Title: Kaksi partiopoikaa
Author: Seton, Ernest Thompson
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kaksi partiopoikaa" ***


KAKSI PARTIOPOIKAA

Kertomus kahdesta pojasta, jotka elivät kuin intiaanit,
ja siitä mitä he oppivat


Kirj.

ERNEST THOMPSON SETON


Suomentanut I. K. Inha

Alkuteoksen nimi: Two Little Savages



WSOY, Porvoo, 1917.



SISÄLLYS:

I OSA

     I. Välähdyksiä.
    II. Kevät.
   III. Janin lähimmät veljet.
    IV. Kirja.
     V. Kaulukseton vieras.
    VI. Glenjan.
   VII. Mökki.
  VIII. Erätietouden ituja.
    IX. Jäljet.
     X. Biddyn avustus.
    XI. Keuhkopalsami.
   XII. Kohtalon kolauksia.
  XIII. Ilves.
   XIV. Vaahtoa.

II OSA

     I. Uusi koti.
    II. Sam.
   III. Wigwami.
    IV. Sangerin noita.
     V. Kaleb.
    VI. Tiipiin teko.
   VII. Tyyni ilta.
  VIII. Pyhä tuli.
    IX. Jouset ja nuolet.
     X. Pato.
    XI. Jan ja noita-akka.
   XII. Noita-akan päivällinen.
  XIII. Vihollisen vakooja.
   XIV. Tappelu.
    XV. Minnien rauha.

III OSA

      I. Metsässä täydellä todella.
     II. Ensimmäinen yö ja aamu.
    III. Rampa soturi ja kura-albumi.
     IV. Verilöyly kalpeanaaman siirtokunnassa.
      V. Hirven ajo.
     VI. Sotalakki, tiipii ja "kupit".
    VII. Leiritietoa.
   VIII. Intiaanin rumpu.
     IX. Kissa ja skunkki.
      X. Oravaperheen seikkailut.
     XI. Kuinka metsän kansaa on katseltava.
    XII. Intiaanien merkeistä ja eksymisestä.
   XIII. Nahan parkitseminen ja mokkasiinien teko.
    XIV. Kalebin elämänviisautta.
     XV. Raften vieraana.
    XVI. Kuinka Jan tunsi sorsat matkan päästä.
   XVII. Samin erätaidonnäyte.
  XVIII. Huuhkajat ja iltakoulu.
    XIX. Rohkeuden koetus.
     XX. Valkoinen revolveri.
    XXI. Guin voittojuhla.
   XXII. Pesukarhun metsästys.
  XXIII. Banshii-valitus ja se kauhea yökulkuri.
   XXIV. Haukansilmä taas suurta "kuppia" vaatimassa.
    XXV. Nelisorminen maankiertäjä.
   XXVI. Talon takaisin saanti.
  XXVII. Kilpaileva heimo.
 XXVIII. Valkoisen miehen erätietoa.
   XXIX. Pitkä suo.
    XXX. Oudonlainen pesukarhu.
   XXXI. Vanhassa leirissä.
  XXXII. Uusi sotapäällikkö.



I OSA: JAN JA GLENJAN



I

VÄLÄHDYKSIÄ


Jan oli tosin samanlainen kuin muut kaksitoistavuotiaat pojat sikäli,
että intiaanit ja metsäläiselämä kovasti kiinnostivat häntä, mutta
siinä suhteessa hän oli toisenlainen, ettei hän milloinkaan päässyt
irti tästä harrastuksestaan. Kävi tosiaan niin, että hän vartuttuaan
keräsi entistä hartaammin talteen ne vähät rippeet erätietoutta ja
intiaanien taitoja, jotka poikaiällä olivat olleet hänen ilonsa.

Janin isä oli varaton. Hän oli rehellinen ja hienostunut, mutta
-- huono liikemies, suvaitsevainen muuta maailmaa kohtaan, mutta
perhettään kohtaan vaativainen. Häntä eivät koskaan huvittaneet pojan
eräelämänharrastukset, ja kun hänen mieleensä juolahti, että ne
saattoivat haitata tämän opintoja, hän kerrassaan kielsi ne.

Ei tosin voinut moittia, että Jan olisi laiminlyönyt koulutehtäviään.
Hän oli luokkansa priimus, vaikka ei iältään ollutkaan vanhimpia.
Hän piti suuresti kaikista kirjoista, mutta varsinkin sellaiset,
jotka käsittelivät luonnontiedettä ja intiaanien tapoja, olivat hänen
sydäntään lähellä. Eipä silti, että hän olisi niitä montakaan saanut
käsiinsä -- sellaisia kirjoja oli niihin aikoihin sangen niukasti ja
näistäkin oli kansankirjastossa vain hyvin huono valikoima. Siellä
oli vain Lloydin "Skandinavian urheilut", eräs kasvitieteen oppikirja
ja pari Fenimore Cooperin romaania, mutta näihin Jan olikin sitten
kovin kiintynyt. Hän oli enimmäkseen säyseä ja tottelevainen poika,
mutta sellainen ajattelemattomasti esitetty vaatimus, että hänen
olisi pitänyt luopua siitä, mikä kerrassaan kuului hänen luontoonsa,
teki hänet uppiniskaiseksi, muutti hyvän pojan pahaksi. Hän pelkäsi
isäänsä siksi paljon, ettei tosin niskoitellut julkisesti; mutta aina
kun oli vähänkin tilaisuutta, hän pujahti vainioille ja metsiin,
ja aina uuden linnun tai kasvin keksiessään hän tunsi sydämensä
sykähtävän kummasti sekä ilosta että mielipahasta -- mielipahasta
sen vuoksi, ettei hän tiennyt sen nimeä eikä mitenkään voinut päästä
selville sen lajista.

Kiihkeä halu oppia tuntemaan eläimiä oli hänen mielessään vallalla
yli kaiken ja saikin aikaan, että hänen tiensä kouluun ja koulusta
pois oli sangen mutkainen ja johti hyvin monessa kohden kadun poikki.
Sitten hän ensinnäkin saattoi kulkea ravintolan ohi, jonka ikkunassa
oli monivärinen samppanjailmoitus, mikä kuvasi kahta terrieri-koiraa
ajamassa rottaa; toiseksi oli aivan vastapäätä tupakkakauppa ja
sen akkunassa kauniisti maalattu elefantti, selkä kukkurallaan
savukkeita. Poikkeamalla vähän kauemmaksi oikeasta suunnasta hän
saattoi kulkea riistapuodin ohi, jossa ehkä sai nähdä sorsia, ja
ainakin täytetyn hirvenpään. Vielä tätäkin kauemmaksi häntä houkutti
turkkurin puoti, jossa oli suorastaan hämmästyttävä täytetty karhu.
Eräässä toisessa paikassa sai katsella majatalon omistajan koiraa,
jonka sanottiin tappaneen pesukarhun, ja Jervie-kadun varrella oli
erään talon korkean parvekkeen alla kerran pidetty kahlekarhua, niin
kerrottiin. Hän tosin ei saanut koskaan nähdä sitä karhua. Siitä oli
jo vuosia, kun se oli täällä ollut, mutta hän kulki silti mielellään
paikan ohi. Eräässä kadunkulmauksessa oli, kuten koulupoikien kesken
tarinoitiin, monta vuotta takaperin tapettu skunkki, ja kosteina
öinä siinä tuntui vieläkin tämän pahanhajuisen näätäeläimen löyhkää.
Jan seisahtui aina, jos sattui kosteana iltana siitä kulkemaan, ja
kiskoi sieraimiinsa halukkaasti skunkin hajua. Tosin se myöhemmin
todettiinkin viemärin mätäkaasujen vuodoksi, mutta tämä seikka ei
koskaan voinut tehdä tyhjäksi sitä nautintoa, jonka haju aikoinaan
oli Janille tuottanut.

Hänellä ei ollut mitään päteviä syitä, joilla olisi voinut puolustaa
näitä heikkouksiaan, ja hän punastui häpeästä, kun vanhempi veli
puhui hänelle "tervettä järkeä" näiden hullutuksien vuoksi. Jan vain
tiesi, että juuri sellaiset asiat viehättivät häntä.

Mutta kaiken nautinnon kruunu oli hänen mielestään täytettyjen
eläinten kauppa, joka eräällä Sander-nimisellä miehellä oli Pääkadun
varrella. Jan vietti kaiken kaikkiaan monta viikkoa sen akkunan
ääressä lumottuna tuijottaen eläimiä, nenä litteänä ja valkoisena
ruudussa kiinni. Siinä oli muutamia vihaisesti irvistäviä ketun ja
kissan päitä ja puolisen sataa kauniisti järjestettyä lintua. Luonto
olisi tästä akkunasta voinut saada monta arvokasta vihjausta siihen,
kuinka höyhenpukua oli parhaiten näyteltävä. Linnut olivat toinen
toistaan ihmeellisempiä.

Niitä oli siinä ehkä viisikymmentä, ja kahteentoista niistä oli
kiinnitetty nimiliput, ne kun olivat olleet näytteillä maakunnan
vuosimarkkinoilla. Näiden nimilippujen tiedot olivat Janille ylen
arvokkaita -- joukossa oli sininärhi, metsärastas, kuhankeittäjä,
sepelpyy ja muuan pöllö, muita mainitsematta. Ja syvälle Janin
mieleen ne nimet painuivat ja kartuttivat hänen tietojaan. Tosin
niiden joukkoon kätkeytyi muuan harhatietokin, sillä se lintu, joka
oli liputettu metsärastaaksi, olikin eräs toinen amerikkalainen
rastaslaji. Lisäksi siellä oli muuan pitkäpyrstöinen, ruskehtava
valkorintainen lintu, jonka nimilippu oli asetettu siten, ettei Jan
ulkoa katsellessaan saanut siitä selvää. Hänen jokapäiväisiä huoliaan
olikin käydä katsomassa, eikö nimilippua ollut käännetty niin, että
sen voisi lukea. Mutta niin ei tapahtunut, eikä hän koskaan saanut
tietää linnun nimeä.

Kun tätä oli kestänyt vuosikauden ja enemmänkin, hän teki
epätoivoisen päätöksen. Hän päätti _mennä puotiin_. Jonkun kuukauden
hän kannusteli rohkeuttaan, sillä hän oli arka ja kaino -- mutta kun
teki niin mieli! On hyvin luultavaa, että jos hän olisi mennyt sisään
ilman muuta ja kauniisti pyytänyt, hän olisi saanut luvan katsoa
kaikkea; mutta hän ei uskaltanut. Hänen kotikasvatuksensa näet oli
yksinomaan nujertamista. Hän iski silmänsä ihmeellisimpään akkunan
linnuista -- pieneen pöllöön -- puri sitten hammasta ja astui sisään.
Kuinka inhottavasti oven yläpuolella oleva lehmänkello kalkattikaan.
Sitten seurasi äänettömyys, joka oli vielä hirmuisempi, ja sen
jälkeen kajahti askel ja suuri mies ilmestyi ovelle.

-- Ku -- kuinka -- kuinka paljon tuo pöllö maksaa?

-- Kaksi dollaria.

Janin rohkeus petti. Hän ryntäsi tiehensä. Jos hänelle olisi
sanottu kymmenen senttiä, olisi sekin summa ollut huimaavan korkea
hänen varoihinsa verrattuna. Hän tuskin kuuli mitä mies sanoi. Hän
kiirehti pois tuntien jotakin hyvin epämääräistä, ikään kuin olisi
ollut taivaassa eikä saanut sinne jäädä. Onneksi hän ei nähnyt niitä
katseita, joita häneen suunnattiin joka puolelta.



II

KEVÄT


Vaikka Jan ei ollut väkevä, oli hän kuitenkin innostunut
kaikenlaisiin voimankoetuksiin. Hän olisi mieluummin ollut Simson
kuin Mooses, -- Herakles mieluummin kuin Apollo. Kaikki hänen
harrastuksensa vetivät metsäläiselämään. Joka vuosi hän kevään tullen
tunsi sisässään synnynnäisen kaihonsa; piti päästä kauas pois. Hänen
mielessään kohisi, kun ensimmäinen varis varhain maaliskuussa rääkyen
lensi hänen ylitseen. Mutta kun sitten hanhet pitkässä kaksirivisessä
nuolenkärkijonossa laklattaen kiitivät pohjoista kohti, hänen
verensä kerrassaan kiehui. Hän halusi päästä niiden matkaan. Aina
kun ilmestyi uusi lintu tai eläin, hän tunsi selkäpiissään ja koko
selässään omituisen pistelevän tunteen, ikään kuin hänellä olisi
ollut harja, joka nousi pystyyn. Tämä tunne vahvistui sitä myöten
kuin hänen voimansakin paisuivat. Kaikilla hänen koulutovereillaan
oli tapana sanoa, että he "pitivät" keväästä, ja jotkut tytöt
saattoivat sanoa siitä "kauheasti" pitävänsä, mutta he eivät voineet
ymmärtää sitä hurjuutta, joka paloi Janin silmissä, kun kevätaika
todella tuli -- poskien punoitusta -- taajenevaa hengitystä
-- väsymätöntä toimintakiihkoa -- koulun vapauden rajoitusten
synnyttämää kiukkua ja kapinahengen leimauksia -- suonissa palavaa
verenhimoa -- karkaamisen halua -- kaipuuta kohti pohjolaa kevään
merkkien toitottaessa viestejään hänen joka aistilleen.

Tuuli ja taivas ja maa olivat silloin sykähtelyä täynnään. Kaikkialla
oli pajatusta, vaikka sanaakaan ei sanottu. Liikettä oli sisällä ja
ulkona. Villihanhien laklatuksessa oli kummallista kiihkoa: mutta
se oli paljasta sekamelskaa, sillä hän ei käsittänyt miksi se niin
kummasti liikutti. Oli ääniä, joita hän ei voinut kuulla -- sanomia,
joita hän ei voinut lukea; kaikki oli pelkkää kielten sekoitusta. Hän
vain tunsi palavaa halua lähteä kauas pois. -- Kunpa vain pääsisin
pois. Voi, hyvä Jumala! hän änkytti sanattomien tunteitten tuskissa
ja saattoi sitten läähättäen paiskautua jollekin pientarelle ja purra
sattumalta ulottuvilla olevia oksia sekä väristä ja ihmetellä itseään.

Vain yksi seikka pidätti häntä mielettömistä teoista -- liittymästä
johonkin pohjanpuolen kuljeskelevaan intiaanijoukkoon taikka
mustalaisiin -- nimittäin kodin päämiehen luja käsi.



III

JANIN LÄHIMMÄT VELJET


Janilla oli monta veljeä, mutta ainoastaan niillä, jotka iältään
olivat häntä lähinnä, oli merkitystä hänen elämässään. Rad oli
kahta vuotta vanhempi -- voimakas poika, joka ylpeili "terveestä
järjestään". Vaikka hän oli niin paljon vanhempi, oli hän kuitenkin
Jania huonompi koulussa. Siitä hän oli harmissaan ja koetti sen
sijaan joka tilaisuudessa näyttää suurempia voimiaan. Hän oli
taipuvainen uskonnollisuuteen ja noudatti ankaraa säädyllisyyttä sekä
elämässään että puheessaan. Hänen ei tiedetty koskaan polttaneen
savuketta, ei valehdelleen eikä sanoneen sen enempää "jumaliste" kuin
"peijakaskaan". Hän oli näppärä ja uuttera, mutta kylmäluonteinen
ja tyly, vailla väreileviä inhimillisiä kieliä ja sydämen lämpöä.
Poikanakin hän kerskui, ettei tuntenut minkäänlaista innostusta,
että hän luottaen terveeseen järkeen sanoi lapiota lapioksi
eikä yleensä käyttänyt kahta sanaa siinä, missä yksikin riitti.
Hänen älynsä oli keskinkertaista parempi, mutta hän tahtoi, että
kaikki pitäisivät häntä tavallista terävämpänä ja sukkelampana,
tunteellisuutta halveksivana, ja sen vuoksi ei mikään ollut hänestä
liian sydämetöntä, kunhan se vain näytti soveltuvan näihin hänen
hemmottelemiinsa luonteenpiirteisiin. Ei hän oikeastaan ollut
erikoisen itsekäs, mutta hän oli _olevinaan_ itsekäs vain siitä
syystä, että ihmiset sitten sanoisivat hänestä merkitsevästi ja
ihastellen: -- Eikös olekin terävä! Tuo poika vasta tietää miten
tulee pitää puoliaan! Se vähä, mikä hänessä oli inhimillistä lämpöä,
kylmeni näin jo varhain, ja sitä mukaa kuin hän kasvoi, häntä
alettiin vihata.

Hänen suhdettaan Janiin kuvaa seuraava tapaus.

Jan oli konttaillut talon alla siinä matalassa, mutta laajassa,
hämähäkin verkkojen täyttämässä tilassa, joka oli lattian niskain ja
maan välissä. Hän koki siellä löytöretkeilijän kaikki ilot, ja ne
viettelivät häntä yhä kauemmas (jopa lopulta isän kädestä vaatteiden
likaamisen vuoksi saatuun selkäsaunaan), kunnes hän toisen ulkoseinän
lähettyviltä löysi komeron, jossa melkein saattoi seistä pystyssä.
Heti hän keksi tuuman, joita hänessä syntyi niin herkästi: hän
päätti kyhätä sinne salaisen tai ainakin yksityisen työpajan. Jan
tiesi, että jos hän yksin pyytäisi puuhaansa apua, se kiellettäisiin
häneltä, mutta jos hän saisi Radin pyytämään kanssaan, niin asia
ehkä joutuisi suosiollisesti pohdittavaksi; Radilla kun oli se itse
hankkimansa terveen järjen maine. Tapahtui se ihme, että tuuma
suuresti kiinnosti Radiakin, mutta hän oli aivan varma siitä, että
parempi oli, kun eivät lähteneet yhdessä isältä lupaa pyytämään,
sillä sen puolen asiasta hän hoiti paremmin yksin. Ja niin hän kyllä
tekikin.

Ryhdyttiin toimeen. Ensi työksi oli komeroa syvennettävä kauttaaltaan
metristä pariin metriin, ja tämä tapahtui siten, että poistettu maa
työnnettiin kauemmaksi talon lattian alle. Tämä vaati monen päivän
työn, ja Jan kävi siihen käsiksi joka päivä koulusta päästyään.
Radille ilmestyi aina jos kuinka monta syytä, jotka estivät häntä
ottamasta siihen osaa. Kun kolme kertaa kolme ja puoli metriä avara
komero oli valmiina, tarvittiin lautoja seinäin verhoamiseksi
ja lattiaksi. Puutavara oli sangen halpaa; ala-arvoisia vanhoja
lautoja sai, kun vain viitsi pyytää, ja tällaisia lautoja Jan löysi
ja kantoi paikalle niin paljon, että niistä voitiin rakentaa koko
työpaja. Rad oli pystyvä puuseppä ja hän se ryhtyi nyt varsinaiseen
rakennushommaan. He työskentelivät yhdessä illan toisensa jälkeen,
Jan innostuneena pohtien kaikenlaisia suunnitelmia -- mitä kaikkea
työpajassa tehtäisiin, kun se olisi valmis -- kuinka he aikaa
myöten voisivat hankkia sellaisen sahan, jolla voisivat sahata
taulunkehyksiä ja siten ansaita rahoja. Rad mutisi jonkin sanan
myöntymykseksi taikka vastasi jollakin sopivalla raamatunlauseella --
se oli hänen tapansa. Joka päivä hän määräsi Janille, mitä tämän tuli
tehdä hänen poissa ollessaan.

Seinät saatiin lopulta valmiiksi; toiseen sivuseinään puhkaistiin
akkuna; ovikin tehtiin ja siihen hankittiin lukko ja avain.
Kuinka hauskaa! Jan loisti ilosta ja ylpeydestä, kun hänen
tuumansa lopullisen voiton hetki näin lähestyi. Hän lakaisi
lattian juhlallisia harjannostajaisia varten ja istahti penkille
katsellakseen ja nauttiakseen oikein kyllikseen. Silloin Rad sanoi
äkkiä ja jyrkästi:

-- Tämä pannaan nyt lukkoon. Se kuulosti suurenmoisen mahtavalta.
Jan astui ulos. Rad väänsi oven lukkoon, pisti avaimen taskuunsa ja
jatkoi sitten ynseän ja karkean mahtipontisesti:

-- Pysy sinä tämän jälkeen poissa minun verstaastani. _Sinulla_
ei ole sinne mitään asiaa. Se on minun. Minä sain luvan sen
rakentamiseen. Tämän hän saattoi todistaa oikeaksi ja niin hän
tekikin.

Nuorin veljeksistä, Alner, oli Jania kahdeksantoista kuukautta
nuorempi ja jotenkin saman kokoinen, mutta muuta yhdennäköisyyttä ei
heidän välillään ollutkaan. Hänen elämänsä pääpyrkimyksenä olivat
hienot vaatteet ja tyylikäs esiintyminen. Kerran hän säikäytti
äitinsä lisäämällä aivan vakavissaan lapsenrukoukseensa tämän
pyynnön: -- Hyvä Jumala, tee minusta oikein hieno herra, Jeesuksen
kautta. Turhamaisuus oli hänen heikkoutensa ja laiskuus hänen
syntinsä.

Imartelemalla hänet sai suostumaan vaikka mihin, kun se vain ei
kysynyt voimain ponnistusta. Hän oli kovasti maineen kipeä. Hän tunsi
kalvavaa himoa siihen, että kaikki ihaillen osoittelisivat häntä
sormellaan sellaisena tai sellaisena tai jonkun muunlaisena suurena
miehenä -- siitä hän ei välittänyt millaisena, kunhan häntä vain
sormella osoiteltaisiin. Mutta hänen päähänsäkään ei pälkähtänyt
tehdä sitä varten mitään. Koulussa hän oli surkea tyhmeliini. Hän
oli kolme luokkaa Jania jäljessä ja luokkansa viimeisiä. Joka päivä
he yhdessä lähtivät kouluun, se kun oli isän käsky, mutta harvoin
he saapuivat yhdessä perille. Heillä ei ollut mitään yhteistä. Jan
oli täynnään lämpöä, innostusta, vakavuutta ja tarmoa, mutta hän oli
luonteeltaan tavattoman kiukkuinen ja raju. Hän raivostui vähästä,
mutta leppyi yhtä nopeasti, ja sitten seurasi voimakas vastavaikutus.
Hän oli aina harras pyytämään anteeksi ja rupeamaan uudelleen
ystäväksi. Alner oli luonteeltaan laiska ja hyvänahkainen ja suuressa
määrin leikillinen. Hänen harrastuksensa johtivat hänet yksinomaan
kisakentälle. Janin intiaaniharrastukset eivät vähääkään häntä
huvittaneet. -- "Likaiset ja resuiset intiaanit! Huh, inhottavaa!"
oli hänen tapanaan halveksien sanoa.

Nämä siis olivat lähimmät veljet.

Kummako sitten, että Jan päivä päivältä vieraantui heistä yhä enemmän
ja enemmän.



IV

KIRJA


Mutta sittenpä tapahtui Janin nuoren elämän tärkein tapaus.
Oppikirjoistaan hän luki Wilsonista ja Audubonista, ensimmäisistä
ja samalla viimeisistä amerikkalaisista luonnontutkijoista. Jan
pohdiskeli miksi ei heidän jälkeensä ollut noussut muita suuria
profeettoja. Eräänä päivänä sanomalehdet kuitenkin kertoivat, että
sellainen mies vihdoinkin oli ilmestynyt. Oli viimeinkin ilmestynyt
"Kanadan linnut", kirjoittanut se ja se, hinta yksi dollari.

Raha ei ollut vielä milloinkaan näyttänyt niin arvokkaalta,
tarpeelliselta ja jalolta kuin nyt. -- Kunpa minulla olisi yksi
dollari! Jan ryhtyi kovaan säästämispuuhaan. Keinolla millä tahansa
hän koetti hankkia rahaa. Hän voitti marmorikuulia kisoissa, vaihtoi
kuulat hyrriin ja hyrrät linkkuveitsiin sitä mukaa kuin eri kisat
ilmestyivät vuodenaikojen myötä. Linkkuveitset vuorostaan vaihdettiin
kaniineiksi, kaniinit pienoisiksi rahasummiksi. Hän toi vieraille
perheille puita; hän haali haalimistaan ja pani säästöön mitä oli
saanut kokoon. Muutaman kuukauden kuluttua hän oli saanut kerätyksi
kokonaista yhdeksänkymmentä senttiä. Mutta viimeistä kymmensenttistä
vainosi kova onni. Ei kenelläkään näyttänyt enää olevan
liika-askareita; kauppaonnikin hylkäsi Janin. Häntä vain kalvoi
palava halu saada tuo lintukirja. Kotona ei kukaan osoittanut hänen
hommiaan kohtaan edes sen vertaa harrastusta, että olisi lainannut
hänelle puuttuvat sentit, ei edes siitä murhaavasta korostakaan (pari
kolme sataa prosenttia), jonka hän olisi sitoutunut suorittamaan.
Kuusi viikkoa kului, ennen kuin hän sai vielä viimeisen tarvittavan
kymmensenttisen ansaituksi, eikä hänen omatuntonsa jälkeenpäin
koskaan ollut oikein puhdas sen vuoksi.

Hänen ja Alnerin velvollisuutena oli keittiöpuiden pilkonta.
Kummallakin oli päiväeränsä muiden askareiden ohella. Jan teki
aina uskollisesti oman osansa, mutta Alner koetti joka tavalla
päästä vähemmällä. Hänet tunnettiin pikku keikarina. Isän köyhyys
ei kuitenkaan sallinut suurempia teikkuroimisia, joten Alner sai
vain yhden paperikauluksen viikkoa kohti. Pojalla oli sen vuoksi
aina taskussaan mustekumin palanen, ja sillä hän huolellisesti piti
kauluksensa moitteettomassa kunnossa. Jan ei asustaan välittänyt
vähääkään, olipa pikemminkin huolimattomuuteen taipuvainen. Silloin
vanhin veli päätti koettaa, eikö Alnerin heikkoutta voisi kääntää
voimaksi, ja lupasi viidenkolmatta sentin kaulahuivin palkinnoksi
sille, joka yhden kuukauden aikana parhaiten suorittaisi askarensa.
Ensimmäisen viikon Alner ja Jan pysyivät tasoissa, mutta sitten Alner
väsyi, hurmaavasta palkinnosta huolimatta. Vauhti oli liian tuima.
Jan jatkoi entiseen tapaansa, ja hänelle annettiin, kuten pitikin, ne
viisikolmatta senttiä kaulahuivin ostoa varten. Mutta puodissa hänen
päähänsä juolahti viettelevä ajatus. Viittätoista senttiä enempää hän
ei tuhlaisi kaulaliinaan -- ei epäilystäkään; loput hän käyttäisi
kirjarahoiksi. Näin Jan sai viimeisen puuttuvan kymmensenttisensä.
Ilosta pakahtumaisillaan ja ylpeänä kuin pohatta hän sitten lähti
kirjakauppaan ja pyysi saada himoitsemansa kirjan.

Pitkällinen odotus oli hänessä synnyttänyt kiihkeätä jännitystä. Hän
luuli kirjakauppiaalta nyt kuulevansa, että hinta olikin korotettu
tuhanneksi dollariksi tai että kirja oli myyty loppuun. Mutta
kirjakauppias ei sanonut mitään. Hän kääntyi vaieten ympäri, veti
kirjan kasasta, jossa oli paljon samanlaisia, epäröi vähän ja kysyi:
"Vihreät vai punaiset kannet?"

-- Vihreät, sanoi Jan, joka ei vieläkään ottanut uskoakseen. Kauppias
vilkaisi kirjan sisään, laski sen sitten pöydälle ja sanoi kylmällä
liikemiehenäänellä: -- Yhdeksänkymmentä senttiä.

-- Yhdeksänkymmentä senttiä, läähätti Jan. Oh! Miten hän saattoi
tietää, että kirjakauppiaatkin voivat myöntää käteisalennusta. Kuusi
kuukautta kaiken onnen maa oli ollut häneltä suotta suljettuna,
kuusi viikkoa hänen oli täytynyt nähdä nälkää; hän oli anastanut
vilpillisesti rahaa, hänen omatuntonsa oli juuri tuon samaisen turhan
kymmensenttisen vuoksi saanut tahran.

Jan luki kirjaansa koko kotimatkan tuntien syvää kunnioitusta. Hän
ei siitä saanut mitä kaipasi, mutta epäilemättä se oli hänen oma
syynsä. Hän oli nenä kiinni siinä kirjassa, tutki sitä, rakasti sitä
ja luotti kiven kovaan siihen, että hänellä nyt oli kaikkien luonnon
ihmeitten ja salaisuuksien avain. Kului viisi vuotta, ennen kuin hän
täydelleen käsitti, että se teos oli kehnointa tuhrutyötä, millä on
konsanaan yleisöä petetty. Oli kirjassa siitä huolimatta muutamia
hyödyllisiäkin tietoja, ensinnäkin luettelo linnuista ja lisäksi
joitakin kymmeniä kehnoja jäljennöksiä tunnetuista lintukuvista.

Mutta epätäydellisyydestään huolimatta nämä kuvat kuitenkin
sisälsivät tietoja, ja Jan kätki ne syvälle mieleensä pysyvinä lisinä
kesyttömän luomakunnan totuuksista. Tietysti hän jo tunsi useita
sellaisia lintuja, joiden nimet ovat jokaiselle koulupojalle tuttuja,
joten hänen luettelonsa siis vakaasti karttui.



V

KAULUKSETON VIERAS


Jonkinlainen vimma valtasi Janin keväisin vuosi vuodelta yhä
voimakkaammin. Vuosi vuodelta sen vastustamisen halu hänessä
heikentyi, ja eräänä ihanana päivänä huhtikuun lopulla, tämän
kuukauden palattua hänen elämäänsä kahdennentoista kerran, hän
vaelsi pohjoista kohti pieneen metsikköön, jonne oli kaupungista
noin kolmen kilometrin matka. Se oli täynnä kukkia, joiden nimeä
hän ei tiennyt, ja täynnä ääniä ja monenlaisia salattuja asioita.
Joka puulla ja pensaalla oli äänensä, -- pitkällä ojalla, joka oli
vettä täynnä, oli monta ääntä, ja kaikki ne houkuttelivat häntä
luokseen. _Pii-pii-pii_, ne tuntuivat sanovan, ikään kuin kehottaen
häntä tulemaan läheltä katsomaan. Hän ryömi monta kertaa ojan
partaalle, katsoi ja odotti. Ihmeellinen vihellys tuntui tulevan
vain muutaman metrin päästä, _pii-pii-pii_, mutta lakkasi aina hänen
astuessaan lähemmäksi -- toisinaan se kuului edestäpäin, toisinaan
takaa, mutta ei milloinkaan siltä kohdalta, jossa hän oli. Hän
etsi tarkkaan pienen lätäkön, perkasi paljain käsin pois risut ja
lehdet, mutta ei löytänyt mitään kummallista. Ohi kulkeva maamies
sanoi, että "kevätpiipittäjä" se vain oli, mikä sitten lienee ollut,
"jonkinlainen elävä, joka asui vedessä".

Vähän matkan päästä Jan löysi lieon alta pienen liskon, joka pakeni
johonkin koloon näkymättömiin. Se oli ainoa elävä olento sillä
paikalla. Siksipä Jan päättelikin, että "piipittäjä" mahtoi olla
"viheltävä lisko". Mutta hän päätti koettaa, eikö voisi nähdä
kun liskot vihelsivät. Kuinka olikaan mahdollista, että kaikki
ympäristön lätäköt olivat niitä täynnä ja että ne saattoivat
kutsua häntä ja kuitenkin olla hänen kanssaan sokkosilla välttäen
hänen uutterimmatkin etsimisyrityksensä. Piipitys lakkasi aina
heti hänen lähestyessään, mutta alkoi vähitellen uudelleen niissä
lätäköissä, joiden luota hän poistui. Hänen läsnäolonsa sai aikaan
hiljaisuuden. Hän makasi kauan aikaa erästä lätäkköä vahtien, mutta
mitään ei kuulunut. Viimein hän päätti, että äänet karttoivat
häntä. Hän ryömi eräälle kovin isoääniselle lammikolle siten, ettei
häntä näkynyt, konttasi yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes pääsi
noin metrin päähän ja oli kuulevinaan piipitystä veden pinnalla
uivan ruohonkorren luota. Hän sai paikan niin tarkkaan selville,
ettei siinä voinut olla kuin muutama tuuma etsimisen varaa, mutta
sittenkään hän ei nähnyt mitään. Hän joutui kerrassaan ymmälle ja
makasi siinä aprikoiden tätä kummaa, kun äkkiä kaikki läheiset
piipittäjät vaikenivat ja Jankin säikähti askelten kopsetta.
Ympärilleen vilkaistessaan hän näki miehen, joka seisoi vain muutaman
askelen päässä ja katseli häntä.

Jan punastui -- vieras oli aina vihollinen; hän tunsi luontaista
vastenmielisyyttä kaikkia vieraita kohtaan ja tuijotti kömpelösti,
ikään kuin olisi pahanteosta tavattu.

Mies oli keski-ikäinen ja omituisen näköinen. Hänen vaatteensa olivat
huonot, eikä hänellä ollut kaulusta ensinkään. Kumarassa selässään
hänellä oli hihnoista riippuva peltilaatikko ja kädessä haavi, jossa
oli pitkä varsi. Kasvonpiirteet, joita harmahtava parta peitti,
olivat sangen silmäänpistävät ja karkeat. Niistä kuvastui älykkyys ja
ankaruuskin, mutta hänen harmaansinisissä silmissään oli ystävällinen
ilme.

Päässä hänellä oli halpa ja kova, huonosti sopiva huopahattu. Kun hän
kohotti sitä päästääkseen hivelevän tuulen puhaltamaan päälaelleen,
huomasi Jan, että hatun omistajalla oli samanlaiset hiukset kuin
hänelläkin -- karkea kivikaudenaikainen harjastukka. Se oli kasassa
hänen ahavoituneella otsallaan kuin ruko merileviä myrskyn pieksämän
rantakallion kupeella.

-- Mitä etsit, poikaseni? kysyi mies äänellä, jonka ystävällisyyttä
ei vähääkään hämmentänyt selvä skotlantilaismurre.

Yhä jonkin verran yrmeissään vieraan ilmaantumisesta Jan sanoi:

-- En minä mitään etsi; haluaisin vain tietää, minkä näköinen tuo
viheltävä lisko on.

Vieraan silmissä oli leikillinen ilme. -- Neljäkymmentä vuotta
takaperin minä makasin lätäkön reunalla aivan samalla tavalla
kuin näen sinun tänä aamuna tekevän ja yritin päästä perille
kevätpiipittäjän salaisuudesta. Makasin siinä koko päivän ja vielä
monta muutakin päivää. Kului melkein kolme vuotta, ennen kuin
sain sen selville. Mielelläni pelastan sinut niin pitkäaikaisesta
etsinnästä, jos vain tahdot. Näytän sinulle piipittäjän.

Sitten hän huolellisesti penkoi ojan läheisyydessä olevia lehtiä ja
sai tuota pikaa kiinni pienen sammakon, joka ei ollut tuumankaan
mittainen.

-- Siinä on sinun viheltävä liskosi. Se ei ole ensinkään lisko,
vaan sammakko. Kun se on vedessä ja viheltää, niin se vain kohottaa
nokkaansa vähän pinnan yläpuolelle, niin että sitä on vaikea nähdä.
Mutta kun joku lähestyy, painuu se heti pohjaan. Viepä tämä kotiin ja
hoida sitä hyvin, silloin saat nähdä, kuinka se puhaltaa kurkkunsa
muun ruumiin kokoiseksi ja viheltää kuin höyrykone.

Janin mieli alkoi nyt sulaa. Hän kertoi liskosta, jonka oli nähnyt.

-- Ei se mikään lisko ollut; niitä minä en ole täällä nähnyt
ensinkään. Eiköhän se ollut kaksijuovainen _Spelerpes_. Se eläin on
sammakkojen sukua, lisko sitä vastoin on käärme, jolla on jalat.

Tämä oli kuin taivaasta langennutta valoa. Janin epäluulot
häipyivät kokonaan. Hän lämpeni vierasta kohtaan. Hän ahdisti tätä
kaikenlaisilla kysymyksillä; kertoi lintukirjankin ostosta. Sitten
hän jutteli edelleen, kuinka hän monessa asiassa oli joutunut pahaan
pulaan. Vieras kuunteli tarkkaavasti ja vastasi asiantuntemuksella.
Jan kyseli, mikä on se tuntematon ihmeellinen ääni, joka kevätaamuin
_kluk, kluk, kluk, klukkaa_ etäisissä metsissä, minkä niminen
oli suuri harmaa tikka, joka nokki korkealla kelopuissa ja joka
lentäessään oli paljasta kullan hohtoa, -- ja mikä mahtoi olla se
ihmeellinen pilkullinen punapäinen ja keltasiipinen ja -pyrstöinen
lintu, jonka hän oli nähnyt täytettyjen eläinten kaupan ikkunassa.
Ja hänen ilonsa ja ihmetyksensä oli sanomaton, kun kaikki kolme
osoittautuivatkin samaksi linnuksi -- kultasiipitikaksi. Se
tuntematon häijyn näköinen sininen hietapistiäinen, joka istui
liejussa ruumistaan heilutellen, ja se kummallinen näkymätön olento,
joka vanhoihin ulkohuoneisiin teki mutapesiään ja keräsi ne täyteen
ruhjottuja hämähäkkejä, kuuluivatkin olevan sama hyönteinen,
hämähäkinsurmaaja eli _Pelopaeus_. Heidän ylitseen lensi musta
perho, yleinen "suruvaippa" eli Vanessa antiopa, ja senkin nimen Jan
sai paikalla kuulla, samoin kuin sen, että se varmaan oli menneen
kesäisiä, talven horroksissa maannut, koska oli niin aikaisin
liikkeellä; ja vieläpä senkin Jan sai tietää, että tämä kaunis
hyönteinen oli erään hyvin tavallisen ruskean ja mustankirjavan
karvamadon ylösnoussut henki.

Heidän siinä istuessaan lensi korkealla ilmassa suuria kyyhkyparvia,
ja Janille kerrottiin niiden kaukana etelän mailla olevista
pesimäpaikoista ja niiden ihmeellisistä, mutta säännöllisistä
muuttoretkistä, joiden määrääjänä on yksinomaan ruoansaanti; niiden
retkestä pohjoista kohti Kanadaan ruskojalavan siivekkäitä pähkylöitä
poimimaan; elokuussa tapahtuvasta muutosta Carolinan riisivainioille;
niiden vaelluksesta Mississipin laaksoon tammen ja pyökin terhojen
kypsymisaikana.

Kuinka rikas ja runsas se aamu olikaan. Kaikki näytti tulevan kuin
tilauksesta. Heidän kulkiessaan mäntymäen poikki pyrähti maasta äkkiä
kaksi suurta lintua ja lentää vipelsi pois kautta metsän.

-- Ne ovat sepelpyitä eli peltopyitä, joiksi niitä maanviljelijät
sanovat. Tässä asuu pariskunta jossakin lähettyvillä. Ne tulevat
tähän rinteeseen syömään marjoja.

Jankin rupesi poimimaan talvikin marjoja ja söi niitä matkalla.
Heidän kulkiessaan alkoi kuulua etäistä kuherrusta. -- Mitä tuo on?
kysyi Jan alati valppaana. Vieras kuunteli ja sanoi:

-- Sama lintu, jonka juuri näimme lähtevän lentoon. Se on uros, joka
kuhertaa naarasta luokseen.

Jan sai nyt kuulla monen muunkin linnun oikean nimen. Ja samoin hän
tutustui moniin kauniisiin kasveihin ja kukkiin, jotka siihen saakka
olivat pysyneet salaperäisen outoina, vaikka kauneudellaan olivatkin
hänet lumonneet. Ne muuttuivat nyt todellisiksi ystäviksi.

Vieraskin lämpeni, ja hänen karkeat piirteensä alkoivat hehkua Hän
näki Janissa kaltaisensa: nuorukaisen, jota vaivasi tiedon jano,
kuten nuoruudessa häntä itseäänkin oli vaivannut. Nyt hänestä tuntui
suorastaan ansaitsemattomalta onnelta, että hän sai pelastaa tämän
pojan edes muutamista niistä kidutuksista, joita itse oli kokenut.
Hän tunsi Jania kohtaan lämmintä kiitollisuutta, ja Jan puolestaan
kätki muistiinsa joka sanan. Hän ei unohtanut mitään siitä mitä
kuuli. Hän kulki kuin unessa, sillä hän oli viimeinkin löytänyt sitä,
mikä maailmassa on parasta -- myötätuntoa -- laajaa, älykästä, ja
runsastietoista myötätuntoa.

Se kevätaamu säilyi alati Janin mielessä kuin uuden aikakauden alkuna
-- ei menneisyyden muistona, vaan jatkuvana osana nykyisyydestä.

Mutta karkea-asuinen vieras, joka puhui niin ystävällisesti, ei
ollut sen voimallisin, todellisin ilmiö, eivätkä uudet linnut ja
kasvitkaan, vaan talvikin tuoksu.

Tuoksu tarttuu mieleen paljon paremmin, väkevämmin ja todellisemmin
kuin muut aistimukset. Intiaanit tietävät sen. Useat heistä keksivät
aikaa myöten, mikä tuoksu palauttaa mieleen onnellisimpien hetkien
muiston, ja pitävät sitä rohtopussissaan ikävien hetkien varalle. Se
on heille sangen tärkeä ja rakas -- kourallinen männynhavuja, kappale
piisamin myskiä tai nokare kuusen pihkaa. Siitä liitävät onnellisten
muistojen kukkaset heidän mieleensä.

Kuitenkin tämä usko on ensimmäisiä, joiden kimppuun valkoiset
käyvät ryhtyessään luomaan valoa punaisen miehen pimeyteen.
Tietämättömyydessään he leimaavat sen luonnottomaksi, vaikka
tiedemiehet tajuavat sen yksinkertaiseksi totuudeksi.

Jan ei tiennyt, että hän sattumalta oli keksinyt erään intiaanien
rohtopussin salaisuuksista. Mutta aina siitä pitäen tämä "rohto",
tämä yksinkertainen ja luonnollinen taika, talvikin tuoksu, palautti
hänen mieleensä kokemansa ihanan päivän muiston.

Hänelle tämä päivä oli kalliimpi kuin hän oli saattanut uneksiakaan,
ja kuitenkin hän teki erään tyhmyyden, joka saattoi hänet väärään
valoon ja jätti hänestä hurjan muiston vieraankin mieleen.

Päivä oli ehtinyt ohi puolen. He olivat viipyneet kauan luonnon
parissa. Vieras kertoi, että hänellä oli kotonaan paljon
luonnonesineitä. Lopulta hän sanoi, että hänen täytyi lähteä.

-- Hyvästi nyt poikani; toivon, että vielä tapaamme toisemme. Hän
ojensi kätensä. Jan puristi sitä lämpimästi, mutta hän oli aivan
ymmällä ajatusten paljoudesta; hän oli niin epäröivä ja arka, ettei
huomannut vastata vieraan peitettyyn kutsuun. Jan päästi hänet
lähtemään kysymättä edes hänen nimeään tai osoitettaan.

Jan huomasi erehdyksensä vasta sitten, kun oli jo liian myöhäistä
sitä korjata. Kuljeskellessaan usein myöhemminkin samoissa metsissä
hän aina toivoi näkevänsä tuon ihmeellisen vieraan miehen. Mutta mikä
lieneekään ollut syynä, sen koommin Jan ei häntä tavannut.



VI

GLENJAN


Voi millaista villihanhien laulua sinä vuonna! Kuinka niiden toitotus
sykäyttelikään Janin sydäntä ja kosketteli siellä uusia salattuja
kieliä, jotka väreillen lauloivat vastausta. Onko maailmassa jalompaa
eläintä kuin tuo suuri mustaniska lintu, joka ei joutsenen tavoin
joiu kuollessaan, vaan elämänsä kukkeuden aikana, joikuu laulun
kodista ja rauhasta -- jännittävistä urotöistä ja metsästyksistä
etäisillä saloilla -- nälästä ja runsaudesta ja ankarasta janosta,
jonka vilvas juoma sammuttaa. Laulun tuulesta ja matkasta, laulun
orastavasta vihannuudesta ja kitisevistä jäistä -- peräpohjolan
salatuista, kätketyistä teistä. Laulun pitkästä mustasta suosta,
matalasta ruskottavasta taivaasta ja auringosta, joka ei milloinkaan
laske.

Varkaudesta vankeuteen tuomittu intiaani kesti urheasti talven, mutta
kun kevät tuli ja sen mukana ukkohanhen joikuna mustan yötaivaan
alla, hän säpsähti, kaatui ja lähti samalla viimeisille etäisille
metsästysmailleen.

Kuka voi lukea tai mitata hanhen joiunnan voiman?

Ah sitä villihanhien laulua sinä vuonna! Ja kuitenkin; oliko se
uusi laulu? Ei, se oli se sama, vanha laulu, mutta Jan kuunteli
sitä uusin korvin. Hän oppi ymmärtämään sen sanoman. Hän kulki
villihanhien jäljettömiä latuja pohjoista kohti niin usein kuin
taisi, yhä vain pohjoista kohti joen rantaa vastavirtaan ja yhä
yksinäisempiä teitä ja päiviä etsien. Joki kääntyi itää kohti,
mutta siihen laski pohjoisesta pieni puro: Jan kulki sen vartta
yhä ylöspäin kautta sakenevien metsien joen äyräitten lähetessä
toisiaan, yhä vain kauemmaksi, kunnes äyräät muodostivat rotkon
ja sitten jälleen erosivat pienen notkon rinteiksi, joilla vielä
kasvoi koskematonta vanhaa metsää. Siellä oli runsaasti kaikkein
suurimpia hemlokkeja, petäjiä, koivuja ja jalavia, jotka kattoivat
kirkkaan puron ainaiseen varjoon. Aukeamilla suikerteli köynnöksiä,
siellä tapasi mitä kauneimpia metsäkukkia, oravat pitivät puussa
mekastustaan. Puron rannoilla oli liejussa pesukarhun, minkin ja
muiden outojen nelijalkaisten jälkiä. Ja ylhäällä puissa lauloivat
monenlaiset rastaat suloisia juhlallisia säveliään metsän kultaisessa
keskipäivänhämärässä. Jan ei vielä tiennyt niiden kaikkien nimeä,
mutta hän tunsi niiden epämääräisen sulon ja salaperäisyyden. Paikka
näytti niin etäiseltä, yksinäiseltä ja turmelemattomalta, että Jan
uskoi olevansa ensimmäinen ihmisolento, joka oli sinne sattunut.
Siksi hänestä tuntui, että paikka löytäjän oikeudella kuului hänelle
ja hän risti sen Glenjaniksi.[1]

Tästä paikasta tuli hänen ajatustensa ainainen kohde. Hän taivalsi
sinne, milloin oli vähänkin aikaa, mutta ei koskaan uskaltanut
kertoa kenellekään löydöstään. Toisinaan häntä kovin halutti
uskoa salaisuutensa jollekulle. Hän etsi etsimistään tavatakseen
tuonnoisen vieraan ja opastaakseen hänet sinne, mutta samalla hän yhä
pelkäsi, että hänen salaisuutensa paljastuisi. Tämä oli hänen pieni
kuningaskuntansa; villihanhet olivat hänet sinne opastaneet samoin
kuin merilokit olivat opastaneet Kolumbuksen uuteen maailmaan -- ja
siellä hän saattoi joinakin tuokioina viettää sitä eräelämää, joka
oli hänen ihanteensa. Hän oli niin helläsydäminen, että oli itkenyt,
kun kaupungissa kaadettiin ryhmä komeita jalavia maalta, joka oli
myyty rakennustontiksi, ja vanhain maanviljelijäin kertoessa,
kuinka runsaasti hirviä oli ollut ennen vanhaan, hän oli tuntenut
jonkinlaista nälkäistä ikävää. Mutta nyt hän oli saanut lohdutuksen
näitä suruja vastaan, sillä hän tiesi varman paikan, jossa suuret
puut saisivat seistä ja kasvaa kuten entisinä onnen aikoina, jossa
pesukarhu ja minkki ja sepelpyy saisivat elellä rauhassa. Ei, kyllä
oli niin. Paikkaa ei ollut hyvä ilmaista kenellekään, sillä jos
salaisuus paljastuisi, niin ihmiset alkaisivat käydä siellä, ja
Glenjan tulisi saastutetuksi. Ei, parempi että salaisuus "vaipuu
hänen kerallaan hautaan", arveli Jan. Mitä tämä merkitsi, siitä hän
ei ollut aivan selvillä, mutta hän oli lukenut ne sanat jostakin
ja hänestä ne kuulostivat niin juhlallisilta. No, ehkä hän sentään
kertoisi asian kuolinvuoteellaan. Se olikin parasta. Liikutuksesta
väristen hän oli näkevinään, kuinka sukulaiset itkien seisoivat hänen
ympärillään, hän itse kaikkien huomion esineenä, ja kuinka kaikki
lakkaisivat valittamasta ja jäisivät suu auki ihmettelemään, kun hän
ilmaisisi heille elämänsä mahtavan salaisuuden. Ihanaa! Sen edestä
kannatti melkein kuolla.

Hän piti paikan aivan omana tietonaan ja rakastui siihen yhä
enemmän ja enemmän. Joskus hän katsoi taivasta hemlokkien tiheiden
latvain, lehmusten lehväpehkojen tai harmaan pähkinäpuun sekavan
oksaston lomitse ja sanoi: "Minun omaani, minun omaani." Tai hän
istui kirkkaan puron muodostaman lammikon rannalla, katseli nuolena
livahtelevia salakoita ja sanoi: "Te olette kaikki minun; te olette
minun. Teille ei kukaan saa tehdä pahaa eikä kukaan saa teitä
karkottaa."

Mäen rinteessä pulppusi vihannalla niityllä lähde, ja sen partaalla
Jan tavallisesti söi voileipänsä ja niiden keralla pähkinöitä ja
marjojakin, joista hän ei tosin pitänyt, mutta joita hän kuitenkin
söi ollakseen oikea metsäläinen. Silloin hän katseli hellästi
ylöspäin pitkin puron varren varjoisia kaarteita ja alaspäin laakson
kapeata suuta kohti ja sanoi, ajatteli ja tunsi: "Tämä on minun, vain
minun."



VII

MÖKKI


Janilla ei tosin ollut muuta kuin kaikkein kehnoimpia työaseita,
mutta siitä huolimatta hän ryhtyi rakentamaan mökkiä. Hän ei ollut
suinkaan erityisen kätevä poika. Ne ponnistukset, joita hän oli
tehnyt voidakseen ostaa kirjan, olivat olleet tavattomia hänen
keksimikseen, eivätkä hänen taipumuksensa vähääkään viitanneet
liikealalle. Kun asia oli tullut kodin sisäministeriössä tunnetuksi,
oli häntä moitittu siitä, että oli tehnyt "herrasmiehen pojalle
arvotonta työtä", ja häntä oli hirvittävien rangaistusten uhalla
kielletty enää milloinkaan ryhtymästä "semmoisiin halventaviin
keinoihin rahoja hankkiakseen".

Mutta kun hänelle ei annettu rahaa kotoa, ei hänellä ollut
penniäkään. Useimmat pojat olisivat tavalla tai toisella hankkineet
itselleen hyvän kirveen tai lapion. Hänellä ei ollut kumpaakaan.
Vanha höylänterä, joka oli nauloilla kiinnitetty keppiin, sai olla
sekä kirveenä että lapiona. Sillä hän ryhtyi työhön ja korvasi
työaseensa kehnouden itsepintaisella uutteruudella. Ensinnäkin hän
valitsi rauhallisimman paikan lähteen läheisyydestä -- sankkain
lehväin peittämän törmän. Mitään erikoista syytä sen salaamiseen hän
ei tiennyt, ei muuta kuin piilossa olemisen viehätyksen. Hän oli
jostakin kirjastaan lukenut, kuinka "viekkaat oppaat tunkeutuivat
tiettömään tiheikköön, käänsivät syrjään erään oksan ja paljastivat
sen takaa mukavan asunnon, jota ei kukaan olisi voinut tietää
salaisuutta tuntematta". Janista oli sen vuoksi asianmukaisinta
piilottaa se kokonaan -- tehdä siitä lumottu linna salaovineen.
Silloin hän voisi kuvitella itse olevansa se viekas opas, joka
johti ihmettelevät toverinsa mökille, vaikka hän ei tietenkään
aikonut kenellekään ilmaista salaisuuttaan. Usein hän kaipasi Radin
voimakkaita käsivarsia ja oivia työaseita, mutta työpajajuttu oli
yksi monesta jotka olivat opettaneet hänet jättämään veljensä pois
laskuista.

Maaemo on salaisuuksien paras vartija. Jan alkoi ensin kaivaa
kehnolla lapiollaan kuoppaa törmään.

Siihen hän sitten rupesi rakentamaan mökkiä. Paikalle oli ensin
saatava kaksi tai kaksi ja puoli metriä pitkiä hirsiä -- ainakin
viisikolmatta tai kolmekymmentä tarvittiin, ja siinä vasta pula oli,
miten katkoa ja muotoilla niitä mokomalla kirveellä. Mutta toisaalta
hän ei vähääkään toivonut parempaa kirvestä. Se epämääräinen käsitys,
ettei intiaaneillakaan ollut sen parempia, oli hänelle riittävä
yllyke, ja hän ponnisteli urhoollisesti käyttäen kaikkia parhaan
kokoisia aineksia, mitä vain löysi. Pölkyt hän sijoitti seiniin sitä
myöten kuin sai niitä tuoduksi paikalle. Toiset pojat olisivat ensin
koonneet puut ja rakentaneet huoneen sitten yhtä mittaa, mutta se ei
ollut Janin mielen mukaista; hän oli liian innokas näkemään seinien
kohoavan. Hän oli monella tuskalla ja vaivalla vähitellen saanut
kootuksi niin paljon puita, että niistä tuli kolme hirsikertaa.
Silloin hänen mieleensä juolahti, että ovikin piti olla. Ovea ei
tietenkään voinut tehdä tavallisella tavalla, siten että hirret
katkaistiin. Siihen olisi tarvittu kunnollisia työaseita. Siksipä
Jan purkikin etuseinästä pois kaikki hirret, alinta lukuun ottamatta
ja pani niiden sijasta kiviä ja kalikoita nurkkia koossa pitämään.
Täten hän sai samalla kaksi joutilasta hirttä ja saattoi käyttää ne
muiden seinien korottamiseen. Mökki oli nyt noin metrin korkuinen,
eikä siinä ollut kahta samanlaista hirttä: toiset olivat aivan liian
pitkiä, suurin osa vääriä ja jotkut taas puoleksi lahoja, sillä näitä
hän vain kykeni saamaan poikki. Hän oli tyhjentänyt koko ympäristön
rakennuspuista, ja niitä täytyi nyt lähteä etsimään etäämpää. Hän
muisti nähneensä puun, joka ehkä kelpaisi, mutta se oli melkein
kilometrin päässä kotipolun varressa. Hän lähti hakemaan sitä ja sai
kokea iloisen yllätyksen; se oli vain yksi kahdestatoista vanhasta
setripölkystä, jotka oli hakattu jo aikoja sitten ja jätetty siihen
kelvottomina hylkyinä mätänemään. Hän jaksoi kantaa vain yhden
kerrallaan, joten hänen täytyi jokaista varten tehdä kaksinkertainen
matka, ja tuskallisen painavaksi kävi pölkky joka kerta, ennen kuin
taival oli kuljettu. Saadakseen paikalle kaikki kaksitoista pölkkyä
hänen siis täytyi kulkea parikymmentä kilometriä. Siihen kului
monta lauantaita, mutta hän oli itsepintainen eikä hellittänyt.
Kaksitoista hyvää hirttä riitti mökin seiniin, jotka sitten olivat
puolitoista metriä korkeat. Kolme hirttä jäi vielä kattoparruiksi.
Ne hän nosti seinien päälle poikittain jakaen välit yhtä suuriksi.
Sitten hän latoi niiden päälle risuja ja oksia, kunnes katolla oli
vahva peite. Sen jälkeen hän meni rehevälle heinäniitylle ja leikkasi
siellä veitsellään heinää pari tuntia. Heinää hän levitteli katolle
peittääkseen ne taas vuorollaan jalavan kuoren kaistaleilla. Kaiken
päälle hän ajoi törmästä kaivamansa saven, levitteli sen, sotki sen
tiiviiksi ja sulloi sen reunoilta matalammaksi. Lopuksi hän heitti
saven päälle lehtiä ja kaikenlaista muuta roskaa, niin että katto
sulautui tiheikön muuhun sakeuteen.

Näin oli katto valmis, mutta koko oviseinä oli vielä avoinna. Hän
ei uskaltanut lähteä etsimään lisää hirsiä, vaan päätti koettaa
uutta keinoa. Hän löysi ensinnäkin muutamia sylen mittaisia,
vahvoja seipäitä. Kun ei ollut kirvestä niiden teroittamiseksi ja
maahan hakkaamiseksi, hän kaivoi jalan syvyiset reiät, kaksi seinän
kumpaankin päähän ja vielä kaksi etuseinän hirren keskivaiheille.

Kuhunkin reikään hän pystytti suoran seipään, niin että niiden toinen
pää oli räystäshirressä kiinni, toinen aina ulkopuolella ja toinen
sisäpuolella. Sitten hän sotki alapäiden ympärille reiän maata
täyteen. Hän lähti sen jälkeen puron rannalle ja leikkasi pitkiä
tuoreita, alapäästään vahvoja pajunvitsoja. Nämä vitsat hän kietoi
8:n muotoisesti jokaisen seiväsparin yläpään ympäri sillä tavalla,
että ne puristivat seipäitä tiukasti etuseinän ylimpään ja alimpaan
hirteen kiinni.

Nyt hän kaivoi kuopan lähteen luo ja sotki vettä ja savea sekaisin
muurilaastiksi. Sitten hän liuskakivistä tekemällään lastalla ja
vanhalla sangolla kantamallaan laastilla muurasi seinän seipäiden
väliin asettaen ulkopuolelle vaakasuoria keppejä tueksi ja latoen
sisäpuolelle kiviä päällekkäin, kunnes koko etuseinä oli ummessa,
lukuun ottamatta pientä akkuna-aukkoa ja suurempaa reikää, jonka hän
oli jättänyt ovea varten.

Tämän tehtyään hän ryhtyi valmistamaan huoneen sisustaa. Hän keräsi
metsästä sammalia ja tukki niillä kaikki ylemmät raot sekä täytti
seinän ja maan välissä olevat raot kivillä ja mullalla. Näin oli
mökki melkein valmis; ovi vain puuttui.

Oviaukko oli toista metriä korkea ja puoli metriä leveä, ja niinpä
hän kotona halkovajassa katkaisi kolme parikymmentä senttiä leveää
ja metrin pituista lautaa, jättäen kuitenkin yhden laudan kumpaankin
päähän pitkän tapin. Tekemällä tämän kotona hän saattoi käyttää
sahaa. Sitten hän, mukanaan nämä ja kaksi lyhyempää lautaa, jotka
olivat kumpikin puoli metriä pitkät ja parikymmentä senttiä leveät,
hiipi pois Glenjaniin ja kiveä vasaranaan käyttäen naulasi niistä
oven. Maahirteen hän hakkasi niin suuren kuopan, että oven toinen
tappi mahtui siihen, ja teki ylimmän hirren alapuoleen vastaavan
kuopan. Vivuten sitten räystäshirttä vähän koholle hän asetti oven
paikalleen, laski räystäshirren alas, ja niin ovi oli saranoillaan.
Oveen hän kiinnitti nauhan pätkän, jolla sen saattoi ulkopuolelta
sulkea kiertämällä sitä seinästä ulkonevan oksan ympärille;
sisäpuolelta ovea piti kiinni rakoon pistetty nappula. Muutamista
puista, kuusenoksista ja kuivista heinistä hän teki majaan vuoteen.
Nyt ei puuttunut muuta kuin ikkunaruutu, ja paremman puutteessa hän
toi kotoa kappaleen musliinia ja kiinnitti sen aukkoon. Mutta kun
sen samea valkoinen väri tuntui pistävän pahasti silmään, hän kokosi
pähkinöitä ja kotona soveliasta tilaisuutta hyväkseen käyttäen keitti
pumpulikangasta pähkinäin kanssa, kunnes se sai varsin tyydyttävän
keltaisenruskean värin.

Lopuksi hän hävitti kaikki askartelun jäljet ja peitti mökkinsä
kokonaan pensailla ja suikertavilla köynnöksillä. Monta viikkoa
kestäneen työn jälkeen hänen metsäkotinsa oli valmis. Se ei sisältä
ollut kuin puolitoista metriä korkea ja pari metriä pitkä ja leveä --
likainen ja epämukava -- mutta kuinka hauskaa olikaan omistaa se.

Täällä hän ensi kertaa elämässään alkoi käsittää, mitä tyydytystä
itsenäinen toimi saattaa tuottaa suurta päämäärää tavoiteltaessa.



VIII

ERÄTIETOUDEN ITUJA


Jan oli tänä aikana kiinnittänyt kaiken voimansa mökkiin siinä
määrin, että hän tuskin huomasikaan lintuja ja metsän muita eläimiä.
Sellainen oli hänen luonteensa: yksi asia kerrallaan ja siihen kiinni
kaikella tarmolla.

Ajatuksissaan hän oleskeli nyt yhä enemmän ja enemmän tässä omassa
valtakunnassaan; hän ikävöi sinne aina. Mutta hän ei uskaltanut muuta
kuin haaveilla, että joskus pääsisi nukkumaan yöksi mökkiinsä. Siellä
hän eläisi ihanne-elämäänsä -- intiaanien elämää, tosin hylkäämällä
kaiken, mikä siinä oli pahaa ja julmaa. Siellä hän näyttäisi
ihmisille, kuinka piti elää kaatamatta kaikkia puita, turmelematta
kaikkia jokia ja tappamatta kaikkia eläviä olentoja. Hän aikoi
oppia, miten metsästä oli saatava runsaimmat ilot, ja sitten opettaa
kokemuksensa muillekin. Mutta vaikka linnut ja nelijalkaiset eläimet
häntä viehättivätkin, olisi hän kuitenkin empimättä ampunut jonkun,
jos hänellä olisi ollut pyssy; sen sijaan oli puun kaataminen hänelle
aina murheen aihe. Ehkäpä hän oivalsi, että linnun sijaan pian tulisi
toinen, mutta puun sijaan ei milloinkaan.

Suunnitelmansa toteuttamiseksi hänen täytyi työskennellä koulussa
uutterasti, sillä kirjoissa oli paljon sellaista mitä hän tarvitsi.
Ehkäpä hän vielä jonakin päivänä saisi nähdä Audubonin tunnetut
lintupiirrokset ja voisi siten ratkaista kaikki lintupulmansa yhden
ainoan kirjan avulla.

Kouluun tuli sinä kesänä uusi poika, joka kartutti Janin
metsäläisvarustuksia. Se poika ei ollut hyvä eikä älykäskään:
päinvastoin hän oli tyhmä ja hänet oli huonon käytöksen vuoksi
karkotettu eräästä sisäoppilaitoksesta, mutta hänellä oli koko joukko
eräitä koulupojanavuja, jotka soivat hänelle joksikin aikaa kunnian
hohdetta. Hän osasi sitoa nuoraan kummallisia solmuja. Hän osasi
matkia ihmeellistä linnun liverrystä ja hän taisi erästä kieltä, jota
hän sanoi tutniitiksi. Jania huvitti tämä kaikki ja varsinkin se uusi
kieli. Sen salaisuus oli siinä, että jokainen sana kirjoitettiin
kahdentamalla kerakkeet ja sijoittamalla niiden väliin "e". Siten
"d":stä tuli "ded", "m":stä "mem", "p":stä "pep" ja niin edespäin.

Tämän uuden pojan mallilause kuului: "pep-i-ded-ä kek-i-tet-ases
kek-ii-nen-nen-i" ja sen hän sanoi merkitsevän erästä tapaa saada
aikaan äänettömyyttä.

Tästä kielestä oli "suurta hyötyä", vakuutti se uusi poika, sillä
sen avulla saattoi estää sivullisia ymmärtämästä keskustelua, ja
niin kyllä olikin asian laita. Jan harjoitteli uutterasti, ja
muutamassa viikossa hän hallitsi sen täydelleen. Jopa hän osasi
käytellä näitä kömpelöitä lauseita paremminkin kuin oppimestari
itse ja erinomaisella menestyksellä sovittaa sekaan korostuksia
ja kurkkuääniä, joista kieli sai viehättävän metsäläistuoksun.
Mielellään Jan sitä solkkasikin uuden pojan kanssa saadakseen
nauttia niiden toverien ihmettelevistä ilmeistä, jotka eivät olleet
perehtyneet tutniittien kieleen.

Jan valmisti itselleen jousen ja nuolet. Ne olivat tökerötekoiset,
eikä hän niillä osannut mihinkään, mutta jännittäessään jousen nuolen
kärkeen saakka hän mielestään oli niin intiaanimainen, että siinä oli
kylläkin ilon aihetta.

Hän vuoli nuolia ja kiinnitti niihin vanneraudasta kärjet. Kärkiä
hän saattoi viilata kotona puuvajassa. Niissä oli väkäsiä ja
kaksinkertaisiakin väkäsiä ja hampaita. Nämä nuolet olivat kamalan
näköisiä aseita. Ne näyttivät kerrassaan pirullisen julmilta,
ja sen vuoksi ne tekijäänsäkin tyydyttivät. Hän sanoi niitä
"sotanuolikseen", ampui nuolen puuhun ja katseli, kuinka se vapisi,
mörähti sitten: "ugh, paljon hyvä", ja nautti kuvitellun lävistämänsä
vihollisen tuskista.

Hän löysi lampaan nahan kappaleen ja teki siitä sangen surkean
näköiset mokkasiinit. Vanhasta tunkiolle nakatusta kittausveitsestä
hän hioi päänahannylkyveitsen; siinä oli lovi lasin taittamista
varten, ja se hänelle tuotti paljon harmia, kunnes hän sattui
muistamaan, että jotkut intiaanit murtavat veitseensä loven jokaisen
tappamansa vihollisen muistoksi, ja tämä lovi siis hyvin sopi
tappoluettelon aluksi. Mokkasiininnahasta jääneistä kaistaleista hän
valmisti tupen puukkoonsa. Koulussa hän vaihtoi itselleen muutamia
vesivärejä ja peilin kappaleen, jonka hän pisti halkaistuun keppiin.
Nämä esineet kuuluivat hänen intiaanivarusteisiinsa. Kun hän sitten
rupesi varsinaisesti intiaaniksi laittautumaan, taistelivat hänen
kasvoillaan koko ajan mitä kamalin intiaaninilme ja mielihyvän
irvistys sen vuoksi, että hänen oli onnistunut maalata naamansa niin
pirulliseksi. Kasvot maalattuina ja sulka tukassaan hän kulki ylpeänä
ristiin rastiin pienen kuningaskuntansa metsissä ja kokosi talteen
pienimmänkin erätietouden rippeen, mitä sattui löytämään, keksimään
tai koulutovereiltaan kuulemaan.

Kaikki ihmeelliset esineet, mitä hän metsästä löysi, hän kantoi
mökkiinsä: vääriä keppejä, sulkia, luita, kalloja, simpukankuoria,
vanhan lehmänsarven -- kaiken mikä vain hänen huomiotaan herätti,
vaikka hän ei olisi tuon oudon viehätyksen syytä oivaltanutkaan.
Simpukankuorista hän teki intiaanin kaulakoristeen pujotellen nuoraan
vuorotellen niitä ja kalan selkäruodon palasia. Hän antoi hiustensa
kasvaa niin pitkiksi kuin suinkin käyttäen kaikenlaisia sotajuonia,
vieläpä kampaamistakin, vaikka se oli niin luontoa vastaan,
välttääkseen äidin saksien kuukausittaista lyhennystoimitusta. Hän
makasi tuntikausia ja antoi auringon paahtaa kasvojaan muuttaakseen
siten värinsä sellaiseksi kuin sen tuli olla, ja ainoa itsekohtaisen
turhamaisuuden oire, mitä hänessä milloinkaan huomattiin, oli
mielihyvä siitä, että hänen ihonsa tummuudesta lausuttiin halventavia
huomautuksia. Hän koetti tehdä kaiken siihen tapaan kuin intiaani
tekisi, matki intiaanien asentoja, käveli huolellisesti varpaat
sisäänpäin käännettyinä, taittoi oksia paikkoja merkitäkseen,
arvasi ajan auringosta ja mörähti "ugh" ja "uagh" kun sattui
jotakin hämmästymään. Halventavat huomautukset kalpeanaamoista
olivat tärkeänä osana hänen huvituksissaan, ja hän lausui ne omalla
keksimällään intiaanikielellä. "Ugh, kalpeanaamat paljon ei hyviä" ja
"uagh, kalpeanaama -- vaalea mielipuoli metsässä". Nämä olivat hänen
mielilauseitaan.

Häneen vaikuttivat paljon kaikenlaiset hänen sattumalta kuulemansa
lauseet. "Intiaanin ruskea, jäntevä käsivarsi" oli yksi sellainen
lause. Se toi hänelle mieleen, että hänen omat käsivartensa olivat
valkoiset kuin maito. Siihen oli kuitenkin yksinkertainen apu. Hän
kääri hihansa olkapäihin saakka ja antoi päivän paahtaa käsivarsiin
täydeltä terältä. Myöhemmin hän, muistaen tutun lauseparren, "sotilas
oli suolivyötä myöten alaston", meni askelta pitemmälle -- hän päätti
paahtaa itsensä vyötäisiä myöten -- ja oli siinä tarkoituksessa
paidatta kokonaisen lupapäivän. Jan meni aina äärimmäisyyksiin.
Hän muisti nyt, että nuorten miesten eräissä intiaaniheimoissa
täytyi alistua vihkimysmenoon, jota sanottiin aurinkokarkeloksi;
sen vuoksi hän karkeloi tulen ympärillä ilkialastomana paahtavassa
auringonpaisteessa ja istuskeli kokonaisen päivän ilman vaatteita.

Iltapuolella hän tunsi yleistä lämpöä ruumiissaan, mutta vasta yöllä
hän täydelleen sai kokea varomattomuutensa seuraukset. Hän tunsi
polttavaa kuumuutta. Hän tuskin sai nukutuksi koko yönä. Seuraavana
päivänä hänen tilansa oli vielä huonompi. Käsivarret ja hartiat
olivat rakkoja täynnä. Hän kesti tuskansa urheasti peläten, että
kodin sisäministeriö pääsisi asiasta selville. Siinä tapauksessa
olisi käynyt vielä huonommin. Hän oli lukenut, että intiaanit
rasvaavat auringon polttaman ihon. Hän siis meni kylpyhuoneeseen
ja voiteli itsensä hanhenrasvalla, puhvelinrasvaa kun ei ollut.
Tästä oli jonkin verran apua ja muutaman päivän kuluttua hän jaksoi
paremmin ja saattoi suurta tyydytystä tuntien kuoria irtaantuneen
nahan olkapäistään ja käsivarsistaan.

Jan teki koivun tuohesta koko joukon astioita. Reunat hän punoi
kiinni juurisäikeillä ja täytti pohjan pyöreällä puukiekolla ja
liitokset männynpihkalla, niin että astiat pitivät vettä.

Etäisestä joesta hän pyydysteli muutamia kissakaloja ja kuljetti ne
kotiin, toisin sanoen mökkiinsä. Siellä hän teki tulen, paistoi ne
hiilloksessa -- sangen huolimattomasti -- ja söi ne kuin suurenkin
herkun. Niiden kummastakin kylkievästä hän sai terävän luun, porasi
sen paksuun päähän reiän, silitti sen ja sai siten neulan, jota
saattoi käyttää tuohiastiain teossa. Tällaisia neuloja hän säilytti
tuohilippaassa, jossa sitä paitsi oli muutamia pihkan palasia,
intiaanien piikivinen nuolenpää, jonka hän oli saanut eräältä
koulutoverilta, ja suuren huuhkajan kynnet, jotka hän oli löytänyt
eläinten täyttäjän puodin takaa roskakasasta. Eräänä päivänä hän
kaupungissa kotipihassaan huomasi tuhkaläjässä oudon uuden linnun.
Hän näki tuon tuostakin outoja lintuja, mutta tämä oli tavallista
merkillisempi. Hän piirsi sen kuvan, kun se pelkäämättä söi aivan
hänen lähellään. Se oli yleisväriltään samean tuhkanharmaa, päälaessa
ja ruumiissa pronssinkeltaisia täpliä ja siivissä valkoiset
poikkijuovat. "Kanadan linnuista" hän ei saanut minkäänlaista
valaistusta; hän etsi kaikista kirjoista mitä käteensä sai, mutta ei
päässyt selville sen nimestä. Vasta monen vuoden kuluttua hän sai
tietää, että se oli nuori koirastaviokuurna.

Eräänä toisena päivänä hän löysi pensaitten alta jotenkin läheltä
mökkiään pienikokoisen kuolleen haukan. Hän otti sen telttaan ja piti
sitä ihmeteltävänä löytönä, tarkasteli tuntikauden sen varpaita,
nokkaa, siipiä ja jokaista sulkaa. Sitten hän ryhtyi piirtämään
sen kuvaa. Hyvin huono kuva siitä tuli, vaikka piirtämiseen kului
monta päivää, ja lintu oli matoja täynnä, ennen kuin kuva valmistui.
Mutta joka höyhen ja joka pilkku oli tarkkaan jäljennetty, paperille
oikeaan paikkaan piirretty. Eräs hänen ystävänsä sanoi, että se
oli kanahaukka. Tämä nimi tarttui Janin muistiin, ja siitä pitäen
kanahaukka kaikkine kirjopiirtoineen oli hänelle hyvä tuttu. Vielä
myöhempinäkin vuosina nimi pysyi hänen mielessään, vaikka hän silloin
olikin saanut selville, että hänen "kanahaukkansa" oli aivan toista
lajia.

Myöhemmin hän tapasi huomattavasti toisenlaisen haukan. Se oli
elävä ja lentää livahteli puussa hänen päänsä päällä. Se oli sangen
pieni. Nokka oli hyvin lyhyt, jalat, siivet ja pyrstö pitkät; pää
oli sinervä; päälaki kuparinpunainen; pyrstössä oli leveä musta
poikkijuova. Lennellessään ja oksilla tasapainoa tavoitellessaan
tämä lintu keikutteli pyrstöään. Siitä hän tiesi, että se oli
haukka, ja se minkä hän värejä muisti, osoitti sen varpushaukaksi,
sillä tällä kertaa hänellä oli kirjastaan hieman apua. Kaksi
muutakin lintua hän näki aivan läheltä ja osaksi muistista piirsi
niiden kuvat. Erään kalenterin kuvasta hän sai tietää, että toinen
oli muuan ruisrääkän sukulainen; lintukirjansa kuvasta taas,
että toinen oli bobolinkki-varpunen. Näitä nimiä hän ei koskaan
unohtanut. Piirtäminen häntä alussa vähän epäilytti -- se näytti niin
epäintiaanimaiselta, kunnes hän muisti, että intiaanit maalailevat
kuvia kilpiinsä ja tiipiittensä seiniin. Se todella olikin kaikkein
paras keino luotettavien havaintojen tekemiseen.

Kaupungin kirjakauppiaalla oli näihin aikoihin tarjolla muutamia
uusia kirjoja. Erästä ihmeteltävän kaunista teosta myrkkykasveista
Jan kovin mielellään olisi käynyt katsomassa. Se oli jonkin aikaa
näytteillä ikkunassa. Kaksi suurta kuvaa saattoi kadulta nähdä;
toinen oli villikaali (Hyoscyamus), toinen hulluruoho (Datura).
Jan katseli niitä niin usein kuin vain saattoi. Viikon kuluttua
ne katosivat; mutta nimet ja ulkonäkö olivat ainaiseksi syöpyneet
hänen muistiinsa. Jos hän olisi ollut rohkeampi ja mennyt sisään ja
pyytänyt saada katsella näitä teoksia, niin hänen mieleensä olisi
tunnissa painunut niistä suurin osa.



IX

JÄLJET


Eräänä päivänä hän löysi puron rannalta kosteasta hiekasta omituisia
painalluksia -- ilmeisestikin jälkiä. Jan tutkiskeli niitä kauan ja
piirsi niistä sitten samankokoisen kuvan. Hän epäili suuresti, että
ne olivat pesukarhun jäljet -- ei ollut niin harvinaista eläintä,
ettei hänen laaksossaan olisi voinut sitä tavata. Hän näytti jäljen
kuvan niin pian kuin suinkin tallirengille, jonka koiran sanottiin
kerran tappaneen pesukarhun ja joka siis tietenkin oli asiantuntija.

-- Onko tämä pesukarhun jälki? kysyi Jan kainostellen.

-- Mistä minä sen tietäisin? vastasi mies töykeästi ja jatkoi
työtään. Mutta vieressä seisoi vieras, omituinen ilmestys, jolla oli
huonot vaatteet, mutta päässä takakenossa uusi silkkihattu. Tämä
sanoi: "Näytäpä minulle." Ja Jan näytti.

-- Onko se luonnollista kokoa?

-- On.

-- Aivan oikein, pesukarhun jälkihän se on. Tutki nyt kaikkia
isoja puita sillä paikalla, jossa tämän jäljet tapasit; kun sitten
näet sellaisen, jossa on kolo, niin tutki kuorta, eikö siitä löydy
pesukarhun karvoja. Jos huomaat niitä, niin tiedät löytäneesi
pesukarhun puun.

Jan lähti liikkeelle niin pian kuin suinkin pääsi. Etsittyään aikansa
hän löysi suuren lehmuksen, jonka kuoreen oli tarttunut vähän
harmaita karvoja. Hän vei ne kotiin saadakseen varmemmin tietää,
minkä eläimen turkista ne olivat peräisin. Hän koetti tavoittaa
kohtaamaansa vierasta miestä, mutta tämä oli mennyt matkoihinsa, eikä
kukaan tuntenut häntä.

Miten saada karvoista selkoa, siinä olikin nyt pulma; mutta äkkiä hän
muisti, että eräällä ystävällä oli vaunujen jalkamatto pesukarhun
nahasta. Hän vertasi siitä nyhtämiään karvoja puusta saamiinsa,
ja tarkastelu osoitti kiipijän epäilemättä olleen pesukarhu. Näin
Jan sai ensimmäisen aavistuksen siitä tosiasiasta, että jokaisella
eläimellä on erilaiset karvatkin, ei vain jäljet. Hän oppi niin
ikään, kuinka viisasta oli piirtää kaikki, mitä halusi muistaa tai
myöhemmin kuvailla. Hän oli keksinyt tuon oivallisen keinon joko
sattumalta tai vaiston avulla, ja periaate oli hyvä; ei mikään muu
anna niin monipuolista ja tarkkaa tietoa muodosta kuin piirros -- ei
ole sen parempaa oikean havaintotoiminnan kehittäjää.

Kerran hänen huomionsa kiintyi erääseen tavalliseen, sateenvarjon
kaltaiseen kasviin. Hän kaivoi sen maasta juurineen, ja alapäästä
löytyi pitkä valkoinen mukula. Hän maistoi sitä. Sen maku muistutti
hyvin paljon kurkkua. Hän löysi kasviopista sen nimen, se oli
"intiaanien kurkku".[2] Kuvaus tästä kasvista tuntui soveltuvan hänen
löytämäänsä juurakkokasviin, mikäli hän käsitti kirjan oppisanain
merkityksen, siinä kun ei ollut kasvista kuvaa. Näin hän siis lisäsi
intiaanikurkun erätietoihinsa.

Kerran hän taas pureskeli erään oudon kasvin lehtiä, koska oli
kuullut, että se oli intiaanien ensimmäinen koe. Mutta pian hän sai
kamalia vatsanväänteitä. Hän kiiruhti kotiin suuressa tuskassa.
Äiti antoi hänelle sinappia ja vettä, kunnes hän antoi ylen, ja
sitten pari kovaa korvapuustia. Isä sattui tulemaan huoneeseen
tämän toimituksen aikana ja täydensi rangaistusta lämpimällä
kädellä. Ja sillä samalla hetkellä häntä käskettiin ainiaan pysymään
poissa metsistä. Jan ei tietenkään totellut. Hän kävi vain entistä
varovaisemmaksi ja nautti mökistään kahta vertaa enemmän, kun siihen
vielä liittyi salaisen synninkin viettelys.



X

BIDDYN AVUSTUS


Perheeseen tuli nyt irlantilais-kanadalainen palvelustyttö, kotoisin
Sangerista. Tämän tytön isoäiti oli kansanparantaja, joka ammattinsa
perinpohjaisena taitajana oli kohonnut suureen maineeseen. Hänet oli
usein ilmiannettu muka noitana, vaikka olikin harras katolilainen.
Tyttö oli oppinut jonkin verran hänen kasvitiedoistaan, ja eräänä
päivänä, kun kaikki olivat käymässä hautausmaalla, hän poikkesi
milloin mihinkin metsikköön ja toi kasveja sekä ilmoitti niiden nimet
ja samalla vaivat, joita vastaan hänen isoäitinsä niitä käytti.

-- Sassafras, josta saadaan lääketeetä ihotauteihin; verijuuri, jolla
keväällä parannetaan verta; pipsisseva vilustumiseen ja kuumeeseen;
valkoisen miehen jalanjälki,[3] jota nousee kaikkialle, mihin vain
valkoinen mies astuu; intiaanin malja, jota kasvaa sille paikalle,
missä intiaani kuolee; voikukan juuri, joka kelpaa kahvinlisäkkeeksi;
intiaanitupakka, jota käytetään ostotupakan höysteeksi; hemlokin
kuorta, josta saadaan punaista väriainetta; harmaan pähkinäpuun
kuorta, josta saadaan kankaisiin vihertävä värivivahdus.

Tämä kaikki oli muille vain hetken huvia, mutta Jania se kiinnosti
aivan valtavasti, ja hän kätki kaikki nämä seikat syvälle muistiinsa.
Biddyn tietoihin oli kuitenkin sekaantunut paljon taikauskoakin:

-- Jos pitää pitkäkoiven (vaaksiaisen) koivesta kiinni ja sanoo:
'Ilmoita minulle, missä lehmäni ovat', niin se osoittaa juuri
lähimmän koipensa alle, -- ja kerran se tiedotti minulle, missä
hukkunut kaularihmani oli.

-- Jos ampuu pääskyjä, niin lehmät lypsävät verta. Vanha Sam White
turmeli sillä koko maitokauppansa.

-- Salama ei koskaan iske sellaisiin ulkohuoneisiin, joihin
pääskyt ovat pesineet. Isä ei koskaan saanut rauhaa, kun oli uuden
ulkohuonerivin rakentanut, ennen kuin pääskyt siihen pesivät. Hän
piti sitä sadan dollarin vakuutuksessa, kunnes pääskyt tulivat sitä
katselemaan.

-- Kun mittaritoukka tulee päälle, niin silloin saat uudet vaatteet.
Minun serkkuni sanoo, että niitä joka kesä kävelee hänen päällään, ja
aina hän saa uudet vaatteet.

-- Jos halkaisee variksen kielen, niin se alkaa puhua kuin tyttö.
Mummo tunsi miehen, ja sillä miehellä oli veli, joka sai kiinni
variksen poikasen ja halkaisi sen kielen ja sanoi sitten mummolle,
että se puhui juuri kuin tyttö -- ja mummo kertoi tämän minulle!

-- Jos liottaa hevosen jouhea sadevedessä, niin siitä tulee käärme.
Ja eikös olekin paljon käärmeitä sellaisten vesipaikkojen ympärillä,
joista hevoset juovat?

-- Jos tappaa hämähäkin, niin seuraavana päivänä sataa. Se on hyvä
tietää. Minä muistan, kun eräänä vuonna oli tulossa protestanttien
juhla heinäkuun 12. p:nä ja äiti käski meitä kokoamaan kaksikymmentä
hämähäkkiä. Ne me tapoimme kaikki edellisenä päivänä, ja voi voi,
kuinka sitten juhlassa satoi! Arvatkaa naurattiko meitä! Useimpien
juhlijoitten täytyi palata kotiin veneillä, niin kerrottiin
sanomalehdessä. Mutta seuraavana vuonna ne tekivät meille saman
jutun, kun me vietimme Pyhän Patrikin päivää, mutta maaliskuun 16.
p:nä hämähäkkejä on vielä vähän, eikä silloin satanut vettä vaan
lunta, niin että kyllä juhlaan mentiin.

-- Rupikonnista saa tietenkin rupia. Oletteko nähnyt Mc Kennan
kaksosia -- kuinka niiden pää on rupia täynnä. No niin, mutta
minä olen nähnyt niiden poikien leikittelevän rupikonnilla kuin
pelikuulilla. Niin, olisipa niiden pitänyt tietää, mitä siitä tulee.
Eikö rupikonnan selkä ole rupia täynnään, niin ettei siihen enempää
mahtuisi?

-- Tuo on intiaanin tupakkaa. Intiaanit aina käyttävät sitä, ja
polttaa sitä joskus mummokin. (Jan painoi tämän erikoisesti mieleensä
-- sitä hänen piti saada ja polttaa, jos kerran intiaanit niin
tekivät.)

-- Noidan pähkinäpuusta tehty taikavirpi rupeaa heilumaan maanalaisen
lähteen päällä ja näyttää, mistä kohdasta pitää kaivaa. Dennyt Scully
on kovin taitava sitä käyttämään. Hän saa dollarin, kun näyttää,
mihin paikkaan pitää kaivo kaivaa, ja ellei vettä löydy, niin ei
silloin ole kaivettu juuri siitä paikasta, jonka hän on osoittanut,
taikka on lumous jollakin tavalla rikottu, ja hänen täytyy etsiä
uudestaan.

-- Kas tässä on voikukka. Sen juuresta tulee oikein hyvää kahvia.
Mummo aina käyttää sitä. Hän sanoo, että se on terveellisempää kuin
ostokahvi, mutta äiti sanoo, että hän pitää enemmän ostetuista
tavaroista, ja kuta enemmän ne maksavat sitä enemmän hän niistä pitää.

-- Kas tässä on ginseng. Siinä on keväällä oikein nätit kukat. Sitä
lähetetään Kiinaan tonneittain. Mummo sanoo kiinalaisten syövän sitä
tullakseen hyvälle päälle, mutta paljon enemmän heidän pitäisi siinä
tapauksessa syödä.

-- Tuossa on ruskojalavan oksa. Se on mainiota kylmän ajamiseksi
ruumiista; silloin pitää juoda sen kuoresta keitettyä mehua. Mummo
teki sitä eräänä keväänä sangollisen. Hän pani sen ulos jäähtymään,
mutta sika joi kaiken, ja varmaan se oli kylmettynyt, sillä se sai
sen takahampaat niin löyhtymään, että ne irtaantuivat suusta. Minä
näin ne itse pihassa. Näin kuin näinkin.

-- Tämä on talvikki. Sitä monet minunkin tuntemani pojat pureskelevat
saadakseen tytöt pitämään itsestään. Ja moni sillä tavalla saakin
oman kullan. Olen itsekin käyttänyt tuota konstia monta monituista
kertaa.

-- Kas tässä on se, jota jotkut nimittävät intiaanin nauriiksi
ja lapset saarnastuoliksi, mutta mummo on keksinyt sille nimen:
murheenkasvi, sillä hän sanoo, että kun sitä joku syö, niin sitten
hän murehtii viimeistä tyhmyyttään. Minä panen sitä vähän isäsi
kahviin ensi kerran, kun hän piiskaa sinua, niin ehkä hän sitten
lakkaa. Minuun oikein koskee kipeästi, kun sinua piiskataan
kaikenlaisten mitättömien asioiden vuoksi, joille et mitään mahda.

-- Käärme pistää kielellään. Astupa jalkasi käärmeen päälle niin
näet, kuinka se koettaa pistää. Sen häntä ei kuole, ennen kuin
aurinko laskee. Sen minä olen kerran itse nähnyt, ja niin mummokin
sanoo; ja mitä mummo ei tiedä se ei ole tietämisen arvoista -- se on
paljasta kirjaviisautta.

Sellaisia kummallisia luuloja hänellä oli. Janin mielestä useimmat
niistä olivat enemmän tai vähemmän älyttömiä; mutta oli piikatytöllä
vähän takametsänkin tietoa, ja kaiken Jan painoi mieleensä.

Tyttö tiesi niin paljon arvokasta, että Jan oli melkein päättänyt
kertoa, minne hän lähti joka lauantai työnsä päätettyään.

Viikon tai parin kuluttua tyttö epäilemättä olisi saanut tietää hänen
suuren salaisuutensa, mutta sitä ennen sattui tapaus, joka teki lopun
heidän seurustelustaan.



XI

KEUHKOPALSAMI


Eräänä päivänä Biddy kulkiessaan Janin kanssa kaupungin laidassa
olevan lehdon kautta pysähtyi erään puun luo ja sanoi:

-- Eikös vain tuossa ole syystuomi![4]

-- Sinä tarkoitat Virginian tuomea.

-- En, vaan syystuomea. Virginian tuomi ei kelpaa mihinkään, mutta
syystuomen kuori on kovin hyvää keuhkokipuihin. Mummolla sitä on
aina varalla. Minä olen itsekin tuntenut hiukan pahoinvointia (totta
puhuen hän oli terve kuin pukki). Minun täytyy hankkia sitä vähän.

Janin kanssa he siis suunnittelivat retken. Se oli niin uhkarohkea,
että poikaa pelotti. Tyttö otti pienen kirveen kalukaapista -- hänen
isänsä pyhästä kalukaapista.

Janin äiti näki hänet kirves kourassa ja kysyi, mitä hän sillä teki.
Vähääkään kainostelematta tyttö sanoi oikopäätä, että hän aikoi
lyödä lujempaan koukun, johon pyykkinuora oli kiinnitetty ja jatkoi
hymyhuulin matkaansa valhettaan häpeämättä. Jan sai uuden opetuksen,
eikä se suinkaan ollut hyvä ja varteen otettava. Kirves pantiin
kyllä heti takaisin kaappiin, mutta seuraavalla kerralla lainattiin
varovaisemmin.

Biddy sanoi menevänsä vihannespuotiin. Mutta nurkan takana hän
tapasi Janin, ja yhdessä he sitten lähtivät toimittamaan asiaansa.
Välittämättä vähääkään omistusoikeudesta hän näytti Janille, kuinka
syystuomesta oli kuori otettava. "Ei pidä kuoria aivan ympäriinsä, --
siitä tulee huono onni; pitää ottaa vain päivän puolelta." Hän täytti
kopan kuorenpaloilla, ja sitten palattiin yhdessä kotiin.

Kotona hän täytti kuoresta irrottamallaan mäihällä ruukun, kaatoi
vettä päälle ja antoi sotkun seistä viikon päivät. Vesi muuttui tänä
aikana tumman ruskeaksi liuokseksi, jolla oli katkera maku ja imelä
hyvä haju. Biddy sekoitti sekaan viskiä ja vähän sokeria ja liimasi
sitten kylkeen nimilapun: _keuhkopalsamia_.

-- Se on kamalan hyvää, hän sanoi. Mummolla sitä on aina varalta.
Sillä parannetaan paljon ihmisiä. Annas kun kerron. Bud Ellis oli jo
niin huonona, että tohtorit aivan hylkäsivät hänet. Sanoivat, ettei
hänellä ollut keuhkoista enää mitään jäljellä, mutta hänpä tuli
mummon luo. Tavallisesti hän oli tehnyt mummosta pilkkaa; mutta nyt
hän oli huutavassa hädässä. Alussa mummo ajoi hänet ulos; mutta kun
hän sitten näki, kuinka kamalan sairas mies oli, voitti säälin tunne
ja hän ilmaisi, miten tätä keuhkopalsamia valmistetaan. Miehen piti
valmistaa pari kannua kerrallaan ja tuoda mummolle. Mummo sitten
piteli sitä, niin että se väheni puoleen, ja antoi sen sitten hänelle
takaisin. Ja eikös vain mies kuuden kuukauden päästä ollut aivan
terve.

Biddy valitteli nyt joka yö rintavaivojaan. Näihin vaivoihin ei ollut
mistään muusta apua kuin hänen keuhkopalsamistaan. Varmaan hänen
tilansa oli sangen arveluttava, sillä eräänä yönä hänen päähänsä
näytti tulleen vikaa hänen nautittuaan useita lasillisia kallista
palsamiaan. Biddy alkoi morkata talon emäntää, ja kuukauden lopussa
hänen sijallaan oli toinen, vaikka ei tosin yhtä mielenkiintoinen
palvelija.

Monta hyvää ja huonoa opetusta olisi Jan voinut tytöltä saada;
mutta ainoa, mikä todella jäi kummittelemaan hänen mieleensä, oli
tieto, että syystuomen kuori oli aivan ihmeellistä rohtoa. Perheen
lääkärikin vakuutti, että kyllä asiassa oli perää, ja Jan piti tätä
niin ollen uutena kalliina erätietona.

Opittuaan kerran tuntemaan puun hän ihmeekseen huomasi, että se
oli jokseenkin yleinen, ja ilokseen hän huomasi sen kukkivan
Glenjanissakin.

Tästä hänen päähänsä pälkähti kirjoittaa paperille muistiin kaikki
puut, mitä hän tunsi, ja hämmästyksekseen hän silloin huomasi,
että niitä oli hyvin vähän ja että hänen tietonsa niistä olivat
kovin hatarat. Kaksi vaahteralajia, pyökki, kaksi lajia jalavaa,
rautapuita, kaksi lajia koivua, kaksi saarnilajia, mänty, setri,
palsamikuusi, hemlokki ja tuomi.

Hän oli kuullut, että intiaanit tunsivat jokaisen puun ja kasvin
nimen ja ominaisuudet, mitä metsässä oli, ja hän toivoi vielä
voivansa sanoa samaa itsestään.

Eräänä päivänä hän löysi puron rannalta kokonaisen kasan tyhjiä
simpukan kuoria. Kuorethan olivat aivan yleisiä, mutta miksi ne
olivat kaikki kasassa ja kaikissa samanlaiset merkit. Kasan ympärillä
oli liejussa omituisia jälkiä ja muita merkkejä. Jälkiä oli niin
taajassa, että oli vaikea löytää ainoatakaan ehjää, mutta kun hän
viimein löysi sellaisen, piirsi hän pesukarhun jäljen muistaen siitä
kuvan. Se oli liian pieni ollakseen hänen vanhan tuttavansa jälki.
Mutta hän ei tavannut ketään, joka olisi voinut hänelle kertoa, mikä
eläin se oli. Eräänä päivänä hän kuitenkin näki pyöreähkön ruskean
eläimen istumassa rannalla simpukoita syömässä. Se sukelsi veteen
hänen lähestyessään, mutta nousi jälleen vähän matkan päässä pinnalle
ja ui. Kun se uudelleen sukelsi, huomasi Jan pitkästä hoikasta
hännästä, että se oli piisami, samanlainen kuin se, jonka hän oli
nähnyt täytettynä puodin ikkunassa.

Pian hänelle selvisi, että mitä enemmän hän tutki jälkiä, sitä
enemmän hän löysi erilaisia. Toiset olivat hyvinkin salaperäisiä,
niin ettei hän voinut muuta kuin piirtää niistä kuvan ja panna sen
talteen, kunnes asia joskus valkenisi. Eräät kaikkein ihmeellisimmät
jäljet hän huomasi rosvokilpikonnan tekemiksi, eräät toiset taas vain
juomassa käyneen tavallisen variksen jalan painanteiksi.

Kaikenlaisten omituisten mökkiin kerättyjen esineitten luku kasvoi
jatkuvasti. Paikka kävi yhä enemmän osaksi hänestä itsestään. Se
joutui entistä enemmän piiloon, kun ympärillä oleviin puihin ja
pensaisiin jälleen kasvoi lehtiä, ja Jan oli ylpeä sen jylhästä
yksinäisyydestä ja salaperäisyydestä ja vaelsi pitkin metsää
jousineen ja nuolineen tähtäillen viattomia tirskuvia oravia --
vaikka epäilemättä hänen mielipahansa olisi ollut yhtä vilpitön kuin
niiden, jos hän todella olisi ampunut ja osunut.

Jan huomasi piankin, ettei hän ollut mökin ainoa asukas. Eräänä
päivänä istuessaan ja ihmetellessään, miksei hän ollut rakentanut
liettä, jonka ääressä olisi voinut istua lämmittelemässä, hän
näki pienen eläimen ääneti livahtelevan takaseinän kahden hirren
raossa. Jan pysyi alallaan. Kaunis pieni metsähiiri tuli pian
kokonaan näkyviin, istui Jania katselemaan ja silmiään pesemään. Jan
tavoitti jousta ja nuoliaan, mutta hiiri livahti samassa piiloon.
Jan asetti jänteelle tylpän nuolen ja odotti sitten, ja kun hiiri
palasi, hän ampui. Nuoli ei osunut hiireen, vaan iski hirteen ja
ponnahti takaisin Janin kasvoihin, läimäyttäen häntä poskeen pistävän
kipeästi. Piehtaroidessaan maassa möristen ja poskeaan hieroen hän
ajatteli: juuri saman minä aioin tehdä metsähiirelle. Sen jälkeen
ei Jan enää millään tavalla yrittänyt tehdä pahaa metsähiirelle;
päinvastoin hän mielellään jakoi sen kanssa eväänsäkin. Aikaa myöten
heistä tuli hyvät tuttavat, ja Jan huomasi, että niitä olikin
muuttanut kokonainen perhe metsämajaan hänen kerallaan asumaan.

Biddyn kertomus intiaanitupakasta teki tehtävänsä. Ja ei ollut
tupakkamies, mutta nyt hänen mielestään täytyi se taito oppia. Hän
kokosi suuren määrän tätä tupakkaa,[5] pani sen kuivumaan ja ryhtyi
tekemään piippua -- oikeata intiaanin rauhanpiippua. Hänellä ei ollut
punaista hiekkakiveä, josta olisi näpertänyt pesän, mutta varsin
hyvä tuli pehmeästä punaisesta tiilestäkin. Ensin hän puukollaan
hahmotteli sille muotoa ja yritti sitten kaivaa pesän samalla
aseella, kunnes sattui muistamaan lukeneensa eräästä koulukirjastaan,
että intiaanit näversivät kiveen kolon jousiporalla ja kostealla
hiekalla. Eräs hänen tovereistaan, puusepän poika, oli nähnyt isänsä
käyttävän jousiporaa. Tämän tietonsa vuoksi hän Janin silmissä kävi
entistä tärkeämmäksi. Hänen johdollaan tehtiin jousipora ja sitä
käytettiin monenlaisten esineitten valmistamiseen, kunnes sen käyttö
oli täysin selvillä, ja sitten se sai oikeata intiaanityötä, sillä
kun porattiin piippuun pesä ja pesän reikä.

Varren hän teki seljapuun oksasta työntäen kotona sydämen pois
pitkällä sukkavartaalla. Hän leikkasi somemmiksi muutamia valkoisia
kyyhkysten sulkia, pani kunkin varren päähän vähän pihkaa, kiinnitti
ne sitten lujaan nauhaan ja lopuksi sitoi ne piipunvarteen. Sitten
hän istui leiritulensa ääressä juhlallisesti poltellen -- muutamia
sauhuja vain, sillä ei se häntä todella miellyttänyt -- sanoi sitten
"ugh paljon nälkä", koputti tuhkat pois ja ryhtyi jatkamaan jotakin
kesken jäänyttä työtä.

Näin hän vietti lauantait. Lähtiessään mökistään hän kätki kaikki
tavaransa huolellisesti. Sitten hän pesi purossa värit naamastaan,
kiinnitti paikoilleen vihaamansa paperikauluksen, jota perheen
ylpeys ja köyhyys pakotti hänet joka päivä käyttämään, ja palasi
kotiin. Ja oli pieni haaveilija, mutta kuinka onnellisia olivatkaan
hänen haaveensa! Kokiessaan kotonaan niin monet surut hän samalla
tiesi, että hän aina saattoi tulla tänne laaksoonsa, unohtaa
ja olla onnellinen kuin kuningas -- olla todellinen valtias
kuningaskunnassaan, joka oli kerrassaan hänen mielensä mukainen ja
hänen ikiomansa.



XII

KOHTALON KOLAUKSIA


Koulussa Jan oli mallipoika paitsi eräässä suhteessa -- hän
hairahtui toisinaan omituisiin oikullisiin uppiniskaisuuden puuskiin
opettajiaan vastaan. Eräänä päivänä hän huvikseen piirsi ison
taulun täyteen naurettavia pilakuvia rehtoristaan, jonka suosikkeja
hän kieltämättä oli. Kuvat olivat sangen sukkelia ja sen tähden
harmillisiakin. Rehtori ryhtyi perinpohjaisiin toimenpiteisiin
saadakseen selville, kuka oli kuvat tehnyt. Hän kutsui koolle koko
koulun ja alkoi ristikuulustelulla ahdistaa erästä tyhmää raukkaa,
jota hän luuli syylliseksi. Poika kielsi sekavin sanoin, ja niinpä
rehtori oli varma hänen syyllisyydestään ja tavoitteli piiskaansa
tuomitun puhjetessa kovaan itkuun. Kaikkien hämmästykseksi Jan nousi
ja ikävystyneellä, kärsimättömällä äänellä sanoi:

-- Oh, antakaa hänen olla. Minä sen tein.

Hänen käytöstapansa ja muut seikat olivat sen tapaisia, että kaikki
rupesivat nauramaan. Rehtoria tämä kiukutti niin, että hän raivostui
suunniltaan. Hän tarttui Janin kaulukseen kiinni. Jania pidettiin
arkana poikana; hänen kasvonsa olivat valkoiset, huulet tiukasti
kiinni. Rehtori pieksi häntä raakanahasta palmikoidulla ruoskalla,
kunnes koko koulu huusi "hävetkää", mutta hän ei saanut Jania
kertaakaan parkaisemaan.

Kun Jan sinä iltana riisuutui maata mennäkseen, hänen veljensä
näki pitkät tummat juovat, jotka ulottuivat kiireestä kantapäähän,
eikä selitystä voitu välttää. Valehteleminen oli aivan vastoin
Janin luontoa; vanhemmat saivat kuulla kuinka huonosti hän oli
käyttäytynyt, ja siitä seurasi uusia tylyjä rangaistuksia. Seuraava
päivä oli lauantai. Hän pilkkoi tavanmukaisen kahdenkertaisen määrän
puita keittiöön ja lähti sitten, selkä täynnä kimoilevia mustelmia
siihen ainoaan onnen paikkaan, jonka hän tunsi. Synkkä mieliala
hälveni hänen lähestyessään Glenjania. Hän jo alkoi tuumia lieden
ja savupiipun rakentamista majaansa. Hän kulki salaista polkua
avoimen nurmen poikki ja oli jo melkein mökillään, kun hän kuuli
ääniä -- kovia karkeita ääniä -- _omasta mökistään_. Hän hiipi aivan
lähelle. Ovi oli auki. Siellä oli, hänen rakkaassa mökissään, kolme
maankiertäjää, jotka pelasivat korttia ja joivat pullosta. Heidän
vieressään maassa oli hänen kaulakoristeensa rikottuna pelimerkeiksi.
Ulkona hiljalleen palavassa tulessa olivat hänen jousensa ja
nuoliensa jäännökset.

Jan parka! Päätös olla kuin intiaani kidutuspaalussa oli auttanut
häntä kestämään opettajan julman rangaistuksen samoin kuin
kotikurituksenkin, mutta tämä oli liikaa. Hän pakeni etäiseen ja
rauhalliseen kolkkaan, heittäytyi siellä maahan pitkäkseen ja itki
surusta ja vihasta -- hän olisi tappanut nuo roistot, jos olisi
voinut. Tunnin tai parin kuluttua hän palasi takaisin nähdäkseen
paraiksi roikaleitten päättävän pelinsä ja ryyppäävän viimeiset
naukut; sitten he tahrasivat mökin ja hajottivat sen raunioiksi.

Janin elämän paras ilo oli hävitetty -- kuninkaalta riistetty
kruunu ja valtaistuin. Tuntien nyt jokaisen mustelman selässään ja
säärissään hän lähti synkkänä kotiin.

Tämä tapahtui kesän lopulla. Pian saapui syksy: päivät lyhenivät
ja tuulet kävivät tuimemmiksi. Jan ei päässyt käymään Glenjanissa,
vaikka häntä suuresti haluttikin. Hän ahkeroitsi sitä enemmän;
kirjat olivat nyt hänen huvinsa. Hän teki työtä uutterammin kuin
koskaan ennen, kunnostautui koulussa, mutta ei saanut minkäänlaista
tunnustusta kotona, jossa jumalisuus oli ylinnä.

Opettaja ja jotkut pojistakin huomasivat, että Jan kävi kovin
laihaksi ja kalpeaksi. Hän ei koskaan ollut kovin vankka, mutta nyt
hän näytti sairaalta; kotona ei kuitenkaan huomattu tätä muutosta.
Äidin kaikki ajatukset kohdistuivat Janin houkkamaiseen nuorempaan
veljeen. Kahteen vuoteen hän ei ollut montakaan kertaa puhunut
Janille samalla torumatta. Janin sydämessä oli nälkäinen tyhjä
tila, kun hänen täytyi joka aamu huomaamatta lähteä kotoa ja nähdä
kelvotonta veljeään suudeltavan ja hyväiltävän. Koulussa heidän
asemansa muuttui päinvastaiseksi. Jan oli rehtorin ylpeys. Hän ei sen
koommin piirtänyt pilakuvia, ja opettaja kuvitteli mielessään, että
selkäsauna oli pelastanut koulun kalpeakasvoisen priimuksen.

Jan laihtui ja hänen sydämensä ikävä kasvoi yhä enemmän melkein
jouluun saakka, jolloin hänen voimansa murtuivat.

-- Hän sairastaa pitkälle kehittynyttä keuhkotautia, sanoi lääkäri.
Hän ei voi elää kuin kuukauden tai pari.

-- Hänen _täytyy_ elää, nyyhkytti äiti omantuntonsa soimaamana. Hänen
täytyy elää -- oi Jumalani, hänen täytyy elää.

Tehtiin kaikki, mitä äkkiä herännyt äidinrakkaus saattoi tehdä.
Etevä lääkäri käytti parhaan taitonsa, mutta äiti hänet pelasti.
Äiti valvoi hänen vuoteensa ääressä yöt ja päivät, tutki hänen
mielitekojaan ja lohdutti häntä joka tavalla. Äiti rukoili ja pyysi
usein Jumalalta anteeksi, että hän niin kauan oli laiminlyönyt
poikaansa. Näin Jan sai ensi kerran kokea äidin rakkautta. Miksi
tämä oli ollut niin kauan hänestä välittämättä, oli selittämätöntä.
Äiti oli vain erehtynyt, mutta nyt hän havahtui huomaamaan poikansa
loistavat lahjat, hänen vakaan uutteran elämänsä, jolla jo oli
päämääränsä.



XIII

ILVES


Kun talvi väistyi, palasivat Janin voimat. Hän oli siksi viisas, että
käytti uutta asemaansa saadakseen kirjoja. Kansankirjaston hoitaja,
laajan sivistyksen hankkinut mies, joka oli itse saanut taistelunsa
taistella, alkoi kiinnittää Janiin huomiota ja hankki hänelle
montakin kirjaa, joita hänen muutoin olisi ollut mahdoton saada.

Kaksi kirjaa hänestä oli erityisen tärkeitä: toinen lintukirja ja
toinen teos intiaaneista. Ne olivat kimaltelevia puroja kuivuudesta
janoisessa maassa.

Maaliskuussa hän nopeasti parani. Hän saattoi nyt käydä pitkillä
kävelyretkillä; ja eräänä kirkkaana lumisena päivänä hän lähti
vaeltamaan veljensä koira seuranaan. Askelet kääntyivät mäkimaita
kohti. Ilma oli kirkasta ja virkistävää, hän käveli odottamattoman
reippaasti ja suuntasi askelensa kohti etäistä Glenjania, vaikka ei
hänen aikomuksensa alussa ollutkaan lähteä sinne. Vanhan vetovoiman
vaikutuksesta hän kuitenkin kulki kulkemistaan. Salainen polku ei
näyttänytkään nyt yhtä salaiselta, nyt kun puissa ei ollut lehtiä.
Siitä huolimatta hänen laaksonsa tuntui rakkaalta ja kodikkaalta, kun
hän oli tullut sen leveämpään kohtaan.

Sitten hän sattui lumessa näkemään omituiset isot jäljet, jotka
olivat aivan verekset. Ne olivat viisi tuumaa leveät, melkein
karhun jäljen kokoiset, mutta kynsistä ja varvaskänsistä ei näkynyt
merkkiäkään. Askelet olivat lyhyet, eivätkä jäljet olleet painuneet
syviksi, kuten ne karhun kokoisen eläimen alla olisivat painuneet.

Kun toisessa päässä aina oli varpaista vähän merkkiä, hän saattoi
nähdä, mitä tietä eläin oli mennyt, ja niin hän kulki laaksonsa
yläpäähän päin. Koira haisteli jälkiä levottomasti, mutta sitä ei
vähääkään haluttanut lähteä niitä seuraamaan. Jan harppaili ylöspäin
ohi mökkinsä raunioitten, jotka nyt, lehtien varistua, olivat
surkeasti näkyvissä, ja hänen sydämeensä koski, kun hän katseli
niitä. Jäljet nousivat laakson yläpäähän ja kulkivat hirttä pitkin
puron poikki. Jan alkoi olla varma siitä, että hän oli ison ilveksen
jäljillä. Vaikka koira, jonka nimi oli Grip, oli mainio haukkumaan,
se tunnettiin kuitenkin yleisesti pelkuriksi, ja nytkin se hiipi
pojan taa, haisteli isoja jälkiä eikä millään suostunut kulkemaan
edellä.

Jan oli aivan haltioissaan nähdessään nämä pitkät jälkijonot, ja
kun hän tuli paikkaan, missä eläin oli hypännyt pari syltä ilman
erikoista syytä, hän oli aivan varma siitä, että oli tavannut
ilveksen, ja seikkailun halu kiihotti häntä seuraamaan, vaikkei
hänellä ollut keppiäkään kädessään eikä veistä taskussaan. Hän
sieppasi parhaan sauvan, mitä sattui löytämään, kyynärän mittaisen,
läpimitaten pari tuumaa paksun kuivan oksan, ja lähti ilveksen
perään. Koiraa ei nyt haluttanut tulla mukaan ensinkään; se jäi yhä
enemmän jälkeen, ja joka sadan askelen päästä sitä täytyi kutsua.

He saapuivat lopulta tiheään hemlokkimetsään laakson yläpäähän, kun
äkkiä kuulivat omituista ääntä, ikään kuin matalaäänisen kissan
naukumista.

-- _Jau! Jau! Jau!_

Jan seisoi hiljaa. Vaikka koira oli iso ja mainio riistan noutaja, ei
se muuta kuin vinkui, värisi ja ryömi likelle Jania.

Ääni kävi yhä kovemmaksi. Yhä äänekkäämmin ja äänekkäämmin ja
lähempää alkoi kuulua mankuvaa _miauta_, ja sitten äkkiä aivan
kirkkaasti ja likeltä, ikään kuin eläin olisi jonkin mäen nokan takaa
tullut avoimelle paikalle. Nyt se kerrassaan sai veren hyytymään.
Koira ei kestänyt kauempaa; se kääntyi ympäri ja oikaisi kotia kohti
niin sukkelaan kuin pääsi jättäen Janin oman onnensa nojaan. Ei ollut
enää kysymys siitä, ettei naukuja ollut ilves. Jan oli jo ennenkin
ollut hermostunut, ja koiran raukkamainen pako vaikutti häneen. Hän
huomasi, kuinka vailla puolustuskeinoja hän oli, tautinsa jälkeen
vielä heikkona. Sen vuoksi hän pyörsi ympäri ja teki koiralle seuraa.
Alussa hän käveli, mutta annettuaan pelolle valtaa hän alkoi pelätä
yhä enemmän; ja kun naukumista yhä jatkui, hän lopulta juoksi niin
kovaa kuin pääsi. Ääni vaimeni vähitellen, mutta Jan ei pysähtynyt,
ennen kuin Glenjan oli jäänyt hänen taakseen ja hän oli jälleen ison
joen avoimessa laaksossa. Siellä hän tavoitti urhean koiran, jonka
ruumis vapisi. Jan tervehti sitä halveksivalla potkulla, ja muutamia
kiviä löydettyään hän poikamaiseen tapaan nakkeli sitä niillä, kunnes
oli karkottanut Gripin kotiin saakka.

       *       *       *       *       *

Melkein kaikissa pojissa on jonkin verran urheilijan luontoa, ja
vaikkei Janin vanhempi veli ollutkaan taipumuksiltaan samanlainen
kuin Jan, ei hän suinkaan ollut vastahakoinen lähtemään
ampumaretkelle, kunhan vain oli saaliin toivoa.

Jan päätti ilmaista Radille salaisen notkonsa. Jan ei ollut saanut
koskaan käyttää pyssyä, mutta Radilla oli pyssy, ja Janin vilkkaalla
kertomuksella ilvesseikkailusta oli toivottu vaikutus. Kuvaavaa oli
se tapa, jolla hän asiansa esitti.

-- Rad, menisitkö sinä metsästämään, jos olisi paljon ammuttavaa?

-- Tietysti.

-- No minä tiedän paikan, johon ei ole kuuttatoistakaan kilometriä,
ja siellä on kaikenlaisia metsän eläimiä -- niitä on sadoittain.

-- Sinäkö? Johan nyt jotakin. Onko se totta!

-- Tiedän kuin tiedänkin, ja kerron sinulle, jos lupaat, ettet
koskaan puhu kenellekään.

-- No kaikkea tässä!

-- Kuule, minulle juuri äsken sattui siellä seikkailu ilveksen
kanssa, ja jos sinä tulet ja otat pyssyn mukaasi, niin saamme sen.

Sitten Jan kertoi kaiken, mitä hänelle oli tapahtunut, ja asia
vielä parani hänen kertoessaan. Veljeen tämä teki niin voimakkaan
vaikutuksen, että hän seuraavana lauantaina lähti matkaan Janin
opastamana.

Janin ei vähääkään tehnyt mieli kertoa pilkalliselle arkiselle
veljelleen kaikkia niitä iloja ja suruja, joita hänellä oli
Glenjanissa ollut, mutta kun hänen nyt oli pakko opastaa tätä, niin
hän hyvin halukkaasti näytteli taitavan oppaan osaa. Tarpeetonta
varovaisuutta noudattaen hän ensin johti veljeään väärään suuntaan ja
koetti sitten, vaikka turhaan, uuden kerran pakottaa hänet lupaamaan,
että hän olisi vaiti, minkä jälkeen hän poikkesi toiseen suuntaan,
osoitti etäistä puuta ja sanoi niin suurta tärkeyttä teeskennellen
kuin taisi: -- Kymmenen askelen päässä tuosta alkaa polku, joka vie
salaiseen laaksoon. Useiden muiden samanlaisten menojen jälkeen he
olivat lähellä Glenin suuta, kun pensaista ilmestyi raskasta taakkaa
kantaen mies. Kun hän tuli lähelle, näki Jan suureksi harmikseen,
että hän kantoi ilvestä -- niin, epäilemättä juuri _hänen_ ilvestään.

He ahdistivat miestä kiihkeillä kysymyksillä. Hän kertoi ampuneensa
ilveksen jo edellisenä päivänä. Se oli viime viikon, ehkä jo
kauemminkin, kuljeskellut Kernoren haassa; luultavasti se oli näille
seuduille eksynyt jostakin pohjan puolesta.

Tämä kaikki oli Janin mielestä erikoisen kiintoisaa, mutta siinä oli
samalla paha soraääni. Ilmeisestikin tämä mies piti Gleniä -- hänen
Gleniään -- tavallisena hyvin tunnettuna hakana -- ehkäpä maatilaansa
kuuluvana -- eikä ollenkaan niin salaperäisenä kuin Jan.

Ilves oli suuri ja kaunis. Naamajuoviensa ja avoimien keltaisten
silmiensä vuoksi sen ulkonäkö oli omituisen hurja ja tiikerimäinen.
Kaikki tämä vaikutti voimakkaasti Janin romanttiseen mieleen.

Miksikään seikkailuksihan tätä ei voida nimittää, mutta siitä olisi
voinut tulla seikkailu, ja pojan mieleen se jätti syvän vaikutuksen,
ja samalla se osoitti, kuinka tarkka hänen vaistonsa oli, kun hän
saattoi tuntea eläimiä, joita ei ollut koskaan nähnyt, vaan joista
oli vain saanut kirjojen välityksellä vaillinaisia kuvauksia.



XIV

VAAHTOA


Jan vahvistui kevääseen mennessä päivä päivältä ja hänen suhteensa
äitiin kävi entistä läheisemmäksi. Äiti koetti syventyä niihin
harrastuksiin, jotka tuottivat hänelle niin paljon onnea. Mutta
samalla hän kaikin tavoin koetti saada Jania kiintymään omaan
maailmaansa. Äiti oli sairaalloisen uskonnollinen nainen. Puheensa
hän höysti aina runsaalla valikoimalla raamatunlauseita. Hänellä oli
niitä muistissaan suuri varasto -- taisivatpa ollakin suorastaan
kaikki; ja hän käytti niitä kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa
tilanteissa aivan hämmentävällä tavalla.

Missä hän vain näki nuoria yhdessä tanssimassa, kisailemassa,
pallosilla tai vaikkapa vain sydämestään nauramassa, aina hän
keskeytti heidän ilonpitonsa sanoakseen: -- Lapset oletteko varmat
siitä, että voitte kaikkeen tuohon rukoilla Jumalan siunausta?
Pidättekö oikeana sitä, että olennot, joilla on kuolematon sielu,
antautuvat riettauteen? Minä pelkään, että te teette syntiä, ja
olkaa varmat siitä, että syntinne vielä todistavat teitä vastaan.
Muistakaa, että meidän täytyy taivaan ja maan suurelle tuomarille
tehdä tiliä jokaisesta turhasta sanasta ja teosta. Vakaumuksesta
hän näin teki, mutta hän puhui aina tällä tavoin. Ei kuitenkaan
poikansa sairauden aikana, jolloin hän lääkärin määräyksestä karttoi
puheenaihetta iankaikkisesta autuudesta ja koetti teeskennellä
olevansa huvittunut poikansa harrastuksista. Tämä oli se siunattu
aselepo, joka teki heistä ystävät.

Jan sai taas uskotun, jota vailla hän siitä pitäen oli ollut, kun
oli tavannut kauluksettoman muukalaisen, ja hän puhui kaikista
metsän väen parissa kokemistaan hauskoista elämyksistä ja uskoi
samalla huolensa ja murheensa. Hän puhui milloin tuosta, milloin
tästä linnusta tai kukasta ja toivoi saavansa sen nimen selville,
kunnes äiti äkkiä loukkaantui ajatellessaan sitä, että ihminen, jolla
oli kuolematon sielu pelastettavana, saattoi puhua niin hartaasti
asioista, jotka eivät kuuluneet Raamattuun. Sitten hän hellästi
moitti sekä poikaansa että itseäänkin monella raamatunlauseella.

Jan saattoi vastata toisilla, sillä hänelläkin oli niitä runsas
varasto tiedossaan. Mutta äiti toisti aina lauseen, johon ei ollut
mitään vastattavaa: "Yksi asia vain on tarpeen. Sillä mitä se
hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman,
mutta saisi sielullensa vahingon?"

Näitä kaksintaistelulta alkoi olla tiheämpään, kun Jan voimistui ja
tohtori peruutti kieltonsa.

Erään tavallista kuumemman ottelun jälkeen Jan teki sen jäätävän
huomion, että äiti oli vain teeskennellyt osanottoa hänen
harrastuksiinsa. Hän oli vaiti hyvän aikaa ja sanoi sitten:

-- Äiti, sinä niin mielelläsi puhut Raamatustasi. Se kertoo sinulle
asioita, joita sinä haluat tietää, joita sinä mielelläsi opit. Sinä
tuntisit itsesi onnettomaksi, jos jonakin päivänä et saisi lukea
sitä. Se on sinun luontosi, Jumala loi sinut sellaiseksi. Minun on
ollut pakko lukea Raamattua koko elämäni. Joka päivä olen lukenut
luvun; mutta minä en enää rakasta sitä. Luen sitä vain siitä syystä,
että minun täytyy lukea. Se ei sano minulle mitään mitä haluan
tietää. Se ei opeta minua rakastamaan Jumalaa, joka sinun sanasi
mukaan on se ainoa asia, joka on tarpeen. Minä taas lähden metsään,
ja joka lintu ja kukkanen, jonka näen, herättää sydämessäni jotakin,
en itsekään tiedä mitä; minä vain rakastan niitä: minä rakastan niitä
kaikella voimallani, ja ne herättävät minussa sellaisen tunteen,
ikään kuin rukoilisin, mutta sinun Raamattusi ei sitä tee. Luonto on
minun Raamattuni. Sellaiseksi Jumala on minut luonut.

Tämän jälkeen äiti vaikeni, mutta Jan älysi, että hän rukoili
poikansa kadotetun sielun puolesta.

Muutamaa päivää myöhemmin he lähtivät kevätaamuna varhain kävelemään.
Mättäällä liverteli iloisesti tunturileivonen, joka tunsi
päivänpaisteen rupeavan lämmittämään.

Jan tarkasteli sitä kiinteästi ja keskitti kaikki voimansa sen
kiinniottamiseen. Hän hiipi niin lähelle kuin suinkin. Lintu lähti
lentoon, ja Jan heitti sen perään lyhyen kalikan, joka hänellä oli
kädessään. Kalikka pomppi maata pitkin ja osui lintuun. Se putosi
lepattavin siivin. Hurjaa intoa tuntien Jan juoksi sen perässä ja
otti sen kiinni, vaikka äiti kielsi.

Palatessaan hänellä oli lintu kädessään, mutta se ei elänyt monta
minuuttia. Äiti oli kovin pahoillaan ja suutuksissaan. Hän sanoi:
-- Vai tällaista se onkin sinun suuri rakkautesi; heti ensimmäisen
laulavan kevätlinnun sinä kolhit kuoliaaksi. En ymmärrä tunteitasi.
Eikö kahta varpusta myydä yhteen ropoon. Eikä yksikään niistä putoa
maahan teidän isänne sallimatta.

Janin mieli murtui. Hän piti kädessään kuollutta lintua ja puhui
ristiin koettaessaan kyynelet silmissä vakuuttaa:

-- Toivoisin, etten olisi sitä tehnyt; mutta voi, kun se oli niin
kaunis.

Hän ei voinut sen enempää selittää, kun ei tiennyt, mitä olisi
sanonut, mutta teeskentelijä hän ei silti ollut.

Viikko sen jälkeen hänelle tarjoutui tilaisuus päästä halpaan hintaan
huvimatkalle; ensi kertaa Niagaraa katsomaan. Seisoessaan äitinsä
keralla katsomassa tuota koskea, joka putouksen alla syöksyy kapeaan
rotkoon, hän sattui näkemään korsia, kuplia, ja vaahtoa, jotka
näyttivät kulkevan vastavirtaan. Hän sanoi:

-- Äiti, katsos, kuinka vaahto näyttää kulkevan vastavirtaa?

-- Niin kyllä, mitä sitten?

-- Tiedämme, että se on niin mitätöntä eikä merkitse mitään. Mutta
tiedämme myös, että heti vaahdon alla on syvä, leveä, hirmuinen,
vastustamaton, nuolennopea virta, joka kaikkineen syöksyy
päinvastaiseen suuntaan.

-- Niin kyllä, poikani.

-- No hyvä, äiti, kun minä tapoin tunturileivon, niin se oli vaahtoa,
joka kulki väärään suuntaan. Minä rakastin sitä pientä lintua. Nyt
tiedän, miksi sen tapoin. Siitä syystä, että se lähti minua pakoon.
Jos olisin saanut katsella sitä läheltä ja olisin voinut koskettaa
sitä taikka vain kuullut sen joka päivä laulavan, en koskaan olisi
tahtonut tehdä sille pahaa. Minä en tahtonut _tappaa_ sitä, minä vain
tahdoin _ottaa sen kiinni_. Kun sinä poimit kukkia, niin teet sen
siitä syystä, että tahdot pitää niitä luonasi, etkä siitä syystä,
että tahtoisit ne hävittää. Kun ne kuolevat, sinä suret. Minä vain
tahdoin poimia tunturileivon samoin kuin sinä kukkia. Se kuoli, ja
minä olin siitä kovin, kovin, pahoillani.

-- Mutta hyvä poika, vastasi äiti, -- sääliväisen ihmisen tulee
olla sääliväinen myös eläimiä kohtaan. Hän, joka kuulee korpin
poikasten huudon, varmasti huomasi sinun tekosi; ja Hänen suuressa
muistikirjassaan se seisoo sinua vastaan kirjoitettuna.

Siitä pitäen he varmasti loittonivat toisistaan.



II OSA: SANGER JA SAM



I

UUSI KOTI


Jan oli nyt neljäntoista vuoden vanha, pitkäkoipinen ja laiha. Hän
kasvoi nopeaan. Lääkäri huomasi tämän ja sanoi:

-- Lähettäkää hänet vuodeksi johonkin maalaistaloon.

Niinpä asia järjestettiin siten, että Jan sai tehdä työtä
täysihoidosta William Raftenin maatilalla Sangerissa.

Sanger oli siirtokunta, joka juuri oli pääsemässä varhaisesta
takametsäkaudestaan.

Yleisesti hyväksytyt asteet ovat: rajaseutu eli salo, jossa kaikki
on koskematonta metsää ja hirviä on runsaasti; sitten siirtokunta,
jossa on metsää ja raivattuja alueita melkein yhtä paljon eikä hirviä
enää ensinkään; ja viimeksi maanviljelysseutu, jossa ei enää ole kuin
vähän metsän tähteitä.

Sangerin oli kolmekymmentä vuotta takaperin anastanut
siirtolaisjoukko, joka oli enimmäkseen tullut Irlannista. He olivat
suurimmalta osalta jäykkiä talonpoikia, jotka toivat kerallaan
Irlannin vuossataiset vihatkin -- katolilaisten ja protestanttien
väliset katkerat riidat. Katolilaisten värit olivat vihreä ja
valkoinen; protestanttien oranssi ja sininen.

Jokainen Sangerin mies ja poika oli tottunut käyttämään kirvestä;
siihen he olivat kerrassaan ihmeteltävän taitavia. Tavallisella
sananparrella: "hän on kelpo mies", oli kaksi hyväksyttyä merkitystä.
Jos sitä käytettiin siirtolaisesta tavanmukaisessa lauantai-illan
iiriläistappelussa Downey's Dumpin kauppalassa, se merkitsi, että hän
oli pätevä nyrkeiltään; mutta jos hän sai sen arvosanan kotioloissaan
maatilallaan, se tiesi, että hän oli vielä tavallistakin kätevämpi
kirveen käyttäjä. Miestä, joka ei täyttänyt miehen mittaa,
halveksittiin. Omistajainsa rakentamat hirsituvat ilmaisivat heidän
kirvesmiestaitonsakin. Hirsirakennusmallia oli kahta laatua: mökkiä,
jolla oli ristinurkat, sanottiin sikolättimalliksi, ja sellaista
taas, jonka nurkat oli kauniisti salvettu, sinkkanurkka-malliksi.
Sangerissa pidettiin miehelle alentavana, jos hän asui edellisen
laatuisessa mökissä. Niiden asukkaat olivat resumiehiä ja kelvottomia
toisten mielestä, jotka etevämmän kirveenkäyttönsä vuoksi olivat
kyenneet siistimmin salvamaan talonsa. "Sinkkanurkkalaisten"
keskenkin pääsi myöhemmin voimaan uusi jako, kun paikkakunta
sai tiilitehtaan. Varakkaammat uudisasukkaat rakensivat somat
pienet tiilitalot. Kaikkien kummaksi eräs Phil O'Leary, köyhä
mutta puuhakas mies, hyppäsi yhdellä harppauksella sikolätistä
komeaan tiilitaloon ja tuotti ainaista päänvaivaa seuraelämän
hallitseville kuningattarille, hän kun käänsi mullin mallin koko
yhteiskuntajärjestyksen, koska hänen yhdeksän lihavaa tytärtään nyt
kykenivät kilpailemaan parhaitten kanssa. Toiset, joiden tiilitalot
jo olivat viidettä vuotta vanhat, moittivat kuitenkin O'Learyn
joukkoa nousukkaaksi eivätkä moneen aikaan tunnustaneet heille
minkäänlaista asemaa yhteiskunnassa. William Raften, siirtokunnan
varakkain mies, oli ensimmäinen, joka rakensi punatiilisen talon.
Char-less (kaksi tavua) Boyle, hänen leppymätön vihamiehensä,
suoritti vaimonsa yllyttämänä niin ikään saman loikkauksen
tiilitaloon, vaikka ei tarvinnut muurareita, vaan seitsemäntoista
poikansa keralla muurasi talonsa itse.

Tällainen oli se uusi yhteiskunta, johon Jan nyt tuli.

Herra ja rouva Raften olivat asemalla Jania vastassa. Majatalossa
syötiin yhdessä illallista ja sitten ajettiin kotiin ja Jan vietiin
avaraan ruokasaliin, joka samalla oli arkihuone ja keittiö. Huoneen
toisella puolella lieden vieressä oli pitkä kömpelön näköinen poika,
jolla oli porkkanankeltaiset hiukset ja pienet mustat silmät sangen
vinossa mitä totisimmassa naamassa. Rouva Raften sanoi:

-- Tule Sam ja anna Janille kättä.

Sam kompuroi permannon poikki, antoi kömpelösti kättä, sanoi
venyttelevällä äänellä "hyvää päivää" ja palasi sitten uunin taa
katsellakseen Jania surumielisen vakavasti, aina kun se saattoi
tapahtua huomaamatta. Herra ja rouva Raftenilla oli muuta puuhaa,
niin että Jan oli yksin ja kovin alla päin pahoilla mielin. Vaikea
hänen oli ollut luopua koulusta lähteäkseen maalaistaloon, synkällä
mielellä hän oli totellut isänsä käskyä. Lopulta häntä kuitenkin
oli alkanut miellyttää se ajatus, että pääsisi Bonnertonista pois
maaseudulle; olihan se lopultakin vain yksi vuosi ja hän toivoi
saavansa siitä paljon iloakin. Taakse jäisi nyt sunnuntaikoulu.
Kirkossa käynti hupenisi vähimpään. Entä kaikki hänen puuhansa
kedoilla ja metsissä -- olipa siinä onnen aikoja luvassa! Mutta
nyt, kun hän todella oli saapunut perille, tuntui kaikkialla vain
ikävyyden kirousta ja ilta oli niin peittelemättömän surkea kuin
suinkin. Ei hänellä ollut mitään kerrottavaa, vaan mustan epätoivon
pilvi näytti pimittäneen koko maailman. Kovasti hän piti suutaan
tiukalla ja vilkutti silmiään itkua pidättääkseen, kun rouva Raften
tuli huoneeseen. Tämä huomasi heti, missä vika oli.

-- Poikaa vaivaa koti-ikävä, sanoi rouva miehelleen, -- mutta
huomenna se on mennyttä. Sitten hän tarttui Janin käteen ja talutti
pojan toiseen kerrokseen nukkumaan.

Parinkymmenen minuutin kuluttua hän palasi katsomaan, oliko pojan
hyvä olla. Hän työnsi peitteen tiiviimmästi tämän ympärille, ja
kumartuessaan alas toivottaakseen suudelmalla hyvää yötä hän huomasi,
että pojan kasvot olivat kyynelistä kosteina. Hän kiersi hetkeksi
käsivartensa Janin ympärille ja sanoi, että "älä ole milläsikään,
huomenna se on kaikki ollutta ja mennyttä". Sitten hän ymmärtäväisenä
äitinä jätti pojan yksikseen.

Mistä se kurjuuden ja kauhun kuorma oli tullut hänen päälleen ja
minne se taas katosi, sitä Jan ei koskaan käsittänyt. Sitä ei sen
koommin näkynyt eikä kuulunut, ja seuraavana aamuna uusi maailma
alkoi herättää hänen mielenkiintoaan.

William Raftenilla oli monta taloa, kaikki mitä parhaimmassa kunnossa
ja kiinnityksistä vapaat; ja joka vuosi hän kartutti tiluksiaan.
Hän oli järkevä, ovela, jopa viekaskin, ja useimmat naapurit
häntä vihasivat, hän kun oli heitä paljon terävämpi ja aina vain
rikastui. Tylyn puolensa hän käänsi maailmalle, hellän perheelleen.
Ei silti, että hän missään suhteessa olisi ollut todella hellä.
Hänen oli täytynyt omin neuvoin taistella taisteltavansa, tyhjästä
alkaen, ja monet kovat kolaukset olivat häntä karaisseet. Mutta ne
harvat, jotka hänet parhaiten tunsivat, saattoivat todistaa, että
hänellä oli yhä tallella sama lämmin irlantilaissydän, vaikka se
vuosi vuodelta vaipui syvemmälle pinnasta. Hänen käytöksensä oli
kotonakin jyrkkää ja käskevää. Hänen käskyistään ei saanut tinkiä,
eikä ollut mitään puolustusta, ellei niitä totellut. Vain lapsilleen
niiden nuorella iällä ja vaimolleen hän oli aina hellä, mutta ne,
jotka näkivät hänet niin kylmänä ja ahnaana, että hän jopa voitti
viljamarkkinain keinottelijatkin, olisivat tuskin tunteneet häntä
samaksi lämminsydämiseksi isäksi, joka tuntia myöhemmin kotonaan
leikki hummaa pikkutyttösensä kanssa taikka vanhoilla päivillään
hakkaili hymyilevää vaimoaan.

Oppia hän oli saanut niin vähän, että osasi tuskin lukea. Sen
vuoksi hän piti kirjatietoa sangen suuressa arvossa ja päätti, että
hänen omain lastensa tuli saada "parasta, mitä sitä sorttia rahalla
sai", mikä luultavasti merkitsi, että heidän tuli oppia sujuvasti
lukemaan sisältä. Omat lukemisensa hän luki sunnuntaiaamuisin.
Silloin hän suurella vaivalla tavaili viikkolehdestä tärkeimmät
asiat; "tärkeimmät" olivat hänelle markkinain hintaluettelot
ja painikilpailut, sillä hän oli itse aikoinaan saavuttanut
nyrkkeilijänä kunniaa ja mainetta ja kiintyi koko sydämellään
uusimpain otteluitten hienoimpiin ammattisalaisuuksiin. Kerran
kuukaudessa hän kävi vaimonsa kanssa kirkossa tämän mieliksi ja piti
sen vuoksi kovin kohtuuttomana, ettei vaimo osoittanut vähääkään
harrastusta hänen parasta huviaan -- noita miesten voimankoetuksia
kohtaan.

Vaikka hän oli tyly ja raakakin ihmisten kanssa tekemisiin
joutuessaan, ei hän voinut sietää sitä, että eläimiä pideltiin
pahoin. "Ihminen voi huutaa, kun häntä loukataan, mutta mykällä eläin
raukalla ei ole mitään turvaa." Hän oli seudun ainoa maanviljelijä,
joka ei myynyt eikä ampunut ikäloppua hevosta. "Se riepu on tehnyt
ikänsä kovaa työtä ja on loppupäivikseen ruokansa ansainnut." Ja niin
Duncan, Jerry ja moni muu, kukin vuoronsa jälkeen, sai eron virastaan
ja eli loppuikänsä laiskana, eräskin toistakymmentä vuotta.

Raften oli useammalle kuin yhdelle naapureistaan antanut aika
selkäsaunan hevosen ruoskimisesta ja kerran samanlaiseen tapaukseen
puuttuessaan saanut itse selkäänsä, paha onni kun saattoi hänet
ahdistamaan ammattipainijaa. Mutta se ei häneen tehnyt mitään pysyvää
vaikutusta. Hän taisteli edelleenkin mykkäin eläinten puolesta omalla
karkealla tavallaan.

Naapurin pojat saivat kaikki vasikannahat sivutuloikseen. Lehmäin
maito näet tarvittiin tyyten eikä vasikoilla ollut suurta arvoa,
joten tavallisesti ne tapettiin aivan nuorina. Teurastus oli poikain
asia, jopa he toimittivat sen mielihyvin; ja nahat, joista nahkuri
tuoreina maksoi viisikymmentä, kuivina viisikolmatta senttiä, olivat
heidän varsinainen palkkansa. Raften ei koskaan antanut poikainsa
tappaa vasikoita. "En minä voi itsekään tappaa viatonta vasikka
riepua enkä halua, että poikanikaan sitä tekevät", hän sanoi. Sam
siten menetti tämän tulolähteen, ja se kaiveli häntä usein.

Rouva Raften oli oivallinen nainen; hoiti erinomaisesti taloutta,
kotia ja perhettä, oli miehensä uskollinen ja paras tuki, vaikka
William toisinaan olikin vähän liian kovakourainen poikia kohtaan.
Perhe oli ollut suuri, mutta useimmat lapsista olivat kuolleet. Eloon
ei ollut jäänyt muita kuin viisitoistavuotias Sam ja pikku Minnie,
jolla oli kokonaista kolme ikävuotta.

Janin tehtävät määrättiin heti. Kanat, puolet sioista ja lehmistä oli
hänen hoidettava. Sitä paitsi hänen tuli auttaa Samia monissa muissa
askareissa.

Työtä oli yllin kyllin ja selvät säännöt, miten kaikki oli tehtävä.
Mutta sitä paitsi jäi melkein joka päivä aikaa muihinkin hommiin,
jotka olivat paremmin Janin mielen mukaisia. Sillä vaikka Raften
työaikana olikin pojille ankara, hän piti taas huolta siitäkin, että
heillä vapaa-aikana riitti hauskuutta. Hänen karkeutensa ja raaka
voimansa herättivät Janissa pelkoa. Hän ei ollut lainkaan päässyt
selville, oltiinko häneen tyytyväisiä vai ei, sillä Raftenilla oli
tapana olla aivan vaiti, kunnes hän sai asiastaan täyden varmuuden;
silloin hän taas sanoa pamautti sanottavansa sitäkin voimallisemmin.



II

SAM


Sam Raften osoittautuikin mukavammaksi miehenaluksi kuin olisi ensi
näkemältä luullut. Hänen hitaasta, venyttelevästä puhetavastaan sai
aivan suotta sen vaikutuksen, että hän oli tyhmä.

Samin johdolla Jan sai perin pohjin tutustua Raftenin taloon, jonka
isäntä oli itse näyttänyt hänelle vain hyvin pintapuolisesti.
"Tämä näin on vieraitten huone", esitti Sam ja avasi jonkinlaisen
maanpäällisen kellarin oven, haparoiden jotakin, mikä osoittautui
kuolleeksi, haudatuksi ja melkein unohdetuksi ikkunaksi. Vierashuone
ei Sangerin siirtokunnassa ole huone, vaan "laitos". Sitä pidetään
suljettuna viikot umpeensa, paitsi milloin pappi käy vieraissa.
Raftenin vierashuone muuten oli puhtainta mallia. Kalustuksena
oli kuusi maalattua tuolia, kaksi keinutuolia, yksi pelirasia,
kaappipöytä, kotona tehty siitä laatikosta, jossa pelirasia oli
ollut, yksi tilkkumatto, kotona kuteelle pantu, muualla kudottu
sekä yksi vernissattu pyöreä pöytä. Tällä pyöreällä pöydällä oli
pikakuva-albumi, Raamattu ja vieraitten katseltavaksi muutamia suuria
kirjoja. Niitä ei koskaan liikutettu, vaikka pöly kerran viikossa
niistä pyyhittiin, ja vasta monta vuotta myöhemmin huomattiin, että
ne olivat pysyvästi juuttuneet pöydän vernissaan kiinni. Seinillä
riippuivat sangen halvoissa kehyksissä perheen manalle menneitten
jäsenten arkkulevyt. Sangerissa oli tapana muistella vainajaa
siten, että arkun nimilevy tuotiin takaisin haudalta ja pantiin
kehyksiin mustalle alustalle yhdessä jonkun soveliaaksi katsotun
raamatunlauseen kanssa.

Huoneen ilmapiiri oli aina ummehtunut ja uskonnollinen, sitä kun
ei avattu milloinkaan muulloin kuin sunnuntaisin taikka papin
käydessä talossa, jolloin päivä saikin jonkinlaisen ylimääräisen
sunnuntaileiman, ja molempia pieniä ikkunoita pidettiin lisäksi
aina suljettuina, salvattuina ja viheriäisillä paperikaihtimilla ja
karttuuniuutimilla verhottuina. Se oli aivan erillään muusta talosta;
jonkinlainen perheen aavekammio, haamujen huone, jossa käytiin vain
kerran viikossa.

Mutta siellä oli kuitenkin yksi esine, vieläpä sellainen, joka heti
teki Samista ja Janista tuttavat. Se oli munakokoelma, jossa oli
parikymmentä munaa. Ne olivat kaikki sekaisin vanhassa lasikantisessa
kaulanauhalaatikossa, joka oli akanoita puolillaan. Ei ainoassakaan
ollut nimilappua, ja ne oli hyvin vaillinaisesti tyhjiksi
puhallettu. Kerääjä ei olisi niihin toista kertaa vilkaissut, mutta
kovin suuri oli niiden arvo siitä huolimatta. Tuntui ikään kuin
kaksi newyorkilaista, toinen kiinalaiseksi ja toinen neekeriksi
naamioituna, olisi odottamatta kohdannut toisensa Grönlannissa ja
toinen sattumalta tehnyt salaisen veljeskunnan merkin, johon he
kumpikin kuuluivat.

-- Pidätkö sinä tämmöisistä? kysyi Jan innosta hehkuen painostavasta
ympäristöstä huolimatta.

-- Tottakai, sanoi Sam. -- Ja olisi minulla niitä puolta enemmänkin,
mutta isäukko sanoi, ettei se käy laatuun ja että linnuista on
talolle hyötyä.

-- Mutta tiedätkö sinä niiden nimetkin?

-- Tietenkin. Tunnen jokaisen linnun, joka lentää, ja tiedän
siitä kaikki, tai melkein kaikki, venytteli Sam tavallista
mahtipontisemmin, vaikkei hän yleensä pyrkinyt kerskumaan.

-- Kunpa minäkin tietäisin. Enkö minä saa ottaa joitakin munia ja
viedä kotiin?

-- Ei käy laatuun; isä sanoi, että ellen ota niitä enempää, hän
lainaa minulle pyssynsä, että saan ampua jäniksiä.

-- Mitä? Onko täällä jäniksiä?

-- Luultavasti. Ainakin sain viime talvena kolme.

-- Mutta tarkoitan, että onko _nyt_, tiukkasi Jan ilmeisesti
pettyneenä.

-- Ei niiden kimppuun ole helppo _nyt_ päästä, mutta voimmehan
koettaa. Jonakin päivänä, kun kaikki työt on tehty, pyydän isältä
pyssyä.

"Kun kaikki työt on tehty", oli Raftenin talossa suosittu sananparsi.
Kun näet tahdottiin lykätä jokin asia määräämättömään aikaan, se
kuului niin myöntyvältä, mutta todellisuudessa merkitsi peräti muuta.

Sam avasi kaappipöydän alemman oven ja otti sieltä muutamia
kynnettäessä löydettyjä kivisiä nuolenkärkiä, yhden majavan hampaan,
joka oli siirtokunnan alkuajoilta, ja sangen huonosti täytetyn
pöllön. Jan syttyi ilmiliekkeihin nämä kallisarvoiset esineet
nähdessään. "Ohhoh!" -- muuta hän ei saanut suustaan. Sam oli kovin
hyvillään huomatessaan, kuinka syvän vaikutuksen perheen aarteet
tekivät vieraaseen, ja sanoi selitykseksi: -- Isä sen ampui navetan
katolta ja palkkalainen täytti.

Pojat alkoivat nyt tulla hyvin toimeen toistensa kanssa. Pitkin
päivää he uskoivat toisilleen salaisuuksia tavatessaan kesken
askareita. Huolimatta pitkistä keskeytyksistä he alkoivat tulla niin
hyviksi ystäviksi, että Sam illallisen jälkeen sanoi:

-- Kuules, Jan, nyt minä näytän sinulle jotakin, mutta sinun pitää
luvata, ettet koskaan sano kenellekään -- taikka jukopliut!

Tietysti Jan lupasi ja lisäsi tuon ehdottomasti sitovan sanan --
"jukopliut".

-- Lähdetään nyt molemmat aittaan, sanoi Sam. Kun he olivat
puolimatassa, Sam jatkoi:

-- Nyt minä olen palaavinani noutamaan jotakin. Mene sinä eteenpäin
ja ympäri, niin minä tulen ja tapaan sinut puutarhassa, "punanahkan"
alla.

Kun he tapasivat toisensa ison rusko-omenapuun alla, sulki Sam
toisen surumielisen silmänsä ja sanoi salaperäisesti ääntään
hiljentäen: -- Seuraa minua. Hän kulki edellä puutarhan toiseen
päähän vanhan hirsirakennuksen luo, joka oli ollut perheen asuntona
ennen tiilirakennuksen valmistumista. Sitä käytettiin nykyään
työkaluhuoneena. Sam nousi tikapuita edellä ullakolle; tämä oli
kaikki kerrassaan jännittävää. Siellä aivan toisessa päässä pienen
päätyikkunan vieressä hän taas vaati vaitiololupauksen, ja Jan lupasi
uuden kerran. Sitten Sam kaahi vanhasta törkyisestä laatikosta esiin
jousen, muutamia nuolia, ruostuneet teräksiset ansaraudat, vanhan
teurastusveitsen, muutamia kalakoukkuja, tulukset, tulitikkurasian,
joka oli täynnä tulitikkuja, ja jotakin likaista rasvaisen näköistä
ainetta, jonka hän sanoi olevan kuivattua lihaa.

-- Kuten näet, hän selitti, -- minä olen aina tahtonut ruveta
metsämieheksi, mutta isä on saanut päähänsä, että minusta pitää tulla
hammaslääkäri. Isä sanoo, ettei metsästyksestä lähde rahaa, mutta
kerran hänen täytyi käydä hammaslääkärissä, ja se lysti maksoi neljä
dollaria, eikä puolta päivääkään se mies siellä viipynyt. Sen vuoksi
hän tahtoi, että minun piti ruveta hammaslääkäriksi. Mutta minä
vain yhä tahdoin ruveta metsämieheksi, ja eräänä päivänä hän antoi
selkään minulle ja Budille, -- Budi oli minun veljeni, joka kuoli
vuosi takaperin. Kun kuulet äidin hänestä puhuvan, niin luulisit
häntä enkeliksi, mutta minun mielestäni hän oli hurja jätkä, eikä
likimainkaan ollut toista niin pahaa poikaa koko koulussa. -- No
niin, isä antoi meille kamalasti selkään, kun emme ruokkineet sikoja,
ja Budi sanoi, että hän lähtee tiehensä, ja alussa minä aioin tehdä
juuri saman tempun, ja me aioimme liittyä intiaaneihin. Ja oli mitä
oli, kyllä minä lähdenkin, jos saan vielä selkääni, ja nämä ovat ne
kapistukset, jotka me sitä varten hankimme. Budi tahtoi varastaa
isäukon pyssyn, mutta minä en tahtonut. Sen saat uskoa, että minä
sillä kertaa olin kuin hulluna kiukusta, ja vielä hullumpi oli Budi
-- mutta sitten minä kylmenin ja puhuin Budille. "Kuules nyt, Budi",
minä sanoin, "meiltä menisi kuukauden päivät, ennen kuin olisimme
Lännessä, ja elleivät intiaanit sitten tahtoisikaan muuta kuin meidän
päänahkamme, niin se lysti loppuisi lyhyeen. Eikä isä totta puhuen
ole kovin paha, sillä kyllä me varmaan annoimme sikain nähdä nälkää,
niin että yksi niistä kuoli." Todella, taisimmekin ansaita kaiken,
mitä saimme -- ja oli miten oli, olisimmehan me olleet pähkähulluja,
jos olisimme livistäneet tiehemme, vaikka hyvin mielelläni minä
rupeaisin metsästäjäksi. Niin, Budi sitten talvella kuoli. Näitkö
sinä sen suurimman nimilaatan siellä seinällä. Se on juuri hänen,
se. Minä taannoin näin äidin sitä katselevan ja itkevän. Isä sanoo,
että hän lähettää minut kouluun, jos tahdon ruveta hammaslääkäriksi
tai asianajajaksi -- asianajajat ansaitsevat paljon rahaa: isä kävi
kerran käräjiä -- ja ellen minä tahdo, niin sitten saan livistää --
arvaat kai minne?

Tässä oli poika, josta Jan saattoi pitää, ja niinpä hänkin avasi
sydämensä. Hän jutteli kaikki metsään rakentamastaan mökistä, kertoi,
kuinka oli tehnyt työtä ja kuinka oli sitä puuhaa rakastanut. Hän oli
täynnä intoa, samoin kuin ennenkin. Hän suorastaan pursui tarmoa ja
kaikenlaisia uusia aikeita. Samissa hän huomasi ainakin kaksi asiaa,
joita hänessä ei ollut -- työaseitten käyttämisen taidon ja kylmän
arvostelukyvyn. Melkein kuin olisi hänen veljensä Radin parhaat
puolet otettu ja pantu todelliseen ihmisolentoon. Ja muistellessaan
Gleninsä iloa Jan sanoi:

-- Rakennetaanpas mökki metsään puron rannalle; ei suinkaan sinun
isäsi sitä kieltäisi, vai mitä?

-- Ei ollenkaan, kun vain työt tehdään.



III

WIGWAMI


Sitä piti ryhtyä puuhaamaan heti seuraavana päivänä. Heti kun joka
työ oli tullut tarkkaan tehdyksi, he lähtivät metsään paikkaa
katsomaan. Puro juoksi niityn halki ja siitä aidan alitse metsään.
Metsä oli alussa avointa ja ruohoista, mutta alempana siihen puron
varressa yhtyi taaja katajasuo. Suon kautta ei kulkenut polkua, mutta
Sam sanoi, että sen takana oli soma korkea paikka. Tämä kumpu näytti
olevan kaukana metsän sydämessä, vaikkei sinne suon poikki ollut
matkaa kuin satakunta askelta. Se oli kuin luotu leirin paikaksi
-- korkea, kuiva ja avointa lehtimetsää kasvava, edessä puro ja
setrisuota ympärillä. Jan ihastui. Ja innostus tarttui Samiinkin ja
kirveen tuotuaan hän oli valmis ryhtymään mökkiä rakentamaan. Mutta
Jan oli miettinyt tuimasti kaiken aamua, ja nyt hän sanoi:

-- Sam, emme me viitsi ruveta _valkoisiksi_ metsästäjiksi. Ei niistä
ole mihinkään; ollaan intiaaneja.

-- Kuulepas, juuri tuossa sinä isket kirveesi kiveen, väitti Sam. --
Isä sanoo, ettei intiaani osaa tehdä mitään, mitä ei valkoinen osaisi
tehdä paremmin.

-- Nyt laskettelet loruja, sanoi Jan kiihtyneenä. -- Valkoinen
metsämies ei kykene seuraamaan mokkasiinien jälkiä kovan
graniittikallion poikki. Valkoinen mies ei pysty menemään
koskemattomaan metsään paljas puukko aseenaan ja saamaan sieltä
näin varustettuna kaikki tarvikkeensa. Valkoinen metsämies ei osaa
metsästää jousella ja nuolilla eikä pyytää riistaa pauloilla,
vai mitä? Eikä ainoakaan valkoinen vielä ole kyennyt tekemään
koivuntuohesta kanoottia.

Jatkaen sitten toiseen äänensävyyn Jan sanoi:

-- Kuulepas, Sam, me tahdomme olla kaikkein parhaimman laatuisia
metsästäjiä, eikös niin? Niin että olemme valmiit lähtemään Länteen.
Ollaan intiaaneja ja tehdään kaikki juuri niin kuin intiaanitkin.

Tällä ehdotuksella oli kuitenkin kaikitenkin seikkailun ja uutuuden
viehätys, ja hetken mutistuaan Samkin suostui tuumaan. Ja nyt tuli
Janin ajatuksenjuoksun pääkohta.

-- Intiaanit eivät asu mökissä, ne asuvat tiipiissä. Miksi me emme
sitten tekisi tiipiitä?

-- Se olisikin poikaa, sanoi Sam, joka oli nähnyt sen verran
intiaanimajojen kuvia, ettei hänelle tarvinnut enempää selitellä. --
Mutta mistä me sen teemme?

-- Kuule, vastasi Jan ryhtyen paikalla johtamaan ja nauttien siitä,
kun saattoi puhua asiantuntemuksella. -- Lakeuksien intiaanit tekevät
tiipiinsä nahasta, metsäintiaanit sitä vastoin tavallisesti käyttävät
koivun tuohta.

-- Mutta minä lyön vetoa, ettet näistä metsistä löydä sen vertaa
tuohta, että maaoravakaan mahtuisi siitä tehtyyn tiipiihin pähkinöitä
pureskelemaan.

-- Tehdään jalavan kuoresta.

-- Se on koko joukon helpompaa, vastasi Sam, -- jos se vain kelpaa.
Viime talvena kaadettiin paljon jalavia, joista kuori nyt lähtee kuin
itsestään. Mutta tuumataan ensin kuinka se hökötys tehdään.

Tämä oli viisas ehdotus ja ajatus, joka Janilta olisi jäänyt
huomaamatta. Hän luultavasti olisi ensin koonnut paljon aineita ja
vasta sitten jäljestä päin tehnyt suunnitelman, mutta Samia oli
opetettu ryhtymään työhön järjestelmällisesti.

Jan hahmotteli sileän puun pintaan intiaanitiipiin niin hyvin kuin
muisti. Tämän muotoinen se taisi olla, salot tällä tavalla esiin
pistäen, tuossa savureikä ja tuossa toinen reikä oviaukoksi.

-- Kuulostaa, ettet sinä ole koskaan sitä itse nähnyt, huomautti Sam
hieman pisteliäästi eikä juuri kohteliaasti, -- mutta yritetäänpä
tuota. Entä kuinka suuri?

Kaksi ja puoli metriä korkea ja kaksi ja puoli poikki mitaten -- sitä
suuruutta arveluin kohtuudeksi. Muutamassa minuutissa leikattiin
neljä kolmen metrin salkoa ja Jan kantoi ne puron yläpuolelle
sileälle paikalle sitä myöten kuin Sam kaatoi.

-- Mutta millä ne köytetään yhteen? kysyi Jan.

-- Tottahan toki köyttä aina löytyy.

-- Niin, mutta meidän tulee ottaa kaikki metsästä; oikeaa köyttä ei
ole lupa käyttää.

-- Tuohon minä tiedän keinon, sanoi Sam. -- Kun isäukko seivästi
puutarhan aidan, hän sitoi jokaisen seiväsparin päästä yhteen
pajunvitsoilla.

-- Se on totta -- minä en tuota muistanutkaan, sanoi Jan. Muutaman
minuutin kuluttua he olivat täydessä touhussa koettaessaan sitoa
neljää salkoa yhteen liukkailla ja kankeilla pajuilla, mutta se ei
ollutkaan helppo tehtävä. Ne piti sitoa hyvin tiukkaan, muutoin ne
luistivat ja laukesivat kasaan heti, kun ne pystyynkin saatiin, ja
lopulta näytti siltä, ettei pojilla ollut muuta neuvoa kuin turvautua
rautalankaan, vaikka se olikin tyylin vastaista. Samalla he kuulivat
hiljaisen rykäyksen ja kääntyessään katsomaan näkivät William
Raftenin seisovan lähellään käsi selän takana, ikään kuin hän olisi
jo tuntikausia heitä katsellut.

Pojat pelästyivät aika lailla. Kummallisen vaistonsa avulla Raften
aina sattui ilmestymään kaikkialle, missä vain oli jotakin tekeillä.
Hänellä oli tapana tarkastaa asiat perin pohjin, ja elleivät ne
häntä miellyttäneet, lausua mielipiteensä muutamalla kirveltävällä
pilkkasanalla, joita hänen irlantilaisessa murteessaan oli paljon ja
hyviä. Pojat eivät osanneet aavistaa, mitä hän mietti katsellessaan
heidän puuhiaan, ja odottivat sen vuoksi levottomina. Jos he olisivat
tuhlanneet aikaa, joka olisi ollut käytettävä työhön, niin olisikin
heidät arvelematta häpeällisesti lähetetty hyödyllisempiin toimiin,
mutta nythän oli heidän laillinen vapaa-aikansa. Luotuaan heihin
tutkistelevan silmäyksen Raften virkkoi hitaasti:

-- Pojat!

Sam hiukan tyyntyi todettuaan isänsä äänensävyn.

-- Mitä te siinä aikaanne haaskaatte (Janin rohkeus lannistui) ja
koetatte pajun oksilla sitoa tuommoista? Ei siitä mitään tule.
Hakekaa ladosta rautalankaa taikka nuoraa.

Pojat tunsivat suurta helpotusta, mutta saattoihan tämä ystävällinen
alku olla vain teeskentelyä, jotta isku sitten tuntuisi sitä
nasevammin. Sam oli ääneti. Jan sanoi sen vuoksi hetken päästä:

-- Ei ole lupa käyttää mitään muuta kuin mitä intiaaneilla oli taikka
mitä he saattoivat metsästä saada.

-- Kuka kieltää?

-- Säännöt.

-- Ohhoo, sanoi William, ja häntä nauratti. -- Vai säännöt! Jopa nyt.

Hän astui metsään, katsoi suuntaan ja toiseen ja meni sitten matalan
pensaikon luo.

-- Tiedätkö Jan, mitä nämä ovat?

-- En, herra Raften.

-- Tulepas koettamaan, onko sinussa miestä niitä taittamaan.

Jan koetti. Puu kyllä oli haurasta, mutta ohut, sileä ja taipuisa
kuori oli sitkeää kuin nahka, eikä hän saanut kiskotuksi poikki
kapeatakaan kaistaletta.

-- Se on nahkapuuta, sanoi Raften. -- Sitä intiaanit käyttävät; sitä
täällä siirtokunnassakin alkuaikoina käytettiin.

Pojat olivat odottaneet nuhteita, mutta saivatkin sen sijaan apua.
Kaikki johtui siitä, että tämä tapahtui leikkitunneilla. Lähtiessään
Raften sanoi: -- Puolentoista tunnin kuluttua ruokitaan siat.

-- Näetkös nyt, ukko on hyvä, kun ei töitä vain unohdeta, sanoi Sam
suojelevalla äänellä. -- Kumma kun en tullut itse ajatelleeksi tuota
nahkapuuta. Olen usein kuullut, että siitä punottiin laukkuja ennen
vanhaan, kun nuoraa oli vähän, ja intiaanit köyttivät sillä vankinsa.
Eikös se olekin oikeata ainetta?

Sitä otettiin monta kaistaletta ja neljän salon latvapäät sidottiin
niillä yhteen; sitten salot nostettiin pystyyn ja niiden tyvipuolet
työnnettiin hajalle, jotta saatiin runko tiipiille -- taikka
oikeammin wigwamille, koska se oli kuoresta tehtävä.

Neuvoteltuaan he hakivat pitkän ja notkean, tuuman vahvuisen pajun
ja taivuttaen sen lenkiksi sitoivat sen nahkapuulla kiinni kuhunkin
paaluun vähän toista metriä korkealle maasta. Sitten he leikkasivat
neljä lyhyttä keppiä, jotka ulottuivat maasta siihen. Näiden yläpää
sidottiin pajuun kiinni, minkä jälkeen voitiin ruveta panemaan
paikoilleen kuoren kappaleita. Pojat lähtivät jalavahirsien luo, ja
tässä Samin erinomaisesta kirveenkäytöstä oli suurta apua. Hän viilsi
kuoren auki pitkin hirren kylkeä. Kirveen terällä ja puuvaajoilla he
sitten irrottivat suuren kuoritötterön, joka oli kahdeksan jalkaa
pitkä ja neljä leveä. Heille oli iloinen yllätys, kun niin pienestä
hirrestä saatiin niin mahtava kuorenkaistale.

Kolmesta suuresta hirrestä saatiin kolme oivaa isoa kuoren
kaistaletta ja toisista mistä suurempia, mistä pienempiä. Isot
kaistaleet asetettiin rungon päälle siten, että ne peittivät niin
suuren alan kuin suinkin. Tietysti ne olivat yläpäästä liian leveät
ja alapäästä liian kapeat, mutta aukot voitiin täyttää pienillä
paloilla, kunhan vain keksittiin keino niiden kiinnittämiseksi
paikoilleen.

Sam ehdotti, että ne naulattaisiin salkoihin, mutta Jan kauhistui
naulain käyttämistä.

-- Ei intiaaneilla ole nauloja.

-- Mitä he sitten käyttäisivät? kysyi Sam.

-- Nahkarihmoja ja puuvaarnoja. Luulenpa, että ne kävisivät laatuun.

-- Mutta salot ovat kovaa puuta, väitti käytännöllinen Sam. --
Tamminen vaarna painuu mäntyyn, mutta kovaan puuhun ei saa puuvaarnaa
painumaan, ellei ensin tee reikää. Minä menenkin hakemaan kairan.

-- Ei, Sam, yhtä hyvin voisit palkata nikkarin. -- Intiaanejahan
meidän piti olla. Leikitään oikein. Kyllä me jonkin keinon keksimme.
Emmeköhän saa niitä nahkapuulla sidotuksi.

Sam teki siis kirveellä terävän tammisen puikon, ja Jan pisteli
sillä reikiä kuhunkin kuoren kappaleeseen, ja karkein ompeluksin he
tuota pikaa saivat wigwamin näköjään hyvinkin kauniisti peitetyksi.
Mutta kun he menivät sisästä tarkastamaan, odotti siellä ikävä
yllätys, sillä reikiä näkyi kovin paljon. Niitä oli mahdoton kaikkia
sulkea, kuori kun halkeili niin monesta paikasta, mutta pojat
tukkivat kuitenkin pahimmat ja valmistautuivat sitten suureen pyhään
toimitukseen -- tekemään tulen majan keskelle.

He kokosivat ison kasan kuivia polttoaineita, ja sitten Jan kaivoi
taskustaan esille tulitikun.

-- Tuolla tavallako intiaanit tekevät? En minä luule intiaaneilla
olevan tulitikkuja, virkkoi Sam venytellen arvostelevasti sanojaan.

-- No ei suinkaan, myönsi Jan nöyrästi. -- Mutta minulla ei ole
piikiveä eikä tulirautaa, enkä osaa kalikastakaan tulta hieroa, niin
että meidän täytyy käyttää tikkuja, _jos_ tahdomme tulta.

-- Tietysti meillä pitää olla tuli, enkä minä potki vastaan,
sanoi Sam. -- Raapaise sinä vain vanhalla, reidestä syttyvällä
rikkitikullasi. Leiri ilman tulta olisi melkein kuin viimevuotinen
linnun pesä taikka katoton huone.

Jan raapaisi tikulla valkeata ja pani sen puun viereen. Tikku sammui.
Hän raapaisi toisella -- sama tulos. Ja vielä seuraavallakin kerralla.

Sam huomautti:

-- Minusta näyttää, ettet sinä paljonkaan tiedä tulen tekemisestä.
Annas kun minä näytän. Annas kun valkoinen metsämies vähän opettaa
intiaanille eräasioita, hän tuhahti ilkikurinen välke silmissään.

Sam otti kirveen ja leikkasi kuivasta männynjuuresta muutamia
pirstaleita. Sitten hän puukollaan vuoli pitkiä kipertyviä lastuja,
jotka jätti törröttämään tikun toiseen päähän.

-- Olenhan minä nähnyt kuvan, jossa intiaani vuolee tuollaisia.
Nimittävät niitä rukoustikuiksi, sanoi Jan.

-- Niin kai, mutta nämä rukoustikutpa ovat niitä parhaita sytykkeitä,
vastasi toinen. Hän raapaisi tulitikulla valkeata, ja tuota pikaa oli
keskellä wigwamia loimuava tuli.

-- Vanha de Neuvillen mummo, noita-akka -- se tietää metsästä vaikka
mitä, ja villitty Jimmy tekee runoa kaikesta mitä hän sanoo. Jimmy
väittää hänen sanovan, että kun tahdot tehdä metsään tulen, niin tee
näin:

    "Ota koivuntuohta palanen, niin kuivaa kuin mahdollista,
    joku kuiva karahka ota puista kasvavista.
    Jokunen männynoksa vielä, jotta kattilan kiehumaan saat,
    niin oiva sulla on nuotio ja valossa hohtaa maat."

-- Kuka on Neuvillen mummo?

-- Kah, se vanha noita-akka, joka asuu alhaalla puron mutkassa.

-- Mitä? Onko hänellä tyttärentytär, jonka nimi on Biddy? kysyi Jan
äkkiä muistaen, että hänen muinainen liittolaisensa oli kotoisin
tästä osasta Sangeria.

-- Hohoh! Tottakai on! Ja aika lunttu onkin -- juo kuin kala ja
puhuu joka ihmisen puolikuolleeksi kertoen siitä ajasta, jonka hän
oli Bonnertonissa. Saa joka postissa kirjeen, jossa häntä vaaditaan
tulemaan takaisin ja kyläilemään vähän kauemmin.

-- Eikös tämä ole somaa, sanoi Jan istuessaan wigwamissa
kuusenoksakimpulla.

-- Ei paremmasta väliä, tuumi Sam istuimeltaan tulen toiselta
puolelta. -- Mutta kuules, Jan, älä lisää puita tuleen; täällä alkaa
olla jo hieman lämmin, ja tuossa savutorvessa näyttää olevan vähän
vikaa -- taitaa olla nuohoamisen tarpeessa. Sitä ei varmaan ole
äskettäin nuohottukaan -- ainakaan minun muistini aikana.

Tuli leimusi ja savua karttui. Vähän siitä ensin meni mäellekin majan
huipussa olevasta savureiästä, mutta sitten tuntui savu päättelevän,
että koko savureikä oli sulaa erehdystä, eikä sen koommin suostunut
sitä ensinkään käyttämään. Osa pyrki pihalle raoista, ja ovesta sitä
tuprutti ulos vahvalti, mutta suurin osa näytti tyytyvän jäämään
wigwamin sisään, niin että minuutin kuluttua ja pikemminkin pojat
hyökkäsivät ulos. Silmistä tihkui savukyyneliä, ja he olivat hyvin
masentuneita ja noloja.

-- Minusta näyttää, huomautti Sam, -- että sekoitimme reiät. Ovi
olisi pitänyt olla yläpäässä, koska savu mieluummin menee siitä.
Sitten ehkä olisimme saaneet olla siltä rauhassa.

-- Intiaanit saavat sen vetämään, sanoi Jan. -- Pitäisipä valkoisen
metsästäjänkin siis osata se taito.

-- Nyt onkin intiaanin vuoro, sanoi Sam. -- Ehkä ovi pitää sulkea,
sitten savun täytyy paeta ulos oikeasta reiästä.

Ajatusta koetettiinkin soveltaa käytäntöön, ja tietenkin osan savusta
täytyi nyt mennä ulos savureiästä. Mutta sen se teki vasta kauan sen
jälkeen, kun poikien oli ollut pakko pötkiä mäelle.

-- Näyttää siltä, että senkin, mikä menee raoista ulos, tämä hieno
savutorvi imee taas takaisin, sanoi Sam.

Pettymys oli sangen suuri. Omalla tiipiitulella olisi poikain
mielestä ollut kovin runollista istua, mutta pistävä ja kiduttava
savu teki sen mahdottomaksi. Heidän unelmansa raukesi, ja Sam
ehdotti, että "eiköhän olisi parempi yrittää uutta mökkiä".

-- Ei, sanoi Jan itsepintaisena kuten aina. -- Minä tiedän, että se
on mahdollista, koska se on intiaaneillekin mahdollista. Kyllä me sen
vielä keksimme.

Mutta turhia olivat kaikki heidän ponnistuksensa. Wigwami oli aivan
epäonnistunut, koska siihen ei voinut tehdä tulta. Sitä paitsi se
oli sangen pieni ja epämukava; tuuli puhalsi sadoista raoista, jotka
yhä suurenivat sitä myöten kuin jalavan kuori kuivui ja halkeili.
Kerran rankkasade yllätti heidät, ja he olivat kovin mielissään, kun
täytyi paeta tähän ilottomaan majaan, mutta vettä tuli niin tulvanaan
savureiästä ja seinän raoista, ettei siitä ollut paljonkaan apua.

-- Täällä on minusta totisesti kosteampaa kuin ulkona, sanoi Sam
hyökätessään edellä kotia kohti.

Samana yönä tuli kova myrsky, ja poikain seuraavana päivänä paikalle
tullessa se oli puhaltanut nurin heidän hataran wigwaminsa. Kaikki
oli raunioina.

Jonkin ajan kuluttua Raften tavalliseen tylyyn tapaansa kysyi:

-- No, pojat, miten siellä leirissä asiat hurisevat? Onko wigwami
valmis?

-- Ei siitä ollut mihinkään, sanoi Sam. -- Tuuli kaatoi sen.

-- Mitenkäs niin kävi?

-- En tiedä. Ja siihen työntyi niin savuakin. Ei siinä voinut olla.

-- Se ei ollut oikein tehty, sanoi Raften. Sitten äkkiä innostuen,
mikä osoitti kuinka mielellään hän neljäkymmentä vuotta takaperin
olisi leikkiin yhtynyt, hän sanoi:

-- Miksette tee oikeata tiipiitä?

-- Emme osaa; ja mistä sen tekisimme?

-- No kuulkaahan nyt. Olette käyttäytyneet kovin hyvin ettekä ole
laiminlyöneet työtänne -- saatte ottaa vanhan vaununpeitteen.
Bert-serkku näyttäisi teille, kuinka se on tehtävä, jos hän olisi
täällä. Mutta ehkä Kaleb Clark tietäisi, hän lisäsi silmiään
merkitsevästi vilkuttaen. -- Paras kysyä häneltä.

Sitten hän kääntyi antamaan käskyjä palkkalaisille, jotka tietysti
söivät perheen pöydässä.

-- Isä, saammeko mennä Kalebin luo?

-- Saatte tehdä hänelle mitä tahdotte minun puolestani, vastasi
Raften. Hän ei ollut turhan puhuja, sen tiesi Sam, ja heti kun vapaa
aika alkoi, hän kantoi Janin kanssa ulos vanhan vaununpeitteen. Siinä
näytti olevan oikein monen aarin ala kangasta, kun he sen levittivät.
Otettuaan sen näin haltuunsa he taas veivät sen takaisin navettaan,
omaan valtakuntaansa, ja Sam sanoi:

-- Minun tekee kovasti mieleni mennä suoraa päätä Kalebin luo; hän
kyllä tietää tiipiistä enemmän kuin kukaan muu tällä paikalla, mikä
ei tosin ole kovin paljon.

-- Mikä mies se Kaleb on?

-- Sama vanha pukki, joka kerran ampui meidän ukkoa, kun tämä oli
jutkauttanut häntä hevoskaupassa. Olkoon vain, että se oli erehdys.
Ja kai syytä oli siinäkin, että isä oli ostanut hänen vanhoja
velkakirjojaan ja saanut ne halvalla ja sitten yritti kovakouraisesti
pakottaa hänet maksamaan. Sen jälkeen hänellä on ollut huono
onni kaikessa. -- Se on kovin konstikas vanha ukkeli, tuo Kaleb.
Mutta metsistä hän tietää paljon, hän kun on ennen ollut erämies
ja ansapyytäjä. Jukopliut, kyllä hän kävisi minun kimppuuni, jos
tietäisi kuka minun isäni on, mutta ei hän ainakaan saa sitä minulta
kuulla.



IV

SANGERIN NOITA


Pojat lähtivät Kalebin luo. Hän asui puron varressa jonkin matkan
päässä leiripaikalta. Joen mutkaa lähestyessään he näkivät pienen
hirsimökin, kanoja ja sian mökin ovella.

-- Tuossa noita asuu, sanoi Sam.

-- Kuka -- de Neuvillen vanha mummoko?

-- Niin juuri, ja minusta se pitää kovin paljon. Niin aina; melkein
yhtä paljon kuin vanha kana kanahaukasta. Taitaa yötkin valvoa ja
vain rakastaa minua.

-- Kuinka niin?

-- Kah, se taisi alkaa asioista. Ei, annas kun muistelen: puista
ensin. Isä kaatoi koko joukon jalavia, jotka noidan ikkunasta olivat
ylen kauniita katsella. Se muija sitten on vasta puiden puolesta.
Suuttuu kuin tupakki, kun näkee niitä kaadettavan, ovat ne sitten
hänen tai kenen muun tahansa. Ja se sikajuttu! Kas, kerran hän
talvella oli kovin ahtaalla ja hänellä oli kaksi sikaa, kumpikin
ehkä viiden dollarin arvoinen -- ainakin hän niin väitti, ja ehkä
hän sen tiesikin, ne kun asuivat hänen kanssaan tuvassa -- ja sitten
hän tuli isän luo (eikö liene yrittänyt joka paikassa muualla sitä
ennen), ja isäukko tinki tinkimistään ja sai muijan antamaan molemmat
siat seitsemällä dollarilla. Niin hän aina tekee. Sitten hän tulee
kotiin ja sanoo äidille: "Vanha rouva näyttää olevan kovin lujalla.
Vie hänelle ensi lauantaina kaksi säkkiä jauhoja, sianlihaa ja
perunoita ja katso, ettei mitään puutu." Sillä tavalla isä aina tekee
etteivät tiedä mitään. Äiti meni ja vei viidentoista dollarin edestä
ruokatavaraa mukanaan. Noita-akka oli kovin nenäkäs. Ei sanonut
paljon mitään. Äiti ajoi asiaansa hitaanlaisesti, hän kun ei oikein
tiennyt, antaisiko kaikki aivan lahjaksi, vai sanoisiko, että sen
edestä sopii tehdä työtä tulevana vuonna tai joskus toiste, kun
kaikki työt on tehty. No, noita-akka ei sanonut juuri mitään, ennen
kuin kaikki tavarat oli pantu kellariin, mutta sitten hän sieppaa
kouraansa ison kepin ja lentää äidin silmille:

"Lähde nyt tästä paikalla, sinä saastainen olento. En minä ota
armolahjoja teidän kaltaisiltanne. Sen minkä sinä nyt toit, sinun
miehesi ryösti minulta sikain hinnasta ja nyt ollaan kuitit, niin
että painu sukkelaan ulos äläkä enää astu minun huoneeseeni."

-- Se oli meitä kohtaan hapan, kun isä osti siat, mutta se kävi viisi
kertaa pahemmaksi heti kun sai muonan lukon taa. On tainnut hapata
sen mahassa.

-- Onpa se hävytön, vanha rääsy, sanoi Jan, jonka myötätunto helposti
kallistui Raftenien puolelle.

-- Ei suinkaan, vastasi Sam; -- on vain niin kummallinen. On paljon
sellaisia, jotka ovat hänen puolellaan. Mutta se akka on kovin
kummallinen. Ei anna kaataa puuta, jos vain voi sen estää. Ja kun
sitten keväällä alkaa olla kukkia, menee tuo eukkopaha metsään
ja istuu niiden vieressä tuntikausia ja nimittää niitä "pikku
kaunokaisikseen", ja lintuja se myös rakastaa. Kun pojat tahtovat
tehdä akalle oikein kovasti kiusaa, ne ampuvat sen puutarhasta
lintuja kaaripyssyllä, ja se käy aivan hulluksi vihasta. Se melkein
näkee itse nälkää joka talvi, kun koettaa ruokkia kaikki ne linnut,
joita mökin ympäristöön kokoontuu. Jotkut niistä syövät jopa eukon
kädestäkin. Isä sanoo, että ne luulevat sitä kuivaneeksi männyn
juureksi, mutta se osaa ihmeen nätisti puhua niiden kanssa. Ja
kylmälläkin se vain seisoo ulkona ja kutsuu niitä, että "voi
kaunokaiseni".

-- Näetkös tuota pientä ikkunaa tuvan päässä? Sam jatkoi, kun he
olivat tulleet noita-akan mökin luo. -- Siellä on ullakkohuone, ja se
on täynnään kaikenlaisia kasveja ja juuria.

-- Mitä varten?

-- Rohtoja ne ovat. Eukko tietää paljon ruohoista.

-- Aivan niin, nyt minä muistankin, että Biddy sanoi mummonsa olevan
kasvitohtori.

-- No, tohtorinvikaa eukossa ei paljon ole, mutta lyön vetoa, että se
tuntee joka kasvin mitä metsässä kasvaa, ja kyllä niissä nyt ainakin
voimaa on, kun ovat olleet siellä toista vuotta ja kissa on päällä
maannut.

-- Minä mielelläni kävisin häntä tervehtimässä.

-- Senhän voimmekin mainiosti tehdä, vastasi Sam,

-- Eikö hän tunne sinua?

-- Tottakai tuntee, mutta kyllä hänen tapansa tiedetään, venytteli
Sam. Eukko ei pidä mistään niin paljon kuin sairaasta ihmisestä.

Sam pysähtyi, kääri hihansuut ja tutki kumpaakin käsivarttaan,
vaikka ilmeisestikin ilman menestystä, koska hän sitten päästeli
irti housunkannattimensa ja laski housunsa kinttuihin sekä ryhtyi
tutkimaan sääriään. Kaikilla pojilla on tietenkin aina joitakuita
naarmuja ja haavoja parantumisen eri asteilla. Sam valitsi parhaansa,
aitanaulan naarmun, joka oli juuri polven alla. Siihen asti hän
tuskin oli muistanut sitä olevankaan, mutta nyt hän tuumasi, että
"eiköhän kelpaa". Hän lainasi Janilta lyijykynän, hankasi sillä
arven ympärystän täyteen kuolleen lihan väriä ja höysti sitä harmaan
pähkinäpuun viheriän kuoren mehulla, josta se kävi ilkeän kellervän
ruskeaksi, niin kuin mätänevä ihmisliha ainakin. Näin syntyi aivan
hirvittävän näköinen mätäpaise. Sitten hän pureskeli ruohoista
kellervänviheriää väriä ja sylkäisi siitä nenäliinaan, jonka hän
kietaisi haavan päälle. Lopuksi hän sieppasi käteensä sauvan ja
alkoi suurella vaivalla ontuen köpittää noita-akan mökille. Heidän
lähestyessään temmattiin puoliavoin ovi huonoenteisesti paukahtaen
kiinni. Vähääkään hämmästymättä Sam katsoi Janiin ja nyökäytti
päätään. Sitten hän kolkutti ovelle. Sisältä vastasi pienen koiran
haukunta. Sam kolkutti uudelleen. Nyt sisältä kuului jonkinlaista
liikettä, mutta ei vastausta. Hän kolkutti kolmannen kerran, sitten
kuului kimakka ääni:

-- Menkää sieltä matkoihinne! Pois minun mökiltäni, senkin
kelvottomat nulikat!

Sam irvisti. Venytellen tavallista enemmän puhettaan hän sitten
valittavalla äänellä sanoi:

-- Mummo kulta, täällä on vain pieni poika raukka. Tohtorit eivät voi
hänelle mitään.

Kun ei kuulunut vastausta, rohkaisi Sam mielensä ja avasi oven.
Siellä istui eukko mulkoillen vihaisilla punaisilla silmillään
tuvan poikki kissa sylissään ja piippu suussaan koiran muristessa
tulijoille.

-- Etkös sinä ole Sam Raften? hän kysyi vihaisesti.

-- Olen, rouva. Minä kun loukkasin polveni aidan naulaan. Sanovat,
että siitä voi saada verenmyrkytyksen, Sam sanoi, voivotteli vähän
ja koetti näyttää vallan vaivaiselta. Noita-akalta jäi "mene ulos"
sanomatta. Hänen hyvä sydämensä lämpeni kärsivää kohtaan. Ja
oikeastaan hän nauttikin siitä, että vihollinen tuli näin nöyränä
apua hakemaan.

-- Katsotaanpa, katsotaanpa. Sam koetti kovasti voivotellen paljastaa
sen ruman saastan, jolla hän oli polvensa koristanut, kun ulkoa
samassa kuului askelia. Ovi aukeni ja Biddy astui sisään.

Hän ja Jan tunsivat heti toisensa. Toinen oli kasvanut paljon
pitemmäksi, toinen paljon levennyt siitä kun viimeksi tavattiin,
mutta he tervehtivät toisiaan kuin kaksi lämminsydämistä ihmistä,
jotka pitkästä aikaa tavatessaan ilostuvat.

-- Kuinka jaksaa pappa ja mamma ja koko teidän perheenne? Voi, voi,
muistaako Jan, kun me teimme sitä keuhkopalsamia? Kyllä me silloin
sentään olimme ymmärtämättömiä! Muistaako Jan, että minä usein
kerroin mummosta? Niin, tässä hän on. Mummo, tämä on Jan. Me pidimme
yhdessä monet lystit, kun minä seurustelin hänen mammansa kanssa,
eikö totta, Jan? No mummo se nyt osaa Janille kertoa kasveista vaikka
kuinka paljon.

Pitkä voivotus sai nyt huomion kääntymään Samiin.

-- Kas vain, eikös tämä ole Sam Raften? kysyi Biddy kylmästi.

-- On, ja hänessä on kuoleman tauti, sanoi mummo. -- Heidän oma
tohtorinsa hylkäsi hänet ja sanoi, ettei hänelle kukaan kuolevainen
voi mitään, niin että hänen täytyi tulla minua pyytämään.

Toinen pitkä voivotus vahvisti näitä sanoja.

-- Katsotaanpa sitä. Annas tänne sakseni, Biddy; kyllä minun täytyy
leikata housun puntti poikki.

-- Ei, ei, huudahti Sam äkkiä hyvin vilkkaasti, hän kun pelkäsi niitä
seurauksia, joita siitä kotona koituisi. Minä käärin sen.

-- Kas noin, kyllä se kelpaa. No voi minun päiviäni, sanoi
noita-akka. -- Niin, niin, siinä on lihan mätä. Minä voisin leikata
sen pois, hän sanoi ja kaiveli taskuaan (Sam pelkäsi puukkoa ja oli
valmis hyökkäämään ovea kohti), mutta annas kun katson -- se olisi
tyhmä temppu. Selvitään tässä muutenkin.

-- Niin kyllä, sanoi Sam takertuen kiinni tähän ajatukseen,

-- tyhmä tohtori tekisi sen, mutta te voitte antaa minulle jotakin
sisään otettavaa, joka on paljon parempaa.

-- Tietenkin voin, tuumi eukko, ja Jan ja Sam hengittivät keveämmin.
-- Nielaisepas nyt tuo! Hän ojensi Samille tinakupissa vettä, johon
oli ripottanut vähän hienonnettua kuivaa lehtipölyä. -- Sam nieli. --
Ja saat tämän nipun mukaasi. Keitä se kahdessa kannullisessa vettä ja
juo lientä lasillinen joka tunti, ja sano, että halkaisevat kirveellä
elävän kananpojan ja panevat sen sille paikalle kuumana kahdesti
päivässä niin kauan kuin mätää lihaa on, niin kyllä sinusta terve
tulee -- veres kananpoikanen joka kerta, muista se.

-- Eivätkö kalkkunat olisi parempia? ruikutti Sam heikosti.

-- Olen äitini lellipoika, eikä hinta tuota est... -- häneltä pääsi
korahdus, joka ehkä oli tarkoitettu ilmaisemaan hirvittävää kuoleman
tuskaa.

-- Älä nyt turhia. Emme nyt puhu isästä eikä äidistä; johan heitä
on kovasti rangaistu. Jumala suokoon, etteivät vielä menettäisi
viimeisiäkin lapsiaan syntiensä tähden. En minä ainakaan tahdo heitä
vastaan kantaa kaunaa.

Pitkä voivotus lopetti äkkiä tämän saarnan.

-- Mikä se kasvi oli, mummo? kysyi Jan huolellisesti Samin katsetta
karttaen.

-- Niin kyllä, ja metsässä se kasvaa.

-- Niin, mutta minä tahdon tietää, minkä näköinen se on ja mikä sen
nimi on.

-- Niin kyllä, ei se ole minkään muun näköinen. Se on vain itsensä
näköinen ja sitä sanotaan noidan pähkinäpensaaksi.

    "Noidan pähkinä kukkii, kun lehtensä varistaa,
    ja kylmän vihat ja kuumeet se poies karistaa",

kuten villitty Jimmy sanoo.

-- Minä joskus näytän sen Janille, sanoi Biddy.

-- Tuleeko siitä keuhkopalsamia? kysyi Jan kurillaan.

-- Nyt kai täytyy lähteä, sanoi Sam epäröiden. -- Voin jo paljon
paremmin. Missä minun keppini on? Tuossa, Jan, kanna sinä rohtojani
ja ole hyvin varovainen.

Jan otti nipun vieläkään uskaltamatta katsoa Samia silmiin. Mummo
käski heitä molempia palaamaan pian ja seurasi heitä ovelle
sydämellisesti hyvästellen. Samalla hän huudahti:

-- Odottakaas! Sitten hän meni huoneen ainoan vuoteen luo, kääri
vaatteet kokoon, niin että niiden keskeltä tuli näkyviin joukko
rusoposkisia omenoita. Hän valitsi kaksi parasta ja antoi yhden
kummallekin pojalle.

-- Minun täytyy pitää niitä piilossa, ettei sika saa, hän selitti, --
sillä sen parempia omenoita ei kasva missään.

-- Hyviä ne kyllä ovatkin, kuiskasi Sam, kun oli nilkuttanut niin
kauas, ettei hänen puhettaan enää saattanut kuulla, -- hänen poikansa
Larry varasti ne meidän puutarhastamme viime syksynä. Ne ovat ainoa
laji, joka säilyy talvenkin. Ne ovat parhaita, mitä puissa kasvaa,
mutta nyt ne ovat hiukan liian lämpöisiä.

-- Hyvästi ja kiitoksia paljon, sanoi Jan.

-- Minä voin jo paremmin, venytteli Sam. -- Väsymystä ei enää tunnu
ollenkaan, ja sen jälkeen kun olen eukon rohtoja nieleskellyt,
en toista tarvitse. Mutta suupielestään hän lisäsi: -- Kun voisi
oksentaa sen saastan pois, ennen kuin se myrkyttää minut. -- Ja
sitten hyvin käsittäen, kuinka somalta se näyttäisi, hän tahtoi
nakata keppinsä pois ja hyökätä metsään.

Jan töin tuskin sai hänet noudattamaan sen verran säädyllisyyttä
että poika sentään jonkin verran nilkutti, niin kauan kuin oltiin
näkyvissä. Muutos parempaan päin oli kuitenkin sangen huomattava,
ja kunnon vanha noita-akka käski ääneensä Biddyäkin katsomaan,
kuinka äkkiä hän oli nuoren Raftenin parantanut, "vaikka kaikki maan
tohtorit olivat hänet hylänneet".

-- Nyt mennään herra Kaleb Clarkin luo, sanoi Sam.

-- Sinä tepastelet merkillisen hyvin rammaksi, jolle tohtoritkaan
eivät mitään mahda, huomautti Jan.

-- Joo, se on se oikean koiven mätä liha, joka niin jalkaa nostattaa.
Vasen koipi on juuri kuin ennenkin.

-- Pannaan tämä johonkin piiloon siksi kunnes palataan, sanoi Jan
noidanpähkinä-nippua Samin nenän edessä heiluttaen.

-- Annas kun minä piilotan sen, tuumi Sam ja nakkasi nipun kauas
puroon.

-- Hyi, tuo oli häijysti. Ehkä eukko olisi tarvinnut niitä itse.

-- Mihin nyt tuollainen moska kelpaisi. Tein enemmän kuin
velvollisuuteni juodessani sen myrkyn. Siinä tuntui aivan selvään
kissan maku.

-- Mitä sanot hänelle ensi kerralla?

-- Mitäkö? Tietenkin että panin risut oikeaan paikkaan, missä niistä
oli hyötyä. Minä liotin niitä vedessä ja join nestettä niin paljon
kuin katsoin tarpeelliseksi. Mutta kyllä se itse hankkii tiedon
siitä, paraninko minä, ja on paljon iloisempi kuin jos olisin syönyt
hänen homehtuneet risunsa ja sitten olisi pitänyt lähteä oikeata
tohtoria hakemaan.

Jan ei voinut sanoa siihen mitään, mutta hän ei silti ollut
tyytyväinenkään. Hänen mielestään oli loukkaavaa nakata rohdot pois
-- ja varsinkin niin pian. Sitä paitsi hän olisi ollut utelias
tietämään, mitä ne oikein olivat ja millä tavalla ne vaikuttivat.



V

KALEB


Puolentoista kilometrin päässä asui Kaleb Clark, nykyisin vain
mäkitupalaisena maalla, joka ennen oli ollut hänen omansa.

Kun pojat tulivat lähemmäksi, he näkivät kookkaan harteikkaan miehen,
jolla oli pitkä valkoinen parta, kantavan sylissään puita mökkiinsä.

-- Siinä se nyt on se vanha pukki, sanoi Sam.

Jan oli haistelevinaan, kun hän älysi syyn haukkumanimeen.

-- Sinun taitaa nyt olla parempi pitää puhetta. Kalebia ei ole yhtä
helppo narrata kuin noita-akkaa, ja isälle hän on aivan yhtä äkäinen.

Jan astui siis edellä varovaisesti ja kolkutti mökin oveen.
Syvä-ääninen koira alkoi kovasti haukkua, suuri parta tuli näkyviin
ja koiran omistaja murahti, "no mitä?"

-- Oletteko te herra Clark?

-- Joo. Sitten hän sanoi "mene maata, Turkki", mustan ja ruskean
kirjavalle koiralle, joka muristen tuli ulos.

-- Minä tulin -- minun -- meidän piti kysyä muutamia asioita, ellette
pane pahaksenne.

-- Mikä nimesi on?

-- Jan.

-- Entä kuka on tuo toinen?

-- Se on toverini, Sam.

-- Minä olen Sam Horn, sanoi Sam, tavallaan totta puhuen, sillä hänen
nimensä oli Sam Horn Raften, mutta samalla siksi paljon pettäenkin,
että Jan kävi levottomaksi.

-- Entä mistä te olette?

-- Bonnertonista, sanoi Jan.

-- Tänäänkö tulleet? kysyi Kaleb epäilevällä äänellä.

-- Ei sentään, alkoi Jan; mutta Sam, joka oli koettanut pysyä
syrjässä peläten tulevansa tunnetuksi, huomasi avomielisen toverinsa
liian pian antavan onkia asiat selville ja puhuvan itsensä pussiin ja
puuttui nyt puheeseen:

-- Nähkääs, herra Clark, me olemme tehneet metsään leirin ja
tahtoisimme nyt kyhätä tiipiin asunnoksi. Meillä on kangasta ja
meille kerrottiin, että te tiedätte tarkoin, kuinka sellainen on
tehtävä.

-- Kuka sanoi?

-- Se vanha noita, joka asuu joen mutkassa.

-- Missäs te nyt asutte?

-- Tuota noin, sanoi Sam kiiruhtaen vastaamaan ennen Jania, jonka
mutkatonta suoruutta hän pelkäsi, -- me teimme totta puhuen tuolla
metsässä wigwamin kuoresta, mutta se ei menestynyt.

-- Kenen metsässä?

-- Taitaa olla toista kilometriä myötävirtaan.

-- Hm! se on varmaan Raftenin tai Burnsin metsää.

-- Niin taitaakin olla, sanoi Sam.

-- _Ja sinä olet merkillisesti Sam Raftenin näköinen_. Sinä kelvoton
nuori penikka tulet tänne valehtelemaan ja pistämään minun päätäni
pussiin. Korjatkaa nyt nopeasti luunne taikka saatte remmistä.

Jan lehahti kovin punaiseksi. Hän ajatteli Raamatun sanaa: "Tiedä se,
että sinun syntisi etsii sinut", ja astui takaperin. Sam pisti kielen
poskeensa ja seurasi. Mutta hän oli isänsä poika. Niinpä hän kääntyi
ympäri ja sanoi:

-- Nähkääs nyt, herra Clark, minä puhun niin kuin totuus on; olemme
tulleet tänne kysymään vain yhtä pientä asiaa. Te olette ainoa,
joka tiedätte, muutoin me emme olisi tulleet teitä vaivaamaan. Minä
tiesin, minkälaiset välit teillä on isän kanssa, ja koetin sen vuoksi
pettää teitä, mutta se ei käynytkään päinsä. Olisi ollut paljon
parempi, jos olisin tullut ja suoraan sanonut: "Minä olen Sam Raften;
tahdotteko sanoa minulle yhden asian, jota minä en tiedä, vai ette?"
Minä en tiennyt, että te vihaatte minuakin ja ystävääni, joka on
leiritoverini.

Kaikkien erätietouden ystävien välillä vallitsee luja myötätunto.
Vaikka Kaleb-ukko oli kuumaverinen ja vastoinkäymisistä ärtynyt,
niin hänellä oli kuitenkin ystävällinen sydän; hän vastusti hetkisen
ensimmäistä mielijohdettaan, joka oli oven kiinni paiskaaminen
poikien nenän edessä, ja murahti lopulta Janille:

-- Onko sinun nimesi Raften?

-- Ei, herra.

-- Oletteko te sukua?

-- Emme.

-- Minä en tahdo olla kenenkään Raftenin kanssa tekemisissä, mutta
mitä sinä tahdot tietää?

-- Me rakensimme wigwamin puunkuoresta, mutta siitä tuli kovin huono.
Nyt meillä on suuri peitekangas, ja me tahtoisimme tietää, kuinka
tiipii tehdään.

-- Vai tiipii. Hm, myhähti ukko miettiväisen näköisenä.

-- Sanotaan, että te olette sellaisessa asunutkin, virkkoi Jan
rohkeammin.

-- Hm, nelisenkymmentä vuotta; mutta toinen asia on pitää vaatteita
ja toinen niitä ommella. Eiköhän se vain ollut tähän tapaan. Mies
otti hiiltyneen kalikan ja kappaleen käärepaperia. Ei, odottakaas
vähän. Niin, nyt minä muistan; näin kerran kun joukko intiaaniakkoja
valmisti sellaisen.

[Kirjassa on piirrokset ja ohjeet.]

-- Ensin he ompelivat yhteen nahat. Ei, ensin siinä rukoiltiin koko
paljon -- sen saatte tehdä, kuten itse haluatte --; sitten nahat
ommeltiin yhteen ja kiinnitettiin puunappuloilla nurmelle levälleen.
Sitten hakattiin nappula yhden laidan keskipaikalle. Hiiltyneellä
kalikalla ja nuoralla -- niin, kyllä heillä muistaakseni oli nuora
-- piirrettiin sitten puolikas ympyriäisestä piiristä; noin. Tämä
viillettiin sitten irti ja tähteistä leikattiin kaksi lappua tähän
tapaan ja ne ommeltiin kiinni. Nämä savulaput vetävät savun ulos.
Kummankin savulapun laidassa on ylänurkassa ylösalaisin käännetty
tasku -- noin -- salon päätä varten, ja sitten on alaspäin reikiä
rivissä kummallakin puolella paulanappuloita varten. Yläsyrjään
kiinnitetään lyhyt paulanyöri. Katsotaanpa nyt. Niitä taisi
olla kymmenen salkoa kolmen metrin asumuksessa ja kaksi salkoa
savulappuihin. No, kun sitten rupeat sitä kokoamaan, niin köytät
yhteen kolme salkoa -- tuolla tavalla -- ja nostatte ne ensin
pystyyn, sitten asetat muut salot nojaamaan joka puolelle, yhtä
lukuun ottamatta, ja sidot ne kiinni kietaisten nuoran ympäri
muutamaan kertaan. Sitten sidot vaatteen yläpään viimeiseen salkoon
sillä lyhyellä paulanyörillä, nostat salon paikalleen -- samalla
nousee peittokin, huomaatko -- ja kietaiset savusaloilla sen
teltankehyksen ympärille ja puunappuloilla kiinnität molemmat reunat
toisiinsa. Niillä molemmilla pitkillä saloilla, jotka pistetään
savulapun taskuihin, sovitellaan sitten savureikä tuulen mukaan.

Kaleb ei koko aikana ollut tietävinäänkään Samista, vaan puhui
Janille, mutta tätä isänsä poikaa ei vain niin vähällä nolattu.
Hän keksi useita käytännöllisiä vaikeuksia ja pyysi arvelematta
lisäselityksiä.

-- Mikä estää tuulta sitä kumoon puhaltamasta? hän kysyi.

-- Jaha, sanoi Kaleb Janille yhä puhuen, -- se pitkä nuora, jolla
salot on yhteen sidottu, pujotetaan sisäpuolelta alas maahan ja
kiinnitetään lujasti paaluun, joka tekee ankkurin virkaa, ja sitä
paitsi peitteen syrjät naulataan ympäriinsä maahan kiinni nappuloilla.

-- Kuinka saadaan savu menemään ulos? oli Samin seuraava kysymys.

-- Lappuja käännetään salkojen paikkaa muuttaen, niin että ne ovat
myötätuuleen. Se vetää parhaiten.

-- Entä kuinka ovi suljetaan?

-- Toiset vain antavat reunain painua päällekkäin, mutta hyvässä
tiipiissä on ovi tehty samasta aineesta kuin peittokin, närekehälle
kireälle kiinnitetty ja paulanappulalla käännettävä.

Tämä näytti selittävän loputkin. Niinpä Jan käänsi huolellisesti
kokoon likaisen paperin piirroksineen, pisti sen taskuunsa, sanoi
"kiitoksia paljon" ja lähti sitten astelemaan pois. Kun pojat
sanoivat "hyvästi", Kaleb ei vastannut mitään, mutta heidän
lähdettyään hän kääntyi ympäri ja kysyi:

-- Missä teidän leirinne on?

-- Raftenin suossa, kummulla puron reunassa.

-- Hm, ehkä minä tulen teitä joskus katsomaan.

-- Sepä hyvä, huudahti Sam. -- Tulkaa vain rastittua polkua
pensasaidalta.

-- Mitä sinä nyt, Sam, sanoi Jan, kun he olivat päässeet niin kauas,
ettei puhe kuulunut. -- Eihän sinne ole rastittua polkua; miksi sinä
niin sanoit?

-- Kas, minun mielestäni se kuului niin muhkealta, vastasi Sam
tyynesti, ja helposti ne rastit sinne saadaan heti kuin tahdotaan ja
ennen kuin hän niitä tarvitsee.



VI

TIIPIIN TEKO


Raftenia huvitti koko lailla, kun hän kuuli poikain todella käyneen
Kalebin luona ja saaneen kuulla, mitä olivat halunneetkin. Ei mikään
ollut hänelle mieluisempaa kuin se, että poika osasi sovittaa
tuumansa onnistuneesti.

-- Ei Kaleb-ukko ollut niin varma tiipiin teosta, kuin minä miehestä
luulin, huomautti Sam.

-- Saimme kai me tietää sen verran, että alkuun pääsemme, sanoi Jan,
-- eikä siitä henki mene, vaikka vähän erehtyisimmekin.

Vaate levitettiin tasaiseksi ja sileäksi heinäparven permannolle ja
reunoille pantiin kiviä ja joku naula sitä paikallaan pitämään.

Heti ensimmäiseksi heidän silmäänsä pisti, että se oli karkea ja
repaleinen vanha rääsy.

Ja Sam huomautti: -- Kyllä ymmärrän miksi isä sen antoi. Kyllä siltä
näyttää, että se on paikattava, ennen kuin siitä tiipii tulee.

-- Ei, sanoi Jan, ryhtyen nyt johtamaan, niin kuin hän yleensä pyrki
tällaisissa asioissa. -- On parempi ensiksi tehdä piirustus, ettemme
paikkaa sellaisia kohtia, jotka perästä päin leikataan pois.

-- Onpas sinulla älyä! Mutta minä pelkään, etteivät ne paikat muuten
juuri kauniita ole.

-- Eivät ne haittaa, vastasi Jan. -- Intiaanienkin tiipii on usein
paikattu sellaisista kohdista, missä nuolet ja luodit ovat sen
puhkaisseet.

-- Niinpä niin, mutta iloinen minä olen, etten tässä asunut sotien
aikana, sanoi Sam pistäen sormensa ilkikurisen näköisenä kymmeniin
kankaassa oleviin reikiin.

-- Noh, mene matkaasi siitä ja anna minulle tuo nuora.

-- Älä tuupi, sanoi Sam; -- se on se viallinen polvi. Se on tänään
melkein yhtä paha kuin silloin, kun noita-akan luo mentiin.

Jan mittaili. -- Katsotaanpa. Voimme leikata pois kaikki nuo repaleet
ja sittenkin tehdä kahdentoista jalan tiipiin. Kolme ja kuusikymmentä
korkea -- se on sitten seitsemän ja kaksikymmentä pitkälti vaatetta.
Mainiota! Juuri niin kuin pitääkin. Nyt minä piirrän sen.

-- Maltas vähän, intti ystävä vastaan; -- ei sitä saa liidulla tehdä.
Kalebhan sanoi, että intiaanit käyttivät hiiltynyttä kalikkaa. Ei
sinulla ole oikeutta liitua käyttää. Yhtä hyvin voisit palkata
nikkarin.

-- Taas sinä rähiset. Lähde ajamaan takaa hiiltynyttä kalikkaa, ja
ellet löydä, niin tuo minulle sen sijaan sakset.

Kalebin piirrosta moneen suuntaan pohtien tiipiin vaate sitten
leikattiin -- kaiken kaikkiaan se oli hyvinkin yksinkertainen asia.
Sitten oli tuumailtava, miten se paikattaisiin.

Käytettiin havaslankaa, äimää ja _sangen_ p-i-t-k-i-ä pistoja,
mutta työ edistyi hitaasti. Yhden päivän koko joutoaika kului
paikkaamiseen. Sam tietysti lasketteli kaikenlaisia kuvaavia
huomautuksia siitä kappaleesta, jota hän ompeli. Jan ompeli totisena
ja ääneti. Samin ommel tuli alussa parempaa, mutta Jan oppi nopeasti,
ja lopulta hänen jälkensä oli paljon siistimpää.

Illalla pojat näyttelivät kättensä työtä palkollisille. Si Lee,
keski-ikäinen, isomahainen mies, katseltuaan sitä hetkisen hieman
ivallisen näköisenä sanoi sentään hyväntahtoisesti:

-- Miksi ette panneet paikkoja sisäpuolelle?

-- Emme huomanneet, vastasi Jan.

-- Me kun aiomme asua sisäpuolella ja tarvitsemme tilaa, sanoi Sam.

-- Miksi te tarvitsitte kymmenen pistoa tuon reiän ympäri
päästäksenne; olisitte yhtä hyvin tulleet toimeen neljällä, ja Si
nauraa hihitti näyttäessään isoja kömpelöitä, tuuman mittaisia
pistoja. -- Se on hukkatyötä.

-- Kas tässä, kivahti Sam, ellette pidä meidän työstämme, niin
ommelkaa itse paremmin. On siinä vielä ompelemista.

-- Missä?

-- Kysykää Janilta. Hän on tämän työn pomo. Kaleb-ukko ei laskenut
minua sisään. Se koski niin kipeästi sydämeeni. Minä porasin koko
matkan, kun kotiin tultiin, enkös niin tehnyt, Jan?

-- Savulaput on ommeltava paikalleen ja paltettava ja taskut lappujen
yläkulmaan -- ja -- minä -- arvelen, Jan lisäsi tunnustellen, se --
olisi -- parempi -- jos -- se -- paltettaisiin -- ympäriinsä.

-- No minä sanon mitä teen. Jos te pojat menette tänä iltana
Kulmaukseen hakemaan saappaani, jotka ovat suutarissa paikattavana,
niin minä ompelen kiinni savulaput.

-- Minä suostun siihen, sanoi Jan; ja kuulkaas, Si, sehän on
samantekevää, kumpi puoli on ulkopuoli. Peiton voi kääntää, niin että
paikat tulevat sisäpuolelle.

Pojat saivat rahaa saappaiden korjuun maksamiseen ja lähtivät
illallisen jälkeen astumaan Kulmaukseen, jonne oli kolmen kilometrin
matka.

-- Hän on ihmeellinen mies, sanoi Sam ja tuikkasi peukalollaan
taapäin osoittaakseen, että hän tarkoitti Si Leetä; pitää ääntä kuin
kiinalainen pesula. Hän on melkein mikä vain ja osaa tehdä mitä ikinä
ihminen voi ajatella; paitsi yhtä, sillä hän ei osaa tulla työllään
toimeen. Hän on ollut sotamies ja urakoitsija ja kokki. Hän soittaa
viulua, jonka on itse kyhännyt; se on kelvoton rämä, mutta on se
sentään parempi kuin hänen vingutuksensa. Täyttää lintuja -- se
huuhkaja, joka on vierashuoneessa, on hänen käsialaansa; karkaisee
partaveitsiä, lääkitsee hevosia ja korjaa kelloja, ja kaikki hän
tekee melkein samaan laatuun; iskee hevosen suonta, olipa tauti
mikä tahansa, ja ottaa rattaan kellosta pois, joka kerta kun sitä
puhdistaa. Kerran hän hajotti Larry de Neuvillen vanhan kellon
puhdistamista varten -- sanoi hyvin tietävänsä joka rattaan -- ja
kun hän taas kokosi sen, niin jäi niin paljon liikoja rattaita, että
niistä olisi tullut uusi kello.

-- Liian pystyvä, eikä sentään kylliksi pystyvä. Ei ole sitä puuhaa
maailmassa, johon hän ei ainakin vähän pystyisi, eikä ole sitä
siunattua asiaa, jonka hän voisi tehdä oikein ensiluokkaisesti, mutta
Herran kiitos, purjekankaan ompeleminen on hänen paras taitonsa. Hän
näet oli kolme vuotta merellä -- pisin aika, mitä hän on koskaan
ollut samassa hommassa yhteen mittaan, josta häntä ei totta puhuen
voi moittia ottaen huomioon, että se laiva oli valaanpyyntialus, joka
teki kolmen vuoden reissun.



VII

TYYNI ILTA


Oli tyyni kesäkuun hetki siihen aikaan päivästä, jolloin linnut
puhkeavat toisen kerran laulamaan, laulun jälkisadon aika. Laulajia
tuntui olevan tavallista enemmän. Melkein jokaisella hyvällä
istumaoksalla oli joku pieni lintu, joka näytti olevan ilosta
pakahtumaisillaan ja kuitenkin koettavan tätä kamalaa onnettomuutta
estää.

Poikien kulkiessa tietä alaspäin oman puutarhansa ulkoaitaa
seuraillen siitä liiteli ylitse haukka saaden laulun ympärillään
vaikenemaan sitä myöten kuin liiti eteenpäin. Monet laululinnuista
piiloutuivat, mutta muuan niittyleivo, joka oli vihellellyt
kentällä paalun päässä, etsi nyt avomaalta turhaan suojaa. Haukka
kiiti sen perään. Niittyleivo lensi mutkitellen, ponnisti kaikki
voimansa puutarhaan päästäkseen, mutta haukka tuli perässä -- pääsi
lähemmäksi -- olisi tuossa tuokiossa kaapannut kynsiinsä säikähtyneen
soittoniekan, mutta omenapuista suhahti samassa esiin pieni mustan
ja valkoisen kirjava lintu -- kuningaslintu. Äänekkäästi, käheästi
livertäen -- se oli sen sotahuuto, jota se toistamistaan toisti
pienet harmaat pääsulat pystyssä, jotta näkyi veren ja liekin värinen
alusuntuva, sotaväri -- se syöksyi suoraa päätä ison rosvon kimppuun.

-- Kilikke-rr-kilikke-rr, se kirkaisi ja iski kiinni valtavaan
haukkaan, joka oli sitä kymmentä kertaa suurempi, juuri kun
niittyleivo epätoivoisena pudottautui paljaalle maalle ja kätki
päänsä haukan surmaniskulta.

-- Kilikke-rr-kilikke-rr -- jo haukka pyörsi syrjään äkillisen
hämmästyksen valtaamana. -- Kilikke-rr-kilikke-rr -- ja peloton pikku
sotilas syöksähti alas sen siipien väliin pistäen ja repien. Haukka
keikutti pyrstöään kuin potkiva villihevonen, kuningaslintu putosi,
mutta hyppäsi jälleen sukkelilla siivillä yläpuolelle.

-- Kilikke-rr-kilikke-rr, ja se iski taas kuten ennenkin. Suuria
ruskeita höyheniä alkoi nyt leijailla tuulen mukana. Niittyleivo
unohtui. Haukka ei ajatellut muuta kuin pakoa.

-- Kilikke-rr-kilikke-rr, kuului yhä sotahuuto. Haukka koetti pois
minkä siivistä suinkin lähti, mutta enimmän aikaa kuningaslintu
ratsasti sen niskassa. Ruskeita höyheniä leijaili ilmassa, haukka
pieneni etäisyydessä varpuseksi ja kuningaslintu sen selässä
hyppeleväksi kärpäseksi. Lopulta haukka pakeni viidakkoon ja
kuningaslintu palasi takaisin kotiinsa kirkaisten kerran tai pari
kimakan sotahuutonsa luultavasti tiedottaakseen kuningattarelle
kotiin tulostaan. Kuningatar nimittäin lensi omenapuun ylimmälle
oksalle tervehtiäkseen sieltä palaavaa sankaria. Tämä lensi vielä
jonkun kerran kimeästi kirkaisten -- sitten puolison lähelle tultuaan
hyppäsi viisitoista metriä ilmaan ja syöksyi alas kirkuen herkeämättä
sotahuutoaan ja sitten se kiiteli ristiin rastiin mitä ihmeellisimmin
liikkein ja kääntein -- tänne ja tuonne, sivuittain ja alaspäin,
iskien murhaavia iskuja oikeaan ja vasempaan kuviteltua vihollista
tavoitellen. Hetken kuluttua se kohosi korkealle ja toisti koko
ohjelman taas pariin kolmeen kertaan, ikään kuin osoittaakseen,
kuinka kaukana väsymys vielä oli ja kuinka paljon paremmin se olisi
voinut kaikki tehdä, jos olisi ollut tarpeellista. Vielä viimeisen
kerran ilmaan singahdettuaan ja päästettyään oikean yhteislaukauksen
"kilikkereitään" se lopulta pyörähti pensaaseen vastaanottaakseen
onnittelulta siltä ainoalta, jonka vuoksi kaikki tämä oli tapahtunut,
siltä ainokaiselta katsojalta, jonka suosionosoituksista se välitti.

-- Eikös ollut uljasta, sanoi Sam ilmeisestikin vilpittömästi
hyvillään. Hänen äänensä sai Janin havahtumaan, tämä kun oli aivan
sanattomana vaipunut ihailemaan pienen kuningaslinnun urhoollisuutta.

Heidän edessään juoksi tiellä iltavarpunen. Se pyrähti muutaman
kyynärän päähän joka kerta, kun he olivat tavoittamaisillaan sen, ja
näytti lentäessään pyrstönsä valkoiset laitasulat.

-- Pieni harmaalintu, huomautti Sam.

-- Ei, ei se ole harmaalintu, vaan iltavarpunen, huudahti Jan
hämmästyneenä, sillä hän tiesi olevansa oikeassa.

-- Niin, en _minä_ tiedä, sanoi Sam vastaan panematta.

-- Etkös sinä sanonut tuntevasi jokaisen linnun, joka lentää, vastasi
toveri, joka vielä hyvin muisti ensimmäisen päivän keskustelun.

Sam päästi naurun rähäkän. -- Minä en silloin tuntenut sinua. Minä
vain koetin, paljonko sinulle saattoi syöttää pajuköyttä, jotta sinä
pitäisit minua hyvin merkillisenä miehenä, niin kuin sinä piditkin --
vähän aikaa.

Heidän eteensä lensi aidanseipään päähän istumaan punapäätikka
keltainen perho nokassaan. Poikien lähestyessä se alkoi arkana
pälyillä ympärilleen. Laskevan auringon loiste sen kirkkaissa
sulissa, sinipunerva seiväs ja keltainen perho muodostivat yhdessä
mitä upeimman väriyhtymän, josta Jan sanomattomasti nautti. Kauempana
istui seipään päässä niittyleivo, toisessa päässä sinilintu ja
kivellä iltavarpunen. Tuo näky vetosi ihmeellisesti sekä silmään että
korvaan. Äkkiä Sam huudahti:

-- Eikös tuo ole kaunista!

Jan oli aivan mykkänä jonkinlaisesta alakuloisesta ilosta.

Linnut eivät pidä tuulesta, ja tämä oli yksi niitä päiviä, joina
ilmassa ei tuntunut henkäystäkään.

Pojat kulkivat ladon ohi, jonka ympärillä parisataa pääskysparia
lenteli ja liverteli, multatörmän sortumassa asusti tuhatkunta
törmäpääskyä, joella räiskivät kuningaskalastajat ja suolla kisaili
jos kuinka paljon kauniita eläviä olentoja. Sam tunsi samaa iloa;
hän kävi kovin vaiteliaaksi, eikä viimeisellä neljänneskilometrillä
Kulmaukseen mentäessä puhuttu sanaakaan. Saappaat saatiin. Sam
nosti ne kaulaansa, ja pojat lähtivät sitten kotimatkalle.
Aurinko oli mennyt levolle, mutta eivät linnut, ja yhä vielä he
olivat illan lumouksen vallassa. Joen partaalla lauluvarpunen ja
korkealta jalavasta punarintasatakieli täyttivät ilman sulavalla
viserryksellään.

-- Minä tahtoisin aina olla täällä, sanoi Jan, mutta säpsähti samassa
muistellessaan, kuinka vastahakoisesti hän oli tullut.

Vaeltaessaan vitkastellen hämärtyvää tietä he olivat kauan vaiti.
Kumpikin kulki syvissä mietteissä.

Äänekäs ja kammottava "uhuu -- u-huu -- u-huu", ikään kuin
jättiläiskyyhkyn kujerrus, kuului äkkiä puusta heidän päänsä päältä.
He pysähtyivät ja Sam kuiskasi: "Huuhkaja." Janin sydän sykähti
ilosta. Hän oli kaiken ikänsä lukenut pöllöistä ja huuhkajista, olipa
nähnyt häkissä eläviäkin, mutta nyt hän ensi kerran kuuli oikean
elävän kesyttömän huuhkajan huhuavan, ja se tuntui hänestä kovin
suloiselta.

Yö oli jo aivan pimeä, mutta eloa ilmaisevia ääniä oli joka
puolella. Yökehrääjä lauleli metsässä, sadat sammakot ja rupikonnat
kurnuttelivat ja loiskuttelivat, eräästä suoallikosta kuului
ihmeellistä nauravaa ääntä, joka suuresti kummastutti poikia, sitten
lauluvarpunen taajan viidakon mustasta yöstä kajautti suloisen
päivänpaisteisen pikku laulunsa yhtä eloisasti ja riemukkaasti kuin
päiväsaikaan parhaimmillaan.

He odottivat tarkkaavina laulun uusiintumista. Samalla heidän
korviinsa kantoi kimakka, vaikkei äänekäs _u a-u a-u a-u a-u a-u a-u
a_! vankasta metsiköstä.

-- Kuules tuota! huudahti Sam.

Taas se kuului, sama värisevä mäkätys, ja se tuntui tulevan paljon
lähempää. Ääni oli jokseenkin kimakka eikä ensinkään lintumainen, ja
Sam kuiskasi:

-- Pesukarhu -- se on pesukarhun haukkumista. Me voimme tulla tänne
joskus maissin paahtoaikana. Panemme toimeen pesukarhun metsästyksen.

-- Voi, Sam, eikö se olisi mainiota! innostui Jan. -- Kuinka
toivoisinkaan sen ajan olevan jo nyt käsillä. En ole koskaan nähnyt
pesukarhun metsästystä enkä yleensä minkäänlaista metsästystä.
Pitääkö meidän odottaa maissin paahtoaikaan asti?

-- Pitää; niitä on silloin helpompi löytää. Sanot vain
pesukarhuillesi: "Minä ja minun koirani tulemme tänä yönä tapaamaan
teitä lähimmälle maissinpaahtopaikalle", ja on varmaa, että _ne_
noudattavat kutsua.

-- Mutta nyt ne ovat liikkeellä, sillä kuulimmehan juuri yhden
haukkuvan, ja _tuolla on toinen_.

Puista kuului nyt pitkäveteistä heikkoa _lil-lil-lil-lil-lil-li-luu!_
Se oli samantapaista kuin ennemminkin kuulunut ääni, mutta paljon
pehmeämpää ja vienompaa.

-- Nyt iskit kirveesi kiveen, huomautti Sam, -- ja moni metsästäjäkin
on siitä erehtynyt. Jälkimmäinen on kirkuvan pöllön huuto. Etkös
huomaa, että se on pehmeämpää ja viheltävämpää kuin pesukarhun
haukunta.

Tämä miellyttävä ääni kuului puista kerran toisensa jälkeen, ja Jan
muisti, kuinka rääkyvää pesukarhun ääntely oli siihen verrattuna,
mutta moni metsämies ei siitä huolimatta opi koskaan tuntemaan eroa.

Kun he tulivat lähelle sitä puuta, josta pöllö vähän väliä äänteli,
kiiti heidän päänsä yli harmaa möhkäle peittäen hetkeksi joukon
tähtiä ylitse kulkiessaan, mutta pienintäkään ääntä päästämättä.

-- Tuossa se menee, kuiskasi Sam. -- Tuo nyt on kirkuva pöllö. Mutta
eihän se ääntele enää ensinkään, vai mitä?

Kerran vuosien kuluttua Jan sattui kuulemaan Lowellin sanat:
"kirkuvan pöllön laulu on luonnon suloisin ääni", ja hän myönsi
itsekin, kuinka sopimaton sen nimi oli.

-- Minun pitää päästä pesukarhun ajoon, jatkoi Jan, ja hänen
sanoissaan oli sellaista itsepintaisuuden sävyä, jota ei tavallisesti
huomannut hänen kohteliaan käytöksensä vuoksi.

-- Se muuttaa asian, vastasi Sam, sillä hän alkoi ymmärtää, että
toveri oli tosissaan. -- Lähdemme varmaan, koska sinä puhut tuohon
sävyyn, sillä tietenkin se _voidaan_ tehdä. Olet kai huomannut, että
minä tiedän enemmän nelijalkaisista eläimistä kuin linnuista, hän
jatkoi. -- Minusta taitaa yhtä hyvin tulla lampuri kuin metsämies
oikein ammatin kannalta, mutta hyvin mielelläni olisin jonkin aikaa
metsästäjänä, ja isä onkin luvannut joskus lähteä kanssani. Ehkä
saamme hirven, jos lähdemme viidentoista kilometrin päähän Pitkälle
suolle. Mutta olisi ollut hyvä, jos isäukko ja Kaleb eivät olisi
tapelleet, sillä Kaleb tuntee metsät ja hänen vanha koiransa on
ajanut puuhun niin paljon pesukarhuja, etten minä voisi niille
kaikille keppiä näyttää, vaikka olisi kokonainen kuukausi pelkkiä
sunnuntaita.

-- No, hyvä, jos se on ainoa pesukarhukoira, mitä täällä on, niin
minä menen ja haen sen. Saatpa nähdä, vastasi Jan.

-- Taidatpa vain mennä, vastasi Sam ihaillen, vaikka häntä samalla
naurattikin.

Kello oli jo kymmenen, kun he tulivat kotiin, ja kaikki olivat
makuulla, paitsi Raften. Pojat menivät heti nukkumaan, mutta
seuraavana aamuna navetan parvelle mennessään he näkivät, että Si
oli sekä ommellut savulaput että vielä kursinut uudestaan pahimmat
paikoistakin ja palttanut tiipiin liepeen ylt'ympäriinsä pannen
pienen narun paltteen sisään, niin että nyt vain nappulat ja salot
enää puuttuivat.

Vaate vietiin heti leiripaikalle. Jan kantoi kirvestä. Heidän
tullessaan pensasaidalle, joka oli puron takana suon reunassa, hän
sanoi:

-- Sam, minä rastin nyt polun Kaleb-ukolle. Kuinka se tehdään?

-- Veistä kirveellä pilkat puihin aina muutaman sylen päähän.

-- Näinkö? kysyi Jan veistäen puusta lastut kolmesta paikasta, niin
että syntyi kolme valkoista pilkkaa.

-- Ei, noin merkitsee ansamies ansan, taikka "jotakin erikoista". Tie
rastitaan siten, että veistetään lastu puun etupuolelta ja toinen
takapuolelta -- sillä tavalla -- sitten polkua voi kulkea kumpaankin
suuntaan, ja jos sitä pitää kyetä seuraamaan yölläkin, veistetään
taajempaan.



VIII

PYHÄ TULI


-- Kymmenen vankkaa salkoa ja kaksi pitkää ja ohutta, sanoi Jan
paperista lukien. Ne oli pian katkaistu ja tuotu leiripaikalle.

-- Sido ne yhteen tiipiin peitteen korkeudelta.

-- Sido yhteen! Mutta millä?

-- "Parkitsemattomalla nahkahihnalla", hän sanoi, mutta hän sanoi
myös, että "tehkää peite vuodista". Minä pelkään, että meidän tällä
kertaa täytyy käyttää tavallista nuoraa, ja Jan näytti vähän häpeävän
tämän myöntäessään.

-- Minä arvasin sen, toitotti Sam, -- ja pistin sen vuoksi peitteen
sisään kappaleen neljännestuuman köyttä, vaikken parvella uskaltanut
sitä sinulle sanoa.

Kolmijalka köytettiin köydellä lujasti yhteen ja nostettiin pystyyn.
Sen nojalle pantiin kolmen metrin kuudenkymmenen sentin piiriin
yhdeksän salkoa, sillä kolme ja kuusikymmentä korkean tiipiin pohja
on tavallisesti kolme ja kuusikymmentä läpimitatenkin. Nämäkin
salot sidottiin sitten kiinni entisten kanssa yhdessä, ja viimeinen
salko nostettiin pystyyn vastapäätä oviaukkoa tiipiin vaate siihen
köytettynä lappujen välisestä liuskasta. Molempien savusalkojen
päillä vaate kuljetettiin ympäri. Sitten tarvittiin naulanappulat.
Jan yritti tehdä ne hikkorin vesoista, mutta paksu pehmeä sydän
sattui juuri sille paikalle, johon kärki oli vuoltava. Sam sanoi,
että "ei mistään tule parempia nappuloita kuin valkoisesta tammesta".
Hän katkaisi kappaleen valkoisen tammen runkoa, halkaisi sen
keskeltä, sitten puoliskon taas keskeltä ja jatkoi samaan tapaan,
kunnes ne olivat riittävän pienet puukolla vuoltaviksi. Jan otti
sillä välin kirveen pilkkoakseen toisen pölkyn, mutta häneltä ne
eivät haljenneetkaan suoraan syitä myöten, vaan vinoon.

-- Ei sillä tavalla, sanoi Sam. -- Pitää joka kerta halkaista
keskeltä, muutoin se aina halkeaa ohuempaan puoleen päin. Sinun on
parasta halkoa kattopaanuja talvella, jotta tuonkin oppisit.

Vuoltiin kymmenen kymmenen senttimetriä pitkää, noin puolen
senttimetrin paksuista nappulaa. Niitä käytettiin samalla tavalla
kuin ompelijattaret käyttävät nuppineuloja vaatekappaleita
koetellessaan, reiät vain piti tehdä ensin tiipiin peitteeseen.
Näin kiinnitettiin vaate paikalleen. Sitten teki haittaa se, että
lievenappulat puuttuivat.

-- Tee kymmenen kappaletta, kolmenkymmenen senttimetrin mittaisia ja
parin senttimetrin paksuisia tamminappuloita. Minäpä keksin, kuinka
ne kiinnitetään.

Jan katkaisi köydestä kymmenen vähän yli puolen metrin mittaista
pätkää ja teki vaatteen liepeeseen paltenuoran yläpuolelle
ylt'ympäriinsä reikiä, 90 cm aina reikäin väliä. Jokaiseen reikään
hän pisti köydenpätkän ja solmi sitten molemmat päät yhteen. Näin oli
saatu kymmenen nappulalenkkiä; tiipii voitiin kiinnittää maahan ja se
näytti oikein onnistuneelta.

Nyt seurasi kaikkein tärkein, ensimmäisen tulen tekeminen. Pojista se
oli juhlallinen hetki, melkeinpä uskonnollinen toimitus. Kumma juttu,
heistä tuntui aivan samalta kuin metsäläisistäkin samanlaisissa
oloissa -- että nimittäin uuden tiipiin pystyttäminen ja ensimmäisen
tulen tekeminen on tapaus, jolla on syvällinen merkitys. Silloin on
aina tarkkaan vaarinotettava kaikki, mikä voi vaikuttaa sen tulevaan
onneen.

-- Sietääpä tehdä tämä tuli hitaasti ja hyvin. Olisi vietävän paha
onni, jos se juonittelisi heti ensimmäisellä kerralla.

-- Se on totta, vastasi Jan samanlaista taikauskoista pelkoa tuntien.
-- Mitäs sinä siihen sanot, Sam, jos me tosiaan saisimme sen
syntymään puita hankaamalla, eikös se olisi poikaa?

-- Hohoi!

Pojat kääntyivät ympäri, ja siinä seisoi Kaleb aivan lähellä. Hän
tuli heidän luokseen ja nyökkäsi päätään. -- Tiipii taitaakin olla
valmis? Eipä hullumpi, mutta mitä varten käänsitte oven länttä kohti?

-- Sillä puolella on puro, selitti Jan.

-- Minä en muistanutkaan sanoa teille, virkkoi Kaleb, -- että
intiaanitiipii aina käännetään itää kohti; siten ensinnäkin
aamuaurinko paistaa sisään, ja toiseksi tuuli käy enimmäkseen
lännestä ja savu sen vuoksi pakenee paremmin.

-- Entä jos tuulee suoraan idästä? kysyi Sam. -- Sade tulee aina
itätuulella.

-- Ja kun tuuli on idässä, jatkoi Kaleb kääntymättä nimenomaan
kummankaan puoleen vaan ikään kuin itsekseen puhuen kysymystä edes
kuulematta, -- kun idästä puhaltaa, niin te käännätte laput tiukasti
toistensa päälle ristiin, näin, ja hän pani kätensä ristiin rinnan
yli. Itäpuoli on siten suljettu, eikä sisään pääse satamaan; ja
ellei savu sitten pakene tiipiistä, niin nostakaa vaatteen lievettä
oven alta juuri vähäsen -- kyllä sitten vetää. Ja kun te käännätte
tiipiinne, niin älkää panko sitä noiden puiden alle. Puut ovat
vaarallisia; ne vetävät rajuilmalla salamaa puoleensa ja niistä
putoilee oksia. Sateen jälkeen niistä taas tippuu kauan vettä.
Tiipiin päälle pitää saada niin paljon auringonpaistetta kuin sitä
vain on.

-- Oletteko te, herra Clark, koskaan nähnyt intiaanien tekevän tulta
puita hankaamalla?

-- Olen kyllä. Enimmäkseen niillä tätä nykyä on tulitikut, mutta
ennen vanhaan näin montakin kertaa sillä tavalla tulta tehtävän.

-- Kuluuko siihen paljon aikaa? Onko se vaikeaa?

-- Ei kovinkaan paljon, eikä se ole vaikeatakaan, kun konstin tietää.

-- Voi sentään! Minusta olisi hauskempi tehdä kahdella kalikalla
tuli kuin saada kymmenen dollarin seteli, sanoi Jan innolla, jonka
suuruuden saattoi arvata siitä, että yksi dollari oli suurin
rahamäärä, mitä hänellä koskaan oli ollut.

-- Enpä tiedä, se on hiukan niin ja näin, selitti Sam puolestaan
varovammin.

-- Osaatteko _te_ tehdä tulen sillä tavalla? kysyi Jan.

-- Miksipä en, kun vain on oikeata puuta. Ei siihen nimittäin kelpaa
kaikenlaatuinen puu. Sen pitää olla juuri oikeaa lajia. Lakeuksien
intiaanit käyttävät haavan eli pumpulipuun juurta, vuori-intiaanit
taas marunan juurta. Kanadan intiaanien olen nähnyt käyttävän
niinipuuta, setriä ja kuivaa valkomäntyä, mutta tsippevat käyttävät
enimmäkseen palsamikuusta. Helpoimmin se muuten käy jousiporalla.
Onko teillä sarvaan nahkaa?

-- Ei.

-- Entä päällisnahan liuskaa?

-- Minulla on nahkainen kengännauha, sanoi Jan.

-- Se on heikonlainen; mutta pannaan se kaksin kerroin, niin se
kelpaa. Nuorakin kelpaisi, mutta se kärventyy pian pilalle. Kaleb
otti nauhan ja kirveen ja sanoi: -- Hakekaa minulle kivi, noin munan
kokoinen. Siinä pitää olla pieni kuoppa -- noin puoli senttimetriä
syvä.

Pojat lähtivät purolle kiveä etsimään, ja Kaleb poikkesi metsään.

He kuulivat hänen hakkaavan, ja tuota pikaa hän palasi kädessään
latuskainen palikka hyvin kuivaa palsamikuusta, pitkä kalikka samaa
puuta, noin metrin pituinen, hieman kaareva keppi, vähän kuivaa
männyn kääpää ja vähän kuivaa setripuuta.

Kalikka oli puolentoista senttimetrin paksuinen ja osapuilleen
kahdeksantahkoinen, "niin että nauha paremmin kävi kiinni". Molemmat
päät olivat terävät. Hän kiinnitti nauhan kaarevaan keppiin kuin
jousen jänteen, mutta siksi löyhälle, että se vasta kalikan ympäri
kerran kietaistuna jännittyi. Latuskan palsamikuusen palikan hän
veisti vähän yli senttimetrin vahvuiseksi. Reunaan hän leikkasi puoli
senttimetriä leveän ja senttimetriä syvän loven, tämän tulilaudan
yläsivuun, heti loven taa, hän teki puukon nirkolla pienen kuopan.

Sitten hän setripuusta kaapi ja hankasi koko joukon kuivaa putua,
teki maahan pienen syvän kuopan, pani siihen latuskan männyntaulan
kappaleen ja sen poikki tulilaudan. Kalikan eli jousiporan kärjen
hän pisti tulilaudan kuoppaan ja piti sitä sitten toisella jalalla
paikallaan. Kietaistuaan nauhan kerran kalikan ympäri hän sovitti
yläpään poikain tuoman kiven kuoppaan. Kiveä Kaleb piti vakavasti
vasemmassa kädessään.

-- Toisinaan, hän sanoi, kun ei löydy sopivaa kiveä, kelpaa männyn
oksakin, johon tehdään puukon kärjellä kuoppa.

Pitäen jousta oikeassa kädessään hän sitten rupesi vetelemään
pitkään ja vakavasti, niin että kapula alkoi kiertää kuopassa
ympäri. Muutaman sekunnin kuluttua alkoi tulilaudan lovesta juosta
taulaan ruskeata jauhoa. Kuoppa isoni ja musteni, jauho muuttui
tummemmaksi ja kuopasta nousi vähän savua. Kaleb painoi vähän
lujemmin vasemmalla kädellään ja veteli oikealla nopeampaan. Savua
kohosi yhä enemmän ja musta jauho alkoi täyttää loven. Kalikan alta
tuprusi pieniä savupilviä ja näyttipä sitä tulevan jauhokasastakin.
Heti sen huomattuaan Kaleb laski luotaan jousen ja löyhytteli hiljaa
ilmaa jauhokasaan. Se savusi vielä. Hän pani pois tulilaudan, ja
kun hän sitten nosti taulaa, jauhon sisusta oli yhtenä hehkuvana
hiilenä. Tämän jäälle hän pani setrisytykkeen ja sen päälle toisen
taulan kappaleen. Kohottaen sen ylös hän sitten heilutti sitä
ilmassa ja puhalsi hiljaa hetken. Se alkoi kyteä ja leimahti sitten
ilmiliekkiin. Puut oli valmiiksi ladottu, ja tuota pikaa uuden
tiipiin keskellä paloi leimuava tuli.

Kaikkien kolmen kasvoilla kuvastui lapsellinen ilo. Ukon silmät aivan
loistivat voitonriemusta. Jos koe olisi epäonnistunut, niin hän olisi
mennyt menojaan ja vihannut näitä poikasia, mutta kun se menestyi,
hän oli valmis rakastamaan jokaista mukana ollutta, vaikka he vain
olivat olleet hänen suurtyönsä sangen huvittuneita katsojia.



IX

JOUSET JA NUOLET


-- Tämä sinun tykkisi ei ole juuri mistään kotoisin, sanoi Jan,
kun he eräänä päivänä olivat puutarhassa ampumassa Samin "Lännen
varustukselle". -- Se on melkein samanlainen kuin ensimmäinen, jonka
minä aivan pienenä tein.

-- Jaha, ukkovaari, no näytäpäs sitten se kaikkein viimeisin mallisi.

-- Se ensinnäkin olisi noin viittä vertaa jämeämpi.

-- Eihän sitä jaksaisi jännittää.

-- Ei sillä tavalla kuin sinä nuolesta pidät! Mutta viime talvena
lainasin kirjastosta kirjan nuolella ampumisesta ja siitä opin
paljon. Kun nipistää nuolta tuolla tavalla, niin jaksaa jännittää
ehkä kolme tai neljä kiloa, mutta kun panee sormet jänteen taa
koukkuun -- näin --, niin voi jännittää viisi kertaa enemmän. Ja
sillä tavalla sitä pitää ampua.

-- Tuntuu hyvin kömpelöltä, sanoi Sam koetettuaan.

-- Tietenkin alussa. Mutta nuolessa pitääkin olla syvä lovi, muutoin
se on aivan mahdotonta.

-- Sinä et näy osaavan paljon paremmin kuin minäkään.

-- Tämä onkin ensi kerta, kun minulla on tilaisuus koetella taitoani
käytännössä. Mutta aion tehdä oikein ensiluokkaisen jousen ja kosolti
nuolia. _Yhdestä_ ei ole paljonkaan taikaa.

-- No hyvä, teepä koko varustus, jos kerran tiedät, kuinka ne
tehdään. Mikä puu on parasta? Sanoiko kirja siitä mitään?

-- Parasta on Espanjan marjakuusi.

-- Minulle tuntematon.

-- Ja sen jälkeen Oregonin marjakuusi.

-- Samoin.

-- Sitten peitsipuut ja Osagen oranssi.

-- Anna tulla vain!

-- No punasetri, omenapuu, hikkori ja jalava näyttävät olevan ainoat,
joita täällä kasvaa.

-- En ole nähnyt _punaista_ setripuuta, mutta muita löytää helposti.

-- Sen täytyy olla täydelleen kuivunutta, talvella sahattua puuta, ja
sillä tavalla sahattua, että toisella puolella on sydänpuu, toisella
pinta.

-- Kelpaisivatkohan nuo? Sam osoitti puolipyöreitä hikkoripölkkyjä,
joita oli puuvajan orsilla enemmänkin. Nuo ovat olleet tuolla pari
vuotta.

Valittiin hyvä 165 cm:n mittainen pölkky, se halkaistiin ja
veisteltiin kirveellä, kunnes kummallakin oli jousiainepuunsa,
puolitoista metriä pitkä ja viisi senttiä joka sivulta, sydänpuun ja
pintapuun raja kummassakin keskikohtaa kulkien.

Muistellen mainitun arvokkaan kirjan neuvoja ja eräitä englantilaisia
jousia, jotka oli nähnyt kaupungissa eräässä puodissa, Jan valvoi
niiden tekoa. Sam oli taitavampi työaseita käyttämään, ja jonkin
ajan kuluttua valmistui kaksi puolentoista metrin pituista jousta.
Keskeltä ne olivat noin neljän senttimetrin levyiset ja kahden
ja puolen vahvuiset. Nämä mitat säilyivät sellaisinaan vähän yli
20 cm:n matkan kumpaankin päähän päin, joten syntyi noin 40 cm
pitkä taipumaton keskiosa, mutta molemmat päät vuoltiin ohuemmiksi
ja kaavittiin lasilla, kunnes ne taipuivat tasaisesti ja olivat
poikasille paraiksi jämeät.

Seuraavan tenän teki jänne. Kaikki talosta löytynyt tavallinen rihma
oli liian heikkoa. Se ei kestänyt kuin pari kolme laukausta, kunnes
lopulta Si Lee heidän pulansa nähdessään lähetti heidät suutarin
luo saamaan vyyhden valkaisematonta pellavalankaa ja vähän pikeä.
Lankaa hän kehi vankan rihman vahvuuden tiukkaan kahden vaarnan
välille, joiden välimatkaa oli noin kaksi metriä, leikkasi sitten
toisen pään auki, jakoi langat kolmeen yhtä suureen kimppuun ja vähän
niitä piettyään palmikoi ne löyhästi yhteen. Janin ehdotuksesta hän
sitten pujoi toiseen päähän silmukan ja kietoi 15 cm leveältä hienoa
vahattua rihmaa jousen keskustan ympäri, jota nuoli sivusi, samoin
silmukan pujonnan ympäri. Silmukan avulla oli helppo päästää jousi
jännityksestä, kun sitä ei tarvittu.

-- Kas tuossa, hän sanoi, tuota ette taida saada poikki. Lopuksi
jouset siveltiin ohuella pellavaöljyllä, jota löytyi maalivarastosta.

-- Jo kävi vaivaisen näköiseksi vanha jouseni, huomautti Sam
asettaessaan uuden todella oivan aseensa sen kurjan pikku kaaren
rinnalle, joka ennen oli ollut hänestä kaikki kaikessa. -- No mitäs
herra mestari nuolista tietää? hän sitten jatkoi vanhaa nuoltaan
uudessa kaaressa koetellessaan.

-- Tiedän, ettei tuo kelpaa, vastasi Jan. Ja voin sinulle ilmoittaa,
että on aika tavalla vaikeampi tehdä nuoli kuin jousi -- nimittäin
oikein hyvä nuoli.

-- Se on rohkaisevaa ottaen huomioon, kuinka paljon vaivaa jo olemme
nähneet.

-- Minkäs sille tekee, ja meillä tulee olla tusina nuolia kummallakin.

-- Kuinka intiaanit niitä tekevät?

-- Enimmäkseen he käyttävät niihin suoria nuolipuun vesoja; mutta
täällä minä en ole nähnyt nuolipuuta, eivätkä ne tahdo olla oikein
suoria. Nuolen pitää nimittäin olla suora, muutoin se lentää väärään.
"Suora kuin nuoli", niinhän sitä sanotaan. Me voimme tehdä nuolia
paremmin kuin intiaanit, kun meillä on paremmat välineet. Voimme
halkoa niitä vahvasta puusta.

-- Mistä puusta. Varmaankin jostakin ihmeellisestä ulkomaan puusta,
josta ei kukaan valkonaama ole ennen hiiskaustakaan kuullut?

-- Eipäs, hyvä herra. Ei ole sen parempaa kuin valkomänty
maalinuoliksi ja saarni tai hikkori metsästysnuoliksi. Kumpaa laatua
tehdään?

-- Minä olen metsämies. Metsästysnuolia minulle. Mitäs ensimmäiseksi
tarvitaan?

-- Kuivaa saarnea, joka halkaistaan 60 cm pitkiksi ja senttiä
vahvoiksi puikoiksi, kuumaa liimaa ja kalkkunan siipisulkia.

-- Minä hankin höyhenet ja sinä saat tehdä loput, sanoi Sam tuoden
kimpun kalkkunansiipiä, jotka oli pantu talteen tomujen pyyhkimistä
varten. Mutta sitten hän söi sanansa käymällä käsiksi saarnipölkkyyn,
pilkkoen sen pieniksi ja halkaisten aina kahtia sälöt, kunnes oli
kasassa neljäkolmatta senttimetrin vahvuista suoraa sälöä.

Jan otti niistä yhden ja alkoi vuolla sitä puukollaan oikean
kokoiseksi ja muotoiseksi, mutta Sam sanoi:

-- Minä tiedän paremman konstin. Hän vei koko kimpun höyläpenkin
luo ja alkoi muodostella niitä höylällä. Jan katseli ikävystyneen
näköisenä ja sanoi lopuksi:

-- Intiaaneilla ei ollut höyliä.

-- Eikä linkkuveitsiäkään, vastasi toinen.

Siinä oli kyllä perää, vaikka Jan kaikessa ihaili ja koetti matkia
niitä intiaaneja, jotka elivät ennen Amerikan löytöä eivätkä tienneet
mitään valkoisen miehen työtavoista eivätkä -välineistä.

-- Minusta olisi enemmän intiaanimaista, jos kaikki tehtäisiin
käyttämättä mitään muuta kuin mitä metsästä saadaan. Intiaaneilla ei
ollut linkkuveitsiä, mutta heillä oli ennen muinoin teräviä piikiven
palasia.

-- Jan, rupea sinä vain vuolemaan terävällä kivellä. Niitä löydät
vaikka kuinka paljon, kun riisut kengät jalastasi ja lähdet paljain
jaloin tietä tarpomaan -- ja hyvin teräviä löydätkin. Minä höylään,
niin sitten nähdään kumpi voittaa.

Jan ei ollut ehdotukseen tyytyväinen, mutta hän lupasi, että hän
jonain päivänä tekisi nuolia nuolipuun vesoista, ja nyt hän aikoi
valmistaa ainakin yhden puukolla. Sen hän tekikin, mutta Sam teki
samassa ajassa höylällä kuusi paljon parempaa.

-- Entä kärjet? hän kysyi.

-- Sitähän minä tässä tuumin, vastasi toinen. -- Intiaanilla
tietenkin oli kivestä kärki, joka kiinnitettiin suonella, mutta
niitä aineita meillä ei ole. Parhaita olisivat rautaiset ostokärjet,
mutta niitä emme saa. Mutta kelpaa kärki luustakin ja sarvesta. Tein
kerran muutamia oikein sieviä luusta viilaamalla, mutta ne olivat
kamalan hauraita; ja sitten tein suurista rautanauloista siten, että
katkaisin ne ja kiedoin nuolenkärjen ympärille teräslankaa, joka
esti sitä halkeamasta. Muutamien intiaanien nuolissa ei ollut kärkeä
ollenkaan, he vain paahtoivat pään tulessa kovaksi ja sitten vuolivat
sen teräväksi.

-- Se kuulostaa minusta helpommalta, sanoi Sam, -- tehdä muutamia
senkin mallisia.

Nuolet siis tehtiin, kuusi naulakärkistä kummallekin; naulat
viilattiin teräviksi ja sidottiin kiinni rautalangalla. Näitä
sanottiin "sotanuoliksi", ja metsästysnuolia tehtiin kuusi
kummallekin siten, että puinen kärki karkaistiin tulessa paahtamalla.

-- Nyt ne on sulitettava. Ja Jan näytti Samille, kuinka kalkkunan
sulka oli ruotoa myöten keskeltä halkaistava ja höyty irrotettava.

-- Annas kun ajattelen. Me tarvitsemme kaksi kertaa neljäkolmatta --
kaikkiaan siis neljäkymmentäkahdeksan sulkaa.

-- Ei maar, sanoi Jan, se on huonoa sulitusta, kaksi vain jokaiseen.
Pannaan kolme joka nuoleen -- seitsemänkymmentä kaksi kaistaa
kaikkiaan, ja muistapas sekin, että kaikki saman nuolen kolme
höytykaistaa pitää olla saman puolen siivestä.

-- Selvä on. Siitä varmaankin seuraa huono onni, jos otetaan eri
puolilta. Nuoli ei tiedä kummalle puolelle pitää kääntyä.

Si Lee sattui tulemaan samassa paikalle. -- Tuleeko jousista kystä ja
valmista?

-- Nuolia paraillaan tehdään.

-- Kuinka te sulat kiinnitätte?

-- Valkoiset liimaavat ne kiinni, intiaanit taas sitovat, vastasi Jan
sen mukaan, mitä luuli kirjasta muistavansa.

-- Kumpi on parempi?

-- Liimattu lentää paremmin, mutta sidottu kestää kauemmin sateessa.

-- Miksei kummallakin tavalla?

-- Meillä ei ole suonta.

-- Antakaas kun minä näytän. Missä on liima ja lanka? Nämä tuotiin,
minkä jälkeen Si jatkoi: -- Minusta näyttää, että sulat on pantava
viimeiseksi. Parempi tehdä lovi ensin.

-- Niin onkin; me olimme vähällä sen unohtaa.

-- _Sinä_ olit vähällä unohtaa, sitä kai tarkoitat. En minä,
sanoi Sam pöllömäisen arvokkaana. Pieni sahattu lovi, joka sitten
kynäveitsellä puhdistettiin ja väljennettiin, huomattiin parhaaksi;
kuhunkin nuoleen tehtiin tuota pikaa puoli senttiä syvä lovi, ja
Si sekä liimasi että sitoi sulat kiinni pikilankaa suonen sijasta
käyttäen.

Jan oli merkinnyt kunkin sulan paikan siten, ettei se koskettaisi
jouseen ohi mennessään (kuva s. 105). Ensin hän liimasi ne kiinni,
sitten kietoi toista senttiä pitkältä lankaa sulkaruotojen päiden
yli ja samoin niiden taa jälkimmäistä kierrosta jatkaen aina loveen
saakka, jotta se olisi estänyt puuta halkeamasta. Kun hän oli
leikannut kaikki irtaimet pätkät pois ja latuskalla palikalla painaen
pyörittänyt kietousta höyläpenkillä, näyttivät langat aivan katoavan
ja sijalle jäävän sileä musta rengas.

Näin saatiin nuolet valmiiksi ja ne pantiin sitten paikkaan, jossa
liima saattoi kuivua.

Seuraavana päivänä Jan maalasi Samin nuolet punaisiksi ja sinisiksi,
omansa punaisiksi ja valkoisiksi. Väristä he helposti tunsivat omansa
ja lisäksi se suojeli nuolia. Enää ei puuttunut kuin viini.

-- Onko intiaaneilla viinet? kysyi Sam, pitäen kovasti kiinni
oikeaoppisuudesta, hän kun toivoi sen säästävän kovaa työtä.

-- Luulenpa melkein; eiväthän he voisi tulla toimeen ilman niitä.

-- No hyvä! Sitten vain joutuin toimimaan. Minulla on jo kova
metsästyshimo. Mistä viini tehdään?

-- Melkein mistä tahansa.

-- No luultavasti se siinä tapauksessa on myös nopeasti tehty.

-- Älä hätäile. Toiset käyttävät koivun tuohta, toiset nahkaa, jotkut
kangastakin, kun muuta ainetta on vähän.

-- Se sopii meille. Mitäs sanot siitä kankaasta, joka tiipiistä jäi?

-- Olkoon menneeksi, paremman puutteessa. Kumpikin siis teki
kankaasta jonkinlaisen nuolia lyhyemmän laukun. Jan maalasi kummankin
kylkeen jonkin intiaaniaiheisen koristeen, ja niin ne olivat valmiit.

-- Tulkoonpa nyt vaikka karhu, sanoi Sam, ja tuntien itsensä
täydelleen aseistetuiksi he lähtivät ulos.

-- Koetetaanpa, kumpi osaa tuohon puuhun. Molemmat ampuivat yhtä
aikaa ja ohi. Samin nuoli sattui toiseen puuhun ja halkesi.

-- Otetaan pehmeämpi maali, hän huomautti. Vähän asiaa pohdittuaan he
sitten täyttivät ison vanhan viljasäkin heinillä, maalasivat siihen
pilkan ja sen ympärille muutamia renkaita (Sam sanoi sitä puhvelin
silmäksi) ja pistivät sen kymmenen sylen päähän pystyyn.

Ensimmäiset laukaukset tuottivat pahoja pettymyksiä. Maaliin näytti
olevan niin helppo osata, ja oli kovin noloa, kun nuolet aina
lensivät ohitse vasemmalta puolelta.

-- Viedään se navetan kokille ja yritetään siellä, ehdotti Sam.

-- Ehkä osaamme, jos panemme oven kiinni, vastasi toinen
toiveikkaana. Paitsi harjoitusta pojat kaipasivat lisäksi vähän
oppia, sillä jousella ampumiseen kuuluu monta pientä niksiä. Jan oli
"siitä kirjasta" kirjoittanut muistiin muutamia seikkoja, ja toisia
hänellä olikin mielessään. Näiden ja uutteran harjoituksen avulla hän
vähitellen oppi: Piti seisoa siten, että kantapäiden keskipisteet
olivat maalin kanssa samalla suoralla; oikea olkavarsi oli pidettävä
samassa suunnassa kuin nuoli; vasen käsi vakaana, kunnes nuoli sattui
maaliin; oikea peukalo oli aina pidettävä samalla paikalla poskella,
kun laukaisi, ja jousi pystysuorassa.

Pian he huomasivat, että vasempaan ranteeseen, siihen paikkaan
johon jousen jänne koski, tarvittiin suojus, se tehtiin vanhasta
saappaanvarresta; oikeaan käteen taas tarvittiin vanha hansikas
sormia suojaamaan, milloin harjoiteltiin tavallista uutterammin.
Opittuaan noudattamaan sääntöjä niitä sen enempää ajattelematta pojat
harjaantuivat nopeasti, niin että pian ampuivat parinkymmenen metrin
päästä joka nuolen säkkiin, ja vähitellen saattoivat pidentää
välimatkaa, kunnes osasivat aika hyvin neljänkymmenenkin metrin
päästä.

He hämmästyivät koko lailla huomatessaan, kuinka paljon
yksilöllisyyttä nuolilla oli, vaikka ne oli aiottu aivan
samanlaisiksi.

Samilla oli eräs, joka käyristymistään käyristyi, kunnes se oli
aivan väärä, ja seurauksena oli, että se lentäessään teki mitä
kummallisimpia mutkia. Hän nimitti sen "bumerangiksi". Toinen, jossa
oli hyvin pieni sulka, lensi kauemmaksi kuin yksikään toinen. Se oli
"kaukosurma".

Hänen paras nuolensa, joka sai nimekseen "varma kuolema", oli
pitkältä sulitettu ja kevytkärkinen. Se oli sangen luotettava
tyynellä, mutta tuulella liiti syrjittäin. Eräs toinen, jossa oli
pieni sulka, oli luotettava tuulisellakin säällä. Se oli "tuulen
halkaisija".

Jan kutsui vuolioksi sitä, jonka oli puukolla vuollut, toisinaan myös
"juonijaakoksi". Se oli ainainen kysymysmerkki; ei koskaan saattanut
arvata, minkä tempun se tekisi seuraavalla kerralla. Hänen erikoinen
suosikkinsa oli muuan, jonka kärjen ympärillä oli kouru. Se vihelsi
mennessään, ja toisinaan hän sanoi sitä "viheltäjäksi", toisinaan
taas "lohikäärmeeksi", "joka viheltäen singahti läpi sankan metsän ja
pörpötti mennessään".



X

PATO


Heinäkuun alkupuolella pojat eräänä helteisenä päivänä piehtaroivat
puron matalassa uimalammikossa, ja Sam sanoi:

-- Vesi alkaa olla kovin vähissä. Se kuivuu joka kesä. Tämä oli
sangen ikävä uutinen, ja sen vuoksi Jan tuumi:

-- Emmekö voisi rakentaa patoa? -- Hiton paljon työtä.

-- Mutta sehän olisi kovin hauskaa. Sitten meillä olisi koko kesäksi
uimapaikka. Tule pois; ruvetaan paikalla työhön.

-- Eiväthän intiaanit koskaan tee niin kovasti työtä.

-- No leikitään sitten majavia patoa rakentaessamme. Tule pois nyt;
minä teen alkua, ja Jan kantoi ison kiven mielestänsä kapeimpaan
kohtaan. Sitten hän kantoi useampia ja työskenteli innostuneena,
kunnes oli kantanut rivin kiviä aivan joen uoman poikki.

Sam istui vielä joen äyräällä alasti polvet leuan alla koukussa ja
käsivarsillaan niitä syleillen. Sotamaali juoksi hänen rinnalleen
sinisinä ja punaisina viiruina.

-- Tule pois, senkin juonijaakko ja laiskuri, käy työhön, huusi
Jan ja heitti kourallisen rapaa Samin niskaan antaakseen pontta
kehotukselleen.

-- Minun kipeää polveani on taas alkanut pakottaa, vastasi Sam.

Lopulta Jan tuumi, ettei hän yksinään viitsinyt sitä rakentaa, ja
oikaisi selkänsä.

-- Kuule nyt, vastasi toinen, -- mitä olen tuumaillut. Karja käy
tässä juomassa. Puro kuivuu kesällä, ja silloin karjan täytyy käydä
karjapihassa kaukalosta juomassa -- sille täytyy pumputa vettä, ja
siinä se sitten vetelehtii tuntikausia toivoen jonkun tuovan kauroja,
sen sijaan että palaisi metsään lihomaan. Jos tuohon paikkaan
pantaisiin kaksi vankkaa hirttä puron poikki, niin olisi suurin
osa työtä tehty. Tarkoitan, että minä pyydän isäukkoa lainaamaan
parihevoset vedättääksemme hirret joen poikki ja tehdäksemme karjalle
juomalammen. Karja se on minun huoleni. En nukkunut koko yönä, kun
niin ajattelin sitä. Minä vihaan kuin myrkkyä sitä, kun niiden täytyy
kuumallakin kävellä karjapihaan saakka juomaan -- se ei ole oikein se.

Sam siis odotti sopivaa tilaisuutta, koska iskisi isäukkoon
kiinni. Sitä ei sattunut sinä päivänä, mutta seuraavana aamuna
Raften suurusta syötäessä katsoi suoraan Janiin pöydän poikki ja
ilmeisestikin jotakin vahvasti ajatellen kysyi:

-- Jan, tämä huone on kuusi kertaa neljä ja puoli metriä, kuinka
paljon siihen tarvitaan 90 cm leveätä mattoa.

-- Kolmekymmentä metriä, sanoi Jan oikopäätä.

Raftenin päätä oikein pyörrytti. Janin esiintyminen oli vakuuttavaa,
mutta oli ihme, kuinka hän saattoi sen niin nopeasti päässään laskea.
Tehtiin useita kokeita, ja yleiseksi mielipiteeksi jäi, että Jan oli
oikeassa.

Isännän kasvot loistivat ensi kerran ihailusta. -- Kas sellaista, hän
sanoi pöytäkunnalle, -- sellaista on oppi. Koska sinä tuollaiseen
pystyt? hän kysyi Samilta.

-- En koskaan, vastasi poika hitaasti, mutta arvelematta. -- Miksi
jätkien tarvitsisi osata päässälaskua.

-- Kuules Jan, sanoi Sam salavihkaa, -- eiköhän olisi parasta että
sinä nyt puhuisit ukolle padosta. Näitkö kuinka hänen silmänsä
menivät pystyyn; sinun suuri oppisi on hänet pehmittänyt, ja minä
luulen sitä kestävän puoleen päivään. Tao kun rauta on kuuma.

Jan siis heti aamiaisen jälkeen aloitti:

-- Herra Raften, puro alkaa olla kuivilla. Me tahtoisimme tehdä
lammikon, jotta karja voisi käydä juomassa, mutta emme voi tehdä
patoa, ellei saada kahta isoa hirttä puron poikki pantavaksi.
Saammeko parihevoset vähäksi aikaa, että voimme vetää hirret
paikoilleen?

-- Uimalammikkoa te kai tarkoitatte? sanoi Raften silmiään vilkuttaen.

-- Kelpaisi se siihenkin. -- Jan punastui.

-- Kuulostaa minusta siltä, että tässä puhuu Sam Janin äänellä,
huomautti Raften, jolle tilanne paikalla selvisi. -- Käynpä itse
katsomassa.

Leirille tultuaan hän kysyi: -- No mihinkä se pato aiotaan tehdä?
Tuohonko? Ei tuo paikka ole hyvä. Kapea se kyllä on, mutta vesi
juoksisi kahden puolen yli reunain, ennen kuin sitä padon taa
paljonkaan kohoaisi. Tuossa on parempi paikka, vähän leveämpi.
Siihen tulee hyvä lampi. Missä teidän hirtenne ovat? Nuoko? Mitä
-- minun rakennuspuuniko, jotka ovat siinä kuivumassa? Ette te voi
tuota saada. Siitä tulee uuden ladon niskahirsi; eikä tuota --
siitä tulee portin pylväät. Tuossa on kaksi, jotka voitte saada.
Minä lähetän parihevoset, mutta katsokaakin, ettette varasta minun
rakennuspuitani, taikka pian karvat pöllyää.

Aito raftenmaista rivakkuutta osoittaen hän tuota pikaa lähetti
voimallisen valjakon. Kaksi jykevää hirttä vedätettiin puron poikki
ja sijoitettiin niin kuin Jan pyysi, niin että padon selkä tuli vähän
toista metriä leveäksi.

Nyt pojat hakkasivat pohjaan salkorivin kummankin hirren yläpuolelle
muodostaen häkin, jota he sitten rupesivat täyttämään savella ja
kivillä. He kaivoivat ja täyttivät minkä joutivat. Mutta savea oli
vähän ja työ edistyi hitaasti, ja kun vesi nousi sitä myöten kuin
patokin, kävi työ yhä vaikeammaksi. Mutta äkkiä Jan keksi.

-- Odotapas. Uusi tuuma. Avataan se ja kaivetaan toiselle puolelle
syvä oja, niin että kaikki vesi juoksee siitä ja lammikon ja ojan
väliin jää saviseinä. Seinän tälle puolelle kaivamme syvän kuopan.
Siitä saamme paljon maata patoon ja lammikko tulee syvempi.

Niin he sitten tekivätkin. Viikossa häkki oli ajettu täyteen savea ja
kiviä. Sitten seurasi suuri lopputoimitus -- lammikon läpi kulkevan
kanavan sulkeminen. Se ei ollut helppoa, kun kaikki vesi juoksi
siitä, mutta he tekivät työtä kuin majavat ja saivat lopulta ojan
tukkoon.

Yöllä satoi rankasti. Kun he seuraavana aamuna lähestyivät patoaan,
kuului metsästä kumeata pauhua. Pojat pysähtyivät ja kuuntelivat
epäillen, mutta sitten Jan riemuiten huusi: -- Pato! Se on vesi, joka
juoksee padon yli.

He karkasivat kimeästi kiljaisten matkaan ja juoksivat minkä suinkin
pääsivät. Lähelle tultuaan he näkivät laajan sileän vedenpinnan
samalla paikalla, jossa oli ollut vain kivistä pohjaa. Virta
valui vakaasti partaan yli padon keskikohdalta, johon oli jätetty
liikavettä varten matalampi kohta.

Minkä riemun huimauksen se tuottikaan!

-- Se on kuraköntti, joka on viimeksi vedessä.

-- Niin mutta minun kipeä polveni, vastasi Sam.

Loput kilpajuoksusta oli paljasta riisumista. Yhdessä pojat
ryöpsähtivät veteen.

Kuopan kohdalta lammikko oli puolitoista metriä syvä, sata metriä
pitkä, ja kokonaan heidän omaa työtään.

-- No, eikös kannattanut? kysyi Jan, jonka oli ollut hyvin vaikea
saada Sam jatkamaan loppuun saakka leikkiä, joka maistui niin työltä.

-- Mistä kummasta tuo on tänne tullut? Minä mielestäni jätin sen
tiipiihin. Sam osoitti pölkkyä, jonka päällä hän oli tiipiissä
istunut, mutta joka uiskenteli könkään niskassa.

Jan oli hyvä uimari, ja heidän leikkiessään ja polskutellessaan Sam
sanoi:

-- Nyt minä tiedän mikä mies sinä olet. Et enää voi sitä minulta
salata. Minä jo epäilin sitä, kun sinä rakensit patoa. Sinä olet se
hiivatin punanahka, jota sanotaan "Pikku Majavaksi".

-- Minä olen sinua katsellut, vastasi Jan, -- ja minusta näyttää,
että olen törmännyt yhteen sen kuparinkarvaisen hunsvotin kanssa,
jonka nimi on "Nuori-mies-lapion-pelko".

-- Etpäs olekaan, sanoi Sam. Enkä minä myöskään ole se
"Kaljukotka-kalliolla-istuva-pyrstö-reunan-yli-riippuen". Minua
ei totta puhuen haluta vielä ilmaista itseäni. Eikös ole hauska
ajatella, ettei karjan enää tarvitse kulkea sitä matkaa?

Sam ilmeisestikin tahtoi kääntää puheen toisiin asioihin, mutta Jania
ei ollutkaan niin helppo narrata.

-- Minä kuulin Sin sanovan sinua "Tikaksi".

-- Joo. Sain sen nimen koulussa. Kun minä olin löpisevä paitaressu,
niin kuulin äidin puhuvan kauniista _kultaisesta_ tukastani, mutta
kun olin kasvanut niin isoksi, että pantiin kouluun, niin sain
kuulla, että se olikin vain _punainen_, ja siitä ne rupesivat
sanomaan minua "Punapää-Tikaksi". Minä koetin antaa niille selkään,
mutta siellä oli monta, jotka antoivatkin minulle selkään ja
hieroivat nimen vain syvempään. Kun huomasin, ettei tappelemisesta
ollut apua, olin pitävinäni nimestäni, mutta se oli jo liian
myöhäistä. Useimmat sanovat vain lyhyesti "Tikaksi". En minä luule,
että se on kertaakaan minulta unta vienyt.

Heidän puoli tuntia myöhemmin istuessaan puutuluksilla sytytetyn
tulen ääressä Jan sanoi:

-- Kuules Tikka, minun tekee mieleni kertoa sinulle eräs juttu.

Sam virnisti, veti korviaan eteenpäin ja varustautui hyvin
mielenosoituksellisesti kuuntelemaan.

-- Oli kerran intiaanivaimo, jonka toinen heimo siellä kauempana
pohjan puolessa otti vangiksi. Ne veivät hänet monien satojen
kilometrien päähän, mutta eräänä yönä hän pääsi pakenemaan ja lähti
kulkemaan, ei kuitenkaan samoja jälkiä, kotiin päin, sillä hän
tiesi, että häntä sitä tietä ajettaisiin takaa, vaan sivulle päin.
Hän ei tuntenut maata, vaan eksyi. Hänellä ei ollut muuta asetta
kuin puukko eikä muuta ravintoa kuin marjoja. Hän samosi eksyksissä
muutamia päiviä, kunnes tuli rankkasade ja rajuilma, jolloin hän
arveli olevansa turvassa, sillä hän tiesi, etteivät viholliset voisi
sen jälkeen seurata jälkiä. Mutta talvi teki tuloaan eikä hän voinut
ennen sitä palata kotiin. Sen vuoksi hän ryhtyi työhön juuri sillä
paikalla, jossa silloin oli.

Hän teki koivun tuohesta wigwamin ja hieroi puukapuloilla tulta
käyttäen mokkasiininsa nauhaa jousen jänteenä. Pajun aluskuoresta
ja kuusen juurista hän teki pauloja ja vielä loukkujakin jäniksiä
pyytääkseen. Alussa hän tosin näki nälkää, mutta söi koivun nuppuja
ja mäihää, kunnes löysi sellaisen paikan, jossa oli paljon jäniksiä.
Ja kun hän sai jäniksen, hän käytti siitä joka karvan. Suonista hän
teki ongensiiman ja koukun luista ja hampaista, jotka hän suonella ja
kuusen pihkalla sitoi yhteen.

Sitten hän teki turkit jäniksen nahoista ommellen ne jäniksen luusta
tekemillään neuloilla, jäniksen suonet lankanaan, ja koivun tuohesta
jos kuinka paljon astioita, jotka ompeli kuusen juurilla.

Koko talven hän eli sillä tavalla yksin, ja kun kevät tuli, niin
Samuel Hearne, tunnettu löytöretkeilijä löysi hänet. Hänen kallis
puukkonsa oli kovasti kulunut, mutta muutoin hän oli lihava ja
hyvällä päällä ja valmis palaamaan oman kansansa luo.

-- Jaha, se oli kovin mie-len-kiin-tois-ta, sanoi Sam tarkkaavasti
kuunneltuaan, -- eikä minusta mikään olisi hauskempaa kuin koettaa
samaa itse, kun olisi pyssy ja paljon metsäneläimiä.

-- Hoh, kukapa ei tahtoisi?

-- Hyvin harva -- ja hyvin vähän on sellaisia, jotka _kykenisivät_.
Mutta minä kykenisin.

-- Mitä, tekemäänkö kaikki paljaalla puukolla. Tahtoisinpa nähdä
sinun tekevän tiipiin. Sitten Jan jatkoi vakavasti: -- Sam, me olemme
yrittäneet leikkiä intiaaneja, mutta tehdään se oikein kunnolla.
Tehdään kaikki vain siitä, mitä metsästä saa.

-- Minä arvaan, että meidän taas täytyy lähteä Sangerin noita-akan
puheille. Hän tuntee kaikki kasvit.

-- Ollaan Sangerin intiaaneja. Me voimme kumpikin olla päällikköjä,
sanoi Jan, joka ei tahtonut ehdottaa itseään päälliköksi eikä taas
Samiakaan esimiehekseen tunnustaa. -- Minä olen Pikku Majava. No
mikäs sinä olet?

-- Iltapäivän-veripunainen-ukkospilvi.

-- Älä, koetapas uudelleen. Jokin sellainen, jonka voi piirtää, niin
että voit tehdä totemisi, ja lyhyt.

-- Mikä on kaikkein sukkelin eläin?

-- Mi-minä luulen että ahma.

-- Mitä, sukkelampiko kuin kettu?

-- Niin kirjoissa sanotaan.

-- Antaako se majavalle pöksyjen päälle?

-- Kyllä minun luullakseni.

-- No sitten minä olen se.

-- Älä hulluttele. Luuletko, että minä suostun kulkemaan toverin
kanssa, joka antaa pöksyille. Eikä se sovikaan sinulle niin hyvin
kuin Tikka. Minä saan aina _sinulta_ apua, kun pitää pilata
kaunis puu ja hakata se täyteen reikiä, letkautti Jan puolestaan
jalomielisesti unohtaen sen henkilökohtaisen syyn, joka oli nimeen
antanut aiheen.

-- Ei se ole niin paha tapa kuin majavan _jyrsiminen_, vastasi Sam.

Jyrsiminen oli tällä kulmalla sana, jolla oli oma historiansa.
Kirveet ja rakennuspuut olivat vanhastaan tärkeimpiä sangerilaisten
elämässä. Kätevä kirveen käyttö oli kaikista taidoista paras.
Vanhain siirtolaisten tapana oli tehdä puusta kaikki, mitä talossa
tarvittiin, ja kirves oli heidän ainoa aseensa. Jopa sanottiin
toisten vain vähän hivauttavan ja ajavan sillä sunnuntaisin
partansakin. Kun isä auttoi poikaansa tulemaan omin neuvoin toimeen,
niin hän vain antoi hänelle hyvän kirveen. Kirves oli elämän ja työn
kannalta välttämätön, sitä pidettiin täydellisenä perintöosana.
Kirveen käyttötaito oli yleinen. Jokainen mies ja poika pystyi sitä
käyttämään, mikä paremmin, mikä huonommin, eikä edes tiennyt, kuinka
taitava oli, ennen kuin joukkoon tuli oikea poropeukalo. Erilainen
puunsyy vaatii aina vähän erilaista kirveenkäyttöäkin, ja yksi on
aina paras tapa, kun mieli kaataa puun tiettyyn suuntaan vähimmällä
vaivalla. Kaikki nämä seikat ovat sangerilaisten veressä kuin toinen
luonto. Majavan sanotaan jyrsivän puun tyveä ympäriinsä miten
sattuu, kunnes se lopulta sortuu, ja jos kaatomies vähänkin poikkeaa
oikeasta hakkuutavasta eikä iske juuri oikealla tavalla juuri oikeaan
paikkaan, niin pianpa hänestä sanotaan, että hän "jyrsii kuin
majava". Vaikka miestä siis kiitetäänkin parhaan mukaan, kun hänen
sanotaan "raatavan kuin majava", niin soimataan häntä sitä vastoin
aivan hirveästi, kun sanotaan hänen puuta kaataessaan "jyrsivän
kuin majava". Siispä Samin pistopuheella oli kärki ja voima, jonka
merkityksen vain sangerilainen saattoi täysin ymmärtää.



XI

JAN JA NOITA-AKKA


    Sangerin noita-akka vihasi mökin miehen kirvestä
    ja kulovalkeata myös, niin sanovat,
    mutta sitä miestä, joka urheilee,
    hän vihasi vielä pahemmin kuin helvettiä.

_Villityn Jimin balladi Sangerista_.

Jan käytti hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta käydäkseen uudelleen
Sangerin noita-akan luona.

-- Parempi kun minä jään kotiin, tuumi Sam hänen aikeensa
kuullessaan. -- Se ei koskaan katsoisikaan sinuun, jos minä tulisin.
Sinä näytät vietävän terveeltä.

Jan siis lähti yksin ja oli siitä hyvilläänkin. Vaikka hän
pitikin Samista, niin saattoivat tämän liukas kieli ja sukkelat
sanansutkaukset kuitenkin Janin melkein varjoon, niin että hän näytti
totiselta ja jöröltä, ja mikä vielä pahempi, Sam käänsi yhtenään
keskustelun toiselle tolalle sen juuri lähestyessä jotakin aihetta,
joka kiinnitti hänenkin mieltään.

Kun hän teki lähtöä, huusi Sam: -- Kuules, Jan, jos tahdot jäädä
sinne päivälliselle, niin jää vain -- kyllä tiedetään, mikset ole
tullut syömään. Sitten hän pisti kielen poskeensa, pani toisen
silmänsä kiinni ja lähti navettaan tavanmukainen tutkimaton
surumielinen ilme kasvoillaan.

Janilla oli muistikirja ja piirustustarvikkeet mukanaan -- hän käytti
niitä yhä enemmän. Matkalla hän kokosi kourallisen kukkia ja ruohoja.
Vanha eukko otti hänet tällä kertaa vastaan aivan toisella tavalla.

-- Tulkaa sisään, tulkaa sisään, Jumala teitä siunatkoon. Kuinka
sitä jaksetaan ja kuinka pappa ja mamma jaksavat. -- Tulkaa sisälle
istumaan. Kuinka se jätkä, se Sam Raften jaksaa?

-- Sam on terve nyt, sanoi Jan ja punastui.

-- Terve! Tietysti hän on terve. Tiesinhän minä, että se sattui
paikalle, ja tiesi hän sen itsekin, ja hänen mammansa tiesi, kun
antoi hänen tulla. Sanoiko tuo siitä mitään?

-- Ei, mummo, ei sanaakaan.

-- Senkin kelvoton lunttu! Minä pelastan pojan hengen, vaikka
he sillä tavalla minulta rosvosivat. Eikä tällä ole sen vertaa
ihmistapoja, että edes kiittäisi minua -- senkin kelvoton lunttu!
Antakoon Jumala hänelle anteeksi, niin kuin minä annan, jatkoi eukko
leppymättömällä ja vihaisella äänellä.

-- Mitäs hänellä siinä on? Olkoon taivas kiitetty, ettei niitä
kaikkia voida hävittää. Puut ne voivat kaataa, mutta kukat palaavat
joka vuosi, pikku kaunokaiseni -- pikku kaunokaiseni! -- Jan levitti
ne hajalleen. Eukko otti käteensä arumin ja jatkoi. -- Kas tuossa
on surun kukka. Toiset sanovat sitä intiaanin nauriiksi ja lapset
saarnastuoliksi. Ei pidä koskaan päästää sen juurta kielelleen.
Se polttaa kuin tuli. Kun pojat tapaavat jonkun, joka on aivan
tietämätön, niin he tavallisesti narraavat hänet puremaan tämän
juurta. Se on varmaa, ettei siihen toista kertaa kieltään pistä.
Intiaanit keittävät myrkyn juuresta pois ja syövät juuren, ja parempi
sitä onkin syödä kuin nähdä nälkää.

Kultainen leima -nimistä kasvia eukko oli käyttänyt Samin polvea
parantaessaan. Hän selitti, että sillä on ihmeteltävä kultajuuri,
"parasta kultaa, mitä maa on koskaan sisästään antanut". Jan sai myös
nähdä "Viisaan kuninkaan leiman".

-- Nuo ovat touko-omenia, ja kylläpä ne ovat myöhäisiä, ja ne sinä
ainakin olet saanut metsästä. Toiset sanovat niitä kuningasjuuriksi.
Intiaanit parantavat niillä sisuksiaan, ja monen hevosen niskapaiseet
on niillä parannettu, sen olen itse nähnyt.

-- Kas tuossa on mustikkajuuri, mutta minä sanon sitä
kouristusjuureksi. Se on kaikkein parasta kouristusta vastaan. Sitä
nautitaan kuin teetä; ilman sitä intiaani-akat eivät voisi elää
kaikessa kurjuudessaan, mutta mitä sinä niistä. Katsopas nyt, kuinka
sen kaikki lehdet ovat levällään. Se muistuttaa elävästi kouristusta
sairastavaa. Olkoot ylistetyt kaikki pyhät ja Neitsyt Maaria.

-- Katsos vain tuota, hän sanoi, haparoiden kimpusta keltaisen
tikankontin, tuo on se, jota intiaanit sanovat mokkasiiniruohoksi.
Mutta varjele niitä sokeita kurjia pakanoita. Ne eivät tiedä mitään
eivätkä tahdo oppia. Sehän on kohtausjuuri, mitä parasta kohtauksia
vastaan. Katso sitä! Näetkö, että se on kuin hermotautia sairastava
nainen, noin hiukset levällään ja leuka longallaan. Minäpä muistan,
kun Larryn pikku tyttö ei tahtonut lähteä paikkaansa ja sai
hermokohtauksen. Lähetettiin minua hakemaan, ja minä vein mukanani
tätä juurta. Ensin käskin tuoda kiehuvaa vettä ja tein teetä. Sitä
annoin hänelle tulikuumana. Ja niin totta kuin elän tyttö parani
heti ensimmäisestä lusikallisesta. Se on Jumalan oma lahja, ja se on
hänen siunauksensa, että tiedämme, kuinka sitä on käytettävä. Eikä
sitä pidä mennä kaivamaan milloin tahansa. Sitä pitää kaivaa silloin,
kun ei ole kukkaa. Se on sillä tavalla, ettei voima ole samalla
haavaa molemmissa paikoissa. Se on joko kukassa taikka juuressa,
niin että kun se kukkii, niin silloin ei ole juuresta enempää apua
kuin vanhoista oljista. Sitä pitää etsiä keväällä tai lehtien lähdön
aikana, jolloin ei piru itsekään arvaisi, mistä se pitää löytää.

-- Entäs mitä tuossa on? No jopa jotakin! Eiköhän vain ole skunkin
kaalia! Sinä varmaan tulit joen mutkan kautta. Sillä siellä on ainoa
paikka, missä sitä kasvaa.

-- Niin teinkin, vastasi Jan -- sieltä juuri minä sen sain. Mutta
odottakaas, mummo. Minä piirrän niiden kuvan ja kirjoitan, mitä te
niistä sanotte.

-- Iso kirja sinulla pitäisi olla, ennen kuin minä olisin kaikki
tietoni antanut, sanoi eukko ylpeästi ja sytytti piippunsa raapaisten
valkeata paikasta, jota housut olisivat verhonneet, jos hän olisi
ollut mies.

-- Turha vaiva on kirjoittaa paperille, mihin ne kelpaavat, sillä
hyvä Jumala on sen itse tehnyt jo aikoja sitten. Kas nyt. Tuossa on
kouristusjuuri kouristuksia vastaan, ja eikös se ole sen näköinen?
Tuossa mokkasiinijuuri kohtauksia vastaan ja eikös se ole sen
näköinen? Ja tässä skunkin kaali kumpaankin vaivaan. Sekin on juuri
sen kaltainen kuin ne molemmat yhteensä.

Jan myönteli heikosti, mutta hyvin vaikeaa hänen oli ymmärtää, mitä
siinä kasvissa oli yhteistä molempien ensin mainittujen kanssa.

-- Ja kas tuossa! Tuossa on lobelia, jota toiset sanovat intiaanin
tupakaksi. Tämän sinä löysit puron luota, ja se on vähän aikaista --
vähän ennen kuin sen aika olisi. Sillä saa itsensä ylenantamaan, kun
on siihen tarvetta. Kas nyt, eikö tuo lehti ole kuin ilmetty vatsa?

-- Tämä on Benjaminin pensas tai kuumepensas. Kun sen lehdistä
keitetään teetä, se on kovin hyvää vilutautia ja kuumetta vastaan.
Ja eikös sekin värise joka kerta kun tuulee. Vai mataroita. Mihin
vaivaan sinä luulisit näistä olevan apua?

-- En tiedä.

-- Katsos nyt, kuinka se on siihen kirjoitettu selvään kuin präntti
-- niin, ja vielä selvempäänkin, sillä minä osaan sen lukea, vaikken
osaa lukea kirjasta sanaakaan. No minkä näköinen se on? hän kysyi
kahdenkertaista siemenpalkoa näyttäen.

-- Se on kuin aivot ja selkäydin, sanoi Jan.

-- Voi tuota lasta, minulla on paremmat silmät kuin hänellä. Nehän
ovat kuin molemmat munuaiset, ja siitä syystä mataratee auttaa
paremmin kuin kaikki maailman tohtorit, kun sitä vain osaa käyttää.
Näes munuaisvaiva on jonkinlaista kuumetta; se tekee kuumaksi, ja
sen vuoksi se pitää tehdä _kylmään_ veteen. Jos sen tekee lämpöiseen
veteen, niin se vain pahentaa ja on kuin pahinta myrkkyä. Tuo on
punalatva, joka nostattaa hien. Kerran näin erään, joka juuri teki
kuolemaa ihon kuivuuden vuoksi, ja tohtorit koettivat koettamistaan
eikä heistä ollut lapsi paralle vähääkään apua, mutta sitten minä
sain hänen äitinsä laittamaan vähän punalatvateetä. Ja sairas hikosi
monta sankoa heti kun sai haistaakin keitosta, ja tohtorit tietysti
luulivat, että se oli heidän ansionsa! Ja eukko nauraa hihitti
hyvillä mielin.

Monesta muusta kasvista hän Janille tarinoi ja selitti niiden käytön.
Mikä oli hyvä syöpää vastaan, mikä leiniin, matoja vastaan tai muuhun
vaivaan, ja yksi auttoi kaikissa taudeissa. -- Eräs intiaani raukka
sen minulle näytti, ja heti kun sen näin, tiesin, että asia oli
niin, sillä jokaista lehteä oli kolme yhdessä ja yksi kolmessa ja
sen keskellä oli pyhän ristin merkki yhtä selvästi kuin tuo kattila
liedellä.

Näin eukko tarinoi piipunnysäänsä imien ja kuumalle liedelle
syljeskellen. Mutta hienotunteisena kuin aito nainen ainakin hän joka
kerta pyyhki suutaan nahkean käsivartensa selkäpuolella.

-- Ja tuo on se, jota sanotaan kissanmintuksi. Hyvin minä muistan
sen päivän, jona sen sain tietooni. Sitä ei sanonut intiaani eikä
tohtori eikä mikään ihminen ollenkaan. Se oli tuo vanha musta kissa,
ja kaikki pyhät seisokoot minun ja sen viheriäisten silmien välillä!
Jestas kuinka se joskus säikäyttää minua viisaudellaan, mutta ei
minulla olisi mitään muuta sitä vastaan kuin että se tappaa pikku
lintuja. Sillä oli muuanna talvena kuin tuhkarokko ja se makaili vain
lieden ympärillä. Mutta aina kun ovi vain oli auki, se meni ulos ja
katseli joka puolelle ja tuli sitten takaisin ja naukui ja voivotteli
ja sitten kävi pitkäksensä -- ja sitä menoa se jatkoi käyden aina
heikommaksi ja huonommaksi, kunnes lumi suli ja ruoho alkoi kasvaa,
mutta vielä se käveli ja katseli idän puoleen, varsinkin öisin.
Sitten maasta kasvoi kasvi, jota en ole koskaan ennen nähnyt, aivan
tuohon. Ja kissa katseli katselemistaan sitä, niin kuin olisi
tahtonut sen ottaa, muttei olisi uskaltanut. Tuolla oli siihen
aikaan iso joukko kauniita puita, ennen kuin se vanha nauta kaatoi
ne maahan, ja yhdessä niistä oli iso haara, joka kasvoi noin -- ja
toinen, joka kasvoi noin -- ja kun täysikuu nousi juuri oikeaan
aikaan, tuli varjosta ristin merkki ja se sattui minun oveeni, ja kun
se oli kulkenut ohi, ei se enää ollutkaan risti. No niin, täysi kuu
sitten lopulta nousi ja varjosta syntyi ristin merkki ja vanha kissa
lähti ulos ja vahti vahtimistaan, niin kuin olisi tehnyt mieli, mutta
ei olisi uskaltanut, mutta kun sitten risti lankesi niiden ruohojen
päälle, niin mirri hyppäsi ja syödä ahmi, ja siitä hetkestä se oli
terve. Sillä tavalla minä opin kissanmintun tuntemaan, ja siitä minun
mieleni rauhoittui, sillä jos kissaa piru riivaa, niin ei se mene
ristin varjoon syömään.

Jan kirjoitteli kirjoittelemistaan, mutta ei enää yrittänytkään
piirtää tai kuvailla kasveja, kirjoitti vain nimet muistiin.

-- Se on oikein, poikani! Pane nimilaput kasvien päälle ja talleta
ne. Niin tohtori Carmartinkin teki, kun minä häntä opetin. Kas, sillä
tavalla, hän lisäsi, kun Jan otti neuvosta vaarin ja jokaisen varteen
kietaisi paperilapun, johon oli kirjoittanut nimen.

-- Tuossapa on ihmeellinen luuta, sanoi Jan nähdessään tämän
järjestyksen ja puhtauden edustajan sille täysin sopimattomassa
ympäristössä.

-- Niin kyllä, se on pyökkiluuta. Larry niitä tekee.

-- Larry?

-- Niin, minun poikani. (Larry oli lähes kuusikymmentävuotias.) Hän
tekee niitä sinipyökistä.

-- Kuinka? kysyi Jan ottaen luudan ja tutkien sitä mitä suurimmalla
mielenkiinnolla.

-- Kah, tietysti vuolemalla. Larry onkin sellainen mies vuolemaan,
että -- ja hän ottaa kolmisen tuumaa vahvan sinipyökin vesan ja alkaa
vuolla siitä pitkiä lastuja, mutta jättää ne toisesta päästä keppiin
kiinni, niin että niitä lopulta on ympäriinsä, niin kuin näkyy.

-- Aivan kuin sytykkeessä.

-- Niin, niin, juuri sillä tavalla, nämä vain ovat paljon isompia,
ja sinipyökki on kamalan sitkeätä. Ja kun hän on vuollut kepin noin
tuuman vahvuiseksi, hän sitoo nahkapuulla kaikki lastut kimppuun
nurinpäin kääntäen ja katkaisee kädensijan sopivan mittaiseksi,
tasoittaa kirveellä luudan pään ja antaa sen kuivua. Siinä se.
Parempaa luutaa ei saa tekemälläkään eikä siinä talossa koskaan
toista käytetty, ennen kuin hän nai tuon Kitty Connorin, mokoman
tyhjäntoimittajan. Ja vaikka minä itse olin koko ajan sitä vastaan,
se kun on niin kopea ja teeskentelijä; sille ei kelvannut mikään
muu kuin ostotavara, mokomalle, jolla ei koskaan ollut oikeata
miehenpuolta, ennen kuin houkutteli pauloihinsa minun Larryni. Niin
juuri, sanottakoon se hiljaa, mutta pauloihinsa houkutteli, se on
juuri oikea sana, virkkoi eukko ääntään korottaen, saadakseen tämän
surullisen jutun tuntumaan erittäin tärkeältä.

Samalla ovi aukeni ja Biddy tuli sisään, ja koska hän oli saman
kelvottoman Kityn tytär, niin keskustelu kääntyi toisiin asioihin.

-- On niin hauskaa tavata Jan. Milloinkas Jan tulee meillä käymään?
hän sanoi Janille tätä tervehtiessään, ja heidän puhuessaan mummo
käytti tilaisuutta juodakseen pitkän kulauksen pullosta, jossa näöstä
ja hajusta päättäen oli keuhkopalsamia.

-- Kas vain, Biddy, aikaisinhan sinä tuletkin, sanoi mummo.

-- Niinpä niin, vaikka myöhä oli kotoa lähtiessäni. Mutta koulun
opettaja sanoo, että niin on aina, kun kulkee idästä länttä kohti.

-- Ja hyvä se kyllä on, se on varmaa, sillä Jan jää meille
päivälliselle. Ei täällä tarjoilla kananpaistia eikä piiraita,
mutta on meillä, Luojan kiitos, ruokaa kylliksi ja sydämellinen
tervetuliainen joka palan painimeksi. Biddy laittaa minulle
päivällistä joka Jumalan päivä, ja toisinaan minä itsekin keitän,
mutta makuutoveria minulla ei ole muita kuin kissa, koira ja omenat,
joita ei enää olekaan kuin kourallinen jäljellä, mutta mitä on, se
on Janin. Ota lapsi kulta ja syö minkä jaksat, ja hän käänsi syrjään
harmaita vuodevaatteitaan, joiden alta ilmestyi viimeinen puoli
tusinaa samoja rusoposkisia omenoita.

-- Eikö teitä, mummo, pelota nukkua täällä öisin yksinänne?

-- Mitäpä minun tarvitsisi pelätä? Täällä on vain kerran käynyt
rosvoja, ja minä se silloin korjasin taskuuni heidän viimeisen
senttinsä. Tulivat eräänä yönä ja mursivat oven, ja minä istumaan
nousten kysyin, että "no mitähän te täältä oikeastaan nuuskitte?"

"Rahaa", ne sanoivat, sillä siihen aikaan kaikkialla juoruttiin, että
minä olin myynyt lehmäni ja saanut 25 dollaria.

"No sitten kai minun täytyy nousta teitä auttamaan", sanoin, "sillä
en ole saanut senttiäkään viime omenankorjuusta lukien."

"Viisikolmatta dollaria tänne tai henki pois", sanoivat rosvot.

"En viittäkolmatta senttiäkään minä voisi teille antaa, se on totinen
tosi", sanoin minä, "mutta kyllä olen valmis kuolemaankin, kun olin
viime viikolla ripillä ja vastikään pääsin rukoilemasta."

Pienempi niistä -- tosin ei kovin pieni hänkään, koska täytti melkein
oven -- sanoi: "Ettekös te ole myynyt lehmäänne?"

"Navetassa sen näette", sanoin minä, "vaikka paha on, jos menette
sitä häiritsemään. Alkaa nähdä unia ja siitä se ehtyy."

Ja sitten molemmat rosvot nauroivat omaa tyhmyyttään. Pienempi sanoo:

"Kuules nyt, mummo, meistä saat jäädä rauhaan, ellet sano tästä
kenellekään sanaakaan", -- mutta toinen näytti olevan käärmeissään.

"No en sanaakaan", sanoin minä, "ja ollaan vain hyvät ystävät." Ne
kääntyivät ovea kohti ja tekivät lähtöä, kun minä vielä virkoin:

"Odottakaa vähän! Ei minun talostani ystäviä lasketa ilman ruokaa
ja juomaa. Olkaa niin hyvät ja kääntäkää selkänne, että saan hameen
päälleni." Ja kun minä olin noussut ylös ja säädyllisesti pukeutunut,
sanoin: "Te saatte maistaa niin hyvää keuhkopalsamia, ettei sen
parempaa ole koko maassa." Se pienempikös rupesi heti yskimään,
voi voi kuinka kamalasti -- minä oikein pelkäsin, että sillä oli
hinku -- mutta se toinen vihastui kuin pippuri, ja pienempi teki
hänestä pilkkaa. Minä huomasin, että se häijy oli vasenkätinen,
tai oli ainakin olevinaan, mutta kun hän ojensi kättään pulloon
tarttuakseen, niin oikeassa kädessä oli vain neljä sormea, ja
kummallakin oli niin iso, musta, kamalan näköinen parta -- minä
tuntisin ne parrat vaikka missä -- ja pienemmän pään ympärillä oli
riepu. Hän valitti hampaitaan pakottavan, mutta kenen hampaita
hiusten juurissa pakottaa? Ja kun ne lähtivät, se pieni pisti
dollarin käteeni ja sanoi, että "kas tässä, mummo, on kaikki, mitä
tällä pojalla on". "Jumala teitä siunatkoon", minä sanoin, "otan sen
vastaan ystävällisellä mielellä. Se on ensimmäinen, jonka olen nähnyt
omenankorjuun jälkeen, ja olen ystävänne, kun sellaista tarvitsette."
Sitten eukko nauraa hihitti voittoaan muistellessaan.

-- Mummo, tiedättekö te, millä intiaanit värjäävät? kysyi Jan
varsinaisen asiansa muistaen.

-- Kyllä, Jan. He menevät puotiin ja ostavat pakettivärejä juuri niin
kuin mekin.

-- Mutta ennen kuin ostovärejä oli, eivätkö he saaneet metsästä
väriaineita?

-- Saivat tietenkin. Hyvä Jumala on antanut metsän kasvattaa kaikkea,
mitä ihminen on suinkin tarvinnut.

-- Niin, mutta mitkä ovat ne kasvit?

-- Eri tarpeisiin eri kasveja.

-- Niin, mutta mitä ne ovat? Nähden sitten, ettei yleisistä
kysymyksistä ollut apua, hän alkoi tiedustella yksityiskohtia.

-- Millä he maalasivat piikkisian piikit keltaisiksi, ennen kuin oli
ostovärejä?

-- Kas, sehän on soma keltainen kasvi, joka kukkii nurmilla ja
aitovierissä lehtien lähdön aikaan. Minä sanon sitä keltaruohoksi,
toiset kultapiiskuksi. Ne keittävät piikit ja kukat samassa vedessä.
Tuossa on villaa, joka on värjätty sillä tavalla.

-- Entä millä punaista? kysyi Jan muistiin kirjoittaen.

-- Ei niillä ollut mitään oikein hyvää punaväriä. Jonkinlaista punaa
he saivat keittämällä marjamehua, ja enkös minä kerran nähnytkin
vanhan intiaanivaimon tekevän oikein kaunista punaista, kun ensin
keitti piikit keltaisessa ja sitten punaisessa.

-- Mistä marjoista tulee parasta punaista, mummo?

-- Ne marjat eivät ole punaisia, niin kuin luulisi. Punaista saadaan
ruusumarjoista tai sumakista taikka pihkamustikoista ja monesta
muusta, mutta mustista viinimarjoista tulee punaisempaa kuin
punaisista, ja skuoo-marjat ovat parhaat kaikista.

-- Minkä näköisiä ne ovat?

-- Minä näytän Janille nyt paikalla juuri saman ruohon. Ja he kävivät
yhdessä etsimässä kaikki mökin seinustat kuitenkaan löytämättä.

-- Liian aikaista, tuumi mummo, mutta elokuussa sitä on joka puolella
vaikka kuinka paljon, ja siitä tulee kaikkein kauneinta punaista. Ja
entäs pokaruoho, vaikkei se vielä kuki, mutta lehtien lähdön aikana
siinä on marjoja, jotka ovat niin punaisia, että ne melkein ovat
mustia, ja siitä saa kaikkein puhtainta purppuraväriä.

-- Mistä sinistä saadaan?

-- En minä ole koskaan nähnyt, että piikkejä sinisiksi värjätään.
Voihan semmoistakin olla. Hyvä Jumala on pannut metsässä kaiken
kasvamaan, mutta minä en ole semmoista löytänyt enkä koskaan
nähnytkään.

-- Nuorista seljan vesoista tulee vihreätä, mutta ei se ole noin
kaunista (ja hän osoitti kamalaa smaragdin vihreää nauhaa, joka
Biddyllä oli) ja harmaan pähkinäpuun kuoresta ruskeaa ja mustaa
valkoisen tammen lastuista. Kun kastaa ensin keltaiseen ja sitten
mustaan, niin siitäkin tulee jonkinlaista vihreää. Hikkorin kuorella
voi värjätä mustaa ja koivun sisäkuorella oranssia (mutta huonoa),
mustan saarnen juurilla ja pensaskanukan pienellä juurella koreata
tulipunaista, mutta oikeata sinistä ei metsässä ole, ja sen minä
sanon sinisen keltaisille Prattisoneille heinäkuun 12. päivänä, sillä
mitä Jumala ei ole tehnyt, se on perkeleen tekoa. Indigoruoholla
voi värjätä jonkinlaista sinistä, mutta se ei ole lähestulkoonkaan
sellaista kuin tuo -- hän osoitti jotakin räikeää koboltinsinistä
-- ja kun sitä ei metsässä ole, niin ei Jumala ole sitä ihmisille
tarkoittanutkaan. Jaa! Minä sanon, että se on pirun oma väri, se
sininen -- keltainen ja sininen, ne ovat perkeleen omat värit, sillä
eikös tulikivi ole keltaista; ja se palaa sinisellä liekillä, niin
minulle sanoi pastori itse -- Jumala häntä siunatkoon!



XII

NOITA-AKAN PÄIVÄLLINEN


Biddy oli sillä välin tassutellut ympäriinsä leveillä paljailla
jaloillaan ja valmistanut päivällistä. Kaikesta päättäen hän koetti
olla vähän tavallista tyylikkäämpi, koskapa käänsi varpaitaan niin
tavattomasti ulospäin. Hän puhui monta kertaa siitä ajasta, kun oli
ollut muhinoimassa Janin mamman kanssa ja lopuksi hän kysyi:

-- Mummo, missäs pöytäliina on?

-- Kuulkaas tuotakin, vaikka hyvin tietää, ettei meillä tässä
maailmassa ole pöytäliinaa ollut, hyvä kun on edes ruokaa pöydälle
panna. Heitä sinä puheet pöytäliinasta, sanoi mummo välittämättä
vähääkään siitä, että oli Biddyn ylpeydelle antanut niin pahan
kolauksen.

-- Teetäkö Jan tahtoo vai kahvia? kysyi Biddy.

-- Teetä, valitsi Jan.

-- Hyvä se olikin, että hän sanoi teetä, sillä joulun jälkeen en
ole nähnyt ainoatakaan kahvinpapua, ja tee on kasvanut metsässä.
Mutta on minulla semmoistakin, jota ei metsässä kasva. Eukko kömpi
nurkkahyllyn luo, otti alas vanhan sikarilaatikon ja tulitikkujen,
tupakan, höyhenien, nupinaulojen, nuppineulojen, langan ja tomun
seasta poimi kuusi sahattua sokeripalaa, jotka olivat ehkä joskus
olleet valkoisia.

-- Kas tuossa, näitä minä säilytin pastorin tuloa varten. Hän käy
täällä kerran vuodessa, Jumala häntä siunatkoon! Mutta siihen on
vielä neljä viikkoa aikaa, ja kuka tietää, mitä siihen mennessä voi
tapahtua. Kas tässä, ja ole sydämellisesti tervetullut, sanoi eukko
ja pudotti Janin teehen kolme sokeripalaa. -- Loput säästämme toiseen
kuppiin. Ottaa nyt kermaakin! Hän työnsi Jania kohti parranajokupin,
jonka korva oli limainen, vaikka kuppi itse täynnään oivallista
kermaa. -- Biddy, anna Janille leipää.

Limpusta, joka ilmeisestikin oli ainoa, leikattiin viipaleita, ja
näitä työnnettiin Janin lautaselle.

-- Voi taitaa olla vähän härskiä, huudahti emäntä, huomatessaan
Janin sitä säästelevän. -- Odotapas nyt vähän. Eukko meni taas
nurkkahyllylle ja otti alas vanhan lasivadin, jossa oli pykäläiset
reunat ja lattea peltikansi. Siinä ilmeisestikin oli hilloa. Hän
nosti kantta ja huudahti:

-- No mitä ihmettä! Sitten hän meni ovelle ja onki vadista kuolleen
hiiren ja nakkasi sen ulos rauhallisesti huomauttaen: -- Minä olenkin
ihmetellyt, missä se pikku piru oli. Minä kun en ole sitä nähnyt
kahteen viikkoon ja luulin jo, että kissa oli sen syönyt. Annettakoon
sellainen väärä ajatus minulle anteeksi. Huh noita kärpäsiä! Tuo
kansi ei ole koskaan ollut tiivis. Ja taas hän tarvitsi sormiensa
apua, tällä kertaa kuoriakseen pois keton kuolleita kärpäsiä, jotka
olivat hukkuneet hänen mielijuomaansa.

-- Kas tässä, Jan! Syö nyt oikein vankasti, syö kaikki, ja
terveydeksi vain. Minulle tekee hyvää nähdä pojan syövän -- kyllä
minun tätä on helppo saada lisää. Oli ilmeistä, että hän oli kantanut
pöytään kaiken mitä hänellä oli.

Jan parka oli pahemmassa kuin pulassa. Hän tunsi vaistomaisesti,
että eukko rukka hävitti osan viikon varoistaan näin ylellistä
vieraanvaraisuutta osoittaessaan, mutta arvasi myös, että tämä
syvästi loukkaantuisi, ellei hän näön vuoksi maistelisi kaikkea.
Leipä oli ainoa, mikä ehkä oli puhdasta. Siihen hän siis turvautui;
se oli huonointa lajia; hius tai pari, jotka sotkeutuivat hänen
hampaisiinsa, tuntuivat hieman masentavilta, mutta tuntiessaan
suussaan palttinarääsyn, jossa oli nappi, häntä alkoi kuvottaa.
Rääsyn hän sai salatuksi, mutta sitä hän ei voinut salata, että
ruokahalu äkkiä kokonaan tyrehtyi.

-- Ottakaa vähän enemmän tätä ja tätä. Hänen lautaselleen kasattiin,
kieltelipä hän tai ei, kaikenlaisia herkkuja, muun muassa useita
mainiosti keitettyjä perunoita. Mutta pahaksi onneksi emäntä kantoi
ne liedellä olevasta padasta vanhan ja mustan esiliinansa kulmassa ja
tarjosi ne suoraan nihkeästä kädestään.

Janin ruokahalu oli nyt kokonaan mennyt hyväsydämisen emännän
suureksi mielipahaksi. -- Kyllä varmaan keksin vielä jotakin, joka
vahvistaa, tuumi eukko, ja Janilla oli täysi työ kiellellessään.

-- Söisikö Jan munan, uteli Biddy.

-- Munan, kyllä! huudahti Jan melkein liian innokkaasti. Hän ajatteli
kanojen sentään olevan puhtaita eläimiä. Muna varmaan oli puhdas.

Biddy tallusteli navettaan ja palasi sieltä tuota pikaa kolmea munaa
kantaen.

-- Keitetäänkö vai paistetaanko?

-- Keitetään, sanoi Jan, pitäen tapaa turvallisempana. Biddy etsi
pataa.

-- Kiehuuhan tuossa vettä, sanoi mummo osoittaen pataa, joka oli
täynnä hänen alusvaatteitaan. Siihen munat siis pistettiin.

Janin hiljaisesta sydämestä kohosi harras rukous, etteivät ne menisi
rikki. Kaksi tietenkin halkesi, mutta hän otti kolmannen, joka oli
jäänyt ehjäksi, ja siinä sitten oli hänen päivällisensä.

Punasiipinen mustalintu hyppi nyt ovesta sisään.

-- Vai siinä se Jaakko tulee. Missä olet ollut? Luulin sinun aivan
hävinneen. Enkös minä sinua pelastanut pyssymiehen murhaluodista?
eukko selitteli. -- Mutta nyt lintu on niin suostunut, että tulee ja
menee kuin omassa talossaan. Jaakko, lähdetkös siitä vesisangosta,
varoitteli eukko, kauniin linnun hypätessä puolillaan olevaan
juomavesisankoon ja ruvetessa siinä itseään huuhtelemaan.

-- Katsokaas nyt tuota! huudahti eukko. -- Sinä pikku junkkari,
tuletkos pois uunista. Mustalintu oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen
ja avoimesta aukosta hypännyt mustaan lämpöiseen uuniin.

-- Se menee sinne jalkojaan lämmittelemään. Voi pikku junkkaria!
Annas että joku paiskaa oven kiinni kun et mitään aavista ja sytyttää
tulen. Silloin kärvennyt elävältä. Mutta ennen kuin niin pitkälle
päästään, minä kyllä käännän kauniin kaulasi ja pelastan henkesi.
Eukko veti linnun uunista hellävaroen.

Sitten Jan lähti kotimatkalle kainalossaan kimppu nimilapullisia
kukkia.

-- Hyvästi, poikani! Tule taas pian käymään luonani. Tuo taas
ruohoja. Hyvästi, hyvästi ja Jumalan haltuun. Minä toivon, ettei
ole synti sitä toivoa, sillä tiedän, että Jan on kerettiläinen, ja
kaikki te joudutte helvettiin, mutta Jan on hyvä poika. Minua kovin
surettaa, että Jan on niitä vääräuskoisia.

Janin palatessa takaisin Rafteniin oli siellä päivällispöytä yhdelle
katettuna, vaikka kello oli jo kolme iltapäivällä.

-- Jan, tule syömään päivällistä, sanoi rouva Raften tyyneen
äidilliseen tapaansa. -- Annan panna paistin tulelle. Viiden minuutin
kuluttua se on lämmintä.

-- Mutta minä jo söin päivällistä de Neuvillen mummon luona.

-- Niin, kyllä minä tiedän.

-- Sekoittiko se teetäsi toisella etukäpälällään ja levittikö hilloa
leivälle toisella? kysyi Raften karkeanlaisesti.

-- Keittikö se sinulle rokkaa aljosta, mustasta linnustaan? kysyi Sam.

Jan lehahti kovin punaiseksi. Ilmeisestikin kaikilla oli tiedossaan,
mitä hän oli kokenut, mutta häneen koski kipeästi, kun he niin
säälimättä pilkkasivat vanhaa kunnon eukkoa.

Hän vastasi: -- Mummo oli niin ystävällinen ja hyvä kuin suinkin
taisi.

-- Paras sinun nyt olisi syödä vähän paistia, sanoi rouva Raften
huolestuneella ja epäilevällä äänellä.

Kuinka mehukas ruskea paisti olisikaan maistunut! Kuinka hänen
vatsansa sitä kaipasikaan! Mutta jatkuva pilkka oli häntä
suututtanut. Hän tahtoi pitää lämminsydämisen vanhan eukon puolta,
joka oli nurkumatta tarjonnut hänelle parasta mitä hänellä oli --
antanut kaikkensa -- osoittaakseen, kuinka tervetullut outo vieras
oli. Heidän ei pitänyt saada milloinkaan tietää, kuinka mielellään
hän nyt olisi syönyt, ja äskeisen kestiemäntänsä puolta pitäen hän
vielä valehtelikin ensi kerran elämässään:

-- Ei, kiitoksia paljon, mutta ei minun tosiaan ole vähääkään nälkä.
Minä söin de Neuvillen mummon luona oikein hyvän päivällisen.

Välittämättä sitten sen enempää tyhjän vatsansa vaivoista hän lähti
ilta-askareilleen.



XIII

VIHOLLISEN VAKOOJA


-- Mistä kummasta Kaleb sai sen suuren tuohen kappaleen, tuumi Jan,
-- siitä olisi hyvä tehdä astioita.

-- Taidanpa tietää. Kävi varmaan Burnsin metsässä. Meidän metsässä ei
ole koivuja. Mutta kyllä sitä hankkia voidaan.

-- Pyydä sinä, että saisimme käydä.

-- Vielä mitä, kuka välittää vanhasta koivusta? Me käymme
lainaamassa, kun Burns ei ole näkemässä.

Jan epäröi.

Sam otti kirveen. -- Tämä on sitten sotaretki vihollisen maahan.
Sillä puolella on sotaa kyllä, se on varma, hän on myös yksi isän
"ystäviä".

Jan seurasi, vaikka yhä epäillen, oliko tämä teko oikein kunniallinen.

Rajan takaa löytyikin pian melkoisen suuri kanoottikoivu, jota pojat
paraikaa uutterasti huimivat poikki saadakseen oikein pitkän tuohen,
kun näkyviin tuli pitkä mies ja pieni poika, jotka kirveen kalke
kaikesta päättäen oli paikalle johdattanut. Sam huudahti hiljaa: --
Se on ukko Burns. Nyt mennään!

Ei ollut aikaa pelastaa mitään muuta kuin kirves ja oma nahkansa. He
juoksivat raja-aidalle, ja Burns tyytyi huutamaan heidän peräänsä
uhkauksia ja haukkumasanoja. Ei sen vuoksi, että hän olisi vähääkään
koivusta välittänyt -- puuaineella ei ollut mitään arvoa siinä maassa
-- mutta pahaksi onneksi Raften oli riidellyt kaikkien lähimpien
naapuriensa kanssa, minkä vuoksi Burns parhaan taitonsa mukaan
suurenteli tätä vähäpätöistä rosvousta kamalaksi rikokseksi.

Hänen urhoollinen poikansa, joka oli vähän sekä Jania että Samia
pienempi, tuli siksi lähelle rajaa, että saattoi syytää suustaan
mojovia haukkumasanoja.

-- Punapää -- punapää! -- Punapää varas! Odotapas kun isäni saa sinut
kiinni -- Baften, Raften, rikirutka Straften, ja muuta yhtä kauheata,
vieläpä paljon valitumpiakin hienouksia.

Partio pääsi pakoon ja pelasti päänahkansa. Sam laski kirveen vanhaan
paikkaansa.

-- Ei menetetty muuta kuin kunnia, virkkoi Jan. -- Kuka se penikka
oli?

-- Hah, kukas muu kuin Gui Burns. Kyllä se tunnetaan. Häijy pieni
hylky, joka paikassa väijymässä ja kurkistelemassa. Valehtelee kuin
tuohta neuloisi. Sai palkinnon -- ison pesuharjan -- siitä että oli
koulun likaisin poika. Me kaikki äänestimme, ja opettaja antoi sen
hänelle.

Seuraavana päivänä pojat tekivät uuden partioretken tuohta
rosvotakseen, mutta tuskin he olivat ryhtyneet toimeen, ennen kuin
lähistöllä syntyi äläkkä, ilmeisestikin pienen pojan aikaan saamana.
Alkoi kuulua karjumista: -- Hei, vai te -- --. Lähdettekö mun -- --
maaltani -- --

-- Otetaan se hylky kiinni, Jan.

-- Ja poltetaan paalussa kamalasti kiduttaen, lisäsi puhuteltu. He
lähtivät ryntäämään siihen suuntaan, mutta jälleen Burnsin väliin
tulo muutti heidän sotaretkensä nopeaksi paoksi.

(Lisää rumia sanoja.)

Pojat kävivät seuraavinakin päivinä monesti rajan lähettyvillä,
mutta Burns sattui olemaan aina lähellä työssä ja Guilla oli
nopeat silmät ja korvat. Se pikku rotta näytti olevan alati
varuillaan. Pian hänen matkan päästä huutamistaan huomautuksista
kävi ilmi, että hän tarkkaan tiesi kaikki poikien hommat -- oli
epäilemättä käynyt leirissä heidän poissa ollessaan. He näkivät
hänen monta kertaa kiinnostuneena väijyvän heitä, kun he jousineen
ja nuolineen harjoittelivat, mutta heti kun hänet keksittiin, hän
pakeni turvallisen matkan päähän, minkä jälkeen hän purki sisuaan
kiukuttelemalla ja haukkumalla.

Eräänä päivänä pojat saapuivat leiriinsä juuri sopivaan aikaan.
Läheisessä viidakossa käydessään Jan huomasi lehvien alla paljaan
jalan. -- Halloo! mitäs tämä on? Hän kumartui, huomasi jalan
liittyvän sääreen. Säären päässä oli Gui Burns.

Gui karkasi pystyyn huutaen "Isä -- Isä -- Isä!" Hän juoksi henkensä
edestä, intiaanit perässä kiljuen uhkauksia, jotka saivat veren
hyytymään. Jan oli nopea juoksija, eikä Guin tylpistä sääristä ollut
apua, vaikka niitä pelkokin kannusti. Hänet otettiin kiinni ja
raastettiin parkumisistaan huolimatta leiriin.

-- Anna minun olla, Sam Raften -- anna minun olla!

Hänen huomautuksistaan puuttuivat nyt huomattavassa määrin kaikki
rumat sanat. (Hyvin nuorissa moinen herkkyys on sangen kiitettävä
asia.)

Ensimmäinen asia oli vangin sitominen.

Sam toi nuoran.

-- Hyi, sanoi Jan. -- On tuokin muka tyylikästä. Tuo nahkapuuta.

Sitä saatiin tuota pikaa, ja vaikka Gui kuinka parkui ja potki, hänet
sidottiin juhlallisesti puuhun -- tuoreeseen -- se kun kestäisi,
huomautti Jan, paremmin tulta.

Molemmat soturit istuivat nyt tulen ääreen jalat ristissä. Vanhempi
sytytti rauhanpiipun, ja sitten he ryhtyivät keskustelemaan
onnettoman vangin kohtalosta.

-- Veli, sanoi Jan juhlallisia liikkeitä tehden, -- suloista on
kuulla tämän kurjan kalpeanaaman parkumista. (Oikeastaan tuota ääntä
alkoi olla enemmän kuin he saattoivat sietää.)

-- Ugh -- paljon hyvä, sanoi Tikka.

-- Antakaa minun olla. Minun isäni antaa teille tästä selkään, senkin
kehnot pelkurit, valitteli vanki unohtaen nopeaan malttinsa.

-- Ugh! Päänahka ensin, sitten kärvennämme hänet elävältä. Pikku
Majava teki muutamia kuvaavia kädenliikkeitä.

-- Ugh -- junkkari -- me paljon pahat, lisäsi Tikka, sylki kivelle ja
alkoi hioa linkkuveistään.

Veitsen terävä ja uhkaava "vuiit, uiit, uiit" kiveä vasten rääkkäsi
Guin korvia ja hermoja aivan hirvittävästi.

-- Veli Tikka, meidän heimomme henki vaatii uhrin veren -- kaikki
tyynni.

-- Suuri päällikkö Tikka kai tarkoitat, huomautti Sam hiljaa.

-- Ellet sano minua päälliköksi, en minäkään sano sinua päälliköksi,
se siitä.

Suuri Tikka ja Pikku Majava menivät nyt tiipiihin, maalasivat
uudelleen toistensa naamat, panivat kuntoon pääkoristeensa ja
astuivat ulos teloitusta varten.

Tikka alkoi taas hioa veistään. Se ei tosin ollut tarpeellista, mutta
hän piti äänestä.

Pikku Majava kantoi nyt paikalle paljon keveitä risuja ja latoi
ne vangin eteen. Mutta Guin jalat olivat vapaat ja hän potkaisi
niitä niin, että ne lensivät joka suunnalle. Molemmat sotapäälliköt
hyppäsivät syrjään. -- Ugh, paljon paha, sanoi vimmastunut Tikka.
Sido sen sääret, oh, suuri päällikkö Pikku Majava!

Uudella kuorenkaistaleella uhrin sääret sidottiin lujasti puuhun.
Sitten päällikkö Tikka lähestyi veitsineen ja sanoi:

-- Suuri päällikkö Pikku Majava, jos me nyljemme hänen päänahkansa,
niin on vain yksi päänahka, eikä _sinulla_ ole mitään voitonmerkkiä,
ellet tyydy arvuutusluuhun.[6]

Tässä oli pulma, keinotekoinen, mutta todellinen, ja Jan ehdotti:

-- Suuri päällikkö Puna-pää
Tikka-kannolla-istuva-pyrstö-reunalta-kukkuva, ei päänahkaa oteta;
nyljetään koko pää, kummallekin puolet nahasta.

-- Ugh! Ylen hyvä ehdotus, oi iso-intiaani-päällikkö
Suuri-Pikku-Majava-puun-nurin-jyrsijä.

Sitten Tikka haki hiilen ja alkoi hirvittävän vakavana piirtää
vangin tappuraiseen pörröön jakorajaa sen mukaan mitä hän piti
kohtuullisena. Pikku Majava intti vastaan, että hänellä oli oikeus
saada toinen korva ja puolet päälaen nahasta, joka on nylkynahan
pääosa. Tikka viittasi siihen, että vangilla onneksi oli otsatupsu,
sellainen, jota sanotaan "lehmän nuolioksi", ja että se sai käydä
toisesta päälaen nahasta. Nuorempi päällikkö saattoi olla siihen
täysin tyytyväinen. Hiilipiirto pölytettiin pois uutta jakoehdotusta
varten. Kumpikin päällikkö haki nyt hiilen, ja he alkoivat
suunnitella Guin tappurakuontaloon uutta jakoa ja korjailla sitä,
kunnes molemmat olivat tyytyväisiä.

Uhri ei oikeastaan ollut menettänyt rohkeuttaan ennen kuin nyt. Hän
oli syytänyt suustaan uhkauksia ja haukkumasanoja. Hän oli uhannut
kertoa "isälleen" ja "opettajalle" ja koko maailmalle, mutta lopulta
hän uhkasi kertoa Raftenille. Tämä naula oli se joka parhaiten veti,
ja hieman levottomana Tikka kääntyi Pikku Majavan puoleen ja sanoi:

-- Veli päällikkö, ymmärrätkös lörpöttelevän kalpeanaaman kieltä?
Mitä hän sanoo?

-- Ugh, ei minä tiedä, vastasi Jan. -- Ehkä nyt laulaa surmanvirttään
omalla kielellään.

Gui ei ollut aivan urhoollisuutta vailla. Hän oli tähän saakka
pysynyt rohkeana luullen poikien vain tekevän pilaa, mutta
tuntiessaan vedettävän tuota kamalaa nokiviivaa, joka tyydyttävästi
jakoi hänen päänahkansa näiden molempien maalattujen hirviöitten
välillä, tylyn Tikan vielä viimeisen kerran veitsellään vedellessä
_vuiit, uiit, uiit_ pitkin kiveä, lähestyessä ja kahmaistessa toiseen
käteensä kourallisen hänen tappuraisia hiuksiaan hän murtui ja itki
katkerasti.

-- Voi älkää, älkää, -- voi isä! Voi äiti! Päästäkää minut tällä
kerralla, minä en tee sitä koskaan toiste. Mitä hän ei tekisi, sitä
hän ei sen tarkempaan sanonut, mutta ilmeisestikin hän täydelleen
antautui.

-- Odota, veli päällikkö, sanoi Pikku Majava. Heimojen kesken on
tapana vapauttaa, vieläpä ottaa heimon jäseniksikin semmoisia
vankeja, jotka ovat osoittaneet huomattavaa urhoollisuutta.

-- Jos urhoollisuus on parkumista, niin sitten hänessä on ollut
urhoollisuutta monen miehen edestä, sanoi Tikka tavalliseen tapaansa
taas puhuen.

-- Leikataan poikki hänen siteensä, että hän saa paeta oman kansansa
luo.

-- Olisi tyylikkäämpää, jos jättäisimme hänet tähän yöksi. Huomenna
sitten näkisimme, että hän on omin neuvoinensa paennut, sanoi
vanhempi päällikkö. Uhri älysi, että hänen tilanteessaan oli
tapahtunut parannus, ja lupasi nyt yhä nyyhkien tuoda heille niin
paljon tuohta kuin he vain tahtoivat -- tehdä vaikka mitä, kun vain
pääsisi menemään. Hän lupasi jopa varastaa heille, mitä vain oli
parasta hänen isänsä puutarhassa.

Pikku Majava veti puukkonsa ja katkaisi siteen toisensa jälkeen.

Tikka otti jousensa ja nuolensa huomauttaen että "paljon hauska ampua
juoksuun".

Viimeinen kuoriside katkesi. Guita ei tarvinnut käskeä. Hän juoksi
ääneti raja-aitaa kohti, kunnes oli päässyt sen yli. Huomatessaan
olevansa hyvässä turvassa eikä kenenkään takaa ajamana, hän huusi
koko ilman täyteen uhkauksia ja haukkumisia. Hänen sanojaan ei
ollenkaan voisi tähän painaa.

Useimmat pojat olisivat niin selkää karmivien kokemuksien jälkeen
karttaneet suota, mutta Gui tunsi koulusta Samin hyvänluontoiseksi
pojaksi. Hän alkoi ajatella, että hän suotta oli säikähtänyt. Häntä
houkuttelivat monet syyt, eniten ehkä hivuttava uteliaisuus. Ja
niinpä tapahtui, että pojat eräänä päivänä leiriin tullessaan näkivät
Guin paraillaan hiipivän pois. Hauskaa oli juosta hänet kiinni ja
raastaa takaisin. Hän oli kovin yrmeissään, ei pitänyt niin pahaa
suuta ja oli ilmeisesti vähemmän peloissaan. Päälliköt puhuivat
tulesta ja kidutuksesta ja uhkailivat uittaa häntä lammessa, mutta se
ei tehonnut ollenkaan. Sitten he aloittivat ristikuulustelun. Vanki
ei vastannut. Miksi hän kävi heidän leirissään? Mitä hän teki --
varastiko? Vanki vain murjotti synkän näköisenä.

-- Sidotan sen silmät ja tungetaan selkään gyaskutti, sanoi Jan
kolkolla äänellä.

-- Hyvä tuuma tuo, myönsi Sam tietämättä gyaskutista sen enempää kuin
vankikaan. Sitten hän jatkoi: -- Yhtä hyvä vaikka vähän armahdamme.
Ei sitten suotta kidu.

Tuntematon se parhaiten pelottaa. Vangin sisuun koski taas kovasti.
Suupielet värähtelivät. Hän oli taas murtumaisillaan, kun Jan käytti
tilaisuutta ja sanoi: -- No mikset sitten sano, mitä sinä täällä käyt
urkkimassa?

Ja nyt poika uikutti haluavansa leikkiä intiaania.

Sam ja Jan tulivat totisiksi. He eivät olleet ennättäneet maalata
kasvojaan, niin että tällä kertaa selvästi näkyi, mitä heidän
mielessään liikkui.

Pikku Majava nousi nyt ja puhui neuvostolle.

-- Sangerin kansan suuret päälliköt! Viime kerralla kun me
rääkkäsimme ja poltimme kuoliaaksi tämän vangin, hän jätti jälkeensä
syvän vaikutuksen. Ei koskaan ennen ole ainoakaan vankimme osoittanut
niin suuria lahjoja. Minä äänestän, että hänet otetaan heimon
jäseneksi.

-- Oi heimon viisain päällikkö yhtä lukuun ottamatta, tuo on kyllä
hyvä, mutta tiedäthän, ettei ainoakaan soturi voi meihin yhtyä
ensiksi osoittamatta, että hän on oikeata lajia ja hyvää ainesta,
täysivillainen, ja tavalla tai toisella tavallisia etevämpi. Eikös
aina ole ollut niin. Nyt hänen täytyy antaa selkään jollekulle heimon
sotureista. Voitkos tehdä sen?

-- En.

-- Taikka juosta paremmin tai ampua paremmin taikka jotakin muuta --
taikka antaa meille kaikille lahja. Mihin sinussa on miestä?

-- Minä voin varastaa vesimeloneja ja näen kauemmaksi kuin kukaan muu
koko koulussa ja osaan hiipiä paremmin kuin mikään ihminen tai eläin.
Minä olen katsellut teitä pensaikosta jos kuinka monta kertaa. Näin,
kun te rakensitte tuota patoa. _Minä uin siinä ennen kuin kumpikaan
teistä_ ja olen monesti istunut ja poltellut teidän tiipiissänne, kun
teitä ei ole ollut siellä, ja minä kuulin silloin, kun te puhuitte
siitä, että piti lähteä meidän tuohtamme pihistämään.

-- Ei tuo juuri kuulosta kovin _urhoolliselta_. Onko sinulla mitään
lahjoja heimon vanhimmalle ylipäällikölle?

-- Minä tuon teille niin paljon tuohta kuin vain tarvitsette. En
sentään siitä koivusta, jonka te kaadoitte, sillä minä isän kanssa
poltin sen, niin ettette te saisi sitä, mutta tuon paljon toista ja
ehkä -- minä joskus kähvellän teille kananpojan.

-- Hänen aikomuksensa ovat ilmeisestikin kunnioitettavat. Otetaan
koetukselle, sanoi Jan.

-- No hyvä, virkkoi ylipäällikkökin, -- pääsköön sitten, mutta se
ei vie minun oikeuttani tuohon vasempaan puoleen hänen päänahastaan
niskaan aina tuohon keltaiseen karvamättääseen asti, tuohon asti,
josta kaulus on hangannut lian pois. Minä saatan ottaa sen milloin
vain asiat vaativat, ja toinen korva seuraa mukana.

Gui aikoi pitää tätä leikkipuheena, mutta Samin kiiluvat silmät
ja tutkimaton naama kiintyivät niin nälkäisinä siihen samaiseen
keltaiseen karvamättääseen, että hänen mieltään taas alkoi karmia.

-- Kuulepas Jan -- tuota noin Suuri Pikku Majava piti sanomani --
sinä tiedät parhaiten ne asiat. Mitä kaikkia temppuja tehtiinkään,
kun intiaaniheimoon otettiin?

-- Eri heimoissa eri tavat. Aurinkokarkelo ja tulikoetus ovat
kuitenkin arvokkaimmat ja molemmat ovat kauhean vaativia.

-- Kumman _sinä_ suoritit? kysyi Tikka.

-- Molemmat, sanoi Jan irvistäen päivän polttamia käsivarsiaan ja
olkapäitään muistellessaan.

-- Aivanko varmaan? sanoi vanhempi päällikkö epäilevällä äänellä.

-- Niin, hyvä herra; ja minä kestin ne niin hyvin, että kaikki
myönsivät minut koko heimon parhaaksi, kehaisi Pikku Majava
mainitsematta kuitenkaan, että hän oli oman hermonsa ainoa jäsen.
Minulle annettiin yksimielisesti nimeksi "Kiljuva päivänkoitto".

-- Minä tahdon kanssa olla Kiljuva päivänkoitto, kimitti Gui.

-- Sinäkö? Ethän sinä tiedä kykenetkö ollenkaan selviytymään, sinä
keltainen karvamätäs.

-- Kas niin, karvamätäs, kumman valitset?

Gui tahtoi antaa paahtaa itsensä lanteihin saakka. Hän oli jo täynnä
teerenpisamia ja päivän paahtama aina hartioihin saakka ja hänen
kehno pumpulipaitansa torjui niin huonosti auringon säteitä, että
hänen ihonsa muualtakin oli kellervä. Hän siis hyppeli kokonaisen
päivän leirissä yläruumis paljaana, mutta kun hän oli karaistunut, ei
hänen ihonsa tietenkään palanut.

Auringon hipoessa puiden latvuksia päälliköt kokoontuivat
neuvotteluun.

Ylipäällikkö tarkasti uuden sotilaan, pudisteli vakavasti päätään ja
sanoi juhlallisesti: -- Liian keltainen palaakseen. Nimesi on oleva
Mäihä.

Vastaväitteet olisivat olleet turhia. "Mäihä" hän nyt oli ja sinä
pysyisi, kunnes ansaitsisi paremman nimen. Rauhanpiippu kulki
miehestä mieheen, ja Gui julistettiin Sangerin intiaanien kolmanneksi
sotapäälliköksi (sana _sota_ lisätty erityisestä pyynnöstä).

Hän oli ehdottomasti heimon vaarattomin jäsen, ja sen vuoksi hänelle
tuotti erikoista mielihyvää erittäin julman osan näytteleminen.
Sotamaali oli hänen ilonsa ja sen avulla hän erinomaisella
menestyksellä sai pyöreän hymyilevän naamansa muuttumaan
villin julmuuden kauhistuttavaksi perikuvaksi. Maali oli hänen
keppihevosensa ja ylpeytensä, mutta ah, kuinka usein tapahtuu, että
syvin suru on suurimman ilon keskellä. Mäihän silmiä ei voinut
verrata kavalan punanahan synkkiin pikihelmiin. Ne olivat virttyneen
siniset. Pörhöisen tappuranvärisen tukkansa hän sai jouhitukolla
peitetyksi, maali korjasi teerenpisamaisen ihon, mutta valkoisia
ripsiä ja haaleita porsasmaisia silmiä ei voinut mitenkään naamioida.
Hän piti kuitenkin surunsa omina hyvinään, sillä hän tiesi, että
jos toiset vähänkään saisivat vihiä näistä hänen tunteistaan, hänen
nimensä paikalla vaihdettaisiin "Nukeksi" tai "Pikkulinnuksi" tai
joksikin muuksi yhtä kamalaksi ja epäintiaanimaiseksi nimitykseksi.



XIV

TAPPELU


Jan, kuulepas, näin tänä aamuna verisatakielen.

Se kai on joku uusi lintu, sanoi Jan epäilevällä äänellä.

Se on kaunein lintu koko maassa.

Mitä? Kolibriko?

-- Eee-i. Eiväthän ne kauniita ole, pieniä vain.

-- Siitä nyt näkyy, mitä sinä tiedät, vastasi Jan, -- sillä "nämä
verrattomat siivekkäät jalokivet ovat samalla sekä pienimmät että
kirkkaimman väriset, mitä on sulan kantajia". Jan oli jostakin
lukenut tämän lauseen ja se oli tarttunut hänen ylen herkkään
muistiinsa.

-- Loruja! sanoi Sam. -- Tuo kuulostaa taas kirjasta opitulta,
mutta minä lyön vaikka vetoa, että olen nähnyt puutarhassa
trumpettiköynnöksen ja mehiläispalsamin ympärillä satoja kolibreja,
eivätkä ne olleet miljoonasosaakaan niin kauniita kuin tämä
verisatakieli. Se on todella punainen kuin veri ja loistaa kuin
tuli. Siivet ovat mustat. Noita-akka sanoo intiaanien kutsuvan sitä
sotalinnuksi, sillä kun sen nähtiin polulla lentävän, niin tuli
sota. Mutta eihän se mitään niin ihmeellistä ole, sillä ainahan ne
tappelivat.

-- Ah, nyt minä tiedän, sanoi Jan. -- Veripunainen tanager. Missä sen
näit?

-- Se pyrähti puusta ja istahti sitten tiipiin pisimmän tangon päähän.

-- Toivotaan, ettei se tiedä sotaa. Olisi hauska saada yksi
täytettäväksi.

-- Yritin ampua sen sinulle, poikani, vasten sääntöjä. Ja jos olisi
ollut pyssy, olisin sen saanutkin. Koetin osata nuolella, enkä ole
sen jälkeen nähnyt lintua sen enempää kuin nuoltakaan. Se kun vielä
oli minun paras nuoleni -- vanha Varma surma.

-- Annatkos nuolen minulle, jos minä löydän sen? sanoi Gui.

-- En tietenkään, siitä saat olla varma. Mitä hyötyä siitä sinulle
olisi?

-- Annatkos purukumisi?

-- En.

-- No lainaatkos sitä sitten edes vähäksi aikaa?

-- Jop, kauppa on lyöty lukkoon.

-- Kas tässä on nuolesi, sanoi Gui vetäen sen hirsien välistä, jonne
se oli lentänyt. -- Näin sen suhahtavan sinne ja ajattelin, että
olenpa hiljaa ja odotan tapausten kehittymistä, kuten Jan sanoo.
Onnistuneen pilansa päälle Gui hirnahti kuin hevonen.

Intiaanit lähtivät aikaisin aamulla maalattuina vakoiluretkelle.
Jouset ja nuolet olivat matkassa, ja tietysti he olivat joka hetki
varuillaan silloin tällöin jälkiä etsien ja korviaan höristellen.

Mokkasiinipukuisten jalkain astuessa ei kuulunut risaustakaan,
terävät silmät iskivät jokaiseen liikkuvaan lehteen jäntevien
miesten hiipiessä aarniometsän mahtavien runkojen keskellä -- niin
ainakin sanottiin Janin kirjassa. Epäilemättä he kulkivat sangen
ääneti, mutta kuitenkin pieni haukka säikähti ja lähti lentoon
palsamikuusesta -- "tulipuusta", joksi he nyt sitä sanoivat saatuaan
tietää puuaineen ihmeteltävät ominaisuudet.

Kolme nuolta ammuttiin sen perään, mutta mitään vahinkoa ei sille
sattunut. Jan vilkaisi sitten puuhun ja huudahti:

-- Pesä.

-- Se näyttää minusta tuulenpesältä, sanoi Gui.

-- Minä en sitä usko, vastasi Jan. -- Mehän pelotimme haukan pois.

Jan oli hyvä kiipeämään, kieltämättä paras joukosta, ja heittäen
maahan lakkinsa, takkinsa, housunsa ja aseensa hän alkoi kavuta
palsamikuuseen vähääkään välittämättä pihkasta, jota riippui
kidemäisinä pisaroina, taikka kaarnasuomuista, joita irtaantui
kaikkialta.

Tuskin hän oli kadonnut alempien oksien sekaan näkymättömiin, kun Gui
keksi ilkikurisen tuuman ja yllytti Samia tähän tapaan:

-- Tehdään Janille pieni kepponen ja lipitetään tiehemme. Leikkisä
mieli petti Samin. He täyttivät Janin takin ja housut lehdillä ja
muulla roskalla, sovittivat ne yhteen kuin miehen hahmon, panivat
lakin tekeleen päähän ja pistivät sitten takin rinnan läpi maahan
saakka yhden hänen omista nuolistaan. Tämän tehtyään he livistivät
tiehensä.

Sillä välin Jan pääsi puun latvaan ja huomasi, että siellä oli vain
tavallinen tuulenpesä, joita kuusissa on niin paljon. Hän luikkasi
kumppaneilleen, mutta ei saanut vastausta. Sen vuoksi hän kipusi
nopeasti alas. Ensiksi lystikäs ruuhkaukkeli nauratti häntä, mutta
sitten hän huomasi, että hänen takkinsa oli turmeltu ja nuoli
katkaistu. Hän huusi tovereitaan, mutta vastausta ei kuulunut; huusi
kerran toisensa jälkeen vastausta saamatta. Hän jatkoi kulkuaan
määräpaikkaan, jonne he olivat olleet kaikki matkalla, mutta jos he
siellä olivatkin, olivat he piiloutuneet. Huomatessaan tulleensa näin
kehnosti petetyksi Jan palasi leiriin huonolla tuulella. Tovereita ei
ollut sielläkään. Hän istui vähän aikaa tulen ääressä, mutta toimekas
mies kun oli, riisui sitten takin päältään ja alkoi parannella patoa.

Hän kiintyi niin työhönsä, ettei huomannutkaan karkulaisten paluuta,
ennen kuin kuuli äänen, joka sanoi:

-- Mitä tämä on?

Ympäri kääntyessään hän näki Samin tutkivan hänen muistikirjaansa ja
rupeavan sitten ääneensä lukemaan:

    -- Kuningaslintu,
    urhea harjakas, kuningaslintu,
    kukkea --

Jan nykäisi kirjan hänen kädestään.

-- Lyön vetoa, että loppu oli "laululintu", sanoi Sam.

Janin kasvot hehkuivat häpeästä ja vihasta. Hänellä oli tapana
silloin tällöin sepitellä runoja, mutta hän oli sairaalloisen
arka, eikä kukaan niin ollen saanut nähdä hänen tuotteitaan.
Kuningaslintu-runo, joka oli saanut alkunsa heidän iltakävelystään,
oli vain yksi monesta samanlaisesta kokeesta. Hän oli oppinut
ihailemaan urhoollisen pikkulinnun rohkeita hyökkäyksiä haukkain
ja varisten kimppuun ja lopulta suurennellut niitä sellaisiksi
sankaritöiksi, että niistä piti yrittää tehdä runo. Tämä asia
oli hänelle sangen vakava, ja se että muut tekivät pilkkaa hänen
tunteistaan, oli enemmän kuin hän saattoi sietää. Gui tietysti tuli
mukaan irvistelemään oppien sanat Samilta. Sitten hän huomautti
värittömällä äänellä, ikään kuin jotakin yleistä uutista kertoen:

-- Sanovat, että metsässä tänään ammuttiin urhea harjakas intiaani.

Jan oli aamullisen petoksen vuoksi ärtyisellä tuulella. Kääntyen
vihaisesti Guin puoleen hän sanoi uhkaavasti:

-- Lopeta nyt jo lorusi, sinä kelvoton nuuskija.

-- En minä sinulle puhu, tirskui Gui mennen Samin jäljessä tiipiihin.
Sisältä kuului vähän aikaa hiljaista puhetta. Jan lähti taas padolle
ja alkoi etsiä läpiä tunkeakseen niihin savea. Tiipiistä kuului
nyt enemmänkin tirskettä, sitten Gui tuli yksin ulos, asettui
teatraaliseen asentoon ja alkoi lausuilla puulle Janin pään yli:

    -- Kuningaslintu,
    urhea harjakas kuningaslintu,
    kukkea vain olet laululintu --

Käden ulottuvilla oli kuraa. Jan nakkasi sitä kelpo löntin Guin
niskaan. Ylt'yleensä ryvettyneenä sai poika palata tiipiihin.

-- Siinä sait nyt pu-ket-teja, kuului Sam sanovan. -- Mene ulos
ja saa vähän enemmän; jukopliut sinä sen ansaitset. Anna sitten
_minulle_ tieto, kun ruvetaan "tekijää" huutamaan. Sitten taas
tirskuttiin. Silloin Jan menetti kaiken malttinsa. Hän sieppasi ison
kepin ja harppasi tiipiihin, mutta Sam nosti vastakkaiselta puolelta
vaatteen lievettä ja livahti ulos. Gui yritti samaa, mutta Jan sai
hänet kiinni.

-- Mitä sinä, enhän minä tee mitään.

Vastaukseksi tuli mäjähtävä isku, joka sai pojan pahasti
vääntelehtimään.

-- Anna minun olla, sinä iso pelkuri. En minä ole tehnyt sinulle
mitään. Anna minun olla! Sam! S-A-M! S-A-A-A-M!!! Karjunta yltyi sitä
myöten kuin keppi sutki sutkimistaan.

-- Älä häiritse minua, huusi Sam ulkopuolelta. -- Minä kirjoitan
runoveisua, hirmuisen fiini koko juttu, oikea runohelmi. Hyvää hän
sillä vain tarkoittaa.

Gui parkui ja porasi nyt julmasti.

-- Saat enemmän, jos vielä soitat suutasi, kiljui Jan ja astui
ulos. Siellä hän tapasi taas Samin muistikirja kädessä. Poika oli
kirjoittavinaan siihen jotakin. Heti kun hän näki Janin, hän karisti
kurkkuaan ja aloitti.

    -- Kuningaslintu,
    urhea harjakas --

Siihen se jäi. Jan iski häntä rajusti vasten suuta. Sam hyppäsi
muutaman askelen taapäin. Jan koppasi kouraansa ison kiven.

-- Älä heitä tuolla minua, sanoi Sam vakavasti. Jan nakkasi kiven
toveriaan kohti kiukkuisimmalla voimallaan ja tositarkoituksella. Sam
väisti ja karkasi sitten itsepuolustuksen pakosta Janin kimppuun.
Niin sitä käytiin kiinni ja tapeltiin, sillä välin kuin Gui, kostoa
himoiten, juoksi Samille apuun ja sai sekaan muutamia vähäpätöisiä
iskuja.

Sam oli raskaampi ja väkevämpi kuin Jan, mutta Jan oli voimistunut
ihmeteltävästi Sangeriin tulonsa jälkeen. Hän oli laiha mutta
jäntevä, ja koulussa hän oli oppinut tuon yleisen lanneheiton,
joka on yhtä vanha kuin Kain ja Abel. Siinä oli kaikki, mitä hän
painimisesta tiesi, mutta siitä oli hänelle nyt suurta hyötyä. Sitä
paitsi raivo antoi hänelle voimia -- ja melkein heti kun kiinni
käytiin, tuli tilaisuuskin. Sam lensi töppöset taivasta kohti ja
makasi tuota pikaa maassa rähmällään. Gui sai yhden suoran iskun
vasten kuonoaan ja poistui poraten. Nähdessään Samin nousevan pystyyn
Jan karkasi hänen kimppuunsa taas kuin villipeto. Tuossa tuokiossa
Sam kieri nurinniskoin äyräältä allikkoon.

-- Saatpa nähdä, kyllä minä sinut laitan täältä tiehesi, huusi Sam
vihoissaan syljeskellen. -- Sanon isälle, että sinä häiritset työtä.
Hänen silmänsä olivat täynnä vettä ja Guin tähtiä ja kyyneliä. Ei
kumpikaan heistä nähnyt sitä neljättä, joka oli lähellä, mutta Janpa
näki. Siellä seisoi, ei kahdenkaankymmenen askelen päässä, William
Raften ja näki koko tapauksen. Hänen kasvoillaan ei ollut vihan, vaan
rajattoman surun ja pettymyksen ilme -- ei sen vuoksi, että pojat
olivat tapelleet -- ei -- hän tunsi poikain luonnon siksi hyvin,
ettei ajatellutkaan sitä -- vaan että _hänen_ poikansa, joka oli
vanhempi ja väkevämpi ja jota vielä toinen auttoi, sai rehellisessä
tappelussa selkäänsä niin hintelältä toverilta, joka tuskin oli vielä
potilaan kirjoista päässyt.

Se oli niin katkera pala niellä, ettei hän muistanut nielleensä
sen katkerampaa. Hän kääntyi ääneti ympäri ja poistui eikä koskaan
perästäpäin hiiskunut asiasta sanaakaan.



XV

MINNIEN RAUHA


Sinä iltana pojat välttivät toisiaan. Jan söi vain vähäsen ja
rouva Raftenin ystävällisiin huolehtiviin kysymyksiin hän vastasi,
ettei hän voinut hyvin. Illallisen jälkeen istuttiin kaikki pöydän
ympärillä, miehet torkkuen, Jan ja Sam ääneti murjottaen. Jan pohti
mielessään asioiden selviämistä. Sam varmaan esittäisi tapauksen
yksipuolisesti ja Gui kannattaisi häntä. Raften oli itse nähnyt Janin
väkivallan.

Sangerin iloiset päivät olivat kai nyt olleet ja menneet. Hänet
oli tuomittu, ja kuin pidätetty rikoksentekijä hän nyt odotti
tuomion täytäntöönpanoa. Seurassa ei ollut kuin yksi vilkas jäsen.
Se oli pikku Minnie. Hän oli tuskin kolmen vuoden vanha, mutta
aikamoinen livertelijä. Samoin kuin kaikki lapset hän hirveästi piti
salaisuuksista ja yksi hänen mielitemppujaan oli nyökätä jollekulle,
laskea ruusunpunainen sormensa vielä ruusunpunaisemmille huulilleen
ja jonkun kumartuessa hänen puoleensa kuiskata hänen korvaansa: --
_Ei taa tannoo kellenkään_. Siinä kaikki. Tämä oli hänen käsityksensä
sokkosilla olosta.

Hän leikki veljensä polven vieressä. Veli nosti hänet istumaan, ja
he kuiskailivat toisilleen. Sitten tyttö kiipesi alas ja meni Janin
luo. Jan nosti hänet hellästi polvelleen. Häntä painoi se ajatus,
että tämä pikku tyttö oli ainoa, joka häntä nyt rakasti. Tyttönen
veti hänen päänsä alas luokseen, kietoi typykät käsivartensa hänen
kaulansa ympäri ja kuiskasi: -- _Ei taa tannoo kellenkään_, luisui
sitten alas lattialle ja piti viatonta pikkusormeaan varoittavasti
suunsa edessä.

Mitä tämä tarkoitti? Oliko Sam käskenyt häntä niin tekemään, vai
oliko se vain samaa vanhaa kujetta? Oli miten tahansa, se sai
lämpöisen tunteen syöksähtämään Janin sydämeen. Hän houkutteli pikku
enkelin takaisin luokseen ja kuiskasi:

-- Ei, Minnie, en koskaan kerro. Jan alkoi älytä, kuinka mieletön
hän oli ollut. Samhan oli kunnon poika, Jan piti hänestä ja olisi
mielellään sopinut koko riidan; mutta ei -- niin kauan kuin Samilla
oli karkotusuhkaukset mielessään, hän ei voinut pyytää anteeksi.
Ei, hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa, miten asiat
kehittyisivät.

Hän tapasi Raftenin kerran toisensa jälkeen illan kuluessa, mutta
mitään ei puhuttu. Yöllä hän nukkui sangen vähän ja oli aikaisin
liikkeellä. Hän tapasi Raftenin yksinään -- melkeinpä koetti tavata
hänet yksinään. Hän toivoi, että tämä selvittäisi asian niin pian
kuin suinkin. Mutta William Raftenissa ei näkynyt mitään muutosta.
Aamiaisen aikana Sam käyttäytyi kuten tavallisestikin, paitsi Jania
kohtaan. Hänen huulensa oli ajettunut, mutta hän sanoi loukanneensa
sen poikien kanssa peuhatessaan, miten lienee sattunut.

Aamiaisen jälkeen Raften sanoi:

-- Jan, sinun pitää tulla minun kanssani koululle.

-- Nyt se viimeinkin tapahtuu, ajatteli Jan, sillä koulu oli asemalle
vievän tien varressa. Mutta miksei Raften sanonut "asemalle"? Ei hän
ollut niitä miehiä, jotka sanojaan säästävät. Eikä hän sanonut mitään
Janin tavaroista, eivätkä ne olisi kieseihin mahtuneetkaan.

Raften ei ajaessaan puhunut mitään. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään
tavatonta. Viimein hän kuitenkin sanoi:

-- Jan, mitä isäsi sinusta aikoo?

-- Taiteilijaa, virkkoi Jan ihmetellen mitä yhteyttä sillä oli hänen
erottamisensa kanssa.

-- Pitääkö taiteilijan olla kovinkin oppinut?

-- Ainahan se oppi on hyödyksi.

-- Tietysti, tietysti, sitähän minä olen aina Samillekin sanonut.
Ansaitsevatko taiteilijat hyvin?

-- Kyllä toiset. Ne jotka parhaiten menestyvät, ansaitsevat jopa
miljoonia.

-- Miljoonia? Johan nyt jotakin? Etkös vain, poika, pane vähän omiasi?

-- En, herra Raften. Turner ansaitsi miljoonan. Tizian asui
palatsissa ja niin teki Rafaelkin.

Hm. En minä heitä tunne, mutta saattaa olla -- saattaa olla. Kyllä
se on merkillistä, mikä apu opista on -- sitä minä olen aina Samille
sanonut.

Sitten saavuttiin koulutaloon. Oli lupa-aika, mutta ovi oli auki
ja portailla seisoi kaksi harmaapartaista miestä. He nyökkäsivät
Raftenille päätään. Nämä miehet olivat koulun johtokunnan jäseniä.
Toinen oli Charless Boyle, toinen vanha Moore, köyhä kuin kirkon
rotta, mutta kunnon ukko ja johtokuntaan oikeastaan valittu
puskuriksi Boylen ja Raftenin välille. Boyle oli monta vertaa
suositumpi. Mutta Raften valittiin aina johtokuntaan hänkin, sillä
ihmiset tiesivät, että hän hoitaisi erinomaisen tarkasti sekä koulun
omaisuutta että itse koulua ja koululaisiakin.

Tämä oli ylimääräinen kokous, joka oli kutsuttu kokoon päättämään
uudesta koulutalosta. Raften otti esille ison joukon papereita,
mukana kouluhallituksen kirjeitä. Koulupiirin tuli hankkia puolet
rahoista; toisen puolen hallitus lupasi antaa, jos kaikki sen ehdot
täytettiin. Tärkein ehto oli, että koulutalon piti sisältää määräluku
kuutiometrejä ilmaa kutakin oppilasta kohti. Tämä oli sangen
tärkeätä, mutta mistä he tietäisivät, oliko näissä piirustuksissa
tyydytty vähimpään määrään vai oliko rakennus ehkä tarpeettoman
suuri. Tätä ei käynyt kysyminen kouluhallitukselta. Opettajalta ei
voitu kysyä neuvoa, hän kun oli poissa, ja luultavasti hän olisi
petkuttanut heille enemmän ilmaa kuin tarvittiinkaan. Raften ratkaisi
loistavasti tämän pelottavan matemaattisen tehtävän keksiessään,
että laiha kirkassilmäinen poika oli kuin tilattu puhumaan heidän
puolestaan.

-- Jan, hän sanoi antaen tälle mittakepin, -- voitko sanoa minulle,
kuinka monta metriä ilmaa tässä huoneessa on jokaista oppilasta
kohti, kun penkit ovat täynnä?

-- Tarkoitatteko kuutiometrejä?

-- Annas kun katsotaan. Sitten piirustuksia valtavilla etusormillaan
seuraillen ja kömpelösti haparoituaan pitkin paljon sormeiltua
asiakirjaa Raften ja Moore sanoivat yhtä aikaa: -- Niin,
kuutiometrejä tässä seisoo. Jan mittasi nopeasti huoneen pituuden
ja karttatangolla sen korkeuden. Kolme harmaapartaa katseli häntä
ihmetellen ja ihaillen huomatessaan hänen ilmeisen _varmuutensa_.
Sitten hän laski istuimet ja kysyi vihdoin: -- Luetaanko opettaja
mukaan? Miehet keskustelivat tästä kohdasta. -- Eiköhän liene
parasta; tarvitsee se enemmän ilmaa kuin kukaan muu, he sitten
tuumivat. Ha, ha!

Jan kirjoitti paperille muutamia numeroita. Sitten hän ilmaisi
lopputuloksen: -- Viisi kuutiometriä, vähän päälle.

-- Katsos tuota, sanoi Raften ylpeillen ja voitonriemuisesti. Pitää
täsmälleen yhtä tarkastajan laskujen kanssa. _Sanoinhan_ minä, että
kyllä hän. No, koetetaanpas nyt uutta rakennusta.

Hypisteltiin uusia papereita.

-- Jan, entäs tämä -- lapsia kaksi kertaa enemmän, yksi opettaja ja
rakennus niin ja niin.

Jan laskeskeli minuutin, sanoi sitten: -- Kuusi kuutiometriä kullekin.

-- Sillä tavalla, enkös sitä sanonut, jyrisi Raften; enkös sitä
sanonut, että se arkkitehti, kelvoton huijari, aikoi auttaa
urakkamiestä meidän vahingoksemme -- luuli meitä niin tyhmiksi!
Sovittu juoni koko tuo kirottu juttu. Katsos tuota! Nehän ovat
varkaita ja rosvoja kaikki tyynni.

Jan vilkaisi piirustusta, jota miehet heiluttelivat ilmassa.

-- Odottakaas vähän, hän sanoi osoittaen varmuutta, jota hänessä
tuskin aikaisemmin oli Raftenin läsnä ollessa ilmennyt, -- käytävä
ja vaatehuone on vähennettävä. Hän vähensi niiden tilavuuden, ja
sitten piirustus olikin aivan oikea -- täsmälleen hallituksen vähin
ilmamäärä.

Boylen silmässä näkyi nyt vilaukselta kuin voitonriemuista
häijyyttä. Raften näytti suorastaan pettyneeltä, kun ei löytynytkään
minkäänlaista konnankoukkua.

-- Oli miten oli, huijareita ovat yhtäkaikki. Kyllä niiden kanssa
pitää olla silmät auki, hän lisäsi, ikään kuin itseään puolustellen.

-- No sitten, Jan, viime vuonna kunnan omaisuus arvioitiin 265
000 dollariksi. Me hankimme 265 dollaria kouluverolla, joka oli 1
sentti dollarilta. Tänä vuonna omaisuuden arvio on 291 400 dollaria;
paljonko sama vero tuottaa, jos kantokustannukset ovat samat?

-- Kaksisataa ja yhdeksänkymmentäyksi dollaria neljäkymmentä senttiä,
Jan sanoi vähääkään epäröimättä -- ja kaikki kolme miestä nojasivat
taapäin tuolissaan suu selkosen selällään.

Tämä oli hänen elämänsä suurimpia hetkiä. Ukko Boylekin säteili
ihailusta ja Raften hehkui tuntien, että tästä kunniasta kuului
hiukan hänellekin.

Näiden kolmen karaistuneen ja ovelan miehen yksinkertaisuus ja
heidän nöyrä kunnioituksensa tämän poikanulikan ihmeteltävää oppia
kohtaan oli suorastaan liikuttavaa, ja yhtä liikuttavaa oli niin
ikään se ehdoton luottamus, jota he tunsivat hänen laskutaitonsa
erehtymättömyyteen.

Raften varsinkin irvisti hänelle ominaisella, melkein heikkoutta
ilmaisevalla tavalla. Jan ei ollut koskaan ennen nähnyt hänen
kasvoissaan sitä ilmettä, paitsi kerran, kun hän oli puristanut
kuuluisan nyrkkeilijän kättä tämän voitettua tappelussa, josta kauan
puhuttiin. Jan ei oikein tiennyt, pitikö hän siitä vai ei.

Kotimatkalla Raften puhui harvinaisen avomielisesti, mitä hän oli
pojastaan aikonut. (Jan alkoi ymmärtää, että myrsky oli ohitse.)
Hän märehti taas vanhaa mieliainettaan. "Oppi se on, joka jotakin
merkitsee." Jan vain ei tiennyt, että se oli se ainoa sana, joka
Raftenia lohdutti, sen jälkeen kun hän oli nähnyt ison poikansa
joutuvan tappiolle: "Oppi se oli joka sen teki. Ai ai, kuinka se
poika on saanut hyvän kasvatuksen." Vasta monen vuoden kuluttua,
kun Jan täysikasvuisena miehenä Raftenin kanssa jutteli entisistä
ajoista, hän sai tietää jo vähän aikaisemminkin alkaneensa saavuttaa
tuiman isäntänsä arvonantoa, mutta vasta se lanneheitto, jolla hän
sinä päivänä keikautti Samin nurin, kohotti hänet kunnian kukkuloille.

       *       *       *       *       *

Raftenin vuoksi ei enää hätää, päätteli Jan, mutta entä Sam? He eivät
vielä olleet sanoneet toisilleen sanaakaan. Jan olisi tahtonut sopia,
mutta se kävi yhä vaikeammaksi. Samin kiukku oli ollutta ja mennyttä,
ja hän toivoi sopivaa tilaisuutta, mutta sellaista ei sattunut.

Hän oli juuri laskenut maahan molemmat sankonsa siat ruokittuaan, kun
Minnie tulla lyllersi ulos.

-- Tam! Tam! Vie Minnie piiloon! Huomaten sitten Janin hän lisäsi: --
Jan, Minnie tattoo toolille ittumaan, Jan ottaa Tamia kätettä.

Kuningatarta täytyi totella. Sam ja Jan tarttuivat nolon näköisinä
toistensa käsiin tehdäkseen pikku kuningattarelle valtaistuimen.
Tämä kietaisi kätensä kummankin kaulan ympäri, niin että heidän
päänsä tulivat lähelle. Kumpikin piti heidän välissään olevasta
valkoihoisesta rusoposkisesta tyttösestä, ja kumpikin saattoi puhua
hänelle, vaikkei toinen toiselleen. Mutta kosketuksessa on jotakin,
joka käy yli ymmärryksen. Tilanne alkoi tuntua naurettavalta, ja
äkkiä Sam purskahti nauramaan ja sanoi:

-- Kuules, Jan, sovitaan pois.

-- Mi-minä mi-mielelläni, änkytti Jan kyynelet silmissä. -- Minun on
kovin paha mieleni. Minä en enää koskaan tee sellaista.

-- Älä puhu joutavia! En minä välitä, sanoi Sam. -- Se kehno pikku
nuuskija oli syypää koko juttuun; mutta väliäkös siitä. Kaikki on
ollutta ja mennyttä. Ainoastaan se minua harmittaa, että en käsitä,
miten sinä sait minut nurin nakatuksi! Minä olen isompi ja väkevämpi
ja vanhempikin. Minä jaksan nostaa enemmän ja tehdä kovempaa työtä,
mutta sinä vain nakkasit minut kuin pelusäkin. Sen minä vain
tahtoisin tietää, kuinka sinä sen teit.



III OSA: METSÄSSÄ



I

METSÄSSÄ TÄYDELLÄ TODELLA


-- Minusta te menetätte paljon aikaa kulkiessanne edestakaisin
leirillenne; miksette kerrassaan asu siellä? sanoi Raften eräänä
päivänä värittömään tapaansa, joka aina tuotti päänvaivaa, puhuteltu
kun ei tiennyt, oliko se täyttä totta vai pilkkaa.

-- Kyllähän se käy päinsä. En minä kotia kaipaa, vastasi hänen
poikansa.

-- Ei meistä mikään olisi hauskempaa kuin olla siellä yötä, sanoi
Jan.

-- No olkaa sitten. Niin minä tekisin, jos olisin poika ja intiaania
leikkisin; minä leikkisin kunnolla.

-- Hyvä on, venytteli Sam (hän aina venytti sanoja sitä enemmän mitä
tärkeämpi hänestä asia oli), kyllä se meille sopii.

-- Hyvä on, sanoi Raften. -- Muistakaa, että siat ja karja on
kuitenkin ruokittava joka päivä.

-- Sitäkö se sitten onkin leirissä oleminen -- että pitää tulla
kotiin työhön niin kuin muutoinkin?

-- Ei, ei, William, välitti rouva Raften. -- Se ei ole kohtuullista.
Mitä lomaa se sellainen olisi. Joko anna tai ole antamatta. Joku
miehistä voi kyllä kuukauden hoitaa ne askaret.

-- Kuukauden -- kuka tässä puhui kuukaudesta?

-- Kuka? Puhu sitten nyt.

-- No mutta, kuukausihan veisi keskelle heinän ja elon korjuuta! Ja
Williamin ilme oli kuin ainakin miehen, jolla on kaikki vastassaan ja
joka ei tiedä minne paeta.

-- Minä teen pari viikkoa Janin askaret, jos hän antaa minulle sen
kuvan, jonka hän piirsi tästä paikasta, kuului nyt Miken ääni kaukaa
pöydän toisesta päästä, -- paitsi sunnuntaisin, hän lisäsi muistaen
erään voimassa olevan välipuheen, josta tuntui hänelle koituvan ylen
tärkeitä tuloksia.

-- No minä hoidan sitten sunnuntait, sanoi Si Lee.

-- Kaikkiko te olette minua vastaan, murisi William lystikkään
neuvottomana. -- Mutta poikain pitää saada olla poikain tavalla.
Saatte mennä.

-- Uhuup! kiljaisi Sam.

-- Hurraa! yhtyi siihen Jan vielä suuremmalla innolla, vaikkei yhtä
hillittömästi.

-- Mutta odottakaas, minä en --

-- Kuules, isä, meidän pitää saada pyssykin. Kuinkas me voisimme olla
leirissä ilman pyssyä?

-- Odottakaas nyt. Antakaa minun puhua loppuun. Te saatte mennä
kahdeksi viikoksi, mutta menkää sitten myös; ei mitään hiipimisiä
kotiin nukkumaan. Tulitikkuja ette saa ettekä pyssyä. Minä en halua
lasten tekevän tuhoja pyssyllä, jonka eivät tiedä olevan ladattu.
Ampuisivat kaikki linnut ja oravat ja vielä toisensakin. Saatte
pitää jousenne ja nuolenne, niillä ette taida tehdä vahinkoa. Saatte
ottaa niin paljon lihaa ja leipää ja muuta muonaa kuin tarvitsette,
mutta keittää teidän täytyy itse, ja jos näen vähänkin merkkiä
kulovalkeasta, tulen ruoskan kanssa ja suomin selkäänne niin, että
henki lähtee.

Loput aamupäivästä kului valmistuksiin rouva Raftenin johtaessa töitä.

-- No kenestä kokki? hän kysyi.

-- Samista -- Janista --, pojat sanoivat yhtä aikaa.

-- Hm! Näytätte olevan yhtä mieltä siitä asiasta. Mitenkähän olisi,
jos koettaisitte olla vuoron perään -- Sam ensimmäisen päivän?

Sitten seurasi neuvoja aamukahvin valmistamisesta, perunain keitosta
ja silavan paistamisesta. Leipää ja voita heidän piti saada
riittävästi mukaansa -- munia niin ikään.

-- Parempi kun käytte joka päivä maitoa hakemassa tai ainakin joka
toinen päivä, huomautti äiti.

-- Me mieluummin varastamme laitumella olevista lehmistä, yritti Sam
huomauttaa, -- se minusta on oikealle intiaanille luonnollisempaa.

-- Jos minä tapaan teidät karjan seassa vehkeilemässä tai niitä
pahoille tavoille opettamassa, niin tulee että korvat kihisee,
karjaisi Raften.

-- Hyvä, no saammeko puhaltaa omenia ja kirsikoita? ja selitykseksi
Sam lisäsi: -- Ei niistä ole mihinkään, ellei niitä oteta
puhaltamalla.

-- Ottakaa hedelmiä niin paljon kuin tarvitsette.

-- Entä perunoita? -- Samoin.

-- Entä munia?

-- No kun ette ota enempää kuin tarvitsette.

-- Ja torttuja äidin komerosta? Intiaanit ainakin ottavat.

-- Seis. Tähän on hyvä vetää raja. Kuinka aiotte viedä tavaranne
sinne? Ne painavat aika paljon. Vuoteet, padat ja pannut ja vielä
ruokatavarat.

-- Meidän täytyy ajaa ne vankkureilla suon reunaan ja sitten kantaa
ne selässämme pitkin polkua, sanoi Sam ja selitykseksi "selässämme"
sanoessaan osoitti Mikea ja Sitä, jotka olivat pihassa työssä.

-- Tietä on joelle asti, huomautti Jan. Tehdään siellä lautta ja
kuljetetaan sillä kaikki uimalammelle; ja se on oikein intiaanimaista.

-- Mistä te lautan teette? kysyi Raften.

-- Naulaamme yhteen setripölkkyjä, vastasi Sam.

-- Minun lauttaani ei panna nauloja intti Jan. -- Intiaaneilla ei
ollut nauloja.

-- Eikä kumpaankaan oteta minun setripölkkyjäni. Minusta on vähemmän
työtä ja enemmän intiaanimaista, kun kannatte tavarat selässänne,
eikä silloin ole pelkoa vuoteitten kastumisesta.

Lautasta siis luovuttiin ja tavarat ajettiin vankkureilla
joenrantaan. Raften itse lähti ajomieheksi. Sydämessään hän
oli aikalailla poikamainen itsekin ja suhtautui tuumaan sangen
myötätuntoisesti. Hänen huomautuksistaan kuvastui sekä harrastus että
samalla epäilys, oliko viisasta, että? hän itse niin paljon puuttui
hommaan.

-- Hei pojat, nostakaa kamssuja selkääni, hän sanoi poikain suureksi
hämmästykseksi, kun oli päästy joen reunalle. Leveillä harteillaan
hän kantoi puolet kaikesta. -- Rastittua polkua oli vain satakunta
syltä ja kahdella kerralla kaikki tavarat saatiin tiipiin ovelle.

Samia huvitti, kun hän huomasi isänsä odottamattoman innostuksen.

-- Kuules, isä, et sinä ole vähääkään meitä parempi. Taitaisit
mielelläsi tehdä seuraa.

-- Johtuvat mieleen vanhat ajat, vastasi isä äänessään kaihomielinen
soinnahdus. -- Monta yötä minä ja Kaleb Clark nukuimme tällä tavalla
tämän saman puron rannalla. Silloin näillä pelloilla vielä kasvoi
vankka metsä. Osaattekos te tehdä vuoteen?

-- Emme alkuunkaan. Sam iski silmää Janille. -- Näytä meille.

-- No, jospa näyttäisin. Missä on kirves?

-- Ei meillä ole, sanoi Jan. Mutta on iso ja pieni tomahawki. Raften
naurahti, otti ison "tomahawkin" ja osoitti pientä palsamikuusta. --
Kas tuossa on hyvä vuodepuu.

-- Niinkö, sehän on tulipuukin, sanoi Jan, kun Raften kahdella
mahtavalla iskulla kaatoi sen että romahti ja karsi sitten sen
puhtaaksi sen latuskaisista vihannista oksista. Muutamalla iskulla
hän sitten vielä kaatoi sileän nuoren saarnen ja katkaisi sen neljään
kappaleeseen, joista kaksi oli pari, kaksi puolitoista metriä pitkää.
Sitten hän taittoi valkopyökin vesan ja veisti neljä terävää puolen
metrin mittaista puuvaarnaa.

-- No pojat, mihin se vuode on tehtävä? hän sanoi, mutta lisäsi
sitten hieman mietittyään: -- Ehkä ette kaivanneetkaan minun apuani,
vaan tahdoitte tehdä kaikki itse?

-- Ugh, paljon hyvä skuoo. Tekee pois vain -- uagh! sanoi hänen
poikansa ja istuutui perin rauhallisena hirren tyvelle kasvoillaan
kaikkein intiaanimaisin ja ylpein hyväksymisen ilme.

Raften kääntyi kysyvin katsein Janin puoleen, joka vastasi:

-- Me olemme kovin iloisia avustanne. Emme itse tiedä, miten se olisi
tehtävä. Minä muistan lukeneeni jostakin, että paras vuoteen paikka
on vastapäätä ovea, vähän toisella puolella. Tehdään se tähän.

Raften asetti siis siihen vuoteen laitapölkyt ja pääpölkyt ja
lujitti ne paikoilleen neljällä vaarnalla, jotka hän hakkasi maahan.
Jan kantoi sisään monta sylillistä oksia, ja Raften ryhtyi sitten
latomaan niitä kuin kattopäreitä, pääpuolesta alkaen ja latoen ne
hyvin runsaasti limittäin. Siihen menivät kaikki kuusenoksat, mutta
sitten syntyikin vihannista latvoista jalan vahvuinen tiheä pehmeä
patja, sillä oksain tyvipuoli oli kauttaaltaan maata vasten.

-- Kas tuossa, sanoi Raften, -- tämä on nyt _intiaanin höyhenpatja_,
turvallinen ja lämmin. Maassa on vaarallista nukkua, mutta tämä on
hyvä. Tehkää nyt tuon päälle vuoteenne. Sam ja Jan tekivät niin,
ja kun se oli valmis, sanoi Raften: -- Hakekaa nyt se pieni vaate,
jonka käskin äidin varustaa mukaan; se kiinnitetään vuoteen päälle
salkoihin pieneksi sisäteltaksi.

Jan oli ääneti, mutta näytti vaivautuneelta.

-- Isä, katsopas Jania. Hänellä on tuommoinen väsynyt naama aina kun
sääntöjä rikotaan.

-- Missä nyt sitten on vika? kysyi Raften.

-- En minä ole koskaan kuullut, että intiaaneilla semmoista olisi,
sanoi Pikku Majava.

-- Jan, oletko sinä koskaan kuullut tiipiin vuorista eli
kastepeitteestä?

-- Olen, vastasi Jan hämmästyen isännän odottamatonta tietoa.

-- Tiedätkö sinä, minkälainen se on?

-- En -- en ainakaan -- en --

-- Niin, mutta _minä tiedän_; se on juuri tämmöinen. Tämän minä
tiedän, sillä olen nähnyt vanhan Kalebin semmoista käyttävän.

-- Ah, nyt muistan lukeneeni, ja tämmöinen se juuri on. Intiaanit
maalaavat siihen urotyönsä. Eikös ole muhkeata, Jan jatkoi nähdessään
Raftenin varustavan kaksi pitkää keppiä teltan sisään kastevaatetta
kuin vuodetelttaa kannattamaan.

-- Isä, en ole tiennytkään, että olette Kalebin kanssa yhdessä
metsästäneet. Minä luulin, että te olitte oikein vihamiehiksi
syntyneet.

-- Hm! murahti Raften. -- Me olimme hyvät ystävät ennen. Ei ollut
mitään valittamista, ennen kuin vaihdoimme hevosia.

-- Se on paha, kun ette nyt ole, hän kun on niin tuiki tarkka
eräasioissa.

-- Hän koetti tehdä sinusta orpoa.

-- Oletko varma siitä, että se oli hän?

-- Ellei se ollut hän, niin en tiedä, kuka se olisi ollut. Jan,
tuopas tänne muutamia männyn oksia.

Jan lähti oksia hakemaan; astui muutaman sylen metsään ja näki siellä
hämmästyksekseen puun takana pitkän miehen. Samalla hän myös huomasi,
että se oli Kaleb. Vanha erämies kohotti toisen sormen huulilleen ja
pudisti päätään. Jan nyökkäsi ymmärtävänsä, kokosi oksat ja palasi
takaisin leiriin, jossa Sam jatkoi:

-- Sinä nyljit häneltä viimeisen sentin, sanoo vanha Boyle.

-- Ja miksi en, kun hänkin koetti nylkeä minulta? Minä auttelin
häntä ennen sitä kauppaa, ja mitä syytä oli hänellä suuttua siitä,
että hävisi hevoskaupassa? Yhtä hyvin hän olisi voinut pyytää minua
korttia pelaamaan ja sitten päästää äläkän, kun minä olisin voittanut
ja korjannut panokset taskuuni. Naapuruus ja hevoskauppa ovat eri
asia. Hevoskaupassa kaikki on luvallista, ja harvoin ystävät hevosia
vaihtavat, elleivät sitten voi kestää, kun saavat rökkiinsä. Se
kuuluu sen leikin luontoon. Ja minä olisin auttanut häntä sen kaupan
jälkeen juuri niin kuin ennenkin, sillä hyvää ainesta hän on, mutta
sitten hänen vielä piti ampua minua sinä iltana -- kun palasin kotiin
vetoni kanssa, no tietysti sitten --

-- Olisi hyvä, jos teillä olisi täällä koira, sanoi isäntä muuttaen
keskustelunaihetta; maankulkureista on aina vastusta, ja koira on
niitä vastaan paras rohto. En minä luule, että vanha Cap viitsisi
olla täällä, mutta ehkä te olette siksi lähellä taloa, että he
jättävät teidät rauhaan. Ja nyt, arvaan, on valkonaaman aika palata
siirtokuntaan. Minä lupasin äidille pitää huolta siitä, että
vuoteenne tulee kunnolla tehdyksi, ja kun vuode on lämmin ja kuiva ja
ruokaa tarpeeksi, mikäpä teillä on silloin täällä hätänä?

Sitten hän kääntyi lähteäkseen, mutta juuri aukiolta poistuessaan
hän pysähtyi -- utelias poikamainen mielenkiinto oli kadonnut hänen
kasvoiltaan, herttaisuus hänen äänestään -- ja sanoi tavanomaisella
jyrkällä käskyäänellään:

-- Ja kuulkaa, pojat, murmeleita saatte ampua niin paljon kuin
mielenne tekee, sillä ne aiheuttavat vainioille paljon vahinkoa.
Haukkoja ja variksia ja närhiä saatte tappaa, sillä ne tappavat muita
lintuja, jäniksiä ja pesukarhuja niin ikään, sillä ne ovat luvallisia
riistaeläimiä; mutta sitä minä en salli, että tapatte oravia ja
laululintuja, ja jos minun tietooni tulee semmoisia tapauksia, niin
tästä lystistä tulee pian loppu, saatte palata työhön, ja minä vielä
annan teille selkäsaunan kaiken päälliseksi.



II

ENSIMMÄINEN YÖ JA AAMU


Omituinen uusi tunne valtasi pojat, kun he näkivät William Raftenin
poistuvan. Hänen askeltensa kaiun hälvetessä polulla he tunsivat
olevansa metsässä yksin ja todellisen leirielämän alkavan. Janille
se merkitsi monen unelman toteutumista, ja tunnelma kävi vielä
jylhemmäksi hänen muistaessaan pitkän vanhan miehen, jonka oli
nähnyt puiden takaa heitä tarkastelevan. Hän keksi jonkin tekosyyn
lähteäkseen metsään, mutta Kaleb ei tietenkään enää ollut siellä.

-- Tulta tekemään, huusi Sam samalla. Jan oli etevä puutuluksia
käyttämään, ja minuutin tai parin kuluttua hän oli sytyttänyt tulen
tiipiin keskelle. Sam ryhtyi rakentamaan illallista. Syötiin pihviä
ja perunoita, mutta ateria kuviteltiin tietenkin kokoonpannuksi
puhvelin lihasta ja preeriajuurista. Se syötiin hiljaisuuden
vallitessa poikien istuessa toinen tulen toisella, toinen toisella
puolella. Keskustelu laimeni ja kuoli vähitellen kokonaan. Kumpikin
oli syventynyt omiin mietteisiinsä, ja lisäksi heitä ympäröivässä
tunnelmassa oli jotakin vaikuttavaa ja ehkä painostavaakin. Se ei
johtunut äänettömyydestä, sillä ääniä oli paljon, mutta niillä oli
jokin merkillisen hiljainen tausta, josta nuo lukemattomat äänet
selvinä erottuivat. Kuului linnun liverrystä, hyönteisten surinaa ja
kummallinen kurnutus todettiin puusammakon ääntelyksi. Läheisestä
joesta kuului veden loiskahdus.

-- Mahtaa olla piisami, kuiskasi Sam ystävänsä sanattomaan
kysymykseen vastaukseksi.

Äänekkään etäisen "uhu-uhu-uhu" kumpikin tunsi sarvihuuhkajan
huudoksi, mutta ylhäältä puista kajahti kummallinen pitkäveteinen
valitus.

-- Mikä tuo on?

-- En tiedä. Siinä kaikki mitä kuiskattiin. Kumpikin tunsi itsensä
sangen levottomaksi. Yön juhlallisuus ja salaperäisyys oli heidät
yllättänyt, ja entistä painostavammalta tuntui tulen sammuessa.
Kummallinen ahdistus hiipi heidän mieleensä. Kumpikaan ei rohjennut
ehdottaa kotiin lähtöä, leirilysti kun olisi päättynyt siihen. Sam
nousi ja kohensi tulta, katsoi oliko puita vielä, ja kun ei ollut,
hän astui ulos pimeään. Vasta perästä päin pitkän ajan kuluttua
hän tunnusti, että hänen oli täytynyt suorastaan pakottaa itsensä
lähtemään ulos pimeään. Hän toi mukanaan vähän risuja ja sulki
sitten tiipiin oven niin tiiviisti kuin suinkin. Tulen taas virittyä
tiipiissä leimuamaan olo tuntui hauskemmalta. Pojat eivät ehkä
olleet itsekään selvillä siitä, että heidän mielessään kyti vähän
koti-ikävän tapaista, mutta kumpikin ajatteli siitä huolimatta kodin
hauskaa piiriä. Leimuavasta tulesta tuli tiipiihin vähän savua, ja
Sam sanoi.

-- Osaatko sinä asettaa tuon savureiän niin että se vetää? Sinä
tiedät siitä enemmän kuin minä.

Jan lähti ulos pelosta väristen. Tuuli oli yltymässä ja se oli
kääntynyt. Hän käänsi savusalkoja, jotta sai aukon toiseen asentoon,
ja kuiskasi sitten käheällä äänellä: -- Onko nyt parempi?

-- Paljon parempi, vastattiin sisältä samanlaisella äänellä, vaikkei
toistaiseksi saattanut huomata mitään mainittavaa parannusta.

Jan kömpi kiireesti sisään ja sulki oviaukon.

-- Tehdään hyvä tuli ja pannaan maata.

He siis kävivät levolle vaatteita vähennettyään, mutta eivät saaneet
unta tuntikausiin. Jan varsinkin oli hermostunut ja kiihtynyt. Hänen
sydämensä oli sykkinyt rajusti hänen ulos mennessään ja yhä vielä
hän oli saman salaperäisen pelon vallassa. Tuli oli kuitenkin hänen
lohdutuksensa. Hän torkahti hiukkasen, mutta havahtui tuon tuostakin
jostakin vähäisestä äänestä. Kerran omituista "tik, tik rraa-aa-aa-p,
lik-raa-aa-aa-p" kuului tiipin seinästä aivan hänen päänsä kohdalta.
"_Karhu_" oli hänen ensimmäinen ajatuksensa, mutta seuraava ajatus
oli, että se mahtoikin olla vain lehti, joka luiskahti alas vaatetta
pitkin. Myöhemmin hänet havautti _raap, rup, rup_, joka kuului aivan
vierestä. Hän kuunteli hiljaa jonkin aikaa. Se ei ollut lehti; se oli
eläin! Niin, aivan varmaan -- se oli hiiri. Hän iski rajusti vaatetta
ja sihitti kielellään, kunnes eläin poistui, mutta kuunnellessaan hän
erotti saman ihmeellisen valituksen puun latvasta. Se melkein sai
hiukset nousemaan pystyyn. Hän kurotti kädellään ja kohensi tulta
niin, että se taas leimahti täyteen liekkiin. Kaikki oli hiljaa, ja
jonkin ajan kuluttua hän nukahti uudestaan. Vielä kerran hän heräsi
ja näki Samin istuvan vuoteella ja kuuntelevan.

-- Mitä nyt, Sam? hän kysyi.

-- Enpä tiedä. Missä kirves on?

-- Aivan tuossa noin.

-- Annas minä pidän sitä vieressäni. Ota sinä tappara. Viimein uni
kuitenkin voitti ja he nukkuivat sikeästi, kunnes aurinko paistoi
vaatteeseen täydeltä terältä ja täytti tiipiin läpikuultavalla
valolla.

-- Tikka! Tikka! Nouse ylös! Nouse ylös! Hei-joo! huusi Jan
uneliaalle toverilleen päästäen samalla oikean ihmeellisen räiskyvän
ilotulituslauseen, joka ei ollut muuta kuin Tikan haukuntanimen
tavailua kaikenlaisin koristuksin, joita siihen oli keksitty hänen
lapsena ollessaan.

Sam heräsi hitaasti, mutta varsin hyvin tietäen missä oli. Hän sanoi
laiskasti haukotellen:

-- Nouse itse ylös. Sinähän olet tänään kokki, ja minä aion syödä
aamiaista vuoteessa. Tuntuu siltä kuin polveni alkaisi taas
konstailla.

-- Mitä vielä, nouse ylös nyt. Lähdetään uimaan ennen aamiaista.

-- Ei kiitoksia, minulla on tässä muutoinkin liikaa hommaa. Sitä
paitsi siellä lammessa on tähän aikaan päivästä sekä kylmää että
märkää.

Aamu oli raikas ja kirkas ja täynnä lintujen laulua. Vaikka oli
heinäkuu, olivat punasilmäkerttu ja punarintasatakieli jo täydessä
äänessä; ja Janin noustessa aamiaista valmistamaan häntä ihmetytti,
miksi edellisenä yönä semmoiset kummat tunteet olivat saaneet hänet
valtoihinsa. Nyt se tuntui aivan käsittämättömältä. Hän toivoi, että
puiden latvoista olisi kuulunut viimeöinen kammottava valitus. Hän
olisi nyt voinut ottaa selvän siitä, mikä se oli.

Tuhkassa kyti vielä hiiliä, ja muutamassa minuutissa hän oli saanut
viritetyksi loimuavan tulen. Kahvi oli kiehumassa, ja paistinpannussa
silava tuota pikaa lauloi nälkäisille mitä suloisinta säveltä.

Sam makasi selällään toverin hommia katsellen ja arvostelevia
huomautuksia tehden.

-- Voitpa olla kokkina ensiluokkainen -- ainakin toivon niin, mutta
polttopuista sinä et tiedä hölyn pölyä, hän sanoi. -- Katso nyt
tuota, hän huudahti, kun toinen mahtava poukku toisensa jälkeen
räiskähti tulesta ja lensi vuoteeseen ja tiipiin vaatteelle.

-- Mitä minä sille voin?

-- Lyön vetoa isän parhaan lehmän sinun linkkuveistäsi vastaan, että
olet pannut tuohon tuleen jalavaa taikka hemlokkia.

-- Niin olenkin, myönsi Jan ja näytti ymmärtävän erehdyksensä.

-- Ah, poikaseni, sanoi suuri päällikkö Tikka, -- poukkujen
lentäminen on tiipiissä kielletty. Pyökki, vaahtera, hikkori ja
saarni eivät koskaan räisky. Männyn oksat ja juuret eivät nekään
räisky, mutta ne savuavat kuin -- kuin -- tiedäthän sinä. Hemlokki,
jalava, kastanja, kuusi ja setri ovat räiskyviä ja aivan kelvottomia
säädylliseen tiipiiseuraan. Iso intiaani paljon vihaa meluavaa,
räiskyvää tulta. Vihollinen kuulee ja -- ja -- se polttaa hänen
vuodevaatteensa.

-- Hyvä, ukkovaari. Kokki pisti opin hampaansa koloon lisäten sitten
kuoleman uhka äänessään: -- Nousepas ylös nyt, ymmärrätkös! Ja
tarttui uhkaavin elein vesisankoon.

-- Tuo ehkä pelottaisi suurta päällikköä Tikkaa, jos suurella
päälliköllä kyökkimestarilla olisi eri vuode. Mutta nyt hän hymyilee
halveksien. Siinä oli kaikki, mitä Jan uhkauksellaan sai aikaan.
Huomattuaan sitten, että aamiainen todella oli valmis, Sam muutaman
minuutin kuluttua kompuroi ylös vuoteesta. Kahvi oli kuin elämän
nestettä -- heidän mielensä vilkastui, ja vaikeata olisi ollut tavata
kahta rattoisampaa ja innostuneempaa leirissä eläjää, ennen kuin edes
aterialta oli päästy. Yön hämäriä kauhujakin nyt muisteltiin vain
naurussa suin.



III

RAMPA SOTURI JA KURA-ALBUMI


-- Kuules, Sam, entä Gui? Otammeko hänet mukaan?

-- Niin, asian laita on tämä. Jos oltaisiin koulussa tai jossakin
muualla, minä en moisesta likaisesta pikku jätkästä antaisi viittä
senttiäkään, mutta kun sitä on näin ulkona metsässä, sitä ikään kuin
käy ystävällisemmäksi, ja onhan lisäksi kolme parempi kuin kaksi.
Sitä paitsi hänet on jo otettu heimon jäseneksi.

-- Niin minäkin ajattelen. Kiljaistaanpa siis hänelle.

Pojat päästivät pitkän kiljauksen vuorotellen korkealla falsetilla
ja tavallisella äänellään. Sellainen se oli "kiljaus", eikä vielä
kertaakaan ollut tapahtunut, ettei se olisi saanut Guita heidän
luokseen tulemaan, ellei hän paraillaan sattunut olemaan työssä ja
isä niin lähellä, ettei sopinut paetakaan. Pian hän ilmestyikin oksaa
heilutellen, mikä oli sovittu merkki siitä, että hän tuli ystävänä.

Hän teki kuitenkin tuloaan sangen verkkaan, ja pojat näkivät, että
hän ontui pahasti ja kulki sauvan varassa eteenpäin. Hän oli paljain
jaloin kuten tavallisestikin, mutta vasemman jalan ympärille oli
kääritty rieputukko.

-- Halloo, Mäihä! Mitä on tapahtunut? Käynyt Haavoitetun Polven
joella?

-- Enkä. Tämähän on onnen potkaus. Isäukko pakotti minut kaiken
päivää ratsastamaan hevosella, kun hän karhitsi kynsiäkeellä, mutta
hän käänsi liian äkkiä, ja siinä minä sain itseni selästä pudotetuksi
ja äijä vähän tönäisi jalkaani. Mutta voi juupeli, minkä äänen minä
päästin! Olisittepas kuulleet.

-- Luultavasti kuulimmekin, sanoi Sam. Milloin se tapahtui?

-- Eilen neljän aikaan.

-- Niin juuri. Me kuulimme kamalan kiljunnan ja Jan sanoi: "Nyt on
iltapäiväjuna Kellyn risteyksessä, mutta eikös se ole myöhästynyt?"
"Junako!" minä sanoin. "Minä lyön vetoa, että se on Gui Burns jota
taas piiskataan."

-- Mutta nyt on parempi, sanoi sotapäällikkö Mäihä, riisui kääreen
jalastaan ja paljasti sen alta naarmun, jota ei olisi kannattanut
katsoakaan, jos se olisi esimerkiksi pallopelissä saatu. Hän heitti
rääsyt luotaan ja niiden keralla vähimmänkin onnahtelun oireet ja
antautui sitten kaikesta sielustaan leirielämään.

Nyt nähtiin, kuinka erinomainen asia oli lähteä varhain liikkeelle.
Oravia oli joka toisessa puussa, lintuja joka puolella, ja kun he
juoksivat padolle, läiskytteli villisorsa sen pintaa siivillään ja
lentää viipotti pois näkyvistä.

-- Mitä sinä löysit? huusi Sam nähdessään Janin lammen rannalla
innokkaasti kumartuvan jotakin katselemaan.

Jan ei vastannut. Sen vuoksi Sam lähti hänen luokseen ja näki hänen
tutkivan jotakin maassa olevaa merkkiä. Hän koetti piirtää sen
muistikirjaansa.

-- Mikä se on? kysyi Sam.

-- En tiedä. Liian tylppä piisamin jäljeksi, liian paljon kynttä
kissan jäljeksi, pesukarhun jäljeksi liian pieni, ja kun siinä on
noin monta varvasta, ei se voi olla minkinkään jälki.

-- Lyön vetoa, että se on ollut mörkö, virkkoi Sam. Jan vain nauroi
vastaukseksi.

-- Älä naura, sanoi Tikka juhlallisesti. -- Taitaisit ennemmin itkeä,
jos näkisit sellaisen astuvan tiipiihin ja viheltävän hännänpäällään.
Kyllä sitten saataisiin kuulla: "Voi Sam, missä kirves on?"

-- Minäpä arvaan, mikä se on ollut, sanoi Jan kiinnittämättä huomiota
ilkikuriseen huomautukseen; se on ollut skunkki.

-- Poikani Pikku Majava! Minä ajattelin, että jokohan ilmaisen
asian sinulle, mutta sitten minä tuumin, että on parempi antaa
sinun itse keksiä. Ei mikään kehitä miestä nuorella iällä niin kuin
ponnisteleminen. Ei ole hyvä, että liian paljon autetaan, enkä sen
vuoksi asiaan puuttunutkaan.

Samalla Sam taputteli alentuvasti toisen sotapäällikön päätä
hyväksyvästi nyökäten. Hän ei tietenkään tiennyt jäljestä senkään
vertaa kuin Jan, mutta hän vain jatkoi lörpöttelyään:

-- Pikku Majava! Sinä paljon jälkiin kiintynyt -- ugh, hyvä! Sinä
niistä voit kaikki kertoa, mitä yöllä tapahtunut. Uagh! Muhkeata!
Sinusta tulee heimomme luonnontutkija. Mutta sinussa ei oveluutta.
Kuules nyt! Tällä meidän heimomme metsästysmaalla ei ole kuin
yksi paikka, jossa voi nähdä jälkiä, ja se on tämä sama rapakko.
Kaikkialla muualla maa on kovaa tai nurmettunutta. Jos minä olisin
jälkien nuuskija, järjestäisin niin, että eläimet voisivat jättää
jälkiä. Järjestäisin joka puolelle sellaisia paikkoja, ettei mikään
voisi tulla eikä mennä käyntikorttiaan jättämättä. Polku joen
kummallakin puolella auttaisi jo paljon asiaa.

-- Kuules tuota Samia! Sinulla on terävä pää. Kummallista kun minä en
tuota itse huomannut.

-- Poikani, suuri päällikkö ajattelee! Roskaväki -- sinä ja Mäihä --
tekevät työn.

Mutta ilkikurisesta huomautuksestaan huolimatta Sam ryhtyi työhön
Janin kanssa, Mäihä ryhtyi myös auttamaan, mutta _nyt vähän
ontuen_. Polun kumpikin pää perattiin kaikesta moskasta ja pinnalle
sirotettiin hienoa mustaa multaa. Joen törmä perattiin neljästä
paikasta, kumpikin ranta siltä kohtaa, missä joki tuli metsään.

-- No nyt, sanoi Sam, -- meillä on vierasalbumit niin kuin Phil
Learyn yhdeksällä lihavalla tyttärelläkin. He nimittäin heti
laittoivat sellaisen, kun tiilirakennus oli valmis ja mahti alkoi
kohota päähän. Jokainen kävijä kirjoitti siihen nimensä ja jotakin
tästä ihmeen hauskasta ikimuistettavasta käynnistä -- ne jotka
osasivat kirjoittaa. Mikseipä sama sitten meille luonnistaisi, sillä
kaikki meidän vieraamme, jotka vain jaloillaan kulkevat, osaavat
kirjoittaa.

-- Ihmeellistä kun minä en tullut tätä ajatelleeksi, toisti Jan yhä
uudelleen ja uudelleen. -- Mutta yhden asian sinä olet unohtanut, hän
sanoi, -- meillä pitää olla semmoinen tiipiinkin ympärillä.

Polku oli helposti tehty, maa kun oli sileätä ja paljasta. Mäihäkin
unohti ontumisensa ja auttoi kantamaan liesikuopasta tuhkaa ja
hietaa. Painaen sitten hihittäen ja hahattaen jalkansa multaan hän
jätti siihen muutamia sangen mielenkiintoisia painanteita.

-- Tuota minä sanon paljaan jalan jäljeksi, sanoi Sam.

-- Piirrä nyt tuo, hihitti Mäihä.

-- Miksipä en, sanoi Jan ja otti esiin kirjansa.

-- Mutta sinä et voi piirtää sitä luonnollisessa koossa, virkkoi Sam
vilkaisten pienestä muistikirjasta suureen jalanjälkeen.

Kun se oli piirretty Sam sanoi: -- Entä jos minä kuorin jalkani ja
näytän, minkälainen on oikea ihmisen jälki. Tuota pikaa hän oli
astunut jalkansa multa-albumiin taiteilijan jäljennettäväksi ja
lopuksi Jan painoi siihen omansa; kaikki kolme jälkeä olivat aivan
erilaiset.

-- Tuo olisi muuten hyvä, mutta siihen pitäisi vielä merkitä mihin
suuntiin varpaat osoittavat ja kuinka pitkä on jälkien väli. Siitä
tietää säärien pituuden.

Taas Sam oli antanut Janille hyvän tuuman. Siitä pitäen hän kirjoitti
nämäkin molemmat seikat muistiin. Siitä hänen jälkitietonsa paljon
paranivat.

-- Vallanko te sen vietävät nyt asuttekin täällä? kysäisi Mäihä
hämmästyneenä huomatessaan vuoteen ja padat ja pannut.

-- Joo.

-- Minäkin tulen tänne. Jos minä vain pääsen muorin luo, niin ettei
äijä näe, niin kyllä sitten.

-- Sano sinä sillä tavalla, ettemme huoli sinusta, niin kyllä isäsi
silloin laskee. Sano hänelle, että vanha Raften ajoi sinut täältä
pois, niin hän pakottaa sinut tänne.

-- Kai tuossa teidän vuoteessanne on tilaa kolmannellekin, huomautti
Mäihä.

-- Tuskinpa vain, sanoi Tikka. -- Varsinkin kun kolmas on saanut
palkinnon siitä, että on koulun likaisin poika. Tuo sinä tavarasi ja
tee oma vuoteesi tuonne tulen taa toiselle laidalle.

-- Minä en osaa.

-- Kyllä me näytämme. Mutta nyt sinun täytyy mennä kotiin ja tuoda
peitteet ja tietenkin myös jotakin hyvää.

Pojat rakensivat tuota pikaa kuusenoksista vuoteen, mutta Gui
viivytteli niin kauan kuin suinkin kotona käyntiään ja peittojen
hakua. Hän tiesi ja he epäilivät, ettei hänellä sitten olisi
tilaisuutta sinä päivänä enää tulla heidän luokseen. Auringon
laskettua hän siis taas sovitteli jalkaryysyt paikalleen ja nilkutti
polkua pitkin kotiaan kohti luvaten palata muutaman minuutin
kuluttua. Mutta pojat tiesivät aivan hyvin, ettei hän tulisi.

Oli syöty illallista, Jan ja Sam olivat aikansa istuneet ja
ihmetelleet, toistuisivatko yön kauhut jälleen. Huuhkaja huhuili.
Siinä äänessä oli jotakin viehättävän salaperäistä. Pojat pitivät
tulta vireillä aina kymmenen tienoille saakka, sitten he kävivät
levolle ja päättivät, etteivät tällä kertaa antaisi itseään yhtä
pahasti säikyttää. Tuskin he olivat nukkuneet, kun jo läheltä
metsästä kuului mitä kammottavin huuto, "kuin kurkkutautisen suden
ulvonta", sitten kuin hätääntyneen ihmisen parkunaa. Pojat nousivat
kauhistuneina istumaan. Ulkoa kuului tappelun nujakkaa -- kova ja
kauhistunut huuto "hoi -- hoi -- hoi -- Sam!" Sitten hyökättiin
ovelle. Se reväistiin auki ja Gui mukelsi sisään. Hän oli pahoin
pelästynyt; mutta kun tuli oli viritetty ja hän hiukan tyyntyi,
hän kertoi, että isä oli lähettänyt hänet maata, mutta kaiken
muututtua hiljaiseksi hän oli livahtanut ikkunasta ulos ja ottanut
vuodevaatteetkin mukaansa. Hän oli jo melkein leirillä saakka, kun
hänen päähänsä pälkähti pelottaa poikia suden ulvontaa matkimalla,
mutta ulistessaan hän oli itsekin pahoin pelästynyt, ja kun puun
latvoista kajahti hirvittävä vastaus -- ruma vihlova rääkäys -- hänen
rohkeutensa oli pettänyt ja hän oli juossut tiipiitä kohti apua
huutaen.

Pojat ottivat heti soihdut ja lähtivät hermostuneina etsimään
hukkuneita peitteitä. Guin vuode laitettiin kuntoon ja tunnin
kuluttua kaikki taas nukkuivat.

Aamulla Sam hyppäsi ensimmäisenä vuoteesta. Kotiin vievältä polulta
kuului äkkiä hänen huutonsa:

-- Jan, tule tänne.

-- Minuako tarkoitat? kysyi Pikku Majava ylväästi.

-- Juuri sinua, suuri päällikkö; liikutapas kinttujasi ja tule pian
tänne. Teinpä löydön. Näetkös, kuka meidän luonamme kävi viime yönä
nukkuessamme? ja Sam osoitti tiipiille johtavaa polkua. -- Minä en
ole suotta noita kenkiä joka viikko kiillottanut padan pohjan noella,
toinen pari on äidin ja toinen isän. Mutta katsotaanpas, kuinka
kaukana he ovat käyneet. Haetaanpa ensin tiipiin ympäriltä, ennen
kuin siellä joka paikka tallataan. He palasivat takaisin, ja vaikka
jäljet koko lailla sekaantuivat heidän omiinsa, niin löytyi oviaukon
ympäriltä kuitenkin sen verran merkkejä, että he saattoivat nähdä
isän ja äidin yöllä, taikka todenmukaisemmin myöhään illalla salaa
käyneet heitä katsomassa -- tarkastellen leiriä heidän maatessaan,
mutta jättäneen heidät rauhaan, kun ei ketään ollut liikkeellä, vaan
pojat vetivät terveen unen syviä hengenvetoja.

-- Kuulkaas, pojat -- suuret päälliköt piti sanomani -- meillä
pitäisi olla koira leirissämme, muuten joku jonakin yönä tulee ja
varastaa hampaat suustamme, emmekä tiedä siitä mitään, ennen kuin hän
palaa ottamaan ikenetkin. Kaikissa intiaanileireissä on koiria.

Seuraavana aamuna neuvosto komensi kolmannen sotapäällikön ensin
pesemään itsensä puhtaaksi ja sitten olemaan sen päivän kokkina.
Hän mukisi vastaan pestessään, mutta lohduttautui sillä, että hän
parin minuutin kuluttua olisi jälleen yhtä likainen. Keittopuuhaan
hän ryhtyi kuitenkin suurella innolla, jota kesti melkein tunnin.
Sen jälkeen hän ei huomannut siinä mitään huvittavaa ja nyt hänkin
kerran, samoin kuin toisetkin, alkoi käsittää, kuinka paljon heidän
puolestaan kotona tehtiin. Päivällistä syötäessä Mäihä kantoi pöytään
likaisia astioita ja selitti, ettei se mitään merkinnyt, kunhan vain
jokainen sai omansa. Hänen jalkansa oli aterian aikana kovin kipeä.
Hän väitti, että kiireellinen huhtominen ja edestakaisin hyppääminen
sitä kovin rasitti. Mutta kun aterian jälkeen lähdettiin jousin ja
nuolin eräretkelle, parani jalka kuin ihmeen kautta.

-- Katsokaas tuota punalintua, Gui luikkasi, tanagerin lentää
vilahtaessa matalalle oksalle ja hehkuessa auringonpaisteessa. --
Lyön vetoa, että osun siihen! Poika jännitti jousensa.

-- Kuules nyt, Mäihä, sanoi Sam, -- jätä tuo pikkulintujen ampuminen.
Se on vastoin sääntöjä ja lisäksi se tuottaa huonoa onnea -- se
tuottaa hyvin huonoa onnea. Minä sanon sinulle, ettei ole huonompaa
onnea kuin isäukon piiska -- sen minä tiedän.

-- No mitä hauskaa on olla intaanina, ellei saa ampua yhtään mitään?
intti Mäihä.

-- Variksia saat ampua ja närhiä, jos mielesi tekee, ja murmeleitakin.

-- Minä tiedän murmelin, joka on suuri kuin karhu.

-- Ohoh! Minkä kokoinen karhu?

-- Kyllä se vain on. Naurakaa niin paljon kuin huvittaa. Sen pesä
on meidän apilamaassamme, ja se on niin iso, että niittokone putosi
reikään ja nakkasi meidän äijän niin kauas kuin tästä joelle saakka.

-- Entä hevoset, kuinka ne saatiin pois?

-- Kone meni rikki, ja olisittepas kuulleet äijän kiroavan.
Jumaliste, kuinka hän oli vihainen. Äijä lupasi minulle viisikolmatta
senttiä, jos minä tapan sen vanhan hulttion. Minä lainasin teräsansan
ja pistin sen reikään, mutta joka kerta se kaivoi reiän ansan alitse
tai ympäri. Lyön vetoa, ettei ole kovempaa poikaa kuin vanha nurmeli.

-- Onko se siellä vielä? kysyi sotapäällikkö n:o 2.

-- On varmasti. Se on syönyt puolen eekkeriä apilaa.

-- Koetetaanpa, eikö sitä saataisi, sanoi Jan. Löytäisimmeköhän sen.

-- Kyllä varmaan. Olen nähnyt sen vanhan junkkarin joka kerta ohi
kulkiessani. Se on niin iso, että näyttää vasikan kokoiselta, ja niin
vanha ja häijy, että sillä on harmaat karvat päässä.

-- Koetetaanpa, emmekö osaisi siihen, ehdotti Tikka. -- Se on
luvallista riistaa. Ehkä sinun isäsi antaa lisäksi meille kullekin
viisikolmatta senttiä, jos saamme sen tapetuksi.

Gui nauraa hikersi. -- Ette taida tuntea meidän äijää. Sitten hän
taas hihitti nenänsä kautta röhisten.

Kun he olivat tulleet apilamaan reunaan, Sam kysyi: -- Missä se on,
murmelisi?

-- Tuolla.

-- En minä näe.

-- Siellä se on aina.

-- Ei nyt ainakaan, vaikka vetoa lyötäisiin.

-- No tämä onkin ensimmäinen kerta, kun minä seison tässä sitä
näkemättä. Mutta kamalan suuri se on, se on varmaa. Se on paljon
suurempi kuin tuo kanto.

-- Tuossa ainakin on sen jalka, sanoi Tikka osoittaen muutamia
jälkiä, jotka hän juuri oli huomaamatta tehnyt omalla leveällä
kämmenellään.

-- Kas nyt, sanoi Mäihä voitonriemuisena. -- Eikös se olekin
suunnattoman suuri.

-- Onpa kyllä. Eikö teiltä ole viime aikoina lehmiä kadonnut?
Kummallista kun uskallatte asua niin lähellä sellaista petoa!



IV

VERILÖYLY KALPEANAAMAN SIIRTOKUNNASSA


-- Kuulkaas kaverit, minä tiedän vasta muhkean koivun -- tarvitaanko
tuohta?

-- Kyllä minä tarvitsisin, sanoi Pikku Majava. -- Mutta odotetaan;
taitaa olla paras, kun ei lähdetä, sillä se on aivan metsän reunassa
ja äijä on vielä naurismaalla.

-- No, jos tahdotte lähteä oikealle sotaretkelle, sanoi ylipäällikkö,
-- niin pannaan toimeen verilöyly kalpeanaamojen siirtokunnassa, joka
on tuolla ylempänä jokivarressa, ja haetaan maitoa. Maito on juuri
lopussa ja minä tahtoisin nähdä, ovatko siellä paikat ennallaan.

Pojat piilottivat jousensa, nuolensa ja päähineensä ja unohtaen
kiulun kulkivat rastittua polkua peräkanaa intiaanien tapaan
huolellisesti varpaat sisäänpäin käännettyinä, ääneti ja osoitellen
sinne ja tänne suuren vaaran merkkejä matkien. Ensin he erään aidan
suojassa ryömivät navetan luo. Ovet olivat auki ja miehet puuhassa
muualla. Karjapihasta tallusteli sika sisään. Sitten pojat kuulivat
äkkinäistä töminää ja sian kirjauksen. Kun se taas öykkien kapaisi
ulos kuului Raftenin ääni: -- Kirotut siat! Poikien pitäisi olla
täällä niitä paimentamassa. Tämä kuulosti niin uhkaavalta, että
soturit suurimmalla kiireellä pakenivat pois. He piiloutuivat avaraan
juurikasvikellariin pitääkseen siellä sotaneuvottelun.

-- Sangerin suuret päälliköt, sanoi Jan, katsokaa kuinka otan kolme
kortta. -- Tuo pitkä on Suuren Tikan, keskikokoinen Pikku Majavan ja
tämä lyhyt ja paksu, jonka alapäässä on solmut ja yläpäässä halkeama,
on Mäihän. Nyt minä nostan ne ilmaan yhdessä kimpussa ja sitten annan
niiden pudota. Siihen suuntaan, mihin ne osoittavat, kunkin täytyy
kulkea. Tämä on suuri taika.

Korret putosivat. Samin korsi osoitti melkein suoraa asuinrakennusta
kohti, Janin vähän sen eteläpuolelle ja Guin suoraan kotia kohti.

-- Ahaa, Mäihä, sinun täytyy mennä kotiin; korsi määrää niin.

-- Minäkö uskoisin tuommoisia hullutuksia.

-- Kovin onnetonta on toimia sitä vastaan.

-- En minä välitä. Enkä lähde kotiin, sanoi Gui itsepintaisesti.

-- Hyvä, minun korteni käskee mennä asuinrakennukseen. Se tietenkin
merkitsee sitä, että minun täytyy lähteä maitoa urkkimaan.

Janin korsi osoitti puutarhaa kohti ja Guin "herra J.G. Burnsin
pystyttämää rakennusta ja maata kohti".

-- En minä aio totella, sanoi Mäihä. -- Minä lähden teidän
puutarhastanne vähän kirsikoita kähveltämään, eikä se ensimmäinen
kerta olekaan.

-- Tavataan niinipuun alla niityn liepeessä ja näytetään, mitä kukin
on saanut, julisti ensimmäinen sotapäällikkö pensaikkoon hiipiessään
ja ryömiessään säleaidan läpi karjapihan pohjoislaitaa nokkosten
ja lantatunkioitten lomitse. Vihdoin hän saapui päärakennuksen
viereiseen puuvajaan. Hän tiesi, missä miehet olivat, ja saattoi
arvata, missä äiti oli, mutta koiran vuoksi hän oli levoton.
Vanha Cap saattoi olla kynnyksen edessä tai ehkä kuljeskella
juuri sellaisella paikalla, jossa se voi tehdä tyhjäksi intiaanin
suunnitelmat. Puuvaja liittyi keittiön päähän. Maitoa säilytettiin
kellarissa, ja kellarin ikkunoista yksi antoi puuvajan pimeään
kolkkaan. Tämä lähti helposti irti, ja Sam ryömi alas viileään
kosteaan kellariin. Hyllyillä näkyi pitkät rivit maitovateja. Sam
kohotti sen vadin kantta, jonka hän tiesi viimeksi täytetyksi, ja
joi pitkän syvän siemauksen. Sitten hän nuoli kerman huulistaan ja
muisti, että olikin tullut ilman kiulua. Mutta hän tiesi, mistä
sellaisen sai. Hän nousi hiljaa portaita välttäen askelmaa 1 ja
7 koska ne narisivat, kuten hän oli jo aikoja sitten huomannut.
Vaahterasokeria hän kähvelsi huoneen toiselta puolelta. Ylhäällä
oleva ovi oli suljettu ja salpa käännetty päälle, mutta hän pisti
raosta linkkuveitsensä terän ja sai salvan kääntymään. Kuunneltuaan
vähän aikaa, ettei keittiöstä kuulunut mitään ääntä, hän avasi
hiljaa vanhan narisevan oven. Siellä ei näkynyt ketään muuta kuin
pikku tyttö, joka kätkyessään nukkui raikasta unta. Ulko-ovi
oli auki, mutta koira ei maannutkaan kynnyksen edessä kuten
tavallista. Keittiön päällä oli ullakko, johon päästiin tikapuita
ja laipioluukun kautta. Tikapuut oli nostettu paikoilleen ja luukku
auki. Kaikki oli hiljaista. Sam seisahtui lapsen ääreen, mutisi "ugh,
kalpeanaama-papuusi", kohotti sitten kätensä, ikään kuin sotanuijalla
iskeäkseen. Hän oli antavinaan kuolettavan iskun nukkuvalle
enkelille, mutta kumartuikin suutelemaan tyttösen rusottavaa
suuta niin kevyesti, että tämän punertavat nyrkit kiiruhtivat
heti sitä hieromaan. Hän meni nyt äidin komerolle, otti suuren
hedelmäpaistoksen ja peltikiulun ja lähti sitten taas alas kellariin.
Alussa hän vain sulki oven perässään ja aikoi jättää sen silleen,
mutta muisti sitten, että Minnie saattoi herätä ja tallustella pitkin
huonetta, kunnes ehkä tallustelisi kellariin. Sen vuoksi hän käänsi
salpanappulaa sen verran, että ovenraosta näkyi vähän kulmaa, sulki
oven veitsen kärjellä autellen tästä kulmasta, kunnes kellari oli
yhtä hyvin suljettu kuin ennenkin. Sitten hän lähti paistoksineen ja
maitokiuluineen käpälämäkeen.

Äidin hymyilevät silmät tarkastelivat kaiken aikaa pojan touhuja
pimeältä ullakolta. Äiti laskeutui tikapuita alas. Hän oli nähnyt
poikansa tulevan ja menevän kellariin; sattumalta hän oli ullakolla
pojan saapuessa keittiöön, mutta pysyi hiljaa ottaen itsekin leikkiin
osaa.

Kun Tikka seuraavan kerran tunkeutui kellariin, hän löysi sieltä
paperin, jossa seisoi: "Varteen otettavaa vihamielisille intiaaneille
-- kun seuraavan kerran panette tässä siirtokunnassa verilöylyn
toimeen, tuokaa kiulu takaisin ja pankaa kannet maitovatien päälle."

Jan oli seurannut aitaa, joka kulki talosta etelää kohti. Se suojasi
yllin kyllin, mutta hän ryömi kuitenkin nelinkontin, jopa laskeutui
vatsalleenkin sellaisissa paikoissa, jotka olivat vähän avonaisempia.
Sillä tavalla hän oli melkein saapunut puutarhaan, kun kuuli takaansa
kahinaa ja kääntyessään huomasi Mäihän.

-- Mitä varten minua seuraat? Sinun kortesihan osoitti toisaalle.
Sinä et leiki niin kuin pitäisi.

-- Mitä minä siitä välitän, en halua mennä kotiin. _Sinä_ se sovitit
sillä tavalla, että minun korteni osoitti sinne päin. Se ei ole
rehellistä peliä, enkä minä sinne mene.

-- Sinulla ei ole oikeutta kulkea minun perässäni.

-- En minä sinun perässäsi kulje, mutta sinä menet juuri sinne minne
minäkin aion. Sinä se kuljet minun perässäni, vaikka ennätit edelle.
Minähän sanoin meneväni kirsikkapuutarhaan.

-- No hyvä, kirsikat ovat tuolla päin ja minä ryömin tänne päin. En
huoli sinua matkaani.

-- Et saisi minua vaikka tahtoisit.

-- Ärr --

-- Ärr --

Mäihä lähti siis kirsikkapuistoon, ja hieman odotettuaan Jan ryömi
hedelmäpuutarhaa kohti. Ryömittyään kymmenen tai viisitoista syltä
hän näki edessään kiiluvan punaista ja sen alla kirkkaan keltaisen
silmän, joka tuijotti häneen. Hän oli yllättänyt pesässään istuvan
kanan. Hän ryömi lähemmäksi, kana pelästyi ja juoksi pois, eikä vain
kaakottaen, vaan suurella äänellä toruen. Pesässä oli tusina munia
kahta eri mallia, kaikki kirkkaita ja puhtaita, ja kanan heltat
olivat kirkkaan punaiset. Jan oli kanain tuntija. Tämä oli helppo
arvata: kaksi joukosta eristynyttä kanaa, jotka munivat samaan
pesään, mutta eivät vielä kumpikaan hautoneet.

-- Oh hoo! Korsista näkee, minne kanat kulkevat.

Hän kokosi munat hattuunsa ja ryömi takaisin puuta kohti, jonka luona
kaikkien oli määrä yhtyä.

Mutta ennen kuin oli pitkällekään ennättänyt, hän kuuli kovaa
haukuntaa, sitten avunhuutoa ja pääsi ajoissa paikalle nähdäkseen
Guin kapuavan puuhun ja Capin, vanhan skotlantilaisen paimenkoiran,
haukkuvan häntä vihaisesti puun alla. Mäihällä oli sen verran
mielenmalttia, ettei huutanut enää, kun oli pahimman vaaran
välttänyt. Jan meni takaisin niin sukkelaan kuin suinkin. Koira tunsi
hänet ja totteli, mutta oli arvatenkin sangen ymmällä siitä, miksi
hänet kiviä nakellen karkotettiin takaisin asuinrakennusta kohti,
vaikka hän oli puutarhassa niin jalosti täyttänyt velvollisuutensa.

-- Katsos nyt, ehkä ensi kerralla teet, mitä taikakorsi käskee. Ilman
minua sinut olisi saatu kiinni ja heitetty sikain ruoaksi.

-- Ilman sinua minä en olisi tullutkaan. En minä vähääkään pelästynyt
teidän vanhaa koiraanne. Parin minuutin päästä minä itse olisin
ennättänyt maahan ja potkinut siitä pois kaikki turhat luulot.

-- Ehkäpä sinä haluat palata takaisin ja potkia sitä nyt. Minä kutsun
sen paikalla tänne.

-- Ei minulla nyt ole aikaa, mutta joskus toiste. -- Mennään Samia
hakemaan.

Kokoonnuttiin siis puun luo ja saalista kantaen palattiin
voitonriemuisina leiriin.



V

HIRVEN AJO


Illalla pidettiin pidot. Nukkumaan mentiin kuitenkin tavalliseen
aikaan. Yö kului ilman mitään erikoista hälytystä. Mäihä kerran
auringonnousun aikaan herätti toiset ja sanoi luulevansa, että
ulkopuolella oli karhu, mutta kun hänellä oli tapana unissaan purra
hammasta, niin toiset pojat arvelivat, että se mahtoi olla hänen
kuulemansa karhun ääni.

Jan lähti tarkastelemaan multa-albumeja ja näki niissä muutamia
seikkoja, joista ei päässyt selville, ja lisäksi uuden jäljen, joka
herätti erikoisesti hänen huomiotaan. Hän piirusti sen huolellisesti.
Se oli ilmeisesti pienen terävän kavion painallus. Siinä se nyt oli,
jota hän oli niin kauan janonnut. Hän huusi suunnattoman innostuksen
vallassa: -- Sam -- Sam -- Mäihä! Tulkaa tänne! Täällä on _hirven
jälki_.

Pojat huusivat takaisin: -- Hohoh, mitähän sinä meille taas aiot
syöttää! Huuda pois koirasi! Ja niin edespäin.

Mutta Jan oli itsepintainen. Pojat olivat varmoja siitä, että
kysymyksessä oli jokin kuje. Sen vuoksi he eivät pitkään aikaan
lähteneet liikkeelle, ja kun aurinko jo oli noussut korkealle ja
paistoi polulle suoraan eikä enää sivuittain, kävi jälki hyvin
hämäräksi. Pian tuulet, linnut ja pojat itsekin olivat apuna sen
hävittämisessä. Mutta Janilla oli piirroksensa, ja huolimatta
kiusoitteluista hän kiven kovaan väitti, että jälki oli todella
hirven.

Gui sanoi viimein Samille salavihkaa: -- Minusta pitäisi sen joka
noin tosissaan ajaa takaa jälkiä, _joskus_ nähdä eläimiäkin. Ei se
ole oikein, että annamme hänen suotta kärsiä. _Minä_ ajattelen, että
hänen pitää saada nähdäkin se hirvi. Meidän täytyy auttaa häntä. Hän
vilkutti silmäänsä osoittaakseen siten merkillä Samille, että hänen
piti viedä Jan loitommaksi.

Se olikin helppo tehtävä.

-- Mennään katsomaan, eikö se hirvi ole lähtenyt pois alemman
multa-albumin kautta. He kävelivät alas sille puolelle, mutta sillä
välin Gui sai käsiinsä vanhan säkin, täytti sen ruoholla ja häthätää
sitaistuaan sen sillä tavalla, että siinä oli vähän hirven pään
näköä, pisti sen seipään nenään. Kahdesta lastusta hän teki korvat,
noella kaksi mustaa täplää silmiksi ja yhden turvaksi. Sitten hän
veti kunkin ympärille renkaan sinisellä savella, jota sai joen
uomasta. Tuota pikaa se kuivui valkoiseksi. Gui pisti tämän pään
nyt pensaisiin pystyyn, ja kun kaikki oli valmiina, hän nopeasti ja
ääneti juoksi metsän läpi Samia ja Jania etsimään. Hän viittoi heille
tuimasti ja huusi kuiskaavalla äänellä: -- Sam -- Jan -- hirvi!
Luulen, että se on sama, joka teki jäljet.

Gui ei olisi saanut Jania vakuuttuneeksi, ellei Sam olisi näyttänyt
niin kovin kiihtyneeltä. He juoksivat takaisin tiipiihin jousta ja
nuolia noutamaan. Sitten he Guin johdolla, joka kuitenkin pysyi
taempana, ryömivät sitä paikkaa kohti, jossa hän muka oli hirven
nähnyt.

-- Tuolla -- tuolla, kas, eikös vain ole hirvi? Tuolla -- sehän
liikkuu!

Janin ensimmäinen vaikutelma oli erittäin ihana mielihyvän tunne.
Se oli samanlaista kohottavaa iloa, kuin hän oli tuntenut kirjansa
saadessaan, mutta voimallisempaa. Villitty tappamisen himo valtasi
hänet sukkelaan. Hän kohotti jousensa, mutta epäröi.

-- Ammu! Ammu! yllyttivät Sam ja Gui.

Jan ihmetteli, miksi toverit eivät itse ampuneet. Hän kääntyi
katsomaan ja huomasi, vaikka olikin niin kiihtynyt, että he tekivät
hänestä pilkkaa. Hän vilkaisi jälleen hirveen, astui vähän lähemmäksi
ja keksi nyt koko metkun.

Sam ja Gui alkoivat häntä heti härnätä ja pilkata. Jan oli hieman
nolo. Se oli ollut niin kovin ihana tunne! Hän kukistui korkealta ja
armotta, mutta malttoi sukkelaan mielensä.

-- Minä ammun teidän hirvenne ennen kuin itse ennätätte, hän sanoi ja
sinkautti nuolen aivan sen alle.

-- Ohoh, annas kun minä päästän, ja Sam ja Gui ampuivat molemmat.
Samin nuoli sattui hirven kuonoon. Hän päästi kovan kiljauksen.
Kaikki ampuivat, kunnes koko pää oli täynnä nuolia. Sitten he
palasivat tiipiihin päivälliselle. Vielä he härnäilivät Jania hirven
vuoksi, mutta Jan sanoi hitaasti Guille:

-- Tavallisesti sinä et ole niin sukkela kuin luulet, mutta tällä
kertaa olit tavallista sukkelampi. Minä sain tästä hyvän tuuman.

Hän otti päivällisen jälkeen kolme jalkaa pitkän säkin ja ahtoi
sen täyteen kuivaa ruohoa; sitten hän teki pienen säkin, joka oli
puolikolmatta jalkaa pitkä ja kuusi tuumaa paksu, mutta polvellinen.
Sen toinen pää oli suippo. Sen hän niin ikään täytti heinillä ja
neuloi luuneulalla isoon säkkiin kiinni. Tämän jälkeen hän leikkasi
pehmeästä männystä neljä keppiä jaloiksi, pisti ne ison säkin kulmiin
ja kietoi niiden ympärille säkkikangasta, niin että ne olivat muun
rungon näköisiä. Sitten hän latuskoista palikoista leikkasi kaksi
korvaa; maalasi mustat silmät ja kuonon, valkoisen renkaan kunkin
ympärille aivan samalla tavalla kuin Mäihäkin oli tehnyt, mutta
lopuksi nokesi mustan täplän ruumiin kummallekin puolelle ja sen
ympärille maalasi leveän harmaan lautuman. Näin oli valmiina otus,
jonka jokainen saattoi arvata tarkoittavan hirveä.

Toiset pojat auttoivat vähän häntä, mutta eivät lakanneet
härnäilemästä.

-- Ketähän tällä kertaa narrataan? kysyi Gui.

-- Sinua, vastasi Jan.

-- Minä lyön vaikka vetoa, että saat hirvikuumeen heti ensikerralla,
kun se tulee vastaasi, nauroi ylipäällikkö.

-- Ehkäpä, mutta on teilläkin kummallakin tilaisuus. No nyt, pojat,
odottakaapa tässä, niin minä piilotan hirven. Odottakaa kunnes palaan.

Jan juoksi nyt kuvansa keralla pohjoista kohti, poikkesi sitten itään
päin ja piilotti sen paikkaan, joka oli kerrassaan syrjässä siitä
suunnasta, jota hän oli ensin kulkenut. Hän palasi takaisin melkein
samasta kohdasta, josta oli metsäänkin lähtenyt, huutaen: -- Valmis
on!

Metsämiehet astuivat nyt esiin täysissä tamineissa ja Jan selitti:

-- Sille joka ensiksi näkee hirven, luetaan kymmenen pistettä ja se
saa ensimmäisen kerran ampua. Jos hän ampuu ohi, saa seuraava astua
viisi askelta lähemmäksi ja ampua, ja niin edelleen, kunnes joku on
osunut. Ja sitten kaikkien tulee ampua siitä paikasta, josta osunut
nuoli ammuttiin. Jos osaa sydämeen, se luetaan kymmeneksi pisteeksi,
jos harmaaseen, niin viideksi; se on vain lihashaava -- ja sattuma
sen ulkopuolelle lasketaan yhdeksi -- se on naarmu. Jos hirveä ei
osuta sydämeen, niin minulle lasketaan viisikolmatta, ja ensimmäinen,
joka sen löytää, on hirvi seuraavalla kerralla. Kukin saa kaksitoista
laukausta.

Molemmat erämiehet etsivät kauan aikaa. Sam teki halventavia
huomautuksia niistä jäljistä, joita tämä hirvi _ei jättänyt_, ja Gui
nuuski ja etsi joka pensaan.

Mäihä ei ollut maan voimallisimpia eikä jättiläinen järkensäkään
puolesta, mutta hänen pienet porsaansilmänsä olivat ihmeteltävän
terävät ja kirkkaat.

-- Minä näen sen, hän äkkiä kiljaisi ja näytti erästä paikkaa, joka
oli seitsemänkymmenen viiden askelen päässä ja josta hän keksi toisen
korvan ja osan päätä.

-- Mäihälle kymmenen, ja Jan kirjoitti luvun muistiin. Guin ylpeys
paisui, kun oli näin hyvin onnistunut. Hän teki mitä huolellisimpia
valmistuksia ampuakseen ja huomautti sitten: -- Minä olisin nähnyt
sen kahta vertaa pitemmän matkan päästä -- jos -- jos -- jos -- se
olisi -- jos se olisi hyvin näkynyt.

Hän jännitti jousensa ja lennätti nuolen. Nuoli lensi vähän
kauemmaksi kuin puoleen matkaan. Sam huomautti nyt: -- Minä saan
mennä viisi askelta lähemmäksi. Ei sanota mitään, kuinka pitkiä
askelet saavat olla?

-- Ei.

-- No hyvä, nyt minä sitten lähden, ja hän alkoi loikata mitä
ihmeellisimpiä kengurunhyppyjä. Melkein kymmenen metriä hän pääsi
eteenpäin näillä viidellä askelella, ja hiukan syrjään poiketen hän
saattoi nähdä hyvin koko hirven. Matkaa ei nyt ollut kuuttakymmentä
viittakaan askelta. Hän ampui, mutta osumatta. Guilla oli nyt oikeus
astua viisi askelta lähemmäksi. Hänkin ampui ohi. Kolmenkymmenen
askelen päästä Sam vihdoin ampui nuolen, puuta melkein hipaisten,
syvälle hirven harmaaseen kylkeen.

-- Muhkea laukaus! Lihashaava! Siitä luetaan viisi suurelle
sotapäällikölle. Nyt ammutaan kaikki tästä, jatkoi Jan, -- enkä minä
tiedä, miksen minä saattaisi ampua samoin kuin toisetkin.

-- Siksi että olet itse hirvi, ja se olisi itsemurha, intti Sam. --
Mutta samapa tuo. Et sinä kumminkaan osaa.

Vastaväitettä ei kannatettu sen enempää, ja niinpä Jankin sai koettaa
onneaan. Pari kolme laukausta hirven lonkkaan, ruskeaan siis, kolme
tai neljä puuhun, joka oli välillä puolitiessä, mutta lähellä nuolen
lentoreittiä, laukaus tai pari kuonoon, sitten, hurraa, Guin laukaus
suoraan hirven sydämeen teki ajosta lopun. Lähdettiin vetämään nuolia
pois ja tuloksia lukemaan.

Gui oli ensimmäinen, sillä hänellä oli yksi sydänsattuma, kymmenen,
yksi lihashaava, viisi, yksi naarmu, yhteensä kuusitoista, ja
kymmenen löytämisestä -- kaksikymmentä kuusi pistettä kaikkiaan.
Seuraava oli Sam, jolla oli kaksi lihashaavaa ja kaksi naarmua,
kaksitoista pistettä, ja sitten Jan, jolla oli yksi lihashaava ja
viisi naarmua, -- kymmenen pistettä. Hirvi oli vanhan piikkisian
näköinen, kun he sen luo saapuivat, ja Gui, voitonriemusta
halkeamaisillaan, oli kuin nuori keisari.

-- Sen minä sanon, heppulit, että minun pitää ruveta opettamaan
teille hirven metsästystä. Lyön vetoa, että ensi kerralla osaan heti
paikalla sydämeen.

-- Minä lyön vetoa, ettet osaa, sillä sinun täytyy olla hirvi, etkä
saa ampua, ennen kuin me olemme kumpikin ampuneet.

Guin mielestä tämä oli paras leikki, mitä hän oli milloinkaan
leikkinyt. Hän juosta kirmaisi pois kuva selässään, mennessään
tuumaillen, miten pettäisi toiset. Hän kätki hirven leirin
itäpuolelle taajaan tiheikköön, hiipi sitten leirin ympäri
länsipuolelle ja kiljaisi: -- Valmis on! Sam ja Jan etsivät kauan ja
kyllästyivätkin jo perin pohjin. Lopulta heidän täytyi luopua.

-- No mitäs tästä tulee? Kuka laskee? kysyi Tikka.

-- Kun hirvi pääsee pakoon, siitä lasketaan viisikolmatta, vastasi
kisan keksijä; ja taas Gui pääsi muista edelle.

-- Tämä on hienoin leikki, mitä olen koskaan nähnyt, hän huomautti
haltioissaan.

-- Tämä ei minusta ole niin kuin pitää; tällä otuksella pitäisi olla
jäljetkin.

-- Se on totta, myönsi Jan. Mitenkähän olisi, jos se vetäisi
perässään vanhaa juurta?

-- Jos olisi lunta, niin se kävisi kyllä päinsä.

-- Minäpä tiedän, Sam; revimme paperia pieniksi paloiksi ja jätämme
niistä jäljet.

-- Tuo on oikeata puhetta. Kaikki juoksivat leirille. Jokainen
pieninkin liuska, mitä vain oli käärepaperista jäljellä, revittiin
pieniksi palasiksi ja pistettiin "hajupussiin".

Koska kukaan ei ollut löytänyt hirveä edellisellä kerralla, Mäihällä
oli oikeus piilottaa se uudelleen.

Hän teki kovin mutkaiset jäljet ja piilotti hirven sangen
huolellisesti, niin että pojat melkein astuivat sen päälle, ennen
kuin näkivät sen noin viidentoista askelen päästä. Sam sai kymmenen
keksimästään. Hän ampui, mutta ei osunut. Jan astui nyt viisi
askeltaan, mutta ampui niin hätäisesti, ettei hänkään osunut. Gui
sai nyt laukaista viiden askelen päästä ja osasi tietysti sydämeen.
Nämä toisiaan seuraavat voitot paisuttivat hänen ylpeyttään, niin
että hänen päänsä oli haljeta, eikä hänen kerskailullaan enää ollut
mitään rajaa. Mutta nyt kävi ilmeiseksi, että lähestymisen määrä oli
supistettava. Tehtiin sen vuoksi uusi sääntö, "viittätoista askelta
lähemmäksi ei kukaan saanut mennä".

Leikki kehittyi sitä myöten kuin he sitä jatkoivat. Se oli
huomattavissa määrin oikean metsästyksen kaltaista. Pojat panivat
merkille, että he saattoivat joko seurata jälkiä taikka katseillaan
etsiä metsän, miten parhaaksi näkivät ja kummallakin tavalla löytää
riistan, mutta viisainta oli yhdistää molemmat menetelmät. Jan
seurasi jälkiä liian orjallisesti, Sam etsi liiaksi yleisen silmänäön
mukaan, mutta Guita onni näytti aina suosivan. Hänen pienet porsaan
silmänsä huomasivat kaiken, ja tässä hän lopulta oli tavannut alan,
jolla hän saattoi esiintyä johtajana. Näytti siltä kuin tuo "likainen
pikku jätkä" olisi metsämieheksi luotu. Monta kertaa hän piilotti
hirven sangen kekseliäästi. Kerran hän vei jäljet lammikolle,
sitten sen poikki, ja suoraan vastakkaiselle rannalle asetti hirven
täydelleen näkyviin, niin että he aukealle tultuaan paikalla näkivät
sen; heidän täytyi joko ampua lammikon poikki taikka poistua siitä
lampea kiertääkseen, taikka astua syvään veteen, ja taas Gui voitti.
Huomattiin välttämättömäksi kieltää piilottamasta hirveä harjulle tai
kivikkoon, koska edellisessä tapauksessa ohi ammutut nuolet hukkuivat
pensaisiin, jälkimmäisessä taas katkesivat.

He leikkivät tätä leikkiä niin kauan, että eteen ilmestyi uusi
vaikeus. Metsä oli täynnä paperijälkiä, eikä mistään ollut
mahdollista päättää, mitkä laput kuuluivat vanhoihin, mitkä uusiin
jälkiin. Tämä uhkasi tehdä lopun koko lystistä. Mutta Jan keksi sen
keinon, että ruvettiin käyttämään eri väristä paperia. Tästä kisa sai
uutta vauhtia, mutta varasto oli vähäinen. Metsässä oli kaikkialla
paperia, ja näytti kuin leikki loppuisi itsestään. Mutta samassa
vanha Kaleb tuli käymään heidän luonaan. Hän tuli aina kulkeneeksi
kuin sattumalta, mutta pojat olivat mielissään hänet nähdessään,
koska hän tavallisesti antoi jotakin apua.

-- Näytte keksineen leikin. Ukon silmät vilkkuivat, kun hän
näki kuvan, joka nyt teki maalitaulun virkaa neljänkymmenen
askelen päässä. -- Niin sitä pitää. Vallan hyvä -- vallan hyvä.
Hän naurahteli kuullessaan hirven metsästyksestä, ja tarkka
havainnontekijä ehkä olisi huomannut hänen mielenkiintonsa hieman
kiihtyvän hänen kuullessaan, ettei Sam Raften ollutkaan paras
metsämies.

-- Sehän on hyvä, Gui Burns. Minä olen yhdessä isäsi kanssa monta
kertaa metsästänyt hirviä tämän samaisen puron varrella.

Kun hän sai kuulla, mitä vastuksia "haju" tuotti, hän sanoi "hm", ja
polttaa pöllytti vähän aikaa ääneti piippuaan. Lopulta hän sitten
virkkoi:

-- Kuulepas Jan, miksette Guin kanssa hae hajuksi pussillista
vehnän- tai maissinjyviä? Ne ovat paljon parempia kuin paperi, ja
sen minkä tänään kylvätte, sen linnut ja oravat korjaavat suuhunsa
ennen huomista.

-- Hienoa! kiljui Sam. (Sanat eivät olleet ensinkään hänelle aiotut,
mutta hänellä oli paksu nahka.) Kymmenen minuutin kuluttua hän oli
saanut käyntiin toisen "valkoisten verilöylyn" -- rosvoretken omaan
jyväaittaan, ja puolen tunnin kuluttua hän palasi takaisin kantaen
isoa pussillista viljaa.

-- No nyt, antakaas kun minä olen hirvenä, sanoi Kaleb. -- Antakaa
minun päästä viiden minuutin verran edelle ja sitten seuratkaa niin
sukkelaan kuin tahdotte. Näytän teille, miten oikea hirvi kulkee.

Hän astua harppasi pois kuvaa kantaen, ja kun he viiden minuutin
kuluttua lähtivät jäljille, hän jo astua harppasi takaisin. Ohhoh,
mutta kylläpä se oli ennättänyt kulkea. Pojat seurasivat kultaista
maissinjyväjälkeä -- yksi jyvä aina kymmenen jalan päässä melkein
riitti, he olivat jo niin taitavia. Jonkin aikaa jäljet kulkivat
suoraan, sitten kaartuivat takaisin, kunnes melkein leikkasivat
itsensä. Pojat luulivat niiden niin tekevänkin ja vaativat saada
tietää, milloin sen oikeilla hirven jäljillä olisi voinut nähdä.
Kaleb sanoi: -- Ei, eivät ne kulje vanhojen jälkien poikki. Minne ne
sitten kulkivat? Hypittyään sinne tänne Sam sanoi, että jälki näytti
riivatun vahvalta, niin kuin se olisi ollut kaksinkertainen.

-- Lyön vetoa, että tiedän, sanoi Gui. -- Se on kulkenut takaisin
omia jälkiään. Niin se juuri olikin tehnyt, vaikkei Kaleb asiasta
vihjaissutkaan. Jan tutki jälkiä taapäin ja keksi, missä verekset
olivat eronneet. Gui ei välittänyt maasta mitään, kun tiesi yleisen
suunnan. Hän juoksi suoraan eteenpäin, ja niin teki Samkin, mutta Gui
katsoi jälkiä pitkin takaisin Jania kohti ollakseen varma suunnasta.

He eivät olleet ennättäneet kauaksikaan lähimpien pensaitten taa,
ennen kuin Jan keksi jäljissä uuden mutkan. Ne kääntyivät takaisin
melkein entiseen suuntaansa. Hän selvitti mutkan, katseli ympärilleen
ja näki hirven selvään kyljellään ruohossa makaamassa. Hän päästi
voitokkaan "Hei, hei, hei, hirvi!" ja toiset ennättivät siihen
juoksujalkaa tullen juuri nähdäkseen Janin ampuvan nuolensa suoraan
sen sydämeen.



VI

SOTALAKKI, TIIPII JA "KUPIT"


-- Neljänkymmenen askelen päästä ja ensi laukauksella! Mainiota,
sitä intiaanit jo sanoisivat _grand coup'ksi_. Kalebin kasvoilla oli
sama miellyttävä ilme kuin silloin, kun hän teki tulta kalikoita
hankaamalla.

-- Mikä on _grand coup_? kysyi Pikku Majava.

-- Minä luulen sen merkitsevän urotyötä. Intiaanit sanovat urotyötä
_coup_'ksi ja erikoisen suurta urotyötä _grand coup_'ksi. Se
kuulostaa ranskalta ja ehkä sitä onkin, mutta intiaanit käyttävät
juuri tuota sanaa. Heillä on oikea sääntö, kuinka _coup't_ oli
laskettava, ja kustakin he olivat oikeutetut pistämään lakkiinsa
kotkansulan, ja kaikkein suurimpien merkiksi punaisen hiustukon sulan
päähän. Se ainakin oli ennen niiden tapana. Ovat nykyään varmaan
luopuneet tästä niin kuin niin monesta muustakin tavasta, ja kuka
tahansa intiaanipukki pistää nyt lakkiinsa minkä sulan vain saa
varastetuksi.

-- Mitä te pidätte meidän päähineistämme? kysäisi Jan.

-- Hm! Ette ole koskaan oikeata nähneet, muutoin ette tekisi
niitä vähääkään tuohon malliin. Sulkien ensinnäkin pitäisi olla
kaikkien valkoisia ja kärjistä mustia, eikä niitä saa kiinnittää
noin lujaan, vaan irralleen pehmeään nahkalakkiin. Jokaisessa
sulassa on nähkääs kynäpäähän kiinnitetty nahkalenkki, jonka kautta
nahkarihma pujotellaan lakkiin sidottaessa. Sitä paitsi kukin
sulka on keskikohdaltaankin kiinnitetty rihmaan, joka pitää niitä
oikeassa asennossa. Sitten on eri tavat höyhenien merkitsemiseen.
Niistä täytyy näkyä, miten ne on hankittu. Muistan kerran olleeni
sotaretkellä erään santii-joukon kanssa -- santiit kuuluvat
siouxeihin -- ja olimme väijyneet ja varastelleet ja nylkeneet
päänahkoja koko joukon. Sitten lähdimme kotimatkalle, ja kun vielä
olimme viiden peninkulman päässä, lähetimme intiaanisähkösanoman
hyvästä onnesta. Joukkomme päällikkö sytytti ruohon palamaan
lähetettyään kaksi miestä muutaman sadan metrin päähän kummallekin
sivulle valkeita tekemään, ja niin kohosi ilmaan kolme suurta savua.
Intiaanikylän ympäristöllä on aina joku vahtimassa, ja saatte olla
varmat siitä, että kun nämä kolme savua nähtiin, tiedettiin myös
heti, että me toimme päänahkoja tullessamme.

-- Koko neuvosto tuli meitä vastaan, ei kuitenkaan kovin
varomattomasti, sillä saattoihan olla kysymyksessä vihollisen
juonikin.

-- Ja kun me tulimme perille, syntyi siitä elämä! Me emme nähkääs
olleet menettäneet ainoatakaan miestä ja toimme mukanamme sata
hevosta ja seitsemän päänahkaa. Johtajamme ei sanonut joukolle
sanaakaan, astui vain oikopäätä neuvottelutiipiihin. Hän astui sisään
-- me seurasimme perässä. Siellä istui ylipäällikkö ja koko neuvosto
piippua polttaen. Johtajamme sanoi _hau'nsa_ ja me muut hänen
jälkeensä _hau, hau_. Sitten asetuimme polttamaan, ja ylipäällikkö
pyysi meidän päällikköämme kertomaan pikkuretkestään. Hän nousi
seisomaan ja piti puheen.

-- "Suuri päällikkö ja heimoni neuvosto", hän sanoi. "Kun olimme
kylästä lähteneet ja miehet olivat itsensä puhdistaneet, teimme
seitsemän päivää matkaa ja tulimme Pienelle Kurajoelle. Sieltä
löysimme kiertelevän arapaho-joukon jäljet. Parin päivän kuluttua
löysimme heidän leirinsä, mutta heitä oli liian paljon, jonka vuoksi
piilouduimme päivän ajaksi. Sitten lähdin yksin heidän leiriinsä
ja sain kuulla, että muutamat heistä seuraavana päivänä lähtisivät
metsästysretkelle. Poistuessani tapasin yksinäisen sotilaan, joka
palasi leiriin. Tapoin hänet puukollani. Siitä vaadin _coup'n_; ja
minä otin hänen päänahkansa -- siitä vaadin toisen _coup'n_; toin
hänen hevosensa kanssani -- siitä vaadin vielä _coup'n_. Eikö asia
ole niin?" hän kysyi meidän puoleemme kääntyen, ja me kiljuimme
kaikki "_hau! hau! hau!_" sillä tämä "Joikuva Kurki" oli mitä parhain
mies. Neuvosto päätti sitten, että hänen piti saada kolme kotkan
sulkaa, ensimmäinen siitä, että hän oli vihollisen tappanut ja
päänahan nylkenyt hänen omassa leirissään -- se oli _grand coup_, ja
sulan päässä oli punainen hiustöyhtö ja höydyssä punainen pilkku.
Seuraava sulka oli siitä, että hän ensin oli lyönyt vihollista
kasvoihin, joka tietenkin teki asian vaarallisemmaksi. Tässä
kotkansulassa oli päässä punainen hiustupsu ja höydyssä punainen
käsi. Siinä sulassa, joka hevosen varastamisesta annettiin, oli
hevosenkenkä, mutta ei sitä vastoin töyhtöä, hevonen kun ei ollut
oikein hyvä. -- Sitten muut intiaanit esittivät vaatimuksensa, ja
meille annettiin kaikille kunniamerkkejä. Muistan, että yhdelle
veitikalle annettiin oikeus kiinnittää ketunhäntä kumpaankin
kantapäähän karkeloidessaan, ja eräs toinen sai kotkansulan, jonka
höytyyn oli kuvattu kymmenen hevosenkenkää, koska hän oli varastanut
kymmenen hevosta, ja minä vakuutan, että ne intiaanit olivat
sulistaan paljon ylpeämpiä kuin konsanaan kenraali mitaleistaan.

-- Voi, kuinka minusta olisi hauskaa lähteä sinne ja asua heidän
kanssaan, Jan huokasi verratessaan arkipäiväistä osaansa kaikkeen
tähän romanttiseen loistoon.

-- Etköhän sinä siihen pian kyllästyisi? Niin ainakin _minä_ tein,
vastasi Kaleb. -- Aina vain ampua ja tappaa, ei milloinkaan rauhaa,
ei koskaan kolmea ateriaa edellä nälänhädästä ja yhtä usein kolme
ateriaa jäljessä siitä. Ei, hyvä herra, ei ainakaan minulle enää sitä
lajia.

-- Tahtoisinpa nähdä sinun näillä paikoin rupeavan hevosia
varastamaan kunniamerkkejä saadaksesi, huomautti Sam, vaikka kyllä
minä tiedän, kuka sulat saisi, jos olisi kanan varkaudesta kysymys.

-- Kuulkaas Kaleb, sanoi Gui, joka ystävänä ja paikkakuntalaisena
ei yrittänytkään sanoa ukkoa "herra Clarkiksi", eikö hyvästä hirven
metsästyksestä annettu sulkia. Vetoa minä lyön, että voittaisin joka
miehen, jos minulla olisi pyssy.

-- Etkö sinä kuullut minun heti ensimmäiseksi sanovan, että Jan olisi
tuosta laukauksestaan saanut _grand coup'n_ niin kuin ei mitään?

-- Pihkoja! Minä voitan Janin koska tahansa; se oli sattuma. Vannon,
että jos annatte hirven ajosta sulkia, niin minä voitan ne kaikki.

-- Otetaan kiinni noista puheista, sanoi vanhin päällikkö, mutta
toinen järjestyksessä keskeytti:

-- Kuulkaas pojat, leikitään intiaania niin kuin pitääkin. Pyydetään
herra Clarkia näyttämään meille, kuinka oikea intiaanin sotalakki
tehdään. Sitten pidämme vain sellaisia höyheniä, mitä voitamme.

-- Sinä tarkoitat valkoisia tappamalla ja hevosia varastamalla?

-- Eihän toki; paljon muutakin voimme tehdä -- kuka on paras
juoksemaan, kuka paras hirven ajossa, paras uimaan, paras jousella ja
nuolilla ampumaan.

Kaikki suostuivat tuumaan. He rupesivat Kalebilta kyselemään,
ja tämä näytti tuota pikaa, kuinka sotalakki tehdään. Janin
epäilyksistä huolimatta hän käytti runkona vanhaa huopahatun koppaa
ja kotkansulkien asemesta valkoisia hanhensulkia, joiden reunat
leikattiin ja kärjet värjättiin mustiksi. Mutta kun oli päätettävä,
mitä tekoja palkittaisiin, niin syntyi erimielisyyttä.

-- Jos Mäihä menee puutarhaan ja poimii kirsikkarypäleen niin, ettei
vanha Cap saa _häntä_ kiinni, annan hänelle sulan, jossa on vaikka
minkälaisia merkkejä, ehdotti Sam.

-- Ja minä lyön vetoa, ettet sinä vie meidän navetastamme kanaa niin,
ettei meidän koiramme saa _sinua_ kiinni, herra viisastelija.

-- Pyh! Olenko minä kanavaras? Pidätkö sinä minua neekerinä? Jalo
punanahka minä olen ja vielä ylipäällikkökin, se sinun pitää tietää,
ja vielä minä nyhtäisen tuon kurjan päänahkasi. Sinä kai tiedät, että
se on minun ja Janin omaisuutta. Ja Sam lähenteli kylkimyyryä Guita
silmiään pyöritellen ja kierrellen sormiaan sillä tavalla, että Gui
kadotti kaiken malttinsa. -- Ja minä sanon sinulle, että nuorukaisen,
joka seisoo toinen jalka haudassa, pitäisi ajatella vakavampia
asioita kuin kanan varkautta. Tuo sairaalloinen kiihkoilun himo se
aivan turmelee kaikki nuorukaiset meidän aikanamme.

Jan sattui vilkaisemaan Kalebiin. Tämä katsoi avaruuteen, mutta
hänen silmissään oli leikkisä ilme, jota Jan ei ollut koskaan ennen
huomannut.

-- Mennään tiipiihin. Täällä on liian kuuma. Tulkaa sisään, herra
Clark, olkaa hyvä.

-- Hm. Ei täällä sisällä ole paljoa viileämpi, vaikka onkin varjoa,
huomautti vanha erämies. Teidän pitäisi kohottaa vaatteen toista
reunaa, että sisään pääsisi raitista ilmaa.

-- Niinkö, tekevätkö intiaanitkin niin?

-- Eivätköhän vain tehne. He kääntelevät ja vääntelevät tiipiitään
sinne ja tänne saadakseen sen mukavammaksi. Sen vuoksi se sitten
onkin niin hyvä joka säällä. Siinä voi asua neljänkymmenen asteen
pakkasessa ja toisaalta niin kuumassakin, että muualla on tukehtua,
ja kuitenkin siinä on hyvä olla. Ei ole ainoatakaan toista
ulkoilma-asumusta, jota voisi niin monella tavalla muodostella.
Oikein kuumalla ilmalla se on kuin hämähäkki, jolla on hameet päällä
ja joka sitten nostelee helmojaan, mutta tiipiissä täytyy tietää,
minkälainen sää on tulossa. Monena kuumana yönä olen herännyt, kun
joka puolelta ympäriltä on kuulunut täpp-täpp-täppiä yön pimeydessä,
ja ihmetellyt, miksi skuoot ovat työhön nousseet, mutta he vain
ovatkin nousseet laskemaan tiipiin liepeitä ja lyömään kaikkia
nappuloita syvempään, ja joka kerta on vähintään tunnin päästä
tullut kamala myrsky. Mistä he sen tiesivät, siitä minä en koskaan
saanut selkoa. Eräs vanha akka väitti suden siitä ilmoittaneen, ja
se saattoikin olla totta, sillä ne vähän muuttavat laulun laatuaan,
kun on paha ilma tulossa. Toinen sanoi, että kukat näyttivät niin
kummallisilta auringonlaskussa, ja eräällä oli ollut paha uni. Ehkä
he olivat kaikkikin oikeassa; pienten seikkojen tarkastelemisesta sen
voi huomata.

-- Eivätkö intiaanit koskaan erehdy? kysyi Pikku Majava.

-- Joskus kyllä, mutta eivät likimainkaan niin usein kuin valkoinen.

-- Minä muistan erään taiteilijan taikka valokuvaajan. Hän tuli
kylään masiinoineen ja otti kuvan muutamasta pienistä tiipiistä.
Minä silloin sanoin: "Miksette pyydä Sonni-vasikan skuoota panemaan
pystyyn heidän isoa tiipiitään? Se vasta olisi katsomisen arvoinen."
Hän saikin vähän aikaa tinkailtuaan skuoon pystyttämään sen kolmesta
dollarista. Saatte uskoa, että se oli komea -- aivan punaiseksi
maalattu ja viheriäisiä ja keltaisia eläimiä ja lintuja ja päänahkoja
aivan täynnä. Valokuvaaja sitä katseli silmät pystyssä.

Hän otti siitä ensin muutamia kuvia ja rupesi sitten yhtä kädellä
tekemään, jotta saisi väritkin, ja siinä hänellä olisikin ollut
täysi työ, se on varmaa, mutta juuri kun hän oli alkuun päässyt, se
vanha skuoo hyppäsi purkamaan tiipiitä. Taiteilija huutamaan, että
antaisivat sen olla, sanoi maksaneensa, että se olisi pystyssä ja
että kauppa kuin kauppa. Mutta vanha skuoo vain soitti suutaan ja
hosui länttä kohti. Yhtäkkiä he saivatkin koko komeuden puretuksi
ja kokoon käärityksi, vaikka taiteilija kiroili kuin lehmipainen.
Oli hyvin kaunis päivä, vaikka kamalan kuuma, mutta ennen kuin oli
viisi minuuttia kulunut, nousi läntiselle taivaalle pieni pilvi, ja
kymmenen minuutin kuluttua tuli kiljuen oikein pyörremyrsky, joka
kulki koko kylän läpi ja repi jokaisen vähänkin suuremman tiipiin. Se
punainenkin olisi varmaan ollut tuhon oma, ellei vanha skuoo olisi
ollut niin viisas.

Kalebin vihjeiden mukaan kohotettiin vaatteen lievettä hieman tuulen
puolelta ja suojan puolelta paljon enemmän. Tämä muutti tiipiin
tukahduttavasta saunasta viileäksi asumukseksi.

-- Ja jos tahdotte tietää, mistä tuulee, kun tuulta on vähän, niin
kastakaa näin sormenne ja nostakaa se ilmaan. Tuulen puoli tuntuu
heti viileämmältä, ja sen mukaan voitte sitten sovittaa savulappunne.

-- Minä tahtoisin saada enemmän tietoa sotalakeista, sanoi Jan. --
Minä tarkoitan, mitä pitäisi tehdä, jotta saisi sulkia -- nimittäin
sellaisia urotöitä, joita _me_ voisimme tehdä.

-- Te voitte juosta kilpaa, uida, ampua jousella ja nuolilla. Jos
voitte ampua nuolenne kahdensadan askelen päähän, niin minä luulen,
että parinkymmenen jalan päästä saisitte puhvelin kaadetuksi. Se
minusta olisi jo hyvä saavutus. Niin, kyllä se olisi sen arvoinen
teko.

-- Mitä -- _grand coup'nko_ arvoinen?

-- Niin, kyllä minun mielestäni. Ja jos nuoli lentää viisikymmentä
askelta lyhyemmän matkan, niin se kaataisi hirven, ja sen laskemme
yhdeksi _coup_'ksi. Jos, jatkoi Kaleb, -- viidenkymmenen askelen
päästä osutte tuohon vanhaan heinäsäkki-hirveen suoraan sydämeen ensi
laukauksella, olisi se minun mielestäni jo vallan arvokas osuma;
ja jos osaatte sydämeen seitsemänkymmenen viiden askelen päästä
kerran miten monesta nuolesta tahansa, olette mestariampujia. Jos
osutte kaksi nuolta kolmesta yhdeksän tuuman mustaan neljänkymmenen
askelen päästä milloin tahansa, niin olette yhtä hyviä ampumaan
kuin intiaanitkin, vaikkeivät he paljon ammukaan pilkkaan, se minun
täytyy sanoa! Enimmäkseen he vain ampuvat kaikenlaista, mitä metsässä
näkevät. Minä olen nähnyt pienten kuparinahkaisten poikapipanain
ammuskelevan perhosiakin. Sitten niillä on kilpailuja -- yritetään
sitä, kuka saa enimmän nuolia lentämään samalla haavaa ilmassa.
Jos viisi nuolta on yhtä aikaa ilmassa, pidetään sitä jo hyvänä.
Silloin täytyy ampua kovin sukkelaan ja nuolien täytyy lentää kauas.
Vasemmassa kädessä pidetään nuolet. Suurin määrä, minkä minä olen
nähnyt yhtä aikaa lentävän, oli kahdeksan. Sitä pidettiin "Suurena
taikana", ja jokainen, joka saa seitsemän lentämään yhtaikaa, on
miesten parhaita.

-- Tiedättekö mitään muuta kuin jouset ja nuolet, jotka kelpaisivat?

-- Minun mielestäni pitäisi tulen hierominenkin ottaa lukuun,
keskeytti Sam. -- Tahtoisin sen siitä syystä, ettei Gui osaa sitä
temppua. Jokainen, joka sen osaa, saa sulan, ja jokainen, joka tekee
sen minuutissa, saa hakasulan, vai miksi sitä sanotaan; tämä sopii
vallan mainiosti Janille ja minulle, mutta Gui taitaa jäädä puille
paljaille.

-- Mutta minäpä lyön vetoa, että osaan hirvenmetsästystä teidän
kummankin puolesta.

-- Tuki nyt jo suusi, Mäihä; emme me jaksa enää kuulla sinun
hirvenmetsästyksistäsi. Luovumme kokonaan siitä leikistä. Sitten Sam
jatkoi Kalebin puoleen kääntyen: -- Tiedättekö te mitään intiaanien
leikkejä?

Mutta Kaleb ei ollut kuulevinaankaan.

Varovaisesti Jan kysyi vähän ajan kuluttua: -- Eikö intiaaneilla ole
mitään leikkejä, herra Clark?

-- Voin opettaa teille kaksi leikkiä, jotka vaativat tarkkaa näköä.

-- Vannon voittavani niissä jokaisen, kiiruhti Gui sanomaan. Näinhän
minä hirvenkin, ennen kuin Jan ennätti --

-- Tuki nyt suusi, Gui, huudahti Jan. Omituinen ääni -- _vuit_ --
_uiit_ -- _uiit_ -- sai Mäihän kääntymään ympäri. Hän näki Samin
kädessä valtavan veitsen, jota tämä voimallisesti hioi luoden vähän
väliä nälkäisen kalan saaliinhimoisen katseen Guin keltaisiin
niskavilloihin.

-- Aika on tullut, hän sanoi.

-- Anna minun olla, tiuskasi Gui, sillä tuo kamala "uiit -- uiit"
vihloi hänen hermojaan. Hän katsoi Janiin ja huomatessaan tämän
kasvoissa jotakin hymyn tapaista tunsi vähän lohdutusta, mutta taas
Samiin vilkaistessaan levottomuutta; Tikan kasvot olivat aivan
tutkimattomat ja kerrassaan pirulliset maalauksineen.

-- Miksei Pikku Majava hio? Eikö hän tahdo osaansa? sihautti
ylipäällikkö hampaittensa välistä.

-- Äänestän, että annamme hänen pitää päänahkansa, kunnes taas
erehtyy kerskailemaan hirvenajostaan. Mutta sitten se lähteekin aivan
luuta myöten, vastasi Pikku Majava. -- Kertokaa meille, herra Clark,
niistä intiaanileikeistä.

-- Olen tainnut melkein unohtaa ne, mutta annas kun yritän. Maahan
tai kahteen nahkaan tehdään kaksi neliötä; kumpikin neliö jaetaan
suorilla viivoilla viiteenkolmatta pienempään ruutuun. Tällä tavalla.
Sitten tarvitaan esim. kymmenen rengasta ja kymmenen pähkinää tai
pientä kiveä. Toinen pelaaja ottaa viisi rengasta ja viisi pähkinää
ja latoo ne toisen neliön ruuduille, niin ettei toinen näe, ennen
kuin ovat paikoillaan. Sitten toinen kääntyy ja katselee niitä sen
aikaa, kun joku syrjäinen laulaa pientä laulua, jonka yksi pojista
sanoi kuuluvan tähän tapaan:

    -- Oletkos olevinas sukkela?
    'Ki ji jii -- ki ji jaa,
    Luuletkos hyvinkin näkeväs?
    Minä se vasta olen vikkelä.
    Ki ji jii -- ki ji jaa.'

-- Sitten ensimmäinen neliö peitetään korilla tai millä muulla
tahansa, ja toisen pelaajan tulee muististaan peittää ruutunsa
samalla tavalla, kuin se oli peitetty. Jokaisesta merkistä, jonka hän
osaa oikealle ruudulle, hän saa yhden pisteen, ja jokaisesta, jonka
väärälle ruudulle asettaa, menettää yhden pisteen.

-- Lyön vetoa, että minä --, alkoi Gui, mutta Samin käsi tarttui
hänen niskakarvoihinsa.

-- Anna minun olla. Enhän minä kerskaile. Minä vain kerron
yksinkertaisen totuuden.

-- Ugh! Parempi on sanoa muutamia yksinkertaisia valheita. Tulet
itsekin huomaamaan, että se on paljon turvallisempaa, sanoi Suuri
Tikka tyynesti ja kammottavan varmalla äänellä. -- Jos minä kerrankin
nostan tuota päänahkaa, niin sinä kylmetyt ja kuolet, ymmärrätkös?

Taas Jan huomasi, että Kalebin täytyi katsoa jonnekin kaukaisuuteen
hymyään peittääkseen.

-- On toinenkin leikki. Minä en tiedä, onko se intiaanien keksimä,
mutta se on sen tapainen, jossa intiaani _voisi_ helposti voittaa.
Tehtiin valkoisesta puusta tai pahvista kaksi kuuden tuuman neliötä
ja sitten tehtiin kumpaankin samanlaiset renkaat kuin maalitauluun
taikka samanlaiset ruudut kuin tuohon edelliseenkin leikkiin taikka
kaksi samanlaista jänistä. Toinen pelaajista ottaa kuusi mustaa,
puolen tuuman levyistä pyörylää ja pistää ne toisen kuvan päälle
hajotellen miten sattuu, ja asettaa sitten kuvan pystyyn sadan
askelen päähän. Toinen pelaaja ottaa saman verran pyörylöitä ja
toisen jäniksen kuvan. Hän kulkee sen verran lähemmäksi, että
näkee samalla tavalla merkitä oman jäniksenkuvansa. Jos hän näkee
tehdä sen seitsemänkymmenen viiden askelen päästä, hän on maan
parhaita. Jos hän voi tehdä sen kuudenkymmenen askelen päästä, hän
on vieläkin tavallisia parempi, mutta alle viidenkymmenen alkaa jo
olla huononpuoleista. Minä olen nähnyt pojilla olevan hyvin hauskaa
heidän näin leikkiessään. Tässä leikissä koetetaan narrata toista
niin paljon kuin mahdollista pistämällä yksi pyörylä toisen päälle
tai jättämällä joku pois. Se on kylläkin hyvä näönkoetus.

-- Lyön vet --, alkoi Mäihä taas, mutta Sam päästi äänekkään vihaisen
"hrrr", hän kun mainiosti tiesi, mitä jatkoksi tulisi, ja teki
äkkilopun vedon lyönnistä, mitä se sitten lieneekin tarkoittanut.

-- Muistan nyt vielä kaksi muutakin intiaanien näkökoetta. Joku
vanha ukko näyttää poikasille Seulasia -- niitä pieniä tähtiä, joita
intiaanit sanovat Rypäleiksi, ja kysyy, "kuinka monta sinä erotat?"
Jotkut varmasti näkevät viisi tai kuusi, jopa seitsemänkin. Nyt ette
Seulasia näe -- ne saattaa erottaa vain talviöinä; mutta Otavan, joka
kiertää Pohjantähteä, voitte nähdä vuoden umpeensa. Intiaanit sanovat
sitä "Katkenneeksi seläksi", ja olen kuullut vanhain miesten kysyvän
pojilta: "Näettekö sen vanhan skuoon -- se on toinen tähti päästä
lukien, se joka on kahvan taipeessa -- sen niin, sillä on papuusi
selässä. Voitteko erottaa papuusin?" ja tosiaan, kun silmäni olivat
parhaimmillaan, näin minäkin, että siinä oli pieni tähti niin kuin
pieni lapsi akan selässä. Se on kovin hyvien silmien merkki, jos sen
näkee.

-- Mi --, alkoi Gui.

Mutta Samin "hrrrrrrr" sai hänet ajoissa vaikenemaan. Taas Kalebin
silmät suuntautuivat etäisyyteen. Sitten hän astui tiipiistä ulos,
ja Jan kuuli hänen mutisevan: -- Tuo vietävän nulikka saa minut
nauramaan tahtomattanikin. Hän astui vähän matkaa metsään ja huusi
sieltä vähän päästä -- Jan! Gui! Tulkaa tänne. Kaikki kolme juoksivat
ulos. -- Kun on silmistä puhe, niin mikäs tuo on? Puiden välissä oli
aukko, ja siitä näkyi pieni kaistale Burnsin etäistä apilamaata. --
Melkein kuin pieni karhu.

-- Murmeli! Se on meidän murmelimme! Se on se vanha syntipukki, joka
paiskasi ukon niittokoneen päältä. Missä on jouseni ja nuoleni? Gui
juoksi vilkkelästi aseitaan hakemaan.

Pojat juoksivat apilamaan aidalle kulkien sitä varovammin mitä
lähemmäksi tulivat. Vanha murmeli kuuli kuitenkin jotakin ja
nousi takakintuilleen istumaan. Se oli kerrassaan kammottavan
suuri murmeliksi, ja tasaisella apilamaalla se näytti tosiaan
pieneltä karhulta. Rinta oli kastanjanruskea, selkä ja pää taas
tavallisuudesta poiketen omituisen harmaat.

-- Meidän äijä sanoo, että synnit ne ovat sen pään harmaaksi tehneet.
Se on harmaapäinen syntipukki, eikä se vielä ole ainoatakaan pahaa
tekoaan katunut, mutta nyt olenkin _minä_ sen kimpussa.

-- Odota vähän! Kaikki yhtaikaa! huusi Sam huomatessaan, Guin
varustautuvan ampumaan.

Kaikki siis jännittivät jousensa yhtaikaa, rivissä seisoen kuten
eräässä vanhassa Crecyn taistelun kuvassa. Nuolet suhahtelivat joka
puolelta murmelin korvien ohi. Suuri osa lensi aivan liian kauaksi,
ei ainoakaan lähelle, sillä murmeli olikin paljon lähempänä kuin
he osasivat aavistaa. Mutta se loikki tietenkin nopeasti reikäänsä
epäilemättä hautomaan uutta juonta niittomiehen varalle.



VII

LEIRITIETOA


-- Kuinkas nukuit, Sam?

-- En saanut vähääkään unta.

-- Enkä minä. Värisin koko yön. Nousin ylös ja otin vielä
lisäpeitonkin, muttei siitä ollut mitään apua.

-- Mahtoiko olla vilutautisumua tai jotakin muuta sen tapaista?

-- Miten sinä jaksat, Mäihä?

-- Paksusti.

-- Eikö nokkaasi tuntunut sumun käryä?

-- Ei vähääkään.

Seuraavana yönä asian laita oli vielä hullummin. Gui nukkui
rauhallisesti, vaikkapa ei aivan ääntelemättä, mutta Sam ja Jan
vääntelivät vuoteessaan tuntikausia. Aamulla Sam auringon nousun
aikaan nousi istumaan.

-- Kuulkaas nyt, ei tämä ole lystiä. Lysti on lystiä, mutta jos minun
pitää joka yö väristä, niin lähden kotiin niin kauan kuin kykenen.

Jan ei sanonut mitään. Hän oli alakuloinen, mutta ei halunnut yhtä
vähällä luopua ulkona asumisesta.

Heidän huolensa melkein haihtuivat, kun lämmin aurinko nousi
taivaalle, mutta siitä huolimatta he pelkäsivät tulevaa yötä.

-- Mitä kummaa se mahtaa olla, tuumi Pikku Majava.

-- Tuntuu minusta kovasti vilutaudin kaltaiselta, muttei taas
toisaalta aivan siltäkään. Ehkä juomme liian paljon suovettä.
Pelkään, että Gui on meidät ruoillaan myrkyttänyt.

-- Luultavampaa on, että saamme keripukin liiasta lihan syönnistä.
Kysytään Kalebilta.

Kaleb kävi leirillä iltapäivällä, muutoin pojat olisivatkin lähteneet
hänen luokseen. Hän kuunteli ääneti Janin juttua ja kysyi sitten: --
Oletteko tuulettaneet peitteitänne?

-- Emme, vastasivat pojat.

Kaleb meni tiipiihin, tunnusteli peittoja, murahti sitten: -- H-m!
Arvasinhan. Ovat niin kosteita, että vaikka vettä voisi vääntää.
Nukutte yön toisensa jälkeen ja hikoilette noihin peittoihin ja
sitten vielä ihmettelette, miksi ne ovat kosteita. Ettekö ole
nähneet äitinne joka päivä kotona peittoja tuulettavan? Jokainen
intiaaniskuoo tietää sen verran ja ainakin joka toinen päivä hän
antaa peittojen päiväsydännä paistua ainakin kolme tuntia auringon
paisteessa taikka kuivaa ne tulen ääressä, ellei päivä paista.
Kuivatkaa peittonne, niin ei tarvitse enää palella.

Pojat ryhtyivät paikalla toimeen, ja sinä yönä he jälleen saivat
nukkua nuoruuden suloista lämmintä unta.

Vielä toisenkin leiritietoon kuuluvan tärkeän tempun he saivat oppia.
Sääskistä oli aina vastusta, milloin enemmän milloin vähemmän.
Yöllä ne tunkeutuivat poikain kimppuun tiipiihin, mutta pian nämä
oppivat tukehduttamaan ne heittämällä kuuman tulen päälle tukon
vihantaa ruohoa. Ruohon he heittivät tuleen auringonlaskun aikaan,
menivät sitten ulkopuolelle, sulkivat tiipiin tarkkaan ja söivät
illallista keittotulen ympärillä. Kun illallinen oli syöty, he
varovasti avasivat tiipiin, jolloin kaikki ruoho oli palanut ja tuli
hiiltynyt; tiipiin yläosassa oli vielä sankka savupilvi, mutta sen
alla raikasta ilmaa. Sitten he harjasivat pois vuoteeseen pudonneet
sääsket, kömpivät joka mies sisään ja sulkivat oven tarkkaan. Ei
ainoakaan sääski säästynyt kuolemalta, ja savureiässä väikkyvä
savu esti niitä pääsemästä ulkoakaan sisään. Siten poikaset saivat
nukkua yönsä rauhassa. He voittivat täten metsän pahimman kiusan.
Mutta oli vielä toinenkin viihtymyksen vihollinen, joka teki
tuhojaan päivällä, nimittäin sininen lihakärpänen. Näitä näytti
ilmaantuvan sitä enemmän, mitä pitemmälle aika kului, ja ne munivat
kellertäviä muniaan kaikkeen, mikä vähänkin tuoksahti lihalle ja
lialle. Niitä hyöri pöydän ympärillä ja sotkeutui ruokiin; niiden
kuolleet, uponneet ja ränstyneet raadot saastuttivat kaikki ruoat,
kunnes Kaleb, jonka askelet johtivat leirille yhä useammin, kerran
huomautti: -- Se on teidän oma vikanne. Kas kuinka paljon törkyä
olette jättäneet joka puolelle.

Se olikin totta. Tiipiin ympärystä oli leveältä alalta täynnä
paperipaloja, peltiastioita ja ruoan tähteitä. Yhdellä taholla oli
jos kuinka paljon perunankuoria, luita, kalansuomuja ja likaa,
ja joka puolella höriseviä kärpäsiä, joista oli vaivaa aamusta
iltaan, kunnes auringonlaskun jälkeen sääsket tulivat ja ryhtyivät
kidutustyön yövuorolle.

- Mitä intiaanit tekevät tällaisissa tapauksissa, tiedusteli pikku
Majava, -- eli siis mitä meidän olisi parasta tehdä?

- Ensinnäkin voisitte muuttaa leirinne toiseen paikkaan; toiseksi
voisitte siivota tämän.

Kun ei ollut toista soveliasta leiripaikkaa, ei valitsemisen varaa
ollut. Niinpä Jan sanoi pontevasti: -- Pojat, meidän täytyy siivota
tämä ja sitten pitää se myös siistinä. Kaivamme kuopan ja nakkaamme
siihen kaiken, mikä ei pala.

Jan tarttui lapioon ja alkoi kaivaa pensaiden takana tiipiin
lähettyvillä. Vähitellen Sam ja Gui ryhtyivät myös työhön. He
alkoivat koota roskia ja kantaa niitä kuoppaan. Kun he nakkasivat
siihen luita, peltitölkkejä ja leivänpaloja, sanoi Sam: -- Se ei ole
minusta oikein, kun on niin paljon eläviä olentoja, jotka mielellään
sen söisivät.

Kaleb, joka istui pölkyllä rauhallisesti poltellen, sanoi tämän
kuullessaan: -- No, jos tahdotte menetellä oikein kuten intiaanit,
niin kerätkää kaikki syötävä, mitä ette tarvitse -- liha, leipä,
kaikki tyynni, ja pankaa se joka päivä jollekin korkealle paikalle.
Intiaaneilla tavallisesti on jokin kallio -- he sanovat sitä
_wakan'iksi_, se merkitsee pyhää taikaa -- ja sille he kantavat ruoan
tähteet hyvien henkien mieliksi. Linnut ja oravat tietenkin korjaavat
suuhunsa kaiken; mutta intiaani on tyytyväinen siitä huolimatta. Jos
heidän kanssaan väittelee, että linnuthan se saavat eikä henget,
he sanovat: "Mitä väliä sillä on. Linnut eivät olisi sitä saaneet,
elleivät henget olisi tahtoneet antaa", taikka että linnut ovat
ottaneet sen hengiltä kantaakseen!

Suuri neuvosto lähti sitten liikkeelle joka mies wakan-kalliota
etsimään. He löysivätkin metsästä tähän tarkoitukseen sopivan paikan,
ja yksi oli joka päivä velvollinen kantamaan kalliolle ruoan tähteet.
Ne eivät luultavasti olleet metsän eläimille yhtä haluttua tavaraa
kuin olisivat olleet puoli vuotta myöhemmin, mutta pian he saivat
nähdä, että oli monta lintua, jotka mielihyvin kävivät wakanillla
ruokailemassa; ja purolta kulki pian sinne polku -- matkaa oli vain
viisikolmatta askelta -- joka kertoi nelijalkaisten käyvän hyväin
henkien vieraanvaraisuutta nauttimassa.

Kolme päivää tämän jälkeen, lihakärpäsrutosta oli päästy ja pojille
selvisi, että leirin likaisena pitäminen on suorastaan rikos.

Erääseen toiseenkin asiaan Kaleb iski kiinni: -- Jan, hän sanoi,
teidän ei nyt pitäisi juoda joen vettä, sehän on melkein alallaan.
Aurinko lämmittää sitä niin kovasti, ja siinä alkaa olla liian paljon
kaikenlaisia eläviä. Sitä ei voi pitää terveellisenä.

-- Niin, mutta mitäs me sille voimme? sanoi Sam, vaikka hän olisi
yhtä hyvin voinut puhua purolle itselleen.

-- Mitä me voimme tehdä, herra Clark? kysyi Jan.

-- Kaivakaa kaivo!

-- Hohoh! Lystäilemässä me täällä olemme! vastasi Sam.

-- Kaivakaa intiaanien tapaan, sanoi Kaleb. -- Puolessa tunnissa se
on tehty. Kas näin, minä näytän.

Hän otti lapion, etsi kuivan paikan, joka oli noin kolmen sylen
päässä lammen yläpäästä, ja kaivoi kuopan. Kun hän oli saanut kuopan
metrin syvyiseksi, alkoi siihen nopeasti vuotaa vettä. Hän kaivoi
vielä vähän, mutta sitten hänen täytyi lopettaa, sillä siihen vuoti
niin nopeasti vettä. Kaleb otti sangon ja ammensi kuraveden pois
pohjaa myöten, antoi sitten kuopan uudelleen täyttyä ja ammensi
jälleen pois. Kolmen tyhjennyksen jälkeen kuoppaan virtaava vesi oli
kylmää, hyvän makuista ja puhdasta kuin kristalli.

-- Kas siinä, hän sanoi, -- tuo vesi on teidän lammestanne, mutta
sen on siivilöinyt kolme syltä vahva hiekkakerros. Tällä tavalla
kuraisimmastakin rämeestä saa raikasta ja puhdasta vettä. Se on nyt
intiaanin kaivo.



INTIAANIN RUMPU


VIII


    "Voi että hevosen jouhella ja lampaan nahalla
    on semmoinen voima ihmissielua liikuttaa!"

-- Jos te olisitte oikeita intiaaneja, niin tekisitte tuosta rummun,
sanoi Kaleb Janille, kun he tapasivat niinipuun, jonka myrsky oli
hiljakkoin kaatanut ja jonka viat nyt hyvin näkyivät, sillä se oli
aivan ontto, pintapuu vain oli jäljellä.

-- Kuinka se tehdään? Mielelläni oppisin sellaisen valmistamaan.

-- Tuopa kirves tänne.

Jan juoksi kirvestä hakemaan. Kaleb katkaisi kyynärän pituisen suoran
pölkyn, jossa ei ollut halkeamaa. Tämä kannettiin leiriin.

-- Tiedätte toki, ettei rumpua voi tehdä, ellei ole päihin nahkaa.

-- Mitä nahkaa sen pitäisi olla?

-- Hevosen, lehmän, vasikan -- melkein vaikka minkä eläimen, kunhan
vain on riittävän lujaa.

-- Meidän aitassamme on vasikannahka ja vajassa on toinen, alkoi
Gui, -- mutta se on aivan rotan syömä. Ne ovat minun. Minä tapoin
vasikat. Äijä antaa minulle vuodat, kun tapan ja nyljen eläimet. Jaa,
näkisittepäs minun tappavan vasikoita --

Gui oli jälleen hairahtumaisillaan itsensä ylistelyyn, mutta
Sam, jonka arkaan paikkaan tämä koski, kiljaisi "uhuup!" ja
kouraisi poikaa niskakarvoista niin äkkinäisellä otteella, että
kolmas sotapäällikkö lensi selälleen tallukat taivasta kohti ja
kerskaileminen päättyi tavalliseen ruikutukseen.

-- Anna olla, Sam, sanoi Pikku Majava moittien. -- Ethän sinä voi
estää koiraa haukkumasta. Katsos, Gui on nyt yksinkertaisesti
sellainen kuin on. Sitten Jan virkkoi Guille: -- Älä välitä, eihän
sinuun sattunut. Lyön vetoa, että voitat Samin hirven ajossa ja näet
kahta vertaa kauemmaksi kuin hän.

-- Niin teenkin; sen vuoksi hän onkin niin vihainen. Lyön vetoa, että
näen kolmekin kerta niin kauas -- ehkä viisikin kertaa, vastasi Gui
loukkaantuneella äänellä.

-- Mene nyt hakemaan nahat -- jos nimittäin tahdot, että saamme
rummun sotatanssiimme. Sinä olet ainoa koko joukossa, jossa on miestä
nahkoja hankkimaan. Tästä imartelusta innostuneena Gui kiiruhti
matkaan.

Kaleb muotoili sillä välin onttoa pölkkyä. Hän kuori sen ensin ja
poisti sitten tapparalla sisältä kaiken lahon ja säröt. Hän käänsi
rumpupölkyn pystyyn ja teki maahan tulen ontelon kohdalle kohottaen
sitten pölkkyä aina jonkin ajan kuluttua ja veistäen pois kaiken
hiiltyneen puun. Sitten hän vielä koversi ja silitteli, kunnes
pölkky oli ohut ja sileä sekä sisältä että päältä. Heidän korviinsa
kantautui Guin kimakka huuto pian sen jälkeen, kun poika oli
matkaan lähtenyt. He luulivat hänen olevan lähellä, mutta häntä ei
kuulunutkaan. Rumpupölkyn muovailuun kului pari tuntia, mutta Guita
ei vain kuulunut. Kaleb huomautti, että rummusta puuttui nyt enää
vain nahka ja että ukko Burns oli varmaankin saanut pojan käsiinsä
ja pannut hänet puutarhaan rikkaruohoja kitkemään. Eiköhän Gui vain
selkäsaunan saatuaan ollut päästänyt tuota ulvahdusta.

Ukko Burns oli köyhä saamaton mies, laiha ja luisuhartiainen. Hän oli
vasta kolmenkymmenen viiden ikäinen, mutta kun hän oli naimisissa,
oli hän siitä huolimatta "ukkomiesten kirjoissa". Sangerissa oli
tapana, että jos mies kahdeksankymmenvuotiaana vielä oli naimaton,
hän oli "poikamiehiä", mutta jos hän meni kahdenkymmenen ikäisenä
naimisiin, hän oli heti "ukko".

Rouva Burns oli saanut tuon tavanmukaisen helminauhan pellavapäitä,
mutta useat olivat kuolleet. Vanhemmista oli eloon jäänyt vain Gui,
joka oli äitinsä lellipoika, ja vasta suuren aukon päästä seurasi
neljä pientä tyttöä, jotka olivat neljän, kolmen, kahden ja yhden
vuoden ikäiset. Rouva Burns oli lihavahko ja hyväntahtoinen ihminen,
mutta hän tunsi yleistä vastaansanomisen halua miestään kohtaan,
joka tietysti oli lasten luonnollinen vihollinen. Jim Burnsin
ihanteita oli, että poika oli kunnolla kasvatettava -- toisin
sanoen hänestä piti saataman niin paljon työtä kuin suinkin irti
lähti -- ja Gui taas tarrasi kiinni omaan ihanteeseensa, hän tahtoi
päästä niin vähällä kuin suinkin. Tässä ihanteiden ristiriidassa
äiti oli Guin varma, vaikka enimmäkseen salainen auttaja. Hänen
silmissään poika oli moitteeton: kaikki mitä hän teki oli oikein.
Pojan teerenpisamaisia kasvoja ja tylppiä piirteitä hän piti jalon
kauneuden perikuvina. Ja Guin etevyydestä Margat Burns oli aivan
varma.

Burnsissa oli koko joukko luontaista tunnetta, mutta häneltä puuttui
tasaisuutta; toisinaan hän pieksi Guita armottomasti tyhjän takia,
toisinaan taas nauroi arveluttavillekin erehdyksille, niin ettei
poika koskaan tarkoin tiennyt, mitä odottaa piti, ja huomasi sen
tähden viisaimmaksi karttaa "äijää" niin paljon kuin suinkin. Hänen
leirissä käyntinsä isä tuomitsi kerrassaan, osaksi sen vuoksi,
että Gui sen johdosta laiminlöi askareensa. Burns oli kerran
tai pari kerrassaan raivostunut, mutta rouva Burnsissa oli aimo
annos itsepäisyyttä, ja sen avulla hän peri voiton samoin kuin
taitavan onkijan hennon siiman herkeämätön jännitys lopulta voittaa
väkevimmänkin taimenen umpimähkäiset riuhtomiset. Hän oli siis saanut
aikaan, että Gui sai mennä intiaanileiriin, ja iloitsi poikansa
häpeämättömän liioitelluista kuvauksista, kuinka hän muka voitti
toiset kaikessa, "vaikka hänen toverinsa olivat niin paljon vanhempia
ja suurempia".

Mutta tänä päivänä pojalle sattui huono onni. Isä näki hänen tulevan,
tuli "tutkaimen" keralla vastaan ja pieksi häntä vimmatusti. Tietäen
sangen hyvin, ettei piiskaaminen päättyisi, ennen kuin se oli saanut
aikaan asian vaatiman vaikutuksen, jonka syntyneen äänen suuruus
ilmaisi, Gui kiljui minkä luukusta ääntä lähti. Tämä oli se meteli,
jonka pojat kuulivat.

-- Kuules nyt, laiska jäniksen poikanen! Kyllä minä opetan sinua
juoksemaan kyliä ja jättämään veräjät auki. Työhösi ja paikalla!
Gui ei siis suinkaan astua patsastellut takaisin kunnialla ja
vasikannahkoja kantaen, vaan lähetettiin häpeällisesti intiaanille
tuiki sopimattomaan työhön puutarhaan.

Pian hän kuuli äitinsä huutelevan: -- Gui poikani, Gui poikani. Hän
heitti kuokan maahan ja lähti keittiöön.

-- Minne sinä menet? karjui isä. Painu takaisin työhösi.

-- Äidillä on asiaa. Hän kutsui minua.

-- Tee työsi. Älä mene sinne, jos henkesi on sinulle kallis.

Mutta Gui ei ollut kuulevinaan, vaan käveli äitinsä luo. Hän tiesi,
että isä tällä selkäsaunan jälkeisellä vihansa asteella kyllä
haukkui, mutta oli muutoin vaaraton, ja pian häntä ylen määrin
lohdutteli suunnaton leivänpala ja hedelmähillo.

-- Voi poika parka, kuinka sinun mahtaa olla nälkä, ja kuinka häijy
sinun isäsi onkaan! Kas tässä, älä nyt itke. Guilta pääsi nimittäin
taas poru, kun hän alkoi muistella kärsimäänsä vääryyttä. Sitten äiti
kuiskasi hänelle: -- Isä lähtee iltapäivällä Downeyhin, ja heti kun
hän on lähtenyt, saat mennä. Jos sitä ennen teet ahkerasti työtä,
hän ei ole niin kamalan häijy. Mutta katso tarkkaan, ettet jätä
veräjää auki, sillä muutoin siat pääsevät Raftenin metsään, ja sitten
tapahtuu vaikka mitä.

Tässä oli syy Guin viipymiseen. Hän ei palannut leiriin ennen kuin
myöhään iltapäivällä. Heti kun hän oli lähtenyt, hänen hupakko ja
hellämielinen äitinsä heitti talousaskareet sikseen ja multasi kaksi
tai kolme kaalipenkkiä lisää, että isä kotiin tullessaan näkisi,
kuinka ahkera hänen poikansa oli ollut.

Vasikannahat olivat kovia kuin rautapelti ja tietysti niissä oli
karva kiinni.

Kaleb huomautti: -- Kuluu pari kolme päivää ennen kuin ne pehmiävät.
Sitten hän pisti ne kuraiseen suon silmäkkeeseen likoamaan sanoen: --
Kuta lämpimämpi sitä parempi.

Kolmen päivän kuluttua hän kiskoi nahat suosta ylös. Nyt ne eivät
enää olleet kovia, vaan pehmeitä, paksuja ja tiheäkarvaisia. Karva
lähti helposti kaapien, minkä jälkeen molemmat nahat huomattiin
kelvollisiksi rummun tekoon.

Kaleb pesi ne kauttaaltaan lämpimässä vedessä saippualla
saadakseen rasvan lähtemään. Sitten hän kaapi kummankin puolen
tylsällä veitsellä, venytti suuremman ulkoreunaa ja leikkasi siitä
yltympäriinsä ohutta nauhaa, kunnes hänellä oli kymmenisen syltä
parkitsematonta, noin kolmenneljännestuuman vahvuista nahkanauhaa.
Tätä hän pyöritteli, kierteli ja venytteli, kunnes se oli melkein
pyöreätä. Sitten hän lopusta leikkasi pyöreän, seitsemänkymmentä
viisi senttimetriä leveän kappaleen ja toisen samanlaisen toisen
nahan ehjästä kohdasta. Hän asetti ne päällekkäin ja teki puukkonsa
nirkolla kumpaankin rivin reikiä tuuman päähän reunasta ja kahden
tuuman päähän toisistaan. Sitten hän pani toisen nahan maahan,
rumpupölkyn sen päälle, ja toisen nahan pölkyn päähän ja sitoi
nahkain reunat yhteen pitkällä nauhalla pujotellen sen ylemmän nahan
ensimmäisestä reiästä alemman toiseen, sitten ylemmän kolmanteen
ja alemman neljänteen ja siihen tapaan kahdesti ympäri, kunnes
joka reiässä oli nauha ja nauhasta oli muodostunut rummun ympäri
soma ristikaava. Ensin tämä side oli löyhällä, mutta kun se oli
saatu paikalleen, sitä vähitellen kiristettiin, ja lopulta molemmat
rumpunahat pingotettiin kireälle. Rummun valmistuttua Gui kaikkien
hämmästykseksi heti anasti sen. -- Nahat ovat minun, hän selitti, ja
tottahan se olikin.

Kaleb sanoi silmää iskien: -- Puuaines _näyttää_ sitten tulevan
kaupanpäällisiksi.

Puusta tehtiin rumpukapula ja sen päähän sidottiin säkinriepua, jotta
se olisi pehmeämpi. Gui oli kuitenkin pahoillaan, kun siitä lähti
niin vähän ääntä.

-- Melkein kuin takoisi karvalakkia lampaan hännällä, tuumaili Sam.

-- Nostetaanpa se varjoon kuivumaan, niin eikö se muuttane tapojaan,
sanoi erämies.

Oli aivan kummallista kuulla, kuinka se muutti luontoaan ajan
kuluessa. Rumpu näytti voihkivan ja tuskittelevan kuin epätoivoisissa
ponnistuksissa, ja silloin tällöin siitä kuului pientä äännähtelyä.
Kun se oli aivan kuiva, niin parkitsematon nahka jälleen muuttui yhtä
läpikuultavaksi kuin ennenkin, ja se oli saanut tuon äänen, joka niin
herkästi sykäyttelee punaisen miehen sydäntä.

Kaleb opetti heille pienen intiaanien sotalaulun, ja he karkeloivat
piiriä hänen rummutellessaan ja laulaessaan, kunnes hurja luonto
alkoi heissä elpyä. Mutta varsinkin Janiin tämä kaikki vaikutti
suuresti. Kun hän hyppi ympäri tahtia noudattaen, hänen koko
olemuksensa näytti sulavan rytmiin, hän tunsi olevansa kuin osa
karkeloa. Se oli hänessä itsessään; se väreili joka suonessa ja sai
hänen verensä kuohahtelemaan. Hän olisi mielellään luopunut kaikista
valkoisen miehen "suurenmoisista saavutuksista" elääkseen niissä
tunteissa, joita tämä intiaanirumpu hänessä herätti.



IX


KISSA JA SKUNKKI


Sam oli "verilöylymatkalla" vähän leipää hankkiakseen. Gui oli mennyt
luonnollisen vihamiehensä ansaan ja oli paraillaan puutarhassa
ankaraan pakkotyöhön tuomittuna. Jan oli yksin leirissä. Hän kiersi
multa-albuminsa, mutta ei keksinyt mitään uutta. Jälkiä alkoi
kuitenkin ilmaantua yhä enemmän ja enemmän. Isojen jälkien seassa
oli nyt pieniäkin skunkin ja minkin käpälän painalluksia. Kun hän
tuli rastitun tien päähän pensasaidalle, hän näki soman pienen
keltalivertäjän, joka ruokki isoa kömpelöä lehmälintua; se oli
tämän ilmeisestikin munasta hautonut. Hän oli usein kuullut, että
lehmälintu munii käen tapaan munansa toisten lintujen pesään, mutta
tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän itse saattoi asian todeta.
Nähdessään kömpelön mullankarvaisen lehmälinnun räpisyttelevän
puolikasvuisia siipiään ja pyytävän kirkasväriseltä puolta
pienemmältä laululinnulta apua Jan tuumiskeli, oliko tämä hellä
kasvattiäiti todella niin hupsu, että luuli tuota rumilusta omaksi
poikasekseen, vai tunsiko vain sääliä kasvattiaan kohtaan.

Hän lähti nyt myötävirtaan alemmalle multa-albumille ja siellä hän
kummakseen näki uudet jäljet. Hän piirsi ne, mutta ennen piirustuksen
lopullista valmistumista hänelle jo selvisi, että ne saattoivat olla
liejukilpikonnan poikasen jättämät. Hän näki sitä paitsi joukon
sangen tavallisia jälkiä, joista melkoinen osa oli kissan, ja hän
ihmetteli, kuinka jälkiä oli niin paljon, vaikka eläimiä näki niin
harvoin. Tietenkin eläimet enimmäkseen liikkuivat yön aikaan, mutta
yölintujahan olivat pojatkin osaksi ja liikkuivat aina samoilla
mailla, niin ettei tämäkään selitys tuntunut tyydyttävältä. Jan kävi
joen partaalle suulleen. Joki oli tällä kohdalla uurtanut savikkoon
syvän uoman, jonka korkeat, jyrkät savitörmät olivat kolmen sylen
päässä toisistaan. Joki oli nyt sangen pieni -- ei muuta kuin ohut
vesinauha, joka kiemurteli kanjonin pohjalla -- "kanjoniksi" Jan oli
tämän paikan nimittänyt. Veden kahden puolen oli leveä liejureunus,
joka erittäin herkästi vastaanotti kaikkien vaeltavien nelijalkaisten
jalanpainallukset, ja tässä olikin vaikka kuinka runsaasti sekä
vanhempia että uudempia jälkiä.

Törmillä kasvoi sangen rehevä ruohikko, joka oli täynnä
heinäsirkkoja. Toisella puolella kasvoi sankkoja
häpykannus-tiheikköjä, joukossa ihmeen kauniita kardinaalikukkia,
erästä lobelia-lajia. Jan katseli kaikkea tätä ihmeellistä mielihyvää
tuntien. Hän tiesi nyt niiden nimet, ja siten ne olivat menettäneet
kiusoittelevan salaperäisyytensä ja muuttuneet viehättäviksi
ystäviksi. Siinä suullaan maatessaan hän muisteli menneitä aikoja,
jolloin hän ei ollut tiennyt kukkien eikä lintujen nimiä. Ne kaikki
olivat olleet hänelle outoja, ja hän oli vain halunnut oppia ne
tuntemaan. Bonnerton muistui omituisen voimakkaasti hänen mieleensä.
Isä ja äiti, veljet ja koulutoverit. Se elämä tuntui kuin olleelta ja
menneeltä, vaikka hän oli ollut vasta kaksi kuukautta sieltä poissa.
Hän oli kirjoittanut äidilleen ja ilmoittanut matkan onnistumisesta.
Kerran myöhemminkin hän oli lähettänyt kirjeen kertoen voivansa
hyvin. Hän oli saanut äidiltään herttaisen kirjeen ja raamatunlauseen
tai pari ja isältään jälkikirjoituksen, joka sisälsi monia järkeviä
neuvoja ja lisää raamatunlauseita. Jan ei voinut ymmärtää, kuinka hän
oli voinut niin kokonaan heistä vieraantua.

Hänen siinä maatessaan kiinnitti vähäinen liike puron varrella hänen
huomiotaan. Iso lehmus oli kaatunut nurin. Se oli ontto, niin kuin
ne tavallisesti ovat. Runko oli peittynyt kaikenlaiseen rehevään
kesäkasvullisuuteen, mutta yksi oksa oli lohjennut pois ja jättänyt
päärunkoon kolon. Sysimustaan koloon ilmestyi pää, josta välkkyivät
hohtavat vihreät silmät, ja rungolle hiipi tavallinen harmaa kissa.
Se istui siinä auringonpaisteessa, nuoli käpäliään, suori karvojaan,
oikoi kynsiään ja koipiaan sukunsa tavan mukaan, asteli sitten hirren
päähän ja loivaa rinnettä kanjonin pohjalle. Siellä se joi, ravisteli
sirosti veden käpälistään ja suori karvansa yhdellä pyyhkäisyllä.
Sitten se tutki kaikki jäljet melkein yhtä tarkkaan kuin hänkin,
vaikka se ilmeisesti arvostelikin nenällään eikä silmillään. Jania
sen puuhailun seuraaminen kovasti huvitti. Se käveli myötävirtaan
jättäen saveen muutamia sangen siroja jälkiä, jotka Jan itsekseen
päätti hyvin pian piirtää muistikirjaansa. Äkkiä se pysähtyi, katseli
ylöspäin ja ympärilleen, sirouden, notkeuden ja somuuden perikuvana,
silmissä vihreä tuli, hyppäsi sitten päättävästi puron uomasta
tiheikköön ja katosi.

Tämähän näytti sangen tavalliselta tapaukselta, mutta se seikka,
että kotikissa oli muuttanut metsään asumaan, teki sen kuitenkin
tavallista mielenkiintoisemmaksi, ja Jan tunsi kummallisten väreiden
kulkevan lävitseen, ikään kuin mirri olisikin ollut todellinen
villieläin. Hän oli jo edistynyt taiteilijana niin pitkälle, että
kissan sulavat liikkeet tuottivat hänelle suurta iloa.

Hän makasi siinä muutaman minuutin odottaen kissan ilmestyvän
uudelleen; sitten hän kuuli kaukaa vastavirran puolesta hiljaista
soran rahinaa. Hän kääntyi sinnepäin ja näki, ei kissaa, vaan aivan
toisenlaisen ja vähän isomman eläimen. Se oli matala, paksuhko,
pikimusta ja valkojuovainen. Häntä oli mahdottoman suuri ja
pörröinen. Jan tunsi sen heti skunkiksi, vaikkei ollut koskaan ennen
tavannut sitä metsässä eikä päivänvalossa. Se lähestyi päättävästi
tallustellen ja puoleen ja toiseen haistellen. Se kaartoi mutkan
ympäri ja oli melkein Janin kohdalla, kun emon perässä tulla
töpsytteli kolme pientä skunkkia.

Emo tutki jälkiä samaan tapaan kuin kissakin, ja Jan tunsi
ihmeellistä veljeyden tunnetta katsellessaan metsän eläimiä näin
omalla havaintopaikallaan.

Vanha skunkki sattui sitten kissan vereksille jäljille ja pysähtyi
sen verran niitä haistelemaan, että penikatkin siihen joutuivat
ja yhtyivät tutkisteluihin. Yksi poikasista meni äyräälle siihen
paikkaan, josta kissa oli tullut alas. Sen pienellä kuonollaan
nuuskiessa tätä verestä hajua emoskunkkikin tallusteli paikalle,
alkoi haistella suurella mielenkiinnolla ja kiipesi sitten
äyräälle. Pienokaiset seurasivat perässä minkäänlaista järjestystä
noudattamatta yhden vaihteeksi mukeltaessa takaperin jyrkältä polulta.

Emoskunkki pääsi äyräälle, nousi sitten puun rungolle ja erehtymättä
seurasi kissan jälkiä takaisin kololle päin. Se kurkisti koloon,
haisteli ja meni sitten sisään niin ettei siitä näkynyt muuta kuin
häntä. Jan kuuli nyt puun sisästä äänekästä kimakkaa naukumista
_miau, miau, m-i-a-uu, m-ia-uu_, ja emoskunkki peräytyi ulos
takaperin pieni harmaa kissanpoika suussaan.

Poikanen naukui ja sylki ja haroi kynsillään kolon sisälaitoja
vasten. Mutta emoskunkki oli liian väkevä. Se raastoi pikku kissan
raa'asti ulos. Painaen sitä maata vasten kahdella käpälällään se
iski varmasti kiinni sen niskaan ja kääntyi ympäri kantaakseen sen
pois joen uomaan. Kissanpoikanen taisteli vimmatusti ja sai lopulta
kyntensä isketyksi skunkin silmään. Tämän repäisyn johdosta haiseva
skunkki-roisto hiukan hellitti otettaan ja kissanpoikanen sai vielä
kerran parkaistuksi ja sen se tekikin koko voimallaan päästäen toisen
sydäntäsärkevän _mii-auu-mii-auun_ toisensa perästä. Se koski Janin
sydämeen. Hän aikoi juuri hyökätä apuun, kun etäämpää ruohikosta
kuului kahinaa, harmaata vilahti ja kissa -- vanha emokissa --
ilmestyi näyttämölle pirullista kiukkua kiehuen, silmät palaen karvat
pystyssä ja korvat niuhassa. Hypähtäen kuin hirvi ja rohkeasti kuin
leijona se hyökkäsi mustan murhamiehen kimppuun. Silmä ei voinut
seurata sen käpälien välähdyksiä. Skunkki kavahti taapäin ja tuijotti
tyrmistyneenä. Tätä ei kestänyt kuitenkaan kauan. Päinvastoin kaikki
tapahtui melkein silmänräpäyksessä. Kissan jokainen lihas väreili
voimasta ja raivokkaasta vihasta sen hyökätessä kuin haukka skunkin
kimppuun. Skunkille ei jäänyt aikaa tähdätä kamalalla pyssyllään,
vaan hädissään se ampui löyhkäävän surmansuihkunsa taapäin
saastuttaen sillä omat poikasensa, jotka taapersivat sen perässä.

Hampain ja kynsin emokissa raastoi ja repi, ja mustia karvoja lensi
joka suunnalle. Skunkki menetti malttinsa ja ampui umpimähkään
tukahduttavaa lökäänsä, joka saastutti sen itsensä samalla kuin
kissankin. Skunkin pää ja kaula olivat kamalasti revityt. Ilma oli
niin täynnä myrkyllistä löyhkää, että sitä tuskin saattoi hengittää.
Skunkki oli saanut arveluttavia haavoja ja heittäytyi takaperin
veteen. Sokaistuna ja tukehtumaisillaan, vaikka melkein ehjin
nahoin vanha kissa olisi seurannut sitä sinnekin, mutta poikanen,
joka oli tuppautunut puun alle, naukui surkeasti ja sai emon raivon
talttumaan. Se veti sen esiin ja se oli melkein vahingoittumaton,
skunkin haisun saastuttama vain. Emo kantoi sen pesään, palasi taas
ulos ontosta puusta ja seisoi mahtavana, vihollisen inhottavan
mujun polttamia silmiään vilkuttaen, häntäänsä leiskautellen ja
valmiina kuin tiikeri taistelemaan tätä ryöväriä ja vaikka koko
maailmaa vastaan pienokaisten puolesta, jotka se oli synnyttänyt.
Mutta emoskunkki oli saanut enemmän kuin tarpeekseen. Se kapaisi
pois kanjoniin. Sen kolme penikkaa oli mukeltanut toinen toisensa
yli miten kuten väistääkseen, kun emo oli vahingossa ampunut niihin
ensimmäisen laukauksensa. Emo kiiruhti pois ja jätti jälkeensä
veriset ja löyhkäävät jäljet. Poikaset kömpivät perässä jättäen
jälkeensä aivan yhtä väkevän löyhkän.

Jan oli haltioissaan vanhan kissan urhoollisen taistelun vuoksi.
Koko kissan suku sai sinä päivänä enemmän arvoa hänen silmissään; ja
se seikka, että kotikissa todella saattoi muuttaa metsään ja siellä
elättää itseään metsästämällä, riitti täydelleen takaamaan sille
paikan hänen eläinsankariluettelossaan.

Mirri asteli levottomana edestakaisin kaatuneen lehmuksen selkää
siitä paikasta, jossa penikkain reikä oli, aina kanjonin yli
ulottuvaan latvaan saakka. Se vilkutti kovasti silmiään ja kärsi
ilmeisestikin suuria tuskia, mutta Jan tiesi hyvin, ettei koko maan
päällä olisi ollut niin isoa ja voimallista eläintä, että se olisi
voinut karkottaa kissan kotinsa ovelta vartioimasta. Poikasiaan
vartioivan emokissan voima on lannistumaton.

Lopulta ei näyttänyt enää olevan mitään pelkoa hyökkäyksen
uudistumisesta, ja käpäliään ravistellen ja silmiään pyyhkien
mirri livahti reikäänsä. Ah, mikä kova kolaus se mahtoikaan olla
penikkaraukoille, vaikkapa löyhkäävä veli olikin pesään palatessaan
niitä jonkin verran valmistanut. Tässä nyt tuli emo, jonka paluuta
aina oli matkan päästä ilmaissut vereksen hiiren tai linnun suloinen
tuoksu ystävälliseen armaaseen kissan hajuun, onnen parhaaseen
sanomaan, sekaantuneena. Haju on kissan elämässä tärkeistä tärkeintä,
mutta nyt sen kaiken pimitti eläin, joka löyhkäsi verivihalta, mikäli
nenän pettämättömiin tuntumuksiin yleensä oli luottamista. Ihmekö
siis, että kaikki kähisten ja sylkien pakenivat pimeihin nurkkiin. Se
oli kova koettelemus; kaikki pienet vatsat joutuivat pitkäksi aikaa
epäkuntoon. Mitäpä muuta ne saattoivat kuin koettaa tulla toimeen
niin hyvin kuin suinkin ja tottua siihen. Pesä ei koskaan lakannut
löyhkäämästä niiden siinä olon aikana, ja vielä senkin jälkeen, kun
ne olivat suuriksi kasvaneet ja muualle muuttaneet, sai moni myrsky
myllertää, ennen kuin skunkin haju katosi.



X

ORAVAPERHEEN SEIKKAILUT


-- Lyön vetoa, että saan tuosta reiästä tikan lähtemään, sanoi Mäihä,
kun he, kolme punanahkaa, eräänä päivänä jousi kädessä samosivat
Burnsin metsän laidoilla. Hän osoitti reikää, joka oli ison lahon
pökkelön päässä, meni sitten sen viereen ja löi sitä kangella
muutaman kerran voimainsa takaa. Mutta kaikkien hämmästykseksi siitä
ei lähtenytkään tikka, vaan liito-orava. Se kapusi pölkyn päähän,
katsoi puoleen ja toiseen, levitti sitten säärensä ja häntänsä ja
purjehti alaspäin kohotakseen liitonsa lopulla vähän parinkymmenen
jalan päässä olevaa puuta kohti. Jan hyppäsi ottamaan sitä kiinni.
Hän saikin isketyksi sormensa sen karvaiseen selkään, mutta otus
puraisi häntä niin tuimasti terävillä hampaillaan, että hän oli
tyytyväinen, kun pääsi siitä erilleen. Se kapusi ylös rungon
takapuolta ja katosi oksien sekaan.

Gui oli kovin tyytyväinen, kun oli lupauksensa täyttänyt ja saanut
tikan reiästä lähtemään, "sillä eikös liito-orava ole jonkinlainen
tikka?" hän päätteli. Tapauksen johdosta hän olikin lopun päivää
kovin rehevää poikaa luvaten ajaa ulos oravan, milloin vain näki
pökkelön, jossa oli reikä. Viimein häntä monen turhan yrityksen
jälkeen onni potkaisikin niin, että hän ilokseen sai myöhästyneen
tikan lähtemään pesästään.

Keino ilmeisestikin oli hyvä elävien olentojen esiin saamiseksi.
Jan innostui siihen heti, otti maasta paksun seipään, kun he taas
sattuivat kulkemaan reikäisen pökkelön ohi, ja iski sillä kolmesti
tai neljästi olkansa takaa. Alemmasta reiästä livahti ulos orava,
joka sitten piiloutui toiseen ylempään; uusi tuima isku sai sen
kurkistamaan ulos ja hyppäämään pökkelön päähän ja siitä tuota pikaa
taas alempaan reikään.

Pojat innostuivat kovasti. He takoivat nyt pökkelöä miehissä,
saamatta oravaa kuitenkaan tulemaan ulos.

-- Hakataan se poikki, sanoi Pikku Majava.

-- Minä näytän teille paremman keinon, vastasi Tikka. Hän katseli
ympärilleen ja huomasi kolme syltä pitkän kangen. Hän sovitti sen
pään pölkyn yläpäässä olevaan loveen ja työnsi sitten rajusti pitäen
tarkkaan silmällä lahopuun päätä. Jaha! Se huojui vähän. Sam työnsi
uudelleen pitäen yhä tarkkaan vaarin siitä, että työnsi juuri
silloin, kuin pökkelö huojahti poispäin. Toisetkin pojat tarttuivat
kankeen kiinni ja kaikki survaisivat yhtaikaa Samin huudon mukaan: --
nyt -- nyt -- nyt --

Yksi ainoa parin tai kolmen sadan kilon survaus tuskin olisi saanut
pökkelöä liikahtamaankaan, mutta nämä pienet parinkymmenen kilon
survaukset juuri oikealla ajalla saivat sen yhä enemmän ja enemmän
myötäämään, ja kolmen tai neljän minuutin kuluttua juuret, jotka
olivat alkaneet risahdella, ratkesivat rytisten irti ja iso lahopuu
rusahti nurin. Sen ontto pää sattui kaatuneen puun runkoon ja ratkesi
auki tuprauttaen pölyä, säpäleitä ja lahoa puuta joka suunnalle.
Pojat hyökkäsivät paikalle ottaakseen oravan kiinni. Se ei kuitenkaan
hypännyt ulos, niin kuin he luulivat sen tekevän, vaikka he kaahivat
säpäleitten keskeltä. He löysivät pökkelön etupuolen, jossa vanha
tikan reikä oli, ja sen alla oli paksulti hienoa setripölyä,
ilmeisestikin pesä. Jan penkoi sitä kiihkeästi, ja siinä makasikin
orava, näköjään aivan vammattomana. Tarkemmin katsottuna sen kuonon
kärjessä sentään näkyi veripisara. Aivan sen vieressä oli viisi
pientä oravanpoikasta, ilmeisestikin hyvin myöhäinen poikue, koska ne
kaikki olivat alastomia, sokeita ja avuttomia. Yhden kuonon päässä
oli niin ikään veripisara ja se makasi yhtä hiljaa kuin emäkin.
Alussa metsästäjät luulivat emon tekeytyvän valekuolleeksi, mutta
pian kuoleman jäykkyys levisi sen ruumiiseen.

Pojat tunsivat nyt itsensä sangen syyllisiksi, ja heidän mielensä oli
kovin paha. Ajattelematta, metsästysvaistoaan noudattaen he olivat
tappaneet viattoman emäoravan, joka suojeli poikasiaan, eikä eloon
jääneillä poikasilla ollut muuta toivoa kuin nälkäkuolema.

Jan oli ollut kiivain takaa-ajossa, ja hänen omaantuntoonsa koski nyt
paljon kipeämmin kuin molempien toisten.

-- Mitä me niille teemme? kysyi Tikka. -- Ne ovat niin kovin pieniä,
ettei niitä voi kesyttääkään.

-- Parempi kuin hukutamme ne veteen, niin pääsemme niistä, ehdotti
Mäihä, jonka mieleen muistui, kuinka monta kotikissan poikuetta hän
oli urhoollisesti hukuttanut.

-- Kun löytäisimme toisen oravan pesän, johon ne voisi viedä,
sanoi Pikku Majava tunnonvaivoissa. Katsellessaan neljää kädessään
haparoivaa avutonta poikasta hän ei voinut estää katumuksen kyyneliä
herahtamasta silmiinsä. -- Olisi ehkä paras tappaa ne ja lopettaa
niiden surkeus. Emme näin myöhään enää löydä toistakaan oravan pesää.
Mutta hetkisen vaiti oltuaan hän lisäsi: -- Minä tiedän erään, joka
lopettaa niiden tuskat. Parasta viedä ne sille. Saisi se ne lopulta
kuitenkin, se metsiintynyt harmaa vanha kissa. Pannaan ne sen pesään,
kun se on itse poissa.

Tämä tuntui olevan järkevä, yksinkertainen ja sääliväinen tapa päästä
orvoista. Pojat siis lähtivät puron kanjoniosalle. Yhteen aikaan
iltapäivästä aurinko paistoi sillä tavalla, että näkyi selvään
kaikki, mitä kolossa oli. Pojat menivät sangen hiljaisina miehinä
sille paikalle äyrästä, josta Jan oli katsellut kissan ja skunkin
taistelua, ja nähtyään, että pesässä olivat vain penikat, Jan ryömi
ja pudotti oravanpoikaset sinne ja palasi sitten toveriensa luo
Mirjamin tavoin katsellakseen, mikä löytölasten kohtaloksi tulisi.

Kokonaisen tunnin he saivat odottaa vanhaa kissaa, ja kun he koko
ajan olivat hyvin hiljaa, he saivat palkakseen nähdä monta kiintoisaa
näkyä.

Kolibri tulla hyristi paikalle ja pyristeli utuisena siipitukkona
toisen kannukan kukkasen edessä toisensa jälkeen.

-- Kuules, Majava, sinä väitit, että kolibrit ovat niin erikoisen
kauniita, sanoi Tikka osoittaen himmeätä harmaahkon vihreätä lintua,
joka oli heidän edessään.

-- Ja niin väitän vieläkin. Katsopas nyt! Ja samassa riippuva kolibri
kerran ilmassa käännähtäen äkkiä muutti pikimustan kurkkunsa tulen ja
veren punaksi, joka sai arvostelijan paikalla vaikenemaan.

Kun kolibri oli mennyt tiehensä, näkyi ruohikossa vähän aikaa
hääräilevän peltohiiri sinne tänne, ja pian sen jälkeen myyrä, joka
tuskin oli hiiren kokoinen, ajoi tätä jälkiä myöten kiukkuisesti
takaa.

Myöhemmin lähestyi joen kuivaa mutta varjoisaa uomaa pitkin
lyhytkoipinen surkea kaniinin kokoinen eläin haistellen ympärilleen.
Kun se kulki heidän alapuoleltaan, Jan pienestä majavamaisesta päästä
ja suomuisesta hännästä totesi, että se oli piisamirotta, joka
ilmeisestikin etsi vettä.

Uimalammikossa oli vielä runsaasti vettä, ja pojat päättelivät että
tänne olivat kokoontuneet kaikki sellaiset metsän asukkaat, jotka
"kuivuus uhkasi hukuttaa", kuten Sam sanoi.

Tuskin oli kulunut parikymmentä minuuttia siitä kun piisami oli
kadonnut, ennen kuin ilmestyi näkyviin toinen tummanruskea eläin.

-- Toinen piisami; ne ovat varmaan sopineet, että täällä tavataan,
kuiskasi Tikka. Mutta kun "piisami" oli tullut lähelle, se
huomattiinkin aivan toiseksi eläimeksi. Se oli kissan mittainen,
mutta matalampi, pää leveä ja latuska, leuka ja kurkku valkoiset,
sääret lyhyet, muodoltaan kuin hyvin suuri portimo; siitä ei voinut
erehtyä, se oli minkki, piisamin verivihollinen, paraillaan saaliinsa
jälkiä seuraamassa. Se kiersi vikkelään joenmutkan ympäri haistellen
jälkiä kuin koira. Jos se saisi kiinni piisamin ennen kuin tämä olisi
ennättänyt lammikkoon, piisamin matka saisi surullisen lopun. Jos
piisami ennättäisi syvään veteen, niin se ehkä pelastuisi. Mutta yhtä
varmaan kuin lammikosta tulisi piisamien yhtymäpaikka, yhtä varmasti
se houkuttelisi minkitkin luokseen.

Ennen kuin viisi minuuttia oli kulunut sitä, kuin minkki oli
kulkenut ohi, välähti vastapäätä olevan kaatuneen puun rungolle
harmaa olento. Voi, kuinka se näytti solakalta ja sirolta! Kuinka
täydellisen sopusuhtainen se olikaan piisamilöntykseen ja hitaaseen
minkkiin verrattuna. Ei ole mitään notkeampaa eikä sirompaa kuin
kaunis kissa, ja tiedemiehet ovat kautta maailman pitäneet kissaa
ruumiinrakenteensa puolesta täydellisyyden perikuvana. Mirri
vilkuili ympärilleen, uhkaisiko vaaraa miltään puolelta. Se ei ollut
tuonut lintua eikä hiirtä, sillä poikaset olivat vielä liian nuoria
sellaista riistaa varten. Pojat katselivat sitä mitä hartaimmalla
mielenkiinnolla. Kissa hiipi puunrunkoa pitkin kololle, skunkille
haisevalle kololle. Se alkoi hiljalleen kehräillä saaden tällä
tutulla äänellä nälkäiset poikaset tuota pikaa liikkeelle, asettui
sitten kaarelle maata niiden ympärille ja huomasi lamassa punertavat
pikkuoravat omien poikastensa joukossa. Kissa pysähtyi nuolemaan
lähintä pentuaan, katseli pitkään nuorta oravanpoikasta ja haisteli
sitä. Jan pohdiskeli, mitä hyötyä siitä saattoi olla, kun kaikki
löyhkäsi skunkille. Mutta kissasta nuuhkiminen näytti ratkaisevan
asian, sillä nyt se kokosi ne kaikki neljän käpälänsä syleilyyn ja
käänsi poskensa ylöspäin. Kohta Mäihä saattoi riemuiten julistaa,
että "pikkuoravat imivät yhdessä kissanpoikasten kanssa".

Pojat odottivat vielä hetkisen ja tultuaan nyt varmoiksi siitä, että
oravan poikaset olivat luonnollisesta vihollisestaan saaneet hellän
kasvattiemon, he palasivat leiriin. Tämän sekaperheen katseleminen
oli sitten heidän jokapäiväisiä ilojaan.

Tässä voimme samalla kertoa tarinamme loppuun saakka. Vanha
harmaa kissa hoiti uskollisesti ja hellästi löytölapsiaan. Ne
näyttivät menestyvän, ja Jan, muistaen kuulleensa, että kissa oli
kerran imettänyt ja elättänyt kokonaisen kaniinipoikueen, odotti
uteliaana sitä päivää, jolloin saataisiin nähdä kissanpenikkain ja
oravanpoikasten kisailevan päivänpaisteessa. Viikon kuluttua Mäihä
väitti, että vain yksi orava näkyi aamiaispöydässä, ja kymmenen
päivän kuluttua, ettei ainoatakaan. Jan hiipi onton puun luo ja sai
selville asian. Kaikki neljä makasivat pesän pohjalla hengettöminä.
Syytä onnettomuuteen oli mahdoton tietää. Kissa oli niitä hoitanut
parhaan taitonsa mukaan -- hellästi ja rakkaudella, mutta
ilmeisestikään se ei voinut korvata niille emoa.



XI

KUINKA METSÄN KANSAA ON KATSELTAVA


Päivät kuluivat nyt rattoisasti alkaen joka aamu murmelin
metsästyksellä. Pojat elivät metsän kanssa ystävyydessä, joka oli
aivan toista kuin sen ensimmäisenä yönä herättämät tunteet.

Tämä oli Samin ajatus, kun hän eräänä päivänä huomautti: -- Kuules
Jan, muistatkos sen ensimmäisen yön, kun minä nukuin kirves ja sinä
tappara vieressä?

Intiaanit olivat oppineet taistelemaan kaikkia leirielämän
pieniä ikävyyksiä vastaan ja voittamaan ne, ja samalla ne
unohtuivatkin. Heidän jokapäiväinen elämänjärjestyksensä muodostui
yksinkertaisemmaksi. He olivat niin sukkelaan tutustuneet metsän
asukkaisiin ja metsän oloihin, että nyt mielestään olivat siellä
kuin kotonaan. Puunlatvain raikuva _kau -- kau -- kau_ ei enää ollut
vain vaeltava ääni; se tiedettiin mustanokkakäen kesälauluksi. Sen
äännekkään rätisevän lintumaisen vihellyksen, joka sadesäällä kuului
matalista puista, Jan huomasi puusammakon vihellykseksi.

Pitkäveteinen _pii -- rii -- ii -- ii -- ii_, jota kuului kuumina
iltapäivinä, oli metsäsiepon kutsuääni, ja lukuisat salaperäiset
rääkäykset ja luraukset oli huomattu alati hyvällä päällä olevan
vallattoman sininärhen synnyttämiksi.

Pesimäaika oli nyt ohi samoin kuin lauluaikakin; lintuja sen
vuoksi näki entistä vähemmän, mutta jokien kuivumisen takia oli
uimalammikkoon keskittynyt sitä enemmän elämää. Aitaa oli siirretty
sen verran, että karja pääsi toisesta päästä juomaan, mutta alapää
oli hyvässä turvassa sen kömpelöiltä sorkilta, ja siellä oli
runsaasti monenlaisia metsäneläimiä.

Piisameja näkyi joka ilta tyynessä lammikossa, ja syvemmissä
osissa oli runsaasti kaloja. Vaikka ne olivat pieniä, niin niitä
oli niin runsaasti ja ne olivat niin ahnaita ottamaan onkeen, että
kalanpyynnistä tuli mainio urheilu, ja useamman kuin yhden hyvän
aterian intiaanit lammikostaan saivat. Joka päivä keksittiin jotakin
uutta. Sam oli läheisellä vainiolla keksinyt toisen murmelinkin,
jonka hengestä oli luvattu raha. Jäniksiä alkoi yön aikana käydä
leirillä, varsinkin valoisina kuutamoöinä, ja viime aikoina he
olivat usein kuulleet riitaista nalkuttavaa haukkumista, jota Kaleb
sanoi ketun ääneksi, "luultavasti sama vanha veijari, joka asustaa
Callahanin metsässä".

Ontossa niinipuussa asuva harmaa kissa oli yhä mielenkiintoinen.
Pojat kävivät säännöllisesti sitä matkan päästä tarkastelemassa,
mutta pätevät syyt estivät heitä kovin lähelle menemästä. Ensinnäkään
he eivät tahtoneet sitä säikäyttää; toiseksi he tiesivät, että jos
he olisivat menneet liian lähelle, se olisi häikäilemättä hyökännyt
heidän kimppuunsa.

Yksi Janin tärkeimpiä kokemuksia oli tämä: _metsässä näkee enimmän,
kun on hiljaa_. Odottamisen suurin vaikeus oli siinä, millä saada
aikansa kulumaan, ja piirtämisen hän huomasi parhaaksi apukeinoksi.
Lukeminenkin olisi käynyt laatuun, jos olisi ollut kirjoja, ei
kuitenkaan yhtä hyvin kuin piirtäminen, sillä lukiessa silmät
ovat kiintyneet kirjaan eivätkä metsään ja valkoisten lehtien
käänteleminen on omiaan säikyttämään metsän arkoja asukkaita.

Jan käytti siten monta tuntia piirrelläkseen kaikenlaisia esineitä
lammen rannoilta.

Hänen eräänä päivänä istuessaan sen reunalla hyppäsi vedestä mutukala
ja sieppasi suuhunsa kärpäsen. Melkein paikalla pysähtyi sen päälle
ilmaan ohikiitävä kuningaskalastaja, räpytti siipiään, syöksyi alas,
kohosi taas ilmaan nokassaan mutu, lensi oksalle saalistaan syömään,
mutta tuskin oli sinne päässyt, ennen kuin paksusta puusta livahti
esiin kanahaukka, iski molemmat kouransa kuningaskalastajaan ja
painoi sen alas äyrästä vastaan -- tuossa tuokiossa haukka olisi
saaliinsa tappanut, ellei äyrään kolosta samalla olisi töytäissyt
esiin pitkä ruskea olento, joka hyökkäsi tappelevien kimppuun ja
silmänräpäyksessä muutti koko tilanteen. Kaikki kolme tappelijaa
kimposivat erilleen, haukka vasemmalle, kuningaskalastaja oikealle,
mutu takaisin lampeen, ja minkki jäi rannalle suu täynnä höyheniä ja
sangen tyhmistyneen näköisenä. Sen seistessä siinä untuvia kuonostaan
ravistellen hiipi pensaikon kautta rantaa kohti toinen eläin -- vanha
harmaa kissa. Minkki rypisti kuonoaan, näytti terävät hammasrivinsä
ja ärisi vimmatusti, mutta peräytyi samalla puunjuurien suojaan.
Kissa niuhisti korvansa; pörhisti selkä- ja häntäkarvansa; kyyristyi
palavin silmin ja hännänpäätään leiskutellen ja vastasi minkin
ärinään matalalla murinalla. Minkki ilmeisestikin uhkasi kissalle
"äkkikuolemaa", mutta tämä ei tehnyt mirriin suurtakaan vaikutusta.
Minkki peräytyi kauemmaksi juurien taa, kunnes ei näkynyt muuta kuin
sen silmäin vihreä hehku; kissa sen sijaan kulki rauhallisin askelin
sen piilopaikan ohi ja lähti omiin hommiinsa. Juurien alla ärinä
vähitellen lakkasi, ja vihollisen matkoihinsa mentyä minkki sukelsi
veteen ja katosi näkyvistä.

Nämä molemmat eläimet joutuivat toisenkin kerran vastakkain,
kuten Jan sattui piilopaikastaan suureksi ilokseen näkemään. Hän
oli kuullut vikkelän veteen lupsahduksen, mutta ei ääntä kohti
vilkaistessaan enää nähnyt muuta kuin rantaan tulevat, avartuvat
renkaat. Sitten vedenpinta rikkoutui kaukana lammen yläpäässä. Sinne
ilmestyi ruskea täplä, joka taas katosi. Ilmestyi kohta toinenkin
kadotakseen samalla tavalla kuin ensimmäinenkin. Myöhemmin piisami
kömpi rannalle, taapersi parikymmentä jalkaa eteenpäin, hyppäsi
taas veteen, ui alaspäin, nousi toiselle rannalle ja ryömi ilmassa
riippuvien juurien alle. Minuutin kuluttua ilmestyi minkki karvat
pitkin ruumista liimautuneina, niin että se oli kuin nelijalkainen
käärme. Se sattui sille paikalle, jossa piisami oli noussut maalle,
seurasi jälkiä, kunnes ne olivat kadonneet, laukkasi sitten edes
takaisin pitkin rantaa, hyppäsi veteen, ui toiselle puolelle, ja
samosi pitkin toista rantaa. Lopulta se tapasi jäljet ja seurasi
niitä. Juurien alta kuului tappelua ja minkin ärinää, ja parin kolmen
minuutin kuluttua saalistaja tuli esiin vetäen piisamin ruumista
perässään. Se imi sen verta ja söi parhaillaan sen aivoja, kun harmaa
kissa jälleen ilmestyi näkyviin lammen rantaa astellen ja seisoi
äkkiä minkin edessä, ei kahdenkaan sylen päässä siitä.

Minkki huomasi vihollisensa, mutta ei yrittänytkään päästä pakoon. Se
seisoi etukäpälät saaliinsa päällä ja ärisi kissalle varoittavasti
ja uhmaavasti. Muutaman sekunnin siihen tuijotettuaan mirri hyppäsi
keveästi korkealle äyräälle, kulki minkin ohi, hyppäsi taas alas ja
jatkoi matkaansa rantaa pitkin ylöspäin.

Miksi minkki pelkäsi kissaa ensi kerralla ja kissa minkkiä
toisella? Jan arveli, että kissa tavallisesti olisi voittanut,
mutta että minkillä tällä kertaa oli oikeus puolellaan; se puolusti
omaisuuttaan, ja kissa, sen tietäen, vältti tappelua; sitä vastoin
sama kissa olisi tapellut vaikka tuhatta minkkiä vastaan, jos sen
olisi pitänyt puolustaa poikasiaan.

Nämä tapaukset eivät sattuneet samana päivänä, mutta kerromme ne
yhdessä, koska Jan aina jälkeenpäin kertoi ne yhdessä osoittaakseen,
että eläimillä on jonkinlainen käsitys oikeudesta ja vääryydestä.

Mutta myöhemmin Jan sai oppia tuntemaan piisamit toiseltakin
kannalta. Hän oli Samin kanssa tasoittelemassa alempaa multa-albumia
yöksi, kun puronuoman keskustaa sukkelaan läheni vuolas vesivirta,
vaikka se oli ollut enemmän kuin viikon aivan kuivilla.

-- Halloo, sanoi Tikka, -- mistäs tuo tulee?

-- Pato on puhjennut, sanoi Pikku Majava äänessään pelkoa.

Pojat juoksivat padolle ja tuota pikaa huomasivat, että oli oikein
arvattu. Vesi oli päässyt vuotamaan padon päitse, ja tarkempi
tutkimus osoitti, että kaiveleva piisamimyyrä oli siihen syynä.

Ei ollutkaan mikään pieni asia saada vuotoa tarkoin suljetuksi. Mutta
lapio teki tehtävänsä, ja taaja rivi paaluja ja vankka varustus
sitkeätä savea niiden takana sekä tukki vuodon että oli vielä takeena
siitä, että ainakin se kulma oli tulevaisuudessa suojattu.

Kuullessaan piisamin aikaansaaman vahingon Kaleb sanoi:

-- No nyt voitte arvata, miksi majavat aina ovat niin vihaisia
piisameille. Ne tietävät patojensa olevan vaarassa ja tappavat siksi
kaikki tapaamansa piisamit.

Harvoin Pikku Majava katseli tuntiakaan näkemättä suossa jotakin
mielenkiintoista. Muut soturit eivät olleet niin kärsivällisiä, että
olisivat malttaneet kylliksi odottaa, eivätkä he kyenneet itseään
piirustamalla huvittamaan.

Jan teki useita piiloja sellaisiin paikkoihin, missä hän luuli
parhaiten näkevänsä eläimiä. Heti padon alapuolella oli pieni
allikko, jossa vilisi monenlaisia jokiäyriäisiä ja nauhamaisia
ankeriaita houkutellen paikalle kuningaskalastajia ja variksia, ja
pieni pilkullinen rantasipi keikutteli pyrstöään padon toisella
selällä tai myöhemmin iltapäivällä alati läsnä oleva piisamimyyrä
ryömi laakealle kivelle ja istui siinä kuin karvalakki. Joen
kanjonissa oli toinen hyvä piilopaikka, mutta kaikkein paras oli
lammen yläpää siitä yksinkertaisesta syystä, että sinne näkyi enemmän
erilaista maastoa. Ensinnä lammikko piisamimyyrineen, jota vaanimassa
silloin tällöin näkyi minkki, sitten pieni suo, joka siinä oli aina,
mutta joka nyt oli melkoisesti laajentunut veden paisumisen johdosta.
Siinä asui joku peltohiiri ja pari kaislarääkkää. Aivan lähellä oli
sankka metsä, jossa toisinaan näki sepelpyitä ja mustia oravia.

Jan piirteli siellä eräänä päivänä hemlokin runkoa saadakseen
odotusaikansa kulumaan ja siitäkin syystä, että oli ruvennut
pitämään tästä vanhasta puusta. Hän ei koskaan piirtänyt piirtämisen
suoman huvin vuoksi; vaan hänet sai aina sitä tekemään rakkaus
siihen esineeseen, jota hän kuvasi. Mustan ja valkoisen kirjava
amerikkalainen puukiipijä oli kuin lisko kiivennyt puunrunkoa pitkin
näkyviin. Untuvatikka oli kaivanut puusta madon niin suurella
vaivalla, että se useimpien lintujen mielestä olisi ollut riittämätön
vaivanpalkka tusinastakin madosta. Tsipmunkki (maaorava) tuli
vähitellen yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes juoksi hänen jalkansa
poikki, säikähti ja karkasi sitten pois rähisten ja kauhistuneena
omasta rohkeudestaan; ja vihdoin vikitti siinä huimapää pieni
mustalakkitiaiskoiras jatkuvaa kevätlauluaan, ikään kuin niin
mielettömän nurinkurinen väite olisi ketään huvittanut, ja vihantain
lehväin keskeltä hyppäsi lammen rannalle äänettä ruskea karvatukko,
loikkasi kapean lahden poikki jalkaansa kastamatta, pysähtyi kerran
tai pari, istuutui sitten harvahkon lehdon keskelle kaikkien
nähtäväksi -- jänis. Se istui niin kauan ja niin hiljaa, että Jan
ensin piirsi sen kuvan, johon kului kolme tai neljä minuuttia, ja
sitten otti taskusta kellonsa ja laski kolme minuuttia, ennen kuin
se viimein lähti liikkeelle. Nyt se söi jonkin aikaa, ja Jan koetti
laatia luettelon, mitä kasveja se söi, mitä karttoi, mutta ei voinut
sitä kovinkaan varmasti tehdä.

Paikalle pyrähti meluava kultasiipitikka ja istahti aivan lähelle
kuivalle oksalle. Jänis asettui vähäksi aikaa aivan liikkumattomaksi,
mutta tikan tuntomerkit oli helppo lukea, ja jussi oli jo ammoin
oppinut ne tuntemaan ystävän virkapuvuksi, joten se siis jatkoi
ateriaansa eikä ollut huomaavinaankaan, kun kultasiipitikka lensi
matkoihinsa. Lensi siitä ylitse varis, lensi toinenkin. "Eikö mitä;
ei niistä hätää mitään." Valitti metsässä punaolkahaukka; jänis kuuli
sen äänen, mutta punaolka ei ole vaarallinen, ja jänis tiesi sen.
Suuri haukka, jolla oli _punainen pyrstö_, liiteli ääneti kehiään
lehdon yläpuolella, ja jänis paikalla tunsi jäätävää pelkoa. Se
samainen punainen pyrstö oli pelätyn vihollisen tunnusmerkki. Kuinka
hyvin pupu oli oppinut ne kaikki tuntemaan!

Apila houkutteli sitä syömään oikein vankan aterian, minkä jälkeen
se hyppäsi keskelle lehtoa ruohikkoon ja muutti siinä itsensä
sammalmättääksi upottaen koipensa karvain sisään, laskien korvansa
pitkin selkää kuin tyhjän hansikasparin tai pari pyöristettyä päreen
laikkaa. Sieraimien lipatus harveni ja pupu näytti nukahtaneen
auringon viimeisissä lämpimissä säteissä. Jan oli kovin utelias
näkemään, olivatko sen silmät auki vai kiinni. Hänelle oli näet
kerrottu, että jänikset nukkuvat avosilmin, mutta matka oli niin
pitkä, ettei hän voinut sitä varmaan nähdä. Kaukoputkea hänellä
ei ollut eikä Guikaan ollut paikalla, niin että tämä kysymys jäi
avoimeksi.

Polulta olivat päivänpaisteen viimeiset läikät kadonneet ja lampi
oli kokonaan länsirannan puiden varjossa, johon se näki auringon
punoittaen laskevan, ja viirirastas liverteli _viri -- viri --
viiriään_ puronvarressa seljatiheikössä, kun samassa eräs muita
isompi eläin ilmestyi kauas polun päähän ja ääneti hiipi Jania
kohti. Se piti päätään matalalla, eikä hän voinut erottaa, mikä se
oikein oli. Sen muutamaksi sekunniksi seisahtuessa Jan kostutti
sormensa suussaan ja kohotti sen ilmaan. Se puoli, jostapäin eläin
lähestyi, tuntui hieman kylmemmältä, heikko tuulenhenki puhalsi siis
sieltäpäin, joten hän ei joutuisi ilmi. Eläin lähestyi yhä, näytti
suurenevan, kääntyi hiukan toiselle puolelle, ja silloin Jan suiposta
kuonosta ja korvista ja tuuheasta hännästä selvään näki, ettei se
ollutkaan vähempi kuin kettu, sama luultavasti, joka oli usein öisin
haukuskellut leirin lähettyvillä.

Se juoksi viistoon ohi tietämättä mitään väijyvästä pojasta enempää
kuin torkkuvasta jäniksestäkään, mutta silloin Jan, vain paremmin
nähdäkseen tämän viekastelijan, nosti kätensä selkäpuolen suunsa
eteen ja imemällä synnytti pientä ääntä kuin hiiren vikinää,
suloisinta soitantoa, mahtavinta lumoa nälkäiselle ketulle, joka
siitä nopeaan kuin leimaus kääntyi suunnastaan. Hetken se seisoi pää
pystyssä täynnään hallittua voimaa ja jännitystä; uudelleen vikinää
-- se palasi verkalleen takaisin ääntä kohti ja niin tehdessään kulki
Janin ja jäniksen välistä. Se oli kulkenut pupujussin vanhain jälkien
poikki välittämättä niistä mitään, mutta nyt tuulenhenki kantoi uutta
houkuttelevaa hajua sen nokkaan. Heti kettu luopui hiiren ajosta --
kuka metsämies hiirestä välittäisi, kun on isoa riistaa tiedossa --
ja alkoi varovasti siroin liikkein hiipiä kohti jänistä, jota se
ei ollut edes nähnyt. Mutta nenä oli sen paras opas. Se risteili
vastatuuleen astuen jalkansa mitä huolellisimmin ja kohottaen
kuonoaan kuin ajokoira.

Joka askelella se lähestyi pupua, joka nukkui tai oli nukkuvinaan
ruohopehkossa. Jan aprikoi itsekseen, eikö olisi ollut paras huutaa
ja tehdä loppu tuosta hiipimisestä, ennen kuin jäniksen kävisi
hullusti, mutta luonnontutkijana häntä halutti nähdä koko juttu
loppuun saakka saadakseen tietää, millä tavalla kettu saaliinsa
tavoittaisi. Herra punaturkki oli nyt neljän ja puolen metrin
päässä ruohikosta, eikä harmaa karvatukko vain liikahtanut. Nyt
se oli kolmen ja puolen metrin päässä -- eikä vain liikahdusta;
kolmen metrin -- ja pupu näytti vain vetävän rauhallisia unia;
kahden ja puolen metrin -- ja nyt kettu näytti ensi kerran todella
näkevän uhrinsa. Janin oli vaikea pidättää huutamasta varoitusta;
ei enää täyttä kahtakaan metriä -- kettu ilmeisestikin valmistautui
loppuhyppyyn.

-- Voinko sallia sitä? Janin sydän sykki kiivaasti.

Kettu sovitteli käpäliään paremmin maahan, kokosi kaikki voimansa
ja sitten ääneti, mutta julmaa tarmoa osoittaen loikkasi suoraan
nukkuvan jäniksen niskaan. Nukkuvan? Johan nyt! Ei sinnepäinkään!
Pupulla oli omat konstinsa. Samassa silmänräpäyksessä kun kettu
ponnahti, se yhtä suurella voimalla hyppäsi vastakkaiseen suuntaan ja
jatkoi näitä merkillisiä eksytyshyppyjään niin sukkelaan, ettei silmä
voinut niitä seurata. Suotta kettu yritti olla vielä sukkelampi,
sillä nämä ihmeelliset sivuhypyt ovat jäniksen voima ja ketun
heikkous; ja pupu loikki -- hypp-hypp -- tiheikköön ja meni menojaan,
ennen kuin kettu sai raskaammalle ruumiilleen minkäänlaista vauhtia.

Jos jänis olisi ponnistanut pakoon paikalla, kun näki ketun tulevan,
niin se ehkä olisi turmiokseen ilmaissut itsensä; jos se olisi
karannut suoraan poispäin, kun kettu hyppäsi sen kimppuun, niin
kettu olisi kolmella tai neljällä loikkauksella saanut sen kiinni,
sillä vihollinen oli silloin täydessä vauhdissa; mutta aikansa
odottamalla se oli välttänyt vaaraa niin kauan kuin suinkin, ja kun
vaara kuitenkin tuli eteen, se pelasti itsensä ainoalla mahdollisella
tempulla, ja siitäpä johtuu, että se "vihannassa metsässä elää vielä
tänä päivänäkin".

Ketun oli lähdettävä muualta illallistaan etsimään, ja Jan palasi
leiriin sangen mielissään siitä, että metsä jälleen oli ilmaissut
hänelle salaisuuksiaan.



XII

INTIAANIEN MERKEISTÄ JA EKSYMISESTÄ


-- Mitä te tarkoitatte intiaanien merkeillä, herra Clark?

-- Melkein mitä tahansa, mistä näkee, että intiaaneja on
lähettyvillä: mokkasiinin jälkiä, savun hajua, taitettua oksaa,
kylää, kahta päällekkäin pantua kiveä taikka poltettua valkoisten
siirtokuntaa, josta on päänahat viety -- ne ovat kaikki intiaanien
merkkejä. Ne kaikki tarkoittavat jotakin, ja intiaanit lukevat niitä
ja tekevät niitä, aivan samalla tavalla kuin sinä kirjoitat.

-- Muistatteko, että sanoitte meille kolmen savun merkitsevän sitä,
että te palasitte kotiin päänahkoja tuoden?

-- Kyllä muistan; mutta eivät ne oikeastaan sitä merkitse. Ne
merkitsevät "hyviä uutisia" -- nimittäin toisten heimojen kesken. Eri
heimojen keskuudessa niillä on vähän eri merkitys.

-- Entä mitä merkitsee yksi savu?

-- Tavallisesti vain että "leiri on täällä".

-- Entä kaksi savua?

-- Kaksi savua merkitsee "_vastuksia_" -- voi merkitä, että "_olen
eksynyt_".

-- Se pitää muistaa; kaksi eksymistä ja vastuksia.

-- Kolme tietää hyviä uutisia. _Epätasaiset luvut tietävät onnea_.

-- Mitäs neljä?

-- Sitä tuskin milloinkaan käytetään. Jos minä näkisin leirissä neljä
savua, niin arvaisin, että on tekeillä _jotakin suurta_ -- ehkä suuri
neuvosto koolla.

-- Entä jos näkisitte viisi savua, mitä silloin ajattelisitte?

-- Minä ajattelisin, että kuka hullu on sytyttänyt koko kylän tuleen,
vastasi Kaleb naurahtaen.

-- Te vast'ikään sanoitte, että jos kaksi kiveä on päällekkäin, niin
sekin on merkki. Mitä se merkitsee?

-- En minä tietysti voi puhua kaikkien intiaanien puolesta. Toiset
ilmaisevat sillä yhtä, toiset toista. Mutta kun lännessä pannaan
kaksi kiveä päällekkäin, niin se merkitsee "tämä on polku"; ja jos on
pieni kivi niiden molempien oikealla puolella, niin se tietää, että
"tässä me poikkesimme oikealle". Jos on kolme kiveä päällekkäin, niin
se merkitsee "tämä on kyllä oikea polku" ja "erikoisen huomattavaa"
tai "pidä varasi"; ja kasa kokoon heitettyjä kiviä tietää "me
majailimme tässä, koska yksi oli sairas". Niillä kivillä sairaalle
oli valmistettu höyrykylpy.

-- No mutta mitä intiaanit tekisivät, ellei olisi kiviä ollenkaan?

-- Metsässäkö tarkoitat?

-- Niin, taikka avaralla preerialla.

-- Minä olen melkein unohtanut, siitä on niin pitkä aika, mutta
katsotaanpa, ja Jan ahdisti Kalebia, ja Kaleb penkoi muistinsa
kätköistä, kunnes he saivat kokoon oikein yleisen merkkitaulun vaikka
Kaleb yhä varoitti, että "toiset intiaanit niitä käyttävät toisin".

Janin piti tietysti paikalla ruveta tekemään merkkitulta, mutta hän
pettyi suuresti huomatessaan, ettei kukaan sataa askelta kauempaa
näkisi sellaista savua, koska se ei kohonnut puunlatvain yläpuolelle,
mutta Kaleb opetti nyt hänelle, mikä on ero kirkkaan tulen ja savun
välillä.

-- Ala kirkkaalla tulella, jotta saat kuumuutta, tukahduta se sitten
tuoreella ruoholla ja laholla puulla. Kas tuossa, nyt näet eron! Ja
paksu ja väärä savupatsas alkoi tupruta taivasta kohti paikalla kun
ruoho ja laho puu alkoivat kihistä hehkuvassa hiilloksessa.

-- Minä lyön vaikka vetoa, että tuo näkyy peninkulman päähän, jos
joku on korkealla paikalla katsomassa.

-- Ja minä lyön vetoa, että näkisin sen kahden peninkulman päästä,
naukui siihen Gui.

-- Herra Clark, oletteko koskaan eksynyt? jatkoi uupumaton kysyjä.

-- Olenpa tietenkin, ja useamman kuin yhden kerran. Jokainen joka
metsiin lähtee, varmaan kerran eksyykin.

-- Mitä -- intiaanitkin?

-- Tietenkin! Miksi ei? Ihmisiä nekin ovat, ja sen sanon, että jos
joskus kuulet jonkun kerskaavan, ettei hän ole milloinkaan eksynyt,
niin silloin tiedät, ettei hän ole koskaan ollut äitinsä esiliinan
nauhoista kaukana. Ei ole sitä ihmistä, joka ei eksyisi, mutta oikea
erämies löytää taas oikeaan; siinä se ero on.

-- Mitä te tekisitte, jos eksyisitte?

-- Riippuu siitä, missä se tapahtuisi. Jos se tapahtuisi semmoisessa
seudussa, jota en tunne, ja minulla olisi leirissä ystäviä, niin
parhaan taitoni mukaan takaisin pyrittyäni istuutuisin siihen
paikkaan ja tekisin kaksi savua. Mutta jos olisin aivan yksin,
niin tietysti koettaisin kulkea niin suoraan kuin suinkin siihen
suuntaan, joka minua parhaiten miellyttäisi, ja se on helppo asia,
jos aurinko tai tähdet ovat näkyvissä, mutta pilvisellä säällä se ei
käy päinsä. Ellei tunne maata, on paras seurata jonkin joen juoksua,
mutta en minä onneasi kiitä, jos sinun täytyy se tehdä, sillä se on
kaikkein pahinta käveltävää, mitä on maan päällä. Se kyllä varmasti
vie eksyneen jonnekin -- se estää kulkemasta piiriä -- mutta sillä
tavalla ei pääse päivässä kuin seitsemän tai kahdeksan kilometriä
eteenpäin.

-- Eikö suuntaa näe puunrungoilla kasvavasta sammalesta?

-- _Ei!_ Koetapas kerran, niin saat nähdä: sammal puun tai kallion
pohjoispuolella; isoimmat oksat rungon eteläpuolella; hemlokin
latva itään; kannossa vahvimmat kasvurenkaat eteläpuolella ja niin
edespäin. Se sopii puuhun, joka seisoo yksinään eteläpuolella, --
mutta _se_ ei sovi puuhun, joka on avopaikan eteläreunalla, sillä
siinä kasvurenkaitten pohjoispuoli on vahvin. Jos on kompassisi
mukana, niin ei sekään pidä kuin puoleksi paikkaansa -- se on vain
osaksi oikeassa, mutta ei aivan; se on kova valehtelemaan, kompassi,
kun mies on pelosta pöllääntynyt ja tahtoisi saada varmaa tietoa.
Minä en ole koskaan nähnyt muuta kuin yhden hyvän kompassiruohon,
preerian kultapiiskun. Avopaikalla suurin osa niistä osoittaa
pohjoista kohti, mutta jos ne vie vaikka isonpuoleisten vaunujen
kuomun alle, niin ne osoittavat mihin suuntaan tahansa.

Jos löytää uutterasti käytetyn riistapolun, niin on paras kulkea
sitä, se vie veden luo -- jos nimittäin kulkee oikeaan suuntaan,
minkä näkee siitä, että se käy yhä vahvemmaksi. Mutta jos se
haarautuu ja heikkenee, niin silloin sitä kulkee väärään suuntaan.
Sorsaparvi tai kuikka lentävät aina vettä kohti. Niitä voi huoletta
seurata.

Mutta totta puhuakseni kompassi kuitenkin on varmin keino. Sen
jälkeen aurinko ja tähdet, ja jos on toivoa, että ystävät tulevat
apuun, on parasta istahtaa siihen paikkaan ja tehdä kaksi savua,
pitää niitä vireillä, huutaa aina vähän väliä ja pysyä rauhallisena.
Silloin ei ole hätää, ellei ole mieletön houkka, mutta semmoistenhan
onkin parasta pysyä kotona muiden hoivattavina.



XIII

NAHAN PARKITSEMINEN JA MOKKASIINIEN TEKO


Sam teki löydön. Oli teurastettu vasikka ja sen kostea nahka
ripustettu parvelle kuivumaan. Isä antoi hänen ottaa sen mukaansa,
ja nyt hän tuli "verestä puhvelin nahkaa kantaen, siitä vaipan
tehdäkseen".

-- Minä en tiedä, kuinka intiaanit muokkaavat nahkansa, hän sanoi, --
mutta tietäähän Kaleb, hän kertoo sen teille, enkä minä tietysti ole
kuulevinani.

Vanha erämies oli aivan joutilaana, ja ainoat ilon hetket hänen
yksinäisessä elämässään olivat nämä leirissä käynnit sen jälkeen kun
hänen oma ovensa oli hänen nenänsä edestä suljettu. Hän kävi leirissä
joka päivä, niin että hänen tuloaan pidettiin luonnollisena asiana,
kun hän tunti Samin paluun jälkeen "sattui ohi kulkemaan".

-- Kuinka intiaanit parkitsevat turkisnahkoja? Jan heti kysyi.

-- No monella tavalla --

Mutta ennen kuin hän ennätti sanoa sen enempää, palasi "Haukansilmä"
kotoa ja luikkasi:

-- Kuulkaas, pojat, ukon vanha hevonen on kuollut! Ja hän irvisti
kovin tyytyväisenä, siitä syystä vain, että hänellä oli uutisia
kerrottavana.

-- Mäihä, sinä irvistät niin, että sinun takahampaasi
päivänpaisteessa ruskettuvat, ja ylipäällikkö loi häneen murheellisen
katseen.

-- Niin on asian laita, ja kun minä menen ja nyljen siltä hännän
päänahaksi, niin olen paras intiaani koko joukossa.

-- Mikset nylje koko konia, niin minä opetan sinulle, kuinka vuodasta
saadaan monenlaisia intiaanikapineita, lisäsi Kaleb piippuansa
sytyttäessään.

-- Autatteko te minua?

-- Ei se ole sen kummempaa kuin vasikankaan nylkeminen; minä näytän
sinulle, mistä suonilanka otetaan, kun nahka on päältä saatu.

Koko leiri lähti siis Burnsin pellolle. Gui jättäytyi jälkeen ja meni
piiloon huomatessaan isänsä, joka parihevosilla vedätti pois hevosen
raatoa.

-- Hyvää päivää, Jim, tervehti Kaleb, sillä he olivat hyvät ystävät.
-- Hevosen menetit, taisi tulla suurikin vahinko?

-- Eikä juuri. Ei se maksanut juuri mitään. Sain sen vaihtokaupassa
kaupan päälle. Hyvä että kuoli, se oli rampa.

-- Me ottaisimme sen nahan, ellet sinä sitä tarvitse.

-- Ottakaa mielihyvin kaikki tyynni.

-- Vedäpäs se tuonne raja-aidan luo, niin me kuoppaamme sinne mitä
jää, kun olemme omamme ottaneet.

-- Kyllä vain. Oletteko sattuneet näkemään sitä minun poika
lurjustani?

-- Olemme kyllä; minä näin aivan hiljan, sanoi Sam. -- Kotia kohti
oli silloin nokka.

-- Hm. Ehkäpä jo tapaankin kotona.

-- Luultavasti. Sitten Sam hiljaa lisäsi: -- Vaikka en minä usko.

Burns jätti heidät siihen, ja muutaman minuutin kuluttua Gui hiipi
esiin metsästä ollakseen hänkin mukana hommassa.

Kaleb näytti, miten nahka oli viillettävä auki kummankin koiven
sisäpuolta myöten ja mahan alitse. Nylkeminen oli hidasta, mutta ei
niin epämiellyttävää kuin Jan oli pelännyt, eläin kun oli veres.

Kaleb teki suurimman osan työstä; Sam ja Jan auttoivat. Gui avusti
hommaa kertomalla omia vasikannylky-muistelmiaan ja ehdottamalla
kaikenlaisia parannuksia omasta laajasta kokemuksestaan.

Kun yläpuoli oli nyljetty, Kaleb huomautti: -- Tuskin voimme kääntää
sitä toiselle kyljelle. Kun intiaaneilla ei ollut paikalla hevosta
kääntääkseen puhvelia toiselle kyljelle, niin he tavallisesti
viilsivät nahan halki selkää pitkin. Eiköhän meidän ole parasta tehdä
samalla tavalla. On meillä nyt nahkaa sen verran kuin tarvitsemme.

He siis leikkasivat irti sen puolen, jonka olivat nylkeneet, ottivat
hännän ja harjan "päänahoiksi", ja sitten Kaleb lähetti Janin
noutamaan kirveen ja sangon.

Hän hakkasi irti kappaleen maksasta ja hevosen aivot. -- Tuota,
hän sanoi, tarvitaan parkittaessa, ja tästä intiaanivaimo saa
ompelulankansa.

Hän viilsi syvän haavan selkärankaa pitkin selän keskivaiheilta
munuaisten vaiheille, tunki sormensa leveän vaikeahkon säienauhan
alle, nosti sen ylös ja irrotteli ja leikkasi, kunnes se oli irti
lonkkaluuhun ja eteenpäin kylkiluihin saakka. Tämä suonilanka oli
kymmenisen senttimetriä leveä, hyvin ohut, ja sen saattoi halkaista
vaikka kuinka moneen kertaan, niin että siitä lopulta tuli ohutta
rihmaa.

-- Siinä, hän sanoi, on nyt lankavyyhti. Pankaa tuo talteen. Se
kuivaa, mutta halkeaa siitä huolimatta milloin vain, ja kun sitä
huuhtelee parikymmentä minuuttia lämpöisessä vedessä, niin se pehmiää
ja on valmista käytettäväksi. No nyt kun meillä on sekä vasikan että
hevosen nahka, niin emme vähemmällä pääsekään kuin että meidän täytyy
laittaa nahkurin verstas.

-- Entä kuinka turkiksia parkitaan, herra Clark?

-- Hyvin monella eri tavalla. Toisinaan vain kaavitaan ja kaavitaan,
kunnes sisäpuolelta on kaikki rasva ja liha poissa. Sitten nahka
peitetään alunalla ja suolalla ja kääritään kokoon muutamaksi
päiväksi. Kun aluna tuntuu läpi ja nahka on karvain juuresta käynyt
valkoiseksi ja puoleksi kuivunut, sitä vedellään ja muokataan, kunnes
se on aivan pehmeätä.

Mutta kun intiaaneilla ei ole alunaa eikä suolaa, niin he tekevät
maksasta ja aivoista hienoa parkkiainetta, niin kuin minä aion nyt
tehdä.

-- Niin, tehdään se intiaanien tapaan. -- No hyvä, mene sinä ja hae
vasikkasi aivot ja maksa.

-- Eivätkö hevosen aivot ja maksa kelpaa? -- En oikein tiedä. En minä
ole nähnyt niiden koskaan sillä tavalla menettelevän. Tuntuu kuin se
aina menestyisi paremmin kunkin omilla aivoilla.

-- No hyvä, huomautti filosofinen Tikka, -- se minun mielestäni
on ihmeellistä huolenpitoa luonnon puolelta, että se aina panee
vasikannahkaan juuri sen verran vasikan aivoja ja maksaa kuin sen
parkitsemiseen tarvitaan.

-- Ensimmäinen asia on aina nahan puhdistaminen, ja sillä aikaa kun
sinä teet sen, minä puolestani upotan hevosennahan suomutaan, jotta
karva irtoaa.

Kaleb otti hevosennahan, vei sen lämpöiseen suomutaan pariksi
päiväksi likoamaan aivan samalla tavalla kuin oli tehnyt sille
vasikannahalle, josta rummunkalvot oli valmistettu, ja tuli sitten
valvomaan "puhveliviitan" muokkaamista.

Sam lähti ensin kotiin vasikanaivoja ja maksaa noutamaan, sitten hän
Janin keralla kaapi nahan, kunnes siitä oli poistettu suuri määrä
rasvaa ja lihapuoli oli sinivalkoinen ja lienteä, muttei tuntunut
rasvaiselta.

Vasikan maksaa keitettiin tunnin verran. Sitten siihen sekoitettiin
keittämättömät aivot ja seos hierottiin parkkisotkuksi eli
-voiteeksi, jota levitettiin nahan lihapuolelle, minkä jälkeen nahka
käännettiin kaksinkerroin, käärittiin kokoon ja pantiin pariksi
päiväksi viileään paikkaan. Sitten se käärittiin auki, pestiin
purossa puhtaaksi ja ripustettiin orrelle, kunnes se oli melkein
kuiva. Sen jälkeen Kaleb leikkasi kovasta puusta salon ja veisti
siihen terävän syrjän sekä opetti Jania vetelemään nahkaa syrjän yli
ja muokkaamaan sitä, kunnes se oli aivan pehmeä ja nahkea.

Samalla tavalla hevosen vuotaakin käsiteltiin, kun karva ensin oli
kaavittu pois, mutta kun se oli paljon paksumpi, täytyi sen olla
parkkivoiteessakin kauemman aikaa.

Erämies kaapi parin päivän kuluttua nahan puhtaaksi ja muokkasi sitä
teräväksi veistetyn hirren syrjää vasten vedellen. Se alkoikin pian
näyttää parkitulta nahalta, paria paikkaa lukuun ottamatta. Niitä
tutkittuaan Kaleb sanoi:

-- Hm, parkkiaine ei oikein läpäissyt joka paikasta. Hän voiteli sen
vuoksi pintaan uuden kerroksen parkkivoidetta ja antoi sen olla vielä
yhden päivän; sitten hän entiseen tapaan muokkasi sitä, kunnes se
kävi pehmeäksi ja joustavaksi.

-- Kas nyt, hän sanoi, tämä on nyt intiaanien tapaan parkittua
nahkaa. Olen minä nähnyt sen silläkin tavalla tehtävän, että ensin
on liotettu nahkaa muutama päivä hemlokin tai palsamikuusen kaarnaa
vedessä keittäen, kunnes se on ollut kuin ruskehtavaa mustetta, mutta
ei sillä keinolla ole saatu tämän parempaa. Nyt se ei ole kuin yhtä
vailla, ettei kastuttuaan kovettuisi. Se on nyt savustettava.

Kaleb siis teki savun tukahduttamalla kirkkaan tulen laholla puulla.
Kiinnittäen sitten hevosen nahan suppuun muutamalla puupuikolla hän
ripusti sen pariksi tunniksi sankimpaan savuun, ensin toinen puoli
ulospäin, sitten toinen, kunnes se oli kauttaaltaan mehevän savuisen
kellervän ruskeata väriltään ja oli saanut sen hajun, mikä intiaanien
nahkatavaroilla on, niin kuin jokainen tietää niitä käsiteltyään.

-- No nyt tämä on intiaanien parkkinahkaa, ja minä toivon teidän
huomanneen, että kyynärrasva se on parkitessa tärkein asia.

-- Mutta näyttäkääs nyt kuinka mokkasiinit ja sotamekko tehdään,
sanoi Pikku Majava yhtä innostuneena kuin ennenkin.

-- Kas, mokkasiinit on helppo tehdä, mutta sotamekkoa minä en mene
lupaamaan. Taitaa olla parasta noudattaa oman takkinsa leikkausta,
paitsi että edusta tehdään yhdestä kappaleesta, ja sen verran
vain halkiota, että juuri pää läpi mahtuu, eikä alas asti. Kaulan
ympärille tulee kurenauhat ja saumoihin ja liepeisiin rimsut; sitä ei
olekaan aivan helppo tehdä. Mutta vaikka kuka voi opettaa tekemään
mokkasiinit. Niitä on kahta mallia -- nimittäin kahta päämallia.
Jokaisella heimolla on oma mallinsa, ja intiaani osaa sanoa mitä
kieltä toinen puhuu heti kun näkee hänen jalkineensa. Parhaiten
tunnetut ovat ojibvain pehmeäpohjaiset kurttumokkasiinit -- pohja ja
päällinen yhdestä kappaleesta ja rinta kurttuun ommeltu -- sitähän
juuri ojibva merkitseekin. Toinen malli on se, jota lakeuksilla
enimmän käytetään. Siellä katsokaas, täytyy pitää kankeata anturaa,
maa kun on täynnä kaktuksen piikkejä ja muita okaita ja teräviä kiviä.

-- Minä tahdon siouxien mallia. Mehän olemme ottaneet mallia heidän
tiipiistään ja sotalakistaan -- ja siouxit joka tapauksessa ovat
parhaat kaikista intiaaneista.

-- Taikka pahimmat, sen mukaan kummalla puolella ovat, vastasi Kaleb.
Mutta sitten hän jatkoi: -- Sioux-intiaanit asustavat heinäaroilla ja
heillä on kankea antura. Yritetäänpäs. Minä leikkaan yhdet parit.

-- Ei, tehkää ne _minulle_. Se on minun hevoseni, sanoi Gui.

-- Vielä mitä. Isäsi antoi sen minulle. Kalebin äänestä kuului
selvään, että Guin laiskuus oli tehnyt häneen huonon vaikutuksen, ja
Guin täytyi siirtyä syrjään siksi aikaa, kun Janista otettiin mittaa.
Kaleb oli jättänyt osan nahasta parkitsematta, vaikka se olikin
tarkkaan puhdistettu, ja sitä hän nyt liotti lämpimässsä vedessä,
kunnes se pehmisi. Janin jalka asetettiin sille ja sen ympärille
vedettiin viiva; kun pala leikattiin irti, saatiin toisen mokkasiinin
antura, ja kun se käännettiin nurin, voitiin sen mukaan leikata
toisen jalan antura.

Kaleb mittasi sitten jalan pituuden ja lisäsi yhden tuuman ja
nilkan vahvuuden osalta puoli tuumaa, ja näitä suurimpana leveytenä
ja pituutena pitäen leikkasi palan pehmeätä nahkaa. Sen hän
leikkasi halki viillolla poikittain ja toisella pitkittäin. Toinen
kappale leikattiin tämän mukaan nurin kääntäen, ja tämän jälkeen
ommeltiin pala pehmeätä nahkaa kieleksi isoon kappaleeseen. Toiseen
päällyskappaleeseen ommeltiin toinen kappale.

-- Siinä nyt ovat päällyskappaleet. Nyt on aika panna niihin helmet,
jos niitä pitää olla.

-- En minä osaa.

-- Enkä minäkään osaa opettaa; se on naisten työtä. Mutta minä voin
näyttää, minkänäköiset ne olivat ensimmäisissä mokkasiineissa mitkä
minulla on koskaan ollut; niitä en hevillä unohda, sillä itse kaadoin
puhvelin ja näin alun pitäen, kuinka ne tehtiin. -- Hän olisi voinut
lisätä, että hän sitten nai sen skuootytön joka helmet ompeli, mutta
sitäpä hän ei sanonut.

Tähän tapaan ne olivat. Nämä kolmikulmaiset punaiset ja valkoiset
kuviot, joita on ympäriinsä, ovat niitä, kukkuloita, joiden poikki
mokkasiinien piti minua saatella hyvässä turvassa. Kantapäässä on
pieni sininen polku, joka on tyhjä; se merkitsee sitä, mikä on
takanapäin, mennyttä. Rinnassa on kolme punaista, valkoista ja
sinistä polkua, joita minä muka mokkasiinit jalassa kuljen: ne ovat
edessäpäin -- vievät tulevaisuuteen. Jokaisella polulla on paljon
asioita, enimmäkseen riistaa ja metsästystä, ja jokainen polku
päättyy kotkan sulkaan -- se on kunniaa se. Voithan maalata ne tähän
tapaan, kun ne ovat valmiit. No niin, pujotetaan nyt neulan silmään
hyvä vahva suonen kappale ja ommellaan päällinen kiinni -- taikka jos
sinulla on naskali, niin tulemme toimeen neulatta -- ja on pidettävä
tarkkaan silmällä, että pistot tulevat ulos anturanahan reunasta
eivätkä kulje läpi nahan sitten ne eivät kulu poikki. Tällä tavalla.

Siihen tapaan he sitten pistelivät kömpelösti Guin virnistellessä ja
tirskuessa ja Samin tuumiessa, että kyllä Si Lee olisi parempi skuoo
kuin kumpikaan heistä.

Kun antura ja päällinen olivat aivan pehmeät, niin he saattoivat
kääntää mokkasiinin nurin niin usein kuin halutti -- ja heitä
kyllä halutti; asia näytti vaativan, että se oli aina vähän väliä
käännettävä nurin. Mutta lopulta molemmat kappaleet olivat ympäriinsä
yhteen ommellut, kannan leikkaus pantiin sukkelaan kiinni, tehtiin
neljä paria paulareikiä ja niihin pujoteltiin paulaksi neljänkymmenen
viiden senttimetrin mittainen pehmeästä nahasta leikattu kaistale.

Jan maalasi sitten päällisen intiaaniväreillään sillä tavalla kuin
Kaleb oli neuvonut, ja mokkasiinit olivat näin valmiit.

Skuoo olisi tehnyt puolen tusinaa hyviä mokkasiinipareja samassa
ajassa kuin Jan ja Kaleb tämän yhden tökerötekoisen parin, mutta hän
ei olisi ollut kättensä työhön yhtä tyytyväinen kuin he.



XIV

KALEBIN ELÄMÄNVIISAUTTA


Minkin jäljet ilmaantuivat tuon tuostakin puron rannalle Janin
multa-albumiin, ja lopulta eräs näistä väsymättömistä vakoojista
ilmoitti sekä minkkien että skunkkien nykyisin käyvän wakan-kalliolla
pitämässä yöllisiä kestejä.

Minkki oli jäljistä päättäen suuri, ja Kalebilta pyydettiin apua
ansan rakentamiseksi sen varalle.

-- Kuinka te minkkejä pyydätte, herra Clark? kysyi Jan.

-- En pyydä niitä ensinkään tähän aikaan vuodesta, sillä eivät ne
kelpaa ennen kuin lokakuussa, vastasi tämä.

-- Mutta kuinka te niitä pyydätte, kun on oikea aika.

-- Monella tavalla. Se oli hidasta työtä, mutta Jan oli itsepäinen ja
sai ukon vihdoin kertomaan tietonsa.

-- Ennen vanhaan me aina rakensimme minkeille loukun. Se tehdään
tähän tapaan, ja syötiksi pannaan linnun pää. Se tappaa varmasti,
äkkiä ja kiduttamatta. Ja jos on kylmä ilma, otus jäätyy ja pysyy
pilaantumatta, kunnes tullaan pois korjaamaan; mutta lämpöisellä
säällä menee paljon nahkoja pilalle, kun saalis saa olla loukussa
liian kauan, joten pyydyksiä pitää usein käydä kokemassa ja korjata
pois, mitä on ansaan mennyt. Mutta myöhemmin otettiin käyttöön
sellaiset uudenmalliset raudat, jotka tarttuvat niiden jalkaan ja
pitävät niitä kiinni vaikka kuinka monta päivää, niin että ne lopulta
kuolevat nälkään taikka kalvavat poikki oman käpälänsä. Muistan
kerrankin saaneeni minkin, jolla oli vain kaksi käpälää jäljellä. Se
oli ensin ollut kahdesti raudoissa ja kummallakin kertaa kalvanut
käpälänsä poikki irti päästäkseen. Rautoja käyttävän erämiehen ei
tarvitse niin usein käydä pyydyksillään, mutta ne ovat kalliita,
raskaat kantaa, ja pitää olla erittäin kova luonto, jos niitä
käyttää. Kun minä ajattelin, mitä kaikkea se minkki oli kärsinyt,
niin minä ikipäiviksi hylkäsin raudat. Siitä pitäen sanoin, että
jos täytyy ansoja rakentaa, niin on parasta käyttää joko loukkua
tai laatikkopyydystä, joka säilyttää otuksen elävänä, toista taikka
toista; ne eivät kiduta eläimiä päiväkausia. Minun mielestäni pitäisi
laissa kieltää uudet saukonraudat, jotka tarttuvat eläimeen kiinni
teräskynsin; ne ovat raakalaisten kapineita.

Sama on sanottava metsästyksestäkin. Metsästäminen on mainiota
urheilua, eikä se voi olla pahasta, sillä minä en ole vielä eläissäni
nähnyt, että se olisi miestä pilannut. Minun mielestäni näyttävät
sellaiset ihmiset, jotka metsästävät, olevan inhimillisempiäkin kuin
sellaiset, jotka halveksivat pyyntiä, ja jos ajatellaan julmuutta,
niin tietäähän sen, että harva metsän elävä saa rauhassa sijalleen
kuolla. Kaikki ne ennemmin tai myöhemmin tapetaan, ja jos ihmisellä
on niiden tappamisesta hyötyä, niin luulisipa hänellä olevan siihen
yhtä paljon oikeutta kuin susilla ja ilveksilläkin. Ei luoti tee
kipeämpää -- eikä suinkaan niinkään kipeää -- kuin susien hampaat.
Muuta minulla ei ole sitä vastaan muistutettavaa kuin että ei
pidä tappaa julmasti -- eikä koskaan lopettaa koko karjaa. Ellei
milloinkaan tapa sellaista elävää olentoa, joka ei elävänä vahingoita
eikä kuolleena hyödytä, eikä enempää kuin maan varat myöten antavat,
niin ei erämies minun mielestäni tee vääryyttä, ja monet hauskat hän
kokee, joita kannattaa perästäpäin muistella.

Mutta minä muistan Euroopasta tulleen miehen, mikä lieneekään ollut
olevinaan, jota kerran opastin länteen. Hän oli vioittanut hirveä,
niin ettei se päässyt pakenemaan. Sitten hän istuutui viereen
aamiaista syömään ja aivan vähän väliä ampui johonkin paikkaan
laukauksen vain tähtäilläkseen ja kokeillakseen, mutta jättääkseen
eläimen vielä vähäksi aikaa henkiin. Minä kuulin ampumisen ja
määkimisen, ja sen saatte uskoa, että vereni kiehahti kun saavuin
paikalle. Minä sätin miestä semmoisin sanoin, joista ihmiset eivät
yleensä pidä, ja lopetin hirviparan vaivat niin äkisti kuin liipaisin
totteli. Ja heti paikalla tehtiin ero -- minua ei haluttanut kulkea
semmoisen miehen kanssa. Ei paljon puuttunut, ettei hän sinä päivänä
saanut kellistyä sen hirven viereen. Vereni vieläkin kuumenee sitä
ajatellessani.

Jos hän olisi ampunut sen hirven juoksusta ja lopettanut sen niin
äkkiä kuin suinkin, niin ei se olisi kärsinyt sen enempää kuin toisen
hirven sarvellaan tuikatessa, sillä kun luodilla on oikea paino, se
sattuessaan tainnuttaa uhrinsa. Hirvi ei olisi kärsinyt sen enempää
kuin muutoinkaan päivänsä päättäessään, ehkä ei niinkään paljon,
ja se olisi kärsinyt semmoisena aikana, jolloin siitä olisi voinut
olla metsästäjälle hyötyä. Nuo heidän uudet tuliluikkunsa vasta
ovat todellinen kirous. Mies tietää, että hänellä on makasiinissaan
panoksia vaikka millä mitalla, ja ampua paukuttaa hirvilaumaan niin
kauan kuin sorkkaakaan näkyy -- monia eläimiä jää raajarikkoina
kärsimään ja kuolemaan --, mutta kun miehellä on käytettävissä
vain yksi panos, niin hänen täytyy melko huolellisesti harkita,
mihin sen sijoittaa. Ken tahtoo urheilla, ottakoon rihlan, joka
ampuu laukauksen kerrallaan; ken hävittää, ottakoon konekiväärin.
Urheilu on urheilua, mutta tuota tappamista tappamisen vuoksi ja
julmuutta minä vihaan. Raudat, kevyet luodit ja automaattiaseet ovat
epäinhimillisiä. Ne ne ovat kaiken kidutuksen syy, se on varma!

Tämä oli pitkä puhe Kalebin pitämäksi, mutta todellisuudessa se oli
hajanaisempi kuin tässä esitetty. Janin täytyi aina silloin tällöin
esittää joitakin kysymyksiä saadakseen hänet jatkamaan.

-- Mitä te, herra Clark, arvelette jousista ja nuolista?

-- Minä en halusta käyttäisi niitä suurta riistaa, kuten karhua ja
hirveä vastaan, mutta hyvä olisi, jos haulikot hävitettäisiin ja
pientä riistaa tapettaisiin vain nuolilla. Nuoli joko varmaan tappaa
taikka lentää kokonaan ohi. Se ei tee raajarikkoja, jotka pääsevät
pakoon kuollakseen jossakin syrjäisessä sopessa. Lintuparveen kun
ampuu nuolen, niin se ei pyyhkäise satoja, niin kuin nuo kirotusti
hajottavat haulikot. Ne ne tekevät lopun kaikesta pienestä riistasta.
Vielä ne kerran keksivät semmoisen pyssyn, joka ruiskuttaa hauleja
samalla tavalla kuin automaattikivääri luoteja, ja kun jokaisella
houkalla on hallussaan semmoinen, niin vielä ihmetellään, minne
kaikki pieni riista on kadonnut.

Ei, minä olen niitä vastaan. Jousi ja nuolet eivät hävitä ja kysyvät
enemmän erätietoa ja edustavat parempaa urheilua -- nimittäin pientä
riistaa vastaan. Eivätkä ne pidä sellaista maailmanlopun räiskettä,
ja sitä paitsi aina voidaan tietää, kuka ampuja oli, sillä jokainen
nuoli on merkitty.

Jan oli pahoillaan, ettei Kaleb puolustanut nuolta isoakin riistaa
vastaan.

Erämies oli nyt päässyt hyvään alkuun; tänä päivänä hän näytti olevan
kylläkin halukas tietojaan antamaan, ja Jan oli siksi viisastunut,
että ymmärsi "laskea kosken, niin kauan kuin vettä oli".

-- Kuinka laatikkoloukku tehdään?

-- Mitä eläintä varten?

-- Minkkiä varten.

-- Eivät ne kelpaa pyydettäviksi tätä nykyä, ja poikaset tarvitsevat
emäänsä.

-- En minä sen vuoksi, minä vain tahtoisin piirustaa sen.

-- No se ei taitaisi eläintä vahingoittaa, kunhan et vain pidä
sitä vankeudessa liian kauan. Onko teillä lautoja? Me tavallisesti
veistimme koko laitoksen palsamikuusen tai valkopetäjän pölkystä,
mutta kuta enemmän tarvikkeita on valmiina, sitä parempi. No nyt
näytän teille, kuinka tehdään laatikkoloukku, jolla riista saadaan
elävänä, jos lupaatte minulle, että muistatte käydä sitä joka päivä
kokemassa, kun se on viritetty.

Pojat eivät käsittäneet, kuinka olisi mahdollistakaan jättää niin
mielenkiintoinen laitos joka päivä kokematta ja lupasivat auliisti
tehdä pyynnön mukaan.

Tehtiin siis laatikkoloukku, joka oli 60 senttimetriä pitkä, ja
toiseen päähän tehtiin rautalangasta luja verkko.

-- Kas näin, sanoi erämies, tähän menee minkki, piisamirotta,
skunkki, jänis -- melkein mikä tahansa sen mukaan, mihin se asetetaan
ja mitä syötiksi pannaan.

-- Minun mielestäni olisi parasta viedä se kokeeksi wakan-kalliolle.

Loukkuun siis pantiin syötiksi kalan pää, joka köytettiin lujasti
kiinni rautalankaiseen liipaisimeen.

Kun Jan aamulla lähestyi sitä, niin hän näki, että se oli lauennut.
Siitä kuului ihmeellistä murinaa ja raapinaa ja hän huusi
kiihkoissaan: -- Pojat, minä sain sen! Minä sain minkin!

He ottivat laatikon käteensä ja kohottivat sitä varovasti sillä
tavalla, että aurinko pääsi ristikon läpi paistamaan, ja näkivät
silloin suureksi harmikseen, että olivatkin saaneet vain vanhan
harmaan kissaystävänsä. Heti kun kantta kohotettiin, mirri hyppäsi
pois kähisten ja sylkien ja luultavasti suurta kiirettä pitäen riensi
kotiin kertomaan, että kaikki olikin hyvin, vaikka se oli viipynyt
niin kauan poissa.



XV

RAFTEN VIERAANA


-- Sam, minun pitää saada uusi muistikirja. Siitä ei olisi mitään
hyötyä, vaikka pantaisiinkin siirtokunnassa toimeen uusi verilöyly,
sillä siellä ei ole muistikirjoja, mutta ehkä isäsi voisi hankkia,
kun hän ensi kerran käy Downey's Dumpissa. Minä luulen, että minun
täytyy käydä rauhan miehenä häneltä pyytämässä.

Sam ei vastannut mitään, katsoi vain polkua pitkin kuunnellen ja
sanoi sitten: -- Siinä pa-haikassa ukko on täällä.

Kun iso mies asteli tiipiitä kohti, niin Jan ja Gui kävivät
kovin ujoiksi ja siirtyivät syrjempään. Sam, joka oli täydessä
sotamaalissa, soitti suutaan tavalliseen tapaan.

-- Huomenta, isä; minä olen teidän penikkanne. Isä näyttää olevan
pulassa ja neuvon tai minkä muun tarpeessa?

Raften kohotti riippuvan ylähuulensa ja paljasti jykevät etuhampaansa
leveään nauruun, joka rauhoitti poikien sydäntä.

-- Minä luulin teidän aikoja sitten kyllästyneen tähän elämään.

-- Saammeko olla täällä niin kauan, kunnes kyllästymme? sovitti Sam
siihen paikalla, mutta jatkoi sitten heti odottamatta vastausta, jota
hän ei kaivannut: -- Kuulkaas, isä, onko siitä pitkäkin aika, kun
täällä oli hirviä?

-- Eiköhän liene siinä kahdenkymmenen vuoden vaiheilla.

-- Niin aina, katsokaapa nyt tuota, kuiskasi Tikka.

Raften katsoi ja oikein tunsi sydämensä sykähtävän, sillä kuva, joka
oli puoleksi piilossa pensaikossa, oli koko lailla oikean hirven
näköinen.

-- Eikö haluttaisi ampua? yritti Jan.

Raften otti jousen ja nuolen, mutta käsitteli niitä niin kehnosti,
että antoi ne heti pois huomauttaen: -- Taitaa pyssy olla riittävän
hyvä minulle. Sitten hän virkkoi: -- Onkos Kaleb ukko täällä käynyt
sen jälkeen?

-- Kaleb ukkoko? Eiköhän; hänhän on meidän vakinainen kumppanimme.

-- Näyttää pitävän enemmän teistä kuin minusta.

-- Kuulkaas, isä, sanokaas meille, mistä te tiedätte, että juuri
Kaleb teitä ampui?

-- En minä tiedä sitä niin varmaan, että voisin oikeuden edessä
toteen näyttää, mutta me riitelimme sinä päivänä kaupungissa
hevoskaupan jälkeen, ja hän vannoi tekevänsä minun kanssani tilit ja
lähti kaupungista. Hänen oma vävynsä Dick Pague seisoi siinä vieressä
ja kuuli hänen sanovan sen. Kun minä sitten yöllä palasin kotiin,
niin minua Viheriän lehdon luona ammuttiin, ja seuraavana päivänä me
löysimme siitä läheltä Kalebin tupakkakukkaron ja muutamia kirjeitä.
Sen enempää minä en asiasta tiedä enkä tahdokaan tietää. Pague petti
häntä taloasiassa konnamaisesti, mutta se asiahan ei kuulu minuun.
Näyttää siltä, että ukko pian saa mennä hiiteen ja tulla toimeen
miten voi.

-- Hän näyttää hyväsydämiseltä, sanoi Jan.

-- Hänellä on kovin raju luonto, ja kun hän on humalassa, niin hän
tekee vaikka mitä. Muutoin hän on oikea mies.

-- Entä kuinka on talon laita? Sam kysyi. -- Eikö se ole hänen omansa?

-- Ei, en minä luule sen enää olevan hänen omansa. Minä en
tosiaankaan tiedä. Olen vain kuullut puhuttavan. Saryann ei
tietenkään ole hänen tyttärensä. Ei ole sukuakaan, mutta hänellä
ei ole ketään muuta. Dick taas oli minun palkkalaiseni -- aika
liukaskielinen; hän puhui vaikka linnun oksalta; mutta hyvä työmies
hän oli. Hän nai Saryn ja sai ukon antamaan hänelle talonkirjat,
hänen itsensä vain piti saada elää heidän luonaan elämänsä loppuun,
niin ettei häneltä mitään puuttuisi. Mutta heti kun he saivat
paikan, niin näkyi kyllä, että Dick tahtoi päästä Kalebista, ja
viime vuonna saatiin aihe hänen koirastaan, vanhasta Turkista. Eivät
olisi tahtoneet sitä pitää. Sanoivat sen pelottavan kanoja ja ajavan
lampaita, mikä onkin mahdollista, sillä minä luulen, että se tappoi
yhden minunkin lampaistani, ja minä antaisin kymmenen dollaria sille,
joka sen tappaisi -- jos nimittäin saataisiin varma tieto, että se
oli se. Mutta Kaleb muutti mieluummin puron varressa olevaan mökkiin,
joka on heidän maansa toisessa päässä, kuin luopui koirastaan. Asiat
sitten vähän paranivat. Dick ja Saryann leppyivät vähäksi aikaa ja
lähettivät hänelle paljon jauhoja ja muuta tavaraa, mutta nyt heidän
sanotaan aikovan häätää ukon siitäkin paikasta ja päästä hänestä
eroon lopullisesti. Miten käynee; se asia ei kuulu minulle, vaikka
hän syyttääkin minua, että minä olen yllyttänyt Dickiä.

-- Kuinkas on muistikirjan laita? hän sitten sanoi huomatessaan
piirustusvihon, joka vielä oli avoinna Janin kädessä.

-- Niin tosiaankin, tästäpä muistankin, huudahti poika. -- Mutta mikä
tämä on? Hän näytti piirustamaansa sorkan jälkeä. Raften tutki sitä
uteliaasti.

-- Hm, enpä tiedä; näyttää minusta kovasti suuren uroshirven
jäljeltä. Mutta ei se voi olla se; niitä ei enää ole ainoatakaan
tällä paikkakunnalla.

-- Kuulkaas, isä, jatkoi Sam itsepintaisesti, -- eikö teihin koskisi
kipeästi, jos teidät vanhana miehenä ryöstettäisiin ja ajettaisiin
talosta?

-- Kuinkas muutoin; mutta minä en menettäisi tavaraani hevoskaupassa
enkä sen jälkeen lähtisi toista ampumaan. Jos minä siitä vihaa
kantaisin, niin menisin ja antaisin hänelle selkäsaunan taikka saisin
itse selkääni ja pitäisin hyvänäni. Mutta riittäköön tämä tästä.
Puhutaan jostakin muusta.

-- Ostatteko minulle uuden muistikirjan, kun taas käytte Downey's
Dumpissa? Minä en tiedä kuinka paljon se maksaa, muutoin antaisin
rahan myös, sanoi Jan mielessään rukoillen, ettei se maksaisi
enempää kuin ne viisi tai kymmenen senttiä, jodia olivat hänen koko
omaisuutensa.

-- Kyllä, minä kirjoitan sen tiliin. Taikka onhan siellä vielä
valkoisten siirtokunnassa yksi, jonka saat ilmaiseksi.

-- Kuulkaas, herra Raften, sekaantui nyt Gui puheeseen, -- minä
voitan kaikki muut hirven metsästyksessä.

Sam vilkaisi Janiin ja Jan vilkaisi Samiin, sitten he vilkaisivat
Guihin, tekivät muutamia pahaenteisiä eleitä, sieppasivat kumpikin
pitkän puukon ja hyppäsivät kolmannen sotapäällikön kimppuun, mutta
tämä pakeni Raftenin taa ja alkoi tavalliseen tapaansa ruikuttaa: --
Antakaa minun olla --

Raftenin silmät vilkkuivat. -- Minä luulin teidän kaikkien olevan
samaa heimoa ja rauhassa keskenänne.

-- Rikokset on rangaistava, vastasi hänen poikansa.

-- Käskekää niitä jättämään minut rauhaan, ruikutti Mäihä.

-- No saat anteeksi tällä kertaa, jos etsit käsille sen murmelin.
Tässä ei ole kahteen päivään saatu tapella ollenkaan.

-- No hyvä, ja Gui lähti. Viiden minuutin kuluttua hän palasi
takaisin viittoen toisia seuraamaan. Pojat ottivat jousensa ja
nuolensa, mutta petosta peläten jäivät odottamaan. Mutta kun Gui
aivan ilmeisellä innolla hyökkäsi omia aseitaan ottamaan, lähtivät
kaikki vainiolle. Raften tuli perässä kysyttyään ensin, mahtoiko
uskaltaa lähteä samaan matkaan.

Harmaantunut vanha murmeli oli todella aterioimassa apilapellossa.
Pojat kulkivat kyyryssä aidan ohitse, ryömivät sitten ruohikkoa
pitkin aito intiaanien tapaan, kunnes murmeli nousi kahdelle jalalle
katselemaan ympärilleen. Metsästäjät makasivat hetken hiljaa
alallaan; kun murmeli laskeutui alas, he taas ryömivät eteenpäin
ja pääsivät neljänkymmenen askelen päähän joka mies. Vanha murmeli
veitikka alkoi nyt osoittaa epäluulon merkkejä, minkä vuoksi Sam
sanoi: -- Kun se ensi kerran syö, niin ammutaan kaikki yhtä aikaa.
Heti siis, kun murmelin rinnan asemesta alkoi näkyä harmaata selkää,
pojat nousivat polvilleen ja ampuivat. Nuolet vinkuivat harmaan
otuksen joka puolelta, mutta ei ainoakaan sattunut, ja ennen kuin
he ennättivät ampua toisen yhteislaukauksen, se jo oli pötkinyt
reikäänsä.

-- Halloo, Mäihä, mikset sinä osunut?

-- Lyön vetoa, että ensi kerralla osun.

Kun he palasivat takaisin, otti Raften heidät vastaan nauraa höristen.

-- Olettepa te huonoja metsämiehiä. Nälkään te kuolisitte joka
sorkka, ellei tässä olisi valkoisten siirtokuntaa niin lähellä.
Niin kyllä kävisi, mutta jos te olisitte oikeita intiaaneja, niin
te vahtisitte koko yön reiän suulla. Ja kun murmeli aamulla lähtisi
ulos, niin te saisitte sen. Tämän ammuttuanne voisitte sitten tulla
pyytämään toista, joka on meidän puolella ylemmällä laitumella.

Sen sanottuaan Raften lähti, ja Sam huusi hänen jälkeensä:

-- Kuules isä; missä se muistikirja on, joka Janin piti saada?

-- Minä jätän sen vuoteellenne. Niin hän tekikin, ja Janilla ja
Samilla oli ilo anastaa kirja halkaistun kepin avulla ikkunasta.



XVI

KUINKA JAN TUNSI SORSAT MATKAN PÄÄSTÄ


Suuri Tikka sanoi eräänä päivänä siimeksessä selällään maatessaan
ylväällä käskijän äänellä:

-- Pikku Majava, minua pitää huvittaa. Tule tänne. Kerro jokin juttu.

-- Mitä tuumisit tutniista, jospa harjoiteltaisiin sitä? vastasi
toinen päällikkö, mutta hän oli yrittänyt samaa ennenkin, eikä Samia
enempää kuin Guitakaan vähääkään huvittanut tämä peräti kuollut kieli.

-- Minä sanoin, että kerro minulle jokin juttu, vastasi Tikka
julmistuneena.

-- No hyvä, sanoi Pikku Majava. -- Minä kerron sinulle jutun
eräästä jalosta nuorukaisesta -- hän oli jaloin pikku sankari, mikä
on koskaan pöksyissä kulkenut ja koulussa patukasta saanut. Tämä
pikkuinen poika lähti metsään asumaan ja tahtoi tulla kaiken elävän
kanssa tuttavaksi. Se oli kovin vaikea tehtävä, eikä ollut ketään,
joka olisi häntä auttanut, mutta hän vain yritti yrittämistään --
voi kuinka jalo ja urhoollinen hän oli -- ja kirjoitti havaintonsa
muistiin, ja kun hän oppi jotakin uutta, niin hän tarrasi siihen
kiinni kuin kuolema. Hän sai sitten kirjan, josta oli jonkin verran
apua, joskaan ei paljon. Se kertoi hänelle muutamista linnuista,
miltä ne olisivat näyttäneet, jos niitä olisi voinut _pitää
kädessään_. Mutta tämä sankarinuorukainen näki ne vain matkan
päästä, ja mitäs siitä? Eräänä päivänä hän näki lammella sorsan,
joka oli niin kaukana, että siitä erotti vain muutamia väritäpliä,
mutta hän piirsi sen kuvan, ja myöhemmin siitä vaatimattomasta
raapustuksesta voi todeta, että se oli vinkusorsa eli telkkä, ja
silloin tämän mainion pojan päähän pisti oiva ajatus. Kaikki sorsat
ovat erilaisia; kaikissa on pieniä täpliä ja juovia, jotka ovat kuin
nimilippu taikka sotamiehen univormu. "Jos minä voin kuvata paperille
niiden univormut, niin tunnen sorsat pitkänkin matkan päästä heti
kun näen ne." Hän siis ryhtyi työhön ja piirsi mitä näki. Eräällä
hänen ystävällään oli täytetty metsäsorsa, ja tämä tiedonhaluinen
poika asetti sen pitkän matkan päähän ja piirsi siitä kuvan. Toisen
hän jäljensi kaiverretusta kuvasta ja kaksi muuta erään eläinten
täyttäjän ikkunassa näytteillä olleista linnuista. Mutta hän tiesi
hyvin, että on pari-, kolmekymmentä erilaista sorsaa, sillä hän näki
usein toisia matkan päästä ja piirusteli niistä kaukokuvia toivoen
jonakin päivänä saavansa selville, mitä ne olivat. No sitten poika
eräänä päivänä piirsi lammelta uuden sorsan kuvan, ja hän näki sen
kerran toisensa perästä. Mutta ei voinut saada selville, mikä se oli,
vaikka hänellä oli siitä niin i-h-a-n-a kuva, eikä kukaan muukaan
tiennyt mikä se oli, ja kun hän sen huomasi, niin hänen täytyi lähteä
tiipiihin ja pihistää ensimmäisen sotapäällikön omena ja syödä se
mielenliikutustaan salatakseen.

Näin puhuttuaan Jan veti esiin omenan ja alkoi syödä sitä
murheellisen näköisenä.

Sävynkään värähtämättä Suuri Tikka jatkoi juttua: -- Sitten kun
ensimmäinen sotapäällikkö oli kuullut sydäntä särkevän kertomuksen
hukkaan menneestä elämästä, hän sanoi: "Joutavia, mitä minä tuosta
vanhasta omenasta? Likaämpäristähän se pelastettiin." Mutta minusta
näyttää, että kun mies ryhtyy jotakin tekemään eikä tee, niin hän on
"suuri erehdys" koko mies, mikä on melkein sama kuin "kirottu houkka".

Niin, jos tällä sankarinuorukaisella olisi ollut sen verran älliä
kallossaan, että olisi astunut esiin latuskalla jalalla, sen
sijaan että varasti mädänneitä omenia, joita siat ovat tallanneet,
ja kertonut huolensa suurelle ylisotapäällikölle, niin se maassa
syntynyt jalo punanahka olisi sanonut: "Se on oikein poikani. Kun et
tiedä, niin tule ukkovaarin luo. Sinä tahdot tulla eteväksi sorsien
tuntijaksi. Ugh! Hyvä." -- Niin hän olisi auttanut ja vienyt sen
yksinkertaisen nuorukaisen Downey's Dumpiin Downeyn hotelliin ja
siellä näyttänyt hänelle kaikki sorsat mitä suinkin on maan päällä
siinnyt ja kaikki liputettuina ja laputettuina. Uagh! Minä olen
puhunut.

Ja Suuri Tikka virnisti hirmustuneena Guille, joka suotta etsi hänen
kasvoistaan jotakin johdatusta vahvasti epäillen, että koko juttu
olikin kaikkein hienointa ilvettä. Mutta Jan oli koko ajan pitänyt
tätä silmällä. Samin kasvot eivät koko aikana osoittaneet muuta kuin
todellista, yhä kasvavaa mielenkiintoa. Hänen lopullisen ehdotuksensa
järkevyys oli ilmeinen, ja seuraus siitä oli, että päätettiin
paikalla tehdä retki Downey's Dumpiin, pieneen kaupunkiin, joka oli
seitsemän kilometrin päässä siinä paikassa, missä rautatie kulkee
Skagbog-joen rannalla olevan pitkän suon poikki. Rakennusurakoitsija
Downey oli sille paikalle rakentanut linjan pohjattomaksi luullun
suon poikki, mutta hyvä onni olikin siitä löytänyt pohjan ja samalla
antanut herra Downeylle pienen omaisuuden. Sillä hän rakensi hotellin
ja oli nyt pääpomoja siinä kaupungissa.

-- Taidamme jättää kolmannen sotapäällikön leirin vartijaksi, sanoi
Sam, -- ja minä luulen, että meidän on paras pukeutua valepukuun ja
mennä sinne valkoisina.

-- Sinä tarkoitat, että meidän olisi paras palata siirtokuntaan ja
yhtyä valkoisiin?

-- Joo, vieläpä ottaa hevonen ja vaunut. Sinne on yli seitsemän
kilometriä.

Tämä oli soraääni. Jan oli mielessään kuvitellut jalkamatkaa metsän
kautta, mutta tämä ehdotus oli järkevämpi, minkä vuoksi hän myöntyi.

He siis lähtivät kotiin kertomaan asiaansa, ja siellä heidän osakseen
tuli hellä vastaanotto äidin ja pikku Minnien puolelta. Miehet olivat
kotoa poissa. Pojat valjastivat tuota pikaa hevosen, ja saatuaan
äidiltään muutamia asioita toimitettavakseen ajoivat Downey's Dumpiin.

Sinne saavuttuaan he ensin ajoivat majataloon saadakseen hevosen
suojaan, menivät sitten puotiin, jossa Sam toimitti äitinsä asiat, ja
kun Jan oli vielä kerran katsonut, että hänellä oli kynät, paperit
ja kumit mukana, he lähtivät Downeyn hotelliin. Janin tunteet olivat
melkein samanlaatuiset kuin maalaispojan, joka käy ensi kertaa
sirkuksessa -- nyt hänen siis piti nähdä ne asiat, joista hän oli
niin kauan haaveillut; hänelle aukenivat kaikki taivaat.

Eikä hänen, kumma kyllä, tarvinnut pettyä. Downey oli jäyhä ja
voimallinen liikemies. Hän ei kiinnittänyt poikiin juuri mitään
huomiota, sanoi vain lyhyeen "huomenta, Sam", kunnes näki Janin
piirtävän sangen hyviä kuvia. Koko maailma pitää taiteilijoista, ja
nyt oli jopa vaara, että apua olisi tullut liiaksikin.

Laatikoita ei voinut avata, mutta ne käännettiin ympäri ja niihin
asetettiin varjostimia, niin että valo sopi niin hyvin kuin suinkin.
Jan hyökkäsi heti sen linnun kimppuun, jonka hän oli lammikon
rannalta "kaukokuvannut". Hänen ihmeekseen se oli metsäsorsan naaras.
Koko iltapäivän hän piirusteli näitä sorsia, uroita ja naaraita,
ja kun Downeyllä oli niitä yli viidenkymmenen, niin Jan mielestään
oli kuin Aladdin lumotussa puutarhassa -- aarteiden runsaudesta
haltioissaan. Kaikki linnut oli varustettu oikeilla yleisesti
käytetyillä nimillä, ja Janilla oli suuri kasa piirustuksia, kun he
lähtivät pois, ja hän oli niistä kovin hyvillään. Hän viimeisteli
kuvat jäljestäpäin huolellisesti ja kokosi ne kaikki sorsatauluun,
joka ratkaisi monta kauan kiusaa aiheuttanutta pulmaa.

Kun he iltahämärässä palasivat leiriin, odotti heitä siellä yllätys.
Polulla oli valkoinen olento, jonka he lähemmin tarkastaessaan
huomasivat aaveeksi; ilmeisestikin Guin tekoa. Päänä oli mahdottoman
suuri maamuna joka oli veistetty pääkallon kaltaiseksi, ja ruumiiksi
oli pantu sanomalehti.

Mutta tiipii oli tyhjä. Gui oli luultavasti pelästynyt itse aaveen
pystytettyään eikä uskaltanut jäädä sinne yksin yön hiljaisuuteen.



XVII

SAMIN ERÄTAIDONNÄYTE


Samin vahva puoli oli kirveen käyttö. Hän oli huomattavan taitava
tässäkin kirvesmiesten maassa ja "intiaanien" kesken hän tietysti
oli oikea ihme. Jan saattoi puolen tuntia kolhia jotakin pölkkyä,
jonka hän aikoi halkaista kykenemättä tekemään sille mitään, kunnes
Sam sanoi: -- Jan, lyö sitä juuri tuohon paikkaan, taikka ehkä otti
häneltä kirveen ja löi itse hänen puolestaan ja yhdellä iskulla
halkaisi pölkyn. Mutta ei mikään sääntö neuvonut, mikä olisi se oikea
paikka. Toisinaan piti iskeä sitovan oksan yläpuolelle, toisinaan sen
sivulle, toisinaan aivan keskelle ja toisinaan pölkyn päähän kauas
oksasta -- usein mitä uskomattomimpiin kohtiin. Toisinaan riitti yksi
suora isku, toisinaan piti iskeä luisusti, ja milloin syitä myöten,
milloin niiden poikki, ja joskus piti yhdistää useita samanlaatuisia
iskuja; mutta olipa oikea isku mikä tahansa, aina Sam näytti
vaistomaisesti sen arvaavan ja iski niin tarkkaan oikeaan paikkaan,
ainoaan paikkaan, josta kova sitkeä pölkky otti haljetakseen, ja
melkein aina se niin alttiisti hajosi kahtia, kuin olisi koko juttu
ollut ennakolta valmistettu juoni. Sam ei taidostaan kerskunut. Hän
piti vain yleisesti myönnettynä asiana, että hän oli siinä taidossa
mestari, ja mestariksi hänet muut tunnustivatkin.

Kerran Jan, joka jo alkoi ajatella saavuttaneensa jonkin verran
taitoa, kolhi paksua sitkeätä pölkkyä, kunnes mielestään oli sitä
tunnustellut kaikilla mahdollisilla tavoilla saamatta siihen
kuitenkaan rakoa syntymään. Gui silloin härnäili, että "annas kun
minä näytän", mutta tulos ei ollut sen parempi.

-- Hei, Sam, huusi Jan, -- lyön vetoa, että tämä voittaa sinutkin.

Sam käänsi pölkyn toisin päin, valitsi toivottoman näköisen kohdan,
johon ei kirves ollut vielä koskennutkaan, käänsi pölkyn pystyyn,
kaatoi paikkaan kupillisen vettä, ja kun tämä oli imeytynyt sisään,
löi yhden ainoan suoran iskun sille viivalle, jossa syyt erosivat
ympäröidäkseen oksan. Hän tähtäsi hiuskarvalleen oikein, ja pölkky
lensi halki.

-- Hurraa! huusi Pikku Majava ihaillen.

-- Hohhoh! sanoi Mäihä. -- Se oli selvä sattuma. Toista kertaa hän ei
sitä tekisi.

-- Eipä tietenkään samalle pölkylle! vastasi Jan. Hän käsitti, että
sellainen isku kysyi suurta tarkkuutta ja taitoa, sillä ei joka mies
olisi tiennyt, että juuri tuo kupillinen vettä oli tarpeen puun
joustavuuden laukaisemiseksi.

Mutta Gui jatkoi halveksivasti: -- Se jo rakoili, kun minä löin.

-- Tuo minun mielestäni on _coup'n_ arvoinen, sanoi Pikku Majava.

-- Vai "kupin", hohotti kolmas sotapäällikkö halveksien. Minäpä annan
teille tehtävän, josta nähdään, osaatteko todella kirvestä käyttää.
Osaatko sinä hakata kuuden tuuman puun poikki kolmessa minuutissa ja
kaataa sen vastatuuleen?

-- Mikä puu sen pitää olla?

-- Vaikka mikä.

-- Minä lyön viisi dollaria vetoa, että hakkaan poikki kuuden tuuman
valkopetäjän _kahdessa_ minuutissa ja kaadan sen mihin suuntaan vain
tahdon. Sano sinä, mihin paikkaan sen tulee kellistyä. Pistä siihen
paalu pystyyn, niin minä kaadan niin, että paalukin menee maan sisään.

-- Minä en luule kenelläkään tässä heimossa olevan viittä dollaria
vetorahoiksi, mutta jos sinä sen teet, niin me annamme sinulle suuren
kuppisulan, vastasi Pikku Majava.

-- Jousipönkkää ei saa käyttää, sanoi Gui haluten tehdä työn
mahdottomaksi.

-- Hyvä, vastasi Tikka, -- minä teen sen sitten ilman jousipönkkää.

Hän siis hioi kirveensä, tutki suutteita, huomasi terän olevan
varressa vähän takakenossa, siten nimittäin, ettei sen kaari
osoittanut kädensijasta vaaksan vertaa eteenpäin, vain puolen
tuumaa sen ohi. Silmään lyöty naula korjasi tämän vian, ja pojat
lähtivät sitten puuta valitsemaan. Pian löydettiinkin valkopetäjä,
joka oli likimain kuusi tuumaa läpimitaten, ja Samin sallittiin
raivata pensaat sen ympäriltä. Jan ja Gui ottivat nyt vankan paalun,
ja seisoen aivan puussa kiinni katsoivat ylöspäin pitkin runkoa.
Metsässä tietysti joka puu on hiukan kallellaan johonkin suuntaan, ja
oli helppo nähdä, että tämä oli hiukan kallellaan etelää kohti. Tuuli
taas, sen verran kuin sitä oli, puhalsi pohjoisesta ja Jan päätti sen
vuoksi asettaa paalun suoraan pohjoispuolelle.

Samin pienet japanilaissilmät vilkkuivat. Mutta Gui, joka tietenkin
ymmärsi jonkin verran puun kaatoa, oli aivan revetä uhittelusta.
-- Hohhoh! Tuon verranko sinä tiedät? Tuo on kovin helppoa; kuka
tahansa osaa kaataa suoraan vastatuuleen. Antaa ampua viistoon, niin
koettakoon sitten. Kas noin, ja Gui asetti paalun luoteispuolelle. --
No hyvä, mestari. Antaapas tulla nyt.

-- Hyvä juttu. Saattepahan nähdä. Antakaas kun vähän katselen.

Sam käveli puun ympäri, tutki sen kaltevuutta ja tuulen voimaa
latvassa, kääri korkealle hihansa, päästi housunkannattimensa alas
olkapäiltä, sylki kouriinsa ja puun länsipuolella seisten sanoi
"valmis".

Janilla oli kello kädessä, ja hän huusi _"nyt"_.

Kaksi lujaa kiireetöntä iskua puun eteläpuolelle leikkasi siitä
poikki puhtaan viillon, joka keskeltä oli kaksi tuumaa syvä.
Hakkaaja astui sitten askelen eteenpäin ja puun pohjoispuolelle
kahdeksantoista tuumaa ensimmäisen viillon alapuolelle, kätensä
vaihdettuaan -- jota harvat kykenevät tekemään -- hän nopeaan
hakkasi pohjaloven. Ei ainoakaan isku ollut liian hätäinen, ei
ainoakaan sattunut väärään kohtaan. Ensimmäiset lastut, jotka siitä
lensivät, olivat kymmentuumaisia, mutta ne vähenivät nopeasti sitä
mukaa kuin lovi syveni. Lovi oli jo uponnut puuhun kaksikolmannesta
sen vahvuudesta, kun Jan huusi "minuutti kulunut." Sam lakkasi
hakkaamasta ilman näkyvää syytä, nojasi toisella kädellä puun
eteläkylkeä vastaan ja katseli huolettomasti sen latvaa.

-- Sukkelaan, Sam. Sinä menetät aikaa! huudahti hänen ystävänsä. Sam
ei vastannut. Hän piti silmällä tuulen puuskia ja odotti väkevämpää.
Se tuli -- iski puunlatvaan. Kuului pahaa ennustava rusahdus, mutta
Sam oli jättänyt kylliksi hakkaamatta ja työnsi varmuuden vuoksi
kovasti vastaan; paikalla kun puu alkoi ponnahtaa takaisin hän hyvin
nopeaan peräkkäin iski kolme voimallista iskua leikaten länsipuolelta
pois kaiken puun, mitä siellä oli jäljellä, niin että jäi vain kolmen
tuuman kolmisärmiö leikkaamatonta säiettä. Kaikki paino oli nyt tämän
paikan luodepuolella. Puu kuukahti nyt sille puolelle, mutta keikahti
ympäri leikkaamattoman navan varassa; toinen tuulenpuuska auttoi,
heiluminen taukosi, puu kaatua rusahti luoteeseen ja sysäsi paalun
maan sisään aivan näkymättömiin.

-- Hurraa! Hurraa! Hurraa! Yksi minuutti ja neljäkymmentäviisi
sekuntia! Kuinka Jan hurrasikaan! Sam vaikeni, mutta hänen silmänsä
näyttivät hiukan vähemmän tylsiltä ja tyhmiltä kuin tavallista, ja
Gui sanoi: -- Hohhoh! Mitä tuo nyt sitten on? Jan otti mittatikun
taskustaan ja astui kannon luo. Paikalla sen kannolle laskettuaan hän
huudahti: -- Puolikahdeksatta tuumaa siitä paikasta, josta hakkasit,
ja taas hän heilautti hattuaan ja hurrasi.

-- Niin, ukkoseni, hyvin sinä sen teit määräajassa. Siitä ainakin
tulee suuri "kuppi" jos mistään! Ja vaikka Gui ehdotti, että
asia jätettäisiin Kalebille, niin Sam sai suuren sulkansa ja oli
kirvesmiehistä ensimmäinen Sangerin intiaanien kesken.



XVIII

HUUHKAJAT JA ILTAKOULU


Sam kävi eräänä iltana ulkona vielä viimeisen kerran tähtiä
katsomassa, ennen kuin lähti levolle.

Huuhkaja oli vähän matkan päässä huhuillut.

-- _Huu-huhuu-huhu-huuu_.

Mikäs muu kuin juuri tuo huuhkaja hänen siinä katsellessaan ääneti
liiti parinkymmenen askelen päähän maahan pystytetyn taikariu'un
päähän.

-- Jan! Jan! Anna jouseni ja nuoleni, sukkelaan! Täällä on huuhkaja
-- kanavaras; se on luvallista riistaa.

-- Hän vain pilailee kanssasi, Jan, sanoi Gui uneliaasti vuoteeltaan.
-- Minä en menisi!

Mutta Jan hyökkäsi ulos vieden sekä omansa että Samin aseet. Sam
ampui suurta sulkalintua, mutta ilmeisestikin ohi, sillä huuhkaja
levitti siipensä ja liiti pois.

-- Siinä nyt menee paras nuoleni. Se oli "Varma kuolema".

-- Huhhuh! ilkkui Jan huomatessaan hänen ampuneen ohi. -- Ethän sinä
osaa ampua vähääkään.

Mutta heidän siinä seistessään kuului pitkäin siipien suhahdus ja
taas huuhkaja istahti samaan paikkaan taikariu'un päähän.

-- Minun vuoroni! kuiskasi Jan läähättäen. Hän jännitti jousensa,
nuoli lensi ja huuhkaja livahti tiehensä ehjin nahoin, niin kuin ensi
kerrallakin.

-- No, ei sinusta, Jan, ole mihinkään. Noin helppo maali. Hahhah,
kuka typerys tahansa olisi tuohon osannut. Mikset sinä osunut?

-- Kaiketi sen vuoksi, etten ole mikään typerys. Mutta osasinhan minä
samaan paikkaan kuin sinäkin, ja saman verran lähti verta.

-- Jos se vielä tulee takaisin, niin huutakaa minua, kimitti Gui
kimakalla äänellään. -- Minä teille, heput, näytän, kuinka sitä
pitää ampua. Ei teistä ole mihinkään ilman minua. Niin, minä muistan
sen ajan, jolloin minä olin hirven metsästyksessä --. Mutta samassa
koko heimo hyökkäsi niin kiukkuisesti Mäihän vuodetta kohti, että
muistelmien tulva katkesi hyvin lyhyeen ja sen sijaan hän taas alkoi
mankua: -- Antakaa minun olla. Enhän minä tee teille mitään!

Yöllä he taas heräsivät puun latvasta kuuluvaan rääkynään, ja Jan,
nousten istumaan vuoteessa, sanoi: -- Kuulkaas, pojat, se on varmaan
taaskin tuo iso huuhkaja.

-- Niin se onkin, vastasi Sam. -- Kumma kun en tullut tuota ennen
ajatelleeksi.

-- Minäpä ajattelin, Gui sanoi; -- minä tiesin sen koko ajan.

Aamulla lähdettiin nuolia etsimään. Taikariuku oli korkea seiväs,
johon oli ripustettu aitoon intiaanien tapaan höyhenillä koristettu
kilpi. Kilpeen Jan oli maalannut valkoisen puhvelin, heimon totemin.
Tähdäten tiipiistä suoraan sen poikki he ryhtyivät etsimään vasta
kaukaa riu'un takaa, sillä he olivat aina tottuneet jännittämään
nuolen kärkeen saakka. Tuskin he olivat astuneet kymmentä askelta,
ennen kuin Janilta pääsi sanomattoman hämmästyksen huudahdus: --
Katsos! Katsos tuota -- ja _tuota_ --!

Siinä makasi maassa ei enempää kuin kolmen tai neljän askelen päässä
toisistaan kaksi suurta huuhkajaa, kumpikin suoraan läpi sydämen
ammuttuna, toinen Samin "Varman Kuoleman", toinen Janin "Viheltäjän"
lävistämänä. Kumpikin laukaus oli sattunut kohdalleen, eivätkä pojat
voineet sanoa muuta kuin: -- Voi ihmettä, jos tämä kerrottaisiin
kirjassa, niin jokainen sanoisi, että se on suuri valhe! Se tosiaan
oli yksi niitä ihmetapauksia, joita vain todellisessa elämässä
sattuu, ja koko heimo yhtä poikkeusta lukuun ottamatta äänesti suuren
"kupin" kummallekin metsästäjälle.

Gui osoitti perinpohjaista halveksumista. -- Pääsivät niin likelle,
että osasivat sattumalta, eivätkä sitten tienneet, että sattuikaan.
Jos minä olisin ollut ampumassa jne. jne.

-- Entä se rääkynä puun latvassa, Gui?

-- Ärrrrh.

Kaunis lintu tenhoaa aina luonnontutkijan. Jan oli näiden molempien
vuoksi aivan haltioissaan. Hän mittasi kummankin siipien välin
ja etäisyyden nokasta pyrstöön. Hän tutki niiden sulkia; häntä
oikein pöyristytti niiden suurten keltaisten silmien tuike ja
pitkät voimakkaat kynnet ja hän ihaili niiden joka piirrettä. Häntä
harmitti, kun hän ajatteli, että nämä ihmeteltävät olennot muutamassa
päivässä muuttuisivat niin iljettäviksi, etteivät kelpaisi muuta kuin
kuopattaviksi.

-- Voi, kunpa minä osaisin täyttää ne, hän sanoi.

-- Mikset pyydä Si Leetä näyttämään, ehdotti Sam. -- Minä olen usein
nähnyt intiaanien rohtomiesten kuvia, joissa on täytettyjä lintuja,
hän lisäsi viekkaasti ja sangen sattuvasti.

-- Sen minä totisesti teenkin.

Mutta nyt tuli eteen mutkallinen kysymys. Lähtisikö hän Si Leen
luo ja samalla muuttuisi "valkoiseksi" ja rikkoisi intiaanielämän
viehätyksen, vai ryhtyisikö hän sellaiseen yritykseen, että
houkuttelisi Sin heidän luokseen täyttämään linnut, vaikkei
heillä metsässä ollutkaan minkäänlaisia välineitä. Äänestyksellä
päätettiin, että Si tuotaisiin leiriin. -- Isä voisi luulla, että me
olemme tulleet katumapäälle, sanoi Sam. Niinpä Si Leen kintereille
järjestettiin vakoilijoita, ja tupsahdettuaan salaväijytykseen
hän suostui avaamaan leirissä iltakoulun ja opettamaan lintujen
täyttämistä.

Hän toi mukanaan työkalut ja tarvikkeet, kimpun riveitä, jotka hän
oli saanut köyttä purkamalla, vähän puuvillaa, lujaa pellavanuoraa,
kaksi pitkää parsinneulaa, kerman tavoin vatkattua arsenikkisuopaa,
maissijauhoja, vähän ohutta ja vahvempaa pehmeää rautalankaa, viilan,
pihdit, rautalangan katkaisimen, terävän veitsen, vankat sakset,
poran, kaksi valmista puista jalustaa ja kaikkein päälliseksi hyvän
lampun. Pojat olivat siihen saakka tyytyneet nuotion valoon.

Metsätiipiissä Sam täten oppi sen taiteen ensi alkeet, joka
tulevaisuudessa oli hänelle tuottava monet ilot, mutta vähän suruakin.

Guita asia huvitti, vaikka hän yhä uhitteli; Samia se huvitti
suuresti; Jan oli kerrassaan haltioissaan ja Si Lee kunniansa
kukkuloilla. Hänen rusottavat punaiset poskensa ja pyöreä ruumiinsa
oikein paisuivat ylpeydestä; jopa puoleksi paljas pää ja lihavat
haparoivat sormetkin näyttivät olevan tietoiset hänen yleisestä
mielenylennyksestään ja arvontunnostaan.

Ensin hän tukki puuvillaa lintujen kurkkuun ja haavoihin. Sitten
hän otti toisen, leikkasi viillon rintalastan alapäästä lähes
pyrstönjuureen saakka Janin ottaessa toisen ja koettaessa tarkkaan
matkia hänen esimerkkiään. [Alkuperäisessä kirjassa on kuvitetut
ohjeet.]

Nahan hän nylki ruumiista etupäässä kynsillään, kunnes sai käteensä
kummankin koiven polven, jonka hän nivelen kohdalta leikkasi
puukollaan poikki. Kummastakin sääriluusta poistettiin liha aina
nilkkaniveltä myöten, sääri ja nahka jätettiin. Nylkien sitten
takaisinpäin pyrstön kahden puolen hän leikkasi pyrstön kannan
ruumiista irti ja jätti sen sulkineen nahkaan kiinni, ja tämä oli,
sanoi Si, paikka, jonka ympäri oli vaikea päästä. Sam sanoi sitä "Kap
Hornin ympäri purjehtimiseksi". Sitä myöten kuin lihaa paljastui,
Si ripotti siihen vahvasti maissijauhoja; tämä esti höyheniä
tahraantumasta.

Kun oli päästy Kap Hornin ympäri, oli purjehdus helpompaa. Nahka
paineltiin nopeaan irti, kunnes oli päästy siipiin. Nämä katkaistiin
syvällä rinnassa nivelen kohdalta, kummankin siiven ensimmäisestä
luusta kaavittiin liha irti, ja nahka nurin käännettynä ja lihasta
puhdistettuna painettiin niskasta irti päähän saakka.

Tässä Si selitti, että se useimmissa linnuissa helposti luiskahtaa
pään yli, mutta pöllöissä, tikoissa, sorsissa ja muutamissa muissakin
täytyy toisinaan viiltää kurkku pitkittäin auki. -- Huuhkajat
ovat aina vaikeita vaikkeivät likimainkaan niin vaikeita kuin
vesilinnut. Jos aluksi tahtoo jonkin todella helpon linnun, niin
voi ottaa punarintasatakielen tai mustan linnun taikka jonkin muun
samankokoisen maalinnun tikkaa lukuun ottamatta.

Kun oli päästy korviin, nyljettiin nekin ja vedettiin kallosta irti
leikkaamatta, ja kun oli vielä silmäinkin ohi nyljetty, olivat nahka
ja ruumis [vain päälaelta kiinni toisissaan]. Nyt leikattiin ruumis
ja niska ja vielä pään takaosakin irti, ja siten oli täyttämisen
ensimmäinen toimitus loppuun suoritettu.

Jan nylki perässä varsin hyvin, kerran tai pari nahkaa reväisten tai
leikaten, mutta muutoin sangen sukkelaan oppien.

Nyt alkoi nahan puhdistaminen.

Silmät leikattiin kokonaan pois ja aivot ja liha kaavittiin tarkkaan
kallosta irti.

Siipiluut oli jo lihasta puhdistettu kyynärniveltä myöten, josta
suuret siipisulat alkavat, ja loput siivistä oli sillä tavalla
lihasta puhdistettava, että seuraavan luun alapuoli niveleen saakka
leikattiin auki. Pyrstön kanta ja nahka puhdistettiin kauttaaltaan
lihasta ja rasvasta veitsellä kaapien ja jauholla hieroen.

Sitten seurasi myrkytys. Jokaiseen luu- ja lihaspaikkaan oli
siveltävä arsenikkisuopaa, minkä jälkeen pää työnnettiin takaisin
paikalleen ja nahka käännettiin oikein päin.

Kun tämä oli tehty, oli jo sangen myöhä. Gui nukkui, Sam torkkui ja
Jan oli peräti väsyksissä.

-- Taitaa olla parasta, että minä lähden nyt, sanoi Si. -- Nahat
ovat nyt siinä kunnossa, että hyvin säilyvät, mutta ei pidä antaa
niiden kuivua. Niinpä ne kietaistiin kosteaan säkkiin ja pistettiin
peltilaatikkoon seuraavaan iltaan saakka, jolloin Si lupasi palata ja
päättää oppikurssin.

Heidän näin työskennellessään Sam oli puuhannut ja avannut huuhkajain
vatsan -- "lukeakseen niiden ansioluettelon", kuten hän sanoi. Hän
tiesi nyt kertoa, että toinen oli syönyt sepelpyyn poikasen ja toinen
tappanut jäniksen viimeiseksi ateriakseen.

Si Lee palasi seuraavana iltana, niin kuin oli luvannutkin, mutta
toi huonoja uutisia. Hän ei ollutkaan löytänyt lasisia huuhkajan
silmiä, jotka hän luuli arkussaan olevan. Hänen kekseliäisyytensä oli
kuitenkin sitä laatua, ettei se koskaan häkeltynyt pikkuasioista.
Hänellä oli mukanaan vähän keltaista ja mustaa öljymaalia ja nyt
hän selitti: että "taitaa täytyä tyytyä puusilmiin toistaiseksi;
kun käytte kaupungissa, niin voitte niiden sijaan hankkia lasiset".
Sam sai sen vuoksi toimekseen vuolla neljä kuperaa pavun kaltaista
puusilmää, lähes pari senttimetriä läpimitaten. Kun ne oli vuoltu,
kaavittu ja silitetty, Si maalasi ne kirkkaan keltaisiksi, keskelle
mustan pilkun, ja pani ne sitten kuivumaan.

Sillä välin hän Janin kanssa otti esiin molemmat nahat. Veriset
rintahöyhenet pestiin puhtaiksi lämpöisessä vedessä, kuivattiin
sitten pumpulilla ja puhdistettiin kauttaaltaan jauhoilla, joihin
kaikki jäljelle jäänyt kosteus imeytyi. Sääri- ja siipiluiden
ympärille kiedottiin nyt sen verran rivettä, kuin niistä oli kaavittu
pois lihaa. Silmäkuopat täytettiin osaksi puuvillalla, minkä jälkeen
niskanahkaan ja kalloon työnnettiin pitkä pehmeä rivekäärö, joka
oli likimain varsinaisen niskan paksuinen ja pituinen. Molempien
siipiluitten päät kiinnitettiin kahden tuuman päähän toisistaan
lujalla rihmasiteellä. Sitten oli laitettava ruumis.

Si köytti sitä varten riveistä lujalla rihmalla tukon, niin että
siitä tuli samankokoinen kuin huuhkajan ruumiskin oli ollut,
puristaen ja neuloen sitä, kunnes siitä tuli kova kappale. Sitten
hän leikkasi 75 cm paksumpaa rautalankaa, viilasi molemmat päät
teräviksi, käänsi toista päätä noin 10 cm pitkältä taapäin koukuksi,
työnsi sitten pitkän pään riveruumiin läpi pyrstönkannasta siihen
kohtaan, johon niskan piti liittyä. Lanka vedettiin niin kireälle,
että koukun lyhyempi pää upposi ruumiiseen näkymättömiin. Pitkän
rautalangan esiinpistävän pään Si sitten työnsi edelleen kaulaan läpi
rivekäärön, joka oli kaulan virkaa toimittamaan jo tehty, työnsi sen
kallon läpi, niin että se tuli esiin pöllön päälaesta, ja sovitti
sitten riveruumiin paikoilleen nahan sisään rihmalla, jolla kiinnitti
siipiluut selän poikki.

Sääriin tarvittiin kaksi vankkaa, 45 cm:n mittaista rautalangan
palaa. Nämä työnnettiin kummankin jalkapohjan kautta sääreen sen
takasyrjää pitkin ja sitten kyljen keskeltä riveruumiin läpi, minkä
jälkeen teroitettu pää pihdeillä taivutettiin koukuksi ja työnnettiin
takaisin kovan ruumiin sisään (siihen tapaan kuin kaulalankakin).

Sitten teroitettiin lanka, joka työnnettiin pyrstöluitten läpi, ja
pyrstökin kiinnitettiin riveruumiiseen.

Nyt tungettiin hiukan pehmeitä riveitä sellaisiin paikkoihin, missä
nahka ei näyttänyt oikein sopivan, minkä jälkeen vielä oli ommeltava
kiinni vatsaviilto, siipiviillot ja niskaviilto puolella kymmenellä
tikillä pistämällä neula nahkaan aina lihan puolelta.

Jaloista esiin pistävät rautalanganpäät pistettiin istuinoksaan
väännettyihin reikiin ja kiedottiin lujasti kiinni, ja nyt Sin pöllöt
olivat vain ryhdistämistä vailla. Ne olivat nyt sangen hullunkurisen
näköiset, pää riipuksissa, siivet lerpallaan.

-- Nyt sitten alkaa se taiteilijan työ, sanoi Si ylpeästi tietoisena
siitä, että saattoi näyttää taitoaan. Hän oikaisi ruumiin
valtaviivaa taivuttaen säärilankoja ja antoi päälle oikean asennon
tehden mutkan siihen paikkaan, jossa kaula liittyy olkapäihin. --
Huuhkaja kurkistaa aina olkansa yli, hän selitti, mutta ei ollut
kuulevinaankaan, kun Sam sen johdosta kysyi, "kenenkäs muun olan
yli se sitten voisi hänen mielestään katsoa". Hän pani kummastakin
jalasta kaksi varvasta oksan etupuolelle ja kaksi takapuolelle Janin
mieliksi, joka piti sitä niin huuhkajamaisena, vaikka Sillä olikin
epäilyksensä. Pyrstöä hän levitti vähän kahdella pahvinpalalla ja
nuppineuloilla ja väänsi sen asianmukaiseen kulmaan, minkä jälkeen
oli aseteltava siivet.

Ne riippuivat kuin kaakattavan kanan lentimet. Kummankin taipeeseen
työnnettiin teroitettu pala ohuempaa rautalankaa, niin että se tuli
ruumiiseen kiinni naulatuksi. Keskelle selkää pistettiin pitkä
neula, ja käyttäen sitten näitä siipilankain ja päälangan keralla
sidekeskuksina Si kietoi langalla koko linnun, minne pistäen
puuvillatäytettä, minne puupalan siteitten alle, kunnes asento ja
höyhenistö olivat hänen mielensä mukaiset.

-- Nyt voimme panna silmät paikalleen, hän sanoi, mutta voimme
sen tehdä perästäpäinkin, jos pistämme silmäreikiin sisäpuolelle
neljäksikolmatta tunniksi kosteata puuvillaa, niin että ne pehmiävät.

Jan oli toista pöllöä käsitellessään huolellisesti matkinut Sin
menetelmiä ja osoittautunut harvinaisen oppivaiseksi.

Opettaja huomautti: -- Totisesti, kyllä minä olen opettanut monen
lintuja täyttämään, mutta ei kukaan ole niin sukkelaan oppinut kuin
sinä.

Sin käsitykset täydellisyydestä saattoivat erota koko joukon
ammattitaitoisen täyttäjän käsityksistä, ja Jan tosiaan myöhemmin
naureskeli koko lailla näille samoille huuhkajille, mutta nyt ne
tuottivat hänelle hämmentämätöntä iloa.

Niiden asennot olivat aivan samat. Si tiesi vain yhden asennon, ja
se oli kaikilla hänen linnuillaan. Mutta kun ne olivat täydelleen
kuivuneet, siteet poistettu, esiin pistävät rautalanganpätkät
katkaistu ja kaiken kunnia, puiset silmät pantu paikoilleen, ne
olivat ilon ja ihmetyksen aiheena koko intiaaniheimolle.



XIX

ROHKEUDEN KOETUS


Pojat olivat tehneet itselleen sotalakit, jotka olivat Kalebin
opettamaa "todella oikeata" intiaanimallia. Kalkkunan valkoisista
pyrstösulista ja hanhen valkoisista siipisulista tuli mainioita
kotkansulkia, kun päät värjättiin mustiksi. Vanhasta valjastupsusta
saatiin punaisiksi värjättyjä jouhia, vanhasta paidasta punaisia
flanelliliuskoja, ja nämä yhdessä lampaannahan riekaleitten kanssa
olivatkin kaikki raaka-aineet mitä tarvittiin. Kaleb osoitti yhä
suurempaa harrastusta heidän hommiaan kohtaan ja auttoi heitä sekä
valmistamaan lakin että myös ratkaisemaan, mitä piti tehdä "kupin",
mitä "suuren kupin" ansaitakseen. Samilla oli koko joukko sulkia
ampumisesta, sukeltamisesta, "verilöylyistä siirtokunnassa" ja suuret
tupsuniekat sulat männyn kaatamisesta ja huuhkajan ampumisesta.

Jan oli muiden lisäksi saanut sulan jälkien seuraamisesta. Hirven
metsästys oli tehty vielä luonnollisemmaksi siten, että "hirvipoika"
aina pani jalkaansa vanhoista saappaista tehdyt tohvelit; kummankin
tohvelin pohjaan oli naulattu kaksi riviä hevosenkengän nauloja, niin
että ne muodostivat V:n, jonka kärki osoitti eteenpäin. Nämä jättivät
kavionjäljet kaikkialle, minne hirvi vain kulki. Maissinjyvistä oli
muun muassa se haitta, ettei niistä saanut minkäänlaista johtoa,
mihin suuntaan otus oli kulkenut tai milloin se oli palannut
takaisin omia jälkiään, mutta tohvelit päästivät tästä pulasta, ja
kun vielä otettiin hiukan jyviä avuksi, niin saatiin niin hyvät
jäljet kuin suinkin toivoa saattoi. Kaikki oppivat sangen taitaviksi
ja saattoivat nopeaan seurata hyvinkin vähäpätöistä jälkeä, mutta
Jan oli edelleenkin etevin, sillä sen, minkä oli näkönsä puolesta
huonompi, hän korvasi runsaasti kärsivällisyydellään ja tarkalla
havaintokyvyllään. Hän oli jo saanut yhden suuren "kupin" hirven
löytämisestä ja sydämeen ampumisesta ensi nuolella, ennen kuin muut
vielä paikallekaan ennättivät, ja sitä paitsi hän oli voittanut
kuusi muuta suurta "kuppia", yhden siitä, että oli uinut 100 syltä
viidessä minuutissa, toisen siitä, että oli tunnissa kävellyt
kahdeksan kilometriä, kolmannen siitä, kun oli juossut 100 metriä
kolmessatoista sekunnissa, yhden siitä, että tunsi 100 viljelemätöntä
kasvia, yhden 100 linnun tuntemisesta ja yhden huuhkajan ampumisesta.

Guilla oli monta hyvää "kuppia", etupäässä tarkan näkönsä vuoksi.
Hän näki "papuusin skuoon selässä" ja hirven metsästyksessä hän oli
monta kertaa voittanut "kuppeja", jotka eivät paljonkaan puuttuneet
suuresta, mutta tähän saakka kohtalo oli ollut hänelle epäsuopea,
eikä vanha Kalebkaan, joka oli häntä kohtaan puolueellinen, voinut
pätevällä syyllä äänestää hänelle suurta "kuppia".

-- Mistä intiaanit enimmän pitävät miehessä, tarkoitan, että mille he
hänessä antavat suurimman arvon? kysyi Mäihä eräänä päivänä odottaen
että hänen tarkka näkönsä tulisi kunniaan.

-- Urhoollisuudesta, vastasi Kaleb. -- Jos mies on urhoollinen,
niin hän saa heidän mielestään olla mitä muuta tahansa. Se on
heidän paras ominaisuutensa -- mikäli näet miehellä myös on sitä,
mitä urhoollisuuden tehoksi tarvitaan. Eikä tämä käsitys ole vain
intiaaneilla; vakuutan, ettei ole mitään, mikä kenenkään mielestä
olisi niin suuren arvoista. Toiset väittävät pitävänsä yhtä kaikkien
parhaana, toiset toista, mutta kun oikein tiukalle otetaan,
jokaisessa maassa joka mies, nainen ja lapsi enimmän rakastaa ja
kunnioittaa urheutta ja kirkasta rohkeutta ja niihin kuuluvaa tarmoa.

-- _Jaa-a, sen minä sanon_, huudahti Gui innosta kuohahtaen, kun
kuuli rohkeutta näin ylistettävän, -- että _minä_ en pelkää mitään.

-- Vai niin, no mitenkähän olisi, jos antaisit Janille selkään?

-- Hah, se ei ole kohtuullinen kauppa, koska hän on vanhempi ja
suurempi.

-- Minä tarjoan sinulle tilaisuuden koetukseen, Mäihä. Lähde yksin
puutarhaan ja tuo ämpärillinen kirsikoita.

-- Kyllä kai, ja antaisin vanhan Capin syödä itseni.

-- Ei sanonut mitään pelkäävänsä, ja kuitenkin pelkää pientä koiraa,
joka ei ole edes vuoden vanhan mullikan kokoinen.

-- Niin, mutta minä en pidä kirsikoista.

-- No kuules nyt, Gui, minä tarjoan sinulle oikein oivan tilaisuuden.
Katsos tätä kiveä, ja Kaleb näytti hänelle pientä pyöreätä kiveä,
jossa oli reikä. -- Tiedät kai, missä vanhan Garneyn hauta on?

Garney oli muuan rappiolle joutunut sotamies, joka oli ampunut luodin
päähänsä vahingossa, väittivät hänen ystävänsä, ja hänet oli haudattu
maapalstalle, joka oli Raftenin maan pohjoispuolella ja jota luultiin
hänen omakseen, vaikka se olikin kappale itse maantietä, erään
syrjätien risteys. Hauta tuli näin, vaikkeivät sen kaivajat suinkaan
olleet sitä tarkoittaneet, _kahden tien risteykseen_. Kohtalon käsi
oli siis leimannut Bill Garneyn itsemurhaajaksi.

Huhuttiin sellaista, että hänen täytyi vaikeroida joka kerta, kun
rattaat kulkivat hänen päänsä yli, mutta kun hän ei tahtonut, että
nämä valitukset sekaantuisivat pyörien jyrinään, hän odotti puoleen
yöhön ja purki ne silloin itsestään kaikki samalla kertaa. Jokaisen,
joka sattui ne kuulemaan, täytyi vastata jollakin säälin sanalla,
muutoin hän varmaan oli joutuva jonkin kamalan kohtalon saaliiksi.
Tämä oli se tarina, jonka muiston Kaleb nyt veresti ja jonka hän
kertoi sangen voimallisesti, koska se häneen itseensäkin oli jättänyt
syvän vaikutuksen.

-- Kuules nyt, hän sanoi, -- minä menen ja kätken tämän kiven heti
sen paaden taa, joka on Garneyn haudan pään kohdalla, ja lähetän
sinut jonakin yönä sitä noutamaan. Lähdetkös leikkiin?

-- K-yl-lä minä, sanoi kolmas sotapäällikkö ilman huomattavaa
innostusta.

-- Jos hän nyt on niin kärkäs, niin ei häntä yöllä saa tiipiissä
pysymään, huomautti Tikka.

-- Muista nyt, sanoi Kaleb heidän lähtiessään heidän luotaan omaan
kurjaan mökkiinsä, -- nyt sinulla on tilaisuus näyttää, mitä lajia
miestä olet. Minä sidon kiveen nuoran, että varmasti sen löydät.

-- Me rupeamme juuri aterioimaan. Ettekö jää syömään kanssamme, pyysi
Sam, mutta Kaleb lähti tiehensä eikä ollut kutsua kuulevinaankaan.

Yösydännä pojat heräsivät miehen ääneen ja kepin raaputukseen.

-- Pojat! Gui -- Jan! Hoi, Gui!

-- Halloo! Kuka se on?

-- Kaleb Clark! Hei, Gui, kello on nyt puoli kaksitoista. Ennätät
juuri puoliyöksi Garneyn haudalle sitä kiveä hakemaan, ja ellet löydä
juuri oikeata paikkaa, niin _kuuntele valitusta -- se opastaa sinua_.

Tämä rohkaiseva tieto sanottiin käheästi kuiskaten, mistä tuntui
käyvän ilmi, että ukko itsekin oli niin pelästynyt kuin suinkin.

-- Mi-mi-minä, änkytti Gui, en näe tietä.

-- Tämä on koetus koko elinajaksi, poika. Hae se kivi, niin saat
_grand coup_-sulan, kaikkein suurimman kunnian rohkeudesta. Minä
odotan täällä kunnes palaat.

-- E-en minä löydä sitä kirottua vanhaa hautaa näin pimeänä yönä.
Mi-minä -- en mene.

-- Ärrrh -- sinä pelkäät, kuiskasi Kaleb.

-- En minä pelkää, mutta mitä minä lähtisin, kun en kuitenkaan osaa
koko paikalle. Kun tulee kuunvalo, niin minä lähden.

-- Ärrh -- onko täällä ketään niin rohkeata, että lähtee sen kiven
hakemaan.

-- Minä lähden, sanoivat molemmat toiset yhteen ääneen, vaikka
samalla kuului: "mutta minä sentään toivon ettei tarvitsisi".

-- Sinä saat sen kunnian, Jan, sanoi Tikka tuntuvasti helpottuneena.

-- Tietysti tilaisuus on houkutteleva -- mutta -- mutta -- en
minä tahdo mennä sinun edellesi -- sinä olet vanhin, se ei olisi
kohtuullista, vastasi Jan.

-- Taitaa olla parasta, että arpa ratkaisee.

Sam haki pitkän korren Janin kouhiessa kekäleitä palamaan. Korresta
katkaistiin kaksi eripituista palaa, jotka Sam kätki kouraansa.
Ravistettuaan niitä kourassaan hän ojensi ne Janille, niin että vain
molemmat päät jäivät näkyviin, ja sanoi: -- Sen joka saa pitemmän
korren, on lähdettävä. Jan tiesi vanhasta kokemuksesta sen yleisen
juonen, että lyhyempi korsi pistettiin vähän pitemmälle kädestä. Sen
vuoksi hän kävi kiinni toiseen, veti sitä verkalleen ulos -- ja se
tuntui päättömän pitkältä. Sam avasi kätensä ja näytti, että lyhyempi
korsi oli jäänyt siihen, ja sanoi sitten helpotuksesta huokaisten: --
Sinä sait. En tässä maailmassa ole nähnyt kellään olevan niin hyvää
onnea kuin sinulla. Kaikki aivan tunkeutuu tiellesi.

Jos olisi ollut vähänkin verukkeeksi kelpaavaa, Jan olisi sitä
käyttänyt, mutta nyt hänen selvä velvollisuutensa oli lähteä kiveä
hakemaan. Ylpeys kannusti häntä enemmän kuin rohkeus. Hän puki
vaatteet päälleen hermostuneesti ja mitään sanomatta; kädet vähän
vapisivat, kun hän pani kiinni kengännauhat. Ulkopuolella odottava
Kaleb sai tietää, että matkaan suoriutui Jan. Hän rohkaisi poikaa
sanoen: -- Sinä olet oikea miehenalku. Minusta on aina hauska nähdä
urhoollisuutta. Minä tulen kanssasi metsän reunaan -- olisi väärin
tulla pitemmälle -- ja odotan siinä, kunnes palaat. Se on helppo
löytää. Sen pienen jalavan toiselta puolelta neljä paaluväliä aitaa,
iso kivi on sitten suoraan tien toisella puolella. Reikäkiven löydät
sitten pohjoisen aidan puoleiselta kupeelta. Nuora on pantu aivan sen
ison kiven poikki, niin että se on helppo löytää; ja kas tässä, ota
tämä liitu; jos uskallus alkaa pettää, niin pane aitaan merkki siitä,
kuinka kauaksi kuljit, mutta niistä valituksista älä välitä -- ne
ovat paljasta lorua -- älä pelkää.

-- Kyllä minusta tuntuu, että minä pelkään, mutta menen minä silti.

-- Se on oikein, sanoi erämies painokkaasti. -- Ei urhoollisuus ole
niin paljon siinä, ettei pelästy, kuin siinä, että menee vain vaikka
pelkääkin ja näyttää, että osaa pelkonsa hallita.

Näin he juttelivat, kunnes tulivat puiden pimennosta vainioitten
verraten valoisalle aukiolle.

-- Puuttuu tiimalleen viisitoista minuuttia puoliyöhön, sanoi Kaleb
katsoen kelloaan tulituikun valossa. Helposti sinä siellä käyt. Minä
odotan täällä.

Jan lähti sitten yksin.

Oli synkkä yö, mutta hän kulki vainioita pitkin haparoiden
raja-aidalle ja kiipesi sen yli tielle, joka näkyi sysimustassa
pimeydessä vähän vaaleampana. Hän asteli varovasti keskitietä. Sydän
sykki rajusti ja kädet olivat kylmät. Oli hiljainen yö, ja kerran
tai pari hän aidan kulmauksessa säikähti pientä hiiren vikinää,
mutta jatkoi silti matkaansa. Äkkiä hän kuuli tien oikealta puolelta
pimeydestä äänekkään huiskahduksen ja näki sitten valkoisen esineen,
joka sai hänen verensä hyytymään. Se oli valkoisiin puetun miehen
haamu, jolta puuttui pää, aivan niin kuin jutussa kerrottiin. Jan
seisoi maahan jähmettyneenä. Sitten äly tuli vapisevan ruumiin
avuksi. -- Mitä loruja! Se on varmaan valkoinen kivi. Mutta ei, se
liikkui. Janilla oli kädessään vankka keppi. Hän äännähti: -- Sh,
sh, sh! Jälleen ruumis liikkui. Jan hairasi tieltä muutamia kiviä
ja heitti yhden oikopäätä sitä valkoista olentoa kohti. Hän kuuli
puhalluksen ja hyökkäyksen. Se "valkoinen olento" hyppäsi pystyyn ja
juoksi hänen ohitseen tömistäen, mistä hän arvasi, että se olikin de
Neuvillen mummon läsipää lehmä.

Vastavaikutus sai aluksi hänen polvensa lotisemaan, mutta pian voitti
parempi tunne. Jos viaton vanha lehmä uskalsi maata siinä kaiken
yötä, niin mitä hänen tarvitsi pelätä? Hän kulki rauhallisemmin,
kunnes saapui siihen kohtaan, jossa tie alkoi nousta. Pian piti
pienen jalavan näkyä. Hän kulki maantien vasemmanpuoleista reunaa
ja askeliaan hiljentäen kurkisteli pimeyteen. Hän ei ollutkaan niin
lähellä kuin oli otaksunut, ja retken alkuosan jännitys palasi hänen
mieleensä entistä voimallisempana. Hän pohdiskeli itsekseen, eikö
vain jo ollutkin kulkenut sen jalavan ohi -- olikohan paras kääntyä
takaisin? Mutta ei, se ajatus oli sietämätön: sehän olisi ollut
pakoa. Mutta sopihan tähän joka tapauksessa vetää liidulla merkki,
jotta näkyi, kuinka kauas hän oli päässyt. Hän hiipi varovaisesti
aitaa kohti vetääkseen siihen viivan, erotti sitten mielihyväkseen
jalavan, joka ei ollut kuin kymmenkunnan askelen päässä. Puun
saavutettuaan hän laski neljä paaluväliä länttä kohti ja tiesi nyt
olevansa itsemurhaajan haudan kohdalla. Mahtoi olla jotenkin tarkkaan
puoliyön hetki. Hän kuuli mielestään ääntä, joka ei ollut kaukana,
ja tuossa hän tien toisella puolella näki vaaleahkon esineen --
pääkiven. Hän oli kovin levoton ryömiessään sitä kohti niin hiljaa
kuin suinkin. Miksi hiljaa, sitä hän ei itsekään tiennyt. Hän
rämpi tien kummallakin puolella matalan kuraisen ojan poikki, tuli
valkoiselle kivelle ja haparoi sen pintaa kostealla kylmällä kädellä
nuoraa etsien. Jos Kaleb oli sen siihen pannut, niin se oli nyt
kadonnut. Sen vuoksi hän otti liidun taskustaan ja kirjoitti kiveen
"Jan". Hyi, kuinka se liitu raapi rumasti! Hän kopeloi sormillaan
ison paaden sivuilta. Kas tuollahan se oli; tuuli varmaankin oli
puhaltanut sen pois. Hän veti sen luokseen. Kivi luisti paaden poikki
pitäen vielä paljon kovempaa rapinaa, mikä yön hiljaisuudessa kuului
kamalalta. Sitten yhtäkkiä läähähti, rävähti, joku syöksähti, jotakin
räiskähti kuraan tai veteen -- kamalia ääniä, ikään kuin joku olisi
ollut tukehtumaisillaan, jotakuta kuristettu tai yritetty saada
ääntä kurkusta. Jan vaipui hetkeksi kauhistuneena maahan. Hänen
huulensa olivat jäykistyneet liikkumattomiksi. Mutta muisto lehmästä
auttoi häntä. Hän kavahti ylös ja lähti juoksemaan pitkin tietä niin
sukkelaan kuin pääsi kylmä hiki valuen. Hän juoksi niin umpimähkään,
että vähältä oli törmätä kumoon miehen, joka huusi: -- Hei, Jan,
sinäkö se olet? Siellä tuli Kaleb häntä vastaan. Jan ei voinut
puhua. Hän vapisi niin rajusti, että hänen täytyi tarttua erämiehen
käsivarteen kiinni.

-- Mikä se oli, poikani? Minä kuulin sen, mutta mikä se oli?

-- Mi-mi-nä en tiedä, huohotti Jan. -- Se oli ha-hau-dalla.

-- Pentele! Kuulin minä sen, ja Kaleb näytti aika levottomalta, mutta
lisäsi sitten: -- Kymmenessä minuutissa me kuljemme tästä leirille.

Hän otti Janin vapisevan käden ja talutti poikaa jonkin aikaa, mutta
tämä oli aivan ennallaan, kun he saapuivat rastitulle polulle. Kaleb
kulki edellä pimeydessä haparoiden.

Janilta alkoi nyt puhe käydä, ja hän sanoi: -- Kiven minä toin, ja
kirjoitin minä haudalle nimenikin.

-- Kelpo poika! Sinä se olet oikea miehenalku! virkkoi Kaleb ihaillen.

He olivat kovin hyvillään huomatessaan, että tiipiissä oli tuli,
kun he saapuivat lähemmäksi. Aukion reunalla he huhusivat kovalla
äänellä: -- _u-huu -- u-huu -- u-huu -- uu_, yhteisesti hyväksytyn
huuhkajan huudon, jota intiaanit yleisesti käyttivät yömerkkinään, ja
tiipiistä he saivat saman vastauksen.

-- Kaikki hyvin, huusi Kaleb, -- hän teki sen, eikä ole miehenalkua
parempaa ja erinomaisen _grand coup_'n hän on ansainnut.

-- Miksi minä en sentään lähtenyt, sanoi Gui. -- Minä olisin tehnyt
sen juuri yhtä hyvin kuin Jankin.

-- No, mars matkaan vain!

-- Eipä siellä ole enää kiveä, jonka voisin tuoda todistukseksi.

-- Kirjoita nimesi haudalle, niin kuin minäkin tein.

-- Eihän se mitään todistaisi, ja Gui luopui koko asiasta. Jan ei
aikonut kertoa seikkailuaan sinä iltana, mutta hänen kiihtymyksensä
oli ilmeinen, ja pian he saivat hänet kertomaan koko jutun. He
olivat kaamean näköistä joukkoa istuessaan siinä liehahtelevan
tulen ääressä, ja hänen kertoessaan he tunsivat suuren osan samaa
säikähdystä, jonka hän oli vastikään kokenut.

Kertomuksensa lopetettuaan Jan sanoi: -- No, Gui, etkö sinä tahdo nyt
yrittää?

-- Heitä nyt jo, sanoi Gui. En minä ole ikipäivinä nähnyt kenenkään
jankkaavan aina samaa asiaa niin kuin sinä.

Kaleb katsoi nyt kelloansa ikään kuin lähtöä tehdäkseen, mutta Jan
sanoi:

-- Herra Clark, ettekö tahdo nukkua täällä? Guin vuoteessa on hyvää
tilaa.

-- Välipä tuolla, vaikka nukunkin, kun on niin myöhä.



XX

VALKOINEN REVOLVERI


Kalebia odotti aamulla se hauska yllätys, että hän sai syödä
vihamiehensä pojan valmistaman aamiaisen, sillä Samin vuoro oli olla
kokkina.

Suuri Tikka lausui julki koko kokouksen ajatuksen, kun hän aamiaisen
jälkeen virkkoi: -- Nyt minä aion mennä hautaa katsomaan. Epäilen,
että Jan kirjoitti nimensä johonkin vanhaan lehmään, joka siinä
makasi, eikä tämä sitä hyväksynyt, minkä se myös ääneensä ilmoitti!

Muutamassa minuutissa he kulkivat paikalle. Aivan oikein, siinä
oli karkeaan hautakiveen sangen vapisevin, mutta kuitenkin selvin
kirjaimin kirjoitettuna -- Jan.

-- Onpa huononlaista kirjoitusta, huomautti Gui.

-- Totisesti, sinä teit sen! Kelpo poika! sanoi Sam lämmöllä. -- En
minä luule, että olisin uskaltanut.

-- Vetoa, että minä olisin, sanoi Gui.

-- Tässä minä kuljin ojan poikki. Näettekö jälkiäni kurassa? Ja
tuossa kuulin kiljunnan. Katsotaanpa, onko henki jättänyt jälkiä.
Halloo, mitä --

Kurassa näkyivät ison miehet jäljet. Hän oli ryöminyt langeten
käsilleen ja polvilleen. Monessa paikassa näkyi hänen kätensä kuva,
ja kurasta näkyi jotakin loistavaa, puoleksi sisään vaipunutta --
Gui huomasi sen ensimmäiseksi ja otti maasta. Se oli valkokahvainen
Colt-revolveri.

-- Annas kun katsotaan, sanoi Kaleb. Hän pyyhki kuran pois. Hänen
silmänsä syttyivät. -- Tämä on se sama revolveri, joka varastettiin
minulta sillä kertaa kun menetin rahani ja vaatteenikin. Hän tarkasti
aseen kauttaaltaan, loi sitten silmäyksen ympärilleen ja näytti
vaipuvan ajatuksiinsa. Tätä minä en lainkaan käsitä! Hän ravisti
päätään ja aina vähän ajan kuluttua itsekseen sanoi: Tätä minä en
lainkaan käsitä! Kun siinä ei näyttänyt olevan muutakaan näkemisen
arvoista, niin pojat lähtivät astelemaan kotia kohti.

Paluumatkalla Kaleb näytti ajattelevan ankarasti. Hän astui sanaakaan
sanomatta, kunnes oli tultu de Neuvillen mummon mökille, joka oli
hautaa lähinnä. Portilla hän kääntyi ja sanoi: -- Taidan käydä
täällä. Kuules nyt, Jan, sinähän se viime yönä luikkasit?

-- En, herra Clark, en hiiskaustakaan. Ainoa ääni, jonka sain aikaan,
oli se, kun vedin reikäkiven sen ison kiven poikki.

-- Hyvä, tulen leirille teitä katsomaan, sanoi Kaleb ja poikkesi
mummon luo.

-- Aamun rauha teille, ja levätköön sielunne rauhassa, virkkoi
rattoisa vanha eukko tervehdykseksi. -- Tulkaa sisään, Kaleb, ja
istukaa. Entä kuinka jaksavat Saryann ja Dick?

-- He näyttävät onnellisilta ja menestyvät hyvin, sanoi ukko
katkerasti. -- Kuulkaas, mummo, oletteko koskaan kuullut juttua siitä
Garneyn haudasta, joka on tuolla tien vieressä?

-- Jumalan armon ja rakkauden nimessä, mistä saatte päähänne tulla
tuota kysymään? Miksen minä olisi kuullut sitä juttua montakin
kertaa, ja viime yönä minä kuulin sen kummittelevan, ja vieläkin
siitä ihan vapisen.

-- Mitä te, mummo, kuulitte?

-- Hyi, niin pirullista kiljuntaa, ettei sieluparka helvetissäkään
kilju rumemmin. Ja sekä koira että kissa, kumpikin pelästyivät, ja
vanha läsipää lehmä tuli juosten ja hyppäsi veräjänkin yli tieltä
pois päästäkseen.

Tämä se oli, mitä Kaleb tahtoi tietääkin, ja ilmeisellä
uteliaisuudellaan hän sai eukon kertomaan lisää yöllisestä metelistä.
Kun siitä ei enää riittänyt puhuttavaa, Kaleb ehdoin tahdoin avasi
toisen juorusuonen toivoen siitä saavansa vielä enemmän tietoa.

-- Mummo, oletteko kuullut, että viime viikolla tapahtui Downey's
Dumpin tällä puolella ryöstö?

-- En totisesti olekaan, huudahti eukko silmät mielenkiinnosta
palaen, eikä sitä ollut Kalebkaan kuullut; mutta hän tahtoi saada
jutun alkuun. -- No keltä siellä ryöstettiin?

-- Minä en tiedä varmaan, mutta eiköhän se ollut John Evansilta.

-- En minä ole sellaista kuullut, mutta melkein varma minä siitä
olen, että kannatti häneltä ottaakin. Käviväthän ne kelvottomat
täällä minunkin luonani heti, kun alettiin puhua, että minä olin
vanhan lehmäni myynyt. Ja sen minä sanon, että asiat ovat hullusti,
sillä ne peijakkaat vainuavat kyllä heti, kun joku saa rahoja.

-- Se on totta kuin evankeliumi. Mutta milloin teiltä, hyvä mummo,
ryöstettiin?

-- Ryöstettiinkö? Enhän minä sanonut, että minulta ryöstettiin, ja
mummo nauraa hihitti. -- Mutta kyllä niillä rosvoilla oli pahat
aikomukset mielessään, kun ne minun tyköni tulivat. Ja hän kertoi
perin pohjin sen tapauksen, kun miehet olivat murtautuneet hänen
tupaansa kuultuaan huhun, että hänen lehmänsä oli myyty. Hän nauroi
muistellessaan, kuinka se iso mies oli ollut tyly ja se lyhyt ja
leveä iloinen. Niiden mustat parrat, ison rosvon päävamma, hänen
vasenkätisyytensä ja se, että eukko sattumoisin huomasi hänen
oikeassa kädessään olevan vain neljä sormea, kaikki pohdittiin
perusteellisesti.

-- Milloin se tapahtui, hyvä mummo?

-- Varmaan siitä nyt on kulunut kolmen vuoden vaiheilla.

Pyydettyään sitten vähän keuhkojen parannusta Kaleb-ukko lähti mummon
luota ja ryhtyi hyvin perusteellisesti asioita pohtimaan.

Neljän viime vuoden kuluessa oli ympäristössä tapahtunut
monta varkautta. Siitä ei päässyt mihinkään; ne olivat kaikki
samantapaisia; raha vain oli kelvannut, ja rosvot näyttivät tuntevan
kaikki seudun asukkaitten keskinäiset suhteet ja sovittivat
vierailunsa aina sellaiseen aikaan, jolloin isäntä oli saanut rahoja.

Heti kun Kaleb oli poikennut de Neuvillen mummon luo, Jan sanoi
jäljestä päin syntyneen mielijohteensa toteuttaakseen:

-- Lähtekää te, pojat, leiriin; minä tulen perästänne viiden minuutin
päästä. Hän aikoi piirtää miehen lokaan jättämät jäljet voidakseen
seurata tätä ja palasi sen vuoksi takaisin haudalle.

Hän tutki jälkiä mitä huolellisimmin ja leviteltyään vihkonsa
levälleen piirsi ne siihen luonnolliseen kokoon. Tällöin hän huomasi,
että kummassakin korossa oli kolme riviä pieniä hevosenkengän
nauloja, jotka ilmeisestikin oli kotona niihin lyöty, koska ne olivat
niin epätasaiset, ja vasemman kengän pohja oli kulunut puhki. Sitten
hän ryhtyi tutkimaan käsien jälkiä, ja piirsi parhaillaan oikeata
kättä, kun muuan seikka kiinnitti hänen huomiotaan. Aivan oikein! Sen
käden jokaisesta painalluksesta lokaan näkyi, että keskisormi puuttui.

Jan seurasi jälkiä vähän matkaa tietä pitkin, mutta mutkassa ne
poikkesivat vasempaan ja katosivat ruohikkoon.

Palatessaan leiriin hän tapasi Kalebin, joka oli niin ikään
paluumatkalla.

-- Herra Clark, hän sanoi. -- Minä palasin takaisin piirtämään ne
jäljet, ja kuulkaapas, sen miehen oikeassa kädessä oli vain neljä
sormea?

-- Älä hitossa! sanoi Kaleb. -- Onko se varma?

-- Tulkaa itse katsomaan.

-- Oikein! Ei mitään epäilystä, ja takaisin palattaessa Kaleb sanoi:
-- Jan, älä vielä sano niille toisille mitään tästä.

Vanha erämies lähti oikopäätä Poguen luo. Oven lähellä hän näki samat
jäljet mullassa, mutta Dickin ne eivät olleet, se oli varma. Nuoralla
riippuivat kuraiset housut kuivumassa.

Tämän yön jälkeen Janin arvo ukon mielessä kohosi ja Guin aleni,
sillä hän asetti rohkeuden ensi sijalle. Hän pyysi Jania käymään
mökillään katsomassa lumikenkiä, joita hän parhaillaan teki. Kutsu
oli ylimalkainen, ja siksi koko heimo sitä noudatti. Jan ei ollut
käynyt talossa ensi kerran jälkeen. Vierailun alkupuoli sujui juuri
kuin ennenkin. Heidän koputukseensa vastasi koira kovasti haukkuen,
ja sitten kuului ääni, joka käski sitä olemaan alallaan. Kaleb avasi
oven, mutta sanoi nyt: -- Tulkaa sisään. Jos toisten tulo oli hänelle
epämieluisaa, niin ei hän ainakaan sitä ilmaissut. Janin katsellessa
lumikenkiä Gui huomasi ukon vuoteella paljon mieltäkiinnittävämmän
esineen; se oli se valkoinen revolveri, joka nyt oli puhdistettu
ja kaikin puolin hyvässä kunnossa. Kalebin ilo sen löytämisestä
oli rajaton, vaikkei hän sitä näyttänytkään. Hän ei ollut kyennyt
ostamaan uutta, ja hän tervehti aseen kotiin tuloa yhtä iloisesti
kuin kauan kadoksissa ollutta ainoaa lasta.

-- Kuulkaas, Kaleb, emmekö saa vähän ampua? Lyön vetoa, että voitan
koko roikan, huudahti Mäihä.

Kaleb haki muutamia panoksia ja osoitti neljänkymmenen askelen päässä
olevaa kantoa, johon oli veistetty valkoinen pilkka. Gui ampui kolme
tai neljä laukausta ja Jan saman verran, mutta ei kumpikaan osunut
kantoon. Kaleb sanoi silloin: -- Antakaas kun minä näytän.

Pieni revolverin kahva näytti aivan katoavan hänen isoon karkeaan
kouraansa. Hänen pitkä mukurainen sormensa syleili lukkoa
omituisella, mutta sangen tutunomaisella tavalla. Kaleb oli niitä,
jotka ampuvat käsivarsi koukussa, ja revolverin lyhyt piippu oli kuin
hänen oma maalitaulua osoittava sormensa, kun hän yhtä painoa päästi
kaikki kuusi laukausta. Jok'ainoa sattui pilkkaan ja kaksi hiilellä
piirrettyyn mustaan, joka oli sydämenä.

-- Voi herran pohtimet! Tuo se vasta on ampumista! Ja pojat ylistivät
häntä ääneensä.

-- Niin aina, olinhan minä parikymmentä vuotta takaperin aika tekijä,
selitti Kaleb tarpeettoman vaatimattomasti, mutta kasvoillaan sangen
herttainen ilme. -- Mutta tuohan on aivan joutavan helppoa. Nyt minä
näytän teille pari oikeata temppua.

Hän asetti seitsemän ja puolen metrin päähän riviin kolme panosta,
nallit itseensä päin kääntäen, ja laukaisi ne kaikki kolme peräkkäin
kolmella toinen toistaan nopeaan seuraavalla laukauksella. Sitten
hän pisti revolverin takkinsa sivutaskuun ja huolettomasti laukoen
hanaa virittämättä ja vielä vähemmän tähtäämättä tai edes asetta
näyttämättä ampui joka luodin kahdenkymmenen askelen päässä olevaan
pilkkaan. Lopulta hän haki vanhan peltisen hedelmätölkin. Sitten hän
viritti hanan ja laski revolverin oikean kätensä kämmenelle peukalon
viereen ja tölkin sormilleen. Tämän jälkeen hän nakkasi molemmat
ilmaan äkkikeikauksella, niin että ase lensi kolme, tölkki kuusi
metriä ylös ilmaan. Kun revolveri putosi alas, hän tarttui siihen
kiinni ja ampui tölkkiin reiän, ennen kuin se ennätti maahan.

Pojat olivat aivan pökerryksissään kulutettuaan kaikki huudahduksensa
pilkkakokeeseen.

Kaleb astui mökkiin hakemaan rättiä sydänkäpynsä puhdistamiseen, ja
Sam puhkesi puhumaan:

-- No nyt minä tiedän, ettei hän ampunut isää, sillä jos hän olisi
ampunut, niin kyllä hän olisi osunutkin.

Se ei ollut tarkoitettu Kalebin korville, mutta hän kuuli kuitenkin,
tuli ovelle ja sanoi venytellen ja korostetusti: -- Aivan niin. Tämä
mursi sanattoman vihamielisyyden sulut, sillä se oli ensi kerta
jolloin Kaleb sanoi mitään Samille. Tulva mursi tokeen, mutta vielä
uomaan jäi paljon kaunaa ajan hangattavaksi, ja kului kauan, ennen
kuin hän puhui Samille yhtä vapaasti kuin toisille, vaikka hän aikaa
myöten siihen oppikin. Kaikki tuntui nyt niin herttaiselta, että Jan
käytti tilaisuutta ja ilmaisi pyynnön, joka oli kauan ollut hänen
mielessään.

-- Herra Clark, ettekö joskus ota meitä kanssanne pesukarhua
metsästämään? Me tiedämme, missä on paljon pesukarhuja, jotka käyvät
ylempänä jokivarressa maissipellossa syömässä.

Jos Jan olisi kuukausi takaperin tätä pyytänyt, niin siihen olisi
tullut halveksiva kielto. Ennen Garneyn retkeä vastaus luultavasti
olisi ollut: -- Enpä tiedä -- ei ole minulla aikaa, mutta nyt Kaleb
oli saanut hänestä toiset ajatukset, ja vastaus kuului:

-- Kyllä, mielelläni! Vaikkapa ensi yönä, kun on siksi viileää, että
koira viitsii juosta.



XXI

GUIN VOITTOJUHLA


Murmelia pojat olivat metsästäneet sangen säännöllisesti siitä
pitäen, kun sen ensi kerran olivat nähneet. Ohjelma oli aina
jotenkin sama -- joka aamu he yhdeksän tai kymmenen aikaan hiipivät
apilapellolle. Gui tavallisesti ensin keksi vanhan elukan, sitten
kaikki ampuivat eivätkä osanneet, murmeli pinkaisi pesäänsä, ja juttu
jäi siihen siksi päiväksi. Tämä kävi päiväjärjestyksen vakinaiseksi
numeroksi kuin aamiaisen syönti ja paljon vakinaisemmaksi numeroksi
kuin astiain pesu. Kerran tai pari vanha harmaa elukka töin tuskin
pelasti nahkansa, mutta tähän saakka ei sille vielä ollut sen
hullummin käynyt, se päinvastoin oli hyötynyt viisastuessaan. Pojat
eivät sitä vastoin hyötyneet mitään, Guita ehkä lukuun ottamatta.
Hänen pienet haaleat silmänappinsa olivat aina sukkelimmat ja
kehittyivät kerrassaan hämmästyttävän teräviksi. Alussa Jan ja Sam
keksivät murmelin yhtä usein, mutta myöhemmin Gui aina näki sen
ensimmäisenä.

Eräänä aamuna Sam lähestyi riistaa omasta kohdastaan, Gui ja Jan
toisesta kohdasta muutaman askelen päässä siitä. -- Murmelia ei ole
missään! oli Samin ensimmäinen ajatus, mutta Gui huudahti äkkiä:
-- Minä näen sen. Matalasta notkelmasta, hyvinkin kuudenkymmenen
askelen päässä pesästään ja lähes sadan askelen päässä pojista Gui
apilamättään peitosta keksi tuskin kahden neliösenttimetrin laajuisen
alan harmaata turkkia.

Jan ei nähnyt sitä ensinkään. Sam näki, mutta epäili. Pikkuista
myöhemmin murmeli -- sillä se se oli -- nousi takajaloilleen istumaan
ja kohotti apilasta kastanjanruskean rintansa kaikki epäilykset
hälventäen.

-- Jukopliut! huudahti Jan ihaillen. _Se on suurenmoista_. Sinulla
on merkillisimmät silmät, mitä minä olen milloinkaan nähnyt. Sinun
nimesi pitäisi todella olla "Haukansilmä" -- se nimi sinulle sopii.

-- Se passaa, kimitti Gui innostuneesti. -- Tahdotko sinä -- tahdotko
sinäkin, Sam, tahdotko sinäkin sanoa minua Haukansilmäksi? Minusta
sinun pitäisi suostua, hän anovasti lisäsi.

-- Minä olen sitä mieltä, Sam, sanoi toinen päällikkö. -- Hänessä on
huomattu suuret lahjat, todellinen intiaanikyky.

-- Neuvosto pitää kutsua kokoon sitä päättämään. Nyt toimeen!

-- Kuulepas nyt, Mäihä, sinä kun olet niin näppärä, etkö voisi
kiertää metsän kautta teidän puolellenne ja ryömiä apilan läpi, niin
että pääset vanhan murmelin ja sen pesän väliin? esitti ylipäällikkö.

-- Lyön vetoa että voin, lyön dollarin vetoa --

-- Seis nyt, sanoi Jan, -- intiaaneilla ei ole dollareita.

-- No minä lyön vetoa päänahkani -- sen mustan päänahan, minä
tarkoitan -- Samin päänahkaa vastaan, että minä ennen muita tapan
vanhan murmelin.

-- Voi, anna kun minä tapan ensimmäiseksi -- tapa sinä toiseksi,
sanoi Sam rukoillen.

-- Ärr -- sinä pelkäät päänahkaasi.

-- Annas kun minä menen, sanoi Sam.

Kummallakin pojalla oli tukko mustia jouhia, joita he sanoivat
päänahakseen. Se oli köytetty rihmalla päälakeen -- ja siitä Gui
tahtoi lyödä vetoa.

Jan puuttui nyt asiaan: -- Heittäkää nalkutuksenne, suuret
sotapäälliköt, ja käykää toimeen. Jos Tikka surmaa murmelin, niin hän
saa Mäihän päänahan; jos taas Mäihä sen surmaa, niin hän saa Tikan
päänahan, ja voittaja saa sitä paitsi suuren sulan.

Sam ja Jan odottivat metsässä malttamattomina, sillä välin kun Gui
hiipi ympäri. Murmeli näytti tänä päivänä harvinaisen rohkealta. Se
samoili kauas pesältään ja toisin ajoin katosi notkelmiin. Pojat
näkivät Guin ryömivän aidan läpi, mutta murmeli ei sitä huomannut.
Asian laita oli niin, että vihollinen oli aina ennen lähestynyt sitä
toiselta puolelta, minkä vuoksi se ei pitänyt idän suuntaa silmällä.

Gui ryömi vatsallaan maaten eteenpäin apilan läpi. Hän ryömi
kolmisenkymmentä askelta ja oli nyt murmelin ja sen pesän välillä.
Mutta vanha harmaa mätti vain rauhallisesti itseensä apilaa pitäen
samalla silmällä Raftenin metsää. Pojat valtasi tavaton kiihko.
Gui näki heidät, mutta ei nähnyt murmelia. He osoittivat ja
viittoivat. Gui luuli tämän merkitsevän: -- Ammu nyt. Hän nousi
varovasti ylös. Murmeli huomasi hänet ja karkasi suoraan pesäänsä
-- siis Guita kohti. Gui ampui umpimähkään. Nuoli lensi syltä
paria korkealta murmelin pään yli ja se "tavattoman suuri tutiseva
turkiskimppu", joka karkasi suoraan häntä vastaan, herätti kauhua
hänen mielessään. Metsästäjä peräytyi nopeaan tietämättä minne
juosta. Hän oli aivan pesän vieressä. Murmeli kalisteli hampaitaan
ja teki hurjan hyökkäyksen päästäkseen pojan ohi; kumpikin oli
pahoin säikähdyksissään. Gui hyppäsi korkealle kauhusta ja putosi
raskaasti maahan, juuri kun murmelin piti kulkea hänen alitseen
kotiinsa. Poika painoi lähes puoli sataa kiloa, ja koko tämä paino
putosi musertavalla voimalla vanhan elukan päälle likistäen hengen
sen ruumiista. Gui hyppäsi pystyyn juostakseen henkensä edestä, mutta
huomasi samalla murmelin sätkivän maassa ja rohkaisi sen verran
mieltään, että pari kertaa potkaisi sitä kuonoon ja siten lopetti
sen. Kova kiljuna sieltä päin, missä toverit olivat, oli ensimmäinen
merkki, joka Guille vakuutti, että hän oli voittanut. He saapuivat
juosten paikalle ja tapasivat sankarin seisomassa kuten metsämies
valokuvassa, toisessa kädessä jousi, toisessa iso murmeli hännästä
riippuen.

-- Kelpo poika! Uljas poika! Hurraa kolmannelle sotapäällikölle!
Hurraa Mäihä-päällikölle! Eikä Guilla suinkaan ollut syytä valittaa
sitä, ettei saanut toisilta tunnustusta.

Hän röyhisti rintaansa ja näytti kopealta ja ylväältä. -- Olisi
hauska tietää, eikö täällä ole missään enemmän murmeleita, hän sanoi.
-- _Minäpä_ tiedän, kuinka niitä pyydetään, elleivät muut tiedäkään.

-- Jaha, Mäihä, tämä kai käy suuresta "kupista".

-- Lupasitte sanoa minua "Haukansilmäksi" tästä aamusta lähtien.

-- Meidän täytyy päättää tämä asia suuressa neuvostossa, vastasi
ylipäällikkö.

-- Hyvä, pidetään se iltapäivällä, tahdotteko?

-- Hyvä.

-- Kello neljän aikaan?

-- Niin, miksei, milloin vain.

-- Ja te teette minusta "Haukansilmän" ja annatte minulle muhkean
kotkansulan murmelin tappamisesta, ja se tapahtuu kello neljä?

-- Niin kyllä; mutta mitä varten sen pitää tapahtua juuri neljän
aikaan?

Mutta Gui ei näyttänyt kuulevan, ja heti päivällisen jälkeen hän
katosi.

-- Se karkasi astiain pesusta, arveli Tikka.

-- Tuskinpa vain, sanoi toinen päällikkö. -- Minä luulen, että hän
lähti hakemaan omaisiaan näkemään hänen kunniaansa.

-- Niin tekikin. Mutta nytpä vietetäänkin ikimuistettava ilojuhla --
historian käännekohta. Saatpa kuulla, kuinka minä valehtelen kymmenen
miehen voimalla hänen puolestaan.

-- Olkoon menneeksi. Suostun tuumaan. Mene sinä ja hae
teikäläiset. Minä menen Kaleb-ukkoa noutamaan, ja nyt sanomme Guita
"Haukansilmäksi" ja samalla annamme hänelle suuren "kuppisulan".

-- Minä pelkään, etteivät meikäläiset ja Kaleb sovi samaan seuraan,
vastasi Sam, -- mutta luulen, että tämä rehentelevä Gui mielellään
soisi meikäläisten tulevan. Näetkös, isällä on kiinnitys hänen
taloonsa.

Sovittiin siis, että Sam lähtisi hakemaan äitiään ja Jan tekisi
kotkansulan valmiiksi ja nylkisi murmelin.

Ei se juuri ollut karhun kokoinen, mutta murmeliksi se oli hyvin
suuri, ja Jan oli voitosta yhtä ylpeä kuin molemmat toisetkin.
Kello neljään oli vielä tunnin verran aikaa, ja haluten tehdä
Guin voittojuhlan niin intiaanimaiseksi kuin suinkin hän leikkasi
murmelilta kaikki kynnet, sitoi ne nauhaan ja pani tuuman mittaisen
kuoritun ja rei'itetyn seljanpalan aina kahden kynnen välille. Toiset
kynsistä olivat hyvin, hyvin pieniä, mutta tarkoitus oli, että tämä
edustaisi harmaan karhun kynsistä tehtyä kaulakoristetta.

Gui oikaisi kotia kohti niin sukkelaan kuin suinkin
pääsi. Isä huusi hänelle hänen puutarhaa lähestyessään ja
ilmeisestikin hautoi orjantöitä mielessään, mutta Gui hyökkäsi
ruoka-arki-makuu-keittiöhuoneeseen, joka oli anastanut yhdeksän
kymmenesosaa koko talosta.

-- Voi äiti, sinun olisi pitänyt nähdä minut; sinun pitää tulla nyt
iltapäivällä -- minä olen koko heimon numero yksi, ja nyt minusta
tehdään ylipäällikkö. Minä tapoin sen mahdottoman suuren vanhan
murmelin, joka oli vähällä tappaa isän. Ne pojat siellä leirissä --
eivät ne saa mitään aikaan ilman minua. Ne koettivat koettamistaan
enemmän kuin tuhannen kertaa saada sen vanhan murmelin -- niin, minä
vaikka lyön vetoa, että he koettivat miljoonan kertaa, ja minä vain
odotin siksi, että he olivat väsyneet ja luopuivat koko jahdista, ja
silloin minä sanoin: no nyt minä näytän, kuinka se tapahtuu. Ensin
minun täytyi niille näyttää missä se oli. Ne toiset pojat eivät näe
paljon mitään. Sitten minä sanoin: No nyt, Sam ja Jan, jääkää te
pojat tähän, ja jotta te oikein näkisitte, kuinka helppoa se on,
kun osaa, minä jätän tähän jousen ja nuolet ja menen ihan ilman.
Siihen ne sitten jäivät minua katselemaan, ja minä h-i-i-v-i-n
aidan läpi ja minä r-y-ö-m-i-n apilamaan läpi aivan kuin intiaani,
siksi että pääsin sen ja pesän väliin, ja sitten minä luikkasin ja
se tuli puhaltaen ja hampaitaan kalistaen syödäkseen minut, sillä
se näki, ettei minulla ollut keppiä eikä mitään, enkä minä ollut
tietävinänikään, pysyin kylmäverisenä ja odotin, ja juuri kun sen
piti hypätä minun kurkkuuni kiinni, minä käännyin ja potkaisin sitä
kuonoon, niin että se lensi kymmenen syltä korkealle, ja kun se
putosi alas, niin se oli kuolleempi kuin Kilseyn kana, silloin kun
sille sipulia syötettiin. Voi äiti, minä olen paras niistä kaikista,
eivät ne saa leirissä mitään aikaan ilman minua. Minun täytyi opettaa
ne hirveä ajamaan ja katselemaan -- ja -- ja -- paljon muuta, ja
nyt ne tekevät minusta koko heimon ylipäällikön ja antavat minulle
nimeksi "Haukansilmä"; se on intiaanien tapa. Se tapahtuu kello neljä
nyt iltapäivällä, ja sinun pitää tulla katsomaan.

Burns pilkkasi koko komentoa ja käski Guita lähtemään perunamaalle
työhön, ja jos poikalurjus jättäisi veräjän auki, niin että siat
pääsisivät karkaamaan, niin hän nylkisi tämän elävältä -- ei hänen
talossaan suvaita semmoisia hullutuksia. Mutta rouva Burns ilmoitti
hänelle tyynesti, että _hän_ aikoi mennä. Hänestä tuntui melkein kuin
poika olisi saamassa oppiarvoaan yliopistossa. Burns ei siis antanut
asialle kannatustaan, mutta entä lapset? Se asia järjestettiin
pian. Äidillä oli kahden tunnin kova työ, ennen kuin nämä neljä
likaista ja melkein alastonta onnellista ruskeakätistä ja -jalkaista
pellavatukkaa oli kammattu ja hameineen ja rimsuineen ja kenkineen
muutettu neljäksi pieneksi marttyyriksi. Sitten he kaikin kulkivat
vainion poikki, rouva Burns pikkusiskoa toisella käsivarrellaan,
toisessa kädessä hillotölkkiä kantaen. Gui juoksi edellä tietä
näyttämässä, ja nelivuotias, kolmivuotias ja kaksivuotias muodostivat
käsi kädessä kulkien vinorivin äitinsä vanavedessä.

He hämmästyivät jonkin verran, kun heidän leiriin saapuessaan rouva
Raften ja Minnie olivat siellä juhlavaatteissa. Margetin ensimmäinen
tunne oli kiukku, mutta seuraava ajatus oli miellyttävämpää laatua.
Tuo "hienohelma" nainen, vihollisen vaimo, saisi nähdä hänen poikansa
voittojuhlan, ja rouva Burns käytti paikalla tilaisuutta noustakseen
istumaan ylimmälle orrelle.

-- Hyvää päivää, rouva Raften; toivon että voitte hyvin, hän sanoi
hieman pisteliäästi hymyillen ja tehden suurenmoisen yrityksen
saavuttaakseen yliotteen.

-- Kiitoksia, voin sangen hyvin. Tulimme katsomaan, kuinka pojat
tulevat toimeen leirissään.

-- Ne ovat tulleet sangen hyvin toimeen _sen jälkeen kun minun
poikani liittyi joukkoon_, vastasi rouva Burns kaksintaistelu yhä
mielessään.

-- Niin olen kuullut; toverit ovat alkaneet pitää hänestä kovasti,
vastasi rouva Raften koettaen riisua viholliseltaan aseet.

Tämä puhe tehosi. Rouva Burnsin tarkoituksena oli ennättää ennen kuin
vihollinen, mutta hämmästyksekseen huomatessaan, että vihollisen
vainio oli aivan rauhallinen, hän suostui välirauhaan, ja kun
vielä rouva Raften oli hyväillyt ja kiitellyt kolmea pellavatukkaa
ja ylistänyt Guita ylimmilleen, salainen sotakanta muuttuikin
herttaiseksi sydämellisyydeksi.

Pojat olivat nyt saaneet päämenoja varten kaikki valmiiksi.
Vasikannahkavaipalla tiipiin toisessa päässä oli neuvosto; Gui
murmelin nahalla istuen ja melkein näkymättömiin sen peittäen, Sam
hänen vasemmalla ja Jan rumpuineen oikealla kädellään. Keskellä
loimusi neuvostotuli. Ilmanvaihdon parantamiseksi oli tiipiin
vaatetta varjon puolelta kohotettu ja vieraitten piiri oli osaksi
tiipiissä, osaksi ulkona.

Suuri sotapäällikkö sytytti ensin rauhanpiipun, pöllytteli sitä
minuutin verran, puhalsi sitten neljät savut neljään ilmansuuntaan
ja antoi sen toiselle ja kolmannelle sotapäällikölle, jotka tekivät
samoin. Pikku Majava paukautti rumpua kolme kertaa hiljaisuutta
vaatiakseen, ja Suuri Tikka nousi ylös:

-- Te Sangerin intiaanien suuret päälliköt, pienet päälliköt, urhot,
soturit, neuvottelijat, skuoot ja papuusit: Kun meidän heimomme kävi
sotaa niiden -- niiden -- niiden -- muiden intiaanien -- niiden
tuohikansalaisten kanssa, niin me otimme vangiksi yhden heidän
sotureistaan ja kidutimme hänet pari kolme kertaa kuoliaaksi, ja
hänessä huomattiin niin harvinaisen hyvät lahjat, että me otimme
hänet heimoomme --

Äänekkäitä huutoja: -- Hau -- hau -- hau -- Janin johdolla.

-- Karkeloitiin aurinkokarkelo hänen hyväkseen, mutta hän ei
ruskettunut -- näytti liian vihreältä, ja me siis nimitimme hänet
Mäihäksi. Sen jälkeen hän on taistellen kohoamistaan kohonnut ja nyt
hänestä tehdään kolmas sotapäällikkö --

-- Hau -- hau -- hau.

-- Eräänä päivänä koko heimo lähti yhdessä sotimaan vanhaa harmaata
karhua vastaan ja ottamaan sen saaliikseen, mutta joutui surkeasti
alakynteen. Onneksi silloin sotapäällikkö Mäihä tuli apuun ja lopetti
sen vanhan pedon kerran kuonoon potkaisemalla. Tämänkaltaiset
urotyöt ovat liikuttavia. Semmoista poikaa, joka sillä tavalla
potkaisee, ei sen jälkeen passaa sanoa Mäihäksi. Ei, hyvät herrat!
Se olisi vääryys. Hän on sotapäälliköiden kesken pienin soturi,
mutta hän näkee kauemmaksi ja useammin kuin hänen parempansa. Hän
näkee nurkan ympäri ja puun puhki. Paitsi ehkä yöllä hän on koko
varustuksen hakanäkijä ja neuvosto on päättänyt antaa hänelle nimeksi
"Haukansilmä".

-- Hau -- hau -- hau -- hau -- hau --

Pikku Majava antoi nyt yli-sotapäällikölle latuskaisen valkoisen
pintapuun kappaleen, johon oli isoin kirjaimin kirjoitettu "Mäihä".

-- Tässä on se nimi, jolla hän tunnettiin, ennen kuin hän oli suuri
ja kuuluisa, ja tämä on nyt sen lopun loppu. Päällikkö nakkasi
puupalikan tuleen ja sanoi: -- No nyt nähdään, oletko sinä liian
vihanta pakaksesi. Pikku Majava antoi sitten Tikalle kauniin
kotkansulan, jossa oli punainen tupsu ja miehen kuva, miehellä
haukan pää ja nuoli päästä lentämässä. -- Tämä näin on oikein
parasta laatua kotkansulka palkaksi niistä teoista, joita hän on
tehnyt, ja siinä myös osoitetaan, että hän on Haukansilmä (sulka
pistettiin Guin tukkaan ja kynsi-kaulakoriste hänen kaulaansa, ja
joka puolelta kuului äänekkäitä huutoja: -- Hau -- hau -- hau, ja
rumpua paukutettiin), ja sen vietävän joka tämän jälkeen sanoo häntä
Mäihäksi, pitää kumartua ja Haukansilmän pitää potkaista häntä.

Huudettiin yhteen ääneen: -- Hau -- hau. Gui koetti kovasti pysyä
arvokkaan näköisenä ja olla irvistämättä, mutta se kävi yli hänen
voimiensa. Hän hymyili niin, että suu venyi yli korvien. Hänen
äitinsä säteili ylpeydestä, kunnes hänen silmänsä vettyivät ja
rupesivat vuotamaan kyyneliä.

Jokainen luuli nyt menojen päättyneen, mutta Jan nousi ylös ja
aloitti: -- Sangerin heimon päälliköt, skuoot ja papuusit, yksi asia
on unohdettu: Kun me lähdimme karhua metsästämään, niin minä olin
erään kaupan todistajana kahden sotapäällikön välillä. He löivät
meidän heimomme tavan mukaan vetoa ja panivat päänahkansa vedon
hinnaksi, kumpikin väittäen tappavansa karhun. Ylipäällikkö Tikka oli
toinen, Haukansilmä toinen. Haukansilmä, saat ottaa Tikan päänahan.

Sam oli unohtanut tämän asian, mutta hän kumarsi päänsä. Gui
katkaisi nauhan ja kohottaen päänahan ilmaan päästi kovan, hirmuisen
sotahuudon, jota jokainen säesti mikä mitäkin melua pitäen. Tämä
oli kaiken huippu. Rouva Burns itki ilosta, kun hänen urhoollinen
poikansa näin oli lopultakin saanut tunnustusta.

Sitten hän meni Samin luo ja sanoi: -- Kutsuitko sinä teikäläiset
tänne näkemään minun poikaani kiitettävän?

Sam nyökäytti ja vilkutti toista silmäänsä.

-- No hyvä, minä en välitä siitä, kuka sinä olet, Raftenko vai et,
mutta sinulla on hyvä sydän ja se on oikeassa paikassa. Minä en ole
koskaan ollut niiden puolella, jotka sanovat, että "ei kenessäkään
Raftenissä ole mitään hyvää". Minä aina väitän, että jokaisessa
ihmisessä on jotakin hyvää. Minä tiedän, että sinun isäsi _on_
ostanut meidän talomme kiinnityksen, mutta sitä minä en ole koskaan
uskonut, että sinun äitisi varasti meidän hanhemme, _enkä koskaan
sitä usko_, ja kun minä ensi kerran kuulen puhuttavan Rafteneista
pahaa, niin minä avaan suuni ja sanon mitä tiedän.



XXII

PESUKARHUN METSÄSTYS


Jan ei unohtanut luvattua pesukarhun metsästystä -- hän päinvastoin
odotti sitä sangen malttamattomana, ja parin päivän kuluttua pojat
tulivat auringonlaskun aikaan Kalebin luo ja muistuttivat häntä
tästä lupauksesta. Oli painostavan lämmin yö, mutta Jan oli varma
siitä, että ilma oli juuri sellainen kuin piti ollakin pesukarhun
metsästykseen, ja hänen innostuksensa voitti kaikki esteet. Kalebia
huvitti tämä "viileä yö", jonka he olivat valinneet, mutta hän
otaksui ilman myöhemmin jäähtyvän.

-- Painakaa puuta, pojat -- painakaa puuta, pojat, hän sanoi
huomatessaan heidän olevan aikeissa paikalla lähteä matkaan. --
Pesukarhut eivät ole liikkeellä ennen kuin pari kolme tuntia
auringonlaskun jälkeen.

Hän siis istui ja poltti piippua Samin turhaan yrittäessä tehdä
vanhan Turkin kanssa tuttavuutta. Jan piirsi vihkoonsa mitä huomasi
muutamassa seinälle naulatussa siivessä, ja Gui teki tunnetuksi
viimeisen parannetun painoksen hirvenajo-urotöistään ja murmelin
tappamisesta, samalla kun lateli kaikenlaisia mahtavia tuumia, kuinka
hän aikoi suurenmoisesti nitistää jokaisen pesukarhun, minkä he
suinkin sattuisivat kohtaamaan.

Inttäen, että kuluisi ainakin tunti, ennen kuin oltaisiin paikalla,
Jan sai joukon jo yhdeksän aikaan liikkeelle, ja Kaleb otti Guin
ehdotuksesta mukaan pienen kirveen. Pitäen vanhaa Turkkia kaiken
aikaa seurassaan he lähtivät astumaan maantietä ja kulkivat puolen
tuntia "Kulmausta" kohti. Samin johdolla he sitten kiipesivät aidan
yli, kulkivat perunapellon poikki ja tulivat joen rannalle pienelle
maissipellolle.

-- No Turkki, hae nyt! Hae! Hae! Hae! ja joukko istui aidalle riviin
odottamaan mitä seuraisi.

Turkki oli koira, jolla oli luonnetta. Se metsästi mitä tahtoi ja
milloin tahtoi. Se kyllä seurasi isäntäänsä pesukarhumaille, mutta
isäntä ei saanut sitä ajamaan pesukarhua eikä mitään muutakaan,
ellei sitä itseään huvittanut. Kaleb oli varoittanut poikia olemaan
alallaan, ja he istuivat aidalla hiljaa kuin myyrät odottaen vanhan
koiran haukkumista. Se oli lähtenyt maissin sekaan haistelemaan ja
etsiskelemään. Sen askelet kuuluivat sangen selvään ja se läähätti,
kuin olisi siitä höyryä päästetty. Se oli jännittävän odotuksen
aikaa, mutta koira samosi etäämmälle ja askelten ääni hälveni. He
olivat istuneet siinä kaksi pitkää minuuttia, kun syrjäisestä vainion
kulmasta kuului koiran matalahko kiljaus ja sitten äänekäs _hau-vau_,
niin että Janin sydän hätkähti.

-- Riistaa liikkeellä, sanoi Sam hiljaisella äänellä.

-- Lyön vetoa, että minä kuulin sen ensiksi, kimitti Gui. Janin
ensimmäinen ajatus oli hyökätä umpimähkään koiran perässä. Hän oli
usein kuullut, että metsästäjäin tapana oli rajusti seurata koirien
perässä, mutta Kaleb pidätti häntä.

-- Maltahan mielesi, poika; aikaa on enemmänkin. Emme vielä tiedä
mitä se ajaa.

Sillä Turkki, samoin kuin useimmat rajamaakoirat, lähti melkein
mille jäljille tahansa -- olipa sitä syytetty omienkin jälkiensä
haukkumisesta -- ja niiden asiana, jotka sen parhaiten tunsivat,
oli haukkumisen laadusta arvata, mitä riistaa se milloinkin ajoi.
Mutta kauan ja kärsivällisesti he saivat odottaa koiran sen koommin
haukkumatta. Pian kuuluikin sitten kahinaa, ja Turkki tuli isäntänsä
luo ja kävi hänen jalkainsa juureen maata.

-- Turkki, lähdepäs liikkeelle; hae, hae! Mutta koira ei
liikahtanutkaan. -- Toimeen, toimeen, ja Kaleb läjäytti sitä pienellä
kepillä. Koira pakeni syrjemmäksi, mutta kävi jälleen läähättäen
maata.

-- Mikä se oli, herra Clark? kysyi Jan.

-- Enpä tiedä. Ehkä vain loukkasi jalkansa oksaan. Mutta se on
varmaa, ettei täällä ole tänä yönä pesukarhuja. Eikä tämän jälkeen
toistekaan. Me tulimme vähän liian aikaisin, ja ilma on koiralle
liian lämmin.

-- Emmekö voisi mennä joen poikki Boylen metsään, ehdotti Tikka. --
Siellä varmaan tapaamme jotakin. Larry de Neuville vannoo nähneensä
siellä yksisarvisen samana yönä, kun hän palasi Garneyn ruumiin
valvonnasta.

-- Kuinka te haukunnasta tiedätte mitä koira ajaa? kysyi Jan.

-- Hm! vastasi Kaleb pistäessään poskeensa uuden tupakkamällin. --
Helppohan se on, jos tuntee maan ja riistan ja koiran. Ei tietenkään
ole kahta koiraa samanlaista; pitää tuntea koiransa, ja jos se on
hyvä koira, niin sen avulla voi paljon oppia jälkien seuraamisesta.

Puro oli tätä nykyä melkein kuivilla, niin että sen poikki pääsi
miltä kohdalta vain halutti. Tunnustellen tietään pimeän metsän
läpi silmät enimmäkseen suljettuina he haparoiden kulkivat Boylen
avokentälle ja sitten sen poikki vanhaan metsään. Turkki oli purolla
eronnut heistä ja sitten seurannut sitä erääseen lammikkoon saakka,
jossa se meni uimaan. Heidän metsään mennessään koirakin saapui
siihen likomärkänä ja valmiina toimeen.

-- Lähdepäs nyt hakemaan, Turkki. Ja jälleen kaikki istuivat maahan
sen asiantuntijalausuntoa odottamaan.

Se saatiinkin sukkelaan. Jonkin aikaa kierreltyään ja kaarreltuaan
vanha koira juoksi, ikään kuin olisi ollut päivänvalosta aivan
riippumaton, alkoi haistella äänekkäästi ja vinkua hiljaa, ja nyt
kuultiin hännän takovan pensaissa sen kuivan tiheikön läpi kulkiessa.

-- Kuules tuota! Nyt sillä on jotakin tiedossa, sanoi Kaleb
kuiskaten. -- Odottakaas vähän.

Kiireesti koira selvitteli pulmaista vyyhteä, ja kun se viimeinkin
oli päässyt niin pitkälle, että alkoi olla asiasta varma, se päästi
lyhyen haukahduksen. Kuului toinen rupeama haistelua, sitten taas
haukahdus, sitten väliajoin monta pientä haukahdusta ja lopuksi
lyhyt ajohaukunta; sitten ajohaukunta alkoi uudelleen, mutta se oli
epäsäännöllistä ja hataraa. Äänistä kuuli, että koira juoksi metsässä
piiriä, mutta lopulta lakkasi liikkumasta, sillä kaikki haukunta
kuului nyt yhdestä paikasta. Kun metsämiehet olivat saapuneet
paikalle, oli koira ryöminyt puolta ruumista myöten kannon alla
olevaan koloon ja kuopi ja haukkui.

-- Hohhoh, sanoi Kaleb, -- metsäkaniini vain. Olisihan minun pitänyt
se tietää, kun se noin helposti haistoi ja kierteli puuhun ajamatta.

Turkki siis kutsuttiin pois, ja seura haparoi tietään pilkkopimeän
metsän kautta uusia seikkailuja etsimään.

-- Metsän alapäässä on jonkinlainen suonsilmäke -- siellä voisi olla
pesukarhuja sammakoita pyytämässä, arveli Tikka.

Koira siis taas usutettiin etsimään, kun oli päästy vesipaikan
läheisyyteen. Kuivassa metsässä ei haju helposti tuntunut, mutta
suon kostea reuna oli hyvä, ja Turkki osoitti suurta mielenkiintoa
ja haisteli kovasti. Valmistavaa _uhuh!_ seurasi pari kiljauksen
tapaista ja sitten täysääninen _hau-hauuu!_ jotka selvästi ilmaisi,
että se oli vihdoinkin tavannut verekset jäljet. Ah, kuinka
ihmeellisen sykähdyttäviä torventörähdyksiä ne olivat! Jan käsitti
ensi kerran ajohaukunnan tenhovoiman, jonka ylistystä niin usein on
laulettu.

Metsästäjät istuivat odottamaan tulosta, sillä siitä ei ollut mitään
tietoa, kuten Kaleb sanoi, minne eläin juoksisi.

Koira haukkui täyteläisimmällä äänellään nopein väliajoin, mutta ei
juossut piiriä. Äänen suunnasta voitiin arvata, että ajo kävi suoraan
poispäin, ulos metsästä, itää kohti avoimen kentän poikki, ja sangen
kiivasta vauhtia säännöllisen täyden haukunnan säestäessä, jota eivät
äänteet eivätkä epäröinnit keskeyttäneet.

-- Minä luulen sen ajavan Gallaghanin vanhaa kettua, sanoi erämies.
-- Ne ovat jo ennenkin tätä leikkiä pitäneet, eikä mikään muu kuin
kettu juoksisi noin suoraan eikä saisi Turkista tuommoista ääntä
lähtemään.

Ajo hälveni lopulta etäisyyteen, ehkä puolentoista kilometrin päähän,
mutta mitäpä he muuta saattoivat kuin odottaa. Jos Turkki olisi ollut
täysverinen ja opetettu kettukoira, niin se oli seurannut niitä
jälkiä koko yön, mutta se palasi jo puolen tunnin kuluttua läähättäen
ja lämmenneenä ja hyökkäsi oikopäätä matalaan lammikkoon.

-- Kaikki on nyt kaikonnut tiehensä, huomautti Kaleb. -- Voisimme
koettaa lammikon toista puolta. Kerran taipari koira kävi uteliaaksi,
mutta päätti sitten, että se on turhaa puuhaa, ja palasi läähättäen
isäntänsä jalkoihin.

He olivat nyt kulkeneet niin kauas kotia kohti, että peltojen poikki
oikaisemalla olisivat äkkiä päässeet omaan metsään.

Kuu nousi heidän sinne päästessään, ja heidän niin kauan
pilkkopimeässä haparoituaan yö näytti nyt sangen valoisalta ja
kirkkaalta.

He olivat kulkeneet puron poikki de Neuvillen mummon mökin
alapuolella ja astelivat vanhaa metsäpolkua, joka seuraili läheltä
jokea, kun Turkki pysähtyi haistelemaan, juoksi edes takaisin
pari kolme kertaa, herätti sitten kaikki kaiut täysiäänisellä
torventoitotuksella ja kääntyi jokea kohti.

-- _Vau-vau-vau-vau_, se luikkasi nelisenkymmentä askelta ja pysähtyi
sitten. Haukunta oli aivan samanlaista kuin ketunkin jäljillä, mutta
tämän eläin mutkitteli, ja nyt ajo katkesi.

He kuulivat koiran etsivän aivan läheltä ja kauempaa, mutta se ei
ääntänyt ensinkään.

-- Mikä se on, Kaleb? kysyi Sam tyynesti ja varmasti kokonaan
unohtaen, kuinka lyhyt heidän tuttavuutensa oli.

-- En tiedä, vastasi Kaleb lyhyesti.

-- Ei suinkaan se kettu ole, vai mitä? kysyi Jan.

Mutta äkkiä koira taas alkoi: -- Vau -- vau -- vau -- satakunnan
askelen päässä ja samassa keskustelu keskeytyi. Koira oli taas
aivan tuoreilla jäljillä. Ajo oli katkennut aidan kohdalla, ja tämä
osoitti, sanoi Kaleb, että se oli pesukarhu, ellei sattunut olemaan
joku vanha kotikissa. Nämä ovat ainoat eläimet, jotka voivat yöllä
juosta aidan selkää pitkin.

Nyt oli helppo seurata. Kuutamo oli kirkas, ja koiran haukuntaääni
täyteläinen ja säännöllinen. Ajo kulki suoraan alaspäin puronvartta,
monen mutaisen allikon ja rämeen poikki.

-- Tuo ratkaisee asian, huomautti erämies päättävästi. -- Kissa ei
mene veteen. Se on pesukarhu! Ja kun he riensivät perässä, niin he
kuulivat koiran haukunnan äkkiä muuttuvan, se ei enää ollut samaa
syvä-äänistä raikuvaa _v-a-u-a-u_ kuin ennen, vaan koveni vihaiseksi
meteliksi, johon sekaantui kiljunaa, ärinää ja haukkumista.

-- Heh -- heh. Tuo merkitsee, että nyt se on kiinni saamassa. Noin se
tekee, kun _näkee_ eläimen.

Mutta "näkemisen meteli" loppui lyhyeen, ja koira haukkui nyt
kiljahdellen _samassa paikassa_.

-- Juuri niin! Se on noussut puuhun! Pesukarhu se on! ja Kaleb kulki
edellä suoraan sitä paikkaa kohti.

Koira haukkui ja hyppi isoa niinipuuta vastaan, ja Kaleb sanoi: --
Hm, en ole koskaan nähnyt pesukarhun toisin tekevän -- se nousee aina
korkeimpaan ja pahimpaan puuhun, mitä on koko metsässä. No, kuka
teistä on paras kiipeämään?

-- Jan on, sanoi koetteeksi Sam.

-- Pääsetkö sinä tuohon, Jan?

-- Kunhan yritän.

-- Eiköhän ole parasta ensin tehdä tuli, niin että näemme sen, sanoi
Tikka.

-- Jos se olisi murmeli, niin pian se olisi täällä maassa, tokaisi
Haukansilmä, mutta ei kukaan ollut kuulevinaankaan.

Sam ja Jan kokosivat risuja, ja pian ympärillä olevia puita
valaisi leimahteleva punainen lieska. He tähyilivät tarkkaan isoon
niinipuuhun, mutta eivät saaneet otusta näkyviinsä. Kaleb otti
soihdun ja löysi kaarnasta vähän tuoretta multaa. Seuraten jälkiä
taapäin siihen paikkaan, jossa ne kulkivat puron poikki, he löysivät
jäljen, -- epäilemättä se oli ison pesukarhun jälki.

-- Kai se on jossakin kolossa; se on varmaan tässä puussa, ja
niinipuut ovat aina onttoja.

Jan katseli paksua tyveä epäilevän näköisenä, voisiko hän sitä
kiivetä.

Kaleb huomasi hänen epäröimisensä ja sanoi: -- Niin kyllä. Sinulla
ei siipien väli ole neljää ja puolta metriä, vai mitä? Mutta odotas
vähän --

Hän astui lähellä olevan pitkän hoikan puun luo, hakkasi sen
muutamassa minuutissa poikki kirveellään ja kaatoi sen sillä tavalla,
että se jäi ison niinipuun alimman oksan nojalle. Tätä pitkin Jan
pääsi helposti kiipeämään, vieden mukanaan vankan taakseen sidotun
jalavakepin. Kun hän oli päässyt isoon niinipuuhun, niin hän katosi
sen vihantiin lehviin, mutta pojat alhaalta valaisivat soihduilla
sillä tavalla, että hänelle kiersi valoa, minne hän vain kiipesikin.
Ensin Jan ei löytänyt koloa enempää kuin pesukarhuakaan, mutta kauan
etsittyään ylimmistä oksista hän näki suuren karvatukon korkealla
haarassa ja siitä kiilsi kaksi silmää, jotka saivat värähdyksen
käymään hänen lävitseen. Hän luikkasi: -- Täällä se on! Pitäkää
varanne siellä alhaalla. Hän kiipesi lähemmäksi ja koetti sysätä
pesukarhun putoamaan, mutta se piteli lujasti kiinni eikä ollut
tietävinäänkään, ennen kuin hän oli kiivennyt yläpuolelle, silloin se
hyppäsi ja kapusi alemmalle oksalle.

Jan seurasi perässä, ja puun alla toverit kiihtyivät julmasti, he
kun eivät nähneet mitään ja vain rähinästä ja ärinästä päättivät,
että Jan ja pesukarhu tappelivat. Vielä toisenkin aseitten mittelyn
jälkeen pesukarhu lähti oksanhaarastaan ja kiipesi runkoa pitkin
alaspäin, kunnes saapui oksaa vastaan nojaavalle nuorelle puulle,
ja siihen se istuutui jääden tuijottamaan alla olevia metsästäjiä.
Vanha koira päästi ulvonnan otuksen nähdessään, ja Kaleb, toiselle
puolelle astuen, veti taskustaan revolverin ja ampui. Pesukarhu
putosi kuolleena heidän keskelleen. Turkki hyppäsi tappelemaan, mutta
se ei ollut tarpeen, ja Kaleb pyyhkieli vanhaa valkoista pistooliaan
hyväillen ja ylpeänä, ikään kuin sitä yksin olisi ollut kiittäminen
siitä, että se sattui niin paikalle.

Jan laskeutui sukkelaan alas, vaikka se olikin vaikeampaa kuin
kiipeäminen. Hän riensi kiihtyneenä piiriin ja silitteli pesukarhua
sekavin tuntein ja kaikesta huolimatta suruissaan siitä, että se oli
tapettu, joskin toisaalta voitonriemuisena siitä, että oli ollut
ensimmäisenä sen pyynnissä. _Se oli hänen pesukarhunsa_, ja kaikki
myönsivät niin olevan. Sam kiikutti sitä koivesta ja sanoi: -- Lyön
vetoa, että se painaa viisitoista kiloa.

Gui sanoi: -- Hohhoh! Se ei ole puoltakaan siitä kuin se murmeli,
jonka minä tapoin, ettekä te olisi sitä mitenkään saaneet, ellen minä
olisi muistanut kirvestä.

Jan arveli, että se mahtoi painaa kahdeksantoista kiloa. Kaleb arvasi
kolmetoista (myöhemmin he saivat tyytyä siiten, että se tuskin painoi
yhdeksää). Heidän näin puhuessaan koira päästi vihaisen haukunnan,
siihen tapaan kuin se vieraita haukkui -- Kaleb sanoi sitä sen
"ihmisääneksi" -- ja samassa William Raften astui piiriin. Hän oli
nähnyt pimeässä tulta ja peläten metsän syttyvän palamaan näin
kuivana aikana hän oli pukeutunut ja lähtenyt ulos.

Raften ei ollut huomaavinaankaan poikaansa, vaan sanoi Kalebille
ilkkuen: -- Ethän vain aio ampua minua toista kertaa, vai mitä? Ei se
kannata; ei minulla ole tänään rahaa mukana.

-- Kuulkaas nyt, isä, sanoi Sam keskeyttäen, ennen kuin Kaleb ennätti
vastata, -- tuo ei ole reilua. Minä tiedän, ja teidän pitäisi se myös
tietää, että se on paljasta lorua, että Kaleb muka on koettanut ampua
teitä. Jos hän olisi sen tehnyt, niin hän olisi osunutkin. Minä olen
nähnyt hänen ampuvan.

-- Et humalassa.

-- Viime kerralla kun minä olin humalassa, olimme molemmat, sanoi
Kaleb vihaisesti sananvuoron saadessaan.

-- On sekin mies, joka vannoi, ettei hänellä ollut revolveria, ja
Raften osoitti Kalebin asetta. -- Minä näin tuon kapineen sinun
kädessäsi kymmenen vuotta takaperin. Ja se on varmaa, etten minä
pelkää sinua enkä sinun revolveriasi, Raften sanoi nähdessään Kalebin
hypistelevän valkoista sydänkäpyään. -- Ja sen minä sanon sinulle,
etten minä salli sinun ja lampaita repivän koirasi mellastavan
metsässäni ja tekevän tulta kesäkuivalla.

-- Hitto vieköön sinut, Raften, minä olen karttanut sinua minkä
olen voinut. Kaleb teki uhkaavan liikkeen ja epäilemättä olisi
tehnyt totta maineestaan, mutta Sam juoksi väliin, isäänsä takaperin
työntäen, Jan tarrasi kiinni Kalebin revolverikäsivarteen Guin
paetessa puun taa hyvään turvaan.

-- Pois tieltä, penikat! ärjäisi Kaleb.

-- Kaikin mokomin, sanoi Raften ärsyttävästi, -- nyt kun taas tapaat
minut aseettomana. Sinä kelvoton pelkuri! Pois tieltä, pojat,
niin selvitän välini hänen kanssaan. Pelko oli Raftenille todella
tuntematon, ja pojat olisi työnnetty syrjään ja siinä olisi käynyt
hullusti, ellei Raften kotoa lähtiessään olisi käskenyt molempia
palkkamiehiään tulemaan mukaan tulta sammuttamaan ja nämä nyt olisi
ilmestyneet paikalle. Toinen heistä oli Kalebin hyvä ystävä, toinen
puolueeton, ja he saivat tappelun estetyksi. Nyt Sam puhkesi puhumaan:

-- Kuules nyt, isä, se olisi ollut sinulle oikeus ja kohtuus, jos
olisit saanut luodin lävitsesi. Minä vallan tulen kipeäksi, kun sinä
noin lennät Kalebin silmille. Ei hän tätä tulta tehnyt; minä ja Jan
sen teimme, ja kyllä se sammutetaan. Sinä vihaat Kalebia, vaikkei hän
ole koskaan tehnyt sinulle pahaa. Sinä lennät hänen silmilleen aivan
samoin kuin de Neuvillen mummo sinun silmillesi, kun ensin oli saanut
tavarat hyvään talteen. Sinun pitäisi hävetä. Kun ei voi todistaa,
niin on parasta pitää suunsa kiinni.

Raften vähän hölmistyi tämän purkauksen vuoksi, varsinkin kun hän
huomasi seuran olevan häntä vastaan. Hän oli usein nauranut sitä,
että de Neuvillen mummo häntä niin kiukkuisesti vihasi, vaikkei hän
ollut muuta kuin auttanut eukkoa. Hänen päähänsä ei ollut koskaan
pälkähtänyt, että hän menetteli samalla tavalla. Useimmat miehet
olisivat raivostuneet, jos heidän poikansa olisi osoittanut sellaista
kunnioituksen puutetta, mutta Raften ei ollut liian herkkätunteinen
enempää kuin pelkurimainenkaan. Kun hän oli hämmästyksen ensi
purkauksen voittanut, niin ei hän Samista muuta ajatellut kuin: --
Eikös ole häpeämättömän rohkea! Niinhän hän puhuu kuin lakimies ja
iskee vasten taulua kuin paras tappelija; minä taidankin panna hänet
lakia lukemaan, ja hampaan kiskominen jääköön sikseen.

Myrsky oli nyt asettunut, sillä Kalebin kiukku oli lyhyttä ja rajua
lajia, ja Raften kääntyi takaisin siveellisen tappion kärsineenä
miehenä ja murahti mennessään: -- Katsokaa, että tuo tuli sammutetaan
kunnolla. Teidän pitäisi jok'ainoan olla vuoteessa nukkumassa, niin
kuin säädyllisten ihmisten ainakin.

-- Onkos isä sitten säädyllinen? letkautti Sam.

Raften kääntyi pois välittämättä tästä sen enempää kuin Guinkaan
kimakasta yrityksestä pistää väliin erinäisiä seikkoja omasta
tärkeydestään pesukarhun metsästyksessä -- "jos minua ei olisi ollut,
niin ei niillä olisi ollut kirvestä mukana, herra Raften" -- mutta
William oli kadonnut.

Pojat sammuttivat tulen huolellisesti ja kulkivat leiriin jotenkin
hiljaisina miehinä. Sam ja Jan kantoivat pesukarhua korennossa
välissään, ja ennen kuin oli tiipiihin saavuttu, he olivat yhtä
mieltä siitä, että kyllä se painoi ainakin neljäkymmentä kiloa.

Kaleb erosi heistä, ja he menivät kaikki paikalla maata ja nukkuivat
väsyneen retkeilijän unta.



XXIII

BANSHII-VALITUS JA SE KAUHEA YÖKULKURI


Seuraavana päivänä pesukarhun nahkaa nylkiessään Sam ja Jan
perusteellisesti keskustelivat edellisen yön ikävästä tapauksesta ja
päättivät, että olisi parasta olla juttelematta siitä Kalebin kanssa,
ellei hän ottaisi asiaa puheeksi. Guitakin varoitettiin.

Jan kiersi aamulla tapansa mukaan multa-albuminsa ja löysi taas
ensinnäkin sen oudon soukan painalluksen, joka oli ennenkin hänelle
huolta tuottanut, ja alhaalla lammikkoalbumissa sangen ison linnun
jäljen -- se tosiaan oli suuresti kalkkunan jäljen näköinen. Hän vei
Kalebin sitä katsomaan. Erämies sanoi, että toinen luultavasti oli
sinikurjen (haikaran) jälki ja toinen: -- Jaa, en taida tietääkään;
mutta minusta se on kovasti suuren koirashirven jäljen näköinen, --
mutta niitä ei ole ollenkaan Pitkän suon tällä puolella, ja sinne on
ainakin viidentoista kilometrin matka. Mutta _kun on vain yksi jälki,
niin se ei ole tietenkään jälki_; se on sattuma.

-- Niin, mutta minä olen löytänyt niin paljon -- oikeat jäljet joka
kerta, vaikkei niin paljon, että niitä voisi seurata.

Kun Jan illalla pimeän tultua saapui leiriin mukanaan "verilöylyn"
saalis, niin hän kuuli omituista kurkkuääntä, joka nousi lampareen
reunalta ja kävi yhä kovemmaksi ja tuli lähemmäksi, kunnes siitä
kehkeytyi ruma ja pelottava rääkynä. Se oli aivan sama ääni, jonka
Gui oli päästänyt ensi iltana tullessaan ja yrittäessään pelottaa
leiriläisiä. Se kulki heidän ylitseen, ja Jan näki vilaukselta ison
hitaasti lentävän linnun hahmon.

Seuraavana päivänä oli Janin vuoro valmistaa ateria. Kun hän auringon
noustessa lähti hakemaan vettä, niin hän näki suuren sinihaikaran
nousevan lampareen reunalta ja raskain siiveniskuin lentävän pois
puunlatvain yli. Se oli sykähdyttävä näky. Poika seisoi ja katsoi
sen perään ilosta aivan hurmaantuneena, ja kun se oli mennyt, hän
kävi sillä paikalla, josta se oli noussut, ja löysi runsaasti aivan
samanlaisia jälkiä kuin hänen piirtämänsä olivat. Epäilemättä
se oli sama lintu kuin edellisenäkin iltana nähty, ja näin sai
ratkaisunsa kurkkukipua potevan suden salaisuus. Tämä selitys
tuntui aivan tyydyttävältä jokaisesta, Guita lukuunottamatta. Hän
oli aina itsepäisesti väittänyt, että metsät auringonlaskun jälkeen
olivat karhuja täynnään. Minne ne muiksi ajoiksi katosivat, se jäi
käsittämättömäksi, mutta hän "oli varma siitä, ettei hän vielä ollut
tavannut lintua, joka olisi saanut hänet säikähtämään -- eikä sen
puolesta muutakaan eläintä".

Kaleb oli samaa mieltä, että se selkää karmiva huuto mahtoi olla
sinihaikaran rääkynää, mutta mitä se rääkynä ja valitus oli, jota
kuului yöllä puiden latvoista, sitä hän ei voinut sen paremmin
selvittää.

Kuului öisin paljon muitakin ääniä, jotka kävivät mitkä enemmän,
mitkä vähemmän tutunomaisiksi. Jotkut ilmeisestikin olivat lintujen
ääniä; yksi oli yleinen lauluvarpunen, ja korkealta metsän latvain
yläpuolelta kuului hämärtävältä taivaalta ihanaa kestävää viserrystä.
Vasta monen vuoden kuluttua Jan sai selville, että tämä oli
uunilinnun iltavirsi, mutta syyn siihen kamalaan kiljaukseen, joka
oli kuulunut eräänä iltana auringonlaskun jälkeen, hän tiesi paikalla
kertoa.

Tikka oli ulkona, molemmat muut tiipiissä. Ihmeellinen ääni sattui
hänen korvaansa. Se oli pitkää vinkumista, joka aina väliajoin
uudistui ja muuttui yhä kovemmaksi. Kun se ei ottanut lakatakseen,
Sam kutsui toisetkin pojat kuulemaan. He seisoivat siinä rivissä ja
kuulivat tämän ihmeellisen _uii, uii, uiin_, kehittyvän äänekkääksi
ja karkeaksi _uau, uau, uauksi_.

-- Se varmaan on joku uusi haikaran huuto, kuiskasi Jan. Mutta ääni
kasvoi kasvamistaan, kunnes se tuntui melkein hyvin isoäänisen kissan
naukumiselta, ja se yhä kasvoi, kunnes kukin _miau_ erikseen olisi
voinut käydä pantterin kiljumisesta. Sen ylimmillään ja kovimmillaan
ollessa kuului pitkäveteinen _miau_, ja sitten se lakkasi, ja
lauluvarpusen suloinen liverrys täytti hiljaisuuden.

Pikku Majavan mielessä välähti jotakin. Nyt hän muisti, että se
oli sama ääni, jonka hän oli niin monet ajat takaperin Glenjanissa
kuullut, ja hän sanoi toisille pojille hyvin varmana:

-- Pojat, se on ilveksen kiljuntaa, ja seuraavana päivänä Kaleb
sanoi, että Jan oli oikeassa.

Muutaman päivän kuluttua tuli tieto, että Raftenin laumasta sinä yönä
oli taas viety lammas.

Aamulla Jan otti naulasta rumpunsa vähän soitellakseen, mutta huomasi
sen lauhtuneen pehmeäksi ja soinnuttomaksi.

-- Halloo, hän sanoi; tulee sade.

Kaleb katsahti häneen, eikä voinut olla naurahtamatta. -- Sinähän
olet oikea intiaani. Tuo on oikea intiaanitemppu. Kun rumpu ei ota
äänelläkseen tulella lämmittämättä, niin silloin he aina sanovat,
että "ennen iltaa sataa".

Erämies viipyi sinä iltana hyvin myöhään. Koko iltapäivän oli
pilveillyt ja auringonlaskun aikaan alkoi sataa, minkä vuoksi häntä
pyydettiin illalliselle. Sade ei lakannut, vaan kävi rankemmaksi.
Kaleb lähti ulos ja kaivoi tiipiin ympärille ojan, johon sadevesi
kokoontui, ja sitten laskuojan, josta se pääsi juoksemaan pois.
Illallisen jälkeen he istuivat tiipiissä leirivalkean ympärillä,
tuuli yltyi ja satoi rankasti. Janin täytyi lähteä ulos ja kääntää
savusalot, ja jälleen hänen korvaansa kuului _sama rääkäisy_. Hän
kantoi sisään sylyksen puita ja kohensi tulta, niin että tiipiin
täytti rattoisa leimuava valo. Kova tuuli alkoi puhaltaa puuskittain,
niin että vaate epämiellyttävästi lepatti salkoja vasten.

-- Missä ankkurinuora on? kysyi erämies.

Sam antoi irrallisen pään; toinen pää oli asianmukaisesti kiinnitetty
salkojen huippuihin. Sitä ei ollut vielä koskaan käytetty, sillä
tähän saakka sää oli ollut kaunista. Mutta nyt Kaleb löi maahan
vankan paalun, kiinnitti ankkurinuoran siihen, meni sitten ulos
ja takoi kaikki nappulat vähän syvempään, ja heimo tunsi olevansa
turvassa, ellei aivan ankaraa myrskyä nousisi.

Mikään ei olisi voinut houkutella vanhaa erämiestä hänen omaan
mökkiinsä. Hänen perillisensä olivat alkaneet unohtaa, että hän
tarvitsi ruokaa, ja se vähä, minkä he lähettivät, oli kaikkein
kehnointa moskaa. Vanhus oli hyvin seuranrakas, ja helposti
hänet saatiin jäämään yöksi, "jos voitte tulla toimeen semmoisen
makuutoverin kanssa kuin Gui on". Kaleb ja Turkki siis asettuivat
rauhaan viettääkseen hauskan illan myrskyn myllertäessä ulkona.

-- Kuulepas Gui, älä koske telttavaatteeseen, se alkaa vuotaa.

-- Mitä, minäkö? Joutavia! Kuinka se voisi ruveta noin vähästä
vuotamaan? Ja Gui läimäytti sitä taas aivan uhmalla.

-- Hyvä juttu; se onkin sinun puolellasi vuodetta! Ja annas olla,
parin minuutin kuluttua alkoi sisään liristä pieni vesivirta siitä
paikasta, johon poika oli koskenut, vaikka vaate muualta pidätti joka
pisaran.

Tämä on tuttu asia jokaiselle, joka on sateella asunut teltassa, ja
se on helpompi muistaa kuin selittää.

Savu häälyi raskaana tiipiin yläosassa ja vaipui vähitellen yhä
alemmaksi, kunnes alkoi tuntua suorastaan ilkeältä.

-- Nostapas, Jan, tiipiin vaatetta tuulen puolelta. Sillä tavalla,
nyt on hyvä -- mutta annapas olla! Samalla puhalsi kova tuulenpuuska
sisään ja tuprutti savua ja tuhkaa pyörteenä pitkin tiipiitä. --
Teidän olisi pitänyt hankkia verho. Anna minulle tuo kankaan kappale,
se kelpaa. Hyvin varovasti, jottei olisi koskenut seinämään, Kaleb
kiinnitti kankaankappaleen kolmen salonvälin poikki sillä tavalla,
että telttavaatteen liepeeseen avattu aukko oli sen takana. Tämä
käänsi vedon pois heidän selästään, suuntasi sen ylös ilmaan ja
puhdisti tiipiin nopeasti savusta, samalla kun pidätti sen vähän,
mitä savureiästä satoi sisään.

-- Tälle verhokankaalle intiaanit maalaavat urotyönsä ja
seikkailunsa. Tällaiset totemikuvat[7] he enimmäkseen maalaavat
ulkopuolelle ja urotyöt sisään verhokankaalle.

-- Loistavaa, sanoi Sam. -- Siinä on nyt sinulle hommaa, Pikku
Majava! Kunhan olet saanut kuvatuksi seikkailumme sisäpuolelle ja
totemimme ulkopuolelle, niin asumme kuin palatsissa.

-- Minä olen sitä mieltä, tuumi Jan, -- että meidän pitäisi
ottaa herra Clark heimon jäseneksi. Tahtoisitteko ryhtyä meidän
rohtomieheksemme? Kaleb naurahti rauhalliseen tapaansa ja
ilmeisestikin suostui. -- Nyt minun pitää maalata ulkopuolelle neljä
totemia. Tämä olikin sitten alkuna niihin tiipii-maalauksiin, jotka
Jan suoritti keltaisella savella, joka oli kuivattu valkoiseksi,
keltaisella, ruskeaksi poltetulla savella ja noella, jotka kaikki
jauhettiin pesukarhun rasvassa ja männyn pihkassa, jotta olisi ollut
niin intiaanimaista kuin suinkin. Helposti olisi voinut hankkia
kirkkaita öljyvärejä, mutta Jan halveksi moisia valkoisen miehen
temppuja, ja kieltämättä yleisvaikutus olikin sitä parempi.

-- Kuulkaas Kaleb, kimitti Gui, -- kertokaa meille intiaaneista,
niiden urotöistä. Urhoollisuudesta _minä_ pidän, hän lisäsi, hyvin
tietäen nyt olevansa omalla erikoisella alallaan. -- Joo, minä
muistan sen kerran, kun se vanha murmeli kiljuen hyökkäsi minua
vastaan -- vetoa minä lyön, että siinä olisi joku poika pahasti
pelästynyt --

-- _Hssh!_ sanoi Sam.

Kaleb veteli ääneti savuja. Sade ropisi tiipiin vaatetta vastaan;
tuuli kohotteli sitä. Istuttiin ääneti. Äkkiä kuului kovasti ja
kirkkaasti kamala _ssrrrrr -- ujoörrrrr_. Pojat säikähtivät -- he
olisivat pahasti pelänneet, jos olisivat olleet ulkona tai yksin.

-- Siinä se on -- se on banshii, kuiskasi Sam.

Kaleb katsahti terävästi.

-- Mikä se on? kysyi Jan.

Kaleb ravisti päätään eikä vastannut, vaan kääntyi koiransa puoleen.
Turkki makasi tulen ääressä hänen vieressään. Tämän läpitunkevan
rääkäyksen kuullessaan se vain kohotti päätään, vilkaisi olkansa
yli taapäin, käänsi suuret surulliset silmänsä isäntäänsä ja sitten
jälleen laski päänsä alas.

-- Turkki ei ole tietävinäänkään.

-- Koirat eivät koskaan kuule banshiitä, intti Sam, -- eivätkä näe
henkiä; niin ainakin de Neuvillan mummo sanoo. Koiran kielteinen
todistus ei siis ollut kovinkaan lohdullinen. -- Haukansilmä, sinä
olet seuran urhoollisin. Eikö sinua haluta lähteä ulos ja koettaa,
osaisitko banshiihin? Minä lainaan sinulle sen nuolen, joka on noidan
pähkinäpuusta. Sinä saat suuren "kuppisulan" jos osaat. Lähdepäs
siitä liikkeelle -- _sinähän_ pidät urhoollisuudesta.

-- Te olette pöllöjä ja houkkia, tuli vastaukseksi, -- enkä minä
tahdo vaivata itseäni teille puhumalla. Kaleb, kertokaa meille
intiaaneista.

-- Urhoollisuudesta intiaanit pitävät, sanoi vanhus silmää iskien,
ja muut paitsi Gui nauroivat, vaikkeivät kovin äänekkäästi, sillä
kaikkia hillitsi ajatus, ettei tänä iltana todellakaan olisi mukavaa
lähteä urhoollisuuttaan näyttämään.

-- Minä menen maata, sanoi Haukansilmä tarpeettoman päättäväisesti.

-- Muistapas kököttää suihkulähteen alla, jonka panit juoksemaan, kun
rupeaa liian hauskalta tuntumaan, huomautti Tikka.

Jan noudatti tuota pikaa Guin esimerkkiä, mutta Sam jäi istumaan
Kalebin kanssa kahden valveille. Ei sanaakaan vaihdettu heidän
välillään, ennen kuin Guin kuorsaus ja Janin säännöllinen hengitys
ilmaisivat heidän nukkuvan raikasta unta. Silloin Sam, käyttäen
hyväkseen kauan odottamaansa tilaisuutta, iski asiaan kiinni
siekailematta.

-- Kuulkaas nyt, Kaleb, en minä aio ruveta kenenkään vieraan puolelle
isää vastaan, mutta minä tunnen hänet juuri yhtä hyvin kuin hänkin
minut. Isä on oikea mies; hän on suora ja rehti, ja oikeastaan
hänellä on hyvin helläluontoinen sydän; koko syvällä se on, sen minä
myönnän, mutta se on siellä kuitenkin pohjalla, ja parasta laatua
onkin. Mitä hän hiljaisuudessa tekee ihmisiä auttaakseen, sitä ei
huomata. Mitä hän taas tekee ihmisten vahingoksi -- ja paljon hän
semmoista tekee -- siitä puhuu koko maailma. Mutta minä tiedän, että
hänellä on teistä vääriä luuloja niin kuin teilläkin hänestä, ja se
asia on nyt saatava järjestykseen.

Samilla oli ilmeisen terve järki, ja kun hän nyt oli hetkeksi
vapautunut kaikesta ilveilystä, hänen äänensä ja tapansa olivat
sangen vaikuttavat -- ne olivat enemmän täysikasvuisen miehen kuin
viisitoistavuotiaan pojan.

Kaleb vain rykäisi ja jatkoi polttamistaan. Sam virkkoi: -- Minä
tahdon kuulla kuinka asia oli; sitten äiti ja minä kyllä selvitämme
asian isän kanssa.

Äidin mainitseminen oli temppu, joka sattui paikalle. Kaleb oli
tuntenut hänet pienestä pitäen hyväsydämiseksi tytöksi. Miestään
kohtaan hän oli aina hellä ja alistuvainen, paitsi sellaisissa
asioissa, joissa tuli kysymykseen oikeus ja vääryys -- niissä hän
oli järkähtämätön. Hän oli aina uskonut hyvää Kalebista, sattuneen
rettelön jälkeenkin, ja arvelematta hän lausui julki uskonsa.

-- Ei siinä ole paljon kerrottavaa, vastasi Kaleb katkerasti. --
Isäsi petti minua hevoskaupassa ja vaati velkaa niin nopeasti
maksettavaksi, että minun täytyi antaa siitä kauroja kuudenkymmenen
sentin mukaan. Puolen tunnin kuluessa hän sen jälkeen myi ne
seitsemänkymmenen viiden mukaan. Siinä vaihdettiin sitten kovia
sanoja, ja minä taisin sanoa, että kyllä minä vielä tiliä teen hänen
kanssaan. Sinä päivänä lähdin Downey's Dumpista aikaisin. Hänellä
oli 300 dollarin paikkeilla rahaa taskussaan -- 300 dollaria minun
rahojani, viimeiset mitä minulla oli. Oli niin myöhä, ettei hän
saanut niitä pankkiin, vaan hänen täytyi ottaa ne mukaansa kotiin, ja
paluumatkalla häntä metsässä ammuttiin. Aamulla paikalta löydettiin
minun tupakkakukkaroni ja muutamia minulle kirjoitettuja kirjeitä.
Tietysti hän syytti minua, mutta en minä siihen aikaan ammuskellut
ensinkään; revolverini oli varastettu viikkoa ennen -- ja minä
luulen, että samalla oli viety ne kirjeetkin. Luullakseni ne oli
pantu siihen, jotta syy olisi saatu minun niskoilleni, ja useimpien
ihmisten mielestä se tarkoitus oli liiankin selvä. No niin, sinun
isäsi yllytti sitten Dick Poguen minua vastaan, ja minä menetin
taloni -- siinä se.

Sam istui jonkin aikaa vakavana ja jatkoi sitten:

-- Tuo on kaikki totta, mitä velkaan ja kauroihin tulee -- se on
aivan isän tapaista; se on kaikki kaupantekoa: mutta Dick Pogue sen
sijaan, siinä te olette väärässä -- niin kehno isä ei ole.

-- Niin _sinä_ luulet, mutta _minä_ luulen toista.

Sam ei vastannut, vaan laski tuokion kuluttua kätensä Turkin päälle,
ja koira vastasi matalasti muristen. Tämä sai Kalebin jatkamaan:
-- Minun kimppuuni ja sitten koirani kimppuun. Pogue sanoo, että
se repii lampaita, ja jokainen on valmis sen uskomaan. Minä en
ole koskaan kuullut, että koira olisi vanhana ruvennut lampaita
tappamaan, en ole koskaan kuullut, että mikään lampaita tappava
koira olisi niitä kotosalla ajanut, en ole koskaan saanut tietooni
semmoista lampaantappajaa, joka aina olisi tyytynyt yhteen yössä,
enkä ole koskaan tuntenut lampaantappajaa, joka ei jättäisi jälkiä;
ja lampaita revittiin jos kuinka monta kertaa silloinkin, kun Turkki
oli mökissä minun luonani lukkojen takana.

-- No, kenen koira se sitten on?

-- Ei se taida olla koira ollenkaan, sillä osa lampaasta syötiin joka
kerta, niin sanotaan, vaikken minä ole koskaan nähnyt ainoatakaan
niistä tapetuista lampaista, muutoin kai sen tietäisinkin. Se on
pikemminkin kettu tai ilves kuin koira.

Seurasi pitkä äänettömyys; sitten kuului ulkoa taas sama selkää
karmiva rääkäys, josta koira ei ollut tietävinäänkään, vaikka erämies
ja poika ilmeisesti säpsähtivät ja pelästyivät.

He tekivät loimuavan tulen ja kävivät ääneti nukkumaan.

Satoi herkeämättä ja tuuli puhalsi ankarina puuskina. Hetki oli
banshiin, ja pari kolme kertaa, heidän juuri nukahtaessaan,
kuului metsästä sama kamala värisevä ihmisen valitus. Se oli
"kuin hätääntyneen naisen" kauhunhuuto, joka sai heidän sydämensä
hätkähtämään, eikä vain Kalebin ja Samin, vaan kaikkien neljän.

Päiväkirjassa, jota Jan piti niihin aikoihin, kukin päivä oli saanut
huomattavimmasta tapauksestaan nimen; yksi oli uroshirven päivä,
toinen skunkin ja kissan päivä, kolmas sinikurjen päivä ja tämä yö
kirjoitettiin banshiin valituksen yöksi.

Kaleb nousi ja laittoi aamiaisen, ennen kuin toiset olivat
kunnolla heränneetkään. Pesukarhun liha oli tarkkaan talletettu
ja puhdistettu, ja Kaleb teki siitä "preeriapaistoksen", jossa
silava, perunat, leipä, pieni laukka ja kaikenlaiset muut lisäruoat
pääsivät kukin täyteen arvoonsa. Aamiaiseksi lämmitettynä ja kahvin
kera syötynä se oli ruhtinaallinen ateria ja juhla-aterian ääressä
unohdettiin yön kauhut.

Sade oli lakannut, mutta tuuli puhalsi yhä ankarasti. Suuria
pilvenröykkiöitä kiiti taivaalla. Jan lähti ulos jälkiä etsimään.
Mutta hän ei löytänyt muuta kuin sadepisarain tekemiä.

Päivä vietettiin enimmäkseen nuolia tehden ja tiipiitä maalaten.

Kaleb suostui jälleen nukkumaan leirissä. Banshii huusi sinä yönä
yhden kerran eikä Turkki nytkään näyttänyt sitä kuulevan, mutta puoli
tuntia myöhemmin ulkoa kuului erilainen ja paljon hiljaisempi ääni,
kevyt nenäsointinen _uau_. Pojat tuskin kuulivatkaan sitä, mutta
Turkki hyppäsi ylös karvat pystyssä, tunkeutui muristen oven alitse
ulos ja ryntäsi ankarasti haukkuen metsään.

-- Nyt se ajaa jotakin, sanoi Kaleb, -- ja nyt saalis on noussut
puuhun, kun koira alkoi kimakasti kiljahdella.

-- Kelpo vanha koira, se on ajanut banshiin puuhun, huusi Jan ja
hyökkäsi ulos pimeyteen. Muut perässä. Turkki tavattiin haukkumassa
ja raapimassa suuren kaltevan pyökin luona, mutta ei voitu saada
minkäänlaista vihiä siitä, mikä puussa oleva eläin mahtoi olla.

-- Kuinka se tavallisesti haukkuu banshiita? kysyi Tikka saamatta
kuitenkaan tyydyttävää vastausta. Ja ihmetellen, miksi Turkki mahtoi
niin suuresti välittää pienestä äännähdyksestä, mutta ei vähääkään
aivan kamalasta rääkäyksestä, he palasivat tiipiihin.

Seuraavana päivänä Jan löysi mullasta läheltä tiipiitä tavallisen
kissan jäljet ja arvasi, että siinä oli se yökulkuri, jonka koira
oli kuullut ja ajanut puuhun. Tuuli oli yhä kova, ja jälkiä
tutkistellessaan Jan ensi kerran kuuli sen kamalan rääkäyksen
täydessä päivän valossa. _Kova_ se kieltämättä oli, vaikkei yhtä
kamala kuin yöllä, ja ylöspäin tähytessään Jan näki _kaksi isoa
oksaa, jotka olivat ristissä ja hankasivat toisiaan vastaan, kun
tuli kova tuulenpuuska_. Tämä oli se banshii, joka oli valittanut ja
pelottanut kaikkia muita paitsi koiraa. Koiran terävät, valppaat,
turmeltumattomat aistimet olivat aivan oikein arvostelleet äänen
kahden oksan hankaamiseksi kovassa tuulessa, mutta sen hiljaisen ja
pehmeän äännähdyksen, jonka kulkukissa oli päästänyt, se oli yhtä
sattuvasti arvostellut ja kiivaasti ajanut sitä takaa.

Gui oli ainoa, joka ei vakuuttunut asiasta. Hän piti kiinni
karhuluuloistaan.

Myöhemmin yöllä Gui herätti molemmat päälliköt. -- Kuulkaas, Sam
-- Sam, Jan -- Jan -- Jan, nouskaa ylös; se iso karhu on taas
liikkeellä. Minä sanoin, että täällä on karhu, mutta te ette
tahtoneet uskoa.

Ulkoa kuului kovanlaista pureskelevaa ääntä ja silloin tällöin möyryä
tai ärinää.

-- Kyllä siellä varmaan on jotakin, Sam. -- Kunpa Turkki ja Kaleb nyt
olisivat täällä.

Pojat raottivat vähän ovea ja kurkistivat ulos. Tähtien hämärässä
valossa siellä häämötti valtava musta eläin, joka etsiskeli ruoan
tähteitä ja kaivoi roskakuoppaan haudattuja tölkkejä. Kaikki
epäilykset hälvenivät. Gui oli jälleen saavuttanut riemuvoiton,
ja hän olisi kyllä täydesti lausunut julki tunteensa, ellei olisi
pelännyt ulkopuolella olevaa hirviötä.

-- Mitähän tässä pitäisi tehdä?

-- Parasta, että emme ammu sitä nuolilla. Se vain ärsyttäisi sitä.
Gui, puhalla sinä kekäleihin ja viritä tuli. Pojat olivat nyt
äärimmilleen kiihtyneitä. -- Voi, kun meillä ei ole pyssyä!

-- Kuules, Sam, sillä välin kun Mäi-, Haukansilmä piti sanomani,
tekee tulen, ammutaan me kahden karhua tylpillä nuolilla, jos se
tulee tiipiitä kohti. Näin he varustautuivat Guin askaroidessa tulen
ääressä kauhun valtaamana ja rukoillessa, etteivät he ampuisi.

-- Mitä hyötyä siitä on, että sitä ärsytetään? Se -- se -- se on
ju-u-ul-maa. Sam ja Jan seisoivat jouset valmiina ja nuolet jänteellä.

Guin tulesta ei tahtonut tulla mitään, ja karhu alkoi nuuskia
lähempää hampaitaan hioen ja röhisten. Pojat erottivat nyt hirviön
isot korvat, kun se kohotti päätään.

-- Ammutaan, ennen kuin se tulee likemmäksi. -- Gui heitti tämän
kuullessaan paikalla tulen teon ja kiipesi korkealle poikkipuulle,
josta pata riippui keitettäessä. Hän purskahti itkuun nähdessään
Samin ja Janin todella jännittävän jousensa.

-- Se tulee sisään ja syö meidät; se tulee.

Mutta karhu lähestyi joka tapauksessa, ja pantuaan varalle molemmat
tomahawkit pojat laukaisivat. Karhu pyörsi paikalla ympäri ja juoksi
pois päästäen äänekkäitä ja selviä vanhan karjun röhkäyksiä -- sillä
nuori Burns oli taas unohtanut panna paikalleen ne puut, jotka olivat
tiellä poikkipuolin hänen kotoa leiriin tullessaan.

Gui laskeutui sukkelaan alas nauruun yhtyäkseen. -- Sanoinhan minä
teille, pojat, ettei pitänyt ampua. Minä jo ajattelinkin, että kyllä
se on meidän vanha sikamme ja minun täytyi itkeä, kun ajattelin,
kuinka ukko vihastuisi sen huomatessaan.

-- Sinä taisitkin nousta orrelle katsomaan, eikö isäsi ollut tulossa,
vai mitä?

-- Ei maar; urhoollisuuttaan näyttämään hän sinne kiipesi. Tämä oli
se kauhea yökulkuri, jonka Gui oli nähnyt. Aamulla sai vielä eräs
toinenkin pulma ratkaisunsa, sillä kun tarkkaan tutkittiin Janin
päiväkirjaansa piirtämää suuren hirven jälkeä, niin huomattiinkin,
ettei se ollut mikään muu kuin Burnsin vanhan karjun jälki. Kuinka
Kaleb ja Raften olivat saattaneet erehtyä? Ensinnäkin siitä syystä,
että oli kulunut pitkä aika siitä, kun he olivat hirven jälkiä
nähneet, ja toiseksi siitä syystä, että tällä sialla sattui olemaan
hyvin epäsikamainen jälki -- jälki, joka oli yhtä paljon hirven
kuin karjun jäljen näköinen.



XXIV

HAUKANSILMÄ TAAS SUURTA "KUPPIA" VAATIMASSA


-- _Ua, ua, ua, ua! Ua, ua, ua, ua, ua! Ua, ua, ua, ua, ua!_ Kolmesti
se kajahti kautta metsän -- äänekäs voitonriemuinen huuto.

-- Se on Haukansilmä, ja sillä on iso sankarityö kerrottavanaan.
Mennään piiloon.

Sam ja Jan livahtivat sukkelaan tiipiihin, menivät verhokankaan taa
piiloon ja kurkistivat "nuolireiästä". Gui tuli ylpeästi astuen,
nokka korkealla takki toisessa kainalossa huutaen tavan takaa
sotahuutoaan lähemmäksi päästyään.

-- _Kuppi! Suuri kuppi! Ua, ua, ua, ua!_ hän kiljui yhä uudelleen ja
uudelleen, mutta kävi tyhmän ja nolon näköiseksi, kun leiri näyttikin
olevan tyhjä.

Hän siis lakkasi kiljumasta, astui oikopäätä tiipiihin, veti
esiin sokerilaatikon ja tukki paraillaan kouran täyttä suuhunsa,
kun molemmat toiset päälliköt puhkesivat kaikkein hirmuisimpaan
kiljuntaan ja piilopaikastaan esiin hyökäten ajoivat häntä takaa
metsään -- ei kuitenkaan kauaksi, Jania kun nauratti liikaa ja
Samilla oli vain toinen saapas.

Tämä oli heidän kohtaamisensa erään uuden seikkailuretken jälkeen.
Toinen sotapäällikkö oli ehdottanut aamulla varhain, puhdistaessaan
aamiaisveitsiä pistelemällä niitä nurmeen: -- Kuulkaas pojat! Ennen
vanhaan soturit toisinaan lähtivät eri suuntiin seikkailuja etsimään
ja sopivat sitten siitä, että määräaikana kohtaisivat toisensa.
Tehdään tänään samalla tavalla, ja kukin kertoo palattuaan, mitä
kullekin on sattunut.

-- Korret tänne, vastasi Tikka, joka palasi wakan-kalliolta tähteitä
viemästä.

-- Ei, minä en suostu, intti Haukansilmä hätäisesti, en ainakaan,
ellen saa pitää korsia. Minä tiedän että te järjestätte asiat siten,
että minun täytyy lähteä kotiin.

-- No hyvä. Olkoot ne kolme kortta sinun hallussasi; pisin on Tikan
-- hänen suuntansa määrää se pää, jossa on pala punaista kangasta
erehdyksen välttämiseksi; keskimmäinen, tuo ohut, olen minä; ja tuo
lyhyt ja lihava olet sinä. Pudota nyt. Kuolema sille, joka ei tottele.

Korret putosivat, ja molemmat pojat päästivät kirjauksen, kun
Haukansilmän kohtalo osoitti suoraan Burnsin taloa kohti.

-- Älkää nyt; ei tämä kelpaa. Annetaan toisen pään määrätä, hän sanoi
kiukkuisesti ja tahtoi itsepintaisesti mennä päinvastaiseen suuntaan.

-- Nyt meidän täytyy kaikkien kulkea suoraan, kunnes jotakin
löydämme, ja taas yhtyä tähän samaan paikkaan, kun auringonsäde
ennättää kiertää tuohon tiipiin salkoon.

Kun auringonsäde, joka oli heidän intiaanikellonsa, kulki yhden salon
ympäri melkein tarkkaan kahdessa tunnissa, niin oli seikkailua varten
aikaa neljän tunnin verran.

Sam ja Jan olivat palanneet retkeltään muutamaa minuuttia
aikaisemmin, ja nyt Gui, mielensä tasapainon taas saavutettuaan,
jätti kiusalla varastetun sokerin huuliltaan pyyhkimättä ja puhkesi
innokkaasti puhumaan:

-- Kuulkaas, pojat, minä lyön vetoa, että olen taas paras kaikista.
Vetoa minä --

-- Vaiti! jyrisi Tikka. Sinä viimeiseksi.

-- No hyvä; en minä pidä väliä. Vetoa minä lyön, että voitan teidät
kaikki. Lyön vetoa vaikka miljoonan dollaria.

-- Ala kertoa, päällikkö Tikka-reunalla-istuja.

Sam siis aloitti:

-- Minä kiskon saappaat jalkaani (hän kulki paljain jaloin puolet
ajasta). Jaa, tämä poika se ymmärtää, koska pitää kengittää itsensä
-- ja minä lähden kulkemaan suoraan sitä suuntaa, johon korsi näytti.
_Minä_ en kulje mitään takateitä. Minä en pelkää kulkea suoraan
eteenpäin, ja hän käänsi pienet tihrusilmänsä murheellisesti Guita
kohti. -- Niin siis kuljin suoraan kuin pyssystä ja kun minä tulin
joen kuivalle uomalle, niin ei se kääntänyt _minua_ syrjään; ei ei
tusina tietäkään olisi kääntänyt; ja minä kuljin suoraan, kunnes
tulin herhiläisen pesälle, ja minä käännyin ja kiersin sen ympäri,
sillä olisi ollut ylen julmaa suin päin hyökätä viattomain pikkuisten
herhiläisraukkain pesään, vaikka niitä olisi ollut paljonkin -- ja
minä vain painoin päälle kunnes kuulin matalaa mörinää. Silloin
kohotin silmäni enkä nähnyt tämän taivaallista. Sitten mörinä
kävi kovemmaksi, ja minä näin että nälkäinen tsipmunkki se mörisi
minulle ja aikoi juuri hypätä. Ja kun minä sitten otin esiin jouseni
ja nuoleni, niin se sanoi minulle, sanoi aivan häpeämättä: "Onko
sinun nimesi Tikka?" Kas se säikäytti minua ja minä valehtelin --
ja se oli ensi kerta. Minä sanoin kuin sanoinkin: "Ei, minä olen
Haukansilmä". Jaa, olisittepa nähneet sen. Se vallan kalpeni;
jokainen sen selkäjuova haalistui, _kun minä sanoin sen nimen_, ja se
ryntäsi onttoa puuta kohti ja meni sisään. No minäkös vimmastuin ja
koetin saada sen ulos, mutta kun minä juoksin toiseen päähän, niin
se kapaisi toiseen päähän, ja niin me juoksimme edestakaisin, kunnes
minä olin polkenut sen puun viereen syvän polun ja se oli hangannut
syvän polun pölkyn sisään, ja minä tuumasin, että jospa antaisinkin
hangata sen niin kauan, että pölkyn pohja puhkeaisi, mutta äkkiä
minä sanoin: "Minä tiedän, mikä sinulle sopii." Minä vedän saappaan
jalastani ja pistän varren pölkyn toiseen päähän. Sitten kopistelen
kepillä toisesta päästä ja kuulen sen juoksevan saappaaseen. Sitten
rutistan varren suppuun ja sidon ympäri langan ja tuon sen kotiin,
itselläni toinen saapas, tsipmunkilla toinen, ja tuossa se nyt on,
ja Sam käpristi koukkuun paljasta varvastaan ikään kuin tapausta
paremmin kuvatakseen ja lisäsi: -- Jaa, minä arvelen, että te heput
luulitte, etten minä tietänyt mitä tein, kun aamulla vedin jalkaani
pitkävartiset saappaani.

-- Jaha, mutta näytäpäs se tsipmunkki, ehkä sitten uskotaan.

-- Se ajaa tuolla takaa aukkopaikkaa, ja Sam kohotti saapasta.

-- Päästetään se menemään, ehdotti toinen päällikkö.

Nauha leikattiin poikki ja tsipmunkki säntäsi ulos ja livahti
turvallisempaan piilopaikkaan.

-- No poikani, sanoi Sam, kun se oli kadonnut, -- älä kerro
kotiväellesi, mitä sinulle tapahtui, taikka he haukkuvat
valehtelijaksi.

-- Huh, tyhjää! Eihän tuo ollut mikään seikkailu. Mutta kun minä --

-- Seis nyt, Haukansilmä; Pikku Majava ensiksi.

-- No en minä välitä. Minä lyön vetoa --

Sam sieppasi puukkonsa ja sanoi väliin: -- Tiedätkös sinä, mitä
Callaghanin keväinen karitsa teki, kun se näki ukon minttuja
kokoovan? Annas kuulua, Pikku Majava.

-- Minulle ei sattunut suuria seikkailuja, mutta minä kuljin suoraan
metsän läpi siihen suuntaan, mihin korsi osoitti, ja vastaan tuli
iso laho kanto. Se oli niin vanha ja laho, ettei se enää kelvannut
linnuille, ja onhan jo vuodenaikakin niin myöhäinen, ja minä
otin sen vuoksi seipään ja työnsin sen nurin, ja siitä kannosta
minä luin sen asutushistorian. Kaikkein ensiksi oli monta vuotta
takaperin tullut kultasiipitikka, joka oli sen sisään kovertanut
suuren muhkean pesän ja sitä käyttänyt pari kolme kertaa. Kun se oli
lopettanut, taikka ehkä se tapahtui väliajoilla, tekivät tsikkadiit
siitä talviasumuksen, sillä pohjalla oli tsikkadiin sulkia. Sen
jälkeen tuli purppuranpunainen mustalintu ja anasti pesän kasaten
pohjalle vahvalti multaisia juuren kappaleita. Seuraavana kesänä se
näyttää palanneen takaisin ja tehneen uuden pesän edellisen päälle;
ja sinä talvena tsikkadiit jälleen ottivat sen pöntökseen, koska
pohjalla taas oli niiden höyheniä. Seuraavana vuonna sen keksi
sininärhi ja teki siihen pesänsä. Minä löysin sen munanpalasia
pesän pehmeiden ainesten joukosta. Sitten vuoden päästä luulen
varpushaukkapariskunnan huomanneen kolon itselleen otolliseksi,
tehneen siihen pesänsä ja hautoneen munista varpushaukkapoikueen.
No niin, ja eräänä päivänä tämä rohkea rosvo toi pienokaisilleen
päästäisen.

-- Mikä se on?

-- Kah, se on pieni hiiren näköinen eläin, mutta ei se silti ole
vähääkään hiiri, vaan myyrän pikkuserkku.

-- Minä olen aina pitänyt myyrää jonkinlaisena hiirenä, huomautti
Haukansilmä, joka ei tyytynyt Janin erontekoon.

-- Niin sinä! keskeytti Sam. -- Ensi kerralla sinä väität että
Burnsit ovat sukua Rafteneille.

-- Minä lyön vetoa ettei siitä tule mitään! Ja nyt Gui kerrankin sai
pitää viimeisen sanan.

-- No niin, Jan jatkoi, sattui sitten -- ehkä ensi kerran miljoonaan
vuoteen -- ettei pikku haukkain sattunut olemaan nälkä juuri sillä
haavaa. Päästäistä ei hotkittu suuhun paikalla, ja vaikka se oli
haavoittunut, niin se ryhtyi pakopuuhiin paikalla, kun vanha haukka
oli kyntensä hellittänyt. Ensin se piiloutui poikasten alle, sitten
se alkoi kaivaa reikää varpushaukan pesän höyhenvuorauksen läpi,
sitten puhki sininärhen pesän, sitten puhki mustan linnun pehmeitten
pesäaineitten ja tsikkadiitten jättämän roskan läpi, kunnes tuli
vastaan mustanlinnun pesän kova mutapermanto, jonka puhki se ei
voinut kaivaa. Sen voimat loppuivat nyt, se kuoli siihen ja makasi
siten kätkettynä talon alimmassa päässä, kunnes minä vuosien kuluttua
saavuin ja mursin auki vanhan kannon ja sain sen kätköstä ilmi tämän
synkän ja surullisen tapauksen -- jota -- ehkä -- ei ole koskaan
tapahtunutkaan. Mutta tässä on piirustus, jonka minä tein siitä
paikalla, siinä näkyvät kaikki pesät juuri sellaisina kuin minä ne
löysin, ja tuossa on pikku päästäisen kuivunut ruumis.

Sam oli kuunnellut harrasta mielenkiintoa osoittaen, mutta Gui ei
yrittänytkään salata halveksumistaan. -- Tuommoista roskaa! Mikä
seikkailu tuo on -- paljaita luuloja ja luuloja eikä tositointa
alkuunkaan. No nyt minä kerron, mitä minä olen tehnyt. Minä --

-- Kuules nyt, Haukansilmä, pisti Sam väliin, -- älä ole kovin
törkeä, kun kerrot. Jätä pois ne kamalat kohdat: minä en voi tänään
oikein hyvin. Säästä pelottavat kohdat huomiseksi.

-- No minä sanon teille, että kun minä lähdin, niin kuljin suoraan
kuin noppa ja näin murmelin, mutta kun se ei ollut suunnassa, niin
minä sanoin: "Ei, jonakin toisena päivänä. Minä saan sinut ylen
helposti koska tahansa." Sitten minä näin haukan, joka vei kanaa,
mutta sekin oli minun suunnastani syrjässä, ja minä näin paljon
vanhoja kantoja ja satoja tsipmunkkeja, mutta viis minä niistä.
Sitten minä tulin eräälle talolle -- ja kiersin sen ympäri, etten
pelottaisi koiraa, ja minä kuljin melkein Downeys's Dumpiin saakka --
jaa, eiköhän vähän ohikin - vaikka sivussa siitä -- kun äkkiä pyrähti
lentoon pyy, joka oli kalkkunan kokoinen, ja täysi sakki poikasia
-- kolme- tai neljäkymmentä. Minä lyön vetoa, että minä näin ne
ainakin kahdenkymmenen askelen päästä, ja ne kaikki lensivät, mutta
yksi istahti puuhun niin kauaksi -- jaa, ainakin niin kauaksi kuin
tuon vainion toiselle puolelle. Minä lyön vetoa, ettette te pojat
olisi sitä ollenkaan nähneet. No niin, minä vedin niin tyynesti ja
annoin sille mitä tiesi ja kuka käski. Minä tähtäsin suoraan silmään
-- ja kas tuohon minä osasin. _Kukas nyt saa suuren kupin, kas
tässä se on!_ Haukansilmä käänsi auki takkinsa ja otti sen sisältä
lyhytpyrstöisen täplähöyhenisen nuoren punarintasatakielen, jota oli
ammuttu kautta ruumiin.

-- Vai se on sinun pyysi. Minä sanon, että se on punarintasatakielen
poikanen, sanoi ensimmäinen päällikkö erittäin painokkaasti. --
Sääntöjä on rikottu. Laululintu tapettu. Pikku Majava, vangitse
syyllinen.

Mutta Haukansilmä taisteli vastaan sillä vimmatulla sisulla, jonka
tämä urotyö oli hänessä synnyttänyt, ja oli sidottava sekä kädet
että jalat, ennen kuin neuvosto voitiin kutsua täysilukuisena
kokoon rikollista tuomitsemaan. Vihaiset vastaväitteet laimenivat,
kun syytetty huomasi, kuinka tosissaan neuvokset olivat. Lopulta
hänet julistettiin "syylliseksi" ja tuomittiin käyttämään mustaa
häpeäsulkaa ja valkoista sulkaa pelkuruudesta kolme päivää umpeensa,
sekä pesemään astiat koko viikon. Gui olisi tuomittu keittämäänkin
koko tämän ajan, ellei olisi ollut huonoja kokemuksia muutamista
hänen valmistamistaan ruoista.

-- Niin, mutta minä en tee sitä, sillä hyvä, vastasi vanki uhmaten.
-- Minä menen ennen kotiin.

-- Puutarhaako multaamaan? Kyllä vain; minä olen jo näkevinäni sinut
työssä.

-- Niin, mutta minä en tee sitä. Parempi kun annatte minun olla
rauhassa.

-- Pikku Majava, mitä tehdään, kun intiaani ei tottele neuvostoa?

-- Häneltä riistetään kunniamerkit. Muistatko sinä sen puun, jonka me
poltimme ja johon oli piirretty "Mäihä"?

-- Hyvä tuuma. Me poltamme Haukansilmä-nimen ja kaivamme esiin sen
vanhan.

-- Ei, sitä te ette tee, senkin saastaiset kehnot haisunäädät! Te
lupasitte minulle, ettette enää koskaan sanoisi minua siksi. Minä
_olen_ Haukansilmä. Minä näen kauemmaksi ja -- ja -- ja hän alkoi
itkeä.

-- No totteletko sinä neuvostoa?

-- Kyllä, mutta valkoista sulkaa minä en pidä -- minä olen
_urhoollinen_, uhuhuu!

-- No hyvä, jätetään se sitten; mutta muut rangaistukset sinun täytyy
tehdä.

-- Vieläkö minä sitten olen Haukansilmä?

-- Vielä.

-- No hyvä. Minä teen.



XXV

NELISORMINEN MAANKIERTÄJÄ


Leveäharteinen raaka ja laiska mies, jonka silmät olivat tuuheiden
kulmakarvojen varjossa, oli Bill Hennard, varakkaan siirtolaisen
poika. Hän oli perinyt mainion tilan, mutta hän oli yhtä laiska kuin
väkevä ja hävitti tuota pikaa omaisuutensa ja kulki sitten sitä
leveätä tietä, joka johtaa laiskuudesta rikoksiin. Bill oli nähnyt
useamman kuin yhden tyrmän sisäpuolelta. Emolanin kaupungissa, joka
sijaitsi lähellä, hän oli laajalti tunnettu; monen pienen varkauden
jäljet johtivat häneen, ja julkisesti puhuttiin, että ilman erään
rikkaan ja viekkaan liittolaisen apua hän varmaan olisi istunut
vankeudessa. Ja kuului vielä sellaisiakin hämäriä viittauksia, että
tämä liittolainen oli muuan hyvin tunnettu sangerilainen, jolla
oli monta taloa ja vaimo ja poika ja pieni tytär, ja että hänen
etunimensä oli William ja sukunimensä Ra --. "Miten lienee; mutta
älkää Jumalan tähden sanoko, että minä olen teille kertonut." Voi,
voi, helppoahan sitä on rikastua kun keinot tietää. Nämä huhut eivät
tietenkään koskaan saapuneet asianosaisen korviin.

Hennard oli lähtenyt Downey's Dumpista edellisenä iltana ja teitä
vältellen oikaissut metsäin kautta käydäkseen erään toverinsa
luona, jonka kanssa hänen piti sopia tärkeistä -- hänelle sangen
tärkeistä asioista. Hän oli kelpo lailla päissään Downey's Dumpista
lähtiessään, yö oli pilvinen, ja niinpä hän harhaili sinne ja tänne,
kunnes aivan eksyi. Hän nukkui puun alla -- viluista ja kurjaa oli se
nukkuminen -- ja auringottoman päivän valjettua hän lähti toveriaan
etsimään tietämättä tarkemmin mistä. Jonkin ajan kuluttua hän sattui
sille polulle, joka vei poikain leirille. Hän oli hyvin häijyllä
päällä nälästä ja harmista ja pullon ansiosta hurjanakin, sillä
pullo oli hänellä matkassa. Hän ei enää välittänyt, vaikka näyttikin
itsensä, ja astui tiipiin luo Pikku Majavan juuri paistaessa
puolisiksi lihaa, jonka hän arveli saavansa yksin syödä. Askelia
kuullessaan Jan kääntyi ympäri otaksuen jonkun tovereista palanneen
takaisin, mutta sen sijaan hän näkikin tämän ison rentun näköisen
maankiertäjän.

-- Päivällistäkö se poika täällä keittää? Hauska liittyä kimppaan,
hän sanoi vastenmielisesti ja suostuttelevasti naurahtaen.

Hänen käytöksensä oli niin inhottavaa kuin suinkin, vaikka hän
ulkonaisesti esiintyikin ystävällisenä.

-- Missä poikasen muu väki on?

-- Ei minulla ole kotiväkeä -- täällä, vastasi Jan vähän peläten,
hänen mieleensä kun muistuivat Glenjanin maankiertäjät.

-- Hm -- aivanko yksinäsi -- aivanko yksinäsi sinä pidät täällä
leiriä?

-- Muut toverit palaavat vasta iltapäivällä.

-- Sehän sattui hyvin. Hauska kuulla. Pyydän saada vaivata sinua
antamaan minulle tuon kepin, ja maankiertäjän käytös muuttui nyt
suostuttelevasta käskeväksi hänen osoittaessaan Janin irtojäntein
riippuvaa jousta.

-- Se on minun jouseni! vastasi Jan sekä peläten että suuttuen.

-- Minä en käske toista kertaa -- tänne keppi, taikka käy hullusti.

Jan seisoi alallaan. Roisto astui lähemmäksi, otti jousen ja löi
häntä pari kolme kertaa selkään ja sääriin.

-- Ja nyt, penikka, laita minun päivälliseni valmiiksi ja tee se
sukkelaan, taikka väännän sinun hyödyttömän niskasi nurin.

Jan käsitti nyt joutuneensa rauhallisen retkeilijän kaikkein pahimman
vihollisen käsiin, ja liian myöhään hän älysi, kuinka mielettömiä he
olivat olleet, kun eivät noudattaneet Raftenin neuvoa ja ottaneet
leiriin isoa koiraa. Hän vilkaisi ympärilleen ja olisi karannut,
mutta maankiertäjä oli sukkelampi ja iski hänen kaulukseensa. --
Äläpäs nyt; pysy täällä vain, poikaseni. Kyllä minä sinulle opetan,
niin että teet juuri niin kuin käsken. Hän leikkasi jänteen jousesta
ja paiskaten Janin nurin sitoi hänen jalkansa sillä tavalla, että ne
pääsivät liikkumaan vain puolisen metriä toisensa ohi.

-- Koetapas nyt pitää kiirettä ja valmista minulle päivällistä; minun
on nälkä. Ja katsokin, ettet pilaa sitä keittäessäsi taikka saat
ruoskasta; ja jos huudat taikka leikkaat poikki tuon nuoran, niin
minä tapan sinut. Katsos tuota! Ja hän otti taskustaan ruman näköisen
veitsen.

Janin kasvoille valui pelon ja tuskan kyyneliä, kun hän nilkutti
ympäri leiriä totellakseen raakalaisen käskyjä. -- Liikupas vähän
sukkelampaan! Ja kulkuri, tulta jousella kohenneltuaan, kääntyi
antamaan hänelle toisen läjähtävän iskun. Jos hän olisi sattunut
vilkaisemaan polulle, niin hän olisi nähnyt pienen pellavapään, joka
äänen kuullessaan kääntyi ympäri ja karkasi pois.

Jan oli tottunut kärsimään kuritusta, mutta tämä raakalainen ei
näyttänyt välittävän vaikka henki menisi.

-- Aiotteko tappaa minut? hän huudahti, kun oli saanut uuden iskun
siitä, että kompastui siteissään.

-- Enpä tiedä, vaikka tappaisinkin, kun ensin olet työsi tehnyt,
vastasi roisto raa'an tyynesti. -- Minä otan vähän enemmän tuota
lihaa -- ja katso, ettei se saa palaa. Missä on sokeria kahviin?
Minä haen isomman karahkan, ellet liiku sukkelammin! Tuo minulle nyt
tupakkaa.

Jan nilkutti tiipiihin ja antoi sieltä tupakkamassin.

-- Kas, mikäs arkku tuo on? Tuo se tänne ulos, ja kulkuri näytti
arkkua, jossa oli vähän vaatteita.

Jan totteli peläten ja vavisten.

-- Avaa se.

-- En voi. Se on lukossa ja avain on Samilla.

-- Vai on se hänellä, niinkö? No kyllä minulla sitten on avain, joka
sopii.

Ja hän löi kannen mäsäksi kirveellä. Sitten hän koperoi vaatteiden
taskut, löysi Janin vanhan hopeakellon ja vitjat ja Samin
housuntaskusta kaksi dollaria.

-- Hei! Näitä minä juuri kaipasinkin, poikani, ja kulkuri pisti ne
omaan taskuunsa. Tuleen minusta tarvittaisiin vähän enemmän puuta,
hän huomautti huomatessaan Janin viinen nuolineen, ja hän potkaisi
sitä, niin että suuri osa nuolista lensi tuleen.

-- Ja nyt, poikani, älä katso minuun juuri noin tarkkaan, niin kuin
muistaaksesi, taikka minun ehkä täytyy leikata sinulta kurkku poikki
ja pistää sinut suon silmään, ettet pääse muille juttelemaan.

Jan pelkäsi nyt todella henkeänsä.

-- Tuo minulle kovasin, ärjäisi konna, -- ja lisää kahvia. Jan teki
niin. Roisto alkoi hioa pitkää puukkoansa, ja Jan huomasi kaksi
asiaa, jotka painuivat hänen mieleensä: ensinnäkin, että puukko oli
metsästysmallia ja sen päässä kuparinen hirven kuva; toiseksi että
kädessä, joka piti siitä kiinni, oli vain neljä sormea.

-- Mikä tuo toinen arkku on, joka on tuolla sisällä.

-- Se -- se -- se on vain meidän ruoka-arkkumme.

-- Sinä valehtelet, eikö niin? ja taas keppi iski. -- Vedä se ulos.

-- En minä jaksa.

-- Vedä se ulos, taikka minä kuristan sinut. Jan yritti, mutta se oli
liian raskas.

-- Pois tieltä kelvoton penikka! Ja roisto meni tiipiihin ja antoi
Janille sellaisen pukkauksen, että tämä lensi ulos suin päin nurmelle.

Poika sai pahoja vammoja, mutta päätti käyttää ainoata mahdollista
tilaisuutta. Iso puukko oli ulkona. Hän sieppasi sen, leikkasi
säärisiteensä, nakkasi puukon kauas suohon ja juoksi kuin hirvi.
Roisto hyökkäsi ulos tiipiistä kiljuen ja kiroten. Jan ehkä olisi
päässyt pakoon, jos olisi ollut paremmassa kunnossa, mutta roisto oli
tosiaan runnellut häntä pahasti ja saavutti nyt nopeaan. Juostessaan
minkä kintuista pääsi Jan näki edessäpäin puiden lomitse tutun hahmon
ja huutaen koko voimallaan: -- Kaleb!! Kaleb! Kaleb Clark!!! kaatui
pyörtyneenä nurmelle.

Kamalan hädän äänestä ei voi erehtyä. Kaleb kiiruhti paikalle ja
käden käänteessä hän oli takertunut tappelemaan roiston kanssa
henkensä edestä.

Turkki-koira ei ollut isäntänsä seurassa, ja kun roisto oli
menettänyt puukkonsa, syntyi käsikähmä. Muutama ote, pari kovaa
iskua, helppo oli jo nähdä, mille puolelle voitto kallistuisi. Kaleb
oli vanha ja heikko. Roisto, joka oli väkevä, roteva ja sen verran
päissään, että oli häijyimmillään, suoriutui hänestä helpolla, ja
kun oli pari iskua vaihdettu, erämies pahan iskun saatuaan koukistui
vääntelehtien maahan. Roisto taas tapaili puukkoaan, kirosi hurjasti,
katsoi, mistä saisi karahkan, löysi vain ison kiven ja olisi tehnyt
kuka ties mitä, mutta samassa kuului huutoa takaapäin, toinen iso
mies töytäisi esiin polkua pitkin, ja roiston eteen ilmestyi William
Raften puhaltaen ja läähättäen Gui aivan kintereillään. Kiven, joka
oli tarkoitettu Kalebille, roisto heitti Williamia vastaan, joka sai
sen väistetyksi; ja nyt alkoi tasaisempi tappelu.

Jos roistolla olisi ollut puukkonsa tallella, olisi Raftenin
voinut käydä huonosti, mutta nyrkki nyrkkiä vastaan tapeltaessa
maanviljelijä oli selvästi voiton puolella. Hänen oppimansa konstit
ratkaisivat ottelun, ja roisto sai nujertavan suoran iskun, niin että
käpertyi.

Paikka näytti oikein tappelutanterelta -- kolme miestä maassa
pitkällään ja Raften punoittaen ja huohottaen, mutta jäykkänä ja
pelkäämättä, aivan ymmällään ihmetyksestä.

-- Mitä pirua tämä merkitsee?

-- Minä kerron, herra Raften, kimitti Gui hyvästä turvastaan esiin
pujahtaen.

-- Kas, vai olet sinä täällä, Gui? Mene ja tuo leiristä nuoraa --
sukkelaan, sanoi Raften maankiertäjän ruvetessa liikkumaan.

Heti kun nuora tuotiin, sitoi Raften lujasti roiston käsivarret.

-- Minusta tuntuu, että olen nähnyt tuon käden ennenkin, virkkoi
Raften miehen neljä sormea huomattuaan.

Jan oli nyt noussut istumaan ja katseli ympärilleen hämmentyneen
näköisenä. Raften meni vanhan toverinsa luo ja sanoi: -- Kaleb, onko
sinuun pahastikin sattunut? Minä se olen -- Bill Raften. Onko sinuun
sattunut pahasti?

Kaleb pyöritti silmiään ja katseli ympärilleen.

Jan tuli nyt hänen luokseen ja polvistui hänen viereensä. -- Onko
teihin sattunut pahoin, herra Clark?

Tämä ravisti päätään ja osoitti rintaansa.

-- Häneltä on henki salpautunut, selitti Raften, -- parin minuutin
kuluttua hän on ennallaan. Gui, tuo tänne vettä.

Jan kertoi juttunsa ja Gui siihen jatkoksi tärkeän lisän. Hän oli
palannut aikaisemmin kuin oli odotettukaan ja oli lähellä leiriä
kuullessaan roiston lyövän Jania. Hänen ensimmäinen päähänpistonsa
oli juosta kotiin hintelää isäänsä hakemaan, mutta sitten hän teki
viisaamman päätöksen ja juoksikin hakemaan väkevää Raftenia.

Roisto oli nyt noussut istumaan ja räyhäsi vihaisesti.

-- Ja nyt, hyvä herra, sanoi William. -- Nyt käyt meidän kanssamme
leirissä uuden kerran, ennen kuin viemme sinut tyrmään. Yksi vuosi
vähän viileämmässä paikassa taitaa olla sinulle terveellisempää kuin
mikään muu parannus, luulisin. Kas tässä, Gui, ota sinä kiinni nuoran
toisesta päästä ja vie tämä junkkari leiriin, sillä välin kun minä
autan Kalebia.

Gui oli kunniansa kukkuloilla. Maankiertäjä pakotettiin kulkemaan
edellä; perässä asteleva Gui nyki nuorasta ja leikki hevosen
ajamista. Hän huuteli "hei -- hei -- hei -- hei, heppani", Williamin
auttaessa Kaleb-ukkoa yhtä hellävaroen kuin ammoin Kaleb oli häntä
auttanut kaatuvan puun vähältä ruhjottua hänet kuoliaaksi metsässä.

Leirissä tavattiin Sam. Poika hämmästyi suuresti tämän roikan
nähdessään, sillä hän ei tietänyt mitään päivän tapauksista,
ja kamalan suuri oli hänen pettymyksensä, kun hän kuuli, mihin
seikkailuun oli jäänyt osallistumatta.

Kaleb näytti yhä kalpealta ja sairaalta, kun pääsi tulelle, ja Raften
sanoi: -- Sam, mene kotiin ja pyydä äitiä antamaan vähän viinaa.

-- Ei sitä varten tarvitse mennä niin kauaksi, sanoi Jan, -- tällä
miehellä on pullo taskussaan.

-- Minä en huolisi pisaraakaan siitä, mitä hänellä on, ja vielä
vähemmän tarjoaisin sitä _sairaalle ystävälle_, vastasi William.

Sam lähti sen vuoksi noutamaan viinaa ja palasi takaisin puolen
tunnin kuluttua.

-- Kas tässä, Kaleb, sanoi William, -- juo nyt tämä, niin jaksat
paremmin, ja maljan tarjotessaan hän tunsi ystävyytensä entistä
toveria kohtaan heräävän jälleen henkiin.

Samilla oli sinä aamuna kotiin lähtiessään ollut mielessään tärkeä
päätös. Hän oli mennyt suoraan äitinsä luo ja tälle kertonut
kaiken, mitä tiesi revolverista ja Kalebin kanssa syntyneestä
riidasta, ja heillä molemmilla oli sitten ollut pitkä, mutta
epätyydyttävä keskustelu isän kanssa. Raften oli jyrkkä kuten
tavallisesti. Rouva Raften oli tyyni ja selkeäjärkinen. Sam oli
sukkela. Seurauksena siitä oli, että Raften kärsi täydellisen
tappion, vaikkei tahtonutkaan sitä myöntää. Sam palasi leiriin
osaksi pettymystä tuntien, mutta saikin siellä nähdä kaiken sen
tapahtuneen, minkä vuoksi oli taistellut -- isänsä ja erämiehen
sopineen. Vielä pari tuntia sitten he olivat olleet veriviholliset,
mutta tappelu oli heidät sovittanut. Vaikka Raften olikin järkisyillä
osoitettu olevan väärässä, hän oli vain tuntenut entistä suurempaa
katkeruutta sitä miestä kohtaan, jota hän ilmeisesti oli kohdellut
epäoikeudenmukaisesti, mutta se, että hän sai tätä samaista miestä
auttaa suurimman vaaran hetkellä, pani vaakakupin kallistumaan
toiselle puolelle.



XXVI

TALON TAKAISIN SAANTI


Oi leirituli taikavoimaasi! Ei mikään vihamielinen tunne kykene kauan
kestämään hehkuasi. Saman leiritulen ääressä toisensa tavatessaan
miehet joutuvat lähemmäksi toisiaan, käsittävät paremmin toisensa
ja laskevat pysyvän ystävyyden perustuksen. "Minä olen elänyt
hänen kanssaan saman nuotion ääressä!" riittää selittämään mitä
erilaisempien miesten keskinäisen sydämellisyyden, ja eräelämän ajat
ovat onnellisten, kirkkaitten ja kautta elämän kestävien muistojen
päiviä.

Saman leiritulen ääressä istuminen on aina ollut pyhitetty side, ja
Raftenin metsissä toistui nyt sama kohtaus kuin kaksikymmentä vuotta
aikaisemmin, ja siitä oli kiittäminen kuukausi takaperin sytytettyä
leiritulta -- pyhää tulta! Kuinka hyvin se suorittikaan tehtävänsä!
William ja Kaleb istuivat jälleen hyvinä tovereina saman leiritulen
ääressä, ja vaikka seurustelu vielä tuntuikin kankealta, niin oli se
kuitenkin hyvä toverisuhde.

Raften oli seudun virkamies. Hän lähetti Samin viemään sanaa
poliisille, että tämän oli tultava vankia hakemaan. Jan lähti taloon
ruokavaroja noutamaan ja tuomaan rouva Rafteniä paikalle, ja Gui
meni kotiin kertomaan hämmästyttävää juttua viimeisistä urotöistään.
Maankiertäjä-roisto sidottiin lujasti puuhun kiinni, Kaleb makasi
tiipiissä.

Raften meni muutamaksi minuutiksi sisään, ja ulos tultuaan hän
huomasi roiston kadonneen. Hänen nuoransa oli leikattu, ne eivät
olleet luisuneet irti. Kuinka mies olisi voinut päästä avutta karkuun?

-- Oli miten oli, sanoi Raften. -- Tuota nelisormista kättä on helppo
seurata. Kaleb, eikös se ollut Bill Hennard?

-- Niin luulen.

Miehet juttelivat sitten kauan keskenään. Kaleb kertoi, kuinka hän
oli menettänyt revolverinsa -- hän asui silloin vielä Poguen ja tämän
vaimon kanssa omassa talossaan -- ja kuinka se oli taas löytynyt.
He muistivat kumpikin, että Hennard oli ollut lähellä heidän
riidellessään hevoskaupasta. Paljon saatiin täten selville, mutta
paljon jäi vielä selvittämättäkin.

Mutta yksi asia oli varma. Kalebilta oli petoksella viety kaikki,
mitä hän omisti, sillä oli vain päivän kysymys, milloin Pogue
Saryannista välittämättä häikäilemättömästi ajaisi Kalebin talosta
pois, tulemaan toimeen miten voi.

Raften istui ja ajatteli kauan aikaa, sitten hän sanoi:

-- Kaleb, tee sinä juuri niin kuin minä sanon, niin saat talosi
takaisin. Ensiksikin minä lainaan sinulle tuhat dollaria yhdeksi
viikoksi.

_Tuhat dollaria!!!_ Kalebin silmät lensivät selko selälleen, mutta
mitä sitten piti tapahtua, sitä hän ei saanut sillä hetkellä tietää,
sillä pojat palasivat takaisin ja keskeyttivät juttelun, mutta
myöhemmin vanha erämies sai täydet ohjeet.

Kun rouva Raften sen kuuli, niin hän hämmästyi sanattomaksi. Tuhat
dollaria merkitsi Sangerissa samaa kuin satatuhatta dollaria jossakin
suurkaupungissa. Se oli aivan tavaton rahamäärä ja rouva Raftenin
henkeä oikein salpasi.

-- Tuhat dollaria, William! Kuules nyt, eikö se pane liian kovalle
koetukselle miehen rehellisyyttä, sinä kun hänen mielestään vielä
olet hänelle velkaa? Onko viisasta tehdä niin?

-- Heheh! sanoi William. -- En minä ole mikään rahanlainaaja enkä
keväällinen ankanpoikanenkaan. Tuossa on se raha, jonka minä hänelle
lainaan, ja Raften veti esiin kimpun vääriä seteleitä, jotka hänellä
sattuivat olemaan väliaikaisesti hallussaan, koska hän oli virkamies.

-- Siinä on ehkä viisi tai kuusi sataa dollaria, mutta se melkein
riittää.

Kaleb jätettiin kuitenkin siihen uskoon, että se oli todellista
rahaa, ja kaikin puolin neuvot saatuaan hän seuraavana päivänä
ilmestyi taloonsa -- Poguen taloon -- kolkutti oveen ja astui sisään.

-- Hyvää huomenta, isä, sanoi Saryann, sillä hänessä oli sentään
jonkin verran säädyllisyyttä ja hyvää sydäntä.

-- Mitä te täältä haette? tiuskaisi Dick vihaisesti. -- Johan on
tarpeeksi kiusallista, kun pitää teitä maallaan suvaita, mitä teidän
vielä tarvitsee käydä täällä nuuskimassa yöllä ja päivällä!

-- Ole vaiti Dick; sinä unohdat --

-- Unohdanko -- en minä unohda mitään, kivahti Dick vaimonsa puheen
keskeyttäen. -- Hänen piti auttaa työssä ja talon askareissa, mutta
hän ei tee mitään, vaan tahtoo elää meidän kustannuksellamme.

-- Älähän nyt suotta, ei teidän tarvitse kauan pitää minua
vaivananne, sanoi Kaleb surkean näköisenä tuoliin hoiperrellessaan.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hän näytti sairaalta ja tutisevalta.

-- Mikä teitä vaivaa, isä?

-- Voi, minä olen kovin sairas. Ei minusta enää ole mihinkään. Ei
kulu monta päivää, ennen kuin minusta pääsette.

-- Suuri suru! mutisi Dick.

-- Mi -- minä annoin teille taloni ja kaikki, mitä minulla oli --

-- Lakatkaa voivottelemasta. En minä jaksa sitä kuunnella.

-- Ainakin melkein -- kaikki. Mi -- min -- minä -- en sanonut mitään
pienestä -- voih -- voih -- setelitukosta, joka minulla oli tallessa.
Mi -- minua -- viluttaa niin kovasti.

-- Dick, tee tulta, sanoi vaimo.

-- En minä aio ruveta hulluttelemaan. Nythän on tukahduttavan kuuma.

-- Ei niitä ole paljon, jatkoi vapiseva vanhus,
tuhannen-vi-viisisataa -- dollaria. Ne on minulla tässä, hän sanoi ja
veti taskustaan setelikäärön.

TUHAT VIISISATAA DOLLARIA! Kaksi kertaa enemmän kuin koko talon ja
tavaran arvo oli. Dickin silmät olivat päästä pullistua, ja Kaleb
piti huolta siitä, että valkoisen revolverinkin kahva oli näkyvissä.

-- Isä hyvä, huudahti Saryann, -- te olette sairas! Minä menen ja
haen teille vähän viinaa. Dick, tee tuli. Isä on kylmä kuin jää.

-- Niin -- tulta -- olkaa niin hyvät -- minua -- niin -- puistattaa
-- vilu.

Dickille tuli nyt kiire, ja pian isossa liedessä leimusi mahtava tuli
ja huone kävi sietämättömän kuumaksi.

-- Kas tässä, isä, juokaa vähän viinaa ja vettä, sanoi Dick aivan
toisenlaisella äänellä. -- Jos minä toisin vähän kiniiniä?

-- Ei, ei -- minun on nyt parempi olla; mutta minun piti sanoa
-- minä en enää elä kuin muutaman päivän, ja kun minulla ei ole
laillista perillistä -- niin tämä raha menee hallitukselle, mutta
minä puhuin lakimiehen kanssa, eikä minun muuta tarvitse -- kuin --
lisätä -- joku sana lahjakirjaan -- talonkirjaan -- niin tämä tulee
mukana -- ja oikeinhan se onkin, että te saatte tämänkin. Vanha Kaleb
tutisi kiireestä kantapäähän ja yski kamalasti.

-- Voi isä, antakaa minun lähettää tohtoria hakemaan, pyyteli
Saryann, ja Dick lisäsi heikosti: -- Niin isä, antakaa minun mennä
tohtoria hakemaan.

-- Ei, ei; antaa olla. Ei tarvitse lähteä. Pian minä olen paremmassa
paikassa. Onko teillä lahjakirja täällä?

-- On, se on Dickin arkussa. Dick juoksi testamenttia hakemaan,
sillä näihin aikoihin ei rekisterijärjestelmä vielä ollut Kanadassa
voimassa; se joka omisti testamentin, omisti talonkin, ja testamentin
menetys merkitsi samalla maankin menetystä.

Vanhus hypisteli vapisten rahoja ikään kuin lukeakseen ne -- joo --
juuri -- tuhatviisisataa, kun Dick astua kopisteli portaita alas
testamenttia tuoden.

-- Onko teillä -- kynää -- ja mustetta?

Dick lähti hakemaan kuivanutta mustepulloa ja Saryann talon kynää
etsimään. Kalebin käsi vapisi lujasti, kun hän tarttui asiakirjaan
ja tarkasti huolellisesti sitä -- niin, tämä se oli -- sama paperi,
joka hänestä oli tehnyt keppikerjäläisen. Hän vilkaisi sukkelaan
ympärilleen. Dick ja Saryann olivat huoneen toisessa päässä. Hän
nousi ylös ja astui askelen eteenpäin ja nakkasi testamentin
loimuavaan tuleen. Revolveri oikeassa ja hiilihanko vasemmassa
kädessään hän seisoi suorana ja lujana, kaikki heikkouden oireet
olivat hävinneet; hänen silmänsä paloivat ja jyrkällä ja käskevällä
äänellä hän kahahti: -- _Älä tule!_ ja ojensi pistoolin, kun Dick
hyökkäsi testamenttia pelastamaan. Muutamassa sekunnissa se paloi
poroksi ja sen mukana, kuten kaikki tiesivät, Poguein kaikki oikeudet
taloon ja tavaraan, sillä Kalebin omat talonkirjat olivat Downey's
Dumpissa holvissa.

-- Ja nyt, jyrisi Kaleb, te ilkeät kerjäläiset, ulos minun
huoneestani! Pois minun maaltani ja koettakaapa koskea vähänkään
minun tavaraani.

Hän korotti äänensä ja huusi: "Selvä" ja löi pöytään kolmesti.
Ulkopuolelta kuului askeleita. Sieltä tuli Raften kahden miehen
kanssa sisään.

-- Virkamies Raften, häädä, ole hyvä, nämä tunkeilijat talostani.

Kaleb myönsi heille muutaman minuutin aikaa, että he saivat
kerätä omat vaatteensa. Sitten he lähtivät jalan Downey's Dumpiin
vimmattuina voimattomasta raivosta, pennittöminä kulkureina,
jollaiseksi olivat tahtoneet tehdä vanhan Kalebin.

Nyt vanhus oli taas saanut omaisuutensa haltuunsa ja asui vanhassa
kodissaan. Kun miehet olivat vaihtaneet karkeita onnentoivotuksiaan
ja nauraneet hillittömät naurunremahduksensa juonen menestymisen
johdosta, otti Raften puheeksi rahat ja vaikeni sitten odottaen, mitä
Kaleb tekisi. Vanha kunnon Kaleb veti käärön taskustaan.

-- Tuossa se on, Bill. Minä en ole edes lukenut niitä, ja monet
tuhannet kiitokset vain. Jos koskaan tarvitset ystävää, niin tule
luokseni.

Raften naurahteli, luki setelit ja sanoi: "Kaikki ovat!" Eikä Kaleb
vielä tänä päivänäkään tiedä, että se omaisuus, joka hänellä sinä
päivänä oli kädessään, oli paljasta arvotonta paperia.

Kun vanha erämies viikkoa myöhemmin yksinään valmisti illallistaan,
kolkutti joku hiljaa ovelle.

-- Sisään!

Nainen astui sisään. Turkki oli hyökännyt muristen ylös, mutta
heilutti nyt häntäänsä, ja kun nainen kohotti harsoaan, niin Kaleb
tunsi Saryannin.

-- Mitä sinä tahdot? kysyi Kaleb vihaisesti.

-- Ei se ollut minun syyni, isä, te tiedätte kyllä, ettei ollut. Ja
nyt hän on hylännyt minut ikipäiviksi. Hän kertoi lyhyesti surullisen
elämänkertansa. Dick oli nainut hänet talon mutta ei hänen itsensä
vuoksi, ja kun talo oli menetetty, ei enää huolinut vaimostakaan. Hän
oli viettänyt huonoa elämää, "paljon huonompaa kuin kukaan saattoi
aavistaakaan", ja nyt hän oli suorin sanoin ilmoittanut vaimolleen,
että tämä sai mennä sen pitkän tien.

Kalebin kuuma kiukku ei koskaan kestänyt kuin viisi minuuttia. Hän
epäilemättä tiesi, että juttu oli tosi, sillä entinen järjestys
saatettiin talossa voimaan, ja Saryannin taloutta hoitaessa vanhus
vietti huoletonta elämää kuolemaansa saakka.

Pogue katosi; ihmiset sanoivat hänen menneen Yhdysvaltoihin.
Nelisormista maankiertäjää ei sen koommin kuulunut, ei näkynyt, ja
näihin aikoihin suuret varkaudet ja ryöstöt seudulla lakkasivat.
Kolme vuotta myöhemmin saatiin kuulla, että kaksi rosvoa oli ammuttu
heidän paetessaan amerikkalaisesta vankilasta. Toinen heistä
epäilemättä oli Dick Pogue, ja toinen kuvattiin isoksi mustaksi
mieheksi, jolla oikeassa kädessään oli vain neljä sormea.



XXVII

KILPAILEVA HEIMO


Talon takaisin saantia oli Sangerin tavan mukaan juhlittava
tilaisuudella, joka sai suurten tupaantuliaisten muodon, ja Raftenit,
Burnsit ja Boylet kokoontuivat sinne miehissä, koska Charless oli
Kalebin vankka ystävä. Intiaanijoukko oli siellä kunniassa, sillä
Kaleb käsitti, että tästä ilosta oli kokonaan kiittäminen heidän
leirihommaansa.

Kaleb sovitteli Charless Boylen ja William Raftenin välejä sillä
seurauksella, että he unohtivat riitansa -- ainakin joksikin
aikaa -- ja kertoilivat juttuja varhaisilta metsästysajoiltaan
Janin ja heimon iloksi. Siellä oli neljä muutakin poikaa, jotka
Pikku Majava nyt tapasi ensi kerran. Nämä olivat Wesley Boyle,
tummaihoinen, matalaotsainen, vilkas, Samin ikäinen poika; hänen
veljensä Peter, joka oli kahdentoista vaiheilla, vaaleaverinen,
lihava, pisamakasvoinen ja aivan merkillisesti karsaaseen katsova; ja
heidän serkkunsa Charless Boylen nuorempi, joka oli hyvänahkainen,
huolimaton ja aina valmis tirskumaan; ja vielä Cyrus Digby, hieno
kaupunkilaispoika, joka oli maalla vieraissa ja tavallisesti esiintyi
valkeissa kalvosimissa ja sangen korkea pystykaulus kaulassa.
Sangerin intiaanileiri herätti näiden poikain vilkasta mielenkiintoa,
ja yksi Kalebin tuliaisjuhlan seurauksia oli, että muodostui
toinen intiaaniheimo, johon kuuluivat kolme Boylea ja heidän
kaupunkilaistoverinsa.

Koska enemmistö näistä oli Boyleja ja heidän metsästysmaitaan
suolammikon ympärysmetsät ja varsinkin koska he olivat lukeneet
intiaaneista, jotka nimittivät itseään boilereiksi,[8] niin hekin
käyttivät tätä nimeä. Wesley luonnollisesti oli heidän johtajansa.
Hän oli valpas ja voimakas ja lisäksi toimintatarmoinen, joten
hänestä tuli oiva päällikkö. Kyömynenänsä, mustain hiustensa ja
silmäinsä ansiosta hän sai nimekseen "Musta Haukka", joka sattui
muutoinkin kohdalleen. Kaupunkilaispoika, joka oli suurta melua
pitävä keikari eikä tehnyt sanottavasti työtä, sai nimekseen
"Sininärhi". Peter Boylesta tuli "Rantasipi"[9] ja Charless sai
ainaisen tirskumisensa ja kahden ison esiin pistävän etuhampaansa
vuoksi nimekseen "Orava".

He rakensivat leirinsä niin sangerilaisten malliseksi kuin suinkin
ja omaksuivat heidän tapansa; mutta alusta alkaen heimojen välille
syntyi kiivas kilpailu. Sangerilaiset mielestään olivat erätietojen
puolesta paljon vanhempia ja kokeneempia. Boilerit mielestään
tiesivät yhtä paljon ja enemmänkin, ja heitähän oli yksi enemmän.
Kiihkeä kilpailu johti julkisotaan. Syntyi yleinen tappelu nyrkein ja
savikokkarein; tämä ei ottanut ratketakseen. Järjestettiin silloin
johtajien välillä kaksintaistelu, ja Musta Haukka voitti tappelun ja
otti Tikan päänahan. Boilerit riemuitsivat riivatusti. He päättivät
valloittaa väkirynnäköllä koko Sangerin leirin, mutta kun molemmat
heimot joutuivat käsikähmään, niin ei tappelussa taaskaan saavutettu
ratkaisua. Gui sai kuitenkin suurenmoisen voiton Charlessista ja
voiton hetkellä anasti hänen päänahkansa.

Pikku Majava lähetti nyt kaksintaisteluvaatimuksen Mustalle Haukalle.
Siihen suostuttiin uhmaten. Taas Boilerien päällikkö selvisi
voittajana ja anasti uuden päänahan Pikku Majavan saadessa kovan
selkäsaunan ja silmänsä alle mustelman, mutta vihollinen perääntyi.

Jania oli Bonnertonissa aina pidetty arkana poikana, mutta tämä
johtui suureksi osaksi hänen liian ankarasta kotikasvatuksestaan.
Sanger sai aikaan suuria muutoksia. Se että talon isäntä kohteli
häntä arvonannolla, oli hänelle aivan uusi ilahduttava kokemus. Se
kehitti hänessä omanarvon tuntoa. Metsäelämä oli ihmeteltävässä
määrässä kehittänyt hänen itseluottamustaan ja parantunut terveys
kannusti hänen rohkeuttaan. Niinpä seuraavana päivänä, vihollisen
jälleen lähestyessä koko voimallaan, Jan kaikkien hämmästykseksi
taas haastoi Mustan Haukan kaksintaisteluun. Oikeastaan se hänen
puoleltaan kysyi tavatonta epätoivoista voimanponnistusta, sillä
toista on haastaa tappeluun poika, jonka luulee voittavansa, toista
sellainen, jolta on juuri edellisenä päivänä saanut selkäänsä. Ja
totta puhuen Jan tekikin sen pelolla ja vavistuksella; mutta siinäpä
rohkeus juuri piilikin -- että meni eteenpäin, vaikka pelko käski
pakenemaan.

Aivan varma asia on, ettei hän vuotta aikaisemmin olisi uskaltanut
ryhtyä moiseen tappeluun, ja nytkin hän teki sen vain siitä
syystä, että hän oli huomannut Mustan Haukan olevan vasenkätinen,
ja keksinyt keinon, miten tätä seikkaa saattoi käyttää hyväkseen.
Taisteluvaatimus oli kaikille suuri yllätys, mutta vielä enemmän he
hämmästyivät, kun Pikku Majava heimonsa iloksi sai loistavan voiton.

Tästä innostuneina he karkottivat boilerit koko kentältä, ja Sam ja
Jan kumpikin anastivat päänahan.

Sangerilaiset pitivät samana iltana neuvottelun ja päänahkakarkelon
taivasalle viritetyn tulen ympärillä. Lähetettiin hakemaan
rohtomiestäkin mukaan.

Karkelon jälkeen päällikkö Majava, joka oli maalannut kasvonsa
mustelman salatakseen, piti puheen. Hän arveli, että boilerit varmaan
hakisivat lisäväkeä ja koettaisivat uudistaa hyökkäyksen ja että
sangerilaistenkin sen vuoksi pitäisi lisätä joukkoaan.

-- Minä annan Charlessille selkään vaikka koska, kimitti Gui ylpeänä
ja heiluttaen anastamaansa päänahkaa.

Mutta rohtomies sanoi: -- Jos minä olisin teidän sijassanne,
pojat, niin minä koettaisin saada aikaan rauhan. Nyt kun te olette
voittaneet, teidän pitäisi kutsua ne suureen pou-vouhun.

Nämä tapaukset sitten johtivat molempien heimojen kohtaukseen
täysissä sotamaaleissa.

Päällikkö Tikka puhui joukoille ensin: -- Kuulkaas, pojat -- veljet
päälliköt, piti sanomani -- ei tämä tappeleminen lyö leiville. Meillä
on lystimpää, jos teemme yhdessä työtä. Ollaan ystäviä ja yhdytään
samaan heimoon. Kun on monta miestä, niin on aina hauskempaa.

-- Hyvä juttu, sanoi Musta Haukka, mutta heimo nimitetään
boilereiksi, sillä meitä on enemmän, ja minusta tulee ylipäällikkö.

-- Siinä olet väärässä. Rohtomiehemme mukaan luettuna meitä on
yhtä monta ja painavampaa. Meillä on parempi leiri -- meillä
on uimalammikko, ja me olemme vanhempi heimo, puhumattakaan
menestyksistä, joita meillä oli vast'ikään eräissä pikku koetuksissa,
jotka nuorinkin meistä muistaa, ja Gui irvisti, kun hänen urotyöhönsä
näin ilmeisesti viitattiin.

Uimalammikko se oikeastaan oli, joka asian ratkaisi. Boilerit
päättivät äänestyksen jälkeen yhtyä sangerilaisiin. Heillä oli
vain kymmenen päivää lomaa, sangerilaiset olivat saaneet viikon
pidennyksen ja kaikki tiesivät, että aika tulisi parhaiten
käytetyksi, kun yhdyttäisiin lampileiriin. Nimipulman ratkaisi Pikku
Majava:

-- Boilersoturit, hän sanoi, intiaanien tapa on jakaa heimot
sukukuntiin. Te olette boilerien sukukunta. Mutta me kaikki asumme
Sangerissa, niin olemme Sangerin intiaaneja.

-- Kenestä ylipäällikkö?

Mustaa Haukkaa ei vähääkään haluttanut alistua Tikan johtoon, koska
hän oli antanut tälle selkään, eikä Tikka suostunut sellaiseen
ylipäällikköön, joka kuului alempaan heimoon. Joku ehdotti, että
Pikku Majavasta tehtäisiin päällikkö, mutta uskollisuudesta veljeään
Tikkaa kohtaan Jan kieltäytyi.

Parempi kun jätätte sen asian ratkaisematta muutamaksi päiväksi,
kunnes paremmin tutustutte, oli rohtomiehen viisas ehdotus.

Se päivä ja seuraavakin vietettiin leirissä. Boilerien täytyi tehdä
tiipiinsä ja valmistaa vuoteensa. Sangerilaiset auttoivat reippaasti
talkoilla.

Seuraavana puuhana oli jousien ja nuolien teko. Pikku Majava ei
vielä ollut kokonaan uusinut maankiertäjän hävittämää varastoaan.
Säkkihirven metsästyksestä tuli toisena päivänä miellyttävä vaihtelu,
vaikka olikin yhteensä vain kaksi jousta, ja boilerit alkoivat älytä,
että he erätiedossa tosiaan olivat paljon jäljellä sangerilaisista.

Uinnissa Musta Haukka oli helposti ensimmäinen. Tämä tietysti
suuresti lisäsi hänen mielenkiintoaan uimalammikkoa kohtaan, ja hänen
ansionsa etupäässä oli, että siihen myöhemmin tehtiin kanootti.



XXVIII

VALKOISEN MIEHEN ERÄTIETOA


Musta Haukka opetti heimolle uuden leikin, jota hän sanoi
"arvioimiseksi".

-- Pitkäkö matka on tästä tuohon puuhun? hän kysyi, ja kun kukin oli
kirjoittanut paperille arvionsa, matka mitattiin, ja tavallisesti
Tikka taikka Musta Haukka osasivat lähimmäksi oikeata. Gui näki yhä
pisimmälle, minkä vuoksi hän aina ehdotti tätä leikkiä, kun haluttiin
huviohjelmaan jotakin vaihtelua.

Mustan Haukan ehdotuksesta Jan järjesti myös uuden kisan, jonka nimi
oli "valkoisen miehen erätieto".

-- Voitteko jäljistä sanoa, hän kysyi, kuinka korkea koira on?

-- Emme; et sinä liioin eikä kukaan muukaan, vastattiin siihen
melkeinpä halveksivasti.

-- Voinpa. Mitatkaa sen etukäpälän jäljen pituus, kertokaa tämä luku
kahdeksalla, niin saatte olkain korkeuden. Koettakaapa, niin saatte
nähdä. Pienen koiran jälki on 5,8 cm ja korkeus 45 cm:n vaiheilla,
lammaskoira, jolla on 7,5 cm:n jälki, on 58 cm korkea ja suuri koira
jonka jälki on 10 cm, 75-80 cm korkea.

-- Minä lyön vetoa, että minä näyttelyssä näin koiran, joka tekisi
tenän, intti Sam. -- Se oli yhtä pitkä kuin minun kaksi käsivarttani,
ja käpälät sillä oli kuin nuorella karhulla, mutta ei se ollut
tiiltä korkeampi. Se oli melkein kuin perhosen toukka, paitsi että
jalkoja oli vain neljä, yksi pari aivan kummassakin päässä. Ne olivat
niin kaukana toisistaan, ettei se voinut kulkea tasajalkaa. Se oli
kuin piirongin alla kasvanut. Minun mielestäni niin kovin lyhyitä
jalkoja olisi pitänyt antaa enemmän. Yksi rivi keskellä olisi ollut
kohtuullista.

-- Niin, kyllä minä tunnen sen rakin. Se on mäyräkoira. Mutta ei
epämuodostuneita voi lukuun ottaa; ei muuta kuin tavallisia koiria.
Ja tämä sääntö sopii kesyttömiinkin eläimiin -- nimittäin susiin
ja kettuihinkin ja muihin eläimiin. Aihetta sitten muuttaen Majava
jatkoi:

-- Voitteko varjosta sanoa, kuinka korkea puu on?

- Sitä emme ole koskaan ajatelleet. Kuinka se käy päinsä?

-- Odottakaa, kunnes oma varjonne on yhtä pitkä kuin te itsekin --
nimittäin kahdeksan aikaan aamulla ja neljän aikaan iltapäivällä --
sitten mitatkaa puun varjon pituus. Silloin on puukin yhtä pitkä kuin
sen varjo.

-- Jos sillä tavalla mittaa, niin siihenhän kuluu koko päivä, eikä
voi mitata metsässä eikä pilvisenä päivänä. Kyllä minä sitten
mieluummin arvaan, virkkoi Musta Haukka.

-- Minä lyön päänahkani vetoa, että minä tiedän tuon puun korkeuden
kiipeämättä siihen ja osaan tarkempaan kuin te arvaamalla, sanoi
Pikku Majava.

-- Ei, en minä lyö päänahkaani vetoa tuommoisen vuoksi -- mutta
pannaan vetoa astianpesuvuoro.

-- No hyvä. Kuinka korkealla on tuon puun latva?

-- Ei oteta latvaa, sinne emme voi nousta mittaamaan, mutta sanotaan
tuo oksa, vastasivat toiset. Kuules Tikka, ole sinä tuomarina.

-- Enpäs, minä tahdon olla mukana arvaamassa. Se joka häviää, ottaa
jokaisen toisen ensimmäisen astianpesuvuoron.

Musta Haukka tähtäili oksaa huolellisesti ja kirjoitti sitten
muistiin arvion.

Sam sanoi: -- Musta Haukka! Maa on joltisenkin epätasaista. Tahtoisin
tietää tarkkaan, mistä kohdasta tyveä se mitataan. Merkitsepä se
nappulalla!

Musta Haukka astui puun juurelle ja pisti sinne valkoisen nappulan
antaen samalla tietämättään Tikalle mittakaavan, mitä vailla tämä
oli, sillä poika tiesi, että Musta Haukka oli noin puolitoista metriä
pitkä. Arvioiden sitten puun pituutta Mustan Haukan seisoessa puun
alla Sam kirjoitti muistiin kymmenen ja puoli metriä.

Nyt oli Janin vuoro mitata se "valkoisen miehen erätiedolla", hänen
omia sanoja käyttääksemme. Hän leikkasi salon, joka oli tarkkaan
kolme metriä pitkä, ja valiten sileimmän paikan astui 18 metrin
päähän puusta, pisti salon pystysuoraan maahan ja meni sitten maahan
vatsalleen sellaiseen paikkaan, että hänen silmänsä oli puun tyven
tasalla ja samalla suoralla salon pään ja puunoksan kanssa. Tähän
paikkaan hän löi nappulan.

Nyt hän mittasi, kuinka pitkä matka oli tästä "silmänappulasta"
salon juureen. Matkaa oli 9,3 m. Sitten hän mittasi etäisyyden
silmänappulasta puun juurella olevaan nappulaan; sitä oli 26,1 m.
Koska 3 m:n salko kohtasi linjan 9,3 m:n päässä, niin suhtautui 9,3
3:een samoin kuin 26,1 oksan korkeuteen maasta. Tästä saatiin 8,4 m.
Yksi pojista kiipesi nyt puuhun ja mittasi oksan korkeuden. Se oli
8,7 m, joten Jan sai loistavan voiton.

-- No, te tarkat arvailijat, tahdotteko yrittää uuden kerran, niin
pääsette vähän helpommalla tällä kertaa. Jos arvaatte niin, ettei ole
vikaa kuin kolme metriä puoleen tai toiseen, niin voitatte. Minä en
pyydä muuta kuin puoli metriä liikuntavapautta.

-- No, hyvä juttu. Katso puusi.

-- Tällä kertaa ei mitata puuta, vaan kuinka pitkä matka on lammikon
poikki tästä nappulasta tuohon pieneen hemlokkiin. Kirjoittakaa
muistiin arvionne, niin minä näytän teille toisen kepposen.

Sam tähtäili kovin tarkkaan ja kirjoitti 12 m. Wes kirjoitti 13,5 m.

-- Minä tahdon päästä mukaan tällä kertaa. Minä näytän teille, kuinka
sitä... huudahti Gui tavalliseen tapaansa ja kirjoitti 15 metriä.

-- Arvatkaa kaikki päänahkoja vastaan, ehdotti Orava, mutta tätä
pidettiin liian vähäpätöisenä päänahan hintana, ja astiainpesu
määrättiin taas tappiolle joutuvain rangaistukseksi. Toisetkin pojat
tulivat nyt kirjoittamaan arvionsa, jotka eivät paljon poikenneet
päällikön arviosta 13,2 m, 13,8 m ja 14,7 m.

-- Nyt se sanotaan tarkkaan, ja Pikku Majava otti kolme suoraa
salkoa, jotka olivat tarkalleen yhtä suuret, ja kiinnitti ne
nappuloilla kolmioksi jättäen nappulat hieman koholle. [Kirjassa
on piirrokset mittauksesta.] Kolmion hän asetti rannalle ABC:hen,
tähdäten AB:n niin, että se osoitti suoraan pieneen hemlokkiin D ja
löi sitten maahan kolme nappulaa tarkkaan kolmion kolmen nappulan
alle. Sitten hän siirsi kolmionsa EFG:hen ja asetti sen siten,
että FG oli samalla suoralla kuin AC ja EG samalla D:n kanssa. AGD
siis ilmeisestikin oli tasasivuinen kolmio; viivan DH siis täytyy
olla seitsemän kahdeksasosaa viivasta AG. AG oli helppo mitata, ja
sen pituus oli 21 m. 7/8 21:stä on 18,3 m. Kun lammikon todellinen
leveys mitattiin nauhalla, niin se oli 18 m, ja Jan oli siis arvannut
melkein paikalleen, mutta Gui väitti, ettei hän ollut erehtynyt 3 m
enempää, kun oli arvannut 15 m, ja se myönnettiin. Näin voittajia
oli kaksi -- kaksi jotka saivat vapautuksen astiain pesusta, mutta
Haukansilmän pöyhkeily kävi nyt aivan sietämättömäksi. Hän ei koskaan
sen koommin arvannut näin lähelle, mutta näin suuren voiton jälkeen
eivät mitkään harhaiskut enää saaneet häntä hämmentymään.

Samia valkoisen miehen erätieto huvitti etupäässä Janin vuoksi, mutta
Mustaan Haukkaan tieto itse ilmeisestikin teki suuren vaikutuksen.

Tämä valkoisen miehen erätieto oli kuitenkin Janille sangen
yksinkertaista, ja hän tarjoutui opettamaan sitä muille intiaaneille,
mutta näiden mielestä se liiaksi "haiskahti koululta." Äänestyksen
jälkeen he antoivat hänelle "kupin". Mutta kun Raften kuuli sen,
niin hän huudahti ihmetellen ja ihaillen: "Soo-o, mutta sehän on
mahtavaa!" eikä tyytynyt ennen kuin kupista tuli "suuri kuppi".

-- Kuules Majava, sanoi Tikka murheellisena menneitä muistellen, jos
koiran etujalka on yhdeksän senttimetriä pitkä ja seitsemän leveä,
niin minkä värinen on sen hännän pää?

-- Valkoinen, vastasi toinen heti, sillä koira, jolla on sen kokoinen
ja muotoiset jalat, luultavasti on keltainen ja keltaisella koiralla
aina on valkoisia karvoja hännän päässä.

-- Niin, mutta ei tällä, sillä sen häntä oli katkaistu jo sen
nuoruuden päivinä.



XXIX

PITKÄ SUO


Heimojen sopu ei kuitenkaan ollut likimainkaan mallikelpoinen.
Musta Haukka pyrki olemaan riitaisa. Hän oli vankempi kuin Jan. Hän
ei saanut päähänsä, kuinka häntä hintelämpi ja nuorempi poika oli
saanut hänet nakatuksi nurin, ja hän halusi koettaa uuden kerran.
Mutta Jan vahvistui päivä päivältä. Hän oli sukkela ja sangen
jäntevä. Ensimmäisessä tappelussa, joka oli kokonaan nyrkkeilyä,
hän oli saanut rökkiinsä; toisessa koetuksessa, joka maksoi
hänelle niin suuren ponnistuksen, hän oli keksinyt jonkinlaisen
vapaapainijärjestelmän ja oli voittanut etupäässä ainoalla
kepposellaan. Mutta Musta Haukka ei ollut tulokseen tyytyväinen, ja
vaikkei hän halunnutkaan antaa varsinaista taisteluhaastetta, niin
hän ehdotti kuitenkin muutaman päivän rauhantilan jälkeen, että
kokeeksi hyvässä sovussa painittaisiin päänahoista.

-- Nyrkkejä ei saa käyttää! Sitä Jan juuri tahtoikin, ja suurin poika
lensi tallukat taivasta kohti. -- Jos joku toinen boileri haluaa
koettaa, niin olen mielihyvin hänen käytettävissään, sanoi Jan hieman
pöyhistyneenä kohottaessaan ilmaan Mustalta Haukalta saamaansa toista
päänahkaa.

Hänen suureksi hämmästyksekseen Sininärhi, kaupunkilaispoika, suostui
koettamaan, ja vielä enemmän hän hämmästyi, kun kaupunkilaispoika
nakkasi _hänet_ nurmelle selälleen.

-- Kolmas kerta toden sanoo! huusi Tikka sukkelaan ystävänsä parasta
katsoen, vedoten vanhaan kirjoittamattomaan lakiin, jonka mukaan
kaksi parasta kolmesta voittaa, ellei ole edestäpäin sovittu, että
yksi ainoa koetus, jota tavallisesti sanotaan "äkkikuolemaksi",
ratkaisee kiistan.

Jan tiesi nyt saaneensa arvoisensa vastustajan. Hän väisti odottaen
sopivaa alkua -- kävi kiinni -- sulki otteensa -- ja luuli jo
saaneensa toisen selälle, mutta vastustaja luisui ajoissa syrjään ja
antoi periksi, sen sijaan että olisi vastustanut, ja niin molemmat
kaatuivat nurin ja tarrautuivat toisiinsa kirein ottein. Minuutin
voitto näytti epätietoiselta.

-- Pidä puolesi, Jan.

-- Anna sille köniin, Sininärhi.

Mutta Jan työnsi sukkelasti ulos toisen koipensa, sai vähän
vipuvoimaa ja käänsi kaupunkilaispojan selälleen.

-- Hurratkaa Pikku Majavalle!

-- Vielä yksi yritys! Nyt ovat tasoissa! huusi Musta Haukka.

Taas käytiin kiinni, mutta Jan oli nyt vielä entistäkin varovaisempi.
Kaupunkilaispoika läähätti kovasti. Todellinen voimain mittely oli jo
tapahtunut, ja boileri kellistyi varsin helposti.

-- Kolme hurraata Pikku Majavalle! Neljäs päänahka karttui hänen
kokoelmaansa, ja Sam taputti häntä selkään Sininärhen kaivaessa
taskustaan peilin ja kamman ja suoriessa hiuksensa.

Mutta johtajakysymyksen ratkaisu ei tällä tavoin paljoakaan
edistynyt, ja kuullessaan asian yhä vielä olevan samalla kannalla,
rohtomies sanoi:

-- Pojat, tiedättehän, että kun on epäilystä siitä, kenestä johtaja,
niin ainoa keino on se, että kaikki päälliköt eroavat ja toimitetaan
uusi vaali. Pojat noudattivat neuvoa, mutta tuli uusi umpimutka.
Pikku Majava ei suostunut ehdokkaaksi. Tikka sai kolme ääntä, Musta
kotka neljä ja Gui yhden (omansa), eivätkä sangerilaiset tyytyneet
tähän tulokseen.

-- Odotetaan siksi, että on käyty vaikealla retkellä -- silloin
nähdään, kuka on oikea päällikkö -- sitten toimitetaan uusi vaali,
ehdotti Pikku Majava Tikan etua silmällä pitäen, sillä tämän vaikean
retken Kaleb oli heille luvannut -- kolmen päivän retken Pitkälle
suolle.

Tämä suo oli aivan autiota seutua, viisitoista kilometriä leveä ja
neljäkymmentä viisi pitkä, yli viisitoista kilometriä Sangerista
pohjoista kohti. Suota se oli vain osaksi, mutta kuivat paikat olivat
vain kalliosaarekkeita nevain keskellä. Ne olivat arvotonta maata,
kulovalkeat olivat hävittäneet metsät, minkä vuoksi Pitkä suo yhä
vieläkin oli asumatonta erämaata.

Lehtimetsää kasvavissa saarekkeissa sanottiin vielä olevan vähän
hirviäkin. Joskus nähtiin karhuja ja ilveksiä, ja susiakin oli
viime talvina ollut. Kettuja, pyitä ja jäniksiä oli tietysti myös.
Joet olivat enimmäkseen täynnä liekoja, mutta niissä asusteli vielä
joku majava ja silloin tällöin tavattiin saukko. Kesäteitä ei ollut
minkäänlaisia, ei muuta kuin pitkiä hämäriä juonteita nevain poikki,
talvisten tukkiteiden pohjia. Tämä oli se seutu, johon pojat olivat
päättäneet tehdä retken Kalebin johdolla.

Niinpä he siis viimeinkin olivat lähdössä todelliselle
"intiaaniretkelle" -- tutkimaan laajoja tuntemattomia alueita, joilla
varmaan sattuisi seikkailuja.

Jan paukautti päivänkoitossa rumpua. Se kumahteli kirkkaasti ja
sointuvasti luvaten auringonpaistetta ja hyvää ilmaa.

Seitsemän aikaan aamulla lähdettiin leiristä ja kolme tuntia
marssittua saavuttiin erämaan ensimmäiseen osaan, laajalle
kallioiselle maalle, joka oli täynnään hiiltyneitä puita ja kantoja,
toisin paikoin kuitenkin vihantaakin, missä kasvoi väriseviä
haapalehtoja.

Intiaanit olisivat nyt leiriytyneet sangen mielellään, mutta
rohtomies sanoi: -- Ei, kuljemme vielä, kunnes löydämme vettä.
Muutamia kilometrejä edelleen kuljettua tultiin ensimmäiselle
tasaiselle tamarakkisuolle, ja nyt pysähdyttiin kaikkien mieliksi
aterioimaan. -- Leiri! huusi johtaja ja intiaanit karkasivat mikä
millekin suunnalle kukin määrättyyn toimeensa. Sam hankki polttopuita
ja Musta Haukka lähti hakemaan vettä ja hänen kerallaan Sininärhi,
korkeassa tärkkikauluksessa ja leveissä kalvosimissa herrastellen,
sillä Kaleb oli kovaksi onneksi tullut myöntäneeksi kerran nähneensä
intiaanipäällikön, jolla oli pönttöhattu ja pystykaulus.

Majava tunsi jonkin verran pettyneensä, kun rohtomies sytytti tulen
tulitikulla. Hän olisi tahtonut, että kaikki olisi tehty oikein
intiaanimaiseen tapaan, mutta erämies huomautti: -- Hyvähän se on,
kun on metsässä mukana taulaa ja rihma, mutta tulitikuilla saa tulta
helpommin kuin puuta hankaamalla.

Musta Haukka ja Sininärhi palasivat tuoden kaksi sangollista sekaista
lämmintä suovettä.

-- Kun ei muuta ollut! he sanoivat puolustuksekseen.

-- Jan, mene sinä näyttämään niille, kuinka hyvää vettä saadaan,
sanoi Kaleb, ja niinpä Sangerin toinen päällikkö otti kirveen ja
sukkelaan veisti puulapion, meni sitten suon reunaan ja alkoi kaivaa
kolmen sylen päähän sen reunasta hiekansekaiseen saveen kuoppaa.
Kuopan hän kaivoi vähän yli puoli metriä leveäksi ja metriä syväksi.

Siihen vuoti joka puolelta sekaista vettä, ja Sininärhi sanoi
halveksien: -- Kuules nyt, kyllä se on parempaa, mitä me toimme.
Majava kaivoi, kunnes kuopassa oli neljännesmetriä vahvalta sekaista
vettä. Sitten hän otti sangon ja ammensi veden pois niin sukkelaan
kuin suinkin, antoi kuopan taas täyttyä, ammensi sen tyhjäksi toisen
kerran, ja sitten kymmenen minuutin kuluttua kupilla ammensi sangon
täyteen kristallinkirkasta kylmää vettä. Siitä boilerit oppivat,
kuinka oli tehtävä intiaanien lähde ja likaisesta lätäköstä saatava
puhdasta vettä.

Kun he olivat nauttineet yksinkertaisen ateriansa, teetä, leipää, ja
lihaa, kertoi Kaleb suunnitelmansa. -- Retkestä ei koskaan saa samaa
hyötyä jos kulkee umpimähkään; parempi kun on suunnitelma -- jotakin
mitä tehdä; ja se on tehtävä ilman opasta, jos tahdotaan seikkailu.
Kahdeksan on liian monta yhdessä joukossa kulkemaan; melu pelottaisi
kaikki eläimet, ettekä koskaan näkisi mitään. Parempi on jakautua
osastoiksi. Minä jään leiriin ja pidän huolta makuuvalmistuksista.

Kahdelle johtajalle, Samille ja Janille, annettiin viipymättä Gui
ja Rantasipi kumppaniksi. Wes piti velvollisuutenaan ottaa pienen
Orava-serkkunsa hoiviinsa.

Huomatessaan jäävänsä parittomaksi Sininärhi päätti olla Kalebin
seurana, varsinkin kun suolla ei ilmeisestikään ollut kunnollisia
polkuja.

-- No nyt, sanoi Kaleb, -- tästä luoteeseen on joki, jonka nimi on
Majavajoki, ja se laskee Mustaan jokeen. Jonkun teistä pitää hakea
se joki. Se on viisi tai kuusi syltä leveä ja helppo tuntea siitä,
että se on suon ainoa suurenpuoleinen joki. Siitä suoraan pohjoista
kohti on avoin niitty, jonka läpi juoksee pieni lähteestä alkava
puro, ja siellä pitää eräs intiaanijoukko leiriä. Jossakin koillisen
kulmalla kuuluu olevan palamatonta mäntymetsää, ja siellä tavataan
vielä muutamia hirviä. Ei mikään näistä paikoista ole viidentoista
kilometrinkään päässä, intiaanileiriä ehkä lukuun ottamatta. Teidän
tulee nyt lähteä vakoilemaan ja sitten tuoda sana siitä, mitä olette
nähneet. Voitte arpoa, kuka kunnekin lähtee. Korret siis merkittiin
ja arpaa vedettiin. Janin osaksi tuli mäntymetsän etsiminen. Hän
olisi mieluummin lähtenyt intiaaneja hakemaan. Samin piti hakea
joki ja Wesleyn intiaanileiri. Kaleb antoi kullekin heistä muutamia
tulitikkuja ja sanoi heidän lähtiessään:

-- Minä odotan täällä, kunnes palaatte takaisin. Poltan tulta koko
ajan ja auringon laskiessa teen laholla puulla ja ruoholla suuren
savun, niin että osaatte takaisin. Muistakaa, että kuljette auringon
mukaan, pitäkää aina mielessä matkan pääsuunta; puita ja suonsilmää
älkää koettako muistiinne painaa; ja jos eksytte, niin tehkää _kaksi
savua_, riittävän kauaksi toinen toisistaan. Jääkää niiden luo ja
huutakaa aina vähän päästä; joku varmaan tulee apuun.

Kello yhdentoista aikaan pojat siis lähtivät innokkaina matkaan. Kun
he jo olivat menossa, huusi Musta Haukka toisille: -- Se, joka ensin
suorittaa tehtävänsä, saa "suuren kupin"!

-- Pankoot kaikki kolme johtajaa päänahkansa vetoon, sanoi Tikka.

-- Hyvä. Ensimmäinen, joka palaa voittajana, saa päänahan kummaltakin
toiselta ja pelastaa omansa.

-- Hei pojat, teidän on paras ottaa matkaan koko varustuksenne, vähän
ruokaa ja peittonne, ehdotti rohtomies vielä lopuksi. -- Saattaa
käydä niin ettette pääsekään yöksi leiriin.

Jan olisi mieluummin ottanut Samin toverikseen, mutta se ei nyt
käynyt päinsä, ja Rantasipi oli kyllä hyvä kumppani, vaikka
hitaanlainen. Pian he poistuivat ylävältä maalta ja tulivat suolle,
joka oli laaja ja näköjään rannaton, siellä täällä suuri tamarakki.

Vajottavaa nevaa oli sangen vaikea kulkea. Jan katkaisi kummallekin
pitkän seipään käteen; sen piti estää uppoamasta, jos suo pettäisi.
Kun oli kuljettu kolmisen kilometriä, niin Rantasipi tahtoi kääntyä
takaisin, mutta Pikku Majava käski harmistuneena hänen tukkia suunsa.

Pian tämän jälkeen he tulivat untelolle pienelle suojoelle, jonka
rannoilla oli ihmeellistä punaisen keltaista vaahtoa. Joki oli
syvä ja liejupohjainen. Jan tunnusteli sitä seipäällään -- hän ei
uskaltanut kahlata, minkä vuoksi he kulkivat sen rantaa, kunnes
löysivät pienen puun, joka oli kaatunut joen poikki, ja sitä pitkin
kulkien he pääsivät yli. Puoli kilometriä kauempana suo muuttui
kuivemmaksi ja edessä oleva vihanta metsikkö ilmaisi maan nousevan.
Sen poikki he kulkivat sukkelaan suunnaten yhä luodetta kohti.
Tämän jälkeen oli vuorotellen pieniä soita ja isoja saarekkeita.
Aurinko paistoi täällä kuumasti ja Rantasipiä uuvutti. Häntä
vielä janottikin, ja itsepintaisesti hän joi suovettä, missä vain
vesipaikan tapasi.

-- Kuules, Rantasipi, sinun käy huonosti, ellet lakkaa tuosta; se
vesi ei kelpaa keittämättä juotavaksi.

Mutta Rantasipi valitti polttavaa janoa ja joi vähääkään
välittämättä. Kun oli kaksi tuntia kuljettu, hän oli kovasti
uuvuksissaan ja tahtoi ehdottomasti palata takaisin. Jan etsi kuivan
saarekkeen ja kokosi risuja tuleksi, mutta huomasikin sitten, että
kaikki tulitikut olivat kastuneet likomäriksi suolla rämmittäessä.
Rantasipi hätääntyi tästä kovasti, ei siksi, että juuri sillä
hetkellä olisi tulta tarvittu, mutta jos täytyisi olla ulkona kaiken
yötä.

-- Odota, niin saat nähdä, mitä intiaani tekee, sanoi Pikku Majava.
Hän etsi kuivuneen palsamikuusen, leikkasi siitä hankauspuut, teki
hieman kaarevasta oksasta jousen ja tuota pikaa sai aikaan loimuavan
tulen Peterin sanomattomaksi hämmästykseksi, sillä hän ei ollut
milloinkaan nähnyt puutuluksilla tulta tehtävän.

Teetä juotuaan ja vähän syötyään Peter oli hieman rohkeammalla
mielellä.

-- Minun laskujeni mukaan me nyt olemme kulkeneet vähän päälle
kymmenen kilometriä, sanoi päällikkö. Vielä yksi tunti, niin näemme
metsän, mikäli täällä sitä on, ja Jan johti soitten halki, jotka
olivat toisinaan avoimia, toisinaan vähän metsää kasvavia, ja poikki
kulon polttamain metsäsaarekkeitten.

Tunnin koillista kohti astuttuaan he saapuivat saarekkeelle, jossa
oli suuri, maahan saakka oksainen puu. Jan kiipesi siihen. Ympärillä
oli joka puolella laajalti maata -- tasaisia paljaita nevoja ja
metsäisiä saarekkeita, ja kaukana edessä päin oli pitkä tummanvihanta
seinämä -- varmaankin se metsä, jota he hakivat. Välillä hän näki
kimaltelevaa vettä.

Jan tuli alas ilosta säteilevin kasvoin ja huudahti: -- Se on likellä
nyt! Minä näin mäntymetsän. Se on aivan tuossa.

-- Kuinka pitkä matka sinne on?

-- Noh, kolmisen kilometriä enintään.

-- Niin sinä olet sanonut kaiken aikaa.

Hän lähti astumaan, ja puolen tunnin kuluttua he saapuivat vedelle,
syvälle kirkkaalle, hitaasti virtaavalle joelle, jonka rannoilla
kasvoi pajupehkoja, pinnalla ulpukkalauttoja. Se juoksi leveän soisen
aukion keskitse. Jan oli odottanut näkevänsä lammen ja joutui ymmälle
kun se olikin joki. Sitten hänen mieleensä juolahti: -- Kaleb sanoi,
että tällä suolla on vain yksi iso joki. Se varmaan on tämä. Tämä se
nyt on Majavajoki.

Joki tuskin oli seitsemää syltä leveä, mutta kun ei ilmeisestikään
olisi voitu löytää sellaista puuta, jota pitkin olisi voitu päästä
yli, riisui Jan vaatteet päältään, kokosi ne kaikki yhteen kimppuun
ja nakattuaan nyytin toiselle rannalle ui itse yli. Peterin täytyi
tulla perässä, ellei tahtonut jäädä. Pukeutuessaan toisella rannalla
he kuulivat joesta ihmeellisen pamahduksen ja näkivät ilmaan
ryöpsähtävän vesipatsaan, jonka syytä he eivät ymmärtäneet.

Sitten Jan kuuli tutun _kuääkin_ myötävirrasta. Hän lähti sinne
jousineen ja nuolineen toverin jäädessä istumaan synkän näköisenä
mättäälle. Ruohikon läpi pieneen lahdelmaan tirkistettyään hän
näki aivan lähellä kolme heinäsorsaa. Hän odotti, kunnes kaksi oli
samassa linjassa, sitten laukaisi ja tappoi toisen paikalla, mutta
toiset lensivät pois. Tuuli toi sen maihin, niin että siihen ulottui
kepillä, ja hän otti sen ja palasi voitonriemuisena Peterin luo.
Mutta tämä oli itkuun purskahtamaisillaan. -- Minä tahdon mennä
kotiin, hän sanoi surkean näköisenä. Kun hän näki heinäsorsan, niin
hän vähän reipastui, ja Jan sanoi: -- Tule pois nyt, Peter! Ellemme
me kahdenkymmenen minuutin kuluttua ole siinä metsässä, niin minä
palaan takaisin ja vien sinut kotiin.

Kun he olivat tulleet seuraavalle saarekkeelle, niin he samalla
näkivätkin mäntymetsän -- täyteläisen vihreän seinämän, jonne
ei ollut kilometriäkään, ja pojat vähän hurrasivat ja olivat
haltioissaan. Viidentoista minuutin kuluttua he käyskentelivät sen
kuivissa suloisissa holvistoissa.

-- Nyt me olemme voittaneet, sanoi Jan, tehkööt muut mitä tahansa,
eikä meillä nyt ole muuta huolta kuin palata takaisin.

-- Minä olen kovin väsynyt, sanoi Rantasipi, levätään vähän. Jan
katsoi kelloaan. -- Kello on neljä. Minä luulen, että meidän on paras
jäädä tähän yöksi.

-- Voi, ei; minä tahdon päästä kotiin. Näyttää siltä, kuin rupeaisi
satamaan.

Niin tosiaankin tekikin, mutta Jan vastasi: -- No niin, mutta ainakin
syömme ensiksi. Hän viivytteli niin paljon kuin suinkin, niin että
täytyi leiriytyä, ja sade tuli odottamatta, ennen kuin edes tulta
oli tehty. Mutta omaksi ilokseen ja Peterin ihmeeksi hän tuota pikaa
sai valkean syttymään puita hankaamalla, ja nuotion ympärille he
ripustivat märät vaatteensa. Sitten hän kaivoi intiaanien kaivon ja
viivytteli siinä hommassa niin kauan, että kello oli kuusi, ennen
kuin voitiin ruveta aterialle -- ilmeisestikin oli liian myöhä lähteä
liikkeelle, vaikka sade näyttikin taukoavan.

Jan siis kokosi polttopuita, teki kuusenhavuista vuoteen ja
pensaista ja tuohesta tuulensuojan. Ilma oli lämmin, minkä vuoksi he
peittoineen nuotion palaessa tulivat yöllä hyvin toimeen. He kuulivat
vanhan ystävänsä huuhkajan huhuilevan, kettu haukkui aivan lähellä
riitaista _jäpp -- hörrrr'iänsä_ ja kerran tai pari askelten kahina
lehdissä sai Janin heräämään, mutta muutoin he nukkuivat sangen hyvin.

Päivän koitteessa Jan nousi ylös. Hän teki tulen ja keitti vähän
teevettä. Leipää oli enää hyvin vähän jäljellä, mutta heinäsorsa oli
vielä koskematta.

Jan kyni sen, leipoi sen kosteaan saveen, kaivoi tuhkaan ja peitti
sitten hehkuvilla hiilillä. Se on intiaanien keittotapa, vaikkei
hän sitä täydelleen osannut. Puolen tunnin kuluttua hän avasi
savipaistoksensa, ja silloin näkyi, että toinen puoli sorsaa
oli palanut ja toinen oli vielä hyvin raakaa. Osa oli kuitenkin
parhaimmillaan, minkä vuoksi hän kutsui kumppaninsa aamiaiselle.
Rantasipi nousi istumaan kasvot kalpeina ja kurjan näköisenä,
ilmeisestikin sairaana. Hän oli kylmettynyt ja tunsi ilkeätä
pahoinvointia. Hän oli nyt saanut varomattomuudestaan palkan.
Hän söi vähäsen ja joi teetä ja jaksoi sitten paremmin, mutta ei
ilmeisestikään kyennyt enää sinä päivänä matkaa jatkamaan. Nyt Jan
ensi kerran tunsi pelkoa. Viitisentoista kilometriä suota oli edessä,
ennen kuin oli avun toivoa. Mikä neuvoksi tämän kipeän pojan kanssa?
Jan kuori veitsellään pienen kuivuneen puun ja kirjoitti sen sileälle
pinnalle lyijykynällä "Jan Yeoman ja Peter Boyle pitivät tässä leiriä
elokuun 10. p:nä 18--."

Hän asetti toverinsa mukavaan asentoon tulen ääreen ja jälkiä
etsittyään huomasi, että kaksi hirveä oli yöllä tullut melkein heidän
nuotiolleen saakka. Sitten hän kiipesi korkeaan puuhun ja tähyili
savumerkkiä etelän suunnalta. Siellä ei näkynyt mitään, mutta kaukaa
luoteesta, hohtavien keltaisten kunnaitten takaa, hän keksi laakean
kentän, joka oli täynnä mustia kuusikkotäpliä. Eräästä kuusikosta
kohosi savua ja sen vieressä oli pari kolme valkoista esinettä, jotka
näyttivät teltoilta.

Jan kiiruhti alas kertomaan toverilleen nämä hyvät uutiset, mutta
kun hän tunnusti, että teltat olivat vielä kolmisen kilometriä
kauempana, ei Rantasipiä vähääkään haluttanut lähteä intiaanien
leiriin. Jan siis teki savutulen ja veitsellä merkiten nuoria puita
kahdelta puolelta matkansa varressa lähti yksinään intiaanien
leiriin. Tultuaan sinne puolen tunnin kuluttua hän tapasi siellä
kaksi hirsimökkiä ja kolme tiipiitä. Lähelle tullessaan hänen täytyi
hosua kepillä torjuakseen luotaan koiraparvea. Intiaanit olivat,
kuten tavallisesti, arkoja valkoista vierasta kohtaan. Jan teki
muutamia merkkejä, jotka hän oli Kalebilta oppinut. Itseään osoittaen
hän kohotti sormea, joka merkitsi, että hänellä oli kumppanikin.
Sitten hän osoitti mäntymetsää ja ilmaisi elein, että toinen makasi
siellä, ja lisäsi tähän vielä nälkämerkinkin pusertaen vatsaansa
kättensä syrjillä merkiksi, että "Minä olen tältä kohdalta halki
leikattu". Intiaanipäällikkö antoi hänelle hirven kielen, mutta ei
välittänyt hänestä sen enempää. Jan otti sen kiittäen vastaan, piirsi
hät'hätää leirin kuvan ja palasi takaisin. Rantasipi jaksoi nyt
paljon paremmin, mutta oli aivan kauhuissaan, kun hänen oli täytynyt
olla niin kauan yksin. Hän kykeni sentään kulkemaan ja halusi kovasti
pois. Jan kulki edellä kaikkia varustuksia kantaen, ja toveri seurasi
perässä hitaasti ja maristen. Kun he tulivat joelle, Rantasipi aikoi
pelosta jäädä takarannalle, hän kun luuli, että heidän kuulemansa
kova ääni oli ollut jonkin syvyyden hirviön aikaansaama ja että se
veisi heidät.

Jan oli varma siitä, ettei se voinut olla muuta kuin suokaasun
räjähdys, ja esimerkillään hän pakotti Peterin uimaan perässä. Mikä
se oikeastaan oli, siitä he eivät koskaan päässeet selville.

Jonkin aikaa he nyt kulkivat sangen sukkelaan. Rantasipiä reipastutti
tieto, että nyt mentiin kotia kohti. Haukattiin tuota pikaa hirven
kieltä, eikä siihen kulunut paljoa aikaa. Kolmen aikaan he näkivät
Kalebin savumerkin ja neljän aikaan hyökkäsivät leiriin voitonhuudoin.

Kaleb ampui revolverillaan, ja Turkki haukkui syvimmällä
ketun-ajo-basso-äänellään. Kaikki muut olivat palanneet takaisin jo
edellisenä iltana.

Sam kertoi, että hän oli "kulkenut viisitoista kilometriä tapaamatta
merkkiäkään siitä kirotusta joesta". Gui vannoi, että he olivat
käyneet kuudenkymmenen kilometrin päässä eivätkä uskoneet sellaista
jokea olevankaan.

-- Minkälaisia maita te näitte?

-- Ei mitään muuta kuin kuloalueita ja kallioita.

-- Hm, te kuljitte liian kauas länteen päin -- kuljitte Majavajoen
kanssa yhtä suuntaa.

-- No, Musta Haukka, kerro Pikku Majavalle omat saavutuksesi, sanoi
Tikka. -- Pääsittekö te perille?

-- Mitä vielä, vastasi boilerien päällikkö. Jos Haukansilmä kulki
kuusikymmentä kilometriä, niin me varmaan kuljimme yhdeksänkymmentä.
Kolme tuntia suuntasimme suoraan pohjoiseen emmekä nähneet mitään
muuta kuin soita ja kulovalkean polttamia metsäsaarekkeita -- emme
merkkiäkään niitystä emmekä intiaaneista. Minä en luule niitä
olevankaan.

-- Näittekö hietakumpuja? kysyi Pikku Majava.

-- Emme.

-- Sitten teidän olisi vielä pitänyt kulkea monta kilometriä. Nyt hän
kertoi heidän oman seikkailunsa Peterin säestäessä, ja hän oli niin
ystävällinen, ettei hiiskunut sanaakaan toverinsa marinoista. Tämä
siitä hyvästä ylisti hehkuvin sanoin Janin erätietoa, varsinkin sitä,
kuinka hän oli sateessa tehnyt tulta kahta puuta hankaamalla, ja kun
he olivat päättäneet kertomuksensa, Kaleb sanoi:

-- Jan, sinä voitit, etkä vain voittanut, vaan sinä löysit ensin
sen vihannan metsän, jota te lähditte etsimään, sitten joen, jota
Sam lähti etsimään, ja lopuksi intiaanit, joita Wesley haki. Sam ja
Wesley, päänahkanne, olkaa niin hyvät.



XXX

OUDONLAINEN PESUKARHU


Seurasi iloinen ateria. Ilveillen ja leikkiä laskien saatiin kulumaan
monta tuntia, mutta yhdeksän aikaan pojat olivat levänneitä ja
levottomia ja himoitsivat uusia seikkailuja.

-- Eikö näillä seuduin ole pesukarhuja, herra Clark?

-- Luulisinpä niitä olevan. Niin aina! Vähän matkan päässä on Willy
Biddy Baggin talon läheisyydessä isoa lehtometsää, joka näyttää
kovasti pesukarhumaalta.

Enempää ei tarvittu saamaan joka miestä liikkeelle, sillä osoitettuun
paikkaan ei ollut pitkäkään matka. Rantasipi vain puolusti leiriin
jäämistä, mutta kun sanottiin, että hän sitten saisi yksin hoitaa
itseään ja talouttaan, niin hänkin päätti pitää niin lystiä kuin
saattoi. Yö oli kuuma, eikä ollut kuutamoa, sääskiä oli runsaasti,
ja pimeitten metsien läpi kulkiessaan metsämiehet saivat kokea
monia pieniä harmeja, mutta he eivät niistä välittäneet, kunhan
vain Turkki oli halukas tekemään tehtävänsä. Kerran tai pari se
kiihtyi seuraamaan joitakin jälkiä, mutta tuota pikaa jälleen päätti,
etteivät ne olleet sen arvoiset.

Näin he vähitellen painuivat Willy Baggin maan puoleen, kunnes
saapuivat kuivuneen puron uomaan. Turkki lähti oikopäätä kulkemaan
sitä ylöspäin, vaikka Kaleb koetti saada sitä menemään myötävirtaa.
Mutta koira ei tunnustanut mitään isäntävaltaa metsästäessään.
Johdettuaan malttamattoman joukkonsa puoli kilometriä syrjään
vanhasta metsästä, jossa toiveitten piti olla paremmat, Turkki keksi
mitä se haki, nimittäin pienen kuralätäkön. Siihen se rauhallisesti
meni maata, läähättäen, huohottaen, ja latkien vettä kaikella
tarmolla, eikä sen nöyrillä ihmisseuralaisilla ollut muuta neuvoa
kuin istua puun rungolle ja kärsimättöminä odottaa hänen armonsa
mielisuosiota. Kului viisitoista minuuttia, ja Turkki vielä nautti
kylvystään, kun Sam kokeeksi virkkoi:

-- Minä tässä tuumaan, että jos minulla olisi koira, niin se olisi
minun koirani.

-- On aivan suotta hoputtaa sitä, vastasi koiran omistaja. -- Se
hoitaa tämän metsästyksen ja tuntee sen. Koirasta, jolla ei ole omaa
päätä, ei ole mihinkään.

Kun siis Turkki oli puhaltanut kuin valaskala, röhkinyt ja rypenyt
kuin sika mielensä mukaan ja niiden kahdeksan kateiksi, jotka siinä
istuivat hikoillen ja kärsimättöminä, niin se nousi likavettä valuen
arvatenkin toista rypemispaikkaa hakemaan, mutta samalla sen kuono
keksi rannalta jotakin, jolla oli paljon enemmän vaikutusta kuin
hirren päällä odottavien kaikilla uhkauksilla ja mairitteluilla,
ja se päästi lyhyen haukahduksen, joka oli pojille iloinen sävel.
He olivat nyt paljasta silmää ja korvaa vanhan koiran jälkiä
selvitellessään, ja vähän päästä tämä herätti kaikki kaiut kaikkein
syvä-äänisimmällä haukunnallaan.

-- Turkki sattui aivan tuoreille jäljille! arveli Kaleb.

Vanha koira ulvoi nyt täyttä kurkkua, ei kuitenkaan kovin
säännöllisesti, mikä osoitti, että ajettu eläin mutkitteli. Sitten
ajo katkesi pitkäksi aikaa, mikä osoitti, että eläin ehkä oli juossut
aidan yli tai hypännyt puusta toiseen.

-- Se on pesukarhu, sanoi Jan kiihkeästi, sillä hän ei edellisestä
opetuksesta ollut unohtanut pienintäkään seikkaa.

Kaleb ei vastannut mitään.

Koira haukkua louskutti jo pitkän matkan päässä, mutta palasi
lammikolle eksyttyään kerran tai pari jäljiltä.

-- Se juoksee pesukarhuksi kovin pitkiä matkoja, Jan lopulta
huomautti epäillen, sitten sanoi Kalebille: -- Mitä te arvelette?

Kaleb vastasi hitaasti: -- En tiedä mitä ajatella. Pesukarhuksi se
juoksee liian kauas, eikä se vielä ole noussut puuhun, ja koiran
äänestä kuulee, että se on vimmastunut. Jos nyt olisitte sen lähellä,
niin näkisitte sen kaikki selkäkarvat pystyssä.

Koiran haukunnasta kuului, että se jälleen oli juossut piirin,
ja sitten yhtämittainen kimakka kiljuna ilmaisi, että otus oli
lopultakin noussut puuhun.

-- Jaha, tuosta kuuluu, ettei se ainakaan ole kettu eikä skunkki,
sanoi erämies, -- mutta ei se maassakaan kulje niin kuin pesukarhu,
se on varma.

-- Se saa pesukarhun, joka on ensimmäisenä paikalla! huusi Musta
Haukka, ja pojat pinkaisivat minkä pääsivät läpi pimeitten metsäin
monen kompastumisen ja naarmun hinnalla. Jan ja Wesley saapuivat
yhdessä paikalle ja koskettivat yhtä aikaa puuhun. Muut saapuivat
paikalle yksin erin perässä, viimeisenä Orava ja Gui vähän matkaa
hänen edellään. Gui tahtoi kertoa yksityiskohtia viimeisestä
loistavasta voitostaan Oravasta, mutta kaikkien huomio kiintyi nyt
Turkkiin, joka haukkui puuhun vimmatusti.

-- En ymmärrä tätä vähääkään, en vähääkään, sanoi Kaleb. -- Puu on
kuin pesukarhun puu, mutta koira ei hauku niin kuin siellä olisi
pesukarhu.

-- Tehdään tuli, sanoi Tikka, ja molemmat poikajoukot ryhtyivät
kumpikin rakentamaan tulta ja väittelivät kovasti siitä, kumpi ensin
saisi omansa palamaan.

Nuotion luoma valo ulottui korkealle yöhön, ja kerran tai pari
metsämiehet luulivat näkevänsä pesukarhun kiiluvat silmät.

-- No kuka puuhun? kysyi erämies.

-- Minä, minä, kuului seitsemästä suusta; Gui ja Charlesskin yhtyivät
muihin.

-- Kovin te olette innokkaita metsämiehiä, mutta teidän pitää
tietää, etten minä voi arvata, mikä puussa on. Se voi olla kovin iso
pesukarhu, mutta minusta koira näyttää menettelevän vähän siihen
tapaan, kuin se olisi kissa, eikä siitä ole kovin pitkää aikaa, kun
täällä tavattiin puumiakin. Ei se, että Turkki sen puuhun ajoi, vielä
todista sen pelkäävän koiraa; moni eläin nousee puuhun koska koiran
meteli on sille vastenmielistä. Jos se on kissa, niin voi se, joka
puuhun kiipeää, saada naamansa naarmuihin. Koiran elkeistä _minä
päättelen, että se on jokin vaarallinen eläin_. No ketä haluttaa
lähteä?

Vähään aikaan ei kukaan virkkanut mitään. Sitten Jan sanoi:

-- Minä lähden, jos lainaatte minulle revolverin.

-- Niin teen minäkin, sanoi Wesley sukkelaan.

-- No sitten heitetään arpaa! -- Jan voitti.

Kaleb kaatoi hoikan puun paksua vastaan, ja Jan kiipesi, niin kuin
oli tehnyt kerran ennenkin.

Nyt ei ensinkään kuulunut sitä leikinlaskua ja härnäilyä kuin
edellisellä kerralla, Janin kiivetessä pesukarhua alas ottamaan.
Jännitys sai heidät vaikenemaan ja tarttui kiipijäänkin herättäen
hänessä omituisen väristyksen tunteen, kun hän näin uhmaten tunkeutui
pikimustaan pimeyteen kohtaamaan kamalaa ja salaperäistä vaaraa. Tämä
tunne yhä lisääntyi hänen kiivetessään nojaavasta puusta suureen
lehmukseen, jonka leveitten lehtien ja koukeroisten oksien keskellä
toverit aivan katosivat näkyvistä. Liehuva loimu loi varjolaikkoja
ja valotäpliä joka suunnalle saaden aikaan kummallisia vaikutelmia.
Jan koki jälleen samoja tunteita kuin tuonnoin yöllä Garneyn haudalla
käydessään, mutta tällä kertaa ne liittyivät todellisen vaaran
tietoon. Vähän korkeammalle noustuaan hän aivan katosi alapuolellaan
olevien ystävien näkyvistä. Vaara alkoi häntä kauhistuttaa; hänen
teki mieli kääntyä takaisin, ja puolustellakseen peräytymistään
hän koetti huutaa: -- Ei täällä ole pesukarhua! mutta ääni ei
totellutkaan, ja oksaan kiinni tarratessaan hän muisti Kalebin sanat:
-- Ei ole mitään, mikä rohkeudelle vertoja vetäisi, eikä rohkeus
ole niin paljon sitä, ettei pelkää, kuin että menee eteenpäin siitä
huolimatta, että pelkää. -- Ei, hän tahtoi kulkea eteenpäin, tuli
mikä tuli.

-- Löytyykö mitään? kuului alhaalta rattoisa ääni juuri oikealla
hetkellä.

Jan ei pysähtynyt vastaamaan, vaan kiipesi edelleen pimeään.
Sitten hän oli kuulevinaan pesukarhun ärisevän päällään. Hän nousi
korkeammalle oksalle ja huusi sitten: -- Täällä se on, pesukarhu!
mutta juuri kun hän niin sanoi, kuului rähisevää murinaa aivan
vierestä, ja alas katsoessaan hän näki suuren harmaan eläimen
hyppäävän tukevalle oksalle, joka oli hänen ja maan välissä, ja
sitten vihaisesti kiipeävän häntä kohti. Sen vielä lähemmä hypätessä
Jan erotti hämärän nelikulmaisen naaman, joka oli viiruinen ja
partainen niin kuin sekin, jonka hän oli ennen muinoin nähnyt
Glenjanissa -- se oli tavattoman suuri _ilves_.

Jan säikähti, niin että oli pudota, mutta sukkelaan mielensä
malttaen hän kävi oksan haaraan tukevasti istumaan ja otti käteensä
revolverin, juuri kun ilves vihaisesti äristen hyppäsi hänen
sivullaan olevalle oksalle, niin että se oli hänen tasallaan.
Hermostuneesti hän viritti revolverin hanan ja tuskin yrittäen
pimeässä tähdätäkään ampui, mutta ei osunut. Ilves ponnahti hieman
taapäin revolverin paukahtaessa ja kyyristyi. Alla olevat pojat
päästivät huudon ja Turkki piti pahempaa elämää kuin he kaikki
yhteensä.

-- Ilves! huusi Jan, ja äänestä kuului, kuinka hän taisteli pelkoa
vastaan.

-- Pidä varasi! huusi Kaleb. -- Katso, ettei se pääse liian likelle.

Ilves ärisi kamalasti. Jan kokosi kaiken tahdonvoimansa vapisevaa
kättään hallitakseen, tähtäsi tarkempaan ja ampui. Vihaiseen petoon
sattui, mutta kuitenkin se hurjana hyökkäsi pojan kimppuun. Tämä
kohotti ylös käsivartensa ja peto upotti hampaansa Janin lihaan hänen
epätoivoisesti toisella käsivarrellaan pitäessä oksasta kiinni. Hän
tiesi, että ilves tuota pikaa kiskoisi hänet irti, niin että hän
putoaisi maahan, mutta hän pelkäsi vähemmän nyt kuin ennen. Hän
koetti vaihtaa revolverin vasempaan käteensä, mutta se tapasi vain
ilveksen karvoja, ja ase putosi hänen kourastaan. Nyt hän tosiaan
oli toivoton, ja synkkä pelko valtasi hänet. Mutta peto oli saanut
pahan haavan. Sen takaruumis kangistui. Se päästi Janista irti
ja ponnisteli päästäkseen jaloilleen. Jan sai oikealla jalallaan
potkaisten sen horjahtamaan; se luiskahti oksalta ja pudota mätkähti
maahan haavoittuneena, mutta täynnään tappeluhalua. Turkki hyökkäsi
siihen kiinni, mutta sai sen kynnellisestä kämmenestä iskun, niin
että kiljuen kimposi hyvän matkan päähän.

Janin valtasi vastavaikutuksen huumaus. Hän olisi ehkä pyörtynyt,
mutta muisti erämiehen sanat, "se on urhoollinen, joka ei hellitä,
vaikka pelkääkin". Hän ponnisti voimansa ja laskeutui hyvin varovasti
nojaavaa puuta kohti. Kuullessaan ihmeellisiä ääniä, kiljunaa,
rähinää ja tappelun meteliä maasta ja joka hetki peläten ilveksen
kapuavan takaisin puuhun hänestä valmista tekemään, hämärästi kuullen
huudot, mutta niitä ymmärtämättä, hän lepäsi nojaavan puun varassa ja
hengitti vapaasti.

-- Tulepas sukkelaan alas, Jan, ja tuo revolveri, huusi Musta Haukka.

-- Se putosi jo aikoja sitten.

-- Missä se on?

Jan päästi itsensä luistamaan hoikkaa puuta pitkin maahan mitään
vastaamatta. Ilves oli mennyt, ei kuitenkaan kauas. Se olisi mennyt
menojaan, mutta Turkki juoksi sen ympärillä ja häiritsi sitä, niin
ettei se edes päässyt puuhun kiipeämään, ja helppo oli seurata
meteliä, jota ne metsässä pitivät.

-- Missä revolveri on? huusi Kaleb harvinaisen kiihtyneenä.

-- Se putosi tappelussa.

-- Minä tiedän; minä kuulin sen putoavan pensaihin, ja Sam löysi
tuota pikaa aseen.

Kaleb sieppasi sen, mutta Jan sanoi heikosti: -- Antakaa minun,
antakaa minun! Tämä on minun ilvekseni.

Kaleb antoi pistoolin ja sanoi: -- Katso ettet ammu koiraa! ja Jan
ryömi pensaitten läpi, kunnes taas näki saman liikkuvan tumman
olennon. Laukaus laukauksen perästä. Taistelun meteli hälveni ja
intiaanit puhkesivat voiton kiljunaan -- kaikki paitsi Pikku Majava.
Häntä pyörrytti; hän vapisi ja hoiperteli ja vaipui puun juurelle.
Kaleb ja Sam kiiruhtivat paikalle.

-- Jan, mikä sinua vaivaa?

-- Minä olen kipeä -- minä --

Kaleb tarttui hänen käsivarteensa. Se oli märkä. Raapaistiin
tulitikulla valkeata.

-- No mutta sinustahan vuotaa verta.

-- Niin, se sai minua -- se kävi minuun kiinni puussa. Minä -- minä
-- luulin, että se oli minun loppuni.

Kaikkien huomio kiintyi nyt kuolleesta ilveksestä haavoittuneeseen
poikaan.

-- Viedään hänet jonnekin, jossa on vettä.

-- Eiköhän leirilähde ole lähimpänä.

Kaleb ja Sam pitivät huolta Janista toisten kantaessa ilvestä. Jan
toipui jonkin verran, kun he hitaasti kulkivat kotia kohti. Hän
kertoi nyt, kuinka ilves oli hyökännyt.

-- Herran pohtimet, minä olisin pelästynyt aivan suunniltani, sanoi
Sam.

-- Niin ehkä minäkin olisin, lisäsi siihen Kaleb heimon suureksi
kummastukseksi; -- puussa avuttomana haavoittuneen ilveksen kanssa --
sen minä sanon!

-- Niin, mutta minä pelkäsinkin -- pelkäsin niin paljon kuin saatoin,
myönsi Jan.

Leirissä loimuava tuli loi ympärilleen synkkää valoaan. Kylmää vettä
oli käsillä, ja Janin verta vuotava käsivarsi paljastettiin. Hän
säikähti ja samalla tunsi salaista iloakin nähdessään, miten peto oli
häntä purrut, sillä paidan hiha oli verestä likomärkänä, ja ystävien
ihmettelevät sanat olivat suloista soitantoa hänen korvilleen.

Kaleb ja kaupunkilaispoika sitoivat hänen haavansa, ja kun ne oli
pesty, ne eivät näyttäneet niin kovin kamalilta.

He olivat liian kiihtyneet nukkuakseen ainakaan yhteen tuntiin, ja
kun he istuivat nuotion ympärillä -- sitä he eivät olisi tarvinneet,
mutta ei kenenkään päähän pälkähtänyt tulla toimeen ilman sitä -- ei
Janilla ollut syytä valittaa ystäväpiirin innostuksen laimeutta. Hän
punastui mielihyvästä ollessaan täten leirin sankari. Gui ei tosin
keksinyt mitään, mistä olisi kannattanut pitää niin suurta melua,
mutta Kaleb sanoi: -- Minä tiesin sen; aina siitä yöstä pitäen kuin
kävit Garneyn haudalla, minä olen tiennyt, että sinussa on oikeata
miehuutta.



XXXI

VANHASSA LEIRISSÄ


Aamulla näytti jälleen sateiselta, ja intiaanit ajattelivat
kotimatkaa, raskaita taakkoja ja märkää maata. Mutta rohtomiehellä
oli varalla muuan yllätys. -- Minä tapasin vanhan ystävän, joka
asuu täällä jotenkin lähellä, ja sovin hänen kanssaan, että hän
vie meidät kaikki vaunuilla takasin. Kuljettiin epätasaisen maan
reunaan ja sieltä löytyi työvaunut ajajineen, kaksi hevosta edessä.
Noustiin vaunuihin, ja vajaassa tunnissa saavuttiin takaisin vanhaan
rakkaaseen leiriin lammikon rannalle.

Sade oli nyt tauonnut, ja kotiin lähtiessään Kaleb sanoi:

-- No pojat, miten on sen ylipäällikön vaalin laita? Nyt kai sen
pitäisi tapahtua. Jos suostutte odottamaan huomiseen, niin minä
neljän aikaan illalla tulen näyttämään, kuinka se käy.

Jan nukkui sen yön ystävänsä kanssa kahden kesken tiipiissä. Hänen
käsivartensa oli sidottu, ja ylpeä hän oli näistä siteistä ja
iloissaan niistä pienistä punaisista pilkuista, joita vielä ilmestyi
päällimmäiseenkin siteeseen. Mutta tuskia hänellä ei ollut, eikä
seikkailusta muutoinkaan näyttänyt tulevan pahoja seurauksia,
sillä paksu paita oli estänyt verenmyrkytyksen. Hän nukkui, kuten
tavallisestikin, kauan ohi yösydämen, heräten sitten vuoteessaan
omituista hyvänoloa ja mielen kirkkautta tuntien. Hänellä ei
ollut mitään ruumiillista tunnetta, hän uiskenteli mielestään
yksinään, ei vain tiipiissä eikä metsässä, vaan koko maailmassa
-- mutta valveutuneempana kuin milloinkaan ennen, sillä koko
hänen elämänsä esiintyi nyt selkeämpänä kuin koskaan aikaisemmin:
vakava uskonnollinen kasvatus; isä, joka oli hienostunut ja hyvää
tarkoittava, mutta sokea, joka pakotti hänet antautumaan alalle,
jolle häntä ei vähääkään haluttanut, ja luopumaan siitä ainoasta
asiasta, joka oli hänen sydäntään lähinnä -- eräelämästä ja luonnosta.

Sitten Raften tuli etualalle, isoäänisenä ja pinnalta karkeana, mutta
hyväsydämisenä ja tervejärkisenä. Jos maanviljelijää vertasi isään,
edellinen joutui kovin epäedulliseen valoon, mutta siitä huolimatta
Jan melkein toivoi, että Raften olisi ollut hänen isänsä. Mitä heillä
oli yhteistä? Ei mitään; mutta siitä huolimatta hän oli Raftenilta
saanut ne kaksi asiaa, jotka hänelle olivat elämässä rakkaimmat. Hän,
suuren talon isäntä, voimakas ja varakas mies, oli kohdellut Jania
kunnioituksella, Jan oli siinä suhteessa isänsä kaltainen, että se
mikä oli epätavallista, häntä viehätti; ja samoin kuin se toinen
karkea muukalainen ammoin Glenjanissa, oli Raftenkin osoittanut häntä
kohtaan myötätuntoa. Hän, maanviljelijä, ei ollut pitänyt hänen
luonnon parissa askarteluaan joutavana, vaan päinvastoin oli sitä
edistänyt, vieläpä jonkin kerran tullut mukaan. Jan muisti tästä
Bonnertonin. Hän tiesi, että hänen ainakin vuoden kuluttua täytyi
palata takaisin, hän tiesi, ettei hänen hartain toivomuksensa,
päästä yliopistoon eläintiedettä tutkimaan, milloinkaan toteutuisi,
sillä isä oli hänelle sanonut, että hänen ensi tilassa oli ruvettava
juoksupojaksi. Jälleen hänen kapinallinen mielensä kuohahti, hän ei
itsekään tiennyt miksi. Mieluummin hän olisi jäänyt tänne maalle
Raftenin luo. Mutta uskonnollinen kasvatus, jota jo nuoresta pitäen
oli häneen tyrkytetty, ei ollut jäänyt aivan vaikutusta vaille.
Käskyllä: "Kunnioita isääsi ja äitiäsi" oli pysyvä voima. Hän tunsi,
että se oli sitova velvollisuus. Hän ei voinut kapinoida, vaikka
olisi tahtonutkin. Ei, hän aikoi totella; ja tämä päätös toi mukanaan
uuden valon. Ottaessaan hänet koulusta ja maatilalle lähettäessään
isä ilmeisestikin oli aikonut tehdä lopun niistä opinnoista,
jotka olivat hänen sydäntään lähinnä. Sen sijaan, että hän olisi
tottelevaisuutensa vuoksi kärsinyt vahinkoa, hän oli tavannut
elämänsä parhaan tilaisuuden.

Niin! Hänen oli parasta palata kotiin ja ruveta juoksupojaksi tai
miksi muuksi tahansa toimeentulonsa ansaitakseen, mutta vapautensa
hetket hän aikoi viettää omassa pienessä kuningashuoneessaan.
Vaikkapa tie siihen kävisikin siirtomaakaupan kellarin kautta, niin
hän ei aikonut hellittää. Hän aikoi pyrkiä ja taistella, kunnes
hänestä tulisi luonnontutkija. Hankittuaan ensin ne tiedot, joita hän
kaipasi, hän saisi sitten paikankin, sillä kaikki eräelämän tapaukset
olivat osoittaneet hänelle -- osoittaneet heille kaikille, että
lintujen ja eläinten kuningaskunta oli hänen ja hänellä voimaa sen
ymmärtämiseen.

Jan tunsi leijailevansa kuin ilmassa, onnellisena siitä, että kaikki
epäilys oli kadonnut, voiton tunteesta iloisena. Ulkopuolelta kuului
kahinaa. Tiipiin ovi tungettiin hiljaa auki; suuri eläin tuli sisään.
Joskus muulloin Jan ehkä olisi säikähtänyt, mutta sisäisen näyn
herkistävä tunne oli vielä jäljellä. Hän katseli eläintä pelkäämättä.
Se tuli hiljaa hänen vuoteensa luo, nuoli hänen kättään ja kävi maata
hänen viereensä. Se oli vanha Turkki, ja tämä oli ensimmäinen kerta,
kun se välitti kenestäkään muusta koko joukossa kuin Kalebista.



XXXII

UUSI SOTAPÄÄLLIKKÖ


Kaleb oli ollut koko edellisen päivän uutterassa puuhassa, vaikkei
kukaan tiennyt, mitä hän oikeastaan hommasi, ja Saryann oli niin
ikään ollut toimelias. Hän oli häärinyt jo kauan, mutta nyt oikein
kiireesti. Sitten Kaleb näyttää käyneen rouva Raftenin luona, ja
tälle tuli myös sangen kiire, ja Gui oli pikimmältään käynyt rouva
Burnsin luona, ja tämä paikalla puuhaamaan. Koko lähiseutu muuttui
siten kuin yhdeksi suureksi pitotaloksi.

Sillä tässä Sangerissa oli pienillä tapahtumilla sama merkitys kuin
kerhoilla, teattereilla ja sanomalehdillä kaupunkilaisten elämässä.
Olipa tilaisuus mikä tahansa, ristiäiset, häät tai maahanpaniaiset,
metsän hakkuu, viljan puinti, taloon tuliaiset, tai poismuutto, uuden
talon valmistaminen tai uusien valjaitten tai viljanpuhdistuskoneen
osto, jokainen näistä tapauksista oli riittävä syy seurain ja kestien
pitoon; ja helppo oli siis saada pyörät käyntiin.

Kolmen aikaan olisi voitu nähdä kolme ihmisjonoa matkalla metsässä.
Yksi oli Burnsien talosta; ja se käsitti koko perheen; toinen
Raftenistä; se käsitti perheen ja palkolliset; yksi Kalebista; ja
tähän kuului Saryann ja paljon Boyleja. Kaikilla oli korit matkassa.

Istuttiin piiriin lammikon miellyttävälle ruohoiselle äyräälle.
Kaleb ja Sam johtivat menoja. Ensin juostiin kilpaa, ja Jan voitti
haavoittuneesta käsivarrestaan huolimatta, kaupunkilaispoika toisena
hänen kintereillään; sitten ammuttiin pilkkaan ja metsästettiin
hirveä; vaikkei Jan voinut osallistua näihin kilpailuihin. Ohjelmaan
ei tosin kuulunut, mutta Raften siitä huolimatta vaati, että Janin
piti mitata oksan korkeus maasta puun luo menemättä, ja irvisti
tyytyväisenä, kun huomasi Janin ilmoituksen tarkkaan pitävän
paikkansa.

-- Katsos semmoista on oppi, Sam! hän pauhasi. -- Koska sinä pystyt
tuommoiseen? Totta tosiaan, sinä olet terävä poika, Jan, ja tässä
minulla on jotakin, joka ehkä on sinulle mieleen.

Raften veti nyt kukkaron taskustaan ja viran puolesta ilmeisellä
mielihyvällä maksoi ilveksestä viisi dollaria tapporahoja. Sitten hän
lisäsi: -- Ja jos osoittautuu todeksi, niin kuin te kaikki väitätte
(ja todeksi se osoittautui), että tämä teidän petonne on se lammasten
tappaja eikä vanha Turkki, niin minä vielä lisään tähän kymmenen
dollaria.

Näin Jan pääsi suurimman summan omistajaksi, mitä hänellä oli
eläissään ollut.

Intiaanit menivät sitten tiipiihinsä. Kaleb pystytti maahan riu'un
ja riukuun uuden parkitsemattomalla vuodalla päällystetyn puukilven;
nahan päälle oli kevyesti kiinnitetty säkkikankaan palanen.

Vieraat istuivat tämän ympärillä piirissä; toisella puolella oli
muutamia nahkoja -- Janin ilveksen ja pesukarhun nahat -- ja molemmat
täytetyt huuhkajat.

Sitten alkoi rumpu paukkua, "tam-tam -- tam-tam -- tam-tam -- tam-tam
--".

Sotahuudot kajahtivat ilmaan ja Sangerin intiaanit hyökkäsivät esiin
kummastakin tiipiistä täysissä sotanaamareissa.

    Ki ki -- ki ji -- ki ji ji ji!
    Ki ki -- ki ji -- ki ji ji ji!

He karkeloivat sen mukaan kuin Musta Haukka rummulla paukutti
kaksiaskelista tahtia. He karkeloivat kolmeen kertaan keskimmäisen
riu'un ympäri, jossa kilpi kiikkui, sitten rumpu vaikeni ja
kohotettiin kamala sotakiljuna ja intiaanit kyykistyivät piiriin
lopuksi vieraitten piirin sisään.

Suuri Tikka nousi nyt -- äidille oli sanottava, kuka se oli -- ja
piti tilaisuuteen sopivan puheen:

-- Suuret päälliköt, pienet päälliköt ja Sangerin intiaanien skuoot
ja papuusit: On tapahtunut koko joukko asioita, jotka ovat tältä
teidän kansaltanne riistäneet sen jalon ylipäällikön; he eivät enää
koskaan voi toivoa hänen vertaistaan, mutta tämän teidän kokouksenne
tulisi nyt valita uusi. Me siitä jo tässä muutamana päivänä
tappelimme, mutta ei saatu tuloksia. Sen jälkeen me olemme käyneet
pienoisella retkellä ja asiat ovat jonkin verran selvenneet, samalla
tavalla, kuin jos panee lampeen kissanpoikasia, niin pian siitä
näkee, kuka niistä osaa uida, ja nyt me olemme tässä koolla sitä
asiaa päättämässä.

Äänekkäitä huutoja "hau -- hau -- hau -- hau --" Mustan Haukan
voimainsa takaa paukuttaessa rumpua.

-- Eri ihmisillä on tietenkin erilaiset lahjat. No kuka on tässä
heimossa paras juoksemaan? Kukas muu kuin Pikku Majava.

("Hau -- hau -- hau -- hau -- hau --" ja rummutusta.)

-- Se on minun rumpuni, äiti! sanoi Gui syrjään unohtaen paukuttaa
käsiään.

-- Kukas on paras jälkiä selvittämään ja kiipeämään? Eiköhän vain
taas Pikku Majava.

("Hau -- hau -- hau -- hau -- hau --" ja rummutusta.)

(-- Ei näe sentinkään edestä! kuiskasi Gui äidilleen.)

-- Entä kuka voitti rohkeuden koetuksessa, kun piti mennä Garneyn
haudalle? Tietysti Pikku Majava.

(-- Ja pelästyi kovin pahasti siinä koetuksessa! kuiskasi Gui
syrjään.)

-- Ja kuka se ampui huuhkajaa suoraan sydämeen ja oli käsikähmässä
ilveksen kanssa, puhumattakaan pesukarhusta? Pikku Majava joka kerta.

(-- Äiti, hän ei ole milloinkaan tappanut murmelia.)

-- Ja taas, kukas se kääntää selälleen kaikki muut? Luulisinpa, että
Pikku Majava.

(-- Mutta minä annan Charlessille selkään koska tahansa, virkkoi Gui
syrjään.)

-- Kenellä meistä on enimmän "suuria kuppeja" ja päänahkoja?

-- Sinä unohdat hänen suuren oppinsa, virkkoi tähän Raften, mutta
huomautusta ei otettu varteen; Pikku Majavakin moitti sitä aivan
epäintiaanimaiseksi.

-- Kenellä on enemmän päänahkoja? Sam toisti ankarana. -- Tässä on
päänahka, joka on saatu tappelussa vihollisen kanssa, Tikka kohotti
sen nähtäväksi, ja rohtomies ripusti sen riu'ussa riippuvan kilven
reunaan.

-- Tässä on yksi, joka on otettu vihollisten ylipäälliköltä, ja
Kaleb kiinnitti sen kilpeen. -- Ja tässä on toinen, joka on otettu
vihollisten toiselta päälliköltä, ja Kaleb kiinnitti sen paikalleen.
-- Tässä on yksi, joka on otettu Sangerin suurelta ylimmäiseltä
sotapäälliköltä ja tässä yksi boilerien ylipäälliköltä, ja vielä yksi
tappelussa anastettu. Kuuden mainion soturin päänahat! Tämä on koko
heimon ennätys, ja se on Pikku Majavan; sitä paitsi hän piirustaa
kuvia, riipustaa runoja ja keittää ruokaa aika nätisti, ja minä sanon
sen, että Pikku Majava jos kukaan sopii päälliköksi! Mitä sanovat
muut? Ja kaikki huusivat yhteen ääneen: "Pikku Majava, huurraa!"

-- Hau -- hau -- hau -- hau -- hau -- _pom, pom, pom_!

-- Onko kenelläkään sitä vastaan mitään sanottavaa?

-- Minä -- äh -- alkoi Gui.

-- niin sen pitää antaa päällikölle selkään, Sam jatkoi, ja Gui
luopui vastaväitteestään, vaikka hän äidilleen kuiskasi: -- Jos se
olisi Charless, niin vetoa lyön, että kyllä minä näyttäisin.

Kaleb tempasi nyt peitteen kilven päältä, johon päänahat oli
kiinnitetty, ja siinä näkyi Sangerin valkoinen puhveli ja sen
päällä Pikku Majava. Sitten hän avasi vieressä olevan mytyn ja otti
siitä upean säämiskästä ommellun sotapaidan, housut ja mokkasiinit,
kaikki rimsutetut, helmin koristellut ja maalatut. Saryannin Kalebin
johdolla tekemät. Ne puettiin sukkelaan uuden päällikön ylle; hänen
sotalakkinsa, viimeisten urotöitten sulilla upeasti koristettuna,
oli aivan valmiina; ja ylpeänä ja onnellisena näistä uusista
kunnianosoituksista ja varsinkin haavoistaan Jan astui esiin. Kaleb
katseli häntä isällistä ylpeyttä tuntien ja sanoi: -- Minä huomasin,
että sinussa oli oikea miehen alku sinä yönä kun sinä menit Garneyn
haudalle, ja kun sinä kuljit Ison suon poikki, minä taas huomasin
sen. Jan, sinä voit kulkea missä vain mies kulkemaan pääsee, ja
tämä lause teki pojan onnen täydelliseksi. Kieltämättä hän nyt oli
erätietouden laduilla. Hän koetti änkyttää jotakin tilaisuuteen
soveliasta, kunnes Sam päästi hänet pulasta sanoen:

-- Kolme hurraata ylimmälle sotapäällikölle! Ja kun menot olivat
päättyneet, niin naisväki avasi korit ja kattoi juhlaruoat. Raften,
joka oli ollut kovin hyvillään poikansa sujuvasta puhelahjasta,
päätti taas kerran panna hänet lakia lukemaan, mutta käytti sitten
kesken puheen porinaa hyväkseen ensimmäistä väliaikaa sanoakseen:

-- Ph, äijät, teidän kahden viikon lomanne ja yhden viikon pidennys
päättyi tänään kello kaksitoista. Puolentoista tunnin kuluttua
ruokitaan siat.



Viiteselitykset:


[1] Glen = rotkolaakso; Glenjan siis "Janin rotkolaakso".

[2] Eräs pohjoisamerikkalainen kielokasvi.

[3] Piharatamo (_Plantago major_), jonka eurooppalaiset toivat
Pohjois-Amerikkaan 18:nnella vuosisadalla ja josta siellä tuli hyvin
harmillinen rikkaruoho. -- _Suom. huom._

[4] _Prunus serotina_, amerikkalainen tuomi, jota meilläkin
viljellään, samoin kuin Virginian tuomeakin. -- _Suom. huom._

[5] Intiaanitupakka on eräs pohjoisamerikkalainen lobelia (_Lobelia
inflata_). Sitä käytetään myös rohtona kouristuksia vastaan. --
_Suom. huom._

[6] Tarkoitetaan linnun haarukkamaista rintaluuta, jolla
arvuutellaan. _Suom. huom._

[7] Intiaanien totemit ovat luonnon esineitä, varsinkin eläimiä,
joihin yksityinen, perhe tai heimo luulevat olevansa läheisessä
suhteessa. Jos totemi on eläin tai kasvi, sitä ei syödä. Ihmisryhmä,
jolla on sama totemi, nimittää itseään totemin nimellä, sen jäsenet
luulevat olevansa veriheimoa eivätkä hyväksy avioliittoja samaan
totemiryhmään kuuluvien henkilöiden kesken. Totemien palveleminen on
kansainvälinen tapa luonnonkansain keskuudessa. Totemit esitetään
kuvin, ja kun yksilöllä voi olla sekä heimon, perheen että oma
totemikuvansa, niin muodostuu niistä korkea leikkauksin varustettu
paalu. Totemipaaluja tavataan intiaanien keskuudessa vielä
nykyäänkin. _Suom. muist_.

[8] Engl. kielen sana "boil" merkitsee "keittää" ja "boiler"
"keittäjä".

[9] Peter = Peet; Peetweert = rantasipi. _Suom. muist._





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kaksi partiopoikaa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.