Title: Saaristosta - Kuvia suomalaisten saaristolaisten elämästä
Author: Ivalo, Santeri
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Saaristosta - Kuvia suomalaisten saaristolaisten elämästä" ***


SAARISTOSTA

Kuvia suomalaisten saaristolaisten elämästä

Kirj.

SANTERI IVALO



WSOY, Porvoo, 1903.



SISÄLLYS:

    I. Sinnepäinhän on minunkin matka.
   II. Satu särmäisestä rantakalliosta.
  III. Rauhoitusalueet.
   IV. Kiuskerissa talvella.
    V. Jäykistyneet sormet.
   VI. Hailiapaja sunnuntaina.
  VII. Hylkeenpojan leikki.
 VIII. Kaislikon rinnassa.
   IX. Eräs joulukuun retki.
    X. Käynti Hanhikivellä.
   XI. Pantsu.
  XII. Kalat nuotassa.



I.

SINNEPÄINHÄN ON MINUNKIN MATKANI.


-- Siis todellakin aiot lähteä hiihtämään merelle, Antti?

-- Eihän sinne majakkaan muuten nyt pääse.

-- Mutta tuuli kiihtyy, luuletko jäitten pysyvän paikoillaan?

-- En tiedä, mutta eihän tässä epäileminenkään auta...

Tämä keskustelu tapahtui eräänä talviaamuna muutaman Suomenlahden
ulkosaaristolaiskylään kuuluvan talon pihalla. Nuori mies korjaili
siinä, jo matkapuvussa ja laukku olalla, suksiensa näystimiä juuri
hiihtämään lähtiessään. Vanha kalastaja häntä varoitteli lähtemästä;
muu talonväki seisoi viluissaan siinä ympärillä. Kaikkien katseet
tähtäsivät lumenpeittoiselle selälle: sikermä pieniä, matalapuisia
saaria rajoitti siellä näköalan, mutta muutamain lomitse kumotti
kumminkin jo rajaton, aava, valkoinen meri. Se oli Suomenlahden ulappa,
ja sinne aikoi nyt nuori mies yksin hiihtämään. Hän asetti jo sukset
hangelle, otti seinän vierustalta sauvansa, joista toisena oli tukeva
tuura, mutta jäi vielä hetkeksi sauvainsa varaan seisomaan. Vakava ilme
oli hänen terävässä katseessaan, kun hän tuokioksi pyörähti tuuleen
päin, joka heilutti pihalla seisovain naisten hameitten liepeitä ja
leyhytti vanhan kalastajan partaa.

Kalastaja seurasi lähtevän liikettä silmillään ja varoitti vieläkin:

-- Tällä tuulella on voimaa siellä ulkona selällä. Pauketta sieltä jo
on kuulunut, jää on äännellyt sillä äänellä, joka sillä on, kun se
rupeaa elämään.

Antti ei vastannut, liikahtamatta seisoi. Hän oli pari päivää sitten
lähtenyt kotoaan, kaukana meressä olevasta Somerin saaresta
mantereelle. Somerissa hän oli majakan vahtina, ja siellä oli hän,
niinkuin muukin majakkaväki, ollut vankina koko talven joulun alta
asti, jolloin sinne viimeiset talvimuonat oli tuotu. Tavallisuuden
mukaan meri oli nytkin kevättalveen asti ollut Somerin ympärillä jäätön
ja vapaa -- tämä osa Suomenlahtea menee harvoin umpinaiseen jäähän, --
mutta nyt maaliskuulla meri oli kovien pakkasten ja tyynten ilmain
aikana täälläkin jäätynyt vahvaksi. Silloin oli Antille tullut asiaa
mantereelle. Hänen nuori vaimonsa oli sairastunut eivätkä riittäneet
siihen tautiin majakkaväen vanhat taidot ja kotilääkkeet. Meren
jäädyttyä Antti oli senvuoksi päättänyt lähteä hiihtämään mantereelle,
lääkäriä puhuttelemaan ja lääkkeitä saamaan. Tällaisen retken hän oli
tehnyt ennenkin -- vaikk'ei yksin -- oli hiihtänyt tuon viiden
peninkulman meritaipaleen mantereelle, jota ei majakkaan
kumottanutkaan, ja taas takaisin, ja hyvin oli käynyt. Pahin vaara
siinä uhkasi, jos nousisi myrsky ja jää lähtisi liikkeelle, siten
katkaisten paluutien. Mutta Antti uskalsi senkin uhan, lähti yksin
matkalle, ja hyvin hän mantereelle saapuikin. Nyt hän oli palaamassa
saareen, yön hän oli levännyt saariston viimeisessä talossa, ja nyt
olisi ollut painuttava merelle.

Tekeekö se nyt juuri pahimmoilleen hänelle sittenkin tenän? Tuuli, tuo
nukkuvan aavikon vaarallinen herättäjä, kohisi kumeasti saaren
matalassa petäjikössä ja vinkui lakeutta pitkin. Vielä oli taivas sees,
hattaroina vain liikkuivat pilvet, tuiskua ei toki tarvinnut pelätä.
Mutta kestikö jää paikoillaan vai saiko myrsky sen revityksi irti ja
ajetuksi kulkusalle...?

Sitä ajatteli nuori mies sauvoihinsa nojaten ja tähystellen kohti
talven harmajata taivaanrantaa. Pitäisikö totella varoittajain neuvoa
ja jäädä taloon tyyntä odottamaan...? Siitä tulisi pitkä odotus, tukala
odotus. Ja ehkäpä juuri sillä välin, päivän tai parin perästä vasta,
jää todellakin irtautuisi -- silloin hän joutuisi sinne viikoiksi
viipymään, kenties kuukausiksi, -- heti lähtien olisi ehkä hyvin
ehtinyt kotiin. Ei, Antilla ei ollut lupaa olla niin kauan poissa
majakasta, eikä hän voinut olla. Siellä saarimajassa odottaa sairas
vaimo miestään, odottaa tuskallisena, pelko sydämessään, pahin pelko
siitä, miten yksinäisen hiihtäjän käy. Se huoli riuduttaisi potevan
viimeiset voimat, jos ei miestä kotiin rupeaisi kuulumaan, jos puhe
leviäisi, että liekö eksynyt tai halkeamaan uponnut...

-- Ei auta odottaa, matkalle täytyy painua.

Sen hän virkkoi ikäänkuin vastaukseksi vanhalle kalastajalle, vaikk'ei
hän, omiin mietteisiinsä kun oli vaipunut, tätä ollut ehtinyt paljon
kuuntelemaan.

-- Sittenkin? lausui kalastaja.

-- Niin, tuuli kiihtyy, sen edestä pois.

-- Tuuli kiihtyy! Kun olisi se Jussi edes kotiin ehtinyt, hän toki
olisi sinua lähtenyt edes ulkoluotojen yli saattamaan.

-- Kiitos, en ehdi nyt häntä odottaa. Hyvästi.

Ja hän nyökäytti jäähyväiset talon väelle, työnsi suksensa solumaan
alas saaren loivaa rinnettä ja käänsi ne jäälle ehdittyään etelää
kohden, suoraan merelle. Ja verkalleen mutta varmasti, taakseen
vilkumatta, hän viiletti sitä luotosikermää kohti, joka kehyksenä
rajoitti näköalan merelle päin. Saarelaiset jäivät vielä hetkeksi
törmälle hänen jälkeensä katsomaan, seisoivat siinä vakavina ja
liikkumattomina sanaakaan puhumatta, tuulen repiessä naisten helmoja ja
vanhan kalastajan tuuheaa partaa. Siinä seisoivat, kunnes hiihtäjä
luotojen yli ehti ja niiden taa hävisi, -- suora latu jäi vain
merkitsemään hänen tietään. Silloin he kääntyivät ja palasivat tupaan.

       *       *       *       *       *

Mutta kauan he eivät olleet ehtineet tuvassa olla, kun jo talon nuori
kotivävy, Jussi, joka aamutuimaan oli käynyt pyydyksillään, saapui
kotiin.

-- Jää repeilee koillisen kulmalla, hän kertoi ensi sanoikseen. --
Railoja näkyi jo siellä päin.

Tuvassa olijat säpsähtivät. Siis oli jo tapahtunut tai
tapahtumaisillaan se, mistä he juuri nuoren majakkamiehen kanssa olivat
puhuneet.

-- Ja Antti lähti juur'ikään hiihtämään Someriin, virkkoi vanha
kalastaja miltei valitellen.

-- Merelle... onko hän jo matkalla?

-- Äsken hiihti ulkoluotojen poikki.

Jussi oli karahtanut pystyyn. Joku naisväestä koetti selittää:

-- Mutta kenties hänellä jo oli railo vastassa, ehkei hän ehtinytkään
merijäälle.

-- Ehti se, etelämpää ei ollut vielä jää irti. Mutta nyt se kai jo on
-- parahiksi ehti mies kulkevalle lautalle.

-- Eikä luultavasti tiedä siitä itse mitään.

-- Mutta hänelle on siitä tieto vietävä, -- vielä on aikaa.

Nuori mies oli jo ehtinyt riisua saappaansa, mutta nopeasti hän ne taas
riuhtaisi jalkaansa, kiinnitti vyön turkkinsa ympäri ja hiihti jo
seuraavassa tuokiossa rinnettä alas Antin äskeistä latua myöten.

-- Saatko yksin veneen vesille? huusi vanha kalastaja vielä hänen
jälkeensä.

-- Täytyy saada, vastasi Jussi porhaltaen jo kaukana selällä. Vinhasti
hän potki etukumarassa, ja lumi tuiskusi sauvain sommista.

Hetkinen kului, eikä häntä enää näkynyt. Tuvan väki oli taas rientänyt
törmälle hänenkin lähtöään katsomaan. Siinä he taas seisoivat, vakavina
kuin äsken, sanaakaan puhumatta, itsekseen vain kysellen, miten käy
autettavalle, miten auttajalle.

       *       *       *       *       *

Railo oli edessä, kun Jussi ehti ulkoluodon merenpuoleiselle rannalle;
jyrkästi oli siinä edeltähiihtäjän latu katkennut. Mutta kaukana
jäälakeudella, joka verkalleen eteni rannasta, näkyi mies tanakasti
hiihtävän eteenpäin, hiihtävän taakseen katselematta, -- eikä yltänyt
sinne ääni.

Saaristolaisilla oli talvikalastustaan varten ulkoluodoilla veneitä, ja
yhteen niistä Jussi viskasi suksensa. Ja nuoruutensa koko voimalla hän
kävi työntämään raskasta venettä alas kalliolta; jyskyen ja rytisten se
solui jäätikköä alas ja solahti kohisten railoon, joka tummana ja
kylmää huokuvana siinä avautui. Railo ei vielä ollut leveä, se oli kai
kohta Antin hiihdettyä haljennut. Hiljaa eteni suuri merijää, sitä ei
ollut vaikea tavoittaa. Rivakasti Jussi tempoi airoista, vaahtona
pärskyi jääkylmä aalto keulan edestä. Mutta mies eteni jäälautallakin
yhä kauemmas, mustana pilkkuna hän vain enää näkyi aavikolla.
Jännittäen voimansa soutaja kiskaisi jäälautalle veneensä, sivalsi
siitä suksensa ja rupesi taas jatkamaan äskeistä vinhaa hiihtoaan Antin
latua pitkin. Vähitellen lyheni välimatka, Jussi koetti huutaa, mutta
ääni ei tavannut vieläkään edeltähiihtäjää. Hän paransi yhä vauhtiaan,
taas lyheni välimatka, ja jo kuuli hiihtävä mies myötätuuleen
jäljestään huudon. Hän kääntyi, pysähtyi, tunsi tulijan ja älysi
samassa, mitä oli tapahtunut. Hän oivalsi asemansa ja tiesi, että Jussi
oman henkensä uhalla oli rientänyt häntä pelastamaan. Mutta hän ei
silti lähtenyt hiihtämään takaisin.

Hänen merijäälle ehdittyään ja rajatonta avaruutta kohti ponnistaessaan
koti-ikävä oli yhä kiihtynyt. Hän oli laskenut, että tällä kelillä ja
tällä myötäisellä hän kolmessa, neljässä tunnissa hiihtää kotiinsa. Ja
hän oli kuvitellut majakkamökkiin saapumistaan, sairaan vaimonsa luo,
jolle hän toi lohdutusta tulollaan ja lääkkeitä laukussaan;
hän oli nähnyt kotiväen kirkkaan ilon ja tuntenut kaikkien
turvallisuudentunteen. Nytkö tämä kaikki olisi katkaistava, nytkö
palattava takaisin railon taa mantereelle, odottamaan kuukausiksi
tilaisuutta päästä kotiin majakkaan. Parin tunnin matka vain ehkä enää
oli jäljellä...

Ei. Sillä välin kun Jussi hiljaisemmalla vauhdilla läheni, rupesi Antti
tuuralla takomaan avantoa jäähän. Hän tahtoi saada varmuuden siitä,
mihin päin lautta kulki, kaiken huomionsa hän nyt kiinnitti siihen,
tarkaten kompassin ja virran avulla kulkevan lautan suuntaa.

Jo vihdoinkin Jussi ehti läähättäen perille. Turkki oli auki, hiki
valui karvalakin alta.

-- Jää on irti, hän huusi hengästyneenä. -- Minulla on vene, joudu,
palaa saareen!

-- Maltahan...

-- Mutta tule jo. Railo levenee levenemistään.

-- Maltahan, tarkastan tässä, mihin päin jää kulkee.

-- Selällehän se kulkee, tiedäthän sen, suoraan selälle.

Antti oikaisihe verkalleen avantoon tähystämästä.

-- Suoraan selälle, niin tekee. Mutta sinnehän on minunkin matkani, jää
kulkee kohdastaan Somerin rantaa kohden.

Jussin silmät suurenivat, hän mykistyi tuokioksi.

-- Mitä, aiotko jäädä yksin liikkuvalle jäälautalle?

-- Aion hiihtää eteenpäin, majakkaa kohden.

-- Mutta jäähän on irti.

-- Siksi se viekin minut kotiini. Hiihdän eteläistä jääreunaa kohden,
silloin tapaan kiintojään... Suuri kiitos sinulle, Jussi, hyvästä
yrityksestäsi, ison vaivan näit minun vuokseni. Mutta palaa sinä
takaisin, ennenkuin lautta liian kauas kulkeutuu, -- kenties minä olen
yhtä pian kotonani kuin sinä.

Mutta Jussi ei tahtonut häntä jättää.

-- Sinullahan ei ole venettäkään.

-- Ei ole, mutta on sukset.

-- Entäpä jos tuuli kääntyy, käännähtää vain vähän idän puolelle.
Lautta vie sinut ohi Somerin, vie Inkerin rannalle tai hiiteen asti
Itämerelle. Taikka se särkyy ulkoluotoihin, katso, myrsky kiihtyy, jää
murskautuu kappaleiksi, -- ajattele toki, Antti!

Omituinen kiilto oli nuoren miehen silmässä, kun hän vastasi:

-- Olen sitä jo ajatellut. Lautta voi kääntyä, sata muuta vaaraa voi
olla tarjolla. Mutta minä haluan nyt päästä kotiin. Katso virtaa
avannosta, me huristamme hyvää vauhtia Someria kohden. Minun täytyy
vain kiirehtiä lautan etelärannalle, että sieltä heti pääsen maihin
hyppäämään, kun lautta kohti laskee. Hyvästi, Jussi, nyt ei joudeta
enää miettimään. Kiirehdi sinäkin veneellesi -- kiitos vain!

Hän puristi avun tarjoajan kättä ja viiletti jo seuraavassa tuokiossa
täyttä vauhtia etelään päin, kohti ääretöntä aavaa tuntematonta,
ponnisti vinhemmin kuin äsken ja taakseen katsomatta. Edessä autio,
harmaja taivaanranta, niin toivoton ja rajaton, mutta hiihtäjä toivoi
sittenkin siitä kohta majakan tornin ja Somerin kunnaiden kuultavan.
Hän toivoi kotoisen rannan ehtivän vastaan, ennenkuin tuuli kääntyy,
hän toivoi ja ponnisti. --

Yksin seisoi avannon luona Jussi vielä kotvasen ja katseli ääneti
poistuvaa. Hän puisteli päätään, mutta ihailua oli samalla hänen
katseessaan. Se on uskaliasta matkaa tuo, sattumaksi se on luettava,
jos lautta retkellään tapaa juuri tuon pienen selällisen saaren eikä
kulje siitä oikealle eikä vasemmalle surmaksi yksinäiselle hiihtäjälle.
Pitää siinä olla mieltä miehen rinnassa, mutta kun on uskallusta, ehkä
on silloin onneakin...

Mutta hän muisti jo omankin kohtansa, käänsi suksensa pohjoiseen päin
ja lähti hiihtämään, pyrkimään veneelleen. Hidasta oli hiihto
vastatuuleen, kauan kesti railolle päästä, ja tämä oli jo kasvanut
suureksi seläksi, kun Jussi ehti veneelleen. Vielä hitaampaa oli
soutaminen vastaiseen jäätyneillä airoilla. Mutta Jussi ajatteli, että
tässä on toki mies matkansa määrääjänä, mantereen ranta on edessä, se
ei jää oikealle eikä vasemmalle...

Soutaessaan Jussi hievahtamatta seurasi katseellaan sitä pientä mustaa
pilkkua, joka tuolla kaukana etenevällä jäälautalla häämötti ja kävi
yhä hämärämmäksi talvipäivän harmaassa. Kohta ei näkynyt enää hämärää
pilkkuakaan, mutta yhä tähtäsi sinne soutajan katse. Hän kiskoi
vastaiseen kauan ja raskaasti, mutta väsymystä hän ei tuntenut, hänen
ajatuksensa olivat kiintyneet yhteen ainoaan kysymykseen:

-- Tapaako jäälautta Somerin pienen saaren Suomenlahden selällä vai
kulkeutuuko se myrskyn mukana särkymään vieraille luodoille? -- Vasta
kun kevät ehtii ja majakkaväki veneineen saapuu mantereelta muonaa
hakemaan, vasta silloin sen varmasti tietää.



II.

SATU SÄRMÄISESTÄ RANTAKALLIOSTA.


Mantereen puolella oli Hannukselan isännällä maansa ja talonsa, mutta
hän oli kumminkin vuosien varrella ostanut itselleen muutamia
saariakin, vieläpä aivan uloimmaisesta meren saaristosta. Sitä naapurit
olivat usein naureskelleet, sillä hyödyttömäthän hänelle nuo saaret
olivat, ajan haaskausta se vain oli, kun niissä täytyi käydä lampaita
keritsemässä tai heinää tekemässä. Mutta Hannuksela piti tässä asiassa
oman päänsä eikä välittänyt naapurien väitteistä. Joka kevät hän
lähetti lampaat saareen ja haetti ne taas syksyllä. Mutta sydänkesällä,
kun heinät olivat kotinurmilta tallessa, silloin hän teki aina koko
väkensä kera suuren retken ulkosaariinsa, sinne heinää tekemään,
marjoja poimimaan ja kalastamaan. Siellä oli saunan pahanen, jossa
silloin pari päivää, väliin useampiakin, yhteen mittaan asuttiin, --
kotoa hoiti sen ajan jonkun palvelijan kanssa emäntä, joka ei koskaan
saariin lähtenyt.

Mieluinen retkihän se oli varsinkin nuorelle väelle, mutta enin siihen
oli kumminkin isäntä itse innostunut. Hän valmisteli sitä jo
viikkokausia, ja viimeiset päivät ennen lähtöä hän oli melkein
rauhaton, niin hän sinne ikävöi. Ja kun rannassa tavaroita veneisiin
kerättiin, silloin hän oli vilkkaimmillaan, komenteli kuin päällikkö
joukkoaan ja istahti vihdoin melkein juhlallisena, silmä terävänä ja
jäsenet jäntevinä, peräsimeen, ohjaten suurta venettään tarkasti ja
varmasti aallokon halki ja luotojen lomitse.

Tämä hänen intonsa merelle ja saariston rakkautensa selitettiin
johtuvan hänen entisestä ammatistaan -- hän oli näet nuorempana ollut
merimies, palvellut halkojahdissa, joka kuljetti puita Pietariin. Oli
hän vihdoin itsekin aluksen omistanut. Se oli ollut niihin aikoihin,
jolloin kotiviinanpoltto Suomessa äsken oli lopetettu ja jolloin
kaikkiin rannikkoseutuihin salaa tuotiin Inkerin puolelta viinaa
paljon. Nuo halkojahdit sitä juuri kuljettivat ja niitä tulliveneet
vainosivat. Vielä kertovat vanhat miehet Hannukselankin olleen erittäin
rohkean ja kekseliään noita luvattomia lasteja tuodessaan, -- sitä ei
silloin pidetty rikoksena eikä minään, mies vain sitä uljaampi, ken
nokkelimmin osasi vartijat välttää ja eksyttää. Mutta hän oli sitten,
vielä nuorena miehenä, lopettanut tämän levottoman elinkeinon, mennyt
naimisiin, asettunut maanviljelijäksi mantereelle, raivannut peltoa ja
kuivannut soita ja kasvattanut ympärilleen taajan lapsilauman, jonka
nuoret vesat nyt vuorostaan hänen ympärillänsä ylenivät. Mutta vaikka
hän näin kolmen vuosikymmenen kuluessa oli jo aivan maatunut, hänessä
eli vielä pohjalla vankka meren rakkaus, ja se hänet vuosittain veti
näille saaristoretkilleen, -- niin syystä pääteltiin.

Ukko näyttikin veneessä heti karkenevan ja nuortuvan. Mutta sinne
ulommaiseen saunasaareen kerran päästyään hän oli luonteeltansa taas
hiljainen ja sävyisä, olipa melkein tavallista hiljaisempi ja
umpimielisempi. Hän antoi väkensä vapaasti hoitaa itsensä ja työnsä,
joskus hän vain neuvoi tytöille marjapaikkoja ja pojille
verkkomataloita, mutta itse hän ei koskaan lähtenyt mukaan. Yksikseen
hän käveli saaren alavia, meren huuhtomia rantoja pitkin tai kapusi
korkeille kallioille, joita vastaan laine loiskui, eikä tehnyt sen
enempää. Siihen kuluivat häneltä päivät; väliin hän lepäili tasaisilla
rantapaasilla päivän paahteessa, saattoi tuokioksi nukahtaakin
sammalelle jonkin tuulen matalaksi tuiverruttaman petäjän siimekseen,
mutta nousi kohta taas jatkamaan yksinäistä vaellustaan. Ateriain
ajoiksi hän ilmestyi saunalle, kehui kalakeittoa ja vetäytyi illallisen
syötyään aikaiseen nukkumaan. Mutta ennenkuin kukaan heräsi, kenties jo
heti puolenyön jälkeen, hän nousi, käveli saaren uloimmaiselle,
korkeimmalle kallionnokalle ja istahti siihen katselemaan, kun aurinko
verkalleen nousi meren sylistä ja tuuli ulapalla vähitellen heräili.
Siinä hän istui tuntikausia, liikahduttamatta jäsentäkään, päätään
kääntämättä.

-- Suolainen meri-ilma vahvistaa vanhaa miestä, hän virkkoi
selitykseksi niille, jotka uteliaina katselivat hänen laskeutumistaan
kallioilta. -- Tämä merituuli vaikuttaa, että pysyn terveenä koko
vuoden, se on nähkääs minulle nuoruuden tuoksua.

Niin hän kehui, ja kernaastihan se uskottiin. Mutta pojat iskivät
silmää toisilleen, sillä he tiesivät vähän tarkemminkin, miksi isäukko
juuri sillä kalliolla rakasti merituulta hengittää. Mutta he virkkoivat
vain:

-- Virkistäähän tämä meri meitäkin, mantereen lapsia, saatikka sitten
vanhaa merimiestä.

Niin kuluivat päivät saaressa. Olipa paistetta tai sadetta tai myrskyä,
se oli hänelle yhdentekevää, rantaretkensä hän silti säännöllisesti
teki. Ja kun poislähdön hetki läheni, kun marja-astiat olivat täydet ja
verkot otettiin vedestä ja toiset jo hätäilivät pois mantereelle,
silloin ukko keksi aina jonkin verukkeen, joka pakotti heidät viipymään
saaressa vielä seuraavaan aamuun. Ja sen yön hän vietti melkein
kokonaan ulkona, istuen merenpuoleisella kallionkielekkeellä, ja vasta
lähtövalmiiseen veneeseen hän sieltä saapui.

Mutta paluumatkalla, saaresta lähdettyä, hän taas oli entisellään,
toimelias ja puhelias isäntämies, rauhallinen ja varma. Ohjatessaan
taas venettään noiden monien saarien lomitse mantereelle päin hän
kertoi usein seuralaisilleen yhtä ja toista merimiesajoiltaan ja
retkiltään, kertoi katkonaisia muistoja, jotka liittyivät mikä mihinkin
ohikuljettavaan luotoon taikka etäämpää siintävään saaren poukamaan.

-- Tuolta karilta pelastimme kerran kolme ihmishenkeä. Venäläinen
parkki oli siihen myrskyssä ajautunut ja särkynyt säpäleiksi. Keulaa
oli vain enää vähän veden päällä, kun me tästä ohi purjehtiessamme
kuulimme hätääntyneiden huudot ja korjasimme heidät jahtiimme.

Jos joku kyseli, sai hän kuulla tarkemmankin ja vilkkaan esityksen
tuosta haaksirikosta.

-- Tähän salmeen ampui englantilainen sota-alus upoksiin kolme
kivilaivaa, -- siksi tässä nyt vielä väylä kiertää ison mutkan.

Sotamuistoja englantilaisen käynnistä hänellä oli paljon; niihin jos
takerruttiin, tarinaa kesti ihan katkeamatta koko paluumatkan.

-- Noiden saarien välissä on kapea, mutta syvä salmi. Siinä sitä on
monesti hätäsatamaa pidetty, väliin monta päivääkin, niin että loppui
leipä ja juomavesi. Mutta hengissäpähän sieltä aina sentään tultiin.

Tällaisia muistoja vanhus tavallisesti kertoi kotimatkoilla, vaikeni
hetkeksi ja kertoi taas. Mutta jonkin kerran, kun veneessä sattui
istumaan vain hänen omia lapsiaan ja hän oli tavallista avoimemmalla
tuulella, hän ohjasi ulkosaaren valkamasta lähdettäessä veneen
kulkemaan mutkan kautta saaren ympäri ja käski soutajain pysähtyä
tuokioksi sen jylhän, korkean, särmikkään kallioniemen kohdalle, joka
siitä pistihe ulos mereen. Silloin hän viittasi noita teräviä, pystyjä
kallionsärmiä kohti, joihin aalto heikoimmallakin tuulella pärskyen
särkyi, ja virkkoi:

-- Tuossa se on pojat se hautakallio. Noita särmiä vastaan minun
viimeinen jahtini särkyi -- ei jäänyt muistoksi nuoran päätä, ei laudan
säpälettä. Kaikki vei meri, minut vain sylkäisi maihin.

Ääneti ja hartaana nuori väki kuunteli veneessä. Kukaan ei kysellyt
mitään -- he tiesivät, että silloin voi ukko heittää vastaamatta ja
suuttua --, mutta kysyviä olivat kaikkien katseet, ikäänkuin olisivat
tarkempaa kertomusta pyytäneet. Se oli sama rantakallio, jonka harjalla
vanhus aina yksin aamuyöt liikkumatta istuskeli merta tähystellen ja
sen sointuja kuunnellen, sen tiesivät veneessä istujat, tiesivät, että
hän siinä hautoi menneitä, raskaita muistoja. He janosivat saada tietää
kaikki, kuulla yksityiskohtia myöten tuon kamalan yön jännittävän
tarinan. Mutta he vaikenivat, ja kotvan kuluttua ukko jatkoikin.

-- Tuohon halkeamaan, tuohon rotkoon minut hyökyaalto viskasi, siihen
räjäytti luuni, että luulin niiden kappaleina olevan -- tuohon,
katsokaa, pojat. Siitä vihdoin itseni tapasin ja ryömin kalliolle --
siinä on merielämäni loppuraja. Tuo kallio voisi olla minunkin
hautapatsaani -- ihme on, ettei ole --, mutta kahden muun hautahan sen
juurella on.

Hetkisen ukko istui mietteissään; pojat jo pelkäsivät, että hän
jättäisi kertomuksensa siihen. Mutta hän oli nyt tarinatuulella.

-- Palasimme Narvasta -- Aatu-veljeni ja laivamies Timo. Minä olin
silloin jo päättänyt sen syksyn perästä luopua merimiehen ammatista,
olin kihloissa ja olin hieroskellut sen maatilan kauppaa, jonka sitten
ensiksi ostinkin, -- olimme Aatun kanssa jo sen verran varoja
keränneet, että velatta sen sain. Puhalsi vinha läntinen, kun Narvasta
lähdettiin, mutta emmepä malttaneet sen tyyntymistä odottaa, minullakin
oli ikävä morsiameni luo ja häitä hommaamaan. Ja hyvinpä tunsimme meren
kaikki konstit sekä vankan laivamme, varmasti siitä olisimme myrskyltä
satamaan suoriutuneet, ellei ilma keskellä päivää yht'äkkiä olisi
käynyt niin pimeäksi, etten sen vertaa ole ennen enkä jälkeen tavannut.
Sen pimeän toi musta ukkospilvi, taivas ja meri sekautuivat toisiinsa,
sade valui virtana, oli mahdotonta osata väylän kohdalle. Meidän oli
sen vuoksi pakko pysytteleidä ulapalla, saariston edustalla, ja siinä
luovimme reivatuin purjein edestakaisin koko sen illan ja puolen
seuraavaa yötä. Raskasta työtä oli purjeiden hoitaminen, kun alituiseen
käännettiin; Timo ja minä niitä iltayöstä hoitelimme ja Aatu oli
perässä. Liekö tuokioksi väsyneenä torkahtanut perämies vai muutenko
hän erehtyi maan läheisyydestä, en tiedä, yht'äkkiä näin vain edessäni
yön pimeästä aaltojen keskitse noita samaisia särmikkäitä
kallionhuippuja, ja jo seuraavassa tuokiossa laiva tärähti niin
voimakkaasti pohjakallioon, että minä viskausin monen sylen päähän
mereen. Timo lienee sotkeutunut nuoriin ja upposi laivan kera -- se
pirstoutui samassa, en nähnyt muuta kuin silmänräpäyksen ajan kaatuvia
mastoja ja putoavia purjeita, ja taas oli kaikki pimeää. Veljeni, Aatu,
-- niin hänen hautansa on myös tässä...

Kertojan ajatus levähti. Se lähti hetken kuluttua kulkemaan toisesta
paikasta.

-- Siinä ei ole hyvin syvää ihan tuossa kallion juurella, tyynellä
näkee kirkkaasti pohjan. Koetin kerran pohjasta sukeltamalla hakea,
löytyisikö siitä mitään perua laivastamme, mitään muistoa vainajista,
-- löysin muutamasta kiven kolosta samovaarin kannen, se on minulla
vieläkin tallella.

-- Niin, tässä kalliolla ja rinteellä vietin sitten märkänä ja
ruhjoutuneena päivän, kunnes vihdoin sain huudetuksi ohipurjehtivan
saarelaisen avukseni. Miltä tuntui, sitä en osaa selittää -- siihen
vain merimiesammattini iäksi jäi. -- Mutta soutakaa jo, pojat, soutakaa
kotiin päin...

Pojat eivät kyselleet enempää, vaikka olisi mielikin tehnyt. He
rupesivat ääneti soutamaan kotiin päin, mutta heidän ajatuksissaan ja
mielikuvituksissaan eli edelleen tuo kamala haaksirikon yö synkkine
tapauksineen, he näkivät kauan edessään särmäiset kalliot ja kaatuvat
mastot ja  nielevän hyrskyn. Ja he ymmärsivät, miksi vanhus aina niin
hartaana ja vakavana vietti pitkät, yksinäiset hetkensä rantakallion
laella.

Kotiin tultuaan he siitä usein keskenään puhuivat. Ja kerran heissä
heräsi tuuma pystyttää ukon tietämättä paasi tuohon särmäisen kallion
laelle, isänsä pelastuksen ja setänsä haudan muistoksi. He kertoivat
silloin äidilleenkin noista aikeistaan, mutta useammin he sitä eivät
enää tehneet eivätkä äitinsä kuullen koko asiata kosketelleet. Sillä
äiti oli säpsähtänyt heidän ehdotustaan, oli kalvennut ja huudahtanut:

-- Mitä, puhutteko siitä haaksirikon paikasta, -- siitä älkää koskaan
enää puhuko, se on kamala kallio.

-- Mutta pelastuksen muistoksi, äiti, -- olivat lapset vielä inttäneet.

-- Ei, en tahdo sitä muistaa, en tahdo sitä paikkaa koskaan nähdä.

Siihen se ehdotus raukesi. Sillä hyvinhän pojat saattoivat ymmärtää,
että heidän äitiinsä tuo haaksirikon tapaus, jossa hänen silloisen
sulhonsa henki oli ollut viskelevän aallon varassa, oli niin
järkyttävästi vaikuttanut, että hän vieläkin kammoksui koko saarta ja
varsinkin sen surmakalliota. Siksi äiti ei koskaan lähtenyt mukaan
saariretkille, siksi hän ei tahtonut kuulla puhuttavan koko tapauksesta
eikä sitä muistaa, se vieläkin häntä pyörrytti. Mutta tuo äidin kammo
oli antanut aihetta vielä toiseenkin toisintoon, josta pojat joskus
kylillä olivat kuulleet kerrottavan ja joka itsepintaisesti ja
häiritsevästi pyöri heidän mielissään. Se oli aivan tarpeeton ja
joutava selitys, mielikuvituksen turha luoma, mutta uskottavana sitä
akat aikoinaan olivat puhuneet.

He olivat kertoneet äidin tuskan ja kauhun muka olevan kotoisin
joistakin sanoista, joita hänen miehensä avioliiton ensi aikoina
unissaan oli puhunut. Ne sanat olivat koskeneet Aatu-setää.

-- "Hän kelluu tuossa aallon päällä, soutaa merta sulin käsin, painuu
ja nousee" -- niin oli Hannuksela muka unissaan kuvaillut. -- "Jo
viskaa aalto Aatunkin kalliota vastaan, hän tärähtää rotkon reunaan,
ojentaa minulle kätensä apua anoen... Käteni ulottuisi, mutta en sitä
ojenna... Ja hyökyaalto palaa paadelta, se tempaa taas mukanaan
veljeni, hän ojentaa vielä kätensä, soluu ja vaipuu..."

Oliko ukko joskus unissaan sellaista puhunut, oliko äiti kauhuissaan
siitä muille kertonut, siitäpä oli enää mahdoton saada selvää. Sillä
äiti ei tahtonut kosketella koko asiaa, ja isältä ei voinut kysellä.
Mutta jospa olikin puhunut, se oli tietenkin tapahtunut sen
tärisyttävän muiston painosta, jonka haaksirikko yö oli pelastuneen
mieleen jättänyt, luoden siihen unissakin monenlaisia kauhun kuvia. Ne
olivat joka tapauksessa mielikuvituksen tuotteita nuo jutut,
päättelivät pojat, eivätkä mitään muuta.

Mutta kylän akoilla oli ollut siitä omat arvelunsa ja selityksensä.

-- Veljensä surmaan hylkäsi, siitä nyt omatunto soimaa, siitä on
rauhaton hänen yönsä, ja siitä on emännällä kauhu ja tuska, niin
kertoivat akat. Ja he tiesivät senkin, miksi Hannuksela oli ollut
hukkuvalle veljelleen kättään ojentamatta.

-- Yhteiset oli heillä varat, salakuljetuksella ne olivat yhdessä
ansainneet. Veljenkin osa jäi nyt pelastuneen hyväksi, siten sai talon
ja tavarat.

Ja siksi nousee muka tuskan hiki emännän ohimoille, kun haaksirikkoa
mainitaan, hän muistaa silloin rikoksen, joka on heidän onnensa
pohjana, mutta jota hän ei koskaan ole uskaltanut mieheltään
tarkemmin udella. Ja siksi käy isännän mieli aina sydänkesällä
niin rauhattomaksi, siksi hänen on pakko vuosittain käydä
haaksirikkosaarella ja surmakalliolla. Se on sovittamaton rikos, joka
hänet kiinnittää yökausiksi istumaan särmäisen rantakallion harjalle,
josta hän vieläkin näkee tuon apua pyytämään ojennetun veljensä käden
aalloista. Siellä käydään äänettömiä käräjiä, sillä rikos ei jätä
tekijäänsä rauhaan, se vaatii vuosittain tilinsä.

Nämä olivat akkojen puheita, mutta syvälle ne olivat painuneet nuorten
mieliin, ja kylmä väristys kävi pitkin selkäpiitä, aina kun he
yösydännä, isän ulkona ollessa, ajattelivat tuota omantunnon taistelua,
joka mahtoi riehua äänettömällä kalliolla. Ja he olivat silloin varmat,
että synkkä salaisuus kätkeytyy kallion juurella hyrskyviin aaltoihin.

Mutta kun he päivän noustua ajattelivat tarkemmin, niin he nauroivat
noille akkojen jutuille, ja ne häipyivät kuin utukuvat heidän
mielestään. Ja paluumatkalla, kun he istuivat veneessä ja kuuntelivat
isänsä kertomusta, kun he kohottivat päänsä ja katsoivat vanhusta, joka
siinä istui varmana ja rauhallisena peräsimessä, silloin he halveksivat
akkoja. Ei mikään salarikos voi kalvaa tuon oikeamielisen vanhuksen
omaatuntoa, se on aivan mahdotonta. Ja mitäpä syytä olisi sellaista
otaksuakaan? Mikäpä oli sen luonnollisempaa, kuin että meri veti vanhaa
merimiestä helmaansa ja että hän joskus tahtoi yksinäisen, rauhaisan
aamuhetken viettää sen kallion laella, joka kerran oli ollut hänen
kohtalonsa herra. Ja että äiti pelkäsi merta ja kammoi tapaturman
paikkaa, kukapa sitä saattoi ihmetellä!

Mutta kun taas ensi kesänä heinänteko kotona oli päättynyt ja vanhus
rupesi mantereelta hankkiutumaan ulkosaariin, kun hän hommaili ja
kiirehti, aivan kuin olisi ollut levoton, silloin pojat taas iskivät
silmää toisilleen, mutta naurahtivat samassa, sillä he tiesivät
ajattelevansa samaa mielikuvituksen luomaa särmäisen rantakallion
satua.



III.

RAUHOITUSALUEET.


Uusi kalastusasetus oli astunut voimaan. Sen monet uudet, ankarat
määräykset tuottivat paljon päänvaivaa ja huolta talonpojille koko
maassa, mutta varsinkin saaristolaisille, joiden pelto on isoksi osaksi
vesillä.

Niin tuli paljon huolia Lintulahden kyläläisillekin. He elävät sen
verran lahden perukassa, ettei merikalastus kuulu heille, mutta
rannikkopyynti onkin heille sitä tärkeämpää. Heillä oli siellä
kotilahdellaan ollut auttavan hyvät apajat; ei tosin mitään erityistä
kalahautaa, vaan siksi kumminkin, että aina kun nuotalle mentiin, niin
lähtipähän haukea, ahventa ja pientä kalaa aivan särpimeksi asti.
Iltaisin lopetettiin maantyöt aina vähän varhempaan, lähdettiin
nuotalle, ja palkkansa antoi kotilahti. Sillä keinoin oli aina pysytty
kesäkausi tuoreessa kalassa ja saatu talven varakin tynnyreihin, ja
kylläpä sitä särvintä tarvittiinkin, sillä tarkoin oli kaikki
lehmänantikin vietävä meijeriin, siitä rahasta kun oli ainainen puute.

Ikäväksi kävi sen vuoksi aina kevätpuoleen elämä, kun suolakalat
loppuivat. Silloin oli toki tavallisesti jäänlähdön aika käsissä, pian
siitä oli ennen aina päästy kevätnuotalle, kutukalan pyyntiin, ja
kaukana oli silloin ollut särpimen puute.

Mutta nyt oli jo heti keväästä juttu toinen. Nyt oli tullut tuo uusi
kalastusasetus, joka sotki lintulahtelaistenkin kaikki vanhat
elinkeinot.

-- Eikö lähdetä nuotalle? oli taas jäitten lähtiessä vanhan tavan
mukaan Leppäniemen isäntä virkkanut naapurilleen Rainikaiselle. --
Huomenna sinne jo kyetään.

Mutta ankaraksi oli käynyt Rainikaisen katse, ja nuhdellen hän oli
itsetietoisena naapuriaan neuvonut:

-- Nuotalle! Etkö tiedä uutta kalastusasetusta... et saa kastella
nuottaasi jäittenlähdöstä heinäkuun alkuun, muuten menetät nuottasi.

-- No sehän nyt menoa on. Mutta mistä se sitten kevätkala saadaan?

-- Osta tai ole ilman.

Sehän se kohta ensimmäiset huolet toi. Sanoivathan ne saatavan pyytää
verkoilla ja rysillä, mutta kenelläpä niitä lie niin varalta ollut,
ja mitäpä ne antoivat nuotan rinnalla, jos olisi ollutkin.
Lintulahtelaiset pureskelivat kuivaa leipää, ryyppäsivät kurnaalia
päälle ja katselivat kaihoten talaissa riippuvia nuottiaan. Älä
kastele, -- kyllä siitä aina joku vallesmanniin sanan lennättäisi, ja
milläpä sitten lupa-ajallakaan pyytäisit.

Odottivat sitä heinäkuun alkua -- sittenpähän syödään särvintä sitä
vinhempaan. Ja sillä välin isäntämiehet istuskelivat iltakaudet
kamareissaan ja lukivat uutta asetusta. Lukivat ja koettivat ymmärtää,
mutta helppoa se ei ollut. Se käski perustaa kalastusyhdistyksiä, -- he
olivat siitä lahdelta tottuneet pyytämään itse kukin mistä oli saatu ja
kuka oli kerinnyt. No, lintulahtelaiset perustivat yhdistyksen,
rupesivat siihen kaikki, -- samapa se, pyydetään sitten entisellään,
kunhan vain se lupa-aika tulisi! Sitten se on toki selvää.

Mutta eläpäs vielä! Eräänä pyhäiltana Kelalan isäntä kävelee piennarta
pitkin Rainikaiseen hyvin miettiväisen näköisenä ja uusi kalastusasetus
kourassaan. Istuu penkille, miettii yhä.

-- No mitä se naapuri nyt meinaa, kysyy vihdoin Rainikainen.

-- Sitä, että tämä kalastusjuttu ei taida olla vieläkään selvillä. Emme
me kykene vielä heinäkuun alustakaan nuotalle.

-- No mikäs siinä... onhan se silloin jo lupa-aika.

-- On, mutta meillä ei ole vielä vesistö reilassa... Niin, näetkös tätä
pykälää. Jokaisesta kalavedestä pitää lohkaista erityinen
rauhoitusalue, josta ei kukaan saa mitään pyytää, ei muuta kuin minkä
ongella saa. Ja se on lohkaistava ensiksi, sitä ennen älä kalasta.

-- Ja kuka sen lohkaisee?

-- Siihen pitäisi kai oikeastaan olla maanmittari tai...

-- Yhhyh! Siitä se tulee vielä kallis juttu, kyllähän ne mittarien
taksat tunnetaan. Ja kuka ne hommaa ja maksaa?

Mutta Kelala, se kirjanoppinut, luki hiljaa asetusta edelleen. Hän oli
löytänyt sieltä sellaisenkin kohdan, että "jos jakokunnan osakkaat itse
sopivat jostakin määrätystä rauhoitusalueesta, niin saavat sen itse
paaluttaa". Ja sen hän nyt haki ja naapurilleen lohdutukseksi luki.

-- No hitto vie, totta me sen sitten itse paalutamme. Pidetään kokous!

Kokous pidettiin heti, siihen saapuivat Leppäniemen Matti, joka oli
vähän tyhmä ja aina hyväksyi edellisen puhujan mielipiteet, Perälän
isäntä, joka oli olevinaan yhtä suuri kirjamies kuin koskaan Kelala,
vaikka nyt harmikseen huomasi itseltään tuon yhden mutkan jääneen
asetuksesta huomaamatta, ja kaikki muut, -- ei niitä toki ollutkaan
kaiken kaikkiaan kuin vaille kymmenen taloa siinä Lintulahden kylässä.
Asetuksen määräys rauhoitusalueesta huomattiin oikeaksi, ja miehet
päättivät sen itse lohkaista ja paaluttaa, -- olihan siinä heidän
lahdessaan lääniä, joutipa siitä jokin nurkka rauhoitettavaksikin, kun
vain sillä päästäneen.

Jo heti seuraavana iltana he lähtivät neljällä veneellä lahdelle,
sousivat sen pitkin ja poikin, katselivat kaikki paikat, missä oli
vanhoja apajoita ollut -- niitä eivät antaneet rauhoitusalueeksi, --
muistelivat, miltä rannalta oli kaloja saatu ja miltä ei, ja
innostuivat ja väittelivät. Sillä vähän kustakin paikasta oli joskus
saatu, ei mielinyt riittää rauhoitusalueeksi mitään. Vihdoin he
sopivat, valitsivat kaloille siitossijaksi muutaman kivisen
louhikkorannan, jossa eivät muistaneet kalan koskaan asustaneen.

-- Sen nyt hennoo hylätä, toistivat he kaikki.

Ja iskivät paalut pohjaan, pitkät, paksut paalut, ja veistivät
kirveillä merkit.

-- Siitä löytäkööt nyt herrat rauhoitusalueen, kun hakemaan tulevat!

-- Siinäpä kalat nyt kutekoot minkä vain mieli tekee, säilyy se paikka
nuotilta.

He hymähtelivät näin puhuessaan, sillä he tiesivät, etteivät tuossa
louhikossa ole kalat koskaan kuteneet. Mutta ehkäpä muuttavat nyt sinne
paalujen mukaan. Tehkööt minkä tahtovat, asetus vain on täytetty. Ja
tyytyväisinä ja hyvässä sovussa miehet sousivat kotirantaan nyt vain
odottamaan sitä heinäkuun alkua, jolloin vihdoinkin sai potkea nuotat
veteen.

Heinäkuu läheni. Mutta eräänä päivänä rupesi kylän miesten kesken
taas liikkumaan uusia huolia sen samaisen asetuksen johdosta.
Perälän isäntä, joka oli ollut vähän häpeissään sen tuonnoisen
huomaamattomuutensa johdosta, oli nyt sitä uutterammin tutkinut uutta
asetusta, vaaninut sen kaikkia metkuja ja vihdoin löytänyt siitä erään
pykälän, joka määräsi, että rauhoitusalueeksi on valittava sellainen
vesialue, jossa kalat yleensä käyvät ja jossa niillä on kutupaikkoja.
Hän käveli Kelalaan, koetti salata voitonriemuaan ja esittää asiansa
huolestuneella nuotilla, vaikka se ei oikein onnistunut:

-- Ei tainnut se meidän paalutus tulla sittenkään oikein lain mukaan
jullilleen. Tässä on, että jos ei ole rauhoitusalue oikein määrätty,
niin voi kuvernööri kieltää kalastuksen koko vesistöstä. Luepas
tuosta...

Hän näytti sormellaan niitä löytämiään pykäliä Kelalalle ja lisäsi
tämän lukiessa:

-- Se se puksahdus olisi, silloin emme saisi nuottaa vetää koko kesänä.

Kelala luki, vaan ei tahtonut uskoa.

-- Ole hupsimatta, tuo ei meihin kuulu, kun meillä kerran on
rauhoitusalue. Kuka sen takaa, etteivät kalat kude meidän paalujemme
sisäpuolella.

-- Mutta tietäähän sen jokainen.

-- Ei sitä kuvernööri tiedä eikä hän siitä välitä.

Kelala ei tahtonut pitää koko tätä uutta keksintöä minkään arvoisena.
Mutta Perälä ei niin vähällä huoliaan heittänyt. Hän käveli
Leppäniemeen ja sieltä Matin kanssa Rainikaiseen ja esitti heille asian
kaikkein peloittavimmassa muodossa ja karvassa.

-- Se olisi puksahdus... ja kyllä aina joku ilmiantaa, siitä saatte
olla varmat.

-- Ja mistä me silloin talvikalaakaan saisimme, kevätkausi nyt jo on
saatu ilman tirppoa.

Leppäniemen Matti oli jo aivan vakuuttunut.

-- Täytyy muuttaa se paalutus, panna kutupaikkojakin rauhoituspiiriin.

-- Sitähän minäkin, vakuutti Perälä, on pidettävä uusi kokous.

Tässä kokouksessa Kelala ja pari muuta miestä hänen kanssaan koettivat
väittää turhaksi koko tätä touhua, -- kuka sen tietää, missä se kala
kutee, ja kuka sitä täällä käy katsomassa? Ja kuka ne mittaa meidän
paalut, olkoot paikoillaan! -- Mutta enemmistö oli levoton ja katsoi
varmimmaksi seurata lain kirjainta. Niin sousivat miehet taas eräänä
iltana lahdelle, sousivat poikki ja pitkin ja ryhtyivät vihdoin taas
paaluttamaan uutta aluetta, selkävettä ja rannikkoa, jossa tiesivät
kalan varmasti asuvan ja kutevan. Siihen meni heidän parhaita
apajoitaan, ja säälittihän se, mutta parempi katsoa kuin katua. Niin
arvelivat ukot ja löivät uudet paalut pohjaan.

Siten oli nyt Lintulahdessa kaksi vesialuetta rauhoituspiireiksi
paalutettuna. Ja kylän asukkaista muutamat pitivät sitä ensimmäistä
oikeana rauhoitusalueena ja katsoivat olevansa oikeutetut vetämään
nuottaa tuosta myöhemmin paalutetusta, hyvästä apajapaikasta, jonka
taas toiset selittivät oikeaksi rauhoitusalueeksi, vaikk'eivät sentään
uskaltaneet niitä ensimmäisiäkään paaluja repiä pois. Siitä syntyi
kinaa kyläläisten kesken, pian siitä syntyi kaunaakin, ja naapurusten
välit rikkoontuivat.

-- Vetäkää nyt nuottaa sieltä kalliorannalta, koska apajat rauhoititte,
veistelivät Kelalan miehet. -- Tehän sen asetuksen paremmin ymmärrätte.
Me pyydämme vanhoilta apajoiltamme.

-- Kunnes kuvernööri kieltää teiltä pyynnin ja vie nuotatkin,
vastasivat peräläiset.

-- Kieltää se teiltä jos meiltäkin.

Varsinkin Kelalan ja Perälän talojen välit kävivät huonoiksi. Heillä
oli yhteinen tie rantaan, ja pian syntyi riita rumpujen korjaamisesta
ja tien käyttämisestä. Akat hämmästelivät pyykkirannassa ja lapset
tappelivat kesannolla.

Heinäkuun alku oli juur'ikään käsissä ja nuotat olivat jo korjatut
kesäkuntoon. Kauan oli särvintä ikävöity, ja siksi kaikki olivat
valmiit ensimmäisenä lupapäivänä lappamaan nuotat veneisiin. Mutta tuo
kahden rauhoitusalueen juttu teki sillävälin useat isäntämiehet yhä
levottomammiksi. Niin oli Rainikainenkin nyt itse tilannut sen uuden
asetuksen kaupungista; hän sai sen juhannuspäiväksi ja istui koko
päivän ja tutki sitä, hän ei tahtonut enää luottaa toisten selityksiin.
Varsinkin hän luki tarkoin luvun rauhoitusalueista ja töksähti aina
siihen pykälään, jossa sanottiin, että lohkokunnan jäsenet saavat itse
määrätä ja paaluttaa rauhoitusalueensa, "jos ovat yksimieliset".

-- Mutta entäpä jos eivät ole?

Kovasti rupesi Rainikaista huolettamaan, hän käveli Leppälahden Matin
luo, ja sieltä mentiin toisten isäntäin puheille, ja näille hän esitti
nuo epäilyksensä ja kysymyksensä.

-- Jos eivät ole yksimielisiä, entä silloin?

-- Silloin kai eivät saa itse paaluttaa.

-- Ja silloin kai on mittari haettava jakoa tekemään.

Muuhun päätökseen he eivät voineet tulla. Ja he oivalsivat, että heidän
jakoasiansa oli juuri tuolla ikävällä kannalla: oli kaksi
rauhoitusaluetta, josta toiset käyttivät yhtä, toiset toista. Mutta
niin ollen ei ole mitään varsinaista rauhoitusaluetta ollenkaan,
huomautti Perälä, ja sellaisenhan laki nimenomaan määrää.

Mutta tukalaa oli miehistä sekin mittarin hakeminen.

-- Mistä sen nyt enää ehtii heinäkuun alkuun saada, ja jos saisikin,
niin kuka sen maksaa?

-- Mutta jos ei ole yhteistä rauhoitusaluetta, niin älä lähde nuotalle.

No, ei auta muu kuin että se yhteinen rauhoitusalue on sittenkin
hommattava, päättelivät miehet tuskissaan. Vielä on pidettävä uusi
kokous kyläläisten kesken ja lopuksikin sovittava yhdestä ainoasta
yhteisestä rauhoituspiiristä. Sitä vaatii kaikkien etu. Se oli tulos
neuvotteluista.

Viipymättä laitettiin taas viestit kiertämään kaikkiin taloihin, ja
eräänä iltana ukot keräytyivät jälleen rannalle lähteäkseen kolmannen
kerran soutamaan lahteaan pitkin ja poikki, sitä lopullista, yhteistä
rauhoitusaluetta määräämään. Taas oli paaluja veneissä, taas kinailtiin
ja soviteltiin, ja lopuksi valittiin vihdoin rauhoitusalueeksi
sellainen poukama ja selkävesi, jossa oli sekä mahoa vettä että myöskin
kutupaikkoja. Paalut iskettiin, kolmannet paalut. Ja yösydännä miehet
palasivat taas maihin.

Mutta alakuloisina ja huonoin toivein he nyt astelivat kukin
kotitalolleen. Tällä hetkellä ei ollut Perälän eikä Kelalan isäntä
ollut mukana, ja siitä aavistettiin pahaa kasvavan. Heistä Kelala piti
kiinni ensimmäisestä paalutuksesta ja Perälä toisesta, eivätkä he
tahtoneet kuulla muista rauhoitusalueista puhuttavankaan. He olivat
sitäpaitsi riitaiset keskenään, eikä kumpikaan tahtonut lähteä mukaan
toimitukseen, jossa arveli toisen olevan. Mutta toiset kylän miehet
epäilivät, että nämä ne tekevät vielä tenän ja lyövät tyhjäksi tämän
viimeisenkin yrityksen.

Niin kävikin. Perälä ei antautunut enää puheisiinkaan; kun ei kerran
hänen paalutuksensa kelvannut, niin vedottakoon oikeuteen. Ja Kelala
kirosi ja vannoi, että vaikka muut myöhemmin iskisivät koko lahden
paaluja täyteen, niin hän ei välittäisi muista kuin siitä ensimmäisestä
rauhoitusalueesta, joka oli ainoa laillinen.

Niin alkoi heinäkuu. Lintulahdessa oli kolme rauhoitusaluetta, joista
ei kumminkaan mikään ollut kaikkien tunnustama, kylän miehet olivat
ilmi kiistassa keskenään ja naapurusten välit olivat pilassa.
Nuotta-aika oli vihdoinkin tullut, mutta kukaan ei uskaltanut
nuotallaan lahdelle lähteä, sillä naapurit olisivat sen tietysti heti
viranomaisille ilmoittaneet -- niin huonot olivat välit. Isäntämiehet
vaanivat yökaudet toistensa talaita ja päivillä siitä toisiaan
pistelivät. Ja lapset mankuivat särvintä ja akat torasivat, että mistä
se talvikala otetaan.

Se oli ikävää aikaa, ilma oli raskasta, alituiset epäluulot ja
juorupuheet myrkyttivät mielet ja tekivät tukalaksi elämän. Nuoret
miehet miettivät Amerikkaan lähtöä ja tytöt itkeä pillittivät sitä
navetan portailla.

Silloin laski, keskelle sitä raskasta ilmaa, eräänä kesäpäivänä
tukkilautta Lintujokea myöten alas Lintulahteen, ja sen mukana tuli
suuri liuta tukkilaisia, jotka hoilasivat ja lauloivat, niin että
rannat kajahtivat. He hilasivat näet laulun voimalla lauttaansa merelle
päin. Mutta kun he juuri olivat aavalla keskilahdella lauttoineen, niin
jo nousikin mereltä kova myrsky. Se velloi lautan pitkin lahden selkiä,
taittoi ankkurivitjat, särki puomit ja hajoitti tukit pitkin luotoja ja
rantoja. Tukkilaiset huusivat tuhatta huimemmin, karjuivat harmissaan
ja kiroilivat kerätessään karkulaisia rannoilta ja vääntäessään uusia
vitjoja puomeihinsa. Sitä kesti pari päivää, ja Lintulahden kylän
asukkaatkin olivat aivan huumauksissaan siitä hälinästä ja hoiluusta.
Mutta kun tukkilaiset vihdoin taas olivat saaneet lauttansa kokoon ja
painuneet sen kanssa lahden suulta merelle, silloin lintulahtelaiset
keksivät ihmeekseen, että heidän monista rauhoituspaalutuksistaan ei
ollut enää merkkiäkään jäljellä. Myrskyn painosta raskaat lautat olivat
katkoneet paaluja ja vatvoneet niitä irti, ja tukkilaiset olivat
vihapäissään riuhtoneet viimeisetkin pois. Ihan putipuhdas oli lahti,
ei yhtään paalua jäljellä, kaikki kolme rauhoitusaluetta olivat
tykkänään hävinneet.

Lintulahtelaiset katselivat sitä rannoiltaan päivän ihmetellen,
puistelivat päätään ja miettivät. Mutta kun ilta tuli, niin jo yhdestä
talaasta lapettiin nuotta veneeseen, sitten toisesta ja kolmannesta ja
niin edelleen pitkin koko lahden rantaa. Jo ennen auringon laskua
talaat olivat tyhjinä ja tyhjinä talotkin, joka mies ja nainen oli
nuotalla. Surma oli sinä yönä Lintulahden kaloilla, sillä siinä
vedettiin vanhat apajat ja uudet, joka ranta ja poukama koettiin, eipä
jäänyt paljon vetämätöntä vettä. Liian kauan oli särpimettä oltu,
oikein harmissa sitä nyt pyydettiin. Ja kalaa syötiin niinä päivinä
joka mökissä, syötiin ja suolattiin, ja yhä uutta tuotiin joka ilta,
tuotiin niin Perälään ja Kelalaan kuin Rainikaiseen ja Leppäniemeen ja
kaikkiin muihin.

Eikä siinä rauhoituspiireistä välitetty, niistä ei enää puhuttukaan.

-- Tukkilaiset tärvelivät paalut, mikä niistä alueista enää olisi selon
saanut.

-- Hakekoon paalut se, kenelle se kuuluu...

Niin lohduttivat miehet omiatuntojaan käydessään potkemaan nuottansa
tuonaan mittaamilleen rannoille. Ja se oli heistä leikkisääkin ja
hauskaa. Naapurusten välit korjaantuivat tuota pikaa, toistensa
nuotioille tultiin jo yösydännä rantakalaa syömään, ja halukkaasti
ammensi siellä Kelalan isäntä keittoa poskeensa Peräläisen padasta ja
Peräläinen pisti tupakan Kelalaisen massista.

-- Tukkilaiset tehkööt tilin rauhoitusalueista, me niistä jo tarpeemme
saatiin.

-- Me syömme kalaa, tuli se yhdestä poukamasta tai toisesta. Tulkootpa
kyselemään meidän rauhoituspaalujamme!

Mutta ei kukaan kysellyt mitään. Ja niinikään vanhaan malliin kalaa
pyydetään vielä tänäkin päivänä Lintulahdesta.



IV.

KIUSKERISSA TALVELLA.


Kiuskeri on pieni kalliosaariryhmä aavassa Suomenlahdessa, noin
peninkulman päässä Suomen puolen ulommaisesta saaristosta, etelään
Pitkästäpaadesta. Siellä on myöskin luotsimajakka, ja majakkana se
kulkee "Ison Kalastajan" nimellä. Mutta Kiuskerina se on tunnettu
suomalaisen rannikko väestön kesken, ja hyvin tunnettu ja laajalti
tunnettu. Sillä se on itäisen Suomenlahden talvikalastuksen
keskuspaikka.

Kun kesällä purjehtii näiden autioiden kallioiden ohi tai jos
matkustajalaivan kannelta tulee niitä kohden silmäilleeksi, niin
uskoisipa näillä paikoilla talvisin vallitsevan täydellisen kuoleman ja
hiljaisuuden. Kesällä toki näkee aina jonkin purjeen pilkistävän edes
kaukaa taivaanrannalta tai savun tupruavan höyrylaivan piipusta taikka
öiseen aikaan majakkatulen vilkkuvan. Mutta talvella! Poissa ovat
purjehtijat jääaavikolta, poissa luotsit majakasta, sammuksissa ovat
rantaloistojen tulet, kuollut on meri. Niinhän luulisi. Mutta eipäs
olekaan.

Silloin siellä näet vasta elämä alkaakin, silloin se vasta täyteläänä
pulppuaakin parin, kolmen kylmimmän talvikuukauden aikana. Meri ei
vielä jouluksi jäädy, harvoinpa tammikuullakaan. Mutta helmikuun alussa
saapuvat varmasti lähimmän rannikon miehet, etupäässä pitkäpaatelaiset,
suurin joukoin Kiuskeriin. Suksilla sinne hiihtävät ja vetävät
perässään pieniä, keveitä, siroja laitakelkkoja, joissa ovat verkot ja
eväät, padat ja purjeet ja muut tarvekapineet, -- norssikelkoiksi niitä
sanotaan, sillä kuoretta tämä talvipyynti isoksi osaksi tarkoittaa.
Mutta näiden yksinäisten hiihtäjäin välissä kulkevat huohottaen ja
hoilaten isommat miesjoukot, jotka vetävät perässään jalaksille
nostettuja veneitä, -- ilman veneitä eivät nämä likisaaristolaiset
koskaan lähde Kiuskeriin. Kepeästi juoksevat raskaat veneetkin
jalaksillaan jäätikköä pitkin, ja pian se peninkulman taival katkeaa.
Saaristolaiset nostavat tavaransa majoihinsa, -- heillä on näet
Kiuskerin suurimman saaren pohjoisrannalla notkoihin ja kallioiden
lomiin veistettynä puolenkymmentä hirsisuojaa uuneineen ja lattioineen
-- ja niissä he talvikalan aikana aina yönsä lämpimässä viettävät. Tämä
keskimmäinen kalliosaari on sangen korkea, mutta syysmyrskyllä kuohuu
kumminkin meri iltikseen senkin yli, eikä siellä sen vuoksi kasva
puutakaan, ei kuin vaivainen, maata vasten painunut kataja kiven
kolossa. Ja aivan niinkuin saaren kataja, niin näyttävät sen majatkin
mataloina ja maata vastaan painuneina juurettuneen kivien koloihin.
Mutta kiire on Kiuskeriin saapuneilla jäälle. Kukin koettaa ehtiä
valitsemaan parhaat verkkopaikat, syvimmät kalahaudat, -- minkä paikan
silloin helmikuussa saa valituksi, sen saa sitten, jos jää paikoillaan
kestää, talvikauden omanaan pitää. Verkot uitetaan kohta jään alle,
pitkä salko ommellaan avannosta toiseen, mutta verkon päihin
kiinnitetty nuora jää kulkemaan jään päältäkin, niin että verkot voi
kokea tarvitsematta niitä nostaa vedestä ja uudelleen uittaa. Kolme
avantoa kuuluu kuhunkin verkkoon. Keskimmäisen, suurimman, soikean
avannon edessä istuu pyytäjä kahdareisin ja nostelee sieltä sulin käsin
jääkylmää verkkoaan, noppien saaliin vasuihinsa. Mutta suojakseen
tuulelta hän pystyttää ympärilleen "varjokepit", kuusi yläpäistään
yhteen sidottua tankoa, joiden päälle hän levittää purjeen, -- se on
pienen lappalaiskodan näköinen, suippopäinen suojus, ja siinä kalastaja
kököttää, anna pyrytä tai myrskytä. Ei ole hätääkään, kun vain jää
kestää!

Mutta tuskin lähimmän saariston miehet ovat ehtineet näin asettua
pyyntipaikoilleen, kun jo pitempimatkaisiakin kalastajia rupeaa
saapumaan Kiuskerin seuduille. Niitä tulee Koivistolta ja
Uudeltakirkolta asti -- heillä ei ole lähempänä talvipyyntipaikkoja, --
ajavat siihen hevosilla rantoja pitkin tai suoraankin kierällä jäällä,
saapuvat majoineen, eväineen, akkoineen -- mutta ilman veneitä --
jäädäkseen sinne sitten koko talvikaudeksi. He pystyttävät laudoista
rakennetut, säpeillä kokoonkyhättävät majansa eli "putkansa" ulos
jäälle, ulommas saaristolaisista, verkkoavantojensa viereen, ja
muuttelevat niitä sitä myöten kuin saalista tuntuu tulevan. Ennen
pitkää on näitä majoja siellä jäisellä ulapalla silmänkantaman pituinen
rivi, on putka putkan takana, sen verran vain väliä, etteivät eri
pyytäjäin verkot sotkeudu toisiinsa, jos merivirta miten päin pyörinee.
Jokaisessa majassa asuu 6-8 henkeä, sulloutuneina minkä suinkin
makaamaan sopivat. Pienellä rautauunilla maja illalla lämmitetään, ja
pian se käykin kuumaksi kuin sauna; mutta pian lämmin pakeneekin
hataroista lautaliitteistä, eikä aamulla majassa ole paljoa vähemmän
pakkasta kuin jääaavikolla, -- terveyttä se elämä kysyy!

Vilkasta on elämä aamusta asti Kiuskerin edustan aavikolla.
Tuhathenkinen väestö kihisee siinä yksillä jäätiköillä; miehet
juoksevat edestakaisin majojensa ja avantojensa väliä, varjokeppejä
pystytetään avantojen ympärille, ja pian on niitä kuin suippopäitä
heinärukoja ison kartanon vainiolla, -- hyvin ison kartanon. Uudet
tulokkaat vetävät keikkojaan yhä edemmäs merelle. Ja maista päin
kilisevät kulkuset, kalanostajat näet saapuvat pyyntipaikalle ostamaan
aamun saaliit.

Nuo ostajat antavat erityisen värin ja elon kalastajaleirille. Hevosten
tiu'ut kilajavat, kun ne kylmissään siinä jäällä heinää pureskelevat ja
tömistävät kavioitaan. Miehet tepastavat siellä hyvissä turkeissa,
kirjavissa vöissä ja huopasaappaissa, kulkevat majasta toiseen,
tinkivät, huutavat kalamiehiä puheilleen ja hierovat kauppaa. Mutta
kalastajat, vaikk'eivät muuten paljon tiedä toisistaan jääaavikolla,
ovat kumminkin hintojen puolesta muodostaneet lujan liiton: he eivät
niitä pudota. Ja jo maksaa yksi ostaja toisensa perästä vaaditun
hinnan, joku lisääkin vähän saadakseen kuormansa pian täyteen ja
ehtiäkseen ensiksi myyntipaikalle, Viipuriin tai Pietariin. Raha
kilahtaa kalastajan suomuspeittoiseen massiin, päivän pyynnistä hän voi
saada kymmenen markkaa ja ylikin. Mutta kyllä se olikin raskasta työtä,
-- vilussa ja pyryssä pitää avokäsin hoitaa jään alta juoksevia
pohjaverkkoja, ja niin märkänä sitten maata yönsä vetoisessa majassa.
Ja sitä täytyy tehdä kuukausimääriä yhteen menoon. Pitkäpaatelaiset ne
toki lähtevät aina sunnuntaiksi kotiinsa, kylpevät lauantai-iltana,
muuttavat vaatteensa, lepäävät ja ihmistyvät lämpimissä tuvissaan
perheensä parissa ja palaavat sitten maanantai-aamuna aikaiseen uusina
ihmisinä taas viikoksi Kiuskeriin. Mutta ulkopitäjäläiset elävät siellä
merellä hataroissa lautamajoissaan usein pari kuukautta yhteen menoon,
ehkä jonkin ainoan kerran käyvät saaressa vierailemassa, elävät siellä
niillä yksillä ahtailla, kylmillä ja märillä tiloilla myrskyssä,
tuiskussa ja pakkasessa.

Järjestys tuossa jääyhteiskunnassa on mallikelpoinen. Ei siellä ole
esimiestä, ei ruununmiestä, ei sääntöjä eikä aitoja, vaan niitä ei
tarvitakaan. Kukin hoitaa omat asiansa, hoitaa raskaan työnsä ja antaa
toisen tehdä samoin.

Raskasta työtä, mutta meneehän se elämä sittenkin mukiin, niin kauan
kuin jää kestää eheänä ja rauhassa saa pyyntiä harjoittaa, -- siihenhän
sitä on saatu tottua. Vasta se vaikeaksi käy, kun sattuu sellainen
huono talvi, jolloin meri menee heikkoon jäähän, joka sitten joka
tuulella repeytyy ja särkyy ja näyttää hätää ja kiirettä kalastajille.
Silloin ei voi koskaan yötään aivan turvallisesti maata lautamajassa,
silloin täytyy päivilläkin alinomaa varjokeppien alta tarkata tuulia ja
merivirtoja ja pelätä jään alla olevia, kalliita verkkoja. Ja
repeileehän meri usein vankempinakin talvina, kun myrsky nousee.
Yhtäkkiä irtautuu jää joltakin kaukaiselta rannalta ja turkkaa toista
kiintonaista jäätä vastaan, joka taas vuorostaan särkyy ja lähtee
tyrkkimään. Silloin rupeaa meri elämään, silloin ei ole hauskaa
aavikolla. Railoja avautuu kalastajain majojen väliin, lautta lähtee
verkalleen liikkeelle. Kiire on silloin kalastajilla korjata verkkojaan
ylös merestä, panna majat kokoon ja pyrkiä kiintojäälle. Lähimmän
saariston miehet siitä pulasta helposti pelastuvat: heillä on venheet
Kiuskerissa ja siellä aina miehiä, jotka tulevat pyynnissä olevia
pelastamaan. Mutta koivistolaisilla ei ole veneitä, hauras jää on
heidän ainoana turvanaan. Kun meri on ollut ylt'yleensä jäässä, silloin
eivät lautat tavallisesti lohjettuaankaan pääse kauas kulkemaan,
ainahan silloin tulee toinen jää pian vastaan, jota myöten pääsee
pyrkimään kiintojäälle. Mutta jos tuuli kauan puhaltaa yhdeltä
suunnalta, kooten jäät vastarannalle, ja virta sitten yht'äkkiä kääntyy
toisaalle, silloin railot levenevät suuriksi seliksi ja liikkuva
jäälautta ajautuu kauas sulalle merelle, ajautuu kuulumattomiin.
Silloin on hätä käsissä, silloin lautalle jääneet kalastajat voivat
hävitä viikkokausiksi teille tietymättömille. Ellei heitä silloin pian
ala joltakin rannalta kuulua, niin jo on pakko hälyttää ruunun laivoja
avuksi.

Niin käy usein kevätpuoleen, milloin jäät lähtevät liikkeelle ennenkuin
pyyntiaika on lopussa. Kalastajat eivät malta lähteä ajoissa maihin, he
luottavat onneensa, jäävät jäätikölle viime tinkaan, kunnes lautat
repeytyvät irti ja lähtevät kulkusalle. Itse he silloinkin kyllä
tavallisesti ehtisivät pelastua, mutta he eivät raaski jättää
verkkojaan, jotka ovat heidän omaisuutensa ja elinneuvonsa, he jäävät
verkkojaan talteen korjaamaan ja joutuvat sillä välin kulkusalle.
Ajelehtivan jäätelin varassa on kymmenien, ehkä satojen ihmisten henki.
Mutta harvoinhan niiden kumminkin kuullaan hukkuneen, -- aina on jokin
ranta tullut vastaan.

Kiuskeria lähinnä asuvain saaristolaisten kuvausten mukaan nuo
koivistolaiset ovat aika hölmöjä, kun noin jättäytyvät merijään varaan
ilman veneitä, ilman oman pelastuksen mahdollisuutta; -- "niitä täytyy
sitten meidän aina käydä sieltä mereltä keräilemässä", sanovat he.
Arvattavasti koivistolaisten mielestä noiden lähisaaristolaisten pyynti
taas on ihan herraspeliä, ilman vaivaa ja vaaraa: heillä hirsimajat
asuntona, veneet varana, kotona saunat lämpiävät, -- sitä vailla, ettei
ole rautatietä ja makuuvaunua! Toista se on vielä Kiuskerissa, toista
Kiuskerin takana, sanovat koivistolaiset, -- siellä se pyynti vasta
luontoa kysyy. Mutta saarelaiset pitävät varovaisuutensa järkimiehen
viisautena, -- hölmöä on heittäytyä sattuman varaan.

-- Te siis ette koskaan joudu kulkeville jäälautoille, kysäisin kerran
Pitkänpaaden Jermolta, kun hän kuvaili tuota itärannan kalastajain
varomattomuutta.

-- Eipä sitä meille usein satu, joskus mahdollisesti tapaturmassa.
Olinhan sitä sentään tässä tuonaan minäkin yhden yön sellaisella
reissulla, -- mutta yhden yön vain.

-- Ähäs, kuinka se niin sattui?

-- Jää repeysi rutosti, me satuimme muutaman naapurin kanssa etäälle
Kiuskerista, kun nousi äkkiä myrsky. Ei ehditty kiintojäälle eivätkä
toisetkaan päässeet meille avuksi. Oli sellainen sakea lumipyry, ettei
nähnytkään mitään. Koetettiinhan siitä maihin päästä, hypittiin
lautalta toiselle, juostiin hiki hatussa, mutta yö tapasi. Haimme
silloin sellaisen jääröykkiön, johon ahtojäätä oli pakkaantunut -- se
ei juuri enää vähällä kummalla repeä, -- kaivoimme siihen tuurillamme
sen verran koloa, että pää ja hartiat mahtuivat tuulelta suojaan, se
kun oli julma se myrsky. Siinä makasimme, mutta eipä nukuttanut. Jäät
hankasivat vastakkain, ulisivat ja paukkuivat, halkeilivat ja
tuuppailivat toisiaan; väliin soluttiin aika vauhtia selvää vettä
jonkin railon yli, väliin taas jysähdettiin toista lauttaa vastaan.
Myrsky vinkui ja repi turkin liepeitä -- en sitä yötä unohda.
Säälikseni ovat lautoille jääneet ulkopitäjäläiset usein käyneet, kun
olen sitä omaa yötäni muistanut.

-- Mutta seuraavana päivänä jo pääsitte pois?

-- Niin, myrsky tyyntyi, jäät asettuivat, railoja meni jäähän ja me
taivalsimme, lautalta lautalle hyppien, Kiuskeriin päin.
Puljahdeltiinhan siinä väliin hartioita myöten mereenkin, mutta eihän
siinä hätää ollut; Kiuskerin majakka näkyi, ja sitä lähemmäs myötään
tultiin. Kamala yö se oli, kylmä oli ja nälkä oli ja surma oli
perimässä, ja tulinpa ajatelleeksi, ettei olisi nyt markka paljon
kuumasta kahvikupista. Mutta pientä tuskaahan se sittenkin oli kaiken
sen suuren tuskan rinnalla, jonka Kiuskerin jäät joka talvi niin
monelle tuottavat. --

Keväällä, kun jäät Kiuskerin ympäriltä ovat irti ja ajautuvat kauas,
mutta rannikot vielä ovat umpijäässä eikä merenkulku pääse alkamaan,
silloin meri on todellakin muutaman kuukauden ajan Kiuskerin ympärillä
kuollut. Mutta kauan sitä kuolemaa ei kestä. Luotsit saapuvat samassa
majakkaan, tulet sytytetään loistoissa, ja ensimmäisen höyrylaivan
savupatsas alkaa pian haamottaa taivaanrannalta. Kesäkausi, laivaliike
on alkanut. Mutta talvikausi se sittenkin vasta on oikeata liikkeen
aikaa Kiuskerin ympärillä.



V.

JÄYKISTYNEET SORMET.


Helmilahden vanha Antti on hänkin niiltä saaristolaisten merielämän
maineajoilta, jolloin rahdinkuljetuksen Suomenlahdella toimittivat
yksinomaan saaristojahdit ja kaljaasit -- silloin ei vielä ollut
höyrylaivoja joka lahtea porkkaamassa -- ja jolloin nämä vankat ja
nopeat alukset kilpailivat myrskyjen kanssa voimassa ja tullimiesten
kanssa viekkaudessa. Mutta nuo vanhat merikarhut eivät juuri kernaasti
kerro muistojaan ja seikkailuitaan; eipä silti, että he nyt enää mitään
pelkäisivät, mutta he pitävät ne mieluummin ominaan. -- Eihän sitä
mitään niin merkillistä tapahtunut, vastasi Anttikin, jos milloin
koetin johtaa puheen noihin aikoihin, se nyt oli aikaansa sekin,
niinkuin muukin. Kun häneltä joskus esim. kovalla tuulella
purjehdittaessa tiedusteltiin, muistiko hän jotakin erityistä myrskyä
entisiltä merimiesajoiltaan, hän vastasi naurahtaen, että "eihän tämä
vielä sitä oikeata tuulta ole", mutta tarkemmin ei kertonut. Ja jos
siitä vanhasta viinankuljetuksesta tuli puhe, niin hän vaikeni
kokonaan, ikään kuin asia ei olisi häneen kuulunutkaan.

Mutta kerran hän sentään hiukan raotti sanalipastaan -- ja se oli hänen
kahden koukkuun jäykistyneen sormensa ansio. Olin usein huomannut, että
Antti purjenuoria hoitaessaan vähän kömpelösti niitä oikealla kädellään
hypisteli, niin nokkelasti kuin hän muuten vielä purjeita käyttelikin,
ja kerran sen vuoksi kysäisin, että kuinka hänellä nuo pari sormea ovat
noin jäykät.

Hän ojensi silloin hymyillen kätensä, oikaisi suoriksi kolme sormeaan
ja osoitti, että ne kaksi keskimmäistä, pitkä sormi ja nimetön, olivat
koukussa eivätkä oienneet. Ja hän virkkoi:

-- Tämä on sitä viinan työtä.

Utelias olin kuulemaan pienimmänkin kaskun ja mietin keinoa, miten
saisin ukon kertomaan sormiensa tarinan. Mutta ilokseni hän nyt rupesi
aivan pyytämättä selittelemään:

-- Eivät nämä sormet ole tappelussa särkyneet, ei sillä tavalla viinan
työtä, vedessä ne ovat kangistuneet. Mutta pirtulasti siihen oli syynä
-- olinhan sitä näet minäkin joskus kuljettamassa.

Ja näin kerta alkuun päästyään Antti jatkoi:

-- Monet mutkat ja juonet siinä täytyi keksiä, kun mieli lastin maahan
saada, sillä tullimiehet olivat tottuneet ja valppaat, -- tuolla
Pitkässäpaadessahan niillä oli silloinkin asemansa ja sieltä ne
purjehtivat alituiseen joka taholle saaristossa. Ja oli niillä
maissakin urkkijoitaan, jotka heille ilmoittivat, mikä laiva milloinkin
oli lähtenyt meren takaa pirtua hakemaan -- sitä silloin aina tiesivät
odotella ja vahtia. Sen vuoksi täytyi saaristolaisten usein jo kaukana
merellä tyhjentää lastinsa toisiin aluksiin, jotka sinne yöpimeällä
purjehtivat vastaan -- siitä oli aina etukäteen salaa sovittu. Kun
sitten tulliveneet ajoivat takaa mereltä tullutta laivaa, jonka
tiesivät tuoneen viinaa, mutta jonka harmikseen tapasivat tyhjänä,
veivät aivan toiset alukset sill'aikaa lastin toisia väyliä myöten
maihin.

Antti hymähti vähän katkerasti.

-- Mutta ainapa ei sekään juoni auttanut. Eräänä yönä meitä purjehti
pari miestä sillä asialla tyhjällä hailiveneellä Saksasta tulevaa
kaljaasia vastaan, joka toi kielletyn lastin -- sieltähän niitä
pirtulasteja viime aikoina enimmäkseen tuotiin. Tullimiehille oli ihan
meidän toimestamme salaa ilmoitettu, että se se nyt viinaa tuo. Oli
ankara pohjoistuuli, meidän täytyi purjehtia lähelle Narvin saarta,
jossa nyt on majakka, ennenkuin kaljaasin tapasimme. Enimmät lastit oli
siitä jo muuan jahti käynyt hakemassa, mutta kun se ei jaksanut kaikkea
ottaa, piti meidän viedä maihin viimeiset avonaisella hailiveneellä.
Tyhjä kaljaasi lähti purjehtimaan maihin Pitkänpaaden itäpuolitse,
vetääkseen tullimiesten huomion sinne, ja helppohan sillä oli matka.
Mutta meillä oli hyvin työläs retki.

-- Sitä silloista tuulta saattoi todella sanoa myrskyksi -- enpä sen
kovemmassa muistakaan olleeni. Luovittiin vastaiseen siinä vihaisessa
säässä, ja kun vihdoin rannikkoa lähestyttiin, painoi tuuli meidät
suoraan Kultamatalaa kohti, -- sitä kutsutaan Kultamatalaksi, kun siinä
on keltainen hiekkapohja. Ei se tavallisesti mikään matala ole
kalaveneelle, siinä on vettä parikin syltä, mutta sellaisessa myrskyssä
se on surman paikka joka alukselle. Siinä käy mahtava kare, jokaisen
aallon pohjassa siinä silloin näkyy selvä, keltainen hiekka, ja siihen
särkee meri aluksen sekä suuremman että pienemmän. Kamalata oli sitä
karetta nähdä, ja joka hetki luulimme veneen jysähtävän säpäleiksi
pohjaan, sillä siinä aallokossa oli mahdoton kääntää varsinkaan
raskaassa lastissa olevaa venettä. Mutta yli tulimme Kultamatalasta --
emme sattuneet toki matalimmalle kohdalle -- ja niin oltiin vihdoinkin
pääsemässä ensimmäisten saarten suojaan. Olipa ollut kuin tulppa koko
päivän sydämessä, ja siksi hengitimme jo vapaammin; tullimiehiä emme
osanneet ollenkaan peljätä, varsinkaan siinä säässä, ja rohkeasti
viiletimme lähintä salmea kohden. Silloin yht'äkkiä näemme edessämme
tulliveneen keulan -- Mervenius on siinä saaren takana väijymässä.

Katseeni lienee ollut kysyvän näköinen, sillä vaikka en mitään
virkkanut, ukko vastasi:

-- Kukako Mervenius oli -- sehän se juuri oli se Pitkänpaaden
tullipäällikkö, ovela, viekas mies. Se oli kuin kärppä kivirauniossa,
yht'aikaa monessa paikassa, eikä se hänkään säitä säikkynyt. Hänen piti
silloinkin olla kaukana idässä kaljaasia vahtimassa, mutta olikin siinä
meitä vastassa, -- lienee arvannut juonemme, koska oli lähettänyt
pienemmän veneen kaljaasia ajamaan ja itse tullut meitä kohti. No niin,
meille hätä käteen. Käänsimme ruorin ympäri, rupesimme pyörähtämään
myötäiseen, pakosalle... Silloin pamahti laukaus, veneemme oli ammuttu
puhki, se vajosi...

Antti vaikeni tuokioksi. Sitä ei minun uteliaisuuteni olisi sallinut
varsinkaan tällä kohdalla, ja ehätin kysymään:

-- Entä te -- jouduitte uimasille?

-- Meillä oli veneessä korkkiset törnipussit -- ne piti olla, kun
merellä lasti otettiin -- ja sellaisen ennätimme kumpainenkin tempaista
kouraamme, muutenhan siihen olisikin paikalla hukuttu.

-- Ettekö osanneet uida?

-- Emme me saaristolaiset ui koskaan, veteen ei mennä muuta kuin
milloin on pakko. Eihän siitä tosin sillä kertaa olisi ollut pitkältä
maihin uida, mutta eipä ollut meidän siinä maihin pyrkimistäkään. Sillä
siellä olivat tullimiehet vastassa, sieltä olisi suoraan ollut matka
vankilaan, eikä sinne mieli tehnyt. Mutta eipä ollut siinä muuten mies
enää paljon matkansa määrääjänä, aalto vei meitä mukanaan, kuljetti
mihin tahtoi. Tullimiehetkin lienevät luulleet meidän siihen kerrassaan
veneinemme uponneen, koska eivät edes paikalle soutaneet.

-- Ja teitä meri vei suoraan selälle?

-- Niin vei. Sen verran tuuli kumminkin kävi viistoon, että aalto ajeli
meitä Martinsaaren rantaa kohden. Mutta onhan sitä selkää siinäkin,
tunnin sitä kalavene purjehtii tavallisella tuulella, ja meidän oli
sitä sulin käsinä myrskyssä soudettava. Mutta mikäpä siinä auttoi,
koetettiin pysyä hengissä niin kauan kuin voitiin. Oli syyspuoli kesää,
vesi toki ei ollut kovin kylmää, mutta kangisti sittenkin ajan mittaan
kontettuneiksi kaikki raajat, eikä ollut tajustakaan lopuksi enää
paljon tolkkua -- en tiedä vieläkään, kauanko siinä likosin.

Antti keskeytti hetkeksi kertomuksensa, oikaisi sitten taas ne kolme
sormeaan suoriksi ja näytti kahta, jotka olivat jäykkinä koukussa.

-- Noiden sormien ja kämmenen väliin olin saanut temmatuksi
korkkipussin rihman ja niillä sitä koko ajan siihen puristin, -- ei
ollut siinä aallokossa aikaa eikä tajuakaan korjata rihmaa paremmin
käteensä. Toisella kädellä koetin aina kahmaista itseni aallon
harjalle, että en alle vaipuisi. Toveristani en tiennyt mitään, vähän
matkaa uppoamispaikalta olin jo hänestä eronnut; yksin vain siinä
taistelin ja syljeskelin merivettä, jota aalto aina turkkasi kurkkuuni.
Enkä tiedä itsekään, mitenkä se tapahtui, kun aalto minut vihdoin
viskasi muutamalle Martinsaaren hiekkarannalle. Tunsin vain pohjan
allani ja siitä ryömin maihin. Mutta kun siinä olin kotvasen maannut ja
rupesin nousemaan pystyyn, nousi korkkipussi yhä oikeassa kädessäni --
nämä sormeni puristivat aina vain sen rihmaa kämmentäni vastaan. Ja
minun täytyi toisella kädelläni oikein riuhtaista, ennenkuin sain
rihman irti. Mutta senjälkeen nuo sormet eivät ole koskaan oienneet.

Istuttiin ääneti. Ymmärsin, että tarina oli Antin puolesta lopussa, hän
kiinnitti jo huomionsa muihin seikkoihin. Mutta minä olisin vielä
halunnut kuulla enemmän siitä seikkailusta ja kysäisin:

-- Eivätkö tullimiehet koskaan saaneet tietää, että te olitte olleet
siinä veneessä, jonka he ampuivat upoksiin?

-- Eikö mitä. Myöhemmin he kuulivat, että kaljaasin viinalastin oli
tuonut maihin eräs jahti, -- luulivat mahdollisesti viattoman
hailiveneen ampuneensa eivätkä senvuoksi asiaa sen enempää
tiedustelleetkaan. Emme mekään valittaneet.

-- Teidän toverinne pelastui siis myöskin?

-- Niin teki, samalla tavalla.

Vieläkin koetin viskata muutaman syötin, saadakseni Antin kertomaan
lisää.

-- No se kai olikin viimeinen viinaretkenne, vai kävittekö vielä senkin
jälkeen pirtulasteja hakemassa?

Antti nauroi.

-- Ehkä tuli vielä myöhemminkin käydyksi, enpä häntä muista niin
varmaan. Mutta tämän reissun muistan aina noista sormistani.

Toisen kerran, kun oli siitä vanhasta salakuljetuksesta ollut puhetta,
tiedustelin Antilta, mikä sen oikeastaan vaikutti, että tämä pirtun ja
muun tavaran luvaton tuonti jäi pois.

-- Mikäkö vaikutti, hän matki ja näytti hetkisen miettivän. -- Aika sen
vaikutti ja kansa itse ja sivistys, -- ruunun miehillä oli siihen
tulokseen hyvin vähän osaa. Mutta aikaa myöten levisi kansaan uudemmat
käsitykset. Se oli ennen suosinut salakuljetusta ja suojellut sen
harjoittajia. Vähitellen yksi toisensa perästä rupesi ymmärtämään, että
se olikin paha ja kansaa turmeleva tapa. Se vietteli väestön
juoppouteen ja aiheutti rikoksia, se hämmensi käsitykset oikeasta ja
väärästä, eikä se kumminkaan ollut sanottavasti tuottavaa. Muutamat,
jotka sitä palkkaväellä ja useilla laivoilla harjoittivat, ävertyivät,
mutta itse ne, jotka alituisen vaaran alla purjehtivat ja tekivät
raskasta työtä -- eihän sitä uskaltanut olla liikkeellä muuta kuin
pimeällä ja kovassa säässä, -- ne hyötyivät hyvin vähän. Ja niiltä
rikastuneiltakin hupenivat näkymättömiin ne tulonsa; möivät viinansa
velaksi välikauppiaille, nämä eivät maksaneet, eikähän sellaista
saatavaa voinut uloshakea. Valistuneimmat miehet kyläkunnissa rupesivat
sitten vastustamaan koko salakuljetusta -- se ammatti ei siis enää
voinut pysyä salassa, sen harjoittajilla ei ollut enää entistä turvaa,
ja niin koko tapa vähitellen jäi olemattomiin, kuivi pois. Ja onneksi
se oli kansalle, paljon paremmin se nyt tulee toimeen luvallista
elinkeinoa harjoittaen, ja kaikki se entinen salakähmäisyys, pelko ja
viha on kuitti.

Niin puhui Antti, ja hän näytti puhuvan omasta kokemuksestaan ja
sydämen vakaumuksesta. Mutta sittenkin hän vielä hetken kuluttua
lisäsi:

-- Mutta reipasta elämää se entinen elämä oli, rohkeutta se kysyi ja
mielevyyttä ja miehen tarmoa, se kasvatti miehet nuorista pitäen
luottamaan itseensä ja karaisi heissä luonnon. Veltompi on tämä
nykyinen aika ja pehmeämmät ihmiset. --

Näkyipä siis kaikesta huolimatta, että ukossa vielä pohjalla eli
rakkaus saaristolaisten vanhaan seikkailuaikaan.



VI.

HAILIAPAJA SUNNUNTAINA.


Kesäkalan pyyntiajan olisi ollut määrä alkaa niinä päivinä, mutta vielä
eivät hailit kuuluneet nousseen rannikolle, eikä siinä heinänteon
kiireessä kukaan malttanut lähteä niitä summia hakemaan. Perjantaina
päivällä oli kumminkin Kivirannan Iivari, joka koko aamun oli tuulia
haistellut, lähtenyt akkoineen kesken rupeaman niityltä, soutanut
apajalleen ja kokeeksi potkenut nuotan veteen, -- pitihän toki
tunnustella, olisiko haili jo tullut mereltä. Ja tullut se oli.
Kivirannan vanhukset vetivät siinä varpin toisensa perästä, ja ilo oli
vetää. Sillä joka kerta nuotan perä pulskahutti sieltä apajalta
tullessaan hauskan kosteikon, ja kun se maihin vedettiin, kihisi siinä
valkoista meren karjaa kuin kattilassa, Ähäs, eivätpä olleet muut sitä
arvanneet, riemuitsi Iivari uutta apajaa kiertäessään. Ja kun
nuotta-aika iltasella oli ohi, olivat molemmat kalavasut puolillaan
lihavia haileja, ja suutaan lipoen Iivari viiletti akkansa soutamaa
venettä kotisalmea kohden.

-- Huomenna tullaan taas apajalle. -- Eikä sitä ennen puhuta halleista
kenellekään mitään, -- keksikööt itse!

Ja Iivari peitti purjeella sekä vasut että nuotan, ettei kenenkään
tarvitsisi hänen lastiinsa tirkistellä.

Mutta sattuipahan paha onni, että juuri siinä salmen soukimmalla
kohdalla Vanhalan Mikon piti soutaa jutuuttaa vastaan, uistinta lie
ukko siinä yksin soutaa nyhtänyt. Iivari näki hänet jo pitkältä
matkalta ja mietti mitä sanoa. Sillä se vanha kettu tietysti utelee ja
urkkii... eikä sille paljon valehtelemistakaan, sillä se kietoo pian
toisen sanoihinsa ja nauraa sitten. Jos lie parasta kertoa hänelle koko
hailijuttu. Ja miksipä hänelle ei kertoisikin, hailin tarpeessahan se
Mikko-raukkakin on. Tosin se Mikko oli monesti Iivaria metkuttanut ja
monet juonet hänelle pitänyt, siinä kun oli ikäkausi naapureina eletty,
pienoinen selkä vain väliä. Nytkin viimeksi se oli tehnyt ruman ilveen,
kun he olivat yhdessä olleet viime syksynä Inkerin puolella vaihtamassa
haililastinsa rukiiseen. Oli ollut kaikessa suuna ja puhemiehenä,
ajanut Iivarinkin asiat, mutta niin oli Iivari sitten jäljestäpäin
kotiin tultuaan laskenut, että hän oli saanut hailitynnyriä kohden pari
kappaa vähemmin kuin olisi pitänyt saada, ja Iivari arveli niiden
kappain siirtyneen hyvittäjäisiksi Mikon veneeseen. Mutta eipä tuo
ollut Mikko niillä kaikilla koirankujeillaan sen enempää ävertynyt,
velkaisena oli mies pysynyt -- anna saada hänenkin hailia, kun nyt
sattunee kysymään!

Jo souti Mikko melkein kohdalle, kääntyi, laski aironsa ja kelaili
siimaa veneeseen sekä kyseli kuulumisia. Ja tuossa paikassahan se jo
tiedustelemaan, että nuottako siellä oli purjeiden alla.

-- Nuotta.

-- On tainnut haili jo nousta ranta-apajoille?

-- Onhan sitä jo jokunen tainnut nousta.

-- Saitteko montakin päätä?

-- Ei monta, olisiko neljä tuhatta, taikka viisi.

-- Soo, sehän on saalis! Johan sitä minäkin arvelin, että tällä
tuulella se nyt nousee. Jos lie huomenna tuuli samalla kantilla, niin
jo lähden minäkin nuotalle.

-- Tule vain, lähdemme mekin.

-- No, sitten paistetaan yhteinen rantakala. Olitpa mies, naapuri, kun
hailiparvelle neuvoit, tässä onkin jo ollut suolakalaa ikävä.

-- Mutta muille älä puhu.

-- En puhu.

Niin erosivat, ja Iivarin mieli oli oikein hyvä, kun oli naapurilleen
asian suoraan kertonut. Onhan niitä meressä kaloja kahdellekin, ja
nythän se Mikko näkee, ettei hän niistä vaivaisista ruiskapoista viitsi
pitkää vihaa kantaa.

Seuraavana päivänä, lauantaina, naapurukset tapasivat toisensa
apajalla, -- heidän apajansa olivatkin siellä aivan rinnakkain.
Vierettäin siinä päiväkausi nuottaa vedettiin, potkettiin ulos ja
lapettiin aina uudelleen veneeseen, kun perä oli rannassa tyhjennetty.
Sillä välin tarinoitiin hyvässä sovussa sekä siitä nykyisestä saaliista
että vanhoista merkkiapajoista. Väliin tuli kyllä Mikolle vesiperä, kun
Iivari juuri oli tuhatpäisen pullottavan perän nostanut, mutta sitten
seuraavalla varpilla se tasautui, eikä mitään kaunaa syntynyt. Ja kun
hailit illan suussa hävisivät saaristoapajalta, niin yhdellä tulella
siinä kuivailtiin kastuneita vaatteita ja paistettiin puikkovartaissa
kirkkaita haileja. Siinä tulen ääressä Mikko silloin virkahti:

-- Kun pysyisi vielä maanantaihin tämä tuuli, niin taas me täydet vasut
tästä vetäisimme. Ja silloinhan sitä alkaisi olla kohta oman väen
syötäväksi, sitten joutaisi syyskala kaikki myötäväksi.

Iivari ei vastannut mitään, sillä hän ajatteli siinä, että oli se Mikko
ennen sunnuntaitkin nuottaa vetänyt, kun oli vain kala-aika sattunut,
ei ollut kirkonajastakaan välittänyt, -- olisiko nyt mieli muuttunut?
Mutta kun Mikko vielä sitten vähän ajan perästä rupesi puhumaan siitä
uudesta apulaispapista, jolla oli oikein miehiinkin pystyvä saarnaääni,
niin Iivari arveli, että on se tainnut vanhemmuuteen jo vakaantua
Mikkokin, on tuo jo aikakin. Ja vieläpä puheensa lopuksi virkahti:

-- Huomennahan sitä saarnamiestä taas saa kuulla, -- kuka kirkolle
lähtenee.

Akat kiirehtivät jo veneille, saunaan piti joutua. Salmella sanottiin
hyvästit ja kumpikin vene souti omaa rantaansa kotiin. Iivari mietti
siinä mielessään, että kylläpä hänen kovin tekisi mieli huomennakin
lähteä apajalle pyhäpäivästä huolimatta, sitä ei tiedä tuulen
pysymistä, pitäisi ottaa nyt kun saa. Kun olisi Mikko lähtenyt, niin
olisi hänkin, mutta kovin taitaisivat ihmiset manata, jos hän lähtisi,
eikä Mikkokaan... Eikä hän puhunut akalleenkaan mitään koko tuumistaan.

Aamulla Iivari hankkiutui väkineen kirkolle, isolla veneellä soudettiin
Kivirannasta uutta pappia kuulemaan. Kirkolta palattaessa Iivari
tähysti huolellisesti ilman merkkejä; tuuli kyllä oli vielä samalla
kulmalla, mutta se tuntui tyyntyvän, eikä sitä tiedä, mistä se taas
tyynen jäljestä puhaltaa. Nyt olisi ollut apaja-aika tällä tuulella,
mutta kun sattui sunnuntai väliin, -- minkäpä sille tekee.

Illalla Iivari oli ihan kärtyinen, kun tuuliviiri lekotti puolelle ja
toiselle ja pyöri ympäriinsä, häntä harmitti koko juttu, -- piti senkin
Mikon nyt kääntyä niin pyhäksi, vaikk'ei se kirkkoon siltä joutanut! Ja
aamulla oli tuuli kokonaan huonolla kulmalla, ei ole nyt enää nuottaan
koskemista, sen tiesi Iivari. Harmissaan hän ryyppi kahvia aamutuimaan
tuvassa, hän ei olisi välittänyt niitylle lähteä, olisi mieluummin
mennyt merelle. Vihdoin hän kumminkin käveli nurmelle. Siellä väki jo
tiesi ihmeitä kertoa, -- se Viulu-Matti oli tansseista palatessaan
siitä kulkenut ja puhunut Vanhalan eilisestä mahdottomasta
hailinsaaliista.

-- Eilisestä, -- eilenhän oli sunnuntai! tokaisi Iivari.

-- Siitäkös se Mikko välittää! Koko päivän, aamusta asti, oli ollut
apajalla -- ja sekös hailintuloa oli ollut. Eivät riittäneet vasut
mihinkään, ensi varpilla ne jo täyttyivät, -- Mikko oli kehunut, että
joka perä oli pullollaan kuin rovastin maha.

-- Pitikö hakea uusia astioita?

-- Siihenkö se malttoi sellaisella kalantulolla. Lehtiä vain mätettiin
veneen pohjalle ja siihen aina perä purettiin. Niin oli ollut lastissa
suuri merivene, että nuottaa ei enää kantanut, -- se oli jätetty
saareen ja haettu sitten illemmalla. Ja koko yön ovat nyt Vanhalassa
monen kylän akat olleet haileja puhkomassa, -- Mikko itse ajellut kyliä
ostelemassa tynnyreitä.

-- Onpas se... mutta liekö siitä siunausta, pyhäpyynnistä...! -- No,
mitäs siinä seisoskelette, nyt on meillä heinänteko asiana.

Ja Iivari tapasi viikatteen ja lähti saralle sotimaan. Tuimasti
notkahteli vanhus ja vihaisesti kaatui heinä. Mutta melkein joka
huiskauksella ukko murahti jotakin itsekseen, ja silloin aina viikate
vingahti hänen käsissään:

-- Koiransilmä... vanha konna... heitäpäs siinä pyhäksi
lauantai-iltana! Taas jutkautti... uusi apupappi muka... miestäkin
itkettää... nyt minä älyän sinun itkusi... ja papituksesi. Naama
tekopyhä... piru mielessä... kujeet kurkussa -- epäkelpo! Neuvoin sinut
apajalle... ah hornan kettu!

Niin narahti Iivari melkein joka lyönnillä huiskiessaan siinä yhä
tulisemmin, ja humisten kaatui heinä. Sillä vauhdilla työ edistyi
huimasti, nuoremmat miehet koettivat hiki hatussa hänen perässään
pysyä, mutta eivät jaksaneet ja jäivät vihdoin suu auki ja läähättäen
sitä menoa katsomaan. Sitä kesti tunnin, eikä Iivari sill'aikaa
kääntänyt päätäänkään, murisi vain. Mutta sitten hän yht'äkkiä
pysähtyi, viskasi hatun hiestyneestä päästään, sylkäisi ja karjaisi:

-- Tuhma kuin nölliäinen!

Kaikki katsoivat isäntää ihmetellen ja kysellen. Mutta tämä jatkoi:

-- Niin, minä se juuri sellainen olen. Taas Mikko jutkautti minut kuin
lapsen. Mutta saatte te kaikki sanoa minua nölliäiseksi, jos se veijari
kerran vielä minut pimittää -- kyllä minä nyt hänet tunnen!



VII.

HYLKEENPOJAN LEIKKI.


Pieni, pyöreäpäinen hylkeenpoika makailee mukavasti päivänpaisteessa
hangella rosojään reunassa, lähellä jääreikäänsä, ja katselee ihaillen,
kuinka kirkasta ja kaunista iljanko on. Sillä on pesänsä siinä vieressä
lumen alla rosoisen jään kupeessa, koukeroisia salakäytäviä sillä on
kaivettuna umpinaiseen hankeen ja jäähän, ja se pistäytyy aina väliin
sinne puikkelehtimaan. Mutta pian se tulee taas päivänpaisteiselle
hangelle kellimään. Ja hetken kuluttua sen päähän pistää käydä vedessä,
puljahtaa reiästään sisälle, uida äitiään tapaamaan. Se sukeltautuu
sinne, uipi ja katselee, kuinka päivä jääkannen läpi kumottaa talvisen
meren hautaan, pysähtyy sitten jonkin railon reunalle, kurkistelee,
käänteleikse. Samassa on jo emäkin siinä vieressä, puljahtelee
ympärillä, ammahtaa kuin nuoli nielaisemaan pari kulkuhailia ja palaa
taas lemmittynsä luo. Mutta kauan ei pieni hylkeenpoika vielä voi jään
alla olla, se ui reiälleen, pistää varovasti pienen, pyöreän päänsä
siitä ylös, hengittää ja katselee. Ei näy vaaraa mitään, liikkumatonna
kimmeltää siinä kirkas, valkoinen aavikko -- hylkeenpoika loikkaa
jäälle. Ja kohta pistää emäkin kuononsa reiästä vedenpinnalle, tutkii
sekin tarkasti ympäristön, -- ei tunnu vainua sieraimiin -- ja kiipeää
kolosta poikansa luo sitä imettämään. Siinä on hylkeenpojan niin
suloista ja turvallista maata päivänpaisteisella jäätiköllä emänsä
vieressä, oikoa räpylöitään ja imeä.

Emällä on elinkeinonsa siellä vedessä jään alla, kalojen kimpussa, ja
se puljahtaa kohta taas, poikansa syötettyään, sinne alas. Mutta
pienelle hylkeenpojalle ei tule jäätiköllä ikävä, se on tottunut
olemaan yksin ja osaa leikkiäkin yksin. Ja siinä kirkkaalla aavikolla
onkin niin herttaista temmeltää. Päivä paistaa makeimmillaan, niin että
sieraimia kutkuttaa, se lämmittää ja hivelee, pakostakin se panee
hyppimään. Hylkeenpoika tekee mielensä ilossa lystikkäitä
kuperkeikkoja, kierii kuin vedessä, siristelee räpylöillään ja takoo
purstollaan puhtoista lunta. Heittäytyy kellelleen ja irvistelee
aurinkoa kohden, -- on niin mahdottoman lystiä, se virkistää mutta
samalla raukaisee. Semmoista on hylkeenpojan leikki, se menettelee kuin
ainakin muutamain kuukausien ikäinen pyöryläpää, joka on päässyt
vapauteensa. Emä vahtii alempana reiän luona, josta se aina vähän
päästä nostaa kuononsa, käy väliin pyyntimatkalla, mutta palaa taas
lemmittynsä luo, joka siinä leikin ja päivän uuvuttamana oikoo
räpylöitään ja nauttii.

Suloista on siinä hangella nukkuakin. Mutta pienen hylkeenpojan ei
pitäisi siihen nukahtaa.

Sillä vaara väijyy autiolta näyttävältä, päivänpaisteessa
kimaltelevalta jäätiköltä. Vaaniva vihollinen lähenee vastatuuleen,
lähenee viekkaana ja ahnaana. Sieltä hiihtää kaksi kiiluvasilmäistä
petoa, ahavoittunutta saaristolaista, jotka ovat vetäneet valkoiset
paidat pukunsa päälle, jottei heitä pieni hylkeenpoika osaisi erottaa
jäätiköstä. He ovat jo kaukaa nähneet hylkeenpojan vallattoman leikin
hangella, ja pienokaisen pyöreän pään turmioksi he nyt hiipivät yhä
lähemmäs. Jo jättävät suksensa ja ryömivät nelinkontin, -- heillä ei
ole nyt koiraa mukana, siksi he niin varoittelevat. Pysähtyvät
jääröykkiön taa, jonka tuuli on jäälauttoja puristaessaan siihen
kohottanut, ja valmistautuvat surmajuoneensa. Heillä on pyssytkin,
mutta he eivät ammu nukkuvaa pienokaista, vaikka jo niin lähellä ovat,
vielä kauheampi juoni on heillä mielessään. Taas lähenevät, mahallaan
ryömivät, silmät kiiluen, henkeään pidätellen...

Ja pieni pyöreäpäinen hylkeenpoika se vain huoletonna jäätiköllä kellii
ja irvistelee kirkkaasti helottavaa aurinkoa vastaan ja nukahtaa
sekaan.

-- Huih, mikä kauhea ääni, mikä peloittava näky!

Sydän on haljeta hylkeenpojalta, niin se säikähtää ja syöksyy kuin
nuoli suin päin reikäänsä kohti, jonka ääressä emo jään alla odottaa.
-- Huih, kun vihollinen oli tuossa juuri edessä!

Mutta mikä ihme, kun ei enää reiästä pääsekään alas emän luo, kun ei
mahdu, se on kauheata, siihen aivan tukehtuu...!

Vaanivat saaristolaiset ovat äkkiä hypähtäneet pystyyn ja lähteneet
tasakäpälässä lähemmäs hyppimään. He ovat siten hakeneet hylkeenpojan
jääreikää, tukkiakseen siltä pelastuksen tien, ja toinen
valkopaitaisista onkin hypännyt saappaineen siihen ja täyttänyt sen
ruumiillaan. Ja häntä kohden suoraan ryntää hylkeenpoika.

-- Ummessa!

Sydän pakahtuu. Muuta reikää ei löydy. Hylkeenpoika koettaa väkisin
tunkeutua koloonsa, mutta eihän sinne pääse. Ja jo kopristavat tylyt,
kovat kinnaskourat sitä nivuksista, viskaavat hylkeenpojan selälleen
kauas jäätikölle, kopristavat taas, painavat ja puristavat.
Hylkeenpoika koettaa hädissään purrakin, mutta ei saa purruksi, ja
kohta jo työnnetään jokin kova, paksu, terävä sen selkään, ihan nahan
alle, -- uh, kun kirvelee, ihan siihen läkähtyy, nääntyy...

Ei tule emäkään avuksi. Se ui siellä syvällä jään alla, tuskin
tietääkään lapsensa hädästä, avuksi ainakaan ei pääse tulemaan.

Mutta nuo kavalat pedot, saaristolaismiehet, ovat jo kiinnittäneet
nuorapäisen rautakoukkunsa hylkeenpojan selkään, ja turhaan tämä nyt
puistelee ruumistaan, punoo pyöreätä päätään, tyrskii ja päristää,
vapautuakseen tuosta kirvelevästä kahleesta. Se ei hellitä, eikä jaksa
sitä poikkikaan vetää. Toivotonna siristelee ja loikkaa pieni
hylkeenpoika nyt jäätiköllä, mies pitää nuorasta kiinni.

Mutta yht'äkkiä hylkeenpoika keksii hädässään, että sen avanto,
pelastustie, taas onkin auki, mies on sen äärestä jo siirtynyt pois.
Nuolena se hyökkää sitä kohden... loiskaus... se onnistui, pääsihän
siitä toki mereen, pakoon. Kun vain ei olisi tuo kauhea koukku selkää
repimässä. Mutta pääasia on toki pelastus... hylkeenpoika ui huimaa
vauhtia yhtäsuoraan -- ja siinähän on jo emäkin sen ääressä. Se tulee
säälien ja lohduttaen ihan lapsensa viereen, hivelee kuonollaan sen
hienoa nahkaa ja syleilee pienokaista räpylöillään. Se on aavistanut
lemmittynsä vaaran eikä nyt lakkaa sitä hellimästä ja hyväilemästä. Ah,
emän ei pitäisi niin paljon syleillä pienokaistaan. Sillä tuon selkään
kiinnitetyn koukun kupeessa on pienet, terävät väkäset, jotka
painautuvat emän nahkaan, siihen juuri hellimpään nahkaan etukäpälän
alle, ja tarttuvat siihen kiinni. Emä raukka, se on poikaansa
hyväillessään itse mennyt satimeen.

Tuo onneton koukku, se yhä kiinnittää, vetää pientä hylkeenpoikaa, ei
laske sitä vapaasti uimaan. Nyt se jo kiskoo ihan taaksepäin, hellittää
vähän ja kiskoo taas -- seurata pitää. Emä huomaa jonkin lastaan
rasittavan ja hyväilee sitä yhä hellemmin, painautuu ihan likelle, ja
väkä painuu sen nahkaan yhä syvemmäs. Sen täytyy seurata poikaansa, ja
se on kummallista, vastahakoista kulkua avannon luo. Miksi se poika
raukka sinne ui takaisin surmapaikalleen! Ja miksi se emäänsä vetää, ja
millä voimalla! Tuska on emänkin rinnassa, se säälii pienokaistaan,
arastelee itseään, ei ymmärrä tätä leikkiä ollenkaan. Mutta yhä sen
täytyy seurata lastaan, seurata ihan avannolle asti. Mutta hylkeenpoika
lähtee jo nousemaan reiästään ylös jäälle. Emä estelee, häärii siinä
hätääntyneenä edessä, vetää taaksepäin... se ei ymmärrä poikaansa
ollenkaan... vaan seuraa silti perässä, ei voi eritä, vaikka pelko
onkin suuri. Pojan pää luistaa jo kerran ylös reiästä jäätikölle;
emällä on tuskan hetki, mutta se tekee epätoivoisen ponnistuksen ja
saakin nykäistyksi sekä poikansa että itsensä takaisin jään alle. Se ui
syvälle, ja poika seuraa mukana sen kainalossa. Mutta ei ole vielä
kaikki oikein päin. Tuntuu niin pahalta, kainaloa vihloo, ja poikaparka
on kuin pökerryksissä, pitää aina väliin vastaan, ui taaksepäin -- se
on aivan riivattua peliä! Eikähän se hyljekään voi kovin kauan olla
vedessä hengittämättä, hylkeenpoika ei varsinkaan, täytyy päästä
henkireiälle. Mutta edemmäs ei voi päästä, pakko on turvautua siihen
samaan vaaralliseen reikään, -- sinnepäin poikakin vetää. Emä pitää
vielä vastaan, ui pohjaan ja nousee taas ja taistelee kauheata
taistelua. Eikä lopuksikaan auta muu kuin nousta siitä samasta reiästä
hengittämään -- emähylje tekee hurjan ryntäyksen ja syöksyy
henkihieverissä ihan puolella ruumiillaan ylös reiästä hengittämään,
lopaten raskaasti eturaajansa jään reunalle.

Silloin välähtää äkkiä jotakin kirkasta päivänpaisteessa, ja
keihäänkärki painuu syvälle emäraukan rintaan. Se nytkähtää, koettaa
ponnistaa taapäin, mutta raukenee, vaipuu alas -- se on kuollut.

Äidinhellyyttä ovat nuo kavalat, tunnottomat hylkeenpyytäjät käyttäneet
hyväkseen pyytäessään emänkin saaliikseen -- kaikki keinot niille
kelpaavat! Poika uitetaan jään alle syöttinä viettelemään emänsä
turmioon.

Pieni pyöreäpäinen hylkeenpoika näkee emänsä surman ja tuntee itse
uudelleen tuon äskeisen tuskansa: tylyt kourat ja rautakoukun, joka ei
hellitä. Se makaa nyt siinä avuttomana samalla kirkkaalla, aavalla
jäätiköllä, jossa se äsken heitti vapaana kuperkeikkojaan ja temmelsi
vallattomassa leikissä ja irvisteli aurinkoa kohden. Nyt on tuska ja
kauhu sillä samalla jäätiköllä, ja kaikki nuo tuhannet aavikon
kiiltävät, kauniit kiteet tuntuvat puhkovilta peitsiltä, puhdas hanki
tuntuu kidutuslavalta.

Emänsä vietteli poloinen surmaan. Mutta sama surma on edessä
itselläänkin, keihäs välähtää päivänpaisteessa senkin pyöreän pään
varalta. Ja siinä kirkkaalla, rajattomalla aavikolla nyt molemmat
lepäävät vainajina rinnakkain, saaliina kavalan juonen.

Se on saariston usein uudistuva tarina hylkeenpojan leikistä
jääaavikolla.



VIII.

KAISLIKON RINNASSA.


Saaren merenpuoleisella rannalla käy kare korkeana, aamutuulen jäljeltä
se vielä heittää laajaa aaltoa kohisten pitkin rannan loivaa kalliota.
Mutta mantereenpuoleinen lahti on hiljainen ja tyyni. Äsken siellä
kyllä oli elämää ja touhua, loiskintaa ja ääniä kuului monenmoisia, kun
hailinpyytäjät päivän noustessa lappoivat verkkonsa veneisiinsä ja
lähtivät päiväkaudeksi ulos selkäluodoille. Mutta nyt he ovat poissa,
rannan talot ovat melkein tyhjät, joku vanhempi vaimonpuoli siellä vain
hoitaa pienempiä lapsia, jotka paitasillaan pihamaalla peuhaavat.
Kirkkaana paistaa päivä, äänetön on lahti.

Silloin etenee yksinäinen haapio hiljaa venevalkamasta. Sitä meloo
Olli, poikanen tuossa alulla toistakymmentä; päässä on paksu
karvalakinreuhka, paidan rinnus auki, joten rinta punoittaa
kuparinkarvaiselta; yksi henkseli kannattaa lyhytlahkeisia housuja, ja
variksensaappaat ovat jalassa... Hän on juuri siinä iässä, ettei vielä
tänä kesänä voi päästä hailinpyytäjäin mukaan, mutta ensi kesänä hänet
uhataan jo ottaa merelle soutamaan. Nyt hän meloo yksin ongelle -- ei
ole laskenut mukaan siskojaan, jotka eivät malta pysyä hiljaa veneessä
--, meloo ääneti kaislikon rintaa pitkin, tarkastaa tyystin
rantamerkkejä ja pudottaa vihdoin kiviriipan hiljaa pohjaan, niin
hiljaa, ettei loiskahdustakaan kuulu.

-- Nyt tulkaa te mustaselät!

Ikävä ei Ollia vaivaa hänen päiväkaudet yksin kaislikon rinnassa
istuessaan. Sillä hän ei ole siinä yksin, kaislikon kalat ovat hänen
seuranaan. Niihin hän on jo pienestä pojasta asti tutustunut, ja hän on
oppinut ymmärtämään niiden tuumat ja häärinät, joten hän saattaa
seurustella niiden kanssa. Toisia hän halveksii, toisille nauraa,
toisia kunnioittaa, ja terästää itsensä voidakseen kilpailla niiden
kanssa taidossa. Kun järvi oli rasvatyyni, hän näki kirkkaan meriveden
läpi veneen reunalta noiden lukuisain tuttavainsa tummat selät, kun ne
liitelivät, keikailivat tai pyrähtelivät hänen lieronsa ympärillä, ja
hän saattaa silloin aste asteeltaan seurata heidän tuumiaan ja
pyrintöjään. Mutta hänen ei tarvinnut nähdä kalojen haamuakaan
voidakseen seurustella niiden kanssa, -- hän tunsi heidän elkeensä
kuuluvaisesta, joka veden pinnalla kellui, tunsi ne kourastaan, joka
vapaa piteli. Ja vaikk'ei olisi kuuluvainen lekahtanut eikä vapa
värähtänyt koko päivänä, hän silti seurusteli tuttaviensa kanssa.

-- No kaikkia väkäleukoja, luikkikaa tiehenne, ei teitä tässä tarvita.

Ajattelematon, hupakko salakkaparvi siellä nyt elämöi kaislikon
reunassa, sen huomasi Olli heti pienestä pinnan kihinästä, joka näytti
kuin hienolta sateelta. Ja niistä Olli ei olisi ollenkaan välittänyt,
niistä ei ollut muuta kuin mieliharmia ja ajanhukkaa.

-- Kas noin, viilettävät sieltä ruohokosta kuin ammuttuina esiin,
pistäytyvät pinnalla, painuvat pohjaan. -- Jopahan äkkää taas muudan
matosen, ja heti se tietysti koht hyökkää, tuo varomaton viiripää.
Noin, näykkii, vetää -- viheliäinen höperö; ei toki saa lieroa
nielaistuksi, siksi on suu pieni, eipähän sitä mikään miettiminen
estäisi -- herkeä jo pois jyrsimästä, satut sinä kumminkin kärjenkin
kohdalle... Enkö sitä sanonut...! Sieltä se nousee nyt avuttomana,
suorana riippuu pitkästä alaleuastaan, olisit pysynyt syrjemmässä! --
Ja toiset tietysti perässä, heti kun liero veteen ehtii, -- on kuin
heillä nyt olisi mikä itsemurhan yty. Hiiteen menkää, siinä vain olette
esteeksi paremmille kaloille!

Mutta Olli ei käynyt kärsimättömäksi, hän tunsi salakkain huikentelevan
luonteen, tiesi, että ei se parvi malta kauan yhdessä paikassa viipyä.
Lentää heistä jonkin päähän yht'äkkiä tyhmä ajatus, ja silloin koko
sakki lähtee uida lekottamaan johonkin epämääräiseen suuntaan, ilman
mitään tarkoitusta. Huoletonta joukkoa, leikkiä vain koko elämä, --
menkää!

Nyt Olli piti tarkasti silmällä kuuluvaistaan, vaikka se ei enää
värähtele eikä leku niinkuin äsken. Mutta olisipa ihme, ellei iso ahven
olisi heinikossa maannut väijymässä tuota löyhäpäistä laumaa ja ellei
se nyt sieltä uisi esiin. -- Aha, siinäpä olet jo! -- Iskit lankaan
pääsi, kyhmyjussi. Katsele nyt tarkempaan!

Hetki on jännittävä. Olli tietää, mitä tällä hetkellä ahvenen päässä
tapahtuu. Se makaa ruohikon syrjässä ja miettii, miettii tarkoin. Se ei
ollut oikein tietoinen toiminnastaan, kun äsken ampui lankaa vastaan,
näki vain jonkin esineen ja tavoitteli sitä. Mutta nyt se on selvillä
asemasta, näkee herkullisen lieron ja asettuu kyljikkäin sitä
tarkastamaan -- sen silmät ovat siksi sivulla, että se näkee syrjästä
parhaiten. Makean näköinen esine tuo liero sen mielestä on, pehmeä ja
lihainen... siinä kelluu, kuin ei miettisikään pakoa. Nyt ahven jo
soutaa eväsillään yhdessä kohden, ikäänkuin hioen aseitaan, -- Ollilla
on sydän kurkunperässä. Kunhan vain ei nyt palaisi siihen mikään
myöhästynyt salakkahölmö häiritsemään ahvenen tarkkaavaisuutta! Ei
tule. Jo ui ahven huimaa vauhtia kohti, leväyttää kitansa.

-- Nielaisi mahaan asti, se peto!

Ahven on Ollin ystävä. Sillä on lujuutta ja päättäväisyyttä
luonteessaan, se tietää minkä tekee, ja vaikka onkeen meneekin, niin se
tekee sen tarkan harkinnan jälkeen. Suuri, kyhmyniskainen ukkoahven on
kunnioitettava veden eläjä; seurakalana se ei ole mikään erityisesti
iloinen, -- siksi Olli istuukin ääneti ja vakavana, kun se kaislikon
rintaan ilmestyy -- mutta se ei silti käy ikäväksi, sillä siinä on
luotettavuutta ja luonteenlujuutta.

Iloista seuraa ja ajan rattoa on Ollilla enin silloin, kun tuo muka
viisas ja viekas särkiparvi saapuu hänen syöttiään kosimaan. Se pitää
ensin hiljaiset neuvottelunsa veneen ympärillä, ui edes ja takaisin,
poistuu ja palaa taas.

-- Sukkelapäinen veijari olet, harvoin sinä koukkuun erehtyisit, ellet
samalla olisi niin turkasen ahnas. Härnää vain, kyllä sinut tunnen,
lopuksi et sittenkään voi voittaa kiusausta.

Aluksi särjet ilkkuen toisilleen virkkovat, että niin tuhmia me nyt
emme ole, että tuohon syöttiin takertuisimme, -- ehei, siellä on
lihaisen ja makean madon sisässä terävä teräs, -- ehei! Vieressä voi
käydä, voihan nokallaan kosketellakin, kunhan vain ei suuhunsa ota.
Niin ne tuumivat, ja siksi ne selvästi kiusoitellen heiluttavat
koukkua, niin että kuuluvainen väräjää.

Mutta sitä tehdessä mesi valuu suuhun, ja jopahan joku nuoremmista
arvelee: Eihän tuo nyt mahda vettä ylemmäs viedä, jos varovasti
laidasta vähän maisteleekin. Se näpäisee hiukan, ja onnekseen sen
tekee; makeata oli -- turkanen, kun oli hyvää. Maistetaanpas toinen
kerta, varovasti vain -- hei kun onnistaa! Särkeä oikein naurattaa
ajatellessaan kalamiehen kiukkua, ja se tekee leikkisän ehdotuksen:
Jyrsitään pois koko mato raudan päältä... jos tuossa muuten mitään
rautaa lieneekään. Ja ennen pitkää koko särkiparvi onkin siinä
puuhassa, yksi nykäisee yhtäältä, toinen repäisee toisaalta, ja niin
nauretaan onkijalle, joka vetää ja suuttuu.

-- Mestareita olette, mutta tulee se erehdys! -- Olli panee lieron
hyvin herkästi ongen väkään.

Särjet ovat jo innostuneet, ne kilpailevat urheilussaan, ja into
voittaa kohta viisauden. Sillä yht'äkkiä koko särkiparvi hajaantuu
säikähtyneenä ja miltei jähmettyneenä. Nyt se tapahtui, onnettomuus.
Lähti yksi tovereista liian läheltä maistelemaan lieron makeinta päätä:
tarttui... koetti vapautua, painui pohjaa kohden... mutta siristellen
ja päristellen sen täytyi seurata petollista syöttiä ylöspäin -- ja
hävisi vesirajasta... Kamala hetki, kylmä hiki kihoaa särkien suomusten
alta...

-- Pääsit tällä kertaa, mutta tulet sinä uudelleen. Juuri vesirajassa
on särkiveitikka potkaista säväyttänyt pinnasta, onki on hellittänyt,
särki on pelastunut. Lupsahdus on kuulunut pelästyneeseen särkiparveen,
ja yht'äkkiä on ilmestynyt toveri siihen takaisin. Mutta minkä
näköisenä! Suupieli on revennyt, sitä kihelmöi ja kangertaa, ja
tukahduttavalta tuntuu -- siellä ylhäällä ei saanut hengitetyksi, ei
nähnyt mitään, kirkasta oli ja kuivaa, uh, uhuh...!

Olkoon koko petollinen herkku, päättelevät nyt särjet ja lähtevät
haavoitetun raukan seurassa uimaan ulapalle. Mutta matkalta pyörähtää
sentään yksi ja toinen takaisin; se on saanut maistetuksi sitä makeata
syöttiä eikä voi vastustaa kiusausta -- eihän se mitään tee, kun
varovasti laidasta repii. Kohta on koko särkiparvi siinä taas,
haavoitetut ja kaikki, ja Olli huomaa, kuinka ne oikein kiukussaan nyt
jyrsivät ja narraavat. Jo häviää taas yksi heidän joukostaan
yläilmoihin eikä lupsahdakaan takaisin. Hetken tyrehdys. Mutta eivät
malta toiset heittää enää näykkimistä pois, he ovat liiaksi päässeet
makuun, himo on voittanut viisaatkin, ja niinkuin hölmöt salakat nyt
viekkaat särjet antavat onkijan vetää itsensä veneeseen. Himo viisaan
villitsee!

Sitä seurustelua voi kestää päiväkauden, eikä tule Ollille ikävä, sillä
yhä uusia viekkauden ilmeitä hän keksii vedenalaisissa tuttavissaan, ja
hänen täytyy miettiä keinoja niitä nolatakseen.

Mutta väliin tapahtuu taas siinä seurustelussa äkillistä vaihtelua, --
Olli oivaltaa heti, mistä se johtuu. Ohikulkeva säynäjä, joka on
olevinaan ymmärtäväinen ja kokenut, on hetkeksi pysähtynyt tuota
särkien uhkapeliä katsomaan ja luulee kohta keksineensä, missä vika on
niin monen onnettomuuteen. Särjillä on liian vähän voimaa, se
päättelee, ne raukat seuraavat tuollaista pientä matoa, sen sijaan että
madon pitäisi seurata heitä. Jos sen tempaisisi oikealla kalan voimalla
ja vetäisi alas, niin miks'ei se tulisi. Ja säynäjä päättää näyttää,
kuinka on meneteltävä, näyttää särjille vain esimerkin vuoksi. Se
puljahtaa keskelle särkiparvea, joka epäillen ja ihmetellen vetäytyy
syrjään; se käännähtelee, levittelee eviään, ikäänkuin neuvoen, että
näin sitä pitää, ja tarraa sitten syöttiin kiinni -- painaa alaspäin,
lähtee uimaan... Särjet katsovat tuokion kysyvinä, mutta jo päästävät
naurun, niin että pyrstöt väräjävät. Sillä tuossahan nousee pintaan
tuokin tyhmän ylpeä, voimistaan kerskuva säynäjä.

-- Senkin hölmö, luotapas siinä voimiisi!

Vaihtelevaa seurustelua yhä kestää. Mutta yht'äkkiä se taukoo, ei tunnu
olevan yhtään päätä enää koko kaislikon rinnassa. Mitäs tämä on, --
Olli katsoo aurinkoa, ei ole vielä sydänpäivän aika, ei ilmaise sitä
aurinko eikä vatsa. On mahtanut hauki tulla siihen yksille apajille ja
karkoittaa kaikki tuttavat, pikkukalat. Vai sinä, lahden poliisi,
kiilusilmä harvahammas! Matosesta et välitä, halveksivasti sitä
katselet, särkiä vain vaanit. Luulitko niiden jääneen tähän sinua
odottelemaan -- kyllä kai!

-- Ka niin, asetu vain nyt siihen kaislikon sisään liikkumattomana kuin
vanha ranko vahtimaan... olet nukkuvan näköinen, mutta ahnaasti silmäsi
palavat, sen kyllä tiedän...

Olli nostaa kiviriipan ja meloo hiljaa kaislikon rintaa pitkin toiseen
pohjukkaan, jossa hän taas tapaa vanhat tuttavansa. Siellä salakat,
särjet ja ahvenet jatkavat seurustelua vanhassa tai uudessa muodossa,
toisin tempuin ja vehkein vain, ja leveät lahnanpojat tai teräväeväiset
kiisket tuovat yhä uutta vaihtelua seurusteluun. Hauskasti kuluu
Ollilta päivä, ja kun hän vihdoin meloo takaisin venevalkamaan, hän
ajattelee melkein kaivaten tuota vilkasta seuraansa.

Mutta samoihin aikoihin näkyvät jo hailinpyytäjätkin purjehtivan kotiin
mereltä päin. Olli muistaa, että vuoden perästä jo hänkin soutelee
noita raskaita silakkaveneitä kauas ulkoluodoille. Minkähänlaista
seuraa siellä tapaa, pääseekö ulkomeren eläjien kanssa yhtä hyvään
tuttavuuteen kuin kotilahden kaislikon asukkaiden?



IX.

ERÄS JOULUKUUN RETKI.


Ohimennen oli saaristossa usein mainittu muutamasta Pohjolan veljesten
tuonnottain tekemästä reissusta Viroon, ja sitä oli sanottu
uhkarohkeaksi retkeksi, -- kiittäkööt onneaan, että siitä hengissä
pääsivät! Joulukuussa, lumen aikana, miehet olivat lähteneet haileja
kaupalle, ja hullusti oli ollut käydä, tietäähän sen, ei jahdilla
purjehtiminen lumituiskussa ja pakkasella enää ole mitään leikkiä. Niin
oli sanottu, mutta en ollut tavannut ketään mukana olleista, joka siitä
retkestä olisi tarkemmin kertonut, he olivat taas kaikki merellä.
Vihdoin Lommin Matti koteutui Pitkäänpaateen; huono oli ollut rahdin
saanti, hän valitti, siksi hän nyt jätti jahtinsa Kuorsaloon ja palasi
kalanpyyntiin. Utelin Matilta siitä joulukuun reissusta.

-- Johan te tunnutte siitä kuulleen, hän väitti.

-- En ole kuullut muuta, kuin että teille oli hullusti käydä, -- mutta
miten?

-- Mitenkäpäs muuten, kuin että haaveri tehtiin. Viroon oltiin muka
matkalla sillä pohjolaisten "Toivo" laivalla, ja Viroonhan sitä lopuksi
tultiinkin, mutta huononlaista matkaahan se oli, tuhannen markan
vahingon se meille teki.

-- No kerrohan alusta loppuun.

Matti asettui kahdareisin jakkaralle, -- puhumaan hän ei ole
vastahakoinen, mielellään hän yleensäkin suunvuoron pitää. Itse retken
hän kumminkin kertoi mielestäni liiankin lyhyesti -- syrjähyppyjä mieli
aina tekemään, ei lie sitä matkaansa sentään niin kovin ihmeellisenä
pitänyt --, mutta koetanpahan jutella sen retken tässä samaan tapaan
kuin sen Matti minulle puhui.

-- Vähän myöhänlaiseenhan sille retkelle tuli lähdetyksi, joulukuu
taisi olla kohta puolessa, koskahan aatto oli, kun sieltä kotiin
palattiin. Mutta piti saada vaihdetuksi perunoihin ne hailit, -- meillä
oli "Toivossa" neljän miehen haililasti, nimittäin Pohjolan veljesten,
Eetun ja Eemelin, minun ja sitten sen Virkin Kallen -- oletteko
sattunut näkemään sitä Virkkiä?

-- En ole sattunut, mutta kuullut siitä vähän olen.

-- Olisi se nähtäväkin, varsinkin toinen poskiluu, se on näet litteä ja
vinossa. Muistan minä senkin ajan, kun se oli suora ja kaunis, -- mutta
se oli Kalle aina ruma suustaan ja paha tappelemaan, ja niin muutamassa
tappelussa siltä kerran kasvot särkivät. Oli kiusoittanut vankempaansa
miestä muutamissa häissä tuolla Loimolassa -- se on mantereella talo,
joka kuuluu saaneen nimensä siitä, kun ennen vanhaan Virosta haetut
viinat siihen ensiksi tuotiin ja siinä juoda loimoteltiin. Siellä oli
härnännyt Kalle ja sanonut, että "sinulla on niin paha akka". Toinen ei
siitä vielä suuttunut, oli vain vastannut, että "onhan sinulla
parempi". Mutta kun Kalle vain väkätti, että "sinulla on niin ilkeä
koirakin", niin jo syttyi tappelu, ja Kalle joutui alakynteen. Mies
kopristi häntä tukasta ja takoi Kallen naamapuolta lattiaan, takoi,
takoi, niin että poskiluu litistyi...

-- Te olitte siis kaikki neljä siinä laivassa?

-- Niin, neljään pekkaan lähdettiin Martinsaaresta ja ajettiin merelle.
Oli sievoinen pohjoistuuli, myötäiseen mennä hyristettiin, ja muistan
vielä, kuinka Virkin Kalle siinä muka rohkeana rehenteli ja lauloi
nenäänsä, että

    Pohjan tuuli se puhaltaa
    ja mastipurje se huiskaa.
    Eikä niin rakasta uutta kultaa,
    ettei vanhaa muista...

-- Niin lauleli päiväiseen aikaan, mutta eihän sitä päivää joulukuussa
enää paljon ole, pimeä tapasi merellä. Ja mitenkä siinä tuuli lie
reistaillut ja pyöritellyt, en tiedä, seuraavana aamuna huomattiin,
että oltiinkin Narvanjoen suulla. No mitäs siitä, päätettiin viedä
lasti Narvaan, ja sieltä otettiin sijaan 160 tynnyriä perunoita, -- ne
ovat sen puolen perunat hyvin hyviä ja varsinkin siemeniksi. Pian
oltiin paluumatkalle valmiit, -- se oli iltapuoli päivää ja Pohjolan
Eetu oli maissa laivan papereita selvittämässä, -- ette taida tuntea
sitäkään Eetua?

-- Enpä tunne.

-- Se on mies kuin herra, väleen sille aina paperit selvitetään, vaikka
onkin harvapuheinen mies. Pulska mies, oikein tyttöjen herkku, -- aina
kun on satamaan satuttu ja siellä tanssit hommattu, niin pyörälle se on
Eetu kiertänyt tyttöjen pään, olivatpa suomalaisia tai virolaisia. --
Käytiin sitten seuraavana kesänä tämän silloisen retken jälkeen Eetulle
Suursaaresta morsianta hakemassa, ja saaren komeimman tytön se
muijakseen sieppasikin. Ja siellä kun tanssit pidettiin ja Eetu
morsiamensa kanssa sillalle lähti, niin kelpasi sitä syrjästäkin
katsella...

-- Hän siis teidän paperinne Narvassa selitti?

-- Niin, hän kun oli laivan omistajakin, -- me sill'aikaa hiljalleen
hinasimme jahdin joen suuhun. Mutta silloin rupesi satamaan lunta eli
lumiräntää, ja me jo tuumasimme, ettei nyt lähdetäkään yöksi merelle,
vaan jäädään aamuun asti siihen möljän päähän. Ruvettiin jo nuoria
pollareihin sitomaan. Mutta möljällä seisoa jökötti silloin sataman
vahti, Sompa nimeltään, ja hän kävi nauraa hohottamaan, että
vesisadettako ne miehet pelkäävät, laskekaa vain selälle. Samassa tuli
Eetukin siihen sitä väittelyä kuulemaan, ja häntä suututti Somman
nauru. Antaa luistaa merelle, virkkoi hän, ja me irroitimme taas köydet
ja oikaisimme täysin purjein ulos satamasta.

-- Mutta siellä merellä olikin sillä kertaa vähän muuta kuin
vesisadetta. Lunta pyrysi niin sakeasti, ettei saanut silmiään auki, ja
pohjoisesta kävi ihan ilmeinen myrsky, -- ei sitä joella tiedetty
aavistaakaan. Purjeet ja nuorat jäätyivät jo kohta kankeiksi, reivata
ei voinut, ja tukala niitä oli hoitaakin, mutta koetettiin kumminkin
luovia vastaiseen. Ja Tytärsaaren kohdalle tultuamme emme enää voineet
luoviakaan. Yötä vasten oli näet pakkanen kiihtynyt -- sitä kuuluu
olleen sinä yönä 15 astetta merelläkin, -- laiva rupesi käymään jäähän,
kun meri myötään loiski sen yli, joten ei voinut kannella liikkua eikä
kääntää purjeita. Niitä koetettiin kyllä vähentää; henkeni kaupalla
minäkin luistelin siellä jäätiköllä, mutta purjeita ei saatu alas,
ainoastaan staakseilin sain puoliväliin riuhtaistuksi. Mutta laiva
purjehti vielä, vauhti oli kova, ja me koetimme siinä pilkkopimeässä
kompassin avulla päästä Suursaaren alle tuulen suojaan, -- oletteko
käynyt Suursaarella?

-- Olen, -- sen etelärannalla ei ole satamapaikkaa.

-- Ei ole, mutta olisihan siinä sentään ollut maan suoja
pohjoismyrskyltä, aamulla olisi sitten koetettu miten kuten päästä
satamaan. Oltiin jo ehkä kilometrin tai parin päässä saaresta, mutta
silloin myrsky repi meiltä purjeet, -- ihan repäisi halki ja rievuiksi
mastopurjeet ja sitten katkaisi keulapuomin. Silloin me siunasimme,
sillä nyt oltiin myrskyn vallassa. Kallekin rupesi jo kohta
tunnustamaan syntejään ja lupasi kaiken maallisen tavaransa sille, joka
vielä uskaltaisi sanoa, että siitä sentään pelastutaan. Rehentelee mies
muuten ja kehuu ja haastaa tappelua, jos et häntä usko, mutta eipä nyt
enää laulattanut se pohjan tuulikaan...

-- Tuli totuus ilmi.

-- Tuli. Mutta ei se muistunut laulu mieleen meille muillekaan, eikä
nälkäkään, vaikk'ei ollut syöty sitten kun Narvassa aamulla. Pohjolan
Eemelistä kuuluvat levittäneen juttua, että hän olisi itkenyt, mutta
siinä ei ole mitään perää. Kalpea hän kyllä oli, mutta karttaa se vain
tutki ja kompassia eikä puhunut mitään. Mutta Eetu seisoi liikahtamatta
ruotelin ääressä, -- hän muka piti perää, vaikka sitten huomattiin,
että ruotelikin oli jäätynyt ihan liikkumattomaksi. Ruoripuu mahtoi
kumminkin vähän antaa perään liitteistään, ja Eetu piteli siitä
hievahtamatta kiinni. Muutamia kertoja tuuli viskasi hänet siitä irti,
ja mies liukui jäätynyttä peräkantta myöten, kunnes kupsahti purjetta
vastaan -- onneksi olivat ne jäätyneet räsyt siinä, ettei mies mereen
syössyt. Mutta siitä hän kapusi aina takaisin ruotelinsa luo ja seisoi
siinä, kunnes vihdoin saappaat jäätyivät kiinni. Ja lienevät ne
jäätyneet jalatkin, koska häneltä seuraavana talvena lähti nahka
molemmista jaloista.

-- Ei toki kaatanut myrsky laivaanne, vaikka siinä kaikki niin jäätyi?

-- Ei kaatanut. Se staakseili, joka minulta oli jäänyt puoliväliin
repottamaan, se siinä vielä repotti ja veti, niin että laiva kulki
keula edellä eikä päässyt kupeittain kuppelehtamaan. Enkä luule, että
laiva olisi muutenkaan kaatunut, -- sillä juuri jää muodosti
jonkinlaiset suojavarppeet laivan molemmille puolille. Ette usko, mutta
totta se on, että laitain ulkopuolelle sinä yönä kasvoi ainakin metrin
paksuiset jäämuurit, ihan kuin siivet pyörälaivaan, se vain erotusta,
että ne ulottuivat keulasta perään saakka, ja ne estivät laivaa
kaatumasta. Se se jäätä oli, -- koko kansikin, aivan reelinkiä myöten,
oli yhtä ainoata jäätä, joka paksuni myötään, kun aalto laivaa valeli.
Mahdotontahan siinä oli liikkua, heti olisi luistanut mereen.

-- Missä te miehet sitten oleskelitte?

-- Kajuutan edessä seisoimme -- siihen jäi jonkinlainen sola, -- ja
pidimme kiinni, ja olimme kajuutassakin, sitten kun se oli saatu
tyhjäksi. Jo alkutaipaleella meri näet löi ikkunat rikki ja ajoi vettä
sisään. Sitten yöllä me kirveellä puhkaisimme reiän kajuutan pohjaan,
joten vesi valui ruumaan, sekä pistimme lautoja säkkiin ja naulasimme
ikkunain eteen, ettei aalto päässyt valtoimenaan sisään. Siellä sitten
pimeän päässä, likomärkinä ja jäätyneinä kökötettiin, ei saatu
tultakaan, kun kaikki oli kastunut, -- ja Eemeli koetti pilkkopimeässä
yhä tutkia merikorttejaan. Eikä puhuttu paljon mitään koko pitkään
yöhön, -- sillä pitkä se oli. Aina väliin kysäistiin sentään Eemeliltä,
että "vieläkö merta riittää, kunnes päivä valkenee". Sillä sen me
tiesimme, että jos myrsky meidät yön aikana maata vasten räjäyttää,
silloin meitä ei pelasta mikään, mutta jos valoisaan aikaan
ajautuisimme Viron rannikolle, niin olisihan vielä toivoa, että
laivanhylystä jotenkuten hengissä päästäisiin. Mutta ei osannut Eemeli
vastata muuta kuin että "niin kauanhan sitä merta riittää, kunnes ranta
tulee vastaan".

-- Pitkä se yö oli, mutta vihdoin rupesi kumminkin aamu valkenemaan.
Sitä katselimme ulkona kannella, mutta sitä ei ollut ilo katsella.
Sillä meri ärjyi entisellään, lunta tuprusi ja laiva oli kuin suuri
jäämöhkäle, jota myrsky iltikseen kuljetti. Yht'äkkiä näimme silloin
edessämme matalan -- sen tunsimme heti mahtavasta kareesta, vaikk'ei
kallioita ensin näkynytkään -- ja sitä kohden ajautui laiva. Niin oli
korkea se kare, ettei maata sen takaa näkynyt, vaikk'ei maa enää ollut
kaukana. Silloin tuntui pahalta sydänalassa, ja ensi kerran silloin
Eetukin äännähti ruotelin äärestä: -- Nyt kajuuttaan, pojat, sillä tuo
täräys se meidät muuten viskaa mereen. Siihen jätti kiinni jäätyneet
saappansa ja juoksi kajuuttaan. Me toiset perässä minkä ennätimme, ja
ovi läimäytettiin kiinni. Ja siinä istui nyt vastakkain neljä miestä;
toisiaan silmiin katsottiin, mutta ei sanaakaan puhuttu, odotettiin
vain tärähdystä. Ja taisipa jokainen siinä itsekseen ajatella, että nyt
se viimeinen hetki on tullut...

-- Mutta se ei tullut?

-- Ei. Tuokion kuluttua kuului kyllä karkea jyrähdys keulan alta, laiva
tärähti, jää vongahti. Kului silmänräpäys, jo kuului toinen jymähdys
perästä, se hyppäytti meitäkin, mutta taas oli kaikki hiljaista. Me
katsoimme toisiamme silmiin kauan aikaa, ja jo vihdoin kysyimme, että
"mitenkäs kävi?" Kiivettiin taas ylös kannelle: laiva oli luistanut
karin yli. Se paksu jääkuoriko lienee auttanut, että laiva luisti
matalan yli, vai muutenko meitä onni nykäisi, en tiedä. Mutta keulan
puoleen kun silmäiltiin, niin siinä oli edessä asuttu ranta, jossa jo
ihmisiä näkyi liikkeessä hankkiutuen meitä pelastamaan, -- siinä oli
aivan lähellä oikea meripelastusasema. Laivamme pääsi melkein lähelle
rantaa, ennenkuin tarttui kiinni, ja siitä virolaiset auttoivat meidät
helposti maihin. Heidän kanssaan yhdessä ruvettiin sitten kohta laivaa
irti varppaamaan, tyhjennettiin perunalasti, myytiin mitä kaupaksi
saatiin, loput työnnettiin mereen ja irtaantunut laiva vietiin
suojaiseen satamaan.

-- Entä miehet?

-- Hätäkö siinä meillä miehillä enää oli. Akat lämmittivät saunan, ja
siihen meidät vietiin sulamaan. Mutta siellä se sittenkin oli minulle
tulla viimeinen kumma: oli mennä puhelahja! Kiipesin nähkääs
ensimmäisenä kuumalle lauteelle, -- niin jäätyneenä kuin olinkin, en
edes lämmintä ryyppyä ollut saanut. Juttelen siinä parhaillaan, niin jo
tunnen yht'äkkiä, että kouristaa leukapielistäni, ne jähmettyvät ihan
kokonaan, en saa suutani auki enkä kiinni, eikä sanaakaan lähde.
Arvaatte sen hätäni, -- minä kun olen puhelias mies! Rupesin kurkustani
huutamaan minkä ääntä sain ja heilutin käsiäni. Jo älysivät toiset
tuskani, hieroivat kaulasuoniani ja leukapieliäni, ja niin vähitellen
taas suli puhekyky. Mutta eipä noussut enää Eetukaan, vaikka on
vähäpuheinen mies, lauteille, ennenkuin oli vähitellen raajojaan
sulatellut.

-- Tuliko "Toivosta" enää kalua?

-- Vielä tuli, seuraavana keväänä se haettiin kotiin ja korjattiin.
Mutta me miehet ajoimme jo joulun alla rautatietä Pietarin kautta
Viipuriin, sieltä hevosella kotiin, ja aatoksi saareen saavuttiin,
niinkuin sanottu oli. Rantavedet olivat silloin jo täydessä jäässä,
reellä ajettiin, mutta muutamassa salmessa meiltä kumminkin vielä
hevonen putosi jäähän. Sekin saatiin ylös -- ja siinä oli sitten sen
retken loppu.



X.

KÄYNTI HANHIKIVELLÄ.


Merellä kävi loiva aallokko, mutta tuuli oli pysähtynyt, ja melkein
hervottomina lepattivat purjeet veneen verkalleen lipuessa eteenpäin
vanhaa vauhtiaan, jota airoilla hiukan autettiin. Taivas oli pilvessä,
joskus vain päivä pilkisti kuulakkana pilvenraosta; mutta lounaisella
taivaanrannalla kulki mustanharmaja ukkospilvi. Jos se sieltä rupeaisi
nousemaan, voisi siitä tulla tuulta tarpeeksi, ehkä liiaksikin, sillä
ukkostuulen rajat ovat usein hyvin epämääräiset. Mutta se ei noussut,
kaukana missä lie kulkiessaan jyrissyt ja satanut, meitä se ei
ehättänyt.

Pehmeästi vain kellui veneemme aallokossa, töksähti väliin
laineenharjaa vastaan, mutta vaipui kohta taas hiljalleen, kuin uinuen,
solumaan. Ääneti istuivat veneessäolijatkin, katsellen tuota tummaa
luontoa: meri oli musta ulapalle silmäillessä ja näytti jo kappaleen
matkan päässä yhtyvän taivaanrantaan. Rannikon ääriviivat, joita
lähestyttiin, olivat jonkinlaisen epäselvän hämärän peitossa, vaikka ne
eivät kaukanakaan olleet. Saarten muuten vihreä, kesäinen puku näytti
sekin harmajalta, tuskin erotti metsää kalliosta. Jokin kaukainen vene
pakeni saaren taa, muuten meri oli ihmeellisen autio, ei näkynyt
purjetta, ei edes kalalokkia lentämässä.

Mikä voimakas muisto, mikä tuttu mielikuva yhtyy tähän
luonnontunnelmaan? Koetin kauan sitä selvittää itselleni, samalla kun
tuo tunnelma yhä voimakkaammin kietoi minut valtoihinsa. Olen elänyt
ennen nämä samat hetket, tuntenut juuri samat mielikuvat, hiukan
raskaat, hiukan utuiset ja uuvuttavat. Missä, milloin? Tuo meren tumma
väritys, ukkospilvi purjeen takana, sen alla harmajaan häipyvä
rannikko, veltot purjenuorat, airojen verkkainen loiske, ulapan raskas
äänettömyys...? Tuo ennen eletty tunnelma on niin elävästi mielessäni,
etten voi sitä erottaa nykyisestä.

Miten? -- tunnelmanihan kehittyy nykyisyyttä pitemmälle. Minusta
tuntuu, että tätä meren ehdotonta hiljaisuutta, tätä unettavaa,
liikkumatonta valaistusta täytyy seurata raju purkaus, järisyttävä
mielenliikutus, melu ja hälinä. Miksi, mistä se tulisi? En tiedä, mutta
hipiässäni tuntuu kuin sitä vastaan olisi tuprahtamassa kylmä ryöppy,
sadekuuro, rakeita...  Rakeita! -- niinhän toki. Rakeita ja myrskyä ja
pimeätä! -- sehän on ilmielävästi Hanhikiven retki, jonka muisto minut
on vallannut, vaikka en sitä heti saanut itselleni selvitetyksi. Muisto
ajoilta lähes kaksikymmentä vuotta sitten, nuoruudenmuisto kotoiselta
Pohjanmaalta, kaukaisesta seudusta. Sitä retkeä en ole muistanut
vuosikausiin, nyt se on pienimpiä yksityiskohtia myöten mielessäni,
elävänä kuin eilinen päivä. Nyt näen jo eroavaisuudetkin sen silloisen
ja nykyisen tunnelmani välillä. Silloin Pohjanlahden loivat
hiekkarannat ja vaivaiskasvuiset näreiköt, nyt Suomenlahden syvät vedet
ja jyhkeät kalliorannat. Silloin nuori, heleänraikas mieli, jonka
luonnontunnelma vain hetkeksi ilostaan taltutti, nyt huoltenraskas
arkimieli, joka kerran poikkeukseksi on ehtinyt vaipua vapaaseen
tunnelmaan...

Mutta ne eroavaisuudet hupenevat pois, mielialan voimakas yhteisyys
pitää minut vallassaan ja panee minut siihen yhä syventymään. Ja minä
rupean sen pakosta muistelemaan alusta loppuun tuota silloista retkeä
ja sen tapahtumia. Mieleni käy hilpeäksi muistoista, leikkisästi kerron
venekumppaneilleni tuon silloisen Hanhikiven retken.

Kerron sen tässäkin.

       *       *       *       *       *

Se tapahtui sinä suurena raesadekesänä, jolloin, niinkuin kaikilta
kulmilta maata sanomalehtiin kirjoitettiin, pääskysen munan kokoiset
rakeet särkivät ikkunat kaupungeissa ja löivät lakoon kaikki viljat
maaseudulla. Ja juuri sellaiseksi raekuuropäiväksi sattui käyntimme
historiallisesti kuuluisalla Hanhikivellä.

Tuo Hanhikivi on, niinkuin sanottu, Pohjanlahdessa, Pyhäjoen suun
edustalla oleva pieni merisaari. Siihen väitetään Pähkinäsaaren rauhan
jälkeisen pohjoisen rajan Ruotsin ja Venäjän välillä aikoinaan
päättyneen, mutta tämä kysymys on, tai oli ainakin silloin vielä,
varsin epäselvä ja riidanalainen kysymys; puuttui näet kaikkea
varmuutta siitä, mikä ikivanhojen asiakirjojen mainitsema "Petäjoki" on
ollut, joka laski vetensä "Pohjoiseen mereen" ja jota myöten rajan
olisi pitänyt kulkea -- toiset arvelivat sen yhtä todennäköisesti
voineen olla Kuolan niemimaalla kuin Keski-Pohjanmaalla. Mutta se riita
nyt ei oikeastaan enää kuulu tähän. Pääasia on, että me, ystäväni
Akseli C. ja minä, molemmat saman vuoden ylioppilaita ja historiallisia
tieteitä harrastavia nuoria miehiä, olimme Muinaismuistoyhdistyksen
stipendiaatteina jalkapatikkamatkalla Salon kihlakunnassa ja jouduimme
siten eräänä kauniina päivänä myöskin Pyhäjoen pappilaan, jossa
tietysti tuli puhe Hanhikivestä. Kerrottiin siellä vielä muutamassa
kalliossa näkyvän "piiruja" ja "juovia", joita ehkä voitaisiin pitää
muinoisen rajan hakattuina merkkeinä -- niitähän meidän tietysti piti
lähteä näkemään ja tutkimaan.

Se tehtävä nyt ei oikeastaan kuulunut meille, joiden oli vain määrä
kokoilla taloista vanhoja "kivitalttoja", ruostuneita miekankahvoja tai
vaskisia kynttilänjalkoja ja käydä mäkilöillä katselemassa, kertomassa
ja piirustamassa lapinraunioita, hiidenlinnoja tai jatulinleikkejä.
Mutta hipaisihan Hanhikivikin sentään meidän tiedettämme, ja pappilan
puhtoisilla patjoilla yön makeasti levättyämme lähdimme eräänä aamuna
reippain mielin purjehtimaan joensuulta merelle, -- pappilan nuori
maisteri lähti purjeveneellään meille toveriksi ja saattajaksi.

Oli mitä ihanin kesäilma, tuuli juuri sen verran, että liikkeelle
päästiin, ja Pohjanlahden aava ulappa lepäsi rauhallisena ja
hymyilevänä edessämme, ikäänkuin hekumoiden kylpien siinä lämpöisessä
päivänpaisteessa. Tunnin pari purjehdittuamme pääsimme perille
Hanhikiveen ja samoilimme sen ristiin rastiin, puikahdellen
pensaikkojen lomitse ja tarkastellen saaren kaikkia kiviä ja kallioita:
Mitään merkillisempiä "piiruja" emme löytäneet, ainoastaan
mielikuvituksen lisä-avulla saatoimme tulkita hakatuiksi merkeiksi
joitakin sammaltuneita kallionuurteita. Mutta pääasiahan olikin, että
sen olimme "konstateeranneet". Ja istuttuamme vielä hetkisen saaren
lännenpuoleisella kalliorannalla, ihaillen meren suurta rauhaa,
lähdimme keskipäivällä paluumatkalle Pyhäjoen suuta kohden.

Oli tyyntynyt melkein kokonaan, väliin vain hieno tuulenhenkäys
pullisti purjeita, mistä syystä airoilla auttelimme vauhtia. Kävi loiva
maininki, ja siihen aina toisinaan vene töksähteli. Kiirettä meillä ei
ollut mihinkään, herttaista oli kellua siinä paahtavassa paisteessa.
Iloinen keskustelumme vähitellen talttui, omituinen uupumus ja rauha
valtasi mielet. Ja luontokin tuntui vaipuvan samaan unelmaan. Meren
peitti ikäänkuin hallava huntu, ilman täytti autereinen harso, se
kaikki painosti silmäluomia ja oli vaivuttaa miehet nukuksiin.

Yht'äkkiä silloin joku tovereista tuli silmäilleeksi purjeen alta
itäiselle taivaanrannalle, ja siellä oli jo taivas ja meri aivan
toisennäköinen kuin meren puolelta: paksu, musta pilvi nousi nopeasti
sinilaelle, meri ja maa sen alla näytti tummalta ja synkältä ja koko
luonto ikäänkuin aleni ja hämärtyi. Vielä oli aivan tyyntä, mutta
vakava ukkonen myrskyineen oli ilmeisesti tulossa. Se antoi vauhtia
airoihin, jotka äsken nekin olivat hervahtaneet, miehen voimalla
kiskottiin nyt raskasta purjepurtta joen suuta kohden. Keskustelu oli
edelleen pysähtyneenä; perämies käänsi purjeet toiselle kyljelle, sillä
vihuri näytti olevan tulossa maalta päin; mutta hervottomina purjeet
yhä lepattivat, ja omituinen painostava odotuksen tunne, levon ja
myrskyn välinen tunne, valtasi luonnon ja mielet. -- Juuri tuo tunnelma
oli äsken tuntunut niin tuttavalliselta.

Mutta kauan sitä vihuria ei enää tarvinnut odottaa, se tuli jo
pilven alta mustana juovana selkää pitkin, karahti kuin leveä
ratsastajarintama nuolennopeasti eteenpäin ja syöksyi purjeita vastaan.
Airot pois, miehet ylälaidalle istumaan, sillä alalaita jo ryyppäsi
vettä. Tuli siinä nyt vauhtia veneeseen äskeisen kellumisen jälkeen;
koskena kohisi keula, masto notkistui ja puomi painui, ja nopeasti
etenivät meriluodot ja lähenivät joensuun matalat rannat. Sitä kesti
muutamia minuutteja, enintään viisi, ja sillä vinhalla vauhdilla
arvelimme jo pääsevämme lahteen, maan suojaan, ennenkuin varsinainen
ukonilma repeäisi päällemme. Mutta pilvi nousi myös samaa huimaa
vauhtia, niin, vielä huimempaa; mantereen puolella jo satoi, koko
rannikko häipyi näkymättömiin, ja kohinana se ryöppy läheni pientä
alustamme. Ja siinä se jo oli. Kerran paukahti, niin että vene tärähti
ja sydän hytkähti, ja samassa oli tuulen lennättämä raekuuro
niskassamme.

Niitä tuli tuumanpaksuisia rakeita kuin sadastatuhannesta
kuularuiskusta luoteja, ne ampuivat veteen ja veneeseen, niin että
korvat huumaantuivat, ne pongahtelivat purjeisiin, räiskivät ja
loiskivat. Kasvojaan täytyi varoa, sillä rakeet pieksivät kuin suuret
haulit -- tuota pikaa veneenpohja oli sormenpäänkokoisten jäitten
peitossa, ja uusia tuprutti myötään musta pilvi. Paukkuiko ukkonen
edelleen, sitä en muista, enkä luule sen monta kertaa jymähtäneen,
sillä salamoita ei ainakaan näkynyt muita kuin ne pari kolme, jotka
silloin aivan alussa välähtivät. Pimeäksi sitä vastoin kävi kaikki,
niin pimeäksi kuin voi käydä syksyinen yö -- ja kumminkin oli
keskikesän keskipäivä. Veneenlaitoja ulommas ei nähnyt mitään, se oli
kaikki yhtä sakeata raekuuroa ja veden räiskettä. Pilvi oli peittänyt
auringon ja verhosi koko luonnon, ja se oli niin musta ja näytti olevan
niin matalalla, että se aivan tuntui rutistavan meidät alleen.

Mutta vene purjehti yhä, kiisi tulista vauhtia eteenpäin, ja miehet
koettivat tähystää, näkyisikö maan merkkejä, että tiedettäisiin kääntää
lahden pohjaan -- tuossa se juuri olisi ollut käännettävä. Ei näkynyt
mitään, ei keulapuomia edemmäs, -- ja alus syöksyi myrskyn voimalla
matalikkoon päin. Odotimme joka hetki, että se karahtaisi rannan
hiekkapohjaan -- sääli venettä, sillä se menisi tietysti säpäleiksi,
miehet siitä ehkä aina pelastuisivat, jos matalaan tultaisiin.
Huomasin, kuinka Akseli jo varusti olalleen pienen laukkumme, jossa
olivat muistiinpanomme ja karttamme ja piirustuksemme, -- mies tuumi
varmaankin, että nuo tästä toki täytyy pelastaa. Mutta sanaakaan ei
puhuttu.

Yht'äkkiä perämies kumminkin päättää muuttaa kurssia, ohjatakseen
lahden pohjaan; hän lienee vaistomaisesti tuntenut, että nyt ollaan
joen suulla. Höllitettiin purjetta, oli täysi laitainen, ja vauhti
kiihtyi yhä. Mutta sitä pahemmin kallistui venekin, laita kulki pitkät
matkat vesirajan alla ja purje veti.

-- Laske purjetta! kuului vihdoin huuto, ensimmäinen sana koko myrskyn
aikana.

-- Se ei kulje...

Pappilan purjeveneeseen oli äsken muutettu uudet "skuutti"-nuorat, ja
kun ne nyt olivat kastuneet ja turpuneet, eivät ne siinä kauheassa
painossa enää juosseetkaan blokkien läpi, vaan hakaltivat,
kangertivat... Eikä vene enää kääntynyt vastaiseen, niin oli jo laita
veden alla, sellainen oli paino märissä purjeissa.

-- Katkaise puukolla...!

Minä olin jo pystyssä puukko kädessä viiltääkseni poikki kankean
köyden, -- aioimme laskea purjeen valloilleen. Mutta samassa tavallista
vinhempi puuska painoi purjeen veteen, vene viskautui kumoon, me
suistuimme suin päin sulaan veteen...

Enpä ole ennen enkä jälkeen koskaan luullut olevani niin lähellä
viimeistä hetkeäni kuin siinä silmänräpäyksessä. Olihan pilkkoisen
pimeä, ei ollut aavistustakaan, missä päin olisi ranta ja kuinka
etäällä, ja kaatunut vene oli uponnut... Pinnalla koetettiin pysyä,
mutta raskaat saappaat ja märät vaatteet vetivät alaspäin.

Silloin kuului läheltä ääni:

-- Tässä on pohja...

Se siunattu Pohjanmaan rannikko on toki niin pitkältä matalaa, että
siinä pohjan löytää, kunhan on edes maan kuuluvilla. Toinen
tovereistani oli pitkillä koivillaan koetellut ja löytänyt pohjan ja
ilmoitti meille sen ilosanoman. Kohta oltiin siinä hänen vieressään, ja
aivan oikein, tukeva pohja oli jalkojen alla, vaikka vettä olikin yli
hartioiden. Mutta mitäs siitä, henki oli tallessa, nyt täytyi vain
pyrkiä sinnepäin, mihin pohja mataloitui, ja siellähän olikin saari.
Kun rannalle tultiin, huomasin minä, että minulla vielä oli puukko
kädessäni -- senkin olin säästänyt. Olimme tulleet joensuun matalaan
hiekkasaareen, tunsimme me sen nyt, vaikka sadetta ja pimeää edelleen
kesti. Mutta se oli aivan autio maa, ei katajan pensasta koko saarella.
Pidettiin senvuoksi neuvottelu, mitä olisi tehtävä. Toinen saari, jossa
toki oli heinälatoja, oli siinä lähellä, ja siihen kuului pääsevän
kahlaamalla, -- päätettiin pyrkiä sinne. Salmi oli tosin varsin leveä
ja vettä oli paikoitellen kainaloihin asti, mutta eipähän siinä sen
pahemmaksi päässyt kastumaan. Kahlattiin ja saavuttiin tyhjään
heinälatoon. Mutta hiukan toivotonta oli sinnekin jäädä
vesilikomärkänä, eikähän ollut tietoa, kuinka kauaksi sinne pitäisi
jäädä, sillä sadetta ja myrskyä yhä kesti -- joskin jo heikommin --,
eikä siis tarvinnut heti veneitä avuksi odottaa.

Pidettiin taas neuvottelu. Sen saaren erotti toinen, edellistä paljoa
leveämpi ja syvempi salmi mantereesta. Pappilan maisteri kehoitti meitä
kahlaamaan vielä senkin yli -- hän oli joskus kuullut senkin yli
matalalla vedellä kahlatun. Ja hän tahtoi päästä kotiin -- pelkäsi
kotiväen olevan kovin huolissaan. Meitä toisia vähän arvelutti --
Akseli arasteli laukkuaan, jonka veneen kaatuessa kostuneita aarteita
hän ladossa koetti kuivailla. Mutta kun siinä ilmakin kirkastui, niin
jo lähdettiin uudelle kahluutaipaleelle.

Olisi se tainnut olla valokuvattavaa matkuetta, jos joku Kodakin
omistaja olisi sattunut vastaiselle rannalle. Niinsanottu salmi oli
varsin leveä selkä, eikä vesi sillä kertaa ollut ollenkaan matala.
Etummaisena siinä taivalsi pappilan maisteri lionnut panama-lakki
korvillaan ja koetti välttää syvimpiä hautoja; hänen jäljessään Akseli,
kantaen päänsä yläpuolella kallista laukkuaan, ja viimeisenä
allekirjoittanut, lyhyin mies joukossa ja sen vuoksi enimmin vaarassa
jäädä pinnan alle. Kovin minua sen matkan jatkaminen aina arvelutti
niissä paikoissa, joissa en Akselista nähnyt muuta kuin päätä ja
laukkua, mutta yli tulin sentään minäkin niistäkin paikoista, tulinpa
vielä niin, että suu oli veden päällä. Ei saanut pahasti kompastella,
ja hitaanlaista oli sen vuoksi kulku. Mutta taas kävi ranta
matalammaksi, ja vihdoin oli manner jalkojen alla, ei kuiva, mutta
kova.

Vielä oli kappale matkaa maantielle ja siitäkin vielä pappilaan; vesi
pursusi saappaista ja vaatteet tahkiutuivat ihoon. Mutta siellä perillä
saatiinkin kohta kuivat vaatteet ja lämpöiset vehnäskahvit, enkä
suloisempaa hyvinvointia muista koskaan tunteneeni. Sen iltapäivän
ihana lepo on yhtä selvästi mielessäni kuin itse purjehdusmatka
Hanhikiveltä, jonka tunnelma nyt lähes parinkymmenen vuoden perästä
niin elävästi oli mieleni vallannut.



XI.

PANTSU.


Yleinen on saaristoväen keskuudessa käsitys, melkein pelonsekainen
tunne, että vanha, ankara Pantsu, hän, joka on perämiehenä pienessä
Vikkelä-laivassa, on korvaamaton ja välttämätön tekijä yhteiskunnassa.
Vikkelä, pieni, avonainen saaristohöyry, kuuluu jo aivan ehdottomasti
ja kiinteästi saaristoelämään, -- millainen saaristo kesäisin olisi
ilman Vikkelää, sitä tuskin enää osataan kuvitellakaan. Mutta Vikkelää
myöskään ei osata kuvitella ilman sen sielua, Pantsua.

Itse oli Pantsu esiintymisensä varmuudella tämän käsityksen ja
kunnioituksen ihmisten mieliin iskenyt, ja horjahtamatta hän sen
myöskin piti yllä. Hän oli nimittäin personoitu varmuus, samalla kun
hän oli kiivas, järkähtämätön luonne, joka lahjomattomasti piti kiinni
siitä, minkä hän katsoi oikeaksi ja oikeudekseen. Ja Vikkelän hän
katsoi omaksi, tinkimättömäksi käskypiirikseen. Montako kesää hän sen
perässä jo oli istunut, sitä en tiedä; ennen aikaan, nuorempana
miehenä, hänkin kai oli kyllä purjelaivoja noilla samoilla vesillä
ohjannut, mutta niistä hän ei nyt enää välittänyt. Hänelle ei
ylimalkaan ollut maailmassa olemassa muuta alusta kuin Vikkelä, mutta
sen hän tunsikin sitä perusteellisemmin, sen tavat, sen voiman, sen
kestävyyden. Sen hän hoiti kuin lapsensa, ja siitä hän myöskin vastasi.
Ja voi sitä, joka yritti häntä tässä hänen tehtävässään ja oikeudessaan
vastustella!

Oli todellakin mahdotonta ajatella Vikkelää ilman häntä, myönnän sen
omasta kokemuksestani. Aina kun astuin Vikkelään ja näin sen perässä
Pantsun leveän, partaisen naaman, hänen suuren, pyöreän päänsä, jota
hän pahimmallakin paisteella suojeli karvalakilla, hänen terävän,
varman, käskevän katseensa, hänen lyhkäisen, jykeän, tanakan
vartalonsa, silloin tuntui aina omituisen kodikkaalta ja erikoinen
rauha ja turvallisuus täytti mielen. Kävin aina heti laivaan astuessani
lyömässä hänelle kättä, sillä nimenomaan hänen kädenpuristuksessaan
tuntui tuota lujaa suomalaista kiinteyttä ja suoruutta, joka tekee
sydämelle hyvää. Ei hän kättäni kovasti puristanut eikä pitkään
pidellyt, vaan tarttui siihen tanakasti ja varmasti, ja minä tiesin,
että siinä on mies, joka tietää mitä hänen on tehtävä ja sen myös
tekee.

Ankaran kurin hän piti aluksessaan, kun sunnuntaisin vei saaristolaisia
kirkolle ja toi kirkolta. Ei saanut hänen Vikkeläänsä tuppautua väkeä
sulloutumalla; jos tuli yksi yli määrän, oli hän sen valmis viskaamaan
mereen, ellei se muuten lähtenyt. Eivätkä saaneet Vikkelään
päässeetkään paljon liikuskella paikoiltaan, -- pimittämään kurssia
perämieheltä, -- heidän täytyi istua kuin kirkonpenkissä.
Ilmoittamistaan määräajoista Pantsu ei minuuttiakaan poikennut, ei
odottanut ketään myöhästynyttä, olipa vaikka itse maaherra, mutta ei
antanut myöskään muiden Vikkelää odottaa; kun viisari hänen vanhassa
"tuplakantisessaan" oli määrätyllä paikalla, silloin hän irroitti
köydet ja komensi liikkeelle. Ja olipa pimeää tai myrskyä, jokainen sai
olla varma pääsemisestään oikeaan aikaan määrälaiturilleen. Ihmisten
asioita, lähetyksiä ja tuomisia, hän ei yleensä ottanut toimittaakseen,
ei maksustakaan, hän jätti sen ansion kernaasti koneenkäyttäjälle;
mutta jos hän joskus jonkin asian otti toimittaakseen, niin hän
toimitti sen ihan tarkoin, vaikka häneltä siihen olisi mennyt päivä.

Huolimattomuutta ja epätarkkuutta Pantsu kaikessa vihasi, enin
kumminkin merimiehen ammatissa. Kun eräs jahti kerran oli muutamassa
salmessa jättäytynyt ankkuriin väylän paikalle, hän suuttui niin
silmittömästi, että uhkasi ajaa kohti ja upottaa jahdin siihen. Ehkäpä
olisi sen tehnytkin -- vaikka vettä kyllä oli kiertää -- ellei jahdin
omistaja, säikähtyneenä Pantsun huudoista, olisi viime hetkenä saanut
varpatuksi alustansa hiukan syrjälle. Ja kun toinen oli viitatuilla
vesillä joutunut matalaan ja pyysi Vikkelää avukseen, Pantsu tosin meni
nykäisemään sen irti, mutta haukkui jahtimiehiä koko ajan
huolimattomuudesta niin julmalla äänellä, että se jyrisi monen
kilometrin päähän, -- ja sitä ääntä saaristolaiset pelkäsivät. Ei ollut
muuten yrittämistäkään houkutella häntä ohjaamaan Vikkelää vähänkään
sivulle tavallisesta reitistä taikka tekemään matkaa oudommille
vesille. Kerran patruuna itse, Vikkelän omistaja, oli laivassa
ollessaan käskenyt häntä oikaisemaan erästä mittaamatonta salmea
myöten. Hyvin vastahakoisesti Pantsu oli totellut. Ja sattuipahan, että
siinä hipaistiin karia, potkuri oli vääntynyt, konetta ei voitu
käyttää, ja veneellä piti hinata laiva siitä pois. Se oli ollut hyvin
ikävä paluumatka patruunalle, sillä Pantsu nuhteli koko matkan oikein
isällisesti, että pakkoko on lähteä outoja väyliä yrittelemään. Eikä
sitä toiste enää yritetty.

Patruunakin alistui näet tottelevasti Pantsun määräyksiin. Joskus hänen
ehkä olisi tehnyt mieli pienelle huvimatkalle, jolloin Vikkelän olisi
pitänyt hiukan poiketa kulkuvuorostaan, mutta Pantsu teki tenän, ja se
matka jäi. Kerran oltiin kylässä, ja Pantsulle oli ilmoitettu, että
paluumatkalle lähdetään kello kymmenen. Mutta vierastalossa myöhästyi
illallinen, joten ei määräaikana olisi päästykään lähtemään. Mutta sitä
Pantsu ei suvainnut. Hän rupesi rannassa viheltämään niin pitkään ja
vihaisesti, että vierailijain täytyi jättää kaikki syöntipuuhat ja suin
päin kiirehtiä laivarantaan, -- ei näet ollut lysti, jos Pantsu
suuttui. Patruuna vaati itse muilta säännöllisyyttä ja mukautui
senvuoksi nurkumatta Pantsun ehdottomaan jyrkkyyteen. Sitä enemmän
täytyi kaikkien muiden häntä totella, ja juuri siten Pantsu olikin
tullut aivan itsevaltiaaksi tuossa pienessä valtakunnassaan.

Mutta sittenkin -- juuri tuossa hänen omassa valtakunnassaan, itse
laivassa, oli niskoitteleva aines, häntä vastustava puolue, niin,
suorastaan vallankumouksellinen puolue. Se oli seikka, joka myrkytti
Pantsun elämän, mutta jota hän ei voinut auttaa. Heitä oli näet
Vikkelässä kaksi miestä: hän, Pantsu, perämies, ja Torvinen,
koneenhoitaja, molemmat välttämättömiä laivan kuljetuksessa, jopa yhtä
välttämättömiä molemmat. Isännyys oli uskottu Pantsulle, eikä tuo
pieni, laiha, hiukan höpläkkä masinisti sitä arvoa häneltä
riidellytkään, vaan teki sen sijaan Pantsulle kaikenmoista kiusaa ja
vaikeutti hänen toimintaansa. Eihän Pantsu esim. päässyt laiturista
lähtemään, ennenkuin Torvinen oli konetta hoitamassa -- itse hän ei
koneesta, pannusta, höyrystä eikä koko liikevoimasta ymmärtänyt mitään
eikä tahtonut ymmärtää. Siten tapahtui joskus Torvisen laiminlyömisen
tai ilkeyden vuoksi, että Vikkelä ei voinut pysyä täsmällisenä, ja se
oli Pantsun mielestä kauhea asia, joka koski suoranaisesti häntä ja
hänen kunniaansa. Lujan persoonallisuutensa koko vaikutusvoimalla,
äänensä julmuudella ja joskus köydenpätkälläkin Pantsu kyllä koetti
karsia toveristaan nuo elkeet pois, mutta Torvinen oli sitä venyvää
laatua mies, että hän sittenkin aina teki jonkin erehdyksen -- tai
koirankujeen. Kerran pari kesässä hän sitä paitsi otti humalan, ja
silloin hän tahallaan aina myöhästyi Vikkelää lämmittämästä. Sellaisina
päivinä oli retki Vikkelällä jotakin aivan eriskummallista.

Silloin Torvinen ei nimittäin ääneti ottanutkaan vastaan kuritusta,
vaan koetti tehdä Pantsusta pilkkaa. Sitä ei Pantsu kärsinyt, vaan
korotti yhä ääntään ja ärjyi perästä, niin että hänen leveä rintansa
vihasta aaltoili. Torvinen räkytti käheällä äänellään vastaan koneen
luota, ja hänen pienet, likaiset kasvonsa vetäytyivät monenmoisiin
vinkuroihin. Hänen vetelä, hintelo ruumiinsa jännittyi silloin
ihmeellisen kimmoavaksi, hän hyppeli kuin kärppä Pantsun nenän eteen
puimaan laihaa nyrkkiään, hänen muuten taliset silmänsä miltei tulta
iskivät, ja hänen kielensä lauloi lakkaamatta.

-- Suus kiinni, juoppo! ärjyi Pantsu.

-- Juu, juu, herra kapteeni, herra amiraali, eihän tämän väylän
varrella saa kukaan muu äännähtääkään kuin teidän hirmuisuutenne. Mutta
niin kauan kuin nyt ei vielä suukoplaa ole hankittu, niin minä sentään
laulan, että tämä poika ei olekaan tässä laivassa mikään paksupäisen
Pantsun renki, vaan opinkäynyt koneenkäyttäjä, jolla on vähän
parempikin ranki kuin entisellä jauholotjan soutajalla. Mihinkäs sinä
kuljet ilman minua, hä... kuinka kävisi koneen ja pannun...?

-- Hoida koneesi, mutta ole laklattamatta, taikka survon siihen pannuun
viheliäiset luusi!

-- Säästäkää toki halpa henkeni, mahtava komendantti, ja myöskin näiden
viattomain matkustajain henki...

Sitä toraa kesti koko lämmityksen ajan ja parhaan osan matkasta.
Matkustajat istuivat ääneti säikähtyneinä sitä menoa kuunnellen, ja
ensikertalainen olisi varmaankin luullut laivan sen miehistön käsissä
törmäävän rantaan tai räjähtävän ilmaan, niin kiihkonsa vallassa miehet
olivat. Pantsunkin leveä leuka väkätti, ja hänen kouransa näytti joka
hetki aikovan nykäistä irti rautaisen ruotelitangon lyödäkseen sillä
murskaksi tuon kapinoivan, räkättävän alamaisensa. Mutta mitään
vaarallista ei sentään tapahtunut, ja vähitellen laukesi jännitys
Torvisen hinteloista jäsenistä, hänen kielensä rupesi sammaltamaan ja
hän asettui raukeana ja talttuneena koneensa nojaan huokaamaan. Pantsu
ärähti vielä pari viimeistä kertaa. Hän se näet aina voiton peri, ja
silloin hän tiesi, että nyt Torvinen taas on puolen kesää lauhkea kuin
lammas ja tottelevainen kuin siivo lapsi.

Mutta hän tiesi myös, että mies on sydämessään uppiniskainen, että hän
on pistänyt käheän kiukkunsa hampaankoloon. Niin Torvinen oli
tehnytkin. Sappi kiehui hänen sydämessään, vaikka hän ääneti alistuikin
Pantsun komentoon; mutta se oli hänestä nöyryyttävää, koska hän oli
mielestään ainakin yhtä välttämätön mies Vikkelässä kuin Pantsu. Hänen
pieni, hiukan tahkea päänsä mietti sen vuoksi kostoa; pannua
lämmittäessään ja konetta hiljaa hoitaessaan hän hautoi monenlaisia
tuumia ja koetti keksiä keinoa, miten päästä tuon itsekylläisen
mahtailijan kimppuun. Pientä kiusaa hän teki missä osasi, vihelsi
väärillä paikoilla, peruutti ennen aikojaan, joten laiva ei
laskenutkaan hyvästi laituriin, ja hierautui matkustajilta rahoja
kantaessaan näiden suosioon Pantsun kustannuksella. Se kaikki Pantsua
ärsytti, mutta sapekasta koneenkäyttäjää se ei silti vielä tyydyttänyt,
sillä perämies piti varansa ja säilytti kaikesta huolimatta valtansa ja
arvokkuutensa.

Mutta kerran Torvisen kumminkin onnistui kampata Pantsu kumoon ja lyödä
paha lovi hänen itsevaltiuteensa sekä saada hänet sydäntään myöten
loukatuksi. Tästä merkillisestä tapauksesta saaristossa väliin
kuiskaten kerrotaan -- ääneensä ei uskalleta --, kerrotaan osaksi
kunnioittavasti, osaksi vahingoniloisesti, sillä se, joka on jyrkkä, on
tavallisesti myös vihattu.

Se oli tapahtunut eräänä syyskesän päivänä, perjantaipäivä se oli vielä
ollutkin. Perjantaisin, jolloin Vikkelällä ei ollut kulkuvuoroa, sen
oli määrä aikaisin aamulla käydä hakemassa lahdenpohjassa joen suussa
olevalta myllyltä jauhoproomu ja tuoda se laivarantaan. Sitä reissua ei
ollut koskaan lyöty laimin. Tämä matka oli Torvista aina enimmän
harmittanut, kun niin perin aikaiseen aamulla täytyi joutua kylästä,
jossa hän asui, laivaan konetta lämmittämään. Usein hän näinä aamuina
oli myöhästynyt ja aina saanut ankarat nuhteet Pantsulta, joka itse
makasi yötkin laivassa ja siis aina oli ääressä.

Tänä perjantaiaamuna hän myöhästyi tavallista enemmän, ja tietysti
Pantsu haukkumaan. Mutta ihme, kumma, tällä kertaa Torvinen ei sitä
ääneti kuunnellutkaan, vaikka ei nähtävästi ollut humalassakaan, vaan
tiuskaisi aivan röyhkeästi vastaan:

-- Älä nalkuta, ei tässä ole mitään kiirettä.

-- Tämän kiireen sinä tiedät ja suori sukkelammin halot uuniin -- vasta
pidä ajastasi vaarin!

-- Kyllä minä aikani tiedän ja lämmityksen hoidan, siihen älä sekaannu
mahtailemaan.

-- Hä? Meidän pitäisi jo olla matkalla myllylle, jos et olisi
kuhnaillut.

-- Minä en lähde koko myllylle, mene yksin.

-- Sepä nähdään.

Pantsun poskijäntereet jo pullistuivat. Mutta Torvinen ei antanut
perään, ärsytti vain:

-- Nähdään se. Sinä luulet tässä olevasi paras käskijä, mutta olen minä
yhtä hyvä isäntä kuin sinäkin, minulle patruuna voi antaa määräyksiä
yhtä hyvin kuin sinulle. Ja kun minä sanon, että tänään ei myllylle
lähdetä, niin ei lähdetä, tottapahan minä sen tiedän.

-- Sinä tiedät!

Pantsu katseli toveriaan epäillen, kiukku kasvoi. Mitähän se meinaa?
Mitään perää hän ei voinut uskoa Torvisen puheissa olevan. Eihän ollut
koskaan lyöty myllyreissua laimin, tiesihän Pantsu, että siitä oli
myllyn kanssa tehty varsinainen sopimus, eikä hänen perin säännöllinen
luonteensa voinut käsittää, että tällaisesta sopimuksesta voitaisiin
missään tapauksessa tehdä poikkeusta. Ja jos joskus tehtäisiin, niin
tietysti siitä hänelle, Pantsulle, ilmoitettaisiin, eikä tuolle
hatarapäiselle Torviselle, jolle ei koskaan annettu mitään Vikkelää
koskevia määräyksiä. Ei, Pantsu oli varma siitä, että Torvinen vain
tapansa mukaan kujeilee, siten koettaen puolustaa myöhästymistään ja
vähentää Pantsun mahtia. Se häntä kiukutti, ja siksi hän ärjäisi:

-- Sinä et tiedä tässä laivassa muuta kuin totella. Myllylle lähdetään,
sanon minä. Lämmitä sinä siis uuni äläkä mukita.

Mutta silloin Torvinen oikaisihe oikein pitkäksi ja tuli kädet
puuskassa rehennellen ihan Pantsun nenän alle.

-- Vai niin, taidatpa jo olla tämän laivan omistajakin. Taidatpa lähteä
myllylle, vaikka itse patruuna kieltää ja käskee minun Vikkelän kanssa
tässä odottaa. Mutta sille mahdille minä panen rajan. Nyt _minä_ sanon,
että myllylle ei lähdetä, ja sillä hyvä.

Torvinen löi kämmenellä polveensa niin että läiskähti. Siihen oli jo
laivarantaan keräytynyt jätkiä, jotka rannalta ajoivat halkoja lotjaan,
ja nämä olivat pysähtyneet laivamiesten väittelyjä kuuntelemaan. He
päästivät iloisen naurun kuullessaan Torvisen mahtavan varmuuden ja
ilkkuivat, että "kas niin, koneenkäyttäjä, pidä kerran puolesi!" Tämä
kävi jo Pantsun kunnialle, hän ei uskonut koko juttua, ja hänen leveä
rintansa rupesi aaltoilemaan. Sylki pärski parran välistä, kun hän nyt
karjaisi:

-- Sinä valehtelet, etana, suus kiinni ja lämmitä!

Nyt Torvinen painautui lämmittämään, mutta hänen pieni naamansa ilkkui
pirullisesti tulen hohteessa; sillä hän huomasi saaneensa Pantsun
ärsytetyksi ja tunsi, että nyt se menee mertaan. Ja siitä hän nautti.

Sillä tosiaankin patruuna oli kieltänyt sinä aamuna myllylle
lähtemästä. Illalla myöhään oli taloon tullut vieraita, ja siellä oli
yht'äkkiä päätetty, että aamulla viedään vieraat laivalla saaristoa
katsomaan, -- telefoonissa oli ilmoitettu myllylle, että proomu haetaan
vasta illalla. Ja kun silloin jo oli iltamyöhä ja pimeä, patruuna ei
ollut lähettänyt siitä sanaa Pantsulle laivaan, vaan Torviselle, joka
asui lähempänä kylässä. Tätä onnellista sattumaa nyt kostonhaluinen
koneenkäyttäjä käytti hyväkseen. Kun laivassa alkoi olla tarpeeksi
höyryä, nousi Torvinen laiturille ja rupesi siellä hyvin rauhallisesti
kävelemään edestakaisin. Pantsu katsoi sitä hetkisen ja virkkoi ensin
rauhallisesti:

-- Suoria laivaan sieltä, nyt lähdetään.

-- Eipä ole kiirettä, Torvinen vastasi ja asettui tyynesti ulapalle
katselemaan.

Halkomiehet päästivät leveän naurun. Veri karahti Pantsun päähän.

-- Näytän sulle kiirettä!

Tuiskuna Pantsu hyppäsi laiturille, tapasi toveriaan niskasta ja
viskasi hänet kuin rukkasen alas Vikkelään. Irroitti sitten itse
köyden, nousi laivaan, sieppasi halon ja ärjäisi Torviselle:

-- Asetutko koneen luo, hä...? No niin..., hiljaa taakse... eteenpäin,
täysi vauhti...

Torvinen totteli hyvin pelokkaan ja onnettoman näköisenä, pidellen
loukkaantuneita luitaan ja mukisten vain, että "tappelemaan rupesi,
minkä sille mahtaa". Mutta kun Vikkelä oli parin sylen päässä
laiturista, silloin hän hyppäsi laidan luo ja huusi kovalla äänellä:

-- Hei, miehet, kun patruuna tulee rantaan, niin sanokaa, että kyllä
minä kielsin myllylle lähtemästä, mutta Pantsu ei totellut, -- tappaa
oli!

Nyt hytkähti Pantsunkin sydän, ja hänessä välähti ajatus, että jos tuo
heittiö sittenkin puhunee totta, jos olisi patruuna hyvinkin
peruuttanut myllymatkan...? Mutta miks'ei hänelle, Pantsulle, olisi
mitään siitä ilmoitettu, miksi hänet olisi syrjäytetty -- ei koskaan!
Vielä Pantsu ehkä olisi sentään asiaa tarkemmin miettinyt, mutta nyt
laiva jo oli kulussa, häpeä olisi hänen nyt ollut peräytyä ja totella
Torvista, sehän olisi särkenyt hänen arvokkuutensa. Miten tahansa --
anna luistaa!

Ja Vikkelä luisti laiturista pois ja viiletti täydellä höyryllä
lahdenpohjaan. Sinne katosi niemien taa.

Mutta tunnin kuluttua patruuna tuli vieraineen laivarantaan.
Katsellaan, ihmetellään: ei olekaan laivaa, millä huvimatkalle lähteä.
Missä hiidessä se on? -- Patruuna suuttuu, -- se Torvisen tolvana ei
tietysti olekaan muistanut hänen käskyään, se naurispää! Vieraat
ystävällisesti hiukan ilkkuvat isännälleen, ja tämä suuttuu vielä
pahemmaksi. Hän käy halkomiesten puheilla, ja nämä kertovat asian
niinkuin se oli... kyllä Torvinen kielsi myllylle lähtemästä, mutta
Pantsu vei väkisin...

Vieraita nauratti... onpas siinä mahtava mies, taitaa olla tohvelin
alla ei ainoastaan koneenkäyttäjä, vaan myöskin...

Patruuna ei puhunut mitään, mutta hänen kulmansa synkistyivät. Hän oli
tainnut tuolle itsepäiselle Pantsulle myöntää vähän liian vapaat
ohjakset ja liian suuren vallan, jota mies näin käyttää väärin... hän
oli liiaksi ihaillut tuota jäyhää perämiestään. Tämähän on
kuulumatonta, kyllä se Pantsu nyt on aikansa mahtavoinut.

Käveltiin maihin, viivyttiin siellä tunti, tultiin taas laivarantaan,
odotettiin, istuttiin, katsottiin kelloa -- ei kuulu Vikkelää takaisin.
Joku vieraista ehdotti jo, että luovuttaisiin koko retkestä, ja isännän
kiukku kasvoi. Vihdoin toki rupesi tykytystä kuulumaan lahdenpohjasta
päin. Vikkelä läheni sieltä verkalleen hinaten raskasta proomua, jota
juuri oli kielletty hakemasta. Vieraat lausuivat ihailunsa sen
rauhallisuudesta. Mutta kun laiva vihdoin oli laiturin ääressä, oli
patruunakin siinä sen vieressä ja lausui ankarasti:

-- Pantsu pois laivasta.

-- Mi-minäkö pois?

-- Heti, eikä sinun tarvitse siihen enää tulla, kyllä perämiehiä
saadaan, jotka tottelevatkin.

Torvinen kyykötti syvälle painautuneena uunin eteen, mättäen sinne
halkoja suurella innolla, mutta hänen pienet, likaiset kasvonsa
säteilivät vahingoniloa ja saavutettua kostoa. Mutta Pantsu laski
verkalleen kädestään, ikäänkuin vieläkin epäillen, valtikkansa,
rautaisen ruoripuikon, nousi hitaasti seisomaan ja katseli kysellen
ympärilleen.

-- Välemmin pois, palkkasi saat iltapäivällä.

Kumaraksi kävi nyt tuo varma, vanttera vartalo, ja leveä, jäykkä leuka
näytti vavahtavan. Mutta sanaakaan Pantsu ei puhunut noustessaan
laiturille ja astuessaan muutamia askeleita sivulle. Mutta hänen
silmiään samensi ja hänen hengityksensä oli lyhyttä, kun hän siitä
katseli, miten yksi halkomiehistä, jonka patruuna rannasta otti,
asettui hänen paikalleen Vikkelän perään, hänen omalle paikalleen
rautaisen ruotelipuikon ääreen, ja miten laiva tämän uuden perämiehen
ohjaamana lähti kulkemaan selälle. Se oli kaikki Pantsusta aivan
käsittämätöntä; patruunan suuttumuksen hän kyllä ymmärsi, mutta tämä
oli sittenkin hänestä mahdotonta. Miten saattoi hänen mahtinsa noin
mennä? -- Tuo nöyryytys ruhjoi hänet kokonaan. Ja hän vaipui melkein
hervotonna laiturin reunalle istumaan, roikotti siinä veltosti
jalkojaan ja katseli alas veteen.

Vikkelä viiletti toisen ohjaamana kauas saaristoon. Patruuna istui itse
perämiehen vieressä, neuvoen tälle väyliä ja viitoja ja luotoja, ja
ajatteli sitä tehdessään tuota vanhan Pantsun ihmeellistä röyhkeyttä ja
itsepäisyyttä. Mutta matkan varrella häntä jo rupesi rangaistuksen
ankaruus kaduttamaan. Hänen olisi ehkä sittenkin eilen pitänyt lähettää
sana suoraan Pantsulle, vaikka oli myöhäinenkin, ukko ei kenties ole
uskonut Torvisen käskyä. Koneenkäyttäjän iloa säteilevät kasvot ja
liehakoivat liikkeet eivät tehneet häneen hyvää vaikutusta. Ja
paluumatkalla, kun Vikkelä iltapuolella taas kulki kotirantaa kohti ja
outo perämies myötään kyseli väylää, silloin hän jo oli Pantsuun aivan
leppynyt, vaikka hän vielä epäili, sopisiko hänen purkaa äskeinen
tuomionsa. Onkohan Pantsu vielä rannassa, hän mietti itsekseen, onkohan
hänen rakkautensa Vikkelään ja ammattiinsa vahvempi kuin hänen loukattu
itsetuntonsa ja arvonsa? Siinä on kaksi kovaa vetovoimaa, kumpihan
noista lienee vankempi? Laiva laski rantaan. Laiturin reunalla istui
Pantsu edelleen aamuisessa asennossaan katsellen alas veteen, ei lie
mies siitä liikahtanutkaan. Patruuna meni hänen luokseen ja ilmoitti,
että hän saa edeskinpäin olla Vikkelän perämiehenä, jos tahtoo.

-- No, mitä arvelet Pantsu?

-- Niin, enhän minä taitaisi tulla toimeen erossa Vikkelästä.

Ja hän astui kohta takaisin entiseen virkaansa, ja entinen oli hänen
arvonsa ja valtansa. Ja vieläkin Pantsu istuu järkähtämättömänä
Vikkelän peräsimessä. Saaristoväen keskuudessa on kunnioitus ja pelko
häntä kohtaan vähentymättömänä ennallaan, häntä pidetään
Vikkeläkäsitteeseen välttämättömästi kuuluvana, korvaamattomana.
Jäykkänä hän karjuu määräyksiään, hänen täsmällisyytensä on
muuttumaton, matkustajat, Torvisen ja patruunankin hän pitää entiseen
tapaan kurissa ja komennossa. Eikä hänen myllyerehdyksestään tai sen
seurauksista laivassa koskaan puhuta, ei edes kuiskaamallakaan. Joskus
rannassa laivaa odotettaessa siitä vain voi kuulla kerrottavan, mutta
silloinkin puolittain arasti ja kunnioittavasti. Siellä kerrotaan, että
Pantsussa sen kesän ajan oli ollut huomattavissa jotakin särkynyttä,
vanhentunutta, ja hänen äänensä oli kaikunut vähän sortuneelta, kun hän
Torvista komenteli. Oli tuntunut siltä kuin ukko olisi kadottanut osan
varmuuttaan. Mutta hän sai sen takaisin, ehkä vielä enentyneenäkin,
sillä hän laskee nyt vain kunniakseen sen, että hän yhä istuu
paikoillaan, vaikka hänet koetettiin kampata pois.

Siellä hänet tapaat, jos milloin satut Vikkelällä kulkemaan. Käy
silloin häntä kädestä tervehtimässä, se kädenpuristus tuntuu hyvältä,
se on entisellään voimakas ja topakka. Ja Torvinen, koneenkäyttäjä, hän
kai häärää siellä myöskin ennallaan koneensa ääressä, eikä heidän
välinsä Pantsun kanssa luultavasti ole parantunut. Jos satut kulkemaan
sellaisena päivänä, jolloin Torvisella on ryyppyvuoronsa, niin saat
mahdollisesti kuulla hänen laskevan pieniä pistosanoja siitä eräästä
perjantaista, jolloin Pantsu istui laiturin reunalla ja roikutti
jalkojaan. Mutta silloin kuulet varmasti myöskin Pantsun äänen
jyrähtävän vastaan:

-- Suus kiinni, juoppo! Hoida koneesi ja tottele!



XII.

KALAT NUOTASSA.


Aurinko oli jo laskenut, rannat loivat veteen viileän varjon. Ulompana
merellä kohisivat vielä rantakallioita vastaan päivän mainingit, mutta
rasvatyyniä olivat lahtivedet, ja tummiksi kävivät korkeiden
kalliorantojen luomat siimekset yön lähestyessä. Kolakalta rupesi
Syvälahdessakin jo kaloista tuntumaan rannoilla ja pintavedessä, jossa
päivä niin hauskasti oli kulunut, ja he vetäytyivät sen vuoksi
kaislikoista keskilahdelle, asettuen sinne syvään "kalahautaan"
turvallisesti lepäämään ja yötään nukkumaan. Pientä riidankopua niillä
tavallisuuden mukaan vielä iltamyöhällä oli keskenään; voimakkaat,
terävänokkaiset, ahnaat hauet tekivät yhä hyökkäyksiä salakkain ja
särkien järjestymättömiin parviin, säikytellen niitä sinkoamaan
kaikille suunnille, ja kylläinen, kyhmyniskainen ahvenkin siellä
näytteli mahtiaan, uiden verkalleen ja juhlallisena kierroksen
kalahaudan ympäri, ajaakseen tarpeellista kunnioitusta pieniin eläjiin.
Mutta nekin liikkeet asettuivat vähitellen, ja Syvälahden kalat
lepäsivät pian syvässä rauhassa, mikä kivien koloissa, mikä muuten
lähellä mutaista pohjaa.

Silloin rupesi ulapalta päin haudan takaa kuulumaan airojen loisketta
ja hankatappien ritinää.

-- Mitä se on tuo? kuiskailivat kaloista toiset, mutta toiset
rauhoittivat:

-- Joku yksinäinen soutaja, nukutaan pois!

Eivätkä kalat siitä olleetkaan milläänkään, eivät sittenkään, vaikka
ääntä rupesi kuulumaan jo kummaltakin kupeelta, -- ainahan niitä
soutajia sattuu, mitäpä se vaikuttaa heidän syvään hautaansa. Nukkuivat
edelleen, niin hyvin hauet ja ahvenet kuin salakkain ja särkien
ajattelemattomat laumat, muista pikkukaloista puhumattakaan.

Mutta loiske kuului yhä lähempää, ja jo heilauttivat kalat
vaistomaisesti eviään, melasivat pyrstöllään ja liikahtivat hiukan
levottomina puolelle ja toiselle. Arimmat ja uteliaimmat uivat
syvänteen reunoja kohden tutkimaan, mitä tämä melu oikeastaan merkitsi,
uivat, uivat, -- mutta yht'äkkiä tulee aita vastaan, näkymätön, mutta
läpäisemätön aita! Kylmä veri oli vähällä seisahtua kalojen suonissa,
ja kauhu sydämessä ne siitä syöksähtivät takaisin haudan pohjalle.
Ihmeellinen, uusi sulku... pitää koettaa, eikö sitä voisi kiertää,
puikahtaa sivulta tai ylitse tai alitse.

Varovaisesti ja pahat aavistukset mielessä tekevät evistään arat
säynäjät ja siiat ja niiden jäljessä lukuisa joukko kaikenlaisia muita
kaloja jos jonkinlaisia luoveja ja käänteitä, uivat aivan pohjamutaa
myöten, nousevat pintaan asti, syöksyvät sivulle... Mutta aina on sama
aita vastassa, siihen iskee joka kerta nokkansa, vaikka kuinka taiten
koettaisi uida. Rynnätään takaisin, vastapäistä rantaa kohti, -- sama
aita vastassa, aina sama aita!

Siinäkös hälinää on, toisiaan tyrkkään, uidaan kilpaa, tehdään
kuperkeikkoja, -- kaikki ovat yhtä neuvottomat ja avuttomat.

Yksi toisensa perästä palaa takaisin keskelle hautaa. Sinne singahtaa
kaloja kaikilta suunnilta, ja jokaisella on sama toivoton sanoma
tullessaan, sama kokemus. Ja vihdoin leveä lahna, jota yleensä ei ole
pidetty kaikkein viisaimpana, tulkitsee kaikkien kokemuksen ja kaikkien
pelon huudahtamalla yhden ainoan sanan:

-- Nuotta!

-- Niin, nuotta! Me olemme nuotassa!

Nyt se on selvää kaikille. Ne tuntevat tuon kamalan sanan, ovat
kuulleet siitä vanhempain puhuvan pelokkaasti ja kammoksuen, ovat
kuulleet siitä sellaisten kertovan, jotka ovat ennen olleet nuotan
kierroksessa, mutta jonkin ihmeen avulla siitä pelastuneet.
Saaristolaiset ovat tänä yönä lähteneet Syvälahteen nuotalle. Ja nyt on
kaloilla vain yksi kysymys:

-- Mitä tässä on tehtävä?

Niin hätäilevät ensiksi salakkain lyhytajatuksiset laumat, mutta eivät
voi särjet eivätkä säynäjät eivätkä lahnan loppuritkaan olla kohta
siihen samaan haikeaan, neuvottomaan kysymykseen yhtymättä. Nuotta
kiertää joka puolelta, surma on edessä.

-- Mitä on tehtävä?

Odotetaan jännittyneinä ja läpättävin sydämin vanhimpain ja viisaimpain
neuvoja. Nuo paljon kokeneet, vanhat, suuret hauet ja voimakkaat,
juhlalliset ahvenet, ne toki neuvon tiennevät. Mutta ne ovat kauan
vaiti. No, sehän on suurten ajattelijain ja johtajain oikeus. Mutta
minkä ne itse tekevät -- sitä seurataan.

Ne eivät tee kotvaan aikaan mitään. Sitten lähtevät uimaan takaisin
päin, sinne, mistä airojen loiske ensiksi oli kuulunut; uivat
verkalleen, sitten yhä vinhemmin.

-- Sinnekö päin, miksi sinne? hätäilevät nyt pikkukalain neuvottomat
laumat, mutta seuraavat kumminkin, joskin epäillen, mukana. -- Miksi
sinne päin, miettivät niiden hatarat päät, -- siellähän nuotan perä on?
Ne pysähtyvät, hätäilevät, mutta uivat taas vanhempain jäljestä. Huoli
ja epäilys on mielessä, mutta oma ajatus ei riitä niin pitkälle, että
ne voisivat varmasti ja omakohtaisesti asian selvittää.

Silloin kuuluu taas huuto keskeltä parvea. Siellä taas lahna kehoittaa
toisia pysähtymään.

-- Ei sinnepäin, se tie vie turmioon, pyörrälletään takaisin, aivan
päinvastaiseen suuntaan! Uidaan eteenpäin, ei taaksepäin, edessäpäin
voi pelastus olla, takanapäin on perä...

Pikkukalat, särjet ja salakat ja säynäjätkin, joutuvat nyt aivan
ymmälle, uivat eteenpäin ja taas takaisinpäin. Lahna tuntuu puhuvan
järkeä. Mutta kuka on koskaan ennen kuunnellut lahnan puheita, kuka on
tottunut luottamaan niihin, eihän sillä ole mitään edellytyksiä neuvoa
muita? Ja pikkukalat uivat neuvottomina eteenpäin ja taaksepäin,
joutumatta sillä tavoin eteen taikka taakse. Ja sivuille jos
puikahtavat, aina on verkko vastassa, joka kerralta yhä lähempänä;
uintialue pienenee myötään. Ja se huomio yhä lisää levottomuuden ja
hädän tunnetta. Rynnätään siis taasen vakavien haukien ja ahventen luo,
jotka perää kohden uivat, ja kysytään taas:

-- Onhan tämä suunta siis oikea?

Isot kalat eivät jouda paljon kysymyksiä kuuntelemaan, lekuttavat vain
eviään mennessään ja heiluttavat halveksuen pyrstöjään. Jokin pienempi
vain joukossa, keskikokoinen tuppihauki, kääntyy puolitiehen sivulle ja
äännähtää:

-- Te ette tätä ymmärrä, teidän aivonne ovat liian pienet. Tietysti
meidän täytyy uida taaksepäin, se on ainoa keino. Täytyy voittaa aikaa,
koettaa pysyä vedessä niin kauan kuin suinkin, siten ehkä vielä
pelastutaan, ainoastaan siten.

-- Pelastutaan -- nuotan perältä -- miten? utelevat lahnat ja säynäjät.

-- Sitä me emme vielä tiedä. Olkaamme kylmäverisiä, niinkuin kalojen
sopii. Ehkä ei apajaa nostetakaan, kunhan pysymme hiljaa... peräkin voi
ehkä revetä viime hetkessä, sitähän ei tiedä. Siellä takanapäin ovat
veneet ja nuotanvetäjät vastassa, ja tarpojat kolhivat meitä airoilla
päähän, jos sinne uimme. Mutta sitähän te ette ymmärrä, uikaa siis
mihin tahdotte, nyt ei ole enää aikaa neuvotella...

Tyyni oli Syvälahden pinta, mutta siellä sisässä, kalahaudassa, kuhisi
levoton lauma, koettaen yhä uudelleen turhaan uida pois saarroksesta.
Särjet ja salakat syöksähtivät yhä ahtaammalle vedetyn nuotan siipiä
vastaan, pyrkivät ylitse ja alitse, mutta kivekset olivat pohjassa ja
kävyt pinnalla, verkko välissä. Kohta olivat kalat kyljikkäin nuotan
välissä, eikä siinä enää sopinut liikahtamaankaan, ei minnekään päin.
Veneet, joihin nuotta lapettiin, olivat jo yhdessä. Jotkut yksinäiset
uskalikot pujahtivat tiehensä veneiden välitse ja alitse, ja aivan
pienet kalat, jotka eivät silmukkoihin tarttuneet, luistivat läpi sitä
itse huomaamattaankaan. Mutta muut kalahaudassa olleet jäivät nuottaan.
Särjet, salakat ja lahnat, jotka viimeiseen asti olivat arastelleet
uida nuotan perään, ne sotkeutuivat nyt silmukoihin ja nousivat nuotan
mukana ylös jo ennen kuin perä nostettiinkaan. Tukalaa se oli -- henki
loppui, -- läähätellen ne siinä kiduksiaan aukoivat, turhaan vettä
tavoitellen, ja voimattomina porskuttivat pyrstöjään ahtaalla verkkojen
välissä. Ehkä ennätti jo yksi ja toinen ajatella, että olisipa tainnut
olla parempi perukkaan uida -- sittenkin --, olisi ainakin vielä tämän
hetken saanut vettä kiduksiinsa...!

Mutta samassa jo nostettiin perä veneeseen... Siinä ne nyt tulivat nuo
vanhat, varmat hauet ja arvokkaat, kyhmyniskaiset ahvenet siikain ja
säynäjäin seurassa, kaikki tulivat yhtä avuttomina kuin aikaisemmin
pienet, pehmeäpäiset pikkukalat, ja ne tyhjennettiin kaikki vasuun
veneen pohjalle. Siinä nyt potkiskelivat ja kiduksiaan turhaan
aukoivat; jäntereet herpautuivat ja silmäin päälle levisi raukea, samea
kalvo.

Ne katsoivat siinä toisiaan, hauet ja lahnat, raukeilla silmillään, ja
näyttivät nyt vasta ymmärtävän toisensa, kun kuolema kaikille saapui.
Tulos oli ollut kaikille sama.

Nuotan veto oli loppunut Syvälahdessa, ja taas oli kaikki äänetöntä.
Veden pinta kumotti tummana kalvona yön hämärässä valossa; tasoittuneet
olivat jo porkkain tyrskyt ja umpeen menneet airojen muodostamat
renkaat. Ja kalahaudassa pinnan alla oli yhtä hiljaista, siellä nuotan
läpi luistaneet pikkukalat painautuivat yhä lähemmäs pohjamutaa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Saaristosta - Kuvia suomalaisten saaristolaisten elämästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.