Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Alfred Kihlman I (of 2) - Elämän kuvaus
Author: Aspelin-Haapkylä, Eliel
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Alfred Kihlman I (of 2) - Elämän kuvaus" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



ALFRED KIHLMAN I

Elämän kuvaus


Kirj.

ELIEL ASPELIN-HAAPKYLÄ



WSOY, Porvoo, 1915.



SISÄLLYS:

       Esipuhe.
    I. Suku ja vanhemmat.
   II. Lukiolainen 1840-43.
  III. Ylioppilas 1843-45.
   IV. Apulaispappi 1846-51.
    V. Ulkomaanmatka 1851-52: Lähtövalmistukset; Ruotsissa.
   VI. Ulkomaanmatka 1851-52 (jatko): Matka Stuttgartiin ja olo siellä
  VII. Ulkomaanmatka 1851-52 (jatko): Tübingenissä; paluumatka.
 VIII. Vielä apulaispappina 1852-55.
   IX. Kielenopettaja: Pietarsaaressa 1855-1863.
    X. Kielenopettaja: Vaasassa 1863-66.



ESIPUHE.


Paremmin kuin kukaan muu tietää kirjan tekijä itse, että häneltä
puuttuu monta mitä tärkeintä edellytystä Alfred Kihlmanin elämän
kuvaamiseen. Vainaja oli teologi kautta elämänsä, hän oli pedagogi,
hän oli suuria yrityksiä johtava liikemies ja vihdoin valtiomieskin,
jollei varsinaisessa merkityksessä, niin kumminkin monilla
valtiopäivillä hartaasti ja vaikuttavasti ottamalla osaa säätynsä
keskusteluihin ja päätöksiin. Eikä tekijä puolestaan voi sanoa
varta vasten perehtyneensä yhteenkään mainituista toiminta-aloista.
Syystä saattaa siis lukija ihmetellä, miten tekijä on uskaltanut
käydä tehtävään käsiksi, jopa saattaa vaatia selvitystä siitä mitä
päämäärää hän on harrastanut, koska hän ei ole kyennyt täydellä
asiantuntemuksella arvostelemaan kuvattavansa monipuolista
elämäntyötä.

Kuinka oudolta se ensi hetkellä kuuluneekaan, on tekijän
tunnustaminen, että juuri Kihlmanin toiminnan monipuolisuus on
rohkaissut häntä. Kun hän näet on ajatellut, kelle tehtävä olisi
ollut otollisempi, on hänen mieleensä tullut sekä teologeja ja
pedagogeja että liikemiehiä ja myöskin valtiollisessa elämässä
toimineita, jotka kukin alaansa katsoen olisivat olleet pätevämpiä,
mutta ei ketään, jonka asiantuntemus olisi yhtä täydellinen kaikilla
puheena olevilla aloilla. Näin ollen olisi tämä elämänkuvaus jonkun
toisen suorittamana epäilemättä siinä kohden, missä erikoinen
asiantuntemus olisi johtanut kynää, tullut etevämmäksi. Mutta
eikö tällainen etevämmyys samalla olisi merkinnyt yksipuolisuutta
toiseen tai toiseen suuntaan? Eikö, on tekijä itsekseen miettinyt,
kuvauksen tasapuolisuus ole taatumpi, jos hän voimatta ja tahtomatta
erikoisesti syventyä yhteenkään kyseessä olevista toimintahaaroista
koettaa parhaimman mukaan pitää silmällä kutakin, asettaa kunkin
niistä arvoonsa? Ja edelleen, eikö tekijä, jota ei erikoinen
asiantuntemus houkuttele erityisesti huomaamaan toista tai toista
puolta kuvattavassaan, ole sitä vapaampi pyrinnössään tehdä oikeutta
itse persoonallisuudelle, joka on monisuuntaisen elämäntyön alku ja
juuri, _ihmiselle_, jonka luonteenlaadun kehitys ja selvillesaanti
on elämänkuvauksen sisin esine ja päämäärä. Näin on tekijä ajatellut
ja hän on tyytyväinen, jos hän joissakin määrin on saavuttanut
tarkoituksensa, eikä mikään estäne muita vastedes ottamasta
mikä toisen mikä toisen Kihlmanin toimintahaaroista erikoisen,
perinpohjaisemman tutkimuksen alaiseksi.

Kirjan päälähteinä ovat olleet vainajan jälkeenjättämät
muistiinpano-, kirjoitus- ja kirjekokoelmat, ja juuri niiden
perustuksella on tekijä voinut käsittää ja suunnitella tehtäväänsä
mainittuun tapaan. Miten sulkeutunut Kihlman seurustelussa olikaan,
on hän muistiinpanoissaan ja kirjeissään avannut sydämensä ja
visusti säilyttämällä nämä todistuskappaleet tehnyt jälkimaailmalle
mahdolliseksi tutustua siihen rikkaaseen sisälliseen elämään,
joka hänen vielä liikkuessaan meidän keskellämme oli ainoastaan
läheisimpien tuntema, muitten korkeintaan aavistama.

Suullisesti ja kirjallisesti saamistaan perhe- y.m. muistelmista on
tekijä kiitollisuuden velassa varsinkin vainajan vanhimmalle pojalle,
hänen serkulleen, rouva Mathilda Forsgårdille (o. s. Grönvall),
ja lehtorinrouva Lydia Hällforsille (o.s. Bergroth) samoinkuin
erinäisistä tiedonannoista ja ystävällisestä avustuksesta professori
Jaakko Gummerukselle, teol. tohtoreille Lauri Ingmanille ja Erkki
Kailalle, rehtori V. T. Rosenqvistille y.m.

Lisättävä lienee vihdoin, että Alfred Kihlmanin elämää kuvatessa
tekijältä ei suinkaan ole puuttunut mieskohtaisiakaan muistelmia.
Samoin kuin entisyyden muistot ennen ovat saaneet hänen julkaisemaan
sarjan "muoto- ja muistikuvia", ovat lukion ajalta 1862-65 säilyneet
vaikutelmat etevästä, kunnioitetusta opettajasta sekä sittemmin koko
elämän ajan jatkunut ystävällinen suhde vainajaan innostuttaneet
häntä tähänkin työhön. Helsingissä 9 p:nä lokakuuta 1915.

_Tekijä_.



I.

SUKU JA VANHEMMAT.


Suvun kantaisä, Anders Kihlman, muutti 1780-luvun alussa Ruotsista
Vaasaan. Hän oli syntynyt 10/7 1749 talonpoikaisista vanhemmista
Taalainmaan Ahlin pitäjän Kihlin kylässä -- josta nimi on johdettu
-- ja oli ammatiltaan neulaseppä (nålmakare). Kihlman meni Vaasassa
naimisiin seitsemän vuotta nuoremman Margareta Byringin kanssa,
ja syntyi heille neljäntoista vuoden kuluessa kuusi lasta, joista
kuitenkin ainoastaan poika Gustaf Anders, syntynyt 12/4 1788, sekä
tyttäret Greta Sofia ja Anna Charlotta jäivät eloon vanhempiensa
jälkeen. Nähtävästi Anders Kihlman ei täydelleen kotiutunut Suomeen,
sillä viimeksi mainittu, nuorin tytär oli syntynyt (8/3 1799) Ruotsin
Arbogassa. Oliko hänellä taikka hänen vaimollaan siellä sukulaisia,
joiden luona kävivät, siitä ei ole tietoa, mutta Arbogaan neulaseppä
lähti myöhemminkin, nimittäin sodan jälkeen 1810, eikä enää palannut.
Muuttaessaan takaisin alkuperäiseen kotimaahansa Kihlman oli jo v:sta
1805 ollut leskimies, ja seuranaan hänellä oli vain 12-vuotias Anna
Charlotta. Tukholmaan asti sujui matka onnellisesti, mutta siellä
vanhukselta taittui oikea jalka, ja osaksi seurauksena siitä kuolema
hänet saavutti Arbogassa 21/10 1811. Orpona Anna Charlotta jäi sinne
ja eli siellä palvelijattarena, kunnes hän 1816 palasi Vaasaan,
missä omiin hoteisiinsa jääneet vanhemmat sisarukset silloin olivat
turvallisessa asemassa. Greta Sofia oli näet jo 1811 mennyt naimisiin
kultaseppä Anders Gestrinin kanssa, ja veljenkin oli aikaa myöten
käynyt hyvin niinkuin seuraavasta näkyy. Mainittakoon jo tässä, että
Anna Charlotta 1824 tuli, myöskin Ruotsista Vaasaan muuttaneen,
sorvarimestari Jonas Grönvallin vaimoksi.

       *       *       *       *       *

Gustaf Anders eli, hänen oman kirjoitustapansa mukaan, Anders
Gustaf Kihlman pantiin Vaasan kouluun 1797 ja pääsi ylioppilaaksi
5/2 1806. Joskin on oletettavaa, että isän varat olivat riittäneet
pojan kouluttamiseen, on varmaa, että hänen sen jälkeen täytyi tulla
toimeen omin neuvoin. Jo ensimäisenä lukukautena hän suorittamalla
n.s. examen pedagogicumin hankki itselleen todistuksen, että hän
kykeni "antamaan nuorisolle yksityistä opetusta", ja sen nojalla hän
sai tilapäisen julkisenkin toimen; syyslukukaudeksi 1806 hänet näet
määrättiin apologistaluokan opettajan sijaiseksi Vaasan kouluun.
Sittemmin hän koko vuoden 1807 ja vielä 1808 elokuun loppuun asti oli
Isossakyrössä Orisbergin tehtaanpehtori Tuomas Reiniuksen poikien
kotiopettajana. Jos olisi ollut rauha maassa, olisi hän luultavasti
sieltä lähtenyt Turkuun jatkamaan opintojaan, mutta kun oli sota ja
ylioppilaita oli kehotettu ilmottautumaan lääkäreiksi, hän noudatti
kehotusta. Kihlman matkusti Lapualle, ja siellä, päämajassa, Pehr
af Bjerkén, kunink. majesteetin ensimäinen henkilääkäri ja Suomen
armeijan ensimäinen sotalääkäri, 31 p:nä elok. nimellään vahvisti
todistuksen, että hänet oli otettu lääkärinoppilaaksi (läkare
lärling) armeijaan.

Olihan oloja kuvaavaa, että teologisen tiedekunnan ylioppilas
pitemmittä mutkitta kotiopettajasta tuli lääkärinoppilaaksi, mutta
ei suinkaan vähemmän merkillinen ollut Kihlmanin nopea virkaylennys.
Jo parin kuukauden päästä 28/10 1808 pohjoisen suomalaisen
armeijan ylipäällikkö K. N. af Klercker päämajassa Pyhäjoella
allekirjoitti valtakirjan, jolla kenttäsairaaloissa palvellut Kihlman
saavuttamiensa "kirurgisten ja lääketieteellisten tietojen" nojalla
nimitettiin "alilääkäriksi". Kihlmanin toiminnasta sodan aikana
ei ole muuta tietoa, kuin että hän 9/11 1808 Raahessa sai käskyn
kiireimmiten matkustaa Siikajoen kirkonkylään ja sieltä veneellä
Hailuotoon, missä armeijaa varten oli perustettava sairaala, jota
hänen tuli hoitaa kahden oppilaan, Löfmanin ja Lindmanin, kanssa.
Käskykirjeen alle on kuitenkin Kihlman itse merkinnyt, että sitä
oli ollut mahdoton noudattaa, syystä että meri jäätyi. Jää esti
veneellä kulkemasta, mutta se oli niin heikkoa, ettei muullakaan
tavoin Hailuotoon päästy. Sen vuoksi ei voitu muuta kuin kuljettaa
sairaat maata myöten pohjoista kohti päälle tunkevan vihollisen
tieltä. Kihlman oli siis mukana tuolla surkealla peräytymisretkellä,
jolla Suomen sotilaitten kärsimykset saavuttivat huippunsa ja jolla
pakkanen ja nälkä, puhumatta taudeista, kilvan harvensivat heidän
rivejään. Vihdoin hän sai osansa siitä kurjuudesta ja epätoivosta,
joka Torniossa odotti peräytyviä ja varsinkin sairaita, kunnes
venäläiset saapuivat sinne, ja hän kreivi Shuvalovin 27/3 (s.o. 8/4)
1809 allekirjoittamalla passilla pääsi matkustamaan "kotiinsa",
Vaasaan.

Kesäkuulla 1809 Kihlman palasi Isoonkyröön ja -- tietenkin entistä
köyhempänä -- rupesi nyt kappalaisen Israel Reiniuksen poikien
opettajaksi, pysyen siinä toimessa tammikuuhun 1811. Silloin
hän vihdoin hyvillä todistuksilla varustettuna matkusti Turkuun
valmistuakseen papiksi, joksi hänet vihittiinkin kesäkuulla 1812.
Että Kihlmanin toimeentulo ajoittain oli sangen huono, siitä on
meillä todistuksena eräs hänen poikansa laatima kirje (elokuulta
1844), jossa tämä sanoo kuvitelleensa, missä oloissa isä oli ollut
hänen ikäisenään (s.o. noin 20:n vaiheilla), miten isä otsansa hiessä
oli taistellut mitä ahdistavinta köyhyyttä vastaan ja elänyt päivänsä
tietämättä mitään huomispäivän toimeentulosta. [Luultavasti kuvaus
tarkottaa sota-aikaa, sillä kyllä kai Kihlmanilla kotiopettajana
oli ainakin ruuan puolesta huoleton elämä. -- Erään perhemuiston
mukaan on kuitenkin mainittava, että Turussa ylioppilasaikana hänen
ateriansa toisinaan oli käsittänyt ainoastaan torilta ostetun
räätikän ja leipäpalasen.] Kaikissa tapauksissa hän voitti vastukset,
ja pappina hänen ei enää tarvinnut puutetta kärsiä. Hän toimi ensin
Vaasan ja Mustasaaren kirkkoherran ja pitäjänapulaisen apumiehenä
v:een 1817, ollen sen ohella pari vuotta kollegan sijaisena Vaasan
koulussa, ja sittemmin vakinaisena opettajana samassa oppilaitoksessa
v:een 1825, jolloin tuli mainitun pitäjän kappalaiseksi. Siinä
virassa hän pysyi v:een 1842, sillä vaikka hän jo 1839 oli tullut
nimitetyksi Kruununkylän kirkkoherraksi, tapahtui muutto sinne vasta
kolme vuotta myöhemmin. Naimisiin Kihlman meni 1819 pitäjänapulaisen
Isak Erik Siniuksen [Isak Sinius, joka oli synt. 1747, oli ollut
pitäjänapulainen v:sta 1785. Kun sodan aikana, kesällä 1808, Vaasan
kaupunki joutui ryöstön alaiseksi, oli Siniuksen talo yksi niitä
harvoja, jotka vihollinen säästi. Sen sai aikaan kruununvouti
Hellman, joka vanhana poikamiehenä asui Siniuksen perheessä. Koska
venäläiset tarvitsivat kruununvoudin apua paikkakunnan hallinnon
järjestämisessä, oli vahti asetettu hänen asuntonsa edustalle.
Luultavaa on, että tämä sai kateelliset keksimään uskomattoman
jutun, että ukko Sinius olisi kenraali Demidoffille ilmottanut,
miten vähäinen se ruotsalaisjoukko oli, jolla Bergenstråle hyökkäsi
kaupunkia kohti, ja että hän itse kirkontorniin kiivenneenä olisi
huomion tehnyt. Sitä vastoin oli hänen (silloin 13-vuotiaan)
tyttärensä Sofian lapsuudenmuistoja, että eräs sotilas laukasi
kiväärinsä isää kohti, kun tämä uteliaisuudesta oli yrittänyt
akkunasta katsella kaupunkiin palaavia venäläisiä; onneksi kuula ei
sattunut (ks. _H. E. Aspelin_ Vasa stads historia I. siv. 651 ja
756). -- Kansan kesken oli pitäjänapulaisella nimi "Spraka-Sinius",
joka kuuluu johtuneen hänen äkillisyydestään ja pikaisuudestaan:
hän kiirehti muka aina muitten edelle. Niin virkatoimituksissaan ja
muussa elämässään ja niin kuollessaankin; hän kuoli näet huhtikuun
viime päivänä (1820), odottamatta toukokuun l:stä (joka olisi
tuottanut perheelle yhden vuoden palkan).] ja hänen vaimonsa Sofia
Albertina Krookin tyttären Sofia Siniuksen kanssa, joka silloin
oli 24-vuotias. Avioparille syntyi kolme lasta, nimittäin Gustaf
Siegwarth 1821, Hilma Sofia 1823 ja _Alfred_ Floranpäivänä, toukokuun
13, v. 1825.

       *       *       *       *       *

Siitä tavasta, millä A. G. Kihlman mitä ahtaimmista oloista raivasi
itselleen tien arvokkaaseen yhteiskunnalliseen asemaan, voi päättää,
että hän luonteeltaan ja käytökseltään oli vakava sekä lahjoiltaan
kykenevä mies. Rupeaminen lääkäriksi sodan aikana ilmaisee sitä
paitsi miehekästä, tarmokasta luontoa, ja ryhtyminen koulutoimeen,
osaksi pappisviran ohella, osaksi yksinomaisesti, ahkeruutta,
yritteliäisyyttä. Sisälliseltä elämältään hän oli kumminkin enemmän
hiljaisen miettivä ja suljettu, joskin nuorena ystävyyssuhteisiin
antautuva. Oliko hänellä erikoisia kirjallisia taipumuksia, siitä ei
ole todistuksia säilynyt, jollei oteta lukuun paria runosepustusta ja
oivasti laadittuja kirjeitä, mutta kumminkin hän, ainakin nuorempana,
mielenkiinnolla seurasi aikansa kaunokirjallisuutta, vaikka kirjojen
hankinta oli kaikkea muuta kuin mukavaa. Lähempää kuin Turusta
niitä ei saatu, ja lähetykset sieltä tulivat milloin minkin tutun
taikka aivan tuntemattomankin matkustajan mukana. Mutta nähtävästi
oli avuliaisuus sata vuotta sitten yleisempi hyve kuin nykyään, ja
mitä erittäin Kihlmaniin tulee, oli hänellä samanhenkisiä ystäviä,
joiden kanssa hän yhdessä sekä nautti runoutta että jakoi kirjojen
hankinnan vaivat. Näistä mainittakoon kultasepän poika Gustaf Adolf
Andström Vaasasta ja rovastin poika Gustaf Emeleus [Isä kirjoitti
nimensä Äjmeläus, joka vastaa nykyään tavallista muotoa Aejmelaeus;
Gustaf poika näyttää sitävastoin ensin käyttäneen muotoa Emeleus.]
Isostakyröstä, molemmat ylioppilaita v:lta 1810. Emeleus oli jo
hovioikeuden auskultantti, kun Andström oltuaan jonkun aikaa merellä
1816 palasi Turkuun ruvetakseen papiksi. Tällä yliopistoajallaan
hän oli ahkerassa kirjeenvaihdossa Kihlmanin kanssa ja säilyneistä
kirjeistä [Ks. "Erään pohjalaisen ylioppilaan kirjeitä Turusta
1816-17". _Aika_, 1914 siv. 173-190.] näkyy, millä hartaudella
ystävykset lukivat fosforistien ja gööttiläisen liiton julkaisuja.
Vaivojaan säästämättä Turussaolija toimittaa Vaasaan Phosphorokset,
Idunat, Poetisk kalenderit y.m. kirjallisuutta, samalla kertoen,
miten eräskin runoelma sai hänet "taivaaseen, jonkunlaiseen
hurmaukseen, jota tuskin kukaan muu kuin minä voi tuntea täällä maan
päällä(!)" Emeleuksella ja varsinkin Kihlmanilla oli sitä paitsi
tapana jäljentää kauniimmat runoelmat, ja jälkimäisen pieniksi
kirjoiksi yhdistetyt jäljennökset on kirjoitettu harvinaisen
hienosti, oikein kalligraafisen mestarillisesti, niin että ensi
hetkessä luulee näkevänsä painoa eikä tavallista käsialaa. Yhden
semmoisen kokoelman, "pienen vihreän kirjan koteloineen", Kihlman
lahjotti Andströmille, siten täyttäen tämän "sydämellisimmän
toivomuksen", toisen samanlaatuisen hän antoi neiti Sofia
Siniukselle, tulevalle morsiamelleen. Tämän lahjan ohella hän lähetti
neidille -- jota hän ajan tavan mukaan sanoi serkuksi ("Cousine") --
seuraavan kirjeen:

"Ystäväni! -- Nostakoon tämä kirjanen, joka vastedes on sisältävä
myöskin Serkun mielirunoelmat: Tulevaisuus ja Elgströmin Kirkkotarha,
sielun alhaisesta, maallisesta siihen, joka sisässämme ja
ulkopuolellamme on korkeampaa, ja tulkoon se siten Serkun paremman
elämän virkistykseksi! Toteutukoot viattomat toivomukset ja
iloiset kuvittelut, joihin esim. Hilmassa, Fantasian riemussa y.m.
niin ihastuttavasti viittaillaan, Serkun viattomuus-elämässä, ja
muuttukoot nämä runot, jotka niin elävästi kaikuvat sisimmässäni,
muuttukoot ne jonakin juhlallisempana hetkenä Serkun silmissä
lainaamattomaksi [s.o. välittömäksi] ilmaisuksi siitä ihanasta, siitä
todesta, jota _minä_ aavistan, tunnen ja toivon, ja pelastakoot siten
häviöstä muiston eräästä vieraasta, joka ainakin on aavistanut,
innokkaan iloisesti aavistanut, miten suloista on säilyä ystävien
lämpimässä mielessä. Ja vielä yksi rukous! Vastaanotettakoon kirjanen
ja nämä toivomukset samalla suosiolla kuin ne antaa -- Sophian
päivänä 1817 -- Gustaf."

Siroa sanontaa leimaa ei ainoastaan kirjoittajan hellä tunne, vaan
koko aikakauden haaveellinen romanttisuus.

Millaiset A. G. Kihlmanin papilliset lahjat olivat, siitä ei saa
tietoa lähteistä. Että hän virkatoimissaan harrasti järjestystä sekä
että hänen saarnansa olivat ajan henkeen ja tapaan huolellisesti
valmistettuja ja kaikkeen hyvään kehottavia, on tuskin epäiltävissä;
sitä vastoin ei voi todistusten puutteessa olettaa hänessä olleen
erikoisesti lahjakkaiden saarnaajien sytyttävää tulta. Se seikka,
että hän ilmeisesti oli mieltynyt Hagbergin [Kihlman osti Hagbergin
saarnat itselleen ja lahjotti ne myöskin Arbogasta palanneelle
sisarelleen, jolle hän samaan aikaan antoi saksit, rukin ja 1/2
leiviskää pellavia.] y.m. aikalaisten saarnakokoelmiin ja että
hän myöhemmin pysyi kylmänä herännäisyydelle, osottaa että hän,
niinkuin luonnollista on, mielipiteiltäänkin kuului siihen vanhempaan
pappispolveen, jota vastaan tämä hengellinen liike nousi. Ainoastaan
yhdessä kirjeessä on pieni tunnelmakuva Kihlmanista pappina. Eräs
entinen vaasalainen, rouva Sofia Goes, joka miehensä kanssa oli
muuttanut Ekkerööhön ja oli niin läheinen Siniuksen perheelle,
että hän sanoi vanhaa pastoria "isäksi", kirjoittaa Ahvenanmaalta
"serkulleen" Kihlmanille, että hän kovasti kaipasi Vaasan kirkkoa.
Ekkeröössä oli, hän kertoo, "pieni kirkko niinkuin Maalahdella,
[Tarkotetaan v. 1659 rakennettua ja 1831 revittyä kirkkoa Maalahden
joen pohjoisella puolella; nykyinen kirkko v:lta 1825 on joen
eteläpuolella. Vanhan kirkon paikkaa muistuttaa vain v. 1823
kuolleen kirkkoherra Benjamin Siniuksen hautakivi.] jossa ei ollut
urkuja, ja _tavallinen maalaispappi_." Istuessani kirkossa "minussa
muistot virkosivat sanomattomalla liikutuksella -- oli kuin olisin
nähnyt serkun alttarin edessä ja isän tukka harmaana sakariston
ovella nojaavan seinää vasten niinkuin hänen tapansa oli. Tuskin
saatoin hillitä itseäni, niin etten herättänyt huomiota itkullani."
Onhan luonnollista, että Kihlman syntyperäisenä kaupunkilaisena ja
koulunopettajana oli olennoltaan ja esiintymiseltään "tavallista
talonpoikaispappia" hienompi. Siitä huolimatta hän rehellisenä,
hyväluontoisena ja hyväntahtoisena miehenä ainakin Vaasan tienoilla,
missä toimi elämänsä pääosan, saavutti yhteisenkin kansan suosion.

Merkillisimpiä A. G. Kihlmanin virkatoimituksia oli se, jonka hän
suoritti 27 p:nä kesäk. 1816, kun 25-vuotias murhaaja, Öström,
mestattiin klo 11 a. p. Värnönmäellä ("Värnöbacke") Höstveden ja
Martolan kylien välillä. [G. A. Andströmin päiväkirjan mukaan
tapahtui murha, jonka uhri oli rautakauppias Malmström, yöllä
huhtikuun 2 p:vää vastaan 1813.] Siitä hän kirjoittaa Andströmille:
"Irti ja vapaana hän ajoi ulos [kaupungista] osottamatta halua
karata, vaikka täällä edeltäpäin yleisesti puhuttiin, että niin
tulisi tapahtumaan ja johon ei tilaisuutta puuttunut, sillä hän
ajoi ilman vahtia melkein koko kaupungin läpi -- kiitos olkoon
Appelgrenin huonojen toimenpiteitten. Masentuneena ja murheellisena
hän käveli [kappalaisen Fredr.] Juveliuksen ja minun välillämme
mestauspölkylle, ei kuitenkaan enemmän masentuneena kuin että hän
itsekin veisasi. Ja vihdoin hän itsekin auttoi laskemaan kauluksensa
alas ja vetämään nutunhihansa ylös, ja sitten hän antautui meidän
talutettavaksemme pari askelta eteenpäin ja paneutui niin alas -- -- --
mitä minä silloin tunsin ja seuraavana hetkenä -- taikka varsinkin
mitä tuomittu tunsi -- sitä en voi kuvata. Olkoon hän viimeinen
[mestattava], joka tulee minun hoidettavakseni! -- Mestaus kuuluu
tehneen kamalan vaikutuksen Korsholman vankeihin. He luulivat hänen
palaavan mestauspaikalta -- -- --".

       *       *       *       *       *

On jo mainittu, että Kihlman 1819 nai Sofia Siniuksen. Heidän
tuttavuutensa oli arvatenkin alkanut kuusi vuotta ennen, kun Kihlman
vasta vihittynä pappina palasi kotikaupunkiinsa. Kumminkin nähdään
säilyneistä kirjeistä, että aluksi kummankin sydän oli toisaalla
ankkuroitu. Vasta sinä vuonna, jolloin Kihlman sepitti yllä luetun
kirjeen serkulleen ja ystävälleen, asiat heidän välillään selvisivät
-- vaasalaisten hämmästykseksi. Oli nimittäin niin, että Kihlman
ja hänen lähin ystävänsä nuorempien koulunopettajien joukossa,
Pietari Ulrik Sadelin, [S. 1788 Vaasassa. Hammarlandin kirkkoherra
1828, rovasti ja teologian tohtori, k. 1858.] sekä tämän sisar
Ulla ja neiti Sinius paljon seurustelivat keskenään ja että heidän
tuttavansa luulivat ensinmainitun mieltyneen Ullaan ja Sadelinin
Sofiaan. Itse asiassa oli Sofia sytyttänyt kummankin sydämen, ja
Ulla teki parastaan edistääkseen veljensä toiveita. Kumminkin
Kihlman voitti kilpailussa. Olen maininnut kilpakosinnan sen vuoksi,
että Sadelin Turusta, missä oli pastoraalitutkintoa suorittamassa,
häitten jälkeen kirjoitti Kihlmanille huomiota ansaitsevan kirjeen
(28/2 1819). Esitettyään vilpittömät onnentoivotuksensa ystävälleen
avioliiton johdosta Sofian kanssa -- "tytön, joka kerran oli
sydäntäni lähellä" -- hän ehdottaa, että he -- Kihlman ja hän --
yhdessä perustaisivat sanomalehden Vaasaan. Vuosikausia kirjoittaja
sanoo hautoneensa tuumaa. Virallinen lupa oli pyydettävä Londicerin
[G. V. Londicer perusti 1776 ensimäisen kirjapainon Vaasaan; v:sta
1804 oli kirjapainon isäntä, s.v. ylioppilaaksi tullut, Carl Anton
Londicer (_L. L. Laurén_, Vasa Trivialskola 1684-1884, siv. 136).]
nimelle, mutta toimittajia, Sadelinia ja Kihlmania, mainitsematta,
ja suunnitellen hakemuskirjan sisällyksen hän pyytää, että ystävä
laatisi sen. Miksi asia meni myttyyn on hämärissä; vasta 20 vuotta
myöhemmin kaupunki todella sai ensimäisen lehtensä, "Wasa Tidning'in".

Kihlmanin avio tuli onnelliseksi. Kaikesta näkyy, että puolisot
luonteiltaan ja elämänkäsitykseltään sopivat yhteen. Sofia Kihlman
oli luonnostaan iloinen, toimelias, oikeamielinen ja lujatahtoinen
nainen ja semmoisena kodin hoitajaksi ja perheenäidiksi luotu.
Vanhemmilta päiviltä häntä vieläkin muistetaan suorana totuuden
harrastajana, puheissaan usein humoristisena, olennoltaan aina
arvokkaana rouvana. Elävin piirtein on hänen poikansa Alfred kuvannut
äitinsä puheessa, jonka hän piti tämän hautajaisissa 12/6 1870.

"Hänen luonteensa ei ollut heikko", hän lausui, "päivän vaihtelevien
mielipiteitten mukaan taipuva. Varustettuna hyvällä ymmärryksellä
ja voimakkaalla tahdolla oli hän elämänsä alusta loppuun asti
ympäristöönsä tuntuvasti vaikuttava henki. Hän hallitsi taloaan
niin, että hyvin tiettiin voimakkaan käden olevan peräsimessä, eikä
juuri kenenkään mieleen tullut vastustaa tätä lujaa tahtoa, ja
kuitenkin oli ilma kevyt hänen kodissaan. Varmaankaan se ei tuntunut
raskaalta hänen palvelijoilleen, koska he pysyttelivät siellä
20 jopa 40 vuotta; ainoastaan ymmärtämättömyyttä, oikullisuutta
ja itsekkäisyyttä on raskas totella. Jos sitä vastoin talon
emännässä ymmärrys ja voima esiintyvät yhtyneenä iloisuuteen ja
ystävällisyyteen, joka ottaa osaa halvemmankin suruihin, silloin
tulee koti semmoiseksi kuin sen tulee olla, paikaksi, jossa meidän
on hyvä olla. Ja hyvältä tuntui vainajan kodissa, sillä luonto oli
antanut hänelle iloisen mielenlaadun, tuon onnellisen lahjan, jolla
niin monta erimielisyyttä kotielämästä karkotetaan ja niin paljon
hupia ihmisten yhteiselämälle valmistetaan. Iloisuudellaan hän
monesti haihdutti pilven puolisonsa otsalta ja samalla iloisuudellaan
hän kuolinvuoteellaankin kuivasi kyyneleet niiden silmistä, jotka
hädissään odottivat uhkaavaa vaaraa. Maallisesta rikkaudesta oli
hänen mielipiteensä se, että väärin hankittu tavara oli kirous,
mutta ahkeruudella ja säästäväisyydellä perustettu omaisuus Jumalan
siunaus. Ei penniäkään hän tahtonut omistaa, joka ei oikeudella
hänelle kuulunut. Mutta mitä hänellä oli ja mitä hänelle kuului, sitä
hän mielestään oli velvollinen hoitamaan ja hallitsemaan Jumalan
uskomana leiviskänä. Sitä tuli hallita ei ainoastaan omistajan
eduksi, vaan myöskin toisten hyödyksi ja avuksi. Tämän perusjohteen
mukaan hän toimi niinä kovinakin vuosina, jotka sattuivat hänen
elämänsä viimeisellä jaksolla. Ei voitonpyynti saanut häntä
lainaamaan muilta lainatakseen hädänalaisille! Jollei häntä olisi
ollut ja jollei hänellä olisi ollut tuota perusjohdetta, olisi
arvatenkin hätä ollut katkerampi monessa tämän seurakunnan mökissä.
Tavallisesti ihmiset vuosien lisääntyessä tulevat säästäväisemmiksi;
vainajan oli päin vastoin: mitä kauvemmin hän eli, sitä vähemmän
tappiot häntä surettivat, hän vain iloitsi voidessaan auttaa
semmoisia puutteenalaisia, jotka olivat autettavissa -- mutta nekin,
jotka eivät olleet autettavissa, muistanevat häntä kiitollisuudella.

"On melkein itsestään selvää, että semmoinen luonne kuin tässä
kuvattu ei tekeytynyt toisenlaiseksi kuin oli. Vainajan mielestä ei
mikään ollut inhottavampaa kuin petollisuus ja teeskentely. Itse
hän suoraan julkilausui ajatuksensa, ja ne rankaisevat sanat, jotka
hänen suustaan kohtasivat laiskaa, huolimatonta ja siveetöntä, eivät
olleet kaksimielisiä taikka helposti unohtuvia. Rangaistuksessa oli
vakavuutta samoin kuin avunannossa hyvyyttä ja sydämellisyyttä
-- -- -- Semmoinen hän oli. Taikka kenties oikeammin: semmoisen
kuvan hän on jättänyt sydämeeni. Olen koettanut kuvata häntä
imartelematta." -- --

Ymmärrettävää on, ettei poika ilman erityistä syytä ottanut
puhuakseen äidin suhtautumisesta maalliseen rikkauteen. Perhe oli
varakas, ja luultavasti sanottiin sitä, tavallisuuden mukaan,
rikkaammaksikin kuin se todellisuudessa oli. Alkuaan oli A. G.
Kihlman niinkuin tiedämme ollut köyhä, mutta rouva oli tuonut pesään
pääomaa, jonka hänen kerrotaan perineen ennen mainitulta kruununvouti
Hellmanilta (ks. aiemp. muist.). Eräänä päivänä oli Hellman -- niin
perhetarina tietää -- joka paljon piti kodin ainoasta lapsesta,
silloin aivan nuoresta Sofia Siniuksesta, antanut tälle rahoja ja
arvopapereita sisältävän lippaan (shatullin) ja sanonut: "Tämä on
oleva Fiian oma." Paljonko lippaassa oli, sitä ei mainita, mutta
varmaa on, että tyttöä sen jälkeen pidettiin varakkaana, ja kun hän
oli tullut A. G. Kihlmanin vaimoksi, näkyy heidän kirjeistään, että
heillä oli lainassa rahoja, joiden korot lisäsivät viran tuottamia
tuloja. Vaasassa he asuivat omassa talossa (vastapäätä Ilkesgrändiä
saman kadun -- Stora långgatan -- varrella kuin koulu ja jotenkin
lähellä sitä), joka myytiin, kun perhe muutti Kruununkylään.
[Vaasan kaupungin tonttikirjan mukaan oli talon (n:o 139) arvo 5000
ruplaa. Sitä paitsi omisti Kihlman saman kadun varrella toisenkin
talon (n:o 137), joka kuitenkin on arvioitu vain 676 ruplaksi, ja
Itäisen Stakettikadun varrella asumattoman tontin (n:o 120), arv.
200 r. Näistä osti postiekspeditööri Bladh ensimäisen ja kolmannen;
keskimäinen joutui langon, Jonas Grönvallin, haltuun.]



II. LUKIOLAINEN 1840 -- 43.


Alfred Kihlmanin lapsuudenkoti ei ole enää kuvattavissa -- ei
ulkonaisesti, sillä hänen kotitalonsa hävisi siinä tulipalossa, joka
3 p:nä elok. 1852 tuhosi vanhan Vaasan, eikä sisällisesti, sillä
kaikki ne, jotka ovat sen näkemältä tunteneet ja sen lämpimästä
elämästä vaikutelmia saaneet, ovat iäksi vaienneet. Lukuunottamatta
muutamia harvoja, hajanaisia piirteitä on kaikki mielikuvituksen
vallassa.

Niinkuin jo tiedämme syntyivät lapset, Siegwarth, Hilma ja Alfred,
1820-luvun alkupuolella, ja heidän nimensä todistavat, että
vanhemmat yhä elivät romanttisen runouden ihailussa, jonka merkeissä
heidän nuoruudenrakkautensa oli kukkinut. Paitsi omia lapsia
asui perheessä 1820-luvulla nuorukainen Adrian Gustaf Ganander,
[Synt. Kaskisissa 31 p:nä toukok. 1807, sukulainen rouva Kihlmanin
puolelta.] joka kirjoittaen Turusta 26/1 1829 alkaa kirjeensä:
"Armaat kasvatusvanhempani", kiittää erinomaisesta hyvyydestä,
jota hän pitkän olonsa aikana "Sedän ja Tädin kodissa" oli saanut
nauttia, ja tervehtii herttaisesti lapsia, joiden hyvä ystävä hän
tietenkin oli. Ganander tuli s. v. papiksi ja pääsi apulaiseksi
Paraisiin, arkkipiispa Tengströmin luokse, mutta kuoli jo seuraavana
vuonna. Ymmärrettävää on, että 23-vuotiaan sukulaisen kuolema
läheltä koski niitä, joiden piirissä hän oli vuosikausia elänyt.
Kovempi isku oli kumminkin Siegwarthin kuolema 1833. Hän oli jo
alottanut koulunkäyntinsä ja häntä mainitaan "toivehikkaaksi".
Vanhempiensa esikoisena oli hän heidän lempilapsensa, ja vielä
vanhoilla päivillään äiti oli sanonut Siegwarthin kuoleman olleen
kovimman iskun, minkä hän elämässään oli kokenut. Alfred oli siihen
aikaan kahdeksan-vuotias ja siis jo niin kehittynyt, että hän
nähdessään veljensä kalman kalpeana, suu ja silmät iäksi suljettuina,
pystyi vastaanottamaan pysyvän vaikutuksen kuoleman järkyttävästä
arvoituksesta. Jollei se ollutkaan alkusyy hänen luonteensa
vakavuuteen, eihän se hänen mieltään huojentanutkaan. [Muutamista,
alempana luettavista sanoista, jotka Alfred 20-vuotiaana kirjoitti
erään ystävän kuoleman johdosta, saattaisi kuitenkin luulla, että
veljen kuolema ei ollut erittäin syvästi häneen koskenut.] --
Hilmasta, Alfredin kahta vuotta vanhemmasta, ainoasta sisaresta,
kerrotaan, että hän lapsena sairasti ankaraa tulirokkoa, joka ei
ollut jättämättä häneen pysyviä jälkiä. Hän tuli näet sen jälkeen
joissakin määrin tylsämieliseksi ja välinpitämättömäksi ulkonaiselle
elämälle. Hän oppi kyllä kirjoittamaan ja lukemaan, teki myöskin
käsitöitä eikä hänen olennossaan ollut mitään outoa, loukkaavaa,
mutta siitä huolimatta hänen kehityksensä jäi keskeneräiseksi. Eräs
tiedonantaja, joka aikoinaan on hänet läheltä tuntenut, on sitä
mieltä, että omaiset jotakuinkin väärin arvostelivat Hilmaa. Hänellä
oli m.m. kaunis lauluääni, ja hän oppi helposti uusia lauluja. Jos
ennen, niinkuin nykyään, olisi yritetty kehittää jälellejääneitä,
arvelee kertoja, olisi Hilma voinut tulla aivan toiseksi. Alfredia
kohtaan sisar osotti suurta kunnioitusta, mutta ymmärrettävää on,
että hän ei veljeen vaikuttanut siihen tapaan kehittävästä kuin usein
huomataan, missä sisarukset ovat keskenään uskottuja ystäviä.

Helmikuun alussa 1839 A. G. Kihlman lähti Turkuun suorittaakseen
pastoraalitutkinnon ja viipyi matkallaan toukokuuhun saakka.
Puolisojen tällä ajalla vaihtamat kirjeet sallivat meidän vilkaista
siihen kotiin, johon huomiomme on kiintynyt. Kovasti siellä kaivataan
isää, samoin kuin tämäkin kaipaa omaisiaan. Akkunasta tähystetään,
poikkeaako Forsblom kirjelaukkuineen taloon vai kulkeeko ohi; jos hän
tulee, Alfred huutaa riemusta. Kirjeissä on lapsillekin osansa: Hilma
saa tietää, että isä joka päivä käyttää tohveleja, jotka tytär oli
ommellut matkaa varten, ja Alfredia kehotetaan tyystin ja tyynesti
miettimään ainekirjoituksiaan; poika näet ahertaa koulutöissään.
Kuvitellen elämää kotona isä kysyy, laulavatko vihervarpuset häkissä
kevätauringon paistaessa. -- Äiti puolestaan hoitaa taloutta ja
antaa kaikesta tietoja. Kerran hän kuitenkin myöntää itselleen
aivan harvinaisen huvin. Venetsialainen noitatemppujen mestari
Olivo esiintyi toht. Sabellin salissa, ja pastorinrouvakin maksoi
pankkoriksin nähdäkseen "ilmamatkan, lumotun mustalaiskeittiön eli
taikakyyhkysen" y.m. "Mutta usko pois, se oli jotakin erikoista, olen
kuin noiduttu, hän teki ihmeellisiä temppuja. Tiistaina hän vielä
esiintyy, ja vaikea minun on olla menemättä -- mutta teatterissa
[jossa näyteltiin 'Sulhanen Mexikosta'] en ole käynyt". Siihen isä
vastaa, että Turussa oli Torslow näyttelijäjoukkoineen; se oli
jotakin merkillisempää kuin Vaasassa näyttelevä kuljeksiva teatteri,
eikä Turussa teatteria pidetty syntinä. Isäkin oli kerran ollut
Torslowia katsomassa. Seuraus äidin käynnistä Olivon näytännössä
oli muutoin se, että hän seuraavana yönä näki unta omasta ukostaan
ja Olivosta yhdellä kertaa! -- Kodin hoidon ohella vei seurustelu
pääosan aikaa. Perheen ystävät ja sukulaiset kävivät usein talossa,
ja olivat niistä läheisimpiä: rehtori J. C. Ebeling, hovioikeuden
asessori G. A. Alán, Calamniuksen, Grönbergin, Vasastjernan perheet
y.m. Ja tietysti kävi siellä myöskin, niinkuin pappilassa ainakin,
kansanihmisiä, ja heistä kerrottaessa toistetaan heidän lauseensa
kansanmurteella. Siitä huomaa, että pastorinrouva, aitovaasalainen
kun oli, osasi ja rakasti kansan alkuperäistä sanontaa. -- Yksi
isän kirjeistä sisältää suoruudessaan rakastettavan kertomuksen
onnettomuudesta, joka häntä kohtasi Turussa. Hänen saarnavuoronsa
oli määrätty pitkäksi perjantaiksi. Lukujen kiireessä hän oli
vaillinaisesti valmistautunut eikä senvuoksi paremmin käynyt kuin
että hän takertui keskellä saarnaa. Hän huomasi, ettei hän voinut
"kartatta" jatkaa, mutta käsikirjoitus oli jäänyt -- kortteeriin!
Silloin hän pyytää seurakuntaa odottamaan, astuu alas saarnatuolista
ja rientää jalan suoraa päätä asuntoonsa, jonne oli noin kilometrin
matka. "Millä mielin olin kaiken tämän aikana, kuinka kiireesti
kävelin, kuinka palatessani olin hiessä ja punainen kuumuudesta
ja häpeästä -- sen voit hyvin kuvitella!" -- Tällä matkalla, joka
huolimatta pitkän perjantain vastoinkäymisestä päättyi hyvin
(lopullinen arvosana: cum laude), Kihlman haki Kruununkylän
kirkkoherranviran, jonka sitten saikin. Yksi kilpailijoista oli
Ebeling, mutta ei se näy häirinneen ystävysten väliä. [A. G.
Kihlmanin pastoraalitutkinnosta on myös tietoja samanaikaisissa J.
L. Gummeruksen kirjeissä (_Jaakko Gummerus_, Pohjal. pappeja past.
tutkinnossa 1830-luvulla, Jouko II siv. 31-56)].

       *       *       *       *       *

Käytyään Vaasan koulua syyslukukaudesta 1835 Alfred keväällä 1840
erosi siitä ja lähti 20 p:nä elok. Turkuun jatkaakseen opintojaan
sikäläisessä kymnaasissa eli lukiossa; Vaasaan näet sentapainen
opisto perustettiin vasta 1844. Silloin alkoi pojan ja vanhempien
välillä kirjeenvaihto, johon tämä ja seuraava luku pääasiassa
perustuvat. Mutta ennenkuin seuraamme sankarimme elämänvaiheita
kodin ulkopuolella, on hänen kuvansa ainakin muutamin ääriviivoin
luonnosteltava semmoisena kuin hän oli lähtiessään kodista.
Välittömien ainesten puutteessa on siihen käytettävä kirjeistä
otettuja, niin sanoakseni, taapäin viittaavia piirteitä.

Alfred sanoo itsestään, että hän luonnostaan oli hidas, jopa
laiska. Laiska hän ei kuitenkaan ollut tavallisessa merkityksessä,
päinvastoin oli hän erittäin ahkera lukemaan; mutta hän oli --
mikäli päätettävissä on, isäänsä tullen -- hidasverinen. Luontainen
vitkallisuus esti häntä tekemästä pikaisia päätöksiä, reippaasti
toimimasta, vaikka hän toiselta puolen -- äidin tapaan --
lujatahtoisesti harrasti päämääräänsä, kun se oli hänelle selvinnyt.
Hän oli älykäs mietiskelijä, joka puolelta ja toiselta tarkasteli
omia asioitaan ja muittenkin niin malttavasti ja järkeilevästi,
että saattoi muistutuksillaan ja päätelmillään loukata toisia,
jotka olivat taipuvaisemmat noudattamaan tunteitaan. Kun lisäksi
tuli varhain kehittynyt velvollisuudentunto ja -- ehkä osaksi
heikonlaisesta terveydestä johtuva -- vakavuus, on luultavaa,
että hän monesti näytti vanhamaiselta ikäisekseen. Luontaisesta
sulkeutuneisuudestaan hän avautui ainoastaan uskotun ystävän
seurassa, mutta kuuluu hän sentään joskus useammankin kesken
olleen iloinen, niinkuin pojan sopii, ja hupaisa. Vilkaspuheinen
hän ei ollut, mutta hänen sattuvissa, usein ivallisissa
huomautuksissaan ilmeni luontainen kyky tarkata ihmisten heikkoja
ja naurettavia puolia. Sisarensa ja tämän ystävättärien seurassa ja
tanssikoulussakin Alfred tottui seurustelemaan naisten kanssa, ja
kerrotaan hänen koulupoikana yhteen aikaan osottaneen taipumusta
oikeaan kavaljeerimaisuuteen: hän oli tarkoin huolehtinut pukunsa
siisteydestä ja mielellään käherryttänyt tukkansa. Sitä vastoin
hänessä ei -- äly kun alusta aikain oli voitolla ruumiilliseen
verraten -- huomattu taipumusta urheiluun. Isästä tiedetään, että
hän oli luonnonystävä ja m.m. huvitettu kalastamisesta -- nuorempana
sitä varten joskus käyden Isossakyrössäkin, mutta vanhempana
säännöllisesti Molnträskillä, jonka rannalla hänellä oli pieni
viljelysmaa ja tupa ("Stugan vid träsket"); syksyisin hän siellä
pyydysteli lintuja ansoilla. Oliko Alfredilla ollenkaan halua
semmoiseen taikka yleensä ulkoilmaelämään, on epäiltävää, sillä jos
niin olisi ollut laita, olisi hän kai edes ohimennen kirjeissään
viitannut siihen, maininnut sitä kaipaavansa. Kaikesta päättäen
oli Alfredissa jo lapsena ja poikana nähtävissä se mietiskelijä,
se henkisiä ja hengellisiä tähtäävä etsijä, joksi hän yhä enemmän
oli kehittyvä. -- Mitä hän poikana luki koulukirjojensa rinnalla,
siitä on olemassa vain seuraava muistotieto. Kotitalon puutarhassa
kasvoi omenapuita, ja niistä oli yksi niin iso, että Alfred saattoi
kyyristyen istua sen oksilla. Vanhana hän oli kertonut siinä
lukeneensa Robinson Crusoen, Envallsonin (ranskalaisen alkuteoksen
mukaan laatiman) komedian Slotterölet eller Kronfogdarne sekä
Fryxellin kertomuksia.

Alfred matkusti höyrylaivalla Uleåborg, joka rakennettuna Oulussa
ja varustettuna Tukholmasta tuodulla koneella kesällä 1839 kapteeni
Kaarle Rambergin johdolla oli alkanut säännöllisiä kulkuja läntisten
rannikkokaupunkien välillä. Edistys entiseen verraten oli suuri,
vaikka ei kiirettä pidettykään. Niin esim. Bergön edustalla
iltapäivällä viivyttiin useita tunteja, joina matkustajat kävivät
maissa. Sitte jatkettiin eteläänpäin. Alfredilla oli makuusija
lunastettuna peräsalongissa, mutta kun hän, tapansa mukaan, myöhään
yritti menemään levolle, ei hän enää tavannut pienintäkään sopukkaa
vapaana, vaan hänet neuvottiin etusalonkiin. Siellä taas oli niin
kuuma, että hän pian palasi kannelle. Oli yö ja jotenkin pimeä,
eikä muita matkustajia näkynyt. Vähän aikaa hengitettyään raitista
ilmaa, hän äkkiä kuuli pelottavan huudon: "auttakaa! auttakaa!"
Ensi hetkessä hän ei tiedä, mistä huuto kuuluu keskellä aavaa
merta. Muutamat ravintolanpalvelijattaret, jotka myöskin olivat
vilvottelemassa kannella, selittävät asian. On näkynyt kuin kari
tai kivi laivan edessä, ennenkuin ennätetään ilmottaa perämiehelle,
huomataan, että se onkin vene, jossa on neljä henkeä ja joka samassa
joutuu laivan rataskodan alle. Kun vene murskaantuneena tulee
esiin, on siinä vain kaksi henkeä. Näkijät huutavat, että laiva on
seisahdettava, mutta kapteeni nukkuu kannen alla, eikä perämies tiedä
mitä tehdä(!) Pirstattu vene hukkuvine ihmisineen häviää yöhön,
ja laiva jatkaa jyskyttäen kulkuaan! -- "Kuinka kauheata", Alfred
huudahtaa, "nukkuvana, sillä varmaankin ihmiset nukkuivat, kun laiva
murskasi heidän veneensä, muuttaa iankaikkisuuteen!" Luonnollista
on, että kaamea tapaus kauan esti häntä saamasta unta ja että se
pysyvästi jäi hänen muistiinsa. [Eräästä isän kirjeestä saadaan
tietää, että tapaus ei sentään päättynyt niin kauheasti kuin Alfredin
kertomuksesta luulisi. Toinen kalastajavene kuuluu tulleen avuksi,
eikä haaksirikkoisia liene ollut useampia kuin kaksi.]

Laivassa oli muitakin Turkuun meneviä lukiolaisia, sekä semmoisia,
jotka Alfred ennestään tunsi, että tuntemattomia. Jälkimäisiä olivat
Raahen kappalaisen And. Helanderin pojat Viktor Lars ja Reinhold,
joihin hän matkalla tutustui ja joille hän antaa arvolauseen:
"luultavasti siivoimmat (de hyggligaste) koko lukiossa". Varsinkin
on tuttavuus Alfred Kihlmanin ja Reinhold Helanderin välillä
merkille pantava, sillä se ja heidän keskustelunsa _laivalla_
vaikutti, niinkuin pian saamme nähdä, käänteentekevästi edelliseen.
Sen on hän itse myöhemminkin tunnustanut. -- Kun aamulla oli käyty
Kristiinankaupungissa, missä pastori K. J. Roos herätti Alfredin
hänen aamu-unestaan, tultiin yöksi Raumaan ja kolmantena päivänä
illalla Turkuun.

       *       *       *       *       *

Jos Alfred Kihlman olisi ollut herkkä runoilijaluonne, jonka
sisäinen elämä oli moninaisten ulkonaisten vaikutusten varassa,
olisi kai tässä tarpeen luonnostaa kuva 1840 vuoden Turusta, täynnä
muinaisuuden haamuja, vaikka 13 vuotta ennen tapahtunut palo olikin
supistanut kaupungin varsinaiset muistomerkit mahdollisimman
vähäiseen. Koska hän ei kuitenkaan kirjeissään sanallakaan ilmaise
kiinnittäneensä huomiota siihen, tyydymme mainitsemaan ne opettajat,
joiden johdolla hänen nyt kolme vuotta oli jatkettava opintojaan.
Historian lehtori oli Edv. Bergenheim, teologian J. A. Edman, latinan
kielen Erik Elfgren, matematiikan J. Efr. Ahlstedt, filosofian ja
luonnonhistorian Henr. Heikel; "pyhien kielten" s.o. raamatullisen
kreikan ja heprean lehtorinvirka oli avoinna C. Jos. Estlanderin
jälkeen, joka keväällä oli muuttanut Vöyriin kirkkoherraksi.
Lehtorit olivat, niinkuin tiedetään, myöskin tuomiokapitulin
jäseniä, arkkipiispan, Er. Gabr. Melartinin, ja tuomiorovastin,
Gust. Gadolinin, ohella. Alempana saadaan nähdä, että Kihlmanille
oli kylläkin edullista jo lukioaikanaan oppia tuntemaan hiippakunnan
hallinnon miehet, sillä hänen kohtalonsa oli myöhemminkin saattava
hänet tekemisiin heidän kanssaan. Alfredille oli asunto tilattuna
erään leskirouva Hjeltin luona, joka, Pienen Hämeenkadun varrella
asuen, kahden tyttärensä kanssa elätti itseään pitämällä koululaisia
täysihoidossa. Hänen huonetoverinaan oli ensiksi A. F. Roos,
papin poika Kristiinankaupungista, ja viihtyivät he hyvin, joskin
heidän kamarinsa oli vaillinaisesti kalustettu. Heillä näet ei
ollut piironkia, eikä peiliä, eikä edes sänkyvaatteita tarpeeksi.
Mikä puuttui oli joko kotoa saatava tai yhteisesti hankittava.
Alfred puolestaan tilasi peitteen ja lakanoita kotoa ja samalla
pistoolinkin, jotta hänellä olisi ase, millä puolustaisi itseään,
jos paluumatkalla kotia kohtaisi pahantekijöitä(!). Mietittyään
myöskin vuokrata pianon Alfred, Roos ja kolmas toveri, Jak.
Simelius, markkinoilla yhdessä ostivat kitaran sillä tyydyttääkseen
soitannollisia taipumuksiaan. Kun koulutunnit olivat klo 7 -- 9, 11
-- 1 ja 3 -- 5 ja lukeminen illalla kesti klo 10 -- 11:een saakka, ei
ollut paljon aikaa huvituksiin, ja pian Alfred tuli kannalle, jolla
hän periaatteellisestikin niitä kartti.

Samassa kirjeessä (1/10 1840), jossa Alfred mainitsee kitaran oston,
hän kertoo: "Reinhold Helander asuu nyt ulkokamarissa, ja hänen
kanssaan on minulla tapana keskustella uskonnosta, sillä hän on hyvin
perehtynyt uskontoon ja on n.s. pietisti; mutta miten ylenkatsottuja
nämä pietistit ovatkaan, niin toivoisin kuitenkin olevani oikea
pietisti, niinkuin Olof Helander". -- Olisi halu sanoa: näin se
alkoi, jollei Olof Helanderin nimi saisi ajattelemaan, että siemen
kenties oli jo ennen kylvetty. Innokas herännäisjohtaja Olof Henr.
Helander, Reinholdin vanhin veli, joka 1838 oli vihitty papiksi,
oli näet s.v. tullut Vaasaan kirkkoherran apulaiseksi, ja tietysti
oli -- juhannuspäivänä 1840 ensikerran ripillä käynyt -- Alfred
kuullut hänen saarnaavan ja ehkä muutenkin oppinut hänessä tuntemaan
palavan heränneen, "oikean pietistin" esikuvan. Niinikään oli hän
varmaankin jo ennen kuullut heränneitä ankarasti arvosteltavan ja
pilkattavankin. Vihdoin hän hyvin tiesi, että hänen vanhempansa eivät
suosineet heränneitä. Kaiken tämän huomaa niistä kirjeistä, jotka
lähinnä ovat selostettavat.

Seuraavassa kirjeessä (18/10) Alfred jo tunnustaa sisällisesti
muuttuneensa:

"Nykyään olen ruumiiltani sangen terve", hän kirjoittaa, "mutta miten
on sydämeni laita? Huomaan joka päivä minkälainen kurja syntinen
olen, ja kuinka suuri on Jumalan armo, kun hän on antanut Pyhän
Henkensä vaikuttaa yhteen suurimpia syntisiä. Sikäli on tilani
nyt parempi, että tiedän sieluni olevan saatanan kynsissä ja että
Jumalan hengen kautta olen ruvennut huolehtimaan sen pelastamisesta,
mutta muuten lankean tavan takaa, mikä ei ole ihme, kun aina olen
turvannut omaan itseeni. Vasta tänä iltana olen havainnut luulleeni
että voin omin päin tulla oikeaksi kristityksi, jonka vuoksi myöskin
lukemattomasti olen tehnyt syntiä Jumalaa ja hänen käskyjänsä
vastaan; mutta nyt tahdon rukoilla Jumalaa, että hän Kristuksen
tähden suo minulle voimaa ja rohkeutta taistella saatanaa, maailmaa
ja lihaani vastaan, ja silloin kai minä onnistun. Minä tahdon
tulla totiseksi, eläväksi kristityksi, ja tullakseen siksi täytyy
hyljätä maailma, ja sen minä mielelläni hylkäänkin voittaakseni
Jumalan valtakunnan. -- -- -- En tahdo salata mitään vanhemmiltani,
ja sen vuoksi sanon ennenkuin kukaan muu sen kertoo, että olen --
pietisti. Toverieni suosion, johon pääsin ottamalla osaa kekkereihin
lukukauden alussa, olen nyt kokonaan menettänyt, mutta se tappio ei
ollenkaan vaivaa minua, sillä toivoni on, että saavutan paremman
suosion Jumalan luona. Joka päivä saan kokea ivaa ja pilkkaa, joilla
keinoin saatana koettaa vetää minut maailmaan ja sen huvituksiin. --
Olen Isän neuvon mukaan välttänyt suurempia seuroja ja seurustellut
ainoastaan Roosin ja nuoremman Helanderin kanssa, joka on ollut
välikappale Jumalan kädessä minun herättämisekseni synnin unesta,
johon olin niin sikeästi vaipunut." Sitten hän vakuuttaa, että
huolehtiminen sielun autuudesta ei estänyt häntä täyttämästä
maallisia velvollisuuksiaan, että hän ei kertaakaan ollut käynyt
assembleeoissa eikä teatterissa eikä sirkuksessa, vaan toivoo, että
Jumala vastedeskin varjelisi häntä semmoisista maallisista huveista.
Vihdoin hän lähetti terveisiä Hilma-sisarelle ja Lindbom-neitsyeelle
[Lotta, uskottu palvelijatar], että heidän tulee vakavasti ajatella
sielunsa pelastusta, "mutta kaikkein enimmin toivon", lisää hän
lopuksi, "että Teissä, rakkaat vanhempani, syntyisi totinen elävä
usko Jeesukseen". -- -- Vielä Alfred samassa kirjeessä sanoo, ettei
hän enää seuraavana lukukautena tule asumaan Roosin kanssa, sillä he
ovat eri mieltä uskonnollisissa asioissa; sitä vastoin olisi hänelle
hyödyllistä asua [Isak Otto] Appelbergin kanssa. [I. O. Appelberg
oli myöskin pohjalainen ja Oulun koulusta tullut Turun lukioon. Oman
kertomuksensa mukaan oli hän jo silloin herännyt ja juuri hän ensiksi
vaikutti tovereihinsa tässä oppilaitoksessa, niin että heränneitä
lukiolasia oli noin 20, kun hän 1841 erosi. _J. A. Cederberg_, Teol.
Tidskrift 1907, siv. 317.]

Oliko tämä vanhemmille kokonaan odottamatonta, on mahdoton tietää.
Ainakaan ei Alfredin heräys ollut yksinäinen tapaus laatuaan.
Herännäisyysliikkeen vaikutusta oli näet ilmaantunut Vaasan
koulussakin, ja Alfred kirjoittaa kirjeensä lopussa: "Sanotaan,
että Vaasan koulun pietistit ovat joutuneet kouluoikeuden eteen,
saa nähdä, miten se asia päättyy." [Tästä asiasta kirjoittaa N.
G. Malmberg Frans O. Durchmanille (Lapua 9/10 1840) seuraavaa:
"Nykyisin on valkea päässyt irti Vaasan koulussa ja niin sytyttänyt
rehtorin ja konrehtorin luokkalaiset, että ainoastaan 2 edellisistä
ja 3 jälkimäisistä on enää vanhassa aatamilaisessa elämässään.
Alemmillakin luokilla ovat useat heränneet. Nämä pojat ovat iloisia
ja vilkkaita (muntra och lifliga). He sanovat, etteivät kämmenpatukat
eikä selkäsaunat voi pelottaa heitä vastaanottamasta Jumalan armoa.
Inspector Scholae on todistajain läsnäollessa kieltänyt [Olof]
Helanderia pitämästä seuroja heidän kanssaan; sen vuoksi pitävät he
niitä nyt itsekseen. Koko Mikkelin viikolla ovat he melkein joka
ilta pitäneet seuroja. Näetkös, että Herra armollaan tunkeutuu
kouluihinkin? Eikö kaikki semmoinen sytyttäisi tulta meihinkin
mädänneisiin pilkepuihin (ruttna klabbar)!" -- Kirjeen omistaa toht.
A. W. Koskimies.] Varmaa on, että kirje oli vastenmielinen sekä
isälle että äidille. Isä alottaa kyllä vastauksensa myöntämällä, että
Alfredin kirje yleensä (i det hela taget) oli häntä ilahduttanut,
"sillä sydämessäni ei ole rakkaampaa toivoa kuin että tulisit ja
jäisit siksi, miksi kirjoitat _tahtovasi tulla_ totiseksi, eläväksi
kristityksi". Mutta toiselta puolen on kirje myöskin saanut hänet
levottomaksi ja etenkin se, että Alfred jonkunlaisella ylpeydellä
sanoo: Olen pietisti. Sentähden hän jatkaa: "En voi muuta toivottaa
kuin että Jumala pelastakoon Sinut siitä! Sillä semmoisena
kuin pietismi tähän saakka harvoin poikkeuksin on esiintynyt
parhaimmissakin edustajissaan, sisältää se lahkolaishenkeä,
ihmisorjuutta, luostarimieltä, kaiken maailmallisen ilon hylkäämistä,
joka vain soveltuu orjuuden hengelle, ylvästelyä siitä, että _voidaan
kieltäytyä_ yhdentekevistäkin seikoista, sekä kuvittelua, että
siten kieltäytyen ollaan Jumalalle mieluisempia kuin muut; halua
ulkonaisestikin, vaatteiden kautta y.m. herättää huomiota -- toivoa
saavuttaa marttiiranimi ja tulla vainotuksi, ja siinä toivossa
rikotaan esivallan selvimpiä asetuksia -- uhkarohkeutta tuskin itse
synninunesta heränneenä asettua tuomioistuimelle ja säälimättä
tuomita toisin ajattelevat kadotukseen, uskoa kokevansa ja tietävänsä
mitä ei kukaan muu ole kokenut eikä tiedä ja täydellisyydessä olla
Paavalin vertainen, joka voi toivoa, että kaikki olisivat niinkuin
minä. Että pietismillä suuremmassa tai vähemmässä määrässä on nämä
viat, sen tulet aikoinaan huomaamaan, vaikka nykyään et voisikaan
sitä myöntää, ja että siinä siis ei esiinny kristinuskon pyhä, korkea
ja lempeä henki, siitä rukoilen ja toivon, että Jumala Jeesuksen
itsensä kautta, joka on tosi valo, vähitellen on sinua valaiseva.
-- -- Ensimäinen toivomukseni on, ja minä toivon että suot sille
jotakin huomiota, on se, että hartauskirjana luet ainoastaan
raamattua -- niin että sinä ensin siitä opit tuntemaan Jumalasi ja
vapahtajasi ja mitä hän vaatii ja vastaiseksi jätät sikseen kaikki
muut uskonnolliset kirjat, joihin on enemmän tai vähemmän sekotettu
ihmismielipiteitä, ja 2:ksi neuvon ja käsken minä, että olet itse
toimeenpanematta uskonnollisia seuroja taikka semmoisissa käymättä
toisten luona -- hartauteen on tilaisuutta kirkossa, kaikki muut
seurat ovat tarpeettomina ja useimmiten vahingollisina kielletyt.
Tällä en kuitenkaan tarkota, niinkuin ymmärrät, uskonnollista
keskustelua jonkun hurskaan ystävän kanssa. -- Muutoin, koska
jokainen uskonnollisessa suhteessa seisoo ja kaatuu oman isäntänsä
edessä, tulee Sinun luonnollisesti siinä seurata omaa vakaumustasi
-- mutta älä vain rupea ihmisorjaksi! ei apollolaiseksi, ei
keefakselaiseksi, ei paavalilaiseksi, ei helanderilaiseksi taikka
appelbergiläiseksi! -- vaan Kristuksen opetuslapseksi ja ystäväksi."
-- -- Äiti kirjoittaa lyhyesti, että Alfred on tarpeettomasti
antautunut pietistien seuraan, sillä ilmankin voi peljätä ja rakastaa
Jumalaa. -- -- Jos sydämesi on tullut paremmaksi, tuottaa se meille
suurta iloa, mutta että Sinä nyt olet pietisti -- se ei ole oikein.
Sitä paitsi hän Alfredin vastauksesta päättäen oli sanonut tämän
"menettäneen järkensä", mutta sitä ei näy säilyneistä kirjeistä.

Alfred puolestaan vastaa (14/11) yhdellä kertaa molemmille, isälle ja
äidille, alkaen "Jeesuksen nimeen" ja toivoen, etteivät paheksuisi,
vaikka hän jollakin tavoin ankarasti puhuisi heistä itsestäänkin.
Isä oli erehtynyt olettaessaan, että hän ylpeillen oli tunnustanut
olevansa pietisti. Eihän se nimitys tuottanut muuta kuin vihaa ja
pilkkaa. "Sitä paitsi tunsin ennestään Isän mielipiteen siitä,
enkä siis voinut toivoa mitään kannatusta Isän puolelta." Hän oli
vain tarkottanut, että tahtoi olla tosi, elävä kristitty. Edelleen
isä väärin syytti pietistejä lahkolaisuudesta, sillä olihan heidän
oppinsa yhtäpitävä raamatun kanssa. Mitä tulee maailmallisen ilon
hylkäämiseen, niin oli poika sitä mieltä, että juuri niin tuli
oikean kristityn tehdäkin. Maailmallisella ilolla tarkotettiin kai
näytäntöjä ja tanssiaisia; jos semmoisissa tiloissa alkaisi puhua
Jumalasta, niin joutuisi naurunalaiseksi niinkuin hullu, ja se,
jos mikään, todistaa, etteivät ne ole kristillisiä. Assembleeoissa
maailma näyttäytyy mitä viehättävimpänä, ihminen mieltyy pian
suruttomaan elämään, omatunto vaipuu uneen, ja synninunesta ei
helposti herää. Vetäytyä pois semmoisista viettelyksistä ei hänen
mielestään ollut orjamaista, vaan päinvastoin oli orjamaista
palvella maailmaa. -- Mitä äidin lausuntoon tulee, oli se tehnyt
häneen tuskallisen vaikutuksen, mutta hän oli lohduttanut itseään
ajattelemalla, että äiti ei todella ollut tarkottanut mitä sanonut
oli; "Vaikka kirjeeni paikoittain on jotenkin pietistinen, toivon
sentään, ettei Teissä asu vihaa minua kohtaan." -- --

Kuukauden päästä Alfred palasi kotia joululomalle, ja silloin
arvatenkin keskusteltiin enemmän näistä asioista. Ettei kuitenkaan
täydellistä sovintoa pojan ja vanhempien välillä syntynyt, näkyy
selvästi myöhemmistä kirjeistä. Totta on, että niissä ei väittelyä
uudistettu, mutta kireänlainen väli ilmenee kuitenkin. Alfred
julkilausuu kyllä rakkautensa vanhempiaan kohtaan ja käyttää
tavallisen nöyrää kieltä, joskin siellä täällä joku lause, niinkuin
nuorelta kirjoittajalta saattaa odottaa, on huonosti valittu; sitä
vastoin on isän kirjeissä -- äidin kirjeitä ei ole säilynyt, eikä
hän näy enää kirjoittaneenkaan niin usein kuin ensi lukukautena --
jotain soimaavaa, joka viittaa pysyvään tyytymättömyyteen, vaikka
samalla on tunnustettava, että hän osottaa suurta malttavaisuuttakin
ja varoo sanoja, jotka olisivat voineet johtaa syvempään välirikkoon.
-- Näin oli siis Kihlmaninkin perhe ja koti yksi niitä lukuisia
samanlaisia, joissa herännäisyys sai aikaan eripuraisuutta
toisiaan rakastavien sydämien kesken. Säännöllisesti se oli yksi
tai useampi perheen nuoremmista, joka vanhempien mielipahaksi
joutui voimakkaan uskonnollisen liikkeen valtaan ja siten aiheutti
epäsovun. Ymmärrettävästi nuoretkin siitä kärsivät, mutta palava
vakaumus, että kyseessä oli kaikkein tähdellisin ja korkein, sai
heidät pysymään lujina, ja sanomattakin käsittää, että itsenäisen
aseman puolustaminen hengellisissä asioissa ei voinut olla syvästi
vaikuttamatta luonteenkehitykseen yleensäkin. Mitä Alfred Kihlmaniin
tulee, näkee kirjeistä, että hän monessa kohden vielä oli lapsi,
mutta myöskin, että hän merkillisen lyhyessä ajassa miehistyi.
Siihen ei ainakaan ollut vähin syy se, että hän heräyksen jälkeen
eristettynä vanhemmistaan oli niin sanoakseni pakotettu itse
vastaamaan puolestaan.

       *       *       *       *       *

Kevätlukukautena 1841 oli kirjeenvaihto hyvin laimea. Äiti oli jo
kotona sanonut, että hänellä ei ollut mitään kirjoitettavaa, sillä
tiesihän poika kuinka kodissa elettiin, ja toukokuun lopulla Alfred
huomauttaa isän viimeksi kirjoittaneen helmikuun keskivaiheilla.
Toiselta puolen olivat Alfredin kirjeet hurskaudessaan niin naiveja
taikka, sanoisinko, kömpelöitä, että vanhemmat kai katsoivat
parhaimmaksi olla niihin vastaamatta. Siten hän neuvoo heitä
(viitaten äidin sanoihin, ettei ollut mitään kirjoitettavaa)
kirjoittamaan Jeesuksen rakkaudesta ja heidän omasta hengellisestä
tilastaan, "sillä minun on sydämestäni tähdellistä tietää, ovatko
rakkaat vanhempani hyvällä vai huonolla tiellä", ja toisessa
kirjeessä hän varottaa heitä antamasta rikkauden estää heitä
kääntymästä -- "ajatelkaa näitä sanoja: rikkaitten on vaikea päästä
taivaan valtakuntaan". -- Että Alfred itse pian ymmärsi, ettei
hänen asiansa ollut opettaa ja johtaa vanhempiansa, varsinkaan ei
näin nuhtelevasti, sen huomaa myöhemmistä kirjeistä. Kumminkin ovat
nämä piirteet kuvaavia aikakaudelle: kun herännyt vaati muitakin
muuttamaan elämäänsä, niin noudatti hän hehkuvan vakaumuksensa
pakotusta. Niin saattoi lapsikin katsoa velvollisuudekseen nuhdella
vanhempiaan; mutta toiselta puolen tämä saa käsittämään, että
perhesopu niin helposti häiriintyi herännäisyyden vaikutuksesta.
-- Isän vastaus kirjeisiin, joista viimeinen päättyy kysymykseen:
"Tuleeko minun tulevana lukukautena asua rouva Hjeltillä, vai mihin
olette aikoneet lähettää minut?" oli jotenkin ankara. Alottaen:
"Meidän poikamme Alfred!" kirjoittaja näet huomauttaa, että "ei ole
kylläksi että lapsi kirjoittaa _rakkaat_ vanhemmat, vaan on rakkaus
osottautuva _koko kirjeessä"_, s.o. ilmenevä teoissa eikä sanoissa.
Asunnosta puhuttaessa ovat sanat sitä kovemmat: "Meidän tahtomme,
toivomme ja käskymme on, että asut yksin, ja tämä toivomus on niin
vakava -- että ei Helanderin sinua hallitsevien sanojen ja katseiden
eikä sinun _'aavistuksesi'_ taikka jonkun _rouvan toimenpiteiden_
tule kumota ja tyhjäksi tehdä sitä rakastavassa pojassa." Muuten
oli heistä yhdentekevä, asuiko hän entisessä vai toisessa siistissä
paikassa -- "luultavasti olet ymmärtämättömällä innollasi pahottanut
ja väsyttänyt isäntäväkeäsi". Pojan on senvuoksi pyytäminen heiltä
anteeksi ja vanhempien puolesta kiittäminen heitä heidän häntä
kohtaan osottamastaan hyvyydestä.

Kesällä välit paranivat, ja sen jälkeen on isän kirjeissä enemmän
lämpöä. Alfred matkusti Uleåborg laivalla myrskysään vallitessa ja
merikipua kärsien Turkuun, ja isä kirjoittaa, että hän "tuvassa
järven rannalla" kuullessaan tuulen tohinan oli toivonut pojan
Kristiinankaupungista tai Raumalta jatkaneen maitse. Vanhempien
tahdon mukaan Alfred nyt asui yksin entisessä huoneessaan, johon
oli tuonut piirongin kotoa, ja lokakuusta alkaen oli neiti Gustaava
Cairenius hänen emäntänsä. Rouva Hjelt oli näet vuokrannut toisen
huoneuston, ja hänen kanssaan oli Helanderkin muuttanut; Alfred kävi
vain syömässä rouvan luona. Isä selittää nyt, miksi hänen tuli asua
yksin: "Ihmisen täytyy itse ajatella -- eikä aina kuunnella toisen
lavertelua -- ei aina eikä kaikessa olla toisen johdettavana --
hänen tulee itse etsiä tiensä ja itse vaeltaa sitä." Jumala antaa
valoa ja tukea, kun nöyrästi etsii häntä; mutta "häntä on etsittävä
hänen _omasta_ sanastaan, eikä lahkolaiskirjoituksista. Älä ymmärrä
minua väärin. Ei kukaan toivo enemmän kuin minä, että olet Jeesuksen
ystävä ja opetuslapsi." -- Nähtävästi vanhemmat syyttivät Helanderia
Alfredin mielen muutoksesta ja olivat sen vuoksi tyytyväisiä, kun
toverukset asuivat erillään. [Tuskin tarvitsee sanoa, että Alfred
Kihlmanin ja R. Helanderin ystävyys pysyi muuttumatta. Sen todistaa
m.m. heidän kirjeenvaihtonsa väliaikoina. Edellisen kirjeitä ei
ole olemassa, mutta kyllä muutamia jälkimäisen kirjoittamia ja
näistä näkee, että he kirjeissään pääasiassa puhuivat sielunsa
tilasta samoin kuin vanhemmillakin heränneillä oli tapana.] Alfred
ei enään antaudu vastaamaan, eikä hän myöskään mainitse mitään nti
Caireniuksesta, joka hänkin oli herännyt. Sitä vastoin hän kertoo
opinnoistaan y.m.s. Lukukauden alkupuolella (22/9) hän ensikerran
esiintyy opponenttina väittelyssä, joka tietenkin tapahtui latinan
kielellä. Ensin hän oli ollut aivan kalpea pelosta, sanoivat
toverit, mutta kaikki meni hyvin. Huutokaupoista hän ostaa kirjoja,
Beckerin maailmanhistorian (josta lukee lisää läksyjen ohella),
Passowin kreikkalais-ruotsalaisen sanakirjan y.m., osottaen siis
jo 16-vuotiaana sitä kirjanrakkautta, joka hänessä pysyi virkeänä
niin kauan kuin hän eli. Varsinkin Passowin ostamista hän pelkäsi
isän moittivan. Se maksoi melkein yhtä paljon "kuin kokonaisen
kuukauden toimeentulo täällä Turussa", mutta syystä että hän aikoi
suorittaa maisteritutkinnon oli hänestä hyvä, että hän nyt jo sai
hyötyä siitä. "Sitä paitsi on sillä aina arvonsa, ainakin niin kauan
kuin Suomenmaa katsoo klassillisten kielten olevan välttämättömiä
todelliselle sivistykselle(!)" Isä, joka itse oli kirjojen ystävä
ja yhä tilasi uusia (enimmäkseen kuitenkin saarnakirjallisuutta) ei
moittinut poikaansa, vaan lähetti rahaa. -- Opettajistaan Alfred
tänä lukukautena erittäin mainitsee toht. Aron G. Borgin, joka
1841 oli nimitetty pyhien kielten lehtoriksi, mutta jo seuraavan
vuoden lopulla tuli eksegetiikan professoriksi ja muutti Helsinkiin.
"Erinomaisen taitava ja kaikkein suosima", sanoo hänestä Alfred.
"Senkin vuoksi on hän merkillinen, että hän ei koskaan kiivastu,
vaan aina hallitsee mielensä, olkoot vastaukset kuinka tyhmiä
tahansa. Hän voittaa kuitenkin yhtä paljon ja kenties enemmänkin
sävyisyydellään kuin toiset kiihkoisuudellaan. Kun muut eivät osaa,
kysyy hän minulta; se pakottaa minua, jollen muuten tahtoisi,
tarkkaan lukemaan kreikan läksyni. Minä luenkin ahkerasti, siitä
olkoon Isä vakuutettu." -- "Olin läsnä", hän kertoo edelleen, "kun
eroavia tutkittiin venäjän kielessä. Kun Ryssä oli päättänyt, kuulin
hänen sanovan rehtori Edmanille: 'Ne olivat kovin kehnoja'. Siihen
vastasi Edman: 'Jaa, ketä on siitä syyttäminen, oppilaita vai
opettajaa?'" -- "Ryssä" (J. Fredr. Wallin) oli huono opettaja, jolla
oli tapana hyvässä hutikassa ilmestyä luokalle; hänen aineessaan
Alfredkin tunnusti hutiloivansa. -- Isä puolestaan sanoo saaneensa 7
teertä, 7 pyytä ja 1 metsäkanan, jotka mielellään jakaisi poikansa
kanssa, iloitsee tämän ahkeruudesta ja että hän on Borgin suosiossa;
mutta kun Alfred on laiminlyönyt ilmottaa vastaanottaneensa erään
rahalähetyksen, isä kiivastuu: "semmoiseen ilmotukseen, kun rahoja on
kyseessä, ei saa koskaan puuttua aikaa. Muista se!"

Jollei olisi muita lähteitä kuin kotiin kirjoitetut kirjeet,
saattaisi helposti luulla, että Alfredin uskonnollinen into
vähitellen laimeni, mutta semmoinen olettamus olisi väärä.
Kuinka hänen heräyksensä määräävästi vaikutti hänen ajatus- ja
katsantotapaansa, todistavat m.m. hänen ainekirjoituksensa.
Useimmissa hänen uskonnollinen vakaumuksensa tulee näkyviin, joskus
johtaen hänet sangen omituisiin päätelmiin. Kun esim. lehtori Henr.
Heikel syksyllä 1841 oli antanut hänelle käsiteltäväksi aineen: Hyvän
nimen arvo (Värdet af ett godt namn), on kirjoituksen tulos se, että
"hyvällä nimellä on mitä suurimmassa määrässä vähäinen arvo(!)".
Tämän hän perustelee sillä, että vaikka hyvästä nimestä voikin olla
hyötyä maallisessa elämässä, ei se merkitse mitään kuoleman ja
tuomion edessä, ja koska ijäinen elämä on äärettömästi tärkeämpi
kuin nykyinen, eikä hyvä nimi mitenkään auta meitä pääsemästä tuohon
parempaan elämään, niin ei sitä käy arvossa pitäminen. Joskus
vanhempina päivinä Kihlman on tullut lukeneeksi tämän kirjoituksensa
ja silloin hän on siihen liittänyt muistutuksen, jossa hän osottaa
kuinka hän nuoruudessaan oli erehtynyt. Hän näet huomauttaa, että
ijäinen elämä ei ole jotain nykyisestä kokonaan eroavaa, vaan alkaa
jo täällä, ja sentähden on tälläkin elämällä mitä suurin merkitys ja
arvo. Kaikki maallinen tulee ihmiselle arvokkaaksi samassa määrässä
kuin se on ollut välikappaleena ijäisen elämän edistämiseksi. Hyvä
nimi, joka on saavutettu ei missään itsekkäässä tarkotuksessa vaan
rehellisen elämän seurauksena ja joka tekee ihmisen kykenevämmäksi
vaikuttamaan Jumalan valtakunnan hyväksi maan päällä, on siis sekin
kristitylle arvokas. Siihen tapaan Kihlman jatkaa päättääkseen
Syrachin (41, 15) sanoilla: Katso, ettäs pidät hyvän nimen, joka
vahvempana pysyy kuin tuhannen kullaista tavarata.

       *       *       *       *       *

Keväällä 1842 kirkkoherra Kihlman perheineen muutti Kruununkylään, ja
oli muutto useasta syystä vastenmielinen. Mukava kaupungintalo oli
vaihdettava ränstyneeseen pappilaan, jonka uudestaan rakentaminen
tavallisuuden mukaan oli aiheuttava hankauksia pitäjäläisten kanssa.
Edelleen Kruununkylän emäkirkolla oltiin vastahakoisia auttamaan
uutta kirkkoherraa muuttopuuhissa, vaikka kappelista, Teerijärveltä,
tuli yhdellä kertaa 17 hevosta. Vihdoin oli Kihlmanille ja hänen
rouvalleen raskasta erota Vaasasta, heidän syntymäkaupungistaan.
Alfred Turussa oli utelias tietämään, miten muutto tapahtui, mutta
ei se sentään näy hänelle olleen sydämeen käypä asia. Purkaessaan
haikeat tunteensa kirjeeseen pojalle isä lausuukin: "Luullakseni
tiedän kaikki mitä sinulla saattaa olla siihen nähden viisaan
tasamielisyydellä huomautettavana, mutta se ei paranna asiaa.
Kevyesti puhutaan semmoisesta, joka ei paina sydäntä." -- Tähän
aikaan äitikin tulee kirjoittaneeksi pojalleen. Muun muassa hän
kertoo isän jäähyväissaarnasta 17 p:nä huhtik. Kirkossa oli ollut
väkeä enemmän kuin koskaan ennen. Paljon maalaiskansaa oli jo
edellisenä iltana tullut kaupunkiin, ja klo 7 aamulla alkoivat
ihmiset vaeltaa kirkkoon. Kaduilla oli liike semmoinen kuin
markkinoilla. Klo 8, kun ensi kerran soitettiin, oli kirkko, penkit
ja käytävät täynnä, ja yleinen sydämellinen suru tuli näkyviin. --
"Kotona käy joka päivä vanhoja ja nuoria hyvästelemässä. Jumala
antakoon minun päästä pois täältä, täällä on nyt niin surullista." --

Alfredin kirjeet sisälsivät hajanaisia tietoja. Eräänä päivänä
hän toveriensa kanssa julkilausui rouva Hjeltille heidän
tyytymättömyytensä huonoon ruokaan ja aikaansai siten laajalle
kuuluvan juorujutun Turun rouvamaailmassa. -- Mielenkiinnolla
hän seuraa papiksivihkimisiä, pastoraalitutkintoja y.m.
tapauksia kirkollisella alalla ja kertoo niistä isälle, enää
mitään mainitsematta uskonnollisesta elämästään. Tänä keväänä
vihittiin m.m. Lauri Stenbäck papiksi, ja Fredrik Gabriel
Hedberg suoritti pastoraalitutkinnon. Jälkimäisen kanssa (joka
innokkaana heränneenä oli ollut ja vieläkin oli konsistorin vainon
esineenä) Alfred sanoo usein seurustelleensa ja oli hän myöskin
kutsuttu hänen jäähyväiskekkereihinsä -- "saan siis", hän lisää,
"olla lehtori Heikelin ja tohtori Borgin seurassa"; Hedberg
oli määrätty välisaarnaajaksi Raippaluotoon, tuohon syrjäiseen
saaristoseurakuntaan Vaasan ulkopuolella ja vei Alfredilta
suullisiakin terveisiä kotia. -- Lukukauden päättyessä Alfred
primuksena pääsi viimeiselle luokalle ja sai sitä paitsi palkinnon
ahkeruudesta (Bibliothek i populär Naturkunnighet, 3 nid.). Vapaana
hän ei kohta palannut kotia, vaan jäi Turkuun ollakseen saapuvilla
kesäkuulla pidettävässä pappeinkokouksessa, tuossa aikoinaan suurta
huomiota herättäneessä kokouksessa, jossa herännäisyys tuli julkisen
keskustelun ja arvostelun alaiseksi. Jo maaliskuulla Alfred oli
ilmottanut halunsa olla läsnä merkillisessä tilaisuudessa, "osaksi
senvuoksi että aina on hyödyllistä olla oppineitten miesten seurassa,
osaksi sentähden että olisi hauskaa nähdä ja oppia tuntemaan tämän
ajan mainehikkaimmat miehet Suomessa(!)" [Kokouksesta kertoo _M.
Rosendal_, Suomen Herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla II,
siv. 391-408.] Toiselta puolen hän myöskin piti tärkeänä saapua
kotiin, Kruununkylään, isän virkaanasettajaisiin kesäkuun 19 p:nä.

       *       *       *       *       *

Alfred ei enää palannut rouva Hjeltille, vaan asui syyslukukautena
ensin muutaman maalarinlesken luona, josta niinikään huono ruoka
(reikäleipä, eltaantunut voi, hapan maito j.n.e.) pian karkotti
hänet, ja sitten erään kirjansitojan luona Aleksanterintorin
varrella, missä viihtyi hyvin. Kerrottuaan näistä asioista hän
myöskin mainitsee teettäneensä uuden "kaprokin", jommoisia
lukiolaiset samoin kuin ylioppilaatkin tähän aikaan vielä käyttivät.
"Minä ostin", hän sanoo, "7 1/2 kyynärää tummansinistä verkaa à 6
rupl. kyynärä, 5 kyyn. boyia à 3 rupl. 60 kop., 3 korttelia samettia
1 rupl. 20 kop., 3 1/2 kyyn. shertinkiä à 55 kop. kyyn. Tekohinta
oli 6 rupl. Kaikkiaan se siis maksoi 72 rupl. 13 kop. pankin ass.
(noin 82 mk.). Yksi vika sillä on, se on liian korea." -- Siihen
isä vastasi: "Oli oikein, että teetit itsellesi kaprokin -- liian
korea se ei voi olla. Toivon, että olisit ostanut kalliimpaa verkaa;
se olisi ollut kestävämpää." Muulloinkin isä muistutti poikaansa
siitä, että hänen tuli käydä siististi puettuna. -- Ettei Alfred
ollut Turkuun kiintynyt huomaa seuraavista sanoista (30/10 1842):
"Kaikki menee täällä, kuivassa ja elottomassa Turussa, tavallista
kulkuaan. -- Senvuoksi olen iloinen, että lukukausi pian loppuu ja
että saan vaihtaa tämän epäterveellisen ilman Pohjanmaan raittiiseen
ja voimakkaaseen sekä että saan tulla yksinkertaisten ihmisten
luokse, jotka eivät aina puhu tieteestä, vaan muustakin, joka on
tärkeää kristityn sydämelle". --Joululomalta on merkittävä, että
Alfred loppiaisena Kruununkylän emäkirkossa saarnasi ensi kerran
eläissään; hän oli silloin kahdeksannellatoista. Kevätlukukautena
1843 Alfred muutti asumaan yhdessä Kokkolan postimestarin pojan,
K. F. Öllerin, kanssa, joka oltuaan neljä vuotta apteekissa palasi
lukutielle, ja oli heillä oma talous, jota Öller hoiti. Nähtävästi
oli Alfredin asuintoverikin herännyt, sillä he näyttävät molemmat
seurustelleen nuorten heränneitten pappien kanssa, kun semmoisia
kävi Turussa (esim. markkinoilla helmikuun kahtena viimeisenä
päivänä: F. G. Hedberg, C. G. v. Essen, E. M. Rosengren y.m.), ja
kävivät myöskin Rosengrenin luona Perniössä, missä tämä oli v.t.
kappalaisena. -- Lukukausi oli viimeinen, ja Alfred kirjoittaa
23/4, että valmistukset erotutkintoon vaativat paljon työtä; hän
nukkui tuskin 5 tuntia yöllä. "Kunpa edes olisin [talvella kotona]
lukenut suomea!" hän huudahtaa, mutta aika oli mennyt "navetan-,
tallin- ja sikoläätin-tarkastuksiin(!)" -- "Miten menestyn
ylioppilastutkinnossa, on Jumalan kädessä. Voin kyllä helposti saada
reput, mutta on sekin mahdollista, että saan laudaturin. Latina,
matematiikka, venäjä, melkein kaikki minua pelottaa. Jumala johtakoon
kaikki hyvin!" -- Jos tutkinto päättyy hyvin, hän pyytää saada
matkustaa Savoon oppiakseen suomea. Siihen oli hänestä nyt suotuisin
aika, vaikka hän ei tiennyt, tulisiko hänestä maisteria. "Savoon
lähden mieluimmin sen vuoksi, että siellä _puhutaan_ hyvää suomea ja
_harjotetaan_ hyvää kristinuskoa. Syyt ovat päteviä, jonka tähden
toivon ensi kirjeessä saavani myöntävän vastauksen(!)"

Viime ajastaan Turussa ja ensi ajastaan Helsingissä Alfred
kirjoittaa vanhemmilleen juhannusaattona: Tentit arkkipiispan ja
muun konsistorin edessä alkoivat toukokuun 29 p:nä ja kestivät 5
päivää. Eroavaa oli 16, hän itse kuudes järjestyksessä. Kesäkuun 9
p:nä käytiin hyvästillä opettajien luona. "Edman suuteli jokaista 3
kertaa, joten suudelmain luku nousi 48:aan!" Ainoastaan 10 matkusti
suoraa päätä Helsinkiin. Alfred lähti viiden toverin seurassa 11
p:nä klo 4 aamulla höyrylaivassa Storfursten ja saapui klo 7 illalla
perille. Hänen pulpettinsa kuljetus (hän teki siis jo silloin
niinkuin myöhemminkin työtä pulpetin ääressä seisoen) maksoi 5
rupl., ja hänen oma lippunsa (kansisija) 14. Ylioppilastutkinto kävi
loistavasti. Eteläpohjalaiseen osakuntaan ilmoittautuneet saivat
kesäkuun 21 p:nä kaikki laudatur: J. A. Lindelöf, Gust. Lithén ja
Kihlman 35 ääntä ja C. G. Hällsten 21 ääntä. "Se oli kaunis ja
kunniakas tulos! -- Olisi hauskaa tietää, olenko tuottanut Teille
iloisen hetken?", Alfred päättää kertomuksensa.



III. YLIOPPILAS 1843 -- 45.


On harvinaista että tuleva merkkimies, minkä lahjainen liekään, jo
kouluaikanaan löytää varman pohjan elämälleen. Kihlman on kuitenkin
esimerkkinä siitä, että niin voi tapahtua. Hänen uskonnollinen
heräyksensä ja asettuminen silloisen herännäisyyden rintamaan
tietää, ei että hän oli muuttumattomasti jäävä tälle kannalle,
mutta kuitenkin että hän jo lukiolaisena tapasi sen uran, josta
hän, miten hän kehittymistään kehittyikään ja miten monipuoliseksi
hänen harrastuksensa tulivatkaan, ei koskaan luopunut: teologina
hän oli pysyvä koko elämänsä. Että näin kävi, siitä tulee ansio
herännäisyydelle, sillä mikäpä muu uskonnollinen suunta maassamme,
jos toisesta semmoisesta voi puhuakaan, olisi kyennyt aikaansaamaan
niin häviämättömän vaikutuksen.

Topelius on jossakin sanonut, ettei mikään paremmin osota
aatteellisen liikkeen voittoa kuin se, että lapset ja alaikäiset
liittyvät siihen, ja todella ovat tiedot heräyksistä Turun ja Vaasan
koululaisten kesken huomiota ansaitsevia todistuksia herännäisyyden
valtavasta kehityksestä 1840-luvun alkuvuosina. Ei ollut paljon
enemmän kuin puoli vuosikymmentä kulunut siitä, kun tämä hengellinen
liike Paavo Ruotsalaisen sytyttämänä oli alkanut kulovalkean tavoin
levitä Pohjanmaalla sekä Länsi- ja Etelä-Suomessakin ja, huolimatta
vanhoillisten ja uskonnollisesti välinpitämättömien vastustuksista
sekä virallisista vainoista, oli se jo saavuttanut alaa, niin että
harva se seurapiiri, jopa harva se perhe, joka ei olisi saanut joko
omissa jäsenissään taikka läheisissä tuttavissaan nähdä ja kokea,
miten oppi jokapäiväisestä armonetsinnästä pelastuakseen synnin
tuottamasta kadotuksesta oli omansa muuttamaan ihmisten mieliä.

Kuinka heränneitä arvosteltiin vanhoillisten puolella, sen olemme
nähneet rovasti Kihlmanin kirjeestä pojalleen. Totuuden mukaan on
tunnustettava, että syytöksissä lahkolaishengestä, ihmisorjuudesta,
luostarimielestä j.n.e. oli runsaasti liiottelua, jollei palavaa
uskonnollista innostusta ja hartautta tahdota semmoisilla
mainesanoilla leimata. Kerran vastaisuudessa oli Alfred Kihlman itse
kohdistava senlaatuisia syytöksiä heränneisiin, mutta nyt puheena
olevana aikana oli herännäisyys vielä puhtaimmillaan. Taistelun aika
ei ollut vielä lopussa, eikä hajaannus eikä repivä keskinäinen riita
vielä alkanut. Onneksi on sentähden katsottava, että Kihlman näin
aikaisin, liikkeen terveyden ja eheyden aikana, siihen liittyi.

Jos Kihlmanin varhainen aseman ottaminen ajan uskonnollisessa
elämässä oli tärkeä hänen tulevaisuudelleen, oli se erikoisesti
määräävä myöskin hänen yliopistoaikaansa nähden. Se tuli näet hyvin
lyhyeksi, eikä suinkaan vähimmin siitä syystä, että yliopisto ja
sen jumaluusoppineet eivät kyenneet kiinnittämään hänen mieltään.
Kaikki teologisen tiedekunnan professorit, nimittäin dogmatiikan
prof. A. A. Laurell (v:sta 1836), kirkkohistorian prof. B. O. Lille
(v:sta 1840), raamatullisen eksegetiikan prof. A. G. Borg (v:sta
1843), teologisen moraalin (sittemmin käytännöllisen teologian) prof.
F. L. Schauman (v:sta 1843) ja teologian apulainen Jak. Algoth Gadolin
olivat vieraita herännäisyysliikkeelle. Ainoa siihen liittynyt
tiedekunnan opettaja oli heprean kielen ja kirjallisuuden dosentti
Julius Imm. Bergh, ja häneen, jota samoin kuin L. Stenbäckiä ja C. G.
von Esseniä heränneet ylioppilaat 1830-luvulta saakka olivat pitäneet
johtajanaan, Kihlman läheisesti tutustui. Muut opettajat, ja erittäin
Borg, jota hän lukiolaisena oli niin ylistänyt, tekivät häneen
enemmän tai vähemmän vastenmielisen vaikutuksen. -- Mutta palatkaamme
jälleen kertomukseemme.

       *       *       *       *       *

Tietysti oltiin kotona iloisia Alfredin menestyksestä
ylioppilastutkinnossa, mutta ei siellä pitkään aikaan saatu
nähdä häntä itseään. Tosin ei isä ollut mitään vastannut hänen
kysymykseensä, saisiko hän matkustaa Savoon oppiakseen suomea,
mutta "koska isällä ei voinut olla mitään pätevää syytä vastata
kieltävästi", Alfred pysyi tuumassaan. Sitä paitsi hänellä aluksi
oli toinenkin syy olla kotia matkustamatta. Hän oli näet jo Turussa
saanut kutsun häihin 3 p:nä heinäk. C. G. von Essenin luokse Nygårdin
tilalle Espooseen.

Oleskelu Helsingissä, jossa Alfredilla kesän aikana ei ollut tuttuja,
kävi hänelle pian ikäväksi, ja sentähden hän jo juhannuspäivänä
lähti Nygårdiin. Niin tuli hän siellä olleeksi puolitoista viikkoa
ja tutustui perheen naispuolisiinkin jäseniin -- rva von Esseniin
ja hänen tyttäriinsä -- joista nuorin oli tuleva hänen vaimokseen.
Kumminkaan hän ei omaisilleen mainitse heistä mitään, eikä hän
yleensä kerro koko Espoossa-olostaan muuta kuin yhden ainoan, totta
kyllä laatuaan järkyttävän tapauksen. "Eräänä päivänä menin maisteri
Essenin kanssa paikalle, jossa hänen toimestaan louhittiin kiviä.
Siellä oli louhija, en tiedä mistä syystä, tehnyt pienen nuotion. Kun
panos oli valmis, otti hän kekäleen sytyttääkseen tulikivilangan;
mutta -- nyt putosi hiili suoraan ruudin päälle, ja panos laukesi
ilman että kukaan oli ennättänyt astua askeltakaan paikalta, missä
sattui seisomaan. Minä, joka olin korkeintaan kahden sylen päässä,
pääsin eheänä!! Samoin maisteri Essen, mutta louhija itse lensi
kumoon, kasvot raadeltuina. Vielä samana päivänä hänet reellä vietiin
Helsinkiin, missä hän muutaman päivän päästä kuoli."

Ettei Alfred edes häistä jutellut mitään kotolaisilleen, on
tuskin muuten selitettävissä kuin että hän -- tietenkin rauhan
vuoksi -- kerta kaikkiaan oli päättänyt olla vanhemmilleen mitään
kirjoittamatta heränneistä. Ja kumminkin olivat häät, joissa Essenin
käly Aleksandra Arppe ja Säämingin lukkari Pietari Venell, sekä hänen
vanhin tytärpuolensa Hilda Fabritius ja Pihlajaveden kappalainen
Frans Henr. Bergroth yhdellä kertaa vihittiin, merkillisimpiä
tapahtumia herännäisyyden historiassa -- tietysti ei morsiusparien
vuoksi, vaan erinäisten seikkojen tähden, jotka sattuivat
häävieraitten kesken. Jo ennen. L. Stenbäckin elämäkerrassa,
kerrottuani näistä häistä laajemmin kuin tässä voi kysymykseen
tulla, muistutan tässä ainoastaan pääkohdasta. Vieraitten joukossa
nähtiin Paavo Ruotsalainen, lähes kolmekymmentä heränneitten
tunnetuimpaa pappia Pohjanmaalta ja muista maan osista ja vihdoin
myöskin ruotsalainen evankelinen maallikkosaarnaaja C. O. Rosenius,
joka Stenbäckin kehotuksesta oli varta vasten saapunut tilaisuuteen
mieskohtaisesti tutustuakseen Suomen herännäisyysliikkeeseen ja
sen johtajiin. Viimemainitun läsnäolo, se suorasukainen, loukkaava
tapa, millä Paavo Ruotsalainen julkilausui vastenmielisyyden,
jonka ulkomaalainen vieras oli hänessä ja muissakin meikäläisissä
herättänyt, ja toiselta puolen se perin epäedullinen käsitys, jonka
tämä sai heränneistämme ja vei mukanaan Ruotsiin -- se se oli, joka
aiheutti, että "Venellin häistä" puhuttiin ympäri Suomennientä. --
Alfred Kihlman, joka vuotta ennen oli jäänyt Turkuun oppiakseen
pappeinkokouksessa tuntemaan "Suomen maineikkaimmat miehet", sai
täällä nähdä monta, jota turhaan oli sinne odotettu, ja tietenkin hän
oli harras osanottaja seurusteluun, joka häissä oli tarjona. Vielä
vanhoilla päivilläänkin, kun minä kerätessäni aineksia Stenbäckin
elämäkertaan otin Espoon häät puheeksi, olivat ne hänellä hyvässä
muistissa, ja erittäinkin hän mainitsi täällä ensi kerran tavanneensa
Stenbäckin.

Heinäkuun 5 p:nä häävieraat hajaantuivat. Ainakin lähti silloin
Alfred Kihlman luutnantti G. A. Collianderin, Venellin ja hänen
nuoren vaimonsa, Paavo Ruotsalaisen y.m. seurassa Valkealaan,
minne luutnantti oli kutsunut hänet viettämään kesää omistamallaan
samannimisellä tilalla. Collianderin ja hänen poikansa, Aleksanterin,
hän nähtävästi oli oppinut tuntemaan Helsingissä, sillä jo sieltä
kirjoittaessaan hän mainitsee kutsun. "Colliander on rikas
tilanomistaja; siellä [Valkealassa] kuuluu olevan suuri liike, kansa
on suomalaista; sitä paitsi on siellä muutamia nuoria oppilaita,
jotka eivät osaa muuta kuin saksaa ja joiden kanssa ehkä sopii
harjotella saksankielen puhumista." Siinä ne tiedot, jotka Alfred
antoi omaisilleen; hän jätti kertomatta, että nuori Colliander, joka
oli tullut ylioppilaaksi 1839, Julius Berghin y.m. vaikutuksesta oli
herännyt, ja että myöhemmin isäkin, ensin oltuaan pahoillaan poikansa
kääntymyksestä, oli täydestä sydämestään liittynyt heränneisiin. [_M.
Rosendal_, m.p. II, siv. 448.] Semmoisina oli Alfred, ehkä Berghin
luona, tavannut heidät, ja varmaankin juuri yhtäläinen uskonnollinen
vakaumus aiheutti, että luutnantti kutsui nuoren pohjalaisen
ylioppilaan maatilalleen suomenkieltä opettelemaan.

Ainoassa kirjeessään tältä matkalta (25/7 1843) Alfred sanoo joka
päivä lukevansa Renvallin suomen kielioppia sekä suomalaista
raamattua ruotsalaisen raamatun ja Heleniuksen sanakirjan avulla
ja sen ohella harjottelevansa suomen puhumista niin paljon kuin
mahdollista oli. Sitä paitsi hän, niinkuin almanakka-muistiinpanot
todistavat, seurusteli pitäjän pappisperheissä y.m. Jopa on 10 p:nä
heinäk. (neljä päivää Valkealaantulon jälkeen!) muistiin pantu
hämmästyttävä uutinen: "Blef -- förlofvad med Sofie W[ahlber]g"
(Menin kihloihin Sofie W--gin kanssa). Neiti oli kappalaisen, Erik
Wahlbergin, tytär, mutta muutoin on asia täydellinen arvoitus. Siitä
näet ei ole olemassa mitään muuta tietoa. Jos olisi kyseessä vähemmän
vakava nuorukainen kuin Alfred Kihlman, käsittäisi muistiinpanon
mieluimmin pilaksi; mutta nyt voi tuskin muuta ajatella kuin että
kihlaus todella tapahtui ja taas yhtä äkkiä purettiin. Neiti kuuluu
olleen Kihlmania 7 vuotta vanhempi, ulkonäöltään viehättävä ja
luonteeltaan "romanttisuuteen taipuva". On siis oletettava, että
hän mielistellen sai kokemattoman nuorukaisen pauloihinsa, mutta
että sitten Collianderit, jotka paremmin tunsivat neidin, saivat
Kihlmanin peräytymään. Kumminkin on tapaus semmoisenaan ilmeisessä
ristiriidassa sekä Alfredin luonteen että heränneitten yleisen
menettelyn kanssa. Olisikohan mahdollista, että pojan peräytymiseen
olisi vaikuttanut isän varotus: "Ainoastaan kirjeestäsi tunnemme
niiden nimet, joiden luona oleskelet. Älä ole heille liian kauan
vaivaksi! Anna mahdollisimman vähän palvella itseäsi! Ole varoillasi
-- naisten suhteen!" -- Heinäkuun 24 p:nä Alfred matkusti Anjalan
Rabbelugniin, tohtorin leskirouva Cleven luokse, jonka heränneisiin
poikiin, Ottoon ja Fredrikiin, hän oli jo Helsingissä tutustunut.
Rabbelugnista, mistä Alfred kirjoitti viimemainitun kirjeen
vanhemmilleen, hän ja Fredrik lähtivät tiistaina 25 p:nä klo 5 i.p.
jalkamatkalle ja saapuivat, katseltuaan Ummeljoen sahan ja kosken,
klo 9 Anjalaan, jossa viettivät yön suntion aitassa. Seuraavana
päivänä katseltiin Anjalan putousta ja ruhtinas Menshikowin asuntoa
(edellisenä vuotena oli senaatin toimesta suuri maatila lahjotettu
ruhtinaalle, Suomen silloiselle kenraalikuvernöörille), juotiin
kahvia parooni Wredellä Wredebyyssä sekä kuljettiin veneellä ja
hevosella Korkeakoskelle. Torstai, unikekojen päivä, oli sateinen,
mutta silti jatkaen retkeä nähtiin Korkeakoski, Kymen linnoitus,
Kotka ja Kymen kirkkomaa; yötä oltiin Kymen kirkonkylässä.
Perjantaina käveltiin 2 peninkulmaa Haminaan, jossa katseltiin
kadettikoulua y.m. Sieltä palattiin lauvantaina osaksi jalan,
osaksi hevosella Rabbelugniin. Fredrik Clevelle näkyy matka olleen
rasittava, sillä koko sunnuntain hän oli sairas; Alfred sitä vastoin
pysyi reippaana, ui maanantaina Kymijoessa ja palasi tiistaina
elokuun 1 p:nä Valkealaan.

       *       *       *       *       *

Paluumatkalle Alfred lähti 16 p:nä elok. yhdessä Aleksanteri
Collianderin kanssa, joka aikoi Etelä-Pohjanmaalla seurata isänsä
ystävää, kihlakunnan tuomaria J. Fr. Gottsmania, käräjillä. Vaikka
kyydillä kuljettiin, oli kulku hidasta, sillä ajan tapaa noudattaen
matkustajat alinomaa poikkesivat tuttavien luokse päiväksi tai
useammaksikin. Siten käytiin Matias Enrothilla (missä?),[Enroth
vihittiin papiksi 16/12 1843, vietti, niinkuin alemp. kerrotaan,
tammikuulla 1844 häitään Vaasassa ja oli ensin kirkkoherran apulainen
Akaassa.] Julius Berghin luona Peskan talossa Ruovedellä, N. G.
Malmbergillä Lapualla, F. O. Durchmanilla Isossakyrössä, Fredr.
Östringillä Munsalassa ja vielä muuallakin. Uudessakaarlepyyssä
Alfred erosi matkatoveristaan ja tuli kotia 28 p:nä illalla. Matka
oli siis kestänyt lähes kaksi viikkoa.

Alfred jäi syyslukukaudeksi Kruununkylään ja eli siellä jotenkin
tavallista ylioppilaan kotielämää. Hän otti osaa perheen
seurusteluun pitäjäläisten kanssa, joista kappalainen H. W. Wegelius
useimmin mainitaan, lueskeli Homerosta, oli toisinaan kalassa tai
luistelemassa (kastui ensi kerralla vyötäisiin asti), saarnasi
kaikkiaan kolme kertaa ja avusti muutenkin isäänsä j.n.e. Marraskuun
27 p:nä hän lähti Ylikannukseen ystävänsä, s.v. papiksi vihityn Is.
Otto Appelbergin luokse ja sitte tämän seurassa Jonas Laguksen luo
Ylivieskaan, missä oltiin seuroissa samoin kuin Ylikannuksessa,
kun sinne oli palattu 2 p:nä jouluk. Matka oli hengellisesti
virkistävä, sillä tultuaan kotiin 5 p:nä Alfred merkitsee ikäänkuin
matkan tuloksena: "Djefvulen var bra arg" (paholainen oli hyvin
kiukuissaan). Että Lagus oli syynä siihen, huomaa siitä, että
Alfred uutena vuotena jälleen tavattuaan Laguksen (Kruununkylässä)
uudelleen kirjoittaa: "Djefvulen grufligen förargad" (p. oli kauhean
vihastunut).

Muistiinpanoista ei näe muuta kuin että Alfred viihtyi kotona,
mutta ensimäisessä kirjeessä, jonka hän tammikuun keskivaiheilla
1844 palattuaan Helsinkiin kirjoittaa sieltä, me kohtaamme
merkittävän viittauksen pojan ja vanhempien keskinäiseen suhteeseen
vastakuluneena aikana. Hän sanoo eroamisen kotoa, jossa oli ollut
puoli viidettä kuukautta, tuntuneen raskaalta ja tuskalliselta.
Syynä ei kuitenkaan ollut se, että hänen rakkautensa vanhempiin
olisi pitkästä yhdessäolosta kiihtynyt, "sillä sydämeni sykkii aina
lämpimästi Teidän puolestanne, jopa lämpimämmin etäällä ollessani,
kun minua eivät loukkaa kotona alituisesti viritetyt esteet saavuttaa
sitä päämäärää, jota Jumalan omasta kutsumuksesta harrastan,
nimittäin sielun autuasta rauhaa ja lepoa Jumalassa", vaan ajatus,
"että kuolema voisi viedä pois toisen tai toisen meistä ennenkuin
uudestaan yhdytään". Tiesipä hän, että ihminen herää toiseen elämään
haudan tuolla puolen semmoisena kuin hän täällä kuoleman uneen vaipui
ja ijäisesti semmoisena pysyy, sekä että Kruununkylässä aika hiipii
niin ohi, ettei ennätetä ajatellakaan oikeata parannusta. Sitä
paitsi oli hän luultavasti itsekin epäviisaudellaan ja esimerkillään
ehkäissyt Jumalan hengen työtä johtaa vanhempiensa sydämet synnin ja
maailman palveluksesta. Näitä miettien oli hän ollut murheellinen
matkallaan.

       *       *       *       *       *

Alfred oli lähtenyt kotoa ylioppilas F. V. Bergin (Kokkolasta)
kanssa ja oltuaan yötä heränneen kauppiaan K. J. Collanderin luona
Uudessakaarlepyyssä seuraavana päivänä (16/1) saapunut Vaasaan.
Siellä hän poikkesi toisen heränneen kauppiaan, Gabr. Revellin,
luokse, jonka perhe vanhastaan oli hänelle tuttu. [Turusta Alfred
Kihlman usein oli lähettänyt terveisiä rouva Hedda Revellille (o.
s. Hamrén), jonka sisar, nti Lotta Hamrén, jonkun aika oleskeli
Kihlmanin perheessä ennenkuin (7/3 1844) meni naimisiin nimismies
K. J. Strömmerin kanssa. Heidän äitinsä, vaskenvalajan leski Anna
Elisabet Hamrén oli o.s. Sinius, joten Alfred äidin puolelta oli
sukuakin. -- Olof Helander kirjoittaa Reinhold veljelleen Vaasasta
(16/10 1843): "Niistä, jotka nyt ovat täällä heränneet, tahdon
mainita rouva [Hedda] Revellin, joka on täydessä touhussa, ja
sitäpaitsi nuoren rouva Grenmanin, joka puolittain on päättänyt
seurata hyvää ystäväänsä rouva R:iä."] Revellillä oli juuri ennen
hänen tuloaan pieni tyttölapsi kuollut, mutta siitä huolimatta
oli vieras tervetullut. Muuten ei Alfred paljon häirinnytkään
isäntäväkeään, sillä hän meni ystävänsä Enrothin ja Pyhäjoen
kirkkoherra-vainajan G. A. Appelbergin tyttären, Katar. Sofian,
häihin, joita paraikaa vietettiin; hänen tullessaan oli vihkiminen
jo tapahtunut. Häävieraitten joukossa hän tapasi paitsi muita
ystäviä Collianderin, jonka seurassa edellisenä syksynä oli tullut
Valkealasta ja joka nyt päätti seurata Alfredia ja Bergiä Helsinkiin.
Colliander oli lähinnä edellisenä aikana oleskellut Durchmanilla
Isossakyrössä ja tämän kanssa tullut häihin. Kun sitte toisena
päivänä oli oltu seuroissa morsiamen äidin luona, lähtivät kaikki
yhdessä, ja Durchman kutsui matkustavaiset luokseen yöksi. Seuraavana
aamuna oltiin kuitenkin varhain liikkeellä ja samoin muinakin,
mutta huonojen ilmojen tähden saavuttiin Helsinkiin vasta 21 p:nä,
sunnuntai-iltana. Ruovedeltä asti Alfred Kihlman ja Colliander olivat
matkustaneet kahden, syystä että Bergin heikon terveytensä vuoksi
oli pakko jättäytyä jälkeen. Yksin ei häntä kuitenkaan jätetty, vaan
seurasi häntä Collianderin palvelija.

Mielialasta, millä ystävykset saapuivat perille, Alfred kirjoittaa:
"Hyvin tietäen että Helsingissä-olomme tulisi paljon vaikuttamaan
sekä maalliseen elämäämme että hengelliseen ja ijäiseen etuumme,
olimme jotenkin samalla mielellä kuin kenraali, joka valmistautuu
ratkaisevaan taisteluun(!)" Kumminkin hänen kirjeensä kotia
eivät sisällä paljon tietoja siitä elämästä, johon hän nyt tuli.
Syystä, jonka jo tunnemme, Alfred vanhemmilleen kirjoittaa miltei
yksinomaisesti ulkonaisista seikoista. Sitä vastoin hän ei puhu
juuri mitään tovereistaan eikä seurustelustaan eikä sisällisestä
elämästään. Mutta yksistään hänen mainitsemainsa ystävien nimet
ja useat pikku piirteet, jotka tarkoituksettomasti esiintyvät,
ilmaisevat, että hän johdonmukaisesti pyrki edistymään siihen
suuntaan, jonka hän jo Turussa oli valinnut. Jo Helsinkiin-tulonsa
jälkeisenä päivänä Kihlman sopi silloisen filos. kandidaatin
(sittemmin professorin) A. W. eli niinkuin hän tähän aikaan nimitti
itseään Antero Ingmanin kanssa, että he asuisivat yhdessä turkkuri
Mattssonin talossa Kolmikulmaisen torin varrella. Talossa, joka
vanhastaan oli tunnettu ylioppilaiden asuinpaikkana, oli Ingman
vuokrannut pienemmän rakennuksen kolmihuoneisen yläkerran. Yhden
huoneen hän oli luovuttanut ylioppilaille G. W. Lybäckille ja
Birger Vegeliukselle, toisessa hän asui itse, ja kolmannessa
asui Kihlman. Kaksi jälkimäistä huonetta oli toistensa vieressä,
ja pitivät Ingman ja Kihlman yhteistä taloutta: neitsyt Karolla
Kask, "vanha, pohjalaisten uskollinen palvelijatar", kantoi heille
päivällisen läheisestä ruokalasta; aamuin ja illoin syötiin leipää,
voita, palvattua lihaa ja maitoa. Ensi kirjeessään Alfred tosin
sanoo aikoneensa syödä päivällistä yhdessä ylioppilas (myöhemmin
arkkiaatteri Otto) Hjeltin kanssa, mutta tietysti tuuma raukesi, kun
yhteiselämä Ingmanin kanssa alkoi.

Kihlmanin joutuminen Ingmanin asuintoveriksi oli epäilemättä
sangen tärkeää hänen kehitykseensä nähden. Totta kyllä olivat he
luonteeltaan hyvin erilaisia: toinen herkkä tunneihminen, toinen
tyynesti harkitseva. Mutta kumminkin oli Ingmanilla edellytyksiä
vaikuttaakseen Kihlmaniin. Kuusi vuotta vanhempana ja kandidaattina
hän oli edellä ei ainoastaan kirjatiedoissa vaan myöskin niissä
hengellisissä harrastuksissa, joihin nuorempikin toveri sydämensä
innolla oli antautunut. Ingmankin oli herännyt ja oli (julkaisemalla
kirjasen: "Ännu några ord om pietismen", 1843) jo ottanut osaa
herännäisyysliikkeen aiheuttamaan julkiseen väittelyynkin; sitä
paitsi oli hän silloisen nuoren Suomen hartaimpia miehiä, Kalevalan
ihailija ja suomenkielen innostunut viljelijä. Tämä viimeinen seikka
selittänee, että Kihlman, vaikka hän jo Turussa oli ajatellut
suomenkielen oppimisen tärkeyttä, pian toisin sanoin puhuu sen
merkityksestä.

Vihdoin mainittakoon yksi seikka, joka aivan erikoisesti on voinut
Kihlmaniin vaikuttaa. Ingman oli kihloissa Essenin keskimmäisen
tytärpuolen, Lina Fabritiuksen, kanssa, ja mikä on erittäin
merkittävä, heitä yhdisti ei ainoastaan yhteinen uskonnollinen
vakaumus, vaan myöskin rakkaus. [Sen huomaa eräästä kirjeestä,
jonka Ingman 15/12 1843 Helsingistä kirjoitti tulevalle kälylleen,
Hilda Bergrothille. Siitä otettakoon seuraavat rivit: "Tulit kai,
rakas Hilda, sangen noloksi, kun tullessasi Peskaan [Malmbergin,
J. Berghin, Ingmanin y.m. heränneitten pappien yhteisesti omistama
talo Ruovedellä] et enää tavannutkaan minua siellä. -- Mutta miksi
onkaan sinulla niin viehättävä sisar kuin tuo Lina on. Se oli hänen
syynsä, etten viihtynyt synkässä, yksinäisessä Peskassa, vaan
muitten muuttolintujen tapaan rakkauden siipien kantamana riensin
lämpimille seuduille. Tietänet, Hilda, omasta kokemuksestasi, miten
on tuskallista ja vaikeaa kauan olla erillään rakastetustaan.
Kuitenkaan minulla nyt ei ole syytä valittaa, sillä koko tämän
pitkän (minulle lyhyen) syksyn olen luonnollisilla, likinäköisillä
silmilläni saanut katsella morsiantani, sillä Lina ja [nuorin sisar
Angelika] Gela ovat jo noin 6 viikkoa olleet täällä voimistelemassa.
Ja voit ajatella, kuinka hupaista meillä on ollut. Meistä molemmista
on kumminkin kiusallista olla kauan kihlattuina. Ihanteellinen
kosimiselämä on mielestäni hengellisessä suhteessa -- joskus ollut
minulle vastuksena. Sen vuoksi olemme vähin miettineet viettää häitä
jo tulevana talvena. -- -- -- Tässä lähetän sinulle joululahjaksi
[julkaisemani] sangen huonon kirjasen pietismistä. Pidä se sentään
muistona Linan Antero Vipuselta.

"P. S. Meidän kesken, Lina ei ollenkaan pidä sointuvasta suomalaisesta
nimestä: Antero Vipunen. Niin pilattu suomalainen korva sillä tytöllä
on -- huolimatta soitannollisista lahjoistaan."] Ingmanin läheinen
suhde Nygårdin perheeseen oli omansa saamaan Kihlmaninkin lähenemään
sitä, samalla kun leikkisän ja humoristisen toverin vilpitön rakkaus
morsiameensa oli hänelle noudattamisen arvoinen esikuva.

Mutta selvää on, että Ingman ei ollut ainoa, joka tänä aikana
vaikutti Kihlmaniin. Tiedämmehän, että hän jo ennen oli tutustunut
lukuisiin heränneisiin ja että hän pyrkimistään pyrki samanmielisten
yhteyteen. Ymmärrettävästi hän Helsingissäkin etsi heidän seuraansa,
ja aika oli semmoinen, ettei aiheita puuttunut keskusteluihin,
jotka olivat omansa samassa määrässä kiinnittämään Kihlmanin
laatuisen nuoren miehen mieltä kuin kehittämään hänen käsitystään
hengellisistä ja kansallisistakin kysymyksistä. V. 1844 leimahti näet
edellisenä vuonna virinnyt riita uuden evankelisen suunnan ja vanhan
herännäisyyden välillä ilmi liekkiin, ja samana vuonna J. V. Snellman
alkoi Saima-lehtensä avulla levittää uusia, innostuttavia aatteitaan
kansan ja maan tulevaisuudesta. Luonnollista on, että F. G. Hedbergin
aikaansaama hajaannus heränneissä sitä enemmän koski Kihlmaniin, kun
hän Turussa oli tullut läheiseen tuttavuuteen hänen kanssaan; mutta
silti ei ole tiettynä, että hän olisi epäillyt, kummalle puolelle
kääntyisi. Hän pysyi sillä kannalla, jolla oli seisonut. Että
taasen Kihlman lueskeli Saimaa ja sen herättävistä kirjoituksista
vastaanotti pysyviä vaikutelmia, sen on hän itse vanhempina päivinään
tunnustanut. -- Vihdoin muistettakoon, että tänä kevätlukukautena
tapahtui Lauri Stenbäckin yritys päästä yliopiston opettajaksi,
yritys, joka oli turha, mutta ei sittenkään ollut luettava tappioksi.
Vaikka yliopiston ovet suljettiin häneltä senvuoksi, että hän oli
pietisti, arvostelivat useat korkeakoulun etevimmät miehet häntä ja
hänen edustamaansa suuntaa niin kunnioittavasti ja tunnustavasti,
että hetkellinen vastoinkäyminen, avaten monen silmät, muuttui
herännäisyydelle pysyväksi eduksi. -- Mutta, niinkuin jo on sanottu,
kirjeissään kotia Kihlman syrjäytti sentapaiset seikat, joihin
tässä on viitattu. Ne toverit, paitsi Ingmania, joiden kanssa
Kihlman näyttää enimmin seurustelleen, olivat R. Helander, Edv.
Leon. Levón, Cleve veljekset (Otto ja Fredrik, jotka molemmat,
keväämpänä, makasivat sairaina kotona) [Fredrik Cleve kirjoitti 13/5
R. Helanderille ja pyysi häntä viemään veljesten lääkärintodistukset
yliopiston viranomaisille. Samassa hän lähetti terveisiä Kihlmanille,
Nylanderille, Ingmanille, Collianderille ja Levónille.], And. Abr.
Favorin (s. 1818, ensin medisinari, sitten heränneenä ruvennut
teologiksi), G. R. Petterson, Ad. Abr. Nylander ja A. Colliander.
Säännöllisiä kokouksia eli seuroja ei tähän aikaan pidetty, mutta
joskus kokoonnuttiin sentään Julius Berghin luona. Niin esim. on
Kihlman 26 p. tammik. merkinnyt almanakkaansa: "Illalla Berghillä,
jossa paitsi veljiä oli muutamia Säämingin talonpoikia." Toisinaan
pari, kolme yhdessä käytiin Espoossa pitäjänapulaisen sijaisen G. B.
Hildénin taikka Essenin luona.

       *       *       *       *       *

Vanhemmat vastasivat kahden kuukauden äänettömyydellä Alfredin
mietiskelyihin siitä, miten hänen uskonnollinen elämänsä kotona oli
ollut esteiden ympäröimä. Vihdoin saatuaan kirjeen hän 23/3 sepitti
vastauksen, joka -- ilmeisesti hänen aavistamattaan -- oli omansa
herättämään ja todella herättikin uutta mielipahaa hänen omaisissaan.
Valittaen, että hänelle niin harvoin kirjoitettiin kotoa, hän
käytti niin liioiteltuja sanoja, että ne tuntuivat ivallisilta ja
pistäviltä, vaikka kirjoittaja nähtävästi vain noudatti luontaista
taipumustaan pilansekaiseen kieleen, jonka kirpeätä makua hän itse ei
huomannut. Hänestä olisi vanhemmilla ollut yllin kyllin tilaisuutta
kirjoittaa, kaksi kertaa viikossa meni posti Helsinkiin ja kolme
hevosta tallissa odotti muka ainoastaan saada liikkua. Joskus oli
hän aikonut kirjoittaa, mutta häntä oli estänyt epätietoisuus siitä,
elivätkö vanhemmat vielä vai lahosivatko aikoja sitten Kruununkylän
yksinäisessä kirkkotarhassa. Nyt hän kuitenkin sydämestään iloitsi,
kun hän kirjeestä huomasi heidän olevan hyvissä voimissa sekä että
he eivät vielä olleet unohtaneet, että heillä oli poika Helsingissä.
Vieläpä hän siteerasi Karollan murinaa siitä, että kotoa ei oltu
lähetetty mitään ruokatavaroita j.n.e. Siihen isä vastasi, että pojan
"kurittajaääni" (ton af tuktomästare) olisi vanhempia hämmästyttänyt,
"jollemme ennenkin joskus olisi saaneet tottua siihen ja jollemme
tietäisi, että se kuuluu uskontunnustukseesi". Ja hän huomauttaa
sitte seikkaperäisesti, kuinka Alfred oli väärin arvostellut oloja,
ja lisää että pojan tapa syyttää toisia ja varsinkin vanhempiansa
saattaisi mahdollisesti aikaansaada semmoisen kylmähkön suhteen,
jonka hän olettaa heidän puoleltaan jo todellisuudeksi tulleen.
-- Tämä kirje sai Alfredin puolestaan vakuuttamaan (3/5), että
hän ei suinkaan ollut mitään pahaa tarkoittanut. Jos hänen
kirjeessään todella oli jotain loukkaavaa, niin oli se johtunut
"liioittelevasta ja sopimattomasta leikillisyydestä, s.o. sulasta
ymmärtämättömyydestä", ja hän pyysi vanhemmiltaan anteeksi sekä
myöskin, etteivät he väärin lukisi sitä hänen uskontunnustuksensa
syyksi, jolla toden totta ei ollut mitään yhteyttä sen kanssa.

Yllä mainitusta kirjeestä, jonka alkupuoli -- niinkuin isän
viittaus Alfredin uskontunnustukseen todistaa -- ei parantanut sitä
kireää väliä, joka jälkimäisen heräyksen jälkeen yhä jatkui pojan
ja vanhempien kesken, on vielä merkittävä pari seikkaa. Alfred
pyytää jälleen tänä kesänä saada oleskella Savossa, oppiakseen
"äidinkieltänsä, suomea". -- "Minä toivon", sanoo hän, "ettei
Teille, jotka jo puoli vuosisataa olette keränneet elämänkokemuksen
aarteita, suomenkielen välttämättömyys ole tuntematon. Mutta miksi
juuri Savossa? 1:o sentähden että siellä puhutaan puhdasta ja
voimakasta suomea, 2:o sentähden että silloin saisin nauttia etevän,
käytännöllisen ja teoreettisen suomalaisen, asuintoverini Ingmanin,
johtoa. Hän, joka tulevana Vaasan lukion apulaisena on opettava
suomenkieltä, aikoo myöskin sinne tutkimuksia varten suomalaisessa
kirjallisuudessa. Minulle, tietämättömälle, olisi hänen seuransa
sangen otollinen." -- Seuraavana sunnuntaina oli Alfred lähtevä
Espooseen hautajaisiin; "Essenin nuorin tytär, Hanna, oli kuollut
hinkuyskään, ja oli siellä suuri suru".

Jo ennenkuin Alfred sai mitään vastausta, kirjoitti hän kaksi
uutta kirjettä, kertoakseen ankaranlaisesta vatsataudista, joka
huhtikuulla vaivasi häntä. Erään osakuntalaisen, lääkäriksi
valmistautuvan Gust. Appelbergin hoidolla hän kuitenkin vähitellen
toipui, mutta kauan jälestäpäinkin hän tunsi voimattomuutta. --
Kaikissa näissä kirjeissä Alfred oli pyytänyt rahaa, jota hän saikin
runsaanlaisissa annoksissa. Kun isä lievästi viittaa siihen, että
vähemmälläkin pitäisi voida tulla toimeen, lähettää Alfred tarkan
tilinteon "Menoista ja tuloista kevätlukukautena 1844" -- niin
tarkan, että vain 42 kop:n ero on olemassa meno- ja tulopuolien
välillä. Selittäessään miten rahaa oli niin paljon mennyt, hän muun
muassa lausuu: "Että jokunen kirja olisi voinut olla ostamatta, sitä
en kiellä. Meillä on kullakin heikkoutemme ja huvimme, erilaiset
eri yksilöillä. Te tiedätte minun antavan suurempaa arvoa hyville
kirjoille kuin kaikenlaisille kalliille maallisille huvituksille.
Senvuoksi ei voitane kummeksia, että olen uhrannut heikkoudelleni.
-- Osakunta (Nation) on aikonut tilata Ranskasta yhden kappaleen
Laokoonryhmää (ks. Virgil. Aeneid. Lib. II: v. 200 -- 230) sillä
koristaakseen kokoushuonettaan. Sen menon, joka jokaisen jäsenen
täytyy suorittaa, olen merkinnyt sanoilla: osakunta-meno (nationell
utgift)."

Mitä Alfred oli toimittanut ensi lukukautenaan Helsingissä saadaan
tietää kirjeestä, joka on päivätty Porvoossa sunnuntaiaamuna 9/6,
vanhempien "toisena hääpäivänä", s.o. hopeahääpäivänä (jota nimitystä
ei kuitenkaan käytetä). Hän oli jo silloin matkalla Rautalammin
kappeliin, Suonenjoelle, missä aikoi viettää kesänsä, ja oli hänellä
toverina Niilo Henrik Bergh, joka vanhan isänsä sijaisena hoiti
kappalaisen virkaa mainitussa seurakunnassa. -- Hän oli tyytymätön
siihen mitä oli aikaansaanut menneenä neljänä kuukautena (joista
sairaus oli vienyt yhden); hän oli muka vain lukenut muutamia
lauluja Homeroksesta, 20 psalmia hepreaa, kirjoittanut muutamia
latinaisia aineita prof. Gyldénille, lukenut latinaa, saksaa y.m.
Mutta vähitellen käy ilmi, että hän toukokuulla oli suorittanut
n.s. "Suuren (pienen!) teologian tutkinnon" sekä kirjoituskokeet:
pro seminario (ruotsiksi) ja pro exercitio (latinaksi) ja
saanut tutkinnossa arvolauseen "erittäin kiitettävät tiedot" ja
kirjoituksissa: "approbatur cum laude" ja "admittitur". -- "Variatio
delectat, sanoo sananlasku sievästi", lisää hän leikillisesti
viitaten vaihteleviin arvolauseihin. Paitsi häntä saivat useat
muutkin (esim. Lindelöf) admittitur. -- Lopulta olivat siis tulokset
aika hyvät. Mutta ihastunut Alfred ei mitenkään ollut Helsinkiin. Hän
sanoo kaupunkia "sietämättömäksi ja ikäväksi" ja huudahtaa: "kunpa
ensimäinen lukukausi olisi ollut viimeinenkin." Syy tyytymättömyyteen
jää sanomatta.

       *       *       *       *       *

Mitä Kihlman teki Porvoossa, jossa hän viipyi puolitoista viikkoa,
sitä ei näy muistiinpanoista. Mahdollisesti oli hän siellä vain
seuran vuoksi, sillä vähitellen tulivat sinne myöskin Julius Bergh
perheineen, Petterson, Colliander ja Ingman, jolloin vihdoin kaikki
lähtivät, kahdessa joukossa, Valkealaan Collianderille. Matkalla,
kertoo Alfred kirjeessä kotia, "kävimme tohtorinrouva Cleven kahden
kuolevan pojan luona, joista toinen [Fredrik] sairastaa keuhkotautia,
toinen [Otto] kouristustautia. Molemmat olivat taitavia ja kaikissa
suhteissa lupaavia nuorukaisia; nyt he ovat haudan partaalla".
Sairaista toipui kuitenkin Otto, joka myöhemmin tuli tunnetuksi
hartaana heränneenä pappina. -- Valkealassa, "jossa minut nyt
jälleen, samoinkuin viime kesänä, vastaanotettiin ja kohdeltiin mitä
suurimmalla rakkaudella ja ystävyydellä aivan kuin olisin ollut
perheen jäsen", Alfred viipyi kolmatta päivää. Syystä että mainitut
matkustavaiset olivat keskenään hyviä ystäviä ja matkustivat samaan
suuntaan, heitä näyttää huvittaneen vaihtaa matkaseuraa. Alfred
oli Porvoosta tullut Ingmanin kanssa, mutta hän lähti Valkealasta
Julius Berghin perheen seurassa; kumminkin kaikki jälleen yhtyivät
Suonenjoen pappilassa lauvantaina kesäkuun 22 p:nä.

Kohta juhannuksen jälkeen Kihlman ja Ingman muuttivat asumaan
Rajakorven taloon, johon pappilasta päästiin sekä veneellä soutaen
että maitse, ja siellä edellinen nyt alkoi opetella suomea lukemalla
ja harjoittamalla puhumista talonväen kanssa. Suotuisinta aikaa
siihen olivat ne heinäkuun viikot, joiksi Ingman juodakseen
terveysvettä asettui toiseen paikkaan, lähemmäksi lähdettä, mistä
vesi saatiin. Silloin Kihlmanin oli pakko puhua yksistään suomea,
joka nähtävästi tuotti hänelle paljon vaikeuksia. Vasta heinäkuun
lopulla hän mainitsee "hämmästyksekseen ja ilokseen kirkossa
ymmärtäneensä suurimman osan saarnaa". Muuten hän parhaiten ymmärsi
juuri uskonnollista kieltä, senvuoksi että oli lukenut hengellistä
suomalaista kirjallisuutta. "Voi, jos minä lapsuudesta olisin oppinut
suomea puhua (sic)!" hän huudahtaa suomeksi keskellä ruotsinkielistä
kirjettä.

Yleensä kesä ilmojen puolesta ei ollut kauneimpia, mutta ei se
estänyt Kihlmania nauttimasta maallaolostaan. Pappilassa hän oli
alituinen vieras. Pari kertaa hän oli kalalla, toisen kerran
Niilon, toisen kerran Julius Berghin kanssa, mutta tavallisemmin
oli yhdessäolo henkevämpää laatua. Pappilassa kävi pitkin kesää
kaukaisempia ja läheisempiä vieraita, herrasväkeä ja talonpoikia,
joita halu kuulla Bergh-veljesten opetuksia ja neuvoja uskonasioissa
sinne houkutteli, ja kaikkiin näihin Kihlman tutustui, milloin
eivät ennestään olleet tuttuja. Kävijöistä mainittakoon luutnantti
Colliander rouvineen, J. J. Rahm Rautalammilta, Paavo Ruotsalainen
(12-13/7), A. A. Favorin, Niilo Gabr. Arppe j.n.e. kauempaa
sekä Korhoset, Markkaset, Vepsäläiset y.m. omasta seurakunnasta.
Oltuaan Paavon seurassa Kihlman on merkinnyt almanakkaansa: "oli
hyvin hauskaa tänä iltapäivänä." Toisinaan kävivät myöskin "kaikki
pappilasta" Rajakorvella, ja kun se ensi kerran tapahtui (30/6),
hän panee muistiin: "kuulin ensi kerran kielillä puhuvia naisia
(språktalerskor)." Sittemmin mainitaan vielä pari kolme kertaa, että
"Lisette [neiti Maria Elisabet, Bergh-veljesten sisar] puhui". Niin
esim. 28/7: "L[isette] p[uhui]. Älä unohda: Matth. 24: 23-25; Voi
niitä, jotka asuvat maan päällä; sillä perkele tietäen, ettei hänen
aikansa ole pitkä" j.n.e. Niin myöskin 15/8 "L[isette] p[uhui].
Voi! kuinka hauskaa! Matkustin edes ja takaisin Raja[korve]lle
Juliuksen, [hänen rouvansa] Olivian [o. s. Bergroth] ja Lisetten
kanssa." -- Erityistä hupia, kokemusta ja oppia tuottivat varmaan
Kihlmanille monet Bergh-veljesten seurassa tehdyt retkeilyt
Suonenjoella. He kävivät näet useat kerrat tapaamassa ylempänä
mainituita ja muita heränneitä talonpoikia. Kaupungissa kasvanut ja
ainoastaan ruotsalaiseen kansaan tutustunut Kihlman sai nyt nähdä
ja perehtyä savolaisten elämään. Kuitenkin hän valittaa, että huono
kielentaitonsa esti häntä hyötymästä seurustelusta hurskaitten
talonpoikien kanssa niinkuin muutoin olisi mahdollista ollut. Sillä
vaikka moni oli nukahtanut sen herätyksen jälkeen, joka seurakunnassa
oli tapahtunut kymmenkunta vuotta ennen, oli niitä semmoisiakin,
"jotka olivat esimerkkejä siitä, mitä Jumalan Henki saa aikaan
siinä, missä se [saa] esteettömästi jatkaa työtänsä". -- Tavallista
pitemmän matkan Kihlman teki Niilo Berghin seurassa, kun tämä 4 p:nä
elok. lähti Pielisjärven kappeliin Juukaan, jossa hänen setänsä,
pastori G. A. Bergh oli kuollut. Matka tehtiin milloin vene-, milloin
hevoskyydillä, milloin jalan erämaitten halki. Perille tultiin 6
p:nä, seuraavana oli hautaus, mutta paluumatkalle päästiin vasta
12 p:nä, sittenkun perunkirjoitus oli suoritettu. Suonenjoelle
saavuttiin yöllä 15:ttä päivää vastaan, ja oli Kihlman silloin nähnyt
Kuopionkin.

Muistiinpanot ovat niin lyhyitä, ettei niihin mahtunut tietoja
ystävistä. Ingmanista mainitaan vain, että hän toisinaan saarnasi,
mutta hauskaa olisi ollut saada tietää, eikö tämä kesä ollut
se, jolloin hänessä tapahtui se kääntymys "pakanallisesta"
suomalaisuudesta kristilliseen suomalaisuuteen, josta hän itse on
kertonut Joukahaisen II:ssa vihkossa 1845. Ennen innostuneesti
kuviteltuaan Kalevalaa siksi suomalaisuuden perustukseksi, jonka
pohjalla sekä kieli että kansansivistys oli kehitettävä alkuperäiseen
voimaansa ja rikkauteensa, hän julkilausuu vakaumuksenaan, että
ainoastaan elävä kristillisyys kelpaa perustukseksi uudelle
kielelle ja uudelle elämälle, joka isänmaassa oli nouseva. Ja tämä
mielenmuutos johtui siitä, että eräässä savolaisessa pirtissä, kun
hän hehkuvin mielin kokoontuneelle väelle esitti vanhoja runoja, eräs
vanha ukko keskeytti hänet sanoilla: "Voi, herra kulta, pakanahan
työ outtenki! Näitä runoja muinoin entiset pakanalliset esi-isämme
veisasivat, voan meille kristityille ne ei enää ensinkään sovi.
Savon pirtissä jo kaikuu toinen veisu." Ainakin voimme olettaa,
että ystävykset kerran ja toisenkin keskenään keskustelivat pappien
kansallisesta tehtävästä, sillä Ingmanin, mielestä oli juuri näiden
asia luoda sekä uusi elämä että uusi taikka oikeammin uudistettu,
hengen syvyydestä syntyneillä sanoilla rikastutettu kieli.

Kun Ingman Favorinin kanssa 19 p:nä elok. lähti Helsinkiin, jäi
Kihlman vielä Suonenjoelle, sillä hänen oli oltava pääkaupungissa
vasta syyskuun keskivaiheilla. Hän asui siis taas yksin
suomeapuhuvien keskuudessa, ja tuli tietysti yhä paremmin toimeen.
Että niin oli laita, huomaa siitäkin, että hän syyskuun alussa yksin
käveli Pentti Korhosen [V:sta 1840 naimisissa Paavo Ruotsalaisen
tyttären. Evan, kanssa. _Auk. Oravala_, Paavo Ruotsalainen, siv.
61.] luokse ja viipyi siellä kokonaisen viikon, joka tietenkään ei
olisi tapahtunut, jollei hän jo jotakuinkin vapaasti olisi kyennyt
vaihtamaan ajatuksia isäntäväen kanssa. "Ehkä voin vielä aikaa
myöten tulla välttäväksi suomalaiseksi", hän kirjoittaa kotia,
mainiten samalla, että hän Suonenjoen pappilassa kesän kuluessa oli
saanut osakseen paljon hyvää. -- Tämä on otettu pitkästä kirjeestä
(2/9), jonka Alfred kirjoitti vanhemmilleen saadakseen neuvoa sangen
tärkeässä asiassa. Hän kertoo, että Ingman, jolle yliopiston kamreeri
A. W. Vegelius oli antanut tehtäväksi hankkia kotiopettajan kolmelle
lapselleen, oli tarjonnut paikan hänelle, mutta vaatinut niin
pikaista vastausta, että aikaa ei ollut kirjoittaa kotia. Itsekseen
harkiten asiaa oli Alfred, sen johdosta että hän nyt monen epäilyksen
perästä oli päättänyt valmistautua filosofiankandidaatiksi ja siis
tulisi pitemmän aikaa oleskelemaan Helsingissä, miettinyt, että
hän yhdistämällä käytännöllisen toimen "teoreettiseen elämäänsä"
välttäisi yksipuolisuutta ja epäkäytännöllisyyttä. Sen arvelun,
että kotiopettajatoimi veisi liiaksi aikaa, olivat Ingman ja Julius
Bergh kumonneet huomautuksella, että heidän kummankin kokemuksen
mukaan senlaatuinen tehtävä vain enensi työintoa, joten edistys
tulisi olemaan suurempi eikä vähempi, puhumatta tunnetusta lauseesta:
docendo discimus. Vihdoin tahtoi hän mielellään itsekin ansaita
jotakin, eikä yhä vain tilata rahaa kotoa. Hän tiesi kyllä, että
vanhemmat halusta tyydyttivät hänen kohtuulliset vaatimuksensa,
mutta kun isä oli nuoruudessaan otsansa hiessä taistellut
köyhyyttä vastaan, pitikö pojan säästää laiskaa, flegmaattista
luontoaan! Lopuksi oli sekin huomioon otettava, että Vegelius oli
arvossapidetty, sivistynyt mies, joka monessa kohden saattaisi olla
hänelle hyödyksi. Näistä syistä Alfred oli vastannut myöntäen ja oli
siis syyslukukauden alusta koetteeksi opettava kahta poikaa ja yhtä
tyttöä, joista vanhempi poika juurikaan oli alkanut lukea latinaa.
Korvaukseksi hän oli vaatinut ainakin vapaan asunnon ja elannon.

Vaikka kysymys oikeastaan oli ratkaistu, oli Alfred alkanut
epäillä, oliko hän tehnyt oikein, ja halusi nyt tietää mitä
vanhemmat ajattelivat asiasta. Hän vakuuttaa, että hän ei mitenkään
tarkoittanut vapautumista heistä ja heidän avunannostaan; sen
tarpeessa olisi hän edelleenkin, ja hän asetti kysymyksenalaiseksi,
eikö hän voisi saada kotoa jonkinmoista korvausta siitä, että hän
itse otti ansaitakseen välttämättömimmät tarpeensa. Tosin hän jo
ennen oli saanut tuhatkertaisen "korvauksen", mutta olisihan sentään
hupaista, jos hänellä olisi rahasto, jonka itse oli ansainnut ja
jolla voisi menetellä mielensä mukaan.

Isä vastasi, että kotoa päin Alfredia kyllä ei olisi neuvottu
rupeamaan kotiopettajaksi, koska perheen taloudellinen asema
ei mitenkään vaatinut semmoista, mutta kun hän itse oli siihen
suostunut, niin vanhemmat eivät voineet muuta kuin pitää sitä hyvänä.
Hänen perusteensa olivat päteviä, ja Jumalan avulla oli opettajatoimi
kantava hänelle hedelmiä.

Juuri ennen lähtöänsä Suonenjoelta Kihlman oli kolmatta päivää
Rahmilla Rautalammilla, missä piispa Ottelin 12 p:nä syysk. vihki
uuden kirkon. Paluumatkastaan Helsinkiin hän itse kirjoittaa kotia
27/10: "Syyskuun 16 p:nä lähdin kahden toverin [Pettersonin ja
Simeliuksen] kanssa 'mun omasta Suomenmaastani', joka oli tullut
hyvin rakkaaksi sydämelleni, ja jota senvuoksi suurella kaipauksella
muistelen." -- -- Huolimatta sateisesta ilmasta saavuttiin aikanaan
Valkealan kartanoon. "Me tapasimme herrasväen vast'ikään kotiin
palanneena hautajaisista -- -- Fredr. Cleven, hänen, jonka kanssa
kesällä 1843 kävelin edestakaisin Haminaan, hänen, jota niin
sydämellisesti rakastin ja jonka sairaudesta olen Teille maininnut.
Vaikea rintavesitauti on nyt tehnyt, mitä alkanut keuhkotauti
muuten olisi yhdessä vuodessa aikaansaanut. Olin myöskin kutsuttu
kantajaksi, mutta tulin kaksi päivää liian myöhään. Se oli ensimäinen
tuntuva tappio, jonka kuolema on minulle tuottanut. Kumminkaan hän
ei ole kadotettu, sillä hän sai mitä hän eläessään enimmin oli
toivonut, nimittäin autuaallisen lopun. Tapahtukoon meille kaikille
niinkuin tälle vanhurskaalle nuorukaiselle! -- -- Valkealasta sain
Collianderin matkatoveriksi ja saavuimme 24 p:nä syysk. Helsinkiin."

       *       *       *       *       *

Edellisestä näkee, että Kihlmanin kesänvietto Savossa oli ollut
sangen vaihteleva. On itsestään selvää, että se myöskin oli ollut
kehittävä, sillä eihän mikään tee merkitsevämpää vaikutusta
älykkääseen, terveeseen nuorukaiseen kuin tutustuminen outoihin
oloihin ja seurustelu erilaatuisten ja varsinkin semmoisten
ihmisten kanssa, jotka elävät jokapäiväistä syvempää henkistä ja
hengellistä elämää. Helsingissä häntä odotti työ, ja siihen hän kävi
tarmokkaasti käsiksi. Saatuaan Vegeliuksella kaksi hupaista huonetta
asuttavakseen hän neljä tuntia päivässä opetti lapsia, tehden omia
töitään aamu- ja iltatunteina. Lapset olivat, hän kirjoittaa,
tottelevaisia, hyvin kasvatettuja ja myöskin, varsinkin pojat,
hyväpäisiä; senvuoksi opettajatoimi tyydytti häntä, joskin se monesti
kysyi kärsivällisyyttä. Omista töistään hän sanoo: "Luen joka päivä
Genesistä, kuuntelen Geitlinin julkisia luentoja arabiankielessä ja
Sjöströmin yksityisiä Iliadissa. Kun ilmoittauduin viimemainitulle,
hän lisää, pyysi hän minua kirjoittaessani tervehtimään Isää ja
Äitiä viimeisestä. Hän mainitsi 1825 olleensa Teillä jymykemuissa,
virkaanasettajaisissa, jos oikein muistan, 'eikä vielä voineensa
kiittää viimeisestä.' Samassa ukko kuvasi kuinka jymyävää oli
ollut, ja huusi minut vielä takaisin eteisestä, varottaakseen,
etten unohtaisi asiaa." -- Tänä lukukautena heränneet ylioppilaat
jälleen pitivät kokouksia toistensa luona. Kihlman on almanakkaansa
merkinnyt: "olimme kokoontuneet": 2/10 Collianderilla, 6/10 O.
Hjeltillä, 20/10 minun luonani, 23/10 N. G. Arppella (luettiin
profeetta Danielia), 7/11 G. A. Forsströmillä. Pari kertaa hän sanoo
olleensa osakunnan kokouksessa, niin 20/11: "Lasse [Stenbäck], C.
G. v. Essen, minä ja Pettersson"; Antero Ingman oli tänä syksynä
Turussa, ja ystävykset vaihtoivat vain kirjeitä.

Kihlman ei lähtenyt jouluksikaan kotiin. Hän oli näet Suonenjoella
saanut hankaushaavan jalkaansa, joka hitaasti parani, ja sen jälkeen
ilmaantui pohkeisiin ruusuntapaisia haavoja, jotka eivät tahtoneet
umpeutua. Haavat olivat varovaisesti hoidettavat, ja pelkäsi hän
sentähden lähteä pitkälle talviselle matkalle. Sitäpaitsi oli hänet
kutsuttu häihin; hänen ystävänsä Ingman, joka joulukuun 19 p:nä
vihittiin papiksi, vietti näet itse jouluaattona häitä 18-vuotiaan
Lina Fabritiuksen kanssa Espoon Nygårdissa. Siellä Kihlman oli
lukuisain ystävien kanssa sekä jouluaaton että joulupäivän. Uutena
vuotena, 4-8 p:nä tammik., teki hän (Kuopioon teologian lehtorina
muuttaneen, mutta häitten vuoksi Helsinkiin tulleen) Julius Berghin,
Otto Hjeltin y.m. ystävien seurassa huviretken Valkealan kartanoon.

Enemmän ja osaksi sangen huomattavia tietoja on säilynyt
kevätlukukaudelta 1845. Maaliskuun 26 p:nä Alfred kirjoittaa
vanhemmilleen paraikaa toipuvansa ankaranlaisesta taudista. Koko
talven oli hänen terveytensä ollut vähemmän tyydyttävä, sitte
hän vilustui ja sai kovan kuumeen sekä sen ohella samanlaisen
vatsataudin kuin edellisenä vuonna; professori Törnrothin hoidolla
hän kuitenkin oli parantunut. Mutta huono hän oli ollut kuin riepu,
ja professori oli ihmetellyt, "miten heikko mies tuo Kihlman sentään
oli." [Yksi syy Kihlmanin heikkouteen oli luultavasti se, että hän
-- ajan tavan mukaan -- niin usein antoi kuppauttaa itseänsä. Niin
tapahtui ei ainoastaan silloin kun hän tunsi itsensä sairaaksi,
vaan väliaikoinakin.] Miten liekään, palasivat työvoimat pian, eikä
lukukausi laisinkaan mennyt hukkaan. Sen ynnä muuta näemme tavattoman
pitkästä kirjeestä 19 p:ltä kesäk.

Suurimmassa osassa kirjettä Alfred laajasti selvittää niitä
näkökohtia, jotka olivat saaneet hänet luopumaan aikeestaan suorittaa
kandidaattitutkinto. Painavimmat syyt olivat, että tutkintoon
vaadittiin niin monta ainetta (kaksitoista), että oli mahdotonta
täysin perehtyä kaikkiin; että useat aineista eivät ansainneet
sitä työtä, jota niiden oppiminen edellytti; että hän yleensä
luki hitaasti, toisin sanoen, että työ ei edistynyt, vaikka hän
esim. viimeisenä lukukautena oli tehnyt työtä 14 jopa 19 tuntia
vuorokaudessa; että hänen terveytensä ei kestäisi semmoista
ponnistusta; sekä vihdoin että hän ilman tutkintoakin saattoi hankkia
itselleen tarpeelliset tietoperäiset ja käytännölliset tiedot.
Todistaakseen tätä viimeistä väitettä oli Kihlmanilla esitettävänä
seuraava tosiasia. Päätettyään jättää sikseen maisteritutkinnon oli
hän vielä samana lukukautena suorittanut seminaaritutkinnon, ja
vaikka tauti oli ryöstänyt häneltä aikaa, oli hän menestynyt niin
hyvin, että hänet tunnustettiin primukseksi 12:lla äänellä 12:sta.
"Tämä ylen harvinainen arvolause, jolla minua kunnioitettiin,
vahvistaa ajatukseni, että minä tähän asti saamillani perustiedoilla
pystyn tutkimaan sekä käytännöllistä että teoreettista teologiaa
kaikkine haaroineen." Näin ollen hän ei luule koskaan katuvansa
valitsemaansa opintotietä. Sitä vastoin hän "kuvittelee, että hänen
omaisensa kotona, 19:nnen(!) vuosisadan lapsina, ehkä tuntevat
itsessään taipumusta uhrata yhdelle tämän vuosisadan heikkoudelle:
turhamielisyydelle, eli toisin sanoen [haluavat] nähdä poikansa
laakeriseppele päässä; kumminkin on hän varma siitä, että he
mieluummin kuulevat erästä parempaa ääntä, s.o. asettavat järjen
tunteen edelle(!)"

Mitä siihen tulee, että hän menetti ne kolme vuotta, jotka
maisterinarvosta virkaylennykseen nähden luettaisiin hänen hyväkseen
-- siihen tapaan, joskin paljon monisanaisemmin, Alfred jatkaa --
niin oli hänestä vahinko korvattavissa. Jos hän näet käyttää sen
ajan, jonka kandidaattitutkinto olisi vaatinut, oppiakseen suomea
niin täydellisesti, että on pätevä hakemaan suomalaisia virkoja
samoin kuin ruotsalaisia, eiköhän ole myönnettävä, että hän on
saanut riittävän korvauksen. "Kun nyt siihen tulee lisäksi, että
kaunis, kieliopillisesti rikas suomenkieli on tai oikeammin on
oleva äidinkieleni, kuka voisi soimata minua, joskin minä yksistään
isänmaan kielen tähden laiminlöisin yksityiset etuni?!" Hän toivoo
siis vanhempiensa tyytyvän hänen päätökseensä.

Mutta luopuminen aikeesta suorittaa kandidaattitutkinto ei ollut
ainoa tärkeä kysymys, jonka Alfred oli omin päin ratkaissut; toinen
koski juuri mainittuja suomenkielen opintoja. -- "Lienee kai vihdoin
meidän aikana", hän lausuu, "niin edistytty, että suomenkieltä
ei ainoastaan olla halveksimatta, vaan että sille annetaan arvoa
muihinkin kieliin verrattuna. Senvuoksi on kai myöskin mahdotonta
tulla Suomessa toimeen ilman suomenkieltä, jollei nuoren Suomen
lämpö isänmaata ja sen kieltä kohtaan kylmene taikka sen intoa
kieltotoimilla ehkäistä." Tästä ja muista syistä oli "ehdoton
välttämättömyys", että hän täydentäisi suomenkielen taitoansa.
Menestyäkseen siinä oli hän harkinnut tarpeelliseksi asettua
semmoiseen seurakuntaan, jossa puhuttiin puhdasta suomea, jossa
hän tapaisi oppineen miehen, joka oli enemmän kuin kotitarpeeksi
kieleen perehtynyt, ja joka (seurakunta) ei ollut kaukana hänen
kodistaan. Miettiessään näitä asianhaaroja oli Alfred kuullut,
että Malmberg Lapualla halusi saada kotiopettajan pojalleen. Hän
oli kohta kirjoittanut ja tarjoutunut siihen toimeen, ja niin oli
sopimus syntynyt, joka tyydytti molempia. Koska oppilas oli niin
nuori, ettei häneltä vielä voitu paljon vaatia, olisi Alfredilla
runsaasti aikaa lukemiseen ja suomenkielen oppimiseen, jossa Malmberg
auttaisi häntä, sekä myöskin, jos hän sitä toivoi, harjottelemiseen
käytännöllisissä papintehtävissä. Palkkaa oli: vapaa asunto ja elanto
ja maksuton kielenopetus Malmbergin puolelta. "Katso, niin on kaikki
yhtynyt edukseni", Alfred huudahtaa. Määräämättä oli vain aika,
milloin hän saisi vaihtaa pääkaupungin melun ja turhuuden Pohjanmaan
maalaiselämän hiljaisuuteen ja yksinkertaisuuteen. Se oli tapahtuva
joko syyskuun taikka joulukuun keskivaiheilla.

Viimeksi Alfred sisältörikkaan kirjeensä lopulla ilmottaa, mistä
syystä hän nyt oleskeli Espoossa, josta se oli kirjoitettu. Jotta hän
ennättäisi valmistautua seminaaritutkintoon, oli kamreeri Vegelius
itse ottanut jonkun aikaa opettaakseen kahta nuorempaa lastaan sillä
ehdolla, että Kihlman osan kesästä jatkaisi kotiopettajatointaan,
johon hän oli sitoutunut ainoastaan lukuvuodeksi. Sen johdosta
hän nyt oppilaittensa kanssa eli eräässä talonpoikaisessa talossa
Espoossa. Kamreerin ja hänen rouvansa tultua maalle Kihlman 11 p:nä
heinäk. pääsisi lähtemään kotimatkalle. -- Lopuksi poika toivoo,
että vanhemmat hyväksyvät kaikki "mitä hän oli tarkoin miettinyt
ja päättänyt" elämänuraansa nähden, semminkin kun hän usein oli
kuullut heidän lausuvan, että vanhempien tulee antaa lasten vapaasti
valita tiensä. Kaikissa tapauksissa hän pyytää vastausta, niin
"ettei tietoisuus tulevista epämiellyttävistä väittelyistä mitenkään
himmentäisi jälleennäkemisen iloa". Raha-asiainsa sanoo hän olevan
hyvällä kannalla, kiitos olkoon kotoa saamansa avustuksen ja 30
hopearuplan stipendin, jolla hänet palkittiin tutkintonsa jälkeen. --

Nyt selostettu kirje on mitä kuvaavin Alfred Kihlmanin luonteelle ja
hänen ja vanhempien keskinäiselle suhteelle. Itsekseen Alfred tyystin
mietiskelee ja suunnittelee ja ratkaiseekin asiansa ja esittää ne
vasta sitten vanhemmilleen, kun heidän neuvonsa ei enää voi vaikuttaa
mitään. Jopa ovat hänen päätöksensä niin perusteltuja, ettei hänen
mielestään vanhemmilla voikaan olla muuta tehtävänä kuin sanoa: jaa
ja amen! Ymmärsikö Alfred nyt jo, että hänen menettelynsä ei suinkaan
ollut sen laatuinen, jommoista vanhemmat oikeudella saattoivat
häneltä odottaa, on epätietoista; että hän myöhemmin sen käsitti, sen
saamme nähdä. Isän vastaus (18/7) luo lisää valoa heidän väliinsä.
Joskin pojan toivomuksen mukainen ja hyvin maltillisesti laadittu,
sisältää se kuitenkin viittauksia, joiden luulisi koskeneen Alfredin
omaantuntoon. Otan sen tähän lyhentämättä:

    Rakas Poika! Kiitos pitkästä kirjeestäsi kaikkine siinä meille
    annettuine tietoineen tähänastisista harrastuksistasi. Mieluista
    on meidän Sinulta itseltäsi saada tietää asiasi, vaikkemme
    voisikaan täysin hyväksyä kaikkea. Sitä vastoin on vähemmän
    mieluista saada niistä tietoja toisten kautta. [Viittaus siihen,
    että prof. F. L. Schauman käydessään Kruununkylän pappilassa oli
    ensiksi kertonut, että Alfred oli jättänyt kandidaattitutkinnon
    sikseen.] Kiitos siitä ilosta, jonka olet tuottanut meille
    ahkeruudellasi ja siitä johtuvalla edistykselläsi. Jos se
    ilahduttaa jokaista ystävääsi, niin tietysti vanhempasi
    iloitsevat siitä monta vertaa enemmän. Mutta -- niinkuin jokainen
    ilo maailmassa on oleva supistettu, jotta se ei olisi liian
    suuri, niin piti meidänkin ilomme Sinun jatketusta olostasi
    yliopistossa vielä 2 vuotta eteenpäin mennä tyhjiin. Että tieto
    siitä on ollut meille vähemmän tyydyttävä, sitä emme voi kieltää,
    sillä me 'kahdeksannentoista vuosisadan lapset' [Alfred oli,
    niinkuin ylempänä näkyy, kirjoittanut '19:nnen vuosisadan', mutta
    isä on oikaissut erehdyksen.] olemme, se tulee meidän myöntää,
    niin heikkoja ja turmeltuneita, että me nitimur in vetitum
    semper, cupimusque negata! [Ovid. -- Harrastamme aina kiellettyä,
    himoitsemme luvatonta.] Ja tokko sinäkään, vaikka oletkin toisen
    aikakauden lapsi, olet siitä niin vapaa kuin luulet? -- Tokkohan
    olisit yhtä mielelläsi luopunut yliopistosta, jollet olisi
    tuntenut toivomuksiamme siinä vetitum'ina? Ja eikö kotiopettajan
    toimi Malmbergilla ole niitä seikkoja, joita me nimenomaan olemme
    kieltäneet (expressis verbis negata), sillä eihän se ole Sinussa
    mikään uusi ajatus, vaan jo vuosikausia sitten täällä kotona
    julkilausumasi toivomus, josta silloin neuvoimme Sinua luopumaan.
    -- Nyt kun olet ottanut ratkaisevan askeleen niin toisessa kuin
    toisessakin suhteessa, ei meillä ole muuta toivottavaa kuin
    että kaikki kävisi toivosi mukaan, ja että ne 3 maisteriarvon
    tuottamaa vuotta, joista ylenkatseella olet kieltäytynyt,
    tulisivat runsaasti korvatuksi suomalaisilla pappisviroilla. Eikä
    nyt enempää siitä. -- Lupauksesi mukaan toivomme pian näkevämme
    Sinut täällä hellien vanhempiesi luona

                                         A. G. ja S. Kihlman.

    Kruununkylä 8 p:nä heinäk. 1845.

    P. S. Hilma tervehtii Sinua sydämellisesti. Paljon terveisiä
    [Lapuan rovastille J.D.] Alceniukselle ja hänen rouvalleen.

       *       *       *       *       *

Nyt tulemme tärkeään tapaukseen Kihlmanin elämässä, hänen
kihlaukseensa Angelika Fabritiuksen kanssa. -- Kun hän juhannuksena
1843 ensi kerran tuli Espoon Nygårdiin, ei Angelika eli Gela,
nuorin Essenin tytärpuolista, ollut täyttänyt 15 vuotta -- hän
oli näet syntynyt 19/10 1828. Ettei tyttö, joka siis vielä
seisoi lastenkamarin kynnyksellä, tehnyt mainittavaa vaikutusta
18-vuotiaaseen ylioppilaaseen, sen todistaa ylempänä kerrottu, samana
kesänä tapahtunut "kihlaus" Kihlmanin ja Sofie Wahlbergin välillä,
mutta sen jälkeen he tapasivat toisensa yhä uudestaan. Aina siitä
saakka, kun Essen oli asettunut asumaan Espooseen, oli heränneitten
ylioppilaitten tapana ollut tehdä kävelyretkiä hänen luokseen, ja
mitä erittäin Kihlmaniin tulee, selittää yksistään hänen läheinen
suhteensa Ingmaniin, kahta vuotta vanhemman Linan sulhaseen, että
hän usein tuli siellä käyneeksi. Tiedämme myöskin, että hän oli
Ingmanin häissä ja samalla vietti joulunsa (1844) Essenillä. Nuorten
läheinen tutustuminen toisiinsa oli siis luonnollinen asia, mutta
sentään on syytä kysyäksemme, rakastuivatko he toisiinsa, vai ottiko
Kihlman ratkaisevan askeleen Ingmanin tai jonkun muun kehoituksesta
-- niinkuin siihen aikaan heränneitten kesken tavallista oli? [Vrt.
Kirjoittamaani L. Stenbäckin elämäkertaan 6:s luku.] Tuntuu vaikealta
olettaa jälkimäistä vaihtopuolta oikeaksi, semminkin kun, niinkuin
edellisestä tiedämme, Ingmanin ja Linan liitto perustui sydämen
tunteisiin, mutta pian saamme kuitenkin kuulla hänen halveksivasti,
etten sanoisi tuomitsevasti, puhuvan romanttisesta rakkaudesta.

Ainoastaan kuivat almanakka-muistiinpanot antavat meille aavistusta
asian kehityksestä. Ollessaan Espoossa Vegeliuksen lasten kanssa
Kihlman jälleen kävi useammin Nygårdissa, ja kun hän juhannusaattona
kirjoitti almanakkaansa: "Tämä päivä ei kulune merkitsemättä jotain
tulevaisuuteeni nähden", saattaa arvata hänen aikoneen kosia.
Kumminkaan ei sinä päivänä eikä yleensä Espoossa mitään ratkaisevaa
tapahtunut. Juhannuspäivänä Kihlman lähtikin oppilaittensa sekä
kamreeri Vegeliuksen ja Essenin seurassa Tenholaan, missä kamreeri,
oltuaan vuoden tai pari leskenä, vietti häitä nti Sofia Vendellin
kanssa, ja jo 1 p:nä heinäk. hän arkitehdinrouva Kjällströmin
kanssa matkusti Pohjanmaalle. Mutta ei tämä sentään tietänyt pitkää
lykkäystä. Kihlman pysähtyi näet Malmbergille Lapualla ja siellä,
jonne Julius Berghkin tuli samaan aikaan (4/7), hän viipyi neljättä
päivää. Sitten hän 8 p:nä lähti Alahärmään, jossa Antero Ingman nyt
toimi kappalaisen sijaisena ja johon Angelika Fabritiuskin oli vähän
ennen tullut sisarensa ja lankonsa luokse. Siellä, niin on muistiin
pantu: "ilmoittauduin Gelalle kosijana ja sain myöntävän vastauksen".
Sen jälkeen Kihlman vielä oleskeli samoilla seuduilla, niinkuin näkyy
seuraavista muistiinpanoista. 9/7: "Pyörryin ja voin kovin pahoin
käydessäni sairaan miehen luona -- 11/7 Lähdimme kaikki [arvattavasti
talonpoikais]häihin Ylihärmään -- 12/7 Veneellinen häävieraita tuli
Lapualta toisiin häihin tänä päivänä -- 13/7 Malmberg saarnasi
Ylihärmässä, kova sade, matkustin vesitse Lapualle" -- kunnes 15 p:nä
on merkitty: "Tulin kihlatuksi Gela Fabritiuksen kanssa", mikä kai
on niin selitettävä, että nuoret silloin ilmoittivat salaisuutensa
Anterolle, Linalle ja Malmbergin perheelle, jonka luona oltiin. Muita
omaisia ei liene ollut saapuvilla, sillä Essen ja hänen rouvansa,
jotka kyllä olivat aikoneet käydä Pohjanmaalla, jäivät yhden lapsen
sairastumisen tähden kotia, eikä luultavaa ole, että Alfred edes
kirjallisesti antoi vanhemmilleen tietoa asiasta, ennenkuin hän 17
p:nä saapui kotia Kruununkylään. Sanoma kihlauksesta arvatenkin
aiheutti, että Essen, niinkuin pian saamme nähdä, kuitenkin elokuun
loppupuolella tuli Pohjanmaalle.

Kotona Kihlman oli elokuun 23 p:ään. Ettei hän nytkään oikein
viihtynyt siellä, saattanee päättää eri muistiinpanoista. Viikon
päästä sen jälkeen kun oli tullut, Alfred matkusti Alaveteliin, jossa
hänen ystävänsä Anttu Favorin nyt oli kappalaisen apulaisena, ja
jäi sinne viideksi päiväksi. Sittemmin hän vielä kävi siellä kaksi
kertaa, ja yhdessä Favorinin kanssa hän sitä paitsi teki kolmen
päivän käynnin Purmossa kappalaisen Edv. Svanin luona. Kruununkylän
pappilan vieraista mainitaan, että sinne 31/7 tuli Pietarsaaresta
rovasti Höckert ja maisteri Malm joukkoineen ("ett stort anhang"),
jotka eivät olleet saman hengen lapsia kuin Alfred. Vihdoin on
suorin sanoin merkitty, että vanhempain ja pojan välillä kiivaita
väittelyjä tapahtui: 2/8 "suuri kalabaliikki vanhempien kanssa" ja
6/8 "pieni kalabaliikki äidin kanssa, joka johtui äidin ylpeydestä ja
minun hengellisen köyhyyden puutteestani." Kumminkaan ei ole syytä
epäillä, että yleensä elettiin hyvässä sovussa, sen todistaa kohta
alempana luettava kirje sekä myöskin että Alfred saarnasi muutama
päivä jälkimäisen kahakan perästä ja että hän vähän myöhemmin äitinsä
kanssa matkusti Kokkolaan.

Kruununkylässä ollessaan Kihlman oli vaihtanut kirjeitä Gelan kanssa;
paluumatkalla Helsinkiin hän jälleen tapasi morsiamensa. Siitä y.m.
hän kertoo seuraavassa kirjeessä:

(Helsinki 7/9 1845) "Rakkaat vanhemmat! Kiitos, sydämellinen kiitos,
hyvä Isä ja Äiti, viimeisestä! Jumala palkitkoon teitä runsaasti
Teidän minua kohtaan osottamastanne suuresta ja sydämellisestä
rakkaudesta, jota en ollenkaan ole ansainnut! Jumala palkitkoon
Teitä myöskin paljosta hyvyydestänne ja anteeksiantavaisuudestanne,
jota niin usein olette osottaneet monien erehdysteni ja tyhmyyksieni
suhteen! Aina olen kiitollisesti muistava hyväntahtoisuuttanne ja,
jos mahdollista, on se ajava hitaan sydämeni rukoilemaan Jumalaa
Teidän puolestanne: ainoa oleellinen hyvä, jolla voin koettaa maksaa
suurta suorittamatonta velkaani Teille." Siinä johdanto; sitten
seuraa matkakertomus. -- Lauvantai-iltana Alfred oli lähtenyt kotoa
ja myöhään saapunut Sundbyn majataloon, missä rouva Kjällström ja
eräs pietarsaarelainen, suomea taitamaton palvelijatar vuorokauden
olivat häntä odottaneet päästäkseen hänen seuranjatkonaan Helsinkiin.
Kolme tuntia levähdettyä lähdettiin klo 3 sunnuntaiaamuna ja tultiin
ennen jumalanpalveluksen alkua Alahärmän kirkolle. Kun siellä
sanottiin, että "vanha supranaturalismin pylväs, Isä Tuomas Calén,
[Yksinkertaisuudestaan kuulu Alahärmän kappalainen, jonka virkaa
Ingman oli määrätty hoitamaan.] oli näyttäytyvä saarnatuolissa (on
näet niin, että ainoastaan joku epäselvä äännähdys silloin tällöin
tunkee kuulijain korviin)", jätti Alfred "naispakaasinsa" Alahärmään
ja ajoi itse Ylihärmään, minne ehti juuri ennenkuin Malmberg
nousi saarnatuoliin. Kirkonmenon jälkeen hän palasi Alahärmään,
poikkesi muutamaan taloon, jossa vietettiin ristiäisiä, sekä
saapui vihdoin illalla Ingmanin kotiin, johon häntä "jo edellisenä
iltana oli odotettu ja ikävöity". -- "Maanantaiaamuna lähdimme
joukolla Lapualle. Siellä viivyttiin Malmbergilla tiistaiaamuun,
jolloin vanha [30-vuotias!] appi-isäni [Essen], morsiameni ja minä
sekä entiset naisseuralaiseni suuntasimme kulkumme etelään. Tänä
päivänä ehdimme Kankaanpään majataloon. Varhain seuraavana aamuna
matkustimme vielä yhden välin Visuvedelle, josta lähetimme rouva
Kjällströmin ja Pietarsaaren tytön Peskaan. Sitä vastoin me muut
kolme kuljimme osaksi veneellä, osaksi jalan Bergroth-langon luokse
Pihlajavedelle, mihin väsyneinä tulimme klo 8 keskiviikkoiltana.
Kahdentoista tunnin päästä s.o. klo 8 torstaiaamuna nähtiin vene
etenevän Pihlajaveden pappilan rannasta; veneessä istui 3 henkeä:
vanha ukko, joka vitkalleen souti venettä, edelleen appeni, joka
piti perää, ja vihdoin minä, joka sydän synkkänä nojasin päätäni
hänen polveensa. Morsiameni jätin Pihlajavedelle, missä hän viipyy
Mikkeliin, jonka jälkeen hän palaa toisen lankonsa, Ingmanin, luokse
Alahärmään. Siellä hän sitten luultavasti viipyy joulun yli. Hän
käski minun paljon tervehtiä Teitä, niin pian kun kirjoittaisin.
Ah, minkä suuren ja kalliin lahjan onkaan Jumala hänessä antanut
minulle. En olisi koskaan voinut saada lempeämpää, vaatimattomampaa
ja teeskentelemättömämpää tyttöä. Kuinka iloinen olenkaan tavatessani
hänessä sen turmeltumattoman, lapsellisesti yksinkertaisen hengen,
joka niin ylen harvoin on nähtävissä nykyajan naisissa, syystä
että uskonnottomuus, keimailu, mielistelyhalu ja naisen viekkaus
uudenaikaisissa kasvatuslaitoksissa tavallisesti on sen karkoittanut.
Kuinka iloinen olenkaan, etten huomaa jälkeäkään siitä imelästä
tungettelevaisuudesta ja romanttisesta rakkaudesta, joka tavallisesti
runsaassa mitassa tulee näkyviin kihlatuissa, naimahaluisissa
taikka vastanaineissa naisissa. Ad rem vero revertamur (Mutta
palatkaamme asiaan), sanoo Cicero herätessään ajattelemattomista
poikkeuksista." -- Torstai-iltana tulivat matkustajat Peskaan, ja klo
8 lauvantai-iltana (30/8) Espooseen.

Kirjeen lopussa Alfred sanoo Vegeliuksen perheen syyskuun 1 p:nä
muuttaneen kaupunkiin. Silloin täytyi hänenkin muuttaa Helsinkiin,
vaikka hän mieluummin vielä olisi viipynyt maalla; hän jatkoi näet
yhä edelleen kotiopettajatointaan. Jälkikirjoitus ilmaisee, että
Alfredin kihlaus oli salainen. "Toivon, että olette väärinkäyttämättä
luottamustani pieneen(!) rakkausasiaani nähden. Vaikka kuinka monta
ja hyvää ystävää puhuisi asiasta, tulee Teidän kuitenkin _älykkäästi_
koettaa hävittää heidän järjetön luulonsa. Sillä mitä suurimmassa
määrässä järjetöntä on se, että 20-vuotias nuorukainen, joka aina
on pilkannut varhaisia kihlauksia, on tehnyt itsensä syypääksi niin
mielettömään tekoon. Millähän ne elättäisivät ja millä vaatettaisivat
itsensä? Ei, Teidän tulee ylistää itseänne siitä, että olette
kasvattaneet ymmärtäväisemmän pojan(!)"

       *       *       *       *       *

Alfred Kihlmanin viimeinen lukukausi yliopistossa kului samoin
kuin edelliset ahkerassa työssä, johon vain arvatenkin taaja
kirjeenvaihto morsiamen kanssa toi vaihtelua. Kirjeet ovat
hävinneet taikka -- luultavasti -- tahalla hävitetyt. Kumminkin
tiedämme, että sisällys niinkuin säännöllisesti sekä vanhempain
että nuorempien heränneitten kirjeissä oli uskonnollista; kihlatut
kertoivat toisilleen havaintojaan sisällisestä elämästään. [Vanhoilla
päivillään Kihlman kerran huomautti merkillisenä herännäisajan
piirteenä, että hän lukiolaisena vaihtoi toverin kanssa kirjeitä
uskonnollisista kokemuksistaan ja että hänen nuori viaton morsiamensa
kirjoitti hänelle synneistään ja synnin tunnostaan. Morsiamen
heräys johtui jo lapsuusvuosilta; hän oli 8-vuotias, kun Essen
tuli kotiopettajaksi Puhokseen ja toi uuden hengen perheeseen.]
Tämän todistavat useat otteet Gelan kirjeistä, jotka Kihlman kuusi
vuotta myöhemmin on käyttänyt vaimovainajansa hautajaisia varten
kirjoittamassaan kuvauksessa hänen uskonelämänsä kehityksestä. --
Vanhemmilleen Alfred kirjoitti ainoastaan yhden kirjeen, mutta
on se tavallista huomattavampi, syystä että hän siinä tekee
tiliä Helsingissä saamistaan vaikutelmista. Se on päivätty 19/11
1845 ja kirjoitettu "uudenaikaiselle" paperille, jota koristaa
kivipiirroskuva kaupungista nähtynä eteläsataman puolelta. Siihen
viitaten Alfred kirjoittaa: "Kuva on kaunis ja siitä päättäen voisi
luulla Helsinkimme olevan taivaallinen Jerusalem. Mutta yhtä vähän
kuin kaikki kiiltävä on kultaa on kaikki muukaan sitä, miltä se
näyttää. Niin on Helsinginkin laita. Pinnalta se on kunnioitettava
ja loistava, mutta sisältä on se täynnä kuolleitten luita. Ainakin
olen minä lyhyenä opintoaikanani täällä tavannut vähän hupia.
Täällä rähistään totuudesta ja hyvästä, kieltäytymyksestä ja
isänmaanrakkaudesta, uskonnon ja mielenjalouden harrastamisesta,
mutta kaikki on enimmäkseen vain sanahelinää; senvuoksi ei
epäilläkään, kun niin on tarpeen, kieltää kauniit perusjohteensa ja
asettaa ne syrjään, kunnes oma kunnia ja arvo jälleen vaativat niiden
ottamista noudatettaviksi. Puhutaan suuria ja komeita sanoja, mutta
ainoastaan viran ja aseman puolesta. Muutoin antaudutaan kumarteluun,
ahneuteen, laiskuuteen ja hekumoimiseen. Samoin kuin runoilijan,
kun hän täällä etsi suomalaista isänmaatansa, täytyy minunkin
hakiessani totuutta kääntyä pois 'murhemielin, katsein katkerin',
tyytymättömänä ja saamatta mitään todenperäistä ravintoa henkeni
nälkään. Korkeakoulussa ja sen oppisaleissa olen turhaan etsinyt
jotain sielua tyydyttävää; kaikkea siellä kuulee, vaan ei vastausta
elämän tärkeimpään kysymykseen: missä ja miten löydetään rauha,
sydämen tosi rauha? Olen istunut oppineitten jalkojen juuressa; minua
on ravittu järjen ja mielikuvituksen loppumattomilla unelmilla,
lähdenkin senvuoksi nälkäisenä pois. Tämä lukukausi on ollut ikävämpi
kuin yksikään edellinen, syystä että ei ole saanut, vaikka onkin
liber studiosus, kuunnella sitä opettajaa, jonka luennot on huomannut
mieltäkiinnittävimmiksi ja hyödyllisimmiksi, vaan on täytynyt
kuunnella kurjia teologeja, joiden tulee kiittää tätä raakalaista
pakkoa siitä, että vielä joku muu kuin he itse käyvät teologisessa
oppisalissa. Klo 8 aamulla jokaisena varsinaisena lukupäivänä
menen minä yliopistoon ja messuan klo 9:ään; sitte meitä vaivataan
surkealla kirkkohistorian, kirkko-oikeuden, siveysopin, eksegetiikan
ja symboliikan töherryksellä ('lappverk'). [Lukukauden luentoluettelo
ei anna seikkaperäisiä tietoja opettajien käsittelemistä aineista.]
Iltapäivinä toht. Gadolin lisäksi tarjoskelee uskonkiihkoisia
mietiskelyjä liturgiikassa, naisen vapauttamisesta, hänen suuremmasta
sopivaisuudestaan olla uskonnonopettajana mieheen verrattuna
y.m. Muuan meidän teologisista opettajistamme, professori Borg,
piti meille muutama viikko sitten jäähyväispuheensa. Hän pyysi
anteeksi, että hän luopuu tieteestään hoitaakseen Limingan laajassa
seurakunnassa Cathekismus majoria eli kantokirjaa. Tietysti hän
ei salannut vakaumustaan pappissäädyn tärkeydestä, jopa oli se
'jaloin ja ylevin kutsumus maan päällä', mutta kun semmoinen
vakaumus ei kuitenkaan estä viettämästä iltoja ja öitä ravintoloissa
ja huviloissa, ['Villor'-sanalla tarkoitetaan kai ravintoloita
kaupungin ulkopuolella.] niin en todella tiedä, mitä minun on siitä
sanominen. Niin, älä ihmettele, hyvä Isä, jos kerrankin suuttuu niin
häpeämättömästä teeskentelystä. Kun alinomaa saa kuulla puhuttavan
valistuksestamme, kristillisestä uskostamme ja vakaumuksestamme y.m.
ja sitte elämässä tapaa vain törkeitä hairahduksia ja paheita eikä
vilahdustakaan mainitusta vakaumuksesta, niin eihän muuta voi kuin
sielun ja sydämen pohjasta harmistua. -- -- -- Vapautumishetkeni
on lähellä; pian saan sanoa ijäisen _salve_, voi hyvin, _vale_,
hyvästi, yliopiston suojelusjumalattarelle ja hänen kalvenneille,
laihtuneille, onnettomille palvojilleen. Aikani oli loistava, mutta
lyhyt. Olisin iloinen, jos joutsenlauluni jo olisi laulettu." --

Ovathan nämä 20-vuotisen ylioppilaan jäähyväissanat yliopistolle
sangen merkilliset. Että ne ovat sydämestä lähteneet, se on selvää;
mutta kumminkin on syytä kysyäksemme, paljonko niissä on omaa,
paljonko sen ympäristön, jossa Kihlman oli Helsingissä elänyt. Jos
näet se ankaruus, millä hän tuomitsee Helsinkiä yleiseen ja erittäin
yliopistoa ja varsinkin teologista tiedekuntaa, on kuvaavaa hänelle
itselleen, niin on se varmaankin yhtä suuressa määrässä kuvaavaa koko
sille heränneitten piirille, johon kirjoittaja kuului. Mitä taas
arvostelun oikeuteen tulee, niin on kai sanottava, että se nojasi
samaan oikeuteen ja että siinä myöskin näyttäytyi sama liioittelu,
jotka säännöllisesti kuuluvat nuorelle, edistystä edustavalle
polvelle. Eihän ole kiellettävissä, että yliopisto oli jäänyt jälkeen
siitä nuoresta hengellisestä ja kansallisesta elämästä, jossa oli
kansan tulevaisuus. Ilmeistä on, että Alfred Kihlman ei ollut
ylioppilasaikanaan paljon laajentanut ihmis- ja maailmantuntemustaan.
Kun hän 70-vuotiaana kuvaavana piirteenä mainitsi, että hän
ylioppilasvuosinaan ei kertaakaan käynyt ravintolassa, niin voi
siitä päättää, ettei hän Helsingissä koskaan eronnut hurskaasta
toveripiiristään taikka samoin ajattelevien vanhempien seurasta.
Hän oli siis välttämättömästi yksipuolinen arvostelussaan muista,
mutta toiselta puolen oli hän siten perustanut vahvuutensakin. Hän
oli nuori ja ihmeen kehityskykyinen: hän ei ollut pysähtyvä tälle
asteelle.

Kirjeensä lopussa Kihlman sanoo viimeistään 15 p:nä jouluk.
lähtevänsä Helsingistä. Hänen tuli silloin, kamreeri Vegeliuksen
vanhimman pojan, Adolfin, kanssa, matkustaa Lapualle, ryhtyäkseen
uuteen kotiopettajatoimeensa Malmbergilla. Vihdoin hän valittaa, että
hänen terveytensä oli ollut huononlainen. Koko lukukauden hän oli
käyttänyt lääkkeitä.

Alfred Kihlmanin erotodistus oli Teologisen tiedekunnan pöytäkirjan
mukaan 12 p:ltä jouluk. 1845: "kiitettävä ahkeruus ja edistys."



IV. APULAISPAPPI 1846 -- 51.


Vaikka Alfred Kihlmanilla vielä oli askel astuttava päästäkseen
papiksi, oli hän kuitenkin lopullisesti eronnut yliopistosta, ja
alotamme senvuoksi uuden luvun.

Edellisestä tiedämme Kihlmanin aikoneen viettää joulunsa
Malmbergilla. Luultavasti tapahtuikin niin, jollei hän kenties
viettänyt sitä Ingmanilla Alahärmässä, jossa hänen morsiamensa
oleskeli. Kaikissa tapauksissa on helppo kuvitella, että hän
vuoden vaihteella aina tilaisuuden sattuessa pistäytyi Alahärmässä
ja myöskin kävi tervehtimässä vanhempiansa Kruununkylässä. Ettei
hän, niinkuin papiksi pyrkijät säännöllisesti tekevät, kohta
Helsingistä taikka ainakin kohta uutena vuotena 1846 lähtenyt Turkuun
vihityttämään itseänsä papiksi, vaan aherteli kotiopettajana ja
suomenkielen harjoittelijana Lapualla, se johtui yksinkertaisesti
siitä syystä, että hän vasta seuraavana vuonna oli täyttävä 22
vuotta, joka ikä laissa oli määrätty papinvihinnän ehdoksi. Kumminkin
oli hän päättänyt (26/2 1846 hän kirjoittaa siitä vanhemmilleen)
jo kesällä mennä naimisiin ja -- arvatenkin aikaa voittaakseen.
-- jo maaliskuun keskivaiheilla matkustaa Turkuun suorittaakseen
asiaankuuluvan tutkinnon, joskin hänen oli sen jälkeen odottaminen
itse vihkiäisiä kunnes oli saavuttanut laillisen iän.

"Maaliskuun 21 p:nä saavuin yhdessä R[einhold] Helanderin kanssa
vanhaan, tuttuun Turkuun, jossa olen kokenut niin monta iloista
ja surullista hetkeä", niin Alfred 17/4 kirjoittaa vanhemmilleen.
Vuokrattuaan 2 huonetta rouva Delvigillä, vastapäätä entistä
postikonttoria, kävivät ystävykset esimiestensä luona, joista
enin osa oli vanhoja tuttuja, nimittäin arkkipiispa Melartin,
tuomiorovasti Edman (Gadolin oli kuollut 1843), sekä lehtorit
Bergenheim, Ahlstedt ja Heikel; uusia olivat Fredr. Hertzberg kreikan
kielen lehtori, C. Jak. Helander pyhien kielten ja Fr. Wilh. Hjelt
latinan kielen. Heidät vastaanotettiin erittäin hyvin; "Edmankin,
jonka tapana muuten on jo ensi kohtauksessa tarjota herroille
pappiskokelaille runsaita annoksia meheviä, suolaisia sanoja, oli nyt
kuin karitsa." Useimmat pitivät sentään Kihlmanin tutkinnon ehtona
sen, että hän hakisi erivapautusta, ja noudattaen saamaansa neuvoa
hän lähettikin valtakirjan kamreeri Vegeliukselle Helsinkiin hänen
puolestaan sisäänjättää hakemus. Professori J. Ph. Palmén kirjoitti
sen, ja viikon päästä olivat asiapaperit jo tuomiokapitulissa,
joka yksimielisesti puolsi hakemusta. Sitten paperit palautettiin
senaattiin lopullista ratkaisua varten. Sillä välin oli tutkinto
alkanut. Ensin (9/4) olivat messuamis- ja lausumiskokeet tuomiokirkon
sakaristossa -- "messuamiseni onnistui erinomaisen hyvin"; sitten
15/4 "olin, pyynnöstä, yksin heprean tentissä Helanderilla." --
"Minua pidettiin kovalla 2 1/2 tuntia taukoamatta. Tentti oli, niin
kuuluu hän jälkeenpäin sanoneen, ihana. Hän oli arvellut, ettei hän
enää koskaan saisi luokseen semmoista heprealaista kuin minä, joka
niin hyvin tunsi hepreankielen kieliopillisen rakennuksen. Jos olisin
lukenut laajemman pensumin, olisi hän ehdottomasti antanut korkeimman
äänimäärän; nyt hän sentään epäili." Latinankirjoitus 18/4 kesti
klo 2:sta 10:een. "Se oli sanomattoman ikävä iltapäivä." Tulokseen
oli Alfred tyytymätön, mutta luuli, etteivät hänen toverinsakaan
olleet kehuttavaa aikaansaaneet. Ruotsin- ja suomenkielen
kirjoitukset olivat seuraavana päivänä; jälkimäisestä hän ei
paljoa toivonut, mutta kuitenkin hän tahtoi kirjoittaa, jotta ura
olisi auki siihenkin suuntaan. -- Kovin ikäväksi Alfred sanoo tätä
Turussa-oloansa, kaukana omaisista ja ystävistä, "erotettuna toisesta
minustani". -- "En ole kahteen viikkoon saanut mitään sanomaa
rakkaalta kyyhkyseltäni." Paitsi tenttejä oli hänellä kaikenlaisia
käytännöllisiä tehtäviä. Hän tilaa Mölleriltä uuden pianon, joka
oli maksava 550 ruplaa, ja parhaalta kultasepältä, Lundgrenilta,
hopeakaluja uuden kodin tarpeeksi -- jälkimäinen tilaus tapahtui
appivanhempien määräyksestä. Edelleen oli kyseessä ajoneuvojen ja
papinpuvun ostaminen.

Seuraavassa kirjeessä (17/5) Alfred ilmoittaa vanhemmilleen, että
hänen erivapautushakemuksensa oli tullut yksimielisesti hyväksytyksi,
"niiden eri tahoilta tulleiden tietojen nojassa, jotka todistavat
minun taitoani ja vakavuuttani aina lukioajoilta saakka. Kuka
olisikaan voinut ajatella tätä? Niin on Jumala nyt johtanut asian,
vastoin kaikkea ihmisajatusta. Minä tulen siis olemaan pappi, pappi
Jumalan seurakunnassa 21-vuotiaana. Tähän saakka on se kuulumatonta;
voi, miten olikaan onnellinen se hetki, jolloin päätitte lähettää
minut Turun lukioon." Ymmärtäähän sen, että vanhemmat puolestaan
olivat iloissaan tästä poikansa menestyksestä, vaikka kyllä isä
ensiksi, saatuaan tiedon hakemuksesta, oli kirjoittanut, että sen
hyväksyminen tietäisi liiallista myötätuulta pojan purjeisiin.

Viimeisessä kirjeessään Turusta (15/6) Alfred kertoo saarnansa
(helatorstaina) onnistuneen aika hyvin. Hänen pelkonsa oli haihtunut
niin pian kun hän oli noussut saarnatuoliin. Muutoin oli tentti
seurannut tenttiä. "Minua on pidetty kovalla 14:ssä tentissä, joista
ei yksikään ole kestänyt vähemmän kuin 3 tuntia. -- Torstaina 11 p:nä
a.p. oli julkinen tutkinto. Arvaako isä lopputulosta? Korkeimmasta
mahdollisesta ääniluvusta, 32:sta, sain minä... 30, s.o. laudatur.
Olen siis kahden vuoden vanha pappi 21-vuotiaana; hyväpä niinkin!
Taistelutoverini R. Helander sai korkeimmasta mahdollisesta, 28:sta
25, siis myöskin laudatur. Pitkiin aikoihin ei kukaan, joka ei ole
ollut maisteri, ole saanut niin korkeaa arvolausetta. Nähdään siis,
että saattaa olla toisiakin taitavia ja kunnon miehiä kuin laakerilla
seppelöidyt. -- Huomenna tiistaina (16/6) on papinvihkiäiset."

Paljon oli kirjeissä puhuttu siitä, mihin Alfred määrättäisiin. Hän
itse halusi suomalaiseen seutuun -- kielen vuoksi; mutta suostui
mielellään rupeamaan isänsä apulaiseksi, kun tämä lupasi, että
poika saisi ajoittain oleskella jossakin läheisessä suomalaisessa
seurakunnassa. Tämän mukaan hän saikin määräyksen kirkkoherran
apulaiseksi Kruununkylässä. Sen kanssa yhteydessä oli kysymys,
missä nuori pari asuisi? Siitäkin vaihdettiin ajatuksia samoissa
kirjeissä. Äidin ja myöskin isän mielipide oli ensiksikin se, että
häiden vietto jo heinäkuulla (niin näet oli sovittu) oli "kylläkin
hätäistä", toiseksi se, että tuskin kävisi laatuun, että Alfred ja
hänen vaimonsa ("kaksi lasta") heti perustaisivat oman kodin, vaan
ehdottivat he, että nuoret asuisivat heidän luonaan yliskamarissa
ja muuten missä huoneessa halusivat. Siihen ei Alfred kuitenkaan
suostunut. Heillä, nuorilla, oli paljon ystäviä, jotka piankin
pelkäisivät häiritsevänsä vanhaa isäntäväkeä. Sitä paitsi olisi
parempi, että nuori vaimo alusta aikain saisi perehtyä emännän
tehtäviin. Sen vuoksi hän mieluummin asettuisi vuokrattuun asuntoon
ja aikoi jo ennen häitä varta vasten tulla Kruununkylään vuokraamaan
sopivaa huoneistoa.

Näissä kirjeissä ei huomaa hituistakaan siitä hitaudesta, jota
Kihlman ennen oli sanonut yhdeksi luonteensa tunnusmerkiksi.
Keskellä tenttejään hän pitää mielessään ja ajaa monta muuta asiaa,
joista, paitsi jo mainituita, myöskin on merkittävä hänen puuhansa
aikaansaada aviokuulutus, jota varten tarvittiin todistuksia eri
tahoilta. Mutta semmoinen hän oli, että hän osotti tavatonta tarmoa
ja toimeliaisuutta, kun tehtävät olivat hänelle selvenneet --
hidas hän oli vain niin kauvan kuin asiat olivat, niin sanoakseni,
mietiskelyn asteella.

       *       *       *       *       *

Kihlman matkusti Turusta suoraan Lapualle, jonne saapui kesäkuun
21 p:nä, ja arvatenkin sieltä viipymättä Ylihärmään, mihin Essen
tänä keväänä oli muuttanut kappalaisen apulaiseksi ja missä hän
siis tapasi morsiamensa. Häistä oli sovittu, että ne tapahtuisivat
Lapualla Malmbergin luona, hänen omistamassaan Marielundin talossa.
Se johtui osaksi siitä, että Essenin asunto Ylihärmässä -- niin hän
itse sanoo kutsumuskirjeessään Kihlmanin isälle -- oli liian ahdas
pitoja varten, osaksi siitä, että samaan aikaan ja samassa paikassa
oli toisetkin häät vietettävät, nimittäin Reinhold Helanderin, jonka
morsian, neiti Sofia Forsman, oli hyvin tuttu ja ajoittain oli
asunutkin Malmbergin perheessä. Sitäpaitsi oli huomioon otettava,
että Reinhold Helander samoin kuin hänen veljensä Olof oli jo
ennestään mitä ystävällisimmissä suhteissa Malmbergiin, sekä että
tämän lanko F. H. Bergroth oli naimisissa Kihlmanin morsiamen sisaren
kanssa ja nyt oli tuleva viimemainitunkin langoksi. Tulossa oli siis
kaksoishäät, samanlaiset kuin ennen mainitut Espoon häät.

Lähimmästä ajasta ennen häitä on vähän tietoja. Mahdollista on,
että Kihlman, lupauksensa mukaan, kävi Kruununkylässä, mutta jos
hän ehkä oli ajatellut silloin esittää morsiamensa vanhemmilleen,
on luultavaa, että se jäi tekemättä. Kohta juhannuksen jälkeen
sattui näet surullinen tapaus, joka oli omansa häiritsemään monta
suunnitelmaa. Kesäkuun 29 p:nä Lina Ingman, Anteron nuori vaimo,
kuoli lapsivuoteeseen, kouristuksiin, ennen lapsen syntymistä.
Kihlman oli silloin ystävänsä luona, ja hän kirjoittaa mainittuansa
tapauksen: "Jumala olkoon sielullesi armollinen! Sinä olit minulle
rakas, rakkaampi kuin monet muut naiset. Sinä olit todella
jumalaapelkääväinen, sillä olit aina köyhä. -- Semmoista päivää ja
semmoista yötä, kuin edelliset, en ole elänyt. Klo 4 aamulla [30/6]
matkustin Antero raukan kanssa Lapualle." Helposti ymmärtää, minkä
varjon morsiamen sisaren kuolema heitti häitten yli.

Kaksoishäät Lapualla torstaina 9 p:nä heinäk. 1846 olivat kenties
mahtavimmat, mitkä herännäisyyden aikana nähtiin, aikana, jolloin
perhejuhlat, syystä etteivät viranomaiset voineet kieltää
heränneitä kokoontumasta semmoisiin, kutsuttujen vieraiden lukuun
ja vieraanvaraisuuteen nähden kehittyivät niin suurenmoisiksi,
että ne palauttavat muistiin renessansikauden upeat pidot, miten
erilaisia ne kaikissa suhteissa olivatkaan. Muinoin ruhtinaat ja
muut ylhäiset sekä kaupunkien porvariston varakkaimmat kilpailivat
keskenään maallisen komeuden ja loiston ylellisyydessä ja
vieraitten kestitsemisessä; nyt tahdottiin hämmästyttää surutonta
maailmaa kutsumalla eri suunnilta uskovaisten joukot yhteiseen
antautumiseen Jumalan sanan viljelemiselle, yhteiseen hengellisen
elämän virkistykseen ja tunnustukseen. Juhlien toimeenpanijat ja
vieraat eivät enään olleet maailman ylhäisiä, vaan maalaispappeja
ja maalaiskansaa, mutta sittenkin oli renessansin ja herännäisyyden
edustajissa jotakin yhdenlaatuista, he tunsivat olevansa vapautettuja
vanhasta sovinnaisuudesta, heissä asui uusi henki, ja sen vuoksi he,
vaikka jonkinlainen surumielisyys olikin heränneitten tunnusmerkkejä,
joukossa olivat rohkeita, yritteliäitä, iloisia, jopa ylimielisiäkin.
Itsestään on ymmärrettävää, että juhlimisessa nyt niinkuin ainakin
piili se vaara, että unohdettaisiin asettaa suu säkkiä myöten.
Kun kerran oli tavaksi tullut, että heränneitten perhejuhliin
oli kutsuttava vieraita joukottain, ei monestikaan enää kysytty,
oliko perheellä varaa kestitä kuinka monta tahansa. Niitä, jotka
eivät tahtoneet alistua yleiseen tapaan, syytettiin saituudesta,
ja välttääkseen sitä moni johtui elämään yli varojensa. Vuosia
myöhemmin, kun silmät olivat avautuneet näkemään herännäisliikkeen
aikaa myöten kehittyneitä varjopuolia, Kihlman eräässä kirjeessä
(16/5 1852) Essenille huomauttaa tästä. "Pramea elämä", sanoo
hän, "oli tarpeellinen pramealle kristinuskolle. Tämänlaatuista
kristinuskoa täytyi ylläpitää alituisella kestitsemisellä." --
Joku aika häitten jälkeen Pyhäjärven kappalaisen-apulainen Heikki
Schwartzberg laajassa kirjeessä kuvasi häät ystävälleen K. J.
Engelbergille Pulkkilassa. [Tästä kirjeestä on tiettävästi säilynyt
ainoastaan jäljennös, jonka omistaa Suomen Kirkkohistoriallinen
Seura.] Siitä ovat pääasiassa seuraavat piirteet ja kohtaukset.

Malmberg, häätalon oikea isäntä, ja Essen, joka tytärpuolensa
puolesta myöskin oli isäntä ja toimeenpanija, olivat molemmat
kutsuneet vieraita, yhteensä 200 henkeä säätyläisiä ja 200
talonpoikaisia. Kumminkin oli osa kumpaakin luokkaa, tilan
riittämättömyyden takia, kutsuttu saapumaan vasta toisena päivänä
klo 10 a.p., mutta muutoinkaan eivät vieraat minään hetkenä olleet
kaikki samalla aikaa saapuvilla. "Kaikki päivät olivat matkapäiviä,
ihmisiä tuli ja lähti koko ajan." Joku oli laskenut, että pappeja
oli saapunut 48, mutta Schwartzberg arvelee niitä olleen enemmän.
Mainittu luku saa ymmärtämään, että suurin osa Etelä-Pohjanmaan
heränneitä pappeja oli häissä ja sen lisäksi melkoinen joukko
kauempaakin, ei ainoastaan sukulaisia vaan muitakin, sillä
tiedämmehän jo siitä, mitä on kerrottu Kihlmanin matkoista, että
heränneet papit ympäri maata olivat keskenään tuttuja, veljiä.
Suruttomia (säkra) s.o. ei-heränneisiin kuuluvia pappeja oli tuskin
muita kuin pari kolme Lapuan pitäjän pappia ja rovasti Kihlman, joka
viimemainittu oli vaimonsa kanssa tullut poikansa häihin, mutta
jo toisena päivänä lähti pois. Pukuun nähden oli hääväki vakavan
tummaa, väritöntä joukkoa. Miehet parrattomine kasvoineen, jakaus
keskellä päälakea, papit pitkässä, napitetussa mustassa takissa,
valkoiset liperit kaulassa ja talonpojat harmaassa sarkapuvussa,
jonka merkittävin osa oli lyhyt körttinuttu; naiset, mitä säätyä
olivatkaan, mustassa tai tummansinisessä hameessa, olkapäitä
peittävä, neulalla rinnalle kiinnitetty huivi kaulassa, tukka samoin
kuin miehillä sileäksi kammattu, keskeltä jaettu ja pantu palmikolle,
joka joko riippui vapaana tai oli takaraivolle kiehkuraksi
koottu. Eivät mitkään heleät värit, eivätkä mitkään kultaiset
taikka halvemmatkaan koristeet häirinneet yksitoikkoisuutta.
Semmoista oli hääkansa yleiskatsaukselta; mutta toista oli kun
siihen lähemmin tutustui. Silloin huomasi, että enemmistö pappeja
oli nuoria, noin 30-ikäisiä, vilkkaita, innokkaita, tarmokkaita
miehiä, että talonpoikien vakavissa kasvoissa ilmeni henkevyyttä
ja syvämietteisyyttä, joka ei ollut jokapäiväistä laatua, ja
pian erotti naistenkin joukossa eri-ikäisiä, eriluonteisia, eri
elämänkoulun käyneitä. -- Paitsi Marielundissa oli häävierailla
myöskin käytettävinään läheisen Kauppilan talon huoneet, ja
siellä oleskelivat enimmäkseen talonpojat. Itse häätalossa olivat
varsinaiset asuinhuoneet vanhempien ja naisvierasten hallussa, jota
vastoin yliskamari ja avonainen ullakko oli jätetty "ukkojen" (Paavo
Ruotsalaisen y.m. talonpoikaisten johtajien) ja pappien valtaan.

Schwartzberg saapui häätaloon vaimonsa, Lauran, ja tämän veljen, Iin
kappalaisen Janne Stenbäckin, seurassa keskiviikkona i.p., jolloin
siellä jo oli paljon ennen tulleita, Paavo Ruotsalainen, [J. L. ja
W.] Niskaset, pappeja ja naisvieraita. Paavo oli erittäin reipas
ja hupaisa. Tavatessaan tulijan hän kohta kysyi, oliko hänellä
passia, ja kun hänellä, "niinkuin taitamattomalla", ei ollut mitään
näytettävänä, otti Paavo esiin omansa nimittäin Hedbergin [Kirjanen
oli K. J. Nordlundin tekemä, mutta ilmestyi ilman tekijän nimeä ja
luultiin Hedbergin kirjoittamaksi, syystä että siinä puolustettiin
hänen suuntaansa.] kirjasen "Väärän opin kauhistuksesta j.n.e.",
joka oli kirjoitettu Renqvistin samannimistä kirjaa vastaan, mutta
jota "ukot" sanoivat "Uskon ruumissaarnaksi". Siitä hän luki sen
kohdan, joka sisältää kiitosta hänelle itselleen, vaan ei muuta.
-- Schwartzbergin mielestä seurustelu säätyläisten kesken ei ollut
hauskaa, oltiin kyllä olevinaan kursailemattoman ystävällisiä ja
veljellisiä, mutta kuitenkin oli "hienoa ja väkinäistä", vaikka
veisattiin pianon säestyksellä. Toista oli kun Paavo tuli hetkeksi
sisään. Kävellen edestakaisin salissa hän väliin puhui virsien
välissä, antaen ohimennen milloin toiselle milloin toiselle
letkauksen (s.o. mieskohtaisen muistutuksen, tarkoittaen puhutellun
hengellistä elämää). Siitä mieliala vilkastui, mutta silloin
kutsuttiin illallisille. Kun toisessa huoneessa syötiin, alotettiin
pestä salin lattiaa seuraavan päivän juhlaksi. Mutta työ oli tuskin
puolivälissä, ennenkuin Malmberg, ukko ja muut palaamalla saliin
ajoivat akat vesisaavineen ja kiuluineen niin pikaiseen pakoon,
että he jättivät pesinrievut jälkeensä. Ukko alkoi jälleen kävellä
märällä, liukkaalla lattialla potkien pois rievut tieltään. En ole
koskaan, sanoo kertoja, nähnyt häntä niin innostuneena kalliiseen
asiaan, sillä hän hoiperteli niinkuin humalainen. Sitten hän piti
rukouksen. Mutta sekin tapahtui oudosti ja kummallisesti, sillä
hän löi toisinaan kovasti tuoliin, ja siunaus jäi katkonaiseksi.
("Hupaista olisi ollut tietää, mitä itsekukin ajatteli tästä
illasta.") [_M. Rosendal_, m. p. III, s. 47, (ja hänen mukaansa
_Oravala_ P. Ruotsalaisen elämäkerrassa) kertoo rukouskohtauksen
vähän toisin ja sanoo sen tapahtuneen Paavon astuessa häätaloon.
Schwartzbergin kertomus on ilmeisesti läsnäolleen tekemä.]

Seuraavan päivän aamupuolella veisattiin taas salissa pianon mukaan,
ja ukko käveli ja letkautti ketä sattui. Oli sangen hauskaa.
Iltapäivällä olivat suuret häät, joissa molemmat parit vihittiin
yhdellä kertaa. Malmberg vihki, ja papeista yhtyivät parhaimmat äänet
messuun ja veisuun. Jälestäpäin Julius Bergh luki ja puhui. Huoneet
olivat tungokseen täynnä ihmisiä; kertojamme kuunteli puhujaa,
seisoen porstuassa.

Yleensä Schwartzberg ei viihtynyt alhaalla, jossa hän olettaa
Lapuan hienoston esiintyneen täydessä loistossaan(!), mutta
sitä vastoin hänellä ylisillä oli monta hauskaa hetkeä ukkojen
kanssa. Muun muassa Paavo ukko saneli Niskaselle esipuheen ennen
mainittuun kirjaseen, ja F. O. Durchman kirjoitti sen sitten
(kauniilla käsialallaan) sen kappaleen kanteen, jota ukko sanoi
passikseen, jotta Niskanen veisi sen Iisalmen rovastille, toht.
R. V. Frosterukselle, joka jo ennen oli puolustanut Renqvistin
kirjaa J. L. Niskasta vastaan. Näin se kuului: "Tässä seuraa yksi
vähäinen selityskirja Renqvistin hävytöntä kirjaa vastaan; ja tämä on
tapahtunut jo kuningas Ahasveruksen aikana, ja Mardokai näki silloin
unen, että kaksi suurta lohikäärmettä soti keskenänsä, että maa
jytisi siitä. Ja nämä lokikäärmeet olit, niinkuin jokainen tietää,
että Haaman oli ensimäinen ja Mardokai toinen. Ja nyt tällä aikaa
meidän kristillisessä seurakunnassa on Herra Pastori Renqvisti yksi
ja Hedbergi on toinen. Nämä pedot nyt sotivat keskenänsä niinkuin
lohikäärmeet. Nyt he pyytävät yhdestä mielestä ylösniellä sen vähän
Esterin, mutta hän on sen suuren kuninkaan Ahasveruksen käskystä
suljettu hänen linnaansa, ettei nämä pedot voi häntä vahingoittaa.
Kelvatkoon tämä vähäinen esipuhe tämän kirjan esipuheeksi, vaan
itse lukija taitaa p. raamatusta sen enemmän käsittää ja selkeyden
löytää." (Alla Paavon puumerkki: + d -- risti ja ylösalasin käännetty
P.)

Toisen hääpäivän aamupuolella luki Durchman [arvattavasti
yliskamarissa] ääneen sensorin jo hyväksymästä kolmannesta vihkosta
hänen ja Antero Ingmanin suomentamaa Lutheruksen postillaa ja
aiheutti sillä monijaksoisen kiivaan väittelyn heidän käyttämästään
suomenkielestä, joka laadultaan oli aivan uutta hengellisessä
kirjallisuudessa. Schwartzbergistä (jolla jo ennestään oli "äkää
Durchmania vastaan" -- hän oli tyytymätön tämän suomentamaan
Luteruksen kirjaseen: Lyhyt tapa tutkia kymmeniä käskyjä, uskoa
ja Isä meitää, Vaasa 1844) lukeminen tapahtui teeskennellysti, ja
loukkasivat häntä myöskin semmoiset lauseparret kuin "tulla tupsahtaa
taivaaseen", "kiiättävä tuulen tupru" (Paavalista) [Mainituista
lauseparsista näkee, että Durchman luki pitkän loppiaissaarnan, jossa
Luterus kuvaa paavilaisia, sovittaen heihin Paavalin sanat 2 Tim.
3: 1-9. Näytteenä käännöksen kansanomaisesta kielestä otan tähän ne
kohdat, joissa nuo lauseparret esiintyy:

187. _Kymmenenneksi, ovat he sopimattomia eli erikoisia_. Mutta tässä
mennä rynnöstää P. Paavali niinkuin kiiättävä tuulen tupru juuri
päätä pahkaa tätä hengellistä pyhää oikeutta kohden, joka kuitenki
niin paljon opettaa edustuksista, vapauksista, muutoksista, ja ampuu
juuri kohden tuota pyhää sydän arkkua (scrinium pectoris) Roomissa.
Luonto ja Jumalan järjestys säätää näin: jos ihmisten pitää elämän
keskenänsä yhteydessä, niin on tarpeellista, että he yhdessäki
raatavat ja kantavat yhteisiä kuormia yhteisillä hartioilla, tekevät
työtä yhteisellä kädellä; niin sitoo heitä yhteinen hätä kiinni
toisihinsa.

223. Mutta pyhän ristin, jonka Kristus pani kaikille seuraajillensa
ja joka ei kärsi mitään hekumata, ovat he pettäneet sangen sievästi:
ovat sen kaivaneet hopiaan, niin että on nyt helppo kantaa eikä
saata mitään vaivaa, jopa myypi muiskujansa ja siunaustansa ja on
heille tullut hyödyttäväiseksi hekuman palveliaksi. Mutta sydämmeen
elköön tulko pyhä risti, eikä olko sillä mitään tekemistä heidän
elämänsä kanssa; sillä heidän vapautensa, röykkeytensä, kerskauksensa
ja paisumuksensa on pannut sille salvan eteen. Kuitenkin kantavat
Herralle kiitokseksi ristinsä kunniallisella tavalla hopiassa,
ja niin tulla tupsahtavat päätä pahkaa taivaaseen.] y.m. Ensin
oli Schwartzberg yliskamarissa, jossa silloin eivät kuitenkaan
suomentajat eikä Paavo olleet läsnä, moittinut uutta suomea. Väittely
uudistui sitten ullakolla, jonne Durchman ja Ingman ja vähitellen
paljon muitakin kokoontui. Murheen masentamana Ingman oli vaiti,
eikä Schwartzbergkaan ensiksi tahtonut käydä asiaan käsiksi, mutta
toiset vetivät hänet esiin. Silloin vaihdettiin kiivaitakin sanoja.
Durchman: "Sinä et osaa suomea." Schwartzberg: "Olen hamasta äitini
kohdusta täysi ja selvä suomalainen, mutta sinä ainoastaan puolisko"
-- -- --; hänen mielestään kielen outous ja koreus teki hengen ja
sisällyksen tärkeyden tehottomaksi. "Perään ajatelkoot itse", oli
Schwartzbergin loppupäätelmä, "jos ei juuri meidän joukko sen kautta,
että me suomea muuttelemme hengellisissä kirjoissa, anna maailmalle
tilaa muuttaa koko pyhää raamattua ja niin poisottaa koko Jumalan
sanan." Wilh. Niskanen muistutti vain pikku seikoista, esim.: "Mitä
se hyödyttää, että kirjoittaa prikku ja ei (ett'ei), eikö ole
selvintä kirjoittaa _ettei_ eli myös _että ei_ j.n.e." Malmberg
vertasi koreaa suomea koruihin puettuun porttoon(!) Tämä oli jo
liikaa; luullen, että kaikki olivat heitä vastaan, Durchman ja Ingman
harmistuneina vetäytyivät pois. Suurin osa pappeja ja herroja, jollei
kaikki, oli läsnä, ja sitä paitsi useita talonpoikiakin Isostakyröstä
ja muualta. (Fredr.) Östring, (Edv.) Svan y.m. olivat Schwartzbergin
puolella, mutta toiset taas Durchmanin kannalla.

Kahakan jälkeen Malmberg puhuen kahdenkesken Schwartzbergin kanssa
ilmaisi tälle, että Durchman "akkain juorujen johdosta" kuvitteli,
että ystävät pohjoispuolella ja Savossa olivat tyytymättömiä häneen
ja muihin täällä etelässä, ja käsitti hyökkäyksen hänen suomennostaan
vastaan aiheutuneen siitä sekä todistavan hänen kuvitteluaan.
Malmbergin kehotuksesta Schwartzberg otti asian puheeksi Durchmanin
ja Ingmanin kanssa (jonka jälkimäisen Durchman tahtoi mukaan), ja
eräässä ullakon nurkassa hän yksityisesti vakuutti, että pohjoisessa
ei suinkaan ollut mitään epäluuloa heitä eikä heidän kristinuskoaan
vastaan; ainoastaan siitä oli hän suuttunut, että Durchman oli
kääntänyt Luteruksen "Lyhyt tapa"-kirjasen. Siitä vaihdettiin sitten
ajatuksia, ja oli Durchman tullut tyynemmäksi.

Myöhemmin yhä samana aamupäivänä Paavo meni Kauppilaan, jossa
talonpojat veisasivat, luki ääneen Björkqvistin saarnan kolmantena
sunnuntaina pääsiäisten jälkeen, piti sen johdosta pienen puheen ja
luki sitten vielä kappaleen Björkqvististä. Se oli hyvin hupaisaa
ja kehottavaa. Iltapäivälläkin ukko kävi siellä ja piti lyhyen
jäähyväispuheen. Sen jälkeen hän laittoi itsensä valmiiksi matkaan.
Silloin tulivat melkein kaikki talonpojat Kauppilasta katsomaan
hänen lähtöänsä, ja myöskin Marielundissa mentiin ulos pihalle.
Suuri pihamaa oli niin täynnä kansaa, että tuskin pääsi paikaltaan
liikkumaan. Juuri lähtöhetkellä Paavo sanoi matkatoverilleen,
kauppias Petanderille: "Missä puteli?" Ja kun toinen oli vetänyt
putelin esiin kontista ja antanut sen ukolle, otti tämä siitä aika
siemauksen lausuen: "Juomarin nimeä pitää minun kuitenkin kantaa."
Sitte hän ojensi putelin toverilleen, ja kun tämäkin aikoi juoda,
ukko huusi: "Kah, älä kaikkea juo!" niin että kaikkien täytyi nauraa.
Kaikkea tätäkin ukko suolasi useilla lyhyillä lauseilla: "Katsokaat
eteenne" j.n.e. -- ja niin he lähtivät. Ikävä mielissään talonpojat
palasivat Kauppilaan, ja heitä seurasi Schwartzberg ja jotkut
muutkin yläluokkalaiset. Siellä veisattiin taas, ja J. L. Niskasen
kehotuksesta Schwartzberg luki Wegeliuksen postillasta toisen
pääsiäispäivän saarnan.

Illemmalla ryhdyttiin häätalossa keskustelemaan, mitä oli tehtävä
uuteen (J. J. Nordströmin laatimaan) kirkkolakiehdotukseen nähden,
ja tultiin seuraaviin yksimielisiin päätelmiin: Kaikkien säätyjen on
ehdotusta vastustettava, sillä se koskee kaikkia säätyjä; ensin on
kysymys käsiteltävä sanomissa, jotta saataisiin tietää, mitä maailma
ajattelee siitä, ja ehkä houkuteltaisiin viholliset luovuttamaan
aseensa; sillä välin tulee jokaisen panna muistiin, mitä hänellä oli
sanottavaa ehdotusta vastaan, jonka jälkeen yleisessä kokouksessa
näistä muistutuksista laaditaan yhteenveto esitettäväksi suoraan
keisarille, samalla kuin eri tahoilta tulevat muistutukset rovastien,
kuvernöörien y.m. kautta menevät tuomiokapituleihin. Sitä paitsi
päätettiin, että tunnustuskirjat, joista ehdotus hylkää useimmat,
olisivat viipymättä julkaistavat suomeksi, sillä sen jälkeen kun
uusi laki oli vahvistettu, olisi kai niiden ulosantaminen tuskin
ajateltavissa. Jos. Grönberg y.m. ottivat suorittaakseen tehtävän.
[Neuvottelu kirkkolaki-ehdotusta tarkottavista toimenpiteistä on
ennen mainittu _E. G. Palménin_ tutkimuksessa: 1869 vuoden kirkkolain
vanhemmista esitöistä. Kirkkohist. Seuran pöytäk. IV, 97. -- V. 1849
ilmestyi _Lutherilaisen seurakunnan_ opin ja uskon _tunnustuskirjat_.
Latinasta suomensi Joseph Grönberg. Vaasassa, P. M. F. Lundberg.]

Sitäkin myöhemmin, illallisten jälkeen, leimahti väittely
suomenkielestä vielä kerran ilmiliekkiin. Se oli jo alkanut, ukkojen
yliskamarissa, Durchmanin, Ingmanin, Niskasten y.m. kesken, kun
Schwartzberg tuli sinne, ja tämä kiukkuisesti ryntäsi taisteluun:
"Voi, kun ette häpeä sotkea lorusuomeanne hengellisiin kirjoihin --
Kemellin sotkuiseen juttuun juomareista, koottu kohmeloväen suusta,
Kultalaan, Kanavaan, [Kl. J. Kemell oli Oulun Viikkosanomissa
m.m. julkaissut Bellmanin mukailun: 'Ystävä kullat'; 'Kultala'
oli K. N. Keckmanin kääntämä Zschokken kertomus 'Goldmacherdorf',
'Kanava' P. Hannikaisen sanomalehti Viipurissa.] y.m. senlaisiin
on suomenne hyvää, ja niissä minä sitä kunnioitan, mutta olkaa
tukkimatta sitä hengellisiin". -- -- -- Kun hän yhä jatkoi samaan
tapaan antamatta sananvuoroa kellekään, silloin Durchman asettui
leveästi ja kunnioitettavasti istumaan tuolille ja rupesi kimeällä
äänellä pitämään ruumissaarnaa Schwartzbergille, matkien sitä
ruotsinvoittoista kieltä, jota siihen aikaan monessa kirkossa
saatiin saarnatuolilta kuulla (skjeelu, skynddein, Juumala j.n.e.).
Hän näytteli osaansa mestarillisesti, niin että kaikki nauroivat
ja väittely kerrassaan taukosi. Hetken saarnattuaan Durchman ja
Ingman menivät ulos, palatakseen vähän myöhemmin, niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut. -- Sittemmin jatkettiin vielä seurustelua useita
tunteja jutellen milloin mistäkin. Läheltä sentään piti, etteikö
uusi kahakka syntynyt, kun Durchman alkoi ylistää Luterusta. J. L.
Niskanen oli silloin esittänyt autuudenjärjestyksen Wegeliuksen
mukaan ja päättänyt: "Tuskinpa teidän Lutheruksenne niin komeesti
selittää asiaa." -- "Paljon paremmin!" oli Durchman lausunut siihen
ja sitten esiintuonut uskontunnustuksensa Luteruksen kirjoista. Sen
hän teki sangen hyvin, myöntää Schwartzberg, mutta sanoo kuitenkin,
että hänellä oli suuri halu iskeä, kun Luterusta ylistettiin,
mutta hän pysyi vaiti, jotta ei rauha häiriintyisi. -- Seuraavana
päivänä vieraat lähtivät. Sitä ennen olivat kumminkin Malmberg,
Durchman ja Schwartzberg keskenään vielä puhuneet tuosta luullusta
erimielisyydestä (pohjoisempana ja etelämpänä asuvien välillä).
He erosivat veljellisessä sovussa, kukin puolestaan vilpittömästi
tahtoen ottaa huomioon Hedbergin varoittavan esimerkin ja olla
uskomatta kaikkia sanomia, jotka paholainen lähettää aikaansaadakseen
puolueita ja kuolemaa. -- "Senlaiset olivat nämä häät."

Miten paljon kuvaavaa Schwartzbergin kertomus sisältäneekään, on
se sentään yksipuolinen. Se on laadittu maalaispapin kannalta,
joka ei pyytänytkään antaa yleiskuvausta. Hän ei lausu sanaakaan
morsiusparista; hänestä niinkuin kenties useimmista muistakin
olivat ne ja häät semmoisenaan sivuasia, suuren herännäiskokouksen
veruke. Miten aika kului "Lapuan hienostolta" y.m., jotka täyttivät
Marielundin ("Marjaluntin") asuinrakennuksen alakerran, jää
niinikään sanomatta; saamme vain olettaa, että siellä veisattiin
ja laulettiin ja että Julius Berghin jälkeen toinen pappi astui
toisen jälkeen lukemaan ääneen ja puhumaan, sillä muu ajanvietto ei
tullut kysymykseenkään kuin loppumaton seurojen pito. Ainoastaan
ruoka-ajat keskeyttivät hartausharjotuksia. Vihdoin kertoja laiminlyö
puhua siitä, miten vieraita kestittiin. Meille myöhemmän ajan
lapsille olisi kumminkin ollut mielenkiintoista kuulla, kuinka
satojen ihmisten maallisetkin tarpeet tyydytettiin. Vaadittiin siinä
pitkiä pöytiä, suuria patoja ja runsaita ruokavarastoja! Entäs
juomatavaroita! Olihan tapa semmoinen, että illoin juotiin totia,
jopa runsaastikin, ja niin tiedetään tapahtuneen näissäkin häissä.
Sen jälkeen kun tekijä oli edeltäkäsin julkaissut tämän kuvauksen
Lapuan kaksoishäistä ("Aika" 1914, s. 481-490), on hänellä ollut ilo
rouva Lydia Hällforsilta vastaanottaa kirje, joka sisältää tietoja
häitten aineellisesta puolesta:

"Kihlman suoritti Malmbergille tuhat ruplaa häiden pidosta".
(Menoerä onkin aivan oikein merkitty hänen tulo- ja menokirjaansa
-- "för mitt bröllop"). Sitä paitse ostettiin koko hääjoukolle
tarvittavat ruoka-astiat, posliinit, ja ne kaikki jäivät Malmbergin
omaksi. Häävieraat toivat äärettömän paljon ruokavaroja tullessaan
häätaloon. Kauppiaat Uudestakaarlepyystä ja Vaasasta niinikään toivat
ankkurittain ja laatikoittain tavaroitansa. Erityisesti muistan, että
kertojat mainitsivat rusinoita ja rommia.(!)

"Maalaiset tietysti toivat omia herkkujaan, leipää, voita, juustoa,
tuoretta ja paistettua lihaa, niinkuin vieläkin kuuluu olevan tapana
Lapualla ja monessa muussa paikassa. -- Ajattelen, että näistä
pikkutiedoista ehkä käy ilmi, miten köyhän pitäjänapulaisen kannatti
ja miten hänen vaimonsa jaksoi pitää tällaiset suuret pidot". --
Että joukossa oli yksityisiä raittiita ja montakin, on kyllä
tunnettu, mutta raittiuden ajamista ei katsottu miksikään hyväksi,
vaan ulkokultaisuudeksi, tekopyhyydeksi, ja tämä käsitys saa myöskin
ymmärtämään Paavon uhmailevan menettelyn, kun hän koko hääkansan
edessä otti "piiskaryypyn". Hänelle vain naurettiin, eikä suinkaan
ivallisesti, koska menevä jätti "ikävän" jääneiden mieleen. Kaunista
on kertojalta, että hän pidättäytyy arvostelemasta näkemiänsä, mikä
ei lainkaan ole tavallista suurten pitojen vieraissa. Ainoastaan
sulkumerkkien väliin pantu kysymys, sen jälkeen kun hän on kuvannut
Paavon meluavan rukouksen hääpäivän aattona, viittaa siihen, että hän
ei lausunut julki kaikkea mitä mietti, taikka että hän ainakin arveli
muissa liikkuneen sekavia ajatuksia ja tunteita.

Suurin osa hääväkeä matkusti Alahärmään rouva Ingmanin hautajaisiin,
jotka olivat sunnuntaina 12 p:nä. Siellä oli tietysti myöskin Kihlman
ja hänen nuori rouvansa, jotka olivat läheisimpiä surevia, ja joista
häitten kuvauksessa on tuskin sanaakaan mainittu. Niinkuin häissä
oli seuroja pidetty, pidettiin niitä hautajaisissakin, ja "hyvin
hauskaa oli siellä ollut", vakuuttaa Schwartzberg lausetavalla,
jonka merkityksen jo edellisestä tunnemme. Schwartzberg itse ei
ollut Alahärmässä, sillä hänen Lauransa halusi viettää ainakin yhden
päivän veljiensä seurassa Munsalassa, missä sotaisa Pyhäjärven
pappi vielä kerran alkoi väitellä suomenkielestä hengellisissä
kirjoissa lankonsa, Lauri Stenbäckin, kanssa. Kun tämä oli lausunut
sen ajatuksen, että raamatunsuomennos ollen täynnä ruotsalaisuuksia
olisi uudistettava puhtaampaan suomenkieleen, oli toinen huudahtanut:
"Eiköhän tällä ajalla, koska maailma kaikin puolin hampaitansa hioo,
olisi itse kullakin muuta tekemistä kuin käännellä ja väännellä
suomenkieltä ja muita turhanpäiväisiä, tarpeettomia asioita, vai
luuletkos sillä tavoin saavasi asees kuuratuksi ja valmistuvasi
sotaparaadille, kun tarvitaan?" -- Siihen Stenbäck ei vastannut
mitään, ja niin väittely päättyi. --

       *       *       *       *       *

Häämatkat nykyisessä merkityksessä olivat tuntemattomia heränneitten
piireissä, eikä nimitys myöskään sovi sille matkalle, jolle
Alfred Kihlman lähti 17 p:nä heinäk. näyttääkseen vaimolleen
lapsuudenkotinsa Kruununkylässä. Ei ole mitään muistiinpanoa niiltä
päiviltä, joina nuori pari siellä vieraili, mutta tiettyä on sentään,
että vanhemmat avoimin sylin ja sydämin vastaanottivat uuden
tyttären. Silloin, taikka kenties toisella matkalla, 10 p:nä elok.,
nuoret nimismies Hellbergiltä vuokrasivat Härbärge [Tämä nimi on
nykyjään unohtunut; paikkaa nimitetään nyt "Venmans", muistona siitä,
että siinä 1853-57 asui kappalaisenapulainen Fredr. Vilh. Venman,
jonka vaimo on tunnettu J. L. Runebergin entisenä ystävättärenä.]
nimisen asunnon joen rannalla, noin puoli kilometriä länteenpäin
kirkolta. Rakennus oli tarpeeksi tilava -- sali, kolme kamaria
ja keittiö sekä kaksi yliskamaria -- mutta vaati perusteellista
korjausta. Sen vuoksi ja yhä jatkaakseen suomenkielen opintoja
Kihlman päätti vielä jäädä Malmbergin luokse Lapualle, ja isänsä
suostumuksella hän anoi tuomiokapitulilta lupaa saada 1 p:ään kesäk.
1847 asua Kruununkylän ulkopuolella, vaikka oli määrätty apulaiseksi
sinne. Myöntymys tulikin siinä muodossa, että hän "vähemmän
kiireisinä aikoina" saisi oleskella jossakin läheisessä suomalaisessa
seurakunnassa.

Näin tuli Kihlman viettäneeksi ensi vuotensa melkein virkavapaana.
"Olen kaikin voimin ryhtynyt suomeen", hän kirjoittaa isälleen,
(28/10 1846). "Niin kauan kuin minä huolehdin poikien luvuista,
en paljonkaan edistynyt, mutta nyt kun Malmberg on saanut tänne
uuden kotiopettajan Helsingistä, ei minulla ole muuta työtä kuin
lukea suomea aamusta iltaan. Jos lukeminen auttaa, niin pitäisi kai
siitä joskus tolkkua tulla. -- Olen luvannut Ingmanille kahtena
tulevana viikkona hoitaa hänen virkaansa Alahärmässä, ei kuitenkaan
saarnoja. Saa nähdä kuinka tulen siellä toimeen! Pahinta on, jos
minut kutsutaan sairaitten luokse. Täytyy repiä häpeältä silmät ja
tehdä parastaan. Ingman [on Isossakyrössä ja] suomentaa [Durchmanin
kanssa] Luterusta. -- -- Kuinka isä on jaksanut virassaan? Isä parka
ei ole saanut suurta apua apulaiseltaan; mutta minä koetan käyttää
aikaani niin hyvin kuin ymmärrän, voidakseni sitten, Jumalan avulla,
suorittaa mitä minun tulee." --

Ei syksy sentään kulunut ilman vaihtelua ja seikkailuja. Lokakuun
12 p:nä Gela lähti Tampereelle tapaamaan ainoata sisartaan Hildaa.
Tämän puoliso, Frans Bergroth, oli näet siellä tehtaan saarnaajana.
Matkan hän teki Ingmanin ja Durchmanin seurassa, joten Kihlman
saattoi olla huoleton; mutta kovin ikävä hänen tuli olla ensi kerran
pitemmän aikaa erillään vaimostaan. Viikon päästä Gela Ingmanin,
Grönbergin y.m. seurassa jälleen suuntasi matkansa kotiinpäin ja
saapui Ruovedelle, Peskaan, 19 p:nä klo 3 i.p. "Ja arvaappas, kenet
tapasin täällä?" Gela kirjoittaa sisarelleen. "Olin tuskin asettunut
istumaan lähelle vieraskamaria, kun Kihlman kauniisti astui esiin ja
tuli tervehtimään minua. Uskotkos, että olin ihmeissäni ja iloinen --
minä, joka olin odottanut täällä saavani kauhean ikävää! Oli kovin
hauskaa tavata." -- Tapauksen yksinkertainen selitys on se, että
ikävä oli ajanut Kihlmanin matkustamaan vaimoansa vastaan. Jos Gela
oli iloinen, niin kyllä oli Kihlmankin. "Mieluinen kohtaus sielusta
ja sydämestä", hän on merkinnyt almanakkaansa. Kotiin tultiin 23 p:nä.

Kertomani pieni välikohtaus todistaa, että -- huolimatta siitä
mitä Kihlman niin järkeilevästi oli kirjoittanut vanhemmilleen,
kun hän elokuulla 1845 Pihlajavedellä oli eronnut morsiamestaan --
tosirakkaus yhdisti hänet ja Gelan toisiinsa.

Kotiopettajana Kihlman oli elänyt Malmbergilla niinkuin perheen
jäsen ainakin eikä tiettävästi häittenkään jälkeen siinä kohden
muutosta tapahtunut, vaan tuli hänen nuori rouvansa uudeksi jäseneksi
samaan perheeseen. Läheiset sukulaissuhteet selittävät tämän, ja
nuorista oli ymmärrettävästi mukavaa lykätä taloushuolet, kunnes
pääsivät omaan kotiinsa Kruununkylään. Mutta toiselta puolen johtui
siitä sekin, että kaikki mikä häiritsi Malmbergin perheen elämää
vaikutti heihinkin, eikä mullistavia tapauksia suinkaan puuttunut.
Ensiksikin mainittakoon, että Malmbergin aikomus oli ollut yhdessä
Kihlmanin kanssa matkustaa Ruovedelle, mutta kun hän meni sanomaan
hyvästiä rouvalleen, sai tämä hänet jäämään kotia, eikä vaimo
syyttä vastustanut miehensä lähtöä, sillä ainoastaan kaksi päivää
myöhemmin (21/10) hän synnytti lapsen. Toiseksi on kerrottava,
että rouva Malmberg ei ollut vielä läheskään entiselleen toipunut,
kun Malmbergiä itseään kohtasi erittäin uhkaava taudintapaus.
Marraskuun 6 p:nä näet verenvuoto aivoihin aiheutti halvauksen, joka
sai ympäristön pelkäämään pahinta. Koska Kihlman oli Alahärmässä,
niin neiti Sofie Nordenkraft, joka Lapualla piti koulua paraasta
päästä heränneitten pappien lapsille, lähti suoraapäätä Vaasaan
puhuttelemaan tohtori Churbergia. Tämä piti kohtausta vaarallisena,
mutta kieltäytyi antamasta määräyksiä näkemättä potilasta.
Silloin -- sangen kuvaavaa ajalle -- ei keksitty muuta neuvoa kuin
lähettää sairas Vaasaan (jonne oli 8 peninkulmaa), vaikka hän oli
niin huono, että hän itse ja muut luulivat viimeisen matkan olevan
käsissä. Malmbergin vahva ruumiinrakennus kesti kuitenkin koetuksen,
ja kaupungissa alotettiin sitten silloiseen tapaan iilimadoilla,
suoneniskuilla ja kuppauksilla vähentää potilaan verivarastoa, mutta
lopulta myöskin pitämällä jäätä pään päällä (nykyään ensimäinen ja
miltei ainoa keino) ajamassa verta aivoista. "Jollei pakkanen olisi
tullut, niin että saatiin _jäätä_", oli tohtori sanonut, "olisi
sairas luultavasti kuollut." Vähitellen Malmberg toipui.

Syystä että rouva Malmberg oli vielä liian heikko lähteäkseen
Vaasaan, asettuivat Alfred Kihlman ja Gela sinne hoitamaan sairasta.
Marraskuun 28 p:nä Alfred kirjoittaa isälleen olleensa kaupungissa
kaksi viikkoa, mutta sen jälkeen hän vielä viipyi siellä kolmatta
viikkoa. Varsinkin ensi aikoina oli Kihlmanin elämä sairaan luona
kaikkea muuta kuin yksitoikkoista. Kun näet tieto Malmbergin
vaarallisesta tilasta oli levinnyt, hänen lukuisat ystävänsä --
yleensä ihmeen liikkuvaa väkeä! -- tulivat toinen toisensa jälkeen
kaupunkiin tavataksensa häntä ehkä viimeisen kerran. "Usko pois",
Kihlman kirjoittaa 2/12 Reinhold Helanderille, "että täältä on toinen
jos toinenkin kirje lähetetty. Sairauden alkuaikoina oli täällä
paljon ystäviä idästä, pohjoisesta ja etelästä, ja silloin oli
täällä kuin mikäkin ministerineuvosto koolla. Essen oli neuvoston
presidentti. Nyt ei täällä ole muita kuin minä, Gelani ja Eliel
[Malmbergin vanhin poika]."

Olof Helander kirjoittaa (Munsalasta 20/11) Reinhold veljelleen
käynnistään Vaasassa seuraavasti: "S.p. kun sain kirjeesi, Keppoensis
[tehtaanisäntä Otto von Essen] kertoi Malmbergin saaneen halvauksen
ja olevan lääkärin hoidossa Vaasassa. Kohta päätin matkustaa sinne
pahimmassa tapauksessa vielä kerran tavatakseni rakasta veljeä.
Patruuna yhtyi asiaan ja lähti lauant. 14 p:nä Purmoon viemään
tietoa Svanille. Pyhänä tulivat molemmat sekä [Jak. Henr.] Roos
luokseni ja maanantaina matkustimme kaikki Vaasaan. -- -- Klo 6
illalla tulimme perille, ja hetken päästä pääsimme sairaan puheille,
joka huolimatta voimattomuudestaan iloisesti vastaanotti meidät,
jopa laski leikkiäkin. -- -- Lääkäri antoi hyvää toivoa. Seuraavana
aamuna matkustimme me neljä toverusta Maalahdelle [tietenkin Svanin
appivaaria tohtori Jak. Wegeliusta tervehtimään]. Kun saman päivän
illalla palasimme sieltä, saimme iloisen uutisen, että tauti oli
taittunut(!) ja tapasimme Malmbergin iloisena ja hilpeänä. Et
voi uskoa, kuinka rakas hän meille oli ja kuinka olimme iloisia.
Seuraavana päivänä palasimme kotia. Kihlmanin tapasin Vaasassa,
käskien hänen kirjoittaa Sinulle, ja sen hän lupasikin tehdä. -- --
Matka oli hauska ja hupaisa; mutta nyt istun jälleen kotona surkeana
kuin Latsarus. Mutta eipä se haittaa. Täytyy oppia jyrsimään kovaa
leipäkannikkaakin eikä aina syödä kräämiä. Sitä tulen nyt koettamaan
kotielämässäni, niin sisällisesti kuin ulkonaisestikin."

Joulukuun 16 p:nä pääsi Malmberg lähtemään kotiin ja samalla hänen
seurueensakin, nimittäin rouva, joka viimein hänkin oli kyennyt
tulemaan Vaasaan, sekä Kihlman ja hänen Gelansa. Lääkäri oli
määrännyt, että ensinmainitun tulisi ainakin puoli vuotta olla
ryhtymättä virkatoimiinsa, mutta siihen rohkealuontoinen mies ei
tahtonut taipua; kumminkin on Kihlman merkinnyt muistiin, että
Malmberg saarnasi ensi kerran sairautensa jälkeen 16 p:nä toukok.
1847, siis aivan täsmälleen kuusi kuukautta siitä päivästä,
jolloin Vaasasta lähti. -- Kihlman oli aikonut viettää joulua
joko Malmbergilla taikka appivanhempiensa luona ja vasta uudeksi
vuodeksi tehdä saarnamatkan Kruununkylään, mutta siihen isä ei
kuitenkaan voinut suostua. Oli nimittäin niin, että sekä Kruununkylän
kappalainen Wegelius että Teerijärven kappalainen L. Schalin olivat
siksi raihnaisia, etteivät tulleet toimeen ilman apua. Alfredin
täytyi siis luvata saarnata joulupäivänä Teerijärvellä, uudenvuoden
päivänä Kruununkylässä ja loppiaisena jälleen Teerijärvellä --
jopa viimemainittuna päivänä sekä suomeksi että ruotsiksi, mikä on
senvuoksi merkille pantava, että hän silloin ensi kerran saarnasi
suomenkielellä. -- Näin tapahtui, ja vastanaineet viettivät
ensimäisen joulunsa erillään toisistaan; Gela näet ei voinut seurata
miestään Kruununkylään, sillä keli oli huono, ja hän oli joutunut
tilaan, joka vaati erikoista varovaisuutta. Heidän vaihtamistaan
kirjeistä näkee, kuinka ikävä heitä vaivasi. Alfred oli jouluaattona
vanhempiensa luona (saarnavuorot oli niin muutettu, että hän
joulupäivänä saarnasi emäkirkossa eikä kappelissa), sai niin paljon
lahjoja -- kaikenlaista, jota tarvittiin uudessa kodissa -- "että
häpesin", ja saarnasi sitten määrätyt vuoronsa, mutta päivät olivat
hänestä kovin pitkiä. Samoin Gelan oli ikävä miestään, ja vaikeaa
hänen oli olla lähtemättä rakkaan "ukkonsa" luokse.

Myöskin kevätkautena (1847) täytyi Kihlmanin joskus vielä
saarnavuorojensa tähden jättää vaimonsa yksin, mutta melkein yhtä
usein, kenties useamminkin hän oli muilla matkoilla milloin Gelan
kanssa milloin ilman. Näistä on vain lyhyitä muistiinpanoja,
mutta ansaitsevat ne kumminkin mainitsemista uusina todistuksina
heränneitten pappien alituisesta matkustamisesta. Tuskin oli Kihlman
uutena vuotena palattuaan Kruununkylästä ollut viisi päivää kotona,
ennenkuin hän 13/1 Malmbergin seurassa lähti Kuortaneelle (A. N.
Holmström), Ruovedelle (Peskaan), Tampereelle ja Längelmäelle,
missä seurusteltiin Grönbergin sekä Frans ja Berndt Bergrothin
kanssa. Kotiin palattiin 22/1, mutta viiden päivän päästä tuli
taas Grönberg Lapualle, ja nyt lähdettiin yhdessä Isoonkyröön
Antero Ingmanin ja neiti Erika Hällforsin häihin 28 p:nä tammik.
Oleskellessaan Durchmanin luona oli Ingman tutustunut kaksi vuotta
sitten Ahvenanmaalta Isoonkyröön muuttaneen rovasti K. E. Hällforsin
perheeseen, jossa tyttäret olivat heränneitä, vaikka isä ja aluksi
äitikin olivat herännäisyysliikkeen vastustajia, ja niin hän sai
uuden, samanhenkisen elämäntoverin kotiinsa. Ohimennen mainittakoon,
että nämäkin häät olivat "kaksoishäät"; samalla kertaa vihittiin
näet Isonkyrön kirkkoherran apulainen Anders Joh. Lilius Henriette
Hällforsin, Erikan kaksi vuotta vanhemman sisaren kanssa. Häämatkalla
oli Gelakin mukana samoin kuin sillä matkalla, joka kohta sen jälkeen
Grönbergin ja Malmbergin seurassa tehtiin Uuteenkaarlepyyhyn,
Kruununkylään y.m. -- Helmikuulta on mainittava Niilo Gabr. Arppen
häät Karolina Snellmanin kanssa Laihian pappilassa (11 p:nä), joissa
Kihlman, Malmberg ja Grönberg myöskin olivat, puhumatta käynneistä
Ala- ja Ylihärmässä, Alavetelissä (A. A. Favorin) y.m.s. --
Maaliskuulla tapahtui laaja kiertomatka, jolla käytiin tervehtimässä
ainakin kymmenkuntaa herännyttä ystävää. Kun Kihlman vaimonsa
kanssa 15/3 oli palannut Kruununkylästä, matkusti hän vielä s. p:nä
Malmbergin ja Essenin seurassa Kuortaneelle (Holmström), sieltä
Keuruulle (Jak. Simelius) ja edelleen Jyväskylän kautta Kuopioon.
Siellä viivyttiin päivä (20/3) Julius Berghin luona. Seuraavana
päivänä matkaa jatkettiin Iisalmeen, jossa tavattiin "ukko", s.o.
Paavo Ruotsalainen, ja J. L. Niskanen. Sieltä meni matka Kiuruvedelle
ja Pyhäjärvelle, jossa Jonas Laguksen luona vierailtiin kokonaista
kaksi päivää. Näiden päivien (24-26/3) kohdalle Kihlman on merkinnyt
sanan: "Risbastun" (selkäsauna), joka tietänee, että Lagus jostakin
syystä nuhteli joko häntä yksinään taikka kenties koko seuruetta.
Loppumatkalla käytiin vielä Reisjärvellä (Jak. Hemming), Halsuassa
(Z. Gallenius) ja Lappajärvellä (F. P. Kemell), josta vihdoin
Kauhavan hautta saavuttiin Lapuan Marielundiin. Matka oli kestänyt
päivää vaille kaksi viikkoa. -- Vielä mainittakoon huhtikuun 12-15
p:nä tapahtunut matka Malmbergin, Ingmanin ja Durchmanin seurassa
Vaasaan ja Maalahdelle hautajaisiin. [Rovasti J. W. Fontellin
suosiollisen tiedonannon mukaan haudattiin 14 p:nä huhtik. 1847
talollisen tytär 22-vuotias Brita Stina Markuksentytär Mattlar, joka
samoin kuin hänen lähimmät omaisensa oli kuulunut heränneisiin.]

Oliko Turkuun saapunut tieto Kihlmanin pitkästä olosta Vaasassa
Malmbergin sairauden aikana taikka hänen matkoistaan, sitä ei
tiedetä, mutta varmaa on, että tuomiokapitulissa hänen elämäänsä
katsottiin liian vapaaksi. Sentähden tapahtui, että Pohjanmaalla
saatiin huhtikuulla Turun sanomista lukea, että Kihlman oli määrätty
armovuoden saarnaajaksi Alatornioon! Saattaa käsittää, minkä
hämmästyksen tämä herätti Kruununkylässä, jossa apulaista sitä
enemmän kaivattiin, kuin Wegelius oli tullut niin huonoksi, ettei
hän ollenkaan pystynyt hoitamaan virkaansa. Onneksi tuomiokapituli,
rovasti Kihlmanin kirjeen johdosta, peruutti määräyksensä, mutta
Kihlmanin oli nyt entistä vaikeampi lähteä Lapualta -- hänen
vaimollaan kun oli viimeinen aika käsissä. Senvuoksi isä kirjoittikin
(17/5): "Älä sentään kiirehdi, äläkä häiritse Angelikaasi! Hänestä ja
hänen tilastaan riippukoon muutto!" Ratkaisu tuli 27 p:nä toukok.,
jolloin Gela onnellisesti synnytti terveen tyttölapsen, joka 31 p:nä
kastettiin ja sai nimen Hanna. Kun sittemmin äidin ja lapsen tilassa
ei mitään huolestuttavaa huomattu, Kihlman 6 p:nä kesäk. matkusti
yksin Kruununkylään hoitamaan virkaansa.

Aviopuolisojen lyhyt ero aiheutti kirjeenvaihdon, josta tässä
muutamia otteita. (Kruununkylä 9/6 1847): "Rakkahin vaimoni! -- --
Vähän ennenkuin tulin tielle, joka poikkeaa pappilaan, huomasin
äitikullan (söta mor) tulevan ajaen, kuorma tuoleja y.m. mukanaan.
Minä pysähdyin nähdäkseni, kääntyikö hän Kokkolaan vai kirkolle
päin. Kun jälkimäinen tapahtui, seurasin hiljaa perässä, ja niin
tultiin yhdessä kotiini. Äiti oli hyvin iloinen ja tyytyväinen. Hän
oli antanut piikojensa alottaa puutarhatöitä. Minä ryhdyin kohta
komentamaan, suunnittelin käytävät y.m. -- -- Nyt on niin paljon
tehty, että vain vähän puuttuu. Rakennuksen keskikohdalta joelle
menevä käytävä jakaa kasvitarhan kahteen osaan. Toiseen on istutettu
ainoastaan mansikoita, sivuille viinimarjapensaita, ja valkosipulia;
toisessa on 4 lavaa herneitä, sekä porkkanoita, punajuuria,
tilliä, persiljaa ja turkinpapuja. Rediisejä on kylvetty kummankin
osaston reunoihin. Pitkin rakennusta on penger, jossa tullaan
näkemään keisarinkruunuja ja muita harvinaisia kukkia. Vahinko että
unohdin Sinun kukansiemenesi. Mutta vähät siitä, ne ovat varmaan
jokapäiväisiä verrattuina minun harvinaisuuksiini. Vielä on olemassa
pienempi osasto keittiönseinän takana. Siinä kasvaa ruoholaukkaa ja
piparjuuria, jos niitä siihen kylvetään ja istutetaan. Kokonaisuus
osoittaa puutarhurineroa, ja, jos edistyn, voi minusta aikaa myöten
tulla taloustirehtööri. -- Huoneita ei enää voi tuntea. Niillä ei
ole taipumusta pysyä kohtuudessa. Niin inhottavia kuin olivat, niin
valoisia ja siistejä ne nyt ovat. Ne ovat, meidän kesken sanoen,
sopimattomia kristityille. Sitten kun raot oli rapattu, on seinille
liisteröity harmaata kartuusipaperia. Keittiökamari, jossa kirjoitan
tätä, on maalattu harmaaksi ja pirskotettu mustilla ja valkoisilla
pilkuilla. Sali on punaisenkeltainen (brandgul) ja makuuhuone
taivaansininen, valkoisella marmoroitu. Toiset huoneet ehkä sopivat
niin vähän kieltäytyville ihmisille kuin me olemme, mutta makuuhuone
on loukkaava. Vanhemmat ovat tehneet parhaimman ymmärryksensä mukaan,
ja sentähden olen kiittänyt kaikkea, jotta en syyttä herättäisi
mielipahaa. -- Astiakaappi seisoo valkoisena salissa. Imperiaalisänky
ja perhekätkyt, myöskin valkoisiksi maalattuina, loistavat
makuuhuoneessa venäläisten tuolien ympäröiminä. -- -- Hyvästi! Nuku
suloisesti, Hannikka!"

(16/6) -- -- "Olen nyt oudossa asemassa. Olen samalla kertaa pappi,
sielunhoitaja, marttyyri, ekonoomi, isäntä ja emäntä, piika ja
renki. Pyhänä herätti saarnani monessa kuulijassa tyytymättömyyttä.
Alkusanani olivat: 'Jos joku tulee minun tyköni, ja ei vihaa _isäänsä
ja äitiänsä_, ja _emäntäänsä ja lapsiansa_ (tämä Sinulle ja minulle)
j.n.e., ei se taida olla minun opetuslapseni' [Luuk. 14: 26,27].
I[sä] on koko ajan ollut hyvin kärtyinen. Harvoin hän on puhutellut
minua; ja silloinkin purevasti. Eräänä iltana tapahtui purkaus.
Silloin tuli esiin viimekesäinenkin synti, että näet tulosaarnani
edellä annoin veisata: Guds ord hafver förgäten legat j.n.e. (Jumalan
sana on ollut unohdettuna). Minä selitin asian niin, että hänen
kunniansa pysyi loukkaamatta, mutta pyysin, että hän vastedes,
jos oli sitä mieltä, että olin tehnyt väärin, kohta ottaisi asian
puheeksi eikä kuukausia ja vuosia hautoisi paisetta sisässään.
Isän mielestä oli tämä liiallista nuhtelemista, ja hän katkaisi
keskustelun tuomittuaan minut hengellisesti ylpeäksi, ilman mitään
todistusta. Saarnani viime pyhänä oli hänestä riittävä vahvistus
hänen väitteelleen. Tulin ohimennen sanoneeksi suruttomia opettajia
mykiksi koiriksi. Se oli anteeksiantamaton synti. Sunnuntaista saakka
on hän enimmäkseen ollut vaiti. Äiti on puhunut hänen sijastaan.
Joka päivä on minua höylätty ja tuomittu. Yhdentekevää, ryhdynkö
selityksiin, selitykset unohdetaan, ja minä olen auttamattomasti
lyöty. Näkyy hyvin, että Sinä, suojelusenkelini, olet poissa. Sinua
he kunnioittaisivat. -- Tänne majataloomme [Härbärge merkitsee
vierasmajaa, majataloa] on tapani joka päivä kävellä; se on kuitenkin
turvapaikka. -- -- Joka ilta kastelen puutarhaa. -- -- Ei meillä
vielä ole lehmää eikä piikaa. Odotan vielä Jumalalta. -- Äiti on
suositellut 14-vuotiasta tyttöä, joka osaa suomea ja ruotsia. Hän
voisi olla keittäjän ja lapsenpiian varana, sillä emme kai ota
useampia." -- --

Jälkimäinen ote todistaa, että Alfredin suhde vanhempiin yhä oli
kireänlainen, ja kuinka se olisikaan voinut parantua, kun nyt isä ja
poika saarnasivat samassa kirkossa. Se erimielisyys uskonnollisissa
katsantotavoissa, joka ennen oli esiintynyt ainoastaan kirjeissä
taikka keskusteluissa neljän seinän sisällä, tuli nyt kuuluviin
julkisuudessa, ja kun Alfred nuoruuden innolla ja vahvalla
vakaumuksella kohdistaen kuulijoihinsa parannuksen vaatimuksia
noudatti Malmbergin y.m. herännäisjohtajien saarnatapaa ja koetti
tehdä opetuksensa mahdollisimman sattuvaksi ja kuhunkin yksityiseen
tehoavaksi, niin ei ole ihme, että isä ja muutkin loukkaantuivat.
He käsittivät mieskohtaisiksi viittauksiksi semmoistakin, joka
lausuttiin yleisessä mielessä. Niin esim. oli ilmeisesti käynyt,
kun Alfred puheena olevassa saarnassa, selittäessään, miten Jumala
kutsuu vieraita taivaallisiin pitoihin, muun muassa oli sanonut
sen tapahtuvan lähettämällä uuden hartaan opettajan seurakuntaan.
"Hänen lähetyksensä on jo merkki siitä", oli hän sitten jatkanut,
"että ehtoollinen on pidettävä, että otollinen aika on tullut
sille seurakunnalle, johon hänet on lähetetty. Tiedän kyllä, mitä
Te, kuulijani, ajattelette tässä asiassa. Te olette iloisia, jos
opettajanne ovat suruttomia ja mykkiä koiria, jotka eivät voi
haukkua. Teistä ovat semmoiset opettajat hyviä, jotka mielellään
makaavat ja nukkuvat hengellisessä suruttomuudessa, sillä he antavat
Teidänkin nukkua, vaikka olisitte aivan helvetin partaalla. Semmoisia
opettajia Te ylistätte, jotka imartelevat Teitä synneissänne ja
huvittavat Teitä hyödyttömällä opilla, jota ette edes ymmärräkään.
Mutta jos Jumala lähettää Teille palvelijoitaan s.o. uskollisia ja
rehellisiä opettajia, jotka julistavat Teille totuuden ja Jumalan
neuvot autuuteenne, niin Te kirootte ja ylenkatsotte heitä. Ja jos
Jumala siunaa semmoisten opettajien saarnaa, niin että ihmiset
heräävät synninunestaan huolehtimaan ikuisesta pelastuksestaan ja
että nämä heränneet eivät enää voi jatkaa samaa kelvotonta elämää,
jossa Te edelleen viihdytte, silloin Te sanotte: 'Niin, se on tuo
saatanan pappi, joka viettelee kansaa. Se on hän, joka pirullisella
opillaan rakentaa eripuraisuutta vanhempien ja lasten, miehen ja
vaimon välille! Voi, rakkaat kuulijani, häntä, joka harrastaa Teidän
ikuista onneanne, Te kirootte. Häntä, joka rukoilee edestänne, Te
vihaatte. Ettekö ymmärrä, että Jumala osoittaa Teille suuren armon,
kun hän lähettää Teille opettajia, jotka etsivät Teidän parastanne,
mutta päinvastoin on se suuri vihan osoitus, kun hän lähettää
paimenia, jotka etsivät' omaa parastaan." --

Kaksi päivää edellisen kirjeen jälkeen Alfred lähetti Gelalle pienen
kirjelipun (18/6), jossa seuraavat sanat ilmeisesti viittaavat
isän ja pojan väliseen riitaan: "Ei minulla nyt ole mitään
kerrottavana täältä, paitsi että kaikki näyttää pimeältä. Saarnakaava
('predikoformulär') on minulle asianomaisesti annettu! -- Ole
rauhallinen, rakas ystävä; minun täytyy, joskin kirvelevin sydämin,
noudattaa muiden tahtoa. Ehkä vastedes vielä valkenee. -- -- --
Yksinäinen ystäväsi Alfred."

Näistä sanoista päättäen oli isä jollakin tavoin rajoittanut
Alfredin saarnavapautta. Siitä oli poika alakuloinen, mutta kun hän
puolitoista viikkoa myöhemmin (28/6) lähti Lapualle noutamaan pikku
perhettään Kruununkylään, oli hän kai jo rohkaissut mielensä. Gelan
rakkautta uhkuvista kirjeistä hän tiesi tämän jotakuinkin toipuneen
ja lapsenkin hyvin menestyvän, joten kodin onni näytti turvatulta --
kodin, joka nyt vihdoin, yksitoista kuukautta häitten jälkeen, oli
heille valmis. Lapualla ei ollutkaan muuta tehtävänä kuin järjestää
kaikki muuttoa varten. Malmberg oli jo matkustanut Peskaan, eikä
Kihlman olisi saanut kiittää häntä suuresta vieraanvaraisuudesta,
ellei hän (Malmberg) olisi heinäkuun 3 p. palannut kotia, arvatenkin
juuri hyvästijättöä varten. Kolme päivää myöhemmin Kihlman lähti
kiluineen kaluineen. Matkalla perhe poikkesi Ylihärmän Liinamaahan
appivanhempien luokse, joten Kruununkylään tultiin 8 p:nä.

       *       *       *       *       *

Tästä lähtien neljättä vuotta eteenpäin on verraten vähän tietoja
Alfred Kihlmanin yksityisestä elämästä. Hän ei enää ollut
kirjeenvaihdossa vanhempiensa kanssa, syystä että he asuivat samalla
paikkakunnalla, ja hänen muille läheisille lähettämänsä kirjeet ovat
teillä tuntemattomilla. Kuvaus tästä ajasta on sentähden entistä
yleispiirteisempi.

Ensi kesänä ja seuraavinakin Kihlman varusteli asuntoaan ja
talouslaitostaan ikäänkuin pitkääkin aikaa varten. Rakennus
laudoitettiin ja luultavasti jo silloin maalattiinkin punaiseksi,
jommoisena se vieläkin vaatimattomana, mutta siistinä, haapojen ja
koivujen ynnä vihantien peltojen ympäröimänä seisoo paikallaan.
Hevonen ostettiin ja pari lehmää, ja paitsi puutarhaa, josta
ylempänä on puhuttu, oli Kihlmanilla pieni kuokkamaa saarella
kapean joenhaaran toisella puolella vastapäätä kotia. Perunoita
ja vähän muutakin viljaa saatiin siis ostamatta. Mitä ei kotona
ollut, hankittiin Kokkolasta, johon ei ollut kahtakaan peninkulmaa,
puhumatta naapuritaloista. Näin oli toimeentulo mukava, ja
taloudenhoito tuotti nuorelle isäntäväelle enemmän hupia kuin
rasitusta.

Aikaa ei puuttunut seurusteluun. Pappilaan oli vain noin kaksi
kilometriä. Sinne kun käveltiin, kuljettiin joen vartta ylöspäin
ensin valoisan, ristinmuotoon rakennetun kirkon ohitse, kunnes
tultiin Isolle sillalle ("Storbron"), missä ranta-valtatie menee
joen yli, ja siitä edelleen joen pohjoispuolta perille asti. Tämä
kävelytie oli ja on tänä päivänäkin sangen miellyttävä, sillä
molemmin puolin jokea, joka sekin pienine koskineen on näöltään
vaihteleva, on nähtävänä pitäjän parhaimmin viljelty osa taloineen ja
tasaisine viljavainioineen. Ymmärrettävää on, että vanhat ja nuoret
Kihlmanit usein tapasivat toisensa. Sitä paitsi kävi nuorten luona
tavan takaa heidän läheisiä ystäviään, Anttu Favorin, K. Nauklér, F.
P. Kemell, Antero Ingman y.m. Kysyä saattaa, eikö rovasti Kihlmanin
ja hänen rouvansa tutustuminen Alfredin ystäviin saanut heitä
yleensä lähemmäksi heränneitä. Valitettavasti ei niin tapahtunut, ja
lienee ainakin osaksi syy siihen ollut näissä nuorissa ystävissä.
Heistä näet sanotaan, että he usein melkein loukkaavalla tavalla
karttivat vanhojen seuraa. -- Paitsi kaupunkeihin (ei ainoastaan
Kokkola vaan myöskin Uusikaarlepyy ja Pietarsaari olivat aivan
lähellä) ja naapuriseurakuntiin, ei Kihlman ensi aikoina tehnyt muuta
kuin yhden pitemmän matkan, nimittäin Keuruulle Frans Bergrothin
virkaanasettajaisiin (8/8 1847).

Siitä elämän hiljentymisestä, joka oli luonnollinen seuraus
oman kodin perustamisesta, ei kuitenkaan johtunut, että Kihlman
olisi menettänyt halunsa ottaa osaa niihin uskonnollisiin ja
hengellisiin rientoihin, jotka olivat yhteisiä hänelle ja hänen
ystävilleen. Päinvastoin tiedämme hänen v. 1847 innokkaasti ottaneen
osaa kirkkolakiehdotuksen tarkastamiseen, ehdotuksen, jonka
vastustamisesta, niinkuin ylempänä on kerrottu, oli neuvoteltu hänen
häissään, ja josta varmaan oli monesti keskusteltu niillä matkoilla,
jotka Kihlman teki vuoden alkupuolella.

Ensiksikin Kihlman, asian hyväksi, ryhtyi kerrassaan turhaan
yritykseen. Hän näet kirjoitti (toukokuulla 1847) tuomiokapitulin
jäsenelle, lehtori Henrik Heikelille ja kehotti häntä vastustamaan
lakiehdotusta. -- "Uskallan Herra Lehtorille, vanhalle opettajalleni
ja ystävälleni, esittää huoleni eräässä asiassa, joka, mitä enemmän
aikaa kuluu, sitä enemmän minua arveluttaa. Minä tarkoitan Kristuksen
suomalaista kirkkoa, jonka tulevaisuus, jos uusi kirkkolakiehdotus
hyväksytään, on pimeä kuin yö." Sitten hän voimakkain sanoin
viittaa ehdotuksen loukkaavimpiin kohtiin: neljän tunnustuskirjan
hylkäämiseen, nuorempien pappien ja maallikkojen poissulkemiseen
kirkon edustuksesta sekä hengellisten kokousten kieltämiseen,
jollei kirkkoherra joka kerta ollut antanut suostumustaan. "Aika
kuluu pian umpeen, jolloin muistutukset ovat sisään lähetettävät",
kirjoittaja jatkaa. "Kyvyn puutteessa en ole mitään kirjoittanut; en
kuitenkaan olisi vaiti, jos minulla olisi tarpeeksi esitutkimuksia.
Myöskin on helppo ymmärtää, että sanani kohtaisivat kuuroja
korvia, vaikka kyllä sittenkin omantunnon ja tunnustuksen vuoksi
huononkin laululinnun tulisi virittää äänensä. Mutta jos Te, vanha
opettajani, esiintyisitte voimakkaalla ja julkisella kumoamisella,
niin saattaisi jotain asialle koitua. Palkkanne olisi Jumalan
seurakunnan kiitollisuus. Että Herra Lehtori omasta puolestaan on
tyytymätön ehdotukseen, sitä en ole koskaan epäillyt; mutta siitä
on vähän hyötyä, että toinen siellä, toinen täällä on tyytymätön.
Jos kykenevä ja arvokas mies astuisi vastarinnan päähän, silloin
moni epäileväinenkin yhtyisi häneen, ja hyvä asia voittaisi. --
Suokaa anteeksi rohkeat sanani. Asian tärkeys on saanut minut
puhumaan." -- --

Nähtävästi Kihlman ei saanut vastaustakaan. [Millä kannalla Heikel ja
tuomiokapituli yleensä oli, näkyy _E. G. Palménin_ ennen mainitusta
tutkimuksesta.] Mutta huolimatta siitä, että hän alkuaan oli
pitänyt itseään kykenemättömänä julkisesti esiintymään asiassa, hän
kuitenkin otti sepittääkseen lausunnon kirkkolakiehdotuksesta, joka
Kokkolan rovastikunnan nuoremman papiston puolesta oli lähetettävä
Turun tuomiokapituliin. Milloin ja missä tehtävä hänelle annettiin,
sitä emme tiedä, mutta lausunto, jonka hän itse on puhtaaksi
kirjoittanut, on allekirjoitettu Kokkolassa 28 p:nä syysk. Silloin
kaupungissa oli markkinat, joihin heränneillä vanhastaan oli tapana
kokoontua tavatakseen samanhenkisiä -- ja useimmat, jolleivät
kaikki allekirjoittajat [J. Taxell, Kokkolan [2] kappal., A. W.
Chydenius, Kokkolan [1] kappal. H. W. Wegelius, Kruununkylän kappal.,
C. F. Ervast, Alavetelin kappal., A. J. Gummerus. Ylikannuksen
nim. kappal., Z. U. Gallenius, Halsuan saarnaaja, H. R. Aspelin,
Ylivetelin kappal., C. H. Elfberg, Ullavan saarnaaja, S.O. Appelberg,
Kokkolan pitäjänapul., A. A. Nylander, Lohtajan kirkkoherran apul.,
L. W. Schalin, Kokkolan ala-alkeiskoulun op., A. Backman, Kälviän
kirkkoherran apul., Alfred Kihlman, Kruununkylän kirkkoherran apul.,
A. A. Favorin, Alavetelin kappalaisen apul.] olivatkin heränneitä.

Lausunnon pääosa koskee kysymystä yksityisistä hartauskokouksista.
Sen otamme tähän näytteenä 22-vuotiaan papin esitystavasta:
[Suomennos on tehty prof. _E. G. Palménin_ hyväntahtoisesti lainaaman
jäljennöksen mukaan.]

"Sen sijaan että Ehdotus edistäisi kirkollisen elämän kehitystä ja
ilmaisua, Luvussa 'Kokouksista ja yksityisistä hartausharjotuksista',
kristittyjä mitä ankarimmin kielletään yhtymästä yhteistä
mielenylennystä varten ja keskinäisesti vaihtamasta ajatuksia
siitä, mikä on heille kalleinta ja mielenkiintoisinta, jopa
ankarammin kuin missään entisessä konventikkeli-asetuksessa. Sillä
lukuunottamatta perheenisän oikeutta kotonaan tahtoo Ehdotus ei
ainoastaan kieltää maallikoita yhdessä ollen kehottamasta toisiansa
lukemalla Jumalan sanaa, laulamalla hengellisiä lauluja, rukoilemalla
ja keskustelemalla, vaan tehdään 'seurakunnan virassaoleva
pappikin', vastoin Jumalan käskyä sekä vanhojen kunink. asetusten
suoria kehotuksia kaikissa tilaisuuksissa huolehtia kuulijoittensa
opetuksesta, 'rikollisena vastuun- ja rangaistuksenalaiseksi', jos
hän ilman kirkkoherran lupaa pitää kokouksen uskonnonharjoituksia
varten taikka ainoastaan 'ottaa osaa' toisten yksityiseen
hartausharjoitukseen. Onko siis Kristinuskoa suvaittava ainoastaan
nimeksi, sen koskaan saamatta esiintyä elämässä? Onko kristillinen
hartaus suljettava kirkonseinien sisälle ja kokonaan karkotettava
seura- ja seurusteluelämästä? Vai onko Pyhässä raamatussa ainoatakaan
sanaa, joka ei hyväksyisi kristillistä yhteiselämää, missä
jumalisuutta harjoitetaan? Eikö kristityltä kaikkialla Jumalan
sanassa kehoteta opettamaan ja neuvomaan toisiaan keskenään ja
kehottamaan toinen toistaan, opettamaan ja neuvomaan toisiansa
keskenään psalmeilla ja kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla
j.n.e. Ja eivätkö ensimäiset kristityt, joiden jumalanpelko ei ollut
ainoastaan ulkomuotoa, noudattaneet näitä raamatun kehotuksia.
Ei tarvitse muuta kuin vilkaista Apostolien tekoihin tullakseen
vakuutetuksi siitä, kuinka usein ja yksimielisesti Apostolit
oppilaittensa kanssa, jotka olivat osallisia Pyhän Hengen lahjoista,
kokoontuivat, milloin satakaksikymmentä, milloin kolmetuhattakin
luvultaan, ylentääkseen mieltään pyhän uskonsa perustuksella. Niin,
missä vain Jumala tänäkin päivänä saa herättää ihmisiä elävään
huolehtimiseen autuudestaan, siellä on myöskin yhteisen veljellisen
mielenylennyksen ja keskinäisen kehotuksen sisällinen tarve
välttämättömästi esiintyvä, eikä sen tyydyttämistä, syystä että se
on tärkeä armonvälikappale, helposti voi eikä tulekaan laiminlyödä,
ilman että Jumalan herättämä hengellinen elämä tukahdutetaan taikka
sen kehitystä ainakin ehkäistään ja hidastutetaan. Eihän veljellinen
rakkaus koskaan voi olla niin voimaton ja eloton laatuaan, ettei
se ilmenisi keskinäisessä seurustelussa ja ajatustenvaihdossa
samanmielisten välillä. Kaikkien kirkollisten laitosten päämääränä
onkin tähän saakka ollut saattaa kristinusko yksityiselämään; tämä
on niiden kieltämätön tarkoitus, ja missä se ei ole menestynyt, ovat
ne olleet hedelmättömiä. Ja lisäksi: kun vapaasti saadaan kokoontua
aistillisia ja maailmallisia huvituksia ja syntistä ajanviettoa
varten, ei liene liiallista pyytää, vaan kaiken inhimillisen oikeuden
ja kohtuuden mukaista, että sama vapaus myönnetään jumalisuuden
harjoituksille. Vai mitä vaarallisia ilmiöitä yhteiskunnassa ovat
ne sitten aiheuttaneet? Vai onkohan enemmän järjestyksen mukaista,
edistetäänkö kristillistä elämää ja tosisiveellisyyttä paremmin
sillä, että kristityt käyvät teattereissa ja kapakoissa, peli- ja
juomaseuroissa ja tanssiaisissa taikka vain teollisuus- ja
tieteellisissä, maallisissa laulu- ja lukuyhdistyksissä? Terve järki
riittää käsittämään ja arvostelemaan, millä puolen totuus on. Ja
kun isompi tai vähempi luku henkilöitä, joko sattumuksesta taikka
kutsuttuina vieraina on koolla, niin ei edes sokea pakana voi sitä
leimata rikokseksi, jos kokoontuneet mieluummin käyttävät aikaa,
joka kuitenkin on jollakin tavoin kulutettava, Jumalan, kunniaksi
kuin turhuuteen ja syntiin. -- Kuinka järjetöntä toiselta puolen
onkaan koettaa kahleiden, vankilan ja ruumiinrangaistuksen uhalla
vastustaa erehdyksen valtaan pääsöä; jos tätä tarkotetaan kieltämällä
yksityisiä hartausseuroja. Eihän tällä tavoin koskaan voida vastustaa
harhaoppia. Vähintään ovat semmoiset keinot _kristillisiä_,
Ei: Sillä ehkä me lihassa vaellamme, emmepä me sentähden lihan
jälkeen sodi. Sillä meidän sota-aseemme eivät ole lihalliset, vaan
väkevät Jumalan edessä kukistamaan varjeluksia. Tämä ei ole ollut
Lakiehdotuskomiteallekaan tuntematonta, koska se itse perusteluissaan
tunnustaa, että 'evankelisen kirkon dogmaattisesta peruskannasta
ei voida johtaa yksityisten hartausseurojen kieltoa.' Mutta siitä
huolimatta, huolimatta yhteiskunnallisesta ja inhimillisestä
oikeudesta ja omantunnonvapaudesta, jotka äänekkäästi vastustavat
asiaa, on Ehdotus kuitenkin säätämällä rangaistuksia kieltänyt
poikkeuksetta jokaisen yksityisen hartausharjotuksen, joka ulottuu
perhepiiriä ulommas; niin että evankelinen kristitty ei edes
muutamien ystävien, ei lähimpien naapurien, ei matkalla ollessaan
tuttujen kanssa saa harjottaa vähintäkään jumalisuutta, ilman että
häntä rikoksentekijänä lain mukaan rangaistaan. Ehdotus tahtoo
ehkä näennäisesti lieventää rangaistuksen toimeenpanoa useilla
astemääräyksillä, mutta rangaistusasteita voidaan vain verrata
roviolla polttamiseen heikommalla tulella, missä ruumis kyllä palaa
ja lopulta häviää, mutta ainoastaan kauemmin ja siis tuskallisemmin
kärsien.

"Mutta kaikkein merkillisintä on, että ei edes seurakunnan virassa
oleva pappi, Ehdotuksen mukaan, saa vapaasti kuulijoittensa kesken
käyttää Jumalan sanaa, tulematta laillisen syytteen alaiseksi.
Paitsi raamatun kehotuksia opettajille yleiseen: Saarnaa sanaa,
pidä päälle sekä hyvällä että sopimattomalla ajalla, rankaise,
nuhtele, neuvo, sekä: Kaitkaat Jumalan laumaa ja pitäkäät siitä
vaarin, tavataan vanhoissa kunink. asetuksissa lukuisia kehotuksia
papeille ahkerasti ja kaikissa tiloissa pitää huolta kuulijoittensa
hengellisten tarpeitten tyydyttämisestä, ja selvimmin 1726-vuoden
asetuksessa, jossa pappia kehotetaan 'usein käymään kuulijainsa
luona heidän kodissaan', jopa 'kutsumaan heidät kokoon' saadakseen
selkoa heidän edistyksestään kristinuskossa ja johtaakseen heitä
autuuden perustukseen ja tietoon. Mutta suorastaan päinvastoin
Ehdotus nyt säätää, että pappi, joka ei ole kirkkoherra, ei
edes saa 'ottaa osaa' kuulijainsa kanssa kristilliseen seuraan,
jossa jumalisuutta harjotetaan, vielä vähemmin esiintyä siinä
opettajana, eikä myöskään kirkkoherran luvatta 'kuuluttaa kokousta
uskonnonharjoituksia varten'. Kirkkoherra on siis oleva ainoa,
jolla on seurakunnanopettajan varsinaiset oikeudet; muuta papistoa
katsotaan ainoastaan kirkkoherran palvelijoiksi, ei Herran eikä Hänen
seurakuntansa palvelijoiksi. Ja jos kirkkoherran mieleen juolahtaa,
koska hänellä on rajaton valta kieltää, olla millään ehdolla
suostumatta papin pyyntöön saada kutsua muutamia kuulijoistaan
kokoukseen, ja tämä ei myöskään ilman 'kuritusta' saa käydä
kuulijoittensa kodeissa, jos he vain uskaltavat yhdessä harjoittaa
jumalisuutta, niin täytyy tämän jälkimäisen huomata olevansa
estettynä kaikesta senlaisesta lähemmästä ja tuttavallisemmasta
seurustelusta kuulijainsa kanssa, johon kumminkin Jumalan sana,
omatunto, virkavala ja virkavelvollisuus häntä vaativat. Jos
mitään, on tätä sanottava julman tirannimaiseksi ja hierarkiseksi
yhteiskunnallisen ja omantunnon vapauden sorroksi, sorroksi,
jonka vertaa ei tavattane protestanttisessa kristikunnassa. --
Totta kyllä, Jumalan armollisesta johdosta meillä on kirkkoja ja
saarnatuoleja sekä muita julkisia tilaisuuksia, joissa Jumalan
sanaa selitetään ja tarjotaan seurakunnalle. Mutta ovatko sitten
Kristus ja hänen apostolinsa rajoittaneet toimensa ainoastaan
temppelinmuurien sisäpuolelle? Eivätkö he opettaneet ja saarnanneet
kaikkialla, sekä julkisesti että yksityisesti, temppelissä ja
synagogissa, yksityisessä huoneessa ja taivasalla? Mutta sama
sokea ja mieletön huuto: 'tässä on Herran temppeli!', joka muinoin
kuultiin juutalaisten maassa, kuuluu vielä meidänkin päivinämme.
Sama sokea into kirkonseinien puolesta näyttäytyy myöskin nykyajan
ulkokullatuissa kuin muinoin farisealaisissa, joille Stefanuksen
täytyi sanoa, että 'se kaikkein ylimmäinen ei asu käsillä tehdyissä
temppeleissä'. Mutta eikö evankelisen opettajan toimiala Suomessa ole
saava ulottua saarnatuolia, rippikoulua ja lukukinkereitä edemmäs?
Onko siis pappi, jonka pitäisi olla vapain, oleva yhteiskunnan
orjuutetuin jäsen, seurakunnassaan enemmän sidottu kuin kukaan muu,
kun on kyseessä se sana, jolla hänen kuitenkin tulee syöttää, ravita
ja ylentää hänelle uskottua laumaa?

"Yhteiskunnallisuus on ihmisluonnon vastustamattomia tarpeita.
Lait eivät voi muuttaa tätä luontoa; päinvastoin se vaatii mitä
sille tulee suuremmassa määrässä kuin muutoin, jos sen oikeuksia
kielletään. Turhia ovat siis estotoimet. Niistä on vain haittaa;
mutta lait, jotka itse aiheuttavat rikoksia, toisin sanoen: ovat
mahdottomia noudattaa, eivät voi kauan pysyä voimassa. Me toivomme,
että tämä, joka on non plus ultra luonnottomuudessa, joka sotii
Jumalan sanaa vastaan, joka mitä syvimmin loukkaa omaatuntoa ja
kristityn vapautta, on syntyessään hukkuva. Silti emme kiellä
kirkon oikeutta valvoa opin puhtautta emmekä valtion oikeutta
ylläpitää yleistä rauhaa; mutta me uskomme, että uskonnollisten
seurojen julkisuus turvaa niille tämän oikeuden. Missä kokoonnutaan
ovet avoinna (sillä salaisia kokouksia emme tahdo) ja pääsö on
vapaa kirkon ja valtion palvelijoille, siinä emme luule syntyvän
tai kehittyvän harhaoppeja tai epäjärjestyksiä, jotka häiritsevät
yhteiskunnan rauhaa." --

Seuraavassa arvostellaan ja tuomitaan yhtä ankarasti Ehdotuksen
XXXII:des luku, jossa ehdoton päätösvalta kirkonasioissa annetaan
yleiselle pappeinkokoukselle, mistä alempi papisto ja maallikot
ovat poissuljetut. Siinä uudistuu räikeässä muodossa paavillinen
hierarkia, vaikka uskonpuhdistus on _seurakunnalle_ pidättänyt
oikeuden ratkaista oppia, liturgiaa y.m. kirkon elämää koskevat
kysymykset. Yllä oleva otteemme riittää kumminkin, se kun osoittaa
kuinka nuori Kihlman käsitteli sydämelle käypää asiaa, jommoinen
hartausseurojen pitäminen oli hänelle ja kaikille heränneille
papeille. Esityksen ansio ei ole niinkään tyylin keveydessä,
kirkkaudessa tai luontevassa jäsentelyssä, vaan paremmin
loogillisessa terävyydessä, joka tunkee kysymyksen sisään jättämättä
mitään puolta, mitään näkökohtaa huomioon ottamatta. Saattaa sanoa,
että lausunto on hänen mietiskelevän luonteenlaatunsa, mutta samalla
myöskin hänen sisällisen vakaumuksensa leimaama. Että juuri Kihlman,
nuorin neljästätoista allekirjoittajasta, on lausunnon laatinut,
todistaa, missä arvossa virkaveljet ja toverit häntä pitivät.
Toiselta puolen on tässä muistutettava, että ei-heränneet papit ja
niiden muassa myöskin Kruununkylän kirkkoherra antoivat toisen ja
toisenlaisen lausunnon. [_E. G. Palmén_ m.p. siv. 165.]

Apulaispappien palkat olivat näihin aikoihin hyvin vaatimattomat.
Pääasiallisesti palkka sisältyi vapaaseen asuntoon ja elantoon,
rahapalkkio oli mitätön, joskin välttämätön, sillä olihan apulaisen
esiinnyttävä siististi puettuna. Alfred Kihlmanille oli hänen isänsä
kirjoittanut (3/6 1846): "mitä palkkaan tulee, niin ei se täällä
tule olemaan vähempi kuin missään muualla tahansa", ja sai hän
vuosittain 100 hop. rupl., joka ajan käsityksen mukaan oli runsaasti
maksettu. [Edellisellä vuosikymmenellä s.o. 1830-luvulla vaihteli,
tekijän isän muistiinpanojen mukaan, apulaisen palkka 100 ja 150
riksin välillä.] Sitä paitsi isä korjautti vuokratun asunnon ja
kenties maksoi vuokrankin siitä. Kumminkaan ei Alfredin ja hänen
perheensä toimeentulo ollut yksistään apulaispalkassa, vaan oli
vaimokin tuonut omaisuutta pesään. Isänsä, maisteri J. Fabritiuksen,
jälkeen oli kullakin kolmesta jälkeenjääneestä tyttärestä, ja siis
Angelikallakin, noin 150,000 markkaa, josta jotenkin puolet oli
kiinteää omaisuutta, toinen puoli käteistä. Sisarusten holhooja oli
ollut heidän enonsa, tehtaanisäntä Niilo Ludvig Arppe, jonka hoidossa
omaisuus pääasiassa pysyi vielä kymmenkunta vuotta nuorimmankin
sisaren naimisen jälkeen. Arppe oli näet vuokrannut Puhoksen sahan
Kiteellä, joka muodosti pääosan kiinteästä omaisuudesta, ja rahat
olivat hänen liikkeessään. Paitsi vuotuista vuokraa hän suoritti,
perillisille, entisille holhoteilleen, korkoa rahoista sekä myöskin
suurempia tai pienempiä osia pääomasta sen mukaan kuin häneltä sitä
vaadittiin. Näin ollen tapahtui, että Kihlman ei moneen vuoteen
saanut vaimonsa koko omaisuutta hoidettavakseen, vaikka hänellä
oli siitä varmat tulot ja mahdollisuus saada enemmänkin, kun tarve
ilmaantui.

Jos kysytään miten Kihlman käytti niitä varoja, jotka täten joutuivat
hänen käsiinsä, niin saattaa hänen tarkan kirjanpitonsa nojalla antaa
luotettavan vastauksen. Vähin osa meni omiin ja perheen tarpeisiin,
enimmän osan hän lainasi isommissa tai pienemmissä erissä ystäville
tai tutuille papeille, talonpojille y.m. ja melkoisen määrän hän
myöskin suorastaan lahjoitti varattomille sukulaisille, ystäville
ja muille puutteenalaisille. Niin esim. oli ensimäisestä (29/9 1846
saapuneesta) 3000 hop. ruplan lähetyksestä jo ennen vuoden loppua
mennyt: velkoihin 325, lahjoihin 360 (suurin erä, 200, eräälle
papille, Angelikan sukulaiselle), lainoihin 2000. Tuo lahja vaimon
sukulaiselle samoinkuin kohta alempana nähtävä ote eräästä kirjeestä
todistaa, että Kihlman kyllä hoiti asioitaan yksimielisyydessä
Gelansa kanssa, mutta ei kysynyt neuvoja muilta. Kun Alfred jouluna
1846 oli yksin vanhempiensa luona Kruununkylässä ja siellä m.m.
oli kertonut perunkirjoituksesta lankonsa Antero Ingmanin luona,
oli äiti ajatellen, että Alfredilla nyt oli yhtä suuri omaisuus,
lausunut: "'Minä alan oikein peljätä puolestasi, sinulla on liian
suuri menestys; mihin se lopulta johtaakaan!' -- Paljon ihmettelyä
on herättänyt", jatkaa Alfred sitten, "mihin olen voinut saada 3000
rupi. hop. menemään; minä vakuutin, että ne on lainattu luotettaville
henkilöille. Muuten en tahdo, minä lisäsin, en nyt enkä vastedes,
että minun asiani ovat yleisen tarkastuksen alaisina. Tulen itse
hoitamaan niitä ja tahdon sentähden pitää niitä omana huolenani."
-- Tässä yhteydessä sopii mainita, että Kihlmanin anoppi, rouva von
Essen (o.s. Arppe ja ennen ollut naimisissa J. Fabritiuksen kanssa),
sekä hänen tyttärensä, rouvat Hilda Bergroth ja Angelika Kihlman,
luovuttivat Ingmanille koko sen omaisuuden, jonka hän vaimovainajansa
kautta oli saanut.

Luonnollista on, että Alfred Kihlman, huolimatta isän mielipiteistä,
pappina noudatti vakaumustaan. Todistuksena siitä on mainittava,
että hän ei epäillyt pitää hartausseuroja milloin kodissaan, milloin
muualla heränneitten kanssa, jommoisia tietysti Kruununkylässäkin
oli. Yhdestä semmoisesta seurasta, joka 18 p:nä heinäk. 1848 oli
Erik Libäckin luona, hän on almanakkaansa merkinnyt: "Nimismies
Hellbergin ilmiannon johdosta meidän nimemme merkittiin kirjaan
siinä tarkoituksessa, että meidät pantaisiin syytteeseen luvattomien
kokousten pitämisestä. Huomaa. Olimme kutsuttuja vieraita, emmekä
katsoneet voivamme paremmin käyttää seurustelu-tilaisuutta kuin
keskinäiseen rankaisemiseen ja kehottamiseen, Jumalan sanan
viljelemiseen ja lauluun. Minä, seurakunnan kutsuttuna opettajana,
johdin seuroja. Meidän olisi välttämättömästi pitänyt tanssia,
niinkuin samana päivänä tapahtui kahdessa toisessa paikassa,
saadaksemme olla rauhassa poliisilta! Ja kristinusko kuuluu sentään
olevan ei ainoastaan suvaittu, vaan myöskin valtionuskonto!"

Nähtävästi tämän tapahtuman aiheuttamassa tunnelmassa Kihlman
kirjoitti N. L. Arppelle, jonka kanssa ylläpidetty kirjeenvaihto
säännöllisesti koski vain raha-asioita, (12/7 1848): "Olen nykyään
yksin kotona. Angelika on pikku Hannan kanssa matkustanut Keuruulle
Bergroth lankomme luokse. He ovat jo olleet kolme viikkoa poissa
ja voivat, mikäli tiedän, hyvin. Yleinenkin terveydentila on
vastaiseksi täälläpäin hyvä, vaikka peljätään kammottavaa itämaista
vierasta [koleraa], joka jo on saapunut Turkuun. Yhtä pelottava
vieras lännestä ja etelästä, s.o. mieltymys tasavaltaan sekä sen
seuralaiset vallankumous, mielenosotukset, häiriöt, verilöylyt ja
sota, ei ole sekään vielä mieskohtaisesti tullut, mutta jokainen
siitä puhuu. Surkeinta ja naurettavinta samalla kertaa on se, ettei
hävetä väittää, että nämä ulkomaiden valtiolliset liikkeet ovat
läheistä sukua kristillisiin liikkeisiin Savossa ja Pohjanmaalla.
Meissä nähdään Lamartinen y.m. ystäviä, syystä että saarnaamme
kuollutta oikeaoppisuutta vastaan ja koetamme johtaa heräykset hyvään
päämäärään. Tarvitaan todella omituinen valo, käsittääkseen meidät
valtiollisiksi kansankiihottajiksi; siihen kuitenkin pyritään. Ja jos
tämä mielipide pääsee valtaan, mitä siitä seuraa meidän ankarasti
yksinvaltaisessa valtiossamme? Tulevaisuus on niin hämärä ja pimeä,
että kuka tietää, kuinka kaikki päättyy. Kunnioitettu Eno, suokaa
anteeksi mielenpurkaukseni." --

Tähän Arppe lyhyesti vastasi (8/10): "Pelkosi, että
Teitä pidettäisiin kansankiihottajina tuntuu minusta kovin
perusteettomalta, koska on kylläkin yleiseen tiettyä, että
harrastuksenne käy hierarkiseen eikä suinkaan vapaamieliseen
suuntaan."

Vastaus ei tyydyttänyt Kihlmania, ja sen vuoksi hän vielä palasi
asiaan (9/11 1848): "Jo edeltäkäsin saatoin pitää varmana, että Eno
ymmärtäisi, kuinka väärin monet rutivanhoilliset pelkäävät oleteltua
vapaamielisyyttämme. Mutta Enon on annettava anteeksi, etten voi
olla vastustamatta Enon vastakkaista syytöstä. Yhtä vieraita kuin
olemme ajan vapaamielisyydelle, yhtä vieraita olemme myöskin kaikille
pappisvaltaisille tarkoituksille. -- Emme me harrasta tasavaltaa,
emme yksinvaltaa emmekä perustuslaillisuutta taikka muuta semmoista;
me jätämme sen puuhan maailmalle, joka arvelee, että sillä on aikaa
semmoiseen. Sitä vastoin me harrastamme Jumalan valtaa (theokrati),
ei valtiollisessa vaan uskonnollisessa merkityksessä. Että Jumala
tulisi herraksi kunkin sydämessä, niin että ihminen uskollisena
palvelijana ja alamaisena noudattaisi ei omaa tahtoansa, vaan
Jumalan, siinä meidän tietoinen päämäärämme. Emme me itse tahdo tulla
seurakunnan herroiksi, vaan me palvelemme jokaista, joka tahtoo
palvelustamme käyttää. Me tahdomme johtaa seurakuntamme Jumalan
emmekä itsemme puoleen. Hierarkisiin prelaatteihimme nähden olemme
taistelukannalla; ja seurakunnat alkavat ymmärtää, ettei kaikki
pyhyys ole tavattavissa papinkauhtanan alta. Olen nöyrästi tahtonut
antaa Enolle tämän viittauksen, jotta Eno pysähtyisi ennenkuin
langettaa kovan tuomion, että 'harrastuksemme käy hierarkiseen
suuntaan'" -- --

Tiettävästi ei nimienkirjoitus Libäckillä johtanut oikeudenkäyntiin.
Eräs vanha, nyttemmin kuollut Kruununkylän pappilan palvelijatar on
kertonut, [Rovasti Joel Vegelius vainajan tiedonanto.] että rovasti
Kihlman oli ankarin sanoin varottanut nimismiestä vetämästä hänen
poikaansa oikeuteen seurojen pitämisestä, ja olisikin Hellberg
sen vuoksi luopunut aikeestaan. Olkoon että ukko Kihlman ymmärsi,
miten tehoton oikeudenkäynti oli uskonnollisten mielipiteitten
oikaisemiseen nähden, taikka että hän vain tahtoi vapauttaa poikansa
ikävistä rettelöistä, kummassakin tapauksessa tuottaa menettely
kunniaa vanhalle isälle -- se näyttää, samoinkuin useat hänen
kirjeensä, että hän osasi malttaa mieltänsä.

       *       *       *       *       *

Muutoin ei ole paljon sanottavaa Kihlmanin toiminnasta pappina;
se oli nähtävästi enemmän heikkenevän kuin kiihtyvän vauhdin
leimaamaa. Jo loppupuolella vuotta 1847 ja seuraavan alkupuolella
L. W. Schalin (Teerijärven kappalaisen poika, papiksi vihitty
9/6 1847) noin kerran kuukaudessa saarnasi hänen edestään, ja
joulukuun viime päivänä 1848 tuli avustajaksi Kaarle Nauklér,
määrättynä kappalaisen apulaiseksi Kruununkylään. Syynä siihen, että
Kihlman vetäytyi syrjään papintehtävistään -- mikäli näet hänelle
mahdollista oli -- luonnollisesti ei ollut se, että, niinkuin hän
itse kerran sanoo, hänen työnsä "hedelmät olivat vähemmät [kuin hän
oli toivonut]", vaan terveyden puute. On jo ennen mainittu, että
hän ruumiinrakennukseltaan oli heikonlainen, sekä myöskin kerrottu,
että hän ylioppilaana oli pari kertaa ollut ankarasti sairas, mutta
tässä on erityisesti merkille pantava, että hän ennen joulua 1848
tunsi "ensimäiset rinta- [s.o. keuhko-] taudin oireet", jotka tekivät
varovaisuuden pakolliseksi. Kun Kihlman näin oli jälleen joutunut
vapaaksi ainakin rasittavimmista virkatoimista, virkosi hänessä
tiedonhalu uudelleen. Hän otti taas kirjansa esille ja tilasi uusia
sekä alkoi ajatella ulkomaanmatkaa, johon Kokkolan kaupunginlääkäri
toht. J. J. Staudinger häntä kehotti, vaikkei tuumasta vielä totta
tullut. Yhdellä erikoisella tavalla hän, kaikesta huolimatta,
innokkaasti vaikutti herännäisyysliikkeen palveluksessa, nimittäin
levittämällä ruotsalaista ja suomalaista hartauskirjallisuutta.
Muun muassa on mainittava, että Kihlman maksuna velasta 22/10 1850
vastaanotti Malmbergilta 500 kpl Wegeliuksen postillaa (1250 rupl.
hop.) ja 500 kpl Björkqvistin postillaa (625 rupl. hop.) ja möi
ne pappien ja muitten tuttaviensa avulla samasta hinnasta, josta
hän itse oli kirjat saanut. [Nähtävästi oli Kihlman avustuksellaan
tehnyt Wegeliuksen postillan julkaisemisen mahdolliseksi. Hän on näet
merkinnyt 28/6 1847 suorittaneensa Malmbergille 2000 ruplaa ("till
Wegelii postilla").]

Vaikkei asiaa koskevia muistiinpanoja ole olemassa, on kumminkin
varmaa, että Kihlman tarkkaavasti ja suurella mielenkiinnolla
seurasi niitä ilmiöitä herännäisyysliikkeen alalla, jotka vähitellen
johtivat tai myötävaikuttivat v. 1852 tapahtuvaan hajaannukseen.
[_Rosendal_ m. p. III, Luku XI.] Tammikuulla 1849 hän oli mukana, kun
Malmberg, F. O. Durchman, L. Stenbäck, A. O. Törnudd, J. Grönberg,
C. G. von Essen y.m. perheineen kokoontuivat Keuruulle Frans
Bergrothin luokse, sieltä jatkaakseen matkaa Kuopion markkinoille.
Ensinmainitusta sanotaan kuitenkin, että hän juotuaan liiaksi ja
kiivastuttuaan väitellessään toisten kanssa jäi Keuruulle, vaikka
kaikki muut ja hänen vaimonsakin matkustivat Kuopioon. Tällä
matkalla ja erittäin Julius Berghin luona oli keskusteltu Wilhelm
Niskasen opista ja vaikutuksesta Kalajoen varrella ja myöskin
Malmbergistä, joka oli hyvissä väleissä Niskasen kanssa ja jota
ystävät muutenkin näyttävät alkaneen katsella arvostelevasta Siitä
huolimatta pysyi heidän suhteensa Malmbergiin entisellään, ja milloin
aihetta ilmaantui (niinkuin esim. Edv. Svanin hautajaiset Purmossa
30/1 1849, Essenin virkaanasettajaiset Ylihärmässä 1/7 s.v., erään
Bergrothin palvelijan häät lokakuulla 1850 Keuruulla j.n.e.),
yhtyivät he vanhaan tapaan kaikessa ystävyydessä. Että Kihlman itse
-- huolimatta kaikenlaisista epäilyksistä, joista hän myöhemmin
puhuu -- näinä vuosina yhä pysyi herännäisyyden alkuperäisellä
kannalla, todistanee sekin, että hän v. 1850 kaksi eri kertaa kävi
tapaamassa Paavo-ukkoa. Sinä vuonna hän näet on merkinnyt lähteneensä
maaliskuun 1 p:nä Pyhäjärvelle, (Jonas Lagus), edelleen tulleensa 3
p:nä "saareen" (s.o. Syvärinjärven Aholansaareen, missä Paavo asui
Nilsiässä) ja 4 p:nä illalla Kuopioon. Kenen seurassa hän matkusti
on epätietoista, mutta monikkomuoto ("kommo") osottaa, että hän ei
ollut yksin. Toisesta retkestä saamme tiedon eräästä hänen Gelalle
(8/9) osoittamastaan kirjeestä. Siinä Kihlman sanoo onnellisesti
saapuneensa Haapajärvelle, mutta hänen tullessaan oli Reinhold
Helander juuri lähtemäisillään Nilsiään, eikä tämä voinut lykätä
matkaansa, syystä että hänen piti olla kotona määräaikana. "Jotta
ei matkani tarkotus jäisi saavuttamatta, vaan saisin seurustella
Reinholdin kanssa sekä samalla tavata kuuluisaa, monen parjaamaa
ja monen ylistämää Paavo-ukkoa, [Kirje on laadittu näytettäväksi
isälle -- siitä sanat Paavosta, joiden yleisestä muodosta saattaisi
luulla, että Alfred ei ennen ollut ukkoa ravannutkaan.] olen monen
ahdistuksen päästä, päättänyt yhtyä matkaan. Vaikein ja suurin este
on ollut, että minulla ei ole Isän lupaa, ja varmaan en matkustaisi,
jos tietäisin, että Isä matkan johdosta närkästyisi. Mutta toivoen,
että Isä antaa anteeksi, uskallan lähteä." Hän käskee Gelan kohta
mennä pappilaan ilmoittamaan asia isälle, mutta muutoin on matka
pidettävä salassa, "sillä kansa juoruaa, ja piispa on lähimailla
(i farvattnet)." -- Etteivät isän ja pojan välit vieläkään olleet
hyvät, todistanee muistiinpano (13/10 1850): "Olin valmis vuorostani
saarnaamaan; pyhäaamuna tulee rovasti kirkkoon ja sanoo, että hän
saarnaa itse." --

Mitä perhe-elämään tulee, oli se vuoden 1850 loppuun saakka yleensä
onnellista, joskaan ei ilman suruja. Ymmärrettävää on, että
Kihlmanin terveyden heikontuminen herätti huolia; sen osoittaa muun
muassa 4 p:nä huhtik. 1850 tehty muistiinpano: "Syljin ensi kerran
(vähän) verta -- kuoleman edelläkävijä." Mutta sittenkin lienee
ilonsävel ollut kodissa vallalla. Marraskuun 20 p:nä 1848 syntyi
pikku Hannalle veli, joka sai nimen Jonathan ja aluksi näytti hyvin
menestyvän. Kesällä 1849 teki koko pikku perhe matkan Karjalaan,
Puhokseen, ja mikäli voi päättää Kihlmanin kirjeestä N. L. Arppelle,
jossa hän kiittää ystävällisestä vieraanvaraisuudesta, olivat sekä
vanhemmat että lapset onnellisesti suoriutuneet pitkältä retkeltä.
Se ei kuitenkaan estänyt Jonathania vuoden lopulla sairastumasta
hinkuyskään, johon hän kuoli 1 p:nä marrask. -- siis ennenkuin oli
vuottakaan täyttänyt. Vuosi 1849 päättyi siis katkeraan suruun,
mutta 12 p:nä jouluk. 1850 Gela lahjotti miehelleen toisen pojan,
jolle annettiin nimi Julius, ja koska sekä äiti että lapsi --
"asianhaarojen mukaan" -- voivat hyvin, ei tämän vuoden lopulla ollut
aihetta muuhun kuin iloon ja toivoon. Mutta kumminkin oli ankara
käännekohta lähellä.

       *       *       *       *       *

Vuosi 1851 aikaansai täydellisen mullistuksen Alfred Kihlmanin
elämässä. Se rauhallinen kodin onni, jota hän oli nauttinut viidettä
vuotta, hävisi äkkiä, ja hän joutui uudestaan yksinäiseen elämään
ja levottomiin oloihin, täynnä kysymyksiä ja epäilyksiä, hänelle
avautui uusi opinto- ja kehityskausi, ihan kuin olisi ollut pelkkää
unennäköä, että hän kerran oli ollut perheellinen mies ja valmiina
pappina palvellut seurakuntaa.

Seuraava kertomus järkyttävistä tapauksista, jotka hävittivät
Kihlmanin kodin, nojaa hänen omiin kirjeisiinsä (Keuruun
pitäjänapulaiselle) Frans Bergrothille ja hänen vaimolleen.
(Kruununkylä 11/1 1851.) "Rakas lankoni ja kälyni! -- -- Kotini,
joka oli onnellinen ilon koti, jos mitään maan päällä voidaan
onnelliseksi sanoa, on kerrassaan muuttunut surun asunnoksi. Minun
vaimoni ja Sinun sisaresi, rakas Hilda, on päättänyt vaelluksensa ja
lähettää Teille viimeiset tervehdyksensä. Hän kuoli, kovan taistelun
jälkeen, keskiviikkona 8 p:nä klo 1/2 12 i.p." -- Sitten seuraa
seikkaperäinen esitys taudista ja vainajan viimeisistä hetkistä.
Tauti oli alkanut hiljalleen; vasta lauantaina 4 p:nä Gela oli
toivonut, että lääkäri kutsuttaisiin. Toht. Staudinger ei kuitenkaan
ymmärtänyt taudin laatua eikä määrännyt mitään, mutta kuume kiihtyi
ja sairas alkoi vähin hourailla. Sunnuntaina tuli toht. Fontellkin
(Pietarsaaresta), mutta ei hänkään tiennyt neuvoa. Maanantaina
Staudinger selitti taudin "hermokuumeeksi" (lavantaudiksi) ja hoiti
sairasta sen mukaan. Mutta ei mitään parannusta huomattu. Saamatta
hetkeksikään unta sairas tuli yhä voimattomammaksi ja houraili
samassa määrässä enemmän, joskin tunsi ympäristönsä. Oltuaan
keskiviikkona aamupuolella levollisempi sai hän iltapäivällä ankaria
kouristuskohtauksia. Klo 9:ltä kouristukset lakkasivat, ja sairas
makasi kolmatta tuntia hiljaa valittaen, kunnes hengähti viimeisen
kerran. -- "Minä poloinen (Jag arme man) olen nyt yksinäinen leski
kahden äidittömän lapsen kanssa, nuorempi niistä kuukauden vanha.
Sinä, Hilda, olet kadottanut ainoan jälelläolevan sisaresi. Nyt
olemme vapaita etsimään sitä mitä ylhäällä on." -- Kuvaus vainajan
kilvoituksesta ennenkuin hänen sielunsa rauhoittui jääköön tässä
selostamatta -- "keskiviikkona hän ei enää jaksanut puhua paljon,
mutta se vähä, minkä hän sanoi, todisti, niinkuin hän itsekin lausui,
että aamutähti oli noussut." -- Kuollessaan Gela oli vain vähän
päälle 22 vuotta.

Huumaavan iskun sattuessa oli kuin kaikki olisi yhtynyt enentämään
häiriötä. Oli markkina-aika ja Kihlmanilla oli vieraina ystävät
Favorin, Simelius ja Östring; pikku Hannakin oli loppiaispäivänä
sairastunut ja tuli päivä päivältä huonommaksi (vaikka hän sittemmin
parani); Julius taas vaikeroi luonnollisen ravinnon puutteessa.
Anoppi, Gelan äiti, ei tiennyt mitään, sillä Kihlman oli viimeiseen
asti toivonut voivansa antaa hyviä uutisia. Kaksi "tätiä", Emma
Riska ja Emma Candelin, [Mamselli Emma Amanda Candelin, s. 1819,
oli jo 1848 tullut perheeseen. -- Emma Riska, neuvosmiehen tytär
Kokkolasta, oleskeli kymmenkunta vuotta pastori Gummeruksen perheessä
Ylikannuksessa ja sittemmin Pietarsaaressa ja Vaasassa, missä
elätti itseään pitämällä koululaisia täyshoidossa.] oli kyllä apuna
hoitamassa sairaita ja kotia; mutta sittenkin ymmärrämme Kihlmanin
masennuksen. "Kyllä olisin valmis antamaan äidittömän tytönkin
kuolla -- mutta miksi tuli kaiken tämän minua kohdata? Vielä olen
sokea syyhyn nähden, joskin aavistan sen. -- Tämä suru, mitä vaikein
maailmassa, on kova isku horjuvalle terveydelleni; kenties olen
minäkin lähellä kuolemaa. Siinä tapauksessa mainitsen, että Gela
terveenä ollessaan sanoi, että hän, jos me molemmat kuolisimme,
mieluimmin antaisi lapset Teidän, Fransin ja Hildan, hoitoon.
Kasvattakaa ne Jumalalle, jotta he tulevat pelastetuiksi. Se on
pääasia; kaikki muu ei merkitse mitään."

Toisessa kirjeessä (Lapua 15/1) Kihlman kutsuu lankonsa ja kälynsä
hautajaisiin, jotka olivat määrätyt tammikuun 29 p:ksi ja joissa
Malmberg oli luvannut pitää ruumissaarnan. -- "Olen Lapualla,
ensimäisessä kodissani, jossa ensimäisen rakkauden muistot kaikkialla
kohtaavat minua. Malmberg tuli viime pyhänä Kruununkylään ja laahasi
minut kuin vangin muassaan tänne. Yhdentekevä, missä olen: kaikkialla
on pelkkää tyhjyyttä. Kaikki on menettänyt värinsä, kauneutensa ja
häikäisevän loistonsa; näen vain katoovaisuutta ja tuskaa. Muistan
vain: 'Maaksi olet jälleen tuleva!' -- Pikku Hannan tauti on alkanut
väistyä. Julius parka huutaa paljon köyhyydessään. Meillä ei ole
imettäjää, emmekä tiedä mistä semmoinen on saatavissa." -- --

Itse hautajaisista kerromme Rosendalin mukaan: "Läheltä ja kaukaa
kokoontui niihin heränneitä pappeja, ja tilaisuus muodostui valtavan
juhlalliseksi. Ruumissaarnan, jota kiitettiin erinomaiseksi, piti
Fredr. Östring [eikä Malmberg, joka oli vähemmän tottunut saarnaamaan
ruotsin kielellä], ja Malmberg y.m. elävähenkisiä seurapuheita.
-- Illalla sattui sitten tapaus, jolla oli laajalle ulottuvia
seurauksia. Tavallisuuden mukaan juotiin totia ja väiteltiin jonkun
aikaa vireillä olleista opillisista riitakysymyksistä. Vielä
illallisen jälkeen jatkui väittelyä. Malmberg, joka oli hyvin
hermostunut, tilasi totia siihen huoneeseen, johon oli valmistettu
yösijat hänelle, Essenille ja A. O. Törnuddille. Sinne tuli muitakin
pappeja, väittelyä jatkettiin yhä edelleen ja sen aikana Malmberg joi
silloisenkin käsityksen mukaan ylenmäärin. Kirjeessä R. Helanderille
(11/12 1852). hän itse tunnustaa ja selittää asian näin: 'Kun
olin nähnyt ystävieni alituisen pyrkimyksen tekopyhyyteen, join
kerran oikein runsaasti Kihlmanin rouvan hautajaisissa, ainoastaan
saadakseni ystävieni salatut sydämet paljastetuiksi'." [_Rosendal_,
m.p. III, 363. -- Alfred Kihlman on kertonut tapahtuman vähän
toisin. Malmberg oli ollut samassa huoneessa, missä Essen ja hän
itse (Kihlman) makasivat. He olivat ensin juoneet kukin yhden lasin
totia, jonka jälkeen Essen ja Kihlman panivat maata, mutta Malmberg
oli yksin jatkanut juomistaan, kunnes oli aivan humalassa. Aamulla
oli Kihlman odottanut, että Malmberg olisi ollut pahoillaan asiasta;
mutta niin ei suinkaan ollut laita. Malmberg oli noussut ja mennyt
ulos ennen Esseniä ja Kihlmania, joten nämä tapasivat hänet pihalla,
ja silloin oli Malmberg hyvätuulisena tervehtinyt heitä sanoilla:
"Nytkö vasta te olette nousseet, minä olen jo ennättänyt tehdä paljon
syntiä."]

Malmberg selitti ja puolusti siis viimeiseen saakka väkijuomien
nauttimista samalla tavalla kuin Paavo Ruotsalainen ja muutkin
heränneet: raittiudenharrastus oli muka tekopyhyyttä, he joivat
osoittaakseen, etteivät olleet teeskentelijöitä. Valitettavasti,
taikka onneksi -- arvostelu riippuu kunkin kannasta -- tämä
selitys ei enää tyydyttänyt kaikkia. Varsinkin oli Malmbergin niin
usein nähty unohtavan kohtuuden rajat, että ystävien ehdottomasti
täytyi käsittää asia toisin, ja juuri hänen päihtymisellään näissä
hautajaisissa oli siinä kohden ratkaiseva merkitys. --

       *       *       *       *       *

Kuinka Kihlmanin olot edelleen muodostuivat, saamme tietää
seuraavista kirjeistä, jotka nekin ovat osotetut samoille läheisille
ystäville.

(Kruununkylä 27/3 1851) "Rakas kälyni! -- -- Älä usko, että
täältä tuleva kirje tuottaa Sinulle huvia. Kotini on surun oma ja
ilonaiheita on vähän. Uudenvuoden aattona ennustin, että tämä vuosi
tulisi murheen vuodeksi, ja näinä kolmena kuukautena olen riittävästi
saanut kokea sitä. Gelan hautajaisten jälkeen tauti ei ole poistunut
meiltä. Julius sai ensin, niinkuin ehkä tiedät, riutumustaudin
-- -- -- Minulla on vähän toivoa hänen toipumisestaan, vaikkei
Jumalalle mikään ole mahdotonta. Paitsi Juliusta ovat palvelijamme
maanneet sairaina, ja vieraitakin ihmisiä on meillä niin äkkiä
sairastunut, ettei heitä ole voitu kuljettaa pois, vaan ovat he
jääneet meille makaamaan. Täällä on sentähden ollut täydellinen
sairaala. Kerran makasi meillä viisi sairasta. Nykyään on niitä
kaksi, nimittäin lukkari Nessler, naapurini, joka jo on maannut minun
kamarissani neljä viikkoa kovassa lavantaudissa, ja entinen renkimme
keuhkotulehduksessa. [Tämä kuvaus näyttää todistavan, että Kihlmanin
vanhemmat olivat oikeassa kun he -- niinkuin tekijälle on kerrottu --
pahoittelivat sitä, että heränneet läheltä ja kaukaa väärinkäyttivät
heidän poikansa vieraanvaraisuutta.] Kuolema tahtoo käydä meillä ja
koputtaa ovellemme; tähän asti se ei ole saanut tulla sisään, mutta
kaikki me täällä uskomme, että vielä on yksi uhri lankeava.

"Kaikesta tästä voit helposti kuvitella ulkonaisen ja sisällisenkin
elämämme. Olemme vaeltaneet keskellä kuolemaa ja eläneet pelkissä
kuolemanajatuksissa. Elämän sulo ja ilo on minulta hävinnyt; mutta
eipä niinkään, vielä on minulla ainakin yksi epäjumala, Hannani, joka
on terve ja kaunis kuin ruusu ja iloinen lapsellisessa riemussaan.
Hän on sydämeni huvi; usein hän on saanut minut iloiseksi. -- --

"Suruni on luullakseni vähentynyt; en voi toivoa Gelaa takaisin
tänne, mutta kaipaukseni on suuri. Poissa taikka kotona, aina olen
yksin. Uskolliset ystävät ovat osottaneet minulle paljon ystävyyttä.
Ingman ja Favorin ovat käyneet luonani, Julius Bergh ja Jonas
Lagus ovat kirjoittaneet minulle. Eräs Juhana Arndtin kirje hänen
ystävälleen Gerhardille, joka myöskin menetti vaimonsa, on tehnyt
minulle paljon hyvää. Evankeliumi, joka on suonut minulle toivoa
Vapahtajaan, on niinikään tukenut minua." -- --

(Kruununkylä 24/4 1851) "Rakas kälyni! Sinun täytyy antaa minulle
anteeksi, että kirjoitan lyhyesti; en sitä tahdo, mutta en mitenkään
jaksa enempää. Juliukseni on tullut yhä sairaammaksi; rinta on
korissut joka hengenvedosta, mutta hän on terve, aivan terve. Hän ei
itke eikä valita enään; hänen ei tarvitse sitä tehdä, sillä hän on
Jumalan ja Äitinsä luona taivaassa, missä he nyt riemusta laulavat,
isot ja pienet. Hänen kuolinkamppauksensa oli pitkä; -- hänen lyhyt
elämänsä päättyi torstaina (17/4) ennen pitkääperjantaita klo 3 i.p.
--

"Nyt olemme jälellä ainoastaan Hanna ja minä. Hän ei sure, vaan
kysyy, miksi isä huokaa. En minä enää valita, en edes nyt; mutta mikä
on poissa on poissa, eikä kaipauksen tunnetta voi painaa alas. Olen
alkanut ymmärtää, että maallinen onni ei ole päämäärämme, vaan tulee
olla valmis uhraamaan kaikki. Vähän olen minä oppinut kärsimyksen
alla, mutta minusta näyttää välttämättömältä, että meidän tulee,
missä tilassa olemmekaan, rukoilla Jumalan Henkeä _joka päivä_
musertamaan meitä ja rakentamaan meitä Jumalan sanalla. -- Luulen
että Jumala tahtoo antaa meille enemmän kuin me tahdomme, mutta Hän
tahtoo tehdä sen sanallaan. Siinä olisi meidän asuttava, ja silloin
olisimme turvissa; mutta missä on turvamme, kun laiminlyömme sanan?"
--

       *       *       *       *       *

Mihin nyt ryhtyä? oli kysymys, johon Kihlman onnensa raunioilla
mietiskellen itsekseen, kysellen neuvoa uskotuilta ystäviltä ja
rukoillen Jumalalta johtoa etsi vastausta. Eikä hän tyytynyt
yksistään ajatteluun, vaan hän kirjoitti tapansa mukaan mustalla
valkoiselle kaikki jos- ja mutta-väitteet, kaikki eri näkökohdat,
joiden pohdinnasta päätös lopulta selviytyi. Niin varsinkin
nyt, sillä hän käsitti aivan oikein, että ratkaisu oli oleva
käänteentekevä hänen elämässään. Mietiskelyjen tulos oli päätös
tehdä ulkomaanmatka. Mikä oli matkan tarkoitus, se ilmenee hänen
mietiskelyistään, ja sen vuoksi kuuluu niiden selostus seuraavaan
lukuun, jossa itse matkakertomuskin alkaa.



V. ULKOMAANMATKA 1851-52.

Lähtövalmistukset; Ruotsissa.


Paitsi pitkissä kirjeissä ystävilleen, vanhemmilleen y.m. läheisille
on Kihlman päiväkirjassakin kertonut ulkomaanmatkansa vaiheista
ja vaikutelmista. Päiväkirja alkaa johdannolla, jossa hän luoden
valoa sisälliseen elämäänsä on kuvannut, miten matka-ajatus hänessä
kehittyi. Siihen y.m. valmistuksiin seuraa tässä katsaus.

Jo poikana Kihlman oli toivonut pääsevänsä ulkomaille -- enemmän, hän
tunnustaa, uteliaisuudesta ja saavuttaakseen matkustaneen maineen
kuin hyödyn vuoksi; mutta heräys tuli väliin, ja pelosta, että
matkustamisessa piili sielunvaara, hän jätti tuuman sikseen. Sitten
avio ja virka estivät häntä ajattelemasta matkaa, mutta kun hän
aikaa myöten jälleen tuli vapaammaksi ja palasi kirjoihinsa, silloin
uudestaan virkistynyt tiedonhalu herätti myös halun tavata oppineita,
jumalaapelkääviä miehiä, joiden seurasta saattaisi hyötyä. Se sekä
ylempänä mainittu lääkärin kehotus matkustaa ulkomaille parantuakseen
alkavasta keuhkotaudista sai matka-aikeet uudestaan vireille. "Minä
puhuin siitä Gelalleni [syksyllä 1850]. Mutta hän vastusti asiaa. Hän
oli hyvä haltiani, jonka neuvot nyt jälestäpäin olen huomannut mitä
parhaimmiksi. Hän oli Jumalan enkeli rinnallani, joka aina varoittaen
hillitsi minua, kun tahdoin lentää liian kauas. Hänen neuvonsa
perustuivat aina puhtaimpaan intoon edistää todellista parastani,
ja mahdollista on, että niissä piili jumalallinen viittaus, että
minun tuli luopua matkasta vaarallisena ja vahingollisena uutuutena.
Matkan tulos on osoittava, oliko niin, selvittävä mitä vielä on
hämärää." -- -- Mutta kenties oli Gelalla omakin syynsä vastustaa
matkaa. "Hän ymmärsi, ettei hän voinut seurata minua jättämättä
lapsiaan. Hänen oli erottava joko minusta taikka lapsista. Hellästä
äidistä ja rakastavasta puolisosta oli toinen vaihtopuoli yhtä
vaikea kuin toinen, ja luonnollisesti hän asettui sille kannalle,
joka salli hänen pitää kaikki omaisensa luonaan." -- Kysymys jäi
siis lepäämään, se oli riippuva Kihlmanin terveydentilasta. Julius
syntyi. "Kaikki meni onnellisesti: elämäni taivas oli jälleen kirkas,
menestyksenpäivän valo täytti rauhallisen Majataloni. Olin niin
tottunut siihen, etten tiennyt peljätä vastoinkäymistä. En tiennyt
kiittää Jumalaa, en antaa lahjan johtaa itseäni antajan luo. Olin
kyllä huolissani rakkaudenpuutteesta Vapahtajaa kohtaan, mutta en
niin, että se olisi saanut minua muuttamaan mieltäni. Rangaistusta
ansaitseva välinpitämättömyyteni näyttäytyi varsinkin siinä, etten
minä Jumalan sanasta enkä puhdasoppisista kirjoista koettanut etsiä
selvää tietoa siitä, minkälainen se parannus on, jonka Kristus
antaa ja joka ei hävitä hengen köyhyyttä. Jokaisen kristityn ja
etenkin jokaisen opettajan tulisi kumminkin muistaa Jumalan varotus:
ymmärryksessä olkaa täydellisiä. -- -- Jos minä jään vaille Jumalan
lahjaa, niin on minun siitä syyttäminen omaa laiminlyöntiäni.
Ehkä olisin menestyksen jatkuessa jäänyt tähän syntiin ja siten
hidastuttanut Jumalan armotarkoitusta minua kohtaan. Mutta Jumala
ajatteli minua isänrakkaudella ja tahtoi kurittamalla johtaa minut
luoksensa. Kun minä vähimmin aavistin, meni taivas äkkiä pilveen,
aurinko lakkasi paistamasta ja muutamassa silmänräpäyksessä puhkesi
mitä kauhein rajuilma pääni ylitse. Ennenkuin tiesinkään oli ilon
ja rauhan maja muuttunut surun ja tuskan asunnoksi. Kaikkiviisas
vei minulta epäjumalani, jota kyllä en rakastanut liiaksi, mutta
sentään enemmän kuin Jumalaa. Minä pidin häntä kovin rakkaana: hän
oli huvini ja mielihyväni. Ei se ollut väärin, mutta kun en oikein
rakastanut Kristusta, saattoi Jumala ainoastaan ottamalla minulta
rakkaimpani parantaa minut. Maallisesta tappiosta en ainoastaan
oppinut syvemmin tuntemaan maallista mieltäni, vaan tulin myöskin,
kun minulla ei enään ollut katoovaista mielihyvää, ajetuksi Jumalan
sanan ja sen kautta Jumalan tykö. Kun Gelani oli poissa, täytyi
minun ruveta keskustelemaan Jumalan kanssa; nyt huomasin, miten
vastenmielisesti ja vain ohimennen tahdoin seurustella Jumalan kanssa
ja miten siis olin peräti kääntynyt hänestä ja että Jumalan kuva,
joka uudestasyntymisessä luodaan ihmiseen, ei vielä ollut minussa
olemassa. Mutta yksinäisyydessäni, vastaanottaessani vaikutelmia
elämän katoovaisuudesta, sain myöskin rikkaan korvauksen siinä
rauhassa, joka tuli osakseni, kun turvasin Jumalaan ja pysyin
erilläni huvituksista. Rikas valon ja lohdutuksen lähde pulppusi
heprealaiskirjeestä; tuskin uskalsin maistaa tätä suloista vettä.
Maistoin kuitenkin, ja minä maistoin kuinka hyvä ja suloinen
Herra on; mutta vesi oli terveellistä eikä vain hyvänmakuista:
se ei äitelyttänyt, sillä siinä oli suolaakin. Semmoiset lauseet
tulivat minulle tärkeiksi, jotka ennen olin sivuuttanut itseäni
koskemattomina, syystä että ne vaativat pyhitystä, jota pidin osaksi
ei _vielä_ niin välttämättömänä, osaksi tosin välttämättömänä,
mutta itsestään ilmestyvänä hedelmänä, kun vain turvasin
vanhurskauttamiseen. Nyt sanottiin minulle: Katso että sinä tässä
kurjuudessasi vaellat pelvossa. Puhdista itsesi kaikesta lihan ja
hengen saastaisuudesta, täyttäen pyhyyttä Jumalan pelvossa. Minusta
oli kuin olisi pyhitystäkin harrastettava, jopa silloinkin kun
ollaan epätoivossa vanhurskauttamisestaan." -- -- Ulkonaisestikin
oli Kihlman joutunut muuttuneisiin oloihin, jonkunlaiseen
väliaikaistilaan. Ei paljoa puuttunut, ettei hän ollut palautunut
samaan asemaan kuin ennen naimistaan. Ja kun lääkäri nyt vakavasti
kehotti häntä lähtemään ulkomaille, saattoi hän jälleen ottaa
harkintaan "nuoruutensa suunnitelman, joka oli ollut kätkössä kuin
kipinä tuhan alla." Nyt se oli toteutettavissa, ja eikö ollut oikein
käyttää tilaisuutta, joka kenties ei koskaan uudistuisi?

Kumminkin oli Kihlmanin vaikea tehdä ratkaiseva päätös. Hän
kysyi neuvoa sekä Esseniltä että Julius Berghiltä. Edellinen oli
ehdottomasti matkan puolella, jälkimäinen ei kehoittanut siihen,
mutta ei vastustanutkaan. Siitä olivat ystävät yksimielisiä,
että matka oli tehtävä ainoastaan terveyden eikä minkäänlaisten
hengellisten tarkoitusten vuoksi. Mutta tässä kohden oli Kihlman
aivan toista mieltä. Tietenkin tuli hänen pitää silmällä ruumiillista
terveyttään, mutta joskin hän piti näitä ystäviä suuressa arvossa,
ei hän ymmärtänyt miksi hänen ei kävisi yhdistää siihen toistakin
tarkoitusta. Hänessä asui palava into jatkaa opintojaan. "Jos
tarkastan elämääni lapsuudesta saakka, näen itseni aina kirja
kädessä. Minulla ei ole luonnollista taipumusta seurusteluun eikä
mihinkään käytännölliseen taitoon, vaan kirjalliseen harrastukseen
saada ensin itse asiat selville ja sitten antaa tietoa muille. Halu
harjoittaa tutkimuksia on minussa luonnollista, joka aina uudestaan
ilmaantuu ja vaatii tyydyttämistä." Ymmärrettävää on siis, että
Kihlman ei voinut matkasuunnitelmastaan sulkea pois "hengellisiä
tarkoituksia". Ei kunnian- eikä vallanpyynnöstä, vaan ainoastaan
tyydyttääkseen tiedonhaluaan ja voidakseen paremmin kuin ennen toimia
opettajana, hän tahtoi hyväkseen käyttää matkan tarjoamaa tilaisuutta
opintoihin. Mitä taasen opintoalaan tulee, Kihlman mainitsee niitä
kaksi. Toiselta puolen hän ajattelee syventymistä kirkkohistoriaan,
arvellen että siihen perehtynyt voisi "seisten historiallisella
pohjalla, ei ylhäisyydessä vaan kristillisessä nöyryydessä ja
kieltäytymisessä, nousta puolueiden pikkumaisuuksien yläpuolelle ja
kyeten antamaan arvoa hyvälle, missä se esiintyneekään, osaltaan
yhdistää mitä vihollisen toimesta oli hajotettu"; toiselta puolen hän
tahtoi entistä täydellisemmin omakseen tehdä raamatun järjestelmän
s.o. tutkimalla raamattua koettaa yhdistää hajanaiset totuudet
yhdeksi kokonaisuudeksi. Kirkkohistoriaan nähden hän erittäin
huomauttaa, että sitä voidaan tutkia ei ainoastaan kirjasta vaan
käytännöllisestikin -- "paras tilaisuus semmoiseen käytännölliseen
tutkimukseen avautuisi minulle Ruotsissa, varsinkin, jos saisin aikaa
ja tilaisuutta käydä eri paikkakunnilla. Minusta olisi synti ja häpeä
jättää semmoinen tilaisuus käyttämättä." --

Vasta toukokuun lopulla olivat asiat niin selvillä, että Kihlman
helatorstaina lähti Kokkolaan toimittaakseen virkavapaus- ja
matkalupahakemuksensa postiin. Mutta samana päivänä (30/5) kun
hän lähetti hakemuksen, sai hän kirjeen, että tuomiokapituli
oli määrännyt hänet pitäjänapulaisen sijaiseksi Lestijärvelle.
Odottamaton uutinen hämmästytti Kihlmania, ja hän mietiskeli, mitä
Jumala mahtoi sillä tarkoittaa. Kun hänet Kruununkylästä, jossa
ehkä olisi voinut hyödyttää, lähetettiin Lestijärvelle, missä hän
"inhimillisesti arvostellen ei kyennyt mitään aikaansaamaan, syystä
ettei osannut [suomen]kieltä" -- tahtoi kai Jumala osoittaa, ettei
häntä nykyään Suomessa tarvittu ja vapauttaa hänet omantunnon
vaivoista virkavapauteen nähden(!) Kumminkaan hän ei voinut olla
noudattamatta määräystä, vaan matkusti Lohtajan ja Ylikannuksen
kautta yksinäiseen, jylhään erämaanseurakuntaan. Kuultuaan millä
kannalla Kihlmanin asiat olivat, aikoi hänen lähin esimiehensä,
Lohtajan rovasti (K. G. Elfving), kyllä kohta vapauttaa hänet,
mutta kehotti häntä sitten kuitenkin viipymään Lestissä pari
viikkoa. Niin tapahtuikin. Kaksi kertaa Kihlman Lestijärvellä
saarnasi, mutta muutoin hän yksinäisyydessään luki kreikkaa ja tutki
heprealaisepistolaa, "niin että, jos Jumala tahtoi minut lehtoriksi,
josta myöskin oli syntynyt puhe, olisin siihen kelpaava". Kyseessä
oli teologian lehtorinvirka Vaasan lukiossa. Kruununkylään hän palasi
kesäkuun keskivaiheilla, jolloin odotti vastausta tuomiokapitulista.
Se tulikin, mutta sisälsi vain tiedon, että hänen hakemustaan ei
oltu käsitelty, syystä että joku muotoasia oli laiminlyöty. Hän
korjasi laiminlyönnin ja uudisti hakemuksensa, mutta ei palannut
enää Lestijärvelle, sillä sinne oli toinen sijainen määrätty. Sen
sijaan Kihlman uudella odotusajallaan matkusti meritse Vaasaan
juodakseen terveysvettä [seltterivettä]. Heinäkuun 11 p:nä tuli
vihdoin Turusta myöntävä vastaus s.o. hänelle oli annettu 3 kuukauden
virkavapaus, luettuna heinäkuun 1 p:stä, mutta kun Kihlman kamreeri
Vegeliuksen kautta tilasi matkapassin Helsingistä, ilmoitettiin,
että asia oli lähetettävä keisarin ratkaistavaksi! Passin puutteessa
täytyi hänen siis luopua aikeestaan matkustaa saman kuun 24 p:nä
Berzelius-laivalla Vaasasta Ruotsiin ja sen sijaan, noudattaen
kamreerin neuvoa, lähteä Helsinkiin odottamaan matkalupaa Pietarista.
Näin mutkallista oli 1800-luvun keskivaiheilla päästä Suomesta
ulkomaanmatkalle!

Ennenkuin Kihlman oli saanut tietoa siitä, että hänen oli ties
kuinka kauan odotettava passiakin, oli hän vielä kerran palannut
Kruununkylään hajottaakseen kotinsa. Heinäkuun 14 p:nä hän lähetti
4-vuotiaan Hannan neiti Emma Candelinin turvissa Keuruulle, missä
hänen kälynsä, Hilda Bergroth, oli ottava lapsen äidilliseen
hoitoonsa. Itse hän vielä viipyi viisi päivää, joten hänen
lähtöpäiväkseen tuli heinäkuun 20:s. Siitä alkaa myöskin hänen
matka-päiväkirjansa, vaikka viikkoja vielä kului ennenkuin hän pääsi
kotimaan ulkopuolelle.

       *       *       *       *       *

Oli sunnuntai iltapäivä kun Alfred Kihlman erosi vanhempiensa kodista
-- omaa hänellä ei enää ollutkaan. Isä saattoi poikaansa Isolle
sillalle. Hyvästijättö oli "surettava" (bedröfvande). Kumpikin lienee
aavistanut, että he näkivät toisensa viimeisen kerran, mutta sydämet
eivät sentään avautuneet toisilleen. Toinen odotti, että toinen
alkaisi, ja niin jäi vapauttava, kaiken vanhan kaunan hävittävä sana
lausumatta.

Terveyssyistä Kihlman oli valinnut meritien Vaasaan. Neljä tuttua
miestä vei hänet ensin Luodolle (Larsmo), jossa hän oleskeli koko
maanantain 1849 sinne ylimääräisenä pappina muuttaneen ystävänsä Jak.
Simeliuksen luona. Illalla tulivat Kokkolasta veljekset Appelberg,
joista varsinkin Is. Otto oli hänelle läheinen ja jotka olivat
ottaneet saattaakseen hänet purjeveneellä Vaasaan. Lähtö tapahtui
varhain tiistaiaamuna, mutta matka kului hitaasti. Tuuli oli näet
enimmäkseen vastainen, joten usein ainoastaan risteillen päästiin
eteenpäin, puhumatta siitä että se toisinaan niin kiihtyi, että esim.
Pietarsaaren ja Oravaisten kohdalla oli pakko etsiä suojapaikkaa.
Nämä keskeytykset Kihlman käytti alottaakseen päiväkirjansa
kirjoittamalla ylempänä selostellun johdannon. Djupstenillä
Uudenkaarlepyyn saaristossa hän oli toivonut tapaavansa ystävänsä
Ingmanin ja Favorinin, mutta he olivat vähää ennen lähteneet
kaupunkiin. Vasta perjantaina 25 p:nä klo 5 i.p. purjehtijat
onnellisesti saapuivat määräpaikkaansa. Vaarallisempaa seikkailua
päiväkirja ei mainitse kuin että navakka vihuri heitti Kihlmanin
hatun mereen.

Vaasassa Kihlman ensi iltana kauan käveli ja keskusteli ystävänsä
A. A. Levónin kanssa, joka enemmän toisten kuin omasta syystään
oli alkanut joutua erilleen heränneistä tuttavistaan. Hän oli
paljon laajentanut liiketoimiaan ja perustanut suuria laitoksia --
"siinä oli hänellä ansa"; kuitenkaan hän ei vielä ollut luopunut
entisestä hengellisestä kannastaan. Lauantaina Kihlman toimitti
asioitaan, mutta teki myöskin tunnustuksensa (biktade mig) Otto
Appelbergille. Sunnuntaina oli juhlallinen jumalanpalvelus Vaasan
kirkossa, H. Moliis saarnasi; i.p. oli seurat kirjanpainaja P.
Lundbergin luona Ahvensaarella (Abborrön). Appelberg luki päivän
saarnan Björkqvististä, ja toisten kehotuksesta Kihlman puhui
luetun johdosta. Maanantaina 28 p:nä klo 4 i.p., auringon ollessa
pimennyksissä, Kihlman lähti matkalle eteläänpäin tullakseen
illalla F. O. Durchmanille Isoonkyröön. Tiistaina hän saapui Lapuan
Marielundiin. Malmberg lapsineen oli niityllä, missä tehtiin heinää.
Illalla tulivat Essen ja Ilmajoen kirkkoherran apulainen J.W.
Nybergh. "Inter pócula" Malmberg huomautti, että latinan häviäminen
väittelytilaisuuksista ja syrjäyttäminen muiden aineiden hyväksi
oppikouluissa oli huono enne. "Ajanhenki on paha, eikä se voi tuottaa
muuta kuin pahaa." Kihlman puolestaan arveli, että nytkin samoin kuin
ennen voitiin inhimillisissä ja maallisissa asioissa aikaansaada
paljon hyvää. Mutta samassa kun juteltiin milloin mitäkin hän
sydämessään pahoitteli sitä, ettei sanaakaan puhuttu heidän kunkin
sieluntilastaan, vaikka hän niin pitkäksi ajaksi oli heistä eroava.

Keskiviikkona 30 p:nä Kihlman jatkoi matkaa ja tuli seuraavana
päivänä Keuruulle Bergrothin omistamaan luonnonihanaan Lehtiniemeen,
missä pikku Hanna avoimin sylin juoksi isäänsä vastaan. Sinne,
sukulaisiin, Essenkin oli seurannut häntä. Elokuun 1 ja 2 p:vä
"vietettiin ystävyyden, perhe-elämän ja rauhan helmassa. Hannani
liittyi minuun, sukulaiseni olivat ilmeisesti osaaottavaisia;
mutta kaikki tämä, sen sijaan että se olisi parantanut, repi auki
vanhat haavat. Tunsin vain syvemmin mitä olin menettänyt. Milloin
toiset saavat iloita, täytyy minun itkeä. Me viljelimme toisinaan
Jumalan sanaa keskinäiseksi rakennukseksemme, ja se oli elävää ja
voimakasta niinkuin ennen. Varsinkin oli lauantai-ilta, viimeinen,
jona olimme yhdessä, siunattu, sydän tuli palavaksi. -- Essenille
avasin koko sydämeni, kaikki epäilykseni, kaikki mietiskelyni. Olimme
yksimielisiä pääasioissa ('i afs. å riksangelägenheterna'); miten
onnellista onkaan saada kätkeä huolensa veljen uskolliseen huomaan!
miten ilahduttavaa, ettei ole yksin!"

"Pyhäaamuna menimme kirkkoon. Frans [Bergroth] saarnasi. Hänellä
on hyvät lahjat: elävä mielikuvitus, hyvä kieli, selvä, vaikuttava
esitystapa. Jumalanpalveluksen jälkeen ja päivällisen syötyäni menin
rantaan, jossa Kuorevedelle lähtevä kirkkovene odotti minua. Sanoin
kaikille hyvästi, ja vene lähti liikkeelle. -- -- Yleensä oli elämä
Lehtiniemessä hupaisaa; oltiin hyvien, hiljaisten, kristillisten
ihmisten seurassa. Ei eletty lihallisessa kevytmielisyydessä, eikä
myöskään kateus taikka epäluulo saanut sijaa sydämissämme. Me
olimme jotenkin avoimia toisillemme, ja ainakin olin minä vapaa
ja luonteva. Olo siellä jätti hyvän vaikutelman; toivoin saavani
vielä elää semmoisen ajan. Kumminkin huomasin, että olin antanut
sydämeni liiaksi kiintyä näihin hyviin ihmisiin; olin vieraantunut
Jumalasta. Niin voidaan väärinkäyttää parastakin! Olin nyt yksin
Lesti[järvi]-Jumalani kanssa, ja minun täytyi tehdä parannusta.
-- Oli tuskallista ajatella, että kenties en koskaan enää näkisi
omaisiani. Minulla oli niin paljon sanottavaa heille! Niin olisi
yhdessä oltava, kuin oltaisiin sitä viimeisen kerran." --

Illalla klo 11 Kihlman saapui Kuoreveden Maitovalkamaan, johon
hänen kiesinsä oli edeltäkäsin lähetetty, ja klo 4 aamulla hän
lähti eteenpäin. Hän matkusti Kuoreveden, Längelmäen, Kuhmolahden,
Tuuloisten ja Hauhon kautta Hämeenlinnaan. Syystä että yksinäisyys
häntä painoi, hän ei voinut nauttia seutujen luonnonkauneudesta eikä
hänellä Hämeenlinnassa ollut ainoata tuttua sielua. Sentähden hän
elokuun 5 p:nä jälleen oli varhain liikkeellä ja tuli siten hyvissä
ajoissa iltapäivällä Helsinkiin. -- "Kuuden vuoden päästä näen
siis uudestaan tämän kaupungin. Kuinka paljon olikaan sillä ajalla
muuttunut, ja kuinka olin itsekin muuttunut. Iloisena sulhasena
lähdin Helsingistä vuoden 1845 lopulla; palaan murheellisena
leskimiehenä. Terveenä ja reippaana lähdin; palaan terveys
murtuneena. Lähdin heittääkseni -- -- -- syliin, joiden avulla
toivoin saavani rauhan omaantuntooni; palaan eroten (utträdande från)
näistä ihmisistä, jotka eivät voi minua auttaa, siis pettyneenä
toiveissani. Lähdin mieleltäni hedbergiläisyyden vihollisena; palaan
siinä vakaumuksessa, että silläkin puolella saattaa olla rehellisiä
kristittyjä." -- Kihlman asettui asumaan kamreeri Vegeliukselle,
jossa ennen oli ollut kotiopettajana. Tullessaan Kihlman oli luullut
voivansa lähteä elokuun 8 p:nä Storfursten laivalla Tukholmaan,
mutta passi ei ollut vielä saapunut Pietarista. Hänen täytyi
lykätä lähtö 22 p:ään, jolloin laiva taas oli tarjona. Alituiset
lykkäykset painoivat hänen mieltään, ja yhä uudestaan hän kysyi,
piilikö esteiden takana jotain syvempää? Joutilaana ollen hän päätti
seurata kamreeria tämän lähtiessä noutamaan lapsiaan, jotka olivat
oleskelleet Degerbyssä pastori F. J. Wadénin luona. Kun he pyhäaamuna
elokuun 10 p:nä tulivat perille, kerrottiin heille, että Wadén oli
Inkoon emäkirkolla. Silloin hekin ajoivat sinne ja saivat kuulla
professori F. L. Schaumanin (jonka hoidossa pitäjä, yliopiston
prebendana, oli) toimittavan rippilasten konfirmatsionin ja Wadénin
saarnaavan. Kihlman lausuu siitä: Schauman, puhui "puhdasoppisesti,
selvästi, yksinkertaisesti ja rakentavasti, sanalla sanoen hyvin.
Hän kosketteli myöskin asioita, jotka parast'aikaa kiinnittivät
sydäntäni, esim. että kristityn vaellus on hänen uskonsa voimassa --
iloinen, ujostelematon usko (jos se on tosi) antaa rohkeutta käymään
yrityksiin käsiksi, sitä vastoin ahdistus ja epävarmuus tuottaa
ihmiselle siksi paljon puuhaa oman itsensä kanssa, ettei hän kykene
rakkaudella ja osanotolla ajattelemaan muita. Wadén saarnasi vanhaa
oppia vanhalla kielellä. Oli rakentavaa ja terveellistä kuunnella
vakavia sanoja." Schauman kutsui vieraat päivällisille. Seurustelu
oli mielenkiintoista, mutta huoneiden sisustus ja ruokien lukuisuus
eivät Kihlmanin mielestä olleet oikein sopusoinnussa maalaispappilan
kanssa. Illalla palattiin Degerbyhyn Wadénin seurassa, joka herätti
Kihlmanin täyden myötätunnon; "hän on peräti rehellinen mies, Jumalan
hengen koulussa kuritettu". Maanantaina matkustettiin Helsinkiin.

Edelleen Kihlman odottaessaan lähtöpäivää koetti lukemalla Nordisk
Kyrkotidningiä perehtyä uusimpaan Ruotsin kirkkohistoriaan, ja eräänä
iltana, jolloin hän oli yliopiston rehtorin Gabr. Reinin seurassa
-- "nöyrä ja ystävällinen mies" -- hän tiedusteli tältä Suomen
kirkkohistorian lähteitä. Muutamana päivänä hän kävi katsomassa
uutta luterilaista kirkkoa, missä enimmin ihaili Nikolai keisarin
lahjottamaa Neff'in maalaamaa alttaritaulua. "Se on korkeinta mitä
taiteen alalla olen nähnyt. Se esittää Kristuksen hautaanlaskemista.
Kristuksen kuolemankalpeat kasvot ovat erinomaisen hyvin ja
todellisesti kuvatut: rakkaus, vakavuus, korkeus niissä ilmenee,
mutta kaiken peittää kuoleman varjo. Kun näkee sen, täytyy ajatella:
senlainen hän oli näöltään, kun oli täyttänyt kärsimyksensä meidän
edestämme." -- Sunnuntaina 17 p:nä elok. Kihlman kävi [vanhassa]
kirkossa. "Saarna oli laimea, laulu hartautta vailla, seurakunta
prameilevan korea."

Kihlman ajatteli näinä päivinä paljon heränneitä, heidän suhdettaan
hedbergiläisiin y.m. Aihetta siihen antoivat osaksi hänen omat
kokemuksensa, osaksi se mitä hän täällä etäämpänä kuuli heistä
juteltavan: "pietistit pitävät erinäisiä syntejä luvallisina",
"tilaisuuden sattuessa pohjalaiset herännäispapitkin juovat vankasti"
-- eikä hän voinut väittää syytöksiä tyhjäksi panetteluksi. "Voi!
että paholainen on saanut liata Jumalan hyvää teosta", Kihlman
huudahtaa kirjeessä Essenille (15/8). "Miten onkaan Jumalan istutus
niin joutunut häviöön! Siihen on tultu, kun olemme jättäneet Jumalan
sanan kuullaksemme ihmisten sanoja. -- Ei olisi liian varhaista,
jos silmämme nyt aukenisivat. Miten onkaan sisällisesti laita,
_jos_ ulkonaisesti on niin pahoin. Jumala ei varmaankaan sallisi
semmoista tapahtua, jollei hän tahtoisi ilmisaattaa kätkettyä pahaa.
Pyhimysten täytyy kaatua, jotta oppisimme turvaamaan Jumalaan eikä
ihmisiin. Meidän on palattava Sanan ehdottomaan noudattamiseen!"
-- Kolme päivää myöhemmin Wadén tuli Helsinkiin, ja oli hänellä
tärkeitä kerrottavia hedbergiläisistä. Yksityisesti oli kaksi niihin
kuuluvaa pappia tunnustanut hänelle, että oli laiminlyöty saarnata
lakia, ja että siihen nähden parannus oli välttämätön. Sama mielipide
oli myöskin julkisesti esitetty ja saanut kannatusta suuressa
hedbergiläismielisten pappien kokouksessa Tammisaaressa elokuun 11
p:nä. Hedberg itse oli vain kuunnellut, sanaakaan hiiskumatta. Jopa
oli ehdotettu, että rakennettaisiin sovinto herännäisten kanssa ja
että kokous sitä varten pidettäisiin. "Asian nykyisellä kannalla
oli Hedberg valmis sovintoon." -- Inkoon kirkkoherran apulaiselle
Odert Reuterille, joka Wadénille oli kertonut Tammisaaren kokouksen
tapahtumat, oli jälkimäinen sanonut, että hän puolestaan oli
huomannut olevansa täydessä sopusoinnussa Kihlmanin kanssa, ja että
tämä siis oli yhtä maltillinen kuin hän. Siihen oli Reuter vastannut,
että se kyllä oli mahdollista, mutta että hän (Kihlman) ei aina ollut
ollut semmoinen; "kenties ovat ne olot, joihin hän oli joutunut,
johtaneet hänet maltillisuuteen." -- "Ei niinkään väärin arvattu!"
lisää siihen Kihlman seikkaperäisesti kerrottuaan kaikesta A. W.
Ingmanille (20/8). -- Päiväkirjaansa on Kihlman vielä merkinnyt
seuraavat sanat: "Kuinka ihmeellistä! kaukana toisistamme on sama
Jumala samaan aikaan taivuttanut meidät maltillisuuteen. Molemmin
puolin alamme käsittää vikamme; he ovat tehneet väärin saarnaamalla
yksipuolisesti evankeliumia, me yksipuolisesti lakia saarnaamalla.
Miksi piti minun tulla Helsinkiin? Siksikö että saisin tietää tämän?
Miten on tätä tietoa käytettävä? Tulee tutkia itseänsä, rukoilla
itsensä ja heidän edestään, olla heistä puhumatta pahaa ja muutoin
antaa Jumalan johtaa."

       *       *       *       *       *

Kihlman oli saanut passinsa elokuun 14 p:nä ja 22:na illalla hän,
kokonaisen päivän odotettuaan laivan tuloa Pietarista, vihdoin pääsi
lähtemään Helsingistä. Matkustajain joukossa hän m.m. tapasi erään
Amsterdamin liikemiehen, joka "enemmän kuin kauppiaat yleensä"
harrasti uskontoa ja kertoi luterilaisen kirkon oloista Hollannissa.
Turkuun tultiin 23 p:nä illalla.

Samana iltana Kihlman kävi entisen emäntänsä, mamselli Gustava
Caireniuksen, luona. "Hän on koeteltu nainen", luemme päiväkirjassa,
"jonka vertaisia tunnen harvoja ainakin herrasväessä. Hänellä on
puhdas ja selvä tieto, eikä ainoastaan tietoa vaan kokemustakin,
jopa tuoretta kokemusta. Hänen puheessaan on suolaa, ja se vaikuttaa
terveellisesti. Hän tunsi elävästi arvottomuutensa; hän sanoi
että olisi mitä suurin ihme, jos hän tulisi pelastetuksi, mutta
puhui myöskin kyynelsilmin Jumalan laupeudesta häntä kohtaan.
Missään yhteydessä hedbergiläisten kanssa hän ei ollut; mutta hän
uskoi, että heidänkin joukossaan oli Jumalan valittuja. -- Niin
iloista kuin onkin vaeltajalle aavikolla tavata kosteikko, niin
tuskallista on jälleen lähteä autiolle, hedelmättömälle arolle.
Vaeltajan on kuitenkin riennettävä eteenpäin virvoitettuansa itseään
tien varrella. Minunkin täytyy ulos, ulos maailmaan. Mikä ajaa
minut pois rauhasta? Ja missä löydän satamani? Miksi on minun
käytävä näitä teitä? Onko rangaistus nyt alkava, vai piileekö
tässä armontarkoitus?" -- Seuraavana (sunnuntai)aamuna Kihlman
Maariassa tapasi rovasti H. Heikelin; arkkipiispa Edv. Bergenheim --
Kihlmanin entinen historian opettaja lukion ajalta oli edellisenä
vuonna nimitetty Suomen kirkon päämieheksi -- oli Paraisissa, joten
käynti hänen luonaan ei tullut kysymykseen. Klo 12 p:llä laiva
lähti Turusta. Hitaanlainen kulku tuntui matkustajista ikävältä, ja
muutamat herrat tahtoivat lyödä korttia. Laivalla ei kuitenkaan ollut
kortteja saatavissa, ja se aiheutti monta kirousta. "Samat henkilöt",
kertoo Kihlman, "puhuivat sentään jonkinlaisella kunnioituksella
Kristuksesta ja kristinuskosta. Minä ajattelin ehdottaa, että
pidettäisiin yhteinen hartaushetki, mutta tunsin itseni liian
heikoksi ja maailmanhengen liian voimakkaaksi. Voi, miten kristinusko
onkaan hävinnyt kristityistä! Ei tahdota kuulla Jumalan sanaa,
eikä se, joka sitä tahtoo, uskalla!" -- Yöksi laskettiin ankkuri.
-- Maanantaina kuljettiin Ahvenanmeren yli, ja silloin Kihlman ja
useat muutkin matkustajat kärsivät merikipua. Illalla saavuttiin
Tukholmaan. Kihlman myöntää kaupungin erinomaisen kauniiksi, mutta
syystä että hän oli kuullut sitä niin paljon kiitettävän, hän ei
kuitenkaan ollut kovin ihastunut. Siitä huolimatta hän saatuaan
asunnon Hotel de Finlandissa merkitsee päiväkirjaansa, ettei
ollut oikein entisellään: Tukholman suuret historialliset muistot
täyttivät hänen mielensä, ja hänen "tyyni verensä liikkui tavallista
nopeammin". --

Jo ensi päivänä Kihlman kävi hakemassa kuuluisaa lääkäriä prof.
Magnus Hussia, mutta tämä oli matkoilla ja tavattavissa vasta kahden
viikon päästä. "Aina vain vasta- eikä koskaan myötä[tuulta]!"
Kihlman kääntyi silloin prof. P. H. Malmstenin puoleen, joka Hussin
poissaollessa hoiti hänen potilaitaan, ja pääsi, usean turhan
käynnin jälkeen, hänen puheilleen 29 p:nä. Malmstenin tutkimuksen
tulos oli, että Kihlmanin rinta yleensä oli heikko ja että oikeassa
keuhkossa oli huomattavana tuberkuloosia, mutta oli tauti vielä niin
alulla, että paraneminen oli mahdollinen. Sitä varten oli kuitenkin
välttämätöntä, että hän oli virkavapaa ainakin kymmenen kuukautta ja
matkustaisi lämpimään ilmanalaan, joko Etelä-Amerikaan (Brasilian
Bahiaan) taikka -- kun Kihlman "vapisevin sydämin" vastusti tällaista
matkaa -- Madeiraan. Malmsten kirjoitti paikalla lääkärintodistuksen,
ja koska aika ei myöntänyt lykkäystä, lähetti Kihlman viipymättä
Turkuun hakemuksen saada edelleen nauttia virkavapautta 1 p:ään
elokuuta 1852. Mitä itse matkaan tulee, jätti hän sen riippuvaksi
Hussin neuvosta, jossa hän oli rukoillut Jumalan ilmoittamaan
tahtonsa. Syyskuun 9 p:nä hän vihdoin tapasi tämän lääkärin, ja oli
hänenkin mielestään pitkä merelläolo s.o. Amerikanmatka otollisin
keino. "On siis Jumalan tahto, että matkustan Amerikaan; lähden
senvuoksi, menköön kuinka tahansa", kirjoittaa Kihlman s.p. K.
Nauklérille Kruununkylään. "Varmaa on, ettei mikään matka ole minulle
vastenmielisempi. Ennemmin olisin matkustanut Madeiraan taikka --
kaikkein mieluimmin -- Etelä-Saksaan. Olisin halunnut paikkaan, jossa
olisin saattanut seurustella jumalaapelkäävien ihmisten kanssa,
tavata luterilaisen kirkon mainioita miehiä. Mutta en saakaan
noudattaa omaa tahtoani; monta kuukautta on minun asuttava ohuiden
lankkujen varassa, seurusteltava merijätkien kanssa; vaan -- onhan
Jumala mukanani. Hädässä oppii parhaiten häntä tuntemaan. -- Huss
lupasi, että palaisin terveenä. Jos niin käy, tahdon uusin voimin
alkaa työskennellä viinitarhassa voittaakseni sieluja Vapahtajalle.
Jumala suokoon, että saisin palata kalliiseen tehtävään! Nyt on
edessäni aika, jolloin minulla on tehtävää yksistään oman itseni
kanssa -- matkustan Wartburgiin taikka Arabian erämaahan. Niin
käsitän nykyisen asemani. -- -- Älä ymmärrä minua väärin. Ei minulla
ole mielessä suuria uudistussuunnitelmia. Ei suinkaan! Tunnen liiaksi
heikkouteni ollakseni omahyväinen. Olen luonnostani aina taipunut
siihen, joka herättää vähän ääntä. Mutta onhan minunkin läpikäytävä
puhdistustuli." -- -- "Koska tulen kauan viipymään poissa, lienee
parasta, että lehmäni ja hevoseni myydään. Saaresta saamastani ohrasta
on 1 tynnyri annettava Backin Britalle, 1 Wiklundskalle, ja jollet
paheksu, annan Sinulle 2 puuroksi monille pienokaisillesi. -- Sano
terveisiä kaikille rakkaille sanankuulijoilleni; en mainitse ketään,
kaikki ovat minulle yhtä rakkaita. Usein, usein muistan heitä
rukouksissani. He rukoilevat kai minun edestäni! Tapaamme silloin
toisemme joka päivä, joka ilta armoistuimen edessä." -- --

       *       *       *       *       *

Kihlman viipyi Tukholmassa neljä viikkoa ennenkuin oli saanut
myöntävän vastauksen virkavapaushakemukseensa ja muuten valmistunut
lähtöön. Mitä ruumiilliseen vointiin tulee, oli ilma sen
määrääjänä: jos oli paha ja kostea sää (niinkuin elokuun lopulla
ja syyskuun alulla), tunsi hän rinnassaan painostusta, pistoksia
ja hengenahdistusta, jos oli kaunis ilma, hengitti hän kevyesti ja
tunsi itsensä aivan terveeksi. Sielullisesti hän oli alakuloinen,
sillä häntä vaivasi koti-ikävä ja ystävien puute. "Olenhan niin
tottunut köynnöskasvin tapaan etsimään tukea heikolle olennolleni",
hän kirjoittaa Ingmanille ja Favorinille 15/9 ja nyt hänen täytyi
yksin kantaa kuormansa. Tuskallisesti häntä tärisytti mainittujen
ystävien antama, tieto erään "isän" paljastamisesta, ja vaikertaen
hän pyytää seikkaperäisempää kertomusta (kirjeessä näet ei oltu
mainittu Malmbergin nimeä, jota tarkotettiin). Itse hän sen johdosta
lausuu: "Aavistin kyllä, ettei kaikki ollut oikein; mutta rakkaus ei
ajattele pahaa. Kun matkallani olen oppinut tuntemaan kaikenlaisia
oloja, olen tullut yhä epäluuloisemmaksi sitä kohtaan, jota maassamme
on parhaana pidetty. Olen ainakin saanut sen vakaumuksen, että meidän
n.s. ja siksi katsotut isät eivät ole erittäin edistyneet ijässä ja
viisaudessa. En voi kuitenkaan vielä lausua heistä muuta arvostelua
kuin sen, johon he itse ovat pakottaneet minut, nimittäin etten voi
heihin luottaa. Mutta näyttää siltä, että on aihetta enempäänkin."
Tämä seikka ja muutkin kotimaan olot sekä hänen asemanottonsa siihen,
mitä hän oli alkanut katsella toisin silmin kuin ennen, tuotti
hänelle hänen yksinäisyydessään miettimistä, jota raskaampaa hän
ei ollut kokenut -- ja juuri nyt hänellä ei ollut ketään koeteltua
ystävää. Olihan se vaikeaa, mutta näin hän parhaiten pysyttäytyi
sillä totuudenetsinnän tiellä, jolle oli lähtenyt.

Sanotusta huolimatta Kihlman ahkerasti koetti tutustua Tukholmaan ja
ennen kaikkea sen ja koko Ruotsin uskonnollisiin oloihin vertaamalla
niitä suomalaisiin. Matkailijain tapaan hän ei laiminlyönyt käydä
katsomassa historiallisia ja taidekokoelmia, kuninkaallisia linnoja
y.m., mutta vähän hän näyttää niistä nauttineen ja hyötyneen.
Palattuaan Byströmin huvilasta, missä oli katsellut veistokuvia, hän
lausuu päiväkirjassaan: "Taiteen suhde kristinuskoon on minulle vielä
arvoitus. Siitä en siis voi mitään sanoa; mutta kokonaisuus teki
minuun ahdistavan vaikutuksen. Oli kuin olisin kävellyt epäjumalan
temppelissä." Sitä vastoin hän väsymättömällä innolla kiinnitti
huomionsa kaikkeen, mikä kuului hänen omaan alaansa, ja miten olikin
hiljainen ja häveliäs esiintymistavaltaan, oppi hän tuntemaan
paljon ihmisiä ja sai runsaasti tietoja, joita arvostelemalla ja
yhteensovittamalla hänessä muodostui epäilemättä sangen todenperäinen
kuva silloisen Ruotsin hengellisestä elämästä. Aivan alussa Kihlman
sattumalta tapaamansa Helsingin professorin B. O. Lillen osotuksesta
kävi pappissäädyn istunnossa ja "kuuli toht. And. Sandbergin
lämpimästi ja ujostelemattomasti puhuvan sunnuntain viettämisen ja
pyhittämisen keinosta: pappien omasta valistuksesta ja esimerkistä".
Siihen hän lisää: "Sain myöskin hetken puhutella kunnianarvoista
harmaahapsista vanhusta, joka oli sydämellinen ja puhelias. Yleensä
hän näytti hyvin vapaamieliseltä ja suvaitsevaiselta: hän oli sitä
mieltä, että uskonnollisten eri ryhmät taivaassa (mihin kaikki
tulisivat, jos olisivat rehellisiä ja vakavia) paremmin ymmärtäisivät
toisiansa. Onko se totta?" -- Kuitenkaan ei Kihlman näin julkisissa
kokouksissa (paitsi tietysti kirkoissa) perehtynyt tutkimusalaansa,
vaan tapahtui se enimmäkseen yksityisessä seurustelussa. Siitä antaa
hänen päiväkirjansa seikkaperäisiä tietoja, mutta sen sijaan että
seuraisimme hänen askeleitaan päivä päivältä, otamme tähän ylempänä
mainitusta kirjeestä kuvauksen, missä hän on yhdistänyt tärkeimmät
huomionsa.

"Täällä Tukholmassa on suuri joukko, maailma, väriltään vaihteleva
ja monipuolinen niinkuin muuallakin. Punainen lanka käy kuitenkin
värivaihtelujen läpi ja tekee sen tunnettavaksi: ajallisen
ja katoovaisen asettaminen iäisen edelle. Enemmistö on siis
samankaltainen kuin Suomessa. Toiselta puolen on monta niitäkin,
joilla on uskonnollinen mieli, mutta nämä eivät ole yksimielisiä.
Puolue, jota lehti 'Pietisten' sanoo pietisteiksi, on hyvin toimelias
ja myöskin lukuisin. Sen johtaja on Rosenius ja tunnusmerkit:
kerskupuheisuus, rauhan ja uskon kiittäminen, käännytyskiihko,
kaikkien niiden hengellismielisten ankara tuomitseminen, jotka eivät
ehdottomasti hyväksy heitä, vanhempien kirjailijain, varsinkin
Schartaun ja Nohrborgin, hylkääminen, haluttomuus kuulla puhuttavan
muusta kuin Kristuksesta, uskosta ja evankeliumista. Suomessa
sanottaisiin heitä hedbergiläisiksi, mutta luullakseni on heistä
Hedberg mennyt liian kauas, joten eivät tahdo, että heitä pidetään
hedbergiläisinä. Ihmeellisellä viehätysvoimalla puolue tempaa
mukaansa kaiken mikä sen tielle tulee. Lehtori [P. M.] Elmblad,
joka on ollut Ternströmin ystävä ja sitten alkoi välittää, on
nyt heittäytynyt tämän lahkon syliin. Hän saarnasi oivallisesti
12:ntena sunnunt. Kolm:den jälkeen. Silloin minä hengessäni sovin
hänen kanssaan ja kävin häntä hakemassa, mutta hän ei ollut kotona.
Kuulin hänen sitte saarnaavan 13:ntena sunnunt., enkä nyt enää tahdo
tavata häntä. Hän on mitä täydellisin hedbergiläinen. Pietistit
riemuitsevat tästä voitosta ja ovat saaneet uutta vauhtia. Elmblad
ei ole ainoa opettaja, joka on antautunut tälle voimakkaalle
hengelle. Useat vanhemmat, vakavuudestaan ja kokemuksestaan
tunnetut opettajat ovat lähestyneet heitä ja ennen pitkää tulleet
yltiöpäiksi. Tämä ilmiö on minua syvästi surettanut. Suomessa näytti
hedbergiläisyys olevan riutumaisillaan; täällä ja kenties monessa
muussa paikassa, Saksassa, Englannissa ja Amerikassa, on se täydessä
voimassaan ja kukoistuksessaan. Hedberg luopunee epätoivostaan,
kun kuulee miten täällä uskotaan ja riemuitaan. Kuitenkin on tämä
puoluehenki ollut minulle nöyryyttävä kuvastin. Jumalan sanaa
pidellään, venytetään ja väännellään, niin että se sopii puolueen
etuihin, aivan samoin kuin minä olen tehnyt puolueeni eduksi.
Teeskennellään iloa ja ujostelemattomuutta samoin kuin Suomessa
teeskenneltiin eräänlaista surua, köyhyyttä ja kurjuutta. Tehdään
väkivaltaa luonnollensa, ja luonnotonta pidetään kristinuskona.
Katsotaan erittäin tärkeäksi, että puolue saa uusia jäseniä, jotka
kaikessa hyväksyvät sen periaatteet ja ottavat osaa seuroihin.
Muusta ei suuresti välitetä: ainakin uskotaan parempaa innokkaasta
puoluelaisesta, vaikka hän olisikin sangen viallinen, kuin jostakin
toisesta kristitystä, jota vastaan ei oikeastaan voida sanoa muuta
kuin että hän ei kuulu puolueeseen. Niin täällä; eiköhän voida
tunnustaa, että niin on osaksi laita Suomessakin. Monta rehellistä
kristittyä esiintynee vielä, jahka päivä koittaa. Miten erilaisia
pietistiset puolueet Suomessa ja Ruotsissa lienevätkin, on niillä
kumminkin monta yhdyskohtaa. Paitsi jo mainitulta, nimittäin Jumalan
sanan alistamista puolueen tunnustusopin alle, luonnottomuutta ja
puoluehenkeä, olen huomannut kykenemättömyyttä käsittää vastustajan
syitä ja varsinkin välinpitämättömyyttä ja ylenkatsetta oppia ja
opintoja kohtaan. Kiihkoiselle ja laiskalle puoluemiehelle on
kuvaavaa, että hän ei voi eikä tahdo vaivata itseään ponnistamalla
ajatustaan. Innostus ei anna rauhaa ja mukavuusaines, joka on
olemassa joka puolueessa, kuolettaa työhalun. -- Niin olen
saanut katsoa peiliin ja hävetä. Mutta koska Jumalalla on ollut
kärsivällisyyttä minuun nähden, toivon, että hän on kärsivällisesti
johtava heidätkin oikealle tielle. Niin, minä uskon, että kaiken
tämän ulkonaisen rauhan ja ilon ja riemun alla piilee salainen
levottomuus. Juuri rauhan vakuutukset ja vannomiset osottavat,
ettei rauha lienekään niin varma. Juuri se, että on täytynyt etsiä
voimaa liittolaisten paljoudesta viittaa siihen, että totuuden voima
puuttuu. Juuri se, että aina esiintuodaan oikea todistaakseen,
että se on oikeaa, ilmaisee, että salassa aavistetaan jotain
väärää, jota tahdotaan olla tietämättä oikean valossa. Expertus
novit [kokenut tietää]. -- Te huomaatte siis tästä, etten suinkaan
kallistu hedbergiläisyyteen: se on minulle vastenmielinen niinkuin
kaikenlainen puoluehenki. Tahdon tästä lähtien olla uskollinen
kirkon ja Jumalan palvelija, joksi olen kutsuttu. En tahdo enää
koskaan olla puoluemies, sillä olen tullut poltetuksi. -- Paitsi
Roseniusta vaikuttaa täällä Tukholmassa ja maaseuduilla eräs
entinen soittoniekka, Oskar Ahnfelt. Hän vetää sanankuulijoita
oikeamielisiltä opettajilta ja on voittoisa varsinkin heikkojen
naisten kesken. Aseista ansaitsee mainita miellyttävä ääni ja kitara.
Hän on ollut Roseniuksen oppilas, mutta kuului kasvaneen häntä päätä
pitemmäksi, ja matkustaa -- Jenny Lindin kustannuksella, joka tyttö
raukka myöskin on tartutettu, vaikkeivät he vielä ole aivan varmoja
saaliistaan. Moni pitää jo enemmän Ahnfeltista kuin Roseniuksesta.
Lyhyesti: hajaannuksen siemen on näiden herrojen välillä. Ahnfelt
on radikaalisempi; Rosenius tahtoo myös panna painoa pyhitykseen.
Toisessakin kohdassa he ovat erimielisiä. Ahnfelt vaatii, että kirkko
on erotettava valtiosta ja hänellä on monta kisälliä y.m. puolellaan.
Rosenius on varovainen ja älykäs: hän pitää kiinni vanhasta. --
Sitä paitsi on olemassa äärimmäispuolue, nimeltä hedbergiläiset.
Ne ovat samanmielisiä kuin n.s. separatistit Suomessa, jotka ovat
eronneet kirkosta. Niihin kuuluu vain yksi pappi, Wiberg. Hänet
on väliaikaisesti erotettu virastaan, syystä että on jakanut
Herranehtoollista vanhan käsikirjan mukaan, ja oleskelee nyt
Hampurissa, missä on -- huomaa! -- ruvennut uudestikastajaksi.
-- Paitsi tätä suurta laumaa, joka tahtoo omistaa evankelisen
nimeä, on olemassa hajanaisia kristityltä, jotka yleensä elävät
hiljaisesti ja syrjässä. Heillä ei ole mitään yhdyssidettä ja he
tuskin tietävätkään toisistaan. Olen heidän kesken huomannut kaksi
vivahdusta, jotka eivät eroa toisistaan opissa, mutta kuitenkin ovat
epäluuloisia toisiaan kohtaan. Eräät, esim. rouvat Molander, Janson
y.m., rakastavat ja arvossa pitävät Ternströmiä. He ovat ylimalkaan
tarkkoja sekä oppiin että elämään nähden. Heidän lisäksi on toisia,
esim. emäntäni, rouva Svanström, tukkukauppiaan Bergmanin perhe
y.m., jotka paheksuvat Ternströmin lihallista intoa Roseniusta ja
Scottia [G Scott Vesleyanilaisen metodistiseuran lähettämä saarnaaja,
joka toimi Tukholmassa 1830-42 Hän saarnasi n.s. 'Englantilaisessa
kappelissa', joka 1830-luvun keskivaiheilla sai nimen Betlehemin
kirkko. Elmblad piti samassa paikassa raamatunselityksiä v:sta
1851, ja Rosenius, johon Scott oli vaikuttanut, oli kirkon saarnaja
1857-67.] vastaan eivätkä ajattele erittäin korkeasti Ternströmin
kristinuskosta. Nämä liittyvät koulunopettaja Finemaniin, mystikkoon,
jota tavallisesti sanotaan böhmiläiseksi. En ole tavannut
Finemania (ikämies, Roseniuksen ehdoton vastustaja, Tersteegenin
hengenheimolainen), enkä siis voi sanoa hänestä mitään varmaa. Mutta
hänen liittolaisensa ovat rakastettavia, ja me tunnemme itsemme
yksimielisiksi. Heissä tapaa todellisen ja syvän kristinuskon, mutta
rosenilaiset tuomitsevat heitä lainharrastajina, ja Ternströmin
ystävät epäilevät heitä harhaoppisina. Minä seurustelen kumpaankin
ryhmään kuuluvien kanssa ja olen molemmilta tahoilta saanut nauttia
sekä hengellistä että ruumiillista hyvää. Tästä lyhyestä kuvauksesta
voitte päättää, että minulla on ollut sekä surun että ilon aiheita."

Niihin tunnustuksiin, jotka tavataan edellisessä, liittyvät vielä
seuraavat rivit: "Epävakaisuuteni opissa, hengellinen kasvatukseni,
entinen yksipuolisuuteni, asemani uutuus ovat tuottaneet minulle
paljon, paljon tuskaa. Olen tullut minulle uusiin ja vieraisiin
oloihin, joissa olen ollut epävakainen; olen tullut kosketuksiin
ihmisten kanssa, joita minun ankarimpien vanhojen periaatteitten
mukaan olisi pitänyt hylkiä, olen kuullut moitteita Roseniuksen
puolueesta, jotka kokonaan sopivat puolueeseen Suomessa ja joiden
oikeus minun on täytynyt myöntää. Oi! olen kärsinyt syntieni tähden!
Se on hyvin ansaittua! Mutta toiselta puolen olen kärsinyt pelosta,
että olen liian ankara itseäni ja meitä kohtaan Suomessa. Olen
Suomesta lähtenyt, ja onhan siellä saamani kasvatus muodostanut
minut niin, että olen yhtä mieltä oikeamielisten kanssa täällä.
Eihän meidän laitamme kuitenkaan liene ollut niin aivan hullusti,
silloinkaan kun oli kaikkein hulluimmin. Julius B[ergh] esiintyykin
vielä miehenä, joka minua hillitsee. Hän on minulle vielä
auktoriteetti. Mutta epätietoisuus on ollut mitä tuskallisin. Siihen
on yhtynyt itsesoimaus laiskuudesta ja ihmisjumaloimisesta, jotka
ovat tämän surkeuden aikaansaaneet." -- --

Sattumalta tuli Kihlman käyneeksi Upsalassakin. Hän tapasi näet
Tukholmassa teologian professorin (sittemmin piispan) And. Fredr.
Beckmanin, ja syyskuun 10 p:nä hän tämän kanssa höyrylaivalla
matkusti vanhaan yliopistokaupunkiin. Matkalla hän ihaili kaunista
Mälar-järveä, ja Fyris-joki mataloine rantoineen muistutti hänelle
elävästi Kruununkylää; itse kaupungissa tuomiokirkko vanhoine
muistoineen ja historiallisine freskomaalauksineen vaikutti häneen
syvemmin kuin kaikki näkemänsä Tukholmassa. Mutta kumminkin hän
täällä niinkuin muualla katsoi pääasiaksi uskonnollisiin oloihin
tutustumisen, ja kiitos olkoon matkatoverinsa hän siinä menestyi
hyvin. Beckman tutustutti minut Upsalan teologeihin. Me kävimme
rehtorin, kirkkohistorian professorin (myöhemmin piispan) Lars
Anton Anjoun luona (ulkonäöltään vähäpätöinen, punanenäinen mies).
Sitten toimeenpani Beckman pienet päivälliset, joihin minä, prof.
Anjou, teol. apul. Carl Axel Torén (joka seur. v:na nimitettiin
pastoraaliteologian professoriksi) ja teol. kand. Nyblaeus olivat
kutsutut. Se oli kuitenkin vähemmän mielenkiintoista. [Päiväkirjan
mukaan oli seurassa vain juteltu kaiken maailman hupaisista asioista,
ja päivällisten jälkeen oli isäntä lukenut ääneen Fahlcrantzin
ivarunoelmaa "Noakin arkki".] Mutta minä sain yksityisesti
seurustella jokaisen kanssa ja opin siten tuntemaan heidät, joihin
halusin tutustua. Teologiset opettajavirat Upsalassa ovat varmaan
oikeaoppisten miesten käsissä. Jopa he tahtovat olla enemmänkin:
Anjoukin, joka vähimmin viehätti minua, pitää kotihartautta
talossaan ja saarnaa seurakunnassaan. Torén, hento 38-vuotias
mies, teki minuun syvimmän vaikutuksen. Hän oli jo maisterina
syvästi perehtynyt klassilliseen kirjallisuuteen ja siihen kokonaan
antautunut. Mutta silloin kristinusko valtasi hänet. Hän alkoi
tutkia Jumalan sanaa ja tuli käytännölliseksi papiksi. Sitten hän
ryhtyi teologiaan ja oli syvästi tunkeunut siihen. Mutta hän on
enemmänkin: hän on tosi kristitty. Hän on luonteeltaan hiljainen
ja vakava ja hyvin ireniläinen, niin että hän tahtoo nähdä hyvää
kaikissa; hän kehotti minua rauhallisuuteen. Hän on kuitenkin samalla
luja, niin että hän ei luovu totuudesta, ja vihaa puoluehenkeä.
Hän on sydämestään helläluontoinen: hän syleili minua kohta ensi
käynnilläni. Siinä ei sentään ollut mitään rosenilaista imelyyttä.
Summa: hän oli mies, teologi, oppinut kristitty, jommoista olen
toivonut näkeväni ja kuulevani. Vahinko vain että hän oli niin kiinni
lisensiaattitutkinnossaan ja professorinväitöskirjassaan, että
hänellä oli vähän aikaa minua varten. Hän vahvisti ja kehotti minua
ahdistuksessani, jumala siunatkoon sitä miestä! -- Helposti voidaan
erehtyä ihmisistä, ja mahdollisesti olen minä erehtynyt Torénista.
Kumminkaan en sitä usko. Hänen olennossaan oli jotain rehellistä,
jaloa, avonaista, joka takaa, etten ole väärin arvostellut häntä.
Jos tahdotte oppia tuntemaan häntä, niin lukekaa hänen kuvauksensa
Saksan-, Englannin- ja Skotlanninmatkastaan (Tidskrift för Sv. Kyrkan
1850).

"Beckman on terävä ajattelija. Hän on jonkun aikaa ollut filosofian
dosenttina. Hänellä on siis suuri lukeneisuus filosofisessa
kirjallisuudessa, eikä hän pelkää filosofeja, sillä hän tietää
mitä heillä on tuotavana. On hyvä, että semmoinen mies astuu
kristinuskon puolelle. Niin hän onkin tehnyt. Tosin hän ei liene niin
käytännöllinen kuin Torén eikä niin sydämellinen kristitty, mutta hän
on sitä enemmän turvana ja suojelijana." Hän oli lukenut ensimäisen
osan Ingmanin kirjaa hedbergiläisyydestä, [Hedbergianismen,
skärskådad enligt den hel. Skrift och vår kyrkas symboliska böcker
I-II, Helsingfors 1851-52.] jonka Kihlman oli antanut hänelle, teki
sen johdosta huomautuksia ja lupasi siitä kirjoittaakin. Kihlman
kehotti Ingmania varteenottamaan hänen muistutuksensa ennen julkaisun
jatkamista. "Keskustellessani Beckmanin kanssa oli minun pakko
puhua Suomestakin, jota yleensä mielelläni vältän. Tunnustin, että
olemme olleet puolueellisia ja että kristinusko Suomessa luonteeltaan
erosi siitä, jota minä ainakin tähän saakka olin voinut huomata
Ruotsissa. -- -- Jumala suokoon, että meillä olisi paljon semmoisia
teologeja Suomessa!" Kihlman päättää, samalla lausuen, että hän ei
suinkaan oleta, että nämä teologit, joihin oli tutustunut, olisivat
liittyneet "meihin". "He moittivat rosenilaisuutta syistä, jotka
olisivat pakottaneet heitä moittimaan meitäkin. Mutta kun he kuulivat
kirkollisen mielialani ja totuudenrakkauteni, he kohtelivat minua
rakkaudella kuin olisin ollut heidän vertaisensa."

Nyblaeuskin oli kristinuskon ystävä, mutta Kihlmanista hän oli liian
kriitillinen. Näytti siltä kuin olisi kristinusko, niin pian kun
se pukeutui positiiviseen muotoon, tullut hänelle epäiltäväksi.
Yliopistopiirin ulkopuolella Kihlman oppi tuntemaan erään papin C. O.
Roosin, jota hän sanoo "oikeamieliseksi opettajaksi", ja neuvosmies
Henschenin, joka oli mitä innokkain rosenilainen. Eräs tuntematon
herrasmies (ylioppilas) pakottamalla pakotti hänet tulemaan
Henschenille ("Olisi niin hupaisaa ja suotavaa!"). Neuvosmies
keräsi tarmokkaasti proselyyttejä (edellisenä iltana oli hän m.m.
ottanut turviinsa päihtyneen kisällin ja luovuttanut hänelle yöksi
oman sänkynsä, jonka vieras ylen antamalla likasi) ja harrasti
yksityisten hartausseurojen pitämistä, josta paraikaa oli oikeudessa
syytettynä. Ei hän Kihlmanista saanut liittolaista. Kun näet Henschen
oli lukenut Kunink. maj:tille osoittamansa puolustuskirjoituksen,
ei Kihlman voinut olla väittämättä sitäkään vastaan. "Minä (joka
intra parenthesin vielä vuosi sitten olin samaa mieltä) muistutin",
sanoo hän päiväkirjassaan, "että koska Jumalan sanassa ei käsketä
pitää konventikkeleitä, ei niitä myöskään voida katsoa ehdottomasti
välttämättömiksi kristinuskon syventämiselle ja levittämiselle.
Sen vuoksi tulisi mukautua olosuhteisiin ja koettaa tehdä työtä
laillisten muotojen sisällä, ja olihan sitenkin laaja toimiala
avoinna." Henschen ei kuitenkaan tahtonut sitä kuulla: jäisihän
silloin vaino, josta hän usein puhui, kokonaan pois. Tästä huolimatta
kohdeltiin suomalaista vierasta ystävällisesti Henschenin perheessä,
mutta hän erosi siitä mielellään, sillä hengeltään hän ei sopinut
siihen. -- Yleensä jätti Upsala matkustajaamme kiitollisen muiston.

Palattuaan Tukholmaan Kihlman tutustui tukkukauppias Bergmanin
perheeseen, jossa hän viihtyi erittäin hyvin. Perheen jäsenet,
isä ja äiti ja kaksi täyskasvuista lasta, (ylioppilas) Robert
ja Henrica, eivät olleet ainoastaan rakastettavia ihmisiä, vaan
lämpimiä kristittyjä kuulumatta mihinkään lahkoon. Heillä oli
huvila Eläintarhassa, ja jo ensi iltana pyysivät he Kihlmania
jäämään yöksi heidän luokseen. Tämän täytyi kuitenkin silloin
palata kaupunkiin, mutta hän lupasi tulla takaisin ja viettikin
sitten kaksi päivää (syyskuun 17 ja 18 p.) Bergmanilla. Yksin
ollessaan hän lueskeli englanninkieltä (Amerikanmatkaa varten!),
toiset ajat hän seurusteli perheen jäsenten kanssa tai teki heidän
seurassaan käyntejä esim. "böhmiläisen" Finemanin luona. "Omituinen
ilmiö. Vakava, sydämellinen, syvä, mutta ehkä kuitenkin pohjalla
semmoista, jota, jos se tulisi esiin, luterilainen kristitty
ei voisi hyväksyä. Hänestä erottiin yhteisen polvirukouksen ja
virrenvärsyn laulamisen jälkeen." Tukkukauppias kuului suomalaiseen
seurakuntaan, ja Kihlman sai asiakseen tiedustella Suomesta pappia
avonaista kirkkoherranvirkaa varten. -- Sydämellisellä kaipaukselia
Kihlman sanoi hyvästi perheelle, jonka luona oli nauttinut puhdasta
kodintunnelmaa.

       *       *       *       *       *

Vielä kerran käytyään Hussin puheilla Kihlman syyskuun 23-27 p:nä
matkusti kanavatietä Göteborgiin tiedustellakseen Etelä-Amerikaan
lähtevää laivaa. Matkalta on vähän muistiin pantavaa. "Jos
tajuaisin luonnonkauneutta, olisin ollut tyytyväinen, mutta
enhän minä ole juuri muuhun mieltynyt kuin kirjoihin", hän sanoo
päiväkirjassaan. Kuitenkin hän myöntää, että matka palkitsee
vaivan sekä että vaihtelevat kauniit maisemat ja varsinkin
suurenmoinen kanava sulkulaitoksineen vaikutti hänen ajatuksiinsa ja
tunteisiinsa. "Kuinka voimakkaasti saarnaavatkaan", hän huudahtaa,
"nämä luonnollisten ihmisten suurteokset aikamme laiskoille,
ajattelemattomille ja huolimattomille kristityille, jotka niin
mielellään jäävät kaavamaisuuteen, tyytyen siihen, että ovat
tarttuneet auraan! -- -- Maailmassa puuhataan uupumatta, vaivaa,
kustannuksia tai muuta säästämättä, mitään uhrauksia pelkäämättä
päämäärän saavuttamiseksi; niin rakennettiin Götan kanava. Mutta eikö
Jumalan valtakunnassa olisi tarpeen puuhata! Jumalan valtakunnan
hyväksi on vaikea mitään uhrata! Annetaan asiain mennä vanhaan
totuttuun tapaan, huomaamatta aikaa ja ajan vaatimuksia. Niin ovat
maailman lapset valon lapsia viisaammat." -- Trollhättania Kihlman
katseli myöhään illalla ukkosen käydessä ja pitkien salamoiden
valaistessa mustia kuiluja ja valkoisia kuohuja. Göteborgissa
Kihlman viipyi sunnuntain yli (28/9). Seuraavalla viikolla oli
eräs laiva lähtevä Etelä-Amerikaan, mutta hän ei voinut pyrkiä
siihen, syystä että hän ei vielä ollut saanut tarpeeksi rahoja eikä
uutta passiansa, jonka hän sitäpaitsi oli määrännyt lähetettäväksi
Ystadiin. -- Täällä Kihlman kävi kauppias Corn. Johnssonin luona,
joka kyynelsilmin kertoi hänelle parannussaarnaaja Lars Linderot
(k. 1811) ja arkkipiispa Karl Fredr. af Wingård (k. 19 p:nä syysk.
1851) vainajista ja schartaulaisista, sekä kuuli kahden etevän
papin saarnaavan. Toinen, Hallén, saarnasi Kehruuhuonekirkossa
hyvin valmistuneena rakentavasti, vakavasti, valaisevasti, mutta
samalla tyynesti, jopa kuivasti, niin että hän tuskin vaikutti
muihin kuin semmoisiin, jotka todella kaipasivat ohjausta, toinen,
tuomiorovasti (sittemmin Lundin piispa) Joh. Henr. Thomander,
tuomiokirkossa, joka oli kukkuroillaan kuulijoita. Tämä saarnaaja
oli ensi luokan puhuja. Hänen ruotsiansa kelpasi kuulla. Mutta
siinä oli muutakin kuin kielenkauneutta: puhdasta oppia, totuutta,
suolaa, intoa, joskaan ei Hallénin järjestelmällisyyttä, syvyyttä,
nöyryyttä. Kumminkin on kaupunkia onniteltava, jolla on kaksi
semmoista opettajaa. Thomander herättää, Hallén johtaa heränneitä.
Thomander saa julkilausua totuuden sivistyneille, jotka kärsivät
sen hänen suustaan. Mutta jos totuus kerran on saanut sijaa heidän
sydämissään, kärsivät he kyllä totuuden Halléninkin suusta. Maailma
on kuin sairas, itsepäinen lapsi, joka ei tahdo ottaa vastaan
lääkettä, sentähden että se maistuu pahalta. Mutta jos rohtomarjat
annetaan sille jonkun makean aineen mukana, silloin ne kelpaavat.
Niin on totuus tarjottava sivistyneelle maailmalle hyvien lahjojen,
oppineisuuden, kaunopuheisuuden, miehisen äänen, lausumisen y.m.
ohella, ja kas, silloin se ainakin tulee kirkkoon. -- Yhdeksän pitkää
tuntia täytyi Kihlmanin kävellä Göteborgin kaduilla, ennenkuin hän
pääsi höyrylaivaan, joka klo 1 yöllä lähti Helsingöriin. Astuessaan
veneeseen hän putosi veteen ja kastui vyötäisiin asti, ilman
suurempaa vahinkoa.

Helsingörissä, jonne laiva saapui keskellä päivää, Kihlman oli
vain neljä tuntia; illalla hän jälleen meni Ruotsin puolelle
Helsingborgiin. Viipyen siellä, seuraavan päivän (30/9) hän molemmat
päivät vieraili kuuluisan raittiusharrastajan, kirkkoherra Pietari
Wieselgrenin luona, jonka "tapasi hänen perheensä keskellä".
Toisena päivänä, kun oli syöty illallista, pani isäntä toimeen
kotihartaushetken. Luettiin luku raamatusta, jonka johdosta
Wieselgren esitti muutamia lyhyitä selityksiä ja sovellutuksia,
sen jälkeen noustiin ja rukoiltiin Isä meidän ja Herran siunaus;
viimeiseksi veisattiin virrenvärsy. "Se oli ensi kerran, kun olin
läsnä vasituisessa kotihartaustilaisuudessa", sanoo Kihlman, ja hän
ottaa miettiäkseen, miksi kotihartautta ei meillä -- Suomessa --
harjoteta. Mainittuaan eri näkökohtia, joiden nojalla tapaa voidaan
hyväksyä tai vastustaa, hän tulee siihen päätökseen, että kotihartaus
olisi siunauksellinen siinä muodossa, että yhteiseen Jumalan sanan
viljelykseen liittyisi keskustelu, jossa huonekunnan jäsenet
ilmitoisivat kokemuksensa ja hengellisen asemansa. Muutoin itsessään
hyvä tapa helposti veisi väärinkäytökseen. Esittämänsä laatuista
kotihartautta oli hän keväällä 1851 alkanut järjestää kodissaan, ja
oli hänellä ollut siitä hyötyä ja kehotusta. -- Muutoin on Kihlman
muistiinpannut seuraavaa: "Minua kohdeltiin mitä vieraanvaraisimmin.
Rouva miellytti minua paljon. Hän oli niin lempeä, tyyni ja
vähän flegmaattinen; aivan sopiva vilkasveriselle miehelleen.
Wieselgren itse on oikea mestari (öfverskärare), sukkela, nerokas
mies, ajatustavaltaan varma kristitty. Syvää hänen kristinuskonsa
ei sentään ole: hän on elävä historia, hän käsittää kaikki
historiallisesti. Hänellä ei ole aikaa syvempiin mietiskelyihin. Eikä
hänen mielenkiintonsa ulotu paljon ulkopuolelle hänen omaa piiriänsä.
Suomesta esim. hän kysyi hyvin vähän. Ruotsalaiset harrastukset
eivät anna tilaa muille. Seurakunnassaan hän ylläpitää ankaraa
kirkkokuria ja häntä herjataan senvuoksi. Jonkunlainen mielihyvä
siitä että niin oli laita tuli näkyviin, mikä johtunee (lähemmille
tuttaville) huomattavasta taipumuksesta olla samanlainen kuin
vanhat hälytysrummut Muhrbeck, Elfving y.m. Wieselgrenin lieneekin
onnistunut hälyyttää sivistyneet luokat. Heränneitten johtamisen
jättää hän Roseniukselle ja Ahnfeltille."

Täältä oli Kihlmanin mentävä Ystadiin, sillä hän oli jo Tukholmassa
päättänyt käydä Tranåsin kirkkoherran Joh. Ternströmin [Johan
Ternström, synt. Blekingenissä 1803, tuli papiksi 1827 ja
apulaispapiksi Tukholmassa 1839 sekä 1850 Tranåsin kirkkoherraksi.
Tukholmassa ollessaan hän tuli tunnetuksi etevänä saarnaajana ja
Nordisk kyrkotidningin julkaisijana (1840-49). V:sta 1855 hän oli
Fjelkestadin kirkkoherra, toimi edelleen teologisena kirjailijana ja
kuoli 1882.] luona ja sen vuoksi määrännyt, että hänen uusi passinsa
oli osotettava mainittuun lähimpään kaupunkiin. Välttääkseen huonoa
maantietä hän Wieselgrenin neuvosta kuitenkin kulki Tanskan kautta.
Lokakuun 1 p:nä hän näet matkusti laivalla takaisin Helsingöriin
ja sieltä Köpenhaminaan. Siellä hän ilokseen tapasi vanhan tutun,
eläinlääkäri Alrik Wegeliuksen Suomesta, nousi pyöreään torniin,
kävi muinaistieteellisessä museossa ja (arvatenkin "hevostohtorin"
kanssa) kuninkaallisessa tallissa sekä jatkoi sitten 2 p:nä laivalla
Ystadiin. Sieltä hän seuraavana aamuna ajoi kyydillä Tranåsin
pappilaan, noin puolikolmatta peninkulmaa. Mitä hän näki ja koki
tällä matkalla on Kihlman kuvannut yhtä havainnollisesti kuin
mielenkiintoisesti.

"Tie ei vienyt, niinkuin olin kuvitellut, tasangon yli, vaan oli
maa hyvin mäkistä taikka oikeammin aaltoilevaa. Peltoja kaikkialla;
paikoittain kivistä laidunta. Silmä etsii turhaan puita. Joskus
näkee jonkun yksinäisen salavan. Tiet ovat huonoja, maa kun on
saviperäistä. Kansan asunnot ovat rakennetut savesta ja oljista ja
muutamasta hirsikerrasta. Ne ovat matalia ja siivottomia, akkunat
pienet niinkuin meidän navetoissamme. Lämmitys tapahtuu polttamalla
turpeita rautauuneissa. Useissa asunnoissa ei ole puulattiaa.
Kuudenkymmenen tynnyrinalan talo elättää 3 paria hevosta, 10 sikaa,
20 à 30 hanhea ja 4 lehmää sekä tuottaa pari sataa tynnyriä jyviä.
Metsänpuute on Skoonessa huomattavin. Sen puutteen johdosta näyttää
maa paljaalta. Sen puutteen johdosta on skoonelainen talonpoikaistupa
matala, kostea, savuinen ja haiseva hökkeli, johon vastahakoisesti
astuu. Siivottomuuskin johtunee osaksi metsänpuutteesta. Kuinka
onkaan savilattia esim. syysaikana pidettävä siivossa? Mutta
siivottomuuden alituisen savun ja kosteuden yhteydessä täytynee
kai myöskin vaikuttaa mielenlaatuun ja luonteeseen. Skoonen
talonpoika on raaka, tietämätön, tyhmä, salakavala, häijy, mateleva.
Jollei voikaan väittää, että ulkonainen elämäntapa on perisyy
semmoiseen luonteeseen, niin saattaa kuitenkin päättää, että
inhottava sikoläättielämä ei ainakaan paranna, vaan ennemmin estää
parantumista. Metsä on siis suuri Jumalan lahja ja metsänhoito tärkeä
asia semmoisille maille (esim. Suomelle), joilla vielä on metsää.
Jollemme voi jättää jälkeläisillemme muuta ruumiillista hyvää, tulee
meidän kumminkin huolehtia siitä, että jättäisimme heille tarpeeksi
hirsiä ja polttopuita. Nyt on säästettävä, kun vielä on säästettävää,
sitten se on liian myöhäistä. Asian tärkeys vaatii, että sitä ajetaan
ahkerasti ja huolellisesti. Mitä voidaan tehdä suuren päämäärän
hyväksi?" [Todistuksena ettei Skoone ruotsalaisiinkaan tehnyt parempaa
vaikutusta olkoon seuraava ote päiväkirjasta jossa "Gluntien"
runoilija Gunnar Wennerberg samana syksynä kuvaa matkalla saamansa
vaikutelman: "Skoone on ruma maa sille, joka ei erikoisesti ole
mieltynyt lantaan(!) Ristikkorakennukset, vinot ja aivottomat, pihat,
likaiset ja ajokaluja täynnä, ikuiset, lihavat lakeat, harvojen ja
kantomaisten piilipuiden jakamat, liejuiset ja loppumattomat tiet,
naisväen rumat puvut ja miesväen lihavat ruumiit -- kaikki vaikutti
minuun vastenmielisesti Ruotsin parhaimmassa maakunnassa".]

"Pappila ei ollut talonpoikien asuntoja parempi. Päinvastoin oli se
viheliäisyyteen nähden aivan erikoinen. Useat rakennukset olivat
itsestään luhistuneet, jäljellä olevat näyttivät olkikattoineen,
mutkaisine seinineen, pienine ikkunoineen niin kauheilta, että
suuresti täytyi epäillä, olivatko nämä maahan vajonneet huonerähjät
ollenkaan ihmisasuntoja. Ja kuitenkin oli niin -- niin, täällä
asui kirkkoherra. Luonnollisesti ei voinut astua sisään, vaan oli
porstuaan ryömittävä ja samoin siitä kirkkoherran huoneeseen,
jossa kosteus oli niin suuri, että saapaspari, jos se oli päivän
käyttämättä, peittyi homeella. -- Yhtymykseni Ternströmin kanssa
ei ollut erittäin sydämellinen. Näytti siltä, etten ollut oikein
tervetullut, eikä voikaan ihmetellä, että isäntä semmoisissa oloissa
vastahakoisesti näkee vieraan tulevan. Minä puolestani en voinut
olla hämmästymättä Ternströmin ulkonäköä. En ollut kuvitellut
häntä semmoiseksi. Ääretön, luudantapainen, vaaleankeltainen
peruukki, joka näöstä päättäen ei koskaan ollut kampaa nähnyt,
tuuhea poskiparta, alaspäin vahvasti kapenevat kasvot, suuri, ruma
ylähuuli, huolimaton vaatetus, kaikki tämä yhdessä antoi hänelle
epämiellyttävän, kisällimäisen, vastenmielisen ulkonäön, jota hänen
käytöstapansa ei lieventänyt. Olin odottanut jotakin toista, ja minun
oli vaikea tukehduttaa kummastuksen huudahdusta. Samoin kuin Rosenius
tavatessaan Lauri Stenbäckin Suomessa huudahti: Oletko sinä Stenbäck?
samoin tahdoin minä tässä kysyä: Oletko sinä Ternström?" --

Kihlman ei ollut vielä Ystadissa saanut passiansa ja odottaen sitä
hän viipyi kaksi viikkoa Ternströmin luona. "Tällä ajalla minä opin
lähemmin tuntemaan Ternströmiä", hän jatkaa kuvaustaan, "ja luulen
että minulla on syytä olla tyytyväinen tuttavuuteeni. Ternström
ei ole niitä ihmisiä, joissa on mitään viehättävää ja puoleensa
vetävää, kaikkein vähimmin alussa. Mutta jos malttaa, kunnes on
murtanut kovan ja rosoisen kuoren, niin tapaa sen sisältä puhtaan ja
makean ytimen, uskollisuutta, rehellisyyttä, nöyryyttä, vakavuutta,
tunnustuksen puhtautta y.m. Ternström pakottaa siten osoittamaan
itselleen kunnioitusta ja rakkautta ja tulee lopulta kalliimmaksi
kuin se, joka viehättävällä olennollaan voittaa sydämiä. Semmoisissa
rakastaa usein hyvää henkilön tähden, joka osaa peittää sen
hohtavalla taikaloistolla, mikä saa viat ja puutteet himmentymään
taikka kokonaan unohtumaan; Ternströmissä sitä vastoin kulmikkuudet:
kiivaus, itsekkyys y.m. eivät ole kätkettyinä, mutta kuitenkin täytyy
pitää hänestä, syystä että hyvät puolet ovat voitolla. -- Ternström
saarnaa puhdasoppisesti, selvästi, ankarasti; saarnassakin ilmenee
hänen karkeutensa, nimittäin siinä muodossa, että hän epäilee sanan
vaikutusta. Juuri tämän epäilyksen tähden täytyy myöskin vaikutuksen
jäädä tulematta. Kumminkin kuulin myös puhdasta, sydämestä
sydämeen käyvää evankeliumia. Ternström harjoittaa kovin ankaraa
kirkkokuria, ankarampaa kuin vielä olen kuullut. Mutta seurakunta
on taipumaton. Kotielämässään Ternström elää enimmäkseen itsekseen,
seurustelematta vaimonsa ja lastensa kanssa. Aterioidessaan Ternström
näkee perheensä; sillä välin tuskin koskaan. Sisällinen yhteiselämä
rakkaudessa ja luottamuksessa on siis täällä vierasta. Ternström
ei hyväile ketään eikä leiki kenenkään muun kuin koiransa kanssa."
-- Tähän luonnekuvaukseen lisättäköön vielä eräästä kirjeestä
(28/10) seuraavat sanat: "Ternström on ruumiillistunut Nordisk
Kyrkotidning. -- -- Kun häneen lähemmin tutustuu, huomaa että hän on
kirkon oikeaoppinen poika, totuudentaistelija, uskollinen ystävä.
Hänelle uskottu salaisuus pysyy salassa. Mutta Ternström on ihminen:
toivoisin, että hänessä olisi enemmän tunnetta. Hän on nuoruudestaan
oppinut elämään eristyneenä; häntä ovat usein pettäneet ihmiset,
jotka ensin ovat osottaneet ystävyyttä, mutta sitten vihamieltä;
viimein on hän kodissaan sulkeutunut itseensä, kirjojensa keskelle,
niin että vaimo näyttää enemmän olevan ensimäinen palvelijatar taikka
taloudenhoitajatar kuin uskottu, osaaottavainen, tukeva auttaja;
kaikki tämä on painanut häneen jonkinlaisen ankaruuden ja synkkyyden
leiman. Hänellä onkin senvuoksi vähän ystäviä Ruotsissa. Luullakseni
hän sittenkin on semmoinen, joka kestää muita kauemmin: koeteltua
monta ollaan iloisia, että saadaan palata hänen luokseen, varsinkin
hädän hetkellä."

       *       *       *       *       *

Niiden kysymysten joukossa, joita Kihlman Tranåsin hiljaisina
päivinä mietiskeli, oli "M[almbergi]n katastroofi" muita raskaampi.
Mietiskelynsä tulokset hän julkilausuu kirjeessä Essenille ja
Ingmanille (15/10). Hän selittää tapahtumissa ilmaantuvan saatanan
kavalan suunnitelman vahingoittaa kristinuskoa. Jotta ei tämä
joutuisi pilkanalaiseksi, oli ankara vaitiolo tarpeen, ja samalla
oli vitkastelematta ryhdyttävä tarmokkaisiin toimiin M[almbergi]n
pelastamiseksi. "Niin kauan kuin meillä on aikaa, tulee meidän
-- mitä? 1:ksi yksityisesti ja yhteisesti rukoilla Jumalaa hänen
edestään. Paitsi niitä suuria lupauksia, jotka esirukouksella
on Jumalan sanassa, on siitä myöskin se hyöty, että se poistaa
lihallisen innon sydämestämme, että se antaa meille voimaa kärsiä
mitä väärimpiä syytöksiä, sekä tekee meidät samalla kykeneviksi:
2:ksi vakavuudella ja totuudella, mutta samalla kertaa rakkaudella,
nöyryydellä ja toivolla ojentamaan luopunutta. Järkkymättömänä
päämääränä on oleva M[almbergi]n pelastus. Emme saa myöntää valtaa
ajatukselle, että se olisi liian myöhäistä taikka mahdotonta. Ei saa
syntyä eroa taikka puoluetta. Taistelu voi tosin tulla kuumaksi.
Ehkä ei onnistuta ensi kerralla, mutta me tulemme voittamaan,
meidän täytyy voittaa. Hän ei voi vastustaa totuuden, rakkauden ja
väsymättömyyden yhdistettyä voimaa. Hän on käsittävä lankeemuksensa,
osoittava parannuksensa, ja silloin olemme pelastaneet ei yhden,
vaan monta sielua kuolemasta. Matkustakaa sinne Te kaikki, jotka
olette samaa mieltä, ja taistelkaa hyvä taistelu. Jos olette sen
tehneet, mutta ilman menestystä, niin uudistakaa matka. Minä olen
kirjoittanut M[almbergi]lle; lähetän Teille jäljennöksen. Jollei
joitakin erikoisia seikkoja tapahdu, joita en täällä voi aavistaa,
niin viekää perille myötäseuraava kirje." [Vrt. _M. Rosendal_
m.p. III s. 404, jossa tekijä ei ota uskoakseen Essenin eräässä
kirjeessä antamaa tietoa, että Malmbergiä monesti koetettiin
"veljellisesti varoittaa."] -- Jälkikirjoituksessa Kihlman lausuu:
"Toivoakseni ette ihmettele, että minä hädässäni tälle luotettavalle
miehelle (Ternströmille) olen ilmaissut huoleni. Hän on hyväksynyt
toimenpiteeni M[almbergi]n suhteen."

       *       *       *       *       *

Toinen asia, jota Kihlman yhä mietiskeli, oli tietysti hänen
matkansa. Viimemainitusta kirjeestä näkyy, että kaikki hänen
ystävänsä kotimaassa kehottivat häntä olemaan matkustamatta
Amerikaan taikka Madeiraan. Kummassakin paikassa hän muka nääntyisi
ikävään. Tätä syytä. Kihlman ei kuitenkaan pitänyt pätevänä.
Vaikka yksinäisyys painoikin hänen mieltään, ei hän kuitenkaan
epäillyt kestävänsä yhtä vuotta ulkomailla eikä hän ajatellutkaan
palata niin kauan kuin oli virkavapaa. Kumminkin hän oli kahden
tai useamman vaiheilla, mihin mennä. Tranåsissa hän alkoi tuumia,
eikö olisi parasta asettua talveksi -- Tukholmaan. Siellä hänellä
olisi lääkäri ja lääkkeitä, tilaisuus lukea ja arkistoissa
harjoittaa tutkimuksia Suomen kirkkohistoriassa, jopa oli hänellä
siellä hyviä tuttujakin. Mutta -- ilmanala, eihän se ollut parempi
kuin Suomessakaan! -- Vastaanotettuaan lokakuun 14 p:nä kamreeri
Vegeliukselta kirjeen, joka kyllä ei vielä sisältänyt passia,
mutta kuitenkin ministerivaltiosihteerin antaman luvan, että hän
ilman sitäkin saisi matkustaa, lähti Kihlman 18 p:nä Tranåsista
Ystadiin tarkotuksella mennä sieltä Lyybekin kautta Hampuriin
josta arveli tapaavansa Amerikaan lähtevän laivan. Ystadissa
kohtasi matkustajaamme tieto, että laiva jolla hänen oli päästävä
Lyybekkiin, oli Tukholmaan mennessä joutunut epäkuntoon eikä tulisi
sieltä ennenkuin 20 tai 21 p:nä. Hän päätti siis odottaa ja jäikin
Ystadiin kolmeksi päiväksi. "Mutta nämä kolme päivää", hän kertoi
Favorinille, Essenille ja Ingmanille osottamassaan kirjeessä (Malmö
28/10), "olivat kauheita. Asuin kurjassa ravintolassa, kylmässä,
kolkossa kamarissa, myrsky ulvoi akkunoilla ja ovella, sade esti
ulkona kävelemästä, eikä kristittyä ihmistä kaupungissa jonka luona
olisi voinut käydä. Ajatus lähteä merelle tähän aikaan ei lieventänyt
oloni hankaluutta. Muistelin Hannaani entistä elämääni hyvinvointini
aikana. Muistelin kuulijoitani. Oi, kuinka katkeralta, kuinka
sanomattoman tuskalliselta tuntuikaan minusta tämä nykyisyys, tämä
todellisuus verrattuna entisyyteen ja mahdollisuuteen. Minun tuli
ikävä. Tämä sana merkitsee paljon enemmän kuin sillä tavallisesti
tarkoitetaan ja juuri tässä syvemmässä merkityksessä minun oli ikävä.
Koti-ikävä on jotakin taudintapaista: ei hallitse itseään eikä
ajatuksiaan. Ne menevät vastustamattomasti ja taukoamatta kotiin,
yhdentekevää syökö vai juoko, nukkuuko vai valvooko, tekeekö työtä
vai onko joutilas. Se enenee, kunnes on saavuttanut huippukohtansa
s.o. kunnes sortuu, menehtyy eikä enää voi sitä vastustaa. Minun
täytyi etsiä apua Vapahtajalta, minä tunnustin hänelle kurjuuteni ja
että olin hukkumaisillani, jollei hän auttaisi, ja katso: täten minä
virkistyin ja vahvistuin." -- Tämä kokemus, ettei hän ollutkaan niin
voimakas kuin luullut oli, laivan viipyminen, tilaamiensa vekselien
viipyminen ja myöhäinen vuodenaika saivat nyt Kihlmanin luopumaan
Amerikanmatkasta. Mutta mihin oli hänen käännyttävä? Lähinnä hän
ajatteli Tukholmaa, ja hän päättikin matkustaa sinne Göteborgin
kautta (johon hän oli tilannut vekselinsä). Lokakuun 21 p:nä hän
siis matkusti Malmöhön. Tie oli kauhean huono -- "minä luulin, että
sydän tärisisi ulos ruumiistani." Seuraavana päivänä hän jatkoi
dilisanssilla Lundiin, missä viipyi 28 p:ään ja missä matkasuunnitelma
vihdoin sai lopullisen muotonsa.

       *       *       *       *       *

Kihlmanin ensimäinen käynti tässä Ruotsin toisessa
yliopistokaupungissa tarkotti kuuluisaa lähetyssaarnaajaa Pietari
Fjellstedtiä, "Pohjolan Mezzofantia", joka erittäin ystävällisesti
vastaanotti hänet ja kutsui hänet pöytävieraakseen siksi ajaksi kun
hän viipyisi Lundissa; tuleva lähetyssaarnaaja, ylioppilas Gust.
Eman. Lundgren puolestaan tarjosi hänelle huoneensa asuttavaksi
samana aikana. "Niin olin aavikolta joutunut pieneen kosteikkoon.
Fjellstedt ei ollutkaan, niinkuin olin luullut, mikään 'Kristuksen
kavaljeeri', maailman maun mukainen profeetta, suolaton suola, mies
kykenemätön tutkimaan henkiä, kimaltelevan hengellisyyden hyväksyjä.
Hän on päinvastoin hyvin vakava, tarmokas työntekijä, hän huokaa
usein, on nuhteeton elämässään, ahkera rukoilija, sydämellinen
ja tunteellinen ja elää erillään maailmasta. Hänellä on varsin
rakastettava vaimo ja hyviä, hurskaita lapsia; perhe-elämä on
kotihartauden pyhittämä. Joka päivä luettiin yhdessä Jumalan sanaa,
jonka jälkeen Fjellstedt rukoili omin sanoin, usein lämpimästi ja
sydämellisesti. Kerrankin kun oli yhden lapsen syntymäpäivä, me
rukoilimme nuoren ystävän edestä hänen läsnäollessaan. -- Enhän voi
mennä takaukseen hänen kristinuskonsa totuudesta. En kysynyt 'passia'
-- Ruotsissa ei ole tapana siten ahdistaa toisiansa. Mutta yleensä
ei ole lainkaan helppoa taata toisen tai toisen kristinuskoa. Eikä
se liene tarpeenkaan. Varmuus on siinä kohden ehkä vaarallinenkin.
Kuitenkin, kun ihminen, joka tahtoo tunnustaa puhdasta oppia,
ilmaisee kristinuskonsa nöyryydessä, itsensäkieltämyksessä,
maailmankieltämyksessä, kärsimyksessä y.m. kristillisissä hyveissä,
niin on se minusta ainakin yhtä luotettava todistus kuin helposti
opittu vastaus: 'että menee helvettiin'. Minulla ei ole yhtään syytä
uskoa pahaa Fjellstedtistä, vaan päinvastoin monta aihetta uskoa
hyvää. Senvuoksi uskon jälkimäistä."

Edelleen Kihlman tällä Schartaun entisellä toimintapaikalla oppi
tuntemaan rovasti Cedergrenin, jota göteborgilaisen papin, toht.
Joh. Henr. Holmqvistin ja Uddevallan rovastin (sittemmin piispan)
Gust. Dan. Björckin ohella pidettiin schartaulaisten pylväänä.
"Kävin kaksi kertaa hänen luonaan. Harmaahapsi vanhus on todellinen
Schartaun oppilas, hänen omia hengellisiä lapsiaan, mutta iloinen
ja hupaisa niin kauan kun on loukkaamatta hänen mielipiteitään.
Kuulin hänen pitävän hyvän saarnan, jossa oli lakia ja evankeliumia,
rangaistusta ja lohdutusta. Esitys oli kuivahkoa, tyyli, joskin
huomattavasti schartaulainen, kylläkin elävä käänteiden ja
vastakohtien kautta. Cedergren on sitä mieltä, että hän täyttää
kutsumuksensa väsymättömästi julistamalla sanaa kirkossa. Jumala
huolehtikoon hedelmistä. Saarnattuansa Cedergren on iloinen ja
tyytyväinen, vaikka ei mitään hedelmää näy eikä kuulu. Mitä suurimman
painon hän panee rippikouluun, joka kestää kauan. Oppilaat käyttävät
varsinkin erästä Schartaun kirjoittamaa kristinuskon oppikirjaa,
jota on ilmestynyt 13 painosta. Heränneet sielut käyvät ahkerasti
Cedergrenin luona puhumassa sielunasioistaan. Mitä sielunhoitoon
tulee, on merkittävää, että Cedergrenistä ei ole erittäin tärkeää
ihmisen autuuteen nähden ajassa ja iankaikkisuudessa, että hän on
vakuutettu uskostaan. Suoranainen usko on hänessä tärkeämpi kuin
tietoisuudessa heijastava. Sen vuoksi hän onkin 'ylen varovainen ja
säästäväinen todistusten antamisessa'. Hän ei ole liittynyt mihinkään
raittiusyhdistykseen eikä myöskään harrasta lähetysasiaa; hän ei edes
seurustele Fjellstedtin kanssa. -- Yleensä en voinut olla pitämättä
Cedergrenistä ja hänen ystävistään. He ovat vakavia ja tarkkoja sekä
opissa että elämässä. Saattaisi tosin muistuttaa, että kaikki menee
niin käskyn mukaan, että järjestelmällisyys aikaa voittaen voinee
käydä kuolettavaksi ja että eri luonteenlaadut eivät pääse vapaasti
kehittymään; mutta mitä vastaan ei voi tehdä muistutuksia, jos
tahtoo?"

Ainoastaan kadulla Kihlman tapasi dosentti Carl Wihl. Skarstedtin.
Apulaispappina maalla oli tämä jatkanut opintojaan ja sitten palannut
yliopistoon. "Hän väitteli sangen menestyksellisesti dogmatiikan
professorinvirkaa varten, mutta ei saa virkaa [hän tuli vasta 14
vuotta myöhemmin käytännöllisen teologian ja sitten eksegetiikan
professoriksi]. Hän on nerokas, kiltti mies, suora kristitty,
kasvatukseltaan schartaulainen ja ankara raittiudenharrastaja.
Skarstedt on L. Stenbäckin ja myöskin Roseniuksen vanha ystävä, ja
hän se oli, joka toimitti Roseniuksen Suomeen. Roseniuksen palattua
sai Skarstedt häneltä laajan kirjeen, missä Rosenius humoristisesti
(!) kuvaa Espoon häät (ks. ylemp.): Malmberg lasi kädessä; Paavo
ukko oraakkelinamme; Lauri Stenbäck, joka paljon menettää kun häneen
tutustuu; H--t [?], ei mikään uskonsankari, vaan nurkassa-istuja,
joka huudahtaa: 'Se, joka menee raittiusyhdistykseen, on pirun oma';
koko joukkue itsevanhurskauden ja tekoihin perustuvan pyhyyden
vallassa." Näin Kihlman kertoo Skarstedtin mukaan; nykyään tiedetään,
että Roseniuksen kirje oli kaikkea muuta kuin humoristinen. Osaksi
väärinkäsityksestä osaksi kai loukkaavan kohtelun aiheuttamasta
vastenmielisyydestä oli hän siinä kuvannut Suomen herännäisyyden
edustajineen kerrassaan kelvottomaksi, hyljättäväksi. [Vrt. _Eliel
Aspelin_, Lauri Stenbäck, siv. 378 ss. ja _Rosendal_, m.p. II, siv.
409 ss.]

Vielä Kihlman mainitsee tutustuneensa pastoraaliteologian prof.
(sittemmin piispa) Ebbe Gust. Bringiin, joka oli hyvin rakastettava
mies luonnollisessa suhteessa (ja joskus kristillisessäkin),
apulaiseen, rovasti (sittemmin piispa) Wilh. Flensburgiin,
mestarillinen luennoitsija, dosentti And. Blomstrandiin
(Kurtzin kirkkohistorian ruotsintaja), tuomiorovasti (sittemmin
arkkipiispa) Henr. Reuterdahliin, jonka humaniteetti on ihmeteltävä
ja joka ihmisenä on todistus siitä kuinka kauas voi päästä
itsensähillitsemisessä pelkkien luonnollisten voimien avulla, sekä
vihdoin useampiin nuorempiin yliopistolaisiin, jotka silloin tällöin
viikon kuluessa kokoontuivat lauluharjoituksia varten ja sunnuntaisin
yhdessä lukeakseen Jumalan sanaa ("luullakseni on heidän puuhansa
sentään enemmän teologista kuin kristillistä.")

Eräässä myöhemmässä kirjeessä (13/11) Kihlman Lundissa-olostaan
yleisesti lausuu: "Lundissa viihdyin sangen hyvin. Tässä kristinuskon
perinpohjin hapattamassa kaupungissa unohdin entiset suruni.
Olihan täällä eri kristillisiä suuntia; mutta vaikkeivät ole
keskenään veljellisessä kosketuksessa, eivät ne myöskään seiso
vihollisina toisiansa vastassa. Minä asuin Fjellstedtin luona ja
kävin useita kertoja Cedergrenillä, ilman että kumpikaan minua
moitti. Antinomistinen rikkaruoho suurine rauhansilmikkoineen ja
loistavine ilokukkineen ei ole voinut menestyä schartaulaisessa
maaperässä. Ja niin ollen saattaa käsittää, miten Lund kristillisessä
suhteessa saattaa olla jaettu olematta hajotettu. Ajattelen näet,
että itserakas, suvaitsematon antinomia on hajaannuksen synnyttäjä.
Cedergren ei tuntenut Hedbergiä niineltäkään. Ymmärrätte siis,
miksi viihdyin hyvin Lundissa. Olikin oikein mieltäkiinnittävää
oppia tuntemaan schartaulaisia kristityltä, joissa tosin on jotain
omituista (jopa he puvussaankin eroavat muista: naisilla --
huomaa! alemman luokan -- on punaruutuinen kaulahuivi erityisellä
tavalla kiinnitetty päähän), mutta samalla myöskin jotain vakavaa,
kunnioitettavaa ja rakastettavaa. On kumminkin varottava, ettei
loukkaa mitään heidän mielipidettään, sillä silloin on ystävyys
helposti mennyt. He tulevat synkiksi, sulkeutuneiksi, vaiteliaiksi ja
puhuvat vain maallisista asioista."

Niinkuin ennen on sanottu, teki Kihlman Lundissa vihdoin lopullisen
matkasuunnitelman: hän päätti näet talveksi asettua Etelä-Saksaan,
Württembergiin. Sitä hän oli jo ennenkin ajatellut, mutta vasta
kun Fjellstedt ehdottomasti puolsi tätä tuumaa, hän ratkaisi
asian. "Jollen olisi tullut tänne (Lundiin), en varmaankaan olisi
matkustanut Saksaan, sillä minä olin niin väsynyt matkustamiseen ja
vieraana olemiseen, että olisin todella kiirehtinyt Tukholmaan."
Württembergissä hän olisi lauhkeammassa ilmanalassa, siellä hän
myöskin saisi tehdä mielensä mukaisia tuttavuuksia. "Minä ikävöin
niin sydämellisesti lämpimämpää ilmaa ja hiljaisuutta. Miten
käyneekään, ainakin siellä on oleva parempi olla kuin Lestijärvellä!"

"Sitten kun Fjellstedt oli rukoillut minun kanssani ja edestäni,
lähdin monen onnentoivomuksen seuraamana ja suosituskirjeillä
varustettuna Malmöhön. Täällä etsin erään herrnhutilaisen,
kauppias Eman. Bagerin, joka vanha mies mitä sydämellisimmällä
hyväntahtoisuudella avusti minua kaikessa. Hän ja hänen herttainen
poikansa (pappi) elävät minulla hyvässä muistissa."



VI.

ULKOMAANMATKA 1851-52 (jatko).

Matka Stuttgartiin ja olo siellä.


Lokakuun 29 p:nä Kihlman lähti Malmöstä Kööpenhaminaan ja sieltä
viipymättä Lyypekkiin. Tuuli oli tuima, ja matkustajamme oli,
tavallisuuden mukaan, merikipeä, mutta onnellisesti tultiin perille
seuraavana päivänä k:lo 11. Kolmen tunnin perästä hän jatkoi matkaa
rautateitse Hampuriin. Se oli Kihlmanin ensimäinen rautatiematka;
Pohjoismaissa ei silloin vielä ollut rautateitä ollenkaan, ja
täälläkin ne olivat aivan viimeisten vuosien ilmiöitä. Sentähden hän
ensi kirjeessään Saksasta vanhemmilleen seikkaperäisesti kuvasikin,
millainen itse rautatie oli, millaiset eri luokkien vaunut, miten
lippu ostettiin, miten pakaasi uskottiin viranomaisten haltuun,
miten oli hyvissä ajoin astuttava junaan, jos halusi seurata mukana,
miten kulku oli nopea, eikä ollenkaan peljätty, y.m. semmoista, mikä
nykyajan ihmisille on jokapäiväistä, mutta silloisille uutta ja
ihmeteltävää. Oman tunnelmansa Kihlman on ilmaissut päiväkirjansa
sanoissa: "Rautatie saarnaa minulle parannusta ja ennustaa, että
loppu lähenee. Se huutaa äänekkäästi: säästä aikaasi!"

Hampurissa-oloa kesti puolitoista päivää. Siitä Kihlman kirjoittaa
ystävilleen (13/11): "Hampuri on liikkeen ja huvituksen kaupunki.
Kauppatoimet ulottuvat ympäri maapallon, eikä huvittelulla ole
rajoja. Kaupunki on 1842 v:n palon jälkeen rakennettu uudestaan,
entistä ehommaksi. Rikkaus ja ylellisyys ovat paljon, paljon
suuremmat kuin Tukholmassa tai Kööpenhaminassa. Kaikki mitä
ihminen turhamielisyydessään voi toivoa on täällä myymälöissä
aistikkaasti näytteille pantuna. Kuka vastustaa tätä mahtavaa
virtaa? Luullakseni ei kukaan. Ja kristittyjenkin täytyy, joskin
tarpeellisen välimatkan päässä, seurata jäljissä, jos tahtovat jotain
vaikuttaa turhamielisiin. -- Illalla oli hengellinen konsertti P.
Jaakopin kirkossa -- siis minullekin huvitusta tarjona. Kuulin
Seb. Bachin preludin ja fugan, Mendelssohn-Bartholdyn, Stradellan
y.m. sävellyksiä, mutta ei mikään vaikuttanut minuun niin syvästi
kuin esisoitto tunnettuun, ihanaan jouluvirteen: 'Enkeli taivaan
lausui näin'. Se oli taivaallista, ihastuttavaa. Oli kuin taivas
olisi auennut, ja enkelilauma harppuineen julistanut suloisen
sanoman Vapahtajan tulosta. -- Seuraavana aamupäivänä matkustin
'das Rauhe Haus'-laitokselle -- sisälähetyksen kehto, missä
toht. [J. H.] Wichern ensin alotti toteuttaa elämänaatettaan.
Täällä hoidetaan ja kasvatetaan nyt 100 lasta n.s. veljien (ei
herrnhutilaisten) valvonnan alla, toisin sanoen käsityöläiskisällejä,
jotka valmistetaan sisälähetyksen palvelukseen. Näiden veljien
päätehtävänä ei ole oleva opettaminen, vaan tulee heidän enemmän
vaikuttaa ympäristöönsä hyvällä esimerkillään sekä aikanaan
lausumallaan sanalla. Heidän lienee kuitenkin vaikea pysyttäytyä
näiden rajojen sisällä. Ensi hetkellä huomaa, että laitos on syntynyt
epäilyksestä, pystyykö Jumalan säätämä pappisvirka saavuttamaan
tarkoitusperäänsä. Siitä syystä turvaudutaan maallikkoihin, joiden
tulee lähetyssaarnaajina luoda kristillistä elämää. Minä tunnen
tahtomattani vastenmielisyyttä sisälähetystä kohtaan. En tiedä
tuleeko se siitä, että itse olen pappi. Vaikka pidänkin arvossa
sitä, että maallikot keskenään rakentavat toisiaan, on kuitenkin
mieltäni vastaan, että maallikot ottavat sen virakseen. Edellisessä
tapauksessa hän on papin oikea käsi, toisessa hänestä tulee papin
pahin vihollinen Kumminkin ovat nämä sisälähetyksen palvelijat
hyviä pappien vahteja, sillä siten papit pakotetaan tekemään
velvollisuutensa. Valvokaamme itseämme ja laumaamme, niin ei tarvita
lähetyssaarnaajia!" --

Hampurissa Kihlman teetti itsestään sen daguerrotypiakuvan, joka
nähdään tässä jäljennettynä. Hän lähetti sen pikku Hannalleen,
jotta tämä ei kokonaan unohtaisi isäänsä. Itseänsä ivaten Kihlman
määrittelee ulkonäkönsä seuraavin sanoin: "Muotokuva esittää lempeää,
vähän surumielistä, voimatonta ja miehuutonta miestä." Kuva on
varhaisin, joka on hänestä säilynyt; hän oli silloin 26 ja puoli
vuotta vanha.

Marraskuun 1 p:nä aamulla Kihlman höyrylaivalla matkusti Elbe virran
poikki Harburgiin ja sieltä rautateitse Kölniin, johon saapui k:lo
10 illalla, 14 tunnin päästä. "Kuu paistoi ja levitti ihanan hohteen
leveän, kirkkaan Rhein virran yli."

Seuraava päivä oli sunnuntai, ja silloin Kihlman m.m. katseli
muutamia Kölnin kirkkoja. Ensin hän kävi mainiossa tuomiokirkossa ja
kuunteli n.s. "soitannollista messua", joka hänestä oli erinomaisen
kaunista konserttimusiikkia, mutta ei omansa herättämään hartautta.
Eikä hän tiennyt mitä hyötyä siitä mahtoi olla uskovaisille
katolilaisillekaan, kun ei ollenkaan saarnattu. Kumminkin näytti
osa yleisöä hyvin hartaalta, ja hän tekee sen havainnon, että
katolilaisten jumalanpalveluksessa on enemmän itsetoimintaa kuin
luterilaisten. Jos edellinen tahtoo mielenylennystä on hänen
rukoiltava; jälkimäinen sitävastoin tulee huoletonna kirkkoon, istuu
siellä ajatukset hajalla ja poistuu tuntematta mitään jumalallista
vaikutusta, syystä että useimmiten on kokonaan passiivinen. Papin
tulee tehdä kaikki: herättää, taivuttaa, lohduttaa. Kuulija antaa
vain kiltisti käsitellä itseään -- jollei hän istu ja arvostele
pappia. -- Sitte hän kävi jesuiittakirkossa, jossa alttaritaulu
esittää, ei mitään kohtausta Kristuksen elämästä, vaan Loyolaa,
Xavieria y.m. jesuiitta-isiä, "jollen väärin muista, pyh. neitsyeen
siunaamina. Minua värisytti kun astuin tähän temppeliin. Jesuiitat,
ovathan ne protestanttein verivihollisia. On sentään ihmeellistä:
Loyola, josta tähän saakka en ole kuullut muuta kuin pahaa,
niinkuin mistäkin kirotusta pahuuden edustajasta, hän esiintyy
täällä pyhimyksenä, jota Kristus pitää erityisessä arvossa. Oi,
miten ovatkaan ihmiset hajaantuneet! Mikä on totuus? Eihän Loyola
sentään samalla kertaa ollut paholainen ja enkeli." -- Kolmanneksi
kävi Kihlman eräässä evankelisessa kirkossa. Siellä pidettiin
jonkunlainen lähetyssaarna, missä pappi muutamalla sanalla mainitsi
Lapinmaatakin ja kiihkeästi väitteli katolisuutta vastaan, joka
Kölnissä on voitolla. -- Vielä näki Kihlman täällä "dioraman",
missä näytettiin vaihtelevia kuvia Venetsian Markuskirkosta ja
Vierwaldstätterjärveltä. Nämät "elävät kuvat" miellyttivät häntä
suuresti, jota vastoin hän pahoitteli sitä, että erään taidekokoelman
maalaukset eivät hänen mielestään olleet merkillisiä, vaikka
niiden tekijät, Rubens, van Dyck, Kranach y.m. historian mukaan
ovat erinomaisia. Kihlmanista oli tämä hänelle nöyryyttävää, mutta
todellisuudessa asia ei ollut niinkään ihmeteltävä. Puhumatta
siitä, ettei Kölnissä ole mainittujen mestarien etevimpiä teoksia,
edellyttää taiteen ymmärtäminen jonkun määrän tottumusta katsella
ja nauttia siitä, ja sitä hänellä luonnollisesti ei ollut eikä
voinutkaan olla. Ainoastaan soitantoa Suomessa silloin viljeltiin,
ja laulua ja soittoa Kihlmankin rakasti, mutta kuvaamataiteet jäivät
hänelle vieraiksi, sillä ulkomailla, missä hän olisi voinut niihin
perehtyä, hänellä oli muuta tehtävää.

Sunnuntai-iltana Kihlman rautateitse matkusti Bonniin, missä otti
asunnon Bellevue-hotellissa. Maanantaina (3 p:nä marrask.) hän
kuunteli teologisia luentoja yliopistossa: oppinutta filologia toht.
Friedr. Bleekiä (isagogiikkaa, kuivasti), syvämietteistä prof.
Rich. Rothea (dogmatiikkaa), nuorta prof. Is. Aug. Dorneria (teol.
encyclopediaa, tyyneesti, mielenkiintoisesti). I.p:llä hän käveli
Kreuzbergin pyhiinvaelluspaikalle kaupungin ulkopuolella, jossa on
kirkko ja josta on ihana näköala. Kirkon vieressä on pyhät portaat
(joka portaaseen on kätketty pyhäinjäännös) ja niitä noustaan ylös
polvillaan rukoillen. Eräs jumalaton, joka oli juljennut astua niille
jaloin, oli, niin jutellaan, saanut kauhean lopun. -- "Illalla
menin suureen, kauniiseen Mynsterkirkkoon, jossa pidettiin messu
vainajien sielujen pelastumiseksi kiirastulesta (huomaa: oli pyhäin
miesten päivän jälkeinen päivä). Saadakseni käsitystä siitä, mitä
näin ja kuulin, kumarruin minäkin yhteen penkkiin kansan täyttämässä
kirkossa. Sain siten käyttää virsikirjaa yhdessä erään katolilaisen
kanssa. Ja toden totta rukoiltiin sielujen edestä kiirastulessa!
Urkujen säestäessä laulettiin sama stroofi useita kertoja, ainoastaan
sillä erotuksella, että ensi kerralla rukoiltiin Kristuksen oikean
käden haavan kautta, toisella kerralla vasemman käden haavan kautta
j.n.e. Niin pian kuin stroofi siten oli laulettu, pappi alotti Isä
meidän, ja kun hän oli ennättänyt neljänteen rukoukseen, alkoi
jokainen rukoilla ääneen ja hirveällä vauhdilla. Kirkossa syntyi
tietysti suuri hälinä, mutta se lienee tahallista ja tarpeellista;
sillä katolisuuden Jumala on jotenkin kuuro. Tämä melu uudistui useat
kerrat. Ei ole kumma, että Luther niin kiivaili heidän papattamistaan
(plaudern und plappeln) vastaan. Mitään harrasta rukoilemista se ei
ollut, vaan näytti pääasiana olevan niin pian kuin mahdollista päästä
ameneen."

Marraskuun 4 p:nä Kihlman astui laivaan, joka kulki Rhein virtaa
ylöspäin. Päiväkirjaansa hän merkitsee tämän maailmankuulun
vesitien pääpiirteet: milloin jyrkät, milloin loivemmat,
viiniviljelysten peittämät vuoret ja rinteet, kaupungit ja kylät
rannoilla, missä vuoret vetäytyen etäämmäksi ovat antaneet
asutukselle tilaa, ja linnanrauniot vuorten huipuilla. "Kaikki on
niin erinomaisen romanttista, ihanaa ja kaunista, että minäkin
olin aivan haltioitunut." Koblenzissa hän astui maihin ja kävi
m.m. Kastorkirkossa, jossa muinoin Bernhard saarnasi ristiretkeä.
Seuraavana aamupäivänä hän ihaili Stolzenfelsin uudestaan
rakennettua vanhaa linnaa kokoelmineen ja näköaloineen, sen jälkeen
taas jatkaakseen laivamatkaa. "Täällä on tuhlaamalla tuhlattu
luonnonkauneutta, tulee kerrassaan hämilleen ja epätoivoon: ei voi
käsittää puoltakaan." Illalla tultiin Mainziin, missä Kihlman katseli
tuomiokirkkoa, Gutenbergin kuvapatsasta y.m. Sieltä hän 6 p:nä
matkusti yhä eteenpäin, sivuutti Wormsin kaupungin menemättä maihin
ja saapui vihdoin Mannheimiin, jossa astui pois laivasta.

Nähtävästi Kihlmanilla oli suosituskirje eräälle h:ra Butterfassille
Mannheimissa. Hän näet sanoo hänen kanssaan (7 p:nä) matkustaneensa
Friedensaueen h:ra Reihlenin luokse. Kumpikin on meille tuntematon,
eikä Kihlmankaan näy heihin kiintyneen, päättäen lyhyestä lauseesta.
"On anteeksiannettavaa, että sokeritehtaan perustaja on jotenkin
hajamielinen ja vähän viehättynyt tavatessaan henkilön, joka
matkustaa etsiäkseen kristityitä." Iltapäivällä hän rautateitse
jatkoi matkaa Heidelbergiin, missä viipyi neljättä päivää.

Tietenkin Kihlman huolimatta epäsuotuisasta vuodenajasta ihaili
Heidelbergin luonnonkauneutta ja mainioita linnanraunioita,
mutta samoin kuin Bonnissa oli hänestä täälläkin tärkeintä
tutustua yliopiston teologisiin professoreihin kuuntelemalla
heidän luentojaan. Siten hän mainitsee kuulleensa professoreja K.
Umbreit ("vanha ja kuiva"), Schöberlein ("hurskas ja nöyrä"), K.
B. Hundeshagen ja F. W. K. Ullmann, mutta ainoastaan yksi, Dan.
Schenkel, herätti suuremmassa määrässä hänen mielenkiintoansa.
Viimeksimainittu luennoitsi "evankelisen kirkon kutsumuksesta
selvästi ja voimakkaasti; oli ilo ja nautinto kuulla häntä. Hänestä
sanottiin, että hän oli elävä kristitty ja etevä saarnaaja; vahinko
vain, että hän kallistuu reformeerattujen puoleen. Rudelbeck
nimittää hänen suuntaansa spiritualistiseksi". Ullmannista Kihlman
kertoo, että hän, vaikka olikin jo ikämies, oli nuoren Badenin
kirkon johtaja. Siihen kuuluivat n.s. "ilmestysuskovaiset"
(Offenbarungsgläubige), jolla nimityksellä on parempi ja syvempi
merkitys kuin tavallisella "oikeauskoiset" (ortodoksit) sanalla.
"IImestysuskovainen pyrkii asettamaan elämänsä ja mielensä
sopusointuun uskonsa kanssa. Hän käy siis tosikristitystä. Nimitys
näytti minusta kuvaavalta Badenin kristinuskoon nähden. Nähtävästi
oltiin yleensä hyvin tyytyväisiä kristinuskon tilaan -- enemmän
kuin puolet papistoa on uskovaista -- huomaa, tunnusmerkki on
aina se, että uskotaan Jumalan sanaan, toisin sanoen, ettei olla
rationalisteja." -- Myöskin muutamaan Heidelbergin pappiin Kihlman
tutustui. Niin hän esim. 9 p:nä kuuli dekaani Sabelin saarnaavan
"nisusta ja ohdakkeista". "Hän oli melkein liian intohimoinen;
maltillisuus on tarpeen, muuten näyttää siltä kuin puhuisi oman
itsensä puolesta eikä Jumalan lähettiläänä. Lähettilään tulee vain
selvästi esittää Herransa sanoma." Kihlman kävi sittemmin Sabelin
luonakin ja oli illalla seuroissa, missä saarna luettiin, virrenvärsy
veisattiin ja yhteisesti rukoiltiin. -- Vihdoin mainittakoon, että
hän Butterfassin suosittelemana esittäytyi kauppias Zimmermannilla.
Ensin häntä kohdeltiin jäykänlaisesti, mutta sitten hyvin
sydämellisesti, ja hän mieltyi pian Zimmermanniin ja vielä enemmän
tämän apulaiseen, hurskaaseen I. O. Hiensoniin. Tässä taitavassa
ja ymmärtäväisessä miehessä Kihlman tapasi mielensyvyyttä, vakavaa
kristinuskoa ja veljellistä sydämellisyyttä. -- Nämä ja muutkin
tuttavuudet tekivät, että hän viihtyi hyvin Heidelbergissa. Kumminkin
Kihlman 11 p:nä jatkoi matkaansa, käyttäen postivaunua Heilbronniin
ja sieltä rautatietä Stuttgartiin, Württembergin pääkaupunkiin, minne
saapui illalla ja mikä oli ollut hänen päämääränsä siitä asti kun hän
Lundista lähti.

Matkakuvaukseen lisättäköön vielä, että Kihlman kertoo tapansa olleen
ottaa asuntonsa jossakin paremmassa ja suuremmassa hotellissa,
sillä joskin niissä hinnat olivat kalliimmat, niin saattoi myöskin
olla varma siitä, että kohtelu oli hyvä. Hotelliin tullessa huomasi
kyllä, että tulijan ulkoasua tarkastettiin -- sillä "Kleider
machen Leute" -- mutta totta puhuen eivät vaatteet kuitenkaan
merkinneet kovin paljon Saksassa. Rikkaat ja ylhäisetkin henkilöt
esiintyivät yksinkertaisessa puvussa. Itsestään hän sanoo, että hän
vaatimattomassa asussaan näytti sangen halpa-arvoiselta verrattuna
hotellin hienoihin palvelijoihin. Ikävintä oli hänestä alituisten
juomarahojen maksu, mutta hän keksi sen keinon, että hän pyysi
isännän itse panemaan juomarahatkin laskuun, ja niin hän pääsi
vähemmällä, samalla kuin tiesi, ettei voitu olla tyytymättömiä, koska
oli saatu mitä pyydettiin.

       *       *       *       *       *

Pitkä, monimutkainen matka ja vaihtelevat vaikutelmat olivat kysyneet
sekä ruumiin että sielun voimia, eikä sentähden ole oudoksuttavaa,
että Kihlman suuresti kaipasi hiljaisuutta ja rauhaa. Sitä tahtoi
hän nyt tarpeekseen nauttia Etelä-Saksan lauhkeassa ilmanalassa
ja ainakin aluksi elää pääasiassa itsekseen. Siinä tarkoituksessa
Kihlman vuokrasi yksityisen huoneen "terveellisen" (Hauptstädter)
kadun varrella (n:o 15), akkuna erästä toria kohden. "Täällä,
suuressa nojatuolissa, vietän aikani", kirjoittaa hän vanhemmilleen
(21/11) "parhaimman ymmärrykseni mukaan hoitaen sekä ruumistani
että sieluani." Minne hän Stuttgartista lähtisi, oli epätietoista,
mutta siellä hän aikoi olla ainakin helmikuun loppuun. Lääkärinään
hän myöhemmissä kirjeissä mainitsee (päiväkirjaa ei ole ollenkaan
olemassa täälläolon alkuajalta) [Kihlmanin matkapäiväkirjan
ensimäinen osa ulottuu 11 p:ään marrask. 1851, jolloin hän tuli
Stuttgartiin, toinen alkaa 1 p:stä tammik. 1852. Hän näyttää siis
olleen 7 viikkoa muistiinpanoja tekemättä, vai ovatko ne hävinneet?]
professori Kurrin ja tietenkin hän noudatti tämän ohjeita, kun hän
aamuisin valeli ruumistaan viileällä vedellä ja joi vuohen maitoa,
teki säännöllisiä kävelyjä ja tarkoin piti jalkansa lämpiminä. Siinä
oli näet hänen terveydenhoitojärjestyksensä. Mitä taasen tulee
elämänjärjestyksen henkiseen puoleen, oli siinä pääasiana hänen
teologisten opintojensa laajentaminen ja syventäminen, josta kohta
alempana enemmän. Milloin hän kaipasi seurustelua, kävi hän jonkun
kaupungin papin luona taikka erään kristillismielisen liikemiehen,
Reihlenin, kodissa (jonne hän luultavasti oli saanut suosituksen
Mannheimista). Sitä paitsi hän toisinaan pistäytyi "Museoon",
missä Saksan etevimmät sanomalehdet olivat tarjona, mutta joista
hän ei löytänyt riviäkään Suomenmaasta, taikka myöskin erääseen
soitannolliseen yhdistykseen, jossa harjoitettiin klassillista
hengellistä musiikkia. Enimmäkseen hän kuitenkin oli yksikseen
kodissaan, johon hän oli hankkinut pianon, millä välihetkinä soitti
jonkun virren tai ehkä muunkin yksinkertaisen sävelmän. "Näin kuluu
päivä päivän perästä", Kihlman kirjoittaa vanhemmilleen (14/12).
"Totta sanoen ei minulla ole mitään makean leivän päiviä, mutta kun
työskentelee kutsumuksessaan, saa elää hiljaisuudessa Jumalansa
kanssa, eikä ole jokapäiväisten elintarpeitten puutteessa, niin voi
olla tyytyväinen. Jos Jumala siunaa työni, niin että joku pimeä
kohta selkiää taikka joku ristiriitaisuus suoriutuu, taikka jos joku
Jumalan sana käy sydämelleni eläväksi taikka minä vastaanotan jonkun
huomattavamman ijäisyysvaikutelman j.n.e., silloin on minulla juhla.
Silloin voin olla niin onnellinen kuin ken tahansa." -- --

       *       *       *       *       *

Edellisessä on jo esiintuotu monta Kihlmanin lauselmaa, jotka
osottavat, miten hän oli tyytymätön niihin uskonnollisiin
oloihin, joissa hän Suomessa oli elänyt, ja miten hän ulkomailla,
tyytymättömänä omaan itseensäkin, enemmän kuin ruumiillista terveyttä
harrasti sisällisen terveytensä perustuksen uudistamista. Kumminkin
hän vasta Stuttgartista (11/12) kirjoittaa Antero Ingmanille
täydellisen tunnustuksen s.o. selittää syyt sielunsa rauhattomuuteen
ja miten hän pyrki varmuuteen erinäisistä hengellisistä kysymyksistä.
Tästä kirjeestä, joka sisältää kuusi suurta sivua mitä hienointa
käsialaa, seuraa tässä selostus.

Valitettuaan, että hän matkan mutkien tähden ei pitkiin aikoihin
ollut saanut kirjeitä kotimaasta, Kihlman sanoo kirjoittavansa
"rakkaalle, kaivatulle Antero veljelleen" sentähden, että hän tietää
hänessä kohtaavansa ymmärtämystä, jopa luulee hänen kokeneen samoja
vaikeuksiakin, ja ryhtyy sitten esittämään niitä kotimaan oloja,
jotka painoivat hänen sydäntään:

Suomessa on jumalanpelko ei ainoastaan jotain tavatonta, vaan
ylenkatsottavaakin, josta vain joku pietisti välittää. Ylhäiset
elävät sivistyksessään ja huvituksissaan aavistamatta mitään
autuudesta Kristuksessa; porvarit jäljittelevät ylhäisiä, ja
talonpojilla on viinalekkeri lohduttajana elämän ahdistuksissa.
Papit, vartijat, ovat laiskoja, tietämättömiä ja sokeita. Ne,
joiden tulisi olla maan suola, ovat, suureksi osaksi, menettäneet
makunsa. Kumminkin on Jumala herättänyt joukon, pyhien yhteyden,
siten pelastaaksensa kansan, mutta tämä yhteys on sisällisesti ja
ulkonaisesti hajaantunut, ja sen sijaan, että se yksimielisesti
taistelisi maailmaa vastaan, taistelee se itseänsä vastaan. Maailma,
jonka tulisi vapista kristittyjen uskon, voiman ja totuuden edessä,
nauttii heidän lihallisesta kiihkostaan, valheen puolustuksestaan
ja heikkoudestaan. Niin on Jumalan tarkoitus uudistaa Suomen kirkko
tyhjäksi tehty hajaannuksen siemenen kautta, joka kylvettiin kun
kristillisen elämän harrastuksesta annettiin viekotella itsensä
ylenkatsomaan oppia. Ei yksikään puolueista pysty semmoisenaan
käymään kokonaisuuteen käsiksi, ne voivat vain vahtien toisiansa
kukin tahollaan koettaa mitä kykenevät. -- Mutta jättäkäämme muut
sikseen ja katsokaamme itseämme! Jos katsomme meistä niitä, jotka
ovat pysyneet maltillisina, vakavina, rehellisinä, niin voiko
olla huomaamatta, että useimmissa on huomattavissa jonkunlaista
horjuvaisuutta, epävarmuutta ja epämääräisyyttä. Lukuunottamatta
harvoja poikkeuksia ei osata muuta kuin valittaa. Ei tiedetä missä
suhteessa ollaan Jumalaan, uskotaanko häneen vai eikö, ollaanko
kääntynyt vai eikö. Niinkuin sanottu, poikkeuksia on olemassa, mutta
varmaa on, että monet rehelliset sielut, jotka ovat kääntyneet
Jumalaan, eivät uskalla pitää itseään kääntyneinä, eivät uskalla
uskoa olevansa armosta osallisia, vaikka armo on korkeinta mitä
toivovat omistavansa taivaassa ja maan päällä. Tämä epävarmuus on
juuren tauti ja, samoin kuin juuresta vahingoittunut kasvi tulee
kokonaan sairaalloiseksi, niin on kristittykin koko olennoltaan
sairaalloinen ja kuihtuva, kun rauha Jumalassa on häiritty.
Sisälliset ja ulkonaiset viat ja puutteet tietenkään eivät ole
ilmaantumatta, ja ne antavat lisää aihetta epäilykseen. Näin ei
sentään pitäisi olla. Sillä yhtä varmaan kuin syntinen, joka kääntyy
Jumalan puoleen rukoillen Kristuksen tähden armoa, on Jumalalta saava
armon, yhtä varmaan seuraa sitä omantunnon vapautus. Niin Paavalin
sanojen mukaan: Jumalan valtakunta on vanhurskaus, rauha ja ilo
Pyhässä Hengessä. Mutta missä on rauha, siinä ei enään ole ainoastaan
valitusta, vaan myöskin iloa. Ja jollei aina sitä, niin kumminkin
hiljaista, tyyntä olentoa, joka osottaa luottamusta Jumalaan. Mutta
miksi tulemme niin harvoin kokemaan Jumalan valtakunnan voimaa? Tämä
kysymys on vainonnut minua niinkuin kummitus. Olen käsittänyt, että
vastaus on äärettömän tärkeä ja että sen pitää tulla pian, sillä
muutoin käy tauti parantumattomaksi. Mutta ei siinä kyllin, sen tulee
myöskin olla oikea, jos mieli välttää mitä pahimpia seurauksia.
Vielä en ole siitä täysin varma, mutta minä aavistan, että se tulee
olemaan: evankelisen valon puute. Armosta puhutaan kyllä, mutta
siitä ajatellaan, että se on jotain epävarmaa: Jumala antaa sen,
jos tahtoo. Ja onhan kuitenkin niin, että se, joka heittäytyy armon
varaan, saa armon. Lupaukset ovat kyllä huulillamme, silmissämme ja
korvissamme, mutta silti unohdamme tarttua niihin pettämättöminä
pelastuskeinoina. --

Entäs miten on laita ulkonaisesti? Herätykset ovat lakanneet; ei
niin etteikö joukko vieläkin kasvaisi, mutta tavallisesti nykyään
"herätään" ilman heräystä. Siten saamme vielä määrään nähden
välttävästi uutta väkeä talonpojista ja alaluokasta. Mutta ylempänä
meillä ei ole sananvaltaa. Osaksi onkin "herrasväki" jo heitetty
menneeksi ja on lakattu olemasta kosketuksissa sen kanssa. Mutta mitä
kauemmas siitä erotaan, sitä suuremmaksi juopa kasvaa. Seuraus onkin
ollut, että viime vuosina tuskin mitään Jumalan valtakunnan voittoa
sillä alueella on nähty. Helsingissäkin, jossa muinoin ylioppilaat
harjoittelivat kristinuskon taistelukisoja, on nyt enimmäkseen sekä
taistelu että kisa loppunut, ja hedbergiläisyys on miekaniskutta
voittanut. Oi, minun on paha olla ajatellessani ylioppilaita, he ovat
sentään kelpo väkeä ja kansan toivo. Kun on nuori, pitää kuitenkin
muuta mielessään kuin vatsaa; silloin on myöskin tavallista enemmän
totuuden ja oikeuden tuntoa. Mitä on siitä johtuva, että kristinusko
on sammunut ylioppilaitten keskuudessa? Mitä muuta kuin että, sitte
kun me olemme koettaneet seurakunnissamme rakentaa ja repiä alas ja
työmme on lopussa, meidän jälkeläisemme tulevat rakentamaan mitä me
olemme repineet ja repimään mitä me olemme rakentaneet. Kauniita
toiveita! Mutta sanoppas, veljeni, mikä on syynä tähän seisahdukseen?
Kahdessa kaupungissa on meillä nykyään rehellisiä ja tunnollisia
opettajia. Uudessakaarlepyyssä on kaksi, jotka varmaankaan eivät
ole huonoimpia [vt. kpl. Jak. Henr. Roos ja vt. pit. ap. And. Abr.
Favorin]. Olen kuullut monta saarnaajaa, mutta harvoin semmoisella
mielenylennyksellä kuin Uudenkaarlepyyn pappeja. Kaupunkilaisetkin
kuuntelevat heitä ahkerasti, mutta enempää he eivät teekään. Vaasassa
juostaan kuulemassa [kpl. Henr. Aug.] Moliisia, ja kilvan häntä
kiitetään. Mutta kuitenkin ennustan, että korkeintaan joku neiti
tai mamselli kääntyy, koko muun yleisön jäädessä samalle paikalle
taikka tullessa taipumattomammaksi. Miksi niin, vaikka hänellä on
kiitettävät lahjat? Ylempänä mainittu epävarmuus saattaa kai olla
_yksi_ syy, joskin se voidaan kätkeä niin monen toisen totuuden
varmuuden alle. Mutta toinen syy on mielestäni ihmissäännöissä,
jotka vähitellen ovat tunkeuneet kristinuskoon ja yhtäläistyneet
sen kanssa. Saarnatkoot papit niin voimakkaasti, houkuttelevasti ja
suloisesti kuin voivat ja haluavat, niin patriisit (yläsäätyläiset)
kuitenkin aina ajattelevat, että papit tarkoittavat jotain muuta
kuin sisällistä muutosta. He luulevat välttämättömästi kuuluvan
asiaan, että alkaa käyttää erityistä pukua, seurustella alhaisempien
kanssa y.m.s., joko tahtoen tai tahtomatta, joko omantunnon käskien
tai käskemättä. Ja mitä muuta he uskoisivatkaan, kun näkevät, että
kaikki, jotka kääntyvät totiseen kristinuskoon, kohta valetaan
yhteen muotoon. Näinollen ei ainoastaan turhuuden rakkaus pidätä
lähestymästä kristinuskoa, vaan myöskin luonnollinen vaisto, joka
sanoo heille, että semmoinen ei ehdottomasti kuulu kristinuskoon. He
huomaavat yhden vian, yhden yksipuolisuuden, eikä enempää tarvita.
Kristinusko on itsessään kyllä _vihattava_ maailmalle ja lihalle;
jos se lisäksi pukeutuu muotoon, joka ei ole Jumalan sanan pohjalla
puolustettavissa, niin tulee se myöskin _ylenkatsottavaksi_. Ja
kenen on syy? Minun täytyy tunnustaa, etten ole saanut lohdutusta
enkä rauhaa Paavalin sanoista: ettei monta lihallista viisasta, ei
monta voimallista, ei myös monta suuresta suvusta ole kutsuttu.
Eiköhän vain erikoisuutemme tee, etteivät edes ne harvat, joille
Jumalan sanan ovi vielä on avoinna, voi astua sisään. Jokaiselle
pitää olla selvää, että pappi ei tahdo _mitään_ muuta kuin sielujen
kääntymystä synnistä Jumalaan, että hän siis ei tahdo hallita heidän
omiatuntojaan, vaan että he aivan mielellään saavat pitää huvinsa,
pukunsa, seurustelutoverinsa, jos he itse omantuntonsa puolesta
voivat niin tehdä. -- -- Ymmärräthän, etten tahdo uhrata mitään
kristinuskon totuudesta tehdäkseni sen mieluisaksi maailmalle.
Ei, minä tahdon vain, että semmoinen uhrataan, joka voidaan
uhrata omaatuntoa loukkaamatta. Melanchton sanoo apologiassaan de
traditionibus humanis (inhimillisistä perintätavoista): "Kokemus
osoittaa, että semmoiset perintätavat tulevat omientuntojen
pauloiksi; varsinkin jos niihin liittyy ajatus, että ne ovat
tarpeellisia autuuteen nähden; mutta vapauden julistamisella on
myöskin arveluttavat ja epäiltävät puolensa, koska yhteinen kansa
on ulkonaisen kurin ja johdon tarpeessa." Tarkoitukseni ei ole,
että heränneet ryhtyisivät mihinkään ulkonaisiin muutoksiin;
toivoisin vain, etteivät panisi niin suurta painoa körtteihinsä,
alusliiveihinsä y.m. Jos siis joku heräisi eikä tuntisi omantuntonsa
vaativan mitään muutosta, niin olisi mielestäni suotavaa, että hän
saisi olla rauhassa ja ettei pakotettaisi mihinkään. Näin Paavalin
sanojen mukaan: Älköön siis kenkään teitä tuomitko ruuasta eli
juomasta, pyhäpäivistä j.n.e. Puhuin tästä Sinun kanssasi jo kesällä,
kun kävimme Marielundissa.-- Mielellään, sanoo Kihlman sitten, olisi
hän halunnut saavansa semmoisen ratkaisun kysymyksiinsä, ettei
se olisi tehnyt häntä kerettiläiseksi ystävien silmissä. V. 1849
hän varta vasten matkusti Puhokseen ja Kuopioon neuvotellakseen
Juliuksen [Bergh] kanssa. Tämä lohdutti häntä sillä, että "kaikilla
kristityillä on jotakin erikoista, mutta pohjaltaan he kumminkin ovat
yhtä mieltä. Sen vuoksi hänen ei pitäisi loukkaantua Paavo-ukosta,
vaikkei kaikki ollut sopusoinnussa esim. Freseniuksen y.m. kanssa,
vaan oli hänen taisteltava näitä kiusauksia vastaan, jotka kai
vielä uudistuisivat". Siihen hän oli koettanut tyytyä, mutta ei se
kauan auttanut. "Oppirakennukseni liitokset alkoivat aueta, ja kun
samaan aikaan yltiöpäiset hedbergiläiset ahdistivat minua, rupesin
kaipaamaan hiljaista, kaukaista paikkaa, missä häiriintymättä
voisin etsiä neuvoa Jumalan sanasta ja vanhoilta hyviltä isiltä."
Tietoperäisten opintojen ohella hän halusi oppia lähemmin tuntemaan
muitten maitten kristittyjä, nähdäkseen oliko olemassa muunlaista
kristinuskoa kuin Hedbergin, Paavon ja maailman. Se mitä hän näki
Ruotsissa enensi vain hänen tarvettaan saada luja pohja, periaate,
jonka mukaan voisi arvostella erilaisia ilmiöitä. Württembergissä hän
nyt joksikin aikaa on antautunut opintoihin, etsiäkseen vastausta
näihin kysymyksiin: mitä on uskonto, taikka toisin sanoen, milloin
voidaan ihmistä sanoa uskonnolliseksi? mitä ymmärretään hengen
köyhyydellä? mitä uskolla? mitä jokapäiväisellä parannuksella?
uudestasyntymisellä? uudistuksella? kristillisellä täydellisyydellä?
mikä on sakramenttein merkitys kristilliselle elämälle? Edelleen
useihin käytännöllisiin kysymyksiin: mihin suhteeseen on kristitty
asettuva nykyajan taiteeseen, tieteeseen, teollisuuteen y.m. Sitä
varten oli hänestä dogmatiikan kurssi tarpeen, sillä jollei siitä
saanutkaan valoa, niin antoi se kuitenkin tilaisuutta miettiä
noita asioita, kun ne näet siinä tulivat esille. Ensiksi aikoi hän
tarkkaavasti läpikäydä tunnustuskirjat, joita ei ollut lukenut 1843
vuoden jälkeen, sitten [Heinr.] Schmidin ja ehkä myös Martensenin
dogmatiikat. Sitä paitsi oli hänellä mielenkiintoinen teos,
Thomasius: "Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustus kehitettynä
periaatteestaan" [Das Bekenntniss der evang.-luter. Kirche in der
Konseqvenz seines Prinzipes.], jota hän suosittelee Ingmanillekin.
Tunnustuskirjat toivoo hän suorittaneensa jouluksi, sitte hän käyttää
kaksi kuukautta dogmatiikkaan. -- -- -- "Näissä tärkeissä asioissa
ei saa hätäillä. Pikaiset muutokset ovat minulle vastenmielisiä, kun
näet hylkää mitä ennen on pitänyt korkeimpanaan ja mistä on ollut
siunausta. Mutta toiselta puolen on yhtä vastenmielistä ja iljettävää
sovitella valheen ja totuuden välillä, kiinnittää uutta paikkaa
vanhaan vaatteeseen, mikä tavallisesti johtuu itserakkaudesta, joka
ei tahdo myöntää erehtyneensä. Jumala auttakoon minua totuutensa
valoon! Minä uskon hänen auttavan."

Sen jälkeen Kihlman puhuu tuttavuuksistaan, joita hän täällä
Stuttgartissa ei paljon hakenut eikä kaivannut, osaksi töittensä
tähden, osaksi huomattuaan, että "hyvillä Württembergiläisillä"
oli vähän aikaa seurusteluun. Hän luettelee viisi "uskollista
opettajaa", nimittäin prelaatti A. Kapff, korkeavirkainen
hengellinen, mutta nöyrä, perin kristitty mies; hän saarnasi
tyynesti, eikä niin teeskennellysti kuin yleensä oli tapa Saksassa,
missä puhuja käyttää paitsi suutaan käsiään, käsivarsiaan ja koko
ruumistaan ("suomalaisilla, hidasverisillä talonpojillamme olisi
varmaan joku hieno ivasana tarjona, jos heidän tulisi arvostella
sellaisia saarnaajia"); kaupungin esipappi Alb. Knapp, Christoterpen
julkaisija, hengellinen runoilija, jonka saarnaa Kihlman ei
oikein ymmärtänyt -- niin hän "mellasti äänin ja käsin"; Burk,
Christenboten julkaisija sekä pastoraaliteologian tekijä, joka
saarnatessaan valmisteli sanottavaansa niin kauan, että koko saarna
tuli pelkäksi silpuksi; Dettinger, joka saarnasi Bengelin ja Prinzin
saarnatuolista, hitaasti ja selvästi, puhtaasti ja säälimättömästi
-- Kihlmanin mieleen; Rieger, Conrad Georgin pojanpojan poika,
hyvä saarnamies, ulkonäöltään ei juuri miellyttävä ja vailla
sydämellisyyttä, mutta saarnojensa tähden Kihlmanille yhä rakkaampi.
Viimeksi mainittu oli ainoa, jonka kanssa hän oikeastaan seurusteli;
hän olikin ijän puolesta häntä lähinnä, toiset olivat 40--50-ikäisiä.

Näistä papeista sanoo Kihlman, että he keskenään olivat läheisiä
ystäviä, mutta oli heillä niin paljon puuhia, että he ainoastaan
harvoin tapasivat toisiansa ja myöskin olivat pakotetut
laiminlyömään yksityisen sielunhoidon. Konventikelit, joissa he
tulivat lähempään yhteyteen kuulijoittensa kanssa, eivät paljon
muistuttaneet heränneitten seuroja Suomessa, vaan olivat paremmin
oikeita jumalanpalveluksia. Väki kokoontui suureen täynnä penkkejä
olevaan saliin, jossa oli aidake miesten ja naisten välillä. Kun
oli hetken odotettu, alettiin pienillä uruilla soittaa alkusoittoa.
Sillä aikaa pappi astui kateederiin. Pian soitto taukosi, ja pappi
piti rukouksen. Sen jälkeen veisattiin pari värsyä, niin että säe
aina lausuttiin ääneen ennenkuin se laulettiin. Nyt pappi luki
raamatustaan tekstin ja puhui siitä noin 3/4 tuntia. Sen jälkeen
seurasi rukous ja veisattiin yksi värsy, ja kokous hajaantui ilman
että mitään keskustelua oli tapahtunut. Semmoisia hartaushetkiä
pidettiin joka torstai-ilta. Näiden ohella oli sentään toisiakin,
joissa ei ollut pappia, vaan joissa joku kristittynä tunnettu
maallikko johtajana joko keskusteltiin hengellisistä kokemuksista
taikka joku yksityinen puhui jostakin raamatunkohdasta. Oikeastaan
tuli papin aina olla saapuvilla, mutta jos hän jäi tulematta, niin
ei rangaistus tullut kysymykseen. -- Tässä yhteydessä Kihlman kertoo
eräänä iltana kauppias Reihlenin talossa tavanneensa mielenkiintoisen
seuran: "1) toht. Mariott, Baselissa asuva englantilainen, nykyisin
päässyt vankilasta, johon oli ollut suljettu katolilaisten
vehkeiden johdosta. Hän oli näet herättänyt heidän vihansa saamalla
kirjelmillään ja saarnoillaan useita katolilaisia luopumaan
uskostaan; 2) württembergiläinen Kapff; 3) eräs kenraalin rouva
Tallinnasta; 4) Nottbeck Pietarista, Tampereen tehtaan omistaja;
5) eräs berliniläinen; 6) eräs amerikkalainen; 7) eräs suomalainen
= minä. Oli sydämellisen hauskaa kuulla, että keisarimme [Nikolai
I] joka päivä lukee pari lukua raamatusta ja tekee polvirukouksen,
että kristityt Pietarissa vapaasti saavat pitää kokouksiaan ja että
keisari suosii kristityltä. Me erosimme rukouksen pidettyä."

Kihlman pidättäytyi tarkemmin arvostelemasta kristinuskoa
Württembergissä. "Olen tosin vakuutettu siitä, että täkäläiset
kristityt eivät ole hedbergiläisiä, mutta yhtä varmaan täällä turhaan
etsitään suomalaista suruteoriaa. Enemmän he lienevät Renqvistin
sukua, olematta niin yksipuolisia. Paraiten voi päättää heidän
hengellisyytensä laadusta, kun tietää, keiden tekemiä hartauskirjoja
käyttävät. Ne ovat Bengel, Roos, Rieger G. C. ja C. H. Tersteegen,
Hofacker (jonka 'syvää käsitystä sovitusarmosta' pidetään suuressa
arvossa), Arndt, Kapff y.m. Heillä on myöskin ihana virsikirja,
joka on työntänyt tieltään rationalistisen virsikirjan menneeltä
vuosisadalta. Vahinko vain, että sitä niin vähän käytetään.
Edellisestä tiedät miten vähän seuroissa veisataan. Yhtä köyhää on
kirkossa. Liturgiaa näet ei ole ollenkaan. Jumalanpalvelus alkaa
virrellä, josta veisataan 2 tai 3 värsyä; sill'aikaa pappi nousee
saarnatuoliin, ja saarnaa sitten, jonka jälkeen veisataan saman
virren viimeinen värsy. Siinä kaikki. Tämä lähenee jo reformeerattua
järjellisyyttä, jonka mukaan on järjetöntä laulaen lähestyä Jumalaa.
-- Kenties olemme me suomalaiset menneet liian kauas toiseen
suuntaan, kun näet meidän seuroissamme voidaan laulaa useita tunteja,
joten monestikin täytyy syntyä tyhjää suun rukoilua ilman että sydän
on mukana. -- Elävä kristinusko Württembergissä ei ole uusi, vaan
monen sukupolven perintö, olematta sentään elähtänyt; päinvastoin on
se 1848 vuoden levottomuuksien jälkeen levinnyt. Niin täällä ja niin
muuallakin Saksassa. Ruhtinaat ja kansat käsittävät, että ainoastaan
kristinusko voi vastustaa turmiollisia sosialistisia ja demagogisia
vapausaatteita; kaikkialla koetetaan senvuoksi hävittää onnettomat
rationalistiset mielipiteet, jotka pappien ja kansakoulunopettajien
kautta ovat tunkeutuneet kansan ytimeen. Kristillisiä kansankirjasia
levitetään tuhansittain, ja kristityt panevat pystyyn omia
kristillisiä oppilaitoksia. Siten on Stuttgartissa julkisten
lukioiden ohella yksi kristillinen. Jopa aikoo Preussin kuningas
perustaa Berliniin toisen kristillisen yliopiston entisen rinnalle."
-- -- --

Vihdoin lausui Kihlman jokapäiväisestä elämästään m.m. seuraavaa:
"Elän täällä niinkuin kotona. -- Aina tunnustan itseni syylliseksi,
mutta pidän kiinni Kristuksesta ja hänen sanastaan. _Manet mediator
Christus_: korkeammalle en tahdo tulla. Mielenylennyksekseni käytän
raamattua, Roosin kodin hartauskirjaa, Bengelin 60 rakentavaa puhetta
ilmestyskirjasta (todella rakentava kirja) sekä virsikirjaa ja
pianoani. Pyhinä en harjota opintoja. Silloin elän itsekseni Jumalani
kanssa. Ne ovat paraimmat päiväni. Jokapäiväinen rukoukseni on, että
Jumala taivuttaisi kaikki oikeamieliset isänmaassani rauhaan ja
yksimielisyyteen." -- -- --

       *       *       *       *       *

Edellisestä tiedämme, miten syvästi Malmbergin lankeemus oli
koskenut Kihlmaniin, ja miten hän lokakuun lopulla kirjoittaessaan
Tranåsista oli vaatimalla vaatinut ystäviään tekemään voitavansa
hänen pelastamisekseen, samalla kun hän itsekin kirjoitti entiselle
ystävälleen. Joulukuulla hän nyt jälleen koskettelee asiaa, mutta
hänen mielensä on silloin ilmeisesti muuttunut, hän ei näy enään
ajattelevankaan mahdollisuutta vaikuttaa Malmbergiin. Muutoksen
oli epäilemättä aiheuttanut Uudessakaarlepyyssä 24 p:nä marrask.
postileimattu kirje, joka sisälsi Ingmanin, Essenin ja Favorinin
vastaukset Kihlmanin heille osoittamiin yhteisiin kirjeisiin. Mitä
ystävät kertoivat on vain päätettävissä Kihlmanin viittauksista;
itse kirjeet ovat hävinneet [Koska Kihlmanin kirjeet ulkomailta
hänen ystävilleen ovat säilyssä hänen jälkeenjättämiensä paperien
joukossa, mutta ne kirjeet, jotka hän heiltä oli saanut, ovat
poissa, on luultavaa, että kirjeiden vaihto toimitettiin hänen
palattuaan kotia. Muutoin tiedetään, että sekä Essen että Favorin
ovat ennen kuolemaansa polttaneet kirjekokoelmansa. Ingmanista ei
semmoista kerrota, mutta mahdollisesti on hän menetellyt samoin,
sillä ei hänkään ole jättänyt mainittavaa jälkeensä.]. -- "Sinun
esittämäsi Malmbergin elämäkerta", Kihlman kirjoittaa ennen
mainitussa kirjeessään Ingmanille, "on uskomaton. Että hän jo
silloin, kun minä asuin hänen talossaan, olisi elänyt nyt vasta
ilmitulleissa synneissään, on kai uskottavaa. Sillä ainakin juotiin
totia ahkerasti, vaikka en voi muistaa nähneeni häntä humalassa.
Mutta kun menet v:een 1838 saakka, hämmästyn mitä syvimmin. Siis jo
sinä aikana, jolloin häntä vainottiin Kalajoella. Siis ennenkuin
Jumala käytti häntä suuren herätyksen välikappaleena Vaasan läänissä.
Se on käsittämätöntä. -- -- -- Hänen sokeutensa, Jumalan tuomion
seuraus, on kuitenkin kaikkein kauheinta. Minä olen nimittäin sitä
mieltä, että hän vielä tänä hetkenä todellisesti uskoo olevansa
totuuden puolella. Hänen syntinsä tietenkin huolestuttavat häntä,
mutta juuri tämä huoli on hänen lohdutuksensa. Hänen täytyy
kai nähdä epähurskautensa ja jumalattomuutensa, mutta tämä
jumalattomuus takaa hänelle, että hän on saava armon. Synnit ovat
siis hänen jumalanpelkonsa ylläpitämisen keinona, ovat osa hänen
jumalanpalvelustaan. -- Luulen niinkuin Sinä, että Malmberg on
oikein oivaltanut Paavon opin. Aivan samaa järjestelmää noudattaa
ukko Paavokin. Jos kaikki tulisi päivän valoon, kuka tietää, mitä
voitaisiin saada nähdä ja kuulla. Hänen kielilläpuhujattarensa
eivät anna paljon takeita. Tunnettua on, että Lisettekin [Bergh]
joutui oman veljensä toruttavaksi, syystä että oli Ukon mieliksi
teeskennellyt kielilläpuhumista. -- -- -- Voi, veljeni, ajatteles,
jos olisi totta mitä Ludvig [Arppe] eno sanoi, että näet meille
ei ole uskottu (att vi icke äro invigda) kaikkein salaisimpia,
vaan että annamme johtajaimme tietämättämme käyttää itseämme
tarkotuksiinsa. -- -- -- Voi! mihinkä seuraan olemmekaan joutuneet!
mihinkä verkkoon takertuneet! -- -- -- Eikä meidän pidä uskoa, että
tämä pysyy salassa. Niin, en tiedä tuleeko meidän itsekään enään
olla salaperäisiä. Minä ajattelen, että olisi parasta julkisesti
rikkoa välit koko joukon kanssa. -- -- -- Kaikissa huolissa voimme
olla rauhallisia, sillä Jumala on puolellamme, niin kauan kuin
vilpittömästi etsimme totuutta." --

Juuri näihin aikoihin oli Malmbergin asia, niinkuin Rosendalkin
kertoo, kehittynyt ratkaisuunsa. [_Rosendal_ m.p. III, siv. 402 ss.]
Sen lisäksi, mitä tunnettiin Kihlmanin kotona ollessa, oli uusia
seikkoja ilmennyt. Juoppouspaheen ohella -- ainoa, josta Kihlmanilla
aluksi oli tietoa, -- syytettiin Malmbergiä muustakin, johon Rosendal
viittaa ainoastaan mainitsemalla rouvan "mustasukkaisuutta".
Luonnollista on, että tämä kaikki kipeästi koski hänen ystäviinsä,
niinkuin erittäin tiedämme olleen Kihlmanin laidan, ja että he
myöskin koettivat häntä varoittaa. Mutta kun hän tiettävästi -- sen
todistaa m.m. hänen ylempänä mainittu kirjeensä Reinh. Helanderille
-- ei tunnustanut ansaitsevansa ystäviensä nuhteita ja varoituksia,
on selvää, että heissä välttämättömästi heräsi ajatus, että heidän
velvollisuutensa oli julkisesti erota hänestä. Ei ole ihmeellistä,
että ajatus ainoastaan vähitellen kypsyi toteutettavaksi, sillä
helposti ymmärrettävää oli, että entisten ystävien irtisanoutuminen
miehestä, jolle niin kauan oli myönnetty johtajan asema heränneitten
laajoissa piireissä, ei voisi pysyä yksityisenä asiana, vaan
vaikuttaisi tuskallisen häiritsevästi ja hajottavasti uskovaisiin.
Silloin tapahtui, että rouva Amanda Malmberg sairastui ja kuoli
Marielundissa 21 p:nä marrask. 1851. Sen johdosta kerääntyi
hautajaisiin, 19 p:nä jouluk., vainajan sukulaisia ja ystäviä, ja
koska useimmat heistä pitivät Malmbergiä syypäänä siihen, mistä häntä
syytettiin, on käsitettävissä, että silloin ero entisten uskonveljien
ja taistelutoverien välillä tuli tosiasiaksi, joskaan ei kohta aivan
julkiseksi.

Seikkaperäisemmin kuin Ingmanille kuvaa Kihlman suhdettaan
Malmbergiin samaan aikaan (14/12) kirjoittamassaan kirjeessä
vanhemmilleen, ja johtui hän aineeseen kertoessaan mitä hän
parast'aikaa tutki. Hän sanoo kriitillisesti tarkastavansa
tunnustuskirjoja tullakseen varmalle pohjalle, riippumattomaksi
muitten mielipiteistä; ihmiset ovat valheellisia, ainoastaan
Kristukseen ja hänen sanaansa on luottaminen. Sen hän tietää
kokemuksesta, sillä hän oli tullut kehnosti petetyksi. "Olen ollut
Lapuan Malmbergin ystävä. En tahdo salata Teiltä sitä, mutta pyydän
ehdotonta vaiteliaisuutta: se ystävyys on loppunut ja luultavasti
iäksi. Jo keväällä 1849 aloin epäillä häntä. Mitä tarkemmin tein
huomioita hänestä, sitä enemmän aukenivat silmäni. Päätelmäni olivat
kauheat: jos Malmberg elää tahallisessa synnissä, niin täytyy hänen,
joka tahtoo esiintyä kristittynä, olla teeskentelijä ja petturi.
Niin, mitä enemmän hän harrastaa kristinuskoa, sitä syvempi täytyy
hänen teeskentelynsä olla, jos hän näet elää tahallisessa synnissä.
Tämä ajatus säikähdytti minua. Olinhan nähnyt ja kuullut niin paljon
hyvää tästä miehestä. Minusta oli mahdotonta, että hän voisi olla
teeskentelijä. Niin kului aika epäilyksessä ja levottomuudessa.
Käyntini Lapualla lakkasivat tosin, mutta en minä uskaltanut
langettaa ratkaisevaa tuomiota. Minä koetin oikaista häntä; turhaan.
Minä ilmaisin epäilykseni Essenille. Hän tahtoi tiedustella lähempää.
Nyt aukenivat hänenkin silmänsä. Vaimoni hautajaiset hävittivät
kaikki epäilykset. Minä sain mitä täydellisimmän todistuksen siitä,
että hän on juoppouteen vaipunut. Siitä ajasta saakka oli kaikki
luottamus ja ystävyys mennyt. Vielä koetin varoittaa häntä; kun hän
oli tehnyt sen tyhjäksi, en enää voinut olla tekemisissä semmoisen
ihmisen kanssa. Se joka saattaa elää yhdessä tahallisessa synnissä,
saattaa elää useammassakin; ja kun jumalisuuden hohde, niin,
jumalisuuden voima on kaiken tämän peittävä, niin täytyy teeskentelyn
olla syvästi perustettu. Inholla käännyin pois tästä jumalisuuden
valepukuisesta ystävästä. -- -- -- Semmoiset kokemukset ja havainnot
eivät ole hauskoja. On syvästi tuskallista huomata pettyneensä
ihmisestä, josta vähimmin on sellaista odottanut. Se minua vähän
lohduttaa, etten koskaan, en silloinkaan kun asuin hänen luonaan
ja olin häntä lähinnä, ole ollut hänen kanssaan oikein likeinen.
Malmberg ei ole ollut kenenkään kanssa likeinen. Ei Durchmanillakaan,
joka iän puolesta on lähinnä häntä, ole ollut hänen luottamustaan.
Hän seisoi kaikkia muita ylempänä. Salainen vaisto piti minut
aina loitolla, niin etten minä neuvotellut sieluni asioista hänen
kanssaan niinkuin muitten kanssa. Ehkä tässäkin toteutuu sananlasku:
kaksi suurta ei sovi saman katon alle. Ulkonaisesti olimme ystäviä,
mutta sisällisesti olimme vuosi vuodelta sitä yhä vähemmin. Minä
epäilin häntä, ja hän aavisti taikka pelkäsi epäilyksiäni. Nyt
on asema selvillä: emme enään epäile toisiamme. Niin ovat asiat.
Almqvistin katastroofi oli kauhea, käsittämätön. Olen kuitenkin
saanut vastauksen arvoitukseen. [Hän oli nimittäin kommunisti ja
kommunististen periaatteiden mukaan hän toimi johdonmukaisesti.
Mutta Malmberg on tekopyhyytensä ja teeskennellyn jumalisuutensa
kautta Almqvistia paljon pahempi. Hän on arvoitus, minulle vielä
käsittämättömämpi. Jos hänen vaimonsa on kuollut, on varmaankin
hivuttava suru surmannut Almqvistin katastroofi oli tapahtunut
ei täyteen kolmea kuukautta ennen Kihlmanin Tukholmaan tuloa, ja
oli hän siis siellä kuullut mitä asiasta arveltiin. Kuuluisaa
kirjailijaa epäiltiin ja syytettiin siitä, että hän oli koettanut
myrkyttää vanhan ukon ratsumestari v. Schevenin saadakseen käsiinsä
ainakin jonkun osan hänen omaisuuttaan. Almqvist lähti 11 p:nä
kesäk. 1851 karkuun ulkomaille, josta ei enää palannut. Uudempi
tutkimus on tullut siihen päätökseen, että Almqvist ei ollut syypää
myrkytysyrityksiin, joskaan ei hänen käytöksensä muutoin ollut
täysin rehellistä.] Hän oli nimittäin kommunisti ja kommunististen
periaatteiden mukaan hän toimi johdonmukaisesti. Mutta Malmberg on
tekopyhyytensä ja teeskennellyn jumalisuutensa kautta Almqvistia
paljon pahempi. Hän on arvoitus, minulle vielä käsittämättömämpi. Jos
hänen vaimonsa on kuollut, on varmaankin hivuttava suru surmannut
ihmisraukan. -- Te ette ole ajatelleet hyvää Malmbergista, mutta
kuitenkin lienette hämmästyneet, että epäilyksenne ovat olleet
_niin_ oikeita. Oi, ketä onkaan enään uskottava? Tämä paljastus
on kehottanut minua tarkasti tutkimaan, onko mitään väärää,
valheellista, myrkyllistä tästä miehestä yhdessä totuuden kanssa
imeytynyt henkeeni." -- --

Vanhempien mielestä Alfred arvosteli Malmbergiä liian ankarasti,
varsinkin oli heistä liikaa verrata häntä Almqvistiin. Tämä sai
Kihlmanin vielä (9/2 1852) palaamaan asiaan. Hän myöntää, että
helposti voi mennä liiallisuuteen hajaannuksen aikana, mutta kaukana
taistelukentältä on hän pysynyt tyynenä eikä peruuta sanojaan.
Malmberg oli hänen mielestään Almqvistia pahempi sen vuoksi, että
edellinen oli ollut olevinaan hurskas, jota vastoin jälkimäinen oli
soimannut hurskautta. Samassa hän kysyy, miksi ei Malmbergiä tuomittu
niin ankarasti jo heinäkuun 9 p:nä 1846? [Kysymys tarkoittaa sitä,
että Malmberg Alfred Kihlmanin hääpäivänä oli ollut ilmeisesti
juovuksissa, niin että sulhasen vanhemmat sen vuoksi heti seuraavana
aamuna lähtivät kotiin.] Ja vastaus on: "Väärä rakkaus esti, ja se
estää aina totuuden rakkautta. Uskotaan liiaksi omia ajatuksia ja
kuullaan liian vähän, mitä Jumala sanoo sanassaan." --

Emme ole voineet olla ottamatta kirjeistä näitä kohtia, joista
näkee, miten historialliseksi tullut Malmbergin lankeemus vaikutti
Kihlmaniin, ja miten hän sitä arvosteli. Kaikesta päättäen oli
Ingmanin ja muitten ystävien käsitys asiasta sama, vaikka tiettävästi
ei kukaan heistä ollut elänyt yhtä lähellä Malmbergiä, kuin Kihlman
sinä aikana, jolloin hän oleskeli Lapualla. Valaisevinta itse
Malmbergiin nähden lienee se, mitä Kihlman kirjoittaa Ingmanille,
nimittäin että hän (Malmberg) noudatti Paavo-ukon järjestelmää.
Hänen luonteenlaatuansa taasen valaisee eräs vielä mainitsematon
kohta aivan kirjeen lopussa. Kihlman sanoo jossakin lukeneensa
ihmisistä, joilla on jonkunlainen daimoninen voima vetää toisia
ihmisiä luokseen sekä hallita heitä. "Jos kellään on semmoinen voima,
on se Malmbergilla." Sitten hän kertoo kaksi kohtausta, joissa
hän oli sen erittäin tuntenut. "Minä muistan kerran Keuruulla:
tahdoin suurimmassa nöyryydessä varoittaa Malmbergiä juomisesta.
Mutta hullusti kävi. Hän alkoi sanoa minua omaksitunnokseen. Ja
vaikka olin sisimmässäni vakuutettu, etten ollut mitään väärää
tehnyt, en kyennyt kestämään hänen katsettaan, niin, minä vapisin
vasten tahtoani ja minun täytyi mennä huoneesta." -- "Toinen kerta:
vaimoni hautauspäivän aamuna, kun hän jatkoi [Lauri] St[enbäck]in
yltiöpäistä tuomitsemista, muistutin minä, 'ettei kuitenkaan
pitäisi niin epäinhimillisesti ja väkivaltaisesti hyökätä häntä
vastaan; jos hän ajettaisiin siten maailmaan, niin hänestä voisi
tulla sangen vaarallinen vihollinen'. Nyt Malmberg katsoi minuun
ja lausui: 'Jos sinä ja Essen ja Ingman ja Stenbäck kyninenne
käännytte Jumalan valtakuntaa vastaan, niin minä -- -- -- [Liian
törkeä sana painettavaksi.] (mielisana) teidän kaikkien päälle:
Jumalan valtakunta menee kyllä sittenkin eteenpäin'. -- Jälleen
jouduin kovaan vapistukseen, jota en voi muuten selittää kuin että
se johtui siitä daimonisesta voimasta, jolla hän oli varustettu."
[Tässä vielä yksi Malmbergin luonteenlaatua kuvaava lause Lina
Ingmanin kirjeestä sisarelleen, Hilda Bergrothille, joulukuulta 1845.
Kysyttyään aikoivatko sukulaiset Keuruulta lähteä Niilo Berghin
hautajaisiin 9/1 1846 ja mainittuaan, että Malmberg tuumi lähteä
sinne, mutta että Ingman oli estetty, kirjoittaja lisää: "En uskalla
ajatellakaan matkustaa Malmbergin kanssa, joka lupaa ajaa _niinkuin
hullu yötä päivää_ (som en galning genom natt och dag)." Alleviivaus
on kirjeentekijän.] Nämä tapaukset yhdistettyinä moneen muuhun
Malmbergista kerrottuun seikkaan osoittavat, että hän luonteeltaan
ja suhteessaan muihin ihmisiin oli mitä saksalaiset tarkoittavat
sanalla "Gewaltmensch". "Semmoisena hän häikäilemättömästi esiintyen
aina asetti itsensä ensi sijalle", niinkuin Ebba Stenbäck sanoi,
taikka "seisoi kaikkia muita ylempänä", niinkuin Alfred Kihlman
kirjoitti. -- Luonteenlaadultaan Malmberg ja Kihlman olivat
kerrassaan erilaisia. Toinen ulospäin kääntynyt toimi-ihminen, toinen
sisäänpäin kääntynyt mietiskelijä, kriitillinen totuudenetsijä.
Kihlman pyrki Malmbergin läheiseen tuttavuuteen toivoen tapaavansa
hänessä oppaan ja opettajan. Kumminkin hän pian huomasi erehtyneensä
ja vaistomaisesti hän sulki häneltä sydämensä. Malmberg oli
varsinkin kuuluisa saarnaaja, ja tietysti oletti Kihlman aluksi,
että hän saarnasi täysin itsenäisesti. Vähitellen hän sentään pääsi
selville siitä, että Malmbergin ansio saarnamiehenä pääasiassa oli
loistavassa ja mahtipontisessa esitystavassa. Ulkomailta hän näet
kirjoittaa ystävilleen, että hän ei antanut suurta arvoa Malmbergille
saarnaajana, sillä hänen saarnansa olivat enimmäkseen lainattuja
("plagierade"). Yksistään tämmöinen huomio oli omansa saamaan
Kihlmanin vetäytymään Malmbergista. Kun lisäksi tuli kaikki ylempänä
mainittu, on luonnollista, että Kihlman, sitten kun varoitukset
olivat osoittautuneet tehottomiksi, oli ensimäisiä, jollei
ensimäinen, joka katsoi eron entisestä ystävästä välttämättömäksi.

       *       *       *       *       *

Toinenkin asia vaivasi Kihlmania täällä kaukana, nimittäin
pitkällinen eripuraisuus hänen ja hänen vanhempiensa välillä, jonka
hänen liittymisensä heränneisiin oli aiheuttanut. Joulukuun kirjeessä
hän koskettelee sitäkin. "Ruotsissa ja täällä Saksassakin olen
tullut nähneeksi monta kristillistä perhettä, joiden yksimielisyyttä
uskossa ja rakkaudessa olen kadehtinut. Se on minussa herättänyt
ajatuksen, miksi ei voisi niin olla meidänkin perheessä? Eihän ole
välttämätöntä, että vieras suhde keskenämme jatkuu. Oi, jo liian
kauan olemme antaneet sen katkeroittaa elämäämme!" Hän on rukoillut,
että Jumala taivuttaisi heidän sydämensä puoleensa, että Hänessä
ja Hänen kauttansa, joka on korkein yhteys, kaikki epätasaisuudet
tasaantuisivat, kaikki soraäänet sulaisivat sopusointuun. "Onnellinen
päivä, jolloin me yksimielisyydessä syleilemme toisiamme! Toivon sen
tulevan. Ainakin olen minä tekevä kaikkeni sitä varten!"

Pari kuukautta myöhemmin (9/2 1852) Kihlman merkitsi päiväkirjaansa:
"Kirje Isältä. Hyvä ukko ei ole harmistunut totuudesta. Se on jo
askel eteenpäin! Ei ole odottaminen äkkinäisiä muutoksia mieheltä,
jossa ymmärrys on niin voitolla. Vähitellen täytyy parannuksen
tapahtua. Eikö totta, Jumalani? Sinä olet ottava pois verhon, joka
peittää hänen silmänsä!" Ja sitten (11/2): "Vastaten Isäni kirjeeseen
kirjoitin, että tahdon yhteyttä ei mielipiteissä, vaan totuudessa,
sekä että minä sentähden olen antautuva yksistään totuuden
hallittavaksi. Se on tarkoitukseni, mutta älkää uskoko sanoihini,
vaan tekoihini." -- Isä oli viitannut siihen, että heränneitten
yksipuolisuus (puvussa y.m.) oli syynä heidän erimielisyyteensä, ja
sen johdosta Alfred esittää muuttuneen kantansa. Hän myöntää olleen
onnetonta, että Suomessa vaatteuksen muuttaminen alkoi käydä käsi
kädessä herätyksen kanssa, että ihmissana sai liiaksi valtaa Jumalan
sanan rinnalla, ja jatkaa sitte: "kun minä luon katseen taapäin
lyhyelle tielleni, täytyy minun katkerasti valittaa; oi, että olisin
1840 noudattanut Isän kehotusta: 'Te olette kalliisti lunastetut,
älkää ruvetko ihmisorjiksi'. En olisi silloin tarvinnut tuntea niitä
tuskia, joita nyt kärsin. Mutta minä luulin, ettei Isä sitä oikein
tarkottanut, luulin sitä vain keinoksi houkutella minut ystävieni
luota takaisin maailmaan." Tällä Alfred ei suinkaan tarkoittanut,
että hän katui silloista kääntymystään, vaan ainoastaan että hän ei
ollut osannut pitää Jumalan sanaa ainoana johtonaan. -- Kirjeenvaihto
katkesi ennenkuin täyden ymmärtämyksen sanat oli toiselta samoin kuin
toiselta puolen julkilausuttu, mutta kumminkin Alfredilla oli syytä
olla tyytyväinen, että hän näin nöyrästi ja avonaisesti oli ottanut
asian puheeksi.

       *       *       *       *       *

Joulu lähestyi, ensimäinen, jonka Kihlman sai viettää kotinsa
häviön jälkeen. Saksassa ovat suuren juhlan vietto ja sen
valmistukset laajemmat ja touhuisammat kuin meillä, ja kaikki
muistutti voimakkaasti yksinäistä ulkomaalaista siitä, mitä hän oli
menettänyt. Kokonaisen viikon kestivät joulumarkkinat: kaikkialla,
toreilla ja kaduilla nähtiin leluja, leivoksia, hedelmiä, joulupuita
y.m. Kuitenkaan ei Kihlman jäänyt juhlaksi Stuttgartiin, vaan
lähti aattopäivän aamulla Möttlingeniin, lähellä Badenin rajaa,
kirkkoherra Johann Christoph Blumhardtin luokse. "Suurimman osan
päivää olin minä, mies parka, maantiellä", hän kirjoittaa (4/1
1852) vanhemmilleen, "eikä se ollut hauskaa. K:lo 6 illalla tulin
perille, Blumhardtin pappilaan, missä ilo oli ylimmillään. Jokainen
oli saanut joulupuunsa riippuvine kynttilöineen, namusineen, ja sitä
paitsi paljon muutakin. Kutsumattomana minä tulin jouluvieraaksi.
Ystävällisesti minut vastaanotettiin ja mieluista oli katsella
kuinka tätä iltaa Saksassa vietettiin. Mutta -- mutta, vieras on
vieras, enkä voinut olla vertaamatta nykyistä asemaani menneeseen
vuoteen, jolloin vielä onnellisena istuin oman rakkaan perheeni
keskellä. Toivon, että Teillä oli iloisempi joulu kuin minulla!
Minun on kuitenkin kokonaan syyttäminen itseäni, sillä isäntäväkeeni
nähden olin kerrassaan tyytyväinen. Varsinkin minua ilahdutti,
että riemu pyhitettiin Jumalan sanalla, jota ahkerasti viljeltiin.
Kaikki viittasi Vapahtajaan: kaikessa näkyi, että hän oli pääasiana.
-- Möttlingenissä viivyin 4:nnen päivän iltaan; täällä vietetään
3:maskin päivä juhlana." --

Blumhardt (s. 1805, k. 1880) oli merkillinen mies, josta Kihlman
oli jo Suomessa lukenut. Hän oli tullut mainioksi ihmeparannustensa
kautta, ja avunpyytäjiä tuli hänen luokseen niin paljon, että
hän 1852 luopui virastaan ja osti Bollin rikkikylpylän lähellä
Göppingeniä, toimiakseen siellä kuolemaansa saakka sielunhoitajana
ja ihmelääkärinä. -- "Tapasin m.m. erään ylioppilaan", Kihlman
kertoo, "jolla oli ollut kaihi silmissä ja joka toisena päivänä, sen
jälkeen kun oli Möttlingeniin tullut, oli saanut näkönsä, ja oli
hän parannettu -- rukouksella. Monta synkkämielistä, mielipuolta ja
riivaamaa on täällä autettu. En tahdo enkä uskalla mitään tuomita,
en myötä enkä vastaan -- vielä; mutta minä pelkään suuresti kaikkea
tavatonta."

       *       *       *       *       *

Stuttgartissa Kihlman vastaanotti uuden vuoden 1852. Päiväkirjassaan
hän luo katsauksen menneeseen vuoteen, joka oli hänelle ollut
rangaistuksen ja herätyksen vuosi, ja matkansa tähänastisiin
tuloksiin. Ruotsissa hän oli oppinut, että saattaa olla kristitty
olematta valettu suomalaiseen muotoon, Saksassa hän oli saanut
vahvistusta siihen sekä myöskin huomannut, että voi olla kristitty
kuulumatta mihinkään puolueeseen. Sen ohella oli epämieluisa
paljastus Suomessa äänekkäästi varoittanut: älä luota ihmisiin, älä
usko, että paras sisältyy separatismiin. -- Vuosi 1851 oli mennyt,
mutta jäljellä olivat sen tuottamat surut ja myöskin seuraukset
siitä, mitä se toi mukanaan; hän rukoili, että Jumala antaisi
herätyksestä hedelmän kypsyä ja soisi hänelle ja hänen omaisilleen,
hänen kansalleen ja isänmaalleen armonsa, johtaen kaikki vilpittömään
totuuteen. Samoja ajatuksia Kihlman lausuu uudenvuodenpäivänä
kirjoittamassaan kirjeessä kälylleen, Hilda Bergrothille, joka
antamalla nimen Angelika vastasyntyneelle tyttärelleen oli saattanut
hänet syvästi liikutetuksi. Niinkuin hän vuotta ennen oli aavistanut,
että 1851 olisi oleva surun vuosi, ennustaa hän nyt, että 1852 on
oleva onnellinen armon vuosi hänelle itselleen ja monelle muulle.
Kirjeen lopulla hän ensi kerran sanoo lähtevänsä Tübingeniin, josta
kuitenkin taas palaisi Stuttgartiin. Hän kertoo (stuttgartilaiseen
tapaan) ystäviensä onneksi avanneensa raamatun ja mainitsee, mikä
lause oli kullekin sattunut. Eräs saksalainen ystävä oli Kihlmanille
itselle saanut lauseen, joka tuotti hänelle mitä suurinta iloa: _Minä
neuvon sinua, ja osoitan sinulle tien, jotas vaellat: minä johdatan
sinua minun silmilläni_. Ps. 32:8. -- Ohimennen mainittakoon, että
Kihlman luonnollisesti ei myöskään unohtanut lähettää sydämellistä
kirjettä "rakkaalle pikku Hannalleen", joka lapsen tavalla oli
täysin kotiutunut lempeän tätinsä perheessä. Kihlman jatkoi yhä
hiljaista, yksinäistä elämäänsä. "Kirjat ovat parhaat, luotettavimmat
ystäväni", hän kirjoittaa (4/1) vanhemmilleen; "niiden kanssa
työskentelen, niiden kanssa puhelen, niiden kanssa väittelen, niiden
kanssa naurankin, ja kun olen niiden kanssa väsynyt, tuottavat ne
minulle virkistystä." Hän myöntää kyllä, että alituinen lukeminen
ja yksinäisyys oli moitittavaa, "mutta -- minulla on yksi vika,
en tiedä onko se synnynnäinen vai itsehankkima; en voi oikein
käyttäytyä ihmisten ja varsinkin vieraitten kesken, olen sanaton ja
ajatukseton ja senvuoksi hyvin vähän mielenkiintoinen. Minä liikun
enemmän aatteiden maailmassa, enkä sentähden voi oikein sydämestäni
ottaa osaa kaikenlaisiin maailman pikkuseikkoihin, enkä miellyttää
seurustelussa. Ei voi aina väitellä ja keskustella, ja vielä vähemmin
kykenen huvittamaan vilkkailla kuvauksilla, sattuvilla jutuilla,
sukkelilla päähänpistoilla y.m. Tunnen itseni senvuoksi usein
enemmin tai vähemmin sidotuksi seurassa, tunnen, etten ole kotona.
Toista on kun istun rakkaitten kirjojeni parissa, silloin tunnen,
että minun on hyvä olla. Kuitenkaan en ole semmoinen kirjatoukka,
että _aina_ tyytyisin kuolleisiin kirjoihin; se olisi luonnotonta,
jopa tarttuu minuun joskus 'böhmiläinen tautikin' (böhmische
Krankheit), joksi täällä laiskuutta sanotaan. Silloin olisin valmis
viattomaan huvitukseen, siivoon leikinlaskuun. Mutta tuttavuuteni
ovat niin uusia ja koettelemattomia: seurustelu ei luonnistu. Siten
tapahtuu, että saan palata yksinäiseen asuntooni alakuloisempana
kuin lähdinkään, enkä voi siitä syyttää ketään muuta kuin itseäni.
-- Luulen olevani syntynyt en puhumaan, vaan lukemaan, ajattelemaan
ja kenties -- kirjoittamaan. -- Toinen seikka, joka ajaa minut
kirjojen ääreen, on se, että oleskelen keskellä Saksan kirjamerta.
On uskomatonta mitä kaikkea täällä painetaan. Saksalaiset eivät voi
laisinkaan ajatella ilman kynää ja mustetta. Tietysti ilmestyy paljon
kelvotonta, mutta paljon on hyvääkin. Tulen oikein sairaaksi, kun
joskus uskallan pistäytyä kirjakauppaan, niin runsaasti siellä tapaa
houkuttelevaa ja niin pelottava on paljous." -- --

Essenillekin Kihlman kirjoittaa (23/1) siitä, että hänen oli
vaikea päästä läheiseen tuttavuuteen ihmisten kanssa, mutta lisää
samalla, että se kuitenkin kävisi päinsä, jos häntä kohdeltaisiin
sydämellisesti. Mutta juuri sydämellisyyttä hän kaipasi
schwabilaisissa. He tarkoittivat kyllä hyvää, mutta eivät tulleet
sitä osoittaneeksi toiminnassa. Ainoastaan 4-5 kertaa häntä oli
kutsuttu kotoisille illallisille. "Sekä Ranskassa että Englannissa
sanotaan kristittyjen olevan vieraanvaraisempia." Hän siis ei
ollut oikein tyytyväinen stuttgartilaisiin. "He ovat niinkuin
kaupunkilaisten on tapana olla." Poikkeuksia oli sentään olemassa:
"Professori Kurr, lääkärini, on kerta kaikkiaan lausunut minut
tervetulleeksi iltahetkinä. Itse hän on 'gläubiger' (uskovainen),
eikä minulla ole syytä epäillä hänen kristinuskonsa todenperäisyyttä.
Hänen rouvansa on oikein sydämestä kristitty, ja hän on minulle
erittäin rakas, syystä että hän vilpittömällä osanotolla on kysynyt
minulta tietoja vaimovainajastani ja pikku Hannasta. Hän vuodatti
kyyneleitä, kun kerroin Angelikan kuolemasta. Semmoiset ihmiset,
jotka mielellään tahtovat tietoja maastani, oloistamme, minusta
itsestäni ja omaisistani, voittavat pian ystävyyteni. Ajattelen:
heissä on rakkautta, siis on heissä uskoakin. Ne taasen, jotka
välittävät vain itsestään ja omista oloistaan, jäävät minulle
vieraiksi. On niinkuin ei minulla olisi tilaa heidän majatalossaan.
-- Toinen poikkeus on eräs asessori Römer, ehdottomasti kristillinen
mies. Hän on sitä paitsi enemmän luterilainen mieleltään kuin
täällä on tavallista. 'Lutherisch' on nimittäin täällä melkein
lahkolaisnimitys, jolla tarkotetaan jotakin yksipuolista,
itsepäisesti oikeauskoista kiinnipitämistä kirjaimesta; Luteruksen
kirjoja ei paljon lueta. -- Reihlenillä seurustelen myöskin; siellä
on nuorisoa, 2 minunikäistä poikaa ja 2 vähän nuorempaa tytärtä.
Sielläkään en voi oikein kotiutua. Erittäin ukossa, mutta myöskin
pojissa, ilmenee jonkunlainen riippumattomuuden tunto -- he ovat
hyvin rikkaita eikä heidän tarvitse kursailla kenenkään edessä.
Oi, miten vaarallinen onkaan rikkaus! Emännästä pidän enimmin, ja
tyttäret ovat äidin tyttösiä. Mutta en ole täysin sopusoinnussa
heidänkään kanssaan, vaikka en epäile heidän jumalanpelkonsa
suoruutta. He ovat niinkuin perheen muutkin jäsenet Micheliaaneja
[Teosofinen lahkokunta, jonka nimitys on johdettu sen perustajan
Joh. Michael Hahnin (1758-1819) nimestä.] s.o. he uskovat kaikkien
kappaleiden palauttamiseen ('Wiederbringung aller Dinge'): kaikki
ihmiset tulevat autuaiksi, sillä helvetin rangaistukset eivät ole
ijankaikkisia. Tämä vakaumus on ainakin 40,000:llä Württembergin
kristityllä. Niin mielellään kuin sydämeni tahtoisikin uskoa, että
Jumala ei ole luonut miljoonia ihmisiä ikuiseen kadotukseen, en
kuitenkaan uskalla noudattaa tätä taipumusta, niin kauan kun en
Jumalan sanasta ole tullut vakuutetuksi siitä. Ijäinen, selittävät
he, on sama kuin pitkä aika, ja mainitsevat todistukseksi, että
Vanhan Testamentin mukaan Jumala useasta juutalaisesta uhrimenosta
lausui: se on teillä oleva ijäisenä tapana. He puhuvat useammista
ijäisyyksistä: yksi ijäisyys on heidän tietäen 49,000 vuotta. En
tiedä missä se on kirjoitettu. Kun Antikristus tulee, on heidän
tietääkseen pako tapahtuva Venäjälle (syystä että venäläisessä
vaakunassa on kotka) y.m. lapsellisuuksia, mikä todistaa, että he
uskovat yhtä ja toista sen vuoksi, että tahtovat uskoa sitä. Mutta
sillä tiellä voidaan helposti menettää totuus."

Noin viikkoa ennen tätä kirjettä oli Kihlman (15/1) lähettänyt
toisen kirjeen Essenille, joka näyttää kadonneen. Viittauksista sen
sisällykseen näkyy, että hän siinä oli ystävilleen ehdottanut, että
heidän tulisi toimeenpanna pappeinkokouksia. Entiset pappeinkokoukset
latinaisine väittelyineen olivat menettäneet merkityksensä, "mutta
pienet kokoukset kontrahdittain eli läänittäin olisivat, oikein
järjestettyinä, ainakin nykyään sangen tarkoituksenmukaisia. Eihän
niistä saisi liikoja odottaa; hengellistä elämää saadaan ainoastaan
elämän lähteestä. Mutta ne herättäisivät halua opintoihin, mikä
meille suomalaisille olisi kovin tarpeen, syystä että tulemme
papeiksi melkein ilman teologisia tietoja". -- Kihlmanin mielestä oli
pappien sivistys maassamme mitä suurimmassa määrässä laiminlyöty.
Württembergissä luettiin 14:nnesta v:sta neljä vuotta filologiaa,
historiaa y.m., mitä meillä opittiin lukiossa. Nämä neljä vuotta
oleskeltiin luostarissa niitä on uskonpuhdistuksen ajoilta tätä
varten säilytetty. Sitten tultiin yliopistoon, jossa taasen neljä
vuotta luettiin teologiaa. Silloin katsottiin kurssi suoritetuksi,
mutta useat jatkoivat vielä n.s. repetentteinä jonkun vuoden
opintojaan. Tietoihin nähden sikäläinen pappi oli meikäläisen
teologian tohtorin veroinen, siellä käytettiin neljä vuotta siihen,
mihin meillä neljä kuukautta. Arvatenkin oli meillä tarkoitettu, että
papit jälestäpäin jatkaisivat opintojaan, mutta tiettyä oli, että
useimmat heittivät kirjansa "kaivoon" -- ajatellen, että tiesivät
mitä heiltä voitiin vaatia. -- Tietysti olisi pappeinkokouksista
muutakin hyötyä, kun niissä vaihdettaisiin mielipiteitä ja
kokemuksia, ja kaiketikin merkitsisi niiden aikaansaanti askelta
pois erillisyydestä. Tällä Kihlman ei kuitenkaan tarkoittanut
mitään maailmanmukaisuutta. Hän oli ulkomailla tavannut vilpittömiä
kristittyjä, jotka pysyivät erillään kotiseutunsa erikoista
(partikularister), ja semmoisia oli varmaan Suomessakin olemassa.
Jopa saattoi hän mainitakin senlaisia, esim. [kkh. ap. Joh. Ant.]
Nordgrenin Porissa, joka oli ollut kirjeenvaihdossa Ternströmin
kanssa eikä voinut sopia hedbergiläisten kanssa ja [kpl. Gustav]
Polvianderin Janakkalassa, joka ihastuksissaan oli lähettänyt
Ternströmille Ingmanin julkaisun Hedbergin opista. -- --

       *       *       *       *       *

Kihlmanin aikomus oli ollut viipyä tammi- ja helmikuun Stuttgartissa,
olla maaliskuun Erlangenissa, jossa Franz Delitzsch ja Gottfried
Thomasius edustivat luterilaisuutta ja jostapäin hän myöskin voisi
tutustua Joh. Konr. Wilh. Loheen, Wachereriin y.m., jotka paraikaa
puuhasivat vanhan luterilaisen suunnan perustamista, huhtikuulla
käydä Baselissa ja Sveitsissä sekä toukoja kesäkuulla suunnata
matkansa pohjoiseen Heidelbergin, Hallen, Wittenbergin ja Berlinin
kautta -- niin hän joulukuulla kirjoitti Ingmanille, mainiten myöskin
ehkä keväällä tekevänsä matkan Palestinaan -- mutta tammikuulla hän
muutti suunnitelmansa. Syynä siihen oli toiselta puolen se, että
hän niinkuin tiedämme ei oikein viihtynyt Stuttgartissa, toiselta
puolen, että erään Tübingenin professorin maine houkutteli häntä
sinne. Hän päättää näet kirjeensä Essenille seuraavin sanoin: "Olen
matkapuuhissa; huomenna k:lo 7 lähden Tübingeniin. Tarkoitukseni
on kuunnella professori Beckiä, antipietististä teologia, joka
koettaa kehittää kristillistä dogmatiikkaa ei rationalistiselta eikä
tunnustukselliselta, vaan puhtaasti raamatulliselta kannalta. Hän
kuuluu olevan erinomainen mies. Hän on pietistisen yhdistyselämän
ja hemmottelevan evankelisen kristinuskon vihollinen." Kuka se oli,
joka sai Kihlmanin mielen kiintymään Beckiin, jää sanomatta; se olisi
kuitenkin ollut hauska tietää, sillä Stuttgartissa Beckillä yleensä
ei ollut suosijoita. Ehkä se oli kohta mainittava Lämmert.

Tammikuun 24 p:nä Kihlman siis, pastori Riegerin seurassa, matkusti
Stuttgartista. Lähin määräpaikka ei kuitenkaan ollut Tübingen,
vaan Weilin pappila, minne kirkkoherra Aug. Lämmert tutustuttuaan
Kihlmaniin Stuttgartissa-käynnillä oli kutsunut hänet. Lämmert,
viidettäkymmentä käyvä, mutta näöltään nuorempi mies, muistutti
monessa kohden Blumhardtia. Hänkin oli hyvä saarnaaja ja myöskin
ruumiillisten tautien parantaja, vaikkei sentään Blumhardtin
jäljittelijä eikä edes oppilas. "Ei voi näitä miehiä arvostella",
Kihlman kirjoittaa Essenille, "muutamien päivien seurustelun nojalla;
sanon vain, miten he ovat minuun vaikuttaneet. Blumhardtista en
oikein pitänyt. Kenties olin vähän peloissani sen johdosta, että
toht. De Valenti oli, puhuessaan siitä, miten Blumhardt karkotti
pahoja henkiä, sanonut tämän langenneen saatanan paulaan niinkuin
lintu pyydystäjän ansaan. En kuitenkaan antanut näille sanoille
suurta arvoa, koska usealta taholta kuulin, että De Valenti kauan
oli tahtonut mestaroida kaikkia ja vihdoin ylpeydestä tullut
mielipuoleksi. Mutta Blumhardt on suuren herätyksen jälkeen
saanut hyvin runsaasti kuulijoita ja sairaita luokseen, ja hänen
maineensa on levinnyt kauas ulkomaillekin. Semmoinen menestys on
vaarallinen heikolle ihmiselle, ja minusta hän olikin jo vähän
pilalla. Hän nauroi niille, jotka luulivat hänen tulevan ylpeäksi.
Olin sentähden niin vapaa, että sanoin, ettei se ehkä kuitenkaan
ollut niin mahdotonta. En myöskään oikein pitänyt hänen saarnata
vastaan. Hän oli niin mahdikas tekstiin nähden, niinkuin ei sillä
olisi ollut mitään sanottavaa hänelle. Minä pidän siitä syvästä
kunnioituksesta Jumalan sanaa kohtaan, joka saa saarnaajankin
asettumaan opetuslapseksi. -- Lämmert sitä vastoin oli minusta
nöyryyden perikuva. Koko hänen olennostaan loisti jotain, joka
muistutti Jumalaa. Hänen hiljainen, suruissa puhdistettu, uskossa
luottavainen henkensä levitti hänen avonaisille, kalpeille
kasvoilleen rauhallisen tyyneyden. Kuolema oli häneltä vienyt kaksi
rakasta uhria: hänen morsiamensa ja hänen puolisonsa. Mahdollista on,
että tämä viimeinen seikka puolestaan teki, että tunsin myötätuntoa
häntä kohtaan, vaikkei se häikäise minua. Samoin kuin Blumhardt on
Lämmertkin parantanut monta. Kuitenkaan hän ei halveksi luonnollisia
keinoja: yrttejä, joita hän usein itse kokoilee." (Jäljestä päin hän
kirjeessä Tübingeniin neuvoi Kihlmania ottamaan kaksi kertaa päivässä
veitsenkärjellisen hunajaan sekotettua, hienoksi jauhennettua
norsunluuta.)

Koska käynti Lämmertillä näyttää jättäneen Kihlmaniin tavallista
syvemmän vaikutuksen, annamme tässä tilan hänen kertomuksensa
jatkolle: "Päivällisiksi tuli edelleen eräs naapuripappi sekä kaksi
repetenttiä (jotain sentapaista kuin meidän dosentit), Ege ja
Klett, Tübingenistä. Ege on minun ikäiseni, ehkä vähän vanhempi.
Hän on suuriarvoinen mies: vakavuus, yksinkertaisuus, arvokkaisuus,
miehekäs kypsyys tekevät hänet esimiesten, toverien ja ylioppilasten
kunnioituksen esineeksi. Klettillä ei ole Egen vakavuutta eikä
ylemmyyttä, mutta hän on kuitenkin sydämellinen, suoramielinen ja
nöyrä nuorukainen. Nämä olivat kokoontuneet viettämään yhdessä
iloista iltapäivää. Haluat kenties tietää mitä silloin tehtiin? Kun
oli syöty ja kahvia juotu, asetuimme pöydän ympäri keskustelemaan
aineesta, joka oli määrätty kokouksesta sopiessa, nimittäin 'uhrin
merkityksestä'. Ensin veisasimme muutamia värsyjä, jonka jälkeen
Lämmert piti lyhyen rukouksen. Sitte käsiteltiin kysymystä:
koetettiin aluksi päästä selville uhreista ennen Moosesta (Abelin,
Noakin, Abrahamin), sen jälkeen Mooseksen ja viimein Kristuksen
aikuisista. Kaikki tapahtui ilman muodollisuuksia, tupakoitiin, ja
kukin lausui vapaasti mitä ajatteli. Keskustelun jälkeen juteltiin
erinäisistä aineista. Illemmalla yhdyttiin jälleen yhteiseen
(polvi)rukoukseen. Sitten veisasimme useita virsiä, pakinoimme,
nautimme olutta, viiniä, hedelmiä. K:lo 10:een asti oltiin
yhdessä. Silloin repetentit palasivat Tübingeniin, mutta Rieger ja
minä jäimme yöksi. -- Päivä oli ihana, ja minusta on esikuvaksi
otettavaa, että veljellisessä yhdessäolossa erityinen aine tehdään
keskustelun pohjaksi." -- Tästä johtuu Kihlman vielä kerran siihen,
mitä hän ennen oli kirjoittanut pappeinkokouksista. Silloin hän oli
pitänyt esikuvanaan Stuttgartissa näkemiään pappien konferensseja.
Nyt hänestä ne ja niitten mukaan ehdottamansa kokoukset olivat
liian juhlallisia, ja katsoi hän Lämmertin luona käytettyä tapaa
paremmaksi. Jos niin Suomessakin meneteltäisiin, ei pappien yhdessä
ollen päivä kuluisi turhaan jutteluun, vaan jäisi siitä jokin muisto,
joku parannuksen siemen sydämeen. Eikä mikään estäisi aikaa myöten
kehittämästä ja laajentamasta kokousten ohjelmaa.

Seuraavana päivänä Lämmert saarnasi "raamatullisesti,
yksinkertaisesti ja vaatimattomasti". I.p:llä Rieger matkusti kotia,
mutta Kihlman jäi vielä Lämmertille. Tämä oli kutsuttu sairaan tytön
luokse, joka oli "kääntynyt olematta sentään herännyt". "Hän [tyttö]
ei tiennyt mitään synneistä, ja jos häntä voitiinkin vakuuttaa
niistä, niin ei hän voinut suuresti tuskaantua niiden johdosta. Niin
pian kun hän oli rukoillut Jumalalta anteeksi, oli hän iloinen ja
tyytyväinen. Hän oli siis aivan kuin lapsi, vaikka oli jo 16-vuotias.
Lämmert tunsi hänet ennestään ja oli tutkinut häntä, jonka tähden
minä voin olla mukana. Hän seurasi kokonaan heidän käsikirjaansa ja
antoi sairaalle synninpäästön ja Herran ehtoollisen. Sen jälkeen
hän piti lyhyen kehotuspuheen sukulaisille vallan kristillisessä
hengessä. Koko sairaanluonakäynti oli niin yksinkertainen,
sydämellinen ja liikuttava, että luottamukseni Lämmertiin yhä
vahvistui. -- Istuimme sitten yhdessä. Lämmert kertoi asemastaan
seurakunnan opettajana. Siellä oli kaikenlaisia puolueita, mutta
kun hän ei kuulunut yhteenkään, ei mikään puolue häntä hyväksynyt.
Jokainen toivoi, että hän liittyisi heidän riveihinsä, silloin olisi
ollut hyvin. Mutta kun hän ei voinut niin tehdä, pitivät he itseänsä
ymmärtäväisempinä. Kirkossa käytiin, mutta ei oppiakseen jotain,
vaan järjestyksen vuoksi. Jos hän saarnasi parannusta, ajattelivat
micheliaanit, että hän oli oleva heidän miehensä; jos hän saarnasi
uskoa, toivoivat pregitseriaanit hänen saaneen valon. Mutta kun hän
ei heittäytynyt kenenkään syliin, sanoen: Te olette oikeassa, te
olette oikeita kristityitä, niin arveltiin hänen jääneen puolitiehen
eikä häneen luotettu. Hän ei siis voinut vaikuttaa puolueisiin
ja tuskin muihinkaan. Ainakaan ei näkynyt paljon hedelmiä. Hänen
ecclesiolansa muodosti 4 kisälliä, jotka olivat lähemmin liittyneet
häneen. Ja kuitenkin hän oli kärsivällinen. Totta kyllä hän ei voinut
riemuiten julistaa sanaa, mutta hän tiesi, ettei se sittenkään
ollut turhaa, vaikka ihmisistä siltä näytti. Hän oli tyytyväinen ja
alistuvainen ja erosi siinä kohden Blumhardtista, joka aikoi erota
virastaan perustaakseen sielunsairaita varten laitoksen, missä voisi
vaikuttaa suurisuuntaisesti." Kihlman ajatteli kotoisia oloja ja
arveli, että "mekin, jos vaellamme totuudessa, saamme kokea samaa,
jos esim. Lapualle tulisi rehellinen ja tunnollinen mies, niin
pelkään, että hänellä 'isissä' olisi pahimmat vastustajansa, jos
hän ei alistuisi heidän allensa." -- Sen jälkeen kun Kihlman oli
Tranåsista lähtenyt, hän ei ollut voinut kenenkään kanssa puhua niin
luottavaisesti. "Älä sen vuoksi ihmettele, että käytin tilaisuutta
keventääkseni raskautettua sydäntäni!" -- "K:lo 9 illalla tulivat
hänen kisällinsä hänen luokseen saadakseen opetusta Uuden Testamentin
johdannossa, jota myöskin annettiin sangen sopivalla tavalla. --
Minulla oli siis jälleen ollut siunauksellinen päivä." --



VII.

ULKOMAANMATKA 1851-52 (jatko).

Tübingenissä; paluumatka.


Maanantaina tammikuun 26 p:nä 1852 Kihlman saapui Tübingeniin.
Sinnetulo oli oleva käänteentekevä hänen kehityksessään.
Tübingenissä, jota kaupunkia hän ei vielä ollut maininnutkaan,
kun hän joulun edellä suunnitteli vastaisia matkojaan, hän näet
professori J. T. Beckissä tapasi sen uskon miehen ja opettajan,
jota hän jonkunlaisella aavistavalla kaiholla oli etsinyt. Monesta
kertomukseen liittämästämme Kihlmanin lauselmasta on ilmennyt,
miten innokkaasti ja johdonmukaisesti hän harrasti uskonnollisten
tietojensa syventämistä raamatun s.o. Jumalan sanan perustuksella ja
miten hän pelkäsi joutuvansa harhaan eri puolueitten ja yksityisten
ihmisten mielipiteitten kautta. Kun hän nyt kohtasi miehen, joka ei
ainoastaan yleensä seisonut samalla kannalla, vaan jo oli raamatun
pohjalla rakentanut uskonnollisen järjestelmän, niin onko ihme, että
hän ihastui ja koko henkensä voimalla yritti omaksua mitä oppia, mitä
johtoa tältä opettajalta oli saatavissa. Sitä varten Kihlman jäi
Tübingeniin.

Koska pian saamme tietää, miten Kihlman mieskohtaisen tutustumisen
perustuksella kuvasi opettajaansa, mainittakoon tässä vain
lyhyesti, että Johann Tobias Beck tähän aikaan oli täyttämäisillään
48 vuotta, että hän lähteneenä vaatimattomasta porvarillisesta
kodista (Balingenin pikkukaupungissa Württembergissä) m.m.
äidin vaikutuksesta, joka ei koskaan saanut kylläänsä raamatun
lukemisesta, jo poika iässä oli valinnut elämänuransa ja Urachin
seminaarissa ja Tübingenin yliopistossa, osaksi -- kivulloisuuden
takia -- mitä koettelevimmissa oloissa, valmistunut papiksi sekä
että hän, toimittuaan yhdeksän vuotta pappina Waldthannin pienessä
maalaisseurakunnassa, 1836 oli kutsuttu yliopiston opettajaksi
Baseliin ja sieltä 1843 muuttanut Tübingeniin, missä samalla kertaa
oli vakinainen teologian professori yliopistossa ja saarnaaja.
Kuinka korkealle hänet asetettiin asiantuntijain keskuudessa,
huomaa Bonnin professorin, K. I. Nitzschin arvostelusta, että
nykyajan teologeista ei yksikään raamatun tuntemisessa vetänyt
vertoja Beckille ja sveitsiläisen teologin K. R. Hagenbachin
lauseesta: Luteruksen jälkeen ei kukaan ole pystynyt semmoisella
urkujensoittoa muistuttavalla voimalla tarttumaan Jumalan sanan
soittimiin kuin Beck. [_Eero Hyvärinen_, Johan Tobias Beckin
elämäkerta, Helsingissä 1906. Tästä kirjasesta voi suomenkielinen
lukija oppia tuntemaan Beckin elämänvaiheet ja toiminnan laadun.]
-- Niistä ja muista samankaltaisista arvosteluista päättäen oli
Beckillä jos kellään uudenaikaisella teologilla edellytykset
suurisuuntaiseen kirkolliseen uudistajatoimeen, mutta siihen hän ei
milloinkaan pyrkinyt. Päin vastoin eli hän hiljaista, yksinäistä
opettaja-elämää saaden verraten vähän kannatusta ympäristöltään.
Kumminkin kerääntyi hänen kateederinsa juurelle yhä enemmän hartaita
kuulijoita ei ainoastaan Saksasta, vaan aikaa voittaen kaikista
europpalaisista ja kaukaisemmistakin maista, missä protestantteja
elää, ja kaikissa oppilaissaan Beck, huolimatta siitä, että
hän ulkonaiselta olennoltaan oli enemmän karkealuontoinen kuin
rakastettava tavallisessa merkityksessä, herätti syvintä kunnioitusta
ja rakkautta. Näin todistaa Kihlman, ensimäinen suomalainen Beckin
oppilaista, ja niin myös J. A. Cederberg [_J. A. Cederberg_: En
blick på J. T. Becks riktning i Finland. Teol. Aikakausk. 1909. siv.
136 ss.], joka monen muun jälkeen viimeisenä meikäläisenä kuuli
hänen opetustaan 1877-78. "En ole ennen enkä myöhemmin", lausuu
jälkimäinen, "nähnyt semmoista profeetallista personallisuutta kuin J.
T. Beck oli. Bengelistä on sanottu, että hänellä oli jotakin autuasta
ijäisyysvaloa kasvoissaan; saman syvän, vakavan ijäisyysvaikutelman
sai Beckistäkin."

       *       *       *       *       *

Ensi iltapäivänä -- jonka Kihlman luultavasti vietti yksin vieraassa
kaupungissa -- hän sanoo vähän kärsineensä "Ystadin tautia" s.o.
koti-ikävää, josta hän Saksassa yleensä oli ollut vapaa. Hän oli
ottanut asunnon hotellissa "Zum Printz Carl", missä sitten asui
kesään asti, nähtävästi eläen aika mukavasti. Eineeksi hän joi
pari kuppia islanninjäkälästä ja lakritsijuuresta keitettyä teetä,
päivälliseksi hän söi kaksi, jopa joskus kolmekin lajia liharuokaa
sekä lääkärin kehotuksesta juomalasin (ei päihdyttävää) viiniä, ja
illalliseksi liemiruokaa taikka pihvipaistia sekä pullon olutta,
joka hänestä oli verrattomasti parempaa kuin Suomessa saatava.
Tästä ravintojärjestyksestä sekä tietenkin lauhkeasta ilmanalasta
hän toivoi, eikä turhaan, terveytensä parantuvan. Vanhemmilleen hän
tosin kirjoitti, ettei hänen terveytensä ollut mainittavasti parempi,
jollei huonompikaan: jos hän veisasi pari virttä, tunsi hän jo
olevansa väsynyt; tuskia hänellä ei sentään ollut eikä käveleminen
erittäin hengästyttänyt häntä. Täysin terve hän ei siis ollut, mutta
siitä huolimatta Kihlman kokonaan antautui henkisiin harrastuksiin.

Seuraavat päiväkirjaotteet osottavat, miten Kihlman perehtyi uuteen
ympäristöönsä ja elämäänsä:

_Tammikuun_ 27 p. "Kuulin Beckin luennoivan dogmatiikkaa ja
Efesiläiskirjeestä. Hän ei hävennyt paikoittain esitykseensä liittää
sydämeen tunkeutuvia kehotuksia. Semmoista en ole koskaan kuullut
kateederista. Milloin alentuvat oppineet meillä niin alhaalle?
Kävelin Ege ja Klett ystävien kanssa, joihin olin tutustunut
Lämmertillä. Puhuttiin repetenttitoimesta."

28 p. "Kuulin jälleen Beckiä Kristuksen synnittömyydestä. Sain
selityksen yhteen arvoitukseen, joka on ollut minulle hämärä ja
johon turhaan olen hakenut valoa. -- I.p:llä kävelin Beckin,
Egen ja Klettin kanssa [jälkimäiset olivat kai esittäneet hänet
professorille]. Keskusteltiin nykyajasta ja tulevaisuudesta: kaikki
liha on häviävä, kaikki kansat ovat kuritettavat."

29 p. "Illalla kokous erään ylioppilaan luona. Ege puhui lämpimästi
ja nöyrästi Mark. Ev:n 14: 1-25:stä. Seurassa oli noin 20
ylioppilasta. Oi! oli aika, jolloin istutus, nuori ja kukoistava,
nousi Helsingissäkin. Silloin kokoonnuttiin samoin ja oltiin iloisia
ja onnellisia Jumalassa, vapahtajassa. Mutta sitten tapahtui, että
varustauduttiin maailmaa vastaan, osaamatta olla varuillaan itseänsä
ja ystäviänsä kohtaan. Jälkimäiseltä puolelta näet vihollinen
hyökkäsi. Ihmissana ja -kunnioitus johti pois Jumalan sanasta,
ja samalla hävisi hengellinen voima. Puolue-etujen, yksityisten
inhimillisten aatteiden ja toivomusten vuoksi uhrattiin Jumalan pyhä
asia."

31 p. "Kuuntelin a.p:llä prof. Landererin luennon dogmien
historiassa. Illalla Ege, Klett ja prof. Schmid alakerran
ravintolasalissa. Kysymys Palestinan matkasta -- evättiin."

_Helmikuun_ 1 p. "Kuulin ensikerran prof. Beckin saarnaavan. Teksti
Joh. 4: 15-26. Ihmiset ajattelevat usein, että kaikki jumalanpelko
on hyvä. Mutta niin ei ole laita. Niiden, jotka rukoilevat Isää,
tulee rukoilla hengessä ja totuudessa. Saarna oli hyvä, mutta olin
parempaa odottanut. I.p:llä luin Bengelin puheita ja veisasin
muutamia virsiä. Aina tulee minusta Jumala niin suureksi ja ihanaksi,
maailma niin pieneksi ja turhaksi, ijäisyys niin tärkeäksi ja taivas
niin toivottavaksi, kun luen Bengelin ilmestyksestä. -- Illalla
olivat Ege, Klett ja Schmid minun luonani. Ege kuvasi kohtauksia 1848
v:n vallankumouksen ajoilta. Oli opettavaa ja mielenkiintoista. Kansa
oli uhmailevaa ja ylimielistä vallankumouskiihkossaan, mutta kun
huhu vihollisesta levisi, oli rohkeus poissa, kuoleman pelko valtasi
uhmailijat. -- -- Kansa ei ole sen jälkeen parantunut, tarvitaan vain
kipinä, niin on kaikki taas ilmitulessa."

3 p. "Aloin lukea Stierin: Efesiläiskirje sekä Beckin [Die
christliche] Lehrwissenschaft [nach den biblischen Urkunden]."

4 p. "Kävin Eforus Hofmannin luona, hyvin kohtelias. Puhuttiin
virolaisista oloista: talonpojat itse tahtoivat muuttaa uskontoa,
syystä että heidän evankelisina täytyi maksaa niin suuria veroja.
Papit laiminlöivät heitä ennen (juttu papista, joka löi vetoa
aatelismiehen kanssa, kumpi heistä söisi enemmän, jälkimäinen kuoli,
ja pappi löi lukkarin kanssa korttia ruumisarkun päällä). Myöskin
suomalaisista oloista: luterilaisessa kirkossa aina eri mieliä
vanhurskauttamisopista. I.p:llä kävin prof. Schmidin luona."

5 p. "Kävin prof. Beckin luona." [Silloin tapahtui se keskustelu
Suomen oloista, jonka Kihlman, niinkuin alempana näkyy, selosti
kirjeessä Essenille.] "I.p:llä Klett luonani. Sain häneltä
vahvistusta mielipiteilleni eri henkilöistä. -- -- -- Eihän saa
noudattaa mieskohtaisia vaikutelmiaan, sillä helposti tapahtuu, että
tekee itsensä malliksi ja tahtoo muovailla kaikki oman mielensä
mukaan, jopa voi tulla siihen, että ankarasti arvostelee toisia
ihmisiä vain sen vuoksi, että heillä on toisenlainen mielenlaatu;
mutta ei pidä myöskään halveksia salaista varoitusta taikka
houkutusta, jonka tuntee sisässään. Olen usein huomannut sen olevan
perustetun."--

6 p. "Beck luennoi taas voimallisesti ja suolaisesti vuorisaarnasta."

8 p. "Kuulin Palmerin [Christian von Palmer (1811-1875) v.sta 1852
teologian prof. Tübingenin yliopistossa. Erittäin etevä ja mainehikas
opettaja käytännöllisessä teologiassa; hänen oppikirjojaan tässä
aineessa on paljon käytetty meilläkin.] saarnaavan, melko hyvin.
I.p:llä saarnasi Klett. -- Illalla konsertissa, jossa esitettiin
[Spohrin] oratorio Die letzten Dinge. Ihania kohtia, esim. kvartetti
Selig sind die etc." -- -- --

Näin Kihlman eli Tübingenissä, ja samassa kirjeessä (noin 15/2),
josta olemme ottaneet kuvauksen Lämmertillä käynnistä, hän kooten
vaikutelmansa kirjoittaa Essenille: "En ajatellut oikein edullisesti
Beckistä, syystä että olin kuullut hänen olevan antipietisti
ja vieläpä antiluterilainen, mutta otin huomioon, että hänestä
sanottiin, että hän seisoi raamatun pohjalla. Nyt olen kolme viikkoa
kuullut hänen luennoivan, ja käynneillä mieskohtaisesti tutustunut
häneen. Minun täytyy sanoa: on totta, että hän on pietismin ja
luterilaisuuden vastustaja. Ja kuitenkin hän on mitä radikaalisin
pietisti ja oikea luterilainen, mutta, huomaa, alkuperäisessä
merkityksessä. Pietisti, sikäli kuin hänestä kristinusko ilman
elämää ei ole kristinuskoa ollenkaan, ja luterilainen, sikäli kuin
Jumalan sana hänelle on ainoa ja pätevä auktoriteetti. Professori
Beck on kerrassaan tavaton mies, itsenäinen, eheä teologi ja
kristitty. Hän ei ole mies, jolla on yksityisiä mielipiteitä
ja aatteita, vaan kaikki, mitä hän ajattelee ja puhuu, on mitä
tarkimmassa keskinäisessä yhteydessä. Siinä ei näyttäydy kokoelma
yksityisiä totuuksia, vaan orgaaninen kokonaisuus, missä jokainen
yksityinen totuus luonnollisesti johtuu kokonaisuudesta. Mutta sekä
kokonaisuus että yksityiskohdat on otettu Jumalan sanasta. Ja --
mikä on hänessä tunnusmerkillistä -- kaikki totuudet tulevat hänen
suussaan käytännöllisiksi. Sen vuoksi ovat hänen luentonsakin niin
ihania, ettei koskaan lähde niiltä ilman että on saanut jonkun
sydämeen menevän varoituksen. Niin, varoituksia hän antaa, eikä
hän säästä rangaistuksiakaan, mutta evankeliumia ei saa paljon
kuulla. Kuvaavaa on mitä hän kerran lausui: Kristuksen suusta ei
kuultu monta 'ah', mutta sitä vastoin hän huusi 'voi'. Pohjoismaissa
pidettäisiin Beckiä mitä täydellisimpänä lainsaarnaajana. Hän
ei ainoastaan taistele voimakkaasti hentomielistä (sentimental)
hengellisyyttä vastaan, joka ei osaa puhua muusta kuin 'rakkaasta
vapahtajasta' (der liebe Heiland), vaan hän sanoo suoraan, että
pyhyys se on, joka ratkaisee, tuleeko ihminen autuaaksi vai eikö.
Hän on siis mystikko, mutta sanan paremmassa merkityksessä. Hän on
Saksan suola. Hänen ja koko pietistisen suunnan välit ovat kireät,
sen vuoksi että se hänen mielestään monenlaisilla ulkonaisilla
puuhillaan turmelee vanhan pietismin; lukuisilla kirjasillaan ja
sanomillaan se vetää kansan Jumalan sanasta, suunnitelmillaan Jumalan
valtakunnan edistämiseksi se kääntää mielet ulospäin. Sen vuoksi
hän ei voi kärsiä sellaista kristinuskoa. Ja mikäli ymmärrän asiaa
olen sitä mieltä, että hän on oikeassa. Esiintymistavaltaan hän on
karkea: ei mitään kohteliaisuuksia, mutta se mitä hän sanoo, lähtee
rehellisestä mielestä. Saattaa olla vakuutettu siitä, ettei hän
lausu muuta kuin mitä ajattelee. Hän on totuuden mies, eikä totuus
aina ole erittäin kohtelias. Koko hänen olennossaan on jotain, joka
vahvasti muistuttaa Ternströmiä. Olen sydämestäni iloinen, että olen
oppinut tuntemaan tämän miehen ja kiitän Jumalaa, että hän on vienyt
minut Kruununkylästä tänne. Todellakaan en lähtiessäni kotoa tiennyt
tapaavani semmoista helmeä, mutta Jumala, joka tiesi mitä tarvitsin
ja missä tarpeeni voisi tulla tyydytetyksi, on varmaan johtanut
askeleeni tänne. Ainoa mikä minua huolestuttaa on kysymys, eikö Beck
sentään liene yksipuolinen. Mutta en ainakaan vielä voi varmasti
sanoa, onko niin laita: täytyy tuntea koko hänen järjestelmänsä,
ennenkuin voi arvostella sitä."

"Vaikka olen iloinen täälläolostani, älä kuitenkaan luule, että
minulla on ollut makean leivän päiviä. Sillä Beckin mielipiteet
eivät ole mitään ulkokohtaista, jolla voi hetkisen huvitella sitten
etsiäkseen jotain uutta. Ei, ne ovat enemmän kuin mielenkiintoisia,
ja minuun ne ovat tehneet syvän vaikutuksen. Olen tuntenut itseni
pakotetuksi tarkoin tutkimaan elämääni, Stuttgartissaoloni siihen
luettuna." -- Nämä sanat ovat johdantona kuvaukseen pitkästä
itsensätutkimuksesta, johon Kihlman on antautunut saadakseen
selville, mitä raamattu tarkoittaa "väärillä profeetoilla". Hän
myöntää olleensa yksipuolinen ja puutteellinen saarnaaja, mutta hän
ei ole osannut aavistaakaan, että kenties hänkin on voinut olla
väärä profeetta. Ei ole aivan mahdotonta, että kumminkin sekä hän
että hänen ystävänsä ovat voineet olla väärien profeettojen ryhmää,
sillä raamatussa ei suinkaan sanota, että ne välttämättömästi ovat
tahallisia pettureita. Tutkimalla eri raamatunkohtia tulee hän sitten
siihen päätelmään, että hän puolueeseen kuuluvana mahdollisesti ei
ole aina kyennyt erottamaan Jumalan ja ihmisten asiaa toisistaan,
ja on siten tullut johtaneeksi muitakin harhaan. Kumminkin "tiedän,
että ainakin viime aikoina olen koettanut saarnata mahdollisimman
uskollisesti tekstin mukaan, että sydämestä olen tahtonut viedä
ihmiset minun luotani Kristuksen luokse, että olen vihannut
ihmiskäskyjä ja -sääntöjä. Mutta sittenkin on varmaan välttämätöntä
kaivaa niin syvälle kuin kykenee, pelkäämättä katkerimpiakaan
löytöjä. Monet rangaistukset, joiden Jumala on antanut kohdata meitä,
pappeja, ovat epäilemättä tarkoittaneet sitä, että me vakavasti
kysyisimme: mitä Sinulla on meitä vastaan? Tätä kysymystä olen
miettinyt vaimoni kuolemasta saakka. Luulen olevani asian perillä." --

Kihlman kertoo sitten Beckin kanssa puhuneensa kotimaisistakin
oloista. "Minä sanoin, että toivorikas herätys oli rappeutunut,
hajaantunut puolueisiin, jotka kiivaasti taistelivat keskenään,
sekä että minä ja muutamat muut opettajat olimme väsyneet
puoluetaisteluihin ja puoluehenkeen. Emme voi kauemmin hyvällä
omallatunnolla alistua siihen mitä toinen tai toinen puolue säätää,
mutta emme sentään tahdo perustaa uutta puoluetta. Siitä syystä on
meistä asemamme varsin vaikea: emme tahtoisi erehtyä toiseen eikä
toiseen suuntaan, vaan vaeltaa keskitietä. Haluatko tietää, mitä
hän vastasi? Pääsisällys oli tämä: 'Kiittäkää Jumalaa, että osaatte
erottaa toisistaan Jumalan asian ja puolueasiat! Sitä eivät kaikki
ymmärrä, eivät edes parhaimmat kirkonmiehemme. Meidän ja totuuden
pahimpia vastustajia eivät ole uskottomat, jotka kieltävät totuuden,
vaan ne, jotka sekottavat valhetta totuuteen. Ja sitä tekevät
tavallisesti kaikki puolueet. Tämä ei ole mitään uutta: niin on ollut
ennenkin, ja raamattu todistaa, että asiat eivät parannu lopulla,
vaan pikemmin pahentuvat. Älkää siis tahtoko auttaa asiaa, siten
te vain aikaansaatte uuden puolueen. Kaikkein vähimmin hyödyttää
esiintyä julkisesti esim. julkaisemalla joku taistelukirja. Siitä ei
seuraa muuta kuin että joukko ihmisiä hyväksyy teidän mielipiteenne,
he riemuitsevat siitä, että toisten heikot puolet on paljastettu,
he ryhmittyvät ympärillenne, ja silloin teilläkin on joukkue, ja
uusi puolue on valmis. Julistakaa vain uskollisesti totuutta ja, jos
toimintanne kohtaa vastarintaa, älkää silloin väistykö. Sillä on
Jumalan tahto täytetty eikä teidän tarvitse mennä edemmäs. Kumminkaan
ei niiden, jotka ovat yhtä mieltä, pidä puoluepelosta pidättäytyä
kokoontumasta, yhdessä viljelläkseen Jumalan sanaa.' Kun minä
huomautin, että uskollinen opettaja ehkä saa työskennellä turhaan,
samalla aikaa kun puoluemiehet voittavat paljon liittolaisia,
vastasi hän: 'Älköön se saattako teitä eksyksiin: yksinäinen ei
sentään ole jäävä lapsettomaksi. Herra on tulemisessaan tunteva nämä
harvat ja keräävä ne taivaalliseen valtakuntaansa. Tyytykää siihen.'
Semmoista ja muuta hän puhui. Se on sanasta sanaan sopusoinnussa
sen kanssa mitä Sinä kirjoitat. Eihän minun mielestäni kysymykseen
kaikkine erityiskohtineen vielä tällä ole vastattu; mutta arvatenkin
voidaan yksityisseikat helpommin selvittää, kun kerran ollaan varmat
periaatteista. Ja nämä ovat mielestäni nyt ilmitulleet."

"Tarkasta nyt, rakas appi-isä, mitä olen kirjoittanut ja anna minun
tietää, mitä siitä ajattelet. Jumala varjelkoon Sinua totuudessaan!
Mikä armo onkaan osaksemme tullut, että Jumala on avannut silmämme!
Miten onnelliseksi voimmekaan tulla, jos vain avaamme sydämemme
niin, että totuus saa sulautua olentoomme! Mutta myrskyistä ja
rankkasateista emme pelastu." --

       *       *       *       *       *

Kihlmanin lähin seuraava kirje (28/2) on osoitettu Ingmanille ja
koskee miltei yksinomaisesti kotimaista herännäisyyttä. Ingman oli
näet selostanut erään keskustelun Julius Berghin ja hänen välillään
rouva Malmbergin hautajaisissa, ja se antaa Kihlmanille aihetta
pitkään kriitilliseen tarkasteluun. Yleensä hän on tyytymätön
Berghin avonaisuuden puutteeseen, vaikka hän nyt, niinkuin ennenkin,
julkilausuu suuren kunnioituksensa häntä kohtaan. Merkillisintä koko
keskustelussa näyttää olleen, että Bergh -- vastoin sitä mitä ennen
oli väitetty (niin sekä L. Stenbäck että A. Ingman lentokirjasissaan
1840-luvun alkupuolella), että näet herännäisyys ei opettanut mitään
uutta -- oli lausunut, että Paavon oppi oli Luteruksen yksipuolisen
uskon saarnaamisen ja pietistien pyhyyden opin välitys. "Olenhan
minä aavistanut", sanoo Kihlman tämän johdosta, "ja viime aikoina
älynnytkin, että se [Paavon oppi -- 'Gubbianismen'] tahtoo olla
vastalause molempia noita suuntia kohtaan (niinkuin muistaakseni
Granfeltkin kuvaa sen); mutta hyvä on tietää asia sen omasta suusta.
Paavon oppi tahtoo siis ei ainoastaan, niinkuin pietismi, parantaa
rappeutunutta kristinuskoa (niin olen kuitenkin kauan luullut ja
kenties moni muu minun kanssani); se tahtoo jotain enemmän: se
tahtoo olla korjattu (förbättrad) laitos pietismiä." -- Toinen
tärkeä kohta oli Berghin huomautus, "että oli sokeutta väittää,
että ukko ei esittänyt oppia armontilasta". Kihlman ei epäillyt
Berghin puhuvan vakaumuksestaan; tämä nimittäin "tunsi ukon ja
hänen oppinsa paremmin kuin me". Näin johtuu hän m.m. seuraaviin
muistutuksiin: "Jollemme oikein tunne ukkoa eikä hänen oppiansa --
mikä kyllä on mahdollista -- niin seuraa siitä myöskin, ettemme
ole voineet olla hänen täydellisiä oppilaitaan. Ei hän myöskään
ole koskaan hyväksynyt meitä. Päinvastoin on hän usein ollut hyvin
tyytymätön Pohjanmaahan: milloin on sanottu 'Rantapapeista', että
he saarnasivat 'Hedperkin uskoa', milloin taas (ja niin useimmin),
että he ovat 'lainsaarnaajia'. Savon ja Pohjanmaan kireät välit on
tunnettu. Minusta on senvuoksi suuri erehdys, jos tahdotaan pitää
savolaista ja pohjalaista kristinuskoa samana." -- -- -- Omasta
puolestaan lausuu Kihlman, että hänessä ei ole mitään "katkeruutta
ei ukkoa eikä Juliusta kohtaan". Päin vastoin toivoo hän sydämestään
pysyvänsä ystävyyssuhteessa heihin. "Ukkoa kohtaan on minulla
vielä jonkunlainen kunnioituksen tunne, kun muistelen hänen
terävänäköisyyttään tekopyhyyteen nähden. Hänen juoppoudestaan en ole
täysin vakuutettu: olen kyllä nähnyt hänen ottavan ryyppyjä (snapsa),
mutta en koskaan ole nähnyt häntä päihtyneenä."

Ainoastaan jälkikirjoituksessa Kihlman lausuu muutaman sanan
nykyisistä oloistaan: "Luottamukseni prof. Beckiin ei ole vähentynyt.
-- Minä luen hänen Chr. Lehrwissenschaftinsa 1:stä osaa: Die Logik
der chr. Lehre. Hänen tyylinsä on kovin raskas, lauseet joskus
äärettömän pitkiä (kaksikin lehteä!). Alituiset raamatun otteet
lisäävät lukemisen vaivaa. Mutta vakava tutkiminen ei ole haitaksi.
Toivon oppivani tältä mieheltä enemmän kuin jos hätäisesti oppisin
tuntemaan kaikki Saksan pietistit ja vanhaluterilaiset y.m. Ah,
kunpa olisit täällä! Sinä tuntisit itsesi varmaan vedetyksi tämän
vastenmielisen (frånstötande) miehen puoleen." --

       *       *       *       *       *

Ei ole aivan harvinaista, että nuori mies, joka on suorittanut
jonkun akateemisen tutkinnon ja sen jälkeen saanut viran ja aseman
yhteiskunnassa, vielä palaa yliopistoon jatkaakseen opintojaan. Kun
niin tapahtuu, on kuitenkin tavallista, että päämääränä on toinen tai
toinen uusi tutkinto, joka joko on korkeamman viran ja edullisemman
aseman ehto taikka avaa suorittajalleen kokonaan uuden uran. Sitä
vastoin on poikkeus, että joku uudelleen ryhtyy yliopistollisia
lukuja harjoittamaan yksistään syventääkseen tietojaan, tietoja,
jotka ovat virallisesti korkeimmalla arvosanalla hyväksytyt, mutta
jotka hän itse on huomannut pintapuolisiksi, riittämättömiksi.
Semmoinen poikkeus tavallisuudesta oli Kihlmanin tapaus. Tübingenissä
hän nyt eli oikeaa ylioppilaselämää. Hän kävi säännöllisesti
luennoilla tehden niistä tarkkoja muistiinpanoja ja sillä välin hän
kotona ahkerasti lueskeli alaansa kuuluvaa kirjallisuutta, joka,
niinkuin hänen omista sanoistaan huomaa, ei ollut helpointa laatua.
Illoin ja muulloinkin, milloin väsymys vaivasi, hän seurusteli
repententtien Egen ja Klettin sekä tuttujen ylioppilaiden kanssa.
Nämä kävivät hänen luonaan samoin kuin hän etsi heidän seuraansa --
ja kun heidän harrastuksensa olivat samansuuntaisia, ei virkistävän
keskustelun aiheita puuttunut. Paitsi nuorempien toveriensa kanssa
Kihlman seurusteli opettajansakin, prof. Beckin kanssa. Tämä kutsui
hänet toisinaan kotiinsa, mutta sen ohella he jotenkin säännöllisesti
pari kertaa viikossa tekivät yhdessä yhden tai kahden tunnin
kävelyjä. Varsinkin näillä kävelyillä oli Kihlmanilla tilaisuus ottaa
puheeksi kysymyksiä, jotka häiritsivät hänen rauhaansa.

Miten täsmällinen mies Kihlman olikaan, ei hän matkansa loppupuolella
enää jaksanut päiväkirjaansa merkitä päivän tapahtumia niin tarkoin
kuin alussa. Eikä se lainkaan ole ihmeellistä, kun ajattelee hänen
kirjeenvaihtoansa. Useat hänen kirjeensä ovat vieneet kukin ainakin
pari päivää, ja ne ovat selvästi ajatellun sisällyksen, laajuuden
ja käsialan huolellisuuden puolesta aivan harvinaisia. Liikaa olisi
ollut kaksi kertaa kirjoittaa samat seikat. Kumminkin tapaamme
päiväkirjassa muutamia esimerkkejä hänen keskusteluistaan Beckin
kanssa, joihin hän kirjeissään tuskin on viitannutkaan.

_Helmikuun_ 15 p. -- "Olin kutsuttu prof. Beckille. Raittiuspuuha
tuli puheeksi. Beck hylkäsi sen samoin kuin nykyajan muutkin
erikoiset keinot, joilla tahdottiin auttaa mitä ei voida auttaa.
Olisi valvottava, että olemassa olevia lakeja noudatetaan: jokaista
päihtynyttä olisi rangaistava ja tuntuvasti. Varsinkin olisi
kapakoitsijoita ja ravintoloitsijoita pidettävä ankaran tarkastuksen
alaisina. Siten päihtyminen tulisi yleisessä tietoisuudessa synniksi.
Se olisi kunnollista ja lähintä; jollei siten voida hävittää pahaa,
niin on se kärsittävä rangaistuksena. Mutta ihmisystävämme ja
uudenaikaiset maailmanparantajamme eivät voi mukautua semmoiseen
parannuskeinoon; he näkevät puutteen, kurjuuden ja surkeuden, ja
sitä nämä velttiöt eivät saata katsella: se on välttämättömästi
muutettava. He lähtevät siis alusta alkain väärästä periaatteesta.
Nyt eivät vanhat keinot enää kelpaa, sillä siten jää vielä jotain
kärsittäväksi, eikä ankaruus heitä miellytä. Sen vuoksi on etsittävä
jotain uutta ja keinotekoista. Niin ovat raittiusyhdistykset
syntyneet. Ennen oli meillä luonnollinen paha; näiden keinojen kautta
aikaansaadaan keinotekoinenkin paha, joka on entistä pahempi. Niin
esim. olemme raittiuspuuhan kautta saaneet sen pahan, että pidetään
ansiona olla juomatta. Se näet ei enään ole velvollisuus, vaan
jotain vapaaehtoista, mielivaltaista. Siten semmoiset yhdistykset
heikontavat siveellistä tietoisuutta." --

18 p. Kävely prof. Beckin kanssa. "Keskusteltiin köyhäläisyydestä
(pauperismista), joka viime syksyn tulvien johdosta yhä leviää.
Kolmasosa väestöä, joka ennen kykeni elättämään itseänsä, vajoo
nyt köyhien luokkaan. Beck ei hyväksynyt hallitusta; sen tulisi
hänen mielestään määrätä omaisuusvero. Kun hätä on niin suuri,
oli se välttämätöntä. Kun kolmasosa väestöä ei voi elättää
itseään, on omaisuus jaettava. Köyhillä on oikeus elää, eivätkä
he ole velvolliset kuolemaan nälkään. Mutta sen sijaan että
heidän oikeutettuja vaatimuksiaan tyydytettäisiin jätetään heidän
elättämisensä yksityisen hyväntekeväisyyden asiaksi. Siitä seuraa
kahdenlainen paha, toinen, että köyhän täytyy lahjana vastaanottaa
mitä hänellä on oikeus saada, ja toinen, että varakas lukee
ansiokseen sen, mikä on hänen velvollisuutensa. Järjestetään
yhdistyksiä ja toimenpiteitä, jotka jälleen, niinkuin ainakin,
vain enentävät pahaa. Yhdistykset auttavat vain niitä, jotka ovat
avustuksen arvoisia; mutta mitä on arvottomien tekeminen? Kerjätäkö?
Silloin saavat raippoja. Varastaako? Niin, silloin eivät ainakaan
saa raippoja, vaan ruokaa, lämmintä, asunnon j.n.e. Sillä semmoinen
on asian laita: köyhien tähden ei tahdota verottaa maata, vaan kyllä
rikollisten tähden. Köyhä ei voi menetellä viisaammin kuin tehdä
itsensä syypääksi rikokseen. Niin nurinkurisia ovat lait. Jollei hän
sitä tee, ei hänellä ole muuta valittavana kuin kuolema. Teollisuutta
ja kauppaa edistetään köyhien kustannuksella. Ei suolaakaan heille
suoda samasta hinnasta kuin ulkomaalaisille." --

"Myöskin oli puhe kirkosta, joka Beckin käsityksen mukaan käsittää
kaikkiin maihin hajaantuneet uskolliset. -- Luterusta Beck kiitti
varsinkin sen vuoksi, että hänessä taivaan ja maan, Jumalan ja
ihmisen vastakohdat ovat niin terävät (skarpa). Hän valitti, että
Luterus täällä Württembergissä on aivan tuntematon." -- --

28 p. Kävelyllä puhuttiin ensimäisistä kristityistä. Kihlman
kysyi, minkälaisiksi oli heitä kuvitteleminen? Olivatko he todella
niin erinomaisia kuin tavallisesti luullaan? Eivätkö apostolien
varoitukset ja kehotukset osoittaneet, että asiat eivät sentään
olleet niin hyvällä kannalla? Beck vastasi, että varmaankin
voidaan heidät asettaa liian korkealle, jos luullaan heidän
yksityiskohdiltaankin olleen ihanteellisia. Kumminkin oli heissä
periaate varma, he olivat periaatteellisesti muuttuneita. Totuuden
elämä Jumalasta ja Jumalassa oli heissä olemassa, ja siinä kohden
he siis olivat ihanteita. Apostolien kehotukset eivät ole niin
käsitettävät kuin jos ne esitettäisiin nykyaikana. Nyt päätettäisiin,
että joku jo ilmennyt paha on antanut aihetta niihin. Mutta toisin
oli silloin. Apostolit tarttuivat pahan juureen, tietäen että pahan,
juuri ei vielä ollut poiskitketty. Sentähden esitettiin kehotukset
estämään pahan kasvua. -- -- -- Varoitukset tekopyhyyttä, vääriä
veljiä, vääriä profeettoja vastaan tarkoittivat siis vastedes tulevaa.

Sen jälkeen tuli kirkkohistoria puheeksi. Beckin mielestä oli siinä
uusi tie raivattava, sillä meillä ei vielä ole raamatullisten
periaatteiden mukaista kirkkohistoriaa. Mutta sen, joka on osaava
kirjoittaa kirkkohistorian raamatun tapaan, täytyy voida raamatusta
käsittää Jumalan valtakunnan peruslait. Kronologiset ynnä monet
muutkin seikat voisi jättää toisten huoleksi; sitä vastoin oli
esityksessä huomioon otettava yksityisiä ilmiöitä ja henkilöitä
(samoin kuin raamattu ei kerro koko kansoista, vaan yksityisistä:
Abrahamista, Isakista y.m. ja niin tehden usein käy erikoisseikkoihin
käsiksi) katsoakseen, ovatko heissä Jumalan valtakunnan tunnusmerkit
tavattavissa. -- --

Kihlman kysyi edelleen, oliko Beckillä sama käsitys ennustuksista
kuin Bengelillä ja Roosilla. "Beck sanoi heidän olleen yksipuolisia:
he kuvittelevat paavin olevan antikristus, ikäänkuin ei meillä
olisi antikristuksia evankelisessa kirkossamme. Ei ole sanottu,
että antikristus tulee olemaan joku henkilö. Sanoohan Johannes,
että monta antikristusta on tuleva, eikä synninihmistä tarvitse
käsittää henkilöksi enemmän kuin vanhaaihmistäkään. Mutta sen kautta
aikaansaatiin paljon vahinkoa: kansa odottaa nyt antikristusta
Napoleonissa taikka paavissa eikä huomaa sitä valhekristusta, joka
sen keskellä kehittäytyy antikristukseksi." -- Kun Kihlman vielä
huomautti, miten useimmilla teologeilla, vaikka he monessa kohden
ovatkin uskollisia, on joku mieliaate, jonka tähden he osittain
uhraavat totuutta, vastasi Beck: "Mistä johtuvat nämä mieliaatteet?
Tahdotaan tietää enemmän kuin ymmärryksen määrän mukaan voidaan
tietää. Silloin ruvetaan tutkimaan yhtä asiaa, ja kun siitä on
saatu joku ajatus tai käsitys, rakastetaan sitä sen vuoksi, että se
on oma. Minut on pelastanut se, etten koskaan ole tahtonut tietää
enemmän kuin mitä voin tietää sen johdosta mitä jo tiesin. Sen,
mikä ei luonnollisesti seurannut esillä olevasta, jätin vastaiseksi
vieraana itselleni. Minä saattaisin kai myöskin tietää yhtä ja toista
ilmestyskirjaan nähden, mutta sen selittäminen olisi viimeinen
työ, mihin ryhtyisin. Hengstenberg samoinkuin muutkin katsovat
tärkeimmäksi voida osoittaa, missä ja milloin ennustus täyttyy, mutta
he unohtavat ensimäisen kysymyksen: mitä merkitsee se tai se, esim.
peto? Ensimäinen tehtävä olisi karakterisoida se." -- --

Paitsi näitä keskusteluja on päiväkirjaan merkitty ainoastaan kaksi
muuta. Edellinen niistä, maaliskuun 5 p:ltä, osottaa, että Kihlmanin
ja Beckin väli jo oli tullut läheiseksi. Heidän yhdessä kävellessään
kertoi näet Beck nuorelle ystävälleen piirteitä elämästään ja m.m.
miten hän vaimonsa ja lapsensa kuoleman kautta oli tullut johdetuksi
siihen, että hän todella uskoi tulevaiseen elämään, ja miten samalla
uusi maailma eikä vain uusia aatteita oli hänelle selvinnyt. Tähän
Kihlman vastasi kertomalla oman elämänsä vaiheet, jonka ohella
hän myöskin selosti Paavo-ukon opin. -- Jälkimäinen ja viimeinen
muistiinpantu keskustelu tapahtui s.k. 12 p:nä. Silloin tuli m.m.
lastenkasvatus puheeksi, ja siihen nähden Beck lausui yleisenä
ohjeena: "das Böse soll man bezwingen; das Gute nicht erzwingen"
(paha on kukistettava; hyvä ei pakottamalla aikaansaatava). Ei ole
vaikea valmistaa "hyvin kasvatettuja lapsia"; kun taimi ajoissa
taivutetaan, tulee puu minkälaiseksi tahtoo. Mutta nämä hyvin
kasvatetut ovat kuin valkaistut haudat. Heidän sisällään on synnin- ja
maailmanolemus murtumatta, ja, mikä on pahin asia, keinotekoinen
kristinusko estää heitä parantumasta. Nykyajan kasvatusmenettely
kehittää semmoisia ihmisiä. Pahaa ei rangaista, vaan koetetaan
sitä hävittää järkevillä varoituksilla, rakkaudella j.n.e.; sitä
vastoin pyritään kaikin keinoin pakottamaan lapsiin kristinuskoa.
Missä pakko olisi tarpeen, siinä saa vapaus vallita; missä vapaus
olisi paikallaan, käytetään pakkoa. Siitä tulevat iljettävät
kristinuskon epäsikiöt, varsinkin naisten kesken. Maailmallisiin
huvituksiin nähden Beck ei myöntänyt lapsille vapautta. Jollei
pidäkään pakottamalla aikaansaada hyvää, niin tulee kuitenkin torjua
semmoinen, joka estää hyvää. Tässä voidaan kyllä esittää järkeviä
syitä, vaikka ei siten kuin olisi lapsen vallassa hyväksyä taikka
olla hyväksymättä nämä syyt. Lopuksi on kuitenkin lausuttava: minä
olen sinua ymmärtäväisempi ja sinun täytyy mukautua. Yleensä ei
semmoisesta ole tehtävä suurta melua: on toimitettava niin, että
lapset älyävät, ettei heiltä kielletä mitään viatonta huvitusta. --
Kun Kihlman huomautti, että moni siten ankarasti pidetty kumminkin
säilyttää sisässään turhuudenhalun ja myöhemmin, tilaisuuden
tarjoutuessa, osottautuu paljon pahemmaksi kuin lapsi, joka on
kasvanut vapaammissa oloissa, vastasi Beck: semmoisissa tapauksissa
on miltei aina ei ainoastaan estetty lasta pahasta, vaan myöskin
pakotettu sitä kristinuskoon. Mutta jollei niinkään ole laita,
vaan lapsi, huolimatta luonnollisesta kasvatuksesta (jommoisen
esim. Jumalan kansa Vanh. Testamentissa sai: Jumala ei hävittänyt
syntiä, vaan sulki sen vissien rajojen sisään), kehittyy ilmeiseen
maailmanrakkauteen ja jumalattomuuteen, niin on se kumminkin parempi
kuin tuo salattu pahuus. Ennen minä ihmisten edessä ottaisin vastaan
häpeää lasteni tähden kuin tahtoisin sortaa luontoa (göra intrång
på naturen). Edelliset voivat vielä kelvata taivaan valtakuntaan;
jälkimäiset eivät. Siis _suoraan ja selvään_, se on minun sääntöni.
Jumalanpelko on viisauden alku: kun voi erottaa toisistaan hyvän
ja pahan. Jos noudatetaan sitä tietoa silloinkin kun ei oikein
käsitetä syitä, niin tullaan sentään aikaa voittaen siihen, että
ne käsitetään. Moni on hyljännyt menetystapani, vihdoin kuitenkin
huomatakseen, että se on oikea.

       *       *       *       *       *

Ihminen päättää, Jumala säätää. Pitkin matkaa kävivät asiat toisin
kuin Kihlman oli ajatellut. Niin kun hän matkusti Göteborgiin
lähteäkseen Amerikaan, mutta joutuikin Tranåsiin; niin kun hän
poikkesi Lundiin palatakseen Tukholmaan, mutta suuntasikin kulkunsa
Stuttgartiin; niin kun hän päätti Stuttgartissa antautua teologisiin
opintoihin, mutta tapasikin Tübingenissä kaipaamansa opettajan
ja ohjaajan. Tullessaan Tübingeniin oli hänen aikomuksensa jäädä
sinne kolmeksi viikoksi, mutta hän viipyikin siellä enemmän
kuin puoli vuotta. -- Vasta täällä Kihlman vihdoin sai kauan
odottamansa rahakirjeen ja passin. Lähtiessään Turusta oli hän
varovaisuudesta jättänyt suurimman osan matkarahojaan lehtori
Heikelin haltuun pyytäen, että tämä lähettäisi rahat aikana ja
osoitteella, jotka hän myöhemmin ilmoittaisi. Tukholmasta päin
hän sitte oli tilannut rahat Göteborgiin, mutta miten hän niitä
tiedustelikaan, ei kirje vekselineen -- "selittämättömästä syystä"
-- saavuttanut häntä ennenkuin Tübingenissä maaliskuun 2 p:nä
1852. Ja omituista kyllä saapui uusi passikin, jota hän jo oli
odottanut Tranåsissa, seuraavana päivänä. Paitsi pitkää viipymistä
on passiin nähden toinenkin "selittämätön seikka" mainittava.
Kihlman sanoo päiväkirjassaan (3/3 1852) suuresti ihmettelevänsä,
että oli saanut virkavapautta kymmeneksi kuukaudeksi s.o. elokuun 1
p:ään, vaikka oli pyytänyt vapautta yhdeksi vuodeksi. Tukholmassa
tehdyssä muistiinpanossa puhutaan kuitenkin kymmenestä kuukaudesta
-- kuinka on ymmärrettävä tämmöinen ristiriitaisuus? Hänestä oli
"vaikea vastoinkäyminen", että aika oli lyhennetty, sillä nyt hän "ei
ennättäisi tehdä mitään terveytensä hyväksi, ja opintosuunnitelmakin
tulisi supistetuksi". Tositeossa tapahtui sitte kuitenkin, että
Kihlman palasi Turkuun vasta lokakuun 20 p:nä!

Siinä luulossa, että hänen piti olla kotona 1 p:nä elok. Kihlman
kirjoittaa (7/3) Essenille: "Italian ja Palestinan matkasta ei
tule mitään. Tübingeniin jään ainakin juhannukseksi. Arvaat
kai mikä aiheuttaa tämän päätöksen. Ehkä olisi terveydelleni
tarkoituksenmukaisempaa lähteä merelle. Niin saattaisi lääkäri
arvella. Mutta minä arvelen ruumiin terveyden siinä määrässä
riippuvan sielun terveydestä, etten voi ruumiillisesti parantua
ennenkuin oikea lääkäri Kristus on parantanut sieluni, ennenkuin
olen saanut Jumalan rauhan. Rauhaa taasen en saa, ennenkuin olen
saanut tyydyttävän vastauksen elinkysymyksiini. Lyhyesti: totuuden
löytäminen on terveyteni ehto. Ensiksi tulee minun siis etsiä totuus,
se totuus nimittäin, joka ei ole ainoastaan valoa, vaan myöskin
elämää." -- --

Sen jälkeen hän selittää, miksi hän juuri Tübingenissä luulee
löytävänsä totuuden. "Täällä minulla on, mitä monessa paikassa ja
ajassa saa turhaan etsiä, totuuden mies, jonka Jumalan henki ja
ristin koulu, ilman ihmisapua, on kasvattanut, jonka Jumalan oikea
sana on ravinnut, joka on luonnon ja armon lahjoilla rikkaasti
varustettu, oppinut ja hurskas, innokas ja maltillinen, totuutta
hehkuvasti rakastava ja kuitenkin viisas, maailmasta vapaa,
kuulumatta mihinkään puolueeseen. Tiedät että tarkotan professori
Beckiä. Pelkään tosin olevani hätäinen arvostelussani, sillä
saattaahan helposti erehtyä. Mutta Beck ei hiivi pimeässä. Hän
laulaa puhtaita ääniä ja taistelee avokatsein. Huomaa pian kenen
kanssa on tekemisissä ja häneen nähden on arvostelu väleen valmis.
Mikäli tähän saakka olen häntä käsittänyt, uskaltaisin panna toht.
Wieselgrenin, suuren raittiusapostolin ja kristinuskon harrastajan
Ruotsin sivistyneitten kesken, lempeän ja sävyisän Fjellstedtin sekä
rehellisen totuudenrakastajan Ternströmin toiseen vaakakuppiin,
eivätkä he nostaisi toista vaakakuppia, jossa Beck istuisi yksinään.
Tässä on harrastusta, mutta ei ainoastaan paloviinaa vastaan, ei
ainoastaan pahan ilmaisua, vaan pahaa itseään vastaan juuresta
lähtien. Wieselgren tahtoo auttaa maatansa raittiusyhdistyksillä.
Mutta Beck ymmärtää, että on yksi ajan perusvirheitä tahtoa
erinomaisilla keinoilla parantaa turmelusta, joka olisi poistettava
Jumalan säätämillä välikappaleilla. Hän on sitä mieltä, että jos
perusuudistus jää sikseen, johtavat muut pyrinnöt vain siihen, että
paha pukeutuu uuteen, hienompaan, petollisempaan muotoon, joka on
entistä pahempi sen vuoksi, ettei se ole luonnollinen. Ylhäisiä hän
ei myöskään houkuttele millään erikoisella tavalla kirkkoon. Ainoa,
minkä hän katsoo asiakseen, on julistaa puhdasta, sekottamatonta
totuutta. Jollei se miellytä, niin ei hänestä ole tarpeen tehdä eikä
hän pidä itseään velvollisena tekemään totuutta mieluisammaksi. Hän
ajattelee näin: se, joka on Jumalasta, hän kuulee Jumalan äänen,
mutta se, joka ei ole Jumalasta, häntä en voi minä eikä kukaan
muukaan auttaa, vaan täytyy hänen saada vaeltaa omaa tietään. --
Täällä on myös lempeyttä ja sävyisyyttä, mutta ainoastaan köyhiä,
vaivaisia, heikkoja ja suoramielisiä sieluja kohtaan. Sitä vastoin on
täällä suolaa, joka ei ole menettänyt suolaisuuttaan, ei ainoastaan
julkeaa uskottomuutta, vaan myöskin modernia hengellisyyttä varten,
jota luullakseni Fjellstedt tuskin häiritsee. -- Täällä on myöskin
ei ainoastaan rehellisyyttä ja totuudenrakkautta, vaan samalla syvä
tieto Jumalan valtakunnan luonnosta ja olemuksesta. Ternström vaivaa
itseänsä kuoliaaksi Josefin vahingosta, sillä hän luulee, että voisi
ja pitäisi olla toisin. Beck on sitä mieltä, että yleensä ei voi olla
toisin kuin on. Jumalan tuomiot ovat tulossa: nyt ei ole odottaminen
kulta-aikaa, kaikkein vähimmin suurenmoista edistystä. Jumalan lasten
luku ei ole, kaikkein vähimmin viimeisinä aikoina, suuri, eivätkä he
voi estää tuomioiden tuloa. Heidän on vain katsottava, että säilyvät
suuren kiusauksen hetkenä, joka on tuleva, sillä tuomio on alkava
Jumalan huoneen ylitse. Siis ei nyt pidä surra mitä ei voi auttaa,
vaan olla valmiina. Apua tulee kai aikanaan. Kun mitta on täysi, on
Herra Kristus auttava uskollisiansa, ja silloin on Josefin vahinko
korjattava, kun tulee uusi taivas ja uusi maa, missä vanhurskaus
asuu, kun ristinvaltakunnan sijaan on tullut Kristuksen kunnian
valtakunta, missä uskolliset hallitsevat Kristuksen kanssa 1000
vuotta. Silloin lasketaan kaikki hänen vihollisensa hänen jalkojensa
juureen. Sen vuoksi ei meidän tarvitse epäillä totuuden voittoa,
miten epätoivoiselta se näyttäisikään. Meidän on vain kärsivällisesti
odottaminen!" --

Että Kihlmanin näöltään ehdottomasti ylistelevä arvostelu Beckistä
nojasi kriitilliseen tarkastukseen, ilmenee seuraavasta: "Lausuin
viimeisessä kirjeessäni epäileväni, eikö hän ollut lainsaarnaaja.
Kuulin häntä tänään. Hän saarnasi omantunnon pohjaan tunkevaa lakia,
mutta raskautetuille ja työtä tekeville hänellä oli lohdullisinta
evankeliumia. Voiko häntä silloin syystä sanoa lain intoilijaksi?
Vanhurskausopissa hänellä, ei lauseissa vaan olennaisesti,
(luullakseni) on sama käsitys kuin Luteruksella. Tämä ei minua
peloita, vaan päin vastoin se lähentää minua häneen. Sillä, tahdon
suoraan tunnustaa, Melanchtonin apologia ei ole tyydyttänyt minua.
Huomaa kyllä, että tarkoitus on hyvä, jopa senkin, että _heidän_
uskonsa on ollut oikea ja Jumalan vaikuttama. Se näyttäytyy
varsinkin, kun hän lähemmin kehittää ainettansa. Mutta niin pian
kuin tullaan määrittelyyn tai lyhyeen lauselmaan, esiintyy paperilla
historiallinen usko. Turhaan etsii silloin semmoisia ilmauksia
kuin 'katuvainen' taikka 'Jumalan hengen vaikuttama' taikka 'elävä
usko'. Ei, silloin sanotaan vain, että 'meidät vanhurskautetaan
Jumalan edessä armosta Kristuksen tähden uskon kautta, kun uskomme,
että Kristus on kärsinyt edestämme ja että hänen tähtensä synti
annetaan meille anteeksi' j.n.e. Se on katolilaisuuden vastakkainen
äärimmäisyys. Hedbergin ei tarvitse kovin hävetä uskallettuja
lauseitaan. Hänellä on tässä hyviä edeltäjiä uskonpuhdistajissa.
Totta kyllä eivät he ole menneet niin kauas kuin hän; he olivat
verrattomasti parempia henkilöitä kuin hän, mutta he ovat erehtyneet
sanoissa. Sen vuoksi he eivät ole täydellisiä, sillä täydellinen
on vain se, joka ei erehdy sanassakaan. Jos siis koettaa välttää
heidän erehdystään pitäen kiinni heidän totuudestaan, niin minusta
se ei ole väärin tehty. Mutta väärin on riippua heidän sanoistaan
ja sen vuoksi, että Luterus tai Melanchton on sanonut tai
kirjoittanut jotain, kohta pitää sitä ratkaisevana. -- Jos kerran
ihmisauktoriteetti on hyljättävä, niin täytyy meidän saada asettaa
Jumalan sana yli _kaikkien_ ihmisten. Sentähden olen katsonut
itseni oikeutetuksi tunnollisesti tarkastamaan ei ainoastaan
suomalaisia vaan myöskin saksalaisia isiä. -- On astuttava lähteelle:
se on puhdas ja sekottamaton. Siinä ei ole puoluehenkeä taikka
äärimmäisyyksiä. Niin on prof. Beck tehnyt eikä hän ole sitä katunut.
Mutta sen kautta on hän myöskin voimakkaasti vetänyt minut puoleensa.
Kaikki epäilykseni, kysymykseni y.m. ovat hänelle tunnettuja asioita,
jotka hän on läpitaistellut. Minä voisin nyt yhdellä kertaa saada
tietää, mitä tahtoisin. Mutta en tahdo hätäillä. Minä en tahdo kerätä
valmiita tuloksia; tahdon mieluummin antaa kaikkien vähitellen
kehittyä sisältäpäin. Tämä tie on luotettavampi. Minä koetan saattaa
pienen totuusvarastoni tietoisuuteeni. Mutta sitä, mikä ei ole
sieltä peräisin, pidän kyllä totuutena, mutta välittämättömänä enkä
tahdo selvittää sitä ennenaikaisesti. Se kai selviää aikanaan, kun
se voidaan asettaa yhteyteen muun kanssa. Tämä on minusta tarpeen
varsinkin täällä, missä minulla on tilaisuus seurustella niin
erinomaisen henkilön kanssa. Muutoin minun yksilöisyyteni sulaa
Beckiläisyyteen: tunnen nyt jo miten ajatukseni tahtovat juosta
Beckin väylää." --

Kihlman lähettää kirjeensä ohella Essenille erään Beckin saarnan,
joka sisältää pääsumman tämän teologiasta. Samassa hän selittää, mitä
Beck käsittää uskonnolla, johtaen saksankielisestä määritelmästä
päätelmän, että ihminen on uskonnollinen, "kun hän antaa
ylimaailmallisen elämänperustan todistusten kautta kohottaa itsensä
johonkin, joka ei ole tästä maailmasta, sekä antaa sen kurittavan
voiman nöyryyttää itsensä. Nämä kaksi piirrettä: ylimaailmallinen
_kohottaminen_ ja _taivuttaminen_ kuvaavat koko hänen teologiaansa.
Ja toiselta puolen hän osoittaa epäuskon (esiintyköön se miten
kauniissa puvussa tahansa) olevan alentumista turhaan maailmalliseen
ja yhtä turhaa itsensäkohottamista. Tämä käsitys on varmaan sattuva.
Mitä olisikaan uskontomme ja varsinkin kristinusko, jos tuonpuolinen
elämä olisi meille vieras, jollei elämämme olisi salattu Kristuksen
kanssa Jumalassa. Sen on myös huomaava omasta kokemuksestaan ja
muittenkin, että kristinusko ei ole syvälle tunkenut, niin kauan
kuin ei vaella vieraana maan päällä. Myöskin on puoluekiihkoisen
varma tunnusmerkki, että hän itserakkautensa ohella on maailmallinen
mieleltään."--

Tuskin oli selostamamme kirje valmis, kun Kihlman sai uuden
kirjeen Esseniltä, missä m.m. oli tieto, että Paavo Ruotsalainen
oli kuollut tammikuun 27 p:nä 1852. Hän vastasi viipymättä (8/3).
Tässä kirjeessä Kihlman jälleen käsittelee pappeinkokouskysymystä,
esittää mietteitään universalismista ja partikularismista s.o. miten
herännäisyyspuolueesta eronneiden pappien tulisi suhtautua muihin ja
kirkkoon yleensä (siinäkin kelpasi hänestä Beck esikuvaksi, hän kun
oli universalisti ja partikularisti yhdellä kertaa) ja koskettelee
muita yksinkertaisempia asioita. Merkillisen kuolemantapauksen
johdosta hän lausuu:

"Odottamaton oli sanoma Paavo-ukon kuolemasta, vaikkei olisi
pitänyt niin olla. Hän on siis myöskin seisonut Vanhurskaan edessä.
Olkoon hän kestänyt! Tavaton mies hän oli: mistä löydämme hänen
elämänsä kertojan? Mielelläni olisin vielä tavannut häntä; nyt
emme tapaa toisiamme ennenkuin ijäisyydessä. Lahkolaisuudesta
hän ei koskaan ole puhdistettavissa, eikä myöskään uskalletusta
sanainkäytöstä (vådlig terminologi). Mutta alkuperäisyyttä hänellä
kieltämättä oli. Hänen teologiansa oli varmaan yritys välittää kahden
vastakohdan, vanhurskauttamisen ja pyhityksen, välillä, ja osaksi
hän luullakseni onnistuikin siinä. En uskalla kuitenkaan vielä
sanoa mitään. Tämä kuolemantapaus olisi kovin masentanut minua, jos
mieleltäni olisin entiselläni. Sillä minä pidin häntä korkeimpana
oikeusasteena hengellisissä asioissa täällä maan päällä, yhteytenä,
joka piti kaikki koossa, enkä minä nähnyt muuta kuin hajaannusta ja
epävarmuutta hänen kuolemansa jälkeen. Nyt tiedän, että Jumalan sana
on korkein oikeusaste, joka antaa täydellisimmän varmuuden; enkä sen
vuoksi pelkää, että Kristuksen palvelijat tulevat hajaantumaan, jos
kohta yksi ihminen poistuukin. Mutta hyvin luultavaa on, että ne
Paavon liittolaiset, jotka eivät ole Kristuksen palvelijoita, alkavat
jakaa 'kolmen hiippakunnan piispan' jäämistöä. Toivon Juliuksen
[Bergh] kanssa: rauha hänen tomullensa! Anna minulle tietoja hänen
viime hetkistään!" [Kirjeen lopussa Kihlman kehottaa Esseniä ottamaan
selkoa siitä, mitkä velkakirjat (Angelika Kihlman vainajan jäämistöä)
olivat langenneet Hanna tyttären osalle, ja kirjoittamaan -- "minun
nimessäni, jollet tahdo omassa -- velallisille, että he suorittavat
koron." Näiden velallisten joukossa oli Malmbergkin ja oli siis
häneltäkin korkoa vaadittava. Myöhemmistä kirjeistä päättäen Malmberg
ei kuitenkaan noudattanut vaatimusta, ja sen vuoksi tapahtui, että
Kihlman itse palattuaan Suomeen uudestaan kehotti häntä laatimaan
velkakirjan ja suorittamaan 5 pros. korkoa. Tämän kertoo Malmberg
(17/11 1852) kirjeessä R. Helanderille, lisäten että Kihlman ennen
oli luvannut ottaa hänen velkansa osalleen ja olla korkoa vaatimatta.
"Nyt on asia muuttunut. Saatuaan periä rikkaan isänsäkin on hän
tullut tarpeeseen ottaa korkoa." Tämänmukaisesti on _Rosendal_
(m.p. III s. 433) maininnut asian jonkunlaisena vainon ilmauksena
Malmbergiä kohtaan. Tosiasia on kuitenkin, että Kihlman vastaiseksi
ei perinyt mitään isältään, sillä äiti pysyi jakamattoman pesän
haltijana, että hän itse kokonaan kustansi ulkomaanmatkansa sekä että
hänen kotiin tultuaankin täytyi, niinkuin alempana saadaan nähdä,
puoli kolmatta vuotta tulla toimeen omillaan. Näin ollen ei liene
oudoksuttavaa, että hän vaati korkoa lainassa olevista rahoistaan.]

       *       *       *       *       *

Edellisestä tiedämme jo, että Kihlman viihtyi hyvin Tübingenissä.
Siitä ja sikäläisistä oloista yleensä lisäämme vielä muutamia
piirteitä kirjeestä vanhemmille (31/3). Terveydestään hän siinä
sanoo, että se oli edistynyt. "Ainakaan ei rintani ainoanakaan
keväänä menneenä kolmena vuotena ole tuntunut niin keveältä kuin
nyt." Hän olettaa, että ilmanala, elämäntapa ja lääkkeet yhdessä
olivat vaikuttaneet sen, ja toivoo sen vuoksi paranevansa, vaikka
hänen ruumiinrakennuksensa jäisikin heikoksi, niinkuin se alkuaan
oli ollut. Muutoin oli hänestä ilma Tübingenissä vähemmän lauhkea
kuin vuorien ympäröimässä Stuttgartissa. Enimmin häntä vaivasi
Saksan talven alituinen kosteus sekä katujen ja teiden kura, josta
huolimatta ei käytetty kalosseja. Mielellään hän koululasten
tapaan olisi kävellyt puujaloilla, jos tapa olisi sitä sallinut.
-- Elämäntavat Tübingenissä näyttävät miellyttäneen Kihlmania
varsinkin siinä kohden, että ne olivat luonnollisempia, vähemmän
sovinnaisia kuin meillä. Ravintolassa saattoi professori istua
samassa pöydässä kuin käsityöläinen, ja juttelu sujui hyvin
heidän välillään. Itse ravintolaelämäkin oli, mikäli hän pystyi
sitä arvostelemaan, siivompaa. Koko kaupungin porvaristo kävi
ravintoloissa. "Siellä yhtyvät talonpoika ja professori; iltapäivällä
juodaan kahvia, illalla olutta ja viiniä, eikä piippua unohdeta.
Siellä kerrotaan uutisia, politikoidaan, ja ajatusten vaihto tapahtuu
schwabilaisella murteella, sillä sekin kuuluu luonnollisuuteen."
Tästä Kihlman ei kuitenkaan pitänyt ja kaikkein vähimmin siitä,
että saarnatuolistakin sai kuulla samaa murretta. "Minä kaipaan
täällä", hän sanoo, "hienoutta, jaloutta, puhtautta. Hieno ja
siisti ei schwabilainen ainakaan ole: hevoset ja lehmät asuvat
saman katon alla kuin ihmiset. Ravintolassa, jossa olen asunut (ja
se on kuitenkin sangen hyvä), asuvat hevoset ja muut nelijalkaiset
alakerrassa. Luulin, että niin oli laita tilan puutteesta, sillä
maa on täällä kalliimpaa kuin Suomessa, mutta minulle selitettiin,
että niin oli järjestetty etupäässä lämmön vuoksi. Minä ajattelin:
onpa kuvaavaa, että haluatte nauttia navetta- ja tallilämpöä. --
Ylellisyys ja koreus, teeskentely puheessa ja seurustelussa on kyllä
iljettävää, mutta turhuuden ja plebeijimäisyyden välillä on olemassa
kristillinen sivistys, jolla on juurensa ja joka kasvaa Jumalassa,
niin että ihminen jalostuu jumalankaltaiseksi sekä sisältä että
ulkoapäin, sekä sielultaan että ruumiiltaan. Ja semmoinen sivistys,
joka sisältäpäin tullen ilmenee kaikissa sielunelimissä ja niiden
ruumiillisessa toiminnassa, semmoinen jalous sanoissa, seurustelussa,
olemuksessa on ei ainoastaan maailmallisesti sivistyneiden, vaan
myöskin yksinkertaisimman torpparin saavutettavissa. Mutta semmoiset
aateliset ovat harvinaisia."

       *       *       *       *       *

Kun lukukausi oli päättynyt maaliskuun 23 p:nä, päätti Kihlman
käyttää huhtikuun 16 p:ään ulottuvaa loma-aikaa virkistysmatkaan,
m.m. nähdäkseen Münchenin kaupungin, jossa hänen isänsäkin oli
kehottanut häntä käymään. Marian ilmestyspäivän aamulla 25/3 hän
Egen kanssa ensin lähti Weiliin Lämmertin luokse. Siellä hän
jumalanpalveluksen jälkeen sai nähdä, minkälainen köyhyys ja kurjuus
silloin vallitsi näillä seuduin. Seurakunnan 3200:sta asukkaasta
1800 ei kyennyt elättämään itseänsä. Lämmert oli sen tähden
uhrautuvaisesti omilla ja muilta keräämillään varoilla perustanut
keittolaitoksen, josta köyhät puolesta hinnasta saivat liemiruokaa.
"Oli oikein surkeaa nähdä tämän nälkäisen ihmisjoukon tungeskelevan
kullakin kreuzerinsä kädessä saadakseen tuoppiinsa lämmittävää,
ravitsevaa ruokaa. Miten rikas onkaan meidän maa raukkamme verrattuna
tähän yleiseen puutteenalaisuuteen! Kaksi kolmannesta asujamistosta
on avun tarpeessa. Eikä syy ole niinkään kadossa kuin yleisessä
levottomuudessa, joka on tehnyt lopun kaikesta liike-elämästä.
Varakas ei uskalla mihinkään ryhtyä, sillä hän ei tiedä, milloin
kapina tai sota syttyy. Ne, joilla vielä on vähän säästössä, lähtevät
Amerikaan. Kölnin kautta kuuluu yhtenä ainoana päivänä kulkeneen
20,000 henkeä." -- --

Sitte Kihlman matkusti Stuttgartiin, missä viipyi kolme päivää
ja sai kirjeen -- viimeisen, vaikkei hän vielä sitä tiennyt --
isältään, ja sieltä Ulmiin. Katseltuaan suurta tuomiokirkkoa y.m.
hän jatkoi matkaa Augsburgiin. Tässä kaupungissa hän suurella
mielenliikutuksella astui siihen saliin, missä augsburgilainen
tunnustus aikoinaan oli julkiluettu, ja tapasi taidekokoelmassa
maalauksen, joka jätti häneen syvän vaikutelman. Se oli luultavasti
Holbein vanh:n esitys: Kristusta pilkataan (Kihlman mainitsee vain
taulun aiheen). Maaliskuun 30 p:nä hän saapui Müncheniin.

Tässä kaupungissa, ("Saksan Ateena taikka Tyrus"), Kihlman loihe
turistiksi. "Tahdoin mahdollisimman pian suorittaa kurssini: olin
aamusta iltaan liikkeellä." Seuraus oli, että hän tapasi vähän
miellyttävää -- nähtävyyksien paljous ja vauhdin suuruus estivät
häntä saamasta pysyviä vaikutelmia. "Pinakoteekista ei ainoakaan
taulu jäänyt muistiin"; sitä vastoin hän yksityisen taiteilijan
(Wilh. v. Kaulbach) luona näki Jerusalemin hävitystä esittävän
maalauksen, joka hänestä oli erinomainen. "Varsinkin unohtumaton
oli eräs ryhmä, joka kuvasi miten kristittyjen seurakunta,
yksinkertaisena ja puhtaana, katse kohotettuna korkeuteen, rauhassa
kulki ulos palavasta kaupungista. Se oli kaunista! Semmoista näkee
harvoin täällä maan päällä." Glyptoteekissa eli veistokuvakokoelmassa
kreikkalaisten filosoofien ja roomalaisten keisarien muotokuvat
enimmin viehättivät häntä. "Heidän sisällinen luonteensa kuvastui
usein sangen selvästi kasvoissa." Rakennuksista Kihlman ennen kaikkea
huomasi kirkkoja. "Niissä oli, mihin päivän aikaan tulinkaan, aina
paljo väkeä. Kuulin myöskin katolilaisen saarnan, eikä se ollut
huono. Siinä esitettiin monta vakavaa totuutta, ja yleensä se oli
semmoinen, että jollen olisi tiennyt olevani katolilaisessa kirkossa,
en olisi voinut päättää sitä saarnasta. Kumminkin näytti saarnaaja
tahtovan liiaksi vaikuttaa tunteeseen. Hiljaisuudessa katselin
kuulijoita saarnan jälkeen. Jokaisella oli rukousnauha kädessä, ja
kukin piti yhtä helmeä sormien välissä niinkauan kuin rukouksen
sopottamista kesti. Kun rukous loppui, pudotettiin helmi, ja nyt
oli mielenkiintoista nähdä, miten moni vilkaisi nauhaan, oliko jo
monta helmeä pudonnut ja montako oli jälellä. Sitten alotettiin
uudella vauhdilla, ja vielä ulosmennessäkin moni suurella kiireellä
luki läksyänsä. Meillä ei käytetä rukousnauhaa, mutta meidän
'jokahetkinen tykökäymisemme' on varmaankin monella muuttunut yhtä
tarkoituksettomaksi ja itsevanhurskaaksi kuin katolilaisilla." --

Alituiset kävelyt ja varsinkin katseleminen väsytti Kihlmania,
jota paitsi jokapäiväinen oleskelu kylmissä kirkoissa oli
hänen terveydelleen haitallinen. Tämä sekä seuran puute -- ne
pari tuttavuutta, jotka hän Münchenissä teki, eivät laisinkaan
tyydyttäneet häntä -- synnytti hänessä alakuloisuuden, joka sai
hänet lähtemään paluumatkalle. Hän matkusti näet Augsburgin,
Donauwörthin ja Nördlingenin kautta (missä kävi tappelutantereella,
jolla moni ruotsalainen ja suomalainen sotilas kaatui 30-vuotisessa
sodassa) takaisin Stuttgartiin. Sinne hän tuli huhtikuun 7 p:nä
jatkaakseen sieltä Tübingeniin, mutta ennenkuin se tapahtui, sai hän
kotimaasta surullisen sanoman, jonka järkyttävä vaikutus tunki hänen
sisimpäänsä, sanoman isänsä kuolemasta.

       *       *       *       *       *

Keväällä ennen Alfredin lähtöä oli rovasti Kihlman täyttänyt 63
vuotta. Silloin ja sen jälkeenkin näyttää hänen terveytensä olleen
tyydyttävä, koska ei kirjeissä mitään muuta mainita. Luonnon
ystävänä hän oli huvitettu puitten istuttamisesta, ja vielä syksyllä
hän kirjoitti Alfredille istuttaneensa pihlajia. Kumminkaan
hänelle ei ollut sallittu elää uuteen syntymänsä vuosipäivään
(12/4). Maaliskuun keskivaiheilla oli hänen tehtävä matka Vaasaan,
rakkaaseen syntymäkaupunkiinsa, ja hän lähti kotoa vanhan uskotun
palvelijattaren seurassa. Matka oli sujunut hyvin melkein perille
asti, kunnes palvelijatar joku hetki Veikkarsin kevarista lähdettyä
huomasi, että rovastin käsi riippui hervottomana reen laidalla ja
että hän puhui sopertaen. Halvaus s.o. verenvuoto aivoihin oli
sattunut, ja kun tultiin kaupunkiin, ei sairas enään omin voimin
päässyt sisään (Hallstenille, missä hänellä oli kortteeri tilattuna);
kumminkin hän silloin ja kuolemaansa saakka oli täydessä tajussa.
Luonnollista on, että hänelle kohta toimitettiin mitä parhain hoito,
sillä olihan hänellä Vaasassa sekä sukulaisia että ystäviä, ja
jälkimäisistä tiedetään varsinkin koulun rehtorin, Lauri Stenbäckin,
olleen erittäin avuliaan kaikessa. Ensimäisiä tehtäviä oli antaa
sana sairauskohtauksesta rouva Kihlmanille, ja nopeampien keinojen
puutteessa lähti eräs nuori Grönvall, rovastin sisarenpoika,
Kruununkylään noutamaan rouvaa. Kyydillä ajaen läpi yön rouva Kihlman
ennättikin Vaasaan ennen puolisonsa kuolemaa. Sairaan viimeisistä
päivistä kerrotaan, että hän oli huolehtinut autuudestaan, mutta
lapsistaan, Alfredista ja Hilmasta, hän ei ollut puhunut. Maaliskuun
20 p:nä 1852 rovasti Kihlman kuoli, ja 25 p:nä hänen ruumiinsa
kätkettiin kaupungin hautausmaahan, Kappelimäkeen (Kapellbacken),
joka oli ollut hänelle tuttu paikka lapsuudesta saakka ja jolla hän
itse ennen oli siunannut niin monen vainajan viimeiseen lepoon.
Kuolemantapauksesta johtuvissa puuhissakin Stenbäck oli vaivojaan
säästämättä ollut lesken apuna, ja hän se myöskin oli, joka ensin
kirjoitti Alfredille hänen isänsä kuolemasta ilmoittaen äidin
puolesta, että tämä toivoi pojan palaavan kotia vasta silloin kun hän
tehtäviltään oli valmis tulemaan.

"Isän kuolema iski minuun niinkuin salama", Kihlman kirjoittaa
Essenille ja Ingmanille samassa kirjeessä, jonka mukaan ylempänä on
kerrottu Münchenin matkasta. Ja kuitenkin olisi hänen pitänyt tietää
mitä tapahtuva oli -- hän lausuu -- jos hän olisi tarkemmin ottanut
huomioon sisällisiä ääniä ja aavistuksia. Sisällisestä vaatimuksesta
hän oli usein rukoillut vanhempiensa edestä ja niinikään purkanut
sydämensä ennen mainittuihin kirjeisiin. Edelleen häntä Lämmertin
luona -- niinkuin hän sitte sai tietää: isän hautauspäivänä --
oli painanut omituisen tukala tunnelma, niin tukala, että hän oli
siitä puhunut ystävälleen Egelle. Eikä se ollut luopunut hänestä
Stuttgartissakaan, jossa hän sai isän viimeisen kirjeen. Se päättyi
sanoihin: "Jumala olkoon Sinun kanssasi ja auttakoon Sinua ja
varjelkoon Sinua!" -- "Se oli", sanoo Alfred, "hänen isällinen
siunauksensa minulle. Se on minulle kallis. Jumala suokoon, että
se täydellisesti täyttyisi. Se on tervehdys haudan tuolta puolen
minulle, joka vielä vaellan tällä puolen."

Kuolemansanoma saavutti hänet, niinkuin jo sanottiin, paluumatkalla
Stuttgartissa huhtikuun 8 p:nä a.p., juuri kun hän oli "vahvistanut
itseänsä lukemalla Dettingerin kirjoittaman hyvän kärsimyssaarnan".
Samana päivänä hän kirjoitti äidilleen kirjeen, josta otamme muutamia
kohtia:

"Sydämestä rakastettu Äitini!

"Minun on vaikea kirjoittaa Äidille nyt, sillä sydämeni on niin raskas
ja niin täynnä, ja kyyneleet hämärtävät silmiäni; mutta en voi olla
kirjoittamattakaan. En kuitenkaan voi ryhtyä muuhunkaan työhön,
sillä ajatukseni kiertävät lakkaamatta sen ympäri, josta tänään a.p.
Stenbäckin kirjeen kautta sain tiedon.

"On siis totta, että Isä on päättänyt maallisen vaelluksensa. Mitä
matkallani olen peljännyt ja aavistanut, on siis tapahtunut. Jo
silloin kun sanoin hyvästi Kruununkylässä ja viimeisen kerran näin
Isän Kruununkylän sillalla, aavistin hämärästi, ettemme enää näkisi
toisiamme maan päällä. Sen vuoksi oli minun kovin vaikea erota.
Olisin toivonut saavani avonaisemmin puhua hänen kanssaan, mutta hän
astui vaiti ollen ja hiljaa, ja se jäi sikseen. Tukholmassa minua
voimakkaasti kehotettiin rukoilemaan vanhempieni edestä, heidän vielä
eläessään. Silloinkin minusta tuntui kuin olisi ero lähellä; mutta
samalla kun minussa heräsi toivo, että vielä voisimme yhtyä yhdeksi
hengeksi ja sieluksi, riemuitsin myöskin ajatellen vielä voivani
Josefin kanssa syleillä vanhaa isääni. Kuvittelin sitä hetkeä,
jolloin sovitettuina ja nöyryytettyinä Jumalassa jälleen näkisimme
ja tapaisimme toisemme. Luulin, että sekä Isä että minä sen jälkeen
nöyrästi alistuen sanoisimme: Nyt annat palvelijasi mennä rauhassa.
Tahdoin vielä itkeä hänen kaulassaan ja luulin vielä saavani elää
jonkun päivän hiljaisessa rauhassa yhdessä hänen kanssaan, jonka
mieltä olin ymmärtämättömyydessäni niin usein pahoittanut. Usein olen
senvuoksi polvillani rukoillut Jumalaa, että hän antaisi meille,
Teille ja minulle, armonsa parannukseksi, totuudellaan vetäisi meidät
luokseen ja siten yhdistäisi meidät itsessään yhdeksi. Tässä mielessä
olen matkallani kirjoittanut kaikki kirjeeni; mutta minun on täytynyt
usein jättää sanomatta, mitä sydämeni on pitänyt painavimpana,
osaksi sentähden, etten tiennyt, olisiko oikein puhua niin vapaasti
vanhemmilleen, osaksi syystä, että pelkäsin Teidän voivan paheksua
ja arvella, että tahtoisin pyrkiä opettajaksenne. Minä uskoin sen
vuoksi asian kaikkivaltiaalle, että hän, joka paremmin ymmärsi sen,
hoitaisi Teitä. Tahdoin kuitenkin saattaa tietoonne mielipiteeni,
jotka jo kotona ollessani olivat vähitellen kehittyneet, ja varsinkin
sen vuoksi kirjoitin kirjeen helmikuun 9 p:ltä. Sisäinen ääni toisti
aina: 'Sinun täytyy kirjoittaa ja pian, et tiedä kauanko heidän tai
oma elämäsi kestää'. Mainitulla kirjeellä tahdoin vain sanoa, että
varmaan en kuulu mihinkään puolueeseen ja että siis siltä puolen ei
enää mikään estä yhtymistämme. Odotin kauan vastausta. Vihdoin tuli
kirje, mutta tässä viimeisessä kirjeessä Isä ei vastannut esittämiini
mielipiteisiin. Lyhyt aika ei sitä sallinut [Isän oli lähteminen
hautajaisiin Kokkolaan]. Jäin siis epätietoiseksi siitä, miten hän
oli käsittänyt sen, minkä pelonalaisena olin kirjoittanut. Senvuoksi
minä viime kirjeessäni Münchenistä puhuin vain ulkonaisista asioista,
odottaen enempää vastausta. Mutta Herra oli toisin päättänyt;
häneltä itseltään en enään ollut saava ei hyväksyvää eikä nuhtelevaa
vastausta. -- Ennen Müncheninmatkaa tunsin itseni kovin ahdistetuksi:
en arvannut syytä, mutta luulin, että ehkä tauti ja kuolema odotti
minua Münchenissä. Onnellisesti pääsin sieltä, mutta tänään,
vuosipäivänä sen jälkeen kun Julius minulta otettiin takaisin, älyän
ahdistukseni syyn. Oi, kuinka nopeasti Jumala leikkaa minulta toisen
jäsenen toisen jälkeen! Oi, Jonathanini, Gelani, Juliukseni, Isäni!
Kaikki olette poissa, enkä minä tässä elämässä enää koskaan Teitä
näe! En saa enään iloita Teitä nähdessäni ja kuullessani. Suloisimmat
toivomukseni tehdään tyhjäksi. Tiedän: tämä valitus ei ole Jumalasta;
se on inhimillinen. Kumminkaan en tahdo valittaa niinkuin pakanat,
joilla ei toivoa ole. Vielä elää Herra ja hänen Kristuksensa,
menestyksessä usein unohdettu, mutta vastoinkäymisessä uskollinen
auttaja, joka kykenee tyydyttämään ihmissydämen janoa. -- Minun
pitäisi olla Sinulle, rakas Äiti, tukena ja lohdutuksena tässä meidän
yhteisessä surussamme. Mutta näethän, että olen siihen liian heikko.
Mutta tiedän, missä voit tavata sekä lohdutusta että tukea, nimittäin
sen luona, joka on sanonut tahtovansa olla leskien ja isättömien
puolustaja. (Puhuttuaan sitten kokemuksistaan, miten antautuminen
Jumalan turviin tuottaa lohdutusta ja rauhaa, hän jatkaa:) Jos se
kuitenkin, armas Äitini, voi huojentaa kaipaustasi, jonka kalliin
Isämme poismeno Sinussa aiheuttaa, niin ojennan Sinulle käteni
vilpittömällä vakuutuksella, että tahdon olla uskollinen, nöyrä,
kuuliainen poikasi viimeiseen hetkeeni saakka. Jumala varjelkoon
minua koskaan tuottamasta Sinulle surua! Oi, miten minua surettaa,
että Sinä nyt olet niin yksin ja hyljättynä, että minun juuri tähän
aikaan täytyy olla poissa. Kuinka mielelläni rientäisinkään takaisin
syliisi. Mutta toiselta puolen olisi minulle hengenvaarallista tällä
vuodenajalla tehdä niin pitkä matka pohjoiseen, jossa vielä on lunta
ja jäätä, toiselta puolelta velvollisuus pitää minut täällä. Jumalan
sanan tähden on minun oltava täällä: minun tulee oman sieluni ja
muittenkin vuoksi täydentää opintojani. Ja siitä syystä kiitän Sinua,
että Sinulla on ollut voimaa ja mielenmalttia kehottaaksesi minua
vielä jäämään tänne, niinkuin näen Stenbäckin kirjeestä." -- --

Paitsi tästä kirjeestä nähdään edellä mainitusta kirjeestä Essenille
ja Ingmanille, kuinka Isän kuolema syvästi koski Kihlmaniin. Kahdessa
eri kohdassa hän siitä puhuu. Hän on tyytyväinen, että hänen ja isän
keskinäinen suhde viime aikoina oli ollut sydämellinen ja että hänen
isänsä, jota hän "niin usein oli lahkolaisuudellaan surettanut",
kuitenkin ennen kuolemaansa sai "iloita siitä, että Jumala oli
vapauttanut minut tästä paulasta". Sitä hän vain valittaa, ettei
hänelle ollut suotu vastaanottaa todistusta siitä, että isän suhde
Jumalaan oli täysin selvinnyt hänen (Alfredin) toivomusten mukaan.
Kumminkin hän alistuu ja tunnustaa, että varmaan Jumala tässäkin oli
tehnyt viisaasti ja hellivästi, vaikkemme sitä ymmärrä.

       *       *       *       *       *

Huhtikuun 10 p:nä matkusti Kihlman Weiliin viettääkseen
pääsiäispäivät Lämmertin luona. Hän viihtyi hyvin hiljaisessa
rauhassa, vaikka sielläkin "uudet valot" pyrkivät häntä häiritsemään.
Tällä hän tarkoittaa, että Württembergissä, jossa ainoastaan
Augsburgin tunnustusta pidetään sitovana tunnustuskirjana, on
raamatusta kehitetty erinäisiä totuuksia, jotka uskonpuhdistajilla
olivat olemassa ainoastaan kehittymättöminä siemeninä. Kuullessaan
niitä julkilausuttavan selviöinä Kihlman sanoo monesti aivan
hämmästyneensä. Hän myöntää näiden valojen olevan vaarallisia, mutta
toivoo välttävänsä vaaran noudattamalla sitä periaatetta, että pitää
kiinni ainoastaan niistä totuuksista, jotka itse oli Jumalan sanasta
selvästi käsittänyt. Toiselta puolen hän katsoo eduksi, että "väärä
luulomme omasta täydellisyydestämme häviää". -- Toisen pääsiäispäivän
illalla Kihlman jälleen oli Tübingenissä.

Neljä päivää myöhemmin, huhtikuun 16:na, alkoi uudestaan
yliopiston toimi, ja Kihlman antautui entisellä ahkeruudella
jatkamaan opintojaan. Beckin luentojen aineena oli nyt etiikka
eli siveysoppi, ja kuunteli Kihlman niitä säännöllisesti ja
erityisellä mielenkiinnolla, sillä Beck esitti koko ordo salutis
(autuudenjärjestysopin) etiikassa eikä dogmatiikassa. Muuten kävelyt
professorin kanssa myöskin säännöllisesti uudistuivat ja samalla
keskustelut milloin mistäkin. Mainiten tämän Kihlman ohimennen sanoo:
"hän on minulle hyvin suosiollinen."

Samassa pitkässä kirjeessä Essenille ja Ingmanille, josta jo olemme
ottaneet eri kohtia, tavataan jälleen arvostelua Beckistä. "Samoja
epäilyksiä, joita Te esitätte Beckistä, olen minäkin tuntenut,
eivätkä ne vielä ole kokonaan hävinneet. Ensimäinen vaikutelma,
jonka saamme jostakin henkilöstä on _usein_ oikea, ja se vaikutus,
jonka Beck teki minuun, oli että hän oli lainharrastaja (lagisk).
Mutta osaksi emme saa päättää yksistään vaikutelmista, osaksi
voi lakimaisuus perustua väärään evankelisuuteen minussa. Asiaa
on senvuoksi syvemmälti tutkittava. Mikäli voin ymmärtää, on hän
kaikessa totuuden mies; hänen omituisuutensa (originalitet) loukkasi
minuakin. Ajattelin, että hän oli tavallinen teoreetikko ja tahtoi
olla jotain enempää kuin uskonpuhdistajat sekä kamariteorioillaan
hankkia itselleen kunniaa. Mutta kun hän on minulle kertonut
elämänvaiheensa, miten hänet tietämättään on askel askeleelta
saatettu siihen, mihin hän oli tullut, ja miten häntä sillä aikaa
ulkonaisen ja sisällisen ristin kautta on pidetty nöyryydessä, niin
on minulle selvinnyt, että pelkoni siihen nähden oli turha. Hänen
teologiansa on lähtenyt kärsimyksestä: rukoillen ja kilvoitellen
on hän oppinut ymmärtämään raamattua. Maailmalta hän ei ole saanut
kunniaa. Alussa häntä halveksittiin; mutta sitte huomattiin,
että hän ei ollut mies, joka salli itseänsä halveksittavan.
Oli asetuttava joko häntä vastaan taikka hänen puolelleen. Nyt
näytti siltä kuin alettaisiin häntä kuunnella. Moni oppinut
vakuutti hänelle suuresti hyötyneensä hänen kirjoituksistaan. Ja
epäilemättä on hän vaikuttanut, että Saksan teologia on näöltään
tullut kristillisemmäksi. Sitä hän ei kuitenkaan tahtonut, hän ei
tahtonut parannusta vaan uudestasyntymistä. Mutta miten on teologi
uudestaan syntyvä? Ei haluttu niin läpikäyvää muuttumista; otettiin
vain jotakin vanhan vaatteen paikaksi. Ja kun sen verran on tehty,
niin ei enään olla tietävinään Beckistä. Hän on kuin kuollut ja
haudattu. Hänen kirjelmistään näpistetään milloin mitäkin ja
julaistaan omana. Ainoastaan harvat häntä ymmärtävät ja osaavat
antaa hänelle sen arvon, jonka hän ansaitsee. Oppineet pitävät
häntä mystikkona, pietistit -- jotka täällä ovat kirkollisia,
jopa kirkollisvaltiollisia -- separatistina, maailma kiivaana
pietistinä. Siten hän on jotenkin eristetty, kaikkien hylkäämä,
sentähden ettei hän ole heidän käytettävissään. Ja kaikki tämä
johtuu siitä, että hän kaikessa koettaa pitää kiinni raamatullisesta
kannastaan ja toteuttaa sitä. Te kysytte hänen historiallista
asemaansa. Niin, totta on, että hänessä historiallinen on syrjässä,
sillä hän on kokonaan spekulatiivinen. Kumminkin olen kuullut
hänen sekä julkisesti että yksityisesti lausuvan ajatuksensa
tärkeimmistä kirkkohistoriallisista ilmiöistä. Uskonpuhdistajista
hän puhuu kunnioittaen, jopa ihaillen Luteruksesta, ja olen
vakuutettu hänen vilpittömyydestään. Periaatteet, sanoo hän,
olivat hyviä, mutta ne jäivät osaksi toteuttamatta. Ydin oli hyvä,
vaikka kuori ei ollut virheetön. Asia heillä oli, mutta silti he
eivät aina päässeet selvään käsitykseen eikä senvuoksi myöskään
selvään ilmaisuun. -- Hän erottaa tarkasti _Spenerin_ pietismin
uudenaikaisesta. Yhtä ehdottomasti kuin hän hylkää jälkimäisen
antikristillisyytenä, yhtä ehdottomasti näkee hän edellisessä
jumalallisen elämänilmestyksen. Kumminkin hän moittii heitä siitä,
etteivät toimeenpanneet periaatteitaan teologiassakin. -- Bengel ja
Roos ovat hänen mielikirjailijoitaan. Hän suosittelee niitä usein.
Kuitenkaan hän ei hyväksy eräitä heidän mietteitään ilmestyskirjan
johdosta. Lyhyesti, hän rakastaa niitä, joita me rakastamme (hän on
puolustanut Lutherustakin, kun minä joskus olen uskaltanut tehdä
muistutuksia häntä vastaan ja valittaa, ettei Württembergissä lueta
Lutherusta), mutta hän ei ole sokea ystäviensä vikoihin nähden. Hän
on myöskin sitä mieltä, että meidän tulee ei ainoastaan tallettaa
sitä hyvää, jonka ovat meille jättäneet, vaan myöskin raamatun
pohjalla kehittää sitä. Vanhurskauttamisopissa sanoo Ege hänen
olevan täydellisesti puhdas s.o. hän opettaa, ettemme millään voi
ansaita armoa Jumalalta, vaan ainoastaan Kristuksen kautta. Itse en
voi vielä sanoa siitä mitään, vaan täytyy minun vastaiseksi luottaa
auktoriteettiin sekä siihen, mitä muutoin olen häneltä kuullut.
Mutta varmaa on, että vanhurskauttamisoppi ei ole se 'kultalanka,
joka läpikäy kokonaisuuden' taikka se keskipiste, jonka ympäri
kaikki pyörii. Vanhurskauttaminen on hänelle vain oikean elämän
alku, sekä uudistunut vanhurskauttaminen uuden elämän pysyväisyyden
välttämätön ehto. Mutta pääasiaksi hän ei sitä tee. Hänelle on
pikemmin pääasiana uusi elämä, uusi luontokappale, uudestasyntyminen
ja uudistus. Vanhurskauttamisen merkitys on siinä, että se on keino
eikä päämäärä. Jos tahtoisin määrätä hänen teologiansa keskuksen,
niin sanoisin, että se minun käsitykseni mukaan on oppi Jumalan
eli taivaan valtakunnasta itsessään olemassa olevana valtakuntana,
ylimaailmallisena elämänjärjestelmänä, jonka raamattu esittää alusta
aikain valmistettuna, todenperäisenä, eikä ainoastaan ihanteellisena
ja kokemuksista johdettuna [Tämän lausuu Kihlman kirjeessään
saksankielellä: 'als ein Reich für sich bestehend, ein überweltliches
Lebenssystem, das die Schrift als von Anfang bereitet als reell
darstellt, nicht nur als ideal und empirisch'.] Ja sanoo hän: 'juuri
Jumalan valtakunnan oikeissa käsitteissä ovat kristillisen elämän
muodostumisen ja täydellisentymisen periaatteiden ja perustusten
juuret'. Tämä Jumalan valtakunta on Kristuksen kautta toteutunut
maan päällä ja on siis todenperäisesti olemassa. Tähän valtakuntaan
täytyy _syntyä_, ja se tapahtuu siten, että Jumalan sanan kautta uusi
elämänsubstanssi (aines) lasketaan sydämeen, Kristus meissä. Tämä
ei tapahdu taika- tai ihmekeinoin eikä myöskään äkkiä mietelmäin ja
päätelmäin johdosta, vaan, syystä että se on syntyminen Jumalasta,
muuttumattoman lain mukaan. Tämä laki on perustettu Jumalan pyhään
tahtoon: on antauduttava kuuliaisuuden tielle, jos tahtoo saavuttaa
päämäärän. Se joka ei ole rehellinen ja suoramielinen ihminen ei voi
koskaan tulla uudestasyntyneeksi. Täytyy oppia pelkäämään Jumalaa,
jos tahtoo tulla kristityksi. Jos luulee voivansa tulla kristityksi
oikotietä, alistumatta tähän pitkälliseen, luonnolliseen kehitykseen,
niin joutuu omatekoiseen, äkkikypsään kristinuskoon, joka ennemmin
tai myöhemmin osottaa arvottomuutensa ja voimattomuutensa. --
Jotenkin niin olen minä käsittänyt hänen oppinsa. Te huomaatte, että
se on mitä suorin vastakohta hedbergianismille sekä toiselta puolen
W. Niskasenkin ja eräässä suhteessa Paavo-ukonkin opille. -- -- --
Minä tahdon pidättäytyä arvostelemasta ja pyydän, että Tekin olette
liian nopeasti käyttämättä nuijaa. Rukoilkaamme ja tehkäämme työtä!"

Lopuksi mainittakoon, että Kihlman tässä kirjeessä kertoo Stenbäckin
kehottaneen häntä Saksassa hankkimaan itselleen tohtorinarvon
ja hakemaan avonaista teologian lehtorinvirkaa Vaasan lukiossa.
Jo kotimaassa oli Kihlmania kehotettu hakemaan tätä virkaa (ks.
ylemp.), sittemmin oli Essen, maaliskuulla Tübingeniin saapuneessa
kirjeessä, ottanut asian puheeksi, ja nyt oli Stenbäck vuorostaan sen
tehnyt. Vastatessaan Essenille oli Kihlman myöntänyt, että häneltä
ei puuttunut taipumusta semmoiseen toimeen, varsinkin kun hän sen
ohella saattaisi jatkaa opintojaan, mutta kuitenkin hän mieluummin
kieltäytyi siitä, syystä että arveli olevan vaikeaa tyydyttää
viranomaisten vaatimuksia opinnäytteisiin nähden. Mutta kun hän
Stenbäckin kirjeen johdosta oli puhunut asiasta Beckille, oli tämä
pitänyt itse virkaa erittäin sopivana Kihlmanille ja tohtorinarvon
saamista Tübingenissä sangen yksinkertaisena ja helppona, jopa
oli hän tarjoutunut heti paikalla saattamaan hänet filosofisen
tiedekunnan dekaanuksen luokse. Mutta Kihlman ei olisi ollut se
mietiskelevä, tunnollinen mies, mikä hän oli, jos hän olisi suostunut
siihen. Paitsi sitä että hän epäili tietojaan hän ei tahtonut luopua
alkamistaan teologisista opinnoista. Hän päätti siis aluksi vain
kirjoittaa lehtori H. Heikelille Turkuun, tiedustellakseen, oliko
tohtorinarvo puheena olevan viran saamiseen välttämätön ehto, ja
selittääkseen, miten hänen uskonnollinen kantansa oli muuttunut
(nimittäin ettei hän kuulunut mihinkään puolueeseen eli lahkoon) sekä
kysyäkseen, eikö riittäisi -- jos hänet ylipäätään katsottaisiin
mahdolliseksi -- että hän edelleen jatkaisi teologisia opintojaan.
Tästä näkyy, että Kihlman ei ollut vastahakoinen asiaan nähden, mutta
yhä vain opinnäyte häntä pelotti. "Ajatelkaas, jos minua kehotetaan
hakemaan!"

       *       *       *       *       *

Teologiset opinnot ei mitään tutkintoa tai muuta opinnäytettä varten,
vaan tyydyttääkseen sitä totuuden janoa, joka oli ohjannut hänen
kulkunsa Tübingeniin ja saanut hänet sinne jäämään, pysyivät siis
edelleen Kihlmanille pääasiana. Hän oli ilmoittautunut ja kirjoitettu
ylioppilaaksi, ja akateemisena kansalaisena hänelle nyt olivat
avoinna luentosalit ja kirjasto -- "saksalainen kirjameri", niinkuin
hän sitä nimittää. Paitsi Beckin luentoja hän kuunteli prof. Ferd.
Christ. v. Bauria kirkkohistoriassa ja dosentti Dillmannia, joka
selitti psalmeja. Mitä Beckiin tulee, näyttää oppilaan suhde häneen
muuttuneen yhä likeisemmäksi. Seurustelu ei enää rajoittunut ennen
mainittuihin kävelyihin, vaan kertoo Kihlman tapaavansa professorin
joka päivä, milloin ulkona milloin kotona. Suomalainen vieras oli
näet tullut läheiseksi tutuksi Beckin perheessäkin, josta hän kyllä
ei anna tarkkoja tietoja, vaikka hän sanoo tehneensä sen seurassa
Spatzierfährte, kävelyretkiä kaupungin ulkopuolelle. Kahden kesken
Beckin kanssa lähti Kihlman helluntaina pitemmälle jalkamatkalle,
nimittäin Hohenzollernin kautta Balingeniin, jossa asui Beckin vanhin
poika, ammatiltaan suovankeittäjä. Toinen poika oli kauppapalvelijan
toimessa.

Mitä lähemmin Kihlman oppi Beckiä tuntemaan, sitä enemmän kasvoi
hänessä kunnioitus häntä kohtaan. Sitä todistavat hänen ystävilleen
osoittamansa kirjeet, joissa hän säännöllisesti puhuu opettajastaan.
Aihetta yhä uudestaan palata siihen antoi ei ainoastaan se, että
hänen sydämensä oli siitä täysi, vaan ystävien muistutukset ja
varoitukset. He näet eivät lainkaan olleet taipuvaisia ilman
vastaväitteitä hyvänä pitämään mitä Kihlman kertoi opettajastaan.
Siten tämä jälleen toukokuulla kahdessa kirjeessä, toinen
Essenille (16/5) toinen Ingmanille (20/5), puhuu Beckistä. Essenin
kirje oli suuresti ilahduttanut Kihlmania -- m.m. sen tähden,
että hän siinä sai tietoja Ylihärmän pappeinkokouksesta (josta
alemp. enemmän). "Minä kiitän Jumalaa, että Hän antaa totuutensa
loistaa pimeydessämme", niin hän kirjoittaa, "ja minua ilahduttaa
sydämellisesti, kun siten totuus tulee totuutena tunnustetuksi ja
pimeys pimeytenä tunnetuksi. Saarna, jonka lähetin Sinulle oli
todellisesti yksi totuuden todistaja: se osoittautuu semmoisena
omassatunnossamme. Se paljastaa perusvian ei ainoastaan Saksassa,
vaan niinkuin nimi ilmaisee 'unserer Zeit', ajassamme. Suomi on
tosin etäinen maailman kolkka, mutta kuitenkin osa maailmaa; mitä
siellä tapahtuu, ei ole niinkään ilman yhteyttä muun maailman
tapausten kanssa. Päinvastoin: kun vertaan näkemiäni ja kuulemiani
Ruotsista ja Saksasta Suomen oloihin, huomaan lankojen yhtyvän yhteen
käteen. Tämän maailman ruhtinas ei ole unohtanut Suomea; niin, hänen
politiikkansa on sama siellä ja täällä. Ja niinkuin Jumala koettaa
väärentämättömällä sanallaan kasvattaa itselleen seurakuntaa, joka
jälleen on oleva siemenenä ihmisten kesken heidän johtamisekseen
oikealle tielle, niin näyttää pimeyden valta kaikkialla pyrkivän
siihen, 1:ksi että Jumalan sana väärennetään, vetistetään (utvattna)
taikka tehdään inhimillisten kirjain kautta tarpeettomaksi, sekä
2:ksi että Jumalan teos turmellaan, että tosi kristinusko tehdään
irvikuvaksi, jopa inhottavaksi asiaksi, niin että se on oleva
kammottava jokaiselle kunnolliselle ihmiselle. -- -- En tunne
ketään, joka niin perusteellisesti paljastaisi saatanan keinoja
ja ihmissydämen petollisuutta kuin prof. Beck. Hän ei taistele
yhdestä tai toisesta viasta, vaan perusviasta. Hänen todistuksensa
on radikaalinen: täytyy asettua joko myötä tai vastaan. Se joka
on totuudesta ei vastusta. Sinä olit ensin vastaan, niin minäkin.
Mutta hyvä on, että olemme kuulleet omaatuntoamme! Beckin saarnat
ovatkin pidetyt omalletunnolle: niitä on luettava hiljaisuudessa
taikka yksinäisyydessä, niin että omallatunnolla olisi tilaisuutta
toimimaan. Beckin sanat ovat siinäkin omituisia, etteivät haihdu
ajan pitkään, vaan tulevat syvemmiksi ja painavammiksi. -- Minä
ilmoitin Beckille, mitä olit kirjoittanut hänen saarnansa johdosta:
sekä ensimäisen moitteesi että myöhemmän alistumisesi totuuteen. Hän
lähettää Sinulle nyt myötäseuraavan saarnan; anna minun tietää, mitä
ajattelet sen sisällyksestä!"

Tämän jälkeen seuraa erittäin lämmin, tunnustuksen tapainen lauselma
Beckistä, Kihlmanin suhteesta häneen ja matkasta yleensä: "Mitä
kauemmin viivyn täällä Tübingenissä, sitä suurempaa kunnioitusta ja
luottamusta tunnen Beckiä kohtaan. Hän on mielestäni mies, jolla
on maailmanhistoriallinen merkitys, hän on pylväs taistelevassa
seurakunnassa maan päällä. Hänellä on ollut käsissään kaikki
välikappaleet esiintyäkseen uskonpuhdistajana, mutta hän ei ole
antanut sydämensä eikä ystäväinsä häikäistä itseään. Uskollisesti hän
on pitänyt kiinni Jumalan sanasta ja Jumalan tahdosta: ja yksistään
työskennellyt sillä paikalla, johon hänet on asetettu. Olen tullut
tuntemaan hänen syvän kieltäymyksensä; jos jollakin toisella olisi
edes kymmenesosa hänen tietoaan, mikä kauhea mahtaja hän luulisikaan
olevansa. -- Olen tullut vakuutetuksi siitäkin, että hän myöskin
vanhurskauttamisoppiin nähden uskollisesti noudattaa Jumalan sanaa.
Kristus on _hänen kristinuskonsa periaate_, totta kyllä ei niin
että Kristus-nimi aina olisi hänen huulillaan, mutta niin että
se näyttäytyy hänen sekä tietopuolisissa että käytännöllisissä
esityksissään. Voin myöskin sanoa omasta kokemuksestani: en
koskaan ole niin syvästi käsittänyt kristinuskon olemusta, enkä
koskaan oppinut niin tuntemaan Kristusta ainoana välittäjänä kuin
tällä ajalla, jolla olen seurustellut Beckin kanssa. Usein olen
kuullut hänen sanovan: 'Pysyvä elämänyhteys Kristuksen kanssa,
pysyminen ja kasvaminen Kristuksessa on kaiken ehto alusta loppuun
saakka'. Tiedän hyvin mitä olen hänelle velkaa. Lähinnä Jumalaa
ja vaimovainajaani on minun kiittäminen häntä kaikesta siitä
hyvästä, mikä minussa saattaa olla. Ei hän ole irroittanut minua
lahkolaisuuden pauloista: olin jo ennenkuin opin häntä tuntemaan
niin erilläni puolue-elämästä, että puoluemieliset ihmiset vaivoin
olisivat voineet kärsiä minua. Mutta vaara oli, että lankeaisin
toiselle puolelle, uudenaikaiseen kirkolliseen harrastukseen. En
tiedä kuinka kauas olisin voinut mennä ennenkuin olisin alkanut
epäillä, mutta luullakseni en olisi pysähtynyt ennenkuin olisin
tullut viisaaksi vahingosta. Oikealla hetkellä tulin Tübingeniin:
Beck on pelastanut minut monesta vaarasta, vahingosta ja tuskasta.
Herra on ollut hyvä paimeneni matkalla; niin, kaikki Herran tiet
minuun nähden ovat hyvyyttä ja totuutta. Alan perehtyä niihin. Näen
että voin löytää ja saavuttaa jotain parempaa kuin olen menettänyt,
ja että menetetty oli menetettävä, jotta saavuttaisin paremman. Sen
vuoksi on minulla hetkiä, jolloin voin kiittää Jumalaa kaikesta hänen
ankaruudestaan minua kohtaan. Ne, jotka Jumala on ottanut minulta
pois, hyödyttävät minua enemmän siellä, missä nyt ovat, kuin jos he
ruumiillisesti olisivat luonani. Rakkausside, joka yhdisti heidät ja
minut toisiimme, ei ole katkaistu heidän poismenonsa kautta; mutta
side, joka kiinnitti minut maahan, on heikontunut. Kuitenkin on minun
vielä paljosta kieltäydyttävä. Vielä on maailmalla liittymäkohtia
sydämessäni." --

Niinkuin jo mainittiin oli Essen kirjeessään myöskin kertonut
pappeinkokouksesta hänen luonaan Ylihärmän pappilassa, jossa
saapuville tulleet -- Fredr. Östring, F. O. Durchman, J. W. Durchman,
A. W. Ingman, Wilh. Ingman, N. R. Lagus, S. U. Gallenius ja E. W.
Snellman -- olivat julkilausuneet ja tunnustaneet ne puutteet ja
erehdykset, joihin he herännäisyysliikkeeseen liittyneinä olivat
huomanneet itsensä ja heränneet yleensä syypäiksi. Kokouksessa
esiintyneet mielipiteet tulivat tunnetuksi 13 p:nä huhtik. 1852
päivätyn kirjeen kautta, missä C. G. von Essen on lyhyesti tehnyt
selkoa kokouksen keskusteluista [Itse kokous pidettiin ainakin
viikkoa ennen 13 päivää huhtik., sillä Kihlman mainitsee Essenin
hänelle osoittaman kirjeen, jossa siitä puhuttiin, olleen 6 p:ltä
s.k. -- Kirje (Bergrothille ja Törnuddille) on suomennettuna painettu
Herännäisyyden historiassa III s. 411 ss., mutta samassa paikassa
annetaan siitä vähän erehdyttäviä tietoja. Essenin kirje näet ei
todista oikeaksi _Rosendalin_ sanoja: "Tilaisuudessa laadittiin
jonkunlainen pöytäkirja, joka sitten kirjeen muodossa lähetettiin
etäällä asuvien samanmielisten virkaveljien tarkastettavaksi ja
hyväksyttäväksi", eikä myöskään mainitse mitään "pöytäkirjan
allekirjoittamisesta". Kirjeen alussa sanotaan vain: "Alldenstund
-- -- -- I önskat få del af förhandlingarna, vill jag nu i korthet
lemnå Eder en liten redogörelse", ja lopussa: "Emedan äfven Grönberg
begärt höra om vårt sammanträde -- -- -- villen I vid första tillfälle
ge honom del häraf d.v.s. afsända hela detta protokoll till honom.
Roligt att framdeles få höra Edra tankar om våra förhandlingar."
Ilmeistä on että sanat "koko tämä pöytäkirja" tarkoittavat ainoastaan
Essenin omaa kirjettä; jos varsinainen, allekirjoitettu pöytäkirja
olisi ollut olemassa, olisi hän tuskin käyttänyt tätä lausetapaa.
-- Olemme tehneet nämä muistutukset ei senvuoksi, että epäilisimme
Essenin yleensä oikein selostaneen kokouksen keskusteluita, vaan
sen vuoksi, että Rosendal on antanut kokoukselle niin sanoaksemme
virallisen leiman, joka sillä ei näy lainkaan olleen. Näkyy kyllä
Essenin kirjeestäkin, ettei sen pohjana ollut olemassa mitään
tarkistettua pöytäkirjaa. Epäiltävää on myöskin, olivatko papit
kokoontuneet "suunnittelemaan ohjelmaa tulevalle toiminnalleen".
Essen ei mainitse siitä sanaakaan eikä hän Kihlmanillekaan, niinkuin
tämä erittäin huomauttaa, kertonut "mitä olivat päättäneet siitä
kuinka aikoivat suhtautua edelliseen harrastukseensa". Nähtävästi
kokoontuneet eivät muuta tarkoittaneet kuin yksinkertaisesti päästä
selville omasta kannastaan herännäisyyteen ja sen oppiin nähden.]
F. H. Bergrothille ja A. O. Törnuddille, jotka olivat kokoukseen
lähettäneet kirjallisen lausuntonsa. Ajan tavan mukaan kirje
jäljennettiin, ja leviten siten laajalle vaikutti se kai tuntuvasti
siihen hajaannukseen heränneitten piireissä, joka edellisenä vuonna
oli jo tosiasiaksi tullut. Tässä on siitä muutama sana lausuttava
kahdesta eri syystä, ensiksi sentähden, että Kihlman oli yksimielinen
kokouksen kanssa, toiseksi senvuoksi, että Rosendal selittää siinä
lausuttujen mielipiteiden perustuvan Beckin oppiin ja katsantotapaan,
jotka Kihlman muka kirjeillään oli tehnyt Suomessakin tunnetuiksi.

Vaikka onkin totta, että Beck Kihlmanin välityksellä on saanut
ystäviä ja kannattajia Suomessa, on Rosendalin selitys kuitenkin
kerrassaan harhaan vievä ja sitä oudompi kuin kirjeen lopussa suorin
sanoin ilmaistaan, miten siinä esitetyt mielipiteet oikeastaan
olivat syntyneet. "Olimme jokainen omalla tahollaan tulleet samoihin
johtopäätöksiin", siinä lausutaan, "ja moni tunnusti jo kauan
salaa hautoneensa samoja ajatuksia, mutta ei uskaltaneensa niitä
ilmaista uhkaavan pannaanjulistuksen tähden." Että nämä sanat ovat
totuuden mukaisia, sen todistaa edellinen esityksemme Kihlmanista,
joka totta kyllä ei ollut kokouksessa läsnä, mutta joka kotona ja
ulkomaillakin oli elänyt mitä lähimmässä henkisessä yhteydessä
sen pappisryhmän kanssa, jonka mielipiteet kirje ilmaisee. Ja
näkyyhän siitä mitä hänestä on kerrottu, että häntä ei ainoastaan
Saksassa taikka Ruotsissa vaan jo kotimaassakin, aikoja ennen
matkalle lähtöä, vaivasivat ja tuskastuttivat aivan samat seikat,
jotka samaisessa kirjeessä ilmituodaan. Tarpeetonta on ruveta
osoittamaan, milloin ja missä hän valittaa sitä tai viittaa siihen,
että heränneiden kesken ihmissana oli astunut Jumalan sanan sijaan,
että pyhitysoppi oli jäänyt syrjään ja että vanhurskauttamisoppi oli
puutteellinen, joten pysyvä sielun rauha jäi tuntemattomaksi, että
elettiin lahkolaisuudessa eli puolueellisuudessa, jossa puoluelaisen
puolustamista katsottiin totuutta tärkeämmäksi j.n.e. -- se on
tarpeetonta, sillä nämä ja samanlaatuiset valitukset uudistuvat
tavan takaa. Nämä tyytymättömyyden ja levottomuuden aiheet nehän
juuri ajoivatkin Kihlmanin ulkomaille, jopa voimakkaammin kuin
heikontunut ruumiillinen terveys. Mutta vaikka hän oli ainoa, joka
lähti niin kaukaa etsimään parannusta, ei hän ollut ainoa, joka
parannusta kaipasi. Selvää on, että monessa asui sama tyytymättömyys
ja rauhattomuus, samoista syistä aiheutunut. Sen osottaa Ylihärmän
kokous. Kihlman oli vain yksi niitä, jotka olivat kauan "hautoneet
samoja ajatuksia", ja senvuoksi hänen tunnustuksensa tarjoavat
muutakin Essenin kirjeen ymmärtämiseksi. Rosendal sanoo siinä
ilmestyvän surkuteltavan "vikoilemis- ja tuomitsemishalun".
Tästä väitteestä päättäen herännäisyyden historioitsija joko on
hämmästyttävän heikko sielutieteellisessä erittelyssä taikka
ummistaa tahallaan silmänsä. Koska näet papit Ylihärmän pappilassa,
sanallakaan viittailematta siihen, että olivat toisia paremmat,
tuomitsivat _itseään_ samalla kuin muita heränneitä, on mahdotonta
olettaa heidän noudattaneen "vikoilemishalua" s.o. etsimällä etsineen
vikoja viattomissa. Sille, joka ei voi kuvitella mitkä tunteet
täyttivät näiden pappien sydämet, Kihlmanin kirjeet ilmaisevat,
että ne olivat rauhattomuuden, surun, tuskan ja nöyryytyksen
tunteet, siitä johtuvat, että he olivat huomanneet joutuneensa
harhaan, menettäneensä sen pohjan, jota olivat pitäneet ehdottomasti
varmana, ja luottamuksen niihin, joita ennen olivat johtajinaan
kunnioittaneet. Kuinka Kihlman käsitti kokouksen mielialan
ilmenee erikoisesti seuraavista sanoista: "Teidän kokouksenne oli
ilahduttava; varsinkin riemuitsin siitä, että Östring oli mukana
ja yhtyi Teihin toisiin. Olin epätietoinen häneen nähden. Mitä
korkeammalla on seisonut, sitä syvempi on nöyryytys oleva, mutta
_jos alistuu semmoiseen nöyryytykseen, todistaa se että rakastaa
totuutta_." [Sanat ovat tekijän alleviivaamat. -- Eräässä myöhemmässä
kirjeessä tulee myöskin näkyviin, miten hajaannus ja sen alkusyy
vaikuttivat Kihlmaniin. Essen oli kertonut tavanneensa arkkipiispan,
ja sen johdosta Kihlman kirjoittaa: "Oli sangen mielenkiintoista
kuulla kohtauksestanne arkkipiispan kanssa. On sentään hyvä, että
meille vielä osoitetaan kunnioitusta. Olen peljännyt, että kaikki
ihmiset, joilla on ankaran siveelliset periaatteet, ylenkatsoisivat
meitä. Ainakin me joissakin määrin ansaitsisimme sitä. Mutta kenties
Herra säästää meitä, kun teemme parannusta. -- -- -- Oli niin ja näin
että annoit arkkipiispan lukea kirjeeni Malmbergille. Muistaakseni
viittasin siinä juomiseemmekin. Siitä saattoi arkkipiispa ehkä
luulla, että mekin olemme irstailleet. Niin kauas emme kuitenkaan
menneet; luonnollinen jumalanpelkomme ja kunnollisuutemme (ärbarhet)
nousivat sitä vastaan, vaikka periaatteet olivat semmoisia, että
helposti olisi voinut niin käydä. Viittasin kuitenkin tähän
kirjeessä, jotta en panisi kaikkea syytä hänen päällensä, ja niin
taivuttaisin hänet parannukseen. Mutta sinä olet luultavasti
selittänyt asiani" --] Ei siinä kokouksessa ollut rahtuakaan sitä
omakylläisyyttä, joka on vikoilemisen edellytys; se mikä pakottaa
ihmisen syyttämään ja tuomitsemaan itseään on yksistään _totuuden
henki_. Ettei Beckin oppi voinut vaikuttaa kokouksessa esitettyjen
mielipiteitten syntyyn, on selvää siitä yksinkertaisesta syystä,
että Kihlman ennen kokousta oli ennättänyt antaa hyvin vähän tietoja
opettajastaan ja hänen suunnastaan, eikä se vähä vielä ollut
tullut monenkaan tietoon saatikka yhteen ainoaankaan uudistavasti
vaikuttanut. Toinen asia on, että Kihlman ja hänen ystävänsä
sittemmin huomasivat saavansa Beckiltä tukea mielipiteilleen. He
olivat jo, ennenkuin mitään tiesivät Beckistä, osaksi kääntymässä
samaan suuntaan, ja merkille pantavaa on, että se, mikä ensiksi
veti Kihlmania Tübingeniin, oli sanoma, että Beckin teologia
yksinomaisesti perustui raamattuun ja oli siitä ammennettu, toisin
sanoen, että tämä oli toteuttanut sen ajatuksen, joka Kihlmanilla oli
jo kotona, nimittäin että hänen oli antauduttava raamatun tutkimiseen
käsittääkseen sen totuudet yhtenä järjestelmänä. [Osoittaakseen
etteivät kuitenkaan kaikki vielä luottaneet Beckin oppiin siteeraa
_Rosendal_ (III, s. 419) erään kohdan muutamasta Hilda Bergrothin
kirjeestä äidilleen, missä hän valittaa, että, "Beck on kääntänyt
Kihlmanin pois yksinkertaiselta tieltä". Erehtymättä olisi hän
voinut sanoa, että _kaikki_ Kihlmanin ystävät vastaiseksi olivat
samaa mieltä kuin hänen kälynsä. Että niin oli laita, tulee seuraava
kertomuksemme täydellisesti todistamaan.]

Ottakaamme tähän vihdoin Kihlmanin loppusanat Essenille: "Väittelyllä
ei saavuteta mitään; mutta se, joka on totuudesta, voitetaan
totuudella. _Meidän tulee vain pitää tärkeänä, että meillä on puhdas
totuus ja että annamme sen kaikessa johtaa itseämme_. -- Noudattaa
Jumalan tahtoa on ylenkatsottu toimi (ett föraktadt göromål), mutta
_se_ ratkaisee Jumalan luona, _ei mikään muu_. -- Älä ole levoton
sen vuoksi, että meitä on ruvettu pitämään lahkona (kommit att
gälla för en sect)! Koska se kuitenkin on totta, on parempi, että
lasta nimitetään oikealla nimellään. Minusta tuntuu kuin olisi
sovinto entisyytemme kanssa yhä mahdottomampi. Suokoon Jumala, että
aavistukseni ei olisi tosi. Tahtoisin mielelläni elää rauhassa ja
sovussa kaikkien ihmisten kanssa. Mutta jos puolustetaan sitä, mikä
selvästi ei ole Jumalasta vaan ihmisistä, ja tahdotaan tehdä sitä
joksikin kristinuskolle oleelliseksi, niin en voi pitää rauhaa." --

Mitä tulee mainittuun kirjeeseen Ingmanille, otan siitä vain
seuraavat rivit, jotka yhdessä alempana luettavien kirjeotteiden
kanssa todistavat, kuinka vähän Beck aluksi sai tunnustusta
niiltäkään, jotka kuitenkin välittömästi olivat saaneet tietoja
hänestä: "Kiitän Sinua varoituksestasi Beckin suhteen. Tiedän,
että se tuli hyväätarkoittavasta sydämestä. Sinä et voinut oikein
arvostella häntä siitä vähästä, mitä olet häneltä nähnyt. Olin ensin
aikonut viipyä Tübingenissä ainoastaan 3 viikkoa, mutta mitä enemmän
aikaa kului sitä selvemmin huomasin, etten vielä tuntenut häntä. Nyt
olen ollut täällä neljä kuukautta, ja vaikka kuuntelen häntä joka
päivä, tapaan kuitenkin aina uusia syvyyksiä. Tullessani Tübingeniin
tunsin salaista vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Varsinkin ensi
ajat olivat nöyryyttäviä. Olen paljon taistellut: toisinaan
olen suuttunut, kun en ole ymmärtänyt häntä, toisinaan tullut
epäluuloiseksi. Mutta aina olen tullut pidätetyksi langettamasta
hylkäävää arvostelua häntä kohtaan. En pääse omastatunnostani:
hän on osoittautunut totuuden julistajaksi. Ei kukaan ole niin
lyönyt maahan paraimpia tekojani ja ajatuksiani kuin hän, ilman
että hän on sitä tarkottanut. -- Beck on sinun hänestä laatimasi
kuvan suora vastakohta." -- Kihlman oli kälyänsä varten kääntänyt
yhden Beckin saarnan, mutta kirjeensä ohella hän nyt lähetti sen
ensiksi Ingmanille. [Kihlmanin paperien joukossa on useita hänen
ruotsintamiaan Beckin saarnoja, mutta vaikka kirjeistä näkyy, että
hän pyysi ystäviltään takaisin ne, jotka hän lähetti heille Saksasta,
on mahdotonta tietää, mitkä hän kulloinkin sille tai sille toimitti.
--]

       *       *       *       *       *

Kesäkuun 13 p:nä Kihlman kirjoittaa äidilleen, että kesä oli jo
aikoja sitte täysin kehittynyt; kohta helluntain jälkeen oli hän
syönyt kypsiä kirsimarjoja. Edelleen hän kertoo muuttaneensa
hotellista Printz Carl yksityiseen taloon. "Minulla on pieni sievä
huone, jossa on kaksi akkunaa ja erityinen vuodekomero. Kapea, matala
Neckar-virta juoksee akkunani ulkopuolella. Jos noudatettaisiin
meidän käsitys- ja lause tapaamme, olisi sanottava, että minä asun
navetan ylisillä, sillä lehmät asuvat alakerrassa [samoin kuin oli
laita hotellissakin]. Se on yleinen tapa täällä -- ja kadulla on
tunkio. Minun on vaikea tyytyä tämmöiseen siivottomuuteen."

Samassa kirjeessä Kihlman mainitsee, että rovasti Heikel omasta ja
arkkipiispankin puolesta oli kehottanut häntä hakemaan teologian
lehtorinvirkaa Vaasassa, tietenkin antamatta mitään lupausta
tulokseen nähden. Odottaessa rovastin kirjettä oli hän koettanut
vähin suunnitella opinnäytteiksi tarpeellisia teesejä, mutta
huomannut, että hänen teologiset harrastuksensa siitä kärsivät.
Sentähden hän nyt kaikella mahdollisella kohteliaisuudella oli
vastannut, että hän luopuisi koko tuumasta, jos opinnäyte, niinkuin
oli määrätty, oli suoritettava syyskuun kuluessa -- hän tahtoi
näet olla vapaa lokakuun 1 p:ään, mutta jos voitaisiin siten
järjestää asiat, että hänellä vielä tämän päivän jälkeen olisi aikaa
valmistautua, niin hän mielellään noudattaisi kehotusta. Heinäkuulla
Heikel ilmoitti, että Kihlmanilla todellakin lokakuun alusta vielä
olisi aikaa. Alempana nähdään, ettei asiasta sittenkään tullut mitään.

Tämän äidille lähettämänsä kirjeen jälkeen Kihlman kuuden viikon
aikana kirjoitti vain kaksi kirjettä kotimaahan, toisen Favorinille
(4/7), toisen Essenille (19/7), ja ovat molemmat valitettavasti
hävinneet. Myöhemmistä kirjeistä saamme tietää, että hän sydänkesällä
ahkerasti teki työtä ja että päivät sentähden kuluivat nopeasti.
Eikä se oudostuta meitä, kun ajattelemme, että Tübingenissä-olo
läheni loppuansa. Samalta ajalta on almanakkaan merkittynä kolme
pientä virkistysretkeä: kesäkuun 17 p:nä "matkustin Weiliin", 29
p:nä "kävelin Reutlingeniin", heinäkuun 11 p:nä "edestakaisin
Balingenissa."

Elokuun 1 p:nä Kihlman kirjoitti viimeisen kirjeen Antero
Ingmanille, vastauksen saamaansa kolmeen kirjeeseen. Vaikka nämä
kirjeet ovat kadonneet, huomaa vastauksesta, että nekin olivat
sisältäneet muistutuksia ja varoituksia. Kaikesta huomaa, että
Kihlmanin lähimmätkin ystävät -- Essen kenties toisia vähemmän --
epäluuloisesti katselivat ja pelkäsivät sitä vaikutusta, jonka
alaiseksi hän Saksassa oli tullut. Varsinkin näyttää heidän
mielestään Beck olleen vaarallinen mies, omansa johtamaan heidän
nuorta ystäväänsä harhateille. Syytä epäluuloon saivat he milloin
mistäkin väärinkäsitetystä lauseesta Kihlmanin kirjeissä, jota
paitsi merkille on pantava, että Beckin teokset vielä olivat heille
tuntemattomia, vaikka Kihlman kyllä oli lähettänyt luettelon niistä
(milloin? on mahdoton sanoa, sillä se on kirjoitettu irtonaiselle
lehdelle, jossa ei ole päivämäärää; kumminkin verraten myöhään,
siitä päättäen, että muutamat muistutukset osoittavat hänen itse jo
lukeneen tärkeimmät). Tätä sekä Kihlmanin kantaa yleensä valaisee
kirje Ingmanille.

"Sinäkin, Brutukseni, olet peloissasi minun suhteeni. En tahdo
tuhlata monta sanaa itsepuolustukseeni. Mutta minä kysyn Sinulta:
voitko _todella_ uskoa, että minä useita vuosia kärsittyäni
ihmisorjuuden ikeen alla haluaisin nyt kohta kumartua sen alle?
taikka pakottaa muita sen alle? Voitko uskoa sitä?" -- -- Edelleen:
missä ovat 'ne mahtavat nuhteet ja muistutukset', jotka olen
antanut? -- "En tahdo, että minua säästetään, en pyydä suopeutta,
vaan ainoastaan oikeutta. Lue kirjeeni Teille; en koskaan kirjoita
alustelmaa, enkä tarkoin tiedä mitä olen kirjoittanut, mutta tiedän,
etteivät kirjeeni voi ilmaista muuta kuin mitä minulla on sisässäni.
Katso mikä henki niistä puhuu, esiintyykö niissä maallisiin
takertunut sielu vai tarkoitetaanko ijäisyyttä?" -- -- Ja "mistä
syystä luulet Sinä, että minä vapaaehtoisesti luovun virasta, johon
minulla on mitä suurin taipumus? [Arvattavasti oli häntä moitittu
siitä, että hän ei innokkaammin pyrkinyt lehtoriksi.] Ja niin,
vaikka toiveet näyttävät lupaavilta? Mikä antaa minulle voimaa
uhrata rakkaintakin? Tekisinkö niin, jos katseeni kohdistuisi näihin
maallisiin, saadakseni _täällä_ merkitystä, asettuakseni _täällä_
puoluemiehenä toisia puoluemiehiä vastaan?"

Mitä Beckiin tulee, oli hän vaarallinen sen vuoksi, että hän muka
oli antiluterilainen, antipietisti ja epäkirkollinen. Kihlman ottaa
nyt selittääkseen, missä mielessä näitä mainesanoja voitiin hänestä
käyttää. Beck ei suinkaan ollut Luteruksen vastustaja, vaan päin
vastoin kunnioitti häntä suuresti. Itsekin hän rakennuksekseen luki
Luteruksen postillaa ja oli kehottanut Kihlmania tekemään samoin.
Kotihartaushetkinä hän käytti Pfaffin (oikea vanha luterilainen),
Bengelin ja Roosin kirjoja. "Roosin kotihartaus- ja rukouskirjaa
on hän usein käyttänyt kodissaan minun läsnäollessani, ja juuri
se herätti minussa heti alussa rakkautta ja luottamusta häneen,
sillä joku aika ennenkuin lähdin Suomesta olin itsekin kodissani
käyttänyt samoja kirjoja." -- Beckin "antiluterilaisuus" tarkoitti
vallalla olevaa valheluterilaisuutta. "Tämä valheluterilaisuus
eroaa alkuperäisestä luterilaisuudesta oleellisesti siinä, että
kun jälkimäinen teki pyhän raamatun elämänperiaatteekseen, ei
valheluterilaisuuden mielestä vielä ole mitään sanottu, jos sanoo
tahtovansa pitää kiinni Jumalan sanasta; tulee näet myöskin
nojata Concordiakirjaan ja edelleen luterilaisen teologian
skolastiseen muodostukseen, semmoisena, miksi se on kehittynyt
17:nnellä vuosisadalla. Tämä valheluterilaisuus on aiheutunut
katolilaisuuden uudesta virkoamisesta sekä luultavasti myöskin
unionistisista vainoista Preussissa." -- Valheluterilaiset eivät
kärsineet Beckiä alkuperäisenä luterilaisena, ja samoin oli hän
vastenmielinen uudenaikaisille pietisteille, syystä että oli oikea
_speneriläinen pietisti_. Uudenaikainen pietismi Saksassa oli
näet niinkuin suomalainen herännäisyys speneriläisen vastakohta.
"Beck rakastaa Speneriä ja pitää häntä suuressa arvossa." -- Niin
myös mitä kirkollisuuteen tulee. "Jos kirkkoa pidetään samana
asiana kuin valtiokristinuskoa eli valtiokirkkoa, silloin on Beck
kyllä epäkirkollinen. Mutta jos sillä ymmärretään samaa kuin
tunnustuskirjat tarkoittavat nimityksellä congregatio sanctorum
(pyhien seurakunta), silloin tahdon nähdä, ken on enemmän kirkollinen
kuin hän. -- Beck ei puhu paljon kirkosta, mutta missä hän vain
tapaa vakavaa mieltä ja harrastusta, totuuden rakkautta, siinä hän
käyttäytyy kirkon oikeana poikana. Niinkuin isä ja ystävä on hän
huolehtinut minusta, kutsunut minut jokapäiväiseksi vieraakseen
kotiinsa, ja jos minä jonakin päivänä olen poissa, tulee hän
luokseni. Ei hän kuitenkaan tarvitse minua. Hän voisi kyllä saada
parempaa seuraa. Mutta miksi hän ei halveksi minua? Olen vakuutettu
siitä, että ainoa syy on se, että hän on huomannut minussa vilpitöntä
totuuden harrastusta. Mutta miten on Beckillä aikaa minuakin varten?
Sitä ei stuttgartilaisilla ollut, ja Beckillä on sentään enemmän
työtä. Se johtuu siitä, että hän ei ole ottanut hoitaakseen mitään
ylimääräisiä toimia. Hän täyttää vain velvollisuutensa. Valmistautuu
tunnollisesti luentoihinsa ja saarnoihinsa; muun ajan hän käyttää
terveytensä, kotinsa ja niiden hyväksi, jotka kysyvät häneltä neuvoa
ja opetusta. Nyt, kun muuan lakitieteen professori, hänen uskottu
ystävänsä, on jättänyt Tübingenin, hän seurustelee ainoastaan erään
köyhäinhuoneen tarkastajan ja erään värjärin kanssa. Repetentit,
jotka tahtovat säilyttää itsenäisyytensä eivätkä arvele voivansa
olla Beckiin muussa suhteessa kuin oppilassuhteessa, käyvät vain
silloin tällöin hänen luonaan. Virkatoveriensa kanssa hän seurustelee
ainoastaan milloin virka vaatii. Tätä en mainitse todistaakseni hänen
puhdasoppisuuttaan, vaan ainoastaan hänen kirkollisuuttaan. Missä hän
tapaa henkilön, jota hän Jumalan sanan mukaan voi pitää Kristuksen
jäsenenä taikka mieluummin jonkun, joka on totuudesta, hänen kanssaan
hän seurustelee, huolimatta siitä, miten halpana ja ylenkatsottuna
hän onkaan maailmassa." -- -- -- Mutta Ingman näytti pitävän kirkkoa
samana kuin luterilaisuus. Sitä ei Kihlman myöntänyt oikeaksi, sillä
todellisuudessa ja Jumalan kannalta katsoen saattoi korkeintaan
sanoa, että luterilaisissa seurakunnissamme ainoastaan sangen pieni
vähemmistö kuului Kristuksen kirkkoon; mutta semmoinen vähemmistö oli
myöskin olemassa muissa kirkoissa, katolilaisessa ja reformeeratussa.
--

"Mutta kenties et tahdokaan puhua kirkosta semmoisena kuin se
todellisuudessa on olemassa, vaan ainoastaan sen tunnustuksesta.
Siitä sanot, että se pysyy ijäti. Jos siitä luovutaan, niin olemme
aavalla merellä ilman peräsintä ja ilman purjeita, irtimurrettuina
Herran pyhien todistajien ihanasta veljesseppeleestä." -- "Onko
tämä vakava mielipiteesi?" kysyy Kihlman. Hänen mielestään oli se
liioittelua, sillä ainoastaan Jumalan sanalla on se lupaus, että se
pysyy ijankaikkisesti. -- "Älä ymmärrä minua väärin: en minä tahdo
poistaa tunnustuskirjoja, eivät ne ole minun tielläni. Mutta minusta
ei ole ollenkaan tarpeen ensin tutkia niitä ymmärtääkseen raamattua.
Jos arvelee olevansa ilman peräsintä tullessaan raamattuun ilman
tunnustuskirjoja, niin tietää se, että Jumalan sanan on mukautuminen
valmiiden dogmien mukaan. Jos Luterus olisi ajatellut niin, ei hän
koskaan olisi astunut luostarikammiostaan."

"Minä olen myöskin ollut tunnustuskirjojen innokas puolustaja, mutta
viime aikoina en ole enää voinut olla oikein tyytyväinen yhteen ja
toiseen kohtaan taikka yleensä luterilaiseen teologiaan. Varsinkin
oli sakramenttioppi minulle salaperäinen ('ett mysterium'). Kun
Hedberg esiintyi julistamalla käsityksensä kasteesta, olin minä
neuvoton. Jos ihminen todella kasteessa syntyy uudestaan, niin mitä
hyötyä on vaatia uudestasyntymistä, niinkuin me olemme tehneet.
Ja kuitenkin osoittaa kokemus, että meidän, vaikka olemmekin
kastetuita, täytyy tulla uusiksi ihmisiksi. Tämä kysymys on paljon
vaivannut minua. Samoin ehtoollisoppi. Se on niin välittämätön. En
ole koskaan voinut päästä selville siitä, miksi olen mennyt Herran
ehtoolliselle. Ei ole muuta syytä kuin Kristuksen käsky, mutta täytyy
kuitenkin olla joku syy, jonka vuoksi Kristus on niin käskenyt.
Sitä en löytänyt luterilaisuudessa. Toinen seikka, joka varsinkin
vaimoni kuoleman jälkeen alkoi ahdistaa minua, oli parannusta, uskoa,
kääntymystä, uudestasyntymistä koskevien määritysten epävarmuus.
Toinen opettaa niin, toinen näin. Mutta mikä on totuus? Miten
moni ihminen joutuukaan tappiolle juuri puuttuvan tiedon vuoksi.
Ja kuinka tietää, onko kääntynyt, onko uudestasyntynyt, jollei
tiedä mitä sillä ymmärretään taikka oikeammin mitä Jumala sillä
ymmärtää. Tunnustuskirjat sekottavat kaikki yhteen katumukseen ja
uskoon. -- Stuttgartissa minua loukkasi oppi perisynnistä, joka
luterilaisen opin mukaan on tuomittava. Siis ovat vastasyntyneet
lapset perisyntinsä tähden tuomittavat. Eiväthän he kuitenkaan
itse ole syypäät siihen, että heissä on perisynti; kuinka on
sopusoinnussa Jumalan oikeuden kanssa tuomita joku, joka ei omasta
puolestaan ole mitenkään ansainnut rangaistusta? Nämä ynnä muut
vaikeudet ovat estäneet minua ihailemasta tunnustuskirjoja. Ja minä
olen iloinen, että olen pysynyt suorana itseäni kohtaan pyytämättä
vapautua vaikeuksista harhaluulon (illusion) kautta. Sen vuoksi
toivon nyt tulevani oikeaan ratkaisuun. -- Ethän Sinäkään voi, jos
tahdot olla rehellinen itseäsi kohtaan, kieltää, että semmoisia
pulmia on olemassa. Ja jos kerran myönnät sen, niin ajattelen,
että Sinä kuitenkin vastaiseksi käännyt Jumalan ja Jumalan sanan
sekä tunnollisten eksegeettien (niinkuin Bengel ja Roos) puoleen
saadaksesi vastausta siihen, johon eivät tunnustuskirjat vastaa.
Mutta jos Sinä kerran tunkeudut Jumalan sanaan, niin sen aarteet
hämmästyttävät sinua. Eikä Sinun ylistyksesi enää tarkoita
tunnustuskirjoja (joita et silti hylkää taikka ylenkatso), vaan
Jumalan sanaa, sillä sydämesi on täynnä sen ihanuutta. Ja silloin
ajattelen minä, että ollaan oikeita luterilaisia, vai miten?
Semmoiseksi luterilaiseksi koetan minä tulla, ja minä tyydyn
siihen niin hyvin, että toivoisin Sinulle samaa. En epäile, että
olet tuleva yksimieliseksi minun kanssani, mutta niin kauan kuin
pidät tunnustuskirjoja korkeimpana totuutena, täytyy Sinun olla
epäluuloinen sitä kohtaan, joka luulottelee tietävänsä vielä
parempaa." -- Vaikkei Kihlman kirjeessään sitä lausukaan, todistaa se
kuitenkin, että hän oli saavuttanut matkansa päämäärän. Ei niin, että
hän olisi saanut ratkaisevan vastauksen kaikkiin niihin kysymyksiin,
jotka hänen lähtiessään häiritsivät hänen rauhaansa, ja luonut
valmiiksi teologisen järjestelmänsä, mutta kumminkin oli hän löytänyt
vakavan pohjan, millä seisoa, selvän suunnan, mihin pyrkiä. Onhan
hänen äänensä kerrassaan muuttunut, verrattuna siihen vaikeroivaan,
joka leimasi hänen kirjeensä Tukholmasta ja Stuttgartista.
Järkyttävät kokemukset, jotka häntä ennen tuskastuttivat, ovat
vetäytyneet taustalle, hänen mielensä on tyyntynyt, ja vaatimatta
mitään erikoista hyvää maalliselta elämältä elää hän vakaumuksensa
turvissa ja tietoisena siitä, mistä hän on aina saava raitista vettä
hengellisen elämänsä ylläpitämiseksi ja kehittämiseksi, valmis
palaamaan kotimaahansa ja vastaanottamaan mitä Jumala siellä on
hänelle tarjoava.

       *       *       *       *       *

Etelä-Saksassa Kihlman oli toivonut saavansa nauttia lämmintä, ja
hän näyttää saaneenkin sitä tarpeeksi heinä- ja elokuulla. Äidilleen
hän kertoo, että lämpömittari osotti +29° R., ja oli hän sentähden
luopunut papinpuvustaan ja pukeutunut "mylläriksi", joka kai
merkitsee, että hän oli hankkinut itselleen valkoisen puvun mustan
sijaan.

Mitä kauemmin Kihlman viipyi Tübingenissä, sitä enemmän supistui
häneltä mahdollisuus nähdä etelämpiä maita, jota hän talvella oli
ajatellut. Kumminkin hän pikimmittäin pistäytyi Sveitsiin. Elokuun
19 p:nä hän näet rautateitse matkusti Friedrichshafeniin Bodenjärven
rannalla, 20 p:nä laivalla yli järven Rorschachiin ja sieltä jalan
St. Gallenin kautta Teuffeniin. Käytyään 21 p:nä koulunopettaja
Lutzin luona hän i.p:llä käveli Appenzelliin, missä 22 p:nä,
joka oli sunnuntai, kuuli kapusinilaismunkin saarnaavan, nousi
sitte 5520 jalkaa korkealle Hohenkastenin vuorelle ja jäi sinne
yöksi. Seuraavana päivänä hän vielä käveli Gaisiin, josta kääntyi
paluumatkalle, ajaen St. Galleniin ja Rorschachiin; 24 p:nä hän
jälleen oli Tübingenissä. Koko matka kesti siis vain 6 päivää. Sitä
paitsi oli se siinä kohden onneton, että ilma oli huono: vettä satoi
kaiket päivät, ja Hohenkasten oli paksun sumun peitossa; ainoastaan
palatessaan hän Bodenjärvellä näki ihanan päivänlaskun. "En
kuitenkaan kadu tätä retkeä", Kihlman kirjoittaa äidilleen, "sillä
sain sittenkin nähdä osan ihanaa maata. Reppu seljässä ja keppi
kädessä kävelin minä aivan yksin paikasta paikkaan niinkuin vaeltava
kisälli meillä. Siten oppii paremmin tuntemaan seutuja, ja jos vain
ilma on kaunis, mieli reipas eikä rahoja puutu, niin ei helposti voi
kuvitella mitään nautintorikkaampaa kuin semmoinen vaellus Jumalan
vapaassa, ihanassa luonnossa." --

Vielä viipyi Kihlman kaksi viikkoa Tübingenissä ennenkuin oli valmis
lähtemään. Hän syyttää siitä antikvaarisia kirjakauppoja, joista
hän etsi ja osti mieluisia kirjoja. "Syyskuun 8 p:nä lähdin siis
Tübingenistä, missä olin viettänyt 7 1/2 kuukautta", kirjoittaa
hän (Wittenbergistä 20/9) äidilleen. "Ilolla ajattelen tätä aikaa,
jonka olen hiljaisuudessa eläen saanut kokonaan käyttää omaksi
hyödykseni, laskeakseni hyvän perustuksen aikaa ja ijäisyyttä varten.
-- Professori Beck ja hänen rouvansa saattoivat minua muutamia
päiviä paluumatkalla. Syyskuun 9 p:nä matkustimme Stuttgartista
Heilbronniin. Stuttgartissa jätin hyvästi sikäläisille tuttavilleni.
Varsinkin oli se talo minulle rakas, missä olin asunut; minua ei
kohdeltu vieraana vaan sukulaisena; 10 p:nä matkustimme höyrylaivalla
Heilbronnista Heidelbergiin; 11 p:nä sieltä Darmstadtiin rautatietä;
12 p:nä Frankfurt am Mainiin; 13 p:nä teimme huviretken hiljaiseen,
vaatimattomaan Taunus-vuoriseutuun, illalla tulimme Mainziin; 14 p:nä
ajoimme vaunuissa Rheinvirtaa pitkin Rüdesheimiin, missä juodaan
ihanaa, tulista viiniä. Kunpa sentään voisin tuoda Suomeenkin näitä
Rheinin viinejä! Tekisi Sinullekin hyvää saada joka päivä juoda
lasi jaloa puhdasta viiniä. Minä kävin eräässä viinikellarissakin
ja maistelin erilaisia viinejä, niin että nyt olen olevinani vähän
asiantuntija. 15 p:nä kuljimme höyrylaivalla Koblenziin, joten vielä
kerran näin saman ihanan tien kuin viime syksynä; 16 p:nä tapahtui
paluumatka Frankfurt am Mainiin. Tahdoin palata sinne matkustaakseni
toista tietä kuin vuosi sitten. Aamulla 17 p:nä jätin Frankfurtin,
erottuani prof. Beckistä ja hänen rouvastaan, jotka tähän saakka
olivat seuranneet minua. Ero oli tuskallinen. Voimakas, nerokas
mies itki niinkuin lapsi. Niin rakkaaksi olin minä, mitätön, halpa
mies, tullut hänelle. Hänen ystävyytensä on minulle kalliimpi kuin
lukuisien taitamattomien ylistykset. Ja minä mainitsen tämän Sinulle,
ainoastaan Sinulle, syystä että on ilahduttavaa äidinsydämellesi
kuulla, että kelpo, hurskas mies rakastaa lastasi. Olen näinä päivinä
syvästi kaivannut häntä, jonka kanssa joka päivä seurustelin. Jälleen
tunnen olevani niin yksin, yksin keskellä ihmisiä." --

Syyskuun 17 p:nä Kihlman tuli Eisenachiin; 18 p:nä hän kävi
Wartburgissa, jota ympäröivä kaunis, erinomaisen viehättävä luonto
hänestä ansaitsi enemmän huomiota kuin Luteruksen huone linnan
sisällä; illalla hän saapui Halleen, missä tapasi prof. (Heinr.
Ernst Ferd.) Guericken -- "hän on yhtä pitkä ja laiha kuin hänen
kirjansa, ja lopulta on epätietoista, mitä on ajatteleminen hänen
kristillisestä elämästään" (Essenille); 19 p:nä Wittenbergiin,
missä Kihlman kävi kaikkialla etsimässä Luteruksen muistoja: hänen
muinoisessa kodissaan, jossa työhuone vielä on entisessä asussaan,
kirkoissa, joissa hän tavallisesti saarnasi, haudalla y.m. Berliniin
Kihlman saapui 20 p:nä ja Hampuriin 22:na sekä 23:na Lyypekkiin.
Sieltä hänen oli aikomus mennä Ystadiin, mutta -- syystä että hän
tuli Berlinistä, joka vähän ennen oli virallisesti julistettu koleran
saastuttamaksi, hänelle ei luvattu antaa terveystodistusta ennenkuin
7 päivän päästä! Silloin hän päätti matkustaa Tanskan kautta.
Dilissansilla hän siis 24 p:nä Eutinin kautta saapui Kieliin. "Kävin
meillä niin vähän kunnioitetun [rationalismin kiivaan vastustajan]
Klaus Harmsin luona. Ukko on vanha, hyvin vanha [74-vuotias] ja
sokea, mutta vielä voimakas ja hänellä on huumoria. Oli hauskaa
nähdä ja kuulla häntä. Hänen viimeiset sanansa: 'Gott befohlen!
Gott befohlen!' joita sanoessaan hän iloisesti pudisti kättäni,
olivat sydämellisiä ja luottavaisia ikäänkuin hän olisi niissä
julkilausunut pitkän elämänsä kokemuksen. Erikoista hartautta en
hänessä huomannut." Kööpenhaminaan Kihlman tuli 26 p:nä, ja siellä
ruotsalainen konsuli sanoi hänen saavan terveystodistuksen vasta kun
oli ollut 10 päivää poissa Berlinistä! Ei ollut muuta neuvoa kuin
odottaa!

Karanteeniviikko Kööpenhaminassa oli mitä ikävin. Eräänä päivänä
Kihlman kyllä tapasi Limingan rovastin Aaron G. Borgin, mutta eivät
he olleet saman hengen miehiä. Borg oli paluumatkalla Baierista,
"jossa oli juonut _vettä_", ja oli nyt jo lähes viikon odottanut
terveyspassia. He kävivät yhdessä katsomassa marmoripalatsia
(kirkkoa?), jota ei oltu jaksettu rakentaa valmiiksi ja joka
sentähden nyt oli rauniona. "En voi kieltää, ettei ollut vähän
yhtäläisyyttä palatsin ja Aaronini välillä", Kihlman kirjoittaa
Essenille. -- Samasta kirjeestä, joka nähtävästi oli matkan viimeinen
(Kööpenhaminasta 2/10) Essenille, näkyy mitä Kihlman oli kirjoittanut
ylempänä mainitussa, hävinneessä kirjeessä (19/7 1852). Hän oli
näet ehdottanut, että koetettaisiin saada professori Beck Suomeen
(yliopistoon, prof. A. A. Laurellin sijalle, joka oli kuollut 14/4
1852). Essen ei näy voineen hyväksyä ajatusta. Pahoittelematta
Kihlman sen johdosta lausuu: "jos Sinä tuntisit Beckin niinkuin minä,
niin olisi Sinulla, sen tiedän varmaan, sama kunnioitus ja rakkaus
häntä kohtaan kuin minulla." --

Täältä Kihlman kirjoitti ensimäisen kirjeensä prof. Beckille,
"kalliille opettajalleen", ja alkoi hän sen ylistämällä onnellista
Tübingenin aikaansa, rauhan aikaa, jolloin hän oli saanut tehdä
työtä taistelematta kenenkään kanssa ja jolloin totuuden maito oli
ollut hänen jokapäiväinen ravintonsa. Hän tunnustaa, että Jumala
oli matkalla antanut hänelle enemmän kuin hän lähtiessään kotoa oli
ymmärtänyt rukoillakaan. Mutta toiselta puolen hän valittaa, että
hän jo lyhyellä paluumatkallaan oli kokenut, miten paraimmatkin,
vaikka tuntevatkin jumalalliset periaatteet, arvostelevat niitä
inhimillisesti. Ei ainoatakaan hän ollut tavannut, josta olisi
voinut varmuudella sanoa: tuolla on silmät auki. Jumalallisten
periaatteiden johtopäätökset jätetään sikseen; sillä ei mitään pelätä
niin paljon kuin "yksipuolisuutta". "Minulle on ollut tuskallista,
että minun juuri nyt, kun en muuta harrasta kuin totuutta ilman
puolueellisuutta, täytyy kuulla, että muka olen joutunut harhaan
oikealta tieltä." Tämä vaikutelma näyttää Kihlmaniin jääneen etenkin
erään kohtauksen jälkeen prof. Schmiedenin kanssa Wittenbergissä.
Illalla hän oli kuullut professorin saarnaavan "sydämellisesti,
sisään tunkevasti, rankaisevasti ja lohduttavasti", mutta kun hän
seuraavana aamuna kävi hänen luonaan ja keskustelu m.m. oli kääntynyt
sisälähetykseen, oli ajatustenvaihto käynyt vilkkaaksi, jopa
väittelyntapaiseksi, ja Kihlman oli huomannut, että yksimielisyys
oli mahdoton heidän välillään; vaikka he käyttivät samoja sanoja,
olivat heidän käsityksensä Kristuksesta erilaiset. -- Kirje päättyy
sanoihin: "kunpa olisin Tübingenissä!"

       *       *       *       *       *

Lokakuun 2 p:nä Kihlman vihdoin pääsi Juutinrauman yli Malmöhön, ja
se oli onni. Tunti sen jälkeen alkoi näet orkaanintapainen myrsky,
jommoista ei miesmuistiin oltu nähty Etelä-Ruotsissa ja joka aiheutti
lukuisia haaksirikkoja. Malmöstä Kihlman lähti Lundiin tapaamaan
sikäläisiä tuttavia, ja lokakuun 5 p:nä hän saapui Tranåsiin, missä
Ternström ystävällisesti vastaanotti hänet. Kaksi päivää siellä
yhdessä luettiin ja keskusteltiin hengellisistä kysymyksistä,
mutta, päinvastoin mitä odottanut oli, ei Kihlman Ternströmiltäkään
saanut kuulla myötätuntoista hyväksymistä uusille mielipiteilleen.
Lopputuloksena oli varoitus ja vakuutus, että hänen vaivansa oli
ollut turha! Näin kertoo Kihlman Beckille kirjeessä, jonka hän
kirjoitti tälle kotia tultuaan. -- Jatkaakseen matkaa Tukholmaan
Kihlman 7 p:nä ajoi Ystadiin, mutta myrskyn tähden oli laivojen kulku
häiriintynyt, ja hän oli pakotettu jälleen viipymään puolineljättä
vuorokautta kurjassa pikkukaupungissa. "Olen aivan onneton esteitteni
vuoksi", hän valittaa äidilleen. "Kun kerran on huono onni, niin se
vainoaa kaikkialla." Lähtiessään Tranåsista oli Kihlman jättänyt
Ternströmille muutamia Beckin saarnoja, ja luettuaan ne tuli tämä
11 p:nä varhain aamulla kaupunkiin pitääkseen seuraa yksinäiselle
ystävälleen, jolta nyt halusi kuulla enemmän Beckistä. Kumminkin tuli
ja lähti höyrylaiva samana päivänä, joten yhdessäolo kävi lyhyeksi.
Matka Tukholmaan oli onnellinen, ja saapui Kihlman sinne 13 p:nä.
Siellä häntä odotti koko pinkka vuoden vanhoja kirjeitä!

Tukholmassakin matkustajamme kävi tervehtimässä tuttaviaan, mikä oli
sitä luonnollisempaa kuin hänen sielläkin täytyi lähes viikon odottaa
Storfursten-laivaa, jolla vasta 19 p:nä pääsi lähtemään. Lokakuun
20 p:nä, siis oltuaan ulkomailla 14 kuukautta, Kihlman astui maihin
Turussa.

       *       *       *       *       *

Moninaiset esteet paluumatkalla merkitsivät paljon Kihlmanille.
Lehtorinviran hakuaika oli näet kulunut umpeen kuusi päivää ennen
hänen tuloansa, eikä asia ollut mitenkään autettavissa. "Jos olisin
tiennyt sen, olisin ehkä jäänyt Saksaan talveksi." Kun ei missään
ruotsinkielisessä seurakunnassa ollut vapaata paikkaa, tahtoi
tuomiokapituli määrätä hänet johonkin suomalaiseen seutuun. Siihen
Kihlman ei kuitenkaan, kielen vuoksi, suostunut, ja kun lääkäri
arveli olevan vaarallista hänen terveydelleen ruveta saarnaamaan
kylmässä kirkossa ennenkuin uudestaan oli tottunut ilmanalaamme, jäi
tulokseksi, että hän pitkien mietiskelyjen jälkeen anoi virkavapauden
pidennystä toukokuun 1 p:ään 1853. Vapaa aika oli edelleen käytettävä
opintoihin -- tullakseenko yliopistonopettajaksi? -- sitä hän ei
uskaltanut päättää.

Arkkipiispa ja tuomiokapitulin jäsenet kohtelivat Kihlmania hyvin
ystävällisesti niinä yhdeksänä päivänä, jotka hän viipyi Turussa,
mutta kun hän kävi ensinmainitun luona hyvästi jättämässä, alkoi
korkea esimies kysellä häneltä hänen teologisia mielipiteitään.
"Hän tahtoi välttämättömästi", Kihlman kertoo Beckille, "saada
minua tunnustamaan, että uskoni oli yhtäpitävä tunnustuskirjoissa
julkilausutun uskon kanssa. Olisin mielelläni ollut siihen
vastaamatta, mutta hän vaati ehdottomasti suoraa vastausta. Silloin
minä vastasin, että uskon Luteruksen olleen Jumalan miehen, joka on
oikeassa mitä tulee kristinuskon pääasioihin, mutta uskon myöskin,
ettei hän kaikessa voinut tulla valmiiksi ja että uskonpuhdistusta
siis ei ole katsottava hänen kauttaan loppuunsuoritetuksi. Meidän on
kyllä pitäminen kiinni niistä periaatteista, joihin hän on pannut
painoa, syystä että Jumalan sana myöskin panee niihin painoa, mutta
meidän on myöskin lahjojemme mukaan käytävä eteenpäin ja jatkettava
alotettua työtä. Tämän on evankelinen teologia oikeaksi myöntänyt,
ja minä olen sen totuudeksi käsittänyt." Arkkipiispa ei kieltänyt,
että asia oli niin, mutta kuitenkin oli tarpeellista tuntea
yksilöllisen kehityksen tulokset voidakseen arvostella, eivätkö ne
ehkä olleet ristiriidassa periaatteitten ja niistä jo kehitetyn
opin kanssa. Sillä kerskailevathan hegeliaanitkin protestanttisista
periaatteistaan, vaikka heidän tuloksensa kerrassaan repivät alas
protestanttisen opin. "Minä vakuutin, ettei minulla ollut mitään
yhteistä heidän kanssaan, ja silloin hän rauhottui."

Saatuaan Helsingistä edellisenä syksynä sinne jättämät kiesinsä
Kihlman lähti Turusta lokakuun 29 p:nä. Matkalla Tampereelle satoi
lunta, niin että hänen täytyi siellä ostaa reki, millä jatkoi 20:n
asteen pakkasessa. Tampereelta hän matkusti Kurun kappeliin, jossa
hänen ystävänsä Favorin tänä vuonna oli kappalaisen apulaisena.
Siellä Kihlman viipyi kolme päivää, ja Favorinissa, joka kirjeistä
päättäen ennen kyllä oli ollut epäluuloinen Beckiä kohtaan,
hän ilokseen tapasi ensimäisen, joka hyväksyi ja omakseen otti
ne uudet hengelliset näköalat, jotka hän hänelle esitti. Tästä
Kihlman mainitsee Beckille sanoen Favorinia "rehelliseksi, totuutta
vakavasti etsiväksi mieheksi", sekä että hän jälestäpäinkin oli
kirjoittanut yhä enemmän "antautuneensa totuuden alle ja tunteneensa
itsensä lohdutetuksi". Kihlman toimitti myös Beckille sydämelliset
tervehdykset Favorinilta. -- Pakkanen kiristyi kiristymistään
ja lunta satoi, mutta kuitenkin Kihlman vihdoin 8 p:nä marrask.
tuli Ylihärmään, appi-isänsä, Essenin luokse. [Kulkiessaan Lapuan
kautta Kihlman luultavasti pistäysi pappilassa, koska Malmberg
17/11 kirjoittaa R. Helanderille: "Kihlmanin tapasin viikolla (i
veckan) kirkkoherran talossa. Hän ei poikennut luokseni. Puhuimme
kaikenlaista Saksan oloista. Ylen vähän Suomesta." Kihlman itse ei
mainitse kohtausta.] "Oli jo ilta ja aivan pimeä", jatkuu kertomus
kirjeessä Beckille. "Useita viikkoja oli minua maltittomasti
odotettu ja oltiin jo huolestuneita kohtalostani, kun ei mitään
kuulunut. Äkkiä seisoin keskellä huonetta, missä anoppini istui
kaikkine pienine lapsineen ja lapsenlapsineen. Uskokaa, että riemu
nousi, niinkuin olisi ollut jouluaatto. Kaikki huusivat nimeäni
ja syleilivät minua eivätkä tahtoneet uskoa, että olin palannut.
Appeani huudettiin ja hän tuli ja oli iloinen kuin lapsi. Mutta pikku
Hannani katseli minua tarkkaan ja sanoi sitte: 'ei se ole isä!'
Eivätkä vakuutukset aluksi mitään auttaneet; lopulta hän kuitenkin
myöntyi sen verran, että sanoi: 'koska kaikki sanovat, että se on
isäni, niin täytyy kai minun uskoa se', ja niin tulimme vähitellen
hyviksi ystäviksi, mutta vasta seuraavana päivänä hän selitti: 'nyt
tunnen, että se on oma isäni.' Mutta jos kaikki iloitsivat, että
olin onnellisesti palannut, niin oli minun iloni yhtä suuri tavata
kaikki terveinä ja nähdä heidän rakkautensa minua kohtaan. Hanna
oli kasvanut ja tullut kauniimmaksi ja ymmärtäväisemmäksi -- hän
oli isänsä silmänilo." Illan kuluessa lasten riemu vielä yltyi, kun
matka-arkusta tavattiin jokaiselle jokin lahja, ja erittäin tuotti
rouva Beckin lähettämä nukke Hannalle tuskin vähempää iloa kuin isä
itse. -- Seuraavina päivinä, varsinkin kun Ingman Alahärmästä oli
tullut saapuville, joutui Kihlman pitkään ja vaikeaan tutkintoon.
Häntä vaadittiin tekemään selkoa uskonnollisista periaatteistaan ja
Beckin teologisesta järjestelmästä. Kihlman ryhtyikin vastaamaan,
mutta vähitellen hän huomasi vain antavansa aihetta loppumattomiin
väittelyihin, ja silloin hän tyytyi lukemaan muutamia Beckin
saarnoja, ja otteita hänen luennoistaan. Vaikkei ystävillä ollut
mitään luettua vastaan, ei sentään päästy yksimielisyyteen.
Ingmanista, joka erottuaan herännäisyydestä, "piti vallalla
olevaa kirkkoa pelastavana äitinä", oli Beckin oppi perustaltaan
rationalistinen, jota vastoin Essen, varovaisempana, tunnusti
olevansa epäpätevä arvostelemaan raamatullista teologiaa, koska ei
ollut raamattuaan niin puolueettomasti lukenut. Edelleen Essen sanoi,
että olisi ruvettava raamattua tutkimaan -- yksistään siitä olisi
apua saatavissa; Beckin järjestelmä oli hänestä subjektivinen ja
liian syvä yksinkertaisille. Vihdoin hän varoitti Kihlmania, niin
kauan kun hän itse vielä etsi totuutta eikä siis kyennyt kumoamaan
kaikkia vastaväitteitä, kelle tahansa esittämästä mielipiteitään.
"Hänen varoitustaan pidin hyvänä, etenkin kun nykyinen asemani ei
velvottanut minua opettamaan toisia."

Tämän kaiken Kihlman kirjoitti Beckille. Se kai kevensi hänen
sydäntään, sillä ymmärrettävää on, että ystävien vastahakoisuus
taipua hänen mielipiteisiinsä ei voinut olla häntä painamatta.

Marraskuun 10 p:nä Kihlman pikku Hannan kanssa matkusti Alahärmään
Ingmanin luokse ja sieltä 15 p:nä Uuteenkaarlepyyhyn, missä tapasi
L. Stenbäckin. Tämä kertoi hänelle kirjoittaneensa Helsinkiin
ilmoittaakseen, että kenties olisi mahdollista saada prof. Beck
Tübingenistä dogmatiikan ja etiikan professoriksi yliopistoomme,
jos hänet siihen virkaan kutsuttaisiin. Omasta puolestaan hän oli,
viittaamalla Beckin teoksiin, huomauttanut, että maallemme olisi
suureksi hyödyksi, jos niin etevä mies asetettaisiin tärkeään
virkaan. Kumminkaan hän ei vielä ollut saanut vastausta eikä hän enää
sitä odottanutkaan, sillä virka oli jo julistettu haettavaksi. --
Näin kertoo Kihlman, ja kirjeen alustelmasta [_V. T. R(osenqvist)_ on
sen julkaissut Teol. Aikakauskirjassa 1911 s. 463-467.] päättäen oli
se osotettu F. L. Schaumanille. Itse ehdotus oli, niinkuin ylempänä
on mainittu, Kihlmanista lähtöisin. Kun Stenbäck lausuu syystä
uskovansa, että Beck ei olisi vastahakoinen tulemaan Suomeen ja että
hän suurella osanotolla oli kiintynyt maahamme, niin varmaankaan hän
ei kenenkään muun kuin Kihlmanin kautta ollut voinut saada tietoja
hänelle tuntemattoman saksalaisen professorin ajatuksista. Muutoin
Stenbäckin kirje todistaa, että hän oli ensimäisiä jollei kaikkein
ensimäinen, joka Suomessa vilpittömästi tunnusti Beckin erinomaiset
teologiset ansiot.

Marraskuun 17 p:nä Kihlman tuli Kruununkylään, missä äiti ilosta
itkien sulki hänet syliinsä.



VIII.

VIELÄ APULAISPAPPINA.


Kun Kihlman palattuaan ulkomaanmatkaltaan tuli Kruununkylään, asui
hänen äitinsä vielä entisissä huoneissaan pappilassa. Leskenä hän
näet nautti armovuotta miesvainajansa jälkeen ja vasta seuraavana
keväänä, jolloin uusi kirkkoherra, sotarovasti Jak. Ad. Cajanus,
astui virkaansa, hän muutti miehensä häntä varten pappilan maalle
rakennuttamaan uuteen asuntoon [Rakennus oli pappilan entinen
vanha päärakennus, jonka rovasti Kihlman oli ostanut ja muuttanut
pappilan puutarhan taakse (kansakouluna käytettäväksi -- se oli
alkutarkoitus, joka kuitenkin jäi toteutumatta); rouva Kihlmanin
aikana oli asunnon nimi Sofielund. Hänen kuolemansa jälkeen myytiin
rakennus taas ja muutettiin pois.], joka koko 18 vuotta eteenpäin
oli oleva se "äidin maja", mikä sitoi Kihlmanin Kruununkylään ja sai
hänet usein käymään siellä verestämässä nuoruutensa ja ensimäisen
kotionnensa rikkaita muistoja. Armovuodensaarnaajana toimi Jos.
Reinh. Hedberg, ja Nauklér oli edelleen kappalaisen apulaisena.
Koska nämä nuoret papit luonnollisesti eivät olleet avun tarpeessa,
eivät mitkään virkatehtävät estäneet Kihlmania käyttämästä aikaansa
mielensä mukaan. Hän asettui rauhalliseen yliskamariin, joka
ylioppilasaikanakin oli ollut hänen hallussaan, ja laskeutui sieltä
alas ainoastaan ruoka-ajoiksi taikka kävelläkseen ympäristössä
taikka istuakseen hetken ja toisen pienen perheen piirissä, johon
nyt kuului äiti, Hilma sisar ja jo seitsemättä vuotta omaisena
pidetty 11-vuotias serkku, Mathilda Grönvall. Pikku Hanna ei
jäänyt Kruununkylään, vaan katsottiin paraimmaksi, että hän yhä
olisi mummonsa luona Ylihärmässä, missä hänellä oli samanikäisiä
tovereita. Tietenkin oli ero ikävä sekä isälle että Hannalle, mutta
asiat olivat kerran kaikkiaan niin, että jälkimäisen täytyi vielä
kolmatta vuotta ihmetellä, "että hän ei niinkuin muut pikku tytöt
aina saanut olla isänsä kanssa". Jouluksi tuli Hanna luultavasti taas
Kruununkylään, ja silloin sepitti isä pitkän "joululaulun", jossa hän
kertoi jouluevankeliumin sisällyksen. Vaikkei runo ole runollisesti
huomattava, todistaa se sentään, että Kihlman pystyi pukemaan
ajatuksensa säkeisiinkin.

Varsinaista tehtävää tuotti kodissaolo Kihlmanille ainoastaan sikäli
kuin äiti tarvitsi hänen apuansa esiin tulevissa taloudellisissa
asioissa. Sen ohella huomautettakoon, että hänen nyt oli hoitaminen
omiakin asioitaan, joista hänen ulkomailla ollessaan Essen
oli huolehtinut. Vaimon ja Julius pojan kuoleman jälkeen oli
pesänkirjoituksessa (30 p:nä huhtik. 1851) lesken osalle tullut n.
25,000 rupl. hop. ja Hanna tyttären n. 19,000 (jotka summat kuitenkin
1857, syystä että huomattiin erehdyksen sattuneen, alennettiin
23,000:ksi ja 14,000:ksi). Rahat olivat enimmäkseen lainattuina
yksityisille, ja tuottivat vaivaa varsinkin kirjeenvaihdon muodossa.
Ensiksikin täytyi Kihlmanin, jolla ei ainoastaan virka-, vapautensa
aikana vaan sen jälkeenkin (paitsi muutamina kuukausina) lähes
kolmena vuotena ei ollut mitään palkkatuloja, vaatia korkoa niiltä,
jotka ennen eivät olleet sitä maksaneet, toiseksi eivät velalliset
muutenkaan aina muistutuksetta noudattaneet velvollisuuttaan.
Erityinen huoli hänellä oli tyttärensä omaisuudesta. Essen määrättiin
kyllä Kihlmanin anomuksesta Hannan toiseksi holhoojaksi, mutta ei
se tapahtunut vaivojen vähentämiseksi vaan siinä tarkotuksessa,
että alaikäisen varojen hoito olisi sitä tarkempi. Myöhemmin tuli
Kihlman osalliseksi suuriinkin liikeyrityksiin, mutta vastaiseksi
eivät asiat häntä viehättäneet. Todistukseksi otettakoon seuraavat
rivit eräästä kirjeestä Reinh. Helanderille (5/10 1854), jossa hän
on pyytänyt ystäväänsä muistuttamaan kahta haapajärveläistä korkojen
maksamisesta: "Näet, että minusta on tullut oikein perinpohjainen
ekonoomi, mutta muuan seikka ajaa siihen. Ei minulla vielä enemmän
kuin ennenkään ole halua asioihin, mutta syystä, että minulla ei ole
juuri mitään tuloja, olen pakotettu huolehtimaan niistä ja sentähden
pidän vuosittain tarkastuksen yrittäen selvittää kaikki, saadakseni
sitte taas jonkun ajan olla vapaa semmoisista puuhista. Minä katson
myöskin velvollisuudekseni olla uskollinen maallisessakin ja arvelen,
että kristinusko kaikkein vähimmin antaa lupaa olla kevytmielinen
maallisen hoitamisessa." --

       *       *       *       *       *

Ennestään tiedämme, miten hyvin Kihlman osasi viihtyä kirjojensa
ääressä, ja voimme siis kuvitella hänen suurella mielihyvällä
levittäneen pöydälleen Tübingenistä tuomansa kirjat. Aluksi hän
syventyi Beckin etiikkaan, jota hän samalla ryhtyi ruotsintamaan,
osaksi sen vuoksi että hän siten tulisi paremmin tarkkaamaan joka
lausetta ja sanaa, osaksi sentähden että hän antamalla ystäviensä
lukea käsikirjoituksensa voisi tyydyttää heidän haluansa oppia
tuntemaan Beckiä. Rinnakkain sen kanssa hän tutki raamattua, samassa
haluten edistyä hepreankielessä.

Mutta ei Kihlman sittenkään ollut täysin tyytyväinen, ei itseensä
eikä oloonsa. Sen näemme eräästä keskeneräisestä kirjeestä
(Essenille 8/12 1852). Että hänen entiset kuulijansa ja ystävänsä
Kruununkylässä usein väsyttivät häntä pitkillä käynneillään ("minä
koetan totuttaa heitä selviin ajatuksiin ja lyhyihin asioihin"), ei
liene tärkeämpänä pidettävä kuin se, että hänen työnsä ei edistynyt
niin vauhdikkaasti kuin hän toivoi; syvemmin häntä häiritsi tunto
siitä pettymyksestä, jonka hän oli kokenut totuuden tuojana. "En
yritä tekemään proselyyttejä", hän kirjoittaa, "purtuna (bränd) en
tahdo avata sydäntäni. Luulin herättäväni iloa, luulin että totuuden
ääni tunnettaisiin ja että tahdottaisiin sitä kuunnella." Sen
sijaan hän oli huomannut, että keskustelu synnytti alakuloisuutta,
että arveltiin parhaaksi pysyttäytyä entisellään, sekä että häntä
kohdeltiin epäluulolla; vaivansa palkaksi hän sai varoituksia eikä
koskaan rohkaisua. Olihan se oikein, ettei otettu vastaan uutta,
jota ei tyystin tunnettu, mutta oliko myöskin oikein tuomita asia
ennenkuin oli siihen perehtynyt? Häntä suretti, että häntä kaikilta
tahoilta varoitettiin, vaikka tiesi itsestään että oli "hurskaampi
(frommare) kuin konsanaan ennen". "Jollei Jumala olisi lohdutukseni
ja hänen totuutensa antaisi minulle valoa, olisin sangen kurja, sillä
ihmislohdutusta en ole saanut nauttia."

Mahdollista on, että Kihlman jätti kirjeen lähettämättä -- ehkä
pitäen sitä liian valittavana; mutta kyllä valitus tuli sydämestä.
Kirjeessä Beckille (19/12 1852, josta ennen on otettu matkakertomus)
hän puhuu samoin: "Muutamia nuorempia pappeja on toisinaan käynyt
luonani, enkä ole ilman toivoa heihin nähden, mutta rohkaisua en
ole heiltä saanut. Miten usein elänkään sen vuoksi [ajatuksissani]
Tübingenissä. Unessakin puhun Teidän kanssanne; en ole enää oikein
kotona täällä." --

Mitään selityksiä tämä Kihlmanin alakuloisuus ei kaipaa, eikä se
hänelle jäänytkään pysyväiseksi mielentilaksi. Aikaa voittaen hän
näet sai kokea, että hänen ystävänsä, miten vastahakoisilta olivatkin
ensin näyttäneet, hiljalleen omakseen ottivat sen totuuden, (tällä
sanalla Kihlman, niinkuin lukija jo kai on huomannut, ensi aikoina
palattuaan Saksasta aina tarkoitti Beckin luona saamaansa uutta
käsitystään kristinuskosta), jonka välittäjäksi hän ulkomaanmatkansa
kautta oli tullut, ja tietenkin hän silloin ymmärsi alussa olleensa
liian hätäinen kuvitteluissaan ja toiveissaan.

      *       *       *       *       *

Hiljainen elämä vanhassa kodissa äidin luona keskeytyi pikemmin kuin
Kihlman oli aavistanut, ja muutenkin tuli uusi vuosi 1853 hänelle
odottamattoman vaihtelevaksi. Tammikuulla sairastui Ylihärmässä,
ollessaan siellä sukulaisissa, Lauri Stenbäck, joka Vaasan
yläalkeiskoulun rehtorina kaupungin edellisenä kesänä sattuneen
palon jälkeen oli koulunsa kanssa muuttanut Uuteenkaarlepyyhyn, ja
kun Kihlman saman kuun lopulla kävi Essenillä, pyysi sairas häntä
hoitamaan virkaansa sillä ajalla, jolloin hänen itsensä lääkärin
määräyksestä oli oltava työtä tekemättä. Koska hän oli täysin vapaa
ja ajatteli, että olisi hupaista koettaa, miltä tuntuisi opettaa
julkisessa koulussa, Kihlman suostui ja niin hän tuli ensi kerran
toimineeksi pedagogina. Helmikuun alusta huhtikuun alkupuoleen
hän opetti latinaa, hepreaa ja suomea sekä uskontoa, yhteensä 17
tuntia viikossa lukuunottamatta kirjoitusten oikaisua. Mieluisimmat
olivat hänestä uskontotunnit, ja käytti hän niitä varten, kertoo
hän Beckille, "sitä käytännöllistä dogmatiikkaa, jonka Calmbachin
koulunopettaja oli hänelle jäljentänyt". Tehtävä oli niin hänen
mieleensä, ettei se ollenkaan tuntunut työltä. Oppilaat istuivat
hiljaa ja olivat tarkkaavaisia, niin että opettajatoimen varjopuolet
jäivät häneltä kokematta. Jopa sanoo hän huomanneensa, että hän aikaa
myöten saavutti poikien luottamuksen ja rakkauden. Kihlmanilla olisi
siis ollut täysi syy olla tyytyväinen satunnaiseen kokeeseensa,
jollei kivuloisuus taas olisi vaivannut häntä. Maaliskuulla hän
ajoittain oli niin heikko, että hänen, palattuaan koulusta, monesti
täytyi kohta panna maata.

Siten kului Kihlmanin virkavapaus. Maaliskuun 30 p:nä oli
tuomiokapituli määrännyt hänen toukokuun alusta kappalaisen
apulaiseksi Munsalaan, eikä hän siis saanut olla kauan Kruununkylässä
ennenkuin hänen oli lähdettävä uuteen työpaikkaansa, ryhtyäkseen
papilliseen toimintaan.

Munsalan kappeli oli pohjalaisen herännäisyysliikkeen keskusseutuja,
ja ennen Kihlmania oli siellä eri aikoina toiminut koko sarja
eteviä, innokkaita opettajia, niinkuin Lauri Jos. Achrén, Fredr.
Östring, Olof. H. Helander, A. A. Favorin ja viimeksi G. W. Lybeck.
Paitsi alkuperäistä herännäisyyspuoluetta oli seurakunnassa
hedbergiläispuoluekin, ja kummassakin olivat kaikenlaiset huhut
levittäneet epäluuloa tulokasta kohtaan. Kihlman puolestaan tunnusti
suoraan alusta alkaen, ettei hän kuulunut mihinkään puolueeseen, vaan
tahtoi julistaa puolueetonta totuutta, ja kun kuulijat huomasivat,
että hän todella välittämättä toisesta tai toisesta suunnasta
saarnasi esillä olevasta tekstistä, niin hän ennen pitkää saavutti
luottamusta monella taholla. Hänen luokseen alkoi tulla osaksi
semmoisia, jotka olivat pysyttäytyneet erillään puoluekiistoista,
osaksi semmoisia, joita kiusaukset ja epäilykset ahdistivat, ja he
iloitsivat siitä, että Jumala oli antanut heille totuuden. "Oli
ihania hetkiä", Kihlman kirjoittaa Beckille, "kun nämä yksinkertaiset
maalaisihmiset kiittivät Jumalaa taivaallisesta totuudesta. Miten
olinkaan kiitollinen Jumalaa kohtaan muistaessani Teitä, joka olitte
minua opettanut, niin että kykenin auttamaan toisia, jotka opetusta
kaipasivat. Kun mielenne käy raskaaksi ja Teistä on kuin tekisitte
turhaa työtä, ajatelkaa silloin näitä ihmisparkoja täällä Pohjolassa,
jotka kiittävät Jumalaa siitä armosta, jonka hän Teidän kauttanne
on heille suonut. Eivät ne ole lukuisia eikä korkea-arvoisia, vaan
maamme rehellisiä." --

Vaikka elämä Munsalassakin oli erakkomaista ("nyt olen yksin, niin
yksin, ettei minulla ole ketään, jonka kanssa vaihtaisin ajatuksia"),
olisi menestyksellinen vaikutus seurakunnassa sekä riittävä aika
opintoihin saanut Kihlmanin tyytymään oloonsa siellä, mutta tuskin
hän oli alkanut tuntea tämän, kun tuomiokapituli määräsi hänet
rovasti Sim. Vilh. Appelgrenin apulaiseksi Kokkolaan. Määräys oli
hänelle yhtä aavistamaton kuin vastenmielinen, sillä puhumatta siitä,
että kaupungin elämä yleensä oli levottomampaa, odotti häntä uudessa
paikassa paljo enemmän työtä. Siellä näet tuli hänen saarnata joka
sunnuntai ja monesti sekä ruotsiksi että suomeksi samana päivänä,
mainitsematta muita tehtäviä kovin laajassa pitäjässä. Mutta ei
ollut muuta neuvoa kuin noudattaa käskyä, ja oltuaan Munsalassa
ainoastaan kuusi viikkoa hän muutti Kokkolaan. [Tästä huolimatta
näyttää Kihlman kesällä olleen jonkun ajan Munsalassa, missä hänellä
silloin oli seuratovereina Essen ja Stenbäck jotka perheineen siellä
viettivät kaunista vuodenaikaa Lydia Bergroth (nyk. rouva Hällfors),
joka tänne oli seurannut Essenin perhettä, on elämänsä ehtooseen
saakka säilyttänyt muiston ensimäisestä purjehdusretkestään, jonka
hän Hanna serkkunsa ja Emma Candelin tädin kanssa sai tehdä Kihlman
enonsa seurassa kun tämä oli kutsuttu erään sairaan luokse, minne oli
kuljettava meritse. Kihlman oli asunut talonpoikaistalossa lähellä
kirkkoa, jossa oli saarnannutkin, toiset jonkun kilometrin päässä
Veksalassa.]

Onneksi oli Kihlman nyt kesänaikana hyvissä voimissa, joten hän
pystyi hoitamaan vaativaa virkaansa, mutta silti hän tunsi, ettei
hän voisi jäädä Kokkolaan pitemmäksi aikaa. Ei niin, ettei hän
sielläkin olisi saanut ystävällistä kohtelua varsinkin pappilassa,
missä asui Appelgrenin luona, ja kuullut monen vakavan kuulijan
todistavan, ettei hänen opetuksensa ollut turha. -- Erittäin
mainittakoon, että Kihlman täällä uudestaan tapasi neiti Emma Riskan,
joka sisaren tavoin oli häntä tukenut talvella ja keväällä 1851 ja
joka nyt avoimin sydämin vastaanotti hänen julistamansa totuuden,
ja että hän tuli läheiseen suhteeseen leskirouva Jeana Hellströmin
kanssa, joka myöskin asui Appelgrenilla, lankonsa ja sisarensa
luona. Molempien näiden naisten kanssa Kihlman seuraavana aikana
oli kirjeenvaihdossakin, vaikka jälkimäinen kuoli jo syksyllä 1854,
lähetettyään hänelle siunauksensa sen johdosta, mitä hän oli hänessä
vaikuttanut. [Maria Johanna Hellström, joka oli hyvin lahjakas
nainen, oli synt. Kemissä 1795, o.s. Thilman. Hänen puolisonsa
oli ollut Abr. Hellström, kuollut Alavetelin kappalaisena 1840.]
-- Se mikä herätti hänessä epäilystä tulevaisuuteen nähden oli:
ensiksikin pelko, että hänen terveytensä ei enää kestäisi talven
tultua, toiseksi tietoisuus hänen opintojensa puutteellisuudesta.
Hän oli tyytymätön itseensä sekä saarnaajana että sielunhoitajana
ja oli kuitenkin joutunut asemaan, jossa edistyminen tuskin oli
mahdollinen, syystä että hänellä oli liian vähän aikaa lukemiseen.
Mietiskellen sinne tänne Kihlman vihdoin syyskesällä päätti vielä
pyytää virkavapautta lähteäkseen talveksi Tübingeniin. Syyskuulla
hän lähetti anomuksen tuomiokapituliin, mutta vastaus oli tällä
kertaa kieltävä. Syynä mainittiin pappien puute, mutta kenties emme
suurestikaan erehdy, jos oletamme, että isät Turussa arvelivat hänen
jo tarpeeksi oleskelleen ulkomailla, missä niin paljo vaarallisia
aatteita liikkui.

       *       *       *       *       *

Kihlmanin halu palata Tübingeniin ei johtunut yksistään siitä,
että sikäläinen oppiaika oli jättänyt häneen rakkaan muiston, vaan
myöskin hänen jälestäpäin saamistaan todistuksista, että häntä
siellä kaivattiin. Helmikuulla Uudessakaarlepyyssä ollessaan hän oli
saanut Beckiltä pitkän kirjeen, pitemmän kuin tämä -- niin hän itse
väittää -- koskaan oli kellekään kirjoittanut, ja se huokui todella
mitä vilpittömintä ystävyyttä häntä kohtaan. Beck kiitti Jumalaa
hänen onnellisesta kotiutumisestaan, sanoi häntä "uustestamentillisen
totuuden tuntemuksessa ja kuuliaisuudessa yhdeksi etummaisia niistä,
jotka eivät väistyneet" ja senvuoksi myöskin saivat kärsiä, ja
lohdutti häntä siitä, ettei hänen julistustaan tahdottu vastaanottaa.
Kihlman puolestaan tuotti hänelle itselleen niinkuin harvat muut iloa
ja lohdutusta semmoisina hetkinä, jolloin hänestä tuntui kuin tekisi
hän turhaa työtä. -- Sitten Beck jutteli omasta paluumatkastaan,
miten hän myöhemmin toista viikkoa oli Balingenissa poikansa luona
ottanut osaa hedelmänkorjuuseen ja miten hän työn päätyttyä oli
toivonut, että Kihlman olisi istunut sohvalla hänen rinnallaan.
Vihdoin hän antoi tietoja perheen jäsenistä, kaikenlaisista
vastoinkäymisistä, vihamielisten aiheuttamista rettelöistä, jotka
kuitenkin lopulta olivat rauenneet tyhjiin, luennoista, ohimenevistä
sairauskohtauksista y.m. -- niinkuin tavallista on, kun kirjoitetaan
joko läheiselle sukulaiselle taikka uskolliselle ystävälle, jonka
osanotosta ei ole vähintäkään epäilystä. Kirje päättyi tervehdyksillä
Favorinille -- "olen iloinen, että tiedän hänen kuuluvan liittoomme"
-- ja Kihlmanille sekä pikku Hannalle rouvalta ja lapsilta.

Tähän kirjeeseen Kihlman ei tullut vastanneeksi ennenkuin
lokakuulla saatuaan tuomiokapitulilta kieltävän vastauksen
virkavapausanomukseensa. Hän kertoo olostaan Uudessakaarlepyyssä,
Munsalassa ja Kokkolassa, mainiten mitä hyvää ja pahaa häntä
oli kohdannut ja pyytäen neuvoa, tuleeko hänen tyytyä johonkin
hiljaiseen työpaikkaan maalla, vai noudattaa haluansa vielä päästä
vuodeksi tai pariksi Tübingeniin. Usein hän oli muistanut Beckin
sanoneen, että hän (Beck) mielellään ottaisi papinviran maalla, jos
voisi mielitekoaan noudattaa, ja toiselta puolen myöskin tuntenut
ahdistusta sielussaan ajatellessaan kauheaa lukemisen paljoutta
nykyisessä oppineessa maailmassa. --

Paitsi kirjeillä ylläpitivät Beck ja Kihlman toisellakin tavalla
keskinäistä yhteyttä. Jälkimäisen pyynnöstä ja kustannuksella Beck
näet jäljennytti uusia saarnojaan ja osia luennoistaan ja lähetti
käsikirjoitukset Suomeen. Ensimäinen lähetys saapui samaan aikaan kun
selostamamme kirje, ja opettajan "uhrautuvan rakkauden todistukset"
valmistivat Kihlmanille "oikeita juhlapäiviä". Marraskuun lopulla
Beck toisen kerran lähetti kirjeen ja paketin käsikirjoituksia, mutta
silloin kävi hullusti: kirje hävisi tykkänään ja käsikirjoitukset
tulivat perille vasta monen kuukauden ja monen vaivan päästä.
Lokakuulla oli Turkki julistanut sodan Venäjää vastaan ja samalla
olivat Venäjän ja länsivaltain (Ranskan ja Englannin) välit käyneet
niin kireiksi, että jälkimäisten sodanjulistus seurasi maaliskuulla
1854. Näiden valtiollisten olojen tähden pantiin sotasensuuri
toimeen, ja Beckin teologiset käsikirjoitukset joutuivat sen käsiin.
Paketti avattiin Viipurissa, sisällys lähetettiin Helsinkiin
tutkittavaksi, mutta kuori ja lähettäjän luettelo käsikirjoituksista
saapuivat oikein Kihlmanille. Näin ollen tiesi tämä tiedustella
omaisuuttaan, ja vihdoin hänen onnistuikin saada viattomat
kirjoitukset, mutta kirje oli kuin olikin hävinnyt, ja se aiheutti
vuoden pituisen seisahduksen kirjeenvaihdossa. Myöhemmin Beck sanoo
juuri siinä kirjeessä vastanneensa kaikkeen, mitä Kihlman oli
kirjoittanut ja kysynyt.

       *       *       *       *       *

Tuskin oli Kihlman, niinkuin ennen on kerrottu, purkanut huolensa
ystävälleen Tübingenissä ennenkuin uusi odottamaton käänne tapahtui
hänen elämässään. Hän sai näet kirjeen (24/10 1853) arkkipiispa
Bergenheimiltä, jossa tämä kysyi, eikö hän, koska hän hoitaakseen
heikkoa terveyttään ja myöskin jatkaakseen teologisia opintojaan
toivoi muutosta nykyisissä virkatehtävissään, haluaisi vastaanottaa
määräystä olla hänen, arkkipiispan, apulaisena erinäisiä tehtäviä
varten. Tietenkin olisi hänen sitä varten muutettava Turkuun,
mutta hänen toimensa, joka tulisi käsittämään "kirjoittamista,
asiakirjojen ja ilmestyvien kirjojen tarkastamista (genomgående)
y.m.", ei lainkaan estäisi häntä käyttämästä melkoista osaa ajastaan
teologisiin opintoihin. Hänen tuli antaa vastaus ennen 11 p:ää
marrask., mutta asia oli pidettävä salassa; ainoastaan ystäviensä L.
Stenbäckin ja C. G. von Essenin kanssa saisi hän neuvotella siitä.

Kahdella päällä, tuliko hänen suostua vai kieltäytyä, Kihlman kohta
lähti Ylihärmään, ja on siis hänen vastauksensa (jonka alustelma
on säilynyt) katsottava tulokseksi neuvottelusta Essenin kanssa.
Tunnustaen että hänen kiitollisuutensa arkkipiispan osoittamasta
luottamuksesta pitäisi näyttäytyä suorassa myöntymyksessä, Kihlman
sanoo erinäisten epäilysten kuitenkin estävän häntä ehdottomasti
suostumasta. "Minussa on nimittäin jo kauan ja varsinkin viimeisinä
vuosina katkerien kokemusten ja tuskallisten perhetappioiden johdosta
kehittynyt vastustamaton tarve käsittää ja omistaa kristillinen
uskonto. Ajatellen että minun tulee olla säästämättä vaivoja ja
kustannuksia tyydyttääkseni tätä tarvetta, olenkin koettanut tutustua
kristillisen teologian tuloksiin. Sikäli olen myöskin onnistunut,
että kristillinen uskonto vakaumuksen tietä on tullut minulle
totuudeksi. Mutta mitä enemmän olen saanut katsoa tämän uskonnon
eheään ja laajaperäiseen järjestelmään, sitä tärkeämmältä on minusta
näyttänyt tunkeutua eteenpäin ja voidakseni rauhassa tehdä niin,
uskalsin anoa virkavapautta yhdeksi vuodeksi." Koska hän ei mitenkään
tahtonut luopua aikeistaan jatkaa opintojaan, selittää hän edelleen,
olisi hän pakotettu kieltäytymään, jos hänen tehtävänsä arkkipiispan
luona tulisivat viemään suuremman osan aikaa, mutta jos mahdollista
olisi, että hän saisi käyttää esim. 2/3 ajastaan omiin töihinsä,
olisi hän valmis hyväksymään tarjouksen. -- "Kumminkin olisi toimi
oleva minulle väliaikainen ja minä vastaanotan sen, joko siten
helpommin päästäkseni johonkin sopivaan koulunopettajan virkaan
taikka kenties vielä saadakseni virkavapautta pitempää ulkomaanmatkaa
varten tieteellisessä tarkotuksessa."

Asettaen näin ankarat ehdot suostumukselleen Kihlman luuli
arkkipiispan luopuvan tuumastaan. Mutta todellisuudessa kävi niin,
että tuomiokapituli 16 p:nä marrask. määräsi Kihlmanin apulaiseksi
arkkipiispalle, joka uudessa suosiollisessa kirjeessä lausui
toivovansa, että hän uuden vuoden alusta ryhtyisi toimeensa. --
Edellisessä kirjeessään oli arkkipiispa myöskin yhtenä ehdotuksensa
aiheena maininnut "herra komministerin, kuuleman mukaan, edullisen
taloudellisen aseman". Tuomiokapitulin määräyksessä taasen sanottiin,
että Kihlmanin tuli palkasta sopia arkkipiispan kanssa. Itse
asiassa sai "apulainen erinäisiä tehtäviä varten" elää omillaan,
paitsi milloin hän seurasi arkkipiispaa virkamatkoilla. [Tunnettua
on että Bergenheim oli velkainen, ja tämän kirjoittaja muistaa
poika-ajoiltaan, miten papit juttelivat arkkipiispan pyytäneen toista
tai toista varakasta rovastia takaukseen.]

       *       *       *       *       *

Vaikkei Kihlmanilla Kokkolassa ollut ainoatakaan uskottua ystävää,
oli hänen jo taas vaikea lähteä sieltäkin. Hän näet huomasi todeksi,
että vilpittömästi toivottiin hänen jäävän sinne. Joulun hän vietti
kotona Kruununkylässä, mihin oli "tilannut" pikku Hannankin.
Sitte hän jätti hyvästi äidilleen, jolle tuntui raskaalta jälleen
erota pojastaan -- jota hän koko tänä vuotena oli milloin tahansa
voinut tavata, sillä Uuskaarlepyy, Munsala ja Kokkola olivat
lähekkäin olevia paikkoja -- ja matkusti uudenvuodenaatoksi ja
-päiväksi Ylihärmään. Maanantaina 2 p:nä tammik. 1854 Kihlman lähti
Ylihärmästä. "Hanna itki yhtä vakavasti kuin hän lauantai-iltana
oli nauranut [uuden vuoden pukille]", kirjoittaa hän äidilleen,
"mutta isä ei itke koskaan erohetkinä, olematta sentään tunteeton.
Nyt Hanna luultavasti nauraa yhtä iloisesti kuin ennen, mutta isä
tuntee kaipausta yhtä syvästi kuin erotessa." Loppiaispäivänä kulki
Kihlman Pöytyän kautta ja kuuli F. G. Hedbergin saarnaavan ("hyvät
luonnonlahjat: kaunis ääni, miellyttävä esitystapa, mutta pinnalla
liikkuva") ja saapui illalla Turkuun, missä Heikel oli hankkinut
hänelle mukavan 2-huoneisen asunnon nti Blomrosin luona (huoneisto ja
täyshoito 14:stä rupl. kuukaudessa).

Kun Kihlman kävi tervehtimässä esimiehiänsä (joista historian lehtori
T. T. Renvall ja pyhien kielten lehtori Gust. Er. Eurén olivat
uusia), oli tuomiorovasti Edman nähtävästi tyytymätön, että hän oli
vastaanottanut toimensa; kyseessä oli muka "kirjoittamista, jota
varten ei kappaa eikä kaulusta tarvittu". Samassa (71-vuotias) ukko
pahoitteli, että Viipurin kuvernööri (K. von Kothen) oli tullut
kirkollisasiain päälliköksi, sillä "kun epoletit johtavat, joutuvat
pappien oikeudet hunningolle". Arkkipiispa oli erittäin ystävällinen,
vakuutti tarkoittaneensa ainoastaan Kihlmanin parasta ja ehdotti,
että tämä säännöllisesti söisi päivällisensä hänen luonaan. Siihen
ei Kihlman kuitenkaan myöntynyt, koska asui täyshoidossa. Tulokas
saattoi siis olla ja olikin tyytyväinen, mutta hän kirjoitti
äidilleen: "tyytyväisempi olisin, jos Äiti ja muut omaiset olisivat
täällä: on vähän surullista aina syödä yksin".

Tammikuun 31 p:nä Kihlman kirjoittaa äidilleen, että hän toivoi
seuraavana päivänä saavansa loppuun ensimäisen hänelle uskotun
tehtävän. Hän oli näet läpikäynyt ja järjestänyt muistutukset, jotka
eri tahoilta oli esitetty kirkkolakiehdotusta vastaan. "Muistutukset
muodostavat kaksi paksua käsinkirjoitettua folianttia. -- Tämä työ on
siihen nähden ollut mieltäkiinnittävää, että olen oppinut tuntemaan
monta henkilöä maassamme ja saanut yleiskatsauksen eri piirien
mielipiteisiin". [Viittaamme vielä _E. G. Palménin_ ennen mainittuun
julkaisuun, jossa lausunnot on selostettu.] Muun muassa hän oli
tässä kokoelmassa tavannut senkin lausunnon, jossa hän itse niin
innokkaasti oli puolustanut yksityisten hartausseurojen pitämistä.
Nyt hän kai olisi laatinut sen koko joukon toiseen tapaan, syystä
ettei hän enää pitänyt seuroja yhtä tärkeänä kuin ennen. Mutta ei hän
siitä mainitse mitään äidilleen. -- Samana päivänä kun työ päättyi
s.o. helmikuun l:senä lähti arkkipiispa tarkastamaan anneksaansa,
Närpiön pitäjää, ja Kihlman seurasi häntä sihteerinä matkalla, joka
kesti yhden viikon. Mennen tullen ajettiin yötä päivää, arkkipiispa
kuomi- ja Kihlman avonaisessa reessä, niin että 25 penikulmaa
kuljettiin 25 tunnissa. Vaikka palatessa oli kauhea pyryilma, ei tämä
kuriirinkulku haitannut Kihlmanin terveyttä.

Se seikka, joka nähtävästi oli saanut arkkipiispan ottamaan Kihlmanin
apulaisekseen, oli (alkuaan v. 1817 asetettujen) kirkollisten
komiteain kokoonkutsuminen 10 p:ään helmik. 1854. Mitä nämä komiteat,
joiden jäseniä tietysti tarpeen mukaan oli uusittu, olivatkaan ennen
yrittäneet, pääasia on, että niiden tehtävä, uuden virsikirjan,
kirkkokäsikirjan, kirkkolain ja katekismuksen toimittaminen oli vielä
suorittamatta. Toimelias Bergenheim, joka arkkipiispana oli komiteain
esimies, tahtoi nyt luoda uutta intoa siihen tärkeään harrastukseen,
jota ne edustivat, ja epäilemättä oli Kihlman edeltäkäsin -- sanomme
tahalla edeltäkäsin -- tyytyväinen, että hänelle oli sallittu olla
mukana merkillisessä tilaisuudessa. Muutenkin hän oli erittäin
virkeällä mielellä, syystä että hän helmikuun 9 p:nä sai luokseen
tervetulleen vieraan, appensa Essenin, joka m.m. tavatakseen
Kihlmania oli Turkuun seurannut virsikirjakomitean jäsentä, lankoansa
ja ystäväänsä Lauri Stenbäckiä. Minkä vaikutuksen tutustuminen
komiteoihin lopulta häneen jätti, huomataan seuraavasta otteesta
hänen äidille osottamastaan kirjeestä (21/2): "10 p:nä komiteat
alkoivat työnsä, ja sen jälkeen olen ollut alituisessa touhussa.
Kun nimittäin komiteat jumalanpalveluksen jälkeen tuomiokirkossa
olivat palanneet tuomiokapitulin istuntosaliin ensimaiseen yhteiseen
kokoukseensa, ehdotti arkkipiispa, että minut kutsuttaisiin
ylimääräiseksi sihteeriksi; ehdotus hyväksyttiin ja minä sain
sijan pienen pöydän ääressä. [Pöytäkirjassa käytetään sanoja:
'till biträde för sekreteraren [A. J. Hornborg] vid protokollets
förande, egentligen för det fall att sekreteraren af sjukdom eller
annat förfall skulle hindras att sitt åliggande fullgöra'. Koska
K. itse asiassa ei pitänyt pöytäkirjaa eikä sellaista apulaista
komitean sihteerillä ollut ennen eikä myöhemmin, voinee päättää,
että arkkipiispa vain tahtoi valmistaa K:lle tilaisuuden perehtyä
asioihin, jotta tämä paremmin pystyisi avustamaan häntä tavalla,
josta alempana tekstissä puhutaan.] Sen johdosta olen nyt saanut
kuunnella kaikkia neuvotteluja ja tulisi kai minun olla hyvin
onnellinen saatuani osaa siitä viisaudesta, joka välttämättömästi
on tavattavissa maan oppineimmissa ja kokeneimmissa miehissä.
Mutta valitettavasti ei niin ole laita. Äiti tuntee minut, että
olen luonnostani ylpeä, ja kuvittelee ehkä, että ylpeyteni on
syynä siihen, etten minä, vaikka rakastankin viisautta, nytkään
tunne itseäni onnelliseksi. Olkoon miten tahansa, joko niin että
itserakkauteni estää minua käsittämästä vanhojen viisautta, taikka
että heidän viisautensa on vähäinen, varmaa on, etten läheskään tunne
itseäni onnelliseksi, vaan olen syvällä tuskalla nähnyt ja kuullut
tätä kaikkea. Mitä lähemmin opin tuntemaan heitä, joilta minunlaiseni
nuorukaisen pitäisi voida oppia niin paljon, sitä kovapäisemmäksi
tulen, sillä luottamukseni vähenee vähenemistään. Sen sijaan että
tuntisin itseni vedetyksi näiden korkea-arvoisten miesten puoleen,
tunnen yhä suuremman vastenmielisyyden kehittyvän itsessäni heitä
kohtaan. Sihteerintyöni ei ole tähän saakka ollut erittäin vaikeaa;
mutta joka päivä on minun oltava läsnä heidän kokouksissaan k:lo
9:stä tai 10:sta k:lo l:een a.p. ja k:lo 4:stä k:lo 7:ään i.p. Kemuja
(kalaser) kuuluu myös pidetyn loppumatta; mutta en minä ole ollut
kutsuttu muualle kuin päivällisiin arkkipiispan ja Edmanin luokse." --

Kihlmanin hämmästyttävän ankara arvostelu tarkoitti kai lähinnä
kirkkolaki- ja käsikirja-komiteoja, joiden kokoukset kestivät
maaliskuun alkupuoleen saakka -- virsikirja- ja katkismuskomiteat
hajosivat jo parin virallisen kokouksen jälkeen -- ja käy joissakin
määrin ymmärrettäväksi, kun ajattelemme, että hän erinäisistä syistä
oli asioihin ehkä enemmän perehtynyt kuin arvatenkin useimmat
toimikuntien jäsenet. Ei siinä kyllä että hän yksin oli vähän ennen
läpikäynyt kaikki muistutukset kirkkolakiehdotusta vastaan, vaan oli
hän muutoinkin valmistunut esiintulevien kysymysten käsittelemiseen.
Kihlman on näet viidettäkymmentä vuotta myöhemmin kertonut, että
Bergenheim, joka entisenä historian lehtorina ei suinkaan ollut
mikään tarkka kirkollisten asiain tuntija, aina kokousten edellä
kahdenkesken Kihlmanin kanssa tiedusteli tältä, kuinka se tai se asia
oli ollut ennen järjestetty, mitä siitä tai siitä säädetty. [Toht.
L. Ingmanin tiedonanto. -- Jos Kihlman samassa oli tahtonut esittää
omia mielipiteitään ja muistutuksiaan, oli arkkipiispa keskeyttänyt
hänet ja kysynyt: "mitä opettaa kirkko?" -- ainoastaan siitä hän
välitti.] Kun lisäksi otamme huomioon hänen luontaisen kriitillisen
kykynsä ja ulkomaanmatkan, jolla hän oli niin paljon oppinut, kuullut
ja miettinyt, niin on todella sangen luultavaa, että hänellä olisi
monesta seikasta ollut syvempää ja järkevämpää sanottavana kuin
"vanhoilla", jotka keskeltä virkatoimiaan oli kutsuttu Turkuun.
Arkkipiispasta on Kihlman erittäin jutellut, että hän noiden
valmistavien keskustelujen jälkeen apulaisensa kanssa oli kokouksissa
esiintynyt tarkkana asiantuntijana, niin että komiteain jäsenet
olivat ihmetelleet hänen tietojaan. -- Essen ja Stenbäck lähtivät jo
helmikuun 20 p:nä jättäen Kihlmaniin syvän kaipauksen tunteen.

Maaliskuuhun saakka oli Kihlmanilla, niinkuin edellisestä näkyy,
yhtä mittaa työtä, mutta sitten seurasi vapaampi aika. Mainitun kuun
12 p:nä arkkipiispa kyllä kehotti häntä tulemaan hänen kanssaan
Helsinkiin, minne hän lähti tapaamaan keisaria, joka uhkaavan
sodan aattona oli luvannut käydä Suomessa, mutta kuultuaan, että
Kihlman ei ollut terve, hän muutti suunnitelmansa ja matkusti
yksin. Kihlmania vaivasi jonkunlainen silmätauti, johon yhtyi kova
päänsärky ja kuume ja josta hän toipui vasta kuun lopulla. Sen
jälkeen hän saattoi taas ryhtyä kirjoihinsa. Tautinsa aikana hän
paljon "kaipasi äidin taikka puolison hellää hoitoa". Kuitenkin
hänen emäntänsä teki parastaan hoitaessaan häntä, ja joka päivä
kävi lehtori T. T. Renvall häntä katsomassa. Renvall oli näet tällä
ajalla Kihlmanin läheisin ystävä Turussa; toinen ystävä, jonka
hän kirjeissään mainitsee, oli entinen koulutoveri maist. Titus
Reuter. Molemmat olivat myöskin totuudelle alttiita, joten ei heidän
kanssaan tullut kysymykseenkään väitellä uskonnollisista asioista.
Väittelyjä Kihlman näet kartti. "En ole sillä [väittelemisellä]
mitään voittanut", hän kirjoittaa Emma Riskalle, "vaan kyllä
vahingoittanut itseäni, niin että on ollut vaikea palata entiseen
hiljaisuuteen. Siinäkin kohden on paras seurata Jumalan sanaa."
Toiselta puolen Kihlman oli vieraantunut entisestä suosijastaan
rovasti H. Heikelistä ja myöskin neiti Caireniuksesta, kumpikin kun
ehdottomasti pysyi oppimassaan kristinuskon käsityksessä. Paitsi
Renvallin ja Reuterin perheitä -- jälkimäisen rouvaa (syntyään Aline
Procopé) Kihlman sanoo "vakavaksi naiseksi, jolla on syvä hengellinen
kaipio ja josta toivon paljon hyvää" -- on vain yksi mainittava,
jossa hän seurusteli. Hän kertoo näet jo toisessa kirjeessään äidille
(31/1), että hän "yksinäisyydessään päätti käydä tervehtimässä
hovioikeudenneuvoksetarta Louise Forssellia (o.s. Höckert). Teinkin
niin eräänä iltana ja olin tervetullut. Saatoin oikein nähdä, että
niin oli laita. Hän oli tullut vanhaksi, mutta kuitenkin tunsin hänet
kohta. -- Tyttäret olivat kaikki poissa, joten tutustuminen heihin
jäi tuonnemmaksi. Tahdottiin että pitäisin itseäni sukulaisena ja
semmoisena kävisin usein perheessä." Forssellin ja Kihlmanin perheet
olivat tuttuja Vaasan ajoilta, ja "sukulaisuus" oli siinä, että
hovioikeudenneuvoksettaren isän, kauppaneuvos Höckertin ensimäinen
vaimo, Hedvig Siniä (joka ei sentään ollut Louisen äiti), oli ollut
Kihlmanin äidin isän sisar! Forssellin perhe, joka isän kuoltua
(1845) oli muuttanut Turkuun, käsitti paitsi äitiä, kolme tytärtä,
Amelie, Hilda ja Julie (ensimäinen vuotta, toinen neljä, kolmas
kuusi vuotta Kihlmania nuorempi), ja neljä poikaa, joista nimeltä
mainittakoon vain nuorin (s. 1839), Oskar. Että tällä käynnillä oli
merkitystä Kihlmanin tulevaisuuteen nähden ilmenee alempana.

       *       *       *       *       *

Toukokuun ensi päivinä arkkipiispa ilmoitti lähtevänsä tarkastamaan
kouluja Pohjanmaalla ja jätti Kihlmanin itsensä ratkaistavaksi,
tahtoiko yhtyä matkaan vai jäädä kotia Turkuun. Vaikka tämä
sydämestään olisi toivonut tavata rakkaita omaisiaan ja
ystäviään kotiseuduillaan, päätti hän kuitenkin, peläten retken
kuriirinvauhtia, tällä kertaa jäädä Turkuun, semminkin kuin toinen
matka pohjoiseen oli suunniteltu loppukesäksi. Hän ilmoitti
vain äidilleen, että arkkipiispa toukokuun 29 p:nä aikoi saapua
Kruununkylään ja seuraavana päivänä tarkastaa Kokkolan koulua.
Arkkipiispa oli luvannut käydä tapaamassa rouva Kihlmania, ja antoi
poika sentähden äidilleen seuraavat neuvot: "Äidin pitäisi tarjota
arkkipiispalle ateria kaikkien niiden ateriain edestä, jotka minä
syön hänen luonaan. Jos Äidille suodaan antaa hänelle illalliset,
niin on hänelle tarjottava jauhopuuroa. Sitä hän syö melkein joka
ilta kotonaan eikä luultavasti saa sitä koko matkalla. Äidin ei
siis tarvitse muuta kuin istua ja odottaa; kahdenkesken puhellessa
voi Äiti myös kysyä, onko hän tyytyväinen minuun. Hoitakaa nyt
vieraitanne parhaimman mukaan, mutta älkää hyväntahtoisuudessanne
antako heille liian paljon ruokaa, niinkuin tavallista on pappiloissa
ja varsinkin kaikkien rovastinrouvien luona!"

Vastauksena tähän ottakaamme äidin kirjeestä (31/5) kuvaus
arkkipiispan ja hänen seuralaistensa (lehtori G. F. Helsingius ja
notaari A. J. Hornborg) käynnistä Kruununkylän pappilassa. "Eilen
illalla k:lo 1/2 7 piispa tuli -- varhemmin kuin isäntä [rovasti
Cajanus] oli odottanut. Kun Wegelius ja Frosterus ei täyttä puolta
tuntia ennen tulivat pappilaan, oli hän vielä arkipuvussa ja
parta ajamatta. He kävivät silloin minun luonani ja olivat juuri
palanneet Cajanukselle, kun kahdet vaunut vierivät pihalle. Voit
uskoa, että ukolle tuli kiire. Tosin hän ehti ulos portaille, mutta
ei napittaa kauhtanaansa eikä ottaa kappaansa. Astuttuaan sisään
oli piispa hetken päästä kehottanut pappeja riisumaan kappansa,
mutta Cajanuksella ei ollut sitä vaivaa. Hän oli kuvitellut piispan
välttämättömästi tulevan yöllä, sillä niin oli joskus tapahtunut
Appelgrenilla -- mutta älä mainitse sitä. K:lo 9 kävi piispa minun
luonani. En luullut hänen tulevan niin pian, mutta kuitenkin olin
pukeutunut, ajatellen että ei ole vahinkoa, jollei hän tulekaan,
mutta jos hän tulisi, olisi julman paha olla häntä vastaanottamatta
-- olin siis täydessä komeudessa (i full pomp). Cajanus saattoi häntä
tänne. Mutta en minäkään päässyt seikkailutta. Rouva Cajanus oli
pyytänyt minulta yösijaa kahdelle herralle, ja vähän ennen k:lo 9
oli Lotta ottanut esiin makuuvaatteet laittaakseen vuoteet sänkyyn
ja sohvalle, mutta kun huomattiin, että piispa tulee, heitettiin
kauheassa touhussa vaatteet keittiökamariin. Sen vuoksi lienee ollut
vähän tomuista, kun hän astui sisään, mutta minä osoitin hänet
vierashuoneeseeni, jossa hänen oli istuttava sohvassa. Minä taasen
tahdoin kainosti istuutua läheiselle tuolille, mutta hän ei sallinut
sitä, vaan sanoi, että rovastinrouvan tuli istua sohvalla, niin
että hän voisi kertoa Alfredille istuneensa hänen äitinsä rinnalla.
Muutoin hän oli iloinen, mutta kun kysyin mitä tärkeää Alfredilla oli
tehtävänä, kun hänellä ei ollut piispan antamaa työtä, hän vastasi
sangen epämääräisesti, että sillä, joka tahtoo opintoja harjoittaa,
oli aina tehtävää. Sitäpaitsi hän sanoi, että sinä olet edistyvä
(på uppgående) ja [poika], josta äidillä oli täysi syy iloita." --
Rouva Kihlman päätti kirjeensä alkupuolen k:lo 1/2 3, jolloin hänen
oli nälkä. Hän oli kutsuttu Cajanukselle päivällisille, joihin
odotettiin piispaa Kokkolasta. Kirjeen loppupuolesta seuratkoon
vielä pieni ote: "Nyt k:lo 1/2 12 olen ollut sekä päivällisillä
että illallisilla, ja minulla on ollut kunnia seurustella korkean
patruunasi kanssa. Hän on kohdellut minua erinomaisen kohteliaasti,
niin kohteliaasti, että pelkään sen pahoittaneen joitakuita. --
Piispa puhui sinusta ja sanoi tänään saaneensa kirjeen sinulta. Hän
näytti minulle ulkokirjoituksen, kysyen tuntisinko käsialan, ja oli
niin ihastunut kuin olisi kirje ollut morsiamelta. Sinä olet onnen
poika saavuttamaan ihmisten suosiota. K:lo 7 aamulla jatketaan
matkaa."

Kihlmanista oli kuvaus niin luonnon mukainen, että hän täydellisesti
kuvitteli miten kaikki oli tapahtunut. "Että hän (arkkipiispa) olisi
kohtelias Äidille, arvasin hyvin. Hän osaa käyttäytyä ihmisten kesken
ja varsinkin toisinaan, kun hän tulee vapaammaksi, on hän oikein
rakastettava. Unohdin sanoa, että Äidin olisi pitänyt olla olevinaan
tietämättä mitään työstäni. Jos arkkipiispa hyvyydestä minua kohtaan
ja tietäen, että minä kuitenkin hyvin käytän aikaani, joskus myöntää
minulle enemmän aikaa omiin tehtäviini, niin emme kumpainenkaan
tahdo, että se tulee tunnetuksi. On ilmankin kateellisia, jotka
murisevat. Tiedän esim. yhden esimiehistäni lausuneen, että olen
hankkinut itselleni tämän toimen ainoastaan nauttiakseni hyviä
päiviä. En muka viitsinyt tehdä työtä ja koska minulla oli varaa elää
palkatta, olin keksinyt tämän keinon. Tämän mielipiteen nojassa oli
tuomiokapituli jo määräämäisillään minut apulaiseksi Ahvenanmaalle,
mutta luovuttiin siitä sentään syystä että arkkipiispa oli poissa. On
sentähden erittäin tärkeää, ettei ihmisissä vahvisteta sitä ajatusta,
että minulla täällä ei ole mitään tehtävää. Eikä siinä suinkaan ole
perää, minä teen uskollisesti työtä aamusta iltaan, yhtä ahkerasti
kuin mikä virkaatoimittava pappi tahansa. Mutta vaikka minä elän niin
yksinäisesti, etten juuri seurustele kenenkään kanssa, ja esiinnyn
vaatimattomasti, näyttää kuitenkin siltä, että olen monen tiellä."
-- Vähän varhemmin kirjoitti Kihlman Emma Riskalle arkkipiispasta
ja heidän keskinäisestä suhteestaan seuraavat rivit: Arkkipiispa
"tahtoisi sitä mikä on oikeaa, hän harrastaa sitä; saattaa istua
tuntikausia ja puhua siitä (kuinka moni tekee edes niin paljon?),
mutta jos on vaikeaa päästä erilleen näkyvästä, vaikka surut
ahdistavat, miten paljon vaikeampaa onkaan, kun kaikki käy hyvin ja
seisoo kunnian kukkuloilla. Minä en pyydä saavuttaa vaikutusvaltaa
hänen luonaan, sillä en ole sen tarpeessa, eikä Jumalan valtakunta
ole ihmisten puutteessa. Pyytämättäni olen yhä enemmän saanut
kunnioitusta hänen puoleltaan. Lähemmin hän ei tunne mielipiteitäni,
sillä hän ei ole niitä kysynyt. Talon rouvan kanssa en ole tullut
vähimpäänkään keskusteluun, välillämme ei ole mitään kosketuskohtaa
taikka en ainakaan tähän saakka ole huomannut semmoista olevan."

       *       *       *       *       *

Tämän ajan kuvaus jäisi vaillinaiseksi, jollei puhuttaisi sodastakin.
Jo helmikuulla Kihlman kertoo, että Turussa 15 tykkipurtta ja yksi
fregatti olivat rakennuksen alla, ja oli sitä varten tilattu 100
pohjalaista kirvesmiestä. Näiden joukossa oli monta tuttuakin, jotka
kävivät Kihlmania tapaamassa. "He ovat minulle sangen rakkaita",
hän kirjoittaa -- "minua huvittaa seurustella aliluokankin kanssa;
siinä on jonkunlaista suoruutta ja yksinkertaisuutta, johon panen
arvoa". -- Kun arkkipiispa oli palannut Helsinginmatkaltaan, kävi
hän Kihlmanin luona ja kertoi keisarin sanoneen, että maalla oli
odotettavana tuntuvia onnettomuuksia. "Hän tarkoitti luultavasti
paitsi sodan yleistä rasitusta ja monia yksityisten perheiden
tappioita, että joku tai useampi kaupungeistamme ehkä poltettaisiin
taikka joutuisi pakkoverotuksen alaiseksi." Kihlman katseli asiaa
uskonnolliselta kannalta. "Meidän aikana", hän kirjoittaa, "on kolera
ollut Jumalan rangaistuksena ihmiskunnalle, ja jos sota puhkeaisi
nyt samaan aikaan, olisi se minulle niin vähän odottamatonta, että
päinvastoin ihmettelisin, jollei se tulisikaan". Kaksi päivää ennen
(28/3) olivat todellisuudessa länsivallat julistaneet sodan Venäjää
vastaan, mutta vaikka Kihlman ei vielä tietänyt siitä neuvoo hän
kuitenkin äitiänsä jonkun luotettavan talonpojan avulla kätkemään
osan hopeatavaroitaan johonkin etäiseen, salaiseen paikkaan, itse
voisi hän hädän lähestyessä matkustaa Ylihärmään. Jopa hän muistaa
äitinsä lehmiäkin -- "englantilaiset ovat intohimoisia pihvinsyöjiä".
Äiti ei näy olleen läheskään niin levoton ja huolestunut kuin poika,
joka joka kirjeessä puhuu sodasta. Syynä siihen oli tietysti sekin,
että jälkimäinen alinomaa näki ja kuuli uutta Turussa, jonka kautta
sotaväkeä ja sotatarpeita kuljetettiin Ahvenanmaalle. Sitä paitsi
oli vanha rouva jotakin kokenut; "vaikka olen jo kestänyt yhden
sodan sekä ryöstön ja tappelun Vaasassa, en minä ollenkaan pelkää",
kirjoittaa hän. Kun sitte kesäkuun 7 p:nä k:lo 11 illalla, jolloin
äiti jo oli pannut maata, Hilma oli häneltä kysynyt, kuka jyskyttää
porstuan ovea, niin että akkunat tärisee, oli hänelle pian selvinnyt,
että Kokkolassa kahakka oli alkanut. Hän lohdutti hätääntynyttä
tytärtään ja kertoo sitten (9/6) levollisesti pojalleen, kuinka
englantilaiset, jotka olivat yhdeksässä veneessä lähestyneet rantaa,
oli ajettu pakoon. M.m. oli eräs saaristolainen (bonde från Öjan)
ahkerasti ampunut erään venäläisen panostaessa pyssyjä. Kun hän näki
miten toinen vihollinen toisen perästä kaatui hänen luodeistaan,
tahtoi hän säälistä lakata, mutta venäläinen kehotti häntä ampumaan:
"minä lataan, ammu sinä!" -- S.p. Kihlman kirjoittaa, että Turussakin
peljättiin vihollisen tulevan kaupunkia hätyyttämään. Saaristossa
englantilaiset maksoivat kaloista y.m. mitä ottivat, mutta sanottiin
rahojen olevan "uushopeaa". "Parasta kaikesta oli kuitenkin,
että he ryöstettyään, poltettuaan ja petettyään lähimmäistään
jättivät ilmaiseksi uusia testamentteja ryöstettyjen lohdutukseksi
ja kääntymykseksi. Se on inhoittavaa ulkokullaisuutta." -- Emma
Riskalle Kihlman lausuu englantilaisten hyökkäysten johdosta:
"Koston ja palkinnon hetki on kerran tuleva heillekin, jotka nyt
kohtelevat meitä niin julmasti. He ovat nyt mahtavia, mutta aika
tulee jolloin joku vielä mahtavampi maksaa heille täydellä mitalla.
Siitä olkaamme vakuutetut, sillä se perustuu Jumalan ijäiseen
oikeuteen, ja niin on aina käynyt. Mutta meidän tulisi ajatella,
että viholliset ovat Jumalan välikappaleita ja ettei mitään tapahdu
Jumalan sallimatta. Meidän pitäisi rangaistuksesta käsittää meidän
rangaistuksenarvoisuutemme, ja oppia kumartamaan Herran edessä ja
uskolla vastaanottamaan _Hänet, joka tulee luoksemme_ semmoisissa
rangaistuksissa. Herra ei ole ainoastaan kerran tuleva, vaan Hän on
jo tulossa. Jos pysähtyy kärsimättömyyteen iskusta, joka on sattunut,
niin joutuu aivan samaan asemaan kuin he, joita Hänen viimeisen
tulemisensa aikana toinen vaiva kohtaa toisen perästä, ilman että
he sentään kääntyvät Jumalan puoleen, vaan vihassa ja herjauksessa
yhä enemmän etenevät Hänestä. Semmoisena aikana kuin tämä nykyinen
tulee valppauden olla kahta vertaa suurempi, jotta siten todistetaan
olevansa _uskollinen_ palvelija."

       *       *       *       *       *

Kesänsä Kihlman vietti Turussa kirjojensa ääressä, iltaisin
kävellen yksin taikka Renvallin seurassa. Pari kertaa hän saarnasi
tuomiokirkossa. Heinäkuun lopulla ilmoitti arkkipiispa aikovansa
elokuun viime päivinä lähteä tarkastusmatkalle, joka oli alkava
Lohtajassa 31 p:nä, ja tuli Kihlmaninkin seurata häntä. Kuitenkin
saisi tämä ("n.b. omalla kustannuksellaan") jo ennen lähteä
liikkeelle, voidakseen siten vapaasti viettää joitakuita päiviä
sukulaistensa ja ystäviensä parissa. Sen johdosta Kihlman kirjoitti
äidilleen, että hän 19 p:nä elok. toivoi saapuvansa Kruununkylään,
sitä ennen käytyään Ylihärmässä ottamassa Hannan mukaansa.

Niin sitte tapahtuikin, mitä Kihlmaniin tulee, mutta eräästä
Bergenheimin kirjeestä (21/8) päättäen jäi itse tarkastusmatka
tekemättä; Turussa oli näet ruvettu pelkäämään, että viholliset
hyökkäisivät sinne elokuun lopulla, eikä arkkipiispa tahtonut silloin
matkustaa pois. Siitä johtui, että Kihlmanin virkistysmatka tuli
kestämään koko syyskuunkin. Enimmän ajan näyttää hän oleskelleen
Kruununkylässä s.o. 17 p:ään syysk., jolloin hän äitinsä ja muun
perheen seurassa matkusti Ylihärmään. Täältä hän sitte sunnuntaina
24 p:nä, neiti S. Nordenkraftin seurassa, lähti etelään päin. Ensi
yöksi he poikkesivat Marielundiin, missä heidän rajuilman vuoksi
täytyi viipyä tiistaiaamuun asti. Tästä merkillisestä vierailusta
Kihlman mainitsee äidilleen ainoastaan, että "ukko kestitsi meitä
kuvauksilla kärsimyksistään ja vainoistaan"; mutta Emma Riskalle hän
kirjoittaa laajemmin: "Saimme siis uudistaa tuttavuuttamme Malmbergin
kanssa. Hän on täysin näköisensä: sama karkea ja epäpuhdas henki,
joka rakastaa puhua synnistä, perkeleestä ja helvetistä, sama viekas
ja teeskennelty olemus yksinkertaisen vietteleminen päämääränä;
sama antikristillinen perusoppi, että kristinusko ei koskaan tässä
maailmassa pysty voittamaan syntiä, minkä opin Malmberg naiivisti
julkilausui tähän tapaan: 'Kristus on tullut hankkiakseen (att
beställa sig) seurakunnan, joka on puhdas ja tahraton, jossa ei
ole pilkkua eikä ryppyä, mutta ei hän koskaan ole saanut semmoista
seurakuntaa eikä hän koskaan ole sitä saava.' Malmbergin kanssa on
turhaa puhua, sillä hän vakuuttaa jo edeltäkäsin, ettei hän poikkea
tieltään, vaikka tahdottaisiin hakata hänet tuhansiin palasiin.
Erosimme senvuoksi niinkuin näytti tyytyväisinä, että pääsimme
toisistamme." --

Jätettyään neiti Nordenkraftin Alavuden pappilaan, josta hänen
oli jatkettava Keuruulle (Bergrothille), Kihlman 28 p:nä saapui
Messukylään, Antero Ingmanin luokse. Ingman oli vaikeanlaisen
hermotaudin tähden alkupuolen vuotta ollut virkavapaa ja ensin
Helsingissä ja myöhemmin Pietarsaaressa nauttinut lääkärinhoitoa,
mutta heinäkuun alusta toiminut armovuodensaarnaajana Messukylässä.
Täällä hänellä oli aikaa lukutöihin ja rauhaa, jota hän suuresti
kaipasi raskaitten kokemustensa jälkeen Alahärmässä, mistä hänelle
oli tullut järkyttävän äkillinen lähtö. Kesäkuun 29 p:nä näet eräs
uskollinen kansannainen ilmoitti hänelle, että kolme nuorukaista,
hänen entisiä rippikoululapsiaan, oli väijyksissä läheisessä
metsässä, missä hänellä oli tapana säännöllisesti kävellä, ja oli
heidän tarkoituksensa ampua hänet. Pojat olivat silmittömästi
suuttuneet siitä, että Ingman saarnatuolista ankarasti nuhdellessaan
heitä pahennusta aikaansaaneesta epäjärjestyksestä oli maininnut
heidät nimeltä. Onneksi Ingman (syystä että Essen oli tullut hänen
luokseen) ei sinä päivänä mennytkään kävelemään, mutta silloin
hurjimukset päättivät yöllä murtautua hänen kotiinsa ja surmata hänet
hänen vuoteessaan. Estääkseen kauheaa rikosta Ingman ei keksinyt
muuta neuvoa kuin viipymättä karata pois paikkakunnalta s.o.,
jättäen sairaan vaimonsa ja muun perheensä, matkustaa suoraa päätä
Messukylään. "Minä itkin katkerasti, kun minun siten täytyi erota
entisestä seurakunnastani, mutta ei se auttanut: minun _täytyi_
lähteä. Paljon, paljon olen kärsinyt Alahärmässä."

Nämä viimeiset sanat viittaavat siihen katkeruuteen, jolla Malmbergin
herännäispuolue oli kohdellut häntä samoin kuin muita pappeja,
jotka olivat siitä luopuneet. Ettei hän uudessakaan paikassa siinä
kohden päässyt lepoon on luonnollista. -- "'Körttiläiset' väittävät
minua harhauskoiseksi", hän kirjoittaa, "mutta 'kläninkikristityt',
moniaat hiljaiset ja hurskaat ihmiset, jotka raamatun tunnusmerkkien
mukaan näyttävät elävän Jumalassa, hyväksyvät ja vastaanottavat
[opetukseni]." -- Muutoin Ingman hartaasti koetti perehtyä Beckin
oppiin. Heinäkuun 17-27 p:nä oli hän Kihlmanille kirjoittanut
28 sivua pitkän kirjeen, jossa hän esittää muistutuksiaan Beckiä
vastaan ja valittaen hänen spekulatiivista oppineisuuttaan koettaa
osottaa, että hän ei kaikessa noudata raamattua. Kun vertaa kirjettä
siihen kuvaukseen "Beckin teologisesta luonteesta", [J. Tob. Becks
Theologiska karakter, tecknad af _Anders Wilh. Ingman_, liite
tekijän julkaisuun: Sjutton kristliga tal af J. T. Beck.] jonka
Ingman julkaisi 1866, huomaa kuitenkin muistutusten pääasiassa
johtuneen siitä, että hän ei vielä tarpeeksi tuntenut saksalaista
jumaluusoppinutta. Kirjeissään hän siitä huolimatta sanoo suuresti
kunnioittavansa häntä ja asettavansa hänet kaikkien saksalaisten
teologien edelle. Ja myöhemmin (20/10) hän kirjoittaa: "Nykyään
olen tutkinut Beckin Lehrwissenchaftia. Siitä kirjasta opin enemmän
teologiaa ja eksegetiikkaa kuin kaikista muista apulähteistäni
yhteensä. Viikon päästä ryhdyn heprealaiskirjeen eksegetiikkaan ja
Beckin etiikkaan muistiinpanojesi mukaan. Mutta etkö tahdo lähettää
minulle jatkoa. Haluaisin suuresti lähemmin perehtyä niihin kohtiin
omantunnon opista, jotka viimeksi täällä ollessasi luit minulle."

Tästä näemme mikä oli Kihlmanin ja Ingmanin puheenaineena
Messukylässä ja myöskin, miten edellinen huomasi totuuden
julistuksensa vähitellen itävän. Myöhemmissä kirjeissä Ingman sanoo
muuttaneensa saarnatapaansa, ja toivoi hän että Kihlman joskus
kuulisi hänen saarnaavan.

Palattuaan Turkuun Kihlman jälleen tunsi yksinäisyyden painoa:
"Hannasta on minun yhä vaikeampi erota: hän muistutti minua
hankkimaan oman kodin. Mutta sen toiveet ovat nykyään pienet."
Kuitenkaan hän ei tahtonut antautua synkkyyteen. -- Hänen
poissaollessaan oli hänen kirjastonsa ollut maalla, mutta oli
se jo tuotu takaisin, koska vihollista ei enää peljätty. Sitä
kurjemmat kuuluivat olot olevan Ahvenanmaalla. "Siellä sanotaan
talonpoikaisvallan hallitsevan. Ei tahdota mitään tietää esivallasta
ja veronmaksuista ei kruunulle enemmän kuin papistolle. Semmoiseen
laittomuuteen ovat vihollisen kuvittelut houkutelleet. Eletään hetken
elämää ajattelematta kerran tulevan tilinteon päivää. Kun linnoitus
luovutettiin, kuuluu vihollinen jättäneen venäläisen jauhovaraston
kansan ryöstettäväksi, ja oli siinä syntynyt semmoinen kahakka
jakavien kesken, että usea ihmishenki tuhottiin. Varmaa on, että
moni, kenties useimmatkin ovat tyytymättömiä tähän laittomuuteen,
mutta pahuus on aina oikeamielisyyttä rohkeampi."

Vuoden viime kuukausilta ei ole mitään merkillisempää mainittavana,
vaan näyttää Kihlman saaneen jotenkin häiritsemättä jatkaa lukujaan.
Kirjeessä äidille Marraskuun 9 p:ltä hän mainitsee, että saksankielen
opettajavirka Vaasan lukiossa oli tullut avonaiseksi, kun toht.
O. Rancken oli nimitetty historian lehtoriksi, ja kysyy mitä äiti
sanoisi, jos hän hakisi sitä. Äiti myöntää, että virka olisi
mukava pojan heikolle terveydelle, että loma-aikojen vapaus olisi
suuri etu ja että palkkakin, vaikka tuskin 200 ruplaa suurempi,
olisi jotakin verrattuna nykyiseen; mutta enemmän kuin nämä seikat
yhteensä vaikutti kai sekä äitiin että poikaan ajatus, että virka
tuottaisi onnellisen muutoksen jälkimäisen yksityiseen elämään.
Turusta, johon hän ei voinut kotiutua, hän pääsisi takaisin
Pohjanmaalle, nimittäin Pietarsaareen (missä lukio oli Vaasan palon
jälkeen), lähelle Kruununkylää, ja siellä hän voisi järjestää kodin
Hannallensakin. Kun sittemmin arkkipiispakin, joka kyllä mielellään
olisi edelleenkin pitänyt Kihlmania apulaisenaan, mutta toiselta
puolen ei tahtonut estää häntä saamasta taloudellisesti edullisempaa
tointa, oli neuvonut häntä hakemaan virkaa, hän lopulta ratkaisikin
asian myönteiseen suuntaan. Sanomattakin ymmärretään, ettei Kihlman
ruvetessaan saksankielen opettajaksi mitenkään ajatellut luopua
teologisista harrastuksistaan; päinvastoin toivoi hän tulevansa
semmoiseen asemaan, että hän entistä vapaammin saattaisi käyttää
joutoaikaansa jatkaaksensa opintojaan. -- Jouluaaton Kihlman vietti
lehtori Renvallin perheessä; Bergenheimkin kävi itse kutsumassa
häntä luokseen samaksi illaksi, mutta oli hän jo silloin lupautunut
Renvallille.

       *       *       *       *       *

Ennenkuin kertomuksemme siirtyy uuteen vuoteen, on hetkinen
viivyttävä Kihlmanin kirjeenvaihdossa v:lta 1854. Siitä näkee, että
melkoinen osa aikaa kului hänen ystäviensä ja tuttaviensa asioiden
ajamiseen ja vastauskirjeiden laatimiseen heille. Tähän aikaan,
jolloin ei vielä ollut olemassa asioimistoja, turvattiin näet,
milloin tarvittiin edustajaa vieraalla paikkakunnalla, tuttavien
apuun, ja jos kukaan sai Kihlman kokea mitä merkitsi nuorelle
papille olla Turussa-asuja sekä läheisessä asemassa arkkipiispaan
ja tuomiokapituliin. Jos kyseessä oli ainoastaan viranhakemuksen
sisään jättäminen oikealla ajalla, niin oli se yksinkertainen ja
helppo asia; mutta monesti vaadittiin vaikeampia. Milloin tuli
edeltäpäin tiedustella mitä "apparanseja" toisella tai toisella
hakijalla saattoi olla ja sitten ratkaista kannattiko jättää
hakemuskirjat viranomaisille vai eikö, milloin koettaa jossakin
asiassa vaikuttaa arkkipiispaan siihen tai siihen suuntaan. Vaikkei
Kihlmanilta suorastaan pyydettykään mitään, joka olisi ollut
hänen omalletunnolleen loukkaavaa, on kuitenkin ymmärrettävissä,
että mainitunlaiset tehtävät olivat hänelle vastenmielisiä.
Suhteessaan arkkipiispaan hän oli hyvin arkatuntoinen, ja mitä
ystävällisempi korkea esimies oli häntä kohtaan, sitä enemmän hän
pelkäsi väärinkäyttää hänen luottamustaan. Yleensä hän kokonaan
vältti tuttaviensa arvostelemista, rajoittuen siihen että vastasi
omantuntonsa mukaan milloin hänen mieltään kysyttiin. Kumminkin näkyy
hänen kirjeenvaihdostaan äidin kanssa, että häntä kotiseuduilla
aivan viattomasti syytettiin eräiden pappien virkamääräyksistä. Jos
kirjeet hänen tuttavilleen olisivat säilyneet, näkisimme epäilemättä,
että hän kerran ja toisenkin kieltäytyi "tiedustelemasta" ja
"vaikuttamasta" mitä pyydetty oli.

Toisista kirjeistä saamme tietää, ettei Ingman lainkaan ollut
ainoa, joka tahtoi oppia tuntemaan Beckiä. Hän oli kyllä ainoa,
joka ystävänsä kautta (alussa v. 1855) tilasi _kaikki_ Tübingenin
professorin teokset, mutta Frans Bergrothin, hänen rouvansa Hilda
Bergrothin ja neiti S. Nordenkraftin, K. Nauklerin, A. Törnuddin,
L. Stenbäckin, C. G. von Essenin y.m. huomaamme mielenkiinnolla
tutustuneen Kihlmanin ruotsintamiin Beckin saarnoihin, luentoihin
taikka osiin hänen teoksistaan. Joko he toivovat saavansa vielä pitää
lainaamansa käsikirjoituksen paremmin syventyäkseen siihen taikka
pyytävät lisää, uutta. Ainoastaan Favorinin ja Kihlmanin kirjeistä
näkyy, että heidän välillään oli ilmaantunut erimielisyyttä jostakin
Beckin opin kohdasta. Siitä kai he keskustelivat, kun Kihlman
elokuulla matkustaessaan Pohjanmaalle oli yhden päivän ystävänsä
luona (Kuorevedellä). -- Essen valittaa, että häneltä puuttuu aikaa
lukemiseen. "Toisinaan tuntuu minusta onnettomuudelta, että lähdit
Saksaan ja toit sieltä uudet aatteet(!)". Eikä hän kuitenkaan
voinut jättää niitä siksensä. "Minussa on tarve tunkeutua niiden
tuntemiseen." Mutta miten tehdä ilman vapautta ja hiljaisuutta.
Onnettominta oli, että hänen piti saarnata ja opettaa toisia
ennenkuin itse oli päässyt selvyyteen, totuuteen käsiksi. Myöhemmin
hän kirjoittaa: "Mitä enemmän olen alkanut saarnoissani menetellä
raamattua selitellen, sitä enemmän vieroitan kuulijani luotani.
Mutta niin usein kun varmaan tiedän oikein esittäneeni Jumalan
sanaa, olen levollisempi kuin ennen, jolloin kaikki kuulijani
hyväksyivät kyhäelmiäni (krior)." -- Paljon hän kärsi hajaannnuksesta
seurakunnassaan, niinkuin seuraavista otteista näkyy: "Sokeuden
tuomio on jo langennut näiden ihmisten yli. Ja suurin askelin he
näyttävät edistyvän urallaan -- päällikkö etupäässä. Hän on aina yhä
innokas saamaan proselyyttejä ja kalastamaan sameassa vedessä. Minä
taasen olen pitänyt velvollisuutenani ainoastaan hoitaa virkaani
lainmukaisesti ja muuten elää hiljaisesti. Olen tahtonut välttää
käännytyspuuhan ja puolueellisuuden näköäkin. Mutta seuraus siitä
on, että hän kiihkollaan ja rohkeudellaan, lähettiläittensä kautta,
milloin hänellä itsellään ei ole aikaa, voittaa yhä enemmän alaa.
Teenkö oikein ollessani hiljaa? Hän panettelee minua voimansa takaa,
enkä minä koskaan puhu hänestä. Siten kansan viha minua kohtaan
kasvaa kasvamistaan, eikä minun puoleltani ole vastapainoa. Heidän
luottamuksensa häneen kasvaa samassa määrässä kuin epäluottamus
minuun. Hän saarnaa jotenkin puhtaasti luterilaisen dogmatiikan
mukaan ensimäiset askeleet, mutta edemmäs hän ei mene. Ja kun minä
käyn edemmäs ja huomautan niistä Jumalan sanoista, jotka puhuvat
pyhityksestä, edistyksestä j.n.e., niin on se farisealaisuutta y.m.
Viime sunnuntaina, 2:na rukouspäivänä, halusin kuulla, kuinka hän
selittää ihanan tekstin Efes. 3, 14-19, joka on aivan vastoin hänen
oppiansa. Mutta miten kävi? Hän luki tekstin, otti aineen, jolla
ei ollut mitään yhteyttä sen kanssa, eikä sanonut sanaakaan koko
tekstistä. Niin pääsi hän siitä loukkauskivestä -- ja piti sentään
kelpo saarnan (Nohrborgin 19:nä sunnuntaina -- mutatis mutandis)."
-- -- -- "Nyt juuri oli minulla suora keskustelu muutamien etevimpien
malmbergiläisten kanssa. He ovat auttamattomasti paatuneet -- niin,
uskomattomasti. [Maisteri A.] Forsnäskin, joka oli saapuvilla,
kauhistui ja oli ihmeissään. Luullakseni on aika tullut pyyhkäistä
pöly jaloistaan ja lähteä tiehensä täältä." --

On todella vahinko, että Kihlmanin vastakirjeet eivät ole säilyneet,
vaikka voimmekin pitää varmana, että hän Beckin neuvon mukaan kehotti
Esseniä yhä vain "olemaan hiljaa" s.o. välttämään taistelua.

       *       *       *       *       *

Uuden vuoden 1855 ensi kuukausina Kihlman sanoo arkkipiispan osanneen
antaa hänelle niin paljon tehtäviä, että hän joutui pois tavallisesta
elämänjärjestyksestään. Mitä laatua nämä tehtävät olivat, siitä hän
ei anna lähempiä tietoja, mutta sittenkin voimme päättää, että ne
enimmäkseen olivat kirjallista laatua. Siten lienee varmaa, että
Kihlman vuoden vaihteella on kirjoittanut sangen laajaperäiset
muistutuksensa toht. C. Jos. Estlanderin kirkkokäsikirja-ehdotukseen.
[Käsikirjoitus, "Anmärkningar till Handboks Förslaget", käsittää 53
kokoarkin sivua Kihlmanin ylen taajaa käsialaa.] Tarkastus taikka
oikeammin tutkimus on vienyt paljon aikaa, sillä muistutukset
eivät koske ainoastaan vähäpätöisempiä yksityiskohtia eivätkä
rajoitu osoittamaan, missä määrin ehdotus on yhtäpitävä toimikunnan
pöytäkirjan kanssa, vaan on Kihlman perinpohjin selvittänyt erinäisiä
peruskysymyksiä, niinkuin esim. lapsenkasteen- ja konfirmatio-opin
synnyn, tarkoituksen ja pätevyyden raamatun ja tunnustuskirjojen
kannalta. Mitä tulee asiantuntemukseen ja ehdottomaan
totuudenetsintään, on tämä kirjoitus tavallaan pidettävä Kihlmanin
ulkomaanmatkan hedelmänä ja usein siinä suorastaan viitataankin
seikkoihin, joihin hän joko Ruotsissa taikka Etelä-Saksassa oli
tutustunut. Kumminkaan emme katso aineeseemme kuuluvan tarkemmin
selostaa sitä taikka tutkia missä määrin se on voinut vaikuttaa
kirkkokäsikirjamme lopulliseen muodostukseen.

Muutamista muista kirjallisista puuhista saamme vihiä Ingmanin ja
Kihlmanin kirjeenvaihdosta. Kun Ingman kesällä 1853 oli parannuksilla
Turun kylpylaitoksessa, pyysi arkkipiispa häntä tarkastamaan
suomalaisia aapiskirjoja ja antamaan niistä lausunnon. Tämän
lausunnon hän antoikin Kihlmanille osoittamassaan kirjeessä 24
p:ltä marrask. 1854. Tarkastus koski ensi kädessä Otto Tandefeltin
"Kuva-aapelusta", mutta sen ohella myöskin Frenckellin Turussa
julkaisemaa ja n.s. viipurilaista aapista, ja oli sen tulos, että
kaikki kolme, osaksi kielen osaksi sisällyksen vuoksi, olivat
vähemmän tyydyttäviä, ja olivat sentähden Ingman ja (Tampereen
tehtaansaarnaaja) Berndt Bergroth yhdessä laatineet uuden, suuresti
muutetun laitoksen ensinmainittua. Uusi aapinen oli Turussa
tarkastettava, ja näyttää Kihlman sen ja Ingmanin lausunnon
johdosta asettaneen kysymyksenalaiseksi, oliko ensimäinen oppikirja
lukutaidossa välttämättömästi myöskin oleva ensimäinen oppikirja
kristinuskossa. Pitkässä kirjeessä 28 p:ltä jouluk. Ingman näet
puolustaa noudattamiaan perusjohteita, jotka siinä olivat yhtäpitäviä
entisten aapistentekijäin mielipiteitten kanssa, että aapiskirja on
oleva kristillinen oppikirja, jopa siteeraa kirkkoisä Irenaeusta,
joka sanoo, että Herra Jesus on ollut pieni lapsi, jotta meidän
lapsemme Hänen kauttansa pyhitettäisiin ja uudestasyntyisivät.
[Ingmanin ja Bergrothin aapiskirja ilmestyi nimellä: _Kuva-Aapinen_
G. Nordensvanin kustannuksella Hämeenlinnassa 1855. Tietysti tekijäin
nimiä ei mainita. Myöhemmin on samasta kirjasesta ilmestynyt kymmeniä
painoksia G. W. Wilénin ja Kumpp:n kustantamina Turussa.]

Mutta Ingmanin jälkimäinen kirje sisältää pari muutakin
kirkolliskirjallista asiaa. Juuri tähän samaan aikaan oli arkkipiispa
kiertokirjeellä kehottanut papistoa antamaan lausuntonsa kysymykseen
tulleesta suomalaisen raamatun oikeinkirjoituksen korjauksesta tai
uudistuksesta. Samalla kun Ingman ehdottomasti kannattaa sitä, hän
lämpimästi puoltaa, että samassa myöskin itse kieltä oikaistaisiin,
niin että ilmeiset kielivirheet ja epäjohdonmukaisuudet
poistettaisiin. Esitettyään sarjan virheitä ja niiden oikaisuja hän
jatkaa: "Pyydän siis, että Sinä viet Herra Arkkipiispalle tämän
hurskaan toivoni, että hän -- jos mahdollista on -- kiertokirjeellä
vielä kehottaisi arkkihiippakunnan papistoa, yhdessä lausuntonsa
kanssa ortografisesta uudistuksesta, _myöskin_ lausumaan mielensä
kielen korjauksesta. Tämä pyyntöni saattaa kyllä korkeasta
Esimiehestä näyttää liian rohkealta, jopa, niinkuin sanotaan,
tungettelevaiselta (påflugen), itsekin häpeän tätä kirjoittaessani;
mutta suotakoon se kuitenkin anteeksi -- se on sittenkin johtunut
mitä lämpimimmästä pieteetistä, rakkaudesta Suomen komeaan ja
arvokkaaseen kieleen, jonka tahtoisin tavata myöskin kaikkein
pyhimmässä kirjassamme -- suomalaisessa Raamatussa. Minä tunnen mitä
syvästi juurtuneita ennakkoluuloja näitäkin uudistuksia vastaan on
tavattavissa useissa sangen kunnioitettavissa virkaveljissä, minä
tiedän, että he leimaavat kerettiläisyydeksi kirjaimenkin muuttamisen
nykyisessä raamatussa, mutta heidän ajattelemattomien anateemojensa
pitäisi herjetä lukuisien virkaveljien viisaitten ja perusteellisten
lausuntojen edessä, jotka näistä isänmaallisista kysymyksistä
annetaan tarkastuskomitealle." -- Lopuksi Ingman huomauttaa, että
papisto, kun se joku aika ennen oli vastustanut Geitlinin ja
Akianderin vaatimia kielellisiä korjauksia, oli johtunut siihen
"väärinkäsityksestä: _peljättiin_ että kyseessä oli uudenaikaisia
_fennomaanisia_ parannuksia -- hinc illae lacrymae".

Mitä Kihlman teki asian hyväksi, jota Ingman niin innokkaasti puolsi,
on tietymätöntä, mutta varmaan hän vilpittömästi puhui sen puolesta,
ja tunnettu on, että ennen pitkää Ingman itse sai suorittaakseen
ehdottamansa korjaustyön. [_Ar(thur) H(jelt)_, Anders Vilhelm Ingman
raamatun kääntäjänä. Kyrönmaa I, siv. 58 ss.]

Kolmas asia samassa kirjeessä oli tämä: -- Sodan ja luultavasti
erittäinkin ylempänä mainittujen tapausten johdosta Ahvenanmaalla
oli arkkipiispa antanut Ingmanin tehtäväksi kirjoittaa lentokirjasen
kristillisten alamaisten suhteesta lailliseen esivaltaansa. Vaikka
Ingman oli hämmästynyt tehtävästä, lupasi hän kuitenkin koettaa,
samalla vakuuttaen, että hän ei panisi pahaksi, joskin hänen
kirjasensa huomattaisiin kelvottomaksi. Arkkipiispan toivomuksen
mukaan oli se oleva valmis tammikuun keskivaiheilla, mutta vasta
saman kuun 24 p:nä Ingman lähetti käsikirjoituksen Kihlmanille.
Tekijä oli luullut parhaiten suoriutuvansa tehtävästä selittämällä
raamatunlauseet 1 Piet. 2: 13-17 vv., mutta hänen kirjelmänsä
herätti epäilyksiä, ja varsinkin Kihlman katsoi paraaksi, että
se jäisi julkaisematta. Arvostelun syyt nähdään seuraavasta
kirjeotteesta (29/5 1855):

"Mitä kirjoitukseesi tulee, en ole voinut muuttaa mielipidettäni
siitä. Sillä on monta hyvää puolta, useita kauniita kohtia, jotka
hyvin ansaitsevat tulla luetuiksi ja mieleen pannuiksi, mutta yleensä
se kaipaa korjausta. Olen varma, että Sinulla itselläsikin ehkä nyt
jo ja varsinkin vuoden päästä olisi koko joukko muistutettavaa.
Olisi vahinko, jos vähemmin onnistunut peittäisi varjoon mitä
siinä on hyvää. Tähän yleiseen arvosteluun nähden on Renvallkin
samaa mieltä. Pääsyyt tähän mielipiteeseen ovat: l:ksi ettei
ankarasti johdonmukainen ajatus kannata mielenkiintoa. On kuin
tekijä toisinaan lämpimän tunteensa viehättämänä olisi menettänyt
oikean päämääränsä. Kun nyt kirjoitus esipuheen kautta myöskin
olisi tullut riitakirjoitukseksi, [F. G. Hedberg oli samana
vuonna ja sen jälkeen kun Ingman jo oli kirjelmänsä kirjoittanut
julkaissut valtiollisen lentokirjasen, jota tämä ei hyväksynyt
ja jonka epäpätevyyden hän luuli oman kirjasensa todistavan,
mutta ei siinä kyllä: 'Myöskin tahdoin tällä, kenties viimeisellä
kirjoituksellani tunnustaa _evankeliumin_ käsittämisessä olennaisesti
eroavani hedbergiläisyydestä, johon nyt tahdotaan minua lukea.
Hedbergiläiset levittelevät täytenä totena, että minä Hedbergin
edessä olen peruuttanut oppini -- mutta tämä selitys todistaisi
_kaikkien silmissä_ kaikkea muuta.' (Kirje Kihlmanille 16/4 1855).]
niin olisi päämäärä vielä enemmän hämärtynyt. Toiselta puolen olisi
vaikea huomata, että tekijän tarkoitus on ollut kirjoittaa Hedbergiä
vastaan, mutta toiselta puolen tekisi tekijän vakuutus, että niin
on laita, että lukijan katseen täytyisi kääntyä kahteen suuntaan
ja siten tulisi varsinainen päämäärä kärsimään. 2:ksi esiintyy
kristinusko kirjoituksesi mukaan melkein täysin välinpitämättömänä
valtiolliseen nähden. Sitähän juuri Snellmankin väittää [Viittaus J.
V. Snellmanin arvosteluun L. Stenbäckin professorinväitöskirjasta
Litteraturbladetin maaliskuunvihkossa 1855. Essen antautui sen
johdosta pitkään väittelyyn Snellmanin kanssa, ja kirjeistä näkyy,
että Kihlman ja Essen keskenään paljon keskustelivat aineesta. Myös
Volmar Renvall (jossakin Turun lehdessä?) kirjoitti Snellmania
vastaan. Ingman luuli kirjoituksen olevan Kihlmanilta, mutta tämä
sanoo vain puhuneensa asiasta Renvallin kanssa.], ja todella se
_näyttääkin_ olevan aivan totta, mutta lähemmin tarkastaessa
lienee asia kumminkin toisin. Koska kristinuskon päämäärä on
pyhittäen läpitunkea kaikki maalliset olot, ja valtio on yksi
tärkeimpiä luonnollisia olosuhteita maan päällä, olen sitä mieltä,
että kristinuskon ei pitäisi voida olla välinpitämätön niin
tärkeään seikkaan nähden. 3:ksi on minussa herännyt epäilyksiä
itse perusaatetta kohtaan, että kristityn on oltava täydellisesti
passiivinen, kun hänelle tehdään vääryyttä. Tuleeko hänen kärsiä
_kaikki?_ Eikö ole olemassa rajaa, jolla vastarinta on oikeutettu?
Kuinka on sveitsiläisten vapaustaistelu arvosteltava kristilliseltä
näkökannalta? kuinka alankomaalaisten? -- Historia on esittänyt
nämä taistelut oikeutettuina, ja runous on levittänyt niiden yli
hurmaavan väriloisteen. Muistettakoon Wilhelm Tell! Olisiko hänen
pitänyt kumartaa hattua? Olisiko Baumgartenin pitänyt antaa voudin
raiskata vaimonsa? Tuleeko kristityn menetellä samalla tavoin,
jos valalla vahvistetut sitoumukset rikotaan tai pidetään pyhinä?
Nämät ja toisia samanlaisia kysymyksiä on minussa syntynyt, enkä
ole voinut tyydyttävästi vastata niihin. Jos olet täysin vakuutettu
esittämästäsi mielipiteestä, niin tämä kirjasen painattamisen
kolmas este katoaisi." -- Kun Kihlman näistä syistä vastustaa
painatusta, hän lopuksi vielä huomauttaa, miten vaikea on käsitellä
arkaluontoista ainetta ja miten helposti joutuu hiipivän arvostelun
alaiseksi. "En tiedä, pelottaako minua ihmispelko. Mutta olen kuullut
niin monta soimaavaa arvostelua Hedbergista, etten tahtoisi kuulla
semmoista henkilöstä, joka on minua niin lähellä kuin Sinä. Ennen
arkkipiispan lähtöä Helsinkiin lausuin, kun minulta sitä kysyttiin,
etten mielelläni julkaisisi kirjoitustasi. Hän ei pitänyt siitä, vaan
sanoi: 'Kyllä on mukavinta panna kädet ristiin ja odottaa asioiden
kehitystä. Mutta sen, joka voisi tehdä jotain hyvää, ei pitäisi olla
mitään tekemättä'." --

Kun vertaa niitä viittauksia kristinuskon ja valtiollisen
elämän keskinäiseen suhteeseen, jotka ilmaantuvat yllä olevassa
arvostelussa, siihen mitä Kihlman 1848 (ks. ylemp.) kirjoitti
N. L. Arppelle, täytyy tunnustaa, että hänen kristillinen
elämänkäsityksensä oli merkillisesti laajentunut ja syventynyt.
Kumminkaan ei ole sillä sanottu, että hän tässäkin olisi Beckin
vaikutuksen alainen; päin vastoin saanee pitää tätä todistuksena
hänen itsenäisyydestään. Ei hän ainakaan missään mainitse, että Beck
olisi esimerkillään tai sanoillaan ohjannut häntä valtiolliseen tai
yhteiskunnalliseen toimintaan. -- Mitä Ingmanin kirjaseen tulee,
ilmestyi se vihdoin 1856, jolloin sota päättyi ja kysymys lakkasi
olemasta polttava. Sen vuoksi kai nimi onkin niin vähän silmiin
pistävä kuin mahdollista ("1 Petr. 2: 13-17 vv. förklarade af And.
Wilh. Ingman"), ja on tekijä itse kustantanut 22-sivuisen vihkosen.
Jollemme erehdy on Kihlman kirjoittanut uuden esipuheen (josta
viittaus Hedbergiin on jätetty pois) ja myöskin korjannut itse
esitystä. [Ks. Aika 1915, helmikuun vihko.]

       *       *       *       *       *

Helmikuun 22 p:nä lähti arkkipiispa lehtori Eurénin, notaari
Rindellin ja Kihlmanin seuraamana Ahvenanmaalle tarkastusmatkalle,
jonka, suunnitelman mukaan, piti kestää maaliskuun 20 p:ään, mutta
joka todellisuudessa päättyi niin varhain, että jo 16 p:nä jälleen
oltiin Turussa. Syynä suunnitelman supistamiseen oli keisari
Nikolai I:sen kuolema, joka tapahtui maaliskuun 2 p:nä ja josta
tieto saavutti arkkipiispan Saltvikissa 9 p:nä. Äidilleen Kihlman
kirjoittaa, että hänestä tuntui kuin olisi hän ollut mukana kolmen
viikon kemuissa, niin ylenpalttisesti oli arkkipiispaa ja hänen
seuruettaan kestitty. Turussa sanottiinkin, että Kihlman oli lihonut
matkalla, mutta toiselta puolen hän väittää, että tarkastajat
olivat olleet hyvin ahkeria. Joka päivä oltiin kirkossa k:lo 9:stä
k:lo 3:een tai 4:ään, ja oli Kihlmanin tehtävänä ollut ottaa osaa
seurakunnan lukutaidon ja kristinuskon tuntemuksen tutkimiseen;
matkan lopulla hän Rindellin sairastumisen vuoksi myöskin laati
pöytäkirjan. Vaikka ilmat olivat kylmät, ei hän vilustunut, sillä
arkkipiispan kuomireessä, missä hänellä oli kunnia istua, oli lämmin
ja mukava matkustaa.

Mitään erittäin merkillistä Kihlmanilla ei ollut kerrottavana
matkalta -- ei ainakaan äidilleen; Essenillehän sitä vastoin lähetti
pirteämmän juttelun siitä, mutta valitettavasti on se hävinnyt.
Kauniissa Sundin pappilassa hän oli muistellut entistä Vaasan
koulun rehtoria ja Kihlmanin perheen ystävää J. C. Ebelingiä, joka
siellä oli viettänyt elämänsä viimeiset päivät (1846-47). Vanhoina
tuttavina hän mainitsee Sottungan yksinäisessä saaressa tavanneensa
F. V. Fredrikssonin ja hänen vaimonsa Betty Adlerstjernan, jotka 5
vuoden erakkoelämän jälkeen ikävöivät päästä sieltä pois. Jomalassa
Kihlman tutustui rovasti Chydeniukseen, "komea mies ja suuri
väittelijä", ja Finströmissä rovasti von Knorringiin sekä hänen
puolisoonsa, o.s. vapaaherratar Lybecker. Jälkimäisten luona oli
ollut hyvin yksinkertaista ja porvarillista ja neidit ottivat osaa
talousaskareihin niinkuin muutkin papintyttäret. Sitäpaitsi näyttivät
he suuresti kunnioittavan vanhempiansa. Kihlman viihtyi siellä
hyvin. Viimeinen toimitus oli rovasti Sadelinin luona Hammarlandin
pappilassa, minne kaikki Ahvenanmaan papit oli kutsuttu huhtikuun 14
p:ksi. Siellä papit Kihlmanin sanellessa vannoivat uskollisuudenvalan
Aleksanteri II:lle, jonka jälkeen arkkipiispa m.m. suostui Sadelinin
anomukseen tulla vapautetuksi lääninrovastin toimesta; hänen sijaansa
tuli rovasti Chydenius. Ukko Sadelin -- niinkuin entisestä tiedämme
Kihlmanin äidin muinoinen kosija -- oli tullut vanhaksi, jota paitsi
hän pikkumaisen tarkkuutensa tähden oli joutunut virkaveljiensä,
omien seurakuntalaistensa (he olivat uhanneet ampua hänet) ja kaiken
lopuksi venäläisen hallituksenkin epäsuosioon. Hänen rouvansa, jolle
joku koiransilmä oli antanut liikanimen kuningatar Pomaré (syystä
että oli iholtaan niin tummanruskea ja käytökseltään niin olevinaan),
oli ensin tehnyt Kihlmaniin vähemmän edullisen vaikutuksen,
mutta sittemmin osoittautunut rakastettavaksi. Hänen olotapaansa
kuului ukko vaikuttaneen, hän kun vaati erikoista arvokkaisuutta
puolisoltaan. Molemmat olivat kohdelleet Kihlmania suurella
ystävyydellä.

Viikko sen jälkeen kun arkkipiispa oli palannut Ahvenanmaalta, lähti
hän uudelle tarkastusmatkalle (Ikaalisiin, Kankaanpäähän y.m.),
jolle hän ei kuitenkaan vaatinut Kihlmania tulemaan. "Viidettä
pyörää vaunujen alla", kirjoittaa tämä, "ei suuresti kaivatakaan".
Kihlmanin oli nyt valmistauduttava kokeisiin saksankielen opettajan
virkaa varten, jotka olivat määrätyt huhtikuun 15 p:ksi. Paitsi
häntä olivat venäjän kielen opettaja G. W. Passelberg ja maisteri
Emil Frosterus hakeneet virkaa, mutta ainoastaan jälkimäinen näytti
olevan lukuun otettava kilpailijana. Itse asiassa arvosteltiin
sekä Kihlmanin että Frosteruksen kokeet arvosanalla approbatur
cum laude, mutta sai jälkimäinen 2 ääntä enemmän. Tähän tulokseen
Kihlman ei ollut tyytyväinen, sillä hän arveli olevansa ainakin yhtä
perehtynyt saksankieleen kuin toinenkin. Tahtomatta väittää lehtorien
Heikelin ja Eurénin, jotka olivat asettaneet Frosteruksen hänen
edelleen, äänestäneen vastoin vakaumustaan, ajatteli hän sentään,
että se vastenmielisyys, jonka hän tiesi kummassakin piilevän häntä
kohtaan, oli helposti aiheuttanut päätöksen. Huhtik. 25 p:nä oli
asia lopullisesti ratkaistava, ja vaikka kyllä Frosteruksen paperit
siinä kohden olivat epätäydelliset, että hänellä ei ollut asetusten
vaatimaa saksankielen opettajan todistusta, vaan sen sijaan Vaasan
kuvernöörin, Rechenbergin, suosituskirjoitus, oletti Kihlman, että
tuomiokapitulin enemmistö olisi oleva sen puolella, joka oli saanut
useimmat äänet kokeissa. Siinä mielessä hän edellisenä iltana
kirjoittaa äidilleen: "Siten raukesi tämäkin suunnitelma tyhjiin.
En ole alustakaan ollut erittäin viehättynyt tästä virasta ja sen
vuoksi voin ilman suurempaa mielipahaa luopua siitä." Äidille hän
luulee asian tuskallisemmaksi. "Älä kuitenkaan sure! Olenhan tähänkin
saakka elänyt kuin lintu oksalla ja koska olen menestynyt, menestyn
edelleenkin. -- -- -- Tämä on meidän kesken, ja minulle voi äiti
ilmaista ilonsa ja tuskansa, mutta muille, vieraille: tyyneyttä --
aina tyyneyttä."

Asia päättyi kuitenkin toisin. Frosterus jätettiin mainitusta
muodollisesta syystä kokonaan lukuun ottamatta, ja sitten
äänestettiin Passelbergista ja Kihlmanista. Kun kuudesta äänestäjästä
kolme oli antanut äänensä edelliselle ja kolme jälkimäiselle, tuli
ratkaisu riippumaan seitsemännestä, tuomiorovasti Edmanista. Tämä
äänesti Kihlmania, joka siis sai yhden äänen enemmistön. Valtakirja
hänelle annettiin heinäkuun lopulla.

Ei ainoastaan valitusajan tähden vaan senkin vuoksi, että arkkipiispa
mielellään toivoi hänen mahdollisimman kauan viipyvän Turussa,
Kihlman oleskeli siellä kevät- ja lähes koko kesäkaudenkin.
Hänen toimistaan tällä ajalla on vain hajanaisia tietoja. --
Helluntaipäivänä hän pyynnöstä saarnasi tuomiokirkossa, ja sanoo hän
saarnansa herättäneen ainakin sen verran huomiota, että muutamat sitä
puolustivat ja toiset moittivat. Tämän yhteydessä sopii mainita,
että Kihlman Turussa ollessaan ei pyytänyt saada eikä saanutkaan
kannattajia beckiläiselle suunnalleen. Renvall ja Reuter olivat
nähtävästi ainoat, joille hän antoi Beckin saarnoja y.m. julkaisuja
luettavaksi, ja heidän lämmin ystävyytensä Kihlmaniin perustui juuri
siihen kiitollisuuteen, millä he vastaanottivat tämän ohjauksen
entistä syvempään ja valoisampaan kristinuskoon. Että näin oli
laita näkyy heidän kirjeistään Kihlmanille, kun hän oli muuttanut
Pietarsaareen. -- Viimeisen kerran Kihlman esiintyi julkisesti
Turussa Pipliaseuran vuosijuhlassa 20 p:nä kesäk. Huhtikuun lopulla
palattuansa Pietarista, missä oli käynyt onnittelemassa keisaria, oli
näet arkkipiispa pyytänyt häntä pitämään juhlapuheen.

Juhannusjuhlan Kihlman vietti arkkipiispan vieraana Paraisten
pappilassa ja mainitsee hän almanakassaan, että aattona tanssittiin
ja leikittiin vappuriun ympärillä, poltettiin kokko valkea ja
esitettiin tableaux vivants (kuvaelmia). -- Heinäkuun alussa hän teki
viimeisen tarkastusmatkan arkkipiispan seurassa. Silloin käytiin
näet Tammelassa, kuultiin tutkintoa Mustialassa y.m. -- Viimeiset
viikot hän oli yksin Turussa, käyden kuitenkin heinäkuun lopussa
sanomassa hyvästi arkkipiispalle Paraisissa ja Forssellin perheelle,
joka vietti kesäänsä Kemiössä. Seurustelua tämän perheen kanssa oli
Kihlman näet jatkanut koko Turun ajallaan, ja lienee siitä johtunut
lähempi tuttavuus kuin kirjeistä päättäen voisi luulla. Kerran on
tosin mainittu (äidille nimittäin), että Turussa oli levinnyt huhu,
että Kihlman oli kihloissa jonkun neiti Forssellin kanssa, mutta
samassa sanotaan, että huhu oli perätön. Kumminkin näkee almanakasta,
että tänä kesänä kirjeenvaihto oli alkanut hänen ja neiti Hilda
Forssellin välillä.

Elokuun alussa Kihlman valmistautuu lähtemään ja 8 p:nä, viimeisenä
minkä hän vietti Turussa, hän kirjoittaa Beckille. Lämpimästi
hän kiittää käsikirjoituksista, jotka oli saanut edellisen
vuoden alkupuolella ja jotka olivat tuottaneet hänelle paljon
hyötyä ja totuuden voimaa, mutta sanoo pelkäävänsä, että Beckin
luottamus häneen oli vähentynyt, kun hänen kirjeensä oli jäänyt
ilman vastausta. Edelleen hän mainitsee tänä kesänä -aikoneensa
käydä Tübingenissä, jollei sota olisi estänyt häntä, ja antaa
lopuksi tietoja Turussa-olostaan ja muutostaan Pietarsaareen. Tämä
kirje saapui Tübingeniin 18 p:nä, ja jo 22 p:nä Beck kirjoittaa
vastauksensa. Hän oli erittäin iloinen, että vihdoin, lähes kahden
vuoden päästä, oli saanut tietoja Kihlmanista, sillä koska hän ei
ollut aavistanutkaan että hänen kirjeensä 23 p:ltä marrask. 1853
oli kadonnut, hän ei ymmärtänyt miksi hänet oli jätetty ilman
vastausta. Nyt hän viipymättä riensi vakuuttamaan Kihlmanille, että
hänen luottamuksensa oli muuttumatta, ja että hän piti häntä yhtä
rakkaana kuin ennen. Kirjoittaessaan hän ei vielä ollut täysin
toipunut tuskallisesta taudista, ja sen vuoksi kirje veikin häneltä
kolme päivää ennenkuin hän sai sen valmiiksi. Korvaukseksi siitä,
ettei hän jaksanut kirjoittaa pitempää kirjettä, hän lupasi lähettää
uusia saarnajäljennöksiä, samalla antaen Kihlmanille täyden vallan
julkaista niistä käännöksiä; "jollei se minulle mitään tuotakaan
(vaikken minä perheeni tähden olekaan oikeutettu ylpeästi hylkäämään
sitä: 1 Kor. 7), niin on kuitenkin asia, joka on kyseessä, siitä
hyötyvä". -- Kihlman tuumi näet itse julkaista ruotsinnoksia Beckin
saarnoista, jota paitsi Ingman ja Törnudd olivat suomentaneet niitä
pari kolme.



IX.

KIELENOPETTAJA: PIETARSAARESSA 1855-63.


Pietarsaareen-muutto merkitsi Kihlmanin elämässä ratkaisevampaa
käännettä kuin hän itse aavistikaan. Vaikka hän ainoastaan paremman
puutteessa oli hakenut saksankielen opettajanvirkaa Vaasan lukiossa,
tuli hän sitä hoitaneeksi toista kymmentä vuotta eikä hän senkään
jälkeen enää palannut käytännölliseen papintoimeen, uralle, jolle
alkuaan oli antautunut. Tämä tosiasia ja se, että hän aikaa voittaen
yhä enemmän kietoutui liike-elämään, herättänee monessa ajatuksen,
että ulkonaisen elämän muutos mahtoi aiheutua sisäisen elämän
muutoksesta, toisin sanoen, että kristinusko ja totuudenetsintä,
jotka tähän asti olivat hänessä olleet päävaikuttimina, jolleivät
kokonaan hävinneetkään, kumminkin väistyivät syrjään maailmallisten
harrastusten tieltä. Miten luonnolliselta ja perustellulta sellainen
olettamus näyttäneekään, on se todellisuudessa väärä. Sen tulee
seuraava kertomuksemme todistamaan, ja joskin lähteemme monelta
ajalta ovat niukemmat kuin tähän saakka, on niitä kuitenkin sen
verran tarjona, ettei ole vähintäkään syytä epäillä Kihlmanin aina
pysyneen sisällisesti ei entisenä, sillä hänen kehityksensä oli
taukoamaton, vaan perustuksiltaan samana miehenä, jolle edistyminen
totuudessa muuttumatta oli ihmiselämän korkein päämäärä.

Lukuvuodelta 1855-56 ei ole paljon muuta sanottavana kuin että se
kului Kihlmanin perehtyessä uuteen tehtäväänsä ja ympäristöönsä.
Asunnon hän vuokrasi asessori K. W. Fontellin talosta Pohj.
Kanavakadun varrella: ison salin, kaksi kamaria ja keittiön,
kaksikerroksisen, punaiseksi maalatun rakennuksen yläkerrassa;
alakerrassa asui talon isäntä itse, etevä, kuuluisa, tähän aikaan
61-vuotias herttainen lääkäri perheineen. Kihlmankin eli täällä
alusta alkaen perheellisenä miehenä. Tuskin oli hän näet itse
Kruununkylästä saapunut Pietarsaareen, kun elokuun viimeisellä
viikolla sinne tuli Essen Ylihärmästä tuoden muassaan nyt 8-vuotiaan
Hanna Kihlmanin, oman 13-vuotiaan Lydia tyttärensä ja "Emma
tädin", joka koko pitkän eronajan oli Hannaa hoitanut. Nämä kolme
naishenkilöä jäivät Kihlmanille, tytöt käydäkseen koulua ja mamselli
Candelin emäntänä. Seuraavana vuonna tuli vielä kaksi tyttöä
lisää, ja siltä ajalta on piirteitä muistiinpantuna kodin alempana
luettavaan kuvaukseen.

Miten vaatimaton Pietarsaaren pikkukaupunki näihin aikoihin yleensä
olikaan, elettiin siellä kumminkin niin sanoaksemme korotettua
elämää. Se johtui siitä että Vaasan kaupungin palon jälkeen syksyllä
1852 sinne oli väliaikaisesti sijoitettu kolme oppilaitosta, lukio,
teknillinen realikoulu ja kauppakoulu. Näiden laitosten opettajat ja
oppilaat lisäsivät huomattavasti henkistä voimaa ja elämän vilkkautta
semmoisella paikkakunnalla, jossa ennestään oli olemassa ainoastaan
pieni ala-alkeiskoulu, ja siitä seurasi myöskin, että Kihlmanille,
joka kuitenkin tuli verraten suuresta Turusta, täällä oli tarjona
työtä ja seurustelua vähintäin yhtä paljon, jopa enemmänkin kuin
arkkipiispan kaupungissa. Saksankielen opettajana oli hänellä
lukiossa 8 tuntia viikossa, mutta sitä paitsi otti hän hoitaakseen
uskonnontunnit (4 viikossa) realikoulussa ja niinikään uskonnon ja
raamatunhistorian opetuksen yksityisessä tyttökoulussa. Viimemainittu
koulu, ensimäinen laatuaan Pohjanmaalla, oli lukionopettajain L.
L. Laurénin ja Osk. Ranckenin perustama ja oli toiminut syksystä
1853. Kihlmanista koulun perustajat saivat hartaan, kykenevän
avustajan, ja heihin -- etenkin Lauréniin -- hän ystävänäkin
liittyi lähemmin kuin muihin lukionopettajiin. Tiedoiltaan
monipuolinen ja kirjallisesti tuottelias, mutta sairaalloinen ja
senvuoksi vaihdellen iloinen ja synkkämielinen Laurén lienee ollut
ainoa lukion opettajistosta, jossa Kihlman tapasi myötätuntoa ja
vastaanottavaisuutta sisäiseen, uskonnolliseen elämäänkin nähden.
Toisissa, enimmäkseen vanhemmissa, nimittäin rehtorissa ja latinan
kielen lehtorissa F. J. Odenvallissa, kreikan kielen lehtorissa G.
Cannelinissa, matematiikan lehtorissa J. E. Bergrothissa, uskonnon
lehtorissa Aug. Liliuksessa ja historian lehtorissa Ranckenissa
joko ei ollenkaan ollut edellytyksiä sensuuntaiseen keskinäiseen
ymmärtämykseen taikka jäi se kehittämättä. Sitä vastoin sanotaan
Kihlmanin suhteen viittä vuotta nuorempaan Georg Z. Forsmaniin
-- Yrjö Koskiseen -- joka v:sta 1854 oli muutamia vuosia lukion
apulainen, muodostuneen varsin ystävälliseksi, ja oli kai syynä
siihen toiselta puolen nuorekas intomieli, millä hän harrasti
suomalaisuutta ja kaikkea isänmaallista, toiselta puolen hänen
ja hänen vaimonsa vakava suhtautuminen kristinuskoon. Edelleen
mainittakoon realikoulun opettajat: F. E. Conradi -- johtaja --
harvinaisen kykenevä ja kunnon mies alallaan, ja J. L. Lindskog,
syntyään vermlantilainen; molempien kanssa Kihlmanin oli mieluista
toimia yhdessä, ja myöhemmin, Vaasassa, jälkimäinen asui hänen
talossaankin. Opettajiston ulkopuolella oli Kihlmanilla apteekkari
Viktor L. Schaumanissa "lapsuudenystävä", joka monipuolisesti
toimelias mies oli paikkakunnan johtavia ja joka nähtävästi tuli
paljon vaikuttaneeksi häneen, kun hän jonkun vuoden päästä otti
ensimäiset askeleensa liikemiehenä. Keskinäisen kunnioituksen
pohjalla pysyi heidän ystävyytensä muuttumattomana Schaumanin
kuolemaan asti 1872. [Schauman oli syntynyt Taivassalossa 1822, mutta
tuli jo noin 12-vuotiaana oppilaaksi Lindebäckin apteekkiin Vaasassa.
Siltä ajalta alkoi Kihlmanin ja hänen tuttavuus.]

Niistä kirjelipuista, jotka Kihlman ensi syksynä lähetti äidilleen,
näkyy, että ainoat tapahtumat, mitkä häiritsivät kodin hupaisuutta,
olivat milloin Hannaa milloin Lydiaa kehdanneet pääasiassa
tilapäiset pahoinvoinnit. Mutta kun lääkäri asui samassa talossa,
ei koskaan oltu neuvottomia. Vielä liikkui vihollisten sotalaivoja
Pohjanlahdella ja Pietarsaarenkin edustalla, ja toisinaan jymähti
kanuunan laukauskin, mutta Kihlman oli siihen jo niin tottunut,
ettei hän enää suunnitellut varokeinoja niinkuin edellisenä vuonna
kirjoittaessaan Turusta.

Talvikelillä, kun saaristoselät olivat jäässä, oli tie Kruununkylään
lyhempi kuin kesällä, ei kahta penikulmaakaan. Sentähden on
luonnollista, että Kihlman omaisineen kohta lukukauden päätyttyä
matkusti vanhan äitinsä luokse joulun ja uudenvuoden ajaksi, ja
helppoa on kuvitella miten hän nautti vapaudestaan, hiljaisesta
maalaiselämästään ja kirjoistaan.

Kuukauden päästä palattiin Pietarsaareen ja ensimäisestä kirjeestä,
16 p:ltä tammik. 1856, huomaa, kuinka kaikki oli viihtyisää.
"Tullessamme olivat huoneet lämpimät ja miellyttävät. Asessorin
rouva kutsui meidät paikalla kahville, ja illalla olin uudestaan
kutsuttu alas. Eilen ehtoolla tuli Lydia Essen äitinsä seurassa.
Tänään päivällisiksi tuli [Kruununkylästä] Thilda [Grönvall] terveenä
ja hyvissä voimissa. Siten on minulla nyt koti täynnä. Thilda on,
Emman mukaan, nauranut siitä asti kuin tuli. Voiko ajatella parempaa
todistusta, että Thilda, pituudestaan huolimatta, vielä on lapsi?"
Thilda, joka nyt oli 15 vaiheilla, oli hänkin tullut kaupunkiin
käydäkseen koulua, ja käsitti siis Kihlmanin "perhe" tästä lähtien
kolme tyttöstä. -- Kevätpuolen merkkitapaus oli sodan päättyminen
Parisin rauhaan 30/3 1856.

       *       *       *       *       *

Jo edellisenä kesänä oli Kihlman ajatellut lyhempää ulkomaanmatkaa;
tänä vuonna hän päätti panna sen toimeen. Olipa hän nyt koko
kolme kuukautta vapaa, ja sillä ajalla hän kyllä ennättäisi käydä
Tübingenissä. Mutta lähteä ainoastaan huvimatkalle, jos kohta
tavatakseen kunnioitettua opettajaansa, ei ollut Kihlmanin luonteen
mukaista; hän asetti päämääräkseen perehtymisen saksankielen
opetusmenettelyihin ja tietojen hankkimisen kansakoulun laadusta ja
tuloksista Ruotsissa ja Saksassa. Että niin oli laita ilmenee hänen
hajanaisista muistiinpanoistaan. Aihetta kansakoulun tutkimiseen
oli Kihlman saanut siitä, että kysymys juuri tähän aikaan oli
meilläkin tullut julkisen keskustelun alaiseksi. Hänen ystävistään
oli varsinkin Yrjö Koskinen kohdistanut huomionsa asiaan, niinkuin
muutamat kirjoitukset Suomettaressa todistavat.

Nähtävästi aikoi Kihlman ensin heti kun lukukausi oli päättynyt
lähteä ulkomaille, mutta sittemmin selvisi, että hänen täytyi sitä
ennen tehdä matka Itä-Suomeen, joka vaatisi miltei keko kesäkuun,
eikä hänellä ollut muuta neuvoa kuin pyytää virkavapautta syyskuun
ajaksi, saadakseen tarpeeksi aikaa ulkomaita varten. Syynä tuohon
kotimaiseen matkaan oli huoli kiinteästä omaisuudesta, jonka maisteri
Fabritius vainajan Pohjanmaalle joutuneet perilliset vielä omistivat
Itä-Suomessa. Maaliskuulla 1856 oli Essen kyllä vaimonsa ja muitten
perillisten puolesta 11,000 ruplasta "todellista" hop. Joensuun
kauppiaille A. J. Mustoselle ja S. Parviaiselle myynyt Utran sahan
Liperin pitäjän Kontiolahden kappelissa, mutta jälellä oli Puhoksen
saha ja mylly tiluksineen Kiteellä ja niiden myyntimahdollisuuksia
tutkimassa oli jonkun perillisten edustajan käytävä siellä. Kun
ei Essen eikä kukaan muukaan ollut matkaan halukas, oli Kihlman
pakotettu lähtemään. Lykkäystä asia ei sietänyt, sillä nyt; kun rauha
oli palannut maahan, näytti aika olevan otollisin tilusten myymiseen,
joita N. L. Arppe ei enää tahtonut vuokrata ja joita ei mitenkään
voitu Pohjanmaalta käsin hoitaa.

Neuvoteltuaan matkansa tarkoituksesta kauppaneuvos P. Malmin kanssa,
joka puolestaan ei pitänyt aikaa suotuisena kyseessä olevalle
myynnille, Kihlman kesäkuun 4 p:nä lähti Pietarsaaresta yöpyäkseen
Kruununkylään. Äidin terveys oli niin huono, että pojassa heräsi
tuskallinen ajatus, että äiti saattaisi kuolla hänen matkalla
ollessaan samoin kuin isä oli päättänyt päivänsä hänen edellisen
ulkomaanmatkansa aikana. Viipurista hän kirjoitti siitä Essenille ja
pyysi, että tämä, jos pelottava aavistus toteutuisi, kohta lähtisi
Kruununkylään järjestämään asioita ja turvaamaan Hilma parkaa.
Todellisuudessa oli äidillä vielä toistakymmentä vuotta elettävänä,
mutta seikka kuvaa Kihlmanin luonteenlaatua: hänen tapansa ei ollut
ottaa asioita kevyesti.

Seuraavana päivänä Kihlman poikkesi Ylivetelin pappilaan, minne
A. W. Ingman edellisenä vuotena oli tullut kappalaiseksi, ja
jatkoi matkaa 6-8 p:nä Perhon, Saarijärven, Rautalammin kautta
Kuopioon. Ilmat olivat kauniinlaiset, mutta matkustajan mieli ei
laisinkaan siitä parantunut, sillä tie kulki miltei lakkaamatta
autioiden seutujen läpi, "autioiden ei ainoastaan sen vuoksi että
olivat asumattomia, vaan sentähden että laajat, laajat alat olivat
kulovalkean hävittämiä, joka viime kesänä näyttää tehneen ääretöntä
vahinkoa maallemme. On jälellä tyhjä erämaa, missä tämä vihollinen
on raivonnut". Kuopioon Kihlman saapui sunnuntaina. "Julius [Bergh]
oli kirkossa, mutta minä asetuin hänen huoneeseensa, kunnes emäntä
näyttäytyi. Odottaessani katselin huonetta ja kalustusta, ja minua
todella hämmästytti kaiken yksinkertaisuus. Täällä ei ollut mitään
uutta taikka uusmuotista, ja se mikä 10 vuotta sitten oli ollut
uutta, oli jo vanhemman näköistä. Sanottakoon meistä pohjalaisista
mitä tahansa ja koetettakoon väittää, ettemme ole maailmankaltaisia,
mutta sen tunsin kohta, kun vilkaisin ympärilleni, että täällä
vallitsee toinen henki. En sano sitä siinä tarkoituksessa, että
tahtoisin sillä lausua arvosteluni toisesta tai toisesta hengestä;
tarkoitan vain, että on olemassa todellinen erotus Juliuksen ja esim.
minun kotini välillä. Kenties voivat molemmat suunnat pitää paikkansa
toistensa rinnalla, onhan sekin sydämessä ja vaikuttimissa. Mutta
yhtä asiaa pidän minä välttämättömänä: das ist die Sauberkeit (se
on siisteys)." -- Bergh oli iloinen vieraan tulosta, [Palattuaan
ensimäiseltä ulkomaanmatkaltaan oli Kihlman jo kerran ennen tavannut
Berghin. Luultavasti tapahtui se 1853 (syksyllä?), jolloin menojen
joukkoon on merkitty: "Puhoksen matka 35 r." Eräs Berghin tyttäristä
muistelee isänsä silloin hyvin iloisena eteisessä vastaanottaneen
Kihlmanin. He olivat suudellen tervehtineet toisiansa, ja Bergh
oli taputtanut ystävää hartioille, sanoen: "Nu skall jag klappa
kathederdammet af dig" (nyt taputan päältäsi kateederipölyn). --
Kumminkaan ei Bergh ollut niitä, jotka hyväksyivät Beckin opin.
Kirjeistä huomaa, että vanha luottamuksellinen veljellisyys
Berghin ja entisten ystävien -- Kihlmanin, Ingmanin, Essenin y.m.
-- välillä oli laimentunut, ja sen huomaa Kihlmanin kertomuksesta
Kuopiossakäynnistäänkin.] ja Inga, vanha palvelijatar Suonenjoelta,
sanoi "että teki oikein hyvää sydämelle vielä saada nähdä
Pohjanmaankin pappia". Iltapäivällä juteltiin Stenbäckin, Essenin
ja Ingmanin viimeaikaisesta julkisesta esiintymisestä, [Tarkoittaa
L. Stenbäckin professorin väitöskirjaa ja Essenin polemiikkia J.
V. Snellmanin kanssa saman väitöskirjan johdosta sekä Ingmanin
kirjoitusta: Om den föregående bättringen i anledning af A. F.
Granfelts skrift om nådens ordning. Helsinki 1856.] ja oli Bergh
yleensä suosiollinen heitä kaikkia kohtaan. Granfeltin taistelussa
oli hän pääasiassa Ingmanin puolella, joskaan ei kaikessa. Myöskin
"tuon onnettoman kysymyksen" Martensenin välitilasta Bergh otti
puheeksi, ollen sitä mieltä, että paras oli jättää semmoisten
asiain aprikoiminen syrjään, ne kun olivat vähemmän oleellisia ja
esteenä tärkeämmille. "Nun, man kennt schon diese Stimme (tämä ääni
on jo tunnettu)!" -- Illalla Kihlman yhdessä Berghin kanssa kävi
saksankielen opettajan And. Helanderin luona tiedustelemassa, miten
tämä oli järjestänyt aineensa opetuksen lukiossa. Hän tapasi myöskin
rouva Helanderin ja hänen sisarensa (C. G. von Essenin sisaria), ja
erittäinkin rouva miellytti häntä: "hänen olennossaan oli jotakin
perin naisellista". Heidän palatessaan Bergh kysyi, eikö rouva
Helander ennen ole murehtinut [sielunsa tilaa]; hän ei tiennyt miten
nyt oli, sillä rouva ei käynyt heillä. "Minä ajattelen, että yksi ja
toinen Kuopiossa kyllä saattaa murehtia olematta sentään huvitettu
sikäläisten n.s. heränneitten seurustelusta." --

Tiistaiaamuna (10 p:nä) Kihlman saapui Joensuuhun, missä hän oli
Mustosen ja Parviaisen vieraana, noiden liikemiesten, jotka olivat
ostaneet Utran ja nyt miettivät Puhoksenkin sahaostoa. Mustonen
asui hyvin mukavasti omassa talossaan, "joka oli uusi niinkuin
muutkin tässä kaupungissa", ja Parviainen ehkä vieläkin mukavammin.
Kihlmanista he olivat kunnon miehiä, joiden seurassa hän viihtyi,
vaikka Parviaisen kanssa oli ainoastaan suomea puhuttava. Mustonen
puolestaan oli ihastunut oloonsa Essenillä Ylihärmässä, kun oli
käynyt siellä sahanosto-asialla: ei missään hän ollut pikemmin
vapautunut vieraisuuden painosta. Neuvottelut veivät Kihlmanin
seuraaviin päätelmiin: tilusten arvo on vähintäin 40,000 rupl. hop.,
Mustonen ja Parviainen ostavat mielellään ja maksavat ehkä 45,000,
jollei enemmänkin, mutta ei koskaan perillisten ajattelemaa hintaa,
60,000.

Lähdettyään Mustoselta varhain aamulla Kihlman keskiviikkona
iltapuoleen tuli Kiteen Koivikkoon, N. L. Arppen luokse. Talon
emäntä, miehensä toinen vaimo, oli kuollut viime marraskuulla ja
jättänyt jälkeensä 6 lasta ja 2 lapsipuolta, joita nyt hoiti vainajan
äiti, rouva Porthan. Tämä, joka jo tyttärensä eläessä oli tutustunut
Kihlmaniin, alkoi itkeä nähdessään hänet, ja vastaanotto muodostui
hyvin sydämelliseksi. Eno itse oli Puhoksessa, ja Kihlmankin ajoi
kohta sinne ja herätti esiintymisellään suurta hämmästystä; eno näet
ihmetteli, että Kihlman, joka muka oli "vähimmin liikemies" kaikista
perillisistä, oli lähetetty tälle matkalle! Kun sitte oli vähän
katseltu laitoksia palattiin Koivikkoon -- "enkä sen jälkeen enää
nähnyt Puhosta", Kihlman kirjoittaa, "joka Gela vainajan kertomusten
johdosta hänen viattomilta lapsuudenajoiltaan aina väikkyy edessäni
suloisen runollisessa loisteessa. Asuntorakennus seisoo siellä
nykyään melkein valkoisena: oi, kuinka minä rakastan sitä rakennusta.
Ohimennen olisin tahtonut sitä syleillä." -- "Eno kohteli minua", hän
jatkaa, "ylen ystävällisesti ja suorasti. Suoruus meni siihen saakka,
että hän sanoi minun olevan yltiöpäisimpiä uskonnollisia henkilöitä,
joita hän oli tavannut, nimittäin ei nyt, vaan kun ensi kerran
kävin hänen luonaan. Vaikka eno oli sairastanut vilutautia, oli hän
paremmalla tuulella kuin koskaan ennen olin nähnyt. Mutta hyvällä
tuulella olikin hyvät syynsä: l:ksi menestyivät asiat oivallisesti.
Värtsilä tuotti 600 puutaa takkirautaa päivässä. Möhköä rakennetaan
paraikaa tuottamaan yhtä paljon. Eno on myynyt kaikki rautansa,
jonka tänä kesänä voi saada, Pietariin ja hyvistä hinnoista. Hän
sanoi viime vuonna myyneensä rautaa 270,000 ruplasta; tänä vuonna
140,000:sta. Lautoja hänellä oli 3 à 400,000 ruplan arvosta, ja
toivoi hän saavansa ainakin osasta edullisen hinnan. Jollei hän saa
edullista hintaa, odottaa hän mieluummin. 2:ksi oli eno sulhanen ja
aikoi viettää häitä elokuulla." Morsian oli mamselli Amalia Kristina
Seitz, joka useita vuosia oli ollut lasten kotiopettajattarena. Hän
oli matkustanut vanhempiensa luokse samana päivänä kuin Kihlman
tuli, joten tämä ei nähnyt häntä, mutta kuuleman mukaan hän sanoo
häntä hyvin miellyttäväksi ja kunnioitettavaksi naiseksi. Eno oli
tyytyväinen valintaansa, mutta rouva Porthan ja naiset yleensä olivat
pahoillaan pikaisesta kihlauksesta. "Naiset näyttävät katsovan
pikaista kihlausta loukkaukseksi heidän sukupuoltansa kohtaan."
-- Vielä Kihlman kertoo silloin 53-vuotiaasta Arppesta, että tämä
kerättyään enemmän rahaa aikoi perustaa kankirautapajan, "ja sillä
hän arvelee suorittaneensa kutsumuksensa maailmassa".

Mitä matkan tarkoitukseen tulee, sai Kihlman Koivikossa tietää,
että Arppe ei halunnut ostaa Puhosta; hän oli saanut tarpeekseen
puutavaraliikkeestä. Hintaan nähden eno sanoi: "jos saatte 40,000,
niin myykää; jos voitte saada enemmän, niin ottakaa!" Kihlman kysyi
ja kysyi ja pani kaikki yksityisseikat muistiin, tullakseen siten
loppusummaan: 48,000. Nyt hän tiesi mistä hinnasta tarjoaisi Puhoksen
Viipurin pohatoille, jos joku niistä oli halukas tekemään kauppoja.

Koivikosta hän lähti 13 p:nä ja poikkesi seuraavana aamuna
Ruokolahden pappilaan toht. Joos. Wegeliuksen luokse: "pitkä laiha
mies, tukka pitkä, valkea, taapäin kammattu, kunnioitettava ukko".
Vieras vastaanotettiin herttaisesti; ukko Wegelius oli näet ollut
Fabritiuksen perillisten ensimäinen holhooja ja kuuli mielellään
uutisia heistä. Hän oli naimaton ja hänen sanottiin käyttävän
melkoisen osan tuloistaan pitäjän köyhien hyväksi. Täällä Kihlman
myöskin tapasi everstiluutnantinrouvan Elise Fieandtin (o.s.
Hallonblad), joka riemastui nähdessään Gela vainajan miehen ja
hyvin muisti Essenin Puhoksen ajoilta "erinomaisen kauniina ja
rakastettavana miehenä" ("mihin", kirjoittaa Kihlman leikillisesti
asianomaiselle, "minä yhdyin hänen kanssaan"). -- Samana päivänä
Kihlman ihaili Imatraa, joka ei kuitenkaan tehnyt häneen niin syvää
vaikutusta kuin Trollhättan 4 vuotta ennen.

Viipuriin tuli Kihlman 15 p:nä ja viipyi hän siellä useita päiviä
vaimovainajansa sukulaisen, kreikan ja heprean kielten lehtorin Joh.
Gabr. Fabritiuksen luona, joka hotellista vei hänet omaan kotiinsa.
"Täällä olen viettänyt ylen miellyttävää elämää; minua on kohdeltu
mitä herttaisimmin. Lehtorin rouva (kauppiaantytär Emilia Dannenberg
Pietarista) on hyvin ymmärtäväinen ja mieltäkiinnittävä nainen, ja
lapset varsin viehättäviä. Lehtori on oikea mekaanikko ex professo,
ja kullakin lapsella on varma taipumus johonkin erikoiseen: yhdellä
tekniikkaan, toisella maalaukseen, pienellä 5-vuotiaalla tytöllä
musiikkiin ja hän soittaa jo hyvin täsmällisesti. Heidän asuntonsa
on Viipurin esikaupungissa keskellä puutarhaa meren rannalla.
Valoisa, ilmava veranta, akkunat täynnä kukkia, on kokoushuoneemme.
Fabritius laittaa par'aikaa pientä suihkukaivoa tähän verantaan." --
Unohtamatta matkansa tarkotusta Kihlman kävi tarjoamassa Puhoksen
sahaa suurimmille Viipurin toiminimille: Wahl & kumpp:lle, Rosenius
& Sesemanille ja Hackmanille, joista kuitenkin ainoastaan ensin
mainittu oli taipuvainen asiaa miettimään. Kun hintaa kysyttiin,
vastasi hän: "50,000 ruplaa".

Näin suoritettuaan tehtävänsä Kihlman laati Essenille seikkaperäisen
kertomuksen saamistaan tiedoista, havainnoistaan ja laskelmistaan,
kertomuksen, joka on tekijälleen varsin kuvaava. Hän sanoo näet
kyllä eräässä kirjeessä (Emma Puskalle) tästä matkastaan: "Minun
täytyi esiintyä liikemiehenä, mikä ei ollenkaan sovi yhteen luontoni
kanssa ja siihen tapaan, jolla nykyaikana asioita toimitetaan";
mutta silti hän tässäkin menetteli sillä tarkkuudella ja pienimpiä
seikkoja huomioon ottavalla älykkäisyydellä, jotka olivat hänen
luonteensa tunnusmerkkejä. Hän tekee päätelmiä puhuteltavan henkilön
ulkomuodosta (esim. eräästä Viipurin liikemiehestä: "lihava ja
hyvinvoipa, ulkonäöltään kevytmielinen"; toisesta: "laiha, oikean
liikemiehen näköinen") ja panee merkille, millä äänen soinnulla
hänelle vastataan, puhumatta siitä, ettei hän unohda verrata
toisiinsa eri tahoilta ja eri tiloissa saamiaan tietoja. Siten
Essen varmaankaan ei voinut olla muuta kuin tyytyväinen siihen
selvitykseen, jonka Kihlman oli hankkinut. Miten oikeaan tämä oli
osannut, todistaa se, että koko juttu lopulta päättyi niin, että
Mustonen ja Parviainen ostivat Puhoksen sahan, myllyn ynnä siihen
kuuluvat tilukset täsmälleen 50,000 ruplasta! Kaupan välittäjänä oli
Arppe, joka vaivoistaan pyysi ja saikin noin 300 ruplaa maksavan
Huhtilammin uutistalon. Luultavaa on, että etevä, nerokas liikemies
Niilo Ludvig Arppe, tarkkasilmäinen ihmistuntija kun oli, tämän
kesäisen yhtymän jälkeen piti Kihlmania parempana liikemiehenalkuna
kuin ennen oli kuvitellut. Sen voinee päättää siitä vilpittömästä
ystävyydestä, joka aina leimaa hänen myöhemmät kirjeensä nuorelle
sukulaiselleen ("frände"). Kihlman puolestaan osottaa osaavansa
arvostella liikemiestä liikemiehenä, kun hän moittimatta huomauttaa,
miten Arppe Fabritiuksen perillisten holhoojana näiden ollessa
turvattomina oli Utran ja Puhoksen sahoista maksanut sangen runsaan
vuokran, mutta sittemmin alentamalla vuokran 3,000 ruplaan oli
_liikemiehenä_ kohdellut entisten holhottiensa miehiä -- jolleivät
miehet pystyneet katsomaan puoliaan, oli heidän siitä syyttäminen
itseään!

       *       *       *       *       *

Samoin kuin Pietarsaaresta Viipuriin matkusti Kihlman edelleen
Helsinkiin -- yhteensä 110 à 115 penikulmaa -- yhdenistuttavissa
kieseissään. Viimemainitussa kaupungissa hän 22 p:nä astui
Örnsköld höyrylaivaan, jolla, Turun kautta mennen, juhannuspäivänä
saapui Tukholmaan. Samana päivänä tuli sinne Yrjö Koskinenkin
höyrylaivalla Hernösandista, minne oli päässyt Merenkurkun yli
kurjassa "tervahaahdessa". Yhdessä he kävivät 25 p:nä kunink.
kirjastonhoitajan A. I. Arvidssonin luona. Vanha suomalainen oli
"iloisa ja uljas" (fryntlig och bussig), puhui suomea ja oli varsin
valmis hankkimaan Koskiselle tilaisuutta harjoittamaan tutkimuksia
arkistoissa. Kansakoulusta Arvidsson lausui: "Minun täytyy tunnustaa,
että olen liiaksi aikaani jälessä ollakseni kansakoulun ystävä. Olen,
kenties ikäni vuoksi, tyytymätön ei ainoastaan siihen väärään tapaan,
millä se on toimeenpantu, vaan myöskin kansakouluun yleensä. Sen
kautta vapautetaan vanhemmat kasvattamasta lapsiaan, ja niin jäävät
lapset ilman kasvatusta; sillä eihän kansakoulu kykene korvaamaan
vanhempien antamaa kasvatusta."

Tietenkin Kihlman kävi tapaamassa entisiä ystäviään, mutta, sanoo
hän, "ainoastaan parin kanssa olin sisällisessä sopusoinnussa".
Viittaus tarkoittanee nuorempia Bergmaneja (Carl Henrik ja Robert),
joiden kanssa hän oli vaihtanut kirjeitä ja joista ainakin toinen oli
käynyt Tübingenissäkin. Muuten Kihlman lehtori Elfvingin avulla, joka
Tukholman lukiossa opetti saksan, ranskan ja englannin kieliä, koetti
perehtyä tutkimusaloihinsa. Täällä opetettiin uudenaikaisia kieliä 20
tuntia viikossa (6 alimmalla osastolla, 5 toisella, 5 kolmannella ja
4 ylimmällä), ja oli Elfving sitä mieltä, ettei tällä ajalla voinut
aikaansaada enempää kuin opettaa pojat kirjoittamaan ja puhumaan yhtä
kieltä (ranskaa). Muissa kielissä hän rajoittui siihen, että sai
oppilaat ymmärtämään kieliä semmoisina kuin ne esiintyvät kirjoissa.
Oli siis selvitettävä itselleen, mitä oppilaille oli tarpeen;
jolleivät tarvitse käyttää kieltä puheessa eikä kirjoituksessa, on
suullisiin harjoituksiin uhrattu aika jotenkin hukkaan mennyttä.
-- Kansakoulua moitti Elfving siitä, että katkismusta luetettiin
ulkoa sekä että äidinkieltä käsiteltiin liian tietopuolisesti.
-- Ruotsalainen kansakoulu jakaantui kahteen osastoon: _alempi_
(jokaisen lapsen käytävä) käsitti: 1) sisälukua, 2) uskontoa
(katkismus, raamatunhistoria, suullinen kristinuskon opetus), 3)
laskentoa (kokonaisluk.), 4) kirjoitusta, 5) kirkkolaulua; _ylempi_
(vapaaehtoisia varten): 1) laskentoa päätös- ja korkolaskuun saakka,
2) maantietoa, 3) yleistä ja isänmaan historiaa, 4) luonnonoppia, 5)
viivapiirustusta. Sitä paitsi kummallakin osastolla voimistelua.

Kesäkuun 28 p:nä on almanakkaan merkitty: "W(ilhelm) Tell."
Arvatenkin kävi Kihlman silloin teatterissa katsomassa Schillerin
kuuluisaa näytelmää, ja johti kai hänet siihen kysymys, josta
edellisenä vuonna oli kirjoittanut Ingmanille: miten oli kristittyjen
alamaisten suhtauduttava vapautta sortavaan esivaltaan, miten
arvosteltava vapautussotaa?

Vaikka Kihlmanin Tukholmassa-olo kesti yhdeksän päivää, ei siitä
ole enemmän sanottavaa, ja muutenkaan ei ole paljon tietoja tältä
matkalta. Essen, jolle hän seikkaperäisesti kuvasi mitä oli nähnyt
ja kokenut, on tiettävästi hävittänyt nämä niinkuin enimmät muutkin
kirjeensä, ja sen vuoksi ei meillä ole muita lähteitä kuin harvat
kirjeet äidille, yksi kirje Emma Riskalle ja jo mainitut hajanaiset
muistiinpanot. -- Heinäkuun 3 p:nä Kihlman lähti höyrylaivalla
Lyypekkiin, minne saapui 6 p:nä. Eräs laivalla (4/7) tehty
muistiinpano ilmaisee, että hän luultavasti vähän ennen lähtöään oli
Tukholmassa tavannut Fjellstedtin Lundista: "Toht. Fjellstedt arveli,
että kansakoulu ei ollut tuottanut semmoisia hedelmiä kuin toivottu
oli", ja oli siihen syynä: 1:ksi että seminaarien opettajiksi
oli nimitetty parhaimmilla todistuksilla varustettuja, mutta
kristilliseltä kannalta katsoen sopimattomia henkilöitä. Nämät olivat
istuttaneet epäkristilliset mielipiteensä kansakoulunopettajiin
ja jälkimäiset vuorostaan kansaan. Siten oli kansakoulu useissa
paikoin vaikuttanut pahaa. 2:ksi on papisto laiminlyönyt kansakoulun
silmälläpidon, joten se on saanut vapaasti kehittyä omaan suuntaansa.
"Fjellstedtin mietteet olivat, niinkuin näyttää, aivan tosia, mutta
kuitenkin puutteellisia (bristfälliga)."

Lyypekistä matkusti Kihlman viipymättä Hampuriin ja sieltä
parin päivän päästä Berliniin. Hampurissa hän kävi sikäläisessä
Pestalozzilaitoksessa, jonka muuan vapaamuurari-osasto oli perustanut
1847 vanhempien kuoleman kautta tai muuten turvattomiksi joutuneiden
lasten kasvattamiseksi. Nykyään täydessä laitoksessa oli 45 lasta: 30
poikaa ja 15 tyttöä. Aamupäivin luettiin, iltapäivin tehtiin työtä
puutarhassa tai pellolla, ja tytöt harjoittivat käsitöitä. Kihlmanin
katsellessa laitosta olivat tytöt kiinni käsitöissään, jota vastoin
pienemmät pojat (7 vuotta nuorempia ei oteta vastaan) harjoittelivat
kirjoitusta tauluille. "Käsialat sangen hyviä." Uskontoa ei opetettu
katkismuksesta vaan selittämällä evankelioita (saarnatekstejä).
Vasta ripille päästyään lapset erosivat laitoksesta. Johtaja (Grele)
mainitsi, että laitoksen päämäärää kasvattaa lapset hyviksi ja
kelvollisiksi ihmisiksi ei oltu saavutettu kaikkiin nähden, jotka jo
olivat sieltä lähteneet.

Berlinistä on enemmän muistiinpanoja ja niistä näkee, kuinka
ahkerasti Kihlman taas käytti tilaisuutta nähdä ja kuulla
opettajia, joista saattoi hyötyä. Kahtena ensimäisenä päivänä,
heinäkuun 11 ja 12, hän kuuli seitsemän teologista luentoa (proff.
Hengstenberg, Vatke, Twesten, Imm. Nitzsch) ja kolmantena, joka
oli sunnuntai, neljä saarnaa. Paitsi kunkin luennon tai saarnan
ainetta hän usein panee muistiin jonkun arvostelevan ja kuvaavan
sanan esiintyjän ulkonaisesta olennosta. Souchon Kolminaisuuden
kirkossa: "viittoili paljon, mutta viittoilut ja meluaminen eivät
korvaa hengen puutetta"; toht. Nitzsch Nikolainkirkossa: "erittäin
ihana saarna, missä liha henkisessäkin haamussaan, tieteen ja
taiteen koristamana, paljastettiin ja tarkoin erotettiin ruumiista";
toht. W. Hoffman tuomiokirkossa: "käsivarsia käytettiin ahkerasti
-- näytti olevan oikea hovimies, joka oli ottanut näytelläkseen
kristillisen saarnaajan osaa, syystä että se nykyään on kannattavaa";
kenraalisuperintendentti Büchsel Mattheuksen kirkossa: "esitystapa
teeskentelemätöntä ja yksinkertaista, mutta toisinaan liian
tuttavallista, oli kuin saarnaaja olisi unohtanut, että der liebe
Gott myöskin on pyhä Jumala."

Viimemainitun saarnan jälkeen Kihlman katseli, miten ensin
6 lasta yhdellä kertaa kastettiin ja sitte 2 morsiusparia
vihittiin. Tämä näyttää erikoisesti kiinnittäneen hänen mieltään,
arvatenkin sen vuoksi että hän Turussa oli perinpohjin tutkinut
kirkkokäsikirja-ehdotusta. Buchsel, joka toimitti kasteen ilman
käsikirjaa, piti ensin puheen Mark. 16: 16:n johdosta: "Joka uskoo ja
kastetaan, se tulee autuaaksi; mutta joka ei usko, se kadotetaan.
Hän selitti kasteen tarkoituksen olevan tehdä lapset Jumalan
lapsiksi ja taivaanvaltakunnan perillisiksi. Kumminkin myönsi hän,
että lapsilla ei nyt ollut uskoa, vaan saisivat he sen kasvatuksen
kautta. Oli merkillistä huomata, miten ujostelematta hän puhui
tästä lauseesta ikäänkuin hän ei olisi tiennytkään olevansa 'mellan
skål och vägg' [s.o. käsittelevän riidan alaista kysymystä]. Sen
ohella hän painokkaasti huomautti kummin velvollisuuksista ja kuinka
kevyesti ne tavallisesti käsitettiin. Sitten tehtiin ristinmerkki
kasvojen ja rinnan päällä: ota tämä pyhä ristinmerkki kasvoihisi
ja rintaasi, merkiksi että olet lunastettu (toistettiin 2 kertaa
kullekin lapselle). Sen jälkeen sanat opetuslasten nuhtelusta, kun
lapsia tuotiin esiin. Sitte Isä meidän, jolloin ainoastaan kummit
laskivat kätensä lasten päälle, ja uskontunnustus. Nyt seurasi
kysymys, oliko lapsi kastettava ja sitoutuiko se noudattamaan
kasteen velvollisuuksia ja luopumaan kaikesta pahasta, jonka
jälkeen kaste, rukous ja siunaus." -- Vihkiminen toimitettiin
samoin ilman kirjaa. "Puhe eräästä raamatun lauseesta: nöyryyttä,
lempeyttä, kärsivällisyyttä, suvaitsevaisuutta terotettiin. Sitte
kysymys: tahtoivatko esille tulleet ottaa toisensa avioksi ja
rakastaa toisiansa myötä- ja vastoinkäymisessä? Sen jälkeen sulhanen
ja morsian papin avustaessa vaihtoivat sormuksia ja antoivat
toisilleen kättä, samalla kun pappi julisti avioliiton solmituksi
kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Sitte laskeutui aviopari polvilleen,
ja Isä meidän rukoiltiin. Nyt antoi pappi kummallekin raamatun,
johon molempain puolisojen nimet oli kirjoitettu, ja kehotti heitä
pitämään kirjan tämän hetken muistona, jolloin olivat luvanneet
toisilleen uskollisuutta, käyttämään sitä ahkerasti aamuin ja illoin
sekä etsimään siitä lohdutusta kun toinen palaa haudalta, mihin on
jättänyt toisen. Viimeiseksi siunaus. Kokonaisuudessaan oli toimitus
vakava ja sydämellinen. Näytti kuitenkin siltä, ettei vaikutus
kuulijoihin ollut niin suuri kuin se olisi voinut olla." --

Maanantaina Kihlman kävi paitsi yhdellä teologisella luennolla
kuulemassa filosofian prof. K. L. Michelet'ä ja historian
prof. Leopold von Rankea. Edellinen oli "erittäin viehättävä,
toisinaan leikillinen", mutta miten mainio Ranke olikaan
historiankirjoittajana, ei hän luennoitsijana tehnyt edullista
vaikutusta. "Pieni mies, ulkonäkö jotenkin vähän suositteleva; vaikka
istuin toisella penkillä kateederista ja koetin kuunnella mitä
tarkimmin, en tiedä sinnepäinkään mitä hän puhui," -- Samana päivänä
Kihlman tapasi seminaarinjohtajan Thilon ja kuuli hänen vastustavan
korkeaa sivistystä seminaarin (? kansakoulun) opettajissa: "heidän
on oltava kansan kesken ensimäiset eikä herroista viimeiset". Syystä
että koulut olivat suljetut, kehotti hän vierasta palaamaan syksyllä.
Myöskin erään uusien kielten opettajan, toht. Mohnin, puheilla
Kihlman kävi ja pani merkille, miten hän äänsi erinäisiä saksalaisia
sanoja.

Dresdenissä, minne matkustajamme tuli heinäkuun 15 p:nä, olivat
koulut avoinna, ja hän kävi useissa oppilaitoksissa, joista tässä
mainittakoon Friedrichstadtin kansakoulunopettaja-seminaari.
Siinä oli 80 oppilasta, ja oli oppikurssi 4-vuotinen. Samalla kun
oppilaat harjoittivat omia opinnoitaan, kuuntelivat he kahtena
ensimäisenä vuotena opetusta seminaariin yhdistetyissä köyhäin- ja
porvarikouluissa ja kahtena toisena ottivat itse osaa opetuksen
antamiseen. Köyhäinkoulussa Kihlman kuunteli saksankielen
tuntia: "Lapset olivat tarkkaavaisia, mutta minusta oli se tapa
loukkaava, että lapset viittasivat kädellään, kun tahtoivat
vastata." Luultavasti hän silloin ensi kerran näki tämän sittemmin
meilläkin käytäntöön otetun tavan. -- Eräässä toisessa koulussa
Kihlman mielenkiinnolla huomasi, miten muuan opettaja hupaisella
opetustavallaan osasi pitää lapset virkeinä ja hilpeinä; toisinaan
naurettiin ääneen ilman että tarkkaavaisuus väheni.

Heinäkuun 18 ja 19 p:nä teki Kihlman kävelyretken n.s. saksilaiseen
Sweitsiin: "ensimäinen todella iloinen päiväni [matkalla]."
Wehlenissä hän kävi "vanhan kunnianarvoisan" kansakoulunopettajan
luona, joka seurasi häntä osan tietä; sitte hän yksin jatkoi. "Täällä
hiljaisessa luonnossa, korkeiden, rosoisten kallioiden keskellä puhui
minulle Jumalan näkymätön olemus tavalla, joka käy yli inhimillisen
voiman ja taiteen. Voi, nuo suuret, loistavat kaupungit komeine
palatseineen, pystykuvilleen, taidetuotteineen, mitä ne ovatkaan
verrattuna luonnon yksinkertaiseen suuruuteen! Ja miten erilainen
onkaan vaikutus! Siellä mieli hajaantuu, täällä palaa välittömästi
itseensä." Saavuttuaan Basteivuorelle, josta on ihana, maailmankuulu
näköala 600 jalkaa alempana leviävän Elbelaakson yli, Kihlman jäi
sinne yöksi ja näki auringon sekä laskevan että nousevan. "Jos
yleensä on herkkä luonnonvaikutuksille, niin ei auringonnousu, tältä
paikalta nähtynä, ole jälkiä jättämättä. Minulle oli tämä retki
kaikkine yksityiskohtineen todella nautintorikas, jota en voi sanoa
matkastani ylimalkaan."

"Aamulla 20 p:nä matkustin Leipzigiin", Kihlman kirjoittaa
äidilleen, "ja viivyin siellä 22:een, jolloin tulin Erlangeniin.
Täällä samoin kuin Leipzigissä kuuntelin luentoja yliopistossa.
Kävin myöskin [saksan kielen ja kirjallisuuden] prof. R. H. G. von
Raumerin luona, jonka perheessä vietin kaksi iltaa. 25 p:nä saavuin
Nürnbergiin, lelujen kaupunkiin, ja matkustin 26 p:nä Nordlingenin,
Augsburgin, Ulmin, Esslingenin kautta Stuttgartiin, johon tulin
k:lo 9 illalla. Tällä paikkakunnalla, jonka hyvin tunnen, vietin
sunnuntain tuttavieni seurassa. Maanantaiaamuna (28/7) istuin
jälleen vaunussa, ei kuitenkaan höyry- vaan postivaunussa, joka 4
tunnissa vei minut Tübingeniin, matkani varsinaiseen päämäärään.
Minä menin vanhaan majatalooni, jossa minut kohta tunnettiin ja
sanottiin tervetulleeksi. Viipymättä lähdin prof. Beckin taloon,
missä minua edellisellä matkallani oli niin hyvänä pidetty. Minä
yllätin perheen päivällispöydässä: huudahdus hämmästyksestä, ja --
sen uskallan sanoa -- isä ei voi koskaan sydämellisemmin syleillä
poikaansa kuin prof. Beck syleili minua. Kohta minut kutsuttiin
muuttamaan heidän luoksensa ja syömään heidän pöydässään. Niin olen
jo tehnytkin ja olen nyt kotiutunut, kun vihdoin olen saanut purkaa
kapsäkkini. Olen vakuutettu siitä, että täällä tulen viettämään
miellyttäviä ja hyödyllisiä päiviä, ja siten virkistyneenä, jos
Jumala sallii, syksyllä palaamaan [kotia]." -- Kirjeessä Emma
Riskalle Kihlman sanoo: "Beck on aivan näköisensä, paitsi että hän on
tullut harmaammaksi. Olen viimein jälleen kerran tullut hiljaisuuteen
ja tunnen kuinka hyödyllinen ja tarpeellinen hiljaisuus on. Ilman
hiljaisuutta ei voi todella lähestyä Jumalaa." --

       *       *       *       *       *

Kihlman viipyi Tübingenissä Beckin vieraana kokonaisen kuukauden.
Tästä ajasta ja olostaan hän äidilleen kertoo kaikenlaista.
Samoin kuin Suomessa olivat ilmat Saksassakin heinäkuuhun
saakka kylmänlaiset ja niin epäsuotuisat kasvullisuudelle, että
edellisessä maassa viljanvienti kiellettiin; jälkimäisessä maassa
loppukesän lämpö (elokuulla oli Tübingenissä toisinaan +34° Cels.
varjossa) kyllä sai viljan nopeasti kypsymään, mutta osaksi tuli
sielläkin katovuosi (esim. omenapuut eivät antaneet mitään).
Itse Tübingenin kaupunki miellytti Kihlmania nyt yhtä vähän kuin
ennen. Tunkiot kaduilla, joista kanat ja ankat etsivät ravintoaan,
sikojen ja vasikkain teurastaminen ulkona avonaisilla paikoilla ja
sänkyvaatteiden tuulettaminen akkunoissa ja talojen edustalla (kerran
oli viides osa kaupungin päätoria patjojen y.m. vaatteiden peittämä)
vaivasivat häntä tavattomasti. Sanalla sanoen "Tübingen on kaupunki,
jossa siivottomuus menee tavattoman pitkälle; mutta tapasin juurikään
papin Marseillesta, joka sanoi, että olot siellä olivat kahta vertaa
pahemmat."

"Yleisestä rähjäisyydestä ja sopivaisuuden tunteen puutteesta",
jatkaa hän sitten, "ei kuitenkaan saa päättää, että kaikki perheet
ovat samanlaisia. Beckin talossa olen kaikkialla huomannut
kiitettävää siisteyttä. Mutta osoitteena tapojen vanhanaikuisuudesta
tahdon mainita, että tässä kodissa käytetään posliinia ainoastaan
kahvia ja teetä tarjotessa. Päivällispöydässä käytetään tinalautasia
ja tinakulhoja, semmoisia joita Äiti muinoin ripusti koristuksena
keittiöön. Mitä ruokiin tulee, on vaihtelevaisuus suurempi kuin
Suomessa; varsinkin tarjotaan monenlaisia liemiruokia, jotka ovat
hyvin yksinkertaisia, mutta kuitenkin maukkaita. Toivoisin että
voisimme niihin vaihtaa kehnon hernerokkamme(?). Ehkä täkäläinen
elämänjärjestys huvittaa Sinua. K:lo 8 aamiainen: kahvia taikka
maitoa nisuleivän ja voin kanssa (minä juon maitoa); k:lo 1
päivällinen: 1:ksi liemiruokaa, 2:ksi naudanlihaa (keitettyä), 3:ksi
papuja, herneitä tai muita vihanneksia perunain kanssa tai joku laji
jauhoruokaa; k:lo 4 Vesper eli väliateria: kahvia nisuleivän kanssa
ja hedelmiä (istutaan oikein pöydässä, joka sentään ei ole katettu);
illallinen k:lo 9. Tavallisesti olemme illastaneet maalla perheen
omistamassa huvimajassa ja on silloin syöty voileipää teen taikka
oluen kanssa. Kotona tarjotaan liemiruokaa ja pannukakkuja (s.o.
pannukakkuja laajuudeltaan, lättyjä paksuudeltaan). Huomaathan, ettei
poikasi ole ollut nälkäparannuksilla."

Ennestään tiedämme, että Kihlman ei omaisilleen kirjoittanut mitään
Beckin opista eikä siitä teologisen kannan muutoksesta, jonka se oli
hänessä aiheuttanut. Nytkään, kun isä oli poissa, hän ei menetellyt
toisin, vaikka hän kyllä yleensä tunnusti mitä Beck hänelle merkitsi.
Syynä miksi hän niin kauan viipyi Tübingenissä hän mainitsee:
ensiksikin että prof. Beck ja koko hänen perheensä niin erinomaisen
ystävällisesti kohtelivat häntä, toiseksi että hän Beckissä oli
oppinut tuntemaan niin harvinaisen miehen. "En vielä koskaan ole
hänen seurassaan tullut houkutelluksi puhumaan taikka tekemään
mitään, josta omatuntoni jälestäpäin olisi minua soimannut. Tämä on
jotain tavatonta: saattaa tavata oppineita, sivistyneitä, sukkelia
ja nerokkaita ihmisiä, eivätkä myöskään semmoiset ihmiset, joilla
on taipumusta ja lämpöä uskontoa ja kristinuskoa kohtaan, ole aivan
harvinaisia, mutta kuinka usein tapahtuukaan, että nämäkin puhuvat
sellaista, jota ei Jumalan sana eikä omatunto voi hyväksyä ja joka
senvuoksi saastuttaa tunnollista. Tästä syystä siis, saadakseni
seurustella ankarasti siveellisen miehen kanssa, olen minä viipynyt
Tübingenissä." --

Niinkuin 1852 oli Beckillä ja Kihlmanilla nytkin tapana kävellä
yhdessä keskustellen milloin mistäkin. Lähes joka päivä jälkimäinen
pani muistiin mitä huomattavinta Beck kulloinkin oli lausunut, ja
siten syntynyt 12-sivuinen vihkonen "J. T. B:n lauselmia 1856" on
ainoa, asiakirja, josta näemme mistä ystävykset vaihtoivat ajatuksia.
Tässä seuraa valikoima näitä lauselmia.

29/7. Olen yhä enemmän oppinut käyttämään niitä raamatun osia,
jotka tavallisesti sivuutetaan muka hedelmättöminä. Varsinkin olen
oppinut ymmärtämään, kuinka Kristus kuolemansa edellä koettaa
rakentaa uskoa ja luottamusta Jumalaan, eikä ainoastaan viittaamalla
tulevaan sovituskuolemaan, vaan sen pohjalla, joka jo oli olemassa.
Juuri se onkin yksi vanhan dogmatiikan päähaittoja, että se poistaa
luottamuksen Jumalaan, ja tämä haitta on niin tunkeutunut vereemme,
että se pysyy siinä sittenkin kun puhtaampi tieto on valaissut
ihmisen.

Vainajainpalvelus (Todten-Cultus) tulee yhä yleisemmäksi. Muinoin ei
ollut ainakaan kansan kesken tapana koristaa vainajien hautoja: nyt
näkee harvoin koristamattoman haudan. Luulisi, ettei siinä ole mitään
pahaa, vaan päinvastoin hyvää. Mutta niin ei ole laita. Runouden ja
fantasian kautta on kuolemanpelko kadonnut, eikä kuolemassa enää
nähdä mitään peljättävää; sen vuoksi voidaan oleskella hautojen
keskellä, jota vanhaan aikaan vältettiin. Tämä pelko on jotain
luonnollista niissä, jotka eivät Kristuksen kautta ole vapautetut.
Sen tuleekin olla olemassa luonnonihmisessä, joka ei ole tullut
osalliseksi Kristuksen rauhasta, mutta jollei sitä ole, on hän
kaksinkerroin turmeltunut ja vielä enemmän saavuttamaton tosirauhalle
kuin puhdas luonnonihminen.

31/7. Raamatun tutkiminen on jokaisen velvollisuus. Itsekunkin
tulee harjoittautua siihen, muuten ei ihminen pääse lujuuteen
eikä todelliseen yhtenäisyyteen. Toinen ei voi tässä tehdä työtä
toisen puolesta. Inhimillisiä apuneuvoja voidaan tosin käyttää,
jopa hyödylläkin, mutta aina täytyy ihmisen itsensä harjaantua
näkemään omin silmin ja välittömästi vastaanottamaan raamatun
vaikutusta. Jos nyt, huolimatta rukouksesta ja tutkimisesta, paljon
jää käsittämättömäksi, niin ei tämä käsittämätön ole välttämättömän
tarpeellista tietää.

1/8. Kristuksen kirkkoa ja seurakuntaa ei _rakenneta_
joukkokääntymyksillä. Tätä eivät uskonpuhdistajat huomanneet, ja sen
vuoksi protestanttinen kirkko alusta alkaen ei tullut congregatio
sanctorum'iksi (pyhien yhteydeksi), jota sen olisi pitänyt olla,
vaan ulkonaiseksi maailmankirkoksi niinkuin katolinenkin. Mutta
Kristuksen kirkko ei myöskään jatku lihallista tietä vanhemmista
lapsiin, vaan hengellistä tietä niissä, jotka vapaaehtoisesti
ja mielellään vastaanottavat evankeliumin ja taipuvat sen alle.
Kristuksen kirkko muuttaa sen tähden asuntoa paikasta paikkaan.
Tätä taasen eivät böhmiläiset veljet huomanneet, vaan luulivat he
voivansa kirkkokurillaan ylläpitää elämää seurakunnassa ja tahtoivat
silloinkin, kun elämä jo oli kadonnut, omistaa elävän seurakunnan
etuoikeuksia. Lapseni voin minä kasvattaa hurskaiksi ja hyviksi
ihmisiksi, mutta en voi enkä tahdo tehdä heitä kristityiksi. Se on
Herran asia ja ihmisen vapaassa tahdossa.

2/8. Merkillistä on, miten omituisesti Herra menettelee puheissaan.
Hän ei puhu niin selvästi, että jokainen ilman mitään vaikeutta
ymmärtäisi sitä, ja kuitenkin niin selvästi, että tutkiva voi löytää
totuuden. Siten ovat Hänen sanansa tuomio ihmisen ylitse (minun
sanani on teitä tuomitseva). Jos ainoastaan pintapuolisesti tarkastaa
sitä, niin ei tapaa sisällystä, vaan sen sijaan ristiriitaisuuksia,
mutta jos uhraa jotakin totuudelle, niin tulee palkituksi löytämättä
rikkaita aarteita. Tässä on siis sama olosuhde kuin luonnossa, missä
ei myöskään aarteet makaa maan päällä, vaan maan sisällä, ja tulee
niitä sentähden kaivamalla etsiä.

3/8. Eräässä sanomalehdessä oli kirjoitus yliopiston muuttamisesta
Tübingenistä Stuttgartiin. Tekijä on muuttoa vastaan, mutta yrittäen
tyynesti ja puolueettomasti käsitellä asiaa sekä tunnustaen syitä,
jotka puhuvat muuton puolesta, menettää todistelu voimansa eikä
kirjoitus kykene, niinkuin se kumminkin tarkoittaa, vaikuttamaan
ratkaisevasti vakaumukseen. Sen johdosta Beck moittivasti puhui
tästä uudenaikaisesta kirjoitustavasta. Kun minä puolustin sitä,
huomauttaen että tekijän velvollisuus kaiketi oli tehdä oikeutta
jokaiselle ja siis myöskin ottaa vastaväitteet arvostelunalaiseksi,
vastasi Beck: On kyllä niin, että jokaiselle henkilölle ja
asialle on tehtävä oikeutta, mutta oikeutta ei harjoiteta äänten
enemmistöllä, eikä siten että toiseen vaakaan pannaan myötäsyyt
ja toiseen vastasyyt. Sellaisella matemaattisella menettelyllä ei
löydä totuutta, vaan on joka asialla yksi päänäkökohta, jolta sitä
yksistään on katseltava. Muut näkökohdat eivät ole päänäkökohtia
ja sen vuoksi eivät ne saa muuttaa sitä, joka on osoittautunut
todeksi päänäkökohdalta katsellen. Täytyy siis ennen kaikkea koettaa
löytää päänäkökohta ja pitää kiinni siitä eikä antaa sivuseikkojen
eksyttää itseään. Siten tekee oikein ja on uskollinen totuudelle.
Niin menetteli Luterus arvostellessaan katolista kirkkoa. Paavi,
sanoi hän, on Antikristus: me eroamme toisistamme perustuksia myöten.
Mutta Hengstenberg sanoo: katolinen ja protestanttinen kirkko ovat
perustuksiltaan yksimielisiä. Miksi sanoo Hengstenberg niin? Hän on
pelkkien sivuseikkojen vuoksi menettänyt kyvyn huomata sitä, joka on
oleellista.

5/8. Niinkuin Kristuksen itse tulee meidän tehdä erotus sen välillä,
joka on sanottu vanhoille (laissa), ja sen välillä, jota Kristus
vaatii. Jos lakiin pannaan liian paljon, tullaan onnettomaan
kysymykseen: voiko ihminen täyttää lakia? ja vielä onnettomampaan
vastaukseen: ei, ihminen ei voi täyttää lakia. Raamattu puhuu
kuitenkin ihmisistä, jotka vaelsivat Jumalan käskyissä, esim.
Zacharias ja Elisabet, joista sanotaan, että he olivat vaeltavaiset
kaikissa Herran käskyissä ja säännöksissä nuhteettomasti (Luk. 1:
6). Saattaa siis nyt niinkuin ennenkin elää nuhteettomasti lain
mukaan. Ja niin tahtoo Jumala meidän tekevän: sen vuoksi on Hän
ilmoittanut meille tahtonsa laissa. Mutta miten heikontuukaan Jumalan
lain vaikutus, kun alinomaa toistetaan: lakia ei voi täyttää. Siitä
ihminen tylsistyy ja koko hänen siveellinen harrastuksensa häviää.
Ja kun nyt lisäksi tulee toinen lause: että me sentähden armosta
tulemme vanhurskautetuksi Jumalan edessä, niin ei enempää tarvita
täydellisesti turmellakseen ihmistä.

Kun mainitsin erään kirjailijan väittävän, että joka ihmisellä
on suojelushenki, vastasi Beck, että se kyllä oli mahdollista,
mutta emme tiedä siitä mitään varmaa. Päin vastoin on uskomatonta,
että sellainen koneellinen olosuhde (joka ihmistä varten yksi
suojelushenki) on olemassa.

Vähän vakavuudella on parempi kuin paljon ulkokullaisuudella.
Ratsionalisti, joka vakavasti opettaa jumalasta, hyveestä ja
kuolemattomuudesta, voi olla parempi kuin kuollut oikeauskoinen.

8/8. Se majesteetti, jota vastaan meidän aikana ei saa rikkoa ja jota
vastaan tehty rikos on anteeksiantamaton, on _ihminen_. Jos Jumalaa
loukataan, ei se merkitse mitään.

9/8. Minä kysyin, tuleeko ihminen, joka ei vielä ole saanut pyhää
henkeä ja siis ei vielä ole uudestisyntynyt, ehtoollisessa todella
osalliseksi Kristuksen ruumiista ja verestä, taikka ainoastaan
niiden vaikutuksesta. Beck vastasi: Miten tarkka täytyykään olla
oppiin nähden, niin ei kuitenkaan saa mennä liian pitkälle opin
sovelluttamisessa yksityiseen henkilöön, kaikkein vähimmin kaavojen
mukaan määrätä mitään. Suuressa kääntymyksessä (Ap. T. 2) saattaa
kai olettaa, etteivät kaikki kastetut tulleet osalliseksi pyhästä
hengestä ja kuitenkin sanotaan heidän murtaneen leipää.

Juuri paraikaa suorittivat kokeita ne, jotka päättivät teologisen
kurssinsa yliopistossa. Beck lausui: Tämä tutkintopuuha hävittää
(borttager) joka kerta kaikki mitä minä edellisenä puolena vuotena
olen saavuttanut.

15/8. Beck kertoi lapsuudestaan, kuinka hän koulussa meni
alaspäin ja kuinka opettajat kohtelivat häntä kelvottomana; hän
harjoitti opintoja itsekseen. Jo silloin esiintyi Beck _miehenä_,
jo silloin näyttäytyi itsenäisyys. Kuinka on _voimakkaasti_
saarnattava? Kun sanoo asian suoraan semmoisena kuin se on. Siinä
on voima, että kaikki sivuseikat asetetaan syrjään, niin että asia
esiintyy selvästi. Niin ilmenee omantunnon voima siinä, että se
yksinkertaisesti osoittaa mikä on tosiasiallista. Ei enemmän eikä
vähemmän kuin totuus, se on voima, se on sisään tunkevaa.

20/8. Päävirhe vanhassa oppijärjestelmässä on se, että Isä Jumala
asetetaan Pojan taakse: Pojan ulkopuolella pelkkää Jumalan vihaa,
vaikka kuitenkin Isä Jumala isänrakkaudesta on lähettänyt Pojan.

Jos minun täytyisi elää teologisessa ilmanalassa, niin menettäisin
uskoni. Tieteellisyyden nimellä harjoitetaan täällä käsityön
tapaisesti mitä kaikkein vähimmin olisi ammatillisesti harjoitettava.

21/8. Jos vertaa tasavaltaa ja yksinvaltaa hallitusmuotoina
toisiinsa, ei toista voi sanoa toista paremmaksi. Ei ole se maa
onnellisin, jossa valta on kansan käsissä, vaan on tavallisesti
semmoisen hallitusmuodon alla sorto pahempikin, syystä että
yksityiset tempaavat itselleen vallan ja harjoittavat sitä
säälimättömämmin kuin ne, jotka ovat saaneet sen perintönä; mutta
toiselta puolen ei sekään maa ole onnellisin, jonka hallitusmuoto on
yksinvaltainen. Sitä vastoin on se maa onnellisin, missä valta on
hyvillä, ja huomaa! todellisesti _hyvillä_, olkoon hallitusmuoto mikä
tahansa, ja se maa onneton, jota hallitsevat pahat taikka -- lapsi.

1/9. Pahentaa ja pahentua (gifva och taga förargelse), ovat sanoja,
joiden merkitys on tavallista tarkemmin merkittävä. On tapauksia,
jolloin tulee sekä pahentaa että pahentua. Kristus on esim.
pahentunut Pietarin vuoksi (Matth. 16) ja hän on usein pahentanut
farisealaisia.

2/9. Mitä pääasiallisesti ajaltamme puuttuu, on käsitys
vanhurskaudesta, että oikea ei koskaan saa tulla vääräksi eikä väärä
oikeaksi, että Jumala armossaan ja anteeksiannossaankin on vanhurskas
eikä menettele väärin. Sen tähden ei nyt myöskään ymmärretä, että
Jumalan armonosoituksessa täytyy olla järjestystä, ja että kaikki on
päättyvä tuomioon, missä kukin saa tekojensa palkan.

Nämä lauselmat riittänevät osoittamaan, miten vakavaa laatua Beckin
ja Kihlmanin seurustelu oli, ja ettei jälkimäinen syyttä kiittänyt
sitä, niin sanoaksemme, henkisenä terveyslähteenä. Ainoastaan
poikkeukselta hän niissä vilahtaa kysyjänä, mutta me voimme sittenkin
helposti kuvitella, miten hän tarkkaavaisena ja nöyränä kävelee
kunnianarvoisan opettajan rinnalla kiitollisesti kätkien sydämeensä
viisaat sanat, joihin tämän syvä henkisen ja maallisenkin elämän
kokemus pukeutui.

       *       *       *       *       *

Elokuun 27 p:nä Kihlman matkusti Stuttgartin kautta Esslingeniin,
württembergiläiseen tehdaskaupunkiin, jossa siihen aikaan oli
noin 10,000 asukasta. Siellä hän muutamia päiviä k:lo l/2 6:sta
aamusin kuunteli opetusta kansakoulunopettaja-seminaarissa ja
sitä paitsi myöskin eräässä tyttökoulussa ja n.s. latinakoulussa.
Seminaarinjohtajan puolelta hän sai osakseen suurta kohteliaisuutta
ja ystävällisyyttä, ja tyytyväisenä matkaansa hän syyskuun 1 p:nä
palasi Tübingeniin, ottamaan matkatavaransa, jotka oli jättänyt
sinne. Hänen aikomuksensa oli -- niin hän kirjoittaa äidilleen
Esslingenistä -- 10 p:nä lähteä Württembergistä paluumatkalle,
mutta almanakka-muistiinpanot todistavat hänen muuttaneen
suunnitelmansa. Oltuaan vielä kaksi päivää Beckin luona erosi hän
sieltä syyskuun 4:nä ja teki viikon kestävän huvimatkan Sweitsiin,
käyden Konstanzissa ja Bodenjärvellä, missä ennenkin oli ollut.
Täältä hän palasi 9 p:nä Stuttgartiin, josta 12:na oikea paluumatka
alkoi. Hän matkusti näet Frankfurtin kautta Berliniin, mihin tuli
varhain aamulla 14 p:nä, ja sieltä Lyypekkiin, josta Gauthiod
laivalla pääsi Tukholmaan. Tukholmassa täytyi hänen jälleen
odottaa laivaa kokonaisen viikon, sillä vasta 28 p:nä hän sieltä
lähti Örnsköld laivassa. Matkalla tapahtui 29 p:nä, että laiva
Ahvenanmaan saaristossa törmäsi karille. Oli niin varhain aamulla,
että matkustajat vielä nukkuivat ja heräsivät kovasta täräyksestä.
Säikähdys oli suuri, mutta pian huomattiin, ettei hengenhätää ollut;
sillä laiva oli lähellä rantaa. Kun sittemmin eräs purjelaiva tuli
avuksi, ja osa lastia oli muutettu siihen, keventyi laiva, niin
että se irtautui karilta. Vuorokauden viivytyksen jälkeen saapui
Örnsköld 30 p:nä illalla Turkuun. -- Lokakuun 7 p:nä Kihlman terveenä
ja hyvissä voimissa tuli kotiinsa Pietarsaareen -- siis viikkoa
myöhemmin kuin määrä oli.

       *       *       *       *       *

Viipymättä ryhtyi Kihlman koulutyöhönsä, ja kun ensin hänen äitinsä
ja sitten Essen olivat käyneet Pietarsaaressa tapaamassa pitkältä
matkalta tullutta, tasaantui elämä hiljaiseen menoonsa. Kodissa
oli se muutos tapahtunut, että lukukauden alussa 11-vuotias Lydia
Bergroth [Lydia Bergroth nyk. rouva Hällfors ja Mathilda Grönvall
nyk. rouva Forsgård.] Keuruulta oli tullut lisäämään nuorisoa, joka
muodosti Kihlmanin lähimmän ympäristön. Ja koska juuri tämä viimeksi
saapunut samoin kuin hänen edellään tullut Thilda [Lydia Bergroth
nyk. rouva Hällfors ja Mathilda Grönvall nyk. rouva Forsgård.]
ovat antaneet tietoja tästä kodista, lienee tässä oikea paikka
lupaamallemme kuvaukselle.

Kihlman, joka niinkuin isänsäkin oli vakava ja harvapuheinen,
herätti tytöissä ensi sijassa kunnioitusta, mutta toiselta puolen
hänen isällinen hyvyytensä sekä jokapäiväinen tottumus vaikuttivat,
etteivät he koskaan hänen tähtensä olleet sydän kurkussa, vaan
päinvastoin luottamuksella valittivat hänelle vaivansa ja
vastuksensa. Heillä oli se käsitys, että hän ymmärsi heitä ja aina
valvoi heidän parastaan. Milloin kumminkin sattui että vanhemmat
tytöt epäilivät esittää hänelle jotakin ehdotustaan, silloin
lähetettiin Hanna airueena alkamaan keskusteluja. Ainoastaan kerran
esiintyi Kihlman tosiankarana. Lydia Bergroth ja Hanna olivat
muutamana iltana olleet viettämässä erään toverin syntymäpäivää, ja
palatessaan sieltä he, jotka ennen eivät olleet kortteja nähneetkään,
hengästyksissään kertoivat oppineensa hauskan leikin s.o. pelaamaan
korttia. Mutta silloin he eivät kohdanneet hymyilevää ymmärtämystä,
vaan saivat päinvastoin mitä vakavimman käskyn olla koskaan ottamatta
kortteja käteensä. Varoitus jättikin pysyvän pelikorttien kammon
nuoriin sydämiin.

Yleensä puuhasi Kihlman kaiken päivää omissa töissään; ainoastaan
illat hän uhrasi perhe-elämälle. Silloin kokoonnuttiin illalliselle
saliin, joka oli samalla kertaa vastaanottohuone ja ruokasali. Kun
yksinkertainen ateria -- johon säännöllisesti kuului "olutjuustoa"
(ölost) -- oli syöty, luki Kihlman ennenkuin noustiin pöydästä
kappaleen eräästä Roseniuksen hartauskirjasta taikka käänsi jonkun
kohdan samantapaisesta vanhasta saksalaisesta kirjasta. Sen jälkeen
vietettiin tavallisesti iltaa "sänkykamarissa", joka oli Emma
tädin ja tyttöjen hallussa. Nuorten tehdessä käsitöitä Kihlman
käveli edestakaisin milloin sanatonna, milloin puhuen vakavasti,
milloin toistaen pienimpien oppilaittensa koomillisia vastauksia.
Niin esim. hän kerran sanoi kysyneensä kahdelta pojalta, mitä he
kuiskasivat keskenään, ja saaneensa vastauksen: "Lindqvist säjer, at
han int' sku' vila bli kung!" (L. sanoo, ettei hän tahtoisi tulla
kuninkaaksi). Kun tytöille tuli uni, sanoi Kihlman hyvää yötä ja meni
kamariinsa toiselle puolen salia, missä hän vielä kauan lueskeli ja
kirjoitti ennenkuin pani maata.

Vanhempia vieraita nähtiin harvoin, mutta tytöt saivat toisinaan,
esim. syntymäpäivinään, kutsua luokseen parhaat ystävänsä. Silloin
juotiin teetä ja tavallisesti toimeenpantiin näytäntö, jota ennen
"teatterikappale" varta vasten tekaistiin. Tällaisiin illanviettoihin
ei Kihlman sentään ottanut osaa. Sitä vastoin hän tyttöjen seurassa
teki käyntejä toht. Ranckenilla, jonka kaunis rouva (o.s. Asp) ja
suloiset lapset nuorten vieraitten kuvittelussa olivat ikäänkuin
vähän korkeampaa lajia olentoja, ja Yrjö Koskisella, joka varsinkin
suomalaisessa ympäristössä kasvaneista Lydioista oli henkilöksi
muuttunut isänmaanrakkaus. Suuren aatteen kannattamina hän ja
hänen jalo vaimonsa, miten vaatimattomasti esiintyivätkään, heidän
silmissään elivät tasaista arkielämää ylempänä. Luonnollisesti
Koskisen vaikutus koulussa oli suuri isänmaallisen hengen
sytyttäjänä; hän näet oli (opettaen Suomen historiaa ja suomenkieltä)
myöskin niitä vapaaehtoisia, jotka täällä harrastivat tyttöjen
kehittämistä perinnäistä kantaa korkeammalle. Tietenkin yksin
Kihlman usein kävi Laurénin luona, joka, luulosairas kun oli,
kuvitteli potevansa kaiken maailman tauteja. Kihlman tahtoi saamalla
hänet unohtamaan itsensä lyhentää hänen ikäviä hetkiään ja myöskin
valmistautua ranskan kielen tunneille, joita hän lukiossa hoiti
ystävän puolesta. [Eräs päiväämätön (luultavasti tammikuulta 1856 l.
57) kirje Laurénilta Kihlmanille on oikein tyypillinen luulosairaan
kyhäämäksi. Hän toivottaa Kihlmanille onnellista uutta vuotta siinä
luulossa, ettei saisi enää koskaan häntä tavata. "Olen nyt taas
alati sidottu vuoteeseeni ja saan jälleen _uusissa_ tuskissa maistaa
kaiken kärsimyksen katkeruutta ja siten kokea, etteivät tuskani
koskaan ole olleet kyllin suuria, ettei seuraava päivä olisi voinut
tuottaa vielä vaikeampia." Hän rukoilee Jumalaa siunaamaan Kihlmania
hänen hyvyydestään ja ystävyydestään j.n.e. ja päättää: "Sinun kurja
Leonardisi."]

Vihdoin kertoo hyvämuistinen Lydia Kihlmanista uskonnon opettajana
tyttökoulussa: "Nyt tiedetään, että hän oli Suomen etevin
uskonnonopettaja; niin jo silloinkin. Raamatun historiaa opettaessaan
hän muutamilla sanoilla, pienellä piirteellä toi kertomuksen ytimen
päivän valoon, niin että oppilas hämmästyen ihmetteli, miksei itse
ollut tuota ennen huomannut. Varsinaisilla uskonopin tunneilla ei
meillä ollut muuta oppikirjaa kuin raamattu, jota saimme oppia
tuntemaan ja rakastamaan. Saimme neljä, viisi raamatunlausetta
kerrallaan ulkoa luettavaksi, ja näihin perustuen Kihlman lyhyesti
selitti meille uskonopin pääpiirteet ja teroitti muistiimme joitakin
tärkeimpiä määritelmiä. Joka tahtoi, sai tunnin ajalla kirjoittaa
muistiin minkä ennätti; opetus ei sen vuoksi keskeytynyt. Minä
tahdoin, ja kirjoitin vähitellen raamattuni kannet ja tyhjät
kansilehdet täyteen. Olen sittemmin, itse uskonnonopettajana ollen,
ihmeekseni huomannut, että muistiinpanoni monessa kohden ovat
melkein sanasta sanaan yhtäpitävät usean J. T. Beckin 'Leitfaden der
Glaubenslehre' nimisessä kirjassa esitetyn määritelmän kanssa. --
Tämähän on todistus Kihlmanin erinomaisesta opettajakyvystä, että
hän osasi tehdä Beckin syvämieliset mietteet niin selviksi meille
tyttösille, että pystyimme panemaan niitä paperillekin." -- Että
Kihlman alusta alkaen ja sitten yhä edelleen uskonnonopetuksessa
seurasi mainittua Beckin teosta, sen todistaa jälkeenjääneiden
paperien joukossa oleva vihkonen, jonka irtonaisilla lehdillä hän
on lyhyesti ja vapaasti mutta sentään täydellisesti kirjoittanut
yhteenvedon siitä. Lehdissä huomaa vuosikymmenien käyttämisen jälkiä.

Päättääksemme tämän kuvauksen Kihlmanin ensi ajoista Pietarsaaresta,
lisättäköön vielä, että hänen kasvattava huolenpitonsa tytöistä,
jotka asuivat hänen kodissaan, aina oli valveilla. Samoin
kuin hartaushetket olivat jatkona uskonnonopetukseen koulussa
hän aterioidessa ja kävelyillä kauniina kevätaamuina taikka
ensimäisellä jäällä syksyllä sekä Kruununkylänmatkoilla pääsiäis- ja
helluntaijuhlina aina koetti rikastuttaa heidän tietovarastoaan
ja kehittää heidän huomiokykyään. -- Että Kihlman oli niin
sanoaksemme synnynnäinen opettaja tuli siis ilmi jo tällä varhaisella
kehityskaudella.

Tämä kuvaus Pietarsaaren elämästä ulottuu osaksi v:een 1858,
osaksi vielä edemmäskin. Kumminkin on tässä v:lta 1856 taikka
tarkemmin sanoen siltä syyslukukaudelta, jona Kihlman palasi
toiselta ulkomaanmatkaltaan, lisättävä, että hänessä silloin kypsyi
ajatus mennä uusiin naimisiin. Yksinäinen elämä oli näet alkanut
häntä painaa -- sillä eihän pikku tyttöjen tuottama huvi estänyt
kaipaamasta tasa-arvoista seuratoveria -- jota paitsi hän ymmärsi,
että 11:llä oleva Hanna yhä enemmän tarvitsi äidillisen silmän ja
käden johtoa. Oman tyttönsä kasvatuksesta Kihlman näet erityisesti
huolehti, niinkuin eräs muistiinpano tältä ajalta osoittaa. Hän
mainitsee siinä, että Hannalla oli tapana tulla hänen huoneeseensa
selailemaan kirjoja, ja aina kun löysi niistä jonkun kuvan, hän pyysi
isää kertomaan siitä. Huomattuaan kuinka kertomuksen pienimmätkin
piirteet painuivat lapsen mieleen hän arveli, eikö hän ehkä voisi
kertomalla opettaa hänelle kalliimpia uskonnollisia totuuksiakin,
ja niin hän alkoi tarkasti mutta sittenkin laajemmin kuin uudessa
testamentissa kertoa Jesuksen kuolemasta, hautaanpanosta,
ylösnousemisesta, ja oli iloinen siitä tarkkaavaisuudesta, jolla
Hanna kuunteli. Toisella kerralla isä kertoi Tuomo sedän surullisen
tarinan (Harriet Beecher-Stowen maailmankuulu romaani oli ilmestynyt
ruotsinnettuna 1853), ja se liikutti Hannaa niin, että hän itkien
painoi päänsä isän rintaa vasten, kunnes hetken perästä lausui: "jos
se paha herra olisi täällä (joka ruoski Tuomon kuoliaaksi), niin minä
löisin häntä!" Nyt oli isällä suuri vaiva tyynnyttäessä tyttönsä
kuohuvia tunteita. Muistiinpano päättyy tunnustukseen, että hän
tahtoisi syvästi istuttaa lapseensa siveellisyyttä ja jumalanpelkoa,
mutta oli huolissaan siitä, ettei oikein tiennyt kuinka oli
menetteleminen, sillä hän oli huomannut, että alituiset kehoitukset
voivat viedä aivan vastakkaiseen tulokseen. -- Ei ole ihme, että
tällaiset mietteet veivät yllä mainittuun päätökseen etsiä itselleen
uusi elämäntoveri, johon äiti ja muut läheiset jo aikoja olivat häntä
kehoittaneet.

Päättäen Essenin kirjeestä (17/12 1856) oli Kihlman hänelle
salaisuutena ilmaissut _päättäneensä_ mennä naimisiin, mutta siitä,
ketä hän kosisi, oli hän vielä niin epävarma, että hän arveli
mahdolliseksi, että valinta-aika tulisi kestämään 6 vuotta niinkuin
hänen tähänastinen leskenäolonsa! Essenistä oli tämä hupainen
"eriskummaisuus".

       *       *       *       *       *

Koko alkuvuodella 1857 Kihlman jokapäiväisten toimiensa ohella
lienee enemmän kuin muuta miettinyt juuri mainitun päätöksen
toimeenpanoa. Keväällä hän kirjoitti yksinäisestä elämästään m.m.
lehtori Fabritiukselle, ja seuraava ote vastauksesta -- kaiku hänen
kirjeestään -- ilmaisee, mihin äänilajiin hän siitä puhui. "Minun
täytyy tunnustaa, että Sinä ja Sinun lohduton erakkoelämäsi usein
on ollut keskustelunaineena minun ja vaimoni välillä, ja että me
vilpittömällä osanotolla kirjeestäsi näimme, kuinka Sinä kaipaat
sitä elämäniloa, jota tunteellinen sydämesi niin hyvin ansaitsee.
-- -- -- Kenties löytäisit Sinä parannusta sairaalle sydämellesi juuri
Viipurissa, jossa kieltämättä naisen kasvatus on paljon korkeammalla
kuin missään muussa kaupungissa meillä, sillä [täällä] häntä
kasvatetaan enemmän perhe-elämää kuin maailmaa varten."

Alkukesällä Kihlman oleskeli pari viikkoa Ylihärmässä. Vapaina
hetkinä näyttää hän ruotsintaneen Beckin saarnoja, joiden
julkaisemista hän yhä ajatteli. Runomuotoiset otteet, jotka hän
tapasi saksalaisessa alkutekstissä, lähetti hän L. Stenbäckille
käännettäväksi. Sen todistaa tämän kirje 26 p:ltä heinäk.
Palauttaessaan käännetyt säkeet Stenbäck lausuu: "Ilahduttavaa on
saada joitakuita Beckin saarnoja ruotsinkielelle; ne ovat olleet
rakkainta sitä lajia luettavaani, enkä minä mistään saarnakokoelmasta
ole saanut niin paljon hyvää." Heinäkuun 9 p:nä lähti Kihlman
ratkaisevalle matkalle. Keuruulle asti saattoivat häntä Essen ja
Hanna, ja jälkimäisen olisi hän mielellään edelleenkin pitänyt
seuranaan, mutta lapsen itsekkäisyydellä tämä sanoi, että hänellä
olisi hauskempi jäädä Lehtiniemeen [Bergrothin perheeseen]. Matkan
ensimäinen päämäärä oli -- Viipuri -- ei minkään liiketehtävän vaan
kaikesta päättäen Fabritiuksen kirjeen johdosta. Kihlman tahtoi
katsoa, voisiko hän ehkä siellä löytää elämäntoverin. Kulkien melkein
samoja teitä kuin edellisenä kesänä, mutta poikkeamatta mihinkään
tien varrella, hän saapui perille 15 p:nä ja jäi kahdeksi viikoksi
Fabritiuksen luo, missä hän viimeksi oli niin hyvin viihtynyt. Mitä
täällä yritettiin Kihlmanin onneksi on tuntematonta; Essenille hän
luultavasti kaikki kertoi, mutta säilyneistä kirjeistä näkyy vain,
että "näköalat olivat pimeitä". Äidilleen, joka ei tiennyt mitään
matkan tarkoituksesta, poika kirjoitti: "Täältä [s.o. Fabritiuksen
perheestä] erosin vähemmillä harhaluuloilla (illusioner), mutta
muuttumattomalla kunnioituksella. Talon emäntä saavutti erinomaisen
luottamukseni. Semmoinen tulee kuvitelmani mukaan naisen olla: mitä
hellin ja ymmärtäväisin äiti ja puoliso. -- -- -- Usein muistin
koulutyttöjäni ja toivoin, että he saisivat nauttia niin sivistyneen
naisen johtoa." -- Tästä huomaa, että Kihlman vähän alakuloisena
lähti Viipurista, mutta varmaan erehtyisimme, jos luulisimme sen
johtuneen pettyneistä toiveista. Jos elämänkertojalla on oikeus
arvata kuvattavansa salattujakin tunteita, niin sanoisimme, että
käynti Fabritiuksella oikeammin on käsitettävä viimeiseksi uhriksi
unohtumattoman Angelikavainajan muistolle. Toukokuulla oli rouva
Fabritius saanut tyttölapsen, jolle annettiin nimi Angelika Irene
ja jonka kummiksi Kihlman oli kutsuttu, vaikka hän oli estetty
ristiäisiin saapumasta. Lapsen edellisen nimen olivat vanhemmat
varmaan valinneet osoittaakseen ystävyyttään Kihlmania kohtaan ja
samalla kunnioitusta hänen ensimäisen vaimonsa muistolle. Näin
ollen piili menevän alakuloisuudessa sitä tunnelmaa, joka seuraa
hyvästijättöä kadonneelle onnelle.

Lähdettyään heinäkuun viimeisenä Viipurista Kihlman elokuun 2 p:nä
höyrylaivalla saapui Turkuun, jossa sai asunnon lehtori Renvallin
luona. Nyt oli hänellä mielessä Hilda Forssell, keskimäinen
niistä kolmesta sisaruksesta, joiden kanssa hän Turunaikanaan oli
seurustellut, ja kun ottaa huomioon mitä nykyään tiedetään heidän
suhteestaan, ei voi olla ihmettelemättä, miten Kihlman niin kauan
epäili, kenen puoleen hänen oli kääntyminen. Siinä jos missään tulee
hänen hidas, mietiskelevä luonteenlaatunsa näkyviin. Sisarista oli
Hilda ei ainoastaan lahjakkain, vaan myöskin henkisesti kehittynein
ja tiettävästi ainoa vakavasti uskonnollinen. Olematta mikään
loistava kaunotar, niinkuin hänen äitinsä nuorena kuuluu olleen, oli
hän kuitenkin ulkonäöltään viehättävä, kasvonpiirteet säännölliset,
sielukkaat. Luonteeltaan hän oli enemmän yhtäläinen kuin vastakkainen
Kihlmanille. Hänkin oli tyynesti, älykkäästi miettivä, joskin naisen
luonnon mukaan hieman haaveksivaisuuteen taipuva, hänkin osasi
hillitä tunteensa, mutta myöskin tarpeen tullen osoittaa suurta
tarmoa. Nämä tämän vakavan tytön ominaisuudet lienevät syynä siihen,
että kaikki sukulaiset, ystävät ja tuttavat, jotka tunsivat sekä
hänet että Kihlmanin, tavattomalla yksimielisyydellä iloitsivat
heidän liitostaan: he olivat muka niin "sopivat" toisilleen. --
Ensi kerran Hilda Forssell näki Kihlmanin taikka ainakin kuuli
hänen saarnaavan eräänä rukouspäivänä toukokuulla 1854 Turun
tuomiokirkossa. Silloin oli hänen esiintymisensä ja olentonsa tehnyt
kuulijain joukkoon kätkettyyn tyttöön syvän vaikutuksen, joka,
kun Kihlman alkoi useammin käydä perheessä, muuttui rakkaudeksi.
Kuitenkin hän visusti kätki salaisuutensa muilta, koettaen koko
sielunsa voimalla tukehduttaa vaarallista tunnetta. Kihlman taasen
oli saanut ensimäisen vaikutelman Hilda Forssellista, kun Ingman
1853 palattuaan kylpyparannuksilta Turussa oli (arvatenkin kiittävin
sanoin) puhunut hänestä. Sittemmin seurustellessaan perheessä
hän aivan luonnollisesti enimmin kiintyi Hildaan, jopa niin että
ajatteli kosinnan mahdollisuutta, mutta siihen asia pitkäksi aikaa
jäi. Ensimäisen rakkauden aika oli häneltä jo mennyt -- oliko
se kunnioitus, oliko se sydämensuosio, jonka tyttö oli hänessä
herättänyt, oliko se sitä oikeaa rakkautta, jolle elämänonni oli
perustettavissa, sitä hän niin kauan itseltään kyseli. Hän oli näet
kehittynyt kauas siltä herännäisten kannalta, joka katsoi "maallista
rakkautta" tarpeettomaksi, jopa hyljättäväksi aviota perustettaessa.
Kesällä 1855, kun Forssellin perhe oli muuttanut Kemiöön (paikan nimi
oli Nordanå), Kihlman ja Hilda vaihtoivat kirjeitäkin, mutta niissä
käsiteltiin vain uskonnollisia kysymyksiä m.m. Kihlmanin esitelmän
johdosta Pipliaseuran vuosijuhlassa. Hän oli näet lähettänyt
esitelmänsä tulevalle morsiamelleen luettavaksi.

Myöhemmistä kirjeistä näkyy, että ratkaisu tapahtui Titus Reuterin
luona Lofsdalin tilalla Paraisten kauniissa saaristossa. Turusta
oli Kihlman siis lähtenyt ei Kemiöön, missä Forssellin perhe nytkin
asui, vaan Lofsdaliin ystävänsä Reuterin luo. Että Hilda Forssell
oleskeli täällä ei ole ihmeteltävää, sillä rouva Aline Reuter oli
hänen läheinen, uskottu ystävänsä [Tämä ystävyys oli jo alkanut
1844, jolloin Hilda Forssell lähetettiin Turkuun, missä hän sai
kasvatuksensa setänsä, senaattori Reinh. Forssellin, kustannuksella
rouva Salmbergin pensionaatissa.] mutta tiesikö Kihlman lähtiessään
sinne, että hän siellä tapaisi hänet, sitä emme voi sanoa. Miten
ollakaan, elokuun 17 p:nä illalla he menivät kihloihin. Sen jälkeen
Kihlman kävi Kemiössä morsiamensa kodissa, missä sovittiin, että häät
vietettäisiin joululomalla.

Koko kihlausajan ylläpidettiin vilkasta kirjeenvaihtoa. Kirjeet ovat
säilyssä ja ansaitsisivat suurempaakin huomiota kuin tässä voi niiden
osaksi tulla. Jos Kihlman oli tavaton kirjeentekijä, niin oli sitä
hänen Hildansakin, eikä sulhanen voinut olla julkilausumatta iloansa
siitä, että morsian osasi niin hyvin sanoiksi pukea mitä tunsi ja
ajatteli. Vaikka Hilda tunnustaa: "Onneni sielu on yhtymisemme
Jumalassa", eivät kuitenkaan uskonnolliset selvittelyt olleet
kirjeissä pääasiana, vaan, niin sanoaksemme, valmistus yhteiselämään.
He olivat siksi vähän olleet yhdessä, että kummallakin oli paljon
sanottavaa itsestään ja oloistaan, jota toisen tuli tietää. Tietenkin
suodaan rakkaudellekin sananvuoroa, ja erittäin on Kihlmanista
mainittava, että hänen rakkautensa näyttää kasvamistaan kasvaneen:
hän "tuntee itsensä viisi vuotta nuoremmaksi ja juoksee portaitansa
ylös kuin poika", ja hän istuu puoliyöhön tutun postimestarin luona
odottamassa postin tuloa, saadakseen heti morsiamensa kirjeet ja
rientääkseen juoksujalassa kotia niitä lukemaan. Joitakuita piirteitä
ja kohtia täytyy kuitenkin ottaa näistä kirjeistä. -- Paluumatkalla
Turusta pysähtyi Kihlman Vaasaan. Eräänä iltapäivänä hän seurasi
Levónia veneretkellä Sandvikiin, missä tällä oli kesähuvila. Sieltä
hän illalla teki kävelyn uuteen kaupunkiin, "jonka asema on mitä
ihanin. Siellä on oikea paratiisi mitä luonnonympäristöön tulee.
Siellä rakensin suurimmassa kiireessä meille ilmalinnan ja näin
meidät niin onnellisina kuin täällä maan päällä voi olla. Mutta
onnemme on Jumalan kädessä. Kuitenkaan en toivoisi miellyttävämpää
paikkaa asuakseni kuin Klemetsöön niemi."

Suurta huolta tuotti morsiamelle ajatus, miten hän kykenisi
saavuttamaan sijan sulhasen lähimpäin, hänen tyttärensä ja äitinsä
sydämissä. Ensimäisiä uutisia, joita Kihlman kertoi, olikin tieto,
miten nämä vastaanottivat sanoman hänen kihlauksestaan. Kun hän
sopivan valmistuksen jälkeen kysyi Hannalta, mitä tämä pitäisi
siitä, jos saisi oman äidin, oli vastaus: "Kyllä minä pitäisin
siitä, kun hän vain olisi kiltti ja rehti" (beskedlig och präktig).
"Präktig" on sana, selittää kirjoittaja, jota Pietarsaaren koulutytöt
käyttävät tarkoittaakseen: hyvyyttä, lempeyttä, kelpoisuutta y.m.
Isä sanoi sitte, että äiti todella oli tulossa ja tietenkin oli
hän rehti. Siitä Hanna ihastui ja hän vaati isää seikkaperäisesti
kuvaamaan tuntematonta äitiä, eikä tyttö siitä lähtien enää muuta
ajatellutkaan. Kun hän myöhemmin sai kirjeenkin uudelta äidiltään,
oli hän täysin tyytyväinen ja ikävöi vain hänen tuloaan. Joku
päivä myöhemmin lähtivät molemmat, isä ja tytär, viemään uutista
Kruununkylään. Siellä oli Kihlman ensin illallista syödessä
kierrellen kaarrellen kysynyt, mitä äidin mielestä meidän maassamme
kunnon emännältä oli vaadittava. Äiti oli luetellut koko joukon hyviä
ominaisuuksia ja m.m. sanonut, että hänen tulee osata tehdä sahtia
(kaljaa) ja leipoa. Poika väitti vastaan arvellen, että voidaanhan
meilläkin, niinkuin esim. Saksassa on tapana, _ostaa_ leipää ja
sahtia y.m.; mutta sitä ei äiti myöntänyt, se tulisi liian kalliiksi.
Sittemmin Kihlman kysyi, mitä äiti sanoisi, jos hän todella hakisi
itselleen puolison, niinkuin äiti usein oli kehottanutkin. "Kyllä
sinä tiedät", vastasi äiti, "että se olisi minulle mieluista, mutta
sen minä sanon, että hänen, minun miniäni, täytyy osata leipoa." --
"Mutta, lausuin minä, jos olisin unohtanut tiedustella morsiameni
leipomataitoa, ja jos, olettakaamme pahinta, hän ei osaisi leipoa,
mitä sitten? 'Silloin', virkkoi äiti hymyillen, 'silloin täytyisi kai
minun ottaa hänet oppiin.' Näiden valmistusten jälkeen annoin hänelle
kirjeesi, ja Hanna otti myöskin esiin saamansa kirjeen, ja kun
Mummo oli päättämäisillään kirjeesi Hannalle, sanoi hän: 'kyllä hän
osaa leipoa' ja siunasi meidän liittoamme." Ehkä merkillisin näistä
kirjeistä on eräs (6/11), jossa Kihlman morsiamelleen kuvaa omaa
luonnettansa. Siitä teen pitemmän otteen, sillä jollei kuvaus olekaan
täysin oikea taikka paremmin sanoen oikein täydellinen ja siis meidän
käsityksemme mukaan tyydyttävä, niin on se kuitenkin syvällisen
itsensätutkimuksen tulos: -- -- -- "Jos luen jotain suuresta miehestä
taikka jotain suuren miehen kirjoittamaa (ja sitä teen mielelläni),
niin tunnen itseni niin äärettömän pieneksi. Minä näen ja tunnen
mikä on suurta, sydämeni sykkii sitä katsellessa, enkä voi tyytyä
keskinkertaiseen, mutta -- suuruus -- se ei ole tullut eikä koskaan
tulle osakseni. Jokaiselle menneelle ajanjaksolle jätän hyvästi
syyttäen itseäni siitä, etten ole suorittanut mitään huomattavaa
ihmisyyden hyväksi. Toisinaan painaa minua tunto siitä, että olen
laiminlyönyt ja menettänyt aikani -- -- --

"Se suuri vika, joka vaivaa minua ja aina on tielläni, on
hitaisuuteni. Se on perintö äidiltäni, joka ei myöskään koskaan
saa mitään valmiiksi, ei ainakaan oikeassa ajassa. Samoin on
minunkin laitani: suunnitelmia voin tehdä, mutta kun on ryhdyttävä
suunnitelman toteuttamiseen, silloin tunnen sisässäni merkillisen
hitausvastuksen, ja jos minun onnistuukin voittaa se, niin sorrun
kuitenkin tavallisesti myöhemmin vastuksen alle, joka kieltää
minua täydentämästä mitä olen alottanut. Kun tähän tulee lisäksi
toinen suuri vikani, epäröiminen (obeslutsamhet), jonka luulen
perineeni isältäni, niin on toiminnan mahdollisuus murrettu. Mitä
voi epäröivältä ja hitaalta odottaa! Mutta kun tiedän, että voisi
ja pitäisi tehdä paljon, niin kärsin sitä enemmän itsekseni, mutta
varon myöskin seurustelua toisten kanssa, syystä etten _voi_ viedä
mukanani sitä iloisuutta, jonka reipas työ tuottaa, enkä _tahdo_
viedä mukanani ikävyyttä.

"Erittäin olen tänä syyslukukautena ollut hyvin tyytymätön itseeni
hitaisuuteni vuoksi. Prof. Granfelt on luvannut (sanon sen vain
Sinulle) tutkia minua teologiassa ja antaa minulle todistuksen
teologiankandidaattiarvolauseella. Olin toivonut voivani tänä syksynä
tehdä jotain asian hyväksi, mutta ei mitään, ei rahtuakaan ole
tullut tehdyksi ja ainoastaan sentähden että ensin oli suoritettava
kaikenlaisia pikku tehtäviä, jotka onnettoman hitaisuuteni vuoksi
olivat jääneet kesken.

"Niin, rakas Hilda, on sulhasesi laita. Kumminkaan en ole vielä
laannut toivomasta, että minäkin ihmistyn, ja vahvistaakseni toivoani
kätkemällä huoleni uskolliseen sydämeesi olen uskaltanut paljastaa
Sinulle heikkouteni, vaikka hyvin ymmärrän, että nämä tunnustukset
eivät voi Sinua ilahduttaa. On kuitenkin, luullakseni, parempi,
että Sinä edeltäkäsin vähän tunnet minua kuin että jälestäpäin teet
epämiellyttäviä huomioita.

"Mutta eräs hyväkin puoli täytyy minun esiintuoda: minulla on elävä
oikeudentunto, ja siltä puolen olen aina saavutettavissa, jos muuten
olisinkin saavuttamaton. Vetoa siihen ja minä taivun! Muistuta
minua oikeasta, niin Sinä olet kosketellut kieltä, joka toivoakseni
ei koskaan taukoa soimasta sydämessäni. Sentähden kun Sinä
kirjeessäsi 25 p:ltä varoittaen lausut: 'Sinun tulee aina muistaa
kuinka riippuvainen minä olen Sinusta', ja minä luin nämä minulle
osoittamasi sanat, silloin soi se äänekkäästi sisässäni: niin, Sinä
uskollinen tyttö, sen olen aina, aina muistava.

"Niin, vieläkin on minulla yksi hyvä puoli: minä pidän ankarasti
kiinni totuudesta ja kaikki teeskentely ja valhe on minulle
vastenmielistä. Kun siis olen lausunut sanan taikka antanut
lupauksen, on minulle omantunnon asia pysyä siinä. Olen sentähden,
syystä että tahdon pitää lupaukseni, säästäväinen niiden antamisessa.
Mutta luullakseni tulet huomaamaan, että minä, mikäli ihmiselle on
mahdollista, tahdon olla sanassani pysyvä." -- --

Kuulkaamme nyt mitä morsian vastaa (18/11): "Vai niin, Sinä
olet niin epäröivä ja hidas! On kyllä totta, että ihminen on
jäävi arvostelemaan itseänsä, eikä minun senvuoksi pitäisi
kiinnittää huomiotani todistuksiisi itsestäsi. Mutta on myöskin
totta, ettei kukaan ihminen voi tuntea toista niin hyvin kuin
rehellinen ja itseään tutkiva saattaa tuntea itseänsä. Luulen
senvuoksi, että itsestäsi langettamasi tuomio on oikea ja otan osaa
tyytymättömyyteesi niihin vaikeuksiin ja esteihin, joita vastaan
Sinun on taisteltava suorittaessasi elämäntyötäsi. Sillä tiedän,
että Sinä taistelet näitä vaikeuksia vastaan ja että Sinä toivot
vielä 'ihmistyväsi'. Saa nähdä miten minun käy tässä kohden. Sillä
Sinun tulee tietää, etten minäkään ole päättäväinen, vaikka melkein
luulen olevani vähemmin epäröivä kuin Sinä. Mitä taasen hitaisuuteen
tulee, luulen olevani sinun edelläsi. Hitaus on ryöstänyt minulta
paljon, _sen_ vuoksi olen laiminlyönyt paljon sekä sisällisessä että
ulkonaisessa suhteessa. Toinen meistä ei siis voi jakaa toiselle
mitä toiselta puuttuu. Mutta me voimme auttaa toisiamme, me voimme
työskennellä toistemme hyväksi, kun me työskentelemme parantaaksemme
itseämme.

"Aikomasi tutkinto ilahduttaa sydäntäni: Sinä pääset siten
toiminta-alalle, jolle voimasi yksistään ovat uhrattavat ja jolla
olet oikeassa työssäsi. Voimasi ovat uhrattavat, yksistään uhrattavat
pyhemmälle ja siunauksellisemmalle kuin kielenopetus. Niin olen
Sinusta ajatellut ja iloitsen sentähden, että ura yhä enemmän
aukenee. Hyvin ymmärrän, että Sinusta on ikävää, että työ siihen
suuntaan tänä syksynä on ollut seisahduksissa; mutta tokko sentään
hitautesi on syynä siihen? Onhan sinulla ollut muutakin työtä, jota
ei ole käynyt laiminlyödä." -- Näkyyhän jo näistä otteista, että
näillä tulevilla puolisoilla oli edellytyksiä semmoiseen keskinäiseen
ymmärtämykseen ja sopusointuun, joka on onnellisen avioelämän
välttämätön ehto. Siinä vakaumuksessa Kihlman kirjoittaakin (15/11)
tavallista lennokkaammin:

"Terve tultua siis, oi kuningatar, pieneen valtakuntaasi! Hallitse
hyveilläsi, ja valtasi on oleva suuri! Hallitse hyveilläsi, ja
valtakuntasi on oleva onnellinen, sillä hyveiden ilmassa ihmisen
sielu tuntee sitä sanomatonta mielihyvää, joka yksistään ansaitsee
onnen nimen.

"Uneksinko, kun puhun onnesta maan päällä, maan, joka on kärsimyksen
ja onnettomuuden asunto? Ei, en minä uneksi, sillä minä en puhu
onnesta, joka on kärsimystä vailla, vaan onnesta, joka pysyy keskellä
kärsimystäkin ja kenties parhaimmin juuri silloin, onnesta hyveessä,
onnesta Jumalassa. Onnea meille!" --

Ensimäisenä adventtina kuulutettiin avio ensi kerran, ja häät
oli määrätty tammikuun 8 p:ksi. Joulun vietti Kihlman kuitenkin
Kruununkylässä äitinsä luona, mutta kolmantena joulupäivänä hän
Hannan ja Emma tädin kanssa lähti Turkuun, minne saavuttiin 30 p:nä
iltapuolella. Lokakuulla oli Forssellin perhe muuttanut Kemiöstä
Kakskerran Möllbyhyn, ja sinne Pohjanmaalta tulijatkin uuden vuoden
aattona matkustivat. Turusta oli sinne vain noin penikulma, mutta
kun heikkoa jäätä oli ajettava, "olivat kaikki kovin peloissaan";
kuitenkaan ei onnettomuutta tapahtunut.

Uuden vuoden 1858 vastaanotti siis Kihlman morsiamensa kodissa.
Tässä kodissa olisivat häätkin oikeastaan olleet vietettävät, mutta
se oli liian ahdas, puhumatta siitä, että jäiden heikkous teki
vieraiden matkustamisen sinne arveluttavaksi. Sen vuoksi päätettiin
toimeenpanna häät Turussa erään rouva Ladden luona, jolla oli tapana
vuokrata huoneustonsa semmoisiin tarkoituksiin, ja niin sitte
tapahtuikin ennen mainittuna päivänä. Itse häistä mainittakoon vain,
että ne olivat mielialaltaan vakavat, vaikkei mikään muistuttanut
sulhasen ensimäisten häitten "seuroja". Kutsuttuina olivat ainoastaan
Forssellin perheen ja Kihlmanin lähemmät tuttavat; pappina toimi
Renvall.

Kihlmanin aikomus oli ollut päästä kotia lukukauden alkuun, mutta
huono keli esti sen. Hän tahtoi palata reellä niinkuin oli tullutkin,
mutta almanakan lupauksista huolimatta maa pysyi paljaana. Vasta 19
p:nä tapahtui lähtö, sillä silloin oli vähän lunta satanut, mutta
kumminkin täytyi monesti käyttää rattaita ja kuljettaa rekiäkin
rattailla. Eräänäkin päivänä päästiin vain puolikolmatta penikulmaa
eteenpäin, ja koko matkaan meni seitsemän päivää. Ainoastaan
pikimmältä poikettiin Vaasaan, ja Isossakyrössä käytiin F. O.
Durchmanilla ja L. Stenbäckillä.

Itsestään on ymmärrettävää, että Kihlmanin kotielämä tästä lähtien
melkoisesti erosi ennen kuvaamastamme. Hän vei kyllä puolisonsa
entiseen asuntoonsa, mutta sen kalustus oli osaksi uudistettu,
osaksi täydennetty, ja asessorin pienemmässä rakennuksessa oli
vuokrattu eri huone Hannaa, Lydia Bergrothia ja Emma tätiä varten.
Nämä mainitut oleskelivat kuitenkin enimmäkseen "ylhäällä", mutta
öisin he nukkuivat omassa huoneessaan; Lydia v. Essen ja Thilda
Grönvall olivat jo lopettaneet koulunsa. Mitä seurusteluun tulee,
muodostui sekin toisenlaiseksi. Hilda Kihlmanilla oli paljon
sukulaisia Pietarsaaressa, joista mainittakoon enot: rovasti
Johan Höckert (kuoli 80-vuotiaana 1859), kauppias Herman Höckert
ja alkeiskoulun rehtori August Höckert, sekä tädit: Margret
Höckert (naimaton) ja kauppaneuvos P. Malmin rouva Charlotte.
Sen vuoksi ja Kihlmanin aseman johdosta lukion opettajana eivät
puolisot voineet olla käymättä useissa kaupungin alkuperäisistä
ja oppilaitosten kanssa sinne muuttaneista perheistä. Kihlman
kirjoittaa kyllä äidilleen, että hänellä olisi ollut parempaakin
tehtävää kuin "käydä visiiteillä", mutta pikku kaupungissa on
vaikeampi rajoittaa seurusteluaan kuin suuressa, ja olihan siinä
ystävyydessä, millä puolisoja kohdeltiin, aihetta tyytyväisyyteenkin.
Tavallisten kutsuiltojen ohella oli toisia erikoisempiakin. Niin
esim. kun musiikki-intoilija toht. Cannelin tuli viulunsa kanssa
ja lehtorin rouva Bergrothin tai jonkun muun säestämänä koko illan
soitti sävelmiä Preciosasta, Normasta y.m. taikka kun Hanna oli
syntymäpäivänään kutsunut 41 koulutoveria ilon pitoon. Kihlman
nautti suuresti soitosta eikä vähemmin lapsilaumasta, kun se
leikkien ja riemuiten sai salin muistuttamaan mehiläispesää. --
Rouvasta lisättäköön erityisesti, että hän hyvin viihtyi "kauniissa"
kodissaan ja että hänen suhteensa Hannaan ja anoppiin kehittyi mitä
parhaimmaksi. Anoppi oli näet niin kokenut ja viisas, että hän ei
sekaantunut lastensa asioihin. Sitä vastoin Emma täti, miten olikin
avulias, ei voinut olla joissakin määrin häiritsemättä nuoren rouvan
vapautta, ja sen vuoksi hän syksyllä 1859 muutti pois (Essenille).

Kysyä saattaa, oliko Kihlman nyt niin onnellinen kuin hän kihlausajan
kirjeistä päättäen oli kuvitellut? Ettei hänen onnensa ainakaan heti
ollut ehdoton, sen näkee rouva Fabritiuksen vastauksesta (11/1 1858)
kirjeeseen, jonka sulhanen oli joku päivä ennen häitä kirjoittanut
hänelle. Siitä huomaa näet, että Kihlmanin itsetutkiskelu, oliko hän
valinnut oikein vai eikö, oli kehittynyt melkein sairaalloisuudeksi.
Hän oli luonut itselleen fantasiakuvan morsiamestaan ja kun hän
havaitsi jonkun piirteen, joka ei vastannut tuota kuvaa, häiritsi
se hänen rauhaansa ja aiheutti jatkuvaa levottomuutta. Ystävättären
muistutukset ja neuvot olivat kuitenkin erinomaisen viisaita, eikä
ole syytä epäillä niiden vaikuttaneen Kihlmaniin, sillä ne vetosivat
juuri niihin voimiin joita hän piti suurimmassa arvossa: oikeuden ja
totuuden tuntoon ja luottamukseen Jumalan isälliseen johtoon. Mutta
juuri se tosiasia, että Kihlman oli omilla tunnustuksillaan osottanut
olevansa semmoisten huomautusten tarpeessa, todistaa, ettei se onni,
joka tuli hänen osakseen toisessakin aviossa, rakentunut itsestään
ilman sisällisiä taisteluja. -- Lähteemme eivät salli meidän luoda
syvempiä katseita näihin taisteluihin, eikä sitä kaivattanekaan,
koska näet lopputulos oli hyvä, mutta viittaus niihin ei kuitenkaan
ole ollut vältettävissä. Varma asia on, että Kihlmanin toinen avio
on suuresti edistänyt hänen kehitystään voimalliseen, terveeseen
miehuuteen, ja siinä hänen Hildansa uskollisella rakkaudella ja
henkevällä ymmärtämyksellä ei liene ollut vähäinen ansio.

       *       *       *       *       *

Keväältä 1858 on merkittävä eräs todistus siitä, miten Kihlman
seurasi yleistä kotimaan elämää. Toukokuun 2 p:nä hän näet kirjoitti
Oskar Forssellille siitä mielten kuohusta, jonka Snellman oli
aikaansaanut eräällä taholla kirjoituksellaan "suomalaisesta
siirtolaisuudesta Ruotsissa": "Olen tarkkaavaisuudella seurannut
kirjallista [? valtiollista] elämää Helsingissä tänä keväänä,
mikäli se ilmenee sanomissa ja aikakauskirjoissa. En tiedä
mitä sinä ajattelet esim. protestanttisesta kysymyksestä (!),
mutta minun mielestäni on J. V. S. jälleen esiintynyt miesten
miehenä (kara-karl). Sydämeni oikein keventyi, kun luin S:n
kirjoitukset, ensin siirtolaisuudesta ja sitte vastauksen
vastaväittäjille (protestanterne). Minua on aina pistänyt vihaksi
tämä ylioppilaspoikien kärsimätön meluaminen (sqvadronerande)
kansallisuudestamme sekä siihen yhtynyt muka ymmärtäväinen nykyisten
olojen moittiminen. Luullakseni voi Suomi ja suomalainen kansallisuus
in spe semmoisista _puhuvista_ fennomaaneista [Nimitys fennomaani
on tässä ivallisesti käytetty; 'protestantit', jotka esiintyivät
Snellmania vastaan olivat n.s. 'verettömiä'. -- Ks. Th. Rein J. V.
Snellmanin elämäkerta. II. 4:jäs luku.] sanoa: Jumala varjelkoon
minua ystävistäni, vihollisistani suoriudun kyllä. Minun vakaumukseni
on, että semmoiset ystävät, jotka juuri eivät tee muuta kuin likaavat
omaa pesäänsä, taikka toisin sanoin elävät vain oppositsionista, ovat
maan asialle vaarallisempia kuin avonaiset viholliset. Olen kuullut
niiden olemassaoloa pidettävän välttämättömänä samoin kuin kuhnurien,
mutta kyllä kai siinä tapauksessa joukko niistä aina väliin on
otettava hengiltä, niin etteivät laiskurit näännytä yhteiskuntaa, --
Mutta sinä, joka olet lähempänä, sano missä kohden ovat nämä herrat
vastustajat käyneet Snellmanin edelle. He tahtovat luulotella hänen
olevan ajastaan jälessä. On sangen paha, että nämä herrat ovat niin
salaperäisiä taikka niin vaatimattomia, mutta mielelläni haluaisin
tietää jotakin siitä [mitä he ovat aikaansaaneet]."

       *       *       *       *       *

Kevätlukukauden jälkeen matkusti Kihlman perheineen Vaasaan, mihin
häntä oli pyydetty pitämään puhetta Pipliaseuran vuosikokouksessa.
Tällä matkalla päätettiin jäädä kesäksi Vaasan läheisyyteen.
Sandvikissa oli näet vuokrattavana asunto -- "tavallinen pappilan
rakennus, semmoinen kuin Härbärge [Kruununkylässä]", kirjoittaa
Kihlman äidilleen -- ja siihen asetuttiin. Levónin perhe asui nurkka
nurkassa, uimapaikka oli lähellä, ruokaa saatiin kaupungista, ja
uudenkaupungin alueelle sopi tehdä mielenkiintoisia kävelyretkiä.
"Puuvillakehräämö nousee yhä korkeammalle Brändön rannalla.
Jonkun viikon päästä ollaan katonharjalla, mikä ei ole ihme,
kun 300 miestä on työssä. -- Räätäli Sambergin hotelli on jo
valmis, ja saa hän siitä hyvän vuokran (2 à 300 rupl.); Revell on
rakennuttanut suuren ulkorakennuksen; Levón rakennuttaa paraikaa
melko suurta puurakennusta. Arkkitehti Setterberg laskee perustusta
tiilirakennukselle; ja 'residensin' [hovioikeuden ja lääninkanslian]
perustus on niinikään tekeillä. Viehättyneenä kaupungin ihanasta
asemasta olisin minäkin taipuvainen ostamaan tontin ja alkamaan
rakentaa. Aluksi rakentaisin vain pakarituvan, jota vastedes
käyttäisin kesäasunnoksi, kunnes muutamme Nikolainkaupunkiin. Mutta
rakentaminen on suuri asia, ja minä pelkään siihen liittyviä huolia
ja kustannuksia, jonka tähden siitä arvatenkaan ei tule mitään(!)"
-- Huomaa, niin kirjoitti 34-vuotiaana mies, joka 70-vuotiaana ei
epäillyt ryhtyä rakentamaan suuren suurta kivimuuria Helsingissä!

Ainoa huomattava tapaus tänä kesänä oli se, että Kihlman maalla
ollessaan sai vastaanottaa kaukaisen vieraan, teologiankandidaatti L.
Wagnerin Stuttgartista, joka Beckin "uskollisena oppilaana" oli tämän
kehotuksesta "elävänä kirjeenä" lähtenyt häntä tervehtimään. Wagner
seurasi perhettä myöskin Pietarsaareen, kun sinne palattiin elokuun
loppupuolella, ja Kihlman vei hänet vielä Kruununkyläänkin äitinsä
luokse, jotta hän saisi nähdä suomalaisen pappilan. Paluumatkalle
vieras lähti 14 p:nä syysk., ja Stuttgartista käsin hän sittemmin
vakuuttaa Suomesta ja Kihlmanin kodista saaneensa pitkän matkansa
pysyvimmät muistot.

Toinen kahta vertaa huomattavampi seikka tuli syksyn osalle. Lokakuun
4 p:nä synnytti rouva Kihlman esikoisensa, jolle ristiäisissä 20
p:nä annettiin nimi: Alfred Oswald. Mitä tämä merkitsi pienen
perheen elämässä on helppo kuvitella. Lydia Bergroth, joka jo
keväällä oli päättänyt koulunkäyntinsä, mutta vuotta myöhemmin
kävi Pietarsaaressa, todistaa: "Oswald oli tietysti koko perheen
keskipisteenä."

Samoin kuin muuttunut kotielämä samoin laajentunut seurustelu,
puhumatta koulutoimesta, esti tästä lähtien Kihlmania etsimästä
yksinäisyyttä, jota hän leskenäolo-aikanaan oli niin rakastanut.
Sitä vastoin hän alkoi entistä enemmän kääntää huomionsa julkisiin
asioihin ja osottaa toimeliaisuutta, jota tuskin oli häneltä
odotettu. Tämä käänne voidaan lukea v:sta 1859, jollei suorastaan
toisen avion alusta. Sanalla sanoen Kihlman ikäänkuin havahtui
ei ainoastaan huomatakseen vaan myöskin ottaakseen osaa siihen
vilkastuneeseen yritteliäisyyteen, joka maassamme oli ilmaantunut
sodan jälkeisinä vuosina, ja mainitulta vuodelta on pari tosiasiaa
merkittävänä, jotka ehdottomasti todistavat muutoksen tapahtuneen.

Lukuunottamatta Kihlmanin merkitsemiä osakkeita 1857 perustetussa
Vaasan Puuvillateollisuus oy:ssä oli hän tähän saakka sijoittanut
omat ja tyttärensä puolesta hoitamansa rahat ainoastaan lainoihin,
joita yksityiset häneltä pyysivät; mutta 1859 hän Viktor Schaumanin
kanssa perusti "luujauhomyllyn", joka itsessään olematta mikään
suurenlainen laitos kumminkin oli maanviljelykselle tärkeä ja
tiettävästi ensimäinen laatuaan Suomessa. Että Kihlman oli
yrityksessä osallinen muutenkin kuin rahojen antajana, näkee siitä,
että hän asiaan kuuluvista teknillisistä seikoista vaihtoi kirjeitä
lehtori Fabritiuksen kanssa. Tämä oli kohta sen jälkeen, kun Kihlman
1857 oli käynyt Viipurissa, perheineen matkustanut Leipzigiin,
ja sieltä hän nyt saattoi lähettää ystävälleen asiantuntijoilta
hankittuja tietoja ja neuvoja. Kesällä 1859 mylly olikin valmis,
ja heinäkuun 17 p:nä suoritettiin ensimäinen tilaus (Österbotten
höyrylaivalla 135 leiv. 9:ssä säkissä maanviljelyksen harrastuksesta
kuuluisalle vapaaherra J. A. Bornille Helsinkiin). Mutta koska
mylly kävi tuulen voimalla (se oli alkuaan vanha tuulimylly) ja
sen tuotantokyky riippui ilmoista, rakennettiin seuraavana vuonna
Ähtävänjoen Kiiskikoskelle (Gersfors) vesimylly samaa tarkotusta
varten, ja sen jälkeen oli tuotanto sekä runsaampi että varmempi.
Eräästä Schaumanin uutena vuotena 1870 tekemästä taulukosta otamme
seuraavat numerot molempien myllyjen toiminnasta kymmenvuotiskaudella
1859-69: perustamiskustannukset ja juoksevat menot 56,451 mk,
jauhettu luita 174,906 leiv. ja saatu jauhoja 162,943 leiv., voitto
paitsi myllyjä 39,324 mk. Tästä näkyy, että Kihlmanin ensimäinen
liikeyritys oli sangen menestyksellinen.

V. 1859 Kihlman myöskin osti tontin uudessa Vaasassa, saman,
jota hän jo edellisenä kesänä oli tuuminut, mutta jonka hän nyt
omistajan (apteekkari J. H. Lindebäckin) kuoltua sai huokeammasta
hinnasta. Tontti (n:o 6 2:sen kaupungin osan 2:sessa kortteerissa)
sijaitsi kauniilla paikalla Ranta- ja Vuorikadun kulmassa, josta
rantapuiston lävitse ja ylitse näkyi melkoinen osa kaupungin ulappaa.
Tietysti Kihlman pian ryhtyi rakennuspuuhiin, ja se selittää,
että hän lähinnä seuraavina vuosina usein teki matkoja Vaasaan.
Lähimpinä neuvonantajina ja apumiehinä hänellä siellä oli arkkitehti
Setterberg, ja vanha ystävä Levón, joka oli kehittynyt paikkakunnan
yritteliäimmäksi liikemieheksi ja jolla muutenkin aina oli tekemistä
uudessa kaupungissa. Levón oli näet sieluna puuvillatehtaan johdossa
(joka oli hänen alotteestaan syntynytkin) ja hän omisti naapuritontit
(Vuorikadun pohjoispuolella), joilla myöskin rakennustyö oli
käymässä. Tammikuulla 1859 oli senaatti määrännyt, että vanhan
Vaasan kaupunginoikeudet lakkaisivat heinäkuun ummetessa 1862, mutta
milloin lukio ja realikoulu muutettaisiin takaisin Pietarsaaresta
oli vielä tuntematonta. Vasta myöhemmin näet määrättiin, että näiden
oppilaitosten oli alotettava toimintansa Vaasassa syksystä 1863.

Vielä mainittakoon, että Kihlman jo 1858 oli ruvennut ajattelemaan
maatilan ostamista. Aiheena oli toiselta puolen arvelu, että rahojen
sijoitus maatilaan olisi edullinen, toiselta puolen aikomus valmistaa
hovioikeudenneuvoksetar Forssellille perheineen tilaisuus muuttaa
takaisin Pohjanmaalle. Varsinkin rouva Kihlman toivoi sydämestään,
että äiti asuisi lähempänä. M.m. oli välipuheita Mullolan talosta
Isossakyrössä, Åminnesta Maalahdella ja erittäinkin Norrminnesta
Koivulahdella. Viime mainitussa paikassa kävi Kihlman V. Schaumanin
kanssa, mutta tämä asiantuntija oli sitä mieltä, että tila ei voisi
tulla kannattavaksi, ja niin ostotuuma raukesi. Kuitenkin Kihlman
perheineen asui siellä pari kesäkautta.

       *       *       *       *       *

Kesällä 1859 Kihlman omaisineen oleskeli anoppinsa luona Möllbyssä.
Turkuun tultiin juhannuksen jälkeen, jolloin siellä paraikaa oli
pappeinkokous. Kihlman ilmoittautui osanottajaksi kokoukseen ja
hänen vaimonsakin seurasi keskusteluja, ennenkuin he lähtivät
maalle. Äidilleen hän siitä kirjoitti: "Minäkin esiinnyin
muutamia kertoja, mutta ehkä olisi ollut parempi, että olisin
vaiennut. Mielipiteeni eivät kuitenkaan päässeet määrääviksi minun
kauttani. Minä ujostun helposti, kun minua vastustetaan. Kumminkin
tapahtui minulle se ilo, että sääty hyväksyi useat kannattamani
mielipiteet". [Ks. Handlingar i anl. af prestmötet i Åbo d. 28
juni -- 1 juli 1859. Åbo 1860. Siitä näkee, että Kihlman esitti
laajempia, perusteellisia lausuntoja seuraavista kysymyksistä: (1)
raamatun saattamisesta yleisempään käytäntöön, (2) kotiopetuksen
parantamisesta, (7) rippikouluista, (9) katekismussaarnoista, (14)
pyhäpäivien viettämisestä. S.p.s. 312, 313 huomaa, että Kihlman
kokouksessa, jonka lukion opettajat Pietarsaaressa pitivät 10/3 1859
valmistaakseen aineita pappeinkokouksen käsiteltäväksi, ehdotti,
että ranskan ja venäjän kielten opetus poistettaisiin lukion
ohjelmasta ja lykättäisiin yliopistoaikaan, joten elävistä kielistä
ainoastaan suomi "maan omana kielenä" ja saksa "enimmin kehitettynä
tieteellisenä kielenä" säilytettäisiin. Varsinkin oli luonnotonta,
että kaikkien oppilaitten, jopa tulevien pappienkin täytyi lukea
venäjää. -- Pappeinkokouksista 1859 ja 1860 huomauttaa _Martti
Ruuth_ (Kirkollinen alkeisopetus aikakautena 1800-1860, Piispa H.
Råberghille omistetussa julkaisussa 1913), "että suuri osa niistä
papeista, jotka nyt ovat Turun papiston neuvotteluissa johtavana
kantajoukkona -- C. G. von Essen, F. O. Durchman, J. Grönberg, C.
F. Stenbäck, A. Kihlman, F. G. Hedberg, E. M. Rosengren y.m. --
joko olivat 1842 vuoden Turun pappeinkokouksessa syytettyjen ja
nuhdeltujen penkillä olleita 'nuoria pappeja' tai olivat heidän
hengenheimolaisiaan."] --

Heinä- ja elokuun vaihteella teki Kihlman Hannan kanssa viikon matkan
Kirkkonummelle tavatakseen Saksasta palannutta Fabritiuksen perhettä,
joka oli kesäksi asettunut Westerkullan tilalle. Möllbystä Kihlman
kirjoitti Emma Riskalle: "En tunne itseäni koskaan onnellisemmaksi --
kuin milloin Kristuksen totuus on saanut sijaa sisässäni. Semmoista
onnellista aikaa olen taas saanut kokea maalaiselämän hiljaisuudessa,
jossa olen saanut käyttää päiväni sanan tutkiskeluun. Tämä sana
on ihmisen terveyslähde ja tätä kaivoa tahdotaan sulkea ja korvata
ihmiskirjoituksilla, jotka ovat kurjia kaivoja (usla brunnar)!"
-- Terveinä palattiin Turun matkalta, mutta melkoinen osa syksyä
elettiin vähemmän tyydyttävissä oloissa. Kihlmania vaivasi näet
pitkällinen henkitorven tulehdus, jonka tähden hänen täytyi pysyä
kotona ja jättää koulutuntiensa hoito muille. Kumminkin hän
joulukuulla oli niin toipunut, että saattoi perheineen lähteä
jouluksi Kruununkylään.

Yleensä nämä vuodet eivät tarjoa merkillisiä tapahtumia, jotka
suorastaan kuuluisivat Kihlmanin elämäkertaan, ja pienemmille,
joskin ajoittain syvästäkin tuntuville, seikoille jokapäiväisessä
elämässä tässä ei ole tilaa. Siten mainittakoon v:lta 1860 ainoastaan
seuraavaa: kesänsä vietti perhe Kruununkylässä Kihlmanin äidin luona.
Juuri tällä ajalla Kihlman huomasi yrityksensä saada ostaa sopiva
maatila turhaksi ja sen johdosta hän kirjoittaa humoristisesti
äidilleen: "Kenties onkin parempi, että pysyn kiinni kirjassa
kuin aurassa." Kun kumminkin anopin kanssa oli sovittu, että tämä
tyttärineen muuttaisi Pohjanmaalle, vuokrasi Kihlman heille uudessa
kaupungissa huoneuston, johon perhe jo syksyn alussa asettui.
Vaasassa käydessään elokuulla teki Kihlman "setä Grönvallin"
kanssa retken Molnträskille, joka muinoin oli ollut hänen isänsä
lempipaikkoja. "Ah! kuinka kaikki oli autiota! Haan kautta johtava
tie kytömaalle, joka ennen oli niin kaunis, on kokonaan häviön
alainen ja puut kaadettu. Itse kytömaa on metsittynyt, ojat kasvaneet
umpeen taikka täynnä vettä. Riihi voitaisiin sentään helposti saada
kuntoon. Täällä olisi tarpeeksi tilaisuutta maanviljelykseen, jos
sitä kaipaan". --

Tänä vuonna puuhattiin paljon oppilaitosten takaisinmuutto-asiassa.
Vaasan porvaristo laati anomuksen, jossa esitettiin toivomus, että
muutto tapahtuisi jo 1861. Kun sitten arkkipiispa syksyn alussa kävi
Vaasassa, pyydettiin häntä puoltamaan anomusta. Bergenheim olikin
valmis kannattamaan asiaa ja lupasi Pietarsaaressa tiedustella mitä
siellä arveltiin, mutta nähtävästi hän ei saanut suoraa vastausta.
Rehtori Odenvall, koulujen tarkastaja (Vöyrin rovasti) toht.
Estlander y.m. olivat ehdottomasti muuttoa vastaan; toiset olivat
kyllä sen puolella, mutta nekin vaativat varmuutta siitä, että
lukio saisi laajemman huoneuston kuin Pietarsaaressa, että uudessa
Vaasassa olisi tarpeeksi huoneita opettajille ja oppilaille, että
siellä olisi kirkko, lääkäri, apteekki ja postikonttori y.m. Näin
luetaan Wasabladetiin (17/11) painetussa lausunnossa, jonka Kihlman
oli esittänyt opettajiston kokouksessa 3 p:nä marrask. ja johon G.
Boehm, Osk. Blomstedt, J. G. Hedman, L. L. Laurén, Aug. Lilius ja G.
Cannelin pääasiassa olivat yhtyneet. Sitte mainitussa lehdessä vielä
julkisesti väiteltiin asiasta (kirjoittajat olivat: åäö ja xyz,
edellinen merkki Osk. Ranckenin, jälkimäinen Alfr. Kihlmanin), mutta
ilman muuta tulosta kuin että vaasalaisten toiveet pettyivät ja että
koulujen palauttaminen lykkääntyi, niinkuin jo ennen on sanottu,
v:een 1863.

Mitä Kihlman lepoaikoina lueskeli siitä ei ole tarkempia tietoja,
mutta yhä näkee, että hän oli Beckin opin välittäjä niille,
jotka olivat siihen mieltyneet. Kirjeistä näemme, että Nauklér
ja Favorin olivat jäljentäneet Kihlmanin kääntämät osat Beckin
etiikkaa ja pyysivät saada jatkoa. Varsinkin haluaa sitä Favorin,
jonka joulukuulla oli muuttaminen Kuusamosta Inariin; hän lähettää
Kihlmanin kautta terveisiä Beckille: "hän on minulle rakas ja
kallis". L. Stenbäck puolestaan kysyy vielä kerran, missä Beckin
saarnojen käännökset viipyvät? Syynä siihen, etteivät ne ilmestyneet
julkisuuteen oli tietenkin Kihlmanin usein mainittu hitaus. Niistä
käännöksistä, jotka vielä ovat olemassa hänen jälkeenjääneiden
paperiensa joukossa, olisi syntynyt sievonen julkaisu, mutta hänessä
ei ollut rahtuakaan sitä antamisintoa, joka on kirjallisen toiminnan
perusedellytyksiä. -- Muita syvemmin oli Ingman perehtynyt Beckin
teologiaan, mikä tuli näkyviin kun hän syyslukukaudella 1860 julkaisi
teologiantohtorinarvoa varten väitöskirjansa: "Om det bibliska
trosbegreppet och dess historiska utveckling". [Raamatullisesta
uskonkäsitteestä ja sen historiallisesta kehityksestä.] Hän
kirjoittaa Kihlmanille (14/12): "Väittelytilaisuudessa, joka kesti
k:lo 1/2 3:een i.p. suoriuduin jotenkin hyvin: vastaväittäjä
(Granfelt) vastusti enimmäkseen dogmaattiselta kannalta,
minä vastasin raamatulliseneksegeettisesti -- kumpikin pysyi
mielipiteessään. Teologiemme vastenmielisyys Beckiä kohtaan on
suuri. Hyljätä väitöskirjaani he eivät voi -- sen oppineisuusansiot
tunnustetaan, mutta sen bengel-beckiläinen eriuskoisuus herättää
'herrojen' ihmettelyä. Schauman ja Lille irvistelivät ja
liikahtelivat pilkallisesti joka kerta, kun vastaväittäjä vastusti
beckiläisiä mielipiteitä." Seuraavana vuonna Ingman kirjoittaa (28/11
1861): "Beck on minun etevin (förnämsta) inhimillinen opettajani.
Voin sanoa, että minä nyt rakastan häntä koko sydämestäni, vaikka
en katso ansaitsevani edes hänen oppilaansa nimeä." -- Vasta nyt
sai siis Kihlman kuulla ystäviltään tunnustuksia, jommoisia hän oli
toivonut jo kohta palattuaan ensi kerran Tübingenistä.

       *       *       *       *       *

Vuoden vaihteella oli kaksi suurta liikeyritystä tekeillä, joihin
Kihlman kiinnitti melkoista huomiota. Tammikuulla 1861 oli näet
osakkeiden merkintä päättyvä sekä "Maanviljelyspankkiin" (maamme
ensimäinen yksityispankki, joka perustavassa kokouksessa helmikuulla
sai nykyisen nimensä: Suomen Yhdyspankki) että Tampereen Pellava- ja
rautateollisuus oy:öön. Jälkimäiseen osakemerkintään olivat
A. Törngren ja G. A. Wasastjerna kehottaneet kansalaisia, ja oli
heidän tarkotuksensa yhtiölle luovuttaa omistamansa tehdaslaitokset
-- Wasastjerna: masuunin, konepajan ja sahan sekä Haverin talon ja
rautakaivoksen ja Törngren: pellavakehräämön ja -kutomon Tampereella.
[Rautatehtaat olivat vanhemmat, salaneuvos Aug. Ramsayn, vuorimestari
G. Idestamin ja laamanni N. J. Idmanin 1842 muodostaman yhtiön
perustamat; Wasastjerna osti ne v. 1856 50,000 ruplasta ja uudisti ja
laajensi liikettä seuraavina vuosina. Pellavatehtaan perustamiseen
ryhtyi ensin Törngren kuitenkin pian yhtyäkseen Wasastjernaan.
Tehdasrakennukset valmistuivat 1859. Ks. _Elias Lodenius_, Tammerfors
Linne och Jern-manufaktur Aktie-Bolag 1856-1906, Helsingfors 1908.]
Yhtiön kanta-pääoma oli oleva 1,000,000 ruplaa; maanviljelyspankin
taasen 1,500,000, joten siis molemmat merkinnät yhteensä tiesivät
puolenkolmatta miljoonan ruplan samanaikaista sijoitusta. Kihlmanista
oli tämä sen ajan oloihin katsoen merkkitapaus, niinkuin olikin, ja
muistiinpanoista näkee, että hän kriitillisesti tarkasti yritysten
suunnitelmia. M.m. hän huomauttaa, että Törngren ja Wasastjerna
eivät lähemmin selittäneet, miksi he luovuttamastaan omaisuudesta
vaativat juuri 736,000 ruplaa, niinkuin kutsumuskirjoituksessa
sanottiin. Kumminkin Kihlman merkitsi 80 osaketta Yhdyspankissa ja
"pari" osaketta Tampereen pellava- ja rautateollisuus oy:ssä, jonka
jälkimäisen toiminnassa ja kehityksessä hänellä tulevaisuudessa oli
oleva erittäin tärkeä osa.

       *       *       *       *       *

Olemme jo ennen huomanneet, että Kihlman ei enää pitänyt valtiollisia
kysymyksiä yhdentekevinä kristitylle. V. 1861 saamme siitä entistä
merkittävämmän todistuksen eräässä kirjeessä, jossa hän arvostelee
10 p:nä huhtik. annettua julistuskirjaa n.s. Tammikuun valiokunnan
kokoonkutsumisesta. Nyt, kun tunnemme tämän asian seikkaperäisen
historian, [Ks. _Th. Rein_, Johan Vilhelm Snellman II, luvut 6
ja 7.] pistää kohta silmään, että Kihlman lähtee siitä väärästä
olettamuksesta, että kyseessä oli tahallinen valtiokeikaus.
Erehdys oli kuitenkin hyvin luonnollinen ja yleinen, eikä vähennä
kansakunnassa nousseen vastustuksen merkitystä, sillä juuri se
johti julistuskirjan pikaiseen "selvittämiseen" s.o. muuttamiseen.
Kihlmanin kirjeestä on olemassa ainoastaan jäljennös, josta ei näe
milloin ja kenelle se on kirjoitettu. Kumminkin on päätettävissä,
että se oli osoitettu langolle, maisteri Oskar Forssellille,
Helsingissä ja päivätty 26/4 1861. Se seuraa tässä:

"Päivän suuri uutinen: qvasi-valtiopäivät, saa minut jälleen
katkaisemaan hiljaisuuden keskenämme.

"Tämä äärettömän tärkeä uutinen on täälläkin täydellisesti käsitetty.
Olen puhunut siitä tämän pikku yhteiskunnan ymmärtävimpien kanssa,
niiden, joiden mielipide tavallisesti määrää yhteiskunnankin, ja
nämä ovat samoin kuin minäkin hämmästyksissä. Tällä ajalla, jolloin
kansallistunto Euroopassa on herännyt, kun kansakunnat, joilla ei
ole ollut eduskuntalaitosta, ovat taistellen hankkineet itselleen
semmoisen, tahdotaan kiertää, väliaikaisesti lakkauttaa meidän
perustuslaillinen valtiosäädäntömme ja pyydetään vielä lisäksi, että
kansakunta itse antaa tälle keikaukselle vahvistuksensa. Meidän
tulee itse osaltamme miinoittaa esi-isiltä peritty valtiosääntömme,
joka on tukemme ja toivomme siitä saakka kun meidät yhdistettiin
perustuslaittomaan keisarikuntaan ja jonka me suomalaisina
kansalaisina olemme valalla vahvistaneet. Korkeampien valtiollisten
päämäärien vuoksi, joita emme tunne ja joista meidän ei edes sallita
tietää, siis hyvässä uskossa on meidän viattomina lapsina annettava
pois kallein omaisuutemme, perustuslakimme. Yhtä viattomasti tulee
meidän uskoa tuleviin valtiopäiviin, vaikkeivät olosuhteet enemmän
kuin puolen vuosisadan aikana ole myöntäneet semmoisia. Meidän on
luottaminen siihen, vaikkei meille suoda tietoa siitä, mitkä nämä
olosuhteet ovat, jotka ovat estäneet täyttämästä tätä kansakunnan
kauan kytenyttä toivoa, ja mitä mahdollisuuksia on olemassa, että
olosuhteet tulevat muuttumaan. Meidän on oltava mukana säätämässä
lakeja, jotka kasvavat laittomuuden pohjalla. Meidän tulee myöntyä
laittomuuteen, meidän tulee tehdä pahaa, jotta siitä koituisi
hyvää. Mitä hyvää? Kenties muutettuja perustuslakeja ad interim
s.o. ensimäisiin valtiopäiviin, jotka tulevat kun olosuhteet ovat
muuttuneet. Mutta olkoon niin, että paljon hyvääkin saattaisi koitua
ehdotettujen valtiopäivien kautta, sillä pahakin voi aiheuttaa
hyvää, niin voiko tämä otaksuttu hyvä korvata sitä alennusta, mihin
vajoaa kansakunta, samoinkuin yksityinenkin, joka pelkuruudesta
taikka välinpitämättömyydestä halveksii ihmisen kalleimpia oikeuksia
ja velvollisuuksia. Samalla kun kansakunta vastaanottaa sille
pyytämättä heitetyn armolahjan, tunnustaa se itsensä kerjäläiseksi,
se on luopunut uskomasta ihmiselliseen ja valtiolliseen oikeuteensa,
se antautuu armoille ja saa syyttää itseään, kun sitä kohdellaan
armoilla-eläjänä. Seuraus on toisten kansakuntain ylenkatse, oman
hallitsijan ylenkatse, oman itsensä ylenkatse. Siinä voitto.

"Tähän suuntaan täällä ajatellaan. Kuitenkin on myöskin olemassa
lyhytnäköisiä, jotka tahtovat selittää kaikki parhaimpaan päin ja
välittämättä laittomista muodoista kiinnittävät huomionsa siihen
hyvään, jonka ehdotettu toimenpide mahdollisesti voisi maalle
tuottaa, toivoen, että lainmukaiset valtiopäivät pian seuraisivat.
Näiden tunnuslause näyttää olevan: parempi jotain kuin ei mitään.
Tämän ajattelutavan löyhyys on ilmeinen.

"Mutta mitä on tekeminen? Koska seisomme laillisuuden pohjalla ei
meidän tarvitse kiivastua. Meillä on hyvä asia eikä meidän pidä
pilata sitä millään laittomuudella. Ei mikään olisi mieluisampaa
niille, jotka eivät suo meille hyvää, kuin että hairahtuisimme
menettelemään laittomasti. Mutta lähinnä olemme sitä mieltä, ettei
meidän tule komeilla vakaumuksellamme, joskin julkilausumme sen.
Luottaen totuuden voimaan toivomme, että tämä julkilausuminen ei
ole turha. Mielipide on kehittyvä ja olkoon se kyllin voimakas
kuuluakseen Pietariin asti! Jos maassa kerran tullaan toivottuun
selvyyteen, niin on Suuriruhtinaskin tietävä, mitä maa ajattelee.
Olisiko avonainen adressi taikka lähetyskunta mahdollinen? Tämä
menettelytapa olisi rehellinen ja johtaisi kenties siihen, että
esitys peruutetaan taikka jonkun verukkeen nojassa jätetään
toimeenpanematta. Mutta jollei sitä peruuteta, pitäisi kai jokaisen
suomalaisen kansalaisen voida kevään ja kesän kuluessa tulla
käsittämään velvollisuutensa olla ottamatta osaa vaaliin. Jollei
vaaleja voida kaikkialla välttää, niin pitäisi kai ilman suurempaa
vaivaa voida saada valitut, maamme ymmärtäväisimpiä miehiä,
oivaltamaan, että heidän tulee joko luopua taikka ensimäisessä
istunnossa, joka myöskin olisi oleva viimeinen, selittää, etteivät
he voi sekaantua säätyjen oikeuksiin. Pääasia on mielestämme, että
oikea käsitys asiasta tulee mahdollisimman yleiseksi. Jos se kerran
on olemassa, niin tietää jokainen toimia velvollisuutensa mukaan.

"Osatkoon Suomen kansa antaa arvoa perustuslaillisille oikeuksilleen
ja tyynesti, miehekkäästi pitämällä niistä kiinni herättää
kunnioitusta asianomaisissa!" --

Samana päivänä kirjoitti Kihlman samasta asiasta myöskin
tehtaanisäntä G. A. Wasastjernalle, joka vastauksessaan (Tampere
7/5) kertoi, miten julistuskirja oli vastaanotettu senaatissa
sekä kansalaiskokouksesta, jossa hänkin oli ollut saapuvilla, ja
adressista, jonka perille saattamisen "selitys" teki tarpeettomaksi.
-- Forssell, jota silmätauti vaivasi, ei kyennyt vastaamaan ennenkuin
syksyllä (10/10), jolloin olot olivat melkoisesti muuttuneet. Hän
tunnustaa hyväksyvänsä Snellmanin mielipiteen valiokunnasta ja jatkaa
sitten: "Mitä tulee käsitykseeni Snellmanista itsestään ja häneen
kohdistetuista kunnottomista hyökkäyksistä, niin tiedät mielipiteeni,
kun mainitsen, että minulla oli kunnia olla 'niiden muiden
henkilöiden' joukossa, jotka olivat saapuvilla kun hrat T. Renvall,
G. Ehrström ja A. Meurman allekirjoittivat tänä päivänä [Finlands]
allmänna Tidn:ssä julkaistun kirjelmän Aug. Schaumanille." -- [Ks.
_Rein_, m. p. Myöskin _A. Meurman_ kertoo tästä: Muistelmia
I s. 184 ss. Snellmanilaisten kokous oli Catanilla ja oli niitä
läsnä 17.]

Osoitteena miten kysymys valtiopäivistä oli Kihlmanin mielessä
mainittakoon lopuksi, että hän opettajiston jäähyväiskekkereissä
toht. G. Cannelinille, joka keväällä 1861 muutti Sääksmäelle
kirkkoherraksi, piti siitä lämpimän puheen: Paha haltia oli kauan
vainonnut Suomea hallan ja sodan muodossa, jopa oli se "korkeampien
valtionetujen" nimisenä estänyt valtiopäivien kokoonkutsumista ja
hidastuttanut maan kehitystä; vihdoin oli rakas suuriruhtinaamme
kuitenkin ilmoittanut tahtovansa tehdä totta valtiosäännöstämme, ja
meillä on syytä luottaa hänen sanoihinsa. Nyt tarvitaan vain kunnon
miehiä, jotka osaavat puhua ja vaieta eivätkä välitä ruhtinaan eikä
kansan suosiosta: heidän tulee voittaa paha haltia. Eläköön Suomen
hyvä haltia!

       *       *       *       *       *

Kihlmanin kotielämästä on kerrottava, että 11 p:nä helmik. 1861
syntyi pikku Oswaldille veli, joka sai nimen Lorenzo. Tämä
tapaus sekä toisten lasten kivuloisuus teki alkuvuoden jotenkin
levottomaksi. Kihlman itsekin tunsi semmoista raihnaisuutta, että
kysyi asessorilta neuvoa. Fontell kehotti häntä lähtemään Böhmiin,
jossa muka Ferdinands Qvellen vesi olisi hänelle otollista; Essen
taasen, joka lähti Sundsvalliin kylpemään, pyysi häntä yhtymään
seuraansa. Kesä vaikutti kumminkin niin virkistävästi, että
matkustaminen ei enää tuntunut välttämättömältä: "Saada kerran
jälleen oikein elää hiljaisuudessa itsensä ja perheensä kanssa --
silläkin on melkoinen vetovoimansa." Nämä sanat Kihlman kirjoitti
Essenille Koivulahden Norrminnestä, jossa hän omansa ja Forssellin
perheen kanssa vietti kesänsä. Mikä työ häntä täällä kiinnitti, siitä
kohta alempana.

Kohta juhannuksen jälkeen Kihlman kävi Tampereella oppiakseen
lähemmin tuntemaan Pellava- ja rautateollisuus oy:n tehtaita.
Essenille Kihlman kirjoittaa (13/7): "Tampereen matkasta ainoastaan
tämä: Mahdotonta on voida tarkastaa tätä suurenmoista liikettä.
Tässä täytyy luottaa perustajien tietoihin, arvostelukykyyn ja
rehellisyyteen. Ja näissä kohden tekee Törngren erittäin hyvän
vaikutuksen. Hän sanoi yrityksestä: jollei erinomaisia onnettomuuksia
tapahdu, voivat osakkeenomistajat toivoakseni odottaa 10 prosenttia.
Sen ohella hän puhui suoraan omista kohtaloistaan, erehdyksistään
y.m. Mies on hyvin miellyttävä." Valitettavasti ei monta vuotta
kulunut ennenkuin kirjoittajan käsitys Törngrenistä oli kokonaan
muuttunut. -- Kysyen äidiltäänkin, tahtoiko tämäkin ottaa jonkun
osakkeen, Kihlman sanoo: "kehräämössä kehrätään niin paljon lankaa
kuin viisikymmentätuhatta akkaa voisi aikaansaada."

Tässä yhteydessä mainittakoon vielä Kihlmanin liikemiespuuhista, että
hän tänä vuonna Levónin näkymättömänä toverina oli mukana hankkimassa
Vaasaan höyrypurren, jonka tehtäväksi tuli toimittaa hinauksia ja
välittää liikettä vanhan ja uuden kaupungin välillä. Se maksoi
Tukholmassa 7,700 riksiä, ja sen nimi oli "Svalan" (Pääskynen).
-- Mitä rakennustyöhön uudessa Vaasassa tulee, oli Kihlman ensin
ajatellut kaksikerroksista kivirakennusta tornineen, ja Setterberg
oli semmoisen jo suunnitellutkin. Mutta silloin selvisi, että ne
8,000 ruplaa, jotka Kihlman oli ajatellut voivansa panna taloon,
eivät läheskään riittäisi. Nyt hän päätti rakentaa vaatimattomasti --
puusta, ja sitä varten Levón syksyllä 1861 huutokaupassa huokeasta
hinnasta (1,611 r.) osti hänelle Hjertmanin talon vanhat rakennukset,
jotka sijaiten hovioikeuden puistokäytävän eteläpuolella olivat
säästyneet vanhan Vaasan palossa.

Paitsi muita tavallisempia asioita oli Kihlmanilla tänä syksynä
aivan erikoinen mietiskelynaihe. Uuden Vaasan kappalaisen virka
oli julistettu avonaiseksi ja monelta taholta kehotettiin häntä
hakemaan sitä. Kihlman oli, niinkuin tiedämme, aina pitänyt
kielenopettajavirkaansa väliaikaisena, eikä hän sentähden voinut
olla välinpitämätön, kun tilaisuus päästä oikealle alalle tarjoutui
hänelle. Se mikä häntä enimmin epäilytti oli hänen ruumiillinen
heikkoutensa, mutta kumminkin hän vihdoin saatuaan tietää, että Essen
ei tulisi hakemaan, lähetti "paperinsa" Turkuun. Hakijoita oli 40
ja niistä pantiin 12 ehdolle -- näiden joukossa Kihlmankin, ja tuli
hänen pitää vaalisaarnansa 9 p:nä maalisk. 1863. Sen päivän kohdalle
on hän merkinnyt almanakkaansa: "Saarnasin ruotsiksi ja suomeksi
Vaasan lautakirkossa ['Brädkyrka' s.o. se Tilapäinen rakennus,
jota Vaasassa palon jälkeen käytettiin kirkkona.]; julkilausuin
toivomuksen että minut jätettäisiin lukuunottamatta vaalissa."
Siis oli Kihlman sittenkin lopulta tullut siihen päätökseen, ettei
virka ollut hänelle otollinen, ja hänen syynsä olivat kylläkin
päteviä. Hän oli nimittäin vasta viran haettuansa saanut tietää,
että kappalaiselta vaadittiin suomenkielenkin taitoa, sekä että
virkatoimet olivat moninaisemmat kuin hän oli aavistanutkaan. Niin
hän kirjoittaa Levónille, joka omasta ja muitten puolesta oli
kysynyt, oliko hänen vakaa toivomuksensa, ettei häntä valittaisi? --
Valituksi tuli K. W. Wegelius, Kruununkylän kappalaisen poika.

       *       *       *       *       *

Nyt on huomio käännettävä siihen Kihlmanin erityiseen tehtävään,
johon hän ryhtyi Norrminnessa, ja jota hän jatkoi koko loppupuolen
vuotta. Tämä tehtävä oli 1857 ilmestyneen virsikirjaehdotuksen eli
n.s. Runebergin virsikirjan tarkastaminen. Ansio siitä että Kihlman
kävi siihen käsiksi on Essenin. Essen oli näet jo kevätpuolella
päättämäisillään saman tehtävän ja hän pyysi (kirjeessä 12/5)
Kihlmania "läpilukemaan" virsikirjamuistutuksensa, jotka olivat
pian lähetettävät Turkuun sensuroitaviksi. Kihlman myöntyi, mutta
ei ennättänyt alottaakaan ennenkuin Norrminnessa. Sieltä hän
kirjoittaa (13/7): "Lauantaina viikko sitte tulin kotia [Tampereen
matkalta] enkä ole tällä viikolla suorittanut enemmän kuin 38
virttä." Kumminkin oli Essen, siinä luulossa, että Kihlman jo oli
läpikäynyt käsikirjoituksen, pyytänyt saada sen Sundsvalliin, missä
hän kylpyparannuksilla ollessaan painattaisi kirjansa [näin tehden
ei myöskään sensuurilupaa olisi tarvittu]. Jos Essenin määräys
lähettämisestä olisi ollut ehdoton, olisi hän tietysti saanut koko
käsikirjoituksen, ja Kihlman olisi luopunut tarkastuksesta, mutta
kun Essen oli katsonut tärkeäksi, että hän sen suorittaisi, ja hän
itsekin "työn aikana oli siihen mieltynyt, niin että hänellä ei
ollut mitään jatkamista vastaan", lähetti hän vain sen vähäisen
osan käsikirjoitusta, joka oli valmistunut. Tästä johtui, että
Essenin tuuma painattaa muistutukset Sundsvallissa raukesi ja että
Kihlman yhä enemmän syventyi tehtäväänsä. "Minä teen työtä aamusta
iltaan", hän kirjoittaa (24/7), "ja vaimoni toruu minua siitä, että
istun liikkumatta, mutta tuskin saan sentään enemmän kuin 20 virttä
päivässä valmiiksi. -- Osuuteni työssä on varmaan tullut laajemmaksi
kuin Appi-isä on tarkoittanut, alan nyt käsittää sen. Kuitenkin
tahdon jatkaa koska olen asiaan ryhtynyt ja toivon, että Appi-isällä
ei ole mitään sitä vastaan."

Näin tapahtui, että Kihlman, sen sijaan, että hän olisi ainoastaan
"läpilukenut" Essenin muistutukset, tuli tämän rinnalla kirjan
varsinaiseksi tekijäksi. Hän jatkoi näet tarkastustyötä pitkin
syksyä, ja kun se vihdoin oli päättynyt, huomasivat molemmat, että
todellinen _yhteistyö_ oli välttämätön, jos tahtoivat aikaansaada
eheää kokonaisuutta. Sen johdosta Kihlman päätti pyytää virka
vapautta yhdeksi kuukaudeksi, ja kun hän 11 p:nä. tammik. 1862
perheineen oli palannut Kruununkylästä, missä joululoma oli
vietetty, lähti hän viipymättä Ylihärmään, ja siellä alkoi nyt
ankara työ. Pappilan vinttikamarissa, missä Kihlman asui, Essen
ja hän työskentelivät k:lo 6:sta aamulla k:lo 10:een tai 1 l:een
illalla, eikä heitä nähty alhaalla muuta kuin ruoka-aikoina, jollei
sattunut vieraita tulemaan. "Ellei pelko, että työ ehkä ei valmistu
oikeaan aikaansa, tuottaisi huolta, voisin sanoa, että kaikki on
hyvin", kirjoittaa Kihlman (30/1) vaimolleen. "Työ on meistä sangen
hupaista; ei kukaan teoksemme lukija saata uskoa kuinka erinomaisen
hauskaa meillä on ollut. Toisinaan nauramme niin että vatsaa
pakottaa. Toivottavaa olisi, että lukija saisi edes kymmenennen
osan hupiamme. Mutta naurettava häviää, kun se tulee paperille.
Juuri synnyttyään on vitsi kirpein. -- Älä sentään usko, että me
ainoastaan laskemme leikkiä: on meillä pimeätkin hetkemme. Semmoinen
oli meillä eilen, kun työstä ei tahtonut loppua tulla, ja kaikki
tuntui vaikealta." Edelleen Kihlman kertoo seisovansa koko päivän
pulpetin edessä kirjoittamassa. Aamuin hän joi kaksi kuppia kahvia ja
iltapäivin yhden, mutta ei tavallista, vaan "Garibaldikahvia" s.o.
ohrakahvia. Voittaakseen aikaa oli hänellä tapana jo päivällisen
jälkeen alhaalla sanoa hyvää yötä ja illaksi juoda vain teetä, joka
tuotiin yläkertaan. -- Tämä voimien ääretön jännitys vei toivottuun
tulokseen. Työ tuli ajoissa valmiiksi, ja 19 p:nä helmik. Kihlman
jälleen oli Pietarsaaressa, missä hänen omaisensa olivat häntä
suuresti kaivanneet. Ponnistus ei ollut laisinkaan vahingoittanut
hänen terveyttään. Essenin, virsikriitikon kielellä lausuttu,
Hilda Kihlmanille osoitettu arvostelu hänen miehestään oli: "muoto
huononnettu, sisällys säilytetty" -- mikä kai merkitsi, että hän oli
laihtunut.

Tämä yhteistyön kautta syntynyt kirja tarkastettiin lopullisesti
10-19 p:nä heinäk. Ilmajoella, johon Essen keväällä oli muuttanut
pitäjän kappalaiseksi. Sen jälkeen se lähetettiin Turkuun
sensuroitavaksi ja painettavaksi, ja ilmestyi se kirjakauppaan
ennen vuoden loppua [_Förslag till Svensk Psalmbok_ för de
Evangeliskt-Lutherska församlingarna i Finland (Hfors 1857 Den s. k.
Runebergska psalmboken) granskadt af _C. G. v. Essen_ och _Alfred
Kihlman. _ Åbo, 1862.]. Kaikesta päättäen ei Essenin alkuteos
ollut kovin laaja, kenties samoin kuin J. H. Roosin ja A. Mobergin
samanlaatuiset noin puoli sataa sivua; sitä vastoin käsittää Essenin
ja Kihlmanin yhteinen julkaisu 240 sivua. Että jälkimäisellä on
suuri ansio siitä, että tarkastus tuli niin perusteelliseksi, ettei
yksikään muu vedä sille vertoja, on ilmeistä, mutta luonnollisesti
on mahdotonta tarkemmin osoittaa mikä on toisen, mikä toisen osuutta
työssä. Kumminkin monessa kohden tuntuu Kihlmanin kirjoitustapa,
samoin kuin sisällyksessäkin tapaa mielipiteitä, jotka helposti
tuntee hänen omikseen. Esimerkkinä semmoisista kohdista mainitsemme
selityksen, mitä Jumalan seurakunnalla raamatun mukaan oikeastaan
on ymmärrettävä (s. 130 ss), sekä kahden Runebergin alkuperäisen
virren puolustuksen Roosin ahdasmielistä kritiikkiä vastaan (s. 178
ja s. 181). Nämä virret ovat 312 Hur skön är än ej jorden ja 321
Bevara, Gud, vårt fosterland. Edellisen johdosta sanotaan: "Roos ei
tahdo kuulla puhuttavan maan ihanuudesta. Hän pelkää, että siten
viritetään maallista mieltä: maata rakastavia on muutenkin liian
paljon. Onkohan tämä pelko oikeutettu? Onkohan todella vaarallista
rakastaa luonnonkaunista? Tuleeko kristityn tukahduttaa taipumustaan
siihen? Emme usko sitä. Maa on ihana: se on kieltämätöntä, yöllä ja
päivällä se levittää kauneutensa silmiemme eteen. Ei näkymätön ole
tuleva meille rakkaaksi ummistamalla silmämme siltä, joka näkyy.
Päinvastoin lausutaan: Miten voitte rakastaa Jumalaa, jota ette näe,
jollette rakasta lähimmäistänne, jonka näette? Niin myös: kuinka
voi tuntea taipumusta taivaallista ihanaa kohtaan, jollei maallinen
ihana mitään vaikuta? Ettei edes Vanh. Testamentissa peljätty
maan kauneutta, näkyy Davidin psalmeissa tavattavista ihanista
luonnonkuvauksista. Ja kuinka vähän Kristus tahtoi, että silmät
ummistettaisiin luonnolta ja sen ihanuudelta, näkyy siitä, että hän
itse sanoo: 'Katsokaat kedon kukkia, ei Salomo kaikessa kunniassansa
ollut niin vaatetettu kuin yksi heistä'." -- Jälkimäisestä virrestä
taasen: "On totta, että tämä virsi muistuttaa 'Maamme-laulua', mutta
että se sen vuoksi on hyljättävä, ei ole itsestään selvä. Kun virsi
käsittelee samaa aihetta, ei ole ihme että yhtäläisyyttä on olemassa.
Jos yleensä aihe: _isänmaa_ on virsikirjassa käsiteltävä, niin
missä se tapahtuu sopivammin kuin tässä? Ja mitä muita motiiveja
voitaisiin käyttää kuin Runebergin käyttämät? Onhan totuus, jota ei
kenkään tahtone kieltää, että kaikista maista isänmaa on rakkain
sille, jonka ei ole onnistunut tukahduttaa luonnollista tunnettaan
syntymäseutuansa kohtaan. Saattaa pitää muita maita parempina
monessa suhteessa, saattaa niitä rakastaa, jopa etsiä niissä uuden
isänmaankin; mutta aina rehellinen, turmeltumaton mies, jolla on joku
rahaa korkeampi harrastus, on tunteva itsensä pieteetin tunteella
kiinnitetyksi vanhaan isänmaahansa. Isänmaanrakkaus voi monessa olla
tiedoton, mutta tarvitaan vain, että hän joutuu joksikin ajaksi
sen ulkopuolelle, ja palatessaan on hänen sydämensä sykkivä aivan
toisella lailla, kun hän jälleen näkee sen kalliorannat. Se on
sykkivä lämpimästi ei ainoastaan rakkaiden puolesta, jotka täällä
asuvat, vaan myöskin rannan, kallion, manteren, maan ja kaiken sen
puolesta, joka siinä on." -- -- -- Epäilemättä oli Essen yhtä mieltä,
mutta koska Kihlman kirjeissään on ylistänyt luonnon ihanuutta (esim.
käytyään saksilaisessa Sweitsissä) ja myöskin tunnustanut, että
isänmaa ulkomailla oli käynyt hänelle entistä rakkaammaksi, saattaa
pitää varmana, että nämä otteet ovat hänestä lähtöisin.

Essenin ja Kihlmanin teos herätti melkoista huomiota ja sitä
arvosteltiin sekä sanomalehdistössä että yksityisissä kirjeissä.
Moni lukija vainusi siinä beckiläisiä mielipiteitä, ja vielä useampi
loukkaantui sukkeluuksista ja ivallisista käänteistä, joilla
tarkastajat olivat esitystään höystäneet. Muistutukset vähemmän
arvokkaasta kirjoitustavasta koskivat kipeästi kumpaankin, ja
varsinkin näyttää Essen tunteneensa syylliseksi: "Jokainen, joka
meidät tuntee", hän kirjoittaa Kihlmanille, "tietää, että minä olen
irvihammas (spefågel), sinä vakava". Ja totta onkin, että Essenillä
oli synnynnäinen taipumus ivaan ja kokkapuheiden latelemiseen, jota
vastoin Kihlman, olematta vailla ivanlahjaa, oli enemmän huvitettu
sukkeluuksista kuin tottunut niitä esittämään. Kumminkin on ilmeistä,
että asiasta tehtiin liian suuri numero. Pääasiassa oli kritiikki
tarkoitukseltaan mitä vakavinta ja yleensä pätevääkin -- se täytyi
vastustajienkin myöntää, ja ainoastaan pedanttinen ahdasmielisyys
saattaa väittää Kihlmanin olleen väärässä, kun hän Essenille
muistutti, että "eräitä asioita voidaan ainoastaan ivalla tehokkaasti
vastustaa; yksinkertaista olisi mielestäni vakavasti käsitellä
parantumattomia ennakkoluuloja". Erittäinkin Essen kumminkin katui
sitä tapaa, jolla Runebergin virsi 148 oli arvosteltu (ja oli kai hän
itse siinä kohden syyllinen).

Koska yksityisissä kirjeissä, tekijöille suorastaan esitetyillä
arvosteluilla on erikoinen arvonsa, mainitsemme tässä muutamia
semmoisia. -- A. W. Ingman, joka nyt oleskeli Helsingissä,
syystä että oli määrätty syksystä 1862 hoitamaan raamatun
eksegetiikan professorin virkaa (1864 hän nimitettiin varsinaiseksi
professoriksi), lausui ensin useissa kirjeissä Essenille omat
mielipiteensä ja muittenkin. Hän paheksui suuresti ystäviensä
kirjoitustapaa ja erityisiä heidän väitteitäänkin. F. L. Schaumanin
arvostelun hän selosti näin (huomaa! ote ei ole Ingmanin
alkuperäisestä kirjeestä, vaan Essenin kirjeestä Kihlmanille): "En
pidä kirjan tyylistä: se on paikoittain melkein poikamainen. Heidän
ei olisi pitänyt laskea leikkiä komitean kanssa. Myöskin ovat herrat
liian ylimielisiä Roosia kohtaan, joka mielestäni usein on oikeassa
heihin verraten, esim. arvostellessaan Runebergin isänmaan virttä.
Mutta mitä kirjan sisällykseen tulee, ovat he minusta käsittäneet
tehtävänsä vakavalta kannalta: muistutukset ovat usein perusteellisia
ja päteviä, joskin monessa kohden minun mielipiteistäni eroavia."
Sittemmin (2 p:nä huhtik. 1863) Ingman kirjoitti Kihlmanille erittäin
sydämellisen kirjeen, jossa hän tunnustaa olleensa niin ankara
ainoastaan sen vuoksi, että hän pelkäsi julkaisun vahingoittavan
Beckin mainetta.

[Otamme mielenkiintoisen kirjeen tähän kokonaisuudessaan:

    "Rakas Lanko! Kauan olen ajatellut kirjoittaa Sinulle muutamia
    sanoja, jotta et mahdollisesti väärinkäsittäisi arvosteluani
    Essenin ja Sinun teoksestasi.

    "Älä suinkaan luule, että olen väärin ymmärtänyt kritikoimiani
    lauseita kirjassasi, sillä, koska minulla pääasiassa on sama
    peruskäsitys kristinuskosta kuin Sinulla, niin ymmärsin
    Sinut sangen hyvin. Mutta mikä lukiessani kirjaanne teki
    minuun tuskallisen vaikutuksen -- oli se osaksi ylpeä, osaksi
    kevytmielinen ääni, joka kauttaaltaan siinä vallitsee, -- ja
    koska olen ystävänne _täytyy_ minun suoraan julkilausua Teille,
    etten hyväksy semmoista epäpyhää kirjoitustapaa. Te vaaditte
    korkeaa pyhitystä, ja se on oikein, mutta miksi näyttäydytte
    itse lihallisina ja veitikkoina (putslustiga)? Semmoisilla
    aseilla ei koskaan onnistu voittamaan toisinajattelevia;
    päinvastoin teette siten kirjoittaessanne oman siveellisen ja
    hengellisen harrastuksenne sangen epäiltäväksi. Ja se mikä
    enimmin tuskastuttaa minua on se, että myöskin ukko Beck, jonka
    oppilaana Sinua pidetään, puheena olevan kirjanne kautta tulee
    väärinkäsitetyksi. Kaikki tämä yhteensä teki, että minun oli
    katseltava teostanne ikäänkuin _vastustajienne_ silmillä. Minä
    puolestani sekä ymmärsin kaksimieliset (tvetydiga) lauseet --
    minä tunsin muutamin paikoin Sinun dogmaattiset mietelmäsi
    -- että tunsin myöskin varsin hyvin Teidän persoonalliset
    tyyppinne, niin etten _minä_ mitenkään harmistunut; mutta
    nyt, kun tarkastan teostanne, täytyy minun asettua esim. Ol.
    Helanderin, Jul. Berghin ja myöskin Schaumanin, Fredrikssonin
    y.m. kannalle. Ja kun itse otat huomataksesi näitä vaikuttimiani,
    niin et Sinä suinkaan saata väärin selittää arvostelutapaani.
    Sanon vielä kerran, että vastenmielisyyteni Teidän teoksenne
    _ulkonaista_ muotoa kohtaan johtui sydämellisestä suosiostani
    sitä kristinuskon käsitystä kohtaan, jota Beck puolustaa. Ei
    yksikään ihminen ole niin väärin ymmärretty meillä kuin juuri
    tämä mainittu jumalanmies; mutta että hän (niinkuin pelkään)
    tulee vielä enemmän väärinkäsitetyksi kirjanne kautta, se, rakas
    veli, _se_ -- teki minut murheelliseksi.

    "Mutta nyt piste ja loppu sille asialle. Uskallan toivoa, että
    suoruuteni vain on vahvistanut ystävyyttämme. Sinä olet kuitenkin
    se, joka uskonnollisissa ajatuksissa olet minua lähinnä tässä
    maassa. Sinä olet myöskin hyvin väärinkäsitetty ihmisten kesken;
    mutta ole varma siitä, että minä, se sama, joka kirjoittaessani
    Essenille, niin ankarasti moitin kirjaasi, aina puolustan Sinua,
    kun kuulen hengellisten tai hengettömien Sinua moittivan.

    "Osoitteeksi jatkuvasta ystävyydestäni Sinua kohtaan lähetän
    Sinulle tässä muotokuvani. Sum tuus totus And. Wilh. Ingman.

    "J. K. Hyvin harvat niistäkin, jotka ovat minua lähinnä,
    näyttävät ymmärtävän minua."

       *       *       *       *       *

Vahinko että Kihlmanin vastaus on hävinnyt. Siinä kuvastui kai hänen
luonteenlaatunsa samoin kuin Ingmanin hänen kirjeessään, ja niin
olisi selväksi käynyt, että ivan käyttäminen ja ymmärtäminen on
luonteenlaadussa (temperamentissa).]

Mutta moitteiden ohella tuli kauniita tunnustuksiakin. Prof. B. O.
Lille, virsikirjakomitean jäsen, kirjoitti Essenille ehdottomasti
kiittävän, jopa ylistävän kirjeen, joka samalla kertaa ilahdutti ja
"nöyryytti" vastaanottajaa. Hyvää se teki Kihlmanillekin: "Minulla
on harvoin elämässäni ollut niin iloista hetkeä kuin saadessani
Appi-isän tiedonannon Lillen kirjeestä." -- Toinen kaunis tunnustus
luetaan toht. (sitten piispa) A. J. Hornborgin Aug. Liliukselle
osottamassa kirjeessä (20/2 1863): "Kiitä häntä [Kihlmania] samalla
siitä Runebergin virsikirjan arvostelusta, jonka hän yhdessä ystävä
v. Essenin kanssa on aikaansaanut. Perusaatteisiin ja enimmäkseen
yksityiskohtiinkin nähden olen ja olen aina ollut ihan samaa mieltä
kuin he. Että he ovat tehneet _oikeutta_ Runebergille ei ole
vähimmin ilahduttanut minua. Sekä Roos että Moberg ovat tässä kohden
tehneet syntiä, ja varsinkin jälkimäinen on liian yksipuolinen ja
epärunollinen antautuakseen sille alalle. Vielä kerran: Essenin ja
Kihlmanin näköpiiri on osoittautunut sekä laajaksi että kirkkaaksi,
heidän totuudenrakkautensa ja tietonsa on erehtymätön, ja minä
kiitän heitä sydämestäni erittäin arvokkaasta avustuksesta tärkeän
kysymyksen selvittämiseksi, jonka he ovat antaneet suomalaiselle
kirkollemme ja seurakunnalle." -- [Uudempi arvostelu ei ole suinkaan
tinkinyt mitään samanaikuisten kiitoslauseista. _V. T. Rosenqvist_
(Runebergs insats i arbetet för åstadkommande af en ny svensk
psalmbok i Finland Ruots. Kirjallisuusseuran juhlajulkaisussa:
J. L. Runebergs minne 1904) sanoo sitä etevimmäksi ilmestyneistä
arvosteluista. Arvostelijat osoittavat laajoja hymnologisia tietoja,
runollista ymmärtämystä, hyvää ennakkoluulotonta arvostelukykyä,
eivätkä epäilleet antaa täyttä tunnustusta Runebergille.]

       *       *       *       *       *

Kesä vietettiin jälleen Norrminnessa, mutta vähemmällä nautinnolla
kuin vuotta ennen. Näin kirjoittaa Kihlman (31/8 1862) äidilleen
ilmoittaen, että hän perheineen oli palannut Pietarsaareen:
"Kesäkausi on siis loppunut. Mutta mikä kesä! Harvat ne päivät,
joina olen voinut käyttää kesävaatteita. Ainoastaan jonkun kerran
kesä- ja elokuun keskivaiheilla olen uinut. Kaiken päätteeksi
tulivat kylmän ja kostean kesän lopulla kovat hallayöt. Mitä koko
kesän oli peljätty, on tapahtunut: vuoden sato on suureksi osaksi
hävinnyt. -- -- -- Kaikkialla parkua ja valitusta! Häpeäkseni täytyy
minun tunnustaa, että olen ollut yhtä varomaton kuin enemmistö. Sen
vuoksi ei meillä ole näkki- eikä reikäleipää talossa eikä täällä saa
mistään ostaa ei ruista eikä jauhoja eikä leipää. Emma Riskalta sai
Hilda eilen illalla lainaksi 7 naulaa leipää. Muuten olisimme tänään
olleet ilman leipää: ensi kerran eläissäni. Kauppiaat odottavat
joka päivä jauhoja ja jyviä: kun niitä tulee, saa kuitenkin rahalla
mitä tarvitaan, mutta nyt väliajalla täytyy säästää leipää. Jos
oikein tunnen hyvän äitini, niin on hän ollut varovaisempi. Toivon
sentähden, että Äidillä on, mitä Äiti tarvitsee. Näissä oloissa en
voi kutsua Äitiä tänne, niin mielellämme kuin näkisimmekin Äidin
täällä, jollei Äiti tuo leipää muassaan. Viikon päästä lienee
kuitenkin puutteemme ohimennyt." -- Jotenkin yleisen kadon vuoksi
kärsittiin nälkää laajoissa osissa maatamme, joskin rahankeräyksillä
koetettiin hätää vähentää. Kihlman puolestaan antoi puutteenalaisille
50 ruplaa, sillä määräyksellä, että ne käytettäisiin Kruununkylän
köyhien hyväksi.

Juur'ikään mainitun kirjeen lopussa oli toisenlainenkin surullinen
uutinen: "Isäntämme, asessori Fontell, on kuolemaisillaan. Ukko
raukka on jo ruumiin näköinen, eikä hänellä ole monta päivää jälellä.
Minä suren rakkaan ukon poismenoa. Hän on monta kertaa auttanut minua
ja omaisiani ja tuhansia muita! Jumala siunatkoon häntä!" -- Fontell
kuoli 2 p:nä syysk. k:lo 3 a.p., yleiseksi suruksi ja kaipaukseksi.
Ja kaipaus oli sitä suurempi kuin Pietarsaari pitkäksi aikaa jäi
kokonaan ilman lääkäriä. Vasta kahden ja puolen kuukauden päästä
tehtiin sopimus Uudenkaarlepyyn lääkärin kanssa, että hän kerran
viikossa(!) kävisi Pietarsaaressa antamassa sairaille apua. Kaksi
eri kertaa Kihlman lähetti Vasabladetiin (nimettömiä) huomautuksia
tästä arveluttavasta asiaintilasta. -- Vielä mainittakoon erikoinen
seikka, joka puolestaan oli painanut mitä surullisimman leiman
muutenkin kolkkoon kesään, nimittäin Oskar Forssellin sairaus. Hän
oli näet täksi suveksi tullut omaistensa luokse, mutta ei terveenä.
Päinvastoin hänen pitkällisestä silmätaudistaan y.m. johtunut
hermostumisensa kehittyi täydelliseksi mielipuolisuudeksi. Kihlman
oli enimmin kiintynyt tähän nuorimpaan lankoonsa ja tehokkaasti hän
avusti Forssellin perhettä sairaasta huolehtimisessa, kunnes kuolema
toi parannuksen.

       *       *       *       *       *

Tänä syksynä alkoi lukion viimeinen lukuvuosi Pietarsaaressa, ja
tapahtui se uudella johdolla. Vanha rehtori Odenvall, joka v:sta
1844 saakka oli ollut oppilaitoksen päällikkönä, oli viimeisinä
vuosina säännöttömällä elämällään ja pahennusta herättävällä
käytöksellään tehnyt itsensä mahdottomaksi, ja siitä syystä
hänen virka toverinsa toukokuulla 1862 valitsivat lehtori J. E.
Bergrothin rehtoriksi ja lehtori Aug. Liliuksen vararehtoriksi.
Edellinen oli kumminkin juur'ikään saanut matkarahan ulkomailla
valmistuakseen 1862 perustettavaksi päätetyn ja sittemmin 1864 avatun
normaalikoulun yliopettajaksi matematiikassa eikä hän sen vuoksi
koskaan toiminut Vaasan lukion rehtorina, vaan jäi tämä tehtävä
alusta pitäen jälkimäisen osaksi. Lilius astui siis syyslukukauden
alussa uuteen arvoasemaansa, ja oli arkkipiispa Bergenheim saapunut
siihen tilaisuuteen. Kun arkkipiispa onnitteli oppilaitosta uuteen,
parempaan johtoon, olivat oppilaat näkevinään, että entinen,
mahtavuudestaan kuulu rehtori kalpeni, mutta toiselta puolen puhuja
ei laiminlyönyt tunnustaa eroavankin johtajan (aikoinaan suuria)
ansioita, joten katkeraan sekottui sopiva annos makeata. Yleensä
oppilaat eivät voineet olla säälimättä langennutta suuruutta, ja
näyttää melkein siltä kuin olisi Odenvall vaistomaisesti vedonnut
nuorten luontaiseen myötätuntoon. Lahjoittaessaan yhden ruplan
tänä syksynä lukioon tulleelle, puujalalla kulkevalle J. E.
Wefvarille (sittemmin filos, maisteri, kansanmuistojen kerääjä ja
kolportööri) hän lausui: "Int' e' ja' så barsk som ja' ser ut!"
(En ole niin ankara, kuin miltä näytän). [Virkaveljet tahtoivat,
että Odenvall olisi jättänyt erohakemuksen, mutta hän jäi kuin
jäikin lehtorinvirkaansa. Vaasassa hänen elämänsä ei suinkaan ollut
nuhteetonta, mutta oppilaita kohtaan hän oli sävyisä ja tarjosi
halukkaille ylimääräisillä tunneilla johtoa latinaisten kirjailijain
kääntämisessä suomeksi.] Varmaa on, että lukion elämä tästä lähtien
muodostui rauhallisemmaksi kuin lähinnä edellisenä aikana, ja siitä
oli epäilemättä kiittäminen uuden johtajan lempeämpää luonteenlaatua.

Kihlmanin suhteesta Odenvalliin ei ole tarkkoja tietoja, mutta
kuitenkin voi kirjeistä päättää, että hän ei ollut rehtorin
suosiossa. Toiselta puolen huomaa oppilaiden isien Kihlmanille
osoittamista kirjeistä, että tämä rettelöiden sattuessa oli
koettanut rauhoittaa oppilaita ja myöskin oli saavuttanut näiden
luottamuksen. Kun Essen, jolla itsellä oli poika lukiossa -- eikä
suinkaan kiltimpien joukkoon luettava --, kertoo Odenvallin, jonka
hän eräänä loma-aikana oli tavannut, syytäneen valheita Kihlmania
kohtaan, niin on sangen luultavaa, että kyseessä oli jälkimäisen
suhde oppilaisiin. Miten lieneekään, keräsi Kihlman tällä ajalla
kokemuksia siitä, miten nuorten kanssa on parhaiten meneteltävä,
kokemuksia, joista hänellä kyllä oli oleva hyötyä tulevaisuudessa.
-- Niistä monesta lukiolaisesta, joita Kihlman -- tavallisesti isien
pyynnöstä -- erityisesti piti silmällä ja avusti ahdingon sattuessa,
mainittakoon tässä vain Gustaf Malmberg, herännäisjohtajan poika.
N. G. Malmberg oli kuollut 21 p:nä syysk. 1858 (tuskin enemmän kuin
51 ja puolen vuoden vanhana) ja jättänyt jälkeensä 7 lasta. Tämän
entisen ystävänsä pojalle Kihlman yhdessä Essenin, Frans Bergrothin,
Jul. Berghin y.m. sukulaisten ja ystävien kanssa hankki tarpeelliset
varat lukion ja ylioppilastutkinnon suorittamiseksi.

Tässä yhteydessä myöskin pari sanaa Kihlmanista saksankielen
opettajana -- nyt vasta sen vuoksi, että tämän kirjoittaja juuri tänä
syksynä (1862) oppi hänet opettajana tuntemaan. Kielenopetuksessa
hän ei harrastanut mitään uudistusta. Menettely oli näet sama kuin
vanhastaan kouluissamme tavallinen. Ensin luettiin kielioppia, sitten
alettiin kääntää saksasta ruotsiksi tehden selkoa sanoista j.n.e.
Puheharjoituksia ei yritettykään. Kihlmanin päämääränä oli saada
oppilaansa lukemaan ja ymmärtämään saksalaista kirjakieltä, ja sen
päämäärän hän yleensä saavuttikin. Pääansio menestyksestä tulee hänen
tyynelle, tasaiselle, vakavalle opettajaolemukselleen. Ei tullut
kysymykseenkään hutiloida hänen aineessaan. Aine oli tosin semmoinen,
että hänellä ei ollut mainittavaa tilaisuutta vaikuttaa oppilaiden
sydämiin, mutta hänen esiintymisensä herätti aina kunnioitusta, ja
kunnioituksessa oli tarpeeksi kiihoketta oppilaille.

       *       *       *       *       *

Tänä Pietarsaaren viimeisenä aikana eli Kihlman ajatuksissaan
yhtä paljon jollei enemmän Vaasassa. Kun hän, niinkuin ylempänä
on mainittu, oli luopunut aikeesta rakentaa "kivilinnaa", alkoi
hän suunnitella kaksikerroksista puurakennusta, ja sitä varten
oli jo perustus laskettu ennenkuin hänellä oli käsissä tarkka
kustannusarvio. Sen hän näet sai vasta tammikuulla 1863 Vaasassa
käydessään, ja tuotti se hänelle suuren yllätyksen. Palattuaan kotia
hän kirjoittaa (24/1) äidilleen: "Kadun katkerasti talonrakennustani.
Toivoin saavani sen kaksikerroksisena valmiiksi 6,000 ruplalla.
Mutta kustannusarviosta näen, että se nousee -- voiko sitä
kuvitellakaan? -- 11,000 taikka mahdollisesti 10,000 ruplaan.
Joudunhan siten vararikkoon!" Koska toisen kerroksen vuokra ei olisi
tuottanut kohtuullista korkoa kustannuksille, jätti Kihlman senkin
sikseen. Näin mahdollisimman mukaan rajoittamalla suunnitelmaansa
ja hankkimalla Kruununkylästä ahkeran, taitavan työnjohtajan sai
hän vihdoin asiat sujumaan tyydyttävästi, ja sen jälkeen elettiin
toivossa, että ennen vuoden loppua voitaisiin asettua uuteen taloon
uudessa kaupungissa.

       *       *       *       *       *

Miten paljon Essenin ja Kihlmanin virsikirja-arvostelua olikaan
moitittu, olivat he kumminkin siinä näyttäneet semmoisia tietoja
ja semmoista kykyä, että he kumpikin sillä avasivat itselleen uran
laajemmille toimialoille. Huolimatta vastustuksestaan kutsuttiin näet
Essen keväällä 1863 jäseneksi suomalaiseen virsikirjakomiteaan, jonka
piti kokoontua Turkuun kohta juhannuksen jälkeen, samalla aikaa kuin
ruotsalainen virsikirjakomiteakin. "Ajatteles, että tulen istumaan
saman pöydän ääressä kuin Porvoon piispa, joka 25 vuotta sitten ajoi
minut ulos hiippakunnastaan, ja että minulla on oleva sama sananvalta
kuin hänellä! Tempora mutantur" -- kirjoittaa Essen Kihlmanille.
Samaan aikaan tahtoi arkkipiispa kutsua Kihlmanin katkismuskomiteaan,
vaikka asia jäi sikseen Kihlmanin vastauksen johdosta. Tässä lähemmät
tiedot.

Ensin arkkipiispa (10/4) kirjoitti ja kysyi, eikö Kihlman ottaisi
kirjoittaakseen niitä kahta oppikirjaa -- toinen kristinopin
päätotuuksia esittävä, järjestelmällinen kokoelma raamatunlauseita
ja virsikirjaotteita, toinen katekeettinen kristinuskon oppikirja
--, jotka papisto kokouksessaan 1859 oli toivonut aikaansaataviksi.
Kihlman ei kieltäytynyt kummastakaan tehtävästä, vaikka varsinkin
jälkimäinen häntä arvelutti; olivathan tuhannet Ruotsissa ja
Saksassa epäonnistuneet siinä yrityksessä. Onnistuakseen, ajatteli
hän, pitäisi olla enemmän yleisön suosima kuin hän, jonka teos
luultavasti jo edeltäpäin herättäisi epäluuloa. Sitä paitsi olisi
työ suoritettava hiljaisuudessa; julkista määräystä hän ei mitenkään
tahtonut vastaanottaa. -- Tyytyväisenä vastaukseen kirjoitti
arkkipiispa sitten (8/5) samasta asiasta, sanoen tahtovansa kutsua
Kihlmanin katkismuskomitean jäseneksi. Kiittäen luottamuksesta
vastasi Kihlman nyt laajemmin ja luultavaa on, että seuraava kohta
hänen kirjeessään vaikutti, että arkkipiispa luopui aikeestaan:

"On selvää, että uskonnon oppikirja luterilaiselle seurakunnalle
ei voi sisältää oppeja, jotka ovat ristiriidassa tämän seurakunnan
tunnustuksen kanssa. Siinä olen täysin samaa mieltä kuin hra
Arkkipiispa. Mutta tämä on ainoastaan asian toinen puoli ja sillä
on toinenkin. Käsitys kristinuskosta ei ole kuluneena kolmena
vuosisatana pysynyt muuttumatta. Juuri luterilaisessa kirkossa
on koetettu tulla selvyyteen erinäisistä kohdista, jotka vielä
uskonpuhdistuksen aikana jäivät jonkunlaiseen hämärään, eikä
harrastus ole ollut turha. Esimerkkinä mainittakoon sakramenttioppi.
Varsinkin lapsenkaste oli 16:nnella vuosisadalla eräs crux
theologorum. Siitä esitettiin väitteitä, jotka olivat ristiriidassa
kirkon omien perusaatteiden kanssa: oletettiin esim. että lapsi
kasteen kautta saapi kristillisen uskon, uskon Kristukseen, vaikka
ennen uskottiin ja tunnustettiin: 1) että sakramenttien autuuttava
vaikutus oli riippuvainen sakramenttia nauttivan henkilön uskosta,
ja 2) että tämä usko aikaansaatiin ainoastaan evankeliumin
saarnaamisella. Jos nyt on onnistuttu selvittämään tämä ristiriita,
niin eikö sitä ole huomioonotettava uudessa oppikirjassa, eikö
ole saavutettuja tuloksia hyväksikäytettävä, ainoastaan sentähden
ettei niihin tultu jo uskonpuhdistuksen aikakautena, ovatko ne
jätettävät sikseen, vaikka ne ovat sopusoinnussa kirkon yleisten
periaatteiden kanssa, ja sen sijaan semmoiset pysytettävät, jotka
ovat ilmeisessä ristiriidassa näiden kanssa? Ei yksikään ajatteleva
kristitty usko enään, että pienellä lapsella on taikka voi olla
erikoista kristillistä uskoa: onko nyt uudessa oppikirjassa, tästä
kristillisestä tietoisuudesta huolimatta, opetettava päinvastoin,
ainoastaan sen tähden, ettei täydellisempi ja oikeampi käsitys ole
merkitty konkordiakirjaan (Formula Concordiae)? Onko seurakuntamme
oleva pakotettu oppikirjoissaan aina pysymään siinä, mitä esi-isät
16:nnella vuosisadalla olettivat, vaikka seurakunta sittemmin onkin
tullut parempaan vakaumukseen? Ja jos edistyminen on mahdollinen,
kuka on astuva etupäässä ja johtava sitä, jollei opettajat? Minun
mielipiteeni on sen vuoksi, että oppikirjaa laatiessa ei ainoastaan
ole pidettävä silmällä tunnustuskirjoja vaan myöskin oltava
oikeutettu ja velvollinen hyväkseen käyttämään mitä vuosisatojen
kuluessa on saavutettu kristinuskon puhtaammassa ja täydellisemmässä
käsittämisessä, vaikka se ei olisi tunnustuskirjoissa (symboliskt)
vahvistettu, jos se vain on yhtäpitävää kristinuskon perustotuuksien
kanssa ja johtuu kirkon yleisistä perusaatteista. Siten pysymällä
tunnustuskirjain hengessä ja uskonpuhdistuksen suuressa perusaatteessa,
Jumalan sanan kuuliaisuudessa, täytetään, käsittääkseni, kaikki
vanhurskaus kirkon tunnustukseen nähden samalla kuin huomioon otetaan
kehittyneempi kristillinen tietoisuus. Mutta jos vaaditaan enemmän,
jos vaaditaan että ankarasti on noudatettava tunnustusta myöskin
yksityiskohdissa, jopa siinäkin, missä se on ristiriidassa Jumalan
sanan ja itsensäkin kanssa, silloin olen sitä mieltä, että arvossa
pidetään vain asian toista puolta, ja olen minä sielustani ja
sydämestäni liian paljon protestantti voidakseni tulla käytetyksi
niin epäprotestanttiseen tehtävään.

"Mitä oppikirjan muotoon tulee, on minun mielipiteeni, että
Luteruksen vähää katkismusta, kuinka suuria ansiopuolia sillä
voikaan olla, kumminkaan ei vahingotta voida panna uuden oppikirjan
perustukseksi. Minun mielestäni on geneettistä menettelyä
noudatettava s.o. kristinuskon sisällys esitettävä niinkuin se itse
aikojen kuluessa on kehittynyt, siis tässä järjestyksessä: luominen,
lankeemus, synti, laki, armo Kristuksessa, jos laki, niinkuin
Luteruksen katkismuksessa asetetaan etupäähän, niin on se väärässä
paikassa. Tulisi liian laajaksi lähemmin perustella mielipidettäni,
katson riittäväksi, että ainoastaan olen esiintuonut sen."

Kihlman jättää arkkipiispan ratkaistavaksi, voiko hän tulla
kutsutuksi komiteaan. "Jos yllä oleva lausuntoni ei ole tarpeeksi
kirkollinen, niin toivon, että hra arkkipiispa vapauttaa sekä
komitean että minut sovittamattomista väittelyistä." -- Arkkipiispa
ilmaisi oman kantansa ainoastaan siten, että hän _ei_ kutsunut
Kihlmania komiteaan.

       *       *       *       *       *

Erosta ja muutosta Pietarsaaresta mainittakoon ainoastaan
seuraavaa. Lukiossa oli tutkinto toukokuun 29 p:nä, tyttökoulussa
["fruntimmerskolan"], jossa Kihlman piti päättäjäispuheen ja joka
kokonaan lakkautettiin [Koulu oli toiminut 10 vuotta. Korkein
oppilasluku oli ollut (1856) 36, sittemmin 25 à 30. Väheneminen
johtui siitä, että valtio perusti tyttökouluja Ouluun ja Vaasaan.
Tämä yksityinen koulu suljettiin ilman vaillinkia. Opettajain palkka
oli vaihdellut 17-30 kop. välillä tunnilta. Kihlmanin palkka oli
ollut 18-20 ruplaa vuodessa. "Kun palvelee semmoisesta palkasta,
on oikeutettu torjumaan kaikki puheet omanvoiton-pyynnistä."],
syystä että opettajat lähtivät pois, 30 p:nä ja realikoulussa
kesäkuun 1 p:nä, jonka saman päivän iltana kaupunkilaiset pitivät
jäähyväiskekkerit koulujen opettajille ja heidän perheilleen.
Sen jälkeen tehtiin hyvästijättö-käynnit ja pakattiin omaisuus
lähetettäväksi Vaasaan. Kihlmanin tavarat menivät purjealuksessa,
rouva ja lapset matkustivat maitse 11 p:nä kuskina luotettava
"Luu-Kalle", joka muutoin oli luumyllyliikkeen varsinainen
hoitaja, mutta Kihlman yhdessä virkaveljiensä kanssa Österbotten
höyrylaivalla 13 p:nä. Silloin olivat kaikki Pietarsaaren "herrat,
rouvat ja lapset" laivasillalla hyvästijättämässä. "Me erosimme
kaikki vilpittömällä kaipauksella", kirjoittaa Kihlman äidilleen.
"Minä ainakin olen viihtynyt hyvin Pietarsaaressa enkä voi koskaan
muistella sitä paikkakuntaa muuta kuin ystävyydellä." Ilma oli mitä
herttaisin, ja 7 tunnin päästä oltiin Vaasassa.



X.

KIELENOPETTAJA: VAASASSA 1863-66.


Käydessään toukokuulla Vaasassa tarkastamassa Kehräämö-yhtiön
tilejä oli Kihlman tontillaan nähnyt päärakennuksen kohonneena
akkunain puolikorkeuteen; kun hän kesäkuulla, lopullisesti
jätettyään Pietarsaaren, saapui uuteen olopaikkaansa, oli se jo
katon alla, mutta paljon puuttui vielä ennenkuin se oli asuttavassa
kunnossa. Sen vuoksi asettui perhe Forssellille, ja oman kodin
valmistumista kiirehdittiin mahdollisuuden mukaan. Jopa tapahtui
että Kihlman erotti huolimattoman rakennusmestarin ja ryhtyi
itse, asuen päiväkaudet työmaalla, "renkikamarissa", valvomaan
sisustustöitä. Kuitenkin hän ennen pitkää huomasi, että tehtävä oli
hänelle ylivoimainen, ja luovutti komennon entistä luotettavammalle
ammattimiehelle. Elokuun keskivaiheilla oli vihdoin kolme huonetta
kunnossa, ja isän ja äidin kihlauspäivänä, 17:ntenä, perhe muutti
uuteen kotiinsa. Sittemmin valmistui huone huoneen perästä, ja
talven tullen oli talo jo täysin asuttu: Kihlman perheineen
kuudessa huoneessa paitsi keittiötä ja kahta otsikkohuonetta --
toinen Hannan, toinen isän kirjastohuone -- jotka muodostivat niin
sanoaksemme jäännöksen ajatellusta toisesta kerroksesta ja joiden
akkunoista oli ihana näköala ulapalle; maisteri Lindskog kahdessa
huoneessa eteläispäädyssä, joihin oli eri sisäänkäytävä; Emma Riska
täysihoitolais-lukiolaisineen pienessä rakennuksessa (2 huonetta
ja keittiö) pihan pohjoispuolella; ja kaksi lehmää navetassa, joka
makasiinirakennuksen ohella rajoitti pihaa itäpuolelta. Piha oli
jotenkin laaja, niinkuin pikkukaupungeissamme tavallista on, mutta
puutarhaksi määrätty tontinosa oli pieni -- molemmilla, pihalla ja
puutarhalla, se yhteinen etu, että olivat avoinna etelää kohti.
"Talo on kelvollinen ja kauniilla paikalla", vakuuttaa Kihlman
äidilleen. -- Lähimmät naapurit samassa korttelissa olivat toht.
Rancken perheineen, joka asui Vuori- ja Koulukatujen kulmassa, ja
kuvernööri, parooni C. G. Wrede perheineen, joka asui Rantakadun
varrella eteläänpäin Kihlmanin talosta. Korttelin kaksi keskimäistä
tonttia oli asumattomia, ja oli toinen Kihlmanin, toinen Wreden
vuokraama. Edellinen näistä kasvoi nuorta koivumetsää, sen läpi
kulki Oikotie ("Ginvägen") Koulukadulle, ja siinä oli viehättävä
leikkipaikka Kihlmanin, Ranckenin ja viimemainitun kadun varrella
asuvan rehtori Hallstenin lapsille; jälkimäisellä oli kuvernöörillä
perunamaa, kanala, pukki, kotka ja aikoinaan kenties muitakin eläviä
turvallisten aitausten sisällä. Pitkin Koulukatua istutti Kihlman
koivuja, jotka vielä lienevät paikoillaan, sillä tontteja ei ole
myöhemminkään asuttu, vaan ovat ne tasoitetut lasten leikkitantereksi.

Kesällä ja syksyllä 1863 oli Kihlman, niinkuin on helppo ymmärtää,
kokonaan kiinni taloudellisissa puuhissa. Niin sitä enemmän kuin hän
Vaasassa tavallaan tuli maanviljelijäksikin. Hänen vanhempansa näet
eivät olleet myyneet niitä pieniä viljelysmaita, jotka he ammoisista
ajoista omistivat varsinkin Molnträskin rannoilla, vaan joutuivat ne
nyt väliaikaisilta vuokralaisilta heidän poikansa hoitoon. Sieltä
Kihlman jo ensi kesänä korjautti heiniä lehmilleen, ja hän päätti
uudestaan ottaa viljelyksen alle entisen metsistyneen kuokkamaan
sekä rakennuttaa tupa- tai ehkä oikeammin huvilarakennuksen samoille
paikoille, jossa hänen isällään oli ollut tupansa. Seuraavana
vuonna tuuma toteutuikin, ja huvilaan otettiin asukkaita hoitamaan
ja vahtimaan tiluksia. Olihan tästä sekä huvia että hyötyä, mutta
myöskin paljon kiusaa, sillä kokemus osoitti pian, että oli sangen
vaikeaa saada asumukseen luotettavaa väkeä. Äidilleen Kihlman
kertoo kaikista näistä niinkuin muistakin kotielämänsä myötä- ja
vastoinkäymisistä, mutta tässä ei ole tilaa muulle kuin tekemillemme
viittauksille.

Perhe menestyi hyvin uudella paikkakunnalla, joskin elämä
Pietarsaaressa oli ollut hiljaisempaa, idyllimäisempää. Rouvalla
oli nyt äiti ja sisaret lähimpinä seuralaisinaan, ja lapset olivat
terveitä. Seitsemättätoista käyvä Hanna, josta -- "silmäterästään"
(ögonstenen -- tätä lempinimeä Essen usein käytti kirjeissään
Kihlmanille Hannasta puhuessa) -- isä tänä vuonna kirjoitti
äidilleen: "hän kukoistaa, on ahkera ja elää nyt kaiketi onnellisinta
elämäänsä", oli suurimman osan suvea sukulaisissa Keuruulla ja
tuli kotia vasta kun rakennus oli asuttavassa kunnossa; Oswald,
nyt jo viidennellä, oli Pietarsaaressa ollut milloin minkin taudin
ahdistama, mutta Vaasassa hän voimistui merikylvyistä; Lorenzo eli
"pikku veli" vihdoin oli terve ja iloinen, niinkuin hänen tapansa
ennenkin oli ollut. Näin ollen saattoi Kihlman tyytyväisenä alottaa
toimintansa uudessa kodissa, josta hän lausuu: "kaikki on varsin
siistiä ja enemmän kuin tarpeeksi hienoa kielenopettajalle", ja
uudessa ympäristössä, missä hänellä, joka syntyään oli vaasalainen,
ei puuttunut ystäviä.

       *       *       *       *       *

Tänä syksynä toteutui Suomen kansan toivomus, johon Kihlmankin oli
sydämestään ottanut osaa: 15 p:nä syysk. avasi keisari Aleksanteri II
Helsingissä ensimäiset valtiopäivät -- enemmän kuin puolen vuosisadan
loma-ajan jälkeen. Essen oli siellä mukana arkkihiippakunnan
kappalaisten edustajana; Kihlmanin aika ei ollut vielä tullut.
Kumminkin oli jälkimäinenkin huomattavalla tavalla osallinen päivän
vietossa. Vaasan yhteiskunta oli näet päättänyt juhlia merkkipäivänä,
ja se tapahtui seuraavalla tavalla. Aamulla ammuttiin 101 laukausta
Sandöllä "kaupungin vanhoilla kanuunilla, 9 luvultaan, jollemme
erehdy" (sanotaan Wasabladetissa) ja k:lo 11 oli hartaushetki
kirkossa, missä Kihlman saarnasi. Hänen saarnansa pääajatukset olivat
seuraavat:

Me tunnemme enemmän tai vähemmän selvästi, että Jumalan suojaava
kaitselmus tarkoittaa maallisiakin asioitamme, ettei hän, joka
on opettanut meitä rukoilemaan: Anna meille meidän jokapäiväinen
leipämme, voi paheksua, että käännymme hänen puoleensa, kun maallisen
elämämme ehdot ovat kyseessä. -- Jumala johtaa kansojen kohtaloita.
Kansan menestys ei ole sen suuruudessa eikä suurissa sotajoukoissa;
pienikin kansa voi olla onnellinen, jopa säilyttää itsenäisyytensä.
Jumalanpelko ja vanhurskaus kohottaa kansan; ylimielisyys, Jumalan
ylenkatse, heikomman oikeuden polkeminen, sanalla sanoen, synti
vie kansan perikatoon. Näin ollen on kansalla tavallaan kohtalonsa
käsissään, syystä että se voi luottaa Jumalan turvaan, jos se
tunnustaa hänestä riippuvansa ja tämä tunnustus pääsee voimaan
kansan koko elämässä, niin yksityisessä kuin julkisessa. -- Näiden
perusaatteiden pohjalla loi puhuja katsauksen kansamme historiaan
ja osoitti sen nykyisen aseman tunnusmerkkinä olevan, että se oli
lakien määräämä, että se oli riippuvainen ei yksityisten eikä
hallituksen mielivallasta vaan oikeasta, semmoisena kuin se laeissa
oli julkilausuttuna. Säätyjen kokoontuminen todisti parhaiten tämän
aseman laadun, todisti että Suomen kansalla oli oikeus päättää
omissa asioissaan ja yhdessä hallitsijan kanssa säätää lakinsa ja
verottaa itseänsä. Puolen vuosisadan aikana oli kansakunta ollut
kielletty harjoittamasta tätä oikeutta; nyt oli muutos tapahtunut,
ja "senvuoksi vallitsi tänä päivänä juhlallinen tunnelma koko
Suomen kansakunnassa, sen vuoksi sykkivät kaikkien sydämet, niin
senaattorin kuin talonpojan, niin harmaantuneen sotavanhuksen kuin
nuoren neitosen, ilosta ja toivosta, sen vuoksi olivat ei ainoastaan
kansakunnan edustajat tänään kokoontuneet pääkaupunkiin, vaan
koko kansakunta oli siellä, kansakunta oli jättänyt jokapäiväiset
toimensa ja ajatuksensa siivillä rientänyt valtiollisen elämänsä
keskuspisteeseen. Kansakunta ympäröi mitä kauneimpana turvallisuus- ja
kunniavahtina ruhtinaansa ja edustajansa, ja vaikka se muodosti
silmänkantamattoman paljouden, se hiljaa ja kunnioittaen kuunteli
hallitusmahtien keskustelua". -- Tänään vietettiin Suomen kansan
astumista täysikäisyyden asteelle, ja sen ilo oli oikeutettu, joskin
kaksi seikkaa vielä painoi kansan sydäntä: toinen se, että sen
valtiollisten oikeuksien harjoittaminen voitiin mielivaltaisesti
keskeyttää pitemmäksi aikaa, toinen se, että Suomi, syystä että
sillä oli Venäjän kanssa yhteinen hallitsija, saattoi tulla
vedetyksi suurvaltioitten keskinäisiin selkkauksiin ja siten joutua
sodan jalkoihin. Mutta olihan kansamme sittenkin onnellisempi
kuin useimmat ei-itsenäiset kansat. --"Ketä oli Suomen kansan
kiittäminen nykyisestä asemastaan? Totta kyllä keisari Aleksanteri
I:sen suurisuuntaista jalomielisyyttä ja keisari Aleksanteri II:sen
yhtä suurisuuntaista oikeamielisyyttä. Mutta olisikohan semmoista
jalomielisyyttä osoitettu mille kansalle tahansa? Eiköhän Suomen
kansa urhoollisuudellaan, uskollisuudellaan, lainkuuliaisuudellaan,
kärsivällisyydellään ole herättänyt ruhtinaissa kunnioitusta ja
tällä siveellisellä voimalla voittanut itselleen, mitä se ei koskaan
muulla tavoin olisi voinut itselleen hankkia? Mutta mistä ammensi
Suomen kansa tämän voiman? Eiköhän uskosta viisaaseen, pyhään,
oikeamieliseen, kaikkivaltiaaseen Jumalaan, joka isällisen lempeästi
hallitsee maailmaa ja kuitenkin mieheen katsomatta palkitsee
kunkin, kunkin yksityisen ihmisen ja kunkin kansan sen tekojen
mukaan?" -- -- -- Suuremmat oikeudet enentävät vastuuta. Kun saamme
ratkaista omat asiamme, tulee meidän _osata_ tehdä se tiedolla ja
ymmärryksellä. Jos erehdymme on meidän syyttäminen itseämme. "Ennen
kaikkea on otettava menneisyydestä oppia tulevaisuutta varten.
Muistakaamme aina, että siveellinen voima, se kunnioitus, jonka
herätämme lainkuuliaisuudellamme, maltillamme, uskollisuudellamme ja
kärsivällisyydellämme, että tämä voima on sadantuhannen pajunetin
voimaa suurempi, että tämä voima on voittamaton. Lopulta täytyy
kuitenkin kaikkien, niin ruhtinaitten kuin kansojen, kumartaa
oikeaa. Oikea ei tässä maailmassa edisty ilman vastustusta, mutta
jos vain pysytään siinä uskollisesti, järkevästi ja maltillisesti,
niin on se kumminkin vihdoin voittava". -- Valtiopäivät ei ole
mikään taikakeino, joka käden käänteessä muuttaa olot. Paljon on
meillä tarpeita, paljon uhrauksia vaatii niiden tyydyttäminen,
ja kärsivällisesti on parannusharrastusten tuloksia odotettava,
eikä ole edes sanottu, että me itse saamme korjata sadon. "Ovathan
esi-isämme jotakin tehneet meidän hyväksemme; emmekö me tekisi
jotakin jälkeläistemme hyväksi." -- Mutta katoavaa on kaikki
maallinen, kansatkin, valtiotkin häviävät, ainoastaan Jumalan
valtakunta, Jeesuksen Kristuksen perustama, on ijäti pysyvä.
"Etsikäämme ijäistä, niin voimme ijäisen valossa arvostella maallisia
ilmiöitä, ja uskollisuutemme pienessä, maallisessa, on tuottava
ijäisen palkinnon." -- Puhe päättyi rukoukseen suuriruhtinaan ja
kansanedustajain edestä.

Se vakava isänmaallinen tunnelma, se syvä käsitys juhlapäivän
historiallisen tapauksen merkityksestä, joka esiintyy tässä puheessa,
todistaa kuinka Kihlman näinä vuosina oli kansalaisenakin kypsynyt.

Juhlimista jatkettiin sitte niin, että porvaristo antoi päivälliset
80 hengelle Holmbergin ravintolassa. Niissä v.t. pormestari J. Kr.
Svanljung suomenkielellä esitti ensiksi keisarin ja sitte säätyjen
maljan, ja seurasi sen jälkeen Levónin maljapuhe paikkakunnalla
jo puolitoista vuotta olleelle kuvernöörille, parooni Wredelle --
"kansan miehelle", saman puhe vastatulleelle presidentti S. Ekbomille
ja J. Kurténin lukion ja realikoulun opettajille, joten tämä
tilaisuus myöskin muodostui Pietarsaaresta palanneen opettajiston
tuliaispidoiksi. -- Illalla oli vihdoin tanssijaiset Kjellmanin
ravintolassa. --

       *       *       *       *       *

Syystä että Kihlmanin talon sisustustyöt kestivät melkein jouluun
saakka, ei perhe halunnut lähteä jouluksi Kruununkylään, eikä mummo
myöskään tullut Vaasaan. Sitä vastoin lähti Kihlman Hannansa kanssa
vuoden vaihteella matkalle, jolla käytiin Essenillä Ilmajoella,
Pietarsaaressa ja Kruununkylässäkin. Enimmän aikaa viivyttiin
Pietarsaaressa, jossa matkustajia tutuissa perheissä pidettiin
erittäin hyvinä. "Oli oikein hupaista jälleen nähdä kaikki nuo
vanhat tutut kasvot", Kihlman kirjoittaa vaimolleen, "tuntui
olevan niin ujostelematonta, niin kodikasta, niin gemüthlich". He
asuivat apteekkari Schaumanilla, jonka kanssa Kihlman suoritti
luujauhomyllyjen tilejä, tullakseen siihen päätökseen, että
"tämä liike oli nykyään parhaimpia". Se tuotti 6 prosenttia "ja
sitä paitsi käytetyn pääoman vähennystä". Tämä yhteinen liike ja
yhteistyössä kehittynyt tosiystävyys aiheutti, että Kihlman ja
Schauman jälkimäisen kuolemaan asti ylläpitivät erittäin vilkasta
kirjeenvaihtoa, jossa oli puhetta muustakin kuin liikeasioista.
Muuten Schauman, joka oli harras kasvitarhan viljelijä, tavantakaa
muistutti Kihlmanin perhettä Pietarsaaren ystävistä lähettämällä
vihanneksia, kukkia ja kypsiä rypäleitäkin (ensikerran syksyllä
1864). Kihlman puolestaan koetti hankkia menekkiä Vaasassa
pohjoisemman kaupungin mainitunlaisille tuotteille.

Vielä matkalla ollessaan sai Kihlman vaimonsa kirjeestä lukea
sanoman, että Emma Riska oli kuollut 11 p:nä tammik. (1864). Ei
ainoastaan hänen omansa, vanhemman, ja hänen vaimonsa, nuoremman,
ystävyyden tähden -- joka jälkimäinen pukeutui sanoihin: "Jumalan
ikuinen rauha tälle lämpimälle, jalolle sielulle! Kaipaan häntä
syvästi" -- vaan myöskin sen vuoksi, että vainaja oli asunut heidän
talossaan, liikutti tieto Kihlmanin sydäntä. Kotia tultuaan hän
hautasi uskollisen ystävättärensä, jolle lukiolaiset kantajina
tekivät viimeisen palveluksen. [Emma Riskan jälkeen muutti Kihlmanin
talon pienempään rakennukseen ensin neidit Berg, sitte neiti S.
Nordenkraft ja 1866 neiti Lovise Alcenius, joka luujauhomylly-yhtiön
asiamiehenä osti maalaisilta luita. Luut säilytettiin talon
makasiinissa, kunnes ne lähetettiin Pietarsaareen.]

       *       *       *       *       *

Koulutyötä oli Kihlmanilla Vaasassa vähemmän kuin Pietarsaaressa,
nimittäin lukiossa 8 tuntia ja realikoulussa 4, s.o. yhteensä 12
viikossa. Sitä vastoin häneltä ei puuttunut muunlaisia tehtäviä.
Jo v:sta 1860 oli Kihlman kuvernööri O. von Blomin määräyksestä
Vaasan teknillisen realikoulun johtokunnan jäsen, joulukuulla
1863 Vaasan maistraatti kutsui hänet kaupungin rahatoimikamarin
puheenjohtajaksi ja helmikuulla 1864 hänet kutsuttiin Vaasan Piplia- ja
evankelisen seuran komitean jäseneksi. Kun tämän lisäksi vielä
mainitaan, että hän Vaasaan tultuaan myöskin vastaanotti määräyksen
olla Yhdyspankin Vaasan haarakonttorin johtokunnan jäsen (toiset
olivat: H. Rosenberg ja Levón) ja samoin valittiin Puuvillakehräämön
johtokunnan jäseneksi, niin ymmärrämme, että Kihlmanilla, joka
kaikissa toimissaan oli niin erinomaisen tarkka ja tunnollinen, oli
tarpeeksi monta rautaa tulessa. -- Tässä yhteydessä mainittakoon,
että Kihlman jo 1859 oli kutsuttu Suomen Lähetysseuran asiamieheksi,
jonka tehtävänä olisi ollut lähetystointa varten kerättyjen rahojen
lähettäminen seuran johtokunnalle Helsinkiin. Siihen hän kuitenkin
(14/11 1859) antoi kieltävän vastauksen, "siitä syystä etten
minä vielä ole voinut tulla vakuutetuksi siitä, että lähetysasia
on sopusoinnussa Jumalan tahdon kanssa". Kihlmanin epäilykset
lähetysasiaan nähden johtuivat tietenkin Beckin vaikutuksesta.

Mitä seurusteluun tulee, oli se Vaasassa rajoitetumpi kuin
Pietarsaaressa. Täällä oli vähemmän sukulaisia kuin siellä, ja uusia
tuttavuuksia perhe tuskin etsi. Kirjeistä päättäen on vain yksi uusi
seurustelu tuttava mainittava, nimittäin kuvernööri, parooni Wrede
perheineen, joka niinkuin ylempänä on mainittu oli lähin naapuri
eteläpuolella samoin kuin kauppaneuvos Levón oli lähin naapuri
pohjoispuolella. Keväällä 1864 oli Jalasjärvellä karhu kierretty.
Parooni Wrede, joka oli innokas metsästäjä, pani silloin toimeen
metsästysretken, jolla hän johti toista kymmentä vaasalaista nimrodia
ja sitä paitsi (kuopiolaista?) luutnantti Höökiä metsän kuningasta
vastaan. Tietysti yksi ei kyennyt pitämään puoliaan niin monta
vastaan: karhu kaatui Höökin luodeista. Sittemmin mesikämmen tuotiin
Vaasaan (luultavasti viimeinen tätä lajia, joka siellä on nähty),
ja Wrede toimeenpani peijaispäivälliset tapauksen kunniaksi. Tässä
tilaisuudessa piti Kihlman humoristisen maljapuheen isännälle,
omistaen tälle sen kunnian, joka sodassa aina myönnetään päällikölle,
vaikka hän itse ei olisikaan vihollisen verta vuodattanut. Niin
puhuja teki sitä mieluummin, kun hän eräitten muitten kanssa oli
uskaltanut epäillä retken menestystä.

Yleensä Kihlman ja hänen perheensä terveyden puolesta viihtyivät
hyvin Vaasassa, mutta kumminkin ansaitsee merkitä, että hän
huhtikuulla (1864) käydessään vaasalaisten osakkaitten edustajana
Pohjalaisen höyrylaiva oy:n vuosikokouksessa Porissa, vilustui
tavalla, joka pitkäksi aikaa teki hänet raihnaiseksi. Onneksi hänen
rintansa kesti tämänkin uhkaavan vaaran, ja kesäksi hän jälleen
toipui, mikä oli sitä hauskempaa, kun vanha äiti Kruununkylästä
nyt tuli katsomaan poikansa uutta kotia. Siten täyttyi Kihlmanin
lukuisissa kirjeissä esitetty toivomus saada kokeneelle, rakkaalle
äidilleen "jonkunlaisella ylpeydellä näyttää" -- niin hän kirjoittaa
-- "mitä hän oli kyennyt aikaansaamaan". Muuten oli äidillä toinenkin
syy tulla: perheeseen oli näet helmikuulla ilmestynyt kolmas
poikanen, joka oli saanut isänsä velivainajan nimen, Siegwarth. Tämän
tulokkaan oli Kihlman esittänyt äidilleen humoristisessa kirjeessä,
jonka pienokainen itse oli kirjoittavinaan rakkaalle Mummolleen:
"Vaikka minun voimani eivät juuri sallisi mitään ponnistusta,
kaikkein vähimmin kirjalliseen suuntaan, olen kuitenkin katsonut
sopivammaksi itse käydä kunniatervehdyksellä Mummoni luona kuin
antaa jonkun muun esittää minut. -- -- -- Mummolla on kolmaskin
pojanpoika, jota erotukseksi pikku veli Lorenzosta, saksaksi
nimitetään 'Brüderle'. Maallinen elämänurani alkoi perjantaiaamuna
19 p:nä helmik. klo neljänneksen yli 5:n. -- -- -- Sen jälkeen olen
melkein taukoamatta harrastanut iälleni kuuluvien velvollisuuksieni
noudattamista. Olen nukkunut, nukkunut yöt ja päivät. Tämä minun
menettelyni on enentänyt suosiotani äitini, isäni ja isoäitini y.m.
luona, ja lauseita on kuulunut, jotka ovat minulle hyvin imartelevia,
mutta joita kainouteni ei salli toistaa. Jos tulevaisuudessakin
voin yhtä helposti niittää laakereita, niin tulee minusta varmaan
mainio mies. Mutta jättäkäämme tulevaisuus siksensä: Minä en välitä
siitä, en ollenkaan, olen, Mummo, todellakin niin tyyni kuin ei
minulla tulevaisuutta olisikaan." -- Avautuuhan tässä meille vilahdus
Kihlmanin onnelliseen kotiin, josta lukiolaistenkin kesken juteltiin,
että isä oli ottanut pojan kätkyestä käsiinsä ja sitä ihaillen
huudahtanut: "Ganz sonderbar!"

Elokuulla vietti Kihlman iloisia päiviä Essenillä Ilmajoella.
Siellä oli näet 21 p:nä Lydia von Essenin ja insinööri Edvin
Bergrothin häät. Saman kuun 8 p:nä oli toinenkin tuntemamme Lydia,
nimittäin Lydia Bergroth Keuruulla viettänyt häitä v. t. kappalaisen
(Kihlmanin oppilaan Helsingin ajoilta) Adolf Vegeliuksen [Kuollut
1868 Perhon kappalaisena.] kanssa, ja tämä nuori pari oli myöskin
saapunut häihin Ilmajoelle. Kuvaavaa Kihlmanille on, että hän vähän
ennenkuin Vegelius rouvineen lähti Esseniltä pyysi saada puhutella
nuorta rouvaa kahdenkesken. Silloin hän oli antanut Gelansa sisaren
tyttärelle neuvoja alkavaa uutta elämää varten, sanoen m.m. miten
hänen tuli koettaa tehdä kotinsa miellyttäväksi ja että hän ei saisi
surkutella miestään, vaikka tällä olisi vaikeitakin tehtäviä, vaan
aina rohkaista häntä täyttämään velvollisuuttansa. Kun hän odotti
miestään kotia, piti kylmällä säällä olla iloinen roihu uunissa ja
lämmin ruoka pöydälle pantavana. Pöytä oli aina siististi katettava
ja kesäisin asetit tuoreella krassilla tai persiljalla koristettavat.
Semmoisia neuvoja hän antoi puhuen paljon muutakin, niinkuin ainakin
isä kodista eroavalle lapselleen.

       *       *       *       *       *

Muuten tämä vuosi kului ilman merkkitapauksia Kihlmanin elämässä.
Joulukuulta on sentään kerrottava, että silloin, 21 p:nä (1864),
kuoli kauppias Gust. Th. Forssell Turussa 73 vuoden ikäisenä. Hän
oli hovioikeudenneuvos vainajan Forssellin veli ja jätti jälkeensä
melkoisen omaisuuden, joka, kun hän itse oli ollut naimaton, joutui
jaettavaksi kahdelle sisarelle ja kahden veljen lapsille. Siten
hovioikeudenneuvoksetar ja hänen perheensä, jonka toimeentulo oli
ollut kaikkea muuta kuin huoleton, pääsi taloudellisesti turvalliseen
asemaan; Kihlmanin rouvan osalle tuli noin 25,000 markkaa. --
Melkein tasan kuukautta myöhemmin sattui toinen kuolemantapaus,
josta tässä siteeraamme Kihlmanin omat sanat kirjeestä äidilleen
(5/2 1865): "Viime viikolla saimme tiedon, että lankoraukkani,
onneton Oskar Forssell, on kuollut [25 ja puolen vuoden vanhana]
Sjählön sairaalassa sunnuntaina 22 p:nä tammik. Kirjoittaja ei sano
muuta kuin että hänen tautinsa oli lyhyt. Siten on siis tämä elämä
päättynyt, elämä niin täynnä toivoa ja surua. Oskar oli luonnoltaan
tavattoman lahjakas; itse viljeli hän luonnonlahjojaan väsymättömällä
ahkeruudella. Hän oli todella toivorikas nuorukainen. Ja juuri
silloin, kun hän oli herättänyt oikeutetuimpia toiveita, otettiin
häneltä kaikki: ensin sumentuu hänen ruumiillinen silmänsä, ja
vaipuneena synkkämielisyyteen sen johdosta, että hänen uransa oli
katkennut, kalvaa synkkämielisyys, jota pakollinen toimettomuus
ylläpitää, hänen sielunvoimiaan, jotka sortuvat pimentääkseen
sielunkin silmän. Sen jälkeen elää tämä ennen niin älykäs nuorukainen
vielä kolmatta vuotta eläimenlaatuisessa tilassa kertaakaan avaamatta
suutansa puheeseen. Voi, miten kurja onkaan ihminen! Kuinka surkeaksi
hän voikaan tulla kaikella ymmärryksellään! Kuitenkin oli Oskar
nuorukaisen esikuva, ja se, joka jättää jälkeensä semmoisen muiston,
ei varmaankaan ole turhaan elänyt. Rauha hänen ylitsensä!"-- Tähän
lisättäköön vain, että Forssellin muisto ja maine jäi elämään hänen
pohjalaisten toveriensa piiriin, jotka olivat hänestä odottaneet
enemmän kuin kenties kenestäkään muusta. Julkisuudessa hän tuskin
ollenkaan oli esiintynyt, mutta eräs hänen tutkielmansa Saulin
luonteesta oli herättänyt ihastusta Fredrik Cygnaeuksessa, joka ilman
tutkintoa antoi hänelle aineessaan korkeimman arvosanan. --

Syyskuun 1 p:nä 1864 oli Normaalikoulu Helsingissä alkanut
toimintansa, ja oli tällä uudella oppilaitoksella silloin kolme
yliopettajaa, J. E. Bergroth matematiikassa, H. L. Melander
historiassa ja C. J. Lindeqvist kielissä, joista ensinmainittu
myöskin oli koulun rehtori. Lokakuulla (9 p:nä) Kihlman kirjoittaa
äidilleen: "Helsingistä olen näinä päivinä saanut tervehdyksen
Bergrothilta, että minun ei pidä liiaksi kiinnittää itseäni
Vaasaan. Tämä viittaa muuttoon. Lilius on ehdolla Kokemäelle. Mitä
on tekeminen?" Se oli ensimäinen enne siitä, että Helsingissä oli
valmistumassa Kihlmanille uusi laajempi toimiala. Ettei tämä asia
kuitenkaan kohta ottanut sujuakseen suotuisasti, sen saamme tietää
myöhemmistä kirjeistä. Huhtikuun 5 p:nä 1865 Kihlman kirjoittaa:
"Helsingistä kuuluu paljon uutisia. Komitea on asetettava
kouluasioita varten. Sen tulee laatia kouluille uusi vuosirahasääntö.
Tarkoitus on korottaa opettajien palkkoja. Vahinko vain että minä ja
moni muukin koulumies eronnee ennenkuin ehdotuksista totta tulee.
Minä puolestani en jaksa enää odottaa. Jollen pian tavalla tai
toisella saa parempaa palkkaa, niin otan eron. Olen nyt palvellut
kirkkoa ja koulua 19 vuotta ja kiivennyt 100 ruplasta 300:aan.
Arvelen tehneeni tarpeeksi yleiseksi hyväksi, kun pikkurahasta olen
uhrannut parhaimmat voimani. -- Helsingistä kuuluu niinikään, että
minut on senaatissa esitetty normaalikoulun teologianlehtoriksi.
En ole oikein tyytyväinen siihen, sillä minullakin pitäisi olla
sananvuoro asiassa. Kuitenkaan ei minulta ole mitään kysytty, mikä
on sangen kummallista. Jonakin kauniina päivänä saan kenties lukea
sanomista, että minut on nimitetty, ja arvatenkin luullaan, että
minulle on osoitettu suurikin armo, kun minulle annetaan 1000 ruplaa
23 tunnista viikossa. Minä olen toista mieltä: minusta on nimittäin
mitä raskain ja vaikein työ opettaa uskontoa 4 tuntia päivässä. Onhan
se oikeaa rippikoulun pitämistä koko vuoden, ja semmoisesta työstä
ei saisi edes niin paljon, että lastensa kanssa voisi syödä itsensä
kylläiseksi. Se on surkeaa! Ja kestääkö terveyteni niin ankaraa
työntekoa? Olen sentähden hyvin epätietoinen, onko minun suostuttava
tarjoukseen. Olenhan jo 10 vuoden vanha koulukarhu (skolfux) ja
tunnen jo tämän viran painon. En ole enää niin kärsivällinen. Pelkään
myöskin etten enää ole niin sopiva. Jos tarjous olisi tullut 10
vuotta sitten, silloin olisi ollut toisin: nyt on ukko jo väsynyt
-- -- -- poikiin." -- Ainoastaan neljä päivää myöhemmin (9/4) hän
kirjoittaa samasta asiasta. Bergroth oli ilmoittanut sen olevan
esillä senaatissa, ja että hän epäilemättä nimitettäisiin, jos hän
itse tahtoo. Hänen tuli senvuoksi viipymättä lähettää myöntymyksensä.
Virkatoimi käsitti 23 tuntia viikossa, ja palkka oli 800 ruplaa
sekä 250 vuokrarahoja. "Saatuani tietää nämät ehdot, olin kyllä
hetken epävarma; mutta pian oli päätökseni tehty. Minä sähkötin
eilen: 'Koska 23 tunnin työ palkitaan tavallisella pedagogisella
nälkähoitokeinolla, en voi vastaanottaa tarjousta.' -- Äiti ehkä
ihmettelee päätöstäni. En ole kuitenkaan katsonut mahdolliseksi
menetellä toisin, tekemättä mitä suurimpia uhrauksia. Ensiksikin
menettäisin useita tuhansia ruplia myymällä taloni, josta varmaankaan
en saisi 6,000 ruplaa enemmän, edelleen omani ja perheeni mukavuuden
kodissa, sillä Helsingissä olisi meidän tyydyttävä korkeintaan
5:een huoneeseen, jotka maksavat 300 ruplaa vuokraa. Vihdoin olisin
saanut paljon ja vaikeaa työtä, josta en Helsingissä olisi elänyt
niukastikaan. Jos minun on nälkää näkeminen, niin on se minulle
mieluisempaa 8 kuin 23 tunnin työllä. On todella häpeällistä tehdä
semmoinen tarjous. Jos tahdon vaikkapa huonoimman rengin, niin en voi
tarjota hänelle vähempää kuin ruokaa; mutta valtio ei häpeä antaa
koulunopettajain palvella vähemmästä kuin ruuasta. -- -- -- Olen siis
vapaa muuttokysymyksestä, joka on koko vuoden häirinnyt rauhaani."

Sähkösanoman ohella oli Kihlman kirjeessä laajemmin esittänyt
kantansa, ja vastauksessaan Bergroth tunnusti, että hän täysin
käsitti sen ja että kielto oli luonnollinen. Lehtorinvirka oli
nyt vuodeksi eteenpäin jätettävä sijaisen hoidettavaksi, ja aikoi
Bergroth koettaa sillä aikaa saada viran mukavammaksi, s.o. tuntien
luvun vähennetyksi 12:een tai 13:een ja palkan korotetuksi 1,350
ruplaan. Menestys oli kuitenkin epävarma. -- Tämä Bergrothin
lupaus ei suinkaan ilahduttanut Kihlmania, sillä se palautti hänet
epävarmuuteen, josta hän juuri oli tuntenut itsensä vapautuneeksi.

Lukijasta, joka tietää, että Kihlman itse, säästääkseen heikkoa
terveyttään, oli valinnut vaatimattoman virkansa ja myöskin
ottanut lukuun, että hänen toimeentulonsa ei ollut riippuvainen
siitä, oliko palkka vähän isompi tai pienempi, tuntunee
kirjeotteissa esiintyvä tyytymättömyys oudolta, mutta näennäinen
epäjohdonmukaisuus on helposti selitettävissä. Se johtui näet siitä,
että koulunopettajain palkkakysymyskin oli tänä uudistusten aikana
tullut päiväjärjestykseen. Opettajain kesken oli se kaikkialla
puheenaiheena, ja niin kauas oltiin jo päästy, että, niinkuin
ylempänä mainittiin, Helsingissä asetettiin komitea laatimaan
kouluille uutta vuosirahasääntöä. Mitä erittäin Kihlmaniin tulee, oli
hän maaliskuulla käynyt Turussa (Forssellin pesänsuoritusasioissa) ja
silloin T. Reuterin kanssa erikoisesti neuvotellut kielenopettajain
asemasta. Sen huomaa eräästä pitkästä Reuterin kirjeestä, jossa
ei ainoastaan ole kysymys siitä, että heidän palkkansa olisivat
korotettavat kohtuulliseen määrään, vaan myöskin että heidän tulisi
saada joku sopiva (esim. lehtorin) arvonimi. Kihlman puolestaan,
joka otti vähäpalkkaisten ja puutteenalaisten virkaveljiensä asian
omakseen, ei tyytynyt esittämään mielipiteitään yksityisessä
kirjeessä vaan tahtoi saattaa ne julkisuuteenkin, ja antoi 22
p:nä toukok. 1865 Vaasan lukion tarkastuspöytäkirjaan seuraavan
suorapuheisen lausunnon:

"Koska minulle on myönnetty tilaisuus esittää pia desideria
oppilaitosten hyväksi, olen sitä mieltä, että minun on lausuttava
sana palkkakysymyksestä. On kyllä epämiellyttävää esiintuoda
toivomuksia tässä asiassa, syystä että siten antautuu alttiiksi
epäluulolle, että puhuu vain omasta puolestaan. Kumminkin kestän
mieluummin semmoisen halpamielisen epäluulon kuin vaikenen, milloin
koulun ja nousevan sukupolven paras on kyseessä. Jotta opetus
olisi semmoinen kuin sen tulee olla, vaaditaan minun käsitykseni
mukaan ensi sijassa kelvollisia henkilöitä, jotka rupeavat
opettajiksi. Mutta kelvollisia opettajia ei ole saatavissa taikka
ainakaan ei toimessaan pysytettävissä, jos palkat ovat kehnoja,
riittämättömiä. Kehno ravinto tekee aikaa myöten välttämättömästi
kehnoja työntekijöitäpä kelvollisessakin työntekijässä voi lopulta
syntyä ylenkatse itseään ja tehtäväänsä kohtaan, kun hän huomaa,
että se, verrattuna muihin toimiin yhteiskunnassa, saa tältä
halveksimista osoittavan palkan. Koulun, nousevan sukupolven,
huolestuneiden vanhempien, oikeuden ja kohtuullisuuden nimessä
vaadin, että koulunopettajille myönnetään palkka, joka vastaa
heidän tehtävänsä tärkeyttä ja on verrattava kirkollisten ja
siviilivirkamiesten palkkoihin; minä vaadin Suomen koulun opettajalle
niin suuren palkan, että hänellä on, ei ainoastaan yksinkertainen
ruoka itselleen ja perheelleen, vaan että hän, jonka tulee olla
sivistyksen levittäjä ja edustaja, myöskin voi antaa omille
lapsilleen sivistyneen kasvatuksen. Kuinka suuri palkka, laskettuna
markoissa taikka viljassa, siinä tapauksessa olisi oleva, siitä
saattaa olla eri mieliä katsoen elintarpeiden vaihteleviin hintoihin
eri paikkakunnilla. Yleensä ja silmällä pitäen rahan nykyistä arvoa
uskaltaisin olla sitä mieltä, että jos 2,000 mk. olisi vähin määrä
ja 6,800 korkein, niin ei olisi liiallisiin menty; vähemmällä
palkanmuutos ei monestakaan tuntuisi todelliselta palkankorotukselta.
On nimittäin muistettava, että koulunopettajat tähän saakka ovat
voineet muuttaa kirkon palvelukseen, ja siinä saada palkan, joka on
riittänyt täyttämään pedagogisen virkauran tuottaman vaillingin.
Korotettakoon palkkaa vähitellen, rehellisten ja tunnollisten
opettajain kehotukseksi, niin etteivät he vanhuudessaan kiroa
sitä hetkeä, jolloin ryhtyivät työhön, joka ei ole tuottanut
heille tarpeellista elatusta. Ei ole minun eikä meidän opettajain
asia vastata kysymykseen, mistä varat semmoisiin palkkoihin ovat
otettavat. Meidän oikeutemme ja velvollisuutemme on sanoa, mitä koulu
tarvitsee saavuttaakseen päämääränsä; kansakunnan asia on päättää,
tahtooko se vai eikö antaa varoja siihen. Jollei tahdota myöntää
lasten opettajille kohtuullista palkkaa, niin tyydyttäköön semmoiseen
opettajistoon, jonka ainoastaan kykenemättömyys menestymään muilla
urilla on määrännyt kasvattajantoimeen." --

       *       *       *       *       *

Kesällä 1865 oli Kihlmanilla monenlaisia huolia. Hän oli, niinkuin
ennen on mainittu, Puuvillakehräämön johtokunnan jäsen ja, Levónin
matkoilla ollessa, jonkun aikaa myöskin toimitusjohtaja. Amerikassa
riehuvan sodan ja siitä johtuvan puuvillansaannin vaikeuden tähden
oli kehräämö seisonut koko edellisen vuoden. Se ei siis ollut
tuottanut mitään, vaan päinvastoin oli vararahastosta menetetty 9,000
mk. V. 1865 oli tehdas taas pantu käyntiin, mutta eräs onnettomuus
oli vähällä uudestaan aiheuttaa sen seisahduttamisen. Juhannuspäivänä
tapahtui näet, että höyrylaiva "Österbotten", jolla oli m.m. lastina
puuvillaa kehräämöyhtiölle, ajoi karille Sandön eteläpuolella ja
loukkaantui niin pahoin, että suuri osa lastia turmeltui. Kihlman
osti kuitenkin vakuuttajilta ensin sen osan puuvillaa, joka ei ollut
kastunut, ja sitten myöskin alennetusta hinnasta merenvahingoittamat
pakat, joiden huomattiin olevan sisältä pilaantumattomia. Näin kävi
mahdolliseksi pitää tehdas käynnissä, ja oli toimenpide senkin
tähden edullinen, että puuvillan hinta samaan aikaan taas kohosi 35
prosenttia.

Mainittu merionnettomuus tuotti Kihlmanille muutakin harmia. Oli
nimittäin niin, että höyrylaivat vasta tähän aikaan olivat alkaneet
tulla kaupungin rantaan, sen sijaan että ne ennen olivat pysähtyneet
Brändöhön. Mitä "Österbotteniin" tulee, oli muutos päätetty
maaliskuulla yhtiökokouksessa Porissa, jossa Kihlman vaasalaisten
osakkaitten puolesta oli ehdottanut asian. Huolimatta siitä, että hän
oli puhunut muitten edustajana ja että yhtiökokous yksimielisesti
oli hyväksynyt ehdotuksen, ruvettiin yksityisesti ja julkisestikin
syyttämään häntä ja Levónia onnettomuudesta ja vaatimaan, että
heidän oli korvattava vahinko. Itse asiassa oli yksistään luotsi
syypää onnettomuuteen, hän kun vastoin kapteenin mielipidettä oli
tahtonut kulkea Sandön _ympäri_, jotta ei laivaa tarvittaisi kääntää
itse rannassa ennen lähtöä. Syytettyjen viattomuus oli kuitenkin
jokaiselle järkevälle niin selvä, ettei asiasta sen enempää tullut;
mutta tunnollisesta Kihlmanista oli sentään ikävää kuulla, että hänen
sanottiin ajaneen "nurkkakunnan" (kotteri) asiaa. Laivat laskivat
yhä edelleen kaupungin rantaan ja -- onnellisesti, sillä nyt ei enää
kukaan halunnut kiertää Sandön ympäri.

Tämän yhteydessä mainittakoon, että varsinkin tänä vuonna
kämnärioikeuden puheenjohtaja J. Kr. Svanljung teki nimensä
kuuluisaksi Vaasankirjeillään y.m. kertomuksen- tai sadun
muotoon laatimillaan kirjoituksilla kaupungin oloista Åbo
Underrättelser-lehdessä. Etenkin näissä jälkimäisissä vilisi
viittauksia yksityisiin henkilöihin, joiden yhteisenä tunnusmerkkinä
oli, ettei niissä selitetty asioita parhaimpaan vaan pahimpaan
päin. Nykyään olisi turhaa seikkaperäisemmin tutkia, mitä tekijä
viittauksillaan on tarkoittanut: kaikki asianomaiset ovat poissa, ja
silloiset päivän riitakysymykset ovat unohtuneet. Kuitenkin on tässä
merkittävä, että Kihlmankin esiintyi julkisuudessa nimimerkki "Kr:in"
kirjoitusten johdosta. Se tapahtui ensiksi niin, että hän Helsingfors
Tidningariin (n:o 213, 14/9) lähetti pari mietelmää ("Tankar"),
joissa hän mainitsematta mitään nimeä tai asiaa ankarasti tuomitsi
semmoisia kynäniekkoja, jotka salakavalasti pyytävät vahingoittaa
toisten nimeä ja mainetta. Joku aika myöhemmin Kr. (Å. U:rissa)
"yleisen järjen nimessä lausui hylkäävän tuomion ajattelevan herran
tekeleestä", missä hän oli havaitsevinaan jesuitismiä, sofismiä,
hierarkiaa y.m. pahaa. Silloin Kihlman painatti Wasabladetiin
kirjoituksen, jonka pääajatus oli: "Se koira älähtää, johon kalikka
koskee." -- Tämä sananvaihto oli kumminkin vähäpätöinen ottelu
verrattuna siihen musertavaan iskuun, joka pari viikkoa myöhemmin
kohdistettiin Svanljungiin. Nimellä "Herra Kr." ilmestyi näet H.
T:ssa (n:o 227:n liitteessä, 2/10) 8 palstaa pitkä kirjoitus,
jonka tarkoitus oli jollei pakottaa häntä vaikenemaan kuitenkin
seikkaperäisesti karakterisoimalla hänen kirjailijatointaan tehdä
se vastaisuudessa tehottomaksi. Kirjoituksen alla luettiin nimet:
J. Ekström, J. O. I. Rancken, A. G. J. Hallsten, Joachim Kurtén,
Fr. E. Conradi, Alfr. Kihlman, J. W. Sabelli ja G. v. Troil, mutta
eräästä kirjeestä (15/10) Kihlmanin äidille saamme tietää, että se
"suurimmaksi osaksi" oli Kihlmanin laatima, jota paitsi "muutamat
kappaleet" olivat laamanni Ekströmin kirjoittamat. Varsinkin
alkupuolessa tunteekin helposti edellisen tekijän täsmällisen ja
terävän esitystavan, mutta katsoen koko kirjoituksen aiheeltaan
välttämättömästi mieskohtaiseen laatuun emme tahdo sitä tässä
selostaa. Mistä syystä ja missä hengessä Kihlman oli ottanut osaa
tähän mielenosoitukseen ilmaisevat seuraavat lauseet äidille:
"En ole esiintynyt hra Kr:n tähden vaan loukatun totuuden [ja]
yleisön tähden, jotta se tietäisi, missä määrin Kr:in tietoihin
on luottaminen. -- -- -- Mitä tulenkaan kärsimään, ja vaikka ei
esiintymiseni tuottaisikaan näkyvää hedelmää, niin en kuitenkaan
kadu sitä, sillä minä olen noudattanut vakaumustani: olen tehnyt
mikä mielestäni on ollut velvollisuuteni." -- Ohimennen sopii
huomauttaa, että Vasabladet, joka olisi ollut lähinnä oikaisemaan
mitä Kr:in kirjelmissä saattoi olla erehdyttävää, nykyään oli L. L.
Laurénin käsissä ja että hän, miten olikaan näppärä kynämies, pelkäsi
antautua taisteluun Kr:in kanssa. Siitä johtui että kaupunkilaisten
itsepuolustus ilmestyi helsinkiläisessä lehdessä. Muutoin koko
tämä seikka jälleen todistaa, että Kihlman kyllä osasi voittaa
hitaisuutensa, milloin hänen oikeuden- ja totuudentuntonsa kehotti
häntä toimimaan.

       *       *       *       *       *

Uutisista, jotka Kihlman tänä syksynä kertoi äidilleen, kuuluvat
muutamat hänen elämäkertaansakin. Niin esim. se, että syyskuulla
perhe jälleen lisääntyi: syntyi näet neljäs poika, joka sai nimen
Uno Rafael. -- Toinen uutinen koski Esseniä. "Esseniltä olen saanut
kirjeen", mainitsee Kihlman 1 p:nä lokak. "Paljon mietittyään on
hän suostunut noudattamaan kutsumusta ensi kevätlukukautena hoitaa
käytännöllisen teologian professorinvirkaa, joka on vapaa [Porvoon
piispaksi tulleen] Schaumanin jälestä. He [Essen perheineen]
muuttavat siis koetteeksi Helsinkiin. Jollei miellytä, niin
palataan Ilmajoelle. Se on nyt toinen kappalainen, joka kutsutaan
professoriksi. Miten ovatkaan ajat muuttuneet!" -- Kolmas uutinen
koski kirjoittajaa itseä. Aug. Lilius oli nimitetty Kokemäen
kirkkoherraksi, ja Kihlman oli hakenut siten avonaiseksi tullutta
teologianlehtorin virkaa. Hän oli ainoa hakija, mutta hänen oli
suoritettava asianmukainen opinnäyte tullakseen kysymykseen. Näin oli
siis Kihlmanillekin avautumassa uusi ura.

Loppuvuodeksi oli Kihlmanilla nyt yllin kyllin työtä väitöskirjan
kirjoittamisessa. Selittäessään marraskuun lopulla, miksi niin
harvoin kirjoitti äidilleen, hän lausuu: "Äiti, joka tuntee luontoni,
saattaa ymmärtää, kuinka levoton olen. Tahdon tehdä niin hyvää
työtä kuin mahdollista, ja sen vuoksi täytyy minun käyttää siihen
jokaista vapaata hetkeäni. En pane koskaan maata ennenkuin puoliyön
jälkeen ja kuitenkin ennätän mielestäni niin vähän. Monet toimeni
vaikuttavat hyvin häiritsevästi. En saa koskaan rauhaa ennenkuin
yöllä." Aineekseen hän oli valinnut kysymyksen lapsenkasteesta, joka,
niinkuin edellisestä tiedämme, oli aikoja sitten kiinnittänyt hänen
mieltään.

Luonnollista on, että joululomakin kului tässä työssä. Itse joulun
vietosta sisältää seuraava kirjeenote kuvaavan piirteen (äidille 7/1
1866): "Kiitän sydämellisesti kaikista joululahjoista. Kalleinta
minulle oli Isän muotokuva. Nähdessäni sen tulin niin liikutetuksi,
että minun täytyi vetäytyä syrjään vuodattaakseni Isän muistolle
pyhitetyn kyyneleen. Oli kuin olisin hengessäni tavannut hänen
henkensä. Jumala suokoon hänelle rauhansa! On omituinen tunne siten
hengessään elävästi seurustella aikoja sitten poismenneen kanssa. Ah,
kuinka pian jopa lähimmät omaisemmekin unohtavat meidät maan päällä!"

       *       *       *       *       *

Uutena vuotena 1866 oli Kihlmanin lähdettävä Turkuun painattamaan
ja julkisesti puolustamaan väitöskirjaansa, joka hänen lähtiessään
ei vielä ollut valmis. Ilmajoelta hän (13/1) kirjoittaa Hildalleen,
että hän Hannan seurassa hauskan matkan jälkeen oli saapunut
Essenille, että hän tälle oli lukenut osia teoksestaan ja "saanut
painatusluvan" ja että hän oli päättänyt matkustaa Tampereen kautta
nauttiakseen appensa seurasta, jonka piti lähteä Helsinkiin.
Tietysti tulikin siten matkan alkupuoli hupaiseksi, mutta kun hän
Huutijärvellä (Kangasalla) erosi Essenistä, oli alkanut sataa vettä
aivan niinkuin kesällä, ja Kihlmanin oli ylen vaikea lumettomalla
tiellä päästä eteenpäin. Hän myöhästyikin kokonaisen päivän ja
saapui hyvin alakuloisena "vanhaan Turkuun". Eikä hän aluksi
sielläkään saanut kehotusta, niinkuin näkyy seuraavasta otteesta
(Hildalle 19/1): "Keskiviikko-[tulopäivän]iltana kävin Titus Reuterin
kanssa Renvallilla. -- Torsten tuli levottomaksi, kun sai tietää
aineeni. Sen johdosta syntyi vilkas keskustelu, jossa Renvall koetti
antaa minulle parempia mielipiteitä, ilman että saatoin muuttaa
vakaumustani. Lopputulos oli, että voisi tulla arveluttavaksi, jos
pysyisin kannallani. Eilen tein tervehdyskäynnin piispan ja muitten
konsistorin jäsenten luona, ja kaikki kohtelivat minua siivosti
ja ystävällisesti. Piispa oli oikein sydämellinen; mutta saatuaan
tietää aineeni tuli hän hyvin alakuloiseksi. Hän selitti miten
vaikeaksi kävisi, jos minä esittäisin harhaoppisia (heterodoxa)
mielipiteitä, että minä saatoin hänet välikäteen, että hän tahtoi
nimittää minut, mutta voisi hän itsekin tulla oikeauskoisten
hyökkäysten esineeksi, syystä että hän, jonka tuli valvoa kirkon
parasta, nimitti uskonnon opettajaksi henkilön, joka avonaisesti
julkilausui kirkon käsitykselle vastakkaisia oppeja y.m. Hetken
hiljaa kuunneltuani näitä purkauksia, sanoin olevani valmis kohta
lähtemään kotia enkä suinkaan haluavani vastoin kirkonhallituksen
tahtoa pakkautua kenenkään tielle j.n.e. Piispa vastasi silloin
heti, että hän ei lainkaan tarkoittanut, että minun oli lähdettävä
pois, että hän päinvastoin toivoi, että tulen nimitetyksi, ja että
hän itse puolestaan oli täysin levollinen seurauksiin nähden; mutta
hän ainoastaan pelkäsi hedbergiläisten valitushuutoja y.m. Minä
juttelin hänen kanssaan pari tuntia ja sain kutsun päivälliselle
tänään. -- Niin ovat asiat: pelkään vähin, että palaan kotia
toimittamatta asiaani. Kumminkin olen nyt tavallista levollisempi.
Menköön miten tahansa: päätökseni on peruuttamaton, että olen toimiva
velvollisuuteni ja omantuntoni mukaan. -- Älä puhu lähemmin näistä
seikoista, jotta ei tarpeetonta lavertelua syntyisi. Piispa pitää
minusta sydämellisesti, mutta pelkää (är rädd), tapansa mukaan.
Peittäkäämme hänen heikkoutensa. Voit sanoa, että väitöskirjani
on herättänyt epäilyksiä, mutta että toivon voivani poistaa ne.
-- Bergrothilta ei kuulu mitään. Jos niin tapahtuisi, ettei minua
täällä hyväksyttäisi ja että asia Helsingissäkin menisi myttyyn, niin
katsoisin täyttäneeni kaiken teologisen vanhurskauden ja sanoisin
teologialle, nimittäin tälle inhimilliselle teologialle, joka tuottaa
sydämelle ainoastaan rauhattomuutta, ikuiset jäähyväiset, ja sanoisin
sen ilman kaipausta tai surua. On helpompi olla ihminen, kun ei ole
teologi." --

Toiseltakin taholta Kihlmania ahdistettiin. Eräs "kysyjä" (Frågare)
pyytää näet (A. U. n:o 8, 20/1) saada tietää, oliko tuomiokapituli,
joka nykyisin oli hyväksynyt muutaman kielenopettajan hakemuksen
lehtorin virkaan, sitä mieltä, että kaikki semmoiset olivat
hakukelpoisia, vai oliko tässä vain poikkeus kyseessä? Sen ohella
hän tiedustelee, oliko prokuraattorin vai kenen velvollisuus ryhtyä
asiaan, jos vääryyttä oli tapahtunut? -- "Ikävä on, että minulla on
kadehtija", kirjoittaa Kihlman (22/1) mainiten "kysyjän" (jonka hän
luulee maisteri C. G. Swaniksi). [Tämä lienee ollut erehdys. Ainakaan
ei maist. Swan enää muista kirjoittaneensa mitään Turun lehtiin.
Eräässä toisessa kirjeessä Kihlman sanoo Swanin aikovan hakea virkaa,
jota tämä ei kuitenkaan tehnyt. Mahdollisesti aiheutti jonkun antama
tieto, että Swan oli ajatellut viran hakemista, olettamuksen, että
hän oli kysyjä. -- Kysymys johtui siitä, että Kihlman ei ollut
suorittanut pedagogian tutkintoa, mutta tuomiokapituli lienee ollut
sitä mieltä, että hän _pappina_ oli pätevä uskonnonopettajaksi.]
tiedustelut. "Kysymyksestä saattaisi luulla, että minä matelemisella
olen hankkinut itselleni jonkun armon. Jos olisin tiennyt, etten
ole hakukelpoinen, niin en olisi vaivannut itseäni tänne, ja jos
vielä tietäisin, etten sitä ole, niin lähtisin pitemmittä mutkitta
pois. Nyt en tiedä mitä olen. Renvall sanoo tuomiokapitulin
selittäneen minut päteväksi; Hornborg sanoo, että kysymys vielä on
ratkaisematta. Saattaa siis tapahtua, että sitte kun olen suorittanut
opinnäytteeni minut selitetään epäpäteväksi, ja koko työni on ollut
turha. -- -- Olen tarjonnut palvelustani; jollei minua voida käyttää
uskonnonopettajana, niin kelpaan kai vieläkin kielenopettajaksi,
niinkuin ennen." --

Kaikki sujui hyvin. Arkkipiispa oli purkanut huolensa Renvallille,
joka oli rauhoittanut hänet, ja Kihlman kiirehti kirjansa
valmistumista. Hän kirjoitti uudestaan johdannon, jonka jälkeen
painatus alkoi, ja sen jälkeen hän suuressa ahdistuksessa jatkoi
työtään. Oli näet jo määrätty, että helmikuun 10 p:nä tapahtuisivat
käytännölliset kokeet ja 12:tena väittely.

Keskellä tätä kiirettä kirjoitti Essen esittelijäsihteeri toht.
Waenerbergin salaisuutena kertoneen, että senaatissa 18 p:nä oli
käsitelty ehdotusta, että Kihlman ilman hakemusta nimitettäisiin
normaalikoulun yliopettajaksi. Äänestäessä oli neljä ollut vastaan,
neljä Kihlmanin puolella, jälkimäisten joukossa puheenjohtaja. Siitä
seurasi, että esitys oli lähetettävä Pietariin, jollei pöytäkirjaa
tarkistettaessa muutosta tapahtunut, jota Waenerberg ei ollut
katsonut luultavaksi. "Niin ovat asiat, rakas Hilda. Olen tänään
usein huokaillut Jumalalle, että hän johtaisi kaikki parhaimmaksi.
Minä olen entiselläni. Jos tieto tulisi, että ehdotus on mennyt
myttyyn, niin olisin iloinen, en ainakaan murheellinen. Mutta jos
se hyväksytään, silloin, Hilda, täytyy meidän alistua ja mennä,
minne Herra kutsuu meidät. Tapahtukoon Jumalan tahto!" Samasta
kirjeestä (25/1) otamme vielä seuraavat rivit: "Niin, rakas Hilda,
lapsiamme täytyy meidän hoitaa: minun tulee käyttää enemmän aikaa
heitä varten. Se on kuitenkin pysyvintä, mitä voi jättää jälkeensä:
hyvin kasvatettuja lapsia. Das Gute soll man nur nicht erzwingen.
On oltava hyvin kärsivällisiä ja antaa hyvän juurtua. Meidän tulee
olla yhtä kärsivällisiä kuin Isä taivaassa on meitä kohtaan. Kuinka
kärsivällisesti hän odottaakaan parannustamme! Ja hän voisi kai kyllä
käyttää montakin pakkokeinoa! Mutta rakkaus on oleva vapaaehtoinen.
Jollei se sitä ole, jos siinä on vähintäkään pakkoa, niin on se
ulkokullaisuutta, ja kaikki on turmeltu."

Seuraavasta kirjeestä (30/1) näkyy, että Kihlman vielä kuukauden
vaihteella oli samassa pinnistyksessä. "Toisinaan olen oikein
epätoivossa. Eikä kuitenkaan auta menettää rohkeuttaan: minun täytyy
kestää. Ei ole paljo jälellä, mutta kaikki vaatii aikansa, ja kun
sanoja tulisi punnita kultavaa'alla, pitäisi olla enemmän aikaa
ja ennen kaikkea -- rauhaa. Tätä jälkimäistä en ole voinut
saada." -- -- --

Viikon päästä oli teos kuitenkin valmis: _"Dogmen om barndopet.
Historisk-kritisk afhandling."_ Tutkimuksessa, joka käsittää 100
sivua, tekijä on seikkaperäisesti esittänyt ja perustellut samat
mielipiteet, jotka jo tavataan hänen muistutuksissaan toht. C.
J. Estlanderin käsikirjaehdotuksen johdosta (1854-55) ja joista
hän oli kirjoittanut arkkipiispalle, kun tämä tahtoi kutsua hänet
katkismuskomitean jäseneksi (1863). Tässä riittänevät seuraavat
otteet ilmaisemaan Kihlmanin lähtökohdan ja lopputulokset:

"Luterilainen kirkko ei muodosta mitään poikkeusta muista
erikoiskirkoista. Ei sekään ole yhdenmukainen Kristuksen todellisen
kirkon kanssa. Eikä ole sille häpeä tunnustaa epätäydellisyyttänsä
ja pyrkimystään parempaan. Mutta se on häpeä, jos se elää
sokeassa itsetyytyväisyydessä kaipaamatta enempää edistystä ja
täydellisentymistä. Jos se sanoo: minä olen rikas, olen kylläinen
enkä tarvitse mitään, niin on se sokea ja tarvitsee totuuden
silmävoidetta oppiakseen tuntemaan köyhyyttään. Mutta niin ei
voi se kirkko sanoa, joka asettaa pyhän raamatun, kristillisen
totuuden lähteenä, itseään korkeammalle, kehottaen itsekutakin
siitä välittömästi noutamaan enempää valoa, ja joka pitää
tunnustuskirjoissa säilytetyn tunnustuksen todistuksena siitä, miten
raamatullinen totuus määrättynä aikana on käsitetty. Protestanttisen
kirkon oppineimmat ja hurskaimmat teologit eivät senvuoksi olekaan
epäilleet avonaisesti osoittaa, mitä puutteita he ovat huomanneet
kirkonopissakin, ja lahjojensa mukaan koettaa myötävaikuttaa
kristillisen totuuden täydellisempään käsittämiseen."

"Niihin dogmeihin, jotka kaipaisivat enempää tutkimista ja jotka
olisivat saatavat parempaan sopusointuun kokonaisuuden kanssa,
luemme sakramentteja koskevan. Erittäinkin olisi kasteenoppi
lapsenkaste-muodossaan huolellisemman perustelun tarpeessa (tarfva en
omsorgsfullare begrundning)." [Siv. 3-4.] -- -- --

"Miten vaikea tämä uskonkappale onkaan ja miten horjuva käsitys
siitä historian todistuksen mukaan onkaan ollut, näyttää meistä
kuitenkin niin paljon varmalta, että lapsenkasteen hylkääminen ei
ole oikeutettu. Ainoastaan silloin kun lapsenkasteelle annetaan
merkitys, jonka kautta kristinuskon tärkeimmät totuudet saatetaan
vaaraan, on oikeutettua vastustaa sitä. Että teoriat lapsen uskosta
ja uudestasyntymisestä ovat aiheuttaneet semmoisen vaaran, ei ole
kiellettävissä". [Siv. 98.] --

"Mutta koska raamatussa lapsenkastetta ei nimenomaan käsketä
eikä edes mainita, niin ei sen laiminlyömistä voida leimata
antikristilliseksi. Sitä vastoin on täydellisesti kristinuskon henkeä
vastaan tehdä lapsenkaste pakolliseksi toimitukseksi. Koska Kristus,
jolla yksin on oikeus säätää lakeja seurakunnalleen, ei ole määrännyt
vissiä aikaa, jolloin kaste on toimitettava, ei mikään inhimillinen
valta (myndighet) ole oikeutettu rajoittamaan Hänen myöntämäänsä
vapautta. Kirkko toimisi ainoastaan sopusoinnussa korkean
Perustajansa hengen kanssa, samoin kuin arvonsa mukaisesti, vapaalle
vakaumukselle perustettuna yhteytenä, jos se jättäisi yksityiselle
seurakunnanjäsenelle vallan määrätä, milloin hänen lapsensa ovat
kastettavat." -- [Siv. 99.]

Itse väittelystä Kihlman kertoo äidilleen: "Viime keskiviikkona
sairastuin lievään vatsakuumeeseen. -- Sairauteni tähden ei
käytännöllisistä kokeista lauantaina tullut mitään. Maanantaina
[12 p:nä] tunsin itseni [kiitos olkoon lääkärin ja ystäväni T.
Reuterin hoidon] siinä määrin paremmaksi, että päätin väitellä.
[Kirjoittaessaan kotiinsa Kihlman humoristisesti lausuu: 'Tiedän
että ajatuksissanne olette luonani, kun olen kiikissä (i pressen)!
Olen usein muistanut Ragnar Lodbrokin sanoja käärmekuopassa: 'Kyllä
kai porsaat röhkisivät, jos tietäisivät, mitä karju kärsii'.']
Nousin sairasvuoteeltani ja lähdin suoraan kateederiin. Kestin
ihmeellistä kyllä yli neljä tuntia, k:lo ll:sta yli 3:een saakka.
[Toht. J. A.] Lindelöf oli ex officio opponens, prior oli eräs
pastori Alopaeus, ylimääräisinä esiintyivät arkkipiispa ja rovasti
E. M. Rosengren (innokas hedbergiläinen). Lindelöf ja arkkipiispa
olivat erittäin humaanisia, samoin Alopaeus. Rosengren [joka vasta
väittelytilaisuudessa oli saanut kirjani käsiinsä] huusi ja melusi
ja teki itsensä naurettavaksi koko yleisön edessä. Olen jäävi
arvostelemaan itseäni, mutta luullakseni en menestynyt huonosti:
ainakaan ei väitteitäni osoitettu vääriksi. Lopputulos on sentään
epävarma. Minua pidetään kerettiläisenä, kirkolle vaarallisena
henkilönä. On mahdollista, että teoreettinen opinnäytteeni hyljätään,
taikka ainakin katsotaan vähäarvoiseksi, vaikka väittelyssä
tunnustettiin, että väitöskirjani oli laadultaan akateeminen, ja
että siis olin tehnyt enemmän kuin tarvittiin. Jos minut hyljätään,
ei Äidin pidä surra. En minä aio sitä hävetä, päinvastoin merkitsen
sen ansioluettelooni. Kumminkin toivon vielä hyvää loppua.
Arkkipiispa ja tuomiorovasti ovat puolellani, niin myös Lindelöf. --
Huomenna [14 p:nä] ovat käytännölliset kokeet k:lo 8-10. -- Tämän
hevoslääkityksen jälkeen tunnen itseni paremmaksi enkä huonommaksi.
Jumalalle kiitos kaikesta. Antaudun hänen turviinsa, sillä etsin
Häntä ja Hänen totuuttaan. Vaikka ihmiset eivät hyväksy minua, toivon
sentään, että Hänen mielihyvänsä ei ole minusta kääntynyt." [Olemme
ottaneet tämän kirjeestä äidille, syystä että kirjeet vaimolle ovat
liian seikkaperäiset.]

Kokeet eivät onnistuneet täysin tyydyttävästi, osaksi liiallisesta
perusteellisuudesta, osaksi väsymyksestä (Kihlman valmistautui
niihin k:lo 4:ään aamulla!). Pari tuntia myöhemmin tuomiokapituli
kokoontui tekemään päätöstään. Tietopuolinen opinnäyte arvosteltiin
korkeimmalla arvolauseella, käytännölliset kokeet lähinnä
korkeimmalla, ja Kihlman nimitettiin teologianlehtoriksi Vaasan
lukioon. Kun kapitulin jäsenet k:lo 2 saapuivat päivällisille
Kupittaan ravintolaan, mihin asianomainen oli kutsunut heidät, toivat
he hänelle tämän tiedon ja onnittelunsa -- sitä tervetulleemmat,
kun hän viime hetkeen saakka oli odottanut pahinta. Heikko kun oli
sairautensa jälkeen, istui uusi lehtori ja isäntä palttoo päällä
arkkipiispan ja presidentti Procopén välillä, joka jälkimäinen oli
kutsuttu vanhana tuttuna. Kihlmanin esittämien maljojen jälkeen
piti arkkipiispa hänelle mitä kauneimman ja sydämellisimmän
onnentoivotuspuheen. Päivällisten syötyä istuttiin maljakon
ympärillä ystävällisesti pakisten k:lo 8:aan illalla. Keskellä
juhlatilaisuutta sai Kihlman sähköteitse lämpimän onnentoivotuksen
virkatovereiltaan Vaasasta, mikä suuresti ilahdutti häntä. --
Tuomiokapitulin äänestyksestä annettiin hänelle sittemmin tieto,
että jotkut herroista olivat tunteneet samoja tunteita kuin Herodes,
kun hän ajatteli, että Johannes Kastaja oli mestattava. Sen täytyi
tapahtua, joskin raskaalla sydämellä. Sentähden kesti neuvottelu
tavattoman kauan. "Hjelt oli minua vastaan ja samoin Hornborg.
Jälkimäiselle Renvall muistutti, ettei hänkään, Hornborg itse, ollut
puhdasoppinen tutkimuksessaan kasteesta; miksi oli hän niin tarkka
minuun nähden? Hjelt oli lopulta selittänyt, että hän ei tahdo
vastustaa minua, koska arkkipiispa, jonka lähinnä tulee vastata
kirkon puhtaan uskon säilyttämisestä, sekä 4 teologiantohtoria
katsoi voivansa hyväksyä minut." Lopputulos oli tietoperäisestä
opinnäytteestä 25/28 (Arkkipiispa, Hjelt ja Hornborg kukin 3, muut
kukin 4) ja käytännöllisestä 23/28 (Renvall ja Hornborg kumpikin 4,
muut kukin 3). "Arkkipiispa antoi tietoperäisestä ainoastaan 3 ääntä,
luultavasti näyttääkseen, ettei hän sentään hyväksynyt sisällystä,
taikka jotta hän ei tekisi itseään moitteenalaiseksi; Hornborg taas
antoi 4 ääntä käytännöllisessä korvatakseen mitä oli vähentänyt
toisessa äänestyksessä." -- Varmana pidettiin, että Kihlman ei olisi
saanut painatuslupaa, jos käsikirjoitus olisi valmiina kiertänyt
kapitulilaisten luona. Nyt se oli hänelle annettu Renvallin vastuulla
-- ja tästä huomaa, että Kihlman luultavasti olisi palannut tyhjin
käsin Turusta, jollei teoksen myöhäinen valmistuminen olisi tehnyt
edeltäkäyvää tarkastusta mahdottomaksi.

Voimistuakseen viipyi Kihlman Turussa 20 p:ään, ollen koko ajan
mitä ystävällisimmän huomaavaisuuden esineenä tuttaviensa puolelta.
Arkkipiispan epäilykset näyttivät kerrassaan hälvenneen, ja erotessa
hän suuteli Kihlmania. Kumminkin tunsi tämä enimmin kiitollisuutta
tuomiorovasti Renvallia kohtaan, joka tosiystävänä oli häntä tukenut.

Miten tyytyväinen Kihlman oli, sen huomaa seuraavista riveistä
äidille (25/2): "Niin, hyvä Äiti, olen nyt taas hupaisessa kodissani.
Olen suorittanut tehtäväni tavalla, joka on saavuttanut tuomarieni
tunnustuksen. -- Olen nyt teologianlehtori: tulevaisuuteni on
jotenkin turvattu. Saan käyttää aikaani ja kykyäni semmoiseen, joka
on minulle sydämen asia. Olen nyt mielestäni päässyt toivomusteni
perille. Korkeammalle en ole pyrkinyt, toivon vain, että terveys ja
voimat sallisivat minun siunauksellisesi vaikuttaa sillä paikalla,
johon olen tullut. Minulla on niiden kunnioitus, jotka tuntevat
minut, minulla on ymmärtäväinen, lämpimästi tunteva, jalosti
ajatteleva, rakastettu vaimo, eivätkä lapseni vielä aiheuta mitään
erikoisia huolia. Olen niin onnellinen ja tunnen itseni niin
onnelliseksi, ja onnentunteeni kahdistuu siitä, että Äiti vielä elää
ja, saatuaan kärsiä niin paljon huolia minun tähteni, on onneni
todistajana. Sydämeni on täynnä kiitollisuutta Jumalaa, kaiken hyvän
antajaa kohtaan."

Äidin vastaus on liikuttavan hellä: "Minun on vaikea sanoin ilmituoda
onnellisuutta ja iloa, joita olen saanut kokea, kun olet, lauseesi
mukaan, päässyt toivomustesi ja harrastuksesi perille. Ainoastaan
Jumala tietää, mitä kiitollinen sydämeni tuntee. -- Et sinä ole
koskaan tuottanut minulle surua, paitsi silloin kun päätit lähteä
Saksaan. Silloin itkin ja tuskittelin erotessani sinusta -- ja nyt,
juuri se levottomuus ja tuska, jotka silloin vaivasivat minua, ovat
nyt muuttuneet minulle syvimmäksi iloksi ja riemuksi. Tiedät, kuinka
sydämestä rakas aina olet minulle ollut: sinun onnesi on ollut minun
onneni. Jos Jumala sallii, että jotain semmoista tapahtuu jollekin
sinun omaisistasi, niin silloin vasta tunnet, minkä onnen minä nyt
olen kokenut." -- -- --

Mutta ei Kihlman sittenkään ollut ilman huolia. Toiselta puolen
huolestutti häntä ajatus, että Helsinkiin-muutto kenties oli
edessä, toiselta puolen hän luuli väitöskirjansa synnyttävän ikävää
polemiikkia. "Jos siitä olisi hyötyä totuudelle, niin polemiikki
olisi ilahduttava. Mutta tavallisesti se kehittyy toraksi ja
herjaukseksi, jota en rakasta. Olen kuitenkin yleensä levollinen.
Ei kukaan voi minua tuhota (förderfva), jollen itse sitä tee. Lokaa
voidaan heittää päälleni, mutta sillä en ole tuhottu. Voidaan
osoittaa, että olen väärässä, mutta en silläkään ole tuhottu.
Olen ainoastaan tahtonut tietää, mikä on totuus, ja muuttaisin
mielelläni mielipidettä, niin pian kun huomaisin erehtyneeni." [Että
muutkin odottivat polemiikin syntyvän, todistaa esim. seuraava
ote K. E. Stenbäckin kirjeestä (13/3) Kihlmanille: "Onneksi että
olet päässyt Turun kiirastulesta. Olen mielenkiinnolla lukenut
kirjasesi lapsenkasteesta. Sinä pitelet surkeasti oikeauskoisuutta --
ihmeellistä, että tuomiokapituli antoi: laudatur. -- Mutta odotappas
-- kyllä tullee satamaan anateemoja sekä idästä että lännestä. Ja
jollei niin tapahdu -- todistanee vaikeneminen niin tärkeässä asiassa
joko että hengellinen välinpitämättömyys on yleinen taikka että --
totuus voittaa yhä enemmän alaa." --]

       *       *       *       *       *

Totta puhuen Kihlmanin tutkimus herättikin sangen suurta huomiota
kirkollisissa ja uskonnollisissa piireissä, eikä siitä aivan
vähän kirjoitettukaan, vaikkei se sentään aiheuttanut mitään
merkillisempää polemiikkia. Ollen sitä mieltä, ettei syventyminen
tähän riitakysymykseen enemmän kuin muihinkaan esiintyviin puhtaasti
teologisiin erimielisyyksiin välttämättömästi kuulu elämäkertaan,
tahdomme vain ohimennen merkitä muutamia siihen liittyviä
ilmiöitä. -- Jo maaliskuun alussa julkaisi A. V. Ingman eräässä
kirjoituskokoelmassa (Uppsatser i bibliskt-theologiska ämnen, 3:mas
vihko) lyhyen tutkimuksen nimeltä: "Uuden testamentin kasteenopin
peruspiirteet." Mainitsematta Kihlmanin nimeä tekijä alkusanoissaan
kuitenkin viittaa hänen teokseensa. Myönnettyään näet ensin, ettei
yksikään kirkollinen oppi ole enemmän sumun ja pimeyden peittämä kuin
lapsenkasteen uskonkappale, hän lausuu, "että eräs täysin oikeutettu
tieteellinen tutkimus on saanut aikaan, että kaikki hurskaimmat
kristityt nyt jännityksellä odottavat herätetyn riitakysymyksen
selvitystä". Muutoin Ingman puolustaa lapsenkastetta ja kehottaa
-- baptisteja miettimään hänen esittämiään todistuksia. Tästä
voinee päättää, ettei Kihlmanin tutkimus ollutkaan välittömästi
aiheuttanut kirjoitusta, vaan luultavasti se tosiasia, että juuri
näihin aikoihin baptismi oli alkanut saada kannattajia Suomessa
(Ahvenanmaalla ja Pohjanmaan ruotsalaisissa rannikkopitäjissä). Mitä
Kihlmaniin tulee, oli hän kokonaan vieras baptistiselle liikkeelle,
eikä hän suinkaan ollut tarkoittanut sen puolustamista. Kenties
saattaakin olettaa, että Ingman juuri senvuoksi jätti Kihlmanin
nimen mainitsematta ja hänen kirjansa sisällyksen koskettelematta,
ettei häntä luettaisi lahkolaisiin, joihin tekijä koetti vaikuttaa.
-- Edelleen tavataan Kirjallisen Kuukauslehden huhtikuun numerossa
A. F. Granfeltin kirjoittama arvostelu. [Ruotsiksi kirjoitettu,
toimituksen suomentama.] Se alkaa tunnustamalla, että Kihlmanin teos
todistaa tekijän omistavan useita todellisen tieteellisyyden avuja,
nimittäin "selvän ajatuksen-juoksun, historiallisen tutkimushengen,
tarkastaja-terävyyden sekä miellyttävän, täysi-painoisen ja
selvä-ymmärteisen lausetavan" sekä "jumaluus-opissa ei aina
tavallisen uskalluksen, jonka hän on osoittanut julkisesti ja
peittämättä lausumalla ne päätökset, joihin tutkimuksensa on
hänen vienyt eräässä kysymyksessä, missä oma vakaumuksensa näkyy
eroavan kirkon opista." Lähemmin selostamatta kirjan sisällystä,
jossa löytyy "paljon sekä hyvää että totta", hän sitte huomauttaa,
että tekijän premissien oikeastaan olisi pitänyt johtaa hänet
hylkäämään lapsenkasteen, ja puolustaa m.m. omaa julkaisemassaan
dogmatiikassa esitettyä kantaansa, jota Kihlman ei ollut hyväksynyt.
-- Vihdoin mainittakoon, että (Angelniemen kappalainen) H(egesippus)
H(ippolytus) H(jerpe) vielä s.v. eri kirjasena julkaisi 56 sivua
käsittävän arvostelun. Tämä tarkastaja ei myönnä Kihlmanin
tutkimuksella olevan tieteellistä taikka muutakaan arvoa. Se on muka
kauttaaltaan pintapuolinen, ja tekijän tarkoitus on ryöstää kirkolta
lapsenkaste. Jos hän menestyy siinä, ennustaa arvostelija, niin
menetetään pian pyhä ehtoollinenkin ja lopuksi koko raamattu!

Tietääksemme Kihlman ei esiintynyt julkisuudessa puolustaakseen
teostaan. Syynä oli kai ei ainoastaan hänen vastenmielisyytensä
ryhtyä julkiseen polemiikkiin, vaan myöskin ajan puute. Asuinpaikan
ja viran vaihto sekä monet muut seikat tekivät näet nyt seuraavan
ajan ehkä levottomimmaksi jaksoksi hänen elämässään.

Mitä muutoin tulee tähän Kihlmanin yritykseen luoda valoa
lapsenkasteen, Ingmanin sanoja käyttääksemme, "sumun ja pimeyden
peittämään" uskonkappaleeseen, tahtoisimme lopuksi sanoa seuraavaa:
Olkoonpa niin, että hän kenties monessakin kohden erehtyi, kumminkaan
ei kellään, joka on tutustunut hänen kehitykseensä, voine olla
vähintäkään epäilystä siitä, että hän ryhtyi aineeseen sisällisestä
pakosta. Kun samalla on tunnustettava hänen lähtökohtansa pätevyys,
nimittäin että kristitylle raamattu on korkein totuuden lähde ja
myöskin että "ei tavallista" uskallusta vaadittiin julkituomaan
kirkon opista eroavia mielipiteitä, niin tullaan siihen päätökseen,
että hänen julkaisunsa oli kunniakas teko, sen vakavan harrastuksen
arvoinen, joka nuoruudesta saakka oli häntä elähyttänyt. Ettei
Kihlman ollut mikään reformaattori-, uudistajaluonne, sen tiedämme,
sellaiseksi hän oli liian mietiskeleväinen, liian "hidas", mutta
tarkoittiko hän teoksellaan aikaansaada uudistusta vai eikö, oli se
hänen sielunsa syvimmän intomielen, hänen totuudenetsintänsä tuote.

Ylempänä huomautettiin, että Kihlman pari kertaa ennen oli ilmituonut
ajatuksensa lapsenkasteesta. Itse asiassa on tutkimus oikeastaan
katsottava myöhään kypsyneeksi hedelmäksi hänen opinnoistaan
ensimäisellä Saksan matkalla. Olipa hän Stuttgartissa syventynyt
tunnustuskirjojen tarkastukseen ja Tübingenissä saanut varman
pohjan, miltä käydä hämäriin kysymyksiin käsiksi, ja uskalluksen
julkilausua päätelmänsä. Juuri kiireimmän työn aikana Turussa hänelle
saapui maisteri (sittemmin yliopettaja) K. Ervastin välittämä
tervehdys Beckiltä, jolle hän Wagnerin käynnin jälkeen (1858) ei
ollut antanut tietoja itsestään, ja silloin Kihlman kirjoitti
vaimolleen: "Ahdistuksen hetkinä olen usein ollut siellä [Beckin
luona Tübingenissä]." Ohimennen mainiten Beck ei ollut hyväksynyt
hänen valitsemaansa ainetta, ei mielipiteitten vuoksi, vaan sen
tähden, että tutkimus sisällykseltään välttämättömästi tulisi olemaan
pääasiassa kriitillinen eikä myötäperäinen (positiv).

    [Saman huomautuksen teki Granfeltkin mainitussa arvostelussaan.

    Koska puheena ollut Kihlmanin teos on ainoa hänen itsensä
    julkaisema, olen pyytänyt toht. _Erkki Kailalta_ arvostelua
    siitä nykyajan kannalta, ja on hän hyväntahtoisesti antanut
    seuraavan lausunnon, jonka otan tähän lyhentämättä:
    "A. Kihlmanin väitöskirja 'Dogmen om barndopet' on
    akateemisestikin katsoen arvokas tutkimus. Sen vahvimpana
    puolena on kritiikki, asianomaiseen kirkonoppiin sisältyvien
    heikkouksien ja ristiriitojen esittäminen; heikompi on esitys
    tekijän omasta kannasta. Mutta tutkimus tahtookin olla
    etupäässä 'historiallis-kriitillinen'. Tutkimus on myöskin
    pääosaltaan _itsenäistä_ työtä. Esityksessään omantunnon- ja
    uskonpsykologiasta Kihlman tosin nojautuu opettajaansa Beckiin;
    myöskin hän pitää Beckin käsitystä lasten kasteesta totuutta
    lähimpänä, mutta tekee sitäkin vastaan muistutuksia. Mutta mitä
    itse dogmin kritiikkiin tulee, esiintyy siinä kauttaaltaan
    Kihlmanille ominainen dialektinen terävyys. Tällaisen tutkimuksen
    esittäminen v. 1866 osoittaa myöskin suurta _rohkeutta_, sillä
    aika kulki kirkollisessa suhteessa taantumuksen merkeissä ja
    vallitsevalta kirkolliselta taholta katsoen oli tutkimus pahasti
    harhaoppinen."

    Missä määrin Kihlmanin tutkimuksella on ollut _vaikutusta_
    meikäläisissä oloissa on vaikea sanoa. V. 1886 toisen
    kirkolliskokouksen hyväksymässä käsikirjassa ovat kastettavalle
    lapselle asetetut kysymykset poistetut, samoin manaus
    (exorcismi), mitkä muutokset epäilemättä tapahtuivat Kihlmanin
    haluamaan suuntaan; mistä vaikutuksesta on minun vaikea sanoa.
    Epäilemättä n.s. "raamatullinen suunta" (piispa Johansson y.m.)
    näitä muutoksia kannattivat. V:n 1886 kastekaavassa kuitenkin
    identifioidaan lapsenkaste ja uusi syntyminen, mikä on kokonaan
    Kihlmanin intentiooneja vastaan. Siinä suhteessa 1913 hyväksytty
    kastekaava paljon enemmän vastaa Kihlmanin toivomuksia; sitä
    paitsi on siinä vaihtoehtoisia kaavoja, niinkuin hän toivoi.
    Luulen että Kihlman olisi ollut tyytyväinen ainakin muutamiin
    näistä.

    Kihlmanin ehdotus, että kirkkolaissa vanhemmille asetettu
    _lastenkastepakko_ poistettaisiin, ei ole _meillä_ saanut
    mainittavaa kannatusta. Jollei uskonnonvapauslakia saada, on
    kuitenkin tapauksien logiikka siihen luultavasti johtava.
    Tunnettu positiivinen ja raamatullinen teologi _Schlatter_
    (Tübingen) kirjoittaa asiasta dogmatiikassaan: "Der Lage wäre
    wohl am meisten angemessen, wenn wir wieder die gemischte Praxis
    bekämen, wie sie in der Kirche des römischen Reiches vorhanden
    war, wo die Taufe erwachsener und die von Kindern nebeneinander
    bestanden. Es wäre für die Gemeinde und die ganze Taufpraxis
    eine wesentliche Förderung, wenn sich je und je nicht nur Kinder
    sondern auch Männer zur Taufe einfänden, die sie mit eigenem
    Wissen und Willen begehren und zu sägen vermögen, warum sie sich
    an Christus wenden." Das christliche Dogma s. 467 s. 1911.]

-- Huomattavaa on, että 1866 muutenkin muodostui jonkinlaiseksi
merkkivuodeksi Beckin opinkannan, "uusimman raamatunteologian"
historiassa Suomessa. Sinä vuonna näet Ingman vihdoin julkaisi
kokoelman ruotsinnoksia (Sjutton kristliga tal) Beckin saarnoista
ja sen yhteydessä luonnekuvauksen hänen oppisuunnastaan sekä eri
vihkosen, jossa hän puolusti Beckin raamatunteologiaa ruotsalaisen
toht. Landgrenin ilmeisestä väärinkäsityksestä johtuvia syytöksiä
kohtaan. Tästä näkyy, kuinka hitaita Beckin ystävät meillä
todellisuudessa olivat esiintymään julkisuudessa, ja, jollei
oteta lukuun Kihlmanin ainoastaan käsikirjoituksissa luettavia
ruotsinnoksia, tuli nyt vasta laajemmalle yleisölle mahdolliseksi
tutustua saksalaiseen opettajaan. Oli kulunut 14 vuotta siitä ajasta,
kun Kihlman palasi Tübingenistä!

Mahdollisen Helsinkiin-muuton aiheuttama levottomuus sai Kihlmanin
Hannan kanssa huhtikuun keskivaiheilla käymään pääkaupungissa.
Siellä häntä kohtasi uutinen, että hänet 15 p:nä oli nimitetty
normaalikoulun yliopettajaksi uskonnossa. Hänen aikomuksensa oli
ollut, jos mahdollista, vielä kieltäytyä, mutta Cleve oli sitä
mieltä, että hän tekemällä niin saisi sekä itsensä että hänet
moitteenalaiseksi. Sentähden Kihlman kirjoittaa vaimolleen (23/3):
"Asia on siis peruuttamaton. Kirjoitan tätä, ystäväni, kyyneleet
silmissä. Tiedän että olen menetellyt epäviisaasti, jos minua
arvostellaan niinkuin ihmiset tavallisesti tekevät. Vaihdan varman
hyvän varmaan pahaan; mutta en voi muuta. Jos olisin kieltäytynyt,
olisi omatuntoni alituisesti soimannut minua siitä, että olen oman
mukavuuteni tähden pelkurimaisesti vetäytynyt taistelusta. Minä astun
siis eteenpäin Jumalan nimessä: Jumala, jonka tahtoa olen tahtonut
noudattaa, suojelkoon minua ja suokoon voimaa palvelijalleen! Nyt
on pysyttävä rohkeina, hyvä Hilda, emme saa edeltäkäsin pitää asiaa
pahempana kuin se todellisuudessa on. -- Pääasia on, että meillä
on sydämen rauha tietäessämme, että olemme tehneet oikein, ja että
me puolisot pysymme yksimielisinä, yhteisesti tukien toisiamme."
[B. O. Lillen kirjeessä L. Stenbäckille 29 p:ltä maalisk. 1866
mainitaan Kihlmanin Helsinginmatkasta seuraavin sanoin: "Kihlman on
vieraillut täällä yhden viikon ja on nyt, niinkuin sanomista näet,
kiinnitetty tänne tulevaisuudeksi. Että hän jättää Vaasan ja mitä
hänellä siellä on, osoittaa erittäin kaunista velvollisuudentuntoa
ja kuuliaisuutta korkeammalle kutsumukselle. Toivokaamme, ettei
hän täällä vähemmin kuin Vaasassakaan kykene herättämään teologian
harrastusta ja valmistamaan papinalkuja. Teologien kanssa on hän
täällä ankarasti väitellyt ja näyttänyt, ettei hän ole heitä heikompi
opissa eikä dialektisessa kyvyssä. Hänen väitöskirjansa olisi hyvin
kelvannut professorinkin virkaa varten, ja kuka tietää, eikö hänkin
vielä joudu professorin istuimelle niinkuin hänen sukulaisensa
[Ingman ja Essen]."] -- Palattuaan kotia hän jo kirjoittaakin
äidilleen (1/4) vähän toisessa äänilajissa: "Onneksi huomasin koulun
olot semmoisiksi, että niiden tuntemus antoi minulle rohkeutta ja
halua astua aisoihin. Tosin on sillä ääretön vastuu, jonka tulee
järjestää uskonnonopetus koko maata varten ja myötävaikuttaa koulujen
uskonnonopettajain valmistukseen. Tunnen syvästi minulle uskotun työn
tärkeyden. Minä vaipuisin kuormani alle, jollen voisi toivoa, että
Jumala on suova minulle voimia suorittamaan tehtävää, johon minut
on kutsuttu. Minua lohduttaa, etten itse ole ottanut askeltakaan
saadakseni virkaa, vaan pikemmin vastustanut asiaa. Minun täytyy siis
käsittää nimitykseni Jumalan sallimaksi ja minun on vain mentävä,
mihin minut kutsutaan." --

Miten suuri erotus olikaan yliopettajaksi nimittämisen ja entisen
tarjouksen välillä tulla uskonnonlehtoriksi normaalikouluun, ei
Kihlman nytkään voinut taloudelliselta kannalta kiittää asemansa
muutosta. Hänen palkkansa tuli olemaan 4000 mk. ja vuokrarahoja
1,400, jota paitsi muuttoavuksi myönnettiin 1,000. Mutta ottaen
lukuun 1,200 markan suorituksen leski- ja orpokassaan, vuokran y.m.
välttämättömät menot tuli Kihlman siihen päätökseen, että hänellä
ensi vuoden toimeentuloon oli ainoastaan 2,700 mk.

       *       *       *       *       *

Aika oli yleensäkin taloudellisesti huolestuttava. Puuvillakehräämö
oli jälleen pantu seisomaan, ei niinkään Amerikansodan vaikutuksesta,
vaan sen vuoksi että katovuosien kautta köyhtynyt kansa ei kyennyt
ostamaan lankoja. Kihlmanin mielestä oli "parempi nukkua itsensä
köyhäksi, kuin tehdä työtä tullaksensa köyhäksi". Kun näet ei edes
1/5 osaa tuotannosta voitu myydä, oli jatkaminen turhaa. Ettei
osinkoa voitu jakaa oli yhtä selvä kuin se, ettei kukaan halunnut
ostaa osakkeita. -- Paremmin menestyivät jotkut muut liikeyritykset,
joissa Kihlman oli osallisena. Niin luujauholiike, niin viljakauppa,
jota Schauman Pietarsaaressa näinä vuosina oli harjoittanut (jyviä
ostettiin syksyisin ja myytiin jauhettuina keväisin; Kihlman antoi
rahat, Schauman hoiti asiat; mitä saatiin yli 6 pros. se jaettiin
tasan), niin Yhdyspankki, joka jakoi 8 pros., ja myöskin Pohjalainen
höyrylaiva-oy., joka oli tuottanut 10 pros., vaikka ainoastaan 5
jaettiin. Sitä vastoin Pellavakehräämön asema Tampereella ei ollut
täysin selvä. _"Sanotaan"_, kirjoittaa Kihlman äidilleen, "että
liike menestyy hyvin, mutta en ole varma, että niin todella on
laita. Varmaa on, että osakkeita ei voitaisi myydä nimellisarvosta.
Tässä liikkeessä on minulla ainoastaan 1,500 ruplaa; mutta Gustaf
Wasastjernalla on siinä nykyään 800,000 ruplaa. Jos liikkeen käy
huonosti, taittaa se Wasastjernan niskan. Törngren, joka peri 400,000
ruplaa, on nyt vararikon partaalla onnistumattomien yritystensä
johdosta. Siinä on varoittava esimerkki olla tuhlaamatta esi-isien
hien ja vaivan hedelmiä. -- Olen tähän asti kerännyt vähän, mutta
käyttänyt paljon. Jo on aika miettiä asiaa." Kesäkuulla kävi Kihlman
Tampereella ottaakseen osaa yhtiökokoukseen. Siinä päätettiin jakaa
7 pros. Mutta ei se poistanut Kihlmanin huolia, jotka aiheutuivat
siitä, että liikettä oli johtanut "jotenkin uhkarohkea (öfverdådig)
henkilö, Törngren". Kokouksessa tapahtui edelleen, että entisen
johtokunnan sijaan valittiin uusi, jonka jäseniksi tulivat Alfred
Kihlman, protokollasihteeri, sittemmin esittelijäsihteeri ja
Valtiokonttorin ylitirehtööri Sixtus Calamnius sekä mol. oik.
kandidaatti Gideon Wasastjerna. "Tehtävämme on kyllä oleva vaikea.
Saa nähdä, pystymmekö mitään toimittamaan."

Taloansa Kihlman ei vielä saanut myydyksi, vaan vuokrasi hän
oman asuntonsa pormestari K. O. Elfvingille. Samoin täytyi hänen
vastaiseksi antaa viljelysmaansa Molnträskillä vuokraajan haltuun.
Hänen suunnitelmansa oli ollut aikaansaada siellä pieni maatila, joka
elättäisi omistajansa, ja oli hän sitä varten ostanut lisää maata,
niin että siellä jo olikin jotenkin tarpeeksi kytömaita, niittyjä ja
metsää; mutta kaikesta oli nyt luovuttava.

       *       *       *       *       *

Syntymäpäivänään Kihlman kirjoitti äidilleen: "Tänään täytän 41
vuotta. Huu kauheaa, kuinka olen vanha! Ja mitä olen minä maailmassa
aikaansaanut!" Samassa hän ilmoittaa, että oli ruvettu pakkaamaan
tavaroita lähetettäväksi Helsinkiin. Lähetys tapahtui purjelaivalla
ja onnistui hyvin. Perhe jäi kuitenkin Vaasaan kesäksi, joskin uusien
vuokralaisten tähden oli pakko asua kovin ahtaasti. Jäähyväiskäynti
Kruununkylään oli suunniteltu jo kesän aluksi, mutta oli lykättävä
heinäkuuhun, syystä että kesäkuulla pikku pojat toinen toisensa
perästä sairastuivat tuhkarokkoon. Tauti meni kuitenkin menoansa
ilman pahempia seurauksia, vaikka se oli valinnut niin sopimattoman
ajan ilmaantuakseen. Käynti Kruununkylässä tuotti suurta tyydytystä
sekä mummolle että Vaasan perheelle, joka siellä nautti hiljaista
lepoa rauhattoman alkukesän jälkeen. Eräs asiapaperi 26 p:ltä
heinäk. todistaa, että äiti ja poika m.m. neuvottelivat keskenään
omaisuutensa hoidosta, joka näinä aikoina ei ollut helppo asia.
Kihlman itse oli vuosien kuluessa pannut puolet jollei enemmänkin
omista ja tyttärensä varoista osakkeihin ja muihin arvopapereihin,
jota vastoin äiti huolimatta poikansa neuvoista oli jatkanut
lainausliikettä, niin että hänellä nyt oli noin 120,000 mk.
saatavana Kruununkylän talonpojilta. Vaikka lainanottajat yleensä
olivat luotettavia, katsoi Kihlman asiaa kuitenkin arveluttavaksi.
"Vuosikymmenen kuluessa ovat olot Suomessa suuresti muuttuneet.
Ennen oli rahamiesten vaikea sijoittaa varojaan, nyt ovat katovuodet
aiheuttaneet yleisen rahanpuutteen, josta välttämättömästi on
johtunut kaikkien tavara-arvojen aleneminen. Jos nyt talo olisi
myytävä siten että se olisi maksettava käteisellä, niin ei siitä
saataisi enemmän kuin puoli hintaa, jos sitäkään." Näin ollen
olisi mahdotonta, tarpeen tullen, melkoista vahinkoa kärsimättä
saada lainat maksetuiksi. Kihlman neuvoo sentähden äitiään olemaan
myöntämättä enemmän lainoja kruununkyläläisille, joista useimmat
ovat velkaantuneita, vaan sen sijaan sijoittamaan rahat niin, että
ne saadaan irti, jos tarve vaatii. Rahoja takaisin vaatiessa tulee
tietysti noudattaa kaikkea mahdollista armahtavaisuutta varsinkin
niitä kohtaan, jotka koettavat lyhentää velkojaan; niitä kohtaan
taasen, jotka vain enentävät velkataakkaansa, on ankaruus paikallaan.
Vihdoin Kihlman muistuttaa äitiään siitä, että velkakirjat,
joissa rahat on merkitty ruplissa, ovat laadittavat uudestaan, ja
velka merkittävä markoissa. Se olisi oikeastaan ollut tehtävä jo
edellisenä syksynä (1865), jolloin rahanmuutos tapahtui ja tuotti
kapitalisteille 18 prosentin voiton. -- Myöhemmistä kirjeistä huomaa,
että äiti kyllä koetti noudattaa näitä neuvoja, vaikka hän ei, kun
lähinnä seuraavina vuosina olot kävivät yhä ahtaammiksi, voinut olla
edelleenkin auttamatta rakkaita kruununkyläläisiään.

Elokuun 16 p:nä Kihlman perheineen lähti Vaasasta. Isossakyrössä
käytiin L. Stenbäckillä, "joka aina oli iloinen saadessaan vieraita",
ja Alavudella K. F. Stenbäckillä. Tultiin sitte Visuvedelle, josta
höyrylaivalla kuljettiin Tampereelle. Sieltä jatkettiin maanteitse
Hämeenlinnaan, missä 20 p:nä astuttiin junaan, jolla saavuttiin
Helsinkiin. Matka oli alituisten sateitten vuoksi mitä rasittavin,
mutta kumminkin tultiin terveinä perille.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Alfred Kihlman I (of 2) - Elämän kuvaus" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home