Title: Alfred Kihlman II (of 2) - Elämän kuvaus
Author: Aspelin-Haapkylä, Eliel
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Alfred Kihlman II (of 2) - Elämän kuvaus" ***


ALFRED KIHLMAN II

Elämän kuvaus

Kirj.

ELIEL ASPELIN-HAAPKYLÄ



WSOY, Porvoo, 1918.



      -- vi fått det inre lifvets rikedom --

                             L. Stenbäck.



SISÄLLYS:

      Esipuhe.
   I. Yliopettaja ja liikemies 1866-70.
  II. Rehtori, liike- ja valtiopäivämies 1870-76.
 III. Rehtori, liike- ja valtiopäivämies 1877-84.
  IV. Rehtori, liike- ja valtiopäivämies 1885-92.
  IV. Rehtori, liike- ja valtiopäivämies 1893-97.
   V. Emeritus 1897-1904.



ESIPUHE.


Antaessaan lukijan käsiin jälkimmäisen osan Alfred Kihlmanin
elämäkertaa pyytää tekijä käyttää tässä tarjoutuvaa tilaisuutta
tehdäkseen vasta ilmestyneistä lähteistä muutamia oikaisuja ja
lisäyksiä teoksen edelliseen osaan. Kuukausia sen jälkeen kuin kirja
oli painettu, tapahtui näet, että vainajan peruista vielä löydettiin
eri paikkaan kätkettynä pinkka hänelle osoitettuja kirjeitä. Tärkein
osa löytöä käsittää C. G. von Essenin. A. W. Ingmanin, A. A.
Favorinin y.m. kirjeet Kihlmanille hänen ulkomailla ollessaan 1851-52
-- siis ne kirjeet, joiden suuriarvoista sisällystä vastaukset
saivat aavistamaan, mutta joita (ks. I) syystä saattoi olettaa
hävinneiksi. Ensi hetkessä odottamaton löytö pahasti hämmästytti
tekijää. Hän pelkäsi, että hänen teoksensa heti huomattaisiin
vaillinaiseksi. Silloin selvisi kumminkin, että kirjeet, miten
valaisevia ovatkaan herännäisyyden historiaan nähden, eivät sisällä
oleellisia lisäpiirteitä Kihlmanin kuvaan. Näin ollen jättää tekijä
kirjeiden selostamisen jonkun toisen asiaksi s.o. jonkun tutkijan,
joka ottaa varta vasten kuvatakseen hajaannuksen syntyä ja kehitystä
heränneiden kesken 1850-luvun alkuvuosina, tyytyen itse tekemään
niistä joitakuita otteita, jotka lähemmin kuuluvat tähän kertomukseen.

I. s. 59. Kirjeessä Turusta 26/11 1844 A. W. Ingman pyytää
Kihlmania menemään "puolikristityn, runollisen Z. Topeliuksen"
luokse ilmoittamaan, että suomalainen kirjoitus Joukahaiseen
II ei valmistuisi ennenkuin 7 p:ksi jouluk. Tämä yhä vahvistaa
olettamuksen, että kirjoituksen aihe oli muistelma edelliseltä
kesältä.

I. s. 66. Parista Reinh. Helanderin kirjeestä saadaan tietää, miten
syntyi Kihlmanin kirje isälleen, missä hän sanoo lähtevänsä N. G.
Malmbergille Lapualle kotiopettajaksi ja suomea oppimaan. Helander
mainitsee ensin (7/4 1845), että Malmberg oli pyytänyt häntä kysymään
Kihlmanilta, eikö tämä tahtoisi tulla hänen luokseen kotiopettajaksi
kirjoittajan sijaan, joka syksyllä eroaisi samasta toimesta. Samalla
hän itse mitä hartaimmin kehoittaa ystäväänsä vastaanottamaan
tarjouksen. Hän oli "äärettömän onnellinen", että oli saanut olla
Malmbergin luona. Se oli ollut hänelle suuri "Jumalan armonosoitus"
ja "sanomattoman hyödyllistä hänen sielunasialleen". -- Kihlman
vastasi olevansa halukas tulemaan, mutta hän ei epäillyt, että hänen
vanhempansa vastustaisivat asiaa. Silloin Helander uudessa kirjeessä
(12/5) ilmoittaa, miten Malmberg neuvoi häntä menettelemään:
"nimittäin että sinä riemuosoituksin annat heidän (vanhempiesi)
tietää, että sinä onnellisesta sattumuksesta olet vapautunut
vaikeasta pulasta paikkakuntaan nähden, missä sinun tutkinnon
jälkeen sopisi perusteellisesti oppia papille ylen välttämätöntä
suomenkieltä. Sinä voit sitten kertoa tovereilta kuulleesi, että
Malmberg oli tiedustellut kotiopettajaa lapsilleen, että sinä olit
heti kirjoittanut hänelle ja tarjoutunut toimeen sillä ehdolla,
että saisit käyttää pääosan aikaasi suomenkieleen ja opettaa lapsia
vain mikäli aika ja tilaisuus myönsivät, jonka tähden ei myöskään
palkasta olisi kysymystä, että Malmberg oli suostunut asiaan,
varsinkin kun hänen poikansa oli niin nuori, ettei hänen opetustaan
tarvinnut erittäin kiirehtiä, että sinä siis ilolla olit käyttänyt
tilaisuutta ja ratkaissut asian niin, että sinä syksyllä aiot muuttaa
Malmbergille ja että sinä toivot, ettei rakkaalla isällä ja äidillä
ole mitään hyvää asiaa vastaan. Sinä voit lisäksi huomauttaa,
kuinka Malmberg on perehtynyt suomenkieleen, joten toivot suuresti
edistyväsi hänen johdollaan. Sanalla sanoen: sinä et ollenkaan pyydä
heiltä lupaa, vaan ainoastaan ilmoitat heille päätöksesi, peität
mahdollisuuden mukaan kotiopettajatoimen ja panet sitä vastoin painoa
suomenkielen oppimiseen ja onneen saada Malmberg opettajaksi. Niin
tulee sinun kirjoittaa ja sitten ilmoittaa Malmbergille millaisella
vastauksella sinua on kunnioitettu (!)"

Kihlman seurasi tarkoin neuvoa, mikä ei paranna hänen asiaansa.
Mutta kumminkin on sangen merkillistä, että Malmberg saattoi neuvoa
nuorukaista näin kohtelemaan vanhempiaan -- ettei sanoisi "vetämään
heitä nenästä."

I. s. 71. Arvostellessaan elämäkerran ensimmäistä osaa (Aika 1915
s. 494) on toht. Erkki Kaila esittänyt pari muistelmaa Kihlmanin
naimisesta Angelika Fabritiuksen kanssa: "Vainaja kertoi, että hänen
täytyi tähän naimiseen saada lupa N. G. Malmbergilta, koska tyttö
oli rikas. Malmberg antoikin luvan sillä ehdolla, että Kihlman
lannoittaisi varoillaan Jumalan peltoa ('göda Guds åker'). Tämä
tapahtui osaksi siten, että Kihlman avusti köyhiä pappismiehiä,
esim. Favorinia, osaksi siten, että hän kustansi uuden painoksen
Wegeliuksen kuuluisaa postillaa. Painos oli 2000 kappaletta, jotka
olivat pinotut Kihlmanin ullakolle. Kun suuri kirjapino eräänä yönä
romahti kumoon, säikähtyi rouva Kihlman, jolla oli pieni lapsi, siitä
niin pahasti, että sairastui ja kuoli."

I. s. 104. Henr. Heikelin kirjoittama kirje (15/4 1847) ilmoittaa,
että Kihlmanin määräys Tornioon ei johtunut mistään "rikkomuksesta",
vaan siitä, että häntä kunnon miehenä (ordentlig karl) katsottiin
sopivaksi rajapitäjään. Ekman oli aikaansaanut määräyksen, joka
Heikelin vaikutuksesta peruutettiin.

I. s. 138. Ulkomaanmatkan suunnittelusta saadaan erinäisistä
kirjeistä seuraavia lisätietoja. Keväällä 1851 tuumi A. W. Ingmankin
yhdessä Kihlmanin kanssa tehdä matkan Ruotsiin, ja koska hän jo ennen
(nähtävästi Nordisk Kyrkotidningin johdosta) oli kirjeenvaihdossa
J. Ternströmin kanssa, oli hän kirjoittanut tälle aikeestaan ja
pyytänyt neuvoja matkasuunnitelmaan nähden. Ternström oli neuvonut
matkustamaan kanavatietä Göteborgiin ja sieltä Ystadin kautta
Tranåsiin, missä hän oli kirkkoherrana. Samalla hän oli luetellut
teologeja, joiden luona sopisi käydä, nekun olivat Ternströmin
ja Ingmanin hengenmukaisia. Miksi Ingman luopui tuumastaan, sitä
ei kirjeistä näy. Sitävastoin eräs Ternströmin kirje Kihlmanille
ilmaisee, että näidenkin välillä tuttavuus oli alkanut ennenkuin
he todellisuudessa näkivät toisensa. Ternström oli Tranåsissa
pannut alulle uudisrakennuksen, jota varten hän tarvitsi rahoja.
Sen johdosta oli hän kirjoittanut hovioikeudenneuvos Åkessonille
Vaasaan. Åkesson oli vastannut, että hänen piiristään ei liikenisi
rahaa, mutta hän oli kääntynyt Kihlmanin puoleen ja tämä oli
luvannut lainata 2000 riksiä. Sen vuoksi Ternström kirjoitti
Kihlmanille. Hän kiittää suuresti lupauksesta ja kysyy, vaatiko
Kihlman takausta lainasta. "Jos saan sanoa ajatukseni", lisää hän
itse, "niin ei takausta tarvita; sillä jos elän, on Jumalan avulla
omatuntoni vakavin takaus", paitsi sitä, että rakennuksessa ja pesän
omaisuudessa on riittävästi vastaavaa. -- Kihlman myönsi lainan
takauksetta, ja Ternström sai vastaanottaa rahat elokuulla ollessaan
Tukholmassa, josta hänen kuitenkin täytyi matkustaa kotiin 10 päivää
ennenkuin suomalainen lainanantaja saapui sinne. -- Muista kirjeistä
käy ilmi, että Kihlmanin ei suinkaan ollut helppo saada rahoja
takaisin, mutta ystävien avulla se kumminkin onnistui, ennenkuin
velkakirja oli tullut yli-ikäiseksi.

I. s. 222. Sanotaan A. Cederbergin "monen muun jälkeen viimeisenä"
kuulleen J. T. Beckin opetusta. Siinä on kaksi erehdystä. Kihlmanin
ja Cederbergin välillä lienee Suomesta vain Gustaf Johansson
kauemmin viipynyt Beckin luona, eikä Cederberg ollut viimeinen,
vaan oleskelivat hänen jälkeensä Tübingenissä Johannes Östring (k.
1886) ja Z. Schalin, joka viimemainittu oli siellä hänen kuollessaan
(1878). Lyhyemmillä käynneillä ovat Beckin aikana Tübingenissä olleet
ainakin K. Ervast, H. Råbergh ja F. W. Sundvall.

I. s. 265. Merkillisestä pappeinkokouksesta Ylihärmässä taikka
oikeastaan sen synnystä antavat kirjeet myöskin tietoja. -- Rouva
Malmbergin hautajaisissa joulukuulla 1851 ei ollut tilaisuutta
syvempiin keskusteluihin, vaikka A. W. Ingman ja F. O. Durchman
siellä Julius Berghin kanssa vaihtoivat ajatuksia oppikysymyksestä
s.o. Paavon kannasta (niinkuin Ingman kirjoitti Kihlmanille).
Tarkoitus oli myöhemmin Keuruulla yhtyä Berghin kanssa, mutta
siitä ei tullut mitään, syystä että Essen palatessaan Lapualta
ajoi kumoon ja pahasti satutti polvensa, niin että hänen kauan
täytyi hoitaa sitä kotona. Jälkeenpäin ajateltiin yhtymistä
Isossakyrössä, mutta siitäkään ei tullut sen enempää. Mutta 17 p:nä
maalisk. 1852 kirjoittaa Essen Kihlmanille: "Olen nyt suunnitellut
pappiskonferensin pidettäväksi täällä meillä (Ylihärmässä) huhtik. 1
p:nä. Siihen ovat Uudenkaarlepyyn, Vaasan, Maalahden, Laihian, Ison- ja
Vähänkyrön sekä Lapuan papit (paitsi tietysti Malmbergiä) ja O.
Helander saaneet kutsumuksen. Minä kyhäsin (framkastade) kiireessä
muutamia kysymyksiä keskustelujen ohjeeksi ja olen antanut jokaiselle
kutsutulle tiedon niistä, jotta niitä voitaisiin edeltäkäsin
miettiä ja sitten yhteisesti käsitellä. Ne ovat: 'Mikä on syynä
yleiseen hengelliseen veltostumiseen (förslappning) heränneissä,
myöskin papeissa? Onko ollut joku virhe opinperustuksessa? Olemmeko
vapaita lahkolaisuudesta? Ja vastakkaisessa tapauksessa: miten on
se esiintynyt ja mitä se on vaikuttanut? Mitä on tehtävä kaiken
tämän pahan hävittämiseksi, ja miten päästä puhtaalle tielle? Mitä
opetuksia tulee meidän ottaa viime aikojen tapauksista, ja miten
käyttäytyä niihin nähden? Jos huomaamme yleisen erehdyksen siinä
hengellisessä suunnassa, johon olemme kuuluneet, tuleeko meidän
pitää sitä salaisuutenamme (behålla denna insikt för oss sjelfva)
vaiko koettaa tehdä se tunnetuksi? Jälkimmäisessä tapauksessa,
miten on se soveliaimmin tapahtuva? Vihdoin, olisiko hyödyllistä ja
tarkoituksenmukaista toisinaan kokoontua yhteisiin neuvotteluihin, ja
jos niin on laita, kuinka olisivat kokoukset järjestettävät'? -- --
Semmoisen yhtymisen ei lainkaan pitäisi olla hyödytön, jos ajatusten
ja kokemusten vaihto tapahtuu Jumalan pelvossa ja veljellisessä
sovussa, ilman puoluehenkeä ja ennakkoluuloja." -- Tästä käy
selväksi, että kokous oli Essenin aloitteesta syntynyt ja että se
siis oli kokonaan yksityistä laatua, vaikkei kutsumus sentähden ollut
ahtaalle rajoitettu.

I. s. 332. Kirjeessä Aug. Liliukselle 18/9 1889 Kihlman ilmaisee
erään tärkeän syyn, miksi hän luopui papintoimesta: "Sairaan luona
käynnit ovat minusta aina olleet papin vaikeimpia tehtäviä, sen
vuoksi nimittäin että pappi useimmiten siinä tulee tahdottomaksi
välikappaleeksi ennakkoluulon palveluksessa. Usein sairas itse
ei tahdo pappia (luokseen), vaan sukulaiset ja ystävät, jotka
honoris causa (kunnian vuoksi) kutsuvat papin, jotta ei vainaja
tulisi näyttämään epäkristilliseltä. Sentähden on käynti monesti
aivan turha, mutta kallis aika menee hukkaan. Juuri näitten
sairaanluonakäyntien vuoksi halusin minä muuttaa koulunopettajan
uralle. Eikä minulla koskaan ole ollut enemmän kuin kaksi käyntiä
päivässä. Köyhinä vuosina säälin syvästi pappeja. Tiesin, että
he tulisivat kärsimään enemmän kuin muut. Kaikki köyhät hakivat
luonnollisesti etupäässä apua papilta, jonka palkka kadon johdosta jo
ennestään oli vähentynyt."

I. s. 338. Kihlman teki todella syyskuulla 1853 lankonsa
seurassa matkat Puhokseen. Sen todistaa edellinen seuraavista
kahdesta kirjeotteesta, jotka muutoin osoittavat, miten Kihlmania
arvosteltiin hänen palattuaan Saksasta. Kirjeet ovat Julius Berghin
kirjoittamat O. Hjeltille. [Kirjeotteet on valtioneuvos Edv. Hjelt
hyväntahtoisesti tekijälle antanut. Osaksi ovat ne sittemmin
painetutkin, _Edv. Hjelt_, Otto E. A. Hjelt, hans liv ooh gärning,
Helsingfors 1916, s. 97.]

(3/12 1853) -- -- "Ja mitä sanot siitä, että Kihlman on tullut
Arkkipiispan sihteeriksi. Minusta se on aivan oikea paikka hänelle
vastaiseksi. Sekä hän itse että asia voi hyötyä siitä. -- Odottamatta
sain tavata hänet täällä, kun hän Frans Bergrothin kanssa matkusti
(Kuopion) kautta. Ei hän ole niin pois suunniltaan (befängd) kuin
pelkäsin. Hänellä on vielä paljon valoa, eikä oppineitten haaveitten
(lärda griller) tarvitse välttämättömästi vahingoittaa häntä liian
paljon, jota paitsi ne eivät olekaan kovin kehittyneitä, eikä
myöskään liian hulluja, vaan sisältävät paljon totuutta(!)".

(10/7 1854). -- -- "No niin! Kihlman on Turussa, ja minä olen ollut
mielissäni siitä. Antakaamme hänen etsiä totuutta. Juuri sitä hän
tarvitsee; löytäköön hän sen. Sillä vaikkei hänen erehdyksensä ole
aivan karkeaa laatua, on hän kuitenkin siinä ihastuksessaan, jonka
teologi Beckin omituinen kristillinen gnosis on hänessä herättänyt,
kadottanut yksinkertaisuuden Kristuksessa -- ja sentähden, että Herra
tahtoo pitää hänestä kiinni, mutta hän puolestaan tahtoo ponnistaa
vastaan koettaen päästä korkeuteen (komma i höjden) jonkunlaisen
omituisen tieteellisen katsantotavan avulla -- sentähden on hän niin
mystillinen. Toivon kuitenkin, että elämän vakavuus aikaa myöten on
vetävä hänet alas. Älköön toivoni pettäkö."

Tässä arvostelussa huomaa siksi vähän todellista myötätuntoa ja
ymmärrystä, että Kihlmanin haluttomuus väitellä uskonnollisista
kysymyksistä entisten ystäviensä kanssa käy kerrassaan ymmärrettäväksi.
Ja kumminkin oli Bergh se, jota hän enimmin oli kunnioittanut.

I. s. 361. Alimmalla rivillä luetaan: Roseniuksen hartauskirjasta;
pitää olla _Roosin_.

Siihen mitä edellisen osan esipuheessa on sanottu koko teokseen
nähden ei ole mitään _erikoista lisättävää_ tämän jälkimmäisen osan
varalta. Paitsi silloin lueteltuja avustajia pyytää tekijä kuitenkin
vielä kiittää vanhoja ystäviään J. Th. Durchmania, E. Järnefeltiä, E
G. Palménia, Aug. Ramsayta ja Th. Wegeliusta sekä erittäin vainajan
omaisia suosiollisesta avunannosta. Sen ohella hän julkilausuu
sydämensä toivomuksen, ettei mikään oleellinen harhapiiirre estäisi
viimeksimainittuja siinä kuvassa, joka täten julaistaan, tuntemasta
heidän rakasta isäänsä semmoisena kuin hän todellisuudessa oli ja eli
maan päällä Helsingissä, 6 p:nä tammikuuta 1917.

Tekijä.



I.

YLIOPETTAJA JA LIIKEMIES 1866-70.


Vaikka Alfred Kihlman tullessaan siihen elämänsä käänteeseen,
johon kuvauksemme edellinen osa päättyi, oli täyttänyt 41 vuotta
ja täsmälleen toisen puolen iästään toiminut julkisissa viroissa,
saattaa kumminkin pitää koko mennyttä ajanjaksoa hänen opinto- ja
vaelluskautenaan, verrattuna seuraavaan, joka käsittää hänen elämänsä
loppupuolen. Kaikilla hänen toiminta-aloillaan asetettiin hänelle
tästä lähtien niin paljon vaikeampia ja painavampia vaatimuksia,
että hän tuskin olisi pystynyt niitä tyydyttämään, jollei hänellä
olisi ollut pitkän valmistusajan tuottamia tietoja ja kokemuksia.
Sitä paitsi kysyivät uudet tehtävät täysin varttuneita ruumiin- ja
hengenvoimia, ja kumpaisetkin kestivät ihmeellisesti. Vaikkei
Kihlmanin terveys hänen elämänsä loppupuoliskolla ollut mainittavasti
vahvempi kuin ennenkään, niin tarmokas sielu ylläpiti ruumiillista
joustavuutta. Jo nyt, elämänsä keskivaiheilla, hän näytti
ikämieheltä, mutta ne nuoret, jotka 1860-luvun loppupuolella ehkä
kiinnittivät huomionsa salkkua kantavaan, kumaraharteiseen, mutta
silti kookkaaseen, tasaisesti astuvaan, teräväkatseiseen herraan
-- silloin uusi ilmiö Helsingin kaduilla -- saivat vielä uuden
vuosisadan alussa, itsekin jo ikämiehinä, nähdä saman hahmon salkku
kainalossa -- se oli silloin pääkaupungin tunnetuimpia.

Käydessään Helsingissä pääsiäisen edellä Kihlman oli vuokrannut
asunnon, kuusi huonetta keittiöineen, Krogiuksen kivimuurin toisessa
kerroksessa Vuorimiehenkadun 11:ssä; vuokra oli 1500 mk. Sinne
perhe asettui, ja ilolla todettiin, että näköala oli vapaa merelle
päin. [Silloin olivat kallioiset rannikkoseudut Vuorimiehenkadun ja
Merisataman välillä vielä asumattomat.] Se muistutti Vaasan kotia,
jota kauan kaivattiin kuin kadonnutta onnen saarta. Itse perheen isä
kirjoitti äidilleen (17/9 1866): "Kun ajattelen mennyttä elämääni
Vaasassa ja Pietarsaaressa, ah, mikä erotus! Tyynestä satamasta olen
heitetty myrskyiselle, pauhaavalle merelle, jolla joka hetki on
ponnistellen työtä tehtävä, jotta ei sorruttaisi."

Todella alkoi Kihlmanin elämässä uusi ajanjakso koettelemuksilla,
jotka äärimmäisessä määrässä kysyivät perheenjäsenten kärsivällisyyttä
ja elinvoimia. Tuskin oli 7-vuotias Oswald vastaanotettu normaalikoulun
valmistavaan luokkaan, ennenkuin hän sairastui hinkuyskään, eikä
aikaakaan niin kaksi nuorempaa veljeä sai saman taudin. Ainoastaan
neljäs, nuorin veljeksistä, säästyi yskästä, mutta Uno paran
elämänlankaa kalvoi sitäkin tuhoisampi tauti, jota vastaan lääkäri,
isän lukiotoveri prof. J. A. J. Pippingsköld, turhaan etsi keinoja.
Tästä ymmärtää, millainen mieliala vallitsi kodissa ensimmäisenä
syksynä, mieliala, jonka laadun kuvaa pikku Lorenzon huudahdus: "Äiti,
minusta on kuin eläisimme vankilassa." Terveinä pysyivät vain äiti ja
Hanna, sillä Kihlmania itseäänkin vaivasi yskä ja muukin pahoinvointi,
vaikka hän ainoastaan jonkun viikon päivät oli pakotettu olemaan poissa
koulusta.

Marraskuun keskivaiheilla, jolloin edullinen käänne oli ilmaantunut
Unon tautiin, Kihlman kirjoittaa ystävälleen Viktor Schaumanille:
"Yleisen kivulloisuuden vallitessa kodissa ei varsinkaan alussa ollut
helppoa näyttää iloiselta. Nyt olemme kaikki rohkaisseet mieltämme:
ei käy päinsä hätääntyä ja valittaa. Täytyy reipastua ja taistellen
läpäistä vaikeudet. Kaikki tulee helpommaksi, jos pysyy uskaliaana.
Sekä koulussa että yhtiöasioissa ja kodissa sanon itsekseni:
älä menetä rohkeuttasi. Niin kauan kuin jaksan sanoa näin, elän
tulevaisuuden toivossa ja tässä toivossa kykenen tekemään työtä ja --
kärsimään."

Samasta kirjeestä otamme seuraavatkin rivit, joissa kuvastuu
Kihlmanin suhde entisyyteen: "Välinpitämättömyyteni vanhoja ystäviä
ja oloja kohtaan on todella vain näennäinen. Eivät vanhat ystävät
koskaan ole olleet minulle rakkaampia, eivätkä heidän hahmonsa
koskaan ole esiintyneet mielessäni kirkkaampina kuin tänä syksynä,
jolloin kaukana heistä olen joutunut aivan uusiin oloihin ja tehnyt
uusia tuttavuuksia. Usein kun henkeni sehnsuchtsvoll (kaihoten) on
lentänyt pohjoiseen, olen nuhdellut itseäni: miks'et ole tyytyväinen?
miksi aina ikävöit vanhojen ystävien luokse? Eiväthän he olleet
ihanteita, kun olit heidän parissaan, ja eivätkö uudet ystäväsi,
vaikkeivät hekään ole ihanteita, kuitenkin voi korvata, mitä olet
kadottanut? Niin olen kerran ja toisenkin puhunut itsekseni. Ymmärrän
sangen hyvin, että minun tulee voida tyytyä nykyiseen ympäristööni,
mutta tunteella on oma päänsä eikä se tottele komentoa. Vaaditaan
aikaa ennenkuin tunnekin tyytyy ja viihtyy uusissa oloissa. Mutta
ei koskaan voi käydä niin, että uusi kokonaan tunkisi pois vanhan.
Lapsuudenajan ystäviä ei voida työntää syrjään. Aina on sydämessä
oleva erityinen vierashuone vanhoja ystäviä varten, joiden kanssa
on pitkän jakson vuosia elänyt ilossa ja surussa ja joita sillä
aikaa on oppinut pitämään arvossa ja kunnioittamaan. Niin on oleva
niin kauan kuin ihminen omaa inhimillisiä tunteita. Jos vanhakin
ystävyys ruostuu, on syy syvemmällä. Tarkoitan, että ruoste ilmaantuu
vain siinä, missä luonteen kirkas pinta on tullut siveellisesti
tahratuksi."

Joulukuulla olivat vanhemmat pojat toipuneet; ainoastaan nuorimman
tila oli edelleen huolestuttava. Kumminkin olivat leikki ja nauru
palanneet kotiin. Silloin tapahtui k:lo 2 yöllä maanantaita, 17
p:ää, vastaan Punavuorilla sijaitsevan kaartin ruutimakasiinin
räjähdys [Makasiini oli maanpäällinen puurakennus kaartin ampumaradan
vieressä. Kaartin oma ruutivarasto oli viety siitä pois, mutta
kauppias Tschetschulinilla oli siinä 10 sentneriä ruutia. Ympäri
viskellyistä ruumiin osista päättäen oli kaksi sotilasta, jotka
olivat aikeessa varastaa ruutia, aiheuttanut räjähdyksen.], joka
järkyttäen kaupungin rakennukset perustuksiaan myöten tuhosi kymmeniä
tuhansia akkunoita ja aiheutti pelottavan hämmennyksen rauhallisissa
kodeissa. Kihlmanilla Hanna ja isä valvoivat vielä, jota vastoin äiti
ja pikku pojat nukkuivat. Pamaus oli niin kauhea, että valveilla
olijat samoin kuin unesta herääjät luulivat rakennuksen luhistuvan
päällensä. Sekä ulommat että sisemmät ruudut koko talossa lensivät
palasiksi, lattiat ja huonekalut peittyivät lasisirpaleilla, ja
ryysyiksi repeytyneet akkuna verhot avasivat huoneet ulvovalle
talviselle myrskylle. Pimeässä syöksyivät äiti ja lapset vuoteistaan
ja harhailivat melkein alastomina ja avojaloin, huutaen huoneesta
huoneeseen, kunnes havaittiin, että pihan puolella oleva isän kamari
oli jäänyt asuttavimpaan kuntoon, vaikka siinäkin yksi ulko- ja neljä
sisäruutua oli pirstautunut. Sinne, lämpimään ja valoon, kokoontui
koko perhe, rauhoittuen vähitellen maanjäristystä muistuttavan
seikkailun jälkeen. -- Onneksi tapahtuma ei tuottanut vakavampaa
sairauskohtausta, vaikka akkunoiden korjaus -- syystä, että
lasivarastoihin oli hankittava lisää Pietarista saakka -- edistyi
niin hitaasti, että koti vasta jouluaattona oli entisellään.

       *       *       *       *       *

Olihan tilapäistä, että kotiolot tänä syyskautena olivat niin
huolestuttavia. Mutta vaikka Kihlman siten käsittikin asian, teki se
kumminkin hänen muut huolensa ja alituisen työnsä kahta raskaammiksi.
Ja todella oli hänellä työtä ja huolia enemmän kuin tarpeeksi.

Ensiksikin on huomattava hänen virkansa normaalikoulussa, ja
tulee meidän, ymmärtääksemme mitä se vaati häneltä ja miltä
kannalta hän otti tehtävänsä, lyhyesti mainita, kuinka ja missä
tarkoituksessa tämä koulu oli syntynyt. Kansallisen ja valtiollisen
elämän virkoaminen 1860 vaiheilla ilmeni erityisesti myöskin
maamme koulunopettajissa. Heissä syttyi näet halu luopumalla
vanhoista totuntatavoista luoda uutta elämää koulunkin alalle.
"Maamme koulunopettajille oli selvinnyt", kirjoittaa Kihlman itse
normaalikoulun vuosikertomuksessa 1874, "että ei ainoastaan yleistä
tieteellistä, vaan myöskin ammattisivistystä vaadittiin, jos he
tahtoivat kohota yhdenvertaisiksi kulttuurimaiden kasvatuslaitosten
edustajien kanssa ja tyydyttää isänmaan oikeutettuja vaatimuksia.
Opettajilla oli kylliksi jaloa ylpeyttä nostaa katseensa
opettajaihanteeseen, mutta toiselta puolen kylliksi nöyryyttäkin
arvostella itseänsä ja suoraan tunnustaakseen mitä heiltä puuttui.
Yksimielisesti myönnettiin, että kasvatus ja opetus, kun nämä
sanat käsitetään ihanteellisesti, eivät ole jokamiehen asia,
vaan taito, joka, niinkuin mikä taito tahansa, täydellisyyttä
saavuttaakseen edellyttää ei ainoastaan luonnonlahjoja, vaan myöskin
erikoisopintoja ja ahkeraa harjoitusta. Suomalaiset koulumiehet
anoivat senvuoksi oppilaitoksen perustamista, jonka tehtävänä olisi
hyväkseen käyttää aikakauden edistyneintä pedagogista tietoa ja jossa
tulevat opettajat voisivat, harjoittaessaan teoreettisia opintoja,
nähdä miten teoriat käytännöllisesti sovellutetaan sekä itse
ohjaajain neuvomina oppia astumaan oikeaan suuntaan ja välttämään
harhateitä." Tämä aate sai yleistä kannatusta hiippakunnittain
toimeenpannuissa opettajakokouksissa kesällä 1860, ja syksyllä s.v.
J. V. Snellman v.t. pedagogian professorina yliopiston konsistorin
kautta toimitti senaattiin ehdotuksen, että kykeneviä miehiä
lähetettäisiin ulkomaille perehtymään sikäläisiin kouluoloihin ja
siten valmistumaan ajatellun uuden oppilaitoksen yliopettajiksi.
Täysin oivaltaen asian merkityksen hallitus v:n 1862 alussa päätti
normaalikoulun perustettavaksi, ja kun tulevat yliopettajat, J. E.
Bergroth (matematiikassa), H. L. Melander (historiassa) ja C. J.
Lindeqvist (kielissä), olivat palanneet tutkimusmatkaltaan, laativat
he yhdessä laitoksen tarkastajaksi määrätyn pedagogian professorin
Z. J. Cleven kanssa ohjesäännön uutta koulua varten. Toimintansa
koulu alkoi syksyllä 1864. -- Näin oli normaalikoulu syntynyt. Se
oli nuorekkaan, toivorikkaan kansallisen innostuksen tuote. Sen
johtajana piti olla, ei toisen tai toisen mahtajan mielivalta,
vaan tiede, kasvatusoppi. "Sen ankarassa kurissa ja sen vapaassa
raittiissa ilmassa", sanoo Kihlman, "tuli nuoren laitoksen kasvaa ja
kehittyä." Kun hän itse noudatti kunniakasta kutsua tulla neljänneksi
yliopettajaksi normaalikouluun, oli vain kaksi vuotta kulunut sen
avaamisesta. Ei mikään ollut vielä häirinnyt sitä innostusta ja
menestyksen toivoa, jolla opettajakunta harrasti uuden laitoksen
kehittämistä mahdollisimman lähelle ihannettaan, ja kun tunnemme
Kihlmanin luonteenlaadun, on helppo käsittää, että hän täydellä
antaumuksella liittyi toveriensa harrastukseen. Mutta samalla kun
käsitämme tämän ja ymmärrämme, millä innolla hänkin puolestaan
tahtoi toteuttaa oppilaitoksen aatetta, selviää myöskin, kuinka oli
omansa häntä syvästi katkeroittamaan ennen pitkää tapahtuva muutos
koulujemme ylijohdossa, jonka kautta määräävä valta joutui oikullisen
mahtimiehen käsiin.

Koulussa tuli Kihlmanin opettaa 12 tuntia viikossa eli 2 päivässä.
"Eihän se näytä olevan paljon", kirjoittaa hän (17/9); "mutta Äiti
tuntee luonnonlaatuni: minä en tahdo hutiloida, vaan tehdä kaikki
kelvollisesti, niin hyvin kuin mahdollista. Tahdon sen vuoksi
valmistautua perusteellisesti. Vaikka olen jatkanut työtäni yölläkin,
en ole kuitenkaan aina ollut niin valmistunut kuin olisin toivonut.
Olen sentähden usein tyytymätön. Sillä paikalla, jolla olen,
pitäisi kaikki olla täydellistä, mallikelpoista. Kumminkaan en
ole menettänyt toivoa, että vielä tulen jotakuinkin tyydyttäväksi
uskonnon-opettajaksi." -- Yhdentoista vuoden kokemus koulunopettajana
ei ollut tehnyt häntä omakylläiseksi. Kun lisäksi otetaan huomioon,
että hänen aineensa oli uskonto, joka hänestä ei mitenkään voinut olla
ainoastaan tietojen ja metoodin asia, vaan palavan uskon, kaikista
tähdellisin elämän ja kuoleman kysymys, niin on ymmärrettävää, miksi
hän ei tyytynyt itseensä, vaan väsymättä harrasti yhä täydellisempää.
Että hän todella tuli aivan erinomaiseksi, jopa ainoanlaatuiseksi
uskonnonopettajaksi, siitä saamme aikoinaan esittää luotettavia
todistuksia. Tässä on vain lyhyesti sanottava, miten hän virkaansa
ryhtyessään järjesti koulun uskonnonopetuksen. [Ks. Rehtorin
vuosikertomusta lukuvuodelta 1866-67. Kun vertaa tätä kertomusta
edellisiin, huomaa kuinka Kihlman kokonaan uudisti uskonnonopetuksen
tekstissä mainittujen perusohjeiden mukaan.]

Ensi lukuvuodesta alkaen, jolloin koulussa oli kuusi luokkaa,
käsitti Kihlmanin uskonnonopetus seuraavat aineet: 1) Piplian
historia alimmilla luokilla, 2) raamatun lukeminen ja 3) kristillinen
uskonoppi keski- ja ylemmillä sekä 4) kirkkohistoria ylimmällä
luokalla. Piplian historiaan nähden hänen menettelynsä oli sama
kuin jo Pietarsaaren tyttökoulussa ja opettaessaan Hannaansa kotona
(ks. 1.) hän teki parastaan kertomuksen havainnollistamiseksi. "Jos
kertomuksen sisällys tehdään oppilaalle oikein havainnolliseksi,
niin pysyy tarkkaavaisuus hereillä, ja samalla kuin oppilas nyt saa
tietoisuuteensa todenperäisen ja kirkkaan kuvan, vastaanottaa hän
myöskin kuvan sisältämät siveelliset ja uskonnolliset totuudet. Hän
vastaanottaa nämä totuudet kehitysasteelleen soveltuvassa muodossa.
Opetuksen täytyy siis ensi sijassa pitää silmällä muotoa ja vasta
toisessa johdattaa mietiskelemään ulkonaiseen muotoon kätkettyä
totuutta. Samassa määrässä kuin oppilaan kehitys on edistynyt, voi
johdatus mietiskelyyn esiintyä voimakkaammin." -- Raamatun (s.o.
paraasta päästä evankeliumin) lukemisella tarkoitettiin: 1) opettaa
oppilaita oikein käyttämään Jumalan sanaa, 2) antaa oppilaille
kirkas kuva Jeesuksesta Kristuksesta ja siten laskea perustus sille,
mikä on kristillisen uskonnon pääasia, eli uskolle Kristukseen, ja
3) tutustuttaa oppilaita erinäisiin dogmaattisiin ja eetillisiin
käsitteisiin, jotka lukiessa esiintyvät, ja siten valmistaa
kristillisen uskon- ja siveysopin järjestelmällistä esitystä. --
Uskonopin opetuksessa, jota varten ei käytetty mitään oppikirjaa, ei
ollut tarkoituksena ainoastaan esittää dogmaattisia tuloksia, vaan
myöskin osoittaa, mistä ja miten ne syntyvät. Sitävarten läpikäytiin
ensin tärkeimmät raamatun kohdat, jotka ovat määrääviä kuhunkin
uskonkappaleeseen nähden, ja kun se oli niiden mukaan määritelty,
panivat oppilaat sen kirjaan. -- Kirkkohistorian opetuksessa
vihdoin arvosteltiin siinä puheeksi tulleet ilmiöt raamatullisten
perusjohteiden mukaan, samalla kuin erityistä huomiota kiinnitettiin
merkillisiin, suurisuuntaisiin luonteisiin ja heidän sisälliseen
kehitykseensä.

Jo pelkkä tämä uskonnonopetuksen suunnitelma osoittaa Kihlmanin
perusteellisuuden ja tunnollisuuden. Sen sijaan että hän olisi
luottanut oppikirjoihin, vaati hän itseltään omaa, tarkkaa työtä,
ja niin voimme ymmärtää, että päivä monesti kävi hänelle lyhyeksi,
vaikka hän lisäsi siihen yötuntejakin. Muutoin on muistettava,
että koulu paitsi varsinaisia opetustunteja vei häneltä paljon
aikaa. Yliopettajana tuli hänen ottaa osaa kaikkiin opettajien
konferensseihin eli kokouksiin, joita normaalikoulussa pidetään tavan
takaa, olla saapuvilla opettajakokelaiden koetunneilla ja niitä
arvosteltaessa j.n.e. Edelleen hän jo 1867 valittiin vararehtoriksi.
Sen ohella hän ensi vuosina myöskin oli luokanesimies, jonka toimeen
kuuluu erityinen huolenpito kyseessä olevan luokan oppilaiden
käytöksestä ja järjestyksestä koulussa.

       *       *       *       *       *

Liikemiehenä hänellä oli toinen työtaakka, joka ajoittain oli yhtä
raskas, jopa raskaampikin kuin koulun tuottama. Se johtui siitä
toimesta, joka tuli hänen osakseen, kun hän Tampereen Pellava- ja
Rautateollisuus OY:n kokouksessa kesäkuulla 1866 valittiin
kolmanneksi mieheksi uuteen johtokuntaan, jonka muut jäsenet,
niinkuin ennen on mainittu, olivat Sixtus Calamnius ja Gid.
Wasastjerna. Täydellinen hallituksen muutos viittaa siihen, että
yhtiön asiat olivat joutuneet arveluttavalle kannalle, ja niin
olikin laita. Kokouksessa julkiluettu tilintarkastajain kertomus ei
päättynyt, niinkuin tavallisesti säännöllisissä oloissa, ehdotukseen,
että vastuuvapaus myönnettäisiin johtokunnalle, vaan jätti se
kysymyksen siitä kokouksen harkittavaksi. Pitkän keskustelun jälkeen
asia kumminkin ratkaistiin myönteisesti, mutta sillä lisäyksellä,
että se tapahtui "silmällä pitäen erinäisiä poikkeussuhteita, joskin
eri aiheita muistutuksiin yhtiön hallintoa vastaan oli ilmaantunut".
Tämä lausunto loukkasi johtokuntaa, jonka jäseninä paitsi konsuli
C. Hernmarkia olivat yhtiön perustajat Ad. Törngren ja Gustav
Wasastjerna, niin että se kokonaisuudessaan luopui, ja sen vuoksi
valittiin uusi johtokunta kolmeksi vuodeksi eteenpäin.

Vaikka Kihlman itse oli saapuvilla kokouksessa, on tuskin luultavaa,
että hän enempää kuin kukaan muukaan aavisti, kuinka äärettömän
vaikean tehtävän hän vastaanotti rupeamalla johtajaksi. Menneinä
vuosina oli yhtiö näennäisesti menestynyt sangen tyydyttävästi:
osakkaille jaettu osinko oli keskimäärin noussut yli 5 %, ja
viimeinenkin tilinpäätös osoitti, sittenkun 100,000 mk oli pantu
vararahastoon, 352,000 nettoa. Ja muutenkin näytti asema aika
hyvältä. Velkoja oli kyllä 1,831,000 mk (Suomen pankissa 1,014,000
ja Yhdyspankissa 256,000), mutta kun saatavat nousivat 1,558,000
mk:aan, ei todellinen velka kirjojen mukaan ollut niitä tuntuvasti
suurempi. Mutta jos tutkittiin saatavien laatua, näyttäytyi
asema toisenlaiseksi. Saataviin kuului näet: Törngrenin laina
Suomen pankista, kiinnitetty yhtiön tehtaisiin, 630,000 mk;
Gust. Wasastjernan samanlainen laina 120,000, Törngrenin velka,
kiinnitetty Laukon kartanoon, 145,000; ja vihdoin Törngrenin velka
(ilman vakuutta) 435,000. Nämä saatavat -- Törngreniltä yhteensä
1,210,000 mk, ja Wasastjernalta 120,000 -- olivat ehdottomasti omansa
herättämään levottomuutta, sillä Törngrenin asema oli tunnetusti
horjuva ja Wasastjernankin oli huolestuttava ja yhtiön menestyksestä
riippuvainen, hän kun oli sen suurin osakas. Edellinen olikin
yhtiökokoukselle kirjallisesti ilmoittanut, ettei hän enää voisi
jäädä johtokuntaan, ja pankeissa oli kummankin asiain rappiotila
siksi tietty, että ne jo vuoden alussa olivat kieltäneet yhtiöltä
luoton, jollei sen johtoa uskottaisi toisiin käsiin. Mutta kaikesta
huolimatta ei vielä aavistettu, mitä vaikeuksia, mitä selkkauksia oli
tulossa uuden johtokunnan suoritettavaksi. [Tässä nojautuu kertomus
Tampereen yhtiön tilasta pääasiassa Elias Lodeniuksen kirjoittamaan
yhtiön historiaan 1856-1906 ja pankinjoht. Henrik Kihlmanin yhtiön
arkistosta tekemiin muistiinpanoihin. Erityisesti Kihlmania koskevat
tiedot ovat yksityisistä kirjeistä peräisin.]

Aikoja myöhemmin on Kihlman eräässä lausunnossaan esittänyt
mielipiteensä siitä, mitkä seikat olivat johtaneet yhtiön siihen
arveluttavaan asemaan, jossa se oli Törngrenin erotessa johdosta.
Taustaksi seuraavalle kuvaukselle selostamme tässä tämän asiakirjan
pääkohdittain: Ensiksikin, sanoo Kihlman, meneteltiin yhtiötä
perustettaessa väärin siinä, että osakkeenmerkintäänkutsujat
(Törngren ja Wasastjerna) möivät ja että yhtiö osti Tampereen
tehdaslaitokset, vaikka niihin oli kiinnitetty 762,000 mk myyjäin
velkoja. Enimmän osan siitä oli Wasastjerna lainannut Törngrenille,
kun pellavatehdasta rakennettiin. Jälkimmäinen oli siten perustanut
laitoksen lainatuilla varoilla eikä hänellä ollut liikepääomaa,
kun tehdas valmistui. Tämä puute vaivasi pysyvästi yhtiötä,
jonka oli vaikea saada liikepääomaa, syystä että tehtaat olivat
melkoisessa määrässä edeltäkäsin kiinnitetyt. Totta on, että kutsujat
kehoituksessaan osakkeen merkintään olivat luvanneet ennen 1861 v:n
loppua maksaa velkansa ja että silloin ei ollut syytä epäillä heitä.
-- Toinen virhe tapahtui, kun hyväksyttiin myyjäin maaliskuulla 1861
tekemä tarjous, että he ennen merkitsemänsä 1,500 osakkeen lisäksi
ottaisivat 320 osaketta (kaikkiaan oli niitä 2,000 à 500 ruplaa)
"sillä ehdolla, että myyjäin veloista myönnetyt kiinnitykset saisivat
olla entisellään, kunnes he kykenisivät maksamaan lainansa". Näin
muuttuivat lainat seisoviksi. Kolmanteen virheeseen teki Törngren
itsensä syypääksi, kun hän alkoi käyttää yhtiön varoja yksityisiin
tarkoituksiinsa, joten hänellä 1866 oli yhtiölle velkaa 435,000
mk. Neljäs virhe oli se, että tilintarkastajat edellisinä vuosina
laiminlöivät huomauttaa tästä viimeisestä seikasta yhtiökokoukselle.

"Jossakin määrin selittääksemme herra Törngrenin menettelyä on
ehkä muistettava, että hän oli erittäin vilkasverinen (sangvinisk)
luonne, ja sen vuoksi arvattavasti toivoi voivansa maksaa lainansa.
Miten optimistinen hän oli, näkyy esim. siitä, että hän silloin,
kun velat jo olivat nousemaisillaan ylivoimaisiksi, alkoi perustaa
laivatelakkaa Helsinkiin, johon laitokseen hän käytti 185,000 mk --
yhtiön varoja."

Lyhyesti: Kihlmanin käsityksen mukaan oli syy yhtiön huolestuttavaan
tilaan Törngrenin sangvinisuudessa, Wasastjernan luonteenomaisessa
välinpitämättömyydessä ja muiden osakkaiden tarkkaamattomuudessa ja
luottavaisuudessa. -- Tämän lisäksi on kenties vielä huomautettava
siitäkin, että yhtiö, jossa tehtaiden perustajat omistivat 1,500
osaketta (750,000 ruplaa eli 3,000,000 mk) ja muut osakkaat, niinkuin
perustavassa kokouksessa ilmeni, ainoastaan 92 osaketta (46,000
ruplaa = 184,000 mk), oli enemmän näennäinen kuin todellinen entisen
kahden miehen yhteistoimen muutos. Ainoastaan 92 osakkeesta tuli
uutta pääomaa yrityksen hyväksi.

Täten luotuamme katsauksen yhtiön asioihin semmoisina kuin ne olivat
Kihlmanin ryhtyessä niitä johtamaan, mainittakoon vielä kesäkuulla
1866 pidetystä yhtiökokouksesta, että siinä myöskin hyväksyttiin
erinäisiä muutoksia sääntöihin. Johtokunnan toimipaikka oli tästä
lähtien oleva Helsinki, ja itse hallintoa varten oli Tampereelle
asetettava isännöitsijä. Tähän virkaan otettiin kolmeksi vuodeksi
saksalainen (Lyypekissä syntynyt) Carl Zuhr, joka v:sta 1863 oli
ollut yhtiön konttoripäällikkö.

Oleskellen Pohjanmaalla Kihlman ei vielä kesällä ollut ottanut osaa
johtokunnan kokouksiin, vaan edusti häntä joku varamiehistä (konsuli
H. Donner, asessori H. Hallonblad, senaatinkopisti L. Mechelin),
mutta kun hän 20 p:nä elok. oli saapunut pääkaupunkiin, valittiin
hän jo seuraavana päivänä johtokunnan puheenjohtajaksi. Mitä tämä
merkitsi, on Kihlman itse sanonut kirjeissään V. Schaumanille ja
äidilleen. Puheenjohtajana, kirjoittaa hän edelliselle, tulee minun
"toimittaa kaikki raha-asiat tällä paikalla: s.o., diskontata kaikki
vekselit, maksaa velat ja korot, pitää huolta siitä että rahoja
on olemassa kaikkiin tarpeisiin, panna kirjaan kaikki tulot ja
menot, suorittaa kirjeenvaihto y.m. y.m. Joka perjantai-iltana on
johtokunnalla sitä paitsi kokous. Tämä kaikki vie aikaa, niinkuin
Sinä kyllä tiedät." -- Samaan tapaan jälkimmäiselle: "Ennen kaikkea
minun on hankkiminen rahoja kehräämöä varten, joka joka viikko
tarvitsee 8000 mk päiväpalkkoihin, puhumatta koroista ja veloista.
Minun tulee korjata mitä Hernmark, Törngren ja Wasastjerna ovat
rikkoneet. Toden totta vaikea tehtävä. Eikä ole kysymys pienistä
eristä; ei, sadoistatuhansista, jotka minun on S. Calamniuksen
ja Gid. Wasastjernan kanssa hankittava. Rahat ovat saatavat
pankeista tavaravakuutta vastaan. Mutta helppoa se ei ole näinä
köyhinä aikoina, ja huolenpito siitä antaa paljon murhetta." --
(Schaumanille:) "Kiusallisinta on juoksu ja odotus Suomen pankissa.
Pienimpään toimitukseen tässä pankissa menee puoli tuntia. Siinä on
raskas koneisto. Ennen klo 12 on vekseli sisäänjätettävä, ja klo 1
jälkeen ovat rahat saatavissa, sittenkun on vielä odottanut itse
maksun suoritusta." -- (Äidille:) "Näiden asiain vuoksi on minun
melkein joka aamupäivä lähdettävä kaupungille, josta tavallisesti
palaan klo 2, syödäkseni hät'hätää päivällistä ja lähteäkseni
taas liikkeelle klo 4 (hänen koulutuntinsa olivat klo 4-6 i.p.);
onnellisimmassa tapauksessa tulen takaisin klo 1/2 7. Niin kuluu
päivä päivän perästä ilman että ehtii enempää kuin päivän vaatiman
työn."

Tästä näkyy, että yhtiön asiat semmoisina, kuin ne olivat uuden
johtokunnan tarttuessa ohjaksiin, olisivat antaneet sille enemmän
kuin tarpeeksi puuhaa. Mutta ei aikaakaan, ennenkuin johtokunta sai
odottamattoman lisätaakan kannettavakseen. V. 1864 oli Törngren
saanut Helsingin kaupungilta oikeuden käyttää osan Punavuoren rantaa
("Munkkisalmen ja vanhan uimahuoneen välillä") perustaakseen siihen
laivatokan eli laivatelakan ja konetehtaan. Työ oli heti alkanut,
mutta vaikka siihen oli jo käytetty 200,000 mk, oli telakkalaitos
kaksi vuotta myöhemmin vielä keskeneräinen. Tällaisena Törngren
tarjosi sen yhtiölle korvaukseksi velastaan, ja johtokunnan enemmistö
samoin kuin ylimääräinen yhtiökokous (29/9) hyväksyi tarjouksen.
Toivottiin, että keskeneräistä telakkaa voitaisiin vähillä menoilla
pitää siinä kunnossa, missä se oli, kunnes ostaja ilmaantuisi,
ja että siten pelastettaisiin ainakin joku osa yhtiön saatavia
Törngrenin vararikosta. Vararikko oli nimittäin ainoastaan ajan
kysymys, ja tapahtuikin marraskuulla 1866 -- siihen saakka laatuaan
suurin Suomessa: varoja Smk 2,920,627:40 ja velkoja 2,319,699:04.
Ainoastaan Kihlman oli toista mieltä: olisi parempi, arveli hän,
koettaa selviytyä entisistä sotkuista kuin aikaansaada uusia
tappioita laajalle ulottuvilla yrityksillä. Muistutus oli kumminkin
turha, ja kun se huomattiin oikeaksi, ei enää kukaan voinut vapauttaa
yhtiötä hätäisen päätöksen seurauksista.

Tuskin kuukautta asian ratkaisun jälkeen ilmoitti telakan insinööri,
Fridolin Stjernvall, että laitoksen turvaaminen myrskyiltä
vaati erinäisiä töitä, joihin johtokunnan oli pakko suostua,
ja marraskuulla hän herätti kysymyksen, eikö olisi edullisinta
välittömästi jatkaa rakennusta, niin että keväällä voitaisiin
ottaa laivoja korjattavaksi. "Mutta siihen tarvitaan", kirjoitti
Kihlman (V. Schaumanille), "muutamia kymmeniä tuhansia markkoja,
eikä ole helppo saada rahaa lainaksi, varsinkin kun tahtoo lainata
pitemmäksi ajaksi. -- Semmoisia puuhia on minulla ollut. Niinkuin
köyhä kerjäläinen on minun täytynyt käydä kumartamassa mahtajia
(göra uppvaktning hos de myndige), odottaa eteisissä j.n.e." --
Ensin arvioi Stjernvall telakan valmistuskustannukset 80,000 mk:ksi,
mutta sittemmin kohosi arviolasku 109,000 markkaan, ja kun Helsingin
liikemiehet, miten tärkeänä he laitosta pitivätkin, eivät uskaltaneet
ostaa sitä, päätti yhtiö ylimääräisessä kokouksessa (16/1 1867)
rakentaa telakan valmiiksi, jos valtiolta saataisiin sitä varten
100,000 mk:an kiinnityslaina. Näin oli yhtiö kokonaan ulkopuolella
varsinaista toimialaansa joutunut vastaamaan suurisuuntaisesta
liikeyrityksestä, ja huomattava on, että se tapahtui samaan aikaan
kuin pellavatehtaan asema oli mitä vaikein. Oli näet valittava toinen
tai toinen vaihtopuoli: joko keskeyttää työ taikka myydä tuotteet
tappiolla. Parempien olosuhteiden toivossa pidettiin jälkimmäistä
edullisempana, mutta kurssit olivat epäsuotuisat, menekki kotimaassa
aleni alenemistaan ja oli hidas Venäjälläkin, ja luotto pankeissa oli
niin täpärällä, että johtokunnan täytyi omilla nimillään vahvistaa
vakuutta. Vuoden tilinpäätös osoittikin puhdasta tappiota 24,000 mk.
-- Mitä yllätyksiä telakka tuotti v. 1867, saamme pian nähdä.

       *       *       *       *       *

Uudenvuoden aattona loi Kihlman kirjeessä äidilleen katsauksen
vuoteen 1866: "Silmäillessäni mennyttä vuotta tuntuu minusta kuin
olisi se tuottanut minulle enemmän huolia, vaivoja ja suruja kuin
yksikään edellinen. Minä aloin sen kiintyneenä huolestuttavaan
väitöskirja-työhöni. Tuskin olin siitä päässyt, kun tieto tuli, että
meidän oli muuttaminen Helsinkiin, ja siitä koitui uusia huolia,
uusia suruja. Erota syntymäseudusta, joka oli ja on minulle niin
rakas; sanoa ikuiset jäähyväiset sikäläisille tutuille, joita olin
oppinut arvossa pitämään ja joiden kunnioituksen ja ystävyyden olin
saavuttanut; lähteä omaisteni kanssa kodista, joka oli minulle
kaksinkertaisesti rakas, se kun oli sekä hyvä koti että alusta alkaen
rakennettu silmieni edessä ja melkoisilla uhrauksilla; kaikki tämä
oli tuskallista: se oli elävänä kuolla pois siitä, mikä on rakasta
ja kallista elämässä. Ah! katkera oli hetki, jolloin minä vihdoin
useiden tuskallisten hyvästijättöjen jälkeen lähdin hiljaisesta
kodista tuntemattomia kohtaloita kohti. Kun nyt eron tuska oli ohi,
seurasivat matkan huolet, asettumishuolet ja koulutoimen huolet.
Kun nekin olivat ohi ja minä olin astunut uuteen toimintapiiriini,
silloin alkoi työ ja sen ohella vaivat ja surutkin, sillä kuinka
voisikaan semmoinen virka kuin minun olla suruton. Totta kyllä en
voi valittaa, että oppilaani olisivat olleet välinpitämättömiä ja
tarkkaamattomia, mutta 260-lukuisessa joukossa 10--18-vuotiaita
poikia on aina semmoisiakin, jotka herättävät huolta. Kaikkine
huolineen on tämä vuosi kuitenkin kulunut umpeen, ja vaikka olenkin
saanut kantaa päivän kuormaa ja hellettä, on se sentään tarjonnut
virvoitustakin. Siihen luen asiain menon Turussa, jonka kautta
vaivani palkittiin. Siihen luen monet kunnioituksen ja ystävyyden
osoitukset Vaasassa ennen lähtöäni. Siihen luen vihdoin kokemani
kunnioituksen ja ystävyyden uusien ystävieni ja virkaveljieni
puolelta koulussa. Lukukauden lopulla oli meillä pienet yhteiset
kekkerit, missä suurempi tuttavallisuus oli vallalla. Siinä
lausuttiin minulle sanoja, joita minun täytyy pitää suoramielisinä
ja jotka tekivät hyvää sydämelleni sen vuoksi, että uskallan niistä
päättää saaneeni osakseni toverieni kunnioituksen. Vieraana on minun
ollut paijattava, että virkaveljeni epäsuosiollisesti ja kenties
halveksivasti arvostelisivat harrastuksiani. Nyt uskallan karkoittaa
semmoiset ajatukset epäluulon hengen sikiöinä ja entistä suuremmalla
luottamuksella liittyä heihin, jotka työskentelevät samassa
kutsumuksessa kuin minä." -- -- --

Edelleen kirjoittaja puhuu raha-asiain tuottamista huolista.
Varsinkin oli hän syksyn kuluessa ollut levoton sen johdosta, että
hän aikoinaan A. A. Levónin kanssa oli mennyt täytetakaukseen Gust.
Wasastjernalle 150,000 mk:sta. Jos Wasastjerna kukistuisi, olisi
takausmiesten ehkä huutokaupassa ostettava panttina olevat Pellava- ja
Rautateollisuus OY:n osakkeet. Tosin hän uskoi pellavakehräämön
tulevaisuuteen, "jos hoito on kunnollinen eikä uhkarohkea niinkuin
tätä ennen", mutta mistä hän ottaisi osalleen tulevat 75,000 mk
käteistä ahtaina aikoina? Toisinaan Kihlman jo kuvitteli kotinsa
häviöön joutuneeksi. "Mutta Hilda, joka tuntee minut ja tietää, että
mieluummin näen asiat liian pimeinä kuin liian valoisina, on pysynyt
tyynenä, ja minä toivon, että äitikin on levollinen."

"Sixtus Calamniuksessa", jatkaa hän sitten, "olen tavannut miehen,
johon voin täysin luottaa. Hän on terävänäköinen, hänellä on
hyvä arvostelukyky ja hän nauttii yleistä kunnioitusta niinkuin
ansaitseekin. Rahakysymyksissä hän on paras tukeni."

"Kiitän Äitiä hyväntahtoisesta varoituksesta sen johdosta, että
suuria rahasummia käy kätteni kautta. En pidä varoitusta aivan
joutavana. Olen nähnyt niin monen ihmisen lankeavan, etten suinkaan
voi katsoa lankeemusta mahdottomaksi. Mutta juuri sen vuoksi, etten
tulisi kiusaukseen, olen järjestänyt asiat seuraavalla tavalla: 1:ksi
en koskaan sekota yhtiön ja omia rahojani, vaan säilytän edelliset
eri laatikossa ja pidän niitä eri taskussa, ja 2:ksi olen vaatinut,
että toverini johtokunnassa joka viikko läpikäyvät ja tarkastavat
kassakirjan, mikä tähän asti onkin tapahtunut ja yhä edelleen tulee
tapahtumaan. Sitä paitsi on meillä periaatteena, ettemme koskaan pidä
luonamme suurempia rahamääriä, vaan säilytämme rahat Yhdyspankissa.
Vaikka olisinkin vajonnut niin alhaalle, että _tahtoisin_ käyttää
toisten rahoja, on se nyt mahdotonta. Äiti voi siis tässä kohden olla
täysin rauhoitettu."

       *       *       *       *       *

Uusi vuosi 1867 toi vihdoin lopun pikku Unon kärsimyksille. Hän
kuoli 14 p:nä tammik. "Surumme on hiljainen", kirjoittaa Kihlman
äidilleen. "Olemme tehneet voitavamme saadaksemme pitää hänet,
mutta vaivannäkömme on ollut turha. Jumala tahtoi kai hänet, ja me
alistumme Hänen johtoonsa, vaikkemme ymmärrä sitä." -- Hautajaiset
olivat 24 p:nä. Veljet muistavat, että isä itse naulasi ruumisarkun
kiinni. Pakkasen vuoksi oli Essen, toimitusmieheksi pyydettynä,
kysynyt, eikö kävisi päinsä, että hän siunaisi ruumiin kotona
ennenkuin lähdettiin hautausmaalle. Kun omaiset ja vieraat mielellään
myöntyivät meillä outoon, mutta ulkomailla usein noudatettuun tapaan,
suoritettiin siunaus niin, että muutamia virrenvärssyjä veisattiin
edellä ja jälkeen. Sittemmin kaikki kyllä yhtyivät surusaattoon mutta
näin viivyttiin kumminkin pakkasessa tavallista vähemmän. -- Tämän
jälkeen sairaustapausten aiheuttama painostava tunnelma kodissa
vähitellen hälveni: elettiin uutta kevättä kohti.

       *       *       *       *       *

Kihlmanin pyynnöstä oli hänen virkaanasetuksensa lykätty
kevätlukukauden alkuun, ja sitten lapsen kuoleman johdosta helmik. 23
p:ään. Kiire oli silloinkin, "mutta", kirjoittaa Kihlman, "ihminen
voi paljon, kun hänen täytyy: minun täytyi saada puheeni valmiiksi,
ja valmiiksi se tulikin, vaikkei minuuttiakaan ennen aikaansa. Yksi
yö meni minulta siihen. Rukouksen jälkeen koulun tarkastaja prof.
Cleve aloitti toimituksen puhumalla uskonnonopetuksen merkityksestä
koulussa. Sitten piti Kihlman vähän vaille tunnin kestävän
esitelmänsä. Klo 12 oli virallinen puoli ohi, ja klo 2 kokoontuivat
toimitsijat y.m. kutsutut päivällisille Kihlmanille. Jälkimmäisistä
olivat arkkipiispa (joka valtiopäivien tähden oli Helsingissä) ja
Essen estetyt, mutta saapuville tulivat piispa Schauman, professorit
Lille, Granfelt ja Ingman, normaalikoulun opettajat ja talon isäntä,
yhteensä 27 henkeä. Pöydässä Kihlman esitti maljoja Schaumanille,
koulun perustajille, Clevelle, Bergrothille, Melanderille ja
Lindeqvistille, ja vihdoin teologisen tiedekunnan jäsenille.
Kihlmanille puhuivat Schauman, Bergroth ja Lindeqvist. Myöhemmin
tyhjennettiin pari maljaa pakinan, laulun ja soiton säestäessä.
Vieraat hajaantuivat vasta klo 8:lta. Pikkupiirteenä, joka osoitti,
että oltiin muutettu pääkaupunkiin, mainittakoon että tarjoilijoina
oli pari yliopiston valkohansikkaista vahtimestaria, jotka
jäljestäpäin huomattiin humalaisiksi ja käytöksellään suututtivat
emäntää (!).

"Niin olen siis nyt vihdoin virallisesti ja juhlallisesti asetettu
virkaani", kirjoittaa Kihlman äidilleen. "Oh, tuntuu oikein helpolta,
että kaikki väittelyt, puheet ja maljat ja kalaasit ovat selän
takana. Muutenkin on minulla syytä olla iloinen ja kiitollinen.
Tiedän kyllä että on tinkimisen varaa ylellisissä kiitoslauseissa,
jotka olen saanut esitelmästäni ja virantoiminnastani koulussa. Mutta
jos tinkiikin niin paljon kuin kohtuullista on, jää kuitenkin tämä:
ettei kaduta, että minut on kutsuttu tänne. On kerrassaan mahdotonta,
että voitaisiin itsestään ja vapaaehtoisesti puhua minusta siten
minulle itselleni, jos oltaisiin tyytymättömiä. En ole toivonutkaan
enempää. Olen halunnut toimittaa virkani rehellisesti, en ihmisten,
vaan Jumalan edessä. Etsin näet Jumalan todistusta. Mutta hyvä on,
että voi saavuttaa heidänkin tunnustuksensa, joiden luottamuksen on
osakseen saanut. Sen olen saanut ja nyt tunnen itseni kehoitetuksi
jatkamaan. Älköön Äiti luulko, että menestys on tehnyt minut
ylpeäksi. Tunnen liian syvästi, mitä minulta puuttuu, jotta jotkut
maljat voisivat minua huumata."

"Virkaanasettajaisissa puhuin Jeesuksen kasvatuksesta. Koetin kuvata
hänen kehitystään lapsuuden ja nuoruudenaikana. Niinkuin jo sanoin,
näyttää siltä, että oltiin tyytyväisiä. Jumalalle kiitos ja kunnia
kaikesta. Kiitetty olkoon Hän, joka on pannut minut työhön ja suonut
minulle voimia siihen"! --

Esitelmä [Painettu Ped. Föreningens Tidskriffissä 1867; myöskin
ylipainoksena levinnyt. Tekijä muistaa ylioppilasajoiltaan, että
esitelmästä paljon puhuttiin. Syystä että siinä vastoin tavallisuutta
erityisesti pidettiin silmällä Kristuksen inhimillistä luontoa,
levisi huhu, että esitelmöitsijä oli kieltänyt Jeesuksen jumaluuden.
Ettei niin ollut laita, kävi ilmi, kun esitelmä painettiin. Kumminkin
Kihlman eräässä muistutuksessa "esiintulleesta syystä" erittäin
huomauttaa, ettei hänen puheensa tarkoittanut semmoista.] on todella
merkillinen. Puhumatta siitä ettei tilaisuuteen nähden sopivampaa
ainetta ole ajateltavissa, on se sekä sisällykseltään että muodoltaan
harvinaisen etevä. Lähtien siitä, että Jeesus tosi-ihmisenä oli
kehityksen lain alainen, puhuja ilman vähintäkään väkinäisyyttä
raamatun pohjalla kuvasi vapahtajan kasvatusta ja kehitystä,
josta evankelistat tuskin antavat mitään välitöntä tietoa. Tässä
seuraa viittaus pääkohtiin. -- Tiedot, jotka Jeesus julkisessa
opettajatoimessaan osoittaa omistavansa, ilmaisevat, että hän ensi
kädessä ammensi oppia ja viisautta kansansa pyhästä, uskonnollisesta
kirjallisuudesta -- samasta, jota hän suosittelee muillekin sanoen:
tutkikaa kirjoituksia. Ei hän yliluonnollisella tavalla perehtynyt
tähän kirjallisuuteen, vaan ahkerasti, hartaasti, ajattelevasti
lukemalla, tutkimalla. Ja niin palava oli hänen tiedonhalunsa
ja tutkimusintonsa, että hän 12-vuotiaana ensikertaa käydessään
Jerusalemissa ei antanut pääkaupungin loiston kiinnittää mieltänsä,
vaan meni omin päinsä temppeliin toivoen tapaavansa siellä opettajia,
jotka voisivat selittää, mikä hänelle vielä oli hämärää. Mutta
tästä hartaudesta huolimatta ja vaikka hän niin edistyi tiedoissa,
että myöhemmin kirjanoppineetkin ihmetellen häntä kuuntelivat, ei
hän sentään ollut mikään kirjatoukka. Hänen puheensa ovat myöskin
täynnä luonnonkuvia, mikä todistaa hänen avoimin silmin tutkineen
luontoa. Olematta kasvien taikka eläinten tutkija nykyisessä
merkityksessä, hän kuitenkin huomasi luonnon ilmiöissä piilevät lait
ja muuttaen ne henkiselle alalle hän saattoi varmuudella lausua,
että ihminen henkisessä suhteessa saa niittää mitä on kylvänyt,
samoin kuin hän luonnossakin sai niin tehdä. Hän tunsi luonnossa
saman Jumalan kuin raamatussa. Samoinkuin raamatuntutkimus vei
luonnontutkimuskin hänet palvelemaan Jumalaa, ja me voimme siis
pitää luontoakin tärkeänä tekijänä Jeesuksen kasvatuksessa. Edelleen
puhuja huomauttaa Jeesuksen sanoista Johannes Kastajalle, kun tämä
esteli häntä kasteesta: "meidän sopii täyttää kaikki vanhurskaus."
Tämän periaatteen, että vanhurskaus on täytettävä, että oikeus on
tehtävä oikeuden tähden, oli Jeesus saanut yksityiselämästään.
Huolimatta siitä, että hän jos kenkään olisi ollut oikeutettu
käskemään, hän oli vanhemmilleen alamainen ja ruumiillisella työllä
hän tuotti lisänsä omaan ja perheen toimeentuloon. Tehdä mitä oli
oikein piti hän pyhänä velvollisuutena, ja niin hän tinkimättä
asetti vanhurskauden täyttämisen elämänohjeekseen. Viimeksi viipyy
puhuja siinä Jeesuksen nuoruudenkuvan piirteessä, että hän, joka
oli esiintyvä isänmaassaan uskonnon uudistajana ja oli tuleva
maailman uudistajaksi, ei astunut julkiseen elämään, ennenkuin
oli täyttänyt 30 vuotta. Mahdotonta on ajatella, ettei hänkin
olisi tuntenut sisässään sitä kaihoa ja toivoa, että vapahduksen
hetki löisi, joka tähän aikaan oli yleinen hänen kansassaan ja
koko ihmiskunnassa, ja ettei hän olisi tietänyt ja kärsinyt siitä
turmeluksesta, jota vastaan hän sittemmin niin palavalla innolla
saarnasi. Mutta kuitenkin hän vaikenee. "Hän osaa hillitä itseään,
hän osaa vuosikausia rinnassaan kantaa maailmanuudistusta. Kuinka
suurena hän esiintyykään, kun hän asetetaan näiden kääpiöuudistajain
rinnalle, jotka tuskin ovat ehtineet omakseen ottaa jonkun uuden
aatteen, ennenkuin heidän täytyy esittää se julkisuudessa, ja
jotka, vaikkei heillä ole lahjoja, millä palvelisivat toisia,
kumminkin luulevat olevansa kutsutut vaikuttamaan ulospäin,
eivätkä saa rauhaa, ennenkuin ovat tyydyttäneet halunsa toisessa
tai toisessa muodossa saattaa hyväntahtoisuutensa julki." Jeesus
vain jatkoi kehitystään sellaisessa hiljaisuudessa, etteivät edes
hänen omat kaupunkilaisensa aavistaneet hänen tulevaisuuttaan.
Hänessä kehittyi se jumal'inhimillinen elämä, joka oli tuleva
ihmisyyden elämän lähteeksi, mutta ei mikään houkutellut häntä
ennenaikaiseen toimintaan. "Kun ajattelee, millä mielellä on se,
joka tuntee kykenevänsä johonkin tehtävään ja samalla näkee, miten
muut taitamattomasti ajavat asiaa ja kenties turmelevat sen, ja
kuinka vaikeaa silloin on olla vaiti ja pysyä alallaan, voi jotenkin
kuvitella Jeesuksen asemaa tällä ajalla." Hän tiesi odottaa aikaa,
jolloin taivaallinen Isä kutsuisi hänet tehtävään ja toimeen. Näin
hilliten itseään Jeesus tuli "siksi iäiseksi suureksi mieheksi, joka
aikaansai teon, mikä tähän asti on uhmannut häviötä ja millä on
otsallaan iäisyyden sinetti".

Vaikka tämä selostelumme luonnollisesti antaa ainoastaan
vaillinaisen käsityksen esitelmästä, huomannee lukija kuitenkin,
kuinka syvämietteisesti Kihlman on käsitellyt ainettaan. Hänen
menettelynsä sielutieteellisellä tarkkanäköisyydellä ottaa
huomioon ja loogillisilla päätelmillä laajentaa ja täydentää
raamatun kertomusta on, niinkuin näkyy, aivan uudenaikainen, ja
esitys vaikuttaa ehdottomasti vakuuttavasti, sillä siinä ei ole
mitään mielivaltaisesti lisättyä. Mahdollista on ja luultavaakin,
että Kihlman oli jotakin samanlaatuista lukenut, mutta kaikissa
tapauksissa tuntuu esitelmä täysin itsenäiseltä ja on pidettävä
loistavana näytteenä siitä, miten hän Beckin koulussa oli oppinut
lukemaan raamattuansa. [Toht. Paavo Virkkunen on ystävällisesti
huomauttanut tekijälle, että tunnettu sveitsiläinen teologi _Frederic
Godet_ on kirjoittanut samanaiheisen esitelmän, joka on meilläkin
ilmestynyt A. v. K:n ruotsintamana: _Jesu lif intill hans offentliga
verksamhet_, 1896. Siinä tapaa samoja piirteitä, mutta esim. ei samaa
kuin Kihlmanin esitelmän loppuosassa. Se seikka samoin kuin että
Godet on päivännyt alkuteoksen esipuheen: Neuchatel 1894 todistanee,
että esitelmät ovat syntyneet aivan erikseen.]

Tunnustus, jonka Kihlman sai osakseen virkatoveriensa puolelta,
todistaa m.m. että hän ei liiketoimiensa vuoksi laiminlyönyt
koulutyötä. Kuitenkaan ei ole kiellettävissä, että nämä erilaatuiset
harrastukset monen mielestä huonosti sopivat yhteen. Itsekin hän
mietiskeli tätä kysymystä. Samassa kirjeessä äidilleen, jossa hän
kertoo virkaan-asettajaisistaan, hän koskettelee asiaa. Mainittuaan
ensin, että useat hänen liikemiespuuhansa olivat senlaatuisia,
että konttoristikin olisi pystynyt niitä toimittamaan, mutta ettei
sellaista oltu otettu, syystä ettei tietty täysin luotettavaa
henkilöä, jatkaa kirjoittaja: "Siinä kohden on muutos tapahtuva,
vaikkei asia vielä ole selvillä. (Sen ohella) voitaisiin muistuttaa,
että minun tulisi kokonaan luopua toimesta ja antautua yksistään
koululle. Olen itsekin tuuminut sitä, voimatta sentään mitään päättää
siihen suuntaan. Velvollisuuteni on nimittäin ensi kädessä pitää
huolta omaisistani, niin että heillä on vaatimaton toimeentulo.
Koska nyt koulu ei anna minulle semmoista palkkaa, että minä ja
perheeni voisimme sillä elää -- palkkani on ensimmäisenä vuonna
1050 ruplaa eli 4200 mk -- niin olen sitä mieltä, etten tee väärin,
jos toisenlaisella työllä täytän mitä puuttuu. Uskon myöskin, että
toisenlainen toimi kuin aina yhtäläinen koulutyö ei ole haitaksi
pedagogille. Ryhtyminen käytännöllisen elämän todellisuuteen
pelastaa hänet, joka virkatoimintansa kautta on suunnattu ihanteiden
ja toivomusten maailmaan, yksipuolisuudesta. Tutustuminen elämän
eri aloihin on minusta hyödyllinen. Jos minä nyt lisäksi olen
pakotettu siihen oman ja perheeni toimeentulon vuoksi, niin on
minusta menettelyni puolustettavissa Jumalan ja ihmisten edessä.
Pääkysymys on siinä, miten paljon voimaa ja aikaa ylimääräinen toimi
vie koululta. Koululla on oikeus vaatia ensimmäinen ja paras voima,
enin aika ja päähuomio. Ylimääräisen toimen täytyy tyytyä ylijääviin
muruihin. Jos kykenen siten järjestämään eri harrastukset, olisin
halukas jatkamaan kumpaakin, mikäli voimani kestävät." --

Tullessaan Helsinkiin oli Kihlman varmaankin kuvitellut elämäänsä
koko joukon toisenlaiseksi. Alituinen työ myönsi hänelle kovin vähän
aikaa seurusteluun taikka muuhun, mihin hänen mielensä teki. Ensi
ajan seurustelu näyttää supistuneen harvoihin käynteihin sukulaisissa
(Essen ja Ingman), virkatoverien, yliopettajain Bergrothin,
Melanderin ja Lindeqvistin perheissä sekä toht. Otto Donnerin ja
professorien Otto Hjeltin ja Yrjö Koskisen luona. Sitävastoin hän
ei voinut säännöllisesti käydä teologisten professorien luennoilla,
niinkuin toivonut oli [Myöskin Fredr. Cygnaeuksen luennoilla sanotaan
Kihlmanin ja samoin Hannan käyneen. Se oli syksyllä 1866, sillä
seuraavana lukukautena, jolloin Cygnaeus täytti 60 vuotta, hän ei
enää luennoinut. Aineena oli ranskalainen runoilija Beaumarchais.
Tekijä seurasi itsekin hupaisia luentoja, mutta on unohtanut
nähneensä Kihlmanin niitä kuulemassa.], eikä myöskään muuta kuin
jonkun ainoan kerran valtiopäivien istunnoissa, missä erittäinkin
pappissäädyn keskustelut uudesta kirkkolaista kiinnittivät hänen
mieltään.

Tapansa mukaan kirjoittaen äidilleen Floranpäivänä, jolloin hän
täytti 42 vuotta, Kihlman sanoo tukkansa harvenneen ja harmaantuneen.
Siinä hän näkee syksyn enteitä, "mutta en minä valita. Ei minulla
ole syytä siihen. Olen tyytyväinen kohtalooni ja Jumalan teihin.
Olen iloinen että elän: sillä toivon, että pitempi elämä on antava
paremman kokonaistuloksen".

Kumminkaan ei aika yleensä ollut iloinen -- se oli jo kauan ollut
"kova", ja uuden nälkävuoden uhka vapisutti jokaisen isänmaanystävän
sydäntä. "Kevät viipyy", Kihlman lausuu samassa kirjeessä. "Jäät
lepäävät liikkumattomina akkunaimme edessä. Ainoastaan kaukana
etäisyydessä siintää sininen reuna, meri. Melkein joka päivä sataa
lunta, joskin se heti sulaa. Öisin on kylmä. Ei nokkosiakaan vielä
näy. Mitä on tästä tuleva? Tahtooko Jumala että kuolemme, vai
tahtooko hän että luovumme tästä maasta ja etsimme toista?" --
Ikäänkuin tämän valituksen kaikuna tulee kaksi viikkoa myöhemmin
äidin vastaus (26/5)- "Tänään on tavallinen touonteon päivä Urpo, ja
vielä on lunta kyynärän paksulta pakarituvan vieressä. Monta, monta
kevättä olen nähnyt, mutta en koskaan tämmöistä." -- Kesä tulikin --
semmoisena kuin se tuli -- vasta juhannukseksi, ja syksyllä olivat
hallat yhtä varhaisia kuin tuhoisia.

Vaikka perhe oli ollut tyytyväinen asuntoonsa Vuorimiehenkadun
varrella, päätettiin kuitenkin muuttaa. Paikkaa pidettiin etäisenä,
ja uusi asunto vuokrattiin esittelijäsihteerin, parooni De la
Chapellen talosta Kasarmintorin varrelta. Siitä oli lyhyt matka
kouluun [Normaalikoululle oli vuokrattu huoneusto kunnallisneuvos
E. J. Stråhlen talosta Kasarmi- ja Etelä-Esplanaadikadun kulmasta,
vastapäätä nykyistä Vaasan pankin taloa.] ja keskikaupungille, missä
Kihlmanin oli joka päivä liikkuminen. Asunto sisälsi 8 huonetta, ja
oli vuokra 1720 mk; yksi huone oli varattu (sittemmin professori) Odo
M. Reuterille, joka tänä keväänä oli tuleva ylioppilaaksi ja jonka
kummitäti rouva Kihlman oli.

Miltei koko kesäkuun 1867 viipyi Kihlman perheineen Helsingissä.
Paitsi muuttopuuhia oli siellä koulunopettajainkokous, jota ei
sopinut laiminlyödä. Se alkoi 17 p:nä ja kesti viisi päivää.
Kihlman piti avajaissaarnan Nikolainkirkossa, toimi teologisen
valiokunnan jäsenenä ja otti myöskin osaa julkisiin keskusteluihin.
Erityisesti mainittakoon vain, että hän ja K. Ervast yhdessä
liittivät mainitun valiokunnan mietintöön vastalauseen, missä
kannattivat sitä mielipidettä, että uskonnonopetuksen dogmaattinen
puoli olisi esitettävä raamatunlukemisen avulla ja ohella, eikä
oppikirjaa käyttämällä. Kysymys aiheutti vilkkaan keskustelun, jossa
vastakkaiselta puolelta vaadittiin Lutherin vähän katkismuksen
käytännössä pitämistä. Äänet jakaantuivat kuitenkin niin tasan, että
kokous semmoisenaan ei puoltanut kumpaakaan menettelyä.

Sydänkesäksi perhe hajaantui. Kihlmanin tuli ensin Calamniuksen
kanssa Tampereella tarkastaa pellavatehtaan työjärjestystä ja
sen jälkeen käydä Pohjanmaalla, missä hänellä oli vielä paljon
asioita hoidettavana, jota vastoin rouva pikku poikien kera
samalla aikaa oleskeli osaksi Reuterilla Paraisten Lofsdalissa,
osaksi maanviljelijäksi antautuneen Alfred veljensä luona Karjan
Bältarsissa. Ero tapahtui 27 p:nä kesäk., jolloin isä Hannan seurassa
lähti matkalleen rantateitse; äiti ja pojat pääsivät vasta 30 p:nä
Turkuun menevään laivaan.

Tampereelta Kihlman kirjoittaa vaimolleen (30/6): "Toissa p:nä,
käytyämme Zuhrilla ja syötyämme päivällistä ryhdyimme tehtäväämme
s.o. seikkaperäisesti tarkastamaan työtä itse tehtaassa. Aloitimme
pellavakimpusta semmoisena, kuin se ostetaan talonpojalta, ja
päätimme valmiiden tuotteiden pakkaukseen. Perjantaina i.p.
tarkastimme, 1:ksi, pellavan häkilöimistä ja rohtimien karttausta.
Tämä työ on kaikkein tärkeimpiä ja myöskin erittäin vaivaloista.
Huoneet ovat täynnä tomua niinkuin riihi, jossa puidaan eloja.
Äänemme sortui tutustuessamme tähän osaan tehtaantyötä. Todella
kova on ihmisparkojen kohtalo, joiden täytyy joka päivä häkilöidä
ja kartata. Luultavasti tottumus sentään lieventää heidän
osansa raskautta. Arvelen niin sen vuoksi, että useat työläiset
vapaaehtoisesti ovat pysyneet siinä vuosikausia. Vähän parempi on
työläisten, jotka seuraavassa kerroksessa, 2:ksi, käsittelivät
häkilöityjä pellavia ja kartattuja rohtimia, niin että ne esiintyvät
hyvin paksuna seililankana, kierrettynä puolen kyynärän korkuisille
rullille. Täälläkin oli melkoisesti tomua, mutta ilma oli toki
siedettävämpää. -- Nyt seurasi varsinainen kehräys, jota on kahta
laatua, joko kuiva- tai märkäkehräystä. Kuiviltaan kehrättyä lankaa
käytetään erityisiin tarkoituksiin, niinkuin esim. purjekankaaksi.
Enemmän käytettyä on kuitenkin märiltään kehrätty lanka. Tehtaalla
on ainoastaan 3 konetta edellistä kehräyslaatua varten, mutta 33
jälkimmäistä eli märiltään kehräämistä varten. Tämä viimeksi mainittu
työ on erittäin likaista. Lämmin vesi tekee huoneen hyvin lämpimäksi,
ja lattia on veden vallassa. Täälläkin täytyi minun surkutella niitä
olentoja, jotka ovat pakotetut elämään semmoisessa siivottomuudessa.
Ja suurin osa on lapsia, ja vaikka työ onkin vastenmielistä,
ilmoittautuu joka päivä joukoittain lapsia päästäkseen tehtaaseen.
Lanka, joka nyt on kehrätty pienille rullille, vyyhditään sen
jälkeen. Tämä työ on puhdasta, ja 20- à 25-vuotiaat tytöt näyttivät
terveiltä ja tyytyväisiltä. -- Märät vyyhdet joutuvat nyt viimeisen
käsittelyn alaisiksi, ne kuivataan, ravistellaan ja pannaan
tukkuihin. Osa tukkuihin pantua lankaa kaupataan sellaisenaan; toinen
osa menee kutomoon, sittenkun se sitä ennen on valkaistu, mikä on
hyvin monimutkaista työtä -- --"

"Niin kauas ehdimme perjantaina. Seuraavana a.p. tarkastettiin muu
osa tehdasta, s.o. erilaatuisten kankaiden kudontaa, valmistusta ja
pakkausta. -- Iltapäivällä tarkastimme kirjanpitoa y.m. -- -- Yleensä
teki tehdas hyvän vaikutuksen. Työläiset näyttivät tyytyväisiltä,
ja heidän asemansa onkin onnellinen verrattuna heidän kaltaisiinsa
maalla. Heillä on sitä, mitä niin moni kaipaa, työtä ja palkka, joka
riittää muuhunkin kuin välttämättömimpiin tarpeisiin. Eikä tehdastyö
näytä, niinkuin peljätään, tylsentävän heidän sielunlahjojansa.
Päinvastoin näytti kuin olisi välttämättömyys tarkata konetta omiansa
synnyttämään jonkinlaista mielenvalppautta." --

Tämä kertomus todistaa, että Kihlman liikemiehenä pysyi ihmisenä.
Tarkastaessaan työtä hän ei unohtanut pitää silmällä työväkeä ja sen
ruumiillisen ja sielullisen terveyden ehtoja.

Samoina päivinä, jolloin Kihlman työskenteli ja seurusteli tehtaan
isännöitsijän, Zuhrin, kanssa Tampereella, oli rouva Adéle Zuhr
Helsingissä, ja rouva Kihlman kertoo suuresti mieltyneensä hänen
seuraansa. "Me avasimme ensi kerran oikein sydämemme toisillemme,
ja minä nautin hänen tunteensa puhtaudesta ja ylevyydestä samoin
kuin tämän pehmeän ja kuitenkin voimakkaan naisen levollisesta,
kirkkaasta, mietiskelevästä älystä. -- Lainasin Adélelle kolmannen
kokoelman Beckin puheita." -- "Oli ilahduttavaa", vastaa Kihlman,
"että Adéle Zuhrissa tapasit hengenheimolaisen. Minäkin olen
kiinnittänyt häneen huomioni. Juuri semmoisiin ihmisiin tahtoisin
sovelluttaa raamatun sanat: Jumalan salatut lapset, jotka Kristuksen
kautta ovat koottavat Jumalan valtakuntaan. Mikä erotus onkaan heidän
ja näiden ex professo luterilaisten välillä, jotka harrastavat
kirjainta!" -- Ja samassa ajatellen, että hänen vaimonsa pian oli
Lofsdalissa tapaava vanhan koetellun ystävänsä Aline Reuterin, hän
jatkaa: "Paljon olette eläneet sittenkun viimeksi saitte katsoa
toisianne silmiin. Elämän todellisuus on voinut hävittää monta
harhaluuloa. Mutta totuus ja erikoisesti kristinuskon totuus ei ole
mikään harhaluulo. Te uskotte vielä, että Kristus on ylösnoussut.
Vahvistukaa yhdessä ollen luottamuksella seuraamaan Kristusta,
tietäen, ettei häntä etsitä eikä seurata turhaan. Tarkoitan, että
seurustelunne voi olla Teille sangen tärkeä. Kannattakoon Teitä
iäisyyden toivo ajan puutteellisuudessa." --

Heinäkuun 3 p:nä Kihlman tyttärensä kanssa saapui Pietarsaareen
ja kolme päivää myöhemmin Sofielundiin. Vanha äiti oli reipas
ja iloinen; ainoastaan kuulo oli heikentynyt. Hän oli ja pysyi
luonteeltaan optimistina, jotavastoin pojassa, niinkuin äiti sanoi,
oli isältä peritty taipumus pessimismiin. "Olen tarjonnut äidille
sijaa vaunuissamme", kirjoittaa Kihlman, "että hän (tulisi Helsinkiin
ja) pääsisi näkemästä talven surkeutta, jolloin kerjäläiset tulevat
syömään hänet, ja hän lopulta on huomaava omaisuutensa huvenneen
-- tyhjäksi. Mutta äiti ei tahdo tulla eläkkeellä-eläjäksi
(sytningshjon) ja uskoo varmasti, että hänen omaisuutensa on
turvattu. Yleensä täällä vielä toivotaan, vaikka myönnetäänkin,
että ollaan äärimmäisyyden rajalla. Pietarsaaren ja Kruununkylän
pitäjissä ovat rukiit erittäin kehnoja ja myöhästyneitä (ei vieläkään
tähkäpäällä); ohrat ja kaurat ovat kauniita, mutta ainoastaan
puolen korttelin pituisia. Kaikki riippuu siitä, tuleeko lämmin ja
hallaton syksy. Mutta juuri sitä tavatonta toivotaan. Toivotaan,
sillä tahdotaan toivoa. Ja paras lieneekin, että ihminen elää
toivossa. Jos syksyllä käy onnellisesti, niin käy toivon mukaan; jos
käy onnettomasti, niin eivät ihmiset ole tunteneet onnettomuutta,
ennenkuin se on saavuttanut heidät. Ja jos he uskoisivatkin sen
tulevan, ei täällä voitaisi mitään mainittavaa tehdä onnettomuuden
lieventämiseksi. Kaikki varat ovat lopussa, eikä ole paikkaa,
mihin paeta. Heidän on pysyttävä kotonaan ja otettava vastaan mitä
tulee. Minuakin on virkistänyt kuulla, että on vielä mahdollista,
että Pohjanmaalla tulee hyvä vuosi. Olen myöskin tullut siitä
vakuutetuksi; Jumala voi kädenkäänteessä muuttaa kaikki. Tähänastiset
ilmat eivät kumminkaan ole olleet omiansa toivoa vahvistamaan. Ei ole
oikein lämmin, tuuli on enimmäkseen pohjoinen. -- (Kirjeen lopussa:)
Yleinen hätä ja kauhea vaara, joka uhkaa, on alati mielessäni.
Jotakin olisi tehtävä tai ainakin sanottava, mutta mitä?"

Viime sanoissa julkilausuttu tunnelma sai Kihlmanin matkustamaan
Kokkolaan, missä 11 ja 12 p:nä heinäk. oli maanviljelyskokous.
Hän valittiin palkintotuomariksi arvostelemaan naisten
kotiteollisuustuotteita ja esiintyi myöskin kokouksen keskusteluissa.
[Eräästä myöhemmästä kirjeestä näkyy, että kertomus kokouksesta (ja
siinä myöskin Kihlmanin lausunto uhkaavasta nälänhädästä) ilmestyi
painosta, mutta emme ole onnistuneet saamaan sitä käsiimme.]

Nauttien vihdoinkin tulleesta lämpimästä ilmasta viipyi Kihlman
vielä jonkun aikaa äitinsä luona. Hän tarkasteli tämän velkakirjoja,
lueskeli Macaulayn Englannin historiaa ("erittäin viehättävä teos")
ja -- nukkui, johon Helsingissä harvoin oli tarpeeksi aikaa.
Heinäkuun 22 p:nä hän lähti Vaasaan, missä asiain selvitys vaati
kaksi viikkoa. "Asiat tuottavat huolia", kirjoittaa Kihlman sieltä.
"Köyhyys on kuvaamaton. Kaikki arvot ovat epävakaisia. Molnträskin
tilaa on hyvin hoidettu, mutta se ei sittenkään kannata. Tässä maassa
näyttävät saavan korkeimman koron ne, jotka eivät tee mitään. Jos
toimii, menee herunter (kumoon)" -- --

Sunnuntaina 4 p:nä elok. erosivat matkustajat Vaasasta, "kaupungista,
joka edelleenkin sydämessäni on oikea kotikaupunkini". Isossakyrössä
käytiin pappilassa. "Naisväki oli kirkossa. Lauri (Stenbäck) yksin
kotona, oli ystävällinen ja lapsellinen kuin ennen. Juotiin lasi
yhdessä, jonka jälkeen me jatkoimme matkaa." Alavuuden majatalossa
vietettiin muutamia tunteja Emma Candelinin kanssa, jonka rakkaus
Hannaan, entiseen hoidokkiinsa, oli entisellään. Helsinkiin
saavuttiin 8 p:nä.

       *       *       *       *       *

Nyt alkava vuosi, syksystä 1867 syksyyn 1868, oli niinkuin tiedetään
kovimpia, mitä kansamme on kokenut, ja Kihlmanillekin se oli
raskaimpia hänen elämässään. Koulutyö oli kyllä helpompaa kuin ensi
vuonna, mutta liikemiehenä hän sai juuri tänä aikana kokea mitä
vaikeimpia yllätyksiä, jota paitsi kansalaisten luottamus kutsui
hänet osalliseksi yleisiin puuhiin hädän lieventämiseksi.

Seuraavat kirjeotteet ilmaisevat Kihlmanin tunteet ja mielenlaadun
syksyn alkupuolella:

"Kaikilta tahoilta", hän kirjoittaa äidilleen (21/9), "tulee tietoja
hallasta, ja meidän on siis odotettava niitä kauhuja, joista
kesällä usein puhuin. Odotan sanomia nälänhädän tuhoista sekä sen
seuralaisista, varkauksista, ryöstöistä ja murhista. Tärkein apukeino
tällä hetkellä olisi saada yhteinen kansa laskemaan varastonsa ja
sen mukaan sekoittamaan jäkäläjauhoja taikinaan. -- Kehoita nyt heti
kaikkia Kruununkyläläisiä siihen. Vielä voivat he myöskin kerätä
lehtiä enentääkseen karjan rehua. Karjasta on nyt pääravinto saatava.
-- Muutamilla seuduin kuulutaan tuumivan siirtymistä Venäjälle."

V. Schaumanille hän kirjoittaa (29/9): "Viikko viikolta olen aikonut
kirjoittaa, mutta juoksevat tehtävät ovat aina estäneet minua siitä.
Samalla aikaa olen kärsinyt pahasta tunnosta, etten ole täyttänyt
velvollisuuttani. Minulla on, sen huomaan usein, liiaksi työtä, ja
tietoisuus siitä, etten ehdi suorittaa mitä olisi tehtävä, laskeutuu
pimeänä pilvenä elämäni ylitse. Voin sanoa useimpien surujeni
johtuvan juuri tietoisuudesta, etten ole täyttänyt velvollisuuttani,
samoin-kuin iloisimmat hetkeni ovat ne, jolloin olen lakaissut kaikki
puhtaaksi takanani." -- --

"Niin, olisihan nyt oikea aika ostaa maatila, jos vain tietäisi
parempien aikojen koittavan. Mutta jos kurjuus vielä jatkuu
vuodenkaan, niin onhan maamme kelvoton asuttavaksi. -- Ei vielä
tiedetä, mitä valtio aikoo tehdä. Ja mitä se voikaan tehdä? Eihän
hallitus voi elättää kokonaista kansaa. Lainata, sanotaan. Mutta kuka
tahtoo meille lainata? Tiistaina on meillä neuvottelukokous. Minä
ehdotan, että me lainaamme valtiolle hopeamme (lusikat, kerma-astiat
y.m.), jotka säilytettäköön valtion holvissa hypoteekkina juoksevasta
setelistöstä. Siten vapautettaisiin se hopea, joka nyt on siellä." --

Lokakuun 1 p:nä pidettiin kokous Seurahuoneella ja oli siihen
saapunut n. 500 osanottajaa. Siinä päätettiin panna toimeen yleinen
rahankeräys Helsingissä, ja uskottiin sen johto 5-miehiselle
toimikunnalle, jonka jäseniksi tulivat: kuvernööri, parooni Walléen,
pormestari Zilliacus, konsuli L. Borgström, tehtailija Källström ja
lehtori Kihlman. Apumiehikseen saisi toimikunta itse valita 15 muuta
kansalaista. -- Näin sai Kihlman uuden tehtävän entisten lisäksi.

Samoin kuin sodanaikana 1854 oli Kihlman nytkin levoton äitinsä
vuoksi. Lokakuulla hän osti ja lähetti hänelle revolverin.
"Luonnollisesti äiti ei käytä sitä, mutta rengin (jonka tulee maata
isossa rakennuksessa) täytyy harjoitella ampumaan pistoolilla." Sen
ohella hän kehoittaa äitiänsä viipymättä teettämään luukut akkunain
eteen. "En pelkää mitään kruununkyläläisiltä, mutta Evijärveläisten
y.m. kulkurien päähän voi helposti pistää ajatus tutkia rikkaan
rouvan varastoja." Se joka ei kuitenkaan ottanut noudattaakseen
neuvoja, oli vanha rouva. Turhaan poika yhä uudestaan muistutti
asiasta; äiti pysyi vain tyynenä ja piti maassamme harvinaista
varokeinoa tänäkin aikana tarpeettomana. Eikä mitään tapahtunutkaan,
joka olisi osoittanut hänen olettamuksensa vääräksi. Ja onhan
jäljestäpäin yleisesti tunnustettukin, että vaikka tänä surkeana
nälänaikana hätä aiheutti rikoksia, niin tapahtui niitä kuitenkin
paljon vähemmin kuin olisi saattanut odottaa. Lain ja oikeuden
kunnioitus oli silloin maassamme suurempi kuin myöhempinä aikoina.

       *       *       *       *       *

Nyt on aika palata Kihlmanin liikemiestoimeen, joka niinkuin jo
viitattiin tänä vuonna (1867) muodostui erinomaisen vaikeaksi. --
Miltä asiat hänestä näyttivät tammikuulla, näemme kirjeestä Levónille
(27/1): "Pellavakehräämö tuottaa paljon puuhaa. Puuvillakehräämön
johtokunnan jäsenyys (Vaasassa) ei vienyt paljon aikaa, ja jollei
siellä ollut vähän vaikeuksia, niin kyllähän ne täällä ovat
suuremmat. -- Viime syksynä olemme hypoteekkiä vastaan lainanneet
Suomen pankista 300,000 mk., mutta lujassa ne ovat olleet. Nyt
kun kurssi on noussut, on liikkeemme valoisampi (päämenekki oli
näet Venäjälle). Jos vain saisimme nauttia luottoa kolme vuotta,
niin en epäile, että tämä suuri liike taas olisi kunnossa ja
järjestyksessä, mutta sillä ajalla ei pitäisi jakaa ollenkaan taikka
vain vähäpätöisiä osinkoja: kaikki olisi varattava, jotta päästäisiin
itsenäisiksi. Mutta kuinka Wasastjernan siinä tapauksessa käy, sitä
en tiedä, taikka oikeammin sen arvaa kyllä. -- -- Tähän saakka on
Tampereen yhtiö maksamalla osinkoja v:lta 1865 pitänyt Wasastjernaa
yllä. Vielä on hänellä melkoisia summia saatavana, mutta kun hän on
perinyt kaikki -- mikä tapahtunee kesäkuulla -- vasta silloin alkavat
varsinaiset vaikeudet. Tämä unter uns!"

Huolimatta varojen niukkuudesta hankittiin pellavakehräämöön uusia
koneita ja toimeenpantiin parannuksia 28,000 mk:lla, jota paitsi
yhtiökokous kesäkuulla määräsi 75,000 mk uusia kutomakoneita
varten. Tämä osoittaa, ettei Kihlman ollut ainoa, joka luotti
pääliikkeen tulevaisuuteen. Sitävastoin tapahtui sulasta pakosta,
että paljon suurempia summia uhrattiin telakkarakennukseen. Kun
nimittäin valtionvaroista -- J. V. Snellmanin vaikutuksesta --
oli myönnetty se 100,000 mk:n kiinnityslaina kymmeneksi vuodeksi,
jonka saannista yhtiön päätös laitoksen valmiiksi rakentamisesta
riippui, oli työhön ryhdytty, mutta ennen pitkää kävi ilmi, että
1866 v:n tilintarkastajat (A. Nordensvan ja A. Meurman) oikein
arvostelivat telakkayritystä lausuessaan: "huokeat rakennusaineet
ja vielä enemmän alhaiset kustannusarviot ovat tuottaneet Suomelle
sen kalliimmat rakennukset ja yritykset". Että nimittäin ivalliseen
huomautukseen, jossa helposti tuntee Meurmanin äänen, oli täysi syy,
se näkyy seuraavasta. Maaliskuulla päätettiin telakan oheen perustaa
konepaja (jota pidettiin välttämättömänä sen toiminnalle ja jonka
huokeiden hintojen mukaan arvioitiin nousevan 16,000 mk:aan s.o.
14,000 mk vähempään kuin tavallisina aikoina) ja joku aika myöhemmin
osoittivat asiantuntijat, että itse telakka oli pidennettävä 266
jalasta 300 jalkaan. Näin ollen ei ollut ihme, että lainatut 100,000
mk pian hupenivat. Ne loppuivat Kihlmanin ollessa Pohjanmaalla, eikä
kyseessä ollut vähäinen lisä. Syyskuun 1 p:nä insinööri Stjernvall
ilmoitti, että vielä tarvittiin 130,000 mk, jolla summalla telakka
muka saataisiin valmiiksi kuukauden kuluessa. Asian ratkaisu
lykättiin 4 p:nä lokak. pidetylle ylimääräiselle yhtiökokoukselle,
jossa johtokunta ilmoitti, että yhtiön puolelta oli yritykseen
jo pantu 193,850 mk ja että siihen vielä tarvittaisiin 100,000.
Kokous hyväksyi johtokunnan toimenpiteet ja myönsi vaaditun summan.
Mutta, sanoaksemme kaikki yhdellä kertaa, ei sekään riittänyt:
100,000 mk:n sijasta meni 200,000 -- ja 18 p:nä kesäk. 1868 saatiin
yhtiökokouksessa tietää, että telakka konepajoineen oli vienyt
yhtiöltä yhteensä Smk 898,155:98! Silloin se kuitenkin jo oli
suorittanut laivankorjauksia 35,000 mk:sta.

Ymmärrettävää on, että johtokunta kerran ja toisenkin mietti, millä
keinoin yhtiö voisi päästä tuosta painajaisesta, mutta valtion
myöntämä laina sekä yritykseen kiinnitetty muukin pääoma pakotti
jatkamaan töitä.

Mitä huolia tämä tuotti Kihlmanille, on hän kertonut äidilleen
(17/12 1867): "Kun (Pohjanmaan matkaltani) palasin Helsinkiin,
oli ensimmäinen tehtävä hankkia enemmän rahoja (telakkaa varten).
Pellavien ostamiseen tarvittiin myöskin suuria summia. Ja kun
laskimme kaikki yhteen, huomasimme, että meidän oli hankittava puoli
miljoonaa. Ei ollut mieluinen asema lainata puoli miljoonaa tänä
syksynä, jolloin rahat ovat olleet niin harvinaisia. Meidän onnistui
kuitenkin saada tämä summa pankeista. Nyt olisimme voineet elää
rauhassa, mutta vähitellen osoittautui tarve paljon suuremmaksi.
Me tarvitsimme lisää emmekä vähempää kuin neljänneksen miljoonaa.
Tämä neljännes miljoonaa on tuottanut minulle monta murheellista
hetkeä ja paljon päänvaivaa. Nuo arkkitehdit (insinöörit?) ovat
kauheaa joukkoa, he kun kirjoittavat kustannuslaskelmiinsa 2,
missä pitäisi olla 7. He houkuttelevat siten yrityksiin, jotka
voivat taittaa niskan herkkäuskoiselta. Telakka on niellyt
mahdottomia, aavistamattomia summia. Mutta miten pitää raha-asioita
järjestyksessä, kun ei tiedä, paljonko on menoja. Ja kuitenkin ovat
maksut suoritettavat, jotta ei työ seisahtuisi s.o. jotta ei ajan
tavan mukaan tehtäisi -- vararikkoa. Kyseessä on ollut ylläpitää
liikeyritystä, joka luultavasti rautatien jälkeen on Suomen suurin.
Usein on näyttänyt pimeältä ja synkältä, mutta, Jumalan kiitos, tähän
asti on päästy eteenpäin vastoinkäymisistä huolimatta. Huolissani
on minulla ollut verraton tuki Sixtus Calamniuksesta. Ilman häntä
olisin uupunut. Nyt olemme tulleet niin kauas, että telakkarakennus
on valmistumaisillaan. Tiedämme ainakin kuinka paljon rahaa vielä
tarvitaan. Reikä veneessä on tukittu, niin ettei se enää vuoda s.o.
me voimme hallita menot, mikä tätä ennen on ollut mahdotonta."
Kirjoittaja lisää sitten, että hänellä taistellessaan yhtiön hyväksi
on myöskin ollut päämääränä pelastua niistä seurauksista, joilla
onneton takaus Wasastjernan edestä on häntä uhannut. "Olen tehnyt
työtä parempien aikojen toivossa." Kokouksia oli pidetty viime
aikoina Kihlmanin luona joka lauantai-ilta, mutta "kuumimpana aikana"
oli kokoonnuttu neljäkin kertaa viikossa.

Samalla aikaa kuin telakka vihdoin lähestyi valmistumistaan,
yritettiin vapautua siitä. Vuoden 1867 lopulla hierottiin kauppaa
Venäjän kruunun kanssa, mutta toiselta puolen ei Pietarissa tahdottu
maksaa mitä pyydettiin, toiselta puolen ei täällä päin toivottu, että
tärkeä laitos joutuisi vieraisiin käsiin. Asia raukesikin ja samoin
yritys perustaa osakeyhtiö, joka ottaisi telakan haltuunsa. Se siis
jäi kuin jäikin vastaiseksi Tampereen yhtiön omaksi ja hoidettavaksi.

       *       *       *       *       *

Samoin kuin Kihlman kirjeessään joulukuulla loi katsauksen
syyskauteen, on hän 7 p:nä kesäk. 1868 kirjoittamassaan kirjeessä
äidille kertonut saman lukuvuoden kevätkaudesta. Siitä seuraava ote:
-- -- "Lukukauden lopulla koulutyö säännöllisesti enentyy kertausten,
tenttien ja konferenssien johdosta. Tänä vuonna työ kasvoi tavallista
enemmän, syystä että senaatti peruutti suunnittelemamme korkeimman
luokan. [Kirjeessä 15 p:ltä huhtik. 1868 määrättiin, että valmistava
luokka oli lakkautettava ja koulun luokkien luku rajoitettava
8:aan. Ks. V. T. Rosenqvist, Svenska Normallyceum 1864-1914, siv.
24 ss.] Se tapahtui säästäväisyydestä. Mutta tästä peruutuksesta
seurasi, että meidän täytyi suurimmassa kiireessä valmistaa 7:nnen
luokan oppilaat (joiden meidän laskelmamme mukaan olisi tullut erota
koulusta vasta ensi vuonna) suorittamaan ylioppilastutkintonsa
vuotta ennen. Se mitä olisi ollut luettava koko tulevana vuonna, oli
nyt supistettava muutaman viikon aikaan, ja luonnollista on, että
sekä opettajien että oppilaiden oli äärimmäiseen asti ponnistaminen
voimiansa. Tavalliset työpäivät eivät riittäneet. Monta sunnuntaita
olen istunut koulussa, jotta oppimääräni tulisi suoritetuksi. -- --
Ja kun vihdoin tutkinto oli ohi, ryhdyin pitämään rippikoulua 10:lle
koulumme oppilaalle, ja sitä on jatkunut kaikki aamu- ja iltapäivät.
-- Mutta, Jumalan kiitos, loppu lähenee, ja tämän viikon ummettua
toivon lepoajan koittavan minullekin."

"Ja tosiaan minä tarvitsenkin lepoa, sillä tämä lukuvuosi on ollut
kauhea, niin täynnä se on ollut huolia ja murheita, jotka ovat
vaatineet mitä suurimpia ponnistuksia. Toisinaan olen valvonut
kauan öisin, saadakseni tehdyksi tärkeimmät tehtävät, ja kumminkin
ovat huolet ja surut olleet jokapäiväisinä vieraina. On erityinen
Jumalan armo, että sittenkin olen pysynyt terveenä näinä kivulloisina
aikoina. Lavantauti on raivonnut täällä niinkuin muualla maassamme,
ja onhan niin että liikarasitus ja huolet tekevät ihmisen alttiiksi
taudille. Sairaus ja kuolema on korjannut uhreja ympärillämme.
Helsingissä on kuollut jopa 100 henkeä viikossa. Isorokko vei
talonisännältämme, parooni de la Chapelleltä, yhden lapsen ja muuan
hänen palvelijansa sairastui lavantautiin; mutta me kaikki olemme
olleet terveinä. Jumala olkoon siitä kiitetty!"

"Mutta jos minulla on ollut työtä ja huolia, joista olisi riittänyt
kahdelle tai useammallekin, niin on minulla nyt se ilo, etten ole
puuhannut turhaan. Ainakin jotain on aikaan saatu." Koulutyöhön
nähden kirjoittaja sitten julkilausuu ilonsa siitä, että viidestä
koulun esikoisesta 3 oli saanut laudatur- ja 2 cumlaude-arvosanan.
Edellisessä ryhmässä oli "kaksi veljestä (Vilhelm ja Josua)
Johansson, kirkkoherra J:n ja hänen rouvansa Schalinin poikia, siis
tavallaan Kruununkylästä kotoisin, kaksi erittäin rakastettavaa,
ahkeraa, siveellistä ja vaatimatonta poikaa." --

"Mitä muuhun toimintaani tulee, niin ei senkään tulosta liene
pidettävä vähäpätöisenä. Tänä vuonna on laivatelakka rakennettu
valmiiksi, tulos, joka yksinään olisi riittävä palkkio. Se on jo
pari kuukautta toiminutkin. Luullakseni on nyt jo 13:s laiva sen
suojelevassa sylissä. Mahdottomia summia niellyt laitos on alkanut
jotain tuottaakin, ja jos jatko on niin hyvä kuin alku, niin on
syytä olla tyytyväinen. -- Telakan avajaisten juhliminen (20 p:nä
huhtik.) kuului johtokunnan välttämättömimpiin velvollisuuksiin.
Meidän täytyi, miten vastahakoisia olimmekin esiintymään juhlallisen
komeasti, ryhtyä siihen itse laitoksen vuoksi, kiinnittääksemme
siihen yleisön ja asianomaisten huomiota. Asiamme oli tehdä juhla
juhlalliseksi, ja sentähden kutsuimme kenraalikuvernöörin (kreivi
Adlerbergin), senaatin, pankit ja kaupungin arvokkaimmat henkilöt.
Minun oli itse mieskohtaisesti käytävä kenraalikuvernöörin
luona pyytämässä, että hän suvaitsisi tulla saapuville. Ja
toimitusjohtajana oli minun esitettävä malja keisarille ja samoin
kenraalikuvernöörille [Kutsutut vieraat vastaanotettiin ja puheet
pidettiin höyrylaiva Constantinin kannella, joka oli telakassa
korjattavana.]. Muillakin johtajilla oli kullakin maljapuhe
pidettävänä. Minä puhuin saksaa kenraalikuvernöörille, joka oli
erittäin armollinen ja ystävällinen. Ilma oli ihana, ääretön
ihmispaljous oli kokoontunut, ja kallioon louhittu liehuvien lippujen
ympäröimä telakka-allas oli näöltään mahtava. Mutta juhlaa häiritsi
se onnettomuus, että laivat eivät, niinkuin suunniteltu oli, päässeet
samana iltana solumaan telakkaan. Syy oli insinöörin, joka ei ollut
tarkoin laskenut kaikkea, vaikka me monta kertaa olimme kehoittaneet
häntä siihen. Raittiissa kevätilmassa oli juomatavaroilla hyvä
menekki, ja huvi maksoi meille noin 170 markkaa mieheen. Johtokunta
näet ei tahtonut verottaa yhtiötä kemuista, niin ettei voitaisi
sanoa, että huvitus oli toimeenpantu yhtiön kustannuksella."

"Mutta enemmän kuin telakkarakennus tyydyttää minua kuitenkin
toinen seikka, nimittäin se että yhtiö tänä vuonna on pelastettu
perikadosta. Yhtiö todellakaan ei ollut pienessä vaarassa. Ne
äärettömät summat, jotka telakan rakentaminen vaati, saattoivat
yhtiön mitä suurimpaan ahdinkoon. Usein emme nähneet edessämme
muuta kuin perikadon, ja se olisi ehdottomasti tullutkin, jollemme
Calamnius ja minä nimillämme ja luotollamme olisi astuneet väliin.
Meidän täytyi mennä takaukseen melkoisista summista, ja siihen
suostuimme pelastaaksemme yhtiön ja itsemme [Paitsi luotollansa
avusti Kihlman yhtiötä myöskin lainaamalla sille omia varojaan.
V:sta 1867 v:een 1879 oli hänellä aina saatavaa yhtiöltä: 1869 vähin
määrä 11,482. 1871 korkein määrä 74,744 mk]. Jos näet yhtiö olisi
tehnyt vararikon, olisi Wasastjernakin auttamattomasti hävinnyt, ja
osakkeet olisivat menettäneet arvonsa ja minä ja kaikki ne, jotka
olivat täytetakauksessa osakkeista, olisimme samalla joutuneet
häviöön. Kokouksemme, joissa etsimme pelastuskeinoja, kestivät
keskiyön ohitse, ja usein me erosimme epätoivo sydämessä ja näkemättä
muuta kuin uhkaavaa perikatoa. Oli aika, jolloin en tahtonut ostaa
itselleni paitoja, koska pelättävissä oli, että ne samoin kuin muu
omaisuuteni myytäisiin huutokaupalla takauksestani Wasastjernan
edestä. Äiti uskokoon, että se aika oli kauhea. Mutta me uskalsimme
luottaa tulevaisuuteen, heittämättä asiaamme menneeksi me taistelimme
karhuja vastaan, ja harrastuksillamme on ollut harvinainen menestys,
varsinkin kun ajattelee, miten aika on ollut kova. Meillä on ollut
voimakasta apua Suomen ja erittäin Yhdyspankilta. Calamnius on ollut
verraton. Hänen taitonsa ja tuttavuussuhteensa ovat vaikuttaneet
tavattomasti. Minun vuokseni hän on mennyt takauksiin, joihin hän
ei muutoin olisi myöntynyt. Erinomattain yhden kerran riippui
kaikki siitä, kirjoittaisiko hän nimensä vai eikö. Hän epäröi,
mutta seuraavana päivänä hän kirjoitti, ja ilon ja kiitollisuuden
kyynelin saatoin minä ilmoittaa Hildalle ja Hannalle, jotka hädissään
odottivat päätöstä, että olimme pelastetut. Niin on meidän ollut
elettävä pelon ja toivon välimailla; ja siitä huolimatta on minun
täytynyt näyttää tyyneltä ja heittää luotani huolet, kun työ koulussa
alkoi. Eihän se ollut helppoa yhtäkkiä asioiden ahdingosta asettua
uskonnon rauhaan! Mutta, Jumalan kiitos, se aika on ohi ja parempi
aika on koittanut. Telakkamme on valmis, ja sulku saatu sen menoille.
Olemme alkaneet saada siitä tulojakin. Olemme saaneet 155,000 markan
lainan, jolla pahimmat karhut on nuijittu. Viimeiset viikot ovat
olleet päivänpaisteisia: meillä on ollut enemmän rahoja kuin olemme
voineet sijoittaa. Totta kyllä emme ole huolista vapaita, kaukana
siitä, mutta nyt on kumminkin siedettävää. Ja mikä on pääasia:
näköala on valoisampi. On mahdollista, että telakka saadaan myydyksi,
ja jos se onnistuu ja me saamme rahamme takaisin, silloin on kirkas
tulevaisuus edessämme."

"Sillä kannalla ovat asiat. Niin on Äidin Alfred saanut kärsiä
heikkoudestaan, että antoi viekoitella itsensä takaukseen.
Toivoakseni olen jotain oppinut kärsimyksistä. Toivon nyt myöskin,
että pääsen vapaaksi takauksestani olematta pakotettu ostamaan
osakkeet ja siten velkaantumalla, mikä näinä aikoina on niin
vaarallista. Totta kyllä en ole vielä aivan varma, mutta, niinkuin
sanottu, minulla on hyvät toiveet." -- -- --

       *       *       *       *       *

Niin on Kihlman itse kuvannut sen talvikauden, josta hän Viktor
Schaumanille kirjoitti: "Kyllä minä nyt olen saanut kokea, mitä
merkitsee olla liikemies." Valitettavasti ei helpotus kuitenkaan
ollut pysyväistä laatua; vielä oli monta kovaa tulossa.

Kesäksi 1868 Kihlman vuokrasi perheelleen asunnon Bergas-nimisessä
talossa, Albergan kartanon vieressä, Espoossa, noin 11 venäjänvirstaa
Helsingistä. Itsekin hän siellä oleskeli, vaikka hänen täytyi
asioiden tähden tavan takaa käydä kaupungissa viipyäkseen siellä
päivän ja parikin yhtä menoa. Haluten tavata äitiään kehoittaa
hän tätä tulemaan Helsinkiin. Jos äiti tulee kyydillä Ruoveden
Ruhalaan, on hänen poikansa oleva siellä vastaanottamassa häntä, ja
sitten matkustetaan yhdessä höyrylaivalla ja rautatietä perille.
Kihlman itse epäili lähteä Pohjanmaalle, sillä hän arveli, että hän,
jollei hän edellisenä kesänä olisi jättänyt asiain hoitoa toisiin,
tottumattomiin käsiin, olisi voinut välttää ainakin osan talven
vaikeuksista. Mutta miten houkuttelevasti matkaa kuvailtiinkaan,
ei vanha äiti uskaltanut lähteä rauhallisesta kodistaan, ja siitä
johtui, että Kihlman sittenkin heinäkuun lopulla päätti tehdä
pikaisen matkan Pohjanmaalle. Oltuaan jonkun päivän Tampereella,
hän 27 p:nä Hannan seurassa lähti sieltä Vaasaan, Pietarsaareen ja
Kruununkylään. Pietarsaaressa-käynti varsinkin jätti Kihlmaniin hyvän
vaikutelman, sillä, kirjoittaa hän jälestäpäin, "vanhat ystävät ja
hyvät liikkeet alkavat tulla yhä enemmän harvinaisiksi", ja siellä
hänellä oli ainakin yksi kumpaakin lajia -- nimittäin V. Schauman
ja luujauhomylly. Kruununkylässä oli vanha äiti kyllä terveenä,
mutta paljon surullisia yksityistietoja Kihlman siellä sai nälkäajan
kauhuista. Vanha ruustinna oli tehnyt parastaan toimittaakseen
apua pitäjäläisilleen, ja Kihlman puolestaan oli Helsingistä
käsin koettanut auttaa häntä. Rouva Kihlman oli m.m., niinkuin jo
ennen (ks. I.) on mainittu, itse lainannut noin 40 à 50 tuhatta
markkaa voidakseen antaa lainoja puutteenalaisille. Ja minkälainen
hänen lainaliikkeensä oli, se tuli näkyviin pari vuotta myöhemmin
tapahtuneessa perunkirjoituksessa. Kaikkiaan oli pitäjäläisille
lainattuna noin 150,000 mk; velallisia oli noin 220, useimmat (ehkä
200) talollisia, torppareja, käsityöläisiä, mutta myöskin muutamia
maakauppiaita, säätyhenkilöitä ja itse seurakunta (1600 mk).
Enimmäkseen olivat lainat muutaman sadan markan suuruisia, ani harva
3-400. Suuri osa oli v:silta 1867-69, mutta paljo jo 1860-luvun
alulta ja joku 1850-luvultakin. -- Lainat, joiden vakuutena ei ollut
takausta eikä kiinnitystä, maksettiin kuitenkin vuosien kuluessa
takaisin 6 % korolla. V:n 1877 lopulla oli maksamatta vain 12,000 mk.
Viimeiset maksettiin vasta 1886, ilman että mainittavaa poistoa oli
tehty. Epäilemättä olisi nämäkin suoritettu varhemmin, jollei Kihlman
olisi myöntänyt äitinsä palvelijoille, Lotalle ja Britalle, oikeutta
nostaa korot näistä lainoista. Samalla kuin hän hankki heille oman
tuvan lähellä kirkkoa, turvasi hän heille siten toimeentulonkin,
palkkiona 30 vuoden uskollisesta palveluksesta. -- Määrältään
ruustinnan lainat eivät olleet suuria nykyajan käsityksen mukaan,
mutta nälkävuosina pelasti 4-600 mk:n lainakin talollisen hädästä,
joka kaasi niin monen Pohjanmaalla. Vaikka suurin osa lainoista,
niinkuin kerrottu on, maksettiin vasta lainanantajan kuoleman
jälkeen, todistavat hänen kirjeensä, että hän itsekin ennätti todeta
hädän opettaneen kruununkyläläisille säästäväisyyttä.

Elok. 13 p:nä oli Kihlman jälleen kotona; Hanna sitä vastoin oli
Alavuudelta poikennut Keuruulle vieraillakseen sukulaisten luona.

Vaikka vuodentulo 1868 jälleen oli hyvä, ei sentään piankaan
vapauduttu pitkällisen hädän seurauksista. Siten sai Kihlmanin
perhe nyt vasta osansa kulkutaudeista, jotka olivat koko vuoden
riehuneet maassa. Sen jälkeen kuin Kihlman tyttärineen oli lähtenyt
Kruununkylästä, sairastui siellä Mathilda Grönvall lavantautiin,
ja samoin kävi Hanna Kihlmanin hänen palattuaan Keuruulta.
Molemmat toipuivat kuitenkin, mutta onnettomammin päättyi kolmas
sairauskohtaus. Kihlmanin ollessa matkalla oli 4-vuotias Siegwarth
sairastunut punatautiin eikä hän ollut vielä entisellään, kun
perhe elokuun lopulla muutti kaupunkiin. Päin vastoin oli pojan
ruuansulatus edelleen huono ja hänen koko olentonsa surkastunut.
Näin olivat asiat lokakuun viime päiviin asti, jolloin lapsessa
huomattiin kurkkumätä, jota vastaan ei apua saatu. Siegwarth kuoli
2 p:nä marrask. Tämä kuolemanisku oli kova kokemus vanhemmille.
Muistaen että hänen äitinsäkin oli kerran menettänyt samannimisen
pojan, esikoisensa, Kihlman kirjoittaa hänelle (6/11): "Siegwarth
oli toivehikkain lapsistamme. Hänellä oli Oswaldin syvyys ja Enzon
iloinen luonto. Hän oli meidän kaikkien lemmikki ja ansaitsikin olla
sitä, sillä hyvien lahjojensa ohella hän oli olennoltaan hurskas ja
tottelevainen. Ja tämä komea, voimakas, sydämellinen, kuuliainen,
älykäs poika, tämä herttainen lapsi on mennyt. Meilläkään, Äiti, ei
ollut onnea Siegwarthiimme nähden, jos näet on onnea saada pitää
luonaan se, jota rakastaa. Hänen kärsimyksensä olivat kauheita. -- --
Kuolemassa loppuivat hänen tuskansa ja meidänkin kärsimyksemme
lieventyivät; mutta Äiti tietää, mitä merkitsee tuollaisen
Siegwarthin menettäminen, -- onhan se samaa kuin puukolla leikata
pois osa sydäntä." -- -- "Ah, ettei Äiti saanut nähdä kelpo Si'tämme.
Hän oli niin kelpo, niin herttainen, ja hänellä oli niin kauniit,
suuret, ymmärtäväiset silmät. Äidin suruinen poika Alfred." -- Ennen
kuukauden loppua synnytti rouva Kihlman viidennen poikansa, joten
lapsia jälleen oli kolme elossa, vaikka kuolema sen jälkeen kuin
Helsinkiin tultiin oli vienyt kaksi. Vasta tulleelle annettiin nimi
Henrik Rafael.

       *       *       *       *       *

Tietysti Kihlman ei tänäkään raskaana aikana ollut vapaa
liikemieshuolista. Pellavayhtiön velkojen hoito aiheutti alituista
puuhaa, joka painoi sitä enemmän, kun osakkaat eivät yksimielisesti
kannattaneet johtokunnan harrastuksia yhtiön hyväksi. Pellavatehdas
oli 1867 tuottanut voittoa Smk 211,733:51. Mutta koska yhtiö telakan
vuoksi oli vaarallisesti velkaantunut, ei johtokunta voinut ehdottaa
osingonjakoa. Syystä että tilintarkastajat olivat samaa mieltä,
jätettiin asian ratkaisu ylimääräiseen kokoukseen 31 p:nä lokak.
Kuinka siinä kävi, kertoo Kihlman äidilleen (2/11): "Vaikka yhtiö
kärsii mitä suurimmasta rahanpuutteesta ja juuri sen vuoksi ei voi
ansaita, ja vaikka Calamnius ja minä vakuutimme, että rahoja ei ole
jaettavaksi osakkaille, ja vaikka useimmat läsnäolevista näillä
pätevillä perustuksilla olivat sitä mieltä, ettei osingonjakoa voitu
ottaa puheeksikaan, päätti kokous kuitenkin, että 5 prosenttia oli
jaettava s.o. vähintäin 90,000 mk. Johtokunnan, siis etupäässä minun,
tulee nyt tehdä 90,000 mk. Wasastjerna se oli, joka saneli tämän
järjettömän päätöksen. Pelastaakseen itsensä ei epäillä saattaa muita
onnettomuuteen taikka ainakin vyöryttää huolensa muiden päälle.
Kahtena yönä olen tuskin nukkunut ollenkaan pelkästä levottomuudesta,
joka kaikilta tahoilta ahdistaa sydäntäni. Olen tehnyt työtä
vahvistaakseni yhtiön voimia, ja nyt tällä odottamattomalla
päätöksellä turmellaan kaikki ponnistukseni. En voinut uskoa,
että ihmiset saattaisivat olla siihen määrään mielettömiä, että
päättäisivät semmoista, jota ei voida toteuttaa, ei ainakaan ilman
mitä suurimpia vaivoja ja kaikissa tapauksissa yhtiön vahingoksi.
Mutta _tämän täytyy jäädä meidän keskiseksi asiaksi_." -- Pari
viikkoa myöhemmin ilmoittaa Kihlman äidilleen, että hänen takauksensa
Wasastjernan edestä oli siten muuttunut, että Levón ja hän nyttemmin
vastasivat ainoastaan 100,000 mk:sta eikä 150,000:sta niinkuin ennen.
Tätä hän piti melkoisena helpotuksena.

Edellisestä näkyy, kuinka totta Kihlman sanoi kirjoittaessaan
(äidilleen 7/2 1869): "Tampereen kehräämö kykenee kehräämään minulle
huolia, jotka seuraavat minua kouluun ja vuoteelleni." Ja kun Essen
tapansa mukaan oli ivallisesti puhunut hänen rahapuuhistaan, hän
selittää (6/5 s.v.), mitä häneltä vaadittiin: "Essen ei tehnyt hyvin
sanoessaan, että minä harjoitan opintoja tullakseni raha-asiain
päälliköksi. Kenties on ihmisiä, jotka uskovat sellaista pilaa ja
käsittävät sen niin, että minä todella ajattelen sellaista. Totta
on, että minä pakosta olen joutunut hoitamaan suurta liikettä.
Pellavakehräämö käyttää, kun se on täydessä työssä, 2000 Lb
pellavia viikossa, siis noin 100,000 Lb vuodessa, mikä 10 markan
mukaan leiviskältä tekee yhden miljoonan markkaa. Lisäksi tulee
jokapäiväinen palkka n. 1000:lle työläiselle, kustannukset haloista,
valosta, öljystä, lähetyksistä, vakuutuksista y.m., niin että menot
pyöreässä luvussa nousevat 1 1/2 miljoonaan vuodessa eli 29,000
mk:aan viikossa. Kun nyt kumminkin pääoma vaihtuu kerran vuoden
kuluessa, niin täytyy puolen mainitusta summasta -- siis noin 750,000
mk -- riittää liikepääomaksi." Ja juuri tämän liikepääoman hankinta
tuotti johtokunnalle ja erittäin Kihlmanille yhä uusia huolia. --
Mitä keväällä 1869 yritettiin pulman suorittamiseksi, oli Kihlman
vähää ennen (myöskin äidilleen 24/3) esittänyt seuraavin sanoin:
"Tampereen asiat ovat jälleen tuottaneet huolia ja pakottaneet
ponnistamaan kaikkia tarjona olevia voimia. Tämä liike kärsii
oleellisesta puutteesta, liikepääoman puutteesta. Kuinka voidaan
liikkua, kun ei ole liikepääomaa? Kuinka esim. ostaa pellavia, kun
ei ole rahaa millä ostaa? Köyhän täytyy aina maksaa kallis hinta.
Niin kauan kuin Tampereen yhtiö on köyhä, täytyy sen kalliisti maksaa
pellavansa, ja niin kauan kuin asiat käyvät huonosti, on tulos huono.
Muutos on aivan välttämätön, muuten menee päin mäntyyn. Ja muutos
on siinä, että saadaan pääoma, joka ei ole paljon 800,000 mk:aa
alempi. Tämän hankkiminen on lähinnä kuluneena aikana ollut huolieni
esineenä. Myönnettävä on, että tehtävä ei ole helppo. Tässä maassa
ja nykyisenä aikana saada 7 à 800,000 mk:n seisova laina on todella
vähän ihmeellistä. Olen kuitenkin uskaltanut yrittää ja laatinut
suunnitelman sitä varten, ja se on vaatinut paljon miettimistä ja
aikaa. Koska en kuitenkaan voi antaa ajastani päivällä, joka kuuluu
koululle, olen ollut pakotettu käyttämään öitäni sitä varten. En
vielä tiedä, menestyykö yritykseni. Toivon kuitenkin, ettei työni
ole ollut turha, vaan että siitä koituu hyvää sille yhtiölle, jonka
omaisuus on uskottu käsiini. Varmaa on, että olen itse saanut
selvemmän käsityksen asioista ja että esitykseni ovat herättäneet
myötätuntoa. -- Sillä välin on tehdas toiminut lakkaamatta, ja
menekki Suomessa on melkoisesti enentynyt. Jo näkee, mitä yksi
ainoa hyvä vuosi vaikuttaa. Pian pankit ratkaisevat asiamme. Jumala
suokoon, että parempi tulevaisuus koittaisi!"

Kihlmanin ehdotus oli että Suomen pankki ja Yhdyspankki vapauttamalla
hypoteekkinä sidotut raaka-ainevarastot antaisi yhtiölle lainan, joka
kiinnitettäisiin sen rakennuksiin. Tähän pankit suostuivat siten,
että edellinen lainasi 366,000 ja jälkimmäinen 144,000 mk kolmeksi
vuodeksi, kumminkin sillä ehdolla, ettei mitään osinkoja jaettaisi
osakkaille ennenkuin lainat oli suoritettu. Vaikka ainoastaan puolet
oli myönnetty siitä, mitä Kihlman oli laskenut olevan tarpeen, oli
näin kumminkin vähäksi ajaksi huojennusta saatu. "Tätä suunnitelmaa
varten", Kihlman kirjoittaa V. Schaumanille (16/6 1869), "olen
tehnyt paljon laskelmia ja kirjoittanut ja juossut ja puhunut; kun
se vihdoin toteutui, oli minulla oikean voitonilon hetki. Mutta
suunnitelma on vain puoleksi toimeenpantu. Jäljellä on uudistus itse
tehtaassa." --

Mitä sanat "uudistus itse tehtaassa" merkitsevät, selviää erinäisistä
Kihlmanin kirjeistä, joista päättäen pellavatehtaan tuotantoon ja
paikalliseen johtoon nähden oli ilmennyt sangen ikäviä seikkoja.
Sekä kehräämön että kutomon tuotteita vastaan oli tehty painavia
muistutuksia: langat ja kankaat olivat laadultaan epätasaisia ja
osaksi kovin heikkoja, joten ostajain luottamus tehtaaseen oli
horjautettu. Syy tähän näyttää lähinnä olleen isännöitsijässä,
Zuhrissa, jolla oli tapana Venäjältä ostaa huonoja pellavia.
Kihlmanin tiedonantaja oli (ei omasta aloitteestaan, vaan pyynnöstä)
konetehtaan johtaja, insinööri H. Kaufmann, jonka toimintaan Zuhr
myöskin oli omavaltaisesti sekaantunut. Koska johtokunta muutenkin
oli huomannut, että viimemainittu, -- "jolla kenties oli monta
hyvää puolta, mutta joka varmaan ei kyennyt hoitamaan niin suurta
liikettä" -- joko ei osannut taikka ei tahtonut valvoa yhtiön
parasta, päätettiin hänet erottaa ja ottaa hänen sijalleen Porin
tulitikkutehtaan isännöitsijä, Ruotsista kotoisin oleva kauppias
F. E. Wahlgren. Asia ratkaistiin yhtiökokouksessa kesäkuulla, ja
oli isännöitsijän vaihdos tapahtuva elokuun 1 p:nä. Tämän ohella
oli Kihlman päättänyt käyttää kesälomansa tehtaan työjärjestyksen
ja tuotevarastojen seikkaperäiseen tutkimiseen, koettaakseen,
eikö mahdollista olisi poistaa aiheet muistutuksiin ja palauttaa
yleisön luottamus tehtaaseen. Siinä tarkoituksessa muutti Kihlman
kesäksi maalle lähelle Tampereen kaupunkia. "Asun nyt perheineni",
hän kirjoittaa (V. Schaumanille 10/7 1869), "Anttilan rusthollissa
lähellä Pirkkalan kirkkoa ja Nokian koskea. Talo on jotenkin
ränstynyt ja kurja. Salin katto vuotaa neljästä kohden, kun sataa.
Mutta jos ilma on kaunis, käy täällä eläminen. Lähin ympäristö on
niinkuin tavallista hämäläisessä kylässä. Mutta jos kävelen 15-20
minuuttia, niin tapaan mitä kauneimpia näköaloja. Kalaa (kuhia)
saa ostaa tarpeeksi, rapuja pyydämme itse. -- -- Joka viikko käyn
kaupungissa hoitamassa kehräämön asioita. Täällä on Augiaan talli
siivottavana. Miten isännän silmä onkaan kallis! Aikoja sitten olisi
minun pitänyt olla täällä; mutta luulin, että läsnäoloni olisi
hyödytön. Luulin niiden, jotka ovat antautuneet tälle työalalle,
ymmärtävän kaiken paremmin kuin minä. Kokemus on kuitenkin johtanut
minut siihen vakaumukseen, ettei saa pitää itseään liian halpana eikä
liiaksi luottaa n.s. ammattimiehiin. -- Olojen järjestäminen täällä
näyttää tekevän minulle mahdottomaksi matkustaa Pohjanmaalle, mikä on
minulle hyvin tuskallista." --

Eräänä epätoivon hetkenä (pyhäaamuna 18/7) Kihlman kirjoittaa
Tampereelta vaimolleen: "Pelkään, etten enää kauan jaksa pysyä
johtajatoimessani. Kaikki vaivani näyttävät turhilta. Miksi siis
jatkaisin? Kokeakseniko enemmän tuskia? Mutta kun tuskat nousevat
vissiin määrään, koituu siitä vahinkoa yhtiölle, terveydelleni,
viralleni, perheelleni. Mutta toiselta puolen, miten tulemme
toimeen, jos tulot yhdellä kertaa vähenevät niin suuresti. Niinkuin
näet, olen kovin alakuloinen. Venäjän kurssi on taas alennut
noin 3 penniä, ja huonoja tuotteita entisiltä ajoilta on tullut
näkyviin. Tämä on niin masentanut mieltäni, etten eilen illalla
tahtonut saada unta. Voi niitä ihmisiä! Miten tunnottomasti ja
kevytmielisesti he käsittelevätkään toisten omaisuutta! Se on liian
traurig (surullista)! -- Minä ikävöin tänään kirkkoon, ottaakseni
osaa julkiseen jumalanpalvelukseen." -- Siihen vastasi rouva (19/7),
että ikävintä olisi hänen (Kihlmanin) itsensä vuoksi, jos hänen
uhrauksensa ja kärsimyksensä näyttäytyisivät turhiksi ja hänen
tarkoituksensa parantaa yhtiön asioita jäisi saavuttamatta. "Jos
Sinun täytyy luopua toivostasi, niin olen minäkin sitä mieltä, ettei
Sinun pidä kauemmin pysyä paikallasi, ei millään ehdolla. Meidän
_täytyy_ järjestää elämämme, niin että sittenkin tulemme toimeen." --

Kun ajattelee Kihlmanin luonteenlaatua yleensä ja hänen harvinaista
tunnollisuuttansa, ei ole ihmeteltävää, että hän alkoi syyttää
itseäänkin siitä epäjärjestyksestä, jonka hän huomasi tehtaassa
vallitsevan. Eikö häntä voitaisi, näyttää hän miettineen, oikeuden
mukaisesti tehdä vastuunalaiseksi siitä, että hän nyt vasta oli
perehtynyt asioihin? Että hän todella mietiskeli sellaista ja samassa
entistä tuskallisemmin kärsi asemastaan, sen todistaa seuraava
ote Essenin kirjoittamasta kirjeestä (Töölö 12/8 1869): "Rakas
ystävä ja veli! Olen saanut pitkän surullisen kirjeesi, lukenut sen
suurella osanotolla ja sitten heittänyt sen tuleen -- varokeino,
joka oli kylläkin raskas, mutta kenties välttämätön. Se antoi minun
luoda katseen nykyiseen sisälliseen maailmaasi, katseen, joka --
en tahdo salata sitä -- oli kyynelien sumentama. Olen kyllä voinut
kuvitella, että se toiminta, jolle viimeisinä vuosina olet ollut
pakotettu uhraamaan enimmän osan ajastasi ja voimistasi, ei ole
ollut joissakin määrin häiritsemättä sisällistä elämääsi, ja niin
sentähden, että se on pitänyt Sinua alituisessa levottomuudessa,
kuin myöskin sen vuoksi, että se on vetänyt Sinut pois korkeimmista
harrastuksista, joista yksistään _Sinä_ voit saada tyydytystä. Mutta
Sinä olet kuitenkin tähän saakka, huolimatta kaikista murheista ja
vaikeuksista, näennäisesti ollut hyvällä mielellä -- ja minä olen
todella ihmetellyt miehuuttasi ja voimaasi. Nyt sitä vastoin näyttää
sielusi joutuneen syvään, kauheaan masennukseen. Sinä mietiskelet,
mitä onnettomuuksia ehkä tulet vetämään omaistesi ylitse, ja
kirouksia, joita odotat maan ja kansan puolelta. Toivon, että se
oli tilapäinen _ahdistus_ (anfäktning), jonka jo olet torjunut,
ainakin siten, ettet ole antautunut sen valtaan." -- Tämän jälkeen
seuraa rohkaisevia ja lohduttavia sanoja. -- "Kärsi, rakas Veli,
mitä Sinun täytyy kärsiä; tee työtä ja puuhaa mitä jaksat: mutta
kaiken aikaa heitä kaikki Herran huomaan, sillä hän huolehtii
kuitenkin Sinusta." Tunnustaen että tämä kehoitus oikeastaan on
ollut tarpeeton hänen puoleltaan, kirjoittaja päättää: "Koska kärsin
kanssasi, täytyy Sinun myöskin jakaa lohdutus minun kanssani." --
Raskas ja tuskallinen oli siis Kihlmanille 1869 v:n kesä, mutta hänen
työnsä ei ollut turha. Että hän todella aikaansai uuden järjestyksen
tehtaaseen, sen osoittivat ne kunniapalkinnot, jotka yhtiö jo
seuraavana vuonna kahdessa eri näyttelyssä sai tuotteistaan. Pietarin
teollisuusnäyttelyssä annettiin sille näet kultamitali ja Turussa
arvolause: "erittäin kiitettäviä".

Sen jälkeen kuin Kihlman oli joutunut samalle paikkakunnalle kuin
Essen ja Ingman, ei hän kenenkään ystävänsä kanssa ollut ahkerammassa
kirjeenvaihdossa kuin V. Schaumanin. Aiheena siihen oli tietysti
heidän yhteinen liikkeensä, mutta myöskin vanha ystävyys. Samoin
kuin äidilleen Kihlman Schaumanillekin purkaa sydämensä, kun huolet
häntä painavat, ja ystävän myötätuntoiset vastaukset keventävät hänen
mieltään. Tämän todistaa moni lause. Kun esim. Kihlman (15/9 1869)
oli kertonut Oulu-laivasta saaneensa lähetyksen viinirypäleitä,
jotka Schauman oli "poiminut 64:nnen asteen kohdalla pohjoista
leveyttä", hän lisää: "Riennän esittämään sydämelliset kiitokseni
useissa suhteissa rakkaasta lahjasta. Voin vakuuttaa, että osaan
antaa arvoa rypäleille, jotka olet kasvattanut Pohjanmaalla ja jotka
olet lähettänyt minulle lahjaksi. Paljon katkeran ohella tarjoo
elämä joskus suloistakin. Kiitos tästä suloisuudesta." Ja kirjeensä
saman vuoden lähinnä viimeiseltä päivältä Kihlman päättää: "Jumala
siunatkoon Sinua siitä, mitä olet minulle ollut tänä vuonna! Eläköön
rauha ja onni kodissasi tulevana aikana. -- Tosi ystäväsi." --

Näistä kirjeistä saamme tietää, että tämä syksy, mitä Kihlmanin
liikemiestoimeen tulee, ei suinkaan ollut vähemmän tuskallinen kuin
edellinen aika. Ensiksikin mainittakoon, että Gust. Wasastjernan
kauan odotettu vararikko elokuulla tuli tosiasiaksi. Kihlmanille se
tietenkään ei ollut mikään yllätys, sillä hän tiesi, miten asiat
olivat, paremmin kuin kukaan muu, ja kirjoittaen äidilleen (19/9)
hän arvosteli tapahtumaa sanoilla: "huono pää ja hyvä sydän ovat
tehneet lopun hänen (Wasastjernan) suuresta omaisuudestaan." Mutta
niinkuin tiedämme koski asia läheltä häntä itseäänkin. Tammikuulla
hän oli kirjoittanut äidilleen puhuessaan yhtiön tuottamista
huolistaan: "Onhan todella kummallista, että minä, joka koko
elinaikani olen ollut riippumaton mies, nyt yhtäkkiä olen joutunut
semmoiseen asemaan, että eteisen kellon soidessa säpsähdän pelosta,
että tulija on joku kehräämön karhu." Lokakuulla perittiin häneltä
itseltään Yhdyspankin puolesta 100,000 mk, josta hän Levónin ja
(myöskin vararikontehneen) Gid. Wasastjernan kanssa oli takauksessa.
Silloin hän jälleen kirjoitti äidilleen (13/10): "Minua ei ole vielä
koskaan velottu oikeuden kautta. Sen vuoksi minä omituisin tuntein
vastaanotin paperin, varsinkin kun niin suuri summa oli kyseessä." --
Se häntä kumminkin rauhoitti, että panttina olevat yhtiön osakkeet
olivat myytävät ja koko vararikko-juttu selvitettävänä, ennenkuin
hänen maksunsa suuruus oli lopullisesti tiettävissä ja suoritus
tapahtuva. Siitä huolimatta sattui eräs toinen seikka, joka todisti
hänen luottonsa kärsineen siitä, että tiedettiin hänen olevan
sekaantunut Wasastjernan asioihin. Kihlman oli näet Pietarsaaren
kauppiaan Ph. U. Strengbergin kanssa takauksessa 16,000 mk:n
suuruisesta lainasta, jonka V. Schauman vuosia sitten oli saanut
yliopistolta. Syksyn kuluessa vaadittiin nyt, että Schauman joko
hankkisi lisää vakuutta taikka suorittaisi velan, ja syynä oli se,
että Kihlmanin vakavaraisuus oli joutunut epäilyksen alaiseksi. Kun
kumminkin asianomaiset olivat saaneet tietää, että sekä lainanottaja
että Strengberg kumpikin yksistään pystyivät vastaamaan velasta,
peruutettiin vaatimus sillä ehdolla, että velka ensi vuotena
lyhennettäisiin 25 %:lla. "(Ehdoton) peruutus", kirjoittaa Kihlman,
"olisi tietänyt, että oltiin erehdytty, eivätkä sellaiset herrat
(prof. Liljenstrand y.m.) mielellään myönnä erehtyneensä."

Miten ikävää tämä olikaan, oli kuitenkin Tampereen yhtiön asema
nyt niinkuin ennenkin varsinainen huolien synnyttäjä. Asiat olivat
näet kehittyneet sille kannalle, että ratkaistavana oli, eikö
ollut oikeinta ja viisainta lopettaa liike s.o. tehdä vararikko?
Ylimääräisessä kokouksessa 6 p:nä lokak. johtokunta ilmoitti, että
tarvittiin pellavien ostoon 4 à 500,000 mk, osinkojen maksamiseen
v:lta 1867 (kupongeista, jotka olivat joutuneet vieraisiin käsiin)
74,000 ja Suomen pankille eräästä Wasastjernan velasta, joka oli
kiinnitetty yhtiön konetehtaaseen, 102,857:14, mutta kassassa oli
vain 4,200! Kun lisäksi pankit olivat kieltäytyneet myöntämästä
enempää luottoa, näytti tie auttamattomasti nousseen pystyyn.

Kokouksessa tehtiin useita ehdotuksia, joiden lähempi käsittely
uskottiin johtokunnalle ja kahdelle varta vasten valitulle
apumiehelle, mutta rahapula jäi vastaiseksi entiselleen. Ja nyt
lienee tapahtunut se, minkä Kihlmanin omaiset hyvin muistavat,
vaikkei asia lähteissämme ole mainittu. Johtokunta päätti näet
eräänä iltana, että asianomainen konkurssi-ilmoitus oli tehtävä
seuraavana päivänä! Kihlman ei saanut unta koko yönä, ja asiaa
miettiessään hän alkoi epäillä, oliko vielä oikea hetki tullut, ja
hän jätti päätöksen toimeenpanematta. Kaupungilla hän sitten kohtasi
Calamniuksen, ja tämä kertoi ajatelleensa samaa. Yhdessä olivat he
sitten menneet neuvottelemaan erään Yhdyspankin johtomiehen kanssa,
ja kuuluu tämä omalla vastuullaan myöntäneen heille sen luoton,
jota ilman ei päätös olisi ollut peruutettavissa. Näin päästiin
uuteen ylimääräiseen yhtiökokoukseen 6 p:nä marrask. Silloin
julkilausuttiin ajatus, että oli perustettava uusi "Pellavayhtiö",
jonka tuli avustaa vanhempaa yhtiötä raaka-aineen hankinnassa. Tuuma
toteutettiin, ja ensin 140,000, myöhemmin 255,000 mk:n pääomalla
uusi yhtiö suorittikin tehtävänsä, samalla kuin neuvottelut pankkien
kanssa veivät niin suotuisiin tuloksiin, että tulevaisuus vuoden
vaihteessa tuntui valoisalta, jopa turvatulta. Sopimus pankkien
kanssa -- mikä pääasiassa sisälsi, että pankit suostuivat muuttamaan
yhtiölle antamansa lainat kuoletuslainoiksi, joista kahden vuoden
päästä suoritettaisiin 4 % korkoa ja 4 % kuoletusta -- vaikutti
näet itse asiassa, että yhtiö tästä lähtien alkoi hitaasti, mutta
tasaisesti edistyä. Menestyksen todistuksena mainittakoon, että
telakka v:lta 1869 tuotti puhdasta voittoa n. 10,000 mk (s.o. noin
5 %), että yhtiön nettotulo samalta v:lta nousi n. 107,600, v:lta
1870 n. 170,600 ja v:lta 1871 n. 436,000 mk:aan sekä että velkoja
lyhennettiin vv. 1869-1871 jopa 646,000 mk:lla. -- Kihlman sanoi
jo 1869 v:n "rehellisesti tehdyn" tilinpäätöksen tulosta todella
yllättäväksi (verkligen öfverraskande); se hänestä todisti mitä
johtokunta aina oli uskonut, nimittäin että "liikkeessä oli paljon
elinvoimaa" (laamanni J. Ekströmille Vaasassa 11/5 1870). --

Syventymättä yksityisseikkoihin otettakoon tähän vain pari
kohtaa V. Schaumanille lähetetyistä kirjeistä, joissa kuvastuu
Kihlmanin mielentila syksyllä ja vuodenlopulla 1869. Ennenkuin
asiat olivat selvinneet, hän kirjoittaa (5/11): "En tahdo puhua
siitä, mitä olen kokenut Helsingin-aikanani. Mutta minusta on
kuin olisi minua koko ajan paahtimella paistettu, kuumuuden
enentyessä kuukaudesta kuukauteen. Huippukohta on pian saavutettu.
Minusta tuntuu nyt jo niin kuumalta, ettei luulisi voivan tulla
paljon kuumemmaksi. -- Kumminkin olen, Jumalan kiitos, vielä
terve enkä mikään allapäin-kulkija (hufvudhängare)." -- Kun hätä
oli voitettu, Kihlman lausuu (30/12): "Oli kehottavaa kuulla,
että Sinä minun ominaisuuksieni nojalla toivot minun onnistuvan
läpäisemään vaikeudet." [Kihlman oli aina kiitollinen hänelle
osoitetusta tunnustuksesta. Niin hän 24/9 1869 humoristisesti
kirjoittaa J. Ekströmille Vaasassa: "Jokainen moraalinen tuki,
joka minulle annetaan, vaikuttaa minuun niinkuin suuri venäläinen
tratta Tampereelta(!)] Älköön toivosi joutuko häpeään! Ja nyt
voin ilahduttaa Sinua sanomalla, että ainakin tätä nykyä asema
jälleen on parempi. Tämä syksy on ollut kauhea. Ei rahoja eikä
luottoa, vaan alituisia hedelmättömiä keskusteluja pankkien kanssa.
Kyseessä on ollut pysyä säikähtymättä, vaikka toiset ovat olleet
masennuksissaan, mutta toiselta puolen myöskin olla koettamatta
hyödyttömästi väistyä välttämättömän edestä, sanalla sanoen: oikein
arvostella asemaa ja toimia sen mukaan järkähtämättä ja antamatta
vastoinkäymisten pelottaa taikka väsyttää. Se, joka hylkää itsensä,
joutuu muittenkin hylkäämäksi. Ensimmäinen tulevaisuuden ehto on,
että itse luottaa siihen. Olen uskaltanut luottaa pellavakehräämön
ja tuon onnettoman telakan tulevaisuuteen, ja, Jumalan kiitos,
uskoni on siirtänyt vuoria. Taistellen olemme pyrkineet eteenpäin
tähän päivään saakka, olemme pakottamalla hankkineet itsellemme
toisen etuuden toisen perästä, jopa luottoakin, ja minä olen
voinut päättää vuoteni verraten tyynellä mielin. Huolissani on
Sixtus Calamnius nyt niinkuin ennenkin ollut uskollinen ja lähin
tukeni. Usealta muultakin olen saanut hyvää kehoitusta ja apua,
esim. Esseniltä, Felix v. Willebrandilta, Magnus Gaddilta y.m. Emme
saaneet rahoja pellavain ostoon; silloin perustimme pellavayhtiön
entisen yhtiön rinnalle. Edellinen perustettiin siinä tarkoituksessa,
että se ostaisi suomalaisia pellavia, myydäkseen samat pellavat
Pellavakehräämölle. Tämä jälkimmäinen voi nyt viikko viikolta
lunastaa pellavia pellavayhtiöltä ja tulee siten toimeen paljon
vähemmällä liikepääomalla. Pellavat tulevat kyllä vähän kalliimmiksi
kehräämölle, sillä pellavayhtiöllä täytyy tietysti olla jotakin
hyötyä kaupasta; mutta se merkitsee vähemmän. Pääasia on, että
kehräämö nyt voi jatkaa työtään ja toivoa. Muutamassa päivässä
onnistui pellavayhtiön saada kokoon 200,000 mk. Siten, ystäväni,
päätän vuoteni mitä kuumimpien taistelujen jälkeen rauhassa, ja
olen täynnä kiitollisuutta menneen ajan myötä- ja vastoinkäymisten
johdosta." --

Tähän lisättäköön vain: jos Kihlmanin taistelu, jonka edellisessä
olemme ääripiirtein kuvanneet, olikin raskas, jopa monesti
tuskallinen ja epätoivoinen, niin oli hänen voittonsakin
suuriarvoinen. Maan suurimman liikeyrityksen pelastaminen häviöstä on
näet pidettävä oikeana suurtekona varsinkin silloiseen taloudelliseen
elämäämme nähden, sillä laajalle olisi tehtaiden vararikon tuhoisa
vaikutus ulottunut. Jopa sanotaan Kihlmanin olleen sitä mieltä, että
Tampereen yhtiön vararikko olisi voinut viedä Yhdyspankinkin, maan
ainoan yksityispankin, turmioon. Aivan erinomaisessa määrässä oli
tämä taistelu kysynyt Kihlmanin parhaimpia luonteenominaisuuksia:
tahdon lujuutta, tarmoa ja sitkeää kestävyyttä toiselta puolen
ja toiselta punnitsevaa älykkäisyyttä, tunnollisuutta ja
alttiiksiantaumusta -- entisestä hitaudesta ei näkynyt jälkeäkään!

Luonnollista on, ettei Kihlmanin liikemiestoimi rajoittunut
Tampereen yhtiön hoitoon, vaan tuottivat hänen yksityisetkin asiansa
hänelle melkoista puuhaa. Kerrotun rinnalla ei tällä kuitenkaan ole
mainittavaa merkitystä. Sitä vastoin ansainnee tässä merkitä, että
Kihlman, joka jo Vaasassa oli ottanut osaa Yhdyspankin sikäläisen
haarakonttorin johtoon, Helsingissä tuli yhä enemmän perehtyneeksi
saman pankin asioihin ja hoitoon. Yhtiökokouksessa 14 p:nä maalisk.
1867 hän näet valittiin pankkivaliokunnan (hallintoneuvoston)
varajäseneksi, ja syksystä 1868 hän näyttää säännöllisesti
olleen kokouksissa läsnä, kunnes hän 1872 valittiin vakinaiseksi
jäseneksi, jommoisena pysyi v:een 1880. Onko hän tässä asemassa
jotakin huomattavampaa vaikuttanut, ei ole tiedossa. V:lta 1869
mainittakoon sentään yksi seikka, joka ei liene ilman merkitystä
hänen luonnekuvaansa nähden. Eräässä haarakonttorissa oli tullut
ilmi melkoinen vajaus kassassa, ja muuan syyllisen sukulainen oli
luvannut korvata sen sillä ehdolla, että asia pidettiin salassa.
Kun pankkivaliokunnan oli päätettävä, oliko tarjous vastaanotettava
vai asia vedettävä oikeuteen, lausui Kihlman ensimmäisenä, että
pankin ja osakkaiden edun kannalta olisi parasta hyväksyä tarjous.
Sillä, arveli hän, jos vedotaan oikeuteen, ei rangaistus tule
olemaan asianmukainen (tillbörlig), eikä pankki saa korvausta.
Kihlmanilta, joka yleensä kannatti periaatetta: Schädliche Wahrheit,
ich liebe dich mehr als die nützliche Lüge (Vahingollinen totuus,
sinua rakastan enemmän kuin hyödyllistä valhetta), olisi ehkä
voinut odottaa toisenlaista lausuntoa; mutta arvattavasti vaikutti
häneen toiselta puolen se, että hän valiokunnan jäsenenä oli
velvollinen valvomaan pankin etua, toiselta se, että tuomioistuin ei
hänestä ollut ehdottoman oikeuden julkilausuja. Muutoin valiokunta
yksimielisesti kannatti hänen mielipidettään.

       *       *       *       *       *

Niinkuin useasta kirjeotteesta on nähty, piti Kihlman, miten
paljon aikaa ja voimia hän uhrasikin liikepuuhiinsa, kuitenkin
opettajatointaan tärkeämpänä tehtävänään. Eikä hän tyytynyt
ainoastaan virkavelvollisuuksiensa tarkkaan täyttämiseen, vaan otti
hän, mikäli mahdollista oli, myöskin osaa niihin vapaaehtoisiin
pedagogisiin harrastuksiin, jotka normaalikoulun perustamisen
jälkeen ja yhteydessä olivat Helsingissä ja maassa yleensä
virinneet. Näiden harrastusten julkiset ilmaisuvälineet olivat:
Suomen pedagoginen eli kasvatusopillinen yhdistys ja sen Helsingissä
toimivan keskusosaston julkaisema aikakauskirja, jotka molemmat
olivat alkaneet toimintansa 1864. Jo ensi syksynä Kihlman tultuaan
Helsinkiin valittiin aikakauskirjan toimituskuntaan, mihin paitsi
normaalikoulun yliopettajia kuuluivat professorit Z. J. Cleve ja Z.
Topelius. Todistuksena siitä, että Kihlman kuului toimitukseen, ei
kuitenkaan puheenaolleilta vuosilta paitsi virkaanasettajaisesitelmää
voida mainita muuta kuin kirjoitus: "Prinssien kasvatuksesta" (1868),
sillä hän oli aina hidas esiintymään julkisuudessa. Kirjoitus, osaksi
ruotsinnos, osaksi mukaelma saksalaisesta tutkielmasta, tuntuu
nimestä päättäen käsittelevän meille aivan sopimatonta aihetta,
mutta "köyhässä maassamme on prinssejä ja prinsessoja enemmän kuin
voisi luullakaan", väittää Kihlman. Ylhäisillä nimityksillä hän
tarkoittaa varakkaiden ja korkeiden arvohenkilöiden lapsia, joita
on pilattu hemmottelevalla kasvatuksella ja yksityisopetuksella.
Näin käsitettynä on aine tarjonnut mukailijalle tilaisuutta
mieltäkiinnittäviin ja opettaviin huomautuksiin. -- Ahkerammin ja
merkittävämmin Kihlman otti osaa kasvatusopillisen yhdistyksen
toimintaan.

Jo 4 p:nä jouluk. 1866 keskusteltiin koulun kurinpitokeinoista,
minkä aineen Kihlman oli ehdottanut käsiteltäväksi, muka saadakseen
neuvoja ja johtoa kokeneemmilta. Esittäessään omat mielipiteensä
sanoi hän luottavansa sanan voimaan ja luulevansa, että se useimmissa
tapauksissa riittäisikin, mutta toiselta puolen arveli hän myöskin,
että vanhaan käskyyn: "kurita poikaasi niin kauan kuin toivoa on
olemassa", sisältyi todellista pedagogista viisautta. Toisinaan oli
hänestä ruumiillinenkin rangaistus paikallaan, mutta hyvä olisi, että
koulu olisi yhteydessä kotien kanssa, jotta tarpeen tullen vanhemmat
itse kurittaisivat lapsiaan; opettajien tulisi siihen ryhtyä
ainoastaan vanhempien puutteessa. Keskustelu päättyi siihen, että
yksimielisesti arveltiin ruumiillista kuritusta voitavan puolustaa
ainoastaan äärimmäisenä keinona. -- Aihetta ottamaan asian puheeksi
lienee Kihlman saanut siitä, että hänen vanhimpien oppilaidensa
joukossa oli ollut erinäisiä toisesta koulusta normaalikouluun
muuttaneita poikia, jotka tottelemattomuudellaan kiusasivat häntä.
[Kaksi kertaa sanotaan Kihlmanin kurittaneen paria näistä roikaleista
("drasuter") ruumiillisella rangaistuksella (korvapuustilla). Aiheena
oli ilmeinen tottelemattomuus. "Tottele taikka läimähtää!" Poika
ei totellut ja läimähti.] Myöhemmin hänellä ei ollut sellaisia
vaikeuksia -- ei ainakaan mieskohtaisessa suhteessaan oppilaisiin.

Muista kysymyksistä, joiden käsittelyssä Kihlman huomattavammin
esiintyi, mainittakoon vielä 13 p:nä lokak. 1868 esillä ollut,
nimittäin tanskalaisten kansanopistontapaisten oppilaitosten
toivottavuudesta ja mahdollisuudesta Suomessa. Aloittaen
keskustelun Kihlman totesi, ettei meillä ollut samoja edellytyksiä
kansanopistoille kuin Tanskassa, ei valtiolliseen elämään enemmän
kuin kansakoulujen suorittamaan esityöhön katsoen, mutta "ei meillä
ollut varaa eikä aikaa odottaa kansakoulujen esityötä". Hänestä
oli viipymättä ryhdyttävä kansanopistojen aikaansaantiin, ja
olivat hänen mielestään papeista ja maalla asuvista sivistyneistä
ensimmäiset kansanopiston opettajat saatavissa. "Vaatimuksia ei saa
asettaa korkealle. Minun mielestäni pappi hyödyttää enemmän, jos hän
opettaa ympäristöään viljelemään kaalia, kuin jos hän koettaa antaa
sille jotain korkeampaa; sillä ensi askel tosi-inhimillisyyteen on
kuitenkin inhimillinen ravinto. Kun vaikutin opettajana maaseudulla,
sain tilaisuutta kokea, mitä pystyy aikaansaamaan lähimmässä
piirissään, jollei pelkää vaivoja." -- Helposti näkee, että Kihlman
nälkävuosien vaikutuksen alaisena arvosteli kansanopistoja ensi
kädessä käytännöllisen hyödyn kannalta; mutta olkoonpa niinkin, hänen
sanoissaan ei ainakaan huomaa vanhoillisuutta.

       *       *       *       *       *

Paitsi sitä, mitä on kerrottu Kihlmanin liikemiestoimesta, tapahtui
1869 muutakin huomattavaa, jopa semmoista, joka suuresti vaikutti
hänen elämäänsä. -- Huhtikuun 1 p:nä senaatti kielsi normaalikoulun
suomalaisen osaston kolmannen luokan perustamisen. Normaalikoulun
suunnitelmaan kuului, niinkuin tietty on, myöskin täydellisen
suomalaisen osaston aikaansaaminen ruotsalaisen rinnalle, ja 1867 ja
1868 olikin 1:nen ja 2:nen luokka toimeen pantu. Mainittu odottamaton
kielto oli alkuna suomalaisen koulun historiassa mainioksi tulleeseen
kiihkeään taisteluun suomenkielisen normaalikoulun olemassaolosta,
taisteluun, joka välillisesti johti lukuisien suomalaisten
oppikoulujen perustamiseen. Tapahtuman johdosta Kihlman kertoo V.
Schaumanille (16/4): "Täällä ollaan levottomia ja kiihoittuneita,
kun senaatti on lakkauttanut normaalikoulun suomalaisen osaston.
Fennomaanit tahtovat mennä suoraan keisariin saadakseen muutosta."
Väliaikaisesti autettiin asia niin, että professorit C. G. v.
Essen, Yrjö Koskinen ja Th. Rein, mol. oik. kandidaatti W. Lavonius
ja toht. P. Tikkanen anoivat lupaa saada omalla kustannuksellaan
toimeenpanna kyseessä olevan kolmannen luokan. Vastaus oli myöntävä,
ja luokka alkoikin toimia syyslukukauden alusta, mutta helmikuussa
suvaitsi H. Maj:ttinsa määrätä, että luokka (maaliskuun alusta!) oli
ylläpidettävä valtion varoilla. -- Huhtikuun 15 p:nä vahvistettiin
Valtiopäiväjärjestys. "(Sen johdosta) on täällä ollut paljon touhua
menneen viikon loppupäivinä", Kihlman kirjoittaa (V. Schaumanille
21/4). "Kahtena iltana peräkkäin oli juhlavalaistus, ja ihmiset
koettivat olla iloisia, mutta emme me suomalaiset osaa iloita. Jos
tulee katovuosi taikka jos meille annetaan valtiollinen vapaus, niin
me emme kylläkään ole samalla tuulella, mutta ulkonaisesti olemme
tuskin muuttuneet. Emme me voi oikein innostua: jos riemumme nousee
pariin kolmeen hurraa-huutoon, niin se jo hämmästyttää monia hyviä
kansalaisia." -- "Eilen oli suuri kansalaisjuhla Ritarihuoneella",
hän jatkaa kertomustaan 23/4. "Juhlan jälkeen kokoontui muutamia
Kleineh'lle, ja siellä vietettiin pari tuntia tavallista hupaisemmin
kuunnellessa lämpimiä, innokkaita puheita. Ainoastaan piispa Schauman
oli kutsuttu." --

Lähemmin kuin mainitut seikat koski Kihlmania koululaitoksen
hallinnossa tapahtunut muutos, joka vuoden lopulla tuli
tosiasiaksi. Uuden Kirkkolain vahvistamisen kautta 9/12 1868 (laki
julistettiin 6/12 1869 ja astui voimaan 1/7 1870) oli koululaitos
erotettu kirkon yhteydestä, ja 24/11 1869 säädettiin yhteinen
kouluylihallitus oppi- ja kansakouluja varten. Tämä oli niinkuin
olla piti säätyjen toivomusten mukaan, mutta kouluylihallituksen
kokoonpano muodostui täydelliseksi yllätykseksi. Kihlman kirjoittaa
siitä äidilleen (28/11): "Yleisesti puhutaan täällä nyt uudesta
kouluylihallituksestamme. Se oli todellinen yllätys. Ei kukaan
ollut ajatellut niitä henkilöitä, jotka nimitettiin siihen. Miten
voisikaan uskoa, että koulun johtoon asetettaisiin henkilöitä, jotka
ovat koululle vieraita. Olimme luulleet, että semmoiset henkilöt,
joilla on kokemusta koulualalla s.o. jotka ovat pedogogeja, parhaiten
johtaisivat koulua. Mutta näyttää siltä kuin olisi tämä käsitys
väärä. Koulu on siinä suhteessa omituinen laitos, että sille saadaan
parhaimmat johtajat semmoisista, jotka eivät ole siihen perehtyneet.
Lohdutuksenamme on, että koulu on korotettu arvossa, kun senaattoreja
(kirkollis- ja siviilitoimituskuntain päälliköt J. Ph. Palmén ja S.
H. Antell jäseninä) ja kenraali (Kasimir von Kothen päällikkönä) on
asetettu sen päähän. Olkoon lopputulos hyvä, vaikka alku näyttää
jotenkin oudolta." -- Vielä ankarammin Kihlman toisissa kirjeissä
arvostelee samaa asiaa, kun näet senaatti Kothenin esityksen mukaan
oli ehdottanut dosentti C. Synnerbergin, prof. G. Frosteruksen ja
vain yhden ainoan varsinaisen pedagogin, normaalikoulun rehtorin Jul.
Bergrothin, ylitarkastajiksi. Pitkästä kirjeestä Osk. Ranckenille
(joka yhteen aikaan oli ollut kyseessä ylitarkastajanvirkaan, vaikka
Kothen sitten hylkäsi hänet) otamme muutamia rivejä: "Surullista on
nähdä, miten kansakuntaa on petetty luottamuksessaan hallitukseen
niin tärkeässä asiassa kuin maan lasten kasvatus. Merkillisintä
on, että viranomaisten mielestä asiaan perehtymättömät pystyvät
sitä paremmin hoitamaan kuin asiantuntijat. -- Pedagogina oleminen
melkein estää kelpaamasta hallintomieheksi. -- (Ei-pedagogien)
mielestä on pedagogiikka ja metodiikka jotain ala-arvoista, jota
voi oppia käden käänteessä." Sellaisia mielipiteitä sanoo Kihlman
kuulleensa "erään koulun hallintomiehen, senaattori Palménin suusta".
Tämä on hänestä loukkaus pedagogeja kohtaan, "mutta pahempi on
se loukkaus, joka on kohdannut kansakuntaa asiassa, joka on sen
kaikkein pyhimpiä. Kansakunnalla itsellä ei ole sananvuoroa tässä
kysymyksessä, vaan sitä pidellään kuin lasta. Kansakunta ei kykene
kasvattamaan lapsiaan, ei edes valitsemaan kasvattajia; toisten on
hoidettava se asia. Kumminkin kansakunta jossakin määrin on ansainnut
tämän kurituksen. Miksi vaieta kaikkiin ylioppilastyhmyyksiin
nähden?" [Syynä Kothenin, kenraalin, nimittämiseen päälliköksi ja
kouluylihallituksen kokoonpanoon muutenkin sanottiin olleen keisarin
tyytymättömyyden erinäisiin ylioppilasten y.m. mielenosoituksiin,
jotka muka osoittivat huonoa kasvatusta koulujen puolelta. Ks.
_E. G. Palmén_, Johan Philip Palmén, s. 546-47.] Kuitenkin hän
toivoo kouluneuvostoista jonkinlaista vastapainoa ylihallituksen
uudistuspyrinnöille. -- "Niin me tuumimme. Muutoin minä, tapani
mukaan, en ole ollenkaan epätoivoinen vastoinkäymisessä. Olen
oppinut, että kaikki on muuttuvaista. 'Hvarje vinter har vår, och ett
hopp har hvar höst, och i morgon hvar midnatt förgår!' Sen vuoksi
luottakaamme tulevaisuuteen." --

Mutta asia ei ollut Kihlmanille tärkeä ainoastaan yleiseltä kannalta,
vaan mieskohtaisestikin. Mitä se merkitsi hänelle, lausuu hän
kirjeessä äidilleen (28/12): -- "niinpiankuin Bergroth poistuu, olen
minä vararehtorina kiinni. Muihin tehtäviini täytyy minun vielä
yhdistää huolestuttava ja vastuullinen toimi, s.o. ottaa rehtorina
hoitaakseni maamme suurinta koulua, jossa on 3-400 oppilasta.
En näe mitään keinoa vapautua tästä taakasta; sillä minulle on
sanottu, ettei asia suinkaan parane, jos toimitetaan uusi vaali-,
vaan valitaan minut silloin virallisesti rehtoriksi. Mitä teenkään,
en pääse rehtorin virasta ainakaan, ennenkuin minut on huomattu
kykenemättömäksi siihen. Ja tämä taakka on raskas. Ennen aikaan, kun
lapsia saatiin kurittaa, saattoi tarttua vitsaan, kun eivät hyvät
sanat tepsineet. Mutta nyt ei ole vitsaa olemassa, vaan on nykyajan
lapsista tehtävä ihmisiä ilman vitsaa. Mutta nykyajan lapset eivät
ole parempia kuin entisetkään. On olemassa kilttejä ja pahankurisia.
Edellisiä johdetaan ilman kuritusta. Mutta jälkimmäiset menevät
niin kauas kuin mahdollista, tietäen voivansa niin tehdä ilman että
kirvelee. Sentähden on kurinpito vaikea asia. Ja kumminkin on kuri
pidettävä voimassa, taikka menee kaikki hullusti. Poikien täytyy
oppia ja tietää huutia, se on oleva heidän tietonsa a ja o, alku
ja loppu. Se on minun perusohjeeni. Jollei sitä opita hyvällä,
on se opittava pahalla. Niin kasvattaa Jumala. Hän opettaa meitä
tietämään huutia, eikä säästä vitsaa. Niin ovat asiat. Mutta eikös
ole, rakas Äiti, omituista, että minut asetetaan tälle paikalle,
että minut, jolla ei ole edes maisterinarvoa, pannaan maan etevimmän
oppilaitoksen etupäähän? Muiden täytyy hakea virkaylennystä
huolimatta heidän koreista todistuksistaan. Minut ylennetään
hakemattani ja vastoin tahtoani. Tässä kaikessa näen kuitenkin
korkeampaa johtoa. Minä menen minne minua kutsutaan ja sanon
arkkipiispa Wallinin tapaan:

    Guds vishet skall jag ödmjukt vörda
    Och hoppas på hans godhet än;
    Och lyftar han ej af min börda,
    Han ger mig kraft att bära den.

    Han lätta skall för mig det svåra
    Och i det mörka gifva råd.
    Hans vägar äro icke våra,
    Men sanning äro de och -- nåd.

    [Sun, Herra, viisaus ja valta
    ja hyvyyteesi luottaa saan;
    jos pois et laske taakan alla,
    mua autat sitä kantamaan.

    Suot valon neuvottoman teille,
    mua autat ahdistuksissain.
    Ja vaikka ihmeelliset meille,
    on tiesi totuus -- armo vain.

        (Ilta Koskimiehen suomennos.)]

"Kun työ koulussa enentyy, tulisi minun päästä liikehuolista ja
-puuhista. Olen vakavasti koettanut päästä irti, mutta minua ei
tahdota vapauttaa. Minulle tarjotaan apua ja työn helpotusta,
mutta ei tahdota, että luovun toimitusjohtajan toimesta. En tiedä
vielä, miten käy. Jättää toimi tietäisi, että menettäisin noin 4000
mk:n tulon. Rehtorin palkkio ei liene suurempi kuin noin 1200 mk.
Rehtoriksi rupeaminen ja johtajantoimesta luopuminen tuottaa siis
minulle rahallista tappiota. Jos olisi mahdollista yhdistää molemmat
tehtävät, niin olisi se hyvä koululle ja kehräämölle ja itselleni
eli kukkarolleni. Mutta kahden herran palveleminen samaan aikaan
menestyy harvoin. Kumpikin toimi on tärkeä, ylen tärkeä. Mutta
usean sadan lapsen hoito on mielestäni tärkeämpi, ja se toimi on
asetettava kaiken edelle." -- Seuraavana päivänä kirjoittamassaan
kirjeessä äidilleen Kihlman vielä koskettelee kysymystä uudesta
kouluylihallituksesta: "Dagbladissa N:o 296 oli johtava kirjoitus
kouluylihallituksesta, jossa tekijä [Kihlman sanoo piispa Schaumania
tekijäksi, mutta peruuttaa tiedon myöhemmässä kirjeessä. Sittemmin
saatiin tietää, että kirjoituksen tekijä oli toht. O. Donner, jota
siitä sakotettiin 300 mk:aan.] vakavin sanoin moitti sitä mitä
tapahtunut oli. Kirjoitus herätti mielipahaa. Kenraalikuvernööri
kutsui kokoon senaatin ja tämän täytyi itse jouluaattona antaa
virallinen muistutus (skrapa) painoylihallitukselle, joka oli
antanut kirjoituksen esiintyä. Kova aika näyttää olevan tulossa
valtiollisessa suhteessa. Luvallista on vain kiittää sitä, mitä
tehdään."

Tammikuun 11 p:nä 1870 oli sanomissa luettavana uutinen Bergrothin
y.m. nimityksestä, ja sen johdosta Kihlman s.p:nä kirjoitti
äidilleen: "Kirjoitan, en sen vuoksi, että iloitsisin uudesta
virastani. Se on vaikea ja tärkeä toimi, jossa on hyvin huomattu
(observerad). Mutta kirjoitan sen tähden, että minulla vielä on
aikaa. Lukukauden alettua ei minulla liene paljon aikaa yksityiseen
kirjevaihtoon. Minun on melkein asuttava koulussa. Minun on
siellä oltava silloinkin, kun minulla itselläni ei ole tuntia --
järjestyksen ylläpitämistä varten. Siis kuusi tuntia joka päivä
koulussa. -- Enkä ole vapautettu pellavakehräämön johtajantoimesta.
Minua ei ole tahdottu päästää, vaan on minun täytynyt luvata koettaa
kestää siinäkin." Avustajana, s.o. kirjanpitäjänä, hän sanoo
koettavansa käyttää Hannaa, joka aina oli saapuvilla.

Kevätlukukauden alusta 1870 Kihlman siis joutui yliopettajavirkansa
ohella hoitamaan normaalikoulun rehtorintointa, eikä hän siitä
eronnut ennenkuin 1895 -- 25 ja puolen vuoden päästä. Miten hän
aluksi pelkäsikään tätä taakanlisäystä, huomasi hän ennen pitkää
voimansa riittävän siihenkin. Ei ollut täyttä kahtakaan kuukautta
kulunut, ennenkuin hän kirjoitti edelläkävijälleen Bergrothille,
joka silloin oli tarkastusmatkalla (5/3): "Rehtorinvirka on ollut
vähemmän raskas kuin luulin. Sen kautta olen tullut uudella siteellä
kiinnitetyksi kouluun. Olen tullut poikia lähemmä kuin ennen, jolloin
olin ainoastaan opettaja, ja kosketus heihin on tehnyt miellyttävän
vaikutuksen. Joskin kosketus toisinaan on aiheutunut rikkomuksista,
on tutkimus tähän saakka vienyt siihen päätökseen, että rikkomus on
johtunut ajattelemattomuudesta, poikamaisuudesta eikä siveellisestä
kehnoudesta." --

[Tässä sopinee ehkä kertoa pari kuvaavaa kaskua Kihlmanista näillä
taikka vähän varhemmilta ajoilta. Niissä ilmenee hänen luonteensa
suoruus ja huumori. -- Vuosina 1867-69 oli maisteri (sittemmin
pankinjohtaja) Felix Heikel tuntiopettajana normaalikoulussa. Hänen
tuntinsa olivat hajoitetut pitkin viikkoa ja senvuoksi vaikeat pitää
mielessä. Kerran hän unohti yhden tunnin, klo 4-5 i.p., mutta
huomattuaan sen, joskin liian myöhään, riensi hän kouluun. Eteisessä
tuli Kihlman häntä vastaan, ankaran näköisenä, ja kysyi: "Voitko,
Felix, sanoa kenen olisi pitänyt opettaa 4-5 neljännellä luokalla?"
-- "Kyllä, minun itseni -- mutta minä unohdin sen." -- "On jotain,
jota ei koskaan saa unohtaa, se on -- velvollisuuksiansa, muista se!"
-- Tämän sanottuaan Kihlman kääntyi mennäkseen, mutta samassa hän kai
tunsi olleensa liian ankara, ja hän lisäsi: "Muutoin tapahtui minulle
samoin eilen." --]

[Useimmin kuultuja juttuja on toinen, jota yksityiskohtiin nähden
kerrotaan eri tavoin, joskin pääasiassa yhtäpitävästi. Tässä erään
aikalaisen toisinto:]

[Kerran tuli Kihlman silloisen auskultantin (sittemmin
seminaarinjohtajan) F. W. Sundwallin kanssa eräälle luokalle
aloittaakseen tunnin. Hän huomaa heti, että eräs säännöttömyydestään
tunnettu oppilas S. on poissa ja samoin kaksi hänen asuintoveriaan.
Silloin Kihlman pyytää Sundvallia hoitamaan tunnin ja menee itse
ulos, ottaa ajurin ja ajaa suoraan noiden oppilaiden kotiin, missä
aivan oikein tapaa heidät. Pojat pitävät lystiä ja juovat punssia.
Rehtori istuutuu hänkin -- pitämään tutkintoa. Sillä aikaa oli
muutama toveri samalla luokalla (myöhemmin kirjailijana tunnettu K.
Z.) aavistanut Kihlmanin tarkoituksen olevan yllättää poissa-olevat.
Hän pyytää lupaa mennä ulos ja ottaa vuorostaan ajurin rientääkseen
toverien luokse. Saapuessaan sinne hän tempaa oven auki ja huutaa
kynnykseltä: "Nyt on piru irti (nu är fan lös)!" -- kuullakseen heti
Kihlmanin äänen vastaavan: "Hän on jo täällä (han är redan här)!"
Vasta silloin tulija huomaa, että rehtori oli ennättänyt ennen häntä.
Sitten Kihlman jatkaa: "Minä näen, Z., että sinulla on hyvä sydän
(kun näet tahtoi pelastaa tovereitaan). Mene heti takaisin
kouluun!" --]

Toinenkin muutos Kihlmanin elämässä tapahtui tänä vuonna: hän menetti
vanhan äitinsä. Miten luonnollinen tuo tapaus itsessään olikin, voi
kuitenkin ymmärtää, että se syvästi koski häneen -- niin läheinen ja
luottamuksellinen oli äidin ja pojan väli ollut, ja niin tottunut oli
jälkimmäinen elämään äidinrakkauden olemassaolon tietoisuudessa.

Viimeinen lahja kotoa saapui Kihlmanille uudenvuoden-aattona --
5 paria sukkia. "Se oli lahja, jota osaan pitää arvossa, se oli
äidinlahja. Kiitos, hyvä Äiti! Minä oikein rakastan hyviä sukkia."

Samassa kirjeessä (11/1 1870) Kihlman lausuu: "Uusi vuosi on alkanut.
Eläköön Äiti terveenä ja onnellisena tämänkin vuoden minun ja
omaisteni iloksi. Rauhallinen vanhuus on kaunis auringonlasku kauniin
päivän jälkeen. Vanhuus ei ole eikä sen tule olla elävä kuolema.
Vanhuus on elämän ylänkö (högland), jäinen laki, mutta kukkia ja
eloa alla. Ulkonainen muuttuu, ruumis heikkenee ja huononee, mutta
ulkonainen ei ole kaikki, majaa enemmän on henki, joka asuu majassa.
Henki ei vanhene, sillä se ei kuole. Hengen elämä voi virkistyä
tomuelämän huvetessa. Sen vuoksi voivat vanhuksen vuodet tulla elämän
ihanimmiksi. Saakoon Äiti nauttia tästä ihanuudesta! Ja saakoon Äiti
tehdä sitä kauan!"

Kirjeenvaihtoa jatkuu vielä kevääseen saakka, ja aiheena oli
varsinkin vaikeanlainen tauti, joka oli kohdannut pikku Lorenzoa.
Toukokuun keskivaiheilla tuli kumminkin tieto, että vanha rouva
oli vaarallisesti sairastunut keuhkokuumeeseen. Kihlman olisi
mielellään heti lähtenyt Kruununkylään, mutta hänen oli ylen
vaikea päästä irti koulusta y.m. tehtävistään. "Äiti ei saa vielä
mennä pois", kirjoittaa hän 20/5, "ei ainakaan ennenkuin olemme
jälleen nähneet toisemme. Jumala vahvistakoon Äidin ruumista ja
sielua. Kuolema on katkera! Mutta Jumala on sama kuolemassa kuin
elämässä, iankaikkisuudessa kuin ajassa. Hän tietää mitä olemme,
eikä auta ollenkaan teeskennellä kaikkitietävän edessä. Langetkaamme
hänen käsiinsä. Hän on isämme ja Jumalamme. Hänen haltuunsa jätän
Sinut, rakastettu, sydämestä rakastettu Äitini. Kiitos kaikesta
rakkaudestasi minua kohtaan! Päätän sydämellisesti toivoen pian
saavani syleillä Sinua Kruununkylässä. Äidin sureva poika." Samana
päivänä tullut sähkösanoma antoi vähän toivoa, ja Kihlman päätti
lykätä matkansa kesäkuun ensi päiviin tehden työtä yöt ja päivät
voittaakseen esteet.

Helluntaipäivänä (5/6) klo 4 i.p. Kihlman lähti yksin matkalle
(Hanna oli lähtenyt jo ennen, niin että hän juuri isän lähtöpäivänä
tuli Kruununkylään) ja rientäen eteenpäin hetkeäkään levähtämättä
hän saapui perille tiistaina klo 2 p:llä, siis 46 tunnin päästä
-- mutta sittenkin liian myöhään. Äiti oli kuollut saman päivän
aamuna klo 3. Edellisenä iltana hän oli kestänyt viimeisen palavan
rukoustaistelunsa, joka oli päättynyt huudahdukseen: "Olen saanut
armon, olen saanut autuuden Jeesuksen Kristuksen tähden." Päivä
päivältä, hetki hetkeltä hän oli odottanut poikaansa, hänellä olisi
ollut niin paljon sanottavaa hänelle. Ja kun poika ei tullut, ei
hän sittenkään epäillyt, vaan lausui: "Kyllä hän tulee!" Mutta niin
oli sallittu, että äiti ja poika eivät enää tapaisi toisiansa tässä
elämässä.

Tämä oli katkera pettymys Kihlmanille. "Kaksi vuotta sitten olin
viimeksi täällä", kirjoittaa hän V. Schaumanille (8/6). "Näinä
kahtena vuotena olen elänyt ja kokenut paljon. Olen kärsinyt
paljon ja olin toivonut saavani vielä kerran kertoa äidille, mitä
olen kärsinyt ja toimittanut. Mutta sitä en saanut. Ja hän, jonka
elämänlohtu minä olin, hän ei saanut sitä lohdutusta, että olisi
nähnyt minut kuolinvuoteensa ääressä. Tämä on niin katkeraa, niin
katkeraa! Mutta mitä tehdä? Mitä muuta kuin tyhjentää tämäkin katkera
malja, yksi niistä monista, joilla elämän pöytä on varustettu."

Kotiin, vaimolleen ja pojilleen Kihlman (9/6) kirjoitti pitkän
tyynemmän kirjeen, jossa hän seikkaperäisesti kuvasi tulonsa, äidin
viimeiset hetket läsnäolleiden antamien tietojen mukaan, äidin
luonteenlaadun, joka viimeiseen asti oli pysynyt muuttumattomana,
sekä kertoo hautajaisten valmistuksista y.m. Otamme vain seuraavat
rivit kirjeen lopusta. "Teidän tulee pyhittää Isoäidille vakava
hetki, surun ja rukouksen hetki, ja minä tiedän, että teette sen;
mutta sitten ei Teidän pidä surra. Mummo ei pitäisi siitä, että
olisimme alla päin. Olkaamme iloisia murheessakin, mutta älkäämme
_koskaan_ unohtako kelpo Isoäitiämme. Ei ole kaikilla ollut niin
kelpo isoäitiä. Ja meidän on häntä paljosta kiittäminen, enemmästä
kuin ehkä ymmärrämmekään. Sentähden häpeä meille, jos unohtaisimme
sellaisen mummon!"

Pari päivää ennen hautajaisia tapahtui Kihlmanille ja Hannalle
outo, sydämen sisimpään liikuttava jälleennäkeminen. Oli annettu
määräys, että hauta oli kaivettava Angelika vainajan haudan
viereen, ja kun arvattiin, että se oli valmis, lähtivät isä ja
tytär yhdessä kirkkomaalle. Tultuaan uudelle haudalle, jonka
sivussa Angelikan ruumisarkku oli tullut näkyviin, huomasivat
he, mitä haudankaivajatkin valittivat, että haudan pohjalla oli
vettä. Tuntui mahdottomalta, että isoäiti laskettaisiin sellaiseen
hautaan, ja miten tuumittiin, tultiin siihen päätökseen, että
hauta oli kaivettava toiselle puolen kirkkoa, ja että sinne olisi
myöskin Angelika muutettava. Ensi työkseen miehet nostivat 18 vuotta
haudassaan maanneen vainajan arkkuineen maan pinnalle, mikä hyvin
kävi päinsä, sillä arkku oli aivan eheä. Silloin heräsi isässä
ja tyttäressä sama ajatus, eikö laatuaan ainoata hetkeä ollut
käytettävä niin, että puoliso vielä kerran saisi nähdä hellästi
rakastamansa vaimon ja lapsi haikeasti kaipaamansa äidin maallisen
hahmon? Edellinen käski miehiä avaamaan arkun. Mitä toinen tai
toinen oli kuvitellut saavansa nähdä, sitä emme tiedä, mutta
iloinen oli heidän yllätyksensä, kun arkussa lepääjä esiintyi aivan
muuttumattomana; ikäänkuin marmoriin veistettyinä olivat kasvojen
piirteet entisellään, tunnettavissa. Kumpikin vei muassaan elämään
unohtumattoman muiston tästä näystä.

Hautajaiset olivat seuraavana pyhänä (12/6) i.p:llä. Kihlman piti
silloin sen muistopuheen, josta jo ennen olemme ottaneet vainajan
luonteenkuvauksen (I) ja sotarovasti Cajanus toimitti siunauksen.

Tärkeät toimet saivat Kihlmanin 14 p:nä lähtemään paluumatkalle.
Hän kävi Ilmajoella huutokaupassa, missä Wasastjernan omistama
Östermyran tehdas tiluksineen myytiin [Östermyra joutui ensin
Yhdyspankin haltuun ja sittemmin Gust. Wasastjernan pojalle,
joten vanhan tehtaanisännän ei tarvinnut muuttaa sukutilaltaan.
Sittemmin on se kuitenkin joutunut vieraisiin käsiin.], oli
Tampereella yhtiökokouksessa 21 p:nä ja otti sittemmin Helsingissä
osaa Yhdyspankin tarkastukseen. Perhe oli jo ennen muuttanut
kesäasuntoonsa, joka tällä kertaa oli vuokrattu Järvenpään kartanosta
Tuusulan järven rannalta, ja siellä kävi isä omaisiaan tapaamassa.
Mutta pitempään lepoon hänellä ei ollut aikaa. Kihlmanin täytyi
näet uudestaan matkustaa Kruununkylään, minne saapui 13 p. heinäk.,
toimittamaan perunkirjoitusta y.m. asioita (Hilma sisar jäi Mathilda
Grönvallin kanssa vastaiseksi asumaan Sofielundiin). Kaikenlaiset
puuhat sekä käynti Pietarsaaressa ja Vaasassa veivät aikaa, niin
että lähtö viimemainitusta paikasta tapahtui vasta 10 p:nä elok.
Aamulla ennen lähtöä tuli sähkösanoma, että Järvenpään kartano
rakennuksineen, ja siten myöskin perheen kesäasunto, oli palanut
edellisenä päivänä. Kuitenkaan ei sen ohella muuta onnettomuutta
ollut sattunut, kuin että vähempi osa kaupungista mukana tuotua
tavaraa oli tuhoutunut. Odottaessaan isää asettui perhe asumaan
erääseen talonpoikaiseen tupaan lähelle asemaa, ja siinä vietti
Kihlmankin kesäloman viimeisen ajan. "On kyllä hyvin epämukavaa",
kirjoittaa hän V. Schaumanille (19/8), "mutta senvuoksihan juuri
muutetaankin maalle -- kaupungissahan on mukavaa."



II.

REHTORI, LIIKE- JA VALTIOPÄIVÄMIES 1870-1876.


Normaalikoulun olot olivat Kihlmanin tullessa rehtoriksi kaikkea
muuta kuin normaalisia, mallikelpoisia. Jo ensimmäisessä
vuosikertomuksessaan hän huomauttaa tärkeimmistä puutteista,
nimittäin 1) että normaalikoulun opettajat oli jätetty osattomiksi,
kun (16/4 1869) säädettiin, että alkeisopistojen opettajilla oli
oikeus palkankoroitukseen 10 vuoden nuhteettomasta palveluksesta,
mistä johtui, että parhaimmat opettajakyvyt mieluummin hakivat
virkoja muissa kouluissa; 2) että normaalikoulussa oli ainoastaan 6
vakinaista ja noin 25 tuntiopettajaa, joilla jälkimmäisillä ei ollut
oikeutta eläkkeeseen taikka muuhun avustukseen, jos sairastuivat ja
kuolivat; ja 3) ettei koululla ollut tarkoituksenmukaista omaa taloa,
vaan täytyi sen miten kuten tulla toimeen vuokratuissa huoneissa.
Näitä epäkohtia oli uusi rehtori milloin vakavin, milloin ivallisin
sanoin yhä uudestaan saattava viranomaisten mieleen, kunnes ne
korjattiin. Että parannus kerran tulisi, sitä ei hän epäillyt.
"Herrojen tuntiopettajien", sanoo hän erittäin näille, "oli vain
huolehdittava siitä, että he elivät, kun muutos tapahtui (!)"

Syyslukukauden alussa 1870 Kihlman sai rehtorina ensi kerran kokea,
miten työlästä oli hankkia tarpeellinen määrä tuntiopettajia ja
aikaansaada lukujärjestys, joka tyydyttäisi näitä kaikkia, joista
useimmilla oli tunteja muissakin kouluissa. Tehtävä oli tällä kertaa
tavallista vaikeampi, syystä että yliopettaja Lindeqvistillä oli
virkavapaus (kirjoittaakseen latinan oppikirjaa) ja että kaksi
muutakin kielenopettajaa oli poistunut. Ei ole ihme, että Kihlman
yksityisesti arvostelee olosuhteita vielä ankarammin kuin mainitussa
vuosikertomuksessa (Lindeqvistille 8/9): "On oikea vitsaus tämä
tuntiopettaja-järjestelmä nykyisessä laajuudessaan. On luokkia,
joilla on 4 läksyä aamupäiväksi. Mikä luonnottomuus (abnormité)! Ja
mikä on seuraus? Jos tulokset ovat huonoja, niin syytetään koulua,
saksalaisuutta (tyskeri) ja opettajia. Mutta varovasti ei olla
aavistavinaankaan oikeata syytä. Anna anteeksi, että vaivaan Sinua
purkauksillani; mutta suu puhuu mitä sydän on täynnä. Ja sydämeni on
näinä päivinä ollut kuohuksissaan siitä, että koulultamme puuttuu
tarpeellinen määrä vakinaisia opettajia." --

Lukuvuosi meni sitten menoansa ilman suurempaa häiriötä, vaikka
johtaja tavan takaa saikin "neulanpistoja", jotka aikaa myöten
tekivät hänet "ärtyiseksi" (retlig). Niin sanoo Kihlman itse
muutamassa kirjeessä, lähemmin selittämättä mitä hän tarkoitti.
Saattaa kuitenkin arvata, että neulanpistot olivat taholta tai
toiselta tulleita ymmärtämättömiä muistutuksia ja moitteita
koulua vastaan. Siitä huolimatta hän oli rehtorintoimessaan
niinkuin kaikissa muissakin toimissaan ylen tarkka ja tunnollinen.
Todistukseksi otamme seuraavat rivit kirjeestä A. A. Levónille (12/12
1870), joka oli pyytänyt pojalleen lupaa lähteä kotiin (Vaasaan)
joku päivä ennen lukukauden loppua: "Minun on hyvin vaikea antaa
poikien matkustaa pois, ennenkuin lukeminen on päättynyt. Jos annan
lupaa _yhdelle_, tulee _kymmenkunta_ toista pyytämään. Jos annan
lupaa kymmenelle, ovat luokat vähentyneet, ja jäljelläolevat pojat
arvelevat, ettei heidän tarvitse vaivata itseään enemmän kuin
toistenkaan, jotka ovat poissa. Koko koulu joutuu hajaannustilaan.
Työtä tehdään vain näön vuoksi. Jollen taas anna lupaa kymmenille,
pidetään minua puolueellisena, syystä että olen antanut muutamille.
Periaatteeni on senvuoksi olla antamatta lupaa kellekään, jollei
erittäin tärkeitä syitä esitetä. Uskollisena periaatteelleni kielsin
luvan Henrik Wredeltä, kun hän kävi pyytämässä. Mutta kun ylioppilas
(Wrede) vielä tuli ja sanoi, että isä, kuvernööri, oli matkustanut
heitä vastaan Lapualle, ja että veljesten oli lähdettävä 15 p:nä,
en katsonut voivani enää kieltää, vaikka olenkin pahoillani, että
minua melkein pakotetaan toimimaan periaatteitani vastaan. Ymmärrän
hyvin, että poikien joululoma on liian lyhyt, sekä myöskin, ettei
vahinko ole suuri, jos he menettävätkin jonkun päivän lukukauden
lopulla. Heidän tähtensä voisin ja tahtoisinkin antaa lupaa; mutta
koulun järjestys kärsii eri vapautuksista, ja tätä järjestystä
olen velvollinen ylläpitämään. Olen sen vuoksi vastannut kieltäen
kaikille paitsi Wredelle. Olkoon hän nyt vapaaherra, koska hän on
sitä ja hänen isänsä niin tahtoo. Sinun pojallasi siis ei ole lupaa
matkustaa." --

Neulanpistojen aiheuttajia oli normaalikoulun suomalainen osastokin,
joka toisten mielestä oli parempi kuin ruotsalainen, muka siitä
syystä -- että johtajat ja opettajat enemmän suosivat sitä [_E. G.
Palmén_, m.p. s. 564 (Kothenin lausunto).], ja toisten mielestä taas
kärsi siitä -- että johtajalla ja opettajilla ei ollut aikaa suoda
sille samaa huolta kuin toisille [_E. G. Palmén_, m.p, s. 579 (J. Ph.
Palménin lausunto).]. Arvostelut olivat aivan vastakkaisia, mutta
kumminkin yhtäpitäviä rehtoria syytettäessä. Muutoin kouluylihallitus
ja senaatti kevätpuolella 1871, kun Kihlman oli tehnyt esityksen
5:nnen luokan toimeenpanemisesta, katsoivat hyväksi määrätä, että
osasto saisi käsittää ainoastaan 4 luokkaa, niin että sitä ylöspäin
jatkettaessa alhaalta päin typistettäisiin. Silloin suomalaisen
koulun ystävät, niinkuin tiedetään, päättivät perustaa yksityisen
ensimmäisen luokan, josta sittemmin kehittyi suomalainen alkeisopisto
-- nykyinen suomalainen normaalilyseo. Samaan aikaan tiesi Kihlman
myöskin kertoa Lindeqvistille (11/3 1871), että Kothen olisi tahtonut
heti muuttaa koko osaston Hämeenlinnaan; mutta olivat toiset
vastustaneet "silmänräpäyksellistä muuttoa". Kihlman puolestaan
arveli: "Luulen Kothenin ajavan läpi mitä tahansa, niin kauan kuin
hän on paikallaan. Viranomaiset eivät pääse hänestä vähemmällä
kuin taipumalla hänen tahtonsa mukaan. Kothenin tapaisen miehen
täytyy joko hallita tai kaatua!" -- Vaikka ehdotus suomalaisen
normaalikoulun muuttamisesta Hämeenlinnaan ainoastaan yksityistä
tietä oli tullut tunnetuksi, otti kasvatustieteellinen yhdistys 4
p:nä huhtik. 1871 käsitelläkseen kysymystä: "Millä paikkakunnalla
voi suomalainen normaalikoulu parhaimmalla menestyksellä harrastaa
tarkoitustansa?" Kihlman oli (arvatenkin siitä syystä, että Cleve
piti itseään jäävinä) puheenjohtajana kokouksessa, johon oli
saapunut tavattoman paljon osanottajia. Varsinaista keskustelua ei
kuitenkaan syntynyt, sillä kaikki olivat yksimielisiä siitä, että
normaalikoulun oikea paikka oli Helsinki, missä pedagogian professori
toimi ja missä opettajakokelaat voivat edistyä tieteessään. Sen
maltillisen muodon alla, mihin läsnäolijat pukivat ajatuksensa, että
muuttoehdotus mainituista ja muistakin syistä oli hylättävä, piili
syvää katkeruutta. Kihlmanin loppusanoista otamme tähän viimeiset:
"Ottaa ollenkaan puheeksi normaalikoulun muuttaminen paikkakunnalta,
missä pedagogiikan edustaja toimii, se on samaa kuin selittää
sellainen edustaja tarpeettomaksi. Tosin voidaan sanoa kaikenlaista;
voidaanhan sanoa, että pedagogiikka ei ole mikään tiede. Mutta kun
samalla puhutaan oftalmologian ja syfiliksen professoreista, niin
on sentään vaikea asettaa kyseeseen ihmisen henkisen, kehityksen
tietämisen tieteellistä oikeutusta." -- Tästä huomaa miten Kihlmania
ei katkeroittanut yksistään suomalaisen normaalikoulun asia, vaan
yleensä se häikäilemätön omakylläisyys ja mielivalta, jonka alaiseksi
koululaitos oli joutunut.

Eräässä kirjeessä K. Ervastille, joka Kihlmanin kehoituksesta
1869-70 oli ollut tuntiopettajana uskonnossa suomalaisella
osastolla, mutta nyt oli uskonnon lehtorina Oulussa, on Kihlman
seuraavin sanoin kuvannut parooni von Kothenia. "Vai niin,
onko kouluylihallitus niin epäsuosiossa Teillä, että luullaan
sen pystyvän mihin mielettömyyteen ja laittomuuteen tahansa!
En oudoksu sitä. Päällikkö, joka ei ainoastaan ole tietämätön
kaikesta, mikä opetusalaan kuuluu, vaan myöskin täydellisesti
ylenkatsoo pedagogiikkaa ja kaikkia sille alalle antautuneita,
pitäen heitä pölkkypäinä ja yömyssyinä, päällikkö, joka ilmaisee
kantansa kutsumalla kouluylihallituksen jäseniksi ei miehiä,
joilla on, vaan joilta (paitsi Bergrothilta) puuttuu pedagogisia
tietoja: päällikkö, joka oloja tuntematta kaduilla ja kujilla
pipeille ja papeille jaarittelee Suomen koulun rappiotilasta:
semmoinen päällikkö on ainakin tehnyt mitä mahdollista on itse
tullakseen yleisön epäsuosioon ja saattaakseen koko ylihallituksen
osalliseksi tästä kohtalostaan. Yleensä ei tiedetä paljon siitä,
mitä ylihallituksessa tapahtuu, mutta sen verran luulen toki
tietäväni, että siellä jo uskalletaan ajatella toisin kuin päällikkö.
Uuteen koululakiehdotukseen on liitetty vastalauseita vähemmistön,
s.o. päällikön ja Antellin puolelta. Tietääkseni ei vakinaista
opettajaa ole ilman tuomiota erotettu. Mutta täälläkin on niin,
että jos jotain perin mieletöntäkin kerrotaan ylihallituksesta,
niin arvellaan, että se kyllä on mahdollista. Luottamus on kokonaan
hävinnyt, ja syypäänä siihen on nykyinen päällikkö, joka, niin kauan
kuin hän pysyy paikallaan, on tekevä epäiltäviksi kaikki olot,
henkilöt ja asiat, joiden kanssa hän on tekemisissä. Kumminkin
toivotaan, että hänen aikansa on lyhyt." -- Kerrottuaan sitten
Nordqvistin kissannaukujaisista (15 p:nä huhtik. 1871) [Nordqvistin
kissannaukujaisista ks. _Eliel Aspelin-Haapkylä_, Muoto- ja
muistikuvia I s. 117 ss.], ja Kothenin menettelystä sijaiskanslerina,
hän kun, sen sijaan että olisi koettanut välittää, oli uhannut
yliopistoa sulkemisella y.m., kirjoittaja palaa vielä uuteen
kouluasetusehdotukseen, joka parast'aikaa oli senaatin käsiteltävänä,
ja lausuu viimein: "Asema on sangen surullinen: tiedetään, että
muutoksia valmistetaan, ja tiedetään että asia on ei-ammattimiesten
käsissä. -- Sen jälkeen kuin Kothen tuli, on Cleveltä vain kerran
kysytty neuvoa, nimittäin kun räätäli oli epävarma ylitarkastajan
univormusta. Mutta ei hän silloinkaan tiennyt vastata (!)"

Ohimennen on mainittava, että normaalikoulunkin oppilaita oli
huomattu ottaneen osaa Nordqvistin kissannaukujaisiin. Huhu tulevasta
mielenosoituksesta oli houkutellut koulunuorisoakin Nordqvistin
asunnon edustalle, eikä ole ihme, että pojat huusivat muiden mukana.
Kun Kihlman kehoitti syyllisiä ilmoittautumaan, he noudattivat
kehoitusta. Vaikkei luultavaa ole, että rehtori piti asiaa suurena
rikoksena, ei hän voinut jättää epäjärjestystä rankaisemattakaan,
vaan tuomitsi erään, silloin toverien kesken johtavassa asemassa
olevan oppilaan kuudeksi tunniksi karsseriin. Saatettuaan tuomitun
vankilaan istui rehtori siellä puolen rangaistusaikaa hänen kanssaan
keskustellen konventista y.m. Mennessään hän toivoi, että jäävä
tulisi hyvin toimeen loppuajankin. Näin on asianomainen itse
kertonut lisäten, että toverien kesken luultiin kouluylihallituksen
(Kothenin) pakottaneen rehtorin langettamaan tuomion [Epäilemättä
oppilaiden olettamus oli perätön, sillä tuskin olisi Kihlmania voitu
pakottaa langettamaan tuomiota, joka soti hänen oikeudentuntoansa
vastaan. "Kyllä minä olen kumaraharteinen", oli hän kerran lausunut
kotona erään kiistan johdosta kouluylihallituksen kanssa, "mutta
en minä taivuta selkääni kouluylihallituksen edessä!"]. Ennestään
tiedämme, että Kihlman ei ollut erittäin halukas rehtorintoimeen,
jota hän puolitoista vuotta hoiti v.t:nä. Kun uusi rehtorinvaali
kevätlukukauden lopulla 1871 oli tapahtuva, hän omasta ja perheensä
puolesta ilmoittikin tovereilleen, että hän mielellään luopuisi
siitä. Mutta siitä huolimatta hänet valittiin vakinaiseksi.

       *       *       *       *       *

Kun palaamme Kihlmanin yksityiseen elämään, emme voi olla
muistuttamatta hänen osanotostaan sanomalehdistön 100-vuotisjuhlaan
16/1 1871 -- se on laatuaan hyvä esimerkki hänen halustaan aina olla
mukana henkisesti ja kansallisesti merkittävissä tilaisuuksissa.
Siellä hän myöskin jälki-istunnossa (Nachspiel) piti humoristisen
puheen lyhyestä sensoritoiminnastaan T. T. Renvallin sijaisena
Turussa sodanaikana 1854. Åbo Underrättelserissä oli ollut väärä
uutinen, että englantilaiset olivat hävittäneet Tammisaaren
kaupungin. Seuraavassa numerossa uutinen peruutettiin, mutta
kuvernööri, joka siihen aikaan ensiksi sensuroi lehden, pyyhki
peruutuksen. Kihlman puolestaan hyväksyi esimiehensä toimenpiteen,
sillä tietysti täytyi kuvernöörin paremmin tietää, miten asian
laita oli. Tammisaari oli siis hävitetty, ja Kihlman ehdotti maljan
kaupungin muistoksi! [Juhlan seikkaperäinen kuvaus ja myöskin
Kihlmanin puhe sanasta sanaan, ks. Muoto- ja muistikuvia I, siv.
90 ss.]

Alkupuolen kesää viipyi perhe Helsingissä. Syynä siihen oli, että
rouva Kihlman 15 p:nä kesäk. synnytti pojan -- viimeisen sarjassa
-- jolle annettiin nimi Lennart Sigurd. Sittemmin muutettiin Espoon
saaristosta Moisansin rusthollista vuokrattuun kesäasuntoon, joka
oli noin 2 tunnin laivamatkan päässä Helsingistä, ja asui yliopiston
kirjastonhoitaja toht. K. Collan perheineen samassa talossa pihan
toisella puolella. Kauan ei kuitenkaan täällä oltu yhdessä. Hanna
lähti heinäkuulla Keuruulle ja sieltä elokuulla Jyväskylään,
hospitantiksi kansakouluseminaariin, ja isä teki matkan Pohjanmaalle.
Hän kävi tapansa mukaan Vaasassa, Pietarsaaressa ja Kruununkylässä,
missä nyt Mathilda Grönvall hoiti hänen asioitaan, vähitellen perien
takaisin vanhan rovastinrouvavainajan lainaamat rahat. -- Kuinka
Kihlman tässä kohden menetteli, näkee eräästä kirjeestä pastori
Fredrik Hedbergille Pirttikylässä (20/5 1871), joka oli ollut
välittäjänä muutamassa velkomisasiassa: "Olen iloinen että sain
vahvistusta käsitykselleni, miten pitää kohdella velallisia. Menneinä
nälkävuosina kiirehti moni perimään saatavansa oikeuden kautta. Siten
joutuivat velalliset perikatoon, ja velkojat vahingoittivat itseänsä
usein menettämällä ei ainoastaan koron, vaan osan pääomastakin.
Minun mielipiteeni mukaan oli paras kärsivällisesti odottaa; siitä
oli hyötyä velkojalle samalla kuin velallista säästettiin." --
Paluumatkalla Kihlman vilustui ja Tampereelle saavuttuaan täytyi
hänen kutsua lääkäri luokseen. Tämä pakotti hänet hoitamaan itseään
viikon päivät, ennenkuin jatkoi matkaa Helsinkiin. Siten alulla ollut
keuhkotulehdus peräytettiin.

Pietarsaaressa olivat Kihlman ja Schauman selvittäneet yhteiset
asiansa, "jotka osoittivat sen onnellisen tuloksen", kirjoittaa
edellinen vaimolleen, "että luumyllyt olivat antaneet takaisin kaikki
niihin pannut rahat. Itse laitokset olimme siis saaneet lahjaksi.
Jos kaikki liikkeet menestyisivät niin onnellisesti, niin kyllä
pian pääsisi riippumattomaksi. Älä kuitenkaan puhu kenellekään
tästä liikkeestä. Kaikki liikeasiat vaativat vaiteliaisuutta." --
Tampereelta Kihlman kirjoitti V. Schaumanille kirjeen (5/8 1871),
josta otamme seuraavat rivit, jotka, vaikkei kirje ollutkaan
viimeinen, kirjoittajan tietämättä tulivat olemaan viimeinen, lämmin
hyvästijättö ystävälle: "Vihdoin, veljeni, sydämellinen kiitos
viimeisestä yhdessäolosta. Olen elämässäni kokenut niin paljon
huonoa, että oikein nautin, kun kerran tapaan jotain vastakkaista.
Sinä olet antanut minun kokea miehuullista, älykästä ja rehellistä
(manlig, klok och redbar) liiketoimintaa sekä vanhaa ystävyyttä, joka
ei ruostu. Tästä kaikesta kiitän ja siunaan Sinua. Jumala siunatkoon
Sinua ja omaisiasi!" -- Apteekkari Viktor Leonard Schauman kuoli
halvaukseen matkalla ollessaan Vaasassa 3 p:nä helmik. 1872, ei vielä
täyteen 50 vuotta vanhana. Saatuaan sähkösanoman, kirjoittaa Kihlman
(4/2) Ph. U. Strengbergille Pietarsaareen: "(Eilisestä) en ole voinut
muuta ajatella. Voi, mitä olemmekaan menettäneet tässä taitavassa,
ahkerassa, toimeliaassa, uskollisessa ja jalosti ajattelevassa
miehessä! Kuinka pitkä aika onkaan kuluva, ennenkuin hänen paikkansa
yhteiskunnassamme on täytetty, jos se koskaan täytetään! -- -- Minä
olen kärsinyt korvaamattoman tappion. Ja se merkitsee paljon." --
Vainajan vanhimmalle pojalle Waldemar Schaumanille Kihlman kirjoitti
yhtä sydämellisesti, luvaten avustaa perhettä kaikessa kykynsä mukaan.

       *       *       *       *       *

Syyskausi 1871 alkoi kamalan vieraan, koleran, merkeissä, mutta
Kihlman, joka kirjeessä Hannalleen sanoo tavallisesti tunteneensa
pahoinvointia jo kuullessaan puhuttavan tästä taudista, oli
"henkisesti ja ruumiillisesti tyynenä" peloton. Hän, samoin kuin
perhe, pysyikin terveenä. _Jos_ jotain huolestuttavaa tapahtuisi,
antaisi hän heti tiedon siitä -- se oli ja oli aina ollut hänen
periaatteensa. Milloin hän ei kirjoittanut, tuli läheisten tietää,
että kaikki oli hyvin. Huomattavin henkilö, jonka elämänlangan kolera
täällä katkaisi, oli juur'ikään mainittu Savolaisten laulun ja
Vaasan marssin säveltäjä K. Collan. Hän kuoli 12 p:nä syysk. Vasta
tänä kesänä oli Kihlman Espoossa tutustunut Collaniin, joka oli
vain 3 vuotta nuorempi. Hyvä suhde oli rakentunut heidän ja heidän
perheidensä välille, joten uuden ystävän äkkinäinen poismeno herätti
haikeaa kaipausta Kihlmanin kodissa. --

Mihin määrään Kihlmanin mielentyyneys ulottui, sitä emme kuitenkaan
näe hänen kirjeistään, mutta aikalaiset tietävät kertoa, että kaksi
henkilöä kuoli koleraan itse siinä talossa, mistä kouluhuoneisto
oli vuokrattu. Rehtori ei kuitenkaan tehnyt melua sen johdosta. Hän
näet ajatteli, että jos hän tekee asiasta virallisen ilmoituksen,
suljetaan koulu joksikin ajaksi, ja silloin oppilaat vapaina
ollessaan olisivat vain suuremmassa vaarassa sairastua. Parempi
oli hänestä antaa asiain mennä tavallista menoaan, ja kaikki
kävikin onnellisesti. Nykyjään ei tätä kuitenkaan suvaittaisi,
eikä se olisi mahdollistakaan -- siinä määrässä on terveydenhoito
edistynyt. Mutta muistettava on, että bakteerien tuntemiseen
perustuva tautien tartuntaoppi oli silloin vielä keksimättä. Yleensä
tiedetään Kihlmanin myöhemminkin pitäneen koulutöiden keskeyttämistä
taudintartunnan pelosta joutavana, melkeinpä moitittavana
toimenpiteenä.

Myöhemmin (19/10) Kihlman kirjoittaa tyttärelleen: "Kellokoneisto
on vedetty ja täydessä käynnissä. Koulussa olen säännöllisesti k:lo
IX-I a.p. ja k:lo IV-VI i.p. Usein on k:lo VI:en jälkeenkin paljon
tehtävää, niin että viivyn siellä VII:ään ja VIII:aan. Yleensä ei
koulu tänä lukukautena ole tuottanut paljon ylimääräisiä huolia.
Poikkeukset järjestyksestä ovat olleet harvoja ja vähäpätöisiä;
pääasia on saada järjestys toimeen, jos sitten hartaasti valvoo
järjestystä, niin tulevat poikkeukset siitä poikkeuksiksi -- huomaa!
jos koululla vain on kelvollisia opettajia. Minun kokemukseni
mukaan vaatii siis koulu: 1:ksi vilpitöntä harrastusta (intresse)
ja 2:ksi aikaa. Jos koulu saa tämän osakseen, ovat tulokset hyviä
ja tyydyttäviä. -- Liikeasiat (tarkoitan pellavakehräämöä) eivät
myöskään ole tuottaneet huolia. Tehtaan työ käy hyvin, kurssi on
oivallinen, rahoja riittävästi juokseviin menoihin. Tavaton on sen
vuoksi erotus entiseen verraten, jolloin aina oltiin rahanpuutteessa.
Nyt tämä liike kärsii oikeastaan vain siitä, että menekki ei ole
niin suuri kuin sen tulisi olla, ja että tuotanto sen johdosta on
supistettu. Seuraus siitä on, että ihmisikä kuluu, ennenkuin velat
saadaan maksetuksi. Tämä on korjattava, ja sitä johtokunta nykyjään
harrastaa."

       *       *       *       *       *

Lokakuun 26 p:nä oli keisari allekirjoittanut kutsumuksen Suomen
säädyille kokoontua valtiopäiville 1 p:nä helmik. 1872, ja uuden
valtiopäiväjärjestyksen mukaan oli maan koulunopettajilla ensi
kerran oikeus valita edustajia pappissäätyyn. Helsingin etevimmän
koulun rehtorina Kihlman kutsui kaupungin vakinaiset koulunopettajat
kokoukseen neuvottelemaan m.m. valtiopäivämiesehdokkaista. Kirjeessä
rehtori A. G. J. Hallsténille Vaasassa hän seuraavana päivänä (21/11)
kertoo kokouksen tuloksista: Yksimielisiä oli oltu siitä, että
ennen muita Cleve oli valittava. Oli kyllä odotettu, että yliopisto
valitsisi hänet, "koska hän oli ollut sieluna vastarinnassa nykyistä
yliopiston (s.o. Kothenin) hallitusta vastaan, jota hallitusta
yleisesti oli moitittu, mutta sen sijaan oli valittu (paitsi prof.
C. G. Ehrströmiä) Lindelöf, joka (rehtorina) oli antanut käyttää
itseään saman hallituksen välikappaleena." Cleve oli siis koulun
parhaana, itseoikeutettuna edustajana valittava koulunopettajain
puolelta. Olla valitsematta Cleveä olisi asettua kouluylihallituksen
puolelle, menetellä samoin kuin se, syrjäyttää pedagogisen
tieteen edustaja. Syystä että luultiin Cleven saavan yleisintä
kannatusta Kuopion hiippakunnassa, oli päätetty kirjoittaa asiasta
sikäläisiin koulukaupunkeihin. Porvoon hiippakunnan ehdokkaiksi oli
asetettu prof. Yrjö Koskinen ja Kihlman taikka lehtori Strömberg
(kokouksessa Porvoossa 28/8 1871 olivat hiippakunnan koulunopettajat
päättäneet valita 2 edustajaa, korkeimman laillisen määrän). Turun
hiippakunnassa oli "kuuleman mukaan" ehdokkaiksi ajateltu: Euréniä,
Hjeltiä, Hallsténia sekä kenties Reuteria ja Ranckenia.

Vaalien lopullinen tulos oli, että Turun hiippakunnasta valittiin
Hallsten, Porvoon Kihlman ja Yrjö Koskinen ja Kuopion Cleve.
Tähän voimme lisätä, että Kihlman aina, niinkauankuin hän oli
vaalikelpoinen, edusti Porvoon hiippakunnan koulunopettajia -- s.o.
kaikkiaan kahdeksassa säätykokouksessa.

Joulukuun 26 p:nä Kihlman kirjoittaa Levónille: "Hetki sitten sain
valtakirjan olla valtiopäivämies. Kaikissa täällä ollaan, sanoi
pukki kun pää leikattiin (!). [Sananlasku ruotsalaisessa kirjeessä
suomeksi kirjoitettu.] Siinä uutta puuhaa. Mistä saada ymmärrystä
vastata kaikkeen, sitä en käsitä. Vaikeaa on puhua ja toimia ilman
vakaumusta; puhua ja toimia toisten vakaumuksen mukaan on mieltäni
vastaan. Pääasiallisesti tullaan pyytämään veronlisäystä (niin
kerrotaan) eli määrärahoja (anslag). Jos niin on laita, olen jotenkin
selvillä kannastani. En myönnä penniäkään muuten kuin _ehdolla_,
nimittäin ehdolla, että sekä uusia että vanhoja määrärahoja käytetään
kansakunnan toivomusten mukaan. Jos kansan tulee maksaa, niin on
mielivalta lopetettava. Jos taasen mielivalta edelleenkin on jatkuva,
niin ei meidän ainakaan ole suoritettava palkintoa tullaksemme vielä
mielivaltaisemmin pidellyiksi. Kas siitä luullakseni ei tule mitään."
--

       *       *       *       *       *

Ennenkuin puhumme erittäin 1872 v:n valtiopäivistä lienee paikallaan
ääriviivoittaa Kihlmanin kuva valtiopäivämiehenä yleensä. Sellaisen
kuvan luominen on näet jo tässä mahdollinen, koska hän heti esiintyy
tavattoman valmiina tähän tehtävään, miten hänen käsityksensä
yksityisistä asioista saattoikin vuosien kuluessa kehittyä. Kirkon
ja koulun alalla hänen asiantuntemuksensa ja kokemuksensa olivat
mitä perusteellisinta laatua ja niin myöskin teollisuus- ja
pankkiliikkeen alalla. Näin oli hänellä jo ensi hetkestä suuremmat
edellytykset kuin useimmilla muilla säädyn jäsenillä käsittelemään
mitä erilaisimpia kysymyksiä. Mutta hän ei pysähtynyt siihen, vaan
ollen valtiopäivämiehenä yhtä tarkka ja tunnollinen ja ahkera kuin
ennen teologisissa, pedagogisissa ja liikeharrastuksissaan hän
johdonmukaisesti syventyi kaikkiin esille tuleviin asioihin, ja
seuraus siitä oli, että hänellä aikaa voittaen säädyssään tuskin
oli vertaansa monipuolisessa asiaintuntemuksessa. Pintapuolisempi
luonne kenties olisi käyttänyt tällaista etevämmyyttä loistaakseen
tiedoillaan. Kihlman sitä vastoin, vaikka puhuikin verraten usein,
rajoitti hitaanlaisesti esitellyt, mutta asialliset, ankarasti
loogilliset, muodollisesti virheettömät, toisinaan ivalla maustetut
lausuntonsa sellaisiin selityksiin ja huomautuksiin, jotka hänen
mielestään olivat ehdottomasti asiaan vaikuttavia -- pitää puheita
lehterillä olevaa yleisöä ja sanomalehtiä varten ei ollut hänen
luonteensa mukaista. Samassa asiassa hän esiintyi ainoastaan
kerran tai pari, ollen vastaamatta vastaväitteisiin, milloin asian
ratkaisu ei näyttänyt sitä vaativan taikka milloin keskustelu oli
heilahtamassa enemmän tai vähemmän yksityis- tai mieskohtaiselle
alalle. Tämä tapa ottaa osaa keskusteluun aiheutti, että Kihlmania
aina kuunneltiin suurella huomaavaisuudella ja kunnioituksella, ja
eräs maailman- ja elämänkatsomukseltaan hänestä kaukana oleva, mutta
kuitenkin arvossa pidetty säädynjäsen kuuluu kerran huudahtaneen:
"Merkillinen mies, tuo Kihlman, joka kerta kun hän säädyssä esiintyy,
on hänellä jotain erikoista, asiata valaisevaa sanottavana."
Itsestään on ymmärrettävää, että pappissäädyn enemmistö -- vaikka
hänen vaikutuksensa siihen erinomattain kirkollisissa asioissa
ei ollut suuri, sillä häntä pidettiin liian vapaamielisenä --
opittuaan hänet tuntemaan säännöllisesti valitsi hänet tärkeimpiin
luottamusasemiin. Siten Kihlman myöhemmillä valtiopäivillään toimi
valitsijamiesten puheenjohtajana, tärkeän valtiovaliokunnan ja
puhemiesneuvoston jäsenenä sekä valittiin pankkivaltuusmieheksi ja
pankintarkastajaksi y.m.

Kihlmanin suhteesta pappissäätyyn sopii ehkä tähän ottaa hänen oma
lausuntonsa kirjeestä (9/3 1873) A. J. Hornborgille, joka parastaikaa
toimitti tunnettua matrikkeliansa ja oli sitä varten pyytänyt
saada hänen elämäkertansa. Hornborg oli, ehkä vain leikillisesti,
olettanut, että Kihlman arvatenkin mieluimmin jäisi pois pappien
seurasta; mutta vastaus ei suinkaan ollut leikillinen: "Mutta mistä
olet saanut päähäsi, että mieluimmin olisin erilläni pappisseurasta?
Ei ole olemassa säätyä, jota minä niin korkeasti kunnioitan kuin
pappis- ja opettajasäätyä. On totta: minä en pidä ulkokullaisuudesta,
ja tekopyhyys (skenet af helighet) on se vaara, johon pappi helposti
voi langeta; mutta eihän ole pakko lakata olemasta ihminen, vaikka
onkin pappi, ja pappi, joka on ihminen, se on henkilö, jonka edessä
kumarran tomuun asti. Se on tosi-ihminen, sillä onhan tosi-ihminen
myöskin pappi -- eräässä merkityksessä."

Kihlman luettiin ja kuului suomalaiseen puolueeseen ja hän otti
aina osaa puolueen yksityisiin kokouksiin sekä valtiopäivien edellä
että niiden aikana. Kumminkaan hän ei ollut puoluemies tavallisessa
merkityksessä. Hän osasi näet tarkoin säilyttää itsenäisyytensä
puolueeseen nähden, niin että hän saattoi mitä tärkeimmissä asioissa
(esim. asevelvollisuuskysymyksessä) asettua omalle kannalleen ja
olla hairahtumatta puolue-elämässä niin tavallisiin mieskohtaisiin
"letkauksiin". Syynä Kihlmanin liittymiseen suomenmielisiin olikin
(samoin kuin prof. A. F. Granfeltin) ehkä enemmän järjen tai
oikeudentunnon kuin sydämen vaatimus. Huolimatta nuoruudenaikansa
hartaista ponnistuksista oppia suomea oli tämä kieli jäänyt hänelle
jotenkin vieraaksi: hän puhui ja kirjoitti ainoastaan ruotsia [Totta
kyllä olemme nähneet Kihlmanin kirjoittamia suomalaisia kirjeitä,
mutta ne ovat sangen virheellisiä. Suomalaista puhetta hän täysin
ymmärsi, niinkuin vakiopäiväkeskusteluista huomaa, ja poikkeuksetta
hän luki suomalaisen kirjankin, mutta tuntien vaillinaisen
kielentaitonsa hän ei mielellään suomea puhunut.]. Edelleen hän
herännäisyysaikanaan kyllä oli oppinut tuntemaan ja kunnioittamaan
vakava- ja syvämielistä suomalaista talonpoikaiskansaa, mutta tuskin
suuresti erehdymme, jos oletamme, että Pohjanmaan ruotsalainen
kansa sittenkin oli hänen sydäntään lähempänä, puhumatta siitä,
että hänen isoisänsä oli ollut ruotsinmaalainen. Näin ollen oli hän
niin sanoaksemme luonnostaan ruotsinmielinen. Mutta toiselta puolen
on huomioonotettava, että hänen vanhat ystävänsä, Essen, Ingman,
Yrjö Koskinen y.m., kuuluivat suomalaiseen puolueeseen, että hänen
maailmankatsomuksensa oli sama kuin heidän, ja että hän jo nuorena
oli oppinut kansallisessa liikkeessä näkemään Suomen tulevaisuuden.
Nämä viimemainitut seikat ovat laatuaan siksi määrääviä, että ne
aikana, jolloin suomenmieliset vielä yleisesti keskenään puhuivat
ruotsia, olisivat riittäneet kiinnittämään kenen muun tahansa
puolueeseen, mutta Kihlmanille ne eivät olleet ratkaisevia.
Hän on näet itse (normaalikoulun vuosikertomuksessa 1886) --
tehdessään selkoa "niistä periaatteista, jotka hän oli omaksunut"
kansallisuuskysymyksessä -- tunnustanut, että hän kristillisenä
kansalaisena oli katsonut velvollisuudekseen asettua suomenkielisen
kansan puolelle, koska se kärsi vääryyttä yhteiskunnan puolelta:
ensiksi siinä että sen täytyi opettaa lapsilleen toista kieltä, jos
tahtoi antaa heille korkeampaa sivistystä, toiseksi siinä että se
oli pakotettu oikeuden edessä taipumaan tuomittavaksi kielellä, jota
se ei ymmärtänyt. Kansalainen, päättää hän sitten, joka jokaisessa
yksityiskohdassa toimii oikeuden mukaan, ei ole puoluemies, vaikka
hän ehkä siltä näyttääkin.

Yhtä itsenäinen kuin suomalaisen puolueen jäsenenä oli Kihlman
muutoinkin. Jos tahtoo yhdellä sanalla ilmaista hänen käsitystapansa,
niin lienee kai oikeinta sanoa hänen yleensä olleen konservatiivinen
eli vanhoillinen, jopa toisinaan vahvastikin konservatiivinen.
Mutta erinäisissä kysymyksissä saattoi hän esiintyä ehdottomasti
vapaamielisenäkin. Näennäinen ristiriitaisuus johtui siitä, että
hän aina mietiskelevän, kriitillisen luontonsa mukaan pyrki täysin
itsenäiseen käsitykseen ja vakaumukseen kustakin esille tulleesta
asiasta, ja silloin saattoi käydä niin, että tulos ei vastannutkaan
sitä, mitä muut olivat odottaneet silmälläpitäen hänen yleistä
kantaansa. Mutta miten olikaan ja vaikka hän ei ensinkään väittänyt
löytäneensä kaikista parhainta ratkaisua, noudatti hän kuitenkin
ehdottomasti vakaumustaan, kunnes hän keksi jotain parempaa s.o.
jotain, jota hän vastaiseksi saattoi pitää parhaimpana vastauksena
kysymykseen, mikä kulloinkin kiinnitti hänen ajatuksiansa. Toisin
sanoen käsitellessään yhteiskunnallisia ja valtiollisia kysymyksiä
hän oli sama totuudenetsijä kuin uskonnon alalla -- mietinnän
askartelukenttä oli toinen, mutta ei harrastuksen päämäärä eikä
tunnollisuus vakaumuksen noudattamisessa.

Lopuksi muutamia pikkupiirteitä, jotka täydentävät kuvaa. Kihlman
istui aina paikallaan istuntosalissa jättämättä sanaakaan kuulematta
-- eikä hän siis kuulunut "tupakkavaliokuntaan", vaikka hän polttikin
tupakkaa. Hänellä oli aina edessään pieni, tavallisesti sinikantinen,
kapea kirjanen, johon hän ensin lyijykynällä, sitten aina musteella
kirjoitti kunkin puhujan nimen ja viittauksen lausunnon sisällykseen
-- joskus liittäen siihen arvostelevan sanankin -- ja tietysti
päätökset äänimäärineen. Valiokunnissa hän oli yhtä tarkka kuulija
ja muistiinpanija. Näin oli hänellä povitaskussaan pieni pöytäkirja
kaikesta, mitä oli kuullut ja nähnytkin valtiopäivillä, ja milloin
tarvittiin, saattoi hän ystävilleen antaa täsmälliset tiedot mistä
tahansa. Mutta pääasia oli kuitenkin se, että hän itse täten
verrattomalla tarkkaavaisuudella seurasi valtiopäivätyötä. -- Samoin
hän väsymättä luki kaikki esitykset ja mietinnöt, jopa niin tarkkaan,
että hän ei koskaan jättänyt tarkastamatta numeroita ja laskelmia,
missä semmoisia sattui olemaan. -- Näin tunnollisesti Kihlman
käsitti tehtävänsä valtiopäivämiehenä, ja kuitenkin hän huhtikuulla
1872 lausui eräässä kirjeessä tyttärelleen: "Kyllä valtiopäivillä
on paljon työtä, mutta miten paljon vähemmän voimia kysyvää
(ansträngande) se onkaan kuin koulutyö! Entistä enemmän olen oppinut
käsittämään, kuinka koulunopettajan työ on raskasta, jos sitä vertaa
muiden virkamiesten työhön!" --

Valtiopäivillä 1872 Kihlman esitti yhden ainoan anomusehdotuksen,
nimittäin oman talon hankkimisesta normaalikoululle, ja tuli se
hyväksytyksi. Pankki- sekä säädyn yksityisen valitusvaliokunnan
jäsenenä hän sai ensimmäisen kokemuksensa valiokuntatyössä.
Ensimmäinen kysymys, jonka käsittelyyn hän ratkaisevasti vaikutti,
tarkoitti yötyötä tehtaissa.

Rovasti J. Grönberg oli jättänyt säädylle anomusehdotuksen, missä
esitettiin toivomus, että yötyö tehtaissa terveydellisesti ja
siveellisesti vahingollisena kiellettäisiin, ja heti samassa
istunnossa, jossa se luettiin julki, Kihlman, vaikka tunnustikin
anomuksentekijän hyvän tarkoituksen, asettui ehdottomasti
vastustavalle kannalle. Tottunut kun itsekin oli yötyöhön, hän
ei pitänyt sitä työläisillekään epäterveellisenä eikä myöskään
siveellisesti vaarallisena, sillä tapahtuihan työ valoisissa
huoneissa tarkan valvonnan alla. Sitä paitsi antautuivat työläiset
siihen vapaaehtoisesti elättääkseen itseään ja perhettään. Ilman
yötyötä ei tehdasliike monestikaan kannattaisi, ja työläiset
kärsisivät puutetta, nälkää. -- Joskin Kihlman ehkä etupäässä
katseli asiaa tehtailijan kannalta, ei hänen esiintymisensä olisi
herättänyt suurempaa huomiota saatikka loukannut ketään, mutta
onnettomuudekseen hän tässä ensimmäisessä valtiopäiväpuheessaan --
maidensprech'issään -- käytti aseenaan _ivaa_. Niin hän esim. lausui:
"Yksilön vapaus määrätä itsestään, tämä pyhä (oikeus) on uhrattava.
Miksikä? Jotta kiusaus juoppouteen ja haureuteen vältettäisiin.
Tekemällä yötyötä joutuvat ihmiset kiusaukseen. Jos he nukkuisivat,
olisi kiusaus loitolla. Autuaat ovat ne, jotka nukkuvat! Autuaat,
sillä nukkuva ei tee syntiä. Tämän ajatustavan mukaan olisi
toivottavaa, että päivätyökin kiellettäisiin. Jos kaikki nukkuisivat
yöt päivät, mikä rauha vallitsisikaan maan päällä!" -- Näin hänen
ei olisi pitänyt puhua, vaan muistaa, mitä hän ennen (virsikirjan
arvostelun johdosta) oli kokenut, nimittäin että papit eivät kärsi
ivaa. Seuraavassa istunnossa rovasti A. F. Borenius otti pitääkseen
Kihlmanille mitä ankarimman nuhdesaarnan, jonka kuitenkin puhemies
liian mieskohtaisena keskeytti. Silti hän sai sanotuksi, että puhe
oli tehnyt häneen tuskallisen vaikutuksen, ja erittäin viitatuksi
lauseeseen: "autuaat ovat ne, jotka nukkuvat j.n.e.", jossa muka
pyhän raamatun sanoja oli sopimattomasti muunneltu (variera).
Kihlman puolusti itseään väittämällä pitäneensä ainoastaan asiaa
silmällä; jos hänen esitystapansa oli ollut moitittava, oli hän
kovin pahoillaan siitä. Mutta kun hän myöhemmin (23/2) pöytäkirjaa
tarkistettaessa, tahtoi liittää siihen selityksen, enemmistö
ei sitä sallinut (minkä johdosta kuitenkin useat ilmoittivat
vastalauseensa). Itse anomusehdotus lähetettiin säädyn yksityiseen
valitusvaliokuntaan, jossa se sai enemmistön ehdollisen kannatuksen,
mutta Kihlman liitti mietintöön laajan vastalauseen. Lopullisessa
käsittelyssä sääty päätti jättää asian sikseen, parhaasta päästä
siitä syystä, että jo 1868 oli ilmestynyt asetus, joka tarkoitti
alaikäisten suojaamista liikarasitukselta tehdastyössä. -- Kihlman
oli siis voittanut [Kun hän kirjeessä T. Reuterille (30/3) kertoo
asian ratkaisusta, hän lisää: "Mutta mitä mahdottomia tyhmyyksiä
lausuttiinkaan keskustelussa! Yksi lainsäätäjä sanoi: mieluummin
joutukoot lapset ja nuoriso köyhäinhoidon huostaan, kuin heidän
sallittakoon tehdä työtä tehtaissa. Toinen: mieluummin kerjätkööt
kuin työskennelkööt tehtaissa; mieluummin joutukoon maan teollisuus
häviöön kuin tehtaissa sallittakoon yötyötä. On melkein häpeämätöntä
olla valtiopäivämies ja puhua semmoista mielettömyyttä."], mutta
ymmärrettävää on, että hän tästä lähtien oli varovaisempi sanoissaan,
eikä hän -- mikäli olemme kuulleet -- säilyttänyt miellyttävää
muistoa ensimmäisestä parlamentaarisesta teostaan.

Toinen anomusehdotus, johon nähden Kihlmanin mielipide samoin pääsi
voitolle, oli kirkkoherra Frans Snellmanin, joka ehdotti, että säädös
joulukuun 16 p:ltä 1828, että aviottomien lasten kuolleet ruumiit
olivat jätettävät anatomiasaliin, kumottaisiin. Tunteellisista
syistä kylläkin huomioonotettava ehdotus jätettiin sikseen, koska ei
voitu esittää toista keinoa, millä voitaisiin hankkia lääketiedettä
tutkiville ylioppilaille tarpeellinen määrä "subjekteja".

Maaliskuun 1 p:nä tapahtui pappissäädyssä, että arkkipiispa
(Bergenheim), sittenkuin oli luettu porvarissäädystä tullut
pöytäkirjanote, missä kehoitettiin muitakin säätyjä yhtymään
L. Mechelinin anomusehdotukseen, että säädyille myönnettäisiin
oikeus vahvistaa valtion tulo- ja menoarvio, kielsi keskustelun
asiasta. Sitä perustuslakien tulkintaa vastaan, jolla arkkipiispa
puolusti menettelyään, ilmoitti 22 säädyn jäsentä vastalauseensa.
Näiden joukossa ei ollut Kihlman. Miksikä ei, sen saamme tietää
seuraavasta kirjeotteesta (T. Reuterille, 30/3): "Tahdot tietää,
kutka pappissäädyn jäsenet eivät protesteeranneet puhemiehen kieltoa
vastaan keskustella porvarissäädyn lähettämästä anomuksesta. En voi
antaa siitä täydellistä tietoa. Useimmat (luullakseni 23 tai 24)
ja etevimmät protesteerasivat taikka niinkuin silloin sanottiin
ilmoittivat vastalauseensa (reserverade sig). Ei-vastalauseen
ilmoittajista tunnen piispa Schaumanin, toht. Alopaeuksen ja
allekirjoittaneen ja joitakuita minores gentium. Sinä kai hämmästyt
ja huudahdat: Sinäkin Brutukseni! Niin, semmoinen on asian laita, ja
syy on seuraava. Minulla on yleensä periaate, etten toimi toisten
auktoriteetin, vaan oman käsitykseni ja vakaumukseni mukaan.
Valtiopäivämiehenä olen entistä enemmän painanut tämän periaatteen
mieleeni ja katsonut velvollisuudekseni sitä noudattaa. Kun
arkkipiispa kielsi keskustelun, istuin minä niinkuin kaikki muut
suu auki, eikä kukaan lausunut sanaakaan sulasta hämmästyksestä.
Kaikki alkoivat tutkia valtiopäiväjärjestystä ja erittäin sen 63
§:ää. Istunnon lopulla pyydettiin asia pöydälle. Kun nyt arkkipiispa
selitti kysymyksen olevan lopullisesti ratkaistun eikä enää voivan
tulla pöydälle pannuksi, koska ei keskustelua millään ehdolla saanut
tapahtua, silloin ilmoittivat Hornborg, Forsman (Yrjö Koskinen),
Ehrström, Renvall, Cleve, Hjelt y.m. vastalauseensa. Minä en voinut
siinä hetkessä käsittää, mitä vastaan he panivat vastalauseensa,
sillä 63 §:n mukaan puhemies voi tehdä niinkuin hän teki, jos
hän _katsoo_ (finner) kysymyksen olevan arkaluontoista laatua.
Kysymyksen ei tarvitse _olla_ arkaluontoinen, vaan ainoastaan että
hän _katsoo_ sitä arkaluontoiseksi. Arkkipiispa oli siis laillisessa
oikeudessaan, ja kun niin oli laita, en voinut käsittää, mitä vastaan
he panivat vastalauseensa. Minä pyysin selitystä, mutta en saanut
muuta kuin että pantiin vastalause hänen käsitystään vastaan. Kun
tämä selitys ei minusta ollut tyydyttävä (ilmoitetaanhan vastalause
silloin, kun joutuu vähemmistöön, sekä sen osoittamiseksi, ettei
ole ottanut osaa johonkin päätökseen), päätin toimia vakaumukseni
mukaan, s.o. alistua puhemiehen kieltoon ilman vastalausetta, vaikka
minun samoin kuin muiden mielestä puhemiehen mainitsemat syyt hänen
menettelyynsä olivat kokonaan etsimällä etsityitä (alldeles sökta).
Minun tulee myös mainita, ettei puhemies tilaisuudessa lukenut, vaan
ainoastaan mainitsi (citerade) perustuslain pykälät, joten minun
silloin oli mahdotonta arvostella syiden pätevyyttä. Kun sittemmin
olin tarkastanut samat pykälät ja huomannut, että niitä oli käytetty
ainoastaan verukkeena, olisi minulla kyllä ollut halu panettaa tämä
käsitykseni pöytäkirjaan, mutta se olisi tietänyt, että minä oman
itseni tähden tahdoin kosketella haisevaa asiaa. Minusta ei minun
persoonani ollut niin suuriarvoinen eikä muutenkaan ollut niin
tärkeää, että jälkimaailma saisi tietää mitä ajattelin, ja sen vuoksi
jätin asian sikseen. Sanotussa on Sinulla selitys menettelyyni."

Samassa kirjeessä Kihlman selvittää kantansa toiseenkin kysymykseen
nähden, jopa semmoiseen, joka näillä valtiopäivillä herätti
tavallista suurempaa hälinää. Porvarissäädyssä olivat C. A.
Öhrnberg, F. Kiseleff ja L. Mechelin esittäneet anomusehdotuksen
ruotsinkielen professorinviran aikaansaamisesta yliopistoon, ja
oli sääty, samalla kuin se päätti lähettää anomuksen yleiseen
valitusvaliokuntaan, myöskin päättänyt kehoittaa muita säätyjä
yhtymään siihen. Pappissääty asettui kuitenkin epäilevälle
kannalle ja lykkäsi lopullisen vastauksen antamisen siksi, kunnes
valiokunnan mietintö oli valmistunut. Kihlmankin oli lausunut
mielensä, katsellen asiaa näkökohdalta, "jolta", sanoi hän,
"minä tavallisesti katselen asioita ja olosuhteita, nimittäin
käytännölliseltä". Luettuaan selostuksen H. D:sta oli T. Reuter
kirjoittanut, että hän ei voinut hyväksyä ystävän lausuntoa, vaikka
hänkin olisi hylännyt anomuksen. Siihen Kihlman vastaa: "Valitan,
ettet hyväksy lausuntoani ruotsalaisesta opettajanvirasta; itse
en ole huomannut, että minulla olisi syytä katua sanojani. Olen
vieläkin sitä mieltä: 1:ksi että kouluissa nykyjään paremmin
huolehditaan ruotsinkielestä kuin ennen esim. meidän kouluaikanamme,
koska nyt luetaan sekä ruotsalaista kielioppia, että ruotsalaista
kirjallisuutta; 2:ksi että ruotsinkielisistä kouluista tulleet
ylioppilaat edelläkäyneen kouluopetuksen vuoksi nyt luonnollisesti
ovat entistä vähemmin enempien opintojen tarpeessa; 3:ksi että sitä
vastoin ylioppilaiden, joiden äidinkieli on suomi ja joita koulussa
ja lukiossa on opetettu suomenkielellä, sangen todennäköisesti
tarvitsee yliopistossa jatkaa opintojaan ruotsinkielessä; 4:ksi että
epäilemättä olisi hyvä, jos meillä olisi varaa kustantaa opettajia
tässä ja useissa muissakin aineissa, mutta koska varat eivät
myönnä rajatonta määrää yliopistonopettajia, niin on välttämätöntä
tarpeellisten joukosta valita enimmin tarpeelliset; ja 5:ksi että
yliopiston konsistoorin tehtävä on suorittaa tämä valikoiminen;
ja että siis tämä auktoriteetti on asiassa sanansa lausuva. --
Luulen siis, että olisi hyvä, jos saisimme yliopistoon opettajan,
jolla on tyylillistä kykyä (stilistisk förmåga) ja jonka tehtävänä
olisi korjata ruotsalaisia kirjoituksia. Saada sinne mies, joka
luennoitsisi ruotsin kieliopissa ja muinais-pohjoismaisessa kielessä,
saattaisi myöskin olla hyvä, mutta minun mielestäni se on luettava
vähimmin pakottaviin tarpeisiin. Ajattelen näet, että ylioppilaan
tulee kyetä tutkimaan niin helppoa kielioppia kuin ruotsalainen on,
ja muinais-pohjoismaalaiseen kieleen nähden täytyy meidän tulla
toimeen vastedes niinkuin tähän saakka." -- Asia päättyi niin, että
ainoastaan aatelis- ja porvarissäädyt yhtyivät kannattamaan anomusta.
Kihlmanin käytännöllisesti järkevä lausunto asiassa osoittaa, miten
vieras hänelle oli ruotsinmielinen henki. Ruotsinmielisille oli
näet ruotsinkielen professorinviran perustaminen toiselta puolen
kunnia-asia, toiselta puolen kysymys viran hankkimisesta hartaalle
ruotsinkielen tutkijalle A. O. Freudenthalille. Suuri olikin kiihko,
minkä pappis- ja talonpoikaissäädyt aikaansaivat kieltäytymällä
yhtymästä anomukseen.

Erikoisena ilmauksena Kihlmanin vanhoillisuudesta pidettiin kai
aikanaan hänen esiintymistään n.s. kunnallisvaliokunnan ehdotuksen
johdosta, että pappissääty luopuisi erikoisoikeuksistaan (säädyn
jäsenten omistamien talojen verovapaudesta) kaupungeissa.
Käsitellessään arm. esitystä kaupunkien kunnallishallinnosta oli
näet valiokunta katsonut suotavaksi, että kaupunkien asukkaat
oikeuksiin nähden olisivat mahdollisimman yhdenvertaisia. Kihlman
vastusti ehdotusta, ei sen vuoksi, ettei erikoisoikeuksista yleensä
koskaan olisi luovuttava, vaan sentähden, että hänestä semmoisen
teon edellytyksenä tuli olla erittäin tärkeä syy, jommoista nyt ei
ollut olemassa. Hän viittasi Englantiin, missä on tapana sitkeästi
pitää kiinni erikoisoikeuksista, kunnes on päivän selkeästi
osoitettu, että niistä luopuminen tuottaa kansalle todellista
hyötyä. Pappissäädyn enemmistö oli kumminkin toista mieltä. -- Vähän
myöhemmin Kihlman joutui päinvastaiseen asemaan säätynsä enemmistöön
nähden. Se tapahtui, kun käsiteltiin yleisen valitusvaliokunnan
mietintöä L. Mechelinin anomuksesta, että ne asetukset kumottaisiin,
jotka asettavat juutalaiset maan lakien ulkopuolelle. Kihlman oli
yhtä mieltä muiden puhujain kanssa siitä, että maamme ei kaipaa
juutalaisia; "olemme tähän asti tulleet toimeen ilman heitä ja
toivokaamme, että tästä lähtien voimme Jumalan avulla elää ilman
Jumalan kansan apua". Mutta kysymys oli oikeudesta. "On sanottu:
asukoot muissa maissa, vaan ei meidän maassamme. Heillä on kuitenkin
oikeus elää maan päällä; ja jos me suomalaiset sanomme, etteivät he
saa elää maassamme -- onhan meillä oikeus sulkea heidät pois täältä,
-- niin tunnustamme samalla, että muillakin _on_ oikeus sulkea heidät
pois maastansa, eikä loppupäätelmä voi olla mikään muu, kuin että
ihmiskunnalla on oikeus poissulkea heidät maan päältä. Semmoista
vääryyttä en voi ottaa omalletunnolleni, ja sen vuoksi on mielestäni
nykyjään epäkohta Suomessa olemassa; sen vuoksi toivon myöskin, että
tämä epäkohta kumotaan, että jotakin tehdään vuosisatoja kestäneen
vääryyden poistamiseksi, joka painaa Suomen kansaa." Tällä hän ei
tarkoittanut, että ovet olivat avattavat juutalaisen kansakunnan
huonoille aineksille (pelko, että nämä tulvaisivat maahan, määräsi
useimpain muiden puhujain kannan), vaan ehdotti hän, että anottaisiin
keis. esitystä, jossa määrättäisiin, millä ehdolla juutalaisille
olisi sallittu asettua maahan. -- Sääty päätti 20 äänellä (12
vastaan) hylätä sekä anomusehdotuksen että mietinnön. Ainoastaan
Borenius ja Kihlman ilmoittivat vastalauseensa. -- Tähän kysymykseen
nähden Kihlman siis oli säätynsä enemmistöä vapaamielisempi. Itsekin
hän eräässä kirjeessä asettaa kysymykset rinnakkain, lausuen, että
pappissääty oli "erikoisoikeus-asiassa yhtä kristillinen kuin
juutalaiskysymyksessä epäkristillinen!" Myöhemmin Kihlman kuitenkin
asettui toiselle kannalle jälkimmäiseen kysymykseen nähden.

Tärkeimpiä asioita näillä valtiopäivillä oli kysymys uusista
rautateistä, ja oli yleinen valitusvaliokunta mietinnössään
ehdottanut, että ensi kädessä oli anottava Hämeenlinnan-Tampereen
ja Viialan-Turun ratojen rakentamista. Ottaen lähtökohdakseen sen
periaatteen, että valtion ennen kaikkea tulee huolehtia emäradoista
ja yksityisten joko omin keinoin taikka valtion avustuksella rakentaa
sivuratoja, Kihlman pitkässä puheessa puolusti sitä käsitystä, että
Viialan-Turun tie oli katsottava sivuradaksi, jonka rakentaminen
lähinnä kuului turkulaisille. Sitä vastoin oli hänen mielestään
Hämeenlinnan-Tampereen tie, pohjoisen emäradan osana, ensiksi ja
viipymättä aikaansaatava, ja samalla aikaa tarpeelliset tutkimukset
suoritettavat Pohjanmaan rataa varten, jonka rakentamiseen
ryhdyttäisiin niin pian kun edellinen oli valmis ja varat suinkin
sallivat. -- Hän joutui vähemmistöön; mutta lohdutti itseään
valtiopäivien lopulla sillä valtiovaliokunnan antamalla tiedolla,
että varoja olisi sekä toiseen, että toiseen rataan.

Koulukysymys oli kuitenkin 1872, kiitos uuden kouluylihallituksen,
kaikista polttavin. Kaikissa säädyissä esitettiin anomuksia
kouluopetuksesta ja koululaitoksen järjestämisestä. [Talonpoikaissäädylle
oli Heikura jättänyt anomuksen kouluasiassa, ja häntä oli senaattori
Antell -- niin kertoo Kihlman T. Reuterille -- Kothenin läsnäollessa
kehoittanut peruuttamaan anomuksen sanomalla, että häntä olisi houkuteltu
sen esittämiseen. -- "Kothen ja Antell suomalaisen kansakunnan
kasvattajina", lisää kirjoittaja,  "siinä pukki puutarhurina!"] Yleinen
valitusvaliokunta käsitteli kaikkia laajassa mietinnössä ja ehdotti, että
säädyt anoisivat, että kouluylihallituksen kokoonpano järjestettäisiin
sen ehdotuksen mukaan, jonka 1867 v:n säädyt olivat periaatteellisesti
hyväksyneet, sekä että säädyille suotaisiin oikeus ottaa osaa
kouluasetuksen laadintaan taikka ainakin antaa lausuntonsa siitä
ennenkuin se julkaistaisiin. Kun asia toukok. 11 p:nä tuli keskustelun
alaiseksi pappissäädyssä, esiintyi ensiksi piispa Schauman syvästi
tunnetuin sanoin hyväksyäkseen mietinnön ponsineen, ja kun hän
vaikeni, nousi koko sääty seisoalleen ja yhtyi hänen sanoihinsa.
Ainoa, joka ei niin tehnyt, oli valtioneuvos L. L. Lindelöf. Hänen
mielestään mietintö ei ollut vapaa ennakkomielipiteistä eikä
arvostelu kouluylihallituksesta oikea. Kun sitten toht. Hornborg oli
puolustanut mietintöä Lindelöfin huomautuksia vastaan, pyysi Kihlman
sananvuoroa tarkastaakseen erinäisiä muistutuksia normaalikoulua
vastaan, jotka oli otettu mietintöön eräästä vastalauseesta, minkä
muuan kouluylihallituksen jäsen (nimittäin itse päällikkö, parooni
von Kothen) oli liittänyt saman hallituksen enemmistön laatimaan
koululakiehdotukseen. Vastalausujan mielestä normaalikoulu ei
suinkaan ollut mallikelpoinen. Opettajat olivat näet enimmäkseen
tuntiopettajia, useita tärkeimpiä aineita opetettiin alemmilla
luokilla ilman oppikirjaa, ja oli koko laitoksen kehitys pääasiassa
riippuvainen opettajien subjektiivisista mielipiteistä, josta
kaikesta johtui, että oppilaiden edistys oli huonompi kuin vanhoissa
hyvissä kouluissa. Tahtomatta pitää normaalikoulua nuhteettomana
Kihlman huomautti, että koulu ei lainkaan ollut syypää siihen,
että opetusta suuressa määrässä annettiin tuntiopettajien kautta,
vaan johtui se siitä että hallitus ei ollut välittänyt lukuisista
pyynnöistä, että asiat järjestettäisiin paremmin. Mitä siihen
tuli, että opetusta annettaisiin ilman oppikirjoja, ei muistutus
ollut todenperäinen: ennen oli niin ollut laita, mutta aikaa
myöten oli tarpeelliset kirjat kirjoitettu, huolimatta siitä,
ettei tekijöille koskaan suoritettu täyttä, asetuksenmukaista
palkkiota. Yhtä vähän perää oli muistutuksella opetusmetodeja
vastaan, sillä ne eivät olleet yksityisten opettajien keksimiä,
vaan "tulos ihmiskunnan työstä pedagogisella alalla". Edelleen
oli vastalausuja vaatinut, että vähemmän tärkeitä aineita pitäisi
poistaa. "Mutta juuri tämän kysymyksen", jatkaa puhuja, "kysymyksen
siitä, mitkä aineet olisivat vähemmän tärkeinä poistettavat
lukujärjestyksestä, on jokainen asiaan perehtynyt huomannut kovin
vaikeaksi ratkaista. Vastalausuja on ottanut asian kevyesti. Hän on
poistanut äidinkielen, jopa tavallaan molemmat äidinkielet. Hänen
mielestään äidinkieltä ei enää tulisi opettaa kouluissa. Toinen
äidinkieli olisi taas oleva valinnainen venäjän rinnalla. Sen, jolla
on jotain käsitystä siitä mitä opetukseen kuuluu, on luullakseni
vaikea yhtyä vaatimukseen, että äidinkieli poistettaisiin. Tulee
sitten kysymys venäjänkielestä, jonka opetus, vastalausujan
mielestä, on siihen määrään laiminlyöty julkisissa kouluissa,
että nuorukaiset, jotka ovat päästetyt yliopistoon varustettuina
todistuksella, että ovat lukeneet venäjää, ovat osoittautuneet
tässä kielessä heikommiksi kuin alhaisimpien luokkien oppilaat 50
vuotta sitten. Jos vastalausuja olisi sanonut, että julkisista
oppilaitoksista päästetyillä oppilailla on osalta ollut heikot,
jopa liian heikot tiedot venäjässä, niin luulen hänen väitteensä
enemmän lähestyneen totuutta. Luulen nimittäin, että todella niin
on laita, että osa niistä nuorukaisista, jotka viime vuosina ovat
suorittaneet ylioppilastutkinnon, on ollut puutteellisesti perehtynyt
venäjänkieleen. Mutta jos kysytään, mistä se johtuu, niin ei syy
ole mikään muu kuin se, joka aiheuttaa, että tiedot missä muussakin
aineessa tahansa saattavat olla heikkoja, nimittäin että opettajat
kyseessä olevassa aineessa ja eri oppilaitoksissa ovat olleet
huonoja -- jos sitävastoin oppilaitoksella on ollut kykenevä ja
harras opettaja venäjänkielessä, niin ovat oppilaat tässä aineessa
oppineet, mitä heidän on tullut oppia s.o. määrätyn oppikurssin.
Lisäksi tulee, että, mikäli tunnen oloja, venäjän opinnot eivät ole
taantuneet, vaan päinvastoin edistyneet sen jälkeen kuin se lakkasi
olemasta pakollinen oppiaine -- mikä tapahtui mietinnön johdosta,
jonka oli esiintuonut keisarikuntaan kuuluva, epäsuomalainen
mies, professori Baranoffski, mies, jonka muistoa Suomessa aina
siunataan. Tärkein tekijä venäjänkielen samoin kuin jokaisen aineen
oppimisessa on se, että mielellään opitaan mitä opitaan, ja tässä
suhteessa voin minä mainita kaikenlaista valaisevaa, esim. juuri
olot normaalikoulussa. Täällä ovat, niinkuin tunnettu on, venäjä
ja kreikka vaihtoehtoisia, ja kolmella korkeimmalla luokalla,
semmoisina kuin ne olivat lukuvuoden lopulla 1871, oli 76 oppilaasta
36 valinnut kreikan ja 40, siis enemmän kuin puolet, venäjänkielen.
Olen iloinnut siitä sen vuoksi, että mielestäni venäjä on meillä
tärkeä oppiaine sekä liikemiehille että monelle virkamiehelle.
Venättä ei ole normaalikoulussa opetettu näön vuoksi, vaan vallan
vakavasti. Kun kumminkin vastalausuja, joka on kouluylihallituksen
päällikkö ja jolla on Hänen Keis. Majesteettinsa erikoinen luottamus
kouluasioissa, on väittänyt, että yliopistoon päästetyt nuorukaiset
yleensä ovat osoittautuneet heikommiksi kuin alimpien luokkien
oppilaat 50 vuotta sitten, niin on hän mielestäni astunut totuuden
rajan yli ja on hänen lausuntonsa kautta käynyt mahdolliseksi,
että Hänen Keisarillisen Majesteettinsa silmät voisivat tulla
hämmennetyiksi (kunde blifva förd bakom ljuset). Tämän olen tahtonut
saada sanotuksi, syystä että vaikenemistani olisi voitu selittää
niin, että minä olen myöntänyt todenperäisiksi nämä normaalikoulun
ja erittäinkin venäjänkielen opintoihin kohdistetut väitteet.
Tunnustan kaikkien kuullen, että Suomen asukkaat toivovat, että
yhteys ja luottamus vallitsee venäläisen ja suomalaisen kansakunnan
välillä, toivovat sitä yhtä hartaasti kuin hänen Majesteettinsa
on julkilausunut saman toivomuksen siinä puheessa, jolla nämä
valtiopäivät avattiin, ja kuin se viime kuukausina on esiintuotu
erinäisissä venäläisen sanomalehdistön kirjoituksissa. Mutta juuri
sen tähden, että meillä on se vakaumus, että näiden molempien,
toistensa rinnalla asuvien kansakuntien tulisi tuntea toisiansa, me
myöskin käsitämme venäjänkielen opintojen tärkeyden. Mutta koska
me käsitämme sen, toivomme me, että kieli on niiden opittava,
joille se on tarpeen, ilman että muita pakotetaan siihen, sillä
jos niin tapahtuu, tulee koulukurssiin kuuluvien välttämättömien
oppiaineiden luku entistään suuremmaksi, ja siitä on kasvatus ja
opetus arveluttavalla tavalla kärsivä. -- Valiokunnan mietintö
ehdottaa myöskin, että maan säädyt anoisivat oikeutta ottaa osaa
yleisten koulu- ja opetuslakien säätämiseen; tätä oikeutta pidän
minä luonnollisena oikeutena. Jo luontokin velvoittaa vanhempia
huolehtimaan lapsistaan, samoinkuin lapsia turvautumaan vanhempiinsa.
Edelleen on tämä oikeus jumalallisestikin perustettu, sillä isälle
ja äidille eikä kellekään muulle lausutaan: kasvattakaa lapsianne
kurissa ja Herran pelvossa; ja tämä oikeus perustuu vihdoin
perustuslailliseen valtiosääntöömmekin. Sen mukaan on meillä
oikeus verottaa itseämme, eikä kansakunnalta voida vaatia veroa
eikä suostuntaa ilman myönnytystämme, ja meillä, joilla siis on
oikeus määrätä omaisuudestamme, meillä ei olisi oikeutta siihen
nähden, jonka arvo on suurempi, omiin lapsiimme, meillä ei olisi
oikeutta lausua sanaakaan, kun on kyseessä määrätä jotain heidän
kasvatuksestaan. Tämä oikeus perustuu lopuksi siihen käsitykseen,
jonka hallitus itse on osoittanut omistavansa tässä asiassa. 1867 v:n
valtiopäivillä esitettiin tämä kysymys säädyille, jotta ne antaisivat
lausuntonsa siitä, tahtoivatko ja millä tavoin tahtoivat hankkia
tarpeelliset varat oppilaitosten järjestelemiseen koulukomitean
ehdottaman tarkoituksen mukaan. Hallitus oletti siis itse, että
1867 v:n säädyt tarkastaisivat komitean ehdottamaa tarkoitusta ja
lausuisivat siitä mielensä. Säädyt tekivätkin niin. Ne hyväksyivät
ehdotuksen pääasiassa, hyväksyivät tarkoituksen, ja sen vuoksi on
minusta 1872 v:n säädyillä erityinen oikeus anoa, mitä anovat.
Näyttää siis siltä, ettei säätyjen anomus ole kohtuuton. Me anomme
ainoastaan mitä me luonnon ja Jumalan lain mukaan olemme velvolliset
anomaan, nimittäin että saamme noudattaa velvollisuutta, jonka on
meille määrännyt Jumala, joka vaatii että vanhemmat vastaavat lasten
kasvatuksesta; toiselta puolen on hallituksellakin velvollisuutensa
nuorison kasvatukseen nähden, mutta sen velvollisuus ei ulotu edemmäs
kuin valvomaan, että vanhemmat tekevät mitä heidän tulee, etteivät
he jätä nousevaa sukupolvea ilman opetusta ja kasvatusta. Mutta
valtio ja hallitus menee edemmä; jos se tunkee perheen rauhoitettuun
piiriin, niin ottaa se päällensä edesvastuun, jota sen pitäisi
pelätä eikä tavoitella. Miten katselenkaan asiaa, joko kansakunnan
tai hallituksen puolelta, en voi muuta nähdä kuin että molemmilla
on sama harrastusperä, nimittäin että nuoriso kasvatettakoon hyvin
ja kelvollisiksi ihmisiksi; ja kun kansakunnalla epäilemättä tässä
kohden on luonnollinen ja jumalallinen ja yhteiskunnallinen oikeus,
eikä se voi toivoa mitään muuta kuin hallituskaan, niin uskallan
odottaa, että hallitus on huomioonottava kansakunnan toivomukset ja
jättävä kansakunnan lapset kansakunnalle itselleen kasvatettaviksi."
-- Kun vielä eräs puhuja oli lyhyesti vastannut Lindelöfille, ja tämä
oli huomauttanut, että hän ei pyytänyt puolustaa kouluylihallitusta,
hyväksyi sääty yksimielisesti mietinnön. -- Jo sitä ennen oli sääty
yksimielisesti hyväksynyt Yrjö Koskisen anomusehdotuksen, että
suomalainen normaalikoulu pysytettäisiin Helsingissä. Etteivät nämä
koululaitosta koskevat anomukset, huolimatta siitä, että kaikki
säädyt yhtyivät niitä kannattamaan, johtaneet toivottuun tulokseen,
saamme alempana nähdä.

Se mitä tässä on kerrottu, todistanee mitä ylempänä mainittiin,
että Kihlman jo ensi valtiopäivillään oli valmis ottamaan osaa
säätyjen työhön. Eikä hän säästänyt voimiaan. Hänen vanhin poikansa
muistaa eräänä päivänä toukokuulla 1872 säälien ihmetelleensä isän
raskasta työtaakkaa, hän kun ei suonut itselleen edes välttämätöntä
päivällislomaa eikä tarpeellista yölepoa. Siihen oli isä vastannut,
että hän tällä kertaa tekee minkä suinkin voi, vaikka hänen
toimintansa valtiopäivillä on herättänyt niin paljon vastustusta
ja tyytymättömyyttä, että häntä varmaankaan ei enää toista kertaa
valita valtiopäivämieheksi. -- Siinä Kihlman kyllä erehtyi; mutta
sanat voidaan sentään ymmärtää. Vastustajain tyytymättömyys oli
äänekkäämpää kuin myötätuntoisten suosio.

       *       *       *       *       *

Valtiopäivät päättyivät 15 p:nä kesäk., mutta ei Kihlman silti
päässyt vapaaksi. Hän oli näet valittu tarkastusvaliokunnan
jäseneksi sekä pankkivaltuusmiehen toiseksi varamieheksi, ja
edellinen toimi tuotti hänelle paljon työtä. Perhe oli jo muuttanut
maalle, Järvenpäähän, niinkuin kesällä 1870; mutta isällä ei ollut
tilaisuutta montakaan päivää nauttia suven suloisuutta. Kun hänen
vaimonsa kerran omasta ja lasten puolesta valitti, että hän aina
työskennellen Helsingissä antoi heidän ikävöidä maalla, lohdutti
Kihlman kirjoittajaa huomauttamalla, että kyllä kai tämä sentään oli
iloinen siitä, että hänen miehensä nautti luottamusta: varmaankaan
hän ei tyytyisi mieheen, joka aina viruisi kotona, kykenemättä
mihinkään julkiseen toimeen. Hildaa tämä huomautus enemmän huvitti
kuin lohdutti. Hänen piti muka olla tyytyväinen yksinäisyyteensä,
kun tiesi että hänellä oli kelpo ja moneen tehtävään kykenevä mies,
hänen, joka juuri miehensä kelpoisuuden vuoksi ikävöi häntä. "Rakas
ystävä", lausuu hän, "minun puolestani saisit kyllä olla vähemmin
taitava liike- ja virkamies, jos sen sijaan saisin yhden ainoankaan
tunnin päivässä rauhallisesti nauttia seurastasi!" -- Valiokunnan työ
kesti 16 p:ään elok., jolloin päättäjäiset vietettiin päivällisillä
Alppilassa. Seuraavana päivänä Kihlman matkusti Järvenpäähän; mutta
silloin ei ollut enää kahta viikkoa jäljellä, ennenkuin koulu alkaisi.

Perheoloihin nähden on muutoin mainittava, että Hanna Kihlman oli
mennyt kihloihin normaalikoulun voimistelunopettajan (seuraavana
vuonna Uudenkaarlepyyn seminaarin lehtoriksi nimitetyn) Viktor
Heikelin kanssa. Niinikään oli neiti Mathilda Grönvall (jo 1871)
joutunut kihloihin henkikirjuri Hjalmar Forsgårdin kanssa. Tämä
jälkimmäinen seikka aiheutti, että Kihlman tänäkin kesänä teki
kahden viikon matkan Pohjanmaalle, nimittäin serkkunsa häihin, jotka
vietettiin 25 p:nä heinäk. Kruununkylän Sofielundissa. Kihlmanilla
oli muassaan Oswald ja Lorenzo. Hanna oli saapunut sinne toista
tietä. Rovastin rouva Kihlmanin lahjoittamilla varoilla oli neiti
Grönvall ostanut maatilan Kruununkylästä, ja sinne pariskunta asettui
asumaan. Rouva Forsgårdin sijalle Sofielundiin tuli hänen sisarensa
neiti Emelie Grönvall, sillä Hilma Kihlman ei olisi voinut yksin
hoitaa kotoaan ja talouttaan.

       *       *       *       *       *

Edellisestä tiedämme, että Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön asema
nykyjään oli paremmalla kannalla. "Pellavayhtiö" uusittiin vuosi
vuodelta, kunnes Yhdyspankki jälleen (1873) myönsi luottoa, ja
kurssi oli entistä edullisempi. Tilinpäätös v:lta 1871 osoitti
436,000 mk nettovoittoa, 14% nimelliselle osakepääomalle, "tulos,
joka", kirjoittaa Kihlman Ekströmille Vaasaan (7/5 1872), "nousee
rohkeimpien toivomustemme yli". Kumminkaan ei yhtiö voinut jakaa
osinkoa, ennenkuin ylempänä mainitut velat pankeille oli maksettu.
Vapautuakseen niistä päätti yhtiö ottaa 10-vuotisen kuoletuslainan,
joka syksyllä 1872 tulikin täyteen merkityksi, ja silloin voitiin
ylimääräisessä kokouksessa (27/9) tehdä päätös 3 %:n osingon
jakamisesta v:lta 1871.

Oikealle liikemiehelle on luonteenomaista ei ainoastaan varovasti ja
tunnollisesti hoitaa liikettään semmoisena, jommoisena se alkujaan on
olemassa, vaan myöskin laajentaa sitä mikäli olosuhteet myöntävät.
Ettei Kihlmanilta puuttunut tätäkään taipumusta, ilmenee m.m.
seuraavasta. Kerrottuaan että Tampereen yhtiö oli päättänyt avata
oman myymälän Helsingissä, Kihlman kirjoittaa (29/1 1871) Levónille
uudesta tuumasta. "Puuhiomoteollisuus alkaa nyt tulla hyvin muotiin.
Liike onkin todella houkutteleva. Pietarissa on puumassan hinta
2 rupl. puudalta, joka tehtailijalle maksaa 3 mk., ja kysyntä on
rajaton. Pääasia on omistaa hyvä koski semmoisella paikalla, josta
kuljetus ei tule liian kalliiksi. Minä mietin kovasti yhtiön liikkeen
laajentamista perustamalla puuhiomon. Sinä naurat. Ajattelet, että
olemme jo tarpeeksi laajentaneet liikettämme. Mutta kun meillä on
voimaa, onko oikein olla käyttämättä sitä? Onko oikein ylenkatsoa
vuotuista 50,000 mk:n tuloa? Eikö voimakkaassa koskessa ole sopivaa
paikkaa? Mutta putouksen tulee olla korkea, sillä paljon voimaa
tarvitaan!"

Ajatus ei anna Kihlmanille rauhaa. Insinööri, sittemmin prof. Rud.
Kolster tutkii yhtiön osuutta Tampereen koskessa, ja insinööri H.
Kauffman tekee kustannuslaskelmia. Käyttämätön vesivoima huomataan
melkoiseksi, ja perustamiskustannukset lasketaan 125,000 mk:ksi
(siihen luettuna 10,000 mk:n liikepääoma). Syyskuulla 1871 esittää
sitten prof. C. G. von Essen (joka Kihlmanin, A. V. Lagerborgin ja C.
G. Lundeniuksen kanssa oli muodostanut eri yhtiön) ehdotuksen, että
hän ottaisi perustaakseen puuhiomon pääasiassa sillä ehdolla, että
hiomon nettovoitto tulisi hänelle, perustajalle, joka laskee siitä
hyväkseen 10 % korkona perustamis- ja liikepääomalle sekä jäännöksen
pääoman kuoletuksena, ja että puuhiomo olisi hänen omansa, kunnes
kuoletus on loppuun suoritettu, mutta että se sitten luovutettaisiin
kokonaan pellavakehräämöyhtiölle; tontista ja vesivoimasta olisi
vuotuisena vuokrana maksettava 500 mk.

Ehdotus hyväksyttiin, välikirja tehtiin, ja 1872 v:n alusta
ryhdyttiin uuden tehdaslaitoksen perustamistöihin. Ja yritys menestyi
oivallisesti. Noin 8 vuoden kuluttua olivat perustamiskustannukset
(326,500 mk) kuoletetut ja 10 % koko pääomasta maksettu, ja puuhiomo
joutui syksyllä 1881 pellavakehräämön omaksi -- eikä enää semmoisena,
jona se ensin oli ollut, s.o. puusta rakennettuna, vaan ihan uutena
kivestä, jopa laajennettuna ja ajan vaatimusten mukaan uudistettuna.
--

Vaikka Essen oli se, joka julkisesti esiintyi puuhiomo-yrityksen
ehdottajana ja perustajana, oli Kihlman sittenkin sen syntysanan
lausuja. Kun eivät kehräämöyhtiön omat varat riittäneet siihen,
eikä hän itse yhtiön johtokunnan puheenjohtajana voinut asettua
toisen yhtiön johtoon, sai hän vanhan ystävänsä ja appi-isänsä
astumaan sijaansa. Puuhiomoyhtiön varsinaiseen johtoon Essen ei
kuitenkaan liene ottanut osaa, ja sitä paremmin saattoi hän, kun joku
vastoinkäyminen sattui, muistuttaa Kihlmanille, kuka oikeastaan oli
alkuunpanija. Onneksi kehittyi asia, niinkuin jo sanottiin, hyvin ja
tuo suuri Tampereen liike, jonka Kihlman oli pelastanut uhkaavasta
perikadosta, itse vaaraan joutumatta laajentui uudella tuottavalla
tehtaalla. [Onnistunut yritys antoi Essenille paljon aihetta
vitseihin. Yhtiön osakkaita nimitti hän "slipareiksi" (hiojiksi),
jota sanaa ruotsinkielessä käytetään merkityksessä ovela, nokkela
mies.] Toiseksi on tässä puheeksiotettava eräs seikka, joka näinä
vuosina tavattomassa määrässä kiinnitti ja kuohuttikin Kihlmanin
mieltä, nimittäin hänen takauksensa Gust. Wasastjernan edestä, joka
jo ennen on useita kertoja mainittu. Tämä asia ei ole merkillinen
ainoastaan sen vuoksi, että se, niinkuin hän itse on tunnustanut, sai
hänet ponnistamaan voimansa Tampereen yhtiön hyväksi (uhkaava vahinko
oli näet torjuttavissa vain, jos yhtiön osakkeet pysyivät arvossa),
vaan myöskin niiden selkkausten tähden, jotka se aiheutti, sekä sen
lopullisen, kaikki laskelmat tyhjäksi tekevän päätöksen vuoksi.

Edellisessä luvussa on kerrottu, että Kihlmanilta lokakuulla 1869
Yhdyspankin puolesta (kuvernöörinviraston kautta) vaadittiin 100,000
mk, joista hän A. A. Levónin kanssa oli täytetakauksessa, mutta että
hän lohdutti itseään sillä, että panttina olevat osakkeet olivat
myytävät ja Wasastjernan konkurssijuttu selvitettävä, ennenkuin
maksun suuruus oli määrättävissä ja siis takaus suoritettava.
Yhdyspankki ei kuitenkaan halunnut tyytyä niin pitkään odotukseen,
ja kun kuvernöörinvirasto, Kihlmanin antaman selityksen johdosta
pitäen asiaa riidanalaisena, 10 p:nä marrask. 1869 oli neuvonut
pankkia asianomaiseen oikeuteen, haastatti se 30 p:nä syysk. 1870
Kihlmanin oikeuteen. Juttu oli ensi kerran esillä raastuvanoikeudessa
26 p:nä marrask. 1870 (ylioppilastalon vihkimispäivänä; Kihlman
kertoo menneensä raastuvasta juhlaan), mutta lykättiin 14 p:ään
tammik. 1871, syystä että Kihlman pyysi saada vastata kirjallisesti.
Olot olivat niin kehittymättömiä, että Kihlman turhaan tiedusteli
itselleen asianajajaa, ja sentähden hän mainittuna päivänä oikeudessa
esitti selityksen, jonka hän itse oli kirjoittanut (kumminkin
saatuaan neuvoja laamanni J. Ekströmiltä, joka Vaasassa ajoi samaa
juttua Levónin puolesta). Ilman virkatyylin tavoittelua on selitys
ajatukseltaan terävästi ja loogillisesta ja esitykseltään selvästi
kirjoitettu. -- Tässä kirjoituksen pääpiirteet:

Yhdyspankin vaatimus oli, että Kihlman velvoitettaisiin
maksamaan 100,000 mk korkoineen (6 % 14 p:stä marrask. 1868) ja
oikeudenkäyntikuluineen, kuitenkin siitä poisluettuna 28,273 mk 74
p, minkä summan pankki oli saanut panttina olleesta 100 Tampereen
Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön osakkeesta (jotka ohimennen
mainiten takausmiehet olivat huutokaupassa ostaneet), sekä se osinko,
joka ehkä vast'edes jaettaisiin Wasastjernan konkurssipesästä.
Niin valmis kuin Kihlman olikin täyttämään sitoumuksestaan
johtuvat velvollisuudet, hän kieltäytyi noudattamasta näennäisiä
velvoituksia, ja semmoisiin hän luki pankin vaatimuksen. Ryhtyessään
sitten selitykseensä hän tahtoi ensin luoda taustan kuvaukselleen,
s.o. kertoa takaussitoumuksen synnyn. -- Ansaitakseen rahaa
oli Yhdyspankki eräästä Wasastjernan velasta mennyt takaukseen
ulkomaalaiselle pankille ja saanut vakuudekseen joukon Tampereen
yhtiön osakkeita. Kun velkaa ei suoritettu, täytyi Yhdyspankin astua
väliin ja, perimättä Wasastjernalta näin syntynyttä saatavaansa,
vaati se tältä täytetakausta. Tämä vaatimus aiheutti, että velallisen
ystäviä ja ystävien ystäviä pyydettiin suostumaan semmoiseen
sitoumukseen, ja kun nämä menivät täytetakaukseen, ei se tapahtunut
voitonpyynnistä -- jos he olisivat kieltäytyneet, olisi pankin
täytynyt tyytyä yksistään panttiin. Kihlman myöntää kyllä, ettei
tämä vaikuttanut asian juridilliseen puoleen, mutta se osoitti, että
pankki, jos se kärsikin tappiota, ei kokisi muuta vahinkoa kuin minkä
uhalla se alkujaan oli ryhtynyt etua lupaavaan asiaan. Tämä tapahtui
1864. Laina annettiin 6:ksi kuukaudeksi, mutta 6 vuotta myöhemmin se
oli vielä maksamatta. Huomattuaan, ettei lainanottaja edes korkoon
nähden täyttänyt velvollisuuttaan ja ettei lainanantajakaan näyttänyt
suuresti välittävän tästä huolettomuudesta, takausmiehet viimein,
uudistaessaan sitoumuksensa, liittivät siihen lisämääräyksen, että
he olisivat vapaat takauksestaan, jollei pankki 6 kuukauden kuluessa
lankeemispäivästä ryhtyisi semmoiseen lainhakuun, mihin se lain
mukaan oli velvollinen ennen 12:n kuukauden kuluttua.

Käydessään sitten pääasiaan Kihlman huomauttaa, että, kun kerran oli
olemassa takaus, joka merkitsi vapaaehtoista sopimusta takaajain ja
pankin välillä, ei toisella asianomaisella enemmän kuin toisellakaan
ollut oikeutta olla täyttämättä sitoumuksiaan. Takauskirjoituksen
mukaan oli Kihlman mennyt täytetakaukseen, s.o. luvannut vastata
vajauksesta, joka syntyisi, jollei pankki pantista taikka muusta
velallisen omaisuudesta saisi täyttä korvausta, eikä häntä siis
laillisesti voitu vaatia suorittamaan muuta kuin vajaus. Edelleen
oli sitoumuksessa sanottu, että lainhaku oli tapahtuva 6 kuukaudessa
lankeemispäivästä lukien. Mutta ymmärrettävästi ei lainhaku saattanut
tarkoittaa mitä tahansa, vaan ainoastaan vajausta, jonka suuruudesta
pankin tuli mainitussa ajassa ottaa selkoa. Siihen oli näet pankki
velvollinen, koska se oli lisämääräyksen hyväksynyt, ja sen olisi
niin muodoin pitänyt viipymättä myydä pantti ja, jollei se siten
olisi saanut omaansa, ryhtyä toimenpiteisiin, jotka tarkoittivat
velallisen muun omaisuuden rahaksi muuttoa. Mutta mitä oli
Yhdyspankki tehnyt? Velan lankeemispäivän s.o. toukok. 14 p:n jälkeen
1869 pankki ei pannut tikkua ristiin, ennenkuin se 24 p:nä syysk.
kuvernöörin kautta vaati Kihlmania maksamaan 100,000 mk korkoineen
ja oikeudenkäyntikuluineen, luvaten suorittaa takaisin, mitä
vast'edes ehkä saataisiin velallisen puolelta. Sittemmin, s.o. noin
kaksitoista kuukautta myöhemmin (30 p:nä toukok. ja 13 p:nä kesäk.
1870) se möi panttina olleet osakkeet, ja vihdoin se 30 p:nä syysk.
1870 haastatti Kihlmanin oikeuteen jälleen vaatien häneltä 100,000
mk. y.m. Kun nyt huomioon otetaan, että Wasastjerna elokuulla 1869
luovutti omaisuutensa velkojilleen ja että siis pantin myynti olisi
voinut tapahtua ja myöskin mahdollisen vajauksen täyttäminen olisi
voitu häneltä vaatia sitä ennen, ei kukaan tiedä, miten asia olisi
voinut suoriutua, semminkin kun osakkeista 1869 maksettiin paljon
enemmän kuin 1870 -- jos pankki olisi tehnyt, mitä se oli velvollinen
tekemään. Laiminlyöntinsä tahtoi pankki nyt korjata vaatimalla
oikeuden kautta takausmiestä suorittamaan koko velan ja se oli sitä
mieltä, että se niin menetellessään oli täsmällisesti täyttänyt tuon
lisämääräyksen, että lainhaku oli tapahtuva 6 kuukauden kuluessa. --
Lyhyesti, Yhdyspankki oli toiminut mielivaltaisesti: laiminlyönyt,
mitä sen olisi tullut tehdä säilyttääkseen oikeutensa takausmiehiä
kohtaan ja sitä vastoin tehnyt vaatimuksen, johon sillä ei ollut
oikeutta -- eikä siitä voinut muuta johtua, kuin että se siten oli
menettänyt oikeutensa. Siinä Kihlmanin selityksen pääsisällys.

Luonnollisesti asia lykättiin. Yhdyspankki kirjoitti vastauksen,
ja saatuansa lukea sen laati Kihlman -- tehden työtä koko yön klo
10:een aamulla, jolloin oli mentävä oikeuteen -- uuden, yhtä pitkän,
terävän ja loogillisen puolustuskirjoituksen kuin edellinen. Sen
jälkeen tuomio langetettiin 1 p:nä huhtik. 1871: raastuvanoikeus
vapautti takausmiehet heidän sitoumuksestaan, syystä että Yhdyspankki
ei ollut täyttänyt takaukseen liitettyä lisämääräystä eli ehtoa.
"Tästä takauksesta, joka niin monta vuotta oli häirinnyt minun ja
Äitivainajani lepoa, selitettiin minut vapaaksi", kirjoittaa Kihlman
(14/5 1871) nti Mathilda Grönvallille. "Usko pois, että tämä voitto
on ilahduttanut minua! Kumminkaan ei juttu ole sillä ratkaistu.
Yhdyspankki on vedonnut Turun hovioikeuteen, ja minä voin menettää
toisessa oikeudessa, mitä olen voittanut toisessa. Kumminkin tuotti
minulle suurta iloa, että voitin heti ensimmäisessä oikeusasteessa,
vaikka Yhdyspankki aina isoisesti oli väittänyt, että olen väärässä
ja ettei kukaan lainoppinut hyväksyisi mielipidettäni. Yhdyspankki
sai kuin saikin kauhean pitkän nenän."

Hovioikeuteen saapui Yhdyspankin valituskirja valitusajan lopulla
ja toimitettiin se Kihlmanille Helsinkiin sillä määräyksellä, että
se oli palautettava 8 päivän kuluessa. Kirjoitus viipyi kuitenkin
5 päivää matkalla (!), joten vastauksen antamiseen oli vain 3
jäljellä. Näistä oli taas Kihlman kahtena päivänä (lukukausi oli näet
loppumassa) niin kiinni virkatoimissaan, että hän vasta viimeisenä
-- eräänä lauantaina -- saattoi ryhtyä työhön. Eikä hän silloinkaan
saanut rauhaa ennenkuin illalla. Kirjoittaen kello edessään hän
siten tulisessa kiireessä kyhäsi vastauksensa, viedäkseen sen yöllä
Suomi-laivaan, jonka piti lähteä klo 2 aamulla. Ymmärrettävää on,
että Kihlman tällaisessa jännityksessä ei saanut aikaan vastausta,
johon olisi ollut tyytyväinen. Hän kertoi (Ekströmille 6/6 1871),
ettei hän ole uskaltanut lukea alustelmaansa pelosta, että hän
huomaisi sen puutteelliseksi, ja hän kirosi oikeusjärjestystä, joka
myöntää kantajalle kaksi kuukautta hyökkäyksen valmistamiseen, mutta
ei vastaajalle puolustukseen enemmän kuin 8 päivää, luettuna, ei
siitä päivästä, jolloin hän saa asiakirjat käsiinsä, vaan siitä,
jolloin hyökkäysaika loppuu. --

Kauan täytyi Kihlmanin odottaa tuomiota. Vasta 13 p:nä tammik.
1872 hän kirjoittaa Ekströmille saaneensa salaisuutena kuulla,
että hovioikeus oli ratkaissut jutun niin, että "Yhdyspankki oli
oikeudenkäynnillään säilyttänyt oikeutensa, mutta että maksuvaatimus,
tehtynä ennenkuin Wasastjernan vararikkojuttu oli loppuun ajettu,
oli liian varhainen". "Vaikka näillä sanoilla lausuttu ajatus on
mielettömyys (ett nonsens)", lisää kirjoittaja, "ja minun siis
pitäisi epäillä ilmoituksen oikeutta, täytyy minun kuitenkin uskoa
pääasia, nimittäin että olen hävinnyt." -- -- "Tämä päätös on tehnyt
minuun hyvin ikävän vaikutuksen. Kipeästi on sieluuni koskenut,
että oikeus on niin vaikeasti löydettävissä. Joko toinen tai toinen
tuomioistuin on tuominnut aivan väärin, ja ne ovat kuitenkin kumpikin
kollegeja (kokoonpantuja useista jäsenistä)."

Kihlman olisi tahtonut valittaa senaattiin, mutta sitä hän ei voinut,
kun Turun hovioikeus oli kieltäynyt vastaanottamasta vetorahaa ja
palauttanut asian raastuvanoikeuteen. Mutta todellisuudessa hänen
ei tarvinnutkaan itse valittaa saadakseen tietää senaatin kannan
tässä oikeusjutussa. Vaasassa oli näet, niinkuin jo ohimennen on
mainittu, Yhdyspankin ja toisen takausmiehen, Levónin, välillä
tapahtunut aivan samanlainen oikeudenkäynti, ja sitten kuin siellä
-- aivan päinvastoin kuin Helsingissä ja Turussa -- raastuvanoikeus
oli ratkaissut jutun pankin eduksi, mutta hovioikeus katsonut
takausmiesten olevan oikeassa, oli pankki keväällä 1872 valittanut
hovioikeuden tuomiosta senaattiin. -- Marraskuun 27 p:nä Kihlman
kirjoittaa Ekströmille, että asia sillä viikolla oli ratkaistava
senaatissa. "Muutamia iltoja sitten tarkastin koko kirjevaihdon.
Tulos oli: kyllä on varmaa, että meidän puolellamme on oikeus. Mutta
saammeko oikeutta, riippuu tuomarin kyvystä löytää oikeus." Viisi
päivää myöhemmin hän kertoo Levónille, että Yhdyspankki oli voittanut
yhden äänen enemmistöllä, niin erimielisiä olivat senaattorit olleet.
"Murheellinen olen tänään ollut, en niinkään tappion tähden, sillä
se on nyttemmin, Jumalan kiitos, (osakkeiden hinnan nousun vuoksi)
melkoisesti vähentynyt, vaan sen vuoksi, että korkein oikeus on
hyväksynyt Yhdyspankin mieli- ja omavaltaisen menettelyn oikeana
ja laillisena. On oikein ja laillista rikkoa sopimus, jos vain
noudattaa jonkinmoista lain varjoa (iaktager något sken)." Vielä
katkerammat olivat Kihlmanin mietteet (Levónille 5/1 1873), kun hän
ystävän puolesta oli lunastanut pöytäkirjan senaatista. Siinä näet
perustettiin tuomio (aivan samoin kuin hovioikeuskin oli tehnyt)
siihen, että muka takausmies oli liittänyt sitoumukseensa _ainoastaan
sen ehdon_ (endast det förbehåll), että lainhaku oli tapahtuva 6
kuukauden kuluessa. Kihlmanin mielestä oli tämä ilmeinen valhe,
sillä eihän Yhdyspankin vaatimus, että takausmiehet maksaisivat
_koko velan_, ollut _se_ lainhaku, jonka mahdollisen _vajauksen_
takaajat olivat ehdoksi panneet. "Ja semmoisen tuomion alle pannaan
häikäilemättä oma ja keisarin nimi! Se on kauheaa! Jos olemme
valitettavia, niin on toisia, joita tulee vielä enemmän valittaa.
Tarkoitan maata ja tuomareitamme! Surkea se maa, jossa mielivalta saa
hallita ja jossa lainkäyttö pyhittää sen. Onnettomat ne tuomarit,
joilla ei ole kykyä erottaa oikeaa ja väärää toisistaan, jotka
antavat oikeutta sortajalle ja kieltävät sitä sorretulta! Onneton se
kansa, missä sana ja sopimus rikotaan, ja rikos leimataan oikeaksi
teoksi!" --

Nämä sanat ilmaisevat, kuinka Kihlmanin oikeudentunto oli loukattu.
Eikä Yhdyspankki pyytänyt lieventää asiaa. Päinvastoin pankin uusi
pääjohtaja, parooni J. Cronstedt (edelläkävijä, P. A. Törnqvist,
oli kuollut 1872) [Yhdyspankin pääjohtajaksi Törnqvistin jälkeen
ajateltiin J. Kurténiakin Vaasasta. Kihlman kehoitti häntä lämpimästi
vastaanottamaan tarjouksen, kirjoittaen m.m.: "Minun mielestäni
ei miehestä, joka on pystynyt täyttämään tämän paikan, voida
ajatella, että hän on elänyt turhaan." Kurténilla ei kuitenkaan
ollut halua muuttaa pois kotiseudultaan.], jo ennenkuin Kihlman
oli nähnytkään tuomion kysyi, eikö tämä nyt tahtonut ryhtyä
suoritukseen. Kun Kihlman vastasi, ettei hän vielä ollut selvillä
asiasta, lausui Cronstedt, että "Yhdyspankilla oli keinoja, millä
se voisi pakottaa takausmiehet suoritukseen". Uhkaus oli edellisen
mielestä kerrassaan epähieno, ja senvuoksi hän vastasi: "Jos Teillä
on keinoja pakottaa meidät toimimaan eduksemme, niin käyttäkää
niitä. Se on Teidän asianne." Kihlmanista Turun hovioikeuden
tuomio, josta ei kukaan ollut valittanut, antoi hyvän aiheen
odottaa, kunnes Wasastjernan konkurssi oli selvitetty. Ja sitten
kuluikin taas kuukausia, ilman että pankki käytti mitään "keinoja".
Vasta syksyllä Kihlman kirjoittaa (3/10) Ekströmille, että pankin
puolelta kysymys suorituksesta oli uudistettu, mutta että hän
yhä mietti, eikö oikeudenkäyntiä ollut jatkettava: "tulisi näet
_saada_ oikeutta, koska _on_ oikeassa (_få_ rätt, när man _har_
rätt)." Asian rahallinen puoli oli menettänyt merkityksensä, mutta
juriidillinenkin puoli oli tärkeä, ja senaatin oikeusosastossa
oli tapahtunut henkilömuutoksia, jotka tekivät toisen ratkaisun
mahdolliseksi. Kumminkin Kihlman Yhdyspankin pankkivaliokunnan
jäsenenä epäili ryhtyä asiaan, ja kun vähän myöhemmin osinko jaettiin
Wasastjernan konkurssista, hän päätti kuin päättikin jättää asian
sikseen. "Minä eroan tästä oikeudenkäynnistä", hän kirjoittaa
Levónille (8/11 1873), "säilyttäen siitä mitä epämiellyttävimpiä
muistoja. Olen saanut sen kokemuksen, että Suomessa voi olla
täysin oikea asia ajettavana, mutta kuitenkin saattaa hävitä maan
oikeuksissa. Siten on päättynyt tämä juttu, jolla on ollut melkoinen
vaikutus elämääni." -- Todellisuudessa ei asian menettämisen olisi
pitänyt kovin hämmästyttää Kihlmania. Kun hän näet kolme vuotta
ennen esitti asiansa toht., sittemmin prof. R. Montgomerylle, oli
tämä sanonut: "Kaikki riippuu tuomarin laadusta. Suuri osa heistä
tuomitsee totuntatavan mukaan, ja sangen yleinen on se käsitys, että
takausmiehellä ei ole mitään oikeuksia, vaan on luotu kärsimään."

Mutta tämän takauksen historia ei päättynyt tähänkään. Ostamalla
panttina olleet Tampereen yhtiön osakkeet oli Kihlman tullut
omistamaan niitä enemmän kuin hän oli ajatellut taikka muuten olisi
itselleen hankkinut (kaikkiaan 92), ja kun ne aikaa myöten nousivat
aavistamattomaan arvoon, muuttui pelätty tappio odottamattomaksi
eduksi.

       *       *       *       *       *

Tunnettua on että 1872 v:n säädyt kokonaan pettyivät toivossaan,
että kouluylihallitukseen kohdistettu ankara arvostelu ja anomus,
että kansanedustus saisi ottaa osaa kouluasetuksen säätämiseen,
tuottaisivat suotuisia tuloksia. Päinvastoin Kothen kahta kiihkeämmin
ajoi tarkoitusperiään ja käyttämällä julkiselta tarkastukselta
enemmän tai vähemmän salattuja teitä hän saikin aikaan, että uusi
kouluasetus jo 4/6 p:nä heinäk. 1872 vahvistettiin ja 8 p:nä elok.
julistettiin heti noudatettavaksi. Samoin ratkaistiin kysymys
suomalaisesta normaalilyseosta 22 p:nä elok. niin, että se seuraavan
vuoden (1873) syksystä oli alkava toimintansa Hämeenlinnassa
[Seikkaperäisen esityksen näistä asioista antaa _E. G. Palmén_ m.p.
s. 582-593.].

Kirjeessään T. Reuterille (21/8) Kihlman purkaa tunteensa uuden
koululain johdosta. "Siinä on paljon hyvää", sanoo hän, "mutta kaikki
on mitä suurimmassa määrässä vastenmielistä siitä syystä, että se
on mielivallan teos." Samoin kuin säädyssä hän nytkin ankarasti
moittii, että hallitus loukkaamalla jumalallista ja luonnon lakia
tunkeutuu yksityisen ihmisen rauhoitetulle alalle. "Mielivaltaisilla
hallitustoimilla synnytetään perheissä tuo syvä tyytymättömyys,
joka kauan salassa kyteneenä vihdoin ajan tullen syöksyy ilmi
yhteiskunnan perusteita järkyttävässä, väkivaltaisessa purkauksessa.
Miten onnellisia olisimmekaan, jos me itse olisimme saaneet
järjestää opetuslaitoksemme!" Tietenkin riippuu paljon siitä, miten
lakia sovellutettaisiin, mutta vaikka kouluylihallitus kykenisikin
menettelemään järkevästi ja intohimottomasti, ei sen toiminta
helposti voisi tulla siunaukselliseksi, koska epäluulo sitä kohtaan
oli syvä. Tulevaisuus näytti sen vuoksi Kihlmanista kovin pimeältä.

Ensi aikaan ei oikein tietty, missä määrin uusi kouluasetus
tarkoitti normaalikouluakin, sillä sen 2 §:ssä sanottiin, että
normaalilyseoihin nähden olivat voimassa näitä oppilaitoksia varten
erittäin julkaistut säännökset. Tämä se aiheutti ensimmäiset
rettelöt kouluylihallituksen ja normaalikoulun rehtorin välillä.
Jo 12 p:nä syysk. 1872 kouluylihallitus virkakirjeessä huomautti
rehtoria siitä, että hän vastoin uutta kouluasetusta oli ollut
antamatta koululle lupaa keisarin kruunauspäivänä, ja koska
siitä näkyi, että hän oli epäillyt noudattaa mainittua asetusta,
kehoitettiin häntä kaikissa soveltuvissa kohdissa ottamaan huomioon
sen säädökset, mutta jos vaikeuksia tai esteitä esiintyi jonkun
pykälän sovelluttamisessa, tuli rehtorin hyvissä ajoissa ilmoittaa
asiasta ylihallitukselle. Käyttäen hyväkseen hänelle "suosiollisesti
myönnettyä oikeutta", kääntyi Kihlman nyt ylihallituksen puoleen
nöyrällä ilmoituksella, että uuden kouluasetuksen sovelluttamista
yleensä normaalikoulussa oli kohdannut sangen vakava este. "Uusi
kouluasetus itse", kirjoitti rehtori, "on asettunut esteeksi sen
sovelluttamiselle tässä koulussa." Ylempänä mainitusta 2 §:stä
ilmeni näet, että uusi kouluasetus ei ensinkään ollut kumonnut
normaalikoulua varten annettuja säädöksiä, vaan päinvastoin tuli H.
M:ttinsa sanojen mukaan juuri näitä ja yksistään näitä noudattaa
tässä koulussa. Muuta ajatusta rehtori "ei ollut voinut löytää H.
K. M:ttinsa yksinkertaisista sanoista (enkla ord)". Tätä käsitystä
puolusti sekin, että keisari oli käskenyt tarkastaa normaalikoulua
varten julkaistuja säädöksiä. Mutta "jos tahdottiin sanoa, että H.
K. M:ttinsa tarkoitus kuitenkin oli ollut, että uuden kouluasetuksen
tuli julistamishetkestä saakka olla voimassa normaalikouluunkin
nähden, niin tietäisi väite, että H. K. M:ttinsa oli tarkoittanut
toista kuin hän oli lausunut. Sellainen käsitys H. K. M:ttinsa
tavasta julkilausua ajatuksensa on mielestäni minulle sopimaton
(anser jag för mig otillständig)". Ei rehtorilta enemmän kuin kellään
muullakaan alamaisella ollut oikeutta tulkita H. K. M:ttinsa ajatusta
toisin kuin sanojen mukaan, eikä hän sen vuoksi ollut uskaltanut
tehdä mitään muutoksia normaalikoulussa uuden asetuksen johdosta. Hän
anoi nyt, että ylihallitus tahtoisi H. K. M:tiltaan pyytää selitystä
mainittuun lainkohtaan. "Jos H. K. M:ttinsa selittää, että 2 §:n
määräys erityisten säännösten voimassaolosta normaalikouluun nähden
on niin ymmärrettävä, että osa niistä on pidettävä voimattomana ja
korvattava osalla uuden kouluasetuksen säädöksistä, niin on tämän
kouluasetuksen sovelluttamisen este normaalikoulusta poistettu, ja
H. K. M:ttinsa siten selittämä tahto on oleva noudatettavanani,
samoinkuin tämä tahto oli lakinani, kun minä syysk. 7 p:nä en antanut
normaalikoulun oppilaille lupaa."

Huolimatta ivallisesta pohjasävelestä oli kirjoitus niin hyvin
perusteltu, ettei kouluylihallitus voinut olla pyytämättä selitystä
senaatilta. Kirkollisasiain päällikkö A. Mechelin piti kyllä
kirjelmää ylihallitusta vastaan tähdättynä, verukkeisiin nojaavana
vastalauseena (protest); mutta muut senaattorit katsoivat
Kihlmanilla olleen syytä esitykseensä, ja selitys annettiin
siihen suuntaan, että normaalikoulun tuli soveltuvissa kohdissa
noudattaa uutta kouluasetusta ja olisi kouluylihallituksen tehtävä
vastaiseksi antaa siihen nähden lähempiä määräyksiä. -- Marraskuulla
ylihallitus ilmoitti selityksen rehtorille määräten samalla,
että uutta kouluasetusta tuli noudattaa pääasiassa oppiaikaan,
loma-aikoihin ja kurinpitoon katsoen (viimeiseen nähden asetuksessa
ei kuitenkaan ollut mitään normaalikoululle uutta), jota vastoin
oppilaiden vastaanotto, lukukausimaksut ja opettajain palkat pysyivät
muuttamatta.

Jos Kihlman oli toivonut, että asiat nyt olivat selvillä, niin
kyllä hän siinä pettyi. Kevätpuolella näet "satamalla satoi" uusia
määräyksiä. Syyslukukaudella oli lukukausimaksut kannettu vanhan
lain mukaan, mutta 4 p:nä tammik. säädettiin, että siinä kohden oli
noudatettava uutta lakia. Edelleen senaatti 7 p:nä helmik. päätti
vaatia, että rehtori tilintekoonsa tuntiopettajien palkkaamiseen
käytetyistä varoista liittäisi todistuksen, ettei ainoatakaan
maksettua tuntia oltu joko opettajalle sattuneesta esteestä
taikka huolimattomuudesta laiminlyöty. Se oli Kihlmanista aivan
kohtuutonta, sillä normaalikoulun "opettajilla ei yleensä ollut
tapana laiminlyödä tuntejaan", ja koulu oli tuntiopettajiltakin
vaatinut ei ainoastaan ulkonaista hetkellistä työtä, vaan heidän
sydämensä rakkautta, ja tositeossa saanutkin heiltä apua tuntien
ulkopuolella, eikä senvuoksi sairauden sattuessa heti oltu kylmästi
lähetetty laskua laiminlyödystä tunnista. "Tämä käsitystapa oli nyt
tullut oikaistuksi. Onko siitä koituva todellista hyötyä koululle
ja valtiolle, on tulevaisuus osoittava." -- Toukokuun 8 p:nä
määrättiin, että lukukausi oli päättyvä 30 p:nä samaa kuuta eikä 15
p:nä kesäk., niinkuin säädetty oli ollut ja jota silmällä pitäen
opetus oli järjestetty. Kun kumminkin 10 opettajaa tahtoi ottaa osaa
promotsioniin samana 30 p:nä, pidettiin loppututkinto todellisesti
29 p:nä. -- Vihdoin julistettiin 29 p:nä toukok. 1873 H. K. M:ttinsa
arm. asetus Suomen normaalilyseoista, jonka tarkoitus ilmeisesti
oli vähentämällä pedagogian professorin vaikutusta lähentää nämä
oppilaitokset maan muihin lyseoihin ja saattaa ne kouluylihallituksen
käskynalaisuuteen. [Ks. Normaalikoulun vuosikertomuksia 1873 ja _V.
T. Rosenqvist_, Svenska normallyceum i Helsingfors 1864-1914, siv.
43-50.]

Luonnollista on, että lukuisat uudet säännökset vaikeuttivat koulun
johtoa, ei ainoastaan tänä uuden kouluasetuksen ensimmäisenä
vuonna, vaan myöhemminkin -- semminkin kun, sanoo Kihlman, "ei
aina ollut helppoa käsittää käskyjen oikeaa tarkoitusta". Mutta
ei hän myöskään salannut mitä hän ajatteli uutuuksista. Paitsi
ylihallitukselle lähettämissään kirjelmissä julkilausui hän mielensä
vuosikertomuksissa. Lukuvuoden lopussa ilmestyvä "programmi", joka
kyllä ei levinnyt laajalle, mutta jota kumminkin luettiin koulu- ja
asianomaisissa virkapiireissä, oli näet hänen äänenkannattajansa.
Siinä hän suppeasti, mutta kuitenkin riittävän selvästi arvosteli
ylihallinnon toimia kunakin kuluneena vuonna, käyttämällä hänelle
ominaista, hillityn ivallista kieltä, joka ei ollut koskematta
vallanpitäjiin. Vuosikertomus v:lta 1873 ei tässä kohden eronnut
muista.

Mitä kouluylihallitukseen tulee, tapahtui siinä lukuvuoden lopulla
se huomattava muutos, että parooni v. Kothen, jolle normaalikoulun
erikoisasema ja sen puolustajakin olivat erityisesti vastenmielisiä,
anoi ja sai virkavapautta huhtik. 15 p:stä -- eikä enää palannut.
Että kenraalin poistuminen tanterelta tuntui helpotukselta, on
selvää, mutta sillä ei vielä hävinnyt se suunta kouluasioiden
johdossa, jonka hän oli perustanut.

       *       *       *       *       *

Kihlmanin perhe-elämästä on v:lta 1873 kerrottava, että Hannan ja
Viktor Heikelin häät vietettiin 14 p:nä toukok. morsiamen kodissa.
Kutsuttuina vieraina oli saapuvilla sukulaisia ja ystäviä, joihin
jälkimmäisiin myöskin kuului osa isännän virkatovereja koulusta. Isä
itse vihki nuoren parin pidettyään sitä ennen syvämietteisen puheen
avioliiton merkityksestä ja onnen ehdoista, ja toimituksen jälkeen
hän luki ääneen 103:nnen psalmin: Kiitä Herraa, minun sieluni.
Vakavan puheen ja ylevän kiitosvirren sanotaan niin vaikuttaneen
kuulijoihin, että "marsalkat" (sulhaspojat) pidättyivät sovinnaisista
hääpuheistaan, jotta eivät häiritsisi isän virittämää tunnelmaa.

Heti häiden jälkeen lähtivät vastanaineet ulkomaanmatkalle, kulkien
höyrylaivalla Räävelin kautta Lyypekkiin ja sieltä eteläänpäin
Italiaan saakka. Paluumatka kävi Wienin kautta, missä tänä kesänä
oli maailmannäyttely, ja oli se niin suunniteltu, että he
elokuulla saapuivat Uuteenkaarlepyyhyn. Uusi seminaari, jossa
Heikel oli lehtorina, oli näet siellä avattava syyskuun 1 p:nä.
Tänä keväänä oli Kihlman perheineen pakotettu muuttamaan asuntoa.
Uusi koti Etelä-Makasiininkadun N:o 4:ssä, nykyään jo hävinneessä
puurakennuksessa, ei ollut yhtä mukava kuin edelliset, mutta sekin
oli lähellä koulua, sekä normaalikoulun vuokrattua huoneistoa että
myöskin sen omaa taloa (vastapäätä saksalaista kirkkoa), jonka
talon rakentamista nyt juuri aloitettiin entistä tehokkaammin
suunnitella. -- Kesänsä oli perhe, niinkuin tiedämme, viettänyt
milloin missäkin maalla tai saaristossa. Tänä vuonna oli Kihlman
Espoosta ostanut maa-alueen ja rakennuttanut oman huvilan, joka
sijaitsi meren rannalla Rulludd-nimisellä, ennen asumattomalla,
metsäisellä niemellä. Rakennus valmistui kesäkuun lopulla, ja 1
p:stä heinäk. perhe asettui siihen asumaan. Paitsi ympäristön
alkuperäistä luontoa teki tämän kesäasunnon viihtyisäksi se,
että perheellä läheisinä naapureina oli sukulaisia ja ystäviä.
Hilda Kihlmanin veli, kapteeni Alfred Forssell, perheineen, vanha
äiti, hovineuvoksetar, ja sisar Julia asuivat Finnån kartanossa,
jonka Forssell oli vuokrannut ja jonka omistajaksi hän myöhemmin
tuli. Insinööri Edvin Bergrothilla taasen oli huvila läheisessä
Granholman saaressa, ja hoiti hänen, leskimiehen, taloutta neiti
Emma Candelin, tuttu Kruununkylän ja Pietarsaaren ajoilta. Vihdoin
oleskeli usein itse Rulluddissa neiti Amelie Forssell, jota paitsi
pojilla oli oma toverinsa Rainer Vuoriossa (silloin Forsberg), joka
käyden normaalikoulun suomalaisella osastolla totutti heitä suomea
puhumaan ja joka myöhemmin tuli kuuluisaksi ylioppilastenorina.
Helsinkiin ja takaisin oli säännöllinen laivakulku, ja kun ei matka
vienyt puoltatoista tuntia enempi, saattoi Kihlman mukavasti käydä
omaistensa luona. Kaikenlaiset puuhat pitivät näet häntä nyt niinkuin
ennenkin joka viikko päiväkausia peräkkäin kaupungissa [Rulludd ja
Granholma kuuluivat yhdessä Lindelöfin ja Krogiuksen huvilain kanssa
Granö saaressa vanhimpiin Helsingin koko läntisessä saaristossa. Sitä
ennen sanotaan siellä olleen varsinaisia huviloita vain Geitlinin
Tallholmassa. Muutoin asuivat helsinkiläiset talonpoikais-asunnoissa,
jotka kesäkuukausiksi luovutettiin perin halvasta vuokrasta.].

Kihlmankin oli aikonut tänä kesänä tehdä ulkomaanmatkan, käydäkseen
Wienin maailmannäyttelyssä "pedagogisessa tarkoituksessa" ja kenties
myöskin teollisessa, sillä Tampereen yhtiökin oli lähettänyt sinne
tuotteitaan, jotka palkittiin. Hän oli jo saanut virkavapauttakin,
mutta sanomalehtien tiedot koleran ilmestymisestä Wienissä
aiheuttivat matkan lykkäämisen, kunnes otollinen aika oli mennyt ohi.

Heinäk. 10 p:nä k:lo 11 illalla -- jolloin hänellä oli "vapaa hetki,
mikä oli sangen harvinaista" -- Kihlman Helsingistä kirjoitti Viktor
ja Hanna Heikelille. Siitä otamme muutamia piirteitä. -- Toissa
iltana oli Hannan kirje Napolista tullut Rulluddiin. Perhe oli
ollut kutsuttuna Finnå'hon, kirje otettiin mukaan ja luettiin julki
istuessa "saman meren rannalla, jolla se oli kirjoitettu". Suurella
mielenkiinnolla oli matkustavia seurattu Italian halki Napoliin ja
Vesuviolle. -- Kaikki viihtyivät hyvin Rulluddilla. Lennart oli
ruskettunut, Oswald ja Enzo kalastivat ja raivasivat "aarniometsää"
huvilan ympäriltä. Paikka, sanoo kirjoittaja, voi aikaa myöten tulla
sieväksi. Ei historialliset muistot, vaan puhdas luonto ympäröi meitä
siellä: "olemme ensimmäiset ihmiset, jotka ovat tunkeutuneet tähän
pyhäkköön."

Vihdoin oli, jatkuu kertomus, normaalikoulukin otettu armoihin.
Kenraalikuvernööri oli ratkaissut, että sille oli talo rakennettava
Tähtitornivuoren juurelle. "Olen siitä hyvin tyytyväinen." Sen
jälkeen kirjoittaja ottaa puheeksi uuden normaalikoulu-asetuksen,
mainiten entisestä eroavia kohtia -- esim. että hän oli saanut
200 mk:n palkankoroituksen, mutta tuli hänen senvuoksi palvella
30 vuotta, sensijaan että ennen oli vaadittu ainoastaan 25 -- ja
jatkaa sitten: "Rehtorinpalkkio on koroitettu 800:sta 1200 mk:aan,
mutta siitä tulen tuskin hyötymään, koska minut luultavasti syksyksi
erotetaan. Olen näinä päivinä saanut tietää, että ylihallituksessa
paraikaa laaditaan minua vastaan noin 2 arkin pituista kirjoitusta
senaattiin. En tiedä, mitä olen rikkonut, enkä tiedä mitä
tarkoitetaan: tahdotaanko syyttää minua majesteettirikoksesta vai
aiotaanko tyytyä uuden rehtorin nimittämiseen. Tiedän vain, että
jotain on tekeillä. Olen tietysti koettanut arvata, mitä on kyseessä:
olen ajatellut vuosikertomusta, ja luultavasti käytetään sitä aseena
minua vastaan. Valmistaudun siis lähtöön (reträtt) ja toivon voivani
hyödyttää isänmaatani, vaikka minut pannaankin pois viralta --
virasta, jota en ole hakenut. Elämäni tulee paljon rauhallisemmaksi,
ja minä voin levollisesti nauttia rauhastani, koska en itse ole
vetäytynyt työstä, vaan toiset ovat poistaneet minut. Että olisin
menetellyt väärin ja että siten itse olisin aiheuttanut eroni, sitä
en voi vielä ymmärtää. Olen pyytänyt noudattaa velvollisuuttani, ja
levoton olen vain sen vuoksi, että olen saanut niin vähän aikaan.
Olen käyttänyt totuuden kieltä oppilaita, tovereita, esimiehiä
ja esivaltaa kohtaan. Enkä ole voinut tehdä toisin. Jos minut
sentähden hylätään, niin ei se ole minun asiani. En minä siitä tule
huonommaksi." -- -- Seuraavana päivänä on Kihlman lisännyt saaneensa
kuulla, että ylihallituksen kirjelmä oli jäänyt sikseen, vaikka
närkästys (indignation) häntä kohtaan oli suuri.

Mahdollista on, että ylihallitus luopui aikeestaan senvuoksi, että
Kothen ei enää palannut, ja se selittäisi myöskin, että Kihlman
vuoden lopulla (27/11) kirjoitti T. Reuterille: "Minun suhteeni
ylihallitukseen näyttää parantuneen." Kumminkaan ei Kihlmanin ja
ylihallituksen väli piankaan tullut hyväksi. Se on seuraavasta
näkyvä, ja sangen luultavaa on, että tuota 2 arkin pituista
kirjoitusta talletettiin vastaisuutta varten, jollei kokonaan uutta
kirjoitettu. Ainakin on eräs entinen senaattori tämän kirjoittajalle
kertonut, että valtioneuvos Lindelöf kouluylihallituksen päällikkönä
oli hänelle lukenut ankaran kirjelmän Kihlmania vastaan. Se oli ollut
osoitettu senaatille, mutta oli jäänyt lähettämättä. Huomautukseen,
että olihan Kihlman oikeuden ja totuuden mies ollessaan tekemisissä
ylihallituksenkin kanssa, vastasi vanha senaattori hymyillen:
"Vaikka olikin, mutta ei _sillä_ tavoin (kuin Kihlman) kirjoiteta
esimiehille!" -- Siinä "villakoiran ydin": Kihlmanilla ei ollut sitä
lajia nöyryyttä, jota opitaan virkavallan portaita noustessa.

       *       *       *       *       *

Tässä muistutettakoon lyhyesti, että suomalainen normaalikoulu
tänä syksynä aloitti toimintansa Hämeenlinnassa. Sen rehtoriksi
tuli toht. J. G. Geitlin, jossa Helsingin normaalilyseo menetti
yhden parhaimpia opettajiaan. Kirjevaihto Kihlmanin ja hänen
välillään todistaa, että he olivat tulleet läheisiksi ystäviksi,
ja milloin Geitlin johtajatoimessaan kaipasi neuvoja, kääntyi hän
aina täydellä luottamuksella ystävänsä puoleen. Tähän samaan aikaan
oli yksityisen suomalaisen alkeisopistonkin asia kehittynyt sille
kannalle, että senaatilta oli saatu lupa laitoksen laajentamiseen
täydelliseksi opistoksi. Syksyllä 1872 alkanut uusi rahankeräys
oli näet tuottanut niin paljon, ettei yritys enää epäilyttänyt sen
perustajia. Lokakuulla 1873 valittiin koululle johtokunta, ja tuli
silloin Kihlman varajäseneksi. Mutta -- sanottakoon se jo tässä --
myöhemmin s.o. syksystä 1881, jolloin prof. Cleve oli muuttanut
Helsingistä, hän kutsuttiin johtokunnan varsinaiseksi jäseneksi, ja
kun seuraavana vuonna prof. Yrjö Koskinen, joka Cleven jälkeen oli
ollut puheenjohtajana, oli tullut senaattoriksi, valittiin Kihlman
puheenjohtajaksi. Näin tuli Kihlman läheltä seuraamaan näiden
suomalaisten opistojen kehitystä samalla kuin hän rehtorina hoiti
niitä suomenkielisiä luokkia, jotka vielä toimivat ruotsalaisen
normaalilyseon yhteydessä.

Koska normaalilyseon historian kirjoittaminen on ulkopuolella
suunnitelmaamme, voimme olla kajoamatta niihin muutoksiin koulun
toiminnassa, jotka jo mainitut ja muutkin näinä aikoina ilmestyneet
asetukset aiheuttivat. [Ks. _V. T. Rosenqvist_ m.p. siv. 51 ss.]
Ymmärrettävää on, että rehtorilla varsinkin, lukuvuoden 1873-74
alussa, jolloin m.m. lukujärjestys ensi kerran oli laadittava uuden
kouluasetuksen mukaan, oli, niinkuin on tapana sanoa, seitsemän
päivää viikossa. Mutta tiedämmehän, että hän kykeni selvittämään mitä
vaikeimpia pulmia. Työ ei masentanut häntä; se, joka ajoittain sai
hänen mielensä masennuksiin, oli se, että niin monet muutokset olivat
hänestä epäoikeutettuja, mielivaltaisia. Eri seikoista täytyi hänen
myöskin vaihtaa kirjelmiä ylihallituksen kanssa, mutta nekin voimme
sivuuttaa. Ainoastaan yksi tänä vuonna ilmennyt erimielisyyden aihe
Kihlmanin ja ylihallituksen välillä ansaitsee erikoista huomiotamme,
nimittäin kysymys rehtorin velvollisuudesta antaa takaus niistä
rahoista, joita hänen tuli virkansa puolesta kantaa, hoitaa ja
tilittää. Kihlmanin esiintyminen tässä asiassa on hänelle erityisesti
kuvaava.

Kiertokirjeessä kesäk. 19 p:ltä 1873 oli ylihallitus kehoittanut
kaikkia oppilaitosten johtajia kouluasetuksen 114 §:n mukaan ennen
syyskuun loppua lähettämään mainitunlaisen takauksen. Kihlman ei
kuitenkaan noudattanut kehoitusta, ja senvuoksi hän sai erityisen
(27/11 päivätyn) muistutuksen viimeistään ennen tammik. 15 p:ää 1874
toimittaa takauksen ylihallitukseen. Siihen vastasi Kihlman (31/12),
että hän totta kyllä oli ollut lähettämättä takausta, mutta se ei
ollut tapahtunut huolimattomuudesta eikä muistamattomuudesta, vaan
erään esteen takia, josta hän pyysi saada antaa seuraavan selityksen.
Hän ei ollut koskaan pyytänyt ketään takaukseen, osaksi senvuoksi
ettei hän ollut sitä tarvinnut, osaksi sentähden että hänestä oli
kohtuutonta, että C. ja D. takaavat asiaa, josta A:lla ja B:llä ehkä
oli suurta hyötyä, mutta C:llä ja D:llä ei vähintäkään. Itse hän
oli tosin sääliväisyydestä tai auttaakseen puutteenalaisia mennyt
takaukseen, mutta myöskin katkerasti kokenut, mihin vaaraan siten
joutuu. Senvuoksi hän oli päättänyt olla auttamatta lähimmäistään,
milloin apua anottiin takauksen muodossa. Siitä johtui, ettei
hän itsekään voinut pyytää ketään takaukseen. Eikä hän kyseessä
olevassakaan tapauksessa ollut tuntenut halua luopua periaatteestaan,
sitä vähemmin, kun oli kaksin verroin vastenmielistä pyytää ketään
ominaistakaukseen määrästä, jonka suuruutta ei kukaan ihminen voinut
tietää. "Minä en ainakaan voi alistua mielipahaan saada joko kieltävä
vastaus taikka myöntävä, jossa jälkimmäisessä tilassa minä mielestäni
olisin uhrannut jotakin, jota pidän ylen kalliina, nimittäin
riippumattomuuteni." Tämä este oli aiheuttanut, ettei hän ollut eikä
nytkään voinut noudattaa ylihallituksen käskyä.

Kun Kihlman näin kieltäytyi antamasta lain määräämää takausta, oli
hän täysin selvillä siitä, että hänet voitaisiin senvuoksi erottaa
rehtorin toimesta. Saatuaan kuulla, että rehtorit A. V. Sundel
Hämeenlinnassa ja K. H. Kahelin Jyväskylässä eivät myöskään vielä
olleet lähettäneet takausta, oli hän näet joulukuulla kirjoittanut
kummallekin ilmoittaakseen, että hän oli päättänyt olla taipumatta,
ja kehoittaakseen heitä yhtymään kieltoon -- siten olisi ehkä
ollut mahdollista, että kyseessä oleva lainkohta muutettaisiin,
mutta toiselta puolen piti heidän olla valmiit vastaanottamaan
sekin seuraus teostaan, että heidät erotettaisiin. Kumminkin on
käsitettävä, että Kihlmanin tunteet olivat sekavia. Sen huomaa
eräästä lausunnosta, jonka tapaamme kirjeessä (20/1 1874) hänen
vaimolleen (Kihlman oleskeli syystä, josta puhumme alempana, koko
tammikuun Turussa). Hilda Kihlman oli kuulemansa mukaan kirjoittanut,
että kaikki muut rehtorit olivat antaneet takauksen (mikä kuitenkin
oli erehdys, sillä Kahelin oli myöskin kieltäytynyt, joskin
vähemmän jyrkässä muodossa) ja että ylihallitus aikoi lähettää
Kihlmanin kirjelmän senaattiin, sekä kysynyt, oliko tämä iloinen
todennäköisestä erostaan. -- "Tunteeni ovat tässä tapauksessa",
vastasi Kihlman, "niinkuin usein on laita, sekavia. Olen iloinen,
että pääsen virasta, joka lukukausien aikana ryöstää minulta joka
tunnin päivässä, joka estää minua harjoittamasta opintoja, joka estää
minua elämästä perheeni kanssa, joka tekee minut hermostuneeksi ja
kärtyiseksi, joka sanalla sanoen nielee minut ja siinä määrässä
kysyy toimintakykyäni, etten saa aikaa enkä rauhaa täyttääkseni
muita velvollisuuksiani, joista Jumala ei ole vapauttanut minua.
Iloitsen siis siitä hetkestä, jolloin tämä olosuhde on päättyvä, ja
sen johdosta jälleen olen tunteva suurempaa sopusointua sisässäni.
-- Mutta minä en voi iloita siitä, että semmoisia lakeja säädetään,
joiden kautta tunnollinen virkamies pakotetaan luopumaan valtion
palveluksesta. Minä suren myöskin sitä orjamieltä, joka alistuu mitä
mielettömimpiin vaatimuksiin. Kaikki rehtorit, kirjoitat Sinä, ovat
lähettäneet takauksen. Mitä sanotaankaan sen johdosta? Luonnollisesti
sanotaan: ei yksikään ole huomannut mitään kohtuutonta lain
vaatimuksessa. Ainoastaan minä olen niskoitellut. Minä se olen tuo
härkäpää, tuo mahdoton, taipumaton rettelömies, joka asetun esivaltaa
vastaan. Lopulta minä se olen, joka olen moitittava ja rangaistava
ja hyljättävä; ja virkaveljeni ja ylihallitus ja koko maailma on
vanhurskas. Minä yksin olen haiseva, ja kun minä semmoisena heitetään
ulos, niin kaikki siunaavat itseään ja sanovat: Amen, hänelle
tapahtui oikein, amen. -- Mutta katsopas, tämä on minun silmissäni
surullista, hyvin surullista. Kun oikea tehdään vääräksi ja väärä
oikeaksi, silloin minua väsyttää elämä ja tämä maailma, diese
verkehrte Welt (tämä takaperoinen maailma)." --

Emme tiedä mitä ylihallituksessa asiasta tuumittiin, mutta kauan sai
Kihlman odottaa, ennenkuin hän virallista tietä siitä kuuli enemmän.
Vasta kun hänelle kirjelmällä 15 p:ltä toukok. 1874 ilmoitettiin,
että senaatti ylihallituksen esityksestä oli nimittänyt hänet
edelleen hoitamaan rehtorinvirkaa, kysyttiin häneltä samassa, eikö
hän voisi antaa edes laillista takausta taikka muuta vakuutta
hoidettavistaan rahavaroista, ja saisi hän kummassakin tapauksessa
itse merkitä sen määrän, mistä takaus tai vakuus oli annettu. -- Näin
oli kysymys muodoltaan melkoisesti muuttunut; mutta vaikka Kihlman
myöntääkin sen, hän kuitenkin vastaa, että hänen on mahdotonta luopua
periaatteistaan. Huomauttaen, että säätyjen ehdotus, että Suomen
pankin virkamiehiltä ei enää vaadittaisi n.s. virkatakausta, oli
saanut korkeimman vahvistuksen, hän sanoo, ettei hänkään tahtonut
kannattaa järjestelmää, jota hän piti kohtuuttomana. Sitä paitsi hän
ei voisi antaa laillistakaan takuuta pyytämättä toisia myöntymään
siihen ja siten joutumatta semmoiseen asemaan, ettei hän voisi
kieltäytyä, jos häneltä pyydettäisiin samanlaista palvelusta. Sitä
vastoin tarjosi hän mielellään yksityisen omaisuutensa vakuudeksi.
Mutta koska hän itse oli jäävi arvostelemaan tämän vakuuden
arvoa, osoitti (refererade) hän "niinkuin tällaisissa tapauksissa
on tapana" maan etevimpiin luottolaitoksiin, Suomen pankkiin,
Yhdys- ja Pohjoismaiden osake-pankkeihin, sekä kauppahuoneisiin
H. Borgström & Kumpp. ja F. Kiseleff. Jos näiden liikkeiden
johtomiehiltä kysyttäisiin, voitiinko häntä pitää siveellisesti
ja taloudellisesti pätevänä vastaamaan (viimeisen tilinteon
mukaan) Smk:sta 9,199:30, ja vastaus olisi rauhoittava (lugnande),
niin näyttää siltä, että valtiolla olisi semmoinen vakuus kuin
oikeuden mukaan on pyydettävissä. Jättää joku osa omaisuuttansa
ylihallituksille talletettavaksi, oli hänestä sekä tarpeetonta että
periaatteisvastaista. Tarpeetonta senvuoksi, että kouluneuvosto
milloin tahansa saattoi tarkastaa rehtorin hoidossa olevat varat,
periaatteisvastaista sentähden, että valtio on pidättänyt itselleen
yksinomaisen oikeuden oppilaitosten johtajien nimittämiseen.
Rehtorinvirka oli nykyään luottamustoimi, johon hallitus määrää
kenen tahtoo asianomaiselta edes kysymättä, tahtooko hän ottaa ylen
vastuunalaisen ja voimia vaativan tehtävän, josta palkka ei ollenkaan
vastannut työtä. Että sen lisäksi vaadittiin takausta, oli jotenkin
kohtuutonta, sillä siten jäivät kaikki oikeudet toiselle puolelle
ja kaikki velvollisuudet toiselle. "Erityisen vakuuden vaatimus vie
siihen luuloon, että epäillään omaa luottamusta. Minä puolestani en
pidä itseäni velvollisena antamaan muuta vakuutta kuin persoonani
tarjoaman. Jollei se kelpaa vastaamaan 10,000 mk:sta, niin olen kai
minä paljoa vähemmän kelpaava hoitamaan ja kasvattamaan neljättä
sataa ihmislasta."

Kuinka varma Kihlman oli siitä tuloksesta, johon hänen
"niskoittelemisensa" johtaisi, näkyy seuraavista sanoista, jotka
hän kirjoitti C. J. Lindeqvistille (13/8 1874): "Odotan joka päivä,
että minut erotetaan rehtorinvirasta. Olen nimittäin kieltäytynyt
antamasta takausta, ja ylihallitus on sen johdosta ilmoittanut
senaatille, että syytä ei ole minun persoonani tähden syrjäyttää
lain määräystä. Mitä siitä seuraa, on ymmärrettävissä." -- Kumminkin
Kihlman erehtyi, sillä asia päättyi hänen täydeksi voitokseen.
Seuraavan vuoden alkupuolella ilmestyi näet 25 p:nä helmik. 1875
päivätty arm. julistus, että kouluasetuksen 114 §:n viimeisessä
momentissa luettava säännös koulunjohtajain velvollisuudesta antaa
takaus hoidettavistaan rahavaroista oli _kumottu_. -- Kihlman oli jo
marraskuulla saanut tiedon senaatin kannasta, ja kun hän kirjeessä C.
J. Arrheniukselle Turussa (10/11 1874) oli maininnut asian, vastasi
tämä: "Onnittelen loistavaan voittoon rehtorintakaus-kysymyksessä!
Korvaamattomuutesi on aiheuttanut menestyksen. Toinen olisi
arvatenkin saanut ilman enempää viivytystä erota." Kun kysymys oli
käsittelynalaisena, hoiti ensin V. von Haartman ja sitten C. J.
Jägerhorn ylihallituksen päällikön virkaa, mutta kun se ratkaistiin,
oli L. L. Lindelöf astunut tähän asemaan. Kenties oli tällä
päällikköjen vaihdoksella joku merkitys asian päätökseen nähden.
Kihlmanille tuotti voitto epäilemättä melkoista tyydytystä.

       *       *       *       *       *

Ohimennen on jo sanottu, että Kihlman tammikuulla 1874 oleskeli
Turussa. Matkan aihe oli seuraava. -- Syksyllä 1871 oli Vaasan
koulunopettajisto kiertokirjeellä ehdottanut maan pedagogeille,
että nämä eroaisivat kirkollisviraston leski- ja orpokassasta ja
perustaisivat kouluvirastolle oman eläkerahaston. Ajatus saavutti
yleistä hyväksymistä, ja 1873 valittiin kaksi edustajaa, joiden tuli
johtokunnan kanssa tutkia ja ehdottaa, millä perusteilla mainittu
vanhempi rahasto olisi jaettava ja uusi järjestettävä. Useimmat äänet
saaneina olisi rehtori Hallstenin (Vaasa) ja toht. Sucksdorffin
(Hämeenlinna) pitänyt ryhtyä tehtävään, mutta kun edellinen
kieltäytyi ja jälkimmäistä jostakin syystä pidettiin jäävinä,
kutsuttiin ääniluvussa lähimmät, nimittäin lehtori Strömborg ja
Kihlman, Turkuun, missä työ oli yhdessä jaettavan rahaston johtajan,
rehtori Arrheniuksen kanssa suoritettava. Kihlman oli ennen vaalia,
kuultuaan että häntä ajateltiin ehdokkaaksi, pyytänyt, ettei häntä
valittaisi (ja sen vuoksi saanutkin vähemmän määrän ääniä), mutta
nyt täytyi hänen kuitenkin noudattaa kutsumusta. Vapautusta hän ei
ollut toivonut ainoastaan sentähden, että hänellä kotonakin oli yllin
kyllin työtä, vaan senkin vuoksi, ettei hän ennen ollut lainkaan
perehtynyt leski- ja orpokassan asioihin ja että hän oli aikonut
loma-aikana käydä Pohjanmaalla.

Matkustaen yhdessä tulivat Kihlman ja Strömborg uudenvuodenpäivänä
Turkuun. He asettuivat Seurahuoneelle asumaan, ja jo 2 p:nä tammik.
oli ensimmäinen kokous (leski- ja orpokassan huoneustossa entisessä
yliopistotalossa). Siinä sovittiin, että ensin oli laskettava,
kuinka paljon koulunopettajain puolelta oli kassaan suoritettu
perustamisvuodesta 1842 lukien. Vaikka apumiehiä palkattiin ja
työtä tehtiin sekä kotona että yhdessä, meni tähän ja muihin
esitöihin noin kolme viikkoa. Vasta sen jälkeen alkoivat neuvottelut
jakosuunnitelmasta, uuden kouluviraston leski- ja orpokassan
ohjesäännöstä y.m., johon meni pari viikkoa, niin että Kihlman vasta
6 p:nä helmik. pääsi lähtemään kotimatkalle.

Huolimatta ahkerasta työstä tämä viiden viikon ero koulusta ja
muista jokapäiväisistä puuhista ei ollut virkistämättä Kihlmania.
Turussa hänellä oli tilaisuutta seurustella vanhojen ystävien kanssa
(m.m. hän säännöllisesti söi päivällistä Reuterin perheessä),
mihin Helsingissä tuskin oli aikaa, ja kirjeissä vaimolleen hän
tuli julkilausuneeksi tunteita, jotka kotioloissa harvoin saivat
sananvuoroa. Todistaaksemme tämän otamme muutamia otteita näistä
kirjeistä; ne sallivat näet luoda katseen Kihlmanin sielunelämään.

Tammikuun 8 p:nä oli Kihlman lähettänyt sydämellisen
tervehdyssähkösanoman Hildalleen heidän hääpäivänsä muistoksi.
Se tuotti rouvalle suurta iloa, niinkuin hän vastauskirjeessään
tunnustaa. Sisällisessä yhteydessä tämän tunteiden vaihdon kanssa
oli seuraava kohta Kihlmanin kirjeessä (24/1): "Viime lauantaina,
Antonin päivänä, olimme kutsutut konsistorinnotaari Anton Dahlin
luokse. Tämä käynti elvytti minussa rakkaita muistoja, muiston siitä
ajasta, jolloin ensin lähestyin Sinua. Dahl asuu näet Marjalinin
talossa, missä Äitisi ja Sinä asuitte, kun minä olin turkulainen.
Salissa istuimme yhtenä perheenä; en muista mistä puhuimme, mutta
senaikuiset tunteeni lienevät olleet tavattomia, koska minä
astuessani huoneeseen vastustamattomasti palauduin 20 vuotta takaisin
ajassa, eikä siinä kylliksi, vaan minä tunsin myöskin jälkikaiun sen
ajan sopusoinnusta. Kuulin kaiun selvästi, ja se soi niin mieluisasti
ja tuntui niin suloiselta. Ja rakkaus, miten sitä voidaankin pitää
voimassa ja nuorentaa, jos vain jotakin tehdään sen hyväksi. Kun näen
vanhanpuoleisen parin, miehen ja vaimon, jotka istuvat rinnakkain
katsomatta toisiansa ja puhumatta toistensa kanssa, ikäänkuin
olisivat väsyneet toisiinsa, niin surkuttelen heitä. He eivät osaa
uudistaa rakkauttaan. Mutta me, Hilda, Sinä ja minä, me osaamme. Me
olemme 16 vuoden avion jälkeen kuin vastanaineet. Me voimme tuntea
niinkuin silloin, ja me voimme puhua toistemme kanssa niinkuin
silloin, jopa katsella toisiamme niinkuin silloin. Se on ihanaa,
Hilda. Hullua on, ettei aina ole onnellinen, kun saattaisi sitä olla.
Mutta välttämätöntä on, että kiinnittää huomiota onneensa. Muuten voi
käydä niin, ettei nauti siitä, vaikka se onkin olemassa, syystä ettei
välitä siitä." --

(30/1) "Kirjeestäsi 26 p:ltä näen, että kirjeeni 24 p:ltä on
tuottanut Sinulle sydämellistä iloa. Niin kummallisesti käy tässä
maailmassa. Se, joka näytti aiheuttavan surua, muuttui ilon aiheeksi.
Sinä surit Turunmatkaani, ja kuitenkin olet siitä saanut syvää iloa.
Jos olisin pysynyt kotona, niin olisit tuskin elänyt semmoisia
hetkiä, joita nyt näytät kokeneen. Jokapäiväisissä puuhissa jäävät
julkilausumatta sydämen tunteet, jotka ero vetää esiin. Näyttää siltä
kuin oltaisiin vähemmin alttiita ilmaisemaan tunteitaan toisilleen
sen vuoksi, että tilaisuutta siihen on aina olemassa. Totuntatapa
on vaarallinen vihollinen onnelle. Totuntatapa estää näkemästä
lähimpää ympäristöään oikeassa valossa. Totuntatapa saa käsittämään
tavallisen tavallisena. Ja kumminkin on se tavallinen hyvä, josta
kodissa nautitaan, niinkuin esim. puolison uskollinen ja harras
rakkaus, jotain tavatonta, sillä se voisi olla toisenlainen. Lämmin
ja pysyvä rakkaus on jotakin ylimaallista (öfverjordiskt), jotakin,
joka ansaitsee tulla huomioon otetuksi. Senvuoksi, armaani! Samoin
kuin Jumalan armo joka aamu on uusi; toivoisin myöskin sydämestäni,
että minun silmäni voisivat joka aamu avautua näkemään tätä uutta
armoa. Ja mikä onnettomuus onkaan elää keskellä Jumalan aina uusia
lahjoja ja kuitenkin tallustaa eteenpäin (lunsa fram) niinkuin
sokea. Ei, Hilda, ei se kannata. Totisesti täytyy meidän nähdä ja
elää ja olla onnellisia! Nyt tällä hetkellä näen Sinut kamarissasi,
iloisena ja onnellisena, näen rakkautesi, tämän voimakkaan rakkauden,
jota ihailin Sinussa, kun me täällä Turussa aloitimme avioelämämme.
Das ist was zu sehen (se on jotakin nähtävää)! Minä näen lapsesi
ympärilläsi, kukin tavallaan tuottaen Sinulle iloa lahjoillaan. Se on
myöskin ihana näky! Jumala siunatkoon Sinua ja heitä!"

Paitsi näitä yhtä harvinaisia kuin merkillisiä tunteenilmauksia,
jotka todistavat kuinka onnelliseksi Kihlmanin toinen avio oli
muodostunut, otamme jälkimmäisestä kirjeestä vielä joitakuita kohtia.
-- "Keskiviikkona olimme kutsutut (kuvernööri) kreivi Creutzille.
Siellä oli koko kaupungin hienosto. Joukko nuoria esiintyi (eri
kansojen ja aikojen) puvuissa. Nuoriso tanssi; vanhat pelasivat
korttia, ja sitä jatkettiin illallisiin asti, se on k:lo 1:een. Ei
ole puolustettavissa, että niin monta tuntia käytetään tavalla, joka
ei virkistä, vaan väsyttää. Tämän illan paras muisto on emäntä,
ystävällinen, komea rouva, jota oli oikein miellyttävä katsella."

"Eilen k:lo 5 i.p:llä piti Wilhelm Johansson ruotsalaisen
raamatunselityksen kirkossa. Halusin kuunnella tätä vanhaa
oppilasta. Teksti oli tuo ihana Efes. 1: 15-23. Harvoin saa Suomessa
kuulla jotain niin täysikelpoista. Oli ylentävää! Vahinko että
esitys muodollisessa suhteessa antoi syytä muistutuksiin! Mutta
muoto ei ole pääasia." -- -- "Tänään k:lo 1/2 12 hautajaiset
(tuomiorovasti) Renvallilla (jonka vanhin poika oli kuollut).
Iltapäivällä piti Josua Johansson suomalaisen raamatunselityksen.
Tässä oli muotokin nuhteeton. Onnellista että maassamme on semmoisia
pappeja." Sen jälkeen meni kirjoittaja tuomiokapituliin, tehdäkseen
arkistotutkimuksia. Hän luettelee muinaisia, sittemmin kuolleita
tuttavia, joiden nimet hän tapasi asiapapereissa, ja sanoo heidän
jättäneen työnsä jälkeläisten jatkettavaksi. "Niin, työ on meidän
osamme ja velvollisuutemme", lausuu hän sitten, "niin kauan kuin
elämme, ja ainoastaan se mitä olemme tehneet ja vaikuttaneet on
jäljellä, kun me itse olemme poissa. Ja jos joku nykyisistä pojista
taikka vielä syntymättömästä sukupolvesta joskus tilapäisesti jonakin
iltahetkenä muistaisi meitä tai meidän nimeämme, niin tapahtuu se sen
työn vuoksi, jonka me kerran aikanamme olemme suorittaneet. Mutta
toimeton ei jätä mitään jälkeensä. Sentähden, ystäväni, meidän ei
pidä napista, vaikka työ joskus näyttää käyvän liialliseksi."

"Täällä Turussa on minulla myöskin ollut kylläksi työtä. Mutta kun
minä vertaan sitä kotityöhön, niin täytyy minun tunnustaa, että minun
on täällä paljon parempi olla. Täällä tekee työtä niin paljon kuin
jaksaa, täällä saa myöskin tavallisesti istua rauhassa. Täällä eivät
alituiset harmit häiritse. Rauhallinen elämä on vaikuttanut niin,
että olen luullakseni lihonnutkin. Olisi kauheaa saada suuri vatsa
kannettavakseen minne vain kävelee! Olen aina säälinyt lihavia. Mutta
toivoakseni on kotielämä parantava minut lihavuudesta." --

Mitä itse jakokysymykseen tulee, ei sen selostaminen kuulune
Kihlmanin elämäkertaan. Kuitenkin mainittakoon, että se vuosikausia
edelleenkin tuotti hänelle puuhaa. Turussa oli työ sikäli jäänyt
keskeneräiseksi, että asian kirjallinen esitys suoritettiin
keväämmällä kotona, kunkin kirjoittaessa osaansa, jonka jälkeen
se painettiin. Sittemmin tapahtui että papisto ainoastaan osaksi
hyväksyi koulunopettajain ehdottamat jakoperusteet ja vaati itselleen
enimmän osan siitä pääomasta (200,000 ruplaa), joka aikoinaan oli
kassaan tullut yleisistä varoista myönnettynä lahjana. Kihlmanista
oli, vaatimus aivan kohtuuton, ja hän syytti siitä, niinkuin
kirjeistä näkyy, A. J. Hornborgia ja F. W. Hjeltiä, joiden sanoihin
papit muka luottivat itse perehtymättä kysymykseen. Uudelleen
valittuna saattamaan jakoasian ja erimielisyydet jakoperustuksista
senaatin ratkaistavaksi Kihlman oli se, joka laati senaattiin
jätettävän kirjelmän (alustelma on näet vielä olemassa). Senaatin
päätös (v:lta 1878) oli, että kassa oli jaettava koulunopettajain
ehdottamilla perusteilla. Kun Kihlman vihdoin oli mukana itse jakoa
toimeenpantaessakin, ei liene liiaksi sanoa, että hänellä oli
melkoinen ansio tärkeän asian aikaansaamisesta.

       *       *       *       *       *

Keväällä 1874 täytti normaalikoulu kymmenen vuotta, ja sen johdosta
Kihlman vuosikertomuksessa luo katsauksen menneeseen aikaan. Hän
kuvaa ensin koulun synnyn ja ihanteellisen päämäärän tavalla, jonka
jo tunnemme (ks. ylempänä), ja todistaa, että mitä laitokselta
puuttuikaan, ei siltä ainakaan puuttunut intoa toteuttaa aatettaan.
Osoittaakseen, mitä oli aikaansaatu, hän mainitsee, että oppilaiden
koko luvusta 661 oli 113 erittäin hyvillä arvolauseilla (51
laudaturia, 38 cum laudea, 24 approbaturia) tullut ylioppilaaksi,
sekä luettelee 24 opettajien julkaisemaa oppikirjaa. Mutta maassamme
on ollut ja on vieläkin olemassa, sanoo hän sitten, toinenkin käsitys
koulusta, kokonaan vastakkainen sille, joka on saanut normaalikoulun
syntymään. Ja nyt hän purevalla ivalla karakterisoi niitä, jotka
perinpohjaisesti halveksien kasvatusoppia ja koulunopettajia ovat
sitä mieltä, että koulu on loppumattomasti uudestaan muodostettava
sen mukaan kuin ajat ja henkilöt mielipiteineen vaihtelevat,
että pedagogit muodostavat ihmisluokan, joka kaikista vähimmin
pystyy arvostelemaan koulukysymyksiä, että heidän on vain oltava
hallinnollisen vallan välikappaleita ja että heidän tulee tietää,
että hyvien oppikirjojen toimittaminen ei ole mikään ansio. Samassa
määrässä kuin tämä jälkimmäinen katsantotapa voittaa alaa, muuttuu
koulu elottomaksi koneistoksi, jossa opettajat työskentelevät
käsityöntapaisesti ja lasten sielut kutistuvat hengen puutteesta.

"Normaalikoulu, joka olennoltaan on vastalause mielivaltaista
kokeilua vastaan koulun alalla", Kihlman päättää katsauksensa, "on
samalla yhtä oleellisesti vastalause koulumiehen muodollista ja
käsityöntapaista menettelyä vastaan. Normaalikoulun opettajisto on
huolimatta kaikista vastoinkäymisistä pysynyt uskossa ihanteeseen,
ja tässä uskossa harrastanut kehitystään. -- Normaalikoulu päättää
kymmenennen vuotensa kiittäen Jumalaa, joka on antanut voimia
toimintaan ja ylläpitänyt rohkeutta ja työintoa." -- --

Sen jälkeen seuraa seikkaperäinen esitys uusien asetusten
sisällyksestä ja monesti vaikeasta sovelluttamisesta. Viimeiseksi
mainitaan asetus 10 p:ltä heinäk. 1873, jonka kautta muutettiin
entinen määräys, että tulevien koulunopettajain käytännölliset
kokeet olivat arvosteltavat pedagogian professorin johtaessa,
ja hänen sijaansa asetettiin asianomainen yli-inspehtori
kouluylihallituksesta. Tästä ja muista muutoksista käytännöllisiin
kokeihin nähden huomauttaa Kihlman lyhyesti, että ne oli toimeenpantu
yliopettajakollegion mieltä kysymättä.

       *       *       *       *       *

Lauantaina huhtik. 4 p:nä 1874 sai Kihlman sähkösanoman, että hänen
tyttärensä, Hanna Heikel, oli onnellisesti synnyttänyt esikoisensa,
pojan, joten hän oli saavuttanut isoisän arvon. Jo vähän tätä ennen
oli Hanna, tuleva tapahtuma mielessä, kysynyt isältään, mitä tämä
ajatteli kasteesta ja kävikö sen jättäminen siksi, kunnes lapsi
saattaisi itse päättää siitä. Samassa kirjeessä (6/4), jossa Kihlman
ilmoittaa saaneensa ilosanoman, hän kirjoittaa: "Pyydät, että lausun
mieleni kasteesta. Yleensä on vaikea ryhtyä kysymykseen. Niin
tärkeää asiaa ei voida suorittaa muutamilla riveillä, ja pinnallinen
käsittely on taas huonompi kuin ei mikään. Ja nykyoloissa, kun olet
sairas ja rauhan tarpeessa, lienee vielä sopimattomampi kajota
siihen. Minun menettelytavastani tiedät, etten pidä lapsenkastetta
syntisenä toimituksena. En olisi kastattanut lapsiani, jos olisin
uskonut, että siinä toimin Jumalan tahtoa vastaan. Mutta minä
en tuomitse ankarasti niitä, jotka eivät anna kastaa lapsiansa.
Enkä myöskään usko, että tuomari korkeudessa ankarasti tuomitsee
tätä laiminlyöntiä. Että tullaan osalliseksi Jumalan armosta ja
siunauksesta sekä lapsuudessa kastettuna että kasteen saaneena
kypsyneemmällä iällä, sen todistaa kirkon historia. Ulkonainen
valeleminen (tvagningen) ei ole pääasia, mutta melkein pääasiaksi
tekevät sen ne, joilla on äärimmäisyyksiin meneviä mielipiteitä tässä
kysymyksessä." --

Saman kuun 26 p:nä tuli Kihlmanille toinen sähkösanoma Pohjanmaalta,
mutta oli sen sisällys odottamaton ja surullinen. Siinä ilmoitettiin
näet, että hänen ainoa sisarensa, Hilma, oli kuollut. Hän oli
kuusi vuorokautta ollut sairaana, ja vaikka lääkäri Kokkolasta oli
käynyt hänen luonaan, ei apua saatu. Tauti oli isorokko. Kihlman
tunnustaa, että suruun ja kaipaukseen liittyi hänessä tunnonvaivoja
sen johdosta, ettei hän varsinkaan viime aikoina ollut osoittanut
enemmän veljellistä rakkautta tälle sisarelle, joka niin hyvin
olisi tarvinnut veljen alituista hoitoa. "Mutta, minä poloinen
olen niin puuhieni rasittama, etten paraimmalla tahdollakaan ehdi
kaikkeen käsiksi." -- Pahoinvointi, korkeimman luokan oppilaiden
erotutkinnot y.m. estivät Kihlmania lähtemästä hautajaisiin, joiden
toimeenpanemisen hän uskoi serkuilleen Emelie Grönvallille ja rouva
Forsgårdille. Heidän tuli kutsua kaikki, joista vainaja oli pitänyt.
"Se oli viimeinen kunnianosoitus Hilmalle, joka oli saanut seisoa
varjossa tässä maailmassa."

Heinäkuulla teki Kihlman vaimonsa ja poikiensa Oswaldin, Lorenzon ja
Henrikin seurassa matkan Kruununkylään, viimeisen kerran nähdäkseen
Sofielundin, muinoisen äidinkotinsa. "Minä tapasin vanhan kodin
tyhjänä ja autiona", hän kirjoitti myöhemmin Lindeqvistille (13/8).
"Vanha palvelusväki, vanhat huonekalut ja vanhat muistot olivat minua
vastaanottamassa; mutta kaikki puhui minulle niin suruisesti ja
synkästi. Kaikkialta soi huuto katoavaista, katoavaista, epävakaista,
muuttuvaista. Minun olisi pitänyt hajoittaa koti ja myydä kaikki,
mutta en voinut ryhtyä siihen. En ainakaan tahtonut olla surullisen
näyn todistajana." -- Oltuaan noin viikon päivät Kruununkylässä
lähti Kihlman perheineen 17 p:nä paluumatkalle, ja 26 p:nä oltiin
jälleen Rulluddissa. Vasta syksyllä hajoitettiin Sofielundin koti.
Osa irtaimistoa lähetettiin Helsinkiin, osa myytiin huutokaupalla,
ja sitten myytiin asuinrakennuskin, joka muutettiin aivan toiseen
paikkaan.

Loppukesältä on tässä mainittava höyrylaiva Österbottenin palo 20
p:nä elok. Reposaaren ulkopuolella. Tämä onnettomuus, jonka vertaista
Suomen vesillä on harvoin sattunut ja joka herätti kauhua ja sääliä
ympäri maan, koski Kihlmaniin ja hänen vaimoonsa erittäin läheltä sen
vuoksi, että matkustajain joukossa oli useita heidän sukulaisiaan
ja ystäviään, nimittäin rehtori August Höckert, kauppaneuvos Otto
Malmin rouva Maria ja hänen sisarensa, pastori A. A. Favorin ja hänen
tyttärensä Hanna y.m. Helsingissä Kihlman tapasi erään saksalaisen
Lappe-nimisen kauppiaan, joka oli ollut mukana ja kertoi hänelle
seuraavaa: Peräsalongin matkustajat istuivat päivällispöydässä,
kun ilmoitettiin, että valkea oli irti. Riennettyään kannelle
näkivät he tulen riehuvan keskilaivalla, mutta musta savu esti
huomaamasta, mitä tapahtui etukannella. Matkustajat syöksyivät
veneisiin, jotka riippuivat koukuissaan. Niin muiden muassa August
eno, rouva Malm sisarineen ja myöskin Lappe. Mutta kun viimemainittu
huomasi veneen olevan täynnä, arveli hän itsekseen viisaammaksi
jäädä laivaan ja hyppäsi takaisin peräkannelle. Itse asiassa vene
menikin kumoon, kun sitä yritettiin laskea alas, ja useimmat, jotka
olivat koettaneet sitä tietä pelastua, hukkuivat -- niiden joukossa
mainitut pietarsaarelaiset. Sitävastoin pelastuivat laivalle jääneet.
Suuri oli heidänkin hätänsä ollut. Tuli lähestyi lähestymistään,
ja kokonainen tunti meni, ennenkuin apu saapui. Favorin ja hänen
tyttärensä olivat pelastuneiden joukossa.

       *       *       *       *       *

Se menestys, jota kuvaamiemme vaikeiden aikojen jälkeen
varsinkin v:sta 1871 alkaen oli huomattu Tampereen Pellava- ja
Rautateollisuusyhtiön toiminnassa, jatkui jatkumistaan seuraavinakin
vuosina. Että Kihlmanilla siitä huolimatta oli edelleenkin paljon
huolia ja työtä suuren liikkeen johtamisessa, on ymmärrettävää,
mutta hänen kirjeensä todistavat, että hänen ei enää tarvinnut elää
semmoisessa tuskallisessa ahdistuksessa kuin ennen. Edellä kaikkea
hän nyt piti silmällä liikkeen vahvistumista siten, että jaettiin
mahdollisimman pieniä osinkoja ja sen sijaan käytettiin rahoja
velkojen maksamiseen, tehdaslaitosten parantamiseen ja vararahaston
kartuttamiseen. Vuoden 1872 nettovoitto oli 442,578:88, ja 1873
nousi se jo yli puolen miljoonan, mutta 1873 jaettiin vain 3 1/2
% eikä 1874-kään enemmän kuin 5 %. Sitävastoin ansaitsee huomioon
ottaa, että viimemainittuna vuonna velat vähenivät melkein puolella
miljoonalla, että vararahasto nousi yli yhden miljoonan, että
telakalle oli rakennettu uusi konetehdas ja uusia koneita hankittu
Tampereen tehtaisiin, puhumatta muista parannuksista.

Mutta sama vuosi, 1874, tuotti myöskin useita vastoinkäymisiä, sekä
Helsingissä että Tampereella. Maalisk. 11 p:nä hävitti tulipalo
telakan valimon katon, ja ainoastaan neljä päivää myöhemmin,
sunnuntaina 15 p:nä, tapahtui telakan pumppuhuoneessa höyrypannun
räjähdys. Jälkimmäisestä onnettomuudesta Kihlman kirjoittaa Hanna
Heikelille: "Neljä ihmishenkeä on tuhoutunut ja vielä on kaksi
vaarassa. Mikäli on voitu selvittää asiaa, aiheutui onnettomuus
jostakin koneenkäyttäjän huolimattomuudesta. Miten lieneekään, tämä
tapaturma on vaikuttanut minuun järkyttävästi ja tuskallisesti, ja
paljon vaivaa on minulla ollut mahdollisuuden mukaan palauttaakseni
kaikki järjestykseen." Tulipalo tuotti 25,000 mk:n vahingon ja kahden
viikon työn seisauttamisen telakan kiireisimmällä ajalla. Tampereella
taasen sattui 18 p:nä toukok. tulipalo puuhiomo-tehtaassa, ja 6 p:nä
kesäk. paloi kolme työväen asuntoa. Molemmat tulipalot uhkasivat
toisia kalliimpia yhtiön rakennuksia, mutta saatiin onneksi ajoissa
rajoitetuiksi ja sammutetuiksi.

Nämä onnettomuudet olivat jonkinlaisia tulossa olevien huonompien
aikojen enteitä. V:sta 1875 alkaen näet nettovoitto jälleen suuresti
alenee. Silloin se oli 362,640:85 ja 1876 ainoastaan 200,000 mk.
Syyt tähän olivat useaa laatua. Työväen kasvavat vaatimukset
vaikuttivat, että palkat, jotka 1872 olivat olleet 350,134 mk, 1875
nousivat 394,000 mk:aan. Edelleen oli pellavavuosi sekä Suomessa
että Venäjällä huono, niin että pellavien ostoon meni 150,000 mk
enemmän kuin edellisenä vuonna. Vihdoin ilmestyi vedenpuute koskessa,
vaatien tilapäisiä laitoksia, jotta saataisiin tarpeeksi vettä
tehtaisiin. Kun kaiken lisäksi tuli yleinen ahdinko ulkomaisessakin
liikemaailmassa ja sota syttyi Venäjän ja Turkin välillä 1877, niin
ei mikään voinut pelastaa yhtiötä ja sen johtokuntaa uudelleen
kokemasta samanlaisia vaikeuksia kuin 1860-luvun loppuvuosina. Että
kumminkin yhtiön tehtaiden tuotteet edelleen pysyivät sillä etevyyden
kannalla, jolle ne tämän vuosikymmenen alussa olivat kohonneet, sen
todisti 1876 v:n teollisuusnäyttely Helsingissä. Siinä oli näet
yhtiö monipuolisesti edustettuna tehtaidensa tuotteilla ja saavutti
loistavan tunnustuksen, nimittäin kolme ensimmäistä, yhden toisen,
kolme kolmatta palkintoa sekä yhden niistä kuudesta kultamitalista,
jotka erityinen kunnialautakunta jakoi kaikkein etevimmille
näytteillepanijoille.

       *       *       *       *       *

Ohimennen on jo mainittu, että normaalikoulun talon paikka 1873
lopullisesti määrättiin. Rakennuskysymys oli jo v:sta 1864 ollut
vireillä, ja samalla kun eri paikkoja oli ehdotettu, oli myöskin
uusia rakennussuunnitelmia laadittu. Niin nytkin. Kun päätetty
oli että koulu oli rakennettava Unioninkadun varrelle vastapäätä
saksalaista kirkkoa, saivat normaalikoulun opettajat tehtäväkseen
laatia seikkaperäisen ehdotuksen, jonka mukaan piirustukset
valmistettaisiin. Syyslukukaudella 1873 ehdotus syntyikin, ja
kesällä 1874 tulivat rakennusylihallituksen päällikön A. H.
Dahlströmin tekemät piirustukset normaalikoulun rehtorille, jonka
oli niistä annettava lausuntonsa. "Ne on laadittu ehdotuksemme
mukaan", kirjoittaa Kihlman (13/8) Lindeqvistille. "Niistä puuttuu
ainoastaan huone yliopettaja-kollegiota varten; ja rehtorinkanslia
käsittää vain yhden huoneen. Myöskin on rehtorin Amtswohnung
(virka-asunto) jäänyt pois. Mutta suurimman osan tonttia täyttää
- maneesirakennus. Se on totta, eikä Kurressa ['Kurre' sen
aikuinen ruotsinkielinen pilalehti.] kerrottua(!)" Kenen keksintö
se lieneekään ollut, että normaalikoulun pihalle rakennettaisiin
maneesi sotilaiden harjoituksia varten, varmaa on, ettei Kihlman
pitänyt mitään tärkeämpänä kuin saada tuo nerokas tuuma raukeamaan.
Ydinkohdaksi hänen lausunnossaan tulikin sentähden maneesirakennus
taikka oikeammin sen sopimattomuuden osoittaminen, ja hänen
esityksensä päättyy seuraavin sanoin: "Sanotun perustuksella ja
kun minä vakavasti olen harkinnut, miten hiljaisuus lähimmässä
ympäristössä sekä riittävän laaja leikkipaikka oman tontin alueella
ovat koululle oleellisia elinehtoja, en minä katso voivani eikä
minun tulekaan olla, kasvavien ja tulevien sukupolvien puolesta ja
silmälläpitäen niiden sekä henkistä että ruumiillista kehitystä,
nöyrimmästi alistamatta tutkittavaksi, eikö puheenaoleva tontti
saisi jakamattomana kuulua normaalikoululle, ja eikö aiottua
maneesirakennusta voitaisi muuttaa toiseen paikkaan, varsinkin kun
sitä varten sopiva alue, suomalaisen kaartin kasarmin takapihan ja
suunnitellun kirurgisen sairaalan välillä, lienee saatavissa."

Kihlmanin vastalause otettiin huomioon, ja niinkuin tiedetään on
ruotsalaisella normaalilyseolla nyt avara leikkikenttä tontillaan,
ja maneesi sijaitsee sille ehdotetulla paikalla. Piirustukset
koulurakennusta varten tulivat kuitenkin vielä useiden muutosten
alaisiksi, ennenkuin senaatti antoi niille lopullisen vahvistuksensa.
Itse rakennustyöhön ryhdyttiin 1877, ja kesäkuulla 1880 koulu sai
talon haltuunsa. Silloin oli tämä maamme etevin oppilaitos 16 vuotta
asunut vuokratuissa huoneistoissa, muuttanut paikasta paikkaan ja
kärsinyt kaikista niistä epämukavuuksista, jotka tavallisesti ovat
vuokralla-asujain osana.

Ennestään tiedämme, että normaalikoulu kärsi toisestakin puutteesta,
joka ei ollut vähemmän huolestuttava kuin oman kodin puute.
Tarkoitamme vakinaisten opettajain puutetta, jota aina vain
korvattiin tuntiopettajilla. Tämä kysymys tuli vuosi vuodelta
polttavammaksi, ja yhä innokkaammin muistutti Kihlman asianomaisia,
miten välttämätöntä oli parantaa oloja. Se näkyy varsinkin 1875 ja
1876 vv:ien vuosikertomuksista, joissa kummassakin asian käsittely
vie siihen päätelmään, että asetus normaalilyseoita varten oli mitä
pikimmin tarkastettava ja vuosirahasääntö uudistettava, sillä juuri
siitä riippui opettajakysymys.

Edellisessä mainituista kertomuksista on Kihlmanin lähtökohtana
se järkkymätön tosiasia, että jokaisen koulun kelpoisuus
riippuu opettajiston kelpoisuudesta, ja hän tutkii sitten, mitä
nykyaikaiselta opettajalta vaaditaan. Ennen riitti että opettajalla
oli tarpeellinen määrä fakkitietoja, sillä hänen tehtävänsä oli vain
kuulustella läksyjä, s.o. tarkastaa, olivatko oppilaat suorittaneet
kotityönsä, nyt tulee opettajan ennen kaikkea osata opettaa sekä
tarkastaa, onko opetettu tietomäärä todella tullut oppilaan
henkiseksi omaisuudeksi. Sitä paitsi oli opettajalla ennen aikaan
patukassa yleiskeino kaikkea oppilaissa ilmaantuvaa pahaa vastaan.
Nyt on tuo yleislääke poistettu, vaikka ihmisluonnon heikkoudet
ovat entisellään. Mistä on nyt apua saatava? Vastaukseksi antaa
Kihlman seuraavan kuvauksen nykyaikaisesta opettajasta, jonka
otamme tähän sanasta sanaan, sillä emme suurestikaan erehtyne,
jos väitämme, että hän siinä enemmän tai vähemmän kuvaa itseänsä.
"Opettaja on jotenkin aseeton pahaa vastaan, jollei hänellä ole muita
apukeinoja kuin kouluasetuksen sallimat rangaistustavat. Mutta mistä
johtuu, että kelpo opettajan ainoastaan poikkeukselta tarvitsee
käyttää rangaistusta taikka muuta oikaisukeinoa kuin muistuttavaa
sanaa tai varoittavaa katsetta? Miksi on muutoin huolimaton ja
tarkkaamaton oppilas tarkkaavaisempi kelpo opettajan tunnilla? Sen
vuoksi että kelpo opettaja opettaa niin selvästi ja mielenkiintoa
herättävästi, että hän jännittää haluttomankin tarkkaavaisuuden.
Miksi valmistautuvat oppilaat paremmin kelpo opettajan tunnille?
Sen vuoksi että hän on opettanut heitä valmistautumaan oikealla
tavalla ja että he kunnioituksesta häntä kohtaan eivät voi eivätkä
tahdo alistua velvollisuuden laiminlyönnin tuottamaan häpeään. Miksi
täytetään muutamien opettajien toivomukset, vaikka toivomukset
sisältävätkin jotain enemmän kuin oppilaat ovat velvolliset tekemään,
samalla kuin toisten opettajien lainmukaisia käskyjä uhmataan? Sen
vuoksi, että kelpo opettaja asemansa tietoisuudessa ei koskaan
osoita ylimielisyyden merkkiäkään, vaan on koko olennoltaan yhdellä
kertaa puolueettoman vakavuuden sekä nuoriin ja heidän kehitykseensä
kohdistetun lämpimän rakkauden ilmaisu. Kelpo opettaja ei ole
epäluuloinen; hänen päähänsä ei pälkähdäkään pitää tapahtunutta
lainrikkomusta hänen opettaja-arvonsa tahallisena loukkauksena.
Kelpo opettaja ei ole tyytymätön eikä kärtyinen, vaan ystävällinen
ja iloinen, aina huomaavainen ansioon nähden ja halukas tunnustamaan
sitä, silloinkin kun se näyttäytyy taholla, jolta ei sitä ole
odotettu. Kelpo opettajalla täytyy olla ihmistuntemusta, voidakseen
oikein arvostella ja oikein kohdella erilaisia luonteita, joita hän
koulussa tapaa. Tässä kohden ei ole olemassa valmiita sääntöjä.
Kaikki riippuu olosuhteista ja opettajan arvostelukyvystä. Sanalla
sanoen: nykyään ei opettajalta vaadita ainoastaan, että hän on
taitava aineessaan, vaan myöskin että hän on pedagogisesti kokenut
mies, joka luonnonlahjoillaan, arvostelukyvyllään, humaniteetillaan,
velvollisuudentunnollaan ja ennen kaikkea rakkaudellaan nuorisoon
ja siitä johtuvalla väsymättömällä kärsivällisyydellä herättää
nuorisossa kunnioituksen ja hartauden, jotka vaikuttavat, että
lainrikkomukset tulevat koulussa poikkeustapauksiksi."

"Toden totta eivät ole vähäiset ne vaatimukset, jotka nykyään
kohdistetaan opettajiin: yleistä lahjakkaisuutta, erikoista
taipumusta opettajatoimeen, tieteellistä ja pedagogista sivistystä,
ylevää mielenlaatua, mielenmalttia, itsensähillitsemistä, lämmintä
sydäntä ja kristillistä kärsivällisyyttä. Mutta ken tahtoo
tinkiä näistä vaatimuksista? Ei suinkaan tiede eikä myöskään
vanhemmat, joiden suurin ilo on ja tuleekin olla, että ovat
lapsilleen löytäneet opettajia, jotka todellisuudessa vastaavat
tätä kuvaamme." [Tässä pieni piirre, joka näyttää kuinka Kihlman
todellisuudessa tutki tulevan opettajan kelpoisuutta. -- August
Ramsay (senaattori, pankinpäällikkö) tuli 1876 normaalikoulusta
17-vuotiaana ylioppilaaksi. Saman vuoden syksyllä sattui matematiikan
lehtorinvirka Viipurissa tulemaan avonaiseksi, ja sijainen oli heti
hankittava hoitamaan sitä. Kun ei ollut sopivaa opettajakokelasta
tiedossa, tarjosi yliopettaja A. Streng tehtävän entiselle
oppilaalleen Ramsaylle arvellen, että tämä hyvin pystyisi täyttämään
paikan. Ehdotus oli imarteleva vastatulleelle ylioppilaalle,
mutta kokematon kun oli hän epäili kykyään. Streng antoi hänelle
miettimisaikaa seuraavaan päivään, ja Ramsay meni kysymään neuvoa
vanhalta rehtoriltaan, Kihlmanilta. Tämä istuu otsa nojattuna kättä
vasten ja miettii. Sitten hän äkkiä nostaa päänsä, katsoo Ramsayta
silmiin ja kysyy: "Pelkäätkö (är du rädd)?" -- "Pelkään (ja)",
vastaa Ramsay. -- "Ota sitten vastaan tarjoumus!" päättää Kihlman.
"Koska näen, ettet ole olevinasi, vaan ymmärrät asemasi, niin toivon
että menestyt." -- Ramsay noudatti neuvoa, oli puolitoista vuotta
Viipurissa ja kaikki meni hyvin.]

Tämän on Kihlman esittänyt osoittaakseen, että nykyaikaisilta
opettajilta vaaditaan yhtä paljon henkistä kykyä ja tietoja kuin
miltä muilta valtion virkamiehiltä tahansa, ja huomauttaakseen,
ettei ole muuta kuin oikeuden ja kohtuuden mukaista, että heidän
palkkansa uuden kouluasetuksen kautta 1872 korotettiin. Sitten hän
kääntyy normaalilyseoihin ja sanoo, että näiden oppilaitosten nimikin
sisältää sen vaatimuksen, että opettajien, jotka niissä toimivat,
tulee olla ei ainoastaan tavallisessa merkityksessä kykeneviä, vaan
kerrassaan mallikelpoisia. Normaalikoulun opettajan velvollisuus ei
rajoitu oppilaiden opettamiseen, vaan tulee hänen myöskin ohjata
ja kehittää opettajakokelaita heidän tulevaan elämäntehtäväänsä.
Huomautettuaan sitten, mitä erityisiä vaikeuksia opettajalla tässä
kohden on voitettavana, hän panee merkille, että menestyksen takeena
on yksistään se, että normaalikouluun keskitetään maan etevimmät
opettajakyvyt. Tämän päämäärän saavuttamiseksi ei hänestä kuitenkaan
ole olemassa välttämättömiä edellytyksiä. Lehtorien ja kollegain
palkka [Vanhimman lehtorin palkka oli 4,000 ja vuokrarahaa 800,
vanhimman kollegan 3,000 ja vuokrarahaa 600 mk; yliopettajan palkat
4,000-4,600 ja vuokrarahaa 1,400 mk.] on sama Helsingissä kuin
maaseuduilla, ja ainoa erotus on se, että pääkaupungissa toimivilla
on 200 mk enemmän vuokrarahoja. Tämän lisärahan vuoksi ei kukaan
mielellään muuta maaseudulta kalliimpaan Helsinkiin. Yliopettajain
palkat ovat kyllä lehtorin palkkoja paremmat, mutta niitä ei myöskään
korotettu 1872, vaikka 1864 v:n jälkeen, jolloin ne ensin määrättiin,
sekä elantokustannukset että heidän työnsä on melkoisesti enentynyt.
Näin Kihlman on perustellut jo ylempänä mainitun vaatimuksensa, että
asetus normaalikouluista oli uudistettava.

Lukuvuoden alussa 1874-75 oli normaalikoulussa vakinaisia
opettajia: neljä yliopettajaa, kaksi lehtoria, kaksi kollegaa ja
kaksi opettajaa; samana lukuvuotena saatiin yksi lehtori lisää
ja 1875-76 kolme kollegaa ja (jollemme erehdy) kolme opettajaa.
Tämä ei kuitenkaan ollut seurauksena Kihlmanin kirjoituksista,
vaan siitä että tuntiopettajat, joiden palkka oli ollut 2,50-3,50
tunnilta, keväällä 1875 kääntyivät rehtorin puoleen pyynnöllä,
että heidän palkkansa korotettaisiin 4-5 mk:aan. Kun anomus
ylihallituksen kautta oli saapunut senaattiin, ratkaistiin kysymys
niin, että tuntiopettajain oli tyytyminen entiseen palkkaansa, mutta
olivat kaikki vielä avoinna olevat normaalikoulun opettajanvirat
julistettavat haettaviksi. Syynä tähän oli ilmeisesti ollut se,
että tuntiopettajain palkkaaminen uhkasi tulla kalliimmaksi
kuin vakinaisten opettajain asettaminen! Muuten on merkittävä,
että senaatti tällä päätöksellään teki mitättömäksi sen tärkeän
periaatteen, jota normaalikouluun nähden ennen oli noudatettu, että
näet ei mitään virkaa julistettaisi haettavaksi, jollei tiedossa
ollut edes yksi täysin otollinen hakija. Siitä huomaa, ettei
senaatissa välitetty Kihlmanin todisteluista, että normaalikoululla
tulisi olla mallikelpoisia opettajia. Epäilemättä näkivät korkeat
viranomaiset hartaan rehtorin vaatimuksissa turhaa ihanteellisuutta,
joka ei sopinut käytännölliseen elämään. -- Ylempänä on sanottu, että
säädökset koulunopettajain käytännöllisten kokeiden suorittamisesta
1873 uudistettiin yliopettajakollegion mieltä kysymättä. Kumminkin
tarjoutui kollegiolle tilaisuus esittää mielipiteensä asiasta, kun
senaatti (29/1 1875) oli kouluylihallitukselta tiedustellut, eikö
olisi mahdollista lyhentää kokeiden suorittajain ilmoitusaikaa
(ylihallituksen määräyksen mukaan se oli kaksi viikkoa). Tästä
seikasta ylihallitus näet kuulusteli yliopettajakollegion ajatusta.
Kihlmanin 30 p:nä huhtik. päiväämä vastaus, joka painettuna olisi
käsittänyt 1 l/2-2 arkkia, muodostui mitä seikkaperäisimmäksi
tutkielmaksi koko kokeidensuoritus-järjestelmästä. Koska
tarkempi selostus veisi liiaksi tilaa, mainittakoon tässä
vain kirjoituksessa esitetyt päätoivomukset tai -ehdotukset.
Ne olivat lyhyesti sanoen, että kokeiden toimeenpano kokonaan
uskottaisiin yliopettajakollegiolle, jonka puheenjohtajana silloin
oli kasvatustieteen professori, ja että ylihallituksen tehtävä
rajoitettaisiin tarpeellisten määräysten antamiseen ja valvontaan,
että näitä määräyksiä ja asetuksia noudatettiin. Siten voitaisiin
ilmoitusaika lyhentää, samalla kuin muutoksista olisi hyötyä kaikille
viranomaisille ja itse asialle, Pedagogian professorin läsnäolo
takaisi, että ei ainoastaan molemmissa normaalikouluissa, vaan
myöskin erilaatuisten kokeiden arvostelemisessa noudatettaisiin
samaa mittakaavaa -- johon nähden milloin toisen milloin toisen
ylitarkastajan saapuvilletulo ei antanut mitään varmuutta. -- Ei
liene syytä oudoksua, että ylihallitus ei ottanut ajaakseen näitä
muutosehdotuksia. Olisihan se edellyttänyt suurempaa vaatimattomuutta
kuin joltakin _ylihallitukselta_ voi pyytää. Ainoastaan eräissä
sivukohdissa otettiin Kihlmanin huomautuksia varteen. Ilmoitusaika
lyhennettiin 10:ksi päiväksi, ja ylihallitus luopui oikeudestaan
muuttaa ohjelmaa, jonka yliopettajakollegio kulloinkin oli laatinut
kyseessä olevia kokeita varten [V. T. Rosenqvist m. p. s. 71.].

Paitsi mainitunlaisissa laajakantoisemmissa kysymyksissä saattoi
erimielisyys normaalilyseon rehtorin ja kouluylihallituksen
välillä sekä lisäksi tämän ja senaatinkin välillä tulla
tuntuviin toisenlaatuisiakin, vuotuisesti uusiutuvia asioita
järjesteltäessä. Mitä vaivaa ja kiusaa Kihlmanilla siitä oli,
nähtiin esim. kesällä 1876, jolloin hänen täytyi laatia kuusi (!)
eri tuntijako-suunnitelman ehdotusta, ennenkuin syyskuun lopulla (!)
viranomainen vahvistus saatiin. Pääsyy oli tällä kertaa senaatin,
jota Kihlman ankarasti arvostelee kirjeessä O. Ranckenille (28/7).
Hänestä johtui sen menettely tietämättömyydestä ja omahyväisyydestä
(inbilskhet). Asioita on liiaksi, päätökset tehdään sympatiian
ja antipatiaan mukaan, tarkoin lukematta asiapapereita, ja kun
yksityisesti senaattoreita puhuttelee, he tunnustavat etteivät
olleet asiaa käsittäneet ja kehoittavat naiivisti uudistamaan saman
esityksen!

Vihdoin mainittakoon tässä, että syyslukukauden 1876 cause célebre
teatterimaailmassa, "yölepakko-juttu", tuotti Kihlmanillekin kiusaa.
Helsingfors Dagblad oli näet kertoessaan, miten joukko ylioppilaita
17, 18 ja 19 p. marrask. yhä kiivaammilla mielenosoituksilla olivat
aikaansaaneet, että yliopiston viranomaiset kielsivät Joh. Straussin
kevytmielisen operetin näyttelemisen ruotsalaisessa teatterissa,
maininnut koulunuorisonkin avustaneen ylioppilaita. Tutkittuaan asiaa
oli Kihlman kuitenkin tullut siihen vakaumukseen, että ei ainakaan
normaalilyseon oppilaita ollut ottamassa osaa mielenosoituksiin
ja tuskin muitakaan. Kirjoituksessa, joka oli osoitettu Dagbladin
päätoimittajalle, hän selitti, millä syillä hän katsoi voivansa
pitää oman koulunsa oppilaat syyttöminä, ja kehoitti toimitusta
julkilausumaan, mitkä ne oppilaitokset olivat, joita syytös
tarkoitti. Vastaus oli silloiseen tapaan kiertelevä: myönnettiin,
ettei normaalilyseolaisista mitään tietty; mutta rehtorille ei
suinkaan luettu kunniaksi, että hän oli ryhtynyt puolustamaan
oppilaitaan.

       *       *       *       *       *

Vuoden lopulla 1874 valittiin Kihlman kaupungin valtuuston jäseneksi.
"Jumala armahtakoon!" kirjoittaa hän Hannalle. "Mielestäni on minulla
ennestäänkin kylläksi puuhaa ja enemmänkin, ja nyt annetaan lisää.
Eikä ole luvallista kieltäytyä luottamuksesta." Mitä Kihlman tässä
uudessa toimessa vaikutti, siitä ei ole tietoa. Kumminkin jaksoi hän
olla tunnollinen siinäkin. Sen näkee siitä, että hän jo ensi kesänä
valittaa, että valtuusto oli kolme kertaa turhaan kutsuttu kokoon.
Monet "isät" loistivat poissaolollaan, mutta Kihlman ei ollut niitä.

Että Kihlmanilla sittenkin oli aikaa kaikenlaiseen muuhunkin, siitä
ei puutu todistuksia. Siten on sanottava, että hän ei suinkaan
ainoastaan valtiopäivillä taikka nimeksi kuulunut suomalaiseen
puolueeseen, joka juuri 1870-luvulla taisteli kuumimmat taistelunsa.
Päinvastoin hän hartaasti otti osaa erinäisiin suomalaisiin
yrityksiin.

Ensinnäkin on merkille pantava, että Helsingin suomalaisen
alkeiskoulun asia oli Kihlmanille kallis. Se oli hänestä Suomen
kansan voimakas ja loistava vastalause sitä mielivaltaisuutta
vastaan, joka karkoittamalla suomalaisen normaalikoulun Hämeenlinnaan
oli tuhonnut kaksiosastoisen normaalikoulun ihanteen, missä ruotsin- ja
suomenkielinen nuoriso olisi saanut keskinäisessä hyvässä sovussa
rinnakkain kilpailla tiedoissa ja kaikenpuolisessa edistyksessä.
Miten hänkin tunsi sitä katkeruutta, joka tämän asian vuoksi oli
yleinen suomenkielisessä ja -mielisessä osassa kansaamme, sen huomaa
seuraavista sanoista, jotka tavataan viimeksi mainitussa kirjeessä:
"Luonnollisesti on tämä oppilaitos aivan tarpeeton sen mielestä,
joka ajattelee, että sivistys on ainoastaan ruotsalaisia varten
ja että suomalainen kansa ei ole kypsynyt vastaanottamaan muuta
sivistystä kuin realikoulun tarjoaman. Niin, se on oikein paikallaan.
Realikoulu, se sopii suomalaisille. Se tiedetään niin hyvin kuin
oltaisiin Jumala!" -- Ylempänä on jo mainittu, että Kihlman toimi
alkeiskoulun johtokunnan jäsenenä.

Toinen yritys suomenmielisten taholla, jonka syntyä Kihlman
oli tyytymyksellä tervehtinyt, oli Morgonbladet, 1872 alkanut
ruotsinkielinen, mutta hengeltään suomalaiskansallinen lehti.
Se perustettiin syystä että Helsingfors Dagblad ja sen yleisö
joko ei ollenkaan lukenut taikka ei välittänyt siitä, mitä
suomeksi kirjoitettiin. Kihlman oli itse mukana raha-avustuksilla
kannattamassa lehteä ja kehoitti muitakin siihen. M.m. hän
kirjoittaa: "Jos siis tahdotaan toista lehteä kuin Dagbladet, täytyy
olla valmis maksamaan kunnolliset palkat toimittajille. Mutta ei
ole odotettavissa, että hyväkään toimitus heti valloittaa yleisön;
(aluksi) riittää että lehti pysyy pystyssä. Siihen on tultava (että
se tulee toimeen avutta). Mutta ei heti paikalla, ainakaan kun on
kyseessä työ suomalaisuuden hyväksi. Totuntatapa vaikuttaa, että
pidetään lehteä, johon on totuttu, ja jos tämä lehti on ansiokkaasti
toimitettu, niinkuin Dagbladin on laita, niin tarvitaan todella
tavallista parempaa asianymmärrystä luopuakseen siitä. Täytyy
käsittää, ettei Dagbladin kaikki ansiot korvaa sen puutteita, jotka
ovat: epärehellisyys polemiikissa, paatumus (obotfärdighet) eli
kieltäytyminen tunnustamasta erehdyksiä, viha suomalaisia pyrintöjä
kohtaan, kätkettynä kaikenlaisten kauniiden sanojen alle, huonosti
peitetty vastenmielisyys koulumiehiä kohtaan, jotka Dagbladin
mielestä ovat valepukuisia fennomaaneja j.n.e. Maassamme on ihmisiä,
jotka näkevät ja osaavat arvostella Dagbladin puutteita ansion
mukaan. He ovat väsyneet lehden vastenmieliseen tapaan panetella
kaikkea, joka on joutunut sen epäsuosioon, ja sen inhoittavaan
itsekylläisyyteen, ja he ovat toivoneet, että uusi lehti syntyisi,
joka etupäässä olisi rehellinen ja toiseksi osoittaisi lämpöä
ja mielenkiintoa sitä harrastusta kohtaan, joka tahtoo kohottaa
suuremman osan maan väestöä s.o. suomalaisen väestön ruotsalaisen
väestön vertaiseksi, ja vihdoin koettaa tehdä omakseen ne ansiot,
jotka Dagbladet aikojen kuluessa on saanut, päivän kysymysten
käsittelyyn nähden." -- Nämäkin sanat todistavat, että Kihlman
täydellisesti oli samalla kannalla kuin Morgonbladetin perustajat ja
lukijat, niinhyvin mitä tulee vastapuolueen lehden arvostelemiseen
kuin uuden lehden tarkoitukseen.

Kolmas yritys, jota suomalainen puolue näinä aikoina harrasti
mitä suurimmalla innolla ja uhraavaisuudella, oli 1872 perustettu
suomenkielinen teatteri. Tämä "tyhjästä luotu" taidelaitos oli
suomenmielisten oikea helmalapsi, jonka edistyksestä iloittiin ja
jonka vastoinkäymisiä surtiin, koskaan kuitenkaan epäilemättä sen
tulevaisuutta. Että Kihlmankin otti osaa näihin iloihin ja suruihin,
hämmästyttänee ehkä monta lukijaa, mutta muistettava on, että tässä
ei ollut kyseessä tavallinen huvituslaitos, vaan suomalaisuuden
edustaminen erikoisella sivistyselämän alalla. Niin Kihlmankin
käsitti asian, ja kun hän avusti suomalaista teatteria, tapahtui
se siis samasta syystä, mistä hän harrasti suomenkielistä koulua,
nimittäin halusta edistää Suomen kansan sivistystä. Siten hän (19/6
1875) kirjoittaa entiselle virkatoverilleen, rovasti A. Liliukselle,
joka oli samalla kertaa lähettänyt roponsa sekä suomalaiselle
koululle että teatterille, pyytäen että Kihlman toimittaisi rahat
perille: "Hyvä on, että maassamme on miehiä, jotka eivät epäile tehdä
rahallisia uhrauksia, jotta suomea puhuva kansamme tulisi osalliseksi
inhimillisestä sivistyksestä. Sekä koulu että teatteri tarvitsee
edelleen isänmaanrakkauden tukea." Ja samoin Kihlman ajatteli
vielä 20 vuotta myöhemminkin. Kun näet 1890-luvulla perustettiin
osakeyhtiö Kansallisteatterin talon rakentamista varten ja eräs
puuhan alkuunpanijoista kävi hänen luonaan kysymässä, tahtoiko hän
ottaa osaa yritykseen, vastasi hän: "Mitä minuun itseeni tulee, en
minä ole teatterin tarpeessa, mutta minä ymmärrän, että niitä on
olemassa, joille se on tarpeellinen ja jotka sen puutteessa kenties
antautuisivat huonompiin huvituksiin" -- ja hän merkitsi 5000 mk
asian hyväksi.

Näin mitä tulee varsinaiseen teatteriin, mutta läheisempi oli
Kihlmanin suhde suomalaiseen oopperaan, jonka lyhyt loistokausi
Emmy Strömer-Achtén, Ida Basilierin ja Alma Fohströmin merkeissä
1870-luvulla jätti unohtumattoman muiston sen ajan kansallismielisiin.
Hän oli luonnostaan perin musikaalinen, ja Helsinkiin tultuaan hän
mielellään, milloin työ suinkin salli, kävi konserteissa tai muissa
soitannollisissa tilaisuuksissa, "säveleiden taivaassa unohtaakseen
vilinän ja puuhan täällä alhaalla" (rouva Forsgårdille 17/10 1875).
Että Kihlman näin ollen mieltyi oopperaan, jonka musiikki oli yhtä
viehättävää kuin helposti tajuttavaa, ei ole ihme. Olihan silloin
vuorovaikutus näyttämöllä esiintyjäin ja naiivisti innokkaan katsomon
välillä suorastaan ihanteellinen, ja taiteellisen esityksen herättämä
tunnelma yleensä niin valtava, ettei meillä sen jälkeen ole
samanvertaista koettu. Oopperan tarjoamaan musikaaliseen nautintoon
antautui siis Kihlmankin -- mutta omalla tavallaan. Samoin kuin
säännöllisesti konserteissakin valitsi hän itselleen jonkun
huomaamattoman paikan, esim. yhden ta'immista istuimista jossakin ensi
rivin aitiossa, ja siinä hän istui eteenpäin kumarassa, otsa nojattuna
oikeaa kättä vasten, niin että silmät ja kasvot olivat melkein
peitossa. Siten hän nautti vain korvillaan, hyvin vähän välittämättä
siitä, mitä näyttämöllä tapahtui. Todistuksena että niin oli laita
mainitaan, että hän kerran kuultuaan Verdin Traviatan oli kysynyt,
mitä merkitsi se "samettiliuska", joka heitettiin kolmannessa
näytöksessä, tarkoittaen silkkikukkaroa, jonka Alfred korkeimman
halveksumisensa merkkinä heittää Violettalle. Kuinka harras
oopperassa kävijä Kihlman oli, näkyy seuraavista sanoista Oswaldille
(3/4 1876), joka silloin oleskeli Keuruulla: "Miten olen ollut työssäni
kiinni, käsität siitä, että (Rossinin) Sevillan parturi, jossa Ida
Basilier, hra Navrátil ja hra Otto esiintyvät, on jo annettu neljä
kertaa ilman että olen ainoanakaan iltana saanut kuulla tätä oopperaa.
(Gounod'n) Faustin, joka annettiin en muista kuinka monta kertaa,
sain niin monesti kuulla, että (täysin) tunnen ja ymmärrän sen
musiikin, ja erinäiset sävelmät soivat (alati) sisässäni.
Nautintorikkaita olivat nämä Faust-illat, ne olivat ylentäviä ja
tavallaan elettiin oikein musikaalista elämää. Parturia annetaan nyt
suurella menestyksellä ja täysille huoneille. Ruotsalainen teatteri
on luonnollisesti myöskin alkanut esittää laulukappaleita. Nykyään
annetaan (Bellinin) Unissakävijä, ja tarkoitus kuuluu olevan
aikaansaada ruotsalainen lyyrillinen näyttämö kilpailemaan suomalaisen
kanssa ja, jos mahdollista, tappamaan sen."

Mutta sitten tuli aika, jolloin tätä hiljaista, vaatimatonta
musiikinihailijaa ei enää nähty Arkadiateatterissa. Kantavieraat,
jotka olivat tottuneet hänen läsnäoloonsa, kysyivät silloin toinen
toisiltaan: mikä on tullut Kihlmanille, kun hän ei enää käy
oopperassa? Arvoitus selvisi, kun joku kertoi eräiden vakavien
ihmisten loukkaantuneen siitä, että hän kävi teatterissa. Tavalla tai
toisella oli asia tullut hänen tietoonsa, ja siitä lähtien hän oli
lakannut käymästä siellä. Oswald muistaa isän, kun asia oli tullut
puheeksi, huomauttaneen Paavalin neuvosta uskossa heikkojen suhteen
(Room. 14: 15); hän ei tahtonut herättää pahennusta. Lisättävä
lienee, että Kihlman koulun rehtorina oli ylen arka maineestaan; hän
katsoi velvollisuudekseen olla antamatta syytä muistutuksiin. Jos
kyseessä olisi ollut yksistään laulun ja soiton nautinto -- vaikkapa
teatterissakin --, hän tuskin olisi välittänyt ihmisten puheista,
sillä hänen käsityksensä oikeasta ja luvallisesta ei riippunut
toisten arvosteluista. Ohimennen mainitsemme, että Essen ja Ingman
eivät koskaan käyneet teatterissa; sitä vastoin prof. Granfelt joskus
kävi siellä.

Toukok. 13 p:nä 1875 täytti Kihlman 50 vuotta. Menneellä vuosisadalla
ei vielä ollut tapana tällaisista merkkipäivistä tehdä niin suurta
melua kuin nykyään. Sanomalehdet vaikenivat asiasta, ja ainoastaan
sukulaiset, ystävät ja muut läheiset tuttavat käyttivät tilaisuutta
esittääkseen asianomaiselle onnentoivotuksensa ja hartaudentunteensa.
Mitä Kihlmaniin tulee, sai hän tavallista runsaammassa määrässä
vastaanottaa rakkauden ja kiitollisuuden osoituksia sekä vilpittömiä
onnentoivotuksia, ei ainoastaan omaisilta ja ystäviltä, vaan myöskin
niiden laitosten puolelta, joiden parasta hän oli harrastanut. Eikä
ihme. Kaikki, joiden kanssa hän oli ollut tekemisissä, ja joiden etua
hänen virkansa puolesta oli tullut valvoa, tiesivät kuinka väsymätön
hän oli ollut, kuinka harras velvollisuuksiensa täyttämisessä.
Eikä siinä kyllä, he näkivät, tunsivat ja nauttivat itsekin siitä
menestyksestä, jonka hän ponnistuksillaan oli aikaansaanut.
Normaalilyseo oli yleisesti tunnustettu erittäin eteväksi
oppilaitokseksi. Sen oppilaat olivat etevimpiä ylioppilaskokelaiden
joukossa, ja itse koulussa vallitsi mitä parhain henki sekä
opettajien että oppilaiden kesken. Ja samoin oli, niinkuin tiedämme,
Kihlman menestynyt myöskin suurimmassa liikemiestehtävässään,
Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön johdossa. Oltuaan
perikadon partaalla oli yhtiö saanut osakseen entiseen verraten
onnellisia vuosia. Tämän kaiken johdosta hänelle 50-vuotispäivänä
lausuttiin kiitollisuuden ja kunnioituksen tunnustuksia.

Miten nämä tunnustukset, ja rakkaudenosoitukset Kihlmania
ilahduttivat ja liikuttivat, on hän kirjeessä tyttärelleen
julkilausumat melkein hämmästyttävin sanoin -- niin ne eroavat
jokapäiväisestä sovinnaisuudesta, joka tavan mukaan leimaa tällaisten
merkkipäivienkin vieton. "Toukokuu on antanut minulle runsaasti
ilonaiheita. Kaikkialla olen saanut korjata rikkaita, verrattomia
hyvityksen ja kiitollisuuden satoja. En ole hävennyt vastaanottaa,
mitä minulle on annettu, sillä minä tiedän, että olen yrittänyt
toimittaa jotain maailmassa. Olen vastaanottanut sen kainostelematta
(utan pryderi), mutta mitä sisäisimmällä kiitollisuudella. On
juhlahetkiä elämässä, jotka ovat unohtumattomia, autuaita hetkiä,
jotka saavat aavistamaan, mitä taivaallinen autuus on. -- Lisäksi on
minulla ollut onnea ja iloa, jonka eroavat oppilaat ovat tuottaneet,
kun ovat kunnialla suorittaneet (ylioppilas)tutkintonsa. Ja että
Oswald oli niiden joukossa, se oli kaiken huippu."

       *       *       *       *       *

Edellisessä olemme jo maininneet eri seikkoja, jotka eivät kuulu
ainoastaan 1875, vaan myöskin 1876 v:n historiaan, johon tämä luku
päättyy. Täydennykseksi kerrottakoon tässä vielä muutamia yksityisiä
tapahtumia.

Elokuun 30 p:nä 1875 kauppaneuvos A. A. Levón Vaasassa kuoli
lyhyen ajan sairastettuaan. Samoin kuin Viktor Schauman oli
Levónkin Kihlmanin nuoruudenystäviä, vaikka 5 vuotta vanhempi.
Varhemmin heitä yhdisti herännäisyys, johon Levónkin oli liittynyt;
uuden Vaasan perustamisajoilta heillä taas oli ollut paljon
yhteisiä liikeharrastuksia. Heidän kirjeenvaihtonsa oli sangen
taaja ja osoittaa ystävällistä, luottamuksellista väliä, vaikkei
sentään Levónille lähetetyissä kirjeissä tapaa yhtä sydämellisiä
tunteenpurkauksia kuin Schaumanille osoitetuissa. Kumminkin oli
tämänkin ystävän poismeno tuntuva surunaihe Kihlmanille, ja
hartaasti hän otti osaa Levónin perheen ja suurten liikeyritysten
kohtaloon. Pitkissä kirjeissä, joita hän lähetti muille tuttavilleen
Vaasaan, hän esittää mietteitä ja neuvoja niiden hoidosta. Eräs
hovioikeudenneuvos Jonas Sandmanille osoitettu kirje (11/10
1875) päättyy: "Mitä olen sanonut, on lähtenyt sydämestä, joka
vuosikymmeniä on ollut kiintynyt poismenneeseen ystäväämme, ja nyt
mielellään tahtoisi edistää hänen tarkoituksiaan ja jälkeenjääneiden
lastensa parasta." --

Keväällä 1876 tapahtui onnettomuus, joka syvästi koski Kihlmaniin ja
hänen vaimoonsa. Maaliskuun alussa lähti Oswald, joka nyt ensi vuoden
ylioppilaana halusi sekä nauttia että hyötyä vapaudestaan, Keuruulle
täydentääkseen suomenkielen taitoaan. Hän asui pappilassa, rovasti
Bergrothilla, missä hän, niinkuin hyvissä sukulaisissa ainakin,
oli kuin kotona. Pääsiäislauantaina (15/4) hän oli lähtenyt ulos
pyssy mukana. Äkkiä hän huomaa tavallisten varisten joukossa yhden
valkoisen ja toivoen saavansa harvinaisen linnun yliopiston museoon
hän alkaa ajaa variksia takaa. Aita sattuu eteen, kiireessään hän
yrittää hypätä yli pitäen pyssyä piipusta, hana hipaisee aidakseen,
pyssy laukeaa ja vie häneltä oikean käden peukalon, jota paitsi
muutamia haulia tunkee kasvoihinkin. -- Vahinko oli vakava, mutta
meneehän semmoisissa tapauksissa usein henkikin. Apteekkari sitoi
haavan, kunnes lääkäri tuotiin Jyväskylästä, ja pappilassa oli mitä
hellin hoito tarjona. Mutta miten vastaanotettaisiin sanoma kodissa,
ja mitä varsinkin äiti sanoisi? Se kysymys painoi ennen kaikkea
Oswaldin mieltä, hänen koettaessaan miehekkäästi kestää kohtaloaan.
Pääsiäispäivänä k:lo 11 a.p. Kihlman sai sähkösanoman, jonka
järkyttävään tapaturmailmoitukseen (rauhoittavassa tarkoituksessa)
oli liitetty sanat: "toivoaksemme ei hengenvaaraa!" Todellisesti
olivat sanat omansa enentämään levottomuutta. Vaimolleen, joka
vielä oli heikkovoimainen erään taudin jälkeen, josta vast'ikään
oli toipunut, Kihlman ei uskaltanut mainita mitään. Hänen täytyi
yksin kantaa tuskallista salaisuutta ja odottaa tarkempia tietoja,
jotka viipyivät kauan, sillä kirjeet ja sähkösanomat olivat
Keuruulta lähetettävät Jyväskylän kautta. Puolitoista viikkoa
kului ennenkuin äitikin sai tietää tuon jobinpostin. Sillä aikaa
oli Kihlman lähettänyt kansanhaavurin Matts Haglundin (vanha tuttu
ja ystävä Kruununkylän ajoilta, joka oli saanut virallisen luvan
toimia haavalääkärinä) Keuruulle hoitamaan Oswaldia ja kirjoittanut
useita kirjeitä pojalleen. Ja nämä kirjeet ansaitsevat erityistä
huomiota, ne kun ovat niin täynnä isänrakkautta ja hienotunteisuutta.
Vaikka isä ei salaa tuskallista levottomuuttaan, ei kirjeissä
tapaa ainoatakaan noista nuhtelevista jälkiviisasteluista: kuinka
saatoitkaan olla niin varomaton! j.n.e., jotka vain ovat kiviä
onnettomuuden kohtaaman kuormaan. Sitä vastoin hän kaikin tavoin
koetti ylläpitää rakkaan poikansa rohkeutta.

(18/4) "Toivoaksemme ei hengenvaaraa! Siis on olemassa ainoastaan
toivoa, että henki on pelastettavissa. -- Tilani on näinä päivinä
ollut tuskallinen. Sieluni on alati ollut luonasi, enkä kuitenkaan
ole tiennyt, miten Sinun on. -- Juuri epävarmuuden vuoksi -- --
olen tahtonut säästää äitiä. -- Rakas Oswaldini! Toivon, että
kannat tuskiasi miehen rohkeudella ja kestäväisyydellä. Kärsimys
terästää luonnetta. Kärsimys voi sitä tehdä, kärsimys kun vie ihmisen
itseensä. Kärsimyksen tulee viedä Jumalan luo. Kärsimys voikin
sen tehdä, sillä oikea itsensätuntemus vie Jumalan, korkeimman
hyvän, luo. Jumala auttakoon Sinua, lapsi raukka, ruumiin ja sielun
puolesta. Jumala siunatkoon Sinua!"

(22/4) Saatuaan lähempiä tietoja: "Kiitän kyyneleet silmissä,
että elät ja että on toivoa parantumisestasi. -- -- Sinun täytyy
oppia kirjoittamaan vasemmalla kädellä, ja hyvällä tahdolla voi
vaikeampaakin oppia. -- -- Älä anna mielesi masentua tarpeettomista
tulevaisuudenhuolista. Luota Jumalaan ja tee joka hetki, mitä Sinun
tulee! Ole rauhallinen ja tyyni."

(24/4) "Kuinka onnellisia saammekaan olla onnettomuudessa! Miten
toisin olisikaan voinut käydä!"

(27/4) "Tänään olen kertonut Äidille onnettomuutesi. -- Olethan Sinä
meillä vielä, joskin olet ruumiillisesti vahingoittunut. Henkisesti
olet terve, ja se on paljon, paljon enemmän! Tahdomme yhdessä kantaa
ruumiillista vammaasi. Toivoakseni me yhdessä jaksamme jotakin. -- --
Iloitse paljosta, joka Sinulla vielä on! Jumala siunatkoon Sinua,
Oswaldini!"

Haava parantui verraten nopeasti, mutta uutta peukaloa ei kasvanut
entisen sijaan, niinkuin yksi pikku veljistä oli olettanut!
Toukokuun lopulla tuli Oswald kotia. Hänen oma ja isän toivo, että
hän onnettomuudestaan huolimatta johonkin kykenisi maailmassa, oli
täysin määrin toteutuva. J. V. Snellman ei ollut suotta lohduttanut
edellistä sanoilla, "eihän sitä peukalolla ajatella!"



III.

REHTORI, LIIKE- JA VALTIOPÄIVÄMIES 1877-1884.


Edellisessä luvussa kuvattu ajanjakso Kihlmanin elämää oli verrattuna
1860-luvun loppukauteen yleensä rauhallinen ja menestyksellinen,
mutta nyt seuraa taasen sarja levottomia, jopa tuskallisia vuosia.
Ajanluonteen vaihdos aiheuttaa, että aloitamme uuden luvun.

Ensiksi on puhuttava pitkästä säätykokouksesta, joka neljän kuukauden
kesälomaa lukuunottamatta kesti kokonaisen vuoden: 23/1 1877 -- 24/1
1878. Että Kihlmanin kyky jo oli tyystin tunnettu, sen todistavat
hänen lukuisat luottamustoimensa. Hän oli valitsijamies, vakinainen
jäsen valtio-, tarkastus-, raha- (kultakannalle siirtymiskysymyksen
käsittelyä varten) ja lisätyssä talous-valiokunnassa, varamies
yleisessä valitus-, lisätyssä suostunta- ja lisätyssä laki- ja
talous-valiokunnassa sekä valittiin valtiopäivien lopulla
jälleen pankkivaltuusmiehen varamieheksi ja säätytalo-valiokunnan
jäseneksi! -- Muiden koulunopettajain edustajain kanssa Kihlman
teki kolme anomusehdotusta: suomenkielisten koulujen lisäämisestä,
teollisuuskoulujen perustamisesta ja kouluasetuksen muuttamisesta
koulunopettajain palkankorotuksen perusteihin nähden.

Kun seuraavassa teemme selkoa Kihlmanin esiintymisestä erinäisissä
kysymyksissä, rajoitumme tietysti semmoiseen, jolla vieläkin
on merkitystä taikka joka on hänelle erityisesti kuvaavaa.
Kevätkaudelta on kuitenkin vähän mainittavana, sillä työ oli silloin
pääasiallisesti keskittynyt valiokuntiin.

On sanottu, että Kihlman useimmiten esiintyi vasta keskustelujen
loppupuolella, mutta kyllä joskus tapahtui niinkin, että hän aloitti
keskustelun. Niin teki hän, kun (27/3) käsiteltävänä oli yleisen
valitusvaliokunnan mietintö prof. O. Donnerin anomusehdotuksesta
yliopiston vakinaisten opettajien lisäämisestä. Pitkässä puheessa,
jossa hän pääasiassa kannatti anomuksen tarkoitusta, hän otti
erikoisesti tarkastaakseen tieteen yleismaailmallisuuden periaatetta,
jonka nojassa vastikään "eräs ulkomaalainen oli saanut viran
yliopistossa, vaikka kotimainen mies oli hakenut samaa virkaa ja
huomattu siihen päteväksi." [Tarkoittaa ruotsinmaalaisen toht. M.
G. Mittag-Lefflerin nimittämistä matematiikan professoriksi; toinen
pätevä hakija oli suomalainen toht. Ernst Bonsdorff.]. Koska tämä
aikanaan merkillinen osa lausuntoa vieläkin pitää paikkansa, otamme
sen tähän:

-- "Sanotaan, että tiede on yleismaailmallinen, ja epäilemättä on
siinä perää. Erittäin lienee se totta eräisiin tieteisiin nähden.
Mutta miten yleismaailmallinen tiede liekään, tarvitsee se kuitenkin
paikan maailmassa, missä se voi seisoa. Tieteen harjoittajat
ovat ihmisiä ja semmoisina he tarvitsevat perustan, mille voivat
asettua. Tämä perusta on isänmaa luontoineen, kansoineen. Totta
on: tiedemies seisoo niin korkealla, että hänen katseensa ulottuu
kaikkeuden yli ja siis kauas yli isänmaan ahtaiden rajojen. Mutta
ei hän kumminkaan seiso niin korkealla, että isänmaallinen ja
lähinnä oleva sen vuoksi tulisi mitättömäksi. Päinvastoin tulee
näennäisesti vähäpätöinenkin tiedemiehelle merkitseväksi, ja se
mikä toisista ihmisistä on pientä, tulee hänelle suureksi, koska
se täyttää paikkansa suuressa kokonaisuudessa. Juuri sentähden on
tiedemiehestä tärkeää luoda valoa isänmaahan, sen luontoon, kieleen,
historiaan, tapoihin, lakeihin ja oloihin, ja kun tiedemies niin
tekee ja yleismaailmallisen tieteen alttarille laskee isänmaallisten
tieteellisten harrastustensa hedelmät, ei ole ollut tapana pitää
tätä työtä epätieteellisenä, vaan on se päinvastoin tuottanut
tiedemiehelle kunniaa. Usein on hänen nimensä ainoastaan sen kautta
pelastunut unohduksesta. Sen vuoksi saattaa, ymmärtääkseni, sanoa,
että tiede on kansallinen samalla kuin se on yleismaailmallinen,
eikä näin ollen, kun on perustettu puhtaasti tieteellisiä laitoksia,
niinkuin tiedeakatemioita, isänmaallista puolta ole katsottu
vähäarvoiseksi. Sen vuoksi on tiedeakatemiat perustettu omaan maahan,
ja ulkomaalaisia on kutsuttu niiden kunniajäseniksi, jotta siten
kunnioitettaisiin heitä ja itseään, mutta akatemiain varsinaiset
työntekijät ovat kuitenkin kotimaisia miehiä, kukin alallaan.
Jos nyt Suomella olisi varaa toimeenpanna oma tiedeakatemia, ja
jos Suomi paikkojen asettamisessa noudattaisi periaatetta, että
yksistään tieteellinen ansio on silmällä pidettävä, niin valittaisiin
luonnollisesti akatemian jäseniksi, ei kotimaisia miehiä, vaan
kuuluisuuksia kaikista maailman kolkista. Jos isänmaallisuus on
merkitystä vailla, voitaisiin siten kokoonpantu akatemia sijoittaa
mihin tahansa Suomen ulkopuolelle, ja Suomella olisi vain kunnia
lähettää tälle tiedeakatemialle palkkaneljännekset sekä kunnia
siitä, että se ennen muita on perustanut aito kosmopoliittisen
tiedeakatemian. Jos siis tästä näkyy, että on täysi syy epäillä,
onko tieteelle eduksi puhtaasti tieteellisten virkojen asettamisessa
huomioonottaa ainoastaan tieteellisiä ansioita, niin tulee syy
vielä painavammaksi, kun muistetaan, että professorinvirat Suomen
yliopistossa eivät ole vain tieteellisiä virkoja, vaan että
professorien ollessaan tiedemiehiä myöskin tulee olla opettajia,
pedagogeja. Opettajana tulee yliopistonopettajan suullisesti vaihtaa
ajatuksia oppilaidensa kanssa, ja voidakseen menestyksellä sitä
tehdä ja siten menestyksellisesti opettaa, on häneltä vähintään
vaadittava, että hän osaa maamme äidinkieliä. Jollei hän osaa niitä
eikä edes pidä velvollisuutenaan oppia niitä, on hänen suhteensa
oppilaihin muodostuva erittäin vaikeaksi. Jos suomalainen nuorukainen
jo voi vetäytyä antautumasta tieteelliselle uralle, kun hän huomaa
sen olevan jotenkin toivottoman, niin lienee opettajalle, joka
ei osaa molempia kieliämme, perin vaikeaa herättää nuorisossa
tieteellistä harrastusta, ja samoinkuin hän siten vieraantuu
oppilaistaan, vieraantuu hän myöskin ympäröivästä elämästä. Hän ei
ymmärrä sitä, ja siitä on vain yksi askel väärinkäsitykseen, ja
väärinkäsitys voi sittemmin kehittyä joksikin sitäkin pahemmaksi
On olemassa olosuhteita, joihin nähden ei ajan pitkään voi pysyä
välinpitämättömänä tai vieraana. Ne tunkeutuvat päälle, ja se, joka
tahtoisi olla välinpitämätön ja vieras, tulee siten häirityksi,
ja se synnyttää hänessä helposti välinpitämättömyyden sijasta
vastenmielisyyttä. Jos semmoinen olosuhde syntyisi, että yliopiston
opettajat tulisivat vieraiksi oppilailleen, vieraiksi kansakunnan
elämälle, jopa tuntisivat vastenmielisyyttä sitä kohtaan, niin
muuttuisi maan ja yliopiston väli toisenlaiseksi kuin ennen.
Yliopisto on ollut kansakunnan helmalapsi, mutta niin ei olisi enää
laita. Siitä syystä on mielestäni se menettely, että yliopisto
hankkii itselleen opettajia ulkomailta, mitä vähimmin onnellinen,
ja sentähden olen myöskin sitä mieltä, että jos anotaan jotakin
yliopiston opettajavoimien lisäämiseksi, niin on anomuksessa
julkilausuttava se toivomus, että kotimaisilla miehillä, milloin he
ovat taitavia ja päteviä, aina tulisi olla etusija ulkomaalaisiin
verraten, mutta että kuitenkin ulkomaalaiselle vast'edeskin niinkuin
tähän asti on myönnettävä oikeus kilpailla, joskin sillä ehdolla,
että hän osoittaa semmoista harrastusta ja rakkautta sitä maata
kohtaan, johon hän tahtoo vaihtaa oman isänmaansa, että hän oppii
maan molemmat kielet ja osoittamalla taitavansa nämä kielet todistaa
kykenevänsä menestyksellisesti hoitamaan tulevaa opettajatehtäväänsä.
En tiedä minkälaisen yliopistonopettajan ihanteen Suomen kansa
on luonut itselleen, mutta kun muistamme, että Suomen kansa on
pystyttänyt muistopatsaan yhdelle ainoalle yliopistonopettajalle,
niin luulen kuitenkin ymmärtäväni, että tämä muistopatsas Auran
rannalla ilmaisee, että yliopistonopettajan ihanne Suomen kansan
mielen mukaan ei ole suuri yleismaailmallinen tiedemies, vaan
isänmaallinen tiedemies (den patriotiske vetenskapsmannen)."

Yliopiston konsistorin menettely siinä nimitysasiassa, johon
Kihlman viittaa, oli kansallisissa piireissä herättänyt melkoista
tyytymättömyyttä ja katkeruutta. Tyytymättömyyden, mutta ei
katkeruutta, tahtoi puhuja julkilausua ja hän teki sen tavalla, jota
ei voi ajatella maltillisemmaksi, vaikka toiselta puolen ei mitään
puuttunut niistä perusteista, joihin tyytymättömyyden oikeutus nojasi.

Valtiopäivien kulissien takana tapahtui nyt niinkuin ainakin paljon
semmoista, josta painetut asiakirjat eivät tiedä mitään. Ainoastaan
sattumalta on toisesta tai toisesta seikasta muisto säilynyt jossakin
samanaikaisessa yksityisessä kirjeessä. Siten saamme seuraavasta
kirjeotteesta (Ekströmille 3/4) tietoa eräästä ehdotuksesta, joka
herätettyään hetkellisen hälinän raukesi tyhjiin, mutta joka silti
aikaa kuvaavana ansainnee huomiota. Ekström oli ennen maininnut
jotain asiasta, ja siihen Kihlman vastaa: "Toivoakseni ei se asia
kuitenkaan enää kiinnitä edustajien mieltä. Se sukelsi odottamatta
esiin ja aiheutti äkillisen, mutta pian ohi menevän levottomuuden.
Tarkoitus, jos tarkoituksesta saa puhua, ei ollut niinkään huono.
Tiedettiinhän, että perintöruhtinas kesäaikoina mielellään oli käynyt
saaristossamme, jopa sanottiin hänen tiedustelleen erään Suomenlahden
rannalla sijaitsevan maatilan hintaa. Nyt ajateltiin: jos tuleva
Suuriruhtinaamme viettäisi muutamia viikkoja vuodesta Suomessa,
niin oppisi hän tuntemaan ja rakastamaan maatamme ja kansaamme.
Mitä parempaa voisimme toivoa kuin että Ruhtinaamme pitäisi meistä?
Jotta hänellä olisi tilaisuutta oleskella keskellämme, voitaisiinhan
tarjota hänelle pieni maatila. Niin esitettiin asia minulle. Sanoman
mukaan oli aate (senaattori) Molanderin. Ainakin hän pani kysymyksen
vireille. Kenties hän oli kuitenkin välikappale. Ken tietää? Mutta
jos Molander oli aatteen keksijä, niin ei onnenonginta liene johtanut
häntä, sillä hän on tunnettu kunnon mieheksi. Suunnitelma ei
onnistunut, ja minun mielestäni oli hyvä, että niin tapahtui, vaikka
olisi ollut onnellisempaa, jollei sitä olisi edes puheeksi otettu.
Heti näyttäytyi, että asia oli vaikea toimeenpanna. Kuka saattoi
sanoa, minkälainen tila olisi lahjansaajan mieleen? Jos tila olisi
vähäpätöinen, saattaisi asia tulla naurettavaksi. Suurta maatilaa ei
taas voitu ajatella. Miten käsittäisi Keisari sen, että jo alettiin
kääntää katse nousevaa päivää kohti? Ja eikö olisi mahdollista,
että lahja saattaisi vaivata (blifva generande) vastaanottajaa? Hän
kenties ajattelisi: nyt annetaan, mutta luultavasti vaaditaan minulta
jotain sopivalla hetkellä. Ja jos hän tekisi jotain Suomen hyväksi,
eikö silloin voitaisi Venäjällä sanoa: kyllä sen ymmärtää, miksi hän
muistaa Suomea j.n.e. j.n.e. Lyhyesti: heti ilmaantui vaikeuksia,
joita ei voitu selvittää. Oltiin joutumassa uralle, jolle ei mikään
velvollisuus käskenyt lähtemään. -- Kun asia meni myttyyn, toivon sen
menneen iäksi. En minä ainakaan ole pitkään aikaan kuullut kenenkään
puhuvan koko asiasta." -- --

Samassa kirjeessä Kihlman julkilausuu ensi kerran mielensä tämän
säätykokouksen tärkeimmästä kysymyksestä, asevelvollisuudesta.
Vielä hän ei ole päättänyt, mille kannalle hänen oli asettuminen,
mutta me huomaamme, kuinka asia koski häneen, ja ymmärrämme, kuinka
vakavasti hän sitä mietiskeli, kunnes hänen syyskaudella tuli
lopullisesti määrätä asemansa. "Uudet asiat tunkevat lakkaamatta
päälle", Kihlman kirjoittaa, "eikä ehditä ajatella mennyttä. Nyt
ovat mielet täynnä asevelvollisuusasiaa. Näyttää siltä kuin tulisi
tämä n.s. 'velvollisuus' synnyttämään paljon epäilyksiä. Eihän ole
kiellettävissä, että kansa on velvollinen puolustamaan itseänsä
vihollisten hyökkäyksiä vastaan. Mutta ei siitä seuraa, että kaikkien
tulee sitä tehdä taikka että puolustajat ovat arvalla määrättävät,
s.o. sotaväenotolla (konscription). Semmoinen järjestys aiheuttaa
epäilemättä velvollisuuksien ristiriitaa. Minä kuulun, niinkuin
näet, epäilijöihin. -- Surullinen tosiasia on tämä asevelvollisuus,
jonka kaikki Euroopan kansat nykyään hyväksyvät todellisena
velvollisuutena. Ei koskaan, ei edes suuren Napoleonin aikana
Euroopan kansat olleet niin varustettuja sotaan kuin ne nykyään ovat
taikka ovat tulemassa. Kristinuskon periaatteen, että jokaisessa
ihmisessä kansallisuudesta huolimatta tulee nähdä veljensä, työntää
tositeossa toinen periaate syrjään, että näet jokaisessa vieraassa
kansakunnassa on nähtävä vihollinen. Humaniteetin periaate,
että kaikki riidat järkevien olentojen kesken ovat järkevällä
tavalla ratkaistavat, s.o. siten että puolueettomuutta, tietoa ja
oikeutta edustavat viranomaiset (auktoriteter) tutkivat asioita ja
lausuvat niistä tuomionsa, tämä periaate syrjäytetään lapsellisena
harhakuvana, ja sen sijaan esitetään ainoana käytännöllisenä keinona,
että riita ratkaistaan voiman s.o. nyrkkioikeuden avulla. Tämä on
siis ihmiskunnan kehityksen tulos: epätoivo totuudesta ja oikeudesta,
epäluottamus kansojen kesken, yleinen varustautuminen, joka helposti
vie sotaan ja joka, jollei sotaa synnykään, kumminkin maksaa hän
äärettömästi, että ainoastaan vähän jää jäljelle humaniteetin
kehitystä varten. Ja kaiken tämän kurjuuden yli heitetään sitten
siveellinen leima (sken), velvollisuuden leima."

"Auta minua nyt, rakas veli, jälleen uskomaan ihmisyyteen, joka minun
mielestäni tuntuu joutuneen pahan vallan omaksi (hemfallen åt en ond
makt)!" -- --

Vielä mainittakoon kevätkaudelta Kihlmanin esiintyminen
naissivistysasiassa(20/4). Keskustelussa, jonka aiheutti yleisen
valitusvaliokunnan hylkäävä mietintö ritaristossa ja aatelissa
esitetystä anomusehdotuksesta, että komitea asetettaisiin laatimaan
ehdotusta naissivistyksen kohottamiseksi, oli Kihlman niiden
joukossa, jotka vastustivat mietintöä. Voimakkaammin kuin kukaan
muu hän huomautti siitä ristiriidasta, joka ilmeni hallituksen
menettelyssä, kun se näet koululaissa myönsi naisillekin oikeuden
saada miesopettajille tarkoitettuja kolleganvirkoja tyttökouluissa,
mutta samalla kielsi heiltä oppikoulujen ja yliopiston ovet. "Eikö
tämä ole ilmeinen ja huutava vääryys, vääryys niin suuri, ettei sen
poistamista ole lykättävä, vaan siihen mitä pikemmin sitä parempi
käytävä käsiksi?"

       *       *       *       *       *

Huhtikuulla syttyi sota Venäjän ja Turkin välillä. Se ei estänyt
valtiopäivien työtä jatkumasta toukokuun viimeiseen päivään, josta
kesäloma alkoi; mutta tietysti verinen temmellys järkytti Suomenkin
elämää. Ennen on jo mainittu, että Tampereen yhtiön tulos v:lta
1876 oli huono. Sodan johdosta ruplan kurssi aleni alenemistaan, ja
samassa määrässä kävi asema tukalammaksi. "Liike on ylläpidettävä
kotimaisella myynnillä, joka siihen nähden on riittämätön",
kirjoittaa (21/6) Kihlman Ekströmille. "Ei ole hauskaa olla johdossa
tällaisten olojen vallitessa. Mutta eihän eletä nauttiakseen aina
menestystä."

Kesäksi oli Kihlman vuokrannut omaisilleen asunnon Sääksmäen
Hakalassa, ja perhe oli muuttanut sinne jo 12 p:nä kesäk. Itse hän
pääsi lähtemään vasta juhannuksen aikana. Rulluddissa asuivat Viktor
ja Hanna Heikel lapsineen, jotka nyt olivat muuttaneet Helsinkiin.
Kesänvietosta Sääksmäellä ei ole erikoisempaa kerrottavana. Kihlman
kävi säännöllisesti kerran viikossa Helsingissä (tai joskus
Tampereella) kulkien soutuveneellä Sääksmäen selän yli Kuurilan
asemalle. Seuraa saatiin Otto Donnerista ja hänen perheestään. Donner
oli näet kesäksi asettunut Rapolaan, eikä C. G. von Essenkään ollut
kaukana. Jälkimmäinen oli näet, tultuaan täysinpalvelleeksi 1875
ja sen jälkeen vielä hoidettuaan professorinvirkaa yhden vuoden,
keväällä 1876 muuttanut ostamalleen Herniäisten maatilalle Hattulaan.
Kummankin asunnon ohitse kulkevan höyrylaivan ansiota oli, että
"appi-isä" ja "vävy" saattoivat mukavasti käydä toistensa luona.
Vihdoin mainittakoon, että prof. C. G. Estlanderkin perheineen
asui tänä kesänä Sääksmäellä (Ikkalassa). Joskus seurusteltiin
näidenkin kanssa, vaikkei se Helsingissä tullut kysymykseen. Kesä oli
kylmänlainen, ja se sai Kihlmanin pelkäämään, että kovat ajat olivat
tulossa.

Elokuun lopulla palattiin Helsinkiin. Tuskin viikko sen jälkeen
sattui kuolemantapaus, joka erittäin läheltä koski Kihlmania ja josta
hän samana päivänä, syyskuun 5:nä, kirjoitti Essenille:

"En tiedä, onko Appi-isä jo toista tietä saanut ilmoituksen
tänään sattuneesta surullisesta tapauksesta, ja riennän sentähden
kertomaan siitä. Hyvä, rehellinen ystävämme Antero (Ingman) on
päättänyt maallisen toimintansa. Se tapahtui tänään noin k:lo 1
p:llä. Antero, joka oli voinut pahoin kotimatkallaan Ruovedeltä, oli
täällä toipunut ja oli täydessä toimessa. Varsinkin eilen hän oli
tuntenut itsensä erittäin terveeksi, hänellä oli ollut oivallinen
ruokahalu, ja illalla hän oli laskenut leikkiä omaistensa kanssa
sekä yöllä nukkunut hyvin. Tänään hän teki työtä tavalliseen tapaan.
Aamupäivällä oli (heille) ollut kutsuttuna vanha Wegeliuksen
herrasväki, rovastinrouva Ottilia (Stenbäck) ja Lydia Wegelius (s.
Bergroth). Antero seurusteli vieraiden kanssa, luki julki tekstin
(kymmenestä pitalisesta miehestä) ja alkoi puhua siitä. Äkkiä hän
keskeyttää sanoen: 'koskee niin kipeästi sydämeeni', nostaa ylös
kätensä, vaalenee ja -- kuolee. Heti lähetetään hakemaan lääkärejä,
jotka tulevatkin neljänneksen kuluessa. Mutta tutkittuaan hänen
tilaansa, avattuaan suonta y.m. selittävät he, että kaikki oli
lopussa. N.s. sydämenhalvaus oli silmänräpäyksessä tehnyt lopun
hänen elämästään. -- Kas siinä ulkonainen puoli tapahtumaa, josta
Lydia iltapäivällä kertoi minulle. -- Olen Hildan kanssa käynyt
vainajan kodissa ja nähnyt Anteron kalpeat kasvot. Hän makaa
sohvallaan työhuoneessaan. Yliopiston avajaissaarnan oli Antero jo
kirjoittanut valmiiksi: Uskosta ja hyvästä omastatunnosta. -- Antero
jättää jälkeensä tiedekuntaan tyhjän paikan, joka ei ole helposti
täytettävissä. Niin hurskas teologi on harvinainen! Ja semmoinen
suomalainen ja semmoinen ystävä! -- Niin harvenee harvenemistaan
pieni ystäväpiirimme!" --

Ingmanin kuolema merkitsi paljon Kihlmanille. Vaikk'emme ole
voineet mitään kertoa heidän seurustelustaan Helsingin aikana,
tiedämme kuitenkin, että heitä yhdisti mitä lämpimin, mitä
vilpittömin ystävyys. Se juontui nuoruuden ajoilta, oli vakaantunut
samanlaatuisten kokemusten koulussa ja lopulta saanut järkkymättömän
perustan uskonnollisen vakaumuksen yksimielisyydessä. Sinä päivänä,
jona Kihlman täytti 50 vuotta, sanotaan hänen pitäneen tavattoman
sydämellisen puheen Ingmanille.

Hautajaiset olivat syyskuun 9 p:nä. Gustaf Johansson toimitti
ruumiinsiunauksen, ja Kihlman piti haudalla puheen. Hän huomautti,
että vainaja köyhyyden ankarassa koulussa varhain oli kokenut elämän
koko vakavuutta ja siitä saanut sen vakavuuden piirteen, joka oli
hänelle ominainen. Ylioppilaana ensin antauduttuaan filologisiin
(erittäin myöskin suomenkielen) ja filosofisiin tutkimuksiin hän
lopulta kuitenkin sydämen rauhaa saadakseen kääntyi uskonnon
alalle ja tuli papiksi. Kirkon palvelijana hän sai aikaa palata
kieliopintoihinsa ja hänelle uskottiin suomalaisen raamatunkäännöksen
korjaustyö. Tämä "korjaustyö tuli hänelle hänen oman uskonsa
korjaukseksi. Välttämättömyys tyystin tarkata alkutekstiä palautti
hänet siihen aikaan, jolloin Jumala puhui pyhien miestensä kautta.
Tutkiessaan tekstiä oli kuin hän jälleen olisi kuullut Jumalan
välittömästi puhuvan. Järkytettynä Jumalan läheisyyden tunnosta hän
kuunteli tätä puhetta ja paljon todellisen ennakkoluulon kuonaa
putosi hänen sielustaan. Hänen puhtaimmaksi ilokseen tuli nyt
suomenkielestä tavata jumalallisten ajatusten oikeat ilmaisumuodot".
Sittemmin tultuansa eksegetiikan professoriksi hän eli yksinomaisesti
kutsumustaan varten työllään ja rakkaudellaan vaikuttaen
oppilaisiinsa, joiden kautta hän kuolemansakin jälkeen "puhuu Jumalan
sanaa Suomen kansalle". Vainajan uskollisuuden palkka oli, että hän
sanaa selittäessään tauditta ja tuskitta muutettiin siihen parempaan
maailmaan, johon hän nuoruudestaan asti oli ikävöinyt ja toivonut.
"Semmoinen usko kuin vainajan näyttäytyy välttämättömästi kaikissa
elämänsuhteissa. Vainajan lämmin isänmaanrakkaus, hänen hellyytensä
perheenisänä, hänen uskollinen ystävyytensä, hänen ihmisystävällinen
mielenlaatunsa ja avuliaisuutensa, joka tuskin tiesi rajoja, kaikki
oli yhteydessä hänen vilpittömän lapsenuskonsa kanssa. Mutta se
usko, jolla hän on kuunnellut Jumalan puhetta ja jolla hän sitten
on puhunut Jumalan sanaa Suomen kansalle, tämä usko se on, joka
tekee hänet, A. W. Ingmanin, yhdeksi Suomen muistettavia miehiä."
[Tidskrift för Teologi och kyrka 1877, s. 411.]. --

Käytännöllisenä miehenä Kihlman myöskin osoitti ystävyyttään
auttamalla vainajan omaisia pesän valmistamisessa selvitystä varten.
Aluksi pelättiin, että tulos näyttäytyisi hyvinkin huonoksi, Ingman
kun rajattomassa hyväntahtoisuudessaan oli ollut liian valmis
menemään takaukseen teologian ylioppilaiden y.m. nuorten tuttavien
lainoista. Mutta vähitellen huomattiin, ettei ollutkaan hätää.
Tappio nousee "korkeintaan noin 5,000 mk:aan", kirjoittaa Kihlman
(23/9) Essenille. "Kun kaikki otetaan lukuun, on Ingman ollut
oikea malliekonoomi(!) Ainakin täytyy minun tunnustaa, että olisin
iloinen, jos voisin selvittää asiani 5,000 mk:n tappiolla. Se seikka,
että Anteron liiketoiminta tavallisesti rajoittui kolmenumeroisiin
lukuihin, Vaikuttaa suuresti kokonaisuuteen. Jos montakin tappiota
ilmaantuisi, ei loppusumma kuitenkaan tule melkoiseksi." -- Saman
kirjeen lopussa Kihlman lausuu omasta puolestaan: "Olen pannut paljon
aikaa omienkin asioiden selvittämiseen ja taloni järjestämiseen
ollakseni valmis, kun hetki tulee. Mutta valitettavasti tehtävä
ei ole äkkiä suoritettu. Siihen menee aikaa. Samoin myös kun on
selvitettävä suhde velkojaan tuolla ylhäällä. Kunpa se tili kerran
tulisi selväksi! Se on se suuri voitto- ja tappiotili, johon kaikki
tilit yhtyvät! -- Minä olen kituillut rinnastani." --

Muutkin kirjeet tältä ajalta todistavat, että Kihlman oli sekä
ruumiillisesti että sielullisesti masennuksissa. Pohjois-Suomessa
oli kato melkein yleinen, eikä vuodentulo etelämpänäkään ollut
kiitettävä. Sen johdosta olivat pankit jo alkaneet vähentää
luottoaan. Toiselta puolen sodan pitkittyminen sai odottamaan pahaa
ja pahempaa. Valtiopäivien tähden hän oli rajoittanut virkatoimensa
mahdollisimman vähäiseen: hän opetti uskontoa ainoastaan VII:nnen
luokan molemmilla osastoilla sekä hoiti, mikäli aika myönsi,
yliopettajan erikoistehtäviä. Rintaansa varten hän joi Emsin-vettä.
Kun säätykokous jälleen oli ryhtynyt työhönsä, hän kirjoittaa
(5/10) Essenille: "Aika on kaikin tavoin ankara. Olen paljon
kärsinyt näinä päivinä, jopa niin että ruumiini ei ole jaksanut
pysyä pystyssä. Eilen ja tänään olen kuitenkin ollut reippaampi.
Ei ole vielä onnettomuutta tapahtunut, mutta en voi olla olematta
levoton tulevaisuuteen nähden. Venäläinen voima on osoittautunut
voimattomuudeksi. Järjestelmä kantaa hedelmänsä. Korkeammille
paikoille on asetettu henkilöitä, jotka eivät ole arvoasteita
suorittaneita, vaan sukulaisten y.m. suosittelemia. Korkeammalta
virkamieheltä ei ole ensi kädessä vaadittu tietoja ja taitoa, vaan
guvernementale Gesinnung s.o. ennen kaikkea vallitsevan järjestelmän
hyväksymistä. Jonkun ajan se käy päinsä, mutta esim. sodassa se ei
kauan kelpaa. Niillä vastoinkäymisillä, jotka Venäjä tänä kesänä
on kärsinyt, täytyy olla syynsä, eikä se voi olla mikään muu,
kuin sotaväkeä koskevien asiain huono johto sodan aikana ja sitä
ennen. 'Ei pidä kuulla pedogogeja pedagogisissa kysymyksissä' --
on periaate, joka välttämättömästä vie perikatoon niin Venäjällä
kuin Suomessa ja kaikkialla. -- Kuinka kauan Venäjä jaksaa jatkaa
sotaa, on mahdotonta ennustaa. Luultavasti jaksaa se kauankin, koska
Turkkikin jaksaa. Mutta paholainen mahtaa riemuita katsellessaan
tätä sotanäyttämöä. Ihmisten tapa kohdella toisiaan on varmaan hänen
mieleensä. Jumala armahtakoon maapalloraukkaamme ja valistakoon
meitä! Mutta emmehän me tahdo tulla valistetuiksi!" -- --

       *       *       *       *       *

Valtiopäivien loppukausi vaati nyt niinkuin ainakin voimia ja
kestävyyttä. Onneksi Kihlman toipui niin, että hän yhtä mittaa jaksoi
olla mukana ja ottaa osaa loppumattomiin keskusteluihin.

Erinäisistä asioista huomattakoon ensiksi kysymys suomenkielisistä
kouluista, jonka polttavuutta se tosiasia todistaa, että
kolmattakymmentä anomusehdotusta sellaisista kouluista oli tehty.
Anomusehdotukset lähetettiin Yleiseen valitusvaliokuntaan, ja
varamiehenä tuli Kihlmankin osalliseksi niiden käsittelyyn.
Valiokunnan enemmistö oli kyllä myöntyväinen puoltamaan suomalaisten
koulujen perustamista, mutta vaati samalla, että kouluissa vast'edes
oli toista kotimaista kieltä niin "täydellisesti" opetettava, että
oppilaat voisivat "esteettömästi" käyttää sitä sekä puheessa että
kirjallisesti, ja oli päämäärän saavuttamiseksi m.m. lyseoiden
viidenneltä luokalta alkaen yhdessä tai useammassa aineessa
pakollisesti opetusta annettava toisella kotimaisella kielellä.
Kasvatusopilliselta kannalta Kihlman ehdottomasti vastusti
näitä vaatimuksia sekä valiokunnan keskusteluissa ja mietintöön
liittämässään perusteellisessa vastalauseessa, johon A. Meurman ja
muut valiokunnan suomenkieliset jäsenet yhtyivät, että oman säätynsä
pitkässä keskustelussa samasta kysymyksestä. Näin menetellen hän ei
suinkaan vastustanut toisen kotimaisen kielen opetuksen parantamista,
hän tahtoi vain, ettei koululta vaadittaisi liikaa. 'Täydellisen'
tiedon ja taidon antaminen jossakin kielessä tai aineessa hänestä
oli enemmän kuin koululta oli oikeutta pyytää; mutta silti oli
kyllä tarpeen, että toiselle kotimaiselle kielelle määrättäisiin
enemmän tunteja, ja sopisi niitä parhaiten ottaa venäjän kieleltä,
jolla oli liian suuri tuntimäärä verrattuna kotimaisiin kieliin ja
jonka opetus voitaisiin aloittaa vasta 5:nneltä luokalta. Säätyjen
anomuksen ponsista näkyy, että Kihlman sikäli sai mielipiteensä
läpi, että vaatimukset _täydellisestä_ toisen kotimaisen kielen
taidosta ja myöskin kaksikielisestä opetuksesta jätettiin pois, jota
vastoin hänen ehdotustaan venäjän kielen tuntimäärän vähentämisestä
ei katsottu sopivan mainittavaksi tässä yhteydessä. -- Kun
pappissäädyssä keskusteltiin siitä, mihin kaupunkeihin suomenkielisiä
kouluja oli perustettava, tahtoi Kihlman, että samalla mainittaisiin,
mitkä ruotsalaiset koulut ehkä voitaisiin lakkauttaa. Tapansa mukaan
katsellen asioita käytännöllisesti hän näet piti mahdottomana,
että kaikki kyseessä olevat koulut voitaisiin perustaa, jolleivät
ruotsalaisten koulujen kustannukset vähentyisi. Sitä paitsi ei ollut
kelvollisia opettajiakaan tarpeeksi, ja "yksi hyvä oppilaitos, missä
oli kelpo opettajia, oli parempi kuin kaksi, joissa oli ala-arvoisia
opettajia". Virkamiehille y.m. yksityisille hän ei myöntänyt oikeutta
vaatia lapsilleen kouluopetusta toisella kielellä kuin paikkakunnan
yleisellä. Anomuksen ponsissa ei kuitenkaan sanottu mitään
ruotsalaisista kouluista.

Edelleen ansaitsee huomiotamme Kihlmanin esiintyminen
eriuskolaislaki-kysymyksessä, joka hallituksen esityksen johdosta
tuli käsittelyn alaiseksi. Lakivaliokunta oli erinäisillä muutoksilla
hyväksynyt esityksen, mutta pappissäädyssä se kohtasi vastustusta.
Kun noin kahdestatoista puhujasta useimmat olivat puhuneet esitystä
vastaan, pyysi Kihlman sananvuoroa puolustaakseen sitä. Hänestä
oli uskonnonvapaus kaikkialla tarpeen, ja kun se oli meilläkin
tunnustettu kirkkolain 6 §:ssä, oli eriuskolaislain säätäminen
välttämätön seuraus siitä. Oli sanottu, että laki oli tarpeeton,
koska ainoastaan joku kymmenkunta tai satakunta ihmistä kaipasi
sitä. "Mutta ovatko muutaman sadan ihmisen omantunnonasiat", lausuu
Kihlman, "taikka ovatko muutaman kymmenen ihmisen omantunnonasiat
taikka edes yhden ainoan ihmisen omantunnonasiat jotakin, jonka
saamme laiminlyödä, me jotka korkeimpana opettajanamme pidämme
häntä, joka opetti meille, että yksi ainoa ihmissielu on koko
maailman aarteita kalliimpi. Jos pidämme ihmisen arvoa niin juurena,
silloin emme suinkaan saa katsoa muutamien kymmenien tai satojen
ihmisten uskonnollisia asioita niin vähäpätöisiksi, ettei meidän
tarvitse välittää niistä. Vaikuttavatko ainoastaan suuret joukot
pappissäätyynkin, tähän säätyyn, joka edustaa näkymätöntä, jonka
tulee puhua näkymättömien etujen puolesta, jonka tehtävänä on
osoittaa niitä näkymättömiä aarteita, jotka ovat olemassa, vaikka
ne meiltä maailman hyörinässä niin helposti unohtuvat? On sanottu,
että tämä laki olisi sekä tarpeeton että myöskin riittämätön, koska
meillä on liian vähän kokemusta säätääksemme semmoista lakia. Mutta
niin kai lienee kaiken lainsäätämisemme laita. Se on niinkuin kaikki
ihmistyö epätäydellistä, ja jollei meidän tulisi säätää muita lakeja
kuin sellaisia, joita ei enää tarvitsisi parantaa, silloinhan
vaadittaisiin meiltä enemmän kuin ihmiselle on mahdollista.
Ajattelen, että kaikki lakimme ovat vast'edes muutettavat, ja niin
tämä eriuskolaislakikin, mutta onhan yksikin askel uralla jo jotain.
Mutta muutamista puhujista ei tämä laki ole ainoastaan tarpeeton ja
riittämätön, vaan myöskin vahingollinen, koska se muka houkuttelisi
ihmisiä eroamaan evankelis-luterilaisesta kirkosta. Iloitaan siitä
yhteydestä, joka tähän asti on maassamme vallinnut uskonnollisessa
suhteessa, ja pelätään, että yhteys on häviävä eriuskolaislain
vaikutuksesta, mutta tässäkin tulee huomata, mikä ero on olemassa
näkyvän ja näkymättömän välillä. Näyttää kyllä siltä kuin yhteys
olisi olemassa, mutta jos tunkee syvemmälle ihmisiin, niin huomaa,
että maamme ei ole mikään poikkeusmaa, vaan että näennäisen yhteyden
alla todellisesti on sangen suurta eroavaisuutta käsityksissä,
ja missä niin ei ole laita, on yhteyttä sen vuoksi, ettei mitään
ajatella asiasta. Uskotaan mitä kirkko uskoo, olematta kuitenkaan
selvillä siitä, mitä kirkko uskoo. Jopa on eräs puhuja mennyt
niin pitkälle, että hän arvelee eriuskolaislain sallivan ihmisten
elää kurittomasti. Se on katsella asiaa liian pimeästi. Määräähän
laki itse, että eriuskolaisten, ennenkuin saavat perustaa oman
seurakunnan, tulee tehdä selkoa järjestyksestään, ja että hallitus ei
saa hyväksyä mitään seurakuntaa, jolla ei ole järjestyssääntöjä ja
toimihenkilöä, joka valvoo sen noudattamista. Ne syyt, jotka täällä
tänä päivänä on esitetty eriuskolaislakia vastaan, ovat minusta
semmoisia, joita aina voidaan esittää milloin vain kysymys siitä
herätetään. Kumminkin pitäisi luterilaisessa kirkossa lain, joka on
uskonnonvapauden ilmaisu, voida saada kannatusta, koska todellisesti
luterilainen kirkko itsekin on separatistikirkko, kirkko, joka on
eronnut yleisesti vallitsevasta katolisesta kirkosta, ilman muuta
oikeutusta kuin raamatun sanaan nojaava vakaumus. Niin, kristinusko
itse -- onhan sekin uskonto, joka syntyi aikaan, jolloin vallitseva
uskonto s.o. juutalainen uskonto saattoi uutta uskontoa vastaan
väittää, että sen tunnustajat olivat niin harvalukuiset ja niin
vähäarvoiset maassa, ettei voinut eikä tullut heistä välittää." -- --

Kun sittemmin yksityiskohtaisesti tarkastettaessa tultiin
säädökseen, että avioliitto evankelis-luterilaisen kirkon jäsenen
ja eriuskolaisseurakuntaan kuuluvan välillä oli vahvistettava
kirkollisella vihkimisellä, oli Kihlman sitä mieltä, että sellaisissa
tapauksissa avion solmiminen yhteiskunnallistenkin viranomaisten
edessä olisi sallittava, joten ei eriuskolaista pakotettaisi
alistumaan hänelle vieraan kirkon menoihin. Tähän vapaamieliseen
käsitykseen ei kuitenkaan kukaan yhtynyt. -- Tarkastuksen jälkeen
äänestettiin lakiehdotuksesta kokonaisenaan, ja hylättiin se 16
äänellä 15:ttä vastaan.

Vasta 10 p:nä jouluk. alkoi asevelvollisuuskysymyksen käsittely
pappissäädyssä, ja oli ensi päivän keskustelu pääasiassa
periaatteellista laatua. Päinvastoin kuin olisi voinut odottaa
Kihlman ei ottanut osaa siihen. Ainoa, joka kristilliseltä kannalta
periaatteellisesti vastusti asevelvollisuutta, oli Kihlmanin entinen
asuintoveri Turussa, pastori K. F. Öller. Mihin käsitykseen Kihlman
oli tullut, se saatiin kuulla, kun oli alettu yksityiskohtaisesti
tarkastaa lakiehdotusta. Tärkeimmät lausuntonsa esitti hän 4 §:n
johdosta, jossa säädettiin, että arvalla oli määrättävä, kuka oli
tuleva vakinaiseen sotaväkeen, kuka reserviin. Jo ensimmäisestä
lausunnosta näkee, miksi hän ei periaatteellisesti vastustanut
asevelvollisuutta. "Minä myönnän hätäpuolustuksen (nödvärn)
oikeudeksi ja velvollisuudeksi. Minä katson olevani sekä oikeutettu
että velvollinen jopa tappamaan henkilön, joka hyökkää minun ja
omaisteni kimppuun, tunkee huoneeseeni tehdäkseen väkivaltaa
minulle ja omaisteni pyhimmille oikeuksille, jos nimittäin tämä
ei tapahdu kristillisen vakaumukseni tähden -- sillä semmoisissa
tapauksissa kristinuskon perustaja käskee kärsimään ja kestämään,
jos näet joku tekee väkivaltaa jollekin ihmiselle Kristuksen tähden
ja syystä että hän tunnustaa kristityn nimeä. Mutta samoin kuin
yksityinen on sekä oikeutettu että velvollinen jopa käyttämään
väkivaltaa ja tappamaankin puolustaakseen itseään ja omaistensa
henkeä, kunniaa ja hyvettä (dygd), samoin on valtiokin sekä
oikeutettu että velvollinen puolustamaan ja varjelemaan itseään
väkivaltaa vastaan, kun se tulee toisen valtion puolelta, ja jos
kerran myönnetään, että valtio on sekä oikeutettu että velvollinen
panemaan väkivallan väkivaltaa vastaan, niin ei pitäisi kenelläkään
olla syytä -- omantunnon nimessä vastustaa asevelvollisuutta.
Ainoastaan väärä käsitys velvollisuudesta johtaa omantunnon nimessä
kieltäytymään täyttämästä tätä velvollisuutta, ja tämä väärä käsitys
on oikaistavissa valistuksen kautta." Mutta, arvelee puhuja, saattaa
niinkin käydä, että oikaisu osoittautuu mahdottomaksi. Silloin
on muistettava, että Jumala opettaa meitä olemaan kärsivällisiä
heikkoja kohtaan. Ja tästä hän johtuu asettamaan valiokunnalle
kysymyksiä, joiden vastauksista selviäisi, mikä merkitys ja oikeus
myönnetään yksityisen omalletunnolle: Voiko vielä niinkuin ennen
vääriä (orättrådiga) sotia syntyä. ("Vääränä sotana pidän sitä,
missä hyökätään viattoman päälle.") Voiko tavallinen ihminen
arvostella, onko sota oikeutettu vai eikö? ja jos sota yksityisen
asevelvollisen vakaumuksesta on väärä, tuleeko hänen osanottonsa
siihen luvalliseksi, kun hallitus käskee häntä? "Minä puolestani
uskon, että se mikä on väärää pysyy vääränä, vaikka hallituskin
käskee, ja minä luulen, että valiokuntakin on samaa mieltä. Mutta
minä tahdon kysyä, mitä tämän henkilön sellaisessa tapauksessa tulee
tehdä, ja onko valiokunta ottanut huomioon semmoisen henkilön aseman.
Omantuntonsa tähden täytyy hänen kieltäytyä ottamasta osaa väärään
sotaan, mutta jos hän niin tekee, niin en ymmärrä muuta kuin että
häntä pidetään semmoisena, joka rikkoo sotaväen ensimmäistä lakia,
kuuliaisuutta, vastaan, ja hän yksinkertaisesti ammutaan. Mutta
miksi hän todella ammutaan? Siksi että hän toimii, niinkuin Jumala
tahtoo, ja siksi, että hän ei noudata ihmisten tahtoa. Hän ammutaan
sen vuoksi, ettei hän tahdo tehdä väärin, vaan noudattaa Jumalan
tahtoa. -- Voin kyllä ajatella, että tähän vastataan, että valtio
ei voi huomioon ottaa yksityisen omantunnonepäilyksiä. Mutta juuri
siinä ollaan luullakseni väärässä, kun vastataan niin. Jos nimittäin
tahdotaan lainsäädännössä noudattaa kristillisiä periaatteita, on
niin meneteltävä, ettei kristillinen omatunto joudu semmoiseen
ristiriitaan." Milloin kyseessä oli oman maan puolustus, ei tällaista
tapausta voisi olettaa, mutta kun kysymykseen tuli lähteä sotaan maan
rajojen ulkopuolelle, oli asema toinen, ja silloin pitäisi omantunnon
turvaamiseksi laissa oleman jotakin sanottuna. "Enkä tiedä muuta
turvaa kuin että asevelvolliselta sotaväeltä kysytään, tahtooko se
vai eikö lähteä sotaan Suomen rajojen ulkopuolelle?" Mitä nimenomaan
4 §:ään tulee, katsoi puhuja suotavaksi, että ainakin pitäisi oleman
sallittua, että kaksi, joista arpa on määrännyt toisen vakinaiseen
väkeen, toisen reserviin, saisivat vaihtaa asemaa, jos he nimittäin
sitä haluavat.

Niistä puhujista, jotka nousivat Kihlmania vastaan, mainitsemme vain
prof. Forsmanin (Yrjö Koskisen), joka m.m. lausui: "Ylipäänsä ei
voitane, niinkauankuin vakioyhteys on olemassa, myöntää yksityiselle
henkilölle, että hänen pieni yksilöllisyytensä niin tärkeällä
hetkellä kuin se on, jolloin valtio maailmanhistoriallisena yksilönä
esiintyy historian näyttämöllä, vaatii mielipiteelleen merkitystä
kokonaisuutta vastaan. Ei ole kysymys hänen omastatunnostaan, eikä
hänelle saa olla omantunnon asia, että hän uhraa henkensä asian
edestä, jonka se yhteiskunta, johon hän kuuluu ja josta hänen
olemassaolonsa on riippuvainen, julistaa ja katsoo oikeaksi." --
Kihlmanin vastalausunnosta otamme jälleen seuraavan kohdan: "Kun
täällä on puhuttu omastatunnosta, on se tapahtunut -- ainakin olen
minä saanut sen vaikutelman -- jonkinlaisella ylenkatseella taikka
niinkuin se olisi jotakin, josta ei olisi välitettävä. Muistan esim.
semmoisia lausetapoja, että niille, joilla on niin kokoonpantu
(konstrueradt) omatunto... Olisin toivonut, ettei semmoista säveltä
olisi kosketettu. Myönnän, että siinäkin on jotain oikeutettua.
Omatunto kaikilla ihmisillä on kokoonpantu -- jos käytän sitä
sanaa -- ihan samalla tavalla. Se on voima (mahti) ihmisessä, joka
vaatii, että hänen tulee toimia vakaumuksensa mukaan. Omatunto ei
sano, mikä todellisissa (konkreta) tapauksissa on oikein, vaan se
sanoo ainoastaan tällä äärettömästi muita voimia ylemmällä voimalla
'sinun tulee tehdä oikein'. Mutta kun toisen omatunto sanoo yhtä ja
toisen omatunto toista, niin todistaa se, että omatunnon sanonta ei
ole todistus siitä, että jokin on ulkonaisesti (objektivt) oikein,
vaan ainoastaan että se on omakohtaisesti (subjektivt) oikein.
Se, että joku vetoaa omaantuntoonsa, ei siis todista, että hän on
asiallisesti oikeassa. Mutta se todistaa, että hän kunnioittaa
sitä sisäistä voimaa, joka käskee aina toimimaan oman eikä muiden
vakaumuksen mukaan. Se on siis yksilöllisyys eli omakohtaisuus,
jolla omassatunnossa on todellinen ja voimakkaasti oikeutettu
tuki, ja juuri tälle omakohtaisuudelle eli yksilöllisyydelle,
tälle, niinkuin prof. Forsman sanoi 'pienelle yksilöllisyydelle',
kristinuskon perustaja myönsi oikeutusta, oikeutusta kaikkia
maallisia voimia vastaan, olkoon kuinka suuria tahansa. Meille
kaikille on tiettynä, että kunkin meistä tulee, niinkuin sanat
kuuluvat, tehdä tiliä itsestään, ja jos minun on tehtävä tili
itsestäni, omista teoistani, niin täytyy minun myöskin olla vapaa
teoissani, ja sen vuoksi täytyy kristillisen valtion taikka
kristillisen lainsäädännän antaa tilaa yksilöllisyydelle. Jollei se
niin tee, on kristillinen lainsäätäjä menetellyt niinkuin se, jolla
on kristinusko toisessa lokerossa ja lainsäädäntä toisessa, hän
on toiminut niinkuin se, jolla ei kristinusko ole sydämessä, vaan
jossakin muualla; sillä jos kristinusko on sydämessä, s.o. ihmisen
subjektissa, hänen 'minuudessaan', täytyy tämän hänen 'minuutensa'
tulla vaikuttavaksi myöskin hänen säätäessään lakia. Kysymys, onko
siis omalletunnolle annettava tilaa, onko omantunnonepäilyksiä
otettava huomioon vai eikö, on siis todellisesti kysymys siitä,
tunnustammeko Kristusta mestarinamme ja opettajanamme lainsäädännän
alalla, vai tuleeko meidän jouduttuamme lainsäädännän alalle
kääntää hänelle selkämme ja lausua: 'Hän ei sovi enää meille.'
Jollei sovi ottaa huomioon kristillistä omaatuntoa, niin olisi se
samaa, kuin jos sanoisimme: 'Kristus ei sovi meille, kristinusko
ei sovi yhteiskuntalaitoksellemme' s.o. me kiellämme Kristuksen.
Jos siis tahdomme olla kristityitä lakia säätäessämme, niin on
meidän noudattaminen mestarimme esimerkkiä ja antaminen pienelle
yksilöllisyydelle tilaa, oikeutusta. Kuinka suuri tämä tila on oleva
taikka kuinka se on tapahtuva, siitä saattaa, nähdäkseni, olla eri
mieliä. Mutta siitä ei voi olla eri mieltä, onko tehtävä totta
kristinuskosta (göra allvar af kristendomen). -- Tulin aamupäivällä
asettaneeksi valiokunnalle muutamia kysymyksiä todelliseen tapaukseen
nähden, en senvuoksi, että se mielestäni erittäin kuului tähän
pykälään, vaan osoittaakseni, miten täytyy asettua varmalle kannalle
siihen katsoen, tahtooko välittää omastatunnosta vai eikö. Prof.
Forsman otti vastataksensa kysymyksiini ja esitti m.m., että sotaa
usein käydään oikeuskysymysten ratkaisemiseksi ja että siten on
vaikeaa, jopa mahdotonta edeltäkäsin sanoa, mikä on oikein. Sillä
prof. Forsman ei ole vastustanut minua. Minä myönnän sen, ja
sanoinkin nimenomaan, että monessa ja kenties useimmissa tapauksissa
on yksilön vaikea ratkaista, onko sota oikea vai eikö. Mutta minä
kysyin, eikö koskaan tapahdu, että ihminen, joka ei istu kuningasten
neuvoshuoneessa, voi sanoa: 'tämä sota on väärä', ja jos niin
tapahtuisi, silloin kysyin: 'menetteleekö asevelvollinen, joka on
vakuutettu siitä, että sota on väärä, väärin, kun hän päällystölleen
ilmoittaa, ettei hän voi ottaa osaa sotaan?' Siihen kysymykseen
en ole saanut vastausta. Minua osoitettiin historiaan ja minua
muistutettiin Anjalan liitosta. Minulle sanottiin, että sotilaan
ei tule ajatella, vaan totella. Niin, minä myönnän, että on vaikea
sallia sotilaan ajatella. Mutta minun täytyy sitten ensi kädessä
pitää kiinni siitä, että on vielä vaikeampi sanoa sotilaalle, ettei
hän saa ajatella, koska hän kumminkin on ihminen. Kieltää sotilasta
ajattelemasta on sekin taas räikeässä ristiriidassa kristinuskon koko
suunnan kanssa, joka kehoittaa ihmistä ajattelemaan. Ja nykyiset
valtiotkin, jopa semmoisetkin, jotka ennen ovat kannattaneet
periaatetta, että hallitsija ajattelee alamaistensa puolesta, että
alamaisten ei tule eikä ole lupa ajatella, vaan ainoastaan totella,
semmoisetkin valtiot, sanon minä, ovat huomanneet, että se periaate
todellakin on periaate, joka vie valtion turmioon. Että siis asia
yksinkertaisesti, lyhyesti ratkaistaan sanomalla: 'sotilas ei saa
ajatella, sotilaalla ei ole oikeutta päättää, onko sota väärä
vai eikö', sillä ei päästä vaikeasta pulmasta. Siten on se näet
vain ratkaistu vanhalta valtio-oikeudelliselta kannalta, joka ei
kunnioita yksilöllisyyttä kristillisten vaatimusten mukaan. Jos
asetutaan semmoiselle kannalle, silloin, väitän minä, on käännytty
selin Kristukseen. Mutta kun sanon tämän, myönnän toiselta puolen,
miten vaikeaa on tässä selvittää ne vaikeudet, jotka johtuvat siitä,
että täytyy kristilliselle yksilölle myöntää oikeus, jonka Jumala
on hänelle myöntänyt ja jota ei kukaan ihminen voi häneltä ottaa,
ja sovittaa se semmoisiin laitoksiin kuin sotalaitos, joka vaatii
ehdotonta kuuliaisuutta. Olen puolestani ajatellut, että lain pitäisi
antaa sen verran tilaa kristilliselle yksilöllisyydelle, että esim.
sotilas, kun on kyseessä sota, josta voi olla eri mieliä ja joka
vaatii, että mennään isänmaan rajojen ulkopuolelle, eikä ole vain
tämän puolustamista, olisi oikeutettu ilmoittamaan päällystölle,
että hän ei voi ottaa osaa sotaan, koska pitää sitä vääränä, ja että
häntä ei siis saataisi rangaista niinkuin lainrikkojaa. Sillä hän ei
ole rikkonut jumalallista lakia vastaan eikä siis ihmisellistäkään
vastaan, joka jälkimmäinen ei saa olla muuta kuin jumalallisen lain
ilmaisu." -- --

Keskustelua jatkettiin vielä, vaikka ilman mitään tulosta. Sitä
vastoin lisättiin 23 §:ään, missä lueteltiin ne syyt, joista vapautus
sotapalveluksesta voitaisiin myöntää, Kihlmanin ehdotuksesta,
että asevelvollista, joka uskonnollisten epäilysten takia vaati
vapautusta, oli käytettävä semmoisiin sotilaallisiin tehtäviin,
jotka eivät loukkaisi hänen omaatuntoansa. Kun valiokunta ei
kumminkaan pitänyt lisäystä tarpeellisena, ei säädyn enemmistö
vaatinut sen säilyttämistä. -- Siten Kihlmanin ei onnistunut saada
lakiin ainoatakaan kohtaa, missä yksilön omalletunnolle olisi
myönnetty sitä sananvuoron oikeutta, jota hän oli sille vaatinut.
Ja arvattavasti olikin hänen vaatimuksensa sotilaalliselta kannalta
arvostellen, lievintä sanaa käyttääksemme, epäkäytännöllinen.
Mutta jos niinkin, oli se erinomaisesti kuvaava hänelle
itselleen. Niille, jotka kenties ovat olettaneet, että Kihlman
väsymättömästi puuhaten käytännöllisissä toimissa vähitellen
luisui alas siltä ihanteelliselta kristillisen totuuden kannalta,
jolle hän nuorempana oli pyrkinyt, osoittaa hänen esiintymisensä
asevelvollisuusasiassa, että niin ei ollut laita. Ei hän lainkaan
ollut oppinut mitään tinkimään siitä, minkä hän oli käsittänyt
oikeaksi ja totuudenmukaiseksi. Puolustaessaan omantunnon merkitystä
ja yksilöllisyyden oikeutusta Kihlman puhuikin erityisellä lämmöllä,
ja kun prof. Forsman vastatessaan oli nimittänyt tätä lämpöä
"närkästyksen lämmöksi", pyysi hän vastustajansa olemaan vakuutettu
siitä, että hän ei ollut puhunut närkästyksen, vaan "vakaumuksen
lämmöllä". -- Ettei Kihlmanin vakaumus myöhemminkään muuttunut, näkyy
siitä mitä hän (22/10 1878) kirjoitti tuomiorovasti Renvallille:
"Käsityksemme asevelvollisuudesta oli erilainen. En ole voinut tulla
vakuutetuksi siitä, että olin väärässä. Mutta minä kunnioitan toisten
vakaumusta, kun sillä, niinkuin tässä tapauksessa, on tärkeitä syitä
puolellaan."

       *       *       *       *       *

Kihlman aloitti vuoden 1878 sangen apealla mielellä. Saattoihan sota
kestää kauan ja levitä Balkanin seutuja laajemmallekin, kotimaassa
oli sateinen syksy vähentänyt toiveita vuoden satoon nähden, ja
asevelvollisuuslaitoskin tuotti huolia. Kumminkin hän suuresti
nautti oudosta, suloisesta vapaudesta, joka seurasi valtiopäiviä.
Toimitus- ja tarkastusvaliokunnan jäsenenä hän näet vielä pysyi
erillään rehtorintoimestaan. "Minulla on vain muutamia tunteja
viikossa normaalilyseossa, missä ei kukaan pyydä sananvuoroa
koettaakseen osoittaa, miten päin mäntyyn olen ajatellut ja puhunut.
Muutoin saan istua kotona ja lukea, mikä aina on enimmin huvittanut
minua. Seurustelu kirjailijain kanssa tyydyttää enemmän sielua kuin
pääkaupungin tavallinen seurustelu" (rovasti J. V. Johnssonille
22/2). Mutta ennen pitkää tapaukset häiritsivät hänen lepoansa.
San Stefanon rauhansopimus lopetti kyllä sodan Venäjän ja Turkin
välillä, mutta sitten alkoi sodan uhka Englannin puolelta, ja se
oli kahta pahempi. Että niin oli laita, todistavat seuraavat rivit
(Essenille 28/4): "Menneet viikot ovat olleet minulle vaikeita. Kaksi
kertaa eläessäni olen kokenut semmoista ahdistusta (ångest): Ensi
kerran kun Gela kuoli ja toisen kerran 1868, kun Tampereen yhtiö
oli sekaantumaisillaan Wasastjernan häviöön. Nyt uhkaa sota, ja sen
vaikutukset ovat nyt jo näkyvissä siinä, että kaikki liiketoiminta
on pysähtynyt. Maa menee jo päivä päivältä taapäin, sillä joka päivä
syödään pääomaa. Ja kuitenkin ollaan vasta alussa. Jollei Herra
armahtavaisuudessaan lyhennä tätä aikaa, niin tulevat onnettomuudet
arvaamattomiksi. Olen edeltäkäsin maistanut vaivaa, joka voi
tulla. Olen maistanut sitä ainoastaan mielikuvittelussa, mutta
sekin on mielestäni ollut enemmän kuin riittävää. Mutta kaikki on
kestettävissä ja voitettavissa, jos vain ei tarvitse olla yksin, jos
vain saa nähdä vilahduksenkaan Hänestä, joka elää tänäänkin ja toimii
ja hallitsee niinkuin vuosituhansia sitten. Jokapäiväinen rukoukseni
on: Herra, jos mahdollista on, ota pois tämä kalkki, kuitenkin
tapahtukoon Sinun tahtosi eikä minun! Jumala johtaakin kaikki
parhaimpaan päin, vaikka tiet ovat ihmeelliset!" -- "Olen tullut
Appi-isälle julkilausuneeksi sydämeni salaisuudet. Ne ovat semmoisina
säilytettävät." -- Onneksi sodan uhka pian haihtui. "Taivaanranta
kirkastuu kirkastumistaan", hän kirjoittaa syntymäpäivänään. "Tänään
täytän 53 vuotta. Olkoon jäljellä oleva aikani rauhallisempi kuin
entinen!" Silloin kuin odotettiin sotaa, oli Kihlman aikonut
perheineen muuttaa sisämaahan kesäksi, ja oli Essen tarjonnut
sukulaisilleen asunnon Hattulassa. Tuuma raukesi kuitenkin, kun
ei enää ollut syytä pelätä, että englantilaiset häiritsisivät
saaristojemme rauhaa. Kesä vietettiin siis jälleen Rulluddissa, mutta
vähän Kihlman nautti kesälomastaan. Sen voimme päättää siitä, mitä
alempana on kerrottava hänen liikeasioistaan, sittenkuin ensin olemme
maininneet erinäisiä seikkoja 1878 vuoden loppupuolelta.

Syksyllä Kihlman mielellään palasi tavalliseen koulutyöhönsä. "Voin
paremmin päästyäni täyteen toimeen", hän kirjoittaa Essenille (24/9).
"Ja onhan kallisarvoista olla virassa, missä tietää palvelevansa
Jumalaa. Totta kyllä koulutoimeni ei näytä suoranaisesti paljon
edistävän Jumalan valtakuntaa, mutta jos on niin kuin Luther
sanoo, että piikakin palvelee Jumalaa, kun hän lakaisee lattiaa,
niin luulisihan voivan pitää minunkin tointani koulussa Jumalan
palveluksena. Pidän kiinni siitä käsityksestä ja tunnen itseni
onnelliseksi siinä uskossa, että minäkin saan palvella Jumalaa."

Normaalilyseo ei enää toiminut talossa N:o 48 Kasarminkadun varrella,
jossa se oli asunut v:sta 1867, vaan oli muuttanut Suomalaisen
alkeiskoulun taloon Ratakadun varrella, taloon, joka oli rakennettu
kansan keräämillä varoilla, sen jälkeen kuin korkeat viranomaiset
olivat karkoittaneet suomalaisen normaalikoulun Hämeenlinnaan,
koska muka Helsingissä ei tarvittu suomenkielistä oppikoulua. "Mikä
kohtalon iva!" huudahtaa Kihlman kirjoittaessaan tästä muutosta (K.
H. Kahelinille 6/9 1878). Ja hän todistaa myöhemmin, että oppilaat ja
opettajat viihtyivät erittäin hyvin uudessa kodissaan, sekä että sopu
erikielisten, saman katon alla työskentelevien koulujen oppilaiden
välillä oli täysin tyydyttävä. Rehtorintoimikin tuntui helpommalta
uudessa mukavassa huoneustossa, varsinkin kun suomalaisen osaston
viimeinenkin luokka keväällä oli kadonnut -- osaston, joka yksistään
tuntiopettajain hoitamana oli tuottanut paljon puuhaa.

Samoin kuin 1877 sattui myös 1878 kuolemantapaus, joka mitä
lähimmin koski Kihlmania. Kotoisen ystävän Ingmanin jälkeen Kihlman
menetti ulkomaalaisen ystävänsä ja opettajansa J. T. Beckin.
Miten kuolinsanoma häneen vaikutti, on hän julkilausunut kahdessa
kirjeessä: (neiti Lovise Alceniukselle, vanhalle ystävälle Vaasassa
1/1 1879) -- "Eilen, vuoden viimeisenä päivänä, saimme surullisen
sanoman, että prof. Beck Tübingenissä kuoli 28 p:nä ja haudattiin
jo 30 p:nä. Olen syvästi murheellinen. Olin toivonut kerran vielä
pääseväni ulos tapaamaan häntä tässä elämässä. Nyt on liian
myöhäistä! Ah! mitä olemmekaan menettäneet tässä miehessä! Hän oli
Jumalan mies, totuuden todistaja, armoitettu ja runsaslahjainen
kuin harvat muut. Hän oli ensiarvoinen tähti ja on suurella
uskollisuudella ja väsymättömällä kärsivällisyydellä levittänyt
jumalallista valoa. Onnellista hänelle, että hän niin suuren työn ja
vaivan jälkeen on saanut astua Herransa rauhaan ja lepoon. Autuas
hän, joka on päättänyt päivänsä ja saavuttanut sataman, johon hän
järkkymättä ohjasi purttansa! Hän oli vieras maan päällä ja hän etsi
parempaa isänmaata ja on löytänyt sen. Mutta me! Ah, tuntuu niin
tyhjältä ja autiolta! Parhaimmat menevät! Kuka on rakentava sulun
pahaa vastaan? Jumala armahtakoon meitä ja antakoon meille uskollisia
paimenia! -- Kristus elää ja on alati sama. Hän olkoon turvamme,
ohjaajamme, auttajamme joka päivä tänä uutena vuonna."

(Essenille 13/1 1879) -- "Vanha vuosi, joka tuotti niin paljon
surua, toi lopuksi myöskin surullisen tiedon Beckin kuolemasta
Tübingenissä. Siis on hänkin poissa, kunnioitettavin ihminen, jonka
tässä maailmassa olen oppinut tuntemaan. Hän oli vuosisadan mies (en
sekular man), Jumalan mies, aikamme profeetta. Minä asetan hänet
kristillisen kirkon etevimpien miesten, Augustinuksen, Lutherin,
Spenerin rinnalle. Hän oli uskollinen Jeesuksen tunnustaja sanoissa
ja toimessa, sisäisessä ja ulkonaisessa elämässä. Ah! kuinka minua
tuskastuttaa, etten repinyt itseäni irti kodin siteistä, vielä kerran
istuakseni hänen kanssaan ja kuullakseni hänen sanojaan ja nähdäkseni
hänen katsettaan ja tunteakseni hänen uskollista kädenpuristustaan.
Nyt on liian myöhäistä! -- Kuitenkin -- Jumala elää. Kun kaikki
otetaan pois, on kuitenkin Hän, Iankaikkinen, jäljellä, ja Hän tahtoo
olla meidän ikuinen osamme, tahtoo olla ei ainoastaan etsittävänä
vaan myöskin löydettävänä. Oi, mikä sanomaton onni onkaan löytää
Jumala! Antakoon Jumala suuresta armahtavaisuudestaan meille uusia
välikappaleita niiden sijaan, jotka hän on kutsunut luotamme
iankaikkiseen rauhaan."

"Beckin oman toivomuksen mukaan oli hänen ruumiinsa avattu. Silloin
tavattiin hänen sisässään joukko kasvannaisia, ilmatorvessa,
keuhkoissa y.m. Niiden johdosta hän oli epäilemättä kärsinyt paljon.
Kuitenkin hän jatkoi luentojaan viidenteen päivään ennen joulua.
Vuoteessa hän ei ollut ainoatakaan päivää. -- Jumala olkoon sydämestä
kiitetty armosta ja valosta, jonka Hän tämän palvelijansa kautta on
antanut!" --

       *       *       *       *       *

Vaikka Kihlman jo oli paljon kokenut, oli se aika, jolloin hän
sai niin vakavan muistutuksen merkillisestä, käänteentekevästä
Tübingenissä-olostaan, vaikeimpia ja tuskallisimpia hänen elämässään.
Tämä johtui vastoinkäymisistä hänen liiketoiminnassaan. Oli nimittäin
niin, ettei ainoastaan Tampereen yhtiö jälleen ollut joutunut suureen
ahdinkoon, vaan oli hän itsekin menettämäisillään koko omaisuutensa.
Tästä on nyt kerrottava -- ensin hänen hoitamansa yhtiön, sitten
hänen omista asioistaan.

On jo parissa kohden mainittu, että ajan valtiolliset tapahtumat
järkyttävästi vaikuttivat liike-elämään. Ymmärtääksemme nyt
esitettävää, on tässä erittäin painostettava, että se, mitä Suomessa
saatiin kokea, oli pääasiassa vain välttämätöntä seurausta maailman
markkinoiden muuttumisesta. Suotuisat olot, jotka 1870-luvun
alkupuolella ja keskivaiheilla olivat niillä vallinneet, vaihtuivat
1877-78 päinvastaisiksi. Suomen vientitavaroiden hinnat laskivat
laskemistaan, ja se koski etenkin puutavarain vientiä, joka oli
ollut runsain rahalähde. Hintojen alenemiseen tuli lisäksi se, että
kultakannan voimaan astuttua (9/8 1877) vientiliikkeen harjoittajat
menettivät sen edun, joka heillä oli ollut siitä, että ulkomaille
myydessään olivat saaneet lukea hyväkseen hopean arvon alentumisesta
johtuneen Suomen ja ulkomaisen rahan välisen kurssieron. Nämä seikat
aikaansaivat sen, että suurin osa niistä puutavaraliikkeistä, joiden
perustamisen luottamus hyvien aikojen jatkumiseen oli aiheuttanut,
joutui vararikkoon [Ks. _Emil Schybergson_, Suomen Pankki 1811-1911,
siv. 242.]. Näin syntynyt pula, joka 1879 kohosi huippuunsa, oli
niin yleinen ja niin turmiollinen yksityisille ja pankeille (Suomen
pankin täytyi vuosina 1876-81 siirtää epävarmoihin saataviin tai
kokonaan tileistä poistaa noin kolme miljoonaa markkaa), että
ainoastaan lyhytnäköisyys voi selittää toisen tai toisen liikemiehen
silloisen häviön syntyneen asianomaisen varomattomuudesta. Oikeammin
on sanon siinä ilmenneen jotakin liike-elämän traagillisuudesta, joka
taustalla väijyy kaikkia siihen antautuneita.

"Menneen vuoden tulos on masentava", kirjoittaa (9/10 1878) Kihlman
Ekströmille. "Tampereen tehtaat antoivat tosin 67,085 mk. 14 p.
nettovoittoa, mutta laivatelakan tappio nousi noin 67,800 mk:aan,
joten lopputuloksena ei ole mitään voittoa, vaan vähäinen tappio.
Pääsyynä siihen, että tehtaat tuottivat niin vähän, oli venäläinen
kurssi ja vähentynyt menekki. Jos kurssi 1877 olisi ollut sama
kuin 1876, olisi voitto ollut n. 367,000 mk. Yhtiömme on siis
kurssin vuoksi menettänyt n. 300,000 mk. Melkoinen uhri tälle
alttarille! Liian pitkäksi kävisi esittää syyt telakan huonoon
tulokseen. Johtaja, insinööri Hult, ei pystynyt tehtäväänsä. Hän
erosi v:n 1877 päättyessä. Valitettavasti ei samalla kertaa erotettu
rahastonhoitajaakin, vaan vasta myöhemmin. Kassassa on huomattu
melkoinen vaillinki, jonka hän oli peittänyt väärällä kirjanpidolla.
Luullakseni nousee vaillinki ehkä 14,000 mk:aan. Nyt on uutta
väkeä entisten sijalla, ja johtokunta koettaa saada järjestystä
liikkeeseen." Työtä ei ollut telakalta puuttunut (vaikka ei toivon
mukaan tuottavaa), päinvastoin; mutta ei myöskään vaikeuksia
mainittujen ohella. M.m. eräs englantilainen laiva, jota oli
korjattu 4 viikkoa, oli kieltäytynyt maksamasta laskua ja sen vuoksi
hälyyttänyt taivaan ja maan, kunnes voitiin esittää niin sitovia
asiakirjoja, että vastustus kävi mahdottomaksi. Myöskin Tampereella
oli, kassöörin kuoleman jälkeen, huomattu 9,000 mk:n vaillinki
rahastossa. --

"Kaikkialla vastoinkäymisiä ja vaikeuksia", jatkaa Kihlman sitten.
"Ajat ovat olleet niin tukalia, että ovat muistuttaneet 1867 v:n
oloja. Osakkaat odottavat osinkoa; mutta meidän, jotka olemme
johdossa ja kernaasti jakaisimme suuria osinkoja, täytyy olla
iloisia, että elämme. Nyt on se aika, jolloin on ostettava pellavia.
Pankit eivät anna rahoja, niillä kun niitä ei ole. Olemme nyt
niinkuin menneenä vuonna kääntyneet hallituksen puoleen. Eilen ja
tänään olen lainan tähden käynyt senaattorien luona. Nordenstamkin
oli ystävällinen ja lupasi suostua, jos rahoja on. Jollemme saa
hallitukselta, syntyy uusi puuha saada Suomen pankkia myöntämään
laina järkevillä ehdoilla. Oi, vaivalloista ja huolestuttavaa on tämä
liike-elämä!" -- Rahoja saatiin lainata valtiolta. Jos vuosi 1877
oli ollut telakalle onneton, oli vuosi 1878 sitäkin onnettomampi.
M.m. oli se ottanut hankkiakseen Venäjälle 4 hinaaja-alusta. Työ
tuli kalliimmaksi kuin laskettu oli, jota paitsi se myöhästyi, niin
että sen johdosta oli sakkoja maksettava. Tilaus tuotti kaikkiaan
83,230 mk tappiota! Tällaiset tapaukset sekä se seikka, että telakan
velka pääliikkeelle puheena olevana vuonna jo nousi 1,240,000 mk:aan,
sai yhtiön vihdoin sille käsityskannalle, jolla Kihlman oli ollut
jo 1866, että näet telakasta oli enemmän vahinkoa kuin hyötyä ja
että siitä oli tappiollakin päästävä. Lähes kaksi vuotta kestivät
kumminkin neuvottelut ja puuhat, ennenkuin myynti tapahtui. Tarkoitus
oli perustaa osakeyhtiö, jolle laitos luovutettaisiin 700,000
mk:sta. Tuuma raukesi kuitenkin, kun valtio ei suostunut siirtämään
telakkayhtiön vastattavaksi 300,000 mk:n velkaa, joka oli laitokseen
kiinnitetty. Silloin ilmoitettiin ylimääräisessä kokouksessa
huhtikuulla 1880 m.m. insinööri O. Eklundin ostotarjous, ja hänelle
Vihdoin myytiin telakka konepajoineen. Hinta oli ainoastaan 425,000
mk, ja siitä oli 200,000 mk kiinnityslainana, josta vastuu joutui
ostajalle. -- "Laivatelakka myyty", kirjoittaa Kihlman (12/5 1880)
parooni J. Cronstedtille Kissingeniin. "Paremmat ajat koittanevat
nyt (Tampereen) yhtiölle." Eivätkä Kihlmanin toiveet pettäneet.
Huolimatta siitä tilapäisestä tappiosta, jota telakan myynti tiesi,
alkaa tästä lähtien pääliikkeen voittoisa nousu. V. 1878 oli jaettu 2
% ja 1879 3 %, kumpanakin vuonna reservirahaston avulla, mutta 1880
jo 5 l/2 % ja sen jälkeen yhä enemmän. Vielä 3 p:nä tammik. 1879 oli
Kihlman puhuessaan yhtiön asioista kirjoittanut (hovioikeudenneuvos
E. A. Montinille): "On oikein masentavaa, että siten vuosi vuodelta
kaikki vaivat ja huolet näyttäytyvät hedelmättömiksi. Pitäisi kai
menestyksen tulla niin monien huonojen vuosien jälkeen. Kuitenkin
-- mitä on tehtävä? Ei mitään muuta kuin uudestaan kyntää ja kylvää
toivossa, että Jumalan siunaus kerrankin on tuleva. Antakoon
Jumala voimia kestämään! Niitä on, jotka luulevat että tänä vuonna
liike-elämässä käänne parempaan päin on ilmaantuva. Tapahtukoon
niin!" Ja niin tapahtuikin. V:sta 1880 alkoi menestyksen aika, joka
vihdoin palkitsi Kihlmanille hänen väsymättömyytensä ja sitkeän
luottavaisuutensa. -- Yhtiön johdossa tapahtui 1879 se muutos, että
S. Calamniuksen ja L. Mechelinin sijalle, jotka molemmat pyysivät,
ettei heitä enää valittaisi, tulivat kauppias A. F. Vasenius ja prof.
O. Donner, joka jälkimmäinen kuolemaansa asti oli suurin osakas
yhtiössä (180 osaketta).

Nyt tulemme Kihlmanin omiin asioihin, jotka niinkuin ylempänä
mainittiin näinä aikoina olivat joutuneet mitä arveluttavimmalle
kannalle. Tämä aiheutui hänen suhteestaan kapteeni Fabian von
Schantziin, joka parilla sanalla esiteltäköön lukijalle. Fabian von
Schantz, säveltäjä Filip von Schantzin nuorempi veli, oli erottuaan
Haminan kadettikoulun ylimmältä luokalta tullut ylioppilaaksi
ja sen jälkeen lähtenyt merille. Merimiehenä hän edistyi
höyrylaivapäälliköksi, mutta antautui myöhemmin liikealalle, ensin
Haminassa (harjoittaen viljanvientiä y.m.), sitten Helsingissä.
Maanmittarin poikana hän ei voinut aloittaa suurella pääomalla,
mutta, vanhan sotilassuvun jälkeläinen kun oli, häneltä ei
puuttunut yritteliäisyyttä ja rohkeutta. Ollen ruumiiltaan kookas,
ryhdiltään ja esiintymiseltään reipas ja miellyttävä, puheessaan
älykäs ja sytyttävä kapteeni von Schantz pian sai huomatun aseman
liikemiespiireissä, ja uusia yrityksiä suunniteltaessa oli hän
ensimmäisenä mukana. Milloin ja miten Kihlman ensiksi tutustui
14 vuotta nuorempaan Schantziin (synt. 1839, k. 1910), sitä emme
tiedä, mutta liikeyhteyteen he joutuivat samaan aikaan, jolloin,
niinkuin ennen on kerrottu, Kihlman innokkaasti puuhaten oli saanut
toimeen puuhiomon Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön
alueelle. Arvatenkin sama innostus taivutti Kihlmanin yhtymään
Schantziin, kun tämäkin kääntyi puutavaraliikkeen alalle, jonka
ensimmäinen kiihoittava kultainen aika oli käsissä. Marraskuulla
1872 perustettiin Hämeenlinnaan Höyrysaha-OY 160,000 mk:n pääomalla,
josta Kihlman omisti 80 etuoikeutettua ja 30 kantaosaketta sekä F.
v. Schantz noin 40 ja Magnus Gadd 10 jälkimmäistä lajia. Helmikuulla
1874 lunasti yhtiö kaikki osakkeet Saarelan Höyrysaha-OY:ssä
Hattulassa (50 os. à 5,000 mk -- joista Kihlman otti osalleen 26
os.). Yhtiön voitto oli 1873: Smk 35,538:79 ja 1874: 126,449:29,
eikä ole syytä epäillä erehdystä, koska Kihlman itse on tarkastanut
tilinpäätöksen. V. 1875 oli voitto mitätön siitä syystä, että oli
sattunut tulipaloja sahoissa ja sen vuoksi aikaa hukattu. V. 1874
lunasti yhtiö 10 etuoik. os. (10,000 mk) ja suoritti osinkona 20
% kanta- ja 10 % etuoik. osakkeista; v. 1876 päätettiin jakaa 100
% kanta- ja 10 % etuoik. osakkeista, mutta osinko samoin kuin
etuoikeutettujen osakkeiden kuoletus tältä ja seuraavalta vuodelta
jätettiin vararahastoon. -- Schantz oli Hämeenlinnan Höyrysaha-OY:n
toimitusjohtaja samoin kuin myöskin Lahden höyrysahayhtiön [Lahden
höyrysaha-oy. oli alkuaan pankinjohtaja V. R. Frenckellin sekä
Ruotsin alamaisten, tukkukauppias Aug. Muellerin ja kunink. sihteerin
K. H. Casselin perustama (säännöt vahvistettu 1872 -- pääoma 350,000
mk). Luultavasti Hämeenlinnan höyrysahayhtiön omistajat lunastivat
Lahden sahan 1875. sillä tiedämme, että Kihlman syksyllä 1875 osti
5 kpl etuoik. Lahtis Ångsåg A.B.-nimisen yhtiön osaketta à 5000 mk.
Sitä vastoin näyttää s. v. palanut Saarelan saha jääneen uudestaan
rakentamatta.], jossa Kihlmanilla oli melkoista vähempi osuus;
osinkoina oli hän 1875-77 kantanut yhteensä Smk 4,785:63. Hoitoon
nähden yhtiöt olivat hyvin lähellä toisiaan, jollei yhdistetyt.

Jo kesällä 1878 oli Lahden yhtiö hädässä. "Rajuilma lähestyy
lähestymistään", kirjoittaa Kihlman 31/7 Helsingistä vaimolleen.
"Tänään on Lahden oleminen tai ei-oleminen ratkaistava. -- -- Ei
kuitenkaan ole välttämätöntä, että yhtiön vararikko vie minut
onnettomuuteen. On monta mahdollisuutta. Kumminkin koetan tutkia
itseäni, saadakseni ainakin jotain etua kauheasta asemasta. Samoin
pyydän päästä selville Jumalan tahdosta ja velvollisuudestani tässä
tilassa. Jokainen tila tuo muassaan erinäisiä velvollisuuksia. Eihän
voi olla väärin luottaa Jumalan apuun. Mutta ei myöskään voi olla
oikein istua kädet ristissä sanattomana valitellen. Jokin (menettely)
on varmaan oikea, ja siitä tahdon saada selkoa toimiakseni sen
mukaan." -- "Rajuilma on mennyt ohi", kirjoitti hän muutamia päiviä
myöhemmin. "Aurinko paistaa jälleen. F(abian) v. S(chantz) on
lähtenyt kalastamaan Hämeeseen. Olen kuin lapsensynnyttäjä, joka
nauraa kyyneleet silmissä."

Se mikä teki sekä Lahden että Hämeenlinnan yhtiön "olemisen tai
ei-olemisen" niin tärkeäksi Kihlmanille, ei suinkaan ollut pääoma,
jonka hän oli pannut osakkeihin, vaan suuret takaussitoumukset,
joihin hän oli mennyt yhtiöiden lainoista. Yhtiöiden vararikko
merkitsi hänelle omaa taloudellista perikatoa -- vähemmästä ei ollut
kysymys! Mutta toiselta puolen kysyttänee, kuinka on selitettävissä,
että Kihlman, jolla ennestään oli niin ikäviä kokemuksia
takuusitoumuksista, taas oli pistänyt päänsä ansaan. Vastaukseksi
huomautamme seuraavaa: Hämeenlinnan OY:n ylempänä mainittu voitto,
josta päätettiin jakaa 100 % (vaikka osinko jätettiin maksamatta),
oli kirjojen mukaan paljon suurempikin ja siitä johtui, että
Kihlman taatesssaan lainoja piti yhtiöiden asemaa varmempana kuin
se todellisuudessa oli. Ettei hän tarkemmin tutkinut ja seurannut
asioita, johtui taas siitä, että hänellä muilta puuhiltaan ei
ollut aikaa siihen (niin hän jälkeenpäin valitti). [Erittäin kuuluu
Kihlman maininneen, että Schantzilla oli tapana tulla vekseliensä ja
lainakirjojensa kanssa aamulla, jolloin hänellä koulun vuoksi oli
kaikkein vähimmin aikaa käytettävänä.]. Kun siis Schantz pyysi hänen
nimeänsä velkakirjoihin, ei hän näy aavistaneenkaan vaaraa. Hän piti
kai lainanottoja tilapäisten puutteiden aiheuttamina toimenpiteinä,
jommoisiin hän itse tavan takaa oli ryhtynyt Tampereen yhtiön
puolesta. Mutta menettelikö sitten Schantz vilpillisesti? Ei suinkaan
ole syytä epäillä hänen rehellisyyttään, sanovat asiantuntijat. Tuo
100 % tai suurempi voitto oli luultavasti aivan oikea hetkellään,
mutta aika oli sellainen, että hopean arvonvaihteluiden vuoksi
kurssitkin vaihtelivat tavattomassa määrässä, joten, kun puutavarain
hinnat äkkiä alenivat, kaikki laskelmat saattoivat pettää ja
todella pettivät. Vihdoin näyttää siltä, että Schantz, vaikka
hän varovaisuuteen ja tunnollisuuteen nähden oli Kihlmanin suora
vastakohta, oli avonaisella olennollaan, iloisella tarmokkuudellaan
niin sanoaksemme hurmannut liiketoverinsa. Kihlman luotti
Schantziin, luotti häneen ihmisenä, luotti häneen liikemiehenä,
erehtyen kumpaiseenkin nähden. Kirjeissään hän aina syyttääkin
itseään. Schantzista kerrotaan, että hän myöhemmin oli myöntänyt
olleensa aivan kokematon, kun hän ryhtyi puutavaraliikkeeseen. --
Oli kaiken tämän laita miten oli, niinkuin jo sanoimme, Kihlmanin
taloudellinen perikato oli kyseessä, ja se tosiasia on pidettävä
mielessä ymmärtääksemme Kihlmanin sielunelämää näinä aikoina. Kun
vaara elokuulla 1878 näytti olevan ohi, matkusti Kihlman Tampereelle
ja puuhatessaan pellavayhtiön asioissa hän tunsi huojennusta. "Työ
on siunausta", hän kirjoittaa (11/8) Hildalleen. "Olla joutilaana ja
sureksia (grubbla), se on pahinta. Mutta houkuttelu antautua siihen
on sangen suuri ja uudistuu alati. Työ auttaa sitä vastaan. Paras
apu olisi tietenkin luottaa Jumalaan, joka on isämme ja tahtoo, että
häntä niin nimitetään. Mutta miten epäileekään sydän tehdä sitä! Voi
sitä ihmissydäntä! Ken voi sitä tutkia! Miten neuvoton ja heikko
(se onkaan)! Jumalaan luottaminen käy kyllä päinsä, kun sen ohella
on muutakin, mihin luottaa. Mutta luottaa Jumalaan yksistään, se on
jotain toista. Silloin ilmenee uskon laatu." Kolme päivää myöhemmin:
"Minun on nyt parempi olla. Olen taistellut kuuman taistelun: on
kuin olisin vaeltanut kuoleman pimeän laakson kautta, missä kaikki
riisutaan, niin että seisoo yksin ja alastomana Jumalan edessä.
Olen kokenut sydäntä lävistäviä tuskia enkä luullakseni kauan sitä
kestäisi. Kuitenkin olen voittanut ja tullut rauhallisemmaksi. Kiitän
Jumalaa kokemastani surusta: joskin suru alkuaan on ollut maallinen,
on se sentään muuttanut luontoa ja tullut terveelliseksi suruksi.
Sitä en epäile. Uskon samoin kuin Sinä, että on olemassa parempia
tavaroita kuin maalliset ja että saamme osamme niistä, kun vakavasti
etsimme niitä. Jumalan sana on ollut lohdutuksenani, muuten olisin
hukkunut. Jumalan sana ja rukous: kas siinä vanhat parannuskeinot.
Eivätkä ne keinot ole vanhentuneet." --

Syksy kului ilman onnettomuutta, mutta myöskin ilman mainittavaa
parannusta. Vasta uusi vuosi toi odotetun iskun.

Tammikuun lopulla 1879 Kihlman oleskeli toista viikkoa Turussa. Hän
oli näet Strömborgin ja Hallsténin kanssa valittu koulunopettajain
edustajana suorittamaan leski- ja orpokassan jakoa. Aika tuntui
hänestä virkavapaudelta liiketoimista. "Olen saanut aikaa
valmistautua siihen, mikä tulossa on", hän kirjoittaa. "Olen
muistanut Herran sanoja Pietarille: kun vanhenet, ojennat kätesi, ja
sinut vyöttää toinen ja vie sinut, mihin et tahdo. Kuinka sattuva
tämä onkaan minuun nähden! Ja mitä voin tehdä? Minun täytyy taipua
siihen, että minut sidotaan ja viedään minne halutaan. Ainoastaan
kärsiä ja kärsiä tietäin, etten ole parempaa ansainnut. Herra on
vanhurskas!" --

Helmikuulla 1879 alkoivat olot kärjistyä. Schantz oli lähtenyt
ulkomaille ja sitä ennen antanut Kihlmanille prokuravaltuuden,
mutta ei mitään rahoja lankeavia vekseleitä varten. Kirjeessä
Gaddille hän (20/2) ilmoittaa, että tämän asettama 600 mk:n vekseli
oli mennyt protestiin, sillä (insinööri) Ullnerilla (Hämeenlinnan
sahanhoitajalla) ei ollut rahaa, millä olisi sen lunastanut.
"Niin pitkällä siis ollaan, että yhtiöllämme ei ole 600 mk:aa
käytettävänään. Schantz otti kuitenkin joulukuulla 24,000 mk:n
lainan, panttaamalla 300 standerttia yhtiön puutavaroita. Niillä
rahoilla olisi yhtiö voinut maksaa koko kevään korot, mutta Schantz
käytti ne omiin tarpeisiinsa ja lupasi lähettää rahaa ulkomailta.
Jopa on hän sähköttänytkin toivovansa voivansa lähettää, mutta
milloin? Minusta on yhtiö konkurssikypsä, ja oikeinta olisi siis
myöskin tehdä konkurssi. Mutta mitä tehdä, kun päähenkilö on poissa
ja on jättänyt kaikki tuuliajolle. Ullner on vihainen eikä näy olevan
luotu asemaa varten. Olen kerrassaan masentunut ja voin ainoastaan
äärimmäisellä ponnistuksella koota voimani hoitaakseni virkaani
koulussa." --

Mutta vaikeampia koettelemuksia oli tulossa. Cronstedtin
(Yhdyspankin) pyynnöstä Kihlman vaati Hämeenlinnasta tarkempia
tietoja yhtiön tilasta. Saatuaan mitä oli pyytänyt kirjoittaa hän
(11/3) Gaddille: "Tulos on kauhea." V. 1878 oli menetetty 270,000
mk. Varoja oli vain saha kalustoineen ja muutamia tuhansia tukkeja.
Valmis tavara (14,000 tukkia + 300 standerttia) oli hypoteekkina
Suomen pankin antamista lainoista. Mutta, sanottiin, todellisuudessa
ei Sörnäisissä ollutkaan niin paljon, vaan puuttui pantista 350
st. Tämä sanoma vaikutti järkyttävästi Kihlmaniin. Hän ei ymmärrä,
miten asia on selitettävä, eikä tyydy Ullnerin huomautukseen,
että hypoteekkilainoja ottaessa on tapana arvioida puutavarat
-- likimäärin. Hän pyytää Gaddia viipymättä tulemaan Helsinkiin
ottamaan selkoa asiasta. "Huomenna menen Suomen pankkiin saadakseni
tietää, paljonko tositeossa on pantattuna. Meidän on saatava tietää
totuus, puhdas totuus heti ilmoittaaksemme siitä, jos vilppiä on
tehty. En tahdo kantaa tätä salaisuutta tuntiakaan kauemmin kuin
välttämätöntä on. Muuten voisi minuunkin langeta se varjo, että olin
muka tietoinen rikoksesta. Aioin jo tänään ilmoittaa siitä, mutta
en voinut, kun minulla iltapäivällä oli koulussa tunti. Sitäpaitsi
pidin oikeampana ensin tutkia asiaa, ennenkuin otan kohtalokkaan
askeleen. Asia näyttää niin mahdottomalta, että minun vielä täytyy
olettaa erehdyksen tapahtuneen. Ja jos niin on, olisi väärin
nostaa ennenaikaista hälinää. Luullakseni täytyy minun kuitenkin
yksityisesti puhua tästä jollekin, esim. Cronstedtille. Sillä en voi
yksin kantaa tätä asiaa. Kun olen menettänyt kaiken omaisuuteni,
pitääkö minun menettää kunnianikin, taikka onko minuun lankeava
epäilyksen varjo, että olen ollut tietoinen rikoksesta ilmoittamatta
sitä? Sentähden, Magnus veli, riennä tänne, niin että pääsemme
totuuden perille: joka tunti on kallis." -- Arvattavasti pulma
selvisi tyydyttävästi; mutta olemme kuitenkin kertoneet seikan, jotta
nähtäisiin, mitä kaikkea Kihlmanin oli kokeminen.

Samaan aikaan vaadittiin Kihlmania maksamaan 75,000 mk, josta hän
kolmen muun kanssa oli takauksessa. Laina, Kalevayhtiön antama Lahden
yhtiölle, oli jo joulukuulla langennut. Pitempään lykkäykseen ei
tahdottu suostua, mutta Kihlman ei pitänyt oikeana suorittaa lainaa,
sillä siten olisi vääryyttä tehty muille velkojille. Hädissään hän
kirjoittaa toisille takaajille ja Schantzille, joka yhä viipyy
ulkomailla koettaen saada rahoja Sunilan höyrysahan ostoon. Jopa hän
oli Ullnerille ilmoittanut, että oli menestynytkin puuhissaan ja
että Hämeenlinnan yhtiö oli pelastettavissa. Mutta mitä se merkitsi,
kun rahoja ei näkynyt. Kihlman puolestaan mietti, oliko hänen heti
paikalla luovuttaminen omaisuutensa velkojilleen.

Näin kului kevätkausi mitä tuskallisimmissa olosuhteissa ilman mitään
ratkaisua sinne taikka tänne päin. Millainen Kihlmanin sisällinen
elämä oli, ilmenee seuraavista kirjeotteista.

Essenille, jota vuoden alussa lievä halvaus oli kohdannut, mutta
joka kuitenkin siitä vähitellen toipui, Kihlman kirjoittaa (3/4):
"Monta ja pitkää päivää ja pitkiä öitä on kulunut siitä kun
viimeksi tapasimme toisemme." Usein oli hänen ajatuksensa olleet
appi-isän luona, mutta hän oli ollut kirjoittamatta säästääkseen
häntä suruiltaan ja kärsimyksiltään. "Mielelläni sallisin Appi-isän
katsella sisääni. Appi-isä saisi silloin nähdä itsesyytöksiä, surua,
ahdistusta, pelkoa sekaisin, surua menneen, tehdyn ja laiminlyödyn
johdosta, pelkoa Jumalan tuomioiden edessä tässä maailmassa ja
tulevaisessa. Samalla saisi Appi-isä nähdä, miten minä huolimatta
kaikista synneistä, huolimatta kaikesta nykyisestä ahdistuksesta,
huolimatta kaikesta kasautuvasta työstä, huolimatta jokapäiväisistä
vaivoista koetan pitää kiinni uskosta Jumalaan. -- Daavidin psalmeja
käytän paljon. -- (Gustaf) Johansson käy toisinaan luonani ja tuottaa
minulle mielihyvää." --

T. Reuterille (5/4): "Sydämellinen kiitos osoittamastasi
myötätunnosta. -- -- Aline on ollut sangen hyvä minua kohtaan sekä
Turussa että täällä ja Hildalle lähettämissään kirjeissä. -- Turussa
elin vielä toivossa, ja toivo teki hyvää. -- Nyt en enää toivo, että
minut säästetään peloittavasta kärsimyksestä, ja ennenkuin siihen
tottuu, on olotila aivan tavallisuudesta poikkeava. Ennen kaikkea
olisin hiljaisuuden tarpeessa, mutta miten pyytää hiljaisuutta
keskellä myrskyä!" --

Essenille (6/4, palmusunnuntaina): "Kaksi seikkaa on ilahduttavaa: 1)
että terveyteni viime aikoina on parantunut; ja 2) että olen saanut
aikaa tutkiakseni olemustani niin kauan kuin vielä kykenen siihen.
Kuolema tulee usein äkkiä. Tuntuu siltä kuin kävisin ilman kiirettä
kuolemanhädän (dödsprocessen) läpi. Uskallan pitää näitä seikkoja
Jumalan armahtavaisuuden todistuksina minua kohtaan."

Toukokuulla tuli Kihlmanin toinen poika, Lorenzo, ylioppilaaksi
-- vanhemmille sitä suuremmaksi iloksi, kun hän kevätpuolella oli
ollut sairas. Hän kirjoittautui lakitieteelliseen tiedekuntaan.
Sen johdosta isä kirjoitti Essenille: "Siis ei tämäkään poikani
teologiksi. Olisin kumminkin toivonut, että edes joku pojistani olisi
tullut siksi, miksi minun olisi pitänyt tulla, nimittäin teologian
tohtoriksi, mutta ei näy käyvän toivoni mukaan."

Vasta heinäkuun alussa palasi Schantz ulkomailta. Hän sanoi
tarjonneensa 1,700,000 mk Sunilasta, ja jos kaupasta tulisi tosi,
pelastuisivat Lahden ja Hämeenlinnankin yhtiöt. Mutta Kihlman oli
menettänyt luottamuksensa häneen. Sen sijaan että Schantz olisi
lohduttanut häntä, näyttää levottomuus kiihtyneen. T. Reuterille
Kihlman kirjoittaa (7/7): "Kiitos viimeisestä yhdessäolosta. Minulla
on tarve puhua siitä, mikä lähinnä painaa sydäntäni. Sydämeni on niin
täynnä, niin täynnä kuin tahtoisi se räjähtää palasiin. Helpottaa
hetkeksi, kun saa ystävälle purkaa surunsa; mutta hetkeksi vain.
Tuskat palaavat pian kuni raivottaret. En tiedä, miten voin kestää,
jollei muutosta tule. Jumala iäisessä hyvyydessään auttakoon minua ja
Sinua ja kaikkia, jotka välittävät hänen tahdostaan!"

Näin kuluivat päivät, viikot, kuukaudet. Elokuun lopulla oli Kihlman
taas Turussa, missä eläkekassan jako lopullisesti tapahtui. Siellä
oli kesän aikana tavallista yksinäisempää, ja sen vuoksi Kihlman
miltei joka päivä kirjoitti Hildalleen, jolta hän ei salannut
mitään liikeasemaansa eikä myöskään sisälliseen elämäänsä nähden.
Jopa näemme, että hän pojilleenkin, ainakin vanhemmille, oli
kertonut mitä odotettavissa oli. Sen todistaa Oswaldin kirje, jossa
tämä levollisesti puhuu siitä, ettei kuitenkaan voitu menettää
enemmän, kuin jo oli totuttu ajattelemaan menetetyksi. Avonainen
rakkaussuhde omaisiin ja heiltä saatu lohdutus vaikuttivat arvatenkin
enemmän kuin Kihlman aavistikaan siihen, että hänen sieluntilansa
vain poikkeukselta oli niin tuskallinen kuin viimeinen kirjeote
ilmaisee. Hän oli liian rehellinen luonne antautuakseen semmoiseen
salakähmäisyyteen, mistä monelle uhkan alaiselle suurimmat tuskat
koituvat -- kun näet rakkaimmiltaan peittää sielunsa ahdistuksen
ja sen syyt. -- Huolestuttavinta lapsista oli se, että isän voimat
ilmeisesti heikkenivät. Eikä ihme, kun hän ei enää saanut nukkua,
hän joka ennen oli vaipunut uneen niinpiankuin oli laskeutunut
vuoteelleen. Niin häntä ahdistivat omantunnon vaivat, että hän
tarpeettomasti oli pannut perityn omaisuuden alttiiksi, ja kuvittelu,
että perhe, jos voimat pettäisivät, jäisi köyhyyteen. Ymmärrettävästi
kaikki tämä -- ei suinkaan köyhyyden pelko, vaan isän sisälliset ja
ruumiilliset kärsimykset -- syvimmin koskivat Hilda Kihlmaniin, mutta
koko ajan hän osoitti erinomaista mielentyyneyttä. Hän sulki raskaat
huolensa sydämeensä, jotta hän ei purkamalla niitä enentäisi miehensä
ahdistusta.

Vielä vuoden lopulla on asema muuttumaton. Essenille Kihlman
kirjoittaa (3/11): "Liikeasemastani en voi ilmoittaa mitään
rauhoittavaa. Olen kokonaan riippuvainen Fabian von Schantzista,
enkä tiedä mitä hän saa aikaan. Ei hän vielä ole tehnyt vararikkoa,
mutta minulle on tietämätöntä voiko hän välttää sitä. Minä puolestani
toivon vähän. Tulevaisuus on siis pimeä. -- Olen koettanut
valmistautua siihen, mikä tulee. Mutta luontoni ei todellakaan ole
luotu kestämään niin suuria kärsimyksiä kuin näyttää olevan tulossa.
Olen hento (vek), liian hento, ja voimani murtuu helposti."

Huolimatta Schantzin ponnistuksista -- hän oli syksyllä jälleen
lähtenyt ulkomaille -- pantiin, Kalevan anomuksesta, Lahden yhtiö
18 p:nä jouluk. 1879 konkurssitilaan. (Hämeenlinnan höyrysahayhtiö
pantiin konkurssiin lokakuulla 1880). Puolentoista vuoden epävarmuus
oli vihdoin ohi, eikä Kihlmanilla ollut muuta neuvoa kuin tyytyä
kohtaloonsa. Ja vaikka hän oli sanonut olevansa "hento, liian hento",
hän ei ainoastaan mukautunut oloihin, vaan osoitti jälleen verratonta
sitkeyttä, jopa niin kestävää, että hän voitti kukistuessaankin.
Se ihme näet tapahtui, että hänen onnistui suorittaa kaikki
sitoumuksensa ja että hän ei ollut puilla paljailla sittenkään, kun
oli menettänyt koko omaisuutensa!

Kamppailu kesti kumminkin vuosikausia, mutta tila ei myönnä meidän
kuvata sitä yksityisseikkoja myöten. Sen sijaan luomme tässä vain
katsauksen siihen asiain menoon, joka vihdoin vapautti Kihlmanin
hänen tukalasta asemastaan.

Helmikuulla 1880 ilmoitti Kihlman Suomen pankille ja Yhdyspankille,
joilla oli suurimmat saatavat Schantzilta, että Kaleva uhkasi häntä
lainhaulla Lahden yhtiön ennen mainitun 75,000 mk:n suuruisen velan
johdosta, josta hän kolmen muun kanssa oli takauksessa, ja anoi,
että hänelle myönnettäisiin oikeus antaa vakuus 1/4 osasta velkaa
korkoineen, s.o. 20,500 mk:sta. Tämä aiheutui siitä, ettei hän heti
voinut suorittaa sitoumuksiaan eikä ilman lupaa tahtonut suosia
toista velkojaa toisten kustannuksella. Hänen mielestään olisi
konkurssimenettely ehdottomasti ollut epäedullinen velkojille; hän
näet ei epäillyt voivansa aikaa voittaen täyttää velvollisuuksiaan,
jollei häntä pakotettaisi vararikkoon. Tutustuttuaan Kihlmanin
pesäluetteloon pankit antoivatkin myöntävän vastauksen.

Lyhennettynä oli pesäluettelo seuraavanlaatuinen:

                         Kirjaan pantu arvo   Rahaksimuunto-arvo

 Kiinteimistöjä            Smk  72,300:--        Smk  61,500:--
 Osakkeita                  "  448,580:--         "  247,650:--
 Obligationeja              "   43,778:--         "   46,986:--
 Varmoja saatavia           "   58,503:--         "   58,503:--
 Epävarmoja                 "  104,383:--         "    3,131:--
                    Yht.  Smk 727,544:--        Smk 417,770:--

 Irtaimisto                Smk   8,000:--        Smk   8,000:--

Ei mitään velkoja, mutta sitävastoin:

Sitoumuksia Hämeenlinnan Höyrysaha-OY:n puolesta 487,500:--
Sitoumuksia Lahden Höyrysaha-OY:n puolesta       359,100:--

Osakkeista mainittakoon pääerinä: 92 Tampereen Pellava- ja
Rautateollisuusos. (n. 1400 kpl), 55 Yhdyspankin ja 160
Pohjoismaiden Osakepankin os., 17 Nokian oy:n os. (à 200), 700
Vaasan Puuvillateollisuus OY:n os. (a 50) sekä osakkeet Lahden ja
Hämeenlinnan höyrysahayhtiöissä (nyt arvottomia). Näistä myytiin
selvityksen aikana kaikki pankkiosakkeet ja osa teollisuusosakkeista,
mutta m.m. Tampereen osakkeita jäi 50 edelleenkin Kihlmanin haltuun.

Joulukuulla 1880 ilmoitti Kihlman, että Lahden yhtiön omistama
Lakomäen talo Viitasaaren pitäjässä oli myytävä pakkohuutokaupalla 17
p:nä s.k., ja kun ei muista ostajista ollut tietoa, pyysi hän saada
ostaa talon -- joka oli rasitettu Suomen pankin antamalla 300,000
mk:n kiinnityslainalla, mistä m.m. Kihlman oli täytetakauksessa
korkeintaan 150 à 160,000 mk:sta. Pyyntöön suostuttiin sillä ehdolla,
ettei hinta nousisi yli 125,000 mk ja että Kihlman asetettaisiin
hallinnon alaiseksi, jota hoitaisi Kihlman itse ja lakitieteiden
kandidaatti Theodor Wegelius.

Helmikuun 9 p:nä 1881 Kihlman ilmoittaa 90,000 mk:sta ostaneensa
Lakomäen, jonka laajoilla (n. 14,000 tynnyrinalaa) mailla kasvoi
hyvä metsä, ja anoo saada arvopaperi-panttia vastaan ottaa 50,000
mk:n lainan, voidakseen käyttää hyväkseen talon metsää. Anomukseen
myönnyttiin samoinkuin samanlaisiin myöhempiin pyyntöihin, nimittäin
28 p:nä marrask. 1881 (50,000), 19 p:nä lokak. 1882 (100,000) ja 21
p:nä elok. 1883 (40,000). Viimeisen anomuksen ohella Kihlman saattoi
jo ilmoittaa, että 1881 v:n metsänhakkuu oli tuottanut voittoa 84,933
mk, ja odotettiin 1882 v:n hakkuusta 40 à 50,000 mk:n voittoa.

Helmikuun 8 p:nä 1884 esitetyt tilit vuosilta 1881 -- 1883
osoittavat, että velkoja oli suoritettu 339,761 mk; jäljellä olevat
velat korkoineen (à 5 %) nousivat 425,358 mk:aan, mutta varoja oli
411,721, joten vajaus oli enää vain 13,637.

Hallinto, joka alkujaan oli toimeenpantu kahdeksi vuodeksi,
pidennettiin nyt vuodeksi eteenpäin, ja sen jälkeen vielä pari
kertaa, niin että se oli voimassa elokuun 1 p:ään 1886. Tilinteot
osoittavat jatkuvaa menestystä. Helmikuun 10 p:nä 1885 olivat
varat 572,954 mk, velat 483,612, joten ylijäämä oli 89,342, ja 5
p:nä marrask. s.v. olivat velat vähentyneet 271,944 mk:aan, jota
vastoin varoja oli 352,007 s.o. ylijäämä teki 80,063. Viimeinen
tilinteko tapahtui 28 p:nä heinäk. 1886, ja silloin oli velkoja
vain 83,520 mk, varoja 168,098, ja ylijäämä siis 84,578. Hallinto
ilmoitti samalla, että sen toiminnan aikana oli velkoja suoritettu:
Hackman ja Kumpp:lle 5560; Kalevalle 15,474; Yhdyspankille 250,522;
Suomen pankille 276,526 ja V. Heikelille 54,673, jonka ohella vielä
oli maksamatta 82,827: Summa Smk 685,586. Suorittamattoman määrän
tarjoutui Kihlman kohta maksamaan.

Lähes 700,000 mk tuli siis liikeyhteys Fabian von Schantzin kanssa
maksamaan Kihlmanille, mutta silti hän oli tyytyväinen päätökseen.
Hän oli suorittanut kaikki sitoumuksensa ja vielä 6 % korkoa koko
ajalta -- jota vastoin pankkivaltuusmiehet arvioidessaan Kihlmanin
varoja 1880 olivat epäilleet, riittäisivätkö ne lopullisesti rahaksi
muutettuina enempään kuin 50 %:iin vastattavasta. Arviota, johon
tietenkin ajan kurssiolot vaikuttivat, pidettiin niin luotettavana,
että toiminimi Paul Wahl & Kumpp. Viipurissa, jolla oli 40,000
mk:an saatava Lahden yhtiöltä, suostui heti vastaanottamaan 50 %
lainasta täytenä maksuna. Myöhemmin Kihlman kuitenkin suoritti
toisenkin puolen tätä lainaa. -- Ohimennen mainittakoon, että Kihlman
näyttää -- emme tiedä millä perustuksella -- toivoneen, että pankit
tyytyisivät 5 % korkoon, mutta todellisesti hänen täytyi suorittaa 6
%.

Arvostellessaan niitä seikkoja, jotka olivat myötävaikuttaneet
onnelliseen tulokseen, asetti Kihlman ensi sijaan sen, että velkojat
ja varsinkin pankkivaltuusmiehet, luopuen tavallisesta menettelystä,
myöntyivät omaisuuden vähitellen tapahtuvaan rahaksimuuttoon. Sitä
ilman olisivat kaikki ponnistukset olleet turhia. Toinen edullinen
seikka oli se, että takausmiehen sallittiin ostaa Lakomäen talo,
jonka metsien käyttö hallinnon aikana antoi voittoa lähes 160,000
mk, ja oli siinä lehtori Gaddin suoma taitava ja uuttera avustus
ollut suuriarvoinen. Lopuksi mainitsemme yhden seikan, josta
Kihlmanin itsensä ei sopinut huomauttaa, nimittäin luottamuksen hänen
rehellisyyteensä ja tunnollisuuteensa. Jollei velkojilla ja erittäin
pankeilla olisi ollut ehdotonta luottamusta häneen, niin olisi kai
tavallisuuden mukaan vaadittu kiireellistä rahaksimuuttoa. Se sekä
hallinnon -- lähinnä Kihlmanin -- uupumaton harrastus ja tarmo
ensiksi ja viimeiseksi veivät hänet voittoon.

Kihlmanille erittäin kuvaavana lisättäköön edelliseen vielä seuraava
piirre. -- Kun Kihlmanin omaisuus asetettiin hallinnon alaiseksi,
sai hän nimenomaisen luvan käyttää hyväksensä kaikki palkkauksensa,
ja se johti hänet keväällä 1880 perustamaan "hiljaisen" yhtiön
nimeltä OLHL (hänen poikiensa nimien alkukirjaimet), johon kuului
hänen vaimonsa ja lapsensa. Tätä yhtiötä varten hän alakuloisina
hallintovuosina säästi sievoisen summan (useita kymmeniä tuhansia
markkoja). Mutta ei siinä kyllä. Lainaamalla Oswaldin nimessä
kauppaneuvos Otto Malmilta tarpeelliset rahat hän lunasti sille 9
niistä Tampereen yhtiön osakkeista, jotka hänen täytyi myödä, ja kun
paras osa Lakomäen metsää oli käytetty velkojen suorittamiseen, hän
järjesti asiat niin, että OLHL-yhtiö osti sen omakseen. Näin Kihlman
tahtoi turvata omaistensa toimeentulon. Toiminimellä, joka tuskin oli
tunnettu perheen ulkopuolella, oli oma kirjanpitonsa, eikä Kihlman
myöhemminkään katsonut sen omaisuutta itselleen kuuluvaksi; yhtiö
purkautui vasta parikymmentä vuotta myöhemmin.

       *       *       *       *       *

Pitkän, Kihlmanin elämässä tärkeän episodin jälkeen, joka alkoi niin
tuhoa ennustavasti, mutta kuitenkin päättyi verraten onnellisesti,
palaamme 1880 v:n alkupuoleen. -- Vuosi oli perheessäkin
alkanut surun merkeissä. Tammikuulla kuoli Kihlmanin anoppi,
hovioikeudenneuvoksetar Forssell, ja rouva Kihlman oli samaan
aikaan vuoteen omana. Kumminkin sairas toipui ja kun, niinkuin
tiedämme, asiat pian järjestyivät niin, että Kihlmanille näyttäytyi
pelastuksen mahdollisuus, silloin muuttui hänen mielialansakin.
Kirjeistä katoavat tuskalliset masennuksenilmaisut, ja sen sijaan
ne jälleen kuvastavat päivien loppumatonta puuhaa, joka lukuvuoden
lopulla, tavallisuuden mukaan, kasvoi kaksinkertaiseksi. Muun
muassa oli hänen laadittava vuosikertomus, eikä puheen ainetta
puuttunut. Hallitus oli näet noudattamatta 1877 v:n säätyjen
anomusta suomalaisten koulujen perustamisesta ensin antanut asiain
levätä puolitoista vuotta ja sitten 1879 asettanut suuren komitean
kouluasiaa tutkimaan koko sen laajuudessa. Komitea, jonka enemmistö
oli ei-pedagogeja ja taatusti ruotsinmielisiä, oli saanut mietintönsä
valmiiksi maaliskuulla 1880. Siinä ehdotettiin, alkujaan toisen
kotimaisen kielen opetuksen nimessä, latinankielen lykkäämistä
4:nteen luokkaan, joten kolmesta alimmasta luokasta muodostettaisiin
pohjakoulu -- yhteinen erisuuntaiselle myöhemmälle opetukselle.
Sanalla sanoen: kyseessä oli koululaitoksen perusteellinen uudistus.
Kihlman puolestaan todistaa vuosikertomuksessaan, että ainakin
normaalilyseossa toisen kotimaisen kielen opetuksen tulos oli
parempi kuin missään muussa aineessa; torjuakseen ehdotusta latinan
lykkäämisestä hänellä ei ollut tarpeeksi tilaa, mutta hän huomauttaa,
että sen toteuttaminen tietäisi suurempaa mullistusta koulun alalla,
kuin koskaan ennen oli ajateltu, ja että kansanedustajat eivät
suinkaan olleet sitä tahtoneet. Helppo on moittia, vaikea luoda uutta
parempaa. "Tieto siitä tekee koulunopettajan varovaiseksi; ne, jotka
eivät tunne kouluoloja, eivät epäile ehdottaa mitä rohkeimpia, mitä
mullistavimpia muutoksia."

Normaalilyseo päätti työnsä 31 p:nä toukok., syystä että se nyt
oli muuttava uuteen taloonsa. Muutto tapahtui mainitun päivän
iltapuolella. Seuraavana päivänä muutti Kihlman itse perheineen
huokeampaan asuntoon, nimittäin suomalaisen alkeiskoulun kolmanteen
kerrokseen. Kesäksi oli päätetty asettua Tampereelle. Isännöitsijä,
konsuli Wahlgren, oli näet heikontuneen terveyden tähden pyytänyt
virkavapautta, ja kesäkuun keskivaiheilta elokuun loppupuolelle oli
hänen asuntonsa Kihlmanin käytettävänä. Kesäkuu kului kuitenkin
enimmäkseen Helsingissä, nuorimman pojan sairauden takia. Täältä
kirjoittaa isä (11/6) Oswaldille, joka toukokuulla tultuaan filos,
kandidaatiksi oli lähtenyt Lappiin kasvitieteellisiä tutkimuksia
varten: "Sen jälkeen kuin vaikea (s.o. lukukauden loppu- ja muutto-)
aika on ohi, on minulla ollut vähän rauhaa, niin että olen voinut
lukea, en sanomalehtiä, noita ajanhukkaajia, vaan kirjoja, lukea
levollisesti ja mietiskellen. Olen tutustunut mieheen, josta kyllä
olen kuullut puhuttavan, mutta jota en ennen ole tuntenut, nimittäin
tanskalaiseen, S. Kierkegaardiin. Hän oli ensi luokan nero, totuuden
mies, ja ajatteli olemassaolonsa tarkoitusta, ja uskalsi sitten
olla mitä ajatteli. On tosi nautinto kohdata tosi-ihminen tässä
maailmassa, missä alituisesti tapaa näköihmisiä (skenmänniskor).
Jumala johtakoon Sinua, Oswald, totuudessa!"

Tampereella käytti Kihlman aikansa samanlaiseen tarkastustyöhön
kuin kesällä 1869, samalla kuin hän hoiti isännöitsijän tehtäviä.
Tästä hän kirjoittaa Ekströmille (24/7): "Pellavateollisuus
on hyvin mutkallinen ja vaatii ymmärtääkseni suurta huolta ja
kokemusta. Hyvällä järjestyksellä on paljon, paljon voitettavissa
ja huonolla järjestyksellä paljon menetettävissä. Mitä enemmän
tutkin tehdastyötä, sitä enemmän huomaan, miten tärkeää on perehtyä
yksityiskohtiin voidakseni itsenäisesti arvostella asioita. Luulen,
että tämä pitempi oloni täällä tuottaa hyötyä yhtiölle, ja itse
olen tyytyväinen, että olen saanut tilaisuutta yksin todellisesti
johtaa tätä liikettä. Kun isännöitsijä on kotona, ei tule kysymykseen
kurkistaa joka nurkkaan. Nyt sitä vastoin ovat kaikki sopet avoinna,
jos tahdon tarkastaa niitä -- ja minä tahdon!" -- Tilaukset olivat
melkoisesti enentyneet, sillä kansan ostokyky oli kasvanut.
"Teollisuuden kukoistus riippuu kansan hyvinvoinnista." --

Tämän yhteydessä mainittakoon, että Wahlgren ei palannut terveenä,
vaan täytyi hänen syksyllä luopua toimestaan, ja tuli hänen sijalleen
1881 v:n alusta ruotsalainen (Göteborgista kotoisin oleva) C. L.
Lundström. Samoin erosi 1880 konetehtaan päällikkö, saksalainen
insinööri H. Kauffmann, jonka sijaan saatiin kotimainen mies, ennen
Varkauden tehdasta johtanut R. Munsterhjelm. Vihdoin tapahtui
1882 pellavatehtaan teknillisen johtajankin vaihto, siten että
entinen saksalainen teknikko erotettiin ja että hänen sijaansa
otettiin tälle paikalle ensimmäinen suomalainen mies, insinööri J.
Theodor Durchman, joka oli Kihlmanin oppilaita normaalikoulusta.
-- Tämän ohella lisättäköön, v:lta 1881, että silloin muunnettiin
yhtiön irtisanottavat kiinnityslainat, yhteensä 900,000 mk,
obligatiolainaksi (500,000 + 200,000 + 200,000), jonka toimen kautta
yhtiön raha-asema melkoisesti vakaantui, samalla kuin korkoja
säästettiin ja myöskin vapauduttiin pitkällisestä velkasuhteesta
Suomen pankkiin.

       *       *       *       *       *

Emme ole vielä maininneet sanaakaan Kihlmanin koulupuheista, ja
kuitenkin hän rehtorina piti pari ja useampiakin joka vuosi s.o.
lukukausien alkaessa ja päättyessä ja muulloinkin, milloin aihetta
ilmaantui. Puheet ovat kaikki säilyneet, sillä hän kirjoitti aina
edeltäkäsin puheensa. Siitä johtui, että hän, vaikka kehoitukset
ahkeruuteen, oppi- ja loma-aikojen oikeaan käyttämiseen ja
kaikenlaiset varoitukset niinkuin koulupuheissa ainakin yhä
uudistuivat, ei kuitenkaan ykstoikkoisesti ja ikävästi toistanut
itseänsä. Päinvastoin tuntuvat lyhyetkin puheet niin sanoakseni
tuoreeltaan ajatelluilta, ja kun niiden julkilausumistakin leimasi
hänen vakava henkensä, hänen hiljainen, mutta sentään kuuluva ja
ikäänkuin tarkkaavaisuutta vaativa äänensä, niin ei käyne epäillä,
että toinen tai toinen sana iti ja kantoi hedelmiä.

Tietenkin Kihlman puheissaan mielellään käytti hyväkseen olevien
olojen tarjoamia aiheita, ja silloin hän omituisen hartaasti etsien
asian ydintä koetti selvittää ja teroittaa ilmiöiden aatteellista
puolta tavalla, joka kiinnitti ainakin kehittyneemmän nuorison osan
mieltä. Lukuvuoden alussa 1880 oli hänellä erikoisena puheen aiheena
se, että normaalilyseo 16 vuoden jälkeen vihdoin aloitti toimintansa
oman katon alla. Rehtorin silloisesta puheesta seuraa tässä pääosa.

Huomautettuaan, miten koulun laatuaan erikoinen sisällinen elämä
menestyäksensä vaatii vastaavaa ulkonaista rakennusta sekä miten
normaalilyseon aikoja sitten suunniteltu talo erinäisistä syistä
oli jäänyt rakentamatta, kunnes hallituksen hyväntahtoisuus lopulta
oli aikaansaanut, että koulu nyt ilokseen saattoi alkaa työnsä
tarkoituksenmukaisessa omassa kodissa, jatkoi hän:

"Jos vertaa tätä taloa koulutaloihin, joita vielä tämän vuosisadan
alulla käytettiin, ei ainoastaan huomaa, kuinka käsitys koulun
tarpeista on kasvanut, vaan myöskin kuinka koulun tärkeys ja merkitys
on edistynyt yleisessä tietoisuudessa. Semmoinen talo kuin tämä on
siihen nähden tärkeä todistaja. Eivät ole vähäiset ne kustannukset,
jotka rakennus on vaatinut. Mutta näitä kustannuksia, näitä suuria
uhrauksia ei ole vältetty, kun on ymmärretty, mikä ääretön merkitys
koululla on yhteiskunnassa. Eikä koulurakennukseen käytetyt
rahat ole hukkaan heitetty, yhtä vähän kuin jyvät, jotka kylväjä
näennäisesti heittää hukkaan maahan. Ei ne ole hukkaan heitetty,
vaan päinvastoin talletettu, ei, ne on enemmän kuin talletettu, ne
on tehty hedelmällisiksi, vuotuista korkeaa korkoa tuottaviksi, niin
-- ne ovat enemmän kuin hedelmällisiä, ne ovat se pääoma, jossa on
yhteiskunnan tulevaisuus, samoin kuin maahan heitetyssä siemenessä on
miljoonien ihmisten toimeentulo tulevina vuosina. Tämä on ymmärretty,
ja sen mukaan on toimittu. Tämä talo todistaa sen."

"Sen, joka tahtoo harrastaa korkeaa ja jaloa päämäärää, täytyy
valmistautua siihen, että hänen harrastustaan ei arvioida arvon
mukaan, vaan päinvastoin ymmärretään väärin, jopa ymmärretään niinkin
väärin, että mitä uhrautuvaisemmin hän toimii, sitä hyödyttömämpänä,
jopa vahingollisempana pidetään hänen ahkeroimistaan. Semmoinen on
varsinkin toiminta henkisellä alalla, erittäin kasvattajan toiminta.
Kasvattaja ei saa pitää silmällä lähintä, hän ei saa pyytää nähdä
kypsiä hedelmiä, hänen täytyy tehdä työtä toivon hyväksi. Hänen tulee
tietää, että jaloimmat hedelmät kypsyvät hitaasti. Odottaessaan
tulee hänen seisoa lujana eikä kärsimättömyydestä kääntyä yleisen
mielipiteen tuulenpuuskien mukaan. Kuinka hän muutoin kasvattaisi
muuta kuin tuuliviiriä. Mutta ei ole lainkaan helppoa väsymättömästi
harrastaa kaukaista päämäärää, varsinkin kun työ pitkiin aikoihin
ei saa tunnustusta, vaan käsitetään väärin. Siinä moni työntekijä
väsähtyy, ja parhaatkin opettajat tuntevat kiusausta antautua
masennukseen ja toivottomuuteen, josta voimat herpaantuvat ja toimi
käy tarmottomaksi. Mutta jos pysyy ihanteen uskossa, niin tulee
-- semmoinen on Jumalan johto -- virkistyksen aikoja tai ainakin
hetkiä, jolloin huomaa, että uskollinen työ ei ole ollut turhaa.
Minun mielestäni on tämä päivä sellainen virkistävä päivä, sillä
tänään on meillä tämän koulun opettajilla ilo nähdä ja kokea, että
harrastuksemme kuitenkin on saavuttanut tunnustuksen, joka ei ole
halveksittava. Miten raskaana tämä talo seisookin tässä silmiemme
edessä, se on kuitenkin aatteellinen rakennus, sillä siinä on aate
toteutettu."

"Mutta jokainen virkistys on lepohetki, jona tosin saa levähtää,
mutta ainoastaan kootakseen uusia voimia uusiin ponnistuksiin.
Jokainen palkinto sisältää kehoituksen jatkuvaan taisteluun.
Ainoastaan iäisyyden rannalla viittailee oikea voitonpalmu. Vasta
iäisyydessä on Jumalan kansalle -- jumalallisten ihanteiden
uskollisille taistelijoille -- rauha valmistettuna. Siellä
iäisyydessä on palkinto lepoa ja rauhaa. Ei niin ajassa. Täällä
on vastuunalaista tulla palkituksi, sitä vastuunalaisempaa, mitä
suurempi palkinto on. Siten tuottaa tämä rakennus meille koulun
opettajille yhtä suuren vastuun kuin se uhraus, jota sen aikaansaanti
on vaatinut. Ilahduttavaa on sivistyksen ystäville astua näihin
valoisiin saleihin, mutta opettajalle se on samalla raskasta. Miten,
hän kysyy itsekseen, miten voin minä tyydyttää sitä luottamusta,
joka on minulle osoitettu. Miten täytän suuret vaatimukset, jotka
isänmaan uhrausten kautta on minuun kohdistettu? Siten hänen ilonsa
rajoitetaan, hänen ilonsa tulee vakavaksi, tietoisuus vastuun
painosta, jota hän kantaa, ajaa hänet lepopaikalta liikkeelle, ajaa
hänet itseensä, ihanteiden maailmaan, s.o. Jumalaan. Jumalan luona
vastuuta ei suinkaan hyväillä pois, päinvastoin velvollisuudet
vahvistetaan ja teroitetaan, teroitetaan sekä syvyyteen että
laajuuteen nähden. Mutta siellä saavutaan kuitenkin korkealle
asemalle, joka on yläpuolella tilapäistä moitetta ja myöskin
tilapäistä kiitosta. Jumalan luona pääsee lujaan asemaan, jolla
voi seisoa tyynenä keskellä ajan myrskyjä. Sama Jumala, joka
antaa ihmisen nähdä ihanteen, osoittaa myös tien päämäärään, hän,
kaiken voiman ja väkevyyden Jumala, lahjoittaa tyhjentymättömästä
vahvuudestaan (voimaa) halvalle ihmiselle, joka ei pyydä olla enempää
kuin ainoastaan Jumalan palvelija. Mutta palvelijan tulee, jos hän
tahtoo olla hyvä ja uskollinen palvelija, ennen kaikkea huomata
Herransa viittaus. Tätä viittausta täytyy meidän opettajien joka
päivä ja tunti noudattaa nuorisoa johdattaessamme, niin on meidän
tekeminen, jos tahdomme olla Jumalan oikeita avustajia ja rakentaa
jotain pysyvää sekä aikaa että iäisyyttä varten. Meillä täytyy olla
Jumala muassamme -- taikka oikeammin: meidän täytyy olla yhdessä
Jumalan kanssa, jos työmme huolimatta kaikista uhrauksista ei ole
oleva hukkatyötä. Tehdä työtä ja kumminkin tehdä työtä turhaan!
Kuinka kauheaa! Ja kumminkin käy helposti niin. Jollei Herra rakenna
huonetta, jollei henkistä rakennusta pystytetä Jumalan tahdon mukaan
ja suunnitella niin, että hän voi olla osallisena työssä, niin
rakentajat tekevät turhaa työtä. Jatkakaamme siis, kunnioitetut
virkaveljet, voimistuneina harrastuksemme menestyksestä ja käsittäen
elämäntehtävämme entistä syvemmin taisteluna, joka on osanamme. Se
olkoon kiitoksemme isänmaalle, hallitukselle ja kaikille, jotka ovat
myötävaikuttaneet tätä taloa rakennettaessa."

"Tekin, tämän oppilaitoksen nuoret oppilaat, ymmärtänette, ettei
näitä saleja ole avattu Teille, jotta Te täällä tekisitte kujeitanne
ja laiminlöisitte velvollisuuksianne. Oppiakseen ja harjoittaakseen
semmoista ei tarvita semmoista taloa kuin tämä. Kujeita ja laiskuutta
opitaan kadullakin. Täällä tulee Teidän vanhempienne, opettajienne,
isänmaanne tahdosta -- huomaa, Jumalan tahdosta -- oppia jotain
muuta. Kun tulette tänne, ei vaadita, että Teillä on tietoja, mutta
sitä vaaditaan, että Te niin kauan kuin olette täällä tahdotte
hankkia itsellenne tietoja. Ei myöskään vaadita, että te kaikissa
kohden osaatte oikein käyttäytyä, mutta sitä vaaditaan, että Te
annatte opettaa itsellenne miten Teidän on käyttäytyminen. Vihdoin ei
vaadita, että Teidän tulee olla nuhteettomia, mutta sitä vaaditaan,
että Te annatte oikaista virheitänne ja itse ahkerasti harrastatte
edistyäksenne tiedoissa ja hyvissä tavoissa. Te, normaalilyseon
oppilaat, olkaa normaalioppilaita, ei ainoastaan nimeksi vaan
tositeossa. Te olette normaalioppilaita, jos te olette kuuliaisia
niitä kohtaan, joilla on käskynvalta Teihin nähden, ja jos olette
tiedonhaluisia. Harrastakaa sitä päivä päivältä. Silloin _Te_
oikein kiitätte isänmaata tästä talosta. Niin, tämän talon uskon
minä erittäin Teidän hoitoonne. Pitäkää sitä tavallaan omananne.
Ettehän Te tahdo vahingoittaa tätä kallista omaisuuttanne; ettehän Te
tahdo ainoallakaan likapilkulla pilata talon puhtautta. Päinvastoin
tahdotte pitää silmällä, ettei kukaan muukaan tahraa sitä, mikä on
ilonne. Sitä odotan ja toivon Teiltä. Ettekä Te petä luottamustani."
--

Miten hyvin Kihlman viihtyikään uusissa kouluhuoneissa ja rakkaassa
koulutyössään, oli hänen mielensä vielä tänä syksynä jotenkin raskas.
Inhimillisesti arvostellen hän oli kykenemätön suorittamaan kaikki
takuusitoumuksensa. "Mutta eihän mitään ole Jumalalle mahdotonta."
-- "Terveys on syksyllä ollut hyvä", hän jatkaa Essenille (5/12).
"Kumminkin painavat ne taakat, joita minun täytyy yksin kantaa
sisässäni, toisinaan niin, että tahdon menehtyä. Olen kiitollinen
jokaisesta auringonsäteestä, joka valaisee synkkää polkuani." Mutta
jo parin viikon päästä oli ääni muuttunut. Hän oli ostanut Lakomäen
talon ja kirjoittaa (18/12) Gaddille: "En voi kieltää, että tänään
ensi kerran kahdessa vuodessa toivon valo on koittanut. Siitä on
minun ensi kädessä kiitettävä Sinua, joka olet auttanut minua
(metsän) arvioimisessa ja edelleen luvannut apuasi. Ilman Sinua olisi
toivoni mennyt."

       *       *       *       *       *

Alkupuolella vuotta 1881 merkittäköön pari kuolemantapausta.
Helmikuulla kuoli Kihlmanin lanko, Keuruun rovasti F. H. Bergroth.
Heidän välinsä ei koskaan ollut erittäin läheinen (intim),
mutta silti aina hyvä, ja Kihlman pani arvoa vainajan iloiseen
luonteenlaatuun, joka "sekin oli lahja"; vainajan leski Hilda
Bergroth, Angelika Kihlmanin sisar, kuoli puolitoista vuotta
myöhemmin elokuulla 1882. Samaan aikaan kuin Bergroth kuoli Fredrik
Cygnaesuskin, "suuri idealisti" kirjoittaa Kihlman Essenille, "ja
mahtava puhuja, joka toisinaan pystyi vaikuttamaan yleisöön. --
Mahtajat (koryfeerna) katoavat katoamistaan, ja jäljelle jää pelkkiä
arvoisia kansalaisia (!)"

Kotielämä oli tavallista hiljaisempaa, vanhemmat pojat kun olivat
ulkomailla. Parantaakseen terveyttään oli Lorenzo jo syksyllä
lähtenyt Sweitsiin, ja toukokuulla matkusti Oswald Strassburgiin,
harjoittaakseen opintoja ja valmistaakseen väitöskirjaa kasvitieteen
alalla. Äiti se pääasiassa ylläpiti kirjeenvaihtoa poissaolevien
kanssa, mutta isäkin kirjoitti milloin aika myönsi, ja hänen
kirjeistään me poimimme piirteitä, jotka kuvaavat kirjoittajaa
itseään ja oloja. Niin hän esim. (20/5) kirjoittaa Oswaldille:
"Minua on sydämestä ilahduttanut, että Sinulla on ollut onni saada
asua (pastori Koppin) perheessä, joka ei kohtele Sinua vieraana,
vaan perheen ystävänä. Niinikään olen iloinen siitä, että toiveesi
opettajaasi nähden ovat täyttyneet. On verraton etu tavata taitava,
kelpo opettaja. Silloin sujuu työ riemuisasti, vaikka tunteekin
oman vähäpätöisyytensä. Tyydytys, jonka kokee työskennellessään
semmoisen henkilön johdolla, on suloisinta mitä elämä tarjoaa. Mutta
mahdotonta on aina tehdä työtä. Väliin ja varsinkin iltaisin on lepo
tarpeen, lepo toisten seurassa. Toverielämä antaa kyllä jotain,
mutta ei kaikkea. Jos sitä vastoin on vapaa pääsy perheeseen, aito
saksalaiseen perheeseen, missä rauha ja Gemüthlichkeit vallitsee,
silloin on oikein niinkuin olla pitää. Silloin on ilo täydellinen.
Tämän tiedän omasta kokemuksestani." --

Toukokuun 12 p:nä vietettiin yleisesti maassa Snellmanin juhlaa.
"Dagbladilla ei sinä päivänä ollut tilaa rivillekään Snellmanista.
Onhan sekin kuvaavaa. Minäkin olin juhlassa." -- Myöhemmin (2/7)
Kihlman kirjoittaa Snellmanista: "Hän on sairas ja raihnainen.
Eräänä iltana puolitoista viikkoa sitten kävin hänen luonaan. Oli
surkeaa nähdä suurta miestä niin kärtyisenä omassa kodissaan. Hän
pelasi lautapeliä minun kanssani, mutta ei osannut peliä eikä tehnyt
neuvojeni mukaan, vaan aina päinvastoin ja hävisi tietysti. Mutta
hän väitti vain, että minulla oli papinonni." -- Kihlmanin käynti
Snellmanin luona tapahtui vajaata kahta viikkoa ennen tämän kuolemaa.
Snellman kuoli näet heinäkuun 4 p:nä kesäasunnossaan Kirkkonummella.
Kihlman oli hautajaisissa läsnä.

Edellisestä tiedämme, että jälleen puuhattiin uudistuksia
koulunalalla. Molemmille pojilleen Kihlman kirjoittaa, että
koulukysymys oli ratkaistu senaatissa: latinan kieli oli lykättävä
ylemmälle luokalle. Se merkitsi uuden perustuksen laskemista maan
sivistykselle, koulun "täydellistä uudistusta (omgestaltning)
kalastustentarkastajan (J. A. Malmgren'in) ja kaasuinsinööri (Edvin)
Bergrothin mielipiteiden mukaan (!)" Kirjoittajan vakaumus on, että
siitä oli koituva vahinkoa nousevalle polvelle ja koko maalle, ja
heti alussa suurta sekaannusta. Ehdotus oli kesäkuun alkupuolella
lähetettävä Pietariin. Tarkoitus oli, että keisari hyväksyisi
uudistuksen ennen valtiopäiviä. "Jos niin tapahtuu", ennustaa
Kihlman, "syntyy suuri hälinä maassa, sillä on toimeenpantu muutos,
jota ei kukaan ollut pyytänyt."

Tämä seikka painoi siinä määrin Kihlmanin mieltä että hän ei tiennyt
mitä aihetta käsittelisi vuosikertomuksessaan koulun toiminnasta.
"Kaikki mitä puhuu kouluasioista on hukkaan heitettyä", sanoo hän
Oswaldille. Sittemmin hän otti "tarkastaakseen usein julkilausuttua
mielipidettä, että maan pedagogit eivät ymmärrä kouluasioita".
Lukija, joka ei tunne 1870- ja 80-lukujen kouluhistoriaa meillä,
saattaisi helposti luulla, että Kihlmanin kirjoitus oli jonkunlainen
Don Quijoten hyökkäys tuulimyllyjä vastaan, sillä nykyjään on
vaikea olettaa, että koulunopettajia koskaan tositeossa olisi
katsottu kykenemättömiksi arvostelemaan kouluasioita. Mutta
todellisesti oli mainittuna aikana sellainen käsitys jotenkin
yleinen varsinkin vallanpitäjissä. Kuinka se esiintyi parooni von
Kothenissa näyttää m.m. seuraava ote eräästä hänen kirjeestään
(15/3 1871) ylitarkastaja C. Synnerbergille, joka parast'aikaa oli
tarkastusmatkalla: "Etsikää varsinkin semmoisia henkilöitä, joita
voidaan suositella oppi- ja myöskin realikoulujen rehtoreiksi,
koettakaa istuttaa heihin eloa ja henkeä, ja osoittakaa yleensä,
että sentimenttaalinen, pöyhkeä, uudenaikaisesi pedagoginen suunta
(aera) laulaa joutsenlauluansa ja että Herra Ylitarkastaja on
eforus, joka ei ole riippuvainen pedagogisista yhdistyksistä, vaan
itse tutkii ja päättää kaikki, mikä koskee sitä alaa, joka on Herra
Ylitarkastajalle määrätty [_V. T. Rosenqvist_, Carl Synnerberg,
s. 48 (Särtryck ur Sv. Litteraturskpts Förhandlingar o. Uppsatser
29). -- Kertoman mukaan olisi J. V. Snellmankin kerran, kun Kihlman
1870-luvun alussa alkoi hänelle puhua kouluasiain surkeudessa,
vastannut hänelle tuolla paradoksilla: 'eivät koulunopettajat
käsitä pedagogiikkaa.' Tämä oli sitä enemmän katkeroittanut toisen
mieltä, kun hän suuresti kunnioitti Snellmania.]." Kun taas
kysymme, miten tämä mielipide pysyi voimassaan Kotheninkin ajan
jälkeen, niin emme erehtyne olettaessamme, että syynä siihen olivat
kielikysymys ja puoluetaistelut. Koulunopettajat olivat suureksi
osaksi suomenmielisiä ja heitä pidettiin yleensä sellaisina. Siitä
seurasi luonnollisesti, että hallitus, joka ylipäätään vastusti
suomalaisuutta, ei halunnut kysyä neuvoja pedagogeilta. Ja mukavinta
oli päästä siitä toistamalla lausetta: pedagogit eivät ymmärrä
kouluasioita! -- Tietysti ei Kihlmanin ollut vaikea osoittaa, että
mainittu koulunopettajiin kohdistettu syytös oli täydellisesti
todistamaton ja vailla todennäköisyyttäkin, ja sen vuoksi hän
päätti kirjoituksensa pyyntöön, että vanhemmat ja holhoojat, jotka
toivoivat, että opettajat rakkaudella kohtelisivat ja ohjaisivat
heidän lapsiaan ja holhottejaan, omasta puolestaan eivät tekisi
itseään osallisiksi vieraisiin synteihin "kuuntelemalla panettelua,
joka niinkuin mato jäytää koulun elinjuurta". -- Oswaldille Kihlman
kirjoitti, että hän varmaankin taas saisi kärsiä tästä kirjoituksesta.

       *       *       *       *       *

Kesällä kirjoitti Kihlman entistä useammin Oswaldille sisältörikkaita
kirjeitä; Lorenzo palasi heinäkuulla terveenä ja reippaana.
Veljekset olivat tavanneet toisensa Strassburgissa ja tehneet
yhteisen kävelyretken Vogesien vuoristoon. Sen johdosta isä
muistaen omaa nuoruuttaan kirjoittaa (22/6): "Sellainen jalkamatka
vapaassa luonnossa on jotain ihanaa, varsinkin Sinun iässäsi. Mikä
onni saada huolista vapaana vapaasti määrätä kulkunsa vieraassa
maassa, missä kaikki on uutta! Vahinko olisi semmoisissa oloissa
tuntea koti-ikävää. Ei, koti-ikävä pitää karkoittaa kauas luotaan.
Koti-ikävä on vaiva, joka estää avoimin silmin huomaamasta, mitä
vieraassa maassa olisi nähtävänä, nauttimasta ja oppimasta. Ja
kun sitten tulee kotiin, täytyy katkerasti katua, että on ollut
ulkomailla ruumiillaan ilman että sielu on ollut mukana. Katumus
katkeroittaa elämää kotona, samoin kuin koti-ikävä katkeroitti elämää
ulkona, ja siten ei siellä eikä täällä tule tehdyksi mitä pitäisi.
Miten rakas koti liekään, niin ei se saa häiritä mieltä ja estää
toimimasta ja nauttimasta, mitä kulloinkin on tarjona. Koti-ikävä on
tauti, ja jos se pääsee valtaan, on työkyky ja työhalu mennyt. Toivon
että mitä parhaimmin varustaudut tätä tautia vastaan."

Kesäk. 3 p:nä 1881 sai kreivi Adlerberg eron kenraalikuvernöörin
virasta, ja hänen sijaansa nimitettiin kreivi F. Heyden. Edellisestä
lausuu Kihlman: "Eihän kreivi Adlerberg ole ollut mikään etevä
henkilö, mutta hän on kuitenkin tahtonut hyvää maalle, ja
eräissä tilaisuuksissa on hän valvonut sen oikeutta. Jos häntä
olisi ystävällisemmin kohdeltu, olisi hän ehkä voinut toimittaa
enemmän." Heyden tuli Helsinkiin 18 p:nä k:lo 11 illalla. Asemalle
kokoontunut kansa tervehti häntä hurraahuudoilla, kun hän astui
vaunuihin ajaakseen keisarilliselle palatsille (kreivitär Adlerberg
ei ollut vielä muuttanut kenraalikuvernöörin talosta). Tämän näki
ja kuuli Kihlman, joka samana iltana palasi "vuositutkinnostaan"
s.o. Tampereen yhtiökokouksesta. Joku päivä myöhemmin oli suuri
vastaanotto, missä Kihlmankin oli läsnä. "Jokainen esitettiin, ja
jokaista hän kätteli. Hän on lyhyenläntä, 60-vuotias mies, parrakas,
suopea ja ystävällinen näöltään, vilkaskatseinen, vaatimaton ja
suora. Minuun hän teki hyvän vaikutuksen." Noin viikko myöhemmin
piti kreivi Heydenin käydä Tampereella, ja siitä syystä lähti
Kihlmankin 26 p:nä sinne. "Maanantaina tuli kenraalikuvernööri
prokuraattori Sederholmin ja asessori Slöörin seurassa Tampereelle,
missä hänet vastaanotti (tehtailija) Nottbeck, joka oli käynyt
Helsingissä tervehtimässä ja kutsumassa häntä luokseen. Hän
asui siis Nottbeckilla. K:lo 4 olivat Tampereen kaupunkilaisten
toimeenpanemat päivälliset Seurahuoneella. Luonnollisesti olin
minäkin kaupunkilaisena siellä. Päivälliset kestivät 4 tuntia,
tarjoilijat kun olivat harvalukuiset. Toht. Blåfield esitti
kenraalikuvernöörin maljan ja lausui hänet tervetulleeksi. Hän
(kk.) oli ilmoittanut toivovansa, ettei mitään puhetta pidettäisi.
Näyttää siltä, että hän ei rakasta mairittelua eikä komeutta.
Matkustaa niinkuin muut ihmiset tavallisella junalla. Pöydässä istui
hän Hämeenlinnan kuvernöörin, Ammondtin, ja kenraali Reibnitzin
välissä. Päivällisten jälkeen, joissa tuttavallisuus ja hyvätuulisuus
oli vallinnut, hän kävi Pyynikillä. Seuraavana a.p. tuli hän m.m.
pellavakehräämöön. En luullut hänen tulevan sinne. Olin sen vuoksi
tavallisessa työpuvussani. Vastaanotin hänet myyntimakasiinissa. Hän
teki muutamia kysymyksiä -- ja lähti. Käynti kesti ehkä 4 minuuttia.
Voila tout... Ensimmäinen vaikutelmani vahvistui. Heyden näyttää
olevan koruton, yksinkertainen mies, joka rakastaa työtä ja jolla
on hyvä huomiokyky. Kaikkialla, missä hän liikkuu, saavuttaa hän
rakkautta ja häntä tervehditään riemulla (!)" -- Sangen merkillinen
oli tämä uuden kenraalikuvernöörin ensi vaikutus niin vakavaan ja
tyynesti arvostelevaan mieheen kuin Kihlman. Selitykseksi sopinee
huomauttaa, että Kihlman yleensä oli taipuvainen ajattelemaan hyvää
ihmisistä, niin kauan kuin he eivät olleet osoittaneet ansaitsevansa
toista arvostelua. Varsinkin reipas, suora käytös vaikutti aina
edullisesti häneen, niin myös henkinen etevyys, joka ei lainkaan
aina ole yhtynyt mielen hyvyyteen ja sydämen puhtauteen. Tämä,
sanoisimmeko, luonteen heikkous Kihlmanissa sai hänet kerran ja
toisen ikävyyksiin ja vaikeuksiin (muistettakoon Malmbergiä, v.
Schantzia ja Lindeqvistiä, josta viimemainitusta enemmän alempana).
Muutoin teki uusi kenraalikuvernööri moneen muuhunkin kansalaiseen
yhtä edullisen vaikutuksen. Ja kun ylimysmielinen Adlerberg oli ollut
"liberaalien" suosima, ei ole niinkään outoa, että näöltään niin
vaatimaton mies kuin Heyden herätti sen ajatuksen, että hän olisi
kansanvaltaisempi mielipiteiltään ja paremmin oivaltaisi meikäläisiä
oloja. Todellisuudessa saatiin myöhemmin nähdä, että niin ei ollut
laita.

Tänä kesänä vietti Suomalaisen kirjallisuuden seura
50-vuotisriemujuhlaansa, ja tapahtui se uudessa normaalikoulun
huoneustossa. Talon isäntänä otti Kihlman osaa juhlan viettoon, ja
oli m.m. saapuvilla päivällisissä Kaivohuoneella 30 p:nä kesäk. --
Hän oli silloin sangen iloinen mieleltään, kirjoittaa hän Oswaldille.
Edellisenä iltana oli hän Gaddilta saanut hyviä uutisia Lakomäeltä,
että nimittäin 26,000 tukkia oli uimassa merta kohti! Hän ei enää
epäillyt vapautumisensa mahdollisuutta.

       *       *       *       *       *

Valtiopäivät olivat jälleen tulossa ja Kihlman antaa Oswaldille
tietoja valmisteluista. "Porvoon hiippakunnan koulunopettajat
jakaantuvat", kirjoittaa hän (30/9), "Koskisen ja minun toiselta
puolen ja toht. (Gabriel) Laguksen ja Strömborgin välillä toiselta
puolen. Koskisen ja minun asiani ovat huononneet v:sta 1876."
Vaalin tulos oli sen vuoksi epävarma (mutta päättyi kuitenkin niin,
että Kihlman ja Yrjö Koskinen tulivat valituiksi). Kihlman itse
oli menettänyt useita ääniä omassa koulussaankin. "Olen itsekseni
kysynyt, mikä lienee syynä? Ollaanko sitä mieltä, että minä viime
valtiopäivillä huonosti valvoin koulun etua? En luule sitä.
Mutta minua pidetään fennomaanina, taikka oikeammin liittyneenä
suomalaiseen puolueeseen, etten voi esiintyä sitä vastaan, jos
tahtoisinkin. Mutta siinä tehdään minulle vääryyttä. Näytinhän viime
valtiopäivillä, että asevelvollisuusasiassa voin vastustaa Koskista.
-- Kielikysymys luullakseni on ollut määräävänä tässä vaalissa nyt
enemmän kuin koskaan." Samoin oli laita mitä tulee pääkaupungin
edustajain vaaliin. Ignatiusta ei valittu, vaikka hän oli maamme
tietorikkaimpia kansalaisia -- hän oli liian suomenmielinen.
Viikinkien ehdokkaat valittiin, mutta ne, joita Dagblad erittäin
suositteli, jäivät valitsematta. Dagblad kärsi siis täydellisen
tappion. -- "Ei tule olemaan hauskaa olla näillä valtiopäivillä."

Erään opettajan sairauden tähden oli Kihlmanin täytynyt tänä
syyslukukautena opettaa uskontoa kuudella luokalla. Niin kertoo
hän kirjeessä Oswaldille (19/12). "Mutta työ koulussa ei ole ollut
vahingoksi", jatkaa hän, "päinvastoin. Minun on hyvä olla nuorison
keskellä, jota rakastan, ja ilomielin minä esiinnyn opettajana.
Minä uskon, että toimintani nuorten kesken ei ole kokonaan turha.
Ainakin voin minä ehkäistä kaikenlaista pahaa. Kunpa vain voisin
olla yhtä tyytyväinen opettajistoon nähden! Ei ole olemassa,
niinkuin pitäisi, yksi henki ja yksi sielu opettajakunnassa, enkä
näe mitään mahdollisuutta aikaansaada muuta kuin ulkonaista sopua.
Eroavaisuus ilmaantuu uskonnollisessa katsantotavassa, valtiollisissa
mielipiteissä, jopa pedagogisellakin alalla. Lisäksi tulee
henkilökohtaista vastenmielisyyttä. Kuinka ovat nämä eroavaisuudet
voitettavissa? Sitä mietiskelen, mutta turhaan. Ja kumminkin olisi
ylen tärkeää, että oppilaitoksen opettajat toimisivat yhdessä, yhtenä
miehenä. Mitä enemmän hajaannus kasvaa, sitä enemmän on oppilaitos
juureltaan turmeltunut. Lukukauden aikana ei kuitenkaan mikään kina
ole häirinnyt opettajien keskinäistä sopua. Ollaan varovaisia, mutta
varovaisuus, joka on välttämätön, todistaa sisällisen eroavaisuuden
olemassa-oloa."

"Kansallisten puolueiden taistelulla on luonnollisesti osansa tässä
epäkohdassa, ja tämä taistelu näyttää tulevan yhä leppymättömämmäksi.
Katkeruus ja epäluottamus kasvaa kummallakin puolella. Niin esim.
kun opettajat torstaina (15/12) olivat kokoontuneet minun luokseni
päivällisille, lausuin minä m.m., että me nyt olimme joutuneet niin
pitkälle, että kyseessä oli venäjänkielen ottaminen perustavaksi
kieleksi oppikouluissamme, että me kenties viikon kuluessa saamme
Pietarista ilmoituksen siitä; että koulu ei ole syypää siihen, koska
koulunopettajat yleisessä kokouksessa ja kouluylihallituskin olivat
vastustaneet koulun uudistusta, vaan että ne miehet, jotka huolimatta
koulun vastustuksesta kiihkeästi olivat vaatineet uudistusta, ne
miehet olivat tahtomattaan syypäät onnettomuuteen, joka oli tulossa.
Niin minä. Eräs opettaja, Martin Wegelius, ilmoitti minulle silloin
jäljestäpäin, että olin erehtynyt. Asia oli nimittäin muka niin,
että kreivi Heyden, ennenkuin hän lähetti ehdotuksen Pietariin, oli
kutsunut Y(rjö) K(oskisen) luokseen ja kysynyt hänen mielipidettään.
Silloin oli Y. K. ehdollisesti hyväksynyt ehdotuksen, nimittäin
sillä ehdolla, että hän, Ignatius ja kenraali Järnefelt, tulisivat
senaattoreiksi. Ensiksi ei Wegelius ollut tahtonut uskoa sitä, mutta
lopulta hän oli tullut vakuutetuksi. -- Sinä uskot siis nyt, sanoin
minä, sellaista? -- Niin kyllä. -- Minä kerron tämän todistuksena
siitä, miten puolueviha voi sokaista ihmisiä. Uskotaan kaikkea,
jopa mahdottomintakin henkilöstä, joka on toisella valtiollisella
kannalla."

"Ei koskaan ole pingoitus puolueiden välillä Suomessa ollut suurempi.
Ja näissä oloissa on säätykokous alkava. Jos nyt koulukysymys
ratkaistaisiin uudistavaan suuntaan, joko toisin taikka toisin, niin
odotan pelottavia taisteluita. Mutta jos koulu saa olla rauhassa ja
ainoastaan muutamia suomalaisia kouluja perustetaan, niin voivat
asiat kehittyä rauhallisemmin. Ja minulla on aihetta toivoa, että
tällä kertaa ei mitään uudistusta panna toimeen. Toivon niin.
Muutamissa päivissä saadaan kai varmuus tässä asiassa, joka nyt
useita vuosia Damokleen miekkana on uhannut koulun päätä."

Asia menikin Kihlmanin toivon mukaan. Sen hän kertoo kirjeessä
(21/12) Ekströmille: "Päivän suuri uutinen on, että keisari ei
ole vahvistanut senaatin ehdotusta oppikoulujen uudistuksesta,
eikä myöskään ehdotusta tehdä venäjänkieli perustavaksi kieleksi
latinan sijasta. Tämä jälkimmäinen ehdotus olisi voitu hyväksyä,
kun latina senaatin ehdotuksen mukaan oli lykättävä ylemmälle
(framskjutas). Jos tämä olisi tapahtunut, ja kuinka lähellä sitä
oltiinkaan, mitä arvaamattomia seurauksia olisikaan siitä johtunut!
Kuinka olisimmekaan jääneet takapajulle opinnoissamme ja kuinka
olisikaan sellainen muutos saanut maan kuohuksiin! Ja kenen syy,
jollei niiden, jotka uudistushalussaan ovat ummistaneet silmänsä
idästä päin uhkaavalle vaaralle. Voidaan olla eri mieltä koulun
järjestämiseen nähden, mutta meidän oloissamme ei pitäisi koskaan
unohtaa, että meidän ennen kaikkea täytyy olla vanhoillisia. Vanha,
josta suurin osa maan asukkaita vakaumuksesta pitää kiinni, on
sitäpaitsi pitkän traditsionin pyhittämä. Mutta jos tahdotaan uutta,
jonka soveliaisuudesta ainoastaan joku osa on vakuutettu, niin on
olemassa kolmas, joka lausuu: no niin, te tahdotte uutta, olkaa hyvä,
saatte venäjän. Ettei tämä nyt ole tapahtunut, että vaarallinen
hetki on mennyt ohi, siitä iloitsen sydämestäni, ja iloni on sitä
suurempi, kun vakaumukseni mukaan koulu nykyjään toimii hyvin eikä
kaipaa mitään perusteellista, vaan ainoastaan osittaista muutosta.
Muistaakseni on Veli niitä, joista latinan lukeminen koulussa on
tarpeetonta ja hyödytöntä. Se mielipide on nyt tullut muotiin,
ja koska suuri joukko kannattaa sitä, niin sovellutettakoon sitä
koetteeksi. Semmoinen sovellutus voi meidänkin maassa tapahtua
n.s. realilyseoissa. Odotettakoon, kunnes nähdään, mitä tuloksia
latinan hylkääminen tuottaa. Mutta vaikka tulokset olisivatkin
tyydyttäviä, niin olisi toisellekin mielipiteelle annettava oikeutta,
varsinkin kun vanha kokemus todistaa, että latinan lukeminen ei tee
(ketään) kykenemättömäksi valtion ja kirkon eri tehtäviin. Kuinka
monta taistelua vältettäisiinkään, jos toistenkin mielipiteitä
kunnioitettaisiin ja jos tahdottaisiin sallia vastakkaistenkin
mielipiteiden elää elämäänsä. Siinä on onnettomuus, että kaikki on
muutettava sen mielipiteen mukaan, joka kulloinkin on vallassa. --
Suo anteeksi, Veli, että näin vuodatan sydämeni in pedagogicis &
politicis. Mutta olen tottunut niin tekemään Veljelle, ja sydän on
tänä iltana tavallista iloisempi ja sen vuoksi puhelias." --

Paitsi mainittua oli Kihlmanilla muitakin aiheita tyytyväisyyteen.
Professorit O. Donner ja Jaakko Forsman, jotka suomenmielisten
ehdokkaina yliopistossa olivat joutuneet alakynteen C. G. Estlanderin
ja J. W. Runebergin rinnalla, olivat kuitenkin molemmat tulleet
valituiksi: edellinen Turun hiippakunnan koulunopettajain,
jälkimmäinen Kuopion hiippakunnan pappien edustajaksi. -- Ennen
mainittu johtomiesten vaihto Tampereen tehtaissa oli osoittautunut
edulliseksi. Tuotanto oli kasvanut ja samoin myynti. Rahoja oli
tullut yllin kyllin. Lorenzo, niinkuin edellisinä syksyinä ja taas
myöhemminkin Oswald, oli menestyksellä avustanut pellavia ostettaessa
(s.o. 1,200 mk:n palkkiosta toiminut kassöörinä ostomatkoilla,
mikä oli vastuunalaista ja vaarallistakin syrjäisillä seuduilla).
Kihlmanilla oli siten ollut rauhallinen syksy liikeasioihin nähden.
-- Tämän kaiken hän viimemainitussa kirjeessään kertoo Oswaldille.
Erityisenä uutisena isä vihdoin kirjoittaa, että Helsingissä
oli ukko (kauppaneuvos) H. Borgströmin aloitteesta perustettu
puutarhayhdistys ja että hän oli ottanut yhden osakkeen yrityksestä
joululahjaksi pojalleen. "Yhdistykseen kuuluu myöskin Mossberg
(prof. S. O. Lindberg). À propos Mossberg: olet kai kuullut, että
hän on tullut 'Jeesuksen Kristuksen ritarikunnan jäseneksi'.
Mikä kohtalon leikki! Jeesuksen Kristuksen ritarimerkki, ja se
ripustetaan Mossbergin rintaan!" [Kasvitieteen prof. S. O. Lindberg,
syntyjään ruotsinmaalainen, oli kuuluisa sammalien tuntija, ja
siitä johtui hänen liikanimensä Mossberg. Hän oli tunnettu mainiona
n.s. Göteporin vitsien tekijänä ja kiroilijana. Tämä kai oli syynä
siihen yllätykseen, jonka Kihlmanissa herätti tieto, että Portugalin
hallitus oli antanut hänelle harvinaisen kunniamerkin tunnustukseksi
L:n suorittamasta työstä sikäläisten sammalkokoelmien hyväksi.].

       *       *       *       *       *

Tammik. 19 p:nä 1882 alkoivat valtiopäivät, joilla kielipuolueet
jäykemmin kuin koskaan ennen olivat vastatusten. Kihlmanin kannan
tunnemme ennestään, joten ei ole syytä oudoksua, että hän kertoo
tammikuulla Koskisen, Reinin, Ignatiuksen, E. G. Palménin ja F.
W. Hjeltin kanssa pitäneensä valmistavia neuvotteluja. Luultavaa
on että näissä neuvotteluissa m.m. päätettiin, että tästä lähtien
suomenkieltä oli mahdollisuuden mukaan käytettävä keskusteluissa.
Ainakin mainitsee Kihlman, että pappissäädyssä muutos siihen
suuntaan tapahtui. "Y(rjö) K(oskinen) puhuu aina suomea, mutta sitä
paitsi moni muu, niinkuin Stenbäck, Rosengren, Grönberg, (J. A.)
Lindelöf, Geitlin y.m. Kielikysymyksestä ei enää taistella: se on
säädyssä ratkaistu." Ruotsinmielisiä siellä tuskin olikaan muita
kuin Estlander, Runeberg ja rovasti O. M. Nordström. -- Puhemiehenä
oli Porvoon piispa, A. J. Hornborg, kun Bergenheim korkean ikänsä
vuoksi oli kieltäytynyt. Avauspäivänä tekaistiin arvoitus: Nordström
on säädyssä vanhin, Runeberg nuorin, Schroderus kaunein, kuka on
järkevin?

Yhdessä J. G. Geitlinin kanssa esitti Kihlman anomusehdotuksen
venäjänkielen opetuksen lykkäämisestä 5:nteen luokkaan. Yleinen
valitusvaliokunta ei kuitenkaan ennättänyt käsitellä kysymystä.

Ensimmäisen kinastuksen synnystä kertoo Kihlman Oswaldille:
"Pappissäädyssä on Hjelt ehdottanut, että Säädyt tahtoisivat
keisarille osoittamassaan adressissa julkilausua alamaisen
kiitollisuutensa armollisesta valtaistuinpuheesta, missä keisari
lupaa astua isävainajansa jälkiä, myöntää säädyille esitysoikeuden
sekä ilmoittaa aikomuksensa olevan kokoonkutsua säädyt jo kolmen
vuoden päästä. Jos milloinkaan, on semmoinen adressi nyt paikallaan,
kun jokaisen isänmaanystävän täytyy sydämestään iloita lukiessaan
mainittua puhetta, joka sanoissa ja toimessa ilmaisee niin suurta
suosiollisuutta. Kumminkin näyttää ehdotus synnyttäneen levottomuutta
liberaalisessa puolueessa, joka aikoo esittää anomuksen muistopatsaan
pystyttämisestä Aleksanteri II:selle. Kokonainen kuukausi meni,
ennenkuin saatiin toimeen adressi, missä ei ainoastaan esitetty
alamaisia kiitoksia, vaan myöskin pyydettiin lupaa muistopatsaan
pystyttämiseen. Aateli ja varsinkin porvarissääty on kaikin keinoin
juonitellut niin yksinkertaista ja luonnollista asiaa vastaan kuin
se on, että onnitellaan ruhtinasta, joka vast'ikään on noussut
valtaistuimelle. Adressissa ollaan näkevinään jonkinlaista matelua
(kryperi) t. m. s."

Samalle Kihlman kirjoittaa edelleen: "Prof. Reinin anomusehdotus H.
M:ttinsa suomalaisten neuvonantajien suuremmasta vastuunalaisuudesta
hyljättiin aatelissa. Vielä semmoinen voitto liberaaleille, ja ne
ovat hukassa. Meidän säädyssämme on C. G. E(stlander) enemmän kuin
kerran joutunut kiinni salaisista ajatuksista (latenta meningar),
jotka hän kaikessa hiljaisuudessa on kätkenyt anomuksiinsa, ja on
sen kautta menettänyt säädyn luottamuksen. Runebergiin sitä vastoin
luotetaan paljon enemmän, ja Runeberg on todellisesti esiintynyt
kyvykkäämmin kuin oli voitu odottaa. Runeberg ja minä olemme
joutuneet taisteluun juutalaiskysymyksestä, jossa minä olin ankarasti
rajoittava (strängt inskränkande). Kansalaisoikeuksien myöntäminen
juutalaisille Suomessa olisi, luullakseni, suureksi vahingoksi
kansallemme, ja minä olen kutsuttu valvomaan Suomen kansan enkä
juutalaisten parasta. Mitä kokemuksia juutalaisista on Elsassissa,
siitä voinee pastori Kopp sanoa jotain." --

Koska H. Dagblad aikoinaan selitti, että Reinin anomus hylättiin
kostoksi siitä, ettei ruotsinmielisten anomuksia pappissäädyssä
oltu hyväksytty, on syytä vähän lisätä kirjeotteen selvittämiseksi.
Kihlman näet viittaa kahteen anomukseen, joita pappissääty ei
lähettänyt valiokuntaan ja joiden arvostelemiseen hän itsekin
otti osaa. Toinen anomus oli Estlanderin teollisuuskoulujen
perustamisesta. Kihlman, joka esiintyi ensiksi, sanoi lämpimästi
kannattavansa anomuksen tarkoitusta -- olipa hän itsekin esittänyt
samansuuntaisen anomuksen edellisillä valtiopäivillä -- mutta
huomautti eräistä lauseista perusteluissa, joita hän ei voinut
hyväksyä. Siten oli anoja sanonut: "Odottamaton ratkaisu, joka,
huolimatta kotimaisten viranomaisten kaikista harrastuksista
tyydyttää säätyjen toivomuksia, on tullut kouluasiain osaksi, ja
jonka kautta se on palautettu siihen asemaan, mihin säätykokous 4
vuotta sitten jätti sen, on ryöstänyt myöskin teollisuuskoululta
toivon saada perustan, mille rakentaa." Kihlman puolestaan todisti,
etteivät säädyt 1877 lainkaan toivoneet semmoista perusteellista
koululaitoksen uudistusta, joka sittemmin oli kyseessä ollut.
Päinvastoin. "Säädyt 1877 pitivät onnettomuutena, mitä kotimaiset
viranomaiset ovat pitäneet onnena. Sellaiset erilaiset käsitykset
siitä, mitä kouluun nähden tulisi tehdä taikka olla tekemättä, ovat
mielestäni aivan vastakkaisia. Niin on H. M. keisarikin ymmärtänyt
asian, ja hän on selittänyt, että se ei ollut sopusoinnussa säätyjen
toivomuksen kanssa, ja sitävastoin käskenyt laatia uuden ehdotuksen
säätyjen toivomusten mukaan. Sanoa nyt näissä oloissa, että
viranomaiset ovat harrastaneet säätyjen toivomusten tyydyttämistä,
näyttää minusta selittämättömältä; samalla hetkellä kuin H.
M:ttinsa on selittänyt, että jotakin ei ole tehty, sanoa että se
kuitenkin on tehty, tuntuu minusta sopimattomalta ja niin sitä
enemmän, kun mainittu väite ei ole yhtäpitävä todellisuuden kanssa."
Edelleen huomautti puhuja, että anoja ei ollut maininnut sanaakaan
teollisuuskoulujen kielestä, vaikka säädyt 1877 olivat anoneet kahta
ruotsalaista ja kahta suomalaista ja eräs komitea v:lta 1874 kahta
ruotsalaista ja yhtä suomalaista. Anojan "laiminlyönti on minusta
näyttänyt ajatukselta". Kolmas muistutus tarkoitti sitä, että anoja
sanoi teollisuuskoulun kouluasian ratkaisun kautta menettäneen
'perustan, mille rakentaa', vaikka realikouluja ennen oli pidetty
riittävänä perustana teollisuuskouluille. Tästä ilmeni siis, että
teollisuuskoulujenkin toimeentulo oli asetettu yhteyteen oppikoulujen
uudistuksen kanssa. Puhuja jätti säädyn ratkaistavaksi, voitaisiinko
hänen muistutuksiaan pitää niin tärkeinä, että niiden tulisi seurata
anomusta valiokuntaan. Esittämällä näitä "salaisia ajatuksia"
Estlanderin perusteluista Kihlman ei siis tarkoittanut vastustaa
anomuksen lähettämistä valiokuntaan, mutta muut puhujat arvostelivat
niitä ankarammin. He luulivat näkevänsä Estlanderin perusteluissa
tarkoituksen saada uudestaan henkiin viritetyksi keisarin vast'ikään
hylkäämä ehdotus 3-luokkaisesta poikakoulusta, jota varten
latinankielen opetus oli tahdottu lykätä 4:nteen luokkaan, ja
lopputulos oli, että anomusehdotus 19 äänellä 12 vastaan hylättiin.

Toinen anomusehdotus, johon Kihlman kirjeessään viittasi, oli
Estlanderin ja Runebergin yhteinen kansalaisoikeuksien myöntämisestä
maassa syntyneille juutalaisille. Sääty hylkäsi tämänkin anomuksen
26 äänellä 6 vastaan. Pitkässä keskustelussa esiintyi Kihlmankin
osoittaakseen, että anojain päämotiivit: maalle odotettava hyöty
ja humaniteetin käsky eivät olleet päteviä, huomauttaen lopuksi,
että heidän ja vastustajien mielipiteiden eroavaisuus oli vain
asteellinen. Anojatkin myönsivät näet, että oli oltava varovaisia
juutalaisten maahanmuuttoon nähden; vastustajat olivat siis
ainoastaan heitä varovaisemmat. -- Yleensä näyttää Kihlmanin käsitys
juutalaiskysymyksestä v:lta 1872 siinä muuttuneen, että hän ei enää,
niinkuin silloin, arvostellut asiaa yleisen oikeuden, vaan enemmän
käytännöllisyyden kannalta.

Muutoin ei Kihlman näillä valtiopäivillä, miten ahkerasti ja
taitavasti hän ottikaan osaa asioiden käsittelyyn, missään
kysymyksessä esiintynyt erikoisemmin huomattavasti. Säätykokous
oli merkillinen sen kiivauden johdosta, millä puolueet taistelivat
keskenään; mutta siihen nähden oli Kihlmanilla varma kantansa.
Tahtomatta koskaan esiintymisellään enentää kiihkoa, hän pysyi
yhtä lujana suomalaisia kouluja puolustaessaan kuin vastustaessaan
koululaitoksen uudistamista vanhoja perustuksia mullistavaan
suuntaan. -- Esimerkkinä siitä, miten puoluehenki 1882 määräsi eri
säätyjen päätökset, mainittakoon että anomusehdotus suomalaisen
normaalilyseon takaisin siirtämisestä Helsinkiin luonnollisesti
saavutti pappis- ja talonpoikaissäädyn kannatuksen, jota vastoin
toiset, ruotsinmieliset säädyt, eivät tahtoneet korjata parooni von
Kothenin väkivaltaista toimenpidettä muuttaa lyseon Hämeenlinnaan,
vaikka se aikanaan oli ollut vastoin sekä säätyjen että hallituksen
tahtoa. Vasta seuraavilla valtiopäivillä syntyi yhteinen anomus siitä
asiasta.

       *       *       *       *       *

Valtiopäivät päättyivät 7 p:nä kesäk., ja jo seuraavana oli
Kihlman omaistensa luona Rulluddissa. Kuitenkin tuli kesä sangen
levottomaksi. Sen vaikuttivat valtiopäivien jälkitoimet, liikepuuhat
ja niiden aiheuttamat matkat sekä kaksi erityistä matkustusta, toinen
Turkuun, koulunopettajain eläkekassan tarkastusta varten, toinen
Moskovaan. Venäjän vanhassa pääkaupungissa oli tänä vuonna taide- ja
teollisuusnäyttely, missä Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus
OY:kin oli pannut näytteille erinäisiä kokoelmia tuotteistaan,
ja Kihlmanin teki mieli itse nähdä, miten ne pitivät puoltansa
kilpailussa.

Menomatkalla ollessaan Kihlman kirjoitti (5/7) Pietarista, että
kaikki oli hyvin, paitsi että hän oli unohtanut passinsa Helsinkiin.
Kumminkin toimitti hänelle uuden passin pankinjohtaja Neiglick,
joka myöskin näytti hänelle Pietaria. "Miten Helsinki kuitenkin
on pieni verrattuna Pietariin!" Tuskallista oli hänestä, ettei
voinut puhua ihmisten kanssa. -- Moskovassa otti hänet vastaan
isännöitsijä Lundström Tampereelta ja vei hänet lähellä näyttelyä ja
ulkopuolella kaupunkia olevaan ruotsalaiseen hotellintapaiseen. Kovin
väsyttävää oli Kihlmanista käydä näyttelyssä, mutta uskomattoman
paljon oli siellä nähtävää ja opittavaa. Suuresti häntä hämmästytti
ihmispaljous ja mahtava liike. Erityisesti kiinnitti hänen mieltään
taidenäyttelykin. "Siellä on tauluja, joita ei väsy katselemasta."
-- "Meille on palkinnoksi ehdotettu: Venäläinen kotka. Saa nähdä
lähteekö se?" (Kyllä se todella lähti.) -- "Nyt juuri ajaa taas 3
täyttä dilisansia akkunani ohi. Kas tuossa tuli 4:jäs ja 6 isikkaa ja
5 talonpoikaisrattaat. Niin loppumattomasti. Toista on täällä elämä
kuin Rulluddilla. Niin, täällä on suuri maailma ja sen meluava elämä.
Onnellista en, että voi olla tyytyväinen, vaikkei omista mitään
sen loistosta. Ja, rakas Hilda, minkälaisia hevosia! Täällä saisit
nauttia niiden näöstä; useat ovat erinomaisen kauniita." [Rouva
Kihlman kuuluu kovasti pitäneen hevosista ja olleen ihastuksissaan,
kun sai ajaa hyvillä hevosilla.] -- Sunnuntaipäivän aikoivat Kihlman
ja Lundström käyttää katsellakseen kaupunkia. Kenraali Skobeleff oli
juuri kuollut keskellä monipäiväistä hurjistelua. --

Kihlman palasi matkaltaan terveenä samoin kuin Oswaldkin, joka
tuli kotiin kesän lopulla, oltuaan toista vuotta ulkomailla.
Jo sitä ennen oli hän voinut isälleen ilmoittaa, että hänen
väitöskirjansa oli valmis, mikä tälle tuotti suurta iloa. Väittely
tapahtui kuitenkin vasta kevätlukukaudella 1883, jolloin tekijä
myöskin tuli lisensiaatiksi. Kihlmanilta itseltään kului lukuvuosi
1882-83 ilman merkillisiä tapahtumia. Kumminkaan ei vuosi ollut
onnellisiin luettava. Elokuun lopulla näet rouva Kihlman vielä
ollessaan Rulluddissa äkkiä ja vaarallisesti sairastui, niin että
hän vuoteessaan makaavana oli tuotava kaupunkiin eikä koko talvena
kyennyt nousemaan. Ajoittain odotettiin vain kuolemaa, kunnes
kevätpuolella huomattiin parantumisen oireita, ja kesällä 1883
terveys palasi tulematta sentään koskaan entiselleen.

Että kokonaiselta talvikaudelta on tuskin mitään kerrottavana
Kihlmanin elämästä, johtuu siitä, että hänen kirjeenvaihtonsa
entiseen verrattuna oli suuresti supistunut. Ensiksikin olivat
lähimmät ystävät kuolleet ja toiseksi antoi joka päivä hänelle niin
paljon puuhaa, että hänellä ei koskaan ollut "aikaa." Iltaisin hän
taasen, väsynyt kun oli, mieluimmin meni levolle.

Kesällä 1883 kävi Kihlman Lorenzon seurassa pitkän ajan päästä
jälleen Pohjanmaalla. Kirjeestä, missä hän kiittää rouva Forsgårdia
vieraanvaraisuudesta, näemme että hän m.m. vieraili entisillä
kotipaikoillaan. "Kruununkylä on minulle muistojen seutu", lausuu
hän siinä. "Joka askeleella kohtaa minua muistoja, muistoja
ajalta, jolloin nuorena aloitin elämäntoimintani perheen isänä ja
kirkon palvelijana. Hyvältä tuntuu voida hyvällä omallatunnolla
tarkoituksiini nähden katsella taapäin nuoruuden aikaan. Mutta
tuntuu surulliseltakin, että huomaa niin vähän jälkiä toiminnassaan,
kun kolmannes vuosisataa on kulunut. Näen muutamia istuttamiani
koivuja Härbärgellä. Mutta koetinhan minä istuttaa muutakin, ja
kyllä kai siitä on olemassa joku kasvu, vaikka asian laita on
semmoinen, että sellaiset kasvit eivät ole ihmissilmän nähtävissä."
-- Pietarsaaressa oli Kihlmanilla vielä myllyliike. Waldemar
Schauman oli isännöitsijänä hoitanut sitä, mutta kun hän nyt oli
asettunut Vaasaan, sopi Kihlman kapteeni G. Serlachiuksen kanssa,
että tämä rupeaisi isännöitsijäksi. Vaasassa oli jo 1877 (sittemmin
kauppaneuvos) Axel Schauman (25,000 mk:sta) ostanut Kihlmanin talon
[Kirjojen mukaan oli se maksanut Kihlmanille 2,136:50 hop. ruplaa
(tontti 185:50, Hjertmanin vanha talo 537:-, rakennuskustannukset
1,414:--). Vert. I.]; mutta Molnträskin tiluksia hoiti Ollus niminen
vouti, joka oli luvannut suorittaa 500 mk vuokraa vuodessa, mutta
todellisesti ei maksanut mitään. Kun isäntä kävi Molnträskillä, oli
lampi, jolla hänen isänsä oli kalastanut, kuivattu, ja aaltojen
sijasta hän näki heinäsuovia. Ollus oli ennen aikonut ostaa tilukset
6000 mk:sta, ja nyt Kihlman lupasi antaa kaikki 3000:sta. Mutta
sittenkin jäi kauppa tekemättä. Ollus näet ei ollut toimelias
eikä edes rehellinen. Kevätpuolella 1884 hän kaupunginmatkalla
tapaturmaisesti kuoli, ja kun vähän sen jälkeen tulipalo oli
hävittänyt Molnträskin asuinrakennuksen, saatiin tietää, että
vouti oli ilman lupaa myynyt tiluksia (!). Kihlmanilla oli sitten
rettelöitä lesken kanssa, vaikka hän osoittautuikin erittäin
myöntyväiseksi häntä kohtaan. Kun tilukset y.m. omaisuus vihdoin
myytiin huutokaupalla, supistui tulos mitättömän vähäiseen.

       *       *       *       *       *

Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiöllä oli 1883 hyvä vuosi.
Voitto edelliseltä vuodelta oli 551,900 mk, josta puuhiomo oli
tuottanut 245,600. Osinkona jaettiin 8 %. "Olen erittäin iloinen,
että yhtiö on tullut siihen asemaan, että se voi antaa osakkailleen
kunnollisen osingon", kirjoitti Kihlman (19/6) Hallonbladille
Sortavalaan.

Mutta äkkiä muuttui ilo huoleksi. Keskiviikkona 5 p:nä syysk.
k:lo l/2 8 illalla, kun päivän työ oli päättynyt, pääsi valkea
irti höyrypannu- ja vyyhdintähuoneissa, ja tulipalo syntyi, joka
saatiin rajoitetuksi vasta k:lo 4 aamulla, sen jälkeen kuin suurin
osa komeaa tehdasta koneineen kaikkineen oli hävinnyt. Ajan
sanomalehtien mukaan voisimme kuvata järkyttävää näytelmää, jota
ei ainoastaan kaupunkilaiset vaan myös markkinoille kokoontunut
maalaiskansa kauhistuen katseli. Mutta mieluummin annamme tulipalosta
sen tyynemmän ja valaisevamman kertomuksen, jonka Kihlman (23/9)
kirjoitti Ekströmille:

"Sanomista on pääasia jo tunnettu. Suurempi osa pellavatehdasta,
nimittäin suuren rakennuksen 3 ylintä kerrosta ja koko
valkaisu-sivurakennus sekä näissä kerroksissa olleet koneet ovat
hävinneet. Pelastetut ovat sitä vastoin: päärakennuksen molemmat
alemmat kerrokset, missä häkilöiminen ja etukehräys tapahtuu,
kaasuhuone, hiomo, saha, konetehdas ja muut rakennukset paitsi yhtä
hiilihuonetta. Samoin on myöskin suurempi osa lankavarastoa ja koko
kangasvarasto pelastunut. Kaikki tuhoutui muutamassa tunnissa.
Miten suuri hävitys olikin, olisi se kuitenkin voinut olla paljon
suurempi. Erittäin tärkeää yhtiölle on hiomon ja konetehtaan
pelastus -- siitä voi olla paljon hyötyä. Sammutettaessa toimittiin
tarmokkaasti, ja Nottbeck-naapurilta saatiin hyvää ja voimakasta
apua. Tulipalon syy on selittämätön; valkeaa ei oltu kuukausiin
käytetty vyyhdintähuoneessa, missä se ensin huomattiin. Suurta
pumppulaitostamme, jolla olisimme voineet hallita tulta 5:nnessäkin
kerroksessa, ei voitu käyttää syystä, että tulipalo alkoi aivan
pumpun lähellä, niin ettei savun tähden voitu päästä sinne edes tulen
ilmestyessä. Vaikka minä paikalla olen toimeenpannut mitä tarkimpia
tutkimuksia, en kuitenkaan ole saanut minkäänlaista johtoa järkevään
selitykseen onnettomuuden syystä. -- Palovakuutusta saatiin 1,355,000
mk, josta 100,000 varaston likaantumisesta."

"Johtokunta on kuuluttanut ylimääräisen yhtiökokouksen lokakuun
23 p:ksi. -- Mutta koska johtokunta ei voi niin kauan istua
kädet ristissä, vaan pikaiset toimet ovat tarpeen, kutsuttiin
täkäläiset osakkaat kokoukseen viime sunnuntaina, ja olivat
kaikki sitä mieltä, että johtokunnan tuli ryhtyä kaikkiin toimiin
saadakseen tehtaan käymään niin pian kuin mahdollista. Siten
katsottiin tarkoituksenmukaiseksi, että vuoden pellavasato samoin
kuin ennenkin ostettaisiin sekä että heti tilattaisiin muutamia
koneita, joten kävisi mahdolliseksi jo ensi talvena saada käyntiin
ne 66 kangaspuuta, jotka meillä vielä on. Kuusi keväällä tilattua
kehruukonetta on matkalla Englannista. Varsinkin koettaa johtokunta
saada suuren rakennuksen katon alle ennen talven tuloa. Muuria ei
tarvitse repiä, ja senvuoksi alettiin jo lauantaina asettaa parruja
3:nteen kerrokseen. Koneinsinööri nimeltä Felber Englannista tulee
tänne jonkun päivän päästä, ja hän tekee suunnitelman, miten eri
osastot voitaisiin uudella, mukavammalla tavalla järjestää, sekä
antaa neuvoja koneiden valitsemisessa y.m. Työtä edistetään kaikella
tarmolla."

"Edellisestä näet, ettei onnettomuus ole masentanut rohkeuttamme.
Meidän täytyy, niin tuumii johtokunta, aloittaa uudestaan ja koettaa
ponnistamalla voimiamme taistella kovaa kohtaloa vastaan. Toivomme,
että me palovakuutusrahoilla voimme aikaansaada uuden tehtaan, joka
on vanhaa parempi. Valitettavasti ei se edes höyryn aikakaudella voi
tapahtua käden käänteessä. Vasta ensi keväänä voivat koneet saapua,
ja niiden paikoilleen asettaminen vaatii kuukausia. Onnellista olisi,
jos pääsisimme täyteen toimeen tulevana syksynä. Yhtiön varsinaisena
vahinkona tulee olemaan, niinkuin nyt näkyy, ajan hukka."

Työ edistyi sitten nopeasti. Joulukuulla olivat kaikki tulen
vahingoittamat rakennukset uudistetut ja katon alla. "Kun viimeksi
joulukuun alussa kävin Tampereella", kirjoittaa Kihlman (26/12)
Montinille, "hämmästyin siitä, että niin suurenmoinen työ oli
voinut valmistua niin lyhyessä ajassa, varsinkin kun aineet olivat
hankittavat samalla aikaa." Suuresti oli yhtiö hyötynyt siitä,
että se saattoi käyttää hyväkseen omaa sahaa ja konepajaa. --
Samassa kirjeessä mainitaan myös, että kehräämö oli pantu käyntiin
joulukuun 6 p:nä, siis kolme kuukautta palon jälkeen. Näin oli
johtokunta määrännyt yhtiökokouksen toivomuksen mukaan ja koska
se katsoi toimenpidettä järkeväksi. Toista mieltä oli kuitenkin
isännöitsijä Lundström, joka olisi tahtonut lykätä tehtaan
käyntiinpanon syksyyn 1884, jolloin kaikki olisi ollut valmiina.
Tämä eroavaisuus isännöitsijän ja johtokunnan mielipiteissä tuotti
Kihlmanille koko joukon mielipahaa, mutta edellisen täytyi mukautua.
Kehräämön käynnistä olisi, arveli johtokunta, paitsi ainakin jotain
suoranaista hyötyä, se välillinen etu, että joukko työläisiä
ansaitsisi leipänsä sekä että mahdollinen kilpailu estettäisiin.
Kumminkin oli rettelöistä seurauksena, että Lundström elokuulla
1884 erosi. Tammikuun 1 p:stä 1885 tuli hänen sijaansa jo ennen
kirjeenvaihtajana yhtiön palveluksessa ollut Henrik Solin, josta
Tampereella syntyneestä miehestä liike sai erittäin kykenevän
isännöitsijän. Uudistustyön teknillinen johtaja oli jo ylempänä
mainittu insinööri Durchman. Nämä muutokset olivat Kihlmanin mielen
mukaisia ja tulevaisuus osoitti hänen olleen oikeassa vastustaessaan
muiden epäilyksiä.

Tässä ei voi tulla kysymykseen tehdä selkoa niistä parannuksista,
jotka uudistustyön ohella tehtiin sekä rakennuksiin että koneihin
nähden. Mainittakoon vain, että tehdas 1884 v:n kuluessa vähitellen
saatiin täyteen kuntoon ja käyntiin. Että viimeiset koneet saatiin
paikoilleen vasta vuoden lopulla, siihen oli syynä uusien koneiden
myöhästyminen. Vastoin sopimusta saapui näet viimeinen lähetys
Englannista vasta marraskuulla. Näin ollen ei ole outoa, että 1883
ja 1884 vuosien voitto oli vähempi kuin v:n 1882 ja että kummaltakin
jaettiin vain 6 %, mutta v. 1885 oli tuotanto jo yhtä suuri kuin
ennen paloa ja sen jälkeen edistys jatkui jatkumistaan hyvin
vähäisellä aaltoilulla.

       *       *       *       *       *

Lukuvuotena 1883-84 oli koulunopettajilla taasen päänvaivaa
uudistusten johdosta, jotka 23 p:nä elok. 1883 ilmestynyt asetus
ja sittemmin kouluylihallituksen kirjelmä 30 p:ltä lokak. s.v.
määräsivät toimeenpantaviksi. Paitsi sitä, että syyslukukausi
oli päättyvä 20 p:nä jouluk. ja kevätlukukausi 31 p:nä toukok.,
sisälsivät uudistukset melkoisia muutoksia eri aineiden tuntimääriin.
Siten tuli toiselle kotimaiselle kielelle, jolla oli ollut 19 tuntia,
9 lisää, latinan 50 tunnista vähennettiin 8, jonka ohella sen opetus
oli aloitettava, ei enää ensimmäisellä, vaan toisella luokalla,
venäjältä otettiin niinikään 8 tuntia, joten sen tuntimäärä tuli
olemaan 20, ranskan tuntimäärä (12) vähennettiin puolella j.n.e.
Kun kouluylihallitus oli pyytänyt opettajain lausuntoa siitä,
millä luokilla uusi lukujärjestys voitaisiin ottaa käytäntöön ensi
lukuvuoden alusta, pidettiin normaalilyseossa samoin kuin muissakin
lyseoissa neuvotteluja asiasta. Ruotsalaisessa normaalilyseossa
tultiin yksimielisesti siihen päätökseen, että lukujärjestys oli
uudistettava vähitellen (successivt), ensin ensimmäisellä luokalla,
seuraavana vuonna toisella j.n.e. Jollei niin meneteltäisi, tulisi
vaikeaksi, jopa mahdottomaksi kunnollisesti suorittaa määrättyjä
oppijaksoja. Kirjeissään ystävälleen T. Reuterille, Turun lyseon
rehtorille, Kihlman esittää kantansa asiassa, ja Reuter myöntää hänen
olevan aivan oikeassa, mutta lisää puolestaan, "että kouluolojen
epävarmuus ja vaihtelevaisuus on niin sietämätön, että minun
mielestäni on asia ratkaistava yhdellä kertaa, siten että uusi
järjestys pannaan heti toimeen." -- "Semmoisia syitä vastaan ei
minulla ole mitään sanottavaa", arveli Kihlman.

Myöhemmin saatiin kumminkin tietää, että opettajat ja rehtorit olivat
turhaan vaivanneet itseänsä. Ylemmältä taholta ilmestyi nimittäin
käsky, että uudistukset olivat viipymättä toimeenpantavat!

Mitä uuden lukujärjestyksen vaikutuksiin tulee, siitä lausuu
Kihlman mielipiteensä vuosikertomuksessaan 1884. Jos silmällä
pitäen eroavaisuutta entisen ja uuden lukujärjestyksen välillä
ottaisi arvostellakseen uudistusta, niin ei voi kieltää, että
"sangen todennäköisesti sivistyksen asia, mikäli se riippuu
alkeisopetuksesta, muutoksen kautta ei tule edistymään, vaan
päinvastoin taantumaan."

Milloinkaan ei Kihlman enää, niinkuin yleensä ennen, ollut
tyytyväinen kouluunsa ja sen toimintaan. Hän kirjoittaa näet J. G.
Geitlinille (3/6 1884): "Alkeisopistosta toukokuulla eronneesta
10 oppilaasta on 8 saanut laudaturin (ylioppilastutkinnossa).
Normaalilyseosta eronneesta 25 oppilaasta on 3 saanut laudaturin,
ja useampia laudatureja ei saatanekaan. Sitä vastoin kuuluu olevan
monta approbaturin saanutta, jopa on yhdelle annettu pidennystä
(prolongation) matematiikassa. Me menemme alaspäin. Vähää ennen
lukukauden loppua olin velvollinen erottamaan jopa 7 oppilasta (6
viidenneltä, 1 seitsemänneltä luokalta) ilkivaltaisuudesta (luokan
päiväkirjan repimisestä) ja totuuden kieltämisestä. On ollut raskas
aika, kun tämä taakka on tullut lisäksi." -- Mitä tämän johdosta
olisi huomautettavaa, jätämme kuitenkin myöhempään.

       *       *       *       *       *

Kesällä 1884 aikoi Kihlman tehdä ulkomaanmatkan, josta ei kuitenkaan
tullut mitään. Hän kirjoittaa näet (21/6) Gustaf Johanssonille, joka
silloin oli Upsalassa, että hän ei voinutkaan, niinkuin toivonut
oli, suoriutua töistään juhannukseksi. "Minun täytyy siis luopua
aikeestani tulla Upsalaan tavatakseni niitä kahta professoria [Kutka
nämä professorit olivat? 'Nuoremmista ruotsalaisista kirjailijoista
en tunne ketään, jota pitäisin suuremmassa arvossa kuin prof.
O. F. Myrbergiä Upsalassa', kirjoittaa Kihlman (l/1 1885) A. A.
Favorinille. Tästä päättäen oli Myrberg toinen noita professoreja.],
jotka ovat sydämelleni kalliita. Voin ainoastaan pyytää, että
tervehdit heitä Suomessa elävältä ystävältä, joka ajattelee ja
tuntee ja elää heidän kanssaan. -- Mahdollista olisi vielä, että
minä heinäkuun alussa tulisin Sinun perässäsi suoraan Tübingeniin ja
Baseliin. En uskalla kuitenkaan varmuudella antautua siihen toivoon.
Minun olisi todella ollut tarpeen päästä ulos ainakin muutamaksi
päiväksi elääkseni yhdessä henkilöiden kanssa, jotka pitävät kiinni
raamatullisesta Kristuksesta, antamatta itseään kaikenlaisten
opintuulien kuljetettavaksi. Mieskohtainen yhdessäolo ei ole
merkitykseltään vähäarvoista. Onnittelen Sinua siihen, toivoen että
ja'at minullekin jotain, kun palaat." --

Kotimaassa Kihlman sitä vastoin kyllä liikkui. Puhumatta Tampereen
matkoista mainittakoon, että hän 25 p:nä kesäkuuta A. Meurmanin
kanssa kävi Z. Topeliuksen luona Björkuddilla, missä viivyttiin
seuraavaan päivään ja luultavasti suunniteltiin uusi "Finland"
lehti Morgonbladetin sijalle; että hän edelleen 26-29 heinäk. teki
matkan Vaasaan ottaakseen osaa pumpulitehtaan yhtiökokoukseen, missä
insinööri Volter Ramsay valittiin toimitusjohtajaksi, ja sitten
30 p:nä s.k. Oswaldin kanssa matkusti Lahden ja Jyväskylän kautta
Lakomäkeen, "Arkadiaamme". Miten reipas Kihlman tähän aikaan oli,
huomaa siitä, että hän kertoo koko Vaasan matkalla enimmäkseen
seisoneensa vaunun ulkopuolella, milloin lukien, milloin katsellen
ympäristöä ja erittäin nauttien Pohjanmaan viljavuudesta ("se vasta
on maa, josta voi iloita, tämä Pohjanmaa!" hän huudahtaa).

Nyt oli säädyt jälleen kutsuttu valtiopäiville, ensi kerran
kolmen vuoden väliajan jälkeen, ja jo kesällä ryhtyivät puolueet
valmistamaan vaaleja. Näihin valmistuksiin otti Kihlmankin osaa siten
että hän kirjeissä tuttavilleen puolsi sopivia ehdokkaita. Niin hän
esim. toivoi, että Turun hiippakunnan koulunopettajat nytkin paitsi
Geitliniä valitsisivat prof. Donnerin, joka "oli monipuolinen,
kokenut, miellyttävä (sympatisk) ja sen vuoksi säätyyn vaikuttava",
että Kuopion hiippakunnan opettajat valitsisivat prof. Peranderin
j.n.e. Sitä tärkeämpää oli että täysin kykeneviä valittaisiin, kun
toisia säädyn etevimpiä ei enää voitu saada, niinkuin Yrjö-Koskista
(senaattori), Cleveä (emeritus), Renvallia (tullut arkkipiispaksi
Bergenheimin kuoltua 19/2 1884). Kihlmanin rinnalle Porvoon
hiippakunnan opettajain edustajaksi tuli nyt ruotsinmielinen toht.
Gabr. Lagus. Yliopiston edustajat olivat tällä kertaa J. W. Runeberg
ja J. R. Danielson.

Vihdoin mainittakoon loppuvuodelta 1884, että Kihlman suurella
innolla harrasti "Finland" lehden perustamista, kun "Morgonbladet"
oli päätetty lakkauttaa vuoden lopussa. "Niin", kirjoittaa hän
vanhalle ystävälleen pastori A. A. Favorinille Ruokolahdella (l/1
1885), "kyllä olet oikeassa siinä, että tämä maailma on oikea surun
ja murheen laakso. Vapaus pahaan kasvaa yhä, ja pahaan nähden
vaaditaan kaikkea suvaitsevaisuutta. Ainoastaan kristinuskoa ei
suvaita. Todella näyttää se aika lähestyvän, jolloin kristittyä
pidetään pahimpana pahana. Sanomalehdistö on tehnyt kaikkensa
levittääkseen ylenkatsetta ja vihaa kristinuskoa vastaan. Joka päivä
tarjotaan pieni annos antikristillisyyttä, ja kerran kai tämä myrkky
kantaa hedelmiä. Olemme täällä Helsingissä koettaneet saada aikaan
uuden lehden, joka asettuisi toiselle kannalle. Saa nähdä, tilataanko
sitä edes. Huomenna 'Finland' alkaa ilmestyä. Ei ole helppoa soutaa
virtaa vastaan: koe tehdään. Jo ennen ilmestymistään on sitä kaikilta
tahoilta kohdeltu ivalla ja pilkalla. Sillä tavalla meidän aikana
tervehditään vakavaa ja hyvää tarkoittavaa yritystä vaikuttaa
rauhoittaen intohimojen myrskyyn."



IV.

REHTORI, LIIKE- JA VALTIOPÄIVÄMIES 1885-1892.


On jo huomautettu, kuinka Kihlmanin kirjeenvaihto hänen ystäviensä
kuoleman johdosta supistumistaan supistui. Tammik. 3 p:nä 1885
kuoli laamanni Ekströmkin, jolle hän mielellään oli kirjoittanut
valtiollisista y.m. yleisistä asioista. Miten läheinen heidän
suhteensa oli ollut, ilmaisee Kihlman kirjoittaessaan (15/2)
leskelle: "Jouduin kerran sellaiseen asemaan, että tunsin olevani
Elisen isän sijassa (Elise Marti oli Sweitsistä kotoisin ja
yksinäisenä vieraassa maassa hän oli turvaunut Kihlmanin neuvoon, kun
ratkaistavana oli kysymys elämän onnesta). Aika ei ole haihduttanut
sitä tunnetta. Olen ottanut osaa Elisen iloon ja otan osaa Elisen
suruunkin. Sitä paitsi olen häviämättömässä kiitollisuudenvelassa
Ekström vainajalle, joka osoitti minulle ystävyyttä ei vain sanoissa,
vaan teossa ja totuudessa. Hänessä olen menettänyt yhden kalleimpia
ja kunnioitetuimpia ystäviäni. Tunsin hänet, tiesin mitä minulla
hänessä oli." --

       *       *       *       *       *

Kun valtakirjat 15 p:nä tammik. oli jätetty tarkastettavaksi, kävi
joukko säädyn jäseniä kunniatervehdyksellä uuden arkkipiispan T. T.
Renvallin ja myöskin uuden Kuopion piispan G. Johanssonin luona --
niin on Kihlman merkinnyt siniseen vihkoonsa. Sen jälkeen menivät
arkkipiispa, rovasti Hjelt, Kihlman y.m. yksityisen suomalaisen
tyttökoulun talolle katsomaan, oliko säädyn kokoussali kunnossa.
"Tilattiin 2 nojatuolia pulpetteineen Porvoon ja Kuopion piispoille
sekä sihteerille isompi pöytä."

Kihlman esitti yhden anomusehdotuksen, joka arvattavasti aiheutui
siitä ahdistuksesta, josta hän vastikään oli vapautunut. On
näet luultavaa, että kokemus, josta hän todellisuudessa oli
pelastunut, mutta jonka mahdollisuutta hän oli kuvitellut, sai
hänet ehdottamaan niiden lainsäännösten muuttamista, jotka koskivat
velallisen velvollisuutta luovuttaa irtaimistonsakin velkojensa
suorittamiseksi. Hän toivoi, että lain määräys, että kruununveroja
ulosotettaessa velalliselle oli hänen irtaimistostaan jätettävä, mitä
katsottiin välttämättömäksi elatukseen ja vaatteisiin, ulotettaisiin
muihinkin ulosottotapauksiin. Konkurssisääntö 9 p:ltä 1868 näet ei
tiennyt semmoisesta myönnytyksestä muuta kuin konkurssiinpanon ja
valvontapäivän väliajalla -- sen jälkeen oli lain mukaan kaikki
myytävä. Lakivaliokunta ei ennättänyt käsitellä asiaa.

Suurta melua herätti aikanaan Kihlmanin lausunto keskustelussa,
jonka aiheutti J. W. Runebergin anomusehdotus, että naisten
sallittaisiin suorittaa ylioppilastutkinto samoilla oikeuksilla ja
velvollisuuksilla kuin miehiin nähden oli säädetty. Lähtökohdakseen
otti Kihlman anojan loppusanat: että luultavasti ei missään
tapauksessa suuri luku naisia tulisi käyttämään kyseessä olevaa
oikeutta, mutta vaativat sekä oikeus että yliopiston etu, ettei sitä
heiltä kiellettäisi, ja hän osoitti ensiksi, että yliopiston "etu" --
jos sillä tarkoitettiin ylioppilasten lisääntymistä -- ei suinkaan
puhunut asian puolesta, sillä hänen mielestään oli ylioppilaita
jo ennenkin arveluttavan paljon, puhumatta siitä lisästä, joka
oli odotettavissa uusista suomenkielisistä lyseoista. "Mutta",
jatkoi hän sitten, "anoja asettaakin ensi sijaan toisen perusteen,
'oikeuden' perusteen, ja onhan se yksin riittävä; sillä oikeuden
täytyy vallita, ja ken uskaltaisikaan vastustaa oikeutta, tai ken
tahtoisikaan sitä tehdä, varsinkin kun on kysymys naisesta? Mutta ei
kaikki ole oikeutta, joka käyttää oikeuden nimeä. Tulee siis tehdä
ero oikean ja näennäisen oikeuden välillä. Oikeus ei ole siinä, että
kaikilla on samat tai yhtäläiset oikeudet, vaan siinä, että Luojan
tahto tapahtuu, taikka toisin sanoen: että, kun luonto on antanut
erilaisia taipumuksia ja lahjoja erilaisille olennoille, niin on
näillä erilaisilla olennoilla myöskin oleva oikeus kehittyä kullakin
taipumustensa mukaan, niin että kukin mikäli mahdollista tulee siksi,
miksi hän voi tulla ja Luojan tarkoituksessa pysyen on tuleva."
Jos mies ja nainen ovat yhtäläisiä luontonsa puolesta ja määrätyt
samanlaatuiseen toimintaan, niin on oikein, että he valtiossa ja
kirkossa esiintyvät rinnakkain ja myöskin yhtäläisesti kehittävät
taipumuksiansa sitä varten, mutta jos he ovat erilaisia, on
tutkittava, missä suhteessa ovat inhimillis-naiselliset taipumukset
yliopistolaitokseen? Yliopiston tehtävä on toiseksi: edustaa ja
edistää tiedettä, toiseksi: kasvattaa nousevan sukupolven jäseniä
kykeneviksi valtion ja kirkon virkoihin. Käsitys, että nainen on
oikeutettu ja velvollinen kehittämään luontaisia lahjojaan, on vienyt
erityisten nais-oppilaitosten perustamiseen, ja on niiden menestys
siinä, että huomioon otetaan naisen omituiset taipumukset ja niihin
perustuva tuleva toiminta. "Mutta nyt sattuu, ettei sivistystarve
tyydykään siihen, mitä näissä oppilaitoksissa tarjotaan, eikä edes
siihen mitä paikoittain toimeenpannuilla jatkoluokilla annetaan.
Saattaa olla naisia, jotka haluavat tyhjentää tieteen maljan pohjaan
asti, jotka tahtovat omakseen tehdä tieteen korkeimmat tulokset,
eikä sellainen halu ole tyydytettävissä muualla kuin korkeimmassa
sivistyslaitoksessa, s.o. yliopistossa." Näitä naisia varten olivat
kuitenkin yliopiston luentosalit ja kirjasto avoinna ilman anomusta.
"Mutta on olemassa naisia, jotka eivät halua juuri sanottua, vaan
tahtovat suorittaa ylioppilastutkinnon. Miksi tätä tutkintoa, joka
ei ole helppo, vaan joka päinvastoin vaatii, että nuorukainen
ponnistaa kaikki voimansa? En ole voinut kuvitella muuta syytä, kuin
että nainen ylioppilastutkinnolla on saavuttava oikeuden suorittaa
muita tutkintoja eri tiedekunnissa sekä että hän siten hankkimillaan
todistuksilla on tuleva päteväksi virkoihin koulun, terveydenhoidon,
hallinnon ja lainkäytön eri aloilla, ja, miksi ei myöskin kirkon
piirissä. Mutta nykyisten lakien mukaan eivät nämä virat ole naisille
avoinna. Jos nyt tahdotaan toista, on kai tahdottava toistakin,
ja kun anotaan oikeutta naisille suorittaa ylioppilastutkinto,
niin tulee minusta siis myöskin anoa lakia, joka määrää, mitkä
toiminta-alat ovat avattavat naisylioppilaalle. Sitä anoja ei ole
tehnyt. Hän on ainoastaan anonut, että naiselle myönnettäisiin
oikeus miehen kanssa suorittaa ylioppilastutkinto sekä sen jälkeen
nauttia kaikkia miehisen ylioppilaan oikeuksia, siis myöskin oikeutta
suorittaa erinäisiä yliopistotutkintoja; mutta sitten jättää anoja
tämän naisen kaikkine paperimeriitteineen, jotka hän suurella
vaivalla ja kustannuksella on hankkinut itselleen, oman kohtalonsa
nojaan, ja tämä näyttää minusta olevan kaukana oikeuden suomisesta
naiselle."

"Jos anojan toivomus täyttyisi, seuraisi siitä välttämättömästi: joko
että luodaan luokka tyytymättömiä sivistyneitä naisia, jotka syystä
valittavat vääryyttä, kun he lainsäädännön kautta houkuteltuina
uudelle uralle tapaavat sen lopulta suljettuna, vaikka ovat
täyttäneet kaikki vaatimukset; mutta nämä tyytymättömät sivistyneet,
olkoot miehiä tai naisia, muodostavat yhden vaarallisimpia aineksia
uudenaikaisessa yhteiskunnassa, jonka vuoksi lainsäädännän tulee
tarkasti välttää sen synnyttämistä; taikka on oltava valmiit
säätämään laki, joka myöntää naiselle saman oikeuden kuin miehelle
yliopistotutkintojen jälkeen toimia valtion ja ehkä myöskin kirkon
palveluksessa, esim. kruununvoutina, piirilääkärinä, opettajana,
tuomarina, pappina. Jos oikeus naiseen nähden vaatii semmoisen lain
säätämistä, niin on se säädettävä; mutta jos naisen luonnonlahjat
yleensä eivät tee häntä soveliaaksi sellaiseen julkiseen toimintaan,
niin olisi semmoisen lain säätäminen vääryys, ja juuri naista
kohtaan." Puhujan mielestä siis anojan perusteet eivät olleet
vakuuttavia, ja vastusti hän sen vuoksi lähettämistä valiokuntaan.
Myöntäen, että toisinaan ilmaantui erikoisesti lahjakkaita naisia,
joille oikeuden mukaan yliopiston tulisi olla avoinna, huomautti
puhuja, että poikkeuksia varten ei kumminkaan ole tapana säätää
lakia. Sellaisissa tapauksissa pitäisi yliopistonhallinnon osoittaa
mahdollisimman suurta myöntyväisyyttä, "ja kenties olisi aihetta, jos
sääty hyväksyy mielipiteeni ja anomus sen johdosta menee tyhjiin,
säädyn pöytäkirjassa julkilausua toivomus, että yliopistonhallinto
ilman erityistä anomustakin antaisi naisille, jotka sitä pyytävät,
luvan suorittaa ylioppilastutkinnon, jollei erityistä syytä ole
kieltää sitä". -- Toista kertaa esiintyessään samassa keskustelussa
Kihlman lisäsi, että anomuksen hyväksyminen s.o. oikeuden myöntäminen
naisille suorittaa ylioppilastutkinto, välttämättömästi johtaisi
siihenkin, että naisia varten oli perustettava oppilaitoksia, joiden
päämääränä oli valmistaa oppilaitaan yliopistoon. -- Keskustelun
tulos oli, että anomusehdotus "tapettiin" 19 äänellä 16 vastaan.
Päätöstä vastaan ilmoitti 11 säädyn jäsentä vastalauseensa.

Niinkuin jo sanottiin, herätti asia melua sekä sanomissa että
yksityisissä piireissä, eikä ihme, sillä olihan nyt naiskysymyksen
varsinainen taistelukausi maassamme. Mainitessaan, miten häntä usein
moitittiin sanomissa (H. Dagbladissa ja N. Pressenissä), Kihlman
kirjoittaa (15/2) vanhalle ystävälleen Edv. Conradille: "Omasta
puolestani on minulla liiaksi työtä vastatakseni sanomalehtien
hyökkäyksiin. Jos joskus olen ryhtynyt siihen, on hyöty ollut
mitätön. Lohdutukseni on, ettei toisten moite tee minua huonommaksi
eikä kiitos paremmaksi. Ainoastaan itse voimme omilla teoillamme
vahingoittaa itseämme. Nyt viimeksi on kuulemma lausuntoni
naisasiassa tehty pilkan ja ivan esineeksi. Mutta olen varma siitä,
etteivät nämä lehdet ole antaneet sijaa koko lausunnolleni. Silloin
voisi yleisö arvostella tosiasiain perustuksella. Sitä vastoin
annetaan minun sanoa jotain, jota en ole sanonut, taikka jätetään
pois, mitä todella olen sanonut, ja niin hyökätään -- tuulimyllyjä
vastaan. Semmoiset hyökkäykset eivät häiritse sisäistä elämääni:
en huoli lukea edes niitä. Tunnen vain mielipahaa siitä, että
sanomalehdistö ei noudata oikeutta." --

Toden mukaan on tunnustettava, ettei Kihlmanin lausunto ollenkaan
ansainnut tulla "pilkan ja ivan esineeksi". Kun sitä tyynesti
tarkastaa, huomaa ensiksikin, ettei siinä ole ainoatakaan
letkausta naisasian ajajia kohtaan, jommoiset silloin olivat niin
tavallisia ja joista kuuluisa englantilainen kirjailija sanoo,
että ne ovat anteeksi annettavia, eikä siinä myöskään tapaa noita
raamatunlauseita, joilla kirkon miehet usein koettivat ajan ja
olojen kehitystä lukuun ottamatta nujertaa naisten vapauspyrintöjä.
Puhe, jonka perustana on tietoisuus miehen ja naisen luontaisesta
eroavaisuudesta, tarkoittaa ainoastaan osoittaa kyseessä
olevan myönnytyksen seurauksia. Toisin sanoen, se on Kihlmanin
loogillisen mietiskelyn tulos, ei taantumuksen, vaan hänelle
ominaisen varovaisuuden leimaama. Että oikeus yliopistotutkintojen
suorittamiseen ilman oikeutta valtion ja kirkon virkoihin oli
puolinaista ja epätyydyttävää, on yhtä totta kuin se, että
yliopistoon pääsy edellytti toisenlaisia oppilaitoksia kuin silloiset
tyttökoulut. Mutta toiselta puolen väitettiin: eihän nyt ollut
kysymystä muusta kuin naisten pääsystä yliopistoon, jota ajanhenki
vaati -- miten pedanttimaista olikaan puhua konsekvenseista,
seurauksista! Miten lieneekään, oli luonnollista, että Kihlman,
joka ei koskaan liehunut ajanhengen mukaan, puhui vakaumuksensa ja
luonteensa mukaan. Todellisuudessa onkin pääsy yliopistoon vienyt
poika- ja tyttökoulujen yhtäläisyyteen ja samoin siihen että yhä
enemmän virkoja naisille avataan. Oliko 1880-luvulla kaukonäköisiä,
jotka aavistaen, että niin kävisi, vaativat mitä silloin vaadittiin,
on vaikea sanoa; niin myöskin, olisivatko kaikki, jotka soimasivat
Kihlmania, niin tehneet, jos olisivat tienneet mitä tulossa oli.
Kaikissa tapauksissa hän ei erehtynyt osoittaessaan, mitä oikeus
ylioppilastutkinnon suorittamiseen merkitsi.

Kahta ankarammin, vaikka vähemmällä tuloksella, Kihlman esiintyi
juutalaiskysymyksessä, joka yhä vaatimalla vaati ratkaisua. Yleinen
valitusvaliokunta oli -- turhaan odotettuaan, että senaatin
valmistama esitys asiassa ehtisi säätyjen tarkastettavaksi --
myöhään käynyt siihen käsiksi, ja mietintö päättyi ponteen, että
pyydettäisiin hallitusta soveliaimmalla tavalla noudattamaan
säätyjen päätökseen perustuvaa ohjesääntöä v:lta 1782 (joka kieltää
juutalaisia oleskelemasta muissa kaupungeissa kuin Tukholmassa,
Göteborgissa ja Norrköpingissä). Koska tämä sisälsi senkin
mahdollisuuden, että maassamme olevat juutalaiset, jotka olivat
tänne asettuneet viranomaisten torkkuessa, voitaisiin pitemmittä
mutkitta kuljettaa täältä pois, ehdotti Geitlin, kun mietintö tuli
säädyn käsiteltäväksi, että päätökselle annettaisiin seuraava muoto:
"pyydettäisiin että, kunnes juutalaiskysymys uuden säätylain kautta
saadaan järjestetyksi, 1782 v:n juutalais-ohjesääntöä noudatetaan
siten, ettei sallita juutalaisten muuttaa maahamme."

Kihlman pyysi sananvuoroa usean puhujan jälkeen ja viitaten heidän
esittämiinsä mielipiteisiin hän ensin sanoi ymmärtävänsä niitä,
jotka suoraan lausuivat, että juutalaisten ei ainoastaan tule saada
asua Suomessa, vaan myöskin saada kansalaisoikeudet, mutta ei
niitä, jotka tahtoivat, että heidän sallittaisiin oleskella täällä,
mutta ettei heille mitenkään pitäisi antaa kansalaisoikeuksia.
Puolinaiset myönnytykset olivat hänen mielestään turmiollisia, ja
tahtoi hän puolestaan noudattaa periaatetta: Principiis obsta!
alussa on vastustus tehtävä, ja sen mukaan piti hän oikeana, että
ne juutalaiset, jotka laittomasti ovat tänne asettuneet, _olivat
maasta poistettavat_ (böra från landet aflägsnas), vaikka tietenkin
toimenpide oli suoritettava tarpeellisella maltillisuudella.

"Minun kantani tässä kysymyksessä on kypsän mietiskelyn ja
pitkän tutkimuksen tulos. [Kihlman oli tarkasti seurannut
juutalaiskysymyksen käsittelyä Saksassa, missä antisemitismin aallot
1880-luvulla nousivat korkealle. Hänelle tuli 'Grenzboten' niminen
valtiollinen ja sosialinen aikakauslehti, ja hänellä oli kokonainen
pieni kirjasto julkaisuja juutalaiskysymyksestä.] Tunnustan
juutalaisen uskonnon olevan siunaus ylhäältäpäin, mutta teen eron
vanhan juutalaisen ja nykyisen juutalaisen uskonnon välillä. Vanha
Mooseksen uskonto oli, niinkuin tiedämme, ilmestys ylhäältä, se
oli rengas uskonnollisessa kehityksessä, valmistus täydelliseen,
kurittaja, kasvattaja Kristukseen. Tämän uskonnon edessä kumarrun, ja
kumarrun syvään. Tämän uskonnon tunnustajilla on siunaus perintönä.
Näihin hengen perillisiin nähden on sanottu: 'se joka sinua kiroo,
olkoon kirottu, ja se joka sinua siunaa, olkoon siunattu.' Mutta
nykyinen juutalainen uskonto on Mooseksen uskonnon vastakohta,
irvikuva. Mooseksen uskonnon rappeutuminen alkoi jo aikoja ennen
Kristusta. Rappeutuminen kehittyi ja esiintyi Kristuksen aikana
siinä harhasuunnassa, joka tunnetaan farisealaisuuden nimellä.
Farisealaisuus oli rappeutunutta juutalaisuutta; mutta mitä suuntaa
vastaan esiintyikään Kristus ankarammin kuin tätä kaavamaisuuteen
ja juutalaiseen mieleen vajonnutta uskontoa vastaan? Hän, joka
katsoi syvälle, varoitti aina, lakkaamatta, koko elämänsä aikana,
farisealaisuuden hapatuksesta: 'Varokaa itseänne farisealaisten
hapatuksesta, sillä vähä hapatus turmelee koko taikinan!' Kristuksen
vastustus oli turha, jatkettiin vain aloitettuun suuntaan, ja
seurauksena oli loppukohtaus: Kristuksen ristiinnaulitseminen. Nämä
juutalaiset, jotka nyt elävät keskellämme, katselevat Kristusta
samoin kuin Kristuksen aikalaiset, he pitävät häntä vääränä
Messiaana, he näkevät hänessä suuren petturin, s.o. he näkevät
hänessä pahantekijän, joka ansaitsi kuolla pahantekijän kuoleman
ristillä. Nykyinen juutalaisuus on sen vuoksi periaatteellisesti
antikristinuskoa. Se on kehittynyt Mooseksen uskonnon vääränä
matkintana. Mooseksen uskonto oli eristäytymisessään vastapainona
pakanallisten vaikutusten valtaanpääsemiselle, sen tehtävä
oli pakanuuden vastustaminen. Uudenaikainen, talmudilainen
juutalaisuus on eristäytymisessään kristinuskon vaikutuksen
vastustaja. Eristäytyminen, joka juutalaisuudessa oli oikeutettu
pakanuuteen nähden, on jatkunut kristinuskoonkin nähden, ja siten
on uudenaikainen juutalaisuus tullut kristinuskon täydelliseksi
kieltämiseksi. Mutta juuri tässä eristäytymisessä, joka Mooseksen
aikana oli oikeutettu, mutta talmudin aikana epäoikeutettu, on
syy, miksi juutalainen kansakunta ei voi sulautua yhteen muiden
kansakuntien kanssa. Eläkööt nämä juutalaiset miten kauan tahansa
jossakin maassa, niin eivät ne sula kansaan, jonka keskellä elävät,
vaan pysyvät kokonaisuutena itsekseen, he ovat yhteydessä muiden
maiden juutalaisten kanssa, muodostavat jotain kansainvälistä,
niin että jos juutalaista kosketaan jossakin maassa, 'dann schreit
es in allen Ecken' ympäri maapalloa. Ei siis voi toivoakaan, että
juutalaiset ja suomalainen kansakunta sulaisivat yhteen. Juutalainen
ei olisi juutalainen, jos hän sulaisi toiseen kansakuntaan. Hänen
täytyy, niin kauan kuin hän pysyy juutalaisena, pitää jokaista
muuta kansakuntaa välikappaleena oman kansansa hyväksi. Juutalaiset
käyttävät hyväkseen sitä kansakuntaa, joka ottaa heidät helmaansa,
niin kauan kuin siinä on jotain saavutettavaa, mutta heittävät
sen surutta luotaan, kun ei se enää hyödytä heidän tarkoitustaan.
Ne tunkeutuvat sentähden kaikkialle, ja niin ovat tunkeutuneet
Suomeenkin. Ne tunkeutuvat kaikkialle, missä on jotain saavutettavaa.
Ne tulevat niinkuin petolintujoukot syöksyäkseen saaliinsa kimppuun,
ja vaativat oikeutena että se heille sallitaan. Mutta kun syksy on
tullut, kun sato on korjattu, silloin he lähtevät hakemaan uutta
markkinapaikkaa, elääkseen ja ansaitakseen uudessa maassa niinkuin
entisessä. Niin on tähän asti käynyt; sen todistaa historia." --
Seuraavassa puhuja selittää juutalaisten itsensä olevan syynä heitä
kohdanneeseen vainoon. Vaino on nimittäin köyhdytetyn kansan kosto,
sillä ei mikään antisemitismi ole niin häikäilemätön kuin kansan,
työläisen, joka nääntyy juutalaisessa orjuudessa. "Olen varma
siitä, että Suomen kansa ei ole muita parempi, ehkä nopeamminkin
kuin muita kansoja juutalaiset käyttäisivät hyväkseen (exploitera)
meidän kansaamme, ja kun mitta olisi täysi, syntyisi juutalaisvainoa
meilläkin. En tahdo myötävaikuttaa siihen, ja toivon senvuoksi,
että kosketus suomalaisten ja juutalaisten välillä lakkaa, ja
nyt se on mahdollista, koska olemme siinä onnellisessa tilassa,
ettei juutalaisilla ole laillista oikeutta elää ja asua meillä.
Kuinka moni kansakunta kadehtisikaan tätä etuamme! Todellisuudessa
eivät juutalaiset ole vainottuja, vaan he päinvastoin hallitsevat
maailmaa rahoillaan. Juutalainen rabbiini kirjoittikin joku aika
sitten eräässä aikakauskirjassa: 'Ahdasmieliset ja lyhytnäköiset
kristityt vaivaavat itseään paljon tempaistakseen meiltä siellä
täällä jonkun sielun ja iloitsevat suuresti onnistuessaan. Mutta
he eivät huomaa, että mekin harrastamme lähetystointa ja paremmin,
taitavammin, menestyksellisemmin kuin he, ja että me valloitamme
heiltä toisen maanalan toisen jälkeen. Vielä lyhyt aika, ja kaikki
tosisivistyneet ovat yhtä vähän Kristuksen tarpeessa kuin me. Aika
lähestyy, jolloin kristittyjen suuri enemmistö on kääntynyt uskoomme.
Me käännämme joukoittain, mutta käännämme huomaamatta.' Sellainen on
se kansakunta, jolle tahdotaan antaa oikeus asua ja toimia Suomessa."
-- "Suomen kansan edustajana tulee minun valvoa Suomen kansan eikä
juutalaisten etua. Minun tulee olla humaani, mutta ensi sijassa sitä
kansaa kohtaan, jota edustan." --

Kihlman ei jäänyt ilman kannatusta, mutta enemmistö (21 ääntä 15
vastaan) hyväksyi kuitenkin Geitlinin ehdotuksen. -- Ilmeistä on,
että Kihlmanin käsitys asiasta oli muuttunut entistä jyrkemmäksi.
Sen ohella huomautettakoon, että hänen puheensa sanasta sanaan
otettu pääkohta omituisesti muistuttaa Beckiä. Niin siinä tavassa,
millä Kihlman lähtee raamatun pohjalta, niin myöskin siinä että hän
-- niinkuin Beckin mukaan väittelyssä tuli tehdä -- poikkeamatta
sivuseikkoihin pitää kiinni päänäkökohdasta, nimittäin että
juutalaiset antikristillisinä eivät koskaan sulaudu kansakuntaan,
jonka keskellä elävät. Luopuminen siltä yleisinhimillisen oikeuden
kannalta, jolta hän 1872 katseli asiaa, johtui nähtävästi siitä, että
hän piti velvollisuutenaan ensi sijassa ajatella oman kansansa hyötyä.

Koulukysymyksistä mainittakoon vain pari: Prof. F. Perander esitti
anomusehdotuksen suomalaisen normaalikoulun palauttamisesta
Helsinkiin. Kihlman puolsi anomusta lämpimästi ensiksi
lähetekeskustelussa kahta puhujaa vastaan ja toiseksi, kun
käsiteltiin Yleisen valitusvaliokunnan hyväksyvää mietintöä, mihin
oli liitetty kielteinen vastalause. Anomus saavutti, niinkuin ennen
on mainittu, tällä kertaa kaikkien säätyjen kannatuksen. -- Eräässä
toisessa saman valiokunnan mietinnössä erinäisten anomusehdotusten
johdosta, jotka koskivat maamme alkeisopistoja, oli enemmistö
m.m. tullut siihen päätökseen, että Mikkelissä ruotsalainen koulu
oli paikallaan, mutta ei suomalainen. Tätä vastaan oli Geitlin
pannut vastalauseen. Perusteellisessa lausunnossa Kihlman puolsi
vastalausetta, lähtien siitä periaatteesta, että ruotsalaiset koulut
suomalaisissa seuduissa olivat muutettavat suomalaisiksi, sillä
ainoastaan siten kävisi mahdolliseksi tyydyttää suomenkielisten
kouluntarvetta. "Kun minä", lausui hän lopuksi, "olen vaatinut, että
opetuskielenä Mikkelin oppilaitoksessa on oleva suomi, olen niin
tehnyt täysin tietoisena siitä, että ruotsinkieli, jonka tahdon
poistaa, on äidinkieleni, jota kohtaan en voi olla kuolinpäivääni
asti tuntematta erityistä lapsen mieltymystä (förkärlek). En ole
kuitenkaan voinut menetellä toisin, koska oikeus niitä kohtaan,
joilla suomi on äidinkielenä ja jotka muodostavat suuren enemmistön,
vaatii että vähemmistö supistaa vaatimuksiaan." --

Tänä vuonna täytti Kihlman 60 vuotta. Mutta merkkipäivä kului,
kaikesta päättäen, huomaamatta. Ja mistä olisikaan aikaa juhlimiseen
otettu! K:lo 11 a.p. oli valtiovaliokunnan kokous, ja k:lo 2
kokoontui toimitusvaliokunta; k:lo 7 i.p. oli säädyllä plenum, ja
k:lo 9 oli vielä valtiovaliokunnan jaoston kokous, joka kesti k:lo
1:een yöllä. "Sininen kirja" todistaa, että 60-vuotias oli läsnä
kaikissa näissä kokouksissa. Vuodet eivät siis olleet vähentäneet
Kihlmanin työvoimia. Päinvastoin näyttää hänen terveytensä olleen
entistä vahvempi, ja hänellä olikin todella vielä pitkä toimiala
jäljellä. -- Säätykokous päättyi 23 p:nä toukok.

       *       *       *       *       *

Kesä 1885 oli samanlainen kuin edellisetkin valtiopäivien jälkeiset:
toimitusvaliokunnan kokoukset vähensivät muutenkin harvoja
lomahetkiä, jolloin Kihlmanin sallittiin nauttia Rulluddin vapautta.
-- Kokousten lomassa hän (16/7) kirjoittaa vaimolleen: "Rakas
kuihtumaton, kukka! Kaikki kuihtuu tässä suuressa kuumuudessa.
Mutta on jotain, joka ei kuihdu, jotain, joka pysyy voimissaan,
jos sitä vain kastellaan ja hoidetaan. Niin uskon, ja alkusanojen
uskontunnustuksesta voit käsittää mitä tarkoitan. Avioliiton ei
tarvitse olla rakkauden hauta. Ei lainkaan, päinvastoin. Avio voi ja
sen tuleekin olla sulatusastia, josta rakkaus ilmenee puhdistettuna,
ja pyhitettynä. Oi mitä kukkia kukoistaakaan silmiemme edessä! Kunhan
me vain näkisimme niitä.

"Eilen suoritimme 3 1/2 esitystä. Nyt on 5 1/2 jäljellä. Tällä
viikolla pitäisi minusta työn päättyä; mutta kuka tietää!

"Jedenfalls toivon sunnuntaina saavani ihailla kauniita kukkiani
Rulluddilla. Kukkaisystävä Alfred."

       *       *       *       *       *

Syksyllä alkoi taas koulutyö, joka nyt ensi kerran
normaalilyseossakin oli niin järjestetty, että kaikki oppitunnit
olivat ennen päivällistä. Uudistus oli toimeenpantu oppilaiden
vanhempain ja holhoojain toivomuksesta. Opettajat pitivät uutta
järjestystä ehdottomasti mukavampana heille itselleen, mutta oliko se
myöskin edullisempi oppilaille, siitä ei Kihlman vuodenkaan päästä
uskaltanut lausua ratkaisevaa arvostelua.

Tämän ajan kirjeenvaihdossa tapaamme mielenkiintoisen lausunnon
normaalilyseolaisten konventista, josta näkee, miten Kihlman
rehtorina suhtautui nuorisoon. T. Reuter oli kysynyt, oliko
normaalilyseossakin konventti, ja sen johdosta Kihlman kirjoittaa
(7/11), että sellainen yhdistys "tavallaan" oli olemassa. "Tavallaan"
merkitsi sitä, että hän kyllä oli antanut VI-VIII luokkien oppilaille
luvan lauantaisin kokoontua koulun musiikkisalissa, mutta oli
kuitenkin joka kerta erityinen pyyntö tehtävä. [Tämän määräyksen,
että oppilaiden oli joka kerta pyytää lupaa kokouksen pitämiseen,
oli joku väärinkäytös aiheuttanut, sillä varhemmin (1870-luvulla)
ei siitä vielä tietty -- sanovat senaikuiset konventin jäsenet.]
Kokouksia saatiin näet pitää ainoastaan sillä ehdolla, ettei rehtori
ollut mitään huomannut, joka järkytti hänen luottamustaan oppilaihin.
Miten riippuvainen yhdistys olikaan, oli sillä omatekoiset säännöt
(jotka rehtori tietysti tunsi) ja myöskin käsinkirjoitettu
sanomalehti. Ennenkuin lyseo sai oman talon, kokoonnuttiin vuorottain
kaupungissa asuvien oppilaiden kodeissa, joissa oli tapana tarjota
teetä. Kun sittemmin kokoukset pidettiin musiikkisalissa, toimitti
toisinaan koulun vahtimestari osanottajille samanlaisen virkistyksen.
Opettajillakin oli vapaa pääsy kokouksiin, mutta eivät liene usein
käyttäneet tilaisuutta, eikä Kihlman itsekään näytä niissä käyneen.
Hän oli näet, oltuaan koko viikon koulussa, niin väsynyt, että hän
mielellään oli vapaana ainakin lauantai-iltoina.

Edelleen sanoo Kihlman, että hänen ymmärtääkseen konventista voi olla
hyötyä, jopa paljonkin hyötyä, jos johto on hyvien toverien käsissä,
mutta toiselta puolen voi se vaikuttaa hyvin vahingollisesti, milloin
johtajat ovat huonoja, kevytmielisiä. Sen vuoksi olisi hyvä, että
joku opettaja usein kävisi nuorten kokouksissa. Hämeenlinnassa, missä
oltiin sangen tyytyväisiä konventtiin, oli tavaksi tullut, että
oppilaat vuosittain valitsivat jonkun opettajan, jonka velvollisuus
oli olla saapuvilla kokouksissa.

Lukuvuonna 1883-84 oli Kihlman saanut tietää, että konventissa oli
ruvettu harjoittamaan viikinkiläisvehkeitä (vikingaintriger). Sen
johdosta oli hän syksyllä 1884 ilmoittanut, ettei hänellä ollut
semmoista luottamusta johtaviin tovereihin, että hän olisi voinut
levollisesti (utan oro) antaa kokousten jatkua. Ne lakkasivatkin
silloin, eikä niiden pitämiseen uudestaan pyydetty lupaa. --
"Epämiellyttävän vaikutuksen teki minuun kirjeenvaihto, jossa
täältä oltiin muutamien oppilaitosten kanssa Ruotsissa. Sattumalta
sain lukea kirjeitä Ruotsista, joiden sisältö ei ollut hyvä.
Niissä esiintyi omahyväisyyttä ja kevytmielisyyttä (inbilskhet
och lättsinne)." -- Kihlman lähetti Reuterille myöskin konventin
säännöt, huomauttaen, ettei ensimmäinen § ollut hänen mieleensä,
siinä kun toverikunnan toimintaa ei rajoitettu omaan oppilaitokseen,
vaan ulotettiin koko Pohjolaan (hela norden) (!) [Normaalilyseon
täyttäessä 50 vuotta ilmestyi: _Svenska Normallycei kamratskaps
historia 1865-1915_ sammanskrifven af _Karl Bruhn_. Siitä näkee,
että toverikunnan vaiheet olivat sangen kirjavat ja että rehtorilla
oli koko paljon huolia siitä. Vaikka Kihlmanin joskus täytyi
ankarastikin kohdella konventtia, tunnustaa tekijä kuitenkin, että
hän oli oppilaiden rakastama.].

       *       *       *       *       *

Samalta ajalta on toinen (päiväämätön) kirje, joka koskettelee
valtiollisia seikkoja. Se on osoitettu Z. J. Clevelle Haminaan,
ja on sen aiheuttanut Kihlmanin tarve ilmaista kunnioitetulle
ystävälle, ettei hän mitenkään ollut ottanut osaa niihin
vehkeisiin, jotka saivat aikaan, että tämä, kun pappissääty
toukokuulla valitsi pankin tarkastajan, "6 vuoden nuhteettoman
palveluksen jälkeen erotettiin". Kirjeessä annetaan seuraava
sisuskuva säädyn elämästä. -- Rovasti F. W. Hjelt oli ilmoittanut
päättäneensä muuttaa Helsingistä pitäjäänsä lähelle Turkua, ja
valittiin pankkivaltuusmieheksi hänen sijaansa prof. O. Donner.
Pankintarkastajaksi taasen odotti Kihlman valittavaksi Cleven
samoin kuin kahdessa edellisessä säätykokouksessa. Hän oli siitä
maininnutkin, mutta havainnut jonkunlaista vaiteliaisuutta niissä,
joita oli asiasta puhutellut. Sitten hän sai tietää, että Hjelt oli
laatinut ehdokaslistan pankkivaltuusmiesten ja tarkastajan ja heidän
varamiestensä vaalia varten, mutta listassa oli yksi tyhjä paikka,
siinä näet ei ollut tarkastajan ehdokasta. Kun häneltä kysyttiin
syytä, oli hän sanonut, ettei tiennyt kuka siksi olisi valittava.
Hän ei siis tiennyt, oliko Cleve uudestaan valittava, mutta sääty
ymmärsi heti, kuka Hjeltin mielestä oli valittava, nimittäin ei
kukaan muu kuin entinen pankkivaltuusmies. Ei ollut enää mikään
salaisuus, että Hjelt itse tahtoi tulla valituksi tarkastajaksi, ja
vielä viime hetkellä tapahtui semmoinen painostus, että sellaiset
jäsenet, jotka tuntia ennen olivat sanoneet äänestävänsä Cleveä,
antoivat äänensä Hjeltille. Jälkimmäinen saikin 25, edellinen vain
11 ääntä. "Niin se kävi -- varsinkin säädyn uudet jäsenet, jotka
eivät lähemmin tunteneet Veljeä, eivät tahtoneet vastustaa Hjeltin
toivomusta. Minuun teki vaali epämiellyttävän vaikutuksen, joka ei
vähentynyt siitä, että Veli oli lähellä tulla pankkivaltuusmiehen
varamieheksi (12 ääntä 14 vastaan, jotka annettiin Danielsonille).
Mikä ymmärtämättömyys tahtoa siten antaa korvausta!" Merkittävä on,
että Hjelt ensimmäisenä vuonna oli jäävi, koska hän vielä 1885 oli
toiminut pankkivaltuusmiehenä -- itse hän ei näy sitä huomanneen.

Samassa kirjeessä Kihlman kiittää Nemon (Lennart Gripenberg)
lentokirjasta 'Puolueet ja 1885 valtiopäivät', jonka tekijä
silloin vielä oli hänelle tuntematon. Tekijällä oli se harvinainen
ansio, arvelee kirjoittaja, että hän tahtoi olla puolueeton, että
katsoi asioita suuresti ja näytti olevan lämmin isänmaanystävä.
Hänestä vaati isänmaan menestys, että kiihkoisat puoluetaistelut
lopetettaisiin ja että kaikki maltilliset liittyisivät yhteen
voimakkaaksi keskuspuolueeksi. Se oli sama aate, jota 'Finland' oli
koettanut levittää. Mutta valitettavasti tuntui maku jo olevan niin
takaperoinen (förvänd), että taistelua rakastettiin taistelun tähden.
'Finland' ei ollut saanut odotettua kannatusta. Päinvastoin pelättiin
lehden lakkaavan. Suurin vaikeus oli päätoimittajan saannissa.
E. A. Forssell luopui, eikä O. Donner heikon terveytensä vuoksi
uskaltanut astua sijaan. Todellisuudessa lehti ei lakannut, vaan
rupesi 60-vuotias A. Meurman Finlandin päätoimittajaksi ja kesti hän
rasittavan toimen vaivoja ja huolia koko kolme vuotta.

Edellisen yhteydessä sopii mainita, että Kihlmanin kokemukset sekä
julkisessa elämässä että koulussa saivat hänen itsensäkin lausumaan
sanansa kielitaistelusta. Se tapahtui kevätlukukauden lopulla 1886
ilmestyneessä vuosikertomuksessa. Kirjoitus, josta jo ylempänä
olemme ottaneet sen kohdan, missä hän perustelee omaa kantaansa
kansallisuuskysymyksessä, on yhtä tyystin harkittu kuin muodollisesti
hyvin laadittu. Että hän erittäin pitää nuorisoa silmällä ja lähtee
kristilliseltä pohjalta, on luonnollista. Niin olisivat epäilemättä
useimmat muutkin rehtorit tehneet. Mutta ei moni muu olisi niinkuin
Kihlman loogillisen sitovasti ja lämpimällä vakaumuksella todistanut,
ettei mikään maallinen ole kristitylle yhdentekevää, vaan että
hänen tulee määrätä kantansa siihen, joko myötä tai vastoin, mutta
kummassakin tapauksessa täysin vakavasti, sekä sitten osoittanut,
kuinka Suomen kansalaisista toinen voi olla enemmän ruotsin-,
toinen enemmän suomenmielinen olematta sentään puoluemies. Mitä
tulee koulujen nuorisoon, päättää hän näin: "Voidakseen todella
korkeammassa määrässä hyödyttää isänmaata, vaaditaan tietoja ja
luonnetta (kunskaper och karaktär). Niille lasketaan perustus
koulussa. Mutta sentähden onkin oppilaan velvollisuus isänmaata
kohtaan määriteltävä tällä tavoin, kielteisesti: älä sekaannu
sellaiseen, joka ei ole sinun asiasi, ja myönteisesti: ponnista
koko voimasi hankkiaksesi perusteellisia tietoja ja kehittääksesi
luonnettasi, niin että se kestää koettelemusten aikana. Siten ja
ainoastaan siten koulunoppilas osoittaa isänmaanrakkauttaan."

       *       *       *       *       *

Vuoden vaihteelta on merkittävä kuolemantapaus, joka oli tuntuva
isku Suomen koululaitokselle ja mieskohtaisesti Kihlmanillekin.
Kun Cleve vuoden 1882 lopulla oli eronnut professorinvirasta,
nimitettiin Frithiof Perander alkupuolella vuotta 1883 pedagogikan
professoriksi, ja kykenevämpää, hartaampaa miestä ei siihen toimeen
voitu toivoa. Mutta lyhyt oli hänen vaikutusaikansa koulun hyväksi.
Osoitettuaan valtiopäivillä 1885, että hänen tietonsa ja lahjansa
olisivat taanneet hänelle huomattavan aseman kansanedustuksessakin,
hän odottamatta kesken työtänsä, sydämen halvauksen kohtaamana,
päätti elämänsä. Se tapahtui 28 p:nä jouluk. 1885, ja äkillisen
kuoleman vaikutusta Kihlmaniin lisäsi se seikka, että he asuivat
samassa talossa Kasarminkadun varrella 22 [A. Strengin talo.].
Kihlman oli Helsingissä suomenmielisten ystäviensä piirissä
tutustunut vainajaan ja sittemmin yhteistyössä normaalikoulussa
ja säätykokouksessa oppinut kunnioittamaan vakavaa ajattelijaa
ja ihanteiden miestä. Sydämestä lähtenyt oli sen vuoksi se puhe,
jonka hän piti haudalla 3 p:nä tammik. Siitä otamme loppusanat:
"Surumme on kunnia hänen muistolleen. Ja me kunnioitamme Jumalaa
kunnioittaessamme hänen tekojaan. Me kiitämme Jumalaa niistä
lahjoista, jotka hän oli vainajalle suonut ja hänessä kehittänyt.
Me kumarrumme nöyryydessä hänen teidensä edessä, vaikk'emme niitä
ymmärräkään. -- Jokaisella itsenäisellä miehellä on ominaisuutensa.
Niin oli vainajallakin omansa. Hän oli usein tyytymätön, toisinaan
synkkämielinen. Miksi? Mutta oli kuitenkin jotain, joka saattoi
nostaa hänen tyynen, harkitsevan mielensä oikeaan innostukseen. Se
oli toteutettu ihanne. Sen vuoksi oli hän tyytymätön, että hänen
ihanteihin tottunut silmänsä tässä maailmassa näki niin paljon rumaa.
Mutta sentähden saattoi hän myöskin sanomattomasti iloita nähdessään
vilahduksen ihanteesta. Hän oli kauttaaltaan ihanteiden mies. Ihanne
oli käsittääkseni se lähde, josta hän ammensi ilonsa ja myöskin
surunsa. Kunnioitettu opettaja ja kallis ystävä! Kun me nyt lausumme
viimeiset jäähyväisemme, tapahtuu se toivoen, että se, mitä sinä niin
syvästi rakastit ja niin usein kaipasit tässä maailmassa, suotaisiin
sinulle runsaassa mitassa siinä maailmassa, mihin nyt olet mennyt. Me
toivomme, että sydämesi sanomaton kaiho, joka oli tunnusmerkkisi, kun
elit puuttuvaisuuden maailmassa, on saava kyliänsä siitä, joka yksin
tekee kylläiseksi, s.o. täydellisestä. Jumala siunatkoon Sinua ja
antakoon Sinulle rauhan."

Nämä sanat, jotka totuudenetsijä teologi lausui totuudenetsijän
filosoofin haudalla, saavat vastustamattomasti ajattelemaan, että he
olivat henkisesti samaa sukua. Merkillistä on myöskin, että Kihlman
Peranderin kuoleman jälkeen tunnusti, että tuo synkkä ilme, joka
monesti leimasi vainajan olentoa, oli saanut hänet ajattelemaan
ihmisen poikaa, joka hartioillaan kantoi maailman synnit. [Tekijän
veli-vainajan kertomuksen mukaan, jolle sanat lausuttiin.] --

       *       *       *       *       *

Alkuvuodella 1886 oli Kihlmanilla tilapäinen tehtävä, joka vei
häneltä paljon aikaa. Eräs komitea -- piispa Johnsson (k. 19/9
1884), rovastit V. Helander, Lyra, Fredriksson ja Järvinen -- oli
1876 vuoden kirkolliskokouksen kehoituksesta laatinut ehdotuksen
kristinuskon oppikirjaksi, ja Helsingin seurakunta oli syksyllä
1885 toht. Waenerbergille, prof. Collianderille, rehtori J. A.
Melartille, kansakoulunopettaja Dannholmille ja Kihlmanille uskonut
toimeksi tarkastaa ehdotuksen ja antaa siitä lausunnon seurakunnan
puolesta. Vasta joulukuulla voitiin käydä työhön käsiksi, ja silloin
oli Waenerberg sairauden tähden estettynä. Dannholm taasen oli kyllä
alussa mukana, mutta ilmoitti sitten, että hän ajan puutteesta ei
voinut jatkaa. Näin jäi tarkastus Collianderin, Melartin ja Kihlmanin
suoritettavaksi, ja sai viimemainittu asiakseen kirjoittaa lausunnon,
joka päättyi siihen, että ehdotus nykyisessä muodossaan ei ansainnut
tulla hyväksytyksi. "Minua on säälittänyt (har gjort mig ondt) että
olen ollut pakotettu perustelemaan tätä (loppupäätöstä)", kirjoittaa
Kihlman (13/3) Essenille, "syystä että komitean jäsenet ovat
ystäviäni, joita pidän arvossa. Ehdotus antaa aihetta niin lukuisiin
ja painaviin muistutuksiin, etten ole voinut olla ihmettelemättä,
kuinka varsinkin Johnsson on voinut panna nimensä sen alle. Koko
katsantotapa muistuttaa minusta niin paljon oikeauskoisuuden
aikakauden katsantotapaa. Mutta jollei se hyödyttänyt kristinuskoa
200 vuotta sitten, miten paljon vähemmin nykyään!"

Samaan aikaan kuin Kihlmanilla oli käsillä tämä työ, pohdittiin
Kasvatusopillisessa yhdistyksessä uskonnonopetus-kysymystä. Käsittely
alkoi 4 p:nä jouluk. 1885 toht. von Rohdenin [Toht. Gustav von Rohden
oli Helsingin saksalaisen seurakunnan pappi (Pfarrer) 1882-94. Hänen
ja Kihlmanin läheisestä suhteesta, varsinkin von Rohdenin täällä-olon
viimeisenä aikana, annetaan tietoja alempana.] alustuksella ja
jatkui sitten seuraavissakin kokouksissa 16 p:nä helmik. ja 5 p:nä
maalisk. 1886. Tavattoman pitkästä keskustelusta emme luonnollisesti
voi huomioon ottaa muuta kuin Kihlmanin lausuntoja, joista opimme
tuntemaan ne perusjohteet, joita hän itse uskonnonopettajana noudatti:

Voidakseen menestyksellisesti toimia uskonnonopettajana täytyy saada
kannatusta toisilta opettajilta, joilla on sama maailmankatsomus.
Onnetonta on, jos hän on eristetyssä asemassa. Sillä vaikka hän
onkin uskonnollisen totuuden elähyttämä, supistaa se suuresti
hänen vaikutustaan, että oppilaat toisilla tunneilla saavat
kuulla uskonnonvastaisia mielipiteitä. Ääntä ei synny, jollei ole
kumupohjaa: samoin on uskonnonopettajallekin kumupohja tarpeen.
Ihanteellisessa oppilaitoksessa tulee opettajien peruskysymyksiin
nähden ei ainoastaan suvaita toisiaan, vaan olla saman vakaumuksen
lämmittämiä. Siinä menestyksen pääehto, eikä tuntiluvussa. --
Uskonnonopetuksen tarkoitus ei voi olla aineen tyhjentäminen, vaan
tulee sen herättää ihmisessä piilevää uskonnontarvetta sekä edistää
sitä, joka ylläpitää mielenkiintoa siihen. Verraten lyhyessäkin
ajassa voi opettaa, kuinka uskonnollinen elämä on kehittyvä. [V.
1895 kirjoitti Kihlman muistikirjaansa: "Uskontoa ei voi oppia, vaan
on se elettävä (man muss sie in sich erleben)." Riehl. Religiöse
Studien s. 23. "Tämä lause on laatuaan päälause, periaate, joka
uskonnonopettajan ennen kaikkea on muistettava. Sen on oltava koko
hänen opettajatoimensa mottona."] --

Raamatunhistorian opetukselta vaaditaan samaa kuin maailmanhistorian.
Sen tulee antaa todellisia (konkreta) kuvia. Vasta silloin opettaja
innostuu, kun hän esittää aikakauden niin, että sen luonne esiintyy
oppilaan silmien eteen selvänä elävissä kuvissa. --

Ulkoa lukeminen saattaa toisinaan olla täysin oikeutettua. Niin esim.
kun äiti opettaa lastaan rukoilemaan. Lapsi lukee rukouksen ulkoa,
ja äiti on oikeassa, vaikkei lapsi täysin käsitäkään sen sisällystä.
Eihän lapsi esim. käsitä Isä meidän koko syvyyttä. Edelleen on
Uudessa Testamentissa ulkoa luettavia kohtia, jopa sellaisia, joita
on mahdoton esittää muulla tavalla kuin raamatun omilla sanoilla,
esim. vuorisaarna y.m. -- Mitä opetusmenettelyyn tulee, voidaan
opettajalta vaatia aineen tuntemusta, mutta ei kertojakykyä. Vaikeata
on näet itsenäisesti luoda oikea kuva, jossa ei ole lisäyksiä ja
josta toiselta puolen ei mitään puutu. Sitä paitsi voi taitavasti
lukemalla ääneen raamatusta vaikuttaa yhtä herättävästi kuin vapaalla
esityksellä. Näin ollen opettaja ei tee ehdottomasti väärin, jos hän
käyttää oppikirjaa ohjeenaan. --

Väärin on panna Lutherin pientä katkismusta opetuksen perustaksi.
Eihän se olekaan lapsille kirjoitettu, vaan on sen aiheuttanut kansan
suuri tietämättömyys kristinuskosta. Se on kirjoitettu yhteiselle
kansalle, jotta isännällä ja emännällä, palvelijoilla ja lapsilla
olisi lyhyt raamattu. Se oli hätäapukeino 1529; nyt on 1886, ja
olot ovat muuttuneet. Hyvän uskonnonopetuksen edellytykset ovat nyt
paremmat. Että nytkin pidetään kiinni Lutherin katkismuksesta, on
vastoin Lutherin tarkoitusta ja johtuu väärästä uskonpuhdistuksen
kunnioituksesta (falsk pietet f. reform.). -- Lutherin katkismus oli
tärkeäarvoinen sille ajalle, jolloin se kirjoitettiin, ja vieläkin
saattaa kypsynyt ihminen pitää sitä kalliina ja rakkaana, se kun on
niin eloisa esitykseltään ja yleisesti tunnettu. Mutta käsittämätöntä
on, miksi sitä luetaan ulkoa. Se on muka uskontunnukselleen
(symbolisk) kirja, mutta eihän muitakaan uskontunnustuksia lueta
ulkoa. --

Koulun tulee opettaa, kuinka edistytään uskonnollisessa
elämäntiedossa. Oppilas on johdettava evankeliumien oikean lukemisen
taitoon. Koko totuutta koulu ei pysty antamaan, mutta metoodi,
menettely, miten käydään eteenpäin, kuuluu sen piiriin. Koulun
päätehtävä on opettaa lukemaan Jumalan sanaa, ei hätäisesti, vaan
mietiskellen, niin että sisällys jää lukijan omaisuudeksi. --

Kirkkohistoriaa opetettaessa tulee välttää yleiskatsauksellista
(kompendiöst) esitystapaa, samoin kuin hedelmättömien tietojen
tyrkyttämistä. Sitä vastoin on luotava eloisia kuvia merkkihenkilöistä,
jotka ovat omansa jättämään vaikutelmia oppilaihin ja siten tekemään
kunkin edustaman aatteen eläväksi. Muuta kirkkohistoriallista ainetta
kosketellaan vain ohimennen, niin että kuvat liittyvät toisiinsa.
[Pöytäkirjan tekijä oli August Ramsay, joka on kertonut Kihlmanin
lausuneen hänelle tyytyväisyytensä pöytäkirjan täsmällisyydestä. Hän
oli kysynyt, oliko muistiinpanot pikakirjoituksella tehty. Niin ei
ollut laita.] --

Se mitä Kihlman näin oli puhunut uskonnonopetuksesta, saa samoin kuin
se, mitä hän ennen on lausunut nykyaikaisesta opettajasta lähinnä
ajattelemaan häntä itseään. Entisten oppilaiden ja opettajakokelaiden
kertomukset todistavat näet, että hänen teoreettiset väitteensä
suoraan viittasivat siihen ihanteeseen, jota hän opettajatoimessaan
koetti toteuttaa. Sentähden lienee tässä oikea paikka kuvata
Kihlmania opettajana.

Hän piti velvollisuutenaan lukemalla ja mietiskelemällä valmistautua
joka tunnille, ja luokan eteen astuttuaan hän luennontapaisessa,
vapaassa esityksessään teki parastaan esiintuodakseen sanottavansa
niin vaikuttavasti kuin mahdollista. Yhdellä suulla hänen
esittämiskykyänsä kiitetäänkin. Hänen tavassaan selittää asioita
ja kuvata henkilöitä ja tapauksia oli, sanotaan, jotain kiehtovaa,
jopa dramaattistakin, joka piti oppilaiden tarkkaavaisuuden koko
ajan vireessä. Ei tahdottu menettää sanaakaan, ja kun kello löi,
ihmeteltiin, kuinka tunti oli huomaamatta lentänyt; olisi halusta
kuultu enemmänkin. Oppikirjasta paljon välittämättä meni hän usein
sitä laajemmalle ja syvemmälle, kun itse katsoi asian tärkeäksi.
Niin hän esim. saattoi uhrata kokonaisen tunnin Abrahamin uskon
selittämiseen.

"Ollessani opettajattarena Helsingin Suomalaisessa Tyttökoulussa
1872-77", kertoo eräs todistaja, [Lehtorinrouva Lydia Hällfors.]
"kävin kuuntelemassa Kihlmania. Vasta silloin ymmärsin oikein
ihailla hänen pedagogista kykyänsä. Saman luokan oppilaat, jotka
joidenkin muiden tunneilla telmäsivät kuin pikkuvillit, istuivat
hänen tunneillaan hiljaa kuin hiiret. Jos joku pienemmistä vähän
alkoi eleillä, ei Kihlmanin tarvinnut muuta kuin laskea kätensä
hetkeksi oppilaan päälaelle ja katsoa häntä ystävällisen vakavasti
silmiin, niin järjestys oli taas täydellinen. -- Muistan erityisesti
tältä ajalta, miten mieleenpainuvasti hän muutamilla sanoilla
ja ihmeellisellä äänenpainolla sai esille valtavan merkityksen
lauseessa: 'Te anoitte, että teille annettaisiin murhamies, mutta
elämänruhtinaan te tapoitte'." (Ap. Teot 3: 14-15.)

Toistenkin todistusten mukaan ei kurinpitoa Kihlmanin tunneilla
huomattukaan. Jos hän näki jotain sopimatonta, hän äkkiä keskeytti
puheensa. Silloin syntyi syvä hiljaisuus, jolloin opettaja katseli
syyllistä ja, ennenkuin jatkoi, naputti sormellaan takanansa olevaan
mustaan tauluun. [Miten sovinnaisuudesta vapaa Kihlman saattoi
olla järjestyksenpitoon nähden, osoittaa se, että hän antoi Akseli
Gallénin (Kallelan), joka 1875-81 kävi normaalilyseota, tunneillaan
piirustaa, mitä hän opettajana kertoi ja kuvasi. Gallénin piti vain
tunnin lopulla näyttää hänelle piirustuksensa. Kihlman arvattavasti
huomasi taiteilijanalun harvinaiset lahjat ja ymmärsi, että tämä
parhaiten seurasi esitystä, kun hänen sallittiin omalla tavallaan
tehdä havainnolliseksi, mitä hän kuuli. Tekijä on taiteilijalta
itseltään kuullut tämän muistelman.]

Mikäli meille on kysymällä selvinnyt, Kihlman ei elävöidessään
kuvaamiaan henkilöitä ja tapauksia tehnyt sitä lisäämällä ulkonaisia
piirteitä (esim. pukujen kuvauksia y.m.), vaan käyttämällä
sattuvia, selittäviä, nykyaikaisia mielikuvia. Niin hän esim.
kertoessaan, miten piispat kristinuskon alkuaikoina matkustivat
kirkonkokouksesta kirkonkokoukseen, oli kerran liioitellen,
mutta kuvaavasti lausunut: "majatalot olivat täynnä matkustajia,
ja tiet ajettiin pilalle." Kieltämättä oli tämä jokapäiväistä,
trivialista, mutta, huomautetaan, hänen suussaan eivät sanat
vaikuttaneet niin. Muuten olivat hänen kuvauksensa toiselta puolen
kristinuskon voittokulusta roomalaismaailmassa, toiselta puolen
uskonpuhdistuksen valtaanpääsystä loistokohtia kirkkohistorian
opetuksessa. Harvinaisempaa lienee ollut, että hän käsitti
raamatunhistoriallisen kertomuksen kuvannolliseksi, niinkuin hän
kuuluu tehneen selittäessään Jerikon muurien kukistumista. Hän oli
näet silloin kuvannut nuoren, yksimielisen kansan voimaa, miten se
raivaa itselleen tietä, voittaen kaikki esteet -- muurit hajoavat sen
edessä.

Mitä varsinaiseen uskonnonopetukseen tulee, saattoi tunti, kun
kuunneltiin vakavan opettajan selviä, syvästi tunnettuja selityksiä,
tulla rakennushetkeksi, mutta hänen opetuksensa ei koskaan muuttunut
herätyssaarnaksi, "tule Jeesuksen luokse"-puheeksi. Joku entinen
oppilas kuuluu sanoneen, että Kihlmanin opetus oli tehnyt hänet
vapaa-ajattelijaksi. Jos siinä on perää, niin ei syynä ole se, että
hän olisi esittänyt kirkollisia uskonkappaleita epäiltäviksi, vaan
ehkä se, että hän ei aina voinut hillitä kriitillistä luontoaan
erinäisiin kirkollisiin tapoihin ja muotoihin nähden. Niin hän
esim. ei hyväksynyt synnintunnustuksen lausetta: "kaiken elinaikani
synnissä elänyt." Se oli hänestä liikaa ja sentähden väärin. Totta
oli, että olemme syntiä tehneet, mutta että olisimme alituisesti
eläneet syntisesti, sitä emme toki voi tunnustaa. Uskottavampi
kuin mainittu syytös onkin tieto, että oli oppilaita, jotka hänen
vaikutuksestaan tulivat teologeiksi, sekä että moni oppilas, jolla
kouluun tullessa oli tuskin nimeksikään kodissa saatuja uskonnollisia
vaikutelmia, Kihlmanin opetuksesta sai semmoisia niin syviä, etteivät
ole koskaan hävinneet.

Huolimatta Kihlmanin harvinaisista opettajaominaisuuksista,
joiden johdosta useat arvostelevat häntä aikansa etevimmäksi
uskonnonopettajaksi, olemme kuulleet lausuttavan pari moitettakin
hänen opetusmenettelyään vastaan. Hän oli, sanoi eräs entinen
pedagogi, "huono kuulustelija". Hänen tapansa näet oli usein supistaa
kuulustelu muutamiin kiireellisiin kyselyihin tunnin lopulla, paitsi
jos oli ollut ulkoa luettavana joku virsi tai raamatun kappale
(mikä oli tavallista alemmilla ja keskiluokilla). Muutoin hän ei
niinkään kysellyt vuosilukuja eikä "faktoja", tosiasioita, vaan
teki oppilaille ymmärryskysymyksiä ja antoi heidän vapaasti esittää
enemmän tai vähemmän yksinkertaisia arvelujaan. Kuultuaan vastauksen
osasi hän taitavalla käänteellä johtaa oikeaan. Todellisuudessa hän
kuitenkin pani painoa faktojenkin tuntemiseen. Erotutkinnossa hän
kuulusteli tarkasti kaikkea, ja hänen tenttinsä olivatkin tunnetut
pituudestaan. Että hän tutki oppilaitaan niin perusteellisesti,
siihen oli, hänen oman selityksensä mukaan, syynä että hän tahtoi
saada oppilaan itsekin vakuutetuksi heikkoudestaan, jos hän näet oli
heikko. Kumminkaan ei kukaan liene uskonnon takia jäänyt luokalle.
-- Toinen puhtaasti pedagoginen moite oli se, että hän harvoin
ennätti suorittaa koko oppijaksoa. Syynä siihen oli, että hän aina
tahtoi antaa uutta ja välttää yksitoikkoista toistelemista. Kun hän
aina luki, häneltä ei koskaan puuttunutkaan uusia ajatuksia ja niin
tapahtui että hän välistä syventyi vähemmän tärkeään sivuseikkaan ja
siten menetti aikaa.

Miten Kihlmanin opetus vaikutti vastaanottavaisiin nuorukaisiin,
todistaa seuraava ote silloisen Uudenkaarlepyyn kirkkoherran
Wilhelm Johanssonin kirjeestä (9/12 1892): "Olen sydämestäni
kiitollinen niitä kohtaan, jotka ovat johtaneet minut tälle lähteelle
(raamattuun) ja opettaneet minua suoraan ammentamaan siitä. Niistä
on Setä, lähinnä Isä vainajaani, ensimmäinen. Yhä uudestaan palaavat
uskontotunnit normaalikoulussa muistiini. Siellä alkoi vapautumiseni
kaavamaisuudesta (slentrianen) -- uskalsin, joskin vapisten, aloittaa
raamatusta etsiä selitystä moneen arvoitukseen sekä uskoa että
sieltä oli valo saatavissa. Opetuksessa esitettiin monta kysymystä
ja viitattiin semmoisiin -- antamatta seikkaperäistä vastausta.
Tämä kannusti ajattelemaan omin päin ja aavistamaan ääretöntä
totuuden syvyyttä. Minä sain halua elää oppiakseni. Kirkkohistorian
tunneilla puolustettiin monta kerettiläistä -- mikä yllyke ottaa
selkoa siitä totuudesta, jota he tahtoivat esittää ja jota väitettiin
harhauskoiseksi! Vapauttava oli tämä opetus ja ajatteluun kiihoittava
-- jopa usein sureksivaan mietiskelyyn (grubbel), niin että tulin
kuumetilaan ja valvoin monen keskiyön hetken. Setä ymmärtää kai
kokemukseni, ilman että puhun siitä laajemmin. Tätä tulosta Setä
arvatenkin tarkoitti. Sydämellisin kiitos tästä opetuksesta --
suunnasta, joka annettiin! Jumala olkoon kiitetty tästä johdatuksesta
ja siunauksesta! Herra siunatkoon Setää kaikesta hyvästä, jonka Setä
on antanut, kylvänyt ja perustanut!"

Muuan opettajatar, nti Aina Lagus, taas kirjoittaa (30/12 1892)
kiittäen uskonnonopetuksesta, jota oli kuunnellut normaalikoulussa:
"Siinä ei ollut ainoastaan kirkkautta moneen hämärään kysymykseen, ei
ainoastaan kalliita ohjeita minulle uskonnonopettajattarena -- siinä
oli totuudensanoja, jotka tunkivat sydämeni pohjaan, herättäviä,
valaisevia ja lämmittäviä." [Pedag. yhdistyksen aikakauskirjassa 1904
on _V. T. Rosenqvist_ muistokirjoituksessa Kihlmanin kuoleman jälkeen
erittäin etevästi kuvannut vainajaa uskonnonopettajana.]

       *       *       *       *       *

Kesäkausi 1886 oli Kihlmanin onnellisimpia. Tampereen Pellava- ja
Rautateollisuusyhtiön kokouksen jälkeen hän saattoi kirjoittaa
Hallonbladille (23/6): "Nyt olemme päässeet niin pitkälle, että
olemme voineet jakaa 8 %, mikä on hyvin ilahduttavaa minulle,
joka nyt 20 vuotta olen puuhannut saadakseni yhtiön ylös siitä
rappiotilasta, mihin se oli joutunut Ad. Törngrenin kautta." Ja
itsekin hän oli vapautunut siitä häviön uhkasta, joka vuosikausia oli
painanut hänen mieltään. Tiedämmehän jo edellisestä, että hallinto,
jonka alaisena hän oli ollut v:lta 1881 asti, lakkautettiin heinäkuun
lopussa, ja elokuun ensi päivinä hän suoritti viimeiset sitoumuksensa
pankille. Paljon oli hänen täytynyt uhrata pelastuakseen niistä
seurauksista, jotka liikeyhteys Fabian v. Schantzin kanssa aiheutti,
mutta ei se näy katkeroittaneen hänen mieltään. Ei hän vaikeroitse
sen johdosta, että oli satoja tuhansia menettänyt eikä edes mainitse
liiketoverinsa nimeä, vielä vähemmin syyttelee häntä.

Muutoin kerrottakoon, että Kihlman otti osaa "Allianssikokoukseen",
joka eräiden vapaakirkollisten saarnaajain ja valtiokirkon
pappien aloitteesta pidettiin Tampereella 7-9 p:nä heinäk. 1886.
Kokoukseen, jonka tarkoitus oli mielipiteiden vaihdon kautta
aikaansaada lähempää suhdetta, ymmärtämystä ja yhteistoimintaa eri
uskonnollisten suuntien välillä, oli saapunut noin 300 osanottajaa
(30 pappia). Puheenjohtajana toimi Porvoon piispa Alopaeus, Kihlman
oli varaesimies. Finlandin mukaan esiintyi viimemainittu vain
kerran pitemmällä lausunnolla. Hän näet arvosteli niitä ehdotuksia
(m.m. sisälähetyksen perustamisesta), joilla muut olivat vastanneet
kysymykseen: miten voitaisiin herättää lämpimämpää hengellistä elämää
Suomessa? Kihlmanin mielestä eivät toisten ehdottamat toimenpiteet
veisi perille. Itse puolestaan hän katsoi Jumalan sanaa ja sen
oikeaa käyttöä parhaaksi keinoksi herättää ja ylläpitää hartaampaa
kristillistä elämää. Elämä oli Jeesuksen Kristuksen yhteydessä,
ja oli siis hänen yhteydessään etsittävä ja ylläpidettävä; jos
niin tekee ja täyttää velvollisuutensa, niin edistää lämpimämpää
hengellistä elämää. -- Tästä huomaa, ettei Kihlman ollut muuttanut
ennen ilmaisemaansa käsitystä sisälähetyksestä (ks. I.). Kokouksen
loppupuolella oli saapuvilla myöskin Wisbyn hiippakunnan piispa
von Schéele Ruotsista, jonka vieraan kanssa Kihlman seurusteli
myöskin 19 p:nä heinäk., kun Helsingin papisto oli kutsunut piispan
illanviettoon Korkeasaarelle. -- Tuottiko allianssikokous merkittäviä
tuloksia, vai tuliko siitä "pannukakku", niinkuin Essen (olematta
itse saapuvilla) vanhaan tapaansa leikkiä laskien arveli, jääköön
tässä tulkitsematta.

Ikäänkuin nauttiakseen vapaudestaan lähti Kihlman Oswaldin kanssa
Lahteen ja sieltä seuraavana aamuna Jyväskylään, josta jatkettiin
kyydillä Lakomäkeen. Ilmat olivat mitä kauneimmat, ja matka
kaikin puolin miellyttävä. Vanhan ränstyneen tuparakennuksen
sijaan oli taloon rakennettu uusi entistä ehompi. "Heti perille
tultuamme", kirjoittaa Kihlman vaimolleen (4/8), "tarkastimme ensin
komeaa rakennusta sisältä ja ulkoa. Se oli todella kelpo asunto,
huolellisesti ja siististi rakennettu. Huone, jossa asumme, on tilava
ja iloinen, kaksi akkunaa pihalle päin. Seinäpaperit samanlaiset
kuin Rulluddin salissa (s.o. ei seinäpaperia ollenkaan!), katolla
on luonnollinen puunväri, ja samoin ovat pöytä, tuolit, sängyt,
kaapit maalaamatta. Kaikki luontoa, mutta siistiä ja puhdasta. Tupa
on suunnaton, suuri kuin kirkko. Yliskamarit ovat miellyttäviä
ja tarjoavat suurenmoisia näköaloja. On meillä täällä pakopirtti
(tillflykt), jos tarvittaisiin. Kun olimme tarkastaneet rakennusta,
teimme kävelyn talon ympäristössä. Päivällistä söimme vasta k:lo
4.30, ja jotta ei Sinun tarvitsisi olla levoton ravintoomme nähden,
saat tässä ruokalistamme: paistettuja ahvenia ja vaaramia maidon
kanssa. Siis komeat päivälliset, vai mitä?" -- Syötyään aikoi Kihlman
levähtää, mutta samassa poikkesi posti tapansa mukaan Lakomäen
pihaan, ja posteljooni oli niin kohtelias, että odotti, kunnes kirje,
josta kuvaus on otettu, oli valmis.

       *       *       *       *       *

Tunnettu on, ettei Kihlmania koskaan valittu kirkolliskokoukseen.
Muuta syytä voinee tuskin olettaa, kuin että papit pitivät häntä
liian vapaamielisenä kirkollisissa asioissa. Että häntä kuitenkin
kaivattiin näissä kokouksissa, todistaa seuraava piirre 1886 vuoden
kirkolliskokouksen historiasta.

Syyskuun 19 p:nä sai Kihlman Geitliniltä Turusta kaksi päivää ennen
päivätyn kirjeen, joka alkoi näin: "Rakas veli! Kuinka usein olenkaan
kaivannut pappissäädyn omaatuntoa, tyyntä, tunnollista ja ankarasti
loogillista valtiopäivätoveriani, täällä kokouksessamme. Enkä
varmaankaan ole ainoa, joka on huomannut aukon riveissämme." Sitten
kirjoittaja, noudattaen vanhaa tapaansa tärkeissä asioissa neuvotella
Kihlmanin kanssa, mainitsee että seminaarinjohtaja Sundvall oli
esittänyt anomusehdotuksen uskonnonopetuksen ylitarkastajan
asettamisesta kouluylihallitukseen, ja että se oli lähetetty
valiokuntaan, jonka puheenjohtaja oli Geitlin. Hänestä oli kysymys
sangen pulmallinen, ja toivoi hän sentähden saavansa kuulla Kihlmanin
mielipiteen siitä. Heti samana päivänä Kihlman vastasi, laati oikean
mietinnön -- 4 taajaan kirjoitettua sivua sen ajan suurta kirjekokoa.
Kirjoitus on asiallisuudessaan mielenkiintoinen ja ansaitsisi
julkaisemisenkin, jos tila myöntäisi. Kuitenkin sanottakoon vain,
että Geitlin ja hänen valiokuntansa (paitsi kolmea jäsentä)
hyväksyivät Kihlmanin käsityksen asiasta ja ehdottivat sen mukaan,
"että maamme koululaitoksen ylihallitukseen asetettaisiin uskonnon
ylitarkastajan virka, johon voitaisiin nimittää ainoastaan se, jonka,
samalla kuin hän on papiksi vihitty, tuomiokapitulit ovat katsoneet
tähän virkaan sopivaksi". Yksi tyytymättömistä, nimittäin A. Meurman,
liitti mietintöön vastalauseen, jossa hän, tunnustaen olevansa samaa
mieltä kuin valiokunta siinä, että kirkko ei voi luopua oikeudestaan
ja velvollisuudestaan ensi sijassa valvoa uskonnonopetusta,
kieltäytyi yhtymästä mietintöön, joka hänestä oli ristiriidassa
tämän kanssa. Vastalauseen puolelle asettui sittemmin, paitsi kahta
valiokunnan jäsentä, itse kirkolliskokouksen enemmistökin, joten koko
asia raukesi. Tietenkin on mahdoton sanoa, olisiko asia päättynyt
toisin, jos Kihlman itse olisi ollut puolustamassa ehdotusta ja
osoittamassa, miten kirkon etu ja oikeus olivat turvatut niiden
ehtojen kautta, jotka määräsivät uskonnon tarkastajan pätevyyden.
Tahtomatta mitenkään supistaa kirkon oikeutta oli hän sitä mieltä,
että varta vasten asetettu tarkastaja voisi tehokkaammin valvoa
uskonnonopetusta kuin piispojen puolelta oli tapahtunut.

       *       *       *       *       *

Emme ole pitkään aikaan saaneet vilkaista Kihlmanin kotiin.
Tilaisuutta siihen antaa nyt eräs joulun edellä päivätty (18/12)
kirje, missä hän kiittää vanhaa Kruununkylän tuttavaa, äitinsä
entistä palvelijatarta Brita Syringiä odottamattomasta lahjasta.
Brita oli näet lähettänyt uunissa kuivattua ("ugnståndet") leipää,
josta Kihlman muinoin oli pitänyt. Nytkin, vakuuttaa kirjoittaja, oli
se hänestä erittäin maukasta. "Sillä on se vanha hyvä maku, johon
lapsuudesta olen tottunut, jota paitsi se on vanhan, uskollisen
rakkauden maustamaa. Muistaen Britan hyväntahtoista rakkautta me
tätä leipää syömmekin ja siten nautittuna se on juhlaruokaa."
Vastalahjaksi lähetettiin 10 naulaa kahvia siinä toivossa, että
silläkin kenties olisi hyvä lisämaku, kun se tuli ystävän kädestä. --
Tämän ohella sisältää kirje tietoja kotioloista. Rouva Kihlman oli
niin toipunut pitkällisestä taudistaan, että hän pystyi hoitamaan
taloutta ainoastaan yksi palvelijatar apunaan. Ulkona kävellessään
täytyi hänen nojata keppiin ja kotonakin olla varovainen, mutta
kuitenkin hän oli paremmissa voimissa kuin koskaan oli voitu
toivoa taudin aikana. Oswald oli kasvitieteen dosentti, Lorenzo
oli juristi ja oli syksyllä hoitanut tuomarin virkaa Hämeenkyrössä
ja Ikaalisissa, Henrik oli normaalikoulun korkeimmalla luokalla,
ja toivottiin hänen tulevan ylioppilaaksi ensi keväänä (niinkuin
tapahtuikin) ja Lennart, nuorin poika, oli viidennellä luokalla.
Kaikista pojistaan vanhemmat olivat saaneet iloa. -- Kirje päättyy
näin: "Vaikka asumme pääkaupungissa, elämme itseksemme, sangen
hiljaisesti. Hilda ei koskaan käy kylässä illoin, ja minäkin olen
kotona, milloin ei ole pakko mennä ulos. Meidän huvimme on lukea
kukin tahollaan. Ja tätä seurustelua hyvien kirjailijain kanssa
pidämme kaikesta parhaana, varsinkin kun se johtaa seurusteluun
Jumalan kanssa. Semmoista seurustelua voi Britakin, kun kirjoja
ei puutu, nauttia pienessä kamarissaan, ja siis pitää seuraa sekä
profeettain että apostolien kanssa. Mitä parempaa voisikaan pyytää!"
--

Edellisenkin joulun edellä oli Kihlman saanut muistutuksen
nuoruudestaan. Pohjalaisten ylioppilasten uskollinen palvelijatar
1840-luvulta Karolla Kask (ks. I.), oli näet maaseudulta kaupungin
läheisyydestä tuotu Helsinkiin sairaalaan. Vanhus paralta oli
käsivarsi taittunut, ja jotta hän voisi olla hyvässä hoidossa,
Kihlman, Essen, Reuter y.m. vanhat pohjalaiset, saatuaan asiasta
tiedon, keräsivät keskenään varoja, millä sairaalan maksu
suoritettiin. Sittemmin Karollaa avustettiin säännöllisellä
kuukausirahalla.

       *       *       *       *       *

Uudenvuodenpäivänä 1887 kirjoittaa Kihlman Essenille: "Siis on
jälleen vuosi mennyt ja uusi tullut. Alkaa tuntua, että on entisen
ajan oma, eikä enää oikein sopiva tähän uuteen aikaan. Kumminkin olen
vielä täysissä voimissa ja omasta mielestäni on minulla vielä paljon
tehtävää, mutta päivät ovat niin lyhyet ja kuluvat niin nopeaan.
Hyvin tärkeää on luullakseni katsoa, että menettelee oikein tien
pienemmillä osilla: silloin kai Jumala huolehtii kokonaisuudesta." --

Ja "uusi aika" olikin tavattoman levoton ja vaativainen. Naisasiaa
käsiteltiin mitä kiihkeimmin ja sen yhteydessä siveellisyyskysymystä,
jolle jälkimmäiselle ruotsalainen kirjailija Gustaf af Geijerstam
Helsingissä maaliskuulla pitämillään esitelmillä tuotti erikoista
kiihoitusta, hän kun myönsi viettielämälle oikeuksia, joita ei
julkisuudessa ennen oltu kuultu. Vihdoin pohdittiin kielikysymystä
kiukkuisemmin kuin koskaan ennen, sen jälkeen kun huhtikuun alussa
oli tullut tieto, että se oli ratkaistu senaatin vähemmistön
mielipiteen mukaan, nimittäin niin että alempien, paikallisten
virastojen tuli käyttää ympäristön kieltä, jota vastoin korkeammat,
koko maan asioita hoitavat virastot saisivat valita kumman tahansa
molemmista kotimaisista kielistä. -- Eräässä kirjeessä Sweitsissä
oleskelevalle Otto Donnerille Kihlman koskettelee (27/4) viimemainittua
asiaa: "Valtiollisella alalla riitapuolet ärsyttävät toisiaan
yhä enemmän ja enemmän. Viimeistä kieliasetusta on ruotsalainen
puolue käyttänyt aivan erikoisena välikappaleena herättääkseen
vihaa suomalaista puoluetta vastaan. (C. G.) Estlander on Finsk
Tidskriftissä (huhtikuun numero) tehnyt selkoa asemastaan
suomalaisessa kielikysymyksessä. En tiedä olenko lukenut mitään,
joka henkisi syvempää vihaa tyynellä kielellä. Häntä on palkittu
tulisoihtukulkueilla ja kansallisjuhlalla ja sähkösanomilla.
Ainoastaan vaivoin onnistuttiin ehkäistä vastamielenosoituksen
toimeenpano Yrjönpäivänä Koskisen kunniaksi, joka matkusti pois
Keravalle. Nya Pressen kuuluu tähän aikaan voittavan itsensä
liioitteluissa. Finlandissa on Estlanderin kirjoitusta erittäin
onnellisesti käsitelty (E. G. P[almén])." -- Edelleen mainitaan
samassa kirjeessä, että koetetaan ylläpitää Finlandia seuraavanakin
vuonna. Myöskin Helsingfors Dagbladin olemassaolo oli kyseessä.
"Runeberg y.m. tahtovat, että sitä toimitettaisiin enemmän
viikinkiläiseen henkeen s.o. he haluavat erottaa And. Chydeniuksen.
-- Varmaa on, että sekä Finlandin että Dagbladin tulevaisuus on
sangen pimeä." Todellisuudessa jälkimäinen lehti lakkautettiin.
-- Vihdoin kertoi Kihlman Oswaldin huhtik. 11 p:nä lähteneen
tutkimusmatkalle Jäämeren rannikolle ja Kuolan niemimaalle,
palatakseen vasta syyskuulla. --

Ikäänkuin jatkona edelliseen antaa Kihlman (2/5) kirjeessä Lorenzolle
(Ikaalisissa) tietoja yliopiston rehtorinvaalista Vapunpäivänä:
Ruotsalaisella puolella olivat ehdokkaina: Estlander, Runeberg
ja Pippingsköld; suomalaisella: Rein, Råbergh ja Jaakko Forsman.
"Ruotsalainen puolue kärsi, saattaa sanoa, täydellisen tappion;
sillä päähenkilöt Estlander ja Runeberg saivat ainoastaan 12 ja 10
ääntä, jota vastoin Rein sai 17 ja Råbergh 15. Ruotsalaisen puolueen
kolmas mies sai 13 ja Jaakko 12. -- Ehdolle tulivat siis 1) Rein,
2) Råbergh ja 3) Pippingsköld. Minä puolestani iloitsen siitä, että
Estlander ja Runeberg saivat niin vähän ääniä. Se todistaa, että
viikinkiläissuunta, jota Estlander edustaa ja johon Runeberg yhä
enemmän on kääntynyt, ei kuitenkaan ole kovin suosittu professorien
kesken. Tuloksen ovat he itse etupäässä aiheuttaneet. -- -- Molemmat
ovat äärimmäisyyteen meneviä ja häikäilemättömiä, ja ilahduttavaa
on, ettei häikäilemättömyyttä kannateta. Että Rein ja Råbergh saivat
niin monta ääntä, johtuu epäilemättä siitä, että heiltä toivotaan
maltillisuutta, ja maltillisuutta, tyyntä, intohimotonta esiintymistä
tarvitaan varsinkin nykyaikana, kun toiselta puolen viikingit ja
toiselta puolen ultrafennomaanit (Jonas Castrén y.m.) [Ehkä on syytä
muistuttaa, että 'nuorsuomalaiset' ensiksi esiintyessään 1880-luvun
keskivaiheilla syyttivät 'vanhoja' suomenmielisiä laimeudesta
kielikysymyksessä. Vasta myöhemmin kuului heidän puoleltaan
tunnuslause, että kielikysymys oli mennyt ohi polttopisteensä,
ja ottivat he erikoisesti ajaakseen vapaamielisyyttä.] koettavat
kiihoittaa maan asukkaita ilmi vihaan toisiansa vastaan."

Tässä yhteydessä sopii vielä mainita rehtorienkokous 9-11 p:nä
kesäk., johon -- 20 vuotta sen jälkeen kuin koulunopettajat viimeksi
olivat kokoontuneet yhteisiin neuvotteluihin -- koulujen johtajat
olivat kutsutut keskustelemaan heidän tointaan koskevista asioista.
Melkoisesti olivat ajat parantuneet, mitä tulee vallanpitäjäin ja
koulunopettajain keskinäiseen suhteeseen. Kirkollistoimikunnan
päällikkönä Yrjö-Koskinen avasi kokouksen, joka oli syntynyt
hänen omasta aloitteestaan, ja vakuutti hän olevansa valmis
voimiensa mukaan edistämään koulunopettajain toivomuksia, mikäli
vain saattoi huomata, että ne tuottaisivat koululle hyötyä, ja
kouluylihallituksen päällikkö, L. Lindelöf, toimi kokouksen
esimiehenä. Eikä ainoastaan virallisesti, vaan pidoissakin elettiin
parhaimmassa ystävyydessä. Ensi päivänä kutsui Koskinen kokoukseen
ilmoittautuneet päivällisille, toisena päivänä ylitarkastaja Laurell
antoi rehtoreille illalliset, kolmantena pitivät kokouksen jäsenet
itse päivälliset Kaivohuoneella, missä Koskinen, Lindelöf ja jotkut
muut olivat heidän vierainaan, ja vihdoin oli kokouksen jälkeen
Lindelöfillä kutsut kesähuvilassaan Granö'llä läntisessä saaristossa.
Siten muodostui kokous oikeaksi veljestymisjuhlaksi. -- Käsitellyistä
asioista merkittäköön tässä vain kaksi:

Ylioppilastutkinto, jonka järjestelyä vastaan silloin oli tapana
tehdä samoja muistutuksia kuin nykyaikanakin, otettiin kokouksen
tarkan harkinnan alaiseksi. Päätös oli, että enemmistön mielestä
kirjoituskokeita ei tulisi muuttaa, mutta suotavana pidettiin, että
kouluylihallitus ottaisi osaa tehtävien määräämiseen. Sitä vastoin
katsottiin parhaaksi, että suullinen tutkinto yliopistossa kokonaan
poistettaisiin. Kumminkin oli kokouksen vaivannäkö turha, sillä
onhan tutkinto pääasiassa vieläkin entisellään. -- Toinen kysymys,
jonka tahdomme mainita, oli ohjelman 12:s: Antaako koulun kasvattava
toimi aihetta toivomuksiin, ja kuinka olisi se edistettävissä?
Keskustelussa esiintyi Kihlman viimeiseksi ja lausui hän haluavansa
muiden puhujain esittämiin totuuksiin ainoastaan lisätä, että hänen
mielestään koululta puuttui paljon kyseessä olevassa kohdassa.
Kumminkin oli syy siihen enemmän yhteiskunnassa kuin opettajissa.
Viime aikoina oli maassamme esiintynyt puhujia ja esitelmänpitäjiä,
joiden uskonnolle ja siveellisyydelle vastakkaiset opit sanomissa
julkaistuina olivat vaikuttaneet sanomattoman paljon pahaa, ja olivat
nämä matkustavaiset puhujat saaneet pitää esitelmiään milloin siellä
milloin täällä hallituksen tieten ja luvalla. Hän tahtoi tässä
tilaisuudessa huomauttaa, että hallitus, olemalla vastustamatta
semmoisten oppien levittämistä, oli vaikeuttanut koulun kasvattavaa
toimintaa. Mitä kysymyksen jälkimmäiseen puoleen tulee, puhuja
kehotti koulun opettajia seisomaan lujina, antamatta ajan tuulien
häiritä itseään, sillä varmaankin oli heidän työnsä yhtä vähän
turha kuin sade, joka putoaa kuivalle maalle. Tässä lausunnossa
ilmenee Kihlmanin ankara arvostelu ja tuomio täällä esiintyneistä
ruotsinmaalaisista esitelmänpitäjistä, joista varsinkin Carl von
Bergen ja G. von Geijerstam olivat herättäneet suurta paheksumista
vakavissa piireissä. Miten hallituksen (styrelsen) olisi pitänyt
menetellä ehkäistäkseen heidän esiintymistään, näyttää kuitenkin
jääneen sanomatta.

       *       *       *       *       *

Vuonna 1887 oli Kihlmanilla jälleen tavallista enemmän liikehuolia.
Ensiksikin mainittakoon, että huhtikuulla paloi luujauhomylly
Ähtävällä. Se aiheutti, että hän päätti kokonaan lakkauttaa
luujauholiikkeen, joka viime aikoina oli huononlaisesti menestynyt,
osaksi kilpailun vuoksi, osaksi sentähden että raaka-aineen saanti
oli käynyt vaikeaksi.

Toiseksi oli huomio käännettävä Tampereen yhtiöön, jonka asema kyllä
edelleenkin oli ja pysyi hyvänä, mutta jolle toukokuulla tehtiin
tarjous, mikä tuotti Kihlmanille paljon päänvaivaa. Erään kuuden
vapaaherra Standertsköldin muodostaman yhtiön puolesta tarjottiin
näet sen omistama Inkeroisten puuhiomo Anjalan koskella Sippolan
pitäjässä Pellava- ja Rautateollisuusyhtiölle n. 1,400,000 mk:sta.
Se hyöty, joka Tampereen yhtiöllä oli ollut omasta puuhiomostaan,
vaikutti, että Kihlman yleensä kyllä oli taipuvainen asiaan, mutta
kuka takaisi että "konjunktuurit" pysyisivät myötäisinä? Ja miksi
tahtoivat Standertsköldit, jotka edellisenä vuonna olivat ryhtyneet
rakentamaan toistakin puuhiomoa entisen lähettyville, myydä
laitoksensa? Vaikka Wasenius, Cronstedt y.m. olivat oston puolella,
pysyi Kihlman empivällä kannalla. Hän kirjoittaa (15/5) laajasti
Solinille, jonka Tampereen hiomon johtajan, W. H. O. Wallgrenin
kanssa piti tutkia asiaa, mitä kaikkea oli selville saatava, ja
päättää kirjeensä näillä sanoilla: "Täten olen keventänyt sydämeni
tähän asiaan nähden, joka häiritsee lepoani. Olen tahtonut sanoa,
miten asia minun mielestäni oikeastaan on alusta alkaen käsiteltävä.
Emme saa antaa halun tai haluttomuuden johtaa itseämme. Emme saa
tahtoa taikka olla tahtomatta ostaa, ja sitten etsiä myötä- tai
vastasyitä; vaan meidän täytyy ensiksi aivan ulkokohtaisesti
etsiä tosiasioita, tietoja (fakta, data), sen jälkeen arvostella
näitä kokemuksemme mukaan, ja viimeksi on tahdottava tai oltava
tahtomatta." Ja kun oli sanottu välimiehen uhanneen, että hän
piankin myy Inkeroisten laitokset jollekin toiselle ostajalle ja
että Wallgren helposti muuttaa Tampereelta, jos hänelle luvataan
suuri tantieemi, kirjoittaja lisää: "Minuun eivät uhkaukset eivätkä
houkuttelut tule vaikuttamaan, vaan ainoastaan tosiasiat."

Asiantuntijat, Solin ja Wallgren, tekivät sitten kaksi matkaa
Inkeroisiin, missä Kihlmankin kerran kävi, ja olivat heidän
lausuntonsa ja laskelmansa puoltavia. Vuoden nettotulo arvioitiin
300,000 mk:ksi. Laskelmat nojasivat Tampereen hiomosta saatuihin
kokemuksiin ja olivat Kihlmanin mielestä luotettavia. Asia päättyikin
niin, että osto tapahtui noin miljoonasta markasta. Kihlmanin tuli
2 p:stä kesäk. huolehtia Inkeroistenkin tehdaslaitosten johdosta,
ja Wallgren muutti sinne teknilliseksi johtajaksi. Varsinaisessa
yhtiökokouksessa ilmoittivat A, Meurman ja Yrjö-Koskinen
vastalauseensa asian ratkaisun johdosta; mutta todellisesti on osto
osoittautunut ehdottomasti edulliseksi Tampereen yhtiölle, jonka
asemaa se on tuntuvasti vahvistanut.

Kihlmanin liikemiesharrastukset eivät suinkaan rajoittuneet
yksistään niihin liikkeihin, joiden toimintaa hän itse johti, vaan
koetti hän milloin mahdollista oli hyödyttää toisiakin. Varsinkin
hän tarkkaavasti seurasi Vaasan liike-elämää. Niinpä hän 20 p:nä
heinäk. 1887 kirjoittaa isännöitsijä Hugo Sölfverarmille Vaasan
puuvillatehtaan asioista, alkaen tähän tapaan: "Koska edelleenkin
olen sangen viehättynyt siitä, että Vaasan puuvillakehräämö ja
kutomo, jonka ystävä-vainajani A. A. Levón on syntymäkaupunkiini
perustanut, edistyisi lujaksi teollisuuslaitokseksi, on minussa
aiheuttanut levottomuutta tieto, että W. Ramsay, jonka johtaessa
tehdas näyttää nousseen uuteen eloon, on ilmoittanut päättäneensä
luopua nykyisestä toimestaan." Sitten hän kertoo miettineensä, mistä
saataisiin sopiva mies hänen sijalleen. Ainoastaan viimeisessä
hädässä olisi hänen mielestään käännyttävä ulkomaille. "Ne
ulkomaalaiset, jotka ehkä voisivat olla taipuvaisia muuttamaan
Suomeen, eivät tavallisesti ole ensi luokan miehiä. Sellaiset saavat
kyllä työtä kotimaassaankin. Ja ulkomaalaisten on yleensä vaikea
mukautua oloihimme; ainakin menee aikaa, ennenkuin he tarpeeksi
perehtyvät niihin." Sentähden oli hän tiedustellut kykenevää miestä
omasta maasta ja suositteli ensi sijassa insinööri Kristian Bruunia,
josta hän oli saanut kuulla hyvin kiittäviä arvosteluja. Hän
kehoittaa siis kääntymään Bruunin puoleen, jota hän itse tietysti ei
ollut puhutellut, vakuuttaen että hän ainoastaan oli tarkoittanut
tehdä johtokunnalle palveluksen vaikeassa tilanteessa. Kehräämön
johtokunta noudatti neuvoa, Bruun vastaanotti toimen ja hoiti sitä
monta vuotta.

       *       *       *       *       *

Vuoden loppupuolelta merkittäköön, että syyslukukauden alusta oli
Helsingissä jälleen Suomalainenkin normaalilyseo. Valtio otti näet
kansan perustaman ja kannattaman, 17 vuotta toimineen alkeisopiston
haltuunsa muuttaen sen samalla normaalilyseoksi, jota varten
Hämeenlinnan normaalilyseon yliopettajat siirtyivät Helsinkiin.
Tämä oli Kihlmanille sekä yleiseltä kannalta että yksityisestikin
mieluinen tapahtuma. Suomalaisen normaalilyseon rehtorissa, J. G.
Geitlinissä, hän jälleen sai entistä lähemmäksi hyvän toverin ja
ystävän.

Kun syyslukukaudella taas toimeenpantiin valtiopäivämies-vaalit,
vaikutti mainittu muutto niiden tulokseen. Porvoon hiippakunnan
koulunopettajat valitsivat nyt Geitlinin toiseksi edustajakseen,
niin että normaalilyseoiden rehtorit tulivat istumaan rinnatusten
eduskunnassa.

Jouluk. 27 p:nä Kihlman kirjoittaa "kunnioitetulle appi-isälleen":
"Olen terve ja hyvissä voimissa. Minulla on ollut onni nähdä kaikki
poikani luonani joulun aikana. Uusi vuosi on jälleen alkamassa.
Elämmekö senkin? Olkaamme miettimättä sitä. Eletään niin kauan kuin
Jumala tahtoo ja kuollaan kun Jumala tahtoo. Sillä välin toimikaamme
mitä voimme." --

Uuden vuoden 1888 merkkitapaus oli kansalaisjuhla Z. Topeliuksen
täyttäessä 70 vuotta 14 p:nä tammik. Kihlman oli tietysti mukana,
ja hän kirjoittaa Essenille (15/1): "Osanotto oli suuri, jopa
Ruotsistakin. Ainoastaan täkäläinen nuori Ruotsi s.o. viikingit eivät
ottaneet osaa."

Valtiopäivät alkoivat 17 p:nä tammik. Kihlman valittiin nyt ensi
kerran puhemiesneuvoston jäseneksi ja sitä paitsi niinkuin ennenkin
valitsijamieheksi sekä jäseneksi valtio- ja toimitusvaliokuntiin.
Myöskin oli hän jäsenenä säädyn pöytäkirjakomiteassa ja valittiin
2:seksi varapankkivaltuusmieheksi.

Niistä asioista, joiden käsittely näillä valtiopäivillä herätti
yleisempää mielenkiintoa, mainitsemme ensiksi kysymyksen vuotuisten
apurahojen antamisesta kaunokirjailijoille. Se tuli esille kahden
porvaris- ja talonpoikaissäädyissä tehdyn anomusehdotuksen johdosta.
Yleisen valitusvaliokunnan mietintö, joka päättyi ehdotukseen,
että säädyt jättäisivät anomuksen huomioon ottamatta, aiheutti
pappissäädyssä laajan keskustelun. Tulos oli kyllä että mietintö
hyväksyttiin 18 äänellä 15 vastaan, mutta useat puhujat tekivät
parastaan puolustaessaan ei pysyvien apurahojen ("diktergage")
myöntämistä, vaan kirjailijain avustamista kehoituksella tai
palkinnolla jostakin ilmestyneestä etevästä teoksesta. Näihin
kuului Kihlmankin. Etsiessään perustaa, mille asettuisi kysymykseen
nähden, hän ei ollut löytänyt, sanoo hän, muuta kuin "tämän
yksinkertaisen, että työmies on palkkansa ansainnut. Kirjailija
puheena olevallakin alalla on työmies, eikä hänen työnsä itsessään
ole hyljättävä, vaikka kyllä tällä alalla usein on luotu teoksia,
joita ei voi hyväksyä. Jos nyt hyvä kirjailija ei voi hyvästä
teoksesta saada työtänsä vastaavaa palkkaa, kun maassamme lukijain
harvalukuisuuden tähden tekijäpalkkiot ovat alhaisia, näyttää
minusta olevan väärin, jos semmoinen työ jäisi palkitsematta.
Sellaisen teoksen tekijä on kuitenkin tavallista lahjakkaampi
henkilö, ja kun vähemminkin lahjakkaat saavat työstään vastaavan
ja usein korkeammankin palkan kuin ansaitsevat, niin ei minusta
meneteltäisi täysin oikeuden mukaisesti, jos hyväksyttäisiin
valiokunnan ehdotus, sillä pitäisihän sentään katsoa, että lahjakas
kirjailija saa kohtuullisen palkan työstään". Sen johdosta että
eräässä vastalauseessa oli valitettu, ettei meillä lahjakas henkilö
voi valita kirjailijatointa elämäntyökseen, vaan täytyy ruveta
virkamieheksi taikka käytännölliseen toimeen, Kihlman lausuu:
"Kaukana siitä että yhtyisin tähän valitukseen, olen sitä mieltä,
että semmoisen henkilön tulee juuri niin tehdä. Hänen ei pidä ottaa
elämäntyökseen kirjoittaa kaunokirjallisia teoksia, vaan on se oleva
sivutoimena. Jos hän tekee kirjailijatoimen elämäntyökseen, on hän
kokeva, että hän on asettanut päämääränsä liian korkealle. Ei ole
monellekaan ihmiselle suotu voida tuottaa uusia korkea-arvoisia
luomia. Hyvä, jos joku semmoinen aikaansaadaan. Mutta jos kirjailija
on tehnyt kirjoittamisen elämäntyökseen, on hän tunteva itsensä
pakotetuksi aina uudestaan tuottamaan uusia luomia; ja tällaisesta
väkinäisestä toiminnasta ei voi muuta johtua kuin että hänen
teoksensa tulevat käsityöläismäisiksi ja yhä keskinkertaisemmiksi."
Puoltaen siis avustuksen antamista kehoituksena ja palkintona
ansiokkaasta teoksesta, puhuja edellyttää, "että ainoastaan semmoinen
teos palkitaan, joka on siveellisen maailmankatsomuksen ilmaisu".
"Siveellinen, hyvä, oikea ovat minun mielestäni niin läheisessä
yhteydessä kauniin kanssa, ettei itse asiassa mikään voi olla
kaunista, joka ei ole siveellistä."

Nähtävästi kysymyksen laadun viehättämänä Kihlman vielä palasi
siihen, miten hän oli pyrkinyt varmaan mielipiteeseen tästä asiasta.
Hän oli "tuntenut tarvetta tietää, mitä tähän ihmiskunnan luokkaan
(!) kuuluvat itse ehkä miettivät ja toivoivat", oli sen vuoksi
mielenkiinnolla lukenut pari "estetiikan dosentin tohtori Aspelinin
ja runoilija Zakris Topeliuksen" kirjoitusta Finlandissa, jotka
molemmat olivat sitä mieltä, että jotain oli tehtävä todellisten
kykyjen kehoitukseksi, ja vihdoin "muistellen muita eteviä
henkilöitä samasta luokasta" oli hänen mieleensä m.m. tullut "suuri
runoilijaruhtinas Göthe". "Ajattelin että olisi mielenkiintoista, jos
saisi hänet pappissäädyn apujäseneksi, jotta hän tänä iltana lausuisi
ajatuksensa tästä asiasta. Ja vaikka hän ei voinutkaan nimenomaan
sitä tehdä, oli kuitenkin tilaisuutta oppia tuntemaan hänen
mielipiteensä eräästä ratkaisusta, jonka hän tärkeässä tilanteessa
toimitti" Ja nyt puhuja kertoi, miten Göthe 1788, "siis tasan 100
vuotta sitten" toimitti virattomalle ja palkattomalle kirjailijalle,
Friedrich Schillerille, ei vuotuista eikä edes tilapäistä apurahaa,
vaan ylimääräisen professorinviran Jenan yliopistossa, joka
"kuitenkin oli myönnettävä hänelle 'ohne Gehalt' (palkatta)." Kihlman
ei kuitenkaan hyväksynyt tätä "kovaa tapaa" avustaa kirjallisuutta,
vaan piti omaa esittämäänsä menettelyä oikeampana. Miksi hän
oli kertonut tapauksen -- selitti hän myöhemmin -- oli se, että
professorinvirka pakotti Schillerin keskeyttämään runoilijatoimensa
ja ryhtymään virkatehtäviin, joten hän ainoastaan vapaina hetkinä
saattoi antautua runoiluun. "Siinä kohden näytti minusta Göthen
menettely olleen niin merkillinen."

Naiskysymys tuli parikin kertaa puheeksi. Sen aiheutti
porvarissäädyssä tehty esitysehdotus naisen oikeudesta tulla
valituksi vaivaishoitohallituksen jäseneksi sekä kaksi erityistä
porvaris- ja talonpoikaissäädyille jätettyä anomusehdotusta, jotka
koskivat naisen oikeuttamista harjoittamaan opintoja yliopistossa
samoilla ehdoilla kuin mieskin. Kummallakin kerralla asettui Kihlman
vastustavalle kannalle. Kumminkaan hän ei ryhtynyt perin pohjin
selvittämään kantaansa, vaan tyytyi dialektisella terävyydellä
osoittamaan valiokuntien mietinnöissä esitettyjen perusteiden
heikkoutta ja riittämättömyyttä. Miten oikeutettu menettely itsessään
liekin ja miten se yleensä olikin Kihlmanin luonnon mukaista, ei
varmaankaan erehdytty siinä, että takana piili vastahakoisuus niitä
ajan uudistusrientoja vastaan, jotka sisältyivät n.s. naisasiaan.
Ettei hän tahtonut sitä salatakaan, näkyy siitä, että hän toisen
kerran esiintyessään jälkimmäisessä keskustelussa lausui, "ettei
ole hauskaa taistella uudenaikaista mielipidettä (modern opinion)
vastaan"; mieluummin hän olisi kokonaan vaiennut. Muutoin oli hän
jo edellisillä valtiopäivillä viitannut niihin seurauksiin, joihin
naisten vapaa pääsy yliopistoon veisi. -- Mitä säädyn kantaan tulee,
hyväksyttiin 24 äänellä 11 vastaan mietintö naisen oikeudesta tulla
valituksi vaivaishoitohallitukseen, mutta toinen mietintö naisen
yliopistoon pääsystä hylättiin 18 äänellä 17 vastaan.

Joku viikko myöhemmin eräs kouluasia sai Kihlmanin tavallaan
palaamaan kysymykseen naisten yliopisto-opinnoista. Erityisissä
anomusehdotuksissa oli pyydetty, että valtio ottaisi haltuunsa
Turun, Tampereen ja Joensuun kaupunkien tyttökoulut. Yleisen
valitusvaliokunnan mietintö päättyi siihen, että kahden jälkimmäisen
kaupungin kouluihin nähden muka ei ollut syytä mihinkään
pyyntöesitykseen, mutta mitä Turun kouluun tulee, olisi anottava,
että hallituksen puolesta tutkittaisiin "siinä määrässä, kuin se
osoittaa tyydyttävänsä hyvin perustettua sivistystarvetta", olisiko
tämä yksityiskoulu tehtävä valtion kouluksi. Ja tätäkin enemmistön
päätöstä vastaan oli 7 jäsentä pannut vastalauseen, arvellen ettei
tyttökoulun perustaminen Turkuun ollut sopusoinnussa varovaisen ja
hyvin harkitun koulupolitiikan kanssa. Pappissäädyssä arvosteltiin
mietintöä ankarasti, eikä Kihlman voinut olla huomauttamatta, että
sama valiokunta ei ollut katsonut varovaisuutta tarpeelliseksi, kun
oli kyseessä naisen yliopistosivistys, mutta sitä vastoin kyllä,
kun kysymys oli yleisestä eli koulusivistyksestä. -- "Minun asemani
kysymykseen nähden on säädylle tuttua", hän sittemmin lausui.
"Vilpittömästä sydämestä minä toivon, että nainen saisi sivistystä,
sivistystä sekä muodollisessa että oleellisessa suhteessa. Olen ennen
lausunut, että naisen tulee päästä tilaisuuteen hankkia itselleen
yliopistosivistystäkin, vaikka se minun käsitykseni mukaan on oleva
poikkeuksellista, ja että naisella siis ei tule olla sama oikeus kuin
miehillä yliopistosivistykseen. Sitä vastoin täytyy minun kannaltani
koettaa mahdollisimman mukaan poistaa naissivistyksen esteet, milloin
koulusivistys on kyseessä." Sen vuoksi hän täydestä sydämestään yhtyi
anomukseen, että kaikki nämä koulut tehtäisiin valtionlaitoksiksi, ja
se tulikin säädyn päätökseksi.

Lopuksi vielä pari seikkaa. Kun yleinen valitusvaliokunta erään
talonpoikaissäätyyn jätetyn anomusehdotuksen johdosta, joka koski
piispan-istuimen siirtämistä Porvoosta Viipuriin, oli arvellut, ettei
säädyillä sillä hetkellä ollut mitään syytä lausua tästä asiasta,
joka kirkolliskokouksen alkuunpanemana parast'aikaa oli hallituksen
käsiteltävänä, oli Kihlman sitä mieltä, että säätyjen päinvastoin
tulisi julkilausua ajatuksensa sangen tärkeästä kysymyksestä, ja
ehdotti hän, että ainakin pappissääty hyväksyisi seuraavan päätöksen:
sääty, joka ei tiedä, että oleellisia esteitä Porvoon piispanistuimen
palauttamiseen Viipuriin olisi olemassa, pitää tätä muuttoa erittäin
toivottavana. Keskustelun jälkeen hyväksyttiin tämä ehdotus
valtavalla enemmistöllä.

Yleistä rikoslakia tarkastettaessa tulivat m.m. eri rangaistuslaadut
puheeksi. Uudessa laissa oli yleensä vain vapausrangaistus otettu
käytäntöön, ja sen johdosta tahtoi Kihlman saada lausutuksi,
että hänen mielestään olisi myöskin ruumiinrangaistus ainakin
vaihtopuolisesti ollut käytettävä. Ruumiinrangaistuksen vaihtaminen
vapausrangaistukseen johtui uudenaikaisesta parannusteoriasta, mutta
tämä teoria oli väärä. Rangaistuksen päämäärä ei ollut parannus,
eikä se ollut siitä riippuva. Parannus oli vain sivutarkoitus
samoin kuin pelottaminenkin, jonka nojalla ruumiinrangaistusta kävi
puolustaminen, eikä suinkaan voitu väittää, että tämä rangaistuslaatu
esti ihmisen siveellistä parannusta. -- Kun eräs puhuja oli
kiittänyt ruumiinrangaistuksen poistamista kouluista, lausui
Kihlman: "Tunnustan kyllä, että paljon pahaa on koulusta poistettu
sillä, että ruumiinrangaistus kiellettiin, mutta on myöskin saatu
muuta pahaa sijaan. Niin esim. jollei oppilas anna oikaista itseään
vapausrangaistuksilla, jotka koulussa sallitaan: jälkeenistumisella
ja karserilla, niin ei ole muuta neuvoa kuin ryhtyä viimeiseen
rangaistuskeinoon, karkoitukseen, joka oikeastaan on rangaistus
vanhemmille ja jonka kautta tavallisesti oppilaiden tulevaisuus
turmellaan, koska karkoitettua ei helposti oteta toiseen kouluun.
Jos ruumiinrangaistus kuuluisi koulun rangaistuskeinoihin, jos sitä
ainoastaan erikoisissa rikkomuksissa ja koulun alemmilla luokilla
käyttäisivät opettajat, joille sen toimeenpano voitaisiin uskoa,
niin olisi koululla siitä ainoastaan hyötyä. Ja on olemassa paljon
täysikasvuisiakin ihmisiä, jotka halveksivat vapausrangaistusta
varsinkin sen lievemmässä muodossa, mutta kavahtavat (hafva respekt
för) ruumiinrangaistusta." -- Tahallisesta murhasta olisi Kihlman,
Jumalan sanan perustuksella, tahtonut kuolemanrangaistuksen
ainoaksi rangaistukseksi, ja sen vuoksi hän ehdotti, että laissa
mainittu vaihtopuolinen rangaistus, elinkautiseen kuritushuoneeseen
tuomitseminen, jätettäisiin, pois.

       *       *       *       *       *

Kihlman oli niinkuin tiedämme uskollinen ystävä. Kun A. A. Favorin
maaliskuulla oli ilmoittanut terveytensä arveluttavasti huonontuneen,
lupasi hän valtiopäivien jälkeen kesällä käydä Ruokolahdella vanhan
ystävänsä luona. "Mutta Sinun täytyy pysyttäytyä ylhäällä eikä
karata maailmasta, ennenkuin saan tavata Sinut. Luulen että meillä
voisi olla iloinen hetki yhdessä. Luulen niin sen johdosta, mitä
lausut ajasta, jossa elämme. Olen näet täysin samaa mieltä. On
kiireen aika. Kaikki kiirehtii itsetietoisesti tai tietämättään.
Kaikki käy höyryvoimalla. Ja varsinkin näennäinen (skenet) edistyy
rivakasti. Kaikki näennäinen saavuttaa enemmistön kannatuksen, eikä
harrastus osoita, että näennäinen ei ole todellista, vedä puoleensa
kenenkään huomiota. Sentähden olen näinä aikoina syvästi tuntenut,
miten tosia ovat sanat: 'Maailmassa teillä on ahdistus.' Jaa, niin
se on, Veli, käy ikäänkuin ahtaaksi tässä maailmassa syystä, että
pahan valta on niin suuri ja että näyttää mahdottomalta aikaansaada
parannusta suuremmassa määrässä. Mutta sen vuoksi tunnen vetämystä
niiden puoleen, joilla on sama ahdistuksen tunto". -- Kesäkuun viime
päivinä Kihlman lähtikin Inkeroisiin ja tarkastettuaan tehtaita hän
2 p:nä heinäk. matkusti Lappeenrantaan, josta höyrylaivalla pääsi
Ruokolahteen. Mitä ystävykset keskenään juttelivat, ei ole kirjaan
pantu, mutta olettaa voi, että he vaihtoivat muistelmia ja kokemuksia
niiltä neljältä ja puolelta vuosikymmeneltä, jotka olivat kuluneet
siitä kuin Helsingissä toisiinsa tutustuivat.

Muutoin mainitsemme tältä kesältä ainoastaan, että
toimitusvaliokunnan työ kesti syyskuuhun asti, sekä että Kihlman
varapankkivaltuusmiehenä ensi kerran otti osaa Suomen pankin
tarkastukseen.

       *       *       *       *       *

Syksyllä Kihlman tietysti palasi koulutyöhönsä, jälleen ryhtyen
rehtorintoimeensa, joka lukuvuoden lopulla, niinkuin saamme nähdä,
oli tuottava hänelle erikoisia huolia. Kumminkin oli nyt seuraava
aika eri suhteissa varsin onnellinen. Tampereen yhtiön asiat
edistyivät edistymistään. Tänä vuonna oli jo osinkona jaettu 9 %;
mutta 1889 jaettiin 11%. Nettovoitto oli näet 850,000 mk, ja olisi
ollut täysi miljoona, jollei erään pietarilaisen edustajan kuoleman
kautta olisi menetetty 250,000 mk. Ja odotettavissa oli yhä suurempia
tuloksia liikkeen toiminnasta. Ensimmäisenä kuutena kuukautena
vuotta 1889 fakturoitiin liinatavaroita 450,000 mk:sta enemmän kuin
samana aikana 1888. Kihlman saattoi siis olla ja olikin erittäin
tyytyväinen, sillä siitä saakka, kuin hän tuli suuren liikkeen
johtajaksi, hän ei ollut nähnyt olosuhteita niin myötäisinä.

Suhteellisesti huolettoman ajan merkkinä on alkupuolelta vuotta 1889
mainittava, että Kihlman silloin poikkeukselta esiintyi julkisuudessa
erään sanomalehtiväittelyn johdosta. Finlandissa oli näet nimimerkki
G. J(ohansson) ankarasti arvostellut n.s. pelastusarmeijaa, joka
silloin oli uusi meillä, ja oli toiselta puolen nimimerkki E. F.
suuresti paheksunut hänen arvosteluansa, joka muka oli vailla
veljellistä rakkautta. Tämä sai Kihlmanin Vartijan huhtikuun
numerossa julkaisemaan kirjoituksen "Periaatteista uskonnollisia
liikkeitä arvostellessa", missä hän lausumatta sanaakaan itse
riidanesineestä koetti selittää, miten kristityn tulee suhtautua n.s.
kristillis-uskonnollisiin ilmiöihin. Tutkien Kristuksen arvostelevia
lausuntoja uskonnollisista puolueista sekä yksityisistä henkilöistä
ja muitakin uudentestamentin yksityiskohtia hän siinä tavallisella
perusteellisuudellaan osoittaa, että ankara ja vihaakin ilmaiseva
arvostelu saattaa olla oikeutettu, kun vain pidetään silmällä itse
olentoa eikä asian pintapuolta. "Jumalan tahdon tekeminen, -- katso
siinä oikea hedelmä ja oikea koetuskivi kristillisiä liikkeitä
arvostellessamme. -- Se joka ei opissa ja elämässä seuraa Kristuksen
oppia ja esimerkkiä, hän ei ole Kristuksen lähettiläs, kuinka
pontevasti tahansa hän puhuu ja vaikuttaa Kristuksen nimessä".

Myöskin kotielämä kehittyi suotuisasti. Maalisk. 15 p:nä lähti
tosin Oswald toiselle kasvitieteelliselle tutkimusmatkalleen
Kuolan niemimaalle, jolla viipyi syyskuuhun asti. Hän jätti
jälkeensä suuren tyhjyyden, mutta kun kaikki kirjeet ja muut
tiedot, jotka häneltä saapuivat kotiin, olivat hyviä ja kertoivat,
että yritys kaikin puolin sujui menestyksellisesti, tuotti hänen
poissaolonsa vain enemmän sisällystä ja vaihtelua kotonaolevien
keskusteluihin ja kuvitteluihin. Samalla tavalla vaikutti, jopa
erikoisen laatunsa vuoksi vielä tehokkaamminkin, eräs toinen seikka,
nimittäin Lorenzon Vaasasta lähettämä uutinen, että hän 16 p:nä
huhtik. oli mennyt kihloihin isän ystävä-vainajan tyttären Ida
Ekströmin kanssa. Emme tiedä, oliko poika muille kuin äidilleen
uskonut salaisen rakkautensa ja sen tuottamat huolet, mutta kyllä
isäkin näyttää jotain aavistaneen, ja molemmille oli tieto "Enzon"
onnesta yhtä tervetullut, oikea ilosanoma. Sitten seurasi nuoren
sulhasen kotonakäynti pääsiäisviikolla, kihlattujen yhteinen käynti
Helsingissä ja Rulluddilla kesäkuulla ja häät Vaasassa heinäk. 12
p:nä. Isä ja äiti ja veljet, paitsi tietysti metsänrajaa Jäämeren
rannikoilla tutkivaa Oswaldia, olivat mukana häissä, ja ensinmainittu
vihki morsiusparin Vaasan kirkossa. Kun sittemmin vastanaineet
lähtivät kesäiselle Sweitsinmatkalle, saatiin Rulluddilla lukea
vuorotellen kirjeitä etelästä ja pohjoisesta. Nämä kirjeet eivät
enemmän kuin kotolaisten vastauksetkaan kuulu julkisuuteen, mutta
tärkeitä ne sittenkin ovat, koska ne sallivat todeta, että Kihlmanin
perhe-elämä oli harvinaisen onnellinen. Perheenjäsenten välillä
vallitsi mitä herttaisin keskinäinen suhde. Vanhemmat kohtelivat
rakkaita lapsiaan niin sanoaksemme kunnioittavalla luottamuksella,
ja lapset puolestaan osoittivat aina tietävänsä, ettei heillä ollut
parempia ystäviä kuin isä ja äiti.

Elokuun ensi päivinä, pari viikkoa häämatkan jälkeen, Kihlman
Lennart poikansa kanssa kävi Lakomäellä. Kirjoittaen tästä matkasta
Oswaldille, jonka puolesta hän oikeastaan oli sen tehnyt, hän
puhuttuaan erinäisistä myötäisistä asianhaaroista mainitsee yleensä
olevansa tyytyväinen tilaansa, mutta jatkaa sitten: "Ainoastaan
oppilaitos aiheuttaa huolia." Nämä sanat tarkoittavat huhtikuulla
sattunutta tapausta, että ylioppilastutkinnossa 18 normaalilyseon
oppilaasta 9 oli reputettu, nimittäin 1 suomenkielessä, 1
äidinkielessä, 5 latinassa ja 9 matematiikassa. Asia koski koulun
arvoa ja mainetta ja siis myöskin Kihlmanin sydäntä. Sen vuoksi
hän jo toukokuulla ilmestyneessä vuosikertomuksessa oli ottanut
tapahtuman puheeksi ja vaatimalla vaatinut, että toimeenpantaisiin
tutkimus, oliko syy opetuksessa vai arvostelussa. Mutta tämmöinen
juttu ei suoriudu käden käänteessä. Siitä kirjoitettiin sanomiin
ja siitä vaihdettiin kirjeitä senaatin ja kouluylihallituksen sekä
tämän ja normaalilyseon rehtorin välillä. Nämä viralliset kirjeet
on Kihlman julkaissut vuosikertomuksessaan 1890, ja niistä käy
selville, etteivät viranomaiset huomanneet mitään aihetta olevan
vastoinkäymisestä syyttää opettajia, semminkin kun se verrattuna
edellisiin vuosiin näyttäytyi poikkeukseksi tavallisuudesta. Sitä
vastoin ei kirjeistä puutu huomautuksia siihen suuntaan, että
ylioppilastutkintovaliokunta, jättämällä matemaattiset kokeet yhden
ainoan jäsenen arvosteltavaksi, jopa niin ettei häneltä vaadittu
mitään perusteluja, vaikka arvostelu oli hylkäävä, ei suinkaan
ollut tehnyt mitä mahdollista olisi ollut erehdysten välttämiseksi,
ja ylihallituksen kirje senaatille marrask. 1 p:ltä 1889 päättyy
siihen arveluun, että tapaus antoi uutta aihetta harkitsemaan,
oliko ylioppilastutkinto tyydyttävästi järjestetty vai eikö sitä
voitaisi muuttaa niin, että se vähemmin häiritsisi oppilaiden
työtä heidän viimeisenä kouluvuotenaan ja antaisi parempia takeita
heidän kypsyneisyytensä oikeasta arvostelemisesta. Siis samaan
suuntaan käyvä toivomus kuin se, jonka rehtorienkokous 1887 oli
julkilausunut. Senaatti ei kuitenkaan ryhtynyt pulmalliseen
kysymykseen, vaan tyytyi antamaan lievänlaisen muistutuksen
sekä ylioppilastutkintovaliokunnalle että normaalikoulun
matematiikan yliopettajalle [Senaatin kirjeet (29/3 1890) 1890 v:n
vuosikertomuksessa.] (toht. Edv. Mellberg).

Lukuvuoden päättyessä 1889 oli Helsingin normaalilyseo täyttänyt
25 vuotta. Kihlman, joka ei ollut juhlien ystävä, näyttää ensiksi
aikoneen supistaa tapahtuman viettämisen siihen, että hän sen
johdosta julkaisisi katsauksen oppilaitoksen vaiheisiin menneellä
ajalla, mutta ryhdyttyään työhön hän huomasi tehtävän vaativan
enemmän aikaa kuin oli ajatellut, eikä senvuoksi kertomusta
keväällä ilmestynytkään. Sitä vastoin päätettiin, että opiston
perustamisen muisto oli vietettävä seuraavana lukuvuonna erityisellä
"vaatimattomalla" juhlalla. Kenen aloite oli, jättää Kihlman
sanomatta, mutta sekä Reuterille että Clevelle hän väittää olevansa
viaton, joskin oli sikäli myötävaikuttanut, ettei hän heti ollut
vakavasti vastustanut ehdotusta. "Nyt olenkin saanut kärsiä kovasti
myöntyväisyyteni tähden", hän (26/11) kirjoittaa jälkimmäiselle.
"Olin näet sitä mieltä, että jos juhla olisi vietettävä, niin
tulisi siksi ilmaantua historiikki opiston vaiheista, oppilaista ja
opettajista. Kerätäkseni tietoja olen saanut koko lukukautena uhrata
kallista aikaani. Olen näihin asti elänyt ainoastaan yhtä päämäärää,
nimittäin juhlimista varten (!)"

Julkaisu [_Normallyceum i Helsingfors 1864-1889._ Historisk
återblick af _Alfr. Kihlman_. Helsingfors 1890.] valmistui vihdoin
tammikuun keskivaiheilla 1890, ja kun sitä selailee huomaa, että
se todella on vaatinut runsaasti aikaa. Se käsittää näet 39 sivua
varsinaista tekstiä ja 66 sivua liitteitä nelitaitteista kokoa.
Enin aika on tietysti mennyt monenlaatuisten tilastollisten ja
elämäkerrallisten tietojen hankintaan ja järjestelyyn, mutta
koululaitoksen synty ja historiakin on kirjoitettu sillä huolella,
tarkkuudella ja persoonallisella sävyllä, jotka olivat tekijälle
ominaisia. Tarpeetonta on kuitenkin tässä ryhtyä selostamaan
sisällystä. Edellisessä olemme jo kertoneet samoja asioita ja
oppineet tuntemaan Kihlmanin mielipiteet parooni von Kothenin
uudistuspuuhista, suomalaisen osaston kohtalosta y.m. Mainittava
on vain, että tekijä päättää historiikkinsa eräällä otteella
muutamasta Ruotsissa 1874 ilmestyneestä komiteamietinnöstä, jossa
tavataan kaunis arvostelu Suomen normaalilyseosta. Mietinnön
kertomus samanlaisista opistoista Euroopan ja Amerikan valtioissa
päättyy nimittäin Suomeen nähden seuraaviin sanoihin: "Jos senkin
(maan) laitokset opettajien kehittämistä varten vielä jättävät
kaikenlaista toivottavaa, _on se kuitenkin tässä kysymyksessä astunut
muiden maiden edelle._" Nykyisin on ruotsalaisen normaalilyseon
50-vuotisjuhlaksi ilmestynyt uusi kertomus [_Svenska Normallyceum i
Helsingfors 1864-1914._ En minnesskrift av _V. T. Rosenqvist_.]
tämän oppilaitoksen vaiheista. Vaikka se ei ainoastaan käsitä
kahta vertaa pitempää aikaa, vaan myöskin tietojen runsauden ja
tarkkuuden sekä esityksen puolesta ansaitsee kaikkea kiitosta, ei
Kihlmanin kirjoittama kuitenkaan ole menettänyt arvoansa yhtenä
koululaitoksemme historian lähteenä.

Itse 25-vuotisjuhla vietettiin lauantaina 18 p:nä tammik. 1890,
ja näkyy siitä kuvauksesta, jonka Kihlman liitti keväällä
julkaisemaansa vuosikertomukseen, että hän, vaikkei rakastanutkaan
juhlia, kuitenkin oli tyytyväinen yleisön ja entisten oppilaiden ja
opettajakokelaiden riemupäivänä osoittamaan osanottoon oppilaitosta
kohtaan. Sen hän tunnustaa kirjeessä (20/1) vaimolleenkin, joka
huolimatta heikosta terveydestään oli matkustanut Vaasaan nähdäkseen
Lorenzon uuden kodin. Samassa kerrotaan, että juhlajulkaisu oli
loukannut kouluylihallitusta. Ylihallitus oli päättänyt lähettää
kirjallisen onnentoivotuksen normaalilyseolle, ja kirjelmä oli jo
valmis, mutta kun sen jäsenet edellisenä iltana olivat lukeneet
historiikin, olivat Frosterus ja Synnerberg, jotka olivat olleet
von Kothenin virkatovereita, arvelleet, että heidän oli vaikea
antautua onnittelemaan oppilaitosta, joka rehtorinsa kautta moitti
ylihallitusta. Sen johdosta jäi kirjelmä lähettämättä. "Minä ymmärrän
tämän syyn, vaikk'en voi täydelleen tunnustaa sen pätevyyttä."
Lindelöf kunnioitti kuitenkin juhlaa läsnäolollaan, ja samoin
Yrjö-Koskinen, Streng ja Floman. Päivällisilläkin Kihlman olisi
viihtynyt, "jos olisi saanut olla rauhassa. Mutta Lindeqvist ei
voinut olla esittämättä minun maljaani tavallisessa ylellisessä
tyylissä. Ettei hän pysty ymmärtämään, miten se on tuskallista ja
epämiellyttävää!"

       *       *       *       *       *

Saapuvilla juhlassa oli myöskin ollut normaalilyseon opettajiston
vanhin, 71-vuotias historian yliopettaja H. L. Melander, joka
vararehtorina aina oli ollut Kihlmanin sijaisena, kun tämä
valtiopäivämiehenä tai muusta syystä oli ollut virkavapaa. Tämä
oli kuitenkin viimeinen kerta, jolloin hänet nähtiin virkatoverien
seurassa. Samana päivänä hän näet sairastui keuhkotulehdukseen, ja
ennenkuin viikko oli kulunut, olivat hänen päivänsä päättyneet (24/1)
1890.

Tämä tapaus antaa meille aihetta luoda katsauksen normaalilyseon
sisälliseen elämään, joka oli melkoisesti muuttunut siitä ajasta,
jolloin Kihlman ensiksi astui sen opettajien riviin. Aluksi
oli Bergroth ollut hänen lähin tuttavansa, mutta sen jälkeen
kuin tämä oli siirtynyt kouluylihallitukseen, he riitaantumatta
vieraantuivat, vaikka lapset ja rouvat seurustelivat keskenään ja
jälkimmäiset olivat ystäviä kuolemaansa asti. Muidenkin opettajain,
kanssa oli ensi aikoina seurusteltu, ilman että oikein läheistä
suhdetta syntyi, mutta vuosien kuluessa se supistui vähiin
syystä, että syvempää luonnon ja luonteen yhtäläisyyttä puuttui.
Melanderiin, jonka täsmällisyys ja uskollisuus velvollisuuksiensa
täyttämisessä aina oli kunnioitusta herättävä, oli Kihlman kuitenkin
muuttumattomasti ystävällisessä suhteessa. Mutta samaa ei voi
sanoa hänen ja Lindeqvistin välistä. Alussa ja koko 1870-luvulla
oli suhde kyllä hyvä. Lindeqvist kävi usein Kihlmanin luona, ja
heidän kirjeenvaihtonsa todistaa veljellistä luottamuksellisuutta.
Eritoten auttoi jälkimmäinen virkatoveriansa hänen raha-asioissaan,
jotka olivat hyvin sekavat, ja kirjoittaen hänen velkojilleen ja
takausmiehilleen hän koetti parastaan niiden selvittämiseksi.
Sen johdosta Lindeqvistillä siihen aikaan olikin tapana aloittaa
kirjeensä sanoilla: "Hyvä veljeni ja hyväntekijäni." Kumminkaan ei
heidän välinsä pysynyt eheänä. Ainakin 1880-luvun loppupuolella
oli se jo kokonaan särkynyt. Syynä siihen oli, että Lindeqvistin
yksityinen elämä ja siitä johtuva epäsäännöllisyys virkatoimissa
antoi aihetta vakaviin muistutuksiin, joita Kihlman oppilaitoksen
johtajana ei voinut olla hänelle esittämättä. Vaikka Kihlman
arkaluontoisessa asemassaan nyt niinkuin ainakin osoitti suurta
maltillisuutta eikä tietääksemme mitään julkisesti loukkaavaa
tapahtunut, ei asia ollut autettavissa. Alkusyy näet pysyi
muuttumattomana.

Muidenkin opettajien kanssa oli Kihlman varsinkin alkuaikoina mitä
parhaimmissa väleissä. Vaikk'eivät perheet seurustelleetkaan, sai
hän monesta elinaikaisen ystävän. Siten oli hän läheisessä suhteessa
uskonnonopettajiin (K. Ervast, F. W. Sundvall, V. T. Rosenqvist ja
Lauri Ingman), ja samoin myöskin muutamiin muihin (J. G. Geitlin,
F. W. Rothsten, K. J. Unonius, A. Backman, Martin Wegelius j.n.e.).
Missä taas ei varsinaista ystävyyssuhdetta rakentunut, oli kuitenkin
olemassa kunnioittava, myötätuntoinen keskinäinen suhtautuminen
rehtorin ja opettajien välillä. Että olot olivat näin hyvällä
kannalla, tuli erityisesti näkyviin niissä päivällisissä, jotka
rehtori tarjosi opettajakunnalle kodissaan lukukauden lopulla
ja jotka Kihlmanin perhe-elämässä varsinkin lapsille olivat
merkkitapauksia. Niissä vallitsi tuttavallinen, hilpeä mieliala;
puheita pidettiin, maljoja tyhjennettiin, ja yhteisiä muistoja
verestettiin. Päivällisten pito kuuluu lakanneen 1880-luvulla,
muun muassa siitä syystä, että rouva Kihlman pitkällisen sairauden
ja siitä johtuneen heikontuneen terveyden tähden ei enää kyennyt
hoitamaan emännän tehtäviä.

Edellisestä tiedämme, että Kihlman 1881 ensi kerran (ks. ylemp.)
valitti yhteishengen puutetta opettajistossa. Hän totesi
erimielisyyttä "uskonnollisessa katsantotavassa, valtiollisissa
mielipiteissä ja pedagogisellakin alalla" ja mainitsi erittäin
kansallisuustaistelun yhtenä hajaannuksen syynä. Syvästi hän
kärsi siitä, mutta turhaan hän mietiskeli, miten yhteishenki
olisi palautettava. Kun hän 1886 vuosikertomuksessaan käsitteli
kielitaistelua, on tuskin epäiltävissä, että hän toivoi voivansa
vaikuttaa rauhoittavasti lähimpään ympäristöönsä, työtovereihinsa.
Mutta kellä olisikaan ollut hänen tyyneyttään ja maltillisuuttaan?
Kaikki, joilta olemme asiaa tiedustelleet, ovat tunnustaneet,
että Kihlman ei koskaan osoittanut puolueellisuutta, ei oppilaita
eikä opettajia kohtaan, mutta eihän siitäkään voinut olla apua.
Valtiollisina kiihkoaikoina on tyyni arvostelu poikkeus -- johon ei
uskota. Että hajaannus, jota Kihlman oli kykenemätön parantamaan,
ei voinut olla vaikuttamatta häneen itseensä, on selvä asia.
Sanotaan, ettei hän enää niinkuin ennen lähestynyt opettajia ja
että hän johti oppilaitosta kansliastaan. Mutta jos niin oli,
onko muutos oudoksuttava? Vanhat ystävät olivat poissa ja niin
ikään se yhteishenki, jolla ennen oli koetettu ylläpitää opiston
mallikelpoisuutta. Itsekin hän kai tunsi olevansa vanha verrattuna
uusiin työtovereihinsa, joiden joukossa oli semmoisiakin, jotka oli
nimitetty tärkeihin virkoihin vasten hänen vakavia huomautuksiaan.
Näin on tuo muutos ymmärrettävissä, vaikka hänen työvoimansa ja
tarmokkuutensa ei vielä osoittanut heikkenemisen oireita ja hänen
rakkautensa nuorisoon pysyi entisellään. Tätä viimeistä seikkaa
todistaa m.m. se, että hän usein asettui oppilaiden puolelle, milloin
nuoremmat opettajat tai opettajakokelaat syyttivät heitä jostakin
epäjärjestyksestä. Hänestä kurinpito, niinkuin tiedämme, riippui
ennen kaikkea _opettajan_ arvokkaasta, taitavasta esiintymisestä.
["Kun rikkomus järjestystä vastaan koulussa tapahtuu", kirjoittaa
Kihlman kerran (11/5 1893), kun hänen mielipidettään oli kysytty
erään kurinpitoasian johdosta, "katson velvollisuudekseni ottaa
huomioon, onko syy yksistään oppilaassa vai kenties myöskin
opettajassa, sillä kokemukseni on, että järjestyksenrikkomuksia
(disciplinära öfverträdelser) sattuu ainoastaan poikkeukselta
tunneilla, joita normaaliset opettajat hoitavat, opettajat, jotka
opetuksensa ja persoonallisen luonteensa kautta ovat normaalisessa
suhteessa oppilaihinsa. Jos nyt opettajilla on joku osa tapahtumassa,
niin minusta loukataan oikeutta, jollei tätä seikkaa oteta lukuun."]
Kuitenkaan tätä ei ole niin käsitettävä, että hän yleensä olisi
osoittautunut välinpitämättömäksi tai kylmäksi nuoria opettajia
kohtaan. Päinvastoin. Missä hän vain huomasi vakavaa harrastusta,
oli hän aina valmis antamaan apua ja tukea. Kolmelta eri opettajalta
olemme kuulleet, että hän heidän pyytämättään tarjosi heille
raha-apua, kehoittaen heitä kääntymään hänen puoleensa, milloin vain
olivat avun tarpeessa.

Mutta vielä on tässä yhteydessä huomioon otettava eräs seikka,
joka erikoisesti on omansa saamaan Kihlmanin kipeästi suremaan
koulun-sisällisten olojen muuttumista. Tapahtui näet että
oppilasluku, joka korkeimmillaan ollessaan oli lähennellyt 300 ja
1884 oli 240, siitä vuodesta alkaen vuosi vuodelta aleni, kunnes se
1899 ei ollut 123:ea suurempi. Eikä siinä kyllä. Alkuaikoina olivat
oppilaat enimmäkseen tulleet virkamiesten taikka muista säätyläisten
kodeista, mutta nyt "normaalilyseon historian pimeänä aikakautena",
käyttääksemme Rosenqvistin [M.t. siv. 166 ss.] lausetapaa, olivat
useimmat alempien porvarien ja talonpoikien perheistä. Kun Kihlman
juhlajulkaisussaan (1890, jolloin oppilasluku oli 191) oli maininnut
tämän, hän lisäsi, että syy tietenkin oli siinä, että oppilaitos
ei nauttinut yleisön luottamusta, mutta ei antautunut selittämään,
mikä oli sen aiheuttanut. Hänestä pulman selvittäminen oli
tulevaisuuden asia: "historian tuomiota oppilaitos ei voinut eikä
tahtonutkaan välttää." Kihlmanin menettely tässä on luullaksemme
niin ymmärrettävä, että hän itse asiassa piti yhteishengen puutetta
opettajistossa pääsyynä siihen, että opisto oli menettänyt yleisön
luottamuksen, mutta ei katsonut sopivaksi julkisesti kosketella
asiaa. Tällainen pessimistinen olettamus tuntuu meistä olleen
sopusoinnussa hänen luonteensa kanssa. Mutta todellisuudessa saattaa,
niinkuin Rosenqvist on tehnyt, viitata erinäisiin ulkonaisiin
seikkoihin, jotka epäilemättä enemmän kuin sisälliset vaikuttivat
kyseessä olevaan ilmiöön. Se rynnäkkö latinanopetusta vastaan,
joka 1880 vaiheilla oli alkanut ja jota 1879 v:n koulukomitea ja
maamme ruotsalainen sanomalehdistö kannattivat, ei seisahtunut
sen vuoksi, että mainitun komitean ehdotus jäi toteuttamatta. Kun
ei julkista koululaitosta tahdottu uudistaa realistiseen henkeen,
perustivat uudistuksen harrastajat 1882 n.s. Uuden ruotsalaisen
oppilaitoksen (Nya svenska läroverket), joka saavutti suosiota
laajoissa piireissä. Edelleen syntyi tähän aikaan yhteiskouluaate,
ja 1883 perustettiin ruotsalainen Oppilaitos poikia ja tyttöjä
varten (Läroverket för gossar och flickor). Vihdoin pantiin
seuraavina vuosina muitakin yksityiskouluja alulle, sillä valtaan
oli päässyt se mielipide, että sellaisissa voitaisiin eri kohdissa
järjestää opetusta vapaammin, uudenaikaisemmin ja siis myöskin
oppilaiden kehitykselle edullisemmin kuin entisissä latinakouluissa.
Koska se henkinen virtaus, joka ilmaantui näissä yrityksissä, oli
voimallisin juuri niissä ruotsalaisissa piireissä, joista ennen oli
lähetetty oppilaita normaalilyseoon, niin on siinä riittävä selitys
oppilasluvun vähenemiseen mainitussa koulussa. Toinen asia on se,
että äkkiä noussut uudistuskiihko koulun alalla ei suinkaan ollut
niin syvästi perusteltu kuin luultiin. Ennen pitkää esiintyi näet
reaktio, vastavaikutus latinan halveksimista vastaan, ja silloin
pääsi normaalilyseokin jälleen armoihin. Se tapahtui kuitenkin niin
myöhään, että Kihlman silloin jo oli virastaan eronnut.

Tämä katsauksemme saa ymmärtämään, että loppukausi Kihlmanin
toimintaa koulumiehenä ei ollut niin miellyttävä kuin alkuajat.
Enimmin hän tietysti kärsi hajaannuksesta opettajien kesken, joka
1890-luvulla kehittyi siihen määrään, että Lindeqvistin ympärille
muodostui pysyväinen ryhmä, joka tilaisuuden sattuessa yksimielisesti
vastusti Kihlmania ja hänen ystäviään.

Kesäk. 4-7 p:nä 1890 oli pitkän ajan päästä jälleen koulunopettajain
kokous -- kolmas järjestyksessä. Kihlman alusti 28:nnen kysymyksen:
"Olisiko erityisiä hakukelpoisuusvaatimuksia ja ehtoja asetettava
normaalilyseoiden opettajavirkoihin pyrkiville?" Luonnollisesti
oli vastaus myönteinen, sillä tiedämmehän edellisestä, että
Kihlman vaati paljon normaalilyseon opettajalta: hänen tuli olla
"normaali", mallikelpoinen. Hän ehdotti siis, ettei avonaista virkaa
julistettaisi haettavaksi, ennenkuin tiedossa oli ainakin yksi pätevä
hakija, ja edelleen, ettei valtakirjaa annettaisi hakijalle, jollei
hän ollut joko edeltäpäin käytännöllisenä opettajana osoittautunut
kykeneväksi taikka laissa määrättynä koeaikana näyttänyt todellista
kelpoisuutta. Kokous hyväksyi keskustelutta Kihlmanin mielipiteet ja
esittämät ehdot.

Muutoin ei Kihlman mainittavasti ottanut osaa keskusteluun. Siten hän
ei myöskään esiintynyt, kun käsiteltiin kysymystä "pohjakoulusta";
mutta kokouksen päätöstä vastaan, että pitäisi muutamissa opistoissa
koetteeksi järjestää alimmat luokat pohjakouluksi, hän ilmoitti
vastalauseen. Hänestä olisi päätöksen toimeenpanosta vahinkoa
niille oppilaille, jotka suorittivat koko oppilaitoksen kurssin, ja
ainoastaan näennäistä hyötyä niille, jotka varhemmin erosivat.

       *       *       *       *       *

Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiöllä oli vuosi vuodelta
kasvava menestys. Niin oli 1889 vuoden tulos jälleen odottamattoman
hyvä. Kumminkin oli Kihlmanilla nytkin vastoinkäymisiä, jotka
hänestä olivat kiusallisia. Hän ehdotti 1890, että jaettaisiin 15 %
s.o. 4 % enemmän kuin edellisenä vuonna, ja se tulikin johtokunnan
päätökseksi, vaikka O. Donner oli arvellut, että kävisi ehkä jakaa
17 %. Sittemmin kävi yhtiökokouksessa ilmi, että tämä johtokunnan
jäsen oli saanut eräitä muitakin osakkaita puolelleen ja vaatimaan
17 %. Kysymys meni äänestykseen, ja enemmistö puolsi korkeampaa
osinkoa. -- Tästä Kihlman oli pahoillaan, ei vain sentähden, että
osinkojen suorittamista varten täytyi tyhjentää kaikki kreditiivit,
vaan sen vuoksi, ettei ollut varmaa, että voitaisiin vastedeskin
jakaa yhtä paljon. Muuten oli hänen periaatteensa se, että osakkaiden
tulee aina kannattaa johtokunnan ehdotuksia, niin kauan kuin siihen
ylipäänsä luotetaan, sillä se voi kuitenkin parhaiten arvostella
yhtiön asemaa. Tähän suuntaan kävivät hänen neuvonsa aina, kun hän
lähetti Lorenzolle valtakirjan edustaa häntä Vaasan puuvillatehtaan
yhtiökokouksissa.

Edellisenä vuonna oli Kihlman tullut vaikuttavaan asemaan eräässä
toisessakin liikeyrityksessä, josta aikaa myöten oli kehittyvä
yksi maamme suurimpia. Tarkoitamme Kansallis-osake-pankkia, joka
muutamien nuorempien suomenmielisten aloitteesta oli perustettu
1889. Kun kevätkaudella asiasta oli pienemmässä piirissä neuvoteltu
ja sääntöehdotuskin laadittu, kutsuttiin kesäkuulla m.m. Kihlman
väliaikaiseen hallintoneuvostoon, jonka tuli lopullisesti
muodostaa ehdotus, hankkia sille vahvistus ja sen jälkeen kutsua
osakkeenmerkitsijät perustavaan kokoukseen. Tämä kokous pidettiin 12
p:nä lokak. samana vuonna, ja silloin valittiin Kihlman varsinaisen
hallintoneuvoston jäseneksi. Puheenjohtajaksi hän ei kuitenkaan
vielä tullut, vaan toimi lääninsihteeri (sittemmin presidentti)
Ernesti Forsman hallintoneuvoston esimiehenä. Siitä huolimatta oli
Kihlman monipuolisimmin kokenut liikemies hallintoneuvostossa ja sen
vuoksi myöskin se, jonka sana oli painavin neuvotteluissa. Mitä tämä
tuli merkitsemään alkavan rahalaitoksen kehitykseen nähden, saamme
alempana nähdä.

Kesällä 1890 Kihlman menetti ystävänsä Geitlinin. Ollessaan
normaalikoulun rehtorina Hämeenlinnassa oli tämä ostanut Vanajaveden
rannalla Kalvolan pitäjässä olevan Rauhalahden tilan, ja siellä
hän kuoli 18 p:nä heinäk. Aamupäivällä hän oli lähtenyt katsomaan
heinänteossa olevaa väkeään, mutta kun taivas uhkasi sateella, hän
palasi, asettui saliin istumaan, ja siinä hänen vaimonsa tapasi hänet
tajuttomana. Vainaja haudattiin 22 p:nä Kalvolan kirkkomaahan, ja
Kihlmankin oli saapuvilla. "Kuka hänen tovereistaan on matkustava
(hautajaisiin), jollen minä?" oli hän Helsingistä kirjoittanut
Hildalleen Rulluddiin.

Elokuun loppupuolella Kihlman rouvansa kanssa teki Vaasan-matkan,
onnitellakseen Lorenzoa ja hänen Idaansa ensimmäisen lapsen
syntymisestä. Kun isoisän piti kastaa pieni ihmisen alku ja oli
ennättänyt siihen kohtaan, jossa vedellä valelemisen piti tapahtua,
hän huomasi -- niin jutellaan -- ettei vettä ollutkaan käsillä.
Silloin hän tyynesti keskeytti toimituksen ja lausui: "Ei tosin
vesi sitä itsestänsä tee, mutta kumminkin se on tarpeen." Silloin
riennettiin noutamaan vettä, ja toimitus jatkui säännöllisesti
loppuun.

Kun Kihlman rouvineen oli palannut Helsinkiin, sattui seikkailu, joka
kuvaa hänen mielensä lujuutta ja ruumiillistakin reippautta, jota
tuskin olisi 65-vuotiaalta odottanut. Oli lähdettävä Rulluddiin,
mutta tuuli oli kiihtynyt niin kovaksi myrskyksi, että saaristolaivat
eivät voineet suorittaa matkojaan -- mitä tuskin sattuu kertaakaan
5:ssä vuodessa. Sekin laiva, jossa Kihlmanien oli kuljettava,
jäi satamaan odottamaan ilman tyyntymistä, ja päästäkseen mukaan
matkustajamme yöpyivät laivaan. Aamulla he sitten kauniilla säällä
tekivät matkansa ja tulivat Rulluddiin. Mutta iltapäivällä --
elok. 28 -- nousi myrsky uudestaan ja paisui hirmumyrskyksi --
"vuosisataismyrskyksi" nimitti sitä Z. Topelius -- jonka vertaista
ei kukaan elävä muistanut. Tuhoisa oli myrsky varsinkin Etelä-Suomen
puistoille ja metsille, ja Rulluddillakin se kaatoi taikka pirstasi
lukuisia suuria puita, joista muutamat kaatuivat huvilarakennuksen
päälle särkien sen katon. Kihlman itse oli joutua kaatuvan
puun alle, kun hän myrskyn alussa pistäytyi pihalle katsomaan.
Illalla tuuli taas tyyntyi, mutta laivaa ei näkynyt sinä päivänä
eikä seuraavana aamunakaan. Turhaan odotettuaan laivan tuloa
selitti Kihlman omaisilleen, että hänen täytyi välttämättä päästä
Helsinkiin hoitamaan koulun asioita. Ja kun ei soutuveneitäkään
ollut saatavissa, lähti hän jalkaisin ja yksin matkalle huolimatta
vaimonsa rukouksista. Tiet olivat kaikki tukossa kaatuneiden puiden
ja murskautuneiden oksien suunnattomasta määrästä: kulkijan täytyi
kiivetä, kiertää, pujottautua, mistä kulloinkin parhaiten pääsi.
Jonkun kilometrin näin ponnisteltuaan onnistui Kihlmanin kuitenkin
saada hevonen, millä vihdoin tuli Helsinkiin. On myönnettävä, että
tämä omituinen retki osoittaa yhtä paljon velvollisuudentuntoa kuin
tahdonlujuutta ja rohkeutta.

Vuoden lopulla valittiin jälleen edustajia seuraavan vuoden
valtiopäiville. Porvoon hiippakunnan koulunopettajat valitsivat
nytkin Kihlmanin toiseksi, mutta Geitlinin kuoltua prof. Ernst
Bonsdorffin toiseksi edustajakseen. -- Mitkä seikat näihin aikoihin
paitsi tavallisia tehtäviä kiinnittivät Kihlmanin mieltä näkyy
eräästä piispa G. Johanssonille (1/12) lähetetystä kirjeestä.
Ensiksikin hän siinä puhuu "Finland"-lehden ylläpitämisen hyväksi.
Sitä varten oli jo 18,000 mk merkitty, mutta vielä tarvittiin 5,000
lisää. Toiseksi on hänen mielensä järkkynyt ajan valtiollisen
uhkatilan johdosta. "Idästä päin kuuluu kamalia huhuja. Tänään
kerrotaan komitean jäsenten yhtyneen siitä, että H. M:teetilleen
ehdotettaisiin koko (uuden) rikoslain voimaanpanon lykkäämistä;
ministerivaltiosihteeri Kasimir Ehrnrooth yksin on ehdottanut, että
ainoastaan osa siitä jäisi voimaan panematta. Voimaanpanon lykkäys
on siis odotettavissa. Ja kun lait voidaan tehdä voimattomiksi,
niin tulevat kai pian kieli ja uskontokin järjestykseen. Eihän
ainakaan ole mitään, joka estää muiden lupausten peruuttamisen, kun
yksi lupaus voidaan mielivaltaisesti rikkoa. Mutta hyvä on tietää,
että Herra on kuningas aina ja iankaikkisesti, Ps. 10." -- Edelleen
Kihlman kirjoittaa, että kysymys ehtoollispakosta oli kahtena iltana
ollut käsiteltävänä Helsingin pappeinkonferenssissä. "Alusta alkaen
olivat mielipiteet melkein aivan vastakkaisia, ja kun keskustelu
päättyi, todettiin, että mielipiteet yhä olivat vastakkaisia ja
sovittamattomia. Toiselta puolen valitettiin, että eräs Suomen
piispakin (G. Johansson) oli voinut puoltaa ehtoollispakon
poistamista. Tällä puolella olivat prof. Råbergh, esittelijäsiht.
Rancken, Meurman, Murén, Hildén y.m. Toisella puolella olivat prof.
Colliander, rehtori Kihlman, maisteri Appelberg, prof. Otto Hjelt
y.m., jotka todistivat, että jos luterilainen kirkko säilyttää
ehtoollispakon, niin ei se siinä voi nojautua Jumalan sanaan, vaan
noudattaa ihmissääntöä, jota vastoin ne, jotka tässä kohden vaativat
vapautta, voivat vetää todistukseksi mestarin omat perustamissanat.
-- Tämän keskustelun hedelmä on 'Finlandissa' ollut polemiikki opus
operatum'ista. Toinen kirjoittaja on Meurman. Kuka 'luterilainen
pappi' on, sitä en tiedä." -- "Luonteenomaista on että pastori
Hildén, Silfvast y.m. luterilaisen evankeelisen yhdistyksen jäsenet
eivät ole merkinneet mitään avustusta 'Finlandille'; siitä syystä,
ettei tämä lehti ole puhtaasti kirkollinen = evankelisluterilainen.
Oi, mikä hajaannuksen maailma kaikkialla!"

       *       *       *       *       *

1891 vuoden säätykokous oli määrätty alkavaksi 20 p:nä tammik.
ja se oli ensimmäinen, joka pidettiin vihdoin valmistuneessa
säätytalossa, jonka rakennusvaliokunnassa Kihlmankin oli ollut
jäsenenä. Valtiopäivien tähden hän oli estetty matkustamasta
Essenin kultahäihin 21 p:nä, joissa hän olisi ollut yksi rakkaimpia
vieraita. Kirjeessä (7/1), joka alkoi: "Ystävä ja Veli", missä
Essen oli muistuttanut Kihlmania merkkipäivästä, hän leikillisesti
oli nuhdellut tätä siitä, että hän yhä käytti nimitystä appi-isä,
vaikka he olivat veljeksiä. "Siitä huonosta tavasta täytyy Sinun
luopua uutena vuonna." Kihlman puolestaan vastaa (20/1): "Rakas
appi-isä! Kyllä minä mielelläni käyttäisin uutta nimitystä, mutta
ei se käy. Minun täytyisi tehdä väkivaltaa itselleni, eikä se ole
hauskaa. -- -- Eiköhän sentähden ole parasta, että olemme veljeksiä
todellisuudessa, vaikka nimitys jää entiselleen? -- Kun en huomenna
voi persoonallisesti ja suullisesti ottaa osaa perhejuhlaan, niin
teen sen hengessä ja kirjallisesti. _Minun_ elämäni on saanut
erikoisen omituisuutensa sen liiton kautta, jonka nuoruudessani
solmin tullessani Angelikan mieheksi. Kun juuret käyvät niin
kauas entisyyteen, olen yhä pitänyt itseäni perheenjäsenenä, ja
sellaisena pyydän esittää Teille, Anoppi ja Appi-isä, sydämellisen
kiitollisuuteni menneestä ajasta ja kaikesta hyvästä, jonka tänä
pitkänä aikana olen saanut vastaanottaa. Säästyköön jäljellä oleva
elämänne vaikeammista suruista ja olkoon Teille suotu elämänne
illalla nauttia siitä rauhasta, jonka usko Kristukseen tuottaa!" --

Koululaitosta koskevista anomusehdotuksista on mainittava eräs
koulunopettajain edustajille yhteinen. Se tarkoitti joka kolmas
vuosi pidettävien yleisten opettajakokousten aikaansaamista ja
saavutti säätyjen hyväksymisen. Kihlman otti osaa säätyjen työhön
tavallisella ahkeruudellaan, mutta hänen lausunnoissaan emme ole
huomanneet mitään erikoisemmin kuvaavaa. Kumminkin ansaitsee panna
merkille, että parissa kohden tulee näkyviin, miten tärkeänä hän piti
toimenpiteitä, jotka voisivat ehkäistä tilattomien ja työläisten
puutteenalaisuudesta johtuvia sosialisia vaaroja. Siten hän puolusti
arm. esitystä maatilojen osittamisesta ja maanvuokraamisesta maalla,
jossa 10 hehtaaria oli asetettu vähimmäksi määräksi, minkä joku
lohkomisen kautta saatu tila saisi käsittää, vaikka hänestä laki- ja
talousvaliokunnan mietintö saman esityksen johdosta, missä tuo
rajamäärä oli poistettu, oli parempi ja johdonmukaisempi. Hän pelkäsi
näet, että koko esitys saattaisi joutua vaaraan, ja hän katsoi
suureksi vahingoksi, jos asetus valiokunnan tekemän muutoksen tähden
tulisi lykätyksi tulevaisuuteen. -- Toiseksi Kihlman, kun yleinen
valitusvaliokunta erään porvarissäädylle annetun anomusehdotuksen
johdosta lainojen antamisesta yleisistä varoista työväen-asuntojen
rakentamista varten oli ehdottanut, että asia jätettäisiin
sikseen, hallitus kun ilmankin saattoi antaa lainoja tällaisten
tarkoitusten edistämiseksi, osoitti, että määräykset, jotka koskivat
valtiolaitoksen lainausrahastoa, eivät suinkaan selvästi myöntäneet
lainojen antamista kyseessä olevaan tarkoitukseen, ja ehdotti
anottavaksi, että hallitus muuttaisi nuo määräykset niin, että selvän
selvästi näkyisi, että lainoja ajanmukaisten työväen-asuntojen
rakentamista varten oli valtiolta saatavissa. "Sen, joka on seurannut
yhteiskunnallista liikettä nykyaikana, sen, joka tietää, kuinka kauas
tämä liike jo on edistynyt ja kuinka tärkeää on, että ajoissa ei
ainoastaan hyväntahtoisissa sanoissa, vaan toimessa näytetään, että
tahdotaan tyydyttää oikeutettuja toivomuksia, sen ei pitäisi epäillä
kannattaa niin vaatimatonta ehdotusta kuin minun ehdottamani." Sääty
hyväksyi Kihlmanin ehdotuksen 21 äänellä 15 vastaan.

Kirjoittaessaan 27 p:nä kesäk. Oswaldille, joka toukokuulla oli
lähtenyt kasvitieteelliselle tutkimusmatkalle Pohjois-Venäjälle
(Petschoran seuduille), Kihlman itse kertoo yhtä ja toista
valtiopäiviltä. -- Valtiopäivien aikana hänellä ei ollut aikaa
tarkastaa stenogrammeja. "Käsikirjoituspinkkojen, jotka niin
kauheasti todistavat kuinka virheellisesti lausun ajatukseni, täytyi
levätä. Tämän kokemuksen johdosta koetin vakavasti olla vaiti,
muistaen vanhaa, hyvää ohjetta: praestat tacere qvam male loqvi.
Mutta en voinut aina olla mykkänä. Toisinaan oli minun esiinnyttävä,
varsinkin kysymyksissä, joihin olen enemmän perehtynyt (pankki- ja
finansiasioissa) ja joissa olisi ollut väärin vaieta." --

"Yleensä ei minulla ollut syytä iloita suuresta kannatuksesta
säädyssä. Tavallisesti jäin vähemmistöön. Mutta toiselta puolen oli
minulla se ilo, että mielipiteeni kuitenkin lopulta voittivat. Sillä
kun yhteensovitus tuli, kehoitettiin säätyä, eikä niinkään harvoin,
yhtymään mielipiteeseen, jota minä olin puolustanut, ja silloin
sain mielihyvällä kuulla vastustajain kehoittavan säätyä luopumaan
entisestä päätöksestään ja yhtymään siihen, mitä minä olisin suonut
säädyn heti kannattavan. Näin ovat tehneet Donner, J. Forsman ja E.
G. Palmén. Ja kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin, sanoo Shakespeare."

Seikkaperäisesti kertoo Kihlman sitten, kuinka näillä valtiopäivillä
päätettiin valita ja todella valittiinkin 8 pankkivaltuusmiestä, 2
kustakin säädystä, sen sijaan että niitä ennen oli ollut vain 4.
Kihlmanin mielestä oli uudistus tarpeeton, koska pankin hallintoa
vastaan ei oltu mitään muistutettu, ja ensiksi pappissääty hylkäsikin
ehdotuksen, vaikka se sittemmin ritariston ja aatelin kehoituksesta
muutti päätöksensä. Viimemainittu ja porvarissääty olisivat tahtoneet
valita 3 kustakin säädystä, mutta (Donnerin ehdotuksesta) pappissääty
suostui valitsemaan vain 2, joten pankkivaltuusmiesten koko luku tuli
olemaan 8, minkä toisetkin säädyt hyväksyivät. Mitä itse vaaliin
tulee, oli pappissäädyn vaikea päättää ketä valita. "Donner oli
luonnollisesti itsestään tuleva toiseksi pankkivaltuusmieheksi,
mutta toiseksi? Käännyttiin minun puoleeni kysymällä neuvoa.
Kysykää Donnerilta, oli alituinen vastaukseni. Ja Donner ehdotti
minua, vaikka olin vastustanut lisäystä. Mutta silloin tulivat
Kansallis-osake-pankin ystävät liikkeelle ja selittivät, että
minä olin siellä korvaamaton. Otto Hjelt, Otto Stenroth, Ernesti
Forsman, Yrjö-Koskinen näyttäytyivät pappissäädyssä vaikuttaakseen
sen jäseniin, etteivät he valitsisi minua. Alussa pysyin minä aivan
passiivisena, välttäen keskustelua tästä aineesta ja lausuen,
kun minua ahdistettiin, ettei minulla ollut mitään toivomuksia,
vaan että olin kokonaan välinpitämätön. Mutta vihdoin, Äidin
kehoituksesta, aloin miettiä itsekseni: eikö velvollisuuteni ollut
luopua passiivisuudestani. Mietiskelyni tulos oli, että minulle
yksityisenä henkilönä olisi edullisempi tulla pankkivaltuusmieheksi,
sillä vastuu olisi vähempi siitä syystä, että siellä oli useampia
kokeneita henkilöitä ja että Suomen pankin johto oli vaikea
ainoastaan pulmallisina aikoina. Sitävastoin täytyi minun uskoa, että
voisin enemmän edistää yleistä hyötyä, jos jäisin Kansallispankkiin,
missä tähän saakka mielipiteelleni oli annettu paljon arvoa, missä
minulla sanalla sanoen oli kumupohjaa. Kun tämä oli selvinnyt,
oli ratkaisu helppo. Yksityisen oli väistyttävä yleisen edestä.
Kun siis vaalipäivä tuli ja minulta jälleen kysyttiin, vastasin
etten minä heidän sijassaan äänestäisi minua, s.o. minä neuvoin
että oltaisiin valitsematta minua. Itse olin päättänyt äänestää
kauppaneuvos Åströmiä Oulusta, ja niin teki säätykin. Siten jäin
Kansallis-osake-pankkiin ja minulla on nyt suuri vastuu tästä
pankista, jos siellä kävisi pahoin. Mutta olen tyytyväinen: olen
varma siitä, että olen tehnyt oikein, ja pankissa olen tekevä mitä
voin. Minun tehtävänäni siellä lienee jarruttaa, pidättää, noudattaa
suurempaa varovaisuutta."

"Pankkivaltuusmiesten varamiehiksi valittiin: 1) J. Forsman
(uudestaan), 2) minun sijaani Danielson ja 3) rovasti Nordström.
Tarkastajaksi valittiin uudestaan Z. J. Cleve. Tarkastajan
varamieheksi: 1) A. Kihlman, 2) J. Johansson ja 3) prof. Bonsdorff.
Voitkos ajatella, säädyn sihteeri (C. Lindeqvist) oli vähällä tulla
valituksi 3:nneksi varamieheksi. Hän sai koko 11 ääntä ja Bonsdorff
14. Niin turmeltuneeksi (depraveradt) on pappissäätykin tullut.
Lyra on käynyt ympäri ja kerännyt ääniä ystävälleen. Ajatteles
mikä skandaali! Qvist pankintarkastajana! Niin, loppu tuli hyväksi
säädyn sihteeriinkin nähden taikka oikeammin mitä tulee säädyn ja
sihteerin keskinäiseen suhteeseen. Vaikka jälkimmäinen oli ollut
säädyn järjestelmällisen vainon esineenä, oli hän kuitenkin niin
jalomielinen, että hän ruotsin, suomen ja latinan kielillä kutsui
säädyn kaikki jäsenet teelle ('lukkarivaarin') alhaisen kattonsa alle
viimeisenä iltana, kun olimme koolla, 27 p:nä toukok. Ja koko sääty
noudatti kutsua paitsi muutamia parantumattomia O. D(onner), E. G.
P(almén), A. K(ihlman) ja veljekset Johansson. Sovinto siis yleinen."

Viimeiseen kaskuun liittyy seuraava, joka näyttää, miten ylempänä
mainittu hajaannus normaalikoulun opettajistossa tuli tuntuviin.
"Toukokuun viime päivänä oli Mellberg (joka tänä lukukautena
oli hoitanut rehtorin virkaa) kutsunut normaalilyseon opettajat
päivällisille. Isäntä kiitti tovereita siitä avustuksesta,
jota hän rehtorintoimessaan oli nauttinut. Sen johdosta prof.
C. J. L(indeqvist) esitti maljan Mellbergille, jota hän kiitti
siitä yksimielisyydestä, joka _tänä_ lukukautena oli vallinnut
opettajakunnassa ja joka johtui siitä tavasta, millä hän oli hoitanut
rehtorinvirkaa; rehtori voi nimittäin katkeroittaa työtoveriensa
elämää. Nyt oli keveästi hengitetty j.n.e. Minä olin saapuvilla
ja -- olin vaiti." Erehtymättä voimme olettaa, että Kihlmanin
kohta alempana mainittava syyslukukauden alkajaispuhe osalta oli
tarkoitettu vastaukseksi Lindeqvistin syytöksille.

Valtiopäivät olivat alkaneet painostuneen mielialan vallitessa,
jonka varsinkin rikoslain voimaanpanon lykkäys oli aiheuttanut.
Eikä se parantunut siitä, ettei keisari mitään vastannut puhemiehen
onnentoivotuksiin, jota vastoin kolme vuotta ennen vastaus oli tullut
jo neljäntenä päivänä avauksen jälkeen. Kumminkin Kihlman kirjoittaa
(30/5) Hallonbladille, että säätykokous oli kehittynyt onnellisemmin
kuin oli voitu toivoa. Valtaistuinpuhe oli ystävällinen, jopa
sydämellinen. "Älkööt vihollisemme taas vaikuttako onnettomaan
suuntaan!"

Näiltä valtiopäiviltä kerrotaan Kihlmanista seuraava hupaisa
juttu. Hänellä oli tapana päivällisen jälkeen nukkua vaikkapa vain
neljännestunnin aika, olipa hänellä miten kiire tahansa. Kerran
hänellä oli asia toimitettava kaupungissa, ja kun se oli tehty,
oli vielä aikaa, ennenkuin plenum alkoi k:lo 6. Kotiin oli matka
kumminkin liian pitkä, ja senvuoksi hän meni istuntosaliin ja
paneutui siellä lattialle makaamaan, päällystakki päänaluksena.
Tapansa mukaan hän heti vaipui uneen, ja säätytoverit tapasivat hänet
nukkumasta ja pelästyivät kovasti luullen, että ukko oli saanut
halvauksen. Arvaahan mikä ilo syntyi, kun Kihlman rauhallisesti nousi
ylös terveenä ja virkeänä!

       *       *       *       *       *

Kesällä 1891 oli Kihlmanilla taas niin paljon työtä, että hän
ainoastaan pyhinä pääsi nauttimaan luonnon ihanuudesta ja
rauhallisesta elämästä perheen keskellä, josta jo nuorinkin poika,
Lennart, oli keväällä 1890 tullut ylioppilaaksi. Ymmärrettävää on,
että isä suurella mielenkiinnolla seurasi Henrikin ja Lennartin
edistysharrastuksia, joiden päämäärä ei ollut alusta yhtä selvä
kuin kahden vanhemman veljen. Edellinen kääntyikin filosofian
kandidaattitutkinnon suoritettuaan käytännöllisemmälle pankkialalle,
ja saman uran valitsi jälkimmäinenkin, havaittuaan että alottamansa
lääketieteelliset opinnot eivät soveltuneet hänen luonnonladulleen.

_Kuinka_ Kihlman yksin Helsingissä ollen jaksoi tehdä työtä, sen
todistaa hänen vaimolleen lähettämä kirje kesäk. 13 p:ltä. "Nyt kun
olen yksin, teen kovasti työtä. Eilen (esim.) k:lo 5:stä aamulla k:lo
4:ään i.p. ja sitten k:klo 6:sta 10:een ja k:lo 11:sta 12:een. S:a
16 tuntia."

Paitsi Tampereen ja Inkeroisten matkoja on vain mainittava, että
Kihlman eräällä jälkimmäisellä matkalla kävi vanhan ystävänsä
Cleven luona Vilniemen maatilalla Haminan lähellä. Kirjeessä,
jonka hän palattuaan kotiin (10/8) kirjoitti Clevelle lausuakseen
kiitoksensa nauttimastaan vieraanvaraisuudesta, hän myöskin puhuu
uudesta normaalilyseon opettajakuntaa kohdanneesta tappiosta.
"Vanha ystävämme (F. W.) Rothsten on ilmoittanut, ettei hän enää
voi jatkaa suomenkielen opettamista normaalilyseossa (VII ja VIII
luokalla). Hänen täytyy säästää silmiään ja ennen kaikkea käyttää
voimiansa Kirjallisuuden Seuran hyväksi, sen jälkeen kuin Seura on
antanut hänelle vapaan asunnon uudessa talossaan. Normaalilyseo
menettää Rothstenissa yhden parhaimpia opettajiaan. Hän näet ei
ainoastaan ollut täysin perehtynyt aineeseensa, vaan hänellä oli
myöskin kyky opettaa niin, että oppilaat oppivat mitä heidän koulussa
oli mahdollista oppia, ja vihdoin hän oli erinomaisen tunnollinen
virassaan: aina oikealla hetkellä paikallaan ja aina erikoisesti
valmistunut. Sen johdosta normaalilyseolla onkin ollut hyvä maine
suomenkieleen nähden. On tunnustettu, että meidän opistomme käyneillä
on ollut hyvä perustus suomenkielessä, perustus, jolle tietenkin
oli edelleen rakennettava, mutta jolle voitiinkin rakentaa. Nyt hän
poistuu tämä kunnianarvoisa opettaja, ja minun on saatava toinen
hänen sijaansa." -- (Rothsten oli suositellut toht. K. Krohnia, joka
Cleven vävynä oleskeli tämän luona.) --

Syyskuun 1 p:nä, kun normaalilyseo jälleen aloitti toimintansa,
Kihlman piti puheen, joka ansaitsee erityistä huomiotamme. Kun
hän lukuvuoden lopulla julkaisi sen ja pari muuta koulupuhetta
vuosikertomuksessa (1892), hän sanoi tahtovansa antaa yleisölle
käsitystä niistä periaatteista, joita koulun toiminta edellyttää
ja jotka muodostavat ikäänkuin "oppilaitoksen elämän sielun".
Vaikeaa on kyllä, arvelee hän, havainnollistaa henkisten voimien
vaikutusta. "Mutta jos persoonallisuus on tehnyt aatteet omakseen
ja jos ne ovat olemassa tekijöinä persoonallisuuden luonteessa,
silloin ne ovat realiteetteja, joskin henkisiä realiteetteja, jotka
eivät tahdo eivätkä voi pysyä salassa. Se, mikä tietää olevansa
oikeutettu, tahtoo myöskin valmistaa tilaa olemassaololleen, se
vaatii itselleen realiteetin s.o. totuuden voimalla vaikutusvaltaa
todellisuuden maailmassa. Oppilaitoksen johtajalla on hänen asemansa
nojassa tilaisuutta huomattavasti vaikuttaa lähinnä oppilaisiin,
mutta myöskin opettajatovereihin, jos nimittäin on olemassa mainittu
edellytys, joka on jokaisen henkisen vaikutuksen ehto. Vakuutettuna
siitä, että aate, joka julkilausutaan syystä, että vakaumus sen
totuudesta on saavutettu, ei koskaan voi jäädä tehottomaksi, olen
minä käyttänyt asemaani koettaakseni henkisesti vaikuttaa siihen
piiriin, jossa olen saanut toimialani. Minua on johtanut tarve
julkilausua ja teroittamistaan teroittaa niitä totuuksia, jotka
jokapäiväisessä totuudenetsinnässäni ovat uudella taikka uudistetulla
voimalla minulle itselleni selvinneet." -- "Olkoot nämä lausuntoni
testamenttini niille oppilaille, jotka tänä lukukautena ovat
kuuluneet oppilaitokseen ja jotka ehkä vastedes paremmin kuin nyt
käsittävät, mitä olen tarkoittanut ja tahtonut, tahtonut heidän
hyväkseen."

Ylempänä mainittu, ensimmäinen näitä puheita, kuuluu näin:

"Pitkä kesäloma, jota Suomen alkeisopistot kouluasetuksen mukaan
nauttivat, päättyi eilen. Loma-aika on ihana, varsinkin kun kesä
niinkuin tänä vuonna on ollut lämmin ja siten erittäin omiansa
virkistämään mieltä ja vahvistamaan terveyttä. Mutta alituista loman
nautintoa, kuka ajatteleva ihminen vakavasti sitä toivoisikaan?
Me ihmiset emme ole pantu maailmaan yksistään lepoa varten.
Meillä on elämässä tehtävä suoritettavana, ja miten se olisikaan
suoritettavissa yksistään levolla, joutilaana ollen? Elämä, jota
eletään ilman tietoa elämän tehtävästä, ei ole ihmisellistä, vaan
eläimellistä elämää, ja elämä, joka päättyy ilman että tehtävä
ainakin jossain mainittavassa määrässä on suoritettu, on hukkaan
mennyt. Meillä on nimittäin vain yksi elämä elettävänä, ja jos tämä
ainoa elämä hukataan, on tappio korvaamaton. Se aika, joka käytetään
elämän tehtävän suorittamiseen, on sen vuoksi hyvin käytettyä aikaa,
onnellisempaa kuin levonaika, jonka oikeutus on vain siinä, että se
on keino uusien voimien keräämiseen elämän tehtävän suorittamiseksi.
Semmoinen toiminnan aika alkaa tänään sekä opiston oppilaille että
opettajille, ja me voimme ja meidän tuleekin pitää tätä aikaa
todellisesti onnellisena aikana; sillä me saamme nyt tilaisuutta,
kukin ikänsä ja lahjojensa määrän mukaan, käyttää voimiamme juuri
siihen tarkoitukseen, jonka tähden ne on meille annettu, nimittäin
elämän tehtävämme suorittamiseen tässä maailmassa s.o. luodaksemme
onnemme elämässä ja kuolemassa."

"Mutta tehtävät maan päällä ovat erilaisia, ne ovat erilaisia jo
oppilaitoksessakin. Toinen on oppilaan tehtävä, toinen opettajan.
Mutta miten erilaisia ne ovatkin, voidaan ne kuitenkin asettaa
rinnakkain taikka yhdistää saman näkökohdan alle. Jumala on luonut
maan ja samalla myöskin maalliset olosuhteet sen päälle. Jumala
on asettanut meidät elämään näissä olosuhteissa. On siis Jumalan
tahto, että meidän on toimiminen näissä olosuhteissa, kunkin
asemassaan, mihin on pantu. Jos nyt olosuhteet ovatkin erilaisia
ja tehtävät sen johdosta erilaisia, niin on niillä kaikilla
kumminkin jotain yhteistä: ne ovat kaikki Jumalan määräämiä ja
siis kaikki luonteeltaan jumalallisia. Tämä on erinomaisen tärkeä
seikka. Jos nimittäin tehtävä on luonteeltaan jumalallinen, kun se
on Jumalan antama, niin on tehtävän suoritus samanlaatuinen s.o.
luonteeltaan jumalallinen. Ei mitään toimintaa, joka tarkoittaa
Jumalan ihmiselle hänen maallisissa olosuhteissaan antaman tehtävän
suoritusta, ole siis katsottava jumalattomaksi (asiaksi), joka olisi
omansa häiritsemään hänen suhdettaan Jumalaan. Päinvastoin ihminen
semmoisessa toiminnassa noudattaa Jumalan tahtoa. Hän suhtautuu siinä
Jumalaan hänen palvelijanaan: hän palvelee Jumalaa. Kun sentähden
opettaja koettaa saavuttaa yhä suurempaa taitoa voidakseen hyvin
opettaa, ja hän tämän harrastuksen perustuksella opettaa, niin hän
palvelee Jumalaa, sillä hän suorittaa sitä tehtävää, jonka Jumala
on antanut hänelle opettajana. Kun oppilas kotona lukee läksyänsä
taikka kun hän lunnilla tarkkaavasti vastaanottaa opetusta, jota
opettaja tarjoo hänelle, niin hän palvelee Jumalaa, vaikka aine, joka
henkisesti kiinnittää häntä, olisikin maallista laatua, sillä hän
suorittaa sitä tehtävää, jonka hän oppilaana on Jumalalta saanut.
Jumalaa ei siis palvella ainoastaan kirkossa taikka julkisina
rukoushetkinä taikka kun koulussa tai kotona luetaan uskonnollisia
kirjoja, vaan Jumalaa palvellaan myöskin milloin toimi tarkoittaa
kokonaan maailmallisia ja maallisia asioita, jos vain toiminta kuuluu
kunkin kutsumukseen, s.o. jos se tarkoittaa tehtävän suorittamista,
jonka yksityinen ihminen ikänsä ja asemansa johdosta maailmassa on
Jumalalta osakseen saanut. Meillä kaikilla, niin opettajilla kuin
oppilailla, on kullakin erikoinen kutsumuksemme. Opettajan kutsumus
on opettamalla ja persoonallisella esimerkillä vaikuttaa valaisevasti
ja jalostavasti oppilaihin. Kaikki mitä hän tekee onnistuakseen
siinä, on Jumalalle otollista, _se on jumalanpalvelusta_. Oppilaan
kutsumus on oppia tekemään työtä, oppia käyttämään vähitellen
kasvavia voimiaan hankkiakseen semmoisia tietoja, jotka tekevät hänet
kykeneväksi miehuuden ikään päästyänsä täyttämään jonkun sellaisen
paikan elämässä, missä senlaatuisia tietoja tarvitaan. Kaikki
oppilaan työ tähän suuntaan on jotain, jota Jumala on tahtonut ja
sentähden Jumalalle otollista, _se on jumalanpalvelusta_." --

"Jos niin on laita, niin voitaisiin myös tätä huonetta sanoa
Jumalan huoneeksi, jossa joka päivä ja pitkin päivää harjoitetaan
jumalanpalvelusta, ja meillä kaikilla olisi oikeus pitää itseämme
Jumalan palvelijoina, meillä kaikilla vanhimmasta nuorimpaan.
Ja niin tositeossa onkin, olkoon että käsitämme tehtävämme niin
taikka emme. Todellinen olosuhde ei muutu meidän käsitystavastamme.
Voidaan palvella Jumalaa ja noudattaa hänen tahtoaan tietämättä,
jopa tahtomattakin. Sekin on jumalanpalvelusta. Mutta semmoinen
tiedoton jumalanpalvelus ei ole, mitä sen tulee olla, ei ole oikeaa
jumalanpalvelusta. Järjellisenä olentona tulee ihmisen käsittää,
miksi hän toimii niin taikka niin. Hänellä tulee olla oikea käsitys
maallisesta elämästä, ja se on sitä välttämättömämpi, kun tämä oikea
käsitys rohkaisee hänet rakkaudella antautumaan kutsumukselleen,
tietäen, että se on jotain Jumalan tahtomaa, jota vastoin väärä
käsitys synnyttää epäröimistä ja sisällistä hajaannusta, missä
ihminen tuntee itsensä ikäänkuin kahtia revityksi Jumalan ja
maallisen toiminnan välillä siitä syystä, että tätä pidetään
maailmallisena, s.o. sellaisena, joka ehkäisee yhteyttä Jumalan
kanssa. Me saamme siis pitää _varmana ja kalliina totuutena_, että
_joka työ maallisessa kutsumuksessamme_, olkoon työ henkistä tai
ruumiillista laatua, _on pyhää työtä, koska se on Jumalan tahdon
pyhittämää_, ja että _työmme koulussakin, joka ei voi olla poikkeus
yleisestä säännöstä, myöskin on pyhää työtä_. Me saamme siis ottaa
omaksemme suuren kunnian käsittää itsemme Jumalan palvelijoiksi,
sillä sellainen on Jumalan käsitys meistä."

"Mutta jos Jumala on asettanut meidät palvelijoikseen, niin johtuu
siitä, ettemme saa toimia omavaltaisesti, emmekä olla leväperäisiä
taikka huolimattomia velvollisuuksiimme nähden. Me ihmisetkin
vaadimme palvelijalta, että hän on uskollinen, että hän uskollisesti
täyttää velvollisuutensa isäntäväkeään kohtaan. Eikä Jumalakaan
voi vaatia vähempää. Tositeossa hän ei myöskään vaadi mitään
enempää, mutta ei myöskään mitään vähempää kuin uskollisuutta. Mutta
uskollisuuteen kuuluu, että palvelija tarkoin vaarinottaa isännän
tahdon, vaarinottaa tämän tahdon ei ainoastaan yleisesti ja suuressa,
vaan vähässäkin, sellaisessa, joka voi näyttää vähäpätöiseltä tai
mitättömältä. Uskollisuus merkitsee juuri uskollisuutta vähässä
ja kieltää sentähden kaiken hutiloimisen, kaiken huolimattomuuden
ja kevytmielisyyden toiminnassa. Se on juuri tämä uskollisuus,
joka erottaa oikean palvelijan uskottomasta palvelijasta eli
nimipalvelijasta. Ja ainoastaan oikean palvelijan palvelusta Jumala
pitää arvossa ja palkitsee, palkitsee juuri uskollisuuden määrän
mukaan. Sen vuoksi sanotaankin palvelijasta, jolle oli uskottu
ainoastaan kaksi leiviskää: Hyvä ja uskollinen palvelija, vähässä
olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi; mene
herrasi iloon!"

"Kaikki toivomme, että nyt alkanut lukuvuosi on oleva meille
onnellinen, että se on kuluva sovussa, jonka tietoisuus yhteisestä
pyhästä tehtävästä ja yhteisestä korkeasta päämäärästä voi tuottaa,
sekä että se on niin päättyvä, että yhteistyön tulos huomataan
tyydyttäväksi. Tämä toivomus voi toteutua, jos meillä on oikea
käsitys tehtävästämme nykyisessä ajassa, jos me joka päivä pidämme
siitä kiinni ja koetamme suorittaa tätä tehtävää. Minä puolestani
aion elää ja toimia sanojeni mukaan, ja minä kehoitan teitä kaikkia,
niin opettajia kuin oppilaita, ottamaan omaksenne tämän käsitystavan
ja harrastuksen. Silloin on Jumalan siunaus varmaan osaksemme
tuleva. Jumala valaiskoon meitä tahdostaan ja taivuttakoon tahtomme
sopusointuun Hänen kanssaan!"

Tämä merkillinen puhe, joka johdannon mukaan sisältää puhujan
alituisessa totuudenetsinnässä saavuttaman vakaumuksen, on jotain
enemmän kuin tavallinen koulupuhe, se on tunnustuksentapainen viitta
Kihlmanin sisällisen kehityksen tiellä. Se ei ainoastaan ilmaise
kuinka kauas hän oli ehtinyt nuoruudenaikansa herännäisyydestä (sillä
olihan juuri heränneiden mielipide, että maalliset harrastukset
ehkäisevät ihmisen yhteyttä Jumalan kanssa), vaan myöskin kuinka hän
oli selviytynyt niistä epäilyksistä, joita hänessä oli herättänyt
hänen elämänsä kaksinaisuus, siinä kun uskonnonopettajan ja
liikemiehen toimet olivat yhtyneet. Ensin hän oli lohduttanut itseään
sillä, että erilaatuiset harrastukset, henkiset ja käytännölliset,
pelastaisivat hänet yksipuolisuudesta, toisena asteena voidaan ehkä
pitää hänen allianssikokouksessa 1886 lausumaansa ajatusta, että
hengellistä elämää parhaiten edistettiin siten, että kukin etsii ja
ylläpitää yhteyttä Kristuksen kanssa ja täyttää velvollisuutensa,
kolmas oli puheessa esitetty, että kunkin elämäntehtävä, kunkin
velvollisuudet olivat Jumalan tahdon pyhittämät ja niiden uskollinen
täyttäminen jumalanpalvelusta. Että tämä käsitys vasta nyt oli
hänelle selvinnyt, voimme päättää siitä, että Kihlman kirjoittaessaan
(7/9) Essenille, jolle hän oli tottunut avaamaan sisällisen elämänsä,
lausuu itsestään nämä sanat: "Olen edelleen hyvissä voimissa, minulla
on kylläksi työtä, ja minä teen mielelläni työtä, koska katson sitä
Jumalan tahtomaksi s.o. jumalanpalvelukseksi." Jos ajatus olisi
ollut vanhempi, niin arvatenkaan hän ei olisi ilmaissut Essenille
käsitystään työstä jonkintapaisena uutuutena. Samaa todistaa myöskin
lupaus, millä puhe päättyy, että hän näet aikoo elää ja toimia
sanojensa mukaan. Siitä näkyy, että saavutettu vakaumus vaikutti
häneen virkistävästi, vahvistavasti.

Kun Kihlman, niinkuin ylempänä on kerrottu, kieltäytyi rupeamasta
pankkivaltuusmieheksi ja jäi mielestään vastuunalaisempaan asemaan
Kansallis-osake-pankin hallintoneuvoston jäsenenä, hän tuskin
aavisti, että hänen tunnollisuutensa siinä tehtävässä jo samana
vuonna oli joutuva mitä vaikeimman koettelemuksen alaiseksi. Vaikkei
rahalaitoksen toiminta ollut kestänyt kuin puolitoista vuotta, oli
näet jo ilmaantunut vakavia aiheita epäillä, eikö pääjohtaja hra
Otto Hjelt ollut sopimaton toimeensa. Kysymys oli hallintoneuvoston
ratkaistava, ja se päätti erottaa hänet toimestansa pankissa, ensin
väliaikaisesti syysk. 8 p:nä 1891 ja sitten lopullisesti seuraavan
joulukuun 23 p:nä.

Tämän aikoinaan mieliä kuohuttavan jutun seikkaperäinen esitys on
tässä tarpeeton ja tilankin puutteesta mahdoton, mutta Kihlmanin
suhtautuminen arkaluontoiseen asiaan ei ole sivuutettavissa.
Onneksi onkin meillä käytettävänä riittävän valaisevia lausuntoja
yksityisissä kirjeissä, jotka vapauttavat siteeraamasta pankin
julkaisemattomia asiakirjoja.

Se, mikä teki ratkaisun erittäin vaikeaksi oli se, ettei
Hjeltiä syytetty mistään petollisesta taikka tiettävästi omaa
etua tarkoittavasta menettelystä, vaan varomattomuudesta ja
epäsäännöllisyyksistä, joiden arvostelu riippui siitä, mikä
käsitys kullakin oli varovaisuuden ja ehdottoman tarkkuuden ja
tunnollisuuden välttämättömyydestä pankin hoidossa. Edelleen
puoluesuhteet häiritsivät asian tasamielistä punnitsemista. Oli
näet niin, että Nya Pressen, joka suomalaisen pankin synnystä
asti oli pitänyt erikoisena tehtävänään koettaa vääristellen ja
virnistellen kertomalla sen toiminnasta ehkäistä uuden rahalaitoksen
menestystä, oli ensimmäisenä julkisuudessa leimannut Otto Hjeltin
sopimattomaksi. Tosin lehden syytökset oikeudenkäynnissä todistettiin
perusteettomiksi, mutta juuri tämä seikka aiheutti, että monen
mielestä Hjeltin erottaminenkin oli perusteeton ja tiesi jonkinlaista
alistumista viikinkiläisen äänenkannattajan soimauksiin. Sillä mitä
muuta oli ilmennyt häntä vastaan, se jäi liikesalaisuutena sekä
laajemmalle että ahtaammalle yleisölle tuntemattomaksi. Näin ollen
saattaa ymmärtää, että suomalaisen puolueen johtomiesten mielestä
oli semmoinen "skandaali", miksi pankin pääjohtajan erottamista
arveltiin, kaikin mokomin vältettävä; pulman sovinnollisesta
selvittämisestä muka ei ainoastaan puolueen maine, vaan pankin
tulevaisuuskin riippuisi. Vihdoin laaja sukulais- ja ystäväpiiri
otti kiihkeästi osaa juttuun ja teki luonnollisesti parastaan
saadakseen yleisen mielipiteen Hjeltin puolelle. Sen sijaan että nämä
erilaiset Hjeltin puolustajat olisivat tyytyneet ajattelemaan, että
hän samoin kuin tuhannet muut saattaa olla kunnon mies sopimatta
pankin pääjohtajaksi, he kohdistivat hallintoneuvoston jäseniin ja
etenkin Kihlmaniin, jonka sanaa syystä pidettiin paljon merkitsevänä,
painostuksen laadultaan yhtä monipuolisen kuin pakottavan.

Todella tarvitsi Kihlman kaiken maltillisuutensa pysyäkseen
tyynenä, itsenäisenä. Kasku kaskun jälkeen kerrottiin, kuinka se
tai se merkkihenkilö oli käynyt taivuttamassa hänen mieltään siihen
suuntaan, joka kävijän käsityksestä oli ainoa oikea. Kerrankin
oli häntä muuan hengen mies ahdistanut uskonnolliselta kannalta,
muistuttaen miten Jeesus oli ollut armahtavainen hairahtuneita,
syntisiä kohtaan. "Aivan niin", oli Kihlman vastannut, "mutta eihän
Jeesus ollut mikään liikemies." Sanoissa ilmaantuva huumori ja
ajattelun ylemmyys lienevät tukkineet kävijän suun.

Niistä lausunnoista, joissa Kihlman yksityisille henkilöille on
esittänyt kantansa, otamme tähän yhden täydellisimpiä. Se on (6/1
1892) kirjoitettu nti Mimmi Berghille erään kirjeen johdosta,
jossa tämä oli pyytänyt hallintoneuvoston puheenjohtajalta, E.
Forsmanilta, luotettavia tietoja Hjeltin asiasta, mutta johon
Kihlman, enemmistöön kuuluvana, oli ottanut vastatakseen --
ehkä senkin tähden että kirjoittaja oli hänelle vanha tuttu.
"Hallintoneuvosto on", alkaa hän varsinaisen selityksensä, "enemmän
kuin kolme kuukautta tutkinut kysymystä Hjeltin sopivaisuudesta
pankin pääjohtajaksi. Näiden, tutkimusten kautta olen minä tullut
siihen vakaumukseen, että O. Hjelt, miten ansiokkaita ominaisuuksia
hänellä onkin, kumminkin omistaa toisia, jotka tekevät hänet
sopimattomaksi sellaiseen asemaan. Minä en voi luottaa häneen
pankinpäällikkönä. Hän on toimintatavallaan menettänyt luottamukseni;
ja koska niin on laita, niin luonnollisesti en ole voinut jälleen
asettaa häntä virantoimitukseen. Sillä olisihan kerrassaan väärin
(oförsvarligt illa) tehty asettaa pankinpäälliköksi henkilö, jota
pidän sopimattomana ja johon nähden en voi luottaa, että hän on
hoitava pankkia pankin eduksi. Mielelläni olisin Hjeltin tähden
toivonut, että olisin voinut menetellä toisin; sillä minä olen,
niinkuin tiedät, sangen läheinen Hjeltin perheelle, ja sen vuoksi
olen kovin pahoillani, että olen tuottanut perheelle surua. Mutta
minä en ole voinut tehdä toisin, niin, en ole voinut, loukkaamatta
velvollisuuttani pankin osakkaita kohtaan, jotka ovat valinneet minut
hallintoneuvoston jäseneksi valvomaan pankin ja osakkaiden oikeutta
ja parasta, eikä valvomaan (kenenkään) yksityisiä etuja. Niin olen
ajatellut ja toiminut; eikä minulla ole mitään syytä uskoa, että
niillä jäsenillä, jotka ovat äänestäneet samoin kuin minä, olisi
ollut toisia perusteita."

"Mutta, huomautat Sinä, olihan neljällä hallintoneuvoston jäsenellä
toinen mielipide. Totta kyllä! Mutta eivät nekään voineet eivätkä
tahtoneet kieltää niitä virheitä ja puutteita, joista O. Hjeltiä
syytettiin. He ainoastaan eivät pitäneet näitä virheitä ja puutteita
niin suurina, ettei O. Hjeltiä voitaisi uudestaan asettaa virkaansa
ainakin lyhyemmäksi ajaksi ja edellyttäen parannusta. Erotus
enemmistön ja vähemmistön mielipiteiden välillä on siis oikeastaan
se, että vähemmistö on arvellut, ettei pankille pitäisi syntyä mitään
vaaraa tai vahinkoa, jos O. Hjeltin sallittaisiinkin pysyä paikallaan
tämän vuoden loppuun, jolloin umpenee se aika, joksi hänet on toimeen
otettu."

"Sinä sanot: ainakin täytyy Sinulla olla oikeus aikaansaada
vastalause (protest). Sitä ei voida Sinulta kieltää. Mutta minä
kysyn: uskotko todella, että Sinä siellä Oulussa paremmin tunnet
kaikki asianhaarat kuin minä, joka useina kuukausina olen käyttänyt
paljon aikaa asiaan ja voinut tarkoin ottaa huomioon kaiken, mitä
siihen kuuluu? Ja uskotko Sinä, että hallintoneuvoston päätökseen
kohdistettu vastalause, jonka Sinä ja jotkut samoin ajattelevat
oululaiset ovat allekirjoittaneet, missään oleellisessa määrässä
vaikuttaisi yleisöön ja saisi sen vakuutetuksi siitä, että päätös on
väärä?"

"Mutta jos minä toiminnallani tässä kysymyksessä olisin menettänyt
osakkaiden luottamuksen, vaikka olen ainoastaan tarkoittanut pankin
parasta, niin on luonnollista, että osakkaat joko vastalauseilla
taikka muulla tavoin esiintuovat mielipiteensä ja antavat minulle
epäluottamuslauseen. Olen halukas heti luopumaan enkä ollenkaan ole
siitä pahoillani, päinvastoin minä siten vapaudun raskaasta taakasta
ja suuresta vastuusta. Jos pidän silmällä omaa etuani, niin olisi
minusta suuri onni tulla hyljätyksi (kasserad). Mutta olisiko minun
poistumiseni pankin onneksi, siitä lienee kuitenkin olemassa eri
mieliä." --

Essenille Kihlman kirjoitti lyhyemmin, mutta muutoin samaan tapaan.
Hän oli tarkoin tutkinut kaikki. Yhteen aikaan hän olisi voinut
laulaa: "Jord och himmel jag glömmer natt och dag, och på Hjelt jag
endast tänker." Niin oli asia ollut hänen sydämellään. Kun hän oli
antanut lausuntonsa, oli hän tyyntynyt. Oliko hänellä riittäviä
syitä käsitykseensä, se oli hänen asiansa. Hän oli noudattanut
vakaumustaan, velvollisuuttaan. Ihmiset arvostelkoot asiaa miten
haluavat, se on heidän asiansa. Ikävää on vain, että nuori pankki ja
Hjelt niin intohimoisesti yhdistetään toisiinsa.

Kansallis-osake-pankin vuosikokouksessa 26/3 1892 esittivät sitten
Otto Hjeltin puolustajat kirjelmän, jossa kyllä ei hallintoneuvostoa
syytetty sääntöjen vastaisesta menettelystä, mutta siitä, että se oli
toiminut kovin tylysti ja epäinhimillisesti erottamalla pääjohtajan
ja lakkauttamalla hänen palkkansa suorituksen, ennenkuin välikirjassa
määrätty aika oli ummennut. Tämän johdosta Kihlman esiintyi ja luki
julki otteen hallintoneuvoston pöytäkirjasta, missä mainittiin
ne tutkimuksen tulokset, joiden nojalla Hjelt oli erotettu, sekä
huomautti, että hallintoneuvoston jäsenet yksityisinä osakkaina kyllä
olisivat voineet suostua maksamaan erotetulle pääjohtajalle palkkaa
määräajan loppuun, mutta olivat säännöt estäneet heitä suorittamasta
palkkaa kahdelle pääjohtajalle samalla aikaa. Useimmat puhujat,
jotka senjälkeen lausuivat mielensä, hyväksyivät täydellisesti
hallintoneuvoston menettelyn, ja yksimielisesti myönnettiin pankin
koko hallitukselle vastuunvapaus.

V:n 1892 alusta toimi Kihlman hallintoneuvoston puheenjohtajana, ja
1 p:stä toukok. astui K. F. Nybom pankin pääjohtajan virkaan. Kaksi
vuotta oli pankki jakamatta osinkoa, menettämättä sentähden yleisön
luottamusta, mutta v:sta 1894 alkoi sen ripeä edistyminen, joka
ennen pitkää kohotti nuoren rahalaitoksen vanhempien suurpankkiemme
rinnalle. Lähes kymmenkunnan vuotta oli Kihlman vielä hallinnon
esimiehenä, ja sillä aikaa sattui seikka, joka sai sitkeimmätkin
epäilijät myöntämään hänen olleen oikeassa arvostellessaan O.
Hjeltiä sopimattomaksi johtamaan pankkilaitosta. Tunnettua näet
on, että eräitä surullisen kuuluisan Maanviljelyspankin perustajia
melkoisessa määrässä innostutti heidän yritykseensä halu hyvittää
O. Hjeltille, mitä hänelle, heidän mielestään, oli vääryyttä tehty.
Mutta kun niin onnettomasti kävi, että uusi rahalaitos muutaman
vuoden päästä joutui vararikkoon, oli hänen pankinjohtaja-maineensa
myöskin lopullisesti mennyt. Nyt tunnustivat vastahakoisetkin,
että ilman Kihlmanin ehdotonta tarkkuutta ja tunnollisuutta olisi
kaikesta päättäen Kansallis-osake-pankin kohtalo ollut sama kuin
nuoremman kilpailijan. Lisäksi on meidän, jotka tiedämme, minkä
taloudellisen suurteon Kihlman ennen oli suorittanut pelastaessaan
Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön häviöstä, huomautettava,
että hänen ansionsa Kansallispankin pelastamisesta on edelliseen
verrattava. Sekin on suurteoksi mainittava, kun silmällä pitää, miten
odottamattoman mahtavaksi tekijäksi kansamme taloudellisessa elämässä
tämä rahalaitos on kehittynyt.

       *       *       *       *       *

Vuosina 1891-92 tuotti Tampereen yhtiökin taas huolia
Kihlmanille. "Venäjä näkee nälkää, eikä nälkäinen maa jaksa ostaa
paljon vaatteita", kirjoittaa hän (6/3 1892) Hallonbladille.
"Pellavatavarain myynti Venäjälle väheni viime vuoden viitenä
viimeisenä kuukautena 400,000 mk. Samalla koroitettiin pahvin tulli
100 %, s.o. 20:stä 40:een kop. puudalta. Ei siis ole valoisaa. Nyt
on tarkoitus määrätä kaikille Tampereella valmistetuille tavaroille
ulkomaalainen tulli, kun ne tuodaan Venäjälle. Se olisi kova
isku yhtiöllemme, joka sinne myy 2/3 tuotannostaan. Mutta ei saa
kuitenkaan menettää rohkeuttaan. Kyllä kai vielä tulee parempia
aikoja."

Tulos v:lta 1891 olikin 939,000, jota vastoin edellisen vuoden
voitto oli ollut 1,300,000. Johtokunta ehdotti sen vuoksi, että
jaettaisiin ainoastaan 13 %. Yhtiökokouksessa muutamat kyllä vaativat
17 %, mutta enemmistö kannatti johtokuntaa. -- Samassa kokouksessa,
joka pidettiin 7/6 Helsingissä Kämpin hotellissa, ratkaistiin
tärkeä kysymys tehtaantontin ostosta, kysymys, joka oli antanut
paljon päänvaivaa Kihlmanille ja koko johtokunnalle ja joka oli
ylimääräisestä kokouksesta lykätty puheenaolevaan varsinaiseen.
Ratkaisu oli myöntävä, päätettiin ostaa tontti Tampereen valtuuston
määräämästä hinnasta, 350,000 mk:sta, vaikka johtokunta oli ostoa
vastaan.

Koska olemme kuulleet mainittavan juuri tätä asiaa todistuksena,
että Kihlman ei ollut mikään etevä liikemies, lienee syytä lyhyesti
selostaa kysymystä. V. 1856 oli Adolf Törngren 50 vuodeksi
vuokrannut tontin Idmanin perillisiltä, joiden sijasta nyttemmin
Tampereen kaupunki oli n.s. Kyttälän puolen omistaja. Vuokra-ajan
päättyessä 1906 saattoi yhtiö välikirjan mukaan kyllä uudistaa
vuokrasopimuksen 50:ksi vuodeksi, mutta kun varat sallivat,
katsottiin suotavaksi, että yhtiö tulisi sen maan omistajaksi, jolla
sen tehtaat sijaitsivat. Sen vuoksi yhtiö alkuvuonna 1891 kysyi
valtuustolta, saisiko se ostaa ja mistä hinnasta tehtaan tontin.
Vastaus oli myöntävä ja hinta ylempänä mainittu -- ja saisi se 5 %
korkoa ja kiinnitystä vastaan olla maksamatta v:een 1906. Tätä hintaa
katsottiin alhaiseksi ja yhtiötä rikkaaksi. Mutta Kihlman arvosteli
asioita toisin. Kun hän otti huomioon, että tontin vuotuinen vuokra
oli vain 1200 mk ja että yhtiön sen lisäksi täytyisi 14 vuotena
maksaa 16,300 (s.o. 5 % korko kauppasummasta 17500 - 1200), tuli hän
siihen päätökseen, että todellinen hinta oli 669,452 mk. Toiselta
puolen ei kaupunki 1906 voisi vaatia kuinka korkeaa vuokraa tahansa;
yhtiö saattoi näet kieltäytyä vuokraamasta tonttia ja silloin
oli kaupungin päättäminen joko alentaa vuokra taikka (välikirjan
mukaan) lunastaa tehtaat. Muutoin hän ajatteli seuraavaan tapaan
(Lorenzolle 26/5): "Mitä yhtiön rikkauteen tulee, riippuu se liikkeen
kannattavaisuudesta, mutta tämä taas riippuu suuressa määrässä
kahdesta seikasta: a) tullisuhteista keisarikunnan ja Suomen
välillä sekä b) venäläisestä kurssista. Ei kukaan ihminen voi sanoa
miten tullisuhteet muodostuvat edes lähimmässä tulevaisuudessa,
vielä vähemmin millaisia ne ovat 1900-luvulla. Samoin on kurssi
arvaamaton. Mutta juuri sen vuoksi ei yhtiön pidä rakentaa mitään
kurssivoitoille. Se on uhkapeliä. Mutta jos välttämättömästi
tahdotaan antautua uhkapeliin, niin on periaatteellisesti oikeampi
odottaa alenevaa kuin nousevaa kurssia. Venäjän tulevaisuus on
hämärä. Nykyisellä hädällä on varmaan kauan kestäviä seurauksia.
Mutta jos olosuhteet kävisivät epäedullisiksi, niin tulisi yhtiö
kyllä kärsimään siitä, eikä silloin lainkaan olisi syytä kerskailla
yhtiön rikkaudella, sillä kalliit laitokset, jotka tuottavat alhaisen
nettovoiton, eivät ole rikkautta, vaan päinvastoin huokeahintaiset
laitokset, jotka antavat korkean voiton. Ei kukaan voi tietää, onko
yhtiö v. 1906 rikas vai köyhä. Mitä yhtiön nykyiseen rikkauteen
tulee, niin ei se ole sen suurempi kuin, että yhtiön täytyisi lainata
koko kauppasumma. V. 1906 tiedetään, mitä nyt on mahdoton tietää,
ja silloin voidaan toimia sen mukaan mitä silloin tiedetään, samoin
kuin nykyään on toimittava sen perustuksella, mitä tiedetään ja ei
tiedetä."

"Siinä myönteiset ja kielteiset syyt. Minä puolestani tunnen itseni
tyynemmäksi, kun kuvittelen ostoasian hyljätyksi. Minä en voi ruveta
kaitselmuksen virkaan, huolehtimaan huomispäivästä, vaan tahdon minä
tehdä mitä hetki vaatii, ja hetki, nykyinen hetki käskee olemaan
rakentamatta mitään v:n 1906 mahdolliselle voitolle, joka saattaa
muuttua parantumattomaksi tappioksi."

Näin Kihlman mietiskeli, ja vaikka voidaankin väittää, että
tehtaantontin hinta nykyään olisi yhtä monta miljoonaa kuin
silloin sataatuhatta, niin ei sillä ole todistettu, että hän
oli väärässä -- ei, jollei samalla tunnusteta, että varovaisuus
ei ole liikemiehelle ansioksi luettava. Kihlman oli kokenut
sekä varomattomuuden että varovaisuuden seurauksia. Kenties oli
hän vanhana liiankin varovainen, mutta hän tiesi myöskin, että
varovaisuudella hän oli voittonsa saavuttanut eikä rohkeudella.
Ettei hän sentään epäillyt laajentaa Tampereen yhtiön toimintaa,
todistaa ylimääräisessä yhtiökokouksessa 1891 esitetty johtokunnan
ehdotus erinäisistä pellava- ja konetehtaiden laajennuksista, joista
kustannukset laskettiin nousevan lähelle 800,000 mk. Yksi seuraus
näistä laajennuksista oli muun muassa se, että yötyö melkein kokonaan
lakkautettiin. --

Tietenkin oli Kihlman tyytymätön yllämainittuun yhtiökokouksen
menoon. Sitä enemmän, kun johtokunnan poistuttua siksi ajaksi,
jolloin vastuuvapauskysymystä käsiteltiin, kokous oli suostunut
siihen, että pöytäkirjaan pantiin muistutus siitä, ettei tuotantoa
oltu vähennetty, vaikka menekki oli alentunut, ilman että
johtokunnalle oli annettu tilaisuutta puolustaa itseään. Kihlman
vaikeni -- pelosta että hän mielenliikutuksessaan lausuisi liian
ankaran sanan kaikkea oikeutta loukkaavasta menettelystä; mutta
Oswaldille hän kirjoitti (10/6): "nuorukaiset (muutamat nuoret
osakkaat ehdottivat sekä muistutuksen että tontin oston vastoin
johtokunnan mielipidettä) luulevat kykenevänsä paremmin arvostelemaan
asioita kuin heidän isänsä. Täällä näyttää viikinkihenki tulevan
valtaan."

       *       *       *       *       *

V:lta 1892, johon päätämme tämän luvun, on lyhyesti mainittava
muutamia seikkoja:

Vuoden lopulla valittiin Kihlman N. L. Arppes Arfvingar OY:n
johtokunnan jäseneksi ja suostui hän siihen syystä, että katsoi
olevansa kiitollisuudenvelassa Ludvig eno vainajalle, joka
tietenkään ei ollut aavistanut, että sukulainen, jota hän muinoin
oli arvostellut kehnoksi liikemieheksi, tulisi hänen perustamansa
liikkeen, Värtsilän tehtaiden johtoon. Tuskin tarvitsee sanoakaan,
että Kihlman tässäkin toimessa teki parastaan vastatakseen hänelle
osoitettuun luottamukseen, mutta eripuraisuus osakkaiden välillä ja
siitä johtuvat selkkaukset aiheuttivat, että hän jo kahden vuoden
päästä vapaaehtoisesti ilmoitti eroavansa.

Odottamatonta työtä talvikaudeksi 1892-93 sai Kihlman, kun
hänelle "sattui onnettomuus", että hallitus valitsi hänet
puheenjohtajaksi komiteaan, jonka tuli laatia ehdotus asetukseksi
leimasuostuntaverosta. Kokoukset alkoivat 21 p:nä lokak. 1892, eikä
työ ollut valmis ennenkuin maaliskuulla 1893.

"Finland" lehti, jonka hartaita kannattajia Kihlman oli ollut,
lakkasi ilmestymästä 1892 v:n ummetessa eikä enää saanut varsinaista
seuraajaa. Kumminkin alkoi v:n 1893 alusta eräs vaatimaton, kerran
viikossa ilmestyvä lehti, joka hengeltään oli sille sukua, nimittäin
kristillinen ja isänmaallinen "Veckobladet". Sen toimittaja oli
Vöyrillä 1859 syntynyt ja Uudenkaarlepyyn seminaarin (1875-79)
suorittanut, Helsingissä toimiva kansakoulunopettaja Mathias Forss.
Oliko Kihlman myötävaikuttanut lehden syntyyn, sitä ei lähteistämme
huomaa, mutta paljon on todistuksia siitä, että hän heti myöhemmin
uuden vuosisadan alkuun saakka oli Forssin hartaimpia avustajia, niin
henkisesti kuin aineellisesti. Lukuisat kirjeet, joissa Forss ja
hänen vaimonsa (s. Rancken) täydestä sydämestään kiittivät "isällistä
ystäväänsä", osoittavat, että Kihlmanilla oli tapana tuntuvilla
lisillä (200-400 mk vuodessa) kannattaa lehteä ja vieläpä jouluksi
lähettää perheelle runsaita lahjoja, vaatteita lapsille y.m. Milloin
lehden ja perheen toimeentulo näytti epätoivoiselta ja mieli sen
vuoksi oli masennuksissa, riitti käynti Kihlmanin luona herättämään
Forssissa uutta luottamusta ja toimintahalua. Rouva Forsgårdin
kautta Kihlman vuosittain lähetti useita kappaleita "Veckobladetia"
Kruununkylään. "Minun mielestäni on Veckobladet erittäin hyvä
kansanlehti, paras mikä meillä on ruotsinkielellä." Forss kuoli
marraskuulla 1903 ja rouva Forss toimitti lehteä seuraavana vuonna,
jonka jälkeen eräs yhtiö otti sen huostaansa.

Vihdoin on muistiin pantava, että aika oli sekä valtiollisesti
(josta enemmän alempana) että muutoinkin huolestuttava. Vuodentulo
oli huono, joten puute monessa osassa maatamme oli suuri. Niin oli
laita varsinkin sen vuoksi, että taloudellista ahdinkoa seurasi
työnkin puute. Sitä vastoin maamme pelastui kolerasta, joka tänä
vuonna oli levinnyt laajalle Venäjälle ja paikoittain ilmaantunut
Länsi-Euroopassakin. Tarmokkaita varokeinoja on kiittäminen siitä,
että satunnaiset ulkoa tuodut sairauskohtaukset jäivät yksityisiksi
ilmiöiksi. Kumminkin vaikutti vaaran uhka, että koulut syksyllä
avattiin vasta 16 p:nä syyskuuta jota vastoin kevätlukukautta
jatkettiin 15 p:ään kesäk. 1893.



V.

REHTORI, LIIKE- JA VALTIOPÄIVÄMIES 1893-1897.


Säännöllistä päiväkirjaa Kihlman ei ollut pitänyt muulloin kuin
ensimmäisellä ulkomaanmatkallaan ja säätykokousten aikana, mutta
nyt kun kirjeenvaihto oli pieneksi supistunut, hän siihen ryhtyi.
"Mitä minä tein?" (Hvad gjorde jag?) oli päiväkirjan nimi, ja 8
p:stä marrask. 1893 aina kuolinvuoteensa asti hän siihen merkitsi,
mitä hän kunakin päivänä oli toimittanut, mitä lukenut, kuka oli
käynyt hänen luonaan, missä hän itse oli ollut j.n.e. Enimmäkseen
ovat muistiinpanot aivan lyhyitä, katkonaisia, mutta usein on hän
liittänyt niihin myöskin jonkun arvostelevan sanan, jonkun selittävän
lauseen, jonkun mietteen taikka laajemminkin selostanut huomattavan
keskustelun tai tapahtuman.

Mielenkiintoisinta tässä päiväkirjassa on nähdä, mitä ja kuinka
paljon Kihlman näinä vuosina luki. "Minä lueskelen (studerar)
ahkerasti enkä väsy oppimaan (werde nicht müde zu lernen) ja minä
ajattelen, miksi antaa Jumala minun elää, jollei sentähden, että
elämäni hyödyttäisi minua itseäni ja samalla muitakin", oli hän 19/10
1893 kirjoittanut Essenille, ja päiväkirja todistaa, että tuskin
päivääkään kului, ilman että hän käytti monta tuntia lukemiseen.
Päivällä muut puuhat tavallisesti estivät uhraamasta siihen enempää
kuin tunnin tai pari, mutta iltaisin hän luki 3-6 tuntia, sillä
hänen tapansa oli mennä levolle vasta keskiyön jälkeen ja sammuttaa
lamppunsa k:lo 1-2 taikka sitäkin myöhemmin.

Mitä kaikkea Kihlman luki ja tutki, ei ole helposti sanottu. Siihen
voimme vain viitata. Tänä aikana hän näyttää erittäin koettaneen
perehtyä sosialiseen kysymykseen. "Vapaita hetkiäni tänä kesänä",
kirjoitti hän jo 18/8 1892 Oswaldille, "olen enimmäkseen käyttänyt
sosialisen kysymyksen, aikamme pääkysymyksen, tutkimiseen. Jos suurin
osa kansakuntaa on pakotettu elämään taloudellisissa olosuhteissa,
jotka tekevät inhimillisen olotilan mahdottomaksi, ja sen johdosta
tässä suuremmassa osassa syntyy viha onnellisemmissa oloissa elävää
pienempää osaa kohtaan, niin ei semmoinen tilanne voi kauan kestää.
Toivoton tila, jota seuraa täydellinen uskonnollinen epäusko,
vie ennemmin tai myöhemmin vallankumoukseen ja anarkiaan, jollei
ajoissa yritetä rauhallisesti selvittää kysymystä. Luen parast'aikaa
laajaa teosta tilanteesta Englannissa, missä nähtävästi on päästy
onnelliseen alkuun pulman suorittamisessa. Saksassa ovat asiat
pahemmalla kannalla: siellä vallankumouksellinen sosialismi edistyy
edistymistään. Niistä, jotka ovat käsitelleet tätä kysymystä,
ansaitsee Carlyle suurta huomiota. Oxfordin ja Cambridgen yliopistot
ovat suurenmoisesti toimineet sosialisen rauhan rakentamiseksi.
Kenen tulee auttaa hairahtuneita, jollei niiden, joilla on tietoja,
kenen köyhiä, jollei rikkaiden?" -- Sen jälkeen Kihlman oli jatkanut
saman kysymyksen tutkimista, ja sinä päivänä, jolloin hän aloitti
päiväkirjansa, hän panee muistiin: "Lukenut loppuun prof. Zieglerin
Die soziale Frage eine sittliche Frage; se sisältää paljon lukemisen
ja ajattelemisen arvoista. 'Maa kuuluu sosialiselle hengelle; tälle
kuuluu voitto. Ainoastaan se voi olla osallinen voitosta, joka
asettuu sen lipun alle.' _Olla siveellinen_ merkitsee: kovassa
työssä harrastaa kokonaisuuden menestystä ja, jos tarpeen on, voida
luopua omasta mielihyvästään, luovuttaa osia omasta onnestaan. Mutta
siinä taas ei ilmaannu mikään muu kuin sosialinen henki itse."
-- Aikakauskirjasta "Grenzboten" Kihlman seurasi sosialisten ja
valtiollisten asiain kehitystä.

Ennen kaikkea Kihlman kuitenkin luki ja seurasi saksalaista
teologista kirjallisuutta. Yhtä säännöllisesti kuin hän joka
sunnuntai kävi kirkossa -- tavallisesti Helsingin saksalaisessa
-- ja perheessään luki ääneen jonkun saarnan, yhtä säännöllisesti
hän joka päivä luki jonkun kirjoituksen jostakin teologisesta
aikakauskirjasta taikka jotakin muuta samanlaatuista teosta. Hänellä
itsellään oli tilattuna toht. Martin Raden toimittama aikakauskirja
Die Christliche Welt sekä siihen liittyvä Chronik, mutta sen ohella
hän luki toisiakin niinkuin prof. Johannes Gottschickin toimittamaa
Zeitschrift für Theologie und Kirche [Goctschickin aikakauskirja
oli puhtaasti tieteellinen; Raden kansantajuisempi: "für Gebildete
aller Stände."], Theologische Litteratur Zeitung y.m. _Kuinka_ hän
luki, huomaa taas siitä, että hänellä oli tapana lukea pari kertaa
ja useamminkin kirjoituksia, jotka erittäin olivat kiinnittäneet
hänen mieltään. Niin hän esim. 9/10 1893 mainitsee 3:nnen kerran
lukeneensa Julius Kaftanin kirjoittaman: "Was ist Schriftgemäss" (Z.
f. Th. u. K. 2 vihko 1893). Usein hän tietysti valitsi luettavansa
silmällä pitäen tulevaa oppituntia. Niin esim. kun hän k:lo
8-9 viime mainittuna päivänä luki rovasti Kiers'in (7/7 1891)
pitämän esitelmän: "Bedarf es einer besonderen Inspirationslehre"
valmistuakseen tunnille, jolloin oli puhuttava inspiratiosta eli
innoituksesta, taikka kun hän kahtena päivänä 13/11 ja 14/11 luki
Ranken Paavalin historiasta Tridentin kokouksesta valmistuakseen
tunnille, jolla siitä oli puhuttava.

Ymmärrettävää on, että Kihlmanin alituinen lukeminen ei ollut
vaikuttamatta hänen sisälliseen kehitykseensä. Päinvastoin juuri
tunto siitä, että kehitys oli käynnissä, ajoi hänet yhä lukemaan,
oppimaan, luettua mietiskelemään, uutta valoa ja totuutta etsimään.
Se mitä hän koulupuheessaan syksyllä 1892 lausui elämän tehtävästä ja
sen suorittamisesta, nimittäin että se on jumalanpalvelusta, ei ollut
enää "beckiläisyyttä", ja siitä voidaan arvata hänen juuri näihin
aikoihin olleen kehittymässä uudelle kannalle. Vähän myöhemmältä
onkin todistuksia olemassa, että semmoinen kehitys todella tapahtui,
mutta tunnustuksia sisältävien kirjeiden puutteessa ei aika ole
tarkemmin määrättävissä. Vielä mainittakoon, että päiväkirjaan on
merkitty, miten Kihlman vietti verraten harvat illat, jotka eivät
kuluneet kotona kirjojen ääressä tai perheen seurassa. Paitsi
suomalaisen puolueen johtomiesten valtiollisissa kokouksissa, joita
niinkuin ennen on sanottu enimmäkseen pidettiin valtiopäivien edellä
ja aikana, hän säännöllisesti kävi Helsingin pappien konferensseissa.
Semmoisia oli pidetty jo 1870- ja -80-luvuilla ja luultavaa on, että
Kihlman oli myötävaikuttanut niiden syntyynkin, sillä tiedämmehän,
että hän oltuaan sellaisissa keskustelukokouksissa Stuttgartissa
ehdotti Essenille samanlaisten konferenssien toimeenpanemista
Suomessa. Lähempiä tietoja Helsingin pappien konferensseista on
meillä kuitenkin vasta 1890-luvulta, jolloin Kihlman, prof. Råberghin
jälkeen, valittiin puheenjohtajaksi. Sanotaan, että konferensseissa
silloin paraasta päästä käsiteltiin teoreettisia kysymyksiä ja että
Kihlman toisinaan oli selostanut jonkun lukemansa kirjan (esim.
Gottschickin tutkielman: "Mitä pitää saarnattaman?" Lakia vai
evankeliumia? Vastaus: evankeliumia, sillä siihen kuuluvat myöskin
Jeesuksen käskyt siveellisestä elämästä.) Puheenjohtajana Kihlman
koetti tarkoin rajoittaa keskustelua esillä olevaan kysymykseen.
Muutoin hän pyysi antaa konferensseille jonkinlaisen pedagogisen
tarkoituksen, harrastaen nuorten teologien käsitteiden selvittämistä.
-- Edelleen Kihlmanilla oli tapana käydä Kansantaloudellisen
yhdistyksen ja Suomalaisen klubin kokouksissa, varsinkin
milloin joku mielenkiintoinen keskusteluaine oli käsiteltävänä,
Tiedeseuran vuosikokouksissa, yliopiston "inskriptsioneissa" y.m.,
missä arvokkaita esitelmiä oli tarjona. Vihdoin huomautettakoon
tässä yhteydessä, että Kihlman, niinkuin entisestä tiedämme, ei
laiminlyönyt ottaa osaa yleisiin isänmaallisiin juhliin (Pohjalaisten
Porthanin-juhlassa oli hän säännöllisesti kunniavieraana). N.s.
huveista mainitaan verraten usein konsertteja, joista hän aina
suuresti nautti.

       *       *       *       *       *

Kesältä 1893 mainitsemme vain pari seikkaa. Ensiksi että Kihlman
19-22 p:nä kesäk. otti osaa 4:nteen yleiseen koulunopettajain
kokoukseen, missä hän m.m. lausui hylkäävän tuomion koulujen
vuositutkinnoista. Ne olivat hänen mielestään ilman todellista
merkitystä ja sen vuoksi, niinkuin kaikki näennäinen, enemmän
haitaksi kuin hyödyksi. -- Toiseksi että Kihlmanin vanha tuttu ja
Hannan hoitaja Kruununkylän ja Pietarsaaren ajoilta, "täti" Emma
Candelin, 74-vuotiaana kuoli diakonissalaitoksessa, johon hän oli
kuulunut v:sta 1886. Hautajaisten edellä (17 p:nä elok.) pidettiin
hartaushetki, jossa Kihlman puhui Jeesuksen sanojen johdosta:
"Antakaa hänen olla. Hän teki, minkä voi." Sovittaen sanat vainajaan
-- tyypilliseen menneen ajan henkilöön -- Kihlman kuvasi hänen
elämänsä seuraavin sanoin: "Ilman suurempia lahjoja, ilman korkeampaa
kouluoppia ja ilman omaisuutta seisoi hän vanhempainsa kuoltua
elämänuransa alussa ja hänen tuli nyt astua eteenpäin maailmassa. -- --
Hän teki, minkä voi. Hän ei voinut ryhtyä oppineisiin teologisiin
kysymyksiin, hän ei voinut puhua valtiollisista asioista, eikä
kirjallisuudesta eikä taiteesta, hän ei voinut voidella Jeesusta
kalliilla nardusvoiteella, mutta hän voi uskollisesti hoitaa, mitä
hänelle uskottiin, hän voi lyhyessä ajassa kiinnittää itseensä lasten
sydämet, hän voi säästäväisesti ja huolellisesti pitää taloutta,
hän voi tehdä kaikenlaista, mitä perhe-elämässä tarvitaan, hän voi
hoitaa sairaita, sanalla sanoen hän voi monella tavalla palvella;
mutta minkä hän voi, oli hän myöskin aina valmis tekemään. Milloin
vain joku tarve ilmaantui niissä perheissä, jotka hän tunsi, heti
oli täti Emma valmis täyttämään aukon, ja hän teki sen mielellään
ja ilolla. Hän olikin senvuoksi kaikkialla niinkuin kotona ja
kaikkialla tervetullut." [Puhe, joka herätti suurta suosiota ja
mieltymystä asianomaisessa piirissä, on painettu sekä alkukielisenä
että suomennettuna: Från Diakonisshuset i Helsingfors 1894 s. 29. --
Diakonissalaitoksesta Helsingissä 1894 s. 33.]

       *       *       *       *       *

Syksyllä 1893 toimitettiin taas valtiopäivämiesvaalit, ja Porvoon
hiippakunnan koulunopettajat valitsivat niinkuin kolme vuotta ennen
Kihlmanin ja Bonsdorffin. Itsessään ei tulos ollut odottamaton,
mutta odottamatonta oli, että edellinen valittiin yksimielisesti.
Kertoessaan (toht. Hj. Appelqvistille 1/1 1894) tämän "uskomattoman"
seikan Kihlman kirjoittaa kuitenkin suoraan ilmoittaneensa, ettei
hän toivonut tulevansa enää valituksi. Epäilemättä hän sentään
mielihyvällä vastaanotti tällaisen tunnustuksen, joka m.m. todisti,
että hän huolimatta hajaannuksesta normaalilyseon opettajain kesken
oli arvossa ja kunniassa pidetty. Sittemmin sai Kihlman kyllä tietää,
että Lindeqvist oli kutsunut muutamia tovereitaan neuvottelemaan
toisesta ehdokkaasta, mutta oli hänen yrityksensä ollut turha, ja
itsekin hän lopulta oli äänestänyt Kihlmania. -- Tälläkin kertaa tuli
Mellberg rehtorin sijaiseksi, sillä Lindeqvist, joka oli vararehtori,
oli pyytänyt vapautusta toivoen, että hänet nytkin, niinkuin ennen
useilla valtiopäivillä, valittaisiin pappissäädyn sihteeriksi.
Kumminkin kävi niin, että neljästä hakijasta sai A. Almberg (Jalava)
useimmat äänet ja tuli hän säädyn sihteeriksi. Tästä syytti
Lindeqvist Kihlmania mennen häikäilemättömyydessään niin pitkälle,
että hän kirjallisesti (6/1) vaati häntä korvaamaan kärsimänsä
tappion lainaamalla hänelle epämääräiseksi ajaksi 4000 mk! Itse
asiassa oli Lindeqvist jo aikoja ennen herättänyt tyytymättömyyttä
suuressa osassa säätyä, joten hänen oli vastoinkäymisestä syyttäminen
itseänsä.

Valtiopäivillä 1894 Kihlman yhdessä muiden koulunopettajain
kanssa allekirjoitti neljä anomusehdotusta. Niistä olivat toisia
huomattavammat: että suostuntavaroista myönnettäisiin 15-20,000 mk
vuosittain kansanopistojen avustamiseksi ja että lukukausimaksut
tyttökouluissa alennettaisiin samaan määrään kuin poikakouluissa.
Nämä ehdotukset, jotka molemmat saavuttivat säätyjen hyväksymisen,
todistavat, että Kihlman nytkin niinkuin 1860-luvun loppupuolella oli
kansanopistojen suosija ja että hän harrasti naissivistyksen asiaa,
joskin vain niissä rajoissa, jotka hänen vakaumuksestaan naisen
erikoinen luonto ja yhteiskunnan menestys määräsivät.

Jos edelliset valtiopäivät olivat alkaneet huolestuttavien
olosuhteiden vallitessa, niin olivat olot sen jälkeen muuttuneet
kahta arveluttavammiksi. Totta kyllä oli hallitsija edellisen
säätykokouksen aikana rauhoittaakseen mieliä vakuuttanut aikovansa
säilyttää Suomenmaan oikeudet muuttumattomina, mutta siitä huolimatta
oli sittemmin esiintynyt ehdotuksia, jotka ilmeisesti tarkoittivat
Suomen perustuslakien kumoamista ja sen itsenäisyyden hävittämistä
sisällisten asiaimme hoidossa, jonka hallitsijat olivat maallemme
vahvistaneet. Uskonnollisen vakaumuksensa pohjalla oli Kihlman
näihin valtiollisiin uhkauksiin nähden sangen optimistinen.
"Onnellista on", oli hän 6/3 1892 kirjoittanut Hallonbladille,
"että totuuden ja oikeuden kuitenkin lopulta täytyy voittaa. Siinä
kohden on epäileminen turhaa. Peräsimessä istuu se, joka sekä
tahtoo että voi auttaa oikeuden voittoon. On mahdollista, että
voitto viipyy ja että tiet ovat ihmeellisiä, mutta lopputuloksesta
voimme olla varmat." Kumminkin hän suurella mielenkiinnolla
otti osaa suomalaiseen puolueeseen kuuluvien valtiopäivämiesten
yksityisiin neuvotteluihin, joissa m.m. keskusteltiin siitä, mitä
oli tekeminen uhkaavan vaaran johdosta, ja erityiseen "siniseen
kirjaseen" hän teki muistiinpanoja kaikista näistä kokouksista.
Päätös oli että säätyjen tulisi hallitsijalle lähettää adressi,
missä julkilausuttaisiin vakaa luottamus siihen, että hän antamansa
reskriptin mukaan ehkäisisi semmoiset puuhat, joiden päämääränä oli
Suomen perustuslakien järkyttäminen. Ruotsinmieliset olivat tahollaan
tulleet samansuuntaiseen päätökseen, ja säätykokouksen alussa se
pantiinkin toimeen salaisissa istunnoissa. Adressin valmistamista
varten oli asetettuna erityinen valitusvaliokunta, ja siinä oli m.m.
Kihlman pappissäädyn edustajana.

Paitsi sitä että Kihlman valittiin toimitusvaliokunnan
puheenjohtajaksi, vaikka hän oli pyytänyt siitä päästä, on
säätykokouksen alkuajoilta kerrottava huomiota herättänyt juttu
valtiovaliokunnan puheenjohtajan vaalista. Kun vaali (2/2) oli
tapahtuva, huomautti Kihlman pappis- ja talonpoikaissäätyjen
valitsemien jäsenten puolesta, että senaattori L. Mechelin suuren
asiantuntemuksensa, työkykynsä ja kärsivällisyytensä vuoksi
kieltämättä olisi paras puheenjohtaja, mutta oli syytä epäillä,
oliko hän jäävitön. Valtiovaliokunta tulisi näet käsittelemään ja
tarkastamaan hallituksen toimia ja laskuja myöskin v:lta 1890,
jolloin Mechelin vielä oli ollut hallituksen jäsenenä, ja V. J. 31
§:n mukaan näytti selvältä, että hän ei voinut olla siinä osallisena.
[Mechelinin erohakemus, jonka hän kenraalikuvernöörin kehoituksesta
teki, hyväksyttiin 20/6 1890. -- V. J:n § 31 kuuluu: Älköön Senaatin
jäsen olko valiokunnan jäsenenä, älköönkä ketään muutakaan valittako
semmoiseen valiokuntaan, jossa tilinteko hänen virkatoimistansa voipi
tarkastettavaksi tulla.] Että toinenkin käsitys oli mahdollinen,
näkyi siitä, ettei Mechelin itse ollut ilmoittanut olevansa jäävi,
ja että ritaristo ja aateli oli valinnut hänet valtiovaliokuntaan,
mutta silti oli puhujankin esittämä kanta oikeutettu. Edelleen oli
tietty, että Mechelin ei ollut kenraalikuvernöörin suosima, ja
arvattavaa on, että tältä taholta hänen toimintaansa valtiopäivillä
pidettäisiin silmällä; kun hyvin luultavaa oli, että toinen tai
toinen huomauttaisi kenraalikuvernöörille, mitä 31 § sisältää,
annettaisiin tälle ase käteen, jota hän kyllä ei epäilisi käyttää.
Hän voisi syyttää säätyjä siitä, etteivät nämä suuresti välittäneet
perustuslaeista, kun kyseessä oli suosittu henkilö. Tämän suoran
tunnustuksen oli puhuja tehnyt, jotta tiettäisiin, miksi eivät
kaikki voineet valita niinkuin mieluimmin tahtoisivat. -- Syystä,
että Mechelin toivoi saavansa mietintöaikaa, vaali lykättiin toiseen
kokoukseen, jossa hän koetti kirjallisesti todistaa jäävittömyyttään.
Kun sitten käytiin vaaliin, sai Donner 7 ja Mechelin 7 ääntä, mutta
arpa ratkaisi asian Donnerin eduksi. Mitä Mechelin piti tästä,
sai Kihlman kuulla "keisarintanssiaisissa" (6/2) Hän kertoo näet
päiväkirjassaan: "Mechelin nuhteli minua, sanoen että olin mitä
pahimmin loukannut häntä, kun olin voinut olettaa, että hän (entinen)
valtio-oikeuden professori joko ei ymmärtäisi kirjoitettua lakia
taikka että hän, vaikka ymmärsikin, kuitenkin toimisi lakia vastaan
ja tahtoisi istua valtiovaliokunnassa olematta siihen laillisesti
oikeutettu. Takana oli (muka) Wald. Enebergin toimeenpanema vehkeily
häntä vastaan, johon minä, kenties kokonaan viattomasti, olin
vedetty. Jo pari päivää ennen oli senaatissa tietty, että M(echelin)
olisi 'prikattava' ja Donner valittava puheenjohtajaksi. M(echelin)
piti asiaa iskuna vasten silmiä, jota hän ei voisi unohtaa, jollemme
tunnustaisi erehdystämme (erkände vårt fel). Kuuntelin tyynesti
M(echelin)in sanoja ja muistutin, että me nimenomaan olimme
myöntäneet, että toinen käsitys täytyi olla mahdollinen, koska
M(echelin) itse ei ollut ilmoittanut olevansa jäävi. Käsityksemme
saattaa olla väärä, vaikka laicus ei helposti voi käsittää 31
§:ää toisin kuin me. Mutta meidän täytyy noudattaa vakaumustamme,
kun meillä semmoinen on. Vehkeilystä en ole mitään tiennyt. --
Tanssiaisissa puhuin senaattori Sohlmanin kanssa ja pyysin kuulla
hänen ajatustaan, joka oli, että hänen mielestään M(echelin) ei
ollut vaalikelpoinen valtiovaliokuntaan 1894. Ainakin oli hän jäävi
tarkastamaan suostuntavarojen käyttämistä. -- Tanssiaisissa ei
minulla ollut tilaisuutta nähdä isäntää, kenraalikuvernööriä." Ettei
erimielisyys puheenjohtajan vaalista synnyttänyt pitempää epäsopua,
huomaa siitä, että valtiopäivien lopulla valiokunta Mechelinin
ehdotuksesta piti puheenjohtajalleen kekkerit, joissa J. R. Danielson
esitti erityisen maljan Mechelinille.

Näillekin valtiopäiville oli hallitus jättänyt esityksen maatilojen
osittamisesta, syystä ettei oltu hyväksytty niitä muutoksia,
jotka edellisillä valtiopäivillä oli tehty silloin käsiteltyyn
samanaiheiseen esitykseen. Nytkään ei laki- ja talousvaliokunta
voinut olla muutoksia ehdottamatta ja erittäinkin vaatimatta,
että osittamisen vapautta ei rajoitettaisi. Mutta Kihlman
puolestaan oli samalla kannalla kuin viimeinkin, nimittäin että
esitys oli hyväksyttävä muutoksitta, jotta se varmasti tulisi
laiksi vahvistetuksi. "Meidän aikanamme", lausui hän m.m., "on
olemassa kysymys, joka ei ole kysymys muiden kysymysten rinnalla,
vaan kysymys mitä tärkein (kat'eksokhén), kysymys, johon meidän
aikamme tulee vastata, joka ehdottomasti vaatii vastausta, ja jota
senvuoksi ei saa panna pöydälle eikä lykätä, jollei tahdota antaa
aseita sen historiallisen yhteiskuntajärjestyksen vihollisille,
johon me kehityksen tiellä olemme tulleet. Tämä polttava kysymys
on sosialinen kysymys. Koska kyseessäoleva lakiehdotus osaltaan
tarkoittaa vaikuttaa suuren sosialisen kysymyksen ratkaisuna, niin
on tältä näkökannalta arvostellen äärettömän tärkeää, että laki,
jonka päämääränä on köyhän etu, tulee toimeen, ja sentähden minä
nyt, samoin kuin viime valtiopäivilläkin, puolustan esityksen
hyväksymistä. Olen varma siitä, että me silloin saamme lain, yhtä
varma kuin olen siitä, ettemme saa mitään lakia, jos hyväksymme
valiokunnan mietinnön. -- -- Minä käännyn senvuoksi säädyn puoleen
samalla kehoituksella kuin viime valtiopäivillä, että kaikki
rajattoman maanosittamisen ystävät 'mieluummin tyytykööt vähempään
hyvään, joka varmuudella on saatavissa, kuin pitävät kiinni heidän
mielestään suuremmasta hyvästä, koska on todennäköistä, että he sen
kautta menettävät vähemmänkin'." Äänestyksessä hyväksyttiinkin esitys
26 äänellä 8 ääntä vastaan.

Toisenkin kerran Kihlman näillä valtiopäivillä puhui vähäväkisten
puolesta. Talonpoikaissäädyssä oli esitetty kaksi anomusehdotusta,
jotka tarkoittivat lainaus- ja säästörahastojen perustamista
sekä muita toimenpiteitä pientilallisten aseman parantamiseksi,
mutta talousvaliokunnan mietintö päättyi kielteiseen ponteen,
että nimittäin ehdotukset eivät aiheuttaneet toimenpidettä.
Anomusehdotusten tekijät tarkoittivat etupäässä Itä-Suomen oloja,
missä kansa paikoittain oli joutunut koronkiskurien kynsiin. Pahan
olemassaolo tunnustettiin sekä valiokunnassa että säädyssä, mutta
tarpeellisista toimenpiteistä kävivät ajatukset hajalle. Kihlman
ei tässä kohden pyytänyt olla muita viisaampi, mutta silti hän ei
tahtonut, että asia jätettäisiin sikseen. Hän käytti kolme kertaa
puheenvuoroa, ja varsinkin viimeinen lausunto oli häntä kuvaava: "Jos
voisin sanoa, mitä tässä asiassa on tekeminen, niin minä myöskin
sanoisin sen ja ilmaisisin sen päätelmässä. Kun en kumminkaan tiedä
sitä, niin en voi sitä sanoa. Mutta silti voin jotain tehdä. _Minä
voin_ ainakin pyytää, että hallitus tehköön, mitä tehdä voidaan,
_enkä minä voi_ jäädä kokonaan passiiviseksi tähän kysymykseen
nähden. Tämä Itä-Suomen asujamisto on ikäänkuin rosvojen käsissä,
ja se muistuttaa minulle tuota miestä, joka vaelsi Jerusalemista
alas Jerikoon ja tällä matkalla kohtasi rosvoja, jotka riisuivat
hänet alasti ja jättivät hänet puolikuolleeksi. Silloin tapahtui,
että eräs pappi vaelsi samaa tietä, näki hänet, mutta meni ohitse.
Hän ajatteli: ei aiheuta mitään toimenpidettä. Silloin tuli eräs
leviittakin samalle paikalle. Hänkin näki haavoittuneen tilan, mutta
ajatteli: ei aiheuta mitään toimenpidettä minun puoleltani ja meni
ohitse. Mutta sitten tuli sinne eräs samarialainenkin. Kun hän näki,
miten oli laita, niin hän ei mennytkään ohitse, vaan armahti lyötyä
ja meni hänen luokseen ja ryhtyi toimenpiteeseen: hän teki minkä
voi. Minun mielestäni pappissäädyn pitäisi seurata samarialaisen
esimerkkiä, eikä papin: meidän tulee tehdä minkä me voimme.
Ainoastaan tätä olen tahtonut ja saan sen vuoksi kunnioittavasti
ehdottaa, että valiokunnan ponsi hyljätään ja että edellä oleva
anomusehdotus aiheuttaa toimenpiteen säätyjen puolelta." Sääty
hyväksyi kumminkin (21 äänellä 9 vastaan) valiokunnan ponnen.

Niinkuin useilla edellisillä esiintyi näilläkin valtiopäivillä
sekä nais- että juutalaiskysymys, ja Kihlman otti jälleen
osaa kummankin käsittelyyn. Porvarissäädyssä oli tehty kaksi
anomusehdotusta valtioavun antamisesta yhteiskouluille, ja kun
pappissäädyssä keskusteltiin yleisen valitusvaliokunnan ehdotuksia
puoltavasta mietinnöstä, esitti Kihlman pitkässä lausunnossa entistä
täydellisemmin mielipiteensä sekä naiskysymyksestä yleensä että
yhteiskoulusta. -- Naiskysymys oli uusi ja suuri ajankysymys, joka
koski toista puolta ihmiskuntaa ja tuli vuosi vuodelta tärkeämmäksi
sivistysmaissa -- siihen tapaan Kihlman alkoi. Niinkuin tavallista,
milloin uusi kysymys esiintyy, olivat naiskysymyksenkin puolustajat
menneet liiallisuuksiin, mutta silti ei saanut kieltää heidän
oikeutettuja vaatimuksiaan. Vaatimus, että nainen toiminta-alaan
nähden oli pidettävä miehen arvoisena, ei voinut olla oikeutettu,
sillä se oli luonnoton -- heillä kun on erilaiset luontaiset
taipumukset -- yhtä luonnoton kuin vaatimus, että mies toiminta-alaan
nähden olisi pidettävä naisen vertaisena. Tämä vaatimus oli
puhujan mielestä naiskysymyksen heikko kohta, joka liiallisuutena
oli siitä erotettava. Kun edelleen väitettiin, että molempien
sukupuolten yhteinen opetus oli tarkoituksenmukaisin nousevan
nuorison kasvatustapa, niin lähdettiin väärästä edellytyksestä,
että sielullista eroavaisuutta miehen ja naisen välillä ei ollut
olemassa. Jo tämän vuoksi täytyi puhujan periaatteellisesti hyljätä
yhteiskouluaate. Mutta hän hylkäsi sen myöskin pedagogisista
syistä -- nimittäin mikäli kyseessä oli 13 à 14 vuotta vanhemmat
oppilaat. Tunnollinen opettaja huomaisi pian, ettei tyttöjä ja
poikia käynyt opettaa aivan samalla tavalla (esim. 6 käskyä
käsitellessä). Yksistään lukujärjestyksen laatiminen yhteiskoululle
-- varsinkin meidän maassa (monien kielten tähden, joita kaikkia
tytöt eivät tarvitse) -- oli kovin vaikea tehtävä. Useissa aineissa
(esim. matematiikassa) voisivat tytöt, ilman että naissivistys
siitä kärsisi, päästä vähemmällä. "Jos nyt ensyklopedinen opetus
poikakouluissamme on valitettava paha ja jos se aiheuttaa ruumiille
ja sielulle vahingollista liikarasitusta, niin pitäisi kai, jos
harrastaa naisen todellista parasta, katsoa tärkeäksi asiaksi, että
naisnuoriso säästetään tästä pahasta. Mutta yhteiskoulussa tämä
paha ei ole vältettävissä. Siinä ei saa silmällä pitää tyttöjen
erikoisia tarpeita. Tyttöjen täytyy lukea samoja aineita kuin pojat.
Tämä ei ole naisen kunnioittamista, vaan väkivallan tekemistä
hänen luonnolleen." Kurinpitoonkin nähden vaativat pojat ja tytöt
erilaista kohtelua, mikä myöskään ei ole mahdollinen yhteiskoulussa.
Todistaakseen vihdoin, miten turmiollisesti yhteiskoulu ja yleensä
pitkällinen koulunkäynti vaikuttaa nuoriin naisiin, puhuja siteerasi
amerikkalaisen lääkärin, toht. Clarken, ja prof. Pippingsköldin
lausuntoja asiasta.

Mutta, päätti puhuja, ennenmainittu heikko kohta naiskysymyksessä
oli samalla sen vahva kohta. Taloudelliset ja sosialiset olosuhteet
tekevät välttämättömäksi, että naiselle valmistetaan entistä laajempi
työala. Naimattomillakin naisilla täytyy olla tehtävänsä elämässä --
ainoastaan niin menettelemällä, että heillä on toiminta, joka vastaa
heidän luonnollisia taipumuksiansa, oli naiskysymys onnellisesti
ratkaistava. Siihen oli siis harrastus kohdistettava. "Ei mikään
ihminen voi olla onnellinen, jollei hän tiedä, että hänellä on
tehtävänsä elämässä, jollei hän voi olla hyödyllisesti toimelias.
Jos tapaamme vanhahkon naimattoman naisen, joka tekee meihin hyvän
vaikutuksen, niin on se varmaan nainen, joka huolimatta siitä,
että hän on naimaton, on tietänyt, että hänellä on ollut tehtävä
elämässä, ja joka on löytänyt onnensa harrastuksessaan suorittaa
tätä tehtävää." Syystä ettei puhuja voinut pitää yhteiskouluja
oikeutettuina, hän ei myöskään katsonut oikeaksi, että hallitus oli
antanut taikka vastedes antaisi avustusta yhteiskouluille.

Tämän lyhyesti selostamamme lausunnon perustuksella ei meistä
suinkaan ole oikeutettua syyttää Kihlmania vanhoillisuudesta
naiskysymykseen nähden, niinkuin kumminkin on tapahtunut. Hän ei
lainkaan kieltänyt, että kysymys on "taloudellisten ja sosialisten
olosuhteiden" aiheuttama ja että sen päävaatimus, että naiselle
on hankittava entistä laajempi toiminta-ala, ehdottomasti oli
tyydytettävä. Mutta hän oli sitä mieltä, että meillä pyritään tähän
päämäärään sellaista tietä, joka ajan pitkään enemmän vahingoittaa
kuin hyödyttää naista. Ehkä erehdymme, mutta meistä tuntuu siltä
kuin olisi yleinen mielipide vähitellen kääntymässä Kihlmanin
käsitystapaan päin. Myönnetäänhän nykyään että monen yhteiskoulun
synty aikoinaan johtui kokonaan muista tarkoituksista kuin halusta
selvittää naiskysymys, eikä myöskään naisten tulvaamista yliopistoon
enää pidetä minään ihailtavana sivistyksellisenä voittona.

Juutalaiskysymys tuli käsittelyn alaiseksi vasta säätykokouksen
viimeisenä päivänä. Kahden ritaristossa ja aatelissa sekä
porvarissäädyssä tehdyn anomusehdotuksen johdosta, jotka koskivat
maassa oleskelevien juutalaisten oikeudellisen aseman järjestämistä,
oli lakivaliokunta ehdottanut, että hallitukselta anottaisiin
esitystä ja sen ohella ehdotusta laiksi, joka oikeuttaisi Suomessa
syntyneet sekä pitemmän aikaa täällä asuneet juutalaiset vaimoineen
ja lapsineen, noudattamalla sopivia säännöksiä, jäämään maahan ja
täällä harjoittamaan elinkeinoa. Kihlman olisi tahtonut, ettei asiaa
ollenkaan olisi otettu käsiteltäväksi, koska aika ei myöntänyt
seikkaperäistä keskustelua, mutta kun sääty ei siihen suostunut,
hänkin lausui mielipiteensä. Hän ei kannattanut valiokunnan mietintöä
senvuoksi, että laki, jota pyydettiin, olisi jotain puolinaista,
joka ei tyydyttäisi vaatimuksia, vaan lyhyessä ajassa veisi täysien
kansalaisoikeuksien myöntämiseen sekä samalla rajojemme avaamiseen
muillekin juutalaisille -- "logiikka oli taipumaton". Sitävastoin
olisi hän -- jollei valtiopäivien päättyminen olisi estänyt --
ehdottanut, että kullekin Suomessa olevalle juutalaiselle, kaikkiaan
noin 1000 hengelle, annettaisiin 1000 markkaa avustusta, jotta he
muuttaisivat pois johonkin toiseen maahan, missä juutalaisilla
on kansalaisoikeudet. Hänen luullakseen koituisi Suomelle
"loistavaksi liikeyritykseksi" (briljant affär), jos kansamme siten
vapautettaisiin arvaamattomasta vaarasta. -- Sääty hyväksyi kuitenkin
mietinnön 19 äänellä 16 vastaan.

Kysymys yleisestä opetusvelvollisuudesta, joka jo oli ollut esillä
1891 vuoden valtiopäivillä ja näilläkin tuli käsiteltäväksi E. G.
Palménin tekemän esitysehdotuksen johdosta, oli myöskin niitä, joita
Kihlman ei voinut kannattaa. Eräässä Orihveden rovastille E. F.
Reiniukselle lähettämässään kirjeessä (18/2) hän lyhyesti julkilausuu
mielipiteensä: "Kansakoulukysymyksessä olen aivan samaa mieltä kuin
Sinä. Uskotaan ehdottomasti kansakoulun kykyyn pienellä annoksella
laskuoppia ja maantietoa kehittää luonteita ja yhtä ehdottomasti
Suomen kansan kykyyn ottaa kantaakseen uusia verotaakkoja.
Molemmissa suhteissa olen heikko uskossa ja täytyy minun sentähden
toimia heikkouskoisen tapaan. Toivon myöskin, että minulla on
monta heikkouskoista vertaista ja ettei hyväätarkoittava ehdotus
saavuta enemmistöä säädyssä." -- Tämän asian käsittely päättyi
kuitenkin niin, että säädyt anoivat, että hallitus antaisi esityksen
seuraavalle säätykokoukselle; mutta todellisuudessa kysymys vieläkin
odottaa ratkaisuansa.

Vielä mainittakoon, että näillä valtiopäivillä hyväksyttiin uusi
ulosotto-laki. Kihlman mainitsi "sydämellisellä ilolla" huomanneensa,
että valiokunta mietinnössään puolusti samaa armahtavaisuutta
velallista kohtaan, jota hän kahdessa säätykokouksessa oli
puoltanut anomusehdotuksissa, jotka ajan puutteesta olivat jääneet
käsittelemättä. Hän myöntää, että toiselta puolen oli tehty
oikeutettuja muistutuksia sitä vastaan, että velallinen saisi pitää
työkalunsa y.m. "Mutta kun minun tulee valita joko säännös varallisen
velkojan hyväksi taikka säännös köyhän velallisen hyväksi, niin en
epäile kumman valitsen. Mieluummin kärsiköön varakas jotain, kuin
että köyhä saatetaan epätoivoon ja asemaan, joka estää häntä siitä,
mihin joka ihmisellä on oikeus, nimittäin oikeudesta tehdä työtä." --

Valtiopäivät päättyivät kesäk. 2 p:nä. "Valtaistuinpuhe: sävy
ystävällinen. Gott lob! mutta ei mitään vastausta, ei mitään
viittaustakaan adressiin", luemme päiväkirjasta. Pappissääty päätti
tämän päivän päivällisillä, joihin Jaakko Forsman, Otto Donner ja
Kihlman olivat kutsuneet sen jäsenet sekä muitakin vieraita muista
säädyistä ja säätykokouksen ulkopuolelta. "Mieliala oli erittäin
taipuisa (disponerad) herttaiseen seurusteluun." --

       *       *       *       *       *

Vaikka valtiopäivät olivat päättyneet, eli Kihlman koko tämän vuoden
niin sanoaksemme valtiopäivien merkeissä. Hän kun oli valittu
toimitusvaliokunnan puheenjohtajaksi, lepäsi koko huoli hänen
niskoillaan. Hän pyysi ja saikin ensin syyslukukaudeksi ja sittemmin
lukuvuoden loppuajaksikin vapautta rehtorinvirasta, ja valiokunta
antoi hänelle työtä uuteen vuoteen asti. Viimeinen valiokunnan
kokous (122:nen järjestyksessä) oli kyllä jo marrask. 3 p:nä, mutta
puheenjohtajalla oli puuhaa kauan sen jälkeenkin.

Muutoin on vuodelta 1894 merkittävä kuolemantapauksia ja muitakin
tapahtumia, jotka läheltä koskivat Kihlmania.

Helmik. 3 p:nä kuoli 88-vuotiaana Kihlmanin "anoppi", "vanha
isoäiti", rouva Sofie von Essen Hattulassa. Hautajaisiin hän
oli estetty lähtemästä, mutta "appi-isälleen" hän kirjoitti
lämpimän kirjeen. -- Lähes kolme viikkoa myöhemmin, helmik. 22
p:nä, kuoli Sortavalassa valtioneuvos Herman Hallonblad, johon
Kihlman jo 1860-luvulla oli lähemmin tutustunut Tampereen yhtiön
asioiden johdosta. Kirjeistä päättäen kehittyi heidän välillään
luottamuksellinen ystävyys. [Herman Hallonblad (s. 5/6 1825), ei
kuukauttakaan Kihlmania nuorempi, oli tavallaan sukuakin, sillä
hän oli N. L. Arppen ja Sofie Fabritius von Essenin serkku.]
Hallonblad on, niinkuin tiedetään, suurella Suomen taideyhdistykselle
tekemällään lahjoituksella pysyvästi kiinnittänyt nimensä
kulttuurihistoriaamme.

Syyskuulla menetti Kihlman toisella tavalla toisen arvossa pitämänsä
ystävän, toht. von Rohdenin, joka muutti pois maasta. Paitsi että
Kihlman säännöllisesti oli käynyt hänen kirkossaan, olivat he
läheisesti seurustelleetkin, ja heidän kirjeenvaihdostaan, joka nyt
alkoi, ja josta alempana on enemmän sanottavaa, näkyy, että heidän
uskonnollinen kantansa oli pääasiassa sama. Syysk. 11 p:nä olivat
Helsingin papit kutsuneet poislähtevän päivällisille, 16 p:nä piti
von Rohden hyvästijättösaarnansa, ja 22 p:nä Kihlman seurasi ystävää
Linné-laivalle, käytyään edellisenä päivänä viimeisen kerran hänen
luonaan, "v. Rohdenin meno on hyvin suuri tappio Helsingille", on
päiväkirjaan merkitty. Mutta seuraajassa, toht. Johannes Glöcknerissä
tuli korvaus. Tämä saarnasi ensi kerran lokak. 14 p:nä, ja Kihlmanin
arvostelu kuului näin: "Hyviä ajatuksia täydellisessä muodossa,
suuri kyky, esittämistapa kevyt, täsmällinen. Voi kunpa meillä olisi
sellaisia kykyjä Suomen papistossa!" Ja myöhemmistä kiitoslauseista
näkee, että Glöckner hänen mielestään oli kerrassaan etevä, jopa
ihailtava saarnaaja sekä sisällykseen että muotoon nähden. Tietenkin
alkoivat he pian seurustellakin. "Meillä oli paljon puhuttavaa
toistemme kanssa", sanoo Kihlman, kun Glöckner 16 p:nä jouluk. oli
käynyt hänen luonaan.

Jouluk. 8 p:nä kuoli "luonnonlääkärinä" tunnettu toht. Friedrich
Ewerth, joka v:sta 1870 oli ollut Kihlmanin perheen lääkäri. "Hän
on tehnyt meille paljon ja suuria palveluksia. Hänen poismenonsa on
meille suuri tappio." Siinä Kihlmanin arvostelu lääkäristä, joka
1860-luvulta alkaen oli saavuttanut paljon ystäviä ja tunnustusta
maassamme. Kihlmanin tietämättä oli vainaja jälkisäädöksessään
määrännyt hänet ja varatuomari John Svanljungin testamentin
toimeenpanijoiksi. Se tuotti edelliselle muun puuhan ohella
pitkällistä kirjeenvaihtoa Ewerthin Preussin Prenzlaussa asuvien
sukulaisten kanssa. Vasta v. 1900 oli tehtävä loppuun suoritettu.
[Friedrich Wilhelm Ewerth, synt. 15 p. heinäk. 1823 Sternhagenissa
bei Prenzlau, Brandenburgissa, oli sikäläisen pastori J. F. W.
Ewerthin 8:s poika. Kasvoista päättäen hän oli semiittiläistä
alkuperää, mutta oli uskonnoltaan luterilainen. Muutti 1862 Suomeen,
missä toimi vesiparannuslääkärinä ja sai paljon potilaita. Hänen
erikoisalansa olivat vatsa- ja kuumetaudit. Syystä, ettei ollut
laillistettu lääkäri, täkäläiset viranomaiset häntä ahdistivat.
Ammatissaan hän oli tunnollinen ja osaaottavainen; saattoi kyllä olla
väsyttävän monisanainen, mutta oli myöskin väsymätön harrastaessaan
potilaan hyvää. Praktiikkansa ohella Ewerth on vaikuttanut
pysyväisesti kehittämällä vesikylpyhoitoa monipuolisemmaksi ja
järkiperäisemmäksi sekä kasvattamalla taitavia ammattikylvettäjiä.
-- Kihlmanin perheessä ei epäilty, että Ewerth tarkalla hoidollaan
pelasti sekä nuorimman pojan, Lennartin, hengen, että myöskin
aikaansai äidin parantumisen vaarallisesta vatsahaavassa, joten hän
sen jälkeen eli vielä 25 vuotta. -- Ewerth oli naimaton ja jätti
jälkeensä talon Vuorikadun varrella ynnä muuta omaisuutta, joka
rahaksi muutettuna (yhteensä n. 84,000 mk) lähetettiin perillisille
Saksaan.]

Tässä yhteydessä merkittäköön vielä, että tänä vuonna tapahtui
Venäjän valtakunnan hallitsijan muutos. Lyhyistä muistiinpanoista
huomaa, millä ahdistuksella Kihlman odotti tietoja keisarin
sairauden kulusta. Torstaina marrask. 1 p:nä hän kirjoittaa: "k:lo 9
aikaan (i.p.) saapui virallinen sanoma, että Keisari Suuriruhtinas
Aleksanteri III on kuollut tänään k:lo 2.15. Niin lyhyeksi tuli
siis tämän ruumiillisesti voimakkaan ruhtinaan hallitusaika. Kuka
olisi uskonut sitä vuoden alussa? Hänen tunteensa Suomea kohtaan
olivat ystävällisiä. Hän soi meille varmaan hyvää? Sen hän on
osoittanut useamminkin. Mutta hän ei voinut kaikkea, mitä tahtoi.
Epäilemättä joko sen vuoksi, ettei hän pystynyt oikein käsittämään
asemaansa perustuslaillisena hallitsijana, taikka sen vuoksi, ettei
hän uskaltanut loukata eräitä voimakkaita mielipiteitä Venäjällä.
Hän koetti välittää. Niin varsinkin kirjelmässään säädyille 1891.
Mutta tähän välittelyyn yhtyi nyt niinkuin aina selviämättömiä
ristiriitoja. Kumminkin on hän noudattanut cunctatorin politiikkaa,
joka on ollut meille hyödyksi. Se, joka voittaa aikaa, voittaa
paljon, kenties kaikki. Se on meidän politiikkamme, ja siinä hän
oli puolellamme. Jumalalle kiitos siitä. Mitä tulee nyt? Onko
uusi Keisari edeltäjän tapaan allekirjoittava valtavakuutuksen?
Se on ensimmäinen koetus." -- Sunnuntaina marrask. 11 p:nä
"tuli tieto, että keisari Nikolai jo tiistaina oli muuttamatta
allekirjoittanut valtavakuutuksensa Suomelle. Kivi on pudonnut
Suomen kansan sydämeltä, sillä jollei hän olisi allekirjoittanut,
mikä aihe epäilyksiin y.m.!" -- Seuraavana päivänä oli "päivälliset
(Seurahuoneen) 35:nnessä valtavakuutuksen johdosta, joka tänään on
julistettu. Meurman esitti H. M:nsä Nikolai II:n maljan toivottaen
hänelle voimia hallita ja toimia suuren valtakuntansa ja sen pienen
osan, Suomen, onneksi. Eläköön! Y(rjö)K(oskinen) piti puheen,
missä hän muistutti, miten meille suomalaisille oli välttämätöntä
käyttää menestyksen hetkeä maltillisuudella ja viisaalla
varovaisuudella, olla ylvästelemättä, olla esittämättä vaatimuksia,
olla pyytämättä pikaisia muutoksia, ja ainoastaan hiljaisesti ja
kärsivällisesti odottaa aikaamme! Eläköön Suomi! Donner esitti
ministerivaltiosihteeri Daehnin maljan. Eläköön! Siitä oli hänelle
tieto annettava, ei sähköteitse, niinkuin joku ehdotti, vaan
yksityisesti Yrjö-Koskisen kautta." --

       *       *       *       *       *

Vapaus rehtorintoimesta oli Kihlmanista mieluisa helpotus hänen
jokapäiväisessä ahertelussaan. Huolimatta siitä että hänellä
vielä oli yliopettajan virkaan kuuluvat tehtävät koulussa sekä
kaikenlaiset liikemiespuuhansa hoidettavinaan, sai hän kuitenkin
nyt käyttää entistä enemmän aikaa lukemiseen. Oli kuin hänelle taas
olisi koittanut uusi opintoaika. Vai mitä sanoa miehestä, joka 6-9
tuntia päivässä tutkii dogmatiikkaa y.m. samanlaatuista äärimmäistä
tarkkaavaisuutta vaativaa kirjallisuutta?

Päiväkirjasta ei huomaa, että hänellä näihin aikoihin olisi
Helsingissä ollut uskottua ystävää, jonka kanssa hän olisi
voinut keskustella siitä mitä oli lukenut y.m. sisäisestä; toht.
Glöckner oli todennäköisesti ainoa. Sen vuoksi ei ole ihme,
että hän kiirastorstaina (11/4) varta vasten lähti Hattulaan
tapaamaan Esseniä. "Iltapäivällä taikka illalla", on hän merkinnyt
päiväkirjaansa, "tärkeä keskustelu Essenin kanssa: jälkikatsaus
menneeseen elämään ja arvostelu siitä; 'ei tulisko autuaaks, jos
kuolis tänä iltana', [Nämä sanat on alkuperäisestikin kirjoitettu
suomeksi.] vaan uskotko, että Jumala on isäsi, voitko sanoa: Abba,
rakas isä?" -- Pitkänä perjantaina jatkettiin keskustelua, ja Kihlman
on pannut muistiin: "otin vastatakseni kysymykseen, miksi tuli
Kristuksen kuolla?" -- Illalla hän lähti kotiin, kysyen itsekseen:
"Näinkö Essenin viimeisen kerran?" --

Tuskin onkaan mainittu, että Kihlman v:sta 1884 oli Helsingin
seurakunnan kirkkoneuvoston jäsen. Lyhyistä pöytäkirjoista
tulee hänen osansa neuvoston toimissa ja päätöksissä ainoastaan
poikkeukselta näkyviin. Tältä keväältä voi merkitä, että hän neljän
papin kanssa jäi vähemmistöön, kun päätettiin (7:llä äänellä)
olla ilmoittamatta vastalausetta prostitutsionia vastaan, sekä
että hän, kun maistraatti oli pyytänyt lausuntoa adventistain
lahkosta, kirjoitti sen kirkkoneuvoston puolesta. Lahko oli syksyllä
1892 alkanut levittää oppiansa Suomessa. Alkuaan amerikkalaisen
oppisuunnan edustaja ja saarnaaja täällä oli ruotsalainen talollinen
Johnsson. Toimittuaan kolmatta vuotta oli hän seurakuntaansa
vastaanottanut 30 uskovaista; 12 kolportöörin avulla oli kirjoja
myyty 30,000 mk:sta, mutta liike oli tuottanut 15,466 mk:n tappion,
joka oli korvattu pohjoismaiden osaston avulla. Menestys oli siis
ollut huononlainen. Kihlmanin kerrassaan objektiivinen lausunto,
jota varten hän oli käynyt adventistain kokouksissa, keskustellut
heidän johtajansa kanssa ja lukenut eri teoksia, päättyi siihen,
että lahkon leviäminen kieltämättä saattaisi herättää häiriötä m.m.
sentähden, että se pitää lauantaipäivää sapattina eikä anna arvoa
lapsenkasteelle, vaan vaatii että uskovaiset kastetaan uudestaan.

Vihdoin mainittakoon tältä ajalta eräs seikka, joka osoittaa, kuinka
valmis Kihlman oli uskomaan hyvää ihmisistä ja kuinka avulias
hän saattoi olla, kun hän luuli voivansa luottaa avunpyytäjään.
Keväällä 1895 esittäytyi hänelle eräs satulaseppä M. W. Pirskanen
aloittelijana liikealalla ja saavutti hänen luottamuksensa, vaikka
hän ennestään oli kokonaan tuntematon, ulkonäöltään jotenkin
vastenmielinen ja niinkuin sitten näyttäytyi todellisuudessa kelvoton
mies. Joku vanha tuttava suomalaisessa puolueessa kuuluu tähän
vaikuttaneen suosittamalla Pirskasta Kihlmanille. Ensiksi tämä
myönsi satulasepälle 1000 mk:n "lainan" hänen liikkeeseensä, ja kun
siihen tarvittiin enemmän, kääntyi Pirskanen jonkun ajan päästä
uudestaan suosijansa puoleen pyytäen enemmän. Kihlman ei tutkinut
asiaa tarkemmin, vaan antoi antamistaan lainoja, niin että hänen
saatavansa keväällä 1897 nousi yli 38,000 mk:aa. Näillä rahoilla
oli Pirskanen totta kyllä perustanut oman liikkeen rautatientorin
varrelle, mutta suurin osa oli käytetty kukaties mihinkä tarpeisiin.
Tämä oli tapahtunut Kihlmanin perheen tietämättä. Oswald tiesi vain,
että isä oli joskus vähin auttanut Pirskasta, kun hän sattumalta sai
tietää, mikä mies tämä oikeastaan oli, niin ilmoitti siitä isälleen.
Ovela liikemies pantiin silloin konkurssiin, mutta lainoista, jotka
oli annettu ilman takausta, saatiin ainoastaan 5181 mk.

Tänä vuonna täytti Kihlman 70 vuotta. Hänen ystävänsä olivat
päättäneet viettää merkkipäivää, toukok. 13:ta, juhlapäivällisillä,
ja käytiin häntä kutsumassa kaksi päivää ennen. Edellinen päivä oli
sunnuntai. Silloin Kihlman, käytyään saksalaisessa kirkossa, luki
Hiltyn "Stufen des Lebens" (Elämän ikäkaudet) ja Leixnerin saarnan
"Jubileum-Seuche und Festbummelei" (Riemujuhlatauti ja juhlailu).
Hän siis varta vasten valmistautui juhlaan, mutta ei lainkaan
ilomielin. "Koko päivän huolissani huomispäivän kärsimyksistä",
hän näet lisää, "ja siitä kuinka kunnianosoituksia on kestettävä
loukkaamatta asianomaisia ja omaatuntoa ja kuinka vastattava on ilman
teeskenneltyä nöyryyttä, mutta myöskin juhlijan arvoisesti?"

Itse juhlapäivän hän kuvaa seuraavin sanoin: "K:lo 7-1 eri
oppilaitosten lähetystöjä toivottamassa minulle onnea 70 vuodeksi.
Lähetystöt pitivät puheita, joihin täytyi vastata. En ole koskaan
pitänyt niin monta puhetta samana päivänä. K:lo 1-2 tunti VII
luokalla. 2-4 levähtänyt ja ajatellut, mitä oli sanottava ja mitä ei
sanottava päivällisillä. 4-12 juhlapäivälliset. Kovin huolestuneena
olin odottanut tätä päivää. Astuessani 35:een oli sali täynnä
ihmisiä, ja soittokunta alkoi soittaa. Ah, kysyin itsekseni: enkö
ole kadehdittava! E. G. P(almén) piti juhlapuheen maltillisesti ja
asiallisesti. Minä vastasin kertomalla elämäni tarinan. Todellinen
tarina (saga)! Miten paljon satumaista siinä onkaan ja kuitenkin
sulinta todellisuutta! Ihmeelliset ovat tiesi, Herra. Myöhemmin
kerroin sadun 'korulauseen' (fras) synnystä, jonka juuri olin lukenut
Leixnerin kirjasta, ja luulin vapauttaneeni tämän seuranpidon
korulauseen vallasta, mutta sulku murtui, ja korulause syöksyi esiin
ankaralla voimalla, erittäin ystäväni H:n edustamana. Ja minun
poloisen täytyi istua siinä, kun minua valeltiin silmät korvat
täyteen mitä ylöllisimmillä kiitoslauseilla, ja toinen valelu seurasi
toista, aivan niinkuin istumakylvyssä. Mikä ajaa ihmisiä väsyttävään
samojen asiain toistamiseen ja märehtimiseen? Heistä kai on kuin
eivät olisi täyttäneet velvollisuuttaan, jollei kukin vuorostaan ole
antanut lisäänsä kylpyyn."

Kihlmanin pitkästä, pikakirjoituksella muistiin pannusta puheesta
annamme tässä lyhyen selostuksen. Ryhtyessään kuvaamaan elämäänsä
lausui puhuja: "Pidän itseäni erikoisena onnen poikana, onnen poikana
siinä, että elämäni on sattunut aikaan, jossa olen elänyt ja joka
on ollut merkillinen ajanjakso kansallemme, onnen poikana siinäkin,
että minulle on ollut suotuna ottaa osaa moneen maallemme tärkeään
kysymykseen; vihdoin myös onnen poikana siinä, että minulla on ollut
onni kokea onnettomuuksia, mitkä, niinkuin tiedämme, ovat omiansa
terästämään luonnetta, jos näet pystyy voittamaan niitä." Sen jälkeen
seurasi kertomus, miten hän lukiolaisena liittyi herännäisiin ja
tuli papiksi, miten hän vaimonsa kuoltua -- "ensimmäinen suuri
onnettomuuteni" -- matkusti ulkomaille parantaakseen terveyttään
ja jatkaakseen opintojaan, miten hän palattuansa kotimaahan, jota
ulkomailla oli oppinut rakastamaan ja arvossa pitämään enemmän
kuin ennen oli ymmärtänyt, ensin oli arkkipiispan apulaisena ja
sitten tuli saksan kielen opettajaksi Vaasan lukioon. "Minä hain
virkaa, en sen vuoksi että minulla olisi ollut erityinen mieltymys
opettajauraan taikka että minulla olisi ollut vakaumus erikoisesta
sopivaisuudestani siihen, hain sitä syystä, etten kelvannut papiksi."
-- "Menestykseni pedagogisella alalla on ollut satumainen", nyt
vaaditaan filosofinen arvo tullakseen kollegaksi, ja lehtoriksi
pääsee vaivoin olematta tohtori; "mutta normaalilyseon yliopettaja ja
rehtori on suorittanut ainoastaan papintutkinnon." -- Sitten puhuja
kertoi, miten hän joutui toimimaan liikealalla, ensiksi Tampereen
Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön puolesta -- jonka tarkoitusta,
se kun harrasti kotimaisen raaka-aineen käyttämistä, katsottiin
isänmaalliseksi (patriotisk) -- ja sitten myöskin pankkialalla.
Kaikki oli tapahtunut ilman edeltä päin tehtyä suunnitelmaa. "En ole
koskaan voinut uneksia taikka aavistaa, että minusta tulisi sitä,
miksi olen tullut, taikka että toimintani tulisi semmoiseksi, miksi
se on tullut." --

"Nämä eri toimintalajit", jatkoi puhuja, "ovat tuottaneet minulle
laajanlaista elämänkokemusta. Perehtymällä eri toiminta-aloihin
olen oppinut tuntemaan niiden oikeutuksen ja merkityksen nykyajan
kulttuurielämässä ja vapautunut ennakkoluuloista, joita tavataan
monessa, jolle nämä alat ovat vieraita. Siinä on erilaisen toiminnan
etu, mutta on siitä haittaakin: kun ihmisen aika ja voimat ovat
rajoitettuja, on hänen mahdotonta tulla ammattimieheksi (fackman)
useimmilla aloilla, vaan jää hän enemmän tai vähemmän dilettantiksi.
Siitä seuraa voimien hajaannus, hajaannus, joka estää häntä
aikaansaamasta jotain arvoltaan pysyvää." Arvattavasti olisi ollut
parempi rajoittua yhteen ainoaan toiminta-alaan ja koettaa siinä
tehdä parastaan. "Mutta minä olen olosuhteiden lapsi, ja arvatenkin
täytyy semmoisiakin olla olemassa. Eikä siihen nähden ainakaan enää
ole mitään tehtävänä." Monipuolisten velvollisuuksien tunnollinen
täyttäminen vaatii työtä ja aikaa. "Minä opin säästämään (hushålla
med) aikaa, en ainoastaan päiviä, vaan minuuttejakin. Minä opin
tekemään työtä ja huomasin, että voi tehdä työtä paljon enemmän
kuin uskookaan. Minä opin rakastamaan työtä ja tuntemaan sen
siunausta ja ennen kaikkea: jokapäiväisellä harjoituksella minä
opin velvollisuuden täyttämistä, minä opin antamaan oikean arvon
sille nautinnolle, jonka ihminen voi hankkia itselleen, kun hän
päätettyänsä päivän työn menee levolle tietäen, että on koettanut
täyttää velvollisuutensa. Tämän yhteydessä tahdon myöskin mainita
lisätodistuksena, että olen ollut onnen poika: minulla on ollut onni
voida nukkua. Kun panen maata, niin vaivun (heti) uneen ja nukun
yhtä mittaa siihen kellonlyöntiin, jolloin on tapanani herätä. Tämä
onni on tehnyt minulle mahdolliseksi suorittaa työni." Elämänsä
läpikäyvänä lankana mainitsi puhuja sen jälkeen uskalluksensa
koettaa päästä varmaan vakaumukseen, ei monessa, vaan muutamissa
kysymyksissä, ja rohkeutensa julkilausua ja noudattaa vakaumustaan.
Sen johdosta oli hän ollut pakotettu rikkomaan suhteensa ennen
läheisiin henkilöihin. Niin ensiksi ulkomaalla saamansa vakaumuksen
tähden uskonnollisella, alalla; mutta myöskin pedagogisella ja
valtiollisella alalla hän oli taistellut. Erittäin puhuja viipyi
asevelvollisuuskysymyksessä, johon nähden hän oli ollut kielteisellä
kannalla, ensiksi uskonnollisista syistä, toiseksi sen vuoksi että
hänestä hyvän armeijan edellytys oli, ettei ketään pakotettu astumaan
sen riveihin. Cromwellin maailmankuulu vapaista kansalaisista
muodostettu armeija oli siinä kohden ollut hänen esikuvansa. --

Mutta vaikka puhuja oli uskaltanut muodostaa itselleen vakaumuksen
ja noudattaa sitä, ei hän kuitenkaan koskaan ollut pitänyt sitä
lopullisena, vaan ainoastaan väliaikaisena ja hyvänä, kunnes
oli saanut paremman. "Elämäni ei sentähden koskaan ole ollut
johdonmukaista. Ei olisi ollenkaan vaikeaa osoittaa minun
esiintuoneen ristiriitaisia lausuntoja. Syy on se, etten minä ole
ollut liikkumatta. Ja omituista on, että kautta elämäni olen ollut
näin keskeneräinen (ofärdig), jopa on keskeneräisyyteni enentynyt
eikä vähentynyt, niin että minä seisoen tässä 70-vuotiaana vielä
olen kokonaan keskeneräinen, niin, minä olen tietämättömämpi kuin
olen ollutkaan. Elämäni lopputulos on siis, että minä 70-vuotiaana
en ainoastaan ole koulurehtori, vaan koulupoikakin, jolla
prima principia eivät ole selvillä. Mutta en minä valita sitä:
keskeneräisyys on kyllä puute, mutta perusteeton taikka ennenaikainen
valmius on pahempi ja vaarallisempi puute, sillä se estää
kehittymästä." --

Loppusanoista otamme vielä seuraavat lauseet: "Ihminen voi ja hänen
tulee elää niin, että hän elämänsä lopulla saattaa ilolla, joskaan ei
pelkällä ilolla katsella taakseen menneeseen aikaan. Ei ihmisen elämä
todellakaan olisi elämisen arvoista, jos tulema siitä olisi oleva
ainoastaan kielteinen. -- -- Elämän tehtävä voidaan suorittaa ja on
suoritettava. Ainoastaan usko tähän mahdollisuuteen antaa rohkeutta
harrastamaan sen suoritusta. Kuka viitsisi puuhata suorittamattomassa
tehtävässä! -- Luin joku päivä sitten, niinkuin sanottiin, erään
kiinalaisen filosoofin mietelmän: Hän jakaa ihmiset kolmeen luokkaan.
Ensi luokan ihmisiä ovat ne, jotka oppivat viisautta lyhyessä ajassa,
nimittäin nerot, ylimykset, parhaimmat; toisen luokan ihmisiä ovat
ne, jotka myöskin oppivat viisautta, mutta tarvitsevat sitä varten
pitkän elämän; kolmanteen luokkaan kuuluvat ne, jotka, eläkööt kuinka
kauan tahansa, ovat ja pysyvät tyhminä oppimatta muuta kuin sanoja,
muotoja, korulauseita. Ajattelen, että minä ehkä saanen jonkun sijan
toisessa luokassa, koska Jumala on sallinut minun elää niin kauan;
olen etsinyt viisautta, mutta olen tarvinnut 70 vuotta, ja vielä
on paljon opittavaa. -- -- Suvaitkaa minun, 70-vuotiaan, toivottaa
Teille, että kukin kohdaltaan, kun elämän ilta saapuu, voi lausua:
'Minä olen taistellut hyvän taistelun.'"

K:lo 12 yöllä Kihlman lähti juhlasta ja seuraavana aamuna hän
kirjoitti päiväkirjaansa: "Reipas, Jumalan kiitos, niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut."

       *       *       *       *       *

Kesällä 1895 teki Kihlman Oswaldin seurassa toista viikkoa kestäneen
matkan Itä-Suomeen. He lähtivät 27 p:nä kesäk. yöjunassa Viipuriin
ja sieltä edelleen Värtsilään, missä 29 p:nä oli yhtiökokous.
Sunnuntaina 30 p:nä he matkustivat Sortavalaan, missä kauppias
Nissinen oli heille kohteliaana oppaana ja vieraanvaraisena isäntänä.
Maanantaina 1 p:nä heinäk. jatkettiin höyrylaivalla matkaa Valamoon
"missä", sanoo Kihlman, "uusi maailma avautui minulle. Luonto ihana,
viljelyksen kautta kaunistettu, loistavia kirkkoja ja komeita
rakennuksia, vastakohtana: mustiin puettuja munkkeja." Syystä, ettei
tiistaina mitään laivaa käynyt Valamossa, täytyi matkustajain viipyä
siellä keskiviikko iltapäivään. Se oli Kihlmanista liian kauan,
varsinkin kun hän ei osannut venäjää eikä voinut puhelemalla munkkien
kanssa tehdä havaintoja heidän ajatusmaailmastansa. Sitä tarkemmin
katseltiin kaikki nähtävyydet: paitsi kirkkoja, kirjasto (missä
myöskin tavattiin Meyrer, Luthers Leben), pyhimyskuvanmaalaajain
työhuoneet (ison kirkon yläkerrassa), puutarhat (joita hoiti
"ei-munkkimainen munkki") j.n.e. Laulu kirkossa oli Kihlmanista
kaunista, mutta Hospodi pomilui'n lakkaamattomasta toistamisesta hän
päätti, että jumalaa pidettiin armottomana olentona, joka ainoastaan
mitä hellittämättömimmillä rukouksilla ja kumarruksilla oli suosioon
taivutettavissa. Seurana oli Kihlmanilla useita suomalaisia
matkailijoita.

Torstaina kävi matka Hiitolan asemalle ja sieltä hevosella (15 km)
Pukinniemen kartanoon, jonka omistaja oli Edvard von Essen. Täällä
tapasi Kihlman myöskin C. G. von Essenin, joka Gertrud tyttärensä
kanssa oli tullut nuoremman poikansa luokse. Edvard oli 21 vuotta
hoitanut kaunista tilaa Laatokan rannalla, mutta nyt oli hänen
vaimonsa -- kuollut ja siitä masentuneena hän tahtoi myydä talonsa,
vaikka kaikki siellä oli mitä parhaimmassa kunnossa, niin rakennukset
kuin viljelykset. Kihlmanin neuvot kävivät kuitenkin vastakkaiseen
suuntaan. Niin nyt suullisesti kuin ennen kirjallisesti. Hän oli näet
pari viikkoa ennen (13/6) kirjoittanut appivaarilleen seuraavaan,
kuvaavaan tapaan: "Minä valitan vilpittömästi, että hän yhä pysyy
siinä mielessä, että hänen on mahdotonta edelleen toimia siinä
elämäntehtävässä, missä hän jo kauan on ahkeroinut. Ymmärrän kyllä,
että hänellä voi olla vaikeuksia, mutta suurempiin vaikeuksiin hän
joutuu, jos hänen tulee valita uusi työala. Sillä että uusi on
valittava, jos vanhasta luovutaan, on minusta kieltämätöntä. Ei
suinkaan hän vielä saa pitää itseään täysinpalvelleena, sen tähden
että on menettänyt vaimonsa. Onhan se suuri tappio, mutta vielä
suurempi tappio on menettää elämänsä päämäärä. Menetetty elämä on
kaiken menetys. Mutta elämä ilman toimintaa muiden puolesta, se
on menetetty elämä. Jumala johtaa kohtaloamme niin, että saamme
tehtävän, mutta saatuamme semmoisen, pitäkäämme kiitollisesti
siitä kiinni. Jos me luovumme siitä erinäisten vaikeuksien vuoksi,
kohtaamme sen vaikeuden, että meidän itse tulee valita toinen tai
toinen lukemattomista mahdollisuuksista. Semmoiseen valintaan
vaaditaan enemmän voimaa kuin toimimaan siinä, missä Jumalan
sallimuksesta olimme tottuneet ahkeroimaan. Jos on vaikeaa täydestä
sydämestä sanoa: Isä, tapahtukoon tahtosi, niin ei ole vähemmän
vaikeaa, vaan myöskin verrattomasti vaarallisempaa sanoa: Ei,
tapahtukoon minun tahtoni. Se joka luulee voivansa lausua niin, hän
ei ole heikko, päinvastoin luulee hän pystyvänsä itse onnellisesti
johtamaan elämänpurtensa tyyneen satamaan. Voi minua heikkoa,
lyhytnäköistä ihmistä, kykenisinkö minä ohjaamaan elämänkohtaloani
välittämättä maailman ohjaajasta! Kuinka hyvä onkaan, ettei meidän
tarvitse tehdä niin, vaan voimme jättää kohtalomme suuren, viisaan,
väkevän Jumalan käsiin. Kristuksen suuruus oli siinä, että hän
vaikeammissakin asemissa yksistään piti silmällä Isän tahtoa ja etsi
iloansa Hänen tahtonsa noudattamisesta. Silloin voi olla iloinen
keskellä suruakin." --

Mitä Kihlman puheli ukko Essenin kanssa, sitä emme saa tietää.
Mutta perjantaina, jolloin matkustajat lähtivät paluumatkalle,
näki hän hänet viimeisen kerran. Vähän kolmatta viikkoa myöhemmin
saapui tieto, että 80-vuotias oli halvauskohtauksen jälkeen kuollut
aamulla 22 p:nä heinäk. Surusanoman johdosta Kihlman (24/7)
kirjoitti yhteisen kirjeen Gertrud ja Edvard von Essenille ja loi
siinä katsauksen suhteeseensa vainajaan. Syksyllä 1840 oli Kihlman
15-vuotiaana ensi kerran tutustunut Esseniin, kun tämä Turussa
vihittiin papiksi; mutta kesällä 1845, jolloin Kihlman nai Angelika
Fabritiuksen, tuli heidän välinsä ratkeamattomaksi. "Yhteisten
mielipiteiden, yhteisten kärsimysten, yhteisten töiden kautta me
liityimme toisiimme, ja kun toinen vanhempi ystävä toisen jälkeen
meni pois, jäimme me jäljelle ja olimme sen vuoksi yhä enemmän
toistemme varassa." Puoli vuosisataa he olivat olleet uskottuja
ystäviä, ja varsinkin nuorempana oli Kihlmanilla Essenissä ollut
vahva tuki. Hän oli iloinen siitä, että hän tänä vuonna oli kaksi
kertaa ollut hänen luonansa. "Jumala olkoon kiitetty siitä, mitä hän
vainajassa oli meille antanut!" -- Essen haudattiin Hiitolassa, mutta
ainoastaan hengessään Kihlman oli saapuvilla.

       *       *       *       *       *

Vaikka Kihlman tunsi itsensä terveeksi ja "reippaaksi", huomasi
hän kuitenkin saapuneensa käännekohtaan, josta eteenpäin hän ei
enää voinut ajatella jatkavansa elämää entiseen tapaan. Mietiskelyt
päättyivät ratkaisuun, josta hän 15 p:nä elok. kirjoittaa Lorenzolle:
"Eilen otin tärkeän ratkaisevan askeleen. Minä jätin erohakemukseni.
Minulla on ollut pitkä ja vaikea taistelu kestettävänä. Olen vielä
työkykyinen sangen suuressa määrässä, ja minun pitäisi kai tehdä
työtä niin kauan kuin voimia riittää, eikä kaivaa maahan pientä
leiviskääni. Mutta minä tarvitsisin myöskin lievennystä työssä,
etenkin aikaa tarkistaakseni ja järjestääkseni opintoni minua
tyydyttäväksi kokonaistulokseksi. Minulla on syvä rauhan (lugn)
tarve, ennenkuin kuolema kutsuu minut pois, ja voihan se tapahtua
sangen pian." --

Erohakemuksessaan Kihlman kuitenkin oli maininnut, että
hän, jos pääsisi rehtorintoimesta ja saisi luovuttaa osan
opetusvelvollisuuttaan tuntiopettajalle, jonka itse kustantaisi,
tosin luuli vielä kykenevänsä hoitamaan yliopettajanvirkaa, mutta
koska hän epäili semmoisen järjestyksen olevan hyväksyttävissä,
pyysi hän eroa tästäkin virasta. Tämä aiheutti, että hänelle
annettiin ero ainoastaan rehtorinvirasta ja että hänen opetuksensa
supistettiin viiteen luokkaan, s.o. 10 tuntiin viikossa. Pastori
S. J. Molander tuli hänen sijaisekseen II ja III luokalla
(syyslukukaudella 1896 myöskin I:llä, joten Kihlmanin tuntiluku aleni
8:aan). Näin jäi Kihlman vastaiseksi opettajavirkaansa, ja lienee
siihen osaksi vaikuttanut suomalaisen puolueen taholta esitetty
toivomus, ettei hän eroaisi ennenkuin lähimpien valtiopäivien
jälkeen. Varsinkin valtiovaliokunnassa oli hän ystäviensä mielestä
vaivoin korvattavissa. Syyslukukauden alusta 1896 Lindeqvist
vararehtorina johti oppilaitosta, ja helmikuulla 1896 hänet
nimitettiin varsinaiseksi rehtoriksi, Mellberg vararehtoriksi. [Kun
kouluneuvoston toivomuksesta opettajat ilmaisivat, kenen haluaisivat
saada rehtoriksi, sai Lindeqvist 3, Mellberg 6, E. Böök ja Kihlman
kumpikin 1 äänen. Yksi Lindeqvistin puoluelainen ilmoitti itsensä
jääviksi.] Ettei tämä Kihlmanin mielestä voinut olla kunniaksi eikä
onneksi normaalilyseolle, tiedämme edellisestä.

Huolimatta tuntiluvun vähennyksestä Kihlman ei suinkaan pannut
koulutehtäväänsä vähemmän aikaa kuin ennen. Mitä vanhempi
opettaja hän oli, sitä enemmän voitiin häneltä vaatia, ajatteli
hän, ja toisinaan hän käytti kokonaisen päivänkin valmistuakseen
parin tunnin opetukseen seuraavana päivänä. Sitä paitsi hän
erityisesti valmistautui pitämään aamurukousta silloin, kun hänen
opetustuntinsa oli päivän ensimmäinen. Näitä hartaushetkiä varten
hän kulloinkin otti lyhyesti selittääkseen ja tutkistellakseen
jonkun raamatuntekstin. Jatkaen tätä menettelyä niinä kolmena
lukukautena (1895-96), jotka hän vielä oli virassa, hän
säännöllisesti valitsi tekstinsä Markuksen evankeliumista. Kunkin
selityksen hän mitä hienoimmalla kirjoituksella ja lyhennetyin
sanoin pani paperipalaselle, jonka pisti talteen. Näin syntyi miltei
yhtäjaksoinen selitys noin 10:een lukuun mainittua evankeliumia.
Oliko Kihlmanin aikomus myöhemmin täydentää ja julkaista nämä
tutkistelemukset, on epätietoista. Kumminkin on hänen kuolemansa
jälkeen toht. V. T. Rosenqvist saattanut ne julkisuuteen
[_Bibeltexter i korthet utlagda af Alfred Kihlman. 1904._ --], eikä
syyttä. Näissä pienissä raamatunselityksissä lukija näet kauttaaltaan
kohtaa Kihlmanin suoran, totuutta rakastavan ja etsivän hengen,
hänen viehättävän alkuperäisen ajatus- ja esitystapansa, ja vaikka
ne ovatkin nuorisolle kirjoitetut, ovat ne täysin määrin omiansa,
kiinnittämään vanhempienkin mieltä.

Muita tehtäviään Kihlman ei supistanut, eikä siihen ollutkaan
syytä. Taloudellisen menestyksen aika oli käsissä, eikä yksikään
niistä liikeyrityksistä, joiden johdossa hän oli mukana, enää
tuottanut hänelle erityisiä huolia taikka vaatinut mainittavia
voimanponnistuksia. Siten jakoi Tampereen yhtiö 1895 20 %
(1894: 16 %), 1896 25 %, 1897 korkeimman määrän, 26 %, ja sen
jälkeen vaihdellen 25-22,5 %. Verrattuna entisiin aikoihin oli
johtokunnan puheenjohtajan työ helppoa ja hupaista. Sitä enemmän,
kun asiantuntijat eivät kieltäneet tunnustustaan, niinkuin näkyy
seuraavista sanoista, jotka Sixtus Calamnius, Kihlmanin lähin toveri
1860- ja -70-lukujen epätoivoisina aikoina, kirjoitti Tukholmasta
(11/12 1895): "Ensi sijassa onnittelen Sinua pellavatehtaan
osakkeiden noususta, sillä ehdottomasti tulee Sinulle kunnia siitä --
sen kyvyn vuoksi, jolla olet hoitanut yhtiön asioita ja jonka kautta
olet nostanut yhtiön siitä rappiotilasta, johon se oli joutunut,
siihen loistavaan tilaan, missä se nyt on."

Uuden tehtävän tuotti näihin aikoihin Kihlmanille v. 1895 perustettu
OY. Suomen Kaupunkien Hypoteekkikassa. Kun näet hallituksen
ensimmäinen puheenjohtaja O. Donner Suomen pankin valtuusmiehenä
oli luopunut, päätettiin 13/1 1896 kutsua Kihlman (tavallaan suuren
osakkaan, Kansallispankin, edustajana) hallitukseen jäseneksi ja
valittiin hänet myöskin heti puheenjohtajaksi. Niinkuin muita
toimiaan hoiti hän tätäkin kaikella huolella ja tarkkuudella,
ylläpitäen mitä parhainta suhdetta toimitusjohtajaan, vanhaan
ystäväänsä Aug. Ramsayhin, ja laitoksen muihin virkailijoihin.

       *       *       *       *       *

Vuosi 1895 kului sitten loppuun ja koko seuraavakin vuosi ilman
tapahtumia, jotka olisivat merkillisemmin vaikuttaneet Kihlmanin
elämään. Kumminkin mainittakoon joitakuita piirteitä tältäkin ajalta.
Edellisen vuoden joulukuulla oli rouva Kihlmanilla jälleen yksi
noita vaikeita, uhkaavia sairauskohtauksiansa, ja jouluaattona hänet
vuoteessaan kannettiin saliin ollakseen juhlailtana perheen keskellä,
mutta myöhemmin hän sentään taas vähitellen toipui.

Vuoden 1896 Kihlman aloitti rukouksella: "Ah, että tämä uusi vuosi
tulisi minulle hedelmälliseksi! Opeta minua, Jumalani, tuntemaan
Sinua ja siten rakastamaan Sinua, niin että totuus on kirkkaana
silmieni edessä ja että tahtosi noudattaminen on suurin iloni.
Kuule rukoukseni!" -- Samoin kuin tästä huokauksesta näkee useasta
muistiinpanosta, miten uskonnolliset kysymykset yhä kiinnittivät
hänen ajatuksiansa. Kun hän esim. tapansa mukaan oli käynyt
kuuntelemassa yliopiston rehtorin lukukaudenalkajaispuhetta,
kirjoittaa hän päiväkirjaansa (18/1): "(Th.) Rein puhui tieteestä,
filosofiasta ja suuresta elämänkysymyksestä, uskonnosta, s.o.
siitä, joka joka päivä on mielessäni. Arvokas aine ja arvokkaasti
käsitelty." --

Maalisk. 13 p:nä piti Kihlman kasvatustieteellisen yhdistyksen
kokouksessa esitelmän n.s. kouluraamatusta eli raamatullisesta
lukukirjasta. Hän selosti, millä perusteilla Saksassa oli puollettu
tai vastusteltu erikoista koululle tarkoitettua raamatunpainosta,
josta olisi poistettu vähemmän tarpeellisia osia sekä lapsille
soveltumattomia kohtia, ja ehdotti sitten, että asiantuntijain tulisi
Suomen kouluja varten toimittaa raamatullinen lukukirja ja että tämä
lukukirja olisi, sitten kun tuomiokapitulit olivat sen tarkastaneet
ja hyväksyneet, otettava käytäntöön maamme kouluissa ennen käytetyn
kokoraamatun sijaan. Kokous hyväksyi alustajan ehdotuksen, vaikkei se
enemmän kuin hänkään tahtonut tarkemmin määrätä niitä periaatteita,
joiden mukaan toimitus oli suoritettava.

Vuoden kuluessa teki Kihlman kolme pitempää matkaa. Helmikuulla hän
kävi Vaasassa, missä Henrik 15 p:nä vietti häitä neiti Eva Åkessonin,
hovioikeuden asessori K. Åkessonin tyttären, kanssa. Mennessään oli
hänellä matkatoverina nuorin poika, Lennart, palatessaan sitä paitsi
nuori pariskunta. Kesällä Kihlman taas, huolimatta siitä että hänen
jalkansa olivat ajettuneet liiallisesta seisomisesta, mikä joskus
pakotti hänet makuullekin, matkusti Ruokolahdelle tavatakseen A.
A. Favorinia. "Sitten kun Appelberg ja Essen ovat menneet toiseen
maailmaan, olet Sinä ainoa ystävä nuoruudenajalta", oli Kihlman
kirjoittanut hänelle (30/12 1895). "Siitä ajasta olen kokenut
paljon, joka luonnollisesti ei ole mennyt ohi jälkiä jättämättä,
vaan on vaikuttanut sisällisen ihmiseni sekä syventämiseksi että
parantamiseksi. Mutta sen tiedän, että elämäni parhaimmat hetket
ovat olleet ne, jolloin olen voinut tuntea hänen läsnäoloansa, joka
sanoi, että hän tahtoi olla opetuslastensa luona joka päivä maailman
loppuun asti. Hän sanoi myöskin, että missä kaksi tai kolme ovat
kokoontuneet hänen nimessään, siinä on hän heidän keskellään. Tämän
lupauksen totuuden olen minä kokenut ja erittäinkin silloin, kun
olen ollut Sinun seurassasi. Muistissani elää se hetki, jolloin
viimeksi kävin luonasi, ja niinikään entisaikojen hetket, jolloin
tapasimme toisiamme Alavetelissä ja Kruununkylässä. Haluaisin vielä
semmoista hetkeä, ennenkuin Sinä taikka minä menemme pois, ja
onhan se pian tapahtuva. -- -- Erittäin tahtoisin Sinun kanssasi
tarkistaa (justera) arvosteluani pietistisen liikkeen luonteesta,
mikä siinä, hyvän ohella, oli väärää. Kun katselen taapäin sitä aikaa
ja koko myöhempää elämääni, esiintyvät minulle elävästi Paavalin
sanat 'Jumalan hyvyyden, kärsivällisyyden ja pitkämielisyyden
runsaudesta'. Niin, sen tunnen sieluni syvyydessä: Jumalan
pitkämielisyyden runsaus minua kohtaan on ollut suuri." [Favorinin
vastauksesta (22/1 1896) otamme seuraavat rivit: "Mitä kirjoitat
seurustelustamme ensimmäisinä pappisvuosinamme, sitä olen minäkin
usein muistellut. Se oli rauhan ja onnen aikaa. Kaikki oli silloin
vielä niin veljellistä, sopuisaa ja avosydämistä kaikkien kesken,
jotka kuuluivat heränneeseen joukkoon. Hedbergiläinen erimielisyys
antoi meille silloin aihetta keskustella _opista_. Vasta Malmbergin
lankeemuksen jälkeen ilmeisiin synteihin ruvettiin tutkimaan
_elämääkin_, ja se vei meitä tarkastamaan meitä itseämme ja muita,
oliko kaikki niinkuin olisi pitänyt olla. Mutta siitä oli myöskin
se vähemmän kiitettävä seuraus, että alettiin epäillä sitäkin, mikä
suomalaisessa herännäisyydessä kuitenkin oli Jumalasta ja totuudesta.
-- M. F. Roosin teokset tulivat meille silloin sopivassa ajassa
hyödyksi -- tarjoten meille terveellisen johtonauhan; ja minulle on
vielä viimeisenäkin aikana hänen (Roosin) hartauskirjastaan ollut
paljon hyvää itsetutkimuksekseni ja rakennuksekseni. Myöhemmin
ovat J. T. Beckin teokset, enemmän kuin muiden, tuottaneet minulle
verratonta hyötyä." --] -- Matka meni nytkin Lappeenrannan kautta,
ja Kihlman viipyi Ruokolahdella perjantain keskipäivältä lauantain
keskipäivään asti (17 ja 18 p. heinäk.), jonka jälkeen hän lähti
Inkeroisiin tarkastamaan tehtaita ja sitten kotiin. Ainoastaan
seuraavat sanat viittaavat ystävien yhdessäoloon: "En voisi ajan
pitkään pysyä yksimielisenä (sammanstämma) Favorinin kanssa, hän kun
yksinäisyydessään on jäänyt jälkeen, niin vakava kuin hän muutoin
onkin. Hän ei kaipaa selvityksiä, koska hän ei tiedä vaikeuksista."
-- Vihdoin Kihlman vaimonsa kanssa matkusti jouluksi Vaasaan
tapaamaan lapsiaan ja lastenlapsiaan. Omituista on, kuinka hän nyt
-- arvatenkin jonkunlaisesta yksinäisyyden tunteesta -- haluaa
tavata niitä harvoja tuttuja nuoruudenajoiltaan, jotka kuolema oli
säästänyt. Edellisellä matkalla hän oli käynyt 76-vuotiaan rouva
Augusta Grönbergin (s. Roschier) luona, ja nyt hän meni useamman
vanhuksen puheille. Niin neiti Amelie Wasastjernan, jota ei ollut
nähnyt v:n 1840 jälkeen, jolloin hän itse oli 15- ja Amelie
17-vuotias. Jälkimmäinen oli tullut niin kuuroksi, että Kihlmanin
täytyi kirjoittaa, mitä tahtoi sanoa. "Puhelu kääntyi tietysti
muinaisiin aikoihin. Nykyaika oli Amelielle vieras. Hän elikin
toisessa maailmassa, mihin ikävöi. Täällä hän vain tuotti toisille
vaivaa. Liikuttavaa oli kuulla, kuinka hän vilpittömästi ikävöi sitä
maailmaa, minne muut rakkaat ennen olivat menneet. Me syleilimme
toisiamme useita kertoja." Ebba Stenbäckin Kihlman tapasi kaksikin
kertaa. "Ebba (80-vuotias) on hyvin puhelias ja ennakkoluuloton.
Mieluisa yhdessäolo." Kumminkin oli Kihlmanilla Vaasassa nuorempiakin
ystäviä, nimittäin teologian lehtorit V. T. Rosenqvist ja L. J.
Ingman, joita kumpaakin hän piti suuressa arvossa. Hän toivoi,
että toinen tai toinen tulisi hänen seuraajakseen -- ja niinkuin
tietty tulikin edellinen myöhemmin normaalilyseon yliopettajaksi
ja rehtoriksi, jota vastoin jälkimmäinen, Kihlmanin tieten ja
onnentoivotusten saattamana, oli suunnannut harrastuksensa
yliopistoon päin, missä hän vanhan suosijansa ja ystävänsä kuoleman
jälkeen olikin saava professorinviran. Heidänkin luonaan Kihlman kävi
Vaasanmatkallaan, ja erinomaisen kiitollinen hän oli Ingmanille, kun
tämä lupautui rupeamaan hänen sijaisekseen kevätlukukaudeksi 1897,
jolloin hän valtiopäivien tähden tahtoi olla täysin vapaa virastaan.
Hän vapautui siten "tuskallisesta velvollisuuksien ristiriidasta".

Perjantaina 11 p:nä syysk. vietti Suomalainen alkeisopisto
25-vuotis-riemujuhlansa. Kihlmanista oli Kaarle Krohnin juhlapuhe
sydämellinen ja erittäin etevä. Päivällisillä Seurahuoneella
pidettiin paljon puheita, joissa huomautettiin milloin minkin
henkilön ansioista kouluun nähden. Kihlmaniinkin kohdistettiin puhe,
jonka jälkeen häntä samoin kuin muitakin kannettiin. Sen johdosta
hän lausuu: "Äärettömän tuskallista minulle. Miksi ei minun sallita
seisoa taustalla, missä aina olen tahtonut olla vaikuttaakseni
sovinnolliseen suuntaan?" -- Lokak. 9 p:nä oli Kihlman mukana A.
Meurmanin 70-vuotisjuhlassa, missä oli 400 henkeä saapuvilla, ja
missä Jaakko Forsman oli juhlapuhujana. "Kyllähän Meurmanilla on
hyvin suuria ansioita, mutta kyllä niitä tunnustettiinkin, jopa
siinäkin, missä ne eivät ole niin suuria, tarkoitan uskonnon alalla."
Pappien puolesta pidettiin näet erityinen puhe, jota Kihlman ei
voinut kiittää.

Koulusta on vain kerrottava, että lokakuulla toimeenpantiin
muutos lukujärjestyksessä, josta Kihlman lausuu (10/10): "En ole
pedagogisella alalla kokenut mitään semmoista, että melkoinen muutos
oppilaitosten lukujärjestyksessä päätetään senaatissa, ilman että
edes Ylihallituksen mieltä on kysytty, että asetus ilmestyy elokuun
viimeisenä päivänä ja on noudatettava alkavan lukuvuoden alusta,
ei vähitellen, vaan heti neljällä luokalla. -- Olemme syyskuulla
ja osan lokakuuta noudattaneet toista järjestystä ja tästä lähtien
tulee meidän noudattaa toista." -- Marrask. 7 p:nä k:lo 2-3
oli Kihlmanilla, kun hän opetti IV luokalla, korkeita vieraita,
nimittäin piispa Råbergh, asessori Gummerus, rovasti Lyra, rehtori
Lindeqvist, yli-inspehtori A. Streng y.m. "Olen taipuvainen uskomaan,
että opetustunti oli hyvä", on päiväkirjaan merkitty, mutta tämä
piispantarkastus ei kuitenkaan mennyt ohi muistutuksetta, niinkuin
alempana saamme nähdä.

       *       *       *       *       *

V. 1897 oli Kihlman kahdeksannen ja viimeisen kerran mukana
valtiopäivillä. Niiden juhlallinen avaus tapahtui tammik. 25 p:nä.
Kirkossa oli hän tyytymätön saarnaan. "Semmoisessa tilaisuudessa
ei ole paikallaan kiinnittää huomiotaan eskatologisiin kuvauksiin;
jos vanhurskaus toteutetaan vasta uudessa maassa, voivat säädyt
matkustaa kotiin, koska eivät kykene edistämään vanhurskautta. Mutta
jos vanhurskautta voidaan nyt jo edistää hyvillä laeilla, niin sopisi
huomauttaa siitä ja teroittaa lainsäätäjätoimen merkitystä." Sitä
vastoin oli hänestä keisarin tervehdys valtiosalissa sydämellinen
ja teki erittäin hyvän vaikutuksen. Samoin oli maamarsalkan (S. W.
von Troil) puhe "arvokas ja merkityksellinen". -- Ensimmäisiltä
valtiopäiviltään asti oli Kihlman käytännöllisenä ja toimeliaana
miehenä ollut osallisena pappissäädyn kanslia-asiain järjestämisessä.
Kun sittemmin säädyt v. 1891 alkoivat toimia omassa talossaan, uhrasi
Kihlman paljon aikaa uuden talon kaluston täydentämiseen, hankki
kirjakaappeja ja järjesti valiokuntien ja erittäin oman säätynsä
kirjastoja ja arkistoja, jotka melkoisessa määrässä olivat hoidon
tarpeessa. Kun sääty 1897 tapasi kansliahuoneensa kaikin puolin
siististi kalustettuna ja asianmukaisesti järjestettynä, puhemies
(28/1) julkilausui Kihlmanille säädyn kiitokset "siitä huolesta ja
taidosta", millä hän oli kaikki suorittanut.

"Keisarintanssiaiset" (9/2) loukkasivat myöskin Kihlmanin tunteita.
Ne olivat "pienoiskuva todellisesta maailmasta: ulkonaista siroutta,
kohteliaisuutta, aistillisuutta (decolté-puvut), suruttomuutta,
ylellisyyttä y.m." -- Isäntänä ei enää ollut kreivi Heiden. Hän
oli näet, kirjoittaa Kihlman (14/1), "vihdoinkin saanut eron.
Jumalan kiitos!" -- "Heiden menetti", lisää hän sitten, "koko sen
myötätunnon, jonka hän ensin oli saavuttanut yksinkertaisella,
vaatimattomalla käytöksellään. Lopulta pidettiin häntä osaksi
vanhuudenheikkona, osaksi Suomen etujen vihollisena, vehkeilijänä,
jonka sanoihin ei voitu luottaa. -- -- Suokoon Jumala meille uuden
kenraalikuvernöörin, joka tahtoo parastamme ja ymmärtää mitä
menestyksemme vaatii."

Omassa nimessään Kihlman esitti kaksi anomusehdotusta. Toinen koski
toimenpiteitä, jotka tarkoittivat maalaistyöväen tilan parantamista.
Aloite oli oikeastaan lähtenyt eräästä tehtaantyöläisten kokouksesta
Tampereella kesällä 1896. Muuan valiokunta Helsingissä oli sitten
ottanut ajaakseen asiaa, ja toht. Hannes Gebhard oli kirjoittanut
anomusehdotuksen, jonka Kihlman vähin lisäyksin ja muutoksin hyväksyi
esitettäväkseen. Se käsitys, joka hänellä oli sosialisen kysymyksen
tärkeydestä, teki hänelle omantunnon asiaksi koettaa vaikuttaa
työväen hyväksi. Sen vuoksi hän otti omakseen anomusehdotuksen
sekä kannatti muitakin ehdotuksia, jotka tarkoittivat työläisten
aseman parantamista (lainainantoa työväenasuntojen rakentamiseen
y.m.). Anomus saavutti säätyjen kannatuksen. -- Päinvastoin kävi
toisen anomusehdotuksen, joka koski maanteiden suurinta nousua ja
niiden rakentamisen jättämistä erityisille insinööreille. Laki- ja
talousvaliokunta ei katsonut aihetta olevan toimenpiteeseen säätyjen
puolelta, kuitenkaan kieltämättä että olisi sekä tarpeellista että
hyödyllistä, että uusien teiden rakennus tapahtuisi teknillisellä
johdolla.

Sitäpaitsi Kihlman muiden koulunopettajain edustajain kanssa
allekirjoitti neljä muuta anomusehdotusta erinäisistä koululaitosta
koskevista asioista. Yksi näistä koski rahapalkkion antamista
virasta eronneen koulunopettajan kuolinpesälle ja tarkoitti
semmoista asiain järjestelyä, ettei vanha ja väsynyt opettaja
perheen edun tähden olisi pakotettu palvelemaan kuolemaansa asti.
Yleinen anomusvaliokunta hylkäsi kuitenkin anomusehdotuksen, ja
kysymys olisi kenties rauennut, jollei Kihlman -- joka maalisk. 12
p:stä lähes kolme viikkoa oli sairastanut influenssaa -- juuri
sinä päivänä, huhtik. 1:senä, jolloin mietintöä käsiteltiin, olisi
tullut saapuville. Silloin hän niin terävästi osoitti valiokunnan
perustelujen mitättömyyden, että hän Bonsdorffin y.m. kannattamana
"saavutti loistavan voiton", toisin sanoen sääty hyväksyi
anomusehdotuksen ponnen.

Laajakantoisin näistä yhteisistä anomusehdotuksista koski komitean
asettamista erinäisten koulukysymysten tutkimista varten, nimittäin
komitean, joka olisi kokoonpantu kokeneista koulumiehistä. Säädyn
käsitellessä yleisen anomusvaliokunnan kielteiseen ponteen
päättyvää mietintöä lausui Kihlman: -- "Anomusehdotuksen ja
myöskin vastalauseen pääajatus on se, että, jos koulu maassamme
on menestyksellisesti toimiva, tulee koulunopettajille, jotka
ovat omistaneet elämänsä ja toimintansa koululle ja joilla
enemmän kuin muilla on kokemusta koulun tarpeista, myöntää oikeus
vaikuttaa kouluolojen järjestämiseen. Se on pääasia, että nimittäin
koulunopettajilla etupäässä on oleva sananvaltaa, milloin koulun
elämän ja toiminnan järjestäminen on kyseessä. Tämä ajatus se on,
joka suoraan sanoen on ollut minun pääajatuksenani ja sisimpänä
elämänperusteenani, ja sen edestä olen taistellut v:sta 1870 saakka,
jolloin tulin ruotsalaisen normaalilyseon rehtoriksi." Todistukseksi,
että niin oli ollut laita, hän luki julki pitkän otteen ylempänä
selostamastamme vuosikertomuksesta v:lta 1874, ja päätti sitten:
"Tämän ajatuksen toteuttaminen, ettei pedagogeja ole katsottava
pelkiksi koneiksi, joiden tehtävä on suorittaa mitä korkeat
asianomaiset käskevät, vaan että heidän tulee olla itsenäisiä,
ihanteen puolesta taistelevia miehiä, ja että yhteiskunta on
velvollinen pitämään ja kohtelemaan heitä semmoisina, tämän ajatuksen
toteuttaminen se on koulun menestykselle ehdottomasti tarpeellinen,
ja tämä ajatus se on pääajatuksena anomusehdotuksessamme ja
vastalauseessa. Siinä vaaditaan, että koulunopettajan kokemuksen on
päästävä vaikuttamaan, koska tämä kokemus kieltämättä on ainakin yhtä
hyvä kuin toisten, jotka eivät ole koululle antaneet elämäänsä ja
työtänsä." Sääty hyväksyi vastalauseen, jossa anomusta kannatettiin.

Muistakin kysymyksistä, joita käsitellessä Kihlman lausui huomiota
ansaitsevia mielipiteitä, mainittakoon tässä vielä joitakuita:

Kun oli puheena kaunokirjallisten teosten palkitseminen ja eräältä
taholta oli ehdoksi vaadittu, että palkittavien teosten tulisi olla
sopusoinnussa kristillissiveellisen maailmankatsomuksen kanssa,
piti Kihlman, viittaamalla m.m. Runebergin Kuningas Fjalariin,
vaatimusta liiallisena. Hänestä oli ainoastaan vaadittava, etteivät
teokset loukkaisi siveellistä maailmankatsomusta. -- Kihlman oli
vanhastaan kansanopistojen vilpitön ystävä ja puolustaessaan niiden
avustamista myöntämällä määrärahoja suostuntavaroista teroitti hän
niiden ehdotonta käytännöllistä merkitystä. Olematta ammattikouluja,
niinkuin emäntä- ja maanviljelyskoulut, kasvattaisivat ne
lahjakkaampia maalaiskansan nuorukaisia kykeneviksi aikanaan
hoitamaan kunnan asioita. "Koulu voi olla käytännöllinen olematta
ammattikoulu." -- Kun tarkastettiin asetusta kunnallishallinnosta
maalla, tuli keskustelun alaiseksi, olisiko hyväksyttävissä, että
kuntakokouksia pidettäisiin sunnuntaina. Eräs vastalauseen tekijä
oli näet vastustanut sitä sillä perustuksella, että pyhäpäivän
pyhänä pitäminen muka oli Jumalan säätämä. Tätä käsitystä Kihlman ei
hyväksynyt, vaan hän osoitti perusteellisesti, että se lepopäivä,
joka raamatun mukaan vanhan liiton aikana oli Jahvelle pyhitettävä,
oli lauantai, viikon viimeinen päivä. Että sunnuntaita, viikon
ensimmäistä päivää, pidetään pyhänä, johtui kristillisen kirkon
alkuajoilta juontuvasta traditsiosta, mutta ei mistään jumalallisesta
käskystä. Näin ollen ei ole oikein väittää esim. kuntakokouksen
pitämistä pyhänä Jumalan lain rikkomukseksi. Tästä huolimatta Kihlman
myönsi, että pyhäpäivän viettämistä voi ja tuleekin puolustaa
-- sitä on vain puolustettava oikeilla syillä. Sen perustana
on näet syvä tarve ihmisluonnossa, jonka voimat eivät kestäisi
alituista työtä ilman virkistävää lepoa. Lopuksi puhuja huomautti,
että hänen esittämänsä mielipide oli kaikin puolin sopusoinnussa
evankelis-luterilaisten tunnustuskirjain kanssa, vaikka oppikirjat ja
oppineetkin miehet olivat laajalle levittäneet sitä väärää käsitystä,
että raamatun lepopäivä tarkoittaa sunnuntaita. -- Ohimennen sopinee
tässä merkille panna, että Kihlman jo pappeinkokouksessa Turussa 1859
oli esittänyt tämän saman käsityksensä pyhäpäivän viettämisestä.
[Handlingar i anl. af Prestmötet i Åbo den 29 juni -- 1 juli 1859, s.
129 ss.] --

Vihdoin tulivat nais- ja juutalaiskysymykset esille, ja
Kihlman lausui niistä yleensä samoja mielipiteitä kuin ennen.
Porvarissäädylle tehdyn anomusehdotuksen johdosta, joka koski
saman oikeuden myöntämistä naiselle hakea opettajavirkoja valtion
kouluissa ja seminaareissa kuin miehilläkin oli, hän myönsi että
sivistyneet naiset nykyoloissa olivat oikeutetut etsimään ja miesten
kieltämättä saamaan työtä uusilla aloilla kodin ulkopuolella ja
erittäin myöskin, että jotkut heistä yksityiskouluissa olivat
osoittautuneet kykeneviksi pedagogeiksi, mutta siitä ei johtunut,
että he yleensä olisivat koulualalle sopivia. Sitäpaitsi saattoi
kysyä, olisiko naiselle itselleen ja perheelle hyödyksi, että hän
yleisemmin antautuisi niihin ponnistuksiin, joita kilpailu miesten
kanssa edellyttää. Näiden ja muiden epäilysten vuoksi Kihlman
katsoi oikeimmaksi vielä jäädä odottavalle kannalle, ja se oli
säädyn enemmistönkin mielipide. -- Yhtä vähän Kihlman ja sääty
hyväksyi ehdotusta, että naisen vaalikelpoisuus laajennettaisiin
kaupunkien kunnallisiin luottamustoimiin. -- Sitä vastoin Kihlman
lämpimästi kannatti toht. Relanderin ehdotusta, että maalaiskunnille
myönnettäisiin valtioapua kierteleväin sairaanhoitajattarien
palkkaamiseen, ja hän ihmetteli, että useat, jotka olivat puoltaneet
edellistä anomusehdotusta, vastustivat tätä jälkimmäistä. Pappissääty
hyväksyi mietinnön myönteisen ponnen. -- Juutalaiskysymyksessä
Kihlman piti tavallista pitemmän puheen, jossa hän osoitti että hänen
kielteinen kantansa oli sopusoinnussa niiden kokemusten kanssa, joita
Ranskassa ja Saksassa oli juutalaisista saatu. Lopuksi hän uudisti
jo edellisillä valtiopäivillä ohimennen esittämänsä ehdotuksen, että
juutalaisille myönnettäisiin kullekin 500 mk matka-apua, jos he
siirtyisivät maasta pois, ja saattoi hän puolustuksekseen mainita
että Luther 1542 oli ehdottanut samanlaista toimenpidettä. Myöhemmin
hän kuitenkin luopui ehdotuksestaan ja hyväksyi mietinnön kolmannen
vastalauseen, nimittäin ettei anomus antanut aihetta toimenpiteeseen
säätyjen puolelta.

Molemmissa viimemainituissa kysymyksissä Kihlman noudatti syvää,
lukemalla ja miettimällä saavutettua vakaumusta, eikä hän
sentähden voinut muuttaa mielipidettään, vaikka hänen luonaan
kävi (tammikuulla) eräs naisten lähetyskunta pyytämässä, että
hän säädyssään esittäisi samasisältöisen anomusehdotuksen naisen
oikeudesta kouluvirkoihin, kuin sitten porvarissäädyssä tehtiin,
ja (lokakuulla) 2 juutalaista anomassa, että hän puhuisi heidän
puolestaan. Kun nämä jälkimmäiset pateettisesti sanoivat vaimoineen
ja lapsineen polvillaan rukoilevansa häntä, vanhaa miestä, vastasi
Kihlman tyynesti toimivansa "ei tilapäisten tunteiden, vaan tarkan
harkinnan perustuksella heidän ja oman Jumalansa edessä". --
Mainita ansaitsee, että Kihlman, kun hän kesällä (12/8) 1898 luki
erään saksalaisen kirjoituksen "zionismista", suunnitelmasta,
että Palestiina palautettaisiin juutalaisille ja että näitä eri
maista toimitettaisiin sinne, tunsi siinä oman ajatuksensa. "Ylen
merkillinen aate, jota minä jo kauan olen kannattanut ja lausunut
julkikin kaksilla viimeisillä valtiopäivillä." --

Tällä kertaa Kihlmania ei enää vaivattu toimitusvaliokunnan
jäsenyydellä, mutta Suomen pankin tilintarkastajantoimi hänelle
uskottiin, joten sen suorittaminen seuraavina vuosina tuli hänen
viimeiseksi tehtäväkseen eduskunnan jäsenenä.

Valtiopäivien juhlalliset päättäjäiset olivat 1 p:nä kesäk.
Niinkuin alkajaisissa oli Kihlman nytkin tyytymätön, ei saarnaan,
vaan jäähyväispuheiden tulvaan: "Vahvaa imartelua yhdistettynä
kristillisiin korulauseihin." -- -- "Jos kristinusko olisi sanoissa,
niin totisesti olisi pappissääty tosikristillinen sääty, sillä
kristillisiä sanoja on täällä kuultu yltäkyllin ja loppumatta.
Mutta runsassanaisuus on ulkokultaisuuden varma tunnusmerkki -- en
tarkoita itsetietoista, vaan tietämätöntä teeskentelyä." Kun hän
sitten Hufvudstadsbladetista oli lukenut kaikki puheet, jotka oli
pidetty aatelissa sekä pappis- ja porvarissäädyissä, kirjoitti hän
päiväkirjaansa: "Mikä puheiden paljous! Jos puheet hyödyttäisivät
maatamme, niin varmaan olisi maatamme onniteltava. Mutta jos
puhuminen, niinkuin Carlyle väittää, todistaa toimintakyvyn puutetta,
niin on maamme sangen surkuteltava. Muiden edellä käy pappissääty
pitkine, tekohartaine (salvelsefulla) puheineen."

       *       *       *       *       *

Seurauksena ylempänä mainitusta piispa Råberghin käynnistä
Kihlmanin uskonnonopetustunnilla oli, että helmikuulla 1897
saapui kouluylihallitukselta normaalilyseon rehtorille kirjelmä,
missä kysyttiin, oliko ruotsalaisessa normaalilyseossa suoritettu
määrättyjä oppikursseja mitä katkismuksenopetukseen tulee ja jollei
niin ollut tapahtunut, mikä oli syynä siihen? Kihlmanin ensi tehtävä,
kun hän oli vapautunut valtiopäivämiestoimesta, oli vastata tähän,
sillä luonnollisesti koski kysymys yksinomaisesti häntä. Säilyneen
alustelman mukaan selostamme tässä vastauksen.

Kihlman myöntää, että määräyksiä katkismuksenopetuksesta ei oltu
kirjaimellisesti noudatettu (minkä ylihallitus kyllä on voinut nähdä
vuosikertomuksista) ja syynä siihen oli, ettei hän ollut kyennyt
(saknat förmåga) sitä tekemään. "En tiedä, kuka on laatinut määrätyt
oppikurssit, mutta ei se ole voinut olla mikään uskonnonopettaja,
jolla on ollut kokemusta siitä, mitä parhaimmankaan uskonnonopettajan
on mahdollista suorittaa, jos nimittäin uskonnonopetus on oleva
tarkoituksenmukaista eikä alennu kaavojen (formler) ulkoalukemiseen,
kaavojen, jotka oppilaat niitä ymmärtämättä ainoastaan säilyttävät
muistissaan, ilman että ne mitenkään vaikuttavat heidän
uskonnolliseen elämänkehitykseensä." Sitten hän seikkaperäisesti
osoittaa, missä järjestyksessä kukin katkismuksen pääkappaleista
oli tullut tarkan selvityksen ja opetuksen esineeksi ja ettei
yhtä ainoatakaan oltu laiminlyöty. Olihan sitäpaitsi määrätty,
että oppilaan tulee tuntea kristinuskon pääopit Lutherin vähän
katkismuksen mukaan jo päästäkseen ensimmäiselle luokalle, joten
sen lukeminen ei välttämättömästi kuulunut lyseossa annettavaan
uskonnonopetukseen. Samassa hän viittaa Lutherin katkismuksen
syntyyn ja alkuperäiseen tarkoitukseen, ja että nykyään lyseoissa on
annettava täydellisempää uskonnonopetusta. Lopuksi hän huomauttaa
jo 30 vuotta julkisesti opettaneensa uskontoa noudattaen nyt
selittämäänsä menettelyä, ilman että kouluylihallitus, taikka
koulun tarkastaja, pedagogian professori, taikka kukaan kirkollinen
viranomainen olisi mitään muistuttanut sitä vastaan. "Tuntuu
sen vuoksi vähän odottamattomalta, että nyt vihdoin tämänlaista
selitystä on pidetty tarpeellisena." -- Mutta koska ylihallitus
kirjelmässään oli vaatinut, että ainakin vastedes uskonnonopetus
oli niin järjestettävä, että oppilaat koulujen alemmilla luokilla
lukisivat kansankirkon hyväksymää katkismusta, jatkaa Kihlman
vastakirjoitustaan todistaakseen, että sellainen muutos opetuksessa
olisi vahingollinen ja siis kaikkea muuta kuin toivottava. Ollaanhan
jo yleisesti sitä mieltä, että jos uskonnonopetus on järjestettävä
psykologisten periaatteiden mukaan, tulee sen alkaa historiallisella
osalla, jotavastoin uskonnon dogmaattinen puoli on lykättävä
myöhempään, jolloin oppilaiden henkinen kehitys on edistyneempi ja
he siis ovat alttiimpia sellaiselle opetukselle. Tämän nojalla onkin
ensin opetettu raamatunhistoriaa alemmilla luokilla, sen jälkeen
on seurannut raamatun lukeminen ja kirkkohistoria sekä viimeksi
dogmaattinen opetus. Ehdotuksen mukaan tulisi katkismuksen lukeminen
tapahtumaan rinnakkain raamatunhistorian kanssa. Seurauksena olisi
kummankin aineen hätäinen ja pintapuolinen käsitteleminen. Jos
puheenaolevaa oppikirjaa pidetään ehdottomasti välttämättömänä, niin
luettakoon sitä oppikoulujen korkeammilla luokilla, sillä joskin sen
käyttäminen haittaa opetuksen tieteellisyyttä, on se vahinko vähempi
kuin että normaalinen uskonnonopetus ehkäistään.

       *       *       *       *       *

Kesäkausi 1897 muodostaa käännekohdan Kihlmanin elämässä. Hän näet
ei enää palannut koulutoimeensa. Ennenkuin aloitamme uuden luvun,
kerromme tässä kuitenkin muutamia seikkoja, jotka näyttävät paremmin
sopivan edellisen yhteyteen.

Tammik. 19 p:nä, sanotaan päiväkirjassa, oli perheessä keskusteltu
talon tontin ostamisesta, ja saman kuun 31 p:nä oli Kihlman jo
kauniin tontin omistaja, vastapäätä uutta (Johanneksen) kirkkoa.
Hän näyttää itse olleen asiasta hämmästynyt: "Pitääkö minun
72-vuotiaana rakentaa talo, minun, jonka talo kenties jo tänä vuonna
on ruumisarkku?" Tuuma toteutui kumminkin. Perustukset laskettiin
jo kevään kuluessa, ja muuraus alkoi heinäkuulla. Rakennuksen
arkkitehtinä oli Hård af Segerstad, rakennusmestarina oli Juho Ahde
ja työnjohtajana Nest. L. Eskola.

Syksyllä 1896 oli Oswaldkin mennyt kihloihin. Morsian oli
kansakoulunopettajatar Anna Brusila, talollisen tytär Janakkalasta.
Kun sulhanen toukokuulla 1897 oli nimitetty ylimääräiseksi
professoriksi, vietettiin häät 22 p:nä kesäk. morsiamen kodissa,
ja oli Kihlman niissä saapuvilla samoin kuin kahden nuoremmankin
poikansa häissä, vaikkei hän vihkinyt paria, kun toimitus oli
tapahtuva suomeksi. Miten hellästi hän otti osaa poikansa kohtaloon,
todistavat sanat: "Tulkoon Oswaldin avio siksi, mitä kristillinen
avio voi ja mitä sen tulee olla. Niin suokoon Jumala. Minä rukoilen
sitä ja minä uskon, että Jumala kuulee meitä, kun rukoilemme Jumalan
tahdon mukaan. Tunsin Jumalan läsnäolon." -- Kun Kihlman seuraavana
päivänä, juhannusaattona, pyrki Porkkala laivaan mennäkseen
Rulluddiin, oli se niin täynnä, että hän ei olisi päässyt mukaan,
jollei eräs matkustaja vapaaehtoisesti olisi poistunut jättääkseen
hänelle tilaa. "Erinomainen altruismin osoitus. Kuka oli se mies?" --
Oswald ja hänen nuori vaimonsa lähtivät häämatkalle Saksaan ja sieltä
Norjaan; koko kevätlukukauden 1897 oleskeli jälkimmäinen pastori von
Rohdenin luona Werden a.d. Ruhr'issa oppiakseen saksaa.

Viimein eräs seikka, joka kuuluu Kihlmanin liikemiestoimintaan.

Kun Kihlman porvarissäädyn puhemiehen, J. Kurténin, toimeenpanemilla
päivällisillä 4 p:nä huhtik. oli saanut pöytänaapurikseen senaattori
O. Bergbomin (Vuorenheimo), kertoi tämä senaatin vast'ikään
päättäneen tiedustella 7 eri konetehtaalta, millä ehdoilla ne
ottaisivat ennen vuotta 1903 rakentaakseen 40 lokomotiivia.
Asiantuntijat olivat kyllä sitä mieltä, että kotimaassa tehdyt
veturit tulevat ulkomaisia kalliimmiksi, mutta niinkin ollen
oli kuitenkin arveltu tärkeäksi, että meilläkin syntyisi
veturiteollisuus. Tämä tieto vaikutti erittäin innostavasti
Kihlmaniin, ja vaikka sekä johtokunnassa että osakkaissa ilmaantui
vastaväittäjiä, sai hän kumminkin jo tänä kesänä aikaan, että
päätettiin Tampereen yhtiön puolelta tehdä tarjous. Kumminkin
syntyi lopullinen sopimus valtion kanssa vasta 1898. Tietysti
oli alussa vaikeuksia, mutta ennen pitkää saatiin yritys kaikin
puolin hyvälle tolalle, ja v:sta 1901 on Tampereen Pellava- ja
Rautateollisuusosakeyhtiö tyydyttänyt Suomen rautateiden tarpeet
vetureihin nähden. Vuosina 1900-05 rakennettiin yhteensä 100
kappaletta, joiden arvo nousi yli 7 milj. mk. Ilman johtokunnan
vanhan puheenjohtajan yritteliäisyyttä ja intomieltä olisi asiaan
tuskin ryhdytty.

Heinäkuun 19 oli Kihlmanille merkkipäivä. Silloin hän aamupuolella
kirjoitti puheen, jonka hän Tampereen yhtiön puolesta iltapäivällä
oli pitävä Sixtus Calamniuksen hautajaisissa, ja myöskin
erohakemuksensa yliopettajan virasta. "Siis samana päivänä kuin
hautaan uskollisen ystäväni Sixtuksen, haen minä eroa virastani
tullakseni emeritukseksi ja pian seuratakseni häntä hautaan. Oltuamme
ystäviä elämässä, emme luultavasti kauan ole kuoleman toisistamme
erottamina." Molemmat olivat Vaasassa syntyneitä ja koulutovereita,
mutta heidän ystävyytensä oli vakaantunut kovina aikoina yhteistyössä
Tampereen yhtiön puolesta.

Senaatin päätös, jossa suostutaan Kihlmanin erohakemukseen, on
päivätty 4 p:nä elok. ja se esitettiin kouluylihallituksessa 28
p:nä s.k. Marraskuulla s.v. myönnettiin entiselle normaalilyseon
rehtorille professorin arvonimi.



VI. EMERITUS 1897-1904.


V. 1897 oli Tukholmassa toimeenpantu taide- ja teollisuusnäyttely
kuningas Oskari II:n hallituksen 25-vuotis-riemujuhlan viettämiseksi,
ja sen yhteydessä oli päätetty m.m. pitää uskonnontieteellinen
kongressi elok. 31 -- syysk. 4 p. Kutsumukseen ottaa osaa
kongressiin, jonka presidenttinä oli Visbyn piispa von Schéele, oli
Kihlman jo toukokuulla antanut myöntävän vastauksen, ja elok. 30 p:nä
hän toht. Erkki Kailan (Johansson) seurassa lähti Express-laivalla
Tukholmaan. Ilma oli kaunis, mutta yö niin pimeä, että laivan täytyi
Hankoniemessä odottaa päivää. Matkustajia oli paljon. "Kuultiin
englantia, ranskaa, saksaa, venäjää, ruotsia. Sitä kieltä vain ei
kuultu, jota enemmistö puhuu siinä maassa, jonka vesiä kuljettiin,
suomea. -- Ylen merkillistä!" Aamulla viivyttiin puolitoista tuntia
Turussa, ja Kihlman unohti parturin luokse palttoonsa, jonka taskussa
oli kiikari, joten hänen oli pakko ostaa uusi Tukholmassa. Sinne
tultiin tiistai-aamuna syysk. 1 p:nä, jolloin kongressin juhlallinen
avaus jo oli tapahtunut.

Toht. Kailan mukaan oli Kihlman tavattoman harras kuulemaan
keskusteluja, itse kuitenkaan esiintymättä. Vaimolleen hän kirjoitti
(3/9): "En kadu, että olen tullut kongressiin. Tosin en ole saanut
uusia tietoja, mutta kumminkin vaikutelmia, joista säilytän mieluisan
muiston. Olen nähnyt ja puhutellut henkilöitä, jotka tietojensa ja
henkisten lahjojensa puolesta ovat hyvin eteviä ja äärettömästi
etevämpiä kuin mihin Suomessa ollaan totuttu." Niin prof. A. Meyer
(Bonn), prof. Chantepie de la Sayssaye (Amsterdam), prof. S. Michelet
(Kristiania), past. Martensen-Larsen (Tanska). Paitsi kongressin
kokouksissa kävivät matkatoverit yhdessä Mosebackella (Kihlmanin
muistellessa käyntiään siellä 1851 silloisine mietteineen ja
tunteineen) ja Drottningholmassa. Saman päivän illalla (lauant. 4/9)
Kaila palasi Suomeen, jotavastoin Kihlman vielä jäi yhdeksi viikoksi.

Kongressin teologeista Kihlman tunsi ennestään upsalalaisen prof.
O. F. Myrbergin [Myrberg, ent. exegetiikan professori, oli täysin
palvellut. Hän kuoli 22/3 1899, 75-vuotiaana. Myrberg oli samoin
kuin Kihlman nuorempana ollut J. T. Beckin vaikutuksen alaisena.],
joka sunnuntaiaamuna tuli häntä tapaamaan. Heidän välillään
syntyi keskustelu uudenaikaisesta V. Testamentin kritiikistä
ja Kristus-kysymyksestä. "Minusta Myrberg on jotenkin vanhalla
kannalla V. Test:iin (esim. Danielin kirjaan) nähden. Myrbergistä:
ei profeetat ja laki, vaan laki ja profeetat. Kristukseen katsoen
olimme yksimielisiä pitäessämme kiinni hänen tosi-ihmisyydestään,
joka ei ole (vain) näennäistä (ett sken), niinkuin tavallisesti
käsitetään. -- Se oli kelpo hetki." Sitten he menivät yhdessä Adolf
Fredrikin kirkkoon, missä kirkkoherra Hellman, ehdoton oikeauskoinen,
saarnasi. "Teksti Math. 15-29. Aine: kaikki paha, joka heitetään
Jeesuksen jalkojen juureen, parannetaan. Väärä lausuntatapa (falsk
deklamation). Käsittely allegorinen. Tekstiä pidetään Jumalan sanana,
mutta se sivuutetaan ja saa arvonsa siihen pannuista ajatuksista.
Saarna epätyydyttävä. Herran-ehtoollisella esiintyi kaksi pappia
täydessä korupuvussa (skrud) muistuttaen kreikkalaisia pappeja
Valamossa. Kirkko täynnä, ja jumalanpalvelus juhlallinen menojen
komeuden kautta." Paluumatkalla Kihlman antautui puheisiin papilta
näyttävän vanhuksen kanssa. Se olikin rovasti Ahlberger. He puhuivat
eduskuntalaitoksen muutoksesta, Almqvistista, piispa Fahlcrantzista
y.m. Kun Kihlman oli sanonut nimensä, mainitsi rovasti, että
hänen äitinsäkin oli nimeltä Kihlman. "Ukko oli 80-vuotias; hänen
rouvansa oli reipas ja hoiti häntä huolellisesti." Vielä samana
iltana oli Myrberg toisen kerran käynyt Kihlmanilla, ja kun tämä ei
ollut kotona, oli hän istunut ja odottanut häntä. Kihlman viipyi
kuitenkin niin myöhään, etteivät he tavanneet toisiansa. Myrbergin
ystävällisyys liikutti Kihlmania: heillä olisi kyllä ollut puhuttavaa
toistensa kanssa. -- Toinen entinen tuttava oli kirkollistoimiston
päällikkö Gustrin, joka parikymmentä vuotta ennen oli käynyt
Helsingissä tutkimassa ruotsalaisen normaalilyseon järjestystä ja
toimintaa. Hänenkin kanssaan Kihlman seurusteli. -- Vihdoin hän kävi
kongressin ensimmäisen sihteerin, ritschliaanin, past. Sam. Andr.
Friesin luona, missä hän, kertoo Kaila, sai mitä kunnioittavimman
vastaanoton. Heidän mielipiteissään oli ollut paljon yhteistä.
Friesin vieraskirjaan oli Kihlman kirjoittanut mielilauseensa:
Schädliche Wahrheit, ich liebe dich mehr als die nützliche Lüge, ja
piti Fries sitä niin mieleen pantavana, että hän antoi rouvansa kutoa
sen ryijyyn, joka kiinnitettiin hänen työhuoneensa seinään. [Lause:
"Vaarallinen totuus, minä rakastan sinua enemmän kuin hyödyllistä
valhetta" on Goethen oma. Kihlman käytti sitä ensi kerran mottona
tutkimuksessaan lapsenkasteen uskonkappaleesta.]

Muutoin käytti Kihlman enimmän ajan perehtyäkseen näyttelyn eri
osastoihin, osoittaen siinäkin tavallista perusteellisuuttaan.
Palatessaan keskiviikkona näyttelystä huomasi hän kadottaneensa
kultakellonsa. Emäntänsä neuvosta hän pani ilmoituksen sanomalehtiin,
mutta arvellen kellon iäksi menneen hän seuraavana päivänä osti
uuden. -- Perjantai-iltana (10/9) Kihlman lähti Express-laivassa
kotimatkalle, ja seuraavana iltana hän oli Helsingissä. -- Jonkun
ajan kuluttua sai hän palttoonsa Turusta ja, mikä oli kummempi,
myöskin Tukholmasta kellonsa, jonka muuan vanha rehellinen vaimo oli
löytänyt, ja matkan näkyvänä tuloksena oli hänellä siis kaksi kelloa
ja kaksi palttoota!

       *       *       *       *       *

Kihlmanin käynti uskonnontieteellisessä kongressissa ei johtunut
satunnaisesta päähänpistosta eikä myöskään luonnollisesta halusta
käyttää emeritusvapauttaan virkistävään ulkomaanmatkaan. Syy oli
syvemmällä, nimittäin samassa sammumattomassa totuudenharrastuksessa,
joka jo nuorena oli vienyt hänet ulkomaille etsimään kristityitä
ja vanhana oli saanut hänet uudestaan antautumaan väsymättömiin
opintoihin. Tietopuolinen syvennys, totuudenvalon laajennus niinkuin
muinoinkin päämääränä Kihlman näet nykyään tahtoi perehtyä siihen
uuteen teologiaan, joka Albrecht Ritschlin perustamana 1870-luvun
keskivaiheilta alkaen oli saanut perin lahjakkaita, hartaita
edustajia ja kehittäjiä useissa Saksan yliopistoissa. -- Vaikka
tässä ehkä laajempikin "ritschlianismin" kuvaus olisi paikallaan,
viittaamme vain muutamiin pääpiirteisiin. Suunnan tarkoitus ei
suinkaan ollut luopua luterilaisen kirkon perustuksista, vaan
päinvastoin vapauttamalla Lutherin periaatteet skolastisesta
metafysiikasta juontuvista lisäyksistä kehittää niitä entistä
hedelmällisemmiksi käytännölliselle kristinuskolle. Raamattu
tunnustettiin ehdottomasti uskonnollisen totuuden lähteeksi ja
eritoten Uusi Testamentti, jonka kolme ensimmäistä evankeliumia
sisältää vanhimman kirkon luotettavimmat todistukset Jeesuksen
opista semmoisena, kuin se oli, ennenkuin siihen oli sekaantunut
platonilaisia y.m. lisiä. Näiden evankeliumien yhtä vähän kuin
raamatun uskottavaisuutta yleensä ei kuitenkaan perustettu
jumalalliseen inspiratsioniin eli innoitukseen, vaan niiden
historialliseen alkuperäisyyteen. Ritschlin käsitys Kristuksesta
perustui lähinnä Kristuksen todistuksiin itsestään, missä hän
esitteleikse Jumalan ihmiskuntaa koskeviin rakkaudenpäätöksiin täysin
perehtyneenä profeettana, jonka Jumala on lähettänyt perustamaan
Jumalan valtakuntaa maan päälle. Hänessä, tosi-ihmisessä, on Jumala
armon ja uskollisuuden muodossa ilmestynyt rakastavana isänä
ihmisille, mutta kysymys Kristuksen ennaltaolosta (Logos-oppi)
ei ole tämän yhteydessä välttämättömästi selvitettävä, sillä
lunastususkolla on vain tekemistä historiallisessa Kristuksessa
ilmestyneen Jumalan kanssa. Synnin yleisyys tunnustetaan kokemuksen
vahvistamana tosiasiana, mutta ei Kristus enemmän kuin apostolitkaan
puhu perisynnistä. Lunastus (vanhurskauttaminen ja sovitus) on siinä,
että katuvalle syntiselle synnit annetaan anteeksi, joten syyllisyys
Jumalan edessä poistetaan ja syntinen vanhurskautetaan ottaakseen
osaa Jumalan valtakunnan rakentamiseen ja tullakseen osalliseksi
siinä vallitsevasta Jumalan lapseudesta, joka sisältää liikevoiman
rakkauden läpitunkemaan eetilliseen toimintaan. --

Ritschlin käytännöllinen kristinuskon käsitys (Kaftan: "Die
Religion ist eine praktische Angelegenheit des menschlichen
Geistes") antoi täyden vapauden niin hyvin luonnontieteelliselle
kuin historialliselle tutkimukselle, ja siitä johtui että kaikki
harmonistinen sovittelu näiden ja uskonnon välillä oli tarpeeton.
Tämän hyväksyi Kihlman sitä hartaammin, kun apologeettinen sovittelu
alusta alkaen oli hänen vilpittömälle luonteelleen vastenmielinen.
Toiseksi Ritschlin eetillinen elämänihanne saattoi maallisen
kutsumuksen täyteen arvoonsa, mikä myös oli Kihlmanille tärkeä.

Mitä suurimmalla hartaudella antautuen raamattukriitillisiin
sekä kirkko- ja dogmihistoriallisiin tutkimuksiin ritschliaanit
aikakauskirjoissa ja tieteellisissä ja yleistajuisissa
kirjajulkaisuissa edelleen kehittivät vapaamielistä suuntaansa.
Seuraten tätä kirjallisuutta tapahtui, että Kihlmanista, entisestä
Beckin oppilaasta, vähitellen tuli "maltillinen ritschliaani",
s.o. hän omisti uudenaikaisesta saksalaisesta teologiasta, mitä
hän saattoi vakaumuksella hyväksyä. Tämä selittää, miksi hän kävi
Tukholmassa.

Näiltä ajoilta ei ole niin seikkaperäisiä todistuksia Kihlmanin
uskonnollisen elämän kehityksestä kuin 1850-luvun alkuvuosilta, mutta
viittauksia siihen ei kuitenkaan puutu. Että se juontui siltä ajalta,
jolloin v. Rohden vielä oli täällä, todistaa seuraava tunnustus
(31/1 1897): "Se läheinen suhde, joka kehittyi meidän kesken Sinun
virka-ajallasi Helsingissä, on suuresti vaikuttanut uskonnolliseen
kehitykseeni, ja koska pidän tätä kehitystä kehityksenä parempaan
päin, niin tunnen olevani Sinulle syvässä kiitollisuudenvelassa.
Olen Sinuun yhdistetty mitä sisimmillä siteillä." [Eräässä toht. von
Rohdenin kirjeessä, joka on painettu julkaisuun _Die Geschichte der
deutschen Gemeinde in Helsingfors_ (Helsingfors 1914) ja jossa hän
puhuu helsinkiläisistä tuttavistaan, mainitaan Kihlman seuraavin
sanoin: "In innigster Geistesgemeinschaft aber war ich mit Kihlman
von Normallyceum verbunden, der mit seinem forschenden Geist und
seiner suchenden Seele mir in den letzten Jahren immer näher trat."]
Ja mainittuaan, että hänellä 72-vuotiaana oli hyvä terveys, sekä
vähentymätön työvoima ja työhalu, niin että jaksoi tehdä työtä 16
tuntia päivässä, hän lisää samassa kirjeessä: "Monessa kohden olen
vielä keskeneräinen. Mitä raamatun inspiratioon tulee, olen jotenkin
selvillä: vanha inspiratio-oppi on minulle mahdoton. Samoin (vanha)
kristologinen (oppi), mutta kuinka kauas siinä voi ja tulee mennä, on
sub judice. Olen lukenut ja uudestaan lukenut Beyschlagin Jesu Leben
samoin kuin Kaftanin esityksen Logos-opista Theol. Zeitschriftistä
y.m. siihen kuuluvia kirjoituksia. Valtiopäivät ovat keskeyttäneet
opintoni." --

Mutta jo eräässä puolitoista vuotta vanhemmassa v. Rohdenille
kirjoitetussa kirjeessä (14/6 1895) tapaamme valaisevia kohtia: --
Hän sanoo pitävänsä toht. Radea niin suuressa arvossa sentähden,
että hän ei muiden "modernien" tapaan anna vietellä itseään
mielenosoituksiin. "Se todistaa tosi voimaa. Hän voi odottaa." --
Edelleen hän kiittää prof. Gottschickin (Tübingen) alkajaisesitelmää,
jolla hänen mielestään on pysyvä arvo. "Ainoastaan yhtä lausetta en
voisi allekirjoittaa: Totuuden perille pääseminen ei ole tutkijan
suurin ilo, vaan se palvelus, jonka hän sillä tuottaa yhteiselle
elämälle. Hän tarvitsee sen vakaumuksen, että lopulta kaikki hänen
tuloksensa vaikuttavat sen edistämiseksi. Minusta on totuuden
keksiminen korkeinta, sillä minä olen ennaltaan vakuutettu, että
ainoastaan totuus voi elämää edistää. Vaikka siltä näyttääkin, että
totuus ensiksi saattaisi vaikuttaa vahingollisesti, niin on se vain
näennäistä. Sen vuoksi pidän kiinni Göthen lauseesta: 'Schädliche
Wahrheit, ich liebe dich mehr als die nützliche Lüge.' No, sitä
tarkoittaa kai Gottschickkin. Ajattelen vain että 'ilojen' vertailu
olisi voinut jäädä sikseen." --

Eräs mieltäkiinnittävä kohta samassa kirjeessä osoittaa, kuinka
tarkasti Kihlman seurasi uskonnollisen elämän ilmiöitä Saksassa:
"Kirkollisista tapahtumista Saksassa on varmaan maakuntakirkollinen
(landeskirchliche) kokous Berlinissä toukok. 8 p:nä yksistään
historiallisessa suhteessa tärkein. Evankelis-luterilaisen kirkon
edustajat koko maasta kokoontuvat toimeenpannakseen suurenmoisen
mielenosoituksen, ei erästä yksityistä teologista tiedekuntaa,
vaan yleensä teologisia tiedekuntia s.o. nykyistä teologista
tiedettä vastaan. Todella merkillinen tapaus. Ja hyökkäys oli
kaikella huolella suunniteltu. Neljältä eri kummulta piti raskaalla
tykistöllä ammuttaman. Jännityksellä olen odottanut tietoja suurelta
sotatanterelta, en taistelusta, sillä eihän surmattava vihollinen
ollut saapuvilla, vaan siitä, miten sotapäälliköt johtaisivat
liikkeitä ja miten armeija menettelisi. Chronik on tyydyttänyt
uteliaisuuttani. Olin odottanut, että valitut johtajat olisivat
mainehikkaampia miehiä. -- Minulle ainakin ovat Kobelt ja Müller
Güterloh'sta tuntemattomia suuruuksia. Minun täytyy sanoa, että
odotin parempaa. Puhujat ovat mielestäni vahingoittaneet omaa
asiaansa. Jos kuuluisin heidän puolueeseensa, olisin pahasti
hämilläni, ja jos tulisi lähemmin tarkastaa puheita, niin
tekisi vanhan kokemuksen: 'difficile est satyram non scribere.'
Ensimmäinen puhuja, prof. Zorn, huomauttaa ujostelematta katol.
kirkon onnellisista oloista. Siellä ei tiedetä pahasta, josta
evank. kirkko kärsii. Luonnollisesti tulee meidän siis ottaa se
esikuvaksemme, onhan se kadehdittava. Että evank. kirkko ja katolinen
periaatteellisesti eroavat toisistaan, sen professori unohtaa.
Hänestä ne ovat rinnakkaiskirkkoja, jotka eroavat vain siinä, että
jälkimmäisellä on Confessio Tridentina, edellisellä Concordiakirja.
Johtopäätös olisi nyt selvä, mutta hän ei uskalla olla loogillinen.
Hänen vaatimattomuutensa estää häntä asettamasta samoja vaatimuksia
evank. kirkkoon nähden, vaikka hän lähtee katol. kirkon oikeuksista,
mutta siten hän on epäjohdonmukainen. Hän olisi iloinen, jos
professorit olisivat samalla tavoin sidotut, kuin (katol. kirkossa)
on laita Tridentin uskontunnustukseen nähden. Käytännöllisistä syistä
on hänestä arveluttavaa vaatia semmoista valaa. Koko käsitystapa
on roomalaiskatolirien. Niin kauas on siis tultu protestanttisessa
Saksassa 19 vuosisadalla."

"Toinen puhuja on ankara katumuksensaarnaaja mieheen katsomatta. Ei
ainoastaan Harnackin, Kautzschin ja Meinholdin syntejä luetella, vaan
myöskin Schlatterin, Stöckerin ja Erlanger-koulun, joka viimemainittu
jo on menettänyt kaksi evank. perusoppia, ja Greifswaldissakin
on ilmaantunut harrastus, joka vie kummallisiin tuloksiin. Siis:
kaikkialla syntisiä professoreja. Ja minkälaisia syntejä? On synti,
ettei Moosesta pidetä hänen kirjojensa tekijänä, on synti puhua
Deutero-Jesaiasta, synti tehdä loppu Bileamin aasista, synti olla
hyväksymättä vanhaa inspiratsioniteoriaa. Ja kuitenkin hän vakuuttaa,
ettei hän ole tieteen vihollinen. O sancta simplicitas! Jos sellaista
puhuttaisiin täällä Suomessa jossakin pappiskonferensissa, olisi
se käsitettävissä, mutta oppineessa Saksassa ja juhlallisesti
kokoonkutsutussa suuressa maakuntakirkollisessa kokouksessa, se on
uskomatonta." -- Tähän tapaan Kihlman arvostelee kokousta ja lausuu,
että hänen mielestään olisi ehkä oikeinta jättää mielenosoitus
kokonaan huomioonottamatta. "Totuus pakenee melua ja intohimoja."

"Täällä Suomessa", lausuu Kihlman vihdoin, "elämme jotenkin
naiivissa tietämättömyydessä niistä kysymyksistä, jotka Saksassa
ovat aiheuttaneet kiivaan taistelun. Saattaa kuitenkin ennaltaankin
tietää, mille puolelle useimmat asettuisivat, jos heidän täytyisi
selvittää asemansa. Minä puolestani en pidä tarpeellisena aloittaa
taistelua, ennenkuin itse olen sisässäni vienyt taistelun loppuun.
Olen hyvin tyytyväinen, että sisällinen taisteluni voi tapahtua
aikana, jolloin ulkopuolella ei vielä ole kovin myrskyistä." -- --

Näistä otteista näemme, miten Kihlman iästään huolimatta ehdottomasti
oli eteenpäin pyrkiväin "uudenaikaisten" puolella, kuinka hän
kunnioitti teologisen tieteen edustajia ja ankarasti tuomitsi
ahdasmielistä vanhoillisuutta uskonnon ja kirkon alalla. Mutta
toiselta puolen me myöskin huomaamme, ettei hän nyt enemmän kuin
ennenkään ollut taipuvainen jurare in verba magistri. Sisällisissä
taisteluissa hän etsi totuutta, pääsemättä itsenäiseen vakaumukseen
hän ei vastaanottanut mitään uutta. Ja mikä on ehkä merkillisintä:
_yksinänsä_ hän taistelee taistelunsa; 70-vuotiaana hän on
ensimmäinen uudenaikainen teologi maassamme.

Ettei Kihlman, miten yksinäinen olikin totuudenetsinnässään,
kuitenkaan salannut sisällisten taistelujensa tuloksia, todistaa
seuraava toht. Erkki Kailan muistelma. Eräänä sunnuntaina keväällä
1897 Kaila oltuaan saksalaisessa kirkossa tapasi Kihlmanin, joka
myöskin tuli sieltä, ja oli tämä seurannut häntä hänen kotiinsa.
Silloin oli Kihlman sanonut, että uusi teologia oli antanut hänelle
kristillisen vapauden. Ennen oli hän aina odottanut pyhän hengen
saantia ja luullut, että se ilmaantuisi jollakin erityisellä
voimallisella tavalla. Turha odotus oli käynyt raskaaksi, niin kauan
kuin hän oli ollut Beckin kannalla. Sitten oli hänelle kumminkin
selvinnyt, ettei mitään yliluonnollista hengen vuodatusta ole
odotettava. Tulee ainoastaan uskoa ja tuntea, että Kristuksessa on
turva ja auttaja.

       *       *       *       *       *

Syyskuun 25 p:nä 1897 olivat ruotsalaisen normaalilyseon opettajat
(paitsi sitä ryhmää, joka jo vuosia ennen oli vetäytynyt erilleen
Kihlmanista) kutsuneet eronneen yliopettajan ja rehtorin
hyvästijättöpitoihin. Toht. Mellberg ja toht. Appelqvist puhuivat
kunniavieraalle, jälkimmäinen entisten oppilaiden puolesta. "Minulle
annettiin hyvin suurta tunnustusta", luemme päiväkirjasta, "ja
katsoin minä voivani itsestäni ylvästelemättä vastaanottaa sen, koska
tiedän aina asettaneeni normaalilyseon ensi sijaan ja uhranneeni
sille useimmat päiväni ja tuntini." --

Kun Kihlman täytti 70 vuotta, oli normaalilyseon opettajisto häntä
onnitellessaan pyytänyt saada kustantaa hänen muotokuvansa lyseolle
hänen rehtorinaikansa muistoksi. Vastaus oli ollut myönteinen siinä
muodossa, että Kihlman oli luvannut itse vastata kustannuksista.
Tänä syksynä hän nyt täyttääkseen lupauksensa tilasi kuvansa Eero
Järnefeltiltä, ja työ alkoi lokak. 17 p:nä -- viimeinen istunto oli
20 p:nä tammik. 1898. Taiteilija oli jo 1893 maalannut Kihlmanin
muotokuvan, nimittäin sen, jonka hänen vanhin poikansa omistaa ja
joka on jäljennettynä tämän teoksen alussa, mutta siitä huolimatta
meni pimeän vuodenajan vuoksi tähän toiseen kuvaan paljon aikaa.
Ainoastaan kauniina päivinä Kihlman näet kävi Järnefeltin luona
Kaivopuistossa, missä työ suoritettiin. Aivan toisin kuin 1893
kuuluu hän istunnoilla olleen erittäin puhelias -- kenties piti
hän vasta nyt taiteilijaa tuttuna. Tämä kertoo hänen vapaa- ja
avomielisyydellä, joka nuoremmassa herätti ehdotonta kunnioitusta,
jutelleen elämästään, uskonnollisista ja muista kokemuksistaan.
Järnefelt oli saanut sen käsityksen, että Kihlmania joissakin
määrin vaivasi se vastakkaisuus, joka kieltämättä oli olemassa
hänen teologisten ja liike-harrastustensa välillä. Ilmeistä oli
kuitenkin, että kaksinaisuus johtui luontaisten lahjojen laadusta,
hän kun oli mietiskelijä ja käytännöllisyyteen taipuva samalla
kertaa. Keskeisintä hänessä oli ehkä järjestyksen vaisto ("olen aina
harrastanut selviä käsitteitä"). -- Sinä aikana, jolloin muotokuvaa
maalattiin, oli tapahtunut että Weilin & Göös O.Y:n johtokuntaa oli
moitittu pelikorttien painattamisesta ja myynnistä. Kihlmanillakin
oli osakkeita yhtiössä, mutta, käsittäen asian liikemiehen kannalta,
hän ei ollut yhtynyt moitteisiin. Kun asia tuli tunnetuksi, oli häntä
julkisesti pistelty siitä. Tietysti Kihlman ei ryhtynyt julkisesti
puolustautumaan, ja Järnefelt arveli, että tässä ilmaantui sovittelu
teologin ja liikemiehen moraalin välillä. Mutta todellisuudessa hän
erehtyi. Lähteistämme käy ilmi, että Kihlman kaikessa hiljaisuudessa
-- möi osakkeensa. [Samoin kuin Weilin & Göösin osakkeensa, möi
Kihlman jo 1880-luvulla osakkeensa Helsingin Anniskelu Oy:ssä,
jotka hän aikanaan oli merkinnyt siinä toivossa, että se edistäisi
raittiutta. Kun hän huomasi pettyneensä, hän lyhyessä ajassa möi
osakkeet.]

       *       *       *       *       *

Hämmästyttävä on se kirjojen paljous, jonka Kihlman näinä vuosina
itselleen tilasi Akateemisen kirjakaupan kautta. Marraskuulla 1897
hän m.m. tilasi prof. Julius Kaftanin (Berlin) vastailmestyneen
Dogmatiikan. Se saapui 10 p:nä jouluk., ja hän istui koko päivän
kotona lukien tätä Ritschlin oppilaan uutta teosta. Kirja kiinnittää
häntä sitten päivä päivältä aina tammikuun 16 p:ään 1898, jolloin hän
k:lo 12 yöllä merkitsee päiväkirjaansa: "Lukenut loppuun Kaftanin
dogmatiikan, tämän erinomaisen merkillisen ilmiön dogmatiikan
alalla, merkillisen erittäin sen vuoksi, että tekijä tekee täyttä
totta uskonpuhdistuksen periaatteesta kristillisestä uskosta.
Kaikki opinkappaleet suhtautetaan kristilliseen uskoon ja saavat
merkityksensä tästä suhteesta. Kaikki, joka on sopusoinnussa tämän
uskon kanssa, säilytetään, jonka vuoksi tätä dogmatiikkaa voitaisiin
eräässä merkityksessä sanoa suurimmassa määrässä vanhoilliseksi
(konservativ), jopa kirkollisesti vanhoilliseksi (esim. kaste- ja
vanhurskauttamisopissa actus forensis-toimena), mutta toiselta puolen
vapaamieliseksi s.o. epäkirkolliseksi, tekijä kun kuorena poistaa
paljon, jota on pidetty välttämättömänä oikeauskoisuudelle (huomaa
esim. suhde pyhään raamattuun, perisynti, kristologia, eskatologia).
-- Olisi mielenkiintoista kirjoittaa ilmoitus kirjasta, mutta se
olisi luettava vielä kerran ja mistä saada aikaa siihen? Tosiasia on,
että kirja puhuu omalletunnolle niin voimakkaasti kuin mikä tahansa
lukemani kirja. Se on korkeimmassa merkityksessä rakentava, samalla
kuin se on alasrepivä."

Vuoden lopulla oli Arthur Hjelt käynyt pyytämässä, että Kihlman
kirjoittaisi jotain Teol. aikakauskirjaan. Vastaus oli kielteinen,
mutta nyt kun hän oli täynnä Kaftanin kirjan vaikutelmia, päätti hän
kuitenkin kirjoittaa, ei varsinaista ilmoitusta, vaan selostuksen
teoksen alkupuolesta s.o. uskontoa, kristinuskoa, ilmestystä ja p.
raamattua koskevista periaatteellisista kysymyksistä. Tämä selostus,
joka jakaantuu neljään numeroon, on objektiivisen tarkka ilman
mitään arvostelua. Kumminkaan lukija ei epäile, että Kihlman yleensä
hyväksyi Kaftanin periaatteet, sillä lopussa hän kehoittaa ostamaan
kirjaa, kuitenkaan takaamatta, että johtopäätökset olivat "yhtä
hyväksyttävät kuin periaatteet". Vihdoin hän ilmaisee tuumivansa
jatkaa ja silloin myöskin ryhtyä kritiikkiin -- mutta se jäi
toteuttamatta. --

Edellisen yhteydessä pieni kuvaava piirre. -- Lydia Hällfors,
Kihlmanin vanha oppilas ja ystävä Pietarsaaren ja myöhemmiltäkin
ajoilta, oli tänä talvena käynyt Helsingissä. Vanhan tapansa
mukaan oli Kihlman puhunut hänen kanssaan uskonnollisista asioista
ja nähtävästi myöskin erinäisistä muuttuneista käsityksistään.
Epäilemättä Lydia silloin käsitti enoansa väärin, sillä palattuaan
Ouluun hän kirjoitti kirjeen, missä hän m.m. lausui: "Rakas eno, älä
mene pois Jeesuksesta Kristuksesta!" Siihen Kihlman vastasi: "En
ymmärrä sanojasi. Kun tiedän, etten ole semmoisella tiellä (nimittäin
poispäin Kristuksesta), koska täydestä vakaumuksestani pidän kiinni
siitä, että Jumala juuri Jeesuksessa on ilmaissut olentonsa, niin
että me Jeesuksessa voimme nähdä Jumalan, niin täytyy minun uskoa,
että Sinä olet väärin ymmärtänyt sanojani, ja koska minä toivon,
ettet Sinä ilman syytä ole levoton minun tähteni, niin kirjoitan
tämän Sinun itsesi takia." Tietysti kirjeenvaihto ei mitenkään
häirinnyt heidän ystävyyssuhdettaan. --

       *       *       *       *       *

Keväällä 1898 tuli uuden talon rakennus valmiiksi, ja toukok. 30
p:nä tapahtui Kihlmanin kodin muutto. Itse työn aikana oli perhe
mielenkiinnolla seurannut sen edistystä. Ylijohto oli Oswaldilla,
mutta Kihlman itsekin saattoi usein pistäytyä työmaalla, sillä olihan
viimeinen vuokra-asunto, Kasarmikadun n:o 22, itäpuolella samaa
korttelia, jossa uusi talo nousi. Rakennus on 4-kerroksinen ja tuli
maksamaan noin 400,000 mk. Kihlman itse asettui 2:seen kerrokseen, ja
oli hän silloin niin virkeä, että hän juosten, niinkuin nuorukainen
("som en yngling"), sanoi hän itse, meni rappusia ylös uuteen
kotiinsa. Oswald sai myöskin heti asunnon perhetalon 3:nnessa
kerroksessa, mutta Henrik ja Lorenzo muuttivat sinne vasta myöhemmin.

Kesä vietettiin Rulluddilla. Hänen terveytensä pysyi hyvänä,
samalla kuin läheiset kuolemantapaukset muistuttivat hänelle elämän
epävakaisuutta. Kesäk. 14 p:nä "vanha ystävä", rovasti A. O. Törnudd,
joka sairaana oli tullut Helsinkiin ja tunsi kuoleman lähestyvän,
kutsui hänet luokseen hyvästijätölle; 29 p:nä hän kuoli. A. A.
Favorin taasen kuoli sydämenhalvaukseen 15 p:nä heinäk., ja vihdoin
16 p:nä lokak. arkkipiispa Renvall. Kunkin ystävän poismeno herätti
Kihlmanissa saman ajatuksen. "Piiri supistuu supistumistaan; pian olen
yksin jäljellä. Hyvä jumala! Minä kiitän Sinua, että olet antanut
minun elää parannuksekseni." Kun hän kuuli kerrottavan Favorinin
helposta kuolemasta, hän huudahti: "Jumala suokoon, että saisin
kuolla yhtä helposti."

[V. 1894 oli Kihlman tavannut Christh. Welt-lehdessä seuraavat
Em. Geibelin säkeet, jotka hän kirjoitti muistikirjaansa:]

    [Eng und enger wird der Kreis
    Täglich deiner Lieben,
    Die im Jugendmorgenroth
    Dir Geleit gegeben.
    Ach, wie viele nahm der Tod,
    Wie viel mehr das Leben.

    Neue Freundschaft schliesst sich schwer
    An des Winters Grenze,
    Wurzeln treibt das Herz nicht mehr,
    Wie dereinst im Lenze.]

Kihlmanin päähuvi niin maalla kuin kaupungissa oli yhä lukeminen.
Uskonnollisen kirjallisuuden ohella hän tänä kesänä ja syksyllä luki
Carlylen laajan Fredrik II:n historian ja Kantin Erkenntnisslehre'n.
Kun hän oli päättänyt jälkimmäisen teoksen (26/10), hän
kirjoittaa: "Tärkeä puute tiedoissani ainakin joissakin määrin
poistettu", ja alkaa sitten lukea Katzerin teosta 'Kantin merkitys
protestantismille'.

Lokakuulla sai Kihlman jonkun vamman jalkaansa, joka viikkokausia
esti häntä liikkumasta ulkona ja toisinaan huoneessakin. Tämä
vastoinkäyminen oli sitä ikävämpi, kun se esti häntä täyttämästä
lupaustaan hoitaa entistä yliopettajan virkaansa marrask. 1 p:stä
lukukauden loppuun. Lehtori V. T. Rosenqvist oli näet lokak. 8 p:nä
nimitetty uskonnon yliopettajaksi normaalilyseoon, mutta tahtoi
viipyä Vaasassa vuoden loppuun. Toiselta puolen lehtori Lauri
Ingman, joka oli hoitanut yliopettajan virkaa sen avoinna ollessa,
halusi päästä vapaaksi suorittaakseen teol. kandidaattitutkinnon.
Tehdäkseen kummallekin palveluksen oli Kihlman luvannut apuansa,
mutta sairaana hänen oli pakko peruuttaa sanansa. -- Kipeä jalka ei
kuitenkaan estänyt häntä lukemasta, mutta kun se alkoi parantua,
huomattiin että "oikea silmä, jolla minä luen" oli tulehtunut.
[Kihlman käytti lukiessaan vain toista silmää; toisella hän taas
näki paremmin etäämmällä olevat esineet. Omituista kyllä oli rouva
Kihlmanilla sama säännöttömyys silmissä; lukiessaan hän usein peitti
kädellään toisen silmän.] Lääkäri, toht. Nordblad, käski hänen silmää
hoidettaessa lukea mahdollisimman vähän. Se oli hänestä kovaa. "Minun
täytyy siis luopua tärkeästä ja tarpeellisesta huvistani ja istua
omissa ajatuksissani. Mitä voinkaan tehdä? Minun täytyy mukautua
välttämättömyyteen. Tapahtukoon Jumalan tahto!" Isonnuslasin avulla
hän kuitenkin lueskeli Alexanderin Luther-teosta. Kuuden viikon
päästä (26/11) oli Kihlman taas niin toipunut, että hän saattoi käydä
ulkona ja työskennellä entiseen tapaansa. --

       *       *       *       *       *

Terveys on elämänonnen tärkeimpiä ehtoja, mutta kuitenkaan se
ei voinut tehdä tätä aikaa Kihlmanille onnelliseksi. On näet
muistettava, että ollaan saavuttu routavuosien alkuun, josta
lähtien valtiollisten olojemme synkkyys painajaisen tapaan
vaivasi jokaista isänmaanystävää. Että musertavat iskut maamme
itsehallintoa vastaan ja niiden aiheuttamat tapahtumat tuskallisesti
koskivat Kihlmaniinkin, on itsestään selvää. Ettei hän, joka
luonteenlaadultaan oli niin pessimismiin taipuva, joutunut kerrassaan
epätoivoon, johtuu yksistään hänen luottamuksestaan Jumalaan,
totuuden ja oikeuden lopulliseen voittoon.

Jo kutsumus ylimääräisille valtiopäiville tammikuulla 1899
asevelvollisuuslain muuttamista varten sai hänet kirjoittamaan,
päiväkirjaansa (keskiv. 20/7): "Joku viikko sitten kuiskailtiin
tästä, mutta torstaina kenraali Ramsay ei vielä tiennyt mitään
asiasta. Mitä on nyt Suomesta tuleva? Miksi tämä kiire? Jotain
tärkeää mahtaa olla toimenpiteen syynä. Jumala varjelkoon
maa parkaamme ja kansaamme!" -- Lokak. 10 p:nä tuli uusi
kenraalikuvernööri Bobrikoff Helsinkiin. Hänen tervehdyspuheensa
oli Kihlmanista "onnettomasti kyhätty". Kumminkin oli se jossakin
määrin avomielinen: tavallaan saatiin tietää, mitä keisari
ajatteli ja mitä Bobrikoff tarkoitti, mutta sen ohella oli siinä
hämäriä lauseita yksilöistä, jotka eivät osoittaneet myötätuntoa
toimenpiteitä kohtaan. Siis eivät tunteetkaan olleet vapaita! --
Valtiopäivien avajaisten jälkeen (24/1 1899) Kihlman päättää: "Niin
uhkaava asemamme ei ole ollut v:n 1809 jälkeen. Jumala varjelkoon
isänmaatamme!" -- Tammik. 26 p:nä vaivasi häntä sydämenahdistus
(hjertängslan), jonka oli aiheuttanut säädyille tulleiden
asevelvollisuutta koskevien asiakirjain lukeminen. "Lukeminen mieltä
kuohuttava. Onko väkivalta todella voittava? Ja kansamme kehitys
vuosikymmeninä ehkäistävä? Että väkivalta iäksi voittaisi, sitä en
tahdo uskoa. Tahdon uskoa tulevaan kevääseen, kansamme ja maamme
kevääseen. Mutta paljonko meidän sitä ennen on kärsittävä, sitä ei
kukaan tiedä. Jumalan tiet ovat tutkimattomia, mutta kaikki ne ovat
hyvyyttä." -- Sitten 16 p:nä helmik. Kihlman saa kuulla manifestista
perussääntöineen, joka kumosi valtiosääntömme. "Mikä ääretön kurjuus
seuraakaan tästä kaikesta! Ja kuitenkin pois epätoivo! Meidän voi
kauan käydä kovin pahoin; mutta emme ole vielä nähneet kaikkien
päivien iltaa. Vielä Jumala hallitsee ja hänen tahtonsa on lopulta
tapahtuva. Vääryyden olemassaolo on vain satunnaista, eikä ikuista.
Siis Sinuun, Jumalani, tahdon luottaa kaikessa hädässä, surussa
ja vastoinkäymisessä. _Lopulta_ Sinä kuitenkin autat niitä, jotka
Sinuun luottavat." -- Seuraavana päivänä Kihlmankin oli Ateneumin
kansalaiskokouksessa. Hän oli ainoa, joka lausui epäilevänsä, oliko
oikein, että kokous tahtoi ruveta senaattoreja neuvomaan, ja poistui
allekirjoittamatta resolutsionia, jossa vaadittiin, että senaatti
ei julkaisisi manifestia, ja joka lähettilästen kautta toimitettiin
senaattoreille.

Lauantaina 18:na ratkaistiin, niinkuin tietty, asia niin, että
senaatin enemmistö päätti, että manifesti oli julaistava, samalla
kuin keisarille lähetettiin esitys, missä huomautettiin, ettei se
ollut syntynyt Suomen perustuslakien säätämässä järjestyksessä, ja
anottiin, että hän armossa selittäisi, että tämä lainsäädäntötoimi
ei tarkoittanut kansamme perustuslaillisen oikeuden supistamista.
Vähemmistö, joka muuten oli yhtä mieltä, katsoi puolestaan, että
julkaiseminen oli lykättävä, kunnes vastaus alamaiseen esitykseen oli
saapunut. [Senaatin pöytäkirjan mukaan.] Meidän ei tarvitse lähemmin
kertoa, minkä myrskyn päätös aiheutti senaatin enemmistöä vastaan,
sillä onhan tässä vain kysymys Kihlmanin kannasta, ja se selvenee
täydellisesti eräästä kirjeestä Lorenzolle (Vaasaan) 21 p:ltä
helmik. -- Kirjoittaja alkaa huomauttamalla manifestin tuhoisasta
merkityksestä, ja että tästä lähtien kaikki on mahdollista, kun lain
turva on poissa. "Niin on asianlaita eikä se salaamalla parane. Mutta
mikä on tehtävämme? -- Joka tilanteessa on ihmisellä tehtävä, jonka
hän on velvollinen kykynsä mukaan suorittamaan. Mikä on nykyhetken
tehtävä?"

Mitä senaatin tekoon tulee, hän ei voinut sitä moittia eikä hyväksyä,
koska hän ei tuntenut päätökseen vaikuttavia asianhaaroja. Varmaa
oli, että senaattorit tunsivat vastuunalaisuutensa. Jos ainoastaan
juriidisesti oikea olisi ollut kyseessä, olisi kai oltu yksimielisiä.
Mutta kysymys oli myöskin valtiollista laatua, ja silloin saattoivat
mielipiteet käydä hajalle. Enemmistön päätöksen seuraukset tulevat
näkyviin, mutta mitä olisi seurannut, jos vähemmistö olisi voittanut,
sitä ei tiedetä. Itsekkäitä vaikuttimia ei ole oikeutta olettaa.
"Siis olen langettamatta tuomiota, sitä enemmän, koska minun ei
tarvitse sitä tehdä. Velvollisuuteni on toisaalla". -- Yhtä vähän
piti Kihlman velvollisuutenaan sekaantua säätyjen tehtäviin, koska
hän ei enää ollut valtiopäivämies. --

"Mutta suuren kysymyksen: mikä on tehtävä? olen kohdistanut itseeni
Suomen kansalaisena. Pidän näet kiinni siitä, että joka miehellä
ja naisella maassamme nyt on tehtävänsä ja että kullekin on ylen
tärkeää selvittää se itselleen. Toinen toistaan seuraavan iskun
vaikutus on ollut musertava. Olen väännellyt itseäni kuin mato. Olen
tuskitellut niin, että sydän on tuntunut olevan pakahtumaisillaan.
Luonnollinen tunne suuntautuu täydelliseen epätoivoon. Ihan
itsestään on solumassa tähän kuiluun. Mutta onko se tehtäväni?
Ei, sanon minä, ei se voi olla tehtäväni. Mikä se sitten on? Sen
täytyy suuntautua kokonaan vastakkaiselle taholle s.o. poispäin
epätoivosta. Niin, velvollisuuteni on varmaan olla noudattamatta
luonnollista taipumustani, joka aina uudestaan tunkee esiin, ja
päinvastoin koettaa kohottautua raivoavien aaltojen yli, yhä
uudestaan miehuullisesti taistella alakuloisuutta vastaan. Niin,
Lorenzo, tämä on mielestäni minun ja Sinun ensimmäinen ja lähin
tehtävämme: olla vajoamatta epätoivoon. Niin on tehtävä ainoastaan
kielteisesti julkilausuttu. Mutta jo kielteisessäkin muodossa on
tehtävä ylen merkityksellinen. Tämä kielteinen tehtävä on näet
varsinaisen tehtävän välttämätön ehto. Ja mikä se on? Tehdä työtä,
tehdä työtä siinä asemassa missä olen, ikäänkuin ei kaikki olisi
menetetty, ikäänkuin olisi jotain pelastettavissa, säilytettävissä
tulevia, parempia aikoja varten. Parempiako aikoja? Onko meillä
oikeutta toivoa semmoisia? No niin, huonommiksi eivät ne helpostikaan
tule. Mutta jos tehtävämme, velvollisuutemme on olla heittäytymättä
epätoivoon ja tehdä työtä, niin sisältyy jo siihen oikeus toivoa.
Ei mikään uskollinen työ mene hukkaan, ei, sillä on ikuinen arvo,
koska se on Jumalan antama tehtävämme. Ah, mikä onni että on työtä,
että on asema, missä voi tehdä työtä. Työ on keino, millä ehkäisen
raskasmielisyyttä, alakuloisuutta ja turhaa mietiskelyä. Minulla ei
saa olla aikaa murehtiakseni huomispäivää. Päivä on lyhyt: tehtävä
pakottava, yö tulee, jolloin ei kukaan voi tehdä työtä. Kas siinä,
Enzoni, minun ohjelmani: vältä epätoivoa ja tee työtä toivossa. Ja
pitäessäni kiinni tästä ohjelmasta, tunnen voimaa, jotain siitä
voimasta, jota ihminen saa kokea, kun hän tietää tahdossa ja
toiminnassa olevansa sopusoinnussa luojansa kanssa". [Tunnuslausetta:
"Arbeiten und nicht verzweifeln" kuuluu Kihlman näinä aikoina usein
toistaneen. Se oli hänelle tuttu 1880-luvun alkuvuosilta, jolloin
taloudellinen häviö uhkasi.]

"Jos nyt tämä on tehtävämme taikka, toisin sanoakseni, jos tämä on
Jumalan tahto, joka meidän tulee huomioon ottaa ja sitä totella, niin
johtuu siitä, että kaikki muu puuhaaminen on hylättävä. Kaikenlaiset
mielenosoitukset sanoissa ja toimissa ovat hyödyttömiä, mutta voivat
aiheuttaa suurta vahinkoa, tuottaa uusia kurituksia. Tosi rohkeus ei
kerskaile, ei ilmaannu ulkonaisissa muhkeissa eleissä. Sellaisesta
pysyn erilläni. Uudemman ajan etevimpiä miehiä oli Oranian Wilhelm
I, joka muutamain alankomaalaisten maakuntain johtajana ryhtyi
taisteluun aikansa mahtavinta valtaa, Filip II:n Espanjaa vastaan.
Häntä sanottiin Wilhelm Vaitiolijaksi. Olen maininnut hänet
esimerkkinä osoittaakseni, ettei vaitiolo todista rohkeuden puutetta.
Me emme voi emmekä tahdo taistella maallisilla aseilla, mutta silti
täytyy meidän taistella, jos tahdomme välttää perikatoa, taistella
sillä rohkeudella, jota tahtoisin pitää laatuaan korkeimpana
rohkeutena: tarkoitan kärsivällisyyttä, rohkeutta kestää päivä
päivältä, vuosi vuodelta, ken tietääkään kuinka kauan. Ylläpitää
semmoista rohkeutta, ei hetken rohkeutta niinkuin tappelun hurjassa
huumauksessa, ei ole helppoa, vaan varmaan mitä vaikeinta. Mistä
löydämme voimaa siihen?"

"Sitä voidaan etsiä historiasta, sekä Suomen kansan että yleisestä
historiasta. Mitä vaikeita kohtaloita onkaan Suomen kansa kokenut
häviämättä esim. Isonvihan aikana ja kohtalokkaana vuotena 1868!
Autioksi hävitettiin maa kumpanakin ajanjaksona, mutta se toipui
kuitenkin. (Tällä kertaa) ei maatamme vielä ole hävitetty, vaikka
niinkin voi käydä, jos työn mahdollisuutta suuresti vaikeutetaan.
(Edelleen) on kristinuskon taistelu erittäin opettavainen. Muutamat
köyhät juutalaiset, ristiinnaulitun opettajan opetuslapsia, ryhtyvät
taisteluun koko maailmaa, mahtavaa Rooman valtakuntaa vastaan, eikä
heillä ole muita aseita kuin totuuden. Kolme pitkää vuosisataa
nämä kristityt taistelevat ylivoimaa vastaan, he kokevat kauheita
kärsimyksiä, mutta he kestävät, ja kuka voittaa? Roomalaisen
keisarivallan täytyy lopulta tunnustaa, että sen yritykset kukistaa
kristinusko ovat osoittautuneet turhiksi. Väkevän on pakko vihdoin
antautua heikolle. Ihmeellistä! -- Edelleen: halpa saksalainen
munkki uskaltaa yksin ilman inhimillistä tukea astua kaikkivaltiasta
katolilaista kirkkoa vastaan. Mikä epätasainen taistelu! Ja
kuinka suuret ovatkaan vaarat ja kärsimykset. Usein näyttää aivan
epätoivoiselta, esim. 1521 Wormsissa, 1530 Augsburgissa, 1547
Mühlbergin tappelun jälkeen. Mutta aina, kun hätä on ylinnä, tulee
apu toisella tai toisella tavalla. Mahtava katolilainen kirkko
ei voi estää evankelista kirkkoa syntymästä eikä kieltää siltä
elämisen oikeutta. Sellaiset historian opetukset ansaitsevat tulla
huomioon otetuiksi, sillä ne antavat tukea epätoivoa vastaan. Mutta
on toinenkin tuki, jopa kaikkein voimallisin, mutta se on olemassa
vain niillä, jotka uskovat elävään Jumalaan, joka johtaa kansojen
kohtaloita. Hänessä ei ole mitään pahaa, hän ei voi tahtoa muuta
kuin oikeaa. Hän on vanhurskas, ja koska hän on vanhurskas, on koko
luomakunta rakennettu oikeuden perustukselle. Ainoastaan oikealla
on oikeus olla olemassa ja olla olemassa iäisesti. Ihmiselle suodun
vapauden johdosta voi vääryys päästä valtaan, mutta ainoastaan
joksikin ajaksi. Iäiseen olemassaoloon sillä ei ole oikeutta. Ei,
sen täytyy kadota siitä maailmasta, jonka luoja on vanhurskas
Jumala. Siis ei ole epäiltävissä, että oikeus lopulta voittaa. Mutta
lopullinen voitto on lopulla. Emmekä me ole lopulla, vaan tapausten
keskellä. Meidän täytyy nyt tehdä niitä meidän tulee, ja meillä on
oikeus uskoa, että Jumala ei ylenanna meitä, kun me niin teemme.
Mutta jos Jumala on puolellamme, kuka on se mahtaja, joka voi seisoa
Jumalaa vastaan? Mutta Jumalan tiet ovat tutkimattomia. Miten paljon
pahaa tapahtuukaan maan päällä Jumalan salliessa! Emmekä me voi
tietää, kuinka kauas Jumala katsoo hyväksi viedä meidät kärsimyksen
sulatusuuniin ja kuinka kauan hän tahtoo pitää meidät siinä. Mutta me
saamme ja meidän tulee uskoa, että vihollisten valta ei ulotu Jumalan
määräämää rajaa edemmä, s.o. meidän tulee uskoa, että kärsimyksemme,
jopa pahimmatkin, tulevat Jumalalta, mutta ei häviöksemme. Mieleeni
tulee tässä kertomus Pilatuksen puhelusta Jeesuksen kanssa. Joh. Ev.
19: 9 ss. Pilatus sanoi Jeesukselle: 'Mistä sinä olet?' Mutta Jeesus
ei vastannut hänelle. Silloin Pilatus sanoi hänelle: 'Minulleko et
puhu? Etkö tiedä, että minulla on valta sinut päästää, ja minulla
on valta sinut ristiinnaulita?' Jeesus vastasi: 'Sinulla ei olisi
mitään valtaa minuun, ellei sitä olisi annettu sinulle ylhäältä.'
Niin uskoi Jeesus tulevaan kärsimykseensä nähden: annettu ylhäältä.
Minä ajattelen, että meidän tulee noudattaa tätä esimerkkiä ja siis
uskoa: 'annettu ylhäältä'. Mutta niinkuin ei tämä aika estänyt
Jeesusta yhä uskomasta Jumalaan isänään, niin älköön tämä uskomme:
'annettu ylhäältä' estäkö meitä yhä uskomasta, että Jumala on isämme,
joka aina tahtoo meille hyvää, ja rukoilemasta häntä: pelasta meitä
pahasta. Siten tulee kärsimys kouluksi, joka harjoittaa meidät
todellisesti luottamaan Jumalaan, mikä luottamus on kristinuskon
ydin. Jos meidän nyt kävisi ulkonaisesti miten pahoin tahansa, mutta
me olemme säilyttäneet uskomme Jumalaan, niin olemme säilyttäneet
sen, mikä on tärkeintä. Uskon kanssa olemme säilyttäneet Jumalan
valtakunnan. Luther opetti meitä laulamaan: 'Nehmen sie den Leib,
Gut, Ehr, Kind und Welt, lass fahren dahin, sie haben kein Gewinn,
das Reich muss uns doch bleiben.' Laulu, joka totta tosiaan ei ole
helposti opittu." --

Kuinka merkityksellinen tämä kirje, joka on merkitty: "Vanha ystäväsi
Alfred", liekään ollut pojalle, varmaa on, että se välittömänä
mielenpurkauksena oli tärkeä itse kirjoittajalle, isälle. Se
helpotti hänen sydäntään. "Olen sen kautta joissakin määrin
palauttanut rauhani", kirjoittaa Kihlman vähän myöhemmin (28/2),
"olen saavuttanut aseman (en position), jolta en ota hyväksyäkseni
kaikenlaisia ehdotuksia ryhtyä silmäänpistäviin toimiin. -- Ei
ulospäin, vaan sisäänpäin! Siinä tunnussanani. Suuriarvoinen on
minusta Senecan lause: Non est vir fortis, cui anima non crescit in
ipsa rerum difficultate, s.o. ei ole urhoollinen mies, jonka rohkeus
ei kasva samassa suhteessa kuin vaikeudet. Siis rohkeutta, enemmän
rohkeutta, se on oikea virtus nykyaikana, ja rohkeus näyttäytyy
työssä joka paikalla. -- Lue Room. 12: 12 ss. Siinä on paljon
kallisarvoisia ohjeita." --

Kuri nyt tunnemme Kihlmanin "aseman", ei ole vaikea ymmärtää,
että hän arvosteli ajan tapauksia ja suhtautui niihin niinkuin
hän teki. Kun esim. kerrottiin, että Yrjö-Koskiselle, joka
muka oli syypää senaatin enemmistön menettelyyn, oli pidetty
kissannaukujaiset, kirjoittaa Kihlman (Lorenzolle 23/2): "Ihmiset
arvelevat, että heidän tulee tehdä jotain ja se on luonnollista,
mutta kun he eivät ymmärrä, mitä heidän todella tulisi tehdä,
niin he keksivät poikamaisuuksia. Ja onhan niin tavallista, että
askaroidaan sen kanssa, mitä muiden tulisi tai olisi tullut tehdä,
sen sijaan että vakavasti tutkittaisiin kysymystä, mitä itsensä
tulee tehdä." -- Yhtä vähän Kihlman hyväksyi joukkoanomusta
satoine tuhansine allekirjoituksilleen. "Ei, ei meidän pidä
toivoakaan, että me niin pian pääsemme kärsimyksen uunista. Nyt
olemme vasta _alkaneet_ maistaa katkeraa maljaa." Samoin hänestä
joukkolähetystön toimittaminen Pietariin oli turha yritys, jota
hän arvosteli ankarin sanoin. Että hän itse oli allekirjoittamatta
anomusta ja kehoitti omaisiaankin kieltäytymään siitä, on näin
ollen selvää. Hänestä vetivät tällaiset ulkonaiset puuhat huomion
pois kaikkein tärkeimmästä, nimittäin tosimiehuullisen rohkeuden ja
kärsivällisyyden ylläpitämisestä.

Ennenmainittu sydämenahdistus ja -tuska vaivasi Kihlmania usein
näihin aikoihin, mutta itse hän huomauttaa, ettei se ollut
yksistään sielullista, vaan ruumiillistakin alkuperää. Niin hän
päätti havaitessaan, että raitis ilma ja käveleminen tuotti hänelle
helpotusta. Joka päivä hän sen vuoksi käveli Etelä-Esplanaadin
jalkakäytävällä ("Finnspången"), missä hän tapasi vanhoja ystäviään
ja kuuli päivän tuoreimmat uutiset, mutta joskus hän varta vasten
teki pitempiäkin kävelyjä.

Keväämmällä Kihlman nähtävästi terveydeltään vahvistui. Hän
suorittaa Suomen pankin tarkastuksen ja kaikki muut tehtävänsä
eri liikeyritysten hallinnon jäsenenä kertaakaan valittamatta
väsymystä. Sen ohella hän lukee ahkerasti niinkuin ennenkin,
kumminkin mennen nyt levolle k:lo 11-12, jotavastoin hän ennen
aina valvoi aamupuoleen yötä. Että hän, pysyen asemassaan, myöskin
valtiolliseen kurjuuteen nähden joissakin määrin tyyntyi, voinee
ehkä päättää eräästä vastauksesta, jonka tämän kirjoittaja sai,
kun hän muutaman juurikaan Pietarista tulleen jobinpostin johdosta
kysyi, mitä hän siitä arveli. Kihlman näet vastasi tyyneydellä, joka
vaikutti rauhoittavasti kuulijaankin: "Minulla ei ole tapana surra
onnettomuutta, ennenkuin se on tapahtunut." --

Harvinaisuutena on tältä ajalta mainittava Kihlmanin kirjoittama
ja julkaisema "Lausunto Arndtin Totisesta kristillisyydestä".
[Ett omdöme om Arndts Sanna kristendom. Teol. Tidskrift 1899.]
Häneltä oli pyydetty arvostelu tästä uskonnollisissa piireissä
kuuluisasta teoksesta ja, erittäinkin, oliko se sopiva hankittavaksi
kansankirjastoihin. Sen johdosta Kihlman uudestaan luki kirjan,
ja tutustui myöskin siihen, mitä muut (erittäinkin A. Ritschl
Pietismin historiassaan) olivat siitä sanoneet. Kirjoituksessaan
hän sitten osoitti, että teos paljon hyvän ja pätevän ohella
sisältää hylättävääkin, jonka vuoksi sitä on kritiikillä luettava.
Loppupäätelmä kuuluu näin: "Kristinuskon totuus pysyy tosin
kaikkina aikoina muuttumattomasti samana, mutta koska se maailma,
jossa tämä uskonto tahtoo ja jossa sen tulee harjoittaa uudistavaa
(ombildande) vaikutustaan, on alituisten muutosten alainen,
niin täytyy kristinuskonkin erityisesti määrätä kantansa näihin
muutoksiin nähden ja sen johdosta eri aikoina esiintyä muodollisessa
suhteessa mukautettuna (i en i formelt afseende modifierad
gestalt). Askeettisenkin kirjallisuuden tulee sen vuoksi, ollakseen
todella rakentava, olla ajanmukainen s.o. senlaatuinen, että siinä
huomioonotetaan ajan kysymyksiä ja kristinuskon suhde niihin.
Semmoinen oli Joh. Arndtin Totinen kristillisyys 1600-luvun alussa,
se oli tai tahtoi ainakin olla ajanmukainen ja uudenaikainen. Mutta
juuri sentähden ei se enää ole ajanmukainen 19:nnen vuosisadan
lopulla."

       *       *       *       *       *

Kuinka hyvissä voimissa Kihlman, joka tänä keväänä oli täyttänyt
74 vuotta, todellisesti oli, näkyy siitä, että hän nyt vuosisadan
viimeisenä vuotena tuli tehneeksi kauan uneksimansa kolmannen
Saksan-matkan. Sinne eivät häntä houkutelleet ainoastaan vanhat
muistot, vaan myöskin toivo saada persoonallisesti tutustua useihin
teologeihin, joita hän elämänsä loppupuolella oli heidän teoksistaan
oppinut kunnioittamaan ja rakastamaan. Kumminkaan ei hänen vaimonsa
olisi päästänyt häntä matkalle, jollei hän kahdessa nuoressa
teologissa ja ystävässä, Lauri Ingmanissa ja Erkki Kailassa, olisi
saanut uskollisia matkatovereita, jotka lupasivat parhaimman mukaan
avustaa häntä käytännöllisissä puuhissa eikä koskaan antaa hänen
matkustaa yksin.

Lauantaina kesäk. 3:ntena matkustajat lähtivät Storfursten laivalla
ja saapuivat tiistaina onnellisesti Lyypekkiin. Sieltä jatkettiin
matkaa Hampurin, Hannoverin, Frankfurt a. M:in ja Stuttgartin
kautta Tübingeniin, mihin tultiin torstai-iltana. Jos matkustaminen
hyvässä seurassa ainakin on hupaista, tuli se tällä kertaa erittäin
viehättäväksi Kihlmanin vaikutuksesta. Alati hyvällä tuulella
hän näet huvitti matkatovereitaan juttelemalla heille pitkän
elämänsä vaiheista, muinoisista ulkomaanmatkoistaan ja tuntemistaan
merkkimiehistä. Ja tätä seurustelua kesti sitten yhä edelleen,
vaikka matkan tarkoitus olikin vakavampaa laatua. Vietettyään yönsä
yhteisessä asunnossa (Gasthof zum Lamm) torin varrella, menivät
näet. suomalaiset teologimme heti perjantaiaamuna yliopistoon ja
sieltä Evankeeliseen Laitokseen (Stift), missä teologian professorit
luennoivat. Siellä he asettuivat luentosalin ovelle, ja siinä
järjestyksessä, missä professorit tulivat tunneilleen, he esittelivät
itsensä pyytäen lupaa kuunnella heidän luentojaan kolmen viikon
aikana, jonka aikoivat viipyä kaupungissa. Lupa myönnettiin mitä
ystävällisimmällä tavalla, ja siitä hetkestä istuivat matkustajamme
hartaina ylioppilaina professorien Schlatterin, Gottschickin,
Häringin ja Heglerin luennoilla. "Jotenkin outo ilmiö mahdan minä
olla", kirjoittaa Kihlman (10/6) vaimolleen, "kun minä, vanha mies,
istun nuorukaisten keskellä ja teen muistiinpanoja tunti tunnin
jälkeen aivan kuin aikomukseni olisi valmistautua tutkintoon."

Tübingen oli paljon muuttunut 1856:n jälkeen. "Ei enää joka aamu
kadulla teurastettu vasikoita eikä myöskään näkynyt tunkioita
avonaisilla paikoilla." Mutta rakennustapa oli sama kuin ennen:
kaikki näytti rähjäiseltä, ja Gasthof zum Lamm'in alakerros oli
tallina. Turhaan Kihlman kyseli entisiä tuttaviaan ja ystäviään.
Nykyiset professorit edustivat jo toista sukupolvea J. T. Beckin
jälkeen. Kumminkin eli tämä hyvässä muistossa ja hänestä puhuttiin
kunnioituksella, vaikkei hänen kaikkia mielipiteitään enää
hyväksytty. Hän vastusti oikeauskoisia ja pietistejä, ja siinä olivat
nykyiset professorit samalla kannalla, mutta mitä positiviseen
puoleen tulee, käytiin nyt toiseen suuntaan. Enemmän kuin muihin
ylempänä mainituista kiintyi Kihlman Häringiin. "Olin jo ennestään
hänen teoksistaan oppinut häntä tuntemaan ja syvästi rakastamaan.
Eikä hän ole pettänyt toiveitani. Hän on erittäin rakastettava,
myötätuntoa herättävä mies ja persoonallisesti hurskas kristitty."
Häring oli Stuttgartissa syntynyt ja hänen isänsä oli kauppias, jolta
Kihlman kerran, kun rahalähetys Suomesta oli viipynyt liian kauan,
oli lainannut rahaa. Muutoin hänkin oli Beckin oppilaita, vaikka
paljoa myöhemmältä ajalta kuin Kihlman. Että Häring samoin kuin
muutkin nuoret professorit persoonallisessa seurustelussa suurella
myötätunnolla kohtelivat iäkästä suomalaista teologia, joka jutteli
heille menneistä ajoista ja hartaasti seurasi heidän luentojaan, on
itsestään ymmärrettävää. -- Kuinka hyvin Kihlman täällä viihtyi,
todistaa seuraava ote Oswaldille lähetetystä kirjeestä (18/6):
"Viime perjantaina. 16:ntena k:lo 8 illalla olimme kutsutut prof.
Gottschickin luokse ja vietimme hänen perheessään hyvin hupaisen
illan. Hänellä on erittäin rakastettava vaimo ja täyskasvuisia
miellyttäviä lapsia. Minä kuuntelen joka päivä prof. Häringiä
dogmatiikassa, Gottschickiä krist. etiikassa sekä nuorta prof.
Hegleriä kirkkohistoriassa. Heidän kuunteleminen tuottaa minulle mitä
suurinta tyydytystä, sillä he vahvistavat minua siinä käsityksessä
kristinuskosta, johon vähitellen viime vuosina olen tullut ja joka
tekee järjellisen maailmankatsomuksen mahdolliseksi. Ja mikä voi
olla tärkeämpää meille ihmisille, jotka elämme tässä maailmassa,
kuin että meillä on oikea maailmankatsomus, että tiedämme miksi
eletään maailmassa ja tiedämme sen varmuudella. Tämä tieto edellyttää
luonnollisesti varman tiedon Hänestä, joka on luonut, ylläpitää ja
hallitsee maailmaa. Ja semmoinen varma tieto ei ole enää mikään
salaisuus, sittenkun Jumala on ilmaantunut Jeesuksessa, niin että
se, joka näkee hänet, näkee Jumalan. Semmoinen kuin Jeesus oli,
semmoinen on Jumala. -- Tänään olemme olleet kirkossa (Stiftskyrkan),
jossa herttainen prof. Häring saarnasi Mth. 15: 1-14:stä. Taistelu
puhtaasta sydämestä, kaikki riippuu sydämen laadusta, sydämestä,
ihmisen sisimmästä, hänen itsestään (Kampen om ett rent hjerta,
på hjertats beskaffenhet, hjertat, menniskans innersta, hennes
sjelf, kommer allt an.)" -- Kumminkin kertovat matkatoverit, että
Kihlman eräänä päivänä oli palannut hyvin alakuloisena Gottschickin
luennolta; professori oli näet kieltänyt Johanneksen evankeliumin
historiallisen arvon (jota Ritschl ei ollut tehnyt).

Kesäk. 26 p:nä tulivat matkustajamme Nürnbergin ja Erlangenin kautta
Halleen, viipyäkseen sielläkin jonkun aikaa. Täällä he saivat
asunnon yksityisessä talossa ja esittelivät itsensä professorien
Köhlerin, Reischlen ja Loofsin luona, joiden luentoja halusivat
kuunnella. Kihlman kävikin luennoilla joka päivä k:lo 8:sta 1:een,
toisin sanoen hän kuunteli professoreja viisi tuntia peräkkäin --
voimannäyte, johon nuoremmat matkatoverit eivät pystyneet. Mitä
persoonallisiin suhteisiin tulee, mieltyi Kihlman täällä enimmin
s.o. täydestä sydämestään Reischleen, samoin kuin hän Tübingenissä
oli enimmän pitänyt Häringistä. Eräänä iltapäivänä käytiin
Leipzigissä, mutta Marburg, Jena ja Düsseldorf jäivät eri syistä
käymättä, vaikka nämäkin kaupungit olivat Kihlmanin ohjelmassa.
Marburgissa hän oli halunnut tutustua Christliche Weltin toimittajaan
toht. Radeen, Jenassa "ainakin prof. Euckeniin, jonka teoksia
olen ahkerasti tutkinut saavuttaakseni filosoofiseltakin kannalta
pätevän maailmankatsomuksen", ja Düsseldorfissa hän olisi tahtonut
tavata ystävänsä von Rohdenin. Saatuaan Hallessakin kokea "mitä
sydämellisintä kohtelua" Kihlman tovereineen heinäk. 11 p:nä matkusti
Berliniin, jota varten heillä oli vain 3 päivää käytettävänä, sillä
Stettinistä oli heidän jo 15 p:nä Wellamo-laivalla palattava Suomeen.
Berlinissäkin Kihlman kuunteli luentoja -- professorien Kaftanin,
Ad. Harnackin, Seebergin, B. Weissin, Pfleidererin ja Paulsenin
-- sen verran kuin aika myönsi. Valitettavasti sattui täällä
kuitenkin sellainen onnettomuus, että hän astuessaan raitiovaunuun
pahanlaisesti satutti jalkansa. Hänen oli senjälkeen vaikea liikkua,
eikä parantumisesta voinut olla puhettakaan ennenkuin kotona.
Luonnollisesti ei tämä vastoinkäyminen voinut tyhjäksi tehdä niitä
yleensä kaikin puolin hyviä vaikutelmia, jotka Kihlman oli matkallaan
saanut. Kuinka tyytyväinen hän oli sen menoon, näkee m.m. siitä, että
hän Hallesta kirjoitti: "Varsin merkillisenä asiana voin ilmoittaa,
etten koko tällä pitkällä matkalla ole kadottanut mitään; ansio siitä
tulee suurimmaksi osaksi Ingmanille, joka on huolehtinut minusta
ikäänkuin minä olisin hänen isänsä." Ingman seurasi Kihlmania myöskin
laivamatkalla kotiin, jota vastoin Kaila jäi Berliniin. [Teol.
Tidskrift 1900: Erkki Kaila, Muutamia tietoja ja havaintoja Saksan
teologisesta maailmasta, sisältää muistelmia tekstissä kuvatulta
matkalta.]

       *       *       *       *       *

Haava, jonka Kihlman Berlinissä oli saanut jalkaansa, parani
hitaasti. Vasta elokuun keskivaiheilla hän jälleen saattoi vaivatta
kävellä ulkona, ja siitä hän tietysti oli hyvin tyytyväinen.
Kumminkin on sanottava, että hänen terveytensä syyskaudella 1899
ja siitä eteenpäin silminnähtävästi heikentyi, toisin sanoen:
niin joustavaksi ruumiin ja hengen voimiltaan, kuin hän oli ollut
Saksan-matkallaan ja sitä ennen, hän ei enää tullut. Oliko siihen
syynä liikarasitus matkalla, vai johtuiko voimien väsähtyminen
yksistään vuosien painosta, jääköön ratkaisematta. Tosiasia on,
että tästä ajasta on luettava se pitkällinen riutumiskausi,
joksi Kihlmanin viimeiset vuodet muodostuivat. Varsinkin ilmeni
vanhuus muistin heikkenemisessä. "Sattuu", kirjoittaa Kihlman itse
tammikuulla 1900 von Rohdenille, "etten muista tavallisimpia nimiä
tai sanoja, ja mitä luen täytyy minun ahkerasti kerrata saadakseni
sen omakseni."

Vastaiseksi eli Kihlman kumminkin entiseen tapaansa. Joulukuulla
1899 hän kyllä erosi Teollisuuskoulun johtokunnasta, jossa
hän oppilaitoksen perustamisesta saakka (1885) oli ollut sekä
puheenjohtajana että sihteerinä, kieltäytyen kunniasta, kun
teollisuushallituksen päällikkö ilmoitti aikovansa toimittaa
hänelle ritarikunnan merkin hänen ansioistaan; mutta muista
tehtävistään hän ei vielä luopunut. Lukemistaan hän niinikään jatkoi,
erityisellä mielenkiinnolla tutustuen niiden saksalaisten teologien
kirjoituksiin, jotka hän oli oppinut mieskohtaisesti tuntemaan.
Eikä hänen osanottonsa ajan tapauksiin ja yleisen elämän ilmauksiin
ollut huomattavasti vähempi, vaikka hän ei enää jaksanut julkisesti
esiintyä (viimeisen kerran oli se tapahtunut ylempänä mainitussa
Ateneumin kansalaiskokouksessa). Hän oli saapuvilla Pellervo-seuran
perustavassa kokouksessa 2 p:nä lokak. ja tunnustaa, että ne aatteet,
joita uusi seura edustaa, suuresti kiinnittävät hänen mieltään.
Samoin hän joulukuulla ottaa osaa suomalaisen puolueen kokoukseen
Fennia-hotellissa. Kun merkkimiehiä ja ystäviä kuolee, hän tapansa
mukaan julkilausuu heistä mielensä ja tunteensa. Palattuaan Jaakko
Forsmanin haudalta 30/9 hän huomauttaa, että toisen puolueenkin mies
(R. A. Wrede) oli puheessaan antanut täyden tunnustuksen vainajan
ansioille. Lokakuun lopulla hän kirurgisessa sairaalassa tapaa vanhan
koulutoverinsa ja ystävänsä Titus Reuterin kuolinvuoteella. Sairas
oli täysissä hengenvoimissa ja moitti "ylellistä kristinuskoa, joka
ei myönnä tilaa luonnollisesti oikeutetulle: nihil humanum mihi est
alienum". Kun sitten vainajan ruumista suuressa saatossa vietiin
rautatieasemalle (Turussa haudattavaksi), Kihlman valittaa, ettei
huomattavassa asemassa ollut henkilö voi tulla haudatuksi ilman
prameaa juhlallisuutta. Vihdoin saatuaan tiedon, että J. Z. Cleve
oli kuollut 79-vuotiaana (samassa iässä, jonka Kihlman itse oli
saavuttava) hän kiittää hänen lahjakkaisuuttaan, sivistystään ja
puhdassydämisyyttään. "En voi ajatella häntä, tuntematta olevani
suuressa, kiitollisuudenvelassa hänelle. Tunsin itseni aina niin
pieneksi verrattuna tähän suureen mieheen." -- Osaksi samoja
sanoja Kihlman käyttää J. V. Snellmanista, jonka elämäkerran hän
-- kiitollisena tekijälle, Th. Reinille -- luki kaksikin kertaa.
Hän tuntee itsensä pieneksi ajatellen sitä verratonta hyvää,
mitä Snellman oli isänmaalle tehnyt, ja sydämestään on hän siitä
kiitollinen, mutta huudahtaessaan: mikä suuri mies! hän huomauttaa,
että vainaja ei kuitenkaan ollut kristitty tavallisessa merkityksessä.

Vaikka Kihlman enemmän kuin moni hänen ikäisensä eli aikansa
mukana, askaroitsivat hänen ajatuksensa paljon entisyydessäkin
ja alkupuolella vuotta 1900 tuli hän aivan erikoisesta syystä
syventyneeksi nuoruusaikansa muistoihin. Helmik. 12 p:nä toi näet
Oswald isälleen Mikael von Esseniltä saamansa kääryn, joka sisälsi
tämän kirjeet Essenille, Ingmanille ja Favorinille ulkomaanmatkalta
1851-52. [Tämä tieto oikaisee olettamuksen (ks. I.), että
Kihlman olisi vaihtanut kirjeitä ystäviensä kanssa.] Eikä mikään
ole luonnollisempaa kuin että Kihlman rupesi lukemaan kirjeitä,
joissa aikoja sitten voitettu kehityskausi ilmielävänä palasi
hänen eteensä, ja joka kerta kun hän niitä luki, hän pani jotain
muistiin: (12/2) "Ylen omituista nähdä itsensä semmoisena kuin
ajatteli ja suunnitteli (elämäänsä) lähes puoli vuosisataa sitten.
Sancta simplicitas." -- (16/2) "Jatkanut kirjeitteni lukemista.
Kirjeet eivät niinkään mitättömiä. Tekijä on kriitillinen, mutta
pidättäytyväinen arvosteluissaan." -- (18/2) "Kirjeiden lukeminen
mielenkiintoista. Opin yhä paremmin tuntemaan itseäni." Luettuaan
ystävilleen lähettämänsä kirjeet ryhtyi hän kirjeisiin, jotka oli
vanhemmilleen kirjoittanut ja myöskin kirjeenvaihtoonsa Angelika
Fabritiuksen kanssa kihlausaikana. (2/3) "Kuinka paljon lapsellista
ymmärtämättömyyttä ja tietämättömyyttä! Mutta olimmehan me molemmat
niiden olosuhteiden lapsia, joissa elimme." -- (3/3) "Mieltä
kuohuttavaa nähdä, kuinka paljon tuskaa (själsnöd) valmistettiin
semmoisille lapsisieluille kuin Angelika järjettömän kristinuskon
kautta. Minä en ollut toisia parempi, ainoastaan joskus joku järjen
alku (ansats till förnuft). Surullista lukemista, jonka tähden
mieleni on masentunut. Iltapuolella olen (sentään) rohkaissut
mieltäni."

[Kihlman on itse eri vihkoseen kirjoittanut kaksi näistä kirjeistä,
koska ne hänestä ovat kuvaavia suomalaiselle herännäisyydelle ennen
v. 1851. Angelika kirjoittaa 15/9 1845: "Olen viihtynyt aika hyvin
täällä Pihlajavedellä ja minulla olisi ollut sangen hupaista, jollei
omatuntoni olisi ollut niin levoton. Tiedätkös, että minun laitani
toisinaan on ollut melko huono, varsinkaan viime viikolla ei minulla
ollut ollenkaan rauhaa, vaan minä itkin kaikki päivät. Minusta
tuntui, että olisi melkein mahdotonta, että voisin tulla pelastetuksi
kauhean turmelukseni tähden, ei niin ettei Jumala tahtoisi auttaa
minua, vaan juuri senvuoksi, etten tahdo antaa Jumalan auttaa minua
ja etten tahdo jättää itseäni hänen käsiinsä. Jumala salli minun
nähdä oman sydämeni sen kauheassa muodossa, miten kaukana olen ollut
sisäisestä yhteydestä Kristuksen kanssa ja miten täynnä maailman
rakkautta, ylpeyttä ja lihallisia haluja ja lukematonta muuta
pahaa. Voi, kuinka on raskasta nähdä itsensä niin pahana, ja kuinka
kauhealta mahtaakaan näyttää Jumalan vanhurskaissa silmissä, kun on
ilman Kristuksen vanhurskauden vaatetta, ja sitä olen vielä vailla.
On ollut niin ihmeellistä, etten ollenkaan ole voinut pitää kiinni
Jumalan armolupauksista, enkä luottaa niihin, sentähden olen ollut
niin kovassa hädässä. Mielelläni tahtoisin uskoa, että Kristus ei
työnnä ulos sitä, joka tulee hänen luokseen, ja onhan se minulle
tunnettua tiedon kautta, mutta ottaa se omakseni, sitä en ole tähän
saakka paljon voinut, mutta mitä on minun tekeminen? Jollei Jumala
armahda minua, olen minä kadotettu. Täällä täytyy minun nyt virua
ja valittaa hätääni Herralle. Jos vain voisin ahkerasti koputtaa
Jumalan sydämelle, kyllä kai hän silloin armahtaisi minua. Jumala ei
sentähden anna minulle rauhaa, ennenkuin löydän Herran Jeesuksen."]

[Kihlman sen johdosta kirjoittaa:]

["Niin kirjoittaa Angelika, joka silloin oli noin 17-vuotias ja oli
kasvanut Puhoksessa lapsellisessa viattomuudessa."]

["Minun kirjeissäni Angelikalle ei ole mitään lausuttuna hänen
epätoivoa lähestyvän surunsa johdosta. Ihme kyllä! Taikka oliko
minusta hänen kristinuskonsa harjoitus semmoista kuin sen tuli
olla?"]

[Kuvaavaa on myöskin mitä kirjoitan morsiamelleni 24/2 1846:]

["Sydämellisesti rakastettu ystäväni! Kuinka tarpeen olisikaan,
että me ajoissa ilman vastaväitteitä antautuisimme omalletunnolle
ja sen rangaistuksille, jotka tulevat itse Jumalalta. Meneehän
tie taivaaseen alaspäin, syvien ja alhaisten laaksojen kautta,
saadessamme yhä uusia kokemuksia äärettömästä turmeluksestamme ja
kurjasta puutteellisuudestamme, jossa meillä mielestämme tuskin on
vertaa ihmisten kesken auringon alla. Nämä surulliset kokemukset
aiheutuvat Jumalan tuomiosta heränneessä omassatunnossa. Mutta
senvuoksi että mielemme aina on kääntynyt ylöspäin, sen vuoksi että
harrastuksemme on suunnattu johonkin suureen, sen vuoksi ettemme
tahdo tulla mitättömiksi ja olla mitättömiä, mitättömiä Jumalan
edessä ja muiden ihmisten ja meidän itsemme edessä, sen vuoksi emme
tahdo antaa omantunnon vapaasti iskeä terävällä, paljastetulla
miekallaan. Mutta autuutemme tähden heittäytykäämme hukkaan,
tulkaamme kenkärievuiksi, jotka Jumala milloin tahansa on oikeutettu
työntämään helvetin tuleen ja joilla ihmiset ovat oikeutetut
pyyhkäisemään kenkiänsä. Sillä pysyyhän lujana: Minä Herra, en minä
anna toiselle kunniatani. Es. 42:8."]

["Todella kuvaavaa."]



Sinä aikana, jolloin Kihlman parhaillaan oli kirjeiden aiheuttamain
vaikutelmain vallassa, kävi toisinaan hänen luonaan Erkki Kaila,
[Kihlmanin viime vuosina Kaila ja Ingman olivat ainoat, jotka silloin
tällöin kävivät hänen luonaan varsinaisilla ystävyyskäynneillä.]
ja tälle nuorelle ystävälleen hän ilmaisi enemmän kuin hän on
uskonut päiväkirjalleen. Kaila todistaa, että Angelikan kirjeet
tavattoman syvästi koskivat ja vaivasivat Kihlmania. Sen ohella oli
tämä syyttänyt itseään siitä, että hän ensimmäisen avionsa aikana
oli, silloisten heränneiden tapaan, matkustanut liian paljon ja
antanut vaimonsa olla yksin kotona. Kokemuksesta viisastuneena oli
hän kehoittanut Kailaa, jolla oli nuori vaimo, hyvin hoitamaan
ja vaalimaan häntä ja olemaan jättämättä häntä yksinäisyyteen.
Angelikasta puhuessaan oli Kihlman ollut kuin haltioitunut. Hänen
ensimmäinen vaimonsa, kertoo Kaila, näytti hänen silmissään olevan
jonkinlainen verrattoman ihana, puhdas, kirkastunut olento. Kirjeet
olivat saaneet hänet tyystin tarkastamaan mennyttä elämäänsä eli,
niinkuin Ibsen lausuu, holde Domedag över sig selv, ja se oli niin
järkyttänyt hänen mieltään, että hänen ruumiillisetkin voimansa
näyttivät siitä ilmeisesti heikentyneen.

Kuinka voimakas tämä sisällinen elämys oli, näemme myöskin eräästä
kirjeestä prof. Max Reischlelle (9/4). Reischle oli ystävällisen
kirjekortin ohella lähettänyt erään julkaisun jatkon (Leitsätze
-- johtoväitteitä dogmatiikan luentoja varten), josta Kihlman
jo Hallessa oli saanut alun, ja erittäin kiitollisena tämä
vastasi kirjoittamalla laajanlaisen kirjeen, missä hän puhui
uskonelämästäänkin. Hän sanoo ilolla ja suurella kiitollisuudella
lukeneensa Reischlen kirjoituksen Kristuksen ylösnousemisesta
["Zur Frage der leiblichen Auferstehung Jesu Christi." Christliche
Welt, n:o 1, 1900.] ja voivansa täysin hyväksyä siinä esiintuodut
teesit, mainitsee sen jälkeen, miten hänellä on paljon ei-teologisia
tehtäviä, ja jatkaa sitten tähän tapaan: "Ja kumminkin on teologinen
ja uskonnollinen kysymys minulle kaikista tärkein. Ennen kaikkea
toivon, että olisin kristitty, että voisin elää kristillistä,
Jumalalle otollista elämää. Se on ensimmäinen rukoukseni, kun aamulla
nousen. Mutta usein täytyy minun kauan taistella, ennenkuin tulen
semmoiseen mielentilaan, että voin ryhtyä päivän tehtäviin. Miksi
näin on laita, vaatii selitystä. Sattumalta on käsiini joutunut
joukko kirjoittamiani kirjeitä vuosilta 1845-52. Lukiessani
niitä astuivat kaikki senaikuiset pietistiset hairahdukseni ja
typeryyteni elävinä sieluni silmien eteen. Ne olivat kirjoitettuina
(svart på hvitt) edessäni: pako oli mahdoton. Niin sain aihetta
toimeenpanna koko elämäni kenraalitarkastuksen. Jo v. 1842
(!) tulin minä suomalaisen pietistisen liikkeen vaikutuksesta
kutsutuksi eli, niinkuin silloin sanottiin, 'herätetyksi', ja kun
nyt katson taakseni: mitä suuria laiminlyöntejä, mitä lankeemuksia
(Rückfälle), mitä edesvastuuta, mitä syyllisyyttä näenkään!"
Toiselta puolen hän tunnustaa, että Jumala on siunannut häntä
ajallisella varallisuudella, antamalla hänen poikansa kasvaa kunnon
miehiksi ja varsinkin suomalla hänelle pitkän elinajan, joten
hän vielä yhdennellätoista tunnilla voi tehdä parannusta. Näin
ollen hän ei käsittänyt, miksi ne hetket, joissa hän rakkaudessa
Jumalaan tuntee sanomattoman autuasta rauhaa, ovat niin harvinaisia
verrattuina toisiin, jotka ovat täynnä ahdistusta. -- Reischlen
suurta kunnioitusta ja ystävyyttä henkivästä vastauksesta (22/4)
merkittäköön vain ydinkohta, nimittäin että _tunteemme_ ei ole
kristillisen asemamme määrääjä; täytyihän vapahtajammekin ristillä
kokea hetkiä, jolloin hänen oli uskominen _ilman_, jopa vastoin sitä
mitä näki ja tunsi. Pelastuksen _tunne_ on erilainen eri ihmisissä
ja on se kyllä _osaksi_ uskomme voimassa, mutta _vain osaksi_:
missä määrin me elämme taikka koemme, mitä uskomme, se riippuu
Jumalan elämänjohdosta meihin nähden sekä koko siitä mielenlaadusta
(Gemütsanlage), jonka Jumala on meille antanut. -- Kirjeensä mukana
Reischle lähetti uuden vihkon Leitsätze (kristillisen etiikan
luentosarjaa varten), ja Kihlman lausuu sen johdosta: "Olen täynnä
kiitollisuutta tätä miestä kohtaan sekä kirjeestä että lähetyksestä."
Tästä voimme päättää, että huomautus mielenlaadun merkityksestä
yksityisen ihmisen uskonelämään katsoen oli Kihlmanille tervetullut
ja tärkeä.

       *       *       *       *       *

Keväällä 1900 Kihlman täytti 75 vuotta. Tietenkään ei Floran-päivää
unohdettu; itse hän, ilmoitetun toivomuksen johdosta, lähetti
valokuvansa professoreille Häring, Gottschick, Reischle ja Loofs.
Sama merkkitapaus aiheutti, että joku aika myöhemmin normaalikoulusta
1880 erotodistuksen saaneet oppilaat lähettivät entiselle
opettajalleen ja rehtorille kukkaiskorin kiitollisuudenosoitteeksi.
Sen johdosta on päiväkirjassa muistiinpano, joka viittaa ylempänä
mainittuun "kenraalitarkastukseen": "Kummallista: minä elän
syyllisyyden tunnossa noihin aikoihin nähden [Huomattakoon että
Kihlman 1880-vaiheilla kamppaili siinä tuskallisessa ahdingossa,
johon hän oli joutunut Fab. von Schanzin liiketoverina. Siihen kai
sanat tekstissä oikeastaan viittaavat. Ei ole lainkaan ihme, että
hän epäili silloin voineensa täyttää velvollisuutensa koulussa.
-- Siitä huolimatta on toinenkin todistus siitä, miten Kihlman
vanhoilla päivillään arvosteli toimintaansa epätäydelliseksi.
Kerran tavatessaan seminaarinjohtajan F. W. Sundwallin eräässä
hengellisessä kokouksessa oli hän tältä kysynyt: 'Oliko Sinulla
auskulteerausaikanasi yhtään hyötyä minusta uskonnon yliopettajana?'
Kun Sundwall oli vakuuttanut, että hänellä oli ollut suuri hyöty
ja että juuri se aika oli tehnyt hänet uskonnonopettajaksi, joksi
hän muutoin luultavasti ei olisi tullut, vastasi hän: 'Syntini on
aina edessäni ja minä käyn täällä lueskellen katumusvirsiäni.']
ja saan kuitenkin vanhoilta oppilailta kiitollisuuden osoituksia
hyvästä käytöksestäni (välförhållande). Mitä minun on ajateltava
tuosta ajasta? Onko _minun_ vai _heidän_ arvostelunsa oikea? Eihän
toimintani ole voinut olla kokonaan ansioton, vaikka se katsottuna
jumalalliselta kannalta onkin sellainen, että se herättää surua ja
tuskaa sydämessäni." -- Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus OY:n
kokouksessa 5 p:nä kesäk. taasen annettiin Kihlmanille kallisarvoinen
hopeakannu kiitollisuudenosoitteeksi 34 vuoden työstä yhtiön hyväksi.
"Ei minun tarvitse valittaa kiittämättömyyttä!" todistaa lahjan saaja.

Suomalainen laulujuhla Helsingissä 18 -- 20 pnä kesäk. tuotti
Kihlmanille suurta nautintoa ja mielihyvää. Tultuaan varta vasten
kaupunkiin näyttää hän käyneen kaikissa konserteissa, ensipäivän
kirkkokonsertista ja kaartin maneesissa pidetystä historiallisesta
konsertista alkaen viime päivän iltakonserttiin saakka.
"Suurenmoista!" hän huudahtaa, "kaikkialla maassamme harjoitetaan
laulua ja soitantoa. -- Toimivien osanottajien näytti olevan vaikea
erota, eivätkä kuulijatkaan näyttäneet saavan tarpeeksi. Mutta kyllä
juhla olikin jotain erinomaista."

Lyhyt oli kumminkin juhlatunnelma. Osanottajat olivat vielä koolla,
kun tieto levisi manifestista, jossa venäjänkieli julistettiin
viralliseksi.

Kihlmanin muistiinpanot ilmaisevat hänen vielä jaksaneen täysin
määrin kärsiä valtiollisten olojen surkeudesta. (24/6) "Raskasta on
aloittaa uutta päivää, kun tulevaisuus on niin pimeä ja synkkä."
-- (30/6) "Ylen vaikea on pysyä rohkeana." -- (3/7) "Valtiollinen
maailma pimeämpi kuin koskaan ennen." Mutta silti hän pitää kiinni
entisestä kannastaan. Kun manifesti julaistaan, hän ei tuomitse
senaattia: hän "ei ole velvollinen sitä tekemään eikä oikeutettu"
syystä, että vaikuttimet ovat hänelle tuntemattomia. Näin ollen
hän ei myöskään ymmärtänyt eikä hyväksynyt eräiden senaattorien
eroamista -- se oli hänestä vain niiden mieliksi, jotka toivoivat
epäsuomalaista, epäkotimaista hallitusta.

Näihin aikoihin sai Kihlman viimeisen niitä kuolemansanomia, jotka
aiheuttivat välittömän tunteenpurkauksen. Heinäk. 21 p:nä hän
kirjoittaa: "Tänään tieto, että vanha ystäväni Rothsten on kuollut
Turussa. Voi, etten saanut tavata häntä. Olin aikonut käydä hänen
luonaan. Eng und enger wird der Kreis unserer Lieben!" --

Kuinka Kihlmanin sielunvoimat heikkenivät heikkenemistään, siitä on
meillä uusi todistus syysk. 3 p:ltä. Helsingissä vieraili silloin
Göttingenin prof. Rudolf Otto. Hän halusi nähdä saaristoamme, ja
Erkki Kaila matkusti hänen kanssaan Rulluddiin. Kihlman on pannut
muistiin käynnin ja sanoo vieraasta: "tavattoman vilkasluontoinen ja
monipuolinen nuori mies", mutta Kaila kertoo, että isäntä ei jaksanut
pitää seuraa vieraalle, vaan teki sen enimmäkseen Oswald. Oli kuin,
lisää hän, Kihlmanin henkiset voimat olisivat olleet lopussa.

Epäilemättä on viimeinen lause liiallinen sanasta sanaan
ymmärrettäväksi. Mutta totta on, että vaikka Kihlman vielä lähes
neljä vuotta jatkoi päiväkirjaansa, kävivät tästä alkaen sellaiset
muistiinpanot, jotka ilmaisivat hänen sisällisen elämänsä laatua, yhä
harvemmiksi. Jäljellä olevan ajan kuvaus tulee sen vuoksi lyhyeksi.

Syksyltä 1900 on merkittävä, että Kihlman silloin vetäytyi pois
pappiskonferensseista. Syynä siihen ei kuitenkaan ollut väsymys,
vaan, niinkuin hän eräässä kirjeessä (27/9) Lauri Ingmanille
selittää, se, että hän näissä kokouksissa oli tavannut niin vähän
ymmärtämystä teologian nykyisiin probleemeihin nähden. "Minulla oli
niistä ainoastaan mielipahaa (obehag) ja siitä johtuvaa unettomuutta,
ilman että olin voinut vaikuttaa mitään hyvää." -- Edelleen
mainittakoon, että Kihlman tänä syksynä erityisellä mielenkiinnolla
luki kaksi kirjaa, nimittäin Ad. Harnackin Wesen des Christenthums
ja Lauri Stenbäckin elämäkerran. Edellistä hän piti tavattoman
viehättävänä ja opettavaisena. Luettuaan sen loppuun hän kirjoitti:
"Mikä on siis kristinuskon olemus? Se iloinen sanoma, että korkein
olento, joka on _kaiken_ alku, tahtoo, että häntä pidetään isänä,
oikeana isänä, tämä sanoma on Jeesuksen ilmoituksen ja elämäntoimen
(praxis) ydin. Vaikutus: luottamus Jumalaan. Minä saan ja minun
tulee luottaa Jumalaan, että hän ei hylkää ketään, joka etsii häntä
löytääkseen hänet, Jumalan, ja samalla rauhan. -- Miten monta ihanaa
kohtaa onkaan tässä kirjassa, esim. s. 169:

    "Nun weiss und glaub' ich's feste,
    Ich ruhm's auch ohne Scheu,
    Dass Gott, der Höchst' und Beste,
    Mein Freund und Vater sei,
    Und dass in allen Fällen
    Er mir zur Rechten steh'
    Und dämpfe Sturm und Wellen
    Und was mir bringet weh."

    [Nyt tiedän, uskon varmaan
    ja riemuin todistan:
    Isäni, ystäväni
    on Herra taivahan.
    Hän elon kohtaloissa
    mua hoivaa, vartioi,
    asettaa ajan aallot
    ja huolet häätää voi.

        Suom. Ilta Koskimies.]

Mitä Stenbäckin elämäkertaan tulee, oli se aineen puolesta omiaan
suuresti herättämään Kihlmanin osanottoa -- olihan hän ollut
sukulaissuhteissa runoilijaan, jota paitsi siinä ensi kerran
laajemmin kuvattiin herännäisyyttä. Luettuaan ensimmäisen vihkon
hän arvostelee sitä sanoilla: "Ylen valaiseva ja mielenkiintoinen".
Toisen vihkon johdosta hän kirjoittaa: "Minulle mielenkiintoinen
teos. Ah, kuinka vähän minä ennen ymmärsin antaa arvoa Sinun
ansioillesi, Lauri! Anna minulle anteeksi! Ah, jos vielä saisin nähdä
Sinut ja syleillä Sinua autuaiden keskellä Jumalan luona!" --

Kevätpuolella 1901 ilmoitti Kihlman, että hän heikontuneiden
voimiensa tähden ei katsonut voivansa ottaa osaa Suomen pankin
tarkastukseen, ja tapahtui se, on päiväkirjaan merkitty,
"kaipauksella" (icke utan saknad). Mutta muissa toimissaan hän pysyi
v:een 1903, jollei lukuun oteta, että hän jo edellisenä syksynä
luopui johtokunnan esimiehyydestä, jossa toimessa tehtävänä oli
hoitaa suomalaisen alkeiskoulun stipendirahastoa ja jakaa siitä
vuosittain annettavat apurahat. Samoin Kihlman jo tammikuulla 1902
kieltäytyi Kansallispankin hallintoneuvoston puheenjohtajan toimesta,
mutta valittiin silloin varapuheenjohtajaksi; kieltäydyttyään
tammikuulla 1903 tästäkin toimesta jäi hän hallintoneuvoston
jäseneksi saman vuoden loppuun (ollen viimeisen kerran kokouksessa
16/12). Edelleen hän mainittuna vuonna erosi Kaupunkien
hypoteekkikassan hallintoneuvostosta ja vihdoin myöskin Tampereen
Pellava- ja Rautateollisuus O.Y:n johtokunnasta. Viimemainitun
hallituksen puheenjohtajana oli Kihlman ollut 37 vuotta, ja oli
hän vielä 1902 saanut yhtiön tähden kokea vakavia huolia, kun sen
etevä, ansiokas isännöitsijä Henrik Solin ollessaan ulkomaanmatkalla
odottamatta kuoli ja uusi mies oli valittava tärkeään toimeen.
Kihlmanin erottua johtokunnasta, josta vuoden alussa toinenkin
jäsen, nimittäin A. F. Wasenius, oli kuoleman kautta poistunut,
päätettiin enentää jäsenlukua viideksi, ja tuli yhdeksi näistä vanhan
puheenjohtajan poika, Henrik Kihlman. Että Kihlmanin tunnollinen
ja hedelmällinen työ kaikissa näissä eri toimissa erohetkellä
vilpittömästi tunnustettiin, on tuskin tarpeen sanoa.

Totuuden mukaan on julkilausuttava, että Kihlman jo melkoista
ennen, kuin hän erosi luetelluista tehtävistään, oli menettänyt
kyvyn tehokkaaseen toimintaan. Niinkuin ennen on sanottu, kadotti
hän verraten lyhyessä ajassa muistinsa, ja tämä hengenlahjan puute
kävi parina viimeisenä vuotena niin tuntuvaksi, että hän saattoi
eksyä kaupungin pääkaduilla ja kohdatessaan tuttuja henkilöitä
erehtyä heidän nimistään. Tämän heikkoudenmerkin ohella oli
toisena harvasanaisuus, vaiteliaisuus, josta päättäen hän hyvin
vähän jaksoi ottaa osaa elämään, saatikka keskusteluun seurassa,
missä oli. Surullista oli omaisten ja ystävien huomata ennen niin
tarkkaavaisen ja terävän miehen henkisten voimain alentumista, emmekä
katsoisi velvollisuudeksemme siitä kertoakaan, ellei se selittäisi,
kuinka Kihlman verraten tyynenä kesti näiden valtiollisesti
onnettomien vuosien surkeuden. Ainoastaan järkyttävimmät tapaukset,
niinkuin useiden kansalaisten maastakarkoitus keväällä 1903 ja
Bobrikoffin murha kesäkuulla 1904, saavat hänet huudahtamaan
"kauheaa!" Sitävastoin hän ei lausu sanaakaan siitä kuulumattomasta
hajaannuksesta, vihasta ja vainosta, minkä silloiset valtiolliset.
erimielisyydet aiheuttivat kansalaisten kesken. Kun Oswald lokakuulla
1903 nimitettiin senaatin jäseneksi tullen maanviljelystoimituskunnan
päälliköksi, hän ei päiväkirjassaan eikä suullisestikaan arvostellut
asiaa siltä kannalta, jolta yleisö sitä katseli, nimittäin oliko
mentävä senaattiin vai eikö? Kihlman vain rukoili poikansa edestä:
"Jumala auttakoon Oswaldia, että hänen toimintansa tulisi (maallemme)
oikein hyödylliseksi!" Että hän ilmeisesti saattoi ja sai suuressa
määrässä elää, niin sanoaksemme, ulkopuolella ajan katkeraa
todellisuutta, on meistä ennemmin pidettävä ylhäältä päin suotuna
onnena kuin valitettavana asianhaarana.

Päiväkirja osoittaa, miten Kihlmanin elämän piiri supistumistaan
supistui sen alkuperäisimpiin, totutuimpiin ja sydäntä lähimpiin
aineksiin ja mielikuviin. Hän nousee k:lo 7 aamulla ja panee
muistiin lämpömäärän ja ilmanlaadun -- siis seuraa luonnon elämää,
johon hänellä tuskin ennen oli aikaa. Hän tekee milloin lyhyemmän,
milloin pitemmän kävelyn määrätyillä kaduilla kaupungissa taikka
Rulluddin ympäristössä maalla, missä oma kontu oli laajennettu 1898
ostamalla Kaitansin metsäinen tila, josta Rulluddin palsta alkuaan
oli lohkaistu. Hän nauttii perheonnestaan lasten ja lastenlasten
kesken. Kaupungissa hän ei unohda merkitä päiväkirjaansa, milloin
joku hänen erillään asuvista pojistaan -- nuorin, Lennart, yksin
asui viime aikoina isän ja äidin luona -- taikka Hanna lapsineen
käy vanhempien luona, ja Rulluddilla viettää Lorenzo perheineen
kesänsä huvilassa, jolla on yhteinen piha vanhan huvilan kanssa,
ja Oswald perheineen asuu myöskin lähellä Marjaranta huvilassaan
toisella puolen lahtea. Muistojen pyhittämistä perhejuhlista ovat
huomattavimmat: vanhempien hääpäivä tammikuun 8:s ja kihlauspäivä
elokuun 17:s, jona jälkimmäisenä Kihlman 1898 teki seuraavan
tunnustuksen: "Tänään 42 vuotta sitten sidottiin liitto Hildan
kanssa. Mitä tärkeitä seurauksia onkaan siitä ollut! Tahdoin
saada hurskaan ja ymmärtäväisen vaimon, joka lahjoittaisi minulle
ymmärtäväisiä, lahjakkaita lapsia. Tämä toivo on täyttynyt. Siis:
Jumala olkoon kiitetty hyvyydestä, jota olen saanut ja vielä saan
nauttia. Toinen avioni ei aiheutunut välittömästä, vastustamattomasta
rakkaudesta, se oli mitä voisi sanoa harkinta-naimiseksi: en etsinyt
rikkautta, vaan ymmärrystä. Mutta sitenkin syntynyt avio voi tulla
onnelliseksi, niinkuin esim. Lutherin. En enää epäile, niinkuin
joskus ennen, onko toinen avioni ollut Jumalalle otollinen. Jumala
on sitä siunannut." -- Velvollisuudentunnosta ja osaksi sulasta
tottumuksesta Kihlman viimeiseen asti käyttää osan päiväänsä omien
asioidensa hoitoon; hänen omaisuutensa oli näet kasvanut jotenkin
yhtä suureksi, kuin se oli ollut ennen von Schantzin aiheuttamaa
romahdusta. Hän ei koskaan laiminlyö tehdä muistiinpanoja vihkoihinsa
ja kirjoihinsa sekä laatii kuukausitilinsä ja vuosi-kirjanpäätöksensä
oikeaan aikaan. Kun joku pojista auttaa häntä, hän kiitollisuudella
mainitsee sen päiväkirjassaan. -- Lukemisesta Kihlman ei myöskään
luopunut, vaikka nähtävissä on, että voimat eivät aina riittäneet
siihen. Kerrankin hän suoraan kirjoittaa: "En ole jaksanut
lukea, ainoastaan miettiä ja rukoilla." Ja viimeisinä aikoina
hän ei sano lukeneensa Christliche Welt'iä y.m., vaan ainoastaan
selailleensa (genomsett). Sitäpaitsi hän joskus ottaa käteensä
keveämpää kirjallisuutta: Dickensin David Copperfield'in, Runebergin
Hirvenhiihtäjät, Vänrikki Stoolin tarinat j.n.e. Tätä viimeistä ei
kuitenkaan saa pitää merkkinä siitä, että Kihlmanin uskonnollinen
harrastus olisi vähentynyt. Hän oli näet aina uskonnollisen ja
teologisen kirjallisuuden ohella lukenut paljon muutakin, enimmäkseen
historiallisia teoksia, mutta väliin kaunokirjallisiakin. [Dickens
oli vanhastaan Kihlmanin lempikirjailijoita, ja hän oli lukenut
kaikki suuren englantilaisen kirjailijan ruotsiksi ilmestyneet
teokset. Edelleen hän oli lukenut Thackerayn "Maailmanmarkkinat"
y.m. Saksalaisista hän luki Schilleriä, Götheä (asettaen
varsinkin "Hermann ja Dorothea'n" korkealle), Wielandia, Herderiä
y.m. klassikoita. Claudiuksen "Wandsbecker Booten" oli oikea
lempikirja, ja paljon hän piti Auerbachista ja Gotthelfistä. --
Historiallisista teoksista mainittakoon Thiers: Vallankumouksen
historia, Macaulay, Carlyle (Ranskan vallankumouksen historia,
Alankomaalaisten vapaussota, Fredrik Suuren historia), Siebelin
Vallankumousajan historia, Lamartinen Girondistien historia, Las
Cases'in päiväkirja y.m. Napoleon-kirjallisuutta, Bismarckin
muistelmat j.n.e.] Konserteissa hän käy niin usein, että voi päättää
musiikinrakkauden hänessä pikemmin kasvaneen kuin vähentyneen.
["Huvien kontto" antaa meidän tietää, että Kihlman vielä vuosina
1901 ja 1902 Yliopiston juhlasalissa kuuli Bachin Korkean messun
(4 kertaa) sekä kävi Burmeisterin, Backer-Gröndahlin, Grünfeldtin,
Ida Ekmanin, Reisenauerin, Ilmari Krohnin, Filharmoonisen Seuran,
Merikanto-Ojanperän konserteissa; Mozartin Suuren messun hän kuuli (2
kertaa) kirkossa j.n.e. Viimeksimainittuna vuonna hän myöskin kuuli
Lindbergin Shakespeare-resitatsioneja, oli kerran ruots. teatterissa
(Flachsmanns skola) ja myöskin Kansallisteatterin vihkiäisissä.
Keväällä 1903 hän kävi eräässä simfoniakonsertissa, kuuli Rosén
jousikvartettia, Ojanperän kirkkokonsertin ja "Christus"-oratorion
(2 kertaa Uudessa kirkossa). Viimeiset konsertit, missä Kihlman
nähtiin, oli Aino Acktén kirkkokonsertti 1903 ja kirkkokonsertit,
joissa Oratorio Samson esitettiin (2 kertaa) huhtikuulla 1904. Saksan
klassillisista säveltäjistä olivat varsinkin Mozart ja "isä" Haydn
Kihlmanin erityisen ihailun esineinä.] Uskonnollisen harrastuksen
kestävyyttä viimeiseen asti todistaa 1894 alkuunpantu muistikirja,
johon hän kirjoitti lyhyitä otteita lukemistaan kirjoista. Siinä
tavataan ytimekkäitä lauseita, jotka olivat kohdanneet vastakaikua
hänen sydämessään. Viimeinen muistiinpano on tehty helluntaiaattona
(18/5) 1904. Pyhäpäivinä hän säännöllisesti lukee jonkun saarnan
-- viime aikoina usein Pontus Wiknerin kirjoittaman -- huolimatta
siitä, että hän vaimonsa kanssa aina käy saksalaisessa kirkossa.
Uudessa (Johanneksen) kirkossa, joka sijaitsi toisella puolen katua
vastapäätä hänen asuntoaan, hän sitävastoin kävi harvemmin, ja meni
hän sinne "vanhain rakkaiden virsien" vuoksi, eikä saarnan tähden,
sillä saarnaajana ei yksikään Helsingin papeista häntä tyydyttänyt.

Näin kuluivat Kihlmanin viimeiset vuodet. Kun hän 1903 v:n kuluessa
oli eronnut viimeisistäkin julkisista toimistaan, näyttää kiintymys
elämään myöskin hävinneen. Hän tunsi olevansa vanha ja elämästä
kyllänsä saanut. "Olen niin väsynyt elämään", lausui hän eri kerroin
omaisilleen. Hän oli tullut "levolliseen ikään", missä Abrahamin
sanotaan kuolleen, ja mikä kai merkitsee, että kuoleman pelko oli
voitettu samalla kuin voimat olivat niin riutuneet, etteivät ne enää
kyenneet taistelemaan elämän sammumista vastaan. Jotkut toisetkin
lauseet tuntuivat hyvästijätöltä. Niin esim. nämä sanat Oswaldille:
"Jumala siunatkoon sinua, Oswald! Sinä olet ollut minulle hyvä poika
ja olet tuottanut minulle paljon iloa."

Toukokuun 13:ntena 1904 Kihlman täytti 79 vuotta. Kesäkuun 11:ntenä
hän vaimonsa kanssa muutti Rulluddiin. Oswald oli jo ennen asettunut
Marjarantaan ja Lorenzon perhe tuli 13:ntena. Kesäelämä alkoi siis
entiseen tapaansa ja meni menoaan sunnuntaihin heinäk. 10 p:ään,
jolloin Kihlman on tehnyt viimeisen muistiinpanonsa. Koko ajan oli
hän jaksanut liikkua ulkona, kävellä Marjarantaankin, josta Oswald
oli saattanut hänet kotiin, ja nauttia kesän sulosta. Ainoastaan
viimeisen edellisenä päivänä on merkitty: "Tänään en ole ollut oikein
terve."

Parina seuraavanakin päivänä Kihlman vielä nähtiin ulkona, kunnes hän
joko tiistaina tai keskiviikkona ilmoitti pahoinvoinnin ja väsymyksen
tähden toivovansa päästä kaupunkiin hoidettavaksi. Tämä toivomus,
jota kiireisesti noudatettiin, herätti kaikissa sen käsityksen, että
jotain vakavaa oli kyseessä. Ei ollut näet keneltäkään omaiselta
jäänyt huomaamatta, kuinka isän voimat olivat vähissä.

Vaikka isä yhä liikkui omin voimin, lähtivät siis kaikki maalla
olevat perheenjäsenet, äiti, Lennart ja Oswald hänen kanssaan
kaupunkiin. Lorenzo ja Henrik olivat etäällä, edellinen Skotlannissa,
jälkimmäinen Vilppulassa, josta palasi perjantaina 15 p:nä; Hanna
taas oleskeli Heikelin kesäasunnossa Porvoon lähellä. Toht. Nordblad
-- viime vuosien perhelääkäri -- selitti, että taudinoireet johtuivat
vanhuudesta ja ettei mitään erikoisempaa ollut tehtävissä. Sairas
määrättiin kuitenkin vuoteen omaksi, ja vuode asetettiin keskelle
hänen työhuonettaan. Siinä hän sitten makasi seuraavat päivät,
milloin nukkuen tai horrostilassa, milloin valveillaan, mutta yleensä
välinpitämättömänä ympäristöstään, erittäin harvasanaisena ja
väsyneenä. Mitään tuskia hänellä ei näkynyt olevan, eikä hän halunnut
ruokaa. Valittamatta hän lepäsi vuoteellaan tahtoen vain olla
rauhassa. Tässä olotilassa tapahtui huomattava muutos vasta seuraavan
viikon maanantaina, jolloin iltapäivällä todettiin äkillinen käänne
pahempaan päin: kädet kylmenivät, valtimo heikkeni ja tummia pilkkuja
ilmestyi ihoon. Luultiin että loppu oli käsissä, mutta erinäisillä
virkistyskeinoilla kohtaus kuitenkin voitettiin. Tiistaina 19 p:nä
heinäk. k:lo 1 aikaan päivällä uudistui kohtaus eikä sille enää
mitään voitu. K:lo 2 huomattiin, että viimeinen hetki oli tullut.
Hengitys kävi yhä heikommaksi ja hitaammaksi ja valtimo oli tuskin
huomattavissa. K:lo 1/2 3 veti sairas viimeisen hengähdyksen; hän
vaipui rauhallisesti kuoleman uneen syvän hiljaisuuden vallitessa
huoneessa, missä saapuvilla olivat ainoastaan perheen jäsenet.
Vainajan rukous, että hän saisi mennä pois ilman tuskia, ilman kuolon
kamppausta, oli täyttynyt.

Samoin täyttyi, mitä vainaja oli toivonut hautajaisistaan. Ne
olivat verraten hiljaiset jo senkin vuoksi, että keskellä kesää
suurin osa hänen ystäviään ja tuttaviaan oli poissa kaupungista.
Kihlman haudattiin Helsingin vanhalla hautausmaalla 23 p:nä heinäk.
vaimon, tyttären ja neljän pojan saapuvilla ollessa (Lorenzo oli
edellisenä päivänä palannut ulkomailta). Lauri Ingman toimitti
ruumiinsiunauksen. Puheita ei pidetty, sillä vainajan mieli siitä
oli tullut tunnetuksi. Kumminkaan ei hauta jäänyt paljaaksi. Paitsi
omaisten kukkia koristivat sitä muidenkin tuomat kukat ja seppeleet
rakkauden, kunnioituksen ja kiitollisuuden osoitteena. --

Hilda Kihlman oli puolisonsa kuollessa ruumiillisesti niin heikko,
että hän vaivoin liikkui omilla voimilla. Henkisesti oli hän
kuitenkin pirteä. Mutta heti sen jälkeen alkoi huomattava riutuminen,
sielullinen samoin kuin ruumiillinen. Jaksamatta mainittavasti
vaikuttaa ympäristöönsä hän kumminkin lempeänä, rauhaa rakastavana
ja kärsivällisenä eli vielä neljä vuotta. Yöllä kesäk. 13-14
p:n välillä 1908 hän Rulluddissa sai halvauksen, joka teki hänet
tajuttomaksi, ja tässä tilassa hän levollisesti ja tuskattomasti
kuoli saman kuun 18 p:nä. Hän oli silloin saavuttanut 79 vuoden 5
kuukauden iän. Vainaja haudattiin miehensä viereen. Ruumiin siunasi
toht. Glöckner.

       *       *       *       *       *

Jos tekijä edellisessä olisi täysin saavuttanut päämääränsä,
ei hänellä enää pitäisi olla mitään oleellista lisättävänä
Alfred Kihlmanin elämänkuvaan. Sanoissaan ja toimissaan saattaa
ihminen persoonallisuutensa toisten tajuttavaksi, ja onhan tässä
kertomuksessa kumpiakin tarpeeksi esitetty. Kumminkin tuntuu siltä,
että jonkinlainen piirteiden kokoaminen ja täsmällisentäminen,
toisin sanoen kuvan viimeistely ehkä olisi paikallaan, ennenkuin
tekijä luopuu tehtävästään. Noudattaessaan tätä tuntoa on hänen
sallittu viivähtää muistoissa, joista kuva on luotu, kirkastuneen
hahmon vieressä, jota kohtaan hän on toivonut lukijassakin heränneen
kunnioitusta ja rakkautta.

Kun Kihlman 70-vuotiaana tarkasteli mennyttä elämäänsä, sanoi hän
itseään olosuhteiden lapseksi ja onnen pojaksi, tarkoittaen sillä,
että hänen elämänvaiheensa eivät olleet minkään edeltäpäin tehdyn
suunnitelman mukaisia, vaan ulkoapäin tulleiden vaikutusten ja
onnellisten asianhaarain aiheuttamia. Miten oikein tämä liekään
varsinkin siinä suhteessa, ettei kukaan voi edeltäpäin määrätä
elämänsä kulkua, ja miten luonnollista, että hän itse käsitti
asian näin, yhtä perustettu on toiselta puolen Väite, ettei
sattumus, vaan hänen luonnonlaatunsa ja luonteensa määräsivät hänen
elämäntoimintansa ja kohtalonsa.

Ainoastaan hänen luontainen vakavuutensa ja omituinen mietiskelevä,
henkisiin ja hengellisiin suuntautunut mielenlaatunsa selittävät
meille, että Kihlman jo 15-vuotiaana tuli heränneeksi ja täydellä
antaumuksella liittyi silloiseen mahtavaan uskonnolliseen
liikkeeseen. Hänen uskonnollinen hartautensa taas sai hänet
rajoittamaan yliopistolliset opintonsa papintutkintoon. Sitä hän
aikoja myöhemmin katui (minustakin, sanoi hän 1899, olisi voinut
tulla jotain enempää, jos olisin elänyt tieteellisessä ympäristössä.
Olen aina epäillyt kykyäni, olisin tarvinnut kehoitusta), mutta
kuitenkin hän suoritti tutkintonsa niin tunnollisesti ja jatkoi
itsekseen opintojaan niin ahkerasti, että hänen aina huomattiin
tiedoissa olevan vertaistensa edellä.

Muutamia vuosia hän nyt toimi innokkaana herännäispappina, mutta
pian sai hänen syvästi kriitillinen luontonsa hänet epäilemään
julistamaansa oppia, se kun ei yksistään nojautunut Jumalan sanaan,
vaan ehkä yhtä paljon johtajien mielipiteisiin. Tämä ajoi hänet
ulkomaille "etsimään kristityitä". Semmoisen hän löysi J. T.
Beckissä ja hänen luonaan, hänen oppilaanaan hän raamatun pohjalla
järjestelmällisesti uudestaan rakensi kristinuskonsa. Iloisena
vakaumuksessaan, että oli päässyt totuuden perille, hän sitten palasi
kotimaahan.

Jos ulkonaiset vaikutukset ja olosuhteet olisivat olleet määräävinä
Kihlmanin elämässä, olisi hän kai nyt ensimmäisenä raamatullisen
suunnan edustajana Suomessa alkanut levittää uutta totuuttaan,
mutta sen sijaan seurasi pitkä ajanjakso (1852-66), jolloin hän
tavan mukaan vain pyynnöstä ystävilleen ja tuttavilleen lainasi
Beckin saarnoja ja kirjoja tyytyen itse toimimaan kielenopettajana.
Kuinka on tämä selitettävissä? Ainoastaan niin, että muistamme
hänen luontaisen sulkeutuneisuutensa, varovaisuutensa --
"hitautensa". Eihän ihminen pääse irti itsestään. Toinen asia on
se, että tämäkin aika oli ylen tärkeä hänen kehitykselleen. Hän
oppi mielenkiinnolla seuraamaan maan ja kansan asioita, hän niin
sanoakseni harjoitteli liikemiehenä, hän keräsi kokemusta opettajana,
sanalla sanoen luopumatta uskonnollisuudestaan hän kehittyi avo- ja
teräväsilmäiseksi kansalaiseksi, ihmiseksi, jolle ei mikään
inhimillinen ollut vierasta, jos hän vastoin luontoansa olisi
ruvennut beckiläisyyden apostoliksi, niin häntä varmaankaan ei olisi
kutsuttu normaalikoulun yliopettajaksi eikä myöskään valittu suuren
Tampereen yhtiön johtokuntaan, mutta kun hän itselleen uskollisena
kehittyi kehittymistään niinkuin sanottiin, ei ole ihme että kutsu
hänelle lähetettiin Helsingistä ja että hänen kykynsä otettiin
huomioon Tampereellakin.

Kun Kihlman sittemmin suurenmoisesti menestyi toiselta puolen
pedagogina s.o. uskonnonopettajana ja myöskin maan etevimmän
oppilaitoksen johtajana ja toiselta puolen liikemiehenä, voitokkaasti
suoriutuen vaikeuksista, jotka uhkasivat viedä hänen johtamansa
liikkeen häviöön ja hänet itsensäkin taloudelliseen perikatoon, niin
kyllä selitys siihenkin on hänen luonteenlaadussaan. Ilman alati,
valpasta velvollisuudentuntoansa, ilman verratonta työintoansa,
ilman tahtonsa lujuutta, ilman henkisten ja ruumiillisten voimiensa
sitkeyttä olisi hän monta kertaa ollut hukassa. Ja kun Kihlman
edelleen valtiopäivämiehenäkin toimi niin menestyksellisesti, että
hän kahdeksassa säätykokouksessa kuului säätynsä ensimmäisiin ja
saavutti kunnioitusta laajalti sen piirin ulkopuolellakin, niin eihän
se johtunut muusta kuin siitä, että hänet tunnettiin mieheksi, joka
ei koskaan tinkinyt vakaumuksensa kanssa, jonka isänmaanrakkaus oli
horjumaton ja jolla kansanedustajana ei ollut muuta johtotähteä kuin
kansan paras.

Entäs mikä antoi rikasta sisällystä ja onnea hänen sisälliselle
elämälleen, hänen perhe-elämälleen ja sille iltakaudelle, jonka
hän täysin palvelleena vietti rauhallisessa kodissa? Eihän sekään
johtunut muusta kuin hänen hengen- ja luonteenlaadustaan, hänen
uskollisuudestaan ihanteilleen. Hänen uupumattoman työnsä päämääränä
ei koskaan ollut oma nautinto, oma etu, vaan hän harrasti alati
omaistensa, oppilaidensa, kansansa, sanalla sanoen lähimmäisensä
hyvää; siitä tuli sisäinen tyydytys, onnen tunto. Jopa ajatteli hän
toisten hyvää totuudenetsinnässäänkin, joka kesti viimeiseen asti.
Kun hän näet ihmetteli, että Jumala pitkämielisyydessään oli antanut
hänen elää niin kauan, hän käsitti sen armonosoitukseksi, jonka
tarkoituksena oli, että hän yhä saisi edistyä tiedossa ja totuudessa
omaksi ja toisten hyväksi ("elän tullakseni itse vapaaksi ja
tehdäkseni toisia vapaiksi", hän kerran lausui). Todella ihmeellinen
olikin hänen henkensä joustavuus: 70 vuotta täytettyään pystyi hän
vielä monessa tärkeässä kohdassa, vapautumalla ennakkoluuloista,
laajentamaan, uudistamaan uskonnollista katsantotapaansa. Tällainen
sisällisen elämän virkeys lähentelee ihanteellisuutta.

Kihlmanissa oli jotakin alkuvoimaista, jopa siinä määrässä, että
luulisi sen riittäneen suurmiehelle. Hänelle ei kuitenkaan sallittu
semmoista tehtävää, jonka suorittajana hän olisi suurmieheksi
kohonnut. Aikansa merkkimiehiä hän kumminkin oli. Hän oli harvinaisen
eheä luonne aikakautena, jolloin sisällistä rikkinäisyyttä, tahdon
lujuuden ja pyrkimyksen puhtauden puutetta on pidetty miltei yleisenä
ihmisten tunnusmerkkinä. Hän oli tavattoman vapaa sovinnaisuudesta,
joka litistää aikamme ihmiset niin tasapintaisiksi. Asettaen totuuden
yli kaiken hän teki voitavansa ei ainoastaan taukoamattomassa
harrastuksessa syventääkseen ja kirkastaakseen sitä uskonnolliseen
elämäänsä nähden, vaan myöskin noudattaakseen ja toteuttaakseen sitä
ihmisten kesken, ja niin oli hän todella yksi niitä, joille Vapahtaja
sanoi: Te olette maan suola.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Alfred Kihlman II (of 2) - Elämän kuvaus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.