Title: Sureeko Suomi Jumalan mielen mukaan? - Muutamia Raamatun kysymyksiä nykyisiin oloihin
Author: Rosendal, Mauno
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sureeko Suomi Jumalan mielen mukaan? - Muutamia Raamatun kysymyksiä nykyisiin oloihin" ***


SUREEKO SUOMI JUMALAN MIELEN MUKAAN?

Muutamia Raamatun kysymyksiä nykyisiin oloihin


Sovittanut

M. ROSENDAL.



Werner Söderström, Porvoo, 1891.



"Vartija, mitä yö kuluu?"

Jes. 21: 11.


On sydäntalvi isiemme maassa. Jäät salpaavat rannikkomme, kylmän
kahleissa ovat järvemme ja jokemme; lumihanget tukkivat tiet
erämaiden metsiin. Nyt on pohjolan pitkä, kuukausia kestävä yö.
Tuo ei ole outoa Suomen asukkaille. Herra, joka ohjaa kansojen
vaiheet, antoi meille tämän talvisen maan, täällä opettaaksensa
meitä ajattelemaan "mitä meidän rauhaamme sopii." Ei antanut Hän
meille aineellista rikkautta eikä kutsunut meitä maailman silmissä
loistaviin urotöihin: puutteen ja kärsimisten koulussa on hän Suomen
kansaa kasvattanut sitä tehtävää käsittämään ja toimittamaan, jonka
Hän, koko maailman kaikkivaltias hallitsija, sille uskoi. Olemmeko
olleet viisaita, olemmeko Herran tahdon mukaan työtä tehneet? -- -- --

Kun kristinuskon valo syttyi pakanamaailmassa, kaikui Herran
sanansaattajan suusta muiden, kansojen korkeaan päätehtävään
viittaavien todistusten kera tämäkin sana: "Jumala on eksytyksen
ajat sallinut, ja ilmoittaa kaikille ihmisille joka paikassa, että
he parannuksen tekisivät. Sillä hän on sen päivän säätänyt, jona hän
on maan piirin tuomitseva vanhurskaudessa, sen miehen kautta, jonka
hän on säätänyt, ja jokaiselle ilmoittaa uskon, siinä että hän hänen
kuolleista herätti." Pitkä oli Suomen kansan "eksytyksen aika" --
myöhään sai se tietää, että silläkin oli vanhurskas ja armollinen
Jumala. Muinaistutkija, joka sadun kuutamossa liikkuu pakanallisten
esi-isiemme haudoilla, kysyy tuolta "tietäjältä ijänikuiselta"
turhaan: "vartija, mitä yö kuluu." Ainoa vastaus, jonka hän saa, on
runon etäinen, eksyttävä kaiku. -- -- --

Katso, jo valkenee taivaan reuna: Wäinön lapset näkevät ristin-merkin
pystytetyn Aurajoen rannalle. Ihmetellen utelee Suomen heräävä kansa:
"vartija, mitä yö kuluu?" Sille vastataan: Jesus Kristus on "maailman
valkeus". Unelmain häälyvältä pohjalta siirtyy kansamme vähitellen
totuuden horjumattomalle kalliolle. Ei se sille väleen pääse, se
haparoi kauan, kauan tietämättömyyden pimeässä. Hitaasti kuluvat
umpeen keski-ajan pitkät vuosisadat koetuksineen, kärsimisineen.
"Vartija, mitä yö kuluu?" kysyy huoaten kristitty Suomi, kun
murtumatonna on pakanuuden valta sen sydänmaissa, ja alituiset sodat
uhkaavat vereen tukehuttaa sen vasta syttyneen tulevaisuudentoivon.
Epätoivoon uupua on monesti tuo pieni vartijajoukko Suomen
Siionin muureilla. Toisia kaatuu taistelussa, toiset luopuvat
paimenvirastaan, väsyneinä vaikeasta tehtävästään: pitkä on talvisen
pohjolan yö! Ken uskaltaa vakuuttaa, että Suomellekin on aamu
koittava? Miten himmeää on vielä totuuden valo, kuinka paljo pettävää
valevaloa siihen liittyy! -- Legendat valehtelivat, luulousko eksyi
eksymistään, etsiessään totuutta pimeässä, ja papit saarnasivat
"rauha, rauha", vaikkei rauhaa ollutkaan, vaan tuo aamua ennustava
valonkipinä ei kuitenkaan sammunut Suomen kansan sydämmessä, sillä
täällä kysyttiin katolisuuden pimeimpinäkin aikoina: "vartija, mitä
yö kuluu?"; ja jos useimmat vartijat vastasivatkin väärin, niin
löytyi kuitenkin siellä täällä niitäkin, jotka, uskollisina sille
totuudelle, jonka he olivat saaneet, ohjasivat kansan sen Herran
puoleen, joka todistaa: "avukses huuda minua hädässäsi, niin minä
tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua."

Herran käden kurittamana ja Hänen valmistavan armonsa opettamana
astui Suomen kansa vihdoin uuden ajan kynnykselle. Lutherin valtaava
herätyssaarna kaikui Euroopassa, vaatien kristikuntaa parannukseen ja
uskoon. Pieni, koetuksen koulussa kasvatettu Suomen kansa oli yksi
niitä, joille tämä saarna ei turhaan kaikunut. Uskonpuhdistuksen
uudistava voima pääsi vaikuttamaan Suomalaisten sydämmissä.
Lukemattomat eksytykset poistuivat esi-isiemme katsantotavasta,
monet ennakkoluulot haihtuivat, ja suuremmalla luottamuksella kuin
konsanaan ennen kysyi Suomi: "vartija, mitä yö kuluu?" Se sai
luotettavampia vastauksia kuin milloinkaan ennen, ja suuri oli sen
ilo, kun tuo jalo vartija, jonka nimi on lähtemättömästi piirretty
aikakirjoihimme, antoi sille Jumalan erehtymättömän sanan kansan
omalla kielellä, kehottaen sitä itse, erehtyvien ihmisten sanoihin
ehdottomasti luottamatta, etsimään vastausta tuohon painavaan,
monesti turhaan kertomaansa kysymykseen. Ja vastaus kuului: "meillä
on vahva profeetallinen sana, ja te teette hyvin, että siitä vaarin
otatte niinkuin kynttilästä, joka pimeissä valistaa, kunnes päivä
valkenee ja kointähti koittaa teidän sydämmissänne." Ja tämän sanan
valossa kirkastui jokaiselle ajattelevalle, Jumalan valtakuntaa
etsivälle isänmaanystävälle Suomen kansan päätehtävä. Se oli kutsuttu
ottamaan osaa totuuden suureen taisteluun pimeyden varjovaltoja
vastaan. Senkin heikot voimat olivat käytettävät Jumalan valtakunnan
kunniaksi, senkin halveksittu kieli oli "julistava Jumalan
ihmeellisiä tekoja." Oliko se kestävä taistelussa, oliko se oppiva
palvelemaan Herraa, kiittämään ja ylistämään Hänen pyhää nimeänsä?

Pimeä oli vielä Suomessa, ja oudolta, sanomattoman vaikealta tuntui
monesti Herran kuljetus. Siellä täällä säteili valoa, mutta väleen
se sammui jälleen. "Vartija mitä kuluu yö?" Vartija sanoi: "kun aamu
tulee, niin vielä yö on; jos te vielä kysytte, niin teidän pitää
vielä sitten palajaman ja taas kysymän". Kuni pieni alus riehuvissa
aalloissa taistelee Suomen kansan usko Jumalaan ajan myrskyisällä
merellä. Kustaa Vaasan perilliset kamppailevat keskenään kruunusta,
ja Suomi on monesti tämän ankaran taistelun näyttämönä. Jesuiittain
salavehkeet, mahtavien ja vallanhimoisten herrojen sorto, alituiset
sodat Venäjää vastaan, nälkävuodet ja muut onnettomuudet -- ken ne
kaikki luettelee! -- ovat syöstä epätoivoon rohkeimmankin toiveet
Suomen tulevaisuudesta.

Keski-ajan pimeinä vuosisatoina, joina väki valta sääti lakeja
kansoille, oli Suomessa päässyt voitolle se kirkko, jonka
helmassa uskonpuhdistuksen siemen iti. Kun sitten vihdoin uusi
aika koitti, sai kansamme aarteista kalliimman: Jumalan sanan
omalla kielellään, vaan toivottoman pimeältä näytti jälleen
tulevaisuus, kun Juhana kuninkaan hankkeet saada suomalaisia
uudestaan taipumaan katolilaisuuteen näyttivät menestyvän. Oliko
Suomi menettänyt oikeutensa tehdä työtä Herran viljavainiolla,
eikö päässytkään Jumalan valtakunta, joka on "vanhurskaus, ilo ja
rauha Pyhässä Hengessä" lähestymään sen hurmeisia rantoja? Oliko
Suomalaisten kiitossävel puuttuva protestantisen kristikunnan yhä
täysi-äänisemmäksi kasvavasta Jumalan ylistyksestä? "Vartija, mitä
yö kuluu?" Nuijasodan verisestä melskeestä ei kuulu vastausta
tuohon painavaan kysymykseen -- ei tiedä yksikään valtiomies sanoa,
onko Suomi kestävä niitä kovia iskuja, joita se yhä vaikeimmiksi
käyneissä valtiollisissa olosuhteissaan kaikkialta saa. Mutta yön
pimeässä kaikuu kuitenkin, jos kohta hyvin heikkona, Suomen kansan
ylistyssävel sen omalla kielellä. Ensimmäinen suomalainen virsikirja
valmistui juuri näinä koetuksen vuosina todistukseksi, ettei Herra
vieläkään ollut hyljännyt pientä laumaansa täällä pohjan perillä. Hän
esti Suomen perikadon, kukisti valheen juonet ja löi sortajat maahan.
Lutherilainen uskonto pääsi voitolle, ja kärsimisten puhdistamana
astui Suomi 17 vuosisadan vaiherikasta aikaa kokemaan.

Omantunnon-vapauden painava kysymys on ratkaistava kristikunnassa.
Euroopan sydänmaissa riehuu taistelu, vaan sinne on saapunut
sotajoukkoja etäisestä pohjolastakin. Ruotsin suurin kuningas,
Kustaa II Adolf, johtaa protestantein yhteisiä sotavoimia. Hänen
sotajoukkonsa eturivissä vuodattavat Suomalaiset verensä taistelussa
pimeyden varjovaltaa vastaan. Lähtemättömästi on kertomus tästä
esi-isiemme jalosta taistelusta piirretty historian lehdille: vielä
tänä päivänä muistetaan sitä kunnioituksella koko protestantisessa
maailmassa. Mutta köyhää on maailman kunnioitus, itsekkäistä sen
kiitos, petollista sen turva! Jos isänmaamme tulevaisuus olisi
tuommoisista tukeista riippunut, olisi sen perikato ollut varma.
Suuret kansat jakoivat voiton saaliin. Suomi jäi yhtä köyhäksi
kuin ennenkin. -- -- Kun Bernhard Weimarista Lützenin tantereella
vaati kaatuneen sankarikuninkaan sotajoukkoa kostamaan hänen
kuolemaansa, piti hän puheen, mainiten nimeltä ne kansat, joiden
edustajia sotajoukon riveissä löytyi, eikä unohtanut hän silloin,
ratkaisevan vaaran hetkenä, Suomen kansan nimeä. "Ruotsalaiset,
Suomalaiset ja Saksalaiset! Teidän, meidän ja totuuden puolustaja
on kaatunut" - niin alotti hän puheensa. Muissakin tilaisuuksissa
kuului jo 30-vuotisen sodan aikana Suomalaisten nimi, käytettynä
eri kansan nimenä. Tuo lupasi Suomelle kansallista tulevaisuutta ja
historiallista mainetta. Joko koittaa päivä tälle köyhälle maalle,
joka kautta vuosisatojen on taistellut perikadon partailla, huokaeli
Suomi. Mutta lupaus oli ihmisten lupausta, ja maine tuo, josta
isänmaamme, vuodattaen verta lukemattomista haavoista, hetken unta
näki, oli tämän maailman pettävää kunniaa. Herra oli Suomen kansan
omakseen valinnut, ja Hänen todistuksensa kuului: "minun ajatukseni
ei ole teidän ajatuksenne, ja minun tieni ei ole teidän tienne."
Yhä selvemmin alkaa Suomen historiassa näkyä Jumalan käsialaa
varoitukseksi, nuhteeksi, tuomioksi, lohdutukseksi ja horjumattomaksi
toivoksi koetuksen koulussa kasvatettujen esi-isien lapsille.
Kansamme tulevaisuus oli varma, sen kansallisuus ja omatakeinen
kristillinen sivistys oli hyvässä turvassa, sillä Herra oli sen linna
-- mutta ehtona, pyhän Jumalan peruuttamattomana ehtona, oli, että
Suomi, tyytyen Hänen lihaa ja verta masentavaan kuljetukseensa, yhä
paremmin oppisi käsittämään ja noudattamaan Hänen tahtoansa. Samassa
määrässä kuin se olisi altis siihen, kelpaisi se edustamaan Hänen
valtakuntaansa maan päällä. Joka nöyrtyy Herran väkevän käden alle,
sen Hän korottaa -- ylpeä joutuu häpeään. Suomalaiset olivat Saksassa
nähneet protestantisuuden jaloimman sankarin polvilla rukoilevan apua
sotajoukkojen Jumalalta -- ja voittavan; he olivat kuulleet mahtavain
katolisten hurjat kerskaukset ja nähneet heidän sortuvan taistelussa.
Oliko kokemus tuo säilyvä kansamme muistossa?

Vielä riehui Saksassa 30:nen vuotinen sota, kun Suomalaisille
vihdoin tarjottiin tilaisuutta harjoittaa tieteellisiä opintoja
heidän omassa maassa. Turun yliopisto perustettiin. Se lupasi
kansallemme virittää valoa pimeässä. "Vartija, mitä yö kuluu?" Eikö
tuo ole koittavan aamun enteitä? Eikö se turvaa Suomen kansallista
tulevaisuutta, vai onko tämäkin lupaus pettävää kangastusta vain?
Luulojenko vallassa on Suomen kansa, riemutessaan yliopistonsa
vihkiäisissä? Ei. Jumalan käsi tarjoo sille tuon kalliin lahjan,
Hänen kaikkiviisas neuvonsa kutsuu Suomen asukkaita sivistyneen
kansan oikeuksia nauttimaan. Mutta ei Hän näitä oikeuksia tarjoo
viljeltäviksi ihmisten lihallisen, synnin turmeleman mielen mukaan.
Hän itse tahtoo määrätä Suomen sivistyksen suunnan ja laadun. Miten
hämärä on "Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan" etsivien
oppineiden käsitys sivistyksen suhteesta Herran sanaan, kuinka
pintapuolisesti, käsittävät hurskaatkin vielä Jesuksen painavat
sanat: "minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta!" Ajan rientävät
hetket, tämän maailman vaihtelevat ilmiöt, ihmiselämän pyrinnöt ja
riennot -- kaikki on arvosteltava Jumalan sanan mukaan. Vaan tämä
sana viittaa kaikkialla näkyväisistä näkymättömiin, katoavaisista
katoamattomiin, maallisista taivaallisiin. Kaikki tiede, kaikki
sivistys on oikeutettua ainoastaan niihin määrin, kuin se kehittyy
tällä pyhän raamatun sanan viitottamalla tiellä. Jos se ei pyrikään
ylöspäin, vaan ihmisneron pettämänä hylkää sen käden, joka tarjoutuu
sitä kohti täydellisyyttä ohjaamaan, niin se eksymistään eksyy,
kunnes kypsyy vanhurskaan Jumalan tuomiolle. Jumalan pelko on kaiken
tosi sivistyksen juuri ja latva. Se kansa, joka tämän totuuden
käsittää ja sen mukaan kehittyy, on kutsuttu toimittamaan suuria
Hänen valtakuntansa palveluksessa maan päällä. Joka sen unohtaa,
on tuomittu perikatoon, miten mainehikkaalta ja sivistyneeltä se
sitten maailman silmissä näyttäneekään. Samoin kuin yksilöä, vaatii
Jumala jokaista kansaakin, jonka Hän kutsuu pimeydestä ihmeelliseen
valoonsa, toimimaan ijankaikkisuus silmämääränä. Löytyy ainoastaan
yksi katoamaton valtakunta: Jesuksen Kristuksen valtakunta. Se
kansa, joka, pyrkien mielivaltansa määräämään itsenäisyyteen ja
synnin vapauteen, sen turvista luopuu, se häviää, kukistuu ennen
pitkää. Sen tulevaisuutta ei turvaa aineellinen rikkaus, ei suuri
valta, ei kansallinen itsetietoisuus, ei kehittynyt sivistys -- ei
mikään voima: se on kuoleman oma. Historia on täynnä tätä totuutta
todistavia Jumalan tuomioita. Monesti viipyivät ne kauan, moni
Herrasta luopunut kansa kerskasi vuosisatoja voitoistaan, voimastaan,
mutta sen perikato joutui joutumistaan, kunnes aikakirjat eivät
siitä enää mitään kertoneet. Valevalon häikäsemänä, ei se pelännyt
pimeyttä, ei enää kysynytkään: "Vartija, mitä yö kuluu?" Sen
jumalattomuus kaivoi sille haudan todistukseksi, "ettei Jumala anna
itseään pilkata".

Olemme viitanneet Turun yliopistoon ja siihen käänteesen, jonka sen
perustaminen sai aikaan kansamme kehkeytymisessä. Maamme aineellinen
köyhyys, sen syrjäinen, kahden mahtavan valtakunnan välinen asema,
sen kansan omituinen, vakaa ja suruvoittoinen luonne, joka jo
muinaisuuden pimeässä neuvoi sitä kunnioittamaan viisautta aarteista
kalliimpana -- kaikki kehotti sitä etsimään niitä "tavaroita, joita
ei koi raiskaa eikä varkaat varasta." Se oli kutsuttu edistämään
Jumalan valtakuntaa, taistelemaan totuuden puolesta niillä voimilla,
jotka se Herralta oli saanut, sen armon turvissa, jonka Hän nöyrille
antaa. Voidaksensa täyttää tätä korkeaa tehtävää, tuli sen oppia yhä
tarkemmin erottamaan Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa,
kuolla synnille ja elää vanhurskaudelle. Eikä saavuteta tätä taitoa
kuin itsensäkieltämisen ja Herran pelvon tiellä. Oliko Suomen kansa
löytävä elämän tien ja oppiva sitä vaeltamaan? "Se tie on kaita ja
portti ahdas, joka vie elämään, ja harvat ovat, jotka sen löytävät."
Eksytyksen sumut ja synnin varjot salaavat siltä vielä tämän maailman
lukemattomat vaarat; yön kuutamossa näyttävät monet ilmiöt, joita
ei kukaan päivän kirkkaassa valossa enää ihaile, niin omituisen
viehättäviltä. "Vartija, mitä yö kuluu?"

Lutherilaisen kirkon turvissa alkoi Suomi työskennellä henkisen
elämän laajalla viljavainiolla. Työ oli vaikeaa ja hitaasti se
edistyi. Esi-isiemme raaka, sodan veriseen leikkiin harjaantunut
voima ei helposti taivu kristillisen sivistyksen kuuliaisuuteen.
Mutta viljelyksen voitot alkavat kuitenkin näkyä kaikilla
aloilla. Kouluja perustetaan, lukutaito pääsee yleisemmäksi,
kaupunkeja syntyy, kauppa ja teollisuus virkistyvät, raa'at tavat
muuttuvat ainakin jossain määrin hienommiksi. Ken ei ole altis
iloitsemaan, nähdessään sivistyksen heikon taimen juurtuvan kylmässä
isänmaassamme? Ja kuitenkin -- onpa tässä surunkin aihetta! Tuo
painava kysymys: onko Suomen kansasta tuleva kristitty kansa sanan
oikeassa merkityksessä, onko se kehittyvä yhä kelvollisemmaksi
työntekijäksi Herran viinimäessä, esiintyy esiintymistään
aikakirjojemme lehdillä jokaisen ajattelevan, Jumalan valtakuntaa ja
Hänen vanhurskauttaan etsivän isänmaanystävän luettavana. Varoittavan
painava kysymys tuo! Ei siinä kylliksi, että lutherilainen uskonto
ulkonaisesti on turvattu, että puhdasta, p. raamatun mukaista oppia
saarnataan kansalle. Tuo on vain Jumalan valtakunnan lähestymisen
ensimmäinen ehto, vaan tämän valtakunnan todellinen tuleminen
edellyttää paljo enemmän. Kristinusko on ennen kaikkea _uusi elämä_.
Onko _elämä_ koittava Suomen kansalle? Joka pelkkään tietoon turvaa,
haparoitsee vielä pimeässä. Se usko, jonka kulmakivenä on kuollut
puhdasoppisuus, rakentaa sannalle. -- -- Herran Hengen valaisemana
ja Hänen voimansa tukemana oli Luther toimittanut uskonpuhdistuksen
suuren työn. Jumalan sanan horjumattomalle kalliolle oli tuo jalo
huone rakennettu virittämään valoa kansoille. Kirkkaina loistivat
siellä "kynttilät," nuo Herran antamat, totuuden taistelussa
kasvatetut opettajat, ja lukemattomat eksyneet löysivät siellä
elämän tien. Jota kovempi ahdinko oli, sitä hartaammin siellä
rukoiltiin, jota nähtävämpi vaara, sitä likempänä Herra. Ei ollut
aika nukkua, voimallisten vihollisten uhatessa: rukouksissa
valvottiin, yhtynein voimin -- ne saatiin Herralta -- pidettiin
huolta siitä, ettei valo temppelissä päässyt sammumaan. Mutta kun
tuo suuri voitto oli voitettu, ja ulkonainen rauha saavutettu, alkoi
sotajoukko antautua kerskaavan suruttomuuden valtaan. Rukouksissa
taisteleva tosi usko kävi yhä harvinaisemmaksi, tiedostaan ja
puhdasoppisuudestaan kopeileva luulousko yhä yleisemmäksi. Menneiden
aikojen taisteluista puhuttiin paljo, esi-isien voitoista saneltiin,
kun ei enää jatkettu totuuden taistelua eikä uusia voittoja voitettu.
Turvattuna, mahtavana seisoi uskonpuhdistuksen rakentama "Jumalan
maja ihmisten keskellä;" sielunvihollinen ei enää yrittänytkään
väkivaltaisella rynnäköllä sitä valloittaa, mutta hän tuli salaa
yöllä sen kynttiläjalkoja siirtämään pois. Ja taitavasti, niinkuin
aina, hän menetteli. Jotta ihmiset eivät huomaisi hänen tekojaan
eivätkä alkaisi valittaa: "pimeys on meidän saavuttanut," sytytti
hän valevaloa kynttiläjalkojen autioiksi jääneille sijoille, kehui
suruttomien uskoa, -- lohdutti, nukutti!

Muistuttaen ortodoksismin varjopuolista, emme suinkaan saa sen
hyviä hedelmiä halveksien tuomita. Silloin vakaantui lutherilainen
tunnustus, tiede oppi kunnioittamaan kirkkoa äitinään, perhe,
yhteiskunta, valtio nöyrtyivät noudattamaan uskonnon vaatimuksia,
tunnustuskirjat rakensivat salpoja lahkolaisuuden mielivallalle,
vaatien raittiutta, järjestystä, vakavuutta. Etenkin häirityn,
alituisten sotien hävittämän Suomen sivistystyölle oli tämä
arvaamattoman suuresta merkityksestä. Kaiken inhimillisen turmeluksen
uhallakin näemme näissäkin vaiheissa armon Jumalan käden. Mutta
elämän Henki poistui poistumistaan kristikunnasta, kuoleman yö
loi varjonsa kaikkialle. Jos joku siellä täällä vielä epäillen
kyseli: "vartija, mitä yö kuluu?" ja jos muutamat valveilla
olevat vartijat saarnasivatkin parannusta ja puhuivat varottavia
sanoja "puhdasoppisuuden aikakauden" suruttomalle kansalle, niin
oli tuo muka "lain orjuutta", "kerettiläisyyttä", jota jokaisen
"oikeauskoisen" mitä huolellisimmin tulisi karttaa. Että "taivaan
valtakunta kärsi väkivaltaa" uskonpuhdistuksen emämaissakin, todistaa
muiden kera Juhana Arndtin elämäkerta. Hänen täytyi paljon kärsiä
totuuden puolesta: uskonpuhdistuksen kirkko oli yksissä valtion ja
sivistyneitten kanssa solminut liiton tuommoista, kristikunnan unta
häiritsevää saarnaa vastaan!

Samankaltaisiksi kuin muualla muuttuivat ortodoksismin aikakaudella
Suomenkin kirkon olot. Ja kirkon tilasta riippui kansamme
tulevaisuus. "Vartija, mitä yö kuluu?" kysyttiin täälläkin vielä,
vaan useimmat vartijat vastasivat: "rauha, rauha", ja ne, jotka
puhuivat muuta, joutuivat epäluulon ja sorron alaisiksi. Suomi
kehittyy, monet epäkohdat poistetaan sen yhteiskunnallisista
oloista, varallisuus karttuu, sivistys edistyy -- mutta pimeämpi
kuin konsanaan ennen on tulevaisuuden taivas. Ja ennenkuin 17
vuosisata kuluu umpeen, näkyy yön pimeässä Jumalan kostava käsi. Hän
lyö vanhurskaudessa, ja lyö kovasti. Nälkävuodet, jonka vertaisia
leivän puutteesen harjaantunut kansamme ei milloinkaan ole kokenut,
kysyvät sen voimia toivottomuuteen asti -- ja kuoleman enkeli iskee
Herran käskystä armottoman kovaan sen harvalukuisiin riveihin. Tuskin
alkaa Suomi vähän tointua näistä kärsimisistä, ennenkuin "ison
vihan" kauhut kätkee sen tulevaisuuden vielä synkemmän epätoivon
pimeään. Joka ei usko Jumalaan, hän ei voi selittää, kuinka kansamme
kukistumatta kesti nuo äärettömät koetukset, joiden alaisena se 18
vuosisadan alussa oli. Se on historiallinen arvoitus, johon tämän
maailman viisaat, eivät keksi selitystä.

Oi, että oppisimme Jumalan sanan valossa lukemaan Suomen kansan
merkillistä historiaa! Kirkastumistaan silloin meille kirkastuisivat
Herran viisaat neuvot armaan isänmaamme tulevaisuudesta. Me oppisimme
epäilemään itseämme ja luottamaan Häneen, joka vanhurskaudessa
monesti löi, vaan ei milloinkaan hyljännyt tätä köyhää kansaa, jonka
huulilta vielä näiden viimmeisten aikojen syysmyrskyissä Herran
kunnian kiitos ja ylistys on kaikuva puhtaampana ja todellisempana
kuin ennen, jos vain nöyrrymme Hänen edessänsä, teemme parannusta
ja annamme sijaa Hänen käsittämättömälle armolleen. Suuri tehtävä
tuo! Oudoksuisimmeko että Hän meitä siihen valmistaa koetusten ja
kärsimisten koulussa? Joka epäilee, hän tutkikoon Jumalan sanan
valossa kansamme vaiheita menneinä aikoina. Niistä tässä vielä
sananen.

Työläästi tointui Suomen kansa "ison vihan" iskemistä vammoista,
mutta se tointui kuitenkin. Kuoleman esikartanoista palautti
Herra sen elävien joukkoon ihmeitä tekevän armonsa kiitokseksi ja
ylistykseksi. Hän vuodatti lohdutuksen öljyä sen syviin haavoihin,
loi siihen uutta elinvoimaa, kehottaen sitä uuteen työhön ja uuteen
taisteluun totuuden puolesta. Jo pilkotti jälleen toivon tähti
pilvien lomasta Suomen tulevaisuuden taivaalla. Se ei valehdellut:
totuuden Jumala itse oli sen sytyttänyt poistamaan epätoivon
pimeän esi-isiemme sydämmistä. Oliko Suomi nyt muistava, että
Jumala on pyhä, vanhurskas, oliko se paremmin kuin ennen kiittävä
Hänen käsittämätöntä armoaan? "Vartija, mitä yö kuluu?" --"Yö on
mennyt, nyt on kirkas päivä" huutaa kerskaten "valistusaikakauden"
kevytmielinen sukukunta, ja tuon jumalattoman huudon kaiku kuuluu
siellä täällä Suomessakin, ennustaen uusia vanhurskaan Jumalan
sallimia kärsimisiä isänmaallemme ja sen kansalle. Jälleen
hävittävät sodat toukojamme ja vasta elpynyttä sivistystämme, kun
viholliset hyökkäävät maahan, ja hallitus häälyy sinne tänne omaa
etuansa valvovien puolueitten orjana. Levoton on aika, ihmiset
alkavat aavistaa, että ratkaiseva hetki on tulossa. Ja se joutuu
tämä hetki vanhurskaan Jumalan hetkenä: etäältä kuuluu jo Ranskan
vallankumouksen ja Napoleonin sotien myrsky! Mutta ennenkuin
isku kohtaa Suomea, valmistaa Hän, joka ohjaa kansojen vaiheet,
esi-isiämme sitä vastaanottamaan. Ihmeellisesti edistyi isänmaamme
18 vuosisadan vaiheissa, vaikka ne monesti tuntuivat sille hyvin
vaikeilta. Se ei ole sattumusta vain, kuten maailma väittää, että
Porthan juuri siihen aikaan esiintyy herättämään Suomalaisten
kansallisuudentunnetta ja että isänmaallinen sivistystyö silloin
alkaa kyntää vakojaan henkisen elämämme viljavainioon. Sitä auraa
ei ennen oltu käytetty, ja sentähden oli maa niin viljelemätöntä.
Herra, joka oli kutsunut Suomen kansan valtakuntansa palvelukseen,
antoi sen löytää tämän aseen, jotta se sitä käyttäisi Hänen
kunniakseen. -- -- Ja ennen kaikkea ei se ole "sattumusta" vain,
että juuri näihin aikoihin Jumalan valtakunta lähestyy isänmaatamme
voimallisemmin kuin milloinkaan ennen. Suomen suuri herännäisyyden
aika on tulossa: sen enteet ovat nähtävinä jo 18 vuosisadan
vaiheissa. Tämän pohjoisen Siionin särjetyiltä muureilta alkaa kuulua
heränneitten paimenten, totuuden Hengen tukema parannussaarna,
ja Helluntaipäivän ihmeestä puhutaan Savon erämaissa. _Herra_
hallitsee, Hän armahtaa, auttaa! -- -- Isku kohtaa Suomea. Se
katkasee tuon 700 vuotta kestäneen Suomen ja Ruotsin välisen liiton.
Lukemattomat sydämmet särkyvät, kun epätoivoon synkkään peittyy
isänmaan tulevaisuus. "Vartija, mitä yö kuluu?"--Vaienneet ovat
vartijain äänet, kaatuneet sankarit! Rohkeimmankin toivo raukeaa.
Mutta armon Jumala varjelee tuota orvoksi jäänyttä, vieraan herran
palvelukseen joutunutta köyhää Suomen kansaa. Se ei sorrukaan orjan
asemaan: jalo ruhtinas lupaa sille tulevaisuuden, ja kuningasten
kuningas siunaa tämän lupauksen. Vaan kolkon oudolta näyttää vielä
kauan. Epäillen, peläten astuu Suomi tulevaisuutta kohti. -- Jalot
isänmaanystävät puhuvat kehottavia sanoja, Kalevalan runot kootaan,
Runebergin kannel soi, Suomen kansallisuudentunne herää uuteen eloon
ja taivas kirkastuu vähitellen. Kuluu muutamia vuosia, ja isänmaamme
tulevaisuus näyttää paljoa onnellisemmalta kuin milloinkaan ennen.
Nuo jalot kansalaisetko, jotka tuona tärkeänä käänteen aikana
uhrasivat voimansa isänmaan palveluksessa, Suomen kansan oma
murtumaton voimako -- nekö pelastivat Suomen perikadosta? Siihen
tapaan puhuu monesti nykyinen, Jumalasta luopunut sukupolvi, vaan
tämä puhe on pettävää ja vaarallista: se kokoo yhä synkempiä pilviä
isänmaamme taivaalle. Jos Jumalan sanan valossa tutkimme kansamme
vaiheita, saamme toisen vastauksen tähän painavaan kysymykseen. Ja
tämä vastaus kuuluu: esi-isiemme suuri, uskollinen Jumala armahti
tätä kansaa, sillä se heräsi synnin unesta ja sen huulilta alkoi
kuulua särjettyjen sydänten kiitos ja ylistys. Kertomus Suomen
herännäisyydestä on kauniin lehti kansamme historiassa. Se luo
ihmeellistä valoa menneiden aikojen vaiheisin, ylönluonnollisen
toivon säteitä isänmaamme tulevaisuuteen silloinkin, kun tämä
tulevaisuus kätkeytyy epätoivon pimeään. Kysymys on vain siinä,
käsitämmekö, tahi oikeammin, tahdommeko käsittää tämän merkillisen
lehden pyhiä totuuksia. Harvan, tuskin minkään kansan kirkkohistoria
tietää uskonpuhdistuksen aikojen jälkeen kertoa niin valtaavan
suuresta uskonnollisesta liikkeestä, kuin Suomen herännäisyys oli.
Pyhän Hengen tuuli liikutti silloin miltei jokaista taloa ja mökkiä
koko maassa, tuo voimallinen herätyshuuto: "tehkäät parannus, sillä
taivaan valtakunta on lähestynyt" kaikui pohjasta etelään, idästä
länteen, vaatien Suomen kansaa päättämään, tahtoiko se ehdottomasti
antautua sen Herran omaksi, joka sen vaiheita kautta vuosisatojen
oli vanhurskaudessa ja armossa ohjannut, vai toista herraa
palvella. Harvat olivat ne, joihin tämä herätyshuuto ei jollain
tavoin koskenut. -- -- Ei ole totuuden vakaa saarna, joka ketään
säälimättä paljastaa maailman turhuuden ja synnin, vielä milloinkaan
iskenyt ihmisten sydämmiin, herättämättä vastustusta, vihaa, ja
tämän kohtalon alaiseksi joutui se kyllä Suomessakin. Mutta kaiken
inhimillisen turmeluksen uhallakin heräsivät silloin lukemattomat
synnin unesta elävää Jumalaa hengessä ja totuudessa palvelemaan. He
antautuivat taisteluun sen valtakunnan puolesta, jonka perustukset
eivät konsanaan horju. Sen edistäminen ja levittäminen Suomessa
oli heidän isänmaanrakkautensa ydin ja voima. Ja tämä voima oli
kukistamaton, sillä se oli totuuden, oli Herran voima. Tyytyen
Jesuksen todistukseen "maailmassa on teillä tuska, mutta olkaat
hyvässä turvassa minä voitin maailman" loi Suomen herännyt kansa
vakaan katseen tulevaisuuteen. Niin kauan kuin se omia voimiaan
epäili, ei ollut sillä syytä epäillä Herraa. "Kun se oli heikko, niin
oli se väkevä."

"Etsikäät ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin
kaikki nämä teille annetaan." Näin kuuluu Herran lupaus. Se lupaus
pysyy. Kuningasten Kuningas ei ole milloinkaan hallitsijavalaansa
rikkonut. Tämän horjumattoman totuuden sai Suomikin kokea.
Todistuksena on isänmaamme ennen aavistamaton edistys viimmekuluneina
vuosikymmeninä. Tästä tietää jokainen sivistynyt Suomen mies ja
nainen paljon kertoa, vaan onko jokainen heistä myöskin altis
raamatun hengessä tunnustamaan: "Herralta on tämä tullut ja on
ihmeellistä meidän silmiemme edessä?" Myöntävä vastaus olisi totuuden
ja Jumalan pilkkaa. Yhä harvemmalta Herra enää kunnian sai onnen ja
myötäkäymisen päivinä. Tuo vakaa parannussaarna alkoi vähitellen
lannistua, kun nuo suuret johtajat olivat muuttaneet "Herran lepoon"
eivätkä lapset enää vaeltaneet "isien säädyissä." Unelmain valtaan
antautui Suomi, laskien voittojaan tämän maailman pettävän laskutavan
mukaan ja kuvaten tulevaisuuttansa jos kuinka toivorikkaaksi. Ei
Jumalan valtakunnan tuleminen enää ollut sen pääpyrintönä, ei enää
kysytty: "Vartija, mitä yö kuluu?" Kevytmielisen lapsen tavoin
unohti nuori Suomi isien vakaat varoitukset ja tuhlasi maailman
palveluksessa heiltä saadun kalliin perinnön. Mieltyen itseensä ja
omasta voimastaan kerskaten, unohti se tuon peruuttamattoman ehdon,
josta neljännen käskyn siunaus riippuu. Vanhurskaan Jumalan sallimat
katovuodet hillitsivät kyllä hetkeksi sen syntistä riemua, mutta kun
koetuksen aika oli ohitse, antautui se törkeämpään jumalanpilkkaan
kuin konsanaan ennen. Lyöden tuuleen ne varoittavat äänet, jotka,
kuuliaisina totuuden Hengelle, vielä siellä täällä todistivat
"synnistä, vanhurskaudesta ja tuomiosta," ei se enää pelännyt Jumalan
vihaa, vaan kokosi syntiä synnille. Onko esi-isien armollinen
Jumala jättävä luopuneet lapset eksytyksen pimeään? Onko Hän ottava
valtakuntansa meiltä pois ja antava sen muille, joilta Hän saa
paremman hedelmän? "Vartija, mitä kuluu yö" kuu kevytmielisimmänkin
täytyy myöntää, että synkät pilvet jälleen peittävät tulevaisuutemme
taivaan?

       *       *       *       *       *

Rukoillen apua Herralta, olen tämän talvisen yön pimeässä siitä
sanasta, joka on "meidän jalkaimme kynttilä ja valkeus meidän
tiellämme," etsinyt vastausta tuohon painavaan kysymykseen: "vartija,
mitä yö kuluu?" Paljon tätä nykyä Suomen oloista sanellaan ja
kirjoitetaan, ja hyvin tiedän, etteivät minun heikot sanani ansaitse
päästä kauas kuulumaan. Rohkenen kuitenkin ne julkaista, koska niillä
en muuta tarkoita, kuin kehottaa jokaista isänmaanystävää, joka
näinä koetuksien aikoina on altis turvaamaan esi-isien uskolliseen
Jumalaan, Häneltä ainoalta etsimään apua armaalle isänmaallemme.
Ei Hän meitä vielä ole hyljännyt, vaikka Hän meiltä armonsa
vanhurskaudessa salaa. Todistuksia ei puutu, vaikka pimeä on synnin
yö. Mainitsen tässä ainoastaan yhden tämmöisen todistuksen, joka
teki syvän vaikutuksen etenkin meihin Pohjois-Suomen asukkaisin,
vaatien meitä kiittämään ja ylistämään Herraa. Joka oli tilaisuudessa
omin silmin näkemään ja omin korvin kuulemaan Kuopion hiippakunnan
papiston esiintymistä sen kokouksessa Oulussa viimme Syyskuussa,
hänen täytyi ajatella: Jumala on meille vielä armollinen! En
mainitse nimiä, sillä en tarkoita ihmisten kunniaa, vaan Herran.
Ajatellessamme esi-isien taistelua totuuden puolesta, ja etenkin
muistellessamme tuota suurta herännäisyyden aikaa, on meillä kyllä
syytä valittaa: "auta Herra, sillä pyhät ovat vähentyneet ja
uskolliset ovat harvat ihmisten lasten seassa," mutta Herra ei ole
vähentynyt, "Hänen armonsa on joka aamu uusi." Tämän kirjoittaja
ei omasta kokemuksesta tiedä todistaa, millainen tuo Herran armon
ihmeellinen aika, jota hän tarkoittaa, oli; hän on vain täällä
pohjan perillä katsellut noita sen isänmaan peltoon kyntämiä syviä
vakoja. Niiden ääressä -- ne eivät ole vielä kasvaneet aivan umpeen!
-- ja lähellä noiden jalojen, Pyhän Hengen valaisemien opettajien
hautoja, syttyy sammuvakin toivo uudelleen! Viitaten Herran armoon
isänmaatamme kohtaan menneinä aikoina ja Hänen horjumattomiin
lupauksiinsa, uskallan julkaista nämä rivit. Armon Jumala suokoon
niille siunauksensa!



"Luuletkos että Kaikkivaltias pelkää sinua rangaista, ja käydä
oikeudelle kanssas?"

Job. k. 22: 4.


Ylpeys on turmeltuneen ihmisen perussynti. Sentähden ei kukaan
luonnostaan ole altis kuulemaan semmoista puhetta, joka paljastaa
hänen rikoksensa ja nuhtelee häntä synnistä. Jollei Jumalan Henki saa
häntä nöyryyttää, niin karttaa, vihaa hän jokaista, joka uskaltaa
hänelle tuohon tapaan puhua. Hän kuuntelee kernaammin imartelijan
halpaa kiitosta, vaikka hän ylenkatsoo häntä ja tietää hänen
valehtelevan, kuin totuuden vakaita sanoja, jos nämä vain jollain
tavoin loukkaavat hänen itserakkauttaan. Miten käsittämätön on synnin
syvyys! Ja semmoiset kuin yksityiset, ovat kansatkin. Kuinka monesti
on meidänkin isänmaan alttarilla suitsutettu ylpeyden epäjumalalle!
-- Miten oudolta kuuluisi esim. noissa riemastuneissa laulu- ja
soittojuhlissa, joita Suomessa viimme aikoina on niin paljon
vietetty, puhe tämmöinen: ei ole aika riemuten laulella, kun olemme
syntiä tehneet Herran edessä, tunnustakaamme itsemme syyllisiksi
ja vuodattakaamme katumuksen kyyneleitä? Miltei mielipuolena
pidettäisiin semmoista puhujaa, eikä hän saisi monta sanaa sanotuksi,
ennenkuin "juhlavieraat" kilvan hänen keskeyttäisivät. Miksi?
Sentähdenkö, että hän puhuisi perättömiä, viskaisi valheellisia
syytöksiä kuulijakuntansa silmiin? Ei, vaan sentähden, että hän
lausuisi masentavan totuuden, jota ei ylpeys siedä kuulla. -- --
Kirkossa sopii vanhan tavan vuoksi joskus julki jumalattomankin
huulin tunnustaa: "me olemme syntiä tehneet isäimme kanssa," vaan
niin ajattelee suruton maailma -- ei semmoinen mieli saa häiritä
iloamme, kun isänmaan rakkaus saa sydämmemme sykkimään ja kanteleemme
soimaan. Ja mitä pahaa on Suomen kansa tehnyt, mitä syytä katumukseen
sillä on? Katukoon se, joka on rikkonut. Suomi ei ole rikkonut!

Tähän tapaan ajattelevat tämän maailman suruttomat lapset. He ovat
unohtaneet, että kansankin tila, sen pyrinnöt ja riennot ovat
arvosteltavat Jumalan, eikä ihmisten mielen mukaan. --

"-- Te tulette vihattavaksi kaikilta minun nimeni tähden" ennusti
ristin Herra opetuslapsilleen. Kaikkina aikoina ovat nämä sanat
toteutuneet. Sentähden onkin tuo suolainen totuus outo vieras maan
päällä. Koettaen puolustaa itseään jos millaisilla tekosyillä,
pukeutui kristittyjen saarna tuon tuostakin maailmaa miellyttävään
pukuun, jotta se ei herättäisi vihaa. Jos se riisui yltään tuon
kirjavan puvun, joutui se aina sorron ja vainon alaiseksi. Mutta
ihmispelko poistaa jumalanpelon, ja se kansa, joka ei pelkää
Jumalaa, on suuressa vaarassa. Ken uskaltaa esiintyä todistamaan:
Suomen kansaan tuo viittaus ei sovellu? Eikö meidän päinvastoin
täydy myöntää, että parannussaarna monessa paikoin on miltei
kokonaan vaiennut, että maailman ystävyys ja ihmispelko on poistanut
jumalanpelon? Eikä koske tämä surkea totuus ainoastaan paimenviran
edustajia: se soveltuu valitettavasti arveluttavan yleisesti
sanankuulijoihinkin -- niihinkin, joille Jesus on rakas ja jotka
tahtovat olla Hänen tosi opetuslapsiaan. Herramme vakuuttaa: "joka
minun tunnustaa ihmisten edessä, sen tunnustan myös minä minun Isäni
edessä, joka on taivaissa, mutta joka minun kieltää ihmisten edessä,
hänen minä myös kiellän Isäni edessä." Ken meistä rohkenee väittää
noudattaneensa tämän painavan kehotuksen? Ja kuitenkin siitä riippuu
niin äärettömän paljo! Mutta kun "suola näin on menettänyt makunsa,"
niin on meitä uhkaamassa Jumalan sanan ennustus. Se kuuluu: "aika
on että tuomion pitää Jumalan huoneesta alkaman. Mutta jos se ensin
meistä alkaa, minkä lopun ne saavat, jotka eivät Jumalan evankeliumia
usko?" Niin -- millainen on loppu oleva? Totisesti: meillä on syytä
vihdoinkin tehdä parannus, perinpohjainen parannus! -- -- --

"Kuka on Herra, jonka ääntä meidän kuulla tulee", huutaa Faraon
tapaan moni meidän aikanamme jo täällä Suomessakin, semminkin jos
parannuksesta puhutaan. Nuo "vapaat aatteet", joiden turmiollinen
vaikutus on nähtävänä kaikkialla kristikunnassa, ovat saaneet
kannattajia täälläkin. Miltei yhtä turhaa on nimikristittyjen
lukemattomalle joukolle puhua parannuksesta. He ovat "autuaita
Jumalan lapsia," ei heille muka lakia saa saarnata. Täytyykö, asiain
näin ollen, raamatun vaatimuksen, että "Kristuksen nimeen pitää
saarnattaman parannusta ja syntein anteeksi antamusta kaikissa
kansoissa," mukaantua enemmistön katsantotavan mukaan? Onko ajanhenki
pakottava parannussaarnaajat vaikenemaan? Pieni on enää niiden luku,
jotka ihmisiä pelkäämättä uskaltavat saarnata parannusta niin, kuin
Herran sana ja esimerkki sitä saarnaamaan vaativat. Ovatko nuo harvat
kestävät taistelussaan ajanhenkeä vastaan vai onko heidänkin ääni
vaikeneva? Jos niin kävisi, jos kaikki suola menettäisi makunsa,
niin yhteiskunta mätänisi. Silloin toteuisi meille tuomioksi tämäkin
Herran ennustus: "missä raato on, siihen kotkat kokoontuvat." --
"Herra armahda meitä, sillä me olemme sangen viheliäisiksi tulleet!"

Mutta jos ihmiset pelkäävätkin paljastaa maailman syntejä, niin
löytyy yksi, joka ei pelkää: Hän, josta kirjoitettu on: "luuletkos
että Kaikkivaltias pelkää sinua rangaista, ja käydä oikeudelle sinun
kanssas?" Ei Hän kysy, milloinka meillä on sovelias aika tulla Hänen
oikeutensa eteen, milloinka paraiten kestämme rangaistusta. Hän
määrää hetken, kysymättä neuvoa keneltäkään, säätää rangaistuksen,
ketään pelkäämättä. Ja mitä syytä meillä Suomalaisilla on olettaa,
että Hän tekisi poikkeuksen meidän suhteen? Eikö tuommoinen ajatus
päinvastoin ole mieletön, kun kertomus Herran vanhurskaista
tuomioista niin lähtemättömästi on piirretty historiamme lehdille?
Jos myötäkäymisen hetkinä olemme eksyneet tuohon tapaan ajattelemaan
raskaana painaa tämä synti vanhurskaan Jumalan vaa'alla! -- niin
älkäämme toki niihin määrin kevytmielisiä olko, että lyömme Hänen
varoituksensa tuuleen silloinkin, kun Hänen sallimuksestaan
tulevaisuuden taivas on pilviin peittynyt eikä yksikään meistä tiedä,
milloinka se jälleen valkenee! Nöyrtykäämme Herran eteen! Sitä Hän
meiltä odottaa, sillä Hän on pyhä, vanhurskas. Jumalan tuomiot ovat
luettavina koko ihmiskunnan historiassa. Ei yksikään kansa voinut
niitä karttaa, ja ne, jotka eivät niistä taipuneet, joutuivat
perikatoon. Ei Israelkaan, tuo Herran valittu kansa, saanut ylpeillen
kerskata, ja kun eivät Kaikkivaltiaan rangaistukset saaneet sitä
parannukseen nöyryttää, niin turmeluksen tulva hävitti lupauksen maan
ja viskasi sen paatuneet lapset vaahtona pakanamaailmaan. Auttakoon
Herra Suomen kansaa parannusta tekemään, ennenkuin katumuksemme on
myöhäistä!

            "... jokainen suu
      pitää tukittaman, ja kaiken
    maailman pitää Jumalan edessä
            vikapään oleman."

              Room. 3: 19.



"Miksis peität kasvos ja unohdat meidän raadollisuutemme ja
ahdistuksemme?"

Ps. 44: 25.


Ei viihdy ilo nykyään Suomessa: alakuloisuus vallitsee kaikkialla.
Nykyinen ahdinko painaa leimansa iloisimmankin katseesen, vaatien
kevytmielisintäkin hetken miettimään armaan isänmaan kohtaloa.
Kohoavatko ihmisten ajatukset vihdoinkin sen Herran puoleen, joka
hallitsee kansojen, niinkuin jokaisen yksityisenkin vaiheet? Harvat
ovat myötäkäymisen päivinä alttiit muistamaan kaikkien hyvien
lahjojen antajaa, ja mitä etenkin niihin etuihin tulee, joita
Suomi viimme aikoina on nauttinut, niin ei ole monikaan ihmetellen
ajatellut: mitenkä köyhän Suomemme tulevaisuus noin toivorikkaana
meille hymyilee? Kerran kuulin lapsena kerrottavan J. W. Snellmanin
vastanneen eräälle sanomalehtimiehelle, joka kerskaten oli sanellut
niitä näitä isänmaamme "luonnollisista oikeuksista." Hän kirjoitti:
"niin, luonnollisia kyllä ajattelemattoman mielestä: härkä, joka
käypi lihavalla apilas-laitumella ei ensinkään ihmettele, miten tuo
oivallinen apilas kasvaa." Itse asiaa en silloin ymmärtänyt, vaan
selvään muistan, että ajattelin: "härkä ei tiedä mitään Jumalasta,
joka kasvun antaa." Tämä muisto lapsuudenajan onnellisilta päiviltä
johtui äsken mieleeni, ajatellessani isänmaani nykyistä asemaa ja
sovittaessani siihen salmistan sanat: "älkäät olko niinkuin orhiit
ja muulit, joilla ei ymmärrystä ole, joille pitää suitset ja ohjat
suuhun pantaman, ellei he lähene sinua." -- -- Niin -- siinä juuri on
onnettomuutemme, että unohdamme Herran, kun meidän hyvin käy, pidämme
Hänen suuria armonlahjojaan ihan "luonnollisina". Me unohdamme,
että Herra, joka antoi, on myös oikeutettu ottamaan lahjansa meiltä
pois. Vaan armollinen on Hän meitä kohtaan silloinkin, kun Hän
pakottaa meitä toisin ajattelemaan. Nykyinen hetki on tuommoinen
Herran pakottamisen hetki. Tunnustaako Suomi sen siksi, tunteeko
se "etsikkoaikansa?" Kuuluuko huokaus "miksis peität kasvos ja
unohdat meidän raadollisuutemme ja ahdistuksemme" päivän touhinasta
ja yön hiljaisuudesta kansalaistemme sydämmistä? Tuo kevytmielinen
nautintohimo, joka viimme aikoihin asti on ollut niin kekseliäs
aikaansaamaan uusia huvituksia, toisen toista pirteämmän, vaikka
maamme on köyhä ja menneiden aikojen opetukset, puhumattakaan
Jumalan sanan neuvoista ja varoituksista, kehottavat varovaisuuteen,
vakavuuteen myötäkäymisenkin hetkinä, on kyllä vähän asettunut, vaan
ei ilmaise tämä vielä sitä parannusta, joka Herralle kelpaa. Kun
esim. Suomen pääkaupunki, josta on todistettu, että se väkilukunsa ja
varojensa suhteen huvittelee enemmän kuin mikään Euroopan kaupunki,
yhdeksi päiväksi keskeyttää julkiset huvinsa, niin ei tuo vielä
ole tosi katumuksen alkuakaan. Kevytmielisinkin luopuu hetkeksi
aivotuista huveistaan, kun vaara uhkaa hänen kotiansa, kiittämätönkin
lapsi käy alakuloiseksi, nähdessään äitinsä surevan. Se on maailman
katsantotapaa, vaan Herran Henki tähtää syvempään, paljo syvempään!

Tämän talviyön pimeässä näkyy tuon tuostakin Jumalan vanhurskauden
välke? Ken herää sitä näkemään ja ken on altis käsittämään sen
tarkoitusta? Kaikkialla kuuluu huolestuttavia sanomia Suomen
tulevaisuudesta: ken huomaa, että niiden takana on pyhä Jumala?
Ei se, joka puhuu vain ihmisjärjen laatiman valtioviisauden
vaatimuksista, eikä sekään, joka ikäänkuin halusta laskee
suustansa jos kuinka liioteltuja sanoja Suomen vaikeasta asemasta.
Päivä päivältä näemme yhä selvemmin, että ihmisjärki tässä on
kykenemätön auttamaan. Ylhäältä täytyy meidän viisautta saada, sitä
viisautta, jota Herra vuodattaa nöyriin, särjettyihin sydämmiin.
Eikä tuo kevytmielinen, isänmaan tilaa jos kuinka toivottomaksi
kuvaava puhe, jonka edustajaksi moni pintapuolinen raukka, pukien
välinpitämättömyytensä ja tylsyytensä teeskennellyn isänmaanrakkauden
vaippaan, on antautunut, tulevaisuuttamme turvaa. Senmielinen
liioitteleminen on jo maailmalliseltakin kannalta moitittava. Hyvä
lapsi toivoo viimmeiseen asti rakkaan äitinsä tautivuoteen ääressä.
Ja mihin joutuu tuo nimikristittyjen kerskaava, "suuri" usko, joka
muka ei milloinkaan horju, kun Herran vanhurskaus yön pimeässä
puhuu Siinain kieltä? Oi, miten kaikki inhimillinen taito ja voima
tässä paljastaa mitättömyytensä, kurjuutensa! Ja kuitenkin: kuinka
hitaat olemme siitä luopumaan, miten harvat huokaelevat oikeassa
mielessä Herran puoleen: "miksis peität kasvos ja unohdat meidän
raadollisuutemme ja ahdistuksemme?" -- -- --

Mutta vaikka turmelus onkin suuri, julki jumalattomuus voimallinen
ja luulousko yleinen, niin kuuluu kuitenkin ainakin nyt, kun Herra
meiltä armonsa kasvot salaa, monen Suomalaisen sydämmestä tuo oikea,
Pyhän Hengen opettama huokaus surevan Suomen puolesta. Se etsii,
tuo huokaus, kaupunkien hälinästä tietä Hänen luoksensa, joka on
murheellisten lohduttaja, hengellisesti vaivaisten lääkäri, se
nousee erämaan mökeistä Hänen, ijankaikkisen Armahtajan puoleen!
Ajan turmeluksen uhallakaan ei ole täällä vieläkään unohtunut se
valtioviisaus, jonka nimi on rukous. Meidän uskollisuutemme ei ole
sitä varjellut, vaan Herran käsittämätön armo. Siitä kiittäkäämme
ja ylistäkäämme Hänen suurta nimeä! Vaan ei kaikki kiitos Hänelle
kelpaa, ja tämä totuus on muistettava etenkin nyt, kun Hän meitä
synnistä nuhtelee ja rankaisee. Kiitoksemme ei saa muuta tarkoittaa
kuin Hänen kunniaa. Kaikki luultu hyvyytemme, salaisinkin ajatus
että meillä muka on jotain omaa, johon Hän voisi mieltyä ja
jonka tähden Hän tahtoisi meitä armahtaa -- kaikki semmoinen on
Hänelle kauhistus. Meidän täytyy noiden valheellisten luulojemme
hämärästä astua valkeuteen Hänen kasvojensa eteen -- sinne, missä
jumalallinen totuus yksin on tuomarina. Jos niin teemme, jos raamatun
valossa tilaamme tarkastamme: totisesti, emme silloin ole alttiit
hyveistämme kerskaten puhumaan. Me kysymme silloin hämmästyksellä
itsekukin: mikä on _minun_ osuuteni kansani turmeluksessa, kuinka
raskaana painaa _minunkin_ syntieni tähden Jumalan viha isänmaatani?
Syyllisiä Jumalan edessä eivät ole ainoastaan johtavat henkilöt,
jotka suuremmassa määrässä kuin muut ovat olleet määräämässä
yleistä katsantotapaa ja kansan kehitystä, vaan vähäpätöisimmätkin
kansalaiset. Tässä on kyllä muistettava p. raamatun sana: "jolle
paljo annettu on, häneltä paljo vaaditaan," vaan älköön kukaan, sen
turviin paeten, ajatelko: vastatkoot johtajat, minä sain vähän, ei
Jumala minua, vähäpätöistä, tilille vaadi, kun Hän Suomea rankaisee.
Joka Pyhän Hengen valossa tutkii velvollisuuksiaan isänmaata kohtaan,
hän tunnustaa haikein sydämmin lausuneensa monta sanaa, tehneensä
monta tekoa, jotka ovat olleet arvaamattomaksi vahingoksi, ja siten
kartuttaneensa tuota yleistä turmelusta, jota hän kaikkialla näkee.
Synneillään on jokainen, miten pieni hän sitten onkaan, lisännyt
tuota yleistä syntivelkaa, joka raskaana painaa vanhurskaan Jumalan
vaa'alla ja josta Hän nyt vaatii meitä tilille. Joka Herran armosta
pääsee tähän suuntaan ajattelemaan, hänen sydämmestään nousee
taivasta kohti huokaus: "miksis peität kasvos, ja unohdat meidän
raadollisuutemme ja ahdistuksemme," ja jota paremmin hän ennen on
tähän katsantotapaan perehtynyt, sitä puhtaampana ja Pyhän Hengen
kuljetukseen tyytyväisempänä hän etsii Herran armoa silloinkin, kun
synkät pilvet sen salaavat. Semmoinen rukoilija tietää, että "kaikki
Herran tiet ovat armo ja totuus niille, jotka häntä pelkäävät" --
siis kurituksen ja rangaistuksenkin lihaa ja verta masentava tie.
Ja kun hän ajattelee kansansa menneitä vaiheita, kirkastuu hänelle
kirkastumistaan muiden kera tämäkin p. raamatun todistus: "jos te
kurituksen kärsitte, niin Jumala taritsee teille itsensä niinkuin
lapsillensa", sillä tällä tiellähän esi-isätkin voittivat. Mutta tämä
valtioviisaus on luulouskolle käsittämätön salaisuus ja sentähden se
joutuu häpeään ainakin koetuksen hetkinä?

Hän, jonka armosta Suomessa vielä kuuluu katuvaisten syntisten
huokaus näinäkin synkkinä aikoina, on voimallinen herättämään julki
jumalattomatkin synnin unesta rukoilemaan apua isänmaallemme ja sen
kansalle. Olkoon tämä lohdutuksemme, kun valitamme, että huokaus
Herran puoleen ei kuulu kuin sieltä täältä vain! -- -- -- Vuodata,
armon Jumala, Suomen asukkaisin se rukouksen henki, joka totuudessa
rukoilee "miksis peität kasvos ja unohdat meidän raadollisuutemme ja
ahdistuksemme!"

            "Minä olen vihassani
      vähäksi silmänräpäykseksi minun
    kasvoni kätkenyt sinulta; mutta minä
    tahdon armahtaa sinua ijankaikkisessa
            armossa, sanoo Herra,
            sinun lunastajas."

               Jes. 54: 8.



"Miksi et lähde meidän sotajoukkomme kanssa?"

Ps. 44: 10.


Vanha vuosi toiveineen ja koetuksineen on kulunut umpeen: uusi
on alkanut. -- -- Taisteluun oikeuden ja totuuden puolesta on
köyhä Suomikin jälleen koonnut sotavoimansa, edistääksensä sekin
ihmiskunnan pyrintöä päästä eteenpäin sivistyksen tiellä. Se tietää,
ettei yksikään kansa, joka ei ota osaa tähän taisteluun, ole
oikeutettu elämään, ja sentähden on sekin lähettänyt sotajoukkonsa
tuohon suureen sotaan pimeyden valtoja vastaan. Ollen viljelyksen
edustajana ikuisen kylmän rajalla, on kansamme monesti täytynyt
kokea, miten vaikea etuvartijajoukon asema on, etenkin silloin, kun
mainehikkaammat kansat, kadehtien sen uhrauksilla ja vaivalla saatuja
voittoja, tahi Herran muut sallimat koetukset häiriten keskeyttivät
sen ponnistuksia. Vaan eivät uupuneet sen voimat semmoisinakaan
aikoina. Herra oli sen linnana, kasvattaen sitä juuri kärsimisissä
suuria toimittamaan armaan isänmaan hyväksi. Vaan vaikeammaksi ja
vaarallisemmaksi kävi asema, kun eksytysten sumut pääsivät siltä
salaamaan, missä pelättävin vihollinen, synti, piiloutui. Hän tarjosi
monesti, tämä vihollinen, kätensä sovinnoksi, vaatien vain muutamia
myönnytyksiä, joihin muka mitään tappiota kärsimättä voisimme
suostua. Tämän maailman ruhtinas, jota vastaan sota juuri oli
käytävä, oli näitä ehdotuksia tekemässä, vaikka hän taitavasti salasi
itsensä, jotta eivät ihmiset häntä näkisi. Hän puki sanansa mitä
viehättävimpään muotoon, luvaten jos kuinka suuria voittoja niille,
jotka ottaisivat noudattaaksensa hänen ohjelmaansa.

Etenkin myötäkäymisen aikoina ovat ihmiset alttiit kuvaamaan
itselleen tulevaisuutta mitä onnellisimmaksi, ja siihen vaaraan
eksyi monesti Suomenkin kansa, vaikka sen muinaisuus ja Jumalan
sana olivat sitä varoittamassa luottamasta hetken petollisiin
lupauksiin. Vasta kun taivas pilviin peittyi ja kovat ajat tulivat,
alkoi pettynyt sotajoukko epäillä liittolaisiaan ja sitä johtajaa,
jonka ansaan se, asemaansa tutkimatta ja kysymättä neuvoa tuolta
suurelta kuninkaaltansa, oli kietoutunut. Semmoinen on nykyinenkin
hetki. Miten olemme siihen joutuneet? Kun etsimme vastausta tähän
kysymykseen, niin olkaamme ennen kaikkea rehellisiä. Evät auta tässä
tekosyyt eivätkä puolet myönnytykset! Puoli totuus on valetta, ja
totuutta vaatii meiltä nyt, jos milloinkaan, armas Suomi-äitimme, ja
tämän vaatimuksen takana on vanhurskas Jumala.

Olen viitannut kansamme korkeaan, Jumalan määräämään päätehtävään.
Vaikka hyvin tiedän, että moni ylenkatseellisesti on hylkäävä
väitteeni "ahdasmielisen katsantotavan ja vanhojen ennakkoluulojen
tuotteena", en kuitenkaan epäile sitä julki lausua. Kansamme
päätehtävä on Jesuksen Kristuksen valtakunnan edistäminen, jotta
Hänen kunniansa, joka taivaat täyttää ja maailman ääriin ulottuu,
olisi tuttu ja tunnustettu täälläkin pohjan perillä. Kaikki
kansat, joille evankeliumin sanoma on julistettu, ovat kutsutut
tähän suureen tehtävään, ja pakanamaailmallekin tarjotaan päivä
päivältä yhä kuuluvammin sama verraton armo; vaan harvan kansan
aikakirjoissa on tämä Herran tarkoitus niin selvään luettavana,
kuin pienen Suomen kansan historiassa. Miten lohduttava totuus
kaikille niille isänmaanystäville, jotka vielä hengessä ja totuudessa
rukoilevat: "lähestyköön sinun valtakuntas", vaan samalla, kuinka
ankaran vakaalta se kuuluu tämän Jumalan valtakunnan salaisuuksille
vieraantuneen sukupolven korvissa, jos asiaa Jumalan sanan valossa
tarkastamme! Miten selvään näkyi ennen, kristinuskon ensi aikoina
Jumalan valtakunnan ja maailman välinen raja, -- ja miten vähän
näkyy sitä nyt enää! Aikamme kiitetty edistyminen, sen tiede ja
taide, sen armeliaisuus, vapaamielisyys, sanalla sanoen miltei kaikki
sen ilmiöt, jotka eivät pukeudu julki jumalattomuuden pukuun, ovat
muka kristinuskon kasvattamia hedelmiä, joiden tuottamaa siunausta
ainoastaan "ahdasmielisyys" on oikeutettu epäilemään. Kernaasti
myönnän, että kristinuskon vaikutus on jollain tavoin nähtävänä
kaikissa näissä ilmiöissä, vaan siitä ei suinkaan seuraa, että ne
Jumalan valtakuntaa todella edustavat. Joka rohkenee tämän kieltää,
hän on huonosti lukenut raamattuansa. Siinä löydämme kaikkialla
todistuksia Herran sanoihin: "minun valtakuntani ei ole tästä
maailmasta", siinä kuvataan Jesuksen opetuslasten elämä maan päällä
niin jyrkäksi itsensäkieltämiseksi, ettei mitään sijaa jää sille
katsantotavalle, joka myöntää kristitylle oikeuden tehdä myönnytyksiä
maailmalle ja mukaantua sen vaatimusten mukaan. Herra vaatii meitä
luopumaan kaikesta, joka estää meitä palvelemasta Häntä. "Älkäät
maailmaa rakastako eli niitä kuin maailmassa on; joka maailmaa
rakastaa ei hänessä ole Isän rakkaus" todistaa apostoli. Nämä sanat
terottavat meille tuota painavaa _joko -- tahi_, jota unohtamaan
kristikunta vanhoista ajoista asti on ollut niin altis. Seurauksena
on aina ollut nimikristillisyys, joka joko kevytmielisesti
julkisesti solmii tuhansia liittoja maailman kanssa tahi, noudattaen
ulkonaisessa suhteessa jossain määrin arvokkaampaa käytöstä,
säilyttää ja kartuttaa maailmaa sydämmessä. Se on ventovieras
raamatun kristinuskolle eikä aavistakaan, millainen Jumalan
valtakunta todellakin on ja mihin se alamaisiaan velvottaa. Jos sen
onnistuukin itseltänsä ja ihmisiltä salata oikean luonteensa, niin
ei voi se Herraa pettää eikä karttaa Hänen tuomiotansa. Hän todistaa
siitä: "minä tiedän sinun tekos, ettet sinä kylmä etkä palava ole: o,
joskas kylmä taikka palava olisit! Sentähden ettäs pensiä olet, ja et
kylmä etkä palava, rupean minä sinua minun suustani oksentamaan ulos".

Jokainen ihminen on suuremmassa tahi vähemmässä määrässä aikansa
orja. Tuo "yleinen mielipide", josta niin paljon puhutaan, painaa
leimansa Jesuksen tosi opetuslapsiinkin, eksyttäen heitäkin uhraamaan
tämän maailman katsantotavalle. Missä maailma julkisesti esiintyy
maailmana, koettamattakaan turmelustansa salata, siinä he kyllä
tietävät sitä karttaa, vaan kun se pukeutuu kristilliseen muotoon,
vaatien itselleen tämän nimen, silloin häälyy heidän käsityksensä ja
vielä enemmän heidän käytöksensä. "Yleinen mielipide" salaa heiltä
monesti Jumalan valtakunnan ja maailman välisen rajan, ja jos silmä
sen näkeekin, niin pettyy ainakin sydän tuon tuostakin. Muodostaen
tuotteensa ihmisten laatiman siveysopin mukaisiksi, vaatii maailma
Jesuksen tunnustajia niitä ehdottomasti oikeutettuina hyväksymään
ja nauttimaan. Tarkoitukseni ei voi olla tässä koettaa selvittää,
mitenkä kristityn eri tilaisuuksissa tulee maailmaa karttaa. Tahdon
ainoastaan muistuttaa apostolin sanoista: "kaikki mitä te teette
sanoilla eli töillä, se tehkäät Herran Jesuksen nimeen" sekä pyytää
jokaista, joka tahtoo hänen kehotustaan noudattaa, itse päättämään,
mukaantuuko kristittyjen katsantotapa, jommoisena se yleensä meidän
aikoinamme ilmaantuu, tämän kehotuksen mukaan. Eikä tässä ole
kysymyksessä ainoastaan tuo yksi apostolinen kehotus: sitä tukee,
terottaa koko raamattu alusta loppuun. Miten kaukana olemme noista
apostolisen aikakauden kristityistä, joita jumalallinen totuus
päivä päivältä sai vapauttaa maailmasta! Heidän "kanssakäymisensä
oli todellakin taivaassa" -- meidän ajatuksemme viihtyvät niin
kernaasti näissä maailmallisissa, synnin turmelemissa olosuhteissa.
Jumalan majan esikartanoihin, vieläpä sen kaikkein pyhimpäänkin
on luulousko maailman torilta siirtänyt monta epäjumalaa, joita
kristitty muka on oikeutettu ihailemaan, kun hän vain niiden kera
palvelee Herraa ainakin pyhä- ja juhlapäivinä. Kirkosta teaatteriin,
raamatunselityksestä soittajaisiin, rippikoulusta tanssisaliin --
miten lyhyt, mukava matka! Ja jos joku vakaa ääni joskus todistaisi:
tuossa on Jumalan valtakunnan ja maailman välinen raja, ja omatunto
kuiskaisi: sen ylitse et voi vahingoittumatta päästä, niin heti
on "yleinen mielipide" altis rakentamaan jos kuinka monta pientä
siltaa tuon epäilevän askeleita turvaamaan. Jesuksen lempeydestä,
Hänen anteeksiantavasta rakkaudestaan puhutaan paljon, vaan Hänen
pyhyydestään sitä vähemmin. Sitä kernaasti muistetaan, miten Hän
vaeltaessaan täällä maan päällä aina auttoi niitä, jotka Häneltä
apua rukoilivat, vaan ei sitä peruuttamatonta ehtoa, johon Hänen
apunsa siunaus aina liittyi. Häntä muistetaan synnin sovittajana,
velan maksajana, vaan ei synnistä vapahtajana, sillä ei tahdota
tietää tuosta jokapäiväisen kuolettamisen tiestä, jota vaeltamaan
Hän ehdottomasti velvoittaa. Nimikristittyjen vapahtaja on
mielikuvituksen kuvaama luultu vapahtaja, vaan ei Hän, jolle "taivas
aukeni ja ääni taivaasta todisti: tämä on minun rakas poikani, johon
minä mielistyin." -- -- --

"Jesus Kristus on sama eilen ja tänäpänä ja niin ijankaikkisesti."
Kaikki vaihtelee, muuttuu, "maa ja taivaskin hukkuvat", vaan Hänen
sanansa eivät huku, Hän ei muutu. Ja niinkuin Hän lihansa päivinä,
pyhää vihaa säteilevin silmin, ruoska kädessä ajoi ostajat ja
myyjät ulos Isänsä huoneesta, niin on Hän maan päällä taistelevasta
valtakunnastaan erottava kaikki, jotka eivät siihen kuulu. "Hän
perkaa riihensä ja kokoo nisunsa aittaansa, mutta ruumenet polttaa
hän sammumattomalla tulella." Tuon tuostakin ilmaisevat Hänen
tuomionsa, että Hän ajassa jo valmistaa sitä suurta seulomispäivää,
jona lopullinen ja täydellinen erottaminen tapahtuu, ja Jumalan
valtakunnan ja maailman välinen raja aukeaa tuona pohjattomana
juopana, jonka ylitse ei kukaan ijankaikkisesti pääse. Yksityisten
ihmisten niinkuin kansojenkin elämässä on tuommoisia erityisiä
seulomisaikoja. Suomenkin kansan historia tietää semmoisista ajoista
kertoa, ja jos me, koetusten alaisten isien säästetyt lapset, emme
niistä paljo ole tietäneet, niin vaatii Herra jokaista Suomen
kansalaista nyt kokemaan, millainen Hän on, kun Hän kansoja synnistä
nuhtelee ja rankaisee.

"Katso, hän nousee niinkuin pilvi, ja hänen vaununsa niinkuin
tuulispää, hänen hevosensa ovat nopiammat kotkaa. Voi meitä! sillä
me hävitetään." Tämä onnettoman Israelin valitus Herran salliman
vaaran lähestyessä kuuluu nykyään Suomessakin. Kaikki ihmisvoima
ja viisaus, joihin ennen on luotettu, alkavat suruttomainkin
silmissä paljastaa mitättömyytensä, kaikki maalliset tukeet ja
turvat horjuvat! Jumalatonkin vapisee, sillä hänkin aavistaa,
että tuon isänmaata uhkaavan onnettomuuden takana on vanhurskaan
Jumalan viha. "Miksi et lähde meidän sotajoukkomme kanssa?"
valittaa vapiseva Suomi, kun taivas yhä synkistyy, ja sotajoukon
urhoollisuus horjuu. Vaan millainen on sotajoukko ja kummoiset sen
aseet? "Minä olen Herra sinun Jumalas -- -- en niinä anna kunniaani
epäjumalille" kuuluu Herran todistus, eikä auta Hän sitä, joka ei
ole altis tätä myöntämään. Omanko valtakuntansa alamaisia vain Hän
tuossa valittavassa joukossa näkee, joka nyt täällä pohjan perillä
vaaran hetkenä Häntä, kuningasten kuningasta ja herrojen Herraa,
johtajakseen pyytää? Noita nöyriä, jaloja uskonsankareitako, jotka
myötäkäymisen päivinä Hänen valtakuntaansa uskollisesti palvelivat
ja nyt, taistelun kiihtyessä, turvallisesti rukoilevat Häneltä
apua? "Vanhurskauden rintaraudallako," "uskon kilvellä," "autuuden
rautalakilla," "hengen miekalla," -- niilläkö aseilla aikoo tämä
joukko lähteä Suomee puolustamaan? Painava kysymys tuo, sillä siitä
riippuu, rupeeko Herra, joka on sodassa voittamaton, sen johtajaksi
vai eikö.

"Jos Herra on kanssamme, kuka silloin voi meitä vastaan olla?"
-- Niin jos, mutta onko Hän todellakin kanssamme? Kyllä täällä
Suomessakin viimme aikoina on huudettu: "tuolla on Kristus ja
täällä", ja hyvin moni on, Herran varoituksista huolimatta, uskonut
tuon vakuutuksen todeksi, vaan onko kansamme vieläkin altis siihen
luottamaan, kun todellisuus puhuu meille vakaata kieltänsä.
Uskallammeko syntejämme tunnustamatta ja tyytymättöminä Herran
kuljetukseen vaatia Häntä lähtemään turmeltunutta sotajoukkoamme
johtamaan? Niihin määrin on moni eksynyt luulojen valtaan, että hän
ihastuksella on kuunnellut pelastusarmeijankin riemuhuutoja, pitäen
niitäkin uskonnollisen elämän virkistymisen todistuksina. Uskaltaako
hän, Jumalan rangaistuksen lähestyessä, kulkea eteenpäin vain
samalla tiellä? Eikö vaikene jumalankieltäjän pilkka Herran vihan
päivänäkään? Eikö asetu kevytmielisyys, eikö nöyrry ylpeys, kun koko
Suomi odottaen valittaa: "miksi et lähde meidän sotajoukkomme kanssa?"

Taistelu on alkanut, vaan Herra viipyy. Hän näkee Suomen sotajoukon,
mutta Hän ei ota sitä johdattaakseen. Se ei kelpaa Hänelle. Ei Hän
arvostele sitä ihmisten tavan mukaan. Maailma sanoo sitä pieneksi,
vaan Hän todistaa Suomelle, niinkuin Gideonille muinoin: "ylön paljon
on väkeä sinun kanssas". Hän tahtoo sotajoukosta erotetuiksi kaikki,
joiden povessa ei ole sitä urhoollisuutta, jota Hän sotajoukoltansa
vaatii, ja jotka eivät ole alttiit taistelemaan niillä aseilla, joita
Hän antaa. Vaan löytyy Hänen armostaan Suomessa vielä niitäkin,
joiden kanssa Hän lähtee sotaan. Oi, että he ymmärtäisivät Herran
tarkoituksen, luopuisivat kaikista muista tukeista, turvaisivat yksin
Häneen ja uskollisesti taistelisivat isänmaan puolesta niin, kuin Hän
opettaa. Se taito on vaikea, vaan Hän antaa senkin kaikille, jotka
sitä uskossa etsivät.

Anna, Herra, ylhäältä viisautta ja voimaa pienelle Suomen
sotajoukolle. Kokoo sen hajonneet rivit ja lähde sen kanssa sotaan!
Silloin moni niistäkin isänmaanystävistä, jotka eivät vielä kelpaa
tämmöistä sotaa käymään ja jotka Sinä senvuoksi käsket "menemään
sijallensa," heräisivät hekin synnin unesta Sinua palvelemaan ja
Sinun voimallasi taistelemaan armaan isänmaan puolesta!

       "Näin sanoo Herra, Herra
     Israelin Pyhä: kääntymisellä ja
    hiljaisuudella te tulette autetuiksi,
         hiljaisuudessa ja toivossa
            te väkeviksi tulette."

                Jes. 30: 15.



"Kenen edessä sinä puhut, ja kenen edessä henkes käy ulos?"

Job. k. 26: 4.


Jo maailmallinenkin katsantotapa vaatii meitä kunnioituksella
kohtelemaan kaikkia, jotka toisessa tahi toisessa suhteessa ovat
meitä arvokkaammat. Lasten tulee kunnioittaa vanhempiaan, nuorten
vanhoja, oppilasten opettajiaan, alamaisten ruhtinastaan j.n.e.
Pakanamaailmankin lainsäädäntö terotti tätä jumalalliseen lakiin
perustuvaa katsantotapaa. Jos esim. Spartan kuninkaan poika ei
kunnioittaen tervehtinyt harmaapäistä kerjäläistä, niin hän
rangaistiin kuolemalla. Kristinusko kirkasti tämän jumalallisen lain
omassatunnossa piileilevän aavistuksen kansoille, vaatien heitä
tässäkin suhteessa laatimaan lakinsa Jumalan sanan erehtymättömien
ohjeiden mukaan. Ihmisen oma, itsekkäinen tahto on maallisissakin
olosuhteissa oppiva taipumaan korkeamman tahdon alle, jotta se
harjaantuisi täyttämään kuuliaisuuden suurta käskyä, jota paitse
ei mikään maallinenkaan yhdistys voi siunauksella toimia ja koossa
pysyä. "Kunnioita isääs ja äitiäs, ettäs menestyisit ja kauan
eläisit maan päällä" kuuluu kautta vuosisatojen Kaikkivaltiaan
käsky. Missä itsekkäisyys ei taipunut sen vaatimusten mukaan,
siinä levisi vastustamattomasti pahuus, tuottaen onnettomuutta ja
valmistaen perikatoa. Meidän aikamme on paljon rikkonut neljättäkin
käskyä vastaan. Arveluttavan moni perhe laiminlyö yhä julkisemmin
kalliimman velvollisuutensa: lasten kasvattamisen "kurituksessa
ja Herran nuhteessa." Seuraus on nähtävänä monessa paikoin täällä
Suomessakin. Ei enää kunnioiteta isää ja äitiä, kuten menneinä
aikoina: huolimattomuus, tottelemattomuus, ylpeys ovat miltei
esteettömästi saaneet karkoittaa tämän hyveen lukemattomien lasten
sydämmistä. Kummastelisimmeko, että neljännen käskyn lupaama siunaus
alkaa puuttua isiemme maassa?

Mutta tällä synnillä on toinenkin, vielä arveluttavampi seuraus.
Joka ei vanhempiaan kunnioita, hän ei myöskään opi kunnioittamaan
Jumalaa. Apostoli todistaa: "koska meillä on ollut lihalliset isät
kurittajina, niin me olemme niitä kavahtaneet: eikö meidän siis
paljo enemmän pidä hengelliselle Isälle alamaiset oleman, että me
eläisimme?" Mutta jolleivät "lihalliset isät ole meitä kurittaneet",
ellemme ole oppineet heitä "kavahtamaan", niin emme aavistakaan, mitä
tuon painavan raamatunlauseen jälkimmäinen osa merkitsee. Silloin
olemme vain vieraantumistamme vieraantuneet sillekin kuuliaisuudelle,
jolla meidän tulee kunnioittaa "Jesuksen Kristuksen Isää, joka
kaikkien oikea Isä on, kuin taivaissa ja maan päällä lapsiksi
kutsutaan." Kodin höltyneelle kurille on yhä laimeammaksi käynyt
saarnakin monessa paikoin kättä tarjoomassa. Seuraukset ilmaantuvat
kaikkialla. Ne painavat leimansa kristikunnan koko uskonnolliseen
katsantotapaan. Jumalan kunnia ja pyhyys, jolta seraafitkin
siivillään kasvonsa peittävät, käypi yhä tuntemattomammaksi, yhä
leveämmäksi tekee luulousko tien taivaaseen. Tuo "vapiseminen Herran
edessä", josta raamattu niin monesti kertoo, on muka "lain orjuutta".
"Jumalan lasten" -- niin sanotaan -- ei sitä tarvitse kokea.
Oikeako on väite tuo? Jo vanha testamentti opettaa meille tässä
suhteessa paljon. Ja jollei profeetain esimerkki kelpaa, "he kun
elivät vanhan liiton aikana", niin voidaanko vääräksi todistaa esim.
Paavali Apostolin kehotusta Filippiläisille "laittakaat pelvolla ja
vapistuksella, että te autuaiksi tulisitte"? Ne sanat ovat lausutut
uuden testamentin kristityille, jotka paremmalla oikeudella kuin me
olisivat voineet kerskata armontilastaan, ellei Jumalan kunnia, joka
täytti heidän sydämmensä pelvolla ja ylistyksellä, olisi estänyt
heitä eksymästä tuohon suuntaan. Evankelista Johanneskin, joka, jos
kukaan, oli Jumalan lapsi, "lankesi hänen jalkainsa eteen, niinkuin
kuollut", kirkastetun Vapahtajan ilmestyessä hänelle Patmoksen
saarella. -- -- -- _Jumala on pyhä_, niinkuin kirjoitettu on: "Sinä
olet pyhä, joka asut Israelin kiitoksessa."

Kernaasti myönnämme, että erotus vanhan ja uuden testamentin ajan
välillä on äärettömän suuri. Suuri ylimmäispappi Jesus Kristus on
ijankaikkisesti kelpaavalla uhrillaan valmistanut meille oikeuden
lapsina lähestyä Jumalaa, "jonka istuin on taivaissa", kutsua Isäksi
Häntä, "jonka ainoan nimi on Herra". Semmoisena ei vanhan liiton
kansa Häntä tuntenut. Velka oli vielä maksamatta, sillä "mahdoton
oli härkäin ja kauristen verellä syntiä ottaa pois", ja temppelin
esirippu oli ihmisiä aina muistuttamassa, miten ääretön juopa pyhän
Jumalan ja syntisen ihmisen välillä on. Toivossa vain loivat he
silmänsä siihen autuaalliseen aikaan, jolloin he, "vapahdettuina
vihollistensa käsistä", saisivat Häntä lapsina "pelkäämättä
palvella". Vaan eivät odottaneet nuo Pyhän Hengen valaisemat
vanhan liiton hurskaat silti semmoista aikaa, jolloin kaikki pelko
olisi poistuva ihmisten sydämmistä, niin että voisivat Jumalaa
vertaisenansa lähestyä ja puhutella. Tämä käsitys on kyllä sittemmin
tuon tuostakin pyrkinyt vallalle Herran seurakunnassa, ja semminkin
meidän aikamme uskonnollinen katsantotapa on monessa paikoin
suistunut siihen suuntaan, vaan ei ole totuuden Henki milloinkaan
niin todistanut. Apostoli kyllä lausuu: "ei pelko ole rakkaudessa,
vaan täydellinen rakkaus ajaa pois pelvon, sillä pelvolla on vaiva;
mutta joka pelkää, ei hän ole täydellinen rakkaudessa", vaan tässä
on huomattava, että apostoli tarkoittaa _orjan_ pelkoa eikä lapsen.
Orja pelkää ja pakenee; lapsi likenemistään likenee sitä Jumalaa,
joka todistaa: "ei yksikään ihminen, joka minun näkee taida elää",
ja pyhä pelko valtaa hänen sydämmensä elämänsä onnellisimpinakin
hetkinä, vaikka hän onkin varma siitä, että "Jesuksen Kristuksen
Jumalan Pojan veri puhdistaa hänen kaikista hänen synneistänsä" ja
että taivaallinen Isä tämän ainoan Poikansa tähden tunnustaa hänen
omaksensa. Jota täydellisemmäksi Jesuksen tunnustajan rakkaus käypi,
sitä enemmän vapautuu myöskin tuo lapsellinen pelko siihen synnin
vuoksi liittyvästä tuskasta, antaen hänen jo täällä muukalaisuuden
maassa tuntea sen autuuden esimakua, jolloin hän saa kuulla "äänen
istuimelta sanovan": "kiittäkäät meidän Jumalatamme kaikki hänen
palvelijansa ja jotka häntä _pelkäätte_, sekä pienet että suuret"
ja hän ottaa osaa tuohon voittoisan seurakunnan pyhään ylistykseen:
"halleluja! sillä Herra kaikkivaltias on valtakunnan omistanut."

Joka seurustelee Jumalan kanssa raamatun opetuksen mukaan, rukoillen
Isää "hengessä ja totuudessa", hänellä on ainakin heikko aavistus
tuosta taivasten täydellisestä "pelvosta", jota paitse ei autuus
olisikaan autuutta tämän korkean sanan oikeassa merkityksessä. Hän
on jo täällä kyynelten laaksossa sitä tuntenut, vaikka se synnin
vuoksi vielä on monen vaivan väijymänä. Hän koki sitä jo silloin,
kun hänen uskonsa ensin syntyi parannuksen kovalla vuoteella, ja
hän on sittemmin sen autuutta maistanut monen Jumalan armon hänelle
suoman juhlapäivän hiljaisina hetkinä. Semmoisina hetkinä kirkastui
hänelle se totuus, että _Jumala on pyhä_. Monesti koetti maailman
hälinä ja tuo oma turmeltunut sydän poistaa tämän jumalanpelon hänen
sydämmestään, monesti oli hän sortua lapsen asemasta vapisevan
orjan pelkoon, vaan "Herran kärsivällisyyden sana" säilyi kuitenkin
hänessä, "kunnes päivä jälleen valkeni ja kointähti koitti hänen
sydämmessään."

"Herran salaisuus on niillä, jotka häntä pelkäävät." Luulousko ei
siitä mitään tiedä. Vaan miten yleinen on juuri luulousko nykyään
Suomessakin! Miltei ylenkatseellisesti puhuu moni "orjallisesta;
pelosta", vaikkei hän sitäkään ole kokenut, vielä vähemmän
"lapsellista pelkoa", josta hän kerskaten sanelee. Tosi usko
tunnetaan hedelmistään, ja näistä hedelmistä on nöyryys yksi. Onko
sitä esim. noiden "valmisten Jumalan lasten" rukouksissa, kun he,
syntiänsä tuntematta ja tunnustamatta, "lapsellisesti" puhelevat
pyhän Jumalan kanssa mitä suruttomuus ja kevytmielinen tapa neuvovat,
ajattelemattakaan "kenen edessä he puhuvat ja kenen edessä heidän
henkensä käy ulos?" Myötäkäymisen päivinä voi ihminen kyllä tyytyä
tuommoiseen luulouskoonkin, kiittää Herraa huulillansa ja ylistää
suullansa, vaikka sydän olisikin kaukana Hänestä, mutta kun Jumalan
rangaistukset ovat häntä painamassa, kun todellisuuden tuuli poistaa
luulojen sumut, silloin luulousko ei enää kestä. Pyhä Jumala on
toinen, kuin tuo mielikuvituksen muodostama epäjumala, jonka
suosiosta kääntymättömät ihmiset niin monesti kerskaavat. Hänen
edessänsä vaikenee kevytmielinen rukoilija, Häntä pelkää vapisevan
orjan tavoin nimikristittyjen heikko joukko, kun Hän vanhurskaudessa
itsensä ilmoittaa.

"Katso, Herran silmät katsovat niitä, jotka häntä pelkäävät,"
Olkoon tämä kaikkien niiden lohdutus, jotka eivät tahdo muista
jumalista tietää, kuin Hänestä ainoasta, Israelin Pyhästä. Näinäkin
koetuksien aikoina, joina Hän meiltä kasvonsa salaa, kuulee Hän
kaikkein niiden rukoukset, jotka Häneltä tosi uskossa apua odottavat,
Häneen turvatkoon köyhä Suomi nytkin, niinkuin se teki menneinä
aikoina! Odottakaamme katuvaisen syntisen mielellä Hänen korotetun
käsivartensa vanhurskasta iskua, tunnustaen: "me saamme mitä meidän
pahat tekomme ansainneet ovat." Jos niin teemme, niin Hänen Henkensä,
jonka tuulahdus vieläkin kuuluu isiemme maassa, kirkastaa meille
senkin totuuden, ettei Hän katuvaista kansaa kuoliaaksi lyö, sillä:
"niin totta kuin minä elän sanoo Herra, Herra: ei minulle kelpaa
jumalattoman kuolema, vaan että hän kääntyis pahalta tieltänsä ja
eläis."

             "Pyhä, pyhä, pyhä, Herra Zebaoth:
         kaikki maa on täynnä hänen kunniaansa."

    Jes. 6: 3.



"Miksi te annatte rahaa siinä, kussa ei leipää ole, ja teidän työnne
siinä, kussa ei ole ravintoa?"

Jes. 55: 2.


Älä siihen rahojasi tuhlaa, ei maksa se vaivaa, "tappiota vain se
sinulle tuottaa" kuulemme monen järkevän ihmisen varoittaen puhuvan
kokemattomalle ystävälleen, tämän ruvetessa epäkäytännöllisiin
yrityksiin. Hän tietää, ettei kaikki työ, olkoon se sitten jos kuinka
uutteraa ja tunnollista, maksa vaivaa, ja nähdessään nuoren ystävänsä
ryhtyvän toimeen, joka ei voi tuottaa mitään voittoa, vaatii häntä
rakkaus varoittamaan, kieltämään. Tuo kokematon, tyhjänperäisten
toiveiden pettämä nuorukainen ei silminnähtävästi ole "laskenut
kustannuksia", sen tuo hänen kokenut ystävänsä huomasi, koettaen
sentähden kaikin tavoin saada toista yrityksestä ajoissa luopumaan,
ennenkuin tappio on auttamaton. Tuommoisten kokeneempain ystäväin
neuvot ovat estäneet lukemattomia joutumasta köyhyyteen, eikä kukaan
kiellä niiden suurta hyötyä tämän maallisen elämän vaihtelevissa
oloissa. Vaan miten tärkeä aineellinen toimeentulo onkin, niin löytyy
kuitenkin toinen ala, jolla viisaat neuvot ja varoitukset ovat
paljoa suuremmasta arvosta, koska erehdykset sillä alalla voivat
tuottaa ijankaikkisesti auttamattoman tappion ja koska ne ovat paljon
yleisemmät kuin nuo toiset. Tarkoitamme hengellisen elämän salaista,
monen vaaran uhkaamaa ja monen vihollisen väijymää pyhää alaa. Ovatko
ihmiset yhtä alttiit tässä suhteessa varoittamaan toisiaan, kuin jos
maallinen voitto on kysymyksessä? Jesus todistaa: "tämän maailman
lapset ovat toimellisemmat heidän sukukunnassaan, kuin valkeuden
lapset heidän sukukunnassaan". Ei pysty kukaan kieltämään, ettei tämä
totuus sovellu meikinkin. Nöyrtykäämme tämän tuomion alle etenkin
näinä aikoina, jolloin yritystemme tappiot ovat nähtävinä miltei
kaikilla aloilla. Siihen vaatii meitä isänmaatamme uhkaava vaara ja
totuuden vastustamaton sana.

"Miksi te annatte rahaa siinä, kussa ei leipää ole, ja teidän työnne
siinä, kussa ei ole ravintoa?" Myötäkäymisen aikoina, jolloin Suomen
tulevaisuus näytti onnelliselta, ken kuuli tuon Herran varoittavan
kysymyksen? Isänmaallinen työ edistyi arvaamattoman nopeasti, monet
yritykset, joita ei köyhä Suomi menneinä aikoina olisi uskaltanut
ajatellakaan, onnistuivat ja tuottivat suuria voittoja: kaikki
näytti kehottavan iloiseen luottamukseen vain, ja riemuten Suomelle
laulettiin:

    "Ollos huoleton, poikas valveell' on!"

En halveksi isänmaan edistymistä tarkoittavaa työtä. Päinvastoin.
Kaikki kansallisen elämän ilmiöt, jotka eivät ole ristiriidassa
kristinuskon kanssa, ovat yhtä oikeutetut kuin luonnolliset.
Isänmaanrakkauden pyhän tunteen tahtoo Jumala säilyttää jokaisen
kansalaisen sydämmessä. Sentähden ovat jaloimmat kristityt myöskin
olleet uskollisimpia isänmaanystäviä. Todistuksena mainittakoon
ainoastaan Paavali apostolin isänmaanrakkaus, josta kirjojen
kirjassa meille kerrotaan. Ken on ollut altis suurempiin uhrauksiin
oman kansansa hyväksi kuin hän? Jesus Kristus oli hänelle kaikki
kaikissa, ja kuitenkin pakotti isänmaanrakkaus hänen sydämmestään
tuon merkillisen tunnustuksen: "minä sanon totuuden Kristuksessa,
ja en valehtele, (niinkuin minun omatuntoni minun kanssani Pyhässä
Hengessä todistaa,) että minulla on suuri murhe ja alinomainen kipu
sydämmessäni. Minä olen pyytänyt kirottuna olla Kristukselta minun
veljeini tähden, jotka lihan puolesta minun lankoni ovat; jotka
ovat Israelitat, joiden on lasten oikeus ja kunnia, ja liitot ja
laki, ja Jumalan palvelus ja lupaukset." -- Mutta toinen kysymys
on: mikä todellakin hyödyttää isänmaata, mikä ei, ja tähän katsoen
käsittää kristitty velvollisuutensa kansaansa kohtaan aivan toisin,
kuin maailmanihminen. Herran tosi opetuslapsi tahtoo toimittaa
kaikki Jesuksen nimeen. Hän ei pidä mitään oikeutettuna, johon hän
ei saata sovittaa Jumalan sanan erehtymättömiä ohjeita. Kaikki
muu on syntiä, ja sitä vastaan on hän kutsuttu taistelemaan. Eikä
siinä kylliksi: nekin toimet ja yritykset, joihin Jumalan sana
myöntää hänelle oikeuden ottamaan osaa, ovat hänestä vaarallisia,
kun ei Herra, jolta ainoalta kaikki siunaus tulee, saa olla niitä
johtamassa. Kristitty iloitsee, nähdessään kansalaistensa tekevän
työtä isänmaan hyväksi, mutta haikeat tunteet ja synkät aavistukset
valtaavat hänen sydämmensä, jos he, vieraantuneina Herralle ja
etsimättä apua Häneltä, toimivat omin voimin ja omassa, tahi --
olkoon niinkin "isänmaan nimessä." Millainen on _tähän katsoen_
tilamme, mitä siunausta voimme toivoa isänmaalliselle työlle, jos
tätä työtä tarkastamme Jumalan sanan valossa? Vastatkoon kukin
sille Herralle, johon turvaamaan miltei julki jumalattomatkin nyt
kehottavat, kun vaara uhkaa isänmaata ja ihmisvoima on kykenemätön
auttamaan. "Laupias ja armollinen on Herra, kärsiväinen ja aivan
hyvä", -- ei Hän apuansa Suomelta nämäkään synkkinä aikoina kiellä,
mutta ennenkuin Hän sen meille suo, vaatii Hän meitä tilille, vaatii
meitä rehellisesti tunnustamaan, millä kannalla asiamme ovat.

Arvoa kaikille, jotka ovat alttiit uhraamaan voimansa isänmaan
hyväksi! Arvoa etenkin niille, jotka, kantaen johtavien henkilöiden
raskasta taakkaa, vaaran hetkinä taistelevat sen puolesta, omaa
etuansa katsomatta! Semmoisia kansalaisia on Suomessa kaikkina
aikoina löytynyt, ja ettei niitä täällä nytkään puutu, sen
todistaa moni jalo toimi, moni miehevä sana, joista historiamme
kunnioituksella on kertova nouseville sukupolville. Ken ei tätä
myönnä? -- ja kuitenkin: riittääkö tämä tue turvaamaan isänmaamme
tulevaisuutta? Epävarmalta kuuluu vastaus nyt niidenkin huulilta,
jotka, unohtaen Herran, viimmeisiin asti eivät ole epäilleet lausua
jos kuinka rohkeita sanoja Suomen kansan siveellisestä voimasta ja
sen suurten henkilöiden isänmaallisen työn menestyksestä? Miksi?
-- -- -- Onko kansamme voima murtunut? Ovatko nuo muita etevämmät
isänmaanystävät, jotka ovat Suomen kehitystä johtamassa, menettäneet
isänmaan luottamuksen? Jokainen Suomen kansalainen luo semmoiset
kysymykset perättöminä luotaan, todistaen: yhtä sitkeä kuin ennenkin
on kansani voima -- kaatua taistelussa voivat johtajat, vaan
isänmaataan pettää vaaran hetkenä, sitä eivät voi. -- Ja kuitenkin
horjuu luottamus, uupuu toivo! Mikä syynä?

Paljon on viimmekuluneina aikoina täällä Suomessakin puhuttu "kansan
syvistä riveistä." Valistunut katsantotapa antaa yhä enemmän arvoa
jokaiselle rehelliselle kansalaiselle, kysymättä, mihin säätyluokkaan
hän kuuluu. Näin asiain ollen ei lie maailmalliseltakaan kannalta
väärin vaatia huomiota niille kristinuskon vaikuttamille äänille,
jotka noista syvistä riveistä yhä selvemmin alkavat kuulua isänmaamme
nykyisestä tilasta. On kyllä totta, että aikamme uskonnolliset
erehdykset monessa paikoin ovat syvään juurtuneet itse kansaankin,
totta sekin, että nuo yhä leviävät "vapaamieliset" aatteet ovat
eksyttäneet erämaiden mökkien asukkaitakin jumalankieltämisen
harhateille, ja epäilemättä erehtyisimme paljon, jos olettaisimme,
ettei kansan syvistä riveistä kuulu kuin yksi ajatus siitä, mikä on
pääsyynä isänmaan nykyiseen ahdinkoon ja mistä apu on etsittävä. Vaan
jos meidän täytyykin myöntää, että kristinuskolle vieraat mielipiteet
ovat vaikuttamassa oppimattomassa kansassakin, niin on kuitenkin
varma, että noista syvistä riveistä yksi ääni muita kuuluvampana
vaatii sananvuoroa ajan painavaa kysymystä käsiteltäessä. En epäile
sitä julki lausua, vaikkei kukaan ole minua siihen valtuuttanut,
sillä ääni on kansamme omantunnon ääni. Se kuuluu:

Paljo on täällä Suomessa semminkin viimme aikoina annettu rahaa
siinä, kussa ei leipää ole, paljo on työtä tehty siinä, missä ei
ole ravintoa. Myötäkäymisen päivinä me unohtamistaan unohdimme,
että Herra yksin on voimallinen, ihmisvoima heikko, mitätön. Miksi
ei estetty tuota uudenaikaista, Jumalan sanan puhdasta totuutta
vastustavaa henkeä lähestymästä isiemme maata ja levittämästä
turmelustaan Suomen kansaan? Se kuiskasi, tämä henki, korviimme
outoja sanoja, lumosi silmämme, ohjasi jalkamme harhateitä kulkemaan,
se varasti uskon ja karkotti rauhan sydämmestämme. Otsan hiessä on
Suomi työtä tehnyt, vaan se on turhaa, kun Jumalan siunaus alkaa
puuttua. Vähän tietää Suomen oppimaton talonpoika suuren maailman
vaiheista, huonosti hän ymmärtää arvostella valtioviisauden mutkia
ja oppineitten viisautta, mutta yksi tieto on hänellä selvänä, yksi
viisaus taattuna, eikä aivo hän siitä luopua, jos koko maailma
puhuisikin toista. Sen tiedon antoi meille Hän, joka lausui: "ilman
minutta ette voi mitään tehdä." Miksi ei pysynyt kansamme elävässä
uskossa oksana tuossa "totisessa viinipuussa", jonka voimasta kaikki
ihmisvoima riippuu, usko, toivo, rakkaus, sanalla sanoen kaikki tosi
siunaus elpyy? Hänen puoleensa vetää Herran Henki meitä näinäkin
raskaina aikoina. Oi, miksi viivymme, miksi emme lähde pois synnin
vieraasta maasta, missä olemme "antaneet rahaa, kussa ei leipää
ole ja työtä tehneet siinä, kussa ei ole ravintoa?" Tie on kyllä
tuhlaajapojan tie, vaan se johtaa Hänen luoksensa, joka takaa
Suomelle voiton ja jonka turvissa sen tulevaisuus on varma.

Ken kuulee tämän äänen, ja ken on altis sitä noudattamaan? Älkäämme
siltä korviamme tukkiko, sillä se on rukoilevan Suomen ääni. Turhat
ovat kaikki ponnistuksemme, leivätöntä työmme ja korotonta rahamme,
ellemme sitä kuule.

        "Tulkaat minun tyköni kaikki,
    jotka työtä teette ja olette raskautetut,
       ja minä tahdon teitä virvoittaa."

                Math. 11: 28.



"Mitä meidän pitää tekemän, että me taitaisimme Jumalan töitä tehdä?"

Joh. 6: 28.


Samoinkuin yksilön elämässä, on kansojenkin kehkeymisessä aikoja,
joina Jumalan etsivä armo tavallista tuntuvammin vaatii ihmisiä
ajattelemaan, mitä heidän rauhaansa sopii. Ei löydy niin jumalatonta
kansaa, ettei se ainakin hetkeksi hämmästyen seisahtuisi Herran
eteen, Hänen tuomionsa sitä kohtaessa. Kun Hän todistaa: "äkisti minä
puhun kansaa ja valtakuntaa vastaan, kukistaakseni, hävittääkseni
ja hukuttaakseni sitä," silloin pelkäävät rohkeimmatkin sankarit,
silloin valitetaan kaikkialla: "onko Jumala unohtanut olla armollinen
ja sulkenut laupeutensa vihansa tähden?"

Ei ole valitus tuo nykyään tuntematon Suomessa. Se vaatii itselleen
sijaa noiden julki jumalattomienkin sydämmissä, jos kohta he toisin
puhuvatkin. Hekin aavistavat, jos kuinka ovatkin koettaneet vakaantua
Jumalasta luopuneessa katsantotavassa, että yhdellä ainoalla "on
kaikki voima taivaassa ja maan päällä". Jesus Kristus -- Hän, jota
langennut ihmiskunta kaikkina aikoina on pilkannut, vihannut, ja
vainonut enemmän kuin ketään muuta, todistautuu jumalattomankin
omassatunnossa siksi Herraksi, jolla on ehdoton oikeus kutsua
jokaista tilille ja tehdä kanssamme mitä ikinä Hän tahtoo. Hän
on sama Herra, joka, vaeltaessaan maan päällä halvan "ihmisen
kaltaisena", ennusti: "koska Ihmisen Poika tulee kunniassansa, ja
kaikki pyhät enkelit hänen kanssansa, silloin hän istuu kunniansa
istuimella, ja hänen eteensä kootaan kaikki kansat." Tätä suurta
päivää valmistavat kaikki ne tuomiot, joiden iskut tuon tuostakin
saavat kansat vapisemaan ja valtakunnat horjumaan.

Herran tuomitsevaa vanhurskautta on Suomen kansa monesti kokenut.
Näinäkin aikoina on se sitä kokemassa. Sen on taipuminen
kaikkivaltiaan tuomarinsa edessä, vasten tahtoansakin täytyy sen
nöyrtyä. Vaan miksi viivymme, miksi on monen Suomen kansalaisen sydän
niin kova, ettei hän tätä kieltämätöntä totuutta myönnetyksi saa?
Maailma on kyllä altis ihailemaan esim. Fjalar kuninkaan tunnustusta:

    "Teidän, suuret jumalat, ompi voitto
    Rangaistuna teidät mä tunnen nyt."

    "Ihminenkö ryntäis' teitä vastaan?
    Niinkuin tähdet, te hymyytte
    Ihmisvaiheiden sumun halki meihin,
    Joiden johto teille on leikkityö",

mutta kun on kysymys nöyrtymisestä raamatun Jumalan eteen, silloin
kuuluu arvostelu toisin. Oi, miksi viihtyvät, ihmiset mielikuvituksen
sumuissa, miksi he kernaammin palvelevat pakanuuden "tuntematonta
Jumalaa", kuin kristinuskon elävää Jumalaa, joka Jesuksessa
Kristuksessa on itsensä maailmalle ilmoittanut? -- Vaan miksi etsimme
vastausta tähän kysymykseen? Se juuri on tuomio "että valkeus tuli
maailmaan, ja ihmiset rakastivat enemmän pimeyttä kuin valkeutta;
sillä heidän työnsä olivat pahat." Se on syynä, että "jokainen,
joka pahaa tekee, hän vihaa valkeutta, eikä tule valkeuteen, ettei
hänen töitänsä laitettaisi." Jumalallisen totuuden valkeudessa
näkyy pieninkin synti, siinä joutuu kaikki ihmiskunnia ehdottomasti
häpeään. Sentähden koettaa maailma lyödä Herran tuomiot tuuleen,
kunnes sen täytyy niiden alle taipua. Vaan onko tämä taipuminen
sittenkään Jumalan tahdon mukaista, onko se _nöyrtymistä_ raamatun
mielen mukaan? Oi, ei; se on monesti, arveluttavan monesti, tuota
tuomittujen toivotonta vapisemista Herran edessä, joiden tunnustus,
kun eivät enää pääse todellisuudelta piiloutumaan, kuuluu: "Jesus,
Jumalan poika, oletko tullut meitä vaivaamaan, ennenkuin aika on?"

Millainen on Suomen kansan tunnustus näinä Herran sallimain koetusten
aikoina? Yleinen on levottomuus, pelko, -- vaan millaista se on?
Mieltyykö Jumala armossa siihen, vai kartuttaako se vain meidän
velkaamme? Herra, armahda meitä!

"Joka totuuden tekee, hän tulee valkeuteen, että hänen työnsä
nähtäisiin, sillä ne ovat Jumalassa tehdyt." Herra alkaa työnsä
ihmisessä kutsumalla häntä kasvoinsa eteen valkeuteen. Ihmisen
ensimmäinen "Jumalassa tehty työ" on tämän kutsumisen noudattaminen.
Ei hän semmoisenaan Herralle kelpaa: ei hän kiitosta saa -- tuomion
alaiseksi hän joutuu. Pelastuksen tie johtaa alas kuoleman laaksoon.
Meidän täytyy kuolla itsellemme ja synnille, ennenkuin voimme
"Jumalan töitä tehdä."

Katoavaa on kaikki ihmistyö, Jumalan työt yksin pysyvät. Niitä
meidän täytyy tehdä, sillä muutoin olemme perikadon omat. Mutta
Jumalan töitä ei tehdä kuin Jumalan voimalla -- meidän voimamme on
ihmisvoimaa, ja sekin on synnin turmelema, kaikkeen hyvään aivan
kelvoton. "Mitä meidän pitää tekemän, että me taitaisimme Jumalan
töitä tehdä?"

Tähän painavaan kysymykseen voi ainoastaan yksi ainoa oikean
vastauksen antaa: Hän, joka todistaa: "se on Jumalan työ, että
te uskotte sen päälle, jonka hän lähetti." -- Moni puhuu paljon
Jesuksen esimerkistä ja Hänen seuraamisestaan, luulotellen itseänsä
ja muita, että hän muka tekee Jumalan töitä, vaikka hän toimiikin
omin voimin, tekee vain turmeltuneen ihmisen töitä. Hän ei tiedä,
että kristinusko edellyttää uutta elämää, jumalallista elämää
kaikkialla, missä "Jumalan töitä" tehdään. Missä tätä elämää ei
ole, siellä on ihmisvoima toimimassa, ja sen teot häviävät, toinen
toisensa perästä, näyttäkööt sitten jos kuinka luotettavilta ja
pysyväisiltä. Uuden syntymisen salaisuus on maailmalle hulluus, eikä
ole ylpeä ihmisluonto altis siihen suostumaan. Vasta usko Jesukseen,
joka syntyy vanhan ihmisen kukistuessa, uudistuu sen jokapäiväisessä
kuolemassa, imee voimansa Herrasta ja kasvaa Hänestä, on kelvollinen
tekemään "Jumalan töitä", sillä siinä vaikuttaa Hän itse. Uskon
töiden perustuksena on se kallio, jonka nimi on Kristus, eikä voi
sille rakentama huone kukistua, sillä Herra itse -- Hän, "jonka
suussa ei ole yhtään petosta löytty", todistaa: "jokainen kuin
minulta nämä puheet kuulee ja ne tekee, vertaan minä toimelliseen
mieheen, joka huoneensa kaiholle rakensi. Ja sade lankesi, ja virrat
tulivat, ja tuulet puhalsivat, ja sitä huonetta sysäsivät, joka ei
kuitenkaan kukistanut; sillä se oli kalliolle perustettu."

Nyt likenee rajuilma Suomen maata. Jo kuuluu tuulen puhallus, pian
on se "sysäävä huonettamme." Onko huone kestävä? Kaikki riippuu
siitä, onko se perustettu tuolle kukistamattomalle Kristus-kalliolle,
vai eikö? Turhat ovat ihmisvoiman heikot ponnistukset rakentaa
suojelusmuureja "huoneellemme", pirstaleina rajuilma ne kaikkiin
ilmoihin hajoittaa, eivätkä asetu tuulet heti, sillä nyt on Herran
koetusten aika. Jollei huone itse kestä, niin täytyy meidän kukistua
sen kanssa. -- -- "Älkäät luottako teitänne valheesen, sanoen:
tässä on Herran temppeli, tässä on Herran temppeli, tässä on Herran
temppeli, mutta parantakaat todella teidän elämänne ja menonne,
-- -- -- niin minä tahdon antaa teidän asua tässä paikassa" kuuluu
Herran todistus. Hän tuntee vielä tämän paikan. Hän muistaa
mitenkä täällä kaukaisessa Suomessakin totuuden sana monesti pääsi
vaikuttamaan ihmisten sydämmissä, taivuttaen heitä uskon töitä
tekemään. Vielä huone, Herran huone seisoo "kalliolla", vaikka
syntimme ovatkin sitä saastuttaneet; häväisseet. Herra vaatii meitä
sitä puhdistamaan. Itse emme sitä voi, mutta Hän tarjoutuu meissä ja
meidän kauttamme toimittamaan niitä Jumalan töitä, jotka turvaavat
Suomen tulevaisuutta. Oi, nöyrtykäämme siihen, tehkäämme semmoinen
parannus, joka on Hänelle otollinen, niin ei Hän ota valtakuntaansa
meiltä pois!

Jollei Suomessa löytyisi niitä, joiden sydämmissä Jumalan valtakunta
on, niin olisi perikatomme varma. Niiden tähden, jotka Herra täällä
vielä tuntee omiksensa, suojelee Hän Suomen kansaa. Ei maailma sitä
usko, vaan se päivä on tuleva, jona tämäkin raamatun totuus on niin
julki nähtävänä, ettei kukaan voi sitä kieltää. Noiden muutamien
vanhurskasten tähden, jotka Herraa palvelevat, ja niiden tähden,
jotka vielä kääntyvät Hänen puoleensa, viipyy viimmeinen suuri
tuomiokin, samoinkuin kaikki sitä valmistavat tuomiot näiden ihmisten
tähden ovat kurituksena vain, vaan eivät lopullisena rangaistuksena.
Onnellinen se kansa, jossa löytyy paljon semmoisia kansalaisia! Sen
keskuudessa rakentaa moni Jumalassa tehty työ salpoja turmeluksen
tulvalle, siten viivyttäen Herran tuomioita ja lieventäen Hänen
vanhurskautensa iskuja. Noiden hurskasten tähden säästyy moni
kaupunki ja kylä, moni seutu ja talo, joka jo olisi kypsynyt Jumalan
lopulliselle rangaistukselle. Heidän rukouksensa kokoo lukemattomat
enkelit suojelemaan isänmaata, ja jos Jumala semmoista kansaa lyökin,
niin Hänen armonsa parantaa haavat. Suuri on rukouksen voima, suuri
Jumalan valtakunnan salaisuus!

Ilolla seuraa kristitty kaikkia niitä yrityksiä, joiden tarkoituksena
on hyvän edistäminen ja pahan estäminen hänen isänmaassaan. Jos kohta
niitä kaikkia ei voikaan sanoa "Jumalan töiksi", ne kun eivät ole
elävän uskon hedelmiä, niin ne kuitenkin ovat siunaukseksi kansalle
samoihin määrin kuin ne vaikuttavat kristinuskon palveluksessa.
Etenkin viimme aikoina on Suomessa tehty paljo tämmöistä työtä.
Viittaamme tässä ainoastaan raittiusliikkeesen, joka on tuottanut
niin paljon hyvää köyhälle maallemme. Mutta yksi työ vain turvaa
sanan syvemmässä merkityksessä Suomen tulevaisuutta, ja tämä työ on
Jumalan työ. Ainoastaan se, joka on altis antamaan koko sydämmensä
Herralle, kelpaa tätä työtä tekemään. Me olemme kutsutut taistelemaan
kaikkea pahaa vastaan, edistämään ennen kaikkea sitä valtakuntaa,
jonka perustukset eivät milloinkaan horju. Jos tämä valtakunta
säilyy isiemme maassa, niin on Suomi kukistamaton, vaikka kuinka
toivottomalta tulevaisuutemme sitten maailman silmissä näyttäisikin.
Jumala itse on kutsunut Suomen kansan edistämään tätä valtakuntaa,
omalla kielellään virittämään Hänen kunniansa kiitosta täällä, pohjan
kylmillä perillä. Ei salli Hän kenenkään estää sitä täyttämästä
tätä suurta tehtävää, jos vain se ei itse siitä luovu. Menneiden
aikojen kokemus ja ennen kaikkea Jumalan sanan horjumattomat
lupaukset takaavat tämän totuuden. Maailman vaatimusten mukaan olemme
rehellisesti työtä tehneet; -- joka toisin puhuu hän valehtelee.
Mutta jos kysytään noita "Jumalan töitä", niin kuuluu arvostelu
toisin. Ei auta meitä maailman kiitos, jos sen saisimmekin, ja vielä
vähemmän oma kerskaus. Jumala, eikä kukaan muu, on tuomarimme --
Hänen kädessään on tulevaisuutemme. Herätkäämme siis turhien luulojen
unesta Hänelle syntimme tunnustamaan ja Häneltä apua rukoilemaan.
Jos niin teemme, niin Hän antaa meille viisautta tietämään, mitkä
työt ovat Hänelle otolliset, ja voimaa niitä tekemään. Oi, että
kasvaisi tuon Herran pienen sotajoukon usko, toivo ja rakkaus -- sen
joukon, joka täällä Suomessa vielä taistelee Jumalan valtakunnan
puolesta; oi, että kansalaisemme yhä lukuisammin siihen sydämmestään
liittyisivät, hyljäten omat tekonsa, jotka eivät pysyväistä onnea
voi tuottaa! Silloin ei enää epäröiden Suomessa kysyttäisi, "mitä
meidän pitää tekemän, että taitaisimme Jumalan töitä tehdä?" vaan
niitä _tehtäisiin_ Herran voimalla siunaukseksi isänmaalle, sen
tulevaisuuden horjumattomaksi turvaksi.

    "Kysykäät Herraa ja Hänen voimaansa,
      Etsikäät alati Hänen kasvojansa!"
        "Muistakaat Hänen ihmeellisiä
          töitänsä, jotka hän tehnyt
            on, hänen ihmeitänsä
              ja hänen sanojansa".

                 Ps. 105: 4-5.



"Miksi pakanat sanovat: kussa on nyt heidän Jumalansa?"

Ps. 115: 2.


Kärsimisen salaisuuteen ei ole ihminen altis silmäänsä luomaan. Ja
kuitenkin säteilee juuri tästä salaisuudesta Golgathan risti, jossa
Jumala tarjoo taivaan autuutta Aadamin langenneille, kadotukseen
tuomituille lapsille! "Valkeus paistaa pimeydessä, jota ei pimeys
käsittänyt." Mutta vaikka ihmiset kaikkina aikoina ovatkin koettaneet
ja yhä edelleen koettavat muuttaa kyynelten laaksoa ilon ja riemun
kodiksi, ei ole se milloinkaan siksi muuttuva. Kärsimisen leima
on vain yhä selvemmin näkyvä kaikkialla maailmassa, kunnes se
ijankaikkisesti kuluttavana tulena on kohtaava kaikkia, jotka eivät
täällä ole tahtoneet kärsiä Kristuksen kanssa. Mutta sanomattomana
kirkkautena on tämä leima säteilevä niissä, jotka ovat "pitäneet
Hänen kärsivällisyytensä sanan", "kun Hän maan piirin vanhurskaudessa
tuomitsee."

Miten pintapuolinen on monesti Jesuksen tunnustajainkin käsitys
kärsimisen salaisuudesta! Kuinka alttiit ovat hekin pitämään
vain maallista onnea ja menestystä Jumalan armon osotuksina,
miten vaikea on usein heidänkin perehtyä siihen totuuteen, että
juuri Jumalan lasten täytyy paljo kärsiä! Kun heidän hyvin käy,
kehottavat he toisiaan Herraa kiittämään, vaan harvoin he sitä
tehdessään nöyrtyvät tunnustamaan: epäilemättä on meillä niin vähän
kärsimisiä siitäkin syystä, ettei heikko uskomme kestäisi sitä
sulatusta, jossa nuo suuret uskonsankarit kehittyivät kirkkaudesta
toiseen. Ja löytyypä toinenkin syy, jonka vuoksi meidän aikamme
säästetyt kristityt niin vähän kärsivät, ja siitä puhutaan vielä
vähemmin. Jos Jesuksen opetuslasten tunnustus olisi semmoinen,
kuin se oli marttyyriaikakauden jaloina päivinä, jolloin roviot ja
vankilat kaikuivat Jumalan ylistyksestä, niin olisi myöskin heidän
maallinen asemansa aivan toinen, kuin se nyt on. On kyllä totta,
että kristinusko monessa suhteessa on muuttanut maailman olot,
vaan maailma on kuitenkin maailmaa, ei se laatuaan ole muuttanut,
jos kohta se paremmin kuin ennen salaakin Kristus-vihaansa. Jota
uskollisempi kristitty Hänelle, joka meidät omalla sydänverellänsä
osti Jumalalle, sitä enemmän muuttuu hänen elämänsä myöskin ristin
Herran elämän kaltaiseksi. "Vanhurskaalle tapahtuu paljo pahaa"
todistaa raamattu, "mutta Herra hänen kaikista niistä päästää." --
Poista, Herra, luulojen sumut ja epäuskon pettävät unelmat, jotka
estävät meitä käsittämästä kärsimisen salaisuutta, ja näkemästä sitä
kirkkautta, joka säteilee Sinun rististäsi!

Apostoli lausuu: "mikä kiitos se on, jos te pahain tekoinne tähden
piestään, ja te kärsitte? Mutta koska te hyvin teette ja kuitenkin
vaivataan, ja te sen kärsitte, niin se on armo Jumalan edessä."
Kiitosta emme ansaitse, meidän täytyy nöyrtyä tuohon ryövärin
tunnustukseen: "me saamme mitä meidän pahat tekomme ansainneet ovat".
Ken meistä on oikeutettu toisin tunnustamaan, nähdessään Herran
vanhurskaudessa rankaisevan Suomen kansaa? Kuka on syytön, ken on
Herran mielen mukaan nuhteettomasti isänmaata palvellut? -- -- Armon
Jumala, "anna meille meidän syntimme anteeksi!" -- --

Lausuessaan opetuslapsilleen: "menkäät ja opettakaat kaikkea
kansaa, ja kastakaat heitä nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen, ja
opettakaat heitä pitämään kaikki, kuin minä olen teille käskenyt",
Jesus kyllä antoi pelastuksen sanoman tarjottavaksi jokaiselle
ihmiselle, vaan hyvin Hän tiesi, etteivät suinkaan kaikki ottaisi
vastaan Hänen armoaan. "Monta on kutsuttu, vaan harvat ovat valitut"
on Hän itse lausunut. Kaikkien aikojen kokemus todistaa samaa. Pieni
on Jesuksen tosi opetuslasten luku kaikkialla aina ollut, ja pieni
on se semminkin meidän aikoinamme, jos sitä vertaamme tämän maailman
lasten lukemattomaan joukkoon. Kaikissa kansoissa, joille evankeliumi
on julistettu, on taivaan valtakunta vaikuttamassa. Jumalallisen
totuuden voimalla se lähestyy ihmisiä, pyytäen tehdä heitä valkeuden
lapsiksi. Onnellinen se kansa, jonka keskuudessa jumalallinen
totuus vaikuttaa! Kärsiminen painaa siihen leimansa, mutta usko ja
toivo säteilee sen katseesta, ja sen voima on murtumaton. Niihinkin
kansalaisiin, jotka ovat kaukana Herrasta, vaikuttaa arvaamattoman
suuressa määrässä tuo Jumalan valtakunnan läheisyys, estäen heitä
kokonaan turmeltumasta ja tehden heitäkin osallisiksi kärsimisistä,
joita kokematta ei mikään kansa ajan pitkään voi pysyä elossa.

"Joka hyvin tekee ja kuitenkin vaivataan" hän riemuitsee
kovimmassakin ahdingossa, sillä hän kärsii totuuden tähden. Herran
antama marttyyrikruunu täyttää sydämmen sanomattomalla ilolla. Mutta
levotonna tykkii Suomen kansan sydän, sillä se kärsii synnin tähden.
Vaan tämäkin on armoa, vaikkei se vaivan kestäessä armolta tunnu. Oi,
jos sen myöntäisimme, niin valmistaisi sama Herra, joka meitä nyt
vanhurskaudessa lyö, Suomelle armoa verratonta. Kärsimisen koulussa
kasvavat kansat suuriksi, jos nöyrtyvät Jumalan väkevän käden alle.
Myötäkäymisen lihavassa maassa karttuu synti, ja synti on kansan
ainoa todellinen onnettomuus. Kaikkien aikojen kokemus tukee tätä
Jumalan sanan niin monesti terottamaa totuutta. -- -- Jo alkoi nuori
Suomi kevytmielisesti iloita isien haudoilla, muistamatta heidän
varoituksiaan. Se vieraantui itsensäkieltämiselle ja kärsimiselle,
vaan tutustui nautinnoihin, joihin se yhä kevytmielisemmin antautui.
Kasvamistaan kasvoi Herrasta luopuneitten joukko, siinä nähtiin ennen
pitkää niidenkin lapsia, joiden jaloa saarnaa Suomen herännyt kansa
muutamia vuosikymmeniä sitten pyhää iloa sykkivin sydämmin kuunteli;
ja tämän maailman ilosäveleitä virittää moni, joka lapsena kuunteli
vanhempansa, noiden valittujen opettajain sanankuulijain, "veisaavan
Herralle armon kautta heidän sydämmissään." -- "Palajatkaa,
palajatkaa" kuului Herran varottava ääni, vaan harvat sitä kuulivat:
yhä suruttomammaksi kiihtyi synnin ilo. Vaan ei hyljännyt esi-isien
uskollinen Jumala nytkään Suomea. Hän tarjosi eksyneelle armonsa
apua, mutta armo oli vanhurskautta, apu kärsimisen kalkki. Onko
nautinnoihin harjaantunut sukupolvi tämä kestävä sitä hyväksensä
käyttää, niinkuin esi-isät kestivät? Paljon on isänmaa menneinä
aikoina kärsinyt synnin vuoksi, paljon vanhurskaudenkin tähden.
Me olemme kauan rauhassa nauttineet tämän kärsimisen siunatuita
hedelmiä. Kun jälleen synkistyi tulevaisuuden taivas, niinkuin se
monesti ennenkin pilviin peittyi, kysyy armas Suomi-äitimme meiltä,
myötäkäymisensä päivinä kasvattamiltaan pojilta ja tyttäriltä: mitä
olette te alttiit; kärsimään minun puolestani? Ja vielä painavampi
on Jesuksen kysymys: "voitteko juoda sen kalkin, jonka minun pitää
juoman?" ja tämä kysymys koskee kaikkia, jotka tahtovat Hänen
opetuslapsiaan olla. Vakaa on ajan vaatimus! -- -- Herra, katso
armossa heikkouteemme, riennä meitä auttamaan, jotta kärsimisemme
olisi Sinulle kunniaksi ja isänmaallemme siunaukseksi!

    "Autuaat ovat murheelliset;
         sillä he saavat
         lohdutuksen."

          Math. 5: 5.



"Herra, kenen tykö me menemme, sinulla on ijankaikkisen elämän sana?"

Joh. 6: 68.


Korkealla liehuu ajan lippu, ja kerskaten kaikkialla sanellaan: ei
ole ihmiskunta milloinkaan ennen niin nopein askelin edistynyt, yhä
täydellisemmäksi se kehittyy, yhä onnellisemmaksi se pääsee. Mutta
miten vieraantunut kristikunta onkin Jumalan sanan ennustuksille,
kuuluu kuitenkin vielä siellä täällä huokaus "tule pian Herra Jesus",
todistaen että niitäkin löytyy, jotka eivät ole alttiit ottamaan
osaa tuohon aikamme ylistykseen. Herran pieni joukko tietää, että
pimeyden ja valkeuden valtakunnan suuri taistelu likenee loppuansa,
ja haikein sydämmin se kokee, että Jumalasta luopuminen kaiken tuon
kiitetyn edistymisen uhallakin käy yhä yleisemmäksi kristikunnassa.
Muistaen Jesuksen sanoja "kun Ihmisenpoika tulee, löytäneekö hän
uskoa maan päällä?" rukoilee se Herralta apua, voidaksensa kestää
noita viimmeisten aikojen vaaroja, joista raamattu ennustaa ja joiden
enteitä se kaikkialla yhä selvemmin näkee.

Miten on Suomen kansa esiintyvä tuon ratkaisevan taistelun päivänä?
Senkin kutsui pelastuksen Jumala valtakuntansa palvelukseen, ja
vaikka Hän sille tarjosi tämän armon myöhemmin kuin useimmille
Euroopan kansoille, kirkastui sille paremmin kuin monelle muulle
Herran kansoille määräämä korkea päätehtävä. Vaikkei maailma siitä
mitään tiedä, toteutui Suomenkin kansan suhteen ainakin joskus
Jesuksen ennustus "viimmeiset tulevat ensimmäisiksi." Vaan älkäämme
menneiden päivien voittoihin turvatko: me tarvitsemme uutta
armoa joka aika, semminkin nyt, kun Herran suuri seulomisenhetki
likenemistään likenee. -- Herra, ole meille armollinen Sinun nimesi
tähden!

Jota nähtävämmin Jesuksen vaellus maan päällä ilmaantui kärsimisenä,
jota selvemmin Hän viittasi uhrikuolemaansa, sitä pienemmäksi
supistui Hänen opetuslastensa joukko. "Tahdotteko te myös mennä
pois?" kysyi Hän siihen aikaan noilta kahdeltatoista, sillä hyvin Hän
tiesi, miten vaikea heidänkin olisi seurata Häntä tuohon viimmeiseen
suureen taisteluun. Tämän maailman ruhtinas kokosi sotajoukkonsa
Herraa vastaan, estääksensä totuuden voittoa, ja valheen pettäminä
kokoontuivat ihmiset joukottain hänen lippunsa ympärille, mutta
opetuslasten pieni joukko todisti: "Herra, kenen tykö me menemme,
sinulla on ijankaikkisen elämän sana?" On kyllä totta, että tämä
joukko sulatuksen kuumimmassa helteessä horjui, hajoitettiin, pakeni
-- vaan Herran ylösnousemisen voima kokosi sen jälleen. Kun se sitten
Helluntaipäivän aamukoitossa esiintyy taistelutantereella, huomaa
jokainen koko sen käytöksestä, ettei se ole luopuva taistelusta,
ennenkuin se on täyttänyt maanpiirin Jumalan kiitoksella, niinkuin
vesi peittää meren pohjan.

Samoinkuin Jesuksen Kristuksen valtakunnan perustaminen maan päällä
edellytti taistelua, niin on tämä valtakunta kaikkina aikoina
levinnyt ja kehittynyt ainoastaan kovan taistelun kautta, ja tämä
taistelu on kiihtyvä yhä kovemmaksi, jota pitemmälle aika joutuu.
Raamattu ennustaa viimmeisten aikojen vaaroista, ja nämä ennustukset
toteutuvat toteutumistaan. Aavistaen kovia aikoja, luopuvat
useimmat ristin Herraa seuraamasta; tyytymättöminä Hänen lihaa ja
verta masentavaan kuljetukseensa, hylkäävät he joukottain Hänen
kärsivällisyytensä sanan. Häiriö karttuu, uusia mukavampia teitä
keksitään, kun ristin Herran tie, jota Hänen sotajoukkonsa tulee
vaeltaa, kapenemistaan kapenee.

Levotonna aaltoilee tuo suuri kansanmeri ajan syysmyrskyissä?
Se viskaa vihansa kuohua Kristus-kallioa kohti, koettaen sitä
syöstä alas. Mutta kallio on kestävä, eikä joudu yksikään hukkaan,
joka sillä kalliolla seisoo. -- -- Vaan miksi koettaisimme
heikoilla vertauksilla kuvata, miten turha maailman taistelu
Kristuksen valtakuntaa vastaan on? -- Joka etsii ymmärrystä oikein
käsittääksensä tätä kysymystä, hän tutkikoon Jumalan sanan valossa
Herran seurakunnan menneitä vaiheita. Miten kukistamattomana
esiintyy tässä valossa Jesuksen Kristuksen taisteleva valtakunta
kaikkina aikoina! Ja kuitenkin horjuu Herran tosi opetuslastenkin
usko, taistelun kiihtyessä! Se tarvitsee uutta armoa joka hetki,
sillä muutoin se joutuu kokonaan haaksirikkoon. Eikä kiellä Herra
siltä armoansa. Hän tukee sitä vielä tänä päivänä tuolla vakaalla,
luottamukseen kehottavalla kysymyksellään: "tahdotteko te myös mennä
pois?" Kaikkialla, missä Hänen opetuslapsiaan löytyy, kuuluu tämä
kysymys. Autuas se, joka Pietarin kanssa siihen vastaa: "Herra, kenen
tykö me menemme, sinulla on ijankaikkisen elämän sana!"

Meiltäkin, köyhän Suomen asukkailta, kysyy Jesus juuri näinä
koetuksen aikoina: "tahdotteko te myös mennä pois?" Ihmeellisesti
on Hän johdattanut kansamme vaiheita menneinä aikoina, ja yhtä
ihmeellinen on Hänen armonsa meitä kohtaan vielä nytkin. Ei Hän
sallinut meidän suruttomina jatkaa tuota kevytmielistä matkaa, johon
ihmiset täälläkin, Jumalasta luopuneen ajanhengen pettäminä, yhä
yleisemmin alkoivat ottaa osaa: Hän peitti pilvillä tulevaisuutemme
taivaan, vaatien meitä ajattelemaan "mitä meidän rauhaamme sopii."
Onko Herra saavuttava armonsa tarkoituksen, onko Suomi nöyrtyvä Hänen
väkevän kätensä alle? Pelastuksen tie on ristin tie. Onko kansamme
tyytyvä sitä vaeltamaan, uskossa paeten Herran "kärsivällisyyden
sanaan?" Onko se näinä koetuksen aikoina oppiva tunnustamaan: "Herra,
kenen tykö me menemme, sinulla on ijankaikkisen elämän sana?" Surun
aihetta meillä kyllä on, sillä suuri on syntivelkamme; mutta sureeko
Suomi Jumalan mielen mukaan? Raamattu todistaa: "se murhe, joka
Jumalan mielen jälkeen tapahtuu, saattaa katumisen autuudeksi, jota
ei yksikään kadu." Sitä surua Hän tahtoo vaikuttaa kaikissa Suomen
kansalaisissa, kun Hän vanhurskaudessa meitä lyö. Vaan miten yleinen
on isiemme maassa nykyään "maailman murhe," ja se "saattaa kuoleman!"
-- Herra auta, Herra armahda!

Älköön Suomi siitä epätoivoon sortuko, että maallisessa suhteessa
voimallisemman kansan edustajat kilvan vaativat meitä luopumaan
isiemme perintöä hoitamasta ja kartuttamasta: tulevaisuutemme määrää
Herra, eivätkä ihmiset. Älkäämme epäilkö Herran tarkoitusta, vaikka
köyhä on maamme ja pieni sen kansa! Hän on kutsunut Suomenkin kansan
valtakuntansa edustajaksi. Kalliit ovat Hänelle noiden heränneiden
isien lapset, vaikka paljon ovatkin rikkoneet. Jos Suomi nöyrtyy
syntinsä tunnustamaan, jos se voittaa viimmeisten aikojen kiusaukset,
joiden uhriksi ihmiset kristikunnan emämaissa yhä lukuisammin
joutuvat, on sen tehtävä oleva suuri! Ei Herra valitse aseitansa
ihmisten tavoin. Kirjoitettu on: "ne kuin heikot ovat maailman edessä
on Jumala valinnut, että hän väkevät häpiään saattais." -- -- --

Jo palajaa aurinko vähitellen jälleen lämmittämään kylmää maatamme.
Suomen kansa alkaa odottaa kevään tuloa. Kun lumi sulaa metsissämme
ja järvemme vapaina aaltoilevat -- onko silloin kevät myöskin
sydämmissämme? Herra yksin sen tietää. Kaikki riippuu siitä, saako
Hän meissä vaikuttaa sitä parannusta, jota Hänen sallimansa koetukset
tarkoittavat, vai täytyykö Hänen lyödä vielä kovemmin -- tahi
kokonaan jättää meidät turmeluksemme eloja niittämään. Varjelkoon
Herra armossa Suomea semmoisesta katovuodesta, sillä sitä se ei
kestäisi! -- -- --

       *       *       *       *       *

"Jumala! me olemme korvillamme kuulleet, meidän isämme ovat meille
luetelleet, mitäs heidän aikanansa ja muinoin tehnyt olet." Suuri
on Sinun armos Suomen köyhää kansaa kohtaan aina ollut, suuri se
vielä nytkin on! "Ei meille, Herra, ei meille, vaan sinun nimelles
anna kunnia, sinun armos ja totuutes tähden!" Meillä on syntiä vain,
vanhurskautemme on kuin saastainen vaate, vaan älä meitä vielä
hylkää, riennä meitä auttamaan, sillä me olemme sangen viheliäisiksi
tulleet. Anna meille Pyhä Henkesi, särje kovat sydämmemme ja opeta
meitä hengessä ja totuudessa rukoilemaan: anna meille meidän syntimme
anteeksi. Vanhurskas Jumala, kukista kaikki yritykset, jotka tahtovat
turmella rakasta Suomeamme. Me olemme heikot, ole Sinä väkevä meissä!
Varjele Suomen Siionia! Kylvä sen saarnatuoleilta elämän sanaa, jotta
kansamme paremmin kuin nyt oppisi tuntemaan Hänen, joka yksin on
"tie, totuus ja elämä." Valaise hallitsijamme ja auta häntä Sinun
pelvossasi valvomaan totuuden ja oikeuden pyhyyttä isiemme maassa!
Vuodata Suomen nyt kokoontuneisin säätyihin se rukouksen henki, joka
etsii ja saa viisautta ja voimaa Sinulta! Armahda, Herra, kaikkia
Suomen kansalaisia -- niitäkin, jotka eivät Sinua tunne. Opeta
meitä kaikkia tyytymään Sinun kuljetukseesi, ylistämään Sinun pyhää
nimeäsi näinäkin koetuksen aikoina! "Herra kenen tykö me menemme?
sinulla on ijankaikkisen elämän sana." Kirkasta se meille tämän
talviyön pimeässä, jotta oikein ymmärtäisimme, että "kaikki Sinun
tiesi ovat armo ja totuus niille, jotka Sinua pelkäävät." Valmista
nimellesi täällä särjettyjen sydänten kiitosuhri todistukseksi, että
Sinä olet meidät valinnut "kansaksesi ja laitumesi lampaiksi," ja
että Sinä meitä vielä tahdot käyttää kukistamattoman valtakuntasi
palveluksessa. -- Herra, Sinä olet meidän linnamme, me turvaamme
Sinuun! Amen.

    "Autuas on se kansa, jonka
       Jumalana on Herra."

         Ps. 144: 15.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sureeko Suomi Jumalan mielen mukaan? - Muutamia Raamatun kysymyksiä nykyisiin oloihin" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.