Title: Atala - Seikkailu aarniometsässä
Author: Chateaubriand, F. R. de
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Atala - Seikkailu aarniometsässä" ***


ATALA

Seikkailu aarniometsässä


Kirj.

F. R. de CHATEAUBRIAND


Suomentanut Felix Borg


Kariston 50 p:n romaaneja N:o 13



Arvi A. Karisto, Hämeenlinna 1912.

O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino



SISÄLTÖ:

 Fr. de Chateaubriand.
 Esipuhe.
 Metsästäjät.
 Uurastelijat.
 Murhenäytelmä.
 Hautaus.
 Jälkilause.



François-René de Chateaubriand.


Keväällä v. 1801 istui Parisissa eräässä pienessä ravintolassa Champs
Elyséen varrella kaksi ystävystä puolisensa ääressä. Toisen heistä,
kalpean, hintelän, suunnilleen kolmikymmenvuotiaan miehen, oli vaikea
rauhassa nauttia yksinkertaista ateriaansa. Hän käänteli ja väänteli
itseään tuolilla ja virkkoi tuon tuostakin:

-- Huomenna se nähdään. Huomenna olen minä joko kurja raukka tai
kuuluisa mies.

Mies oli vicomte François-René de Chateaubriand, noitten jalosukuisten
ylimysten jälkeläisiä, joilta vallankumous oli säälimättä riistänyt
kaikki. Hänen ainoa veljensä oli vaimoineen päättänyt päivänsä
mestauspölkyllä; hänen äitinsä ja sisarensa olivat kuolleet vankilassa
kärsimyksiinsä. Itse oli hän ajoissa lähtenyt Ranskasta, samoillut pari
vuotta Amerikan aarniometsissä, palannut jälleen kotiin, taistellut
emigranttien joukoissa ja joutunut vihdoin maanpakolaisena Englantiin.

Brumairen 17:nä oli synnyinmaa taas avannut sylinsä hänelle,
ja hän tuli takaisin, ansaiten niukan toimeentulonsa "Mercure de
France"-lehden avustajana.

Mutta Amerikassa oleskelunsa aikana oli hän aarniometsissä, leiritulien
ääressä, kirjoittanut kertomuksen nimeltä _Atala_. Kertomus oli
kysymyksessä olevana päivänä ilmestynyt kirjakauppoihin, ja juuri tämä
teos oli tekevä hänet "joko kurjaksi raukaksi tai kuuluisaksi
mieheksi".

Huomispäivä toi hänelle mainetta. "Atala" saavutti suuremmoisen
menestyksen, ja sen tekijän nimi joutui parissa päivässä kaikkien
kirjallisuutta harrastavien huulille. Napoleon Bonaparte, joka silloin
hallitsi Ranskaa ensimäisen konsulin arvonimellä, lähetti
Chateaubriandin Roomaan Ranskalaisena ministerinä. Hänen välinsä
Napoleonin kanssa rikkoutuivat pian, mutta hän antautui taas, tämän
kukistuttua, valtion palvelukseen, ollen lähettiläänä ensin Berlinissä
ja sitten taas Roomassa, kunnes vetäytyi takaisin yksityiselämään.

Hänen kirjailijamaineensa ei himmennyt. Vuonna 1826 möi hän eräälle
kustannusyhtiölle koottujen teostensa painattamisoikeuden 500,000
frangista; kymmenen vuotta myöhemmin möi hän elämäkerralliset
kirjoitelmansa 250,000 frangista ehdolla, että ne julaistiin vasta
hänen kuolemansa jälkeen.

Kuten yllä mainittiin, tuotti "Atala" yhdellä iskulla hänelle mainetta
ja kunniaa, ja "Atala" on myöskin säilyttänyt hänen nimensä
jälkimaailmalle. Tämä ennen tuntemattoman runoilijan teos muodosti
käännekohdan Ranskan kirjallisuudessa. Ihmiset olivat väsyneet
n.k. valistusajan kuivaan, ankarien sääntöjen kahlehtiman
kirjallisuudentuotteisiin ja kaipasivat runollisuutta, tunnetta ja
mielikuvituksen lentoa. Tahdottiin päästä ulos tukahduttavista saleista
ja leikatuista puutarhoista vapaaseen luontoon hengittämään raitista
ilmaa.

"Atala" tarjosi mitä oli odotettu ja kaivattu. Se siirsi ihmiset
järkeilemään runouden keinotekoisista lehdoista ja ikävystyttävän
yksitoikkoisilta lakeuksilta Amerikan karuihin aarniometsiin. Siinä
jouduttiin kosketukseen mielikuvituksen ja runollisuuden, polttavien
tunteitten, sykkivien suonien ja hentomielisyyden kyynelten kanssa --
sanalla sanoen: vapaan, karun luonnon ja ihmisten kanssa, jotka
uskalsivat nauraa ja itkeä, vaikkakin kyyneleet toisinaan olivat ylen
runsaat.

Chateaubriand'illa oli syvempikin tarkoitus kuin vain tarjota nautintoa
lukijan tunteille. "Atala" on ensimäinen rengas suuremmassa "Genie de
Christianisme"-teoksessa, jolla runoilija alotti taistelun katoollisen
uskon puolesta. Hirmuvalta oli tuhonnut kristinuskon, ja Notre
Dame-kirkon pääalttarilla oli tanssiva ja remuava roskajoukko
kunnioittanut erästä oopperatanssijatarta korkeimman järjen esikuvana,
josta olisi tuleva uudestisyntyvän Ranskan ainoa Jumala. Hirmuvallan
jälkeen avattiin tosin kirkkojen ovet jälleen, mutta ajan tapa vaati
asettumaan epäilevälle, välinpitämättömälle kannalle. Chateaubriand
tahtoi lietsoa uutta virikettä tuohon veltostuneeseen uskonnolliseen
tunteeseen, osoittamalla mitä kauneusarvoja kristinoppi ja etenkin
katoolinen oppi itsessään kätki.

Ranskasta levisi "Atala" yli koko sivistyneen maailman, ja se on
käännetty likipitäen kaikille kielille. Ja huolimatta siitä, että
toista sataa vuotta on jo kulunut -- verrattain pitkä aika
kirjateokselle -- ilmestyy "Atalasta" yhä uusia ja uusia painoksia.

Teoksen ikuinen nuoruus ei riipu sen kristillis-ystävällisestä
tarkotusperästä -- sen liiallinen tunnepuolen painostaminen vaikuttaa
meistä "myöhemmän ajan lapsista" kuvitellulta ja lapselliselta -- vaan
runollisuudelta, jota ilmenee etenkin suuremmoisissa Amerikan
aarniometsäkuvauksissa.

Chateaubriand kuoli 4 p:nä heinäkuuta v. 1848 ja haudattiin oman
toivomuksensa mukaan Grand-Bén saarelle, lähelle Saint Maloa.



ATALA



Esipuhe.


Ranska omisti ennen muinoin Pohjois-Amerikassa suunnattomia
maa-alueita, jotka ulottuivat Labradorista aina Floridaan saakka ja
Atlantin rannoilta vuoririkkaan Kanadan äärimmäisille järville.

Neljä suurta jokea, joitten lähteet sijaitsivat samassa vuoristossa,
jakoivat tämän laajan alueen: Sant Lorenzo-joki, joka katoaa itään ja
laskee saman nimiseen lahteen, Länsi-joki, joka laskee vetensä
tuntemattomaan mereen, Bourbon-joki, joka virtaa etelästä pohjoiseen ja
laskee Hudsonin lahteen, sekä Meschacebe, -- Missisippin oikea nimi --
joka laskee Meksikon lahteen.

Viimemainittu mahtava, puolituhatpeninkulmainen joki hedelmöittää
ihanata maa-aluetta, jota Yhdysvaltojen asukkaat nimittävät Uudeksi
Edeniksi ja jolle ranskalaiset ovat antaneet pehmeälle kajahtavan nimen
Louisiana. Tuhannet muut joet, Missiouri, Illinois, Akanza, Ohio,
Wabache, Tennessee juoksuttavat veronalaisten alamaisten tavoin mikä
samean mikä kirkkaan vetensä Meschacebeen.

Kun kaikki nämä joet paisuvat sadekausien vesimäärästä, kun myrskyt
ovat kaataneet kokonaisia metsiä, kerääntyvät juurineen maasta
kiskaistut puut matalikoille. Pian kiinnittää lieju ne toisiinsa,
köynnökset punovat ne yhteen, ja kasvit, jotka juurtuvat mihin tahansa,
kiiruhtavat yhdistämään kaiken.

Vaahtoavien aaltojen kulettamina luisuvat ne pitkin Meschacebea.
Mukaansa temmannut joki kulettaa ne Meksikon lahteen, missä ne
tarttuvat hiekkasärkkiin ja jakavat siten joen suun useampiin
haarakkeihin. Toisinaan syöksee Meschacebe vuorilta raisut ryöppynsä,
jotka kiitävät ohi metsän puiden ja intiaanien kivisten hautakumpujen.
Sellainen on arojen Niili.

Mutta usein yhtyy luonnossa suuremmoinen jylhyys ja sirous. Päävuolteen
kulettaessa leikkiviä jättiläishonkia ja tammia merta kohti,
uiskentelee rantojen tyyneydessä vesikasvi- ja ulpukkarykelmiä, kohoten
vedestä kullankellervinä saarina. Vihreät käärmeet, siniset haikarat,
ruusunpunaiset flaminqot ja krokotiilin poikaset lojuvat matkustajina
näillä kukkaisaluksilla. Linnut levittävät kullankarvaiset siipensä
kuin purjeina, ja koko nukkuva joukko liukuu hiljalleen johonkin
rauhalliseen sopukkaan.

Meschaceben molemmat rannat tarjoavat mitä merkillisimmän näyn. Idässä
siintävät metsättömät ruohoaavikot niin pitkälle kuin silmä kantaa.
Näyttää kuin nuo vihreät aallot kohoaisivat kohti taivaan sineä
sulautuakseen siihen. Tuhansia eläimiä käsittävät puhvelilaumat
samoilevat näillä rajattomilla aavikoilla. Toisinaan halkoo vuosien
rasittama puhvelihärkä aaltoja, laskeutuakseen jonkun Meschaceben
saaren korkeaan ruohostoon levähtämään. Kaksisarvisesta päästä ja
harmaantuneesta, liejuisesta parrasta päättäen saattaisi sitä luulla
joen jumalaksi, joka tyytyväisenä katselee mahtavia aaltoja ja reheviä
rantoja.

Sellaiselta näyttää joen vasemmalla puolella. Mutta oikea puoli
muodostaa ihmeellisen ja lumoavan vastakohdan. Kallistuneina yli
kuohuvan veden, ryhmittyneinä kukkuloille ja vuorille ja siroiteltuina
laaksoihin on siellä kaikennäköisiä puita, värejä ja tuoksuja toisiinsa
sekottuneina, huimaavan pitkinä, korkeuksiin kohoavina. --

Villit viiniköynnökset, bignoniat ja colocyntikset suikertelevat pitkin
puitten juuria, kiemurtelevat ylös oksia, tarttuvat kiinni niitten
kärkiin, heittäytyvät vaahteroista tulpaanipuihin, tulpaanipuista
ruusupuihin, muodostaen tuhansittain luolia, käytäviä ja aukkoja.
Hakkaillessaan puusta puuhun muodostavat nämä suikerokasvit siltoja
joen haarakkeitten yli, kukkaissiltoja.

Tästä rehevyydestä kohottaa magnolia jäykän päänsä, halliten
valkeankukoistavana kokonaisia metsiä, palmujen löyhyttäessä sitä
kevyillä, vihreillä, viuhkanmuotoisilla lehdillään.

Moninaiset eläimet, joille Luoja on suonut nämä neitseelliset seudut
asuinsijoiksi, luovat niihin eloa ja liikettä. Metsien siimeksissä
keinuvat rypäleitten juovuttamat mesikämmenet jalavien oksilla.
Karibut, Pohjois-Amerikan villipeurat, kylpevät jossakin järvessä.
Mustat oravat ilakoivat tuuheissa lehvissä. Varpusen kokoiset
naurukyyhkyset laskeutuvat ruohostoon, joka punertaa mansikoista.
Vihreät, keltapäiset papukaijat, purppurankirjavat vihertikat,
tulenkarvaiset punatulkut kapuavat korkeissa kypresseissä. Kolibrit
välkkyvät Florida-jasmineissa, ja saaliinhimoiset käärmeet riippuvat
metsän vihreissä holveissa köynnösten tavoin, sinne tänne heiluen ja
sihisten.

Toisella puolella lepää ruohoaavikko hiljaisessa, rauhallisessa unessa.
Tällä puolella sitävastoin on liikettä ja elämää, linnunnokkien iskut
tammenrunkoihin, risahdukset hiiviskelevien eläinten jalkojen alla,
hedelmien halkeaminen eläinten hampaissa, aaltojen kohina, kumea
karjunta, hilpeät liverrykset muodostavat mitä vaihtelevimman
sopusoinnun tällä laajalla saloseudulla.

Mutta kun tuulenhenki sattuu eksymään näihin yksinäisiin seutuihin,
pannen kaiken riippuvan heilumaan, sekoittaen valkeat, taivaansiniset,
vihreät ja punaiset värit yhteen ja sulattaen äänet toisiinsa, silloin
syntyy sellainen ilmiöitten vaihtelevaisuus ja liike metsien
siimeksissä, että muiden kuin niitten, jotka ovat noissa luonnon
neitseellisissä seuduissa olleet, on mahdoton sitä käsittää.

Kun isä Marquette ja onneton La Salle olivat löytäneet Meschaceben,
lyöttäytyivät ensimäiset ranskalaiset, jotka saapuivat Bilaxiin ja
Uuteen Orleansiin, liittoon natchez-intiaanein kanssa, joka heimo on
seudun mahtavin ja pelätyin. Myöhemmin muuttui vierasvaraisuus
kuitenkin verivihollisuudeksi.

Villien joukossa oli Chactas- eli "Sointuva ääni"-niminen ukko, jota
vanhuutensa, viisautensa ja elämäntuntemuksensa perustuksella pidettiin
aavikoiden patriarkkana ja suosikkina.

Kuten kaikki ihmiset, saavutti hänkin elämänrauhan onnettomuuksien
jälkeen; Ei yksin uuden maailman metsissä puhuttu hänen
vastoinkäymisistään, aina Ranskan rajoilla ne tunnettiin. Kaleeriorjana
Marseillessa huutavaa vääryyttä kärsittyään laskettiin hänet jälleen
vapaaksi, hän pääsi Ludvig XIV:nnen puheille, oli keskustelussa
vuosisadan suurmiesten kanssa ja läsnä Versaillesin juhlissa, näki
Racinen murhenäytelmät teatterissa ja kuuli kuuluisan Bossuetin
hautapuheen. Sanalla sanoen: tämä villi sai nähdä yhteiskunnan
loistavimmat puolet.

Palattuaan vuosien kuluttua kotimaahansa nautti Chactas siellä
rauhallista lepoa. Mutta kohtalo kadehti häneltä tätäkin ja teki hänet
sokeaksi. Eräs nuori tyttö talutti häntä pitkin Meschaceben rantoja,
kuten Antigone Oidiposta Kyteralla tai Maloina Ossiania Morvenin
kukkuloilla.

Huolimatta siitä, että Chactas sai kärsiä paljon vääryyttä
ranskalaisten puolelta, rakasti hän heitä. Hän muisteli usein
Fénelonia, jonka vieraana hän oli ollut ja toivoi aina tilaisuutta
saada auttaa tuon hurskaan miehen maalaisia.

Vuonna 1722 oli ranskalainen René tullut Louisianaan, levottoman
luonteensa ja kovan kohtalonsa ajamana. Hän kulki pitkin Meschacebea
natchez-intiaanien luo ja pyysi päästä sotilaaksi heidän heimoonsa.
Chactas kuulusteli häntä, ja huomattuaan, että hänen päätöksensä oli
järkkymätön, otti hänet pojakseen ja antoi hänelle vaimoksi
intiaanittaren nimeltä Celuta. Heti sen jälkeen varustautuivat villit
majavanpyyntiretkelle.

Huolimatta Chactasin sokeudesta, valitsi sachen, vanhojen neuvosto,
hänet retken johtajaksi sen kunnioituksen perusteella, jota kaikki
intiaaniheimot häntä kohtaan tunsivat.

Rukoukset ja uhritoimitukset alkoivat. Poppamiehet ja noidat selittivät
unia, manitou-jumalilta kysyttiin neuvoa. Uhrattiin tupakkaa;
paistettiin hirvenkieliä; seurattiin tarkasti, räiskyikö tuli
nuotiossa, jotta saatiin selville henkien tahto ja toivomukset.

Vihdoin lähdettiin matkaan, kun ensin oli nautittu pyhän koiran lihaa,
ja René seurasi mukana.

Vastavirtojen avutta soluivat venheet pitkin Meschacebea ja kääntyivät
sitten Ohiolle.

Tämä tapahtui syksyllä. Kentuckyn suuremmoiset aarniometsät levisivät
hämmästyneen ranskalaisen silmien eteen.

Eräänä yönä, kun kuu kumotti kirkkaana taivaalla ja kaikki natchezit
nukkuivat veneittensä pohjilla ja koko intiaanilaivasto solui
nahkaisine, levitettyine purjeineen hiljaisen tuulen kulettamana virtaa
alas, pyysi René, joka oli jäänyt yksin Chactasin luo, tätä kertomaan
seikkailujaan ja kokemuksiaan. Vanhus suostui siihen, ja istuen Renén
vieressä perätuhdolla alotti hän kertomuksensa.



Metsästäjät.


-- Harvinainen sattuma on saattanut meidät yhteen täällä, rakas
poikaseni. Sinä olet sivistynyt mies, mutta ruvennut villiksi, minä
villi, jota Suuri Henki -- en tiedä mitä varten -- on tahtonut
sivistyttää.

Me olemme syntyneet elämään vastakkaisissa olosuhteissa, ja kuitenkin
olet sinä samoillut näillä minun kotiseuduillani ja minä sinun. Ja
siitä syystä tulisi meillä kummallakin olla sama katsantokanta. Kumpi
meistä molemmista, sinä vai minä, on enemmän voittanut tai kadottanut
vaihdossa? Sen tietävät vain Henget, joista vähäpätöisimmällä on
enemmän älyä kuin ihmisillä yhteensä.

Ensi kukkaiskuussa tulee kuluneeksi seitsemän kertaa kymmenen
lumikautta ja lisäksi vielä kolme siitä kun äitini lahjoitti minulle
hengen Meschaceben sannalla. Espanjalaiset olivat vast'ikään asettuneet
Pensacolan lahteen, mutta Louisianassa ei ollut vielä ainoatakaan
valkoihoista.

Tuskin olivat lehdet varisseet vielä seitsemättätoista kertaa, kun
läksin isäni, sotilas Outalissin kanssa taistelemaan muskogeja,
Floridan mahtavinta heimoa vastaan. Me yhdyimme espanjalaisiin,
liittolaisiimme, ja taistelu tapahtui erään Mobilejoen sivuhaaran
luona.

Areskouija manitouhenget eivät olleet meille suopeita. Vihollinen
voitti; isäni kaatui; minä haavoituin kahdesti puolustaessani häntä.
Oi, miksi en saanut astua hänen kanssaan sielujen valtakuntaan! Olin
silloin kokenut ne onnettomuudet, jotka minua maanpäällä olivat
odottaneet. Henget olivat päättäneet toisin: pakenevat veivät minut
Saint-Augustineen.

Tuosta kaupungista, jonka espanjalaiset olivat vast'ikään rakentaneet,
olin vähällä tulla viedyksi Meksikon kaivoksiin töihin, mutta eräs
vanha kastilialainen nimeltä Lopez, tuli liikutetuksi, nähdessään
nuoruuteni ja avuttomuuteni, ja tarjosi minulle turvapaikan kotonaan,
missä hän asui naimattomana sisarineen.

Molemmat kohtelivat minua mitä myötätuntoisimmin. He hoitivat minua
hyvin huolellisesti ja antoivat minulle kaikenlaista opetusta.

Oleskeltuani kolmekymmentä kuunkierron aikaa Saint-Augustinessa, alkoi
kaupunkilaiselämä ikävystyttää minua. Kuihduin aivan silminnähtävästi.
Usein seisoin tuntikausia liikkumattomana ja tähystelin etäistä metsän
reunaa. Usein istuin joen rannalla surullisena virran juoksua seuraten.
Uneksin metsistä, joitten ohi nuo aallot olivat kiitäneet, ja tuska
ahdisti sieluani.

Viimein en enää jaksanut tukahduttaa kaihoani, joka veti minua
erämaahan, ja eräänä aamuna astuin Lopezin eteen puettuna villin
pukuun, jousi ja nuolia toisessa kädessäni ja europalaiset vaatteeni
toisessa. Heittäydyin polvilleni jalon hyväntekijäni eteen ja vuodatin
kyyneliä virtana. Moitin levottomuuttani ja syytin itseäni
kiittämättömyydestä.

-- Mutta, isäni, -- sanoin, -- sinä näet itse; minä kuolen, ellen pääse
jälleen intiaanien vapaaseen elämään.

Lopez katseli minua ihmetellen ja koetti saada minut luopumaan
aikeestani. Hän selitti, millaiset vaarat minua uhkasivat, jos
uudestaan joutuisin muskogien käsiin. Mutta nähtyään päättäväisyyteni
vuodatti hänkin kyyneliä ja sulki minut syliinsä.

-- Lähde, -- virkkoi hän, -- lähde, sinä luonnon lapsi. Jos itse olisin
nuorempi, seuraisin sinua erämaihin, joista minullakin on suloisia
muistoja, ja veisin sinut äitisi syliin. Kun sinä samoilet metsissäsi,
niin ajattele joskus vanhaa espanjalaista, joka osoitti sinulle
vierasvaraisuutta. Muista, että ensin sait maailmassa kokea hellyyttä
ja sen kautta opit rakastamaan lähimmäistäsi.

Lopez rukoili sitten kristittyjen Jumalaa, jota en suostunut
tunnustamaan omakseni, ja niin me erosimme kyynelin.

Ei kestänyt pitkää aikaa, kun kiittämättömyyteni sai rangaistuksensa.
Outo kun olin, eksyin metsissä, ja jouduin muskogien ja seminolien
vangiksi, kuten Lopez oli ennustanut. Puvustani ja päätäni koristavista
sulista tunsivat he minut natchez-intiaaniksi. Minut pantiin
kahleisiin, jos kohta lieviin nuoruuteni tähden.

Simaghan, joukon päällikkö, kysyi nimeäni. Minä vastasin:

-- Olen Chactas, Outalissin poika, Miscoun pojan, jotka ovat anastaneet
useamman kuin sadan muskogi-sankarin päänahat.

Simaghan sanoi:

-- Chactas, Outalissin poika, Micsoun pojan! Iloitse! Sinut poltetaan
suuressa kylässä.

Minä vastasin:

-- Se on hauskaa.

Ja sitten viritin minä kuolinlauluni.

Vankinakaan ollen en voinut seuraavien päivien kuluessa olla
ihailematta vihollisiani. Muskogit ja etenkin heidän liittolaisensa
seminolit uhkuivat iloa, reippautta ja tyytyväisyyttä. Heidän käyntinsä
oli kevyttä, esiintymisensä avonaista ja suoraa. He puhuivat paljon ja
sujuvasti, ja heidän kielensä oli kaikuvaa ja puhdasta. Vanhuuskaan ei
ollut voinut riistää sachemilta, vanhojen neuvostolta, vapaata
iloisuutta. Kuten metsiemme vanhat linnut, säestivät he yhä vanhoilla
lauluillaan nuoremman polven uusia säveliä.

Naiset, jotka seurasivat joukkoa, osoittivat minua kohtaan hellää
myötätuntoa ja rakastettavaa uteliaisuutta nuoruuteni johdosta. He
utelivat tietoja äidistäni ja varhaisemmasta nuoruudestani. He
tahtoivat tietää, oliko kätkyeni ollut ripustettuna vaahteran
kukoistaviin oksiin, ja oliko tuuli tuuditellut minua pikku lintujen
pesien ääressä. Ja lisäksi tuhansia kysymyksiä sydämeni tilasta: Olinko
nähnyt valkoista hirveä unissani ja olivatko salaperäisen laakson puut
neuvoneet minua rakastamaan.

Vastasin yksinkertaisesti ja kiertelemättä äitien, tyttöjen ja vaimojen
kyselyihin:

-- Te olette päiviemme viehätys, ja yö odottaa teitä kuin aamun
sarastusta. Miehet heittäyvät syliinne, joutuakseen rintojenne ja
huulienne kahleisiin. Te tunnette ne taikasanat, jotka vaimentavat
kaikki valitukset ja surut. Kas siinä, mitä hän, joka on minut
maailmaan synnyttänyt, mutta joka ei enää koskaan saa minua nähdä, on
minulle kertonut. Hän on myöskin kertonut, että immet ovat salaperäisiä
kukkasia, jotka kukoistavat yksinäisissä paikoissa.

Nämä mairittelevat sanat herättivät naisissa suurta mieltymystä. He
toivat minulle kokosmaitoa, vaahteranmahlaa, maissileipää, karhunluita,
majavantaljoja, simpukoita ja alleni sammalta. He laulelivat ja
ilakoivat kanssani, ja vuodattivat kyyneliä ajatellessaan, että minut
poltettaisiin.

Eräänä yönä, kun muskogit olivat asettuneet leiriin metsänreunamaan,
istuin minä nuotiovalkean ääressä sotilaan kanssa, joka oli saanut
toimeksi vartioida minua.

Äkkiä kuului vaatteitten kahinaa ruohostosta ja puoleksi hunnutettu
nainen ilmestyi viereeni istumaan. Kyyneleet helmeilivät hänen
silmäripsissään. Tulen valossa välkkyi pieni kultainen risti hänen
povellaan.

Hänen piirteensä olivat säännöllisen kauniit. Hänen kasvoillaan
kuvastui harvinainen puhtaus ja lempeys, jotka vaikuttivat
vastustamattomasti. Hänen katseensa todisti hellää suloutta, ääretöntä
herkkyyttä ja syvää surumielisyyttä. Hänen hymynsä oli taivaallinen.

Luulin häntä _viimeisten lemmenhetkien immeksi_, nuoreksi tytöksi, joka
lähetetään sotavangin luo sulostuttamaan hänen viimeisiä hetkiään ja
kuolemaansa. Tässä luulossa katselin häntä, sopertaen sekavana, mikä ei
suinkaan johtunut polttorovion pelosta:

-- Impi, sinä olet luotu ensimäisiä etkä viimeisiä lemmenhetkiä varten.
Tämän sydämen, joka kohta herkeää lyömästä, on vaikea sykkiä
sopusoinnussa sinun sydämesi kanssa. Miksi yhdistää kuolema ja elämä?
Se sytyttäisi minussa vaan päivänvalon kaipuun. Tulkoon joku toinen
onnellisemmaksi kuin minä ja yhtykööt köynnökset ja tammet keskenään
syleilyyn!

Nuori tyttö vastasi:

-- Minä en suinkaan ole viimeisten lemmenhetkien impi! Oletko
kristitty?

Vastasin, etten ollut voinut luopua vigvamini haltijoista. Tämän
kuultuaan teki tyttö vastenmielisyyttä ilmaisevan eleen.

-- Valitan, että sinä raukka yhä edelleenkin olet epäjumalanpalvelija.
Äitini kasvatti minut kristityksi. Nimeni on Atala. Minä olen
kultarenkailla koristetun Himaghanin tytär, ja isäni on tämän joukon
sotapäällikkö. Me olemme matkalla Apalacuclaan, missä sinut poltetaan.

Tämän sanottuaan nousi Atala ja poistui.

       *       *       *       *       *

Tässä täytyi Chactasin keskeyttää kertomuksensa. Muistojen valtava
virta syöksyi hänen sieluunsa. Hänen sammuneihin silmiinsä nousi
kyyneleitä, jotka alkoivat valua hänen ryppyisille poskilleen. Kaksi
sielun syvyyksiin kätkeytynyttä lähdettä puhkesi, uurtaen itselleen
tien hänen kalvailla kasvoillaan.

-- Voi, poikani, -- sanoi hän viimein, -- sinä näet, olenko minä
älykäs, vaikka minua sellaisena pidetään. Ihmiset, jotka eivät näe,
voivat sentään vielä itkeä.

Ja sitten jatkoi hän kertomustaan.

       *       *       *       *       *

-- Useita päiviä kului. Päällikön tytär tuli joka ilta luokseni ja
keskusteli kanssani. Uni pakeni silmistäni, ja Atala oli aina
mielessäni.

Seitsemäntenätoista matkapäivänä, kun ilta lähestyi vedenpinnan
yläpuolella liitelevine korentoineen, olimme saapuneet Alachuan
suurelle ruohoaavikolle. Tätä aavikkoa ympäröi kalliot, jotka toinen
toistaan korkeammalle kohoten kannattivat huimaavassa, pilviä
tavoittelevassa korkeudessa kokospalmu-, sitruunapuu-, nagnolia- ja
tammiryhmiä.

Päällikkö kajahutti tervetuliaishuudon, ja joukko leiriytyi erään
vuoren juurelle. Minut vietiin hiukan syrjään, pienen lammen rannalle,
jommoisia Floridassa on kovin runsaasti, ja sidottiin puuhun kiinni,
erään sotilaan jäädessä kärsimättömänä viereeni vartioimaan.

Montakaan minuuttia ei ollut ennättänyt kulua, kun Atala jo näyttäytyi
puiden suojissa lammikon luona:

-- Metsästäjä, -- sanoi hän muskogisankarille, -- jos mielesi tekee
hirvenajoon, jään minä tänne vankia vartioimaan.

Sotilas hypähti ilosta, kuultuaan päällikön tyttären sanat, ja pian oli
hän kadonnut aavikolle.

Kuinka ihmeellinen olio onkaan ihmissydän! Kuinka innokkaasti olinkaan
halunnut kuiskailla rakkauden sanoja hänelle, jota rakastin kuin
aurinkoa. Ja nyt olisin mieluummin tahtonut alakuloisuudessani ja
hämmennyksissäni joutua lammikon krokotiilien ruuaksi kuin olla yksin
Atalan kanssa.

Erämaan tytär näytti olevan yhtä hämmästynyt kuin vankinsakin. Me
istuimme aivan äänettöminä. Rakkaus oli riistänyt meiltä puhelahjan.
Vihdoin ponnisti Atala voimiaan ja virkkoi:

-- Sotilas, kahleesi ovat heikot. Sinä voit helposti paeta.

Nämä sanat kuultuani heltisivät kieleni siteet ja minä vastasin:

-- Heikot, oi, nainen...!

En tietänyt kuinka jatkaa. Atala istui hetkisen neuvottomana ja sanoi
sitten:

-- Pakene!

Ja hän irroitti minut puunrungosta. Otin nuoran ja työnsin sen tuon
ihmeellisen tytön käteen, puristaen hänen pienet sormensa kahleeni
ympäri.

-- Ota! Sido! huusin.

-- Oletko järjiltäsi, -- vastasi Atala liikutettuna. -- Etkö sinä
onneton tiedä, että sinut poltetaan? Mitä sinä ajattelet? Unohdatko,
että minä olen peljätyn päällikön tytär?

-- Oli aika, -- vastasin, -- jolloin äitini kantoi minua hartioillaan
majavannahassa. Isälläni oli myös kaunis vigvaminsa, ja hänen kauriinsa
sammuttivat janonsa tuhansista lorisevista puroista. Mutta nyt samoilen
minä ilman isänmaata. Kun minua ei enää ole olemassa, ei kukaan
sirottele ruohoa haudalleni kärpästen pelotteeksi. Kukaan ei välitä
onnettoman muukalaisen ruumiista.

Nämä sanat liikuttivat Atalaa. Hän vuodatti kyyneliä virtana.

-- Voi, jatkoin minä innostuneena, -- jospa sinä tuntisit samaa kuin
minäkin! Eikö erämaa ole vapaa? Eikö metsissä ole piilopaikkoja, joihin
voimme kätkeytyä? Paljonko majojen lapset tarvitsevat, ollakseen
onnelliset! Oi, sinä ihana tyttö! Oi, sinä minun rakastettuni,
uskallatko lähteä kanssani?

Niin minä puhuin, ja Atala vastasi hellästi:

-- Nuori ystäväni, sinä olet oppinut puhumaan valkoihoisten tavoin.
Sinun on helppo houkutella intiaanityttö-raukkaa.

-- Mitä? huudahdin minä. -- Sanotko sinä minua ystäväksesi? Voi, jos
halpa orja uskaltaisi...

-- No? sanoi hän, kumartuen puoleeni, -- jos halpa orja uskaltaisi...?

-- Uskaltaisi pyytää sinua suudelmalla vahvistamaan uskollisuutesi.

Atala täytti pyyntöni. Niinkuin nuori kauris imeytyy kiinni
ruusuköynnöksen kukkasiin niitä vuorenrinteeltä tavoittaessaan, niin
kiinnyin minäkin rakastettuni huuliin.

       *       *       *       *       *

-- Voi, rakas poikani, iloa seuraa melkein aina suru! Kuka olisi voinut
uskoa, että se hetki, jolloin hän antoi minulle ensimäisen todistuksen
rakkaudestaan, samalla murtaisi toiveeni. Kuinka suuresti
hämmästyinkään kuullessani päällikön tyttären sanovan:

-- Kaunis vanki! Minä olen hulluudessani suostunut toivomukseesi, mutta
mihin tämä rakkaus meidät saattaa? Uskontoni eroittaa meidät ijäksi...
Oi, äitini, miksi minulle tämän teit?

Atala vaikeni äkkiä, tukahduttaen jonkun tuhoa uhkaavan salaisuuden,
joka oli päästä hänen huuliltaan. Hänen sanansa saattoivat minut
synkkään epätoivoon.

-- Hyvä! huudahdin, -- minä olen yhtä julma kuin sinäkin! Minä en
pakene; jään tänne. Ja sinä näet minut roviolla. Sinä kuulet
tuskanhuutoni, ja sinä iloitset.

Atala tarttui käsiini:

-- Sinä mieletön poika-parka! huudahti hän. -- Minun käy sinua
todellakin sääli. Sinä tahdot siis, että itken itseni näännyksiin? Etkö
usko, että sydämeeni koskee, kun en voi paeta kanssasi? Onneton oli se
kohtu, joka sinut synnytti, oi Atala! Miks'et heittäydy krokotiilien
ruuaksi?

Aurinko teki juuri laskuaan ja krokotiilit kurnuttivat käheästi
lammikossa. Atala jatkoi:

-- Lähtekäämme täältä!

Vein Simaghanin tyttären vuoren juurelle, joka siinä kohden pistäytyi
aavikkoon, ikäänkuin muodostaen vihreän lahden. Erämaassa vallitsi
rauha ja juhlallinen hiljaisuus. Haikara kirkui pesässään; metsät
kaikuivat viiriäisten yksitoikkoisesta vikinästä, papukaijojen
rääkynnästä, puhvelien mylvinnästä ja seminolien hevosten hirnunnasta.

Me kuljimme äänettöminä, rinnakkain. Hän piti kädessään nuoraa, jonka
olin pakoittanut hänet ottamaan. Milloin kyyneltyivät silmämme, milloin
koetimme hymyillä, milloin kohdistimme katseemme taivaaseen, milloin
maahan. Me kuuntelimme hajamielisinä lintujen laulua, osoitimme
mailleen menevää aurinkoa, puristimme hellästi toistemme käsiä,
tunsimme sydäntemme sykkivän väliin voimakkaammin, väliin taas
heikommin, ja tuon tuostakin kuiskattiin nimet Chactas ja Atala.

Oi sitä ensi lemmen kävelyä! Kuinka voimakas muistosi onkaan, kun se
vielä monien koettelemusten ja kärsimysten vuosien jälkeen voi näin
liikuttaa vanhan Chactasin sydäntä!

Kuinka vaikea onkaan tajuta kuolevaisia, kun intohimot heitä
hallitsevat! Olin juuri jättänyt jalon Lopezin, antautunut
kaikenlaisiin vaaroihin, saavuttaakseni vapauteni, ja naisen katse oli
riittänyt silmänräpäyksessä muuttamaan mieleni, päätökseni ja
ajatukseni. Olin unohtanut maani, äitini, vigvamini ja kamalan
kuoleman, joka minua odotti, ja olin vallan välinpitämätön kaikesta,
mikä ei koskenut Atalaa.

Voimattomana saavuttamaan miehen ajatuksen selvyyttä, olin vaipunut
jonkinlaiseen lapsellisuuteen, ja kykenemättä tekemään kerrassaan
mitään pelastukselleni, olin avun tarpeessa kuin pieni lapsi.

Siksipä heittäytyi Atala, samoiltuamme läpi ruohoston, turhaan
jalkoihini ja uudestaan pyysi minua jättämään hänet. Vakuutin hänelle
palaavani yksin leiriin, jos hän kieltäytyisi sitomasta minua puuhun.
Hänen täytyi taas tehdä mielikseni, mutta hän toivoi onnistuvansa
paremmin ensi kerralla?

Päivää myöhemmin pysähdyimme laaksoon lähelle Cuscovillaa,
seminolien pääleiriä. Yhtyneinä muskogeihin muodostivat nämä intiaanit
creek-intiaaniliiton.

Yöllä tuli palmumaan tytär luokseni hongikkoon ja rukoili minua taas
pakenemaan yksinäni. Vastaamatta mitään tartuin hänen käteensä ja
pakotin vapisevan tytön seuraamaan minua metsän läpi.

Yö oli ihana. Ilman hengettäret ravistelivat sinisiä kiharoitaan, jotka
tuoksuivat männyn pihkalle, ja virralla, missä krokotiilit tyytyväisinä
venyivät, levittivät tamarindit suloista ambrantuoksua.

Kuu heloitti lempeästi pilvettömällä, syvänsinisellä taivaanlaella,
siroitellen helmiloisteisia säteitään metsien synkille ääriviivoille.

Ei kuulunut pienintäkään ääntä, metsät vain omalla merkillisellä
tavallaan soittivat. Voi melkein sanoa, että yksinäisyyden sielu humisi
hiljaa erämaassa.

Puiden välissä huomasimme soihtua kantavan nuorukaisen, joka oli kuin
metsien halki vaeltava, luontoa herättelevä kevään henki. Hän oli
lempiväinen, joka meni tiedustelemaan kohtaloaan rakastettunsa
vigvamista.

Jos tyttö sammuttaa soihdun, merkitsee se myöntymystä; jos hän
verhoutuu huntuunsa, sammuttamatta sitä, on vastaus kielteinen.

Hiipiessään siellä puiden siimeksessä, lauloi hän puoliääneen itsekseen
näin:

    -- Minä riennän ennen päivää vuoren huipulle etsimään arkaa
    kyyhkyläistäni metsän tammien seasta.

    Olen kiinnittänyt hänen kaulaansa simpukkakuoriketjun, jossa
    kolme punaista puhuvat rakkaudestani, kolme sinipunaista
    levottomuudestani ja kolme sinistä toiveistani.

    Milan silmät ovat kuin kärpän ja kiharat kuin riisivainiot,
    hänen suunsa kuin ruusunpunainen helmillä koristettu simpukka,
    hänen rintansa kuin kaksi saman emon samana päivänä synnyttämää
    karitsaista.

    Oi, jospa Mila sammuttaisi soihdun!

    Oi, jospa hänen suunsa hengittäisi siihen kaihon huoahduksen!

    Minä teen hänet onnelliseksi, ja minä poltan rauhan piippua
    poikani kehdon ääressä.

    Oi, ehdittävä on minun ennen päivää vuoren huipulle, etsiäkseni
    aran kyyhkyläiseni metsän tammien seasta.

Niin lauloi nuorukainen, ja hänen laulunsa lisäsi sieluni tuskia ja
saattoi Atalan kalpenemaan. Meidän yhdistyneet kätemme vapisivat. Mutta
pian kiintyi huomiomme toiselle taholle ja paljoa vaarallisempaan
seikkaan.

Olimme tulleet lähelle erään lapsen hautaa, jota pidettiin rajamerkkinä
eroittamassa kahden heimon alueet toisistaan. Maan tavan mukaan oli se
sijoitettu tien viereen, jotta nuoret naiset lähteellä käydessään
hengittäisivät viattoman olennon sielua, antaakseen sen takaisin
heimolleen. Nyt juuri oli siellä nuoria vaimoja, jotka äidinonnea
toivoen avosuin tavoittelivat pienokaisen sielua, jonka he luulivat
kukkasilla liitelevän. Lapsen äiti saapui viimein paikalle ja laski
maissilyhteen ja muutamia valkoisia liljoja haudalle. Sitten kostutti
hän hautaa oman rintansa maidolla, istahti matalalle ruohokunnaalle ja
puheli lapselleen hempeällä äänellä:

    Voi, miksi tippuvat kyyneleeni multaiseen kehtoosi, esikoiseni?

    Vartuttuaan isoksi, täytyy lintusen uskaltautua metsiin ruokaa
    etsimään, ja erämaassa kohtaa se usein karvaita paloja.

    Sinä olet ainakin välttänyt kyyneleet; sinä olet säästynyt
    talven purevilta tuulilta.

    Umppu, joka kuihtuu verhossaan, vie tuoksut muassaan, kuten
    sinä, rakas poikani, veit viattomuutesi.

    Onnelliset ne, jotka kuolevat kehtoonsa; he ovat tunteneet
    vain äitinsä suudelmat ja nähneet hänen hymyilynsä!

Oltuamme jo ennestään tunteittemme vallassa, tekivät nuo hellyyttä ja
äidinrakkautta osoittavat kohtaukset meihin mitä valtavamman
vaikutuksen lumoavassa yksinäisyydessä. Kannoin Atalan metsän pimentoon
ja kuiskasin hänelle sanoja, joita minun on enää vaikea mieleeni tämän
ikäisenä palauttaa.

Etelätuuli, rakas poikani, kadottaa lämpönsä, hiveltyään jäävuorten
sivuja. Lemmenmuistot vanhuksen sydämessä ovat kuin kuun kelmeät
säteet, auringon vaivuttua mailleen ja hiljaisuuden vallitessa villien
vigvameissa.

Ken saattoi pelastaa Atalan? Ken pidättää häntä luonnon vaatimuksilta?
Vain ihme sen saattoi tehdä, ja tämä ihme tapahtui. Simaghanin tytär
pakeni kristittyjen Jumalan turviin. Hän heittäytyi polvilleen maahan
ja rukoili palavasti äitiään ja Pyhää Neitsyttä.

Tällä hetkellä teki tuo uskonto minuun valtaavan vaikutuksen, uskonto,
joka kykeni metsien vaaroissa ja yksinäisyydessä tukemaan hätään
joutunutta, uskonto, joka todella vaikutti ja voitti intohimon myrskyt,
joita kaikki näkyi suosivan: metsien lymy, yksinäisyys, hiljaisuus.

Oi, kuinka ylevältä hän näyttikään, tuo vaatimaton villi, oppimaton
Atala, ollessaan siinä polvistuneena ikivanhan, kaatuneen petäjän
edessä ja rukoillessaan Jumalaansa pakanallisen rakastajansa puolesta!
Hänen korkeuden tähtiä kohti käännetyt silmänsä ja poskensa, joita
maallisen rakkauden ja uskonnollisen innostuksen kyyneleet kostuttivat,
olivat kuolemattoman kauniit. Luulin hänen pakenevan luotani
taivaaseen; luulin näkeväni henkien, joita kristittyjen Jumala lähettää
vuorten erakkojen luo noutamaan heidän sielujansa, heiluvan kuun
säteissä ja viuhkovan siivillään puiden lomissa. Minut valtasi tuska,
sillä pelkäsin, ett'ei Atalan aika enää ollut pitkä täällä maan päällä.

Hän vuodatti niin hereitä kyyneliä ja näytti niin onnettomalta, että
minä melkein olisin suostunut jättämään hänet ja pakenemaan yksinäni,
kun kuolinhuuto äkkiä kajahti metsässä. Neljä asestettua miestä
heittäytyi päälleni. Meidät oli löydetty. Päällikkö oli ajattanut meitä
takaa.

Atala oli ylpeä kuin kuningatar. Hän ei virkkanut sanaakaan sotilaille,
vaan loi heihin ylimielisen katseen ja läksi Simaghanin luo.

Hän ei kuitenkaan saanut mitään aikaan. Vartijat lisättiin
kaksinkertaisiksi ja minut eristettiin kokonaan rakastetustani.

Viisi yötä ja päivää kului, kunnes näimme edessämme Apalachuclan, joka
sijaitsi Chata-Uches virran rannalla. Minut koristeltiin heti
kukkasilla, kasvoni kirjailtiin punaisiksi ja valkoisiksi, nenääni ja
korviini ripustettiin helmiä, ja käteeni pantiin chichikone, eräs laji
soittokoneitamme.

Tällaisissa uhritamineissa saavuin kansajoukon tervehtimänä
Apalachuclaan. Olin juuri tehnyt tilin elämäni kanssa, kun
simpukankuoresta lähtenyt merkkipuhallus äkkiä kajahti ilmassa, ja
Mico, heimon mahtavin päällikkö, kutsui neuvoskunnan koolle.

Sinähän tiedät, poikaseni, millä tavoin villit kiduttavat
sotavankejaan. Oman henkensä uhalla ja väsymättömän ihmisrakkauden
ohjaamina on kristittyjen lähetyssaarnaajien onnistunut aikaansaada se,
että useat heimokunnat ovat vaihtaneet kidutuspaalun kauhut lievään
orjuuteen. Muskogit eivät kuitenkaan olleet vielä luopuneet vanhoista
tavoistaan, jos kohta suuri joukko olikin asian puolella. Mico oli
kutsunut vanhimmat koolle keskustelemaan tästä tärkeästä asiasta. Minut
vietiin neuvoskunnan eteen.

Kokoushuone sijaitsi vähän matkan päässä Apalachuclasta
yksinäisellä kukkulalla. Huoneena oli kolminkertainen pilaripyörylä
avonaisella pyöreähköllä paikalla. Pilarit olivat sileäksi vuoltuja
kypressinrunkoja, keskimmäiset olivat pitempiä ja paksumpia, mutta
sijaitsivat harvemmassa; aivan keskellä oli yksinäinen pilari. Tämän
yläpäästä kulki pitkiä nilanauhoja, ulottuen toisten pilarien päihin
saakka ja muodostaen ikäänkuin katoksen.

Neuvoskunta kokoontui. Viisikymmentä majavannahkaviittaan puettua ukkoa
asettui porrasmaisesti kohoaville lavitsoille siten, että heidän
kasvonsa olivat kääntyneinä oveenpäin. Heimon johtaja istui keskellä,
pitäen kädessään rauhanpiippua, joka nyt oli puoleksi kirjailtu
sodan merkiksi. Ukkojen oikealla puolella istui viisikymmentä
joutsenuntuvapukuista vaimoa. Sotapäälliköt asettuivat kirveineen,
sulkatöyhtöineen ja punaiseksi kirjailtuine rintoineen ja käsivarsineen
vasemmalle.

Pilarien juurella paloi nuotio. Kahdeksan temppelivartijan ympäröimä
poppamies, joka oli puettuna pitkään kaapuun ja kantoi täytettyä
huuhkainta päänsä päällä, astui esille ja valoi kokosöljyä nuotioon,
uhraten auringolle. Kolminkertainen ukkorivi, vaimot, sotilaat,
poppamies, suitsutus-savu, uhritoimitukset kaikki nuo antoivat
tuollaiselle kokoukselle juhlallisen, salaperäisen leiman.

Minä seisoin kahleissa kaikkien keskellä. Kun uhri oli toimitettu,
alkoi Mico puhua, esittäen lyhyesti asian, joka oli aiheuttanut
neuvoston kokoonkutsunnan. Hän heitti sinisen nauhan maahan merkiksi,
että oli puhunut.

Silloin nousi muuan Kotka-suvun vanhimmista seisomaan ja sanoi:

-- Isä Mico, heimon vanhimmat, Kotka-, Majava-, Käärme- ja
Kilpikonnasukujen vaimot ja sotilaat, älkäämme muutelko esi-isiemme
vanhoja tapoja. Polttakaamme vanki, älkäämmekä olko heikkoja.
Valkoihoisten tapoja koetetaan tyrkyttää meille, mutta niistä koituu
vaan vaaroja. Heittäkööt ne, jotka hyväksyvät sanani, punaisen nauhan
maahan. Minä lopetan.

Ja hän heitti punaisen nauhan maahan.

Muuan vaimo nousi ja sanoi:

-- Isä Kotkalla on ketun viekkaus ja kilpikonnan hidas varovaisuus.
Olkoon ystävyysside luja välillämme ja puhelkaamme sovussa rauhanpuun
suojissa. Mutta muuttakaamme esi-isiemme säännöt sikäli kun ne ovat
vahingollisia! Me tarvitsemme orjia viljelemään peltojamme.
Vapauttakaamme itsemme kuulemasta vankien valitushuutoja, jotka
häiritsevät äitiemme rauhaa. Minä lopetan.

Kuten myrskyssä särkyvät meren aallot, kuten tuulen pyörre lakaisee
syksyisin tieltään kuivat lehdet, kuten Meschaceben kaisla nousee ja
laskee hyökyaallokossa ja kuten joukko mylviviä eläimiä syöksyy
metsikköön, niin meluttiin ja kohistiin kokoushuoneessa. Vanhukset,
sotilaat ja vaimot puhuivat kaikki yht'aikaa. Mielipiteet kamppailivat
keskenään, lausuttiin vastakkaisia toivomuksia ja sekasorto uhkasi koko
neuvoskuntaa. Mutta lopuksi voittivat kuitenkin vanhat tavat, ja minut
tuomittiin roviolle.

Satunnaisen seikan tähden siirrettiin tuomion täytäntöönpanoa hiukan.
_Kuolleitten juhlan_ eli _Henkien kunniapäivien_ aatto oli juuri
käsissä. Tavat eivät sallineet ketään teloitettavan niinä päivinä.

Minua vartioittiin ankarasti, eikä Simaghanin tytärtä laskettu millään
ehdolla luokseni.

Sillävälin saapui intiaaniheimoja monen sadan penikulman päästä
viettämään Henkien juhlaa. Eräälle syrjäiselle paikalle oli rakennettu
pitkä rakennus. Määrättynä päivänä kaivoivat kunkin perheen jäsenet
esi-isiensä luut esille haudoista ja ripustivat ne säännölliseen
järjestykseen "Esi-isien yhteisen salin" seinille.

Myrsky oli puhjennut raivoamaan, tuuli ulvoi, metsät humisivat ja
lähiseudun vesiputoukset pauhasivat, eri heimojen vanhimpien solmiessa
liittoja ja tehdessä rauhansopimuksia esi-isiensä luitten ääressä.

Vietettiin hautajaisjuhlia, pantiin toimeen kilpajuoksuja ja
palloleikkejä ja harjoitettiin maaliin heittämistä. Kaksi neitosta
taisteli pajuseppeleestä. Rinta rintaa vasten painautuneina raastoivat
tytöt toisiltaan seppelettä, jota pitivät koholla päänsä päällä. Heidän
sirot, alastomat säärensä kietoutuivat toisiinsa, heidän suunsa
yhtyivät, heidän huohotuksensa huokui yhteen ja kiharat sotkeusivat
toisiinsa. Katselijat taputtivat käsiään.

Poppamies manasi Michabouta, virtojen henkeä. Hän kertoi suuren
Jäniksen taistelusta, Matchimanitousta, pahan jumalasta; kuinka
ensimäinen mies ja Atahensic, ensimäinen nainen, syöstiin taivaasta,
koska he olivat kadottaneet viattomuutensa, kuinka veljesveri punasi
maata jumalattoman Jouskekan surmattua oikeatuntoisen Tahouistsaron,
kuinka suuri Henki lähetti mahtavan vedenpaisumuksen, kuinka Masson
yksin pelastui kaarnakanootissaan ja kuinka hän lähetti korpin etsimään
maata sekä kuinka kauniin Endaen puoliso herätti ihanalla laulullaan
vaimonsa kuolleista.

Näitten kilpailujen ja ylistysvirsien jälkeen valmistauduttiin
vihkimään esi-isät ikuiseen lepoonsa.

Chata-Uche-virran rannalla kasvoi villi viikunapuu, jota pidettiin
pyhänä. Tytöillä oli tapana pestä kylpyvaatteensa sillä kohdalla virtaa
ja ripustaa ne kuivamaan tuon vanhan puun oksille.

Paikalle oli nyt kaivettu suunnaton kuoppa. Hautaushuoneesta lähdettiin
liikkeelle kuolinvirsiä veisaten. Kunkin perheen jäsenet kantoivat
esi-isiensä luita. Kun oli saavuttu haudalle, laskettiin jäännökset sen
pohjalle, järjestettiin ja eroitettiin toisistaan karhun ja majavan
taljoilla. Sitten luotiin hauta umpeen ja kummulle istutettiin
_Kyynelten ja Auringon puu_.

Surkuttele ihmisiä, poikaseni! Samat intiaanit, jotka noudattivat niin
liikuttavia tapoja, samat naiset, jotka olivat osoittaneet niin hellää
osanottoa kohtalooni, vaativat nyt huutaen ja kirkuen tuomion
täytäntöönpanoa, ja muutamat heimot siirsivät kotimatkansa, nähdäkseen
miehen kärsivän hirveitä tuskia.

Notkossa jonkun matkan päässä kylästä oli kypressi- ja kuusitiheikkö
nimeltä _Verilehto_. Sinne päästiin kulkemalla yli raunioitten, jotka
olivat jätteitä jonkun tuntemattoman kansan rakennustaidosta.

Keskellä tätä lehtoa oli jonkinlainen aho, jolla tavallisesti uhrattiin
sotavankeja.

Minut vietiin sinne juhlasaatossa. Kaikki laitettiin kuntoon
teloitustani varten. Ryhdyttiin pystyttämään Areskouisin paalua.
Kaadettiin petäjiä, jalavia ja kypressejä. Katselijat sovittelivat
oksista ja puunrungoista itselleen amfiteatterimaiseen järjestykseen
istuinsijoja. Jokainen koetti keksiä minua varten jotakin uutta
kidutustapaa. Yksi ehdotti, että päänahkani riistettäisiin, toinen että
minut soaistaisiin hehkuviksi kuumennetuilla sotakirveillä. Minä
viritin kuolinlauluni:

    En välitä tuskista. Olen urhokas mies! Voi, muskogit, minä
    halveksin teitä, sillä te olette naisia kehnommat!

    Isäni Outalissi, Miscoun poika, on juonut kuuluisimpien
    sankarienne pääkuorista. Huokaustakaan ette sydämestäni saa!

Lauluni ärsyttämänä lävisti eräs sotilaista nuolella käsivarteni.

Sanoin hänelle:

-- Kiitos, veikkonen!

Pyövelieni kiirehtimisistä huolimatta ei teloitusvalmistuksia ehditty
suorittaa loppuun ennen auringon laskua. Kysyttiin neuvoa
poppamiehiltä; he kielsivät häiritsemästä varjojen henkiä. Teloitukseni
siirrettiin seuraavaan päivään.

Saadakseen varmasti olla läsnä tilaisuudessa ja ollakseen paikalla heti
auringon noustessa, jäivät kärsimättömät intiaanit yöksi Verilehtoon.
He virittivät suuria nuotioita ja alkoivat tanssia ja mässätä. Makasin
selälläni maassa. Kaulastani, käsistäni ja jaloistani meni nuoria
paaluun, ja jokaisen nuoran päällä makasi intiaani, joten en olisi
voinut hievauttaakaan itseäni heidän havahtumattansa.

Yö kului verkkaan. Tanssi ja laulu taukosi vähitellen. Nuotiot loivat
nyt enää punaisen loimun ympärilleen, valaisten muutamia vielä
liikkuvia mustia haamuja.

Viimein nukkuivat kaikki. Ihmisten hälinän tauottua alkoivat erämaan
öiset äänet kajahdella, ja ihmisäänien asemesta kuului nyt tuulen
valitus metsissä.

Oli se hetki, jolloin vasta äidiksi tullut intiaanitar havahtuu
unestaan keskellä yötä, luullen kuulleensa juuri syntyneen pienokaisen
pyytäneen ruokaa.

Silmät käännettyinä kohti taivaan lakea, missä uusi kuu pilvien lomassa
kumotti, mietin minä kohtaloani. Atala oli silmissäni kuin kiittämätön
kummitus. Kuinka hän saattoikaan hyljätä minut viimeisinä
tuskanhetkinäni, minut, joka kernaammin olisin tahtonut heittää henkeni
kidutuspaalussa kuin hyljätä hänet! Ja kuitenkin tunsin yhä rakastavani
häntä ja ilomielin kuolla hänen tähtensä.

Keskellä kaikkia huvituksiakin pakoittaa joku sisäinen tunne meitä
ottamaan vaarin pakenevasta hetkestä. Suurimmat tuskan hetket kätkevät
itsessään jotain salaperäistä, joka tuudittaa meidät lepoon. Itkusta
väsähtäneet silmät sulkeutuvat mielellään, ja niin huolehtii Kaitselmus
meistä onnettomuuksissammekin.

Vasten tahtoani vaivuin syvään uneen, joka usein tuo lohtua
onnettomalle. Näin unta, että minut vapautettiin kahleistani. Olin
tuntevanani helpoitusta, kuten se, joka on kauan virunut kovissa
kahleissa, kun ystävällinen käsi nämä äkkiä kirvoittaa.

Tämä tunne oli niin voimakas, että se saattoi minut avaamaan silmäni.

Kahden pilven lomasta pilkistävän kuun valossa näin pitkän, valkoisen
olennon, joka kumartuneena ylitseni hiljaa ja varovasti koetti
hellittää siteitäni. Olin vähällä huudahtaa, kun samassa kätönen, jonka
heti tunsin, laskeutui suulleni.

Oli enää jälellä vain yksi nuora, mutta sen poikkileikkaaminen ilman
sen päällä nukkuvan sotilaan heräämistä näytti mahdottomalta. Atala
yritti, ja heti liikahti sotilas nousten unen pöpperössä istumaan.
Atala seisoi suorana ja katsoi häneen ylpeästi. Intiaani luuli
näkevänsä raunioitten hengen. Hän heittäytyi jälleen pitkäkseen, sulki
silmänsä ja rukoili Monitouta.

Nuora oli nyt irti. Minä nousin seisomaan ja seurasin vapauttajaani,
joka ojensi minulle kädessään olevan jousen toisen pään, pitäen itse
kiinni toisesta.

Mutta lukemattomat vaarat ympäröivät meitä vielä! Milloin olimme
kompastua nukkuviin villeihin; milloin pysähdytti joku vartija meidät,
ja Atala vastasi teeskennellyllä äänellä. Lapset huusivat ja koirat
haukkuivat.

Tuskin oli vaarallinen paikka jäänyt taaksemme, kun äkkiä koko metsä
kajahti huudoista. Leiri heräsi, tuhannet valkeat syttyivät ja joka
puolelta riensi villejä soihtuineen.

Me joudutimme pakoamme.

Auringon kohotessa Apalachien takaa olimme jo kaukana leiristä. Kuinka
onnelliseksi tunsinkaan itseni, saadessani taas olla Atalan kanssa
kahden erämaassa, Atalan, vapauttajani, Atalan, joka oli ikuisesti
antautunut omakseni! Minä en tavannut sanoja; lankesin polvilleni ja
sanoin Simaghanin tyttärelle:

-- Ihmiset ovat heikkoja olentoja, mutta kun henget tukevat heitä,
tulevat he voimakkaiksi. Sinä olet henki, joka tuli luokseni, ja minä
vaikenen kunnioituksesta edessäsi.

Atala ojensi minulle hymyillen kätensä:

-- Kai minun täytyy seurata sinua, koska sinä kieltäydyit pakenemasta
yksinäsi. Lahjoin yöllä poppamiehen, sekoitin unijuomaa tuliveteen,
jota verenhimoiset sotilaat joivat, ja olen valmis uhraamaan henkeni
sinun edestäsi kuten sinä olit valmis uhraamaan minun tähteni. Olkoon
uhraus molemminpuolinen, sinä nuori pakana!

Atala ojensi minulle aseet, jotka hän, ajattelevasti kyllä, oli ottanut
mukaansa. Sitten sitoi hän haavani, pyyhki sitä papaya-lehdellä ja
kostutti sitä kyynelillään.

-- Sinun kyyneleesi lääkitsevät minua, -- sanoin hänelle.

-- Pelkään, että ne ovat myrkkyä sinulle, -- vastasi hän.

Hän repäisi kaistaleen vaipastaan ja teki siitä ensimäisen siteen,
jonka sitten kääri haavani ympäri ja sitoi hiuskiehkurallaan.

Humala, jota villit tavallisesti potevat kauan ja joka ilmenee heissä
jonkinlaisena tautina, esti heitä ensimäisten päivien kuluessa ajamasta
meitä takaa. Ja jos he etsivätkin meitä, niin oli todennäköistä, että
he suuntasivat etsiskelynsä itäänpäin, luullen meidän pyrkivän
Meschacebelle. Mutta me seurasimmekin Pohjantähden viitoittamaa
suuntaa.

Pian tulimme kuitenkin huomaamaan, että vapauttamiseni ei kovinkaan
suuria merkinnyt. Erämaa avautui nyt eteemme yksinäisenä, äärettömänä.
Minne me metsien elämään tottumattomat joutuisimmekaan noilla
eksyttävillä teillä umpimähkään samoillessamme?

Katsahtaessani Atalaan muistui mieleeni vanha kertomus Hagarista, --
Lopez oli antanut sen lukeakseni -- Abrahamin palvelustytöstä, joka
harhaili Arabian erämaissa kauan, kauan sitten, kun ihmiset saavuttivat
kolme kertaa pitemmän ijän kuin metsien tammet.

Atala punoi minulle vaatteet saarnipuun kuoresta, sillä minä olin
melkein alasti. Hän ompeli jalkineet myskirotan nahasta piikkisian
harjaksilla. Minä puolestani huolehdin hänen koristamisestaan. Milloin
asetin hänen päähänsä malva-seppeleen, -- malvakukkasia löysimme
vanhoista intiaanien hylkäämistä kalmistoista -- milloin punoin hänelle
kaulanauhan azalean punaisista siemenistä, ja minä hymyilin
ihastuksesta, katsellessani hänen ihmeteltävää kauneuttansa.

Aina virran kohdatessamme kuljimme yli lautalla tai uiden. Atala nojasi
olkaani, ja me meloimme eteenpäin tyynessä vedessä kuin kaksi pakenevaa
joutsenta.

Kun kuumuus kävi rasittavaksi, etsimme suojaa seetripuitten naavan
katveesta. Floridassa ovat puut ja etenkin seetrit ja rautatammet
valkoisen naavan peitossa; tämä riippuu oksissa ja ylettyy aina maahan
saakka.

Kohdatessaan yöllä paljaalla niityllä tuollaisen yksinäisen, koruihinsa
verhoutuneen rautatammen, luulee melkein näkevänsä edessään
pitkäliepeisen kummituksen. Näky ei ole vähemmin hurmaava päivälläkään,
sillä perhoisparvet, koreat kärpäset, kolibrit, vihreät papukaijat ja
siniset pähkinähakkiset laskeutuvat noille naavaköynnöksille,
kirjaillen ne värikkäiksi, valkopohjaisiksi kudoksiksi.

Noissa suuren hengen luomissa, hymyilevän kauneissa majataloissa
nautimme me lepoa. Tuulten tullessa tuudittamaan tuollaista mahtavaa
tammea, ja sen oksilla lepäävien ilmakkaitten linnojen alkaessa liehua
lintuineen ja lepäävine vieraineen, ja tuhansien huokausten alkaessa
kuulua tuon liikkuvan rakennuksen holveista ja käytävistä, ei vanhan
maailman merkillisyyksiä käy vertaaminen tuohon erämaan ikivanhaan
muistomerkkiin.

Joka ilta viritimme suuren nuotion ja rakensimme majan kaarnan
kappaleista, jotka punoimme neljän seipään väliin.

Tapettuani villin kalkkunan, kyyhkysen tai metsäfasaanin, ripustimme
sen nuotion päälle, maahan pystytetyn seipään varaan, ja annoimme
tuulen käännellä paistia.

Muita ravitsevia ruokalajeja oli hieno _tripe_-niminen sammal, koivun
makea mahla ja kevätomenat, jotka maistuvat persikalle ja vaapukalle.
Musta pähkinäpuu, vaahtera ja sumakki varustivat pöytämme viinillä.
Toisinaan löysimme kaislikosta kasveja, joitten pitkät suppilomaiset
kukat sisälsivät puhtaimmalle kasteelle maistuvaa juomaa. Kiitimme
kaitselmusta, joka oli muuttanut kukkien hataran terän kirkkaaksi
lähteeksi tuossa löyhkäävässä nevassa, samoin kuin se sytyttää toivon
kipinän surun ahdistamassa sydämessä ja antaa hyveen kukoistaa keskellä
kurjuuttakin.

Voi, minä huomasin pian, että olin pettynyt Atalan näennäisen tyyneyden
suhteen. Kuta kauemmaksi tulimme, sitä surullisemmaksi hän kävi.
Toisinaan värisi hän ilman erityistä syytä ja käänsi äkkiä päänsä pois.
Huomasin hänen luovan minuun intohimoisen katseen, mutta kohdistavan
heti silmänsä syvästi murheellisena taivaaseen.

Eniten huolestutti minua salaisuus, joku sielun syvyyksiin kätkeytynyt
ajatus, joka hänen silmistään kuvastui. Milloin veti hän minut
puoleensa, milloin työnsi minut luotaan, milloin sytytti hän minussa
toiveita, milloin taas saattoi minut pettymään luullessani varmasti
omistavani hänen sydämensä. Monasti saattoi hän sanoa minulle:

-- Oi, sinä nuori rakastajani! Rakastan sinua kuin metsän pimento
aurinkoa. Sinä olet kaunis kuin kukkiva erämaa tuulineen. Kumartuessani
puoleesi tunnen väristystä ruumiissani. Käteni koskettaessa sinun
kättäsi olen kuolla autuuteen. Tuonaan puhalsi tuuli kiharoitasi
kasvoilleni, levätessäsi rinnoillani, ja oli kuin näkymättömät henget
olisivat hivelleet minua. Niin, minä olen nähnyt metsäkauriin ja
kuullut Occonin vanhojen, viisaitten miesten puhetta, mutta kauriitten
sirous ja ukkojen viisaus viehättää minua vähemmin kuin sinun sanasi.
Ja kuitenkaan, Chactas-parka, en minä koskaan voi tulla vaimoksesi.

Alituinen ristiriita Atalan rakkauden ja uskonnon välillä, hänen
ääretön hellyytensä ja puhtaat tapansa, hänen ylpeä luonteensa ja
herkkyytensä, hänen sielunsa ylevyys ja hänen hienotunteisuutensa
pikkuasioissa loivat hänestä olennon, jota en pystynyt käsittämään.
Atalan suhteen ei voinut jäädä välinpitämättömäksi; häntä täytyi joko
jumaloida tahi vihata.

Viisitoista päivää kestäneen pikamarssin jälkeen lähestyimme Alleghanyn
vuoristoa ja saavuimme eräälle Tenase-virran sivujoelle. Atalan
ohjeiden mukaan rakensin venheen, sitoen juurisäikeillä kaarnan
kappaleita yhteen ja kiskostaen ne toisiinsa luumupuun pihkalla.
Viimein astuimme venheeseen ja heittäydyimme virran vietäviksi.

Sivuutettuamme erään kallioisen niemekkeen näimme vasemmalla
Sticoe-nimisen intiaanikylän kartiomaisine hautoineen ja luhistuvine
majoineen. Oikealla taas näkyi Keow-laakso, jonka taustalla siinsivät
Joreksen majat samannimisellä kukkulalla.

Molemmin puolin virtaa kohosi korkeat rannat, joitten välistä näkyi
juuri mailleen menevä aurinko. Luonnon yksinäisyyttä eivät ihmiset
häirinneet. Näimme ainoastaan intiaanimetsästäjän, joka jousensa
nojassa liikkumattomana seisten muistutti erämaiden hengen pystyttämää
kuvapatsasta.

Atala ja minä nautimme äänettöminä hiljaisuudesta. Äkkiä korotti
maanpakoon joutunut tyttönen äänensä ja lauloi kaihoksien ja
liikutettuna kaukaista kotiseutuaan muistellen:

    Onnellinen se, ken ei ole nähnyt savua vierasten pidoista,
    vaan rauhassa isänsä majan edessä istuu!

    Jos Meschaceben sininen pähkinähakkinen sanoisi Floridan
    pähkinähakkiselle:

    "Miksi sinä suruissasi valitat? Eikö täällä ole kauniita
    virtoja ja vilpoisia lehtoja ja samanlaista ravintoa kuin
    omissa metsissäsi?" vastaisi suruissaan oleva:

    "Kuka antaa takaisin jasmineihin punotun pesäni? Ja aavikoitteni
    aurinko, missä se on?"

    Onnellinen se, ken ei ole nähnyt savua vierasten pidoista,
    vaan rauhassa isänsä majan edessä istuu!

    Pitkien hetkien ja vaivalloisen matkan jälkeen pysähtyy
    pakolainen. Hän näkee kattoja ihmisasunnoista, mutta ei
    tiedä kuhunka päänsä kallistaisi.

    Pakolainen kolkuttaa ovelle, ripustaa jousensa seinälle
    ja anoo vierasvaraisuutta. Isäntä viittaa kädellään, ja
    pakolainen ottaa jousensa ja palaa erämaahan.

    Onnellinen se, ken ei ole nähnyt savua vierasten pidoista,
    vaan rauhassa isänsä majan edessä istuu!

    Ihanan lieden ääressä kerrotut tarut, sydänsalaisuudet,
    arkielämän rakkaat askareet ja tarpeet, te tyydytätte sitä,
    joka ei ole kodistaan luopunut.

    Hänet haudataan kotomultaan, auringon laskiessa, ystävien
    itkiessä ja hartaitten rukousten täyttäessä ilman.

    Onnellinen se, ken ei koskaan ole nähnyt savua vierasten
    pidoista, vaan rauhassa isänsä majan edessä istuu.

Niin lauloi Atala, ja vain aaltojen kumma lorina venheen keulassa
häiritsi hänen valitustansa. Parisen kertaa vastasi yhä heikentyvä
kaiku hänen lauluunsa. Saatoimme kuvitella, että siellä jossain oli
rakastuneen, muinoin onnettomuudesta kärsineen pariskunnan henget,
joita kiehtovat säveleet houkuttelivat ja saattoivat huokaamaan
jokaisen säveleen jälkeen.

Yksinäisyys, alituinen yhdessä olo ja itse onnettomuus kiihdyttivät
joka hetki rakkauttamme. Atalan vastustuskyky alkoi horjua. Hän rukoili
yhä innokkaammin ja useammin äitiään, jonka vihastunutta haamua hän
tahtoi lepyttää. Toisinaan kysyi hän, kuulinko minä valittavaa ääntä ja
näinkö liekkejä nousevan maasta.

Vaivojen rasittamana, mutta yhä palavasti kaihoten ja kuvitellen
olevani ainiaaksi mennyttä miestä tuossa erämaassa, aijoin tuhansia
kertoja sulkea hänet vaimonani syliini, ja tuhansia kertoja ehdotin
hänelle, että rakentaisimme majan virran rannalle ja asettuisimme siinä
yhdessä asumaan.

Mutta hän kieltäytyi aina, sanoen:

-- Muista, ystäväni, että sotilas kuuluu heimolleen! Mitä merkitsee
nainen verrattuna niihin velvollisuuksiin, joita sinulla on? Rohkaise
itseäsi, Outalissin poika, äläkä napise kohtaloa vastaan! Ihmis-sydän
on kuin virran sieni, joka imee itseensä puhdasta vettä silloin kun
taivas on sees, ja savivettä, kun myrskyt ovat mylleröineet aallot.
Onko sieni oikeutettu sanomaan: "Minä en luullut, että milloinkaan
saattaisi myrskytä; luulin auringon aina paistavan."

Voi, René, jos pelkäät sydänmyrskyjä, niin pakene yksinäisyyttä!
Voimakkaat intohimot menestyvät parhaiten erämaan yksinäisyydessä. Me
olimme levottomuuden ja pelon lamauttamia; olimme joka hetki vaarassa
joutua vihollistemme käsiin, käärmeitten purtaviksi, petojen
raadeltaviksi ja virran pyorteitten nieltäviksi. Toisinaan oli meidän
perin vaikea löytää niukkaa ravintoamme, ja tietää mitä kohti
askeleemme suuntaisimme. Koettelemustemme mitta tuntui täyttyvän uusien
onnettomuuksien lisääntyessä. Pakenemisestamme oli kulunut 27 päivää.
Tulikausi, heinäkuu, oli juuri alkanut, ja kaikkialla saattoi huomata
myrskyn enteitä.

Silloin kun intiaanivaimot ripustavat työkalunsa puun oksille ja kun
papukaijat lymyävät kypressien kätköihin, vetäytyy taivas pilveen.
Äänet vaikenevat ja metsät odottavat ikäänkuin herpaantuneina, mitä
tuleman pitää.

Pian jyrähti kaukainen ukkonen, jymyten ikivanhassa aarniometsässä.
Peläten vedenpaisumusta kiiruhdimme rantaan ja etsimme suojaa metsästä.

Seutu, johon olimme tulleet, oli nevamaata. Me samosimme vaivaloisesti
viini- ja muiden köynnöskasvien välissä, jotka takertuivat jalkoihimme
kuin paulat. Huokoinen maa vapisi ympärillämme, ja me olimme joka hetki
vaipua johonkin syvään allikkoon. Lukemattomat hyönteiset ja
suunnattoman isot lepakot olivat puhkoa silmämme. Kalkkalokäärmeet
sihisivät ympärillämme, ja luoliinsa pakenevat sudet, karhut ja
tiikerikissat kiljuivat joka puolella.

Pimeys sankkeni; pilvet riippuivat matalalla, painuivat aivan puiden
latvoihin kiinni, repeytyivät äkkiä, ja samassa välähti salama.

Ulvova länsimyrsky alkoi ajella pilviä taivaalla. Puut taipuivat.
Taivas avautui kerta toisensa perästä, ja repeämästä näkyi uusia
ukkospilviä ja lieskoja.

Mikä kauhistuttava, suuremmoinen näky! Salama sytytti metsän: lieskat
hulmusivat hiussuortuvien tavoin tuulessa, kipinä- ja savupatsaat
kohosivat ylös korkeuksiin, pilvien syytäessä salamoitaan laajalle
levinneeseen kuloon.

Suuri henki kätki vuoret synkkään pimeyteen. Myrskyn ulvonta, puitten
rätinä, petojen kiljunta, tulipalon pauke, ukkosen herkeämätön jyrinä
ja sammuvien salamoitten sähinä vedessä yhtyivät hirvittäväksi meluksi.

Suuri henki olkoon todistajani! Noina hetkinä näin vain Atalan,
ajattelin vain häntä.

Olin onnistunut löytämään suojapaikan käyristyneen koivun alta. Istuin
siinä, pitäen rakastettuani polvellani ja lämmittäen käsissäni hänen
paljaita jalkojaan. Olin onnellisempi kuin vastanainut äiti, joka
povensa alla tuntee lapsen ensi liikkeet.

Kuuntelimme myrskyn pauhua. Äkkiä tunsin kyyneleen putoavan rinnalleni
Atalan silmästä.

-- Sydänmyrsky, -- ajattelin itsekseni. -- Ja tämäkö on sadepisarasi?

Sitten syleilin hellästi lemmittyäni ja sanoin:

-- Atala, sinulla on jotakin sydämelläsi. Sano, rakkaani, mitä se on?
Paljasta sielusi, se tuottaa huojennusta. Ilmaise sydänsalaisuutesi,
jonka niin itsepintaisesti olet minulta kätkenyt! Minä ymmärrän!
Sinulla on koti-ikävä!

Hän vastasi:

-- Hullutusta! Kuinka minulla olisi koti-ikävä, kun isäni ei ole
palmujen maasta!

-- Kuinka? ihmettelin minä. -- Eikö sinun isäsi ole palmujen maasta?
Kuka sinut sitten on tähän maailmaan lähettänyt?

Silloin kertoi Atala:

-- Ennenkun äitini oli vienyt sotilas Simaghanille myötäjäisinä
kolmekymmentä tammaa, kaksikymmentä puhvelia, sata mitallista
pähkinäöljyä, viisikymmentä majavannahkaa ja paljon muita kalleuksia,
oli hän tuntenut erään valkoihoisen miehen. Mutta isoäitini ripotteli
vettä hänen kasvoilleen ja pakotti hänet menemään naimisiin urhoollisen
Simaghanin kanssa, joka kaikessa oli kuninkaan veroinen ja jota kansa
päällikkönään kunnioitti. Mutta äitini sanoi uudelle miehelleen; "Minä
olen raskaana. Tapa minut!" Simaghan vastasi: "Suuri henki varjelkoon
minua sellaisesta väkivallasta! Minä en tahdo edes silpoa sinua; en
leikkaa pois nenääsi enkä korviasi, koska olit suora, etkä valheella
saastuttanut vuodettani. Sinun hedelmäsi on oleva minun hedelmäni, enkä
minä käy luonasi ennenkun linnut riisilaihosta ovat lähteneet ja
kolmastoista kuunkierto päättynyt." Näin päivänvalon siihen
vuodenaikaan ja vartuin ylpeänä kuin espanjatar ja villi. Äitini teki
minusta kristityn, jotta hänen ja isäni Jumala olisi myöskin minun
Jumalani. Rakkauden suru kalvoi häntä, ja hän astui siihen pieneen,
nahoilla verhottuun hautaan, josta ei enää koskaan nousta.

Niin kertoi Atala.

-- Ja kuka oli sinun isäsi? kysyin minä. -- Miksi nimittävät ihmiset
häntä täällä maan päällä ja mikä oli hänen nimensä henkien parissa?

-- Minä en ole koskaan huuhtonut isäni jalkoja, -- sanoi Atala, --
Tiedän vain että hän asui sisarineen Saint-Augustinessa ja pysyi aina
uskollisena äidilleen. Philippe oli hänen nimensä enkelien parissa,
ihmiset sanoivat häntä Lopeziksi.

Kuultuani hänen viimeiset sanansa, huudahdin minä niin, että metsät
kajahtivat. Painoin Atalan sydäntäni vasten ja huusin kyyneliin saakka
liikutettuna:

-- Oi, sisareni! Oi, sinä Lopezin, hyväntekijäni tytär!

Kauhistuneena kysyi Atala syytä mielenliikutukseeni, mutta hänen
saatuaan tietää, että Lopez oli sama jalomielinen mies, joka oli tehnyt
minut ottopojakseen Saint-Augustinessa, valtasi hänetkin ilo ja
hämmästys.

Tämä uusi sydämien side, sydämien, jotka jo ennestään sykkivät
rakkaudesta, voitti Atalan. Hänen taistelunsa olivat olleet turhat. Hän
painoi käden sydämelleen, ottaessani hänet syliini ja juodessani
rakkauden lumoa hänen huuliltaan. Silmät taivasta kohti tähdättyinä
pidin minä, salamoitten räiskyessä, vaimoani sylissäni Kaikkivaltiaan
silmien edessä. Häävalmistuksemme olivat koettelemustemme ja
rakkautemme mukaiset. "Te, ylevät metsät, punokaa köynnöksenne ja
lehvänne häämajaksemme! Te kuohuvat virrat ja huokaavat vuoret, olkaa
todistajinamme! Sinä mahtava, karu luonto, näytitkö kaiken komeutesi
vain pilkataksesi meitä, etkö voinut sietää ihmisonnen hymyä keskellä
salaperäisiä kauhujasi?"

Atala teki vain heikkoa vastarintaa. Nautin hetkisen onnesta, kun äkkiä
voimakas salama, kumahtavan jylinän seuraamana, välähti synkissä
pimennoissa, täyttäen metsän tulikivikatkulla ja valolla ja silpoen
puun aivan edestämme.

Me pakenimme kauhistuneina.

Silloin kuului -- oi, ihmettä -- kellon soittoa. Hämmästyneinä
kuuntelimme tuota aarniometsissä niin harvinaista ääntä.

Samassa kuului koiran haukuntaa etäisyydestä, se läheni, kävi yhä
kiivaammaksi, ja äkkiä ilmestyi eteemme koira ilosta ulvoen.

Eläintä seurasi vanha ukko pieni lyhty kädessään.

-- Taivaalle kiitos! huudahti hän, keksittyään meidät. -- Koira vainusi
teidät jo ennen myrskyn puhkeamista, ja kuletti minut tänne. Hyvä
Jumala! kuinka nuoria te olette! Lapsi-raukat, kuinka te olettekaan
kärsineet! Kas tässä on karhuntalja; se on hyvään tarpeeseen tälle
nuorelle naiselle. Minulla on tilkkanen viiniä kurpitsapullossani.
Ylistetty olkoon Herra kaikissa töissään! Suuri on hänen armonsa, eikä
hänen hyvyydellään rajoja ole!

Atala lankesi vanhuksen jalkoihin:

-- Rukoukseni haltija! sanoi hän. -- Minä olen kristitty. Jumala on
lähettänyt sinut tänne minua pelastamaan.

-- Tyttäreni, -- sanoi erakko, -- lähetysasemalla tapaamme soittaa
kelloa öiseen aikaan ja myrskyn raivotessa, opastaaksemme siten
matkamiehiä luoksemme. Seuraten Alpeilla ja Libanonilla asuvien
veljiemme esimerkkiä, olemme me opettaneet koiramme etsimään eksyneitä
matkustajia.

Minun oli vaikea käsittää erakon äkillistä ilmestymistä. Tänä armo
tuntui siihen määrin käyvän yli inhimillisen odotuksen, että minä
luulin uneksivani. Lyhdyn valossa näin, että munkin parta ja hiukset
olivat vallan läpimärät sateesta, ja hänen kätensä, jalkansa ja
kasvonsa olivat orjantappuroitten repimät.

-- Vanhus, -- virkoin minä viimein, -- millainen on sydämesi, koska et
pelkää salamaa?

-- Pelkää? vastasi hän innoissaan. -- Pelkäisinkö minä silloin kun
ihmiset ovat hädässä ja kun voin olla heille avuksi? Silloinhan
totisesti olisin arvoton seuraamaan Jeesusta Kristusta.

-- Mutta tiedä, -- jatkoin, -- että minä en ole kristitty.

-- Nuori mies, -- vastasi hän, -- olenko minä kysynyt uskontoasi?
Kristus ei ole sanonut: "Minun vereni puhdistaa tämän, mutta ei tuota."
Hän kuoli juutalaisien ja pakanoitten edestä, ja hän piti kaikkia
ihmisiä veljinään ja onnettomina. Vähäpätöistä on kaikki se, mitä minä
täällä voin hyväksenne tehdä, ja sama avuliaisuus tulisi osaksenne
muuallakin. Kunnia ei ole meidän. Mitä me heikot erakot olemme muuta
kuin kehnoja välikappaleita? Kuka sotilas pelkurina vitkastelisi, kun
päällikkö risti kädessään ja otsa orjantappurakruunun haavoittamana
kulkee edellä ihmisiä vapahtamaan!

Nämä sanat tekivät syvän vaikutuksen minuun. Ihailun ja liikutuksen
kyyneleet valuivat poskillani.

-- Rakkaat lapsukaiset, -- sanoi lähetyssaarnaaja. Minä paimennan
täällä metsässä veljiänne, pientä villilaumaa. Luolani on tässä aivan
lähellä. Tulkaa ja lämmitelkää itseänne luonani. En voi tarjota teille
elämän mukavuuksia, mutta katon saatte päänne päälle ja turvan. Ja
kiittäkää Jumalaa, sillä paljon on sellaisia, joilta nekin puuttuvat.



Uurastelijat.


On kunnon ihmisiä, joilla on niin puhdas omatunto, että heitä ei voi
lähestyä joutumatta osalliseksi siitä rauhasta, joka niin sanoaksemme
huokuu heidän sydämestään ja puheestaan.

Kuta enemmän erakko puhui, sitä raukeammiksi tunsin intohimojeni
käyvän, ja myrskykin tuntui tyyntyvän hänen sanoistaan. Pilvet
hajaantuivat, joten saatoimme nyt lähteä suojapaikastamme.

Jätimme metsän ja aloimme kiivetä ylös korkeata vuorta. Koira kulki
edellämme, kantaen hampaissaan keppiä, jonka toisessa päässä riippui
sammutettu lyhty.

Kuljimme Atalan kanssa lähetyssaarnaajan perässä, käsikkäin. Hän
kääntyi tuon tuostakin katsomaan meitä, ja me huomasimme, että
koettelemuksemme ja nuoruutemme liikuttivat häntä. Hän tuki itseään
valkoiseen sauvaan ja kantoi kirjaa kaulassaan. Hän oli pitkäkasvuinen,
kalpea ja laiha, rehellisen ja yksinkertaisen näköinen. Hänen
piirteensä eivät olleet kuolleet eikä tasaiset, kuten ihmisen, joka on
syntynyt ilman intohimoja. Elon myrskyt kuvastuivat hänenkin
kasvoiltaan, ja otsarypyt todistivat intohimoja, jotka hyveet sekä
ihmis- ja Jumalanrakkaus olivat kuolettaneet.

Hänen pitkä partansa, nöyrä katseensa, lempeä äänensä, kaikki todisti
rauhaa ja ylevyyttä. Joka, kuten minä, on nähnyt isä Aubryn vaeltavan
yksinään sauvoineen ja kirjoineen aarniometsässä, hän on nähnyt kuvan
tosikristitystä maailmanvaeltajasta.

Puoli tuntia kestäneen vaivaloisen kävelyn jälkeen jyrkillä
vuoripoluilla saavuimme erakon luolalle.

Astuimme sisään aukosta, joka puolittain oli rönsyilevien
suikerokasvien ja kurpitsien peitossa. Luolassa oli vain papayalehdistä
punottu matto, vesiruukku, muutamia puuvateja, lapio, kesy käärme ja
pöydän virkaa toimittava kivi, jolla lepäsi kristittyjen raamattu ja
risti.

Vanhus kiiruhti sytyttämään takkavalkean kuivista köynnöksistä. Hän
hienonsi maissia kahden kiven välissä ja leipoi leivän, jonka paistoi
hiilillä. Kun leipä oli käynyt kauniin kellertäväksi, asetti hän sen
eteemme ynnä kokosmaitoa vaahterapuisessa maljakossa.

Myrskyä seurasi kaunis ilta, ja Suuren Hengen palvelija kehoitti meitä
istahtamaan luolan sisäänkäytävän viereen. Teimme niin, ja eteemme
avautui laaja näköala.

Viimeisetkin myrskypilvet olivat paenneet itään. Metsäpalo loisti vielä
etäällä. Vuoren juurella oli tuuli kaatanut kokonaisen mäntymetsän, ja
joki pauhasi vaahtoisena ja täynnänsä kaikenlaista sälyä: irtonaisia
turpeita, kaatuneita puunrunkoja, kuolleitten eläinten ruumiita ja
kaloja, jotka hopealle hohtavat vatsat ylöspäin kääntyneinä kelluivat
veden pinnalla.

Tällaisen näyn edessä kertoi Atala seikkailumme vanhukselle. Ukko tuli
liikutetuksi, ja kyyneleet valuivat hänen parralleen.

-- Lapseni, -- sanoi hän Atalalle, -- uhratkaamme Herralle
kärsimyksemme ja Hän suo meille levon ja lievityksen. Katso, kuinka
Hän tukahduttaa palon, rauhoittaa veden ja hajoittaa pilvet. Luuletko
sinä, että Hän, joka tyynnytti rajuilman, ei pystyisi lievittämään
ihmis-sydämen suruja? Ellei sinulla ole parempaa turvaa, niin tarjoan
sinulle paikan siinä laumassa, jonka olen onnistunut saattamaan Herran
Kristuksen turviin. Minä opetan Chactasta ja annan sinut hänelle
vaimoksi heti kun hän tulee sen arvoiseksi.

Nämä sanat kuultuani polvistuin erakon eteen, ja sydämeni sykki ilosta.
Mutta Atala kävi kalpeaksi kuin kuolema.

Ukko nosti minut ylös ja siunasi minua ristinmerkillä. Huomasin että
hänen kätensä olivat silvotut. Atala arvasi heti, mitä oli tapahtunut:

-- Julmurit! huudahti hän.

-- Tyttäreni, -- virkkoi munkki lempeästi hymyillen, -- mitä merkitsee
tämä kaikkeen siihen verrattuna, mitä Herrani ja Mestarini on saanut
kärsiä! Pakanalliset intiaanit rääkkäsivät minua, sillä he olivat
soaistuja raukkoja, joille Herra kerran lahjoittaa valkeuden. Mitä
enemmän pahaa he ovat minulle tehneet, sitä enemmän heitä rakastan.
Minä en jäänyt kotimaahani, jonne olin palannut ja missä kuuluisa
kuningatar halusi nähdä lähetystyössä saamani merkit. Ja kunniakkaampaa
hyvitystä vaivoistani kuin se, että kirkkomme päämiehen suostumuksella
saan näillä vaivaisilla käsillä jakaa pyhää sakramenttia, en olisi
koskaan voinut odottaa. Palasin uuteen maailmaan, vihkien lopun elämäni
Herran palvelemiseen.

-- Olen, -- jatkoi hän, -- kohta asunut kolmekymmentä vuotta tässä
erämaassa, ja huomenna tulee kuluneeksi kaksikymmentäkaksi vuotta siitä
kun otin tämän luolan haltuuni. Saapuessani tänne oli täällä vain
muutamia intiaaniperheitä, jotka viettivät surkeata elämää julmine
tapoineen. Saarnasin heille rauhan evankeliumia, ja heidän tapansa ovat
vähitellen muuttuneet. He asuvat nyt yhdessä tämän vuoren juurella.
Samalla kun olen opastanut heidät pelastuksen tielle olen opettanut
heille järjestynyttä elämää, menemättä kuitenkaan liian pitkälle ja
koettaen pidättää heitä yksinkertaisissa oloissa, jotka yksin luovat
onnen. Peläten ainaisen läsnäoloni kiusaavan heitä, vetäydyin tähän
luolaani, ja tänne he aina tulevat minulta neuvoa kysymään. Täällä
erämaassa, kaukana ihmisistä, ylistän minä Jumalaa. Ja täällä minä
valmistaudun vastaanottamaan kuoleman, jota korkea ikäni minulle jo
ennustaa.

Puhuttuaan näin polvistui erakko, ja me seurasimme hänen esimerkkiään.
Korkealla äänellä alotti hän rukouksensa, johon Atala vastasi.

Äänettömät salamat leimahtelivat tuon tuostakin idässä, ja mailleen
menevä aurinko näytti kolminkertaiselta. Muutamat eksyneet ketut
työnsivät mustat kuononsa esille vuoren reunalta, ja kasvit
kahahtelivat hiljaa, kun ne iltatuulen kuivaamina taas kohottivat
taipuneita vanojansa.

Me palasimme luolaan ja erakko valmisti Atalalle vuoteen kypressin
naavasta.

Syvä levottomuus ilmeni tytön silmissä ja liikkeissä. Hän katseli isä
Aubrya ikäänkuin tahtoen uskoa hänelle jonkun salaisuuden. Mutta oli
aivan kuin jokin olisi pidättänyt häntä, joko sitten kainous tai
tietoisuus siitä, että ripistä ei olisi mitään apua.

Kuulin hänen yöllä nousevan ylös ja etsivän erakkoa. Mutta tämä oli
antanut hänelle oman vuoteensa, ja mennyt ulos ihailemaan taivaan
kauneutta, ja rukoilemaan Jumalaa vuoren huipulla. Hän kertoi minulle
seuraavana aamuna tekevänsä aina niin, vieläpä talvellakin, sillä hän
rakasti metsän öistä suhinaa, taivaalla purjehtivia pilviä, tuulta ja
yksinäisyydessä lorisevia puroja.

Sisareni palasi syvästi huoaten vuoteeseensa.

Iloisten toivomusten elvyttämänä pidin Atalan levottomuutta vain
ohimenevän väsymyksen ilmaisuna.

Seuraavana aamuna havahduin luolan edessä kasvavien akasia- ja
laakeripensaitten oksiin kätkeytyneitten punatulkkujen ja matkijain
lauluun.

Poimin aamukasteen kostuttamia magnoliakukkasia ja asetin ne vielä
nukkuvan Atalan päähän, toivoen, uskoni mukaan, jonkun kuolleen
rintalapsen sielun laskeutuvan aamukasteen mukana kukkaan ja onnellisen
unen johdattavan tuon nuoren sielun Atalan poveen.

Sitten läksin etsimään isäntääni. Tapasin hänet istumassa kaatuneen,
ikivanhan hongan rungolla, kaapu ylöskäärittynä, rukousnauha
kädessään. Hän ehdotti, että lähtisimme, koska Atala vielä nukkui,
lähetysasemalle. Suostuin ehdotukseen, ja me läksimme heti matkaan.

Laskeutuessamme alas vuorelta, huomasin muutamien taramien kyljissä
salaperäisiä merkkejä, joita henget kai olivat kirjoitelleet, arvelin.
Erakko selitti itse kaivertaneensa ne, ja sanoi niitten olevan erään
entisajan kirjailijan Homeron säkeitä sekä muutamia vieläkin vanhempia
Salomonin runoja. Mielestäni vallitsi noissa ikivanhoissa, kaarnaan
piirretyissä runoissa, tuossa iäkkäässä erakossa, joka ne oli
kaivertanut, ja itse noissa vanhoissa tammissa salaperäinen sopusointu.

Hänen nimensä ja ikänsä sekä lähetysaseman vuosiluku oli
myöskin kaiverrettu puitten juurella kasvavaan, leveälehtiseen
jättiläisrunkoon. Ihmettelin, että hän oli tuollaiseksi muistomerkiksi
valinnut niin hataran aineen, mutta hän vastasi:

-- Se säilyy siinä kyllä yli minun aikani, ja on aina arvokkaampi kuin
se vähä, minkä minä olen toimittanut.

Me saavuimme erään laakson suulle ja minä sain nähdä jotakin
ihmeellistä: luonnollisen sillan, jommoisia on Virginiassa ja joista
sinä ehkä olet kuullut puhuttavan. Ihmiset, ja etenkin sinun kotimaasi
asukkaat, matkivat usein luontoa, mutta heidän jäljittelynsä on monasti
perin pientä ja vähäpätöistä. Tulos on aivan toinen, kun luonto koettaa
jäljitellä ihmistöitä. Se rakentaa siltoja vuorenhuipuilta toiselle,
raivaa teitä pilviin, luo jokia kuin kanavia, muodostaa vuorista
pylväitä ja kaivaa meret vesialtaiksi.

Me kuljimme tuollaisen sillan alitse ja näimme edessämme toisen ihmeen:
lähetysaseman intiaanilaisen kalmiston eli _Kuolon lehdon_.

Isä Aubry oli sallinut vastakäännettyjen haudata kuolleensa isiensä
tavalla ja säilyttää haudoillaan pakanalliset nimensä. Hän oli tyytynyt
vain ristillä vihkimään paikan.

Maa oli -- kuten yhteiset kalmistot ainakin -- jaettu yhtä moneen osaan
kuin seurakunnassa oli perheitä. Jokainen osa muodosti itsessään pienen
lehdon, johon kukin oli istuttanut mielensä mukaisia kasveja. Puro
kiemurteli verkkaan ja äänettömänä näiden lehtojen välissä. Sitä
nimitettiin _Rauhan puroksi_.

Idässä rajoitti tätä sielujen rauhallista kaupunkia silta, jonka alta
olimme juuri kulkeneet. Etelässä ja pohjoisessa päättyi se kahteen
kukkulaan. Siitä oli vapaa näköala vain länteen, missä kohosi korkea
kuusimetsä. Punaiselle ja vihreälle hohtavat puunrungot oksivat vasta
latvojen alla muistuttaen korkeita pylväitä ja muodostaen
pilarikäytäviä tuossa kuolemantemppelissä. Puitten latvat soittivat
lakkaamatta juhlallisesti kuin urut kirkon kuorissa. Mutta jos astui
sisälle pyhättöön, kuuli vain lintujen ylistyslauluja, joita ne
ikuisina sielumessuina virittivät kuolleitten kunniaksi.

Tultuamme ulos lehdosta näimme järven rannalla lähetyskylän, keskellä
kukoistavaa ruohoaavikkoa.

Kylään päästiin lehtokujaa myöten, jota rautatammet reunustivat. Nuo
ikivanhat tiet ulottuivat niihin vuoriin saakka, jotka jakavat
Kentuckyn ja Floridan.

Heti kun intiaanit näkivät paimenensa tasangolla, jättivät he
askareensa ja riensivät häntä vastaan. Toiset suutelivat hänen
vaippansa liepeitä, toiset tukivat häntä. Äidit nostivat pienet
lapsensa olkapäilleen, jotta he näkisivät hänet.

Matkalla kylään tiedusteli hän, mitä siellä oli tapahtunut. Toista hän
kehui, toista moitti. Hän puhui viljan korjaamisesta, lasten
opettamisesta ja auttamisen ja lohduttamisen velvollisuudesta, ja
käänsi puhuessaan alituisesti ajatukset Jumalaan.

Seuralaistemme ympäröiminä saavuimme näin tien varteen pystytetyn
suuren ristin juurelle. Siinä pidettiin tavallisesti jumalanpalvelus.

-- Rakkaat lapset, -- haastoi lähetyssaarnaaja, kääntyen intiaaneihin,
-- te olette saaneet veljen ja sisaren, ja jotta onni olisi vielä
suurempi, on jumalallinen sallimus säästänyt laihonnekin. Kas siinä
teille kaksi syytä olla kiitolliset. Nauttikaamme siis pyhä ehtoollinen
ja tehkäämme se liikutetuin mielin, elävin uskoin, palavan kiitollisina
ja nöyrin sydämin!

Pappi pukeutui valkoiseen messukaapuun, joka oli tehty silkkiäispuun
kaarnasta, ja otti esille pyhät astiat ristin juurelle talletetusta
tabernakelista. Nelikulmainen kivi asetettiin alttariksi, vihkivesi
tuotiin läheisestä purosta ja viiniä saatiin villiviinirypäleistä. Me
polvistuimme kaikki korkeaan ruohostoon, ja pyhä toimitus alkoi.

Idässä, vuorten takana, kiilsi aamun sarastus. Kaikki kylpi kullassa ja
purpurassa. Ja kun aurinko, jonka tuloa niin upeasti valmistettiin,
vihdoin sukelsi esille valomerestä, osui sen ensimmäinen säde pyhälle
leivälle, jota pappi juuri piti koholla.

Oi, minkä mahtavan voiman uskonto itsessään kätkee! Oi, kuinka valtava
kristillinen jumalanpalvelus onkaan! Ehtoollisen jakajana vanha ukko,
alttarina kivi, kirkkona erämaa ja seurakuntana joukko villejä! Minä en
epäillyt suuren ihmeen tapahtuvan laskeutuessamme polvillemme, ja
Jumalan astuvan maan päälle, sillä minä tunsin, kuinka Hän meni
sydämeeni.

Jumalanpalveluksen jälkeen -- sen aikana kaipasin vain Atalaa --
läksimme kylään.

Siellä vallitsi harvinainen sekoitus valistunutta yhteiskuntaa ja
luonnon elämää. Aivan erämaan laitaan oli raivattu uutisviljelys.
Ruislaiho huojui kultaisina aaltoina kaatuneen tammen vieressä.
Kaikkialla tupruttivat kasket sankkaa savuaan, ja aurat vakoilivat
kannokossa. Miehet mittailivat maata, jonka uutisasukkaat ottivat
haltuunsa. Linnut saivat lähteä pesistään, ja petojen luolat muutettiin
asuinmajoiksi, alasimet kalkkuivat ja kirveitten iskut kajahtelivat
ensi kertaa.

Samosin ihastellen ympäri ja tunsin sydämeni heltyvän yhä enemmän,
ajatellessani Atalaa ja sitä onnea, jota täällä saisimme nauttia.

Ihaillen katselin kristinopin voittokulkua salomailla: Näin kuinka
uskonto oli valistanut ja taltuttanut intiaanit. Olin todistajana
noissa ihmisen ja maan välisissä alkuperäisissä vihkiäisissä, joissa
ihminen vihkimäkirjan mukaan antoi myötäjäisiksi hikensä ja vaivansa ja
maa puolestaan lupasi uskollisesti antaa satonsa ja lapsensa, ja kätkeä
hänen tuhkansa.

Tällävälin oli lähetyssaarnaajan eteen tuotu lapsi, jonka hän kastoi
lähteen reunalla, kukoistavien jasminien keskellä. Mutta samaan aikaan
kannettiin pieni kirstu Kuolon lehtoon. Morsiuspari sai siunauksensa
erään tammen alla, ja me seurasimme vastanaineita heidän uuteen
kotiinsa salomaan kolkkaan. Edellämme kulki pappi, siunaten kukkulat,
puut ja lähteet, kuten kristittyjen raamattu kertoo Herran ennen
muinoin siunanneen muokkaamattoman maan, ennenkuin luovutti sen
perintönä Aatamille.

Hääsaattue, johon paimenet laumoineen yhtyivät, muistutti mieleeni
ensimmäisten perheitten vaelluksia, kun Sem samosi lapsineen
tuntemattomia seutuja, seuraten edellä kulkevata aurinkoa.

Kysyin erakolta, miten hän ohjasi lapsiaan. Hän vastasi: -- Minä en ole
laatinut heille minkäänlaisia lakeja. Olen vain opettanut heitä
rakastamaan toisiaan, rukoilemaan Jumalaa ja etsimään parempaa elämää.
Kaikki maailman lait sisältävät nämä käskyt. -- Sinähän näet tuolla
etäällä majan, -- jatkoi hän, -- joka on suurempi toisia. Sitä pidetään
kappelina sadeaikana. Sinne kokoontuvat seurakuntalaiset aamuin ja
illoin ylistämään Herraa, ja kun minä olen estetty olemasta läsnä,
toimittaa eräs vanhus rukoukset, sillä vanhuuteen samoin kuin
äitiyteenkin liittyy papillisia velvoituksia. Sitten mennään työhön
pelloille. Vaikka omaisuus onkin jaettu siinä tarkoituksessa, että
jokainen oppisi hoitamaan omaansa, kootaan sadot yhteen suureen latoon,
jotta veljesrakkaus pysyisi yllä.

Neljä vanhinta jakavat työn hedelmät yhtä suuriin osiin. Lisäksi
uskonnolliset menot, risti, jonka luona nautitaan pyhä ehtoollinen,
jalava, jonka juurella kauniilla ilmalla saarnaan, hautamme lähellä
niittyjä, virtamme, joiden äärillä kastan pieniä lapsia -- ne ovat
pieni valtakuntamme, jossa Jesus Kristus on kuninkaana.

Niin puhui vanha erakko, ja ankara liikutus valtasi minut. Silmäni
avautuivat näkemään, kuinka paljon korkeammalla tuo säännöllinen,
ahertava elämä oli villien laiskaa vetelehtimistä.

-- Voi, René, minä en tahdo napista Sallimusta vastaan, mutta minun
täytyy tunnustaa, etten voi muistella tuota kristillistä yhteiskuntaa,
tuntematta kaihon katkeruutta rinnassani. Maja ja Atala tuossa
yhteiskunnassa, ja onneni mitta olisi ollut täysi. Siihen olisivat
harharetkeni päättyneet. Siellä olisin vaimoni kanssa, tuntemattomana,
aarniometsän helmaan kätkeytyneenä viettänyt elämäni päivät, jotka
olisivat vierineet hiljaa eteenpäin kuin salojen nimettömät virrat.

Mutta minkälaisiin kärsimyksiin jouduinkaan uneksimani rauhan asemesta!
Oltuani kohtalon alituisena leikkikaluna, kärsittyäni haaksirikon
kaikilla rannoilla ja oleskeltuani pitkät ajat maanpaossa, tulin
vihdoin ja viimein kotiini ja löysin majani raunioina, kaikki ystäväni
kuolleina ja kuopattuina.

Sellainen oli Chactasin kohtalo oleva.



Murhenäytelmä.


Onnenunelmani oli yhtä suloinen kuin lyhytkin, ja havahtuminen odotti
minua erakon luolassa.

Oli jo täysi päivä, kun me saavuimme sinne, ja minä kummastelin, että
Atala ei rientänyt meitä vastaan.

Äkillinen kauhu valtasi minut. En rohjennut huutaa Lopezin tytärtä
nimeltään, lähestyessämme luolaa. Kiihoittuneessa mielentilassani
pelkäsin yhtä paljon ääntä kuin hiljaisuuttakin, joka huutoani
seuraisi.

Luolan suulla ammottava pimeys lisäsi yhä kauhuani, ja minä sanoin
lähetyssaarnaajalle:

-- Voi, sinä, jota taivas suosii ja vahvistaa, astu sinä edellä tuohon
pimentoon!

Kuinka heikko onkaan se, joka on himojensa orja! Kuinka voimakas se,
joka luottaa Jumalaan. Hurskaassa, seitsemänkymmentäkuusi vuotta
kokeneessa sydämessä oli enemmän rohkeutta kuin minussa, uhmailevassa
nuorukaisessa. Rauhanmies astui luolaan ja minä jäin ulkopuolelle.

Hetkisen kuluttua kuului heikkoa, tuskanhuudon tapaista ääntä vuoren
onkalosta. Ponnistettuani kaikki voimani syöksyin minä huudahtaen
pimeään luolaan.

Isäni henget, te ainoastaan tiedätte mitä siellä näin.

Erakko oli sytyttänyt soihdun ja piti sitä vapisevin käsin Atalan
vuoteen yllä.

Puoliksi istuvassa asennossa, käsivarteensa nojautuneena näin nuoren,
kauniin tytön, hapset hajallaan. Tuskan hiki helmeili hänen otsallaan;
hänen puoliksi sammunut katseensa yritti vielä vakuuttaa minulle
rakkautta, ja hänen huulensa koettivat hymyillä.

Kuin salaman iskemänä seisoin minä siinä tuijottavin silmin, levitetyin
käsivarsin ja huulet raollaan.

Syvä hiljaisuus vallitsi luolassa. Erakko alkoi ensin puhua:

-- Väsymyksestä johtuvaa kuumetta, -- sanoi hän. -- Taipukaamme Jumalan
tahdon alle, ja Hän varmasti armahtaa meitä.

Kuultuani nämä sanat, alkoi veri taas kiertää suonissani ja suuri
kauhuni muuttui mitä varmimmaksi lohdutukseksi.

Mutta Atala ei suonut minulle pitkäaikaista toivoa.

Hän pudisti surullisena päätään ja viittasi meitä astumaan lähemmäksi
vuodetta.

-- Isäni, -- sanoi hän heikolla äänellä, kääntyen munkkiin, -- kuolema
koskettaa minua nyt juuri. Oi, Chactas, kuuntele ilman epätoivoa
surullista salaisuutta, jota en ole sinulle vielä ilmaissut, sillä minä
en ole tahtonut saattaa sinua onnettomaksi enkä olla tottelematon
äidilleni. Älä anna tuskanilmaustesi keskeyttää minua, sillä se vain
lyhentäisi niitä hetkiä, jotka minulla vielä on jälellä elämästäni.
Minulla on niin paljon kerrottavaa, ja sydämeni heikot lyönnit ja
rintani ahdistava jäätaakka kehoittavat minua kiirehtimään.

Hetkisen vaitiolon jälkeen jatkoi hän:

-- Surullinen kohtaloni alkaa jo ennenkuin olin nähnyt päivän valon.
Murheisena kantoi äitini minua povensa alla ja suurella tuskalla
synnytti hän minut maailmaan. Ei luultu minun jäävän henkiin syntymäni
jälkeen. Henkeni pelastukseksi teki äitini pyhän lupauksen: hän lupasi
uhrata neitsyyteni Pyhälle Neitsyelle, jos säilyisin kuolemalta.
Onneton lupaus, joka nyt vie minut hautaan!

Olin juuri täyttänyt viisitoista vuotta, kun äitini kuoli. Hiukan ennen
kuolemaansa kutsui hän minut vuoteensa ääreen:

-- Tyttöseni, -- sanoi hän erään hänelle viimeistä lohdutusta antaneen
lähetyssaarnaajan läsnäollessa, -- sinä tiedät, minkä lupauksen olen
sinun suhteesi tehnyt. Tahdotko tehdä äidistäsi lupauksen rikkojan? Oi,
Atalani, jätän sinut ympäristöön, joka ei ole sinulle kyllin arvokas.
Nämä pakanat vihaavat isääsi ja minun Jumalaani, sitä Jumalaa, joka
ensin antoi sinulle hengen ja sitten pelasti sinut kuin ihmeen kautta.

No niin, lapseni, jos verhoudut nunnanhuntuun, luovut sinä vain vaimon
huolista ja niistä julmista kärsimyksistä, joita äitisi on saanut
kokea. Tule siis tänne, rakas lapseni, ja vanno tämän Vapahtajan Äidin
kuvan kautta ja tämän hurskaan papin ja kuolevan äitisi kuullen, että
et tee minusta valapattoa! Muista aina, että minä olen mennyt takuuseen
puolestasi, ja että sinä, jos lupauksesi rikot, syökset äitisi sielun
ikuiseen kadotukseen!

-- Voi äitini, miksi puhuit minulle niin? Voi, sinä uskonto, joka
samalla kertaa lahjoitit minulle tuskan ja autuuden, onnettomuuden ja
lohdun!

Oi, sinä kallis ja surkuteltava rakastettuni, jota sydämeni vielä
kuolemassakin janoo, sinä näet nyt, mikä meidän kohtalomme on
katkeroittanut.

Kyynelten tulviessa silmistäni, laskin pääni äitini rinnoille ja
lupasin hänelle kaikki mitä hän oli pyytänyt. Lähetyssaarnaaja lausui
kauheita sanoja, jotka sitoivat elämäni ainiaaksi, ja ojensi minulle
nunnanmerkin. Äitini uhkasi kirouksellaan, jos minä koskaan rikkoisin
lupaukseni, ja veti sitten viimeisen hengähdyksensä, syleillen vielä
kuollessaan minua. Alussa en huomannut lupaukseni sisältävän mitään
kovaonnisuutta. Kristitty kun olin sydämestäni ja sielustani ja ylpeä
espanjalaisesta verestäni, jota suonissani virtasi, eivät ympärilläni
olevat miehet olleet mielestäni kyllin arvokkaita saamaan kättäni. Olin
onnellinen, että ainoa sulhoni oli äitini Jumala. Mutta sitten näin
sinut, nuori, kaunis vanki, ja minä säälin sinun kohtaloasi; uskalsin
puhua kanssasi nuotion luona metsässä, ja samassa muistin pyhän
lupaukseni.

Kun Atala oli puhunut tämän, ja ollut hetkisen vaiti, puristin minä
käteni nyrkkiin ja käännyin uhkaavana lähetyssaarnaajan puoleen,
huudahtaen:

-- Tämän on siis saattanut aikaan sinun uskontosi, jota niin olet
kehunut! Kirottu olkoon se vala, joka riistää minulta Atalan! Kirottu
olkoon se Jumala, joka pakottaa ihmistä vastustamaan luontonsa
vaatimuksia! Ihmismunkki, mitä sinä näissä metsissä teet?

-- Pelastan sinut, -- vastasi ukko vakaasti, -- lauhdutan intohimojasi
ja estän sinua, herjaaja, saattamasta päällesi taivaan vihaa. Voitko
sinä, nuori mies, joka olet vasta elämäsi alussa, valittaa
kärsimyksiäsi? Missä ovat merkit kärsityistä tuskistasi?

Sano, mitä vääryyttä sinä olet kokenut? Sano, mitä sinulla on avuja,
jotka oikeuttaisivat valituksiin? Mitä suurta sinä olet toimittanut,
mitä hyvää tehnyt?

-- Onneton, -- jatkoi hän, -- sinulla on vain himosi, ja rohkenet
kuitenkin syyttää taivasta! Jos olisit isä Aubryn tavoin viettänyt
kolmekymmentä vuotta elämästäsi maanpaossa vuorilla, niin sinä olisit
vähemmin kärkäs tuomitsemaan Kaitselmuksen töitä. Silloin sinä
huomaisit, että et mitään tiedä, et mitään ole, ja että ei ole niin
ankaraa vitsausta eikä niin kauheita tuskia, joita ei saastainen lihasi
olisi ansainnut.

Ukon silmistä säihkyvä tuli, rinnalla liehuva parta ja ukkosena
jyrähtelevät sanat tekivät hänet Jumalan kaltaiseksi. Hänen ylevyytensä
masentamana vaivuin minä maahan ja pyysin anteeksi kiivauttani.

-- Poikani, -- vastasi hän niin lempeästi, että minut valtasi katumus,
-- poikani, itseni tähden en ole sinua neuvonut. Olet oikeassa,
rakas lapseni, en ole tullut toimittamaan mitään suurta näihin
metsäseutuihin, eikä Jumalalla ole arvottomampaa palvelijaa kuin minä.
Mutta, poikani, taivasta, taivasta ei saa koskaan syyttää! Anna minulle
anteeksi, jos olin liian ankara, mutta kuulkaamme nyt sisartasi. Ehkä
on vielä pelastuksen mahdollisuus. Älkäämme kadottako toivoa. Oi,
Chactas, eikö uskonto sentään ole jumalallinen, kun se tekee
toivostakin hyveen?

-- Nuori ystäväni, -- sanoi Atala, -- sinä olet ollut taistelujeni
todistaja, ja sittenkin olet nähnyt vain vähäpätöisimmät niistä; toiset
olen sinulta peittänyt. Ei, totisesti halvin orjakaan, joka hiellään
kostuttaa Floridan peittävää hiekkaa, ole kurjempi Atalaa.

Kehoitin sinua pakenemaan, vaikka tunsin, että ero olisi ollut
kuolemani. Pelkäsin pakoa kanssasi läpi aarniometsien, ja kuitenkin
kaipasin niitten siimestä. Voi, jos olisi ollut kysymys vain
sukulaisista, ystävistä ja kodista, -- niin, vaikkapa, niin kamalalta
kuin se kuuluukin, sieluni autuudestakin luopuminen! Mutta sinun
varjosi sukelsi aina esiin, syyttäen minua niistä tuskista, joita se
sai kärsiä.

Kuulin huokauksesi; näin intohimojen tulen, joka sinua kulutti.
Kummitukset ahdistivat minua unettomina öinä, ja päivisin olin kokonaan
epätoivon vallassa. Aamukaste kuivui heti, laskeuduttuaan polttavalle
iholleni. Aukaisin huuleni, hengittääkseni viileätä ilmaa, mutta se
muuttuikin tuleksi huokauksistani.

Mikä kiusaus nähdä sinut alituiseen läheisyydessäni, kaukana
ihmisistä, erämaan yksinäisyydessä, ja kuitenkin tuntea välillämme
ylitsepääsemätön muuri.

Suurin onneni olisi ollut saada viettää elämäni sinun jalkojesi
juuressa, saada palvella sinua orjana, valmistaa ateriasi ja vuoteesi
johonkin salaiseen soppeen.

Oi, millaisena tulevaisuus välkkyikään silmissäni! Kuinka sydämeni
unelmoikaan! Kun katsahdin sinuun, ahdisti minua kaiho, yhtä mieletön
kuin rikoksellinen. Milloin toivoin, että sinä ja minä olisimme ainoat
elolliset olennot maan päällä; milloin taas, huomatessani jumaluuden
hillitsevän rohkeita unelmiani, olin toivoa, että tuo jumaluus
tuhoutuisi, jotta minä sinun käsivarsiisi nojautuneena vierisin
kuilusta kuiluun Jumalan ja maailman pirstaleitten keralla.

Vielä tällä hetkellä -- sen tunnustan nyt, ijäisyyden avautuessa
eteeni, astuessani järkkymättömän tuomarin eteen ja, äitiäni totellen,
ilolla uhratessani elämäni neitsyyteni pelastukseksi -- vielä tällä
hetkellä kadun minä, että en antautunut omaksesi!...

-- Tyttäreni, -- keskeytti hänet lähetyssaarnaaja, -- tuskasi vie sinut
harhaan. Tuo piinttynyt tunne on luonnoton, vaikka ehkä vähemmin
rikollinen Jumalan silmissä, koska se ennemmin on mielen kuin sydämen
hairahdus. Sinun täytyy kuitenkin huolehtia, että pääset siitä
vapaaksi, sillä se ei ole viattomuutesi arvoinen. -- Kuitenkin, rakas
lapseni, on vilkas mielikuvituksesi saattanut sinut lupauksesi suhteen
liian levottomaksi. Uskonto ei vaadi yliluonnollisia uhrauksia. Sen
tarkoitus on kehittää todellisia tunteita ja lempeitä hyveitä, jotka
ovat kaukana kiihottuneista mielentiloista ja väärän sankarillisuuden
teeskennellystä voimasta.

Jos sinä, eksynyt karitsa-raukka, kuolet, no niin, silloin noutaa hyvä
paimen sinut ja ottaa laumaansa. Anteeksiannon aarteet ovat myöskin
käytettävinäsi. Tarvittaisiin verivirtoja poistamaan vikojamme ihmisten
silmissä. Jumala tyytyy yhteen ainoaan kyyneleeseen. Tyynny sentähden,
rakas tyttäreni, sillä tilasi vaatii rauhaa. Kääntykäämme Jumalan
puoleen, joka huojentaa omiensa tuskaa.

Jos hän tahtoo, kuten toivon, pelastaa sinut tästä taudista, kirjoitan
minä Quebecin piispalle. Hän voi päästää sinut vapaaksi lupauksestasi,
ja sitten saat sinä täällä minun luonani viettää elämäsi päivät
Chactasen vaimona.

Kuultuaan vanhuksen sanat sai Atala ankaran kouristuskohtauksen, ja kun
se meni ohi, kuvastui hänen kasvoillaan syvä, ankara tuska.

-- Kuinka? kysyi hän ristien innokkaasti kätensä. -- Oliko mitään
keinoa? Olisinko voinut päästä vapaaksi lupauksestani?

-- Olisit, tyttäreni, -- sanoi munkki. -- Sinä voit vieläkin päästä
siitä vapaaksi.

-- Liian myöhään, liian myöhään! huudahti hän. -- Täytyykö minun siis
kuolla samalla hetkellä, kun olisin voinut tulla onnelliseksi! Miksi en
tavannut sinua ennemmin, hurskas isä? Kuinka onnelliseksi olisinkaan
tuntenut itseni tänään sinun ja kristityn Chactas'in parissa...
onnelliseksi ja lohdutetuksi... täällä erämaassa... oi, mikä
ylenmääräinen autuus!

-- Rauhoitu! sanoin minä ja tartuin onnettoman käteen, -- Rauhoitu! Nyt
alkaa onnemme!

-- Ei koskaan! Ei koskaan! valitti Atala.

-- Mitä tarkoitat? kysyin minä.

-- Sinä et tiedä kaikkea! sanoi tyttö. -- Eilen... kun myrsky raivosi.
Minä olin rikkoa lupaukseni, olin syöstä äitini kadotuksen kuiluun.
Hänen kirouksensa uhkasi jo minua. Olin joutua valehtelijaksi Jumalan
edessä, Jumalan, joka pelasti henkeni. Suudellessasi vapisevia huuliani
et sinä tiennyt koskettavasi kuolemaa.

-- Voi taivas! Rakas lapsi, mitä sinä olet tehnyt? huudahti
lähetyssaarnaaja.

-- Rikoksen, isä, -- virkkoi Atala, kääntäen katseensa pois, -- mutta
minä itse vain joudun kadotukseen; äitini minä pelastan.

-- Lopeta! huudahdin minä epätoivoisena.

-- No niin, -- sanoi hän, -- minä aavistin heikkouteni, ja lähtiessämme
kylästä otin mukaani...

-- Mitä? sanoi munkki.

-- Mitä? kysyin minä kauhuissani.

-- Se, se repii nyt rintaani.

Soihtu heltisi erakon kädestä, minä vaivuin Lopezin tyttären viereen ja
luolan pimeydessä kuului meidän kaikkien nyyhkytykset.

-- Rohkeutta, rohkeutta! sanoi vanha munkki hetken kuluttua ja riensi
sytyttämään lampun. -- Me kadotamme vain kalliita hetkiä. Ottakaamme
onnettomuus vastaan uskovaisina kristittyinä; tuhkaa päämme päällä ja
nuora kaulassa anomme häneltä armoa, valmiina taipumaan Hänen
tahtoonsa. Ehkä vielä on aikaa. Tyttäreni, miksi et avannut minulle
sydäntäsi jo eilen illalla?

-- Voi, isäni, -- sanoi Atala, -- etsin sinua yöllä, mutta taivas oli
syntieni rangaistukseksi johdattanut sinut pois luolasta. Nyt on kaikki
apu turhaa. Itse intiaanitkaan eivät tiedä mitään lääkettä sitä myrkkyä
vastaan, jota olen nauttinut, niin hyvin kuin he tuntevatkin kaikki
myrkyt ja lääkkeet. Voi, Chactas, kuvittele kauhuani, kun kuolema ei
tullutkaan niin pian kuin olin odottanut. Rakkauteni antoi minulle
monin kerroin voimia: minun on niin vaikea erota sinusta!

Nyt en enää säestänyt kyynelin Atalan sanoja, vaan voimakkain
mielenpurkauksin, joiden valtaan villit joutuvat, kun heidän tunteensa
pyrkivät esille. Vieriskelin mielettömänä maassa, väännellen ja
pureskellen käsiäni.

Vanhus kävi vuoroon kummankin luona ja osoitti meitä kohtaan mitä
suurinta hellyyttä. Huolimatta vanhuudestaan ja oman sydämensä
rauhasta, ymmärsi hän meitä nuoria, ja hänen uskonsa antoi hänen
äänelleen suloisen, liikuttavan sävyn.

Eikö tuo munkki, joka neljänkymmenen vuoden ajan joka päivä oli
uhrannut itsensä Jumalan ja ihmisten palvelukseen, eikö hän
muistuttanut Israelin kiitosuhreja, jotka alituisesti paloivat
kukkuloilla Jumalan kunniaksi?

Voi, turhaan koetti hän etsiä lievitystä Atalan tuskille! Väsymys,
suru, myrkky ja intohimo, kuolettavampi kuin kaikki maailman myrkyt
yhteensä, yhtyivät riistämään pois erämaan kukkasen.

Iltaa myöten kävivät oireet yhä vakavammiksi. Atalan ruumis herpaantui
kokonaan ja hänen kätensä ja jalkansa kävivät kylmiksi.

-- Hiero minun sormiani! sanoi hän minulle. -- Tunnetko, kuinka ne ovat
jähmettyneet?

En tiennyt mitä vastata, ja tukka nousi päässäni. Hetkisen kuluttua
lisäsi hän:

-- Eilen, rakkaani, tarvitsi sinun vain koskettaa minua, niin rupesin
heti vapisemaan, ja nyt en tunne enää käsiesi kosketusta ensinkään,
tuskin kuulen ääntäsikään enää. Kaikki katoaa täällä luolassa.
Laulavathan linnut? Auringon pitäisi juuri nyt mennä mailleen. Chactas,
kuinka kauniisti se vielä siroitteleekaan säteensä haudalleni
erämaassa!

Kun Atala huomasi, että hänen sanansa saattoivat silmämme kyyneltymään,
virkkoi hän:

-- Antakaa minulle anteeksi, rakkaat ystävät. Minä olen tosin hyvin
heikko, mutta ehkä minä taas paranen ja voimistun. Kuolla niin nuorena,
niin äkkiä, kun elämä vielä voimakkaana sydämessä sykähtelee! Rukouksen
haltia, armahda minua! Tue minua! Luuletko, että äitini on tyytyväinen
ja että Jumala antaa minulle anteeksi?

-- Tyttäreni, -- vastasi munkki liikutettuna, pyyhkien vapisevilla,
silvotuilla sormillaan kyyneleet silmistään -- tyttäreni, sen minkä
olet tehnyt olet sinä tehnyt ymmärtämättömyydestä. Sinä olet kasvanut
villien parissa ja olet ollut vailla tarpeellista opetusta. Sinä et
tiennyt, että kristitty ei saa riistää itseltään henkeä. Ole sentähden
lohdutettu, rakas karitsaiseni! Jumala, joka tutkii sydämet, antaa
sinulle anteeksi. Äitisi ja tuo ajattelematon lähetyssaarnaaja, joka
oli hänen sielunpaimenensa, ovat rikollisempia kuin sinä. Heillä ei
ollut oikeutta vaatia sinulta moista lupausta. Olkoot he kuitenkin
Herran rauhassa! Sinä olet surkuteltava esimerkki siitä, mihinkä
harhaan viety into ja puuttuva valo voivat saattaa uskonnollisen
mielen. Rauhoitu, lapseni, Jumala katsoo tarkoitustasi, joka oli
puhdas, eikä tekoasi, joka oli tuomittava.

Jos sinun aikasi on nyt tullut käydä Herran lepoon, niin tiedä,
lapseni, että kadottaessasi maailman, menetät sinä perin vähän.
Huolimatta elämäsi yksinäisyydestä, olet sinä saanut kokea suruja. Mitä
olisit sinä tuntenut, jos olisit saanut olla suuren maailman tuskien
todistajana, jos sinä Europan rannoilla olisit saanut kuulla vanhan
maailman kaikuvat tuskanhuudot? Majojen ja linnojen asukkaat, kaikki
kärsivät ja tuskittelevat siellä. Kuningattaret itkevät samoin kuin
yksinkertaiset naiset, ja on ihmetellen nähty kuninkaittenkin silmistä
tulvimalla tulvivan kyyneleitä.

Itketkö sinä rakkauttasi? Tyttäreni, yhtä hyvin voisit itkeä unelmaa.
Tunnetko sinä ihmissydämen, ja voitko arvioida sen tunteitten
kestävyyttä? Helpompi on laskea aaltoja myrskyävällä merellä.

Eikö totta, tyttäreni, että kaunein rakkaus oli se, jota ensimmäinen
mies ja ensimmäinen nainen tunsivat, lähdettyään Luojan kädestä?
Paratiisi oli heille avoinna, ja he olivat viattomat ja kuolemattomat.
Eva oli luotu Aatamia ja Aatami Evaa varten. Kun he kaikesta huolimatta
eivät voineet säilyttää onneaan, niin mikä aviopari voisikaan sen
heidän jälkeensä tehdä?

Minä tahdon, lapseni, säästää sinua kuulemasta yksityiskohtia
avioliiton huolista, riidoista, molemminpuolisista moitteista,
levottomuudesta ja kaikista noista salaperäisistä suruista, jotka
aviovuoteen ympärillä vaaniskelevat. Vaimon tuskat uusiintuvat joka
kerta, kun hän tulee äidiksi, ja itkien menee hän naimisiin. Kuinka
rajattomasti hän sureekaan, kun vasta syntynyt lapsi, jota hän on
imettänyt, kuolee hänen helmaansa! Vuoret huokaavat ja valittavat.
Kukaan ei voinut lohduttaa Rachelia, kun hän oli menettänyt poikansa.
Äidin suru oli niin katkera, että minä olen kotimaassani nähnyt
ylhäisten, kuninkaitten rakastamien naisten jättävän hovin ja
hautaantuvan luostarin muurien sisälle, menetettyään lapsensa.

Mutta ehkä sinä väität, että nämä viimeksi mainitut esimerkit eivät
sovellu sinuun, että toivomuksesi oli saada viettää yksinäistä elämää
miehesi kanssa, jonka sydämesi oli valinnut, että sinä olit vähemmin
toivonut avioliitolta rauhanhetkiä kuin sitä hullua huumausta, jota
nuoret kutsuvat _rakkaudeksi_? Kuvitteluja, harhakuvia, tuhmuuksia!
Minäkin olen tuntenut sydäntuskia, tyttäreni. Tämä pää ei ole aina
ollut kalju, eikä tämä rinta niin rauhallinen kuin se sinusta nyt
näyttää olevan. Usko miestä, joka tuntee elämää! Ihmismieli on
vaihtelevainen, eikä se rakasta kauan samaa esinettä samalla voimalla.
Esiintyy aina kohtia, jotka synnyttävät erimielisyyksiä, ja se
raskauttaa aikaa myöten elämää.

Lopuksi, rakas tyttäreni, erehtyvät ihmiset suuresti
autuudenunelmissaan: he unohtavat, että kaikkien on kerran kuoltava.
Olkoon onni kuinka suuri tahansa, hauta muuttaa kaikki Aatamin
jälkeläiset samanlaisiksi. Chactasinkaan silmät eivät eroittaisi sinua
sisartesi joukosta haudassa.

Rakkauden valta loppuu matojen ryhtyessä toimeensa. Mutta mitä minä
sanonkaan, mitä puhunkaan maallisen rakkauden voimasta? Tahdotko
tietää, minkälaista se on, tyttäreni? Jos joku nousisi haudastaan
muutamia vuosia kuolemansa jälkeen, niin epäilen, tokko nekään, jotka
vuodattivat runsaimmat kyyneleensä hänen haudallaan, iloitsisivat hänen
paluustaan. Niin pian solmitaan uusia suhteita; niin helposti
mukaudutaan uusiin tapoihin. Niin vaihtelevainen on ihminen. Niin
vähäarvoinen on elämämme ystäviemmekin silmissä.

Kiitä sentähden jumalallista Kaitselmusta, että sinä niin pian saat
lähteä tästä tuskien laaksosta. Pilvien yläpuolella valmistetaan
sinulle jo valkoista neitsytpukua ja loistavaa kruunua. Kuulen Pyhän
neitsyen jo tervehtivän sinua: 'Tule, uskollinen palvelijani, tule
kyyhkyläiseni! Tule ja asetu paikallesi näitten neitsyeitten joukkoon,
jotka ovat uhranneet kauneutensa ja nuoruutensa hyvän palvelukseen!
Tule, taivaallinen ruusu, ja levähdä Jesuksen Kristuksen rinnoilla!
Tämä arkku, jonka valitset häävuoteeksesi, ei petä sinua ja
taivaallisen ylkäsi syleily kestää ijankaikkisesti.'

Kuten päivän viimeinen säde tyynnyttää tuulet ja karkottaa pilvet, niin
rauhoittivat vanhuksen sanat levottomuuden rakastettuni rinnasta. Häntä
ei nyt näkynyt muu huolestuttavan kuin minun tuskani, ja hän koetti
keksiä keinoja onnettomuuteni helpottamiseksi. Hän sanoi kuolevansa
onnellisena, jos minä vain lupaisin kuivata hänen kyyneleensä. Hän
puhui äidistäni ja kotimaastani. Hän koetti haihduttaa tuskiani,
kohdistamalla ajatukseni menneisiin koettelemuksiin. Hän kehoitti minua
pysymään kärsivällisenä ja puhtaana.

-- Sinä et jää ainiaaksi onnettomaksi, -- sanoi hän, -- vaikka taivas
sinua tänään koetteleekin. Sinun on tästä opittava ottamaan osaa
toisten suruihin. Sydän, Chactas, on puun kaltainen, joka antaa
parantavan lääkkeensä ihmiselle vasta sitten kun teräs on sitä itseään
haavoittanut.

Sanottuaan tämän kääntyi hän lähetyssaarnaajaan, etsien häneltä lohtua,
jota itse oli minulle antanut. Jakaen ja vastaanottaen lohdutusta puhui
ja kuunteli hän elämän sanoja kuolinvuoteella.

Sillä aikaa osoitti erakko monenlaista huolenpitoa. Hänen
armeliaisuutta uhkuva sydämensä vuodatti uutta voimaa hänen vanhoihin
jäseniinsä. Hän valmisti lääkkeitä, viritti takkavalkean, kohensi
vuodetta ja puhui koko ajan liikuttavia sanoja Jumalasta ja
vanhurskaitten autuudesta. Uskonnon palava soihtu kädessään kulki hän
Atalan edellä hautaan, näyttäen hänelle sen oudot ihmeet. Matalan
luolan katto ikäänkuin avautui tuon kristityn taivaaseen astumisen
edellä, ja taivaan enkelit seurasivat, kuinka usko yksin taisteli
rakkautta, nuoruutta ja kuolemata vastaan.

Ja tämä jumalallinen usko voitti, sen saattoi havaita siitä
vienosta surumielisyydestä, joka sydämemme valtasi ensimmäisten
tunteenpurkausten jälkeen.

Keskiyöllä näytti Atala kokoavan voimansa, sanellakseen rukoukset
munkin perässä. Sitten ojensi hän minulle kätensä ja sanoi tuskin
kuultavalla äänellä:

-- Outalissin poika, muistatko yötä, jolloin luulit minua viimeisten
lemmenhetkien immeksi? Mikä kummallinen ennustus tulevasta
kohtalostamme!

Hän vaikeni, jatkaakseen hetken kuluttua:

-- Ajatellessani, että minun täytyy luopua sinusta ijäksi, ponnistelee
elinvoima sydämessäni niin, että minusta tuntuu melkein siltä kuin
rakkaudella olisi kylliksi voimaa tekemään minut kuolemattomaksi.
Mutta, oi Jumalani, tapahtukoon sinun tahtosi!

Atala vaikeni taas hetkiseksi. Sitten jatkoi hän:

-- Nyt minun on vain pyydettävä anteeksi, että olen tuottanut sinulle
niin paljon tuskia. Minä olen kiusannut sinua paljon ylpeydelläni ja
oikuillani. Chactas, pari multalapiollista haudallani luopi maailmoja
välillemme ja vapauttaa sinut kantamasta surullisen kohtaloni taakkaa.

-- Anteeksiko? vastasin minä kyynelten tukahduttamana. -- Enkö minä
juuri ole tuottanut sinulle onnettomuuksia?

-- Ystäväni, -- keskeytti hän, -- sinä olet tehnyt minut ylen
onnelliseksi; jos saisin alottaa elämäni uudestaan, valitsisin
edelleenkin onnen saada rakastaa sinua vaarojen uhkaamassa maanpaossa
kuin pysyä kotiseudun rauhaisuudessa.

Tässä sammui Atalan ääni. Kuolon varjot laskeutuivat hänen silmiensä ja
suunsa ympärille. Hänen haparoivat sormensa etsivät jotakin. Hän puheli
kuulumattomalla äänellä näkymättömien henkien kanssa. Sitten ponnisti
hän voimiansa ja koetti, joskin turhaan, irroittaa kaulastaan pientä
ristiä. Hän pyysi minua auttamaan ja sanoi:

-- Puhellessasi ensi kertaa kanssani näit sinä tämän ristin nuotion
valossa kaulallani. Muuta ei Atala omistanut. Lopez, isämme, lähetti
sen äidilleni muutamia päiviä ennen syntymääni. Ota se perinnöksi
minulta, oi veljeni; kätke se muistoksi koettelemuksistani! Ano elämän
suruissa lohdutusta Jumalalta.

-- Chactas, -- jatkoi hän, -- minä pyydän sinulta vielä jotakin.
Ystäväni, maallinen liittomme oli lyhyt, mutta meitä odottaa pitempi
elämä. Kuinka kauheata on erota sinusta ainiaaksi! Minä menen tänään
edellä ja odotan sinua taivaan valtakunnassa. Jos olet rakastanut
minua, niin käänny kristinuskoon, joka on kerran jälleen yhdistävä
meidät. Se näyttää tänään esimerkin voimastaan, antaen minun erota
sinusta ilman epätoivon tuskia. -- Kuitenkaan, Chactas, en vaadi
sinulta valaa -- sillä minä tiedän varsin hyvin, kuinka vala painaa
ihmistä. Se ehkä eroittaisi sinut naisesta, onnellisemmasta kuin minä.
Oi, äitini, anna anteeksi tyttärellesi! Oi, Pyhä Neitsyt, älä pahastu!
Minä lankean jälleen syntiini ja minä riistän sinulta, oi Jumalani,
ajatuksia, joitten tulisi kuulua ainoastaan sinulle.

Suuren tuskan vallassa lupasin Atalalle kääntyä kristinuskoon.

Erakko nousi nyt seisomaan ja kohotti pyhässä innostuksessa
käsivartensa luolan kattoa kohti, sanoen:

-- Nyt on aika, nyt on aika kääntyä Jumalan puoleen!

Tuskin oli hän lausunut nämä sanat, kun joku yliluonnollinen voima
pakoitti minut polvilleni, ja minä nojasin pääni Atalan vuoteeseen.

Munkki avasi salaperäisen komeron, jossa oli silkkiliinan peittämä
kultainen maljakko. Hän lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti.

Oli aivan kuin voimakas loiste olisi äkkiä valaissut luolan. Ilmassa
kaikui enkelien laulu ja taivaan harppujen soitto; ja kun erakko otti
esille pyhän kalkin tabernakelista, luulin minä Jumalan itsensä astuvan
alas luolaan.

Pappi avasi kalkin. Hän otti sormiensa väliin lumivalkoisen öylätin ja
ojensi sen Atalan huulille lausuen salaperäisiä sanoja.

Kuoleva lepäsi siinä silmät taivaaseen kohotettuina, ja säteili
innostuksesta. Näytti kuin hän olisi voittanut kaikki tuskansa. Hänen
huulensa avautuivat ja ottivat hartaina vastaan Jumalan, joka oli
kätkeytynyt pyhään leipään.

Senjälkeen kastoi Jumalan palvelija puuvillatukon pyhään öljyyn ja
voiteli sillä Atalan ohimoita, katsellen kuolevaa tyttöä. Äkkiä sanoi
hän korkealla äänellä:

-- Mene rauhaan, kristitty sielu, yhtyäksesi Luojaasi!

Silloin kohotin minä pääni ja huudahdin, nähdessäni öljymaljakon:

-- Isä, antaako se lääke Atalalle elämän?

-- Antaa, poikani, -- sanoi ukko sulkien minut syliinsä, --
ijankaikkisen elämän.

Atala oli juuri hengähtänyt viimeisen kerran.

       *       *       *       *       *

Toistamiseen oli Chactasin nyt pakko keskeyttää kertomuksensa pitkäksi
aikaa. Kyyneleet valuivat virtanaan hänen silmistään, ja hän puhui
katkonaisin sanoin.

Sokea mies paljasti povensa ja otti esille Atalan ristin.

-- Kas tässä, sanoi hän, -- tuon onnettoman päivän lahja. Oi, René,
poikani, sinä näet sen, mutta minä en. Sano, onko kulta muuttunut
näitten pitkien vuosien kuluessa? Etkö näe kyynelten jälkiä? Voitko
eroittaa paikan, jota hurskas nainen huulillaan kosketti?

-- Miksi sinä, Chactas, et jo aikoja sitten ole antanut ristiä itseäsi?
Mitkä ovat ne joutavat, armottomat syyt, jotka ovat pidättäneet sinua
esi-isiesi harhaluuloissa?

Niin kysyi hän itseltään ja jatkoi sitten:

-- Ei, nyt en enää aijo siirtää sitä pitemmälle! Maa huutaa minulle:
'Koska astut sinä hautaan, ja mitä sinä odotat, kun vitkastelet, etkä
omaksu kristinoppia?'

-- Oi, maa, sinä olet jo tarpeeksi odottanut minua! Heti kun pappi on
kasteen kautta uudestisynnyttänyt tämän pään, joka on suruissa
valjennut, toivon saavani jälleen yhtyä Atalani kanssa.

Mutta kertokaamme tarina loppuun.



Hautaus.


En edes koetakaan, oi René, kuvailla sitä tuskaa, joka valtasi sieluni,
kun Atala oli kuollut. Siihen tarvitsisin enemmän hehkua kuin minussa
nyt on jälellä. Kaksi päivää olin kerrassaan tunteeton erakon
lohdutuksille. Koettaessaan rauhoittaa minua, karttoi hän kaikkia
maallisia lohdutuskeinoja. Hän kertasi ainoastaan: -- Poikani, se oli
herran tahto! ja sulki minut syliinsä. Minä en olisi koskaan saattanut
uskoa, että nuo muutamat, nöyrät, kristilliset sanat olisivat voineet
sisältää niin paljon lohdutusta, ellen itse olisi kokenut sitä.

Vanhan Herran-palvelijan lempeys, hurskaus ja väsymätön kärsivällisyys
voittivat vihdoin sydämeni. Kainostelin kyyneliä, joita vanhus oli
tähteni vuodattanut.

-- Isäni, -- sanoin hänelle, -- nuorukaisen kiihkeät tunteet eivät saa
häiritä päiviesi rauhaa. Anna minun viedä pois rakastettuni ruumis.
Hautaan hänet jonnekin aarniometsän kätköön, ja jos minun on pakko yhä
edelleenkin elää, niin koetan tehdä itseni niiden taivaallisten häitten
arvoiseksi, joista Atala puhui.

Kuultuaan nämä nöyryyttä ja toivoa ilmaisevat sanat huudahti hän
liikutuksesta väräjävällä äänellä:

--- Oi, Jesus Kristus, jumalallinen Mestarini, tässä tunnen veresi
voiman. Se varmasti pelastaa tämän nuoren miehen. Täydennä tekosi, oi
Jumala! Anna rauha tälle murheelliselle sielulle ja jätä hänen
suruistaan jälelle vain hiljaisia ja kehoittavia muistoja!

Hän kieltäytyi antamasta minulle Lopezin tyttären ruumista, ehdottaen,
että kutsuisimme uskovaiset koolle laaksoon ja hautaisimme hänet
kaikkien kristillisten menojen mukaan. Vastustin puolestani tätä.

-- Ihmiset eivät tunteneet Atalan hyveitä ja onnettomuuksia, -- sanoin
minä. -- Olkoon hänen hautansa, jonka me molemmat salassa kaivamme,
heille yhtä tuntematon.

Ja me päätimme seuraavana aamuna auringon noustessa haudata Atalan
_Kuolon laaksoon_ johtavan luonnonsillan holviin. Lisäksi päätettiin
viettää yö rukoillen hänen paariensa ääressä.

Illan lähetessä nostimme kalliit jäännökset luolan suulle, joka antoi
pohjoiseen päin.

Erakko oli käärinyt hänet europalaiseen liinavaatteeseen, jonka hänen
äitinsä oli joskus kutonut. Se kangaskappale oli ainoa muisto hänen
kotiseudultaan ja tarkoitettu hänen omaan hautaansa.

Atala lepäsi mimosakukkais-vuoteella. Hänen päänsä, jalkansa,
olkapäänsä ja osa rintaansa olivat paljaina. Hänen hiuksissaan oli
kuihtunut magnoliakukka... sama, jonka olin laskenut hänen
neitsytvuoteelleen äidinunelmien välittäjäksi. Hänen huulensa, jotka
muistuttivat kaksi päivää sitten kuihtunutta ruusun umpua, näyttivät
hymyilevän. Läpinäkyvän kalvailla poskilla kuulsi muutamia sinerviä
suonia. Hänen kauniit silmänsä olivat ummessa, hänen jalkansa lujasti
puristuneet yhteen, ja hänen alabasterinvalkoiset kätensä lepäsivät
rinnalla.

En ole koskaan nähnyt niin taivaallista näkyä! Joka ei tiennyt, että
nuori tyttö oli aikoinaan leikkinyt auringonpaisteessa, olisi voinut
pitää häntä uinuvaa viattomuutta esittävänä marmoripatsaana.

Munkki rukoili herkeämättä koko yön. Minä istuin hiljaa paarien ääressä
Atalan pääpuolella. Kuinka usein olinkaan pitänyt nukkuvan Atalan
kaunista päätä polvillani! Kuinka usein olinkaan kumartunut hänen
ylitsensä kuunnellakseni ja hengittääkseni hänen hengitystään. Mutta
nyt ei tuosta liikkumattomasta rinnasta kuulunut ääntäkään, ja minä
odotin turhaan, että hän heräisi unestaan.

Kuu loi valjut säteensä tälle kuolinvuoteelle. Se kohosi keskiyön
taivaalle kuin valkopukuinen vestaali, joka oli tullut itkemään
toverinsa haudalle, ja sen kalpea valo antoi koko aarniometsälle
surullisen sävyn.

Tuon tuostakin kastoi munkki kukoistavan oksan vihkiveteen ja ravisteli
sitä sitten, jolloin ilma täyttyi taivaallisista tuoksuista. Toisinaan
hyräili hän jollakin ikivanhalla sävelellä muutamia runoilija Jobin
kirjoittamia vanhoja värsyjä:

    Minä olen kuihtuneen kukan ja kuivaneen ruohon kaltainen.
    Miksi on valo suotu kurjille ja elämä murheellisille sydämille?

Niin lauloi vanhus. Hänen syvä ja jonkunverran väräjävä äänensä vieri
erämaan hiljaisuudessa. Virrat ja metsät toistivat sanat _Jumala_ ja
_hauta_ lukemattomia kertoja. Metsäkyyhkysten kuherrus, puron lorina
vuoristossa ja eksyneitä matkamiehiä opastava kellonsoitto yhtyivät
surulauluksi, ja minä olin kuulevinani kuolleitten köörin vastaavan
Kuolon laaksosta erakon hyminään.

Vähitellen alkoi päivä valjeta idässä. Varpushaukat kirkuivat vuorten
huipuilla, ja näädät palasivat jalavien onkaloihin.

Nyt oli aika ryhtyä saattamaan Atala viimeiseen lepopaikkaansa. Otin
ruumiin hartioilleni. Erakko kulki edelläni lapio kädessään. Vanhuus ja
kuolema hiljensivät niin hänen kuin minunkin askeleitani.

Nähdessäni koiran, joka myrsky-yönä oli löytänyt meidät ja nytkin hääri
iloisena ympärillämme, en voinut pidättää kyyneleitäni.

Usein heitti viileä aamutuuli Atalan suortuvat kuin kultaharson
silmilleni. Vähän väliä täytyi minun, taakkani näännyttämänä, laskea
hänet mättäälle ja istuutua itse viereen levähtämään.

Vihdoin päädyimme perille ja astuimme siltaholviin. Poikani, ajattele
mikä näky: nuori villi ja vanha erakko olivat siinä vastakkain
polvillaan aarniometsässä ja kaivoivat hautaa nuorelle tytölle, joka
lepäsi kalpeana ja kuolleena heidän vieressään!

Kun työ oli tehty, laskettiin Atala multavuoteeseensa. Voi, minä olin
toivonut saavani valmistaa hänelle aivan toisenlaisen vuoteen!

Otin pivollisen multaa ja katsoin viimeisen kerran rakastettuni
kasvoja. Sitten siroitin mullan seitsentoista vuotiaan otsalle. Näin
hänen piirteittensä vähitellen häviävän ja hänen suloisen siroutensa
katoavan ijankaikkisuuden verhon taakse. Nyt näkyi enää hänen povensa
mullan alta kuin valkoinen lilja.

-- Lopez, -- huudahdin silloin, -- poikasi kätkee tässä tyttäresi maan
poveen!

Ja minä kätkin Atalan ikuisen levon multaan.

       *       *       *       *       *

Me palasimme takaisin luolaan ja minä ehdotin lähetyssaarnaajalle, että
jäisin hänen läheisyyteensä. Mutta hurskas vanhus, joka ihmeellisesti
tunsi ihmissydämen, ymmärsi tarkoitukseni.

-- Chactas, Outalissin poika! sanoi hän. -- Kun Atala vielä eli, pyysin
minä itse teitä jäämään luokseni, mutta nyt on kohtalosi muuttunut ja
sinun on ennen kaikkea ajateltava velvollisuuksiasi heimoasi kohtaan.
Usko minua, poikaseni, tuska ei ole ikuinen. Ennemmin tai myöhemmin se
parantuu, sillä ihmissydän ei muuten jaksaisi sitä kantaa. Me emme voi
kauan pysyä onnettominakaan. Käänny takaisin Meschacebelle; etsi äitisi
ja lohduta häntä, sillä hän on kauan itkenyt sinua ja tarvitsee
tukeasi. Anna opettaa itsellesi Atalan uskontoa, kun tilaisuus sallii,
ja muista, että sinä olet luvannut hänelle pysyä siveänä ja kastattaa
itsesi. Minä vartioin täällä hänen hautaansa. Mene rauhaan, poikani!
Jumala, rakastettusi sielu ja vanhan ystäväsi sydän seuraavat sinua!

Niin puhui minulle luolan erakko. Kunnioitukseni häntä ja hänen
viisauttaan kohtaan oli liian suuri, voidakseni vastustaa hänen
tahtoansa. Seuraavana päivänä jätin kunnianarvoisan isäntäni, joka
jäähyväishetkenä antoi viimeiset neuvonsa ja siunauksensa.

Menin haudalle. Hämmästyin nähdessäni pienen ristin kummulla, ikäänkuin
maston huipun, joka meressä osoittaa, mihin paikkaan laiva on vajonnut.
Ymmärsin, että erakko oli ollut siellä yöllä rukoilemassa, ja tämä
ystävyyden ja uskon osoitus liikutti minua syvästi.

Tunsin kiusausta kaivaa hauta auki, saadakseni vielä kerran nähdä
rakastettuni, mutta kunnioitukseni kuolemaa kohtaan pidätti minut
siitä.

Istahdin vastaluodun hautakummun ääreen. Tukien kyynärpäitäni polviin
ja nojaten kasvoni käsiin, istuin siinä karvaisiin unelmiin vaipuneena.

Oi, René, silloin ajattelin ensi kerran vakavasti ihmiselämän
katoavaisuutta, ja aikeittemme turhuutta! Voi, poikani, kelläpä ei
olisi ollut aihetta tehdä samoja havaintoja? Minä olen nyt ainoastaan
talvien valkaisema ja vuosien rasittama hirven jäkkyrä, mutta
huolimatta pitkästä ijästäni ja kokemuksistani en vielä ole tavannut
ihmistä, joka ei olisi pettynyt onnensa unelmissa, en sydäntä, joka ei
olisi salaisesti valittanut!

Myöskin näennäisesti onnellisimmat sydämet muistuttavat Alachuan
ruohoaavikon lammikoita: pinta näyttää tyyneltä ja puhtaalta, mutta
pohjalla kihisee krokotiileja, joita lammikko elättää.

Kun aurinko oli kerran noussut ja laskenut, valmistauduin seuraavana
aamuna haikaran ensi huudon kuultuani lähtemään haudalta. Kolme kertaa
kutsuin Atalan henkeä; kolme kertaa vastasi erämaan henki
siltaholveista huutoihini. Sitten käännyin tervehtien itään päin ja
näin kaukana vuoripolulla erakon, joka oli matkalla jonkun
apuakaipaavan majaan.

Lankesin polvilleni ja syleilin kumpua, huutaen:

-- Nuku rauhassa täällä vieraalla maalla, sinä surkuteltava vapauteen
päässyt olento! Vastalahjaksi rakkaudestasi, maanpaostasi ja kuolostasi
hylkää nyt Chactaskin sinut!

Sitten riistäysin väkisin haudan luota, jättäen luonnon muistomerkin
helmaan vielä suuriarvoisemman muiston: siveän, yksinkertaisen
hautakummun.



Jälkilause.


Chactas, natchezi Outalissin poika kertoi tämän Renélle,
europalaiselle. Isät jättivät kertomuksen lapsilleen, ja minä kaukainen
muukalainen, olen jäljentänyt sen tarkasti tähän, niinkuin intiaanit
ovat sen minulle tarinoineet.

Tässä kertomuksessa kuvastui minulle villin metsästäjäkansan elämä,
uskonto ja alkuperäiset lait evankeliumin valoa, rakkautta ja henkeä
vasten, intohimojen ja hyveitten taistelu luonnonlapsen sydämessä sekä
lopuksi kristillisyyden voitto kuumimman tunteen ja pelätyimmän kauhun:
rakkauden ja kuoleman ylitse.

Kun muinoin seminoli haastoi minulle tämän tarinan, tuntui se minusta
viehättävältä ja kauniilta voimakkaine erämaantunnelmineen, joiden
jäljentämisestä en mitenkään tahdo kerskailla. Mutta eräästä seikasta
tahdon päästä selvyyteen. Kyselin kuinka isä Aubryn kävi, mutta kukaan
ei sitä tiennyt. Enkä olisi koskaan saanut siitä selkoa, ellei kaikkia
ohjaava Kaitselmus olisi ilmaissut minulle, mitä halusin tietää.

Olin samoillut pitkiä Meschaceben rantoja, jotka ennen olivat uuden
Ranskan rajana etelässä, ja halusin päästä pohjoiseen katsomaan suurta
luonnonihmettä, Niagaran putousta.

Olin ehtinyt lähelle tuota Aganonsionin vanhassa maassa sijaitsevaa
putousta, kun eräänä aamuna, vaeltaessani tasangolla, näin naisen, joka
istui puun alla, pitäen kuollutta lasta polvellaan.

Lähestyin hiljaa nuorta äitiä ja kuulin hänen ääntelevän:

    -- Jos olisit jäänyt luoksemme, rakas lapsi, niin kuinka
    miehekkäästi olisitkaan jännittänyt jousta! Kätesi olisi
    hillinnyt rajuimmankin karhun; ja vuorilla olisit saavuttanut
    nopsimmankin kauriin. Nuorena muutit sinä, vuorten valkea
    kärppä, sielujen valtakuntaan! Kuinka tulet siellä toimeen?
    Isäsihän ei ole siellä metsänsaalista antamassa. Sinua
    paleltaa, eikä sinulla ole nahkoja pakkasen suojaksi! Oi,
    minun täytyy kiirehtiä luoksesi laulaakseni kanssasi ja
    tarjotakseni sinulle rintojani!

Nuori äiti lauloi väräjävällä äänellä, tuudittaen lasta helmassaan,
tiputtaen äidinmaitoa sen kalpeille huulille ja huolehtien siitä aivan
kuin elävästä olennosta.

Tämä vaimo aikoi antaa auringon kuivata lapsensa, ennenkuin hän kätki
sen isiensä hautaan. Hän riisui esikoisensa ja hengitti hetkisen sen
huulille laulaen:

    -- Poikani sielu, oi kaunis sielu, huuliani suudellen antoi
    isäsi sinulle kerran hengen. Voi, minun suudelmani eivät
    kykene synnyttämään sinua uudestaan!

Sitten nousi hän ylös ja etsi puuta, jonka oksille olisi lapsensa
asettanut. Hän valitsi tuoksuvan, punakukkaisen vaahteran.

Toisella kädellään taivutti hän oksan ja toisella asetti sille
pienokaisensa, laskien sitten oksan taas irti, jolloin se vetäytyi
takaisin alkuperäiseen asentoonsa, vieden pienen ruumiin mukanaan
hienotuoksuisiin lehviin.

Kuinka liikuttava tuo intiaanilainen tapa onkaan' Olen nähnyt
Crassuksien ja Caesarien mahtavat muistomerkit, mutta enemmän tehoavat
minuun nämä ilmahaudat, joita länsituuli tuudittaa ja joihin satakieli
rakentaa pesänsä, visertäen surunvoittoisia säveliään. Olipa siellä
sitten nuoren naisen ruumis, jonka rakastajan käsi on ripustanut
kuolinpuuhun, tai rakas pienokainen, jonka äiti on asettanut
linnunpesien joukkoon, tapa on yhtä kaunis.

Lähestyin vaimoa, joka nyyhkytti vaahteran juurella, laskien käteni
hänen päänsä päälle, ja kajautin kolme valitushuutoa, alkuasukkaitten
tavan mukaan. Sanaa virkkamatta tartuin, kuten hänkin oli tehnyt,
oksaan ja karkoitin pois hyönteisiä, jotka surisivat lapsen ruumiin
ympärillä. Mutta samalla säikytin kyyhkysen lentoon. Intiaanitar sanoi
heti:

-- Kyyhkynen, ellet ole poikani sielu, olet sinä varmaankin äiti, joka
etsii pesän paikkaa. Ota nämä suortuvat, joita en enää koskaan pese
kiinanjuurivedellä. Ota ne pienokaistesi suojaksi. Säilyttäköön suuri
henki ne sinulle!

Sitten kääntyi hän puoleeni ja itki ilosta, nähtyään, että muukalainen
toimitti hänen lapselleen viimeistä palvelusta. Sitten me taas
leyhyttelimme.

Silloin lähestyi muuan nuorukainen.

-- Celutan tytär, -- sanoi hän, -- ota lapsesi. Me emme jää enää tänne,
vaan jatkamme matkaa auringon noustessa.

-- Veli, -- sanoin hänelle, -- toivotan sinulle sinisen taivaan, paljon
riistaa, majavannahkavaipan ja toivorikkaan mielen. Kotisi ei siis ole
täällä?

-- Ei, -- vastasi nuori mies, -- me olemme maanpakolaisia ja etsimme
uutta kotipaikkaa.

Sanoessaan tämän katkoi sotilas jousensa kärjellä umput lähimmistä
kukista. Huomasin koskettaneeni kipeään kohtaan ja vaikenin.

Vaimo otti kuolleen poikansa oksalta ja ojensi sen miehelleen.

Silloin sanoin minä:

-- Annatko minun sytyttää valkeasi tänä yönä?

-- Meillä ei ole edes opasta, -- vastasi sotilas. -- Mutta tule
kanssamme leiriin putouksen luo.

-- Minä tulen, -- ja me läksimme kaikki yhdessä. Hetkisen kuluttua
saavuimme putoukselle, joka pani ilman kamalasti kumisemaan.

Putouksen muodostaa Niagaravirta, joka alkaa Erie-järvestä ja laskee
Ontario-järveen. Sen korkeus on sataneljäkymmentäneljä jalkaa. Aina
Erie-järvestä putoukseen saakka kiitää virta huimaavaa vauhtia, ja kun
se heittäytyy alas pyörryttävästä korkeudesta, on se enemmän meren kuin
virran näköinen.

Putous jakaantuu kahteen haaraan, kiemurrellen hevosenkengän
muotoisena. Molempien haarojen välissä kohoaa saari, jonka aallot ovat
onsittaneet altaia joka riippuu puineen keskellä ryöppyjä.

Virran päävuolle, joka syöksyy etelään päin, pyöristyy suunnattomaksi
lieriöksi, särkyy sitten harsomaiseksi vaahdoksi ja kimaltelee
auringonpaisteessa sateenkaaren kaikissa väreissä.

Toinen haara syöksyy kuin vedenpaisumuksen patsas kamalaan pimeyteen.
Tuhannet sateenkaaret risteilevät välkkyen kuilun yläpuolella.

Kun vesi syöksyy vapisevia kallioita vasten, kohoaa se vaahtoavina
ryöppyinä aina puitten latvojen korkeuteen, kuten savupatsaat suuressa
tulipalossa.

Hongat, pähkinäpuut ja omituiset, aavemaiset kalliot ovat puitteina
tälle suuremmoiselle näytelmälle.

Ilmapaineen vaikutuksesta suistuvat käärmeet kiemurrellen syvyyteen ja
labradorikarhu riippuu hännästään puunoksassa, pyydystellen äkkisyvästä
hirvien ja muitten eläinten ruumiita.

Katsellessani näytelmää kauhun ja ihailun sekavin tuntein ovat
intiaanitar ja hänen miehensä loitonneet. Etsin heitä sittemmin
putouksen yläpuolelta ja tapasin heidät leiriytyneinä ruohostoon,
joukossaan muutamia ukkoja, joiden edessä lepäsi nahkoihin käärittyjä
luurankoja.

Ihmetellen kaikkea sitä, mitä olin viimeisten tuntien aikana nähnyt,
istahdin nuoren intiaanittaren viereen ja kysyin:

-- Mitä tämä kaikki merkitsee, sisareni?

-- Veljeni, -- vastasi hän, -- tässä on kotimaamme multaa ja
esi-isiemme luita, jotka otimme mukaamme pakoretkellemme.

-- Kuinka te sitten olette joutuneet näihin onnettomuuksiin?

Celutan tytär vastasi:

-- Me olemme natschez-suvun viimeiset jälkeläiset. Kostonhaluisten
ranskalaisten toimeenpaneman verilöylyn jälkeen saivat pakoon päässeet
veljemme turvapaikan naapuriemme chikassesien luota. Siellä elimme
jonkun aikaa levossa ja rauhassa. Matta seitsemän kuukautta sitten
saapui Virginiasta valkoihoisia miehiä alueellemme, selittäen erään
europalaisen kuninkaan luovuttaneen sen heille. Me keräsimme
esi-isiemme jäännökset ja läksimme erämaahan. Matkalla synnytin lapsen,
mutta kun maitoni oli surujen heikontamaa, kuoli pienokaiseni.

Nuori äiti kuivasi kyyneleet hiuksillaan.

-- Sisareni, -- sanoin minä, -- nöyrtykäämme suuren hengen edessä.
Kaikki tapahtuu hänen tahdostaan. Me olemme kaikki vaeltajia.
Esi-isämmekin olivat sellaisia, mutta on paikka, missä saamme levähtää.
Ellen pelkäisi, että pidät minua liian uteliaana, kysyisin sinulta,
oletko kuullut puhuttavan natchezi Chactasista?

Tämän kuullessaan katseli intiaanitar minua tarkkaavasti ja sanoi:

-- Kuka on kertonut sinulle natchezi Chactasista?

-- Viisaat, -- vastasin minä. Intiaanitar jatkoi:

-- Kerron sinulle, mitä tiedän, koska torjut pois kärpäsiä poikani
ruumiilta ja puhuit niin kauniisti Suuresta hengestä. Minä olen
europalaisen René, Chactasen ottopojan tytär. Chactas, joka sittemmin
kastettiin, ja René saivat loppunsa verilöylyssä.

-- Ihmiselämä on tuskista koottu, -- vastasin minä kumartuen. -- Ehkä
sinä tiedät jotain isä Aubrystakin?

-- Hänen kohtalonsa ei ollut onnellisempi kuin Chactasinkaan, --
vastasi intiaanitar. -- Cherokeet, ranskalaisten viholliset,
hyökkäsivät hänen lähetysasemansa kimppuun. Eksyneitä matkamiehiä
opastava kellonsoitto johdatti heidät sinne. Isä Aubry olisi voinut
paeta, mutta hän ei tahtonut hyljätä lapsiaan, vaan jäi vahvistamaan
heitä esimerkillään. Hänet poltettiin roviolla kamalasti kiduttaen.
Mutta pienintäkään valituksen huutoa ei hänen huuliltaan kuulunut.
Liekkien keskellä rukoili hän pyöveliensä puolesta ja lohdutti
onnettomuustovereitaan. Saadakseen hänet osoittamaan heikkouden
merkkejä, laahasivat he nuoren, kristityn, kamalasti silvotun intiaanin
hänen eteensä. Mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun he näkivät
nuorukaisen lankeavan polvilleen ja suutelevan vanhan erakon haavoja,
tämän sanoessa: 'Poikani, enkelit ja ihmiset ovat lujuutemme
todistajia'. Estääkseen häntä puhumasta, lävistivät mielettömät
cherokeet hänen kaulansa tulikuumalla raudalla. Kun hän ei enää voinut
lohduttaa ihmisiä, heitti hän henkensä.

-- Kerrottiin, että vaikka cherokeet olivatkin nähneet villien lujina
kestävän tuskiansa, myönsivät he, että isä Aubryn nöyrämielisyys oli
ennen kuulumatonta ja hänen tuskanhalveksumisensa kerrassaan
yli-inhimillistä. Hänen kuolemansa nähtyään kääntyi moni villi
kristinuskoon.

-- Kun Chactas muutamia vuosia myöhemmin palasi valkoihoisten maasta,
sai hän kuulla, minkä kamalan kohtalon alaiseksi vanha rukouksen
haltija oli joutunut. Hän lähti silloin noutamaan isä Aubryn ja Atalan
jäännöksiä. Saavuttuaan paikalle, missä lähetysasema oli sijainnut, hän
tuskin tunsi sitä. Järvi oli paisunut yli äyräittensä ja ruohoaavikko
oli muuttunut rahkasuoksi. Kivinen luonnonsilta oli romahtanut alas ja
haudannut lohkareittensa alle Atalan hautakummun ja Kuolon lehdon.

-- Chactas harhaili kauan paikalla. Hän kävi erakon luolassa, joka oli
kokonaan karhunmarja- ja vaapukkapensaitten peitossa; naarashirvi oli
nyt asettunut sinne poikineen.

-- Hän istahti paikalle, missä he olivat vartioinneet ruumista. Hänen
istuessaan siinä surullisiin mietteisiin vaipuneena, luikerteli
lähetyssaarnaajan kesy käärme esille pensaikosta ja kiertyi hänen
jalkojensa juureen. Chactas otti uskollisen ystävän syliinsä ja
lämmitti sitä povellaan, sillä se oli ainoa muisto, mitä vielä oli
jälellä menneistä ajoista.

-- Outalissin poika kertoi, että hän oli yön hämyssä nähnyt isä Aubryn
ja Atalan haamujen liihoittelevan esille metsän pimennosta. Tämä näky
herätti hänessä uskonnollista hartautta ja surumielistä iloa.

-- Etsittyään turhaan sisarensa ja erakon hautoja, valmistautui hän
lähtemään paikalta, kun luolan hirvi alkoi samassa hypellä hänen
edessään. Hän seurasi eläintä, joka pysähtyi lähetysaseman ristin
juurelle. Risti oli nyt sammaleen kattama, ja arojen pelikaani istahti
mielellään sen madonsyömille haaroille levähtämään.

-- Chactas tuli ajatelleeksi, että ehkä hirvi oli tuonut hänet munkin
haudalle. Hän vieritti paikoiltaan kiven, joka ennen oli toimittanut
alttarin virkaa, ja löysi sen alta miehen ja naisen luut. Hän ei
hetkeäkään epäillyt niitten olevan tuon hurskaan erakon ja hänen
rakastettunsa, eikä hän vaivannut päätään miettimällä, miten ne olivat
sinne joutuneet. Ehkä enkelit olivat kulettaneet ne sinne?

Hän kääri jäännökset karhuntaljaan, otti ne mukaansa ja suuntasi
askeleensa kotia kohden.

-- Tässä, oi muukalainen, -- päätti Celutan tytär, -- ovat nuo
jäännökset sekä lisäksi Chactasin omat luut!

Taivutin pääni niiden edessä ja ajattelin:

-- Niin käy maailmassa kaiken, mikä on hyvää, puhdasta ja jaloa.
Ihminen, elämäsi on vain haihtuva, tuskallinen unelma! Onnettomuudet,
sielusi murheet ja ajatustesi ikuinen surumielisyys, ne yksin
muodostavat sinun elämäsi.

Minä ajattelin koko yön Chactasia ja hänen erämaanrakkauttaan. Aamun
sarastaessa lähtivät intiaanit taas vaeltamaan. Nuoret sotilaat
kulkivat ensimäisinä jonossa ja vaimot viimeisinä. Ensimainitut
kantoivat esi-isien jäännöksiä, jälkimäiset vastasyntyneitä lapsiaan.
Vanhukset kulkivat keskellä, isiensä ja jälkeläistensä, muistojensa ja
toiveittensa, kadotettujen ja tulevien metsästysmaittensa vaiheilla.

Ja minä näin jonon verkalleen katoavan puitten taakse.

-- Teitä, onnettomat intiaanit, jotka esi-isienne luita kantaen
harhailette uuden maailman aarniometsissä, teitä, jotka kurjuudessanne
osoititte minulle vierasvaraisuutta, teitä en voi koskaan
ystävyydestänne palkita, sillä itsekin harhailen maanpaossa
kodittomana, konnuttomana ja vähemmän onnellisena kuin te, sillä
minulla ei ole edes isieni luita mukanani.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Atala - Seikkailu aarniometsässä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.