilemme teitä yhteisten suojelusjumalien nimessä ja Hellaan
hyväksi osotetun kuntomme takia taipumaan ja muuttamaan ajatuksenne,
jos Teebalaiset teitä ovat yllyttäneet johonkin julmaan tekoon,
sekä pyytämään heiltä vastalahjaksi, ettei niitä surmata, joita on
kohtuutonta surmata, että saisitte sopivan kiitollisuuden ettekä
häpeää, ja jottette toimien toisten mieliksi häpäisisi itseänne.
Pian käy ruumiimme tuhoaminen, mutta vaikea on poistaa siitä johtuva
häpeä. Sillä meitä te ette tule rankaisemaan oikeudenmukaisesti
vihollisina, vaan sotimaan pakotettuina ystävinä. Jos te siis
suojelette henkeämme, tuomitsette te oikein, muistaen että
vapaaehtoisesti olemme antautuneet teille ja rukoilevina kätemme
ojentaen, ja Helleeneillähän on laki, ettei sellaisia saa tappaa,
sekä huomaten, että aina olemme olleet teidän hyväntekijöitänne.
Heittäkää silmäys Meedialaisten surmaamien ja meidän alueellamme
haudatuiden esi-isienne lepopaikkoihin, joita me vuosittain
kunnioitamme juhlapuvussa kansanjuhlilla ja muillakin menoilla.
Näille me uhraamme esikon kaikista maamme tuotteista, ystävinä
ystävällisestä maasta, sotatovereina entisille sotatovereillemme.
Aivan päinvastoin tulette tekemään, jos te julistatte väärän tuomion.
Sillä Pausanias luuli hautaavansa isänne ystävälliseen maahan ja
ystävällisten miesten keskuuteen, se on teidän muistettava. Mutta
jos te meidät surmaatte ja teette Plataian Teebalaiseksi maaksi,
mitä muuta te teette, kuin jätätte viholliseen maahan ja murhaajien
keskuuteen isänne ja sukulaisenne, niitä kunnioituksia vaille,
joita he nyt nauttivat? Lisäksi saatatte orjuuteen sen maan, jossa
Helleenit vapautuivat, ja riistätte paljaiksi niiden jumalien
pyhäköt, joita rukoillen he voittivat Meedialaiset, ja riistätte
isiltä perityt uhrit niiden perustajilta ja järjestäjiltä."
"Ei teille, Lakedaimonin miehet, tuota kunniaa poikkeeminen
Helleenien yleisistä tavoista ja esi-isäinne loukkaaminen eikä
liioin, että te toisten vihamielisyyden takia surmaatte meidät,
hyväntekijänne, jotka emme koskaan ole teitä loukanneet. Päinvastoin
tulee teidän armahtaa meitä ja antaa järkevän sääliväisyyden
taivuttaa mieltänne. Teidän tulee huomata niin hyvin sen
rangaistuksen julmuutta, jota me tulisimme kärsimään, kuin myöskin
minkäarvoisia me, jotka kärsimme rangaistuksen, olemme, ja pitää
mielessänne, kuinka ansaitsematon onnettomuus voi kohdata ketä
tahansa."
"Me puolestamme, niinkuin meidän sopii ja hätä vaatii, rukoilemme
teitä meidän molempien ja kaikkien Helleenien yhteisten jumalien
nimessä armahtamaan meitä. Vedoten isienne vannomiin valoihin, joita
ette saa unhottaa, esiinnymme me rukoilevina isienne haudoilla,
huutaen avuksemme kuolemaan vaipuneita, ettei meitä jätettäisi
Teebalaisten käsiin, ja etteivät paraat ystävämme luovuttaisi
meitä kiivaimmille vihollisillemme. Muistakaa sitä päivää, jona me
esi-isienne kanssa suoritimme mitä loistavimmat urotyöt, mutta jona
samana meitä uhkaa mitä julmin kohtalo."
"Mutta nyt on meidän pakko ryhtyä meidän asemassamme oleville
henkilöille mitä vaikeimpaan toimeen, lopettamaan puhettamme,
vaikeimpaan, koska samalla myöskin hengen menettämisen vaara
lähenee, ja kun me lopetamme, painamme vielä kerran mieleenne,
ettemme Teebalaisille ole luovuttaneet kaupunkiamme, sillä
mieluummin olisimme valinneet hirmuisimman nälkäkuoleman, vaan että
luottamuksella olemme antautuneet teille. Mutta jos ette tähän
myönny, on oikeudenmukaista, että saamme päästä samaan asemaan,
jossa ennen antautumista olimme, ja valita minkä vaaran haluamme.
Me vaadimme niin ikään, ettette te, Lakedaimonin miehet, vasten
lupaustanne jätä meitä, Plataialaisia, Helleenien innokkaampia
auttajia, jotka nyt haemme apua teiltä, kiivaimpien vihamiestemme,
Teebalaisten, käsiin, vaan että esiinnytte pelastajinamme, ja ettette
tee meitä orjiksi, kun kaikkia muita Helleenejä vapautatte."
Näin lausuivat Plataialaiset. Mutta Teebalaiset, jotka pelkäsivät,
että Lakedaimonilaiset heidän puheensa johdosta leppyisivät,
ilmottivat niinikään tahtovansa puhua, koska toistenkin vasten heidän
luuloansa oli sallittu pitemmältä puhua, eikä ainoastaan lyhyesti
vastata kysymykseen. Kun heidän pyyntöönsä oli suostuttu, lausuivat
he näin:
"Me emme olisi pyytäneet sanan vuoroa, jos Plataialaiset lyhyesti
olisivat vastanneet kysymykseen, eivätkä syytöksellä olisi kääntyneet
meitä vastaan, sekä asiaan kuulumattomasti puolustaneet itseänsä
seikoista, joista ei kukaan ole heitä syyttänyt, eivätkä myöskään
kehuneet toimista, joita ei kukaan ole moittinut. Meidän tulee siis
nyt vastustaa syytöksiä ja selvittää heidän kehumisensa, jottei heitä
auttaisi meidän huonoutemme eikä heidän ansiokkuutensa, vaan jotta te
tuomitsisitte, kuultuanne totuuden kumpaisestakin näistä seikoista."
"Me jouduimme ensin eripuraisuuteen heidän kanssansa, kun me,
asutettuamme muun osan Boiootiaa, vihdoin koetimme asuttaa myöskin
Plataian, ja muut maakunnat, jotka, karkotettuamme niissä asuvat
sekakansat, olivat joutuneet haltuumme, koska Plataialaiset eivät
tahtoneet olla meidän johtomme alla, kuten ensin oli määrätty, vaan
poiketen muista Boiootialaisista luopuivat isien tavoista, ja koska
he, kun koetettiin heitä tähän pakottaa, liittyivät Ateenalaisiin
ja näiden kanssa meitä suuresti vahingoittivat, jonkatakia he nyt
puolestaan saavat kärsiä."
"Barbarin hyökätessä Hellaaseen, sanovat he olleensa ainoat
Boiootialaiset, jotka eivät pitäneet Meedialaisten puolta, ja tästä
he hyvin kerskaavat ja soimaavat meitä. Mutta me väitämme, etteivät
he olleet Meedialaisten puolella sentähden ainoastaan, etteivät
Ateenalaisetkaan olleet niiden puolella, ja että he myöhemmin,
Ateenalaisten hyökätessä Helleenejä vastaan, samalla lailla olivat
Boiootialaisista ainoat, jotka kannattivat Ateenalaisia. Mutta
muistakaa, missä tilassa kumpanenkin teki niin. Meidän kaupunkiamme
ei hallinnut siihen aikaan harvainvalta eikä kansanvalta, vaan
hallitus oli silloin muutamien miesten käsissä, joka on vasten lakeja
ja kaikkea järkeä sekä lähin yksinvaltaa. Ja koska nämät vallan
anastajat siten toivoivat saavuttavansa vielä laajemman vallan, jos
Meedialaiset pääsisivät voitolle, niin he, kansaa hilliten, johtivat
viholliset maahan. Näin teki siis kaupunki, kun sillä ei ollut
yleistä päätösvaltaa. Ei sovi sitä siis soimata siitä, mitä se on
rikkonut ollessaan ilman laillista hallitusta. Mutta kun Meedialaiset
olivat poistuneet ja kaupunkimme taasen pääsi laillisiin oloihin,
niin muistakaa, miten me, kun Ateenalaiset myöhemmin hyökkäsivät ja
koettivat panna sekä muun Hellaan että meidänkin maamme valtansa
alle ja jo olivat kapinan avulla anastaneet suuren osan siitä,
miten me silloin Korooneian tappelussa taistelimme ja voitimme
heidät, pelastaen siten Boiootian, sekä miten me nyt innokkaasti
autamme vapauttamaan Helleenejä, hankkien hevosia ja sotatarpeita
enemmän, kuin muut liittolaiset. Riittäköön tämä puolustukseksi
Meedialaisuudestamme."
"Miten te enemmän olette loukanneet Helleenejä ja syystä olette
ansainneet kovimman rangaistuksen, sen me nyt koetamme näyttää. Te
sanotte tulleenne Ateenalaisten liittolaisiksi ja kansalaisiksi,
puolustautuaksenne meitä vastaan. Siinä tapauksessahan teidän
olisi pitänyt ohjata heitä ainoastaan meitä vastaan, eikä heidän
kanssansa hyökätä muitten kimppuun. Olihan teillä tilaisuus, jos te
vastahakoisesti seurasitte Ateenalaisia, liittyä siihen liittoon,
jonka Lakedaimonilaiset olivat panneet toimeen Meedialaisia vastaan,
johon te itse vetoatte. Tämä liitto oli kyllä riittävä pidättämään
meitä ahdistamasta teitä ja, joka on pää-asia, antamaan teille
tilaisuuden pelotta päättää mielenne mukaan. Mutta vapaaehtoisesti
ja pakotta valitsitte te mieluummin Ateenalaisten liiton. Te
sanotte, että on häpeällistä luopua hyväntekijöistänsä; mutta paljoa
häpeällisempää ja enemmän väärää on luopua kaikista Helleeneistä,
joiden kanssa te olette vannoneet yhteisen liittovalan, kuin yksin
Ateenalaisista, jotka koettavat saattaa orjuuteen Hellaan, kun
toiset taasen koettavat vapauttaa maatamme. Ja te osotatte heille
kiitollisuutta, joka ei suinkaan ole vapaa häpeästä. Sillä te
olette, kuten itse sanotte, kutsuneet heitä avuksenne loukattuina,
mutta myöskin auttaneet heitä loukkaamaan muita. Kuitenkin on
vähemmän häpeällistä olla osottamatta vastaavaa kiitollisuutta, kuin
osotetulla kiitollisuudellaan avustaa toista loukkaamaan muita."
"Te olette selvästi osottaneet, ettette siihen aikaan ainoastaan
Helleenien takia vastustaneet Meedialaisia, vaan sentähden,
etteivät Ateenalaiset olleet heidän puolellansa, koska tahdoitte
toimia samoten kuin he, mutta toisin kuin muut. Ja nyt tahdotte te
kuitenkin laskea hyväksenne sen, minkä olette tehneet muitten tähden!
Mutta tämä ei ole kohtuullista, vaan niinkuin olette valinneet
Ateenalaiset, niin kärsikää myöskin heidän kanssansa, eikä teidän
tule vedota silloiseen liittoon, ikäänkuin teille siitä pitäisi olla
apua. Sillä te luovuitte siitä ja autoitte luopumisellanne enemmän,
kuin estitte, Aiginalaisten ja moniaitten muiden samaan liittoon
kuuluvien orjuuteen saattamisen, ja tätä te ette tehneet vasten
tahtoanne, vaan nykyisten lakien vallitessa, kenenkään teitä siihen
pakottamatta, kuten meitä. Niinikään te ette myöntyneet viimeiseen
kehotukseemme ennen piiritystä, että jäisitte puolueettomiksi.
Keitä siis Helleenit suuremmalla syyllä vihaavat, kuin teitä, jotka
kerskailette heidän haitaksensa osotetusta kunnollisuudestanne! Eikä
teidän tule vedota siihen, että muka muinoin olette esiintyneet
kunnon miehinä; sillä nyt olette selvästi näyttäneet, mihin
luontonne teitä vetää. Ynnä Ateenalaisten kanssahan olette te
kulkeneet vääryyden tietä. Riittäköön tämä meidän pakollisesta
Meedialaisuudestamme ja teidän vapaaehtoisesta Ateenalaisuudestanne."
"Mitä viimeiseen vääryyteemme tulee, jonka kautta sanotte
loukanneemme teitä, nimittäen että me rauhan kestäessä ja pyhässä
kuussa laittomasti olemme rynnänneet teidän kaupunkianne vastaan,
niin mielestämme emme ole rikkoneet enemmän, kuin tekään. Jos
olisimme ominvaltaisesti hyökänneet kaupunkiinne ja vihollisina
hävittäneet maatanne, niin olisimme tehneet väärin; mutta jos sekä
varallisuudeltaan että suvultaan etevimmät teidän keskuudessanne
vapaaehtoisesti ovat kutsuneet meitä, tahtoen lakkauttaa ulkolaisen
liittonne ja palauttaa Boiootialaisten yleisen perinnäisen
yhtenäisyyden, mitä me silloin olemme rikkoneet? Sillä johtajathan
rikkovat enemmän kuin johdetut. Mutta meidän ymmärtääksemme eivät he
enemmän, kuin mekään, ole tehneet väärin: sillä ollen kansalaisia
yhtä hyvin, kuin te, ja pannen enemmän alttiiksi, aukaisivat he
portit ja laskivat meidät kaupunkiinsa ystävällisesti eivätkä
vihamielisesti, haluten estää huonoimpia teistä yhä huonommiksi
tulemasta ja saattaa paremmat teistä oikeuksiinsa. He ovat tahtoneet
johtaa kansalaistensa ajatukset oikealle uralle, eivätkä suinkaan
vieroittaa kaupungin asukkaita toisistansa, vaan päinvastoin
yhdistää heitä keskenänsä, hankkimatta kellekään vihollisia, vaan
yhdistääkseen kaikki yhteiseen liittoon."
"Ettemme toimineet vihamielisesti, todistaa se, ettemme ketään
loukanneet. Me ilmotimme, että sen, joka halusi kannattaa kaikkien
Boiootialaisten isiltä perittyä hallitusmuotoa, tulisi liittyä
meihin. Ensin myönnyittekin ja teitte liiton; mutta myöhemmin, kun
huomasitte meidän olevan harvalukuisia, ette suinkaan esiintyneet
yhtä sävyisästi kuin me, jos kohtakin mielestänne olimme toimineet
kohtuuttomasti, kun ilman kansan suostumusta olimme tunkeuneet
kaupunkiinne. Sillä te ryhdyitte heti väkivaltaisuuksiin ja
ahdistitte meitä vasten sopimusta, koettamattakaan kehottaa meitä
poistumaan kaupungista. Emme teitä syytä niiden johdosta, joita
surmasitte taistelussa, sillä he kaatuivat jonkinlaisen lain
mukaisesti; mutta mitä niihin tulee, jotka ojensivat kätensä teidän
puoleenne, ja jotka te, otettuanne heidät vangeiksi, meille lupasitte
jättää eloon, vaan jotka te kumminkin vasten lakia surmasitte,
miten te ette ole siinä tehneet jotakin hirmuista? Ja vaikka te
vähässä ajassa olette tehneet kolme vääryyttä: sovinnon rikkomisen,
senjälkeen miesten surmaamisen sekä sen valheellisen lupauksen heidän
suhteensa, ettette heitä tappaisi, jos emme hävittäisi peltojanne,
niin kuitenkin väitätte meidän toimineen laittomasti, vaan ette pidä
itseänne velvollisina antamaan meille mitään hyvitystä. Ei suinkaan!
Niin! jos vaan nämät tuomitsevat oikein, niin tulette te kaikesta
tästä kärsimään rangaistuksen."
"Lakedaimonin miehet! Kaiken tämän olemme me lausuneet sekä
meidän että teidän tähden, jotta teille kävisi selväksi, että te
oikeudenmukaisesti tuomitsette noille rangaistuksen, ja jotta me
ymmärtäisimme, että vielä suuremmalla oikeudella kostamme heille,
sekä jottette heltyisi heidän entisistä avuistansa, jos heillä
joitakuita olisikin ollut, jotka kyllä ovat luettavat vääryyttä
kärsivien hyväksi, mutta vääryyden tekijöille kaksinkertaisen
rangaistuksen syyksi, koska nämät eivät ole toimineet luontonsa
mukaisesti. Älköön heille myöskään olko apua valituksista, joilla
he vetoavat isienne hautoihin ja turvattomuuteensa. Sillä me olemme
kärsineet paljoa hirmuisemmin, kun nuo meiltä surmasivat kukoistavan
nuorisomme, joiden isät osaksi kaatuivat Korooneian tappelussa,
saattaen Boiootian puolellemme, osaksi orvoiksi jääneinä istuvat
autioissa taloissansa, rukoillen teiltä paljoa oikeutetumpaa
rangaistusta noille. Sillä syyttä kärsivät ihmiset ansaitsevat
sääliä, mutta tyytyväisyyttä herättää niiden rankaiseminen, jotka
ovat sen ansainneet, kuten nuo. Nykyiseen turvattomuuteensa ovat
he itse syypäät, sillä he ovat itse tahallaan työntäneet luotaan
paremmat liittolaiset. He ovat tehneet väärin, ennenkuin mitään
meidän puoleltamme olivat kärsineet, ja noudattaen enemmän vihaansa
kuin oikeutta, jonka takia he nyt tulevat kärsimään rangaistuksen,
joka kuitenkaan ei vastaa heidän rikoksiansa. He tulevat kärsimään
laillisen rangaistuksen, koska he ovat suostuneet jättämään itsensä
tuomittaviksenne eivätkä suinkaan armoa rukoilevina antautuneet
teille. Suojelkaa siis, Lakedaimonin miehet, näiden polkemaa
Helleenien lakia, ja osottakaa meille, vääryyttä kärsineille,
oikeutettua kiitollisuutta alttiudestamme, älkääkä työntäkö meitä
noitten puheitten takia luotanne, vaan opettakaa Helleeneille, että
heidän ei tule sanoissa vaan teoissa kilpailla, joita jälkimmäisiä,
jos ovat kelvollisia, jo lyhyt puhe riittää ilmottamaan, jotavastoin
vääryyttä tekevien kauniilla sanoilla koristetut puheet ovat pelkkiä
verukkeita. Jospa päälliköt, kuten te nyt, aina lyhyesti päättäisivät
kaikkien asiat, niin vähemmän koetettaisiin kauniilla sanoilla
koristella vääryyttä."
Tähän suuntaan puhuivat Teebalaiset. Lakedaimonilaiset tuomarit
katsoivat oikeaksi kysymyksen, olivatko Plataialaiset sodan
kestäessä osottaneet heille mitään hyvää, koska he jo ennen olivat
kehottaneet Plataialaisia pysymään rauhassa vanhojen sopimusten
mukaan, jotka Pausanias oli saanut aikaan Meedialaisen sodan
jälkeen, ja koska eivät olleet myöntyneet Lakedaimonilaisten ennen
piiritystä tekemään ehdotukseen, että näiden sopimusten mukaan
pysyisivät puolueettomina. Sentähden he Lakedaimonilaisten mielestä
eivät kuuluneet liittoon, ja olivat loukanneet heitä, jonkatakia he
yksitellen kysyivät jokaiselta, oliko hän sodan kuluessa osottanut
heille mitään hyvää; ja kun se, jolta kysyttiin, antoi kieltävän
vastauksen, vietiin hän syrjään, ja täten surmattiin kaikki
poikkeuksetta. Näin surmasivat he lähes 200 Plataialaista ja 25
Ateenalaista, jotka olivat piiritettyjen joukossa; naiset tekivät he
orjiksi. Kaupungin antoivat Teebalaiset vuoden ajaksi asuttavaksi
kapinan kautta karkotetuille Megaralaisille, ja puolellansa oleville
Plataialaisille, jotka vielä olivat elossa. Myöhemmin hävittivät he
sen perustuksia myöten ja rakensivat Heereen pyhäkön läheisyyteen
200 jalkaa pitkän vieraskodin, jossa kaikille puolin ympäriinsä oli
huoneita sekä ylhäällä että alhaalla. Tähän rakennukseen käyttivät
he Plataialaisten kattoja ja ovia; ja mitä vaan löytyi kaupungista
kuparisia tahi rautaisia huonekaluja, niistä he tekivät Heereelle
pyhitettyjä vuoteita. He rakensivat niin ikään tälle jumalattarelle
kivestä 100 jalkaa pitkän pyhäkön. Maan he julistivat yhteiseksi
omaisuudeksi ja antoivat sen vuokralle kymmeneksi vuodeksi, ja sen
viljelijät olivat Teebalaisia. Varmaankin osottivat Lakedaimonilaiset
tämmöistä nurjamielisyyttä Plataialaisia kohtaan yksinomaan
Teebalaisten takia, koska arvelivat näistä heillä itsellään olevan
hyötyä. Tämä oli Plataian loppu 93:lla vuodella siitä, kuin olivat
ruvenneet Ateenalaisten liittolaisiksi.
Ne 40 Peloponneesolaista laivaa, jotka olivat purjehtineet
Lesbolaisten avuksi, saapuivat, kun aavan meren yli pakenivat
Ateenalaisten laivojen takaa-ajamina, Kreetan edustalla kestäneen
myrskyn hajoittamina vihdoin Peloponneesokseen. Kylleeneessä
tapasivat he 13 Leukalaista ja Amprakialaista laivaa Telliksen
pojan Brasidaan johdolla, joka oli saapunut sinne Alkidaan
neuvonantajaksi. Sillä Lakedaimonilaiset tahtoivat, kun eivät saaneet
Lesbosta haltuunsa, suuremmalla laivastolla purjehtia kapinalliseen
Kerkyyraan, jotta ennättäisivät sinne, ennenkuin Ateenalaiset, joilla
Naupaktoksen edustalla oli ainoastansa 12 laivaa, ehtisivät saada
apua Ateenasta. Tähän yritykseen valmistautuivat Brasidas ja Alkidas.
Kerkyyrassa syntyi kapina, kun Korintolaisten Epidamoksen tappelussa
ottamat vangit vapautettiin ja palasivat kotiaan. Nämät väittivät
päässeensä vapaiksi kestiystävien takaamasta 800 talentin suuruisesta
summasta, mutta itse asiassa lupaamalla toimittaa Kerkyyran
Korintolaisten valtaan. Vapautetut kävivät jokaisen kansalaisen
puheilla, saadakseen kaupungin luopumaan Ateenalaisista. Kun sekä
Ateenasta että Korintosta saapui laiva, kumpikin tuoden lähettilään,
ja kun sen johdosta neuvoteltiin, niin päättivät Kerkyyralaiset
pysyä Ateenalaisten liittolaisina, kuten ennemmin, mutta myöskin
olla Peloponneesolaisten ystäviä. Kerkyyrassa löytyi mies nimeltään
Peitias, Ateenalaisten kestiystävä ja kansanpuolueen johtaja. Tämän
vaativat ennenmainitut miehet oikeuteen, syyttäen häntä, että hän
muka koetti saattaa Kerkyyran Ateenalaisten valtaan. Julistettuna
syyttömäksi, syytti hän puolestaan syyttäjiänsä siitä, että olivat
taittaneet rypälepaaluja Zeyksen ja Alkinooksen pyhästä lehdosta.
Sakko jokaisesta paalusta oli stateeri. Kun heitä tästä sakotettiin,
istuutuivat he rukoilevina pyhäkön eteen sakon suuruuden tähden,
pyytäen saada suorittaa sakon useimmissa erissä. Mutta Peitias,
joka sattui istumaan neuvostossa, sai aikaan, että päätettiin antaa
lain määräyksen mennä täytäntöön. Kun ei suostuttu tuomittujen
pyyntöön, ja koska nämät ymmärsivät, että Peitias, niin kauan kuin
hän istuu neuvostossa, yllyttäisi kansaa pitämään vihollisina ja
ystävinä samoja kuin Ateenalaiset, niin he yksissä tuumin tikareilla
varustettuina tunkeutuivat äkkiä neuvostoon ja surmasivat Peitiaan
sekä muutamia muita neuvosmiehistä ja yksityisiä noin 60 miestä.
Vähäinen joukko Peitiaan puoluelaisia pakeni Ateenalaiselle laivalle,
joka vielä oli satamassa.
Tämän tehtyään kutsuivat he Kerkyyralaiset kokoon ja lausuivat,
että tämä oli etuisinta, ja että täten vähemmän oli pelättävä
Ateenalaisten ikeen alle joutumista. Siitä lähtien elettäisiin
rauhassa, eikä otettaisi vastaan kumpastakaan, jos tulisivat
useammalla kuin yhdellä laivalla. Jos tulisivat useammalla,
katsottaisiin heitä vihollisiksi. Näin he puhuivat ja pakottivat
kansan hyväksymään heidän mielipiteensä. He lähettivät myös
sanansaattajia Ateenaan ilmottamaan tapahtumien hyödyllisyydestä
ja estämään sinne paenneita ryhtymästä mihinkään sopimattomiin
vehkeisiin, jottei uutta mullistusta tapahtuisi.
Lähettiläiden saavuttua, vangitsivat Ateenalaiset heidät ja heidän
puoluelaisensa kapinoitsijoina ja veivät heidät Aiginaan. Sillä välin
hyökkäsivät Kerkyyran vallanpitäjät Korintolaisen kolmisoution ja
Lakedaimonilaisten lähettiläiden saavuttua kansanpuolueen kimppuun ja
voittivat tämän tappelussa. Yön tultua pakenivat kansanpuoluelaiset
linnaan ja kaupungin korkeimpiin osiin ja asettuivat sinne yhteen,
valloittaen niinikään Hyllaikon sataman. Vallanpitäjät puolestaan
valloittivat torin, jonka ympärillä useimmat heistä asuivat, sekä sen
läheisyydessä mannermaahan päin olevan sataman.
Seuraavana päivänä oteltiin hiukkasen, ja molemmat puolueet
lähettivät maaseudulle kehotuksen orjille tulemaan heidän avuksensa,
luvaten heille vapauden. Suurin osa orjista liittyi kansaan, mutta
toiset saivat mannermaalta avukseen 800 soturia.
Päivän kuluttua syntyi jälleen tappelu, jossa kansanpuolue sekä
paikkojen lujuuden että joukkojensa paljouden kautta pääsi voitolle.
Naisetkin taistelivat miesten rinnalla suurella rohkeudella,
heittäen tiiliä rakennusten katoilta ja kestäen miehuullisesti
sotamelskeen. Kun ylimykset myöhään illalla joutuivat tappiolle, niin
he, koska pelkäsivät, että kansa heidät surmaisi, valloitettuansa
laivaveistämön ensi rynnäkössä, sytyttivät torin ympärillä olevat
asunnot ja vuokratalot palamaan, säästämättä omia rakennuksiaan
enemmän kuin muidenkaan, jotta tie sinne olisi suljettu. Tässä
tilaisuudessa paloi paljo tavaroita, ja itse kaupunkikin oli vaarassa
palaa kokonaan, jos vaan liekille suotuisa tuuli olisi johtanut sen
kaupunkiin päin. Silloin lakkasi tappelu molemmin puolin ja pysyttiin
rauhassa varuillaan. Kansan jouduttua voitolle, poistui Korintolainen
laiva kaikessa hiljaisuudessa, ja useimmat apusotureista lähtivät
salaa yli mannermaalle.
Seuraavana päivänä saapui heille avuksi Naupaktoksesta Ateenalaisten
päällikkö, Diitrefeen poika Nikostratos, 12 laivalla ja 500
Messeenialaisella raskasaseisella. Hän sai sovinnon aikaan
ja keskinäisen sopimuksen, että kymmenen syyllisintä miestä
tuomittaisiin, jotka heti pakenivat, mutta että muut jäisivät
asuntoihinsa, sovittuansa keskenään sekä Ateenalaisten kanssa, että
heillä olisi yhteiset viholliset ja ystävät.
Saatuansa tämän aikaan, aikoi Nikostratos purjehtia pois, mutta
kansanpuolueen johtajat kehottivat häntä jättämään heille viisi
laivoistaan, jotta vastapuoluelaiset paremmin pysyisivät alallaan,
luvaten miehittää ja lähettää hänen mukanaan yhtä monta omaa
laivaansa. Hän suostuikin heidän pyyntöönsä, ja vastapuolueen miehiä
määrättiin miehittämään näitä laivoja. Mutta koska nämät pelkäsivät,
että heidät vietäisiin Ateenaan, pakenivat he Dioskuurien pyhäkköön.
Nikostratos kehotti heitä tulemaan ulos sieltä ja koetti rohkaista
heidän mieltänsä. Mutta kun tämä ei hänelle onnistunut, niin tarttui
kansa aseisiin, väittäen näillä olevan pahaa mielessään, kun
epäluulosta eivät uskaltaneet astua laivoihin. Kansa ryösti aseet
heidän taloistaan ja olisipa surmannut muutamia heistä, jotka se
tapasi, ellei Nikostratos olisi heitä tästä estänyt. Nähdessänsä
tämän, istuutuivat ylimykset, luvultaan noin 400, Heereen temppeliin,
apua rukoillen. Mutta koska kansa pelkäsi, että he ryhtyisivät
levottomuuksiin, niin kehotti se heitä lähtemään pyhäköstä ja vei
heidät Heereen pyhäkön edessä sijaitsevaan saareen, johon heille
toimitettiin ravintoa.
Tällä kannalla oli kapina, kun neljäntenä tahi viidentenä
päivänä miesten siirtämisen jälkeen saarelle saapuivat ne 50
Peloponneesolaista laivaa, jotka, purjehdittuansa Jooniasta,
olivat olleet ankkuroittuina Kylleeneessä. Näitä johti heidän
entinen päällikkönsä Alkidas, jota paitsi myöskin Brasidas hänen
neuvonantajanansa seurasi laivastolla. Ankkuroittuansa Sybota
nimiseen mannermaan satamaan, purjehtivat he aamulla Kerkyyraan.
Pelästyneinä sekä kaupungissa vallitsevien olojen että vihollisen
laivaston tulon johdosta, varustivat Kerkyyralaiset, suuren
sekasorron vallitessa, 60 laivaa ja lähettivät niitä sen mukaan, kuin
ne valmistuivat, vihollisia vastaan, vaikka Ateenalaiset kehottivat
heitä antamaan heidän ensin purjehtia ja sitten seuraamaan kaikilla
laivoillansa. Kun laivat nyt hajallaan hyökkäsivät vihollista
vastaan, niin kaksi heti karkasi vihollisten puolelle ja toimissa
vallitsi täysi riita ja sekasorto. Huomatessaan tämän, asettuivat
Peloponneesolaiset 20 laivalla Kerkyyralaisia laivoja vastaan ja
muilla laivoillaan sitävastoin Ateenalaisten 20 alusta vastaan,
joiden joukossa olivat myöskin nuo kaksi laivaa Salaminia ja Paralos.
Hyökätessään järjestyksettä ja harvoilla laivoilla, kärsivät
Kerkyyralaiset puolestaan suuresti; mutta koska Ateenalaiset
pelkäsivät vihollisten paljoutta ja saartoa, niin he eivät
hyökänneet vihollisten heitä vastaan seisovan keskustan kimppuun,
vaan ryntäsivät siipiä ahdistamaan ja upottivat yhden laivan. Kun
viholliset sitten muodostivat ympyrän, soutivat he näiden ympäri ja
koettivat saattaa heidät epäjärjestykseen. Kun Kerkyyralaisia vastaan
asetetut viholliset huomasivat tämän, niin pelkäsivät he, että kävisi
kuten Naupaktoksen tappelussa, ja kiiruhtivat apuun. Laivat tekivät
nyt yhteisen hyökkäyksen Ateenalaisia vastaan. Viimeksimainitut
peräytyivät, koettaen mahdollisuuden mukaan antaa Kerkyyralaisille
tilaisuuden edeltäpäin päästä pakoon, jotavastoin he itse pakenivat
hitaasti, yhä taistellen. Tappelu jatkui aina auringonlaskuun saakka.
Koska Kerkyyralaiset pelkäsivät, että vihollinen voittajana
purjehtisi heidän kaupunkiinsa tahi veisi vangit saarelta tahi
ryhtyisi joihinkin muihin vahingollisiin puuhiin, veivät he saarella
säilytetyt miehet Heereen pyhäkköön takaisin ja vartioivat tarkoin
kaupunkia. Viholliset eivät kuitenkaan, vaikka olivat päässeet
voitolle meritaistelussa, uskaltaneet purjehtia kaupunkia vastaan,
vaan poistuivat vieden mukanaan Kerkyyralaisilta valloitetut 13
laivaa lähtöpaikkaansa mannermaalle. Eivätkä he liioin seuraavanakaan
päivänä purjehtineet kaupunkia vastaan, vaikka sen asukkaat olivat
suuressa jännityksessä ja pelossa, ja vaikka Brasidas, kuten
sanotaan, tähän oli kehottanut Alkidasta, kun hänellä ei ollut yhtä
suurta päätösvaltaa. He astuivat maihin Leykimmeen niemelle ja
hävittivät sen seudun viljamaita.
Koska Kerkyyran kansanpuolue oli peloissaan, että vihollinen tekisi
hyökkäyksen mereltä, ryhdyttiin keskusteluihin yllämainittujen apua
rukoilevien ja muitten kanssa, miten kaupunki olisi pelastettavissa.
He saivatkin muutamia näistä astumaan laivoihin, joita he kuitenkin
peläten hyökkäystä olivat miehittäneet 30. Hävitettyänsä seutuja
keskipäivään saakka, purjehtivat Peloponneesolaiset pois. Yöllä
ilmotettiin tulimerkeillä, että 60 Ateenalaista laivaa oli tulossa,
purjehtien Leukaasta. Nämät olivat Ateenalaiset Tukleen pojan
Eyrymedoonin johdolla lähettäneet, saatuansa tiedon kapinasta ja
Alkidaan aikomuksesta laivoilla hyökätä Kerkyyraan.
Heti yön tultua lähtivät Peloponneesolaiset kiiruumman kautta
paluumatkalle pitkin rannikkoa, veivät laivansa Leukaan niemen yli,
jottei heitä purjehtiessaan saaren ympäri huomattaisi, ja saapuivat
siten kotia. Mutta kun Kerkyyralaiset saivat tiedon Ateenalaisten
laivojen tulosta ja vihollisten laivojen lähdöstä, laskivat he
siihen asti ulkopuolella kaupunkia olleet Messeeneeläiset kaupunkiin
ja käskivät miehitettyjen laivainsa purjehtia toiselle puolelle
kaupunkia Hyllaikos-satamaan. Tällä matkalla tappoivat he kaikki
vihamiehensä, jotka he saivat käsiinsä. Ne, jotka he saivat astumaan
laivoihin, surmasivat he heittämällä heidät mereen. Niinikään
houkuttelivat he, tultuaan Heereen pyhäkön edustalle, noin 50 armoa
rukoilevista miehistä astumaan laivoihin, luvaten tuomita heitä
oikeudenmukaisesti, ja tuomitsivat heidät kaikki kuolemaan. Mutta
useimmat armoa anojista eivät luottaneet lupauksiin, vaan kun
näkivät, mitä tapahtui, surmasivat he itse pyhäkössä toisiaan. Toiset
hirttivät itsensä puihin, toiset tappoivat itsensä, miten voivat.
Seitsemän päivää perätysten siitä, kuin Erymedoon 60 laivallaan oli
saapunut, surmasivat Kerkyyralaiset niitä kansalaisiansa, joita he
pitivät vihollisinaan, syyttäen heitä kansanvallan kukistamisen
yrityksestä. Jotkut tappoivat myöskin mieskohtaisia vihamiehiään,
jotkut velkojiaan. Täällä näki kaikenlaisia kuoleman lajeja, ja,
kuten on tavallista tämmöisissä tapauksissa, ei voi mielessään
kuvitella kaikkea, mitä täällä tapahtui. Isä tappoi poikansa,
rukoilevat riistettiin pyhäköistä ja tapettiin niiden läheisyydessä.
Jotkut muurattiin Dionysoksen pyhäkköön ja kuolivat siten.
Näin raakamaisesti raivosi puoluetaistelu, ja se näytti vielä
hirmuisemmalta, koska se oli ensimmäinen laatuaan. Niin sanoakseni
koko Hellaassa syntyi levottomuuksia, koska kansan johtomiehet
ja ylimykset olivat eri mieltä, edelliset kun tahtoivat kutsua
apuun Ateenalaisia, jälkimmäiset taas Lakedaimonilaisia. Rauhan
kestäessä ei ollut syytä kutsua kumpaakaan; mutta sodan sytyttyä
oli kumpaisenkin puolueen johtomiehillä vallan helppo hankkia
vihamiehensä vahingoksi ja oman itsensä eduksi liittolaisia niille,
jotka halusivat saada aikaan levottomuuksia. Riitaisuuksien
vallitessa kohtasivat kaupunkeja monet onnettomuudet, jotka
tapahtuivat ja aina tulevat tapahtumaan, niin kauan kuin ihmisluonto
on samanlainen, jos kohtakin nämät ovat milloin ankarammat milloin
lieveämmät ja eritapaisia, aina sen mukaan miten asianhaarat
muuttuvat. Rauhan kestäessä ja asiain ollessa hyvällä kannalla
vallitsevat sekä valtioissa että yksityisillä paremmat ajatukset,
koska heitä ei vaivaa mikään kova hätä. Mutta sota, joka tekee
jokapäiväisen toimeentulomme vaikeaksi, on kovakourainen opettaja,
joka kiihottaa joukon himoja aina olojen mukaan.
Kaupungeissa vallitsivat puolueriidat, ja joskin jotkut vasta
myöhemmin joutuivat tähän onnettomuuteen, niin saivat nämät kärsiä
sitä suurempaa sekasortoa, sen kautta että muissa kaupungeissa
tapahtuneista epäjärjestyksistä opitun lisäksi keksittiin
uusia vehkeitä ja hirmuisempia keinoja koston tyydyttämiseen.
Mielivaltaisesti muutettiin sanojenkin merkitys. Järjetöntä
uhkarohkeutta pidettiin ystävyyden hyväksi alttiiksi panevana
uljuutena. Varovaisuutta kutsuttiin kauniilla nimellä verhotuksi
pelkuruudeksi, järkevyyttä ja kohtuutta arkuuden verhoksi, ja
viisasta esiintymistä velttoudeksi. Mieletöntä kiivautta pidettiin
miehuuden merkkinä, varovaisuudeksi sanottiin väijymistä ja sitä
kaunisteltiin uhkaavan vaaran torjumisen välttämättömyydellä.
Luotettava oli se, joka jyrkästi purki vihansa, mutta epäiltävä häntä
vastustava. Jos väijyjä onnistui, niin pidettiin häntä nerokkaana,
mutta sitä, joka teki tyhjäksi väijytykset, vielä nerokkaampana.
Se, joka koetti päästä sekaantumasta vehkeisiin, oli puolueensa
petturi ja vastustajiansa pelkäävä. Sanalla sanoen: joka ennen
muita ennätti tehdä pahaa, sitä kiitettiin, kuten myöskin sitä,
joka pahaan taipumatonta siihen yllytti. Sukulaisuus pidettiin
vähemmässä arvossa, kuin johonkin puolueeseen kuuluminen, koska
puoluelaiset olivat taipuvaisempia uhkarohkeuteen, kuin sukulaiset.
Sillä näitä yhdistyksiä ei suinkaan perustettu, jotta edistyttäisiin
lakien suojassa, vaan päinvastoin kurjasta voitonhimosta vasten
lakeja. Keskinäisiä lupauksia ei enää vahvistettu jumalien nimessä,
vaan rikoksen osallisuudella. Vastustajien kauniit lupaukset, jos
vaan vastustajat olivat voimakkaita, otettiin vastaan tarkoin
silmällä pitäen heidän toimiaan, mutta ei suinkaan luottamuksella.
Katsottiin enemmän jonkun loukkauksen kostamista, kuin sitä, oliko
ylipäätään tultu loukatuksi. Jos hetken hädässä vannottiin toisilleen
sovinnon vala, niin tämä ei kestänyt kauvemmin, kuin siksi, kunnes
toisaalla saatiin suuremmat edut. Mutta kun vaan oli tilaisuus
vahingoittaa vastustajaansa yllätyksellä, ja jos vain huomasi
hänen olevan puolustuksetta, niin koetettiin mieluummin ahdistaa
häntä salavehkeillä, kuin suoraan. Otettiin huomioon sekä itsensä
suojeleminen että myöskin se seikka, että petoksen avulla voitolle
päässyt saavutti kekseliään maineen. Sillä useimmat ihmiset tahtovat
mieluummin käydä häijyistä ja sukkeloista kuin hyvistä ja typeristä,
niin että häpeävät jälkimmäistä, mutta kerskaavat edellistä.
Syy kaikkeen tähän oli vallanhimo, joka johtuu voitonhalusta ja
kunnianhimosta, jonka viimeksimainitun synnyttämiä ovat kilpailu ja
eripuraisuus. Sillä ne, jotka valtiossa ovat johtaneet puolueita,
ovat saavuttaneet tämän aseman kauniin nimen varjolla, toiset
ilmottamalla, että he kunnioittavat tasa-arvoista kansanhallitusta,
toiset taas järkevää ylimysvaltaa. Kun he sanojensa mukaan muka ovat
toimineet yleishyvän eduksi, ovat he tehneet sen yksinomaan omaksi
hyödyksensä, koettaen kaikin keinoin saada voiton toisiltansa, ja
tässä tarkotuksessa ryhtyneet uhkarohkeihin yrityksiin. He ovat
harjottaneet rajatonta kostoa, joka ei suinkaan ole sopusoinnussa
oikeuden ja yleishyödyn kanssa, ja määränneet kostonsa toisen, tahi
toisen puolueen mieltä myöten. He ovat olleet valmiit hetkellisen
riidanhalunsa ohjaamina joko väärän äänestämisen kautta tahi julkisen
väkivallan avulla pyrkimään tarkoituksensa perille. Senpätähden ei
kumpikaan luullut tarvitsevansa toimia jumalien sääntöjen mukaan,
vaan kiitoksen ja kunnian saavuttivat ne, jotka kauniiden sanojen
varjossa taisivat jotakin ilkeätä saada aikaan. Niitä sitävastoin,
jotka eivät kuuluneet kumpaiseenkaan puolueeseen, ahdistettiin
ja surmattiin, joko sentähden, etteivät suostuneet avustamaan
riitaisuuksissa, tahi kateudesta, että he elivät rauhassa.
Täten syntyi Helleeneissä näitten sisällisten levottomuuksien kautta
kaikenlaista tapojen turmelusta. Suoruus, joka on jalouden merkki,
joutui naurunalaiseksi ja katosi, mutta luulevaisuutta toisiansa
kohtaan pidettiin suuressa arvossa. Sillä ei mitään löytynyt,
johon olisi voinut luottaa, ei sitovaa sanaa eikä niin pelättävää
valaa. Koska siis enemmin luotettiin pilventakaisiin toiveisiin,
kuin varmaan todellisuuteen, niin koetti jokainen väistää vaaroja
enemmän, kuin luottaa toiseen. Ylipäätään olivat vähemmän lahjakkaat
enemmän suosiossa; sillä koska he pelkäsivät omaa heikkouttansa ja
vastustajiensa terävämielisyyttä, sekä, jouduttuansa keskustelussa
alakynteen, huomaamatta kietousivat vastustajiensa pauloihin, niin
he rohkeasti ryhtyivät toimiin. Toiset taas, jotka eivät ensinkään
välittäneet mistään, koska eivät luulleet väkisten tarvitsevansa
hankkia, mitä keskustelemalla oli saatavissa, joutuivat juuri
varomattomuutensa kautta turmioon.
Kerkyyrassa uskallettiin näitä ilkitöitä ennen, kuin muualla. Siellä
tehtiin kaikkia väkivaltaisuuksia, joilla ihmiset kostavat niille,
jotka heitä ovat hallinneet enemmän ylpeästi kuin maltillisesti;
niinikään tuli täällä näkyviin kaikenlainen viheliäisyys, jolla
ihmiset päästäkseen kurjuudestaan, vasten kaikkea oikeutta, koettavat
riistää itselleen toisten omaisuuden. Vihdoin ilmestyivät täällä
kaikenlaiset vehkeet, joilla ihmiset, jos kohtakaan eivät vasten
oikeutta, kuitenkin vihan ohjaamina, säälimättä koettavat valvoa
oikeuksiaan. Tässä onnettomassa kaupungissa olivat kaikki lait
voimattomia. Ihmisluonto irroitti itsensä oikeuden ikeen painosta,
jonka alle se muutoinkin vastenmielisesti antautui, polki oikeuden
määräykset ja esiintyi vihamielisenä kaikelle etevyydelle. Jos
eivät kateus ja viha olisi päässeet täällä vallalleen, niin ei voi
luulla, että kansalaiset mieluummin olisivat käyttäneet kostoa kuin
ihmisyyttä, voitonhimoa kuin oikeutta. Sokean vihan valtaamana polkee
ihminen mielellään suojelevat lait, jotka onnettomuuteen joutuneelle
tarjoavat jonkun pelastuksen toiveen, ja riistää niiltä kaiken
voiman, vaikka kentiesi itsekin joskus tarvitsisi niiden suojaan
turvautua.
Täten raivosivat Kerkyyralaiset toisiansa vastaan ensimmäisten
levottomuuksien puhettua. Eyrymedoon ja Ateenalaiset purjehtivat
pois laivoineen. Myöhemmin vallottivat Kerkyyralaiset pakolaiset,
luvultaan noin 500, mannermaalla sijaitsevat linnoitukset ja
vastapäätä Kerkyyraa tälle kuuluvan rannikon. Täältä he tekivät
ryöstöretkiä saareen, rosvosivat siellä ja vahingoittivat suuresti
sen asukkaita, josta seurasi kova nälänhätä. He toimittivat
myöskin lähettiläitä Lakedaimoniin ja Korintokseen, pyytäen näiltä
apua päästäkseen kotia. Mutta kun ei mihinkään aputoimiin heidän
hyväksensä ryhdytty, hankkivat he myöhemmin itselleen laivoja
ja apuväkeä ja purjehtivat saareen, yhteensä noin 600 miestä.
Poltettuansa laivat, jottei heillä olisi muuta keinoa kuin saaren
valloittaminen, nousivat he lstoonee-vuorelle, rakensivat sinne
linnoituksen, ahdistivat kovasti saaren asukkaita ja vallottivat osan
sen ympäristöstä.
Tämän kesän loppupuolella lähettivät Ateenalaiset Melanoopoksen
pojan Lakeen ja Eyfileetoksen pojan Karoiadeen johdolla 20 laivaa
Sikeliaan. Syrakuusalaiset ja Leontinit olivat nimittäin joutuneet
sotaan keskenään. Syrakuusalaisilla oli liittolaisina paitsi
Kamariinalaisia muut Doorilaiset kaupungit, jotka jo sodan alussa
olivat asettuneet Lakedaimonilaisten puolelle, vaikkeivät olleet
ottaneet osaa taisteluun. Leontinien puolella olivat Kalkidilaiset
kaupungit ja Kamariina. Italiassa taasen pitivät Lokrilaiset
Syrakuusan, mutta Reegionilaiset sukulaisuuden takia Leontinien
puolta, Leontinien liittolaiset lähettivät Ateenaan miehiä pyytämään,
että Ateenalaiset vanhan liiton takia, ja koska olivat Joonialaisia,
lähettäisivät heille avuksi laivoja. Sillä Syrakuusalaiset sulkivat
heiltä, sanoivat lähettiläät, sekä maan että meren. Ateenalaiset
lähettivät laivoja sukulaisuuden tekosyyllä, mutta itse asiassa koska
tahtoivat estää sikäläisiä viemästä jyviä Sikeliaan ja koettaaksensa,
voisivatko he saada vaikutusvaltaa Sikeliassa. He asettuivat Italian
Reegioniin ja ottivat osaa liittolaistensa sotaan.
Tähän loppui tämä kesä.
Seuraavana talvena raivosi Ateenassa rutto toistamiseen. Tykkänään
se kyllä ei koskaan ollut herennyt, mutta se oli kumminkin ollut
väliin lievempi. Tällä toisella kerralla se kesti kokonaisen
vuoden. Ensi kerralla sitävastoin se oli kestänyt kokonaista kaksi
vuotta, joten se enemmän kuin mikään muu seikka oli heikontanut
Ateenalaisten voimia. Sillä tähän ruttoon kuoli 4,400 raskasaseista,
300 ratsumiestä ja lukematon joukko muita kansalaisia. Tähän aikaan
tapahtui myöskin monta maanjäristystä Ateenassa, Euboiassa ja
Boiootiassa, kovin näistä kuitenkin Orkomenoksessa.
Tänä talvena tekivät Sikeliassa majailevat Ateenalaiset ja
Reegionilaiset 30 laivalla retken Aiolos nimisiä saaria vastaan,
sillä kesällä ei voinut päästä niihin matalan veden tähden. Niitä
viljelivät Liparalaiset, jotka ovat Knidolaisten jälkeläisiä. He
asuvat yhdellä näistä saarista, joka on pienenlainen, ja jolla on
nimenä Lipara. Toisia näistä saarista, joiden nimet ovat Didymee,
Strongylee ja Hiera, viljelevät Liparan asukkaat. Nämät saarelaiset
luulevat Heefaistoksen takovan Hierassa, koska sieltä yöllä nousee
tulta, päivällä savua. Nämät saaret sijaitsevat pitkin Sikelialaisten
ja Messeeneeläisten rantaa ja olivat liitossa Syrakuusalaisten
kanssa. Ateenalaiset hävittivät näitä ja purjehtivat Reegioniin, kun
eivät voineet vallottaa niitä.
Tähän loppui talvi ja viides vuosi sitä sotaa, jonka vaiheet
Thukydides on kertonut.
Seuraavana kesänä tulivat Peloponneesolaiset liittolaisineen
kannakselle saakka, aikoen Lakedaimonilaisten kuninkaan Arkidamoksen
pojan Agiin johdolla hyökätä Attikaan. Mutta koska tapahtui monta
maanjäristystä, palasivat he kotia, mitään hyökkäystä tekemättä.
Näihin aikoihin, maanjäristysten vielä kestäessä, tulvi vesi
Euboiassa sijaitsevan Orobiai nimisen kaupungin tienoilla yli
osan kaupunkia, jonka se nieli, mutta jätti kaupungin muut osat
vahingoittamatta, joten nyt on vettä, mikä ennen oli maata. Kaikki
ihmiset, jotka eivät ennättäneet paeta korkeimmille paikoille,
hukkuivat. Myöskin Atalanteen saarella, Opuntilaisten Lokrien maan
edustalla, tapahtui tällainen tulva, joka hävitti osan Ateenalaisten
linnoituksesta ja rikkoi toisen kahdesta rannalle vedetystä
laivasta. Niin ikään törmäsi suuri aalto Pepareetos saareen, mutta
se ei kuitenkaan tulvinut sen yli. Siellä kaatoi maanjäristys osan
muurista, virkatalon ja muutamia muitakin rakennuksia. Syyn tähän
luulen minä olleen sen, että meri niissä paikoin, missä maanjäristys
oli ankarin, vetäytyi pois ja sitten äkkiä syöksi takaisin sekä
aiheutti tulvan; mutta ilman maanjäristystä en luule tämmöisen ilmiön
voivan tapahtua.
Tänä kesänä sotivat Sikeliassa eri kansakunnat keskenään, miten
milloinkin sattui, ja Sikeliootat itsekin sotivat keskenään sekä
Ateenalaiset liittolaisineen. Mitä mainittavaa joko liittolaiset
Ateenalaisten avulla toimittivat tahi vastapuoluelaiset Ateenalaisia
vastaan, sen minä nyt tahdon esiintuoda.
Ateenalaisten päällikön Karoiadeen kaaduttua taistelussa
Syrakuusalaisia vastaan, teki Lakees koko laivaston komentajana
liittolaisten avustamana retken Messeeneeläisille kuuluvaa Mylaita
vastaan. Siellä sattui olemaan kaksi Messeeneeläistä vartijajoukkoa,
ja nämät koettivat väijyä Ateenalaisia, kun he astuivat laivoista
maihin. Mutta Ateenalaiset ja liittolaiset huomasivat väijyjät,
ajoivat heidät pakosalle ja surmasivat suuren määrän heistä. He
karkasivat linnoitusta vastaan ja pakottivat sen puolustajat käymään
kanssaan Messeeneetä vastaan. Ateenalaisten ja liittolaisten
hyökättyä Messeeneeläisiä vastaan, liittyivät nämätkin Ateenalaisiin,
antaen heille panttivankeja uskollisuutensa vakuudeksi.
Samana kesänä lähettivät Ateenalaiset 30 laivaa Alkisteneen pojan
Deemosteneen ja Teodooroksen pojan Prokleen johdolla purjehtimaan
pitkin Peloponneesoksen rantoja, ja Meelokseen 60 laivaa 2,000
raskasaseisella, joita johti Nikeratoksen poika Niikias. He
tahtoivat pakottaa Meelolaisia, jotka asuivat saarella eivätkä
halunneet ruveta heidän liittolaisiksensa, yhtymään heihin. Kun
Ateenalaiset, hävitettyänsä heidän maatansa, eivät voineet taivuttaa
heitä, lähtivät he Meeloksesta ja purjehtivat Graikeen Ooropokseen.
Saavuttuansa sinne yön aikaan, lähtivät raskasaseiset heti, kun
olivat astuneet laivoista, jalkaisin Boiootian Tanagraan, johon
myöskin Ateenan asukkaat, saatuansa merkin, heihin yhtyäkseen
lähtivät kaupungista Kalliaan pojan Hipponiikoksen ja Tukleen pojan
Eyrymedoonin johdolla. Leiriydyttyänsä hävittivät he Tanagran
ympäristöä ja viettivät yön taivasalla. Seuraavana päivänä voittivat
he tappelussa heitä vastaan hyökkäävät Tanagralaiset ja joukon heidän
avuksensa rientäneitä Teebalaisia. Kun Ateenalaiset olivat ottaneet
heidän aseensa ja pystyttäneet voitonmerkin, palasivat Tanagralaiset
kaupunkiin ja Ateenalaiset laivoihin. Niikias purjehti 60 laivallansa
pitkin Lokriin rannikkoa, jota hävitettyänsä, hän palasi kotiin.
Tähän aikaan perustivat Lakedaimonilaiset Trakiniin Heerakleian
siirtolan seuraavassa tarkoituksessa. Kaikki Meelolaiset ovat jaetut
kolmeen osaan: Paralialaisiin, Hieralaisiin ja Trakinilaisiin. Näistä
olivat Trakinilaiset kärsineet kovasti sotiessaan Oitaialaisia
naapurejansa vastaan. He aikoivat ensin yhtyä Ateenalaisiin,
mutta koska eivät luottaneet heihin, lähettivät he Lakedaimoniin
sanansaattajana Tisamenoksen. Tähän lähetykseen liittyivät myöskin
Lakedaimonilaisten emäkansa, Doorilaiset, samalla pyynnöllä;
sillä niitäkin olivat Oitaialaiset ahdistaneet. Kuultuansa heidän
pyyntönsä, päättivät Lakedaimonilaiset lähettää siirtokunnan,
auttaaksensa Trakinilaisia ja Doorilaisia. Niinikään näytti tämä
kaupunki sijaitsevan sopivasti, kun sota syttyisi Ateenalaisia
vastaan. Sillä sinne voisi varustaa laivaston Euboiaa vastaan,
koska laivamatka sieltä tähän saareen oli lyhyt, ja se myöskin oli
mukava välipaikka Trakiaan kulettaessa. Sanalla sanoen: päätettiin
innolla rakennuttaa tämä paikka. Ensin kysyttiin kuitenkin Delfoin
jumalalta, ja tämän kehotuksesta lähettivät he uutisasukkaita sekä
omasta että perioikien keskuudesta ja kehottivat halukkaita kaikkien
muitten Helleenien joukosta, paitsi Joonialaisia, Akaialaisia ja
muutamia muita kansakuntia, liittymään seurueeseen. Uutisasukkailla
oli kolme Lakedaimonilaista johtajaa, Leoon, Alkidas ja Damagoon.
Saavuttuansa perille, linnoittivat he uudestaan kaupungin, jonka
nimi nyt on Heerakleia, noin 40 stadion päässä Termopylaista ja 20
mereltä. He perustivat sinne myöskin laivaveistämön ja sulkivat
kulun Termopylaihin päin ahtaimmassa paikassa, jotta veistämö olisi
helpommin puolustettavissa.
Ateenalaiset pelkäsivät ensin, että tämä kaupunki rakennettiin
Euboiaa vastaan, koska purjehtiminen sieltä Euboian Keenaioniin oli
vallan lyhyt. Mutta myöhemmin kävikin vasten heidän luuloansa, sillä
siitä ei heille koitunut mitään vaaraa. Syy tähän oli seuraava:
Tessalialaiset, joiden hallussa ne seudut olivat, joihin kaupunki
rakennettiin, ahdistivat sodalla ja tuhosivat vastatulleita, koska
pelkäsivät heistä saavansa liian mahtavat naapurit, kunnes he olivat
heidät kaikki surmanneet, vaikka nämät alussa olivat hyvinkin
lukuisat. Sillä kaikki ottivat luottamuksella osaa siirtokunnan
perustamiseen, kun Lakedaimonilaiset olivat perustajina, ja arvelivat
kaupungin lujaksi. Mutta suuresti vaikuttivat Lakedaimonilaisten
omat sinne tulleet päämiehetkin asiain huonoon menestykseen ja väen
vähyyteen, koska he ankaralla ja mielivaltaisella hallituksellaan
pelottivat pois paljon uutisasukkaita, joten kävi naapurikansoille
helpoksi kukistaa heidät.
Sinä kesänä samaan aikaan, jolloin Ateenalaiset olivat Meeloksessa,
väijyivät noilla 30 laivalla Peloponneesoksen rantoja pitkin
purjehtivat Ateenalaiset Leukadian Ellomenoksen linnoituksen
vartijoita ja tappoivat osan heistä. Myöhemmin kävivät he
Leukasta vastaan suuremmalla sotavoimalla, johon kuuluivat
kaikki Akarnaanialaiset, paitsi Oiniadeja, sekä Tsakyntolaiset,
Kefalleenialaiset ja 15 Kerkyyralaista laivaa. Mutta Leukalaiset
olivat vastustajien paljouden takia pakotetut pysymään alallaan,
vaikka heidän maatansa hävitettiin sekä ulko- että sisäpuolella
kannasta, jolla itse Leukas ja Apolloonin pyhäkkö sijaitsevat.
Akarnaanialaiset kehottivat Ateenalaisten päällikköä Deemostenesta
piirittämään näitä, katsoen helpoksi voittaa heidät ja täten
päästä heille ainiaan vihamielisestä kaupungista. Mutta samaan
aikaan kuvailivat Messeenialaiset Deemosteneelle, kuinka hänelle
olisi suureksi kunniaksi, jos hän, kun hänellä nyt oli niin suuri
sotajoukko koossa, hyökkäisi Naupaktoksen vihollisia, Aitoolialaisia,
vastaan, ja että hän, voitettuansa nämät, helposti voisi tehdä koko
sikäläisen mannermaan Ateenalaisten alaiseksi. He sanoivat, että
Aitoolian kansa kyllä oli suuri ja sotaisa, mutta että se asui
linnoittamattomissa ja kaukana toisistaan sijaitsevissa kylissä,
käyttäen ainoastaan keveitä aseita, joten ei ollut vaikea voittaa
heitä, ennenkuin he ennättivät saada apua. He kehottivat häntä ensin
ahdistamaan Apodooteja, sittemmin Ofioneja ja senjälkeen vasta
Eyrytaaneja, joihin kuuluu suurin osa Aitoolialaisia. Heidän kielensä
on mitä vaikeinta ymmärtää ja sanotaan heidän syövän lihaa raakana.
Kun nämät olivat kukistetut, olisi muka helppo saada muut taipumaan.
Deemostenees suostui heidän pyyntöönsä sekä ystävyydestä
Messeenialaisia kohtaan, että varsinkin koska luuli ilman Ateenasta
tulevaa apua mannermaalaisilla sotavoimillansa ynnä Aitoolialaisten
kanssa voivansa onnistua yrityksessään. Hän päätti Otsolais-Lokrien
maan halki käydä Boiootialaisten kimppuun, ensin marssien Doriksen
Kytinioniin, Parnassosvuori oikealla kädellä, kunnes saapuisi
Fookilaisten maahan, joiden hän arveli vanhan heidän ja Ateenalaisten
välisen ystävyyden takia mielellään yhtyvän hänen retkeensä, tahi
jotka hänestä oli helppo siihen pakottaa: Boiootia on näet Fookiin
naapurimaa. Hän lähti nyt koko sotajoukollansa Leukaasta vasten
Ateenalaisten tahtoa ja purjehti Sollioniin. Hän ilmotti aikeensa
Akarnaanialaisille, mutta kun he eivät suostuneet tähän, koska hän
ei ollut piirittänyt Leukasta, lähti hän muulla sotajoukollaan,
johon kuului Kefalleenialaisia, Messeenialaisia, Tsakyntolaisia
ja 300 Ateenalaisista laivoista saapunutta merisotilasta, Lokriin
Oineoonista kulkemaan Aitoolialaisia vastaan. Kerkyyralaisten 15
laivaa oli sillä välin lähtenyt pois. Nämät Otsolais-Lokrit olivat
liittolaisia, ja heidän piti koko sotajoukollansa yhtyä Ateenalaisiin
keskellä Aitoolialaisten maata. Sillä koska he olivat Aitoolialaisten
naapureita ja kantoivat yhdenlaisia aseita, katsottiin heidän olevan
vallan hyödyllisiä, jos he ottaisivat osaa retkeen, koska tunsivat
Aitoolialaisten sotatavat ja heidän maansa.
Deemostenees vietti sotajoukkoineen yön Nemeialaisen Zeyksen
pyhäkön tarhassa. Tässä pyhäkössä sanotaan sikäläisten asukasten
surmanneen runoilija Heesiodoksen, jolle jumala jo oli ilmottanut
tästä kuolemasta. Aamun koittaessa lähti Deemostenees liikkeelle
Aitooliaan. Ensimmäisenä päivänä valloitti hän Potidanian, toisena
Krokyleionin ja kolmantena Teikionin. Täällä hän viipyi ja lähetti
saaliin Lokriin Eupalioniin, sillä hänen aikomuksensa oli,
palattuansa takaisin Naupaktokseen ja kukistettuansa sen, myöhemmin
marssia Ofioneja vastaan, jos eivät he taipuisi antautumaan.
Aitoolialaiset tunsivat vallan hyvin nämät hänen tuumansa, silloin
jo kun ne päätettiin, ja kun Deemosteneen sotajoukko hyökkäsi heidän
maahansa, tulivat he kaikki suurella sotavoimalla apuun, myöskin
Boomit ja Kallit, etäisimmät Ofionit läheltä Meelialaista lahtea.
Messeenialaiset antoivat Deemosteneelle samat neuvot kuin ennenkin.
Selittäen hänelle Aitoolialaisten kukistamisen olevan vallan helpon,
kehottivat he häntä mitä nopeimmin hyökkäämään yksityisiin kyliin,
ennenkuin he kootuilla voimilla ennättäisivät asettua vastarintaan,
ja valloittamaan kylän toisensa perästä. Uskoen heitä ja luottaen
sotaonneensa, hänelle kun kaikki yrityksensä tähän saakka olivat
onnistuneet, marssi hän Aigitionia vastaan odottamatta Lokrilaisia,
joiden piti rientää hänen avuksensa, koska hänellä ei ollut
keihäänheittäjiä, ja valloitti tämän kaupungin väkirynnäköllä.
Kaupungin asukkaat pakenivat sitä ympäröiville kukkuloille. Aigition
sijaitsee ylängöllä noin 80 stadionin päässä merestä. Aigitionin
avuksi rientäneet Aitoolialaiset hyökkäsivät Ateenalaisten ja heidän
liittolaistensa kimppuun, juosten alas kukkuloilta kaikkialta ja
heittäen heitä keihäillä. Kun Ateenalainen sotajoukko hyökkäsi päin,
niin he vetäytyivät takaisin, mutta ahdistivat, kun Ateenalaiset
peräytyivät. Täten jatkui taistelu kotvan aikaa hyökättäessä ja
peräydyttäessä, joissa kumpaisessakin Ateenalaiset joutuivat
tappiolle.
Niin kauan, kuin nuolenampujilla oli nuolia ja he voivat niitä
käyttää, tekivät he vastarintaa. Sillä koska Aitoolialaiset olivat
haarniskatta, peräytyivät he, kun heitä ammuttiin nuolilla. Mutta kun
nuolenampujain päällikkö oli kaatunut, hajaantuivat nuolenampujat
ja Ateenalaiset joutuivat saarroksiin, väsyneinä, koska he kauvan
olivat kestäneet tuota vaivaa. Aitootialaiset puolestaan ahdistivat
heitä ja heittivät heitä keihäillä. Nyt pakenivat Ateenalaiset ja
joutuivat perikatoon, sortuen umpinaisiin vuorenrotkoihin ja heille
tuntemattomiin paikkoihin, jonka lisäksi heidän tienoppaansa,
Messeenialainen Kromoon, sattui kaatumaan. Heittäen keihäillä ja
takaa ajaen, saivat Aitoolialaiset, nopeat ja keveästi varustetut
kun olivat, kiinni suuren joukon heistä ja tappoivat heidät. Mutta
useimmat, jotka eksyivät metsään, josta eivät osanneet ulos,
polttivat he sytyttäen metsän palamaan. Kaikenlainen pako ja surma
kohtasi Ateenalaisten sotajoukkoa, ja vaivoin pääsivät pelastetut
merelle sekä Lokriin Oineooniin, josta he olivat lähteneet.
Suuri joukko liittolaisia kaatui ja itse Ateenalaisista noin 120
raskasaseista. Näin monta Ateenalaisten paraassa iässä olevaa miestä
sai siis täällä surmansa. Kaatuipa myös toinen päällikkö, Proklees.
Sovittuansa Aitoolialaisten kanssa, korjasivat he kaatuneensa,
palasivat Naupaktokseen ja saapuivat myöhemmin Ateenaan. Deemostenees
jäi kuitenkin Naupaktoksen seuduille, peläten tapahtumien johdosta
Ateenalaisia.
Näihin aikoihin purjehtivat Sikeliassa majailevat Ateenalaiset
Lokriin, astuivat siellä maihin ja voittivat apuun rientäneet
Lokrilaiset sekä vallottivat Haleeksjoen rannalla olevan linnotuksen.
Samana kesänä lähettivät Aitoolialaiset Korintokseen ja Lakedaimoniin
sanansaattajina Ofionin Tolofoksen, Eyrytanin Boriadeen ja Apodootin
Tisandroksen pyytämään, että lähettäisivät sotajoukon Naupaktokseen
Ateenalaisille kostamaan heitä vastaan tehtyä hyökkäystä.
Lakedaimonilaiset lähettivätkin loppusyksystä 3,000 liittolaista
raskasaseista. Näistä oli 500 Trakinin vasta rakennetusta Heerakleian
kaupungista. Sotajoukon johtaja oli Spartiati Eyrylokos, Makarios ja
Menedaios alipäällikköinä.
Sotajoukon kokoonnuttua Delfoihin, lähetti Eyrylokos airuen
Otsolais-Lokreille, joiden maan läpi oli kuljettava Naupaktokseen,
saadakseen heitä luopumaan Ateenalaisista. Tässä hankkeessa
kannattivat häntä Lokrilaisten keskuudessa Amfissalaiset, koska
pelkäsivät Fookilaisten vihamielisyyttä. He olivat ensimmäiset
antamaan panttivankeja ja kehottivat muitakin tekemään samoin,
pelottaen heitä maahan tunkeutuvalla sotajoukolla. Ensin
myöntyivät tähän heidän naapurinsa Myonilaiset, joiden oli
mahdotonta väkisten päästä Lokriiseen. Sitten suostuivat tähän
Ipneit, Messapiat, Triteialaiset, Kalailaiset, Tolofoonilaiset,
Heessiit ja Oiantelaiset. Nämät kaikki yhtyivät retkeen.
Olpaiolaiset kyllä antoivat panttivankeja, mutta eivät seuranneet
sotajoukkoa. Hyaijolaiset eivät antaneet panttivankeja, ennenkuin
Lakedaimonilaiset vallottivat Polis nimisen kylän.
Kun kaikki oli valmiina ja panttivangit olivat viedyt Doorilaiseen
Kytinion nimiseen kaupunkiin, marssi Eyrylokos sotajoukollaan
Dooriksen läpi Naupaktosta vastaan, valloittaen matkalla Oineoonin
ja Eupalionin, koska nämät eivät liittyneet häneen. Kun hän saapui
Naupaktokseen, olivat Aitoolialaiset jo ehtineet apuun, jonkatähden
hän ainoastaan hävitti sen ympäristöjä ja valloitti varustamattoman
etukaupungin. Saavuttuansa Molykreioniin, joka on Korintolainen
siirtokunta, mutta Ateenalaisten alusmaa, valloitti hän tämän
kaupungin.
Saatuansa tiedon tämän sotajoukon lähestymisestä, taivutti
Ateenalainen Deemostenees, joka tapausten johdosta yhä vielä oleskeli
Naupaktoksen seuduilla, vaikkakin suurella vaivalla Aitoolialaisia
auttamaan Naupaktosta, koska Aitoolialaiset olivat harmissaan siitä,
että hän oli luopunut Leukaan piirittämisestä. He lähettivät hänen
mukanaan laivoilla 1,000 raskasaseista, jotka pelastivat kaupungin.
Sillä koska muurit olivat laajat ja puolustajia vähän, oli vaara
tarjona, etteivät he voisi pitää puoliansa. Kun Eyrylokos ja hänen
soturinsa saivat tiedon tämän sotajoukon tulosta, ja että oli
mahdotonta valloittaa kaupunki väkirynnäköllä, vetäytyivät he pois,
mutta eivät kuitenkaan palanneet Peloponneesokseen, vaan Aiolikseen,
jolla nyt on nimenä Kalydoon, ja Pleurooniin sekä muihin tämän
seudun paikkakuntiin ja Aitoolian Proskioniin. Sillä Amprakialaiset
tulivat heidän luokseen ja houkuttelivat heidät kanssansa hyökkäämään
Amfilokialaista Argeita vastaan, jonka ohessa he sanoivat, että koko
sikäläinen mannermaa liittyisi Lakedaimoniin, jos he saisivat nämät
valtaansa. Suostuen tähän tuumaan, jätti Eyrylokos Aitoolialaiset
rauhaan ja asettui näille tienoille, kunnes hänen tuli avustaa
Argosta vastaan hyökkäävää Amprakialaista sotajoukkoa. Tähän loppui
tämä kesä.
Sikeliassa majailevat Ateenalaiset tekivät Helleeniläisten
liittolaisten yhteydessä ja niiden Sikelialaisten avustamina, jotka
vasten tahtoansa pakosta olivat Syrakuusalaisten vallan alla ja
heidän liittolaisinansa, mutta jotka nyt luopuivat heistä, retken
Sikelian Ineessan kaupunkia vastaan, jonka linna oli Syrakuusalaisten
vallassa. He ryntäsivät linnaa vastaan, mutta kun eivät voineet
sitä valloittaa, vetäytyivät he takaisin. Paluumatkalla ahdistivat
Syrakuusalaiset, hyökäten linnasta, Ateenalaisten jälkijoukkona
olevia liittolaisia, ajoivat osan heistä pakosalle ja surmasivat
heistä melkoisen joukon. Tämän jälkeen astuivat Lakeen johtamat
Ateenalaiset useampia kertoja laivoista maihin Lokrikseen pitkin
Kaikinosjokea, voittivat Kapatoonin pojan Proksenoksen johdolla
avuksi rientävät Lokrilaiset noin 300 miestä, ottivat heidän aseensa
ja vetäytyivät takaisin.
Tänä talvena puhdistivat Ateenalaiset jumalan käskystä Deelossaaren.
Jo ennen tätä oli yksinvaltias Peisistratos kylläkin puhdistanut
sen, mutta ei kokonaan. Nyt sitä vastoin puhdistettiin koko saari
seuraavalla tavalla. Kaikki saarella löytyvät kuolleiden haudat
poistettiin ja määrättiin, ettei kukaan siitä lähtien saanut
synnyttää eikä kuolla Deeloksessa, vaan oli vietävä Reeneiaan.
Viimeksimainittu saari sijaitsee niin lähellä Deelosta, että
Samolainen yksinvaltias Polykratees, joka jonkun aikaa oli vallan
mahtava merellä ja hallitsi kaikkia näitä saaria, valloitettuansa
Reeneian, pyhitti sen Deeloksen Apolloonille ja yhdisti sen ketjuilla
Deelokseen. Puhdistamisen jälkeen viettivät Ateenalaiset nyt ensi
kerran Deelia nimistä viisivuotis-juhlaa. Jo ennenmuinoinkin oli
Joonialaisilla ja ympäröivien saarten asukkailla Deeloksessa
kokouksia. Vaimoineen ja lapsineen tulivat Joonialaiset tänne,
kuten vielä nytkin Efesolaisten juhliin, ja täällä pantiin toimeen
sekä voimailu- että soittokilpailuja, ja kaupungit lähettivät tänne
laulukuntia. Vallan selvästi todistaa Homeeros, että näin oli tapana,
seuraavin sanoin Apolloonin kunniaksi sepitetyssä hymnissä:
/#
"Muinoin sinä, Foibos, viihdyit hyvin Deeloksessa. Siellähän
Joonialaiset heiluvissa puvuissa kokoontuivat viettämään sinun
juhlaasi vaimoineen ja lapsineen. Siellä he juhlivat sinua
nyrkkitaistelulla ja lauluilla."
#/
Että silloin myöskin vietettiin soittokilpailuja, selviää saman
hymnin seuraavista sanoista. Sillä ylistettyänsä vaimojen Delfolaista
laulukuntaa, lopettaa hän kiitoksensa, mainiten myöskin itseänsä,
seuraavin sanoin:
/#
"Terve! Armeliaat olkaatte, sä Apolloon ja Artemis. Terve! Kaikki
te naiset! Muistakaa joskus minuakin. Kun joku maanpinnalla asuva
ihminen tulee ja kysyy teiltä: 'Tytöt, kuka laulajista teitä on
enimmin viehättänyt?' vastatkaa silloin yksin äänin: 'Se on tuo
sokea mies, joka asuu karussa Kioksessa.'"
#/
Täten todistaa Homeeros, että Deeloksessa pidettiin muinoin suuret
kokoukset ja juhlat. Myöhemmin lähettivät sinne Ateenalaiset ja
saarelaiset laulukuntia uhrineen. Mutta kilpailut olivat miltei
tykkänään lakanneet onnettomuuksien takia, niinkuin luonnollista
olikin, kunnes Ateenalaiset uudestaan panivat kilpailut toimeen, ja
niihin liittivät kilpa-ajon, jota ennen ei oltu harjotettu.
Tänä talvena marssivat Amprakialaiset, kuten olivat luvanneet,
pidättäen luonaan Eyrylokoksen sotajoukkoa, Amfilokilaista Argosta
vastaan 3,000 raskasaseisella. Hyökättyänsä Argeiaan, vallottivat
he Olpain, joka oli vankka linna kukkulalla lähellä merta, ja
jota Akarnaanialaiset muinoin linnoitettuansa käyttivät yhteisenä
oikeuspaikkana. Se sijaitsee noin 25 stadiota Argeian rannalla
olevasta kaupungista. Osa Akarnaanialaisista riensi Argosta
auttamaan, osa heistä piti silmällä Amfilokian siinä paikassa,
jolla on nimenä Kreetiai, Eyrylokoksen johtamia Peloponneesolaisia,
jotteivät nämät salassa pääsisi Amprakialaisten avuksi. He lähettivät
niinikään airuen Aitooliaa vastaan marssivien Ateenalaisten
päällikön Deemosteneen luokse, pyynnöllä että hän rupeaisi heidän
johtajaksensa, ja myöskin Ateenalaisien 20 laivalle, jotka
sattuivat purjehtimaan Peloponneesoksen vesillä, joita johtivat
Timokraateen poika Aristotelees ja Antimneestoksen poika Hierofoon.
Olpain ympäristössä majailevat Amprakialaiset lähettivät niinikään
sanansaattajan kaupunkiin, kehottaen kaikin voimin rientämään heidän
avuksensa, peläten ettei Eyrylokoksen sotajoukko voisi päästä
Akarnaanialaisten läpi, ja että heidän siis oli joko taisteltava
yksinään, tahi etteivät vaaratta voisi peräytyä, jos tahtoisivat.
Niin pian kuin Eyrylokoksen johtamat Peloponneesolaiset saivat
tiedon Amprakialaisten tulosta Olpaihin, riensivät he mitä nopeimmin
Proskionista apuun. Kuljettuansa Akeloosjoen yli, marssivat he
Akarnaanian läpi, joka oli suojeluksetta, koska Akarnaanialaiset
olivat lähteneet Argosta auttamaan. Heillä oli Stratiolaisten
linna ja kaupunki oikealla kädellä, vasemmalla muu Akarnaania.
Kuljettuansa Stratiolaisten maan läpi, marssivat he Fytian läpi ja
sitten äärimmäisen Medeoonin ja Limnain kautta. Senjälkeen saapuivat
he Agrailaisten maahan, joka ei enää kuulu Akarnaaniaan, vaan on
ystävyydessä sen kanssa. Kun he olivat saapuneet Tyamosvuorelle,
joka on Agrailaisten maassa, kulkivat he sen yli ja astuivat yön
tultua alas Argeiaan. He pääsivät salassa Argeialaisten kaupungin ja
Akarnaanialaisten Kreenaissa olevan vartioston välitse ja yhtyivät
Olpaissa oleviin Amprakialaisiin.
Kun he olivat kokoontuneet, leiriytyivät he Meetropolis nimiseen
paikkaan. Ateenalaisten 20 laivaa saapui vähän myöhemmin
Amprakialaiselle lahdelle, auttaakseen Argeialaisia, kuten
myöskin Deemostenees 200 Messeenialaisella raskasaseisella ja 60
Ateenalaisella keihäänheittäjällä. Laivat ankkuroivat merenpuolelle
sitä kukkulaa, jolle Olpai on rakennettu. Akarnaanialaiset ja pieni
luku Amfilokialaisia, joista Amprakialaiset pakottivat enimmän osan
olemaan alallaan, olivat jo kokoontuneet Argokseen ja valmistautuivat
taisteluun vihollisia vastaan. Koko sotajoukon päälliköksi valitsivat
he Deemosteneen ynnä omien päälliköidensä kanssa. Hän asetti soturit
leiriin lähelle Olpaita. Suuri rotko erotti molemmat sotajoukot.
Viisi päivää pysyivät he liikkumatta, mutta kuudentena asettuivat
molemmat sota-asentoon. Koska Peloponneesolaisten sotajoukko oli
suurempi ja ulottui ulkopuolelle Ateenalaista, pelkäsi Deemostenees,
että hän ympäröitäisiin, ja asetti sentähden eräälle metsäiselle
rotkotielle väijyksiin raskasaseisia ja kevytaseisia, yhteensä noin
400 miestä, joiden tappelun alettua tuli rynnätä esille vihollisten
selkään. Kun molemmin puolin oltiin valmiina, alkoi tappelu.
Deemostenees asettui oikealle siivelle Messeenialaisten ja pienen
Ateenalaisen joukon kanssa; keskustan ja vasemman siiven muodostivat
Akarnaanialaiset kansakunnittain ja saapuvilla olevat Amfilokialaiset
keihäänheittäjät. Paitsi Mantinealaisia olivat Peloponneesolaiset ja
Amprakialaiset asetetut sekaisin. Mantinealaiset pysyivät enemmän
koossa vasemmalla siivellä; eivät kuitenkaan sen päässä, jossa seisoi
Eyrylokos miehineen Messeenialaisia ja Deemostenesta vastaan.
Kun Peloponneesolaiset taistelun alettua levittivät siipensä ulommas,
ja ympäröivät vastustajien oikean siiven, hyökkäsivät väijyksissä
olevat Akarnaanialaiset heidän selkäänsä ja ajoivat heidät pakosalle,
niin etteivät he voineet puolustautua, vaan pelollansa saivat myöskin
muun sotajoukon pakenemaan. Kun he näkivät Eyrylokoksen johtamat
soturit, jotka olivat etevimmät, tuhottuina, valtasi heidät pelko
vielä suuremmassa määrässä. Deemosteneen johtamat Messeenialaiset
toimittivat suurimmaksi osaksi tämän urotyön. Mutta Amprakialaiset
ja oikealla siivellä seisovat sotamiehet voittivat heitä vastaan
asetetut viholliset ja ajoivat heitä takaa aina Argokseen saakka. Kun
he palatessansa näkivät suurimman osan sotajoukkoa voitettuna, ja
kun Amprakialaiset ahdistivat heitä, pelastivat he vaivoin itsensä
Olpaihin. Suuri joukko heitä kaatui, koska he marssivat huolettomasti
ja järjestyksettä, paitsi Mantinealaiset. Nämät peräytyivät
kokoontuneina paremmassa järjestyksessä, kuin muu sotajoukko. Tappelu
loppui vasta myöhään illalla.
Kun nyt Menedaios Eyrylokoksen ja Makarioksen kaaduttua tuli
ylipäälliköksi, oli hän suuren tappion johdosta neuvoton, miten hän
kestäisi piiritystä, suljettuna kun oli sekä maan puolelta että
mereltä päin Ateenalaisten laivojen kautta, vai miten hän voisi
pelastua peräytymällä. Hän ryhtyi sentähden seuraavana päivänä
keskusteluihin aselevosta ja paluumatkastaan Deemosteneen ja
Akarnaanialaisten päälliköiden kanssa, niinkuin myöskin kaatuneiden
korjaamisesta. Nämät myöntyivät kaatuneiden korjaamiseen ja
pystyttivät voitonmerkin ja korjasivat omat kaatuneensa luvultaan
noin 300. Paluuta he eivät kyllä julkisesti myöntäneet kaikille,
mutta salaa Deemostenees ja Akarnaanialaiset päälliköt myönsivät
Mantinealaisille, Menedaiokselle ja muille Peloponneesolaisille
päälliköille sekä muille arvokkaimmille henkilöille, että kiiruumman
kautta saisivat lähteä pois. Täten he tahtoivat saada Amprakialaiset
ja pestatun liittolaisjoukon yksin jätetyiksi, mutta varsinkin
saattaa Lakedaimonilaiset ja Peloponneesolaiset pahaan maineeseen
sikäläisten Helleenien mielessä, että he muka oman etunsa tähden
olivat pettäneet liittolaisensa. Lakedaimonilaiset korjasivat
kiireesti kaatuneensa, ja ne, joille lähtö oli myönnetty, valmistivat
sen kaikessa hiljaisuudessa.
Deemosteneelle ja Akarnaanialaisille tulee sanoma, että
Amprakiotalaiset, ensimmäisen ilmoituksen saatuansa Olpaista,
koettaisivat kaupungista koko voimalla Amfilokoksen kautta yhtyä
Olpaissa olevien kanssa, tietämättä mitään viime tapahtumista.
Deemostenees lähettää heti osan sotajoukostansa teille väijymään ja
vallottamaan linnotuksen sekä valmistautui itse koko sotajoukollansa
marssimaan vihollista vastaan.
Tällä välin poistuivat salaa pienissä joukoissa Mantinealaiset
ja ne, jotka siihen olivat saaneet luvan lähtien muka hakemaan
polttopuita ja kaaliksia, ja kooten myöskin näön vuoksi sitä,
minkä hakuun sanoivat lähteneensä. Mutta kun olivat ehtineet
etäämmäksi Olpaista, riensivät he nopein askelin eteenpäin. Tällöin
kokoontuivat Amprakialaiset ja muut, jotka täten olivat jääneet
oman onnensa nojaan, ja kun huomasivat toisten poistuvan, lähtivät
hekin kiireesti liikkeelle, koettaen juosten saavuttaa ensimmäiseksi
lähteneitä. Mutta luullen heidän kaikkien lähteneen luvatta, ajoivat
Akarnaanialaiset myöskin Peloponneesolaisia takaa, ja arvellen
petoksen olevan kysymyksessä, heittivät he keihäillä myöskin muutamia
omista päälliköistänsä, jotka koettivat heitä siitä estää, ja jotka
selvittivät, että oli sovittu tästä asiasta. Vihdoin päästivät he
Mantinealaiset ja Peloponneesolaiset menemään, mutta Amprakialaiset
surmasivat he, ja täällä nousi kova kina, oliko joku Amprakialainen
vai Peloponneesolainen. He surmasivat noin 200 miestä, mutta muut
pääsivät pakoon Agraialaisten maahan, joka oli heidän naapurimaansa,
ja Agraialaisten kuningas, Salyntios, otti heidät ystävällisesti
vastaan.
Kaupungista paenneet Amprakialaiset saapuivat Idomeneeseen. Tämän
muodostaa kaksi kukkulaa. Suuremman näistä ennättivät Deemosteneen
lähettämät soturit yön tultua salaa vihollisilta vallottaa, mutta
pienemmän ehtivät Amprakialaiset saada valtaansa ja viettivät
yönsä siellä. Aterian jälkeen läksi Deemostenees heti illalla
kaikkine joukkoinensa liikkeelle. Puolella sotajoukollaan sulki
hän solan, toinen osa kulki Amfilokialaisten vuorten yli. Aamun
koittaessa hyökkäsivät nämät Amprakialaisten kimppuun, jotka
vielä olivat vuoteillaan, eivätkä ensinkään aavistaneet mitä oli
tapahtumaisillaan, vaan päinvastoin luulivat hyökkääjien olevan
omia miehiänsä. Sillä Deemostenees oli vartavasten asettanut
Messeenialaiset etunenään ja käskenyt heidän puheissaan käyttää
Doorilaista murretta, herättääkseen siten luottamusta etuvartijoissa,
varsinkin kun ei heitä yön pimeässä voitu tuntea. Kun hän nyt
koko sotajoukollaan ryntäsi heidän kimppuunsa, niin he pakenivat,
ja useimmat heistä kaatuivat, mutta eloon jääneet pakenivat
vuorille. Mutta kun Amfilokialaiset olivat ehtineet valloittaa tiet
ja tunsivat maansa, ja koska he keveästi varustettuina ajoivat
takaa raskasaseisia vastustajiansa, jotka päällepäätteeksi eivät
tunteneet seutuja eivätkä tietäneet, mihin kääntyä, sortuivat
pakenevat rotkoihin ja heille asetettuihin väijyksiin, joutuen siten
perikatoon. Neuvottomina mihin paeta, kääntyivät toiset heistä
lähellä olevalle merenrannalle, ja kun he näkivät Attikalaisten
laivojen juuri tämän tapahtuessa purjehtivan pitkin rantaa, niin he
uivat niitä kohti, arvellen suuressa pelossansa, että oli parempi
heille, jos niin oli sallittu, saada surmansa laivaväen käsistä, kuin
että heidän raaimmat ja kiivaimmat vihollisensa heidät surmaisivat.
Tämmöisen onnettomuuden kohtaamina pääsivät ainoastaan harvat
Amprakialaiset niin suuresta joukosta pelastumaan kaupunkiinsa.
Akarnaanialaiset ryöstivät ruumiit paljaiksi ja palasivat Argokseen
pystytettyänsä voitonmerkin.
Seuraavana päivänä tuli heidän luoksensa Olpaista Agraialaisten
suojaan paenneitten Amprakialaisten lähettämä airut, pyytäen saada
korjata niiden ruumiit, jotka olivat saaneet surmansa ensimmäisen
ottelun jälestä, kun he Mantinealaisten ja luvan saaneiden
seurassa luvatta pakenivat. Kun airut näki kaupungista tulleiden
Amprakialaisten aseet, kummastutti häntä näiden paljous. Sillä hän
ei tietänyt viimeisestä onnettomuudesta, vaan luuli aseiden olevan
hänen kanssansa sotineiden toverien. Kun häneltä kysyttiin miksi
hän oli kummissaan, ja kuinka monta heistä oli kaatunut, koska
kysyjä luuli hänen olevan Idomeneessä sotineiden lähettämä, niin hän
vastasi, noin 200 kaatuneen. Kysyjä sanoi tähän: "Ei näistä aseista
niin näytä, vaan ne osottavat heitä olleen enemmän, kuin tuhannen".
Airut taasen sanoi: "Eivät nämät kuuluneet niille, jotka taistelivat
meidän joukossamme." Tähän toinen vastasi: "Totta kai, koska eilen
taistelitte Idomeneessä." "Mutta emmehän me eilen taistelleet
ketäkään vastaan, vaan toisena päivänä peräytyessämme." "Mutta me
taistelimme eilen kaupungista rientäneitä Amprakialaisia vastaan."
Kun airut tämän kuuli ja ymmärsi, että kaupungista avuksi lähetetty
apujoukko oli joutunut perikatoon, niin hän kiljaisi tuskasta, ja
jätti näin suuren onnettomuuden masentamana sikseen koko pyynnön
kaatuneiden korjaamisesta. Sillä ei mikään Hellaan kaupunki ole tässä
sodassa yhtä harvassa päivässä kärsinyt yhtä paljon onnettomuuksia.
Kaatuneitten lukumäärää en ole maininnut, sillä uskomattoman joukon
sanotaan kaatuneen kaupungin pienuuteen katsoen. Mutta tiedän
varmasti, että jos Akarnaanialaiset ja Amfilokialaiset Ateenalaisten
ja Deemosteneen neuvoa seuraten olisivat halunneet voittaa Amprakian,
niin olisivat he sen ottaneet ensi rynnäkössä. Mutta he pelkäsivät
nyt, että Ateenalaiset, jos saisivat sen haltuunsa, tulisivat olemaan
heille vaarallisemmat viholliset, kuin Amprakialaiset.
Saaliista antoivat he kolmannen osan Ateenalaisille, ja jäännöksen
he jakoivat kaupunkien kesken. Ateenalaiset menettivät merellä
osan saaliista; sillä ne 300 asepukua, jotka ovat ripustetut
Attikan pyhäkköihin, olivat varatut Deemosteneelle, joka nämät
mukanaan purjehti kotia. Sillä kaiken tämän toimitettuansa, oli
hänen Aitoolian onnettomuuden jälkeen nyt vaarattomampi palata
kotia. Myöskin lähtivät nuo 20 laivalla purjehtivat Ateenalaiset
Naupaktokseen.
Ateenalaisten jo lähdettyä, sallivat Akarnaanialaiset ja
Amfilokialaiset Salyntioksen ja Agraialaisten luokse paenneiden
Amprakialaisten sekä ensin Salyntioksen, sittemmin Oiniadein luokse
paenneiden Peloponneesolaisten palata kotiinsa. Tulevaa aikaa
varten solmivat Akarnaanialaiset ja Amfilokialaiset Amprakialaisten
kanssa sopimuksen sadaksi vuodeksi, ehdolla etteivät Amprakialaiset
Akarnaanialaisten kanssa hyökkäisi Peloponneesolaisia vastaan,
eivätkä liioin Akarnaanialaiset Amprakialaisten kanssa Ateenalaisten
kimppuun, vaan että auttaisivat toisiaan, sekä että Amprakialaiset
jättäisivät takaisin ne Amfilokialaisten linnat ja panttivangit,
jotka olivat heidän hallussaan, niinkuin myöskin etteivät auttaisi
Anaktorionia, joka oli sodassa Akarnaanialaisten kanssa. Tähän
sopimukseen loppui tämä sota. Tämän jälkeen lähettivät Korintolaiset
Eytykleen pojan Ksenoleidaan johdolla sotureistaan 300 raskasaseista
vartioväeksi Amprakiaan. Vaikean matkan kestettyänsä, saapuivat nämät
perille. Tämänkaltaiset olivat Amprakian tapahtumat.
Tänä talvena astuivat Sikeliassa oleskelevat Ateenalaiset laivoista
maihin Himeraiassa, Sikelialaisten sisämaasta rientäessä heidän
avuksensa Himeraian rajoille, ja purjehtivat sitten Aiolos-saaria
vastaan. Palatessaan Reegioniin, tapasivat he siellä Ateenalaisen
päällikön, Isolokoksen pojan Pytodooroksen, Lakeen seuraajan tämän
ennen johtamilla laivoilla. Sillä Sikelian liittolaiset olivat
purjehtineet Ateenaan pyynnöllä, että nämät auttaisivat heitä
useammilla laivoilla. Syrakuusalaiset olivat nimittäin vallottaneet
heidän maansa, ja koska aivan vähäinen laivasto sulki heiltä meren,
kokosivat he laivaston, päästäksensä tästä pulasta. Ateenalaiset
miehittivät 40 laivaa, lähettääksensä ne liittolaistensa avuksi,
arvellen sikäläisen sodan pian loppuvan, ja tahtoen samalla harjottaa
meriväkeänsä. Pytodooroksen lähettivät he vähälukuisella laivastolla,
mutta Soostratideen pojan Sofokleen ja Tukleen pojan Eyrymedoonin
aikoivat he lähettää useammilla laivoilla. Lakeen laivojen
päällikkönä purjehti Pytodooros puolestaan Lokrilaisten linnoitusta
vastaan, jonka Lakees ennen oli vallottanut. Kun hän täällä joutui
tappiolle taistellessaan Lokrilaisia vastaan, vetäytyi hän sieltä
takaisin.
Samana kevännä syöksyi tulivirta Aitneesta, kuten ennenkin oli
tapahtunut. Se hävitti osan niitten Katanalaisten maata, jotka
asuivat Aitneen juurella. Tämä on suuri vuori Sikeliassa, ja sanotaan
tämän tulipurkauksen tapahtuneen 50:llä vuodella sitä edellisen
purkauksen jälkeen, ja että ylipäätään kolme tämmöistä tulenpurkausta
on tapahtunut, sen jälkeen kuin Helleenejä on asettunut asumaan
Sikeliaan. Tämä tapahtui tänä talvena, ja kuudes vuosi kului loppuun
sitä sotaa, jonka vaiheet Thukydides on kertonut.
NELJÄS KIRJA.
Seuraavana kesänä viljan tehdessä tähkää, purjehti kymmenen
Syrakuusalaista ja yhtä monta Lokrilaista laivaa Messeeneeläisten
omasta pyynnöstä Messeeneeseen ja vallotti tämän kaupungin,
jonka jälestä Messeenee luopui Ateenalaisista. Näin toimivat
Syrakuusalaiset varsinkin sentähden, että arvelivat paikan sopivaksi
maihinastumiseen Sikeliaan, ja koska pelkäsivät, että Ateenalaiset
joskus sieltä voisivat suuremmalla sotajoukolla ahdistaa heitä.
Lokrilaiset taas, koska tahtoivat sekä meritse että maitse ahdistaa
Reegionilaisia vihollisiansa. Lokrilaiset olivat koko sotavoimallaan
hyökänneet Reegionilaisten maahan, jotteivät nämät voisi tulla
Messeeneeläisille avuksi, johon heidän luonansa oleskelevat
Reegionilaiset pakolaiset koettivat heitä kiivaasti yllyttää.
Reegionissa vallitsi jo kauan aikaa kapina, jonkatähden he eivät
kyenneet torjumaan Lokrilaisia pois, jotka näin ollen sitä kovemmin
ahdistivat heitä. Hävitettyänsä näitä seutuja, poistui Lokrilaisten
jalkaväki, mutta laivat jäivät pitämään Messeeneetä silmällä, ja
toisia valmistettiin, joiden tuli purjehtia Reegioniin vihollisuuksia
jatkamaan.
Samaan aikaan kevättä ennen viljan hedelmöimistä hyökkäsivät
Peloponneesolaiset liittolaisineen Attikaan Lakedaimonilaisen
kuninkaan Arkidamoksen pojan Agiksen johdolla ja hävittivät sen
aluetta leiriydyttyänsä. Kuten oli päätetty, lähettivät Ateenalaiset
nuo 40 laivaa Sikeliaan entisten päälliköiden Eyrymedoonin ja
Sofokleen johdolla: kolmas päällikkö, Pytodooros, oli jo ennen
heitä saapunut Sikeliaan. Heidän käskettiin purjehtiessaan saaren
ohitse pitää huolta kaupungissa oleskelevista Kerkyyralaisista,
joita vuoristossa olevat pakolaiset hätyyttivät. Sinne oli niinikään
purjehtinut 60 Peloponneesolaista laivaa avuksi vuoristolaisille,
ja koska kova nälänhätä vallitsi kaupungissa, arvelivat he
helposti saavansa sen haltuunsa. Deemosteneelle, joka palattuansa
Akarnaaniasta oleskeli yksityisenä henkilönä, sallittiin oikeus
käyttää näitä laivoja, jos hän tahtoisi purjehtia Peloponneesoksen
rannikoille.
Kun Ateenalaiset purjehtivat Lakoonikan vesillä, saivat he tiedon,
että Peloponneesolaiset laivat jo olivat saapuneet Kerkyyraan,
jonka tähden Eyrymedoon ja Sofoklees jouduttivat matkaansa sinne.
Mutta Deemostenees kehotti heitä ensin tulemaan Pylokseen, ja vasta
suoritettuansa toimensa siellä, jatkamaan matkaansa. Laivojen
päälliköt kyllä vastustivat tätä tuumaa, mutta juuri noussut myrsky
ajoi heidät Pylokseen. Deemostenees kehotti hetimiten ryhtymään tämän
paikan linnottamiseen, jonka takia hän olikin seurannut mukana.
Hän selitti, että siellä löytyi runsaasti puutavaraa ja kiviä,
ja että se jo luonnoltaan oli luja paikka ja suurimmaksi osaksi
autio. Se sijaitsee noin 1,400 stadionin päässä Spartasta entisessä
Messeenialaisessa maassa, jota Lakedaimonilaiset kutsuivat Koryfasion
nimellä. Laivojen päälliköt väittivät kyllä löytyvän runsaasti
autioita niemikallioita Peloponneesoksessa, jos hän haluaisi hankkia
valtiolle menoja. Mutta Deemosteneen mielestä oli tämä senkin
puolesta muita sopivampi, että lähellä oli satama, ja koska hän
tiesi, että hänen vanhat tuttavansa Messeenialaiset puhuivat samaa
murretta kuin Lakedaimonilaiset, jonka kautta he suuresti voisivat
vahingoittaa näitä ja tarkoin vartioida tätä paikkaa.
Kun hän ei voinut taivuttaa päälliköitä eikä ilmoitettuansa
ehdotuksensa taksiarkoille sotilaitakaan, luopui hän tuumistaan,
kunnes vastatuulen takia itse soturit, kyllästyneinä työttömyyteen,
halusivat linnoittaa paikkaa. He tekivät innolla työtä, ja kun ei
heillä ollut rautaisia kivenhakkuuaseita, kantelivat he sopivia
kiviä ja asettivat ne miten milloinkin sopi. Ja savea tarvittaessa
kantoivat he vasujen puutteessa sitä selässään kyyristyen, jotta
se pysyisi koossa, ja yhdistäen kädet takaa, jottei savi soluisi
maahan. He koettivat kaikin tavoin ennättää linnoittaa helpommin
ahdistettavia paikkoja, ennenkuin Lakedaimonilaiset ehtisivät rientää
apuun. Suurin osa tästä paikasta oli itsessään luja, joten sitä ei
tarvinnut linnoittaa.
Kun Lakedaimonilaiset, jotka juuri viettivät jotakin juhlaa, saivat
tiedon tästä, niin he eivät siitä paljoa välittäneet, arvellen,
että heti kun he vaan lähtisivät liikkeelle, Ateenalaiset joko
vetäytyisivät pois, tahi että ainakin olisi helppo tähän pakottaa,
katsoen siihen, että Lakedaimonilaisten sotajoukko vielä oli
Attikassa. Ateenalaiset jättivät, linnoitettuansa mannermaan kuudessa
päivässä, Deemosteneen sinne viidellä laivalla vartioimaan ja
kiiruhtivat useimmilla laivoilla Kerkyyraan ja Sikeliaan.
Kun Attikassa olevat Peloponneesolaiset kuulivat Pyloksen
vallottamisesta, palasivat he kiiruumman kautta kotia, koska
Lakedaimonilaiset ja heidän kuninkaansa Agis arvelivat Pyloksen
tapahtumien olevan heille vallan tärkeitä. Koska he olivat tehneet
hyökkäyksensä aikaisin keväällä, kun vilja vielä oli viheriä, puuttui
sotureilta ruokaa, ja koska vuoden aikaan katsoen kova kylmä rasitti
sotajoukkoa, niin he monesta syystä kiiruhtivat kotia, joten tämä oli
lyhytaikaisin hyökkäys; sillä he eivät viipyneet Attikassa kuin 15
päivää.
Tähän aikaan kokosi Ateenalaisten päällikkö Simoonidees vähäisen
joukon Ateenalaista vartioväkeä ja suuren paljouden sikäläisiä
liittolaisia, joiden johtajana hän kavaluuden avulla vallotti
Mendaialaisten Trakiassa löytyvän siirtokunnan Eejonin, joka kuului
Ateenalaisten vihollisiin. Mutta kun Kalkidilaiset ja Bottialaiset
kiiruhtivat apuun, ajoivat he hänen sieltä ulos, jolloin suuri joukko
hänen sotureistaan sai surmansa.
Peloponneesolaisten palattua Attikasta, valmistautuivat Spartiatit
itse sekä läheisimmät Perioikit hetimiten avustamaan Pylosta. Muut
Lakedaimonilaiset sitävastoin saapuivat myöhemmin, koska he juuri
olivat palanneet toiselta sotaretkeltä. Sana lähetettiin myöskin
pitkin Peloponneesosta, että mitä pikemmin oli riennettävä Pyloksen
avuksi, niinkuin myöskin Kerkyyran edustalla oleskeleville laivoille.
Lakedaimonilaisten onnistuikin Sakyntoksessa vartioitsevien
Ateenalaisten huomaamatta päästä Pylokseen, hinattuansa laivat
yli Leukaskannaksen, jonne myöskin jalkaväki saapui. Ennenkuin
Lakedaimonilaiset laivat olivat saapuneet perille, ehti Deemostenees
lähettää kaksi laivaa Eyrymedoonille ja Sakyntoksessa olevien
Ateenalaisten luo pyytämään, että kiiruhtaisivat Pylokseen, koska se
oli vaarassa, ja laivat lähtivätkin Deemosteneen määräyksen mukaan.
Lakedaimonilaiset taas valmistautuivat ahdistamaan linnoitusta sekä
maitse että meritse, arvellen helposti voivansa vallottaa sen,
koska se oli kiiruudessa rakennettu ja harvalukuisen sotajoukon
puolustama. Koska Ateenalaiset Sakyntoksesta olivat kiiruhtaneet
apuun, tuumivat Lakedaimonilaiset, jos he eivät ennen näitten
tuloa ehtisi saamaan linnoitusta haltuunsa, sulkea satamien suut,
jotteivät Ateenalaiset voisi ankkuroida laivojaan. Sillä Sfakteerian
saari, joka hyvin läheltä ulottuu pitkin satamaa, suojelee sitä
tuulilta ja tekee sen suut vallan ahtaiksi, niin että ainoastaan
kaksi laivaa vieritysten voi purjehtia Ateenalaisten linnoitukseen
ja Pylokseen käännetyn suun kautta, ja toisen suun kautta kahdeksan
tahi yhdeksän mannermaan toiselta puolelta. Asumattomuuden takia
oli tämä saari kokonaan metsää kasvava ja tietön sekä suuruudeltaan
noin 15 stadiota pitkä. Lakedaimonilaiset aikoivat sulkea salmen
suut laivoilla, keula ulospäin käännettynä. Koska he pelkäsivät,
että heitä vastaan voitaisiin hyökätä tältä saarelta, kuljettivat he
sinne raskasaseisia, asettaen toisia pitkin mannermaan rannikkoa.
Täten arvelivat he voivansa saada saaren puolustustilaan Ateenalaisia
vastaan ja mannermaan heiltä suljetuksi. Sillä koska Pyloksen rannat
ulkopuolella salmen suuta merelle päin olivat satamia vailla,
niin eivät Ateenalaiset täten löytäisi ankkuripaikkoja, joista
rientäisivät omaistensa avuksi, vaan Peloponneesolaiset arvelivat
taistelutta ja vaaratta voivansa vallottaa Pyloksen varsinkin kun se
oli jätetty vähille varoille. Tultuansa tähän päätökseen, kuljettivat
he saarelle arvan mukaan kaikista lokoista otettuja raskasaseisia.
Vuoroin saapuivat he sinne toinen toisensa perästä; viimeiset, jotka
sinne jäivätkin, olivat luvultaan 420, lukuun ottamatta heidän
palvelukseensa kuuluvia Heilootteja. Heitä johti Molobroksen poika
Epitadas.
Kun Deemostenees huomasi Lakedaimonilaisten aikovan hyökätä sekä
laivoilla että jalkaväellä, varustautui hänkin puolustukseen.
Hän veti ne kolmisoutu-laivat, jotka olivat annetut hänen
käytettäväksensä, linnoituksen alapuolelle etuvarustukseksi.
Laivamiehet varusti hän kelvottomilla enimmiten pajusta tehdyillä
kilvillä, sillä näillä autioilla seuduilla oli mahdoton hankkia
aseita. Mainitutkin aseet olivat he ottaneet Messeenialaisesta
kolmikymmen-airoisesta nopeakulkuisesta rosvolaivasta, joka sattui
kulkemaan näillä vesillä. Tämän Messeenialais-laivan miehistä oli
noin 40 raskasaseisia, joita Deemostenees liitti muihin sotureihinsa.
Suurimman osan näistä miehistä asetti hän mitkä aseellisina mitkä
aseettomina, lujimmasti linnoitetuille ja vaarattomille paikoille
mannermaan puolelle, käskien jalkaväen torjua pois viholliset, jos
he tekisivät hyökkäyksen. Itse valitsi Deemostenees joukosta 60
raskasaseista ja vähäisen joukon jousimiehiä, joiden seuraamana hän
lähti ulkopuolelle muuria merelle päin, arvellen vihollisten täällä
yrittävän astua maihin. Tämä merenpuolinen paikka oli kyllä karu ja
kivikkoinen; mutta koska se oli heikosti linnoitettu, arveli hän
vihollisten vetäytyvän sinne. Ateenalaiset eivät olleet linnoittaneet
tätä puolta lujasti, koskeivät luulleet milloinkaan joutuvansa
tappiolle merellä. Mutta koska hän myöskin ymmärsi, että viholliset
voisivat sen väkirynnäköllä vallottaa, niin hän asetti raskasaseiset
sinne, voidakseen torjua heidän hyökkäystään. Tässä tilaisuudessa
puhui hän sotureilleen seuraavasti:
"Te toverini tässä vaarassa, älköön kukaan teistä tässä pulassa
vitkastelko, arvellen voivansa määritellä kaikkia meitä ympäröiviä
vaikeuksia, vaan rynnätkää kaikki yksimielisesti vitkastelematta
vihollisia vastaan, luottaen siihen, että kyllä pelastumme tästäkin
vaarasta. Sillä kun asiat kerran ovat joutuneet niin kireälle, kuin
meidän nyt, niin on vaikeata laskea sattuman vaiheita, ja semmoinen
asema vaatii mitä nopeinta uskaliaisuutta. Minun mielestäni ovat
edut meidän puolellamme suurimmat, jos me vaan pysymme asemassamme,
emmekä peläten heidän paljouttansa hylkää niitä etuja, jotka ovat
meille tarjona. Se seikka, että maihin pääseminen tällä paikalla on
vaikea, tulee olemaan meille suureksi eduksi, jos me järkähtämättä
pysymme tässä, mutta vaikka kohtakin turvattu, niin on tämä paikka
kuitenkin helposti vallotettava, jos meidän luovuttuamme siitä, ei
kukaan ole vihollisia siitä estämässä. Ja jota vaikeampi heidän on
päästä takaisin laivoihinsa, sitä vaarallisempia vihollisia tulevat
he meille olemaan, jos me heitä silloin ahdistamme. Sillä niin
kauan, kuin he ovat laivoissa, on meidän helppo puolustautua heitä
vastaan; vaan jos he pääsevät maihin, ovat edut yhtäläiset. Heidän
paljouttansa taasen meidän ei tarvitse kovin pelätä, sillä valkamien
puutteesta täytyy vihollisten, vaikka kohtakin lukuisina, taistella
vähillä voimilla. Mutta täällä ei ole kysymys taistelusta maalla,
jossa edut ovat yhtäläiset, vaan he ovat laivoissaan, ja merellä ovat
onnen sattumat arvaamattomat. Minä siis pidän heidän voitettavansa
vastukset meidän vähälukuisuutemme vastapainona. Ja koska
Ateenalaisina kokemuksesta tiedämme, kuinka vaikea on astua maihin
toisten siitä estäessä, jotka järkähtämättöminä pysyvät paikallaan
pelkäämättä meren kuohinaa ja laivojen mahtavaa hyökkäystä, niin
kehotan minä teitä nytkin järkähtämättöminä torjumaan viholliset jo
rantakallioilta ja siten pelastamaan sekä itsenne että suojaanne
uskotun paikan".
Tästä Deemosteneen puheesta rohkaistuivat Ateenalaiset ja astuivat
alas rannalle, jossa he järjestyivät sota-asentoon. Lakedaimonilaiset
lähtivät liikkeelle ja hyökkäsivät linnoitusta vastaan sekä
maajoukollaan että Spartalaisen laivapäällikön Krateesikleen pojan
Trasymeelidaksen johtamalla 43 laivallansa. Laivasto hyökkäsi juuri
Deemosteneen arvaamalle paikalle. Ateenalaiset torjuivat sekä
maalta että mereltä tehdyn hyökkäyksen. Koska viholliset eivät
useammalla laivalla voineet päästä rantaan, jakaantuivat he ja
tekivät hyökkäyksiä vuorottain harvoilla laivoilla, osottaen suurta
urhoollisuutta ja kehoittaen toisiaan kovilla huudoilla, jotta he
voisivat tunkea läpi puolustajien rivien ja vallottaa linnoitusta.
Kaikista rohkein oli Brasidas. Jos hän vaan näki jonkun triarkin tahi
perämiehen pääsemättä rantaan säästävän laivaansa rikkoutumasta,
epäröiden missä hänestä olisi mahdollisinta päästä maihin, niin
huusi hän, ettei ollut sopivaa säästämällä muutamia lautoja sallia
vihollisten rakentaa linnoitusta heidän maahansa, vaan että oli
tunkeuminen maihin, jos kohtakin omat laivansa joutuivat perikatoon.
Myöskin liittolaisia kehoitti hän, suuria etuja nauttivina, tässä
tilaisuudessa uhraamaan laivansa Lakedaimonilaisten hyväksi, ja
sortuvilla laivoillaan kaikin tavoin koettamaan päästä rannalle ja
siten saattamaan valtaansa sekä miehet että paikan.
Täten kehoittaen muita ja pakoittaen oman laivansa perämiehen
laskemaan rantaan, astui hän laivaportaille; mutta kun hän täältä
koetti astua maihin, torjuivat hänen Ateenalaiset takaisin, jollon
hän vaarallisesti haavotettuna pyörtyi laivan keulaan ja hänen
kilpensä vyörähti mereen. Kun tämä sittemmin ajautui maihin,
korjasivat sen Ateenalaiset ja asettivat sen siihen voitonmerkkiin,
jonka he pystyttivät tämän hyökkäyksen johdosta. Muutkin kyllä
ponnistivat voimiansa, mutta eivät voineet päästä maihin sekä
karun maan takia että Ateenalaisten järkähtämättömästä pysymisestä
paikallaan. Siten oli siis onni muuttunut, että Ateenalaiset maalla,
ja vieläpä Lakooniassa, torjuivat päältään heitä vastaan purjehtivat
Lakedaimonilaiset, ja että Lakedaimonilaiset laivoillaan koettivat
nousta maihin omalla alueellaan Ateenalaisia vastaan. Siihen aikaan
oli nimittäin heidän suurin kunniansa käydä etevimmistä maasotilaista
ja Ateenalaisten käydä etevimmistä ja rohkeimmista meritaistelijoista.
Tehtyänsä hyökkäyksiä sen päivän ja osan seuraavaa päivää, luopuivat
Lakedaimonilaiset yrityksestä. Kolmantena päivänä lähettivät he
muutamia laivoja Asinaan hakemaan rakennuspuita piirityskoneita
varten, koska toivoivat saavansa valtaansa satamaan päin olevan osan
linnoituksesta, vaikkakin se oli korkea, siellä kun löytyi mukavia
valkamia. Tällä välin saapui Sakyntoksesta Ateenalaisten 50 laivaa.
Näitä avustivat muutamat Naupaktoksesta saapuneet vartiolaivat ja
neljä Kiolaista laivaa. Kun nämät näkivät mannermaan ja saaren
täynnänsä raskasaseisia ja laivojen pysyvän satamassa purjehtimatta
ulos, eivätkä tietäneet, missä heittää ankkuria, purjehtivat he
läheiseen autioon Prooteen saareen ja viettivät yönsä siellä.
Seuraavana päivänä purjehtivat he ulapalle ja varustautuivat
meritappeluun, jos viholliset haluaisivat purjehtia heitä vastaan
aavalle vedelle, muuten hyökkäisivät he itse vihollisten kimppuun.
Mutta viholliset eivät purjehtineet heitä vastaan, eivätkä liioin,
kuten olivat aikoneet, sulkeneet salmen suita, vaan pysyivät
liikkumatta maalla ja valmistautuivat, laittaen laivansa kuntoon,
meritappelua varten, jos vastustajat koettasivat purjehtia satamaan,
jossa kyllä oli tilaa taistelua varten.
Huomattuansa tämän, hyökkäsivät Ateenalaiset salmen kumpasestakin
suusta heitä vastaan ja ajoivat pakosalle useimmat ulapalla heitä
vastaan purjehtivat laivat. Tässä takaa-ajossa lävistivät he
ahtaalla vedellä monta laivaa ja vallottivat viisi, joista yhden
miehistöineen. He koettivat saavuttaa niitä, jotka olivat paenneet
rantaan. Osa laivoista sortui, ennenkuin olivat ehtineet täysin
miehitettyinä päästä rannasta. Toiset taas, joista miehistö oli
paennut, sitoivat Ateenalaiset laivoihinsa ja hinasivat mukaansa.
Nähdessään tämän, joutuivat Lakedaimonilaiset epätoivoon, koska
heitä sen kautta kohtasi suuri onnettomuus, kun heidän saarella
olevat miehensä tykkönään suljettiin muista. Kiiruhtaen apuun,
astuivat he aseineen mereen, tarttuivat laivoihin ja koettivat
vetää ne puoleensa. Jokainen arveli asiain olevan pilalla, ellei
hän itse ottanut osaa työhön. Tästä syntyi laivojen ympärillä
sekasorto, ja kumpasetkin muuttivat taistelutapaa: sillä
Lakedaimonilaiset innossaan ja hämmästyksissään ikäänkuin taistelivat
meritaistelua maalta, jotavastoin Ateenalaiset, ollen voitolla,
ja koettaen saavuttaa mitä suurinta etua, laivoistaan taistelivat
maatappelua. Saatettuansa toisilleen suuria vaurioita, jolloin
suuri joukko sotureita haavoittui, erosivat taistelijat toisistaan.
Lakedaimonilaiset pelastivat tyhjät laivansa paitsi tappelun alussa
vihollisen vallottamia. Kun kumpasetkin olivat vetäytyneet leiriinsä,
pystyttivät Ateenalaiset voitonmerkin, luovuttivat kaatuneet ja
korjasivat laivanhylyt. He purjehtivat heti saaren ympäri, ja
vartioivat sitä sinne suljetuiden miesten takia. Peloponneesolaiset
mannermaalla ja heille kaikkialta saapuneet apujoukot pysyivät
asennossaan Pyloksessa.
Kun Spartaan saapui tieto tapahtumista Pyloksen edustalla, päättivät
Lakedaimonilaiset, että vallanpitäjät, kuten suuren onnettomuuden
tapahduttua, lähtisivät leiriin omin silmin tarkastamaan asian
laitaa ja päättääksensä, mitä olisi tehtävä. Kun nämät huomasivat
mahdottomaksi auttaa miehiä eivätkä tahtoneet, että he nälän tahi
vihollisten paljouden pakottamina antautuisivat, päättivät he
Pyloksen seikoista tehdä aselevon Ateenalaisten päälliköiden kanssa,
jos nämät siihen suostuisivat, ja toimittaa lähettiläitä Ateenaan
rauhansopimuksesta sekä koettaa mitä pikemmin saada soturinsa
takaisin.
Ateenalaisten päälliköiden suostuttua ehdotukseen, tehtiin
seuraava sopimus: Lakedaimonilaisten tuli tuoda Pylokseen ja
jättää Ateenalaisille ne laivat, joilla he olivat taistelleet
meritappelussa, ja kaikki Lakoonikassa olevat pitkät laivansa,
eivätkä saisi tehdä hyökkäyksiä Ateenalaisten linnoitusta vastaan,
enemmän maitse kuin meritsekään. Ateenalaiset puolestaan sallisivat
Lakedaimonilaisten mannermaalta tuoda saarella oleville miehilleen
joka miestä kohti kaksi Attikalaista koiniksia jauhoja, kaksi kotylaa
viiniä ja lihaa sekä palvelijoille puolet mainitusta määrästä. Kaikki
tämä oli tehtävä Ateenalaisten tieten, eikä mitään heiltä salaa.
Ateenalaiset kyllä vartioisivat saarta, mutta eivät astuisi maihin
sinne. Ateenalaiset eivät ahdistaisi Peloponneesolaisia maitse eikä
meritse. Jos kummaltakaan puolelta rikottaisiin vähintäkään näitä
sopimuksia, niin olivat ne puretut. Nämät sopimukset kestäisivät,
kunnes Lakedaimonilaisten lähettiläät palaisivat Ateenasta. Näitä
lähettiläitä kuljettaisivat Ateenalaiset kolmisoutulaivallaan sekä
Ateenaan että sieltä takaisin. Lähettiläiden palattua Ateenasta
olisivat nämät sopimukset lakanneet, ja Ateenalaisten tuli silloin
jättää takaisin laivat siinä tilassa, kuin olivat heidän saadessaan
ne haltuunsa. Näillä ehdoilla solmittiin sopimukset, ja laivat,
luvultaan noin 60, jätettiin Ateenalaisille. Lähettiläät lähtivät
matkalle ja saavuttuansa Ateenaan, puhuivat he seuraavaan tapaan:
"Lakedaimonilaiset ovat meidät lähettäneet teidän luoksenne,
Ateenalaiset miehet, keskustelemaan saareen suljetuista miehistämme,
mikä teille olisi edullisinta, ja samalla saamaan teitä suostumaan
ehtoihin, jotka nykyisessä onnettomuudessamme olisivat vähin
loukkaavia kunniaamme. Joskin me nyt puhumme hiukan pitemmältä, niin
emme me silti poikkee tavastamme: sillä me emme tuhlaa sanoja, missä
vähillä tullaan toimeen, mutta me puhumme pitemmältä, missä tahdomme
osottaa, mitä hetki vaatii. Älkää panko pahaksi sanojamme, luullen
meidän puhuvan, arvellen teidän käsittämättömyydestä tarvitsevanne
neuvojamme, vaan pitäkää sanojamme ainoasti kehoituksena teille
tekemään viisasta päätöstä, vaikka kohtakin sen itse ymmärrätte.
Sillä teillä on nyt tilaisuus kunniakkaasti lujittaa nykyistä
onneanne, koska saatte säilyttää, mitä vallassanne on, ja vieläpä
siihen lisätä kunnian ja maineen. Teidän ei tule toimia kuten ne
ihmiset, joille onni on jotakin harvinaista; sillä heitä kiihottaa
aina toivo saada yhä enemmän, koska heille onnensattuma on jotakin
tykkänään odottamatonta. Mutta ne, jotka ennen usein ovat kokeneet
onnen vaiheet, eivät liioin luota onnen kestäväisyyteen; ja siinä
suhteessa on meidän kaupungillamme ja teillä mitä suurin kokemus".
"Tämän te kyllä käsitätte, jos otatte huomioon, miten me, joilla on
ollut suurin arvo Helleenien kesken, nyt tulemme teidän luoksenne,
me, jotka itse ennen olemme voineet myöntyä siihen, mitä teiltä
pyytämään nyt olemme tulleet. Tähän pulaan me emme kuitenkaan ole
joutuneet valtamme heikontumisesta emmekä liiallisesta ylvästymisestä
lisätystä vallastamme, vaan koska olemme erehtyneet tuumissamme,
jossa tapauksessa kenelle tahansa voi käydä samoin. Sentähden ei
ole kohtuullista, että te kaupunkinne nykyisen voiman tähden tahi
saavutetuiden etujenne johdosta arvelette onnen aina pysyvän teille
suosiollisena. Viisaat miehet tietävät, että onni on vaihtelevainen,
ja he ovat sentähden maltillisia, jos onni heitä pettää. He
ymmärtävät, ettei voi edeltäkäsin määrätä, mikä heidän kohtalonsa
sodassa on oleva, vaan että onnen oikku määrää sodan vaiheet. Ja
koska he eivät koskaan luottamuksesta onneensa joudu röyhkeiksi, niin
heitä onnettomuuskaan ei tykkänään masenna, jonka tähden he myöskin
onnen suosimina mielellään suostuvat sovintoon. Teille, Ateenan
miehet, sopii nyt erinomaisesti toimia täten meitä kohtaan, jottei
teidän, jos ette nyt suostu pyyntöömme, joskus jouduttuanne itse
ahdinkoon, mikä ei ensinkään ole mahdotonta, sanottaisi saavuttaneen
nykyistä onneanne ainoasti sattuman kautta, kun teidän vallassanne on
jättää jälkimaailmalle nuhteeton maine voimastanne ja maltistanne".
"Lakedaimonilaiset kehottavat teitä sopimukseen ja lakkaamaan
sodasta. He tarjoavat teille rauhaa, liittoa ja hartainta ystävyyttä
ja yksimielisyyttä, pyytäen teiltä puolestaan saareen suljetut
miehensä. He katsovat etuisammaksi sekä meille että teille, ettei
jouduta siihen vaaraan, että vangit joko saavat tilaisuuden väkisten
paeta tahi että he kovin rasitettuina antautuvat teille. Sillä
me arvelemme, että kovimmat vihamielisyydet lienevät varmimmin
poistettavat siten, että voittaja ei kostonhimosta pakota vastustajia
kohtuuttomiin lupauksiin, vaan jos hän, vaikkakin voisi päinvastoin
menetellä, saavutettuansa voiton urhoollisuudellaan, vasten voitetun
toivoa tekee sopimuksen kohtuullisilla ehdoilla. Sillä voitettu
vihollinen, joka ei ole pakotettu tekemään vastarintaa äärimmäisiin,
vaan joka tunnustaa vastustajan jalomielisyyttä, on häveliäisyydestä
taipuvainen lupauksissaan; ihmiset ovat tähän menettelyyn
taipuvaisemmat katkerimpia vihollisiaan kohtaan, kuin niitä kohtaan,
joitten kanssa he vähäpätöisemmissä asioissa ovat erimielisiä.
Ihmisen luonnossa on taipumus mielellään suostumaan kohtuullisiin
ehtoihin, mutta heittäytyä äärimmäisiin vaaroihin, vastustaaksensa
röyhkeätä vihollista".
"Nyt jos koskaan sopii meille molemmille sovinto, ennenkuin joku
korjaamaton vahinko astuu väliimme, joka meissä välttämättömästi
herättää sekä yleistä että yksityistä vihaa teitä kohtaan, ja
joka teiltä riistää meidän nyt tarjoamamme edut. Kun taistelu
vielä on ratkaisematon, niin sopikaamme, kun teidän puolellanne on
kunnia ja tilaisuus saavuttaa meidän ystävyytemme, ja ennenkuin
meidän osaksemme on tullut häpeä kovan onnettomuuden johdosta
tämän vähäpätöisen onnettomuuden asemesta. Valitkaamme rauha
lopettamalla sodan ja lakkauttakaamme siten toisiltakin Helleeneiltä
onnettomuudet, joihin he pitävät teitä syypäänä. Nyt he taistelevat
tietämättänsä varmaan, kumpi meistä on alottanut sodan; mutta jos
tehdään rauha, joka etupäässä on teistä riippuva, niin tulevat he
olemaan siitä teille kiitollisia. Jos te siis käsitätte, että teillä
nyt on tilaisuus saada Lakedaimonilaiset uskollisiksi ystäviksenne
heidän omasta pyynnöstään myönnytyksillä eikä väkivallalla, niin
miettikää, mitä kaikkia etuja teille tästä voi koitua. Sillä jos te
ja me olemme yksimielisiä, niin muu Hellas kyllä, koska se on meitä
paljoa heikompi, tulee kunnioittamaan tätä ylivoimien päätöstä".
Täten puhuivat Lakedaimonilaiset, arvellen, että Ateenalaiset, jotka
ennen olivat halunneet rauhaa, jonka solmimisen Lakedaimonilaiset
silloin vastustamisellaan olivat estäneet, nyt mielellään
suostuisivat tarjoomukseen ja päästäisivät vangit vapaiksi. Mutta
nämät, jotka arvelivat voivansa tehdä rauhan, milloin vaan halusivat,
koska heillä oli vallassaan miehet saarella, esittivät yhä suurempia
vaatimuksia. Kiihkeimmin heidät tähän kehoitti Kleainetoksen
poika Kleoon, äärettömästi kansanvaltainen ja tähän aikaan kansan
erinomaisessa suosiossa oleva mies. Hän sai kansan vastaamaan,
että saareen suljetuiden Lakedaimonilaisten ensin tuli jättää
aseensa ja itsensä Ateenaan vietäviksi, ja että Lakedaimonilaisten
tämän tapahduttua tulisi luovuttaa Ateenalaisille Nisaia, Peegai,
Troitseena ja Akaia, joita he eivät olleet valloittaneet sodassa,
vaan saaneet Ateenalaisten suostumuksella, koska viimeksimainitut
siihen aikaan kärsimiensä onnettomuuksien takia suuresti
olivat rauhan tarpeessa. Näitä ehtoja suoritettuansa saisivat
Lakedaimonilaiset miehensä takaisin, ja rauha solmittaisiin niin
kauaksi aikaa, kuin molemmille näkyisi sopivaksi.
Tähän lähettiläät eivät vastanneet mitään, vaan kehottivat
Ateenalaisia valitsemaan neuvottelijoita, jotka, lausuttuansa
mielipiteensä ja kuultuansa heidän ajatuksensa näistä asioista,
tyyneesti sopisivat kyseessä olevista ehdotuksista, joista pääsisivät
yksimielisyyteen. Mutta tätä Kleoon vastusti suurella innolla,
sanoen jo ennen huomanneensa, ettei vihollisilla ollut mitään
hyvää mielessään, ja että tämä nyt selvästi kävi ilmi, koskeivät
he tahtoneet keskustella kansan edessä, vaan halusivat neuvotella
moniaitten miesten kanssa. Jos heillä oli jokin hyödyllinen
ehdotus tehtävänä, kehotti hän heitä ilmottamaan sen kansalle.
Kun Lakedaimonilaiset huomasivat, etteivät he, jos kohtakin
onnettomuutensa takia olivat suostuvaisia myönnytyksiin, voineet
puhua tästä kansankokouksessa joutumatta epäluulon alaisiksi
liittolaisten silmissä, kuten myöskin etteivät Ateenalaiset tyytyisi
kohtuullisiin ehtoihin, lähtivät he tyhjin toimin Ateenasta.
Lähettiläiden palattua, purettiin välittömästi Pyloksessa solmittu
aselepo, ja Lakedaimonilaiset vaativat, kuten oli sovittu, laivansa
takaisin. Mutta Ateenalaiset eivät luovuttaneet niitä, selittäen
syyksi sopimusta vastaan linnoitusta vastaan tehdyn hyökkäyksen ja
muita vähäpätöisiä seikkoja, sekä vedoten sopimuksien sanoihin, että
aselepo olisi rikottu, jos sopimusta hiukkasenkaan loukattaisiin.
Lakedaimonilaiset puolestaan väittivät vastaan, sanoen laivojen
pidättämistä ilmi vääryydeksi ja varustautuivat poistuttuansa
sotakuntoon.
Nyt leimahti sota Pyloksen ympäristössä ilmituleen. Päivällä
purjehtivat Ateenalaiset kahdella vastakkain kulkevalla laivalla
saaren ympäri; yöllä sitä vastoin kulki koko heidän laivastonsa
sen ympäri, paitsi meren puolella, kun oli kova tuuli. Ateenasta
tuli heille lisää 20 laivaa, joten heillä siis oli 70 alusta.
Peloponneesolaiset leiriytyivät sillävälin mannermaalle, tehden
hyökkäyksiä linnoitusta vastaan ja väijyen tilaisuutta soturiensa
pelastamiseen.
Tähän aikaan liittivät Sikeliassa Syrakuusalaiset ja heidän
liittolaisensa koko täydellisesti miehitetyn laivastonsa Messeeneen
edustalla vartioiviin laivoihinsa, ja jatkoivat sotaa tästä
kaupungista lähtien. Kiihkeimpiä olivat Lokrilaiset vihasta
Reegionilaisia vastaan, ja hyökkäsivät koko sotavoimallaan
näitten maahan. He tahtoivat ryhtyä meritappeluun, koska näkivät
Ateenalaisilla olevan ainoasti vähälukuisen laivaston, mutta olivat
saaneet tietää, että Ateenalaiset nyt piirittivät saarta suurella
laivastolla, jolla he vastedes aikoivat hyökätä heidän kimppuunsa.
Jos he pääsisivät voitolle meritaistelussa, toivoivat he helposti
voivansa vallottaa Reegionin ahdistamalla sitä sekä mereltä että
maalta, joten varmistaisivat asemansa. Koska Italian ja Sikelian
äärimmäiset kaupungit, Reegion ja Messeenee, sijaitsevat vallan
lähellä toisiaan, niin Ateenalaiset eivät voisi purjehtia salmeen
eikä siis pitää sitä hallussaan. Tämän salmen muodostaa Reegionin
ja Messeeneen välinen vesi sillä paikalla, missä Sikelia on lähinnä
mannermaata, ja tämä on niin kutsuttu Karybdis, jonka ohitse Odysseun
sanotaan purjehtineen. Koska kahden suuren meren, Sikelian ja
Tyrseeniläisen, vedet voimakkaasti virtaavat tähän salmeen, pidetään
sitä kapeutensa takia syystä vallan vaarallisena.
Tässä salmessa täytyi Syrakuusalaisten ja heidän liittolaistensa
vähän useammalla kuin 30:llä laivalla myöhään illalla läpipyrkivän
aluksen tähden ryhtyä tappeluun 16 Ateenalaista ja kahdeksaa
Reegionilaista laivaa vastaan. Ateenalaisten voittamina purjehtivat
he, menetettyänsä yhden laivan, kiiruumman kautta kukin omaan
leiriinsä, toiset Messeeneeseen, toiset Reegioniin, taistelun
kestettyä pimeään yöhön saakka. Tämän jälkeen lähtivät Lokrilaiset
Reegionilaisten alueelta, mutta Syrakuusalaisten ja heidän
liittolaistensa laivat kokoontuivat Messeeneen Pelooriin ja
ankkuroivat siellä, missä heidän maaväkensä oli. Sinne purjehtivat
Ateenalaiset ja Reegionilaiset, ja kun näkivät laivat tyhjinä,
hyökkäsivät he vallottamaan niitä, mutta viholliset ottivat heiltä
kaappaus-haan avulla aluksen, jonka miehistö kuitenkin uimalla
pääsi pakoon. Tämän jälkeen astuivat Syrakuusalaiset laivoihinsa ja
hinasivat ne köysillä Messeeneeseen. Kun Ateenalaiset uudistivat
hyökkäyksensä, purjehti vihollinen ulapalle ja hyökkäsi heidän
kimppuunsa, jolloin Ateenalaiset menettivät toisen laivansa. Täten
purjehtivat Syrakuusalaiset Messeeneen satamaan, pidettyänsä puolensa
sekä purjehtimisessa että tämäntapaisessa taistelussa.
Ateenalaiset purjehtivat Kamarinaan, kun he saivat tiedon,
että Arkias ja hänen puoluelaisensa olivat luovuttaneet tämän
kaupungin Syrakuusalaisille. Silloin hyökkäsivät Messeeneeläiset
koko sotavoimallaan, sekä meritse että maitse, Kalkidilaista
naapurikaupunkiaan Naksosta vastaan. Ensi päivänä sulkivat he
Naksolaiset heidän kaupunkiinsa, hävittäen kaupungin ympäristöjä.
Seuraavana päivänä purjehtivat he Akesinee-joelle, ja hävittivät
sikäläiset seudut, tehden jalkaväellään hyökkäyksiä kaupunkia
vastaan. Sillä välin tuli suuri joukko Sikelialaisia vuorten
yli Naksolaisten avuksi Messeeneeläisiä vastaan. Tämän nähtyään
rohkaistuivat Naksolaiset, yllyttäen toisiaan, koska arvelivat
Leontinilaisten ja muitten Helleenien rientävän heidän avuksensa.
He tekivät äkkiä hyökkäyksen kaupungistaan Messeeneeläisiä vastaan,
ja ajoivat heidät pakosalle, surmaten yli 1,000 vihollista, jonka
jälkeen eloon jääneet vaivoin pelastuivat kotiinsa, sillä barbarit
ahdistivat heitä matkalla ja surmasivat heitä suurimmaksi osaksi.
Laivasto palasi Messeeneeseen, ja laivat purjehtivat myöhemmin kukin
kotiinsa.
Leontinilaiset tekivät liittolaisineen kohta Ateenalaisten kanssa
sotaretken Messeeneeläisiä vastaan, koska tämä kaupunki oli kovassa
pulassa, ja Ateenalaiset koettivat laivoillaan hyökätä kaupungin
satamaan ja jalkaväki itse kaupunkiin. Mutta Messeeneeläiset ja
joukko Lokrilaisia Deemosteneen johdolla, jotka tappion jälkeen
olivat jääneet kaupunkiin vartijoiksi, ryntäsivät äkkiä ulos
kaupungista, karkottivat Leontinilaiset ja surmasivat suuren osan
heistä. Kun Ateenalaiset tämän näkivät, lähtivät he laivoista apuun
ja ajoivat epäjärjestykseen joutuneet Messeeneeläiset, hyökäten
heidän kimppuunsa, kaupunkiin takaisin. Pystytettyänsä voitonmerkin,
palasivat Ateenalaiset Reegioniin. Tästä lähtien taistelivat Sikelian
Helleenit keskenään, Ateenalaisten ottamatta osaa taisteluun.
Pyloksessa piirittivät Ateenalaiset yhä saareen suljetuita
Lakedaimonilaisia, Peloponneesolaisten sotajoukon mannermaalla
pysyessä paikaltaan liikkumatta. Vaivaloista oli Ateenalaisten
vartioiminen ravinnon ja veden puutteen tähden. Sillä tällä seudulla
ei löytynyt kuin yksi ainoa lähde, ja tämäkin pienellainen ja
Pyloksen linnassa, jonka tähden useimmat joivat vettä, jota he
hankkivat kaivamalla ylös someroa meren rannalta, ja arvaahan
sen, kummoista se oli. Myöskin vaivasi heitä suuri ahtaus, kun
sotaväki oli majoitettu pienelle alalle. Koska laivoilla ei ollut
kunnollisia ankkuroimis-paikkoja, niin toiset niistä vuorostaan
hankkivat ravintoa, toiset pysyskelivät aavalla merellä. Suurimman
alakuloisuuden aiheutti kuitenkin arvaamattomasti pitkä piiritys,
koska he olivat arvelleet muutamien päivien piirityksellä voivansa
saada haltuunsa autioon saareen suljetut miehet, joilla ei ollut
muuta juotavana, kuin suolaista vettä. Syy tähän oli, että
Lakedaimonilaiset olivat sille, joka kulettaisi saarelle jauhettua
viljaa, juustoa tahi joitakin piiritetyille tarpeellisia ruokavaroja,
luvanneet siitä suuren palkinnon, ja sille Heilootille, joka
sen teki, vapauden. Sekä muut että varsinkin Heilootit lähtivät
uhkarohkeasti mikä mistäkin Peloponneesoksen paikkakunnasta ja
purjehtivat yön kestäessä saaren merenpuoliselle rannalle. Varsinkin
koettivat he tuulen avulla päästä rannalle; sillä he helpommin
välttivät vartioivien laivojen huomion, kun tuuli puhalsi mereltä,
koska Ateenalaisten laivat eivät silloin voineet laskea rantaan,
jota vastoin Lakedaimonilaiset säästämättä laivojaan jatkoivat
purjehdustaan. Jos heidän aluksensa sortui, tiesivät he siitä
saavansa korvauksen. Raskasaseisia seisoi pitkin rantoja, jotka
ottivat kiinni tyvenellä ilmalla purjehtivia. Itse veden alitsekin
ui sukeltajia saarelle, vetäen köysillä perässään hunajansekaisella
unikolla ja muserretuilla liinan-siemenillä täytetyitä säkkejä.
Alussa kävi tämä toimi huomaamatta, mutta vihdoin tuli se ilmi.
Kumpaisellakin puolella koettivat kaikenlaisia keinoja, toiset
viedäkseen saarelle muonaa, toiset estääkseen tätä kuljetusta.
Kun tieto tuli Ateenaan, että sotaväki kärsi hätää, ja että ravintoa
kuljetettiin saarelle, jouduttiin siellä neuvottomuuteen ja
pelättiin, että talvi ehkä yllättäisi vartioväen, koska arveltiin
talvella olevan mahdotonta viedä ruokavaroja purjehtimalla
Peloponneesoksen ympäri, varsinkin kun seutu oli autio, eivätkä
he edes kesällä olleet voineet lähettää sinne kylliksi ravintoa,
ja eivät he voineet ankkuroida laivojaan, koskei siellä löytynyt
valkamia laivoja varten. Jos he taasen vähentäisivät vartioväkensä,
niin saisivat piiritetyt paremmin tilaisuutta hankkia tarpeita,
tahi pääsisivät ehkä myrskyn avulla pakoon niillä aluksilla,
jotka toivat ravintoa saarelle. Enimmän he kuitenkin pelkäsivät,
että Lakedaimonilaiset olisivat varmat voitostaan, kun eivät enää
lähettäneet airuita sovintoa hieromaan, jonka johdosta he jo alkoivat
katua, että olivat hyljänneet tarjotut sovinnonehdot.
Mutta Kleoon, joka huomasi kansalaistensa olevan hänelle harmissaan,
koska hän oli estänyt sopimuksen solmimista, väitti lähettiläiden
valehtelevan. Kun nämät kehottivat lähettämään joitakuita miehiä
tarkastamaan, koska heitä ei uskottu, valittiin tähän toimeen Kleoon
itse ja Teagenos. Mutta koska hän ymmärsi, että hänen täytyisi joko
sanoa samaa kuin vastaväittäjänsä, tahi vastustaa heitä julkisella
valheella, kehotti hän Ateenalaisia olemaan lähettämättä tarkastajia,
koska hän näki heidän haluavan sotia; ei muka olisi soveliasta
viivytellä, vaan jos uskoivat lähettiläitä, kehotti hän heitä heti
lähettämään laivaston ahdistamaan piiritetyitä. Haluten antaa
letkauksen vihollisellensa ja vastustajallensa, Nikeeratoksen pojalle
Nikiakselle, joka oli päällikkönä Pyloksessa, sanoi hän olevan
helpon niin suuren sotaväen päälliköille, jos olivat kunnon miehiä,
purjehtia ja ottaa miehet vangiksi, lisäten, että hän sen kyllä
tekisi, jos hän olisi sikäläisen sotajoukon johtaja.
Äissään Kleoonille, kysyivät Ateenalaiset häneltä miksi hän ei siis
paikalla purjehtinut Pylokseen, jos sota siellä näytti hänestä niin
helpolta, ja Nikias kehotti häntä, joka yhä vaan soimasi häntä,
koettamaan hyökkäystä piiritetyitä vastaan, johon yritykseen Nikias
salli hänen ottaa niin suuren sotavoiman, kuin vaan halusi. Kleoon
luuli aluksi Nikiaan vaan puheissaan luopuvan päällikkyydestä, mutta
kun hän huomasi tämän luopumis-aikeen olevan todenperäisen, niin
peräytyi hän, lausuen, ettei hänen, vaan Nikiaan, tulisi johtaa
sotajoukkoa, koska hän rupesi pelkäämään, vaikkei tätä ensin ollut
uskonut, että Nikias tahtoisi luovuttaa päällikkyyttä hänelle.
Mutta Nikias yhä vaan kehotti häntä tähän ja otti Ateenalaiset
todistajikseen, että hän todellakin luopui päällikkyydestä. Jota
enemmän Kleoon kieltäytyi purjehtimasta, peräytyen sanoistaan, sitä
enemmän kansa, kuten rahvaalla on tapana tehdä, kehotti Nikiasta
luopumaan päällikkyydestä ja huusi, että Kleoon lähtisi matkalle.
Kun Kleoonia ei enää sanoistaan luopuminen auttanut, niin astui hän
esiin ja sanoi, ettei hän suinkaan peljännyt Lakedaimonilaisia,
ja että hän purjehtisi, ottamatta mukaansa yhtään ainoata
kaupunkilaista, vaan ainoastaan saapuvilla olevat Lemnolaiset ja
Imbrolaiset sekä Ainoksesta avuksi tulleet kevytaseiset kuten
myöskin muualta saapuneet 400 keihäänheittäjää. Näillä ja Pyloksessa
olevilla sotilailla lupasi hän 20 päivän kuluessa tuoda piiritetyt
Lakedaimonilaiset vankeina Ateenaan tahi surmata heidät siellä.
Ateenalaisista tuntui tämä kerskailu naurettavalta, mutta järkevät
ihmiset olivat kuitenkin hyvillään tästä, arvellen toisen tahi toisen
tapahtuvan, että nimittäin joko pääsisivät Kleoonista, tahi että hän
todellakin toimittaisi Lakedaimonilaiset heidän haltuunsa.
Kun hän kansankokouksessa oli saanut kaikki järjestetyksi, ja koska
Ateenalaiset olivat äänestäneet, että Kleoonin tuli purjehtia, niin
hän kiiruhti lähtöänsä, valiten ainoastaan yhden Pyloksessa olevista
päälliköistä avukseen, nimittäin Deemosteneen. Tämän valitsi hän,
saatuansa tiedon, että hänkin oli tuumissa astua maihin saarelle.
Koska sotilaat kärsivät paljon kurjuutta paikan karuuden tähden, ja
milteivät olleet mieluummin piiritettyjä, kuin piirittäjiä, halusivat
he innolla päästä taisteluun. Deemostenestä itseään rohkaisi
suuresti saarta hävittävä tulipalo. Sillä kun se tähän saakka oli
ollut suurimmaksi osaksi metsän peittämänä ja tietönnä autiuutensa
tähden, niin hän oli peljännyt tunkeutua sen sisäpaikkoihin. Hän oli
pitänyt saaren silloisen tilan edullisena vihollisille, koska nämät,
syöksyen esille tiheästä metsästä, suuresti saattoivat vahingoittaa
kulkevaa sotajoukkoa. Luonnollisesti eivät Ateenalaiset, tiheän
metsän estäessä, yhtä hyvin voineet huomata vihollisten varustuksia
ja erehdyksiä, kuin viholliset heidän sotaväkensä kaikki erehdykset,
joten vastustajat, milloin vaan halusivat, olivat tilaisuudessa
äkkiarvaamatta hyökätä heidän kimppuunsa. Vihollisen vallassa oli
siis hyökkääminen. Jos he nyt pakotettaisiin ryhtymään taisteluun
tiheässä metsässä, niin harvalukuinen sotajoukko, joka tunsi paikat,
kykeni Deemosteneen mielestä voittamaan suuremman sotavoiman, jolle
paikat olivat tuntemattomat, ja hänen suuri sotajoukkonsa joutuisi
täten tappiolle, kun ei olisi voitu nähdä, missä apua tarvittaisiin.
Tämän hänen mielipiteensä aiheutti suuresti hänen Aitooliassa
kärsimänsä tappio, joka osaksi johtui metsästä. Kun paikan ahtaus
nyt pakotti sotureita vartioväen suojassa aterioitsemaan saaren
rannalla, niin joku heistä vahingossa sytytti metsän, ja kovan
tuulen puhaltaessa paloi suurin osa siitä. Kun Deemostenees nyt
näki Lakedaimonilaiset lukuisemmiksi, kuin hän ravinnontuonnista
oli arvannut, ja kun hän huomasi pääsön saarelle aika helpoksi,
niin hän varustautui hyökkäykseen, ja arvellen, että Ateenalaisten
tulisi tarmokkaammin ajaa piiritystä, lähetti hän vaatimaan sotureita
lähimmiltä liittolaisilta, järjestäen muutkin toimet. Tällä välin
saapui Kleoon sotajoukkonsa seuraamana Pylokseen, lähetettyänsä
edeltäkäsin sanan tulostansa. Yhdestä tuumin lähettivät molemmat
päälliköt ensin airuen vihollisten mannermaalla olevaan leiriin
kehotuksella, että he lähettäisivät käskyn saarella oleville
sotureilleen, että nämät taistelutta antautuisivat aseineen
Ateenalaisille, ja lupasivat pitää heitä lieveässä vankeudessa,
kunnes lopullisesti sopimukset solmittaisiin.
Kun näitä ehdotuksia ei hyväksytty, odottivat Ateenalaiset päivän.
Mutta seuraavana päivänä astuivat he, vietyänsä edellisenä yönä
kaikki raskasaseiset muutamiin aluksiin, vähää ennen auringon nousua
saaren kumpaiseltakin puolelta maihin, sekä meren että sataman
puolelta, noin 800:lla raskasaseisella, jotka juosten karkasivat
saareen asetetun etummaisen vartijakunnan kimppuun. Lakedaimonilaiset
olivat järjestetyt seuraavasti: mainittu etummainen vartijakunta
käsitti 30 raskasaseista, keskustan tasangolla lähellä rantaa
muodosti sotajoukon enemmistö päällikkö Epitadaksen johdolla ja
pienoinen joukko puolusti saaren Pyloksen puolista rantaa, joka
äkkijyrkkänä kohoaa merestä ja jota mannermaan puolelta oli mahdoton
vallottaa. Siellä löytyi vanhastaan suurista kivimöhkäleistä
rakennettu linnoitus, jota Lakedaimonilaiset katsoivat
turvapaikakseen, jos heidän olisi pakko peräytyä taistelussa. Näin he
olivat järjestetyt.
Ateenalaiset surmasivat heti etuvartijat, joiden kimppuun he
juoksujalan olivat hyökänneet, näitten vielä ollessa vuoteissaan, ja
tarttuessa aseisiin. Ateenalaiset olivat astuneet maihin niin salaa,
että viholliset olivat luulleet heidän laivainsa tapansa mukaan
purjehtivan yövartioimiseensa. Aamun koittaessa astui myöskin koko
muu sotajoukko aseissaan laivoista maihin, joita oli vähän enemmän
kuin 70, paitsi soutajat alimmaisella kannella. Maihin nousseita
oli 800 keihäänheittäjää ja ainakin yhtä monta kevytaseista, sekä
Messeenialainen apujoukko ja kaikki Pyloksen ympäristössä majailevat
soturit, paitsi muurilla olevaa vartioväkeä. Deemostenees järjesti
heidät kukkuloille 500 miehen suuruisiin joukkoihin, toisiin enemmän,
toisiin vähemmän, jotta vihollinen, kaikkialta ympäröitynä, joutuisi
mitä suurimpaan neuvottomuuteen, ja epäröisi mihin vain kääntyisi,
vihollisen heitä ahdistaessa takaa, jos hyökkäisivät eteenpäin, ja
jos taasen kääntyisivät syrjään, niin olisi vihollinen aina heidän
toisella puolellaan. Mihin vaan kulkisivat, ahdistaisivat heitä
kaukaa kevytaseiset keihäillä, lingoilla ja kivillä, ollen itse
suojassa, jota vastoin heitä oli mahdoton ahdistaa; sillä paetenkin
he olivat voitolla, ja ahdistivat vihollisia näitten paetessa. Täten
oli Deemostenees alkuaan suunnitellut maihinnousua, ja niin hän sen
myöskin pani toimeen.
Kun Epitadaksen johtamat soturit, jotka muodostivat enemmistön,
näkivät, että etuvartijakunta oli surmattu, ja että vihollinen
hyökkäsi heitä vastaan, niin he asettuivat sota-asentoon ja
karkasivat Ateenalaisten raskasaseisia vastaan, päästäksensä
käsikähmään näitten kanssa. Nämät seisoivat nimittäin heitä vastaan,
mutta kevytaseiset heidän sivullansa ja takanansa. He eivät
kuitenkaan päässeet taisteluun raskasaseisten kanssa, niin että
olisivat voineet käyttää hyväkseen sotataitoansa. Sillä kevytaseiset
estivät heitä tästä, heittäen heitä molemmin puolin aseillansa, jota
paitsi raskasaseiset eivät käyneet heitä vastaan, vaan pysyivät
levollisesti paikallaan. Lakedaimonilaiset kyllä karkottivat
kevytaseiset, missä he enin ahdistivat, mutta paeten torjuivat nämät
ryntääjät päältään. Koska heillä oli keveät aseet, niin he helposti
pääsivät pakoon epätasaisilla ja viljelemättömyyden takia karuilla
seuduilla, joilla raskasaseelliset Lakedaimonilaiset eivät voineet
heitä saavuttaa.
Jonkun vähän aikaa heittivät he täten kaukaa toisiinsa, mutta kun
Lakedaimonilaiset eivät enää voineet hyökätä yhtä tarmokkaasti ja
kun kevytaseiset huomasivat heidän laimeammin puolustautuvan, niin
he suuresti rohkaistuivat, koska lisäksi näkivät itsensä vihollisia
monta kertaa lukuisammiksi. Koska Lakedaimonilaiset eivät heitä
olleet ahdistaneet niin kovasti, kuin he astuessaan maihin olivat
pelänneet, kun vastustajat olivat Lakedaimonilaisia, niin he
vähitellen alkoivat pitää heitä vähemmän vaarallisina. Ylenkatsoen
ja kovasti huutaen ryntäsivät he joukolla Lakedaimonilaisia vastaan
heittäen heitä kivillä, nuolilla ja keihäillä, mitä vaan kukin sai
käsiinsä. Kun hyökkäys tehtiin huudon kaikuessa, niin pelästyivät
tämmöiseen taistelutapaan tottumattomat soturit suuresti, johon
myöskin vaikutti osaksi äskettäin palaneesta metsästä nouseva
tuhka, koska eivät voineet erottaa mitään niin lukuisten ihmisten
heittämien nuolien ja kivien takia nousevassa tuhkassa. Täten olivat
Lakedaimonilaiset pahemmassa kuin pulassa; sillä huopa-pantsarit
eivät suojelleet heitä nuolilta ja heitetyt nuolet taittuivat heidän
vaatteisiinsa, niin etteivät tienneet mitä tehdä, kun eivät voineet
erottaa mitään, ja koska eivät vihollisten huudon takia voineet
kuulla, mitä heille käskettiin. Kaikilta puolin ahdistettuina ei
heillä ollut mitään toivoa puolustautumalla pelastua.
Kun jo suuri määrä sotureita oli haavotettu heidän kierrellessään
yhdellä paikalla, niin he liityttyänsä lähemmäksi toisiansa
vetäytyivät saaren äärimmäiseen linnoitukseen, joka oli lähellä,
vartioväkensä suojaan. Kun he peräytyivät, hyökkäsivät kevytaseiset
vielä kovemmasti huutaen rohkeasti heidän kimppuunsa, surmaten ne
Lakedaimonilaiset, jotka paetessaan joutuivat heidän käsiinsä.
Useimmat pakenevista pelastuivat kuitenkin linnoitukseen ja
asettuivat vartioväen yhteydessä puolustautumaan kaikkialla,
missä vihollinen voisi päästä linnaan. Heitä seuraten koettivat
Ateenalaiset päästä toiselle puolelle ja ympäröidä linnaa, mutta
eivät tässä onnistuneet maaperän jyrkkyyden takia. Silloin he
kääntyivät hyökkäyksellä vihollisia vastaan, koettaen tunkea heitä
pois linnasta. Kauan aikaa, ja melkein koko päivän ponnistelivat
kumpaisetkin voimiaan taisteluun, janon ja auringon helteen
rasittamina, toiset koettaen karkottaa vastustajansa kukkulalta,
toiset pysyäksensä asemassaan. Lakedaimonilaisten oli täällä helpompi
puolustautua kuin ennen, koskei heitä voitu ahdistaa sivuilta.
Kun tästä ei tullut loppua, tuli Messeenialaisten päällikkö Kleoonin
ja Deemosteneen luokse ja sanoi, että he turhaan vaivasivat
itseään, mutta että jos he antaisivat hänelle joukon jousimiehiä
ja kevytaseisia, keksisi hän tien päästäksensä vihollisten selkään
ja pakottaaksensa heitä hyökkäämään esille. Saatuansa pyytämänsä
miehet, hiipi hän salaa kenenkään huomaamatta pitkin saaren
kallioisia seutuja, missä vaan tilaisuutta sai, ja pääsikin suurella
vaivalla ja vaikeudella huomaamatta perille toiselle puolelle
linnaa, jota Lakedaimonilaiset, luottaen paikan jyrkkyyteen, eivät
ensinkään vartioinneet. Kun hän nyt äkkiä ilmestyi kukkulalle
vihollisten seljän taakse, niin säikähtyivät he suuresti tästä
odottamattomasta näystä. Hyökkääjät sitä vastoin rohkaistuivat
äärettömästi, kun näkivät, että asiat kävivät heidän toiveittensa
mukaan. Kun Lakedaimonilaisia ammuttiin molemmilta puolin, joutuivat
he, jos vertaamme pientä suureen, samaan asemaan, kuin Termopylain
taistelijat: sillä päästyänsä kiertotietä Helleenien selkään,
surmasivat Persialaiset heidät, ja sama oli nyt Lakedaimonilaisten
laita. Jouduttuansa molemmin puolin vihollisten ahdistamiksi, eivät
he enään kyenneet pitämään puoliaan, vaan vähälukuisempina taistellen
suurta ylivoimaa vastaan, ja ravinnon puutteesta heikontuneina,
täytyi heidän peräytyä. Täten valloittivat Ateenalaiset linnoituksen
sisäänkäytävät.
Kun Kleoon ja Deemostenees huomasivat, että heidän soturinsa, jos
he vain sallisivat, surmaisivat kaikki viholliset, tekivät he lopun
taistelusta ja estivät miehiään siitä, koska he tahtoivat viedä
piiritetyt elävinä Ateenaan, jos nämät vaan heidän kehoituksestaan
vaaran pakottamina malttaisivat mieltänsä ja jättäisivät aseensa.
He siis airuen kautta kehoittivat vihollista jättämään aseensa ja
antautumaan Ateenalaisille.
Noudattaen tätä kehoitusta laskivat useimmat kilpensä ja heiluttivat
nostetuita käsiään, osottaaksensa, että he hyväksyivät tarjouksen.
Kun aselepo oli tehty, kokoontuivat keskusteluun Kleoon ja
Deemostenees sekä Lakedaimonilaisten puolesta Farakoksen poika
Styfoon. Sillä kun entisistä päälliköistä ensimmäinen Epitadas
oli kaatunut, ja kun hänen jälkeensä määrätty Hippagretas vielä
elossa makasi kaatuneitten joukossa, johti Styfoon, laillisesti
määrätty kolmanneksi päälliköksi, jos edellisiä kohtaisi surma,
sotajoukkoa. Styfoon ja hänen seurueensa pyysivät saada lähettää
airuen mannermaalla olevien Lakedaimonilaisten luokse kysymään,
mitä heidän tulisi tehdä. Ateenalaiset eivät kuitenkaan päästäneet
ketään lähtemään, vaan kutsuivat itse airutta mannermaalta. Kahden,
kolmen pyynnön jälestä tuli vihdoin mannermaalle majoitettujen
Lakedaimonilaisten lähettämä mies, joka julisti: "Lakedaimonilaiset
kehottavat teitä itseänne päättämään kohtalostanne, tekemättä mitään
häpeällistä." Neuvoteltuansa keskenään, antautuivat he aseineen
Ateenalaisille. Sen päivän ja seuraavan yön vartioivat heitä
Ateenalaiset. Tämän jälkeisenä päivänä pystyttivät Ateenalaiset
voitonmerkin saarelle ja valmistautuivat purjehtimaan pois, jakaen
vangit trieerarkein kesken vartioitaviksi. Lakedaimonilaiset
korjasivat airuen välityksellä kaatuneensa. Saarella kaatuneiden
ja elävinä vangituiden luku oli seuraava: Kaikkiaan oli saarelle
saapunut 420 raskasaseista; näistä joutui vangiksi 292, loput kaatui
taistelussa. Vangituista oli noin 120 Spartiateja. Ateenalaisista
kaatui vaan vähäinen määrä, sillä tämä ei ollut mikään järjestetty
taistelu.
Koko se aika, jonka miehet olivat saarelle suljetut, meritappelusta
saakka aina saarella tapahtuneeseen tappeluun asti, käsitti 72
päivää. Näistä saivat he noin 20 päivää, joina lähettiläät olivat
matkallaan sovintoa hieromassa, säännöllisesti ravintoa, mutta
senjälkeen kuljetettiin heille aluksissa salaa ruokaa. Kuitenkin oli
saarella vallottamisenkin jälkeen vielä sekä jyviä että muutakin
ravintoa; sillä päällikkönä oli Epitadas jakanut kullekin vähemmän,
kuin varat olisivat myöntäneet.
Ateenalaiset ja Peloponneesolaiset sotajoukot palasivat kukin
Pyloksesta kotiinsa. Kleoonin kylläkin mieletön lupaus toteutui
täten, koska hän 20 päivän kuluessa lupauksensa mukaan toi saareen
suljetut Lakedaimonilaiset soturit vankeina Ateenaan.
Ei mikään muu tapaus tässä sodassa ollut Helleeneille
odottamattomampi, kuin tämä. Sillä siihen saakka oli arveltu, että
Lakedaimonilaiset yhtä vähän nälän kuin muun rasituksen pakottamina
jättäisivät aseitaan, vaan mieluummin taistellen ase kädessä
kaatuisivat. Antautuneita ei ylipäätään pidetty kaatuneiden kanssa
samaa rotua olevan, ja kun eräs Ateenalaisista liittolaisista
pilkoillaan kysyi muutamalta vangituista, eivätkö heidän kaatuneensa
olleetkaan kunnon miehiä, vastasi tämä, että sittenpä nuoli olisikin
oiva kalu, jos se voisi erottaa kunnon miehiä, tahtoen tällä osottaa,
että ken tahansa voi joutua kiven ja nuolen uhriksi.
Ateenalaiset päättivät säilyttää vangitut miehet vankiloissa, kunnes
sovinto tehtäisiin, mutta mestauttaa niitä, jos Peloponneesolaiset
hyökkäisivät Attikaan. Pylokseen asettivat he vartiokunnan, ja tähän
toimeen he määräsivät Naupaktoksen Messeenialaiset, jotka saapuivat
sinne ikään kuin omaan isänmaahansa, koska Pylos ennen muinoin
oli Messeeneen alueella. Näistä kävivät rohkeimmat rosvoretkillä
Lakoonikassa, tehden sen asukkaille suurta vahinkoa, koska puhuivat
samaa murretta. Tottumattomina tähän saakka rosvoamiseen ja
täänkaltaiseen sotaan, pelästyivät Lakedaimonilaiset suuresti,
varsinkin kun heiltä Heilooteja karkasi, että levottomuus levisi
heidän maassaan laajemmalti, ja tämä heitä kovasti huoletti. Haluten
salata näitä huoliansa Ateenalaisilta, lähettivät he vaikkapa
vastenmielisesti sanansaattajia vastustajien luokse, koettaen saada
heitä luovuttamaan Pyloksen ja vangitut miehet. Mutta Ateenalaiset
yhä vaan korottivat vaatimuksiaan ja laskivat sanansaattajat, vaikka
tulivat monta kertaa, tyhjin toimin menemään. Tämmöiset olivat
Pyloksen tapahtumat.
Sinä kesänä tekivät Ateenalaiset vähän tämän tapahtuman jälestä 80
laivalla ja 2,000 omalla raskasaseisella sekä 200 ratsumiehellä,
joita kuljettivat sitä varten rakennetut laivat, sotaretken
korintolaiselle alueelle. Liittolaisista ottivat osaa retkeen
Mileetolaiset, Androlaiset ja Karystolaiset Nikeeratoksen
pojan Nikiaksen ja kahden muun päällikön johdolla. He lähtivät
liikkeelle aamun koittaessa ja laskivat maihin Kersoneesoksen ja
Reitoksen väliselle rannikolle sille paikalle, jossa ylempänä
kohoaa Solygeionin kukkula, jolle Persialaiset muinoin asettuivat,
sotiessaan Korintolaisia vastaan, jotka ovat Aiolilaisia. Siellä
on nyt Solygeia niminen kylä. Kylään on rannikosta, jossa alukset
laskivat maihin, 12 stadiota, Korintoksen kaupunkiin 60 stadiota ja
kannakseen 20 stadiota. Korintolaisille oli jo edeltäkäsin Argoksesta
ilmotettu, että Ateenalaisten sotajoukko oli tulossa, ja he olivat jo
kaikki paitsi ulkopuolella kannasta asuvia paljoa ennen kokoontuneet
kannakselle puolustautumaan, jotapaitsi 500 heistä oli vartioimassa
Amprakiassa ja Leukadiassa, kaikki muut väijyivät maihin tulevia
Ateenalaisia. Kun nämät kuitenkin yön kestäessä huomaamatta pääsivät
maihin, ja kun merkit tästä oli annettu, jättivät Korintolaiset
puolet sotureistaan Kenkreiaan puolustukseksi, jos Ateenalaiset ehkä
karkaisivat Krommyoonaa ahdistamaan, ja riensivät kiiruimman kautta
vihollista vastaan.
Heidän toinen päällikkönsä, Battos, sillä heillä oli tässä
taistelussa kaksi päällikköä, lähti yhdellä lokoksella puolustamaan
Solygeian kylää, joka oli muureja vailla; sitä vastoin taisteli
Lykofroon sotajoukon toisella osalla vihollisia vastaan. Ensin
hyökkäsivät Korintolaiset Ateenalaisten oikean siiven kimppuun,
heti sen astuttua maihin Kersoneesoksen rannikolle, mutta sittemmin
joutuivat he taisteluun myöskin vihollisten muita osastoja vastaan.
Ottelu oli kiivasta ja mies miestä vastaan. Ateenalaisten oikea
siipi ja Karystolaiset, jotka seisoivat äärimmäisinä, kestivät kyllä
Korintolaisten hyökkäyksen, mutta torjuivat heidät vaivoin päältään.
Paikka on vallan jyrkkä ja Korintolaiset vetäytyivät kukkulalle,
josta he heittelivät vihollisia kivillä ja uudistivat hyökkäyksensä
sotalauluja kajahduttaessaan, ja kun Ateenalaiset asettuivat heitä
vastaan, syntyi uudestaan ottelu. Kun yksi Korintolainen lokos tuli
vasemmalle siivelle avuksi, täytyi Ateenalaisten oikean siiven
peräytyä, ja Korintolaiset ajoivat sitä takaa aina laivoihin saakka.
Mutta Ateenalaiset ja Karystolaiset kääntyivät uudestaan vihollisia
vastaan. Molemmin puolin taistelivat sotajoukkojen toiset osastot
keskeyttämättä, varsinkin Lykofroonin johtama Korintolaisten oikea
siipi Ateenalaisten vasenta siipeä vastaan, peläten että Ateenalaiset
pyrkisivät Solygeian kylään.
Kotvan aikaa pitivät kumpaisetkin taistelijat väistymättä puoliaan,
mutta koska Ateenalaisilla oli ratsuväkeä, joka puuttui toisilta,
peräytyivät vihdoin Korintolaiset kukkulalle, jolta he eivät enään
astuneet alas, vaan pysyivät levollisina aseittensa suojassa.
Heidän paetessaan, kaatui suuri määrä oikealla siivellä, muiden
muassa heidän päällikkönsä Lykofroon. Heidän sotajoukkonsa muu osa
vetäytyi voitettuna hyvässä järjestyksessä, miltei hätyyttämättömänä,
ylängölle, johon se asettui. Kun eivät viholliset enää ryhtyneet
taisteluun, riisuivat Ateenalaiset aseet kaatuneilta, korjasivat omat
kaatuneensa ja pystyttivät voitonmerkin.
Se osa Korintolaisia, joka oli Kenkreiassa vartioimassa, jotteivät
Ateenalaiset purjehtisi Krommyoonaan, ei tiennyt mitään Oneion
vuoren takaisesta taistelusta; mutta kun he huomasivat tomupilven
ja siitä aavistivat, mikä oli tekeillä, niin riensivät he heti
apuun. Itse vanhuksetkin lähtivät Korintosta apuun, kun tieto saapui
tapahtumasta. Kun Ateenalaiset huomasivat näiden kaikkien kiiruhtavan
apuun, ja koska arvelivat Peloponneesolaisten naapurikaupunkien
tulevan avustamaan hädänalaisia, niin he kiiruhtivat laivoihin,
vieden mukanaan saaliin ja omat kaatuneensa paitsi kahta, joita he
eivät lähtiessään löytäneet. Astuttuansa laivoihin, purjehtivat he
lähimmäisiin saariin. Täältä tuottivat he airuen kautta sopimusten
suojassa nuot kaatuneensa, jotka he lähtiessään olivat jättäneet.
Tässä tappelussa kaatui 212 Korintolaista ja Ateenalaisista hiukan
vähemmän kuin 50 miestä.
Lähdettyänsä saarilta purjehtivat Ateenalaiset samana päivänä
Korintolaisella alueella sijaitsevaan Krommyoonaan, josta matka
pääkaupunkiin on 120 stadiota. Täällä he laskivat rantaan, hävittivät
näitä seutuja ja viettivät yönsä. Seuraavana päivänä purjehtivat
he ensin Epidaurian alueelle, astuivat siellä maihin ja saapuivat
sitten Epidauroksen ja Troitseeneen väliseen Metooneeseen, jonka he
vallottivat sekä linnottivat Kersoneesoksen kannaksen, jolla Metoonee
sijaitsee. Rakennettuansa tänne vartiolinnoituksen, tekivät he
ryöstöretkiä Troitseeneen maalle, Haliadan ja Epidauroksen alueelle.
Linnoitettuansa paikan, purjehtivat he laivoillaan kotia.
Siihen aikaan, kuin tämä tapahtui, lähtivät Eyrymedoon ja Sofoklees
Ateenalaisilla laivoilla Pyloksesta purjehtiakseen Sikeliaan.
Saavuttuansa Kerkyyran edustalle, kävivät he kaupunkilaisten
seurassa lstooneen vuorelle asettuneita Kerkyyralaisia vastaan,
jotka viimeisen kapinan jälkeen olivat paenneet sinne, ja jotka
harjottivat kaikenlaista ilkityötä tällä heidän valtaansa
joutuneella alueella. Ateenalaiset valloittivat linnoituksen
väkirynnäköllä, mutta sen puolustajat pakenivat kokoontuneina
ylängölle, josta he tekivät sopimuksen. Tämän mukaan tuli heidän
jättää Ateenalaisille avustajansa ja aseensa, mutta heistä itsestään
saisi Ateenalainen kansa päättää mielin määrin. Päälliköt lähettivät
heidät valvottaviksi Ptykian saarelle, kunnes he lähetettäisiin
Ateenaan, ehdolla että jos joku heistä saataisiin kiinni pakenemisen
yrityksessä, sopimus kaikkien suhteen pidettäisiin rauvenneena.
Koska Kerkyyralaisten esimiehet pelkäsivät, etteivät Ateenalaiset
mestauttaisi vankeja, keksivät he seuraavan juonen: Salaa
lähetetyiden ystävien kautta, joita he olivat luulotelleet, että he
muka puhuivat sääliväisyydestä, uskottelivat he muutamia saareen
vangituista, että heidän olisi edullisin karata kiiruimman kautta,
ja että heille oli hankittu aluksia tähän yritykseen, väittäen
Ateenalaisten päälliköiden olevan aikeissa antaa heidät Kerkyyran
väestön käsiin.
Kun yllyttäjät olivat saaneet heidät tätä uskomaan ja hankkineet
heille aluksen, lähtivät pakenevat purjehtimaan, mutta otettiin
kiinni, jolloin sopimukset olivat puretut, ja kaikki miehet jätettiin
Kerkyyralaisten valtaan. Ateenalaisten päälliköt olivat suuressa
määrässä syypäät tähän kunnottoman tekosyyn toimeenpanemiseen, he kun
kaikin tavoin koettivat tehdä sen vaarattomaksi itse vehkeilijöille,
koskeivät millään muotoa halunneet, että kunnia vangituiden
tuomisesta Ateenaan tulisi muitten osaksi, kun he itse purjehtivat
Sikeliaan.
Kun Kerkyyralaiset olivat saaneet vangit haltuunsa, sulkivat he
nämät suureen rakennukseen, josta he sitten veivät heidät ulos,
20 kerrallaan, sidottuina toisiinsa, molemmin puolin asetettujen
raskasaseisten rivien välitse, jotka heitä löivät ja pistivät,
varsinkin nähdessään jonkun vihamiehensä heidän joukossaan; sivulla
seisoi ruoskijoita, jotka kiiruhtivat vitkastelijoita.
Täten he veivät ulos ja surmasivat noin 60 rakennukseen suljetuista
miehistä, näitten luullen, että heidät vietäisiin johonkin muualle.
Mutta kun joku heille ilmotti asian oikean laidan, pyysivät he, että
Ateenalaiset heitä suojelisivat tahi itse surmaisivat, eivätkä enää
tahtoneet lähteä ulos rakennuksesta, ja uhkasivat, etteivät enää
sallisi kenenkään astua sisään rakennukseen. Mutta Kerkyyralaiset
eivät ensinkään huolineet väkisten tunkeutua ovista sisään, vaan
nousivat rakennuksen katolle, hajottivat katon ja heittelivät
suljetuita tiilillä ja nuolilla. Vangitut suojelivat itseään,
miten vaan voivat, ja moni surmasi itsensä, pistämällä heitetyt
nuolet kurkkuunsa tahi kuristamalla itseään ansoilla, jotka he
punoivat rakennuksessa löytyvistä vuoteista otetuista hihnoista ja
mantteleista revityistä reunoista. Näin he suuremman osan yötä,
sillä yö jo oli ennättänyt laskeutua heidän kärsiessään, joutuivat
surman omiksi osaksi oman käden kautta, osaksi katolta heitetyiden
aseiden uhrina. Kun päivä valkeni, heittivät heitä Kerkyyralaiset
järjestyksettä kärryille ja veivät heidät ulos kaupungista. Kaikki
linnoituksessa vangitut naiset tehtiin orjiksi. Tällä tavalla surmasi
Kerkyyran kansa vuorille paenneet, ja tähän loppui tuo valtava
kapina tämän sodan ajaksi; sillä mitään mainittavaa ei ylimyksistä
enää ollut elossa. Ateenalaiset purjehtivat, kuten oli määrätty,
Sikeliaan, taistellaksensa sikäläisten liittolaistensa yhteydessä.
Naupaktoksessa olevat Ateenalaiset ja Akarnaanialaiset tekivät
yhdessä kesän lopulla sotaretken Anaktorion nimistä Korintolaista
kaupunkia vastaan, joka sijaitsee Amprakialais-lahden suulla, ja
vallottivat sen kavaluudella. Karkotettuansa sieltä Korintolaiset,
ottivat Akarnaanialaisten kaikista kaupungeista tulleet siirtolaiset
sen haltuunsa. Tähän loppui tämä kesä.
Seuraavana talvena otti Arkippoksen poika Aristeidees, yksi
Ateenalaisten verolaivojen päälliköistä, jotka laivat olivat
lähteneet verottamaan liittolaisia, Strymonin suulla sijaitsevassa
Eeionin kaupungissa kiinni kuninkaan Lakedaimoniin lähettämän
Persialaisen miehen Artaferneen. Kun hän oli tuotu Ateenaan,
käännättivät Ateenalaiset hänen tuomansa kirjeet Assyrian kielestä
ja lukivat ne. Niissä oli muun muassa pääasiana kirjotettu, ettei
kuningas käsittänyt, mitä Lakedaimonilaiset vaativat; sillä vaikka
monta lähettilästä oli saapunut, niin ei yksikään heistä ollut
puhunut samaa. Jos he suvaitsisivat puhua selvästi, pyysi hän heitä
Persialaisen seurassa lähettämään luottamusmiehiä hänen luoksensa.
Artaferneen lähettivät Ateenalaiset sitten laivalla Leioniin ja
hänen seurassa myöskin sanansaattajia. Vaan kun tänne tuli tieto,
että Kserkseksen poika Artakserkses juuri oli kuollut, sillä hänen
elämänsä loppui tähän aikaan, niin palasivat lähettiläät kotia.
Samana talvena repivät Kiolaiset Ateenalaisten käskystä vanhat
muurinsa, koska Ateenalaiset epäilivät heidän vehkeilevän heitä
vastaan. Sen he tekivät vasta sitten, kun he Ateenalaisilta olivat
saaneet vakavimmat takeet, etteivät he aikoneet Kiolaisia vastaan
harjottaa väkivaltaa. Tähän loppui talvi ja sen sodan seitsemäs
vuosi, jonka vaiheet Thukydides on kertonut.
Heti alussa seuraavaa kesää uuden kuun aikana tapahtui
auringon-pimennys ja alussa samaa kuuta maan järistys. Mytileeneestä
ja muualta Lesboksesta paenneet, useimmat lähdettyään liikkeelle
mannermaalta, pestasivat apujoukkoja Peloponneesoksesta ja omasta
maastaan ja vallottivat Roiteionin, mutta antoivat sen takaisin
2,000 Fookalaisesta stateerasta, harjottamatta mitään väkivaltaa.
Sitten tekivät he sotaretken Antandrosta vastaan, jonka kaupungin
he vallottivat kavaluuden avulla. Heidän aikomuksensa oli
vapauttaa myöskin Aktaian muut kaupungit, jotka ennen kuuluivat
Mytileeneeläisille, mutta nyt olivat Ateenalaisten vallassa. Kaikista
enimmän koettivat he saada haltuunsa Antandroksen, koska se oli
sopiva laivanrakennukselle, siellä kun löytyi runsaasti puutavaraa,
ja koska Ida-vuori oli lähellä, josta oli saatavissa myöskin muita
tarvekaluja. Täältä lähtien tuumivat he helposti voivansa vahingottaa
lähellä sijaitsevaa Lesbosta ja saada käsiinsä mannermaalla olevia
Aiolilaisia kaupunkeja. Tämä tuuma oli heillä mielessä.
Tänä kesänä purjehtivat Ateenalaiset 60 laivalla, joissa oli 2,000
raskas-aseista, vähäinen joukko ratsumiehiä ja liittolaisista
Mileesolaisia sekä muutamia muita, Nikeraaton pojan Nikiaan,
Diotrefeen pojan Nikostratoksen ja Tolmaioksen pojan Autokleen
johdolla Kyteeraa vastaan. Kyteera on saari lähellä Lakoonilaista
rantaa vastapäätä Maleaa. Kyteeralaiset ovat Lakedaimonilaisia
Perioikoiden luokasta, ja saareen saapuu joka vuosi Spartasta
virkamies arvonimeltään Kyteerodikees; sinne lähetettiin niinikään
aina raskasaseinen vartioväki, ja Lakedaimonilaiset pitivät suurta
huolta saaresta, sillä sinne oli Aigyptoksesta ja Libyeestä tulevien
jyvälaivojen mukava ankkuroida, ja se esti rosvoja ylen suuresti
vahingottamasta Lakoonian maata mereltäpäin, joka oli muualta
mahdotonta. Sillä se ulottuu koko pituudeltaan Sikelian ja Kreetan
meriin.
Poiketen tänne sotajoukkoineen, vallottivat Ateenalaiset 10
laivalla ja 2,000 Mileesolaisella raskasaseisella rannikolla
sijaitsevan Skandeia nimisen kaupungin. Sotajoukon toisella osalla
astuivat he maihin saaren Maleanpuoliselle rannalle ja kulkivat
Kyteeralaisten meren lähellä sijaitsevaa kaupunkia vastaan. Täällä
he huomasivat äkkiä nämät kaikki sota-asennossa. Tappelu syntyi,
jossa Kyteeralaiset vähän aikaa puolustautuivat, mutta sitten
pakenivat yläkaupunkiin. Myöhemmin he tekivät sovinnon Nikiaan ja
toisten päälliköiden kanssa, jonka mukaan Ateenalaiset saisivat
määrätä heidän kohtalonsa, mutta turvasivat heille henkensä. Nikias
oli jo ennen keskustellut tästä moniaitten Kyteeralaisten kanssa,
josta syystä sovinto nyt tuli pikemmin ja lievemmäksi. Muuten
olisivat Ateenalaiset kyllä karkottaneet Kyteeralaiset, koska he
olivat Lakedaimonilaisia ja saari oli lähellä Lakoonikaa. Sopimuksen
jälestä anastivat Ateenalaiset lähellä satamaa sijaitsevan Skandeian
kaupungin ja, asetettuansa Kyteeraan vartijaväen, purjehtivat he
Asineeseen, Helokseen, ja useimpiin rantakaupunkeihin. Astuttuansa
maihin, leiriytyivät he tänne, missä heistä paikka oli sopiva,
hävittäen seutuja noin seitsemän päivää.
Kun Lakedaimonilaiset huomasivat Ateenalaisten vallottaneen
Kyteeran, odottivat he, että he astuisivat maihin myöskin heidän
alueellensa. He eivät kuitenkaan missään asettuneet vihollisia
vastaan koko sotavoimallaan, vaan lähettivät eri paikoille
maataan raskasaseisia vartijajoukkoja, missä vaan oli tarvis, ja
olivat muuten varoillaan, peläten, että heille tapahtuisi joku
valtionkeikkaus, kun he saarella olivat kärsineet niin odottamattoman
ja suuren tappion, ja koska he olivat menettäneet Pyloksen ja
Kyteeran ja heitä kaikkialta uhkasi kohdakkoin sota, johon he olivat
tykkönään varustamattomia. Sen tähden varustivat he nyt vasten
tapojansa 400 ratsumiestä ja nuolenheittäjiä, vaan olivat entistä
enemmän kyllästyneet sotaan, koska heidän oli vasten tavallista
sotavarustustansa taisteleminen merellä, ja sitä paitse Ateenalaisia
vastaan, joista jokainen laiminlyöty yritys oli vähennys siitä, mitä
he mielestään ehkä olisivat voineet toimittaa. Myöskin herättivät
heissä suurta hämmästystä nuot monet vähässä ajassa heitä kohdanneet
aavistamattomat kovan onnen iskut ja pelko, että he ehkä joutuisivat
yhdellaisen onnettomuuden alaisiksi, kuin saarella. Siitä syystä
lähtivät he sotaan vähemmällä rohkeudella, arvellen, ettei mitään,
mihinkin he ryhtyisivät, heiltä onnistuisi, koska heidän mielestänsä
ei ollut mitään onnistumisen takeita, kun eivät olleet tottuneet
vastoinkäymiseen.
Vaikka Ateenalaiset hävittivät maata, eivät viholliset heitä
ahdistaneet, vaan vartijaväki pysyi levollisena sielläkin, missä
he astuivat maihin, koska sekä pitivät itsensä vähälukuisempina
että myöskin olivat niin oudossa asemassa. Kuitenkin pelotti yksi
vartijakunta, joka suojeli Kotyrtaa ja Afroditiaa, hyökkäyksellään
kevytaseisten hajallaan olevan joukon pakosalle; mutta kun
raskasaseiset asettuivat heitä vastaan, niin he vetäytyivät takaisin,
menettäen muutamia miehiä, joiden aseet joutuivat vihollisten
haltuun. Pystytettyänsä voitonmerkin, purjehtivat Ateenalaiset
Kyteeraan. Täältä purjehtivat he niemen ympäri Epidaurokseen,
joka kutsutaan liikanimellä Limeera, ja saapuivat, hävitettyänsä
osan maata, Tyreaan, joka sijaitsee Kynosuuria nimisessä maassa,
Argeian ja Lakoonikeen maan rajalla. Tämä maa oli Lakedaimonilaisten
hallussa, mutta he olivat antaneet sen asuinpaikaksi karkoitetuille
Aiginalaisille palkinnoksi siitä ystävällisyydestä, jolla
Aiginalaiset olivat heitä kohdelleet, kun maanjäristys heitä kohtasi,
ja kun Heilootit nousivat kapinaan, ja koska, vaikkakin olivat
Ateenalaisten alamaisia, aina olivat asettuneet heidän puolellensa.
Ateenalaisten vielä purjehtiessa, jättivät Aiginalaiset linnoituksen,
jota he parastaikaa rakensivat rannalle, ja lähtivät sisämaassa
sijaitsevaan asuin-kaupunkiinsa, josta rannalle on noin 10 stadiota.
He kehottivat myöskin yhden Lakedaimonilaisista vartijakunnista
näillä seuduilla, joka oli auttanut heitä linnoituksen
rakentamisessa, seuraamaan heitä linnoitukseen; mutta nämät eivät
suostuneet tähän, koska heistä näytti vaaralliselta sulkeutua
linnoitukseen. Aiginalaiset lähtivät siis ylängölle, koska eivät
pitäneet itseään kyllin voimakkaina vastustamaan vihollista, ja
pysyivät siellä rauhassa. Tällä välin saapuivat Ateenalaiset ja
anastivat Tyrean kaupungin, pannen heti koko sotavoimansa liikkeelle.
He ryöstivät sen autioksi ja polttivat sen. Ne Aiginalaiset, jotka
eivät kaatuneet taistelussa, veivät he mukanaan Ateenaan, kuten
myöskin Tyreassa olevan Lakedaimonilaisten päällikön, Patrokleen
pojan Tantaloksen, jonka he haavoitettuna olivat elävänä saaneet
käsiinsä. He veivät mukanaan myöskin muutamia harvoja miehiä
Kyteerasta, jotka heidän mielestänsä varmuuden vuoksi olivat
sijoitettavat muualle. Nämät päättivät Ateenalaiset lähettää
saarille, mutta muut Kyteeralaiset saivat viljellä kotimaatansa,
maksaen neljän talentin veron. Aiginalaiset päättivät he surmata
kaikki, jotka he olivat saaneet käsiinsä, heidän alituisen
vihamielisyytensä takia; Tantaloksen he taas lähettivät vankeuteen
yhteen muitten Sfakteriassa vangittujen Lakedaimonilaisten kanssa.
Samana kesänä tekivät ensin Sikelian Kamarinalaiset ja Geloolaiset
sovinnon keskenään. Myöhemmin kokoontui myöskin lähettiläitä kaikista
Sikelioottain kaupungeista neuvottelemaan keskinäisestä sovinnosta.
Molemmin puolin lausuttiin täällä monta eriävää mielipidettä ja
tehtiin vaatimuksia, kun joku katsoi itsensä loukatuksi. Mutta
enimmän vaikutti keskinäiseen sovintoon Hermokratees, Hermoonin
poika, Syrakuusalainen, joka huomautti yleisestä hyödystä seuraavin
sanoin:
"Kunnioitetut Sikeliootat! Minä, joka en ole juuri pienimmästä
kaupungista, enkä kaupungista, joka enin on kärsinyt sodan kautta,
minä aion nyt esittää, mikä minusta näyttää olevan koko Sikelialle
yleisimmäksi hyödyksi. Teille, jotka sen kyllin tiedätte, en pitkälti
tahdo puhua, kuinka vaikeaa on esittää sodan kaikki vaivat. Sillä
ei kukaan ajattelemattomuudesta siihen ryhdy, eikä kukaan liioin
pelosta sitä karta, jos vaan luulee sillä saavansa etuja: toisista
näyttää voitto olevan vaaroja suurempi, toiset taas tahtovat kestää
vaaroja, jotteivät mitään menettäisi siitä, mitä heillä on. Mutta
jos eivät kummatkaan ryhdy toimeen oikealla hetkellä, niin ovat
kehoitukset sovintoon varsin paikallaan. Nykyhetkellä on meille
suurimmasta arvosta, että tämän ymmärrämme; sillä sotamme alkusyy
on ollut se, että jokainen on tahtonut asettaa asiansa parahimmalle
kannalle. Ja nyt me sananvaihtelulla koetamme päästä sovintoon; mutta
jos ei jokaisen onnistu päästä vaatimuksiensa perille, niin me taas
turvaudumme sotaan".
"Kuitenkin pitäisi meidän käsittää, jos viisaasti punnitsemme asiata,
ettei tämä kokous ole yhtynyt ainoastaan yksityisiä asioita varten,
vaan minun ymmärrykseni mukaan keskusteluksemme siitä, voisimmeko
vielä pelastaa koko Sikelian Ateenalaisten vainoa vastaan. Ja
tässä pidän minä itse Ateenalaisia paljoa pätevämpinä sovittajina,
kuin minun sanani. He, näette, jotka ovat mahtavimmat kaikista
Helleeneistä, saapuvat tänne muutamilla laivoilla, vaaniaksensa
meidän erehdyksiä, ja esittävät koristellen vihamielisiä vehkeitään
hyödyllisen liiton oikeuden nimellä. Sillä meidän ollessamme
sodassa keskenämme ja kutsuessamme heitä, noita miehiä, jotka
kyllä kutsumattammekin olisivat saapuneet, karkaamaan kimppuumme,
korvatessamme itse omilla kustannuksillamme heidän väkivaltansa meitä
kohtaan ja meidän raivatessamme tietä heidän vallallensa, tulevat
he vastaisuudessa luonnollisesti, kun huomaavat meidät riitojen
raatelemina, suuremmalla sotajoukolla koettaaksensa saada haltuunsa
koko tämän maan".
"Jos viisaasti menettelemme, tulee meidän jokaisen hankkia semmoisia
liittolaisia, jotka tuottavat omalle kaupungillemme uusia etuja,
mieluummin kuin vahingottavat sitä, mitä meidän on, ja sitä varten
antautua vaaroihin sekä pitää erimielisyyden olevan kaupunkimme
ja Sikelian perikadon pääsyynä, Sikelian, jonka kaikki kaupungit
ovat keskinäisessä riidassa, vaikka me kaikki sen asukkaat olemme
väijytysten alaisina. Tämä on meidän ymmärrettävä ja sopia
tulee yksityisen yksityisen kanssa, kaupungin kaupungin kanssa,
koettaaksemme yhteisesti pelastaa koko Sikelian saaren. Älköön
kukaan kuvitelko, että Ateenalaiset meitä kohtelevat vihollisina sen
tähden, että olemme Doorilaisia, ja että Kalkidilaiset Joonialaisen
sukuperänsä takia olisivat turvatut. Eivät Ateenalaiset meitä ahdista
sen takia, että he meitä vihaavat, koska olemme eri heimokuntaa, vaan
koska tavottelevat Sikelian rikkauksia, tuota yhteistä omaisuuttamme.
Sehän näkyi selvästi Kalkidilaisen heimon kutsuessa heitä avukseen;
sillä vaikka nämät eivät koskaan olleet liiton mukaan saapuneet
apuun, niin esiintyivät he kuitenkin suosiollisemmin, kuin mitkään
sopimukset olisivat vaatineet. Tämä Ateenalaisten saaliinhimo on
kuitenkin annettava anteeksi, sillä ei vallantavoittelijoita voi
moittia, vaan niitä, jotka ovat valmiit heitä tottelemaan. Aina on
ihmisissä ollut taipumus hallitsemaan väistyviä, mutta varoa itseään
hyökkääjiltä. Kun me tämän tiedämme, niin tekisimme suuren virheen,
jos emme koettaisi tätä estää, ja jos emme pitäisi meidän kaikkien
tärkeimpänä velvollisuutena torjua yhteistä vaaraa. Parahimmin me
sen torjumme, jos sovimme keskenämme. Sillä Ateenalaiset eivät meitä
ahdista omasta maastaan, vaan niitten maasta, jotka heidät tänne
ovat kutsuneet. Täten ei sota sotaa lakkauta, vaan erimielisyydet
sovitetaan levollisesti rauhan kautta, ja nuot kauniilla tekosyillä
tänne kutsutut epärehelliset avustajat saavat, niinkuin ovatkin
ansainneet, lähteä täältä tyhjin toimin".
"Ateenalaisten suhteen on meillä oleva näin suuret edut, jos
viisaasti menettelemme. Kun nyt kaikki myöntävät rauhan olevan
suurimman edun, miten meidän ei myöskään keskenämme pitäisi koettaa
saavuttaa sitä! Eikö teistä näytä, jos joku pääsee voitolle tai
päinvastoin tulee tappiolle, että rauha mieluummin kuin sota on
kumpaisellekin sekä voitolle päässeelle että tappiolle joutuneelle
eduksi, koska se tekee lopun tappioista ja toiselta puolen tekee
voiton edut varmoiksi, ja koska rauhan vallitessa kunnianosoitukset
ja arvonosoitukset ovat turvallisemmat, jota paitse se suopi meille
monta muutakin etua, yhtä vaikeat luetella kuin sodan aiheuttamat
vauriot? Ottakaa siis sanani huomioon tarkasti, älkääpä niitä
halveksiko, vaan koettakaa niistä saada neuvoa pelastukseksenne. Jos
joku teistä luulee varmasti voivansa joko oikeudella tai väkivallalla
päästä tuumiensa perille, niin varokoon, ettei hän suuresti pety.
Tiettyhän on, että moni, joka on koettanut kostaa vääryyden
tekijälle, kaukana siitä, että olisi saanut korvausta, itse on
joutunut perikatoon; kuten myöskin, että moni valtio, tavoitellessaan
laajempaa valtaa, on menettänyt senkin, mikä sillä ennestään oli.
Kostaminen näet ei tule loukatun osaksi; samaten kuin valta ei ole
varma tuki, jos kohtakin toivoa täynnä. Tulevaisuus on ylipäätään
huikentelevainen, mutta vaikka se onkin kaikista epävarmin, on se
meille kuitenkin väliin vallan hyödyllinen; sillä koska kumpaisetkin
riitapuolet pelkäävät tulevaisuuden epävarmuutta, niin he ovat enemmän
varovaisia karkaamaan toistensa kimppuun".
"Nyt kun kahdenkertainen hätä meitä ahdistaa: sekä hämärä pelko
tuntemattoman tulevaisuuden suhteen, että Ateenalaisten meille
niin pelottava läsnä-olo, ja kun ymmärrämme, että sanotut seikat
ovat meitä estäneet toimittamasta, mitä kukin meistä on halunnut,
niin karkottakaamme hyökkäävät viholliset maastamme, lykäten ellei
ainiaaksi, ainakin toistaiseksi yksityiset erimielisyytemme. Lyhyesti
sanoen: jos seuraatte neuvojani, tulee jokainen meistä asumaan
vapaassa kaupungissa, jossa meidän vallassamme on ansionsa mukaan
kostaa yhtä hyvin hyväntekijälle kuin pahantekijälle. Mutta jos,
luottamatta minuun, noudatatte muunsuuntaisia neuvoja, niin ei
ole enää kysymys kostamisesta, vaan jos hyvin käy, niin joudumme
verivihollistemme ystäviksi, mutta niitten vihollisiksi, joita
kohtaan emme pakostakaan saisi olla nurjamielisiä".
"Minä puolestani, vaikka, kuten jo alussa sanoin, olen mitä
suurimmasta kaupungista kotoisin, jonka ei suinkaan tarvitse
hankkia puolustajia, vaan mieluummin voi hyökätä minkä kaupungin
kimppuun tahansa, minä ajattelen, että meidän varovaisuudesta tulee
väistyä vaarojen pakottamina. Emme saa siihen määrin pahoin pidellä
vastustajiamme, että siitä vielä suuremmin itse vahingoitumme. Enkä
minä ole kyllin tyhmän ylpeä, pitääkseni oman ajatukseni onnen
sattuman määrääjänä, jonka yli minulla ei ensinkään ole valtaa,
vaan minä teen myönnytyksiä niin paljon, kuin kohtuullista on.
Samaa pyydän teitä muitakin tekemään vapaasta tahdosta, ennenkuin
viholliset teitä siihen pakottavat. Sillä ei ole ensinkään
häpeällistä, jos kansalainen tekee myönnytyksiä kansalaiselle.
Doorilainen Doorilaiselle tai Kalkidilainen naapurillensa, sanalla
sanoen, jos naapurit yhteisellä nimellä Sikeliooteiksi kutsutut,
saman veden ympäröivän yhteisen maan asukkaat, tekevät myönnytyksiä
toisilleen. Me kylläkin sodimme, kun niin sattuu, ja sovimme
taasen yhteisesti keskusteltuamme. Mutta torjukaamme yhdistetyin
voimin vierasheimolaiset, viisauden neuvomina, koska yksityisen
loukkaaminen kaikille on vaarallinen, älkäämmekä milloinkaan enää
kutsuko ulkomaalaisia liittolaisiksemme tai välittäjiksemme. Jos me
niin toimimme, pelastamme me Sikelian kahdesta nyt vallitsevasta
pahasta, karkottaen Ateenalaiset maastamme ja lakkauttaen kotoisen
sodan, ja vastaisuudessa tulemme me sitä omaksi hyödyksemme vapaina
viljelemään, jonka ohessa muut vieraat kansat sitä tulevat vähemmän
väijymään".
Hermokrateen näin puhuttua, olivat Sikeliootat yksimieliset siitä,
että keskinäinen sota oli lakkautettava ehdoilla, että jokainen
saisi pitää, mitä hänen omansa oli, ja että Kamarinalaiset saisivat
Morgantineen maksamalla Syrakuusalaisille määrätyn rahasumman.
Ateenalaistenkin liittolaiset kutsuivat näiden päälliköt puheilleen
ja sanoivat, että hekin halusivat sopia ja päästä liittoon.
Nämät suostuivat heidän pyyntöönsä, ja sopimus solmittiin, jonka
jälkeen Ateenalaisten laivat purjehtivat pois Sikeliasta. Mutta
kun Ateenalaiset päälliköt saapuivat kotia, rangaistiin Pytodooros
ja Sofoklees maanpaolla, jota vastoin kolmas päällikkö Eyrymedoon
tuomittiin rahasakkoon, koska heitä syytettiin lähteneen pois
lahjoittamina, vaikka olisivat voineet vallottaa Sikelian saaren.
Siihenastisen menestyksensä sokaisemina arvelivat Ateenalaiset,
ettei kukaan voinut heitä vastustaa, vaan että mahdollinen yhtähyvin
kuin mahdoton, olipa heillä suuri tai vaillinainen varustus, oli
heidän saavutettavissaan. Siihen oli syypää heidän aavistamaton
menestyksensä useimmissa yrityksissään, joka heissä herätti vakavan
luulon heidän jokaisen toiveensa toteutumisesta.
Koska Ateenalaiset ahdistivat Megaran kaupungin asukkaita
sodalla, hyökäten kaksi kertaa vuodessa heidän alueellensa, ja
kun heidän omat pakolaisensa, jotka kansa heidän kapinan tehtyä
oli karkottanut, Peegaista rasittivat heitä ryöstöretkillä, niin
tuumivat Megaralaiset sinä kesänä, että pakolaiset olivat laskettavat
kaupunkiin, jottei kaupunki kahden puolin olisi vainon alaisena.
Kun pakolaisten ystävät saivat vihiä tästä keskustelusta, niin he
selvemmin kuin ennen vaativat, että tämä tuuma toteutuisi. Mutta
kun kansanmielisten johtajat saivat tästä tiedon, niin pelkäsivät
he, ettei kansa tämänkaltaisten vaivojen rasittamana pysyisi heidän
johdettavanansa, ja sopivat Ateenalaisten päälliköiden, Arifroonin
pojan Hippokrateen ja Alkisteneen pojan Deemosteneen kanssa, että
jättäisivät kaupungin näitten haltuun, koska pitivät itselleen
vähempänä vaarana, jos kaupunki joutuisi Ateenalaisten haltuun, kuin
jos heidän neuvostansa karkotetut kansalaiset palaisivat kaupunkiin.
He sopivat siitä, että Ateenalaiset ensin repisivät pitkät muurit,
jotka kaupungista kulkivat noin kahdeksan stadionin matkan Nisaiaan,
jotta Peloponneesolaiset eivät pääsisi apuun Nisaiasta, jossa he
yksin vartioivat, ollaksensa varmat Megarasta; sitten koettaisivat
he myöskin jättää yläkaupungin Ateenalaisten haltuun. Kun tämä oli
tehty, antautuisivat heidän mielestänsä myöskin yläkaupunkilaiset
helposti.
Kun molemmin puolin olivat sekä sanoin että toimin valmistautuneet,
purjehtivat Ateenalaiset yön aikana 600 raskasaseisella, joiden
johtaja oli Hippokratees, Minooas nimiseen, Megaralaiseen saareen
ja piiloutuivat lähellä kaupunkia olevaan hautaan, josta otettiin
tiilejä muurin rakentamiseen. Toisen päällikön, Deemosteneen,
johtamat kevytaseiset Plataialaiset ja muut peripolot asettuivat
väijyksiin Enyalionin temppeliin, joka on vähän lähempänä. Ainoat,
jotka huomasivat heidät, olivat ne miehet, joilla oli tieto
tästä yöllisestä yllätyksestä. Kun aamu koitti, menettelivät
Megaralaiset seuraavalla tavalla: Jotta porttien aukaiseminen
olisi heidän vallassaan, olivat he jo paljoa ennen päälliköltä
hankkineet itselleen luvan yön aikana lähteä ryöstöretkelle merelle
pariairoisella aluksella, jota heillä oli tapana kuljettaa vaunuilla
ojaa myöten, ja ennen päivän tuloa taasen tuoda takaisin portista
muurien sisäpuolelle, jotta Minooaassa Ateenalaiset huomaisivat
heidän valvomisensa, vaikka ei yhtään alusta näkynyt satamassa.
Kun nyt vaunut jo olivat portilla, ja nämät tavan mukaan avattiin
alukselle, niin Ateenalaiset, kuten oli määrätty, tämän nähtyään,
hyökkäsivät juoksujalassa väijyksistään, ehtiäkseen porteille,
ennenkuin ne suljettaisiin, ja kun vaunut vielä olivat porttien
suussa esteenä sen sulkemiselle. Hyökkääjät ynnä myötävaikuttavat
Megaralaiset surmasivat portin vartijat, jonka jälkeen Deemosteneen
johtamat Plataialaiset ja peripolot ensimmäisinä tunkeutuivat
sisään siinä, missä nyt seisoo voitonmerkki. Heti sisäpuolella
portteja syntyi tappelu, sillä lähimmäiset Peloponneesolaiset
olivat huomanneet tapahtuman, jolloin Plataialaiset saivat voiton
apuun rientävistä ja aukaisivat portit hyökkääville Ateenalaisille
raskasaseisille.
Nyt riensivät Ateenalaiset muurille sitä myöten, kuin he pääsivät
sisään. Harvalukuinen Peloponneesolainen vartijaväki pysyi ensin
paikallaan puolustautuen, jolloin muutamia heistä kaatui, mutta
useimmat turvautuivat pakoon, peläten yön aikana hyökkääviä
vihollisia ja heitä ahdistavia Megaralaisia kavaltajia, koska
he päälle päätteeksi arvelivat, että kaikki Megaralaiset olivat
nousseet heitä vastaan. Sattuipa Ateenalaisten airut omin luvin
ilmoittamaan, että se Megaralainen, joka niin halusi, saisi liittyä
Ateenalaisiin, kun vaan jättäisi aseensa. Kun Peloponneesolaiset
tämän kuulivat, niin he eivät enää puolustautuneet, koska arvelivat
kaikkien yhdistetyin voimin taistelevan heitä vastaan, vaan
pakenivat Nisaiaan. Kun aamu koitti, olivat portit jo vihollisten
käsissä, ja kun tästä syntyi suuri häiriö Megaran kaupungissa,
vaativat kavaltajat ja muu joukko, joka tästä tiesi, että portit
avattaisiin ja hyökättäisiin ulos Ateenalaisia vastaan taisteluun.
Välipuhe oli semmoinen, että Ateenalaiset heti porttien avattua
hyökkäisivät sisään. Kavaltajat voitelisivat itseään öljyllä, jotta
heitä ei portteja avatessa ahdistettaisi. Muuten heillä ei ollut
mitään vaaraa porttien avaamisessa, sillä sopimuksen mukaan saapuisi
4,000 raskasaseista Ateenalaista ja 600 ratsumiestä Eleysiksesta,
yön aikana kuljettuansa. Kun salaliittolaiset jo olivat öljynneet
itsensä ja seisoivat porteilla, ilmoitti joku heistä tuuman toisille.
Nämät kokoontuivat nyt ja sanoivat, ettei saisi hyökätä ulos, jota
eivät milloinkaan ennen lukuisempinakaan olleet tehneet, eikä
saattaa kaupunkia vaaraan, ja että he väkisten estäisivät sitä,
joka koettaisi niin tehdä. He eivät ensinkään olleet huomaavinaan
kavaltajien petosta, vaan muka toimivinaan yleisen hyödyn hyväksi,
pysyivät he järkähtämättöminä vartioimassa portteja, niin etteivät
kavaltajat voineet toteuttaa vehkeitään.
Kun Ateenalaiset päälliköt huomasivat, että oli syntynyt joku este,
ja etteivät voineet valloittaa kaupunkia väkivallalla, ryhtyivät he
ympäröimään Nisaiaa muurilla, arvellen Megaran pikemmin antautuvan,
jos he ehtisivät vallottaa Nisaian, ennenkuin se saisi apua. He
tuottivat Ateenasta kivenhakkaajia, rautaa ja muita työntarpeita.
Alkaen muurista, joka oli heidän vallassaan, rakensivat he Megaraa
sulkevan poikkimuurin molemmin puolin Nisaiaa mereen saakka. Muurin
ja kaivoksen teko oli jaettu soturien kesken, jotka ottivat kiviä
ja tiiliä esikaupungista, kaatoivat puita ja paaluttivat, missä oli
tarvis. Esikaupungin talot varustivat he itselleen rintamasuojiksi.
Koko tämän päivän he työskentelivät, joten muuri seuraavan päivän
illalla oli miltei valmis. Koska Nisaian asukkaat pelkäsivät ravinnon
puutetta, kun he ainoastaan päiväksi toivat itselleen ruokatavaroita
yläkaupungista, ja otaksuivat, etteivät Peloponneesolaiset aivan pian
ehtisi apuun, ja sen lisäksi arvelivat Megaralaisten olevan heille
vihamielisiä, niin sopivat he Ateenalaisten kanssa, että jokainen,
jätettyänsä aseet, saisi lunastaa itseään vapaaksi määrätyllä
rahasummalla, mutta että Ateenalaiset saisivat menetellä, miten
halusivat, Lakedaimonilaisten päällikön ja muitten kaupungissa
oleskelevien Lakedaimonilaisien suhteen. Näillä ehdoilla he lähtivät
ulos. Ateenalaiset repivät Megaran puoleisen osan pitkiä muuria, ja
varustautuivat vallotettuansa Nisaian lisätoimiin.
Lakedaimonilainen Telliksen poika Brasidas sattui tähän aikaan
olemaan Sikyoonin ja Korinton seuduilla, valmistautuen retkelle
Trakiaa vastaan. Kuultuansa muurien vallottamisesta, ja ollen
huolissaan Nisaiassa olevista Lakedaimonilaisista sekä peljäten, että
Megara vallotettaisiin, käski hän lähettilään kautta Boiootialaisia
mitä nopeimmin sotajoukkoineen yhtymään häneen Tripodiskon
läheisyydessä. Tämän niminen kylä löytyy Megaran alueella Geraneian
vuoren juurella. Brasidaalla itsellään oli 2,700 raskasaseista
Korintolaista, 400 Fliasilaista, 600 Sikyoonilaista, ja lisäksi
ne, jotka hän jo ennen oli pestannut. Näillä hän vielä arveli
ehtivänsä pelastamaan Nisaian vihollisten hyökkäyksiltä. Kun hän,
saavuttuansa yönaikaan Tripodiskoon, sai tiedon tapahtumasta, valitsi
hän 300 miestä joukostaan, joilla hän, ennenkuin hänen tulonsa tuli
tunnetuksi, lähestyi Megaraa Ateenalaisten huomaamatta, ja ilmotti
tahtovansa ja ehkäpä todellakin tahtoi, jos voisi, koettaa valloittaa
Nisaian. Hänen päätuumansa oli tunkeutua sisään Megaraan, saadaksensa
sen varmasti valtaansa. Hän pyysi sentähden päästä sisään tähän
kaupunkiin, väittäen että hän toivoi vallottavansa Nisaian takaisin.
Megarassa olevat puolueet pelkäsivät kumpikin, toinen että Brasidas,
tuomalla pakolaiset kaupunkiin, pakottaisi heidät pakenemaan; toinen
taasen että kansa, peläten samaa, ahdistaisi heitä, ja että kaupunki
sisällisten taisteluiden kautta, semminkin kun Ateenalaiset läheltä
heitä väijyivät, joutuisi perikatoon. He eivät siis laskeneet
häntä kaupunkiin, vaan kummatkin päättivät rauhassa odottaa
tapahtumien menoa, toivoen että Ateenalaiset ja apuun rientäneet
Lakedaimonilaiset keskenään joutuisivat taisteluun, arvellen
itselleen olevan varmempaa silloin osoittautua ystäviksi voittajille.
Mutta kun ei Brasidas päässyt kaupunkiin, palasi hän sotajoukkonsa
luokse.
Päivän valjetessa saapuivat Boiootialaiset. He olivat jo ennenkuin
saivat Brasidaan käskyn, aikoneet lähettää apua Megaraan sekä
saapuneet Plataiaan. Kun nyt sanansaattaja tuli, niin he
rohkaistuivat vielä enemmän ja palasivat, lähetettyään 2,200
raskasaseista ja 600 ratsumiestä apuun, sotajoukon enemmistöllä
kotiin. Näiden saavuttua, oli Brasidaalla yhteensä 6,000
raskasaseista. Ateenalaiset raskasaseiset olivat asettuneet
taistelun rintamaan, mutta heidän kevytaseisensa olivat hajallaan
tasangolla. Boiootialaiset ratsumiehet tekivät äkkiarvaamatta
hyökkäyksen viimemainituita vastaan ja ajoivat heidät pakoon
aina rannalle saakka, sillä Megaralaiset eivät tätä ennen olleet
mistään saaneet apua. Nyt asettui Ateenalainen ratsuväki heitä
vastaan, ja pitkällinen ratsutappelu syntyi, jossa ei kumpikaan
katsonut joutuneensa tappiolle. Sillä Ateenalaiset kyllä surmasivat
Boiootialaisen ratsupäällikön ja osan Boiootialaisia, jotka olivat
ratsastaneet aina Nisaian läheisyyteen asti, ryöstivät heiltä
sotapuvut ja veivät mukanaan heidän kaatuneensa, jotka he kumminkin
sopimuksen suojassa luovuttivat, jonka jälkeen he pystyttivät
voitonmerkin. Mutta sotajoukot erosivat kuitenkin, kumpikaan
saamatta ratkaisevaa voittoa, Boiootialaiset yhtyen kansalaisiinsa,
Ateenalaiset palaten Nisaiaan.
Tämän jälkeen lähestyi Brasidas soturineen enemmän rantaa ja Megaran
kaupunkia. He asettuivat sopivaan paikkaan, jossa he sota-asennossa
pysyivät taistelematta, arvellen että Ateenalaiset ahdistaisivat
heitä ja käsittäen Megaralaisten odottavan, mille puolelle voitto
kallistuisi. Tämä näytti Peloponneesolaisista kahdessa suhteessa
etuisalta: ensinkin he eivät olleet alottaneet taistelua eivätkä
ehdoin tahdoin heittäytyneet vaaraan, vaan selvästi osottamalla
kyllä olevansa valmiit puolustautumaan, voivat he ikäänkuin
itsestään pitää itseänsä voittajina, ja samalla oli tämä heille
toiselta puolin edullisinta Megaralaisiin nähden. Sillä jos he eivät
ensinkään olisi esiintyneet taistelunhaluisina, niin heiltä voiton
toivo tykkänään haihtuisi, mutta jos he joutuisivat tappiolle,
olisi kaupunki samalla menetetty. Jos Ateenalaiset eivät haluaisi
ryhtyä taisteluun, olivat he miekanlyönnittä saavuttaneet sen, minkä
tähden he olivat saapuneet, niinkuin tapahtuikin. Ateenalaiset
lähtivät kyllä ulos kaupungista ja asettuivat pitkien muurien eteen,
mutta pysyivät liikkumatta, koska eivät vihollisetkaan hyökänneet
esiin. Ateenalaisten päälliköt pitivät vaaraa heille itselleen
suurempana, koska oli taisteltava lukuisampaa vihollista vastaan,
joka jo taistelun alussa oli saavuttanut miltei täydellisen voiton
heistä. Voittajina arvelivat he korkeintaan vallottavansa Megaran;
joutuneina tappiolle he menettäisivät parahimmat raskasaseisensa;
Peloponneesolaisten sotajoukon jokainen osasto niinkuin myöskin sen
liittoväki sitävastoin oli valmis heittäytymään vaaraan. Kotvan aikaa
pysyivät kumpaisetkin toistensa kimppuun hyökkäämättä, mutta vihdoin
lähtivät ensin Ateenalaiset Nisaiaan, ja sitten Peloponneesolaiset
lähtöpaikkaansa. Koska Ateenalaiset olivat karttaneet taistelua,
rohkaistuivat pakolaisten Megarassa olevat ystävät suuresti ja
aukaisivat portit Brasidaalle itselleen kuten ainakin voittajalle,
ja toisten kaupunkien päälliköille, ja ryhtyivät keskusteluihin
heidän kanssaan, jota vastoin Ateenan puoluelaiset olivat suuresti
peloissaan.
Liittolaiset hajaantuivat tämän jälkeen kukin kaupunkiinsa,
ja Brasidas valmisti, saavuttuansa Korinttoon, sotaretkeä
Trakiaan, jota varten hän alkuaan olikin lähtenyt liikkeelle. Kun
Ateenalaiset olivat lähteneet kotiaan, pakeni osa niistä, jotka
Megaran kaupungissa olivat pitäneet Ateenalaisten puolta, koska
tiesivät tuumansa olevan ilmi; toiset taasen sopivat pakolaisten
ystävien kanssa, että Peegaissa olevat pakolaiset pääsisivät
takaisin, heidän pyhin valoin vannottuansa, etteivät kostaisi
vastapuoluelaisilleen, vaan aina toimisivat kaupungin eduksi. Mutta
hädin tuskin olivat nämät miehet päässeet hallitukseen, ennenkuin he,
pitäessään sotaväenkatselun, hajoittivat sotilasosastot erilleen,
ja valitsivat vastustajistaan ja niistä, jotka heidän mielestään
enin pitivät Ateenalaisten puolta, noin 100 miestä, joista he
pakottivat kansaa julkisesti äänestämään, ja jotka he, kun nämät
julistettiin syyllisiksi, surmasivat. Tämän tehtyänsä he asettivat
kaupunkiin harvainvaltaisen hallituksen, joka aniharvojen henkilöiden
toimeenpaneman vallankumouksen synnyttämä hallintomuutos hyvin kauan
aikaa pysyi pystyssä.
Tänä kesänä aikoivat Mytileeneeläiset panna toimeen Antandroksen
linnoittamisen, jota he jo kauan olivat miettineet. Mutta kun
Ateenalaisten Helleespontoksessa olevien veronnosto-laivojen
päälliköt Deemodokos ja Aristeidees, sillä kolmas heistä
Lamakos oli kymmenellä laivalla purjehtinut Pontokseen, saivat
vihiä tästä tuumasta, syntyi heissä pelko, että siitä tulisi
yhtäläinen suojapaikka, kuin Anaiasta, Samoksen saarella, johon
Samoksesta pakoon ajetut olivat asettuneet, ja josta he avustivat
Peloponneesolaista laivastoa, lähettäen sille perämiehiä, jota paitsi
he herättivät levottomuuksia Samoksen kaupungissa ja tarjosivat
suojaa sieltä karkotetuille. Sentähden kokosivat he sotajoukon
liittolaisten keskuudesta, purjehtivat Antandrokseen ja vallottivat
takaisin tämän paikkakunnan, saatuansa voiton heitä vastaan
hyökkäävistä vihollisista. Vähän tämän jälkeen menetti Lamakos, joka
oli purjehtinut Pontokseen ja ankkuroinut Heerakleootiin edustalle
Kaleeksjoen läheisyyteen, laivansa ylängöllä äkkiä syntyneen
vedenpaisumisen kautta. Hän saapui itse soturineen, kuljettuaan
jalkaisin Aasiassa toisella puolella salmea asuvien Trakialaisten
Bitynialaisten alueen halki, Pontoksen suulla sijaitsevaan Kalkeedon
nimiseen Korintilaiseen siirtokuntaan.
Tänä kesänä saapui Ateenalainen päällikkö Deemostenees, heti
palattuansa Megaralaisten alueelta, 40 laivalla Naupaktokseen.
Muutamat Boiootialaiset miehet olivat näet tehneet sopimuksen
Hippokrateen ja hänen kanssansa, haluten muuttaa hallitusmuodon
kaupungeissa kansanvaltaiseksi, kuten oli Ateenassa. Eräs pakolainen
Teebaista, nimeltä Ptoiodooros, ajoi tätä asiaa innokkaimmin.
Toisilla oli aikomus jättää heidän käsiinsä Sifai, joka on
merikaupunki Krisaion lahden rannalla Tespilaisessa maassa;
toiset taas Orkomenoksesta olevat halusivat samoten jättää heille
Kaironeian, joka on veronalainen nykyiselle Boiootialaiselle
Orkomenokselle, jota ennen kutsuttiin Minyalaiseksi. Tässä toimessa
olivat varsinkin Orkomenolaiset pakolaiset innokkaita ja pestasivat
miehiä Peloponneesoksestakin. Kaironeia sijaitsee Boiootian rajalla
Fookilaiseen Fanotiksen kaupunkiin päin: Fookilaisia oli näet
myöskin osallisina salaliittoon. Ateenalaisten tuli vallottaa
Deelion, joka on Apolloonin temppeli Tanagrassa Euboiaan päin. Tämän
kaiken tuli tapahtua määrättynä päivänä, jotta Boiootialaiset eivät
kokoontuneina voisi tulla Deelionille avuksi, vaan jotta jokainen
olisi kiinni omissa toimissaan. Jos tämä heiltä onnistuisi, ja jos
Deelion linnotettaisiin, toivoivat he helposti panevansa tuumansa
toimeen; ja jos kohtakaan ei heti saataisi uudistuksia aikaan
valtiomuodossa, niin vanhat olot eivät kuitenkaan hyvin kauan
voineet pysyä pystyssä, kun heillä oli käsissään sanotut paikat,
joista he, kun suojapaikka oli lähellä, voivat tehdä ryöstöretkiä
maassa. Kun täten salaliittolaiset saisivat apua Ateenalaisilta, jota
vastoin vastustajat olivat hajallaan, niin aikaa voittaen onnistuisi
ensinmainituilta järjestää hallitus oman mielensä mukaan.
Tämänsuuntainen oli mainittu salaliitto. Hippokratees aikoi itse
sopivalla ajalla sotajoukolla käydä Ateenasta Boiootilaisia vastaan,
mutta lähetti Deemosteneen 40 laivallaan edeltäpäin Naupaktoon,
jotta tämä koottuansa sotureita niiltä seuduilta Akarnaanialaisilta
ja muilta liittolaisilta, purjehtisi Sifaihin, joka kavallettaisiin
hänelle. Päivä määrättiin heille, jona tämä oli tehtävä. Kun
Deemostenees saapui, olivat Akarnaanialaiset pakottaneet Oiniadain
yhtymään Ateenalaisten liittoon. Hän asetti sentähden liikkeelle
kaikki sikäläiset liittolaiset ja kulki ensin Salyntiota ja
Agraialaisia vastaan. Kukistettuansa nämät, valmistautui hän
sopivassa tilaisuudessa hyökkäämään Sifaita vastaan.
Samaan aikaan kesästä lähti Brasidas 1,700 raskasaseisella Trakiaan.
Saavuttuansa Trakinilaiseen Heerakleiaan, lähetti hän edeltäkäsin
ystävilleen Farsalossa sanansaattajan, pyytäen heitä saattamaan häntä
läpi heidän maansa. Hänen pyynnöstään tulivat nyt Akaian Melitiaan
Panairos, Dooros, Hippolokidas, Torylaos ja Strofakos, Kalkidilaisten
kesti-ystävä, joiden saavuttua hän lähti matkalle. Paitsi muita
Tessalialaisia seurasi häntä myöskin Perdikkaan ystävä Nikonidas
Larissasta. Muutenkin oli vaikeaa ilman opasta kulkea Tessalian maan
halki, mitä sitten sotajoukolle, koska kaikista Helleeneistä näytti
yhtä epäiltävältä, jos joku pyynnöttä kulki naapurin alueen kautta,
ja varsinkin Brasidaan sotajoukolle, kun Tessalialaiset aina olivat
olleet Ateenalaisille ystävällisiä. Näin ollen, ei hän ensinkään
olisi voinut päästä Tessalian läpi, ellei yksinvalta enemmän kuin
kansanvalta olisi siellä vallinnut. Nytkin olivat vastapuoluelaiset
Enipeos joen varrella estämässä häntä, ilmottaen hänen loukkaavan
oikeutta, jos hän, ilman yleistä suostumusta, jatkaisi matkaansa.
Hänen saattajansa sanoivat, etteivät he asukkaiden suostumuksetta
aikoneet saattaa häntä maan läpi, vaan että he olivat seuranneet
häntä, kun hän arvaamatta oli tullut. Brasidas itse sanoi, että hän
kulki heidän maansa läpi heidän ystävänänsä, käydessään sotimaan
vihamielisiä Ateenalaisia, mutta ei suinkaan heitä vastaan, ja ettei
Tessalialaisten ja Lakedaimonilaisten välillä hänen käsityksensä
mukaan ollut mitään vihaa, joka estäisi heitä kulkemasta toistensa
maassa, mutta ettei hän nytkään väkisten jatkaisi kulkuaan, jota
hän ei olisikaan voinut tehdä, vaan pyysi, etteivät häneltä sulkisi
tietä. Tämän kuultuaan poistuivat Tessalialaiset. Saattajiensa
neuvosta jatkoi Brasidas viipymättä nopeudella matkaansa, ennenkuin
suurempi joukko asettuisi häntä estämään. Samana päivänä, jona hän
lähti Melitiasta, ennätti hän Farsalokseen ja leiriytyi Apidanon
virralle, josta hän lähti Fakioniin ja sieltä Perraibiaan. Sieltä
lähtivät hänen Tessalialaiset saattajansa kotiaan. Perraibialaiset,
jotka ovat Tessalialaisten alamaisia, seurasivat häntä Perdikkaan
valtakunnan kuuluisaan Dioniin, joka kaupunki sijaitsee Olympoksen
juurella Makedoniassa Tessalian rajalla.
Tällä tavalla ennätti Brasidas kulkea Tessalian läpi, ennenkuin
kukaan kulki häntä estämään, joten hän pääsi Perdikkaan luokse ja
Kalkidikeen maahan. Sillä kun Ateenalaiset onnistuivat toimissaan,
olivat heistä luopuneet Trakialaiset ja Perdikkas pelosta
kutsuttaneet sotajoukon Peloponneesoksesta, niinkuin myöskin
Kalkidilaiset, koska arvelivat Ateenalaisten ensin hyökkäävän heidän
kimppuunsa, jota tuumaa myöskin ne naapurikaupungit kannattivat,
jotka eivät olleet Ateenalaisista luopuneet. Perdikkas kylläkään
ei julkisesti ollut Ateenalaisten vihollinen, vaan pelkäsi heitä
kuitenkin itsensä ja heidän vanhojen riitojen takia, ja varsinkin
koska hän halusi kukistaa Lynkeestiläisten kuninkaan Arribaioksen.
Heidän onnistui sitä helpommin saada sotajoukko avukseen
Peloponneesoksesta, kun Lakedaimonilaiset eivät tähän aikaan omassa
maassaan menestyneet hankkeissaan.
Sillä kun Ateenalaiset rasittivat Peloponneesosta ja varsinkin
Lakedaimonilaisten maata, toivoivat viimemainitut paraiten pääsevänsä
heistä, jos he puolestaan ahdistaisivat vihollisiaan lähettämällä
sotajoukon heidän liittolaisiaan vastaan, semminkin kun nämät olivat
taipuisat hankkimaan heille muonaa ja olivat heiltä pyytäneet apua
kapinaansa varten. Täten oli heillä myöskin tilaisuus tekosyyllä
lähettää pois joukko Heilooteja. Sillä he pelkäsivät, että nämät
käyttäisivät tilaisuutta kapinaan, kun Pylos oli vihollisten
vallassa. Sentähden he kerran olivat keksineet seuraavan keinon:
Lakedaimonilaiset olivat aina olleet suuresti varuillaan Heilootein
suhteen, ja koska he silloin pelkäsivät heidän nuorisonsa paljoutta,
ilmottivat he, että ne Heilootit, jotka luulivat olleensa heille
hyödyllisimmät sodassa, muka vapautettaisiin. He tekivät tämän,
pitäen niitä, jotka enin halusivat päästä vapaiksi, myöskin
taipuvaisimpina kapinaan. Näistä valitsivat he noin parisen
tuhatta, jotka ikäänkuin vapautettuina kulkivat seppelöittyinä
pyhäköstä pyhäkköön. Mutta vähää jälestäpäin katosivat he, kenenkään
tietämättä, millä lailla he olivat kuolleet. Nytkin he halullaan
lähettivät Brasidaalle 700 raskasaseista Heilootia; muut soturinsa
oli hän pestannut Peloponneesoksesta.
Itse Brasidaan lähettivät Lakedaimonilaiset, koska hän mielellään
halusi lähteä ja Kalkidilaisten kehotuksesta, koska häntä Spartassa
pidettiin kaikkeen kykenevimpänä, ja kun hän oli lähtenyt retkelle,
osottautui hän suuriarvoiseksi Lakedaimonilaisille. Sillä tällöin hän
heti oikeudenmukaisella ja tasapuolisella käytöksellään kaupunkeja
kohtaan sai vallan monta niistä luopumaan Ateenalaisista sekä
vallotti osan niistä kavaltajien avulla, joten Lakedaimonilaisilla
oli tilaisuus sopia, jos halusivat, sekä lunastaa omia kaupunkejaan
toisia vallotettuja vastaan, ja muuttaa sota Peloponneesoksesta. Ja
paljoa myöhemmin, Sikelian sodan jälestä, herätti Brasidaan tällöin
osottama jalous ja taito, jonka toiset kokemuksesta tunsivat, ja
josta toiset olivat kuulleet puhuttavan, Ateenalaisten liittolaisissa
suurta suopeutta Lakedaimonilaisia kohtaan. Sillä koska hän oli
ensimmäinen ulkomaalle lähetetty päällikkö ja silloin kaikissa
esiintyi kunnon miehenä, niin hän jätti jälkeensä lujan luottamuksen,
että toisetkin Lakedaimonilaiset olisivat samankaltaisia.
Kun Brasidas nyt oli saapunut Trakiaan, niin Ateenalaiset, kuultuaan
tämän, kohtelivat Perdikkasta vihollisena, pitäen häntä syypäänä
tähän retkeen, ja asettivat sikäläiset liittolaisensa tarkemman
valvonnan alaisiksi.
Perdikkas kulki heti Brasidaan ja oman sotajoukkonsa kanssa
Makedonialaisten Lynkeestiläisten kuningasta, Bromeroksen poikaa,
Arribaiosta vastaan, joka oli hänen lähin naapurinsa, mutta
epäsovussa hänen kanssaan, koska Perdikkas tahtoi kukistaa häntä. Kun
hän Brasidaan kanssa sotajoukolla oli Lynkokseen tunkeutumaisillaan,
sanoi Brasidas, että hän, ennenkuin ryhdyttiin vihollisuuksiin,
halusi koettaa saada, jos vaan voisi, Arribaioksen Lakedaimonilaisten
liittolaiseksi. Sillä tämä oli jo ilmottanut olevansa taipuisa
tunnustamaan Brasidaan riidanratkaisijaksi. Läsnäolevat Kalkidilaiset
lähettiläät kehottivat häntä myöskin pitämään Perdikkasta pelossa,
jotta hän olisi taipuvaisempi heidän tuumiinsa. Niinikään olivat
Perdikkaan lähettiläätkin Lakedaimonissa lausuneet siihen suuntaan,
että hän saattaisi monta naapurikansaa heidän liittoonsa.
Tämänkaltaisista syistä katsoi Brasidas soveliaammaksi saada
Arribaioksen seikat keskustelun kautta suoritetuiksi. Perdikkas kyllä
väitti, ettei hän ollut kutsunut Brasidasta välittäjäksi, vaan niiden
hävittäjäksi, jotka hän osotti, ja sanoi Brasidaan menettelevän
väärin häntä kohtaan sopimalla Arribaioksen kanssa, kun hän ravitsi
puolet sotajoukosta. Mutta huolimatta Perdikkaan paheksumisesta ja
vastaväitteistä kävi hän kuitenkin Arribaioksen puheilla, ja tämän
keskustelunsa johdosta vei hän sotajoukkonsa pois, hyökkäämättä
Arribaioksen alueelle. Loukkautuneena tästä ei Perdikkas sen
jälkeen antanut muonaa puolelle, vaan ainoastaan kolmannelle osalle
sotajoukkoa.
Samana kesänä heti tämän jälkeen hyökkäsi Brasidas Kalkidilaisten
kanssa vähän ennen viljankorjuuta Andrilaisten Akantos nimistä
siirtolaa vastaan. Sen asukkaat olivat kahta mieltä hänen
päästämisestään kaupunkiinsa. Toiset olivat Kalkidilaisten kanssa
pyytäneet häntä tulemaan, mutta kansa oli toista mieltä. Pelko
korjaamattoman viljan tähden sai kansan kuitenkin suostumaan
Brasidaan pyyntöön, että hän yksin laskettaisiin heidän puheilleen,
ja että tekisivät päätöksensä, vasta kun olivat kuulleet hänen
sanojaan. Ollakseen Lakedaimonilainen, hän ei ollut mikään
kykenemätön puhuja. Astuttuansa kansan eteen puhui hän näin:
"Akantoksen miehet! Lähettämällä minut tänne sotajoukon kanssa ovat
Lakedaimonilaiset selvästi osottaneet syyn, minkä tähden he jo sodan
alussa ilmottivat tarttuneensa aseisin, nimittäin vapauttaaksensa
Hellaan Ateenalaisten vallasta. Jospa tulemmekin myöhään, odottamatta
jouduttuamme tappiolle toisaalla, kun me yksin, saattamatta teitä
vaaraan, toivoimme kukistavamme Ateenalaiset niin älköön kukaan
meitä siitä moittiko. Kun me nyt sopivaan aikaan olemme saapuneet,
koettaaksemme yhdessä kukistaa heidät, olen minä vallan kummissani,
että minulta suljette porttinne, ja ettette ole iloissanne tulostani.
Me Lakedaimonilaiset luulimme tulevamme liittolaistemme luokse, ja
että ennenkuin todella saavuimme, meitä ajatuksissanne odotettiin
teidän toivoessanne, että tulisimme. Sentähden olemme me valittamatta
heittäytyneet tämmöisiin vaaroihin, kulkien vihollisten maan halki
monta päivää. Olisi siis varsin hämmästyttävää, jos teillä olisi
jotakin muuta mielessä, jos te toisin sanoin vastustaisitte teidän
omaanne ja muiden Helleenien vapautta. Sillä ei siinä kyllin, että
te minua vastustaisitte, vaan myöskin ne, joitten luokse lähtisin,
tulisivat vastahakoisesti yhtymään, tehden vaikeuksia, jos te,
joitten luokse ensin olen tullut, suuri-arvoisen kaupungin ja
varsin älykkäinä pidetyt asukkaat, ette laskisi minua kaupunkiinne.
En voisi mitään muuta pätevää syytä tuoda esiin, kuin että
tarjoisin teille oikeudettoman vapauden, tahi että olen kykenemätön
kostamaan Ateenalaisille, jos kävisivät hyökkäämään. Mutta eiväthän
Ateenalaiset, vaikkakin lukuisammat, tahtoneet ryhtyä taisteluun,
kun minä tämän nyt johtamani sotajoukon kanssa olin rientänyt
Nisaian avuksi, eikä suinkaan ole otaksuttavaa, että he teitä
vastaan lähettäisivät niin suurta sotajoukkoa, kuin heidän silloinen
sotavoimansa Nisaian edustalla purjehtivalla laivastolla".
"Minä puolestani en suinkaan tule pahassa tarkotuksessa, vaan
ainoastaan Helleenien vapauttamista varten, vannotettuani
Lakedaimonilaisia vallanpitäjiä pyhimmillä valoilla lupaamaan, että
minun valtiolle hankkimani liittolaiset saavat pysyä itsenäisinä,
ja samaten en minä väkivallalla enkä petoksella tahdo saattaa
teitä liittolaisiksemme, vaan päinvastoin auttaa teitä pääsemään
Ateenalaisten orjuudesta. Teidän ei siis tule pitää epäluuloa
minua vastaan, kun vannon pyhimmät valat, eikä liioin pitää minua
kykenemättömänä auttamaan, vaan luottamuksella yhtyä minuun. Jos
joku erityisesti, ehkä pelosta, että jättäisin kaupungin muutamien
henkilöiden haltuun, on nurjamielinen minua kohtaan, älköön hän sitä
pelätkö, sillä en minä ole tullut puolueita suojelemaan, koska en
pidä senkaltaista vapautta minäkään, jos poiketen isien tavoista
tekisin kansan muutamien henkilöiden orjaksi tahi vähemmistön
kansan palvelijoiksi. Sehän olisi vaikeampaa, kuin vieras valta,
eikä se meille Lakedaimonilaisille tuottaisi kiitollisuutta
vaivoistamme, vaan saisimme osaksemme syytöksiä, emmekä kunniaa ja
arvoa. Ne syytökset, joitten tähden me nyt sodimme Ateenalaisia
vastaan, tulisivat meidän osaksemme vielä inhottavammassa muodossa,
koska he eivät ole teeskennelleetkään rehellisyyttä. Sillä kunnon
miehelle on häpeällisempää rikastua kauniinnäköisellä petoksella,
kuin peittämättömällä väkivallalla: sillä jälkimmäinen onnistuu
voiman oikeudella, jonka sattuma hänelle on suonut, vaan edellinen
vääryydellä ja kavalluksella. Sentähden me olemmekin vallan
varovaisia meidän etuamme koskevissa asioissa".
"Te ette voi saada varmempaa takuuta valojemme lujuudesta, kuin minkä
tekomme tarjoavat verrattuina sanoihimme, sillä tämähän soveltuu
hyötyymme. Mutta jos te huolimatta näistä minun lupauksistani
väitätte, että teidän on mahdoton myöntyä pyyntööni, ja vaikka
hyvänsuopeina minulle kuitenkin torjutte minut luotanne, vaikkette
ole kärsineet mitään pahaa; jos sanotte vapauden tuntuvan teistä
vaaralliselta ja että se on tarjottava niille, jotka vaaratta voivat
ottaa sen vastaan; ja ettei sitä väkisten pidä tyrkyttää kenellekään;
niin otan minä tämän maan jumalat ja pyhät suojelijat todistajiksi,
etten ole voinut teitä taivuttaa, vaikka hyvässä tarkoituksessa olen
tullut, ja koetan hävittämällä aluettanne pakottaa teitä suostumaan,
enkä arvele sillä oikeutta loukkaavani. Sillä siihen minulla on
kaksi pätevää syytä: ensinkin Lakedaimonilaisten puolesta, koska
nämät, huolimatta teidän ystävyydestänne, eivät loukkaantumatta voi
kärsiä, että te rahallista apua antamalla Ateenalaisille loukkaatte
heitä; ja toiseksi Helleenien puolesta, ettette olisi esteenä heille
heidän orjuutensa lakkauttamisessa. Sillä me toimisimme väärin, jos
me, Lakedaimonilaiset, emme vapauttaisi teitä vasten tahtoannekin,
kun yleinen hyöty niin vaatii. Emmehän me tavottele itsellemme
valtaa, vaan kun ennemmin harrastamme muitten etua, tekisimme me
useimmille väärin, jos me, hankkiessamme kaikille itsenäisyyttä,
suvaitsisimme teidän vastustaa tätä. Tehkää nyt viisas päätös ja
kilpailkaa ollaksenne ensimmäiset Helleenien vapauttamisessa,
hankkien itsellenne ikuisen kunnian, ja samalla pelastuen vaarasta;
seppelöitkää koko kaupunkinne kunniarikkaalla nimellä."
Näin puhui Brasidas. Kun Akantokselaiset tämän jälkeen kokoontuivat,
sai kumpikin katsantokanta salaisessa äänestyksessä runsaasti
puolustajia, mutta lopulta pääsi salaisessa äänestyksessä Brasidaan
viehättävän puheen johdosta ja huolesta sadon tähden se mielipide
vallalle, että oli luovuttava Ateenalaisista. Vannottaen Brasidasta
samoilla valoilla, jotka Lakedaimonin vallanpitäjät olivat vannoneet,
lähettäessään hänet matkaan, että hänen hankkimansa liittolaiset
jäisivät itsenäisiksi, laskivat he sotaväen kaupunkiin. Vähää
myöhemmin luopui myöskin Andrilaisten Stageiros niminen siirtola
Ateenalaisista. Nämät olivat tämän kesän tapahtumat.
Heti alussa seuraavaa talvea, jolloin Boiootia oli jätettävä
Ateenalaisten päälliköille, Hippokrateelle ja Deemosteneelle, oli
Deemosteneen purjehdittava ahdistamaan Sifaita, ja Hippokrateen
Deelionia vallottamaan. Mutta erehdys tapahtui päivämäärän
suhteen, jolloin molempien piti lähteä matkalle, ja niin purjehti
ensin Deemostenees Sifaihin, mukanaan laivoissa Akarnaanialaisia
sotureita ja sikäläisiä liittolaisia; mutta hän palasi sieltä
tyhjin toimin, koska Fookilainen mies Fanotiksesta, nimeltä
Nikomakos, oli ilmottanut hänen tuumansa Lakedaimonilaisille, ja
nämät Boiootialaisille. Silloin kaikki Boiootialaiset riensivät
apuun, sillä Hippokratees ei vielä ollut saapunut heidän maahansa
ahdistamaan heitä, ja ehtivät vallottaa Sifain ja Kairooneian. Kun
salaliittolaiset kuulivat tästä erehtymisestä, niin eivät he enää
vehkeilleet kaupungeissaan.
Hippokratees kutsui aseisiin koko Ateenalaisen sotajoukon ja metoikit
niinkuin myöskin kaikki kaupungissa asuvat muukalaiset, ja saapui
myöhemmin Deelioniin, jolloin Boiootialaiset jo olivat palanneet
Sitaista. Hän leiriytyi sotajoukkoineen Deelionin läheisyyteen
ja alkoi linnottaa Apolloonille pyhitettyä aluetta seuraavalla
tavalla. Hän kaivatti haudan pyhäkön pihan ja pyhäkön ympäri
ja heittäytti siitä kaivetun mullan muuria vastaan, vahvistaen
rakentamansa linnoituksen paaluilla. Hän leikkautti myöskin pyhäkön
ympärillä kasvavat viiniköynnökset sekä heitti ne ja puretuista
rakennuksista otetut kivet ja tiilet sinne, kaikin tavoin koettaen
saada linnoituksensa kohoamaan. Puiset tornit rakennettiin sopiviin
paikkoihin, missä pyhäkön rakennukset eivät riittäneet, sillä entinen
pylväskäytävä oli hävinnyt. Alotettuansa työn kolmantena päivänä,
sen jälkeen kuin olivat lähteneet kotoa, työskentelivät he koko sen
päivän ja neljännen päivän sekä viidettä päivää puolipäivään saakka.
Kun työ oli miltei valmis, lähti sotajoukko Deelionista, ikäänkuin
palatakseen kotia, noin kymmenen stadiota. Suurin osa kevytaseisista
jatkoikin matkaansa, mutta raskasaseiset pysähtyivät levähtääksensä.
Hippokratees jäi Deelioniin asettaakseen vartijoita ja määräämään,
mitä vielä oli tehtävä linnoituksen suhteen.
Niinä päivinä kokoontuivat Boiootialaiset Tanagraan. Kun heitä oli
saapuvilla kaikista kaupungeista, ja he saivat tiedon Ateenalaisten
palaamisesta kotia, niin kaikki muut boiootarkit, joita oli 11,
kielsivät heitä ryhtymästä taisteluun, koska Ateenalaiset eivät
enää olleet Boiootiassa, vaan olivat pysähtyneet aivan Oroopian
rajalle. Mutta Aioladoksen poika Pagoondas, joka Lysimakidoksen
pojan Ariantidoksen kanssa oli boiootarkki Teebaista ja joka silloin
oli ylijohtaja, halusi ryhtyä taisteluun ja arveli hyödyllisemmäksi
koettaa onneaan. Sentähden kutsui hän eri lokokset peräkkäin
esille, jotteivät kaikki yhtaikaa jättäisi aseitaan, sekä taivutti
Boiootialaiset hyökkäämään Ateenalaisten kimppuun ja ryhtymään
taisteluun, puhuen seuraavasti:
"Boiootian miehet! Ei kenellekään meistä päälliköistä pitäisi
juolahtaa mieleen, ettei nyt olisi sopivaa käydä taisteluun
Ateenalaisia vastaan, koskeivät he enää ole tavattavissa Boiootiassa.
Sillä rakennettuansa linnoituksen, aikovat he käydä rajoilta
hävittämään Boiootiaa. He ovat siis vihollisemme, missä maassa
tahansa tapaamme heitä, ja missä vaan he tulevat harjottamaan
vihollisuuksiansa. Jos nyt jostakin näyttää varmemmalta pysyä
rauhassa, älköön hän pettykö. Sillä se, jolta toinen uhkaa ryöstää
omaisuuden, ei voi laskea asioista yhtä varovaisesti kuin se, jonka
omaisuus ei ole vaarassa, vaan joka koettaa saada vielä enemmän.
Meillä on isiltä peritty tapa torjua päältämme hyökkäävää vihollista,
yhtä hyvin naapurimaassamme kuin omassa kotimaassammekin, ja
varsinkin Ateenalaisia sitä enemmän, koska ovat naapurimme. Sillä
jokaisen on velvollisuus puolustautua naapurikaupunkeja vastaan
ja siten pelastaa vapauttaan; ja sitä enemmän noita vastaan,
jotka eivät ainoastaan koeta orjuuttaa lähiseutuja, vaan myöskin
kaukaisia maita. Miten ei meidän heitä vastaan tulisi taistella
viimeiseen saakka? Varotuksena olkoon meille heidän käytöksensä
merentakaista Euboiaa ja useimpia muita Helleenejä kohtaan. Meidän
on muistaminen, että naapurit ylipäätään taistelevat keskenään
rajoista, mutta että meille ei jää yhtään varmaa rajaa, jos me
joudumme tappiolle: sillä he tulevat väkisten vallottamaan koko
meidän maamme. Sitä vaarallisempi, kuin muille, on siis meille
heidän naapuruutensa. Tavallisesti hyökkäävät viholliset, voimaansa
luottaen, niitten kimppuun, jotka rauhassa odottaen torjuvat heitä
päältään, ainoastaan jos heitä ahdistetaan heidän omassa maassaan;
mutta he ovat vähemmän valmiit ahdistamaan niitä, jotka käyvät heitä
vastaan rajojensa ulkopuolelle, ja vieläpä alkavat taistelun, jos
heillä siihen vaan on tilaisuutta. Kun me olimme heiltä saaneet
voiton Korooneiassa, heidän hyökättyänsä puolueitten rasittamaan
maahamme, olemme me tähän saakka säilyttäneet häiritsemättömän rauhan
Boiootiassa. Muistaen tämän, on meidän vanhempien velvollisuus
toimia samaten, kuin ennen, ja nuorten, kunnollisesti esiintyneitten
isien poikina, tulee koettaa olla häväisemättä perimiänsä hyveitä.
Luottakaamme, että meidän puolellamme on jumala, jonka temppeliä
he laittomasti ovat linnottaneet ja pitävät hallussaan, ja
uhreihin, jotka meille osottauvat niin suotuisiksi, ja hyökätkäämme
rohkeamielisinä torjumaan heitä maastamme. Näyttäkäämme heille,
että karatkoot ryöstämään niitä, jotka eivät puolustaudu, vaan että
eivät taistelutta pääse niitten luota, jotka jalosti taistelulla
puolustavat maansa vapautta, eivätkä salli, että muittenkaan maata
vääryydellä orjuutetaan!"
Tällaisilla kehoituksilla sai Pagoondas Boiootialaiset käymään
Ateenalaisia vastaan. Hän järjesti kiiruusti sotajoukon
taistelukuntoon ja vei sen vihollista vastaan, sillä jo oli ilta
päivästä. Kun hän oli tullut lähelle vihollisten sotajoukkoa,
pysähtyi hän paikkaan, josta välillä olevan kukkulan takia sotajoukot
eivät voineet erottaa toisiaan, järjesti väkensä ja valmisti sen
taistelua varten. Kun Hippokrateelle, joka silloin oli Deelionissa,
ilmotettiin, että Boiootialaiset olivat hyökkäämäisillään, niin
hän lähetti käskyn väellensä järjestymään taistelu-asentoon, ja
saapui itse vähää myöhemmin. Hän jätti kolmisen sataa ratsumiestä
Deelioniin vartioimaan, jos joku hyökkäisi sen kimppuun, ja että he
karkaisivat taisteluun Boiootialaisten selkään, jos saisivat tähän
tilaisuuden. Boiootialaiset asettivat näitä vastaan riittävän määrän
vastustajia. Kun kaikki oli järjestetty, näyttäytyivät Boiootialaiset
kukkulalla ja asettuivat taistelurintamaan taistellakseen
määrätyssä järjestyksessä. Heitä oli noin 7,000 raskasaseista,
10,000 kevytaseista, 1,000 ratsumiestä ja 500 peltastaa. Oikean
siiven muodostivat Teebalaiset ja heidän veronalaisensa, keskustan
Aliatrilaiset, Koroonailaiset Koopailaiset ja muut järven
ympärillä asuvat; vasemman siiven Tespialaiset, Tanagralaiset
ja Orkomenolaiset. Kumpaisellakin siivellä oli ratsumiehiä ja
kevytaseisia. Teebalaiset olivat asetetut 25 miehen syvyyteen, muut
kuten sattui. Tämmöinen oli Boiootialaisten taistelu-asento.
Ateenalaiset raskasaseiset olivat koko sotaväeltään asetetut
kahdeksan miehen syvyyteen, joten he olivat yhtä lukuisat, kuin
viholliset. Kevytaseisia ei ollut sotajärjestyksessä täällä läsnä,
eikä liioin kaupungissakaan. Heidän sotajoukkonsa oli monta vertaa
lukuisampi, kuin vihollisten, mutta suuri joukko heistä seurasi
aseettomina, koska kaikki olivat lähteneet sotaan, olivatpa he sitten
kaupungissa oleskelevia muukalaisia tai kaupunkilaisia; mutta koska
nämät ensimmäisinä olivat kiiruhtaneet kotia, niin ottivat aniharvat
heistä osaa tappeluun. Kun he jo seisoivat taistelujärjestyksessä
ja juuri olivat ryntäämäisillään taisteluun, astui Ateenalaisten
päällikkö Hippokratees johdattamansa sotajoukon eteen ja koetti heitä
rohkaista seuraavin sanoin:
"Ateenan miehet! Lyhyesti vaan minä teitä kehoitan, sillä täten
vaikutan urhoollisiin miehiin yhtä paljon, kuin pitkällä puheella,
ja olkoon tämä mieluummin huomautus, kuin kehoitus. Älköön kukaan
teistä ajatelko, ettei olisi soveliasta vieraassa maassa heittäytyä
tämmöiseen vaaraan; sillä vaikka muukalaisessa maassa, taistelemme
kuitenkin oman maamme hyväksi. Jos, näette, pääsemme voitolle, niin
eivät Peloponneesolaiset enää, kun eivät Boiootialaiset heitä avusta
ratsumiehillään, hyökkää isänmaahamme, vaan tässä yhdellä ainoalla
taistelulla vallotatte te tämän maan ja vapautatte omanne. Käykää
siis heitä vastaan, osottaen teidän ansainneenne tämän kaupungin
isänmaaksi, josta jokainen teistä kerskailee, että se on etevin
Hellaassa, ja senkaltaisten isien poikina, jotka Myroonideen johdolla
Oinofytain läheisyydessä, voitettuansa nämät, muinoin pitivät
Boiootian maata vallassaan".
Hippokrateen näin puhuessa ja hänen ehdittyänsä sotajoukkonsa
keskikohdalle, edemmäs hän ei päässyt, hyökkäsivät Boiootialaiset,
Pagoondaan lyhyen puheen kiihdyttäminä, sotalaulun kaikuessa
kukkulalta alas. Ateenalaiset riensivät juoksujalassa heitä vastaan
ja ryhtyivät tappeluun. Kumpaisenkaan sotajoukon äärimmäiset osastot
eivät päässeet taisteluun, sillä purot heitä siitä estivät. Toiset
taas joutuivat niin kiivaaseen käsikähmään, että kilvet kilpiä
vastaan töytäsivät. Boiootialaisten vasemman siiven keskustaan saakka
voittivat Ateenalaiset, jotka ahdistivat muitakin siellä seisovia,
mutta varsinkin Tespialaisia. Sillä kun heidän viereisensä miehet
vetäytyivät takaisin ja kun viholliset ahtaalle ympäröivät heidät,
niin he urhoollisen vastarinnan jälkeen käsikähmässä joutuivat surman
omiksi. Sattuipa myöskin, että muutamat Ateenalaisista, vihollisia
sekasorrossa saartaessaan, eivät tunteneet toisiansa, vaan tappoivat
omia miehiään. Tässä siis joutuivat Boiootialaiset tappiolle ja
pakenivat taistelevien luokse. Mutta oikea siipi, jossa Teebalaiset
seisoivat, voitti Ateenalaiset ja ajoi heitä ensin hitaasti takaa.
Silloin ilmestyi äkkiarvaamatta kaksi ratsumiesosastoa, jotka
Pagoondas oli lähettänyt kukkulan ympäritse ahdistetun vasemman
siipensä avuksi, ja kun Ateenalaisten voitolla oleva siipi tämän
hämmästyksekseen huomasi, pelästyi se, arvellen uuden sotajoukon
kimppuunsa hyökkäävän. Kun Ateenalaisia nyt ahdistettiin molemmin
puolin, ratsumiesten yhtäältä ja Teebalaisten toisaalta hyökätessä
heidän kimppuunsa, kääntyi koko heidän sotajoukkonsa pakosalle.
Toiset heistä riensivät Deelioniin meren rannalle, toiset
Oroopokseen, toiset taasen Parnees vuorelle, muut taasen minne mikin
toivoi pelastuvansa. Takaa ajavat Boiootialaiset, ja varsinkin
heidän ratsuväkensä sekä paon alkaessa avuksi rientävät Lokrilaiset,
surmasivat heitä joukottain. Yön tällä välin tultua, pelastui
suurin osa pakenevia. Seuraavana päivänä palasivat pakolaiset kotia
Oroopoksesta ja jätettyänsä Deelioniin vartioväen, koska se vielä oli
heidän hallussaan, myöskin viimemainitusta kaupungista.
Boiootialaiset pystyttivät voitonmerkin, korjasivat kaatuneensa,
ryöstivät aseet kaatuneilta vihollisilta ja palasivat Tanagraan,
jätettyään sinne vartijaväen, aikeissa tehdä rynnäkköä Deelionia
vastaan. Ateenalaisten kaatuneitten tähden lähettämä airut tapasi
Boiootialaisen airuen, joka palautti hänet ja sanoi, ettei asiasta
tulisi mitään, ennenkuin hän itse palaisi takaisin. Kun tämä
oli päässyt Ateenalaisten puheille, lausui hän Boiootialaisten
puolesta, että Ateenalaiset harjottivat vääryyttä, kun he rikkoivat
vastoin Helleenien lakeja. Sillä kaikilla oli pyhänä tapana, kun he
hyökkäsivät toistensa maahan, pysyä erillään asukkaitten pyhäköistä,
mutta Ateenalaiset olivat linnottaneet Deelionin ja asettuneet
sinne asumaan, ja siellä toimittivat kaikkea, mitä sai tehdä vaan
vihkimättömässä paikassa, ja he jokapäiväiseen tarpeeseen käyttivät
vettä, jota ainoastaan uhrattaessa käytettiin käsien pesuun.
Boiootialaiset pyysivät sentähden, sanoi hän, jumalan ja heidän
itsensä tähden yhteisten jumalien ja Apolloonin nimessä, häntä
kehottamaan heitä poistumaan pyhäköstä ja väkineen palaamaan kotia.
Airuen toimitettua nämät viestit, lähettivät Ateenalaiset airuen
Boiootialaisten luokse, jonka kautta he ilmottivat, etteivät
he olleet häväisseet pyhäkköä, eivätkä vast'edeskään tahallaan
sitä tekisi; etteivät he ensinkään olleet sitä varten hyökänneet
Boiootiaan, vaan mieluummin, jotta he torjuisivat sieltä häväisijät;
että Helleeneillä oli tapana, että se, joka vallottaa jonkun maan,
olkoonpa suuremmaksi tai vähemmäksi osaksi, myöskin pitää siinä
löytyvät pyhäköt hallussaan, ja mahdollisuuden mukaan toimittaa
tavalliset pyhät menot; että Boiootialaiset ja useimmat muut,
jotka, karkotettuansa alku-asukkaat, olivat asettuneet vieraaseen
maahan, joka nyt oli heidän hallussaan, alussa olivat harjottaneet
sikäläisiä pyhiä menoja, että he, jos olisivat voineet vallottaa
suuremman osan heidän maastaan, pitäisivät sen hallussaan, ja
etteivät he nyt vapaa-ehtoisesti lähtisi siitä osasta, joka oli
heidän hallussaan; että he pakosta olivat kajonneet veteen, mutta
eivät ylimielisyydestä, vaan puolustautuessaan heidän maahansa ensin
hyökkääviä vastaan; että kaikki, mitä sodan ja vaaran pakottamana
tekee, antaa jumala anteeksi. Sillä alttarit ovat ehdottomien
hairahduksien suoja, ja laittomuudeksi kutsutaan ainoastaan
ehdollisia rikoksia, eikä ole sovellutettava tätä nimeä siihen, mihin
joku onnettomuuksien pakottamana rohkenee ryhtyä. "Paljoa suurempaa
pyhän häväistystä harjottavat Boiootialaiset pyytämällä vaihtamaan
kaatuneita pyhäkköä vastaan, kuin me, jos me vastoin tahtoamme emme
noudata pyhiä menoja". He käskivät lähettilään selvästi lausua
Boiootialaisille, etteivät he lähtisi Boiootiasta, sillä he eivät
mielestään enää olleet näiden maassa, jonka he aseella olivat
vallottaneet, vaan vaativat, että Boiootialaiset sopimuksen suojassa
jättäisivät kaatuneet takaisin, niinkuin oli tapana.
Mutta Boiootialaiset vastasivat, että Ateenalaiset, jos olivat
Boiootiassa, poistuisivat Boiootiasta kaikkine tavaroineen, mutta
että jos he olivat omassa maassaan, he kyllä tietäisivät, mitä oli
tehtävä. He pitivät kyllä Oroopian maan, jossa kaatuneet, tappelun
tapahduttua rajalla, makasivat, Ateenalaisena alusmaana, mutta eivät
kuitenkaan luulleet, että Ateenalaiset voisivat niitä väkisten heiltä
ottaa. Eikä he liioin halunneet sopia Ateenalaisten maasta. Heistä
näytti soveliaalta vastata, että Ateenalaisten tuli poistua "heidän
maastaan", jolloin saisivat takaisin sen, mitä pyysivät. Saatuansa
tämän vastauksen, lähti Ateenalaisten airut tyhjin toimin.
Boiootialaiset kutsuivat heti Meelialaiselta lahdelta
keihäänheittäjiä ja linkomiehiä. Paitsi näitä oli heihin tappelun
jälestä yhtynyt 2,000 Korintolaista raskasaseista ja Nisaiasta
lähteneet Peloponneesolaiset vartijamiehet sekä Megaralaisia, ja
näitten kaikkien yhteydessä kävivät he nyt Deelionia vastaan ja
tekivät väkirynnäkön linnotusta vastaan. Koetettuansa monenlaisia
keinoja, asettivat he vihdoin ryntäyskoneen linnotusta vastaan,
jolla he saivatkin sen haltuunsa. Tämä kone oli seuraavanlainen.
He sahasivat suuren puunrungon halki ja koversivat sen kokonaan
ontoksi; sitten yhdistivät he molemmat puoliskot hyvin tarkkaan
toisiinsa ikäänkuin putkeksi. Tämän päähän ripustivat he ketjuilla
kiinnitetyn kattilan ja rautapuhaltajan ja vahvistivat myöskin suuren
osan puunrunkoa raudalla. Tämän koneen toivat he kaukaa vaunuilla
muuria vastaan, missä se enimmäkseen oli rakennettu viiniköynnöksistä
ja puusta, ja kun se oli saatu lähelle muuria, asettivat he suuret
palkeet puun sisään itsensä puolisesta päästä ja lietsoivat, jolloin
täten syntynyt tuulenhenki, tungettuansa kattilaan, jossa löytyi
hehkuvia hiiliä, tulikiveä ja pikeä, sytytti loimuavan liekin,
joka ajautui muuria vastaan, niin ettei kukaan voinut pysyä sillä,
vaan puolustajat pakenivat sieltä. Täten vallotettiin linnoitus.
Vartijaväestä kaatui osa, mutta 200 otettiin vangeiksi. Loput
puolustusväestä nousivat laivoihin ja palasivat kotia.
Kun Deelion seitsemäntenä päivänä tappelun jälkeen oli vallotettu,
ja kun Ateenalaisten lähettämä airut vähän tämän jälkeen taasen
tuli kaatuneista puhumaan, tietämättänsä mitään tapahtumista, niin
Boiootialaiset antoivat ne heille, eivätkä enää vastanneet samaten,
kuin ensi kerralla. Boiootialaisia kaatui taistelussa vähän vähemmän
kuin 500, Ateenalaisia vähän vaille 1,000 miestä, niiden joukossa
heidän päällikkönsä Hippokratees, sekä suuri joukko kevytaseisia ja
kuormamiehiä.
Vähän tämän taistelun jälkeen, kun Deemosteneen ei ollut onnistunut
kavaluudella vallottaa Sifaita, johon hän oli sitä varten
purjehtinut, purjehti hän Sikyooniin, mukanaan laivoilla 400
Akarnaanialaista, Agraialaista ja Ateenalaista raskasaseista, ja
koetti nousta siellä maihin. Mutta ennenkuin kaikki laivat olivat
saapuneet satamaan, riensivät Sikyoonilaiset hätään, ajoivat maihin
nousseet pakosalle ja häätivät heidät aina laivoihin saakka,
jolloin he surmasivat osan heistä ja ottivat osan vangiksi. Sitten
pystyttivät he voitonmerkin ja antoivat sovinnon suojassa kaatuneet
vihollisille.
Samoina päivinä, kuin Deelion vallotettiin, voittivat Triballolaiset
Odrysalaisten kuninkaan Sitalkeksen taistelussa ja surmasivat hänet.
Hänen serkkunsa Spardakoksen poika Seytes tuli nyt Odrysalaisten ja
muun hänen vallassaan olevan Trakian hallitsijaksi.
Samana talvena lähti Brasidas Trakialaisten liittolaistensa kanssa
sotaretkelle Ateenalaisten Strymoonin virran rannalla sijaitsevaa
Amfipolis nimistä siirtokuntaa vastaan. Tätä paikkakuntaa, jossa
kaupunki nyt seisoo, koetti ennenmuinoin Mileetolainen Aristagoras,
paetessaan kuningas Dareiosta, asuttaa, mutta Eedoonilaiset
karkottivat hänet. 32 vuotta myöhemmin lähettivät Ateenalaiset
sinne 10,000 siirtolaista omasta keskuudestaan ja muukalaisia ken
vaan halusi, mutta Trakialaiset surmasivat heidät Drabeeskoksessa.
29 vuotta myöhemmin tulivat sinne Ateenalaiset uudestaan Niikiaan
pojan Hagnoonin johdolla, karkottivat Eedoonilaiset ja asuttivat
tämän paikkakunnan, jonka nimi ennen oli Ennea Hodoi (yhdeksän
tietä). He lähtivät Eeionista, joka oli heidän kauppapaikkansa meren
rannalla joen suussa 20 stadion päässä nykyisestä kaupungista, jolle
Hagnoon antoi nimeksi Amfipolis, siitä syystä että Strymoon virtaa
kumpaisellakin puolella sitä. Hän sulki pitkällä muurilla molempien
jokihaarojen välin ja rakensi kaupungin siten, että se oli nähtävänä
sekä mereltä että maalta.
Tätä kaupunkia vastaan kulki nyt Brasidas, lähtien sotajoukkoineen
Kalkidikeen alueella sijaitsevasta Arnaista. Saavuttuansa
illalla Aulooniin ja Bromiskokseen, jossa Bolbee järvi laskee
mereen, ja aterioittuansa, jatkoi hän matkaansa läpi yön. Ilma
oli myrskyinen ja satoi lunta, jonka johdosta hän kiiruhti
matkaansa salatakseen tulonsa muilta Amfipolilaisilta paitse
salaliittolaisilta. Kaupungissa löytyi myöskin Argililaisia asukkaita
Andrilaista syntyperää, jotka, kuten joukko muitakin, olivat
osallisina salaliittoon, osaksi Perdikkaan, osaksi Kalkidilaisten
houkuttelemina. Kiihkeimmät tässä tuumassa olivat kuitenkin
Argililaiset, jotka naapurikansana aina olivat olleet huonoissa
väleissä Ateenalaisten kanssa ja koettivat saada kaupungin haltuunsa.
He olivat jo kauan aikaa sopineet kaupungissa asuvien kansalaistensa
kanssa tämän jättämisestä heidän haltuunsa, ja kun nyt Brasidas
saapui sopivaan aikaan, laskivat he hänet kaupunkiin, luopuivat
Ateenalaisista sinä yönä ja saattoivat sotaväen ennen aamua joen yli
kulkevalle sillalle, josta kaupunki sijaitsee jonkun matkan päässä,
sillä muurit eivät siihen aikaan ulottuneet yhtä pitkälle, kuin nyt.
Sinne oli asetettu ainoastaan heikko vartioväki, jonka Brasidas
kavalluksen, myrskyisen sään ja odottamattoman hyökkäyksensä kautta
helposti kukisti. Tämän tehtyään, kulki hän yli sillan, saaden siten
haltuunsa ulkopuolella kaupunkia pitkin koko paikkakuntaa asuvien
Amfipolilaisten omaisuuden.
Koska tämä hänen äkkiarvaamaton sillan yli käymisensä oli
kaupunkilaisille yllätys, ja kun useimmat ulkopuolella kaupunkia
asuvat vangittiin, mutta osa heistä pakeni kaupunkiin, syntyi
siellä suuri häiriö, semminkin kun yleinen epäluulo oli vallalla
kansalaisten kesken. Sanotaan, että Brasidas todennäköisesti olisi
saanut kaupungin haltuunsa, jos hän ei olisi käyttänyt sotajoukkoansa
ryöstöön, vaan olisi heti ryhtynyt sen vallottamiseen. Mutta
hän asetti väkensä leiriin ja antoi sen kulkea ryöstöretkillä
ulkopuolella kaupunkia, ja kun ei kaupungista kuulunut mitään, mitä
hän oli odottanut, niin hän pysyi paikallaan. Silloin kavaltajien
vastustajat, jotka olivat näitä paljoa lukuisammat, estivät porttien
aukaisemisen ja lähettivät yhdessä Ateenalaisten päällikön Eukleen
kanssa, joka oli asetettu tänne vartijaksi, Trakian sotajoukon
toiselle päällikölle kehoituksen saapumaan heidän avukseen. Tämä oli
Oloroksen poika Thukydides, tämän kertomuksen kirjoittaja, joka tähän
aikaan oleskeli Tasoksessa. Tämä saari on Parolaisten siirtokunta,
noin puolen päivän laivamatkan päässä Amfipoliksesta. Thukydides
purjehtikin heti seitsemällä laivalla, jotka sattuivat olemaan hänen
käytettävinään, koettaen saada Amfipoliksen haltuunsa, ennenkuin se
antautuisi, mutta ainakin Eeiooliin, jos tämä ei häneltä onnistuisi.
Koska Brasidas pelkäsi laivojen apuuntuloa Tasoksesta, ja kun hän
tiesi Thukydideellä olevan oikeuden kaivostöihin sikäläisissä
Trakialaisissa kultakaivoksissa, ja että hän sen kautta suuresti voi
vaikuttaa mannermaan etevimpiin miehiin, niin kiiruhti hän voimiensa
perään vallottamaan kaupungin, jotteivät Amfipolilaiset Thukydideen
saapumisen kautta kieltäytyisi antautumasta, toivoen että tämä
kokoaisi meriliittolaiset ja Trakialaiset heidän avuksensa. Hän
julistutti sentään airuen kautta kohtuullista sovintoa, että ken vaan
Amfipolilaisista tai Ateenalaisista asukkaista halusi, saisi jäädä
kaupunkiin täysillä omistus- ja kansalaisoikeuksilla, mutta se, joka
halusi lähteä kaupungista, saisi viiden päivän kuluessa lähteä sieltä
tavaroineen.
Tämän kuultua muuttui kansan mielipide aivan toiseksi, varsinkin kun
kaupungin asukkaista ainoastaan vähäinen lukumäärä oli Ateenalaisia,
vaan enemmistö sekalaiskansaa, ja kun vangituilla oli kaupungissa
sukulaisia. He pitivät julistusta kohtuullisena vallitsevaan pelkoon
verraten. Ateenalaisetkin tahtoivat mielellään lähteä kaupungista,
koska pitivät itsensä liian heikkoina välttääksensä vaaraa, varsinkin
kun pikaisesta avusta ei ollut toiveita. Kaupungin muu väestö taasen
katsoi vasten toivoansa pääsevänsä vaarasta menettämättä paljon
mitään. Kun siis Brasidaan puoluelaiset näkivät, että kansa oli
muuttanut mielensä eikä enää totellut siellä oleskelevaa Ateenalaista
päällikköä, niin he jo julki ajoivat asiataan. Sovinto solmittiin, ja
kaupunki antautui Brasidaalle julistetuilla ehdoilla. Täten joutui
siis Amfipolis Brasidaan haltuun. Samana iltana purjehti Thukydides
laivoineen Eeiooniin, mutta Amfipolis oli jo Brasidaalle luovutettu,
ja Eeioonin vallottaminen riippui vaan yhdestä yöstä; sillä elleivät
laivat niin pian olisi tulleet avuksi, olisi sekin joutunut
vihollisten haltuun.
Tämän jälkeen pani Thukydides Eeioonin puolustuskuntoon, jotta
hän voisi vastustaa Brasidasta, jos tämä heti tai vastaisuudessa
hyökkäisi vallottamaan sitä, ottaen liittoonsa niitä, jotka
sopimuksen mukaan Amfipoliksesta halusivat tulla hänen tykönsä.
Brasidas puolestaan purjehti lukuisilla laivoilla äkkiarvaamatta
jokea myöten Eeiooniin, koettaaksensa voisiko hän vallottaa
joen suuta ottamalla haltuunsa muurin ulkopuolelle ulottuvan
niemikön, ja teki samalla hyökkäyksen maan puolelta, mutta
torjuttiin kumpaisestakin yrityksestä takaisin. Sillä välin asetti
hän Amfipoliin kaikin puolin puolustuskuntoon. Häneen liittyi
myöskin Eedoonilainen Myrkinos niminen kaupunki, sen jälkeen kuin
Eedoonilaisten kuningas Pittakos oli tullut surman uhriksi Goaksiin
poikien ja oman vaimonsa kautta. Vähää tämän jälestä liittyivät
häneen niinikään Tasolaisten siirtokunnat Galeepsos ja Oisymee. Heti
vallottamisen jälkeen saapui Perdikkaskin ja auttoi Brasidasta hänen
toimessaan.
Kun Amfipolis oli vallotettu, valtasi Ateenalaisia suuri pelko,
varsinkin koska heillä tästä kaupungista oli suuri hyöty laivojen
rakennusaineitten hankinnan ja verotulojen kautta ja senkin
puolesta, että Lakedaimonilaiset kyllä Tessalialaisten avulla tähän
saakka olivat päässeet Strymooniin asti ahdistamaan Ateenalaisten
liittolaisia, mutta eivät edemmäs, koska joki ylempänä muodosti
laajalle suuria soita, ja koska heillä oli kolmisoutulaivoja
valvomassa Eeioonin edustalla; mutta tästä lähtien olisi
Lakedaimonilaisten helppo päästä ylemmäs. Ateenalaiset pelkäsivät
niinikään, että liittolaiset heistä luopuisivat. Brasidas taasen
esiintyi vallan maltillisesti, selittäen kaikissa puheissaan, kuinka
hän muka oli lähetetty vapauttamaan Hellasta. Kun Ateenalaisten
alaiset kaupungit saivat tiedon Amfipoliin vallottamisesta
sekä Brasidaan lupauksista ja hänen maltillisuudestaan, heräsi
heissä kova kapinoitsemisen halu. He lähettivät salaa airuita
hänen luokseen, kehottaen häntä mitä nopeimmin saapumaan heidän
hankkeitaan auttamaan, ja kilpailivat keskenään ollakseen ensimmäiset
luopumisessa. Tämä näytti heistä tykkänään vaarattomalta, koskeivät
arvanneet Ateenalaisia niin mahtaviksi, kuin jälestäpäin kävi
ilmi, perustaen arvelunsa enemmän epävarmaan haluun, kuin varmaan
tietoon. Sillä ihmiset perustavat tavallisesti ajattelemattomaan
toivoon sen, mitä he haluavat, mutta torjuvat mielivaltaisella
perustelemisella luotaan sen, mikä heille on vastenmielistä. Kun
lisäksi Ateenalaiset äskettäin taistelussa Boiootialaisia vastaan
olivat joutuneet tappiolle, ja kun Brasidas heitä imarteli ja
valehteli, etteivät Ateenalaiset olleet halunneet Nisaian edustalla
hänen yksinäisenkään sotajoukkonsa kimppuun käydä, rohkaistuivat
kapinoitsijat ylenmäärin, varmasti luottaen, ettei kukaan rientäisi
avuksi heitä vastaan. Enin kuitenkin vaikutti hetkellinen hurmaus,
ja luottamus Lakedaimonilaisissa nyt heränneeseen intoon sai heidät
halukkaiksi heittäytymään vaikka minkälaisiin vaaroihin. Tämän
kuultuaan lähettivät Ateenalaiset vartijaväkeä kuhunkin kaupunkiin
sen määrän, minkä vaan voivat ajan lyhyyteen ja myrskyiseen säähän
katsoen. Brasidas puolestaan lähetti sanansaattajan Lakedaimoniin,
pyytäen lisää sotaväkeä, ja ryhtyi Strymoonjoelle rakennuttamaan
kolmisoutulaivoja. Mutta osaksi etevimpien miesten kateudesta
Lakedaimonilaiset eivät suostuneet hänen pyyntöönsä, osaksi koska
mieluummin halusivat saada miehensä saaresta ja lakkauttaa koko sodan.
Samana talvena vallottivat Megaralaiset pitkät muurinsa, jotka olivat
Ateenalaisten hallussa, ja hävittivät ne maata myöten. Brasidas
taasen hyökkäsi liittolaisineen Aktee nimiselle niemikölle, joka
alkaa kuninkaan kaivattamasta kanavasta ja ulottuu Aigaiolaiseen
mereen. Sen korkein vuori on Atoos. Tällä niemimaalla löytyvistä
kaupungeista on Sanee Andrilainen siirtokunta juuri kaivannon
reunalla meren rannalla Euboiaan päin. Muut sikäläiset kaupungit
ovat Tyssos, Kleoonai, Akrotooi, Olofyksos ja Dion. Näitten asukkaat
ovat kaksikielisiä sekalais-barbarilaista kansakuntaa, joista
vähäinen osa on Kalkidilaista syntyperää, mutta useimmat niitten
Pelasgilais-Tyrseeniläisten jälkeläisiä, jotka ennen muinoin
asuivat Lemnoksessa ja Ateenassa. Muut asukkaat ovat Bisaltilaista
ja Kreestoonilaista sukuperää sekä Eedoonilaisia. Nämät asuvat
pikkukaupungeissa. Useimmat näistä liittyivät Brasidakseen, mutta
Sanee ja Dion vastustivat häntä, jonkatähden hän sotajoukkoineen
pysähtyi ja hävitti niitten alueita.
Kun nämät eivät antautuneet, kulki hän suoraa päätä Kalkidilaista
Torooneeta vastaan, joka oli Ateenalaisten hallussa. Muutamat tämän
kaupungin miehet kutsuivat hänet sinne, ollen valmiit kavaltamaan
tämän kaupungin hänelle. Saavuttuansa aamu-yöstä perille, asettui hän
joukkoineen Dioskuurien pyhäkön läheisyyteen, joka on kaupungista
noin kolmen stadionin matkan päässä. Muut Torooneen asukkaat eivät
tietäneet mitään hänen tulostaan, yhtä vähän kuin Ateenalainen
vartijaväkikään, mutta hänen puoluelaisensa tiesivät hänen tulevan,
ja muutamat heistä lähtivät salaa tähystelemään hänen saapumistansa,
ja kun huomasivat hänen saapuneen, ottivat he mukaansa seitsemän
hänen kevytaseisista miehistään, varustettuina ainoastaan tikareilla.
Vaikka tähän oli aluksi määrätty 20 miestä, niin nämät olivat ainoat,
jotka eivät pelänneet tunkeutumasta kaupunkiin. Näiden johtajana
oli Olyntilainen Lysistratos. Hiipien pitkin merenpuolista muuria
pääsivät he salaa korkeimmalla seisovien vartijamiesten kimppuun,
kaupunki näet sijaitsee kukkulalla, surmasivat nämät ja aukaisivat
Kanastraiolaisen portin.
Muine sotajoukkoineen pysähtyi Brasidas, kuljettuansa hiukan
eteenpäin, mutta lähetti 100 peltastaa edelleen, jotta nämät
ensimmäisinä ryntäisivät kaupunkiin, heti kun portit aukaistaisiin
ja määrätty merkki annettaisiin. Nämät lähestyivät ehtimiseen yhä
enemmän kaupunkia, kummastellen, ettei merkkiä annettu. Sillä aikaa
toimivat kaupungissa olevat Torooneelaiset yhdessä sisääntungeneitten
kanssa aukaistaksensa portit ulkona seisoville, ja saivatkin
torinpuolisen portin auki murtamalla teljen. Tästä he ensin laskivat
sisään muutamia sotureita, jotka olivat kulkeneet kaupungin ympäri
hyökäten, jotta sekä takaa että molemmin puolin pelästyttäisivät
salaliitosta tietämättömiä kaupunkilaisia. Sitten nostivat he sovitun
tulimerkin ja laskivat kaupunkiin muut peltastat torinpuolisesta
portista.
Kun Brasidas näki merkin, riensi hän kiiruusti järjestämään
sotajoukkoansa, joka, kajahuttaen sotahuudon ja kokoontuneena
hyökäten esiin, herätti ääretöntä pelkoa kaupunkilaisissa. Toiset
heistä ryntäsivät heti sisään, toiset taasen neliskulmaisia hirsiä
myöten, jotka kivien nostoa varten sattuivat makaamaan vasten
hajonneita ja korjauksen alaisia muureja. Brasidas riensi heti
sotajoukkonsa enemmistöllä kaupungin yläosille, tahtoen yläältäpäin
vallottaa sen varmasti. Muu osa sotureita hajaantui kaikkialle
kaupunkiin ryöstölle.
Suurin osa Torooneelaisista oli vallotuksen tapahtuessa vallan
levottomana, koska he eivät tietäneet hankkeista mitään, mutta
toimeenpanijat ja ne, joilla tämä oli mieleen, yhtyivät heti
kaupunkiin tunkeutuneisiin. Torilla sattui makaamaan noin 50
Ateenalaista raskasaseista. Kun he huomasivat viholliset, joutuivat
moniaat harvat heistä syntyneessä tappelussa surman omiksi, jota
vastoin toiset pakenivat joko maitse tai laivoihin, joita oli kaksi
vartioimassa, löytäen turvapaikan Leekytoksen linnassa, joka oli
Ateenalaisten hallussa, ja vallottivat mereen ulottuvan, soukan
kannaksen kautta kaupungista erotetun niemikön. Näitten luokse
pakenivat myöskin ne Torooneelaiset, jotka olivat yhtä mieltä heidän
kanssansa.
Kun päivän tultua kaupungin valloitus jo oli varma, lähetti Brasidas
Ateenalaisten kanssa paenneille Torooneelaisille sanan, että ken
vaan halusi, pelotta voisi palata kaupunkiin täysillä omistus- ja
kansalaisoikeuksilla. Ateenalaisten käski hän sovinnon suojassa,
vieden mukanaan omaisuutensa, lähteä Leekytoksesta, koska se oli
Kalkidilaisten. Nämät kieltäytyivät lähtemästä, mutta pyysivät
päivän aselevon, voidakseen korjata kaatuneensa. Brasidas heille
soi kaksi päivää. Näiden päivien kuluessa linnotti hän läheiset
rakennukset, ja Ateenalaiset niinikään rakennuksiaan. Brasidas kutsui
Torooneelaiset kokoon ja puhui samaten kuin Akantoksessa, lausuen,
että oli väärin pitää niitä, jotka olivat häntä auttaneet kaupungin
vallotuksessa, kehnoina kansalaisina tai kavaltajina, koska he eivät
olleet tätä tehneet orjuuttaakseen kaupunkia eivätkä voitonhimosta,
vaan kaupungin eduksi ja vapauttamiseksi, ja ettei vallotukseen
osaaottamattomien pitäisi luulla, etteivät he saisi nauttia samoja
etuja, kuin toisetkin. Hän ei muka ollut tullut tuhoamaan kaupunkia
eikä ketään yksityistä. Sanoman tästä ilmotti hän lähettäneensä
myöskin paenneille Ateenalaisille osoitteeksi ystävällisyydestään
heitä kohtaan. Kokemattomuudesta oli heille Lakedaimonilaisista huono
käsitys, mutta he kyllä näitä kohtaan tulisivat sitä suopeammiksi,
kuta oikeutta harrastavampia Lakedaimonilaiset olivat, vaikka he
nyt tietämättömyydestä heitä pelkäsivät. Hän pyysi, että he kaikki
käyttäytyisivät, niinkuin vastaisuudessa luotettavia liittolaisia
kohtaan, sekä että siitä lähtien heidän tekemät rikoksensa
rangaistaisiin, mutta että heidän entiset hairahduksensa annettaisiin
anteeksi, koska olivat mahtavamman pakottamina ne tehneet.
Näin puhui Brasidas, mieliä rauhottaaksensa; mutta kun sovitun
aselevon päivät olivat kuluneet umpeen, niin teki hän rynnäkön
Leekytosta vastaan. Ateenalaiset puolustautuivat kehnossa
linnotuksessaan ja rintavarustuksilla varustetuissa rakennuksissa,
torjuen viholliset päältään yhden päivän. Mutta seuraavana päivänä
viholliset yrittivät tuomaan piirityskonetta, josta heillä oli
aikomus heittää tulta puisiin rakennuksiin. Heidän jo ollessa
hyökkäämäisillänsä, pystyttivät piiritetyt siinä, mihin arvelivat
vihollisten asettavan koneen, koska se oli heikoin kohta, eräälle
rakennukselle puisen tornin, ja toivat sinne monta saavia ja sankoa
täynnänsä vettä sekä suuria kiviä. Torniin nousi myöskin joukko
miehiä. Suuresta painosta luhistui kuitenkin rakennus kovalla
ryskeellä. Kun lähellä olevat Ateenalaiset näkivät tämän, niin heissä
tästä heräsi enemmän surua, kuin pelkoa; mutta ne, jotka olivat
etäämmällä ja varsinkin etäisimmät, arvelivat kaupungin jo olevan
vallotetun sillä kohdalla ja riensivät pakoon laivoihin.
Niinpian kuin Brasidas huomasi puolustajien jättäneen
rintavarustukset ja näki, mitä oli tapahtunut, ryntäsi hän esiin
sotajoukkoineen ja vallotti linnotuksen, surmaten kaikki, jotka sai
käsiinsä. Kun linna täten oli vallotettu, pakenivat Ateenalaiset
aluksillansa Palleeneeseen. Leekytoksessa oli Ateenan pyhäkkö.
Brasidas oli kyllä ilmottanut antavansa ensimmäiselle muurille
nousseelle 30 hopeaminaa. Mutta koska hän arveli tehdyn vallotuksen
tapahtuneen toisella kuin inhimillisellä tavalla, lahjotti hän nuo 30
minaa Jumalattaren pyhäkölle, revitti Leekytoken muurit, puhdisti sen
ja pyhitti sen kokonaan pyhäkön lehdoksi. Lopun talvea järjesti hän
olot niillä paikkakunnilla, jotka olivat hänen hallussaan, ja tuumi
suunnitelmia muita vasten. Tämän talven loputtua kului kahdeksas
sodan vuosi umpeen.
Lakedaimonilaiset ja Ateenalaiset tekivät heti jo seuraavan kesän
keväällä aselevon yhdeksi vuodeksi. Ateenalaiset arvelivat, että
Brasidas ei lakkaisi houkuttelemasta yhä useampia kaupunkeja
luopumaan heistä, ennenkuin he rauhassa varustautuisivat häntä siitä
estämään, ja että he tarpeen tullessa voisivat sopia pitemmäksi
ajaksi; Lakedaimonilaiset puolestaan kyllä käsittivät, mitä
Ateenalaiset pelkäsivät ja että he, kun kerran olivat kokeneet
onnettomuuksien ja vaivan lakkaamista, mielellään haluaisivat sopia
enemmäksi ajaksi ja tehdä rauhan luovuttamalla heille Sfakteriassa
vangitut miehet. Miehensä tahtoivat he kaikin mokomin saada takaisin,
Brasidaan vielä ollessa voiton puolella. Sillä nyt Brasidas yhä
menestyisi, mutta hänen tappiolle jouduttuansa Ateenalaiset tulisivat
yhtä voimakkaiksi kuin he, menettäisivät he ehkä miehensä ja heidän
olisi taisteltava yhtä voimakasta vihollista vastaan. He tekivät siis
aselevon omasta ja liittolaistensa puolesta seuraavilla ehdoilla:
"Poetialaisen Apolloonin pyhäkön ja orakelin suhteen ns. suostumme
me, että ken vaan haluaa, saa käyttää niitä vilpittä ja vaaratta
isien tapojen mukaan. Tähän suostuvat Lakedaimonilaiset ja heidän
liittolaisensa, luvaten voimiensa mukaan koettaa saada Boiootialaisia
ja Fookilaisia tähän myöntymään".
"Jumalan omaisuuden hävittäjien julkisaamisesta tulemme me pitämään
huolta, luvaten heihin nähden menetellä oikeudenmukaisesti ja
vilpittä isien tapojen mukaan. Sekä me että te kuten myöskin jokainen
tähän halukas sitoudumme kohtelemaan häntä isien tapojen mukaan".
"Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa suostuvat tähän ja
siihen, että jos Ateenalaiset tekevät rauhan, kummatkin pysyvät
alueellaan ja pitävät hallussaan mitä heidän hallussaan on;
Koryfasiossa oleskelevat pysykööt Bufradoksen ja Tomeoksen
sisäpuolella; Kyteerassa olevat älkööt pitäkö yhteyttä
liittolaistemme kanssa, älköönkä päin vastoin meidän väkemme heidän
liittolaistensa kanssa. Nisaiassa ja Minooassa olevat älkööt käykö
Nisoksen portista Poseidoonin pyhäkköön vievän tien ulkopuolelle ja
Poseidoonin pyhäköstä suorastaan Minooan sillalle; älköötkä liioin
Megaralaiset ja heidän liittolaisensa kulkeko ulkopuolelle tätä
tietä. Ateenalaiset pitäkööt saaren, jonka ovat vallottaneet, mutta
ilman mitään yhteyttä eri puolueitten välillä, niinkuin he myös
pitäkööt hallussaan sen, minkä Troitseenessa ovat vallottaneet, ja
mistä Ateenalaisten kanssa ovat sopineet".
"Kummallakin on oikeus purjehtia pitkin omia ja liittolaistensa
rannikoita; Lakedaimonilaiset enemmän, kuin heidän
liittolaisensakaan, eivät saa purjehtiessaan käyttää sotalaivoja,
vaan ainoastaan pienempiä aluksia, jotka eivät kanna enempää, kuin
500 talenttia painavaa lastia".
"Airuet ja lähettiläät seurueineen saavat vapaasti kulkea ja palata
sekä maitse että meritse Ateenaan ja Peloponneesokseen sodan
lakkauttamista tai riitojen ratkaisemista varten molemmanpuolisen
suojeluksen nojalla".
"Aselevon kestäessä ei saa ottaa suojaansa ketään karkuria, olkoon
hän vapaa tai orja, emme me ettekä te".
"Sekä me että te suostumme ratkaisemaan väliset riitamme isiemme
tavoin oikeuden kautta aseisiin vetoamatta".
"Tätä suostuvat Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa
hyväksymään. Jos teistä jotakin näyttää paremmalta tai
oikeudenmukaisemmalta, kuin tämä ehdotus, niin tulkaa Lakedaimoniin
sitä ilmoittamaan. Mitä te oikeudenmukaista ehdotatte, tulevat
Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa hyväksymään. Mutta niillä,
jotka tulevat tätä varten, täytyy olla valtakirja, kuten tekin
meiltä vaaditte. Tämä aselepo on kestävä yhden vuoden. Kansa on sen
hyväksynyt Akamantiin heimon prytaneionina ollessa, Fainippoksen
kirjurina, Nikiadeen epistateena. Lakeen ehdotuksesta tehtiin tämä
aselepo Ateenalaisten hyväksi onneksi, kuten Lakedaimonilaiset
ja heidän liittolaisensa sen ovat hyväksyneet. Kansa on sen
hyväksynyt kestäväksi yhden vuoden, ja että se alkaa 14 päivästä
Elafeebolioonin kuukautta. Tällä ajalla tulevat lähettiläät ja
airuet kulkemaan kumpastenkin luokse keskustelemaan tavasta, jolla
sota on lakkautettava. Päälliköiden ja prytanien velvollisuus on
kutsua Ateenalaiset kokoon neuvottelemaan rauhasta, jos saapuisi
lähetyskunta sodan lakkauttamista varten. Läsnäolevien lähettiläiden
on välittömästi vannottava vala kansan edessä, että varmasti pysyvät
vuoden sovinnossa".
Tästä sopivat nyt Lakedaimonilaiset liittolaisineen Ateenalaisten
ja heidän liittolaistensa kanssa 12 päivänä Gerastionkuuta
Lakedaimonin ajanlaskun mukaan. Sovinnon ovat tehneet ja vannoneet
Lakedaimonilaisten puolesta seuraavat: Eketemidaan poika Tauros,
Perikleidaan poika Ateenaios ja Eryksidaidaan poika Filokaridas;
Korintolaisten puolesta: Oekytoksen poika Aineas, Aristoonymon poika
Eyfamidas; Sikyoonilaisten puolesta: Naukrateen poika Damotimos ja
Megakleen poika Onasimos; Megaralaisten puolesta: Kekaloksen poika
Nikasos ja Amfidooroksen poika Menekratees; Epidaurolaisten puolesta:
Eypaidaan poika Amfias; Ateenalaisten puolesta: päälliköt Diitrefeen
poika Nikostratos, Nikeeratoksen poika Nikias ja Tolmaion poika
Autoklees.
Tällainen oli tämä aselepo, jonka kestäessä keskustelut varsinaisesta
rauhasta keskeymättä jatkuivat.
Näinä päivinä, joina aselevon valat vannottiin, luopui Ateenalaisista
Palleeneella sijaitseva Skioonee niminen kaupunki Brasidaan puolelle.
Palleeneen Skiooneelaiset sanoivat olevansa Peloponneesosta, mutta
että heidän esi-isänsä purjehtiessaan Troiasta olivat sortuneet
tälle paikalle sen myrskyn heittäminä, jonka Akaialaiset silloin
saivat kokea, ja olivat asettuneet sinne asumaan. Näitten luopuneiden
avuksi purjehti Brasidas yöllä Skiooneeseen, asettaen puoluelaistensa
sotalaivan purjehtimaan edellänsä, jota vastoin hän itse seurasi
kaukaa purressa, jotta sotalaiva, jos hän kohtaisi purtta suuremman
aluksen, häntä puolustaisi, ja arvellen, ettei vihollisen laiva
ahdistaisi pienempää alusta, vaan kääntyisi sotalaivaa vastaan, ja
että hän siten pääsisi pakoon. Saavuttuansa Skioneeseen, kutsui
hän sen asukkaat kokoukseen ja puhui samaten kuin Akantoksessa ja
Torooneessa, lisäten, että he olivat ansainneet suurinta kunniaa,
koska he, vaikka Potidaia oli Ateenalaisten vallassa ja he itse
ikäänkuin saarelaisia, ollen Palleeneen kannaksella mannermaasta
erotettuina, omin päin olivat rientäneet saavuttaaksensa vapauden,
eivätkä pelosta olleet odottaneet, siksi kuin tämä täysin
luonnollinen onni heille pakolla tyrkytettäisiin. Hän sanoi tämän
olevan osoitteen siitä, että he miehuullisesti tulisivat kestämään
suurempiakin rasituksia. Kun vaan asiat olivat järjestetyt
vakavalle kannalle, olisi hän kyllä todenteolla osottava heille
Lakedaimonilaisten ystävyyden ja muutenkin heitä kunnioittava.
Näitten puheitten kautta ylpistyivät ja rohkaistuivat kaikki
Skiooneelaiset, itse nekin, jotka ennen eivät olleet hyväksyneet
tapahtuneita toimia, tuumien mielellänsä kärsivän sodan vaivat.
Brasidasta kunnioittivat he kaikin tavoin ja kruunasivat häntä
Hellaan vapauttajana kaupungin puolesta kultaisella seppeleellä.
Yksityiset kunnioittivat häntä kalleilla nauhoilla ja samoilla
menoilla, kuin voittaja-atleettia. Hän jätti toistaiseksi heidän
suojaksensa vartijaväen ja purjehti takaisin. Vähää myöhemmin vei hän
sinne lukuisamman sotajoukon, haluten näitten kanssa tehdä yrityksen
Mendeetä ja Potidaiaa vastaan, jota hän tahtoi tehdä, ennenkuin
Ateenalaiset hänen arvelunsa mukaan ehtisivät apuun, koska tämä
paikka oli saaren tapainen. Näissä kaupungeissa oli hänellä myöskin
apuna kavaltajia.
Hänen puuhatessaan hyökkäystä näitä kaupunkeja vastaan, saapuivat
kolmisoutulaivalla hänen luoksensa aselevon ilmottajina Ateenalaisten
puolesta Aristoonymos, ja Lakedaimonilaisten puolesta Ateenaios.
Sotajoukko palasi nyt takaisin Torooneeseen. Kun he ilmottivat
Brasidaalle sopimuksen, hyväksyivät kaikki Lakedaimonilaisten Trakian
liittolaiset toimenpiteet. Aristoonymos puolestaan oli tyytyväinen
muuhun; mutta koska hän, laskiessaan päivät, huomasi Skiooneelaisten
luopuneen myöhemmin, kuin aselepo oli tehty, niin kielsi hän
heidän olevan siitä osallisina. Brasidas vastusteli väittäen,
että luopuminen oli tapahtunut ennen, eikä luovuttanut kaupunkia.
Kun Aristoonymos ilmotti tästä Ateenaan, olivat Ateenalaiset heti
valmiit ryhtymään sotatoimiin Skiooneeta vastaan. Lakedaimonilaiset
taas ilmottivat lähettilään kautta, että Ateenalaiset olivat
rikkoneet sopimukset, ja vaativat kaupunkia itselleen luottaen
Brasidaaseen. He suostuivat antamaan oikeuden ratkaista asian; mutta
Ateenalaiset eivät halunneet alistua oikeuden ratkaisulle, vaan
tarttuivat heti aseisiin, suuresti kiivastuneina siitä, että itse
saarelaisetkin, luottaen Lakedaimonilaisten tehottomaan sotavoimaan
maalla, jo uskalsivat luopua heistä. Luopumisen suhteen olivatkin
Ateenalaiset oikeassa, sillä Skiooneelaiset olivat luopuneet kaksi
päivää aseleposopimuksen jälkeen. Kleoonin ehdotuksesta päättivät
he heti ryhtyä sotaan Skiooneelaisia vastaan ja surmata heidät.
Valmistautuessaan tähän retkeen, jättivät he kaikki muut toimet
sikseen.
Tällä välin luopui heistä Mendee, joka on Eretrialaisten
siirtolaiskaupunki Palleeneessa. Brasidas otti Mendeen asukkaat
vastaan, koska ei katsonut tekevänsä väärin, kun he julkisesti
aselevon kestäessä liittyivät häneen, vaan vieläpä syyttikin
Ateenalaisia tavallaan sopimuksien rikkomisesta. Tästä
rohkaistuivat Mendeeläiset suuresti, koska huomasivat Brasidaan
olevan suopeamielisen heitä kohtaan, päättäen tähän suuntaan
siitäkin, ettei hän luovuttanut Skiooneeta Ateenalaisille, ja ettei
hän siis vastedeskään tulisi hylkäämään heitä. Koska toiseksi
Lakedaimonilaisten puolesta toimivat olivat harvalukuiset, ja kun
asiat olivat näin pitkälle kehittyneet, niin eivät nämät voineet
luopua tuumistaan, peläten itsensä tähden, jos asia tulisi ilmi,
jonkatähden heidän oli pakko saada kansa suostumaan luopumiseen.
Heti kun Ateenalaiset saivat tiedon tästä, vihastuivat he paljoa
enemmin ja varustautuivat sotaan näitä molempia kaupunkeja vastaan.
Koska Brasidas aavisti heidän aikovan hyökätä näiden kimppuun, vietti
hän Skiooneelaisten ja Mendeeläisten vaimot ja lapset Olyntokseen
ja lähetti näille kaupungeille avuksi 500 Peloponneesolaista
raskasaseista sekä 300 Kalkidilaista peltastaa, joitten kaikkien
johtajaksi hän asetti Polydamidaan. Nämät odottivat yhdessä
kaupunkilaisten kanssa kohta saapuvia Ateenalaisia.
Tähän aikaan lähtivät Brasidas ja Perdikkas yhdessä toistamiseen
sotaretkelle Lynkokseen Arribaiosta vastaan, jolloin viimemainittu
vei sotaan ne Makedonialaiset, jotka olivat hänen alamaisensa,
ja valtakunnassaan asuvien Helleenien keskuudesta raskasaseisia.
Brasidas taasen johti paitse hänellä vielä jäljellä olevia
Peloponneesolaisia Kalkidilaisia ja Akantolaisia sekä muista
kaupungeista, mitä mikin oli voinut lähettää. Yhteensä oli
raskasaseisia Helleenejä noin 3,000, ja kaikkiaan seurasi heitä lähes
1,000 Makedonialaista ja Kalkidilaista ratsumiestä sekä suuri joukko
muita barbareja. Kun he hyökätessään Arribaioksen maahan tapasivat
Lynkeestiläiset aseissa, niin hekin asettuivat taisteluasentoon.
Kumpaisellakin puolella oli jalkaväki asettunut kukkulalle ja
niitten välillä oli tasanko, johon ratsumiehet karkasivat, niin että
ensin syttyi ratsumies-ottelu. Kun Lynkeestiläiset raskasaseiset
valmiina taisteluun astuen alas kukkulalta yhtyivät ratsuväkeen,
asettuivat myöskin Brasidas ja Perdikkas joukkoineen heitä vastaan ja
ottivat osaa taisteluun, jossa he ajoivat Lynkestiläiset pakosalle
ja surmasivat suuren joukon heistä, jota vastoin toiset pakenivat
ylängölle, jossa he pysyivät hyökkäämättä. Tämän jälkeen pystyttivät
voittajat voitonmerkin ja jäivät sinne pari kolme päivää odottamaan
Perdikkaan pestaamia Illyriläisiä, joitten tuli yhtyä heihin. Sitten
halusi Perdikkas enempää viivyttelemättä hyökätä Arribaioksen kyliin,
mutta Brasidas huolissaan, että Mendee, Ateenalaisten purjehdittua
sitä vastaan, joutuisi pulaan, ja kun ei lllyrejä näkynyt, ei
suostunut hänen tuumaansa, vaan tahtoi mieluummin vetäytyä takaisin.
Heidän tästä ollessaan erimieltä, ilmotettiin, että lllyriläiset
olivat luopuneet Perdikkaasta ja liittyneet Arribaiokseen. Koska
nämät olivat sotaista väkeä, olivat molemmat nyt pelosta sitä mieltä,
että oli peräydyttävä, mutta eivät olleet vielä erimielisyyden takia
määränneet lähtöhetkeä. Yön tultua säikähtyivät Makedonialaiset ja
barbari-joukko, kuten usein tapahtuu suurissa sotajoukoissa, ilman
mitään erityistä syytä, arvellen vihollisten hyökkäävän monta vertaa
suuremmalla joukolla, kuin niitä todenteossa oli, ja jo olevan
heidän kintereillänsä, jonka johdosta he äkkiä kääntyivät pakosalle
kotiaan, pakottaen Perdikkasta, joka ei alussa käsittänyt, mistä
oli kysymys, lähtemään, ennenkuin hän oli tavannut Brasidasta,
sillä leirit olivat etäällä toisistaan. Kun Brasidas aamun tultua
huomasi Makedonialaisten lähteneen pois ja Illyriläisten Arribaioksen
yhteydessä olevan hyökkäämäisillään, kokosi hän raskasaseisensa
nelikulmioon, jonka keskelle hän asetti kevytaseiset, aikeissa hänkin
vetäytyä takaisin. Hyökkääjiksi asetti hän nuorimmat rientämään
apuun, jos viholliset karkaisivat heidän kimppuunsa. Itse tuumi hän
300 miehen valiojoukon kanssa asettua jälkimmäiseksi, vastustaaksensa
ensimmäisiä hyökkääjiä. Ennenkuin viholliset olivat aivan lähellä,
koetti hän kiireessä rohkaista sotilaitaan seuraavin sanoin:
"Peloponneesoksen miehet! Jos en luulisi yksinjäämisen teitä
pelästyttävän, ja että noin lukuisa barbarijoukko on karkaamaisillaan
teidän kimppuunne, niin minä en kehoitukseeni lisäisi neuvoja. Mutta
kun liittolaisemme meidät on hylännyt ja kun vihollisten joukko
on noin lukuisa, niin koetan minä lyhyellä huomauttamisella ja
kehotuksella miten mahdollista teitä rohkaista."
"Teidän urhoollisuutenne ei saa sodassa riippua liittolaisten
tilapäisestä läsnäolosta, vaan kotoperäisestä miehuudestanne, joka
ei salli, että te pelkäätte mitään vihollista, kuinka lukuisa se
lieneekin. Tehän ette tule kaupungeista, joissa enemmistö hallitsee
vähemmistöä, vaan mieluummin vähemmistö enemmistöä, jonka vallan
se on hankkinut itselleen yksin taistelulla. Barbarit, joita
kokemattomuudesta nyt pelkäätte, pitäisi teidän tuntea entisistä
taisteluista heidän sotajoukossaan löytyviä Makedonialaisia vastaan,
niinkuin teidän myöskin pitäisi tietää, mitä minä arvelen ja olen
muilta kuullut, etteivät he ole vaarallisia. Sillä jos vihollinen
itse teossa on heikko, vaikka näyttää olevan voimakas, niin
todenperäinen kokemus heistä vielä enemmän rohkaisee vastustajia;
mutta jos hän todellakin on voimakas, niin antaa tietämättömyys
hyökkääjälle rohkeutta. Nämät näyttävät kokemattomista pelottavilta
uhkaavaisuutensa kautta; sillä paljoutensa kautta pelottavat he
silmää, ja heidän hirveä huutonsa on korville sietämätöntä, ja
aseiden heiluttamisella saavat he jotakin uhkaavaa aikaan. Mutta
he eivät osottaudu yhtäläisiksi yhteentörmätessään väistymättömän
vastustajan kanssa. Sillä kun ei heillä ole mitään määrättyä
järjestystä, niin ei heistä ole mitään häpeällistä pakosta väistyä
paikaltaan, ja koska heistä on yhtä kunniallista hyökkäys kuin
pako, niin ei heillä ole käsitystä miehuudesta. Koska taistelu on
mielivaltainen, tarjoaa se erinomaisen tilaisuuden pelastukseen, ja
he katsovat vaarattomammaksi pelottaa teitä kuin hyökätä kimppuunne;
muuten he varmaankin käyttäisivät jälkimmäistä keinoa, eivätkä
edellistä. Te ymmärrätte siis, että heidän puoleltansa uhkaava vaara
todenteolla on aivan vähäpätöinen, vaikka se näölle ja kuulolle on
hirvittävä. Seisokaa siis järkähtämättä, ja kun tilaisuus tulee,
vetäytykää kauniissa järjestyksessä pois, niin kyllä pian saavutte
turvalliselle alueelle ja tulette vastaisuuden varalta huomaamaan,
että tuollaiset joukot, kun kestää heidän ensimmäisen hyökkäyksensä,
ainoasti kerskailevat kaukaa osoittamalla urhoollisuuttaan
uhkailulla, mutta näyttävät miehuuttaan seuraamalla kintereellä
pakenevaa vihollista, kun itse ovat suojassa."
Täten rohkaistuansa sotilaitaan, vei Brasidas heitä peräytymään.
Mutta kun barbarit tämän näkivät, hyökkäsivät he kovalla huudolla ja
pauhinalla heidän kimppuunsa, arvellen hänen joukkoineen pakenevan,
ja että he sitten saavuttaisivat ja surmaisivat pakenevat. Mutta kun
heitä karkaukseen määrätyt miehet ahdistivat, missä vaan hyökkäsivät,
ja kun Brasidaskin valiojoukollaan asettui heitä vastaan, kestäen
heidän ensimmäisen ryntäyksensä, ja kun ylipäätään peräytyvät
puolustautuivat heidän hyökätessään, mutta heidän pysähtyessään
vetäytyivät takaisin, niin suurin osa barbareja lakkasi ahdistamasta
Brasidaan Helleenejä tasangolla, jättäen vaan osan ajamaan heitä
takaa ja hätyyttämään peräytyviä heitto-aseilla. Toiset heistä
hyökkäsivät juosten pakenevien Makedonialaisten kimppuun, surmaten
ne, jotka he saivat käsiinsä, ja ehtivät vallottaa ahtaan solan, joka
kahden kukkulan välitse vie Arribaioksen alueelle, koska he tiesivät,
ettei Brasidas mitään muuta tietä voinut jatkaa peräytymistään. Kun
hän nyt kulkiessaan solaan oli tiehen nähden neuvoton, ympäröivät he
hänet toivoen saada hänet käsiinsä.
Huomattuansa tämän, osotti hän 300 sotilaalleen, minkä kukkulan
hän luuli helpommin olevan vallotettavissa, ja käski heidän mitä
nopeimmin juosten ja huolimatta mistään järjestyksestä voimiensa
mukaan rientää sitä kohti ja koettaa syöstä sieltä pois sinne
tiheämmin asettuneet barbarit, ennenkuin he siltäkin puolelta
olivat ympäröineet Lakedaimonilaiset. Nämät voittivatkin kukkulalla
olevat viholliset, ja nyt oli Helleeniläisten koko sotajoukon
helppo päästä sinne. Barbarit pelästyivät suuresti, kun heidän
miehensä pakenivat ylängöltä, eivätkä enää ajaneet Helleenejä takaa,
koska arvelivat heidän, päästyänsä ylängölle, jo pelastuneen. Kun
Brasidas oli vallottanut kukkulat, saapui hän ilman uhkaavaa vaaraa
samana päivänä Arnisaan, joka on ensimmäinen paikkakunta Perdikkaan
valtakunnassa. Tuimistuneina siitä, että Makedonialaiset olivat
ennen aikoja vetäytyneet pois, riisuivat hänen sotilaansa valjaista
härät ajopeleistä, jotka he kohtasivat matkallansa, ja tappoivat
juhdat, sekä anastivat kuormasta pudonneet tavarat, niinkuin aina
tapahtuu yöllisellä ja pelonalaisella pakomatkalla. Tästä lähtien
piti Perdikkas Brasidasta vihollisenaan ja vihasi Peloponneesolaisia,
vaikka hän mielessään kyllä enemmän kammoi Ateenalaisia.
Kun Brasidas palasi Makedoniasta Torooneeseen, ja sai kuulla, että
Ateenalaiset jo olivat vallottaneet Mendeen, niin jäi hän sinne,
koska arveli olevansa liian heikko lähteäkseen Palleeneeseen
kostoretkelle, ja koetti ainoastaan säilyttää Torooneen vallassaan.
Sillä Ateenalaiset olivat samaan aikaan, kuin Lynkoksessa ennen
kerrottu tapahtui, purjehtineet Mendeetä ja Skiooneeta vastaan,
johon he jo olivat ennen varustautuneet, 50 laivalla, joista 10 oli
Kiolaisia, mukanaan 1,000 omista raskasaseisistansa, 600 jousimiestä,
1,000 pestattua Trakilaista ja joukko sikäläisten liittolaisten
peltasteja. Heitä johtivat Nikeeraton poika Nikias ja Diitrefeen
poika Nikostratos. Purjehdittuansa Potidaiasta laskivat he maihin
Poseidoonin pyhäkön läheisyyteen ja kulkivat Mendeen alueelle.
Mutta Mendeeläiset itse 300 Skiooneelaisten ja Peloponneesolaisten
apujoukkojen kanssa, yhteensä 700 raskasaseista, olivat Polydamidaan
johdolla leiriytyneet jyrkälle kukkulalle kaupungin ulkopuolelle.
Näitä vastaan koetti Nikias erästä kukkulalle vievää polkua myöten
hyökätä 120 kevytaseisella, 60 Ateenalaisella valioraskasaseisella
ja kaikilla jousimiehillä; mutta hän haavottui, eikä enää jaksanut
jatkaa hyökkäystään. Sitä vastoin koetti Nikostratos toista pitempää
tietä koko muulla sotajoukolla päästä tuolle jyrkälle kukkulalle,
mutta hänen sotilaansa joutuivat tykkönään epäjärjestykseen,
ja koko Ateenalainen sotajoukko oli vähällä joutua tappiolle.
Kun Mendeeläiset liittolaisineen sinä päivänä urhoollisesti
puolustautuivat, vetäytyivät Ateenalaiset pois ja leiriytyivät,
jolloin Mendeeläiset palasivat yön tultua kaupunkiin.
Seuraavana päivänä purjehtivat Ateenalaiset niemekkeen ympäri
Skiooneeseen päin olevalle puolelle ja vallottivat etukaupungin,
hävittäen maata koko päivän, kun ei kukaan hyökännyt heidän
kimppuunsa. Sillä kaupungissa vallitsi puolueriita; mutta
Skiooneelaisten 300 miestä palasi yön tultua kotia. Seuraavana
päivänä kulki Nikias puolella sotajoukollaan aina Skiooneelaisten
rajoille ja hävitti maata. Nikostratos taas asettui sotajoukkonsa
toisella osalla yläportille, josta mennään Potidaiaan. Mutta
Polydamidas, joka Mendeeläisten ja apujoukkojen kanssa täällä
majaili muurien sisäpuolella, järjestyi niintavoin taistelua varten
ja kehotti Mendeeläisiä hyökkäämään ulos kaupungista. Kun nyt
eräs kansanmies vastapuoluelaisista väitti vastaan, sanoen ettei
pitäisi tehdä hyökkäystä, koskei ollut muka mitään syytä sotia, ja
kun Polydamidas hänen väittäessään tarttui hänen käteensä, ja hän
siitä säikähtyi, niin kansa viipymättä vallan raivostuneena tarttui
aseisiin, karkasi Peloponneesolaisten ja heidän puoluelaistensa
kimppuun ja karkotti heidät, säikähtyneitä kun olivat sekä
äkkinäisestä tappelusta, että porttien aukaisemisesta Ateenalaisille,
koska he luulivat tämän hyökkäyksen tapahtuneen edeltäpäin sovitun
sopimuksen mukaan. Ne, jotka eivät heti saaneet surmaansa, pakenivat
linnaan, jonka jo ennen olivat ottaneet haltuunsa. Nikias oli
uudestaan lähestynyt kaupunkia, ja Ateenalaiset hyökkäsivät nyt koko
sotajoukollaan Mendeen kaupunkiin. Koskei portteja oltu aukaistu
minkään sopimuksen nojalla, menettelivät he ikäänkuin väkivallalla
vallotetussa kaupungissa, jättäen sen ryöstettäväksi, ja päälliköillä
oli täysi työ estää sotilaitaan surmaamasta ihmisiäkin. Tämän jälkeen
sallivat he Mendeeläisten järjestää hallituksensa vanhaan totuttuun
tapaansa, jättäen heidän rangaistavaksensa ne, joita he pitivät
syyllisinä luopumiseen. Linnassa olevat sulkivat he, rakentamalla
kumpasellekin puolelle mereen asti ulottuvat muurit, ja asettivat
sinne vartijaväen. Kun siis Mendee oli vallotettu, kulkivat he
Skioneeta vastaan.
Skiooneelaiset olivat ynnä Peloponneesolaisten kanssa puolestaan
lähteneet heitä vastaan ulos kaupungista ja asettuneet jyrkälle
kukkulalle, joka ensin oli vihollisten vallotettava, jos halusivat
sulkea kaupungin tykkönään. Ateenalaiset tekivät väkirynnäkön
sitä vastaan ja karkottivat ase kädessä sen hallussaan pitäjät,
jonka jälkeen he, pystytettyänsä voitonmerkin, leiriytyivät
ja valmistautuivat piiritykseen. Vähää myöhemmin, heidän jo
ollessaan näissä toimissa, saapuivat sinne Mendeen linnasta siellä
piiritettyinä olleet apujoukot, jotka olivat voittaneet merenpuoliset
vartijamiehet yöllä, ja useimmat heistä pääsivät Skiooneen
läheisyydessä olevan Ateenalaisen sotajoukon huomaamatta kaupunkiin.
Kun Ateenalaiset parast'aikaa ympäröivät Skiooneeta muurilla, ilmotti
Perdikkas Ateenalaisille päälliköille airuen kautta tekevänsä
sovinnon Ateenalaisten kanssa, koska hän oli suutuksissa Brasidaalle
hänen peräytymisensä tähden Lynkoksesta, jonkajälkeen hän kohta
oli alkanut keskusteluita. Silloin sattui juuri Lakedaimonilainen
Iskagoras olemaan maitse viemässä apujoukkoja Brasidaalle. Mutta
Perdikkas esti Tessalialaisten kesti-ystäviensä kautta, joina hänellä
oli sen maan etevimmät miehet, sotajoukon tulon ja sen varustukset,
niin ettei se edes päässyt Tessaliaankaan. Tämän teki hän osaksi
Nikiaan kehotuksesta, että hän nyt, kun oli niin sopiva tilaisuus,
antaisi selvän osoitteen ystävyydestään Ateenalaisia kohtaan, mutta
osaksi myöskin, koska hän ei enää tahtonut sallia Peloponneesolaisten
tulla alueelleen. Kuitenkin tulivat Iskagoras, Ameinias ja Aristeys
itse, Lakedaimonilaisten lähettäminä, Brasidaan tykö, tarkastamaan
asemaa, tuoden mukanaan Spartasta vastoin lakeja moniaita nuoria
miehiä, asettaaksensa heidät hallitusmiehiksi eri kaupunkeihin,
jottei niiksi asetettaisi ketä vain sattuisi. Kleoonymoksen pojan
Klearidaan asettivat he Amfipolikseen ja Heegeesandroksen pojan
Pasitelidaksen Torooneeseen.
Samana kesänä repivät Teebaialaiset Tespialaisten muurit, syyttäen
heitä attikalaisuudesta. Tämän he olivat jo aikoja aikoneet tehdä,
mutta nyt se heistä näytti vallan sopivalta, koska Tespialainen
nuoriso oli suurimmaksi osaksi kaatunut taistelussa Ateenalaisia
vastaan.
Tänä kesänä paloi myöskin Heeran pyhäkkö Argoksessa, sytyttyänsä
siten, että papitar Krysis oli asettanut sytytetyn lampun liian
lähelle seppeleitä, ja sitte oli nukahtanut, niin että koko pyhäkkö
kenenkään huomaamatta syttyi ja paloi poroksi. Peläten Argeiolaisia,
pakeni Krysis heti yöllä Fliuusiaan. Argeiolaiset valitsivat silloin
säännönmukaisesti toisen papittaren nimeltä Fainis. Paetessaan oli
Krysis ollut papittarena kahdeksan ja puoli vuotta tämän sodan
alettua. Sinä kesänä päättyi myöskin Skiooneen sulkemistyö kokonaan,
ja Ateenalaiset palasivat kotia, jätettyänsä sinne vartijaväen.
Seuraavan talven pitivät Ateenalaiset ja Lakedaimonilaiset aselevon
johdosta rauhaa, mutta Mantinealaiset ja Tegealaiset kumpaisetkin
liittolaisineen taistelivat Laodikioonin läheisyydessä Orestiksen
maassa, jolloin voitto oli ratkaisematon. Sillä kumpaisetkin ajoivat
vastapuoluelaisten siivet pakosalle, jonka johdosta molemmat
pystyttivät voitonmerkin ja lähettivät saaliinsa Deltoihin. Vaikka
suuri joukko kaatui molemmin puolin, niin jäi voitto kuitenkin
ratkaisemattomaksi, ja yö keskeytti ottelun, mutta Tegealaiset
kumminkin pysyivät taistelutantereella, jota vastoin Mantinealaiset
peräytyivät Bukolioonaan ja pystyttivät myöskin puolestaan
voitonmerkin.
Tämän talven loppupuolella ja kevään tultua, teki Brasidaskin
yrityksen Potidaiaa vastaan. Hänen onnistuikin yön aikana huomaamatta
lähestyä kaupunkia ja salaa asettaa tikapuut muureja vastaan. Sillä
tikapuiden nosto tapahtui sillä välin, kuin vartijamies vei kellon
toiselle, ennenkuin vahti oli palannut paikalleen, joten paikka siis
oli tyhjä. Mutta kun he pian sen huomasivat, vei hän väkensä nopeasti
takaisin, ennenkuin hänen miehensä olivat astuneet tikapuille, ja
ennenkuin päivä valkeni. Tähän loppui talvi ja yhdeksäs vuosi sitä
sotaa, jonka vaiheet Thukydides on kertonut.
VIIDES KIRJA.
Alussa seuraavaa kesää olivat vuodeksi solmitut rauhansopimukset
Pytian juhlien aikana kuluneet loppuun. Aselevon aikana olivat
Ateenalaiset karkottaneet Delolaiset Deloksesta, katsoen heitä
muinaisen rikoksen saastuttamina kelvottomiksi toimittamaan
uhreja sekä itsensä toimittaman ennen kertomani puhdistamisensa
vaillinaiseksi, kun he kuolleitten hautojen poistamisella luulivat
tehneensä kylliksi. Ne Delolaiset, jotka niin halusivat, saivat
asettua asumaan Farnakeen heille antamaan Atramyttioniin Aasiassa.
Saatuansa Ateenalaiset ehdotukseensa myöntymään, purjehti Kleoon
aselevon loputtua Trakian rantamaille, mukanaan 1,200 raskasaseista
ja 300 ratsumiestä ja vielä suurempi joukko liittolaisia 30 laivalla.
Hän pysähtyi ensin Skiooneen edustalle, jota vielä piiritettiin,
otti sieltä mukaansa raskasaseisia piiritysjoukosta ja purjehti
Kolofoonain satamaan, joka sijaitsee lähellä Torooneelaisten
kaupunkia. Kun hän pakolaisilta sai tietää, ettei Brasidas ollut
Torooneessa, eivätkä kaupungin asukkaat kykenisi puolustautumaan,
kulki hän maajoukkoineen kaupunkia vastaan, mutta lähetti kymmenen
laivaa purjehtimaan ympäri satamaa, joten hän ensin saapui
varustukselle, jonka Brasidas oli rakentanut ympäri kaupunkia,
kun hän tahtoi yhdistää etukaupungin sen kanssa, jonka kautta hän
revittämällä osan vanhaa muuria oli saanut sen yhdeksi kaupungiksi.
Lakedaimonilainen päällikkö Pasitelidas ja vartioväki kiiruhtivat
puolustamaan sitä Ateenalaisten hyökätessä. Kun nämät joutuivat
ahtaalle, ja koska sataman ympäri lähetetyt laivat nyt saapuivat,
pelkäsi Pasitelidas, että laivat ehtisivät valloittaa puolustajia
vailla olevaa kaupunkia, ja että hän itse, jos viholliset
valloittasivat muurin, joutuisi heidän käsiinsä, jonka takia hän
kiiruumman kautta pakeni kaupunkiin. Laivoista maihin astuneet
Ateenalaiset ehtivät valloittaa Torooneen, ja jalkaväki tunkeutui
vanhan muurin kautta pakenevien vihollisten kintereillä kaupunkiin.
Osan Peloponneesolaisista ja Torooneelaisista surmasivat he heti
käsikähmässä, osan heistä saivat he elävinä käsiinsä, näitten
joukossa Pasitelidaan, heidän päällikkönsä. Brasidas riensi Torooneen
avuksi, mutta kuultuansa matkalla sen valloittamisesta, vetäytyi hän
takaisin, vihollisten valloitettua kaupungin, hänen ollessaan siitä
ainoastaan 40 stadionin matkan päässä. Kleoonin johtamat Ateenalaiset
pystyttivät kaksi voitonmerkkiä, toisen sataman kohdalle, toisen
muurin läheisyyteen. Torooneelaisten lapset ja vaimot tekivät he
orjiksi, mutta miehet ja Peloponneesolaiset sekä muut kaupungissa
oleskelevat Kalkidilaiset, luvultaan noin 700, lähettivät he
Ateenaan. Myöhemmässä sopimuksessa sallivat he Peloponneesolaisten
palata kotiinsa, mutta muut lunastivat Olyntolaiset miehen miestä
vastaan. Samaan aikaan valloittivat Boiootialaiset kavaluudella
Ateenalaisten rajalla sijaitsevan Panakton nimisen linnotuksen.
Asetettuansa vartijaväen Toroneeseen, purjehti Kleoon Atoosniemen
ympäri Amfipolikseen.
Tähän aikaan purjehti Erasistratoksen poika Faiaks kahden toisen
seuraamana kahdella laivalla lähettiläänä Italiaan ja Sikeliaan.
Sillä Ateenalaisten lähdettyä rauhanteon jälestä, olivat
Leontinilaiset myöntäneet kansalaisoikeuden suurelle joukolle, ja
kansa mietti sentähden uutta maanjakoa. Saatuansa vihiä näistä
tuumista, kutsuivat mahtavat Syrakuusalaiset avuksensa ja karkottivat
kansanpuoluelaiset. Nämät kulkivat mikä mihinkin, mutta mahtavat
suostuivat jättämään aution kaupungin Syrakuusalaisille ja muuttivat
Syrakuusaan, saatuansa siellä kansalaisoikeuden. Myöhemmin lähti
osa näistä Syrakuusasta, tyytymättöminä sikäläisiin oloihin, ja
valloittivat Fookaiai nimisen osan Leontinilaisten kaupungista
kuten myöskin Brikinniai nimisen linnan Leontinilaisten maassa.
Useimmat äskettäin karkoitetuista kansanpuoluelaisista yhtyivät
heihin ja taistelivat muurien suojassa. Kuultuansa tämän, lähettivät
Ateenalaiset Faiaksin yllyttämään sikäläisiä liittolaisiansa
sekä toisia Sikelioottoja, jos mahdollista, yhteisesti ryhtymään
vallanhimoisia Syrakuusalaisia vastaan ja pelastaaksensa siten
Leontinilaisia kansanpuoluelaisia. Saavuttuansa sai Faiaks kyllä
Kamarinalaiset ja Akragalaiset suostumaan tuumiinsa, mutta kun hän
kohtasi vastarintaa Gelassa, niin hän ei huolinut mennä muitten
luokse, koska arvasi sen olevan turhaa, vaan palasi Katanaan
Sikelioottain maan halki. Matkallaan kävi hän myöskin Brikinniaissa
ja rohkaisi sen asukkaita kestävyyteen, jonka jälkeen hän purjehti
kotiin.
Matkalla Sikeliaan ja palatessansa sieltä oli hän Ateenalaisten
puolesta Italiassa hieronut ystävyyttä muutamien kaupunkien
kanssa. Hän tapasi myöskin Messeeneestä karkotetuita Lokrilaisia
uutisasukkaita, jotka Sikelioottain sovinnon jälkeen, kapinan
vallitessa Messeeneessä, toisen puolueen kutsusta olivat lähetetyt
uutisasukkaina sinne; ja Lokrilaiset pitivät jonkun ajan
Messeeneetä hallussaan. Näitä tavatessaan Faiaks ei heitä kohdellut
vihollisina, koska Lokrilaiset hänen kauttansa olivat sopineet
rauhasta Ateenalaisten kanssa. Kun nimittäin Sikeliootat tekivät
sopimuksen Ateenalaisten kanssa, olivat nämät ainoat liittolaisista,
jotka kieltäytyivät liittymästä Ateenalaisiin. Eivätkä he nytkään
olisi myöntyneet siihen, ellei heitä tähän olisi pakottanut sota
Itooneelaisia ja Melaialaisia vastaan, jotka olivat heidän naapurinsa
ja siirtolaisensa. Vähää myöhemmin saapui Faiaks Ateenaan.
Purjehdittuansa pitkin rannikkoja Torooneesta Amfipolikseen,
teki Kleoon Eeioonista hyökkäyksen Stageiros nimistä Andrilaista
siirtokuntaa vastaan, voimatta kuitenkaan sitä valloittaa.
Mutta Galeepsos nimisen Tasolaisen siirtokunnan valloitti hän
väkirynnäköllä. Toimitettuansa lähettiläitä Perdikkaan luokse,
jotta tämä sopimuksen mukaan saapuisi sotaväkineen, ja toisia
Odomantolaisten kuninkaan Polleen luokse, pestatakseen mahdollisesti
paljon Trakialaisia, asettui Kleoon Eeioniin. Saatuansa tiedon tästä,
asettui Brasidas puolestaan vastapäätä häntä Kerdyliooniin. Tämä on
Argiliolainen paikkakunta kukkulalla toisella puolen jokea lähellä
Amfipolista. Sieltä erotti kaikki tapahtumat, niin ettei Kleoon
sotajoukkoineen salaa voinut sieltä lähteä liikkeelle, jota Brasidas
arvasi hänen aikovan tehdä, ja että Kleoon, halveksien vastustajien
vähälukuisuutta, odottamatta avustajia hyökkäisi Amfipolista vastaan.
Itse hän puolestaan samalla varustautui, kutsuen avukseen 1,500
Trakialaista palkkasoturia sekä kaikki Edoonilaiset, niin hyvin
peltastat kuin myöskin ratsumiehet. Hänellä oli 1,000 Myrkinilaista
ja Kalkidilaista peltastaa, lukuun ottamatta Amfipoliissa olevat
soturit. Yhteensä oli hänellä noin 2,000 raskasaseista ja 300
Helleeniläistä ratsumiestä. Näistä oli Brasidas ottanut mukaansa
Kerdyliooniin 1,500 miestä, loput oli hän asettanut Klearidaan johdon
alle.
Toistaiseksi pysyi Kleoon liikkumatta, mutta vihdoin hänen oli pakko
tehdä, kuten Brasidas oli arvannut. Sillä kun sotamiehet kyllästyivät
paikalla pysymiseen, ja kun he vertasivat hänen taitamattomaa ja
pelkurimaista johtoansa vastustajan taitoon ja rohkeuteen, ja koska
he jo kotoansa olivat seuranneet häntä vastahakoisesti, niin syntyi
heissä tyytymättömyyttä. Kun Kleoon huomasi tämän, ja koska hän ei
tahtonut lannistaa sotamiesten mieltä vielä pitemmällä viipymisellä,
niin hän lähti liikkeelle. Hän menetteli samaten, kuin Pyloksessa,
jossa hän arveli keksineensä jotakin erinomattain viisasta, koska se
häneltä silloin onnistui. Hän ei luullut kenenkään uskaltavan rynnätä
häntä vastaan taisteluun, vaan sanoi nousevansa ylemmäs, saadaksensa
selvemmän kuvan paikasta, ja kehui odottavansa vahvempaa varustusta,
eipä suinkaan, jotta hän, jos täytyisi ryhtyä taisteluun, varmemmin
pääsisi voitolle, vaan jotta hän voisi piirittää ja väkirynnäköllä
valloittaa kaupungin. Noustuansa joukkoineen luonnon suojelemalle
kukkulalle, tarkasti hän Strymoonin rämemaita, ja minlainen kaupungin
asema Trakiaan päin oli, ja tuli siihen päätökseen, että hän
taistelutta voisi vetäytyä pois, milloin vaan halusi. Sillä ei ketään
näkynyt muureilla, eikä kukaan kulkenut porteista, vaan ne olivat
kaikki suljetut. Hän katui, ettei ollut tullessaan ottanut mukaansa
piirityskoneita, arvellen että hän kyllä olisi voinut valloittaa
kaupungin, koska se oli puolustajia vailla.
Heti kun Brasidas näki Ateenalaisten lähteneen liikkeelle, astui
hänkin alas Kerdylioonista, suunnaten matkansa Amfipolikseen.
Mutta hän ei hyökännyt Ateenalaisten kimppuun, peloissaan heikon
varustuksensa tähden. Sillä jos kohtakaan hänen sotajoukkonsa ei
luvultaan ollut vastustajia heikompi, koska molemmat olivat yhtä
lukuisat, niin katsoi hän sitä kuitenkin sotakunnossa vastustajia
ala-arvoisemmaksi, koska Ateenalaiset olivat valiosotilaita,
ja niin ikään Leemnolaiset ja Imbrolaiset olivat lähettäneet
paraammat miehensä. Hän päätti sentähden turvautua sotajuoneen.
Sillä jos hän näyttäisi vastustajille sotajoukkonsa vähyyden ja sen
kelvottoman varustuksen, niin hän piti sen vähemmän vievän voittoon,
kuin jos viholliset halveksisivat heitä näkemättä, perustamatta
halveksimisensa oleviin oloihin. Valittuansa 150 raskasaseista, ja
asettaen muut Klearidaan johdon alle, päätti hän siis äkkiarvaamatta
tehdä hyökkäyksen, ennenkuin Ateenalaiset lähtivät liikkeelle, koska
hän ei enää luullut tapaavansa Ateenalaisia täten yksinäisinä, jos
kerran ehtisivät saada apua. Kutsuttuansa siis kaikki sotilaat
kokoon, ilmoitti hän heille tuumansa ja koetti rohkaista heitä
seuraavin sanoin:
"Peloponneeson miehet! Mimmoisesta maasta olemme lähteneet, että
se aina miehuutensa kautta on ollut vapaana, ja että teidän
nyt on taisteleminen Doorilaisina Joonialaisia vastaan, sitä
minun vain sivumennen tarvitsee mainita. Mutta miten minä aion
tehdä hyökkäyksen, tahdon teille ilmottaa, jotten laimentaisi
urhoollisuuttanne, jos teistä ehkä näkyisin toimivan puutteellisesti,
kun annan ainoastaan osan teistä eikä kaikkien ottaa osaa vaaraan.
Minä, näette, arvaan, että vastustajamme halveksien meitä, koskeivät
luule meidän uskaltavan hyökätä heidän kimppuunsa, ovat nousseet
tuolle paikalle, ja että he nyt järjestyksettä huolettomina
katselevat ympäristöjä. Kun huomaa senkaltaiset virheet vihollisten
puolelta, ja oman sotavoiman heikkouteen katsoen mieluummin turvautuu
hetken tarjoamiin etuihin kuin julkiseen järjestettyyn hyökkäykseen,
niin on voitto miltei varma. Tämänkaltaiset juonet, joilla mitä enin
pettämällä vihollisia hyödyttää ystäviänsä, tuottavat mitä kauniimman
kunnian. Niinkauan kuin he nyt rohkeudessaan ovat huolettomina ja
kahdella päällä ennemmin miettivät lähtöä kuin pysymistä, eivätkä
vielä ole päässeet varmaan päätökseen, koetan minä voisinko
joukollani äkkiarvaamatta juoksujalassa hyökätä keskelle heidän
sotajoukkoaan."
"Kun sinä, Klearidas, näet minun jo hyökkäävän ja vastustajien
todennäköisesti joutuneen pelon alaisiksi, niin aukaise sinä
portit ja vie mitä kiiruimmin miehesi, sekä Amfipolilaiset että
muut liittolaiset, äkkiarvaamatta taisteluun. Arvatenkin he siten
enin pelästyvät; sillä odottamaton hyökkäys tappelun kestäessä on
vihollisille turmiollisempi, kuin itse alotettu taistelu. Ja ole sinä
itse kunnon mies, kuten sinun Spartiatina tulee oleman."
"Ja te liittolaiset! Seuratkaa johtajaanne miehuullisesti,
käsittäen, että sotilaan tulee oleman innokas, kunnianhimoinen ja
kuuliainen johtajille. Tämä päivä on tuottava teille, jos olette
urhoollisia, vapauden ja Lakedaimonilaisten liittolaisten nimen,
tahi tekee se teidät Ateenalaisten alamaisiksi, jos teidän onnistuu
välttää orjuutta ja kuolemaa, ja asettaa niskallenne raskaamman
ikeen, kuin tähänastinen on ollut, ja siten estäisitte te muiden
Helleenien vapauttamisen. Mutta pelkureiksi te ette tietenkään joudu,
koska tiedätte kuinka suurista eduista nyt taistelemme, ja minä
puolestani tulen osottamaan, etten ainoastaan kehotuksilla, vaan
myöskin teolla kykenen ryhtymään taisteluun."
Täten puhuttuansa, valmistautui Brasidas itse hyökkäykseen, asettaen
muut sotilaat Klearidaan kanssa Trakialais-nimisille porteille,
tehdäksensä sieltä hyökkäyksen, kuten oli määrätty. Kun Brasidas
nähtiin astuvan alas Kerdylioonista ja ilmestyvän kaupungissa, johon
ulkoa vallan selvästi saattoi nähdä, sekä uhraavan Ateenan pyhäkön
lehdossa, ja valmistautuvan taisteluun, ilmotetaan Kleoonille, joka
oli lähtenyt tarkastamaan seutuja, että vihollisten koko sotavoima
oli näkyvissä kaupungissa, ja että portin alta näkyi hevosten ja
ihmisten jalkoja, ikäänkuin lähtemäisillään ulos. Kuultuansa tämän,
meni hän katsomaan. Kun hän huomasi niin olevan, ei hän halunnut
antautua taisteluun, ennenkuin apujoukot olivat saapuneet. Luullen
ehtivänsä pois, käski hän antaa merkin peräytymiseen ja kehotti
sotilaitansa vetäytymään vasemmalle siivelle, sen ollen ainoana
keinona päästäksensä Eeiooniin. Mutta koska tämä hänestä tapahtui
liian hitaasti, käski hän oikean siipensä kääntyä ja vei sen siten
pois, paljastaen varustamattoman kyljen viholliselle. Kun Brasidas
huomasi tämän sopivan tilaisuuden ja Ateenalaisen sotajoukon
liikkeellä, lausui hän häntä ympäröiville ja toisille miehilleen:
"Nuot miehet eivät uskalla meitä odottaa; sen huomaa kilpien ja
päitten liikkeistä; ne, jotka noin tekevät, eivät tavallisesti odota
hyökkääjiä. Aukaiskaa siis minulle määrätyt portit, ja tehkäämme
nopeasti rohkea hyökkäys." Syöstyänsä ulos muuria läheisimmästä
portista, silloisen pitkän muurin ensimmäisestä portista, juoksi
hän suoraa päätä jyrkimmälle paikalle, missä nykyään seisoo
voitonmerkki, ja hyökkäsi keskelle Ateenalaisten sotajoukkoa, jotka,
sekä peljästyneinä järjestymättömyytensä takia että hämmästyneinä
hänen rohkeudestaan, kääntyivät pakosalle. Kuten oli määrätty,
ryntäsi Klearidas samalla ulos Trakialaisesta portista ja hyökkäsi
vihollisten kimppuun. Täten joutuivat Ateenalaiset, molemmin puolin
ahdistettuina, täydelliseen epäjärjestykseen. Heidän vasen siipensä,
joka jo oli vetäytynyt Eeiooniin päin, joutui erilleen toisista
ja pakeni. Kun tämä tapahtui, kääntyi Brasidas ahdistamaan oikeaa
siipeä, mutta haavotettiin ja kaatui Ateenalaisten huomaamatta,
mutta hänen miehensä veivät hänet pois. Ateenalaisten oikea siipi
piti paremmin puoltaan. Kleoon, joka jo alusta taistelua mietti
pakoa, lähti hetimiten matkoihinsa, vaan joutui Myrkinilaisen
peltastan käsiin, joka hänet surmasi. Hänen kukkulalle kokoontuneet
raskasaseisensa torjuivat pari kolme kertaa päältään heitä ahdistavaa
Klearidasta, eivätkä peräytyneet, ennenkuin Myrkinilaiset ja
Kalkidilaiset ratsumiehet ja peltastat, ympäröiden heidät, keihäiden
heitolla heitä ajoivat pakosalle. Näin pakeni koko Ateenalainen
sotajoukko suurella vaivalla eri teitä myöten vuoristolle. Ne,
jotka eivät heti taistelussa tahi Kalkidilaisten ratsuväen ja
jalkaväen käsistä saaneet surmaansa, pelastuivat Eeiooniin. Ne, jotka
korjasivat Brasidaan taistelusta, tapasivat hänet vielä hengissään,
joten hän sai tietää, että hänen väkensä oli päässyt voitolle, mutta
vähän jälkeenpäin hän heitti henkensä. Kun Klearidaan johtamat
sotilaat palasivat takaa ajamasta, ryöstivät he kaatuneilta aseet ja
pystyttivät voitonmerkin.
Tämän jälestä seurasivat liittolaiset täysissä aseissa Brasidaan
ruumista ja hautasivat hänen kunnan kustannuksella kaupungin
nykyisen torin partaalle. Tästä lähtien toimittivat Amfipoliin
asukkaat, ympäröityänsä hänen hautansa aitauksella, hänen kunniakseen
vuotuisia uhreja ja kilpailuja, niinkuin ainakin suojelijauroolle, ja
pyhittivät siirtokunnan hänelle ikäänkuin perustajalleen. He repivät
Hagnoonille pyhitetyt rakennukset ja hävittivät kaikki, mikä olisi
voinut muistuttaa hänestä perustajana, katsoen Brasidaan olleen
heidän perustajansa. He tavottelivat pelosta Ateenalaisia kohtaan
hetken vaatimuksesta hartaasti Lakedaimonilaisten liittoa, katsoen
kunnianosoituksia Hagnoonille, Ateenalaisten vihamielisyyksien
ilmaannuttua, vastenmielisiksi ja epäedullisiksi. Kaatuneiden ruumiit
luovuttivat he Ateenalaisille.
Ateenalaisista sai surmansa noin 600, vastustajista ainoastaan
seitsemän, johtuen siitä, ettei tämä ottelu ollut mikään
säännöllisesti järjestetty taistelu, vaan edeltäpäin vaikuttavan
pelon aiheuttama yhteentörmäys. Korjattuansa kaatuneensa, purjehtivat
Ateenalaiset kotia. Klearidas taas jäi miehineen Amfipoliin,
järjestääksensä sikäläisiä oloja.
Loppupuolella tätä kesää veivät Lakedaimonilaiset Ramfias,
Autokaridas ja Epikydidas Trakiaan 900 suuruisen apujoukon
raskasaseisia ja järjestivät, saavuttuansa Trakinin Heerakleiaan,
sikäläiset vallitsevat heidän mielestänsä säännöttömät olot. Heidän
siellä toimiessansa, tapahtui juuri mainittu tappelu. Tähän loppui
tämä kesä.
Heti alussa seuraavaa talvea pyrki Ramfias joukkoineen aina Tessalian
Pierioniin. Mutta kun Tessalialaiset asettuivat vastarintaan, ja
koska Brasidas oli kaatunut, jonka avuksi tämä sotajoukko oli
lähetetty, palasivat he kotia, arvellen ettei heillä ollut mitään
hyötyä sinne jäämisestä, koska Ateenalaisetkin tappion kärsittyään
olivat vetäytyneet pois, ja koskeivät katsoneet kykenevänsä
toimittamaan, mitä Brasidas oli tuuminut tehdä, semminkin kun he
tiesivät Lakedaimonilaisten heidän lähtiessään olleen taipuvaiset
rauhaan.
Välitön seuraus Amfipoliin taistelusta ja Ramfiaan sotajoukon
peräytymisestä Tessaliasta oli, ettei kumpikaan sotapuolue ryhtynyt
taisteluun, vaan että he molemmat tuumivat rauhaa. Ateenalaiset
halusivat rauhaa, koskeivät he enää, voitettuina Deelioonin ja vähän
myöhemmin Amfipoliin tappelussa, luottaneet voimaansa, joka luottamus
ennen oli houkutellut heidät hylkäämään rauhansopimukset, he kun
pitivät itseänsä silloisen myötäkäymisen johdosta voittamattomina. He
pelkäsivät myöskin, että heidän liittolaisensa, heidän kärsimiensä
tappioiden houkuttelemina, yhä lukuisammin nousisivat kapinaan ja
luopuisivat heistä, ja he katuivat, etteivät he olleet suostuneet
rauhaan Pyloksen menestyksen jälkeen.
Lakedaimonilaiset taas, koska sota oli käynyt vasten heidän
arveluansa, he kun olivat toivoneet voivansa jonkun vuoden sodalla
kukistaa Ateenalaisten vallan, hävittämällä heidän maatansa,
mutta päinvastoin olivat Sfakteriassa joutuneet senkaltaiseen
onnettomuuteen, joka ei milloinkaan ennen ollut kohdannut Spartaa.
Sen ohessa hävittivät Pylolaiset ja Kyteeralaiset heidän aluettaan,
ja kun Heilootit yhä enemmän karkasivat, niin he pelkäsivät, että
maahankin jääneet Heilootit silloisten olojen vallitessa, luottaen
aikaisemmin maasta karanneitten Heilootien apuun, nousisivat
kapinaan. Tähän aikaan sattuivat myöskin Argolaisten kanssa solmitut
kolmenkymmenenvuotiset rauhansopimukset kulumaan loppuun, eivätkä
Argolaiset halunneet niitä uudistaa, ellei heille annettaisi takaisin
Kynosuurian aluetta. Mutta Lakedaimonilaiset arvelivat itsensä
liian heikoiksi taistellakseen sekä Argolaisia että Ateenalaisia
vastaan, varsinkin koska he pelkäsivät, että jotkut Peloponneesoksen
kaupungeista luopuisivat heistä, niinkuin tapahtuikin.
Tähän katsoen, arvelivat kumpasetkin rauhan olevan tehtävän, eivätkä
suinkaan vähin Lakedaimonilaiset, jotka olivat huolissaan, miten
saisivat takaisin saarelta vangitut miehensä. Sillä niistä olivat
jotkut ylhäisiä Spartiateja ja ylimysten sukulaisia. Keskustelut
heistä olivat alkaneet heti heidän vangitsemisensa jälkeen, mutta
Ateenalaiset eivät halunneet tehdä molemmille yhtä etuisaa rauhaa,
niin kauan kuin heidän kävi onnellisesti. Kun he nyt olivat kärsineet
Deelioonin tappion, solmivat Lakedaimonilaiset, jotka kyllä
käsittivät Ateenalaisten tällöin olevan taipuvaisempia rauhaan, heti
heidän kanssansa aselevon yhdeksi vuodeksi, jonka kestäessä oli
neuvoteltava pitemmänaikaisesta sovinnosta.
Kun Ateenalaiset sittemmin kärsivät Amfipoliin tappion, ja koska
sekä Kleoon että Brasidas olivat kaatuneet, jotka kukin puolestaan
olivat rauhan kiihkeimmät vastustajat, Brasidas koska hän sodassa
oli voittanut onnea ja kunniaa, Kleoon, koska hän ymmärsi, että
hänen konnamaisuutensa rauhan tehtyä tulisi julki ilmi ja hänen
panettelunsa vähemmän uskotuksi, nousivat rauhan puolustajiksi ne
miehet, jotka kukin kaupungissaan pyrkivät etusijalle; Pausaniaan
poika Pleistoanaks, Lakedaimonilaisten kuningas, ja Nikeeratoksen
poika Niikias, aikakauden onnellisin sotapäällikkö. Niikias halusi
rauhaa, jotta hän voisi säilyttää sotamainettansa, sen vielä ollessa
korkeimmillaan, samalla hankkiakseen kansalaisillensa hiukan lepoa,
ja säilyttääksensä itselleen tuleviksi ajoiksi maineen, ettei hän
milloinkaan ollut johtanut kaupunkia mihinkään vaaraan. Tämän hän
katsoi paraimmin saavuttavansa karttamalla vaaran ja sattuman
oikkuja, ja vaarattomuuden piti hän rauhan tuotteena. Pleistoanaks
taasen tavotti rauhaa, koska hänen vihamiehensä lakkaamatta
parjasivat häntä maanpakolaisuudesta laittoman palaamisen takia,
väittäen sen tuottaneen Lakedaimonilaisille heidän kärsimänsä
onnettomuudet. He syyttivät häntä ja hänen veljeänsä Aristoklesta,
että nämät muka olivat yllyttäneet Delfoin papitarta toistamiseen
vastaamaan Lakedaimonilaisille orakelikysyjille, että heidän tuli
vieraasta maasta kutsua kotiin Zeyksen puolijumalallisen pojan
jälkeläinen, muuten täytyisi heidän kyntää maataan hopea-auralla.
Täten oli hän muka saanut Lakedaimonilaiset kutsumaan kotia
hänet, joka silloin oli Lykaionilla, johon hän oli paennut
Lakedaimonilaisia, koska luulivat hänen lahjomana muinoin
palanneen Attikasta, ja asui täällä puoleksi pyhäkköön kuuluvassa
rakennuksessa. Tämä hänen palauttamisensa tapahtui yhdeksäntenätoista
vuotena hänen Attikasta pakenemisensa jälkeen yhtäläisillä menoilla
ja uhreilla, kuin ne, joilla he ottivat asuntonsa Lakooniassa ja
asettivat kuninkaansa.
Harmissaan näistä parjauksista ja arvellen, etteivät vihamiehensäkään
voisi syyttää häntä mistään, jos rauhan kestäessä ei mikään
onnettomuus tapahtuisi, ja jos Lakedaimonilaiset saisivat takaisin
vangitut soturinsa, vaan että vallanpitäjät sodan kestäessä
olisivat panetteluiden alaisia jokaisen onnettomuuden tapahtuessa,
harrasti Pleistoanaks innolla rauhaa. Keskustelut tästä alkoivat
sinä talvena, ja jo alkukeväästä uhkasivat Lakedaimonilaiset
varustuksilla. He lähettivät kaikkiin kaupunkeihin käskyn rakentaa
linnotuksia, saadaksensa Ateenalaiset taipuvaisemmiksi. Kun
monenlaisia vaatimuksia kummaltakin puolelta oli tehty, suostuttiin
vihdoin, että kumpaisetkin luovuttaisivat takaisin ne paikkakunnat,
jotka aseilla olivat valloittaneet. Nisaian pitivät Ateenalaiset.
Sillä heidän vaatiessaan takaisin Plataian, väittivät Teebalaiset
saaneensa sen haltuunsa Plataialaisten omalla suostumuksella
eikä suinkaan väkivallalla, yhtävähän kuin kavaluudellakaan, ja
Ateenalaiset väittivät Nisaian samoten joutuneen heidän haltuunsa.
Lakedaimonilaiset kutsuivat sitten liittolaisensa kokoon, ja
kun nämät paitsi Boiootialaiset, Korintolaiset, Heeleilaiset
ja Megaralaiset, jotka eivät hyväksyneet sopimuksia, olivat
äänestäneet, että oli tehtävä rauha, tekivät he Ateenalaisten kanssa
uhrilla ja valalla vahvistetun sovinnon, ja Ateenalaiset niinikään
Lakedaimonilaisten kanssa seuraavilla ehdoilla:
"Ateenalaiset ja Lakedaimonilaiset sekä heidän liittoIaisensa ovat
solminneet ja kaupungittain valalla vahvistaneet rauhan seuraavilla
ehdoilla:"
"Yhteisten pyhäköiden suhteen, että ken vaan haluaa saa vaaratta
sekä maitse että meritse käydä niissä uhraamassa, pyytää neuvoja
orakelilta ja isien tapaan ottaa osaa juhliin."
"Apolloonin pyhän lehdon ja pyhäkön suhteen Delfoissa ja itse
Delfolaisten suhteen, että sekä he itse että heidän maansa isien
tapaan ovat itsenäisiä, itseänsä verottavia ja itseänsä tuomitsevia."
"Viisikymmentä vuotta kestäkööt sopimukset Ateenalaisten ja heidän
liittolaistensa puolelta Lakedaimonilaisten ja heidän liittolaistensa
kanssa petoksetta ja rikkomatta sekä mailla että merillä."
"Kielletty olkoon Lakedaimonilaisilta ja heidän liittolaisiltaan
nostaa aseita Ateenalaisia ja heidän liittolaisiansa vastaan, kuten
myöskin Ateenalaisilta ja heidän liittolaisiltaan nostaa aseita
Lakedaimonilaisia ja heidän liittolaisiansa vastaan verukkeella tahi
vilpillä."
"Jos joku erimielisyys heidän välillänsä sattuisi syntymään,
ratkaistakoon se tuomion ja valan kautta, miten keskinäisesti
katsovat hyväksi."
"Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa luovuttakoot
Ateenalaisille Amfipoliksen. Kaikista niistä kaupungeista, jotka
Lakedaimonilaiset luovuttavat Ateenalaisille, saakoot halukkaat
poistua omaisuuksineen."
"Ne kaupungit, jotka maksavat veroa Aristeideen säännöksen
mukaan, olkoot vapaat. Ateenalaisilta ja heidän liittolaisiltaan
olkoon kielletty ahdistaa näitä kaupunkeja sodalla, kun ne vaan
suorittavat veronsa sopimusten solmittua. Nämät kaupungit ovat:
Argilos, Stageiros, Akantos, Skoolos, Olyntos ja Spartoolos. Nämät
kaupungit älkööt olko kummankaan, yhtävähän Lakedaimonilaisten kuin
Ateenalaistenkaan, liittolaisia. Mutta jos Ateenalaiset voivat
voittaa niitä puolelleen, olkoon sallittu, että Ateenalaiset ottavat
ne liittoonsa niiden omalla suostumuksella."
"Meekybernalaiset, Sanaiolaiset ja Singaiolaiset asukoot
kaupungeissaan kuten myöskin Olyntilaiset ja Akantilaiset."
"Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa luovuttakoot
Ateenalaisille takaisin Panaktonin. Ateenalaiset luovuttakoot
Lakedaimonilaisille takaisin Koryfasionin, Kyteeran, Metooneen,
Pteleonin ja Atalanteen sekä ne Lakedaimonilaiset miehet, jotka
ovat Ateenalaisten vallassa, joko itse Ateenassa tahi muualla
Ateenalaisten alusmaissa. Niinikään päästäkööt Ateenalaiset
pois Skiooneessa piiritetyt Peloponneesolaiset ja kaikki
Lakedaimonilaisten Skiooneessa oleskelevat liittolaiset, jotka
Brasidas on sinne lähettänyt, samoten kuin ne Lakedaimonilaisten
liittolaiset, jotka ovat Ateenalaisten vankiloissa, joko itse
Ateenassa tahi Ateenalaisten alusmaissa. Samoiten luovuttakoot
Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa ne Ateenalaiset ja heidän
liittolaisensa, jotka ovat heidän hallussaan."
"Skioneelaisten, Torooneelaisten ja Sermyliläisten kaupungeista
kuten myöskin muista hallussaan olevista kaupungeista päättäkööt
Ateenalaiset mielin määrin."
"Valalla vahvistakoot Ateenalaiset kaupungittain nämät sopimukset
Lakedaimonilaisille ja heidän liittolaisilleen. Kumpaisetkin
käyttäkööt paikkakunnan juhlallisinta valan muotoa, ja valan tehköön
seitsemäntoista miestä joka kaupungista. Vala olkoon seuraava: 'pysyn
näissä päätöksissä ja sopimuksissa vilpittä ja petoksetta'".
"Samallaiset valat vannokoot Lakedaimonilaiset ja heidän
liittolaisensa Ateenalaisille."
"Kumpaisetkin uudistakoot vuosittain valan."
"Pylväät pystytettäköön Olympiaan, Pytooseen, Istmokseen ja Ateenan
linnaan sekä Lakedaimonin Amyklaiooniin."
"Jos joku seikka toiselta tahi toiselta puolelta olisi unohtunut
sopimusta tehdessä, niin olkoon Ateenalaisille ja Lakedaimonilaisille
sallittu muuttaa tämä seikka keskinäisen sopimuksen mukaan."
Nämät sopimukset solmittiin Pleistolaan ollessa eforina Artemisionin
kuukauden loppupuolen neljäntenä päivänä, Ateenassa Alkaioksen
ollessa arkontina Elafeebolioonin kuukauden loppupuolen kuudentena
päivänä. Valan vannoivat ja uhrasivat seuraavat henkilöt:
Lakedaimonilaisten puolesta: Pleistolas, Damageetos, Kionis,
Metagenees, Akantos, Daitos, Iskagoras, Filokaridas, Tseyksidas,
Antippos, Tellis, Alkinidas, Empedias, Meenas ja Lamfilos;
Ateenalaisten puolesta: Lampoon, Istmionikos, Niikias, Lakees,
Eytydeemos, Proklees, Pytodooros, Hagnoon, Myrtilos, Trasyklees,
Teagenees, Aristokoitees, Ioolkios, Timokratees, Leoon, Lamakos ja
Deemostenees.
Nämät sopimukset solmittiin kevättalvena välittömästi
Kaupunkilais-Dionysoksen juhlien jälkeen tarkalleen kymmenen vuotta
ja muutamia päiviä Lakedaimonilaisten ensimmäisen hyökkäyksen
jälkeen Attikaan ja tämän sodan alotettua. Sillä tarkempi on mainita
vuoden-ajat, kuin luetella arkontien ja muitten vallanpitäjien nimet,
joiden ammatti-aikana joku seikka tapahtui. Siten ei tarkoin tiedä,
onko mainittu seikka tapahtunut vallanpitäjän hallitusajan alussa,
lopussa vai milloin. Mutta jos laskee kesät ja talvet, kuten minä
olen tehnyt, niin huomaa, koska kesä ja talvi yhteensä muodostavat
vuoden, että kymmenen kesää ja yhtä monta talvea on kulunut tämän
ensimmäisen sodan alusta.
Lakedaimonilaiset, joiden ensimmäisinä tuli luopua valloituksistaan,
päästivät heti vangitsemansa miehet irti ja lähettivät Iskagoraan,
Meenaan ja Filokaridaan Trakiaan käskemään Klearidaan jättää
Amfipoliin Ateenalaisille ja muitten hyväksyä sopimukset, kuten
kullekin oli määrätty. Mutta nämät eivät olleet suostuvaisia
tähän, koska pitivät sopimukset itselleen epäedullisina, eikä
Klearidaskaan luovuttanut kaupunkia, vaan Kalkidilaisten mieliksi
väitti, ettei hän voinut heitä siihen pakottaa. Kiireesti lähti
hän itse sanansaattajien seurassa Lakedaimoniin puollustaaksensa
itseään, jos Iskagoras ja tämän myötälähettiläät syyttäisivät
häntä tottelemattomuudesta, ja koska hän halusi tietää, eikö
sopimuksia voisi saada muutetuiksi. Mutta kun hän huomasi
sopimukset vahvistetuiksi, niin palasi hän mitä pikemmin takaisin
Lakedaimonilaisten käskystä, jotka määräsivät, että hänen tuli ennen
kaikkea luovuttaa kaupunki, tahi ainakin viedä pois siellä majailevat
Peloponneesolaiset.
Koska liittolaisten lähettiläät juuri sattuivat olemaan
Lakedaimonissa, kehottivat Lakedaimonilaiset niitä heistä, jotka
eivät olleet hyväksyneet sopimuksia, suostumaan niihin. Mutta nämät
eivät näihin suostuneet, perustaen kieltonsa samoihin syihin, kuin
ennenkin, ellei tehtäisi heille edullisempia sopimuksia. Kun he
eivät taipuneet, lähettivät Lakedaimonilaiset heidät luotaan ja
tekivät omasta puolestaan liiton Ateenalaisten kanssa, arvellen,
etteivät Argolaiset uudistaisi sopimuksia, koska olivat hyljänneet
Ampelidaan ja Likaan tarjoomukset, arvellen silloin, etteivät
Lakedaimonilaiset ilman Ateenalaisten apua olisi vaarallisia, ja
koska Lakedaimonilaiset tämän liiton kautta paraiten luulivat
voivansa rauhottaa Peloponneeson. Sillä he käsittivät, että
Peloponneesolaiset, jos vain olisi tilaisuutta siihen, yhtyisivät
Argolaisiin. Ateenalaiset lähettiläät saapuivat nyt Lakedaimoniin
ja solmivat keskusteltuansa ehdoista seuraavan valalla vahvistetun
liiton.
"Seuraavilla ehdoilla ovat Ateenalaiset ja Lakedaimonilaiset
toistensa liittolaisia viideksikymmeneksi vuodeksi:"
"Jos viholliset hyökkäävät Lakedaimonilaisten maahan ja siellä
harjottavat väkivaltaa, niin tulee Ateenalaisten voimiensa mukaan
avustaa Lakedaimonilaisia. Jos viholliset poistuessaan hävittävät
maata, on hävittäjien kotikaupunki katsottava Lakedaimonilaisten ja
Ateenalaisten viholliseksi ja on sen kärsittävä vihollisen kohtelua
sekä rauha tehtävä yhteisesti petoksetta ja vilpittä."
"Jos viholliset hyökkäävät Ateenalaisten maahan ja siellä
harjottavat väkivaltaa, niin tulee Lakedaimonilaisten voimiensa
mukaan avustaa Ateenalaisia. Jos viholliset poistuessaan hävittävät
maata, on hävittäjien kotikaupunki katsottava Lakedaimonilaisten ja
Ateenalaisten viholliseksi ja on sen kärsittävä vihollisen kohtelua
sekä rauha tehtävä yhteisesti petoksetta ja vilpittä."
"Jos orjat nousevat kapinaan, tulee Ateenalaisten auttaa
Lakedaimonilaisia kaikin voimin, miten vaan mahdollista on."
"Tämän sopimuksen vahvistakoot kumpaistenkin puolesta ne, jotka jo
ennenkin ovat vannoneet sopimuksen valan. Valat uudistakoot joka
vuosi, Lakedaimonilaiset Ateenassa Dionysoksen juhlissa, Ateenalaiset
Lakedaimonissa Hyakintoksen juhlissa. Kumpaisetkin pystyttäkööt
pylväät, toiset Lakedaimonin Amyklaioonissa olevan Apolloonin pyhäkön
eteen, toiset Ateenan linnaan Ateeneen pyhäkön läheisyyteen."
"Jos Ateenalaiset tahi Lakedaimonilaiset haluavat lisätä tahi poistaa
jotakin sopimuksesta, saavat he sen tehdä yksimielisesti, jos se vaan
on sopusoinnussa valan kanssa."
Valan vannoivat Lakedaimonilaisten puolesta: Pleistoanaks, Agis,
Pleistolas, Damageetos, Kionis, Metagenees, Akantos, Daitos,
Iskagoras, Filokaridas, Tseuksidas, Antippos, Alkinadas, Tellis,
Empedias, Meenas, ja Dafilos; Ateenalaisten puolesta: Lampoon,
Istmionikos, Lakees, Niikias, Eytydeemos, Proklees, Pytodooros,
Hagnoon, Myrtilos, Trasyklees, Teagenees, Aristokratees, Ioolkios,
Timokratees, Leoon, Lamakos ja Deemostenees.
Tämä liitto tehtiin vähän mainitun sopimuksen jälkeen. Ateenalaiset
antoivat Lakedaimonilaisille takaisin saarella vangitut miehet. Tämän
tapahtuessa alkoi yhdennentoista vuoden kesä. Täten on nyt kerrottu
ensimmäisen kymmenen vuotta keskeytymättä kestäneen sodan vaiheet.
Kun Lakedaimonilaiset ja Ateenalaiset kymmenenvuotisen sodan jälkeen
olivat tehneet sopimuksen ja liiton, Pleistolaan ollessa eforina
Lakedaimonissa ja Alkaioksen arkontina Ateenassa, nauttivat näitä
sopimuksia hyväksyvät valtiot rauhaa. Mutta Korintos ja muutamat
Peloponneesoksen kaupungit koettivat saada levottomuuksia aikaan,
joten viipymättä syntyi uusi levottomuus Lakedaimonilaisten ja
heidän liittolaistensa välillä, jota paitsi Ateenalaisissakin aikaa
voittaen heräsi epäluuloa Lakedaimonilaisia kohtaan, koskeivät nämät
täyttäneet kaikkia sopimuksissa määrätyitä ehtoja. Kuusi vuotta ja
kymmenen kuukautta he pysyivät hyökkäämättä toistensa maahan, mutta
kumpaisetkin vahingottivat toisiaan, kun vain oli siihen tilaisuutta,
koska aselepo oli tuiki epävarmasti määrätty. Vihdoin oli heidän
pakko purkaa kymmenenvuotisen sodan jälkeen solmitut sopimukset ja
ryhtyä ilmisotaan toisiansa vastaan.
Sama Thukydides, joka on kertonut edelliset sodanvaiheet, on myöskin
jatkanut kertomuksensa seuraavista tapahtumista siinä järjestyksessä,
missä ne tapahtuivat kesäisin ja talvisin, kunnes Lakedaimonilaiset,
valloitettuansa pitkät muurit ja Peiraieuksen, kukistivat
Ateenalaisten vallan. Tämän tapahtuessa oli sota kaikkiaan kestänyt
27 vuotta. Sillä jos ei pidä väliaikaista sovintoa sotatilana,
niin erehtyy suuresti. Jos nimittäin tarkastaa tätä tapahtumain
valossa, niin huomaa, ettei ole oikein kutsua sitä rauhaksi, koskei
kumpainenkaan riitapuoli saanut eikä luovuttanut kaikkea sitä, mitä
oli luvattu sovinnossa. Sitä paitsi harjotettiin molemmin puolin
vääryyttä Mantinean ja Epidauroksen suhteen, kuten myöskin monessa
muussa tapauksessa, jonka lisäksi Trakialaiset liittolaiset olivat
yhtä viholliset, ja Boiootialaiset eivät tehneet sovintoa kuin
kymmeneksi päiväksi. Jos siis laskee yhteen kymmenvuotisen sodan,
sitä seuraavan epävarman aselevon ja sen jälkeen seuraavan sodan,
niin huomaa tässä mainitun vuosimäärän oikeaksi lisäämällä muutamia
päiviä, kuten myöskin, jos luottaa orakelin vastaukseen, tämä on
näiden laskujen kanssa yhtäpitävä. Sillä minä muistan hyvin, miten
sekä sodan alussa että sen kestäessä loppuun saakka yhteisesti
puhuttiin, että sota kestäisi kolme kertaa yhdeksän vuotta.
Minä olen elänyt koko sodan aikana ja paraammassa iässäni tarkoin
seurannut sodan vaiheita, joten minä siis tunnen ne hyvin.
Oltuani päällikkönä sodassa Amfipolista vastaan, ajettiin minä
maanpakoon omasta kotikaupungistani. Ja koska minä oleskelin
molempien sotajoukkojen läheisyydessä, enkä suinkaan kaukana
Peloponneesolaisten leiristä maanpakoni takia, niin olen minä sitä
suuremmassa rauhassa tutkinut tapahtumia. Seuraavassa esittelyssä
olen minä siis kertova kymmenvuotisen sodan jälkeen syntyneet
eripuraisuudet, sovintojen purkamisen ja senjälkeisen sodan vaiheet.
Kun viidenkymmenen vuotiset sopimukset ja sitten liitto oli tehty,
lähtivät Lakedaimonista Peloponneesolaisten lähettiläät, jotka
sitä varten olivat kutsutut sinne. Kaikki muut palasivat kotia
paitsi Korintolaiset, jotka ensin poikkesivat Argokseen, jossa he
muutamien vallanpitäjien puheilla kävivät lausuen, että Argolaisten
tulisi neuvotella, miten he voisivat pelastaa Peloponneesosta, kun
Lakedaimonilaiset olivat solmineet liiton ja sopimukset entisten
verivihollistensa Ateenalaisten kanssa, eikä suinkaan missään hyvässä
tarkotuksessa, vaan orjuuttaaksensa Peloponneeson. Korintolaiset
yllyttivät Argolaisia päättämään, että mikä Helleeniläis-kaupunki
tahansa, joka oli itsenäinen ja omavaltainen, pääsisi Argolaisten
liittolaiseksi puollustaaksensa molemminpuolisia etuja. He kehottivat
niinikään Argolaisia määräämään muutamia miehiä rajattomalla vallalla
tämän asian päättämiseksi, lykkäämättä asiaa kansan päätettäväksi,
jotteivät vallanpitäjät, jos eivät voisi taivuttaa kansaa, joutuisi
kansan vihan alaisiksi. He väittivät, että moni kaupunki vihasta
Lakedaimonilaisia vastaan liittyisi heihin. Näitten neuvottelujen
perästä palasivat Korintolaiset kotia.
Kun ne Argolaiset, jotka olivat kuunnelleet lähettiläitä,
kertoivat heidän puheensa hallitusmiehille ja kansalle, määräsivät
Argolaiset äänestyksellä 12 miestä, joitten kanssa kaikki muut
Helleeniläis-kaupungit saisivat solmia liiton, paitsi Ateenalaiset
ja Lakedaimonilaiset, jotka eivät kumpikaan pääsisi liittoon
osallisiksi ilman Argolaiskansan suostumusta. Tähän suostuivat
Argolaiset sitä mieluummin, koska he näkivät, että he kohta
saisivat sodan Lakedaimonilaisten kanssa, sillä sopimukset heidän
kanssansa olivat loppuun kulumaisillaan, ja koska he toivoivat
pääsevänsä Peloponneesolaisten johtajiksi. Sillä tähän aikaan
pidettiin Lakedaimonia vallan vähäpätöisenä, ja sitä halveksittiin
sen kärsimien tappioiden takia, jota vastoin kaikki kunnioittivat
Argolaisia, koska eivät olleet ottaneet osaa Ateenalaisia
vastaan käytyyn sotaan, vaan hyvässä sovussa kumpaisenkin kanssa
olivat hyötyneet siitä. Argolaiset ottivat siis liittoonsa ne
Helleeniläis-kaupungit, jotka siihen olivat halukkaita.
Ensimmäisinä liittyivät Argolaisiin Mantinealaiset, peläten
Lakedaimonilaisia, koska Mantinealaiset olivat valloittaneet osan
Arkadiaa, Attikalaisen sodan vielä kestäessä, eivätkä luulleet
Lakedaimonilaisten suvaitsevan heidän pitää sitä hallussaan,
kun pääsisivät rauhaan. Sentakia he mielellään kääntyivät
Argolaisten puoleen, pitäen Argolaisten kaupunkia mahtavana ja
Lakedaimonilaisia kohtaan aina vihamielisenä, ja koska se sitäpaitsi
oli kansanvaltainen, kuten he itsekin. Mantinean luovuttua, syntyi
muuallakin Peloponneesoksessa se mielipide, että heidän oli tehtävä
samaten, koska sitäpaitsi arvelivat Mantinealaisten nousseen
kapinaan, syystä että he ehkä tiesivät jotakin enemmän kuin muut, ja
koska he kantoivat vihaa Lakedaimonilaisia kohtaan monestakin syystä,
mutta varsinkin siitä, että oli kirjotettu sopimuksiin Ateenalaisten
kanssa, että nämät molemmat kaupungit saisivat yksin tuumin lisätä
tahi poistaa sopimuksista, mitä he katsoivat hyväksi. Tämä pykälä
teki Peloponneesolaiset enin levottomiksi ja herätti heissä
epäluuloa, että Lakedaimonilaiset Ateenalaisten avulla koettaisivat
tehdä heidät alamaisikseen. Heistä olisi oikeus muutosten tekemiseen
sopimuksissa pitänyt riippua kaikkien liittolaisten suostumuksesta.
Pelosta riensivät siis useimmat Peloponneesoksen kaupungit, kukin
puolestaan, liittoutumaan Argolaisiin.
Kun Lakedaimonilaiset huomasivat levottomuuden Peloponneesoksessa
ja Korintolaisten olevan sen alkuunpanijoina, ja että nämät itse
miettivät liittoutua Argolaisiin, lähettivät he sanansaattajia
Korintokseen, estääksensä tätä aikomusta. He nuhtelivat Korintolaisia
kaiken tämän aikaansaamisesta ja heidän aikeestaan luopua heistä
ja liittyä Argolaisiin. He väittivät, että Korintolaiset rikkoivat
valansa, ja että he jo siinä olivat menetelleet väärin, kun eivät
hyväksyneet sopimuksia Ateenalaisten kanssa, vaikka oli päätetty,
että liittolaisten enemmistön äänestys oli hyväksyttävä, ellei tätä
päätöstä vastaan olisi mikään este jumalien tahi kansallissankarien
puolesta.
Korintolaiset olivat ennaltaan kutsuneet kokoon kaikki ne
liittolaiset, jotka eivät hyväksyneet sopimuksia, ja kaikkien
niiden läsnäollessa väittivät he, etteivät he olleet loukanneet
oikeutta. He eivät kuitenkaan suorastaan tuoneet esiin, etteivät
he sopimuksen mukaan Ateenalaisilta olleet saaneet takaisin
Solleionia ja Anaktorionia, eivätkä liioin muita seikkoja, joissa
he olivat joutuneet sorronalaisiksi, vaan käyttivät verukkeena,
etteivät tahtoneet hyljätä Trakialaisia liittolaisiansa. He sanoivat
yksityisesti vannoneensa näille liiton, kun he Potidaialaisten kanssa
ensin kapinoivat, ja uudistaneensa tämän valansa. He kielsivät
siis loukanneensa liittolaisten valoja, jos he eivät hyväksyneet
Ateenalaisten kanssa tehtyä sopimusta. Sillä ei olisi ollut
valanmukaista, lausuivat he, jos he olisivat hyljänneet nämät, kun
he olivat vannoneet uskollisuutta jumalien edessä. Sopimuksissahan
sanottiin: "ellei olisi estettä jumalien tahi kansalaissankarien
puolesta", ja tämä näytti heistä esteeltä jumalien puolesta.
Näin puhuivat he vanhoista valoista. Argolaisesta liitosta sanoivat
he tulevansa neuvottelemaan ystäviensä kanssa ja tekevänsä sen,
mikä kohtuullista oli. Tämän kuultuaan palasivat Lakedaimonilaisten
lähettiläät kotia. Argoksesta sattui myöskin lähettiläitä olemaan
Korintoksessa, ja he kehottivat Korintolaisia viipymättä liittymään
heihin. Korintolaiset kutsuivat heitä saapumaan ensimmäisiin
Korintoksessa pidettäviin kokouksiin.
Eeliksestäkin saapui heti tämän jälkeen lähettiläitä, jotka ensin,
kuten oli määrätty, solmivat liiton Korintolaisten kanssa ja sieltä
lähtivät Argokseen, jossa he tulivat Argolaisten liittolaisiksi.
Sillä Eeliläiset olivat riitautuneet Lakedaimonilaisten kanssa
Lepreonin takia. Kun nimittäin kerran oli sota syttynyt muutamien
Arkadian kaupunkien ja Lepreonilaisten välillä, ja Eeliläiset
Lepreonilaisten pyynnöstä olivat tulleet näitten avuksi, ehdoilla
että he saisivat palkinnoksi puolen Lepreonilaisten maasta,
niin Eeliläiset sodan loputtua jättivät maan Lepreonilaisille
viljeltäväksi, ehdoilla että Lepreonilaiset maksaisivat talentin
Olympialaiselle Zeykselle. He suorittivatkin säännöllisesti
veron aina Attikan sodan syttymiseen saakka. Mutta kun he sitten
lakkasivat maksamasta tätä, syyttäen sodan rasituksia, niin
pakottivat heitä Eeliläiset siihen. Lepreonilaiset kääntyivät
silloin Lakedaimonilaisten puoleen. Mutta koska Eeliläiset eivät
pitäneet Lakedaimonilaisia puolueettomina tuomareina, eivät he
näitä hyväksyneet välittäjiksi, vaan hävittivät Lepreonilaisten
maata. Tästä huolimatta julistivat Lakedaimonilaiset Lepreonilaiset
itsenäisiksi, ja julistivat päätöksessään, että Eeliläiset
olivat tehneet väärin. Koska Eeliläiset eivät välittäneet tästä
päätöksestä, lähettivät Lakedaimonilaiset Lepreonilaisten suojaksi
osaston raskasaseisia. Koska Eeliläiset tämän tapahduttua arvelivat
Lakedaimonilaisten ottaneen liittoonsa heistä luopuneen kaupungin
ja siten loukanneen sopimukset, joissa sanottiin, että jokainen
Attikan sodan loputtua saisi pitää hallussaan, mitä hän sen
kestäessä oli valloittanut, niin he katsoivat itsensä loukattuina
oikeutetuiksi luopumaan Lakedaimonilaisista, ja liittyivät Argokseen,
jonka kanssa he, kuten sanottu, solmivat liiton. Korintolaiset
liittyivät niinikään heti tämän jälkeen Argolaisiin, ja niin
myöskin Kalkidilaiset Trakian rantamailla. Vaikka Boiootialaiset
ja Megaralaiset olivat samaa mieltä, niin he kuitenkin pysyivät
levollisina, koska Lakedaimonilaiset heitä kohtelivat ystävällisesti,
ja koska he pitivät Argolaisten kansanvallan itselleen vähemmän
soveltuvana, kuin Lakedaimonilaisen hallitusmuodon, kun heillä
itsellään vallitsi harvainvalta.
Tänä kesänä valloittivat Ateenalaiset piirityksellä samaan aikaan
Skioonee nimisen kaupungin, surmasivat sen kaikki täysikasvaneet
miehet, ja tekivät orjiksi naiset ja lapset, ja jättivät alueen
Plataialaisille viljeltäväksi. Delolaiset veivät he takaisin
kotimaahan sekä sodassa kärsineiden tappionsa että Deloksen jumalan
käskyn johdosta.
Fookilaiset ja Lokrilaiset alkoivat tähän aikaan sotia keskenään.
Korintolaiset ja Argolaiset, jotka nyt olivat liittolaisia,
tulivat Tegeaan yllyttääksensä sitä luopumaan Lakedaimonilaisista,
koska he pitivät tämän kaupungin sangen tärkeänä, ja koska
arvelivat koko Peloponneesoksen liittyvän heihin, jos vain Tegea
sen tekisi. Mutta kun Tegealaiset lausuivat, ettei heillä ollut
mitään Lakedaimonilaisia vastaan, niin Korintolaiset, jotka tähän
saakka olivat olleet sangen innokkaita toimessaan, laimentuivat
harrastuksissaan, koska pelkäsivät, etteivät ketkään muutkaan yhtyisi
heihin. He kääntyivät kuitenkin Boiootialaisten puoleen, pyytäen
heitä rupeamaan Korintolaisten ja Argolaisten liittolaisiksi ja
muutenkin toimimaan yksin tuumin heidän kanssansa. Boiootialaiset
ja Ateenalaiset olivat vähän viidenkymmenenvuotisen sopimuksen
solmimisen jälkeen tehneet aselevon keskenään kymmenen päivän
irtisanomisajalla. Korintolaiset kehottivat Boiootialaisia seuraamaan
heitä Ateenaan, hankkiaksensa heille samoja ehtoja, kuin oli
myönnetty Boiootialaisille, mutta sanomaan irti aselevon, elleivät
Ateenalaiset tähän vaatimukseen suostuisi, sekä myöhemmin olemaan
tekemättä liittoa heidän kanssansa ilman Korintolaisten suostumusta.
Boiootialaiset pyysivät heitä odottamaan Argolaisten sopimuksien
suhteen, mutta seurasivat heitä kuitenkin Ateenaan. Ateenalaiset
eivät suostuneet Korintolaisten ehdotukseen, vaan vastasivat,
että Korintolaiset olivat sopimuksiin osallisina, jos vain olivat
Lakedaimonilaisten liittolaisia. Boiootialaiset eivät kuitenkaan
tämän johdosta sanoneet irti sopimuksia, vaikka Korintolaiset
heitä tähän kehottivat, syyttäen heitä lupaustensa peruuttajiksi.
Korintolaisten ja Ateenalaisten välillä oli siis aselepo ilman mitään
säännöllistä sopimusta.
Sinä kesänä tekivät Lakedaimonilaiset koko sotavoimallaan Pausaniaan
pojan kuninkaansa Pleistoanaksin johdolla sotaretken Arkadian
Parrasilaisia vastaan, jotka olivat Mantinealaisten alamaisia, ja
jotka kapinaan noustuaan olivat kutsuneet Lakedaimonilaiset avukseen.
Jos vain voisivat, aikoivat Lakedaimonilaiset samalla hävittää
Kypselon linnotuksen, jonka Mantinealaiset olivat rakentaneet
Parrasilaisten maahan, ja josta he vartiojoukon avulla pitivät
silmällä Lakooniassa sijaitsevaa Skiritistä. Lakedaimonilaiset
hävittivät Parrasilaisten aluetta, mutta Mantinealaiset jättivät
kaupunkinsa Argolaisten huostaan ja valvoivat itse liittolaismaata.
Mutta kun he eivät kyenneet sekä pelastamaan Kypselon linnaa että
samalla Parrasilaisten kaupunkeja, niin vetäytyivät he takaisin.
Julistettuansa Parrasilaiset riippumattomiksi ja revittyänsä
linnoituksen, palasivat Lakedaimonilaiset kotiin.
Kun sinä kesänä Klearidas rauhan tehtyään Trakiassa toi kotiin ne
soturit, jotka Brasidaan johdolla olivat lähteneet sotaan, niin
päättivät Lakedaimonilaiset vapauttaa ne Heilootit, jotka Brasidaan
johdolla olivat ottaneet osaa sotaan, ja sallia heidän asettua
asumaan, mihin vain halusivat. Vähää tämän jälkeen antoivat he
heille ja Neodamoodeille asunnoksi Lakoonikan ja Eeliksen rajalla
sijaitsevan Lepreonin, koska he jo ennaltaan olivat epäsovussa
Eeliläisten kanssa. Mutta koska he pelkäsivät, että saarelta
palanneet soturit, jotka jätettyänsä aseensa olivat joutuneet
vangeiksi, arvellen joutuvansa häväistyksen alaisiksi tämän
onnettomuuden takia, ryhtyisivät salavehkeisiin, jos saisivat
pysyä täysissä kansalaisoikeuksissaan, moniaat heistä kun olivat
valtionviroissa, niin riistettiin heiltä oikeus hoitaa valtion
virkoja, kuten myöskin pätevyys tehdä myynti- ja ostosovintoja.
Myöhemmin saivat he kuitenkin täydet kansalaisoikeudet takaisin.
Sinä kesänä vallottivat Diktidiläiset Ateenalaisten Atoos-vuorella
sijaitsevan Tyssos nimisen liittokaupungin. Koko tämän kesän pitivät
Ateenalaiset ja Peloponneesolaiset kanssakäymistä toistensa kanssa,
mutta Ateenalaisissa ja Lakedaimonilaisissa syntyi kuitenkin heti
sopimuksen solmittuaan keskinäistä epäluuloa, koskeivät luovuttaneet
toisillensa määrättyjä paikkakuntia. Lakedaimonilaiset eivät
ensimmäisinä, vaikka niin oli määrätty, luovuttaneet Amfipolista
eivätkä muitakaan kaupunkeja eivätkä liioin olleet taivuttaneet
Trakian rannikolla asuvia liittolaisiansa, yhtävähän kuin
Boiootialaisia ja Korintolaisiakaan, hyväksymään sopimuksia, aina
vain väittäen, että he kyllä Ateenalaisten avulla pakottaisivat heitä
tähän, jos eivät muutoin suostuisi. He olivat suullisesti määränneet
ajan, jonka jälkeen ne, jotka eivät suostuneet sovintoihin,
katsottaisiin molempien vihollisiksi. Mutta kun Ateenalaiset näkivät,
etteivät Lakedaimonilaiset panneet toimeen mitään tästä, niin
syntyi heissä epäluulo, että Lakedaimonilaisilla oli paha mielessä,
niin etteivät hekään luovuttaneet Pylosta, Lakedaimonilaisten tätä
vaatiessa, vaan vieläpä katuivat, että olivat päästäneet saarella
vangitut miehet. He pitivät myöskin hallussaan muut paikkakunnat,
siksi kuin Lakedaimonilaisetkin heille luovuttaisivat sopimuksissa
määrätyt kaupungit. Lakedaimonilaiset puolestaan väittivät tehneensä,
mitä mahdollista oli. "Hehän olivat luovuttaneet kaikki hallussaan
olevat Ateenalaiset vangit, palauttaneet soturinsa Trakiasta ja
muutenkin tehneet kaikki voitavansa. Heidän vallassaan ei ollut
jättää takaisin Amfipolista, väittivät he, kuten myöskin että
he koettaisivat saada Boiootialaiset ja Korintolaiset yhtymään
liittoon ja luovuttamaan Panaktonin sekä päästämään vapaiksi ne
Ateenalaiset, jotka olivat Boiootialaisten vallassa." Puolestaan
vaativat Lakedaimonilaiset, että Pylos annettaisiin heille takaisin,
tahi ainakin että Ateenalaiset kutsuisivat pois Messeenialaiset ja
Heilootit sieltä, samaten kuin hekin olivat kutsuneet soturinsa
Trakiasta. Jos haluaisivat, voisivat Ateenalaiset itse valvoa tätä
paikkakuntaa. Pitkien keskustelujen jälkeen suostuivat Ateenalaiset
viemään Pyloksesta Messeenialaiset, Heilootit ja kaikki muut, jotka
Lakoonikasta olivat paenneet sinne. Nämät saivat asuntopaikakseen
Kranionin Kefalleeniassa.
Tänä kesänä pitivät Ateenalaiset ja Lakedaimonilaiset keskenänsä
rauhassa kanssakäymistä.
Seuraavana talvena, jolloin hallitsivat toiset eforit, kuin ne,
joiden hallitessa sopimukset tehtiin, joita muutamat uusista
eforeista puolestaan vastustivat, saapui Lakedaimoniin lähettiläitä
liittolaisilta, ja myöskin Ateenasta, Boiootiasta ja Korintosta.
Kun eivät pitkät keskustelut johtaneet mihinkään sovintoon, niin
tekivät lähettiläät lähtöä. Silloin eforit Kleobuulos ja Ksenarees,
jotka kaikin voimin koettivat saada sopimukset puretuiksi,
keskustelivat yksityisesti Boiootialaisten ja Korintolaisten kanssa,
kehottaen heitä ennen kaikkea yksimielisyyteen. He kehottivat
Boiootialaisia ensin tekemään liiton Argoksen kanssa ja itse
liittymään Lakedaimonilaisiin, jonka jälkeen he koettaisivat saada
Argolaisetkin liittoon, väittäen että Boiootialaiset siten paraiten
pääsisivät Ateenalaisten liittoon yhtymästä. He sanoivat, että
Lakedaimonilaisille oli suuriarvoista saada Argolaiset ystävikseen
ja liittolaisikseen, ennenkuin riitaisuudet uudestaan syttyisivät
Ateenalaisten ja heidän välillänsä ja sopimukset purettaisiin,
ja että Boiootialaiset kyllä käsittäisivät Lakedaimonilaisten
haluavan Argolaisia ystävikseen, koska tietysti sota ulkopuolella
Peloponneesosta siten kävisi heille helpommaksi. Lakedaimonilaiset
pyysivät heitä kuitenkin luovuttamaan Panaktonin Lakedaimonilaisille,
jotta he siten ehkä saisivat Pyloksen takaisin, joka heitä suuresti
auttaisi sodassa Ateenalaisia vastaan.
Kun Boiootialaiset ja Korintolaiset Ksenarekselta ja Kleobuulokselta
kuten myöskin muilta Lakedaimonilaisilta ystäviltään olivat
saaneet nämät viestit hallitukselleen, lähtivät he kumpaisetkin
matkalleen. Mutta kaksi Argoksen korkeimmista vallanpitäjistä
tavotteli heitä tiellä, ja kun olivat tavanneet heidät, ottivat he
puheeksi, rupeaisivatko Boiootialaiset Argolaisten liittolaisiksi
samoin kuin Korintolaiset, Eeliläiset ja Mantinealaiset. Jos
tämän tekisivät, voisivat he muka yhdestä tuumin vaaratta käydä
sotaa ja sopia Lakedaimonilaisten tahi minkä muun valtion
kanssa tahansa mielin määrin. Tästä mieltyivät Boiootialaisten
lähettiläät suuresti, sillä nämäthän pyysivät aivan samaa, kuin
Lakedaimonilaiset olivat käskeneet heidän sanoa. Argolaisten
huomattua, että heidän ehdotuksensa oli Boiootialaisille mieluinen,
lupasivat he poistuessaan toimittaa lähettiläitä Boiootialaisten
luokse. Saavuttuansa kotia ilmaisivat lähettiläät boiootarkeille
Lakedaimonilaisten ja matkalla tavattujen Argolaisten viestit.
Boiootarkeille olivat nämät viestit sitä mieluisammat, koska heidän
Lakedaimonilaiset ystävänsä kehottivat heitä toimimaan samoin kuin
Argolaisetkin. Vähää myöhemmin saapui lähettiläitä Argoksesta,
toistaen kehotukset. Boiootarkit hyväksyivät heidän ehdotuksensa
ja lupasivat heidän lähtiessään toimittaa miehiä Argokseen
keskustelemaan liitosta.
Boiootarkkien, Korintolaisten, Megaralaisten ja Trakialaisten
lähettiläiden mielestä olivat nyt keskinäiset valat vannottavat,
että tuli tarpeen vaatiessa puollustaa vaaraan joutunutta, kuten
myöskin ettei saanut alottaa sotaa eikä tehdä rauhaa ilman yhteistä
suostumusta, ja että näin ollen Boiootialaiset ja Megaralaiset,
jotka tässä suhteessa olivat yksimielisiä, solmisivat liiton
Argolaisten kanssa. Mutta ennenkuin valat vannottiin, ilmottivat
boiootarkit asian Boiootialaisten nelimiehiselle neuvostolle, jolla
on päätösvalta kaikissa asioissa, kehottaen liiton solmimiseen
kaikkien niiden kaupunkien kanssa, jotka niin halusivat. Mutta
neuvoston jäsenet eivät hyväksyneet tätä ehdotusta, koska pelkäsivät
loukkaavansa Lakedaimonilaisia, jos ottaisivat liittoonsa näistä
luopuneet Korintolaiset. Sillä boiootarkit eivät olleet ilmaisseet
neuvostolle Lakedaimonissa vallitsevia mielipiteitä, ja että
eforit Kleobuulos ja Ksenarees sekä muut sikäläiset ystävät
olivat kehottaneet heitä ensin tekemään liiton Argolaisten ja
Korintolaisten kanssa ja sittemmin yhdessä näiden kanssa yhtymään
Lakedaimonilaisiin, koska he arvelivat, ettei neuvosto kuitenkaan
äänestäisi muuten kuin heidän ehdotuksensa mukaisesti, jos kohtakaan
eivät tästä mitään ilmottaneet. Kun asiat näin sortuivat, lähtivät
Korintolaiset ja Trakialaiset lähettiläät tyhjin toimin pois. Mutta
boiootarkit, jotka olivat koettaneet saada aikaan liiton heidän
ja ehkäpä Argolaistenkin kanssa, eivät tästä lähtien neuvostolle
puhuneet mitään Argolaisista, eivätkä liioin toimittaneet luvattua
lähetystöä heidän tykönsä, vaan kotvan aikaa ei näistä seikoista
ensinkään tuumittu.
Tänä talvena valloittivat Olyntolaiset väkirynnäköllä
Meekybernan, jossa oli Ateenalainen varustusväki. Ateenalaisten
ja Lakedaimonilaisten keskusteluiden jatkuessa toivoivat
Lakedaimonilaiset yhä saavansa Ateenalaisilta Pyloksen takaisin,
jos vaan voisivat taivuttaa Boiootialaisia luovuttamaan Panaktonin
Ateenalaisille. Sentähden pyysivät he lähettiläiden kautta
Boiootialaisia jättämään heille Panaktonin ja heidän hallussaan
olevat Ateenalaiset vangit, jotta sen sijasta saisivat Pyloksen.
Mutta Boiootialaiset eivät suostuneet tähän pyyntöön, elleivät
Lakedaimonilaiset heidän kanssansa tekisi samallaista sopimusta, kuin
Ateenalaisten kanssa. Lakedaimonilaiset kyllä käsittivät tekevänsä
vääryyttä Ateenalaisille, koska oli sanottu, ettei kumpikaan
liittolaisista saisi ilman toisen suostumusta tehdä rauhaa eikä
ryhtyä sotaan ketäkään vastaan; mutta koska he halusivat saada
Panaktonin käsiinsä, jotta siten saisivat Pyloksen takaisin, ja
kun Boiootialais-ystävät kaikin voimin koettivat saada sopimukset
puretuiksi, yhtyivät he liittoon kevättalvella.
Tähän loppui yhdestoista vuosi tätä sotaa.
Kun seuraavan kevään alussa eivät saapuneet Boiootialaisten
lähettiläät, joita nämät olivat luvanneet lähettää, ja kun saatiin
tieto Panaktonin muurien repimisestä, ja että Boiootialaiset olivat
tehneet yksityisen sovinnon Lakedaimonilaisten kanssa, niin syntyi
Argolaisissa pelko, että jäisivät yksin ilman liittolaisia, ja
että kaikki liittolaiset yhtyisivät Lakedaimonilaisiin. Sillä he
arvelivat, että Lakedaimonilaiset olivat yllyttäneet Boiootialaisia
hävittämään Panaktonin ja yhtymään Ateenalaiseen liittoon, ja että
Ateenalaiset olivat tietäneet tästä, joten heillä ei enää olisi
tilaisuutta pääsemään liittoon Ateenalaisten kanssa, jota vastoin
he tähän saakka olivat toivoneet voivansa liittyä Ateenalaisiin,
jos erimielisyyden syntyessä sopimukset Lakedaimonilaisten kanssa
purettaisiin. Tästä toivottomina ja peloissaan, että heidän samalla
aikaa täytyisi sotia Lakedaimonilaisia, Tegealaisia, Boiootialaisia
ja Ateenalaisia vastaan, lähettivät he nyt, vaikka eivät ennen olleet
hyväksyneet Lakedaimonilaisten sopimusehdotuksia, koska olivat
toivoneet pääsevänsä Peloponneesoksen johtajiksi, mitä kiiruumman
kautta sanansaattajina Lakedaimoniin Eystrofoksen ja Aisoonin,
jotka he pitivät siellä enin suosittuina, arvellen saavansa elää
rauhassa, miten asiat kävisivätkään, kun olivat tehneet liiton
Lakedaimonilaisten kanssa.
Saavuttuansa perille, ryhtyivät lähettiläät keskusteluihin
Lakedaimonilaisten kanssa ehdoista, joilla heille sopimus suotaisiin.
Ensiksi ehdottivat Argolaiset, että jollekin kaupungille tahi
yksityiselle annettaisiin ratkaisuvalta Kynosuurian alueesta,
josta rajapaikasta heidän välillänsä alituisesti oli ollut riita,
koska siinä sijaitsi Tyrean ja Anteenan kaupungit, ja koska
Lakedaimonilaiset sitä viljelivät. Mutta kun Lakedaimonilaiset
eivät halunneet kajota tähän asiaan, vaan sanoivat, että Argolaiset
saisivat liittyä heihin samoin kuin ennenkin, niin Argolaiset
lähettiläät saivat Lakedaimonilaisia kuitenkin suostumaan, että rauha
tehtäisiin 50 vuodeksi sillä välipuheella, että kumpaisellakin,
Lakedaimonilaisilla ja Argolaisilla, oli oikeus kuten ennenkin
taistelun jäätyä ratkaisematta vaatimaan toista sotaan mainitusta
maasta, jos ei vastustajaa rasittaisi sota tahi tauti, mutta
ettei ollut luvallista ajaa toista takaa edemmäs kuin vastustajan
rajalle. Tämä oli ensin Lakedaimonilaisten mielestä hulluutta,
mutta koska kaikin tavoin koettivat saada Argolaiset ystävikseen,
suostuivat he tähän ehdotukseen ja vahvistivat liiton kirjallisesti.
Kuitenkin kehottivat heitä Lakedaimonilaiset ennen lopullista
ratkaisua esittämään asian Argoksen kansalle, ja jos se kansalle oli
mieluinen, saapumaan valan vannomista varten Hyakintos-juhliin. Tämän
päätettyään palasivat lähettiläät kotia.
Argolaisten ollessa näissä toimissa, saapuivat Lakedaimonilaisten
lähettiläinä Andromedees, Faidimos ja Antimenidas pyytämään
Boiootialaisia luovuttamaan Panaktonin ja päästämään vapaiksi
Ateenalaiset vangit jättääksensä ne Ateenalaisille. Mutta he
tapasivat Panaktonin Boiootialaisten hävittämänä, johon nämät
ilmottivat syyksi, että Ateenalaiset ja Boiootialaiset tästä asiasta
syntyneiden eripuraisuuksien takia ennen muinoin olivat tehneet
valalla vahvistetut sopimukset, ettei kumpainenkaan saisi asua
tässä paikkakunnassa, vaan että he viljelisivät sitä yhteisesti.
Mutta ne vangitut Ateenalaiset miehet, jotka olivat Boiootialaisten
hallussa, annettiin Andromedeelle ja hänen tovereillensa, jotka
veivät heidät Ateenalaisten huostaan. He kertoivat myöskin
Panaktonin hävittämisestä, arvellen siten luovuttaneensa sen
Ateenalaisille, koskei siellä enää löytynyt yhtäkään Ateenalaisten
vihollista. Tämän kuultuansa, suuttuivat Ateenalaiset suuresti,
arvellen Lakedaimonilaisten Panaktonin hävittämisellä kovasti
loukanneen heitä, koska näiden olisi tullut jättää kaupunki heille
hyvässä kunnossa, ja senkin takia, että olivat tehneet yksityisen
liiton Boiootialaisten kanssa, vaikka sopimuksissa oli sanottu,
että yhteisesti pakotettaisiin kieltäviä yhtymään liittoon.
Tarkasteltuansa missä muussa suhteessa Lakedaimonilaiset olivat
loukanneet sopimuksia, pitivät he itsensä petettyinä, jonka tähden he
vastasivat vallan röyhkeästi lähettiläille ja antoivat heidän mennä
matkoihinsa.
Kun Lakedaimonilaiset näin suuresti riitaantuivat Ateenalaisten
kanssa, toimivat ne Ateenan miehet, jotka halusivat saada sopimukset
puretuiksi, kaikin voimin. Näiden joukossa oli m.m. Kleiniaan
poika Alkibiadees, mies, jota kyllä muissa kaupungeissa olisi
pidetty liian nuorena, mutta jota esi-isiensä ansioiden johdosta
suuresti kunnioitettiin kotikaupungissaan. Hänestä oli etuisampi
lähestyä Argolaisia, mutta syynä tähän hänen nurjamielisyyteensä
Lakedaimonilaisia kohtaan oli osaksi loukattu itserakkaus, koska
sopimukset Lakedaimonilaisten kanssa olivat solmitut Niikiaan ja
Lakeen kautta, syrjäyttämällä hänet hänen nuoruuteensa katsoen, ja
koska ei oltu otettu huomioon hänen entistä kesti-ystävyyttänsä.
Tämän kesti-ystävyyden oli hänen iso-isänsä sanonut irti, mutta hän
oli aikonut uudistaa sen ajamalla saarella vangittujen miesten asiaa.
Katsoen itsensä kaikin puolin syrjäytetyksi, moitti hän ennen tehtyjä
sitoumuksia, koskeivät muka Lakedaimonilaiset olleet luotettavia,
vaan väitti heidän liittoutuneen Ateenalaisiin, jotta vetäisivät
Argolaiset pois Ateenalaisista, hyökätäksensä sitten yksin jääneiden
Ateenalaisten kimppuun. Kun nyt eripuraisuus oli syntynyt, lähetti
hän heti sanan Argolaisille, kehottaen heitä yhdessä Mantinealaisten
ja Eeliläisten kanssa viipymättä saapumaan Ateenaan solmiaksensa
liiton, koska muka siihen oli mukava tilaisuus, ja ilmotti kaikin
voimin kannattavansa heitä.
Kuultuansa tämän ja saatuansa tietää, että liitto Boiootialaisten
kanssa oli tehty Ateenalaisten suostumuksetta, ja että
Lakedaimonilaiset päin vastoin olivat joutuneet kiivaaseen
eripuraisuuteen Ateenalaisten kanssa, eivät Argolaiset välittäneet
Lakedaimoniin sopimuksia varten toimitetuista lähettiläistään,
vaan käänsivät mielensä Ateenalaisiin, arvellen Ateenan olevan
heille vanhastaan ystävällisen ja kansanvaltaisen, kuten heidän
oma kaupunkinsakin, sekä että se, koska sillä oli laivasto,
kyllä voisi heitä puollustaa sodan syttyessä. He lähettivät siis
heti miehiä Ateenalaisten luokse liiton solmiamista varten,
kuten myöskin Eeliläiset ja Mantinealaiset. Ateenaan saapuivat
niinikään Lakedaimonista kiiruudella lähettiläinä Filokaridas,
Leoon ja Endios, joiden arveltiin olevan Ateenalaisten enin
suositut Lakedaimonilaiset, koska Lakedaimonilaiset pelkäsivät,
että Ateenalaiset vihoissaan solmisivat liiton Argolaisten
kanssa. Viimeksimainituiden lähettiläiden tulisi myöskin vaatia
Pylosta Panaktonin edestä, sekä selittää liittoa Boiootialaisten
kanssa osottamalla, ettei sillä suinkaan tarkotettu vahingoittaa
Ateenalaisia.
Kun nämät puhuivat tästä neuvostossa, sanoen saapuneensa täysin
valtuutettuina sovittamaan kaikki erimielisyydet, niin nousi
Alkibiadeessa pelko, että he, jos samaa ilmottaisivat kansalle,
saisivat sen hylkäämään liiton Argolaisten kanssa. Hän keksi nyt
seuraavan keinon: Hän vakuutti lujasti heille, että hän hankkisi
heille Pyloksen takaisin, ja että kaikki muutkin riitaisuudet
sovitettaisiin, jos he kieltäisivät kansankokouksessa olevansa
täysin valtuutetuita; että hän yhtä kiivaasti taivuttaisi kansan
suostumaan tähän, kuin hän siihen saakka oli sitä vastustanut. Täten
tahtoi hän poistaa heitä Niikiaasta, ja saada kansaa pitämään heitä
kelvottomina miehinä, joilla ei ollut mitään hyvää mielessä, eikä
puheessaan mitään totta, saadaksensa täten aikaan liiton Argolaisten,
Eeliläisten ja Mantinealaisten kanssa. Ja niin kävikin. Sillä kun
heiltä kansankokouksessa kysyttiin, kielsivät he olevansa täysin
valtuutetuita, siis toisin, kuin neuvostossa olivat puhuneet.
Tästä suuttuivat Ateenalaiset ankarasti ja uskoivat yhä mieluummin
Lakedaimonilaisia soimaavaa Alkibiadesta, ja olivat heti valmiina
päästämään Afgolaisia ja heidän tovereitansa puheillensa sekä
tekemään liittoa heidän kanssansa. Mutta maanjäristyksen tapahtuessa
kokouksen kestäessä, lykättiin päätös toistaiseksi.
Vaikka Niikias huomasi itsensä ja Lakedaimonilaiset petetyiksi
lähettiläiden ilmotettua, etteivät he olleet pätevästi
valtuutetuita, niin hän kuitenkin seuraavassa kokouksessa väitti,
että tuli pysyä Lakedaimonilaisten ystävinä ja olla lähettämättä
sanansaattajia Argolaisten luokse, kunnes saataisiin tieto,
mitä Lakedaimonilaiset itse ajattelivat asiasta. Ateenalaisille
sanoi hän sodan lykkäämisen olevan hyödyksi, mutta Argolaisille
haitaksi. Sillä koska Ateenalaisten asiat olivat hyvällä kannalla,
tuli heidän koettaa ylläpitää tätä hyvinvointia mitä suurimmalla
huolella; Argolaisten huonolle asemalle oli sitä vastoin sodan
syttyminen mitä nopeimmin erinomainen onnen sattuma. Hän saikin
kansan toimittamaan lähettiläitä ja hänet itsensä yhdeksi
näistä, jotka pyytäisivät Lakedaimonilaisia, jos heillä oli hyvä
mielessä, luovuttamaan Ateenalaisille Panaktonin hyvässä kunnossa
ja Amfipoliin, kuten myöskin purkamaan liiton Boiootialaisten
kanssa, jos eivät viimeksimainitut yhtyisi liittoon, koska oli
määrätty, ettei saanut tehdä sovintoa kenenkään kanssa ilman
molemminpuolista sopimusta. Lähettiläiden tuli niinikään ilmottaa,
että Ateenalaisetkin, jos olisivat tahtoneet tehdä vääryyttä,
olisivat voineet tehdä Argolaiset liittolaisikseen, koska näiden
lähettiläät juuri sitä varten olivat saapuneet. Kaikkea muutakin,
josta heillä oli valittamisen syytä, antoivat he Niikiaan ja
hänen lähettilästoveriensa ilmotettavaksi. Kun nämät lähettiläät,
saavuttuansa Lakedaimoniin, ilmottivat vaatimuksensa ja viimeksi
sanoivat, että Ateenalaiset tekisivät liiton Argolaisten ja heidän
puoluelaistensa kanssa, jos eivät Lakedaimonilaiset, Boiootialaisten
kieltäytyessä yhtymästä liittoon, purkaisi näiden kanssa tekemää
liittoa, niin kieltäytyivät Lakedaimonilaiset efori Ksenareen ja
hänen henkiheimolaistensa kehotuksesta luopumasta Boiootialaisista,
mutta he uudistivat kuitenkin valat Niikiaan pyynnöstä. Sillä Niikias
pelkäsi, kuten myöskin tapahtui, joutuvansa panettelun alaiseksi,
jos hän aivan ilman mitään tuloksia palaisi kotia, koska hän muka
oli syypää sopimuksien solmimiseen Lakedaimonilaisten kanssa.
Kun Ateenalaiset, lähettiläiden palattua, kuulivat, etteivät he
olleet Lakedaimonissa saaneet mitään aikaan, suuttuivat he kovasti,
ja pitivät itsensä suuresti loukattuina, jonka tähden he, koska
Argolaiset puoluelaisilleen Alkibiadeen kehotuksesta olivat läsnä,
tekivät liiton heidän kanssansa seuraavilla ehdoilla:
"Ateenalaiset tekevät sekä omasta että liittolaistensa puolesta,
vilpittä ja petoksetta niin hyvin mailla kuin merellä, sadaksi
vuodeksi sovinnon Argolaisten, Mantinealaisten ja Eeliläisten kanssa
seuraavilla ehdoilla:"
"Kielletty olkoon Argolaisten, Mantinealaisten ja EeliIäisten
kuten myöskin heidän liittolaistensa käydä aseilla Ateenalaisten
ja heidän liittolaistensa kimppuun, ja samaten Ateenalaisten ja
heidän liittolaistensa käydä aseilla Argolaisten, Mantinealaisten
ja Eeliläisten tahi heidän liittolaistensa kimppuun minkäänlaisilla
verukkeilla. Ateenalaiset, Argolaiset, Mantinealaiset ja Eeliläiset
ovat liittolaisia sadaksi vuodeksi seuraavilla ehdoilla:"
"Jos vihollinen hyökkää Ateenalaisten maahan, niin tulee Argolaisten,
Mantinealaisten ja Eeliläisten välittömästi heidän pyynnöstänsä
avustaa heitä voimiensa mukaan mitä tukevimmin. Jos vihollinen
poistuessaan hävittää maata, niin on hyökkäävä kaupunki katsottava
Argolaisten, Mantinealaisten ja Eeliläisten yhtä hyvin kuin
Ateenalaisten viholliseksi ja kaikkien mainituiden kaupunkien sodalla
kohdeltavaksi, eikä yksikään mainituista kaupungeista saa tehdä
rauhaa tämän kaupungin kanssa ilman yhteistä suostumusta."
"Niinikään tulee Ateenalaisten voimiensa mukaan auttaa Argolaisia,
Mantinealaisia ja Eeliläisiä heidän sitä pyytäessä, jos vihollinen
hyökkää heidän maahansa. Jos vihollinen poistuessaan hävittää maata,
niin on hyökkäävä kaupunki katsottava Ateenalaistenkin yhtähyvin
kuin Argolaisten, Mantinealaisten ja Eeliläisten viholliseksi ja
kaikkien mainituiden kaupunkien sodalla kohdeltavaksi, eikä yksikään
mainituista kaupungeista saa tehdä rauhaa tämän kaupungin kanssa
ilman yhteistä suostumusta."
"Aseelliset joukot ei saa mennessänsä sotaan kulkea näiden kaupunkien
enemmän kuin heidän liittolaistensakaan alueen halki tahi meritse
ilman Ateenalaisten, Argolaisten, Mantinealaisten ja Eeliläisten
suostumusta."
"Kaupunki, joka lähettää pyynnöstä apua, antakoon joukollensa
ravintoa 30 päiväksi, siitä päivästä laskien, jolloin se on saapunut
apua pyytävään kaupunkiin, kuten myöskin paluumatkalle. Mutta jos
sotajoukkoa halutaan käyttää pitempi aika, niin on apua pyytävä
kaupunki velvollinen antamaan ylläpidoksi raskaasti ja keveästi
varustetulle sotilaalle sekä jousimiehille kolme Aiginalaista obolia
miestä varten päivässä, mutta jokaiselle Aiginalaisen drakman."
"Apua pyytävä kaupunki pitäköön ylipäällikkyyttä niinkauan, kuin
taistellaan sen alueella; mutta jos kaikki kaupungit päättävät tehdä
yhteisen retken, niin on jokaisella vuoroonsa ylipäällikkyys."
"Ateenalaisten on tehtävä vala itsensä ja liittolaistensa puolesta,
mutta Argolaisten, Matinealaisten ja Eeliläisten sekä heidän
liittolaistensa jokaisen kaupungin erillään. Jokainen paikkakunta
vannokoon pyhiä uhria toimittaessaan sitovimman valansa. Vala on
tehtävä seuraavin sanoin: 'Pysyn uskollisena liitolle sopimusten
mukaan oikeudenmukaisesti vahingottamatta ja vilpittömästi, enkä
millään verukkeilla tahi keinottelulla tule sitä loukkaamaan.'"
"Ateenalaisten puolesta vannokoot valan neuvosto ja vallanpitäjät
prytaneiden edessä. Argoksessa vannokoot valan kahdeksankymmenkunnan
edessä neuvosto, artynit ja kahdeksankymmenkunta. Mantineassa
vannokoot valan deemiurgit ja neuvosto sekä muut virastot teoorein
ja polemarkkien edessä. Eeliksessä vannokoot valan deemiurgit,
ylivirastot ja kuusisatakunta deemiurgien ja tesmofylaksien edessä."
"Uudistamaan valoja lähtekööt Ateenalaiset Argokseen, Mantineaan ja
Eelikseen kolmekymmentä päivää ennen Olympialais-juhlia. Argolaiset,
Mantinealaiset ja Eeliläiset lähtevät sitä varten Ateenaan kymmenen
päivää ennen suuria panateenalais-juhlia."
"Sopimukset rauhasta, valoista ja liittolaisuudesta ovat piirrettävät
kivipatsaisiin, jotka Ateenassa pystytetään linnaan, Argoksessa
torilla sijaitsevaan Apolloonin pyhäkköön, Mantineassa torilla
sijaitsevaan Zeuksen pyhäkköön. Myöskin Olympiassa on pystytettävä
yhteisesti vaskinen pylväs ensin vietettävissä Olympialais-juhlissa."
"Jos nämät mainitut kaupungit yksin neuvoin haluavat lisätä jotakin
parannusta sopimuksiin, niin olkoon tällä muutoksella laillinen
voima."
Täten tehtiin sopimukset ja liitto, mutta Lakedaimonilaisten ja
Ateenalaisten keskinäisiä sopimuksia ei kumpaiseltakaan puolelta
sanottu irti. Korintolaiset, vaikka olivat Argolaisten liittolaisia,
eivät kuitenkaan yhtyneet liittoon. Koska heillä vanhastaan oli
liitto Eeliläisten, Argolaisten ja Mantinealaisten kanssa, jonka
nojalla heidän tuli sotia ja elää rauhassa samojen kaupunkien kanssa
kuin he, niin he eivät vannoneet sopimuksia, vaan sanoivat itsellensä
riittävän ennen tehdyn puollustusliiton, joka määräsi, että heidän
tuli auttaa toisiaan, kuitenkin velvottamatta heitä hyökkäykseen
toistensa avuksi. Korintolaiset siis erosivat liittolaisistaan ja
käänsivät uudestaan mielensä Lakedaimonilaisten puoleen.
Sinä kesänä vietettiin ne Olympialais-juhlat, joissa Arkadialainen
Androstenees ensi kerran pääsi voittajaksi pankrationissa. Näissä
juhlissa eivät Eeliläiset päästäneet Lakedaimonilaisia pyhäkköön
uhraamaan ja kilpailemaan, koskeivät olleet suorittaneet niitä
sakkoja, joihin Eeliläiset olivat heidät tuominneet Olympialais-lain
mukaan, syystä että he muka olivat aseilla ahdistaneet Eeliläisten
Fyrkon nimistä linnaa ja Olympialaisen aselevon kestäessä
lähettäneet raskasaseisiaan Lepreoniin. Sakot nousivat 2,000 minaan,
kahteen minaan jokaista raskasaseista kohti, kuten laki määräsi.
Lakedaimonilaiset lähettiläät väittivät sakottamisen laittomaksi
sanoen, ettei aselepoa vielä oltu kuulutettu Lakedaimonissa,
kun sotajoukko lähetettiin. Mutta Eeliläiset yhä vaan väittivät
aselevon heillä jo alkaneen, koska se heillä ensiksi julistettiin,
ja että Lakedaimonilaiset olivat ahdistaneet heitä, jotka, luottaen
sopimukseen, elivät täydessä rauhassa aavistamatta minkäänlaisia
vihollisuuksia. Lakedaimonilaiset vastasivat, ettei enää tarvinnut
ilmottaa Lakedaimoniin, jos katsoivat itseään heidän loukkaamiksensa,
vaikka eivät arvelleet olevansa syypäät, mutta etteivät vastedes
tulisi ahdistamaan heitä. Eeliläiset kuitenkin pysyivät
vaatimuksissaan, mutta myöntyivät luopumaan omasta vaatimuksestaan,
että Lakedaimonilaiset heille luovuttaisivat Lepreonin, jos vain
suorittaisivat jumalalle tulevan osan sakoista.
Kun eivät Lakedaimonilaiset tähän suostuneet, ehdottivat Eeliläiset,
että Lakedaimonilaiset, kun eivät suostuneet luovuttamaan
Lepreonia heille, jos halusivat saada käyttää pyhäkköä, astuisivat
Olympialaisen Zeyksen alttarille ja kaikkien Helleenien edessä
vannoisivat vastedes maksavansa sakot. Mutta kun Lakedaimonilaiset
eivät suostuneet tähänkään, niin suljettiin he pyhäköstä, uhreista
ja kilpailusta. He uhrasivat kotonaan, jota vastoin kaikki muut
Helleenit paitsi Lepreonit ottivat osaa yleisiin uhreihin. Koska
Eeliläiset kuitenkin pelkäsivät, että Lakedaimonilaiset väkivallalla
ottaisivat osaa juhliin, niin he asettivat nuorison vartioimaan
aseet kädessä. Argolaiset ja Mantinealaiset lähettivät kumpikin
1,000 miestä ja Ateenalaiset ratsuväkeä, jotka Harpineessä odottivat
juhlan alkamista. Mutta juhlia viettävissä vallitsi kuitenkin kova
pelko, että Lakedaimonilaiset käyttäisivät väkivaltaa, varsinkin
koska juhlatuomarit kilpailussa olivat pieksättäneet Arkesilaoksen
poikaa Likasta Lakedaimonista, sentähden että hän, kun hänen
hevosensa olivat päässeet voitolle kilpailussa, mutta Boiootialaiset
kuitenkin olivat julistetut voittajiksi, koska Lakedaimonilaiset
olivat suljetut kilpailusta, oli astunut juhlakentälle ja
seppelöinyt ajurinsa, sillä tahtoen osottaa voittavan vaunun olevan
hänen. Tämän tähden oltiin vielä enemmän peloissaan ja arveltiin
syntyvän levottomuuksia. Mutta Lakedaimonilaiset kuitenkin pysyivät
rauhallisina, ja näin vietettiin nämät juhlat häiriöttä.
Korintoon tulivat Dionysos-juhlien jälkeen Argolaiset liittolaisineen
pyytämään, että Korintolaiset yhtyisivät heihin. Myöskin
Lakedaimonista sattui siellä olemaan läsnä lähettiläitä. Mutta
pitkistä keskusteluista ei ollut mitään tulosta, sillä maanjäristys
hajotti kaikki osanottajat kotiinsa. Tähän loppui tämä kesä.
Seuraavana talvena oli Trakinin Heerakleialaisilla ottelu Ainianein,
Dolopain, Meeliläisten ja muutamien Tessalialaisten heimojen kanssa.
Nämät naapurikansat olivat tälle kaupungille vihamielisiä, koska se
oli linnotettu ainoastaan heidän uhaksensa, jonka tähden he heti
sen perustamisesta saakka olivat sitä vastustaneet ja kaikin tavoin
vahingottaneet. Tässä ottelussa voittivatkin he Heerakleialaiset
ja viimeksimainituiden päällikkö, Knidoksen poika Ksenarees
Lakedaimonista, kaatui siinä, kuten myöskin joukko Heerakleialaisia.
Tähän loppui kahdestoista vuosi tätä sotaa.
Heti seuraavan kesän alussa valloittivat Boiootialaiset Heerakleian,
koska se muka mainitun ottelun johdosta oli kovin suuressa häviössä,
ja karkottivat sieltä Lakedaimonilaisen Hegeesippidaan kelvottomana
arkontina. Mutta todellinen syy miksi he vallottivat tämän kaupungin
oli pelko, että Ateenalaiset ottaisivat sen haltuunsa, kun
Lakedaimonilaiset Peloponneesoksessa vallitsevien levottomuuksien
takia eivät olisi kyenneet sitä estämään.
Samana kesänä tuli Kleiniaan poika Ateenalainen Alkibiadees
Ateenalaisten päällikkönä Argolaisten ja heidän liittolaistensa
avustamana vähäisellä joukolla Ateenalaisia raskasaseisia ja
jousimiehiä Peloponneesokseen. Otettuansa seuraansa siellä
joukon liittolaisia, kulki hän halki Peloponneesoksen, järjesti
liittolaisten seikat ja taivutti Patralaisia rakentamaan muurin aina
mereen saakka; itse aikoi hän rakentaa toisen muurin Akaialaiselle
Rionille, mutta Korintolaiset, Sikyoonilaiset ja muut, joille tämä
muuri olisi ollut haitaksi, estivät häntä väkisin tästä.
Tänä kesänä syttyi sota Epidaurolaisten ja Argolaisten välillä sen
uhrin johdosta, jonka Epidaurolaisten olisi muka tullut suorittaa
Pytialaiselle Apolloonille laitumien käyttämisestä, mutta jota
he eivät olleet maksaneet. Sillä Argolaiset olivat tämän pyhäkön
lähimmät vartijat. Huolimatta tästäkin syystä teki Alkibiadeen ja
Argolaisten mieli vallottaa Epidaurosta, jos vaan kykenisivät,
sekä Korintoksen kurissa pidon tähden, että siitä syystä, että
Ateenalaisille Aiginasta oli lyhyempi matka tulla sinne avuksi kuin
purjehtiessaan Skyllaionin ympäri. Argolaiset varustautuivat siis
hyökkäykseen Epidaurosta vastaan periäksensä heiltä maksun uhreista.
Samoihin aikoihin tekivät myöskin Lakedaimonilaiset koko
sotajoukollansa Arkidamoksen pojan kuningas Agiin johdolla
sotaretken heidän rajallansa Lykaioniin päin sijaitsevata Leuktraa
vastaan. Ei kenelläkään ollut tietoa, mihin kuljettiin, ei edes
niillä kaupungeilla, joista sotamiehiä oli lähetetty. Vaan kun
eivät rajan ylikävijäis-uhrit ennustaneet onnea, palasi sotajoukko
takaisin, ja liittolaiset saivat käskyn olemaan valmiina lähtöön
sotaretkelle seuraavan kuun loppuun kuluttua: sillä oli juuri
Karneioskuu, jonka Doorilaiset pitävät pyhänä. Kun sotilaat olivat
palanneet kotia, lähtivät Argolaiset liikkeelle neljäntenä päivänä
ennen Karneioksen edellisen kuun loppua, hyökkäsivät Epidauroksen
alueelle ja, kuljettuansa koko sen päivän, hävittivät tämän kuun
kaikkina loppupäivinä näitä seutuja. Epidaurolaiset kyllä kutsuivat
liittolaisiansa avuksi, mutta muutamat heistä käyttivät pyhää kuuta
tekosyynä, toiset pysyivät toimettomina, saavuttuansa Epidauroksen
rajoille.
Argolaisten ollessa Epidauroksessa, kokoontui Ateenalaisten
kehotuksesta lähettiläitä liittokaupungeista Mantineaan. Heidän
keskustelussansa lausui Korintolainen Eufamidas, etteivät heidän
sanansa olleet yhtäpitäviä heidän tekojensa kanssa. He olivat kyllä,
sanoi hän, kokoontuneet keskustelemaan rauhasta, mutta Epidaurolaiset
ja Argolaiset seisoivat vastakkain aseet kädessä. Ensin tulisi
saada nämät molemmat riitapuolueet sopimaan, ja sitten vasta ryhtyä
keskusteluun rauhasta. Kun tämä ehdotus oli hyväksytty, lähetettiin
sanansaattajia Argolaisten luokse, ja he saivatkin Argolaiset
poistumaan Epidauroksen alueelta. Kun myöhemmin kokoonnuttiin
keskustelemaan tästä asiasta, ei kuitenkaan päästy yksimielisyyteen,
vaan Argolaiset hyökkäsivät uudestaan hävittämään Epidauroksen
aluetta. Lakedaimonilaiset puolestaan tunkeutuivat aina Karyaihin
saakka, mutta palasivat kotiin, kun ylikäymisuhrit eivät olleet
suosiollisia. Argolaiset hävittivät kolmannen osan Epidauroksen
aluetta, jonka tehtyään he palasivat kotia. Saatuansa tiedon,
että Lakedaimonilaiset olivat lähteneet taisteluun, lähettivät
Ateenalaiset heille avuksi 1,000 raskasaseista Alkibiadeen johdolla,
mutta kun heitä ei enää tarvittu, poistuivat he. Tähän loppui tämä
kesä.
Seuraavana talvena lähettivät Lakedaimonilaiset salaa Ateenalaisilta
Ageesippidaan johdolla 300 suuruisen vartioväen meritse
Epidaurokseen. Silloin tulivat Argolaiset Ateenalaisten puheille,
syyttäen heitä siitä, että he olivat sallineet Lakedaimonilaisten
purjehtia Epidaurokseen, vaikka sopimukseissa oli määrätty, etteivät
yksityiset kaupungit saisi sallia vihollisien kulkea alueensa
halki, ja sanoen pitävänsä itsensä vääryyttä kärsineinä, elleivät
Ateenalaiset puolestaan lähettäisi Pylokseen Messeenialaisia ja
Heilootteja Lakedaimonilaisia vastustamaan. Alkibiadeen neuvosta
kirjotuttivat Ateenalaiset nyt Lakonilaisen pylvään alareunaan,
että Lakedaimonilaiset olivat rikkoneet valansa, ja lähettivät
ryöstöretkelle Pylokseen Kranioissa olevat Heilootit, mutta
pysyivät muuten rauhassa. Huolimatta Argolaisten ja Epidaurolaisten
sodasta, tänä talvena ei taisteltu mitään järjestettyä tappelua,
vaan ainoastaan toimitettiin väijyksiä ja äkkihyökkäyksiä, joissa
kumpaisellakin puolella kaatui vähälukuinen määrä. Jo kevättalvella
tulivat Argolaiset tikapuilla varustettuina Epidaurokseen,
valloittaaksensa tämän kaupungin väkirynnäköllä, koska se oli
varustusväen puutteessa, mutta heidän täytyi poistua tyhjin toimin.
Tähän loppui talvi ja kolmastoista vuosi tätä sotaa.
Keskipaikoilla seuraavaa kesää tekivät Lakedaimonilaiset koko
sotajoukollaan Heiloottineen sotaretken Argokseen, koska
Epidaurolaiset heidän liittolaisensa olivat pulassa, ja koska
muista Peloponneesoksen valtioista toiset olivat luopuneet heistä,
toiset taas olivat kurjassa tilassa. He arvelivat asemansa yhä
huonontuvan, elleivät he pian ryhtyisi toimiin, ja retken johtajaksi
määräsivät he Arkidamoksen pojan Lakedaimonilaisten kuninkaan Agiin.
Heihin liittyivät Tegealaiset ja heidän kaikki muut liittolaisensa
Arkadiassa. Heidän liittolaisensa Peloponneesoksen muista osista
ja sen ulkopuolelta kokoontuivat Fliuusiin: Boiootialaisia 5,000
raskasaseista ja yhtä monta keveästi varustettua, 500 ratsumiestä ja
yhtä monta hamipposta; Korintolaisia 2,000 raskasaseista ja muista
kaupungeista näiden suuruuden mukaan. Mutta Fliuusilaiset auttoivat
koko sotavoimallaan, koska sotajoukko kokoontui heidän maahansa.
Saatuansa tiedon sekä Lakedaimonilaisten varustuksista että
heidän aikomuksestansa myöhemmin yhtyä Fliuusiin kokoontuneisiin
liittolaisiinsa, lähtivät Argolaisetkin liikkeelle. Heitä avustivat
Mantinealaiset liittolaisineen ja Eeliläiset 3,000 raskasaseisella.
He tapasivat Lakedaimonilaiset Metydrioonin läheisyydessä Arkadiassa
ja kumpaisetkin valloittivat kukkulansa. Argolaiset valmistautuivat
yksinolevia Lakedaimonilaisia vastaan. Mutta Agis lähti yöllä
liikkeelle sotajoukkoinensa ja kulki salaa Fliuusiin muitten
liittolaisten luokse. Kun Argolaiset huomasivat tämän, lähtivät he
aamun koittaessa ensin Argokseen, mutta kääntyivät sitten Nemeaan
vievälle tielle, jossa arvelivat Lakedaimonilaisten liittolaisineen
astuvan alas tasangolle. Mutta Agis ei kulkenutkaan sitä tietä,
kuten Argolaiset olivat luulleet, vaan lähti, ilmotettuansa tästä
tuumastaan Lakedaimonilaisille, Arkadialaisille ja Epidaurolaisille,
toista vaikeampaa tietä ja astui Argolaiselle tasangolle.
Korintolaiset, Pelleeneeläiset ja Fliuusilaiset kulkivat taas toista
suoraa tietä. Boiootialaisten, Megaralaisten ja Sikyoonilaisten käski
Agis kulkea alas Nemean tietä, jossa Argolaiset olivat vihollisia
odottamassa, jotta he, jos Argolaiset saapuisivat tasangolle
ahdistamaan häntä, rientäisivät hänen avuksensa ja ratsumiehet
ajaisivat näitä takaa. Tässä järjestyksessä astui hän alas
tasangolle, hävittäen Samintoksen ja muita paikkakuntia.
Saatuansa tiedon tästä, riensivät Argolaiset heti päivän valjetessa
Nemeasta, surmaten matkallaan vähäisen määrän Fliuusilaisista ja
vastaansa tulevista Korintolaisista, mutta menettivät itse hiukan
useampia. Kun Boiootialaiset, Megaralaiset ja Sikyoonilaiset, jotka
määräyksen mukaan kulkivat Nemeaa kohti, eivät enää tavanneet
Argolaisia, sillä he olivat astuneet alas tasangolle, valmistautuivat
he taisteluun, nähdessään alueensa hävityksen alaisena.
Lakedaimonilaiset asettuivat heitä vastaan, joten Argolaiset olivat
kaikin puolin saarretut. Sillä Lakedaimonilaiset liittolaisineen
sulkivat heidät kaupungista, ylängöllä seisoivat Korintolaiset ja
Fliuusit ja Pelleeneeläiset, Nemean puolella taasen Boiootialaiset,
Sikyoonilaiset ja Megaralaiset. Heiltä puuttui ratsuväkeä, sillä
liittolaisista olivat Ateenalaiset yksin olleet tulematta. Argolaiset
ja heidän liittolaistensa enemmistö ei kuitenkaan pitänyt asemaansa
vaarallisena, vaan arvelivat tappelun olevan heille etuisan, koska
he muka voisivat saartaa Lakedaimonilaiset omassa maassaan ja
vieläpä lähellä omaa kaupunkiaan. Mutta kun joukot jo olivat yhteen
törmäämäisillään, lähti kaksi Argolaista miestä, Trasyllos, yksi
viidestä päälliköstä, ja Alkifroon, Lakedaimonilaisten kesti-ystävä,
Agiksen luokse. He kehottivat häntä luopumaan taistelusta, koska
muka Argolaiset olivat taipuisat kohtuullisiin sovintoihin, jos
Lakedaimonilaisilla oli syytä oikeutettuihin valituksiin heitä
kohtaan, ja ilmottivat, että he vastaisuudessa solmisivat sopimukset
ja tekisivät rauhan Lakedaimonilaisten kanssa.
Nämät miehet antoivat mainitut lupaukset omin lupinsa eivätkä
kansan käskystä. Agis hyväksyi heidän ehdotuksensa ominpäisesti, ja
neuvoteltuansa ainoastaan yhden myötäseuraavan ylimmän virkamiehen
kanssa myönsi hän heille neljän kuukauden aselevon, jonka kuluessa
heidän tuli suorittaa, mitä olivat luvanneet. Hän vei heti
sotajoukkonsa pois, puhumatta tästä sanaakaan muille päälliköille.
Lakedaimonilaiset ja liittolaiset seurasivat Agista lainmukaisesti,
koska hän oli ylipäällikkö, mutta moittivat häntä suuresti
keskenänsä siitä, että Agis marssi pois tyhjin toimin saamatta
aikaan mitään, joka olisi ansainnut tämmöistä sotavalmistusta,
vaikka tilaisuus heille oli niin suotuisa, koska Argolaiset kaikin
puolin olivat ratsuväen ja jalkaväen saartamina. Sillä tämä oli
komein Helleeniläissotajoukko, mikä tähän saakka oli kokoontunut.
Tämä tuli paraiten ilmi, kun sotajoukot olivat koossa Nemeassa,
jolloin koko Lakedaimonilaisten sotajoukko oli saapuvilla, kuten
myöskin Arkadialaiset, Boiootialaiset, Korintolaiset, Sikyoonilaiset,
Pelleeneeläiset, Fliuusit ja Megaralaiset, paraimmat sotilaat
kustakin kaupungista, jotka eivät näyttäneet kykenevän pitämään
puoliaan ainoastaan Argolaista liittolaiskuntaa vastaan, vaan myöskin
jos siihen muitakin olisi yhtynyt. Kovasti moittien Agista vetäytyi
siis sotajoukko pois, ja erosi kukin kotiinsa. Argolaiset puolestaan
moittivat vielä kovemmin niitä miehiä, jotka kansan suostumuksetta
olivat toimittaneet sopimukset, arvellen etteivät he milloinkaan enää
saisi niin suostuisaa tilaisuutta Lakedaimonilaisten kukistamiseen.
Sillä nyt he olisivat taistelleet lähellä omaa kaupunkiaan
erinomattain lukuisten ja urhoollisten liittomiesten avustamina.
Paluumatkallaan alkoivat he kivittää Trasyllosta Karadroniin
tultuansa, jossa heillä oli tapana tuomita sotatapauksista,
ennenkuin astuttiin kaupunkiin. Trasyllos kuitenkin pelasti henkensä
pakenemalla alttarille, mutta hänen omaisuutensa julistettiin valtion
omaksi.
Kun sitten 1,000 Ateenalaista raskasaseista ja 300 ratsumiestä
Lakeen ja Nikostratoksen johdolla tuli Argolaisille avuksi, niin
nämät kehottivat heitä lähtemään, koskeivät halunneet rikkoa
Lakedaimonilaisten kanssa tehtyjä sopimuksia, eivätkä päästäneet
Ateenalaisia esittämään ehdotuksiaan kansankokouksissa, johon
he kuitenkin vihdoin Mantinealaisten ja Eeliläisten kehottamina
suostuivat, sillä nämät eivät vielä olleet lähteneet kaupungista.
Ateenalaisten puolesta esiintyi silloin lähettiläänä Alkibiadees,
joka Argolaisille ja heidän liittolaisilleen lausui, etteivät
ilman muitten liittolaisten suostumusta tehdyt sovinnot olleet
oikeudenmukaisia, ja että nyt oli ryhdyttävä sotaan, koska
Ateenalaiset juuri sopivassa tilaisuudessa olivat saapuneet.
Hyväksyen nämät puheet, lähtivät kaikki liittolaiset paitsi
Argolaiset viipymättä Arkadian Orkomenosta vastaan. Argolaiset kyllä
hyväksyivät ehdotuksen, mutta eivät kuitenkaan lähteneet heti mukaan,
vaikka hekin myöhemmin yhtyivät retkeen. Liittoutuneet asettuivat
piirittämään Orkomenosta ja tekivät rynnistyksiä, koska he halusivat
valloittaa kaupungin varsinkin sentähden, että Lakedaimonilaiset
siellä säilyttivät Arkadialaiset panttivangit. Koska Orkomenoksen
muurit olivat heikkoja ja piirittäjien sotajoukko suuri, myöntyivät
sen asukkaat, kun he olivat ilman avustajia, jotteivät joutuisi
perikatoon, liittymään piirittäjiin ja antamaan omasta puolestaan
panttivankeja Mantinealaisille sekä ne panttivangit, jotka
Lakedaimonilaiset säilyttivät Orkomenoksessa.
Kun liittolaiset olivat valloittaneet Orkomenoksen, neuvottelivat
he, mihin muuhun kaupunkiin hyökkäys olisi suunnattava. Eeliläiset
kehottivat ahdistamaan Lepreonia, mutta Mantinealaiset Tegeaa. Kun
Ateenalaiset ja Argolaiset kannattivat Mantinealaisia, palasivat
Eeliläiset suutuksissaan kotia, koskei päätetty ahdistaa Lepreonia.
Mutta muut liittoutuneet valmistautuivat Mantineassa hyökkäämään
Tegeaa vastaan, jossa muutamat kaupunkilaisistakin avustivat heitä.
Kun Lakedaimonilaiset olivat palanneet Argoksesta, tehtyänsä
neljänkuukautisen aselevon, syyttivät he Agista ankarasti, ettei
hän ollut valloittanut Argosta, vaikka heistä ei milloinkaan ennen
siihen ollut ollut niin sopivaa tilaisuutta. Sillä ei helposti
saataisi kokoon niin lukuisaa ja sen arvoista liittolaisjoukkoa.
Kun sittemmin kuultiin Orkomenoksen valloittamisesta, niin suuttui
kansa yhä kiihkeämmäksi ja päätti vihoissaan vasten tapaansa suoraa
päätä revittää Agiin talon ja tuomitsi hänet 100 tuhannen drakman
sakkoon. Vaan kun Agis pyysi, ettei näitä rangaistuksia pantaisi
toimeen, ja kun hän lupasi jollakin urotyöllä sodassa vastedes
sovittaa virheensä ja että he silloin voisivat menetellä häntä
kohtaan, miten haluaisivat, jos ei hän niin käyttäytyisi, luopuivat
Lakedaimonilaiset sakkojen vaatimuksista ja talon repimisestä,
mutta säätivät uuden lain, jota ei ennen ollut olemassa ja jossa
hänelle määrättiin kymmenen Spartiatia neuvonantajiksi, joitten
suostumuksetta hän ei saanut viedä sotajoukkoa kaupungista.
Tällä välin lähettivät heille Tegealaiset ystävänsä sanan, että Tegea
luopuisi ja yhtyisi Argolaisiin, elleivät he kiiruusti rientäisi
apuun, ja että se miltei jo ollut luopunut. Silloin riensi apuun koko
Lakedaimonilainen sotajoukko yhdessä Heilootain kanssa pikemmin,
kuin milloinkaan ennen. He kulkivat Mainahan maassa sijaitsevaan
Oresteioniin ja käskivät Arkadialaisten liittolaisineen viipymättä
seurata heitä Tegeaan. Koko sotajoukko kulki aina Oresteioniin
asti, mutta sieltä lähettivät Lakedaimonilaiset sotavanhukset
ja vastapestatut, kuudennen osan sotajoukostaan, suojaamaan
kotikaupunkia, mutta muu sotajoukko kulki Tegeaan. Vähää myöhemmin
saapuivat myöskin Arkadialaiset liittolaiset. Niinikään lähetettiin
Korintokseen, Boiootialaisille, Fookilaisille ja Lokrilaisille käsky
kiiruumman kautta saapumaan avuksi Mantineaan. Heille tuli käsky
arvaamatta, eikä heidän yksityisinä ollut mahdollista, odottamatta
toisiaan, kulkea vihollisten maan halki, joka oli heidän ja
toisen sotajoukon välissä, mutta he koettivat kuitenkin rientää.
Lakedaimonilaiset hyökkäsivät sentähden Arkadiasta saapuneiden
liittolaistensa kanssa Mantinean alueelle, leiriytyivät Heerakleen
pyhäkön läheisyyteen ja hävittivät ympäristöä.
Argolaiset ja heidän liittolaisensa asettuivat, huomattuansa
viholliset, varmalle ja vaikeapääsyiselle paikalle sota-asentoon.
Lakedaimonilaiset hyökkäsivät heti heidän kimppuunsa, lähestyen heitä
kiven ja keihään heiton päähän. Silloin huusi eräs vanhus Agiille,
että kuningas silminnähtävästi täten aikoi parantaa pahaa pahalla,
tarkottaen näillä sanoilla, että Agis halusi käyttää tätä sopimatonta
intoa hyvittääksensä pakenemistansa Argoksesta. Agis käski joko
huudon tähden tahi syystä, että hänen mieleensä juolahti joku muu
tuuma, sotajoukkonsa peräytyä, ennenkuin törmättiin yhteen, ja johti,
saavuttuansa Tegeaan, vedenjuoksun Mantineaan, josta vedenjuoksusta
Mantinealaiset ja Tegealaiset olivat alituisessa riidassa, koska vesi
suuresti vahingottaa sitä kaupunkia, johon se vuotaa. Jotta taistelu
tapahtuisi tasangolla, koetti Agis näet saada kukkulalle asettuneet
Argolaiset liittolaisineen astumaan alas apuun, kun he huomaisivat
vedenjuoksun. Hän toimikin koko päivän johtaaksensa veden toisaalle.
Argolaiset ja heidän liittolaisensa hämmästyivät ensin suuresti,
vihollisten äkkiä kääntyessä niin läheltä, eivätkä tietäneet, mitä
ajattelisivat.
Kun Lakedaimonilaisia ei enää näkynyt, ja kun ei heitä ajettu
takaa, vaan pysyttiin paikalla liikkumatta, syntyi taas syytöksiä
päälliköitä vastaan, että he muka äsken olivat päästäneet tykkönään
saarretun vihollisen Argoksen läheisyydessä käsistään, ja että
nyt eivät ajaneet takaa pakenevia vihollisia, vaan nämät vaaratta
pääsivät pakoon, jota vastoin heitä itseään vietiin surman suuhun.
Tästä päälliköt ensin joutuivat levottomiksi, mutta sitten veivät he
soturit alas kukkulalta, leiriytyivät tasangolle ja valmistautuivat
hyökkäykseen vihollisia vastaan.
Seuraavana päivänä asettuivat Argolaiset liittolaisineen siihen
sotajärjestykseen, jossa he aikoivat taistella, jos kohtaisivat
viholliset. Kulkiessansa rannalta Heerakleen pyhäkön läheisyydessä
olevaan leiriinsä, näkivät Lakedaimonilaiset läheiseltä kukkulalta
tasangolle täysissä aseissa astuneen vihollisen. Miesmuistiin
Lakedaimonilaiset eivät olleet hätäytyneet siten, kuin tässä
tilaisuudessa. Kiireen kautta oli heidän varustauduttava ja
viipymättä he olivatkin aseissaan ja asettuivat riveihin, kuningas
Agiin järjestäessä kaikki säännönmukaisesti. Sillä kaikkien täytyy
totella kuninkaan käskyjä. Hän määrää polemarkeille tehtävät,
nämät lokageille, nämät taas penteekonteereille, nämät puolestaan
enoomotarkeille ja nämät vihdoin kukin enoomotiallensa. Nopeasti
kulkevat täten käskyt tehtävistä. Siten löytyy Lakedaimonilaisten
sotajoukossa vallan vähän muita, kuin päälliköiden päälliköitä, ja
huoli tehtävien toimeenpanosta on monesta riippuva.
Vasemman siiven muodostivat tässä tilaisuudessa Skiritilaiset, joille
yksinomaan on kaikista Lakedaimonilaisista varattu tämä paikka.
Heidän rinnallansa seisoivat Brasidaan johtamina Trakiaan lähteneet,
mutta sieltä palanneet soturit ja Neodamoodat heidän joukossaan.
Sitten muodostivat Lakedaimonilaiset järjestään lokit ja heidän
rinnallensa Arkadian Heeraialaiset, joiden rinnalle olivat asetetut
Mainalialaiset. Oikealla siivellä seisoivat Tegealaiset ja vähäinen
määrä Lakedaimonilaisia äärimmäisinä: kumpaisellakin siivellä seisoi
näitten ratsumiehet. Täten olivat Lakedaimonilaiset järjestetyt.
Vihollisten puolella muodostivat Mantinealaiset oikean siiven,
koska taistelu tapahtui heidän alueellansa; heidän rinnallansa
Arkadialaiset liittolaiset. Sitten seurasi Argolaisten tuhat
valiosankaria, joille kaupunki jo kaukaisista ajoista kustantaa
yleisistä varoista harjoituksia sota-askareissa, ja heidän
rinnallansa muut Argolaiset, joita seurasi heidän liittolaisensa,
Kleoonailaiset ja Ornealaiset. Äärimmäisinä muodostivat Ateenalaiset
vasemman siiven ja heidän kanssansa kotoiset ratsumiehet.
Tämmöinen oli kumpaisenkin sotajoukon järjestelmä. Lakedaimonilaisten
sotajoukko kyllä näytti suuremmalta, mutta en kuitenkaan voi
tarkoin ilmottaa tämän lukua yksityiskohdissa enkä yleisesti, koska
Lakedaimonilaisten lukua ei voi tietää heidän valtiolaitoksensa
salaperäisyyden takia, ja toisten paljous on vaikea tietää
inhimillisen omaa paljouttaan ylisteleväisen kerskailevaisuuden
tähden. Seuraavalla tavalla voi kuitenkin saada jonkimmoisen
käsityksen Lakedaimonilaisten sotajoukon silloisesta suuruudesta:
Paitsi Skiritilaisia, joita oli 600, otti taisteluun osaa seitsemän
lokosta, joka lokoksessa oli neljä penteekostya, joka penteekostyssa
neljä enoomotiaa. Enoomotian ensimmäisessä rivissä taisteli neljä
miestä. Syvyydeltään eivät kaikki olleet yhtäläisiä, vaan kuten
kukin lokagi halusi, mutta keskimäärin kahdeksan miestä syviä.
Skiritilaisia lukuun ottamatta seisoi ensimmäisessä rivissä 448
miestä.
Kun sotajoukot olivat yhteen törmäämäisillään, lausui kukin päällikkö
joukolleen kehotuksia seuraavaan tapaan: Mantinealaisille painettiin
mieleen, että he taistelivat isänmaan edestä ja samalla vallasta tai
orjuudesta. "Heidän ei sopisi suostua, että heiltä riistettäisiin
edellinen, kun kerran olivat sen itselleen hankkineet, eikä myöskään,
että heidän uudestaan tarvitsisi kokea jälkimmäistä."
Argolaisia muistutettiin muinaisesta päällikkyydestänsä ja
Peloponneesoksen tasajaosta, kuten myöskin etteivät ainaiseksi
luopuisi oikeuksistansa, ja että kostaisivat noille vihamielisille
naapureillensa monet kärsimänsä vääryydet.
Ateenalaisille lausuttiin, kuinka oli kaunista pysyä etevimpinä
kilpailussa noin lukuisten ja urhoollisten miesten kanssa, kuinka
heidän valtansa tulisi varmemmaksi ja suuremmaksi, kun olisivat
voittaneet Lakedaimonilaiset Peloponneesoksessa, ja kuinka ei kukaan
enää tämän tapahduttua uskaltaisi hyökätä heidän maahansa.
Täänkaltaisia kehotuksia lausuttiin Argolaisille ja heidän
liittolaisillensa. Mutta Lakedaimonilaiset sitä vastoin muistuttivat
toisillensa sotalauluilla, kuinka he aina olivat kunnostaneet
itseänsä urhoollisina miehinä, arvellen pitkällisen sotaharjotuksen
ennemmin tuottavan pelastuksen, kuin lyhyesti lausuttu kehotus.
Tämän jälkeen törmäsivät sotajoukot yhteen, Argolaiset rientäen
innolla, mutta Lakedaimonilaiset kulkien hitaasti tapansa mukaan
lukuisten huilujen kaikuessa, joka kuitenkaan ei tapahtunut jumalan
kunniaksi, vaan jotta he rytmin mukaan pysyisivät koossa, eikä heidän
rivinsä hajoaisi, kuten usein tapahtuu suurien joukkojen liikkuessa.
Sotajoukkojen yhteen törmätessä päätti kuningas Agis toimia
seuraavasti: Koska jokainen soturi pelosta painaa paljastetun
kylkensä mitä lähimmin naapurinsa kilpeä vastaan, pitäen itsensä
täten paraiten suojeltuna ahtaassa tungoksessa, niin sotajoukot
taistelussa tunkeutuvat oikealle siivelle ja ulottuvat kumpaisellakin
puolella vastustajiensa vasemman siiven sivu. Tämän tunkeutumisen
alkuunpanija on siis oikean siiven äärimmäinen mies, kun hän kaikin
mokomin koettaa vihollisilta suojella oikeaa paljasta kylkeänsä,
ja toiset seuraavat häntä samanlaisesta pelosta. Mainitussa
tilaisuudessa ulottuivat Mantinealaiset paljon Skiritilaisten siiven
ulkopuolelle, mutta Lakedaimonilaiset ja Tegealaiset ulottuivat
vielä edemmäs Ateenalaisten sivu, koska heillä oli paljoa suurempi
sotajoukko. Pelosta, että vasen siipensä joutuisi vihollisten
ympäröimäksi, koska hän huomasi Mantinealaisten ulottuvan kauas
soturiensa ulkopuolelle, antoi Agis käskyn Skiritilaisille ja
Brasidaan sotilaille levittää siipeään, jotta tulisivat tasan
Mantinealaisten kanssa, ja käski polemarkkien Hipponoidaan ja
Aristokleen oikealta siiveltä johtamillansa kahdella lokoksella
rientää täyttämään täten syntynyttä aukkoa, arvellen oikean siipensä
sittenkin ulottuvan vihollisten ulkopuolelle ja Mantinealaisia
vastaan asetetun siiven täten tulevan tukevammaksi.
Mutta koska käsky annettiin juuri sotajoukkojen yhteen
törmätessä ja siksi vähää ennen sitä, tapahtuikin, etteivät
Aristoklees ja Hipponoidas halunneet astua esiin, jonka tähden
heidän myöhemmin tästä syytettyinä täytyi paeta, koska he muka
tässä tilaisuudessa olivat esiintyneet pelkurimaisesti. Heidän
tottelemattomuudestansa seurasi, että viholliset ennen heitä ehtivät
hyökätä, ja kun huolimatta kuninkaan käskystä mainitut lokokset
eivät saapuneet Skiritilaisten avuksi, niin eivät nämät voineet
yhtyä tovereihinsa eivätkä liioin ympäröidä vihollisia. Mutta
vaikkakin Lakedaimonilaiset sotataidossa olivat takapajulla, niin
he kuitenkin osottivat, että he miehuudellansa taisivat päästä
voitolle. Sillä kun he törmäsivät yhteen, niin Mantinealaisten
oikea siipi kyllä ajoi Skiritilaiset ja Brasidalaiset pakosalle, ja
kun Mantinealaiset liittolaisineen yhdessä Argolaisten valiojoukon
kanssa hyökkäsivät sulkemattomaan aukkoon, surmasivat he kyllä
jonkun määrän Lakedaimonilaisia, ympäröivät heidät ja ajoivat heidät
pakoon varastovaunuihin saakka, jolloin he surmasivat osan niitä
vartioitsevia sotavanhuksia. Täällä siis joutuivat Lakedaimonilaiset
tappiolle. Mutta toisaalla ja varsinkin keskellä, jossa kuningas
Agis ja niinkutsutut kolmesataa ratsumiestä seisoivat, hyökkäsivät
Lakedaimonilaiset ahdistamaan Viideksi lokokseksi kutsutuita
Argolaisia sotavanhuksia ja niinikään Kleoonailaisia, Ornealaisia ja
niiden riveissä seisovia Ateenalaisia, ajaen heidät pakosalle. Suurin
osa vihollisista ei edes ryhtynyt käsikähmäänkään, vaan antautui
heti Lakedaimonilaisten hyökätessä, jolloin useat heistä tallattiin
kuolijaaksi, kun eivät hädissään kerjenneet päästä pakoon.
Argolaisten ja liittolaisten sotajoukon tällä kohdin peräydyttyä,
hajaantui se kahtia. Lakedaimonilaisten ja Tegealaisten oikea siipi
ympäröi nyt ulkonevalla osastollaan Ateenalaiset, joita siis vaara
uhkasi kahtaalta, kun he yhtäältä olivat ympäröidyt, toisaalta jo
voitetut. He olisivat koko sotajoukosta kärsineet suurimman tappion,
ellei heidän ratsuväkensä olisi rientänyt heidän avuksensa. Sattuipa
myöskin heidän onneksensa, että Agis kuultuansa, että Mantinealaiset
ja Argolaisten 1,000 miestä ahdisti Lakedaimonilaisten vasenta
siipeä, käski koko sotajoukkonsa rientää ahdistetuiden avuksi. Tämän
kautta pelastuivat Ateenalaiset ja tappiolle joutuneet Argolaiset,
kun vihollisen sotajoukko kääntyi pois heistä. Mantinealaiset ja
liittolaiset eivät enää halunneet ahdistaa vihollisia enemmän kuin
Argolaisvalio-joukkokaan, vaan kääntyivät pakosalle, kun huomasivat
toverinsa voitetuiksi ja Lakedaimonilaisten hyökkäävän esiin.
Mantinealaisista kaatui suuri määrä, vaan miltei koko Argolaisten
valiojoukko pelastui. Pako ja taakse vetäytyminen eivät kumminkaan
olleet hätäisiä eivätkä pitkällisiä. Sillä Lakedaimonilaiset kyllä
taistelevat poistumatta paikaltaan kauan ja tarmokkaasti, kunnes ovat
ajaneet vihollisen pakoon, mutta eivät aja pakenevia takaa kauan
eivätkä kauas.
Pääpiirteissään oli mainittu tappelu kaukaisilta ajoilta alkaen
verisin Helleenien kesken, ja siihen ottivat osaa tärkeimmät
kaupungit. Lakedaimonilaiset asettuivat kaatuneiden vihollisten
eteen ja pystyttivät heti heidän aseensa voitonmerkiksi, ryöstivät
ruumiit, korjasivat omat kaatuneensa, veivät ne Tegeaan, jossa ne
haudattiin, ja jättivät vihollisten kaatuneet heille sopimusten
suojassa haudattaviksi. Argolaisia, Ornealaisia ja Kleoonailaisia
kaatui 700, Mantinealaisia 200, Ateenalaisia ja Aiginalaisia yhteensä
200 miestä ja molempien päälliköt. Lakedaimonilaisten liittolaisten
tappio ei ollut mainitsemista ansaitseva. Lakedaimonilaisten omasta
tappiosta on vaikea puhua varmuudella, mutta sanotaan heitä kaatuneen
kolmisensataa.
Vähää ennen tappelua lähti myöskin toinen kuningas Pleistoanaks
sotilasvanhuksien ja nuorukaisten kanssa apuun. Mutta kun hän
oli ehtinyt Tegeaan ja kuuli voitosta, palasi hän takaisin.
Lakedaimonilaiset palauttivat sanansaattajan kautta kannaksen
toiselta puolelta apuun rientävät liittolaisensa, ja palasivat itse
kotia, lähetettyänsä myöskin muut liittolaisensa pois, viettääksensä
Karneian juhlaa, joka juuri silloin oli vietettävä. Tällä ainoalla
uroteolla puhdistivat he itsensä siitä syytöksestä, jonka alaisiksi
he Helleenien kesken olivat joutuneet Sfakterian saarella kärsimänsä
onnettomuuden johdosta, että he muka siinä tilaisuudessa olivat
esiintyneet miehuuttomasti, ja että he muutenkin olisivat neuvottomia
ja kömpelöitä. Tästä lähtien luultiin heidän onnen sattuman kautta
joutuneen häviölle, mutta että heissä kuitenkin eli entinen
urhoollisuutensa.
Päivää ennen tätä ottelua hyökkäsivät Epidaurolaisetkin Argoliiseen
koko sotavoimallaan, arvellen sen olevan ilman puolustajia, ja
surmasivat suuren määrän vartijoista, jotka Argolaiset lähtiessään
olivat asettaneet kaupunkiin. Kun Mantinealaiset taistelun jälkeen
olivat saaneet avukseen 3,000 Eeliläistä raskasaseista ja entisten
lisäksi 1,000 Ateenalaista, kulkivat kaikki nämät liittoutuneet heti
Epidaurosta vastaan, Lakedaimonilaisten Karneian juhlia viettäessä.
He jakoivat keskenään kaupungin piiritystoimet. Pian lakkasivat
kuitenkin muut toimimasta, mutta Ateenalaiset linnottivat viipymättä,
kuten heille oli käsketty, kukkulan ja sillä sijaitsevan Heeran
pyhäkön. Kaikki liittoutuneet jättivät tähän linnotukseen osan
väestään, ja poistuivat sitten kukin omaan kotikaupunkiinsa. Tähän
loppui tämä kesä.
Seuraavan talven alussa lähtivät Lakedaimonilaiset heti Karneian
juhlia vietettyänsä sotaretkelle, ja kun olivat saapuneet Tegeaan,
lähettivät he edellänsä Argokseen sopimusehdotuksia. Argoksessa
oli heillä jo ennestään puoluelaisia, jotka halusivat kumota
kansanvallan Argoksessa, ja taistelun jälkeen toivoivat he paljoa
ennemmin taivuttavansa kansaa suostumaan tähän. Oli aikomus ensin
tehdä rauha, sittemmin liitto Lakedaimonilaisten kanssa, ja sen
jälkeen tehdä hyökkäys kansanvaltaa vastaan. Lakedaimonilaisten
lähettämänä Argolainen kesti-ystävä Arkesilaoksen poika Likas saapui
kahdella ehdotuksella Argokseen; toinen oli tahtoisivatko he jatkaa
sotaa, toinen haluaisivatko he tehdä rauhan. Tästä syntyi kova
väittely, jonka kestäessä Lakedaimonilaisten puoluelaiset, vaikka
Alkibiadeeskin oli läsnä, astuivat rohkeasti esiin ja taivuttivat
Argolaiset suostumaan rauhanehdotukseen, joka kuului seuraavasti:
"Seuraavilla ehdoilla suostuu Lakedaimonin neuvoskunta solmimaan
liiton Argolaisten kanssa: Argolaiset antakoot Orkomenolaisille
takaisin heidän lapsensa, niinikään Mainalialaisille heidän
miehensä ja Lakedaimonilaisille heidän Mantineassa oleskelevat
miehensä, niinikään lähtekööt he Epidauroksesta ja repikööt
sinne rakentamansa linnoituksen. Elleivät Ateenalaiset lähde
Epidauroksesta, ovat he katsottavat Argolaisten, Lakedaimonilaisten
ja Lakedaimonilaisten liittolaisten, kuten myöskin näiden Argolaisten
liittolaisten, vihollisiksi. Jos Lakedaimonilaisten hallussa on
nuorukaisia vankeina, niin he luovuttakoot nämät kunkin hänen
kaupungilleen. Jumalan uhrin suhteen voivat he, jos tahtovat, suvaita
Epidaurolaisten tehdä valan, tahi itse vannoa uhrin maksamisesta."
"Kaikki Peloponneesoksen kaupungit, niin hyvin pienet kuin suuret,
tulkoot itsenäisiksi perityn valtiosääntönsä mukaan."
"Jos ulkopuolella Peloponneesosta sijaitseva kaupunki hyökkää
vahingottamaan Peloponneesoksen aluetta, on yhdessä neuvoteltava,
miten tämä vaara Peloponneesolaisten hyväksi oikeudenmukaisimmin
olisi torjuttava."
"Lakedaimonilaisten ulkopuolella Peloponneesosta asuvat liittolaiset
ovat samassa asemassa, kuin Lakedaimonilaisten ja Argolaisten
Peloponneesoksessa asuvat liittolaiset ja pysyvät maansa omistajina."
"Nämät sopimukset ovat ilmotettavat liittolaisille hyväksyttäviksi;
jos he tahtovat tehdä muistutuksia niiden suhteen, lähtekööt kotiin
neuvottelemaan niistä."
Ensin hyväksyivät Argolaiset nämät ehdotukset, Lakedaimonilainen
sotaväki poistui Tegeasta kotiin, ja kansainväliset suhteet heidän
välillänsä tulivat rauhallisiksi. Ei kestänyt kauan, ennenkuin
samat miehet saivat aikaan, että Argolaiset sanoivat irti liiton
Mantinealaisten, Ateenalaisten ja Eeliläisten kanssa, sekä solmivat
sopimukset ja liiton Lakedaimonilaisten kanssa. Tämän ehdot olivat
seuraavat:
"Seuraavilla ehdoilla rupeevat Lakedaimonilaiset ja Argolaiset
keskinäisiin sopimuksiin ja liittoon viideksikymmeneksi vuodeksi: He
sopivat ratkaisemaan riitansa yhdenvertaisina ja yhtäoikeutettuina
isien tavan mukaan."
"Peloponneesoksen muut kaupungit voivat päästä liittoon ja
sopimuksiin osallisiksi itsenäisinä ja riippumattomina ja omansa
omistajina yhtäläisillä oikeuksilla isien tavan mukaan."
"Lakedaimonilaisten Peloponneesoksen ulkopuolella asuvat liittolaiset
ovat samassa asemassa, kuin Lakedaimonilaiset itse, ja Argolaisten
liittolaiset samassa asemassa, kuin Argolaiset itse, omansa
omistajina."
"Jos yhteistä sotaa on käytävä, päättävät Lakedaimonilaiset ja
Argolaiset yhteisesti, miten on sodittava liittolaisten eduksi."
"Jos riita rajoista tahi muista seikoista syntyy Peloponneesoksessa
tahi sen ulkopuolella, ratkaistakoon se oikeuden edessä. Jos joku
liittoon kuuluvista kaupungeista riitautuu toisen kanssa, kääntykööt
he jonkun kaupungin puoleen, jonka molemmat pitävät puolueettomana.
Yksityiset kansalaiset ratkaiskoot riitansa oikeudessa isien tavan
mukaan."
Tämänkaltainen oli tämä sopimus ja liitto. Samalla sovitettiin
myöskin riidat omistusoikeudesta sodan kautta tahi muulla tavoin
hankittuihin alueisiin. Yksimielisesti päättivät liittoutuneet olla
tästä lähtien ottamatta vastaan airuita Ateenalaisilta, elleivät he
poistuisi Peloponneesoksesta, luovutettuansa rakentamansa linnan,
kuten myöskin sovittiin ainoastaan yhdestä tuumin tehdä sopimus ja
alkaa sota jotakin toista kaupunkia vastaan. He toimivat innolla ja
kumpaisetkin toimittivat lähettiläitä Trakian maihin ja Perdikkaan
luokse, jonka he saivat suostumaan sopimukseen heidän kanssansa.
Hän ei kuitenkaan heti luopunut Ateenalaisista, mutta suostui
kuitenkin näihin tuumiin, kun näki Argoksen, josta hänen sukunsa oli
lähtenyt, suostuvan niihin. Kalkidilaistenkin kanssa he uudistivat
vanhat sopimuksensa ja vannoivat uudet. Myöskin Ateenalaisten luokse
toimittivat Argolaiset lähettiläitä, kehottaen heitä luopumaan
Epidauroksen linnotuksesta. Koska Ateenalaiset huomasivat olevansa
muita vartijatovereitaan vähälukuisemmat, lähettivät he Deemosteneen
viemään miehiänsä sieltä pois. Saavuttuansa Epidaurokseen, toimitti
Deemostenees näön vuoksi voimistelukilpailut, ja kun vieras
vartioväki oli lähtenyt linnasta, sulki hän portit. Uudistettuansa
myöhemmin sopimukset Epidaurolaisten kanssa, luovuttivat Ateenalaiset
linnotuksensa heille.
Argolaisten luovuttua liitosta yhtyivät myöskin Mantinealaiset
Lakedaimonilaisiin, vaikkakin alussa olivat panneet vastaan, koska
käsittivät olevansa liian heikot Argolaisten avutta, ja luopuivat
herruudesta kaupunkien yli. Lakedaimonilaiset ja Argolaiset lähtivät,
kumpikin 1,000 miehellä, yhdessä sotaan, jolloin Lakedaimonilaiset
ensin yksin neuvoin asettivat harvainvallan Sikyooniin, jonka
tapahduttua he yhdessä tuumin kumosivat kansanvallan Argoksessa,
perustaen sinne Lakedaimonilais-ystävällisen harvainvallan. Tämä
tapahtui talven loppupuolella keväällä. Tähän loppui tämän sodan
neljästoista vuosi.
Seuraavana kesänä luopuivat Diktidiläiset Atoos niemeltä
Ateenalaisista Kalkidilaisten puolelle, ja Lakedaimonilaiset
järjestivät toiselle kannalle Akaian heille epämieluisat olot.
Argoksen kansanpuoluelaiset keskustelivat salassa ja hyökkäsivät
vihdoin rohkeasti harvainvaltalaisten kimppuun, odotettuansa,
kunnes Lakedaimonilaiset viettivät gymnopaidi-juhlia. Tällöin
syntyneessä metelissä pääsivät kansanpuoluelaiset voitolle,
surmasivat osan vastapuoluelaisista ja karkottivat loput kaupungista.
Lakedaimonilaiset viivyttelivät kauan tuloaan, vaikka heidän
ystävänsä lähettivät heitä hakemaan, mutta saapuivat vihdoinkin
apuun, lykäten gymnopaidi-juhlan vieton toistaiseksi. Mutta kun
he Tegeassa kuulivat harvainvaltalaisten tappiosta, eivät he enää
halunneet jatkaa matkaansa, huolimatta pakolaisten pyynnöstä, vaan
palasivat kotia viettääkseen gymnopaidi-juhlia.
Myöhemmin saapui lähettiläitä sekä Argokseen jääneiltä että sieltä
karkotetuiden puolesta. Läsnäolevat liittolaiset puollustivat
vilkkaasti mikä mitäkin puoluetta, mutta Lakedaimonilaisten mielestä
olivat kansanpuoluelaiset harjottaneet vääryyttä, jonka tähden he
päättivät hyökätä Argosta vastaan, jota retkeä kuitenkin kaikenlaiset
esteet viivyttelivät. Tällä välin alkoivat kansanvaltaiset
Argoksessa pelosta Lakedaimonilaisia kohtaan hieroa sovintoa
Ateenalaisten kanssa. Tämä heistä näkyi olevan paras pelastuskeino.
He rakensivat niinikään pitkiä muureja aina merelle saakka, jotta
heille Ateenalaisten avulla muonantuonti meritse olisi tarjona, jos
viholliset sulkisivat heidät maan puolelta. Näistä linnotuksista
tiesivät myöskin moniaat Peloponneesoksen kaupungit. Kaikki
Argolaiset, sekä miehet että naiset, lapset ja orjatkin, ottivat
osaa tähän työhön. Ateenasta saapui heille rakennusmestareita ja
kivenhakkaajia. Tähän loppui tämä kesä.
Seuraavana talvena hyökkäsivät Lakedaimonilaiset ja heidän
liittolaisensa, paitsi Korintolaiset, saatuansa tiedon näistä muurien
rakentamisista, kuninkaansa Arkidamoksen pojan Agiin johdolla,
Argosta vastaan. Heillä oli itse Argoksessakin auttajia, mutta näiden
vehkeet eivät onnistuneet. Lakedaimonilaiset valloittivat yhtähyvin
ja repivät valmistumattomat muurit, anastivat Hysian paikkakunnan
Argolaisten alueella ja palasivat kukin kaupunkiinsa, surmattuansa
kaikki haltuunsa joutuneet vapaat kansalaiset.
Tämän jälkeen tekivät Argolaiset puolestaan sotaretken Fliuusian
alueelle, jota he hävittivät, koska Fliuusilaiset olivat ottaneet
vastaan Argoksesta karkotetut kansalaiset, joista useimmat olivat
asettuneet sinne. Tämän tehtyään palasivat Argolaiset kotia.
Sinä talvena sulkivat Ateenalaiset sotajoukollaan Makedonian
rannikot, syyttäen Perdikkasta Argolilaisten ja Lakedaimonilaisten
kanssa tekemästä liitosta, ja että hän, kun Ateenalaiset Niikiaan ja
Nikeeratoksen johdolla valmistivat sotaretkeä Trakian rannikoilla
asuvia Kalkidilaisia ja Amfipolista vastaan, oli liitosta
luopumisellansa suuresti vaikuttanut sotajoukon hajoamiseen, jonka
tähden he pitivät häntä vihollisenaan. Tähän loppui talvi ja samalla
tämän sodan 15 vuosi.
Seuraavana kesänä purjehti Alkibiadees 20 aluksella Argokseen ja
vangitsi ne Argolaiset, jotka näyttivät epäluulonalaisilta ja
kannattavan Lakedaimonilaisia, yhteensä 300 miestä. Ateenalaiset
veivät heidät vallassaan oleviin läheisiin saariin. Niinikään
tekivät Ateenalaiset Meelos saarelle sotaretken 30 omalla,
kuudella Kiolaisella ja kahdella Lesbolaisella laivalla, mukanaan
1,200 omaa raskasaseista, 300 nuolenampujaa ja 20 ratsastavaa
nuolenampujaa, jota paitsi heidän liittolaisensa ja saarelaiset
seurasivat heitä noin 1,500 raskasaseisella. Meelolaiset olivat
Lakedaimonilaisia siirtolaisia, eivätkä suostuneet noudattamaan
Ateenalaisten käskyjä. Alussa olivat he rauhallisesti puolettomia,
mutta vihdoin pakottivat heidät Ateenalaiset hävittämällä heidän
aluettaan ottamaan osaa sotaan. Kun Ateenalaiset nyt mainitulla
Lykomeedeen pojan Kleomeedeen ja Tisimakon pojan Tiisiaan johtamalla
sotajoukolla tekivät sotaretken tähän saareen, niin he, ennenkuin
harjottivat mitään väkivaltaa Meeloksen alueella, lähettivät airuita
tekemään ehdotuksia. Nämät eivät kuitenkaan päässeet Meelolaisten
kansankokoukseen, vaan heidän käskettiin ilmottaa ehdotuksensa
hallitusmiehille ja ylimyksille. Näiden edessä puhuivat Ateenalaiset
lähettiläät seuraavin sanoin:
"Koskemme saa puhua kansalle, jottei kansa, keskeytetyssä puheessa
kuultuansa meidän kumoomattomia ja hyväksyttäviä ehdotuksiamme,
tulisi niitä kannattamaan, sillä ymmärrämme, että siinä
tarkoituksessa olette kutsuneet meidät ylimyksien eteen, niin olkaa
tekin, tämän neuvoksen jäsenet, vielä varovaisempia puheessanne.
Sillä ette tekään saa vastata yhdellä puheella, vaan jokaisessa
tapauksessa, jossa meidän ehtojamme ette hyväksy. Sanokaa siis
ensinnä, hyväksyttekö te tätä meidän ehdotustamme?"
Tähän vastasivat Meelolaiset neuvosmiehet: "Meillä ei ole mitään
sitä vastaan, että rauhassa neuvottelemme. Mutta siltä ei näytä, kun
sota jo on alkamaisillaan eikä ainoastaan uhkaava. Me näemme teidän
saapuvan sanojemme tuomareina, ja että tulos tästä keskustelusta
todenmukaisesti on oleva sota, jos pysymme oikeuksissamme, emmekä
taivu; ja jos taivumme, orjuus."
_Ateen._: "Jos olette tulleet laskettelemaan arvelemisianne
vastaisuudesta tahi muun takia kuin olevista oloista ja niistä
seikoista, jotka voivat pelastaa kaupunkinne, niin älkäämme
jatkako. Mutta jos vallitsevista oloista puhutte, niin jatkakaamme
keskustelua."
_Meel._: "Luonnollista on ja anteeksi annettavaa, jos me,
jouduttuamme tämmöiseen pulaan, puheissamme ja mielessämme käännymme
monelle päin. Mutta koska tämä kokous tarkottaa pelastustamme,
käyköön puhe teidän ehdotuksenne mukaan."
_Ateen._: "Me puolestamme emme pitkillä ja sisällyksettömillä
puheilla kauniin sanoin tule osottamaan, kuinka me, karkotettuamme
Meedialaiset, olemme oikeutetut hallitsemaan, emmekä liioin, kuinka
suurella syyllä me teidän loukkaamina teitä ahdistamme. Mutta
älkää tekään luulko voivanne puheillanne saada meitä uskomaan,
ettette suinkaan ole loukanneet meitä, kun ette Lakedaimonilaisten
siirtolaisina ole sotineet meidän puolellamme, vaan pysykää
mahdollisuuden rajoissa, koska jokaiselle täysijärkiselle on selvä,
että inhimillisen katsantotavan mukaan oikeudenmukaisuuden määrää
molemminpuolinen yhtäläinen pakko, mutta että voimakas määrää, heikko
taipuu."
_Meel._: "Me puolestamme pidämme pakosta hyödyllisenä, koska te
puhutte hyödyllisestä oikean rinnalla, ettei yhteistä hyvää hävitetä,
vaan että kohtuullisuus käy vaaraan joutuneille oikeasta, ja että
heikolle riittää puollustukseksi vähäpätöisemmätkin seikat. Tämä
ei suinkaan ole teillekään hyödyksi, koska tekin tämän kautta, jos
vastaisuudessa joutuisitte tappiolle, olette antaneet esimerkin
kovimpaan rangaistukseen."
_Ateen._: "Me emme huolehdi valtamme loppua, jos se tapahtuisikin;
sillä eivät muita hallitsevat kansat, kuten esimerkiksi
Lakedaimonilaiset, aina ole pelottavia hallituille. Mutta täällä ei
nyt ole kysymys Lakedaimonilaisista, vaan siitä, tuleeko alamaisten
määrätä hallitsevien tekoja. Tästä me kyllä pidämme huolta. Että
olemme täällä puollustaaksemme omaa valtaamme ja puhuaksemme teidän
kaupunkinne pelastuksesta, sitä me tulemme osottamaan, koska
me vaikeuksitta haluamme hallita teidän yli ja suojella teitä
kumpaistenkin hyödyksi."
_Meel._: "Miten voisi meille olla yhtä hyödyllistä olla orjanne, kuin
teille olla herramme?"
_Ateen._: "Siten, että te kuuliaisuudellanne pelastutte kärsimästä
äärimmäistä onnettomuutta, ja meille on voitoksi olla tuhoomatta
teitä."
_Meel._: "Siis ette salli meidän puolueettomina rauhassa olla
ystävänne eikä kummankaan vihollisia?"
_Ateen._: "Emme, sillä teidän vihamielisyytenne ei meitä haita niin
suuresti, kuin ystävyytenne osottaisi heikkouttamme: sillä viha on
alamaisille osote vallasta."
_Meel._: "Onko teidän alamaisillanne siis se käsitys
kohtuullisuudesta, että asettavat samaan tilaan ventovieraita
ja siirtolaisenne, jotka luovuttuansa uudestaan ovat joutuneet
valtaanne?"
_Ateen._: "He kai arvelevat, ettei kumpaiseltakaan puutu oikeutta,
arvellen edellisten pysyneen vapaina oman valtansa avulla, koska
muka emme ole uskaltaneet hyökätä heidän kimppuunsa. Mutta teidän
masentamisen kautta sekä hankimme lisää alamaisia että suuremman
turvallisuuden, varsinkin jos te saarelaisina ja muita heikompina
ette pääse vapaiksi vallastamme, vaan jos teidän on täytymys
tunnustaa meidän, merivallan, yliherruutta."
_Meel._: "Muuten ette siis pidä itseänne turvattuina? Koska nyt
olette pakottaneet meitä jättämään oikeuden syrjään, täytyy
meidänkin koettaa osottaa, että teidän edut ovat samat, kuin
meidänkin. Miten eivät kaikki puolueettomat kaupungit, kun näkevät
teidän näin menettelevän, arvelisi, että vastedes hyökkäätte
heidänkin kimppuunsa? Miten te tällä menettelyllänne ette enentäisi
vihollisianne, kun väkistenkin pakotatte vihollisiksenne niitä, jotka
eivät haluaisi joutua niiksi?"
_Ateen._: "Emme suinkaan; sillä me emme pidä mannermaalaisia,
jotka eivät, puollustaaksensa vapauttansa, meitä vaani, niin
vaarallisina, kuin teidän kaltaisianne hurjia saarelaisia, jotka
vihaavat hallituksemme muka kovuutta. Sillä nämät enimmiten
ajattelemattomuudesta syöksevät meidät ja itsensä silminnähtävään
vaaraan."
_Meel._: "Tosiaankin, jos te säilyttääksenne valtaanne heittäytte
tuommoiseen vaaraan, ja toiselta puolen voitetut samoiten
päästäksensä vapaiksi tekevät samoin, miten ei meille, jotka vielä
olemme vapaita, olisi suuri häpeä ja kurjuus, jos emme kärsisi
kaikkea välttääksemme orjuutta?"
_Ateen._: "Ei suinkaan, jos viisaasti neuvottelette; sillä nythän
ei ole kilpailu yhdenvertaisten kesken, eikä siis häpeällistä, jos
urhoollisuus ei teitä auta pulasta, vaan ennemmin on kysymyksessä
pelastumisenne takia olla vastustamatta paljoa väkevämpää."
_Meel._: "Kyllä; mutta me tiedämme sodan onnen olevan vaihtelevamman,
kuin että se riippuisi yksin omien sotajoukkojen suuruudesta. Jos
me siis väistyisimme heti puollustautumatta, heittäisimme me kaiken
toivon, mutta jos me ryhdymme vastarintaan, on meillä toivo jälellä."
_Ateen._: "Toivo on kyllä lohdutus vaarassa, eikä vie turmioon,
jos kohtakin suuresti vahingottaa siihen luottavia. Mutta se, joka
heittää koko olemassaolonsa sen huostaan, toivo kun on vallan
tuhlaavainen luonnostaan, tutustuu sen huikentelevaisuuteen juuri
perikadon reunalla, eikä se jätä mitään jälkeä, jotta sen oikkuja
kerran kokenut voisi itseään siltä varoa. Varokaa siis itseänne, te
heikot, kokemasta tätä, uskomalla koko onnenne yhdelle heitolle, sekä
matkimasta tuota suurta joukkoa, joka, vaikkakin voisi luonnollisesti
pelastaa itseään, kun selvät toiveet heiltä vaarassa puuttuvat,
luottaa yliluonnollisiin taikoihin ja orakelivastauksiin, mikä kaikki
toivoineen päivineen vie perikatoon."
_Meel._: "Vaikeana mekin pidämme, tietäkää se tarkoin, taistella
teidän valtaanne ja onneanne vastaan, kun ehdot ovat näin erilaiset,
mutta me luotamme, että Jumalan kaitselmus suojelee meitä joutumasta
tappiolle onnen oikkujen kautta, koska me oikeuden puollustajina
asetumme vääryyttä vastaan. Meiltä puuttuvaa voimaa korvaa
Lakedaimonilaisten liitto, joka heitä, jollei muuten, niin ainakin
sukulaisuuden takia, pakottaa rientämään avuksemme. Me emme siis
aivan järjettömästi esiinny rohkeudella."
_Ateen._: "Mitä Jumalan kaitselmukseen tulee, niin emme mekään
luule olevamme suljetut sen suojeluksesta. Sillä emme me ole
aikoneet tehdä, emmekä ole liioin tehneet mitään inhimillisestä
katsantotavasta poikkeavaa uskonnollisissa asioissa, emmekä mitään
ihmisten pyrinnöistä poikkeavaa. Mekin uskomme, että jumalat, ja
tiedämme varmaan, että ihmiset luonnon lain mukaan hallitsevat
kaikkialla, missä vaan voivat. Sitä paitsi emme me ole säätäneet tätä
lakia, emmekä liioin ole ensimmäisinä sitä noudattaneet. Te kyllä
käsitätte, että sekä te itse että jokainen muukin yhtä voimakas, kuin
me, toimisi samaten. Siis me emme suinkaan pidä itseämme jumalien
hylkääminä. Mitä luottamukseenne Lakedaimonilaisiin taas tulee,
nimittäin että häpeäisivät olla rientämättä teidän avuksenne, niin
me teitä onnittelemme kokemattomuudestanne, emmekä suinkaan kadehdi
viattomuuttanne. Lakedaimonilaiset kyllä keskuudessaan lakiensa
suhteen noudattavat hyveen vaatimuksia; mutta heidän menettelystänsä
muita kansoja kohtaan olisi paljon sanottavaa. Lyhyesti lausuen:
te kyllin tiedätte, että he julkisesti peittelemättä, enemmän kuin
mikään muu kansa, pitävät hauskuutta kauneutena, ja hyödyllisyyttä
oikeutena, joka mielipide ei suinkaan ole hyödyksi mielettömille
pelastustuumillenne nykyisestä pulasta."
_Meel._: "Juuri tähän heille tästä koituvaan hyötyyn me vakavasti
luotamme, arvellen, etteivät he hylkäämällä meitä tahdo esiintyä
epäluotettavina heitä suosivien Helleenien silmissä, vaan avustajina
heidän vihollisillensa."
_Ateen._: "Te luulette siis, että hyöty parahiten soveltuu varmuuden
kanssa yhteen, vaan että oikeuden ja jalouden harjottaminen on
vaaranalainen, mutta vaaraahan Lakedaimonilaiset ylipäätään karttavat
enemmän, kuin mitään muuta."
_Meel._: "Me uskomme, että he mieluummin meidän kuin muiden tähden
antautuvat vaaraan, koska he pitävät meitä muita sitä varmempina,
jota lähempinä olemme ottamaan osaa Peloponneesoksen rettelöihin, ja
jota luotettavampia me olemme syntyperämme takia."
_Ateen._: "Avuksi kutsutuiden hyvänsuopeus ei takaa sotatovereille
varmuutta, vaan avustajien mahtava sotavoima. Tämän Lakedaimonilaiset
kyllin ymmärtävät, kun eivät edes lähempien naapurikansojen kimppuun
käy ilman suurta apulaisjoukkoa, koska eivät luota kotoisiin
varustuksiin. Ei ole siis luultavaa, että he purjehtisivat saareenne
meidän ollessamme herroja merellä."
_Meel._: "He voivat ehkä lähettää muita asemestansa. Sitä paitsi
ovat Kreetan vesistöt avarat, joten mahtavan on vaikeampi saavuttaa
pakenevia, kuin näiden piiloutuen päästä pakoon. Ja jospakin täällä
joutuisivat tappiolle, voisivat he kääntyä teidän maatanne ja niiden
liittolaisten maata vastaan, joita Brasidas on jättänyt ahdistamatta,
ja silloin saisitte vaivata itseänne ennemmin puollustaaksenne
liittolaisianne ja omaa maatanne, kuin ahdistamalla ventovierasten
aluetta."
_Ateen._: "Jospa näin tapahtuisikin, niin se ei olisi meille
mitään outoa. Mutta te kyllä tiedätte, etteivät Ateenalaiset
pelosta milloinkaan ole luopuneet yhdestäkään piirityksestä.
Vaikka sanotte tahtovanne neuvotella pelastuksestanne, niin ette
ole tässä pitkällisessä keskustelussa lausuneet sanaakaan, joka
voisi antaa toivetta pelastuksestanne. Te yhä vaan luotatte enin
tulevaisuuteen, mutta teidän tarjona olevat apukeinot ovat liian
vähäpätöiset voittaaksensa teitä vastaan käännetyitä aseita. Te
osotatte suurta älyttömyyttä, ellette meidän poistuttuamme tästä
kokouksesta tule viisaampaan päätökseen. Älkää antautuko tuolle
joutavalle häpeäntunteelle, joka julkisissa ja kunnottomissa
vaaroissa jo on tuhonnut niin paljon ihmisiä. Kuinka moni ei ole
antanut tuon viekottelevan häpeä-sanan voiman houkutella itseään,
vaikkakin ovat hyvin käsittäneet, mihin se heidät vie, alistumaan
sanan voiman alle ja siten avoin silmin heittäytymään sanomattomiin
vaaroihin, siten älyttömyydessään syöksyen häpeällisempään häpeään,
kuin onnen sattuman tuottamaankaan! Olkaatte viisaita, älkääkä
pitäkö häpeällisenä alistua suurimman kaupungin alle, varsinkin
kun sen ehdot ovat niin kohtuullisia, että saatte, tultuanne sen
liittolaisiksi, veronalaisina omistaa maanne. Kun teillä nyt on
valittavana sodan tahi olemassa-olonne välillä, älkää valitko
huonompaa. Sillä se, joka ei väisty vertaisensa edestä, mutta
kohtelee mahtavampaa maltillisesti, ja joka armahtaa heikompaa, se
kyllä pystyssä pysyy. Miettikää siis meidän poistuttuamme näitä
seikkoja, ja muistakaa, että neuvottelette isänmaasta, jonka
olemassaolo riippuu yksinomaan tästä ainoasta päätöksestänne."
Tämän lausuttuansa poistuivat Ateenalaiset kokouksesta. Kun
Meelolaiset olivat jääneet yksin, päättivät he vastata yhtäpitävästi
kokouksessa lausutuiden mielipiteiden kanssa, siis seuraavasti:
"Ateenalaiset! Ei meidän mielestämme sovi vastata toisin, kuin
ennenkään, emmekä tahdo kädenkäänteessä riistää vapautta jo seitsemän
vuosisataa asumaltamme kaupungilta, vaan me koetamme pelastua
luottaen jumalien meitä tähän saakka pelastavaan kaitselmukseen sekä
sotilaittemme ja Lakedaimonilaisten apuun. Pyydämme teitä sallimaan
meidän olla puolueettomina ystävinänne, ja poistumaan maastamme,
solmittuamme sopimukset, joita kumpaisetkin pitävät pätevinä".
Näin vastasivat Meelolaiset, mutta lähtien kokouksesta sanoivat
Ateenalaiset: "Tähän päätökseen katsoen olette te ainoat, jotka
pitävät tulevaisuuden varmempana, kuin mitä näette, arvellen
näkymättömän jo tapahtuneen toivonne mukaiseksi. Mutta te joudutte
perikatoon, jos te panette suurimman luottamuksenne ja onnenne
Lakedaimonilaisten avun nojaan."
Ateenalaiset lähettiläät palasivat tämän jälkeen leiriin. Kun heidän
päällikkönsä kuulivat, etteivät Meelolaiset alistuneet, ryhtyivät
he viipymättä sotatoimiin, jakaen keskenään kaupungin muurilla
ympäröimisen. Myöhemmin jättivät Ateenalaiset sekä omien miesten
että liittolaisten muodostaman vartioväen piiritystä jatkamaan
sekä meritse että maitse. Tämän tehtyään palasi suurin osa heidän
sotajoukostaan kotia, mutta loput jäivät jatkamaan piiritystä.
Tähän aikaan hyökkäsivät Argolaiset Fliuusin alueelle, mutta
Fliuusilaiset ja heidän omat pakolaisensa asettuivat heitä väijymään
ja surmasivat 80 heistä. Pyloksessa olevat Ateenalaiset anastivat
Lakedaimonilaisilta suuren saaliin. Lakedaimonilaiset eivät kyllä
sanoneet irti sopimuksia, eivätkä julistaneet heille sotaa, mutta
he ilmottivat airuen kautta, että he sallivat kenen tahansa tehdä
ryöstöretkiä Ateenalaisia vastaan. Korintolaiset alkoivat sotaa
Ateenalaisia vastaan yksityisten riitojen takia, mutta muut
Peloponneesolaiset pysyivät levollisina.
Meelolaiset valloittivat yöllisellä hyökkäyksellä torinpuolisen
osan Ateenalaisten piiritysmuurista. He surmasivat joukon miehiä,
ja palasivat kaupunkiin, tuoden mukanaan muonaa ja muita tarpeita.
Ateenalaiset varustivat vastaiseksi paremmasti vartioväen. Tähän
loppui tämä kesä.
Seuraavana talvena aikoivat Lakedaimonilaiset tehdä sotaretken
Argolikseen, mutta kun rajanylimenouhrit eivät olleet heille
edullisia, palasivat he takaisin. Argolaiset pitivät tämän
heidän yrityksensä johdosta moniaita kaupunkinsa asukkaita
epäluulonalaisina; muutamia heistä mestauttivat he, toiset heistä
pääsivät pakoon.
Samaan aikaan valloittivat Meelolaiset taas osan Ateenalaisten
piiritysmuurista, jossa oli vähälukuinen vartiojoukko. Mutta silloin
saapui Deemeaan pojan Filokrateen johdolla uusi sotajoukko Ateenasta.
Kun nämät voimakkaasti piirittivät kaupunkia, ja kun kaupunkilaisten
kavaluuskin tuli avuksi, antautuivat Meelolaiset Ateenalaisille
ilman ehtoja. Ateenalaiset surmasivat kaikki täysikasvaneet miehet,
jotka he saivat haltuunsa, mutta möivät naiset ja lapset orjiksi.
Valloitettuansa tämän paikkakunnan, lähettivät Ateenalaiset sinne
myöhemmin viisisataa siirtolaista.
KUUDES KIRJA.
Samana talvena tahtoivat Ateenalaiset taas Lakeen ja Eyrymedoonin
sotajoukkoa suuremmalla sotavoimalla purjehtia Sikeliaan,
koettaaksensa valloittaa tämän saaren, jos vaan voisivat. Useimmat
heistä eivät tunteneet, kuinka suuri tämä saari oli, ja kuinka paljon
asukkaita, sekä Helleenejä että barbareja, siellä löytyi, eivätkä
ymmärtäneet ryhtyvänsä sotaan, joka oli miltei Peloponneesolaisia
vastaan käydyn sodan vertainen. Sillä purjehtiakseen ympäri Sikeliaa
tarvitsee lastilaiva lähes kahdeksan päivää. Mutta vaikka tämä
saari on niin suuri, erottaa ainoastaan 20 stadion merimatka sen
mannermaasta.
Seuraavat kansakunnat olivat ennenmuinoin sen asukkaina. Vanhimpina
asukkaina eräässä osassa tätä maata mainitaan olleen Kykloopit ja
Laistrygonit, joiden syntyperästä en voi mitään sanoa, enemmän kuin
siitä, mistä he ovat tänne tulleet ja mihin hävinneet. Riittäköön se,
mitä runoilijat tästä sanovat, ja olkoon jokaisella oma käsityksensä
tästä asiasta.
Näitten jälkeen näyttävät Sikanit ensinnä asettuneen tänne, ja, kuten
itse väittävät, näitä ennenkin, ollen muka saaren alku-asukkaita.
Vaan itse asiassa olivat he Ibeerialaisia, joita Ligyalaiset olivat
karkottaneet Ibeeriassa juoksevalta Sikanos-joelta. Näistä tämä
saari, jota ennen kutsuttiin Trinakriaksi, sai silloin nimekseen
Sikania.
Ilionin valloittamisen jälkeen saapui tälle saarelle laivoilla
joukko Trooalaisia, jotka olivat lähteneet Akaialaisia pakoon. Nämät
asettuivat Sikanien naapureiksi ja kutsuttiin yhteisellä nimellä
Elymoiksi, ja heidän kaupunkinsa nimet olivat Eryks ja Egesta.
Heidän yhteyteen asettui myöskin joukko Fookilaisia, joita myrsky
paluumatkalla Troiasta oli ajanut ensin Libyaan ja sieltä vienyt
Sikeliaan. Sikelialaiset, jotka Opikalaisten karkottamina asuivat
Italiassa, tulivat sieltä yli salmen oman todennäköisen kertomuksensa
mukaan lautoilla myötätuulen avulla, tahi ehkäpä muullakin tavalla.
Vielä nytkin löytyy Italiassa Sikelialaisia, ja viimemainittu maa
sai nimekseen Italia erään Sikelialais-kuninkaan Italon mukaan.
Saavuttuansa Sikeliaan suurella sotavoimalla, voittivat he Sikanit
taistelussa ja ajoivat heidät saaren eteläisiin ja läntisiin osiin,
antaen saarelle nimeksi Sikelia Sikanian asemesta. He asettuivat
asumaan saaren hedelmällisimpiin paikkoihin, jotka he pitivät
hallussaan lähes 300 vuotta, kunnes Helleenit saapuivat Sikeliaan;
ja vielä nytkin omistavat he saaren keski- ja pohjoisosat. Myöskin
Foinikilaisia asui pitkin koko Sikelian rannikoita, pitäen hallussaan
niemiköt ja läheiset saaret kaupankäymistä varten Sikelialaisten
kanssa. Mutta kun Helleenit suuressa määrin yli meren purjehtivat
saareen, jättivät he useimmat paikkakunnistaan, ottaen yhteisiksi
asunnoikseen Motyee, Soloeis ja Panormos nimiset kaupungit Elymojen
kanssa, osaksi luottaen Elymojen liittoon, osaksi koska sieltä oli
lyhyin merimatka Sikeliasta Karkeedooniin. Näin paljo ja täten
sijotettuina asui barbareja Sikeliassa.
Ensimmäiset Sikeliaan purjehtineet Helleenit olivat Kalkidilaisia
Euboiasta, jotka Tukleen johdolla Naksokseen rakensivat Apolloon
Arkeegetoksen alttarin, joka nyt on ulkopuolella kaupunkia. Tällä
alttarilla teoorit, lähtiessään Sikeliasta, ensin uhraavat.
Seuraavana vuonna perusti Heerakleidi Arkias Korintoksesta
Syrakuusan karkotettuansa Sikelialaiset saarelta, joka nyt ei enää
ole veden ympäröimänä, vaan muodostaa sisäosan kaupunkia. Myöhemmin
varustettiin myöskin ulko-osa muurilla ja kaupunki tuli vallan
väkirikkaaksi. Viisi vuotta Syrakuusan perustamisen jälkeen lähtivät
Kalkidilaiset Tukleen johdolla Naksoksesta, karkottivat Sikelialaiset
ja perustivat Leontinoin ja sitten Kataneen. Katanaiot määräsivät
Euarkon perustajakseen.
Samaan aikaan saapui myöskin Sikeliaan Lamis johtamallaan
siirtolaiskunnalla Megarasta, ja perusti Pantakyos virran varrelle
Trootilon nimisen siirtolan. Myöhemmin lähti hän sieltä Leontiniin
ja asui vähän aikaa sikäläisten Kalkidilaisten kanssa yhdessä;
mutta näitten karkottamana perusti hän Tapsoksen ja kuoli kohta sen
jälestä. Hänen seuralaisensa lähtivät Tapsoksesta ja perustivat
yhdessä Sikelialaisen kuninkaan Hybloonin kanssa, joka luovutti
heille tämän maan ja asettui heidän johtajaksensa, Hybliläisen
Megaran. He olivat asuneet täällä 245 vuotta, kun Syrakuusan
yksinvaltias Geloon heidät karkotti tästä kaupungista ja maasta.
Mutta ennen karkottamistaan, ehkä 100 vuotta sinne asettumisensa
jälkeen, olivat he lähettäneet Pamilloksen perustamaan Selinuksen.
Hän oli Megarasta, heidän emäkaupungistaan, asettunut asumaan heidän
keskeen ja johti tätä siirtokuntaa.
Gelan perustivat Antifeemos Rodoksesta ja Entimos Kreetasta yhdessä,
kumpikin tuoden siirtolaisensa, 45 vuodella Syrakuusan perustamisen
jälkeen. Nimensä sai kaupunki Gelas virrasta, mutta paikka, jossa
kaupunki nyt sijaitsee, ja joka ensin linnoitettiin, nimitettiin
Lindioi. Niille säädettiin Dorilaiset lait. Lähemmäs 108 vuotta
oman asutuksensa jälkeen perustivat Geloolaiset Akragas kaupungin,
nimittäen sen Akragas virran mukaan. Perustajiksi olivat he
asettaneet Aristonooksen ja Pystiloksen, jotka säätivät kaupungille
Geloolaiset lait.
Tsankleen perustivat alkuaan Opikian maassa sijaitsevasta
Kalkidilaisesta Kymee nimisestä kaupungista lähteneet rosvot, mutta
myöhemmin saapui myöskin suuri joukko siirtolaisia Kalkiksesta ja
muualta Euboiasta ja asettui asumaan entisten asukkaiden kanssa.
Perustajina olivat Perieerees ja Krataimenees, viimemainittu
Kymeestä, edellinen Kalkiksesta. Sikelialaiset kutsuivat kaupungin
ensin Tsanklee nimellä, siitä että paikka on sirpinmuotoinen: sirpin
kutsuvat näet Sikelialaiset Tsanklon. Myöhemmin karkottivat heidät
Samolaiset ja muut Joonialaiset, jotka paeten Meedialaisia tulivat
Sikeliaan. Mutta vähää myöhemmin karkotti Reegionin itsevaltias
Anaksilas Samolaiset ja asetti kaupunkiin asujiksi erisukuisia
ihmisiä, antaen sille muinoisen kotikaupunkinsa nimen Messeenee.
Myöskin Himeran perustivat Tsankleelaiset Eykleideen, Simoksen
ja Sakoonin johdolla, joiden useimmat siirtokuntaan lähteneet
seuralaiset olivat Kalkidilaisia, joihin yhtyivät Syrakuusasta
kapinassa voitetut ja sieltä karkotetut n.k. Myleetidat. Tämä
siirtokunta puhui Kalkidilaista ja Doorilaista sekamurretta, mutta
sen hallitusmuoto oli Kalkidilainen. Akrain ja Kasmenain perustivat
Syrakuusalaiset, Akrain 70 vuotta Syrakuusan perustamisen jälkeen,
Kasmenain lähemmiten 20 vuotta myöhemmin. Myöskin Kamarinan
perustivat ensin Syrakuusalaiset lähes 135 vuotta Syrakuusan
perustamisen jälkeen. Tämän siirtolaiskunnan johtajat olivat Daskoon
ja Menekoolos. Kun Syrakuusalaiset kapinan tähden väkivoimalla
olivat karkottaneet Kamarinalaiset, niin Gelan tyranni Hippokratees
myöhemmin, kun sai Kamarinalaisten maan lunnaiksi vangituista
miehistä, vei Kamarinaan toisen siirtokunnan; ja kun Geloon taasen
oli karkottanut asukkaat tästä kaupungista, niin hän asetti sinne
kolmannen siirtokunnan.
Näin monta Helleeniläis- ja barbarilaiskansaa asui Sikeliassa, ja
tätä suurta saarta vastaan ryhtyivät nyt Ateenalaiset sotaan. Tämän
sotaretken todenperäinen syy oli halu saada haltuunsa se kokonaan,
mutta he koristelivat hyökkäystään sillä, että muka tahtoivat
auttaa heimolaisiansa ja heihin yhtyneitä liittolaisiansa. Enin
kiihoittivat heitä tähän yritykseen Egestalaisten Ateenaan saapuneet
lähettiläät, jotka suurella innolla heitä siihen yllyttivät. Ollen
Selinuntilaisten naapurikansana, olivat he näitten kanssa joutuneet
sotaan naimisasioitten ja riidanalaisen alueen takia. Selinuntilaiset
olivat kutsuneet Syrakuusalaiset avukseen ja ahdistivat Egestalaisia
sodalla sekä maitse että meritse. Sentähden muistuttivat Egestalaiset
Ateenalaisia viime sodan aikana Lakeen välityksellä tehdystä
liitosta ja pyysivät laivoja suojelukseksensa, lausuen paljoa
muutakin, mutta varsinkin että Syrakuusalaiset, jos saisivat jäädä
rangaistuksetta, vaikka olivat karkottaneet Leontinilaiset, ja jos
heidän sallittaisiin hävittää muutkin liittolaiset, pian ottaisivat
koko Sikelian haltuunsa. Myöskin olisi heidän mielestään vaara
alttiina, että Syrakuusalaiset Doorilaisina rientäisivät auttamaan
Doorilaisia Peloponneesolaisia, koska he olivat samaa syntyperää
ja olivat heidän lähettämiänsä siirtolaisia, siten tykkänään
tekemään lopun Ateenalaisten vallasta. Viisainta olisi siis vielä
jälelle jääneitten liittolaistensa kanssa astua Syrakuusalaisia
vastaan, varsinkin kun Egestalaisilla oli riittäviä varoja sotaan.
Ateenalaiset päättivät ensin lähettää miehiä Egestaan tarkastamaan,
löytyikö siellä tosiaankin varoja, kuten lähettiläät väittivät,
valtion suojassa ja pyhäköissä, sekä tiedustelemaan, millä kannalla
sotapuuhat Selinuntilaisia vastaan olivat. Ateenalaiset lähettiläät
matkustivat siis Sikeliaan.
Lakedaimonilaiset lähtivät samana talvena liittolaisineen, paitse
Korintolaisia, sotaretkelle Argeiaan, hävittivät jonkun vähän maata
ja korjasivat mukaansa kärryillä osan viljaa. Argolaiset pakolaiset
he veivät Orneaihin ja jättivät vähäisen joukon sotaväestä näitten
suojaksi. Saatuansa aikaan sovinnon Ornealaisten ja Argolaisten
välillä, jonka kestäessä nämät eivät saisi ahdistaa toistensa
aluetta, palasivat he sotajoukkoineen kotia. Vähää myöhemmin
tulivat Ateenalaiset 30 laivalla ja 600 raskasaseisella, joihin
Argolaiset koko sotajoukollaan yhtyivät, ja piirittivät Orneaissa
asuvia yhden päivän. Mutta koska piirittäjät majailivat etäällä,
karkasivat piiritetyt Orneaista yöllä. Kun Argolaiset seuraavana
päivänä huomasivat tämän, hävittivät he kaupungin maata myöten, jonka
tehtyään he poistuivat ja Ateenalaiset purjehtivat vähää myöhemmin
kotia.
Makedonian rajalla sijaitsevaan Metooneeseen kuljettivat Ateenalaiset
meritse ratsumiehiä, jotka niihin liittyneiden Makedonialaisten
pakolaisten kanssa pahoin turmelivat Perdikkaan aluetta.
Lakedaimonilaiset lähettivät Trakian Kalkidilaisille, joilla oli
kymmenen päivää kestävä sopimus Ateenalaisten kanssa, käskyn
liittymään Perdikkaaseen, johon nämät kuitenkaan eivät suostuneet.
Tähän loppui talvi ja 16 vuosi sitä sotaa, josta Thukydides on
kirjoittanut.
Seuraavana kevättalvena palasivat Ateenalaisten lähettiläät
Sikeliasta ja Egestalaiset heidän seurassansa tuoden 60 talenttia
leimaamattomaa hopeaa kuukauden palkaksi 60 laivalle, jotka he
olivat aikoneet pyytää Ateenalaisia lähettämään. Kun Ateenalaiset
pitämässään kokouksessa olivat kuulleet Egestalaisten ja omien
miestensä muutenkin viehättävän ja valheellisen kertomuksen ja
miten sekä valtion kassoissa että pyhäköissä muka varoja oli
käytettävänä, päättivät he lähettää 60 laivaa Sikeliaan, määräten
näiden rajattomanvaltaisiksi päälliköiksi Nikeeraton pojan Niikiaan,
Kleiniaan pojan Alkibiadeen ja Ksenofanoksen pojan Lamakoonin,
avustamaan Egestalaisia Selinuntilaisia vastaan ja palauttamaan
Leontinilaiset heidän kotikaupunkiinsa, jos heillä olisi onni
sodassa, sekä muutenkin asettamaan asiat Sikeliassa Ateenalaisille
hyödyllisemmälle kannalle. Viisi päivää myöhemmin oli uusi kokous,
jossa oli päätettävä laivojen pikaisesta varustamisesta ja niistä
vaatimuksista, joita päälliköt pitivät välttämättöminä laivojen
lähtöä varten. Niikias vastusti nimittämistään päälliköksi,
arvellen kaupungin neuvotelleen väärin, kun se niin kevytmielisellä
ja kerskaavalla tekosyyllä, hyökkäämällä koko Sikeliaa vastaan,
heittäytyi näin suureen vaaraan, jonkatähden hän, haluten saada tämän
päätöksen peruutetuksi, varotti Ateenalaisia seuraavasti:
"Tämä kansankokous on pantu toimeen keskustellaksemme varustuksista
Sikeliaan purjehtimista varten, mutta minusta näyttää olevan
syytä tarkemmin punnitella juuri sitä, onko ylipäätään laivojen
lähettäminen sinne meille hyödyksi, jottemme me, luottaen vieraitten
miesten sanoihin, näin lyhyen neuvottelemisen perusteella
tärkeimmistä asioista ryhtyisi sotaan, joka meitä ei ensinkään
koske. Vaikka kohtakin minulle tässä on osoitettu suuri kunnia, ja
jospa en suinkaan henkeni puolesta pelkää enemmän kuin muutkaan,
arvelen kuitenkin kunnon kansalaisen velvolliseksi pitämään huolta
hengestään ja omaisuudestaan; sillä huolehtien itsestään koettaa hän
myöskin valvoa valtion etua. En minä ennen ole puhunut kunnioituksen
tähden vasten mielipidettäni, enkä minä nytkään tule sanomaan
muuta, kuin mitä pidän paraampana. Mutta minun sanani olisivat
liian heikot vaikuttaaksensa teidän mielipiteisiinne, jos minä vaan
kehottaisin teitä pelastamaan omistamianne etuja eikä tietämättömien
ja kuviteltujen etujen toiveessa panemaan vaaran alaisiksi olemassa
olevia oloja. Tahdon sentähden osottaa, ettei ole sopiva aika teidän
intoonne, eikä liioin helppo saavuttaa, mitä tavottelette".
"Purjehtiessanne, väitän minä, jätätte te tänne paljon vihollisia
ja yllytätte nousemaan teitä vastaan vielä useampia. Te luulette
tehtyjen sovintojen olevan varmojen; kyllä kait: niin kauan kuin
pysytte rauhassa, ovat ne olemassa ainakin nimeksi, päättäen
vihollisten käytöstä siitä miten omat miehemme ovat menetelleet.
Mutta jos me joudumme tappiolle suuremmalla sotavoimalla, tulevat
vihollisemme tekemään meitä vastaan äkkiarvaamattoman hyökkäyksen,
ensiksikin koska he onnettomuuksiensa takia ovat olleet pakotetut
tekemään häpeällisemmän rauhan kuin me, ja toiseksi, koska itse
tässä rauhanteossa löytyy paljon riidanalaista. Semmoisiakin on
olemassa, jotka eivät ensinkään ole suostuneet rauhantekoon,
eivätkä he suinkaan ole voimattomimpia. Toiset näistä sotivat
julki meitä vastaan, toiset taasen pidättäytyvät, syystä että
Lakedaimonilaisetkin pysyvät alallaan kymmenen päivän sopimusten
johdosta. Pian he kuitenkin, jos kahtia jaamme sotavoimamme, jota
nyt olemme tekemäisillämme, epäilemättä yhdessä Sikelioottain kanssa
tulevat karkaamaan meidän kimppuumme, koska he myöskin jo ennen
ovat mihinkä hintaan tahansa pyrkineet heidän liittolaisiksensa.
Tätä meidän tulee tarkoin punnita, eikä asettaa kaupunkia vaaraan
tuulentupien takia. Ennenkuin me pyrimme anastamaan uutta
valtaa, on meidän varmentaminen nykyistä valtiotamme. Eiväthän
Trakian Kalkidilaiset vielä ole voitetut, jotka jo niin monta
vuotta sitten luopuivat meistä, ja monet muut mannermaalaiset
tottelevat töintuskin. Me kyllä avustamme Egestalaisia, koska ovat
liittolaisemme, mutta vielä epäilemme kostaa niille alamaisillemme,
jotka jo kauan luopumisellaan ovat meitä loukanneet."
"Näitä viimemainituita voisimme kuitenkin ehkä, jos me heidät
voittaisimme, pitää kurissa, mutta jos me kukistaisimmekin
Sikelialaiset, niin olisi meidän heitä etäisyyden ja paljouden
tähden kuitenkin vaikea pitää hallussamme. Mieletöntä on siis käydä
semmoisten kimppuun, joita emme voitettuinakaan voi hallita, ja
joitten kimppuun käytyämme, jos joudumme tappiolle, emme enää ole
yhtä etuisassa asemassa, kuin ennen hyökkäämisiämme. Sikeliootat
ovat minusta vähemmän vaarallisia meille nykyisessä asemassaan
ja vielä vähemmän Syrakuusalaisten vallan alla, jolla meitä
Egestalaiset niin suuresti pelottavat. Sillä nyt ehkä yksityiset
heistä Lakedaimonilaisille mieliksi kävisivät meitä vastaan, mutta
toisessa tapauksessa ei ole luultavaa, että valtio valtiota vastaan
alkaisi sotaa. Sillä samaten, kuin he Peloponneesolaisten avulla
hävittäisivät meidän valtaamme, on niiden ajateltava, että heidänkin
valtansa näiden samojen kautta joutuisi perikatoon. Paraiten meitä
pelkäävät sikäläiset Helleenit, jos emme ensinkään sinne lähde,
mutta toisessakin tapauksessa, jos me pian poistumme, annettuamme
heidän läheltä nähdä voimamme. Mutta jos me hiukankaan joutuisimme
alakynteen, niin he piankin meitä halveksisivat ja yhdessä
sikäläisten vihollistemme kanssa karkaisivat meidän kimppuumme.
Sillä mehän kaikki tiedämme, että etäisintä, josta ei ole mitään
kokemusta, enin ihaillaan. Tätä te, rakkaat kansalaiseni, kyllin
olette kokeneet Lakedaimonilaisten ja heidän liittolaistensa suhteen,
joita kyllä ennen pelkäsitte, vaan nyt, voitettuanne heidät kerran,
siihen määrin halveksitte, että jo tarkoitatte saada Sikelian
haltuunne. Ei sovi ylvästellä vastustajien onnettomuuksista, vaan
rohkaistua, päästyänsä voitolle omien neuvotteluiden kautta. Tietysti
eivät Lakedaimonilaiset muuta mieti, kuin miten he, kovasti kärsien
tappiostaan, voisivat kukistaa teidät ja poistaa tämän hävynpilkun,
semminkin kun he aina ovat kilpailleet saavuttaaksensa urhoollisuuden
maineen. Ei meidän siis, jos tahdomme toimia viisaasti, tule
taistella Sikeliassa asuvien Egestalaisten, noitten barbarien,
eduksi, vaan lujasti puolustaa itseämme tuota harvainvaltaista meitä
väijyvää kaupunkia vastaan."
"Meidän tulee muistaa, että juuri olemme tointuneet kovasta taudista
ja sodasta, niin että varamme ja väkilukumme ovat hiukan karttuneet,
ja nämät tulee käyttää täällä omaksi eduksemme, eikä suinkaan
noitten pakolaisten, apua pyytävien liittolaistemme hyväksi, joille
on hyödyllistä valheellisesti kaunistella pyyntöään, ja jotka
naapuriensa vaarassa ollessa, esiintyen ainoastansa tyhjin sanoin,
joko onnistuttuansa osoittavat kurjaa kiitosta, tai jouduttuansa
tappiolle tulevat avustamaan vihollisia ystäviensä tuhoamisessa.
Jos nyt joku päälliköksi valitsemisestansa ihastunut nuorukainen,
varsinkin koska hän vielä on jokseenkin nuori päälliköksi, yllyttää
teitä lähettämään pyydetyitä laivoja, pitäen silmällä ainoastaan
omaa itseänsä, jotta hänen hevosiansa ihailtaisiin ja jotta hän
päällikkyydestään tuhlatakseen hankkisi itselleen rahaa, niin älkää
heittäkö kaupunkia tuommoiseen vaaraan yksityisen kerskaavaisuuden
takia, vaan miettikää, että tuommoiset henkilöt tuottavat vahinkoa
valtiolle ja tuhlaavat omaisuutensa, ja että tämä asia on liian
tärkeä nuorukaisen mietittäväksi ja lyhykäisen käsittelyn
ratkaistavaksi."
"Nähden noitten, tuon miehen puoluelaisten, istuvan tuolla, syntyy
minussa pelko, ja kehoitan minä puolestani ikäisempiä, jotka istuvat
heidän vieressänsä, jos kohtakin häntä sen johdosta pidettäisiin
pelkurimaisena, ujostelematta äänestämään sotaa vastaan, olematta
liian harras saavuttamaan etäistä päämaalia, kuten noitten on
laita, tietäen, että innolla ei paljoa saa aikaan, vaan kyllä
varovaisuudella. Ponnistakaa vastaan, ettei synnyinmaatamme
heitettäisi mitä suurimpaan vaaraan, ja äänestäkää, että Sikeliootat,
joilla nyt on meille mitä sopivimmat rajat, nimittäin maitse kulkien
Ioonian lahti, meritse Sikelian meri, että he, kuten he häiritsemättä
saavat hoitaa asioitansa, myöskin sopikoot keskenään. Egestalaisille
on erittäin sanottava, että he, kuten omin päin ovat alottaneet sodan
Selinuntilaisia vastaan Ateenalaisten neuvotta, myöskin yksin päin
tehkööt siitä lopun. Vastaisuudeksi on päätettävä olla tekemättä
liittoa semmoisten kanssa, joita meidän täytyy auttaa, jos he
joutuvat hätään, kuten meidän on ollut tapana, vaan joista meillä ei
tarvittaessa ole mitään apua."
"Ja sinä, prytanis, jos pidät velvollisuutenasi huolehtia
kaupungista, jos tahdot olla kunnon kansalainen, äänestytä
tästä asiasta vielä kerta ja aseta se uudestaan Ateenalaisten
mietittäväksi. Älä pelkää, että äänestämisen uudistaessasi toimit
vastoin lakia näin lukuisten todistajien läsnäollessa, vaan että
esiinnyt epäviisaasti äänestävän kaupungin lääkärinä, tietäen sen
hallitsevan kunnollisesti, joka enin hyödyttää isänmaata, eikä
tahallaan sitä millään lailla vahingoita."
Näin puhui Niikias, mutta useimmat läsnäolevista Ateenalaisista
kannattivat sotaa ja pysyivät entisessä päätöksessään, muutamat
harvat vaan sitä vastustivat. Innokkaimmin kehoitti sotaan Kleiniaan
poika Alkibiadees, sekä haluten vastustaa Niikiasta, koska muutenkin
hänen kanssansa oli eri mieltä valtiollisissa asioissa, että senkin
tähden, että Niikias nyt oli häntä moittinut. Enin hän kuitenkin
pyrki päälliköksi syystä, että hän toivoi Sikelian ja Karkeedoonin
hänen kauttansa tulevan vallotetuiksi, jonka johdosta hänen
yksityinen omaisuutensa lisääntyisi ja hänen arvonsa kohoaisi. Sillä
kansalaiset pitivät häntä kyllä suuressa kunniassa, mutta hän käytti
enemmän varoja hevosiinsa ja muihin menoihin, kuin hänen omaisuutensa
olisi sallinut, josta myöhemmin osaksi johtui Ateenalaisten
kaupungin häviö. Sillä koska useimmat pelkäsivät hänen suunnatonta
ylellisyyttään oman ruumiinsa ja elämäntapojensa suhteen, kuten
myöskin hänen rajattomat tuumansa, missä hän vaan toimi, asettuivat
kansalaisensa häntä vastaan, koska arvelivat hänen pyrkivän
yksinvaltiaaksi. Ja vaikka hän nyt oli yleishyödyllisesti valmistanut
sotaseikat, olivat he kuitenkin yksityisesti suutuksissaan hänen
elämäntapojensa takia, ja uskomalla sodan johdon muille saattoivat
he ennen pitkää kaupungin perikatoon. Hän astui nyt esiin ja kehotti
Ateenalaisia täänkaltaisilla sanoilla:
"Minun tulee enemmän kuin kenenkään muun päästä päälliköksi, (sillä
tästähän minun on alotettava, koska Niikias tästä minua moittii),
ja pidänkin itseäni sen kunnian ansainneena. Sillä juuri se, mistä
minua soimataan, tuottaa esi-isilleni ja minulle kunniaa sekä
isänmaalle hyötyä. Minun komea esiintymiseni Olympiassa on saanut
Helleenit, jotka jo arvelivat kaupunkimme kukistetuksi, arvostelemaan
meidän kaupunkimme voimaa suuremmaksi, kuin se tosiasiassa onkaan,
siitä syystä että olen asettanut kilpailuun seitsemän vaunua,
jota ei kukaan yksityinen ennen ole tehnyt, joista sain toisen ja
neljännen palkinnon, ja järjestänyt muutkin toimet voitonmukaisesti.
Tavallisesti katsotaan tämmöiset seikat kunniaksi, mutta ne
antavat myöskin aavistusta voimasta. Minun loistava esiintymiseni
kaupungissamme näyttelykuntien suhteen ja muutenkin on luonnollisesti
kansalaisissani herättänyt kateutta, mutta muukalaisten mielestä se
osoittaa voimaa. Eikä suinkaan ole mikään hyödytön mielettömyys,
jos joku omilla kustannuksillaan yhtä hyvin hyödyttää itseään, kuin
myöskin kaupunkia, eikä ole väärin, että hän mielessään asettaa
itsensä korkeammalle tavallisia henkilöitä, koska ei pahantekijäkään
löydä ketään osanottajaa onnettomuudessaan. Kuten onnettomuuteen
joutunutta ei tervehditä, olkoon myöskin sallittu onnen suosikille
ylvistellä, jos hän ei joka tilassa tahdo asettua toisten rinnalle."
"Minä kyllä tiedän, että se, joka jossakin suhteessa on muita
etevämpi, on aikalaisillensa ja varsinkin vertaisillensa
vastenmielinen, mutta että moni hänen kuoltuansa koettaa päästä
hänen kanssansa sukulaisuuteen, vaikkei niin olekaan, ja että hänen
isänmaansa kerskailee hänestä kansalaisenaan, hyväntekijänään, eikä
suinkaan muukalaisena ja pahantekijänä."
"Tähän minä pyrin ja tätä varten, tuhlaten omaisuuttani, olen
minä joutunut soimauksen alaiseksi, mutta tarkastakaa, olenko
minä huonommin, kuin muutkaan, hoitanut valtion asioita.
Sillä ilman suurta vaaraa ja kustannusta olen minä saanut
Peloponneesoksen mahtavimmat vallat yhtymään teihin ja olen
pakottanut Lakedaimonilaiset yhtenä ainoana päivänä Mantinean
läheisyydessä taistelemaan koko vallastaan. Ja vaikkakin he tässä
ottelussa pääsivät voitolle, eivät he siitä kuitenkaan ole vieläkään
täydellisesti tointuneet."
"Ja tämän kaiken on tuo minun nuoruuteni muka luonnoton ja mieletön
menettelyni sopivilla puheilla saanut aikaan Peloponneesolaisten
vallan suhteen ja väsymättömällä innolla hankkinut itselleen
luottamusta. Älkää nytkään peljätkö sitä, vaan minun vielä
ollessani voimieni täydessä kukoistuksessa, ja kun Niikiaskin näkyy
olevan onnen lemmikki, käyttäkää meidän molempien palvelustamme
hyväksenne. Älkää luopuko Sikeliaan purjehtimisesta syystä,
että tämä muka tapahtuisi väkevää valtaa vastaan. Sillä noissa
väkirikkaissa kaupungeissa asuu kaikenlaista sekalaiskansaista
joukkoa, joka ei liioin välitä vallankumouksesta eikä väestön
muutoksesta. Senpä tähden ei kukaan varustaudu aseilla ikäänkuin
isänmaansa puolustukseksi, eikä siellä pidetä huolta tavanmukaisista
laitoksista, vaan jokainen riistää itselleen joko sanoilla tahi
väkivallalla yleisistä varoista mitä vain pitää hyödyllisenä, jos
hänen hätätilassa täytyisi karata muuanne. Ei ole luultavaa, että
tuommoinen joukkio noudattaisi yhden miehen tuumaa, eikä liioin että
se yhteisesti ryhtyisi toimeen. Pian he yksitellen taipuisivat,
kun heille mieliksi puhuttaisiin, varsinkin jos heidän keskenänsä
vallitsee eripuraisuus, kuten meidän tiedoksi on tullut. Ei heillä
ole niin paljo raskasaseisia, kuin he kehuvat olevan, eikä liioin
muilla Helleeneilläkään, kuten he kerskaavaisesti luettelivat, vaan
vaivoin oli valheellisella Hellaalla niitä korkeintaan tähän sotaan
riittävä luku."
"Tämmöiset ovat, mikäli minä olen kuullut kerrottavan, sikäläiset
olot ja tulevat olemaan meille vieläkin suotuisammat. Sillä me
tulemme siellä kohtaamaan suuren joukon barbareja, jotka vihasta
Syrakuusalaisia vastaan tulevat sotimaan meidän puolellamme heitä
vastaan. Eivätkä täkäläiset olot meitä estä, jos oikein mietitte.
Ovathan meidän esi-isämme, vaikkakin heillä oli samat viholliset,
joita meidän sanotaan jättävän tänne, jos me purjehdimme, ja vielä
lisäksi Meedialainen torjuttavana, kuitenkin perustaneet tämän vallan
ja sen he ovat saaneet aikaan yksinomaan mahtavalla laivastollaan.
Ja nyt: eivät Peloponneesolaiset milloinkaan ole olleet niin
toivottomassa asemassa meidän suhteen, ja jospa he rohkenisivatkin
hyökätä meidän maahamme, niin he voisivat sen tehdä yhtä hyvin, jos
emme purjehtisikaan, mutta laivastolla he eivät kuitenkaan meitä
vahingoita, sillä meillä olisi täällä aina puolustukseksi riittävästi
suuri laivasto."
"Minkä todennäköisen syyn me siis voisimme tuoda esiin
viivyttelemiseemme tai millä perusteella olla auttamatta sikäläisiä
liittolaisiamme? Valamme mukaan olemme velvolliset puolustamaan heitä
huolimatta siitä, etteivät he voi meitä auttaa. Sillä emmehän me
ole heitä ottaneet liittoomme, jotta he meitä täällä auttaisivat,
vaan jotta he rasittamalla sikäläisiä vihollisiamme estäisivät
näitä hyökkäämästä meidän kimppuumme. Tällä tavalla olemme sekä me
että muut hankkineet itsellemme vallan, mielellämme avustamalla
avuksensa pyytäviä, olkootpa barbareja tai Helleenejä. Sillä jos
kaikki istuisivat ristissä käsin, heimolaiseen katsoen, jota tulisi
auttaa, niin vähän sillä enentäisivät valtaansa, vaan päinvastoin
panisivat olevan valtansa vaaralle alttiiksi. Mahtavaa ei ainoastaan
tule torjua päältään sen hyökätessä, vaan myöskin estää hyökkäämästä.
Eikä meidän vallassa ole määrätä, kuinka kauas me haluamme ulottaa
valtaamme, vaan meidän on pakko, asemassa missä nyt olemme, pitää
toisia tarkasti silmällä ja toisia ankarassa kurissa, koska on vaara,
että muutoin joudumme muitten vallan alaisiksi, ellemme me muita
vallitse. Te ette voi katsoa rauhaa samalta kannalta kuin muut, jos
ette myöskään muuta elämäntapojanne heidän kaltaisiksensa."
"Varmoina siis, että tulemme laajentamaan valtamme lähtemällä
retkelle, purjehtikaamme huoleti pois, jotta siten masentaisimme
Peloponneesolaisten ylvästyksen, kun me siihen määrin näymme
halveksivan vallitsevan rauhan, että Sikeliaankin purjehdimme. Ja
jos kaikki käy onnellisesti, niin panemme joko koko Hellaan valtamme
alle, tahi ainakin vahingoitamme Syrakuusalaisia, josta sekä meille
että liittolaisillemme on suuri hyöty. Varman tukeen sekä viipymiseen
siellä, jos asiat käyvät hyvin, että lähtemään sieltä, tarjoavat
meille laivamme, sillä merellä me kyllä voitamme kaikki Sikeliootat
yhteisesti."
"Älköön Niikiaan kehotus toimettomuuteen eikä liioin hänen
sanoissansa ilmestyvä yllytys erimielisyyteen nuorten ja vanhempien
välillä muuttako mieltänne, vaan koettakaamme totuttuun tapaan,
kuten esi-isämme nuorten ja vanhempien yhteisen päätöksen mukaan
ovat kohottaneet kaupunkimme nykyiseen asemaan, mekin puolestamme
nyt edistää sitä, arvellen, etteivät nuoret ja vanhat ilman
toistensa apua voi mitään saada aikaan, vaan että voiman muodostavat
yhteisesti heikot, keskinkertaiset ja terävämieliset. Jos kaupunki
yhä vaan on rauhassa, niin se kuluu itsensä kautta kuten kaikki
muutkin esineet, ja mielten jäntevyys tylsistyy, jota vastoin se
taistellessaan lakkaamatta saa uutta voimaa ja tottuu puolustautumaan
ennemmin teoilla kuin sanoilla. Sanalla sanoen: minä arvelen, että
toimeliaisuuteen tottunut kaupunki, jos se kääntyy toimettomuuteen,
pian käy perikatoaan kohti, ja että varmimmat ovat ne ihmiset, jotka
vähimmin poikkeavat perityistä tavoista ja säännöistä, jos nämät
eivät olisikaan parahimpia."
Näin puhui Alkibiadees. Kun Ateenalaiset olivat kuulleet häntä ja
Egestalaisia sekä Leontinilaisten pakolaisia, jotka olivat saapuneet
pyytämään apua, ja jotka muistuttivat heitä heidän valoistaan, niin
he paljoa innokkaammin, kuin ennen, kannattivat sodanhankkeita.
Koska Niikias huomasi, ettei hän voisi saada heitä peräytymään
tuumistaan entisillä perusteilla, mutta arveli heidän ehkä muuttavan
mielipidettään varustuksien paljouden ja suurten kustannuksien
johdosta, niin hän uudestaan astui esiin ja puhui seuraavasti:
"Koska minä huomaan teidän, Ateenalaiset, niin innokkaasti
kannattavan sotaretkeä, niin toivon, että sota menestyisi mielenne
mukaan; kumminkin tahdon minä ilmottaa ajatukseni nykytilasta.
Meidän on nyt aikomus lähteä taistelemaan kaupunkeja vastaan, jotka,
mikäli olen kuullut, ovat suuria ja riippumattomia toisistaan,
ja jotka eivät halua mitään muutosta, jonka kautta ne pääsisivät
pakollisesta orjuudesta mukavampaan asemaan. Todenmukaisesti ne
eivät vapauden asemesta mielellään suostu meidän ylivaltaamme,
varsinkin kun niiden joukossa on aika suuri paljous Helleeniläisiä
kaupunkeja ollakseen yhdellä ainoalla saarella. Sillä paitsi Naksosta
ja Katanaa, joiden toivon Leontinilaisen heimolaisuutensa tähden
liittyvän meihin, löytyy siellä seitsemän muuta kaupunkia, jotka
kaikin puolin ovat varustetut yhdellä lailla kuin meidän sotaväki,
ja varsinkin Selinus ja Syrakuusa, joita vastaan juuri purjehdimme.
Näillä on paljon raskasaseisia, jousimiehiä ja keihäänheittäjiä,
paljon kolmisoutulaivoja kuten myöskin miehiä niitten miehittämiseen.
Niinikään on heillä sekä yksityisiä varoja ja varsinkin
Selinuntilaisilla lisäksi pyhäköissä säilytetyitä yleisiä rikkauksia.
Syrakuusalaisille maksavat muutamat barbarikansatkin veroja jo
vanhoista ajoista. Mutta seikka, missä he meitä enin voittavat, on
se, että heillä on paljon ratsumiehiä ja omia muonavaroja, joita
heidän ei tarvitse tuottaa muualta."
"Tämmöistä valtiota vastaan meillä ei ainoastaan ole tarpeen
laivastoa ja kelvollista sotajoukkoa, vaan suuri maa-sotajoukko on
lähetettävä mukana, jos me haluamme aikomustamme vastaavaa saada
aikaan, ja jotteivät heidän ratsumiehensä sulkisi meitä maastaan,
semminkin jos kaupungit pelosta liittäytyvät, eivätkä kutkaan muut
asetu puolellemme, kuin Egestalaiset ratsumiehineen. Häpeällistähän
olisi voitettuina poistua tahi myöhemmin lähettää lisäjoukkoja,
syystä että ensin olemme tehneet mielettömän päätöksen. Meidän
on heti hyökättävä riittävällä sotavoimalla, tietäen lähtevämme
purjehtimaan kauas omasta maastamme, ja että meillä ei ole samoja
etuja, kuin vastustajillamme, koskette lähde liittolaisina auttamaan
alamaisianne heidän alallensa hyökkäävää vastaan, jossa teillä olisi
helppo tuottaa tarpeitanne ystävien maasta, vaan että lähdette
ventovieraaseen maahan, josta lähettilään ei ole helppo saapua
Ateenaan neljänä talvikuukautena."
"Minun ymmärrykseni mukaan täytyy meidän viedä mukanamme mitä
suurin joukko raskasaseisia, sekä omaa väkeä että liittolaisia ja
alamaisiamme, kuten myöskin jos mahdollista joko houkuttelemalla tai
palkasta koota miehiä Peloponneesoksesta, ja vielä lisäksi paljon
jousimiehiä ja linkoojia, jotta pitäisivät puoliaan vihollisten
ratsuväkeä vastaan. Meillä täytyy myöskin olla paljon enemmän laivoja
kuin vihollisilla, jotta voisimme helposti hankkia ruokavaroja, sekä
viedä mukanamme vehnää ja paahdettua ohraa, kuten myöskin leipureita
aina myllyjen suuruuteen katsoen, jotta sotaväellä, jos tyyni meitä
pidättäisi, olisi riittävästi muonavaroja -- sillä koska sotajoukko
on lukuisa, ei joka kaupunki voi sitä ottaa vastaan -- sekä valmistaa
muuta tarpeellista mahdollisimman runsaasti, ja jottemme olisi
riippuvaisia vieraista, viedä mukanamme täältä mahdollisimman
runsaasti varoja. Sillä mitä Egestassa muka sanotaan olevan valmiina
käytettävänä, niin pitäkää sitä enemmän olevan sanoissa. Sillä
Egestassa muka käytettäviä varoja voitte pitää olevan ainoasti
sanoissa käytettävissä."
"Jospa saapuisimmekin sanomattakaan yhtä voimakkaina, sillä
raskasaseisissa he meidät kumminkin voittaisivat, vaan kaikissa
suhteissa heitä väkevämpinä, niin sittenkin voisimme me vaivoin
tehdä uusia valloituksia ja säilyttää entisiä. On aina muistettava,
että lähdemme ahdistamaan vierasheimoisessa ja vihollisessa maassa
sijaitsevan kaupungin asukkaita, jotka meidän tulee voittaa heti jo
ensimmäisenä päivänä maihin astuttuamme, tietäen, että kaikki tulevat
esiintymään vihollisinamme, jos me joudumme tappiolle. Tätä peläten
ja ollen varmat, että asian laita on tämmöinen, täytyy meidän tarkoin
punnita näitä seikkoja ja vieläpä ottaa lukuun onnen apua, joka
ihmisten on vaikea arvata, minun haluten purjehtiessani mitä vähimmän
antautua onnen oikuista riippuvaiseksi, vaan varustuksien avulla
purjehtia todennäköisimmin varmana. Tätä pidän minä koko kaupungille
edullisimpana ja meille sotaan lähteville pelastusta tuottavana.
Jos joku on toista mieltä, niin luovutan minä hänelle mielelläni
päällikkyyden."
Näin puhui Niikias, arvellen, että hän toimitettavien askareiden
paljoudella joko saisi Ateenalaiset muuttamaan mieltä tahi, jos
kuitenkin olisi pakko lähteä sotaan, varustaisi mitä varmimmin
purjehtimiseen tarpeelliset toimet. Mutta hän ei ensinkään
poistanut halua purjehtimiseen luettelemalla varustusten taakkaa,
vaan Ateenalaiset yhä enemmän innostuivat tästä, päin vastoin
Niikiaan tarkoitusta. Sillä hänen neuvonsa näkyivät viisailta ja
vaarattomuus näiden kautta suurelta. Kaikissa syntyi suuri halu
lähteä matkalle: vanhemmissa toivosta vallottaa alueen, johon
purjehtivat, tahi ainakin ettei tästä koituisi mitään vaaraa näin
suurelle sotavoimalle; nuorissa taasen halu saada nähdä ja ihailla
tuntematonta maata, ollen varmat pelastuksesta. Suuri joukko ja
sotilaat arvelivat saavuttavansa rahaa ja valtaa, josta heille
tulevaisuudessa koituisi alituinen palkan saanti. Enemmistön
kiivaan innostuksen takia pysyi moni äänetönnä, vaikka tuuma ei
häntä miellyttänytkään, pelosta että häntä pidettäisiin valtiolle
pahansuopeana, jos hän äänestäisi ehdotusta vastaan.
Vihdoin astui eräs Ateenalainen esiin, kehottaen Niikiasta olemaan
kauemmin verukkeilematta ja vitkastelematta, vaan kaikkien kuullen
julkisesti lausumaan, kuinka suuri sotavoima Ateenalaisten
hänen mielestänsä tulisi myöntää. Niikias sanoi, vaikkapa
vastahakoisesti, että hän mieluummin rauhassa olisi neuvotellut tästä
kanssapäällikköjensä kanssa, mutta että hänestä näytti, ettei voinut
purjehtia vähemmällä kuin 100 kolmisoutulaivalla. Raskasaseisten
kuljetukseksi voisivat Ateenalaiset antaa omia aluksiaan tarpeen
mukaan ja tuottaa toisia liittolaisilta. Ateenalaisten ja
liittolaisten raskasaseisten luku pitäisi nousta ainakin 5,000
yhteensä, mutta jos mahdollista vielä useampiin. Muu varustus oli
tehtävä sen suhteen, jousimiehiä sekä kotimaasta että Kreetasta kuten
myöskin linkoojia ja mitä muuta näkyisi olevan tarpeen oli hankittava
käytettäväksi valmiina.
Tämän kuultuansa äänestivät Ateenalaiset heti, että päälliköille
olisi annettava täysi päätösvalta sekä sotajoukon suuruudesta että
koko sotaretken järjestämisestä, kuten heistä näkyi hyödyllisimmäksi
Ateenalaisille. Ja nyt alkoi sodan valmistukset. Sana lähetettiin
liittolaisille ja kotona alkoi sotilasten luetteleminen. Kaupunki
oli juuri tointunut rutosta ja alituisesta sodasta, niin että
sotaikäisten lukumäärä tuntuvasti oli lisääntynyt ja varallisuus
runsaasti enentynyt aselevon kestäessä, joten oli helppo hankkia
kaikki tarpeet. Näin askaroittiin sodan valmistuksissa.
Tällä välin turmeltiin yhtenä yönä useampien Ateenalaisten
kaupungissa löytyvien kivestä tehtyjen Hermeen patsaiden päät.
Näitä patsaita, muodoltaan nelikulmaisia, oli maan tavan mukaan
asetettu suuressa paljoudessa yksityisten rakennusten ja pyhäköiden
eteen. Ilkityöntekijöistä ei ollut mitään tietoja, vaikka niitä
julkisesti etsittiin lupaamalla suuret ilmoituspalkkiot, ja lisäksi
kuulutettiin, että ken vaan halusi, olkoonpa kansalainen tahi metoiki
tahi orja, vaaratta saisi tehdä ilmoituksia, jos tietäisi mistään
muusta herjaamisesta. Asia katsottiin vallan suuriarvoiseksi, sillä
se näytti olevan enne sotaretken suhteen ja valtionkeikausta ja
kansanvallan hävittämistä tarkottava salaliitto.
Hermeen patsaista kyllä ei tehty mitään ilmiantoa, mutta muutamat
metoikit ja heidän palvelijansa ilmoittivat muitten kuvapatsaitten
turmelemisesta, jota nuorukaiset joskus olivat harjottaneet kestien
jälkeen viinin vaikutuksesta, ja mysteerioista, joita pilkalla oli
vietetty perheissä, joista he myöskin syyttivät Alkibiadesta. Tähän
syytökseen tarttuivat halukkaasti Alkibiadeen vihamiehet, jotka
pitivät häntä esteenä, etteivät päässeet johtamaan kansaa, ja jotka
arvelivat pääsevänsä ensimmäisiksi, jos Alkibiadees karkoitettaisiin.
He suurensivat syytökset, huutaen hänen herjanneen mysteerioita ja
turmelleen Hermeen patsaat hävittääksensä kansanvallan, ja ettei
mitään näistä oltu tehty ilman hänen myötävaikutustansa, luetellen
todistuksena hänen muut epäkansalliset elämäntapansa.
Alkibiadees puolustautui nyt syytöksiä vastaan ja tarjoutui
tuomittavaksi ennen purjehtimistansa, (sillä varustukset lähtöä
varten olivat jo tehdyt), ja kärsimään rangaistuksen, jos hän
huomattiin syylliseksi rikoksiin, vaan vaatien päästä päälliköksi,
jos hän julistettaisiin syyttömäksi. Hän pyysi, ettei mitään
syytöksiä otettaisi tutkittavaksi hänen poissaollessansa, vaan että
hänet heti surmaisivat, jos hän oli syypää rikokseen, lausuen,
ettei olisi viisasta lähettää häntä tämmöisten syytösten alaisena
näin suuren sotajoukon johtajaksi, ennenkuin asiaa oli tutkittu.
Mutta hänen vihamiehensä pelkäsivät, että sotajoukko olisi hänen
puolellansa, jos hän nyt vedettäisiin oikeuteen, ja että kansa
häntä armahtaisi, koska hänen vaikutuksestansa Argolaiset ja osa
Mantinealaisista yhtyivät sotaretkeen, jonka tähden he estivät tämän
tutkimuksen, houkutellen muitakin puhujia vaatimaan, että hänen
nyt oli lähdettävä matkaan eikä enää viivyteltävä retkeä, mutta
että häntä palattuansa määräpäivänä tutkittaisiin. He tahtoivat,
koottuansa tärkeämpiä syytöksiä, joita heidän hänen poissa ollessansa
olisi helpompi hankkia, noudattaa hänet kotia ja nostaa kanteen häntä
vastaan, hänen palattuansa. Ja niin päätettiin, että Alkibiadeen oli
purjehdittava matkalle.
Tämän jälkeen lähtivät laivat jo keskikesällä purjehtimaan Sikeliaan.
Useimmille liittolaisille, muonalaivoille, muille aluksille ja
kaikelle muulle sotaväelle oli määrätty kokoontua Kerkyyraan
lähteäksensä sieltä yhdessä yli Joonian meren purjehtimaan Japygian
niemelle. Ateenalaiset itse ja kaupungissa oleskelevat liittolaiset
lähtivät päivän valetessa määräpäivänä Peiraieukseen ja astuivat
laivoihin purjehtiaksensa matkalle. Heitä oli saattamassa niin
sanoakseni miltei koko muu joukko kaupungissa löytyviä kansalaisia
ja muukalaisia, mitkä saattamassa omaisiansa, mitkä ystäviänsä,
mitkä sukulaisiansa, mitkä poikiansa, mitkä toivottaen onnea, mitkä
valittaen, riippuen valloittamisen toiveista tai pelosta, etteivät
heitä enää näkisi, ja miettien, kuinka kauas omasta maasta he
lähettivät nämät purjehtimaan. Juuri lähtöhetkellä, jolloin olivat
jättämäisillään toisensa vaarojen valtaan, nousi heissä suurempi
pelko, kuin heidän äänestäessään lähdöstä. Kuitenkin rohkaistuivat
he, kun näkivät, millä voimalla retki lähti matkalle. Muukalaiset
ja muu joukko olivat tulleet pelkästä uteliaisuudesta katsomaan
suuremmoista ja uskomatonta yritystä.
Näihin aikoihin saakka ei milloinkaan näin kallis eikä näin komea
yhden Helleeniläisen kaupungin varustama laivasto ollut purjehtinut
ulapalle. Laivojen ja raskasaseisten lukuun katsoen kylläkään ei
Perikleen johtama retki Epidaurokseen eikä Hagnoonin retki Potidaiaan
olleet pienimpiä, sillä niillä oli 4,000 raskasaseista Ateenalaista
ja 300 ratsumiestä sekä 100 Ateenalaista kolmisoutulaivaa, 50
Lesbolaista ja yhtä monta Kiolaista, ja suuri joukko liittolaisia
yhtyi retkeen. Mutta nämät lähtivät lyhyelle purjehdusmatkalle ja
olivat kelvottomasti varustetut. Tämä sotakunta sitävastoin oli
varustettu pitkällistä sotaa varten, molemmin puolin sekä laivoilla
että maajoukolla, jos tarve vaatisi. Laivastoon olivat sekä valtio
että trieerarkit käyttäneet suuria kustannuksia. Valtio antoi
jokaiselle merimiehelle drakman päivässä, 60 nopeata tyhjää laivaa,
40 laivaa raskasaseisten kuljettamista varten ja näihin paraimmat
merimiehet. Trieerarkit taas antoivat valtion palkkaan lisiä
Tranitai-nimisille merimiehille ja kaunistivat muutenkin laivat
kalleilla kuvilla ja koristuksilla ja jokainen ponnisti äärimmäisiin
voimiansa, jotta hänen laivansa olisi komein ja nopein. Jalkaväki
valittiin tarkimpien luetteloiden mukaan, ja he kilpailivat keskenään
suurella huolella aseissa ja ruumiin puvussa. Sanalla sanoen,
jokainen koetti kelvollisesti täyttää sitä paikkaa, johon hänet
oli asetettu, joten koko tämä retkikunta ennemmin näytti voiman ja
varallisuuden näyttelyltä muille Helleeneille, kuin varustukselta
vihollisia vastaan. Jos laskisi valtion yleiset ja sotilaiden
yksityiset menot, kuinka paljon valtio jo oli kuluttanut varoja
retkeen, ja kuinka paljon päälliköt olivat saaneet käytettäväkseen,
sekä yksityisten menot pukuunsa ja trieerarkkain laivoihin ja sitä
paitsi, kuinka paljon jokaisella, valtion palkkaa lukuunottamatta,
todennäköisesti oli menoja matkarahoiksi pitkällistä sotaretkeä
varten, ja kuinka paljon jokainen sotilas ja kauppias otti mukaansa
kaupantekoa varten, niin pian huomaisi, että nämät yhteenlaskettuina
suunnaton summa rahaa vietiin kaupungista. Tämä retkikunta tuli
kuuluisaksi yhtä paljon hämmästyttävästä rohkeudestaan kuin
loistavasta varustuksestaan, kuten myöskin siitä lukuisuudestaan,
jolla se voitti niitä, joita vastaan se oli lähetetty, ja koska se
purjehti etäälle kotimaastaan, jolla toivottiin enentää alaansa
äärettömillä anastuksilla.
Kun miehet olivat astuneet laivoihin, ja kun kaikki mukaan otettavat
tavarat oli viety niihin, annettiin torvella merkki vaikenemiseen
ja toimitettiin lähtöä varten tavalliset rukoukset, ei kuitenkaan
joka laivalla erikseen, vaan airuen kautta kaikissa yhtaikaa.
Viini sekoitettiin koko sotajoukkoa varten ja sekä merimiehet että
päälliköt uhrasivat kulta- ja hopea-astioista. Rannalla seisovat
kansalaiset ja muut heille suopeat läsnäolijat yhtyivät heidän
rukouksiinsa. Sotalaulun laulettuansa ja uhrin lopetettuansa,
lähtivät he matkalle. Ensin purjehtivat he vieretysten kilpaa
Aiginaan saakka, josta he kiirehtivät päästäkseen Kerkyyraan, johon
liittolaistenkin sotajoukko kokoontui.
Syrakuusaan ilmotettiin moniaalta tästä purjehdusretkestä, jota
ei kuitenkaan kauaan aikaan uskottu. Myöskin kansan kokoontultua
olivat puhujat eri mieltä tästä asiasta, kun toiset uskoivat huhujen
Ateenalaisten retkestä olevan todenmukaisia, mutta toiset eivät
uskoneet niitä. Vihdoin astui Hermoonin poika Hermokratees esille,
koska hän luuli tietävänsä tämän asian tarkoin, ja puhui seuraavasti:
"Uskomatonta minä luultavasti, kuten moniaat muutkin, näyn teille
puhuvan kertomalla purjehdushyökkäyksen todellisuudessa olevan
matkalla, hyvin tietäen, ettei niitä, jotka kertovat tai ilmottavat
jotakin uskomatonta, ainoastaan olla uskomatta, vaan että heitä
pidetään mielettöminä. Pelkäämättä minä kuitenkin, kaupungin
ollen vaarassa, pysyn vakuutuksessani, että tiedän puhuvani tästä
asiasta tarkemmin, kuin kukaan muu. Ateenalaiset tosiaankin teidän
hämmästykseksenne hyökkäävät meidän kimppuumme lukuisalla sekä
meri- että maasotajoukolla muka auttaakseen Egestalaisia,
liittolaisiansa, ja rakentaaksensa uudestaan Leontinilaisten
kaupungin, mutta itse asiassa halusta vallottaa Sikelian ja
etupäässä meidän kaupunkimme, arvellen, että, jos sen kerran
saisivat haltuunsa, olisi helppo anastaa myöskin muut kaupungit.
Koska he piakkoin saapuvat, niin neuvotelkaa, miten te tarjona
olevilla keinoilla voitte torjua heidät päältänne, jottette,
halveksien heitä, varustamattomina joudu heidän käsiinsä, ja ettette
epäilyksestä ole huolimattomia kaupunkimme vaarasta. Mutta jospa
tuonkin uskoo, niin ei tarvitse pelätä heidän rohkeuttansa eikä
heidän sotavoimiansa, sillä eivät he voi meitä vahingoittaa enemmän,
kuin he itse siitä kärsivät. Meille ei suinkaan ole haitaksi, että
tulevat suurella sotavoimalla, vaan muihin Sikeliootteihin katsoen,
paljoa hyödyllisempi, koska nämät pelosta mieluummin haluavat liittyä
meihin. Jos me joko voitamme tahi karkoitamme hyökkääjät heidän
pääsemättänsä pyrintöjensä perille, sillä en suinkaan pelkää, että
saavuttaisivat sitä, mitä varten he ovat tulleet, niin tulee meidän
kunniaksemme kauniin urotyö, ja tästä olen varma. Harvat Helleenien
tahi barbarien suuret sotaretket, lähdettyänsä kauas omasta
maastaan, ovat onnistuneet. Sillä ne eivät ole olleet lukuisammat
kuin ahdistettujen kaupunkien ja niiden naapurikuntien asukkaat,
jotka tietysti pelosta liittyvät toisiinsa, ja jos hyökkääjät
vieraalla alueella tarvittavien puutteessa joutuvat tappiolle,
niin he ahdistetuille kuitenkin jättävät kunnian, vaikka itse ovat
syypäät tappioonsa. Siten nuot Ateenalaiset itse, kun Meedialaiset
odottamatta kärsivät suuret tappiot, ovat saavuttaneet suuren kunnian
luulottelemalla, että viholliset kulkivat Ateenaa vastaan. Minä en
ensinkään epäile, ettei meillekin voi tapahtua samaten."
"Varustautukaamme siis rohkeasti ja lähettäkäämme sana
Sikelialaisille, varmentuaksemme toisista ja koettaaksemme saavuttaa
ystävyyttä ja liittoa toisilta. Toimittakaamme lähettiläitä muuhunkin
Sikeliaan osottamaan vaaran olevan yhteisen, sekä Italiaan, jotta
tekisivät liiton meidän kanssamme, tahi ainakin etteivät ottaisi
vastaan Ateenalaisia. Minusta olisi hyvä toimittaa lähetystö myöskin
Karkeedooniin; se ei olisi sen asukkaille ensinkään odottamatonta;
sillä he ovat aina pelossaan, että Ateenalaiset joskus hyökkäävät
heidän kaupunkiinsa, joten he ehkä, arvellen, että he itse voivat
joutua vaaraan, jos laiminlyövät tämän tilaisuuden, haluavat avustaa
meitä joko salaa tahi julki tahi jollakin tavalla. Nykykansoista
he ovat tähän kaikkein kykenevimmät, jos vaan tahtovat ottaa osaa
sotaan; sillä heillä on kultaa ja hopeata enin, ja siitähän sodan
menestys ylipäätään riippuu. Lähettäkäämme myöskin Lakedaimoniin ja
Korintokseen kehottamaan niitä lähettämään tänne apua hetimiten ja
siellä ryhtymään sotaan."
"Mutta minkä keinon minä katson tehokkaimmaksi, vaikkette te
tietysti tavallisesta laimeudesta tule sitä noudattamaan, sen
minä kuitenkin olen lausuva. Jos me kaikki, tahi ainakin useimmat
Sikeliootat meidän kanssamme suostuisimme laskemaan vesille
koko laivastomme, varustettuna kahden kuukauden muonavaroilla,
kohdataksemme Ateenalaisia Taranton ja Japygian niemen edustalla,
sillä osottaen heille, että heidän ensin on taisteltava Joonian meren
yli purjehtimisesta, ennenkuin Sikeliasta, hämmästyttäisimme me
heitä suuresti ja näyttäisimme lähteneemme vartijoina ystävällisestä
maasta, sillä Tarantos meitä kyllä ottaisi ystävällisesti vastaan. He
huomaisivat siten, että heidän on ollut purjehdittava laajan meren
yli paljoilla varustuskeinoilla, ja vaikea on ylläpitää järjestystä
pitkällä merimatkalla. Meidän on helppo ahdistaa heidän laivastoansa,
koska se kulkee hitaasti, ja hyökätä pienissä osastoissa. Mutta
jospa he hyökkäisivätkin nopeimmilla laivoillansa kokoontuneina,
purettuansa niiden lastit, ja jos he soutaen siten lähestyisivät
äkkiä, niin me tapaisimme heidät väsyneinä. Mutta jos se meille ei
näyttäisi sopivalta, niin voimmehan vetäytyä Tarantoon. He ovat
tietysti vähillä muonavaroilla purjehtineet ikäänkuin meritaistelua
varten, ja joutuisivat hätään autioissa seuduissa. Jos he eivät
lähtisi, niin tulisivat he piiritetyiksi; jos taasen koettaisivat
purjehtia rantoja pitkin, täytyisi heidän jättää varastostaan paljo,
eivätkä olisi varmat, ottaisivatko kaupungit heitä vastaan, ja he
joutuisivat siten epätoivoon. Minä siis luulen, että he, punniten
näitä asianhaaroja, eivät ensinkään lähtisi Kerkyyrasta, vaan että
he neuvotellen ja tiedustellen, kuinka lukuisia ja missä me olemme,
joko lykkäävät retkensä talveksi tai tykkänään luopuvat siitä,
varsinkin kun taitavin heidän päälliköistään, kuten olen kuullut,
vastahakoisesti on ruvennut johtajaksi ja mielellään käyttäisi
tekosyytä, jos me johonkin tehokkaaseen toimeen ryhtyisimme. Meistä
tietysti ilmoitettaisiin jotakin paljoa suurempaa, kuin se itse
asiassa onkaan; sillä ihmisten mielet kääntyvät puheiden mukaan,
ja he pelkäävät enemmän hyökkääjiä, kuin niitä, jotka ilmottamalla
vaaran koettavat saada kansalaisiaan puolustautumaan, koska
katsovat hyökkääjiä vaaraa kestäviksi. Tämä on nyt Ateenalaisten
laita. Sillä he ahdistavat meitä, halveksien meitä syystä, arvellen
ettemme ensinkään ajattelisikaan puolustautua, kun emme ole yhtyneet
Lakedaimonilaisiin tuhoamaan heitä. Mutta jos aavistamatta näkisivät
meidän rohkeasti vastustavan heitä, niin he tästä oudosta tapauksesta
enemmän pelästyisivät, kuin varsinaisesta sotavoimastamme."
"Noudattakaa siis neuvoani, purjehtikaa rohkeasti heitä vastaan,
mutta jos ette niin tee, varustautukaa nopeasti sotaan. Jokaisen
on ajateltava, että varsinainen ylenkatse hyökkääjiä vastaan
osoittautuu urhoollisissa sotatoimissa, ja edullisimmin onnistuu,
jos varustautuu pelon alaisena, arvellen jo olevansa vaarassa. Mutta
viholliset hyökkäävät jo, ja kuten varmasti tiedän, jo ovat miltei
saapumaisillaan."
Näin puhui Hermokratees. Mutta Syrakuusalaiset riitelivät keskenään,
toiset väittäen, etteivät Ateenalaiset millään muotoa tulisi, ja
ettei ollut totta, mitä Hermokratees sanoi; toisista taasen näytti,
että, jos ne tulisivatkin, mitäpä viholliset voisivatkaan heille
tehdä, jota he eivät vielä suuremmassa määrässä voisi näille kostaa;
toiset taasen tekivät ylenkatseesta koko asian naurunalaiseksi.
Harvat olivat ne, jotka uskoivat Hermokrateesta ja pelkäsivät
tulevaisuutta. Nyt astui esiin Ateenagoras, joka oli kansan
johtomiehiä, ja johon väestö tähän aikaan enin luotti, ja puhui
seuraavasti:
"Se, joka ei tahdo, että Ateenalaiset hulluudessaan tulisivat tänne,
joutuaksensa meidän käsiimme, on joko pelkuri tahi pahansuopa
kaupungillemme. Minä en niinkään suuresti kummaksu niiden röyhkeyttä,
jotka tämmöisillä hävyttömyyksillä koettavat teitä pelottaa, kuin
heidän typeryyttänsä, jos he luulevat, että heidän tuumansa ei
ole kaikille selvä. Sillä peläten oman itsensä tähden, koettavat
he pelottaa kaupunkia, jotta yleisessä pelossa voisivat salata
omaa pelkoansa. Mitä nyt tietävät nuo puheet? Ne eivät itsestään
ole syntyneet, vaan lähtevät miehistä, jotka tahtovat pitää
kaupunkia alituisessa kuohuksessa. Älkää antako pettää itseänne,
arvostellen asioita noitten puheiden mukaan, vaan ajatelkaa, mitä on
todenmukaista, että viisaat ja asioihin perehtyneet ihmiset, kuten
Ateenalaiset maineen mukaan ovat, tämmöisessä tilaisuudessa tekevät.
Ei ole todenmukaista, että he, ennenkuin sikäläinen sota on tykkänään
lopetettu, jättäisivät Peloponneesolaiset maahansa ja ryhtyisivät
toiseen yhtä suureen sotaan. Minä päin vastoin luulen heidän olevan
mielissään, ettemme me, joilla on niin monta ja suurta kaupunkia,
hyökkää heidän kimppuunsa."
"Mutta jospa he tulisivatkin, kuten nuo väittävät, niin minä arvelen
Sikelian paremmin voivan pitää puoliaan kuin Peloponneesoksen, koska
se kaikin puolin on paremmin varustettu, ja luulen kaupunkimme yksin
kykenevän puolustautumaan puheenalaista hyökkäävää sotajoukkoa
vastaan, jos se vaikka olisi kaksi kertaa suurempi. Tiedän hyvin,
ettei heillä ole hevosia mukanaan, eivätkä he täältä niitä saa
paitsi sitä vähäistä, mitä Egesta heille voi antaa, eivätkä he voi
laivoilla tuoda tänne niin paljon raskasaseisia, kuin meillä on.
Sillä heidän on ollut vaikea tehdä tämmöinen merimatka tyhjilläkään
lastaamattomilla laivoilla, eikä se varustus, joka olisi tarpeen
tämmöistä kaupunkia vastaan, suinkaan ole vähäpätöinen. Minulla
siis on seuraava vakuutus: hädin tuskin he pääsisivät täydellisestä
perikadosta, joskin heillä ryhtyessään sotaan olisi läheisyydessä
toinen yhtä suuri kaupunki, kuin Syrakuusa, miten sitten kun he
keskellä koko vihamielistä Sikeliaa, sillä tietysti kaikki yhtyisivät
heitä vastaan, sullottuina laivoista huonosti varustettuun leiriin,
peläten meidän ratsumiehiämme, eivät uskaltaisi poistua kauas
laivoista ja kelvottomista teltoistaan! Sanalla sanoen: en usko
heidän edes voivan päästä maihin; siksi paljoa paremmaksi katson minä
meidän varustuksemme."
"Mutta koska Ateenalaiset, kuten sanoin, tämän tarkoin tietävät,
olen varma siitä, etteivät he pane etujansa alttiiksi. Täkäläiset
miehet jaarittelevat juttuja, jotka eivät ole eivätkä tule olemaan
tosia. Olenhan minä aina sanonut, että he vaan tuommoisilla ja
vieläpä ilkeämielisemmilläkin sanoilla ja teoilla koettavat pelotella
kansaamme, jotta he itse saisivat hallita kaupunkia. Ja minä pelkään,
että he alituisilla ponnistuksillaan vihdoin pääsevät tarkoituksiensa
perille. Sillä me olemme liian herkkämielisiä, ryhtyäksemme
varokeinoihin, ennenkuin olemme joutuneet vaaraan, ja rangaistaksemme
heitä, kun asia on selvä. Senpä takia kaupungissamme harvoin on
rauha, vaan saa se kärsiä alituisia kapinoita ja taisteluja,
useammin omia kansalaisiansa kuin vihollisia, ja vielä sen lisäksi
yksinvaltiaita ja epärehellisiä vallananastajia vastaan. Näiden
vaarojen ilmestymistä meidän aikanamme koetan minä, jos noudatatte
neuvojani, ehkäistä siten, että neuvon teitä, kansalaisiani, ja
sätkin keinottelijoita, enkä ainoasti niitä, jotka jo ovat tehneet
rikoksen, sillä vaikea on päästä niihin käsiksi, vaan myöskin niitä,
jotka ovat niissä hankkeissa, jos kohtakaan eivät ole voineet panna
toimeen aikomustansa. Sillä on välttämätöntä varoa itseään myöskin
vihollisen pahoja aikeita, eikä ainoastaan hänen tekojansa vastaan,
jos mieli varokeinojensa kautta päästä joutumasta vaaraan. Noita
ylimyksiä taasen tahdon minä ilmiantaa, varottaa niitä, ja opettaa
niitä pysymään alallaan. Sillä lailla toivon minä paraiten saavani
niitä lakkaamaan salavehkeistään."
"Ja te, nuorukaiset, olen usein miettinyt, mikä teidän tarkoituksenne
on? Pyrittekö te jo hallitukseen? Mutta sehän on laitonta. Laki on
säädetty, koska te ette vielä ole siihen kykeneviä, eikä suinkaan
ilmottaaksensa teidän vastaista kelvollisuuttanne. Vai ettekö
tahdo olla samojen lakien alaisina, kuin rahvas? Mutta eikö ole
luonnollista, että saman maan kansalaisilla on yhteiset oikeudet?"
"Joku ehkä sanoo kansanhallinnon järjettömäksi ja kohtuuttomaksi ja
väittää varakkaiden olevan sopivimpia hallitsemaan. Minä puolestani
tähän vastaan, että kansa ensi sijassa muodostaa kokonaisuuden,
ylimykset sitä vastoin osan, ja lisäksi, että rikkaat kylläkin ovat
paraammat varojen säilyttäjät, älykkäät paraammat neuvottelijat,
mutta kansan suuri joukko, kuunneltuansa asiain esittelyä, paraammat
tuomarit. Kansanvalta antaa jokaiselle hänelle tulevat sekä
yksityiset että yleiset oikeudet, mutta harvainvalta suopi kylläkin
rahvaalle vaarat, mutta etuja se ei ainoastaan suureksi osaksi anasta
itselleen, vaan ryöstää ne kokonaan itselleen. Tätä harrastavat
mahtavat ja nuorukaiset teidän keskuudessanne, mikä kuitenkin on
kärsimätöintä suuressa kaupungissa."
"Mutta jos ette nytkään ymmärrä, että ajatte huonoa asiaa, niin
kyllä te olette älyämättömimmät Helleenit, joita koskaan olen
nähnyt, tahi vääryyttä kaikkein harrastavimmat, jos te tahallanne
kärsitte tuommoista menoa. Käsittäkää tämä siis ja muuttakaa
tuumanne, jotta harrastaisitte kaupungin etuja, ymmärtäen että tämä
tuottaa ylimyksille ainakin yhtä suuria ellei suurempiakin etuja
kuin rahvaalle, mutta että te päinvastaisella menettelyllä panette
vaaralle alttiiksi kaikki. Lakatkaa levittämästä tuommoisia juttuja,
koska me kyllä ne ymmärrämme emmekä salli niitten toimeen panemista.
Sillä tämä kaupunki, jospa Ateenalaiset tulisivatkin, torjuu heidät
kyllä päältään, koska sillä on päälliköitä, jotka valvovat sen etuja.
Mutta jos ei mitään tästä ole totta, kuten minä arvelen, niin ei
se teidän viesteistä säikähtyneenä valitse teitä päälliköikseen,
heittäytyäksensä vapaaehtoiseen orjuuteen, vaan se tutkii itse
asioitaan, arvostellen puheitanne tekojen vertaisina, sallimatta
riistää itseltään vapauden kuulopuheiden tähden, estämällä teitä
panemasta tuumaanne toimeen, ja koettaa se säilyttää vapauttaan."
Tähän suuntaan puhui Ateenagoras. Yksi päälliköistä astui sitten
ylös, eikä sallinut kenenkään muun puhua, vaan lausui itse
seuraavasti: "Soimauksia ei ole sopiva lausua toisiansa vastaan
eikä kuullen luottaa niihin, vaan mieluummin neuvotella siitä, mitä
on ilmoitettu, jotta sekä jokainen yksityinen että koko kaupunki
varustautuisi miehuullisesti torjumaan hyökkääjiä. Ja jos kohtakaan
se ei olisi tarpeellista, niin eihän ensinkään ole haitaksi, että
valtio varustaa itseään hevosilla, aseilla ja kaikilla muilla
sotatarpeilla. Me kyllä tämän toimitamme ja tutkimme. Myöskin on
lähetettävä miehiä muihin kaupunkeihin tiedustelemaan ja hankkimaan
mitä muuten on tarpeella. Tästä me jo osaksi olemme pitäneet huolta
ja ilmotamme teille heti, saatuamme tiedot".
Päällikön täten puhuttua, hajosivat Syrakuusalaiset kokouksesta.
Ateenalaiset ja kaikki liittolaiset olivat jo saapuneet Kerkyyraan.
Täällä pitivät päälliköt katselua ja määräsivät, missä järjestyksessä
oli asetuttava satamaan ja leiriin. He jakoivat laivat arvan mukaan
kolmeen eri osastoon, jotta purjehtiessa ei syntyisi puute vedestä,
satamista eikä muista tarpeista maahanlaskemispaikoissa, ja jotta
muutenkin olisi hyvä järjestys sekä komento helpompi, kun päällikkyys
oli jaettu eri osinkoihin. Sitten lähettivät he jo edeltäkäsin
Italiaan ja Sikeliaan kolme laivaa tiedustelemaan, mitkä kaupungit
ottaisivat heitä vastaan. Näille oli määrätty tulla laivastoa vastaan
ilmottamaan tästä, jotta se tietäisi, mihin purjehtia.
Tämän jälkeen lähtivät Ateenalaiset seuraavalla sotavoimalla
Kerkyyrasta Sikeliaan. Heillä oli 134 kolmisoutulaivaa ja kaksi
Rodolaista 50-airoista. Näistä oli 100 Ateenalaista, joista 60 oli
nopeakulkuista, muut sotilaskuljettajalaivoja. Laivaston muun osan
olivat Kiolaiset ja toiset liittolaiset varustaneet. Raskasaseisia
oli heillä kaikkiaan 5,100. Näistä oli 1,500 Ateenalaisten omaa
nostoväkeä ja 700 laivaston matroosia käsityöluokasta, mutta muut
liittolaisväkeä, osaksi alamaisia, osaksi 500 Argolaista sekä 250
Mantinealaista ja pestattua sotilasta. Jousimiehiä oli kaikkiaan
480, joista 80 oli Kreetalaisia. Rodolaisia linkoojia oli 700,
Megaralaisia pakolaisia keveäaseisina 120 ja yksi 30 ratsumiestä
kuljettava alus.
Näin suuri oli ensimmäinen sotavoima, joka purjehti sotaan. Tähän
kuului vielä 30 muonavaroja sekä leipureita, kivenhakkaajia,
rakennusmestareja ja muurin rakennukseen tarpeellisia työkaluja
kuljettavaa alusta, ja paitsi näitä 100 alusta, jotka pakosta
seurasivat kuormalaivoja. Myöskin useat muut laivat ja kuorma-alukset
ottivat osaa retkeen vapaaehtoisesti kaupan tähden. Koko tämä
laivasto lähti nyt Kerkyyrasta purjehtimaan Joonian lahden yli.
Se suuntasi matkansa Japygian niemelle Tarantoon, ja mihin kukin
onnistui pääsemään, seuraten Italian rannikkoa pitkin. Kaupungit
eivät päästäneet heitä sisään eivätkä kauppatoreilleen, vaan soivat
heille kuitenkin vettä ja ankkuripaikkoja, mutta Tarantolaiset
ja Lokrilaiset eivät tätäkään, kunnes saapuivat Reegioniin,
Italian äärimmäiselle niemikölle. Tänne he jälleen kokoontuivat
ja leiriytyivät ulkopuolelle kaupunkia, koska heitä ei laskettu
sisään, lähelle Artemiksen pyhäkköä, johon kaupunkilaiset toivat
heille muonavaroja kaupaksi. Vedettyänsä aluksensa maalle jäivät
he sinne; ryhtyen keskusteluihin Reegiolaisten kanssa, kehottivat
he näitä Kalkidilaisina avustamaan Leontinilaisia, koska nämätkin
olivat Kalkidilaisia. Mutta Reegiolaiset kieltäytyivät liittymästä
kumpaisenkaan kanssa, vaan sanoivat tekevänsä, mitä muille
Italialaisille näkyi soveliaaksi. Ateenalaiset miettivät, miten
parahiten toimittaisivat Sikelian asiat, ja päättivät jäädä
odottamaan Egestasta palaavia ennakolta lähetettyjä laivoja, haluten
tietää, oliko niitä varoja olemassa, joista lähettiläät Ateenassa
olivat puhuneet.
Syrakuusalaisille ilmoitettiin jo monelta päin ja tiedustelijainkin
kautta, että Ateenalaiset laivat jo olivat Reegionin edustalla,
ja tällä perusteella varustautuivat he kaikin voimin eivätkä enää
epäilleet. He lähettivät kaikkialle Sikeliaan mihin vartijoita,
mihin lähettiläitä ja lähiseutujen rannikkolinnotuksiin miehistöjä,
tarkastelivat kaupungissa löytyviä aseita ja ratsuja olisivatko ne
kunnossa, ja järjestivät kaikki ikäänkuin kohtatulevaa ja miltei
alotettua sotaa varten.
Kun Egestasta saapui nuo kolme edeltäkäsin lähetettyä laivaa,
ilmoittivat ne, että luvatuista aarteista ei mitään muuta löytynyt,
kuin 30 talenttia. Päälliköt heti tästä joutuivat toivottomuuteen,
kun tämä ensimmäinen vastoinkäyminen heitä kohtasi, ja kun lisäksi
Reegiolaiset, joita he ensimmäisinä olivat koettaneet taivuttaa
ottamaan osaa retkeen, koska olivat Leontinilaisten heimolaisia ja
aina olivat olleet heille suosiollisia, eivät halunneet liittyä
heihin. Niikiaalle tämä Egestalaisten juttu ei ollut mitään
odottamatonta, vaan sitä enemmän muille päälliköille. Egestalaiset
olivat nimittäin keksineet seuraavan kepposen, kun Ateenalaisten
ensimmäiset tarkastajat kävivät heidän tykönänsä: He veivät
Ateenalaiset Eryksissä olevaan Artemiksen temppeliin ja näyttivät
heille siellä löytyvät uhrilahjat, maljat, viiniastiat, suitsuastiat
ja muut talouskalut, joita oli suuri määrä, ja jotka, ollen hopeisia
vaikka vähänarvoisia, näyttivät paljoa arvokkaammilta. Myöskin
toimittivat he yksityisesti suuria kemuja tarkastajien kunniaksi,
joihin he kokosivat itse Egestasta sekä kultaisia että hopeisia
pikareita ja lainasivat Foinikilaisista ja Helleeniläisistä
lähikaupungeista astioita, joita jokainen kestitsijä pani esille
omanaan. Kun kaikki enimmiten käyttivät samoja huonekaluja ja kun
kaikkialla niitä näytti olevan suuri paljous, niin hämmästyivät
Ateenalaiset tarkastajat ja kertoivat, palattuansa Ateenaan, kuinka
he olivat nähneet paljon aarteita. Kun tuli ilmi, ettei Egestassa
löytynyt mitään aarteita, syyttivät sotilaat suuresti niitä, jotka
itse petettyinä olivat luulotelleet muita. Päälliköt neuvottelivat
nyt, mitä nykyasemassa olisi tehtävää.
Niikiaan mielipide oli, että he koko sotavoimallaan purjehtisivat
suoraa päätä Selinusta vastaan, jota varten he olivatkin lähetetyt,
ja että, jos Egestalaiset antaisivat varoja koko sotajoukon
ylläpitoon, he toimisivat asianhaarojen mukaan; mutta, jos eivät
tähän myöntyisi, pyytäisivät varoja niiden 60 laivan ylläpitoon,
joita he olivat pyytäneet, ja että siellä ollessaan pakolla
tai sopimuksella sovittaisivat Selinuntilaiset Egestalaisten
kanssa. Tämän tehtyään purjehtisivat he muitten kaupunkien ohi,
ja osoitettuansa Ateenalaisten voiman sekä heidän huolenpitonsa
ystävistänsä ja liittolaisistansa, purjehtisivat kotia, jos eivät
kohta viivyttelemättä voisi auttaa Leontinilaisia, tahi houkutella
jonkun kaupungeista puolellensa, jotteivät aiheuttaisi kaupungilleen
turhia menoja.
Alkibiadees puolestaan lausui, ettei pitäisi, purjehdittuansa
matkalle niin suurella sotavoimalla, häpeällä ja tyhjin toimin
palata kotiin, vaan toimittaa lähettiläitä muihin kaupunkeihin,
paitsi Selinukseen ja Syrakuusaan, sekä koettaa saada Sikelialaiset
luopumaan Syrakuusasta ja toisia ystävikseen, jotta heiltä saisivat
sotaväkeä ja muonaa. Ensi sijassa olisivat Messeeneeläiset saatavat
liittolaisiksi, koska heidän kaupunkinsa sijaitsi matkalla Sikeliaan
ja oli erinomainen ylimenopaikka ja sotalaivoille tarjosi sataman
ja ankkuripaikan. Kun sitte oli saatu kaupunkeja puolelleen, niin
että tiedettiin, mitkä niistä olivat ahdistettavat, hyökättäisiin
Syrakuusaa ja Selinusta vastaan, jos eivät nämät, tehtyänsä sovintoa
Egestalaisten kanssa, sallisi Leontinilaisten palata kotikaupunkiinsa.
Lamakos taasen väitti, että pitäisi suoraa päätä purjehtia Syrakuusaa
vastaan ja hetimiten ryhtyä taisteluun tämän kaupungin edustalla,
Syrakuusalaisten vielä ollessa varustamattomina ja peloissaan,
koska sotajoukko ensin esiintyessään oli pelottava. "Mutta", sanoi
hän, "jos viivytään, ennenkuin se tulee näkyviin, rohkaistuvat
ihmisten mielet ja välittävät vähemmän sen esiintyessä. Mutta jos me
hyökkäämme heidän kimppuunsa, kun he vielä pelolla odottavat meitä,
niin me paraiten voitamme heidät ja pelotamme niitä kaikin puolin
sekä esiintymisellämme, sillä nyt näyttäisimme me lukuisimmilta, että
heidän odottaessansa, mitä he tulisivat kärsimään, ja varsinkin sodan
uhkaavia vaaroja. Todenmukaisesti saisimme me myöskin käsiimme monta,
jotka ovat jääneet ulkopuolelle kaupunkia, koska eivät ole luulleet
meidän tulevan, ja kun nämät koettaisivat korjata tavaroitaan, niin
sotaväeltä ei puuttuisi muonaa, jos se, saatuansa voiton, asettuisi
heille esteeksi kaupungin läheisyyteen. Täten muutkaan Sikeliootat
eivät enää liittyisi Syrakuusalaisiin, vaan mieluummin yhtyisivät
meihin, koskeivät epäilisi meidän pääsevän voitolle." Hänen
mielestänsä olisi satamapaikaksi, jos he vetäytyisivät takaisin,
määrättävä Megara, koska se oli autio, ja sekä maitse että meritse
lähellä Syrakuusaa.
Täten puhui Lamakos, mutta suostui kuitenkin Alkibiadeenkin
mielipiteeseen. Tämän jälkeen purjehti Alkibiadees laivallaan
Messeeneeseen ja ryhtyi keskusteluihin liitosta Messeeneeläisten
kanssa. Mutta kun he eivät suostuneet tuumaan, vaan vastasivat,
etteivät laskisi Ateenalaisia kaupunkiin, vaan että nämät kyllä
kaupungin ulkopuolella saisivat ostaa tarpeitaan, palasi hän
Reegioniin, Ateenalaiset päälliköt miehittivät välittömästi 60
laivaa ja purjehtivat, otettuansa ruokavaroja kylliksi mukaan,
pitkin rannikkoa Naksokseen jättäen muun osan sotajoukkoa ja yhden
joukostaan Reegioniin. Kun Naksolaiset heidät laskivat kaupunkiinsa,
purjehtivat he edelleen rannikkoa myöten Katanaan. Mutta kun
Katanalaiset eivät ottaneet heitä vastaan, sillä siellä löytyi
Syrakuusalais-puolueellisia miehiä, lähtivät he Teeria-joelle, ja
vietettyään yön siellä, purjehtivat he seuraavana päivänä Syrakuusaa
vastaan. Purjehtien ryhmässä muilla laivoilla, lähettivät he 10
niistä edeltäkäsin purjehtimaan suureen satamaan ja tarkastamaan,
oliko mitään alusta lykätty vesille, sekä lähestyttyänsä kylliksi
ilmottamaan laivoista, että Ateenalaiset tulivat saattamaan
Leontinilaisia heidän kaupunkiinsa liiton ja heimolaisuuden
perusteella, ja että Syrakuusassa oleskelevat Leontinilaiset pelotta
tulisivat Ateenalaisten, kuten ainakin ystävien ja hyväntekijöiden,
luokse. Kun olivat ilmottaneet tämän airuen kautta ja tarkastaneet
sekä kaupunkia että satamia ja ympäristöä, josta heidän oli
lähdettävä retkelle taistelemaan, palasivat he taasen Katanaan.
Kansankokouksen pidettyään Katanalaiset eivät laskeneet sotajoukkoa
kaupunkiin, vaan pyysivät päälliköitä tulemaan neuvottelemaan, jos
halusivat. Kun Alkibiadeen puhuessa asukkaat olivat kääntyneet
kansankokoustaloon päin, aukaisivat sotilaat salaa erään huonosti
lukitun portin, jonka kautta he astuivat kaupunkiin ja tekivät
ostoksiaan. Kun Syrakuusalais-mieliset Katanalaiset näkivät sotilaat
kaupungissa, valtasi heidät pelko, ja vähäinen joukko heitä lähti
pakosalle, mutta toiset päättivät tehdä sopimuksen Ateenalaisten
kanssa ja kehottivat noutamaan Reegionista siellä olevan osaston.
Tämän jälkeen purjehtivat Ateenalaiset Reegioniin ja palasivat sitten
koko sotajoukkoineen Katanaan. Saavuttuansa, leiriytyivät he sinne.
Kamarineesta ilmoitettiin heille, että tämän kaupungin asukkaat
ehkä, jos Ateenalaiset saapuisivat sinne, yhtyisivät heihin, ja että
Syrakuusalaiset miehittivät laivastonsa. Ateenalaiset purjehtivat
siis koko sotavoimallaan Syrakuusaa vastaan, mutta kun eivät
huomanneet mitään laivastoa, palasivat he taasen Kamarineeseen
ja laskivat rantaan. Mutta nämät eivät ottaneet heitä vastaan,
väittäen tehneensä valan ottaakseen vastaan Ateenalaisia, jos he
tulisivat yhdellä laivalla, jos eivät itse lähettäneet heitä hakemaan
useammilla. Ateenalaiset purjehtivat siis pois tyhjin toimin ja
tekivät ryöstöretkiä astuttuansa maihin Syrakuusalaisella alueella.
Mutta kun Syrakuusalaiset ratsumiehet saapuivat hätään ja surmasivat
vähäisen joukon kevytaseisia, palasivat Ateenalaiset Katanaan.
Täällä tapasivat he Salaminia nimisen laivan, joka oli saapunut
Ateenasta käskemään Alkibiadesta palaamaan kotia, kuten myöskin hänen
kanssansa muutamia mainituita sotilaita, vastaamaan syytöksistä,
joita heitä vastaan oli tehty Ateenassa mysteerioiden pilkkaamisesta
ja Hermeksen kuvapatsaiden vioittamisesta. Sillä kun sotajoukko oli
purjehtinut matkalle, toimittivat Ateenalaiset tästä huolimatta
tutkimuksen mysteerioiden ja Hermeksen kuvapatsaiden häpäisemisestä,
katsomatta ensinkään ilmoittajien kuntoon, ja vangitsivat monta
kunnon kansalaista, luottaen kelvottomien ihmisten sanoihin ja pitäen
edullisempana tutkia asiaa ja ehkä saada sen selville, kuin että
joku kunnon miehenä pidetty henkilö kelvottoman miehen ilmotuksesta
syypäänä tutkimatta pääsisi rangaistuksetta. Sillä kansa, joka oli
kuullut, kuinka Peisistratoksen ja hänen poikainsa yksinvalta lopulta
oli ollut painostava, ja kuinka tämän kukistivat Lakedaimonilaiset,
eikä kukaan heidän keskuudestaan enemmän kuin Harmodioskaan, eli
alituisessa pelossa ja piti kaikkia epäluulon alaisina.
Aristogeitoonin ja Harmodioksen uhkatyö syntyi rakkaussuhteista,
josta minä tahdon laajemmin puhua, osoittaakseni, etteivät
Ateenalaiset enemmän kuin muutkaan tarkoin puhu yksinvaltiaistaan
enemmän kuin tästä tapauksestakaan. Kun Peisistratos iäkkäänä
oli kuollut, niin ei Hipparkos, kuten useimmat luulevat, tullut
hallitsijaksi, vaan Hippias, joka oli vanhin veljeksistä. Koska
Harmodios oli kaunis nuorukainen paraammassa iässään, piti
Aristogeitoon, kansalainen keskisäädystä, häntä lemmikkinänsä. Kun
Peisistratoksen poika, Hipparkos, koetti saada häntä lemmitykseen,
kertoi Harmodios tästä Aristogeitoonille. Rakkauden innossaan
julmistuneena ja peläten, että Hipparkos valtansa avulla väkisten
tuottaisi Harmodioksen luokseen, päättää tämä tarjona olevilla
voimillaan tehdä lopun yksinvallasta. Kun Hipparkos toistamiseen
koeteltuaan ei voinut houkutella Harmodiosta, niin hän ei tahtonut
tehdä mitään väkivaltaa, vaan jollain huomattavalla tavalla
häväistä häntä, ikään kuin se ei tapahtuisi tämän tähden. Sillä
muissa hallitustoimissaan hän ei ollut epämiellyttävä kansalle,
vaan esiintyi nuhteettomasti. Ylipäätään olivat nämät yksinvaltiaat
rehellisiä ja ymmärtäviä, ottivat Ateenalaisilta ainoastaan 20 osan
tuotteista, kaunistivat heidän kaupunkiansa, tekivät lopun sodista
ja toimittivat uhreja pyhäköissä. Muuten he noudattivat säädetyitä
lakeja, paitsi siinä, että pitivät huolta siitä, että aina joku
heistä itsestään toimitti korkeimmat virat. Mainitsematta muita
oli heidän suvustaan vuotuisena arkontina Ateenassa itsevaltias
Hippiaan poika Peisistratos, joka oli saanut iso-isänsä nimen. Tämä
Peisistratos pystytti arkontina tuon 12 jumalan alttarin torille sekä
Apolloonin alttarin Pytian temppeliin. Torilla löytyvän alttarin
laajensi Ateenan kansa myöhemmin, jolloin siihen piirretty kirjoitus
hävisi; Pytian pyhäkössä löytyvän alttarin kirjoitus näkyy vielä
epäselvillä kirjaimilla ja kuuluu seuraavasti:
"Tämän muiston hallituksestaan on Hippiaan poika Peisistratos
pystyttänyt Pytialaisen Apolloonin lehdikkoon".
Että Hippias vanhimpana veljeksistä hallitsi, sen voin minä, mikäli
olen kuullut, paremmin kuin kukaan muu todistaa. Tämä käy ilmi
myöskin seuraavasta seikasta: avioveljistä näkyy ainoastaan hänellä
olleen lapsia, kuten todistaa sekä yllämainittu alttari että myöskin
pylväs, joka pystytettiin Ateenan linnaan yksinvaltiaiden vääryyksien
muistoksi. Tällä pilarilla ei ole mainittu yhtään Tessaloksen
eikä Hipparkoksen lasta, vaan kyllä viisi Hippiaan, jotka hänelle
synnytti Hyperekidoksen pojan Kalliaksen tytär. Olikin luonnollista,
että Hippias vanhimpana ensin meni naimisiin. Mainitulle pylväälle
onkin hänen nimensä kirjoitettu välittömästi isän nimen jälestä,
joka onkin luonnollista, koska hän isän jälkeen oli vanhin ja astui
hallitukseen. Eikä myöskään ole luultavaa, että Hippias välittömästi
olisi päässyt hallitukseen, jos Hipparkos olisi saanut surmansa
hallitsijana, ja että hän samana päivänä olisi julistanut itsensä
hallitsijaksi, vaan koska kaupunkilaiset olivat tottuneet häntä
pelkäämään ja vartijat tottelemaan, hallitsi hän ylinmääräisellä
varmuudella, eikä kuten nuorempi veli, jona hän ei olisi ollut
tottunut vallan käyttämiseen. Hipparkos on tullut mainioksi
kovan onnensa kautta, ja koska myöhemmin on arveltu hänen olleen
hallitsijan.
Kun Harmodios hylkäsi kiusauksen, niin Hipparkos häpäisi häntä,
kuten oli päättänyt. Kutsuttuansa hänen sisartansa kantamaan vasua
juhlaseurueessa, ajoi Hipparkos hänet pois, väittäen, ettei hän
ensinkään ollut kutsunut häntä tähän toimeen, koska hän ei muka tähän
ollut kelvollinen. Kun Harmodios tästä kovasti loukkaantui, vihastui
Aristogeitoon tästä vielä julmemmin. He sopivat kaikesta toimesta
osanottajien kanssa, mutta odottivat suuria Panateenalais-juhlia,
ainoaa päivää, jolloin ei ollut epäluulonalaista, että juhlaa
johtavat henkilöt kokoontuivat aseilla varustettuina. Heidän tulisi
itse alkaa ja sitten muitten suojella heitä vartijoita vastaan.
Varovaisuudesta olivat salaliittolaiset vähälukuisat, koska he
toivoivat, että myöskin asiasta tietämättömät, nähden heidän ryhtyvän
tämmöiseen uhkarohkeuteen, koska he olivat aseilla varustetut,
viipymättä haluaisivat koettaa vapauttaa itseänsä.
Kun juhlapäivä koitti, järjesti Hippias ulkopuolella kaupunkia
Kerameikos nimisellä torilla keihäänkantajien kanssa, miten kaikki
juhlasaatossa oli tapahtuva. Harmodios ja Aristogeitoon olivat jo,
varustettuina tikareilla, valmiit tekoonsa, mutta kun he näkivät
erään salaliittolaisista puhuvan ystävällisesti Hippiaan kanssa,
sillä Hippiaan puheille pääsi ken vaan halusi, pelästyivät he, että
he olivat ilmiannetut ja että he välittömästi vangittaisiin. Ennen
tätä halusivat he kuitenkin kostaa sortajallensa, jonka tähden he
olivat antautuneet tähän vaaraan. He riensivät siis raivostuneina
porteista sisään ja tapasivat Hipparkoksen niin kutsutun Leookorionin
läheisyydessä. Miettimättä ryntäsivät molemmat vihan vimmassa, toinen
rakkauden sokaisemana, toinen herjattuna, Hipparkoksen kimppuun ja
surmasivat hänet. Aristogeitoon kyllä ensin väentungoksessa pääsi
keihäänkantajia pakoon, mutta saatiin myöhemmin kiinni ja kidutettiin
kuoliaaksi. Harmodios surmattiin heti.
Kun tämä ilmoitettiin Kerameikokseen Hippiaalle, niin hän ei lähtenyt
surmapaikalle, vaan heti aseellisten juhlanjohtajien tykö, ennenkuin
nämät, ollen etäällä, tiesivät mitään tapauksesta, ja käski heitä,
osoittamatta mitään merkkiä kasvojen piirteissä onnettomuuden
suhteen, aseitta lähtemään erääseen hänen määräämään paikkaan.
Nämät lähtivätkin, arvellen, että hän tahtoi sanoa heille jotakin.
Mutta Hippias käski vartijain tarttua aseisiin ja määräsi heti
vangittaviksi ne, joita hän syytti, ja kaikki ne, joilla oli tikarit.
Sillä tavallisesti oli juhlakulkueeseen osanottajilla ainoastaan
kilpi ja keihäs.
Tällä tavoin syntyi alkuaan rakkauden himosta tämä salaliitto, ja
ajattelematon uhkateko Harmodioksessa ja Aristogeitoonissa hetken
pelosta. Mutta tämän jälkeen muuttui yksinvalta Ateenalaisille
vaikeammaksi, ja Hippias mestautti pelosta monta kaupunkilaista.
Myöskin loi hän silmänsä ulkomaalle, etsiäksensä turvaa itselleen,
jos vallankumous tapahtuisi. Sitä varten naitti hän vähää perästäpäin
tyttärensä Arkedikeen Hippokleen pojalle Aiantideelle, joka oli
Lampsakoksen tyranni, hän, Ateenalainen, Lampsakolaiselle miehelle,
tietäen näitten voivan paljon kuninkaan luona. Tämän naisen
hautapatsas löytyy Lampsakoksessa seuraavine päällekirjoituksineen:
"Tämä multa peittää Helleeniläisistä aikalaisistaan etevimmän miehen,
Hippiaan, tyttären Arkedikeen. Vaikka hänen isänsä, miehensä,
veljensä ja lapsensa olivat itsevaltiaita, niin hän ei kuitenkaan
kääntänyt mieltänsä ylvistelevään vääryyteen."
Hallittuansa itsevaltiaana Ateenassa vielä kolme vuotta, saapui
Hippias neljäntenä vuonna, Lakedaimonilaisten ja maanpakolaisten
Alkmaioonilaisten karkottamana, julkisen sovinnon suojassa Sigeioniin
ja Lampsakokseen Aiantideen luokse ja täältä kuninkaan tykö. Ollen
jo vanha, seurasi hän 20 vuotta myöhemmin Meedialaisia sotaretkelle
Maratooniin.
Kiivastuneena tästä, ja muistaen, mitä oli kuullut näistä seikoista,
oli Ateenalainen kansa vallan suutuksissaan ja epäluuloinen
mysteerioiden häväisemisestä syytetyitä vastaan, ja siitä näytti
kaikki tämä olevan salaliitto ja koetus muodostaa harvainvalta tai
yksinvalta. Ja koska kansa oli suutuksissaan näistä seikoista, ja kun
jo suuri joukko arvokkaimmista henkilöistä oli teljetty vankilaan
eikä tästä tahtonut tulla loppua, vaan päivä päivältä tultiin yhä
hurjemmaksi ja aina vaan useampia vangittiin, niin yllytti eräs
vangituista erästä toista, joka näytti olevan enin syyllinen,
tekemään kanteen, oliko se sitten todenmukainen vai eikö. Sillä
kumpaakin väitetään, mutta ei kukaan silloin eikä myöhemminkään
varmuudella voi puhua ilkityöntekijöistä. Puheellaan saa hän tämän
uskomaan, että hänen täytyi, jos hän ei ollutkaan tehnyt ilkityötä,
pelastaa itsensä hankkimalla itselleen pääsön rangaistuksesta sekä
vapauttaa kaupunki vallitsevasta epäluulosta, väittäen, että hänen
pelastuksensa olisi varmempi, jos hän tunnustaisi, kuin jos hän
kieltäen astuisi oikeuden eteen. Hän syytti siis itseään ja moniaita
muita Hermeen kuvapatsaitten vioittamisesta. Ateenan kansa otti
mielellään korviinsa tämän, kuten luuli, todenmukaisen tunnustuksen,
oltuansa ennen suutuksissaan, jos joku väestöä vastaan juonitteleva
ehkä oli salassa. He antoivat heti vapauden syyttäjälle ja niille,
joita vastaan hän ei ollut tehnyt syytöstä. Mutta niitä, joita hän
syytti, tutkittiin oikeudessa ja mestattiin, kun he saatiin kiinni.
Pakoon päässeitä tuomittiin kuolemaan ja luvattiin rahapalkkio sille,
joka ne surmasi. Epävarmaa kyllä on, olivatko rangaistut syyttömiä,
vaan nykyoloissa oli se kaupungille suureksi hyödyksi.
Alkibiadeen suhteen olivat Ateenalaiset, hänen vihamiehensä
kiihdyttäminä, jotka jo ennen hänen purjehtimistansa retkelle olivat
häntä ahdistaneet, kovin suutuksissaan. Ja koska he olivat varmat
luulossaan hänen rikollisuudestaan Hermeen patsaitten suhteen, niin
he vielä mieluummin uskoivat mysteerioiden häväisemisen, josta häntä
syytettiin, lähtevän samasta aatteesta ja tarkottavan salaliittoa
kansaa vastaan. Sillä samaan aikaan, jolloin oltiin näin levottomia,
sattui vähälukuinen Lakedaimonilais-sotajoukko saapumaan aina
kannakseen saakka, selvittääkseen jotakin seikkaa Boiootialaisten
kanssa. Tämä näkyi saapuvan hänen toimestaan sopimuksen mukaan
eikä Boiootialaisia varten, ja arveltiin, että jos ei ehditty
vangita syytettyjä miehiä, kaupunki olisi kavallettu vihollisille.
Yhden yön viettivätkin kaupungin asukkaat aseilla varustettuina
Teeseyksen pyhäkön läheisyydessä. Samaan aikaan luultiin myöskin
Alkibiadeen Argoksessa oleskelevien ystävien vehkeilevän sikäläistä
kansaa vastaan, ja Ateenalaiset jättivät saarilla säilytetyt
panttivangit Argoksen väestölle mestattaviksi. Kaikkialta syntyi
epäluuloa Alkibiadesta vastaan, niin että Ateenalaiset tahtoivat
vetää hänet oikeuteen ja mestata hänet, jota varten he lähettivät
Salaminia laivan Sikeliaan noutamaan häntä ja muita syytöksen
alaisia. Noutajia oli käsketty ilmoittamaan hänelle, että hän
seuraisi puolustautuaksensa, mutta he eivät saisi vangita häntä.
Haluttiin välttää melua sekä omien että vihollisten Sikeliassa
olevien sotilaitten ja varsinkin Mantinealaisten ja Argolaisten
tähden, koska arveltiin heidän hänen houkutuksestaan ottaneen osaa
sotaretkeen. Alkibiadees ja hänen myötäsyytettynsä seurasivat omassa
laivassaan Salaminia laivaa, purjehtiakseen muka Ateenaan. Mutta
kun he saapuivat Tuurioin seuduille, niin he eivät enää seuranneet,
vaan astuivat pois laivastaan ja katosivat, koska he pelkäsivät
palata kotia, esiintyäkseen panettelun asettaman oikeuden eteen.
Kotvan aikaa hakivat Salaminia laivan miehet Alkibiadesta ja hänen
seuralaisiansa, vaan kun eivät mistään voineet heitä löytää,
lähtivät he paluumatkalle kotia. Pakolaisena purjehti Alkibiadees
vähän myöhemmin Tuurioista Peloponneesokseen pienellä aluksella.
Ateenalaiset tuomitsivat hänet ja hänen seuralaisensa, heidän poissa
ollessaan, kuolemaan.
Tämän jälkeen jakoivat toiset Sikeliassa olevat Ateenalaiset
päälliköt sotajoukon kahteen osaan arvalla ja purjehtivat koko
sotajoukollaan Selinukseen ja Egestaan, haluten tietää, antaisivatko
Egestalaiset luvatuita rahoja, ja tutkia Seluntilaisten oloja
sekä ottaa selvää näiden eripuraisuuksista Egestalaisten kanssa.
He purjehtivat pitkin rantoja, pitäen vasemmalla kädellä Sikelian
Tyrseeniläisen lahden puolista osaa, ja saapuivat siten Himeraan,
joka on ainoa Helleeniläinen kaupunki tässä osassa Sikeliaa.
Kun ei heitä täällä otettu vastaan, purjehtivat he edemmäs.
Purjehdusmatkallaan valloittivat he Hykkaran, joka on Egestalle
vihollinen Sikanilainen kauppala ja joka sijaitsee meren rannalla. He
tekivät asukkaat orjiksi ja antoivat kaupungin Egestalaisille, sillä
heidän ratsuväkensä oli täällä saapuvilla. Ateenalainen jalkaväki
kulki itse halki Sikelian, kunnes se saapui Katanaan, ja laivat
purjehtivat, tuoden orjat, ympäri saarta. Niikias purjehti viipymättä
pitkin rantoja Hykkarasta Egestaan, toimitti muut asiat ja yhtyi
sotajoukkoon, otettuansa veroja 30 talenttia. Hän möi myöskin orjat
ja sai niistä 120 talenttia. Ateenalaiset purjehtivat niinikään
Sikelialaisten liittolaisten luokse ja käskivät näiden lähettää
sotaväkeä. Puolella sotaväellään hyökkäsivät he Geleaatilaista Hyblaa
vastaan, mutta eivät voineet sitä valloittaa. Tähän tämä kesä loppui.
Seuraavan talven alussa valmistautuivat Ateenalaiset tekemään
hyökkäyksen Syrakuusalaisia vastaan, mutta Syrakuusalaiset
puolestaan niin ikään hyökätäkseen Ateenalaisten kimppuun. Sillä
kun Ateenalaiset eivät heti, Syrakuusalaisten vielä ensi pelon
alaisina ja odotuksissaan ollessa, hyökänneet heidän kimppuunsa,
rohkaistuivat nämät päivä päivältä yhä enemmän. Ja kun Ateenalaiset
purjehtivat toiselle puolelle Sikeliaa kauas heistä, eivätkä voineet
valloittaa Hyblaa väkirynnäköllä, niin Syrakuusalaiset halveksivat
heitä ja pyysivät päälliköitään, kuten rohkaistun väestön tapa on,
johtaa heitä Katanaan, kun eivät viholliset heitä ahdistaneet.
Syrakuusalaiset ratsumiehet, jotka ratsastivat tarkastamaan
vihollisia Ateenalaisten leirin läheisyyteen, pilkkasivat heitä
kaikin tavoin, kysyen olivatko he ehkä saapuneet vieraaseen maahan
mieluummin asumaan yhdessä heidän kanssaan, kuin viedäkseen
Leontinilaiset näiden kaupunkiin takaisin.
Tämän huomattuansa koettivat Ateenalaisten päälliköt houkutella
Syrakuusalaisten koko sotajoukkoa niin kauas kaupungista kuin
mahdollista, jota vastoin he itse, purjehtien pitkin rantoja yön
aikana, kaikessa hiljaisuudessa hakisivat sopivan leiripaikan.
Sillä he käsittivät, etteivät he yhtähyvin voisi tätä tehdä, jos he
laskisivat sotilaitaan suorastaan laivoista aseellisia vihollisia
vastaan, tahi jos nämät heidät huomaisivat, kun he kulkisivat maitse.
Koska heillä ei ollut ratsumiehiä, niin voisivat Syrakuusalaisten
lukuisat ratsumiehet kovasti ahdistaa heidän väkeänsä ja kuormastoa,
jonka tähden oli haettava paikka, jossa he olivat jokseenkin
suojassa vihollisilta ratsumiehiltä. Ateenalaisia seuraavat
Syrakuusalaiset pakolaiset osottivat heille sopivaksi paikaksi
Olympieionin ympäristön, jonka Ateenalaiset valloittivatkin. Tässä
tarkotuksessa keksivät päälliköt seuraavan keinon. He lähettivät
luotettavan miehen, jonka myöskin arveltiin olevan Syrakuusalaisten
päälliköiden suosiossa. Hän oli Katanalainen mies, joka sanoi
tulevansa Katanasta, heidän kaupungissa vielä olevien puoluelaistensa
lähettämänä, joitten nimet he kyllin tunsivat. Hän sanoi, että
Ateenalaiset viettivät yönsä kaupungissa aseettomina, ja että
Katanalaiset, jos Syrakuusalaiset määrättynä päivänä aamun koittaessa
koko sotajoukollaan hyökkäisivät leiriä vastaan, sulkisivat tien
niiltä, jotka olivat kaupungissa, ja polttaisivat laivat, ja että
Syrakuusalaiset helposti voisivat, hyökäten linnotusta vastaan, ottaa
sen haltuunsa, että lukuisat Katanalaiset yhtyisivät heihin, ja että
ne, jotka olivat hänen lähettäneet, jo olivat panneet toimen alkuun.
Syrakuusalaisten päälliköt, jotka muutenkin olivat rohkaisseet
mieltään, ja jotka jo ilman tätä olivat aikeissa hyökätä Katanaan,
uskoivat epäluulotta tätä miestä, määräsivät heti päivän, jolloin
he saapuisivat, ja antoivat hänen mennä tällä viestillä. Kun nyt
Selinuntilaiset ja muitakin liittolaisia jo oli saapunut, käskettiin
koko Syrakuusalainen sotaväki olemaan valmiina lähtemään liikkeelle.
Kun Syrakuusalaisten kaikki varustukset olivat valmiit, ja kun heidän
lähtöpäivänsä lähestyi, lähtivät he liikkeelle Katanaa vastaan
ja viettivät yönsä Symaitos virran läheisyydessä Leontinilaisten
maassa. Kun Ateenalaiset saivat tiedon heidän lähdöstään
liikkeelle, niin he veivät koko oman sotajoukkonsa ja kaikki
avuksensa saapuneet Sikelialaiset ja muut liittolaiset laivoihin ja
kuorma-aluksiin ja purjehtivat yön suojassa Syrakuusaa vastaan. Aamun
valjetessa astuivat Ateenalaiset laivoista Olympieionin alueelle
leiriytyäksensä. Kun Syrakuusalaisten ratsumiehet, jotka ensin
saapuivat Katanaan, huomasivat koko sotajoukon purjehtineen, niin he
palasivat takaisin ja ilmottivat tästä jalkaväelle, jonka kuultuaan
kaikki kääntyivät takaisin, rientääksensä kaupunkia puolustamaan.
Koska Syrakuusalaisilla oli pitkä matka, asettui Ateenalainen
sotaväki kaikessa levollisuudessa mukavaan paikkaan, jossa he
arvelivat voivansa alottaa taistelua, milloin vaan halusivat, ja
jossa Syrakuusalainen ratsuväki heitä vähin voisi vahingoittaa
sekä taistelun kestäessä että ennen sitä. Toiselta puolen sulkivat
paikkaa muurit, rakennukset, puut ja suot, pitkin toista kulkivat
jyrkät vuoret. He kaatoivat lähimmät puut, veivät ne meren rannalle
ja rakensivat paalutuksen laivojen suojaksi. Daskoonin läheisyyteen,
jossa vihollisten oli helpoin päästä heidän kimppuunsa, varustivat he
kiiruullisesti valituista kivistä ja puista linnoituksen sekä repivät
Anapos joen yli kulkevan sillan. Kaupungista ei kukaan käynyt heitä
estämään heidän toimestaan. Ensimmäisinä saapuivat Syrakuusalaiset
ratsumiehet apuun, mutta myöhemmin kokoontui sinne koko jalkaväkikin.
Alussa lähestyivät he Ateenalaista sotaväkeä, mutta kun nämät eivät
kulkeneet heitä vastaan, kääntyivät he ja viettivät yönsä toisella
puolella Heloorinan tietä.
Seuraavana päivänä varustautuivat Ateenalaiset liittolaisineen
taisteluun ja asettuivat seuraavaan järjestykseen. Oikealla siivellä
seisoivat Argolaiset ja Mantinealaiset, Ateenalaiset keskellä
ja vasemmalla muut liittolaiset. Puolet heidän sotajoukostaan
olivat asetetut etupäähän kahdeksan miehen syvyyteen, toinen puoli
telttain eteen neliöön, myöskin kahdeksan miehen syvyyteen. Näitten
viimemainittujen oli käsketty rientää apuun, missä vaan näkivät
sotajoukon olevan joutumaisillaan tappiolle. Näitten varamiesten
keskeen oli myöskin kuormasto asetettu. Syrakuusalaiset asettivat
16 miehen syvyyteen raskasaseiset, joihin kuuluivat sekä kaikki
heidän omansa että heidän avuksensa saapuneitten liittolaisten
raskasaseiset. Suurin osa näitä liittolaisia oli Selinuntilaisia,
sitten noin 200 Geloolaista ratsumiestä, lähes 20 Kamarinalaista
ratsumiestä sekä 50 jousimiestä. Ratsumiehet, joita ei ollut vähemmän
kuin 1,200, asetettiin oikealle siivelle ja heidän rinnallensa
keihäänheittäjät. Kun Ateenalaiset olivat alkamaisillaan taistelua,
kulki Niikias pitkin jokaista kansakuntaa ja rohkaisi kaikkia
seuraavin sanoin:
"Ateenan miehet! Mitä meidän on tarvis kehoitusta tähän yhteiseen
taisteluun? Varustuksemmehan on itsessään sopivampi tuottamaan meille
rohkeutta, kuin kauniit puheet huonolla varustuksella. Sillä missä
Argolaiset, Mantinealaiset, Ateenalaiset ja etevimmät saarelaiset
ovat koossa yksimielisesti, miten ei jokaisella tämmöisten ja näin
lukuisten liittolaisten avulla olisi suuri toivo voitosta, varsinkin
taistellessa miehiä vastaan, jotka kyllä koko sotavoimallaan
puolustautuvat, mutta jotka eivät ole valiomiehiä, kuten me, ja
lisäksi Sikelioottoja, jotka kyllä muka meitä halveksivat, mutta
eivät kestä meidän hyökkäystämme, koska heidän sotataitonsa ei ole
heidän rohkeutensa veroinen. Muistakaamme myöskin, että olemme
hyvin kaukana omasta maastamme, emmekä suinkaan ystävällisellä
alueella, jonka me ainoastaan taistelulla voimme valloittaa. Minä
teitä muistutan päinvastaisin kuin viholliset sotilaitaan. Sillä
nämät muistuttavat miehilleen, että on taisteltava isänmaasta, minä
sitävastoin, ettemme taistele isänmaassamme, vaan vieraassa maassa,
josta emme helpoin pääse palaamaan kotia, jos emme pääse voitolle;
sillä vihollisten lukuisa ratsujoukko meitä tulee ahdistamaan.
Muistakaa oma arvonne ja käykää urhoollisesti vihollista vastaan,
pitäen uhkaavaa hätää ja neuvottomuutta vihollisia pelottavampana".
Täten rohkaistuansa sotilaansa, vei Niikias heidät taisteluun.
Syrakuusalaiset eivät vielä odottaneet hyökkäystä, jonka tähden
he eivät olleet valmiit taisteluun. Koska kaupunki oli lähellä,
olivat muutamat miehet lähteneet sinne, ja vaikka he kiiruhtivat,
myöhästyivät he ja asettuivat joukkoon, mihin vain sattuivat. Heiltä
kylläkään ei tässä eikä muissakaan taisteluissa puuttunut rohkeutta,
vaan olivat vastustajiensa vertaisia miehuudessa, niin pitkälti kuin
heidän sotataitonsa riitti, mutta tämän puutteellisuuden takia täytyi
heidän kuitenkin väistyä, vaikkakin vasten tahtoansa. Joskaan he
eivät arvelleet, että Ateenalaiset ensin tekisivät hyökkäystä, ja
siis pakotettiin puolustautumaan mitä kiireimmiten, niin he kuitenkin
tarttuivat aseisiin ja asettuivat heti vastarintaan. Ensin törmäsivät
molemmin puolin kivenheittäjät, linkoojat ja keihäänheittäjät yhteen,
ja ajoivat toisiaan pakoon, kuten kevytaseisten tapa on. Sitten
toivat ennustajat tavanmukaiset uhrit esiin ja torvensoittajat
rohkaisivat raskasaseisia hyökkäykseen. Syrakuusalaiset kävivät
taisteluun isänmaan edestä, ja jokainen puolestaan pelastaaksensa
itseään vaarasta ja saavuttaaksensa vapauden tulevaisuudessa.
Vastustajista taistelivat Ateenalaiset vieraan maan valloittamisesta,
ja jotta he eivät voitettuina tuottaisi vaaraa omalle maalleen;
Argolaiset ja muut riippumattomat liittolaiset, jotta he, ottaen osaa
taisteluun, saisivat osan niistä maista, joita vastaan he olivat
ottaneet osaa sotaan, ja voittajina jälleen näkisivät isänmaansa.
Alamaiset liittolaiset taasen rohkaistuivat toivottomasta tilastaan,
jos eivät pääsisi voitolle, kuten myöskin toivosta, että heidän
myötävaikutus voittoon tuottaisi heille paremman aseman.
Tappelun synnyttyä kestivät he kauan toistensa hyökkäyksiä. Taistelun
kestäessä nousi ukkosen ilma jyrinällä, salamoilla ja runsaalla
rankkasateella, niin että tämäkin lisäsi ensi kertaa taistelevien
pelkoa, jotka vähin olivat tottuneet sotaan. Mutta harjaantuneemmille
näkyi tämä olevan vuoden ajan aiheuttama tapahtuma, joka heissä
herätti vähemmän hämmästystä, kuin voittamattomat vastustajat.
Kun Argolaiset ensin olivat pakottaneet Syrakuusalaisten vasemman
siiven peräytymään ja sitten Ateenalaiset vastaansa asetetut,
niin jo muukin Syrakuusalainen sotajoukko hajaantui ja pakeni.
Ateenalaiset eivät kuitenkaan ajaneet vihollisia kauas takaa,
sillä Syrakuusalaisten lukuisat ja voittamattomat ratsumiehet
tunkeutuivat heidän riveihin ja estivät heitä siitä, ajaen takaisin
ne raskasaseiset, joiden he huomasivat ajavan heikäläisiään takaa.
Kokoontuneina seurasivat Ateenalaiset vihollisia niin kauas, kuin se
heille oli vaaratonta, mutta palasivat sitten takaisin ja pystyttivät
voitonmerkin. Syrakuusalaiset kokoontuivat Heloorinaiselle tielle,
asettuivat järjestykseen niin hyvin, kuin vallitsevat olot soivat, ja
lähettivät, vaikka voitettuina, vartijakunnan Olympieioniin, peläten
että Ateenalaiset ryöstäisivät siellä säilytetyt aarteet, ja heidän
sotajoukkonsa palasi kaupunkiin.
Mutta Ateenalaiset eivät lähteneet pyhäkköön, vaan viettivät
yönsä sotatantereella, koottuansa kaatuneensa ja asetettuaan ne
roviolle. Seuraavana päivänä luovuttivat he sopimuksen suojassa
Syrakuusalaisille heidän kaatuneensa. Näistä ja näiden liittolaisista
sai noin 260 surmansa. Ateenalaiset kokosivat kaatuneidensa luut.
Heitä ja heidän liittolaisiansa oli noin 50 kaatunut. Ateenalaiset
purjehtivat Katanaan vieden vihollisilta ryöstetyt saaliit mukanaan.
Sillä talvi oli jo käsissä, eikä näkynyt mahdolliselta jatkaa
sotaa siellä, ennenkuin he olivat lähettäneet hakemaan ratsumiehiä
Ateenasta ja keränneet niitä myöskin sikäläisiltä liittolaisilta,
jotteivät ratsumiesten vähemmästä määrästä joutuisi tykkänään
alakynteen. Niinikään oli heidän välttämätöin sekä kerätä sieltä että
tuottaa Ateenasta varoja ja saada muutamia kaupunkeja puolelleen,
joitten he arvelivat tappelujen jälestä mieluummin alistuvan, kuten
myöskin hankkia kaikenlaisia tarpeita ja varsinkin ruokaa, jotta
keväällä voisivat ryhtyä ahdistamaan Syrakuusaa.
Tässä tuumassa purjehtivat he talveksi Naksokseen ja Katanaan.
Haudattuansa kaatuneet, pitivät Syrakuusalaiset kokouksen.
Tässä astui Hermoonin poika, Hermokratees esiin, mies, jonka
vertaista älykkäisyydessä ylipäätään ei löytynyt, ja joka oli
etevä sotataidossakin kuten myöskin miehuudessa. Hän rohkaisi
kansalaistensa mieltä, kehottaen, etteivät antaisi tapahtumain
lannistaa itseänsä. Hänen mielipiteensä oli, ettei urhoollisuuden
puute, vaan epäjärjestys oli aiheuttanut onnettomuuden. Eivätkä he
niinkään olleet joutuneet alakynteen, kuin näkyi, varsinkin kun
heidän harjaantumattomina oli taisteltava Helleeneistä taitavimpia,
ikäänkuin ammattilais-sotilaita vastaan. Paljon oli, lausui hän,
myöskin monipäällikkyys heitä haitannut, sillä päälliköitä oli
15, niinkuin myöskin väkijoukon tottumattomuus järjestykseen. Jos
he valitsisivat muutamia ymmärtäväisiä päälliköitä, jotka talven
kestäessä järjestäisivät raskasaseiset, hankkisivat aseita niille,
joilta niitä puuttui, jotta heillä olisi mahdollisimman paljon
sotilaita, sekä muutenkin pitäisivät huolta kaikesta, niin, väitti
hän, voittaisivat he todennäköisesti vihollisensa, koska heiltä ei
puuttunut rohkeutta, kun vain saataisiin järjestystä sotajoukkoon.
Sillä nämät ovat muka kannattavat toisiaan, kun viimemainitusta
vaaran kestäessä vaan pidettäisiin huolta, ja urhoollisuus kasvaisi
yhä enemmän, kun se saisi tukea taidosta. Senpä tähden tarvitaan
harvoja ja täysivaltaisia päälliköitä, joille valalla myönnettäisiin
oikeus toimia oman ymmärryksensä mukaan. Siten se, mikä on salattava,
tulisi paraiten peitetyksi, ja kaikki toimitettaisiin järjestyksessä
ja vastustelematta.
Kun Syrakuusalaiset olivat kuulleet hänen sanojaan, äänestivät he,
niinkuin hän oli kehottanut, ja valitsivat päälliköiksi Hermokrateen
itsensä, Lysimakoksen pojan Heerakleideen ja Ekseekestoksen pojan
Sikanoksen, nämät kolme. He lähettivät sanansaattajia Korintokseen
ja Lakedaimoniin solmimaan liittoa näitten kanssa ja taivuttamaan
Lakedaimonia heidän hyväksensä tarmokkaammin ja avonaisesti käymään
sotaa Ateenalaisia vastaan, jotta joko vetäisivät Ateenalaiset pois
Sikeliasta, tahi etteivät nämät voisi lähettää toisia Sikeliassa
taistelevan sotajoukkonsa avuksi.
Ateenalaisten Katanassa oleva sotajoukko purjehti viipymättä
Messeeneetä vastaan arvellen, että se heille kavallettaisiin. Tämä
hanke ei heille kuitenkaan onnistunut, sillä Alkibiadees älyten, että
hän joutuisi maanpakolaiseksi, kun häntä oli lähetetty noutamaan
ja hän oli luopunut päällikkyydestä, ilmotti tämän aikeen, jonka
hän kyllä tunsi, Syrakuusalaisten Messeeneessä asuville ystäville.
Nämät surmasivat ensin hanketta kannattavat miehet ja saivat aikaan,
herätettyänsä levottomuuksia ja tartuttuansa aseisiin, etteivät ne,
jotka halusivat laskea Ateenalaisia kaupunkiin, voineet sitä tehdä.
Kun, Ateenalaisten viivyttyä siellä 13 päivää, myrskyiset ajat ja
muonan puute alkoivat vaivata heitä, ja kun eivät he kuitenkaan
saaneet mitään aikaan, niin he lähtivät Naksokseen, ja rakennettuansa
paaluaidan ympäri leiriä, viettivät he talven siellä. Täältä he
lähettivät kolmisoutulaivan Ateenaan hakemaan kevääksi rahaa ja
ratsumiehiä.
Syrakuusalaiset rakensivat talvella pitkin kaupungin Epipolain
puolista osaa muurin, joka ympäröi Temeniteen, jottei voitaisi
heille ahtaalle saartaa, jos he joutuisivat tappiolle. He
rakensivat niinikään Megaraan linnan ja toisen lähelle Olympieionia
ja paaluttivat rannan kaikkialla, missä oli valkama. Koska he
tiesivät Ateenalaisten talvehtivan Naksoksessa, niin he koko
sotajoukollaan kulkivat Katanaan, hävittivät sen ympäristöjä
ja polttivat Ateenalaisten teltat ja leirin, jonka tehtyään he
palasivat kotia. Kuultuansa, että Ateenalaiset Lakeen solmiman liiton
nojalla olivat toimittaneet lähetyksen Kamarinaan, saadaksensa
nämät puolellensa, lähettivät Syrakuusalaisetkin sovinnonhierojia
sinne. Sillä Kamarinalaiset olivat heistä epäluulonalaisia, koska
he vastahakoisesti olivat toimittaneet lähettämiänsä miehiä avuksi
edelliseen taisteluun, eivätkä ehkä enää halunneet heitä auttaa,
kun näkivät Ateenalaisten saavuttaneen voiton tappelussa, vaan
liittyisivät näihin entisen ystävyyden takia. Kun Hermokratees
seuralaisineen oli saapunut Kamarinaan Syrakuusasta, ja Ateenasta
Eyfeemos toverineen, niin Hermokratees, joka halusi ensimmäisenä
panetella Ateenalaisia Kamarinalaisten kansankokouksessa, astui esiin
ja puhui seuraavasti:
"Meitä ei ole lähetetty pelosta, että teitä, Kamarinan miehet,
olisi pelottanut Ateenalaisten täällä oleskeleva sotavoima, vaan
ennemmin, jotteivät heidän odotettavissa olevat puheensa teitä
houkuttelisi, ennenkuin olette meitä kuulleet. Sillä he ovat tulleet
Sikeliaan meille varsin tunnetuilla verukkeilla, vaan aikeilla, joita
kovin epäilemme kaikki. Minun mielestäni he eivät tahdo saattaa
Leontinilaisia kotiinsa, vaan ennemmin karkottaa meitä kodistamme.
Sillä ei ole johdonmukaista tehdä sikäläiset kaupungit autioiksi,
mutta asuttaa täkäläisiä, ja että niin huolehtivat sukulaisuuden
takia Leontinilaisista, koska nämät muka ovat Kalkidilaisia,
mutta orjuudessa pitävät Euboiassa asuvat Kalkidilaiset, joiden
siirtolaisia täkäläiset ovat. Samaten, kuin he sikäläisiä
hallitsevat, koettavat he myöskin orjuuttaa täkäläisiä. Vapaaehtoisen
päätöksen kautta tultuansa Joonialaisten ja omien siirtolaistensa
päälliköiksi, ovat he, kostaaksensa muka Meedialaisille,
valloittaneet ne kaikki, toisia sotilaskiellon, toisia taasen
keskinäisten sotien tähden, ja toisia taasen jos mistäkin tekosyystä.
He eivät suinkaan ole vastustaneet Meedialaisia Helleenien vapauden
tähden, eivätkä Helleenit oman vapautensa takia, vaan Ateenalaiset,
jottei barbari, vaan he itse pääsisivät orjuuttamaan kansalaisiaan;
ja Helleenit ovat sen tehneet, jotta saisivat nerokkaamman, mutta
myöskin ilkeämielisemmän hallitsijan."
"Mutta me emme ole tulleet luettelemaan teille kaikkia niitä
vääryyksiä, joita Ateenalaisten kaupunki on tehnyt, koska te ne
hyvin tunnette, vaikkapa olisi hyvin helppo tuoda niitä esiin, vaan
paljoa ennemmin syyttääksemme itseämme, ettemme me, vaikka meillä on
niin monta esimerkkiä siitä, miten Ateenalaiset ovat orjuuttaneet
täkäläisiä Helleenejä, kun eivät ole asettuneet vastarintaan,
ja vaikka he käyvät meitä vastaan samanlaisilla verukkeilla,
tahtoen muka saattaa Leontinilaisia sukulaisiaan kotia ja auttaa
liittolaisiaan Egestalaisia, ettemme kuitenkaan tarmokkaammin ole
osottaneet heille, ettemme ole Joonialaisia, emme Helleespontolaisia
emmekä liioin saarelaisia, jotka tottelevat milloin Meedialaista,
milloin mitäkin hallitsijaa, vaan että olemme Peloponneesoksesta
lähteneitä vapaita Sikeliassa asuvia Doorilaisia. Tahi odotammeko me
siksi, kuin meidän kaupunkimme toinen toisensa perästä valloitetaan,
hyvin tietäen, ettemme muulla lailla ole alistettavia, ja nähden
heidän käyttävän samaa menettelyä houkutellaksensa toisia kaupunkia
meistä, ärsyttäen liittolaisten toiveilla toisia keskinäiseen
sotaan ja saattaen toisia pahantekoihin, imarrellen heitä kauneilla
sanoilla? Ja arvelemmeko me, että kun vaara kohtaa kaukaista
naapuriamme, se ei uhkaakaan meitä, vaan että ensin kärsivä yksin on
joutuva onnettomuuteen?"
"Mutta jos joku tuumii, että vaikka kohtakin Syrakuusalainen on
Ateenalaisen vihollinen, niin se ei ole hänen laitansa, ja jos hän
pitää vääryytenä, että hänen täytyy antautua vaaraan minun isänmaani
tähden, muistakoon hän, että hän ei enemmän niin tee minun isänmaani
edestä, kuin minun maassani sijaitsevan omansa, ja sitä suuremmalla
vaarattomuudella, kun hänellä on minussa asetoveri, eikä hänen
ole taisteleminen yksin, niinkauan kuin minä vielä olen pystyssä.
Niin myöskin, että Ateenalainen ei tahdo rangaista Syrakuusalaista
hänen vihamielisyydestään, vaan sortamalla minua hankkia itselleen
toisen ystävyyttä. Mutta jos joku kateudesta tai pelosta, sillä
molemmat kohtaavat mahtavia, haluaa, että Syrakuusa joutuisi
pulaan, jotta me viisastuisimme, kumminkaan joutumatta perikatoon,
niin hän toivoo jotakin ihmisen voimalle mahdotonta. Sillä ei ole
mahdollista mielinmäärin johtaa onnea. Jos hän erehtyy tuumissaan,
niin hän varmaankin vaivojensa tuskissa vielä mielellään tahtoisi
päästä tilaisuuteen kadehtimaan minua minun onnestani. Mutta se on
mahdotonta luopiolle, joka ei myöskin tahdo kärsiä samoja vaaroja,
eikä ainoastaan nimeksi, vaan myöskin teossa. Sillä nimeksi hän
kyllä pelastaisi meidän valtamme, vaan itse teossa hankkii itselleen
pelastusta. Varsinkin on kohtuullista, että te, Kamarinalaiset,
ollen naapurimme, ja ne, jotka lähinnä tulette joutumaan vaaraan,
varotte itseänne laimeasta avunannosta meille, kuten nyt on laitanne,
vaan että te itse tulette meidän luoksemme. Sillä niinkuin te, jos
Ateenalaiset ensinnä olisivat tulleet Kamarinaan, olisitte pyytäneet
meiltä apua, niin näyttää luonnolliselta, että te nyt autatte
meitä pysymään peräytymättä. Mutta ette te, eivätkä muutkaan ole
osoittaneet intoa tähän suuntaan."
"Varovaisuudesta tahdotte te ehkä osottaa yhtä suurta tasapuolisuutta
meitä kuin hyökkääjiä kohtaan väittäen, että teillä on liitto
Ateenalaisten kanssa. Mutta tätä te ette ole tehneet ystävienne
sortajien kanssa, vaan jos joku vihollinen hyökkäisi teidän
kimppuunne, ja velvollisuudella auttaa Ateenalaisia, jos niitä
vihollinen uhkaa, mutta ette, jos he, kuten nyt, sortavat
naapurianne. Eiväthän Reegionilaisetkaan halua, vaikka ovat
Kalkidilaisia, olla osallisina palauttamaan Leontinilaisia, jotka
myöskin ovat Kalkidilaisia, takaisin heidän kaupunkiinsa. Sepä
olisikin kummaa, jos nämät epäluulosta Ateenalaisten kauniinnäköistä
oikeudentuumaa kohtaan toimisivat viisaasti järjettömyydessään, mutta
te sitä vastoin järkevällä tekosyyllä tahtoisitte auttaa luonnollisia
verivihollisianne tuhoomaan luonnolliset heimolaisenne ja ystävänne.
Mutta tämä on väärin. Meidän täytyy puolustautua eikä peljätä heidän
toimiaan. Sillä jos me olemme yksimielisiä, eivät he ole vaarallisia,
vaan päinvastoin, jos me, mitä Ateenalaiset juuri puuhaavat, joudumme
eripuraisuuteen. Sillä eiväthän he edes, hyökättyänsä meitä yksinämme
vastaan, vaikka he pääsivät voitolle, ole voineet tehdä, mitä ovat
tahtoneet, vaan poistuivat kiiruumman kautta."
"Niin muodoin ei ole syytä noloutumaan, vaan solmiamaan liittoa,
varsinkin kun me saamme apua Peloponneesolaisilta, jotkahan ovat
Ateenalaisia paljoa etevämpiä kaikissa sotaseikoissa. Älkää pitäkö
tuota varovaisuutta, ettette, ollen kumpaistenkin liittolaisia, auta
kumpaistakaan, tasa-arvoisena meitä kohtaan tahi hyödyllisenä teille.
Todenteossa ei se itse asiassa ole niin kohtuullista, kuin se näyttää
olevan. Sillä jos avunantamattomuutenne takia me häviämme ja joudumme
perikatoon, ja toiselta puolen Ateenalaiset voittajina pääsevät
vallalle, mitä muuta te poissaolollanne teette, kuin että ette auta
meitä pelastautumaan, mutta ette estä vastustajia harjoittamasta
vääryyttä? Eikö ole kauniimpaa auttamalla vääryyttä kärsiviä ja sitä
paitsi heimolaisianne pitää huolta Sikelian yhteisestä hyödystä ja
estää ystäviänne Ateenalaisia joutumasta harhaan? Lyhyesti sanoen,
me Syrakuusalaiset ymmärrämme hyvin, ettei ole vaikeata todistaa
teille eikä muillekaan sitä mitä te tiedätte yhtä hyvin, kuin me. Me
pyydämme teiltä apua ja painamme mieleenne, jos emme teitä taivuta,
että meitä, kun meidän alituiset vihollisemme Joonialaiset meitä
ahdistivat, meitä Doorilaisia te Doorilaiset hylkäsitte. Ja jos
Ateenalaiset voittavat meidät, niin he teidän suostumuksellanne
pääsevät voitolle, mutta saavuttavat itse kunnian ja saavat voiton
palkinnoksi juuri ne, jotka ovat hankkineet heille voiton. Jos me
taasen pääsemme voitolle, tulette te kärsimään rangaistuksen vaarojen
synnyttämisestä. Miettikää siis ja valitkaa joko hetken turvallinen
orjuus tahi, meidän kanssamme pelastuneina, päästä ottamasta häpeällä
nuo herroiksemme ja siten joutumasta vihamielisyyteen meidän
kanssamme, joka ei suinkaan tulisi lieveäksi."
Näin puhui Hermokratees, mutta hänen jälkeensä lausui Ateenalaisten
lähettiläs Eyfeemos seuraavasti:
"Me olemme saapuneet uudistamaan entistä liittoamme, mutta koska
Syrakuusalainen meitä on panetellut, täytyy meidän näyttää, ettei
valtamme ole vääryydellä hankittu. Tärkeimmän todistuksen tähän
on hän itse tuonut esiin, sanoen että me Joonialaiset aina olemme
Doorilaisten vihollisia. Niin onkin; meidänhän Joonialaisina täytyy
olla varoillamme, etteivät Peloponneesolaiset Doorilaisina, ollen
lukuisammat ja naapurimme, millään neuvoilla meitä saa valtaansa.
Hankittuamme Meedialaissodan jälkeen laivaston, olemme me vapautuneet
Lakedaimonilaisten herruudesta ja päällikkyydestä, koska me emme
enää katsoneet soveliaaksi, että he meitä johtivat, enemmän kuin
me heitäkään, paitsi jos jommallakummalla sattui olemaan suurempi
voima. Asetuttuamme kuninkaan vallan alle ennen kuuluvien kaupunkien
päälliköiksi, olemme me toimineet siihen suuntaan, että mitä vähimmin
olisimme riippuvaisia Peloponneesolaisista, koska meillä oli voima
torjumaan heitä päältämme. Ja tarkoin puhuen, emme me vääryydellä
ole laskeneet Joonilaisia ja saarelaisia valtamme alle, josta meitä
Syrakuusalaiset moittivat, vaikka he ovat heimolaisiamme. Sillä
Meedialaisen yhteydessä hyökkäsivät he meitä, emäkaupunkiansa,
vastaan, koska eivät uskaltaneet luopumisellaan saattaa kaupunkejansa
perikatoon, kuten me jätettyämme kaupunkimme, vaan aikoivat antautua
orjuuteen itse ja tuottaa meille samaa."
"Koska me tämän kautta olemme ansainneet vallan, niin hallitsemme
me sentähden, että olemme lähettäneet sotaan suurimman laivaston
ja osoittaneet Helleenien hyväksi kieltämättömästi hartaimman
innon, ja sen takia, että nuo, tehden samaten Meedialaisen hyväksi,
ovat meitä vahingoittaneet, ja myöskin koska koetamme vastustaa
Peloponneesolaisten valtaa. Emme tahdo kerskailla, miten me
oikeudenmukaisesti hallitsemme, koska me sekä yksinämme tuhosimme
barbarin, että me olemme panneet oman etumme vaaranalaiseksi noiden
ja kaikkien vapauden edestä. Jokaisellahan on moitteeton oikeus
hankkia itselleen turvallista pelastusta. Ja nytkin näemme me,
saavuttuamme tänne oman turvallisuuden tähden, että se on teillekin
hyödyksi. Meidän tarkoituksemme on selvä juuri siitä, mistä meitä
panettelevat Syrakuusalaiset, ja joka teitä enin epäilyttää, koska
me hyvin tiedämme, että ylenpalttisesti epäilevää kyllä puheen
kauneus voi viehättää hetkeksi, mutta että hän myöhemmin toimii
hyödyn mukaisesti. Sikäläisen valtamme sanoimme me perustuvan pelkoon
ja samasta syystä olemme tulleet tännekin, järjestääksemme asiat
varmalle kannalle ystäviemme avulla, emmekä suinkaan orjuuttaaksemme,
vaan ennemmin estääksemme sitä."
"Alköön kukaan väittäkö, että meidän ei ensinkään tule huolehtia
teistä; sillä on selvä asia, että niin kauan, kuin te olette
voimissa pitämään puolianne Syrakuusalaisia vastaan, he eivät voi
meitä vahingottaa lähettämällä apuväkeä Peloponneesolaisille. Tässä
suhteessa koskee teidän asemanne meitä vallan suuresti. Senpä tähden
juuri on hyvin järjenmukaista saattaa Leontinilaiset kotiinsa niin
mahtavina kuin mahdollista, eikä suinkaan alamaisinamme, kuten
heidän heimolaisensa Euboiassa ovat, jotta he Syrakuusalaisten
naapureina olisivat heille vastukseksi meidän hyödyksemme. Kotimaisia
vihollisiamme vastaan pidämme me kyllä puoliamme ja Kalkidilaiset,
joita me muka järjettömästi pidämme orjuudessa, vaikka tahdomme
täkäläisiä vapauttaa, ovat meille hyödyksi aseettomina, ja kun he
vaan veronsa maksavat, jota vastoin sekä Leontinilaiset että muutkin
täkäläiset ystävät ovat meille sitä enemmän hyödyksi, jota enemmän
itsevaltaisia he ovat."
"Yksinvaltiaalle ja hallitsevalle kaupungille ei mikään hyödyllinen
ole järjetöntä, eikä mitään heimolaisuutta ilman luottamusta;
kumpaisenkin suhteen täytyy menetellä joko vihollisena tahi
ystävänä asianhaarojen mukaan. Meitä ei suinkaan hyödytä kohdella
pahoin täkäläisiä ystäviämme, vaan toimia niin, että vihollisemme
ystäviemme voimallisuuden kautta tulevat voimattomiksi. Mutta
meitä kohtaan ei pidä vallita epäluulo, sillä me kohtelemme
kotimaisia liittolaisiamme, kuten meille on hyödyllistä. Kiolaiset
ja Meetymneeläiset saavat olla vapaita, kun vaan hankkivat meille
laivoja, useampia muita pidämme me kovemmalla, vaatien heiltä
veroja; toiset taasen ovat aivan vapaita liittolaisia, vaikka ovat
saarelaisia ja helposti valloitettavia, koska asuvat sopivissa
paikoissa Peloponneesoksen ympäristössä. Siis täytyy meidän järjestää
myöskin täkäläiset olot meidän hyödyksemme ja, kuten jo sanoin,
pelotukseksi Syrakuusalaisille. Sillä he tavottelevat herruutta
teidän ylitsenne ja tahtovat, tehtyään meidät epäluulonalaisiksi
teidän mielessä, väkivallalla tahi meidän liittolaisten puutteessa
tyhjin toimin lähdettyämme hallita yli Sikelian. Tämä ei ole
vältettävissä, jos yhdytte heihin, sillä ei meillä ole voimia kyllin
vastustaa semmoista valtaa, eivätkä hekään, meidän lähdettyämme, ole
liian heikkoja teitä kukistamaan."
"Joka ei tätä usko, häntä neuvovat itse tapahtumat. Sillä juuri tämän
hirmukuvan perusteella olette te ennen kutsuneet meitä avuksenne,
ettekä millään muulla, kuvitellen meille, kuinka me vihdoin
sortuisimme, jos emme huolisi Syrakuusalaisten väkivallasta teitä
kohtaan. Eikä ole oikein nyt epäillä sitä perustetta, jonka nojalla
koetitte saada meitä tulemaan, jos kohtakin tulemme suuremmalla
sotajoukolla, kuin näkyy tarpeelliselta, vaan noita teidän tulee
ennemmin epäillä. Sillä me emme voi ilman teidän apuanne jäädä
tänne, mutta jos me kavaluuden avulla valloittaisimme Sikelian,
niin emme kuitenkaan voisi säilyttää sitä pitkän merimatkan takia
ja vartijoiden puutteesta mannermaan tavalla varustetuissa suurissa
kaupungeissa. Syrakuusalaiset sitävastoin, jotka eivät asu, kuten
me, leirissä, vaan suuressa kaupungissa lukuisampina, kuin meidän
koko täällä oleva sotajoukkomme, väijyvät teitä lakkaamatta, ja kun
he saavat sopivan tilaisuuden, niin he eivät suinkaan jätä sitä
käyttämättä; tämän he ovat osottaneet sekä muuten että varsinkin
menettelyssään Leontinilaisia kohtaan. Ja kuitenkin uskaltavat he
yllyttää teitä, ikäänkuin olisitte järjettä, vastustamaan niitä,
jotka estävät heidän hankettansa, ja jotka tähän saakka ovat
pelastaneet Sikeliaa joutumasta heidän valtaansa. Me taasen kehotamme
teitä paljoa varmempaan pelastukseen, pyytäen teitä pysymään siinä
pelastuksessa, jonka molemminpuolinen apu kumpaisellekin tarjoaa,
arvellen että noille myöskin ilman liittolaisia paljoutensa kautta
tie aina on auki teidän luokse, mutta että teille harvoin tarjouu
tilaisuus puolustautumaan näin lukuisalla apujoukolla. Jos te nyt
epäluulosta annatte sen lähteä pois, joko tyhjin toimin, tahi ehkä
voitettunakin, niin kyllä vasta haluaisitte nähdä edes vähimmänkään
osasen siitä, kun ei se enää läsnäolollaan voi teille olla miksikään
hyödyksi."
"Älkää siis te, Kamarinalaiset, älköötkä muutkaan uskoko noitten
panetteluja. Olemme jo sanoneet teille koko totuuden siitä, miksikä
meitä epäillään, ja nyt tahdomme pääpiirteissä muistuttaa, millä
perusteilla koetamme teitä taivuttaa. Me sanomme hallitsevamme
kotimaisia kaupunkia, jottemme joutuisi toisen vallan alle, ja
että me vapautamme täkäläisiä, jotteivät he meitä vahingoittaisi.
Meidän täytyy paljon toimia, koska meidän täytyy olla suuresti
varuillamme. Sekä ennen että nyt tulemme me pyydettyinä, emmekä
suinkaan kutsumatta, liittolaisina niille teistä, joita on
loukattu. Älkää esiintykö meidän tekojemme arvostelijoina, älkääkä
neuvonantajina koettako meitä siitä estää, joka olisikin vallan
vaikeata, vaan käyttäkää hyväksenne meidän monitoimeliaisuudestamme
ja menettelystämme se, minkä te huomaatte olevan teillekin hyödyksi,
älkääkä arvelko, että se kaikkia yhtä paljon haittaa, vaan että
se hyödyttää useimpia Helleenejä. Sillä joka asemassa, vaikkapa
maassa, jossa emme hallitsekaan, täytyy sekä sen, jota on loukattu,
että sen, joka toista väijyy, hillitä itseään. Sillä edellinen
odottaa meiltä apua, jälkimmäinen taasen pelkää oikeutta, kun me
tulemme, ja niin hillitsevät itseään pakosta molemmat, edellinen
vastahakoisesti pidättäen intoansa, jälkimmäinen vahingotta
päästäkseen rangaistuksetta. Älkää siis hyljätkö tätä kaikkien
pyytämää apua, joka nyt on teille tarjona, vaan tehkää kuten
toisetkin ja yhtykää meidän kanssamme myöskin puolestanne hyökkäämään
Syrakuusalaisten kimppuun, jottei teidän aina tarvitse olla
varuillanne puolustautuaksenne heitä vastaan".
Näin puhui Eyfeemos. Kamarinalaiset olivat kahdella päällä.
Ateenalaisia kohtaan he kyllä olivat suopeita, paitsi siinä
suhteessa, että arvelivat heidän orjuuttavan Sikelian, mutta
Syrakuusalaisten kanssa oli heillä alituisia riitoja naapuruuden
takia. Koska yhtä paljon pelkäsivät, että Syrakuusalaiset, asuen
heidän läheisyydessään, ehkä ilman heidän apuansa pääsisivät
voitolle, olivat he jo ennen lähettäneet heille pienen määrän
ratsumiehiä, ja päättivät vastedes salassa auttaa heitä toimessa,
kumminkin niin vähällä kuin mahdollista. Mutta jotta he eivät
vähemmän näkyisi suosivan Ateenalaisia, varsinkin kun nämät
taistelussa olivat päässeet voitolle, päättivät he vastata molemmille
yhtäläisesti, että koska molemmat sotavallat sattuivat olemaan
heidän liittolaisensa, näytti heistä valan mukaiselta toistaiseksi
olla auttamatta kumpaakaan. Tämän kuultuaan poistuivat kumpaistenkin
lähettiläät.
Syrakuusalaiset valmistautuivat puolestansa sotaan, mutta
leiriytyneinä Naksokseen hieroivat Ateenalaiset sopimuksia
Sikelialaisten kanssa, jotta saisivat mahdollisimman monta heistä
puolelleen. Niistä Sikelialaisista, jotka asuivat alankomaalla, ollen
Syrakuusalaisten alamaisia, luopuivat harvat, mutta ne taasen, jotka
asuivat sisämaassa ja aina olivat olleet riippumattomia, liittyivät
heti miltei kaikki Ateenalaisiin, tuoden sotajoukolle muonaa ja
muutamat rahaakin. Hyökäten kieltäytyviä vastaan, pakottivat
Ateenalaiset toisia näistä puolellensa, mutta toisia estivät
heitä Syrakuusalaiset kukistamasta lähettämällä näille apuväkeä.
Talvella muuttivat Ateenalaiset laivansa Naksoksesta Katanaan ja
viettivät siellä talven, rakennettuansa uudestaan Syrakuusalaisten
polttaman leirin. Myöskin Karkeedooniin lähetettiin kolmisoutulaiva
keskustelemaan ystävyydestä ja koettaakseen saada sieltä apua,
kuten Tyrseeniaankin, koska muutamat sikäläiset kaupungit olivat
tarjoutuneet liittymään heihin. He lähettivät sanoman yltympäri
Sikelialaisille, ja käskivät Egestaa lähettämään mahdollisimman
paljon ratsumiehiä sekä valmistivat muita tarpeita Syrakuusan
piiritykseen, kuten tiilejä ja rautaa ja mitä muuta tarvittiin,
ahdistaaksensa kaupunkia kevään tultua.
Syrakuusalaisten Korintokseen ja Lakedaimoniin lähettämät
sanansaattajat koettivat purjehdusmatkallaan kehottaa Italialaisia
ottamaan huomioonsa Ateenalaisten toimia, koska ne muka koskivat
heitäkin. Saavuttuansa Korintokseen, pyysivät he puheessaan
Korintolaisia sukulaisina auttamaan heitä. Nämät äänestivät
heti ensin omasta puolestaan suurella innolla lähettää apua, ja
lähettivät myöskin Syrakuusalaisten lähettiläiden kanssa omia
miehiään Lakedaimoniin kehoittamaan heitä tehokkaammin käymään
sotaa Ateenalaisia vastaan kotimaassa ja lähettämään apua
Sikeliaan. Korintolaisten lähettiläät saapuivat Lakedaimoniin ja
Alkibiadees sekä hänen kanssansa paenneet miehet, jotka juuri
kuormalaivalla olivat tulleet Tuurioista Kylleeneeseen, ja myöhemmin
sopimuksen suojassa Lakedaimonilaisten pyynnöstä Lakedaimoniin,
sillä Alkibiadees pelkäsi näitä Mantinean seikkojen takia.
Lakedaimonilaisten kansankokouksessa koettivat Korintolaisten ja
Syrakuusalaisten lähettiläät yhdestä tuumin Alkibiadeen kanssa saada
Lakedaimonilaisia myöntymään. Kun nyt eforit ja viranomaiset kyllä
olivat aikeissa lähettää sanansaattajia Syrakuusalaisille, estääkseen
heitä sopimasta Ateenalaisten kanssa, mutta kun eivät kuitenkaan
olleet halukkaita lähettämään apua, niin astui Alkibiadees esiin ja
kiihotti Lakedaimonilaisia täänkaltaisella puheella:
"Minun täytyy ensin puhua teille esiintuoduista panetteluista minua
vastaan, jottette epäluulosta minua kohtaan vastahakoisuudella
kuuntelisi minun sanojani. Minun esi-isäni sanoivat jonkun syytöksen
takia irti kesti-ystävyyden teidän kanssanne, mutta minä uudistin sen
ja olen monesti ollut teille hyödyksi, viimein Pyloksessa tapahtuneen
onnettomuutenne takia. Minä olen tätä suosiotani jatkanut, kunnes te,
sovittuanne Ateenalaisten kanssa, hankitte vallan vihamiehilleni,
joitten välityksellä sovinnon teitte, mutta häpeän minulle. Tämän
takia olette te syystä minun kauttani kärsineet vahinkoa, minun
käännyttyäni Mantinealaisten ja Argolaisten puolelle, ja syystä olen
teitä monessa muussakin tapauksessa vastustanut. Mutta jos joku nyt
silloisten kärsimyksiensä tähden minua vihaa, niin muuttaa hän kyllä
mielipidettä, jos hän todenmukaisesti tarkastelee asioita. Tahi jos
joku halveksii minua, koska olen enemmän katsonut kansanpuolueen
hyvää, niin ei hän siinäkään suhteessa syystä vihaa minua. Sillä
yksinvaltijaita olemme me, sekä esi-isäni että minäkin, aina
vastustaneet, ja kaikki yksinvaltiaiden vastustajathan kutsutaan
kansanpuoluelaisiksi, ja tästä seikasta johtuu meille kansan
esimiehyytemme. Koska kaupunkimme on kansanvaltainen, on täytynyt
noudattaa olevia oloja monessa suhteessa. Mutta me olemme koettaneet
rajoittaa vallitsevaa mielivaltaa vaimoasioissamme. Moni sekä ennen
että nyt on johtanut rahvasta väärälle tielle, ja ne minut nyt
ovat karkoittaneet. Esimiehenä olen minä aina tarkottanut yleistä
hyötyä, pitäen ne muodot säilytettävinä, joiden kautta kaupunkimme
on karttunut mitä suurimmaksi ja vapaimmaksi. Me asiaa miettiväiset
tiedämme vallan hyvin, mitä kansanvalta on, eikä minulla ole syytä
laulaa sen kunniata. Mutta tunnetusta järjettömyydestä ei ole mitään
uutta sanottavaa, eikä näkynyt soveliaaksi muuttaa sitä, kun te
vihollisina olitte kimpussamme."
"Tämä nyt on minua vastaan tehtyjen syytöksien laita. Kuulkaa siis,
mitä minulla on sanomista teidän päätettävästä asiasta, josta minä
ehkä tunnen enemmän, kuin muut."
"Me olemme purjehtineet Sikeliaan etusijassa pannaksemme, jos
vaan voisimme, Sikeliootat valtamme alle, ja sitten Italialaiset,
ahdistaaksemme myöhemmin Karkeedoonilaisten valtaa. Jos tämä
meiltä onnistuisi täydellisesti tahi ainakin suurimmaksi osaksi,
oli meidän aikomuksemme hyökätä Peloponneesokseen sikäläisten
Helleenien meille kerääntyneen koko sotavoiman avulla ja pestaamalla
tätä hanketta varten barbareja, sekä Ibeeriläisiä että muita
urhoollisuudestaan mainioimpia sikäläisiä barbareja. Niinikään oli
aikomuksemme laivojemme lisäksi rakentaa suuri määrä uusia, koska
Italiassa löytyy yllin kyllin rakennusaineita. Näillä voisimme me
sulkea Peloponneesoksen ylt'ympäri ja maitse jalkaväellä hyökäten
valloittaa osan kaupunkeja väkirynnäköllä, toivoen helposti saavamme
haltuumme toiset piirittämällä niitä, sekä tämän jälkeen hallita
koko Hellaan. Tämän yrityksen suorittamiseen arvelimme me noitten
Sikeliassa valloitettujen maitten tarjoavan kylliksi muonaa ja rahaa
tarvitsematta täältä siihen kustannuksia."
"Mimmoisessa tarkoituksessa tämä sotaretki lähetettiin liikkeelle,
olette nyt kuulleet minulta, joka sen mitä tarkimmin tunnen, ja
nykyiset päälliköt tulevat toimimaan sen mukaan, jos vaan voivat.
Jos ette lähetä apua, niin sikäläiset olot, uskokaa minua, joutuvat
perikatoon. Sillä vaikka Sikeliootat ovatkin taitamattomia, niin
voisivat he kuitenkin pelastua, jos he yhdestä tuumin vastustaisivat
hyökkääjiä. Mutta Syrakuusalaiset eivät yksin voi pitää puoliaan
Ateenalaisten siellä olevaa sotaväkeä vastaan, kun heidän koko
sotavoimansa taistelussa on joutunut tappiolle ja kun he sitäpaitsi
ovat laivojen saartamat. Ja jos heidän kaupunkinsa valloitetaan,
joutuu koko Sikelia ja pian Italiakin vihollisten haltuun. Ja
se vaara, jonka sanoin sieltä nousevan, uhkaa teitäkin kohta.
Älköön siis kenkään arvelko, että teidän olisi neuvoteltava
ainoastaan Sikeliasta, vaan yhtä hyvin Peloponneesoksestakin,
ellette nopeasti laivoilla lähetä sinne semmoisia sotamiehiä, jotka
itse soutavat ja heti voivat tarttua aseisiin, ja -- mitä minä
katson tärkeämmäksi kuin sotajoukkoa -- kelvollista Spartalaista
päälliköksi, joka kykenee järjestämään tarjona olevia sotureita ja
pakottaa vastahakoisia yhtymään teihin. Sillä täten rohkaistuvat
teidän nykyiset ystävänne enemmän ja vitkastelevat liittyvät teihin
vähemmällä pelolla. Teidän täytyy myöskin tarmokkaammin käydä sotaa
täällä, jotta Syrakuusalaiset, nähden teidän huolehtivanne heistä,
voimakkaammin pitävät puoliaan, ja jotta Ateenalaiset vähemmän voivat
lähettää apua sotajoukollensa. Niinikään on teidän miehitettävä
Dekeleia Attikassa, jota Ateenalaiset aina pelkäävät, ja jota he
katsovat ainoaksi onnettomuudeksensa, jota he sodassa eivät vielä
ole kärsineet. Varmimmin vahingoittaa vihollisia, jos heille tuottaa
semmoisen vaaran, jonka tietää heidän enin pelkäävän. Luonnollistahan
on, että jokainen enin pelkää semmoista, jonka tietää itselleen
olevan vaarallisen. Jätän sikseen monet syyt ja lausun ainoastaan
pääseikat, miksikä Dekeleian miehittäminen teille on hyödyksi, ja
miten te sillä estätte vihollisia. Elintarpeet, joista tämä maakunta
vaurastuu, tulevat täten teidän haltuunne, osaksi väkisten, osaksi
itsestään. Heiltä ryöstätte heti tämän kautta tulot Laurionin
hopeakaivoksista, sekä kaikki tulot maasta ja tulleista, joista he
nyt hyötyvät. Mutta enin tuntuisivat vähennetyt verot liittolaisilta,
jotka, teidän käydessänne sotaa tarmokkaammin, vähemmän välittäisivät
Ateenalaisista."
"Tämän tehtävän nopea ja innokas toimeenpano riippuu tykkänään
teistä, Lakedaimonilaiset. Olen varma siitä, että tämä on
mahdollista, enkä luule pettyväni tuumassani. Toivon, etten minä
teidän silmissänne ole kehno ihminen, jos nyt, muinoin isänmaan
ystävänä pidettynä, mitä innokkaimmin hyökkään sitä vastaan sen
verivihollisten seurassa; älkääkä epäilkö minun, pakolaisen,
sanojani, sillä minä olen paennut vainoojieni häijyyttä, mutta en
pettääkseni teitä, jos minuun luotatte. En minä pidä teitä, joskin
olette vahingottaneet vihollisianne, siihen määrin vihamiehinäni,
kuin niitä, jotka pakottavat ystävänsä joutumaan vihollisiksi.
En voi rakastaa sitä kaupunkia, jossa minua loukataan, vaan
sitä, jossa minua pidetään täysin oikeutettuna kansalaisena. En
katso hyökkääväni isänmaatani vastaan, vaan ennemmin voittavani
takaisin menetettyä. Eikä se ole isänmaan ystävä, joka ei ahdista
isänmaataan, josta hän vääryydellä on karkotettu, vaan se, joka
kaikella keinolla koettaa voittaa sitä takaisin. Minä siis pyydän
teitä, Lakedaimonilaisia, pelotta käyttämään minua kaikessa vaarassa
ja vaivoissa, muistaen tuon tunnetun lauseen: 'Joskin vihollisena
olen teitä kovasti vahingottanut, voin minä ystävänä teitä suuresti
hyödyttää', varsinkin koska tunnen Ateenalaisten tuumia perinpohjin,
mutta vain olen arvannut teidän. Minä pyydän teitä nyt ymmärtämään,
että on kysymys tärkeimmistä kysymyksistä, ja että teidän on
viipymättä lähetettävä sotajoukko Sikeliaan ja Attikaan, jotta te
siellä vähäisellä sotajoukkonne osastolla valvoisitte suuria etuja
ja siten hävittäisitte Ateenalaisten sekä nykyisen että vastaisen
vallan ainaiseksi, ja jotta te tämän tehtyänne asuisitte turvissa
ja tulisitte koko Hellaan johtajiksi sen suostumuksella, ettekä
väkisten".
Täten puhui Alkibiadees. Lakedaimonilaiset, jotka jo ennen olivat
aikoneet tehdä sotaretken Ateenalaisia vastaan, mutta jotka vielä
miettivät ja olivat odottavalla kannalla, rohkaistuivat nyt suuresti
Alkibiadeen heille seikkaperäisesti selitettyä asiaa, koska kuulivat
sen tarkimmalta asiantuntijalta. Heidän mielensä jo kääntyi Dekeleian
sulkemiseen ja he päättivät heti lähettää apujoukon Sikeliassa
oleville sotilailleen. He määräsivät Kleandrideen pojan Gylippoksen
Syrakuusalaisten päälliköksi, ja käskivät häntä neuvottelemaan
näitten ja Korintolaisten kanssa, miten enin ja pikaisin apu
saataisiin sikäläisille oloille. Gylippos käski Korintolaisten
lähettää hänelle kaksi laivaa Asineeseen ja laittaa kaikki muut
laivat kuntoon, jotka he aikoivat lähettää, ollaksensa valmiit
purjehtimaan, kun aika oli sopiva. Sovittuansa tästä, lähtivät
Korintolaiset Lakedaimonista.
Tällä välin saapui Sikeliasta Ateenalainen laiva, jonka päälliköt
olivat lähettäneet hakemaan rahaa ja ratsumiehiä. Kuultuansa heidän
viestinsä, päättivät Ateenalaiset lähettää sotaväelle muonaa ja
ratsumiehiä. Tähän loppui talvi ja 17 vuosi sitä sotaa, jonka
vaiheita Thukydides on kertonut.
Seuraavana kevätkesänä lähtivät Sikeliassa olevat Ateenalaiset
Katanasta ja purjehtivat Sikelian Megaralaisten kaupunkia vastaan,
jotka Syrakuusalaiset, Geloonin ollessa yksinvaltiaana, olivat
karkoittaneet, kuten ennen jo olen kertonut, ja joitten maan
olivat omistaneet. Astuttuansa maihin hävittivät Ateenalaiset
peltoja ja koettivat valloittaa erästä Syrakuusalaisten linnotusta,
joka heiltä kuitenkaan ei onnistunut. Silloin lähtivät he sekä
laivoineen että jalkaväkineen Teereas joelle, astuivat siellä
maihin, raiskasivat maata ja polttivat viljan. Siellä he tapasivat
vähäisen joukon Syrakuusalaisia, joista he surmasivat osan ja
pystyttivät voitonmerkin, jonka tehtyään he palasivat laivoihinsa.
Purjehdittuansa Katanaan, jossa he varustautuivat muonalla, kulkivat
he Sikelialaista Kentoripa nimistä kaupunkia vastaan, ja sopimuksella
saatuansa sen puolellensa, lähtivät he sieltä, polttaen samalla
Ineessalaisten ja Hyblalaisten viljan. Tultuansa Katanaan, tapasivat
he siellä Ateenasta saapuneet 250 ratsumiestä varustuksineen, mutta
hevositta, koska olivat otaksuneet, että sieltä heille oli hankittu
hevosia, sekä 30 ratsastavaa nuolenampujaa ja 300 hopeatalentia.
Samana keväänä saapuivat Lakedaimonilaiset sotaretkellä Argosta
vastaan Kleoonaihin saakka, mutta palasivat sieltä takaisin,
maanjäristyksen tapahduttua. Argolaiset puolestaan tunkeutuivat
Tyreatiin rajaseutuihin ja ryöstivät Lakedaimonilaisilta suuren
saaliin, jonka myymisellä he ansaitsivat aina 25 talenttia. Vähää
myöhemmin ahdisti Tespialainen kansa hallituksen jäseniä, mutta ei
voinut anastaa valtaa, koska Teebalaiset tulivat virkamiesten avuksi,
jonka johdosta osa kansanpuoluelaisista vangittiin, toiset taasen
pakenivat Ateenaan.
Kun Syrakuusalaiset sinä kesänä saivat tiedon, että Ateenalaisille
oli saapunut ratsumiehiä, ja että he aikoivat hyökätä
Syrakuusalaisten kimppuun, niin he heti päättivät vartioida
Epipolaihin vievät tiet, jotta viholliset eivät salaa pääsisi
sinne, sillä muualta se ei ollut mahdollista. He arvelivat
nimittäin, että jos eivät Ateenalaiset saisi Epipolaita haltuunsa,
sitä kukkulaa, joka aivan lähellä kaupunkia jyrkkänä nousee sen
yli, niin he eivät voisi kaupunkia ympäröidä muurilla, joskin he
taistelussa joutuisivatkin tappiolle. Sillä muualta on seutu jyrkkä
ja ulkopuolella luisuva kaupunkiin päin, niin että koko kaupunki
sieltä on nähtävissä. Syyrakuusalaiset kutsuvatkin tätä paikkaa
Epipolaiksi, koska se on ylempänä muuta aluetta. Koko Syrakuusan
väestö lähti kaupungista päivän noustua Anapos joen läheisyydessä
sijaitsevalle kedolle äskettäin virkaansa astuneiden Hermokrateen
ja hänen kanssapäälliköittensä johdolla ja pani toimeen katselun.
He määräsivät raskasaseisista 600 miestä, joitten tuli Androksesta
paenneen miehen, Diomiloksen, johdolla vartioida Epipolaita sekä
nopeasti rientää apuun, jos sitä jossakin muualla tarvittiin.
Yöllä ennen mainittua katselua lähtivät Ateenalaiset Katanasta ja
purjehtivat salaa Syrakuusalaisilta Leoon nimiseen paikkaan, joka
on kuuden tahi seitsemän stadionin päässä Epipolaista. Täällä he
laskivat jalkaväkensä maihin ja ankkuroivat sitten Tapsoksessa. Tämä
on niemi, joka pitkällä kannaksella ulottuu mereen, sekä maitse että
meritse lähellä Syrakuusaa. Ateenalaisten laivasto jäi Tapsokseen
paalutettuansa kannaksen. Mutta maaväki ryntäsi heti juoksujalan
Epipolaita vastaan ja ennättikin Eyryeeloksen kautta nousta sinne,
ennenkuin Syrakuusalaiset sen huomasivat ja katselukentältä
ehtivät tulla sitä estämään. Jokainen kiiruhti mitä nopeimmin
hätään ja etupäässä Diomiloksen johtamat 600 raskasaseista; mutta
ennenkuin he ehtivät sotatanterelle, oli heillä kedolta koko 25
stadiota matkaa. Kun Syrakuusalaiset hyökkäyksen tapahtuessa eivät
olleet järjestyksessä, niin joutuivat he Epipolaissa tappiolle ja
vetäytyivät takaisin kaupunkiin. Heitä kaatui 300, niiden joukossa
Diomilos. Tämän jälkeen pystyttivät Ateenalaiset voitonmerkin ja
jättivät Syrakuusalaisille sopimuksen suojassa heidän kaatuneensa. He
tekivät seuraavana päivänä hyökkäyksen kaupunkia vastaan, mutta kun
eivät kaupunkilaiset käyneet ulos heitä vastaan, nousivat he takaisin
ylängölle ja rakensivat Labdaloniin Epipolain äärimmäisille Megaran
puolisille kukkuloille linnoituksen, jotta heillä siellä, kun he joko
taistelivat tahi rakensivat muureja, olisi säilytyspaikka varustuksia
ja rahoja varten.
Vähää myöhemmin saivat he Egestasta 300 ratsumiestä sekä
Sikelialaisilta, Naksolaisilta ja muutamilta muilta noin 100.
Ateenalaisilla itsellään oli 250, joille osaksi oli hankittu hevosia
Egestalaisilta ja Katanalaisilta, osaksi ostamalla, kaikkiaan
650 ratsumiestä. Asetettuansa vartioväen Labdaloniin, lähtivät
Ateenalaiset Sykeeseen, johon he pysähtyivät ja rakensivat kiiruusti
ympyrämuurin. Syrakuusalaiset hämmästyivät rakennuksen nopeasta
edistymisestä. He aikoivat lähteä kaupungista taisteluun estääkseen
sitä. Sotajoukot seisoivat jo vastatusten, kun Syrakuusalaisten
päälliköt, huomaten sotaväkensä olevan hajallaan ja vaikeaksi
saada järjestykseen, veivät miehensä takaisin kaupunkiin,
paitsi ratsuväen osastoa. Nämät ratsumiehet jäivät ja estivät
Ateenalaisia kokoomasta kiviä ja leviämästä edemmäs. Yksi osasto
Ateenalaisista raskasaseisista yhdessä kaikkien ratsumiesten kanssa
ajoi hyökkäyksellä Syrakuusalaisten ratsumiehet pakosalle ja
surmasivat osan heistä, jonka tehtyään he pystyttivät voitonmerkin
ratsumiestaistelun johdosta.
Seuraavana päivänä rakensi osa Ateenalaisia pohjoispuolelle
ympyrälinnoituksen, toiset kokosivat kiviä ja puita Troogilos
nimiseen satamaan, aina seuraten suuntaa, missä linnoittaminen olisi
lyhyin suuresta satamasta toiseen lahteen. Päälliköiden, varsinkin
Hermokrateen, neuvosta Syrakuusalaiset eivät ensinkään halunneet koko
sotajoukkoineen antautua taisteluun Ateenalaisten kanssa, vaan heistä
näytti paremmalta rakentaa poikkimuuri sinne, missä Ateenalaisilla
oli tekeillä muuri, ja jos ehtisivät näitä ennen, sulkea heidät
toimestaan, sekä jos Ateenalaiset estäisivät heitä, lähettää osa
miehistään, jotka sulkisivat käytävät, jolloin Ateenalaisten olisi
pakko lakata työstään ja koko voimallaan kääntyä heitä vastaan.
He lähtivät siis ja alkoivat muurin rakentamisen kaupungistaan,
vetäen vinon muurin Ateenalaisten ympyrämuurin alapuolelta, hakaten
kumoon pyhän lehdon öljypuut ja rakentaen puutorneja. Ateenalaisten
laivat eivät vielä olleet saapuneet Tapsoksesta suureen satamaan,
vaan Syrakuusalaiset pitivät yhä meren rannikoita hallussaan ja
Ateenalaiset tuottivat maitse elintarpeensa Tapsoksesta.
Kun sekä paalutus- että rakennustyöt Syrakuusalaisista näyttivät
kylliksi edistyneen, ja kun Ateenalaiset eivät käyneet heitä
estämässä, koska pelkäsivät, että he, jos heidän sotavoimansa
jakaantuisi kahtaalle, helpommin voitettaisiin, ja koska
Syrakuusalaiset myöskin kiiruhtivat linnoitusrakennustaan, niin
vetäytyivät he takaisin kaupunkiin, jättäen ainoastaan yhden fyleen
rakennuksen vartijoiksi. Mutta Ateenalaiset turmelivat heidän
maanalaiset kaupunkiin kulkevat juomavesijohtonsa. Ja koska he
huomasivat osan Syrakuusalaisista pysyvän teltoissaan puolenpäivän
aikana ja toisten heistä lähteneen kaupunkiin sekä paalutustyötä
valvovien huolettomasti vartioivan, niin he määräsivät 300 valittua
omista miehistään ja joukon kevytaseisista juosten tekemään
äkkinäisen hyökkäyksen viistomuuria vastaan, ja samalla muun
sotajoukon jakaantumaan kahteen osaan, joista toinen päällikkönsä
johdolla kulkisi estämään kaupunkilaisia tulemasta apuun, toinen
taasen kulkisi portin läheisyydessä oleville paalutuksille oman
päällikkönsä johdolla. Hyökkäämällä valloittivat nuo 300 paalutuksen,
jonka vartijat jättivät sen ja pakenivat Teineniteen linnoitukseen.
Heidän mukanaan syöksyivät myöskin takaa-ajajat sisään, vaan
Syrakuusalaiset työnsivät heidät ulos takaisin. Tässä ottelussa sai
pienoinen määrä Argolaisia ja Ateenalaisia surmansa. Mutta koko
sotaväki teki uuden hyökkäyksen ja valloitti viistomuurin, riisti
irti paalutuksen, vei paalut leiriinsä ja pystytti voitonmerkin.
Seuraavana päivänä linnoittivat Ateenalaiset, lähtien
ympyrämuuristaan, suosta nousevaa jyrkännettä, joka sillä puolella
Epipolaita on suureen satamaan päin, ja josta heillä oli lyhin
matka rakentaa muuri tasangon ja suon yli satamaan. Syrakuusalaiset
ryhtyivät puolestaan niinikään uudestaan paaluttamiseen, lähtien
kaupungistaan, keskeltä järveä. He kaivoivat myöskin ojan, jotta
Ateenalaiset eivät voisi rakentaa muuriaan aina mereen saakka.
Kun Ateenalaiset olivat saaneet jyrkänteen linnoitetuksi, tekivät he
taasen hyökkäyksen paalutusta ja ojaa vastaan, käskien laivojensa
purjehtia Tapsoksesta niemen ympäri Syrakuusalaisten suureen
satamaan. Itse astuivat he aamun valjetessa Epipolaista tasangolle
ja kulkivat yli suon, missä oli savinen ja kova pohja, ovia ja
litteitä lautoja myöten, jotka he olivat asettaneet jalansijaksi.
He valloittivat aamulla melkein koko paalutuksen ja ojan sekä
myöhemmin sen kokonaan. Tappelu syntyi, jossa Ateenalaiset pääsivät
voitolle. Syrakuusalaisten oikea siipi pakeni kaupunkiin ja vasempi
siipi joelle. Aikeessa estää näitä pääsemästä yli joen, kiiruhtivat
nuo Ateenalaisten 300 valiomiestä sillalle, Syrakuusalaiset kyllä
ensin pelästyivät, mutta koska heillä oli suuri ratsumiesjoukko,
syöksyvät he yhdessä näiden kanssa noitten 300 kimppuun, ajavat
heidät pakosalle ja tunkevat heidät Ateenalaisten oikeaa siipeä
kohden. Tästä yhteentörmäyksestä pelästyy myöskin tämän siiven
ensimmäinen fylee. Kun Lamakos tämän huomasi, riensi hän apuun
vasemmalta siiveltä, mukanaan pieni luku nuolenampujia ja Argolaisia;
mutta kun hän oli kulkenut yli haudan ja oli eristetty pienen
myöskin ylipäässeen joukon kanssa, kaatui hän ja viisi tahi kuusi
hänen seuralaisistaan. Syrakuusalaiset kiiruhtivat riistämään heidän
ruumiinsa yli joen luokseen; mutta kun Ateenalaisten koko sotajoukko
hyökkäsi esiin, vetäytyivät he takaisin.
Kun kaupunkiin paenneet Syrakuusalaiset huomasivat tämän,
rohkaistuivat he ja ryntäsivät uudestaan ulos kaupungista heitä
ahdistavia Ateenalaisia vastaan. Osa heistä lähetettiin valloittamaan
Epipolailla olevaa ympyrämuuria, koska he arvelivat sen olevan
ilman puolustajia. He hävittivätkin kymmenen pletran pituisen osan
esilinnoitusta, mutta itse ympyrämuurin valloituksen esti Niikias,
joka sairauden takia oli jäänyt sinne. Kun hän näki, että linnoitusta
miesten puutteesta ei muulla lailla ollut mahdollinen pelastaa,
niin käski hän kuorma-ajurien sytyttää koneet ja puuesineet,
jotka olivat heitetyt linnotuksen eteen. Kun niin tehtiin, niin
eivät Syrakuusalaiset tulen tähden lähestyneet, vaan vetäytyivät
pois. Sillä alaalta tulivat myöskin jo Ateenalaiset takaa-ajajat
ympyrämuurin avuksi ja heidän laivansa purjehtivat niinikään
Tapsoksesta suureen satamaan, kuten oli käsketty. Tämän nähtyänsä
astuivat ylängölle nousseet Syrakuusalaiset nopeasti alas, ja heidän
koko sotajoukkonsa pakeni kiireesti kaupunkiin, arvellen, etteivät
he tarjona olevalla sotavoimallansa kykenisi estämään Ateenalaisia
rakentamasta muuriaan mereen saakka.
Tämän jälkeen pystyttivät Ateenalaiset voitonmerkin ja antoivat
Syrakuusalaisille sopimuksen suojassa heidän kaatuneensa sekä
korjasivat Lamakoksen ja hänen kanssansa kaatuneiden miesten
ruumiit. Kun nyt koko heidän sotaväkensä oli koossa, sekä laivasto
että jalkaväki, linnoittivat he jyrkänteet, alkaen Epipolaista,
aina mereen saakka, sulkeakseen Syrakuusalaiset kaksinkertaisella
muurilla. Elintarpeita tuotiin sotajoukolle kaikkialta Italiasta.
Useat Sikeliootat, jotka ennen olivat olleet epäröiviä, liittyivät
nyt Ateenalaisiin, ja Tyrseeniastakin saapui kolme 50 miehen soutamaa
laivaa, ja kaikki muukin onnistui heiltä siihen määrin hyvin,
etteivät itse Syrakuusalaisetkaan enää luulleet pelastuvansa sodassa,
kun ei heille tullut mitään apua Peloponneesoksestakaan, jonka tähden
he jo keskenänsä ja Niikiaankin kanssa tuumivat sopimuksista; sillä
hän oli nyt Lamakoksen kaaduttua yksin päällikkönä. Tästä kumminkaan
ei tullut mitään, kuten tavallista on neuvottomien ihmisten laita,
koska he olivat entistä enemmän eristettyjä muista; mutta paljon
kulkupuheita oli sekä hänelle lausuttu että levitetty kaupungissa.
Sillä vallitsevista onnettomuuksista oli syntynyt keskinäistä
epäluuloa. He panivat viralta pois päälliköt, joiden johtaessa
tämä oli kohdannut heitä, ikäänkuin nämät kovan kohtalonsa tahi
kavaluutensa kautta olisivat aiheuttaneet tämän onnettomuuden, ja
uusiksi päälliköiksi valitsivat he Herakleideen, Eukleen ja Telliaan.
Tällä välin oli Lakedaimonilainen Gylippos laivoineen Korintoksesta
saapunut Leukaan edustalle aikeissa pikemmiten rientää avuksi
Sikeliaan. Kun heille tuli pelottavia sanomia, valehdellen yhtä ja
samaa, että muka Syrakuusalaiset olivat tykkänään saarretut, eikä
Gylippos enää toivonut millään muotoa voivansa auttaa Sikeliaa,
niin hän itse, haluten pelastaa ainakin Italian kaupungilleen,
ja Korintolainen Pyteen kahdella Lakoonialaisella ja kahdella
Korintolaisella laivalla mitä kiiruimmin purjehtivat yli Joonian
meren Tarantoon. Korintolaiset lupasivat myöhemmin purjehtia,
miehitettyänsä omien kymmenen laivansa lisäksi kaksi Leukaadilaista
ja kolme Amprakiootilaista laivaa. Tarantosta lähetti Gylippos ensin
Turioihin sanan, muistuttaakseen isänsä kansalaisoikeudesta. Mutta
kun hän ei voinut taivuttaa heitä, lähti hän purjehtimaan pitkin
Italian rannikkoa. Terinaiolaisessa lahdessa kohtasi häntä myrsky,
joka täällä usein pohjaisesta kovasti raivoaa, ja hän ajautui
merelle, josta hänet kova rajuilma uudestaan heitti Tarantoon.
Täällä hän vedätti myrskyn kärsimät laivansa maalle ja korjautti
ne. Kuultuaan hänen tulostaan, Niikias ei huolinut siitä laivojen
vähälukuisuuden takia, enemmän kuin Tuurioilaisetkaan, ja piti niitä
varustettuina enemmän ryöstöretkiä varten, eikä niitä ensinkään
pitänyt silmällä.
Samaan aikaan sinä kesänä hyökkäsivät Lakedaimonilaiset
liittolaisineen myöskin Argokseen ja hävittivät suuren osan heidän
maatansa. Ateenalaiset riensivät 30 laivalla Argolaisten avuksi.
Täten he selvimmin purkivat Lakedaimonilaisten kanssa tehdyt
sopimukset. Sillä ennen he kyllä olivat tehneet ryöstöretkiä
Pyloksesta ja ylt'ympäri muihin osiin Peloponneesosta. Mutta kun
he Argolaisten ja Mantinealaisten liittolaisina astuivat maihin
Lakoonikassa, ja kun Argolaiset kehottivat heitä ainakin yhden
kerran hyökkäämään Lakoonikaan ase kädessä ja vähän heidän kanssansa
hävittämään tätä maata, ennenkuin poistuivat sieltä, niin nämät
olivat kieltäytyneet. Mutta nyt he, Pytodooroksen, Laispodioksen ja
Deemaraatoksen arkontina ollessa, astuttuansa maihin Limeerassa,
Epidauroksessa ja Prasiassa ja moniaissa muissa kohdin, hävittivät
aluetta ja antoivat täten Lakedaimonilaisille mitä pätevimmän syyn
varustautumaan Ateenalaisia vastaan. Kun Ateenalaiset laivoineen,
kuten myöskin Lakedaimonilaiset, olivat vetäytyneet pois Argoksesta,
niin Argolaiset hyökkäsivät Flisiaan, hävittivät sen aluetta ja
surmasivat osan asukkaista, jonka tehtyään he palasivat kotia.
SEITSEMÄS KIRJA.
Saatuaan laivansa kuntoon purjehtivat Gylippos ja Pyteen Tarantosta
Epitsefyralaiseen Lokroihin, ja saatuansa varman tiedon, ettei
Syrakuusai ollut tykkänään saarrettu, vaan että oli mahdollista
Epipolain kautta sotaväellä päästä sinne, neuvottelivat he,
uskaltaisivatko he suorastaan purjehtia sinne pitkin Sikelian
itäistä rantaa, vaiko oikealta puolelta Sikeliaa ensin purjehtia
Himeraan, ja sieltä sotajoukkoineen ja muun sotajoukon kanssa, joka
heihin yhtyisi, maitse kulkea Syrakuusaihin. He päättivät purjehtia
Himeraan, varsinkin koska Reegioniin eivät vielä olleet saapuneet
nuo neljä Attikalaista laivaa, jotka Niikias vihdoin, kuultuansa
heidän jo olevan Lokroissa, oli lähettänyt. Ehdittyänsä ennen näitä
vartijoita purjehtia läpi salmen, pysähtyivät he Reegionissa ja
Messeeneessä ja saapuivat Himeraan. Siellä ollessaan saivat he
Himeralaisia seuraamaan heitä sotaan ja hankkimaan aseita niille
merimiehistään, joilta puuttui aseita; sillä he olivat Himerassa
vetäneet laivansa maalle. Selinuntilaisiakin kehoittivat he koko
sotajoukollansa yhtymään heihin määräpaikalla. Pienen sotajoukon
lupasivat lähettää myöskin Geloolaiset ja muutamat Sikelialaiset,
jotka nyt olivat paljoa taipuisammat liittymään heihin, koska
äskettäin oli kuollut Arkoonidees, joka hallitsi osan täkäläisiä
Sikelialaisia eikä suinkaan ollut voimaton ystävä Ateenalaisille, ja
koska Gylippos oli saapunut Lakedaimonista nähtävästi ryhtyäksensä
suurella tarmolla sotaan. Gylippos lähti nyt Syrakuusaihin, ottaen
mukaansa noin 700 omista soutajistaan ja asestetuista merimiehistään,
1,000 raskas- ja kevytaseista Himeralaista yhteensä ja 100
ratsumiestä sekä Selinuntilaisia kevytaseisia ynnä ratsumiehiä ja
pienen määrän Geloolaisia ratsumiehiä, yhteensä 1,000 Sikelialaista.
Korintolaiset riensivät mahdollisimman nopeasti laivoineen Leukaasta
apuun ja Gongylos, yksi Korintolaisten päälliköistä, joka yhdellä
laivalla viimeisenä oli lähtenyt liikkeelle, saapui ensimmäisenä
Syrakuusaihin, vähää ennen Gylipposta. Hän tapasi Syrakuusalaiset
juuri kansankokouksessa keskustelemassa aikomuksesta päättää sota
sovinnon kautta, josta hän esti heitä kuitenkin rohkaisten heitä
ilmoittamalla, että toisiakin laivoja oli tulossa Lakedaimonilaisten
lähettämän Kleandrideen pojan Gylippoksen johdolla. Tästä
rohkaistuina lähtivät Syrakuusalaiset heti koko sotajoukollaan
yhtyäkseen Gylippokseen, koska he kuulivat hänen jo olevan lähellä.
Valloitettuansa matkalla Sikelialaisten Geta nimisen linnan, saapui
Gylippos taisteluvalmiina Epipolaihin. Noustuansa Eyryeelon kautta
ylängölle samaa tietä, kuin Ateenalaiset ennen häntä, hyökkäsi hän
Syrakuusalaisten kanssa Ateenalaisten muuria vastaan. Hän saapui
sopivaan aikaan, jolloin Ateenalaiset jo olivat rakentaneet seitsemän
tahi kahdeksan stadionin pituisen kaksinkertaisen muurin suureen
satamaan saakka paitsi pientä osaa, jota he juuri rakensivat.
Toisella puolella ympyrämuuria Trookilokseen päin toisen meren
rannalle olivat he jo kuljettaneet kiviä suuremmaksi osaksi, ja muuri
oli paikoittain puolivalmis, osaksi jätettiin se silleen jo valmiina.
Näin uhkaavaan vaaraan oli Syrakuusai joutunut.
Kun Gylippos ja Syrakuusalaiset noin äkkiarvaamatta hyökkäsivät
heidän kimppuunsa, pelästyivät Ateenalaiset aluksi, mutta
asettuivat kuitenkin taistelukuntoon. Lähestyessään pysähtyi
Gylippos aseiden suojassa ja lähetti airuen ilmoittamaan, että hän
oli valmis sovintoon, jos he viiden päivän kuluessa tavaroineen
lähtisivät Sikeliasta. Mutta Ateenalaiset halveksivat tarjouksen ja
lähettivät airuen vastauksetta luotaan. Tämän jälkeen asettuivat
sotajoukot taisteluun. Koska Gylippos näki, että Syrakuusalaiset
olivat levottomia ja vaikeat saamaan järjestykseen, niin
vei hän sotajoukkonsa avarampaan paikkaan. Mutta Niikias ei
vienyt Ateenalaisia taisteluun, vaan piti heitä linnoituksensa
läheisyydessä. Kun Gylippos huomasi, etteivät Ateenalaiset ryhtyneet
hyökkäykseen, niin hän vei sotajoukkonsa Temenitis nimiselle
kukkulalle ja leiriytyi sinne yöksi. Seuraavana päivänä asetti hän
suurimman osan sotajoukostaan pitkin Ateenalaisten muuria, jotta
nämät eivät voisi muualla rientää apuun, lähetti osan väestään
vallottamaan Labdalon linnoitusta, joka heiltä onnistuikin, sillä
sitä ei voinut nähdä Ateenalaisten leiristä, ja surmautti kaikki
täällä vangitut. Syrakuusalaiset ottivat samana päivänä Ateenalaisen
kolmisoutulaivan, joka oli ankkurissa satamassa.
Tämän jälkeen rakensivat Syrakuusalaiset ja heidän liittolaisensa
alkaen kaupungista poikkimuuria vastaan yksinkertaisen muurin
Epipolain yli, jotta Ateenalaiset eivät voisi heitä saartaa, jos
eivät he voisi estää näiden rakennustointa. Ateenalaiset olivat
vetäytyneet ylöspäin, koska jo olivat saaneet muurinsa rannikolla
valmiiksi. Ateenalaisten muurissa oli kuitenkin heikko paikka,
ja tätä paikkaa vastaan antoi Gylippos sotajoukkonsa yöllä tehdä
hyökkäyksen. Mutta kun Ateenalaiset, jotka sattuivat viettämään yönsä
ulkopuolella muuria, huomasivat tämän, asettuivat he vastarintaan,
jolloin Gylippos kiireesti vei väkensä takaisin. Ateenalaiset
rakensivat nyt tämän paikan muuristaan korkeammaksi ja asettuivat
itse sinne vartioimaan, mutta asettivat liittolaisensa muuanne pitkin
muuria valvomaan kunkin osaansa.
Niikias piti nyt Pleemyrion nimisen paikan linnoittamisen
välttämättömänä. Tämä on vastapäätä kaupunkia suureen satamaan
ulottuva niemi, joka tekee salmen suun kapeaksi. Jos se
linnoitettaisiin, tulisi Niikiaasta elintarpeiden tuonti
mukavammaksi, ja he sitäpaitsi tämän kautta lyhempää tietä voisivat
kiitää Syrakuusalaisten satamaan, eivätkä, kuten nyt, sataman
perukasta tarvitsisi hyökätä esiin, jos vihollisten laivasto lähtisi
liikkeelle. Niikias käänsi jo huomionsa enemmän merisotaan, koska
hän, Gylippoksen saavuttua, huomasi maasodasta heille olevan vähemmän
toiveita. Vietyänsä Pleemyrioniin sotaväkensä ja laivat, rakennutti
hän sinne kolme linnoitusta, joihin hän vietti enimmät sotatarpeet
ja sekä suuret laivat että nopeasti purjehtivat alukset. Tästä
johtui miehistölle ensin suurimmat vaivat, sillä siellä oli veden
puute eikä sitä löytynyt lähiseuduissa, ja kun merimiehet lähtivät
halkoja noutamaan, surmasivat heidät Syrakuusalaiset ratsumiehet,
jotka pitivät seudun hallussaan. Sillä kolmas osa Syrakuusalaisista
ratsumiehistä oli asetettu Olympieionin linnaan Pleemyrionissa
seisovien Ateenalaisten takia, jotteivät nämät voisi lähteä
ryöstöretkelle. Niikias sai myöskin tiedon, että Korintolaisten
toisetkin laivat olivat tulossa, ja lähetti sentähden niitä pitämään
silmällä 20 laivaa, joita hän käski väijymään Lokroita, Reegionia ja
Sikelian rannikoita.
Gylippos jatkoi yhä Epipolain yli vievän muurin rakentamista,
käyttäen hyväkseen niitä kiviä, joita Ateenalaiset olivat tuottaneet
itseänsä varten, ja asetti samalla Syrakuusalaiset ja liittolaiset
joka päivä linnoituksen eteen sotajärjestykseen, ja Ateenalaiset
tekivät samaten. Ja kun Gylippoksesta oli aika sopiva, ryhtyi hän
hyökkäykseen. Jouduttuansa käsikähmään, taistelivat he muurien
välissä, jossa ei ollut mitään apua Syrakuusalaisten ratsumiehistä.
Kun Syrakuusalaiset liittolaisineen olivat joutuneet tappiolle, ja he
sovinnon suojassa olivat korjanneet kaatuneensa, sekä Ateenalaiset
pystyttäneet voitonmerkin, kutsui Gylippos sotajoukkonsa kokoon
ja sanoi, ettei syy tappioon ollut heidän, vaan hänen, koskei
ratsumiehistä eikä keihäänheittäjistä ollut mitään apua taistelussa,
kun hän oli asettanut heidät liian kauas muurien väliin, mutta
että hän tekisi uuden hyökkäyksen. Hän kehotti heitä luottamaan
siihen, ettei varustuksensa ollut vihollisten huonompia, eikä ollut
puhettakaan siitä, etteivät he Peloponneesolaisina ja Doorilaisina
olisi Joonialaisten, saarelaisten ja kaikenlaisten koko maailmasta
yhteenhaalituiden ihmisten veroisia urhoollisuudessa. Tämän jälkeen
hän uudestaan vei sotaväkensä hyökkäykseen, kun aika hänestä oli
sopiva.
Koska Niikias ja Ateenalaiset arvelivat, etteivät he, jos eivät
viholliset olisikaan alottaneet taistelua, voineet olla huolimatta
Syrakuusalaisten muurin jatkamisesta, hyökkäsivät hekin näitä
vastaan. Sillä vihollisten linnoitus oli jo miltei jatkunut
Ateenalaisten muurin kohdalle ja jos se tosiaankin ehtisi ulottua
tämän ohitse, olisi Ateenalaisille yhdentekevä, voittaisivatko he
taistelussa, vaiko eivät ensinkään ryhtyisi taisteluun. Gylippos
asetti nyt raskasaseiset ulommas muurista, kuin viime kerralla,
ja ratsumiehet sekä keihäänheittäjät Ateenalaisten kylkeen
avonaiselle kentälle, missä molempien muurityöt päättyivät. Kun
ratsumiehet hyökkäsivät Ateenalaisten heitä vastaan seisovaa
vasenta siipeä vastaan, niin he ajoivat tämän pakosalle. Tämän
kautta voittivat Syrakuusalaiset heidän muun sotajoukkonsakin ja
ajoivat sen hajaantuneena linnotukseen. Seuraavana yönä ennättivät
Syrakuusalaiset rakentaa muurinsa Ateenalaisten muuria ulommas,
niin että tykkänään riistettiin viimemainituilta tilaisuus,
joskin pääsisivät voitolle, enää estää heitä toimistaan ja heidän
saartamisestansa.
Tämän jälkeen purjehtivat Korintolaisten, Amprakialaisten ja
Leukaalaisten viimeisetkin 12 laivaa Korintolaisen Erasinideen
johdolla salaa Ateenalaisilta vartiolaivoilta satamaan. Näiden
miehistö auttoi Syrakuusalaisia rakentamaan viistomuurin valmiiksi.
Gylippos matkusti Sikelian muihin kaupunkeihin, kootakseen meri- ja
maaväkeä ja myöskin samalla saadaksensa puolelleen niitä kaupunkeja,
jotka joko eivät siihen olleet halukkaita, tahi jotka eivät ensinkään
ottaneet osaa sotaan. Syrakuusalaiset ja Korintolaiset lähettivät
toisia sanansaattajia niinikään Lakedaimoniin ja Korintokseen, jotta
lisää sotaväkeä lähetettäisiin joko kuormalaivoilla tahi muilla
aluksilla tahi jollain muulla tavalla, koska Ateenalaisetkin olivat
pyytäneet apua. Syrakuusalaisetkin miehittivät laivaston ja panivat
toimeen harjotuksia koettaakseen hekin sotia merellä, ja he toimivat
muutenkin suurella innolla.
Huomattuansa tämän ja nähden vihollisten voiman päivä päivältä
kasvavan, mutta oman neuvottomuutensa lisääntyvän, lähetti Niikias,
kuten hänellä oli tapana jokaisessa tärkeässä tapauksessa, varsinkin
nyt sanansaattajia Ateenaan, arvellen asemansa olevan vallan
vaarallisen, jos eivät mitä kiiruimmin joko lähettäisi hakemaan heitä
kotia tahi lähettäisi toisia lukuisia sotajoukkoja, mutta että he
muuten olisivat hukassa. Koska hän pelkäsi, että lähettiläät joko
puhetaidon puutteesta tahi muistin pettäessä tahi halusta puhua
rahvaan mieliksi eivät ilmoittaisi asian oikeaa laitaa, lähetti hän
heitä myöten kirjeen, jotta Ateenalaiset, siten paraiten saatuansa
tiedon hänen ajatuksistaan, neuvottelisivat asiasta. Näin lähtivät
matkalle kirjeen viejät, joiden sitäpaitsi tuli suullisesti esittää
asia. Niikias piti sillä välin tarkkaa valvontaa leirissään,
antautumatta mihinkään vältettäviin vaaroihin.
Lopulla tätä kesää teki Ateenalaisten päällikkö Euetioon Perdikkaan
ja lukuisan Trakialais-sotajoukon kanssa sotaretken Amfipolista
vastaan, voimatta kuitenkaan valloittaa kaupunkia, mutta hän johdatti
trieerinsä Strymooniin ja piiritti kaupunkia joen puolelta, tehden
ryntäyksensä Himeraionista. Tähän loppui tämä kesä.
Seuraavana talvena saapuivat Niikiaan Ateenaan lähettämät
sanansaattajat, ilmottivat, mitä heidän oli käsketty sanoa
suullisesti, vastasivat kysymyksiin ja antoivat kirjeen, jonka
kaupungin kirjuri luki Ateenalaisille. Se kuului täten:
"Entisistä tapahtumista olette te, Ateenalaiset, saaneet tiedon
monesta muusta kirjeestäni. Mutta nyt on aika ilmottaa teille,
missä asemassa me olemme, jotta te voisitte neuvotella siitä.
Useassa tappelussa voitettuamme Syrakuusalaiset, joita vastaan
olemme lähetetyt, ja rakennettuamme muurit, joiden suojassa nyt
olemme, saapui tänne Lakedaimonilaisten päällikkö Gylippos,
mukanaan sotajoukko Peloponneesoksesta ja moniaista Sikelialaisista
kaupungeista. Ensimmäisessä taistelussa voitimme me hänet, mutta
seuraavana päivinä pakotti hän meitä lukuisilla ratsumiehillä
ja keihäänheittäjillä pakenemaan muurien suojaan. Lakattuamme
vihollisten paljouden tähden Syrakuusan piirittämisestä, pysymme me
nyt toimettomina. Emmekä me voisikaan käyttää koko sotaväkeämme,
koska muurien valvominen vaatii osan raskasaseisista. Viholliset ovat
sitäpaitsi rakentaneet meidän muurimme sivulle yksinkertaisen muurin,
joten ei ole mahdollista saartaa heitä, jos ei suuri sotajoukko saavu
valloittamaan heidän muuriansa. On niin hullusti käynyt, että me,
jotka pidimme itseämme muitten piirittäjinä, nyt mieluummin maan
puolelta olemme muitten piirittämät. Sillä ratsumiesten paljouden
takia emme uskalla mennä kauas maalle."
"He ovat lähettäneet sanansaattajia Peloponneesokseen pyytämään uutta
sotaväkeä, ja Gylippos käypi Sikelian kaupungeissa, voittaakseen
puolelleen toisia, jotka tähän saakka ovat olleet puolueettomia, ja
vaatien toisilta, jos mahdollista, lisää maaväkeä ja laivoja. Sillä
he aikovat kuulemani mukaan sekä maitse että laivoillaan meritse
tehdä yrityksen meidän muuriamme vastaan."
"Älköönkä kukaan teistä olko ihmeissään, että he meritsekin tekevät
hyökkäyksiä. Sillä meidän laivastomme oli, kuten hyvin tietävät
vihollisetkin, alussa erinomaisessa kunnossa, sekä laivojen
kuivuuteen että miehistön terveyteen nähden; mutta nyt vuotavat
laivat, koska ne niin kauan ovat olleet vedessä, ja miehistö
nääntyy. Sillä laivoja ei ole voitu hinata maalle kuivumaan, koska
viholliset ovat ainakin yhtä lukuisat, ja miltei lukuisammat, kuin
me, ja hyökkäys aina on odotettavissa. He selvästi valmistautuvat
hyökkäykseen, joka onkin heidän vallassaan. Heillä on tilaisuus
kuivattaa laivojaan, koskei heidän ole tarvis varoa itseään muilta."
"Me hädin tuskin voisimme sitä tehdä, jos meillä olisikin ylen paljon
laivoja, eivätkä, kuten nyt, kaikki olisi käytettävät vartioimaan.
Sillä jos me vähänkään laiminlöisimme valvomisen, niin me emme
saisi elintarpeita, joita me nytkin suurella vaivalla tuotamme
heidän kaupunkinsa ohitse. Miehistö taasen meiltä on vähentynyt ja
yhä vähenee päivä päivältä; sillä kun meriväki lähtee halonhakuun,
ryöstöretkelle tahi pitkämatkaiseen vedentuontiin, surmaavat heidät
vihollisten ratsumiehet. Orjat pakenevat siitä lähtien, kuin emme
ole vihollisia lukuisammat. Muukalaiset taasen, jotka pakosta ovat
ruvenneet meriväkeen, palaavat ensi tilaisuudessa kotikaupunkeihinsa,
jota vastoin ne, jotka ensin suuresta palkasta ovat pestatut
palvelukseemme, ja jotka ovat arvelleet kokoavansa rahaa eikä
suinkaan tarvitsevansa sotia, poistuvat, kun näkevät arvaamatta
vihollisten laivaston tahi muun varustuksen uhkaavan, osaksi muka
hakeaksensa karanneita orjiaan, toiset miten vaan voivat, sillä
Sikeliahan on avara. Niitäkin löytyy, jotka ostavat Hykkarilaisia
orjia ja taivuttavat laivapäälliköitä ottamaan näitä heidän
asemastansa merimiehiksi, joten kuri laivoissa tykkänään häviää."
"Kirjeessäni teille en tarvitse mainita, koska te sen hyvin tiedätte,
että meriväen kukoistus on lyhyt, ja harvat ovat ne merimiehet,
jotka taitavat laivan nopeasti purjehtiessa pitää soutajat tasalla.
Vaikeinta kaikesta tästä on, että minä päällikkönä en voi estää noita
paheita, sillä vaikea on teidän mieltänne tyydyttää, enkä käsitä,
mistä voisin saada lisää väkeä laivoihimme, johonka vihollisella
kaikkialta on tilaisuutta, vaan että täytyy sekä toimittaa hetken
tarpeita että korvata tappiot niillä voimilla, joilla tänne
saavuimme. Sillä Naksoksesta ja Katanasta, meidän nykyisistä
liittolaiskaupungeistamme, ei meillä ole mitään apua. Jos vielä
yksikään niistä liittyy vihollisiin, niin että meitä elättävä Italian
maa, huomaten kurjan tilamme ja ettette riennä avuksemme, yhtyy
heihin, niin voivat he taistelematta tyyneesti lopettaa sodan, koska
me olemme heidän piirittäminänsä."
"Voisinhan minä kirjoittaa teille jotakin tätä hupaisempaa, mutta
en hyödyllisempää, jos haluatte saada varman tiedon täkäläisistä
oloista, ennenkuin siitä päätätte. Ja koska tunnen teidän luonteenne,
että kyllä haluatte kuulla hauskinta, mutta myöhemmin nostatte
syytteen, jos ei kaikki käy mielenne mukaan, pidän varmempana
ilmottaa teille asian oikean laidan".
"Voitte olla täysin vakuutetut siitä, että sekä päälliköt että
sotilaat kunnollisesti ovat pyrkineet toimittamaan sitä, mitä varten
heidät lähetettiin. Mutta kun koko Sikelia yhtyy meitä vastaan ja
Peloponneesoksesta on odotettavissa toinen sotajoukko, niin päättäkää
itse, onko meidän täkäläinen sotavoimamme kykenevä vastarintaan
nykyisissä oloissa. Joko on lähetettävä noutamaan meitä kotia tahi
lähetettävä toinen ainakin yhtä suuri sekä meri- että maaväki ja
paljon rahaa. Mutta lähettäkää minun asemastani toinen päällikkö,
koska minä en munuaistautini tähden voi jäädä tänne. Tämän suosion
katson minä teiltä ansainneeni, koska terveenä ollessani olen teitä
paljon hyödyttänyt. Mutta mitä vain päättänettekään, niin toimikaa
heti viivytyksittä jo keväällä, koska viholliset vähän ajan kuluessa
Sikeliasta hankkivat itselleen apua ja koska Peloponneesoksesta
lähetettävä apu, joskin myöhemmin, kuitenkin varmasti, teiltä salassa
kuten ennenkin, jos ette ole varuillanne, ja ennen teitä ehtii
saapua".
Tämmöinen oli Niikiaan kirjeen sisältö. Kun Ateenalaiset olivat sen
kuulleet, eivät he kyllä vapauttaneet Niikiasta päällikkyydestä,
vaan määräsivät hänen päällikkötoverikseen siellä olevista miehistä
Menandroksen ja Eytydeemoksen, siksi kuin toiset heidän valitsemansa
päälliköt saapuisivat, jotta hänen ei sairaana ollessaan yksin
tarvitsisi kantaa rasituksen taakkaa. He päättivät niinikään lähettää
toisen laivaston ja maaväen, sekä kirjaan pantuja Ateenalaisia että
liittolaisia. Tovereiksi hänelle valitsivat he Alkisteneen pojan
Deemosteneen ja Tukleen pojan Eyrymedoonin. Viimemainitun lähettivät
he heti talvipäivänseisauksen aikana Sikeliaan kymmenellä laivalla,
mukanaan 120 hopeatalenttia, jonka ohessa hänen tuli ilmottaa
apujoukon olevan matkalla, ja että heistä kyllä pidettäisiin huolta.
Jäätyänsä toistaiseksi kotia, varusti Deemostenees kaikki, että
keväällä voisi lähteä purjehtimaan, lähettäen sanan liittolaisille
sotaväen hankkimisesta, mutta rahaa, laivoja ja raskasaseisia hankki
hän kotimaasta. Ateenalaiset lähettivät myöskin Peloponneesoksen
vesille 20 laivaa valvomaan, ettei kukaan purjehtisi Korintoksesta
eikä Peloponneesoksesta Sikeliaan. Sillä kun Korintolaiset kuulivat
sanansaattajilta, että asiat Sikeliassa olivat paremmalla kannalla,
rohkaistuivat he suuresti, arvellen edellisen laivan-lähetyksen
tapahtuneen sopivaan aikaan, ja varustautuivat lähettämään
kuormalaivoilla raskasaseisia Sikeliaan, ja niinikään päättivät
Lakedaimonilaiset lähettää miehiä Peloponneesoksen muista
kaupungeista. Korintolaiset miehittivät 25 laivaa, jotta nämät
meritappeluilla vetäisivät Naupaktoksessa olevan vartijalaivaston
huomion puoleensa, ja jotta Naupaktokseen majoitetut Ateenalaiset
täten vähemmän voisivat estää heidän kuormalaivojansa lähtemästä
purjehtimaan, kun heidän huomionsa oli käännetty heitä vastaan
purjehtiviin sotalaivoihin.
Kun Lakedaimonilaiset saivat tiedon Ateenalaisten avunlähetyksestä
Sikeliaan, valmistautuivat he myöskin hyökkäykseen Attikaan, kuten
jo ennen olivat päättäneet Syrakuusalaisten ja Korintolaisten
kehotuksesta, jotta Ateenalaiset heidän hyökkäyksensä kautta
estettäisiin tästä. Alkibiadees kehotti heitä innokkaasti
linnottamaan Dekeleian ja tarmolla käymään sotaa. Enin
Lakedaimonilaisia rohkaisi se seikka, että arvelivat Ateenalaisten,
kun niillä oli kaksi sotaa, sekä heitä että Sikelialaisia vastaan,
helpommin olevan voitettavissa, ja että heidän mielestänsä
Ateenalaiset olivat rikkoneet sopimukset. Sillä edellisessä
sodassa olivat he itse mielestänsä tehneet vääryyden sillä, että
Teebalaiset olivat rauhan kestäessä hyökänneet Plataiaan, vaikka
oli sanottu edellisissä sopimuksissa, ettei saanut aseilla käydä
sen kimppuun, joka suostuisi oikeuden-käyntiin, mutta että he eivät
olleet suostuneet, vaikka Ateenalaiset kutsuivat heitä oikeuteen.
Ja he pitivät luultavana, että heitä sen takia oli kohdannut
Pyloksen onnettomuus ja kaikki muut vastoinkäymiset. Mutta kun
Ateenalaiset 30 laivallaan olivat hyökänneet hävittämään Epidauroksen
ja Prasiain seutuja sekä muitakin tienoita ja kun he Pyloksesta
tekivät ryöstöretkiä, ja koska he eivät suostuneet antamaan oikeuden
ratkaista erimielisyyksiä, jotka Lakedaimonilaisten ja heidän
välillänsä olivat syntyneet epäselvistä pykälistä sopimuksessa,
vaikka Lakedaimonilaiset heitä siihen olivat kehottaneet, niin
katsoivat Lakedaimonilaiset heidät syypääksi yhtäläiseen vääryyteen,
kuin heidän oma rikoksensa oli ollut, ja suostuivat sentähden sotaan.
Talven kuluessa lähettivät he hakemaan liittolaisilta rautaa ja
valmistivat itse muita linnotustarpeita. He hankkivat sekä itse
että pakottivat muitakin Peloponneesolaisia antamaan apujoukon,
lähettääksensä sen Sikeliaan. Tähän loppui tämä talvi ja 18 vuosi
sitä sotaa, jonka vaiheita Thukydides on kertonut.
Heti alussa tulevaa kevättä tekivät Lakedaimonilaiset liittolaisineen
hyökkäyksen Attikaan Lakedaimonilaisten kuninkaan, Arkidamoksen
pojan, Agiksen johdolla. Ensin hävittivät he tasankoa, sitten
linnottivat he Dekeleian, jakaen tämän toimen keskenään
kaupungittain. Dekeleia sijaitsee noin 120 stadionin päässä Ateenasta
eikä paljoa etäämpänä Boiootiasta. Sille paikalle kenttää, jossa
paraiten voi vahingottaa vihollisia, rakensivat he linnotuksen
näkyviin aina Ateenalaisten kaupunkiin saakka. Attikassa olevien
Peloponneesolaisten ja heidän liittolaistensa rakentaessa tätä
linnaa, lähetettiin Peloponneesoksesta kuormalaivoissa raskasaseisia,
joista Lakedaimonilaiset, Spartalaisen Ekkritoksen johdolla,
lähettivät yhteensä 600 raskasaseista, valitut etevimpien Heilootien
ja Neodamoodien keskuudesta, Boiootialaiset 300, joita johtivat
Boiootialaiset Ksenoon ja Nikoon sekä Tespialainen Heegeesandros.
Nämät purjehtivat ensimmäisinä Tainaronista Lakoonikassa ulos
aavalle merelle. Vähää heidän jälkeensä lähettivät Korintolaiset
Korintolaisen Aleksarkoksen johdolla 500 raskasaseista, osaksi omaa
väkeä, osaksi pestatuita Arkadialaisia. Korintolaisten seuraan
lähettivät myöskin Sikyoonilaiset 200 raskasaseista Sikyoonilaisen
Sargeun johdolla. Korintolaisten talven kestäessä miehitetyt 25
laivaa makasivat vastapäätä Ateenalaisten Naupaktokseen ankkuroituja
20 laivaa, kunnes heidän kuormalaivansa lähtisivät liikkeelle
Peloponneesoksesta. Sillä nehän olivatkin miehitetyt alusta pitäen,
jotta Ateenalaiset vähemmän pitäisivät silmällä kuormalaivoja, vaan
kääntäisivät huomionsa sotalaivoihin.
Ateenalaiset puolestaan lähettivät heti alusta kevättä, kun ruvettiin
linnoittamaan Dekeleiaa, Apollodooroksen pojan, Karikleen, johdolla
30 laivaa purjehtimaan Peloponneesoksen vesille. Hänelle oli
käsketty, että hän, saavuttuansa Argokseen, kehoittaisi Argolaisia
raskasaseisia sopimuksen mukaan astumaan laivaan. Samalla lähettivät
he Deemosteneen Sikeliaan, kuten jo ennen olivat päättäneet, 60
Ateenalaisella ja viidellä Kiolaisella laivalla, mukanaan 1,200
asevelvollista Ateenalaista raskasaseista ja niin monta saarelaista,
kuin kukin mahdollisesti kykeni lähettämään, sekä alamaisilta
liittolaisilta kaikki sotatarpeet, mitkä mistäkin olivat saatavissa.
Häntä oli käsketty ensin yhdessä Karikleen kanssa tekemään
hyökkäyksiä Lakooniaan. Deemostenees purjehti Aiginaan vartoakseen
siellä jälkeenjääneitä soturiaan, ja että Kariklees saisi Argolaiset
laivoihinsa.
Sikeliassa saapui samaan aikaan tätä kevättä Gylippos Syrakuusaan
mukanaan ne sotavoimat, joita hän mahdollisesti oli voinut koota
kustakin kaupungista. Hän kutsui Syrakuusalaiset koolle ja kehotti
heitä miehittämään mahdollisimman paljon laivoja ja koettamaan ryhtyä
laivataisteluun. Hän toivoi tästä koituvan vaaraa vastaavan hyödyn
sodan suhteen. Eikä vähemmän kehoittanut heitä Hermokratees pitämään
itseään Ateenalaisten veroisina laivataidossa, lausuen, etteivät
Ateenalaisetkaan olleet isiltään perineet tuota meritaistelutaitoa
enemmän, kuin se heillä ikuisesti oli ollut; että he olivat
olleet enemmän mannermaalaisia, kuin Syrakuusalaiset, ja vasta
Meedialaisten pakottamina oppineet merimiehiksi, ja että uskaliaista
Ateenalaisten kaltaisista miehistä uskaliaat viholliset näyttäisivät
pelottavimmilta. Samaten, kuin he, sanoi hän, enemmän rohkeudellaan
kuin voimallaan pelottavat naapureitaan, samaten täytyy heitäkin
vastustaa, lisäten, että Syrakuusalaiset kyllä odottamattomalla
rohkeudellaan, hämmästyttäen Ateenalaisia tämmöisellä menettelyllään,
ennemmin kykenivät pitämään puoliaan heitä vastaan, kuin Ateenalaiset
sotataidollaan voivat vahingoittaa taitamattomia Syrakuusalaisia.
Sentähden kehoitti hän heitä viipymättä tekemään yrityksen
laivastollaan. Syrakuusalaiset innostuivat Gylippoksen, Hermokrateen
ja muittenkin kehoituksista laivatappeluun ja miehittivät laivansa.
Kun laivasto oli varustettu, vei Gylippos yöllä koko maasotajoukkonsa
ulos ja aikoi itse maitse hyökätä Pleemyrionilla olevaa linnoitusta
vastaan, ja samalla purjehti sopimuksen mukaan Syrakuusalaisten 35
sotalaivaa suuresta satamasta, ja nuo 45 pienestä satamasta, jossa
heidän laivanveistämönsä oli, purjehtivat ympäri niemen, pyrkien
yhtymään suuressa satamassa oleviin laivoihin, hyökätäkseen yht'aikaa
Pleemyrionia vastaan, jotta Ateenalaisia hätyytettäisiin molemmin
puolin. Mutta Ateenalaiset miehittivät kiiruusti puolestaan 40
laivaa, joista he veivät 25 noita 35 Syrakuusalaista laivaa vastaan
suuressa satamassa; toisilla kävivät he noita laivanveistämöstä
ympäripurjehtivia laivoja vastaan. Yhteentörmäys tapahtui
välittömästi suuren sataman suussa, kumpaisetkin kauan pitäen
puoliaan toisiaan vastaan, toiset pyrkien pääsemään satamaan, toiset
koettaen estää heitä tästä.
Sillä välin, kuin Ateenalaiset astuivat alas rannalle Pleemyrionista,
kiinnittäen huomionsa laivatappeluun, teki Gylippos aamun
valjetessa äkkinäisen hyökkäyksen linnoitusta vastaan, ja vallotti
ensin suurimman ja sitte kaksi pienempää bastionia, joista
vartijat pakenivat, nähtyään suurimman linnoituksen noin helposti
valloitetuksi. Miehet ensin valloitetusta linnoituksesta pääsivät
vaivoin leiriin, paeten mitkä laivoihin ja mitkä kuorma-alukseen.
Sillä kun Syrakuusalaiset pääsivät voitolle laivatappelussa suuressa
satamassa, lähettivät he yhden nopeakulkuisen laivan heitä ajamaan
takaa. Mutta kun Syrakuusalaiset olivat vallottaneet nuo kaksi
bastionia, joutuivat he vuorostaan tappiolle, ja siten pääsivät
näistä pakenevat miehet helpommin purjehtimaan heidän ohitsensa.
Sillä kun Syrakuusalaisten sataman suussa makaavat laivat olivat
voittaneet Ateenalaisten laivat, purjehtivat he ilman mitään
järjestystä, saattaen toisiaan sekasortoon, jonka kautta Ateenalaiset
pääsivät voitolle. Viimemainitut ajoivat pakosalle sekä nämät
että ne laivat, jotka heidät ensin olivat voittaneet satamassa.
Ateenalaiset upottivat 11 Syrakuusalaista laivaa ja surmasivat
suurimman osan niiden miehistöstä, paitsi kolmen laivan miehiä, jotka
he ottivat vangeiksi. Itse menettivät Ateenalaiset kolme laivaa. He
vetivät maalle Syrakuusalaisten laivanhylyt ja palasivat leiriinsä
pystytettyänsä voitonmerkin Pleemyrionin edustalla olevalle saarelle.
Näin kävi Syrakuusalaisten laivatappelussa, mutta heidän haltuunsa
jäivät Pleemyrionin linnoitukset, jonka johdosta he pystyttivät
kolme voitonmerkkiä. Toisen noista kahdesta viimeksi vallotetusta
linnoituksesta hävittivät he, mutta kaksi muuta korjasivat he
ja asettivat niihin vartioväen. Linnotuksien vallottamisessa
kaatui paljon väkeä tahi otettiin vangeiksi, ja paljon tavaraa
joutui vihollisten saaliiksi. Sillä koska Ateenalaiset käyttivät
näitä linnotuksia tavara-aittana, niin löytyi niissä paljon sekä
kauppiaitten että laivanpäälliköiden tavaroita ja viljaa. Siellä
saivat viholliset 40 laivan purjeet ja muita tarpeita sekä kolme
maalle vedettyä sotalaivaa. Mitä suurimman ja tärkeimmän tappion
tuotti Ateenalaisten sotajoukolle Pleemyrionin vallotus. Sillä nyt
eivät laivaväylät enää olleet varmat elintarpeiden tuomista varten,
koska Syrakuusalaiset väijyivät näitä laivoillaan, estääksensä niitä,
niin että tuomiset tapahtuivat taistelun avulla. Muutenkin levitti
tämä vallottaminen sotureissa hämmästystä ja mielen lannistumista.
Tämän jälkeen lähettivät Syrakuusalaiset 16 laivaa Syrakuusalaisen
Agatarkoksen johdolla matkalle. Yksi näistä lähti Peloponneesokseen
viemään lähettiläitä, joitten tuli selittää silloisen tilan olevan
mitä toivorikkaimman ja kiihoittaa sikäläiseen sotaan. Toiset 11
purjehtivat Italiaan, koska sanoma oli saatu, että laivoja, tuoden
tarvekaluja Ateenalaisille, oli tulossa. Tavattuansa mainitut
laivat, hävittivät he monta niistä ja polttivat Ateenalaisten
Kaulooniatiksessa säilytetyt puuvarastot. Sitten he lähtivät
Lokroihin. Heidän siellä oleskellessaan saapui sinne yksi
Tespialaisia raskasaseisia kuljettava Peloponneesolainen kuormalaiva.
Otettuansa niitten miehet laivoihinsa, purjehtivat Syrakuusalaiset
kotiinsa. Näitä väijyivät Ateenalaiset Megaran edustalla ja
ottivatkin yhden niistä miehistöineen, mutta muita he eivät saaneet
kiinni, vaan ne pakenivat Syrakuusaan.
Satamassa syntyi myöskin ottelu paaluista, joita Syrakuusalaiset
olivat pystyttäneet vanhojen laivasäiliöiden ympäri, jotta heidän
laivansa voisivat siellä olla ankkurissa, etteivätkä Ateenalaiset
hyökätessään kykenisi niitä vahingoittamaan. Ateenalaiset kuljettivat
säiliöitä vastaan 10,000 talenttia kantavan puisella tornilla ja
syrjävarusteilla varustetun laivan, josta he lähettivät miehiä
veneissä sitomaan paaluihin nuoria ja siten hinaamaan ne ylös tahi
sukeltaen sahaamaan ne poikki. Syrakuusalaiset heittivät heitä
nuolilla laivasäiliöistään ja toiset vastasivat kuormalaivasta.
Lopulta Ateenalaiset vetivät ylös useimmat paalut. Suurimman
vaivan tuottivat näkymättömät paalut, sillä paaluja löytyi, jotka
eivät ulottuneet yläpuolelle meren pintaa, joten oli vaarallista
lähestyä niitä, ettei, näkemättä niitä, johtanut laivaa niin, että
se niitä vastaan törmäsi ikäänkuin karille. Mutta myöskin niitä
sahasivat maksua vastaan pestatut sukeltajat poikki. Syrakuusalaiset
pystyttivät kuitenkin uusia paaluja. Myöskin montaa muuta keinoa
käyttivät he toisiansa vastaan, kuten luonnollista sotajoukkojen
seisoessa vastatusten lähellä toisiaan; he taistelivat ja ottelivat
sekä tekivät kaikenlaisia yrityksiä.
Syrakuusalaiset lähettivät sanansaattajia myöskin Korintolaisten,
Lakedaimonilaisten ja Amprakialaisten kaupunkeihin, ilmoittamaan
Pleemyrionin vallottamisesta ja laivatappelusta, ja että he
oman itsensä epäjärjestyksestä, eivätkä suinkaan vihollisten
voimallisuudesta, olivat joutuneet tappiolle, sekä muutenkin
selittämään, että he elivät hyvässä toiveessa, ja pyytämään, että
rientäisivät heidän avuksensa sekä laivoilla että maaväellä, koska
Ateenalaisilla oli odotettavissa uutta sotaväkeä, ja vakuuttamaan,
että sota olisi lopussa, jos he ennättäisivät ennen näitten
saapumista tuhota vihollisten nykyisen sotavoiman. Täten toimivat
Sikeliassa olevat sotajoukot.
Kun Deemostenees oli saanut kokoon sotajoukon, jolla hänen tuli
lähteä apuun Sikeliaan, lähti hän liikkeelle Aiginasta ja,
purjehdittuansa Peloponneesokseen, yhtyi hän Karikleeseen ja noihin
Ateenalaisten 30 laivaan. Otettuansa Argolaiset raskasaseiset
laivoihinsa, purjehtivat he Lakoonikaan. Ensin hävittivät he
Epidauros-Limeeran tienoita, sitten astuivat he maihin Lakoonikassa
vastapäätä Kyteeraa, jossa Apolloonin temppeli seisoo, hävittivät
osan maata ja linnoittivat kannaksentapaisen paikan, jotta
Lakedaimonilaisten Heilootit olisivat tilaisuudessa karata sinne, ja
jotta voisivat lähteä ryöstöretkille sieltä kuten Pyloksesta. Kun
Deemostenees oli auttanut vallottamaan tätä paikkaa, purjehti hän
Kerkyyran ympäri lähteäksensä mitä pikemmin Sikeliaan, otettuansa
sikäläisiä liittolaisia laivoihinsa. Mutta Kariklees jäi sinne,
kunnes hän oli linnoittanut paikan, jonka jälkeen hänkin, jätettyänsä
sinne vartijakunnan, 30 laivansa kanssa, kuten myöskin Argolaiset,
palasi kotia.
Samana kesänä tuli Ateenaan 1,300 Diakossukuun kuuluvaa miekkaa
kantavaa Trakialaista peltastia, joiden oli määrä Deemosteneen kanssa
purjehtia Sikeliaan. Mutta koska he tulivat liian myöhään, päättivät
Ateenalaiset lähettää heidät takaisin Trakeeseen, mistä he olivat
tulleetkin, sillä näkyi olevan kallista käyttää heitä Dekeleian
sodassa, kun heistä jokainen päivässä sai drakman.
Kun koko vihollinen sotaväki ensin kesällä oli linnottanut Dekeleian,
ja kun sitten eri kaupungeista maahan lähetetyt sotajoukot vuorottain
vartioivat sitä, tuotti se Ateenalaisille suurta haittaa ja
vahingotti kaupungin oloja varsinkin ihmisten surmaamisen ja tavarain
häviön kautta. Sillä kun hyökkäykset ennen olivat lyhytaikaisia,
eivät ne estäneet väliajalla nauttimasta maan tuotteita. Mutta kun
nyt vihollinen lakkaamatta oleskeli maassa ja kun se joko suuremmalla
joukolla hyökkäsi heidän kimppuunsa tahi kun vakinainen vartijaväki
tarpeen tullessa kävi ryöstöretkillä pitkin maata, ja koska
Lakedaimonilaisten kuningas Agis poistumatta sotatantereelta suurella
tarmolla johti sotaa, vahingoittuivat Ateenalaiset äärettömästi.
Sillä he eivät saaneet nauttia mitään maan hedelmistä ja enemmän,
kuin 20,000 orjaa, karkasi, useimmat näistä käsityöläisiä, niinkuin
he myöskin hukkasivat kaikki lampaansa ja juhtansa. Ja kun
ratsumiehet joka päivä ratsastivat Dekeleiaan tahi suojellaksensa
maata, niin hevoset kovalla tiellä, ja kun niitä yhtämittaa
vaivattiin, joko tykkänään vioittuivat tahi ainakin haavoittuivat.
Elintarpeiden tuonti Euboiasta, joka ennen nopeammin oli käynyt
Oroopoksesta maitse Dekeleian kautta, tuli paljoa kalliimmaksi,
kun se nyt kulki meritse Sunionin ympäri. Kaupungin täytyi ottaa
kaikki ulkoa ja oli enemmän linnana, kuin kaupunkina. Ateenalaiset
vartioivat vuorottain päivällä linnotuksilla, mutta yöllä olivat
kaikki paitsi ratsumiehet valvomassa joko aseita tahi muureja, ja
näitä vaivoja kärsivät he yhtämittaa kesät ja talvet. Enin heitä
kuitenkin rasitti se seikka, että heillä oli kaksi sotaa. Huolimatta
tästä osoittivat semmoista intoa, ettei olisi uskonut sitä, kuullen
siitä puhuttavan, ellei sitä olisi nähnyt. Sillä vaikka heitä
Peloponneesolaiset piirittivät linnoittamalla Dekeleiaa, he eivät
kuitenkaan luopuneet Sikelian sodasta, vaan siellä piirittivät
kuitenkin Syrakuusaa, joka ei ollut Ateenaa pienempi. Vasten
Helleenien tuumia Ateenalaisten voimasta ja uskaliaisuudesta, he kun
sodan alussa arvelivat Ateenalaisten kestävän mitkä vuoden, mitkä
kaksi, mitkä kolmekin vuotta, mutta ei kukaan enempää aikaa, jos
Peloponneesolaiset hyökkäisivät heidän maahansa, saapuivat he 17
vuodella ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen Sikeliaan, kun jo olivat
sodan kaikenlaisien vaivojen rasittamina, ja ryhtyivät sotaan,
joka ei suinkaan ollut Peloponneesolaista pienempi. Lisäksi tuotti
heille Dekeleian vallotus ja muut satunnaiset tappiot painavan
rahan-puutteen. Arvellen saavansa siten suuret tulot, määräsivät
he tähän aikaan tavallisen tulliveron asemesta 1/20 osan meritse
tuoduista tavaroista maksettavaksi. Menot nousivat sodan yhä
suuremmista kustannuksista, jota vastoin tulot vähenivät.
Deemosteneelta jälkeenjääneet Trakialaiset lähettivät Ateenalaiset
heti pois, koskeivät halunneet nykyisessä rahanpuutteessa lisätä
menojaan. He antoivat heidän poistamisensa Diitrefeen toimeksi,
käskien häntä sivumennen, kun hän purjehti Euripoksen läpi,
käyttämään näitä vahingottamaan vihollisia, jos vaan mahdollista.
Diitrefees laski Trakialaiset maihin Tanagrassa, toimittaen kiiruusti
vähäisen ryöstöretken. Sitten purjehti hän Euboian Kalkiksesta läpi
Euripoksen ja laski heidät maihin Boiootiassa, jossa hän johti
heitä Mykaleessokseen. Salassa vietti hän yönsä Hermeen temppelin
läheisyydessä, joka on 16 stadionin päässä Mykaleessoksesta, teki
samalla hyökkäyksen tätä pientä kaupunkia vastaan ja vallotti sen.
Tämän kaupungin asukkaita yllätti hän hyökkäyksellään, koska he eivät
ensinkään olleet varuillaan eivätkä odottaneet, että kukaan astuisi
ylös heitä ahdistamaan, kun he asuivat kaukana rannasta, jonka
takia heidän muurinsa olivatkin heikot ja paikoittaan hajallaankin
sekä matalaksi rakennetut, ja portitkin auki, koska eivät ensinkään
pelänneet vaaraa. Trakialaiset ryntäsivät kaupunkiin, hävittivät
rakennukset ja temppelit ja surmasivat ihmiset, säästämättä vanhoja
enemmän kuin nuoriakaan, vaan tappoivat kaikki järjestään, jotka vaan
joutuivat heidän käsiinsä, sekä naisia että lapsia ja juhtiakin,
ylipäätään kaikkia eläviä olentoja. Sillä barbareista on Trakialainen
heimo, niin pian kuin se joutuu raivoihinsa, verenhimoisin. Tässä
vallitsi hirmuinen sekasorto ja täällä tuli esiin kaikenlaiset surman
tavat. He tunkivat lasten kouluun, joka oli suurin kaupungissa, ja
johon lapset juuri olivat astuneet sisään, ja tappoivat kaikki. Tämä
oli hirvein onnettomuus, joka odottamatta kohtasi koko kaupunkia.
Kun Teebalaisten tietoon tuli tämä, riensivät he heti apuun ja
saavuttivat Trakialaiset, jotka eivät olleet heitä paljon edellä,
riistivät heiltä saaliin ja, pelästyttäen heitä, ajoivat heitä
takaa Euripoksen rantaan saakka, jossa heitä laivat odottivat. He
surmasivat useimmat laivoihin pyrkivistä, koska Trakialaiset eivät
taitaneet uida, sillä kun merimiehet laivoissa huomasivat tapahtumat
maalla, olivat he vieneet laivat nuolten kantoväliä ulommas. Tähän
saakka olivat Trakialaiset paetessaan aika tavalla puolustautuneet
Teebalaista ratsuväkeä vastaan, tämän ensin hyökätessä heidän
kimppuunsa, karaten maansa tavalla vihollista vastaan ja sitten
taasen yhtyen, ja harvat heistä olivat kaatuneet; moniaat heistä
tavattiin itse kaupungissa ryöstämästä ja tapettiin. Kaikista 1,300
Trakialaisesta kaatui 250. Teebalaisista ja muista apuun rientävistä
kaatui noin 20 ratsumiestä ja raskasaseista, heidän joukossaan
myöskin Teebalainen boiootarkki Skirfoondas. Mykaleessolaisistakin
kaatui joku määrä. Näin kävi Mykaleessolaisten, joita kohtasi tämä
onnettomuus, joka suhteellisesti oli tässä sodassa tapahtuneista
onnettomuuksista mitä kovimpia ja surkuteltavimpia.
Linnotuksen rakennettuansa, ja lähdettyänsä Lakoonikasta Kerkyyraan,
tapasi Deemostenees Eeliläisen Feian satamassa kuormalaivan
ankkuroittuna, jolla Korintolaiset raskasaseiset olivat aikeessa
lähteä Sikeliaan. Hän hävitti laivan, mutta paenneet miehet lähtivät
matkalle toisella aluksella, jonka he saivat käsiinsä. Tämän
jälkeen saapui Deemostenees Sakyntokseen ja Kefalleeniaan ja otti
sieltä raskasaseisia ja lähetti myöskin hakemaan Messeenialaista
väkeä Naupaktoksesta. Sitten purjehti hän yli vastapäätä olevalla
Akarnaanian mannermaalla sijaitseviin Alysian ja Anaktorionin
kaupunkeihin, jotka olivat Ateenalaisten hallussa. Hänen täällä
ollessaan näissä toimissa, saapui sinne paluumatkalla Sikeliasta
Eyrymedoon, joka talvella oli lähetetty viemään rahaa sikäläiselle
sotaväelle. Eyrymedoon ilmotti muun muassa, että Syrakuusalaiset
hänen jo lähdettyänsä matkalle olivat vallottaneet Pleemyrionin.
Heidän luoksensa saapui niinikään Konoon, joka oli päällikkönä
Naupaktoksessa, ilmottaen, että heitä vastaan ankkuroidut
Korintolaiset 25 laivaa eivät tauonneet vihollisuuksista, vaan
valmistautuivat laivatappeluun, jonka tähden hän pyysi heitä
lähettämään Naupaktokseen lisää laivoja, koska hänen komentamansa
18 laivaa eivät kyenneet pitämään puoliaan vihollisten 25 laivaa
vastaan. Deemostenees ja Eyrymedoon lähettivät Konoonia myöten
lisäksi Naupaktoksen laivastoon kymmenen nopeimmin purjehtivia
laivojaan. Itse he olivat sotaväen kokoamisen toimissa. Eyrymedoon
purjehti Kerkyyraan ja käski heitä miehittämään 15 laivaa ja valitsi
raskasaseisia, sillä palattuansa Sikeliasta hän jo johti Deemosteneen
rinnalla. Deemostenees taasen kokosi linkoojia ja keihäänheittäjiä
Akarnaanian ympäristöstä.
Kun nyt lähettiläät Syrakuusasta Pleemyrionin vallottamisen jälkeen
kävivät eri kaupungeissa ja jo olivat saaneet ne puolellensa sekä
aikoivat viedä kootun sotajoukon kaupunkiinsa, niin Niikias, jolle
tästä oli tullut tieto, lähettää sanan niille Sikelialaisille,
joitten alueen läpi tie kulki, ja jotka olivat Kentoripalaiset,
Alikyailaiset ja muut liittolaisensa, etteivät päästäisi vihollisia
maansa läpi kulkemaan, vaan yhdestä tuumin estäisivät heitä tästä.
Sillä muualta he eivät yrittäisikään, koska Akragantinolaiset eivät
sallisi heidän kulkea maansa läpi. Kun Sikelialaiset jo olivat
lähteneet matkalle, niin asettuivat Sikeliootat, kuten Ateenalaiset
olivat pyytäneet, heitä väijymään ja hyökkäsivät äkki-arvaamatta
heidän kimppuunsa, näitten olematta ensinkään varuillaan, surmaten
heistä noin 800 ja kaikki muut lähettiläät paitsi Korintolaista
yksin. Tämä johti pakenevat 1,500 Syrakuusaan.
Näinä päivinä saapuivat myöskin Kamariinalaiset heidän avuksensa
500 raskasaseisella, 300 keihäänheittäjällä ja 300 nuolenampujalla.
Geloolaiset lähettivät niinikään noin viiden laivan suuruisen
laivaston, 400 keihäänheittäjää ja 200 ratsumiestä. Sillä melkein
koko Sikelia paitsi Akragantinolaisia, jotka pysyivät puolueettomina,
itse entisetkin epävarmat, yhtyi nyt Syrakuusalaisiin Ateenalaisia
vastaan. Kuitenkin lykkäsivät Syrakuusalaiset Sikelialaisten heille
tuottaman onnettomuuden tähden hyökkäyksen Ateenalaisia vastaan
toistaiseksi.
Kun sekä Kerkyyrasta että mannermaalta koottu sotajoukko oli valmis,
purjehtivat Deemostenees ja Eyrymedoon yli Jonian lahden Japygian
niemekkeelle. Lähdettyänsä sieltä, laskivat he rantaan Koiradas
nimisille Japygian edustalla sijaitseville saarille, ottivat
laivoihinsa noin 150 Japygialaista keihäänheittäjää Messapialaista
sukuperää ja uudistivat Artan kanssa, hallitsijan, joka oli heille
toimittanut keihäänheittäjät, vanhan ystävyydenliiton, jonka
jälkeen he saapuivat Italiassa sijaitsevaan Metapontiokseen. He
saivat Metapontiolaiset, sopimuksen tehtyään, lähettämään heidän
mukaansa 300 keihäänheittäjää ja kaksi laivaa, jotka saatuansa he
purjehtivat Turiaan. Täältä oli äskettäin Ateenalaisten vastustajat
vallankumouksen kautta karkoitetut. Koska Ateenalaiset, kooten koko
sotajoukkonsa, halusivat katselmuksen kautta saada selville, olivatko
jotkut jääneet jälkeen, ja innostuttaaksensa Turilaisia ottamaan osaa
sotaan, sekä solmiaksensa heidän kanssansa liiton, että pitäisivät
samoja, kuin Ateenalaiset, vihollisina ja ystävinä, jäivät he
Turiaan, ajaaksensa näitä asioita.
Samaan aikaan varustautuivat laivatappeluun ne Peloponneesolaiset,
jotka 25 laivallaan olivat ankkurissa noita Naupaktoksessa
makaavia laivoja vastaan, suojataksensa Sikeliaan tavaroita vieviä
kuormalaivoja. He rakensivat itselleen lisää laivoja, joten heillä
oli melkein yhtä monta laivaa, kuin Ateenalaisilla, ja purjehtivat
sitten Akaian Erineoniin Rypikeen alueella. He asettuivat ankkuriin
puolikuun tapaisen paikan sisäpuolelle, ja kumpaisellekin puolelle
ulottuville niemiköille asettui Korintolaisten ja sikäläisten
liittolaisten avuksi saapunut jalkaväki; välisen lahden pitivät
laivat suljettuna. Laivastoa johti Korintolainen Polyantees.
Ateenalaisten 33 laivaa purjehti Naupaktoksesta Difiloksen
johdolla heitä vastaan. Korintolaiset pysyivät ensin paikallaan
liikkumatta, mutta merkin saatuansa ryntäsivät he, kun tilaisuus
oli sopiva, laivoillaan Ateenalaisten kimppuun. He pitivät molemmat
kauan aikaa puoliaan. Korintolaisilta upotettiin kolme laivaa,
Ateenalaisilta ei yhtään tykkänään, vaan seitsemän heidän laivoistaan
joutui purjehtimaan kelvottomiksi, kun yhteentörmätessä näiden
keula rikottiin, tätä varten paksummalla kokalla varustetuiden
Korintolaisten laivojen hyökätessä. Tappelussa ei kumpikaan päässyt
voitolle ja kumpikin piti itseänsä voittajana. Ateenalaiset ottivat
kuitenkin laivanhylyn haltuunsa, koska tuuli ajoi ne ulos merelle, ja
kun eivät Korintolaiset enää tehneet mitään hyökkäystä. He erosivat,
ajamatta takaa toisiaan, eikä mitään vankeja otettu. Korintolaiset
ja Peloponneesolaiset, jotka taistelivat lähellä rantaa, pelastuivat
helposti, eikä yhtään Ateenalaista laivaa uponnut. Ateenalaisten
purjehdittua Naupaktokseen, pystyttivät Korintolaiset heti
voitonmerkin ikäänkuin voittajina, koska olivat tehneet useita
vihollisten laivoista kelvottomiksi purjehtimaan, arvellen, etteivät
olleet joutuneet tappiolle, samalla perusteella, kuin vastustajat
pitivät itseänsä voittajina. Korintolaiset arvelivat, että olivat
päässeet voitolle, koska niin vähän olivat joutuneet alakynteen;
Ateenalaiset taasen pitivät itseään tappion kärsineinä, koska he
eivät olleet täydellisesti päässeet voitolle.
Peloponneesolaisen laivaston ja jalkaväen poistuttua, pystyttivät
Ateenalaisetkin voitonmerkin ikäänkuin voittajina Akaiassa 20
stadionin päähän Erineonista. Täten päättyi tämä laivatappelu.
Kun Turilaiset olivat valmiit auttamaan heitä 700 raskasaseisella ja
300 keihäänheittäjällä, käskivät Deemostenees ja Eyrymedoon heidän
laivoillaan purjehtia pitkin rantoja Krotooniin saakka, mutta itse
johtivat he koko jalkaväen läpi Turilaisten alueen, toimitettuansa
katselmuksen Sybarisvirran läheisyydessä. Kun he olivat ehtineet
Hyliasvirralle, lähettivät heille Krotoonilaiset sanan, etteivät he
sallineet Ateenalaisten kulkea läpi maansa sotajoukkoineen, jonka
tähden he kulkivat meren rannalle ja viettivät yönsä Hyliasvirran
suussa, johon heidän laivansakin tulivat. Seuraavana päivänä astuivat
he taas laivoihin ja purjehtivat pitkin rantoja, pysähtyen kaikissa
kaupungeissa paitsi Lokroissa, kunnes saapuivat Petraan Reegionin
alueella.
Kun Syrakuusalaisten tiedoksi oli tullut heidän lähestymisensä,
halusivat he uudestaan koettaa onneaan meritappelussa ja
jalkaväellä, jonka he olivat koonneet, ollakseen valmiit ennen
vihollisten saapumista. He varustivat laivastonsa, sen mukaan kuin
he edellisessä laivatappelussa olivat huomanneet edullisimmaksi.
He lyhensivät keulat ja tekivät ne tukevammiksi, vahvistaen niitä
myöskin paksuilla välipuilla, ja asettivat kokkaan, sekä sisään
että ulkopuolelle, kuuden kyynärän pituiset ulkonevat syrjäpuut,
samaten kuin Korintolaiset, rynnätessään Naupaktoksessa itseään
vastaan asetettujen laivojen kimppuun, olivat taistelleet keulasta.
Sillä Syrakuusalaiset arvelivat saavuttavansa voiton Ateenalaisista
laivoista, jotka eivät olleet yhtä tukevasti varustetut, vaan
joiden keulat olivat ohuet, koska heillä ei ollut tapana hyökätä
suorastaan keula edellä, vaan ympäröidä vihollisen, ja että he
pääsisivät voitolle suuressa satamassa tapahtuvassa tappelussa,
koska ala monelle laivalle oli liian pieni. Sillä he tuumivat,
että he, hyökäten keuloitse Ateenalaisia vastaan, vahvoilla ja
paksuilla kokillaan rikkoisivat vihollisten ohuet ja heikot keulat
ja paikan ahtaus estäisi Ateenalaisia pääsemästä heidän ympärinsä
ja läpäisemästä heidän riviään, johon he suuresti luottivat.
Itse he estäisivät näitä tunkeutumasta läpi, ja paikan ahtaus
ympäröimästä heitä. He nyt varsinkin koettaisivat rynnätä keulalla
vihollisten laivoihin, joka ennen pidettiin johtuvan perämiesten
taitamattomuudesta; sillä tämä näkyi heistä olevan etuisinta heille.
Jos Ateenalaiset, työnnettyinä pakosalle, koettaisivat soutaa
maihin, niin olisi heille tarjona ainoastaan kapea kaistale aivan
heidän leirinsä läheisyydessä, koska Syrakuusalaisten hallussa oli
suurin osa satamaa, ja kun he pakotettaisiin ahdinkoon, kaikki
samalle pienelle alalle, niin syntyisi siitä epäjärjestys, seikka,
joka kaikissa laivatappeluissa suuresti vahingoitti Ateenalaisia,
kun ei heillä, kuten Syrakuusalaisilla, ollut koko suuri satama
suojapaikkana. Eikä Ateenalaisille olisi mahdollista purjehtia
ympäri aavoille vesille, kun Syrakuusalaisten hallussa olivat sekä
pääsy merelle että palaaminen sieltä, varsinkin kun Pleemyrion oli
vihollisten hallussa ja sataman suu kapea.
Syrakuusalaiset, täten tuumien mielessään sotataitonsa ja voimansa
suhteen sekä rohkaistuina menestyksestään viime laivataistelussa,
tekivät hyökkäyksen jalkaväellänsä ja laivoillaan samaan aikaan.
Gylippos vähää edeltäkäsin vei kaupungissa majoitetut sotilaat
Ateenalaisten linnotuksen sitä osaa vastaan, joka oli kaupunkiin
päin. Olympieinonissa seisova Syrakuusalaisten sotaväki,
raskasaseiset, ratsumiehet ja kevytaseiset hyökkäsivät taas toiselta
puolelta linnotusta vastaan. Tämän jälkeen tekivät Syrakuusalaisten
ja heidän liittolaisten laivat hyökkäyksen. Kun Ateenalaiset, jotka
olivat luulleet heidän hyökkäävän ainoastaan jalkaväellä, äkkiä
näkivät laivojenkin ryntäävän esille, niin he hätääntyivät. Toiset
asettuivat muurille tai muurin eteen vastustamaan hyökkääjiä, toiset
Olympieionista ja ulkopuolelta nopeudella esiinryntääviä lukuisia
ratsumiehiä ja keihäänheittäjiä vastaan. Toiset taas astuivat
laivoihin ja riensivät rannalle apuun. Astuttuansa aluksiin kävivät
he 75 laivalla vihollista vastaan. Syrakuusalaisilla oli noin 80
laivaa.
Suuren osan päivää hyökättyänsä ja peräydyttyänsä ja koeteltuansa
toistensa voimia, erosivat taistelijat, kun ei kumpikaan voinut
toimittaa mitään sanottavampaa, kuin että Syrakuusalaiset upottivat
yhden tahi kaksi Ateenalaisten laivaa, ja jalkaväkikin poistui
muurilta.
Seuraavana päivänä pysyivät Syrakuusalaiset liikkumatta eikä käynyt
selville, mitä tuumia heillä oli. Mutta kun Niikias huomasi, että he
laivatappelussa olivat pitäneet puoliaan, ja arveli heidän tekevän
uuden hyökkäyksen, niin hän käski laivanpäälliköiden korjata ne
heidän laivoistaan, jotka taistelussa olivat viottuneet, ja ankkuroi
kuormalaivoja niitten paalujen suojaksi, jotka hän oli pystyttänyt
mereen laivojensa eteen suljetuksi satamaksi. Hän oli pystyttänyt
paalut noin kahden jalan päähän toisistaan, jotta jos joku laiva
joutuisi ahdinkoon, sillä olisi joku varma turvapaikka, johon se
voisi paeta ja josta palata ulapalle, jos tahtoisi. Ateenalaisilta
kului koko päivä yöhön asti tässä työssä.
Seuraavana päivänä tekivät Syrakuusalaiset Ateenalaisia vastaan
aikaisemmin, kuin edellisenä, samantapaisen hyökkäyksen yhtaikaa
sekä jalkaväellä että laivastolla. Molemmat laivastot mittailivat
taas voimiaan, tehden hyökkäyksiä toisiansa vastaan suuren osan
päivästä, kunnes Syrakuusalaisten etevin perämies, Pyrrikoksen
poika, Aristoon, Korintoksesta, kehotti laivastonsa päälliköitä
lähettämään kaupunkien kauppaesimiehille käskyn, että mitä kiiruimmin
muuttaisivat ruokatavaroiden myymälän meren rannalle ja pakottaisivat
myyjät tuomaan sinne kaikki ruoka-aineensa, jotta merimiehet heti,
astuttuansa laivoista, voisivat syödä suuruksensa ja välittömästi sen
tehtyään sinä päivänä hyökätä aavistamattomien Ateenalaisten kimppuun.
Suostuen tähän tuumaan, lähettivät päälliköt sanan ja tori
muutettiin. Syrakuusalaiset huopasivat äkkiä kaupunkiin takaisin
ja aterioitsivat heti astuttuansa laivoista. Ateenalaiset, jotka
arvelivat heidän pitäen itseään voitettuina huopaavan kaupunkiin,
astuivat kaikessa mukavuudessa laivoista maihin ja söivät rauhassa
ateriansa, koska eivät arvelleet vihollisten sinä päivänä enää
ryhtyvän meritappeluun. Mutta, astuttuansa laivoihin, uudistivat
Syrakuusalaiset äkkiä hyökkäyksensä. Tästä syntyi suuri häiriö
Ateenalaisten kesken, ja useimmat heistä ehtivät hädin tuskin
syömättä ja epäjärjestyksessä astua laivoihin, vastustaaksensa
vihollisia. Kotvan aikaa varoivat he toisiansa etäältä, mutta
vihdoin näkyi Ateenalaisista joutavalta vitkastella ja antautua
miehuuttomuuteen, vaan tahtoivat mitä pikemmin hyökätä esille, ja he
ryntäsivät sotahuudon kaikuessa meritaisteluun. Mutta Syrakuusalaiset
kävivät heitä vastaan keula edellä, kuten olivat päättäneet, ja
rikkoivat kokan varustuksella melkein kaikkien Ateenalaisten
laivojen keulat, jota paitsi vihollisten laivojen kannella olevat
keihäänheittäjät heitä suuresti vahingottivat. Mutta vielä paljon
enemmän vahingoittivat heitä pienissä aluksissa soutelevat
Syrakuusalaiset, jotka, kulkien vihollisten laivojen airojen alta ja
niitten syrjille, heittelivät Ateenalaisia merimiehiä keihäillä.
Tällä tavoin taisteltuansa kaikista voimin, pääsivät Syrakuusalaiset
voitolle. Ateenalaiset peräytyivät ja pakenivat kuormalaivojen
välitse satamaleiriinsä. Syrakuusalaisten laivat ajoivat heitä
takaa kuormalaivoihin saakka, mutta pääsemästä etäämmäs estivät
heitä sisäänpurjehduspaikkojen yli kuormalaivoista ripustetut
delfiinikantavat raakapuut. Voitosta ylimielisinä lähestyi näitä
liian paljon kaksi Syrakuusalaista laivaa, mutta joutuivat
perikatoon, ja toinen niistä otettiin miehineen. Upotettuansa
seitsemän Ateenalaista laivaa ja viotettuansa suuren joukon toisia,
sekä osaksi otettuansa vangeiksi osaksi tapettuansa niiden miehistön,
vetäytyivät Syrakuusalaiset takaisin ja pystyttivät voitonmerkkejä
molempien laivatappeluiden johdosta. Heillä oli nyt varma toivo, että
laivatappelussa olivat Ateenalaisia etevämpiä ja luulivat mielestänsä
myöskin voivansa saada voiton jalkaväestä. He varustautuivat siis
uuteen yritykseen kummaltakin taholta sekä maitse että meritse.
Sillä välin saapuivat Deemostenees ja Eyrymedoon, mukanaan
apujoukko Ateenasta, nimittäin 73 laivaa, siihen luettuina
myöskin liittolaisten lähettämät, noin 5,000 raskasaseista omaa
ja liittolaisväkeä, suuri joukko Barbarilaisia ja Helleeniläisiä
keihäänheittäjiä, linkoojia ja nuolenampujia ja muutenkin riittävä
varustus. Syrakuusalaisia ja heidän liittolaisiaan valtasi nyt
suuri pelko, ettei heille tulisi loppua vaaroista, kun he näkivät,
että Ateenalaiset, huolimatta Dekeleian linnoittamisesta, olivat
kyenneet lähettämään yhtä suuren ja kelvollisen sotajoukon, kuin
ennenkin ja että Ateenalaisten valta ulottui kaikkialle yhtä
mahtavana. Ateenalaisten entisessä sotajoukossa synnytti näitten tulo
jonkunverran luottamusta, katsoen heidän kärsimiinsä onnettomuuksiin.
Kun Deemostenees huomasi, millä kannalla asiat olivat, arveli hän,
ettei sopinut vitkastella, jos mieli välttää yhtäläistä vaaraa, kuin
se, johon Niikias oli joutunut. Sillä saapuessaan oli Niikias kyllä
herättänyt pelkoa; mutta kun hän ei heti ahdistanut Syrakuusalaisia,
vaan vietti talven Katanassa, haihtui pelko ja Gylippos ehti
tulla Peloponneesoksesta sotajoukolla, jota eivät Syrakuusalaiset
ensinkään olisi pyytäneetkään, jos Niikias heti olisi ryhtynyt
hyökkäykseen. Sillä arveltuansa olevansa kyllin voimakkaita, olisivat
Syrakuusalaiset, jouduttuansa tappiolle ja piiritetyiksi, huomanneet,
ettei apu heitä enää olisi hyödyttänyt, jos he olisivatkin
lähettäneet sitä pyytämään. Ottaen tämän huomioon ja älyten
olevansa ensi päivänä pelottavinna, tahtoi Deemostenees käyttää
edukseen vihollisen sotajoukon ensi säikähdystä. Kun Deemostenees
näki, että se muuri, jolla Syrakuusalaiset estivät Ateenalaisia
saartamasta heitä, oli yksinkertainen, ja ettei ollut vaikeata
vallottaa sitä, jos vaan saisi haltuunsa ylöskäytävät Epipolaihin ja
siellä löytyvän leirin, koska ei kukaan häntä olisi vastustamassa,
kiiruhti hän tekemään yrityksen, koska tämä näytti hänestä paraiten
tekevän lopun sodasta. Sillä jos hän onnistuisi yrityksessään,
valloittaisi hän Syrakuusan, mutta jos hän joutuisi tappiolle, veisi
hän sotajoukon takaisin, sallimatta Ateenalaisten yhtä vähän, kuin
liittolaistenkaan eli koko kaupungin, suotta kuluttaa voimiaan. Ensin
kävivät Ateenalaiset hävittämässä Syrakuusalaisten aluetta Anapoksen
seuduilla ja pääsivät kuten ennenkin voitolle sekä maalla että
merellä. Sillä Syrakuusalaisista kävivät heitä vastaan kumpaisessakin
tappelussa ainoastaan ratsumiehet ja keihäänheittäjät Olympieionista.
Sitten oli Deemosteneen mielestä koetettava koneilla vallottaa
muuri. Mutta kun ne vietiin esille, sytyttivät niitä muurilla
puolustautuvat viholliset, ja myöskin muu osa sotajoukkoa, joka
monessa kohdin teki hyökkäyksiä, karkoitettiin. Koska ei enää
ollut sopiva vitkastella, suostuivat Niikias ja muut päälliköt
hänen tuumaansa ja tekivät hyökkäyksen Epipolaita vastaan. Mutta
koska näkyi mahdottomalta huomaamatta kulkea ja kiivetä ylängölle,
niin käski hän ottaa mukaansa ruokaa viideksi päiväksi ja kulki
Eyrymedoonin ja Menandroksen seuraamana alkuyöstä koko sotajoukollaan
Epipolaita vastaan, ottaen mukaansa kaikki kivenhakkaajat ja
rakennusmestarit, sekä käski heidän varustautua nuolilla ja kaikilla,
mitä tarvittaisiin linnotuksiin, jos pääsisivät voitolle, jota
vastoin Niikias jäi linnotukseen. Kun he Eyryeeloksen kautta samaa
tietä, jota entinenkin sotajoukko oli käyttänyt, olivat päässeet
Epipolaihin Syrakuusalaisten vartijoiden huomaamatta, hyökkäsivät he
esiin ja vallottivat Syrakuusalaisten siellä olevan linnotuksen ja
surmasivat osan vartijoista, mutta useimmat pakenivat Epipolaille
rakennettuihin leireihin, joita oli kolme, yksi Syrakuusalaisten,
yksi toisten Sikelioottain ja yksi liittolaisten. Nämät pakolaiset
ilmoittivat hyökkäyksestä myöskin noille 600 Syrakuusalaiselle, jotka
olivat etuvartijoina Epipolailla. Nämät kiiruhtivat heti apuun, mutta
Deemostenees Ateenalaisine sotureineen karkoitti heidät, vaikka
he urhoollisesti puolustautuivat. Ateenalaiset pyrkivät eteenpäin
viipymättä, jotta he ensi intoansa laimenematta päättäisivät sen,
mitä varten heitä oli lähetetty. Toiset valloittivat, vartijoiden
paettua, Syrakuusalaisten lähimmän etulinnoituksen ja hajottivat
rintavarustukset. Syrakuusalaiset liittolaisineen ja Gylippos
väkineen riensivät kyllä apuun etulinnoituksista, mutta kun tämä
uhkatyö tapahtui yöllä heidän aavistamattaan, niin pakottivat heidät
Ateenalaiset ensin pakosalle, kun he pelästyneinä hyökkäsivät esille.
Mutta kun Ateenalaiset, katsoen jo itsensä voittajiksi, eivät
noudattaneet järjestystä, vaan mitä pikemmin tahtoivat saada nekin,
jotka eivät vielä olleet ottaneet osaa taisteluun, masennetuiksi,
jotta eivät nämät, heidän hyökätessään vähemmällä innolla, yhtyisi
uudestaan, niin Boiootialaiset ensimmäisinä työnsivät heidät takaisin
ja ajoivat heidät pakosalle.
Tällöin joutuivat jo Ateenalaiset suureen sekasortoon ja
neuvottomuuteen, jonka yksityiskohdista ei kummaltakaan puolelta
voi saada selvää. Sillä päivälläkään, vaikka silloin on varmempi,
eivät taisteluun osanottajat näe kaikkia, vaan jokainen ainoastaan
sen, mikä hänen läheisyydessään tapahtuu; mutta yöllä tapahtuneesta
tappelusta, jommoinen tämä oli ainoa tässä sodassa näiden suurten
sotajoukkojen välissä, miten voisi siitä tietää jotakin varmuudella?
Oli kyllä selvä kuutamo, niin että, kuten ainakin kuun loistaessa,
taisi erottaa toistensa ruumista, mutta ei voinut tarkoin tuntea
toisiaan. Molemmin puolin kompastui suuri joukko raskasaseisia
paikan ahtauden takia kumoon. Ateenalaisista oli osa jo voitettu,
toiset taasen voimattomina ryntäsivät esiin ensi innossaan. Heidän
muista sotureistaan olivat toiset jo päässeet kukkulalle, toiset
taas pyrkivät vielä sinne, eivätkä tienneet, mihin kääntyä, kun
jo etujoukko oli joutunut tykkänään epäjärjestykseen, eikä ollut
helppo huutojen kesken tuntea toisiaan. Sillä Syrakuusalaiset
liittolaisineen, vastustaen päälleryntääjiä, kehottivat toisiaan
voittajina kovilla huudoilla, koska oli mahdotonta muulla lailla
antaa käskyä yön vallitessa. Etsiessään toisiaan, pitivät
Ateenalaiset jokaista vastaantulijaa vihollisena, jospa kohta
olikin joku pakenevista ystävistä. Koska he usein kyseskelivät
tunnussanaa, kun ei ollut muuta tuntomerkkiä, niin he täten sekä
synnyttivät häiriötä keskuudessaan että ilmottivat sen viholliselle.
Mutta vihollisten tunnussanaa he eivät saaneet tietää, koska nämät
voittajina vähemmän hajallaan tarkemmin tunsivat toisiaan. Jos
siis joku vihollisista sattui heidän tielleen, niin pääsi hän
heidän käsistään, koska hän tunsi heidän tunnussanansa, mutta
kun he eivät itse vastanneet, niin kohtasi heitä surma. Suuresti
vahingotti heitä myöskin sotalaulu; sillä koska se molemmin puolin
oli yhdenkaltainen, tuotti se suurta häiriötä. Sillä kun Argolaiset
ja Kerkyyralaiset sekä Ateenalaisten muut Doorilaiset liittolaiset
lauloivat sotalauluaan, herätti se pelkoa Ateenalaisissa, koska se
kaikui samaten kuin vihollisten, niin että vihdoin monessa kohdin
leiriä tästä ei ainoastaan seurannut pelkoa, vaan, sekasorron kerran
synnyttyä, ystävät vihdoin joutuivat käsikähmään ystävien kanssa,
saman kaupungin miehet keskenään, josta he vaivoin hellittivät.
Paetessaan heittäytyivät useat alas jyrkänteiltä ja saivat
surmansa, koska alaskäytävät Epipolailta olivat kapeat. Päästyänsä
alas tasangolle, pakenivat useimmat niistä sotilaista, jotka jo
aikaisemmin olivat tulleet Sikeliaan, ja siten tunsivat seudut,
leiriin; mutta myöhemmin saapuneista, joille tiet ja paikat olivat
tuntemattomat, eksyi osa tieltä, ja kuljeskeli sinne tänne. Kun päivä
tuli, surmasivat heidät Syrakuusalaiset ratsumiehet, jotka samoilivat
ylt'ympäri seutuja.
Seuraavana päivänä pystyttivät Syrakuusalaiset kaksi voitonmerkkiä,
toisen Epipolaille, missä ylöskäytävä oli, ja toisen sille paikalle,
jossa Boiootialaiset ensin olivat asettuneet vastarintaan.
Ateenalaiset korjasivat sopimuksen suojassa kaatuneensa. Lukuisat
olivat heidän ja heidän liittolaistensa kaatuneet, mutta paljoa
lukuisammat olivat otetut aseet. Sillä niistä miehistä, jotka olivat
pakoitetut aseitta hyppäämään jyrkänteiltä, sai osa surmansa, toiset
taasen pelastuivat.
Tämän jälkeen lähettivät Syrakuusalaiset, jotka tästä uudesta
odottamattomasta menestyksestä, kuten edelliselläkin kerralla, olivat
rohkaisseet mielensä, Sikanoksen 50 laivalla vallankumouksen alaiseen
Akragaaseen, koettamaan saada tämän kaupungin valtansa alle, jos vaan
mahdollista. Gylippos taas matkusti maitse uudestaan Sikelian muihin
kaupunkeihin, kootakseen lisää sotaväkeä, toivoen valloittavansa
Ateenalaisten linnotuksenkin ryntäyksellä, kun Epipolain asiat olivat
niin hyvästi onnistuneet.
Ateenalaisten päälliköt neuvottelivat sillä välin tapahtuneesta
onnettomuudesta ja sotaväessä kaikissa suhteissa vallitsevasta
mielen masentumisesta, sillä he näkivät joutuneensa tappiolle
yrityksissään, ja että viipyminen rasitti sotureita. Sillä tauti
heitä kiusasi kahtaalta, koska sekä oli se vuodenaika, jolloin
ihmiset enin sairastuvat, ja paikka, jossa heidän leirinsä seisoi,
oli soinen ja epäterveellinen. Muutoinkin näyttivät asianhaarat
toivottomilta. Sentähden piti Deemostenees edullisimpana viipymättä
jättää Sikelian eikä olla syytä jäämään, kuten hän jo oli aikonut
tehdä, jos hänen yrityksensä Epipolaita vastaan ei onnistuisi, niin
kauan kuin sotaväen vallassa vielä oli äsken saapuneilla laivoilla
purjehtia yli meren. Hän lausui kaupungille olevan edullisempaa sotia
omassa kotimaassaan linnoituksia rakentavia vihollisia vastaan, kuin
Syrakuusalaisia vastaan, joita ei enää olisi helppo kukistaa, ja
ettei olisi edullista uhrata paljon rahaa turhaan piiritykseen.
Näin arveli Deemostenees. Mutta Niikias, vaikka kohtakin myönsi
heidän asiansa olevan huonolla kannalla, ei tahtonut selvin sanoin
ilmottaa näiden heikkoutta, eikä että äänestettäisiin lähtemisestä
sotilaiden läsnäollessa, jonka kautta se tulisi vihollisten tietoon,
sillä silloin heille olisi vaikeampi panna tuumansa toimeen salassa.
Mutta itse vihollistenkin asioissa, jotka hän tunsi paremmin, kuin
kukaan muu, sanoi hän löytyvän yhtä ja toista, joka antaisi aihetta
toivoon, että heidänkin asemansa huononisi, jos vaan jäisivät
järkähtämättä siihen. Sillä rahan puutteesta joutuisivat viholliset
pulaan, varsinkin kun Ateenalaiset jo entistä enemmän nykyisellä
laivastollaan pitivät meren hallussaan. Syrakuusassakin, sanoi hän,
löytyi niitä, jotka halusivat antautua Ateenalaisille. Hänelle oli jo
muka lähetetty airut pyynnöllä, ettei hän vetäytyisi pois. Tietäen
tämän, hän itse asiassa oli kahdella päällä ja mietiskeli asiata,
mutta julkisesti lausui hän, ettei hän veisi pois sotajoukkoa, sillä
hän sanoi vallan hyvin tietävänsä, etteivät Ateenalaiset, tästä
asiasta äänestämättä, suostuisi siihen. Sillä heidän kohtalostansa
eivät äänestäneet miehet, jotka, kuten he itse, tunsivat aseman
omasta kokemuksestaan, ja jotka eivät muitten parjausta ota
korviinsa, vaan ne, jotka noudattavat kauniisti lausutuita moitteita.
Täällä olevista sotilaista, sanoi hän, useat ja useimmatkin, jotka
nyt huutavat vaarallisesta asemastaan, tulevat palattuansa kotia
huutamaan, kuinka päälliköt, rahoilla voitettuina, vetäytyivät
pois. Kun hän tunsi Ateenalaisten luonteet, lisäsi hän, niin hän ei
halunnut häpeällisen syytöksen kautta saada surmansa Ateenassa, vaan
mieluummin, jos täytyisi, omasta puolestaan heittäytyä vaaraan, ja
joutua vihollisten surmaamaksi. Syrakuusalaisien asiain sanoi hän
olevan vielä huonompia kuin heidän omansa, koska nämät rahoillaan
ravitsevat vieraita sotureita ja sen ohessa kustantavat rakennuksia
kaupungin lähiseuduissa sekä jo vuoden ajat ylläpitävät suurta
laivastoa, josta seuraus on, että jo ovat kovassa pulassa, joka yhä
suurenee. Tähän he jo ovat kuluttaneet 2,000 talenttia ja lainanneet
vielä paljon lisää. Jos he hiukankaan laiminlyövät ylläpidon
suorittamista sotaväelleen, käy heidän hullusti, koska tämän
muodostaa palkkasoturit, eikä se, kuten Ateenalaisten, ole kurissa
pidettyä omaa väkeä. Hän väitti siis, että heidän oli jääminen ja
ettei rahojen tähden voitettuina ollut vetäytyminen pois, koska
Ateenalaiset kyllä olisivat Sikelialaisia paljoa varakkaammat.
Lausuen näin vakuutti Niikias tuntevansa tarkkaan Syrakuusalaisten
asiat sekä rahapulman suhteen että myöskin Syrakuusassa löytyvän
puolueen, joka oli taipuisa antautumaan Ateenalaisille, ja että
hänelle oli lähetetty pyyntö, ettei hän lähtisi pois, niinkuin
myös äsken saapuneet laivatkin olivat hänessä herättäneet enemmän
rohkeutta, kuin hänellä ennen voitettuna oli ollut. Deemostenees
taas vastusti jyrkästi jäämistuumia, lausuen, että, jos heidän
välttämättömästi täytyi odottaa Ateenalaisten suostumusta sotaväen
lähtöön, ja siksi jäädä Sikeliaan, niin täytyi heidän ainakin lähteä
Tapsokseen tahi Katanaan, josta jalkaväki voisi ryöstöretkillä
hävittäen vihollisten maata sekä hankkia itselleen elatusta että
vahingottaa vihollisia. Laivat olivat hänen mielestään vietävät
aavalle merelle, jotteivät laivataistelut tapahtuisi ahtailla
vesillä, josta vihollisille oli etua, vaan aavalla ulapalla, jotta
voisivat käyttää hyväkseen kokemustaan, voisivat vetäytyä takaisin
ja hyökätä mielensä mukaan, ettei heidän ahtaalla ja rajotetulla
alueella olisi pakko vasten tahtoaan lähteä liikkeelle tahi laskea
maihin. Sanalla sanoen, häntä ei ensinkään miellyttänyt viipyminen
silloisella paikalla, vaan mitä pikemmin ja vitkastelematta piti
lähteä liikkeelle. Eyrymedoon oli hänen kanssansa samaa mieltä.
Mutta kun Niikias vaan väitti vastaan, niin syntyi tästä viivytystä
ja epäröimistä ja ruvettiin luulemaan, että ehkä Niikias tiesi
enemmän, kun oli noin varma. Näin Ateenalaiset jäivät kun jäivätkin
liikkumatta entiselle paikalleen.
Gylippos ja Sikanos saapuivat tällä välin Syrakuusaan. Sikanolta ei
ollut onnistunut yritys Akragaan suhteen, sillä, hänen viipyessään
Gelassa, oli siellä Syrakuusalaisten eduksi kapinoitseva puolue
karkoitettu. Gylippos sitä vastoin toi mukanaan sekä Sikeliasta
kootun suuren sotajoukon että keväällä Peloponneesoksesta
kuormalaivoissa lähetetyt raskasaseiset, jotka tulivat Libyasta
Selimukseen. Myrsky oli nimittäin heittänyt heidät Libyaan, jossa
Kyreenalaiset olivat heille antaneet kaksi laivaa ja oppaan
matkalle. Purjehtien ohitse olivat he auttaneet Libyalaisten
piirittämiä Euesperialaisia ja voittaneet Libyalaiset. Sieltä
olivat he purjehtien pitkin rantoja saapuneet Neapoliin, joka on
Karkeedonialainen kauppapaikka, ja sieltä, josta Sikelia on vain
kahden päivän ja yhden yön purjehdusmatkan päässä, purjehtineet yli
Selinukseen.
Heti näiden saavuttua varustautuivat Syrakuusalaiset uudestaan
ahdistamaan Ateenalaisia molemmin puolin, sekä laivoilla että
jalkaväellä. Ateenalaisten päälliköt taas, kun näkivät vihollisten
saaneen uuden sotajoukon, ja että heidän asiansa eivät parantuneet,
vaan päivä päivältä kaikin puolin kävivät vaikeammiksi, varsinkin kun
sairaus vaivasi miehiä, katuivat, etteivät ennen olleet lähteneet;
ja koska Niikiaskaan ei enää lähtöä niin jyrkästi vastustanut,
vaan pyysi, ettei julkisesti asiasta äänestettäisi, käskivät he
kaikkia valmistautumaan kaikessa hiljaisuudessa, jotta olisivat
valmiit lähtemään leiristä, kun merkki annettaisiin. Kun he olivat
lähtemäisillään, saatuansa kaikki kuntoon, tapahtui täysikuun aikana
kuunpimeys. Silloin useimmat Ateenalaiset kehottivat päälliköitä
lykkäämään lähdön, koska tästä vallan pelästyivät, ja Niikias, joka
oli kovin taipuvainen taikauskoon ja täänkaltaisiin tuumiin, väitti,
ettei pitäisi lähteä matkalle, ennenkuin ennustajain määräämät
kolme kertaa yhdeksän päivää olivat kuluneet. Tästä seurasi, että
Ateenalaiset jäivät paikalleen.
Kun nyt Syrakuusalaiset saivat tiedon tästä, olivat he vielä enemmän
innossaan ahdistamaan Ateenalaisia, koska nämät itsekin olivat
myöntäneet, etteivät he merellä eivätkä maallakaan olleet heitä
väkevämpiä, sillä eiväthän he muutoin olisi miettineet purjehtia
pois. Eivätkä Syrakuusalaiset liioin tahtoneet, että Ateenalaiset
leiriytyisivät muualle Sikeliassa, jossa olisi vaikeampi tehdä heistä
loppu, vaan mitä pikemmin pakottaa heitä laivataisteluun, milloin
Syrakuusalaisille oli edullista. He miehittivät siis laivansa, ja
harjottivat niitä niin monta päivää, kuin heille näkyi soveliaalta.
Kun tilaisuus oli sopiva, hyökkäsivät he päivää ennen varsinaista
taistelua Ateenalaisten linnotusta vastaan, ja kun vähäinen osasto
raskasaseisia ja ratsumiehiä oli käynyt ulos porteista heitä vastaan,
eristivät he osan raskasaseisista, karkottivat heidät pakosalle ja
ajoivat heitä takaa. Koska tie oli kapea, surmattiin 70 Ateenalaista
ratsumiestä ja vähäinen joukko raskasaseisia.
Sinä päivänä vetäytyi Syrakuusalainen sotaväki takaisin, mutta
seuraavana päivänä purjehtivat he satamasta 76 laivalla ja
hyökkäsivät samalla jalkaväellä Ateenalaisten muuria vastaan.
Ateenalaiset kävivät heitä vastaan 86 laivalla ja ryhtyivät
laivatappeluun. Kun Eyrymedoon, johtaen Ateenalaisten oikeata siipeä,
tahtoi ympäröidä vihollisten laivoja ja siinä tarkoituksessa purjehti
liian lähelle maata, niin Syrakuusalaiset, jotka liittolaisineen jo
olivat kukistaneet Ateenalaisten keskustan, sulkivat hänetkin sataman
sisimmäiseen soppeen ja tuhosivat hänet ja hänen johtamansa laivat.
Tämän jälkeen ajoivat he kaikki Ateenalaisten laivat rannalle.
Kun Gylippos näki vihollisten laivojen joutuneen tappiolle ja
ajetun ulkopuolelle paalutuksiaan ja leiriään, riensi hän ja osa
hänen sotajoukostaan apuun rannalle, haluten tuhota maalle pyrkiviä
vihollisia ja vallottamalla rannan helpottaa Syrakuusalaisille
laivojensa työntämisen rannalta ulapalle. Mutta kun Tyrseenolaiset,
jotka täällä olivat Ateenalaisten vartijat, näkivät heidän
järjestyksettä ajelehtivan, niin he riensivät apuun ja hyökkäsivät
vihollisten etujoukon kimppuun, karkottivat heidät ja ajoivat
heidät Lysimeleia nimiseen suohon. Kun myöhemmin Syrakuusalaiset
liittolaisineen saapuivat suuremmalla sotajoukolla, niin riensivät
Ateenalaisetkin apuun ja asettuivat taisteluun näitä vastaan,
peläten laivojensa puolesta, voittivat heidät, ajoivat heitä takaa
ja surmasivat vähäisen määrän raskasaseisia. He pelastivat myöskin
useammat laivoistaan ja veivät ne leiriinsä, mutta 18 laivaa ottivat
Syrakuusalaiset ja heidän liittolaisensa ja tappoivat kaikki niitten
miehet. Sytyttääksensä vihollisten muutkin laivat, täyttivät
Syrakuusalaiset vanhan kuormalaivan risuilla ja lastuilla, sytyttivät
nämät ja laskivat laivan Ateenalaisia vastaan, sillä tuuli puhalsi
heihin päin. Mutta Ateenalaiset, jotka olivat peloissaan laivojensa
puolesta, asettivat vastaan sammuttavia esteitä ja saivatkin liekin
sammumaan ja laivan pysymään loitommalla, joten he pelastuivat
vaarasta.
Tämän jälkeen pystyttivät Syrakuusalaiset voitonmerkin laivatappelun
ja toisen raskasaseisten vangeiksi ottamisen johdosta linnoituksien
läheisyyteen, jossa he myöskin olivat ottaneet joukon hevosia.
Niinikään pystyttivät Ateenalaiset voitonmerkin sen johdosta, että
Tyrseenolaiset olivat karkottaneet jalkaväen suolle asti, ja sen
johdosta myöskin, että he itse olivat päässeet voitolle muulla
sotajoukolla.
Kun Syrakuusalaisille tämä meritaistelu oli kääntynyt niin
loistavaksi voitoksi, jota vastoin he ennen sitä olivat pelänneet
Deemosteneen johdolla hyökkääviä laivoja, niin olivat Ateenalaiset
peräti nolostuneet ja heidän pettymyksensä oli suuri, mutta vielä
suurempi heidän katumuksensa sotaretkeen ryhtymisestä. Sillä he
olivat hyökänneet näitä kaupunkeja vastaan, jotka, kuten heidän
omansa, olivat ainoat kansanvaltaiset, ja joilla oli laivoja,
hevosia ja sotavoimia, ja joita ei hallituksen muuttamisella
voinut houkutella puolellensa, eikä liioin paljoa suuremmalla
sotavoimallakaan voitu mitään saada aikaan, vaan he olivat useimmiten
joutuneet tappiolle, jota he jo ennen olivat pelänneet, ja kun he
nyt myös merelläkin olivat hävinneet, jota he eivät ensinkään olleet
luulleet tapahtuvan, niin he olivat joutuneet vielä suurempaan
epätoivoon.
Syrakuusalaiset sitä vastoin purjehtivat nyt vaaratta sataman
sivuitse edes takaisin ja olivat aikeissa sulkea sen suun, jotteivät
Ateenalaiset enää, jos haluaisivatkin, heidän huomaamatta voisi
purjehtia ulos sieltä. Sillä he eivät enää ainoastaan olleet
huolissaan omasta pelastuksestaan, vaan miten he voisivat estää
vihollisia tuumissaan, arvellen, kuten tosi olikin, nykytapahtumien
johdosta oman asemansa olevan paljoa etuisammalla kannalla kuin
vihollisten, ja että, jos he voittaisivat Ateenalaiset ja heidän
liittolaisensa sekä maalla että merellä, he Helleenien mielestä
näkyisivät voittaneen oivan kilpailupalkinnon; sillä sen kautta
vapautettaisiin osa Helleeneistä ja toiset pääsisivät pelostaan,
koska Ateenalaisten sen jälkeinen voima ei kykenisi kestämään
vastaista sotaa, ja he itse katsottaisiin kaikkien muitten mielestä
olevan aiheena siihen, ja jälkimaailma tulisi heitä suuresti
ihailemaan. Taistelu olikin tämän ansaitseva, koska he eivät
ainoastaan olisi kukistaneet Ateenalaisia, vaan myöskin heidän
lukuisat liittolaisensa, eivätkä he yksinään, vaan heille apuun
rientävien Korintolaisten ja Lakedaimonilaisten johtajina. He olivat
ensimmäisinä panneet kaupunkinsa vaaran alaiseksi ja suuresti
edistäneet laivastoansa. Heidän kaupunkiinsa oli kokoontunut enemmän
väkeä, kuin mihinkään yksityiseen kaupunkiin, lukuunottamattakin
niitä, jotka tässä sodassa olivat liittyneet Ateenalaisiin tahi
Lakedaimonilaisiin.
Seuraavat kansakunnat taistelivat Sikeliasta, joko auttaakseen
toisia vallottamaan maan, tahi toisia pelastamaan Syrakuusaa. Tähän
toimeen he eivät yhtyneet oikeuden tunnosta ystäväänsä kohtaan eli
sukulaisuudesta, vaan kukin otti siihen osaa sen mukaan, kuin etu tai
pakko hänen siihen sai.
Joonialaisina hyökkäsivät Ateenalaiset ehdoin tahdoin
Doorilais-sukuisia Syrakuusalaisia vastaan, kuten myöskin heidän
kanssansa samaa kieltä puhuvat ja samoja tapoja noudattavat
Leemnolaiset, Imbrolaiset ja Aiginalaiset, jotka siihen aikaan
asuivat Aiginassa, sekä vielä Hestiaialaiset, jotka asuivat
Euboian Hestiaiassa, jotka olivat Ateenalaisten siirtolaisia ja
sotivat heidän puolellansa. Muista liittolaisista olivat toiset
alamaisia, toiset itsenäisiä, muutamat palkattuja sotureita.
Alamaisia olivat Eretrialaiset ja Kalkidilaiset, kuten myöskin
Euboian Styreläiset ja Karystialaiset. Saarilta olivat heidän
liittolaisensa Keiolaiset, Androlaiset ja Teeniolaiset; Jooniasta
Mileetolaiset, Samolaiset ja Kiolaiset. Näistä Kiolaiset eivät
olleet veronalaisia, vaan seurasivat itsenäisinä, antaen laivoja.
Paitsi Karystialaisia, jotka olivat Dryopeja, olivat nämät
Joonialaisia ja miltei kaikki Ateenalaisten siirtolaisia, ja he
seurasivat ainakin Joonialaisina, jos kohtakin pakosta, Doorilaisia
vastaan. Näitten lisäksi tulivat Aiolilaisista Meetymneeläiset
laivoilla olematta veronalaisia alamaisia, Tenedolaiset ja
Ainiolaiset veroamaksavina alamaisina. Nämät Aiolilaiset taistelivat
täytymyksestä perustajiaan Aiolilaissukuisia Boiootialaisia vastaan,
jotka olivat Syrakuusalaisten puolella. Plataialaiset olivat ainoat
Boiootialaiset, jotka mielihalulla taistelivat Boiootialaisia
vastaan oikeutetuista syistä vallitsevan vihamielisyytensä takia.
Rodolaiset ja Kyteeralaiset, molemmat Doorilaista syntyperää,
ja viimeksimainitut lisäksi Lakedaimonilaisten siirtolaisia,
kantoivat yhdessä Ateenalaisten kanssa aseita Gylippoksen johtamia
Lakedaimonilaisia vastaan, mutta Rodolaiset, Argolaista syntyperää,
taistelivat pakosta Doorilais-sukuisia Syrakuusalaisia ja vieläpä
perustajiaan Geloolaisiakin vastaan. Peloponneesolaisista
saarelaisista seurasivat Kefalleenialaiset ja Sakyntolaiset
Ateenalaisia, koska he saarelaisina olivat eristetyt muista, ja
Ateenalaiset hallitsivat merellä. Kerkyyralaiset, jotka eivät
ainoastaan olleet Doorilaisia, vaan vieläpä Korintolaisiakin,
seurasivat myöskin Ateenalaisia ja taistelivat perustajiansa
Korintolaisia ja heimolaisiansa Syrakuusalaisia vastaan, nimeksi
pakosta, vaan itse asiassa vapaaehtoisesti vihamielisyydestä
Korintolaisia kohtaan. Messeenialaiset, kuten he nyt kutsutaan,
Naupaktoksesta ja Ateenalaisten hallussa silloin olevasta
Pyloksesta seurasivat myöskin sotaan. Onnettomuus saattoi
niinikään nuo harvalukuiset Megaralaiset pakolaiset taisteluun
Megaralais-sukulaisia Selinuntilaisia vastaan. Toiset olivat enemmän
vapaaehtoisia. Näistä seurasivat Argolaiset Joonialaissukuisten
Ateenalaisten joukossa, vaikka Doorilaisia, Doorilaisia vastaan
enemmän vihasta Lakedaimonilaisia kohtaan ja oman voiton pyynnöstä,
kuin solmituiden sopimuksien takia. Mantinealaiset ja muut palkatut
Arkadialaiset ovat tottuneet hyökkäämään kenen kimppuun tahansa,
joka vain heille osotettiin viholliseksi, ja kävivät nyt niitä
Arkadialaisia vastaan, jotka niinikään voitonhimosta seurasivat
Korintolaisia. Kreetalaiset ja Aitoolialaiset ottivat myöskin
palkattuina osaa sotaan. Sattuipa niin, että Kreetalaiset, jotka
Rodolaisten kanssa yhteydessä olivat perustaneet Cielan, palkasta
hyökkäsivät siirtolaisiansa vastaan, eivätkä olleet heidän
puolellaan. Osa Akarnaanialaisista liittyi myöskin Ateenalaiseen
apujoukkoon voitonhimosta, mutta vielä enemmän ystävyydestään
Deemostenesta ja suosiosta Ateenalaisia kohtaan. Luetellut
heimokunnat asuvat Joonian lahden rannalla. Italialaisista olivat
Turilaiset ja Metapontolaiset tähän aikaan levottomuuksien
rasittamina siihen määrin, että heidän täytyi ottaa osaa sotaan
Ateenalaisten puolella, kuten myöskin Sikeliooteista Naksolaiset
ja Katanalaiset. Barbareista avustivat Ateenalaisia Egestalaiset,
jotka olivat heidät kutsuneet Sikeliaan, ja useimmat Sikelialaiset
sekä ulkopuolelta Sikeliaa osa Tyrseenolaisista erimielisyydestä
Syrakuusalaisten kanssa, sekä palkkasotureina Japygilaiset. Mainitut
kansakunnat taistelivat Ateenalaisten puolella.
Syrakuusalaisia auttoivat heidän naapurinsa Kamariinalaiset ja
lähinnä heitä asuvat Geloolaiset sekä toisella puolella puolueettomia
Akragantilaisia asuvat Selinuntilaiset. Nämät asuvat Sikelian
Libyanpuolisessa osassa, mutta Himerailaiset tulivat Tyrseenisen
meren puolisesta Sikeliasta, jossa he ovatkin ainoat Helleenit. He
olivat ainoat sieltä saapuneet Syrakuusalaisten avustajat. Sikelian
Syrakuusalaisia avustavat Helleeniläiset olivat mainitut kaikki
Doorilaisia ja itsenäisiä, mutta barbareista ainoastaan ne, jotka
eivät olleet luopuneet Ateenalaisten luo. Ulkopuolelta Sikeliaa
antoivat Lakedaimonilaiset kyllä Spartalaisen päällikön, mutta muu
sotaväkensä oli Neodamoodeja ja Heilooteja; Korintolaiset olivat
ainoat, jotka saapuivat laivoilla ja jalkaväellä, ja sukulaisuuden
takia tulivat Leykadialaiset ja Amprakialaiset. Korintolaiset
pestasivat Arkadiasta ja lähettivät Sikeliaan väkeä, mutta
Sikyoonilaiset seurasivat pakosta ja ulkopuolelta Peloponneesosta
Boiootialaiset. Näiden ulkoa tulleiden lisäksi varustivat Sikeliootat
itse suuremman joukon kaikin puolin hyvässä kunnossa, he kun
asuivatkin suurissa kaupungeissa, sillä sieltä koottiin suunnaton
määrä raskasaseisia, laivoja, hevosia ja muuta väkeä. Verraten taas
kaikkiin muihin voi syystä väittää, että Syrakuusalaiset hankkivat
enimmän sotaväkeä sekä sentähden, että heidän kaupunkinsa oli suuri,
että myöskin sentähden, että se oli suurimmassa vaarassa.
Näin suuret apujoukot olivat kumpaisellekin puolin kokoontuneet ja
silloin jo saapuneet, eikä niitä sitten enää tullutkaan muita.
Koska Syrakuusalaiset ja heidän liittolaisensa syystä arvelivat
taistelun olleen heille loistavan, niin he voitetun laivatappelun
johdosta alkoivat tuumia, että vangitsisivat koko Ateenalaisten
suuren sotajoukon, jotta nämät eivät kumpaiseltakaan puolelta,
eivät mereltä eivätkä maalta, pääsisi pakenemaan heidän käsistään.
He ryhtyivät siinä aikeessa viipymättä suuren sataman sulkemiseen,
jonka suu on noin kahdeksaa stadionia leveä, asettaen viistoon
sen eteen ankkuriin sotalaivoja, kuormalaivoja ja veneitä, sekä
varustautuivat muutenkin, jos Ateenalaiset vielä uskaltaisivat ryhtyä
laivatappeluun. Heillä oli siis suuret tuumat mielessä.
Ateenalaisista näkyi olevan välttämätöntä neuvotella, kun näkivät
sulkemisen ja kun huomasivat vihollisten muut aikeet. Päälliköt ja
triarkit kokoontuivat siis neuvottelemaan vallitsevasta yleisestä
pulasta, koskei heillä ollut ruokaa, sillä he olivat kohta tapahtuvan
poistumisen takia kieltäneet Katanalaisia tuomasta elintarpeita,
eikä vastakaan tulisi ruokaa olemaan, elleivät he laivatappelussa
pääsisi voitolle. He päättivät sentähden jättää ylempänä sijaitsevat
linnotukset, mutta laivojen läheisyydessä linnotuksella ympäröidä
mahdollisen pienimmän alan, johon mahtuisivat heidän tarvekalunsa ja
sairaansa, vartioida tätä hyvin ja muulla jalkaväellään miehittää
kaikki laivansa, sekä kunnossa olevat että vialliset, vieden kaikki
sotamiehet laivoihin, sekä jos laivataistelussa pääsisivät voitolle,
lähteä Katanaan. Mutta jos joutuisivat tappiolle, päätettiin polttaa
laivat, peräytyä maitse ja mitä pikemmin taistelukunnossa koettaa
päästä johonkin ystävälliseen barbarilaiseen tahi Helleeniläiseen
paikkaan. He tekivätkin, kuten olivat päättäneet. He veivät
ylälinnotuksista vartioväen alas ja miehittivät tällä kaikki
laivat, pakottaen astumaan laivoihin jokaisen, joka vain ikänsä
puolesta näkyi siihen kelpaavan. He miehittivät yhteensä noin 110
laivaa. He veivät laivoihin keihäänheittäjiä ja nuolenampujia sekä
Akarnaanialaisia että muutakin muukalaista sukuperää, ja hankkivat
muutakin, mitä vaan oli mahdollista näin suuressa hädässä ja
tämänkaltaisessa aikeessa.
Kun kaikki olivat valmistumaisillaan, ja koska Niikias näki
soturien olevan masennetuin mielin siitä, että he olivat kärsineet
odottamattoman suuren tappion laivataistelussa, kuten myöskin
ravinnon puutteen takia pyrkivän taisteluun, niin kutsui hän kaikki
kokoon ja koetti ennen taisteluun ryhtymistä rohkaista heitä puhuen
seuraavaan tapaan:
"Ateenalaiset sotamiehet ja te liittolaisemme! Syntyvä tappelu
on meille kaikille samassa määrässä yhteinen. Siitä on riippuva
jokaiselle pelastus ja isänmaa yhtä paljon meille kuin
vihollisillekin, sillä jos me pääsemme voitolle, on meillä tilaisuus
nähdä kotikaupunkimme. Ei saa antautua epätoivoon eikä joutua
samaan tilaan, kuin nuo kokemattomat ihmiset, jotka, jouduttuansa
tappiolle ensimmäisissä taisteluissa, ainaiseksi ovat pelon alaisina,
aina luulevat olevansa onnettomuuden alaisina. Vaan muistakaa te
täällä läsnäolevat Ateenalaiset, joilla on kokemusta niin monesta
sodasta, ja te kaikki liittolaisemme, jotka meidän rinnallamme aina
olette sotineet, miten sodan vaiheet ovat odottamattomat, ja eläkää
toivossa, että onni on oleva meille suosiollinen, ja varustautukaa
taistelemaan teidän omaistenne muodostaman näin lukuisan sotajoukon
arvon mukaisesti, jonka täällä näette."
"Mitä hyödyllistä vaan olemme voineet keksiä estääksemme sataman
sulkemisesta johtuvaa laivojen tungosta, kuten myöskin vihollisten
varustuksia vastaan laivojen kansilta, joilla he meitä viimein
vahingoittivat, kaiken tämän olemme me, neuvoteltuamme perämiesten
kanssa, nykytarvetta varten panneet toimeen. Sillä suuri joukko
nuolenampujia ja keihäänheittäjiä on otettava laivoihin ja joukko
niitä, joita emme ennen ole käyttäneet tappelussa merellä, koska he
lisäämällä laivojen painoa olisivat olleet esteeksi liikunnoille,
on meille nyt oleva hyödyksi, kun meidän on pakko laivoilta
taistella kuten maalla. Me olemme keksineet vastustuskeinoja
laivoillemme, ja heidän tukevia keulojansa vastaan, joilla he meitä
enin vahingoittivat, olemme me hankkineet rautaiset kouran-koukut,
jotka tulevat estämään hyökkäävää laivaa palaamasta takaisin, jos
vaan miehet tekevät tehtävänsä. Sillä me olemme joutuneet siihen
tilaan, että meidän on laivoilla taisteltava maatappelu, ja näyttää
hyödyllisemmältä, etteivät omat laivamme voi vetäytyä takaisin, kuten
myöskin ettemme salli heidän laivainsa tehdä niin, varsinkin kun
maa on vihollinen paitsi sitä pientä aluetta, joka on jalkaväkemme
hallussa."
"Kiihoittakoon tämä aate teitä taistelemaan mitä voimakkaimmin,
sallimatta syöstä itseänne maihin, älkääkä, laivan törmättyä laivaa
vastaan, ennen päästäkö hyökkääjää, ennenkuin olette työntäneet
kaikki raskasaseiset viholliselta kannelta. Ja tähän minä kehoitan
yhtähyvin raskasaseisia kuin myöskin merimiehiäkin, koska tappelu
on tapahtuva suurimmaksi osaksi laivan kannelta, jota paitsi me
vielä tähän saakka enimmiten olemme päässeet voitolle maatappelussa.
Meriväelle minä erittäin painan mieleen, ettei sillä enää ole syytä
olla peloissaan tapahtuneiden onnettomuuksien johdosta, koska
heillä nyt on paremmat varustuskeinot kansilla ja useampia laivoja.
Teitä, jotka ette ole Ateenalaisia, vaan joita niin kutsutaan,
koska käyttämällä meidän murrettamme ja noudattamalla meidän
tapojamme olette kunnioitetut kautta koko Hellaan, ja joilla meidän
herruudestamme ei ole vähemmän hyötyä kuin itsellämmekään, vaan vielä
suurempi etu osallisuudesta siihen, koska teitä meidän alamaisina
peljätään eikä tohdita loukata, teitä kehotan miettimään, miten
arvokkaasti voisitte säilyttää tätä etua. Koska siis olette ainoat
vapaaehtoisesti osalliset valtaamme, ei teidän sovi sitä pettää, kun
se nyt on vaarassa, vaan, halveksien Korintolaisia, joita niin usein
olette voittaneet, ja Sikeliootteja, joista ei yksikään yrittänyt
nousta meitä vastaan, laivastomme vielä kukoistaessa, torjukaa heidät
takaisin ja osoittakaa, että heikkoudessakin ja onnettomuuksissa
teidän sotataitonne on suurempiarvoinen heidän onnen suomaa
väkevyyttänsä."
"Mutta teitä Ateenalaisia muistutan minä vielä kerran, etteivät
teidän laivasäiliöihin jättämänne laivat ole näitten vertaisia,
ja etteivät sinne jääneet raskasaseiset ole täydessä miehuuden
voimassa, vaan että, jos teille sattuisi tappio, tulevat täkäläiset
viholliset heti purjehtimaan heidän kimppuunsa, ja että meidän
sikäläiset kansalaisemme tulevat olemaan kelvottomia puolustautumaan
sekä sikäläisiä että täältä hyökkääviä vihollisia vastaan. Siinä
tapauksessa joudutte te täkäläiset Syrakuusalaisten valtaan ja
te itse kyllin tiedätte, millä tuumalla olette hyökänneet heitä
vastaan, kotimaassa asuvat taas Lakedaimonilaisten alamaisiksi. Kun
te siis tämän ainoan taistelun kautta ratkaisette näitten molempien
kohtalon, niin jännittäkää, jos jolloinkin, voimanne, ja painakaa
mieleenne kaikki kuin yksi mies, että te, astuessanne laivoihin,
olette Ateenalaisten koko jalkaväki ja laivat meidän vielä pystyssä
oleva kaupunkimme, sekä Ateenan mainehikas nimi, jonka edestä se,
joka on toista etevämpi taidossa tahi miehuudessa, ei milloinkaan
kohtaa toista tilaisuutta osottaakseen sitä, sekä tuottaakseen hyötyä
itselleen ja pelastusta kaikille."
Kehotettuansa sotilaitaan täten, käski Niikias heidän heti astua
laivoihin. Gylippokselle ja Syrakuusalaisille kävi selville,
kun he näkivät valmistukset, että Ateenalaiset aikoivat ryhtyä
laivataisteluun, jonka ohessa heille oli ilmotettu rautaisen kouran
heittämisestä. He varustautuivat sentähden sekä muissa suhteissa
että tätäkin varten. He peittivät keulat ja suuren osan laivasta
nahalla, jotta heitetty rautakoura luiskahtaisi, kun ei löytynyt
tartuntapaikkaa. Kun kaikki oli valmiina, rohkaisivat päälliköt
sotureita, ja Gylippos puhui seuraavasti:
"Syrakuusalaiset ja liittolaiset! Että tähänastiset toimemme ovat
olleet loistavia, ja että syntyvä taistelu tulee olemaan yhtä
loistava, sen useimmat teistä hyvin tietävät, sillä muutoin ette
niin innokkaasti olisi ottaneet siihen osaa; mutta jos joku löytyy,
jolle tämä ei ole kylliksi selvä, niin tahdomme selittää asiaa.
Ateenalaisista, jotka ovat tulleet tähän maahan orjuuttaaksensa ensin
Sikeliaa, ja onnistuttuansa tässä tuumassaan, sitten Peloponneesosta
ja muuta Hellasta, ja jotka jo ovat hankkineet itselleen suurimman
vallan sekä entisistä että nykyisistä Helleeneistä, heistä te olette
laivatappelussa saaneet voiton, kun he tulivat laivastollaan, jolla
he pitivät kaikki vallassaan, ja tulette nytkin aivan epäilemättä
pääsemään voitolle. Sillä jos ihminen on joutunut tappiolle siinä,
missä hän pitää itseänsä etevänä, niin hän muussakin suhteessa
tuntee itsensä heikommaksi, kuin jos hänellä ei olisi itsestään
ollut niin suurta ajatusta, ja jos hänen kerskaavaisuutensa toivo
joutuu häviölle, niin hän masentuu allekin todellisia voimiaan. Tähän
asemaan ovat Ateenalaiset nyt selvästi joutuneet."
"Meidän luonnollinen rohkeutemme, jolla me vielä taitamattomina
kävimme vihollisia vastaan, on nyt varmempi, ja koska luottamuksemme
on vahvistunut siitä, että olemme väkevimmät, voitettuamme
väkevimmät, niin on meidän toivomme entistä lujempi. Ylipäätäänhän
tuottaa suurin toivo suurimman innon. Mitä tulee meidän
varustuksiemme matkimiseen, niin on meillä kokemus puolellamme ja me
kyllä tulemme tekemään tyhjiksi heidän keksimänsä keinot. Mutta koska
vihollisten laivojen kansilla vastoin tavallisuutta tulee olemaan
paljon raskasaseisia, ja kun laivoihin otetaan keihäänheittäjiä ja
niin sanoakseni kaikenlaisia maatoukkia, kuten Arkadialaisia ja
heidän kaltaisiansa, jotka eivät edes ymmärrä, miten on istuttava
heittäessään keihästään, miten eivät he, liikkuessaan eri tavalla,
häiritsisi sekä laivoja että toisiaan? Eikä heitä liioin tule
auttamaan laivojen paljous, jos joku teistä pelkää, kun meillä ei
ole niin monta laivaa, kuin heillä; sillä ahtailla vesillä on suuri
joukko laivoja kömpelöitä toimittamaan tehtävänsä, mutta sitä vastoin
on meidän varustuskeinoillamme helpompi niitä vahingottaa. Ja kuulkaa
nyt, mitä me varmasti tiedämme: koska onnettomuudet vihollisiamme
ovat niin kovasti kohdanneet, ja koska neuvottomuus heidät on
pakottanut epätoivoon, niin he, luottamatta enää varustuksiinsa,
vaan enemmän onnen oikkuun, ovat päättäneet heittäytyä vaaraan
pelastaaksensa itseään, miten vain voivat, purjehtiaksensa pois,
jos voivat murtautua laivojemme lävitse, mutta muuten maitse
vetäytyäkseen pois, koska he eivät voi joutua nykyistä kurjempaan
tilaan."
"Käykäämme siis innolla verivihollisiemme kimppuun, jotka jo
ovat joutuneet tuonkaltaiseen epäjärjestykseen, ja joita onni
jo on tykkänään hyljännyt, ja ajatelkaamme samalla olevan mitä
oikeudenmukaisinta tyhjentää koko vihamme sappi vihollisia vastaan
kostaaksemme hyökkääville vihollisille, ja samalla torjua viholliset,
mikä sananlaskun mukaan on suloisinta maailmassa. Vihollisina ja
vieläpä verivihollisina, kuten kaikki tiedätte, ovat nuo tulleet
maatamme orjuuttamaan, ja jos se heiltä olisi onnistunut, olisivat
he määränneet miehille hirveimmän, naisille ja lapsille kunnottoman
ja koko kaupungille häpeällisimmän kohtalon. Senpä tähden ei sovi
kenenkään olla heikko, eikä liioin sovi pitää voittona, jos he
vaaratta poistuvat, sillä sen he kumminkin tekevät, jos pääsevät
voitollekin. Mutta jos me, päästyämme päätöksemme perille,
rankaisemme heitä ansionsa mukaisesti ja hankimme koko Sikelialle
sen jo ennen nauttiman vapauden vakavammaksi, niin on taistelumme
kunniarikas. Vaaroista ovat ne harvinaisimmat, jotka onnistumatta
tuottavat vähimmän vahinkoa, mutta onnistuttuansa enimmän etua."
Kun Syrakuusalaisten päälliköt ja Gylippos näin olivat rohkaisseet
soturiansa, miehittivät he viipymättä laivansa, koska huomasivat
Ateenalaistenkin tekevän sen. Hädissään vallitsevien olojen takia,
ja nähden kuinka suuri ja läheinen vaara oli, koska viholliset jo
olivat hyökkäämäisillään ja koska, niinkuin suurissa taisteluissa
käy, ei arvellut kaikkien olevan kunnossa, kuten myöskin ettei
hän ollut kylliksi selittänyt asioita, kutsui Niikias trieerarkit
uudestaan yksitellen luokseen ja pyysi heitä isiensä, omassa ja
heimojensa nimessä säilyttämään omaa kunniaansa sekä varoa itseään
himmentämästä isiensä kuntoa ja tuota niin vapaata isänmaataan
ja siellä vallitsevaa vapaamielistä elämää. Paljoa muutakin hän
lausui, kuten ihmisillä semmoisessa tilassa on tapana, katsomatta
siihen, kuuluisiko se vanhoilta loruilta, vedoten vaimoihin, lapsiin
ja isänmaan jumaliin, mutta jota hetken pelästyksessä arvelee
hyödylliseksi. Kun hän nyt mielestään oli lausunut tärkeimmät
kohdat, jos kohtakaan ei kylliksi, niin hän vei jalkaväen rannalle
ja asetti sen niin leveästi, kuin mahdollista, herättääksensä sillä
suurempaa luottamusta laivaväessä. Deemostenees, Menandros ja
Eytydeemos astuivat Ateenalaisten päällikköinä laivoihin ja lähtivät
heti leiristään purjehtimaan sataman sulkua vastaan, koettaakseen
murtautua ulos satamasta ja purjehtiakseen väljille vesille ahtaan
aukon läpi.
Syrakuusalaiset ja heidän liittolaisensa, jotka jo olivat
purjehtineet ulos yhtä suurella laivastolla, kuin entisessäkin
taistelussa, vartioivat osalla näistä aukon, ja purjehtivat ympäri
koko satamaa, jotta kaikkialta yht'aikaa hyökkäisivät Ateenalaisten
kimppuun, jalkaväen heitä myöskin auttaessa, missä vain laivat
laskisivat rantaan. Syrakuusalaisten laivastoa johtivat Sikanos
ja Agatarkos, jotka kumpikin johtivat siipiään; Korintolaiset,
Pyteen johtajana, muodostivat keskustan. Kun Ateenalaiset olivat
ehtineet sululle, vallottivat he ensi rynnäköllä siihen asetetut
laivat ja koettivat särkeä sulut. Mutta kun Syrakuusalaiset ja
liittolaiset kaikkialta hyökkäsivät esiin, niin laivataistelua ei
käyty ainoastaan sululla, vaan pitkin koko satamaa, ja tämä oli
sekä ankara että edellisiä tulisempi. Sillä merimiehet osottivat
suurta intoa, kun käskettiin purjehtia hyökkäykseen, ja perämiehet
suurta taitavuutta ja kilpailua keskenään. Soturit taas harrastivat,
etteivät tappelussa kannella laivojen yhteen törmätessä jäisi muista
takapajulle. Jokainen koki itselleen uskotussa toimessa näyttäytyä
etevimpänä. Kun nyt näin suuri joukko laivoja ahtailla vesillä sattui
yhteen, sillä laivoja oli lähes 200 kaikkiaan, ja ne liikkuivat mitä
pienimmällä alalla, niin hyökkäykset olivat harvat, kun ei ollut
tilaisuutta peräytymiseen eikä liioin murtautumiseen vihollisten
rivien läpi, vaan enimmiten tapahtui satunnaiset yhteentörmäykset
laivojen kesken joko paetessa tai toisen laivan päälle purjehtiessa.
Laivan lähestyessä heittivät kannella olevat vihollisia keihäillä,
nuolilla ja kivillä, mutta kun laivat sattuivat yhteen, koettivat
soturit taistellen päästä toistensa laivaan. Sattuipa usein niinkin,
että ahtauden takia hyökkäävään laivaan hyökättiin, joten kaksi tahi
useampaakin laivaa yhden ympärillä tarttui yhteen, ja perämiesten
täytyi sekä välttää muita että useammalle päin tarkastaen koettaa
saada tilaisuutta hyökkäykseen. Näiden lukuisten laivojen yhteen
törmäyksestä syntynyt kauhea jyrinä aiheutti pelästystä ja teki
mahdottomaksi kuulla sotapäälliköiden käskyjä. Kovat olivat kummankin
puolueen soutupäälliköiden kehoitukset ja huudot ammatin johdosta ja
keskinäisen kilvoituksen takia Ateenalaisille murtamalla vihollisten
rivit innolla koettaa pelastua isänmaahan nyt jos milloinkaan;
Syrakuusalaisille taas ja liittolaisille, että olisi kunniakasta
estää vihollisia pakenemasta, ja että jokainen siten voittorikkaasti
lisäisi isänmaansa kunniaa. Ja päälliköt kummaltakin puolelta,
jos näkivät jonkun pakotta kääntävän keulansa pakosalle, huusivat
tuon trieerarkin nimeltään, kysyen, Ateenalaiset, peräytyivätkö he
sen tähden, että pitivät tuon vihollisimman maan turvallisempana,
kuin suurella vaivalla valloitetun meren, Syrakuusalaiset taas,
pakenivatko he noita pakenevia, joitten he tiesivät innokkaasti
kaikin tavoin koettavan päästä pakoon.
Laivatappelun ollessa ratkaisematonna, oli kumpaistenkin rannalla
seisova jalkaväki suuressa tuskassa ja mielenjännityksessä, maan
asukkaat hartaasti toivoen saavuttavansa suurempaa kunniata,
hyökkääjät peläten, että joutuisivat vielä kurjempaan tilaan,
kuin heidän nykyinen pulansa oli. Sillä kun Ateenalaisten kohtalo
tykkänään riippui laivoista, niin heidän pelkonsa tulevaisuuden
suhteen oli suurempi kuin milloinkaan, ja koska he katselivat
taistelua eri paikoista, kuvastui heille laivatappelukin eri lailla.
Kun he näkivät ainoastaan pienen alan, eivätkä kaikki siis samasta
paikasta, niin ne, jotka näkivät omaistensa olevan voitolla,
rohkaistuivat ja kääntyivät rukouksilla jumalien puoleen, etteivät
riistäisi heiltä pelastusta; mutta ne, jotka huomasivat tappion,
vaikeroivat kovilla huudoilla, ja tekojen katsominen herätti heidän
mielessään enemmän tuskaa, kuin taistelevissa. Ne, jotka taas näkivät
taistelun horjuvan, koska sotajoukot olivat niin lähellä toisiaan,
olivat suurimmassa tuskassa ja osottivat ruumiinliikkeillään sielunsa
pelon; sillä pako ja perikato riippuivat vallan vähästä. Tässä
Ateenalaisten sotaväessä oli, kun tappelu vielä oli ratkaisematon,
yht'aikaa kuultavissa voittajien ja voitettujen huutoja ja
valituksia, ylipäätään kaikkia, mitä suuressa vaarassa olevassa
sotajoukossa voi kuulla.
Sama oli laivoilla asema, kunnes Syrakuusalaiset ja heidän
liittolaisensa, taistelun jo kestettyä kauan aikaa, loistavalla
hyökkäyksellä pakottivat Ateenalaiset peräytymään ja kaikuvilla
huudoilla ja kehoituksilla ajoivat heidät rannalle. Silloin kaikki
merisotilaat, jotka eivät jo merellä joutuneet vihollisten käsiin,
mikä mitenkin, syöksyivät leiriin. Mutta jalkaväki ei nyt enää
yksitellen, vaan kaikki yhdestä suusta valittivat ja huokailivat
huolissaan onnettomasta tapahtumasta, toiset rientäen laivoille
apuun, toiset vartioimaan hallussaan vielä olevaa muurin jäännöstä,
mutta useimmat jo etsivät, missä voisivat pelastaa omaa itseään. Näin
suurta onnettomuutta Ateenalaiset eivät milloinkaan ennen olleet
kärsineet. Heitä kohtasi nyt sama kohtalo, kuin he Pyloksessa olivat
saaneet aikaan. Sillä Lakedaimonilaisten menetettyä laivansa, olivat
miehetkin saarella hukassa, ja nyt ei ollut Ateenalaisilla enää
toivoa pelastua maitse, ellei jotakin odottamatonta tapahtuisi.
Tässä tulisessa tappelussa, jossa molemmin puolin hukkui suuri
paljous sekä laivoja että ihmisiä, pääsivät Syrakuusalaiset ja
liittolaiset voitolle, jonka jälkeen he, koottuansa kaatuneensa ja
laivahylyt, purjehtivat kaupunkiin ja pystyttivät voitonmerkin. Mutta
Ateenalaiset eivät ensinkään, heitä kohdanneen suuren onnettomuuden
takia, huolineet pyytää kaatuneitaan ja laivahylkyjään, vaan aikoivat
heti yön kestäessä vetäytyä pois. Deemostenees kyllä ehdotti
Niikiaalle, että jälelle jääneillä laivoillansa koettaisivat, jos
mahdollista, aamun koittaessa väkisten purjehtia ulos satamasta,
koska heillä, väitti hän, oli useampia kelvollisia laivoja, kuin
vihollisilla: Ateenalaisilla oli vielä jälellä lähes 60 laivaa,
vihollisilla vähemmän, kuin 50. Kun he, Niikiaan suostuttua tähän
tuumaan, tahtoivat miehittää laivoja, niin heidän merimiehensä
eivät suostuneet astumaan laivoihin, koska olivat niin peloissaan
tapahtuneesta tappiosta, etteivät enää luulleet pääsevänsä voitolle.
Kaikki olivat sitä mieltä, että oli palattava maitse.
Koska Hermokratees aavisti heidän aikeensa ja piti vaarallisena,
jos täten suuri sotajoukko kulkisi pitkin maata ja asetuttuansa
johonkin Sikeliassa ehkä uudistaisi sodan heitä vastaan, niin hän
vallanpitäjille selitti, ettei pitäisi sallia Ateenalaisten paeta
yöllä, ja tämän hän sanoi vakuutuksensa mukaan, vaan että kaikkien
Syrakuusalaisten ja liittolaisten olisi lähdettävä heiltä sulkemaan
tiet ja ennen heitä ottamaan haltuunsa vuoren solat. Tähän hänen
tuumaansa suostuivat vallanpitäjät yksimielisesti arvellen, että
olisi toimittava hänen neuvojensa mukaan. Mutta koska ihmiset
iloissaan lepäsivät tämän suuren laivataistelun johdosta, varsinkin
kun oli juhlat, sillä sille päivälle sattuivat Heerakleen uhrit,
ei luultu heidän helposti tottelevan. Iloissaan voitosta olivat
nimittäin useimmat juhliessaan kääntyneet juominkiin, ja arveltiin
heidän mieluummin olevan taipuisina kaikkeen muuhun, kuin ase kädessä
ryntäämään hyökkäykseen. Mutta kun vallanpitäjäin neuvoteltua tuuma
näytti mahdottomalta, ja kun Hermokratees heitä ei tähän voinut
taivuttaa, niin hän vihollisia vastaan keksi seuraavan keinon.
Koska hän pelkäsi, että Ateenalaiset yöllä kaikessa hiljaisuudessa
ehtisivät päästä vaikeimpien solien läpi, niin lähetti hän, kun
alkoi pimetä, muutamia ratsumiehistään Ateenalaisten leirille. Nämät
ratsastivat niin lähelle leiriä, että heitä taisi kuulla, ja ollen
muka Atenalaisten ystäviä, sillä muutamat kaupunkilaisista olivat
Niikiaan kätyreitä, kutsuivat he moniaita heistä nimeltä ja pyysivät
heitä sanomaan Niikiaalle, ettei hän yöllä veisi sotajoukkoaan pois,
koska Syrakuusalaiset vartioivat heitä, vaan rauhassa valmistautuisi
ja päivällä peräytyisi. Ilmotettuansa tämän, lähtivät he pois ja
kuulijat ilmoittivat sen Ateenalaisten päälliköille.
Koska he eivät ensinkään aavistaneet mitään petosta, viipyivät
sanoman johdosta yön liikkumatta, ja koska eivät heti lähteneet
liikkeelle, päättivät he viipyä seuraavankin päivän, jotta soturit
voisivat varustaa mukaan välttämättömät tavarat ja jättäen kaikki
muut jälkeensä, ottaa mukaansa sen, mikä oli tarpeeseen ruumiille ja
ylläpitämiseen, sekä sitten lähteä liikkeelle. Mutta Syrakuusalaiset
ja Gylippos kiiruhtivat jalkaväellä vartioimaan teitä maassa, joita
myöten Ateenalaisten arveltiin pakenevan, ja virtojen ja jokien
ylikäytäviä, asettuen, missä sopivin oli, estääkseen vihollista
sotajoukkoa. He purjehtivat niinikään laivoillaan ja vetivät
Ateenalaisten laivat rannalta. Osan näistä polttivat he, kuten
Ateenalaiset itse jo olivat aikoneet tehdä, mutta muut sitoivat he
kenenkään estämättä laivoihinsa kiinni ja veivät ne siten kaupunkiin.
Tämän jälkeen, kun Niikiaan ja Deemosteneen mielestä oli kylliksi
varustettu, lähdettiin liikkeelle kolmantena päivänä laivataistelun
tapahduttua. Hirveitä eivät olleet ainoastaan tapahtumat yksistään,
kun he poistuivat menetettyänsä kaikki laivansa, ja kun suurien
toiveiden asemesta he itse ja kaupunkinsa olivat joutuneet
vaaranalaisiksi, vaan myöskin leiristä lähtiessä sattui tapauksia,
jotka jokaisen oli tuskallista nähdä ja tuntea. Sillä kun näki
hautaamattomien ruumiitten joukossa sukulaisten makaavan, niin tuli
pelon lisäksi murheen tunne, ja elävinä jätettävät haavotetut ja
heikot herättivät lähtevissä vielä paljoa enemmän katkeruutta, kuin
kuolleet. Nämät ahdistivat heitä rukouksilla ja valituksilla, pyytäen
ottamaan heidät mukaansa, täten saattaen lähtevät neuvottomuuteen;
ja jos näkivät jonkun ystävistään tahi sukulaisistaan, niin huusivat
he häntä nimeltä. He tarttuivat kiinni lähtevien telttatoveriensa
vaatteisiin ja seurasivat näitä niin kauas, kuin jaksoivat, ja
kun ruumiin voimat heiltä puuttuivat, niin he jääden huusivat
lähtevien jälkeen runsaasti rukouksia, kirouksia ja vaikeroimisia,
niin että soturit menehtyivät itkuun, ja että joutuivat semmoiseen
epätoivoon, että lähteminen ei ollut helppo, vaikkakin vihollisesta
maasta, ja vaikka jo olivat kärsineet enemmän, kuin kyynelillä voi
kuvailla, tietämättä mitä vielä oli kärsittävänä. He häpesivät ja
halveksivat itseään. He lähtivät ikäänkuin piiritetystä pakenevasta
kaupungista, eikä suinkaan pienestä: heitäkään ei ollut vähemmän,
kuin yhteensä 40,000 miestä. Näistä kantoivat sekä kaikki muut, mitä
kukin tarvitsi, että raskasaseiset ja ratsumiehet sitä paitsi vasten
tavallisuutta itse ruoka-aineensa aseitten alla, toiset palvelijoiden
puutteesta, toiset epäluottamuksesta; sillä jo ennen oli noita suuri
joukko paennut, ja nyt vielä useammat. Eikä heillä ollut ruokaakaan
kyllin, sillä sitä ei enää löytynyt leirissä. Ei muukaan kurjuus
enemmän, kuin onnettomuuksien yhtäläisyys, mikä tavallisesti useiden
osallisuudesta tuottaa lievennystä, vallitsevissa oloissa tuntunut
lievennykseltä, varsinkin kun semmoisesta loistavasta ja kerskaavasta
alusta lopulta olivat joutuneet tämänkaltaiseen häviöön. Sillä
suurempi kohtalon eroavaisuus ei ole kohdannut mitään Helleeniläistä
sotajoukkoa, kuin tätä, joka oli lähtenyt muita orjuuttamaan, mutta
jonka nyt oli pakko paeta pelosta, että itse tulisi kärsimään
samaa, ja joka, purjehdittuansa onnentoivotuksien ja sotalaulujen
kaikuessa, nyt kiiruhti pois herjaavien soimaushuutojen seuraamana,
jalkaisin eikä enää laivoilla, luottaen enemmän raskasaseisiin, kuin
laivastoon. Tämä kaikki näytti heistä kuitenkin lievemmältä, kuin
heitä vielä uhkaavien vaarojen suuruus.
Kun Niikias näki sotajoukkonsa joutuneen suureen alakuloisuuteen,
niin kulki hän pitkin rivejä, rohkaisten ja lohduttaen heitä niin
paljon, kuin vallitsevien olojen mukaan oli mahdollista, korottaen
äänensä, jota edemmäs tuli, jotta se kuuluisi mitä useimmille:
"Ateenalaiset ja liittolaisemme! Nykyisissäkin oloissa on toivo
säilytettävä, sillä moni on pelastunut vaikeammistakin vaaroista,
kuin meidän. Älkää liioin soimatko itseänne niiden ansaitsemattomien
onnettomuuksien johdosta, joihin olette joutuneet. Sillä minäkin,
vaikken suinkaan terveyteni puolesta ole ketään teistä parempi,
näettehän, miten tauti minua rasittaa, ja vaikka en onnenikaan
puolesta yksityisessä elämässä enemmän, kuin muutenkaan, ole
viimeisiä, minäkin olen nyt samassa vaarassa, kuin halvin teistä. Ja
kuitenkin olen minä aina koettanut noudattaa jumalien sääntöjä, ja
olen niinikään ihmisiä kohtaan harjottanut oikeutta ja kohtuutta.
Senpä tähden minulla onkin vakava tulevaisuuden toivo, eivätkä
onnettomuudet liioin minua peloita. Ehkäpä kohta lievenevätkin
olomme. Sillä kylliksi kauan on jo onni seurannut vihollisia, ja
joskin joku jumala meitä vihaisi tämän sotaretkemme takia, niin
olemme jo riittävästi rangaistut. Ovathan muutkin hyökänneet
toisia vastaan, kärsimättä ylimääräisesti siitä, että tekivät
jotain inhimillistä. Meilläkin siis on toivo saavamme lievennystä
jumalilta, sillä heidän puoleltansa olemme mieluummin ansainneet
surkuttelemista, kuin vihaa. Kun näette itsenne kulkevan kuten
ainakin raskasaseiset ja noin lukuisina hyvässä järjestyksessä,
niin huomatkaa, että muodostatte valtion, mihin vain asetutte, ja
ettei mikään muu Sikelian kaupungeista kykene teidän kimppuunne
käymään, eikä teitä karkoittamaan sieltä, mihin olette pysähtyneet.
Pitäkää huolta kulkueen turvallisuudesta ja järjestyksestä; älköönkä
kukaan pitäkö vallotettua taistelukenttää muuna, kuin isänmaanansa
ja linnoituksenansa. Kiiruusti on meidän matkustettava yöt päivät,
sillä muonaa on meillä vähän, ja jos me saavumme Sikelioottain
ystävälliseen maahan, jotkahan peläten Syrakuusalaisia ovat meille
uskollisia, niin voitte pitää itseänne pelastettuina. Heitä on jo
käsketty kohtaamaan meitä, tuoden mukanaan lisää ruokaa. Sanalla
sanoen: tietäkää siis, sotatoverini, että teidän on esiinnyttävä
kunnon miehinä, koska ei löydy pelastuspaikkaa läheisyydessä, jos
olette miehuuttomia; mutta jos nyt pääsette vihollisten käsistä, niin
te muut saatte nähdä, mitä hartaimmin toivotte, ja te Ateenalaiset
saatatte uuteen voimaan kaupunkinne nykyjään horjuvan suuren vallan.
Sillä miehet muodostavat kaupungin, eivät tyhjät muurit eivätkä
laivat".
Täten rohkaisten kulki Niikias pitkin soturien rivejä ja jos hän vaan
näki heidän jossakin kulkevan hajallaan tahi järjestyksettä, niin hän
kokosi ja järjesti heidät. Deemosteneeskin koetti samaten rohkaista
miehiään. Sotajoukko muodosti neliön, jonka etunenässä kulki Niikiaan
joukko, ja sitten seurasi Deemosteneen osasto; raskasaseiset
ympäröivät kuormaston ja aseettoman joukon. Kun he ehtivät
Anapos virran ylikäyntipaikalle, tapasivat he sinne asetetuita
Syrakuusalaisia ja liittolaisia, jotka he pakottivat pakenemaan,
ja vallottivat tien. Mutta Syrakuusalaiset ratsumiehet ahdistivat
heitä alituisilla hyökkäyksillään, ja kevytaseiset heittelivät
heitä keihäillä. Kuljettuansa sinä päivänä 40 stadiota, viettivät
he yönsä erään kummun rinteillä. Seuraavana päivänä lähtivät he
aikaisin aamulla liikkeelle ja ehtivät 20 stadionin paikoille. Sitte
he astuivat alas tasangolle ja leiriytyivät sinne, aikeissa ottaa
taloista jotakin syötävää (sillä paikalla löytyi asujia) kuten
myöskin vettä matkalleen, koska monta stadiota heidän matkallaan
eteenpäin ei sitä riittävästi löytynyt. Mutta Syrakuusalaiset
saapuivat samalla ja sulkivat tien heiltä. Tie kulki yli Akraion
Lepas nimisen korkean kukkulan, jonka kumpaisellakin puolella oli
jyrkät rotkot. Kun Ateenalaiset seuraavana päivänä aikoivat kulkea
eteenpäin, niin Syrakuusalaiset ja liittolaisten ratsumiehet ja
keihäänheittäjät, joita oli suuri paljous, estivät heitä tästä,
heittäen heitä keihäillä ja ahdistaen heitä ratsuhyökkäyksillään.
Kotvan aikaa taistelivat Ateenalaiset, mutta peräytyivät vihdoin
leiriinsä takaisin. Ruokavaroja ei enää ollut kylliksi, kuten tähän
saakka, koska vihollisilta ratsumiehiltä eivät uskaltaneet lähteä
niitä hakemaan.
Aikaisin aamulla lähtivät he jälleen liikkeelle ja murtautuivat
aina linnotetulle kukkulalle, mutta siellä seisoi heidän edessään
yläpuolella linnotusta vihollinen jalkaväki järjestettynä monen
miehen syvyyteen, sillä paikka oli ahdas. Ateenalaiset ryntäsivät
linnotusta vastaan, mutta kun lukuisat viholliset heitä heittelivät
jyrkältä kukkulalta aseillansa, sillä ylhäältähän oli helppo osata
vastustajiin, niin he eivät kyenneet murtautumaan heidän lävitsensä,
vaan palasivat leiriinsä ja pysyivät paikallaan. Sattuipa iskemään
tulta ja samalla satamaan rajusti, kuten ainakin tähän vuodenaikaan
syyskesällä. Tästä nolostuivat Ateenalaiset vielä suuremmin,
arvellen tämän kaiken tapahtuvan heidän turmioksensa. Heidän
pysyessään hyökkäämättä, lähettivät Gylippos ja Syrakuusalaiset
osan sotaväestään heidän taatse sulkemaan tien, jota myöten he
olivat kulkeneet, ja Ateenalaisetkin lähettivät niinikään osaston
väestään estämään heitä tästä. Nyt vetäytyi Ateenalaisten koko
sotaväki alas tasangolle ja vietti siellä yönsä. Seuraavana päivänä
pyrkivät he eteenpäin, mutta Syrakuusalaiset hyökkäsivät heidän
kimppuunsa kaikkialta yltympäri, haavoittaen suuren paljouden heistä.
Jos Ateenalaiset hyökkäsivät, peräytyivät viholliset, mutta jos
he peräytyivät, hyökkäsivät nämät esiin ja ahdistivat varsinkin
jälkimmäisiä, jotta he vastustajien paetessa pienissä osastoissa
pelottaisivat koko sotajoukon. Kotvan aikaa kestivät Ateenalaiset
tätä taistelutapaa, mutta vihdoin pysähtyivät he tasangolle
päästyänsä viisi, kuusi stadiota eteenpäin. Myöskin Syrakuusalaiset
vetäytyivät heistä pois leiriinsä.
Koska sotaväki oli kurjassa tilassa muonavarojen puutteen johdosta,
ja kun suuri joukko vihollisten tiheiden hyökkäyksien kautta oli
haavoitettu, niin päättivät Niikias ja Deemostenees yöllä sytyttää
mitä useimpia tulia ja viedä sotajoukon rannalle, ei kuitenkaan samaa
tietä, jota he olivat aikoneet, vaan päinvastaista, kuin se, jota
Syrakuusalaiset vartioivat. Tämä tie ei lopulta johtanut sotajoukkoa
Katanaan, vaan toiseen osaan Sikeliasta: Kamarinaan ja Gelaan
sekä muihin siellä sijaitseviin Helleeniläisiin ja barbarilaisiin
kaupunkeihin. He sytyttivät siis monta tulta ja lähtivät yöllä
liikkeelle. Mutta heidät valtasi pelko ja kauhistus, kuten tavallista
on sotajoukoissa, enin suuremmissa, varsinkin heidän matkustaessaan
yöllä vihollisen maan halki ja niin lähellä vihollisia, josta johtui
häiriötä. Niikiaan joukko, joka kulki etupäässä, pysyi kuitenkin
koossa ja ehti paljon edelle toisia, mutta Deemosteneen johtamasta
väestä hajosi enemmän, kuin puolet, ja joutui epäjärjestykseen.
Aamun valjetessa saapuivat he kuitenkin rantaan, josta he kulkivat
niin kutsuttua Eloorinalaista tietä myöten, aikoen, kun saapuisivat
Kakypares joelle, pitkin tätä jokea kulkea halki sisämaan. He
toivoivat myöskin siellä kohtaavansa Sikelioottoja, joille oli
lähetetty sana. Mutta kun ehtivät joelle, kohtasivat he täälläkin
Syrakuusalaisen vartioväen, joka linnotuksella ja paaluilla heiltä
sulki tien. Murtauduttuansa heidän lävitsensä, kulkivat he toiselle
Erineos nimiselle joelle, sillä tähän heidät tienoppaat olivat
johtaneet.
Kun Syrakuusalaiset ja liittolaiset päivän noustua huomasivat
Ateenalaisten poistuneen, niin useimmat syyttivät Gylipposta, että
hän muka oli tahallaan päästänyt Ateenalaiset pakosalle. Koska ei
ollut vaikeata tietää, mihin he olivat lähteneet, niin ajoivat
Syrakuusalaiset heitä viipymättä takaa ja saavuttivat heidät murkinan
aikeissa. Kun he saavuttivat Deemosteneen johtaman osaston, joka
kulki viimeisenä hitaammin ja epäjärjestyksessä, koska se yöllä oli
joutunut pelästykseen, niin he välittömästi hyökkäsivät Ateenalaisten
kimppuun ja taistelu alkoi, jossa Syrakuusalaiset helposti ympäröivät
heidät, koska olivat muista erillään, ja ajoivat heidät kokoon.
Niikiaan sotaväki oli jo ehtinyt 50 stadiota heistä edelle, sillä
hän kulki nopeasti, arvellen ettei vapaaehtoisesta viipymisestä
tämmöisessä asemassa eikä taistelusta olisi pelastusta, vaan että
oli kiirehdittävä pakoon mitä nopeimmin, antautuen taisteluun
ainoastaan pakosta. Mutta Deemostenees oli kovassa pulassa, koska
viholliset häntä jälkimmäisenä ensin ahdistivat, ja kun hän huomasi,
että viholliset häntä ajoivat takaa, niin ei hän enää sanottavasti
jatkanut kulkuaan, vaan asettui vastarintaan, kunnes viholliset aikaa
voittaen ympäröivät hänet, jolloin hän joukkoineen joutui suureen
hämminkiin. Sillä he olivat suljetut muurin ympäröimään paikkaan,
jonka kumpaisellakin puolella kulki tiet, ja jossa kasvoi joukko
öljypuita, joiden välistä heitä kaikilta puolin aseilla heiteltiin.
Syrakuusalaiset käyttivät tämmöisiä hyökkäyksiä, eikä järjestettyä
taistelua, syystä, etteivät huolineet heittäytyä vaaraan epätoivoon
joutuneita ihmisiä vastaan, mikä olisi ollut Ateenalaisille enemmän
edullista, kuin heille itselleen. Myöskin oli heillä sääli omaa
väkeään, koska he kuitenkin olivat varmat voitosta, ja koska he
myöskin tällaisella taistelutavallaan tiesivät saavansa heidät
voitettuina käsiinsä.
Kun Syrakuusalaiset koko päivän olivat heitelleet Ateenalaisia ja
heidän liittolaisiansa aseillaan, ja kun näkivät näiden haavoitetun
ja muutenkin joutuneen kurjaan tilaan, lähettivät Gylippos
ja Syrakuusalaiset liittolaisineen ensin sanan, että niitten
saarelaisten, jotka niin halusivat, vapaaehtoisesti sallittaisiin
yhtyä heihin, jota tarjousta noudattivatkin muutamat harvat
kaupungit. Myöhemmin tehtiin Deemosteneen kanssa sopimus myöskin
kaikista muista sotureista, jolloin määrättiin, että jättäisivät
aseensa ja ettei ketään kohtaisi kuolema väkivallan, kahlehtimisen
tahi ruuan puutteellisuuden kautta, joilla ehdoilla kaikkiaan 6,000
soturia antautui vihollisille. Omistamansa hopean heittivät he
kaikki tyyni nurin käännettyihin kilpiin ja täyttivät täten neljä
kilpeä. Vangitut vietiin heti kaupunkiin. Niikias joukkoineen saapui
sinä päivänä Erineos nimiselle joelle, jonka yli kuljettuansa hän
sotaväkineen leiriytyi eräälle kukkulalle.
Kun Syrakuusalaiset seuraavana päivänä saavuttivat hänet, ilmoittivat
he hänelle, että Deemosteneen sotaväki oli antautunut, ja kehottivat
häntä tekemään samaten. Mutta koska hän ei heitä uskonut, sallivat
he hänen lähettää ratsumiehen tiedustelemaan. Kun tämä palattuansa
ilmotti heidän antautuneen, niin lähetti Niikias airuen kautta sanan
Gylippokselle ja Syrakuusalaisille, että hän oli valmis Ateenalaisten
puolesta suostumaan seuraavaan sopimukseen: Ateenalaiset korvaisivat
Syrakuusalaisille kaikki heidän kärsimät sotakustannuksensa, jota
vastoin Syrakuusalaiset päästäisivät hänen johtamat soturinsa
lähtemään. Kunnes sotakulungit olivat maksetut, annettaisiin heille
panttivangeiksi Ateenalaisia miehiä, yksi talenttia kohti. Gylippos
yhtävähän kuin Syrakuusalaisetkaan suostuivat näihin ehtoihin,
vaan hyökkäsivät Ateenalaisten kimppuun ja ampuivat heitä myöhään
illalla kaikkialta. Ateenalaisten tila oli kurja muonan ja kaiken
muun puutteesta. Kuitenkin päättivät he, odottaen yön hiljaisuutta,
jatkaa matkaansa ja tarttuivat taas aseisiin. Tämän huomattuaan
Syrakuusalaiset kaiuttivat sotahuutonsa. Ymmärtäen, että heidän
hankkeensa oli tullut ilmi, heittivät Ateenalaiset taas aseensa,
paitsi 300 miestä, jotka murtautuivat vihollisten vartioväen läpi ja
yön peitossa lähtivät mihin mikin pääsi.
Niikias koetti päivän noustua viedä sotaväkensä edemmäs, mutta
Syrakuusalaiset ja liittolaiset yhä vaan ahdistivat heitä samaten,
ampuen heitä nuolilla ja keihäillä. Ateenalaiset kiiruhtivat
päästäkseen Assinaros virralle, kaikkialta lukuisten ratsumiesten
ja muun sotajoukon ahdistamina. He arvelivat olonsa paranevan, jos
pääsisivät yli tämän joen, johon heitä houkutteli sekä yleinen
kurjuus että kova jano. Saapuessaan sinne, heittäytyivät he jokeen
ilman mitään järjestystä, jokainen koettaen ensimmäisenä päästä yli,
ja viholliset tekivät hyökkäyksillään ylikäynnin vaikeaksi. Sillä
pakotettuina kulkemaan joukossa, lankesivat Ateenalaiset toistensa
päälle ja tallasivat toisiansa maahan sekä saivat surmansa kompastuen
keihäisiinsä ja sotapukuihinsa, toiset heti, toiset vierien alas
virtaa myöten. Syrakuusalaiset seisoivat joen toisella rannalla, ja
kun tämä oli jyrkkä, niin ampuivat he ylhäältä vihollisia, jotka
suuremmaksi osaksi janoissaan virran kuperassa uomassa saattoivat
toisiaan hämminkiin. Peloponneesolaiset astuivat alas jokeenkin ja
surmasivat miekalla heitä. Vesi pilaantui heti, mutta kuitenkin
juotiin sitä, vaikka mudan ja veren tahraamana.
Kun jo suuri joukko ruumiita makasi päälletysten joessa, ja kun
toiset sotamiehistä hukkuivat jokeen, toiset, jos pääsivätkin vähän
matkaa pakoon, joutuivat ratsumiesten surmattaviksi, niin Niikias
vihdoin antautui Gylippokselle, koska hän enemmin luotti häneen,
kuin Syrakuusalaisiin. Hän pyysi Gylipposta ja Lakedaimonilaisia
menettelemään häntä kohtaan mielin määrin, mutta lakkaamaan
surmaamasta muita sotureita. Gylippos käski silloin ottaa viholliset
elävältä vangeiksi ja eloon jääneet, jotka eivät päässeet pakoon, ja
näitä kyllä oli monta, vietiin kokoon. Niitä 300, jotka murtautuivat
läpi vartioväen, lähetettiin ajamaan takaa ja he saatiinkin kiinni.
Valtion vangeiksi joutuneiden luku ei ollut suuri, koska yksityiset
heitä keinottelivat itselleen ja koko Sikelia oli täynnä niitä, jotka
eivät, kuten Deemosteneen sotilaat, olleet antautuneet sopimuksen
johdosta. Suuri oli kaatuneidenkin joukko, sillä tämä miestappo
oli suurin tässä Sikelian sodassa. Myöskin matkalla tapahtuneissa
lukuisissa tappeluissa kaatui suuri paljous. Useat karkasivat
kuitenkin, toiset heti, toiset myöhemmin, palveltuansa orjina.
Näitten turvapaikaksi tuli Katana.
Syrakuusalaiset ja liittolaiset palasivat kaupunkiin, otettuansa
mahdollisimman paljon vankeja ja saalista. Kaikki muut Ateenalaiset
ja heidän liittolaisensa, jotka he saivat haltuunsa, viettivät
he kivenlouhimoihin, koska arvelivat niitten olevan varmimpina
säilytyspaikkoina, mutta Niikiaan ja Deemosteneen surmasivat
he vasten Gylippoksen tahtoa. Sillä Gylippos katsoi itselleen
loistavaksi voitonkunniaksi, jos hän muitten seurassa olisi voinut
tuoda Lakedaimoniin vastustajien päälliköt. Sattuipa toinen
heistä, Deemostenees, olemaan Lakedaimonilaisten enin vihaama mies
saarella ja Pyloksessa tapahtuneiden seikkojen takia; toinen taas
oli saman tähden enin suosittu. Sillä Niikias oli innokkaasti
koettanut saada Ateenalaisia tekemään sopimuksen saarella olevien
Lakedaimonilaisten miesten vapauttamisesta. Tämän johdosta
suosivat häntä Lakedaimonilaiset, eikä tämä ollut pienin aihe
hänen luottamukseensa Gylippokseen ja antautumiseensa hänelle.
Mutta muutamat Syrakuusalaisista, kuten huhutaan, peläten, että
hän rangaistuksen tuskissa ilmaisisi, että he olivat olleet hänen
kätyrinsä, joten hän tuottaisi heille ikävyyksiä, vaativat, että hän
mestattaisiin; toiset taas, etupäässä Korintolaiset, peläten, että
hän rikas kun oli, lahjoilla saisi vartijat päästämään hänet karkuun,
ja että jälleen hänen puoleltansa syntyisi vehkeitä, yllyttivät
liittolaisia surmaamaan hänet. Hän siis sai surmansa tämänkaltaisista
syistä, hän, joka kaikista Helleeneistä, aikalaisistani, vähin olisi
ansainnut joutua tähän onnettomuuteen, koska hän kaiken elämänsä ajan
oli noudattanut hyveen vaatimuksia.
Alussa kohtelivat Syrakuusalaiset kivenlouhimoihin suljetuita vankia
vallan ankarasti. Sillä kun niin suuri joukko ihmisiä oli suljettu
pieneen maanalaiseen paikkaan, jolla sitäpaitse ei ollut kattoa, niin
ensinnäkin vaivasi heitä kuuma auringonhelle, ja kun sitä vastoin
syksyiset yöt ja pakkanen seurasivat näitä kuumia päiviä, niin tämä
ilman muutos aiheutti tauteja vangituissa. Kun heidän tässä samassa
ahtaassa paikassa piti toimittaa tarpeensa, ja kun kuolleet vielä
lisäksi makasivat päälletysten yhdessä läjässä, niin kuolivat he
haavoistansa, ilman-muutoksesta ja muista samankaltaisista syistä,
ja sitäpaitsi kiusasi heitä kärsimätön löyhkä, kuten myöskin nälkä
ja jano, sillä kahdeksaan kuukauteen jokainen heistä sai ainoastaan
kotylan vettä ja kaksi kotylaa jauhoja päivässä. Ei löydy mitään
kurjuutta, joka ei olisi vaivannut näitä tämmöiseen paikkaan
heitetyitä miehiä. Noin 70 päivää elivät he näin yhteensurvottuina;
sitten möivät Syrakuusalaiset orjiksi muut, paitsi Ateenalaisia ja
niitä Sikelioottoja ja Italialaisia, jotka olivat sotineet näiden
puolella. Kaikkiaan vangittiin ainakin 7,000 miestä, sillä vaikeaa
on antaa tarkkaa tietoa tästä. Tämä oli kaikkein merkillisin tapaus
tässä sodassa, ja, mikäli minä tiedän, myöskin kaikissa muissa
Helleeniläisissä sodissa. Voittajille se oli kaikkein loistavin ja
voitetuille kaikkein tuhoisin. Sillä Ateenalaiset kaikin puolin
tykkänään voitettuina, joiden tappiota suurempaa ei voi löytyä,
menettivät tämän niin sanoakseni tuhoturmion kautta jalkaväkensä,
laivansa ja kaikkityyni, ja harvat olivat ne, jotka niin monesta
palasivat kotia. Näin päättyi Ateenalaisten sotaretki Sikeliaan.
KAHDEKSAS KIRJA.
Kun sanoma tästä saapui Ateenaan, niin ei uskottu kauaan aikaan,
että häviö oli ollut niin täydellinen, vaikka luotettavimmat
miehet, jotka olivat päässeet pakoon taistelusta, kertoivat sen
toden peräisenä. Mutta kun eivät enää voineet epäillä, olivat he
kovasti suutuksissaan niille puhujille, jotka olivat kehottaneet
ryhtymään retkeen, ikäänkuin eivät itse olisi sitä äänestäneet, kuten
myöskin orakelinselittäjille, tietäjille ja ennustajille, jotka
haltioissaan olivat heille antaneet toivoa Sikelian vallottamisesta.
Kaikenlaiset murheet heitä kaikkialta ahdistivat, ja pelko, ja
hämmästys vaivasivat heitä tämän onnettomuuden jälkeen suurimmassa
määrässä. Sillä yksityisesti oli jokahinen menettänyt omaisiaan,
ja valtio suuren joukon raskasaseisia, ratsumiehiä ja senkaltaisen
nuorisojoukon, jommoista sille toista ei näyttänyt riittävän. Kun
ei enää ollut kelvollisia laivoja Iaivanveistämöissä, ei rahaa
valtionrahastossa, ei soutumiehiä, niin katosi heiltä pelastuksen
toivo vallitsevissa oloissa, koska arvelivat vihollisten Sikeliasta
suoraa päätä laivastollaan purjehtivan heitä vastaan Peiraieukseen,
varsinkin kun olivat saaneet niin loistavan voiton, ja että
kotimaiset viholliset ponnistaisivat kaiken voimansa ahdistaakseen
heitä kaksinkertaisella tarmolla sekä maitse että meritse, ja että
heidän liittolaisensa luopuisivat vihollisten luokse. Kuitenkaan
ei heistä pitänyt antaa perään, vaan voimiensa mukaan valmistaa
laivastoa, tuoden puuainetta, mistä vaan oli saatavana, sekä hankkia
rahaa, kuten myöskin varmuutta liittolaisten, varsinkin Euboian,
suhteen, asettaa valtion menot säästäväisemmälle kannalle ja sitä
varten valita neuvostoon vanhuksia, jotka neuvottelisivat sekä
valtion silloisista oloista että niiden parantamisesta. Kaikki
olivat vallitsevan pelon alaisina, kuten rahvas ainakin, valmiit
järjestämään asiat. Miten olivat päättäneet, tehtiinkin, ja tähän
loppui tämä kesä.
Seuraavana talvena olivat kaikki Helleenit Ateenalaisten Sikeliassa
kärsimän suuren tappion johdosta kovasti kiihoissaan. Puolueettomat
kaupungit eivät enää odottaneet mitään kehotusta ryhtyäksensä sotaan,
vaan arvelivat, että oli hyökättävä Ateenalaisia vastaan, tuumien,
että Ateenalaisetkin, jos olisivat onnistuneet Sikeliassa, olisivat
kulkeneet heitä jokaista vastaan, että sotaa ei enää kauan kestäisi,
ja että osanotto siihen tuottaisi heille kunniata. Lakedaimonilaisten
liittolaiset olivat taas innokkaampia kuin ennen, päästäkseen
mitä pikemmin sodan vaivoista. Enin kuitenkin Ateenalaisten
alamaiset olivat valmiit luopumaan, katsomatta omaan heikkouteensa,
eivätkä edes innoissaan luulleet Ateenalaisten voivan kestää yli
seuraavan kesän. Tästä kaikesta yltyi Lakedaimonilaisten valtion
rohkeus ylenmäärin ja varsinkin siitä, että arvelivat Sikeliasta
liittolaisten, kun jo olivat hankkineet itselleen laivaston, kevään
tultua suurella voimalla aivan varmaan saapuvan heille avuksi.
Kaikin puolin toivorikkaina päättivät he ryhtyä sotaan, arvellen
että he, kun tämä voittoisasti oli lopetettu, vastaisuudessa
pääsisivät senkaltaisista vaaroista, kuin heitä ehkä olisi kohdannut,
jos Ateenalaiset olisivat vallottaneet Sikelian, ja että he,
kukistettuansa Ateenalaiset, häiritsemättä saisivat koko Hellaan
valtaansa.
Heti sinä talvena lähti heidän kuninkaansa Agis viipymättä
Dekeleiasta sotajoukolla kantamaan veroja liittolaisilta laivastoa
varten. Poiketen Meelialaiseen lahteen, otti hän Oitailaisilta
muinoisen vihan tähden suuren saaliin ja rahaa, ja pakotti
Ftiootalaisia Akaialaisia ja muita Tessalialaisten sikäläisiä
alamaisia, huolimatta Tessalialaisten soimauksista ja vastalauseista,
antamaan panttivankeja ja rahaa, ja vei panttivangit Korintokseen
koettaen saada nämät heimokunnat liittolaisiksi. Lakedaimonilaiset
määräsivät kaupungeille sadan laivan rakentamisen, joista he
itse ja Boiootialaiset kumpikin rakentaisivat 25, Fookilaiset ja
Lokrilaiset 15, Korintolaiset 15, Arkadialaiset, Pelleeneeläiset
ja Sikyoonilaiset kymmenen, Megaralaiset, Troitseeneeläiset,
Epidaurolaiset ja Hermionilaiset kymmenen. He varustivat niinikään
kaikkea muuta ryhtyäksensä sotaan heti kevään tultua.
Ateenalaiset varustautuivat niinikään talven kuluessa, kuten olivat
päättäneet, laivojen rakentamiseen, hankkien rakennusaineita, ja
linnottivat Sunionin, jotta heidän muonaa kuljettavat aluksensa
vaaratta voisivat purjehtia niemikön ympäri. He revittivät
linnoituksen, jonka he purjehtien Sikeliaan olivat rakentaneet
Lakoonikaan, ja tekivät niinikään, säästääkseen varoja, lopun muista
mielestänsä hyödyttömistä menoista, mutta pitivät ensi sijassa
silmällä liittolaisiaan, etteivät he voisi luopua.
Kumpaistenkin ollessa näissä toimissa ikäänkuin alkaakseen uutta
sotaa, lähettivät Euboialaiset ensimmäisinä samana talvena sanan
Agikselle luopumisestaan. Suostuen heidän tuumiinsa, lähetti hän
hakemaan Lakedaimonista Stenelaideen pojan Alkameneen ja Melantoksen
päälliköiksi Euboiaan. Nämät tulivatkin mukanaan 300 neodamoodia,
ja hän oli juuri lähettämäisillään heidät saareen, kun sillä välin
Lesbolaiset saapuivat, ilmoittaen hekin luopumisaikeistaan. Kun
Boiootialaiset heitä kannattivat, jätti Agis tuumansa Euboian
suhteen sikseen, päättäen auttaa Lesbolaisia luopumaan, ja asetti
heille harmosteeksi Alkameneen, joka juuri oli lähtemäisillään
Euboiaan, ja siihen yritykseen Boiotialaiset lupasivat antaa
kymmenen alusta. Tämän teki hän Lakedaimonilaisvaltiolta lupaa
kysymättä. Sillä Agis oli sen aikaa, kuin hän kamppaili Dekeleian
ympäristössä, johtonsa alla seisovan sotavoiman nojalla itsevaltias,
lähetti sotajoukon, mihin vaan halusi, ja keräsi niitä sekä kantoi
veroja. Paljon ennemmin, sanoakseni, olivat liittolaiset tähän
aikaan hänen käskynsä kuin Lakedaimonilaisvaltion alaisia. Sillä
koska hänellä oli sotajoukko, oli hän kaikkialla pelättävä, ja hän
avusti nyt Lesbolaisia. Mutta Kiolaiset ja Erytraialaiset, jotka
niinikään olivat valmiit luopumaan, eivät kääntyneet Agikseen,
vaan Lakedaimoniin. Heidän mukanaan saapui myöskin lähettiläs
Tissaferneeltä, joka oli Artakserkseen pojan, kuningas Dareioksen,
käskynhaltija rannikkomaissa. Tissafernees yllytti myöskin
Peloponneesolaisia sotaan, luvaten hankkia heille ravinnon. Sillä
kuningas oli häneltä äskettäin vaatinut veroja hänen maakunnastaan,
joita häntä Ateenalaiset olivat estäneet kantamasta Helleeniläisistä
kaupungeista, ja jotka hän siis oli velkaa. Hän arveli helpommin
voivansa kerätä verot, jos hän vahingoittaisi Ateenalaisia, sekä
samalla hankkivansa Lakedaimonilaiset kuninkaan liittolaisiksi, ja,
kuten kuningas hänelle oli käskenyt, elävänä tahi kuolleena saavansa
haltuunsa Pissutnoksen aviottoman pojan Amorgeen, joka oli noussut
kapinaan Kariassa. Kiolaiset ja Tissafernees siis ajoivat samaa asiaa.
Laofoonin poika Kalligeitos Megarasta ja Ateenagoroksen poika
Timagoras Kytsikoksesta, jotka pakolaisina synnyinmaastaan
oleskelivat Farnakeen pojan Farnabatsoksen luona, saapuivat samaan
aikaan Farnabatsoksen lähettiläinä Lakedaimoniin, kehottaaksensa
Lakedaimonilaisia lähettämään laivoja Hellespontoon, jotta hän,
jos voisi, samaten kuin Tissaferneeskin tuumi, saisi maakunnassaan
sijaitsevat kaupungit verojen takia luopumaan Ateenalaisista ja
omin neuvoin hankkisi Lakedaimonilaiset kuninkaan liittolaisiksi.
Tissaferneen ja Farnabatson lähettiläiden ajaessa toimiaan erillään
toisistaan, syntyi Lakedaimonissa kova kina, kun toiset kehottivat
ensin lähettämään laivoja ja sotajoukon Jooniaan ja Kiokseen, toiset
Hellespontokseen. Lakedaimonilaiset suostuivat kuitenkin mieluummin
Kiolaisten ja Tissaferneksen tuumiin, joita Alkibiadeeskin puolusti,
koska hän jo perheensä kautta oli efori Endioksen kestiystävä,
josta johtuikin Lakedaimonilainen liikanimi hänen suvussaan,
Endios kun kutsuttiin Alkibiadeksen pojaksi. Lakedaimonilaiset
päättivät kuitenkin ensin lähettää Kiokseen perioikkilaisen miehen
Fryniksen tarkastamaan, oliko heillä niin monta laivaa, kuin olivat
ilmoittaneet, ja oliko kaupunki muutenkin maineensa veroinen. Kun
tämä ilmoitti puheessa olevan perää, ottivat he viipymättä Kiolaiset
ja Erytraialaiset liittolaisikseen ja päättivät lähettää heille
avuksi 40 laivaa, koska Kiolaiset olivat väittäneet itsellään
muka löytyvän aina 60 laivaa. Ensin aikoivat he näistä heti
lähettää kymmenen Melankridaan johdolla, mutta kun sitten tapahtui
maanjäristys, lähettivät he Melankridaan asemesta Kalkideuksen
viidellä laivalla, jotka he Lakoonikasta hankkivat. Tähän loppui
talvi ja 19 vuosi sitä sotaa, jonka vaiheet Thukydides on kertonut.
Heti seuraavan kesän alussa lähettivät Lakedaimonilaiset, Kiolaisten
kiiruhtaessa laivojen lähettämistä, koska pelkäsivät Ateenalaisten
saavan vihiä asiasta, sillä kaikki keskustelut kävivät heiltä
salaa, kolme Spartalaista miestä Korintokseen kehotuksella, että
mitä kiiruimmin hinaisivat laivat kannaksen yli toisesta merestä
Ateenanpuoliseen mereen, ja että kaikki laivat, sekä ne, jotka Agis
oli varustanut Lesbosta varten, että muutkin purjehtisivat Kiokseen.
Kaikkiaan oli siellä 39 laivaa.
Kalligeitos ja Timagoras olivat Farnabatson puolesta osaa ottamalta
retkeen Kiokseen, eivätkä he liioin antaneet laivaston lähettämistä
varten tuomiansa rahoja, 25 talenttia, vaan tuumivat jälestäpäin
omasta puolestaan purjehtia toisella sotajoukolla. Kun Agis huomasi
Lakedaimonilaisten ensin lähtevän Kiokseen, niin hänkin yhtyi tähän
tuumaan; ja kun liittolaiset olivat kokoontuneet Korintokseen
neuvottelemaan, niin heidänkin mielestä oli purjehdittava ensin
Kiokseen Kalkideuksen johdolla, joka Lakoonikassa oli hankkinut nuo
viisi laivaa, ja vasta sittemmin Lesbokseen Alkameneen johdolla,
jonka Agiskin oli määrännyt, ja viimeksi olisi Hellespontokseen
lähdettävä, johon Ramfiaan pojan Klearkoksen tulisi johtaa
sotajoukko, kuten myöskin päättivät ensin hinata puolet laivoista yli
kannaksen. Näitten tulisi viipymättä purjehtia, jotta Ateenalaiset
enemmän kääntäisivät huomionsa odotettaviin kuin liikkeelle lähteviin
laivoihin. Sillä nyt he eivät enää purjehtineet täällä salaa, vaan
julkisesti, koska he halveksivat Ateenalaisten voimattomuutta, kun
ei heillä ollut mitään sanottavaa laivastoa näkyvissä. Kuten olivat
päättäneet, kulettivat he 21 laivaa kannaksen yli.
Mutta Korintolaiset, muitten kiiruhtaessa purjehdusta, eivät
suostuneet lähtemään mukaan, ennenkuin Istmon juhlia, jotka juuri
silloin olivat tulossa, oli vietetty. Agis oli valmis myöntymään,
ettei heidän tarvitsisi rikkoa Istmilaisia sopimuksia, vaan että hän
omin päin yksinäisesti ryhtyisi retkeen. Kun eivät Korintolaiset
tähänkään suostuneet, ja kun täten syntyi viipyminen, saivat
Ateenalaiset hiukan vihiä Kiolaisten tuumista, jonka johdosta he
lähettivät yhden päälliköistä, Aristokrateen, tekemään Kiolaisille
nuhteita, ja kun Kiolaiset kielsivät, vaati hän heiltä vakuudeksi,
että lähettäisivät hänen mukanaan laivoja liittolaivastoon. He
lähettivätkin seitsemän laivaa. Syynä laivojen lähettämiseen oli,
että Kioksen kansa ei tietänyt mitään näistä tuumista, ja että
ylimykset, jotka nämät tunsivat, eivät halunneet tehdä kansaa
itselleen vihamieliseksi, ennenkuin heillä oli varma tuki, ja kun
Peloponneesolaiset viipyivät, niin eivät enää luulleet heidän
tulevankaan.
Sillä välin vietettiin lstmilais-juhlat, ja Ateenalaiset saapuivat
niihin juhlallisen kutsun mukaisesti. Näitä vietettäessä kävi heille
yhä selvemmäksi Kiolaisten vehkeet. Palattuansa kotia, varustautuivat
he siis, jotteivät laivat salaa heiltä pääsisi lähtemään Kenkreiasta.
Juhlien jälkeen lähtivät Peloponneesolaiset 21 laivalla Kiokseen
Alkameneen johdolla. Heitä vastaan purjehtivat Ateenalaiset ensin
yhtä monella laivalla, houkutellen vastustajia ulos aavalle merelle.
Mutta kun Peloponneesolaiset eivät heitä kauas seuranneet, vaan
kääntyivät, niin Ateenalaisetkin peräytyivät. Koska he eivät
täydellisesti luottaneet noihin seitsemään laivastoonsa yhtyneeseen
Kiolaiseen laivaan, niin he lisäsivät laivojensa luvun 37, joilla
he ajoivat vihollisia takaa Korintolaisella alueella sijaitsevaan
Peiraiokseen, joka on autio satama ja viimeinen Epidauroksen rajoihin
päin. Peloponneesolaiset menettivät yhden laivan merellä, mutta muut
laivat saivat he pelastetuiksi satamaan. Kun Ateenalaiset näitä
ahdistivat sekä mereltä että astuttuansa maihin, niin syntyi siitä
suuri hämminki ja epäjärjestys. Ateenalaiset vahingoittivat useimmat
laivoista ja surmasivat vihollisten päällikön Alkameneen. Osa
Ateenalaisiakin kaatui taistelussa.
Sotajoukkojen erottua toisistaan, jättivät Ateenalaiset kylliksi
monta laivaa pitämään vihollisia laivoja silmällä, mutta muilla he
purjehtivat ankkuroimaan läheiseen pieneen Saarelaan ja lähettivät
pyytämään apua Ateenasta. Sillä seuraavana päivänä saapuivat myöskin
laivoissa oleville Peloponneesolaisille Korintolaiset eikä paljoa
myöhemmin toisetkin naapurit avuksi. Kun he näkivät vartioimisen
autiolla paikalla olevan vaivaloisen, he joutuivat neuvottomiksi.
Ensin tuumivat he polttaa laivansa, mutta sitten näytti heistä
paraalta hinata laivat maalle, ja, asetuttuansa yhteen jalkaväen
kanssa, vartioida niitä, kunnes saisivat tilaisuuden paeta. Saatuansa
tiedon tästä, lähetti Agis heille Termoon nimisen Spartalaisen.
Alkamenesta olivat eforit käskeneet lähettämään ratsumiehen
ilmoittamaan, kun laivat lähtivät kannakselta, ja nyt vasta saivat
Lakedaimonilaiset tiedon siitä. He aikoivat heti lähettää kotosalla
olevat viisi laivaa Kalkideuksen johdolla ja Alkibiadeen hänen
mukaansa, mutta juuri kun olivat lähtemäisillään, ilmotettiin
laivojen paosta Peiraiokseen, josta Lakedaimonilaiset suuresti
nolostuivat, kun he heti ryhtyessään Joonialaiseen sotaan olivat
kärsineet tappion. Tämän johdosta he eivät ainoastaan päättäneet olla
lähettämättä lisää laivoja kotoa, vaan myöskin kutsua takaisin harvat
ennen lähteneet.
Saatuansa tiedon tästä, kehottaa heti Alkibiadees Endiosta ja muita
eforeja viivyttämättä lähettämään laivat liikkeelle, väittäen, että
he ennättäisivät perille, ennenkuin Kiolaiset saisivat tiedon toisten
laivojen onnettomuudesta, ja että hän kyllä, tultuansa Jooniaan,
helposti saisi sikäläiset kaupungit luopumaan esittämällä niille
Ateenalaisten heikkouden ja Lakedaimonilaisten innon. Endiokselle
kuvailee hän kahden kesken, kuinka kunniakasta olisi, jos hänen
toimestaan Joonia luopuisi ja kuningas tulisi Lakedaimonilaisten
liittolaiseksi, jottei tätä kunniaa luettaisi Agiin ansioksi; sillä
Alkibiadees sattui olemaan eripuraisuudessa Agiin kanssa. Saatuansa
Endioksen ja toiset eforit suostumaan tuumiinsa, lähti Alkibiadees
noilla Kalkideuksen johtamilla viidellä laivalla liikkeelle, ja
saapui nopeasti perille.
Tähän aikaan palasivat Sikeliasta nuot Peloponneesolaisten 16 laivaa,
jotka Gylippoksen johtamina olivat ottaneet osaa sotaan, ja joita
Ateenalaisten 27 laivaa Leukaan edustalla Menippon pojan Hippokleen
johdolla, väijyessään Sikeliasta purjehtivia laivoja, oli saavuttanut
ja pahasti vahingottanut, jolloin ainoastaan yksi laiva hukkui, mutta
toiset pääsivät Ateenalaisilta pakoon Korintokseen.
Purjehtiessaan vangitsivat Kalkideus ja Alkibiadees kaikki,
jotka he kohtasivat, jottei heidän tulostaan leviäisi tieto, ja,
saavuttuansa Koorykokseen mannermaalla, päästivät he irti siellä
vangitut. Itse he, ensin neuvoteltuansa muutamien heidän tuumiansa
kannattavien Kiolaisten kanssa ja näitten neuvosta purjehtien salassa
kaupunkiin saapuivat Kiolaisille äkki-arvaamatta. Kansa tästä joutui
hämmästykseen ja pelästykseen. Mutta ylimykset olivat asettaneet
asiat niin, että neuvosto juuri oli koossa, ja kun Kalkideus ja
Alkibiadees heille kertoivat, kuinka vielä monta muuta laivaa oli
tulossa, eivätkä puhuneet mitään Peiraiokseen suljetuista laivoista,
niin Kiolaiset ja sitten Erytraialaiset luopuivat Ateenalaisista. Kun
he sitten purjehtivat kolmella laivalla Klatsomenaihin, niin sekin
luopui. Klatsomenalaiset purjehtivat heti mannermaalle ja linnottivat
Poliknan turvapaikakseen, jos heidän täytyisi jättää saari, jossa he
asuivat. Luopuneeet harrastivat kaikki paikan linnottamista ja sotaan
valmistumista.
Ateenaan saapui pian sanoma Kioksen luopumisesta, ja koska arvelivat,
että heitä uhkasi suuri ja ehdoton vaara, eivätkä luulleet muitten
liittolaistenkaan pysyvän rauhassa, kun noin suuri kaupunki oli
luopunut, niin he vallitsevan pelästyksen takia poistivat sen
rangaistuksen, joka oli määrätty sille, joka ehdottaisi tai
äänestäisi, että kajoisivat noihin 1,000 talenttiin, joiden
käyttämistä he koko sodan aikana olivat koettaneet karttaa, ja
päättivät nyt kajota niihin, rakentaaksensa suuren joukon laivoja
ja lähettää Kiokseen ne kahdeksan laivaa, jotka Diotimoksen pojan
Strombikideen johtamina olivat, jätettyään valvomisen Peiraioksessa,
lähteneet ajamaan takaa Kalkideuksen johtamia laivoja, mutta jotka
olivat palanneet kotia, kun eivät niitä saavuttaneet. Vähää myöhemmin
lähettivät he Trasykleen johdolla toisetkin 12 laivaa apuun, jotka
niinikään olivat luopuneet vartioimisesta Peiraioksessa. He poistivat
myöskin nuo seitsemän Kiolaista laivaa, jotka heidän mukanaan
piirittivät Peiraiokseen suljetuita laivoja, vapauttivat niissä
olevat orjat ja vangitsivat niiden vapaat miehistöt. He miehittivät
kiiruusti kymmenen muuta laivaa kaikkien poislähetettyjen sijasta
vartioimaan Peloponneesolaisia, ja päättivät myöskin miehittää 30
muuta. Suuri oli into, eivätkä varustukset pienet Kiosta vastaan.
Tällä välin saapui Strombikidees kahdeksalla laivallaan Samokseen ja
purjehti, otettuansa laivastoonsa yhden Samolaisen laivan, Teokseen,
jonka asukkaita hän kehoitti pysymään levollisina. Kioksesta purjehti
myöskin Kalkideus 23 laivalla Teokseen ja yht'aikaa saapuivat sinne
myöskin Klatsomenilainen ja Erytraialainen jalkaväki. Saatuansa
tästä tiedon jo edeltäpäin, purjehti Strombikidees sieltä, ja kun
hän, tultuansa aavalle merelle, näki laivojen paljouden, pakeni
hän Samosta kohti, vihollisten takaa-ajamana. Teokselaiset ensin
eivät laskeneet jalkaväkeä kaupunkiinsa, mutta kun Ateenalaiset
lähtivät pakoon, päästivät he sen sisään. Jalkaväki viipyi kuitenkin,
odottaaksensa Kalkideusta, mutta kun häntä ei näkynyt, niin repivät
he Ateenalaisten rakentaman muurin mannermaanpuolisen osan.
Repimisessä auttoi heitä joukko barbareja, joiden päällikkö oli
Tissaferneen alipäällikkö Stagees.
Ajettuansa Strombikideen Samokseen, varustivat Alkibiadees ja
Kalkideus Peloponneesosta saapuneista laivoista otetut merimiehet
aseilla ja jättivät heidät Kiokseen, jota vastoin he miehittivät
otetut alukset ja 20 muuta laivaa Kiolaisilla miehillä ja purjehtivat
Mileetokseen, nostaaksensa senkin kapinaan. Sillä Alkibiadees, joka
oli hyvissä väleissä Mileetolaisten vallanpitäjien kanssa, halusi,
saatuansa nämät puolelleen, Kiolaisille itselleen, Kalkideukselle ja
lähettäjälleen Endiokselle annetun lupauksensa mukaan hankkia sen
kunnian, että hän Kiolaisen sotavoiman ja Kalkideuksen avulla oli
nostanut kapinaan mitä enimmät kaupungit. Purjehdittuansa suurimman
osan matkaa salaa vihollisilta ja saavuttuansa vähää ennen, kuin
Strombikidees ja Trasyklees, joka juuri 12 laivalla oli saapunut
Ateenasta ja yhtyi takaa-ajoon, nostavat he Mileetoksen kapinaan.
Kun Mileetolaiset eivät laskeneet heidän kintereillään purjehtivia
Ateenalaisia kaupunkiinsa, niin nämät ankkuroivat lähellä sijaitsevan
Laden saaren edustalle. Heti Mileetolaisten kapinoitua tehtiin
Tissaferneen ja Kalkideuksen välityksellä ensimmäinen näinkuuluva
liitto kuninkaan ja Lakedaimonilaisten välillä:
"Seuraavilla ehdoilla ovat Lakedaimonilaiset ja liittolaiset
tehneet liiton kuninkaan ja Tissaferneen kanssa. Se maa ja ne
kaupungit, jotka kuningas omistaa, ja jotka kuninkaan esi-isät
ovat omistaneet, olkoot kaikki kuninkaan. Niitä veroja tahi muita
tuloja, joita Ateenalaiset kantavat näistä kaupungeista, tulee
kuninkaan yhteisesti Lakedaimonilaisten ja liittolaisten kanssa estää
Ateenalaisia kantamasta. Sota Ateenalaisia vastaan on kuninkaan,
Lakedaimonilaisten ja liittolaisten yhteisesti käytävä. Sodankäyntiä
Ateenalaisia vastaan ei sallittako lopettaa, elleivät kumpaisetkin,
kuningas ja Lakedaimonilaiset ja liittolaiset, siihen suostu. Jos
jotkut luopuvat kuninkaasta, olkoot he myöskin Lakedaimonilaisten ja
liittolaisten vihollisia; ja jos jotkut luopuvat Lakedaimonilaisista
ja liittolaisista, olkoot he myöskin samaten kuninkaan vihollisia".
Tämänkaltainen oli liitto. Tämän jälkeen miehittivät Kiolaiset heti
kymmenen muuta laivaa ja purjehtivat Anaiaan, haluten saada tietoja
Mileetoksen tapahtumista ja nostaa kaupungit samalla kapinaan.
Mutta kun heille Kalkideukselta tuli käsky palata takaisin, koska
Amorgees sotajoukolla maitse oli tulossa, niin purjehtivat he Zeyn
pyhäkön edustalle. Kun he huomasivat 16 laivaa, jotka Diomedoon
myöhemmin kuin Trasyklees toi Ateenasta, purjehtivan merellä, niin
pakenivat he yhdellä laivalla Efesokseen, mutta muut laivat menivät
Teokseen. Ateenalaiset ottivat neljä tyhjää laivaa, joiden miehistöt
olivat ehtineet maihin. Muut pääsivät pakoon Teolaisten kaupunkiin.
Ateenalaiset purjehtivat Samosta kohti, mutta Kiolaiset jälellä
olevilla laivoillaan ja jalkaväellään nostivat ensin Lebedoksen
ja sitten Erain kapinaan. Tämän tehtyään matkusti kumpikin, sekä
jalkaväki että laivat, kotia.
Samoihin aikoihin ryntäsivät Peloponneesolaisten yhtä monen
Ateenalaisen laivan takaa-ajamat ja Peiraiokseen suletut 20 laivaa
äkkiarvaamatta vihollisten läpi ja ottivat, päästyänsä voitolle
meritappelussa, neljä Ateenalaista laivaa. Sitten purjehtivat he
Rekreiaan ja varustautuivat taas purjehtiakseen Kiokseen ja Jooniaan.
Lakedaimonista tuli heille päälliköksi Astyokos, jolle uskottiin koko
laivaston johto.
Kun jalkaväki oli poistunut Teoksesta, niin saapui itse Tissafernees
sotajoukolla, mutta palasi takaisin, hävitettyänsä Teoksen
linnoituksen jälellä olevan osan. Hänen poistuttuansa saapui
Diomedoon vähän myöhemmin kymmenellä Ateenalaisella laivalla ja teki
Teolaisten kanssa sopimuksen, että laskisivat heidätkin kaupunkiinsa.
Sitten teki hän hyökkäyksen Eraita vastaan, mutta kun hän ei voinut
vallottaa tätä kaupunkia, niin purjehti hän pois.
Tähän aikaan tapahtui myöskin Samoksessa kansan kapina ylimyksiä
vastaan Ateenalaisten avulla, jotka kolmella laivalla sattuivat
olemaan siellä. Samoksen kansa surmasi noin 200 henkilöä, kaikki
ylimyksiä, rankaisi 400 maanpakolaisuudella ja otti itse haltuunsa
heidän maatilansa ja talonsa. Kun Ateenalaiset jo olivat tunnustaneet
heidät siitä lähtien vakinaisesti itsenäisiksi, niin he tämän jälkeen
hoitivat kaupunkinsa asioita omin päin. Mutta maanviljelijöille he
eivät suoneet minkäänlaisia oikeuksia, eivätkä edes sallineet heidän
mennä naimisiin kaupunkilaisten kanssa.
Tämän jälkeen jatkoivat Kiolaiset sinä kesänä tointaan yhtä suurella
innolla, kuin olivat alkaneetkin. Odottamatta Peloponneesolaisten
saapumista, esiintyivät he suurella sotajoukolla nostaaksensa
kapinaan kaupungit, jotta saisivat mitä useimpia tovereita
vaarassaan, ja hyökkäsivät, kuten Lakedaimonilaiset olivat
käskeneet, 13 laivalla Lesbosta vastaan, rynnätäkseen sittemmin
Hellespontokseen, jonka ohessa sikäläisten Helleenien ja
liittolaisten jalkaväki samalla hyökkäsi Klatsomenaita ja Kymeetä
vastaan. Tämän päällikkö oli Spartalainen Eualas ja laivaston
Deiniadas, perioikilaista sukuperää. Laivat purjehtivat ja saattoivat
Meetymnan luopumaan, johon jäi neljä laivaa, muut lähtivät nostamaan
Mytileeneetäkin kapinaan.
Lakedaimonilainen nauarki Astyokos purjehti sillä välin, kuten hän
oli aikonutkin, Kenkreiasta neljällä laivalla ja saapui Kiokseen.
Kolmantena päivänä, hänen saavuttuansa sinne, purjehti 25 laivan
suuruinen Ateenalainen laivasto Leoonin ja Diomedoonin johdolla
Lesbokseen. Leoon oli nimittäin myöhemmin kymmenellä laivalla
Ateenasta tullut avuksi. Astyokos oli samana päivänä illalla
lähtenyt liikkeelle ja purjehti, otettuansa yhden Kiolaisen
laivan laivastoonsa, Lesbosta kohti, ollakseen siellä apuna, jos
suinkin voisi. Ensin hän saapui Pyrraan ja sieltä seuraavana
päivänä Eressokseen, jossa hänelle tuli tieto, että Ateenalaiset
ensimmäisellä hyökkäyksellä olivat vallottaneet Mytileeneen. Sillä
kun Ateenalaiset äkkiarvaamatta olivat purjehtineet satamaan,
niin he valtasivat Kiolaisten laivat ja vallottivat kaupungin,
astuttuansa maihin ja voitettuansa taistelussa vastustajat. Kun
Astyokos oli saanut tiedon tästä Eressolaisilta ja Eubuuloksen kanssa
Meetymneestä tulleiden Kiolaisten laivojen kautta, jotka olivat
jätetyt sinne, ja joista nyt Mytileeneen vallottamisen jälkeen
kolme oli sattunut pakenemaan hänen luoksensa, sillä yhden olivat
Ateenalaiset vallottaneet, niin hän ei enää suunnannut matkaansa
Mytileeneeseen, vaan saatuansa Eressoksen luopumaan ja varustettuansa
sen asukkaat aseilla, lähetti hän laivansa raskasaseiset maitse
Antissaan ja Meetymneeseen Eteonikoksen johdolla ja purjehti itse
hallussaan olevilla laivoilla ja kolmella Kiolaisella aluksella
rantoja myöten, toivoen läsnäolollaan rohkaisevansa Meetymneeläisiä
pysymään kapinassaan. Mutta kun ei Lesboksessa saanut mitään aikaan,
purjehti hän sotaväkineen Kiokseen. Jalkaväki, jonka oli määrä lähteä
Hellespontokseen, erosi laivastosta ja palasi kukin kaupunkiinsa.
Kenkreiasta saapui sittemmin kuusi Peloponneesolaisliittolaisten
lähettämää laivaa Kiokseen. Järjestettyänsä Lesboksen olot
entiselleen, purjehtivat Ateenalaiset Klatsomenaihin, vallottivat
heidän mannermaalla linnotetun Poliknan ja veivät asukkaat takaisin
saarella sijaitsevaan kaupunkiin paitsi luopumisen alkuunpanijoita,
jotka olivat paenneet Dafnukseen. Täten saivat Ateenalaiset taas
Klatsomeneen haltuunsa.
Samana kesänä astuivat Ateenalaiset, jotka mainituilla Lesboksen
edustalla ankkuroituilla 20 laivalla väijyivät Mileetosta,
maihin Mileetoksen alueelle Panormoksessa ja surmasivat pienellä
sotajoukolla apuun rientävän Lakedaimonilaisen päällikön
Kalkideuksen. Kolmantena päivänä tämän jälkeen palasivat he ja
pystyttivät voitonmerkin, jonka Mileetolaiset hävittivät, koskeivät
Ateenalaiset muka olleet kyenneet vallottamaan heidän maataan.
Lesboksessa ankkuroidulla Ateenalaisella laivastolla lähtivät
Leoon ja Diomedoon Kioksen edustalla sijaitsevilta Oinussalaisilta
saarilta sekä Erytraialaisella alueella sijaitsevista Siduusseesta
ja Pteleonista, jotka olivat Ateenalaisten hallussa, sotaretkelle
Kiosta vastaan. Astuttuansa maihin Kardamyleessä ja Bolissoksessa,
voittivat he taistelussa apuun rientävät Kiolaiset, surmasivat heistä
suuren joukon ja hävittivät seutuja. Fanaisissa he saivat toisen
voiton ja Leukoonionissa kolmannen, jonka jälkeen Kiolaiset eivät
enää purjehtineet hyökkäykseen; mutta Ateenalaiset hävittivät heidän
kauniisti hoidettua ja Meedialaisista ajoista saakka rauhaan jätettyä
maatansa. Sillä Lakedaimonilaisten rinnalla ovat Kiolaiset minun
tietääkseni ainoat, jotka onnessaan ovat voineet säilyttää malttiaan;
jota enemmän heidän kaupunkinsa edistyi, sitä varmemmin varustivat he
sitä. Eivätkä he myöskään ole ryhtyneet näihin luopumistuumiin, jos
jonkun mielestä siinä ovat toimineet varomattomasti, ennenkuin heillä
oli useita ja päteviä liittolaisia vaarassa, ja ennenkuin tiesivät,
että Ateenalaiset eivät itsekään enää Sikelian onnettomuuden
kärsittyään kieltäneet valtansa olevan vallan horjuvalla kannalla.
Mutta joskin he jossakin suhteessa väärin ovat laskeneet tapahtumien
odottamatonta menoa, niin oli erehdys tuumissa, että Ateenalaisten
valta jo muka oli häviämäisillään, yhteinen hyvin monelle. Kun he
nyt olivat suljetut merestä ja heidän maansa hävitetty, miettivät
jo moniaat jättää kaupungin Ateenalaisille. Saatuansa tiedon tästä,
pysyivät vallanpitäjät kuitenkin toimiin ryhtymättä, mutta kutsuivat
laivanpäällikön Astyokoksen Erytraiasta tulemaan neljällä laivallaan
heidän kaupunkiinsa ja neuvottelivat, miten he paraiten joko
panttivankia ottamalla tahi jollakin muulla lailla saisivat nämät
tuumat raukenemaan. Näissä tuumissa oltiin täällä.
Tämän kesän loppupuolella purjehti Ateenasta 1,000 Ateenalaista
ja 1,500 Argolaista raskasaseista, sillä Ateenalaiset olivat
raskasaseisiksi varustaneet 500 Argolaista kevytaseista, ja 1,000
liittolaista Frynikoksen, Onomakleen ja Skiroonidoksen johdolla
48 laivalla, siihen lasketut myöskin kuormalaivat, Samokseen,
ja leiriytyi, astuttuansa Mileetoksessa maihin. Ateenalaisia ja
heidän liittolaisiansa vastaan kävivät Mileetolaiset itse, 800
raskasaseista, ja Kalkideuksen johdolla saapuneet Peloponneesolaiset
sekä Tissaferneen apujoukko ja Tissafernees itse ratsujoukkoineen.
Argolaiset kulkivat siivellään edellä muita, ja koska he, halveksien
vastustajiaan, eivät luulleet näitten, Joonialaisia kun olivat,
kestävän heidän hyökkäystään, niin marssivat he epäjärjestyksessä,
josta seurasi, että Mileetolaiset saivat voiton heistä ja surmasivat
lähes 300 heistä. Mutta Ateenalaiset, jotka ensin voittivat
Peloponneesolaiset ja sitten työnsivät takaisin barbarit ja muun
joukon, eivät ensinkään joutuneet taisteluun Mileetolaisten kanssa,
koska nämät, Argolaisten peräydyttyä, kun näkivät muun sotajoukkonsa
joutuneen tappiolle, olivat vetäytyneet kaupunkiinsa. Ateenalaiset
nyt leiriytyivät voittajina Mileetolaisten kaupungin läheisyyteen.
Tässä taistelussa sattui niin, että Joonialaiset kummallakin taholla
saivat voiton Doorilaisista; sillä Ateenalaiset voittivat heitä
vastaan seisovat Peloponneesolaiset, ja Mileetolaiset Argolaiset.
Pystytettyänsä voitonmerkin valmistautuivat Ateenalaiset ympäröimään
linnoituksella paikan, joka oli kannaksen tapainen, arvellen, että
jos vaan saisivat Mileetoksen taas puolelleen, myöskin helposti muut
yhtyisivät heihin.
Tällä välin ilmoitetaan heille myöhään illalla, että nuo 55 laivaa
Sikeliasta ja Peloponneesosta olivat saapumaisillaan. Pääasiassa
Syrakuusalaisen Hermokrateen kehotuksesta, että kaikki yhtyisivät
tekemään täydellisen lopun Ateenalaisten vielä pystyssä olevasta
vallasta, tuli nyt Sikelialaisia, 20 Syrakuusalaista ja kaksi
Selinuntilaista laivaa sekä ne laivat, joita Peloponneesoksessa
oli varustettu, ja jotka nyt olivat valmiit. Molemmat laivastot
uskottiin Lakedaimonilaiselle Teeramenekselle vietäväksi
laivapäällikön Astyokoksen luokse. Ne purjehtivatkin ensin Mileeton
edustalla sijaitsevaan Leros nimiseen saareen ja sieltä, kuultuansa
Ateenalaisten olevan Mileetoksen edustalla, lasolaiseen lahteen,
tiedustellaksensa Mileetoksen seikkoja. He ankkuroivat Teikiussan
edustalle Mileetolaisella alueella ja saivat Alkibiadeelta, joka
ratsastaen tuli sinne, tiedon tappelusta, johon hänkin oli ottanut
osaa Mileetolaisten ja Tissaferneen puolella. Hän kehoitti heitä,
jos eivät tahtoneet menettää Jooniaa ja kaikki muut kaupungit, mitä
pikemmin rientämään Mileetoksen avuksi ja kaikin voimin koettamaan
estää sen ympäröimistä.
He aikoivat aamun koittaessa rientää apuun. Mutta kun Ateenalaisten
päällikkö Frynikos Leroksesta sai varman tiedon vihollisten laivojen
aikeista, ja kun kanssapäälliköt halusivat jäädä ja antautua
taisteluun, kieltäytyi hän ryhtymästä taisteluun, ja sanoi, että
hän voimiensa mukaan estäisi heitä ja ketä tahansa siitä. Sillä
kun he myöhemmin, sanoi hän, saisivat varman tiedon, kuinka monta
laivaa vihollisilla oli ja kuinka monta heillä itsellään näitä
vastaan asetettavina, ja kun he kelvollisesti ja rauhassa olisivat
varustautuneet, niin hän ei suinkaan häpeällisesti vetäytyisi
vaarasta. Mutta nyt olisi Ateenalaisille vähemmän häpeällistä
vetäytyä pois laivastollaan, kuin, millä uhalla tahansa taistellen,
joutua tappiolle. Siten, sanoi hän, ei ainoastaan häpeä kohtaisi
kaupunkia, vaan se joutuisi suurimpaan vaaraan. Sillä kun se nyt
kärsimiensä onnettomuuksien johdosta varmojenkin varustuksien
nojalla ei uskalla edes hädän pakottamana, puhumattakaan halunsa
mukaan, hyökätä ensimmäisenä, miten se siis pakotta heittäytyisi
vapaaehtoisiin vaaroihin? Hän käski siis mitä pikemmin korjata
laivoihin haavoitetut, jalkaväen ja mitä kullakin tullessaan oli
ollut mukanaan, mutta jättää kaikki mitä vihollisessa maassa olivat
ottaneet, jotta laivat olisivat keveät, ja purjehtia Samokseen,
josta he sitten, koottuansa kaikki laivat, tekisivät hyökkäyksiä,
jos näkisivät soveliaaksi. Tehtiinkin, kuten hän oli käskenyt. Yhtä
hyvin tässä tilaisuudessa kuin myöskin kaikissa muissakin toimissaan
näkyi Frynikos toimineen vallan viisaasti. Ateenalaiset lähtivät
heti samana iltana puolella voitolla Mileetoksesta. Mutta Argolaiset
purjehtivat kiiruusti vihoissaan pettymyksestään kotia.
Peloponneesolaiset lähtivät aamulla Teikiussasta ja purjehtivat
Mileetokseen, jossa he viipyivät yhden päivän, aikoen seuraavana
päivänä, liitettyänsä laivastoonsa ne Kiolaiset laivat, jotka
Kalkideuksen johtamina olivat tänne hätyytetyt, palata Teikiussaan,
hakemaan laivoista sinne puretut tavaransa. Mutta kun he olivat
saapuneet sinne, tuli sinne Tissafernees jalkaväellään ja kehoitti
heitä purjehtimaan Iasosta vastaan, jossa hänen vastustajansa
Amorgees oleskeli. Äkkinäisellä ryntäyksellä vallottivat he Iasoksen,
koska sen asukkaat luulivat heidän olevan Ateenalaisia ja laskivat
heidät maihin. Tässä ottelussa kunnostivat itseään varsinkin
Syrakuusalaiset. Otettuansa Amorgeen elävältä, jättivät he hänen
Tissaferneelle vietäväksi hänen mielensä mukaan kuninkaalle, kuten
tämä oli käskenyt, ja ryöstivät Iasoksen, josta sotaväki sai paljon
tavaraa; sillä tämä paikka oli vanhastaan vallan rikas, Amorgeen
sotilaat liittivät he sotajoukkoonsa, tekemättä heille mitään pahaa,
koska useimmat heistä olivat Peloponneesoksesta. Kaupungin ja
kaikki vangit, sekä vapaat että orjat, antoivat he Tissaferneelle,
saaden häneltä henkilöä kohti dareikon, ja palasivat tämän jälkeen
Mileetokseen. He lähettivät Leoonin pojan Pedaritoksen, jonka
Lakedaimonilaiset olivat toimittaneet Kioksen päälliköksi, johtamaan
Amorgeen apujoukkoa maitse Erytraiaan saakka ja asettivat Filippoksen
Mileetokseen päälliköksi. Tähän loppui tämä kesä.
Saatuansa Iasoksen varustetuksi, saapui Tissafernees seuraavana
talvena Mileetokseen. Hän antoi, kuten oli luvannut, laivoille
ylläpidoksi Attikalaisen drakman miestä kohti kuukausittain, mutta
ei tahtonut vastaiseksi antaa enempää, kuin kolme obolia, kunnes
hän oli kysynyt kuninkaalta, mutta jos kuningas suostuisi, antaisi
hän koko drakman. Teeramenees, joka ei ollut nauarki, vaan joka
purjehti mukana jättääkseen laivat Astyokolle, oli höllempi palkan
vaatimuksessa. Mutta tähän ei suostunut Syrakuusalainen päällikkö
Hermokratees, jonka johdosta Tissafernees suostui maksamaan enemmän,
kuin kolme obolia mieheen, kaikille muille, paitsi viidelle laivalle.
Hermokrateen vaatimuksesta suostui nyt Tissafernees maksamaan 30
talenttia kuukaudessa 55 laivalle, ja muille sen mukaan kuin laivoja
oli enemmän, kuin tämä määrä, saman perustuksen mukaan.
Samana talvena saapui kotoa avustukseksi Samoksessa oleville
Ateenalaisille Karminoksen, Strombikideen ja Eykteemoonin johdolla
35 laivaa, jotka, koottuansa mukaansa myöskin kaikki laivat
Kioksesta ja muualta, arvan mukaan päättivät laivastollaan vartioida
Mileetosta, mutta lähettää Kiokseen sekä laivaston että jalkaväen,
kuten he myöskin tekivät. Strombikidees, Onomaklees ja Eukteemoon
purjehtivat arvan mukaan 30 laivalla ja sotilaita kuljettavilla
aluksilla, joihin he olivat asettaneet osan Mileetokseen tulleista
1,000 raskasaseisesta, Kiokseen. Muut jäivät Samokseen, pitäen 74
laivallaan meren hallussaan, ja suuntasivat matkansa Mileetosta kohti.
Astyokos, joka silloin sattui olemaan Kioksessa ottaaksensa
panttivankeja kavaluuden johdosta, luopui tästä, kun sai tiedon
Teerameneen johtamien laivojen saapumisesta ja liittolaisten
menestyksestä. Hän lähti liikkeelle kymmenellä Peloponneesolaisella
ja kymmenellä Kiolaisella laivalla hyökätäkseen Pteleosta vastaan,
mutta kun ei onnistunut häneltä vallottaa tätä kaupunkia, purjehti
hän Klatsomenaihin, jossa hän käski Ateenalaisten puoluelaisia
muuttamaan Dafnukseen ja asukkaita yhtymään heihin. Samaten käski
myöskin Tamoos, Joonian alapäällikkö, heitä tekemään. Kun he eivät
totelleet, teki hän linnoittamatonta kaupunkia vastaan hyökkäyksen;
mutta kun hän ei voinut sitä vallottaa, purjehti hän itse ankaran
myrskyn ajamana Fookaiaan ja Kymeeseen, jota vastoin toiset laivat
ankkuroivat Klatsomenain läheisyydessä sijaitsevien Maratussa, Peelee
ja Drymussa nimisten saarien edustalle. Viipyessään siellä kahdeksan
päivää, ryöstivät he ja osaksi hävittivät, osaksi veivät laivoihinsa
kaikki Klatsomenalaisten siellä säilytetyt tavarat ja purjehtivat
sitten Astyokoksen luokse Fookaiaan ja Kymeeseen.
Hänen siellä ollessaan, saapui Lesboksesta lähettiläitä ilmoittaen
heidän jälleen haluavan luopua. He saivatkin hänen suostumaan
tuumaansa, mutta kun eivät Korintolaiset eivätkä muut liittolaiset
ennen kärsimänsä tappion takia olleet samaa mieltä, purjehti hän
Kiokseen, johon myöskin muut laivat, kestettyänsä ankaroita myrskyjä,
eri haaroilta saapuivat. Tämän jälkeen purjehti Pedaritos, joka
maitse oli kulkenut Mileetosta Erytraiaan, sotajoukkonsa kanssa
Kiokseen. Silloin oli hänellä noin 500 raskasaseista Kalkideuksen
ennen johtamista viidestä laivasta, jotka aseineen olivat sinne
jätetyt. Kun moniaat Lesbolaiset tulivat ilmoittamaan luopumisen
aikeensa, ehdotti Astyokos Pedaritokselle ja Kiolaisille, että he
purjehtisivat auttamaan Lesbolaisia luopumaan. Sillä tästä joko
enentyisivät Lakedaimonilaisten liittolaiset tahi, jospa eivät
onnistuisikaan yrityksessään, tuottaisi se Ateenalaisille ainakin
vahinkoa. Mutta he eivät suostuneet tähän, ja Pedaritos kielsi
jättämästä hänelle Kiolaisia laivoja.
Otettuansa nuo viisi Korintolaista laivaa ja kuudenneksi
yhden Megaralaisen sekä yhden Hermionilaisen kuten myöskin ne
Lakedaimonilaiset laivat, joilla hän oli tullut, purjehti Astyokos
Mileetokseen nauarkiammattiinsa, ankarasti uhaten Kiolaisia, ettei
hän suinkaan rientäisi heille avuksi, jos he joskus pyytäisivät.
Laskien maihin Koorykoksessa Erytraian alueella, jäi hän sinne yöksi.
Samoksesta saapui myöskin Ateenalainen sotaväki Kiokseen, mutta
koska kukkula heitä erotti, niin he pysyivät salassa toisiltaan.
Yöllä saapui kirje Pedaritokselta ilmoituksella, että vapautettuja
Erytraialaisia vankeja oli saapumaisillaan Samoksesta Erytraiaan
kavaltaaksensa kaupungin, jonka johdosta Astyokos viipymättä palasi
Erytraihin ja oli vähällä joutua vihollisten käsiin. Kun Pedaritoskin
oli saapunut sinne, panivat he toimeen tutkimuksen otaksutuista
kavaltajista, jolloin he huomasivat koko jutun syntyneen miesten
pelastamiseksi Samoksesta. He vapauttivat syytetyt ja purjehtivat
kumpikin pois, toinen Kiokseen, toinen Mileetokseen, kuten hän oli
aikonutkin.
Kun nyt Ateenalaisten laivasto Koorykoksesta purjehti niemen ympäri,
huomasi se Arginoksen edustalla kolme Kiolaisten sotalaivaa ja
ryhtyi heti ajamaan niitä takaa. Mutta nyt nousi ankara myrsky, niin
että Kiolaiset laivat vaivoin pääsivät pakenemaan satamaan, jota
vastoin kolme Ateenalaista laivaa, jotka olivat purjehtineet muita
etäämmäs, musertui ja ajelehti Kiolaisten kaupungin rannalle, jossa
osa miehistä vangittiin, osa sai surmansa. Muut laivat pakenivat
Mimas vuoren suojassa olevaan Foinikus nimiseen satamaan, josta
he myöhemmin purjehtivat Lesbokseen ja valmistautuivat Kioksen
piirittämiseen.
Samana talvena purjehti Lakedaimonilainen Hippokratees
Peloponneesoksesta kymmenellä Turilaisella laivalla, joita johti
Diagoroksen poika Doorieus ynnä kaksi muuta päällikköä, yhdellä
Lakoonilaisella ja yhdellä Syrakuusalaisella laivalla Knidokseen,
joka Tissaferneksen vaikutuksesta oli luopunut. Kun Mileetoksessa
olevat tästä saivat tiedon, kehottivat he heitä puolella määrällä
laivastoaan valvomaan Knidosta, ja Triopionin edustalla olevilla
laivoillaan ottamaan Aigyptoksesta tulevat kuormalaivat. Triopion
on Knidoksen alueelta etenevä Apolloonille pyhitetty kallionniemi.
Saatuansa tiedon tästä, purjehtivat Ateenalaiset Samoksesta ja
valloittivat Triopionissa väijyvät kuusi laivaa; niitten miehistö
pääsi kuitenkin pakoon. Purjehdittuansa tämän jälkeen Knidokseen,
olivat Ateenalaiset hyökkäyksellään saada haltuunsa kaupungin,
joka oli linnoittamaton. Kun he seuraavana päivänä tekivät uuden
hyökkäyksen, olivat kaupunkilaiset paremmin varustautuneet yöllä,
ja kun miehet Triopionissa otetuista laivoista olivat saapuneet
heidän avukseen, niin viholliset eivät voineet heitä niin suuresti
vahingottaa, kuin edellisenä päivänä, jonka johdosta he poistuivat,
hävitettyänsä maata, ja purjehtivat Samokseen.
Tähän aikaan Astyokoksen saapuessa Mileetokseen laivastonpäälliköksi
oli kaikki Peloponneesolaisten sotajoukossa hyvällä kannalla.
Sillä palkka maksettiin säännöllisesti ja Iasoksesta ryöstetyt
suuret aarteet tuottivat sotilaille ylellisyyttä, ja Mileetolaiset
nurkumatta kestivät sodan vaivoja. Mutta Tissaferneen suhteen
näyttivät Peloponneesolaisista kuitenkin edelliset, Kalkideuksen
solmimat sopimukset vaillinaisilta, eivätkä heidän edukseen, jonka
johdosta uudet sopimukset Teerameneen läsnäollessa tehtiin, jotka
kuuluivat seuraavasti:
"Sovittu on Lakedaimonilaisten ja liittolaisten puolesta kuninkaan,
kuninkaan poikien ja Tissaferneen kanssa, että sovinto ja ystävyys
on oleva heidän välillänsä seuraavilla ehdoilla: Siihen maahan
tahi niihin kaupunkeihin, jotka ovat kuningas Dareioksen tai ovat
olleet hänen isänsä tai esi-isiensä hallussa, niihin eivät saa
kulkea sotimaan eivätkä missään muussakaan pahassa tarkotuksessa
Lakedaimonilaiset eivätkä Lakedaimonilaisten liittolaiset, eivätkä
saa vaatia veroa mainituista kaupungeista Lakedaimonilaiset eivätkä
Lakedaimonilaisten liittolaiset; niinikään ei kuningas Dareios
eivätkä hänen hallussaan olevat kaupungit saa tulla sotimaan
eivätkä harjottamaan mitään pahaa Lakedaimonilaisille eivätkä
heidän liittolaisillensa. Jos Lakedaimonilaiset tai liittolaiset
pyytävät jotakin kuninkaalta, tahi kuningas Lakedaimonilaisilta
tai liittolaisilta, niin heidän on kunnollisesti tehtävä, mihin
ovat suostuneet. Sota on yhteisesti käytävä Ateenalaisia ja heidän
liittolaisiansa vastaan; jos rauha tehdään, on se tapahtuva
molemminpuolisella suostumuksella. Jos sotaväkeä lähetetään avuksi
kuninkaan maahan, on kuningas velvollinen hankkimaan sille ravintoa.
Jos jotkut kaupungit, jotka ovat tehneet sopimuksen kuninkaan kanssa,
hyökkäävät kuninkaan maahan, on toisten velvollisuus estää niitä ja
suojella kuningasta, niin paljon kuin voivat. Jos joku kuninkaan maan
tahi kuninkaan hallitseman maan asukkaista hyökkää Lakedaimonilaisia
tahi liittolaisia vastaan, on kuningas velvollinen estämään ja
torjumaan heitä voimiensa mukaan."
Nämät sopimukset tehtyänsä, jätti Teeramenees laivat Astyokokselle,
astui alukseensa ja hävisi tietämättömiin. Mutta Ateenalaiset,
jotka jo olivat kulkeneet Lesboksesta Kiokseen sotajoukkoineen ja
hallitsivat sekä maalla että merellä, linnottivat Delfinionin,
paikan, joka muutenkin oli luonnon vahvistama maan puolelta ja rikas
satamista eikä kaukana Kiolaisten kaupungista. Monien entisten
tappioiden takia nolostuneina, olivat Kiolaiset sitä paitsi
alituisessa keskinäisessä riidassa. Mutta kun Ioonin poika Tydeus
puoluelaisineen olivat saaneet surmansa Pedaritoksen käskystä, niin
muutkin kaupunkilaiset, jos kohtakin keskenään pitivät toisiaan
epäluulon alaisina, harvainvaltaisen hallituksen ankaruuden kautta
pakosta pysyivät levollisina, koskeivät pitäneet itseänsä eivätkä
Pedaritoksen johtamaa apuväkeä kykenevinä torjumaan vihollisia. He
lähettivät kumminkin Mileetokseen pyytämään Astyokokselta apua;
mutta kun ei hän suostunut heidän pyyntöönsä, lähetti Pedaritos
Lakedaimoniin häntä vastaan valituskirjan loukkaavasta käytöksestä.
Tällä kannalla olivat Ateenalaisten toimenpiteet Kioksessa. Heidän
laivansa tekivät Samoksesta hyökkäyksiä Mileetosta vastaan; mutta kun
Mileetolaiset eivät käyneet heitä vastaan, palasivat he Samokseen ja
pysyivät siellä levollisina.
Peloponneesoksesta purjehtivat samana talvena päivänseisausaikana
Lakedaimonilaisten Megaralaisen Kalligeitoksen ja Kytsikolaisen
Timagoraksen välityksellä Farnabatsolle varustamat 27 laivaa
Jooniaan, joita johti Spartiati Antistenees. Lakedaimonilaiset
lähettivät laivoissa myöskin 11 Spartiatia neuvonantajiksi
Astyokokselle, joista yksi oli Arkesilaoksen poika Likas. Heille oli
käsketty, tultuansa Mileetokseen, asettaa kaikki seikat paraammalle
kannalle ja lähettää joko kaikki nämät laivat tai mikä määrä heistä
näkyi soveliaaksi, joko useampia tai vähempi määrä, Ramfioksen
pojan Klearkoksen johdolla Helleespontokseen Farnabatsolle, sekä,
jos heidän mielestään oli syytä, erottaa Astyokos päällikkyydestä
ja panna Antistenees hänen sijalleen; sillä Pedaritoksen kirjeen
johdosta oli heissä noussut epäluulo Astyokosta vastaan.
Purjehdittuansa laivoilla ulapalle, laskivat he maihin Meeloksessa,
ja tavattuansa siellä kymmenen Ateenalaista laivaa, valtasivat
he näistä kolme ilman miehistöä ja polttivat ne. Peläten, että
Meeloksesta pakoon päässeet laivat Samoksessa oleville Ateenalaisille
ilmoittaisivat heidän tulostaan, kuten tekivätkin, purjehtivat he
Kreetaan ja saapuivat, varovaisuudessa matkustettuansa, Aasian
mannermaalla sijaitsevaan Kaunokseen. Pitäen itseään turvissa,
lähettivät he sieltä sanan Mileetoksen edustalla oleville laivoille,
että tulisivat heitä noutamaan.
Kiolaiset ja Pedaritos lähettivät samaan aikaan pyynnön
Astyokokselle, vaikka hän ei ollut myöntynyt heidän pyyntöönsä,
että hän tulisi heidän avuksensa kaikilla laivoillansa, koska
heitä piiritettiin, ja ettei hän olisi väliäpitämätön, kun
Joonialais-liittolaisten suurin kaupunki suljettiin meren puolelta,
ja maitse oli rosvojen riistämänä. Sillä Kioksessa oli enemmän orjia,
kuin missään muussa kaupungissa, Lakedaimonia lukuunottamatta, ja
kun heitä paljoutensa takia rikoksistaan ankarammin rangaistiin,
kuin muualla, niin suuri määrä heistä, heti kun Ateenalaiset olivat
linnotuksensa suojassa saaneet varman asennon, luopui heidän
luoksensa, ja koska he tunsivat maan, saivat he aikaan vallan
suuria vahinkoja. Kiolaiset ilmottivat sentähden Astyokokselle,
että oli välttämätöntä rientää heille avuksi, kun vielä oli toivo
ja mahdollisuus, ennenkuin viholliset ennättäisivät täydellisesti
linnottaa Delfinionin ja ennenkuin he ehtisivät rakentaa vielä
suuremman linnoituksen suojaksi sotajoukollensa ja laivoilleen.
Vaikka kohtakin Astyokos entisen uhkauksensa johdosta ei mielellänsä
suostunut tähän pyyntöön, riensi hän kuitenkin apuun, kun näki
liittolaistenkin siihen innolla suostuvan.
Tällä välin saapuu sana Kaunoksesta, että nuo 27 laivaa ja
Lakedaimonilaisten lähettämät neuvonantajat olivat saapuneet. Ja
koska Astyokos arveli kaikkea muuta vähäpätöisemmäksi, kuin hankkia
turvallista kulkua noin monelle laivalle, jotta niillä voisivat
hallita merta, ja Lakedaimonista saapuneille tarkastajille varma
pääsö meren yli, jätti hän heti Kiokseen purjehtimisen sikseen ja
purjehti Kaunokseen. Purjehtien Meropilaisen Koos saaren ohitse,
astui hän siellä maihin ja ryösti kaupungin, joka oli linnottamaton,
ja jonka suurin maanjäristys, mikä miesmuistiin on tapahtunut, oli
hävittänyt. Kaupungin asukkaat olivat paenneet vuoristoon, mutta
ryöstöretkillään otti hän saaliiksi kaikki, mitä sai käsiinsä, paitsi
vapaat henkilöt; ne hän päästi menemään. Kun hän Koos-saarelta
yöllä oli saapunut Knidokseen, saivat hänen Knidolaiset hartailla
kehotuksillaan pidättämään merimiehensä laivoissa ja lähtemään
suoraa päätä Ateenalaisten 20 laivaa ahdistamaan, joita Karminos,
yksi Samoksen päälliköistä, piti silmällä noilla Peloponneesoksesta
saapuneilla 27 laivalla, joita hakemaan Astyokos juuri oli lähtenyt.
Samokseen oli saapunut tieto heidän tulostaan Mileetoksesta,
ja Karminos heitä vakoili Symeen, Kalkeen, Roodoksen ja Lykian
ympäristössä. Sillä hän oli jo saanut tiedon laivojen saapumisesta
Kaunokseen.
Astyokos purjehti sentähden viipymättä Symeeseen, ennenkuin hänen
lähtönsä tuli tunnetuksi, arvellen ehkä merellä saavansa käsiinsä
laivat. Mutta sade ja sumuilma hajotti hänen pimeässä harhailevat
laivansa ja saattoi ne epäjärjestykseen. Kun aamun valjetessa hänen
laivastonsa oli hajallaan ja vasen siipi jo Ateenalaisille näkyvissä,
vaan kun muu osa laivastoa vielä harhaili saaren ympäri, niin
Karminos Ateenalaisineen kiiruusti hyökkää heitä vastaan vähemmällä
laivamäärällä, kuin kaikilla 20, arvellen näitten olevan heidän
valvomansa laivat Kaunoksesta. Ensi rynnäkössä he upottivatkin kolme
laivaa ja vahingottivat useimpia muita, ollen voitonpuolella, kunnes
heidän aavistamattansa laivaston enemmistö tuli näkyviin ja ympäröi
heidät kaikkialta. Lähdettyänsä pakosalle menettivät Ateenalaiset
kuusi laivaa, mutta pakenivat toisilla Teutlussan saarelle ja
sieltä Halikarnassokseen. Tämän jälkeen lähtivät Peloponneesolaiset
Knidokseen, ja yhdyttyänsä Kaunoksesta tulleisiin 27 laivaansa,
purjehtivat he yhdessä Symeeseen, johon he pystyttivät voitonmerkin,
ja palasivat Knidokseen takaisin.
Kun Ateenalaiset olivat saaneet tiedon meritappelusta, purjehtivat
he kaikilla Samoksessa olevilla laivoillansa Symeeseen, mutta eivät
hyökänneet Knidoksen edustalla olevaa laivastoa vastaan, eikä tämä
liioin heitä vastaan, vaan purjehtivat takaisin Samokseen, otettuansa
vihollisten Symeeseen jätetyt laivatarpeet ja astuttuansa maihin
Loorymassa mannermaalla.
Kun kaikki Peloponneesolaisten laivat olivat kokoontuneet Knidokseen,
korjasivat he puutteellisuudet ja nuo 11 Lakedaimonilaista miestä
neuvottelivat Tissaferneen kanssa, joka itse oli saapunut sinne,
tapahtuneista toimista, jotka eivät olleet heidän mielensä mukaan,
sekä vastaisista sodan toimista, miten molemmille parahiten ja
hyödyllisimmin sotaa käytäisiin. Varsinkin Likas moitti tapahtumia,
eikä pitänyt kumpaakaan sopimusta, ei Kalkideuksen enemmän kuin
Teerameneenkään tekemää, heille hyödyllisenä. Hän väitti olevan aivan
väärin, että kuningas nytkin vielä saisi haltuunsa kaikki ne maat,
jotka hän tahi hänen esi-isänsä ennen muinoin olivat hallinneet:
tämä tietäisi, lausui hän, että kaikki saaret, Tessalia, Lokrit ja
maat Boiootiaan saakka jälleen joutuisivat kuninkaan ikeen alle, ja
että Lakedaimonilaiset vapauden asemesta Helleeneille toimittaisivat
Meedialaisen herruuden. Hän käski siis solmita uudet sopimukset,
sillä olemassa olevista hän ei ensinkään välittäisi, koska
niiden mukaan laivoille ei ollut vaadittavissa mitään ylläpitoa.
Tyytymättömänä erosi Tissafernees heistä tyhjin toimin raivostuneena.
Muutamien mahtavien miesten kutsumuksesta päättivät Lakedaimonilaiset
purjehtia Rodokseen, toivoen saavansa liittolaiseksi tämän vallan
mahtavan ja sekä merimiehistä että jalkaväestä voimakkaan saaren
ja samalla arvellen, että he tämän liiton kautta kykenisivät
omin neuvoin ylläpitämään laivojaan, pyytämättä siihen varoja
Tissaferneelta. Purjehdittuansa heti samana talvena Knidoksesta,
laskivat he maihin 90 laivalla ensin Rodoksessa sijaitsevaan Kameiros
nimiseen kaupunkiin, pelottaen suuresti tuumasta tietämättömiä, jotka
pakenivat, varsinkin kun kaupunki oli linnottamaton. Kutsuttuansa
kokoon nämät ja molempien toisten Lindos ja Jeelysos nimisten
kaupunkien asukkaat, taivuttivat Lakedaimonilaiset heidät luopumaan
Ateenalaisista. Täten liittyi Rodos Peloponneesolaisiin.
Saatuansa tiedon tästä, purjehtivat Ateenalaiset samaan aikaan
laivoillaan Samoksesta, koettaen ehtiä estämään tätä tapahtumasta,
ja heillä olikin jo merellä Rodos näkyvissä. Mutta kun he hiukan
myöhästyivät, purjehtivat he ensin Kalkeeseen ja sieltä Samokseen
ja tekivät myöhemmin Kalkeestä ja Kooksesta hyökkäyksiä Rodosta
vastaan. Rodoksen asukkailta kiskoivat Peloponneesolaiset 30 talentin
paikoille ja viipyivät siellä rauhassa 80 päivää, vedettyänsä
laivansa maalle.
Sillä välin, ja ennenkuin lähdettiin Rodokseen, tapahtui seuraava:
Alkibiadees joutui Kalkideuksen kuoleman ja Mileetoksen taistelun
jälkeen Peloponneesolaisilla epäluulon alaiseksi, jonka johdosta he
lähettivät kirjeen Astyokokselle, että hän surmauttaisi Alkibiadeen,
sillä Agiskin vihasi häntä, ja hän esiintyi muutenkin epäiltävästi.
Ensi hädässään pakeni hän Tissaferneen luokse ja vahingotti hänen
luonansa voimiensa mukaan Peloponneesolaisten asioita. Hänen tultua
Tissaferneen neuvonantajaksi kaikissa toimissa, vähensi tämä
avustusväen palkan Attikalaisesta drakmasta kolmeen oboliin, eikä
tätäkään palkkaa säännöllisesti maksettu. Hän neuvoi Tissafernestä
sanomaan heille, että Ateenalaisetkin, jotka pitkistä ajoista
olivat kokeneita laivaliikkeessä, antoivat vain kolme obolia
merimiehilleen, eivätkä suinkaan varojen puutteesta, vaan jotteivät
heidän merimiehensä liiallisella mässäämisellä turmelisi ruumiinsa
terveyttä, tahi jättäisivät laivansa antamatta heille tulevan
palkkansa palaamisensa takeeksi. Hän neuvoi Tissafernesta myöskin
lahjoilla houkuttelemaan trierarkkeja ja päälliköitä suostumaan
hänen tuumiinsa, mikä häneltä onnistuikin paitsi Syrakuusalaisten
päälliköiden suhteen, joitten kaikkien puolesta ylipäällikkö
Hermokratees yksin koko liittokunnan nimessä tästä kieltäytyi. Kun
kaupungit pyysivät rahaa, niin Alkibiadees Tissaferneen nimessä
kielsi antamasta heille mitään, sanoen Kiolaisille, että he,
rikkaimmat kaikista Helleeneistä, häpeäisivät pyytää rahaa niiltä,
jotka heidän vapautensa hyväksi olivat heittäytyneet vaaraan
ruumiillansa ja omaisuudellansa. Ja muille kaupungeille hän vastasi,
että he tekivät väärin, jos he, kun he ennen luopumistansa olivat
maksaneet Ateenalaisille niin paljon, eivät nyt oman itsenäisyytensä
hyväksi olisi halukkaita maksamaan yhtä paljon tahi enemmänkin. Hän
selitti, että Tissafernees luonnollisesti oli pakosta säästäväinen,
koska hän omin varoin kävi sotaa, mutta että hän kyllä, jos kuningas
lähettäisi hänelle rahaa, maksaisi palkan ja kohtuullisesti korvaisi
kaupunkien kulut.
Alkibiadees kielsi niinikään Tissafernesta lopettamasta sotaa
liian kiiruusti, kuten myöskin hankkimasta valtaa sekä maalla että
merellä yhdelle valtiolle ja sentähden kutsumasta avukseen, kuten
hän oli aikeissa, Foinikilaista laivastoa sekä pestaamasta useampia
Helleenejä, vaan että hän antaisi molempain heikontaa toisiaan,
joten kuningas voisi itsellensä hankaliksi käyneitä vastaan nostaa
toiset. Mutta jos yksi ainoa hallitsisi sekä maalla että merellä,
olisi kuninkaan vaikea kukistaa tätä, ellei hän itse suurilla
vaaroilla ja kustannuksilla lähtisi taisteluun. Mukavampihan oli,
sanoi hän, vähillä kustannuksilla ja vaaratta itsensä puolesta
antaa Helleenien keskenään heikontaa toisiaan. Muuten olivat,
lisäsi hän, Ateenalaiset soveliaimmat jakamaan valtaa hänen
kanssansa, koska he vähemmän huolivat vallotuksista mannermaalla,
ja tuumissaan sekä sodankäynnissään olivat hänelle hyödyksi. Sillä
kun he vaan, jatkoi hän, saavat haltuunsa meren, auttavat he kyllä
orjuuttamaan kuninkaan maissa asuvia Helleenejä, jota vastoin
Peloponneesolaiset tulevat heitä vapauttamaan. Eihän ole luultavaa,
että Lakedaimonilaiset, jotka koettavat vapauttaa Helleenejä
maalaisiensa ikeestä, eivät vapauttaisi kansalaisiansa vieraasta
vallasta, kunhan vaan ovat kukistaneet Ateenalaiset. Hän kehotti
siis Tissafernesta antamaan heidän keskenään heikontaa toisiaan, ja
päästyänsä Ateenalaisista karkottaa Peloponneesolaiset maasta. Näin
tuumi Tissaferneeskin, päättäen hänen menettelystään. Hän luotti
täydellisesti Alkibiadeeseen, kuten ainakin hyvään neuvonantajaan,
maksaen Peloponneesolaisille niukan palkan, eikä laskenut heitä
laivataisteluun, sanoen Foinikilaisen laivaston olevan tulossa,
jolloin he ylivoimalla varmemmin taistelisivat, turmellen täten
heidän toimiaan ja heidän laivastonsa voiman, joka jo oli kasvanut
aika vankaksi, jo selvästi osoittaen, ettei hän ensinkään aikonut
taistella heidän avuksensa.
Nämät neuvot antoi Alkibiadees Tissaferneelle ja kuninkaalle, kun
hän oleskeli heidän luonansa, pitäen ne heille paraimpina, ja koska
hän siten myöskin tahtoi hankkia itselleen tilaisuuden palataksensa
takaisin kotimaahan, ymmärtäen hyvin, että hänelle siihen tulisi
tilaisuus, jos hän ei sitä hävittäisi. Hän arveli Ateenalaisten
mieluummin suostuvan siihen, jos hän näyttäisi olevan hyvissä
väleissä Tissaferneen kanssa, miten myöskin tapahtui. Sillä kun
Samoksessa majailevat Ateenalaiset sotilaat kuulivat hänen suuresti
vaikuttavan Tissaferneeseen, niin hän sai puolelleen mahtavimmat
heistä, osaksi, koska hän heille oli lähettänyt sanan, että he
mainitsisivat vallanpitäjille, että hän kyllä olisi suostuvainen
palaamaan kotimaahan ja ottamaan osaa hallitukseen, harvainvallan
vallitessa, mutta ei suinkaan ilkeämielisen rahvasvallan vallitessa,
joka oli karkoittanut hänen, ja että hän silloin hankkisi heille
Tissaferneen suosion, ja osaksi myöskin koska Ateenalaisten
Samoksessa majailevat trierarkit ja mahtavimmat omasta puolestaankin
halusivat kukistaa kansanvallan.
Ensin levisi tämä asia sotajoukossa, ja myöhemmin se tuli keskustelun
alaiseksi kaupungissakin. Moniaat henkilöt kulkivat Samoksesta
yli Alkibiadeen puheille, ja kun hän yhä lupasi hankkia ensin
Tissaferneen ja sittemmin itse kuninkaan heille ystäväksi, jos he
eivät kannattaisi kansanvaltaa, jolloin kuningas enemmin heihin
luottaisi, niin syntyi heissä vakava toivo, että he, mahtavimmat
kansalaisista, jotka tästä asiain tilasta enin kärsivät, saisivat
kaupungin hallituksen huostaansa ja kukistaisivat viholliset.
Palattuansa Samokseen, keskustelivat he tästä asiasta puoluelaistensa
kanssa ja lausuivat julki, että kuningas tulisi heidän ystäväkseen ja
antaisi heille rahaa, jos Alkibiadees saisi palata takaisin ja jos he
luopuisivat kansanvallasta.
Vaikkakin kansa ensin suuttui näistä vehkeistä, niin rauhottui se
kumminkin hauskasta toiveesta, että saisi palkan kuninkaalta. Kun
harvainvallan kannattajat olivat ilmottaneet tuumansa kansalle,
niin kokoontuivat he taas keskenään ja useamman ystävän kanssa
neuvottelemaan Alkibiadeen ehdotuksista. Kaikki muut pitivät
näitä viisaina ja luotettavina; mutta Frynikos, joka vielä oli
päällikkönä, ei ensinkään hyväksynyt niitä, vaan väitti, että
harvainvalta ja kansanvalta oli Alkibiadeelle yhdentekevä, niinkuin
myöskin oli, ja ettei tämä tarkoittanut muuta, kuin miten hän,
kumottuansa nykyisen kaupungin järjestyksen, ystäviensä kutsumana
saisi palata kotiin, ja että oli tarkoin vaarinotettava, ettei
syntyisi sisällisiä levottomuuksia. Kuninkaalle hän ei pitänyt
ensinkään hyödyllisenä, kun Peloponneesolaiset vielä vallitsivat
merellä ja heidän hallussaan oli monta suurinta kaupunkia hänen
valtakunnassaan, liittyä Ateenalaisiiin, joihin hän ei ensinkään
luottanut, ja sen takia joutua vaikeuksiin, kun hänellä oli tilaisuus
ruveta Peloponneesolaisten ystäväksi, jotka eivät koskaan olleet
hänelle tuottaneet vahinkoa. Eivätkä liittolaiskaupungitkaan, joille
oli luvattava harvainvaltaisuus, kun Ateenalaiset itse luopuisivat
kansanvallasta, hänen mielestään jättäisi luopumishankkeitaan,
eivätkä uskolliset kaupungit sen kautta tulisi luotettavammiksi.
Sillä mieluummin, kuin ne haluaisivat olla harvainvallan tahi
kansanvallan orjina, pyrkisivät ne tietysti vapauteen, olkoonpa
millä hallituksella tahansa. Eikä pitäisi luulla, että nuo niin
kutsutut kauniit kunnon miehet saisivat vähemmän rettelöitä aikaan,
kuin kansa, koska he juuri johtavat kansaa kaikkiin pahoihin
toimiin, joista heillä on suurin hyöty. Nämät puolestaan, jos heistä
riippuisi, mestauttaisivat tuomiotta kansalaisia väkivaltaisesti,
mutta kansa olisi heidän ainoa tukensa ja turvansa. Ja hän sanoi
tietävänsä tämän olevan muittenkin kaupunkien kokemuksen kautta
hankkiman vakuutuksen. Häntä siis ei ensinkään miellyttänyt
Alkibiadeen ehdotukset, joista nyt neuvoteltiin.
Kokoukseen yhtyneet pysyivät kuitenkin päätöksessään, hyväksyen
ehdotukset, ja toimittivat lähettiläiksi Ateenaan Peisandroksen ja
muutamia muita, jotta he toimisivat Alkibiadeen palaamisen hyväksi
ja kansanvallan lakkauttamiseksi siellä, kuten myöskin hieromaan
ystävyyttä Tissaferneen ja Ateenalaisten välillä.
Kun Frynikos sai tiedon, että tuumittiin Alkibiadeen palaamisesta
ja että Ateenalaiset myöntyivät siihen, niin hän peläten, että
Alkibiadees, palattuansa kotiin, kohtelisi häntä ankarasti, koska hän
oli vastustanut hänen puolestansa puhuvia, keksi seuraavan keinon.
Hän lähetti salaa Astyokokselle, Lakedaimonilaisten nauarkille, joka
vielä oli Mileetoksessa, kirjeen, jossa hän ilmotti, että Alkibiadees
vahingotti heidän asemaansa koettaen tehdä Tissaferneen Ateenalaisten
ystäväksi, ja selitti kaikki muutkin asiat perinpohjaisesti. Hän
arveli, että olisi annettava anteeksi, jos hän, vaikkakin kaupunkinsa
vahingoksi, kirjotti täten vihamiehestään. Mutta Astyokos ei
ensinkään halunnut kostaa Alkibiadeelle, joka ei enää ollutkaan hänen
saavutettavissaan. Hän matkusti päin vastoin Magneesiaan Alkibiadeen
ja Tissaferneen luokse ja luki heille Samoksesta saamansa kirjeen,
joutuen siten ilmiantajaksi. Hänen sanotaan täten tahtoneen omaksi
edukseen päästä Tissaferneen suosioon sekä tällöin että muulloinkin.
Samasta syystä hän myöskin oli ollut jokseenkin väliäpitämätön palkan
vähentämisen suhteen.
Alkibiadees kirjoitti viipymättä Samoksen vallanpitäjille, mitä
vehkeitä Frynikos toimi, vaatien hänen mestaustansa. Kun Frynikos
tämän ilmiannon kautta joutui suurimpaan vaaraan, lähettää hän
hädissään toisen kirjeen Astyokokselle, jossa hän, nuhdellen tätä
entisen kirjeen salaisuuden ilmottamisesta, seikkaperäisesti
selitti, miten hän oli valmis toimittamaan koko Samoksessa
majailevan Ateenalaisten sotajoukon hänen käsiinsä, koska Samos oli
linnottamaton. Hän sanoi, että hän omantunnon vaivoitta mieluummin
halusi panna henkensä alttiiksi Lakedaimonilaisten hyväksi, kuin
saada surmansa verivihollistensa käsistä. Myöskin tämän ilmaisi
Astyokos Alkibiadeelle.
Koska Frynikos jo edeltäkäsin ymmärsi, että hänen kirjeensä tulisi
tunnetuksi ja että Alkibiadeelta hetimiten oli odotettavissa kirje
näistä seikoista, niin hän itse kiiruhti ilmottamaan sotajoukolle,
että hän varmaan tiesi vihollisten, koska Samos oli linnotusta
vailla, ja kun eivät kaikki laivat olleet satamassa, aikovan
hyökätä leiriä vastaan, jonkatähden oli välttämätön mitä kiiruimmin
linnottaa Samos ja ryhtyä muihinkin varustuskeinoihin. Päällikkönä
olikin hänellä valta panna tämä toimeen. Tämän johdosta toimitettiin
nopeasti Samoksen linnottaminen, mikä jo ennenkin oli päätetty
asia. Vähän myöhemmin saapuikin Alkibiadeelta kirje ilmotuksella,
että Frynikos oli kavaltanut sotajoukon ja että viholliset aikoivat
tehdä hyökkäyksen. Mutta Alkibiadesta ei pidetty luotettavana,
vaan arveltiin hänen, saatuansa tiedon vihollisten tuumista,
vihamielisyydestä halunneen esittää Frynikosta kavaltajana, joten
se ei ensinkään häntä vahingoittanut, vaan mieluummin todisti hänen
puolestansa, kun siinä oli yhdenpitävä ilmoitus.
Tämän jälkeen koetti Alkibiadees vielä hartaammin saada
Tissaferneen liittymään Ateenalaisiin. Tissafernees kyllä pelkäsi
Peloponneesolaisia, koska he esiintyivät suuremmalla laivastolla kuin
Ateenalaiset, mutta tahtoi kuitenkin, jos vain voisi, pysyä heidän
luottamuksessaan, varsinkin kun hän sai tiedon Peloponneesolaisten
erimielisyydestä Knidoksessa Teerameneen kautta solmituiden
sopimusten suhteen, joka jo oli ilmaantunut heidän ollessaan
Rodoksessa, jossa tilaisuudessa Likas oli todistanut Alkibiadeen
sanat, että Lakedaimonilaisten tarkotus oli vapauttaa kaikki
kaupungit, lisäten olevan sietämätöntä myöntää, että kuninkaan tuli
hallita kaikissa kaupungeissa, jotka ennen olivat olleet hänen tahi
esi-isiensä hallussa. Mutta Alkibiadees, jolla oli tärkeät hankkeet,
yhä innokkaammin koetti pysyä Tissaferneksen suosiossa.
Kun Peisandroksen kanssa Samoksesta lähetetyt sanansaattajat olivat
saapuneet Ateenaan, puhuivat he kansankokouksessa pääasiallisesti,
kuinka he, jos palauttaisivat Alkibiadeen ja lakkauttaisivat
kansanvallan, saisivat kuninkaan liittolaisekseen ja voisivat
kukistaa Peloponneesolaiset. Kun tässä kokouksessa useat vastustivat
näitä tuumia kansanvallan suhteen, ja kun Alkibiadeen vihamiehet
huusivat, kuinka vaarallista olisi, jos hän rikottuansa valtion
lakeja palaisi kotia, ja kun Eumolpidit ja Keerykit mysteerioiden
suhteen, joiden pilkkaamisesta hänen oli täytynyt paeta, vetosivat
jumaliin, ettei sallittaisi hänen palata kotimaahan, niin Peisandros
kiellon ja vihamielen vallitessa astui esiin ja kysyi jokaiselta
vastustajalta erittäin, oliko hänellä ehkä joku muu keino kaupungin
pelastukseen tiedossa, kun Peloponneesolaisilla oli ainakin yhtä
monta laivaa vesillä, kuin heillä, ja useampia liittokaupunkeja
ja kun kuningas ja Tissafernees olivat taipuisat antamaan heille
rahoja, joita heillä itsellään ei ensinkään ollut, jos ei saataisi
kuningasta kääntymään heidän puolellensa. Kun kysytyt eivät tähän
vastanneet tietävänsä mitään keinoa, niin hän vakavuudella lausui
heille: "Tämä ei meille ole mahdollista, ellemme noudata viisaampaa
valtiojärjestystä, uskoen vallan mieluummin harvoille, jotta kuningas
meihin luottaisi, ja jos emme halua huolehtia enemmän valtiomuodosta
kuin pelastuksestamme (myöhemminhän me voimme muuttaa sen, ellei se
meitä miellytä), kuten myöskin ellemme päästä kotia Alkibiadesta,
joka yksin nykyisistä henkilöistä voi saada tämän aikaan."
Kansa oli vallan äkeissään harvainvallan ehdottamisesta, mutta
Peisandron selitettyä, ettei löytynyt muuta pelastusta, se pelosta
myöntyi siihen, koska se myöskin toivoi voivansa mielensä mukaan
saada aikaan muutoksen. He päättivät, että Peisandros kymmenen
miehen seuraamana purjehtisi ja neuvottelisi tästä tuumasta
Tissaferneen ja Alkibiadeen kanssa, miten heistä näkyi paraalta.
Peisandroksen panettelun johdosta erotti kansa Frynikoksen ja hänen
päällikkötoverinsa Skironideen virasta ja lähetti heidän asemestansa
laivapäälliköiksi Diomedoonin ja Leoonin. Koska Peisandros ei
katsonut Frynikosta sopivaksi keskustelemiseen Alkibiadeen kanssa,
niin syytti hän Frynikosta Iasoksen ja Amorgeen kavaltamisesta.
Peisandros kävi myöskin kaikissa käräjienkäymisen ja virkojen
hakemisen tarkoituksissa Ateenassa löytyvissä yhdistyksissä kehottaen
heitä yksimielisesti äänestämään kansanvallan kumoamista; ja kun
hän oli järjestänyt kaikki siten, ettei syntyisi mitään viipymistä,
purjehti hän kymmenen seuralaisensa kanssa Tissaferneen luokse.
Saavuttuansa samana talvena Ateenalaisten laivoille, tekivät
Leoon ja Diomedoon hyökkäyksen Rodosta vastaan. Kun he tapasivat
Peloponneesolaisten laivat hinattuina rannalle, niin he astuivat
maihin ja palasivat, voitettuansa tappelussa avuksi rientäneet
Rodolaiset, Kalkeeseen ja tekivät hyökkäyksiä mieluummin sieltä
kuin Koos saarelta; sillä sieltä oli mukavampi väijyä, lähtisikö
Peloponneesolaisten laivasto liikkeelle.
Pedaritoksen lähettämänä saapui myöskin Kioksesta Rodokseen
Lakoonialainen Ksenofantidas ilmoituksella, että Ateenalaisten
linnotus jo oli valmis, ja että Kios heiltä olisi hukassa, jos ei
riennettäisi kaikilla laivoilla apuun. Tämän johdosta he aikoivatkin
lähteä apuun; mutta sillä välin oli Pedaritos apujoukollaan ja koko
Kiolaisten sotaväellä rynnännyt Ateenalaisten laivojen ympärille
rakennettua linnotusta vastaan ja vallottanut osan siitä sekä
muutamia rannalle hinatuista laivoista. Apuun rientäneet Ateenalaiset
ajoivat ensin Kiolaiset pakosalle ja voittivat sitten muunkin
Pedaritoksen sotajoukon. Tässä kahakassa kaatui Pedaritos itse ja
suuri joukko Kiolaisia, jolloin paljon aseita joutui vihollisten
saaliiksi. Tämän jälkeen joutuivat Kiolaiset vielä ankarampaan
piiritykseen sekä maan että meren puolelta ja nälänhätä oli siellä
vallan suuri.
Peisandros ja Ateenalaisten hänen seurassaan lähettämät miehet
saapuivat sillä välin Tissaferneen luokse keskustelemaan
sopimuksista. Mutta koska Alkibiadees ei ollut varma Tissaferneen
mielipiteestä, kun tämä pelkäsi Peloponneesolaisia enemmän ja
Alkibiadeen omasta neuvosta tahtoi antaa molempien keskinäisesti
heikontaa toisiaan, niin hän turvautui siihen keinoon, että
Tissafernees, vaatien ylen paljon, ei pääsisi sopimuksiin
Ateenalaisten kanssa. Minusta Tissafernees toimi samassa
tarkotuksessa pelosta Peloponneesolaisten suhteen. Mutta Alkibiadees
taas, koska hän huomasi, ettei Tissafernees missään tapauksessa
suostuisi sopimuksiin, tahtoi, etteivät Ateenalaiset luulisi, ettei
hän ollut voinut Tissafernesta taivuttaa suostumaan, vaikka kyllä oli
koettanut, vaan että Ateenalaiset tekivät liian vähän myönnytyksiä.
Sillä Alkibiadees vaati, puhuen Tissaferneen läsnäollessa hänen
nimessään, niin suunnattomia, että Ateenalaiset, vaikka suostuivat
paljoon siitä, mitä hän vaati, vihdoin katkaisivat keskustelut. Sillä
hän vaati kuninkaalle koko Joonian ja läheiset saaret ja vielä muita
etuja, joita Ateenalaiset eivät vastustaneet. Mutta kolmannessa
kokouksessa vaati Alkibiadees vihdoin, kun pelkäsi näyttävänsä liian
voimattomalta, että kuningas saisi rakennuttaa laivoja ja purjehtia
pitkin valtakuntansa rantoja, mihin ja kuinka monella laivalla
tahansa. Tähän Ateenalaiset eivät suostuneet, vaan koska he arvelivat
tämän olevan mahdotonta, ja että Alkibiadees heitä oli pettänyt,
poistuivat he suutuksissaan ja lähtivät Samokseen.
Samana talvena saapui Tissafernees kohta tämän jälkeen Kaunokseen,
tahtoen taivuttaa Peloponneesolaisia jälleen lähtemään Mileetokseen
ja solmita heidän kanssansa, jos vaan mahdollista, uudestaan
sopimukset, joissa hän tarjoaisi heille ravinnon, jotteivät tykkänään
joutuisi hänelle vihollisiksi. Sillä hän pelkäsi, että he, jos
ravinto heidän lukuisilta laivoiltaan puuttuisi, pakotettaisiin
sotimaan laivataistelussa Ateenalaisia vastaan ja joutuisivat
tappiolle, ja heidän laivojensa miehet karkaisivat, jolloin
Ateenalaiset ilman hänen apuansa pääsisivät toivojensa perille.
Enin hän kuitenkin pelkäsi, että Lakedaimonilaiset ravinnon haussa
ryöstäisivät mannermaalla. Aprikoiden ja aavistaen kaiken tämän, ja
koska hän tahtoi, että Helleenit keskenään yhtä mahtavina seisoivat
toisiansa vastaan, lähetti hän kutsumaan Peloponneesolaiset, tarjosi
heille ravinnon ja solmisi heidän kanssaan kolmannet näin kuuluvat
sovinnot:
"Dareioksen hallituksen 13 vuotena, Aleksippidaksen ollessa
arkontina Lakedaimonissa, solmittiin Maianderin kentällä sopimukset
Lakedaimonilaisten ja liittolaisten välillä yhdeltä puolelta ja
Tissaferneksen, Hierameneksen ja Farnakoksen poikien välillä toiselta
puolelta kuninkaan ja Lakedaimonilaisten sekä heidän liittolaistensa
asioista."
"Kaikki kuninkaan hallussa olevat maat Aasiassa ovat kuninkaan ja
kuningas hallitsee maitaan mielensä mukaan."
"Lakedaimonilaiset liittolaisineen eivät saa hyökätä kuninkaan
alueelle pahassa tarkoituksessa, eikä kuningas Lakedaimonilaisten
tahi heidän liittolaistensa alueelle pahassa tarkoituksessa."
"Jos joku Lakedaimonilaisten tahi heidän liittolaisten joukosta
ahdistaa kuninkaan maata, niin ovat Lakedaimonilaiset ja heidän
liittolaisensa velvolliset estämään häntä; ja jos joku kuninkaan
alamaisista ahdistaa Lakedaimonilaisia tahi heidän liittolaisiansa,
niin on kuningas velvollinen estämään häntä."
"Tissafernees pitää huolta läsnäolevien laivueitten ravinnosta
sovinnon mukaan, kunnes kuninkaan laivat saapuvat. Kuninkaan
laivojen saavuttua olkoon Lakedaimonilaisten vallassa itse hankkia
ravintoa laivoilleen, jos niin haluavat; mutta jos he haluavat saada
ylläpitoa Tissaferneeltä, niin antakoon hän sen sillä ehdolla, että
Lakedaimonilaiset ja liittolaiset, sodan loputtua, korvaavat sen,
mitä häneltä ovat saaneet".
"Kun kuninkaan laivat ovat saapuneet, käyvät Lakedaimonilaisten
ja heidän liittolaistensa laivat sotaa yhdessä kuninkaan laivojen
kanssa, miten Tissafernees yhdestä tuumin Lakedaimonilaisten ja
heidän liittolaistensa kanssa määrää."
"Jos tahdotaan tehdä rauha Ateenalaisten kanssa, tehtäköön se
yhteisen sopimuksen mukaan."
Tämmöiset olivat sopimukset. Tämän jälkeen valmistautui Tissafernees
noudattamaan Foinikilaisia laivoja, kuten oli määrätty, ja muihin
toimiin, joita hän oli luvannut. Ainakin tahtoi hän näyttää olevansa
näissä toimissa.
Boiootialaiset valloittivat loppupuolella talvea kavaltamisen avulla
Ooroopoksen, jossa Ateenalaisilla oli vartioväki. Tässä toimessa
oli heillä avustajina sekä Eretrialaisia että Ooroopolaisiakin
miehiä, jotka tuumivat saada Euboiaa luopumaan. Sillä koska tämä
paikkakunta oli lähellä Eretriaa, niin ei ollut mahdollista, ettei
se Ateenalaisten hallussa suuresti vahingoittanut Eretriaa ja koko
Euboiaakin. Valloitettuansa Ooroopoksen, lähtivät Eretrialaiset
Rodokseen, kehottaen Peloponneesolaisia tulemaan Euboiaan. Mutta
he riensivät mieluummin ahdistetun Kioksen avuksi ja purjehtivat
kaikilla laivoillaan Rodoksesta. Kun he olivat Triopionin edustalla,
näkivät he Kalkeesta tulevien Ateenalaisten laivojen purjehtivan
aavalla merellä; mutta kun ei kumpikaan tehnyt hyökkäystä, saapuvat
toiset Samokseen, toiset Mileetokseen. Peloponneesolaiset huomasivat
nyt, etteivät he meritaistelutta voineet tulla Kiokselle avuksi.
Tähän loppui talvi, ja kului loppuun 20 vuosi sitä sotaa, jonka
vaiheet Thukydides on kertonut.
Heti alussa seuraavaa kevättä lähetettiin Derkylidas, Spartalainen
mies, vähäisellä sotajoukolla maitse Helleespontokseen saattamaan
Abydosta luopumaan, joka oli Mileetolainen siirtokunta; Kiolaiset
pakotettiin, piirityksen ahdistamina, meritaisteluun, jota vastoin
Astyokos oli kahdella päällä, miten hän auttaisi heitä. Astyokoksen
vielä ollessa Rodoksessa, olivat he saaneet Mileetoksesta
Pedaritoksen kaaduttua päällikökseen Spartalaisen miehen, nimeltä
Leoon, joka oli seurannut Antistenesta laivamiehenä, ja Mileetosta
vartioivia 12 laivaa, joista viisi oli Turista, neljä Syrakuusasta,
yksi Anaiasta, yksi Mileetoksesta ja yksi Leoonista. Kiolaiset
lähtivät liikkeelle koko sotaväkineen ja asettuivat varmaan paikkaan,
ja heidän laivansa, luvultaan 36, niinikään purjehtivat taisteluun
Ateenalaisten 32 laivaa vastaan. Tässä ankarassa taistelussa eivät
Kiolaiset liittolaisineen joutuneet kylläkään tappiolle, mutta
myöhään illalla palasivat he kaupunkiinsa.
Kun Derkylidas tämän jälkeen maitse oli saapunut Mileetoksesta
Helleespontokselle, luopui Abydos heti ja Lampsakos kahden päivän
päästä hänen ja Farnabatsoksen puolelle. Mutta kun Strombikidees sai
tiedon tästä, riensi hän kiiruumman kautta apuun 24 Ateenalaisella
laivalla, joiden joukossa löytyi myöskin raskasaseisia kuljettavia
sotalaivoja, voitti kaupungeista ryntäävät Lampsakolaiset taistelussa
ja valloitti Lampsakoksen, linnottamaton kun oli, ensi rynnäkössä
sekä otti kaluja ja orjia, mutta salli vapaitten asukkaiden taas
asettua asumaan kaupunkiin. Sitten kulki hän Abydosta vastaan; mutta
kun sen asukkaat eivät antautuneet vapaaehtoisesti, ja kun ei hän
kyennyt sitä hyökkäyksellä valloittamaan, niin hän purjehti sitä
vastapäätä Kersoneesoksessa sijaitsevaan Seestokseen, joka ennen oli
ollut Meedialaisten hallussa ja johon hän asetti vartioväen valvomaan
koko Helleespontosta.
Tällä välin tulivat Kiolaiset yhä mahtavammiksi merellä, ja Astyokos
sekä Mileetossa oleskelevat Peloponneesolaiset rohkaistuivat
suuresti, kuultuansa meritappelusta, ja että Strombikidees laivoineen
oli poistunut. Kahdella laivalla lähti Astyokos Kiokseen, otti sieltä
siellä olevat laivat mukaansa ja teki koko laivastolla hyökkäyksen
Samosta vastaan. Mutta kun sieltä, keskinäisen epäluulon vallitessa,
ei käyty häntä vastaan, purjehti hän takaisin Mileetokseen. Sillä
tähän aikaan ja jo ennen tätä oli kansanvalta kumottu Ateenassa. Kun
sitten Peisandros toisten lähettiläiden seuraamana saapui Samokseen
Tissaferneen luota, järjestivät he olot sotajoukossa varmemmalle
kannalle, ja kehottivat sikäläisiä mahtimiehiä koettamaan sotaväen
avulla perustaa harvainvallan, vaikka kohtakin suuri osa heistä
oli sitä vastustanut. Samoksessa olevat Ateenalaiset keskustelivat
tästä asiasta, ja päättivät jättää Alkibiadeen syrjään, koskei hän
muka ollut halukas suostumaan heidän tuumiinsa ja muutenkin näytti
sopimattomalta harvainvallassa; ja koska jo olivat heittäytyneet
vaaraan, päättivät omin neuvoin pitää huolta siitä, että asiat eivät
jäisi silleen, vaan että sotaa jatkettaisiin, ja että he omista
varoistaan mielellään maksaisivat sen menot, ja jos muitakin tarpeita
ilmestyisi, koska he yksin oman itsensä, eivätkä muitten, hyväksi
kärsivät vaivoja.
Rohkaistuansa toisiaan täten, lähettivät he viipymättä Peisandroksen
ja puolet lähettiläistä kotia panemaan tuumat siellä toimeen,
jota paitsi heille annettiin käsky perustaa harvainvalta niihin
alamaisiin kaupunkeihin, joihin he saapuisivat. Toiset lähettiläistä
toimittivat he muihin alamaisiin maihin minkä minnekin. Diotrefeksen,
joka oleskeli Kioksen vesillä, ja joka oli valittu hallitsemaan
Trakialaisia rantamaita, lähettivät he virkaansa. Saavuttuansa
Tasokseen, hajotti hän siellä kansanvallan. Mutta kun hän oli
lähtenyt sieltä, linnottivat Tasolaiset toisella kuukaudella tämän
jälkeen kaupunkinsa, koskeivät enään tarvinneet Ateenalaisten
myötävaikutusta harvainvallan perustamiseen, vaan joka päivä
odottivat Lakedaimonilaisia vapauttamaan heitä. Sillä heidän
Ateenalaisten karkottamat kansalaisensa elivät Peloponneesolaisten
luona, ja nämät ynnä kaupungissa oleskelevat puoluelaisensa kokosivat
laivoja voimiensa mukaan saadakseen Tasoksen luopumaan. Sattui siis
heidän onneksensa, että kaupunki vaaratta joutui hyvälle kannalle, ja
että vastustava kansa kukistettiin. Tasoksen siis kävi päinvastoin,
kuin Ateenalaiset, perustaen harvainvallan, olivat tarkoittaneet, ja
minusta myöskin monen muun alamaisen kaupungin. Sillä maltuttuansa
ja ryhdyttyänsä pelotta toimiinsa, kulkivat ne suoraa päätä vapautta
kohti, huolimatta Ateenalaisten petollisesta hyvänsuonnosta.
Purjehtien pitkin rantoja, kukisti sillä välin Peisandros
seuralaisineen kansanvallan niissä kaupungeissa, joihin he
poikkesivat, saivatpa muutamista kaupungeista raskasaseisiakin,
jotka seurasivat heitä Ateenaan. Täällä olivat jo ennen heidän
saapumistansa heidän puoluelaisensa toimittaneet enimmät tehtävät.
Androkleen, erään kansanpuoluelaisten etevimmistä johtajista, joka
suuresti oli vaikuttanut Alkibiadeen karkoittamiseen, surmasivat
salaa muutamat nuoret salaliittolaiset. He tappoivat hänet kahdesta
syystä: koska hän johti kansaa, ja koska he arvelivat tekevänsä
Alkibiadeelle mieleen, joka oli tuleva kotia, ja joka heille hankkisi
Tissaferneen ystävyyden. Useampia muitakin vastustajistaan surmasivat
he samaten salaa. He olivat jo ennen julkaisseet ilmoituksen, ettei
palkkaa maksettaisi kellekään muille kuin niille, jotka olivat
sodassa, etteikä useampia kuin 5,000 tulisi osalliseksi hallitukseen,
joiden joukkoon tulisi kuulumaan ainoastaan ne kansalaiset, jotka
omaisuudellaan ja ruumiillaan olisivat kykeneviä enimmän hyödyttämään
kaupunkia.
Tämä oli kaunis veruke kansaa vastaan, sillä heidän tarkoituksensa
oli uskoa kaupungin hallitus yksinomaan niitten haltuun, jotka
hyväksyivät hallitusmuutoksen. Kansa ja neuvosto kutsuttiin
kuitenkin yhä kokoon, mutta heille ei jätetty muuta neuvoteltavaksi,
kuin mitä liittoutuneet hyväksyivät, ja itse puhujatkin olivat
heidän puoluelaisiansa ja ennestään oli heille määrätty, mitä
sanottaisiin. Pelosta ei kukaan muista uskaltanut vastustaa, kun
näki liittolaisten paljouden; mutta jos joku vastusti, niin hän heti
jollakin sopivalla tavalla syrjäytettiin, eikä tekijästä tehty mitään
oikeustutkimusta, eikä vedetty oikeuteen murhasta epäluulonalaista.
Kansa pysyi levollisena; sillä sitä oli vallannut semmoinen
säikähdys, että jokainen piti voittona, jos hän, vaikka olikin
ääneti, vältti väkivaltaisuutta. Ja koska arvelivat liittolaisten
olevan lukuisammat, kuin olivatkaan, masentuivat heidän mielensä,
eivätkä he kyenneet keksimään mitään keinoa, päästäkseen tästä
hirmuvallasta, koska kaupunki oli suuri, eivätkä kansalaiset siitä
syystä tunteneet toisiansa. Samasta syystä ahdistettu ei voinut
valittaa tuskastaan toiselle, jotta yhdestä tuumin neuvottelisivat
puolustuskeinoista. Sillä kansanpuoluelaiset pitivät toisiaan
epäluulonalaisina, että ehkä olivat kumoojiin kuuluvia. Moni, josta
ei ensinkään olisi luullut, kääntyi nimittäin harvainvaltaisiin. Ja
nämät herättivät kansassa enin epäluuloa ja hankkivat vaarattomuuden
harvainvaltaisille, kun olivat saaneet syntymään kansassa jyrkän
keskinäisen epäluulon.
Tähän sopivaan aikaan saapui Peisandros seuralaisineen, ja he panivat
valtiokeikkauksen täydellisesti toimeen. Kun he olivat kutsuneet
kansan kokoon, ehdottivat he ensin, että valittaisiin kymmenen miestä
rajattomalla vallalla sepittämään lakiehdotusta, ja että nämät,
saatuansa ehdotuksensa valmiiksi, esittäisivät kansalle määräpäivänä,
miten kaupunki paraiten olisi hallittava. Kun määräpäivä tuli,
kutsuivat he kokoon kansan Koloonokseen, joka on Poseidoonin temppeli
noin kymmenen stadion päässä kaupungista. Tässä tilaisuudessa eivät
ehdotuksen sepittäjät tuoneet esiin muuta, kuin yksinomaan sitä,
että jokaisella oli vaaratta oikeus lausua mielipiteensä, jos vain
haluaisi; jos joku syyttäisi tahi jollakin muulla tavalla koettaisi
vahingoittaa puhujaa, määrättiin hänelle kovat rangaistukset.
Täällä lausuttiin selvin sanoin, ettei enää hallitukseen valittaisi
miehiä vanhaan tapaan, etteikä heille annettaisi palkkaa, vaan että
esimiehet valitsisivat viisi miestä, joitten tuli valita 100 miestä
ja jokaisen näistä 100:sta kunkin kolme miestä itsensä lisäksi.
Näillä 400 miehellä olisi rajaton valta, neuvoteltuansa keskenään,
hallita miten heille paraalta näytti, ja he kutsuisivat kokoon nuo
5,000, milloin heistä näytti soveliaalta.
Tämän ehdotuksen esittäjä oli Peisandros, joka muutenkin oli
sangen innokas kansanvallan hävittämisessä. Mutta se, joka sepitti
tuuman, miten asiat saataisiin tälle kannalle, ja joka jo kauan
oli tuuminut tätä asiaa, oli Antifoon, Ateenalainen mies, joka
kykynsä puolesta oli mitä etevin, kuten hän myöskin oli ensimmäisiä
keksimään tuumia ja selittämään tuumiaan. Hän ei pyytämättä astunut
esiin kansankokouksissa, eikä muutenkaan ottanut osaa julkisiin
keskusteluihin, mutta häntä kansa piti epäluulonalaisena hänen
kykynsä maineen takia. Niitä, jotka neuvottelivat hänen kanssansa
kansankokouksissa tahi oikeusasioissa, oli hänessä mies suuresti
avustamaan. Ja kun kansa myöhemmin oli kukistanut nuo 400 ja
häntä kovasti ahdistettiin, niin näkyy hän minusta paraiten
minun aikanani eläneistä miehistä kyenneen puolustamaan itseään
hengenvaarallisessa tutkimisessa, kun häntä syytettiin osallisuudesta
salaliittoon. Frynikoskin esiintyi muita kaikkia innokkaampana
harvainvallan puolustajana, koska hän pelkäsi Alkibiadesta, tietäen,
että tämä hyvin tunsi hänen tuumansa Samoksessa Astyokoksen
kanssa, kun hän silloin arveli, ettei harvainvaltaa ikipäivinä
perustettaisi kutsumaan Alkibiadesta kotia. Hän näytti siis kaikista
luotettavimmalta harvainvallan puolustajalta, kun hän kerran
oli kääntynyt siihen. Samaten oli Hagnoonin poika Teeramenees
hartaimpia kansanvallan kukistajia, joka oli sekä sangen älykäs että
puhetaitoinen. Täten tämä tuuma, vaikkakin vallan suuremmoinen,
onnistui, kun sitä ajoivat niin lukuisat ja taitavat miehet. Sillä
vaikeata oli riistää vapaus Ateenalaiselta kansalta lähes 100 vuotta
tyrannien kukistamisen jälkeen, varsinkin kun tämä kansa ei ollut
kenenkään käskyn alaisena, vaan päin vastoin puolet tätä aikaa oli
ollut tottunut hallitsemaan muita.
Kun kokous kenenkään vastustamatta oli hyväksynyt nämät ehdotukset,
niin hajosi se, ja nuo 400 asetettiin seuraavalla tavalla neuvostoon.
Ateenalaiset olivat aseissa, vihollisten ollessa Dekeleiassa, toiset
muureilla, toiset taistelu-asennossa. Mainittuna päivänä annettiin
tuumasta tietämättömien, kuten tavallisesti, mennä kotiinsa,
mutta salaliittolaiset kiellettiin jäämästä lähelle aseita, vaan
syrjään niistä ja siellä odottaisivat rauhassa ja tarttuisivat
aseisiin estääkseen, jos joku koettaisi nousta vastustamaan heidän
tuumiansa. Tähän toimeen oli määrätty Andrilaisia, Teeniläisiä ja
300 Karystolaista sekä joukko niitä Aiginalaisia, jotka Ateenalaiset
olivat sinne lähettäneet asukkaiksi, jotka tätä varten olivat
aseissaan saapuneet, saatuansa tuumasta tiedon. Kun kaikki täten oli
järjestetty, ja kun nuo 400 jokainen kätketyllä tikarilla, ja ne 120
nuorukaista, joitten tarpeen vaatiessa piti tulla heidän avuksensa,
olivat asettuneet entisten neuvoshuoneessa olevien neuvosmiehien
vastapäätä, niin käskivät he näitten poistua, saatuansa palkkansa,
joka heillä oli muassa, ja jonka he koko jälellä olevasta ajasta
heille antoivat, kun he poistuivat.
Kun nyt neuvosto täten vastustamatta oli syrjäytetty, ja kun
kaupunkilaiset eivät kapinoineet, vaan pysyivät levollisina, niin
nuo 400 päästyänsä neuvostoon määräsivät arvalla prytaneja omasta
keskuudestaan ja toimittivat rukoukset ja uhrit, joita toimitetaan
virkaan astuessa. Vaikka he myöhemmin tekivät joukon muutoksia
kansanvallan hallitusmuodossa, niin he eivät kuitenkaan Alkibiadeen
takia kutsuneet kotia karkotettuja, vaan hallitsivat muutoin
kaupunkia suurella ankaruudella. Muutamia vain harvoja mestauttivat
he, joita he pitivät sopivina saatavaksi tieltä pois, toisia he
vangitsivat, toisia taas karkoittivat. He ilmottivat Dekeleiassa
olevalle Lakedaimonilaisten päällikölle Agiille, että he halusivat
tehdä rauhan, lausuen toivovansa, että hän mieluummin tietysti sopisi
heidän kuin luottamattoman kansanpuolueen kanssa.
Mutta koska Agis arveli, ettei kansa niinikään heti luopuisi vanhasta
vapaudestaan, jospa näkisikin heidän lukuisan sotajoukkonsa, eikä sen
takia pysyisi rauhassa, ja koska hän yhtä vähän luotti vakuutuksiin,
että täysi levollisuus vallitsi kaupungissa, niin hän ei antanut
mitään sovinnollista vastausta 400 neuvoston lähettiläille. Hän
lähetti päin vastoin vaatimaan Peloponneesosta suuren sotajoukon ja
kulki vähää myöhemmin Dekeleian varustusväen ja Peloponneesoksesta
saapuneitten sotilaitten kanssa aina Ateenan muurien alle, toivoen
että hän joko helpommin saisi heitä halunsa mukaan haltuunsa
hämminkiin joutuneina, tahi että hänen onnistuisi valloittaa pitkät
muurit, kun ne jäisivät puolustajitta levottomuuksien synnyttyä
kaupungin sekä sisällä että ulkopuolella. Mutta kun Ateenalaiset,
hänen lähestyessään, eivät ensinkään joutuneet mihinkään
keskinäisiin levottomuuksiin, vaan päin vastoin lähettivät häntä
vastaan ratsumiehensä ja osan raskasaseisista, kevytaseisista ja
nuolenampujista, jotka surmasivat hänen enin lähestyneet miehensä ja
ottivat saaliiksi joukon aseita ja kaatuneita, niin hänestä näytti
viisaimmalta viedä sotaväkensä takaisin leiriin. Väkensä kanssa jäi
Agis yhä maahan, Dekeleiaan, mutta Peloponneesoksesta saapuneen
sotaväen lähetti hän muutaman päivän päästä kotiinsa. Tämän jälkeen
lähettivät nuo 400 kuitenkin airuen Agiin luokse, ja kun hän nyt
oli suostuvaisempi, niin he hänen kehoituksestaan toimittivat
lähettiläitä myöskin Lakedaimoniin keskustelemaan sopimuksista, koska
he halusivat tehdä rauhan.
Samokseenkin he lähettivät kymmenen miestä rauhoittamaan sotajoukkoa
selittämällä sille, että harvainvalta ei suinkaan ollut perustettu
kaupungin ja kaupunkilaisten vahingoksi, vaan valtion pelastukseksi,
kuten myöskin ettei hallitsijamiehiä ollut 400, vaan 5,000.
Näin lukuisina, väittivät he, eivät Ateenalaiset milloinkaan
alituisten sotaretkien ja rajariitojen tähden olleet kokoontuneet
neuvottelemaan tärkeimmistäkään kysymyksistä. Muutakin heidän
tuumiinsa sopivaa käskivät näitten lausua, lähettäen heidät heti
valtiomuutoksen toimeenpantuansa, peläten ettei laivaväestö suostuisi
harvainvaltaiseen hallitukseen, vaan kuten kävikin, kumoisi sen,
koska se ei ollut heistä saanut alkuaan.
Samoksessa oli jo harvainvallan perustamisesta asti sitä vastustettu,
mikä ilmaantui jo siihen aikaan, kun nuo 400 asettuivat hallitukseen.
Sillä ne Samolaiset, jotka silloin, ollen kansanpuoluelaisia,
olivat nousseet mahtavia vastaan, olivat jälleen muuttaneet
mieltään Samokseen saapuneen Peisandroksen sekä siellä majailevien
Ateenalaisten yllytyksistä, ja osa heistä, luvultansa noin 300, oli
tehnyt salaliiton, aikoen hyökätä kansanpuoluelaisten kimppuun. He
mestauttivat Hyperboloksen, erään pahamaineisen Ateenalaisen miehen,
joka ostrakismolla oli karkoitettu viheliäisyytensä ja kaupunkinsa
häväisemisen takia, eikä suinkaan pelosta hänen mahtavuutensa
tahi arvossa pitämisensä tähden. Tähän tekoon oli Karminos, yksi
päälliköistä, suostunut, kuten myöskin muutamat muut Samoksessa
majailevat Ateenalaiset, osoittaaksensa heille luottamustaan.
He tekivät myöskin muuta samankaltaista, ja valmistautuivat
ryntäämään kansanpuoluelaisten kimppuun. Nämät, jotka jo ennestään
tunsivat heidän tuumansa, ilmoittivat sen päälliköille Leoonille
ja Diomedoonille, jotka eivät kannattaneet harvainvaltaa, koska
kansa heitä suosi, sekä Trasybulokselle ja Trasyllokselle, joista
toinen oli laivanpäällikkö, ja toinen palveli raskasaseisissa, ja
muille, joitten he luulivat enin vastustavan salaliittolaisia.
He pyysivät, etteivät nämät olisi väliäpitämättömiä heidän
tuhoamisestansa ja Samoksen irrottamisesta Ateenalaisista, jotka
heidän kaupunkinsa avulla olivat päässeet nykyiseen valta-asemaansa.
Tällä pyynnöllänsä kääntyivät he yksityisesti sotilaisiin ja
varsinkin Paralos-laivan miehiin jotka olivat vapaita Ateenalaisia
ja aina olivat vastustaneet harvainvaltaa, ennenkuin se tänne oli
perustettukaan. Leoon ja Diomedoon jättivät aina, kun matkustivat,
muutamia laivoja vartioimaan, joten Samoksen kansanpuoluelaiset, kun
heihin hyökkäsivät nuo 300, näitten kaikkien ja varsinkin Paraloksen
miehistön avulla pääsivät voitolle. He surmasivat 30 noista 300
ja rankaisivat syyllisimmät maanpakolaisuudella; muille heistä he
antoivat anteeksi ja elivät siitä lähtien kansanvallan vallitessa
rauhassa heidän kanssansa.
Paralos laivan lähettivät Samolaiset ja sotamiehet Arkestratoksen
pojan Kaireaksen johdolla, joka oli valtionmuutoksen innokas
kannattaja, Ateenaan ilmottamaan tapahtumasta; sillä he eivät
tietäneet mitään noitten 400 hallituksen anastamisesta. Laivojen
purjehdittua satamaan, vangitsivat nuo 400 heti kaksi tai
kolme Paraloksen miehistä, ottivat heiltä laivan ja muuttivat
muut miehet toiseen sotilaita kuljettavaan laivaan, jonka he
asettivat vartioimaan Euboian ympäristöä. Mutta Kaireas pakeni
heti, saatuaan tiedon vallitsevista oloista, salassa Samokseen
ja ilmoitti sotamiehille liioitellen Ateenan tapahtumat, kuinka
siellä muka kaikkia pieksettiin, eikä kukaan uskaltanut vastustaa
vallanpitäjiä, että muka heidän vaimonsa ja lapsensa kiusattiin ja
että vallanpitäjät aikoivat vangita kaikkien niitten sukulaiset,
jotka Samoksessa majailivat eivätkä olleet heidän puolellansa,
surmataksensa heidät, jos sotilaat eivät heitä totelleet. Ja muutakin
tämänkaltaista valehteli hän heille.
Tämän kuultuansa, ryntäsivät sotamiehet ensin julmistuneina
kivittääksensä harvainvallan perustajia ja heidän avustajiansa,
mutta hillitsivät kuitenkin itseään, puolueettomien estettyä
heitä varoituksilla, etteivät syöksisi valtiota turmioon, kun
viholliset vartioivat aivan läheisyydessä hyökkäämäisillänsä heidän
kimppuunsa. Tämän jälkeen koettivat Lykoksen poika Trasybulos ja
Trasyllos, jotka innokkaimmin ajoivat muutosta, julkisesti saada
Samoksen hallituksen kansanvaltaiselle kannalle, vannottivat
sotamiehet juhlallisimmilla valoilla, ja varsinkin harvainvallan
kannattajia, yksimielisesti pysymään kansanvallassa, innokkaasti
jatkamaan sotaa Peloponneesolaisia vastaan ja pitämään noita 400
vihollisinansa, tekemättä sovintoa heidän kanssansa. Saman valan
vannoivat niinikään kaikki täysi-ikäiset Samolaiset, ja sotamiehet
sitoutuivat Samolaisten rinnalla kestämään kaikki vaivat ja
vaaroista johtuvat seuraukset, arvellen, että heille yhtävähän kuin
sotilaille itselleenkään löytyisi mitään pelastuksen suojaa, vaan
että he olisivat hukassa, jos nuo 400 tahi viholliset Mileetoksesta
pääsisivät voitolle.
Kilvan koettivat toiset tähän aikaan pakottaa kaupunkia
kansanvaltaiseksi, toiset sotaväestä harvainvaltaiseksi. Sotamiehet
pitivät heti kokouksen, jossa he erottivat virasta entiset päälliköt
ja ne laivanjohtajat, jotka heistä olivat epäiltäviä, ja määräsivät
toisia heidän sijalleen, joiden joukossa olivat Trasybulos
ja Trasyllos. Samassa tilaisuudessa he rohkaisivat toisiaan
monenlaisilla muillakin kehoituksilla, kuten että vaikkakin Ateena
oli eronnut heistä, olivat vähälukuisemmat muka kuitenkin luopuneet
heistä lukuisammista ja kaikissa suhteissa paremmin varustetuista.
Sillä koska heillä oli koko laivasto hallussaan, kykenisivät he
pakottamaan muita alamaisia kaupunkeja maksamaan veroja yhtä hyvin,
kuin jos he tulisivat Ateenasta. Sillä heillähän oli voimakas
Samoksen kaupunki hallussaan, joka muinoin miltei ollut riistänyt
Ateenalta valtaa merellä, kun sotivat toisiaan vastaan, ja sieltä
samasta paikasta olisi vihollisten torjuminen lähtevä vastedes kuten
ennenkin. Myöskin oli heillä parempi tilaisuus hankkia ravintoa, kuin
Ateenan asukkailla, koska laivat olivat heidän hallussaan. Koska he
itse olivat olleet Samoksessa, olivat kaupunkilaiset ehtineet ottaa
Peiraieykseen purjehtimisen haltuunsa; mutta jos kaupunki heiltä
kieltäisi heidän oikeuksiansa, niin he asettaisivat asiat sille
kannalle, että heidän olisi mahdollisempi sulkea kaupunkilaisilta
meri, kuin näitten heiltä. Kaupunki tuottaisi heille vähäistä ja
vähäarvoista hyötyä vihollisten voittamisen suhteen; eivätkä he
mitään sen kautta menettäisi, koska kaupungilla ei ollut rahaa
heille lähetettäväksi, vaan sotamiesten itsensä täytyi sitä hankkia,
eivätkä he liioin voineet antaa kelvollista neuvoa, ainoaa, jossa
kaupunki sotaväen voittaa. Mutta juuri tässä suhteessa, arvelivat
he, kaupunkilaiset olivat rikkoneet, kun olivat hävittäneet isiltä
perityt lait, mutta sotilaat tukivat niitä ja koettaisivat pakottaa
vastustajiakin tekemään samaten, joten he eivät siis ole toisia
huonompia neuvonantajia. Jos he tarjoaisivat Alkibiadeelle varman
paluun kotimaahan, hankkisi hän heille mielellään kuninkaan liiton.
Tärkeintä kuitenkin oli, että jos heiltä ei tuumansa onnistuisi,
olisi heillä laivaston omistajina monta turvapaikkaa, joissa heiltä
puuttuisi kaupunkeja yhtä vähän, kuin maatakaan.
Täten sotamiehet kokouksessa rohkaisivat toisiaan ja valmistautuivat
yhtä tarmokkaasti sotaan. Kun noitten 400 Samokseen toimittamat
lähettiläät Deloksessa saivat tiedon tästä, jäivät he sinne.
Samaan aikaan valittivat Peloponneesolaisten Mileetoksessa majailevat
laivaston miehistöt keskenään, että Astyokos ja Tissafernees
tuhosivat heidän asioitaan, edellinen sen kautta, ettei hän ennen
ollut ryhtynyt meritappeluun, vaikka heidän laivastonsa oli
voimakkaampi ja Ateenalaisten laivasto vähäinen, eikä nytkään, kun
vihollisten laivat sanottiin olevan kapinoitsevalla kannalla ja eri
paikoilla, vaan että hän, yhä odottaen Tissaferneen kyllä nimeksi
lupaamia, mutta itse teossa saapumattomia laivoja, toistaiseksi
lykkäsi taistelun. Tissafernesta he taas syyttivät siitä, ettei
hän ensinkään tuottanut näitä laivoja, kuten myöskin ettei hän
säännöllisesti eikä täydellisesti antanut ylläpitoa ja siten
heikonsi laivaston. Ei pitäisi, arvelivat he, enää viivytellä, vaan
ryhtyä ratkaisevaan taisteluun ja varsinkin Syrakuusalaiset olivat
innokkaita kiihoittamaan heitä tähän.
Kun liittolaiset ja Astyokos olivat kuulleet heidän murisemisestaan,
ja kun he tämän johdosta kokouksessa olivat päättäneet ryhtyä
meritappeluun, koska myöskin heille ilmoitettiin Samoksessa
tapahtuneista levottomuuksista, lähtivät he liikkeelle kaikilla
laivoillaan, luvultaan 112, ja käskettyänsä Mileetolaisten maitse
saapua Mykaleeseen, suuntasivat he matkansa Mykaleeseen. Kun
Ateenalaiset näkivät Peloponneesolaisten laivojen purjehtivan heitä
vastaan, vetäytyivät he 82 laivallaan, jotka sattuivat olemaan
ankkurissa Glaukeessa lähellä Mykaleeta, Samokseen, koska eivät
uskaltaneet antautua ratkaisevaan tappeluun. Tässä paikassa on Samos
Mykaleeseen päin hyvin lähellä mannermaata. He olivat lähettäneet
sanan Strombikidekselle, että hän rientäisi heidän avuksensa
Kioksesta Abydokseen lähetetyillä laivoilla, koska he olivat saaneet
tiedon vihollisten lähteneen Mileetoksesta ryhtyäkseen tappeluun, ja
odottivat nyt hänen saapumistaan, jossa tarkoituksessa he olivatkin
peräytyneet Samokseen. Purjehdittuansa Mykaleeseen, leiriytyivät
Peloponneesolaiset kuten myöskin Mileetolaisten ja lähiseutujen
jalkaväki sinne. Kun he seuraavana päivänä olivat purjehtimaisillaan
Samosta vastaan, ilmoitettiin heille Strombikideksen saapumisesta
Helleespontoksesta laivoineen, jonka johdosta he viipymättä
purjehtivat takaisin Mileetokseen. Sitä vastoin tekivät Ateenalaiset,
näitten laivojen tultua heidän avuksensa, hyökkäyksen Mileetosta
vastaan, ryhtyäksensä ratkaisevaan taisteluun; mutta kun ei kukaan
käynyt heitä vastaan, palasivat he Samokseen.
Koska Peloponneesolaiset eivät kootulla laivastollaankaan uskaltaneet
purjehtia Ateenalaisia vastaan, ja koska he olivat neuvottomia,
mistä hankkisivat ravintoa näin monelle laivalle, varsinkin kun
Tissafernees ei kunnollisesti avustanut heitä, lähettivät he heti
tämän jälkeen samana kesänä, kuten jo ennen oli heitä käsketty
Peloponneesoksesta, Ramfioksen pojan Klearkoksen 40 laivalla
Farnabatsoksen luokse. Sillä Farnabatsos oli jo ennen kutsunut
heitä tulemaan, tarjoutuen hankkimaan heille ravintoa. Samalla
ilmoitettiin heille niinikään, että Bysantion oli luopumaisillaan.
Kun nämät Peloponneesolaisten laivat olivat purjehtineet aavalle
merelle, jotta ne voisivat kulkea salaa Ateenalaisilta, kohtasi
niitä myrsky. Useimmat niistä pelastuivat Klearkoksen johdolla
Delokseen ja palasivat myöhemmin Mileetokseen, josta Klearkos maitse
kulki Helleespontokseen. Kymmenen laivoista pelastui Megaralaisen
Heliksoksen johdolla Helleespontokseen ja auttoi Bysantionia
luopumaan. Tämän kuultuansa, lähettivät Ateenalaiset Samoksesta
apulaivaston ja vartioväen Helleespontokseen. Tapahtuipa vähäinen
laivataistelukin Bysantionin edustalla, kahdeksan laivaa kahdeksaa
vastaan.
Mutta vallanpitäjät Samoksessa ja varsinkin Trasybulos, joka
vallankumouksen tapahduttua aina pysyi samassa tuumassa,
että Alkibiadees oli kutsuttava kotia, taivuttivat vihdoin
kansankokouksessa sotamiesten enemmistön myöntymään, ja heidän
suostuttuansa suomaan Alkibiadeelle vaarattoman paluun, purjehti
Trasybulos Tissaferneen luokse ja toi Alkibiadeen Samokseen,
koska hän piti ainoana pelastuksena, että Tissafernees luopuisi
Peloponneesolaisista ja liittyisi heihin. Jo ensimmäisessä
kansankokouksessa toi Alkibiadees esille syytöksiä ja valituksia oman
onnettomuutensa johdosta ja puhui laveasti valtionasioista, antaen
heille suuremmoisia toiveita vastaisuudesta. Hän liioitteli suuresti
vaikutustaan Tissaferneeseen, jotta siten pelottaisi harvainvaltaisia
vallanpitäjiä Ateenassa, ja helpommin saisi yhdistykset hajoamaan,
sekä jotta Samoksen esimiehet pitäisivät häntä suuremmassa kunniassa,
ja he itse enemmän rohkaistuisivat, samalla kuin Tissaferneen
vastustajat joutuisivat pahaan maineeseen ja menettäisivät
vallitsevat toiveensa. Kovasti kerskaillen, vakuutti Alkibiadees
Tissaferneen hänelle luvanneen, että Ateenalaisilta, kun hän vaan
oli saanut luottamusta heihin, ei milloinkaan tulisi puuttumaan
ravintoa, niin kauan kuin hänellä itsellään olisi jotakin, ei, vaikka
hänen vihdoinkin olisi pakko rahaksi muuttaa peitteensä, ja että
hän tuottaisi Foinikilaiset laivat, jotka jo olivat Aspendoksessa,
Ateenalaisille, eikä suinkaan Peloponneesolaisille, mutta että
Tissafernees ainoastaan silloin luottaisi Ateenalaisiin, jos hän,
vaaratta palattuansa kotiinsa, puhuisi heidän puolestansa.
Kuultuansa tämän ja paljon muutakin, nimittivät he Alkibiadeen
viipymättä päälliköksi entisten lisäksi ja uskoivat hänelle
pääjohdon. Jokainen oli nyt niin varmassa toivossa, että pelastus
oli käsissä, ja että he saisivat kostaa noille 400, että he eivät
mistään hinnasta halunneet luopua siitä. He olivat jo valmiit hänen
puheensa johdosta, halveksien uhkaavia vihollisia, purjehtimaan
Peiraieysta vastaan. Mutta vaikka lukuisat henkilöt yllyttivät
Alkibiadesta tähän, niin hän jäykästi esti purjehtimasta Peiraieysta
vastaan, jättäen lähimmät viholliset selkänsä taa, vaan sanoi, koska
hän oli valittu päälliköksi, purjehtivansa Tissaferneen luokse
keskustelemaan sodan asioista. Hän lähtikin suoraa päätä kokouksesta,
jotta hän kaikessa näyttäisi toimivan yhdestä tuumin Tissaferneen
kanssa, ja koska hän tahtoi lisätä arvoaan Tissaferneen silmissä
osottamalla hänelle, että hän, päälliköksi nimitettynä, voisi sekä
hyödyttää että vahingottaa häntä. Alkibiadeella oli nyt tilaisuus
pelottaa Ateenalaisia Tissaferneella, yhtä hyvin kuin Tissafernesta
Ateenalaisilla.
Kun Peloponneesolaiset Mileetoksessa saivat tiedon Alkibiadeen
paluusta, niin he paljoa suuremmin, kuin ennen, pitivät Tissafernesta
epäluulonalaisena. Sillä täten sattui, että Tissafernees, joka
jo Ateenalaisten hyökkäyksen jälkeen Mileetosta vastaan, jolloin
Peloponneesolaiset eivät halunneet purjehtia heitä vastaan, paljoa
niukemmin maksoi heille palkkaa, heissä lisäsi jo ennen tätä itseään
kohtaan Alkibiadeen johdosta vallitsevaa vihaa. Kuten ennenkin,
kokoontuivat sotamiehet ja myöskin muutamat korkeassa asemassa
olevat henkilöt keskustelemaan siitä, että he eivät ensinkään olleet
saaneet täyttä palkkaa, vaan kuinka tämä oli maksettu niukasti ja
säännöttömästi. He arvelivat, että, jos ei uskallettaisi ratkaisevaa
taistelua tahi lähdettäisi maahan, josta saisivat ravintoa,
merimiehet karkaisivat laivoista. Heidän mielestänsä oli Astyokos
syypää kaikkiin näihin, hän kun muka, katsoen omaa etuaan, noudatti
Tissaferneen oikkuja.
Heidän ollessaan näissä neuvotteluissa, tapahtui seuraava levottomuus
Astyokoksen ympäristössä. Koska Syrakuusalaiset ja Turilaiset
merimiehet olivat tottuneet mitä suurimpaan vapauteen, niin he
rohkeasti ahdistivat Astyokosta maksamaan heille palkkansa. Mutta hän
vastasi vallan röyhkeästi ja uhkasipa kohotetulla kepilläänkin heidän
puolestansa puhujaa Dooreosta. Kun sotilaat tämän näkivät, niin he
merimiesten tapaan huutaen syöksyivät esiin kivittääksensä häntä.
Mutta hän ennätti loukkaamattomana paeta erään alttarin suojaan,
jolloin joukko hajaantui.
Mutta salaperäisellä hyökkäyksellä valloittivat Mileetolaiset
Tissaferneen Mileetokseen rakentaman linnotuksen ja karkoittivat
siitä vartioväen. Tämä oli liittolaisten ja varsinkin
Syrakuusalaisten mieleen. Likas ei kuitenkaan hyväksynyt sitä, vaan
väitti, että Mileetolaisten ja muitten kuninkaan alueella asuvien
kansojen tuli totella Tissaferneen kohtuullisia käskyjä, kunnes sota
heidän eduksensa oli päättynyt. Mutta Mileetolaiset suuttuivat häneen
tästä ja hänen muustakin esiintymisestään siihen määrin, että, kun
hän myöhemmin kuoli tautiin, he eivät sallineet haudata häntä sinne,
mihin läsnäolevat Lakedaimonilaiset halusivat.
Heidän täänkaltaista erimielisyyttä osoittaessaan Astyokosta
ja Tissafernesta kohtaan, saapui Lakedaimonista Mindaros,
Astyokoksen seuraaja nauarkkina, ja ryhtyi heti virkaansa, jonka
tapahduttua Astyokos purjehti pois. Tissafernees lähetti hänen
kanssansa sanansaattajan ympäristöstään molempia kieliä puhuvan
Karialaisen nimeltä Gaulitees syyttämään Mileetolaisia linnoituksen
vallottamisen johdosta ja samalla puolustamaan häntä, koska hän
tiesi Mileetolaisten lähteneen syyttämään häntä, ja varsinkin
Hermokrateen heidän joukossaan, joka aikoi osoittaa, että
Tissafernees yhdessä Alkibiadeen kanssa turmeli Peloponneesolaisten
asiat ja oli epäluotettava. Sillä hän kantoi aina vihaa tätä kohtaan
palkan maksamisen tähden. Ja kun Hermokratees vihdoin karkotettiin
Syrakuusasta, ja kun Mileetokseen tuli toisia päälliköitä
Syrakuusalaisten laivoihin, nimittäin Potamis, Myskoon ja Deemarkos,
niin hän vielä kovemmin syytti karkotettua Hermokratesta muun muassa
siitä, että Hermokratees kerran muka olisi pyytänyt häneltä rahaa, ja
kun ei saanut, ruvennut häntä vihaamaan. Astyokos ja Mileetolaiset
purjehtivat Lakedaimoniin, Alkibiadees sitä vastoin Tissaferneen
luota Samokseen.
Alkibiadeen jo saavuttua Samokseen, tuli sinne noitten 400
sanansaattajat, jotka he olivat lähettäneet rauhoittamaan ja
neuvomaan Samokseen majoitettuja sotilaita. Pidetyssä kokouksessa
koettivat he puhua, mutta sotilaat eivät heitä ensin tahtoneet
kuullakaan, vaan huusivat, että kansanvallan hajoittajat olivat
tapettavat. Mutta vihdoin he vaivoin rauhoittuivat ja suostuivat
kuuntelemaan heitä. Lähettiläät ilmoittivat, että vallanmuutos ei
suinkaan ollut suunnattu valtion turmioksi, vaan sen pelastukseksi,
eikä suinkaan kavallettaisi sitä vihollisille, johonka heillä
olisi ollut hyvä tilaisuus, kun viholliset, heidän jo ollessaan
hallituksessa, tekivät hyökkäyksensä. Noista 5,000 tulisivat kaikki
vuoroonsa osallisiksi hallitukseen. Eikä se muka ensinkään ollut
totta, että heidän omaisiansa kiusattiin, kuten Kaireas heitä
panetellakseen oli ilmoittanut, eikä niitä ensinkään pahoin pidelty,
vaan asuivat he rauhassa tilallaan. Heidän vielä puhuttuansa paljon
muutakin, eivät sotilaat ensinkään ottaneet heidän sanojansa
kuuleviin korviin, vaan lausuivat vihastuneina mikä minkäkin
ehdotuksen, mutta etusijassa ehdotettiin, että purjehdittaisiin
Peiraieykseen. Tässä tilaisuudessa näkyy Alkibiadees hyödyttäneen
kaupunkia enemmän, kuin kukaan muu. Sillä kun Samokseen majoitetut
Ateenalaiset kiihkoissaan pyrkivät purjehtimaan kansalaisiansa
vastaan, jolloin aivan varmaan Joonia ja Helleespontos olisivat
joutuneet vihollisten haltuun, niin astui hän esiin sitä estämään
eikä tässä tilaisuudessa kukaan muu, kuin hän, olisi kyennyt
hillitsemään rahvasta. Hän ei ainoastaan estänyt hyökkäystä, vaan
pidätti lisäksi yksityisesti vimmastuneita loukkaamasta lähettiläitä.
Hän lähetti heidät menemään sillä vastauksella, että hän ei suinkaan
estäisi noita 5,000 hallitsemasta, mutta käski heitä eroittamaan
nuo 400 ja entiseen tapaan asettamaan 500 miehen neuvoston. Hän
kiitti suuresti heidän toimiaan huojentaakseen ravinnon hankkimista
sotilaille. Muutenkin hän kehotti pysymään lujana, eikä tekemään
vihollisille mitään myönnytyksiä. Hän arveli, että kun vain kaupunki
pelastuisi, suuri toive olisi, että keskinäinen sopu kyllä syntyisi
kansalaisten välillä, mutta jos kerran Samoksessa olevat tahi
kotikaupunkilaiset joutuisivat perikatoon, niin ei löytyisi ketään,
jonka kanssa voisi sopia.
Saapuvilla olivat myöskin Argolaisten lähettiläät, tarjotakseen
Samoksessa olevalle Ateenalaiselle kansanpuolueelle apuansa.
Alkibiadees kiitti heitä ja lähetti heidät takaisin kehoituksella
saapumaan, kun kutsuttaisiin. Näitä Argolaisia seurasi ne Paraloksen
miehet, jotka nuo 400 olivat viettäneet sotalaivaan purjehtimaan
Euboian ympäristössä. Laivoissa seurasivat noiden 400 Ateenalaiset
lähettiläät, Laispodias, Aristofoon ja Meleesias Lakedaimoniin.
Mutta kun he purjehtiessaan saapuivat Argoksen tienoille, niin
he vangitsivat ja jättivät Argolaisille lähettiläät, koska nämät
vaikuttavasti olivat ottaneet osaa kansanvallan kukistukseen. Itse
he eivät enää lähteneet Ateenaan, vaan toivat Argoksesta Samokseen
lähettiläät omistamallaan laivalla.
Samana kesänä, aikana, jolloin Peloponneesolaisten viha Tissafernesta
vastaan oli korkeimmillaan sekä muistakin syistä että varsinkin
Alkibiadeen palaamisen tähden, koska hän tämän kautta selvästi jo
näkyi suosivan Ateenalaisia, valmistautui hän Likaksen seuraamana
matkustamaan Aspendokseen hakemaan Foinikilaisia laivojaan, tahtoen,
kuten näkyi, heidän edessään puhdistautua häntä vastaan tehdyistä
syytöksistä. Hän sanoi asettavansa alapäällikkönsä Tamooksen
matkoilla ollessaan huolehtimaan ravinnosta sotajoukolle. Koska
ei olla yhtä mieltä, on vaikea tietää, missä tarkoituksessa hän
matkusti Aspendokseen, mutta ei hän sieltä tuonut laivoja, vaikka
hän kyllä kävi siellä ja vaikka Foinikilaiset laivat, luvultaan 147,
aivan varmaan olivat saapuneet Aspendokseen. Syystä, miksi ne eivät
saapuneet perille, on monta eri otaksumaa. Toiset arvelevat, että hän
poissaolollaan tahtoi heikontaa Peloponneesolaisia sillä keinoin,
että Tamoos, jolle tämä toimi oli uskottu, ei suinkaan hankkinut
parempaa, vaan huonompaa ravintoa sotajoukolle. Toiset taas, että hän
oli tuottanut Foinikilaiset laivat Aspendokseen, jotta hän pakottaisi
Peloponneesolaisia maksamaan hänelle siitä, ettei hän veisi niitä
pois, vaan sallisi heidän käyttää niitä. Toiset taas, että hän tällä
tahtoi kumota Lakedaimonissa häntä vastaan vallitsevat syytökset,
ja että päin vastoin sanottaisiin, ettei hän ollut mikään petturi,
vaan tosiaankin oli lähtenyt hakemaan täysin miehitettyjä laivoja.
Minun luullakseni on todenperäisintä, ettei hän tuonut laivastoa
perille, koska siten halusi viivytellä ja heikontaa Helleenejä, kun
hän viipyi poissa matkallaan, sekä pitää molempia yhtä voimakkaina,
jottei kumpainenkaan pääsisi heistä voimakkaammaksi. Sillä ei ole
epäiltävääkään, ettei hän, jos vain olisi halunnut, olisi kyennyt
voitolla lopettamaan sotaa. Jos hän olisi tuonut laivat, olisi
hän aivan varmasti hankkinut voiton Lakedaimonilaisille, joilla
jo, ilman niitäkin, oli yhtä lukuisa laivasto, kuin vihollisilla.
Hänen esiintuomistaan verukkeistakin, miksi hän muka ei tuonut
laivoja, käy tämä ilmi. Hän sanoi, ettei niin paljon laivoja ollut
koossa, kuin kuningas oli käskenyt. Mutta siitähän hänelle olisi
koitunut päin vastoin sitä suurempi kiitos, jos hän, säästämällä
kuninkaan varoja, olisi saanut yhtä paljon aikaan. Tissafernees kävi
todellakin Aspendoksessa, missä tarkoituksessa lieneekään käynyt, ja
keskusteli Foinikilaisten kanssa, ja Peloponneesolaiset lähettivät
hänen kehotuksestaan Lakedaimonilaisen Filippoksen johdolla kaksi
kolmisoutulaivaa näitä muka hakemaan.
Kun Alkibiadees sai tiedon Tissaferneen saapumisesta Aspendokseen,
purjehti hänkin sinne 13 laivalla, luvaten hankkia Samoksessa
oleville Ateenalaisille varoja ja suuria etuja, joko itse tuomalla
Ateenalaisille Foinikilaiset laivat, tahi ainakin estämällä niitten
liittymistä Peloponneesolaisiin. Sillä hän kyllä arvatenkin jo
ennaltaan tiesi, ettei Tissafernees ensinkään aikonut tuoda niitä.
Vaan täten hän tahtoi tehdä Tissaferneen Peloponneesolaisten mielestä
epäluulonalaiseksi ystävyydestä häntä ja Ateenalaisia kohtaan, jotta
hän mieluummin pakoitettaisiin yhtymään heihin. Alkibiadees purjehti
suoraan itään päin Faseelista ja Kaunosta kohti.
Kun noiden 400 lähettämät sanansaattajat Samoksesta palasivat
Ateenaan, ilmoittivat he Alkibiadeen tuumat, kuinka hän kehoitti
pysymään lujana myöntämättä mitään vihollisille, ja että hänellä
oli suuret toiveet sovittaa soturit heidän kanssansa ja kukistaa
Peloponneesolaiset. Tämän kautta he vallan suuresti rohkaisivat
harvainvallan perustajia, joista useat jo olivat tyytymättömiä,
ja jotka halusivat päästä siitä erilleen, jos se vain vaaratta
voisi käydä päinsä. He pitivät keskenään kokouksia, joissa he
ankarasti moittivat asioiden silloista johtoa. Heidän joukossaan
löytyi mahtavimpia harvainvallan mahtimiehiä, kuten Hagnoonin
poika Teeramenees, Skelliaan poika Aristokratees ja monta muuta,
jotka olivat ensimmäisiä hallituksessa. He sanoivat vallan kovasti
pelkäävänsä Samoksessa majailevaa sotajoukkoa ja Alkibiadesta, ja
että heidän Lakedaimoniin toimittamansa lähettiläät saattaisivat
vahinkoa kaupungille, jonka johdosta he halusivat päästä tuosta
liian ahtaasta harvainvallasta vaatien, että nuot 5,000 itse teossa,
eivätkä ainoasti nimeksi, pääsisivät hallitukseen osallisiksi, jotta
syntyisi tasapuolisempi hallitus. Tämä oli ainoastaan poliitillinen
puhetapa heidän suussaan, sillä useimmat heistä sillä peittelivät
omaa kunnianhimoaan, johon kansanvallasta syntyneet harvainvallat
useimmiten kukistuvat. Sillä jokainen pyrkii heti pääsemään
ensimmäiseksi, eikä tyydy olemaan toisten rinnalla vertaisena, jota
vastoin kansanvallassa on helpompi tyytyä asemaansa, kun vaali sen
määrää. Enin varmuutta heille kuitenkin tuotti vakuutus siitä, että
Alkibiadeen toimenpiteet olivat vakavalla kannalla, kuten myöskin
ettei harvainvalta näkynyt tulevan pitkäikäiseksi. Kilvan koetti siis
jokainen päästä ensimmäiseksi kansan johdossa.
Mutta ne noitten 400 johtomiehistä, jotka enin vastustivat tällaista
tuumaa, Frynikos, joka jo päällikkönä Samoksessa oli joutunut
Alkibiadeen vihamieheksi, Aristarkos, joka jo vanhoistaan oli
kansanvallan vastustaja, Peisandros, Antifoon ja joukko muita
mahtavimmista miehistä olivat jo ennen, heti kun kansanvalta sai
jalansijaa Samoksessa, toimittaneet keskuudestaan lähettiläitä
Lakedaimoniin innokkaasti hieromaan sovintoa, ja olivat rakentaneet
linnotuksen Eetiooneia nimiselle paikalle sitä innokkaammin, kun
he, lähettiläittensä palattua Samoksesta, näkivät sekä kansan että
niittenkin puoluelaisistaan, joihin he enin olivat luottaneet,
muuttaneen mielipidettään. He lähettivät Spartaan Antifoonin,
Frynikoksen ja kymmenen muuta kaikella kiireellä, koska olivat
peloissaan sekä kotikaupunkinsa että Samoksen tapahtumien johdosta,
käskien heitä solmimaan sopimuksen Lakedaimonilaisten kanssa
millä siedettävillä ehdoilla tahansa. Sen ohessa valmistivat he
yhä innokkaammin linnoitusta Eetiooneiassa. Teeramenees ja hänen
puoluelaisensa lausuivat, että linnoituksen tarkoitus ei suinkaan
ollut estää Samoksessa majailevia sotilaita, jos väkisten pyrkisivät
Peiraieykseen, vaan voida päästää viholliset sinne, kun rakentajat
haluaisivat. Eetiooneia on Peiraieyksesta ulkoneva niemeke,
muodostava sataman suun. He yhdistivät tämän linnoituksen ennestään
löytyvään muuriin siten, että vähäinen sotajoukko voisi pitää
sataman suun hallussaan. Sillä sataman suussa loppuivat sekä vanha
mannermaanpuolinen että uusi sisärantaa myöten kulkeva linnoitus
samaan kahdesta löytyvästä tornista. He rakensivat sinne myöskin
läpikäytävän, jonka he pitivät hallussaan ja johon he pakottivat
kaikkia tuomaan sekä heillä olevan että meritse tulevan viljan ja
ottamaan sen sieltä myytäväksi.
Jo kauan sitten oli Teeramenees levitellyt näitä huhuja ja kun
lähettiläät palasivat Lakedaimonista saamatta mitään yleistä sovintoa
aikaan, niin hän laususkeli, että muka tuo linnoitus tuottaisi
kaupungille vaaraa ja tuhoa. Sillä samaan aikaan sattui Euboialaisten
kutsumisesta Peloponneesoksesta tulemaan 42 laivaa, joista muutamat
olivat Italialaisia, Tarantoksesta ja Lokrista, ja muutamat
Sikelialaisia. Ne olivat jo ankkurissa Las-kaupungin edustalla
Lakoonikan alueella ja valmistautuivat purjehtimaan Euboiaan
Ageesandrideen pojan Ageesandroksen johdolla. Mutta Teeramenees
väitti, että nämät eivät olleet liikkeellä Euboiaa varten, vaan
mieluummin Eetioneian linnoituksen rakentajien avuksi, ja että, jos
ei oltu varoillaan, kaupunki huomaamatta joutuisi perikatoon. Tässä
syytöksessä olikin jonkun verran perää, eikä ainoastaan panettelua.
Sillä nämät tuumivat harvainvallan kautta päästä hallitsemaan
liittolaisiakin, mutta jos ei tämä heiltä onnistuisi, ainakin pysyä
hallituksessa laivaston ja linnoitusten avulla, jotka olivat heidän
hallussaan. Mutta jos tässäkin sortuisivat, niin he eivät kuitenkaan
aikoneet antautua uudestaan syntyneen kansanvallan ensimmäisiksi
uhreiksi, vaan mieluummin jättää kaupungin vihollisten haltuun
linnoituksineen, laivoineen, kun vaan voisivat pelastaa oman itsensä.
Sitä varten oli linnoitus varustettu porteilla ja käytävillä
vihollisten sisäänpäästämistä varten, ja he rakensivat linnaa
innolla, haluten saada sen valmiiksi mitä nopeimmin. Alussa huhuttiin
tästä seikasta salaa ani harvojen kesken; mutta kun eräs peripoleista
salavihkaa kansan täyttämällä torilla lähellä neuvostotaloa iski
kuolijaaksi Lakedaimonin lähetyskunnasta tulevan Frynikoksen, jolloin
surmaaja kyllä pääsi pakoon, mutta hänen auttajansa, Argeiolainen
henkilö, vangittiin, niin tämä, vaikka hän ei neljänsadan neuvoston
kiduttamana maininnut ketään nimenomaan yllyttäjäksi, kuitenkin
lausui tietävänsä, että paljon ihmisiä kokoontui peripolarkoksen
luokse ja muihinkin taloihin. Ja kun ei jutusta sitä enempää
huolittu, niin rohkaistuivat jo Teeramenees ja Aristokratees sekä
muut neljänsadanneuvoston jäsenet, jotka olivat samaa mieltä, kuten
myöskin ulkopuolella näitä olevat samaten ajattelevat henkilöt, ja
ryhtyivät toimiin. Sillä silloin juuri olivat Peloponneesolaiset
laivat Las-kaupungista kiertäneet niemikön ympäri ja ankkuroineet
Epidauroksen edustalle, tehtyänsä ryöstöretkiä Aiginassa. Teeramenees
kovasti väitti, etteivät nämät, jos purjehduksen päämaalina olisi
ollut Euboia, olisi poikenneet Aiginaan palataksensa jälleen
Epidaurokseen, vaan että ne olivat saapuneet kutsuttuina hänen
aina ilmoittamassansa tarkoituksessa, jonkatähden ei enää saisi
istua toimetonna. Vihdoin ryhtyivät he monen puoluelaisen ja
epäluuloa herättävän puheen johdosta sanasta toimeen. Peiraieyksessa
Eetiooneian muuria rakentavat raskasaseiset, joitten joukossa
myöskin oli taksiarkkina Aristokratees heimoineen, ottivat kiinni
Aleksikleksen, joka oli harvainvallan puolueeseen kuuluva päällikkö
ja sen innokkaimpia puolustajia, ja sulkivat hänen erääseen
rakennukseen. Heihin yhtyi joukko muitakin, niiden joukossa Hermoon,
eräs Munykiaan majoitetuiden peripolojen päällikkö. Tärkeintä oli
kuitenkin, että raskasaseisten enemmistö oli samaa mieltä heidän
kanssaan.
Kun tämä ilmoitettiin neljänsadanneuvostolle, joka juuri oli
neuvostotalossa, niin sen jäsenet heti olivat valmiit, paitsi
heidän tuumiinsa suostumattomia, aseilla käymään Teerameneen ja
hänen puoluelaistensa kimppuun. Puolustautuakseen sanoi Teeramenees
olevansa valmis lähtemään pelastamaan Aleksiklesta ja lähti yhden
samanmielisen päällikön seuraamana Peiraieykseen, johon hänen
avukseen myöskin marssi Aristarkos nuorten ratsumiesten seuraamana.
Nyt syntyi suuri ja pelottava sekasorto. Sillä kaupungissa
luultiin jo, että Aleksiklees oli sekä vangittu että surmattu, ja
Peiraieyksessa, että kaupunkilaiset olivat hyökkäämäisillään heidän
kimppuunsa. Vaivoin estivät tästä kaupungissa samoilevia miehiä
vanhukset ja kaupungin kesti-ystävä Farsalolainen Thukydides, joka
innolla pidätti vastaantulevia, huutaen, etteivät saattaisi kaupunkia
perikatoon, vihollisten läheisyydessä väijyessä.
Sillä välin saapui Peiraieykseen Teeramenees päällikkönä ja esiintyi
muka kovin suuttuneena, pauhaten raskasaseisille, jota vastoin
Aristarkos ja rahvaan vastustajat olivat todellakin suutuksissaan.
Mutta useimmat raskasaseisista ryhtyivät suurimmaksi osaksi
viipymättä toimiin. He kysyivät Teerameneeltä, oliko muuri hänen
mielestään rakennettu hyvässä tarkoituksessa vai olisiko parempi,
että se revittäisiin. Ja kun hän sanoi, että, jos heistä niin näkyi,
että muuri oli revittävä, hänkin oli samaa mieltä, niin raskasaseiset
heti ja joukko Peiraieyksen asukkaista lähtivät liikkeelle ja
hävittivät muurin maata myöten. Kehoitus levitettiin rahvaassa, että
jokaisen, joka halusi, että nuo viisituhatta hallitsisivat eikä
neljänsadanneuvosto oli ryhdyttävä toimiin. Sillä he piiloutuivat
yhä kuitenkin viidentuhannen nimen varjoon, eivätkä suorastaan
sanoneet haluavansa, että kansa pääsisi hallitsemaan, peläten, että
tuntematta ehkä erehdyksessä kääntyisivät jonkun vallitsevien olojen
kannattajan puoleen. Senpä takia halusi neljänsadanneuvosto, että
nuot viisituhatta muka olisivat olemassa, mutta että ne eivät olleet
näkyvissä, koska he arvelivat, että niin lukuisat hallitukseen
osalliset olisivat samaa, kuin kansanvalta, ja että tuo salaperäisyys
herättäisi keskinäistä pelkoa.
Seuraavana päivänä kokoontui tosin neljänsadanneuvosto
neuvostotaloon, mutta sangen nolostuneena. Peiraieyksessa olevat
raskasaseiset puolestaan päästivät irti Aleksikleen, jonka he olivat
vanginneet, ja lähtivät, hävitettyänsä linnoituksen, Munykian
Dionysoksen teaatteriin, jossa he riisuttuansa aseet pitivät
neuvottelun, josta he päätöksensä mukaan kulkivat kaupunkiin ja
asettuivat Anakeioniin. Tänne saapui noitten neljänsadanneuvoston
toimittamia lähettiläitä, jotka keskustelivat yksityisesti miesten
kanssa ja lepyttivät niitä, jotka heistä näyttivät sävyisemmiltä,
sekä pyysivät heitä rauhoittamaan muitakin, lausuen, että noiden
viidentuhannen nimet julaistaisiin ja että heistä vuorottain noitten
viidentuhannen mielipiteen mukaan ne neljäsataa valittaisiin, mutta
että he eivät toki syöksisi valtiota perikatoon millään muotoa,
eivätkä jättäisi sitä vihollisille. Nämät lukuisat puheet eri
henkilöille saattoivat raskasaseisten enemmistön maltillisemmaksi,
koska he pelkäsivät saattavansa koko valtion perikatoon, ja he
myöntyivät siis tuumaan, että määrä-päivänä tultaisiin kokoon
Dionysoksen teaatteriin neuvottelemaan sovinnosta.
Kun Dionysoksen teaatterissa pidettävän kokouksen päivä tuli ja
kansa juuri oli kokoontumaisillaan, ilmoitettiin, että nuo 42 laivaa
Ageesandridaan johdolla purjehtivat pitkin Salamista Megarasta.
Raskasaseiset luulivat kaikki kuin yksi mies, että tämä juuri oli
se, mitä Teeramenees ja hänen puoluelaisensa jo aikoja sitten olivat
aavistaneet, että nämät laivat nimittäin purjehtivat linnoituksen
takia ja että sen hävittäminen oli ollut onneksi. Luultavaa on,
että Ageesandridas sopimuksesta purjehti ympäri Epidaurosta ja sen
seutuja, mutta ehkä hän Ateenassa vallitsevien levottomuuksien
johdosta toivoi saavansa sopivan tilaisuuden esiintyäkseen, ja
sen takia viipyi niillä vesillä. Kun tästä saapui ilmoitus,
riensi Ateenan koko kansa mitä kiiruimmin Peiraieykseen, arvellen
vihollisten uhkaavan jo läheltä itse satamasta suuremmalla sodalla,
kuin heidän sisällinen sotansa olikaan. Toiset astuivat laivoihin,
toiset lykkäsivät laivoja rannalta, toiset taas riensivät muureille
ja sataman suuta puolustamaan.
Kun Peloponneesolaisten laivat olivat purjehtien pitkin rannikkoa
päässeet Sunionin ympäri, niin ne ensin ankkuroivat Torikoksen
ja Prasiain väliin, josta ne sitten saapuivat Ooroopokseen.
Ateenalaisten oli pakko mitä kiiruimmin miehittää laivansa
harjottamattomilla miehillä, koska kaupungissa vallitsi erimielisyys,
ja koska heidän täytyi kiiruhtaa apuun, tärkeimmän alueensa ollessa
vaarassa. Sillä, Attikan eristetyksi tultua, riippui heidän
olemassaolonsa yksinomaan Euboiasta. He lähettivät siis Tymokareen
johdolla laivoja Eretriaan, joitten saavuttua yhdessä ennestään
Euboiassa olevien laivojen kanssa siellä oli 36 alusta, jotka heti
pakotettiin antautumaan meritaisteluun. Sillä heti suuruksen jälkeen
Ageesandridas vei laivat liikkeelle Ooroopoksesta, joka sijaitsee
Eretrialaisten kaupungista noin 60 stadionin päässä merimatkaa. Kun
hän purjehti hyökkäämään, niin Ateenalaisetkin heti miehittivät
laivansa luulossa, että heidän maaväkensä oli rannalla lähellä
laivoja. Mutta nämät eivät olleet saaneet suurustaan torilta,
sillä Eretrialaiset eivät varovaisuuden tähden myyneet mitään,
vaan sotilaitten oli pakko ostaa tarpeensa kaupungin äärimmäisistä
taloista, jotta viholliset ehtisivät käydä hyökkäykseen,
Ateenalaisten hitaasti astuessa laivoihin, joten Ateenalaiset olivat
pakotetut purjehtimaan aavalle merelle suuruksetta. Merkki annettiin
Eretriasta Ooroopokseen, milloin oli lähdettävä liikkeelle. Tämmöisen
tilan vallitessa purjehtivat Ateenalaiset taisteluun Eretrian sataman
edustalla ja pitivätkin puoliaan kotvan aikaa, mutta kääntyivät
vihdoin pakosalle ja tungettiin rannalle. Ne heistä, jotka pakenivat
Eretrian muka ystävälliseen kaupunkiin, joutuivat kurjimpaan tilaan,
saaden kaikki surmansa. Mutta ne, jotka pääsivät Eretrian alueella
olevaan linnoitukseen, pelastuivat, kuten myöskin ne laivat, jotka
saapuivat Kalkikseen. Vallattuansa 22 Ateenalaista laivaa surmasivat
Peloponneesolaiset osan miehistä ja ottivat toiset vangeiksi. Tämän
tehtyänsä he pystyttivät voitonmerkin. Vähän myöhemmin pakottivat
he Euboian luopumaan Ateenasta paitsi Oorooposta, joka aina pysyi
Ateenalaisten hallussa, ja järjestivät sikäläiset olot mielensä
mukaan.
Kun tieto Euboian tapahtumista saapui Ateenalaisille, niin valtasi
heidät suurempi pelästys, kuin milloinkaan ennen. Sillä ei
onnettomuus Sikeliassa, vaikka olikin suuri, eikä mikään muukaan
heitä siihen määrin ollut pelottanut. Kun nyt sotajoukko Samoksessa
oli noussut kapinaan eikä toisia laivoja löytynyt enemmän kuin
miehistöjäkään, ja kun he itse olivat keskinäisessä riidassa ja
törmäämäisillään yhteen tuossa tuokiossa, ja kun lisäksi tässä
suuressa onnettomuudessa sekä laivasto että, mikä oli tärkein,
Euboia, josta heillä nyt oli suurempi hyöty kuin itse Attikasta,
oli menetetty, miten he eivät olisi joutuneet epätoivoon? Enimmän
ja lähimmän levottomuuden heissä herätti pelko, että ehkä
voittoisa vihollinen heti uskaltaisi purjehtia heidän laivoista
tyhjään Peiraieykseen, ja arvelivatkin hänen miltei jo saapuneen
sinne. Jospa nämät olisivat olleet uskaliaampia, olisivatkin he
sen helposti tehneet, ja siten joko hyökäten kaupunkia vastaan
herättäneet vielä suuremman eripuraisuuden tahi kaupungin jatketulla
piirittämisellä pakottaneet Joonian merellä purjehtivia laivoja,
vaikka vastustivatkin harvainvaltaa, rientämään omiensa ja koko
kaupungin avuksi. Siinä tapauksessa olisivat Peloponneesolaiset
saaneet haltuunsa sekä Helleespontoksen että Joonian ja saaret sekä
maa-alueen Boiootiaan saakka, jopa koko Ateenalaisten valtion. Mutta
sekä tässä että myöskin muissa suhteissa olivat Lakedaimonilaiset
kaikista Ateenalaisten vihollisista vähin vaaralliset, mikä asia
enin riippui heidän erilaisesta mielenlaadustansa. Sillä toiset
olivat kiivaita, toiset hidastelevia, toiset uskaliaita, toiset
miettiväisiä, joka varsinkin merivaltiossa tuottaa suurinta
hyötyä. Tämän osoittivat varsinkin Syrakuusalaiset; sillä ollen
samanlaatuisia, kuin Ateenalaiset, suoriutuivatkin he parahiten
heistä.
Näistä ilmoituksista huolimatta, miehittivät Ateenalaiset kuitenkin
20 laivaa ja kutsuivat ensi kerran kumouksen jälkeen kansan kokoon
Pnyks (Pykna)-kukkulalle, jossa kokoukset ennenkin tavallisesti
pidettiin. Tässä kokouksessa panivat he neljänsadanneuvoston viralta
pois ja uskoivat hallituksen viidelletuhannelle miehelle, joihin
vuoroonsa tulisi kuulumaan kaikki raskasaseisiksi kelvolliset.
Palkkaa ei maksettaisi kellekään virkamiehelle; ken tähän ei
suostuisi, joutuisi kirouksen alaiseksi. Sittemmin pidettiin
lukuisia kokouksia, joissa määrättiin Nomoteeteja asetettaviksi
sekä neuvoteltiin valtion muista asioista. Minun tietääkseni eivät
Ateenalaiset milloinkaan ole noudattaneet parempaa hallitusmuotoa,
kuin alussa tätä aikaa. Sillä siinä vallitsi luonnollinen suhde
harvainvaltaisten ja kansanvaltaisten luvussa, ja se kohotti
ensin valtion sen vaikeasta tilasta. He päättivät myöskin kutsua
Alkibiadeen ja hänen puoluelaisensa takaisin, ja toimitettuansa
lähettiläitä sekä hänen luoksensa että Samoksessa majailevalle
sotajoukolle, kehottivat he heitä ryhtymään hallitukseen.
Heti tämän hallitusmuodon muutoksen tapahtuessa pakenivat Peisandros
ja Aleksiklees puoluelaisineen ja harvainvallan innokkaimmat
kannattajat salassa Dekeleiaan. Mutta Aristarkos, joka sattui olemaan
päällikkönä, lähti yksin heistä kiiruusti raaimpien nuolenampujien
joukon seuraamana Oinoeeseen, joka on linnoitus Attikan ja Boiootian
rajalla. Tätä piirittivät Korintolaiset omasta puolestaan,
kutsuttuansa Boiootialaiset avukseen Oinoeen läheisyydessä heille
tapahtuneen onnettomuuden tähden, jossa tilaisuudessa joukko
heidän Dekeleiasta palaavia miehiään oli surmattu. Keskustelussaan
Oinoeelaisten kanssa valehtelee Aristarkos, että Ateenan asukkaat
olivat sopineet Lakedaimonilaisten kanssa sekä muistakin asioista
että Oinoeen jättämisestä Boiootialaisten valtaan; niin oli muka
päätetty. Luottaen häneen päällikkönä, ja koska he piirityksen takia
eivät tietäneet asiain menosta, lähtivät he linnasta sopimuksen
suojassa. Täten saivat Boiootialaiset Oinoeen haltuunsa. Samaan
aikaan lakkasivat myöskin harvainvalta ja levottomuudet Ateenassa.
Kun ei kukaan Tissaferneen alapäälliköistä, hänen ollessaan
Aspendoksessa, hankkinut ravintoa Mileetoksessa oleville
Peloponneesolaisille, ja kun ei Foinikilaisia laivoja eikä
Tissafernestakaan näkynyt eikä kuulunut, vaan sitä vastoin hänen
seuraansa lähetetty Filippos ja toinenkin Faseeliksessa oleskeleva
Hippokratees niminen Spartiati kirjottivat laivanpäällikölle
Mindarokselle, etteivät mainitut laivat ensinkään saapuisi, ja että
Tissafernees heitä pahoin kohteli, ja koska Farnabatsos sitoutui, jos
he toisivat laivansa hänen avukseen, nostamaan viimeisetkin alallansa
sijaitsevat kaupungit kapinaan Ateenaa vastaan, yhtähyvin kuin
Tissaferneeskin, arvellen tästä olevan itselleen enemmin hyötyä kuin
Tissaferneelle, niin Peloponneesolaiset samaan aikaan sinä kesänä
Mindaroksen johdolla äkkiarvaamatta, jotta Samoksessa majoitetut
viholliset eivät tätä huomaisi, hyvässä järjestyksessä 73 laivalla
lähtivät Mileetoksesta purjehtimaan Helleespontokseen. Samana kesänä
oli jo tätä ennen sinne purjehtinut 60 laivaa, tehden matkalla
ryöstöretkiä Kersoneesoksessa. Mutta myrskyn pakoittamana poikkesi
Mindaros Ikarokseen. Odotettuansa täällä suotuisaa ilmaa viisi tai
kuusi päivää, saapui hän vihdoin Kiokseen.
Kun Trasyllos kuuli hänen lähteneen Mileetoksesta, purjehti
myöskin hän heti Samoksesta 55 laivalla kiiruumman kautta, jottei
Mindaros ennen häntä ehtisi päästä Helleespontokseen. Saatuansa
tiedon hänen olostaan Kioksessa ja arvellen hänen viipyvän siellä,
asetti Trasyllos vakoilijoita Lesbokseen ja vastapäätä olevalle
mannermaalle ilmoittamaan, jos laivat lähtisivät liikkeelle,
jotteivät ne salassa pääsisi lähtemään. Itse hän lähti Metymneeseen
ja käski hankkia jauhoja ja muita tarpeita, tehdäksensä Lesboksesta
hyökkäyksen Kiokseen, jos Mindaros viipyisi siellä kauemmin. Samalla
aikoi hän, jos vaan voisi, vallottaa Lesboksessa sijaitsevan
Eressoksen, joka oli luopunut Ateenalaisista. Sillä Meetymneestä
karkoitetut mahtimiehet olivat, saatuansa avukseen Kymeestä noin
50 raskasaseista ja pestattuansa miehiä mannermaalta, joten niitä
oli yhteensä ehkä 300, ensin tehneet hyökkäyksen Meetymneetä
vastaan Teebalaisen Anaksandroksen johdolla, koska hän oli heidän
heimolaisensa. Mutta kun Meetymneetä vastaan rynnännyt Ateenalainen
vartioväki oli torjunut tämän heidän yrityksensä, ja kun he myöskin
taistelussa ulkopuolella kaupunkia olivat joutuneet tappiolle, niin
he kulkivat vuorten yli ja nostivat Eressoksen kapinaan. Trasyllos
purjehti kaikilla laivoillaan tätä kaupunkia vastaan, aikoen tehdä
hyökkäyksen, mutta Trasybulos oli jo ennen saapunut sinne Samoksesta
viidellä laivalla, heti kun sinne oli tullut tieto karkotettujen
yrityksestä. Koska hän oli myöhästynyt, oli hän lähtenyt Eressoksen
edustalle vartioimaan. Lisäksi tuli kaksi laivaa paluumatkalla
Helleespontoksesta ja Meetymneeläisiä laivoja, joten yhteensä oli
koossa 67 laivaa. He varustautuivat nyt yhdessä laivoista otetuiden
sotilaiden kanssa piirityskoneitten avulla ja kaikilla keinoilla
väkirynnäköllä Eressoksen vallottamiseen voimiensa mukaan.
Muonitettuansa kaksi päivää ja otettuansa Kiolaisilta kolme
Kiolaista tessarakostaa mieheen, lähti Mindaros Kioksessa
ankkuroittujen Peloponneesolaisten laivojen seuraamana kolmantena
päivänä sieltä kiiruusti liikkeelle. Ne eivät purjehtineet aavalle
merelle, jotteivät Eressoksessa ankkuroidut Ateenalaiset laivat
heitä huomaisi, vaan mannermaata kohti Lesbos-saari vasemmalla.
Ehdittyänsä Karterian satamaan Fookaialaisella alueella söivät
he suurusta, ja purjehdittuansa sivu Kymaian söivät he puolista
Arginusaissa vastapäätä Mytileneetä. Sieltä he purjehtivat pimeän
yön vallitessa ja saapuivat Harmatusiin mannermaalla vastapäätä
Meetymneetä, jossa he suurustivat, ja kun he täältä kiireellä olivat
sivuuttaneet Lektoksen, Larissan, Hamaksitoksen ja muita sikäläisiä
paikkakuntia, saapuivat he ennen puoliyötä Roiteioniin, joka jo on
Helleespontoksessa. Muutamat alukset ehtivät aina Sigeioniin saakka
ja muualle näillä tienoilla.
Kun vartijat antoivat merkin Ateenalaisten Seestoksessa oleville
18 laivalle, ja kun sieltä huomattiin noitten lukuisain tulien
äkkiä leimahtavan vihollisella alueella, niin he ymmärsivät
Peloponneesolaisten purjehtineen sinne. He lähtivät jo samana yönä
mitä kiiruimmin Kersoneesokseen ja sivuuttivat Elaius-kaupungin,
koettaen purjehtimalla ulapalle päästä vihollisten laivoja pakoon.
He pääsivätkin huomaamatta Abydoksessa vartioivien 16 laivan ohitse,
vaikka heidän puoluelaisensa heille oli antanut käskyn tarkoin
valvoa, lähtisivätkö viholliset liikkeelle. Mutta kun päivän
valjetessa Mindaroksen laivasto nämät huomasi ja heti lähti niitä
ajamaan takaa, niin ne eivät kaikki ennättäneet pakoon, vaikka
kylläkin useimmat pääsivät Imbrokseen ja Leemnokseen, mutta neljä
viimeistä joutui vihollisten valtaan Elaiusin edustalla. Yhden
näistä, joka Prootesilaoksen temppelin läheisyydessä joutui rannalle,
valtasivat viholliset miehineen ja kaksi muuta ilman miehistöä,
neljännen taas miehittömän polttivat he Imbroksen läheisyydessä.
Kun tämän jälkeen Abydoksesta ja muualta oli kokoontunut yhteensä 86
laivaa, ryhtyivät Lakedaimonilaiset piirittämään Elaius kaupunkia;
mutta kun he, koko sen päivän koetettuansa, eivät saaneet sitä
haltuunsa, purjehtivat he takaisin Abydokseen.
Kun Ateenalaiset, täten pettyneinä vartijoittensa tarkkaamattomuuden
kautta, koska eivät luulleet vihollisten laivojen heidän
huomaamattansa pääsevän lähtemään, vaan yhä tyyneesti jatkoivat
piiritystä, kuulivat vihollisten poistuneen Eressoksesta, niin
he kiiruhtivat avuksi Helleespontokseen. He ottivat kaksi
Peloponneesolaisten laivaa, jotka liian rohkeina olivat takaa-ajaen
purjehtineet ulapalle. Saavuttuansa Elaiukseen seuraavana päivänä,
laskivat he siellä ankkurit. Tässä heihin yhtyivät Imbrokseen
paenneet laivansa, ja he valmistautuivat viisi päivää meritaistelua
varten.
Tämän jälkeen taistelivat he seuraavalla tavalla: Ateenalaiset
purjehtivat siivittäin, asettuen pitkin rantaa Seestoksen puolelle,
jonka huomattuansa Peloponneesolaiset kävivät heitä vastaan
Abydoksesta. Kun he olivat taisteluasennossa, levittivät Ateenalaiset
76 laivaansa pitkin Kersoneesosta, alkaen Idakoksesta aina
Arrianoihin saakka; Peloponneesolaiset taas Abydoksesta Dardanokseen
86 laivaa käsittävän laivastonsa. Peloponneesolaisten oikean
siiven muodostivat Syrakuusalaiset, toisen taas Mindaros paraiten
purjehtivien laivojen johtajana. Ateenalaisten vasempaa siipeä
johti Trasyllos, oikeaa Trasybulos, muut päälliköt seisoivat kukin
määrätyllä paikallaan. Kun Peloponneesolaiset kiiruhtivat alkamaan
taistelua, ja koska he vasemmalla siivellään ulottuivat Ateenalaisten
oikeata siipeä ulommas, uhaten sulkea näitä pääsemästä ulos merelle,
niin Ateenalaiset, kun huomasivat, mihin viholliset aikoivat heitä
estää purjehtimasta, kävivät heitä vastaan ja heidän onnistui ehtiä
ennen näitä. Mutta kun Ateenalaisten vasen siipi jo oli ehtinyt
sivu Kynos-seema nimisen niemikön, niin heikontui laivasto heidän
keskirintamallansa ja hajaantui, varsinkin kun heillä oli pienempi
määrä laivoja käytettävänä, ja kun Kynos-seeman seutu muodostaa
suippuisen kulman, niin ettei voi nähdä, mitä toisella puolella sitä
tapahtuu.
Rynnäten keskustaa vastaan, ajoivat Peloponneesolaiset Ateenalaisten
laivat kuiville. He astuivat myöskin maihin ja saivat täydellisen
voiton. Avuksi keskusrintamalle ei päässyt Trasybuloksen
miehet oikealta siiveltä heitä ahdistavilta laivoilta, eivätkä
Trasylloksen johtamat sotilaat vasemmalta siiveltä. Sillä
Kynos-seema niemikkö esti heitä näkemästä tapahtumia sen toisella
puolella, ja sitä paitsi Syrakuusalaiset sekä muut viholliset,
yhtä lukuisina kuin he itse, sulkivat heiltä tien, kunnes vihdoin
osa Peloponneesolaisista laivoista, varmoina voitostaan, eri
haaroilta alkoi hätyyttää vihollisia ja joutui epäjärjestykseen.
Kun Trasybulos huomasi vastustajainsa laivojen pidättäytyvän, niin
hänkin lakkasi levittämästä siipeään, vaan kääntyi vihollisia
vastaan ja karkoitti heidät vastarinnan kukistettuansa. Sitten hän
kääntyi Peloponneesolaisten voittoisaa laivastoa vastaan, joka
järjestyksettä harhaili ulapalla, ja saattoi hyökkäyksillään useimmat
niistä semmoiseen pelkoon, että ne pakenivat miekanlyönnittä.
Syrakuusalaiset, jotka jo Trasyllos oli karkottanut pakosalle,
pakenivat nyt vielä nopeammin, kun näkivät toistenkin peräytyvän.
Kun Peloponneesolaiset tappionsa jälkeen ensin enimmiten olivat
paenneet Meidios-joelle, mutta sittemmin Abydokseen, valtasivat
Ateenalaiset kuitenkin ainoastaan muutamia aluksia; sillä
koska Helleespontos on ahdas, tarjosi se vihollisille lukuisia
turvapaikkoja. Mutta tämä voitto merellä oli Ateenalaisille suuresta
merkityksestä. Sillä tähän saakka pelättyänsä Peloponneesolaisten
laivastoa sekä muitten pienten kärsimiensä tappioitten johdosta
että varsinkin Sikeliassa heitä kohdanneen onnettomuuden vuoksi,
pääsivät he nyt epäluottamuksesta itseensä ja pitämästä vihollisia
itseään etevämpinä laivaston puolesta. Vihollisilta valtasivat he
kahdeksan Kiolaista, viisi Korintolaista, kaksi Boiootialaista
ja kaksi Amprakialaista laivaa sekä yhden Leukadialaisen, yhden
Lakedaimonilaisen, yhden Syrakuusalaisen ja yhden Pelteeneeläisen
laivan. Itse menettivät he 15 laivaa. Pystytettyänsä voitonmerkin
Kynos-seeman niemikölle, korjattuansa laivanhylyt rannalle ja
luovutettuansa kaatuneet vihollisille, lähettivät he kolmisoutulaivan
Ateenaan ilmoittamaan voitosta. Ateenalaiset, jotka Euboian
onnettomuuden ja sisällisten levottomuuksien johdosta olivat
joutuneet epätoivoon, rohkaistuivat suuresti, kun saapuva laiva
heille toi sanoman odottamattomasta onnenkohtauksesta, ja arvelivat
vielä voivansa päästä voitolle, jos he vain innolla ryhtyisivät
toimiin.
Korjattuansa laivansa, lähtivät Seestoksessa majailevat Ateenalaiset
neljäntenä päivänä laivatappelun jälkeen luopunutta Kytsikosta
ahdistamaan. Nähtyänsä Harpagionin ja Priapoksen edustalla kahdeksan
Bysantionista purjehtivaa laivaa, hyökkäsivät he näitä vastaan ja
ottivat laivat, voitettuansa maaväen. Saavuttuansa Kytsikokseen, joka
oli linnoittamaton, palauttivat he tämän kaupungin kuuliaisuuteen ja
kantoivat siltä veroa. Peloponneesolaiset purjehtivat sillä välin
Abydoksesta Elaius-kaupunkiin ja korjasivat siellä olevat valloitetut
eheät laivansa; muut olivat Elaiusilaiset polttaneet. Euboiaan
lähettivät he Hippokrateen ja Epikleen hakemaan laivat sieltä.
Näihin aikoihin purjehti Alkibiadeeskin 13 laivallaan Kaunoksesta
ja Faseeliksesta Samokseen, ilmoittaen saaneensa aikaan, etteivät
Foinikilaiset laivat liittyisi Peloponneesolaisiin ja että hän oli
entistä enemmän tehnyt Tissaferneen suopeaksi Ateenalaisia kohtaan.
Hän miehitti yhdeksän laivaa entisten lisäksi, ja näiden avulla hän
kiskoi paljon rahaa Halikarnassolaisilta, ja linnoitti Koossaaren.
Tämän toimitettuansa ja asetettuansa päällikön Koossaareen, palasi
hän syyspuoleen Samokseen.
Saatuansa tiedon, että Peloponneesolaisten laivat olivat
purjehtineet Mileetoksesta Helleespontokseen, suuntasi Tissafernees
matkansa Aspendoksesta Jooniaa kohti. Peloponneesolaisten ollessa
Helleespontoksessa, toivat Antandrilaiset, eräs Aiolilainen heimo,
maitse Abydoksesta Ideevuoren toiselta puolelta raskasaseisia
kaupunkiin, koska Tissaferneen Persialainen alipäällikkö, Arsakos,
oli heitä loukannut kuten Delolaisiakin. Teeskennellen, että
häntä uhkasi vihollinen, jonka nimeä hän ei maininnut, oli hän
käskenyt Delolaisia, jotka asuivat Atramyttionissa siitä ajasta,
kun Ateenalaiset, puhdistaen Delos-saarta, olivat karkoittaneet
heidät sieltä, hankkimaan hänelle paraimmat miehensä sotilaiksi.
Mutta houkuteltuansa nämät ulos kaupungista ystäviksensä ja
liittolaisiksensa, oli hän antanut miehiensä ympäröidä ja ampua
heidät kuoliaaksi. Tämän ilkityön takia ja koska hän muutenkin
sietämättömästi heitä oli kohdellut, pelkäsivät he, että hän vieläkin
ehkä tuottaisi heille onnettomuuksia, jonka tähden he karkoittivat
hänen vartioväkensä linnasta.
Kun Tissafernees kuuli tästä Peloponneesolaisista lähteneestä
ilkityöstä paitsi muista Mileetoksessa ja Knidoksessa harjoitetuista
vehkeistä, sillä myöskin Knidoksesta olivat hänen vartijansa
karkoitetut, ja koska hän arveli olevansa vallan pahassa
maineessa heidän luonansa ja pelkäsi, että he häntä ehkä vieläkin
vahingoittaisi, sekä nähden Farnabatsoksen lyhyemmässä ajassa
ja vähemmillä kustannuksilla saavuttaneen enemmän, kuin hän
Ateenailta, niin päätti hän matkustaa Peloponneesolaisten luokse
Helleespontokseen, puolustautuaksensa mitä kauniimmilla sanoilla
syytöksistä Antandroksen tapahtuman ja Foinikilaisten laivojen
johdosta sekä muittenkin syytöksien suhteen. Saavuttuansa Efesokseen,
toimitti hän uhrin Artemis-jumalattarelle. Tätä kesää seuraavan
talven loputtua, kuluu 21 vuosi loppuun.
*** End of this LibraryBlog Digital Book "Peloponneesolais-sota" ***
Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.