Title: Kasakat - Kaukasialainen kertomus
Author: Tolstoy, Leo, graf
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kasakat - Kaukasialainen kertomus" ***


KASAKAT

Kaukasialainen kertomus


Kirj.

LEO TOLSTOI


Suomentanut Jalo Kalima



Otava, Helsinki, 1907.



I.


Moskovassa on kaikki vaiennut. Silloin tällöin kuuluu jossain
rattaiden vikinää talvisilta kaduilta. Ikkunoista ei näy enää
valoa, ja lyhdyt ovat sammuneet. Kirkoista kumajavat kellojen
äänet ja vyöryen nukkuvan kaupungin yli ennustavat aamua. Kadut
ovat tyhjät. Väliin jossain öinen ajuri kapeajalaksisella reellään
sekoittaa hiekkaa lumeen ja jouduttuaan toisen kadun kulmaukseen
nukahtaa, odottaen kyydittävää. Vanha eukko menee kirkkoon, jossa
vahakynttilät, pyhäin kuvain kultakehyksiin kuvastuen, palavat jo
epätasaisina ja harvassa. Työväki jo nousee pitkän talviyön jälkeen
ja menee työhön.

Mutta herroilla on vielä ilta.

Yhdestä Chevalier'n ikkunasta, sulettujen luukkujen alta, laittomasti
pilkistelee tuli. Rappujen luona on vaunuja, rekiä ja ajureja,
ajopelien perät kiinni toisissaan. Kolmivaljakkoiset kyytirattaat
ovat siinä myös. Talonmies turkkiinsa kääriytyneenä ja käpristyneenä
ikäänkuin piiloitteleikse talon nurkan takana.

"Ja miksi ne lörpöttelevät kaikkea joutavaa? -- miettii lakeija,
istuen kasvot tyhmistyneinä eteisessä. -- Ja aina kun on minun
vuoroni!" Vieressä olevasta pienestä valoisasta kamarista kuuluu
illallispöydästä kolmen nuoren miehen ääni. He istuvat kamarissa
pöydän ympärillä, jolla on illallisen ja viinin tähteitä. Eräs
heistä, pieni, siistinnäköinen, laiha ja ruma mies istuu ja
katsoo matkalle lähtevää hyväntahtoisin, väsynein silmin. Toinen,
pitkäkasvuinen, makaa tyhjien pullojen vallassa olevan pöydän
vieressä ja leikkii kellonsa avaimella, kolmas, jolla on päällään
uuden uutukainen lyhyt turkki, kävelee pitkin huonetta ja seisahtuen
tuon tuostakin naksauttelee rikki manteleja jotenkin paksuilla
ja väkevillä, puhdaskynsisillä sormillaan ja koko ajan hymyilee
jollekin; hänen silmänsä ja kasvonsa hehkuvat. Hän puhuu innostuneena
tehden liikkeitä käsillään; mutta saattaa huomata, ett'ei hän löydä
sanoja, ja kaikki sanat, jotka hänelle tulevat suuhun, tuntuvat
riittämättömiltä ilmaisemaan kaikkea sitä, mikä hänen mieltään
kuohuttaa. Hän hymyilee lakkaamatta.

-- Nyt voin sanoa kaikki suoraan! -- sanoo lähtöä tekevä. -- Minä
en suinkaan tahdo tehdä itseäni syyttömäksi, mutta minä toivoisin,
että ainakin sinä ymmärtäisit minua sillä tavoin kuin itse ymmärrän
itseäni eikä niin kuin kaikellainen arkiväki tätä asiata katsoo.
Sinä sanot, että minä olen tehnyt väärin hänelle -- kääntyy hän sen
puoleen, joka hyväluontoisin silmin katselee häntä.

-- Niin oletkin -- vastaa pieni ja ruma mies, ja vielä enemmän
hyväntahtoisuutta ja väsymystä kuvastuu hänen katseestaan.

-- Minäpä tiedän miksi sinä niin sanot -- jatkaa matkalle lähtevä. --
Rakastettuna oleminen on sinusta yhtä suuri onni kuin rakastaminen ja
sitä onnea riittää koko elämän ajaksi, jos kerran on siihen päässyt.

-- Riittää hyvinkin, rakas veli! Paremmin kuin tarvitsisikaan, --
vakuuttaa pieni ja ruma mies, avaten ja ummistaen silmänsä.

-- Mutta miksi en itsekkin rakastaisi? -- sanoo matkalle lähtevä,
vaipuu ajatuksiinsa ja ikäänkuin säälien katsoo ystäväänsä. --
Miksi en rakasta? En osaa rakastua... Ei, olla jonkun rakastama
on onnettomuus, -- onnettomuus, sillä tunnet olevasi syyllinen
kun et anna takaisin yhtä paljon etkä voi antaa. Oi, Jumalani! --
hän heilautti kättään: -- jospa se kävisikin järkevästi, mutta se
kun menee kaikki päin honkiin, ei niinkuin tahtoisi vaan omalla
laillaan. Minähän tavallani olin varastanut sen tunteen. Sitä mieltä
olet sinäkin; älä väitä vastaan -- sinun täytyy olla sitä mieltä.
Mutta uskotko, että kaikista tyhmyyksistä ja sikamaisuuksista,
joita olen paljon ehtinyt tehdä elämässäni, on tämä ainoa, jota en
kadu enkä voi katua. En alussa enemmän kuin jälkeenkään päin ole
valehdellut enemmän itselleni kuin hänellekään. Minä luulin, että nyt
olin viimeinkin rakastunut, mutta sittemmin huomasin tahtomattani
valehdelleeni, tunsin, että niin oli mahdoton rakastaa enkä voinut
mennä edemmäksi; mutta hän meni... Onko se minun syyni, ett'en
voinut? Mitä minä sille voin?

-- No, nytpähän se on sitten lopussa! -- sanoi hänen ystävänsä
sytyttäen sikarin karkoittaakseen uneliaisuuttaan. -- Sen vain sanon:
sinä et ole vielä rakastanut etkä tiedä mitä rakastaminen on.

Lyhytturkkinen tahtoi taaskin sanoa jotain ja tarttui päähänsä. Mutta
ei saanut ilmi sitä, mitä olisi tahtonut.

-- En ole rakastanut!... Se on totta, ett'en ole rakastanut.
Mutta minussa on halu rakastaa, niin voimakas halu, ett'ei sen
voimakkaampaa voi olla! Ja toiseksi, onko oikeata rakkautta? Kaikki
jää niin kesken! Ja mitä siitä puhuukaan! Paljon olen minä sotkenut
elämässäni! Mutta nyt on kaikki lopussa, se on tosi. Ja minä tunnen,
että alkaa uusi elämä.

-- Jossa sinä sotket samalla lailla, -- sanoi se, joka makasi
sohvalla ja leikitteli kellonsa avaimella. Mutta matkalle lähtevä ei
kuullut häntä.

-- Minun on sekä ikävä että hauska lähteä, -- jatkoi hän. --- Minkä
tähden ikävä en tiedä itsekkään.

Ja lähtöä tekevä alkoi puhua vain itsestään, huomaamatta, ettei
se toisia voinut huvittaa niinkuin häntä. Ihminen ei ole koskaan
niin itsekäs kuin sisäisen riemun hetkenä. Hänestä tuntuu, ettei
maailmassa sinä hetkenä ole mitään ihanampaa ja intressantimpaa kuin
hän itse.

-- Dmitrij Andrejevitsh, kuski ei rupea odottamaan! -- sanoi
huoneeseen astunut, turkkiin vyötetty nuori palvelija. --
Kahdennellatoista tunnilla tulivat hevoset ja nyt on kello neljä.

Dmitrij Andrejevitsh katsoi Vanjushaansa. Tämän turkin ympäri
kiedotussa vyössä, huopasaappaissa ja unisissa silmissä hän kuuli
äänen toisenlaisesta elämästä, joka kutsui häntä, -- vaivojen,
puutteiden ja toiminnan elämästä.

-- Niinpä tosiaankin, suo anteeksi! -- sanoi hän katsoen, olisiko
mikään hakanen jäänyt auki.

Vaikka toverit kehoittivat antamaan vielä juomarahaa kyytimiehelle,
hän pani lakin päähänsä ja asettui keskelle huonetta. He suutelivat
toisiaan kauan yhteen mittaan, sitten uudestaan, pysähtyivät, ja
vielä kolmannen kerran suutelivat. Lyhytturkkinen meni pöydän
luo, joi pohjaan maljan, joka oli pöydällä, tarttui pienen ja
rumannäköisen miehen käteen ja punastui.

-- Ei, sanon sen sittenkin... Sinun kanssasi pitää ja voikin olla
avomielinen, sillä pidän sinusta. Sinähän rakastat häntä, -- niin
olen aina luullut, -- eikö niin?

-- Rakastan, -- vastasi hänen ystävänsä vielä lempeämmin hymyillen.

-- Ja kentiesi...

-- Tehkää hyvin, käskettiin sammuttaa kynttilät! -- sanoi uninen
lakeija, joka oli kuunnellut viimeistä keskustelua ja mietiskellyt,
miksi herrat aina puhuvat yhtä ja samaa. -- Kenelle käskette
merkitsemään laskun, teillekö? -- hän lisäsi kääntyen pitkän herran
puoleen, tietäen edeltäpäin kenen puoleen on käännyttävä.

-- Minulle, -- sanoi pitkä mies. -- Paljonko se tekee?

-- Kaksikymmentä kuusi ruplaa.

Pitkä mies mietti hetkisen, mutta ei sanonut mitään ja pani laskun
taskuunsa.

Mutta toisilla oli vielä omat keskustelunsa.

-- Hyvästi, sinä kunnon poika! -- sanoi pieni, rumannäköinen ja
lempeäsilmäinen herra.

Kyyneleet nousivat kummankin silmiin. He menivät rappusille.

-- Ai, niin! -- sanoi lähtevä punastuen ja kääntyen pitkän miehen
puoleen: -- Chevalier'n laskun sinä suoritat ja kirjoitat sitten
minulle.

-- Hyvä, hyvä, -- sanoi pitkä mies vetäen hansikkaita käsiinsä. --
Miten sinua kadehdin! -- lisäsi hän aivan odottamatta, kun he olivat
tulleet rappusille.

Lähtevä istuutui rekeen, kääri turkin ylleen ja sanoi: "no niin,
ajetaan!" ja siirtihe antaakseen reessä sijaa sille, joka oli sanonut
häntä kadehtivansa; hänen äänensä värisi.

Saattamaan lähtenyt sanoi: "Hyvästi, Mitja, suokoon Jumala..." Hän
toivoi ainoastaan, että toinen olisi mitä pikemmin lähtenyt eikä
sentähden saanut sanotuksi loppuun mitä oli aikonut sanoa.

He vaikenivat. Vielä kerran joku sanoi "hyvästi".

Joku sanoi "aja!" -- ja kuski lähti ajamaan.

-- Jelizar, tänne hevonen! -- huusi yksi saattajista.

Ajurit ja kuski alkoivat liikkua, hoputtivat hevosiaan ja vetivät
ohjaksista. Kohmeiset vaunut narisivat lumessa.

-- Kunnon poika tuo Olenin! -- sanoi yksi saattajista. -- Mutta
mikä ihmeen halu Kaukasiaan ja vielä junkkariksi? Minä en mistään
hinnasta... Tuletko huomenna klubiin päivälliselle?

-- Tulen.

Ja saattajat hajaantuivat.

Matkustavasta tuntui lämpimältä, kuumalta turkissaan. Hän istuutui
reen pohjalle, avasi turkkinsa levälleen ja takkuiset kyytihevoset
kolmivaljakossa juosta hölköttivät pimeältä kadulta toiselle, talojen
ohi, joita hän ei ollut ennen nähnyt. Oleninistä tuntui, että vain
ne, jotka matkustavat pois, ajavat näitä katuja. Ympärillä oli
pimeää, äänetöntä, alakuloista, mutta sydän oli niin täynnä muistoja,
rakkautta, sääliä ja suloisia, ahdistavia kyyneleitä...



II.


"Rakastan! Rakastan niin! Erinomaisia! Kuinka hyvältä tuntuu!" --
toisti hän ja hänen teki mieli itkeä. Mutta miksi hänen teki mieli
itkeä? Ketkä olivat erinomaisia? Ketä hän niin rakasti? -- Hän ei
sitä oikein tiennyt. Väliin hän jäi tarkastelemaan jotain taloa ja
oli ihmeissään miksi se oli niin kummallisesti rakennettu; väliin
hän ihmetteli, miksi kuski ja Vanjusha, jotka olivat hänelle niin
vieraita, olivat niin lähellä häntä ja hänen kanssan tärisivät ja
heilahtelivat jäätyneistä vetohihnoista kiinnitettyjen sivuhevosten
riuhtomisista, ja uudelleen sanoi: "erinomaisia, rakastan", vieläpä
myös: "jos riittää, niin on se mainiota!" ja itsekkin ihmetteli miksi
näin puhui ja kysyi itseltään: "olenkohan minä juovuksissa?" Tosin
hän oli osaltaan juonut pari pulloa viiniä, mutta ei viini yksin
ollut saanut aikaan tätä vaikutusta Oleniniin. Hänelle muistuivat
mieleen kaikki ne ystävyyden sanat, jotka olivat tuntuneet niin
sydämellisiltä ja joita oli kainosti, ikäänkuin erehdyksestä
lausuttu hänelle ennen lähtöä. Muistuivat mieleen kädenpuristukset,
katseet, äänettömyydet, äänen sävy, joka oli sanoissa _"hyvästi
Mitja!"_ -- kun hän jo istui reessä. Muistui mieleen oma epäröimätön
avomielisyys. Ja kaikki tuo oli omiaan liikuttamaan häntä. Lähdön
edellä olivat kaikki, ei vain ystävät ja sukulaiset, vaan myös
välinpitämättömät, vieläpä epäsympatiset ja pahansuovatkin ihmiset
ikäänkuin liittoutuneet häntä enemmän rakastamaan ja anteeksiantamaan
hänelle, kuten synnintunnustuksen tai kuoleman edellä. "Kenties
en minä koskaan palaakkaan Kaukasiasta", ajatteli hän. Ja hänestä
tuntui, että hän rakasti ystäviään sekä vielä jotakuta muutakin.
Ja hänen oli surku itseään. Mutta ei rakkaus ystäviin ollut saanut
hänen sieluaan niin heltymään ja nousemaan, ett'ei hän voinut estää
noita tahtomattaan kielelle tulevia järjettömiä sanoja, eikä myöskään
rakkaus naiseen (hän ei vielä koskaan ollut rakastanut) ollut
saattanut häntä tällaiseen tilaan. Rakkaus omaan itseensä, hehkuva,
täynnä toiveita oleva nuori rakkaus kaikkeen hyvään, mitä hänen
sielussaan oli (ja hänestä näytti nyt siinä olevan pelkkää hyvää),
pani hänet itkemään ja sopertamaan yhteyttä vailla olevia sanoja.

Olenin oli nuorukainen, joka ei ollut missään päättänyt kurssia eikä
palvellut (hän oli ainoastaan ollut jonkin viraston kirjoissa), joka
oli tuhlannut puolen omaisuuttaan eikä kahdenkymmenen neljän vuoden
ikään saakka ollut vielä valinnut itselleen mitään virka-uraa eikä
koskaan mitään tehnyt. Hän oli niitä, joita moskovalaisessa seurassa
kutsutaan nimellä "nuori mies".

Kahdeksantoistavuotiaana Olenin oli niin vapaa kuin yksin venäläiset
neljäkymmenluvun rikkaat, jo varhain vanhemmistaan jääneet nuoret
miehet ovat olleet. Hän ei tiennyt mistään ruumiillisista eikä
siveellisistä siteistä; hän saattoi tehdä mitä hyvänsä eikä
tarvinnut mitään, eikä mikään häntä sitonut. Hänellä ei ollut
perhettä, ei isänmaata, ei uskoa eikä mistään puutetta. Hän ei
uskonut mihinkään eikä tunnustanut mitään. Mutta vaikka hän ei
mitään tunnustanut, ei hän ollut synkkä, ikävystynyt ja järkeilevä
nuorukainen vaan päinvastoin alinomaa syttyvä. Hän väitti, ett'ei
rakkautta ole, mutta nuoren ja kauniin naisen läsnäolo pani joka
kerta hänen sydämensä seisahtumaan. Hän oli jo aikoja tiennyt,
että kunnianosoitukset ja arvonimet ovat hulluutta, mutta hän
tunsi väkisinkin mielihyvää, kun tanssiaisissa ruhtinas Sergej
tuli hänen luokseen ja puhui herttaisesti. Kaikesta innostui hän
vain sen verran, ett'ei se päässyt kahlehtimaan häntä. Kun hän oli
antautunut jotain harrastamaan ja alkoi vain vähänkin tuntea työn ja
taistelun, arkipäiväisen elämäntaistelun lähenevän, niin hän heti
vaistomaisesti kiiruhti riistäytymään irti siitä tunteesta tai työstä
saadakseen takaisin entisen vapautensa. Niin hän oli aloittanut
hienon seuraelämän, viran, talouspuuhat, musikin, jolle hän yhteen
aikaan aikoi pyhittää elämänsä, vieläpä rakkauden naisiinkin, johon
hän ei uskonut. Hän mietiskeli sinne tänne, mihin kohdistaisi kaiken
sen nuoruuden voiman, joka on ihmisessä vain kerran: taiteeseenko,
tieteeseen, naisen rakastamiseen, -- vai käytännölliseen
toimintaanko, järjen, sydämen, sivistyksen palvelukseen, -- tuon
innon, joka ei enää toistu, vain kerraksi ihmiselle annetun vallan
tehdä itsestään kaikkea, mitä vain tahtoo ja parhaana pitää, ja
koko maailmasta, mitä haluaa. Tosin on ihmisiä, joilta tuo hengen
levoton pyrkimys puuttuu, jotka astuessaan elämään heti kohta panevat
kaulaansa ne länget, jotka ensinnä sattuvat käsiin, ja työskentelevät
niissä uskollisesti elämänsä loppuun. Mutta Olenin tunsi itsessään
liian selvästi tuon kaikkivaltiaan nuoruuden jumalan läsnäolon, kyvyn
muuttua yhdeksi ainoaksi haluksi, yhdeksi ainoaksi ajatukseksi, --
kyvyn tahtoa jotain ja tehdä jotain, heittäytyä suinpäin pohjattomaan
kuiluun tietämättä miksi. Hän oli siitä tietoinen ja samalla ylpeä
ja oli onnellinen siitä, itse sitä tietämättään. Tähän saakka hän
oli rakastanut vain itseään eikä ollut voinut olla rakastamatta,
siksi että odotti itseltään vain hyvää eikä vielä ollut ehtinyt
pettyä itseensä nähden. Lähtiessään matkalle Moskovasta hän oli
siinä onnellisessa nuorekkaassa mielialassa, jolloin nähdessään
entiset vikansa nuorukainen yhtäkkiä sanoo itselleen, että kaikki on
ollut erehdystä, että kaikki tähänastinen on ollut satunnaista ja
mitätöntä, ett'ei hän ennen ollut tahtonutkaan elää _oikein hyvin_,
mutta että nyt Moskovasta päästyä alkaa uusi elämä, jossa ei enää ole
niitä vikoja eikä katumusta vaan jossa varmaan on pelkkää onnea.

Pitkillä matkoilla on aina niin, että kahdella-kolmella ensi
kyytivälillä mielikuvitus pysyy siinä paikassa, josta olet lähtenyt,
mutta ensimäisen matkalla viettämäsi aamun tullen se yhtäkkiä
siirtyy matkan määräpaikkaan ja rakentelee jo sinne tulevaisuuden
tuulentupia. Niin kävi Olenininkin.

Kun hän oli päässyt kaupungin ulkopuolelle ja näki lumisia
kenttiä niin hän ilostui siitä, että oli yksin keskellä noita
kenttiä, kääriytyi turkkiinsa, laskeutui reen pohjalle, mieli
tuli levolliseksi, ja hän vaipui uinailuun. Ystävien jäähyväiset
liikuttivat häntä ja hänelle alkoi tulla muistoon koko viime talvi,
jonka oli viettänyt Moskovassa, ja hämärien ajatusten ja soimausten
keskeyttäminä alkoivat kutsumattomat kuvat tuosta kuluneesta ajasta
tulla hänen mielikuvitukseensa.

Hänen mieleensä muistui häntä saattamassa ollut ystävänsä ja hänen
suhteensa tyttöön, josta he olivat puhuneet. Tuo tyttö oli rikas.
"Miten hän saattoi rakastaa tyttöä kun tämä rakasti minua? -- mietti
hän, ja ilkeitä epäilyksiä tuli hänen mieleensä. -- Taitaa olla
ihmisissä paljon epärehellisyyttä. Mutta miksi minä en todellakaan
ole sitten vielä rakastanut? -- tuli hänen eteensä kysymys. -- Kaikki
sanovat minulle, ett'en minä ole rakastanut. Olenko minä todellakin
siveellinen epäsikiö?" Ja hän alkoi muistella huvittelujaan. Hän
muisti ensi ajat hienossa maailmassa ja erään ystävänsä sisaren,
jonka kanssa hän silloin vietti illat ja pöydällä oleva lamppu
valaisi tytön hienot sormet, jotka olivat kiinni työssä, ja alaosan
hänen kauniita hienoja kasvojaan; muistui mieleen kaikki nuo
keskustelut, jotka olivat venyneet sanomattoman hitaasti, ja yleensä
liika juhlallisuus ja kankeus ja alituinen kiusallinen tunne tuon
pingoitetun aseman vuoksi. Jokin ääni sanoi koko ajan: _ei näin, ei
näin!_ -- ja niinpä se todellakaan ei päättynyt hyvin. Sitten hänen
mieleensä tuli tanssiaiset ja masurkka kauniin D:n kanssa. "Miten
olin rakastunut sinä yönä, miten olin onnellinen! Ja miten minuun
koski ja miten minua harmitti, kun seuraavana aamuna herätessäni
tunsin olevani vapaa! Miksi ei se rakkaus sitten tule ja köytä minua
ihan käsistä ja jaloista? -- ajatteli hän. -- Ei, ei ole rakkautta!
Naapurin rouva, joka minulle, Dubrovinille ja johtajalle kertoi
kaikille samalla tavalla, että rakasti tähtiä, ei myöskään ollut
_oikea_." Ja nyt johtuu hänen mieleensä omat taloudelliset toimensa
maalla eikä taaskaan näissä muisteloissa ole mitään mihin mielellään
pysähtyisi. "Puhuvatkohan nuo kauan minun lähdöstäni?" -- pälkähtää
hänen päähänsä. Mutta ketä ne nuo ovat, ei hän tiedä, ja kohta sen
perästä tulee mieleen asia, joka panee hänen otsansa ryppyyn ja
antaa hänen lausua epäselviä äänteitä: muisto monsieur Cappellesta
ja 678:sta ruplasta, jotka hän oli jäänyt velkaa räätälille, ja
hän muistaa sanat, joilla oli pyytänyt räätäliä odottamaan vielä
vuoden ja hämmennyksen ja kohtaloonsa alistumisen ilmeen, joka oli
kuvastunut räätälin kasvoilla. "Voi Jumalani, Jumalani!" -- toistaa
hän rypistäen otsaansa ja koettaen karkoittaa tuota kiusallista
ajatusta. "Siitä huolimatta hän kuitenkin rakasti minua, -- ajattelee
hän tyttöä, josta oli puhe hyvästiä jättäessä. -- Niin, jos olisin
mennyt hänen kanssaan naimisiin, ei minulla olisi velkoja, mutta
nyt jäin velkaa Vasiljeville". Ja hänen mieleensä muistuu viimeinen
peli-ilta herra Vasiljevin kanssa klubissa, jonne hän oli mennyt
suoraan tuon naisen luota, ja tulevat mieleen omat alentavan nöyrät
pyynnöt jatkamaan peliä ja tämän kylmät kiellot. "Vuosi säästävyyttä
ja kaikki se on maksettu ja vieköön heidät sitten vaikka piru!..."
Mutta tästä varmuudesta huolimatta hän alkaa uudelleen laskea
jälelle jääneitä velkojaan, niiden määräaikoja ja otaksumiaan
maksupäiviä. "Mutta minähän jäin vielä velkaa Morellillekin enkä
vain Chevalier'ille", muistui hänen mieleensä; ja hänen eteensä
tulee koko se yö, jona oli niin suuresti velkaantunut. Oli vietetty
juominkeja mustalaisten kanssa ja ne oli toimeenpannut Sashka B.,
sivus-adjutantti, ja ruhtinas D., ja tuo hyvinarvoisa herra... Ja
miksi ne ovat niin tyytyväisiä itseensä nuo herrat, -- ajatteli
hän, -- ja millä perustuksella he muodostavat oman piirinsä, johon
kuuluminen muka on muille hyvin suuri kunnia? Senkö vuoksi, että ovat
sivus-adjutantteja? Onhan ihan kauheata, miten tyhminä ja kurjina
he pitävät muita Minä sitä vastoin näytin heille, ett'en ollenkaan
halua heitä lähennellä. Luulen kumminkin, että työnjohtaja Andrej
olisi hyvin ihmeissään jos kuulisi, että olen _sinä_ sellaisen
herran kanssa kuin Sashka B:n, joka on eversti ja sivus-adjutantti.
Niin, eikä kukaan juonut enemmän kuin minä sinä iltana; minä opetin
mustalaisille uuden laulun ja kaikki kuuntelivat. "Tosin olen tehnyt
paljon tyhmyyksiä, mutta sittenkin olen hyvin hyvä nuori mies",
ajattelee hän.

Aamu valkeni kun Olenin oli ehtinyt kolmanteen pysähdyspaikkaan. Hän
joi teetä, asetti uudestaan sälyt ja kapsäkit paikoilleen ja istuutui
niiden keskeen järkevänä, suorana ja huolellisena, selvillä siitä
missä mikin on: missä on rahat ja paljonko niitä on, missä passi
ja matkakuitti -- ja kaikki tuntui hänestä niin käytännöllisesti
järjestetyltä, että hän tuli hyvälle tuulelle, ja kaukainen matka
tuntui vain jonkunmoiselta kestävältä kävelyretkeltä.

Aamun ja keskipäivän hän vietti kokonaan aritmetisiin laskuihin
vaipuneena: montako virstaa oli kulkenut, paljonko vielä oli
lähimmälle pysäkille, paljonko lähimpään kaupunkiin, paljonko
päivälliseen, teen juontiin, Stavropoliin, ja monesko osa koko
matkasta oli jo kuljettu. Samalla hän myös laski: paljonko on rahaa,
paljonko jää jälelle, paljonko menee kaikkien velkojen maksamiseen ja
kuinka suuren osan kaikista tuloista hän on kuluttava kuukaudessa.
Illalla juotuaan teensä hän laski, että Stavropoliin oli seitsemän
yhdettätoista osaa koko matkasta, velkoja oli jälellä kaikkiaan
seitsemää säästäväisesti elettyä kuukautta kohti ja yksi kahdeksas
osa koko omaisuudesta, -- ja rauhoittuen hän kääri turkin ylleen,
heittäytyi rekeen ja vaipui taas uinailuun. Hänen mielikuvituksensa
oli nyt jo tulevaisuudessa, Kaukasiassa. Kaikkiin vastaisiin unelmiin
liittyi kuvia Amalat-bekeistä, tsherkessitytöistä, vuorista,
jyrkänteistä, kauheista putouksista ja vaaroista. Se kaikki esiintyy
himmeänä, epäselvänä, mutta kunnia houkutuksineen ja kuolema
varoittavana herättävät mielenkiintoa tuohon tulevaisuuteen. Väliin
hän harvinaisen urheasti ja voimalla, jota kaikki hämmästyvät, surmaa
ja kukistaa lukemattomia vuorelaisia; väliin on hän itse vuorelainen
ja heidän kanssaan puolustaa riippumattomuuttaan venäläisiä
vastaan. Milloin yksityisseikatkin tulevat näkyviin on noissa
yksityisseikoissa aina osallisina entisiä Moskovan henkilöitä. Sashka
B. tuossa joko venäläisten tai vuorelaisten kanssa taistelee häntä
vastaan. Ottaapa, käsittämätöntä miten, räätäli monsieur Cappelle'kin
osaa voittajien riemuun. Jos siinä samalla muistellaan entisiä
solvauksia, heikkouksia, erehdyksiä, on niiden muistelemisesta
vain huvia. On selvää, ett'ei nuo erehdykset voi enää uudistua
siellä vuorien, putousten, tsherkessiläistyttöjen ja ainaisten
vaarain keskellä. Kun on kerran tehnyt niistä synnintunnustuksen
itselleen, niin on niistä päässyt. On vielä yksi haave, kaikkein
kallein, joka tunkeutui kaikkiin nuoren miehen tulevaisuuden
ajatuksiin: se oli unelma naisesta. Ja siellä, vuorten keskessä,
se esiintyy mielikuvitukselle tsherkessiläis-orjattaren muodossa,
solakkavartaloisena, pitkäpalmikkoisena, nöyrä- ja syväsilmäisenä.
Hän näkee edessään vuorilla yksinäisen majan ja sen kynnyksellä on
nainen odottamassa miestä, joka palaa hänen luokseen väsyneenä,
pölyisenä, veren ja maineen peittämänä, ja hän on tuntevinaan
tuon naisen suudelmat, hänen hartiansa, viehättävän äänensä ja
kuuliaisuutensa. Nainen on ihana, mutta sivistymätön, hurja, raaka.
Hän rupeaa kasvattamaan häntä pitkinä talvi-iltoina. Hän on viisas,
älykäs ja lahjakas ja nopeasti omistaa kaikki välttämättömät tiedot.
Miksi ei voisi? -- hän voi hyvin helposti oppia kieliä, lukea teoksia
ranskalaisesta kirjallisuudesta, ymmärtää niitä... _Notre Dame de
Paris_ esimerkiksi on varmaan hänen mieleensä. Hän osaa puhuakkin
ranskaa. Salongissa hänellä saattaa olla enemmän synnynnäistä
arvokkuutta kuin kaikkein hienoimmalla maailmannaisella. Hän osaa
laulaa koruttomasti, voimakkaasti, intohimoisesti: "Uh, mitä
hullua!" sanoo Olenin itselleen. Ja nyt he olivat tulleet johonkin
pysähdyspaikkaan ja piti siirtyä reestä toiseen ja antaa juomarahaa.
Mutta hän etsii uudestaan mielikuvituksellaan sitä hullua, jonka
oli hylännyt ja hänen eteensä tulevat taas tsherkessiläistytöt,
maine, paluu Venäjälle, sivus-adjutantin arvo, ihana vaimo. "Mutta
rakkauttahan ei ole, -- hän sanoo itselleen, -- arvonimet ovat
roskaa. Mutta kuusisataa seitsemänkymmentä kahdeksan ruplaa?... Entä
valloitettu maa, joka on antanut minulle enemmän rikkautta kuin
tarvitsen koko elämäkseni? Muuten ei ole hyvä yksin käyttää hyväkseen
sitä rikkautta. Se on jaettava. Mutta kenelle? -- Kuusisataa
seitsemänkymmentä kahdeksan ruplaa Cappelle'lle, ja sittenpähän
näkee..." Ja nyt laskeutuvat jo aivan epäselvät näyt tajuntaan ja
vain Vanjushan ääni ja tunne liikkumisen pysähtymisestä keskeyttävät
tervettä, raikasta unta, ja itse muistamattaan sitä hän siirtyy
toiseen rekeen uudella pysäkillä ja matkustaa eteenpäin.

Toisena aamuna tapahtuu aivan sama: samallaiset asemat, tee, hevosten
liikkuvat lautaset, lyhyt sananvaihto Vanjushan kanssa, samat
epäselvät unelmat ja horroksiin vaipuminen iltaisin ja raskas, terve,
tuores uni yön kestäessä.



III.


Mitä kauemmas Olenin tuli Venäjän keskustasta, sitä kaukaisemmilta
tuntuivat hänestä kaikki omat muistonsa; ja kuta lähemmäksi Kaukasiaa
hän saapui sitä hilpeämmäksi kävi hänen mielensä. "Entä jos
matkustaisi kokonaan pois eikä koskaan palaisi eikä ilmaantuisi enää
ihmisten ilmoille", tuli joskus hänen päähänsä. Mutta ne ihmiset,
joita minä näen täällä, _eivät ole ihmisiä;_ ei yksikään niistä
tunne minua, eikä koskaan kukaan heistä saata olla Moskovassa siinä
seurapiirissä, jossa minä olen ollut, ja kuulla minun entisyydestäni.
Ja aivan uusi kaikesta entisestä vapautumisen tunne valtasi hänet
noiden karkeiden olentojen parissa, joita hän tapasi matkalla ja
joita hän ei tunnustanut moskovalaisten tuttavainsa vertaisiksi
ihmisiksi. Mitä karkeampaa kansa oli, mitä vähemmin näkyi sivistyksen
merkkejä, sitä vapaammaksi hän tunsi itsensä. Stavropol, jonka läpi
hänen oli matkustaminen, ärsytti häntä. Nimikilvet -- niitä oli
päällisiksi ranskankielisiäkin -- vaunuissa istuvat naiset, ajurit
torilla, bulevardi ja sinelliin ja hattuun puettu herrasmies, joka
käyskenteli bulevardilla tarkastellen ohikulkevia, -- vaikuttivat
häneen sairaasti. "Kenties nuo ihmiset tuntevat jonkun tuttavistani?"
-- ja hän muisti taas klubin, räätälin, kortit, hienoston...
Stavropolista lähtien oli sen sijaan taas kaikki tyydyttävää: jylhää
ja sen lisäksi kaunista ja sotaista. Ja Olenin ilostui ilostumistaan.
Kaikki, kuten kasakat, kuskit, majatalontarkastajat, olivat hänestä
vääristämättömiä olentoja, joiden kanssa hänen kävi suoraan
laskeminen leikkiä ja puhuminen, miettimättä mikä arvo-aste kullakin
on. Kaikki kuuluivat ihmissukuun, joka oli kokonaan itsetiedottomasti
ystävällinen Olenille, ja kaikki suhtautuivat häneen suosiollisesti.

Vasta Donin joukkojen maassa vaihdettiin reki rattaihin, ja
Stavropolin tuolla puolen tuli ilma jo niin lämpimäksi, että Olenin
ajoi ilman turkkia. Oli jo kevät -- odottamaton, iloinen kevät
Oleninille. Öisin ei enää laskettu lähtemään kasakkakylistä ja
iltaisin sanottiin, että on vaarallista kulkea. Vanjushaa alkoi
silloin tällöin peloittaa ja pyssy oli ladattuna mukana rattailla.
Oleninin ilo kasvoi. Eräässä majapaikassa tarkastusmies kertoi
äskettäin matkalla tapahtuneesta kauheasta murhasta. Vastaan tulijat
alkoivat olla aseilla varustettuja. "Vai tässä se alkaa!" -- sanoi
Olenin itselleen ja alati odotti milloin näkyisivät lumipeitteiset
vuoret, joista oli niin paljon hänelle puhuttu. Kerran iltapuolella
päivää nogajilainen kyytimies piiskallaan viittasi pilvien takaisiin
vuoriin. Olenin alkoi ahneesti tähystellä mutta oli pilvinen päivä
ja pilvet puoleksi verhosivat taakseen vuoret. Oleninin silmiin
siinsi jotain harmaata, valkeata, kutrista, ja kuinka olisi
koettanutkin, hän ei voinut huomata mitään kaunista vuorien näyssä,
vaikka oli niistä niin paljon lukenut ja kuullut. Hän arveli, että
vuoret ja pilvet näyttävät aivan samanlaisilta ja että tuo hänelle
uskoteltu lumivuorten erityinen kauneus on samanlainen keksintö
kuin Bachin musikki ja rakkaus naiseen, joihin hän ei uskonut. Ja
hän herkesi odottamasta vuoria. Mutta seuraavana päivänä varhain
aamulla hän rattaillaan heräsi viileydestä ja välinpitämättömästi
katsahti oikealle. Aamu oli aivan kirkas. Yhtäkkiä hän näki,
noin kahdenkymmenen askeleen päässä itsestään, kuten hän luuli
ensi näkemällä, puhtaan valkoisia röykkiöitä hienon hienoine
rajapiirteineen ja kangastuksen tapaisen, selvän eetterimäisen viivan
niiden harjain ja kaukaisen taivaan välillä. Ja kun hän tajusi koko
etäisyyden itsensä ja vuorten sekä taivaan välillä ja vuorten koko
mahtavuuden ja kun hän alkoi tuntea että tuota kauneutta oli koko
loppumattomuus, niin hän pelästyi, että se onkin näkyä, unta. Hän
ravistelihe herätäkseen. Vuoret vaan pysyivät samoina.

-- Mitä se tuo on? Mitä ihmettä tuo on? -- kysyi hän kyytimieheltä.

-- Vuoria vaan, -- vastasi nogajilainen välinpitämättömästi.

-- Minäkin olen niitä pitkän aikaa katsellut, -- sanoi Vanjusha: --
onpa se kaunista! Kotona eivät uskoisi.

Hevosten nopeasti kulkiessa tasaista tietä näyttivät vuoret juoksevan
pitkin taivaanrantaa, välkkyen ruusunhohteisin huipuin nousevan
auringon valossa. Aluksi vuoret vain ihmetyttivät Oleninia, sitten
riemastuttivat; mutta sitten yhä enemmän ja enemmän vaipuessaan tuon
suoraan arosta eikä toisista mustista vuorista nousevan ja pakenevan
lumipeitteisen vuorijonon tarkasteluun, hän alkoi vähitellen
käsittää tuota kauneutta ja _tuntemalla tuntea_ noita vuoria. Siitä
hetkestä kaikki, mitä hyvänsä hän näki, kaikki mitä hän ajatteli,
kaikki mitä hän tunsi, sai häneen nähden uuden ankaran majestetisen
vuorten luonteen. Kaikki Moskovan muistot, häpeä ja katumus, kaikki
halpamaiset haaveet Kaukasiasta kokonaan katosivat eivätkä palanneet
enää. Oli kuin jokin juhlallinen ääni olisi sanonut hänelle: "nyt
se on alkanut". Ja tie ja kaukana siintävä Terekin viiru ja kylät
ja ihmiset -- kaikki tuo ei tuntunut enää miltään leikiltä. Hän
katsahtaa taivaalle -- ja muistuu vuoret. Katsahtaa itseensä,
Vanjushaan -- ja taas vuoret. Tuossa ratsastaa kaksi kasakkaa, ja
koteloihin pistetyt pyssyt tasaisesti heilahtelevat heidän selässään
ja hevosten tummanruskeat ja harmaat jalat hämmentyvät toisiinsa,
mutta vuoret... Terekin takaa näkyy savua kylästä, mutta vuoret...
Aurinko nousee ja väikkyy kaislikon takaa siintävässä Terekissä,
mutta vuoret... Kylästä ajetaan rattailla, naisia kulkee jalkaisin,
kauniita naisia, nuoria, mutta vuoret... "Abrekit mellastavat
arolla, minä ajan, en pelkää niitä -- minulla on pyssy ja voimaa ja
nuoruutta", mutta vuoret...



IV.


Koko se Tersk'in jakson osa, jota pitkin sijaitsevat grebeniläis-
(s.o. harjanteilla olevat) kasakkakylät, on melkein 80 virstan
pituudelta pinnanmuodostuksen ja asutuksen puolesta samannäköistä.
Terek, joka eroittaa kasakat vuorelaisista, virtaa sekaisena ja
vuolaana, mutta jo leveänä ja levollisena, lakkaamatta kulettaen
harmahtavaa hiekkaa matalalle, kaislaa kasvavalle oikeanpuoleiselle
rannalle, ja syöden jyrkkää, joskaan ei korkeata, vasenta rantaa ja
sen satavuotisten tammien, mätänevien platanien ja nuorten vesojen
juuria. Oikealla rannalla ovat tosin nyt jo rauhassa mutta vieläkin
levottomina elävät paimentolaiskylät; pitkin vasenta rantaa, puolen
virstan etäisyydessä vedestä, seitsemän ja kahdeksan virstan päässä
toisistaan, ovat kasakkaosastojen kylät eli stanitsat. Ennen aikaan
suurin osa noita stanitsoja oli aivan rannalla, mutta Terek vuosi
vuodelta siirtyen pohjoiseen päin vuorista huuhtoi ne ja nyt saattaa
nähdä vain tiheään kasvettuneita vanhojen kaupunkien jäännöksiä,
puutarhoja, päärynäpuita, yrttejä ja pyramidipoppeleja, joiden
ympärille sinivattupensaat ja villinä kasvavat viiniköynnökset
ovat kietoutuneet. Ei kukaan asu enää siellä, ja hiekassa näkyy
vain paikkaan mieltyneiden hirvien, susien, jänisten ja fasanien
jälkiä. Stanitsasta toiseen kulkee tie, joka on hakattu metsään
tykin kantaman pituiseksi. Tien varrella on vartiopaikkoja, joissa
kasakat palvelevat; vartiopaikkojen välillä on vahtitorneja, joissa
on vartioita. Vain kapea, noin kolmensadan sylen levyinen kaistale
metsäistä hedelmällistä maata on kasakkain aluetta. Pohjoiseen heistä
alkaa Nogaiskin tai Mozdokskin aron aaltomainen hiekka-aavikko, joka
ulottuu kauas pohjoiseen Truhmenin, Astrakanin ja Kirgiz-Kaisakin
aroihin. Terekin takana etelässä on Iso-Tshetshnja, Kotshkalosovin
harjanne, Mustat vuoret, vielä jokin harjanne ja vihdoin lumivuoret,
jotka vain näkyvät mutta joilla ei kukaan koskaan vielä ole käynyt.
Tällä hedelmällisellä, metsäisellä ja kasvillisuudesta rikkaalla
kaistaleella asuu ikimuistoisista ajoista sotaisa, kaunis ja rikas
vanhauskoinen venäläinen väestö, jota kutsutaan grebeniläiskasakoiksi.

Hyvin, hyvin kauan sitte heidän vanhauskoiset esi-isänsä pakenivat
Venäjältä ja asettuivat Terekin taakse tshetshenien pariin
Grebenillä, joka on ensimäinen harjanne Ison Tshetshnjan metsäisillä
vuorilla. Tshetshenien parissa asuen kasakat sekoittuivat näihin
ja omistivat vuorelaisten tavat, elämän muodot ja luonteen; mutta
he säilyttivät täälläkin täydessä puhtaudessaan venäjän kielen ja
vanhauskoisuuden. Taru, joka vielä tänäkin päivänä elää tuoreena
kasakoilla, kertoo, että tsaari Iivana julma teki matkoja Terekille,
kutsui Grebeniltä eteensä ukkoja, lahjoitti heille maan tällä
puolen jokea, kehoitti elämään sovussa ja lupasi olla pakoittamatta
heitä alamaisuuteen ja vaatimatta heiltä uskonsa muuttamista.
Vielä tänäkin päivänä kasakkasuvut selittävät heimolaisuuttaan
tshetsheniläissukujen kanssa, ja vapauden rakkaus, mieltymys
toimettomuuteen, ryöstöön ja sotaan ovat heidän luonteensa
pääpiirteitä. Venäjän vaikutus ilmenee vain epäedulliselta puolelta
-- vaalien häiritsemisessä, kirkonkellojen poisottamisessa ja
sotajoukoissa, joita pidetään siellä ja kuljetaan maan läpi. Kasakka
vaistomaisesti tuntee vähemmin vihaavansa vuorelais-dzhigittiä,[1]
joka on tappanut häneltä veljen, kuin sotamiestä, joka majailee
hänen luonaan puolustaakseen hänen stanitsaansa mutta joka
tupruuttaa hänen majansa täyteen tupakan savua. Hän kunnioittaa
vuorelais-vihollistaan, mutta halveksii vennon vierasta sortajaansa
ja häiritsijäänsä sotamiestä. Oikeastaan venäläinen talonpoika
on kasakalle outo, eriskummallinen ja halveksittu olento, josta
hän on saanut nähdä kuvan vain kiertelevissä kaupustelijoissa ja
vähävenäläisissä siirtolaisissa, joita kasakat ylenkatseellisesti
kutsuvat shapovaleiksi. Keikailla koetetaan matkimalla tsherkessiä
puvussa. Paras ase saadaan vuorelaiselta, parhaat hevoset ostetaan
tai varastetaan myös heiltä. Oikea kasakka ylpeilee tatarin kielen
taidollaan ja remutessaan hän iloisella päällä puhuu oman veljensäkin
kanssa tataria. Siitä huolimatta tämä pieni, maailman kolkkaan
heitetty kristitty kansa, puolivillien muhamettiläis-heimojen ja
sotamiesten parissa, luulee olevansa korkealla kehitysasteella
ja tunnustaa ihmiseksi vain kasakan, kaikkea muuta se katsoo
halveksivasti. Enimmän aikansa kasakka viettää vartiopaikalla,
sotaretkillä, metsällä ja kalalla. Hän ei juuri koskaan ole
kotitöissä. Hänen viipymisensä stanitsassa on poikkeus säännöstä
ja silloin hän _hurjailee_. Kaikilla kasakoilla on oma viininsä
ja juoppoutta ei voi sanoa niin kaikkien yhteiseksi taipumukseksi
kuin tavaksi, jonka laiminlyömistä pidettäisiin luopioisuutena.
Naista kasakka pitää välikappaleena varallisuuteensa; vain neitosen
sallii hän huvitella, vaimonsa sitävastoin antaa nuoruudesta kauas
vanhuuteen saakka tehdä työtä itseään varten ja itämaalaiseen tapaan
vaatii naiselta nöyryyttä ja työtä. Tämän katsantokannan vuoksi
nainen, voimakkaasti kehittyen sekä ruumiillisesti että henkisesti,
vaikkakin ollen ulkonaisessa alamaisuudessa, saa koti-elämässä, kuten
yleensä itämailla, verrattomasti suuremman vaikutuksen ja tärkeyden
kuin lännessä. Hänen vetäytymisensä yhteiskunnallisesta elämästä
ja tottumuksensa miesten raskaisiin töihin antavat hänelle sitä
suuremman painon ja vallan koti-oloissa. Kasakka, joka syrjäisten
läsnäollessa pitää sopimattomana ystävällisesti taikka muuten suotta
puhella vaimonsa kanssa, tuntee tahtomattaankin tämän etevämmyyden,
kun jää hänen kanssaan kahden. Koko koti, kaikki omaisuus, koko
talous on vaimon hankkimaa ja pysyy pystyssä vain hänen vaivoillaan
ja huolenpidollaan. Vaikka miehellä on se varma usko, että työ
on kasakalle häpeä ja sopii vain nogajilaiselle rengille sekä
vaimoväelle, tuntee hän kuitenkin itsessään hämärästi, että kaikki
mistä hän elää ja mitä omakseen kutsuu on saman työn tuotetta ja
että naisen, äidin tai orjattarenaan pitämänsä vaimon, vallassa
on viedä häneltä kaikki mitä hänellä on. Sitä paitsi alituiset
naisten huoleksi jätetyt raskaat miestentyöt ja heille annetut
toimet ovat luoneet grebeniläisnaiseen erikoisesti itsenäisen,
miehekkään luonteen ja ovat ihmetyttävässä määrässä kehittäneet
hänen ruumiillista voimaansa, tervettä järkeään, päättäväisyyttään
ja luonteensa kestävyyttä. Ylipäänsä ovat naiset sekä voimakkaampia,
viisaampia, kehittyneempiä että kauniimpia kuin kasakkamiehet.
Grebeniläisnaisen kauneudessa erityisesti ihmetyttää mitä puhtaimman
tsherkessiläiskasvotyypin yhtyminen pohjoismaalaisen naisen leveään
ja voimakkaaseen vartaloon. Kasakkanaiset käyttävät tsherkessiläistä
pukua: tatarilaista paitaa, beshmettiä[2] ja kenkiä, mutta liinansa
he sitovat venäläiseen tapaan. Koreilu, puhtaus ja sirous puvussaan
ja tupiensa sievistämisessä kuuluvat tapaan ja ovat elämän
välttämättömyytenä. Suhteissaan miehiin naiset, etenkin tytöt, ovat
täysin vapaita. Novomlinin stanitsaa on pidetty grebeniläiskasakkain
kehtona. Siellä on paremmin kuin muualla säilynyt vanhain
grebeniläisten luonne ja sen stanitsan naiset ovat jo ammoisista
ajoista olleet kauneudestaan kuuluja yli koko Kaukasian. Kasakkain
tulolähteinä ovat viini- ja hedelmätarhat, arbuseja ja meloneja
kasvavat ryytimaat, kalastus, metsästys, maissin ja riisin viljely ja
sotasaalis.

Novomlinin stanitsa on kolmen virstan päässä Terekistä, josta sen
eroittaa sankka metsä. Toisella puolen stanitsan läpi kulkevaa tietä
on joki, toisella vihertää viini- ja hedelmätarhoja ja välkkää
Nogaiskin aron hiekkaburuneja (lentohiekkakumpuja). Stanitsaa
ympäröi multavalli ja pistävä orjantappurametsä. Stanitsan sisään
ja sieltä pois päästään korkean pylväillä lepäävän portin kautta,
jota peittää pieni kaisloilla päällystetty kansi, ja portin vieressä
puisella jalustalla on tykki, kömpelönnäköinen, sata vuotta ampumatta
ollut, jonka kasakat jolloinkin ovat ottaneet saaliikseen. Kasakka
palveluspuvussaan miekkoineen ja pyssyineen väliin seisoo, väliin
ei, vahtipaikalla portin luona; milloin tekee kunniaa rintaman ohi
kulkevalle upseerille, milloin jättää tekemättä. Portin kamaran
valkeaan alalautaan on mustalla kirjoitettu: taloja 266, miespuolista
väkeä 897 henkeä, naispuolista 1,012. Kasakkain asunnot ovat
pylväiden päällä, maasta melkein metrin korkeudella, niitä peittää
siisti kaislakatto korkeine harjoineen. Kaikki asunnot ovat, joskaan
ei uusia, niin puhtaita, ja niissä on erilaisia korkeita kuisteja
eivätkä ne ole toisissaan kiinni, vaan väljällään, sievästi leveiden
katujen ja välikujain varrella. Valoisain, suurten ikkunain edessä,
kasvitarhain takaa, kohoaa useissa kodeissa majain yli ulottuen
tummanvihreitä poppeleja, hentoja vaalealehväisiä akasioita valkeine
lemuavine kukkineen sekä räikeinä loistavia keltaisia auringonkukkia
ja kiertoheinäin ja viinirypäleen kiemurtelevia köynnöksiä. Avaralla
torilla näkyy kolme pientä kojua, joissa on punaista rihkamaa,
auringonkukan siemeniä, liskoja ja prenikoita; korkean muurin takaa,
vanhojen poppelien keskeltä näkyy kaikkia muita korkeampi rykmentin
komentajan talo kaksipuolisine ikkunoineen. Väkeä ei stanitsan
kaduilla arkipäivinä, etenkään kesällä, näy paljon. Kasakat ovat
palveluksessaan: vartioissa ja sotaretkillä; vanhukset ovat metsällä,
kalassa tahi vaimojen kanssa työssä puutarhoissa ja kasvismailla.
Vain ikäloput, pienokaiset ja sairaat jäävät kotiin.



V.


Oli semmoinen erityinen ilta, jommoisia on vain Kaukasiassa. Aurinko
oli vaipunut vuorten taa, mutta oli vielä valoisaa. Iltarusko
oli vallannut kolmannen osan taivasta ja ruskotuksen valossa
eroittautuivat selvästi vuorten kiillottoman valkeat röykkiöt. Ilma
oli harvaa, liikkumatonta ja kaikuisaa. Vuorista laskeutui arolle
muutamia virstoja pitkä varjo. Jos joskus sattuu näkymään jossain
ratsumiehiä niin jo heti kasakat vartiopaikoistaan ja tshetshenit
leirikylästään katselevat ihmeissään ja uteliaina ratsastavia
koettaen arvata, ketä nuo vihamieliset ihmiset mahtavat olla.
Kun tulee ilta niin ihmiset toinen toistaan peläten ahtautuvat
asuntoihinsa ja vain metsän peto ja lintu ihmistä säikähtämättä
vapaana temmeltää tässä erämaassa. Puutarhoista korien punonnasta
kiiruhtavat kasakattaret ennen auringon laskua, hilpeästi tarinoiden.
Puutarhatkin käyvät tyhjiksi kuten koko ympäristö; mutta stanitsa
tähän aikaan illasta vilkastuu erityisesti. Kaikilta tahoilta --
jalkaisin, ratsain ja narisevin rattain -- liikkuu väkeä stanitsaa
kohti. Tytöt vyöltä kohotetuissa paidoissa, vitsat kädessä,
iloisesti haastellen juoksevat karjaa vastaan, joka tungeskellen
kulkee, ympärillään pilvi tomua ja arolta tuomiaan sääskiä. Lihavat
lehmät ja niiden kanssa puhvelilehmät juoksentelevat kaduilla sinne
tänne ja kasakattaret kuvikkaisissa puseroissaan, beshmeteissä,
häärivät niiden kesken. Kajahtaa heidän kimeät äänensä, iloinen
naurunsa ja kirkaisunsa, joihin sekoittuu karjan mylvintä. Tuolla
kasakka, aseissaan, hevosen selässä, on päässyt lomalle vartiosta ja
ratsastaen majan viereen kumartuu ikkunaan ja koputtaa sitä, heti
koputettua tulee näkyviin kasakattaren kaunis nuori pää ja kuuluu
hymyilevää, sydämellistä puhetta. Tuolla nogajilainen renki, jolla on
ulkonevat poskipäät ja jonka puku on repaleinen, on tuonut kuorman
kaisloja arolta ja kaataa narisevat rattaat esaulin[3] puhtaalle,
avaralle pihalle, ottaa länget härkien nuokkuvista päistä ja vaihtaa
isäntänsä kanssa joitakuita tatarinkielisiä huudahduksia. Lammikon
vieressä, joka täyttää melkein koko kadun ja jonka ohi niin monta
vuotta ihmiset ovat kulkeneet, kompuroi kasakatar, vaivaloisesti
pysytellen liki aitausta, kantamus puita selässään, valkoisia jalkoja
peittävä paita korkealle nostettuna, ja metsältä palaava kasakka
leikillään huutaa: "nosta ylemmäs, kelvoton!" -- ja tähtää häneen;
kasakatar laskee alas paidan ja pudottaa puut. Kasakkavanhus,
housunlahkeet käärittyinä ja harmaa rinta paljaana, palaa kalalta
ja kantaa olalle heitetyssä _sanetkassaan_[4] vielä hytkähteleviä
hopeisia sillejä, ja kulkeakseen suorinta tietä kiipeää naapurinsa
särkyneen aidan yli ja irroittaa takkinsa, joka on takertunut aitaan.
Tuolla eukko vetää perässään kuivanutta rankoa ja nurkan takaa
kuuluu kirveen iskuja. Kasakkalapset vikisevät ja heittävät kiekkoa
kaikkialla missä vaan on tasaisia paikkoja. Päästäkseen kiertämästä
kiipeävät vaimot aitojen yli. Kaikkialla nousee piipuista lemuava
kizjakin[5] savu. Kaikilta pihoilta kuuluu kiireistä touhua, joka käy
yön hiljaisuuden edellä.

Ulitka-eukko, jonka mies on kasakkavänrikki ja koulunopettaja, on
kuten muutkin mennyt kartanon portille odottamaan karjaa, jota hänen
tyttönsä Marjanka ajaa katua pitkin. Hän ei ole vielä ehtinyt avata
vitsa-aitaa, kun mahdottoman iso puhvelilehmä sääskien vainoomana
ja ammuen raivaa itselleen tien veräjästä; sen perästä tulevat
vähitellen kylläiset lehmät suurine silmineen tunnustellen emäntää
ja hännällään tahdissa viuhtoen kupeitaan. Solakka kaunotar Marjanka
tulee portista ja heittäen risut, sulkee veräjän ja minkä jaloista
lähtee hyökkää hätistämään erilleen pihamaalla puskeilevaa karjaa.
"Kengät pois, paholaisen tyttö! -- huutaa äiti: -- jalkineesi ovat
ihan mäsänä". Marjanka ei hiukkaakaan pahastu saamastaan paholaisen
tytön nimestä, pitää sanoja hellyytenä ja iloisesti jatkaa puuhaansa.
Marjanka on sitonut liinan päähänsä; hänellä on päällään punertava
paita ja vihreä pusero, beshmetti. Hän häviää kartanon katoksen
alle, lihavan, uhkean karjansa perässä ja kuuluu vain karsinasta
hänen äänensä, joka hellästi neuvoo puhvelilehmää. "Ei nyt pysy
paikoillaan! No mihin sinä oikein, emä kulta!..." Pian astelee
tyttö eukon kanssa olkikarsinasta maitohuoneeseen ja kumpikin vie
sinne kaksi suurta ruukullista maitoa -- tämänpäiväisen lypsyn.
Huoneen savipiipusta nousee kohta kizjakin savu, maitoa keitetään
_kaimakiksi;_ tyttö hoitaa tulta ja eukko menee veräjälle. Hämärä
on jo vallannut stanitsan. Kaikkialla ilmassa on kasviksien, karjan
ja kizjakin lemua. Porteilla ja kaduilla, kaikkialla vilisee
kasakattaria, joilla on käsissään palavia vaateriepuja. Pihalta
kuuluu puhkumista ja joutilaan karjan märehtimistä ja ainoastaan
naiset ja lapset huudahtelevat toisilleen pihamailla ja kaduilla.
Arkisin harvoin kuulee juopuneita miesääniä.

Kasakka-vaimo, vanha, pitkä, miehekäs nainen vastapäätä olevasta
talosta, lähestyy Ulitka-eukkoa ja pyytää tulta; hänellä on kädessään
riepu.

-- Joko teillä on työt tehty? -- sanoo hän.

-- Tyttö lämmittää. Tultako tarvitaan? -- sanoo Ulitka-eukko ylpeänä
siitä että voi tehdä palveluksen.

Molemmat kasakkavaimot menevät majaan; karkeat, pieniin esineihin
tottumattomat kädet vavisten nostavat kannen kallisarvoisesta
tulitikkulaatikosta, joka Kaukasiassa kuuluu harvinaisuuksiin.
Vieraaksi tullut miehekäs kasakkanainen istuutuu rapulle
silminnähtävästi aikoen vähän jutella.

-- Koulussako se vaan on miehesi? -- kysyy vastatullut.

-- Yhä vain lapsia opettaa. Kirjoitti tulevansa pyhäksi kotiin, --
sanoo vänrikin vaimo.

-- Viisas mies; hyvä se on.

-- Onpa tietenkin.

-- Mutta minun Lukashani se on vartiossa, eivätkä päästä kotiin, --
puhuu vieraaksi tullut, vaikka vänrikin vaimo sen jo ammoin tietää.
Hänen pitää puhua Lukashastaan, jonka on juuri saanut kasakaksi ja
jolle hän toivoisi Marjanaa, vänrikin tytärtä.

-- Vai vartiossa yhä?

-- Niin on, emäntä. Pyhästä saakka ei ole käynyt. Äskettäin lähetin
paitoja Fomushkinin mukana. Kaikki kuuluu olevan hyvin, päällysmiehet
ovat mieleiset. Siellä kuulutaan taas abrekkeja etsittävän. Lukashka
on muka hyvällä tuulella eikä hätää mitään.

-- No sepä hyvä, -- sanoo vänrikin vaimo. -- Riuhtaisija se on
kerrassaan.

Lukashkalle oli annettu _riuhtaisijan_ nimi uljuudesta, hän kun oli
nostanut kasakkatytön vedestä, _riuhtaissut_. Ja vänrikin vaimo
mainitsi sen sanoakseen omasta puolestaan jotain ystävällistä
Lukashkan äidille.

-- Luojan kiitos, emäntä, kunnon poika on; uljas, kaikkien mieliksi,
-- sanoo Lukashkan äiti. -- Kun vain saisin hänelle vaimon niin
kuolisin rauhassa.

-- No vähänkö on tyttöjä stanitsassa? -- vastaa ovela vänrikin
vaimo, kuivettuneilla raihnaisilla käsillään huolellisesti sulkien
tulitikkulaatikon kannen.

-- Paljon on, paljon, emäntä, -- huomauttaa Lukashkan äiti ja
heiluttelee päätään: -- sinun tyttäresi Marjanushka, siinäpä vasta
tyttö, semmoista saa koko rykmentistä etsiä.

Vänrikin vaimo tietää Lukashkan äidin tarkoituksen, ja vaikka
Lukashka hänestä on oiva kasakka, karttaa hän tätä keskustelua
ensiksikin siksi, että hän on rikas vänrikin vaimo ja Lukashka on
halvan kasakan poika ja orpo; toiseksi siksi, että hän ei tahdo
niin pian erota tyttärestään, mutta etupäässä kuitenkin siksi, että
säädyllisyys sitä vaatii.

-- No niin, kunhan Marjanushka kasvaa niin tyttöhän siitäkin tulee,
-- puhuu hän varovaisesti ja vaatimattomasti.

-- Lähetän puhemiehiä, lähetän, kunhan olemme korjanneet puutarhoista
hedelmän, tulemme sinulta suostumusta pyytämään, -- sanoo Lukashkan
äiti. -- Ilja Vasiljevitshia kumartamaan tulemme.

-- Mitä Iljasta! -- sanoo ylpeästi vänrikin vaimo: -- minun kanssani
on puhuttava. Siitä kyllä keritään.

Lukashkan äiti näkee vänrikin vaimon ankarista kasvoista, ettei käy
pitemmältä puhuminen, sytyttää tulitikulla rievun, nousee ja sanoo:
-- älkää unohtako, emäntä, muistakaa mitä on sanottu. Minä lähden,
keittää pitää, -- lisää hän.

Matkalla kadun poikki hän ojennetussa kädessään heiluttaa palavaa
riepua ja kohtaa Marjanan, joka tervehtii häntä.

"Kuningatar se on tuo tyttö ja mainio työntekijä! -- ajattelee hän
katsellen kaunotarta. -- Vai kasvaa hänen vielä tarvitsisi! Paras
aika naimisiin ja hyvään taloon, Lukashkalle."

Ulitka-eukolla taas on omat huolensa ja hän jää kynnykselle istumaan
ja istuu siinä, jokin vaivaloinen ajatus mielessään, kunnes tyttö
huutaa häntä.



VI.


Stanitsan miesväki elää sotaretkillä ja vartiossa eli asemilla, kuten
kasakat sanovat. Se _riuhtaisija_ Lukashka, josta eukot stanitsassa
olivat puhuneet, seisoi iltapuolella päivää Nizhne-Prototskij'n
aseman vahtitornissa, aivan Terekin rannalla. Nojaten kyynärpäillään
tornin kaidepuihin hän katseli silmiään siristellen milloin
Terekin takaiseen etäisyyteen, milloin alas kasakkatovereihinsa,
joiden kanssa hän silloin tällöin vaihtoi sanan. Aurinko läheni jo
lumiharjannetta, joka valkeana hohti kutristen pilvien yläpuolella,
pilvet vaippuivat sen juurella ja kävivät yhä tummavarjoisemmiksi.
Ilmassa väikkyi illan heleä kirkkaus. Umpeen kasvaneesta
koskemattomasta metsästä huokui raikkautta, mutta aseman luona oli
vielä kuuma. Tarinoivien kasakkain äänet kaikuivat heleämmin ja
väräjöivät ilmassa. Ruskea, nopea Terek ja koko sen liikkuva vuo
eroittautui selvemmin liikkumattomista rannoista. Vesi siinä oli
alkanut laskea ja paikoittain kostea hiekka punersi rannoilla ja
särkänteillä. Toisella rannalla, suoraan vartioaseman kohdalla, oli
aivan autiota; vain matalaa, loputonta ja alakuloista kaislikkoa
ulottui vuorten juurille saakka. Vähän syrjemmällä näkyivät matalalla
rannalla tshetsheniläiskylän savirakennukset laakoine kattoineen ja
suppilonmuotoisine savupiippuineen. Kasakan tarkat silmät seurasivat
tornista kaukaa rauhallisen kylän iltasauhun keskeltä näkyvien sini- ja
punapukuisten tshetsheninaisten liikuntaa.

Vaikka kasakat joka hetki odottivat abrekkien[6] hyökkäystä joen
takaa tatarien puolelta, varsinkin juuri toukokuussa, jolloin
metsä Terekin rannalla on niin sankka, että jalkamiehen on
vaikea tunkeutua sen läpi, ja joki niin matala, että paikoittain
voi kahlaten ratsastaa sen yli, ja vaikka kaksi päivää sitten
kasakka oli rykmentin komentajalta tuonut _tsydulkan_,[7] jossa
ilmoitettiin, että vakoilijoilta saatujen tietojen mukaan
kahdeksanmiehinen joukko oli hankkeissa kulkea Terekin yli ja
sen vuoksi käskettiin noudattamaan suurta varovaisuutta, -- ei
vartiossa välitetty erikoisesti varovaisuudesta. Kasakat aivan kuin
kotonaan, satuloimatta hevosiaan ja ilman aseita, vain kalastelivat,
juopottelivat tai metsästelivät. Päivystäjän hevonen yksin kulki
satuloituna ja etujalat toisiinsa kytkettyinä orjantappuraa kasvavaa
metsänlaitaa, ja vain vahdissa olevalla kasakalla oli yllään
tsherkessitakki, pyssy ja miekka. Aliupseeri, korkeakasvuinen
ja laihanpuoleinen kasakka, jolla oli pitkä selkä ja pienet
jalat ja kädet, istui tuvan seinän vieressä, yllään avonainen
beshmetti, ja päällikön veltto ja ikävystynyt ilme kasvoillaan
silmät ummessa siirteli päätään milloin toisen milloin toisen
kätensä varaan. Iäkkäänpuoleinen kasakka, jonka parta oli leveä
ja harmahtavan musta ja jolla oli päällään vain mustalla remmillä
kiinnitetty paita, makasi aivan veden äyräällä ja katseli veltosti
yksitoikkoista, lirisevää ja mutkaista Terekiä. Toisista, jotka
olivat kuumuudesta yhtä näännyksissä ja puolialastomia, mikä huuhtoi
vaatteita Terekissä, mikä makasi maassa rannan kuumalla hiekalla
laulua hyräillen. Yksi kasakoista, kasvoiltaan laiha ja mustaksi
päivettynyt, oli nähtävästi sikahumalassa ja makasi suullaan tuvan
seinustalla, joka noin kaksi tuntia sitten oli ollut varjossa, mutta
johon nyt iskivät suoraan kuumat vinot säteet.

Lukashka, joka seisoi tornissa, oli pitkä kaunis nuorimies, noin
kahdenkymmenen ikäinen, hyvin äitinsä näköinen. Hänen kasvonsa
ja koko ruumiinrakenteensa ilmaisivat nuoruuden kulmikkuudesta
huolimatta suurta ruumiillista ja henkistä voimaa. Vaikka hänestä
vasta äskettäin oli tehty sotamies, saattoi hänen kasvojensa
leveästä ilmeestä ja asentonsa tyynestä varmuudesta huomata, että
hän jo oli ehtinyt omistaa kasakoille ja yleensä aina asestettuina
oleville miehille ominaisen sotaisen ja hiukan ylpeän ryhdin,
että hän oli kasakka ja tunsi itsensä oikean kasakan arvoiseksi.
Leveä tsherkessiläistakki oli paikoittain repeytynyt, lakki oli
tshetsheniläiseen tapaan painettu niskaan, kengänvarret lasketut
alapuolelle polvien. Hänen pukunsa ei ollut komea, mutta sen
istumisessa oli sitä erityistä kasakkakeimailua, joka johtuu
tshetsheniläisten dzhigittien (ratsumiesten) matkimisesta. Oikealla
dzhigitillä on kaikki väljää, repaleista, huoletonta; vain aseet
ovat komeat. Mutta tuo repaleinen puku aseinen on pantu ylle,
vyötetty ja kiinnitetty omaan määrättyyn tapaansa, jota ei kuka
tahansa osaa ja joka heti pistää kasakan tai vuorelaisen silmiin.
Lukashka näytti sellaiselta dzhigitiltä. Kädet miekassa kiinni ja
siristellen silmiään hän katseli katselemistaan kaukana olevaan
paimentolais-kylään. Hänen kasvonpiirteensä yksitellen tarkaten
olivat rumat, mutta jos loi silmäyksen koko hänen komeaan vartaloonsa
ja viisaisiin kasvoihinsa mustine kulmakarvoineen niin täytyi
ehdottomasti jokaisen sanoa: "komea poika!"

-- Eukkoja, eukkoja miten on kylvänyt kylään! -- sanoi hän kimeällä
äänellä, veltosti avaten näkyviin kiiltävät valkeat hampaansa ja
kääntymättä erityisesti kenenkään puoleen.

Nazarka, joka makasi alhaalla, kohotti heti kiireesti päätään ja
huomautti:

-- Eivätkö liene viinan haussa.

-- Kun olisi pyssyllä säikäyttää, -- sanoi Lukashka naurusuin: --
havahtuisi ne vietävät!

-- Ei kanna sinne asti.

-- Sekö! Kantaa minun ylikin. Varros, kunhan tulee heidän pyhänsä
niin menen tästä Girei-kaanin vieraaksi juomaan buzaa,[8] -- sanoi
Lukashka, vihaisesti huitoen tungettelevia sääskiä ympäriltään.

Kahina tiheikössä veti kasakkain huomion puoleensa. Kirjava
sekarotuinen lintukoira nuuski jälkiä ja touhuisasti heiluttaen
karvatonta häntäänsä juoksi vartiopaikalle. Lukashka tunsi sen
metsästäjänaapurinsa Jeroshka-sedän koiraksi ja heti perästä hän näki
metsämiehen itsensä lähenevän tiheiköstä.

Jeroshka-setä oli erittäin kookas kasakka, jolla oli vaalean harmaa,
leveä parta ja niin leveät hartiat ja rinta, että hän metsässä,
missä ei ollut kehen vertaisi häntä, näytti lyhyeltä, -- niin
sopusuhtainen oli koko hänen voimakas jäsenistönsä. Hänen yllään
oli vyöllä kiinnitetty mekko, jaloissa riepujen päälle nuorilla
köytetyt hirvennahkajalkineet ja päässään risainen valkea hatturähjä.
Selässään oli hänellä toisen olan takana fasanipyydys ja pussi,
jossa oli kananpoika ja mehiläishaukka haukkojen houkuttelemiseksi;
toisella olallaan hän kantoi hihnassa tapettua villiä kissaa;
selkäpuolella riippui vyöstä pussi haulien, ruudin ja leivän
kantamista varten, hevosen häntä sääskien huiskimiseksi, iso tikari
rikkonaisessa, vanhan veren tahraamassa huotrassa ja kaksi tapettua
fasania. Hän katsahti vartiopaikalle ja pysähtyi.

-- Hei, Ljam! -- huusi hän koiralleen niin täyteläisellä bassolla,
että kaiku vastasi kaukaa metsästä, heitti olalleen suuren pyssyn,
jota kasakat kutsuvat _flintaksi_, ja nosti lakkiaan.

-- Hyvinkö kuluu päivä, ystävät? Hei! -- kääntyi hän kasakkain
puoleen puhuen samalla voimakkaalla ja iloisella äänellä, ilman
mitään ponnistusta ja kuitenkin niin kovasti kuin olisi huutanut
jollekulle toisella puolen jokea olevalle.

-- Hyvin setä, hyvin! -- kajahtivat iloisina eri tahoilta kasakkain
nuorteat äänet.

-- Mitä kuuluu, kertokaa? -- huusi Jeroshka-setä pyyhkien
tsherkessiläistakkinsa hihalla hikeä punaisilta, leveiltä kasvoiltaan.

-- Kuules, setä, tiedätkö minkälainen haukka tuossa poppelissa
asustaa! Joka ilta liitelee niin vimmatusti, -- sanoi Nazarka iskien
silmää ja hytkäytellen olkapäätään ja jalkaansa.

-- Valehtelet! -- sanoi ukko epäluuloisena.

-- Ihan totta, setä, _koetappas istua_,[9] -- vakuutti Nazarka suu
naurussa.

Kasakat alkoivat nauraa.

Veitikka ei ollut nähnyt mitään haukkaa; mutta vartiossa olevilla
nuorilla kasakoilla oli jo kauan ollut tapana härnätä ja petkuttaa
Jeroshka-setää joka kerta kun tämä tuli heidän luokseen.

-- Kunhan vain höpisee... -- virkkoi Lukashka tornista Nazarkalle.

Nazarka vaikeni heti.

-- Täytyypä sitten _istua_. Jään _istumaan_, -- vastasi ukko kaikkien
kasakkain suureksi huviksi.

-- Entä sikoja, oletteko niitä nähneet?

-- Kaikkia, vai sikoja! -- sanoi aliupseeri erittäin tyytyväisenä,
että oli saanut tilaisuuden pitää hauskaa, venytteli ruumistaan ja
molemmin käsin raapi pitkää selkäänsä. -- Abrekkeja tässä pyydystää
pitää eikä sikoja. Sinä et ole mitään kuullut, setä, hä? -- lisäsi
hän, aiheettomasti rypistäen otsaansa ja päästäen valkeat tiheät
hampaansa näkyviin.

-- Abrekeistako? -- sanoi ukko: -- ei, en ole kuullut. Entäs viiniä
onko? Anna juoda, hyvä mies. Uupunut olen ihan kerrassaan. Minä tuon,
kunhan ehdin, tuoresta sianlihaa, tuon kun tuonkin. Antakaa! --
lisäsi hän.

-- Niin että _istuakko_ sinä aiot, niinkö? -- kysyi aliupseeri,
ikäänkuin ei olisi kuullut, mitä tämä oli sanonut.

-- Tahtoisin _istua_ yön seudussa, -- vastasi Jeroshka-setä: --
ehkäpä pyhäksi, Jumalan avulla, jotain nujerran; sitten annan
sinullekin, annan varmasti!

-- Setä! Hoi, setä! -- huusi Luka kimeästi ylhäältä, vetäen huomion
puoleensa, ja kaikki katsahtivat Lukashkaan! -- Meneppäs ylä-ojalle,
siellä on niitä aika lauma. Se ei ole valetta, ei! Äskettäin
meikäläisistä eräs ampui yhden. Totta puhun, -- lisäsi hän korjaten
selässään olevaa luodikkoa ja sellaisella äänellä, josta saattoi
tuntea, ettei hän laskenut leikkiä.

-- Ahaa, onko Lukashka-riuhtaisija täällä! -- sanoi ukko katsellen
ylös. -- Missä ampui?

-- Sinä et nähnyt ensinkään! Pieni näyn olevan, -- sanoi Lukashka.
-- Ihan ojan luona, setä, -- lisäsi hän vakavasti, ravistellen
päätään. -- Me kuljimme paraillaan ojan vartta, kun se rusahti, mutta
minulla oli pyssy huotrassa. Iljaska kun ampua pamautti... Minä
näytän sinulle, setä, missä kohden, -- ei se ole kaukana. Odotas.
Minä tiedän, hyvä veli, kaikki sen tiet... Mosev-setä!... lisäsi hän
varmasti ja melkein käskevästi aliupseerille: -- on aika jo vaihtaa,
-- ja kohottaen pyssyään hän vastausta odottamatta alkoi laskeutua
tornista.

-- Tule pois! -- sanoi aliupseeri jälestäpäin, katsoen ympärilleen.
-- Sinun vuorosi, niinkö, Gurka? Mene! Aika poika on tullut sinun
Lukashkastasi, -- lisäsi aliupseeri kääntyen ukon puoleen: -- ihan
kuin sinä, kulkee, eikä pysy kotona; eikä ole kauan kuin tappoi erään.



VII.


Aurinko oli jo mennyt piiloon ja yön varjot lähenivät nopeasti metsän
puolelta. Kasakat lopettivat työnsä asemalla ja rupesivat lähtemään
illalliselle tupaan. Vain ukko, yhä vielä haukkaa vahtien ja tempoen
jalastaan kiinni sidottua mehiläishaukkaa, jäi platanin alle.
Haukka istui puussa, mutta ei iskenyt kananpojan kimppuun. Lukashka
viritti verkalleen pahimpiin ohdake-pesiin fasanien poluille rihmoja
fasaneille ja lauleli laulun toisensa jälkeen. Huolimatta hänen
pituudestaan ja suurista käsistään näkyi kaikki työ, suuri ja pieni,
luistavan hänen käsissään.

-- Hei, Luka! -- kuuli hän läheltä tiheiköstä Nazarkan läpitunkevan
kimeän äänen. -- Kasakat ovat menneet illalliselle!

Nazarka, jolla oli elävä fasani kainalossaan, tunkihe orjantappurain
läpi ja pääsi polulle.

-- Oo! -- sanoi Lukashka lakaten laulamasta: -- mistä olet tuon kukon
ottanut. Varmaan minun loukustani...

Nazarka oli Lukashkan kanssa yhdenikäinen ja niinikään vasta keväästä
saakka palveli vartiossa.

Hän oli pieni, ruma, laihanpuoleinen, kivulloinen, hänellä oli
kirkuva ääni, joka pani korvat helisemään. Hän ja Luka olivat sekä
naapureita että tovereja. Lukashka istui tatarilaiseen tapaan
ruohossa ja asetteli pauloja.

-- En tiedä kenen, kenties sinun.

-- Kuopan takana, platanin luonako? Minun on, eilen asetin.

Lukashka nousi ja tarkasteli kiinni saatua fasania. Silitettyään
kädellään tummansinistä päätä, jonka kukko pelästyneenä ja silmiään
pyöritellen kurotti eteenpäin, hän otti sen syliinsä.

-- Me teemme siitä nyt puuroa: mene, tapa ja kyni se.

-- Miten, itsekkö syömme vai aliupseerille annamme?

-- Mitä siitä hänelle!

-- En minä uskalla niitä tappaa, -- sanoi Nazarka.

-- Anna tänne.

Lukashka otti tikarin alta pienen veitsen ja nopeasti viilsi sillä.
Kukko räpytteli siipiään, mutta ei ehtinyt niitä oikaista kun jo
verinen pää painui herpoutuneena alas.

-- Näin se on tehtävä! -- sanoi Lukashka, heittäen käsistään kukon.
-- Siitä tulee rasvainen riisipuuro.

Nazarka vavahti kukkoa katsellessaan.

-- Kuules Luka, taas se piru lähettää meidät väijyntään, -- lisäsi
hän nostaen maasta fasanin ja pirulla tarkoittaen aliupseeria. --
Fomushkinin lähetti viiniä noutamaan, hänen vuoronsa olisi ollut.
Monesko yö se meillä jo on! -- Meillä se yksin kaikki teetättää.

Lukashka kulki vihellellen asemalle päin.

-- Ota köyttä mukaasi! -- huusi hän.

Nazarka totteli.

-- Minä sanon sille heti, sanon, -- jatkoi Nazarka. -- Sanomme,
ettemme lähde kun olemme uuvuksissa, -- ja sillä hyvä! Sano sinä, hän
kuuntelee sinua. Onhan se hävytöntä!

-- No, ei kannata puhua! -- sanoin Lukashka nähtävästi muuta
ajatellen. -- Roskaa! Toista jos stanitsasta olisi yön selkään
ajanut, se olisi harmi. Siellä saa huvitella, mutta mitä täällä?
Asemalla tai väijymässä, yksi ja sama. Älä turhia!...

-- Tuletko stanitsaan?

-- Pyhäksi tulen.

-- Gurka kertoi, että sinun Dunajkasi liehittelee Fomushkinia, --
sanoi Nazarka yhtäkkiä.

-- Viis minä! -- vastasi Lukashka näyttäen tiheitä valkeita
hampaitaan, nauramatta. -- Enkö minä sitten toista löydä?

-- Niinpä tuo Gurka kertoi: sanoi olleensa tytön luona, isän ei
olleen kotona, vaan Fomushkinin istuneen siinä syömässä piirakasta.
Kun Gurka oli istunut ja läksi pois, oli hän ikkunan alla kuullut kun
tyttö sanoi: "läksipäs viimein tuo peeveli... Miksi et kultani syö
piirakasta? Ja että: älä mene kotiin yöksi". Mutta hänpä ikkunan alta
oli sanonut: "hyvä".

-- Valehtelet?

-- Totta, jumaliste!

Lukashka vaikeni. -- Kun on löytänyt toisen, niin sama minusta!
Vähänkö niitä on tyttöjä? Hän on muutenkin jo vähän tympäissyt.

-- Kas niin pitääkin! -- sanoi Nazarka. -- Menisit vänrikin Marjankan
luo. Onkos sillä ketään tiettyä?

Lukashka synkkeni. -- Mitä Marjankasta? Samallainen! -- sanoi hän.

-- No koeta nyt kuitenkin...

-- Miten sinä arvelet? Onko niistä puute stanitsassa.

Ja Lukashka alkoi taas viheltää ja kulki pitkin asemaa repien puiden
oksista lehtiä. Kulkiessaan pensaikossa hän yhtäkkiä pysähtyi, kun
huomasi sileän puun, otti tikarin alta puukon ja taittoi. -- "Siitäpä
syntyy oiva latasin!" -- sanoi hän vingahuttaen ilmassa vitsaa.

Kasakat istuivat illallisella aseman maalatun etehisen multalattialla
matalan pienen tatarilaisen pöydän ääressä, kun puheeksi tuli kenen
vuoro oli mennä vakoilemaan.

-- Kenen on nyt mentävä? -- huusi yksi kasakoista kääntyen
aliupseerin puoleen majan avatusta ovesta.

-- Kenen mentävä? -- vastasi aliupseeri. -- Burlak-setä on ollut,
Fomushkin on ollut, -- sanoi hän hiukan epävarmasti. -- Menkää
te, eikö niin... sinä ja Nazar, -- hän kääntyi Lukan puoleen, --
Jergushov menköön myös, lienee nukkunut jo tarpeekseen.

-- Ethän sinä itsekään koskaan pääse hereille, mitä sitten hänestä!
-- sanoi Nazarka puoliääneen.

Kasakat naurahtivat.

Jergushov oli juuri se kasakka, joka oli humalassa maannut tuvan
vieressä. Hän oli juuri silmiään hieroen puskenut eteiseen.

Lukashka oli tällä välin noussut ja laittanut pyssyään kuntoon.

-- Ja menkää pian! Syökää illallinen ja lähtekää, -- sanoi
aliupseeri. Ja odottamatta myöntymyksen ilmaisua aliupseeri sulki
oven, nähtävästi sangen pienin toivein kasakkain tottelemisesta,
-- jos ei olisi käsketty, en minä lähettäisi, mutta jollen sitä
tee, niin saatte nähdä, että päällikkö meitä löylyttää. Kun vielä
kerrotaan, että kahdeksan abrekkia on tullut yli.

-- Mitäs siinä muuta, mennä täytyy, -- sanoi Jergushov: -- järjestys!
Ei käy päinsä, aika on semmoinen. Minä sanon että mennä täytyy.

Lukashka sillä välin piti suunsa edessä suurta palaa fasanipaistia,
katseli milloin aliupseeria milloin Nazarkaa, näytti aivan
välinpitämättömältä siitä mitä tapahtui ja nauroi kummallekin.
Kasakat eivät olleet vielä ehtineet lähteä väijyntään, kun
Jeroshka-setä, joka yöhön saakka oli turhaan istunut platanin alla,
astui pimeään kuistiin.

-- No, pojat, -- kaikui matalassa kuistissa hänen bassonsa, joka
sumensi kaikki muut äänet, -- minäkin lähden teidän kanssanne. Te
vahditte tshetshenejä ja minä vahdin sikoja.



VIII.


Oli jo aivan pimeä, kun Jeroshka-setä ja kolme kasakkaa
huopavaipoissa ja pyssyt olalla kulki vartioasemalta pitkin Terekiä
väijyntäpaikalle. Nazarka ei ollut ollenkaan halunnut lähteä, mutta
Luka oli huutanut häntä ja pian olivat he matkalla. Kuljettuaan
vaiti muutamia askeleita kasakat kääntyivät ojan viereltä ja tuskin
eroitettavaa polkua pitkin kaislikon läpi lähestyivät Terekiä.
Rannalla oli paksu musta pölkky, jonka vesi oli heittänyt ja kaislat
pölkyn ympärillä olivat vasta äsken survoontuneet.

-- Tässäkö vahditaan? -- kysyi Nazarka.

-- Välipä sillä, -- sanoi Lukashka: -- istu tässä, minä tulen pian,
neuvon vain sedälle paikan.

-- Ihan tämä on paras paikka: meitä ei näe kukaan, mutta me näemme,
-- sanoi Jergushov, -- istutaan tässä; parhain paikka kerrassaan.

Nazarka ja Jergushov levittivät vaippansa ja asettuivat pölkyn taa,
mutta Lukashka ja Jeroshka-setä menivät edemmäs.

-- Se ei ole enää kaukana tästä, setä, -- sanoi Lukashka, astuen
kuulumattomasti ukon edellä: -- minä näytän mistä ne ovat kulkeneet.
Minä sen, veliseni, yksin tiedän.

-- Näytä. Uljas sinä olet poika, oikea riuhtaisija, -- samoin
kuiskaamalla sanoi ukko.

Astuttuaan muutamia askeleita Lukashka pysähtyi, kumartui lätäkön yli
ja päästi vihellyksen. -- Tässä ne ovat käyneet juomassa, näetkö? --
sanoi hän tuskin kuuluvasti, näyttäen verestä jälkeä.

-- Kristus sinut palkitkoon, -- vastasi ukko: -- Tähän se veitikka
tulee mutaan rypemään, -- lisäsi hän. -- Minä istun, mene sinä.

Lukashka heitti vaippansa ylemmäs ja meni yksin takaisin rantaa
pitkin, nopeasti silmäillen milloin vasemmalla olevaa kaislaseinämää,
milloin Terekiä, joka lirisi äyrään alla hänen sivullaan. "Olisi
niitä vahdittava, taikka sattuvat vielä jostain pujahtamaan",
ajatteli hän tshetshenejä. Yhtäkkiä kova kahina ja läiskäys veteen
saivat hänen vavahtamaan ja tarttumaan luodikkoon: rannalta hyppäsi
metsäsika puhkuen jokeen ja sen musta haamu erottautui hetkeksi veden
kiiltävästä pinnasta mutta piiloutui sitten kaislikkoon. Luka tempasi
nopeasti pyssynsä, asettihe ampumaan, mutta ei ehtinyt laukaista, --
metsäsika oli jo paennut tiheikköön. Hän sylkäisi harmista ja meni
kauemmas. Tullessaan lähelle väijyntäpaikkaa hän uudelleen pysähtyi
ja päästi heikon vihellyksen. Vihellykseen vastattiin ja hän meni
toveriensa luo.

Nazarka oli kääriytynyt vaatteisiinsa ja nukkui. Jergushov oli
käpristänyt jalat alleen ja istui siten ja väistyi hiukan antaakseen
tilaa Lukashkalle.

-- Miten tässä on hauska istua, sattuipa kerrassaan hyvä paikka! --
sanoi hän. -- Neuvoit tien?

-- Näytin, -- vastasi Lukashka vaippaansa levittäen. -- Ja mikä
metsäsian junttura äsken ihan rannasta pääsi livahtamaan! Varmaan se
sama! Kaiketi kuulit, mitä ilvettä se piti?

-- Kuulin miten pelihteli ja arvasin heti mikä otus se oli. Sitä
minä arvelinkin, että nyt se Lukashka säikäytti otuksen, -- sanoi
Jergushov kääriytyen vaippaansa. -- Minä nukun nyt, -- lisäsi hän: --
herätä kun kukko on laulanut, sillä järjestys on oleva kaikessa. Minä
rupean nukkumaan, levähdetään; ja sitten sinä nukut, minä vahdin, --
sillä lailla.

-- Minä en, kiitos vaan, välitä koko nukkumisesta, -- vastasi
Lukashka.

Yö oli pimeä, lämmin ja tyyni. Vain toisella puolen taivasta
tuikkivat tähdet; toinen, suurempi puoli taivasta oli vuorista
saakka suuren synkän pilven peitossa. Musta pilvi sulautuen yhteen
vuorten kanssa liikkui yön tyvenessä hitaasti kauemmas ja kauemmas,
jyrkästi eroittautuen kaartuvine reunoineen syvästä tähtitaivaasta.
Vain kasakan edessä siinti Terek ja taivaanranta, takaa ja sivuilta
hänet ympäröi kaislaseinä. Kaislat väliin aivan kuin itsestään
alkoivat huojua ja kahista toisiaan vasten. Nuokkuvat kaislojen
tähkät näyttivät alhaalta katsoen tupsuisilta puunoksilta selkeällä
taivaanrannalla. Edessä, aivan jalkojen vieressä, oli ranta, jonka
alla pulpahteli virta. Edempänä väreili yksitoikkoisesti ruskean
veden lasimainen liikkuva vuo matalikkojen ja rannan kohdalla.
Kauempana vesi ja ranta ja pilvi sulautuivat läpitunkemattomaksi
pimeydeksi. Veden pinnalla väikkyi mustia varjoja, jotka kasakan
tottunut silmä tunsi virran tuomiksi puurangoiksi. Vain väliin
kalevanvalkea heijastui veteen kuin mustaan peiliin ja osoitti loivan
vastaisen rannan rajajuovan. Alakuloiset öiset äänet, kaislikon
kahinan, kasakkain kuorsaamisen, sääskien surinan ja virran lirinän
katkaisi välistä kaukainen pyssynlaukaus tai sortuvan rannan
pulahdus, väliin taas suuren kalan loiskahdus tai metsäeläimen
rasahdus sankassa rytömetsässä. Kerran lensi pöllö Terekin vartta
satuttaen joka kolmannella vedolla siipensä vastakkain. Aivan
kasakkain pään kohdalla se kääntyi metsään ja lentäessään puuhun se
joka toisella ja viimein joka kerralla löi siipiään yhteen ja sitten
kauan räpytellen istuutui vanhaan plataniin. Jokainen tällainen
odottamaton ääni sai valveilla olevan kasakan jännittämään herkäksi
kuuloaan, teroittamaan silmiään ja verkalleen kopeloimaan pyssyään.

Yöstä oli jo enin osa kulunut. Musta pilvi oli vetäytynyt länteen ja
repaleisten reunojensa takaa avannut näkyviin selkeän tähtitaivaan,
ja ylösalaisin oleva kuun kultainen sarvi alkoi punaisena loistaa
vuorten takaa. Rupesi tuntumaan kylmältä. Nazarka heräsi, sanoi
muutaman sanan ja taas nukkui. Lukashkasta alkoi aika tuntua
pitkältä, hän nousi, otti puukon tikarinsa alta ja alkoi vuolla
vitsaa latasimeksi. Hänen päässään pyöri ajatuksia siitä, miten
mahtanevat tshetshenit asua noilla vuorilla, miten ne pelkäämättä
tulevat joen yli tänne, miten vähän ne välittävät kasakoista ja
miten ne saattaisivat kulkea yli jostain toisesta kohdin. Ja hän
kurotti ruumistaan ja katseli pitkin jokea, mutta ei mitään näkynyt.
Vähänväliä hän katseli jokea ja etäistä rantaa, joka eroittautui
himmeästi vedestä kuun arassa loisteessa, eikä enää ajatellut
tshetshenejä ja odotti vain milloin saisi herättää toverinsa ja
pääsisi stanitsaan. Stanitsasta hän muisti Dunjkan, mielitiettynsä,
ja tuli kiukkuun ajatellessaan häntä. Aamua ennustaen alkoi hopeista
usvaa vaippua veden yllä ja nuoret kotkat vinkuivat vihlovasti
lähellä häntä ja läpäyttelivät siipiään. Vihdoin kuului kaukaa
stanitsasta ensimäinen kukon kieunta, sitä seurasi heti toinen
venyttävä kukkokiekuu, johon muut äänet vastasivat.

"On aika herättää", ajatteli Lukashka, saaden valmiiksi latasimen
ja tuntien silmiään raukaisevan. Hän kääntyi tovereihinsa päin ja
tutkisteli mitkä jalat ovat minkin; mutta yhtäkkiä hänestä näytti,
että jotain läiskähti Terekin toisella rannalla ja hän katsasti vielä
kerran valkenevaa vuorten äärtä nurinkäännetyn sirpin alla, vastaisen
rannan juovaa, Terekiä ja sitä pitkin uivia puurankoja, jotka nyt
jo selvästi eroittautuivat vedestä. Hänestä tuntui kuin hän itse
olisi liikkunut ja Terek ajelehtivine rankoineen ollut liikkumaton;
mutta sitä kesti vain hetken. Hän rupesi uudelleen tähystelemään.
Suuri musta, oksainen ranko herätti hänen huomiotaan. Pyörimättä
ja kiikkumatta kulki se omituisesti aivan keskellä jokea. Näyttipä
hänestä, ettei se kulkenut aivan virran suuntaan vaan vetäytyi
matalikkoa kohti. Lukashka kurotti kaulaansa ja alkoi tarkkaavasti
seurata sitä. Ranko kulki matalikolle, pysähtyi ja omituisesti
liikahti. Lukashka oli näkevinään käden puun alta. "Nyt nähdään miten
minä yksinäni ammun abrekin!" -- ajatteli hän, tarttui pyssyyn,
hätäilemättä mutta nopeasti pani pystyyn haarukkaisen kannattimen,
asetti sen päälle pyssynsä, kuulumattomasti ja hilliten veti hanan
ja pidättäen henkeään alkoi tähdätä, koko ajan tarkaten eteensä.
"Minä en herätä", ajatteli hän. Mutta sydän löi niin kovasti hänen
rinnassaan että hän pysähtyi kuuntelemaan. Ranko yhtäkkiä keikahti
ja alkoi taas uida, virran suuntaa leikaten, tälle rannalle päin.
"Ettei vain pääsisi menemään!" arveli hän ja nyt hän kuun himmeässä
valossa näki rangon edessä tatarin pään välkähtävän. Hän käänsi
pyssyn suoraan päätä kohti. Se näytti hänestä olevan aivan lähellä,
pyssyn piipun päässä. Hän katsoi ylempää. "Abrekkipas on", mietti
hän hyvillään ja yhtäkkiä rajusti heittäytyi polvilleen, uudestaan
siirsi pyssyään, löysi tähtäyspilkun, jota tuskin saattoi nähdä
pitkän pyssyn päässä, ja lapsuudesta saakka tottumaansa kasakkain
tapaan lausuen: "Isälle ja Pojalle", -- painoi liipaisimen päätä.
Leimahtava välähdys valaisi hetkiseksi kaislikon ja veden. Laukauksen
raikas, äkkinäinen ääni kajahti pitkin veden vartta ja jossain
kaukana muuttui jyrinäksi. Ranko ei enää uinut virran poikki vaan
alas myötävirtaa pyörien ja keikahdellen.

-- Älä päästä, kuule! -- huusi Jergushov kopeloiden pyssyään ja
nousten pystyyn pölkyn takaa.

-- Oletko ääneti, senkin ryökäle! -- kuiskasi hänelle Luka hampaitaan
kiristäen: -- abrekkeja!

-- Minkä sinä ammuit? -- kyseli Nazarka: -- kenen sinä ammuit,
Lukashka?

Lukashka ei vastannut mitään. Hän latasi pyssynsä ja seurasi
katseellaan virran kulettamaa rankoa. Se pysähtyi lähellä olevalle
matalikolle ja sen takaa näkyi jotain suurta vedessä kelluvaa.

-- Mitä sinä ammuit? Miksi et sano? -- toistivat kasakat.

-- Abrekkeja, ettekö kuule! -- toisti Luka.

-- Ole valehtelematta! Vai itsestäänkö pyssy laukesi?...

-- Tapoin abrekin, sitä minä ammuin! virkkoi Lukashka mielenkuohun
tukahuttamalla äänellä, hypähtäen seisomaan. -- Mies ui... -- sanoi
hän osoittaen matalikkoa. -- Minä tapoin sen. Katsoppas tuonne.

-- Ole valehtelematta, -- toisti Jergushov, hieroen silmiään.

-- Mitä ole? No, katso! Katso tuonne, -- sanoi Lukashka tarttuen
hänen hartioihinsa ja taivuttaen häntä itseensä päin niin
voimakkaasti että Jergushov älähti.

Jergushov katsoi minne Luka osoitti ja keksittyään ruumiin heti
muutti äänilajia.

-- Ahaa! Saat uskoa, tulee toisiakin, tulee, -- sanoi hän hiljaa ja
alkoi tarkastaa pyssyään. -- Tämä on uinut etumaisena; joko ovat jo
täällä tai ihan lähellä toisella rannalla, se on varma.

Lukashka heitti vyön päältään ja alkoi riisua tsherkessiläisnuttuaan.

-- Minne sinä, hölmö? -- huusi Jergushov: -- meneppäs vaan ihan
tyhjän takia hukkumaan, kuuletko. Jos se on tapettu niin eihän se
mihin pääse. Anna minulle ruutia pyssyyn. Onko sinulla? Nazar! mene
kiireesti asemalle, mutta älä kule rantaa pitkin, -- tappavat vielä
sinut, usko minua!

-- Vai yksin minä lähden! Mene itse, -- sanoi Nazarka vihaisesti.

Lukashka oli riisunut tsherkessiläisnuttunsa ja meni rantaan.

-- Älä mene veteen, kuuletko! -- sanoi Jergushov riputtaen ruutia
pyssyn reikään. -- Katso, ei hievahda, minä näen. Aamuun ei ole
pitkälti, odota kunnes asemalta tulevat. Mene, Nazar, -- tyhjää sinä
pelkäät! Älä jänistä, kuule!

-- Luka, Luka hoi, -- sanoi Nazarka: -- kerroppas miten sinä tapoit.

Luka jätti aikomuksensa heti kohta mennä veteen.

-- Menkää pian asemalle, minä vahdin. Ja sanokaa kasakoille, että
lähettävät vakoilemaan. Jos niitä kerran on tällä puolen, niin on ne
saatava kiinni.

-- Sitähän minä sanon, että pääsevät pakoon, -- sanoi Jergushov
nousten, -- kiinni ne on saatava!

Jergushov ja Nazarka nousivat, tekivät ristinmerkin ja läksivät
asemalle, mutta ei rantaa pitkin vaan orjantappurain läpi
pujottautuen metsäpolulle.

-- No, muista Luka ettet hievahda, -- sanoi Jergushov, -- taikka
vielä tähän samaan paikkaan tappavat sinut. Pidä sinä varasi ja usko
minua.

-- Mene, kyllä minä, -- sanoi Lukashka, tarkasteli pyssyään ja
istuutui taas pölkyn taakse.

Lukashka istui yksin, katseli matalikkoa ja kuunteli eikö kasakoita
kuulu; mutta asemalle oli pitkä matka ja hän oli kärsimätön: oli näet
varma siitä, että nyt pääsevät pakoon ne abrekit, jotka ovat olleet
tapetun mukana. Samoin kuin metsäsiasta, joka oli illalla päässyt
karkuun, oli hän nyt harmissaan abrekeista, jotka nyt pääsevät. Hän
katseli milloin ympärilleen, milloin toiselle rannalle odottaen
juuri nyt näkevänsä vielä yhden miehen, laittoi paikoilleen pyssyn
kannattimen ja oli valmis ampumaan. Hänelle ei mieleenkään tullut,
että hänet voitaisi tappaa.



IX.


Aamu alkoi valjeta. Tshetshenin ruumis, joka oli jäänyt tuskin
huomattavasti kiikkumaan matalikolle, näkyi nyt selvästi. Yhtäkkiä
alkoi kaislikko lähellä kasakkaa kahista ja kuulua askeleita ja
kaislain tupsut liikahtelivat. Kasakka veti pyssyn vireeseen ja
lausui: "Isälle ja Pojalle." -- Heti hanan napsahduksesta askeleet
vaikenivat.

-- Hoi, kasakat, älkää ampuko setää! -- kaikui tyyni basso ja
työntäen tieltään kaisloja tuli Jeroshka-setä hänen luokseen.

-- Olin sinut vähällä ampua, usko pois! -- sanoi Lukashka.

-- Mitä sinä ammuit? -- kysyi ukko.

Ukon soinnukas ääni, joka kajahti metsään ja alas joelle, poisti heti
öisen äänettömyyden ja salaperäisyyden, joka oli ympäröinyt kasakkaa.
Oli kuin olisi yhtäkkiä käynyt valoisammaksi ja selkeämmäksi.

-- Sinä et ole nähnyt mitään, setä, vaan minäpä ammuin aika otuksen,
-- sanoi Lukashka laskien hanan ja nousten luonnottoman tyynesti
seisomaan.

Päästämättä silmiään enää mihinkään muuhun katseli ukko valkeana
kuultavaa selkää, jonka ympärillä Terek väreili.

-- Ranko selässä se ui. Minäpä hoksasin... Katsos tuonne... Katsos!
Siniset housut, pyssy kuin ainakin... Näetkö, hä? -- sanoi Luka.

-- Näenpä tietenkin! -- sanoi ukko innoissaan, ja vakavuutta ja
ankaruutta kuvastui ukon kasvoilla. -- Dzhigitin[10] olet ampunut, --
sanoi hän ikäänkuin säälien.

-- Minä istuskelin siinä ja katselin, että mitä mustaa siellä näkyy
tuolla toisella rannalla. Minä huomasin sen jo sieltä, ihan kuin
olisi mies tullut tänne päin ja kaatunut. Ja jo on ihme! Puun ranko,
aika ranko kulkee vedessä, vaan ei kule pitkin vaan poikkivirtaa.
Ja näen miten sen alta pilkistää pää. Jo minä ihmettelin. Vedin
hanan, vaan kaislikosta en oikein nähnyt; nousin pystympään,
mutta se kuuli varmaan, ryökäle, kun matalikolle ryömi ja alkoi
katsella. Erehdyt, ajattelin, siihen sinä jäät. Ryömi maalle,
katseli (no mikä lie tarttunut kurkkuun!), minä varaan pyssyn, en
hievahda, odotan. Seisoin, seisoin, ja jo uudelleen läksi uimaan ja
kun tulee kuun kohdalle niin jo selkä näkyy. "Isälle, Pojalle ja
Pyhälle Hengelle..." Katson savun välistä -- pulikoi mies. Lieneekö
voihkaissut vai muuten lie minusta kuulunut. No, Luojan kiitos,
ajattelin, otan minä siltä hengen! Ja kun oli tullut matalikon luo,
niin siinä se näkyi: ponnisteli, ponnisteli, vaan siihen jäi. Selvä
paikka, kaikki näkyi hyvin. Katsoppas, ei hievahda, varmaan on henki
lähtenyt. Kasakat juoksivat asemalle, etteivät toiset pääsisi pakoon.

-- Vai niin sinä sieppasit! -- sanoi ukko. -- Saat nyt pysytellä
loitompana... -- Ja hän heilutti taas surullisesti päätään. Samassa
kuului rannalta jalan ja ratsain saapuvien kasakkain kovaa puhetta ja
oksien ryskettä.

-- Tuotte purren, niinkö? -- huusi Luka.

-- Luka, sinä olit miestä! Kisko rantaan, -- huusi yksi kasakoista.

Lukashka oli ruvennut riisuutumaan jo ennenkuin pursi saapuikaan eikä
päästänyt saalista silmistään.

-- Odota, Nazarka tuo purren, -- huusi aliupseeri.

-- Pöllö! elää kenties -- on vaan olevinaan... Ota tikari! -- huusi
toinen kasakka.

-- Ole lörpöttelemättä! -- virkkoi Luka heittäen housut päältään.
Hän riisui vaatteet kiireesti, teki ristinmerkin, harppasi ja
hyppäsi läiskähtäen veteen, kastausi ja voimakkain harauksin vetäen
valkeita käsiään ja nostaen selkänsä korkealle vedestä ja pulskuttaen
poikkivirtaan alkoi luovia särkälle. Rannalta kasakkajoukosta kuului
soinnukas moniääninen puhe. Kolme ratsumiestä läksi vakoiluun. Pursi
tuli näkyviin käänteen takaa. Lukashka nousi särkälle, kumartihe
ruumiin yli, käänteli sitä pari kertaa. "Kuollut kuin kuollut!" --
huusi sieltä Lukan kimeä ääni.

Luoti oli sattunut tshetshenin päähän. Hänen yllään oli siniset
housut, paita ja tsherkessitakki, pyssy ja tikari olivat kiinnitetyt
selkään. Kaiken yli oli sidottu suuri oksa, joka juuri oli aluksi
pettänyt Lukashkan.

-- Aika kalapas lähti! -- sanoi yksi ympärille kerääntyneistä
kasakoista kun purresta vedetty tshetshenin ruumis retkahti maahan
survoen ruohoa.

-- Ja miten keltainen! -- sanoi toinen.

-- Minne meidän miehemme menivät etsimään? Ne ovat kukaties kaikki
toisella puolen. Jos se ei olisi ollut etumaisin, ei se olisi niin
uinut. Miksi se lie lähtenyt yksin? -- sanoi kolmas.

-- Tämä se varmaan onkin veitikka, kaikkein ensimäiseksi työntäikse.
Näkyy olevan oikea dzhigitti! -- sanoi Lukashka leikillisesti,
vääntäen märkiä vaatteitaan rannalla ja lakkaamatta väristen. --
Parta on värjätty ja lyhyeksi leikattu.

-- Ja mekkoaan on pitänyt selässään pussiin käärittynä. Niinpähän sen
on helpompi uida, -- sanoi joku.

-- Kuule, Lukashka! -- sanoi aliupseeri pitäen käsissään tikaria ja
pyssyä, jotka oli riisunut vainajalta. -- Ota sinä itsellesi tikari
ja mekko myös, mutta pyssystä, kun käyt, niin saat minulta kolme
ruplaa. Kas, se oikein vinkuu, -- lisäsi hän, puhaltaen sen suuhun:
-- onpa siinä mulle mieleinen muisto.

Lukashka ei vastannut mitään, -- häntä nähtävästi harmitti tuo
mankuminen; mutta hän tiesi, ettei sitä voinut välttää.

-- On siinä paholainen! -- sanoi hän synkistyen ja heittäen maahan
tshetshenin mekon: -- olisi tuo edes hyvä mekko vaan kun on
vihoviimeinen rääsy.

-- Kehtaa sillä käydä puita hakemassa, -- sanoi toinen kasakka.

-- Mosev, minä menen kotiin, -- sanoi Lukashka, joka näkyi jo
unohtaneen harminsa ja tahtoi käyttää hyödykseen päällikölle
antamaansa lahjaa.

-- Mene vaan!

-- Kiskokaa se asemalle, pojat! -- aliupseeri kääntyi kasakkain
puoleen yhä tarkastaen pyssyä. -- Ja sen päälle on asetettava suojus,
ettei aurinko pääse. Kenties tulevat vuorilta sitä lunastamaan.

-- Ei ole vielä kuuma, -- sanoi joku.

-- Entä jos shakali repii? Onko se sitten hyvä? -- huomautti yksi
kasakoista.

-- Pannaan sille vahdit, varma on, että tulevat lunastamaan: ei ole
hyvä jos repii.

-- No, Lukashka, jos tahdot niin saat antaa pojille sangon viinaa, --
lisäsi päällikkö iloisesti.

-- Niinpä se on ollut tapana, -- yhtyivät kasakat. -- Antoipas Luoja
hyvän onnen, jo ensi työkseen abrekin tappoi.

-- Ostakaa tikari ja mekko. Rahaa vaan enemmän. Housutkin myön,
hittoako niillä, -- sanoi Luka. -- Minun päälleni eivät mahdu, laiha
ronkelo oli piru.

Eräs kasakoista osti mekon ruplasta. Tikarista antoi toinen kaksi
sangollista viinaa.

-- Juokaa pojat, sangollisen saatte! -- sanoi Luka: -- minä tuon itse
stanitsasta.

-- Leikkaa sinä housut tytöille liinoiksi, -- sanoi Nazarka.

Kasakat rähähtivät nauramaan.

-- Olkaa siinä nauramatta! -- toisti päällysmies: -- hilatkaa pois
ruumis. Mitä te siitä ruojasta tuvan luo jätitte?...

-- Minnekkä jäitte seisomaan? Kiskokaa se tänne, pojat! -- huusi
Lukashka käskevästi kasakoille, jotka vastahakoisesti kävivät käsiksi
ruumiiseen, ja kasakat täyttivät hänen käskynsä kuin olisi hän ollut
päällikkö. Vedettyään ruumista muutaman askeleen matkan kasakat
päästivät irti jalat, jotka elottomasti värähtäen retkahtivat maahan,
väistyivät syrjään ja seisoivat ääneti jonkun aikaa. Nazarka meni
ruumiin viereen ja oikaisi alassuin kääntyneen pään siten, että
verinen pyöreä haava vainajan ohimon yläpuolella ja kasvot tulisivat
näkyviin. -- "Kas vaan minkälaisen merkin laittoi: ja ihan aivoihin!
-- virkkoi hän. -- Ei se hukkaan mene, tulee se päällikköjen tietoon!"

Ei kukaan vastannut mitään ja jälleen syvä hiljaisuus sai vallan.

Aurinko oli jo noussut ja väreilevin sätein valaisi kasteista
vihantaa. Terek lirisi lähellä heräävässä metsässä; aamua tervehtien
lähettivät fasanit toisilleen joka suunnalta huudahduksia. Kasakat
seisoivat ääneti ja liikkumatta kuolleen ympärillä katsellen sitä.
Ruskea ruumis, jonka päällä oli vain mustuneen-siniset, märät,
painuneen vatsan kohdalta vyöllä kiinnitetyt housut, oli solakka ja
kaunis. Jäntereiset kädet lepäsivät suorina kupeilla. Sinettynyt,
vasta-ajettu pyöreä pää, jonka sivussa oli hyytynyt haava, oli
riipuksissa. Sileän, päivettyneen otsan ja leikatun tukan välillä
oli jyrkkä raja. Lasinavoimet silmät alas pysähtyneine silmäterineen
katsoivat ylös, kaiken ohi, kuten näytti. Ohuille huulille, jotka
päistään olivat venyneet ja jotka pistivät esiin punaisten,
lyhyeksi ajettujen viiksien alta, oli jäänyt hyväntahtoinen hieno
hymy. Punertavia karvoja kasvavien pienten kämmenten sormet olivat
sisäänpäin koukistuneet ja kynnet olivat värjätyt punaisiksi.
Lukashka ei vieläkään pukeutunut, hän oli märkä, kaula oli tavallista
punaisempi ja silmät tavallista kiiltävämmät; leveät poskipäät
värähtelivät; valkeasta, raikkaasta ruumiista nousi hienon hieno
höyry vilpoisaan aamu-ilmaan.

-- Mies oli sekin! -- sanoi hän nähtävästi ihastuksissaan vainajasta.

-- Oli, jos olisit sinä sen käsiin joutunut, ei olisi sekään vähällä
laskenut! -- vastasi eräs kasakoista.

Äänettömyys oli ohi. Kasakat alkoivat liikuskella ja puhella. Kaksi
meni hakkaamaan vesakkoa suojukseksi. Toiset painuivat vartiopaikalle
päin. Luka ja Nazarka juoksivat stanitsaan mennäkseen.

Puolen tunnin perästä kulki sankan metsän läpi, joka eroitti Terekin
stanitsasta, Lukashka ja Nazarka melkein juoksujalkaa kotiin
keskustellen taukoamatta.

-- Älä sano hänelle, että minä lähetin; ja mene katsomaan onko sen
isä kotona, vai missä, -- sanoi Luka kimeällä äänellä.

-- Minäpä menen Jamkan luo: pidetään lystiä, eikö niin? -- kysyi
nöyrämielinen Nazar.

-- Milloin sitte jollei nyt, -- vastasi Luka.

Tultuaan stanitsaan kasakat joivat itsensä juovuksiin ja maata
rötköttivät sitten iltaan saakka.



X.


Kolmantena päivänä kerrotun tapauksen jälkeen tuli kaksi komppaniaa
Kaukasian jalkaväen rykmenttiä majailemaan Novomlinin stanitsaan.
Komppanian kuormasto seisoi jo hajallaan torilla. Puuronkeittäjät
olivat kaivaneet kuopan ja kulettaneet kaikkialta pihoista
puunpalasia ja olivat jo puuronkeitossa. Vääpelit laskivat väkeään.
Kuormastosotilaat löivät paaluja, joihin sidottaisiin hevoset.
Majoittajat hyörivät kaduilla ja kujilla kuin kotonaan näyttäen
asuntoja upseereille ja sotamiehille. Tuolla oli vihreitä kirstuja
rintamaksi järjestettyinä. Tuolla oli tykistörattaita ja hevosia.
Tuolla kattiloita, joissa keitettiin puuroa. Tuolla oli sekä
kapteeni, luutnantti että Onisim Mihailovitsh, vääpeli. Ja kaikki
oli juuri siinä stanitsassa, johon kuuleman mukaan komppaniain tuli
jäädä, siis komppaniat olivat kotonaan. Mitä ne täällä tekevät? Mitä
väkeä ne ovat nuo kasakat? Onko niille mieleen, että he majoittuvat
tänne? Ovatko he lahkolaisia vai eikö? -- Siitä vähät. Väenlaskusta
päässeet nääntyneet ja pölyiset sotamiehet melua pitäen ja
epäjärjestyksessä kuten laskeutuva mehiläisparvi hajaantuvat toreille
ja kaduille: ollenkaan huomaamatta kasakkain nyrpeyttä, kaksittain,
kolmittain, iloisesti jutellen ja pyssyjään kolisuttaen astuvat
majoihin, ripustavat ampumatarpeensa jos jonnekin, selvittelevät
säkkejään ja laskevat leikkiä naisten kanssa. Sotilasten
mielipaikkaan, puuron ääreen kokoontuu suuri joukko, ja piippu suussa
katselevat sotapojat vuoroin savua, joka huomaamatta nousee kuumalle
taivaalle ja sakenee korkeudessa valkoiseksi pilveksi, vuoroin
nuotiotulta, joka sulan lasin tavoin väräjöi puhtaassa ilmassa,
laskevat sukkeluuksia ja viisastelevat kasakoista ja kasakattarista
siksi että nämä elävät aivan toisin kuin venäläiset. Kaikilla
pihoilla näkyy sotamiehiä ja kuuluu heidän nauruaan, kuuluu myös
kasakattarien vihastuneita ja kimeitä huutoja kun he puolustavat
kotejaan ja kieltävät ottamasta vettä tai astioita. Pikku pojat ja
tytöt painautuvat äitinsä turviin ja toisiinsa kiinni ja pelästyneinä
ja ihmeissään seuraavat ennen tuntemattomien sotamiesten kaikkia
liikkeitä ja kunnioittavan matkan päässä juoksevat heidän perästään.
Vanhat kasakat lähtevät majoistaan, istuutuvat nurmipenkereille
rakennuksen viereen ja synkkinä ja äänettöminä katselevat sotamiesten
puuhia: sama se heistä, tehkööt mitä tahtovat, he eivät voi ymmärtää,
mikä tästä kaikesta vielä lopuksi tulee.

Oleninille, josta jo kolme kuukautta sitten oli tehty junkkari
Kaukasian rykmenttiin, oli toimitettu kortteeri taloon, joka oli
stanitsan parhaita, vänrikki Ilja Vasiljevitshin, tai oikeammin
Ulita-eukon luona.

-- Mikä ihme tästä tulee, Dmitrij Andrejevitsh? -- sanoi hengästynyt
Vanjusha Oleninille, joka tsherkessilakki päässään Groznajassa
ostamansa kabardinilaisen selässä viisituntisen matkan perästä
iloisena ajoi hänelle määrätyn talon pihaan.

-- Mistä niin, Ivan Vasiljevitsh? -- kysyi hän hyväillen hevostaan
ja iloisesti katsellen hikistä, pörhöisin hiuksin ja hämmentynein
kasvoin seisovaa Vanjushaa, joka oli tullut kuormaston mukana ja
järjesteli tavaroita.

Olenin oli ulkonäöltään nyt kokonaan toinen mies. Sileäksi ajetuissa
leuoissa versoi nyt nuoret viikset ja pieni parta. Öisen elämän
kuluttamien kellahtavain kasvojen sijasta oli poskilla, otsassa ja
korvantaustalla terve punainen hohde. Puhtaan uuden mustan frakin
sijalla oli valkea, likainen leveäpoimuinen tsherkessitakki ja aseet.
Viileiden tärkättyjen kiiltokaulusten sijalla oli tatarilaisen mekon
punainen kaulus, joka tuki päivettynyttä kaulaa. Hän oli puettu
tsherkessiläiseen tapaan, mutta huonosti; ken tahansa olisi tuntenut
että hän on venäläinen eikä dzhigitti. Kaikki oli kuten tulee, eikä
kuitenkaan ihan niin. Siitä huolimatta koko hänen olentonsa huokui
terveyttä, iloisuutta ja tyytyväisyyttä itseensä.

-- Niinhän te nauratte, -- sanoi Vanjusha, -- mutta menkääpäs itse
puhuttelemaan niitä: ei mihinkään lasketa, mitäs sitten. Kun ei
niiltä saa sanaa suusta. -- Vanjusha heitti vihaisesti rautasangon
kynnykselle. -- Mitä lienevätkään, ei ainakaan venäläisiä.

-- Olisit kysynyt kyläpäälliköltä?

-- Enhän minä tiedä hänen asuntoaan, -- vastasi Vanjusha
närkästyneenä.

-- Kuka sinua sitten härnää! -- kysyi Olenin katsellen ympärilleen.

-- Piru niitä ymmärtää... Hyi! Oikeata isäntää ei ole, jollekin muka
"kalatarhalle" on mennyt ja eukko on sellainen paholainen, että
auta armias! -- vastasi Vanjusha tarttuen päähänsä. -- Miten tässä
eletään, minä en tiedä. Paljon hullumpia kuin tatarit, jumaliste,
vähät siitä että kuuluvat kristittyihin. Näiden rinnalla tatarilainen
on paljon jalomielisempi. "Kalatarhalle meni..." Minkä kalatarhan
ovat keksineet, ota siitä selvä! -- lopetti Vanjusha ja kääntyi pois.

-- Eikö ole niinkuin on kotona palvelusväki? -- kysyi Olenin tehden
pilaa, nousematta hevosen selästä.

-- Antakaapa hevonen, -- sanoi Vanjusha nähtävästi masentuneena
uudesta järjestyksestä mutta taipuen kohtaloonsa.

-- Siis tatarilainen on jaloluontoisempi... hä, Vanjusha? -- toisti
Olenin, nousten hevosen selästä ja lyöden kämmenellään satulaa.

-- Naurakaa te siinä, teistä on hauskaa! -- sanoi Vanjusha vihaisella
äänellä.

-- Malta, älä suutu, Ivan Vasiljitsh, -- vastasi Olenin yhä
hymyillen. -- Annappas kun minä menen isäntäväen luo, -- saat nähdä,
kaikesta sovitaan. Mainiosti tässä vielä eletään. Kunhan sinä vain et
tuskaile.

Vanjusha ei vastannut, siristi vain silmiään ja halveksien katseli
herransa jälkeen ja puisti päätään. Vanjusha piti Oleninia vain
herranaan ja Olenin Vanjushaa vain palvelijanaan. Ja he olisivat
kumpikin kovasti hämmästyneet, jos joku olisi heille sanonut, että
he olivat ystäviä. Mutta he olivat ystäviä tietämättä sitä itse.
Vanjusha oli otettu hänen kotiinsa yhdentoistavuotiaana poikana,
jolloin Olenin oli yhtäikäinen. Viisitoistavuotiaana Olenin yhteen
aikaan antoi Vanjushalle opetusta ja opetti lukemaan ranskaa, josta
Vanjusha oli erittäin ylpeä. Vielä nytkin Vanjusha hyvän tuulen
hetkinä päästi ranskalaisia sanoja ja sitten aina tuhmasti nauroi.

Olenin juoksi majan rappusille ja tyrkkäsi eteisen ovea. Marjanka,
pelkkä vaaleanpunainen paita päällään, kuten kasakkatyttärillä on
tavallisesti kotonaan, pelästyi, hyppäsi ovelta ja painautui seinää
vasten peittäen alapuolen kasvojaan tatarilaisen paidan leveällä
hihalla. Avattuaan selemmäksi ovea Olenin näki puolihämärässä
nuoren kasakattaren pitkän ja solakan vartalon. Vilkkaassa ja
kiihkeässä nuoruuden uteliaisuudessaan hän tahtomattaan huomasi ohuen
karttunipaidan alla näkyvät voimakkaat ja neitseelliset ruumiinmuodot
sekä ihanat mustat silmät, jotka lapsellisesti kauhistuneina ja
säikkyisän uteliaina olivat häneen suunnatut. "Siinä hän on! --
ajatteli Olenin. -- Ja niitä näen vielä monta", tuli heti sen jälkeen
hänen mieleensä, ja hän avasi majan toisen oven. Vanha Ulitka-eukko,
jolla myös oli päällään vain paita, lakaisi lattiaa kumarruksissa,
selin häneen.

-- Hyvää päivää, emäntä! Minä tulin kortteerista... -- alkoi hän.

Oikaisematta itseään käänsi kasakkavaimo häneen ankarat, mutta vielä
kauniit kasvonsa.

-- Mitä sinä täällä teet? Pilkan vuoksi, hä? Saat sinä vielä
pilkatkin, periköön sinut rutto! -- huusi vaimo katsoen syrjäsilmällä
tulijaa rypistyneiden silmäluomiensa alta.

Olenin oli alussa luullut, että uupunutta, urhoollista kaukasialaista
armeijaa, jonka jäsen hän oli, kaikki, etenkin kasakat, sotatoverit,
ilomielin ottaisivat vastaan ja siksi tällainen kohtelu oli hänelle
arvoitus. Joutumatta kuitenkaan ymmälle hän ryhtyi selittämään, että
aikoi maksaa kortteerista, mutta eukko ei antanut hänen päättää
puhettaan.

-- Pahuusko sinut toi? Rupiseksiko tahdot tulla, senkin höylätty
naama? Malta kunhan isäntä tulee, hän näyttää sinulle paikan... Minä
en tarvitse sinun irstaita rahojasi. Kuin ei niitä olisi nähty!
Tupakalla talon tuhnuuttaa ja rahalla aikoo sen maksaa. Senkin
vietävät! Ampuisivat mokomaa vatsaan, sydämeen!... -- huusi hän
kimakasti keskeyttäen Oleninin.

"Vanjusha näkyy olevan oikeassa! -- ajatteli Olenin: -- tatarilainen
on jalomielisempi", ja läksi ulos majasta Ulitka-eukon haukkuessa
hänen jälkeensä. Juuri kun hän astui ulos pujahti Marjana yhtäkkiä
eteisestä hänen ohitsensa yllään nytkin vain sama vaaleanpunainen
paita, mutta pää silmiä myöten liinan peitossa. Tömisyttäen
vikkelästi portaita paljain jaloin hän juoksi alas rappusilta,
pysähtyi hetkeksi, katsahti äkkiä hymyilevin silmin nuoreen mieheen,
ja katosi majan nurkan taa.

Kaunottaren luja, reipas käynti, säihkyväin silmäin hurja katse
valkean liinan alta ja voimakkaan ruumiinrakennuksen solakkuus vielä
enemmän hämmästyttivät Oleninia. "Hän se varmaankin on", ajatteli hän
ja yhä huolettomampana asunnon suhteen, katsellen vain Marjankaa,
meni Vanjushan luo.

-- Samallainen hurja on tyttökin! -- sanoi Vanjusha yhä puuhaten
kuorman luona, mutta jo hiukan hilpeämpänä: -- ihan kuin villin
hevosen varsa. _Lafam!_[11] -- lisäsi hän kovalla ja juhlallisella
äänellä ja purskahti nauramaan.



XI.


Illaksi isäntä palasi kalalta ja kuultuaan, että saa maksun
kortteerista, rauhoitti vaimoaan ja suostui Vanjushan vaatimuksiin.

Uusi asunto pantiin kaikin puolin kuntoon. Talonväki siirtyi
lämpimään majaan ja junkkarille annettiin kylmä kolmesta ruplasta
kuussa. Olenin söi ja rupesi nukkumaan. Kun hän iltapäivällä heräsi,
pesi hän kasvonsa, siisti itsensä, söi päivällistä ja sytyttäen
paperossin istuutui kadulle päin olevan ikkunan ääreen. Kuumuus
oli vähentynyt. Majan ja sen lovikoristeisen katonharjan vino
varjo vaippui pölyisen kadun yli taittuen vielä talon alaosaan.
Vastapäätä olevan talon jyrkkä kaislakatto loisti laskevan auringon
säteissä. Ilma viileni. Stanitsassa oli hiljaista. Sotamiehet olivat
asunnoissaan, heidän ääntään ei kuulunut. Karjaa ei vielä oltu kotiin
ajettu eikä väki ollut vielä palannut työstä.

Oleninin asunto oli melkein stanitsan laidassa. Joskus jostain kaukaa
Terekin takaa, sieltäpäin mistä Olenin oli tullut, kajahti kumeita
laukauksia: Tshetshnjasta tai Kumytskin tasangolta. Olenista tuntui
oikein hyvältä kolmikuukautisen leirielämän jälkeen. Hän tunsi
tuoreuden pestyillä kasvoillaan, väkevässä ruumiissaan puhtauden,
joka on sotaretkeltä saapuessa harvinainen, ja tyyneyttä ja voimaa
levänneissä jäsenissään. Hänen sielussaan oli myös raitista ja
kirkasta. Hän muisteli sotaa, välttämäänsä vaaraa. Hän muisteli,
että oli vaaran hetkenä käyttäytynyt miehen tavoin, eikä häntä muita
huonommin oltu otettu urhoollisten kaukasialaisten piiriin. Moskovan
muistot olivat jo ties missä. Entinen elämä oli pyyhkäisty pois ja
oli alkanut uusi, aivan uusi elämä, jossa ei vielä ollut erehdyksiä.
Hän saattoi täällä uutena miehenä uusien ihmisten parissa hankkia
itselleen uuden hyvän maineen. Hän tunsi sitä raikasta tunnetta,
joka ilman mitään aihetta iloitsee elämästä, ja katsoessaan milloin
ikkunasta poikasia, jotka heittivät kiekkoa talon siimeksessä,
milloin uutta siistittyä asuntoaan, hän ajatteli kuinka hauskaksi
on järjestävä uuden stanitsaelämänsä. Hän katseli vielä vuoria ja
taivasta ja kaikkiin hänen muistoihinsa ja haaveihinsa sekoittui
mahtavan luonnon ankara tunne. Hänen elämänsä ei ollut alkanut
niinkuin hän oli olettanut Moskovasta lähtiessään, mutta se oli
alkanut odottamattoman hyvin. Vuoret, vuoret, vuoret väikkyivät
kaikkialla mitä hän ajatteli ja tunsi.

-- Narttua suuteli, ruukun nuoli!... Jeroshka-setä suuteli narttua!
-- alkoivat kirkua yhtäkkiä kasakkamuoskat, jotka ikkunan alla
heittivät kiekkoa, ja kääntyivät kujalle. -- Narttua suuteli!
Tikarinsa joi! -- huusivat poikaviikarit tunkeutuen lähelle ja taas
peräytyen.

Nämä huudot kohdistuivat Jeroshka-setään, joka pyssy selässä ja
fasaneja vyössä kiinni palasi metsältä.

-- Pahoin olen tehnyt, lapsukaiset, pahoin! -- myönteli hän,
reippaasti huitoen käsiään ja katsellen majojen ikkunoihin kadun
molemmille puolille. -- Nartun join, synti se oli! -- toisti hän,
huomattavasti suutuksissa, mutta teeskennellen, kuin ei olisi
tietävinään asiasta.

Oleninia kummastutti poikasten käytös vanhaa metsämiestä kohtaan ja
vielä enemmän hämmästyttivät häntä Jeroshka-sedäksi kutsutun miehen
ilmehikkäät, viisaat kasvot ja voimakas ruumiinrakennus.

-- Vaari! kasakka! -- kääntyi hän häneen päin. -- Tuleppas tänne.

Ukko katsahti ikkunaan ja pysähtyi.

-- Terve, hyvä ystävä, -- sanoi hän kohottaen lakkiaan
lyhyttukkaisesta päästään.

-- Terve, hyvä ystävä, -- vastasi Olenin. -- Mitä ne pojat huutavat
sinulle?

Jeroshka-setä meni akkunan luo.

-- Härnäävät vaan minua, vanhaa ukkoa. Ei se mitään. Se on mulle
mieleen. Pitäkööt huvinaan setää, -- sanoi hän äänessään luja laulava
intonatsioni, joka on ominaista vanhojen ja kunnianarvoisten ihmisten
puheelle. -- Oletko sinä armeijan päällikkö?

-- Ei, minä olen junkkari. Mutta mistä olet fasanit saanut? -- kysyi
Olenin.

-- Metsässä nujersin kolme poikasta, -- vastasi ukko, kääntäen
ikkunaan leveän selkänsä, jossa riippui kolme fasania päät vyön alle
pistettyinä ja tahraten verellään tsherkessitakkia. -- Vai etkö ole
ennen nähnyt? -- kysyi hän. -- Jos tahdot, ota pari kappaletta. He!
-- ja hän antoi ikkunasta kaksi fasania... Metsästätkö sinä? -- kysyi
hän.

-- Metsästän. Minä sotamatkalla tapoin itse neljä.

-- Neljä? Siinäpä onkin! -- leikillisesti sanoi ukko. -- Entäs
osaatko juoda? Juotko tshihiriä?

-- Miks'ei! Kyllä minä juonkin.

-- Kas, sinä näytkin olevan mies! Meistä tulee hyvät kaverit, --
sanoi Jeroshka-setä.

-- Käy talossa, -- sanoi Olenin. -- Sitten juomme tshihiriäkin.

-- Voipihan sitä käydä, -- sanoi ukko. -- Ota tästä fasanit.

Ukon kasvoista saattoi nähdä, että junkkari oli hänen mieleensä, ja
hän ymmärsi paikalla, että junkkarin luona sai juoda ilmaiseksi ja
siksi sopi lahjoittaa hänelle pari fasania.

Muutaman minutin perästä majan ovelle ilmaantui Jeroshka-setä. Nyt
vasta Olenin oikein huomasi miten kookas ja jäntevärakenteinen tuo
mies oli, huolimatta siitä, että hänen punaisen ruskeat kasvonsa,
joita kaunisti valkea tuuhea parta, olivat ihan täynnä vanhuuden
voimakkaita vaivan uurtamia ryppyjä. Jalkojen, käsien ja hartiain
jäntereet olivat niin täysinäiset ja pulleat kuin nuoren miehen.
Hänen päässään näkyi lyhyen tukan alta syviä paranneita arpia.
Suoninen, paksu kaula oli kuten härällä ruutumaisten laskosten
peitossa. Kovettuneet kädet olivat kurttuiset ja naarmuiset. Hän
astui keveästi ja liukkaasti kynnyksen yli, päästi pyssyn, pani sen
nurkkaan, nopein katsein tarkasti ja arvioi kaikki majaan asetetut
kapineet ja virsut jalassa tömistämättä astui keskelle huonetta.
Hänen mukanaan lemahti huoneeseen voimakas, vaan ei vastenmielinen,
tshihirin, viinan, ruudin ja hyytyneen veren hajusekoitus.

Jeroshka-setä kumartui pyhäinkuvain eteen, sukaisi partaansa ja
mennen Oleninin luo antoi tälle mustan paksun kätensä.

-- _Koshkildy!_ -- sanoi hän. -- Se merkitsee tatariksi: toivomme
terveyttä; rauha teille, heidän kielellään.

-- _Koshkildy!_ Tiedän, -- vastasi Olenin antaen hänelle kättä.

-- Ähä, et tunne, et tunne tapoja... Hölmö! -- sanoi Jeroshka-setä,
moittivasti pyörittäen päätään. -- Jos sinulle sanotaan _koshkildy_,
niin vastaa: _allah razi bo sun_, Jumala suojelkoon. Sillä tavalla,
veikkoseni, eikä _koshkildy_. Minä opetan sinulle kaikki. Oli meillä
täällä ennen Ilja Moseitsh, teitä Venäjän miehiä, niin sen kanssa me
olimme ihan veljeksiä. Se oli poika. Juomari, varas, metsämies --
siinä olikin metsämies! Minä opetin hänelle kaikkea.

-- Mitäs sinä minulle opetat? -- kysyi Olenin yhä enemmän kiintyen
ukkoon.

-- Vien sinut metsälle, kalastamaan opetan, näytän tshetshenejä, jos
heilaa haluat niin hankin senkin. Semmoinen minä olen mies! Minä
olen veijari. -- Ja ukko naurahti. -- Minä istun, ystäväni, olen
väsyksissä. Karga? -- lisäsi hän kysyvästi.

-- Mitä se _karga_ merkitsee? -- kysyi Olenin.

-- Se merkitsee: _hyvä_ grusian kielellä. Vaan minä puhun siten, se
on puheenparteni, mielisanani: karga, karga, sanon niin aina kun
leikkiä lasken. Kuule ystäväni, käskeppäs tuoda tshihiriä. Sinulla
on sotamiesdrabantti? -- Ivan! -- huusi ukko. -- Teillähän se on
että niissä vain on sotamies, niin aina Ivan. Ivanko se on sinunkin,
niinkö?

-- Ivan on sekin. Vanjusha! hae talonväeltä tshihiriä ja tuo tänne.

-- Sama asia, Vanjusha tai Ivan. Miksi teillä sotilailla ovat kaikki
Ivaneja? Ivan! -- toisti ukko -- pyydä sinä, ystäväni, aloitetusta
tynnöristä. Niillä on paras tshihiri koko stanitsassa. Ja katso
ett'et anna yli kolmenkymmenen kopekan kahdeksannesta vedroota,
muuten se noita-akka ilostuu... Meidän väkemme on vihoviimeistä,
tyhmää väkeä, -- jatkoi Jeroshka-setä luottavalla äänellä, kun
Vanjusha oli mennyt: ne eivät pidä teitä ihmisinäkään. Sinä olet
niille tatarilaistakin huonompi. Venäläiset muka ovat maallisia.[12]
Mutta minusta vaikka oletkin sotamies,[13] niin ihminen olet sinäkin
ja sydän on sinullakin. Puhunko oikein? Ilja Moseitsh oli sotamies,
ja miten oli läpihyvä mies! Eikö niin, ystävä. Sentähden meidän
väkemme ei minusta pidä; mutta sama minusta. Minä olen iloinen mies,
minä pidän kaikista, minä olen Jeroshka, -- niin juuri, veliseni!

Ja ukko ystävällisesti taputti nuorta miestä olalle.



XII.


Vanjusha, joka sill'aikaa oli ehtinyt järjestää taloutensa vieläpä
käydä komppanian parturissa ajamassa partansakin ja joka oli nostanut
housunsa lahkeet saappaiden sisästä merkiksi, että komppania majailee
avarissa kortteereissa, oli mitä paraimmalla tuulella. Hän katseli
tarkkaavasti vaan ei hyvänsuovasti Jeroshkaan, kuten villiin,
tuntemattomaan petoon, puisti päätään hänen likaamalleen lattialle,
ja otettuaan penkin alta kaksi tyhjää pulloa, läksi isäntäväen luo.

-- Hyvää päivää, armahaiseni, -- sanoi hän päättäen olla oikein
lempeä. -- Herra käski ostaa tshihiriä; kaatakaa, hyvät ystävät.

Eukko ei vastannut mitään. Tyttö seisoi pienen tatarilaisen peilin
edessä ja koristeli liinalla päätään; hän vilkaisi äänettömänä
Vanjushaan.

-- Minä maksan rahalla, kunnon ihmiset, -- sanoi Vanjusha,
helskytellen lantteja taskussaan. -- Olkaa te hyviä niin mekin olemme
hyviä, se on parempi, -- hän lisäsi.

-- Paljonko? kysyi eukko äkisti.

-- Kahdeksannen vedroota.

-- Mene, kultani, laske heille, -- sanoi Ulita-eukko kääntyen
tyttärensä puoleen. -- Laske aloitetusta, ilosilmäseni.

Tyttö otti avaimet ja karahvin ja Vanjushan kanssa meni ulos majasta.

-- Sano, ole hyvä, kuka on tuo nainen? -- kysyi upseeri osoittaen
Marjankaa, joka juuri kulki akkunan ohi.

Ukko iski silmää ja nykäsi kyynärpäällään nuorta miestä.

-- Malta, -- sanoi hän ja kurottautui ikkunasta. -- Khm! Khm! -- yski
ja mörisi hän. -- Marjanushka! Hoi, Marjanka-neitsyt, hoi! Tule minun
kullakseni, ihanaiseni!... Minä olen leikinlaskija, -- lisäsi hän
kuiskaten, kääntyen Oleniniin.

Tyttö päätään kääntämättä, tasaisesti ja voimakkaasti heiluttaen
käsiään, kulki ikkunan ohi sitä erityistä, keikailevaa, reipasta
käyntiään, joka kasakattarille on ominaista. Hän vain hitaasti loi
ukkoon mustat, varjokkaat silmänsä.

-- Tule minun kullakseni, niin onnea riittää! -- huusi Jeroshka ja
iskien silmää kysyvästi katsahti junkkariin. -- Minä olen iloinen
mies, minä olen veitikka, -- lisäsi hän. -- Eikö ole tyttö kuin
kuningatar, mitä?

-- Kaunotar, -- sanoi Olenin. -- Kutsu hänet tänne.

-- Ei, ei! -- lausui ukko. -- Hänet naitetaan Lukashkalle. Luka
on oikea kasakka, dzhigitti, äskettäin tappoi abrekin. Minä etsin
sinulle paremman. Semmoisen hankin, että kokonaan silkissä ja
hopeassa kulkee. Niinkuin puhuttu -- kaunottaren tuon.

-- Vanha mies ja tuollaista puhut, -- sanoi Olenin: -- sehän on synti.

-- Synti? Missä on synti? -- kysyi ukko varmasti. -- Kauniin tytön
ihaileminen synti? Synti lystäillä sen kanssa? Vai synti sitä
rakastaa? Niinkö teillä?... Ei, veliseni, se ei ole synti, vaan
autuus! Jumala on tehnyt sinun. Jumala on tytönkin tehnyt. Kaikki on
Hän tehnyt, veliseni. Ei ole mikään synti katsella kaunista tyttöä.
Sitä vartenhan se on olemassakin, että sitä rakastettaisi ja että se
olisi iloksi. Eikö ole oikein puhuttu, hyvä mies?

Kulettuaan pihan poikki ja mentyään pimeään, viileään aittaan, johon
oli ladottu tynnöreitä, Marjana tavanmukaisine rukouksineen meni
tynnörin luo ja laski siihen imuputken. Vanjusha seisoi ovella ja
hymyillen katseli häntä. Hänestä tuntui kauhean naurettavalta, että
tällä on päällään vain paita, joka on takaa pingoitettu ja jonka
helmat ovat edestä nostetut, ja vielä naurettavammalta se, että hänen
kaulassaan riippui puolenruplan rahoja. Hän mietiskeli, että se ei
ole venäläistä, ja että sitäpä vasta heillä palvelijat nauraisivat,
jos näkisivät sellaisen tytön. _La fil, kom setre bjö_[14] vaihtelun
vuoksi, -- hän ajatteli, -- sanon nyt herralle.

-- Mitä sinä piru seisot valon edessä! -- huusi tyttö äkkiä. --
Annatko karahvisi!

Laskettuaan karahvin täyteen kylmää punaista viiniä Marjana antoi sen
Vanjushalle.

-- Rahat anna äidille, -- sanoi hän, työntäen pois Vanjushan käden
rahoineen.

Vanjusha hymähti.

-- Miksi te olette niin vihainen, kaunokaiseni? -- sanoi hän
hyväntahtoisesti ujostellen tytön peittäessä tynnöriä.

Tyttö naurahti.

-- Olettekos te sitten hyviä?

-- Herra ja minä olemme hyviä, -- vastasi Vanjusha vakuuttavasti. --
Me olemme niin hyviä, että missä ikinä vain olemme asuneet, niin aina
on isäntäväkemme jäänyt kiitolliseksi. Sillä hän on kunnon ihminen.

Tyttö pysähtyi kuunnellakseen.

-- Tuota niin, onko hän naimisissa, herrasi? -- kysyi tyttö.

-- Ei! Meidän herra on nuori ja naimaton. Sillä säädylliset herrat
eivät voi koskaan mennä nuorena naimisiin, vastasi Vanjusha
opettavasti.

-- Kaikkea vielä! Mies puhvelin kokoinen, ja nuori muka naimisiin!
Onko hän teidän kaikkien päällikkö? -- kysyi Marjana.

-- Minun herrani on junkkari, siis ei vielä upseeri. Mutta hänellä
on korkeampi arvo kuin kenraalilla -- korkealla herralla. Sillä ei
vain meidän everstimme vaan itse tsaari tuntee hänet, -- Vanjusha
selitti ylpeästi. -- Me emme olekkaan kuten mitkä hyvänsä armeian
kerjäläiset, vaan meidän isämme on senattori itse; tuhat, enemmänkin
sielua talonpoikia omisti ja meille lähetetään tuhansia. Sen tähden
meistä aina pidetäänkin. Vähänkös sitä nähdään, että on vaikkapa
kapteeni, vaan ei ole rahaa. Mitä semmoisesta?...

-- Mene, panen kiinni, -- keskeytti tyttö.

Vanjusha toi viinin ja ilmoitti Oleninille, että _la fil se tre
zhuli_,[15] ja heti paikalla tyhmästi hohottaen meni pois.



XIII.


Sill'aikaa torilla soitettiin auringonlaskukelloa. Väki palasi
työstä. Porteilla ammui karja, tungeskellen kultaisessa tomupilvessä.
Sekä tytöt että vaimot alkoivat hääräillä kaduilla ja pihamailla
kukin korjaten karjaansa. Aurinko oli peittynyt kokonaan kaukaisen
lumiharjanteen taa ja sinertävä varjo oli verhonnut maan ja taivaan.
Tummenneiden puutarhojen yllä miltei huomaamatta syttyivät tähdet
ja äänet stanitsassa vähitellen vaikenivat. Suoriuduttuaan karjasta
kasakattaret menivät katujen kulmiin ja pureskellen siemeniä
istuutuivat seinäpenkereille. Sellaiseen ryhmään yhtyi Marjankakin
lypsettyään kaksi lehmää ja yhden puhvelilehmän.

Piirissä oli muutamia vaimoja ja tyttöjä sekä yksi vanhempi kasakka.

Oli puhe tapetusta abrekista. Kasakka kertoi, vaimot kyselivät.

-- Saako hän siitä suurenkin palkinnon? -- sanoi kasakatar.

-- Mitenkäs? Sanotaan että ristin lähettävät. -- Mosev meinasi tehdä
hänelle vääryyttä. Otti pyssyn, mutta päälliköt Kizljarissa saivat
tietää.

-- On siinä matala sielu Mosev-peijakkaassa!

-- Kertovat Lukashkan tulleen, -- sanoi yksi tytöistä.

-- Jamkan luona (Jamka oli irstas vanhapiika, jolla oli kapakka)
Nazarkan kanssa hurjailee. Puoli sankoa kertovat niiden siemaisseen.

-- Oli se potkaus riuhtaisijalle! -- sanoi joku. -- On siinä
tosiaankin aika riuhtaisija. Pulska ja ketterä poika. Ja rehti poika.
Samallainen oli isäkin, Kirjak-vaari; hän on kokonaan isäänsä. Kun
hänet tappoivat niin koko stanitsa itki. -- Tuollahan ne tulevatkin,
-- jatkoi puhuja osoittaen kasakkoja, jotka tulivat kadulla heihin
päin. -- Onpas Jergushovkin ennättänyt seuraan... Senkin patajuoppo!

Lukashka, Nazarka ja Jergushov olivat tyhjentäneet puoli sankoa ja
kulkivat tyttöjen luo. He olivat kaikki, etenkin vanha kasakka,
tavallista punaisempia. Jergushov horjahteli ja kaiken aikaa
tuuppaili Nazarkaa kylkeen äänekkäästi nauraen.

-- Miksi, ilotytöt, ette laula! -- huusi hän tytöille. -- Laulakaa te
kun me pojat kemuilemme.

-- Hyvääkö kuuluu? Kuuluuko mitä? -- kaikui tervehdyksiä.

-- Mikä juhla nyt on että laulaa pitäisi? -- sanoi eukko. -- Sinähän
juopporatti voit laulaa itsekin.

Jergushov nauraa hohotti ja tuuppasi Nazarkaa.

-- Laula sinä, laulathan! Niin laulan minäkin; minä olen mestari,
kuuletko.

-- Mitä, kaunottaret, nukutteko? -- sanoi Nazarka. -- Me tulimme
asemalta onnen ryyppyjä ottamaan tuon Lukashan terveydeksi.

Lähestyen piiriä Lukashka hitaasti nosti korkeata kasakkalakkiaan ja
pysähtyi tyttöjen eteen. Hänen leveät poskipäänsä ja kaulansa olivat
punaiset. Hän seisoi ja puhui hiljaa ja sävyisästi; mutta siinä
liikkumisen hitaudessa ja sävyisyydessä oli enemmän eloa ja voimaa
kuin Nazarkan lörpöttelyssä ja kiireessä. Hän muistutti valloilleen
päässyttä varsaa, joka huiskauttaen ylös häntänsä ja päristäen on
äkkiä pysähtynyt kuin paikalleen kivettynyt. Lukashka seisoi hiljaa
tyttöjen edessä; hänen silmänsä nauroivat; hän puhui vähän, katsellen
vuoroon juopuneita tovereitaan, vuoroon tyttöjä. Kun Marjana
tuli nurkalle, hän tasaisin, hitain liikkein kohotti lakkiaan,
väistyi sivulle ja uudelleen asettui hänen eteensä jalat hieman
hajallaan, työntäen peukalonsa vyön alle ja leikitellen tikarillaan.
Vastaukseksi hänen tervehdykseensä Marjana kumarsi hitaasti päätään,
istuutui turvepenkille ja otti povestaan siemeniä. Lukashka silmiään
kääntämättä katseli Marjanaa, puri siemeniä ja syljeskeli. Kaikki
olivat vaienneet Marjanan saapuessa.

-- Tulitteko pitemmäksi aikaa? -- kysyi kasakatar keskeyttäen
vaitiolon.

-- Aamuun saakka, -- vastasi Lukashka sävyisästi.

-- No niin, suokoon sinulle Luoja hyvää menestystä, -- sanoi kasakka:
-- olen hyvilläni, vast'ikään puhuttiin.

-- Puhun minäkin, -- tarttui päihtynyt Jergushov nauraen puheeseen.
-- Katsos noita vieraita! -- hän lisäsi, osoittaen ohikulkevaa
sotamiestä. -- Sotamiesten viina on hyvää, kelpaa juoda.

-- Kolme saatanata meille ajoivat, -- sanoi yksi kasakattarista. --
Isoisä kävi jo kysymässä lautakunnalta: sanovat, ettei niille mitään
voi.

-- Ahaa! Saitkos nyt surua! -- sanoi Jergushov.

-- Ovatko tupakkaansa tupruuttaneet? -- kysyi toinen kasakatar. --
Polttakoon pihalla minkä jaksaa, mutta sisään emme laske. Tulkoon
vaikka päällikkö, _en laske!_ Varastavat vielä kaikki. Miksi ei se
paholaisen penikka, hetmani, ottanut niitä omaan kotiinsa.

-- Etkö ole hyvilläsi? -- sanoi taas Jergushov.

-- Ja kerrotaan vielä, että on käsketty tyttöjen tehdä tilat
sotamiehille ja juottaa heille tshihiriä ja hunajaa, -- sanoi Nazarka
asettaen toisen jalkansa sivulle Lukashkan tapaan ja samoin kuin hän
työntäen lakin niskaansa.

Jergushov rähähti nauramaan ja yhtäkkiä syleili tyttöä, joka istui
lähinnä häntä.

-- Tosissani puhun.

-- No, senkin tungettelija! -- vinkui tyttö, -- sanon äidille.

-- Sano vaan! -- huusi hän. -- Totta se tuo Nazarka puhui: raportti
tuli, osaa se poika lukea. Totta se on. -- Ja hän ryhtyi syleilemään
toista tyttöä järjestyksessä.

-- Mitä tuppaudut, renttu? -- nauraen kiljasi punakka,
pyöreäkasvoinen Ustenjka, huitoen häntä pois.

Kasakka väistyi ja oli vähällä kaatua.

-- Vielä sanovat, ettei tytöillä ole voimia: kun oli vähällä tappaa.

-- No, vietävän tungettelija, piruko sinut toi asemalta, -- puhui
Ustenjka ja kääntyen pois hänestä taas nauraen hirnui. -- Olitpa
unissasi päästää abrekin. Se olisi sinun tappanut, ja parempi olisi
ollutkin.

-- Etköhän olisi volunnut! -- naurahti Nazarka.

-- Kyllä minä sinulle voluan!

-- Vai ei se ole surevinaankaan. Ulvoisikohan tuo, Nazarka, hä? --
sanoi Jergushov.

Lukashka koko ajan vaiti katseli Marjankaa. Hänen katseensa
nähtävästi saattoi tytön hämille.

-- Kuule, Marjanka, päällikönkö ne teille toivat? -- sanoi hän
lähestyen tyttöä.

Marjanka tapansa mukaan ei vastannut heti ja hitaasti loi silmänsä
kasakkoihin. Lukashka nauroi silmillään kuin olisi jotain erityistä,
keskustelusta riippumatonta, sill'aikaa tapahtunut hänen ja tytön
välillä.

-- Niin, hyvähän niiden on kun on kaksi tupaa, -- puuttui vanha eukko
vastaamaan Marjanan puolesta: -- mutta Fomushkineillepa olivat myös
asettaneet yhden päällikön, ja kertovat sen sulloneen tavaroitaan
nurkan täyden, niin ettei omalle perheelle ole paikkaa missään. Onko
sitä ennen kuultu, että kokonaisen läänin stanitsaan ajavat! Minkä
heille teet? -- kysyi hän. -- Ja mitä saakelin työtä niillä täällä on!

-- Sanotaan, että siltaa Terekin yli rupeavat rakentamaan, -- sanoi
yksi tytöistä.

-- Minullepa on kerrottu, -- sanoi Nazarka, läheten Ustenjkaa, --
että kuoppaa rupeavat kaivamaan ja tyttöjä istuttamaan kun eivät
pidä pienistä lapsista. -- Ja hän taas teki mielikyykähdyksensä,
jota kaikki nauroivat, vaan Jergushov rupesi syleilemään vanhaa
kasakkanaista, jättäen väliin Marjankan, jonka vuoro olisi ollut.

-- Miksi et Marjankaa halaile? Pitäisi kaikki järjestyksessä, --
sanoi Nazarka.

-- Ei, tämä vanha on rakkaampi ja makeampi, -- huusi kasakka
suudellen puolustautuvaa eukkoa.

-- Kuristaa, -- huusi eukko nauraen.

Tahdikas askelten töminä kadun päästä keskeytti naurun. Kolme
sotamiestä sinellit päällä kulki tahdissa vahtivuorolle komppanian
asesäiliölle. Jefreitteri, vanha keikari, vilkaisi vihaisesti
kasakkoihin ja ohjasi sotamiehet niin, että Lukashkan ja Nazarkan,
jotka seisoivat keskellä tietä tulisi väistyä syrjemmäksi. Nazarka
väistyi, mutta Lukashka vain rypisti kulmakarvojaan ja käänsi päätään
ja leveätä selkäänsä eikä liikahtanut paikaltaan.

-- Ihmisiä seisoo, kiertäkää, -- sanoi hän, syrjäsilmällä
halveksivasti vilkaisten sotamiehiin.

Sotamiehet kulkivat äänettöminä ohi, tahdin mukaan tömistäen pölyistä
tietä.

Marjana herähti nauramaan ja hänen jälkeensä kaikki tytöt.

-- Jo oli upeita poikia! -- sanoi Nazarka. -- Ihan kuin
pitkäliepeiset lukkarit, -- ja hän läksi marssimaan pitkin tietä
matkien heitä.

Kaikki taas purskahtivat nauramaan.

Lukashka läheni hitaasti Marjanaa.

-- Missä teillä asuu se päällikkö? -- kysyi hän.

Marjana mietti hetkisen.

-- Uuteen tupaan ottivat, -- sanoi hän.

-- Onko se vanha vai nuori? -- kysyi Lukashka istuutuen tytön luo.

-- En ole minä ikää kysellyt, -- vastasi tyttö. -- Tshihiriä kävin
sille laskemassa, niin silloin näin, Jeroshka-sedän kanssa ikkunassa
istui, punatukkainen mikä lie. Tavaroita täyden kuorman toivat.

Ja hän painoi silmänsä maahan.

-- Olen hyvilläni, että pääsin vartiosta täällä päin käväsemään!
-- sanoi Lukashka siirtyen lähemmäksi tyttöä turvepenkillä ja yhä
katsoen häntä silmiin.

-- Kuule, tulitko kauaksi aikaa? -- kysyi Marjana, hiukan hymyillen.

-- Aamuun asti. Anna siemeniä, -- lisäsi hän ojentaen kättään.

Marjana hymyili suoraan ja avasi paidan kauluksen.

-- Älä ota kaikkia, -- sanoi hän.

-- Ihan totta, olen koko ajan sinua ikävöinyt, usko minua, -- sanoi
Luka hillitysti, tyynesti kuiskaten, ottaen tytön povelta siemeniä,
ja vielä lähemmäksi häntä kumartuen alkoi kuiskaten jotain puhua
nauru silmissä.

-- En tule, se on sanottu! -- sanoi Marjana yhtäkkiä, väistyen
hänestä.

-- Ei, kuulehan... mitä minä aioin sinulle sanoa, -- kuiskasi
Lukashka: -- kuule minua! Tule Mashenjka.

Marjana puisti kieltävästi päätään, mutta hymyili.

-- Sisko, Marjanka! Sisko hoi! Äiti kutsuu illalliselle, -- huusi
kasakatarten luo juosten Marjanan pieni veli.

-- Tulen heti! -- vastasi tyttö. -- Mene sinä, veikko, mene yksin, --
minä tulen heti.

Lukashka nousi ja nosti lakkiaan.

-- Lienee minunkin mentävä kotiin, parasta on, -- sanoi hän tekeytyen
välinpitämättömäksi, mutta tuskin voiden olla hymyilemättä ja katosi
talon nurkan taa.

Sillä välin oli yö jo kokonaan laskeutunut stanitsan yli. Kirkkaat
tähdet syttyivät pimeälle taivaalle. Kaduilla oli pimeätä ja tyhjää.
Nazarka jäi kasakatarten kanssa turvepenkille, josta kuului heidän
naurunsa, mutta Lukashka poistui hiljaa tyttöjen luota, kyyristyi
kuin kissa ja yhtäkkiä varpaisillaan kuulumattomin askelin läksi
juoksemaan, pitäen kiinni heiluvasta tikaristaan, -- ei kotiin, vaan
vänrikin talolle päin. Juostuaan kaksi katua ja käännyttyään kujalle
hän nosti tsherkessitakin liepeet ja istuutui maahan aidan suojaan.
"Katsos sitä vänrikin tyttöä, -- ajatteli hän Marjanaa, -- ei se anna
leikitellä, vietävä! Malta..."

Lähestyvän naisen askeleet herättivät hänen huomiotaan. Hän alkoi
kuulostella ja naurahti itsekseen. Marjana painunein päin kulki
nopein ja tasaisin askelin suoraan häntä kohti, koputellen kepakolla
aidan seipäitä. Lukashka nousi. Marjanka säpsähti ja pysähtyi.

-- Oh, senkin vietävä! Säikäytit minut. Etpäs mennytkään kotiin? --
sanoi hän ja kovasti nauroi.

Lukashka toisella kädellään syleili tyttöä ja toisella tarttui hänen
kasvoihinsa. -- Minä tahdoin sinulle sanoa... jumaliste!... --
hänen äänensä värisi ja katkeili.

-- Mitä puheita olet keksinyt keskellä yötä! -- vastasi Marjana. --
Äiti odottaa, ja mene sinä heilasi luo.

Ja irtauduttuaan hänen kädestään tyttö juoksi pakoon muutamia
askeleita. Päästyään pihansa aidalle tyttö pysähtyi ja kääntyi
kasakkaan päin, joka oli juossut hänen vieressään yhä kehoittaen
tyttöä odottamaan hetkisen.

-- No, mitä sitten tahdot sanoa, yöjuoksija? -- ja tyttö herähti taas
naurahtelemaan.

-- Älä pidä minua pilkkanasi, Marjana, kuule! Mitä sinä siitä
heilasta puhut? Piru hänet vieköön! Sano yksi sana vain, niin
minä rakastan sinua aina, -- mitä hyvänsä tahdot, niin teen.
Kuuletko näitä!... -- ja hän helisytti rahoja taskussaan. -- Nyt
elämme. Ihmiset iloitsevat, vaan minä? En saa sinulta mitään iloa,
Marjanushka!

Tyttö ei vastannut mitään, seisoi hänen edessään ja nopein sormien
liikkein mursi kepakon pieniksi palasiksi.

Lukashka äkkiä puristi nyrkkiään ja hampaitaan.

-- Ja miksi yhä pitää odottaa ja odottaa! Enkö minä sinua rakasta,
kuuletko! Mitä aiot minulle tehdä? -- sanoi hän äkkiä, synkistyen
tuimasti ja tarttuen tytön molempiin käsiin.

Marjana ei muuttanut kasvojen ja äänen tyyntä ilmettä.

-- Älä sinä rehentele, Lukashka, vaan kuuntele minun sanojani, --
vastasi tyttö, vetämättä käsiään pois, mutta työntäen loitommalle
kasakan. -- Vaikka olenkin tyttö, niin kuuntele minua kuitenkin. Tee
kuten tahdot mutta jos minua rakastat, niin sanon sinulle sen...
Päästä irti kätesi, minä sanon sen kuitenkin. Naimisiin menen, mutta
mihinkään tyhmyyksiin et minua saa, -- sanoi Marjana kääntämättä
kasvojaan.

-- Niinkö, menet naimisiin? Naimisiin -- siitä emme me päätä. Rakasta
sinä muutenkin, Marjanushka, sanoi Lukashka, joka yhtäkkiä synkeästä
ja rajusta oli muuttunut lempeäksi, nöyräksi ja helläksi, ja katsoi
tyttöä hymyillen läheltä silmiin.

Marjana painoi itsensä häntä vasten ja voimakkaasti suuteli häntä
huuliin.

-- Veikkoseni! -- kuiskasi tyttö, kiivaasti pusertaen häntä itseään
vasten. Sitten hän yhtäkkiä tempasihe irti, ja kääntymättä taakseen
lähti juoksemaan kotinsa porttia kohti.

Huolimatta kasakan pyynnöistä jäämään vielä hetkeksi kuulemaan, mitä
hän sanoisi, Marjana ei pysähtynyt.

-- Mene, näkevät! -- virkkoi tyttö. -- Vielä tuokin paholainen,
meidän hyyriläisemme, näkyy kulkevan pihalla.

"Vänrikin tyttö, -- ajatteli itsekseen Lukashka, naimisiin tulee...
Naimisiin -- se on eri asia, vaan rakasta sinä minua."

Hän tapasi Nazarkan Jamkan luona ja kemuiltuaan hänen kanssaan meni
Dunjashkan luo ja tämän uskottomuudesta huolimatta vietti yönsä hänen
luonaan.



XIV.


Olenin todellakin kulki pihalla kun Marjana tuli portista, ja kuuli
kun tämä sanoi: "hyyriläisemme, paholainen, näkyy kulkevan". Koko
tämän illan hän oli viettänyt Jeroshka-sedän kanssa uuden asuntonsa
rappusilla. Hän oli käskenyt kantaa ulos pöydän, samovarin, viinin,
sytytetyn kynttilän ja teelasin ja sikarin ääressä kuunteli ukon
kertomuksia; ukko oli istuutunut rapulle hänen jalkainsa juureen.
Vaikka ilma oli tyyni, valui kynttilä ja liekki lepatteli kaikkiin
suuntiin, valaisten milloin rappusten pylvään, milloin pöydän ja
astiat, milloin ukon lyhyttukkaisen pään. Yöperhoset liitelivät ja
riputtaen pölyä siivistään löivät päänsä pöytään ja laseihin, milloin
lensivät kynttilän liekkiin, milloin katosivat pimeään, valoisan
piirin ulkopuolelle. Olenin joi Jeroshkan kanssa kahden viisi pulloa
tshihiriä. Jeroshka joka kerta kun oli täyttänyt lasit tarjosi toisen
niistä Oleninille, kilistäen hänen kanssaan, ja puhui lakkaamatta.
Hän kertoi kasakkain muinaisesta elämästä, _leveästä_ isästään, joka
yksin oli selässään kantanut kymmenpuutaisen metsäsian ja yhteen
kyytiin yksin juonut kaksi kannua tshihiriä. Kertoi omasta ajastaan
ja ystävästään Girtshikistä, jonka kanssa oli ruton aikana Terekin
takaa kuljettanut burka-vaippoja. Kertoi metsästysretkestä, jolla hän
oli yhtenä aamuna tappanut kaksi hirveä. Kertoi _kullastaan_, joka
oli öisin juossut hänen luokseen vartioon. Ja tämä kaikki kerrottiin
niin kauniisti ja kuvaelmallisesti, ettei Olenin huomannut kuinka
aika kului.

-- Niin, veliseni, -- puhui hän, -- sinä et ole tuntenut minua minun
kulta-aikanani, minä olisin sinulle kaikki näyttänyt. Nyt Jeroshka
ruukkua nuolee, mutta silloin Jeroshka läpi koko rykmentin jyrisi.
Kellä on ensimäinen hevonen, kellä gurdalainen miekka, kenen luo
juomaan mentiin, kenen kanssa rymyttiin? Kuka lähetettiin vuorille
Achmet-kaania surmaamaan? -- Aina Jeroshka. Keneen tytöt mieltyvät?
-- Aina vaan Jeroshkaan. Sillä minä olin oikea dzhigitti. Ryyppääjä,
varas, hevoslaumoja vuorilta ryöstin, laulaja, -- kaikkeen pystyin.
Nyt ei enää olekkaan semmoisia kasakoita. Niitä ei enää ilkeä katsoa.
Tämän verran maasta (Jeroshka osoitti arssinan korkeutta), jo panee
pöllö saappaat jalkaan, katselee koko ajan niitä, on sekin iloa.
Taikka älyttömäksi pöhnään juo -- eikä juokkaan ihmisten tavoin, vaan
miten juone. Mutta mikä olin minä? Minä olin Jeroshka-voro; eikä
tunnettu vain stanitsassa, vaan vuorillakin. Ruhtinaat ne kavereina
tulivat luokse. Minä olin ennen kaikkien kanssa kaveri. Tatarilainen
kuin tatarilainen, armenilainen kuin armenilainen, sotamies kuin
sotamies, upseeri kuin upseeri, minusta sama, kun vaan juoda osaa.
Sinun, sanotaan, pitää puhdistua maallisten suruttomain seurasta: älä
juo sotamiehen, äläkä syö tatarilaisen kanssa.

-- Kuka niin sanoo? -- kysyi Olenin.

-- Meidän saarnamiehemme... Mutta kuunteleppas mullaa tai
tatarilaista kadia. Se sanoo: "te uskottomat pakanat, miksi syötte
sianlihaa?" Siitä näkyy, että jokainen pysyy omassa säännössään. Vaan
minusta on kaikki yhtä. Jumala on tehnyt kaiken ihmisten iloksi. Ei
missään ole syntiä. Katsotaan vaikka petoa. Se asuu niin tatarin kuin
meidän kaislistossa. Minne menee, siinä koti. Pistää poskeensa mitä
sattuu. Ja meille puhutaan, että sen tähden saadaan vielä pannuja
nuolla. Minä vaan luulen, että kaikki on yhtä valetta, -- lisäsi hän,
oltuaan hetkisen vaiti.

-- Mikä on valhetta? -- kysyi Olenin.

-- Mitä saarnaavat. Meillä oli, veli hyvä, Tshervlenajassa
kasakkamajuri, -- kaveri oli minulle. Mies oli niinkuin minäkin,
samallainen. Tappoivat hänet Tshetshnjassa. Niin hän sanoi, että
semmoiset asiat ovat papit omasta päästään keksineet. Kuolet, sanoi,
nurmi kasvaa haudalle -- siinä kaikki (ukko naurahti). Raju mies oli.

-- Miten vanha olet? -- kysyi Olenin.

-- Herra sen tiennee! Seitsemänkymmenen tienoissa. Kun teillä oli
keisarinna, en minä enää ollut pieni. No laske siitä, paljonko tulee.
Tuleeko seitsemänkymmentä?

-- Tulee. Mutta sinä olet vielä reipas mies.

-- Mitäs, Luojan kiitos, terve minä olen kaikin puolin; eukko
hittolainen pilasi...

-- Miten?

-- Pilasipahan vaan...

-- Siis kun kuolet, niin kasvaa ruoho päälle? -- toisti Olenin.

Jeroshka nähtävästi ei tahtonut selvästi ilmaista ajatustaan. Hän
vaikeni hetkeksi.

-- Entä miten sinä arvelet? Juo! -- huusi hän, hymyili ja tarjosi
viiniä.



XV.


-- Niin, mistä hitosta minä puhuin? -- jatkoi hän muistellen. --
Niin, saat kuulla millainen mies minä olen! Minä olen metsämies. Ei
ole rykmentissä toista metsästäjää minun rinnalleni. Minä löydän
ja näytän sinulle joka eläimen, joka linnun, mikä ja missä --
kaikki tiedän. Koiria on minulla, ja kaksi pyssyä on, on verkkoja,
on maalitaulu, ja haukka, -- kaikki on, Luojan kiitos. Vaan oikea
metsästäjä ei kehu, saat nähdä ne kaikki. Semmoinen mies minä
olen! Kun näen jälen, niin heti sanon mikä otus ja tiedän missä
se makaa, minne menee juomaan ja rypemään. Teen vahtimapaikan
puuhun ja istun yön, vahdin. Mitä minä kotona tekisin. Paljasta
pahaa vaan teen ja juopottelen. Tulee vielä naisia -- lörpötykset,
lärpätykset, poikaviikarit huutavat; satut vielä saamaan häkää
päähäsi. Toista on kun lähdet aamun valjetessa, katsot paikan, survot
allesi kaislat, istut siihen kuin poika ja jäät odottamaan. Tiedät
ihan kaiken mitä metsässä tapahtuu. Katsot taivaalle, tähtöset
kulkevat, tarkastelet niitä ja näet paljonko kello on. Katsahdat
ympärillesi: metsä huojahtaa, odotat -- odotat että nyt rusahtaa,
metsäsika tulee rypemään. Kuuntelet miten nuoret kotkat vinkuvat,
ja kuulostat kukotko vai hanhet stanitsassa ääntelevät. Hanhet, ei
vielä siis puoliyö. Ja kaikki minä tiedän. Ja jos pyssy jossain
kaukana pamahtaa, niin tulee ajatuksia. Mietit: kukahan tuo ampui?
Onkohan kasakka, samallainen kuin minäkin, tavannut otuksen, ja saiko
sattumaan siihen, vai vikuuttiko vain ja nyt se kulkee poloinen
kaislikkoa tuhrien ihan suotta verissään. Se on ilkeätä -- hyi,
ilkeätä! Mitä meni eläintä pilaamaan? Hölmö, hölmö! Taikka mietit:
"jospa lie abrekki ampunut jonkun tyhmän kasakkanulikan!" Päässäsi
pyörii kaikkea tällaista. Niinpä kerran istuin veden vieressä, näin
että kätkyttä toi virta ylhäältä päin. Aivan ehyt oli, reuna vain oli
särkynyt. Olipas silloin pää täynnä ajatuksia. Kenen se on kätkyt?
Varmaankin on, ajattelin, teidän sotamiehiänne pirulaisia tullut
kylään, tshetsheninaisia ovat ryöstäneet, lapsen tappoi piruista
joku: otti jaloista kiinni ja nurkkaa vasten. Eivätkö tee sillä
lailla? Hyi, ei ole sydäntä ihmisillä!... Semmoisia tuli ajatuksia,
sääli tuli. Ajattelin: kätkyen ovat heittäneet ja vaimon ovat ajaneet
pois, talon ovat polttaneet, ja dzhigitti on ottanut pyssyn ja
lähtenyt meidän puolellemme ryöväämään. Istut istumistasi, mietit.
Ja kun kuulet tiheikössä metsäsikalauman ruskavan, niin sinussa
alkaa ihan hyppiä. Siskoseni, tulkaapas lähelle! Tuntevat hajun,
arvelet; istut, et liikahda ja sydän: dun, dun, dun! Heittelee sinua
niin vietävästi. Nyt keväällä samaten tuli aika lauma, mustanaan
oli. "Isälle ja Pojalle..." meinasin jo ampua, -- miten se röhähti
porsailleen! "Hätä, muka, lapsoset: mies väijyy", ja kaikkosivat
kaikki pois läpi pensaiden. Olisi luullut jo vaikka suuhun saavansa.

-- Kuinka sitten sika porsailleen sanoi, että mies väijyy? -- kysyi
Olenin.

-- Mitenkä sinä luulet? Sinä luulet, että elukka on hölmö? Ei, se on
viisaampi kuin ihminen, vähät siitä että sitä siaksi kutsutaan. Se
tietää kaikki. Otetaan vaan vaikka tästä esimerkki: ihminen kulkee
jälkeä pitkin, eikä sitä huomaa, mutta kun sika osuu sinun jälillesi,
heti nuuskii ja menee tiehensä; älypäs sillä on, kun et sinä omaa
hajuasi tunne, vaan se tuntee. On vielä toinenkin kohta: sinä tahdot
sen tappaa, mutta se tahtoo kulkea elävänä metsässä. Sinulla on omat
sääntösi ja sillä on omat sääntönsä. Se on sika, mutta se ei siltä
ole sinua huonompi, -- yhtä hyvä on Jumalan luoma. Hohoi! tyhmä on
ihminen, tyhmä, tyhmä on ihminen! -- toisti ukko useita kertoja ja
laskien päänsä alas vaipui ajatuksiinsa.

Olenin myös vaipui mietteisiinsä, astui alas kuistista ja rupesi
kädet selän takana ääneti kulkemaan pihaa pitkin.

Heräten ajatuksistaan Jeroshka nosti päätään ja alkoi tutkivasti
tarkastella yöperhosia, jotka liehuivat kynttilän lepattelevan liekin
yllä ja koskettelivat sitä.

-- Hölmö, hölmö! -- alkoi hän puhua. -- Minnekkä lennät? Hölmö,
hölmö! -- Hän kohotti ruumistaan ja alkoi paksuilla sormillaan ajaa
pois perhosia. -- Palat, pöllö! Tänne lennä, tilaa on kyllä, --
kehoitteli hän lempeällä äänellä, koettaen paksuilla sormillaan ottaa
sitä sievästi kiinni siivistä laskeakseen sen irti. Itse surmaat
itsesi, mutta minä armahdan sinua.

Hän istui kauan, tarinoiden ja ryypäten lasista. Mutta Olenin kulki
pihalla edestakaisin. Yhtäkkiä kuiskutus portin takaa sai hänet
säpsähtämään. Huomaamattaan pidätti hän hengitystään ja kuuli naisen
naurua, miehen puhetta ja suutelemista. Tahallaan kahisuttaen
jaloillaan ruohoa hän meni pihan toiselle puolelle. Mutta lyhyen ajan
perästä vitsa-aita narahti. Kasakka, jonka yllä oli tsherkessitakki
ja päässä korkea valkeakarvainen kasakkalakki (se oli Luka), kulki
aidan viertä ja pitkä nainen, valkea liina päässä, kulki Oleninin
ohi. Minulla ei ole sinun kanssasi, eikä sinulla minun kanssani
mitään tekemistä, näytti Marjankan varma käynti sanovan. Olenin
seurasi häntä katseellaan isäntäväen majan rapuille asti, näkipä
vielä ikkunasta kuinka tyttö otti liinan päästään ja istuutui
penkille. Ja yhtäkkiä valtasi nuoren miehen sielun yksinäisen ikävän
tunne, epämääräiset halut ja toiveet sekä jonkunmoinen kateus jotakin
kohtaan.

Viimeiset tulet majoissa sammuivat. Viimeiset äänet vaikenivat
stanitsassa. Aidat, valkoiselta paistava karja pihoilla ja
rakennusten katot ja solakat poppelit -- kaikki näytti nukkuvan
tuoresta, rauhallista ja toimellista untaan. Vain sammakkojen kimeät,
keskeymättömät äänet kuuluivat kaukaa kosteikosta tarkkaavaiseen
korvaan. Idässä tähdet harvenivat ja näyttivät katoavan valon
lisääntyessä. Pään päällä ne sirottuivat yhä syvemmälle, yhä
suuremmissa joukoin. Ukko torkkui pää kättä vasten nojaten. Kukko
kiekaisi vastapäätä olevalla pihalla. Mutta Olenin yhä vain kulki ja
kulki miettien jotain. Laulu, johon oli useita yhtynyt, kaikui hänen
korvaansa. Hän meni aidan luo ja alkoi kuunnella. Kasakkain nuoret
äänet vierivät iloisena lauluna ja kaikista muista eroittautui eräs
nuori, terävän voimakas ääni.

-- Tiedätkö kuka siellä laulaa? -- sanoi ukko heräten. --
Lukashka-dzhigitti. Hän on tappanut tshetshenin, siksi hän nyt iloa
pitää. Ja mistä iloitsee?... Hölmö, hölmö!

-- Oletkos sinä tappanut ihmisiä? -- kysyi Olenin.

Ukko kohottautui äkisti molempien kyynärpäidensä varaan ja vei
kasvonsa aivan Oleninin kasvoihin kiinni.

-- Saakeli! -- huusi hän hänelle: -- mitä kyselet? Ei maksa puhua.
Sielua on vaikea surmata, -- oh, vaikea! Hyvästi ystäväni: olen
saanut ruokaa, ja juomaa juovuksiin asti, -- sanoi hän noustessaan.
-- Tulenko huomenna metsälle?

-- Tule.

-- Muista että nouset jo ajoissa ja jos nukut niin saat sakkoa.

-- Ehkäpä nousen ennen sinua, -- vastasi Olenin.

Ukko läksi. Laulu vaikeni. Kuului askeleita ja iloista puhetta. Vähän
ajan kuluttua kajahti taas laulu, mutta kauempana, ja Jeroshkan kova
ääni yhtyi äskeisiin ääniin. "Minkälaisia ihmiset, millaista elämä!"
mietti Olenin, huokasi ja palasi yksin majaansa.



XVI.


Jeroshka-setä oli yksinäinen, varaväkeen kuuluva kasakka; hänen
vaimonsa, joka noin kaksikymmentä vuotta sitten oli antanut kastaa
itsensä oikeauskoisuuteen, oli karannut hänen luotaan ja mennyt
naimisiin venäläisen vääpelin kanssa; lapsia hänellä ei ollut. Hän
ei ollut kerskaillut kertoessaan itsestään, että oli muinoin ollut
uljain poika koko stanitsassa. Hänet tunsi rykmentissä jokainen hänen
entisen uljuutensa vuoksi. Ei ainoastaan tshetshenien ja venäläisten
tappaminen ollut hänen sielullaan. Hän oli tehnyt vuorille matkoja ja
varastanut venäläisiltä ja kaksi kertaa istunut vankilassa. Suurin
osa hänen elämästään oli kulunut metsästyksellä ja metsässä, missä
hän vuorokauden eli yhdellä leipäpalalla eikä juonut mitään muuta
kuin vettä. Sen sijaan hän stanitsassa hurjaili aamusta iltaan.
Palattuaan Oleninin luota hän nukkui pariksi tunniksi ja herättyään
jo ennen auringon nousua loikoi sängyssään ja arvosteli miestä, jonka
oli eilen tullut tuntemaan. Oleninin _yksinkertaisuus_ miellytti
häntä suuresti (yksinkertaisuus siinä merkityksessä, ettei häneltä
oltu viiniä säästetty). Myös Olenin itse oli hänen mieleensä.
Hän ihmetteli, miksi kaikki venäläiset ovat _yksinkertaisia_ ja
rikkaita ja miksi he eivät mitään tiedä, ja ovat kaikki oppineita.
Hän mietti itsekseen sekä näitä kysymyksiä että mitä voisi saada
Oleninilta itselleen. Jeroshka-sedän maja oli jokseenkin iso eikä
mikään vanha, mutta saattoi huomata, että siitä puuttui kokonaan
vaimoväki. Vastoin kasakkain tavallista huolenpitoa puhtaudesta
oli kamari aivan lian ja mitä suurimman epäjärjestyksen vallassa.
Pöydälle oli heitetty verinen takki, munapiirakkaan puolikas ja sen
viereen kynitty ja paloiteltu naakka, haukan ruuaksi. Penkeillä
räkyilivät hajallaan virsut, pyssy, tikari, märät vaatteet ja
rievut. Nurkassa, sammion likaisessa, löyhkävässä vedessä olivat
toiset virsut liossa; nurkassa oli myös pyssy ja fasanien viekotin.
Lattialle oli heitetty verkko, muutamia tapettuja fasaneja, ja pöydän
luona likaisella lattialla kävellä tapsutteli jalastaan sidottu
kananpoika. Lämmittämättömässä uunissa oli malja, joka oli täynnä
jotain maitonestettä. Uunilla vinkui mehiläishaukka, joka koetti
irtautua nuorasta ja vaalennut tavallinen haukka istui tyynesti uunin
laidalla katsoen kananpoikaan vinosti ja väliin taivuttaen päätään
oikealta vasempaan. Jeroshka-setä itse makasi selällään lyhyellä
vuoteella, joka oli tehty seinän ja uunin väliin, vain paita päällä
ja vankat jalat uunille pistettyinä, repi paksulla sormellaan rupea
käsistään, joita haukka oli kynsinyt, kun hän oli sitä kulettanut
ulos ilman käsineitä. Koko huoneessa ja etenkin itsensä ukon luona
oli ilma täynnä sitä voimakasta, ei-epämieluista hajujen sekoitusta,
joka seurasi ukkoa.

-- _Ujde-ma_, setä? (s.o. oletko kotona, setä?) -- kuuli hän
ikkunasta terävän äänen, jonka hän heti tunsi Lukashka-naapurin
ääneksi.

-- _Ujde, ujde ujde!_... Kotona, tule sisään! -- huusi ukko. --
Naapuri Marka, Luka Marka, mitä varten olet tullut sedän luo? Vai
vartioonko?

Haukka pyrähti pystyyn isännän huudosta ja räpytteli siipiään,
tempoen rihmaansa.

Ukko piti Lukashkasta ja vain hän teki poikkeuksen ukon ylenkatseesta
koko nuorta kasakkapolvea kohtaan. Sitä paitsi Lukashka ja hänen
äitinsä naapureina usein antoivat ukolle viiniä, kaimakkia (paksua
keitettyä kermaa) ynnä muita taloustuotteita, joita Jeroshkalla ei
ollut. Jeroshka-setä, joka oli koko elämänsä ollut syttyvä luonne,
selitti aina käytännöllisesti vaikuttimensa. "Mitäs siinä, ovat
varakkaita ihmisiä, -- puhui hän itselleen. -- Minä annan heille
tuoresta sianlihaa, tai kanan, eivätkä hekään unohda setää: kun
sattuu niin tuovat piirakasta, pannukakkua".

-- Terve, Marka! Oikein tehty, -- huusi ukko iloisesti ja ketterästi
heittäen paljaat jalkansa vuoteelta, nousi pystyyn, astui pari
askelta narisevalla lattialla, katsahti ulospäin kääntyneitä
jalkojaan ja yhtäkkiä näyttivät hänestä jalat hullunkurisilta: hän
naurahti, polkaisi kerran paljaalla kantapäällään, sitten toisen
kerran ja teki hyökkäysliikkeen. -- Eikös se ole somaa? -- kysyi hän,
pienet silmät loistavina. Lukashka naurahti hiukan. -- Vartioonko on
matka? kysyi ukko.

-- Toin sinulle tshihiriä, setä, niinkuin vartiossa lupasin.

-- Kristus sinua siunatkoon, -- virkkoi ukko, nosti ylös lattialla
retkottavat arkihousut ja mekon, puki ne päälleen, kiristi remmillä,
valoi maljasta vettä käsilleen, kuivasi ne vanhoihin housuihinsa,
kamman kappaleella suki partaansa ja jäi Lukashkan eteen seisomaan.
-- Valmis! -- sanoi hän.

Lukashka otti pikarin, pyyhki, kaatoi siihen viiniä, istuutui
penkille ja tarjosi ukolle.

-- Terveydeksesi! Kunnia Isälle ja Pojalle! -- sanoi ukko, ottaen
juhlallisesti vastaan viinin. -- Tapahtukoon sinulle kaikki mitä
haluat ja tulkoon sinusta semmoinen mies, joka vielä töillään
ristinkin ottaa.

Rukousta lukien Lukashkakin joi viiniä ja pani sen sitten pöydälle.
Ukko nousi, haki kuivaa kalaa, vei kynnykselle, hakkasi sitä kepillä
pehmeämmäksi, pani sen karkeilla käsillään ainoalle siniselle
lautaselleen ja toi pöytään.

-- Minulla on kaikkea, särvintäkin on, Jumalan kiitos! -- sanoi hän
ylpeästi... No, miten Mosev? -- kysyi ukko.

Lukashka kertoi miten aliupseeri oli ottanut hänen pyssynsä, ja
saattoi huomata, että hän halusi kuulla ukon mieltä asiasta.

-- Pyssystä älä yhtään välitä, -- sanoi ukko: -- ilman pyssyn
antamista ei palkintokaan tule.

-- Mitä vielä, setä, sanovat: vai palkinto alaikäiselle! Ja pyssy oli
mainio, krimiläinen, kahdeksankymmentä ruplaa maksaa.

-- Heitä hiiteen! Niin ikään minä riitelin päällikön kanssa: pyysi
minulta hevosta. Anna hevonen, sanoi, niin vänrikin teen sinusta.
Minä en antanut ja niinpä en sitten päässytkään.

-- Entäs, setä, kun pitää hevonen ostaa ja sanotaan, ettei joen takaa
saa ilman viittäkymmentä ruplaa.

-- Huihai! me emme surreet, -- sanoi ukko: -- kun Jeroshka-setä oli
sinun ijässäsi, hän jo nogajilaisilta hevoslaumoja varasteli ja
Terekin toiselle puolelle ajoi. Ennen aikaan annettiin hyvä hevonen
viinatuopista tai päällysvaipasta.

-- Miksi niin vähästä annoitte? -- sanoi Lukashka.

-- Hölmö, hölmö, Marka! -- sanoi ukko ylenkatseellisesti. -- Mitäs
muuta: siksihän varastetaan, ettei tarvitse saita olla. Mutta te ette
luultavasti ole oikein nähneetkään kuinka hevosia ajetaan? Miksi et
sinä puhu?

-- Ei maksa puhua, setä! -- sanoi Lukashka. -- Me emme näy olevan
niitä miehiä.

-- Hölmö, hölmö, Marka!... Vai ei niitä miehiä! -- vastasi ukko
härnäten nuorta kasakkaa. -- Toisellainen minä olin kasakka sinun
ijässäsi.

-- Entä sitten? -- kysyi Lukashka.

Ukko halveksivasti heilutti päätään.

-- Jeroshka-setä oli suora mies, ei mitään surrut. Siksi koko
Tshetshnia oli paljaita minun kaveriani. Tulee luokseni kaveri, minä
viinalla juotan humalaan, pidän hyvänä kaikin tavoin, panen viereeni
nukkumaan; taas kun hänen luokseen menen niin lahjan, peshkeshin,
vien. Niin ne miehet tekevät, toista se oli kuin nyt: ei näillä
ole lapsilla muuta lystiä kuin että siemeniä nakertavat ja kuoren
sylkäisevät! -- lopetti ukko halveksivasti, näyttäen liikkeillään,
miten nykyiset kasakat nakertavat siemeniä ja sylkevät kuoren.

-- Kyllä tiedän, -- sanoi Lukashka: -- niin se on!

-- Jos tahdot oikea mies olla, niin ole dzhigitti eläkä moukka.
Vaikka kyllä moukkakin hevosen ostetuksi saa, lyö rahat käteen ja
ottaa hevosen.

He olivat vaiti.

-- On sitten yhtä ikävä sekä stanitsassa että vartiossa olla,
setä, eikä ole minne menisi iloa pitämään. Kaikki ovat pelkureita.
Nazar vaikka esimerkiksi. Äskettäin olimme tshetshenien kylässä,
Girei-kaani kutsui Nogajiin hevosia hakemaan, -- ei kukaan lähtenyt;
mitenkä sitä yksin?

-- No entä setä? Luuletko että minä olen näivettynyt? En minä ole!
Anna hevonen, heti paikalla ajan Nogajiin.

-- Mitä tyhjää! -- sanoi Luka. -- Vaan sanoppas miten Girei-kaanin
kanssa on oltava? Se sanoo, että toisin vaan hevosen Terekille asti,
ja sitten vaikka kokonainen hevosparvi saataisi, niin on niille
paikka mihin piilotetaan... Mutta kerittypäinen on sekin, uskoa on
vaikea.

-- Girei-kaaniin voit uskoa, koko hänen sukunsa on hyviä ihmisiä;
hänen isänsä oli uskollinen kaveri. Mutta kuule setää, minä en
sinulle pahaa opeta: anna hänen vannoa vala, silloin siitä on varma;
jos taas hänen kanssaan matkustat, pidä pistoli aina varalla. Etenkin
kun rupeat hevosia jakamaan. Kerran oli minut siinä tappaa eräs
tshetsheni; minä pyysin häneltä kymmentä ruplaa hevosta kohti. Usko
tai älä, mutta ilman pyssyä älä käy levolle.

Lukashka kuunteli tarkkaavaisesti ukkoa.

-- Kuule, setä, olen kuullut, että sinulla on taikaheinä, jolla voi
päästä minne hyvänsä, -- virkkoi hän vaitiolon jälkeen.

-- Taikaheinää ei ole, mutta sinulle sanon, sanon minä sinulle: sinä
olet hyvä poika, et unhota ukkoa... Sanonko?

-- Sano, setä.

-- Kilpikonnan tunnet? Se on koko saakeli, se kilpikonna.

-- Tunnen tietysti.

-- Etsi sen pesä ja puno vitsa-aita ympärille niin ettei se pääse
läpi. Se tulee, tekee kierroksen ympäri ja heti takaisin, -- löytää
taikaheinän, tuo sen mukanaan ja särkee vitsaraidan. Silloin
sinä kiirehdi toisena aamuna katsomaan: mistä on rikki, siinä on
taikaheinä. Ota ja vie minne haluat. Eikä ole tielläsi lukot eikä
salvat.

-- Oletko sitten koettanut, setä?

-- Koettanut en ole, mutta ovat hyvät ihmiset kertoneet. Minulla on
vaan sen verran loitsuja ollut, että luen "terve sulle", kun istun
hevosen selkään. Eikä kukaan ole tappanut.

-- Mikä "terve sulle" se on, setä?

-- Sinä et tiedä? Hoh, sitä kansaa! Siksipä kysykkin sedältä. No,
kuuntele, sanele minun perästäni:

    Terve sulle Sioni.
    Täss' on ruhtinaasi.
    Me istumme hevosen selkään.
    Sefania parkusuu,
    Sakarias hirsipuu,
    Isä mantrikki,
    Ihmis-mihmis-laupeus.

-- Ihmis-mihmis-laupeus, -- toisti ukko. -- Osaatko? No, sano.

Lukashka naurahti.

-- Kuule, setä, niinkö, että sen vuoksi sinua ei ole tapettu? Ihanko?

-- Onpa teistä tullut viisaita! Opi ulkoa kokonaan ja sano sitten. Se
ei ole vahingoksi. No, kun olet "Mantrikin" laulanut, niin on siinä
tarpeeksi, -- ja ukko itse naurahti. -- Mutta älä sinä mene Nogajiin,
Luka, usko minua!

-- Minkä tähden?

-- Ei ole ne ajat, ette te ole niitä miehiä, -- roskakasakoita te
olette! Ja miten paljon venäläisiä ovat tuonne ajaneet! Jopa siinä on
rangaistus! Jätä, kuule. Mihinkä teistä olisi! Mepä Girtshikin kanssa
ennen...

Ja ukko oli ryhtymäisillään loppumattomien juttujensa kertomiseen.
Mutta Lukashka katsahti ikkunaan.

-- On jo aivan valoisa, setä, -- keskeytti hän hänet. -- On aika
lähteä, käy joskus meilläkin.

-- Herra olkoon kanssasi. Minäpä menen armeijalaisen luo, -- lupasin
sen metsälle viedä. Hyvä mies, niin näyttää.



XVII.


Jeroshkan luota Lukashka poikkesi kotiin. Kun hän palasi, kohosi
kostea, kasteinen usva maasta ja peitti stanitsan. Näkymätön
karja alkoi liikuskella eri suunnilta. Yhä useammin ja terävämmin
ääntelivät kukot. Ilma kävi läpinäkyväksi, ja väki alkoi nousta
levolta. Vasta aivan liki tultuaan Lukashka huomasi usvasta kostean
pihansa aidan, majan kuistin ja avoimen karsinan. Pihalla hän kuuli
sumun keskeltä kirveen jysähdyksiä puuhun. Lukashka astui majaan.
Hänen äitinsä oli jo noussut, seisoi uunin edessä ja heitti uuniin
halkoja. Vuoteessa vielä makasi sisartyttö.

-- No, Lukashka, oletko iloa pitänyt? -- kysyi äiti hiljaan. -- Missä
olit yön?

-- Stanitsassa olin, -- vastahakoisesti vastasi poika, ottaen pyssyn
huotrasta ja tarkastaen sitä.

Äiti heilutti päätään.

Siroitettuaan ruutia pyssyreikään Lukashka otti pienen pussin,
veti esiin muutamia tyhjiä koteloita ja rupesi tekemään latinkeja,
huolellisesti sulloen niitä tikulla, jonka ympäri oli kääritty riepu.
Vedettyään hampaillaan ulos täytettyjä koteloita ja tarkastettuaan
niitä, hän laski ne pussiin.

-- Niin tuota, äiti, puhuin, että korjaisitte kontit: onko korjattu?
-- sanoi hän.

-- Mitenkäs muuten, mykkä korjaili eilen. Vai onko jo asemalle lähtö?
En minä ole vielä kerinnyt sinua nähdäkään.

-- Laitan vaan itseni kuntoon ja sitten on lähdettävä, -- vastasi
Lukashka, kooten ruutinsa. -- Entä missä mykkä on? Ulkonako?

-- Varmaankin hakkaa puita. Koko ajan on sinua surrut. En saa nähdä,
sanoo, häntä enää ollenkaan. Noin hän kädellään viittaa kasvoihinsa,
napsauttaa sormiaan, ja painaa kädet rinnalleen, -- ikävä muka. --
Menenkö hakemaan? Abrekin ymmärsi kokonaan.

-- Mene, -- sanoi Lukashka. -- Ja minulla oli siellä rasvaa, tuo
tänne. On miekka voideltava.

Eukko meni ulos ja muutaman minutin kuluttua narisevia portaita
astui majaan Lukashkan mykkä sisar. Hän oli kuusi vuotta vanhempi
veljeään ja olisi ollut äärettömästi hänen näköisensä, jollei hänellä
olisi kasvoissa ollut kaikille kuuromykille yhteistä tylsyyttä ja
raa'an muuttuvaista ilmettä. Hänen pukunaan oli karkea paita, johon
oli tilkkuja ommeltu; jalat olivat paljaat ja liassa; päässä oli
vanha sininen liina. Kaula, kädet ja kasvot olivat suoniset kuten
talonpoikaismiehellä; sekä puvusta että kaikesta näkyi, että hän
oli aina raskaassa miesväentyössä. Hän toi sisään halkokannoksen
ja heitti sen uunin viereen. Sitten hän meni veljensä luo ja
hymyili iloisesti, jolloin hänen kasvonsa kokonaan menivät ryppyyn,
kosketti hänen olkapäätään ja rupesi käsillään, kasvoillaan ja koko
ruumiillaan tekemään Lukashkalle kiireesti merkkejä.

-- Hyvä, hyvä, kunnon Stepka! -- vastasi veli nyökäyttäen päätään. --
Kaikki olet varustanut ja paikannut kuin mestari! Tuossa on sinulle
siitä! -- hän otti taskustaan kaksi prenikkaa ja antoi tytölle.

Tytön kasvot tulivat punaisiksi ja hän alkoi hurjasti mumista ilosta.
Otettuaan prenikat hän rupesi vielä nopeammin tekemään merkkejä,
usein osoittaen yhtä suuntaa ja vieden paksua sormeaan kulmakarvoja
ja kasvoja pitkin. Lukashka ymmärsi ja nyökäytteli päätään hiukan
hymyillen. Tyttö puhui, että veli antaisi tytöille makeisia, kertoi,
että tytöt pitävät hänestä ja että eräs Marjanka-tyttö on paras
kaikista -- ja hän rakastaa Lukashkaa. Marjankaa tyttö ilmaisi
viittaamalla hänen kotiinsa päin, näyttämällä silmänluomiaan,
kasvojaan, mauskauttamalla suutaan ja heilutellen päätään.
"Rakastaa!" ilmaisi hän painaen kädellä rintaansa, suutelemalla
kättään ja ikäänkuin syleillen jotakin. Äiti palasi majaan ja
saatuansa tietää mistä mykkä puhui hymyili ja heilutti päätään. Mykkä
näytti hänelle prenikoita ja taas mumisi ilosta.

-- Minä sanoin äskettäin Ulitalle, että lähetän kosimaan, -- sanoi
äiti: -- otti sanani hyvästi vastaan.

Lukashka äänetönnä katsahti äitiinsä.

-- Kuulkaapas, äiti, viiniä pitäisi viedä myytäväksi, -- hevonen on
saatava.

-- Myyn, kun aika tulee, tynnörejä hankin, -- sanoi äiti, joka
nähtävästi ei olisi suonut pojan sekaantuvan talousasioihin. --
Kun lähdet, -- sanoi eukko pojalleen, -- niin ota eteisestä pussi.
Olen saanut ihmisiltä lainaksi että olet varustettuna asemalla. Vai
panenko laukkuun?

-- Hyvä, -- vastasi Lukashka. -- Ja jos joen takaa Girei-kaani tulee,
lähetä hänet asemalle, eivät kuitenkaan anna minulle pitkää lomaa. On
asiata hänelle.

Hän teki lähtöä.

-- Lähetän, Lukashka, lähetän. Jamkan luonako te koko ajan rymysitte,
varmaankin? -- sanoi eukko. -- Minäpä yöllä nousin karjaa katsomaan,
kuuntelin, ihan kuin sinun äänelläsi olisi lauluja vedelty.

Lukashka ei vastannut, meni eteiseen, heitti repun olalle, työnsi
mekon liepeet housujen alle, otti pyssyn ja pysähtyi kynnykselle.

-- Hyvästi, äiti! -- sanoi hän äidilleen, sulkien portin jälestään.
-- Lähetäppä tynnöri Nazarkan mukana, -- lupasin pojille; hän
poikkeaa tänne.

-- Kristus sinua siunatkoon, Lukashka, Jumalan haltuun! Lähetän,
uudesta tynnöristä saatte, -- vastasi eukko, mennen aidan luo. --
Mutta kuuleppas mitä sanon, -- lisäsi hän kumartuen aidan yli.

Kasakka pysähtyi.

-- Olet pitänyt täällä iloa, -- no, se on oikein! -- eikö nuorena
pitäisi huvitella? No niin, Jumala on onnenkin antanut. Se on hyvä.
Mutta siellä sinä katso, poikaseni, ettei... Ennen kaikkea ole
päällikön mieliksi, -- muuten ei! Minä myön viiniä, hankin rahoja
hevosen ostoon ja puhun tytön valmiiksi.

-- Hyvä, hyvä! -- vastasi poika rypistäen kulmiaan.

Mykkä huudahti kääntääkseen itseensä Lukashkan huomion. Osoitti päätä
ja kättä, joka merkitsi lyhyeksi leikattua tukkaa, tshetsheniä.
Sitten rypistäen silmäkulmiaan antoi kasvoillensa ilmeen kuin olisi
tähdännyt pyssyllä, kirkaisi ja alkoi nopeasti laulaa päätään
heiluttaen. Hän puhui, että Lukashka vielä ampuisi tshetshenin.

Lukashka ymmärsi, naurahti ja nopein, kevein askelin, pitäen pyssyä
selässä viitan alla, katosi sakeaan sumuun.

Kun eukko oli ääneti seisonut portilla, palasi hän tupaan ja heti
paikalla ryhtyi työhön.



XVIII.


Lukashka meni vartiopaikalle, mutta Jeroshka-setä sill'aikaa vihelsi
koirat ja kiivettyään vitsa-aidan yli kiersi takateitä Oleninin
asunnolle (metsälle mennessä ei hän tahtonut, että naisia olisi
tullut vastaan). Olenin vielä nukkui ja Vanjushakin, joka oli jo
herännyt, mutta ei vielä noussut, katseli ympärilleen ja tuumi, onko
jo aika nousta vai eikö vielä ole, kun Jeroshka-setä, pyssy olalla ja
täysissä metsämiehen tamineissa, avasi oven.

-- Seivästä! -- alkoi hän huutaa sakealla äänellään. -- Hätä on
käsissä! Tshetshenit ovat täällä!... Ivan! laita herrallesi samovari.
Ja sinä kiireesti ylös! -- huusi ukko. -- Näin sitä meillä, hyvä
ystävä! Tytötkin ovat jo nousseet. Katsoppas ikkunasta, katsoppas,
vettä on hakemassa, ja sinä nukut.

Olenin heräsi ja hyppäsi pystyyn. Ja hän tuli niin ihmeen nuorteaksi
ja iloiseksi nähdessään ukon ja kuullessaan hänen äänensä.

-- Pian, pian!... Vanjusha! -- huusi hän.

-- Silläkö lailla sinä metsälle lähdet? Aamiainen muilla ja sinä
nukut? Ljam! Mihinkä? -- huusi hän koiralleen.

-- Onko pyssy valmis, hä? -- huusi ukko ihankuin kokonainen
väkijoukko olisi ollut tuvassa.

-- No, minun syyni on, niin on. Vanjusha, ota ruutia ja laita pyssy
latinkiin! -- sanoi Olenin.

-- Sakko! -- huusi ukko.

-- Dy te vuleevuu? (tahdotteko teetä?) -- sanoi Vanjusha naureskellen.

-- Sinä et ole meikäläisiä, mitä vierasta mongertanet, ryökäle! --
huusi hänelle ukko irvistäen hampaittensa tyngin.

-- Näin ensi kerralla annetaan anteeksi, -- sanoi Olenin leikkiä
laskien ja vetäen suuria saappaita jalkaansa.

-- Annetaan anteeksi näin ensi kerralla: -- vastasi Jeroshka: -- vaan
toisella kerralla jos tapaan nukkumassa, niin kannu tshihiriä on
sakko. Kun lämpenee ilma niin jää hirvi tavoittamatta.

-- Ja vaikkapa tavattaisikin niin se on meitä viisaampi, -- sanoi
Olenin, toistaen ukon illalla lausumia sanoja: -- sitä ei petetä.

-- Naura sinä siinä! Ensin tapa ja sano sitten. No, pian! Katsoppas,
tuolla tulee isäntäkin luoksesi, -- sanoi Jeroshka, joka oli katsonut
ikkunasta. -- Miten on laittautunut. Uuden mekon on päälleen pannut,
että huomaisit hänet upseeriksi. On ne miehiä, on!

Ja Vanjusha todellakin ilmoitti, että isäntä tahtoi tavata herraa.

-- Larzhan (rahaa), -- hän sanoi syvämietteisesti, ilmaisten
herralleen vänrikin käynnin tarkoituksen. Heti sen jälkeen vänrikki
itse, päällään uusi tsherkessitakki ja upseerin olkalaput olkapäillä,
kiillotetut kengät jalassa, -- mikä on harvinaista kasakoilla, --
kasvoilla hymy ja heilutellen ruumistaan astui huoneeseen ja toivotti
onnellista pyhäpäivää.

Vänrikki Ilja Vasiljevitsh oli _sivistynyt_ kasakka, Venäjällä
oleskellut, koulunopettaja ja, mikä on pääasia, erittäin _kunnon
mies_. Hän tahtoi näyttää kunnon mieheltä; mutta liukkauden,
itsetietoisuuden ja soveltumattoman puheen kömpelön kiillon alta,
jolla hän oli itsensä hölvännyt, näkyi hänessä heti vaan tuo sama
Jeroshka-setä. Se näkyi myös hänen päivettyneistä kasvoistaan,
käsistään ja punakasta nenästään. Olenin pyysi häntä istumaan.

-- Terve, veli Ilja Vasiljevitsh! -- sanoi Jeroshka nousten ja, kuten
Oleninista näytti, pilkallisen syvään kumartaen.

-- Päivää, setä! Joko sinä olet täällä? -- vastasi vänrikki,
huolettomasti nyökäyttäen hänelle päätään.

Vänrikki oli noin neljänkymmenen ikäinen, hänellä oli harmaa,
kiilanmuotoinen parta, hän oli kuiva, laiha ja kaunis, vielä sangen
tuores neljäänkymmeneen vuoteensa katsoen. Tullessaan Oleninin luo
hän nähtävästi pelkäsi, että häntä luultaisiin tavalliseksi kasakaksi
ja tahtoi siksi heti näyttää arvonsa hänelle.

-- Tässä on meidän _egyptiläinen Nimbrodimme_, -- sanoi hän, itseensä
tyytyväisesti hymyillen, kääntyi Oleniniin ja osoitti ukkoa. --
_Metsämies herran edessä_. Joka suhteessa ensimäinen mies. Olette jo
suvainneet tutustua?

Jeroshka-setä katseli jalkojaan, joihin oli vedetty märät virsut,
heilutti miettiväisenä päätään, ikäänkuin olisi ihmetellyt vänrikin
kekseliäisyyttä ja oppia ja toisti itsekseen: _eptiläinen Nimbrot!_
Kaikkea se!

-- Niin, kas, me aiomme lähteä metsälle, -- sanoi Olenin.

-- Aivan niin, -- huomautti vänrikki: -- mutta minulla on teille
pieni asia.

-- Mitä haluatte?

-- Koska te olette kunnioitettava mies, -- alkoi vänrikki, -- ja
koska minä voin ymmärtää itseni, että meillä myös on upseerin arvo,
ja sen vuoksi voimme aina vähitellen sovitella, kuten kaikkikin
kunnon ihmiset... (hän pysähtyi ja hymyillen katsahti ukkoon ja
Oleniniin). Mutta jos teillä olisi toivomus, minun suostumuksellani,
katsoen, että vaimo on tyhmä nainen meidän säädyssämme, ei ole
osannut nykyään täydellisesti tulla tajuisuuteen teidän sanoistanne
eilen. Siitä syystä asuntoni rykmentin adjutantille saatetaan
suorittaa, talli poislukien, kuudesta ruplasta, mutta ilmaiseksi
minä aina, kunniallisena ihmisenä, luovutan itseltäni. Ja koska te
haluatte, niin minä ollen itse upseerisäätyä, saatan kaikessa sopia
teidän kanssanne personallisesti ja, seudun asukkaana, ei niinkuin
noudattaen meidän tapojamme, vaan kaikessa voin ottaa huomioon
olosuhteet...

-- Komeasti puhuu! -- mörähti ukko.

Vänrikki puhui vielä kauan samaan tapaan. Kaikesta tästä Olenin,
tosin ei ilman vaivaa, saattoi käsittää vänrikin haluavan asunnosta
kuukaudelta kuutta ruplaa hopeassa. Hän mielellään suostui ja tarjosi
vieraalleen lasin teetä. Vänrikki kieltäytyi.

-- Meidän tyhmän katsannon mukaisesti, -- sanoi hän, -- me pidämme
ikäänkuin syntinä käyttää maallisten[16] lasia. Vaikkakin sen,
sivistykseeni katsoen, saattaisin käsittää, mutta minun vaimoni
inhimillisen heikkouden vuoksi...

-- Kuinka, tahdotteko teetä?

-- Jos sallitte, minä tuon oman lasini, _erinäisen_, -- vastasi
vänrikki ja meni rappusille. -- Anna lasi! -- huusi hän.

Muutaman minutin perästä ovi avautui ja päivettynyt nuori käsi,
vaaleanpunaisen hihan alla, ojensi ovesta lasin. Vänrikki meni
ottamaan lasia ja kuiskasi jotain tyttärelleen. Olenin kaatoi teetä
vänrikille _erinäiseen_, Jeroshkalle _maalliseen_ lasiin.

-- Mutta en halua olla teille esteenä, -- sanoi vänrikki polttaen
teellä suunsa ja tyhjentäen lasinsa. -- Minulla, totta sanoakseni, on
myös kova halu kalastamaan ja olen täällä vain käymältä, ikäänkuin
virkalomalla. Myöskin olen halukas koettamaan onnea, eikö sattuisi
osalleni _Terekin antimia_. On toivomukseni, että te käytte minunkin
luonani joskus juomassa _kotoista_, meidän stanitsatapamme mukaan, --
lisäsi hän.

Vänrikki sanoi jäähyväiset, puristi Oleninin kättä ja läksi.
Sill'aikaa kun Olenin varustautui lähtöön hän kuuli vänrikin käskevän
ja selittävän äänen antavan määräyksiä kotoväelle. Ja muutaman
minutin kuluttua Olenin näki vänrikin, housut polviin saakka
käärittyinä ja repaleinen beshmetti päällään, verkko selässä kulkevan
ikkunan ohi.

-- Hunsvotti! -- sanoi Jeroshka-setä lopettaen teetään maallisesta
lasista. -- Ihanko sitten aiot maksaa kuusi ruplaa? Onko mokomaa
kuultu? Parhaimman majan stanitsassa saat kahdella ruplalla. Senkin
ryökäle! Ja minä annan tupani kolmesta ruplasta.

-- Ei, tähän minä nyt jään, -- sanoi Olenin.

-- Kuusi ruplaa!... Jopa sitten ovat rahat joutilaita. Ohhoi! --
vastasi ukko. -- Anna tshihiriä, Ivan!

Olenin söi hiukan ja joi viinaa matkan varalta ja läksi ukon kanssa
kadulle kahdeksan tienoissa aamulla.

Portissa tuli heitä vastaan kaksipyöräiset kärryt. Marjana, päässä
valkea liina silmiin saakka ja beshmetti paidan päällä, saappaat
jalassa ja pitkät vitsat kädessä, tempoi härkiä sarviin sidotusta
nuorasta.

-- Kultaseni, -- virkkoi ukko ollen ottavinaan häntä kiinni.

Marjanka huitoi vitsallaan häntä kohti ja iloisesti loi molempiin
kauniit silmänsä.

Oleninin mieli tuli yhä iloisemmaksi.

-- No mennään, mennään! -- sanoi hän heittäen pyssyn olalleen ja
tuntien että tyttö katselee häntä.

-- Hei, hei! -- helähti hänen takanaan Marjanan ääni ja heti sen
perästä narahtivat liikkeeseen päässeet rattaat.

Niin kauan kuin matka kulki stanitsan takapihain kautta, laitumia
pitkin, Jeroshka jutteli. Hän ei voinut unohtaa vänrikkiä ja koko
ajan haukkui häntä.

-- Mistä ihmeestä sinä olet niin vihainen hänelle? -- kysyi Olenin.

-- Itara on! En kärsi semmoista, -- vastasi ukko. -- Kuolla
tupsahtaa, niin kaikki jää. Kenelle kokoaa? Kaksi taloa on
rakennuttanut. Toisen puutarhan veljeltään riiteli pois. Entäs
minkälainen veijari on kirjoitushommissa! Toisista stanitsoista
tulevat hänen luokseen papereitaan kirjoituttamaan. Niinkuin
kirjoittaa, niin menee. Tekee kaikki ihan hiuskarvalleen. Vaan kelle
sitte keräilee? On kaikkiaan vaan yksi poikaviikari ja tyttö; sen
antaa miehelle, niin ei jää ketään.

-- Hänpä kokoaakin myötäjäisiksi, -- sanoi Olenin.

-- Vai myötäjäisiksi? Tytön kyllä ottavat, tyttö ei olekkaan mikään
joutava. Vaan isä on semmoinen peijakas, ettei tahdo antaakkaan
muulle kuin rikkaalle. Suuret lunnaat meinaa kiskoa. On Luka niminen
kasakka, minun naapurini ja veljenpoikani, ja uljas mies kerrassaan,
joka tshetshenin tappoi, kauan on jo pyydetty hänelle vaimoksi;
eipäs vaan anna. Milloin on mikäkin esteenä, tyttö on muka nuori.
Mutta tiedänpäs minä, mitä hän meinaa. Tahtoo, että kumartaisivat
ja pyytäisivät. Miten paljon on äskettäin ollut sen tytön tähden
mieliharmia! Ja Lukashka sen kuitenkin ottaa. Sillä siinä on
ensimäinen kasakka stanitsassa, dzhigitti, tappoi abrekin, ristin
antavat.

-- Entäs mitäs tämä merkitsi? Kun minä eilen kulin pihalla, niin
näin, että tyttö ja joku kasakka suutelivat, -- sanoi Olenin.

-- Panet omiasi! -- huusi ukko pysähtyen.

-- Niin totta kuin minä tässä! -- sanoi Olenin.

-- Saamarin tyttö, -- sanoi Jeroshka mietteissään. -- Minkänäköinen
oli kasakka?

-- En nähnyt minkälainen.

-- No minkävärinen oli hattu, valkeista karvoista?

-- Niin.

-- Ja mekko punainen? Sinun kokoisesi, yhtä iso?

-- Ei, vähän isompi.

-- Se on ollut! -- Jeroshka rupesi nauraa hohottamaan. -- Se se oli,
minun Markani. Lukashka se on ollut. Minä kutsun häntä Markaksi
leikilläni. Sama mies! Niin sitä pitääkin! Semmoinenpa minäkin olin,
ystäväni. Mitä niistä välittää? Vaikka olisi äitinsä tai ystävänsä
kanssa nukkunut minun heilani, niin minä kiipesin sen luo. Se asui
korkealla; sen äiti oli ihan noita, ryökäle: sietää ei voinut minua.
Tulin ystäväni kanssa, Girtshik-nimisen. Tulen ikkunan alle, kiipeän
hänen hartioilleen, nostan ikkunan pois ja kopeloin. Tyttö makasi
siinä penkillä. Kerran herätin siten. Sekös säikähti! Ei tuntenut
minua. Kuka siinä? Ja sainkos minä puhua! Äiti oli jo liikahtaa.
Minä otin lakin ja tuuppasin hänen silmilleen: paikalla tunsi
lovesta, joka oli lakissa. Hyppäsi pystyyn. Eipä ennen aikaan mitään
puuttunut. Sekä kaimakkia että viinirypäleitä, kaikkea hilasi mulle,
-- lisäsi Jeroshka, joka selitti kaikki käytännöllisesti. -- Eikä se
ollut ainoa tyttö. Toisenlaista oli ennen!

-- Entäs nyt?

-- Mennään koiran perästä, pistetään fasani puuhun, sitten ampumaan.

-- Liehittelisit sitä Marjankaa?

-- Pidä sinä huoli koirista. Illalla kerron loput, -- sanoi ukko
osoittaen lemmikkiään Ljamia.

He vaikenivat.

Kulettuaan noin sata askelta keskustellen, ukko taas pysähtyi ja
osoitti risua, joka oli tien poikki.

-- Mitä sinä tästä luulet? -- sanoi hän. -- Luuletko, että se on
niinkuin olla pitää? Ei. Tämä keppi on pahasti.

-- Mitenkä pahasti?

Hän naurahti.

-- Et sinä tiedä mitään. Kuuleppas. Kun keppi on noin, niin älä
astu sen yli, vaan joko kierrä tai heitä tieltä näin ja lue rukous:
"Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle", ja sitten mene minne haluat.
Se ei tee mitään. Niin opettivat vanhat minulle ennen.

-- Tuollaista hassutusta! -- sanoi Olenin. -- Kerro sinä ennen
Marjanasta. Kuule, Lukashkan kanssako hän kuhertelee?

-- Sht... nyt ääneti, -- keskeytti taas kuiskaten ukko keskustelun:
-- kuuntele vain sinäkin. Kulemme metsää pitkin kierroksen.

Ja astuen kuulumattomasti virsuineen kulki ukko edellä kapeata
polkua, joka vei tiheään, villiin umpimetsään. Hän katsahti muutaman
kerran otsaansa rypistäen Oleniniin, joka kahisutti ja kolisutti
suuria saappaitaan ja varomattomasti kantoi pyssyään niin että
se jonkun kerran takertui puiden oksiin, jotka olivat kasvaneet
toisiinsa kiinni tien yli.

-- Älä kolisuta, kulje hiljaan, sotamies! -- sanoi hän hänelle
äkäisesti kuiskaamalla.

Ilmassa tuntui että aurinko oli noussut. Sumu hälveni, mutta peitti
yhä metsän latvat. Metsä näytti kauhean korkealta. Joka askeleella
maisema edessä muuttui. Mikä näytti puulta, se olikin pensas; kaisla
näytti puulta.



XIX.


Sumu osaksi haihtui, avaten näkyviin kosteat kaislakatot, osaksi
muuttui kasteeksi, tehden tien ja nurmen aitojen vierellä kosteaksi.
Kaikkialla nousee savu piipuista. Väki on lähtenyt stanitsasta --
mikä työhön, mikä joelle, mikä vartioihin. Metsämiehet kulkivat
rinnatusten kosteaa ruohottunutta tietä. Koirat, häntiään huiskuttaen
ja vilkaisten isäntiinsä, juoksivat kupeilla. Hyttysparvia vaippui
ilmassa ja ajaen takaa metsästäjiä ne peittivät näiden selät,
silmät ja kädet. Tuoksui ruoholta ja metsän kosteudelta. Olenin
lakkaamatta silmäili rattaita, joissa Marjanka istui kepakolla
hoputtaen härkiä. Oli hiljaista. Stanitsasta tulevat äänet, joita
vielä äsken kuului, eivät enää kantaneet metsämiesten korviin;
koirain juostessa orjantappurat risahtelivat; väliin linnut
ääntelivät. Olenin tiesi, että metsässä on vaarallista olla, että
abrekkeja aina piiloitteleikse näissä paikoissa. Hän tiesi myös,
että metsässä pyssy jalkamiehelle on luja turva. Peloissaan hän ei
ollut, mutta hän tunsi, että toinen hänen sijassaan voisi pelätä ja
tähystellen erityisen jännitettynä autereista, kosteata metsää, hän
kuullessaan harvoja heikkoja ääniä otti kiinni pyssystään ja tunsi
mieluista ja aivan uutta tunnetta. Kulkien edellä Jeroshka-setä
pysähtyi jokaiselle lätäkölle, missä oli kaksiosaisia eläinten
jälkiä, ja tarkkaavaisesti silmäillen osoitti niitä Oleninille.
Hän ei juuri ollenkaan puhunut; vain silloin tällöin kuiskaten
teki huomautuksiaan. Tietä, jota he kulkivat, oli aikoinaan ajettu
kaksipyörärattailla ja se oli jo aikoja sitten ruohottunut.
Vaivaisjalava- ja platanimetsä oli molemmin puolin niin sankka ja
umpeen kasvanut, ettei sen läpi saattanut nähdä mitään. Melkein
jokainen puu oli ylhäältä alas saakka villin viiniköynnöksen
kiertämä; alhaalla kasvoi sankkana tumma orjantappurapensaikko.
Jokaisen pienen kedon olivat kokonaan vallanneet sinivattupensaat ja
kaislaheinät, joiden harmaat tupsut nuokkuivat. Paikoittain läksi
tiestä suuria eläinten polkuja ja pieniä tunnelintapaisia fasaniteitä
metsän tiheikköön. Kasvullisuuden voima tässä metsässä, johon karja
ei ollut päässyt tunkeutumaan, joka askeleella hämmästytti Oleninia,
joka ei vielä koskaan ollut nähnyt mitään sellaista. Metsä, pelko,
ukko salaperäisine kuiskauksineen, Marjanka miehekkäine solakkoine
vartaloineen ja vuoret -- tuo kaikki tuntui Oleninista unelta.

-- Sain fasanin puuhun, -- kuiskasi ukko, katsellen ympärilleen ja
vetäen lakin silmilleen. -- Turpasi peitä: fasani! -- Hän heilautti
vihaisesti kättään Oleninille ja ryömi kauemmas melkein nelinkontan.
-- Se pelkää ihmisen turpaa.

Olenin oli vielä jälessä, kun ukko pysähtyi ja alkoi tarkastella
puuta. Fasanikukko kotkotti puusta koiralle, joka sitä haukkui, ja
Olenin näki fasanin. Mutta samalla pamahti laukaus kuin tykistä
Jeroshkan jykevästä pyssystä ja kukko räpytti siipiään, pudotti
höyheniä ja putosi maahan. Ukon luo mennessään Olenin säikäytti
toisen. Tyhjennettyään pyssynsä hän viritti sen ja ampui. Fasani
pyrähti pystysuoraan ylös ja sitten putosi kuin kivi tiheikköön
takertuen oksiin.

-- Mestari! -- nauraen huusi ukko, joka ei osannut ampua lennosta.

Otettuaan fasanit maasta he menivät eteenpäin. Olenin liikkumisen ja
kiitoksen huumaamana puhui puhumistaan ukon kanssa.

-- Malta! tänne mennään, -- keskeytti hänet ukko: eilen näin täällä
hirven jälen.

He kääntyivät tiheikköön ja kulettuaan noin kolmesataa askelta
joutuivat kedolle, joka kasvoi kaislikkoa ja jossa paikoittain oli
vesilätäköitä. Olenin ei pysynyt vanhan metsämiehen perässä ja
Jeroshka-setä kumartui noin kahdenkymmenen askeleen päässä hänen
edellään, merkitsevästi nyökäten ja kättään heilauttaen. Päästyään
hänen luokseen Olenin näki ihmisen jalan jälen, jota ukko hänelle
osoitti.

-- Näetkö?

-- Näen. Mitä? -- kysyi Olenin, koettaen puhua niin tyynesti kuin
suinkin: -- ihmisen jälki.

Hänen päässään välähti hänen tahtomattaan muisto Cooperin
Sukkajalasta ja abrekeista ja katsellen ukon käynnin salaperäisyyttä
hän ei tahtonut uskaltaa kysyä ja oli epätietoinen siitä vaarako vai
metsästys aiheuttivat tuon salaperäisyyden.

-- Eipähän, se on minun jälkeni, -- vastasi yksinkertaisesti ukko ja
osoitti ruohoa, jonka alla näkyi tuskin huomattavasti eläimen jälki.

Ukko läksi eteenpäin. Olenin ei jäänyt hänestä jälelle. Kulettuaan
noin kaksikymmentä askelta ja painautuen alas, he tulivat tiheikköön,
tuuhean päärynäpuun luo, jonka alla maa oli mustaa ja jossa oli
tuoresta eläimen lantaa.

Viiniköynnöksen kietomana paikka oli katetun, kodikkaan, pimeän ja
viileän huvimajan näköinen.

-- Aamulla on ollut siinä, -- huoahtaen sanoi ukko: -- näyttää
makuusija hikiseltä, tuoreelta.

Yhtäkkiä kauhea rysähdys kuului metsästä noin kymmenen askeleen
päässä heistä. Molemmat säpsähtivät ja tarttuivat pyssyihinsä, mutta
ei mitään näkynyt; kuului vaan kuinka oksat taittuivat. Tasainen,
nopea ravijuoksun kopse kuului hetken ajan, rysähteleminen muuttui
töminäksi, joka yhä kauempana ja kauempana, laajempana ja laajempana
kaikui äänettömässä metsässä. Jotain ikäänkuin repeytyi Oleninin
sydämessä. Hän tarkasti tähysteli viheriää tiheikköä ja vilkaisi
vihdoin ukkoon. Jeroshka-setä puristi pyssyä rintaansa vasten ja
seisoi liikkumatta, hänen lakkinsa oli taaksepäin heitetty, silmät
paloivat tavattomin loistein ja auki oleva suu, josta tuikeina
törröttivät mädänneet keltaiset hampaat, jähmettyi paikalleen.

-- Sarvipäinen! -- virkkoi hän. Ja toivotonna heittäen pyssynsä
maahan alkoi tempoa harmaata partaansa. -- Tässä seisoin! Tieltä
olisi pitänyt lähestyä sitä... Pöllö, pöllö! -- ja hän kiukuissaan
tarttui partaansa. -- Pöllö, sika! -- toisti hän, kovasti repien
itseään parrasta. Metsän yllä sumussa ikäänkuin kiiri jotain; yhä
kauempana ja kauempana, laajemmalta ja laajemmalta kumisi pakenevan
hirven juoksu.

Vasta hämärissä Olenin palasi ukon kanssa, väsyneenä, nälissään ja
väkevänä. Päivällinen oli valmis. Hän söi, joi ukon kanssa niin että
hänen tuli lämmin ja hauska olla, ja meni rappusille. Taas silmien
edessä kohosivat vuoret laskevassa auringossa. Taas ukko kertoi
loppumattomia kertomuksiaan metsästyksestä, abrekeista, heiloista,
huolettomasta uljaasta elämästä. Taas Marjana-kaunotar kulki
sisään, ulos ja pihan yli. Paidan alla kuulsi kaunottaren voimakas,
neitseellinen ruumis.



XX.


Seuraavana päivänä ei ukko ollut mukana ja Olenin meni yksin
sille paikalle, missä oli ukon kanssa säikäyttänyt hirven.
Jottei tarvitsisi kiertää portin kautta, hän kiipesi kuten
kaikki muutkin stanitsassa tekivät, piikkiaidan yli. Eikä hän
ollut vielä ehtinyt irroittaa piikkejä, jotka olivat takertuneet
hänen tsherkessitakkiinsa, kun hänen koiransa, joka juoksi
edellä, säikäytti lentoon kaksi fasania. Tuskin hän oli päässyt
orjantappurametsään, kun rupesi fasaneja joka askeleella lähtemään
lentoon. (Ukko ei ollut näyttänyt hänelle eilen tätä paikkaa
säästääkseen sen metsästykseen pyydyksellä). Olenin ampui fasaneja
viisi kappaletta kahdellatoista laukauksella ja ryömiessään
orjantappuroista niitä ottamaan uupui niin, että hiki virtanaan valui
hänestä. Hän huusi koiran luokseen, laski hanat, pani pois luodit ja
haulit ja huiskien sääskiä tsherkessitakkinsa hihalla, hiljalleen
läksi kulkemaan eiliselle paikalle. Mutta oli mahdoton hillitä
koiraa, joka aivan tien vierestä löysi jälkiä, ja hän ampui vielä
pari fasania ja niiden vuoksi viipyen hän vasta puolen päivän aikaan
alkoi tulla eiliselle paikalle.

Päivä oli aivan kirkas, tyyni, kuuma. Aamun tuoreus oli metsästäkin
nuutunut ja hyttyslaumat tarttuivat suorastaan liimana kasvoihin,
selkään ja käsiin. Koira oli muuttunut mustasta tummanharmaaksi;
sen selkä oli kokonaan sääskien peitossa. Tsherkessitakki, jonka
läpi ne työnsivät pistimensä, tuli samanlaiseksi. Olenin oli valmis
juoksemaan sääskiä pakoon; hänestä tuntui jo, ettei kesällä voikkaan
asua stanitsassa. Hän läksi jo kotiinsa päin kulkemaan, mutta muisti
sitten, että elettävä on ihmisten näinkin, päätti kestää ja alkoi
antaa niiden rauhassa purra itseään. Ja merkillistä, keskipäiväksi
tämä tunne tuli hänestä jo mieluisaksikin. Tuntuipa hänestä, että
jollei olisi tätä joka puolelta ympäröivää hyttyskehää, tätä
hyttystahdasta, joka käden alla siveltyi hikisille kasvoille, ja
tätä rauhatonta kutkutusta yli koko ruumiin, niin tämä metsä hänen
silmissään menettäisi luonteensa ja sulonsa. Nuo hyönteisparvet
niin sopivat tähän villiin, miltei pilalle saakka rikkaaseen
kasvullisuuteen, metsän täydeltä vilisevien nisäkkäiden ja lintujen
loppumattomuuteen, tuohon tumman metsän vehreyteen, lemuavaan,
kuumaan ilmaan, noihin sameavesisiin ojiin, joita kaikkialle imeytyi
Terekistä ja jotka lirisivät jossain riippuvain lehtien alla,
että hänelle kävi mieluisaksi juuri se, mikä ennen oli tuntunut
kauhealta ja sietämättömältä. Kierrettyään sen paikan, jossa oli
eilen tavannut otuksen, ja löytämättä mitään teki hänen mielensä
levähtää. Aurinko paistoi kohtisuoraan metsän päältä ja sen säteet
sattuivat aina suoraan hänen selkäänsä ja päähänsä, kun hän poikkesi
aholle tai tielle. Seitsemän raskasta fasania painoi kipeästi hänen
vyötäreitään. Hän etsi eiliset hirven jälet, tunkihe tiheikköön
pensaan alle samaan paikkaan missä hirvi eilen oli maannut ja
heittäytyi sen makuusijalle. Hän tarkasti ympärillään olevaa tummaa
metsän vihannuutta, tarkasti hikistä paikkaa, eilistä lantaa, hirven
polvien merkkiä, mustamultaista turvetta, jonka hirvi oli nyhtäissyt
irti, ja eilisiä jälkiään. Hänen oli viileä ja mukava olla; hän ei
ajatellut mitään eikä halunnut mitään. Ja yhtäkkiä häneen tuli ilman
aihetta niin omituinen onnen ja kaiken rakastamisen tunne, että hän
vanhaan lapsuudentapaansa rupesi tekemään ristinmerkkiä ja kiittämään
jotakuta. Hän havaitsi yhtäkkiä erityisen selvästi, että nyt minä,
Dmitrij Olenin, kaikista muista eroava olento, makaan tässä yksin,
Herra ties missä, sillä sijalla jolla hirvi on ollut, -- vanha
hirvi, kaunis, joka kenties ei ole koskaan nähnyt ihmistä, -- ja
sellaisessa paikassa, jossa ei koskaan kukaan ihminen ole istunut
ajatellen tätä samaa. Istun ja ympärilläni on nuoria ja vanhoja puita
ja yhden niistä kietovat syliinsä villin viiniköynnöksen lehvät;
ympärilläni teuhaavat fasanit, ajaen toisiaan takaa, tuntien kenties
surmattujen veljiensä hajun. Hän tunnusteli kädellään fasaneja,
tarkasteli niitä ja pyyhki lämpimään vereen tahrautuneen kätensä
tsherkessitakkiinsa. "Kenties shakalit vainuavat ja tyytymättömin
naamoin pötkivät pois täältä päin; minun ympärilläni lentäen
oksien välitse, jotka niistä näyttävät suurilta saarilta, surisee
hyttysiä: yksi, kaksi, kolme, neljä, sata, tuhat, miljona hyttystä
-- ja ne kaikki jotain ja jostain syystä surisevat ympärilläni
ja jokainen niistä on samallainen kaikista muista eroava Dmitrij
Olenin, kuin minä itsekin." Hänen mielessään kuvastui selvästi, mitä
sääsket ajattelivat ja surisivat. "Tänne, tänne, ystävät! Tässä
on ketä voi syödä", surisevat ne ja käyvät häneen liimana kiinni.
Ja hänelle selvisi, ettei hän ole mikään venäläinen aatelismies,
Moskovan yhdistyksen jäsen, sen ja sen ystävä ja sukulainen, vaan
yksinkertaisesti samanlainen sääski, tai samanlainen fasani, tai
hirvi, kuin nekin, jotka nyt ovat hänen ympärillään. "Samoin kuin ne,
kuin Jeroshka-setä, elän, kuolen. Ja totta on, mitä hän puhuu: ruoho
vain kasvaa päällesi."

"Entä sitten, jos kasvaa ruoho? -- ajatteli hän yhä. -- Täytyy
kuitenkin elää, täytyy olla onnellinen, sillä minä haluan vain
yhtä -- onnea. Sama mikä lienenkin: samanlainen eläin, kuin kaikki
muutkin, joiden yli ruoho kasvaa, ja siinä kaikki, taikka kehys,
johon on sovitettu osa ainoasta jumaluudesta, -- joka tapauksessa on
elettävä niin hyvin kuin suinkin. Kuinka sitten tulee elää tullakseen
onnelliseksi, ja miksi minä en ole ennen ollut onnellinen?" Ja hän
alkoi muistella kulunutta elämäänsä ja hänen tuli inho itseään. Hän
huomasi itsensä niin vaativaiseksi egoistiksi, vaikka oikeastaan
häneltä ei itseltään puuttunut mitään. Ja yhä hän katseli ympärilleen
lehtivihantaa, jonka lävitse valo pilkisti, laskevaa aurinkoa ja
kirkasta taivasta -- ja tunsi yhä itsensä yhtä onnelliseksi kuin
ennenkin. "Mistä olen onnellinen, ja mitä varten olen tähän saakka
elänyt? -- ajatteli hän. -- Miten olen ollut vaativainen itseäni
kohtaan, miten paljon suunnitellut, enkä ole itselleni tehnyt
muuta kuin häpeätä ja surua! Ja nyt en onneen tarvitse mitään!"
Ja yhtäkkiä hänelle ikäänkuin avautui uusi maailma. "Mikä on
onni, -- sanoi hän itselleen: -- onni on siinä, että elää toisten
hyväksi. Ja se on selvä. Ihmiseen on pantu onnen tarve, -- siis on
se oikeutettu. Tyydyttämällä sitä itsekkäästi, se on, hakemalla
itselleen rikkauksia, mainetta, elämän mukavuutta, rakkautta, voivat
asianhaarat muodostua sellaisiksi, että onkin mahdoton tyydyttää
noita haluja. Siis nämä halut ovat laittomia, vaan onnen tarve
ei ole laiton. Mitä haluja voidaan aina tyydyttää ulkonaisista
edellytyksistä huolimatta, mitä? -- Rakkautta, uhrautuvaisuutta!" Hän
niin riemastui ja innostui tämän löydettyään, tämän, kuten hänestä
näytti, uuden totuuden, että hyppäsi pystyyn ja kärsimättömästi
alkoi etsiä kenen hyväksi heti paikalla voisi uhrautua, kenelle
tehdä hyvää, ketä rakastaa. "Emmehän itsellemme tarvitse mitään,
-- hän ajatteli yhä, -- miksi emme eläisi toisten hyväksi?" Hän
otti pyssyn ja aikoen heti paikalla palata kotiinsa, pohtiakseen
lopullisesti kaikkea tätä ja löytääkseen tilaisuuden tehdä hyvää,
tuli pois vesakosta. Päästyään aholle hän katsahti ympärilleen:
aurinkoa ei enää näkynyt puiden latvain takaa; ilma viileni ja seutu
näytti hänestä aivan tuntemattomalta eikä sen seudun näköiseltä,
joka ympäröi stanitsaa. Kaikki muuttui äkkiä, sekä sää että metsän
luonne: taivas vetäytyi pilviin, tuuli humisi puiden latvoissa,
ympärillä näkyi vain kaislikkoa ja yli-ikäistä ryteikkömetsää. Hän
rupesi huutamaan koiraansa, joka oli juossut hänen luotaan jotain
otusta ajaen ja hänen äänensä kaikui takaisin onttona. Ja yhtäkkiä
hänen tuli kauhean paha olla. Hän alkoi pelätä. Tuli mieleen abrekit,
tapot, joista hänelle oli kerrottu, ja hän odotti: nyt juuri hyökkää
joka pensaasta tshetsheni, ja hänen täytyy puolustaa elämätään ja...
kuolla tai olla raukka. Hän muisteli myös Jumalaa ja tulevaista
elämää -- hän ei ollut tällä tavoin kaukaan aikaan muistellut. Ja
joka puolella oli tuo synkkä, ankara, villi luonto. "Kannattaako
sinun elää itseäsi varten, -- ajatteli hän, -- kun tuossa hetkessä
kuolet ja kuolet tekemättä mitään hyvää ja kenenkään saamatta
kuolematasi tietää?" Hän kulki sitä suuntaa, missä luuli stanitsan
olevan. Metsästystä hän ei enää ajatellut, tunsi tappavaa väsymystä
ja erittäin tutkivasti, melkein kauhun vallassa, katseli jokaista
pensasta ja puuta luullen joka hetki surman tulevan. Kierrettyään
jotensakin kauan, hän saapui ojalle, jossa juoksi hietaista, kylmää
vettä Terekistä ja ollakseen enää eksymättä, päätti kulkea pitkin sen
vartta. Hän kulki tietämättä itse minne oja hänet veisi. Äkkiä hänen
takanaan kaislat risahtivat. Hän vavahti ja tarttui pyssyynsä. Hän
häpesi, -- hengästynyt koira läähättäen syöksyi ojan kylmään veteen
ja rupesi sitä latkimaan.

Hän joi sen kanssa yhdessä ja lähti siihen suuntaan, minne koira
vei, olettaen, että se johtaa hänet stanitsaan. Mutta vaikka koira
oli mukana, tuntui hänestä kaikki ympäröivä vielä synkemmältä. Metsä
pimeni, tuuli yhä voimakkaammin ja voimakkaammin riehui vanhojen,
katkenneiden puiden latvoissa. Joitakin suuria lintuja kierteli
kirkuen näissä puissa olevia pesiä. Kasvullisuus köyhtyi, yhä
useammin tuli vastaan suhajavaa kaislikkoa ja paljaita hiekkaketoja,
eläinten jälkien kirjailemia. Tuulen ulvontaan yhtyi vielä jokin
ikävä, yksitoikkoinen humu. Mieli kävi yleensä synkeäksi. Hän
koetteli takaa kädellään fasaneja, ja yksi oli poissa. Fasani oli
päässyt irti ja pudonnut, ja vain verinen kaula ja pää törröttivät
vyössä. Hänestä oli nyt kauheampaa kuin koskaan. Hän alkoi rukoilla
Jumalaa ja pelkäsi vain sitä, että kuolee tekemättä mitään hyvää
ja kaunista; ja hänen teki niin mieli elää, elää, suorittaakseen
uhrautumisen urotyön.



XXI.


Yhtäkkiä oli kuin aurinko olisi hänen sieluunsa paistanut. Hän kuuli
venäjänkielistä puhetta, kuuli Terekin nopean ja tasaäänisen juoksun,
ja pari askelta astuttuaan hänen eteensä avautui ruskea, liikkuva
joen pinta, tummanruskea, märkä hiekka rannoilla ja särkänteillä,
kaukainen aro, aseman vahtitorni, joka pisti esiin veden pinnan yli,
satuloitu hevonen, joka kulki orjanruoskapensaissa etujalat ja toinen
takajalka kytkettyinä yhteen, ja vuoret. Punainen aurinko pisti
hetkeksi esiin päänsä ukkospilven takaa ja viimeisillä säteillään
iloisesti paistoi jokeen, kaislikkoon, vahtitorniin ja kasakkoihin,
jotka olivat ryhmässä ja joiden joukosta Lukashka ehdottomasti
uljaalla muodollaan herätti Oleninin huomiota.

Olenin tunsi taas, ilman mitään havaittavaa syytä, olevansa täysin
onnellinen. Hän oli tullut Nizhne-Prototskijn vahtipaikalle, Terekin
rannalle, jonka vastapäätä joen tuolla puolen oli rauhallinen
nomadikylä. Hän tervehti kasakoita, mutta kun ei vielä löytänyt syytä
kellekään tehdä hyvää, meni tupaan. Eikä tuvassakaan ilmaantunut
siihen tilaisuutta. Kasakat ottivat hänet kylmästi vastaan. Hän meni
savimajaan ja sytytti paperossin. Kasakat loivat vähän huomiota
Oleniin, ensiksikin siksi, että hän poltti paperossia, toiseksi
siksi, että heillä oli muuta huvia tänä iltana. Vuorilta oli tullut
vakooja ja sodanhaluisia tshetshenejä, surmatun abrekin sukulaisia,
ruumista lunastamaan. Odotettiin stanitsasta kasakkapäällyskuntaa.
Surmatun veli, pitkä, solakka mies, jolla oli siistiksi ajettu ja
punaiseksi värjätty parta, oli repaleisesta tsherkessitakistaan ja
rikkinäisestä korkeasta lakistaan huolimatta tyyni ja juhlallinen
kuin tsaari. Hänen kasvonsa olivat hyvin surmatun abrekin näköiset.
Hän ei edes viitsinyt katsoa kehenkään, ei kertaakaan vilkaissut
vainajaan, istui siimeksessä kyykyssä, vain syljeskeli ja poltti
piippua ja väliin päästi muutamia käskeviä kurkkuääniä, joita hänen
seuralaisensa kunnioittavasti kuunteli. Saattoi huomata, että
hän oli dzhigitti, joka oli nähnyt, eikä vain kerran, venäläisiä
aivan toisissa olosuhteissa ja ettei mikään venäläisissä voinut
herättää hänen mielenkiintoaan, vielä vähemmin ihmettelyään.
Olenin oli menemäisillään vainajan luo ja rupesi sitä katselemaan,
mutta sen veli, tyynen halveksivasti katsahtaen kulmakarvojen
yläpuolelle Oleninia, lyhyesti ja vihaisesti sanoi jotain. Vakoilija
kiiruhti peittämään tsherkessitakilla vainajan kasvot. Oleninia
kummastutti dzhigitin kasvojen ilmeen majestetisuus ja ankaruus;
hän oli rupeamaisillaan puheisiin tämän kanssa ja aikoi kysyä
mistä kylästä hän oli, mutta tshetsheni hiukan vilkaisi häneen,
halveksivasti sylkäisi ja kääntyi pois. Olenin oli niin ihmeissään,
kun vuorelainen ei hänestä välittänyt, että selitti itselleen tämän
välinpitämättömyyden vain tyhmyydeksi tai kielen taitamattomuudeksi.
Hän kääntyi hänen toverinsa puoleen. Toveri, vakoilija ja tulkki,
oli myös repaleissa, mutta musta- eikä punatukkainen, ketterä,
hampaat ihan valkeat ja silmät loistavan mustat. Vakoilija mielellään
antautui keskusteluun ja pyysi paperossia.

-- Niitä on viisi veljeä -- kertoi vakoilija virheellisellä
puolivenäläisellä kielellään: -- nyt jo tämä kolmas veljeä venäläiset
lyö, vain kaksi on jäänyt; hän on dzhigitti, oikein dzhigitti! --
puhui vakoilija, osoittaen tshetsheniä. -- Kun Achmet-kaani (niin
kutsuttiin abrekki-vainajaa) sai surmansa, istui hän toisella puolen
kaislikossa; hän näki kaikki, kuinka pantiin purteen ja kuinka
vietiin rannalle. Hän istui yöhön saakka; tahtoi ampua ukon, vaan
toiset eivät sallineet.

Lukashka meni keskustelevien luo ja istuutui heidän viereensä.

-- Mistä kylästä? -- kysyi hän.

-- Tuolta, noilta vuorilta, -- vastasi vakoilija, osoittaen Terekin
takana vaaleansinertävää sumuista rotkoa: -- Tiedätkö Sujuk-sun? Noin
kymmenen virstaa sen takana.

-- Tunnetko Sujuk-sussa Girei-kaanin? -- kysyi Lukashka,
huomattavasti ylpeänä tästä tuttavuudestaan: -- minun toverini.

-- Minun naapurini, -- vastasi vakoilija.

-- Siinä mies on! -- ja Lukashka, hyvin innostuneena, sen näki, alkoi
puhua tataria tulkin kanssa.

Pian saapui sotnikka (sadan miehen johtaja) ja stanitsan päällikkö,
kaksi kasakkaa seurueenaan. Sotnikka, uusia kasakkaupseereja,
tervehti kasakoita; mutta hänelle ei huutanut kukaan vastaukseksi
kuten jalkaväessä: "toivomme terveyttä, teidän jalosukuisuutenne!"
ja vain yksinkertaisesti kumartaen vastasi hänelle joku. Muutamat,
Lukashka niiden mukana, nousivat ja ojentausivat suoriksi. Aliupseeri
ilmoitti, että kaikki oli vartiopaikalla järjestyksessä. Tämä kaikki
tuntui Oleninista naurettavalta; aivan kuin nämä kasakat olisivat
näytelleet jalkaväen sotamiestä. Mutta muodollisuus siirtyi pian
välittömäksi suhteeksi; ja sotnikka, joka oli samallainen sukkela
kasakka kuin muutkin, alkoi puhua vilkkaasti tataria tulkin kanssa.
Kirjoitettiin jokin paperi, annettiin tulkille, otettiin häneltä
maksu ja mentiin ruumiin luo.

-- Kuka teistä on Luka Gavrilov? -- virkkoi sotnikka. Lukashka otti
lakin päästään ja meni lähemmäksi.

-- Sinusta olen lähettänyt raportin rykmentin komentajalle. Miten
käy, en tiedä: kirjoitin pyynnön rististä, -- aliupseeriksi on
aikaista. Oletko lukutaitoinen?

-- En ollenkaan.

-- Vaan oletpa kerrassaan uljas mies! -- sanoi sotnikka näytellen
yhä päällikköä. -- Pane lakki päähäsi. Mitä Gavriloveja hän on...
Leveänkö, vai?

-- Veljenpoika, -- vastasi aliupseeri.

-- Tiedän, tiedän. No, käsiksi miehet, auttakaapa heitä, -- kääntyi
hän kasakkain puoleen.

Lukashkan kasvot loistivat pelkkää riemua ja näyttivät tavallista
kauniimmilta. Mentyään aliupseerin luota ja pantuaan lakin päähänsä,
hän taas istuutui Oleninin viereen.

Kun ruumis oli kannettu purteen, meni tshetshenin veli rantaan.
Kasakat vaistomaisesti väistyivät sivulle antaakseen tietä hänelle.
Hän työnsi voimakkaasti jalallaan veneen rannasta ja hyppäsi siihen.
Silloin hän ensi kerran, sen huomasi Olenin, nopein katsein vilkaisi
kaikkiin kasakkoihin, ja taas kysyi äkisti jotain toveriltaan. Toveri
vastasi jotain ja osoitti Lukashkaa. Tshetsheni katsahti häneen ja
hitaasti kääntyen pois rupesi katsomaan toista rantaa. Ei viha, vaan
kylmä ylenkatse kuvastui tuossa katseessa. Hän sanoi vielä jotain.

-- Mitä hän sanoi? -- kysyi Olenin liukaskieliseltä tulkilta.

-- Teitä meitä lyö, meitä teitä mukuroi. Kaikki yksi pörölörö, --
sanoi vakoilija nähtävästi viekastellen, naurahti virnistäen valkein
hampain ja hyppäsi purteen.

Vainajan veli istui liikkumatta ja kiinteästi katseli toista rantaa.
Hän niin vihasi ja halveksi, ettei hän edes ollut mistään utelias.
Vakoilija, seisoen purren nenässä ja siirtäen airon milloin toiselle,
milloin toiselle puolelle, ohjasi taitavasti ja puhui lakkaamatta.
Viistoon halkaisten virran tuli pursi yhä pienemmäksi ja pienemmäksi,
äänet enää tuskin kuuluivat ja vain näkyi, kuinka he vihdoin laskivat
rantaan, jossa heidän hevosensa olivat. He kantoivat ruumiin sinne.
Vaikka hevonen painon alla rusahti, pantiin ruumis satulan yli
poikittain, noustiin hevosten selkään ja käyden ajettiin nomadikylän
ohitse, josta joukko väkeä tuli katsomaan heitä. Tällä puolen
olevat kasakat olivat erittäin tyytyväisiä ja iloisia. Kaikkialta
kuului naurua ja pilaa. Sotnikka ja stanitsanpäällikkö menivät
vierailulle savihökkeliin. Lukashka iloisin kasvoin, joille hän
koetti huolellisesti antaa arvokkaan ilmeen, istui Oleninin vieressä
kyynärpäät polvia vasten ja vuoli keppiä.

-- Miksi tupakoitte? -- sanoi hän aivan kuin olisi ollut utelias: --
maistuuko hyvältä?

Hän sanoi sen nähtävästi ainoastaan siitä syystä, että oli huomannut,
kuinka Oleninin oli nolo olla kun oli niin yksin kasakkain parissa.

-- Olen tottunut siihen, -- vastasi Olenin; -- entä sitten?

-- Hm... Jospa meikäläinen rupeaisi polttamaan -- paha perisi!
Tuollahan vuoret eivät ole kaukana, -- sanoi Lukashka osoittaen
rotkoa, -- vaan sinnepä ei pääse!... Mitenkäs te menette yksin
kotiin, pimeä on? Tulen saattamaan, jos haluatte, -- sanoi Lukashka:
-- pyytäkää lupa aliupseerilta.

"Miten uljas poika!" ajatteli Olenin, katsellen kasakan iloisia
kasvoja. Hän muisti Marjankaa ja suutelon, jonka oli salaa
kuullut portin takaa, ja hänen tuli sääli Lukashkaa, sääli hänen
sivistymättömyyttään. "Mikä typeryys ja sotku, -- ajatteli hän: --
ihminen on tappanut toisen -- ja on onnellinen, tyytyväinen, kuin
olisi tehnyt mitä kauneimman teon. Eikö tosiaankaan mikään sano
hänelle, ettei siinä ole syytä suureen iloon, -- ettei onni ole
tappamisessa, vaan uhrautumisessa?"

-- Ei ole sinun nyt hyvä joutua hänen kynsiinsä, veli, -- sanoi yksi
kasakoista, joka oli ollut saattamassa purrelle, kääntyen Lukashkaan:
-- kuulitko, miten kyseli sinua?

Lukashka nosti päätään.

-- Niin ristipoika? -- kysyi Lukashka, tarkoittaen sillä sanalla
tshetsheniä.

-- Ristipoika ei nouse vaan punatukkainen, ristiveli.

-- Kiittäköön Jumalaa, että itse pääsi eheänä, -- sanoi Lukashka
nauraen.

-- Mistä sinä olet iloissasi? -- kysyi Olenin Lukashkalta. -- Jospa
sinun veljesi olisi tapettu, olisitkohan sinä iloinen?

Kasakan silmät nauroivat kun ne katselivat Oleninia. Hän näytti
ymmärtäneen kaiken, mitä tämä tahtoi sanoa hänelle, mutta oli
semmoisten mietelmien yläpuolella.

-- Entä sitten? Käyhän niinkin. Eikö sitten meidän miehiä tapeta?



XXII.


Sotnikka ja stanitsan päällikkö olivat lähteneet pois, ja
tuottaakseen iloa Lukashkalle ja päästäkseen kulkemasta yksin
pimeässä metsässä pyysi Olenin lomaa Lukashkalle ja aliupseeri
antoi. Olenin arveli, että Lukashka tahtoi tavata Marjankaa,
ja oli iloissaan muutenkin tuon hauskannäköisen ja puheliaan
kasakan seurasta. Lukashka ja Marjanka tahtomattakin yhtyivät
hänen mielikuvituksessaan ja hänestä oli hupaista ajatella heitä.
"Hän rakastaa Marjanaa, -- ajatteli itsekseen Olenin, -- vaan
minäpä voisin rakastaa tyttöä". Ja jokin voimakas ja hänelle uusi
heltymyksen tunne piti häntä vallassaan, kun he kulkivat pimeätä
metsää pitkin kotiin. Lukashkan mieli oli myös iloinen. Jotain
rakkauden kaltaista tuntui olevan näiden kahden niin erilaisen nuoren
miehen välillä. Joka kerta, kun he katsoivat toisiinsa, teki heidän
mieli nauraa.

-- Mistä portista sinä? -- kysyi Olenin.

-- Keskimäisestä. Mutta minä saatan teidät suolle saakka. Siellä ei
ole enää mitään pelättävää.

Olenin naurahti.

-- Minäkö pelkäisin? Saat mennä takaisin, paljon kiitoksia. Menen
yksin loppumatkan.

-- Ei tarvitse! Mihinkä mulla on hätä? Kyllä te pelkäätte. Mekin
pelkäämme, -- sanoi Lukashka, nauraen hänkin ja tyynnyttäen Oleninin
itserakkautta.

-- Tule minun luokseni. Juttelemme, ryyppäämme ja aamulla lähdet.

-- Eikö mulla ole sijaa missä yhden yön nukkuu? -- naurahti Lukashka,
-- vaan aliupseerikin pyysi tulemaan.

-- Minä kuulin eilen kun sinä lauloit ja näinkin sinut.

-- Kaikki ihmiset... -- Ja Luka heilutti päätään.

-- Niin, sinä menet naimisiin, niinhän? -- kysyi Olenin.

-- Äiti tahtoisi naittaa. Vaan ei ole vielä hevostakaan.

-- Sinä et ole rintamakasakka?

-- Mitenpä minä? Vasta olen otettu. Ei ole vielä hevosta, eikä ole
mistä saisi. Sentähden eivät naitakkaan.

-- Paljonko hevonen maksaa?

-- Kaupitsivat tuonnoin joen takana yhtä, niin kuuttakymmentä
ruplaakaan eivät tahtoneet, ja hevonen oli nogajilainen.

-- Tuletko minulle drabantiksi (sotaretkeltä drabantti on tavallaan
lähetti, käskyläinen, joita annetaan upseereille)? Minä toimitan
sinulle kaikki ja lahjoitan hevosen, -- sanoi Olenin äkkiä. -- Ihan
totta. Minulla on kaksi, minä en tarvitse.

-- Miten ette tarvitse? -- nauraen sanoi Lukashka. -- Mitäs te
lahjoittelemaan? Kun vaurastumme, niin saadaan se Luojan avulla.

-- Ihan totta! Vai etkö rupea drabantiksi? -- sanoi Olenin iloiten
siitä, että hänen oli juolahtanut päähän lahjoittaa hevonen
Lukashkalle. Hänestä tuntui kuitenkin jostain syystä nololta ja
pahalta. Hän etsi, eikä tiennyt mitä sanoisi.

Lukashka keskeytti vaitiolon ensiksi.

-- Onko teillä Venäjällä oma talo? -- kysyi hän.

Olenin ei voinut pidättyä kertomasta, ettei hänellä ole ainoastaan
yksi talo, vaan on useampiakin taloja.

-- Hyvä talo? suurempi kuin meidän? -- kysyi Lukashka hyvänsävyisästi.

-- Paljon suurempi, kymmenen kertaa, kolmikerroksinen, -- kertoi
Olenin.

-- Entäpä hevosia, onko semmoisia kuin meillä?

-- Minulla on sata päätä hevosia, kolmesataa, neljäsataa ruplaa
kappale, -- vaan ei semmoisia kuin teidän. Hopeassa kolmesataa!
Juoksijoita, ajattele... Sittenkin pidän näistä enemmän.

-- Mitenkä te tulitte tänne, omasta tahdosta vaiko pakosta? -- kysyi
Lukashka ikäänkuin pilaa tehden koko ajan. -- Tässä, katsokaas, te
eksyitte, -- lisäsi hän, osoittaen tietä, jonka ohi he kulkivat: --
teidän olisi pitänyt kääntyä oikeaan.

-- Muuten vaan; omasta tahdosta, -- vastasi Olenin: -- teki mieli
katsella teidän seutujanne ja olla sotaretkillä.

-- Sotaan lähtisin nyt, -- sanoi Luka. -- Kuulkaas, shakalit ulvovat,
-- lisäsi hän kuunnellen.

-- Mutta eikö sinua peloita kun olet tappanut ihmisen? -- kysyi
Olenin.

-- Sitäkö minä pelkäisin... Sotaan minä lähtisin! -- toisti Lukashka.
-- Tekee niin mieli, tekee niin niin mieli...

-- Ehkä menemme yhdessä. Meidän komppaniamme lähtee ennen pyhiä ja
teidän sotnjanne myös.

-- Ja mikä halu teillä oli tänne tulla! Talo on, hevosia ja
palvelijoita. Minäpä vain hurjailisin ja hurjailisin. Mikä on teidän
arvonne.

-- Minä olen junkkari ja nyt olen pääsemässä upseeriksi.

-- No, jos ette liikaa puhu, että teillä on semmoiset olot, niin en
minä kotoa minnekään matkustaisi. Enkä minä nytkään lähtisi pois
minnekään. Onko hyvä olla täällä?

-- On, hyvin hyvä, -- sanoi Olenin.

Oli jo aivan pimeä, kun he näin keskustellen lähestyivät stanitsaa.
Vielä ympäröi heitä metsän synkkä pimeys. Tuuli ulvoi korkealla
latvoissa. Oli kuin shakalit olisivat ruvenneet yhtäkkiä niiden
vieressä ulvomaan, hohottamaan ja itkemään, mutta edestäpäin
stanitsasta kuului jo naisen puhetta, koiran haukuntaa, majojen sivut
eroittausivat selvästi, tulet tuikkivat ja tuntui hajua, kizjakin
savun erikoista hajua. Erityisesti tänä iltana tuntui Oleninista
siltä, että tuossa stanitsassa oli hänen kotinsa, hänen perheensä,
koko hänen onnensa ja ettei hän ole koskaan muualla ollut eikä
tule olemaan kuin tuossa stanitsassa. Hän niin rakasti tänä iltana
kaikkia, etenkin Lukashkaa! Päästyään kotiin Olenin, Lukashkan
suureksi hämmästykseksi, itse toi tallista Groznajassa ostamansa
hevosen, -- ei sitä, jolla itse aina oli matkustanut, -- vaan toisen,
ei ollenkaan huonon vaikkakaan ei enää nuoren hevosen, ja antoi sen
hänelle.

-- Mitä varten te minulle lahjoitatte? -- sanoi Lukashka: -- enhän
minä ole tehnyt teille vielä mitään hyvää.

-- Usko pois, minulle se ei merkitse mitään, -- vastasi Olenin: --
ota! Sinä voit lahjoittaa minulle sitten jotain... Sitten lähdemme
sotaretkelle.

Luka tuli hämilleen.

-- No, mitä tämä nyt on? Vähänkö se hevonen maksaa? -- puhui hän,
katsomatta hevoseen.

-- Ota pois, ota! Jos et ota niin sinä pahoitat minua. Vanjusha,
taluta hänelle harmaa.

Lukashka tarttui suitsiin.

-- No, suuret kiitokset. Tulipa se arvaamatta, aavistamatta.

Olenin oli onnellinen kuin kaksitoistavuotias poika.

-- Sido se tähän. Se on hyvä hevonen, minä ostin sen Groznajassa, ja
laukkaa vietävästi. Vanjusha, tuo meille tshihiriä. Mennään majaan.

Tuotiin viiniä. Lukashka istuutui ja otti pikarin.

-- Jos Jumala suo niin palkitsen teidät, -- sanoi hän juoden pohjaan
viinin. -- Mikä sinun nimesi on.

-- Dmitrij Andreitsh.

-- No, Mitrij Andreitsh, Jumala sinut palkitkoon! Me olemme ystäviä.
Tule joskus meillä käymään! Vaikka emme olekkaan rikkaita, vaan kun
ollaan ystäviä, niin kestitsemme. Minä sanon äidillekin, jos mitä
puuttuu, kaimakkia tai viinirypäleitä... Jos taas asemalle tulet,
niin teen mitä käsket -- metsälle, joen yli, minne tahansa. Kun
äskettäin tapoin semmoisen metsäsian ettei maailmassa! Ja kasakoille
jakelin, muuten olisin sinulle tuonut.

-- Hyvä, kiitoksia. Älä vaan pane valjaisiin sitä, sillä ei ole
ajettu.

-- Mitä siitä valjaisiin! Vielä yksi asia, -- sanoi Lukashka painaen
päätään alemmaksi: -- jos tahdot, minulla on kumppani, Girei-kaani;
käski piilottaumaan tien viereen, joka tulee vuorilta; niin yhdessä
lähdemme, minä en sinua ilmaise, olen sinun vartiasi.

-- Mennään, mennään joskus!

Lukashka näytti kokonaan tyyntyneen ja käsittäneen Oleninin suhteen
häneen. Hänen tyyneytensä ja käytöksensä yksinkertaisuus ihmetytti
Oleninia, eikä ollut oikein hänen mieleensä. He juttelivat kauvan, ja
Lukashka läksi hänen luotaan vasta myöhään, selvänä, (hän ei ollut
koskaan juovuksissa), vaikka olikin paljon ryypännyt, puristaen
Oleninin kättä.

Olenin katsoi ikkunasta nähdäkseen, mitä hän aikoi tehdä lähdettyään
hänen luotaan. Lukashka kulki hiljaan, pää alas vaipuneena.
Talutettuaan sitten hevosensa portin taakse, hän äkkiä ravisti
päätään, kuin kissa hyppäsi sen selkään, tarttui suitsiin ja
hihkaisten antoi kiitää pitkin katua. Olenin arveli, että hän menee
iloaan Marjankalle jakamaan; mutta vaikka Luka ei tehnyt niin oli
hänen mielensä niin iloinen kuin olla voi. Hän iloitsi kuin pieni
poika eikä voinut olla kertomatta Vanjushalle, että oli lahjoittanut
hevosen Lukalle, vieläpä miksi oli lahjoittanut ja koko uuden
teoriansa onnesta. Vanjusha ei hyväksynyt sitä teoriaa ja ilmoitti
että _larzhang ilniaapaa_[17] ja siksi se kaikki oli tyhmää.

Lukashka poikkesi kotiinsa, hyppäsi hevosen selästä ja antoi sen
äidilleen käskien että se päästettäisiin kasakkain hevoslaumaan;
itsensä piti hänen vielä samana yönä palata asemalle. Mykkä otti
viedäkseen hevosen ja merkeillä näytti, että jos hän tapaa miehen,
joka hevosen lahjoitti, niin kumartaa hänelle maahan asti. Eukko vain
puisti päätään pojan kertomukselle ja mielessään vakuutteli, että
poika oli varastanut hevosen, ja siksi käski mykän viedä hevosen
laumaan jo ennen päivän nousua.

Lukashka meni yksin asemalle ja lakkaamatta mietiskeli Oleninin
tekoa. Vaikk'ei hevonen ollutkaan hyvä hänen mielestään, maksoi se
kuitenkin vähintäin neljäkymmentä ruplaa, ja Lukashka oli lahjasta
hyvin hyvillään. Mutta miksi tämä lahja oli annettu, sitä hän ei
voinut käsittää, eikä siksi tuntenut pienintäkään kiitollisuuden
tunnetta. Päinvastoin hänen päässään kierteli epäselvää epäluuloa
junkkarin aikeiden huonoudesta. Mitä nuo aikeet olivat hän ei
voinut tehdä itselleen selväksi, mutta myös siihen uskoon jääminen,
että tuntematon mies, vain hyvästä sydämestä, ilman mitään syytä,
lahjoittaisi hänelle neljänkymmenen ruplan hevosen, tuntui hänestä
mahdottomalta. Jos olisi ollut juovuksissa, niin kävisi sitä vielä
ymmärtäminen: tahtoi olla reima mies. Mutta junkkari oli selvällä
päällä ja siksi varmaan tahtoi lahjoa hänet johonkin huonoon tekoon.
"No, älä luule! -- ajatteli Lukashka: -- hevonen on minun, ja
sittenpähän nähdään. Pidän minä silmäni auki. Kuka pettää ja kuka
petetään, se sitten nähdään!" ajatteli hän tuntien tarvetta olla
varuillaan Oleninin suhteen ja siksi koettaen synnyttää itsessään
pahansuopaa tunnetta häneen. Hän ei kellekään kertonut, kuinka oli
saanut hevosen. Toisille kertoi ostaneensa; toisista suoriutui
välttelevin vastauksin. Mutta stanitsassa saatiin totuus pian tietää.
Lukashkan äiti, Marjana, Ilja Vasiljevitsh ja muut kasakat, jotka
saivat kuulla Oleninin ilman aikojaan antamasta lahjasta, tulivat
ymmälle ja alkoivat varoa junkkaria. Tästä pelosta huolimatta tuo
teko herätti heissä suurta kunnioitusta Oleninin _vaatimattomuuteen_
ja rikkauteen.

-- Kuule, viidenkymmenen ruplan hevosen työnsi Lukashkalle junkkeri,
joka asuu Ilja Vasiljevitshin luona, -- puhui eräs. -- Rikas!

-- Olen kuullut, -- vastasi toinen syvämietteisesti. -- Varmaan on
tehnyt jotain hyvää hänelle. Katsotaan, katsotaan, mikä siitä tulee.
Mikä onni Riuhtaisijalle!

-- On niillä juonensa, noilla junkkereilla, hitto vie! -- puhui
kolmas. -- Nurkan alle tulen pistää taikka muuta...



XXIII.


Oleninin elämä kulki yksitoikkoisesti, tasaisesti. Päällystön ja
toverien kanssa hänellä oli vähän tekemistä. Rikkaan junkkarin
asema Kaukasiassa on erittäin edullinen tässä suhteessa. Töihin ja
harjoituksiin opettamaan häntä ei lähetetty. Hänen sotaretkensä
vuoksi oli ehdotettu hänen upseeriksi koroittamistaan ja siihen
saakka hän oli saanut jäädä rauhaan. Upseerit pitivät häntä
ylimysmielisenä ja siksi noudattivat arvokkuutta käytöksessään
häntä kohtaan. Korttipeli ja upseerijuomingit lauluineen, joista
hän oli osastossaan saanut kokemusta, eivät tuntuneet hänestä
houkuttelevilta, ja hän puolestaan myös vetäytyi pois upseerien
seurasta ja upseeri-elämästä stanitsassa. Upseeri-elämällä
stanitsoissa on jo kauan ollut määrätty muotonsa. Kuten jokainen
junkkari tai upseeri linnaväessä säännöllisesti juo portteria, pelaa
shtossia, kiistelee sotaretkipalkinnoista, niin hän stanitsassa
säännöllisesti juo talonväen kanssa tshihiriä, kestitsee tyttöjä
makeisilla ja hunajalla, liehittelee kasakattaria, joihin rakastuu
ja joita jotkut ovat ottaneet vaimokseenkin. Olenin oli aina elänyt
omaa elämätään ja sileäksi tehtyihin teihin oli hänellä luontainen
vastenmielisyys. Eikä hän täälläkään kulkenut kaukasialaisen upseerin
sileäksi polettua raidetta.

Ihan itsestään kävi niin että hän heräsi juuri päivän valjetessa.
Juotuaan teetä ja ihastuksin katseltuaan rappusiltaan vuoria, aamua
ja Marjankaa, hän puki ylleen rikkinäisen härännahkatakin, liotetut
jalkineet, joissa oli pelkästään pohjat, pani vyölleen tikarin,
otti pyssyn, evästä ja tupakkaa varten laukun, kutsui koiran ja
läksi noin kuudetta käydessä aamulla stanitsan takaiseen metsään.
Noin seitsemättä käydessä illalla hän palasi väsyksissä, nälissään,
viisi-kuusi asania vyöllä, välistä nelijalkainen otus mukanaan,
eväs- ja paperossipussi koskemattomana. Jos ajatukset päässä olisivat
olleet samalla lailla järjestetyt kuin paperossit pussissa, niin
olisi voinut nähdä, ettei siinä koko noina neljänätoista tuntina
ainoakaan ajatus ollut liikkunut. Hän tuli kotiin henkisesti
virkeänä, voimakkaana ja tuntien täyttä onnea. Hän ei olisi saattanut
sanoa mitä oli koko tuon ajan ajatellut: oikeastaan ei ajatuksia,
eikä muistoja, eikä unelmia kulkenut hänen päässään, vaan palasia
niistä kaikista. Jos hän havahtuu kysymään mitä nyt ajatteli, niin
hän tapaa itsensä joko kasakkana, joka on työssä puutarhoissa
kasakka-vaimonsa kanssa, tai abrekkina vuorilla, tai metsäsikana,
joka juoksee juuri häntä pakoon. Ja koko ajan hän kuuntelee, katselee
ympärilleen ja odottaa fasania, metsäsikaa tai hirveä.

Iltasin istuu ihan ehdottomasti hänen luonaan Jeroshka-setä. Vanjusha
noutaa kahdeksannella vedroota tshihiriä, ja he tarinoivat hiljaan,
juovat kylläkseen ja eroavat makuulle tyytyväisenä kumpikin.
Huomiseksi taas metsästys, taas terve väsymys, tarinan kuluessa
taas samallainen juonti, ja taas he ovat onnellisia. Välistä hän
pyhänä tai lomapäivänä oli koko päivän kotona. Silloin oli parhaana
ajanvietteenä Marjanka, jonka jokaista liikettä hän, itse sitä
huomaamatta, ahneesti seurasi ikkunoistaan tai rappusiltaan. Hän
katseli Marjanaa ja rakasti häntä, niin tuntui hänestä, samoin
kuin rakasti vuorten ja taivaan kauneutta, eikä hän aikonut ruveta
mihinkään suhteisiin häneen. Hänestä tuntui, ettei hänen ja Marjanan
välille saata tulla sitä suhdetta, joka on mahdollinen tuon tytön ja
Lukashka-kasakan välillä, vielä vähemmin sitä, joka on mahdollinen
rikkaan upseerin ja kasakkatytön välillä. Hänestä tuntui, että
jos hän koettaisi tehdä sitä, mitä hänen toverinsa tekivät, niin
hän vaihtaisi koko nautintonsa, joka oli hänellä tarkastelusta,
suunnattomiin kärsimyksiin, pettymyksiin ja katumuksiin. Sitä paitsi
suhteessaan tähän tyttöön hän oli jo tehnyt uhrautumisen urotyön,
joka oli tuottanut hänelle niin paljon nautintoa; mutta ennen kaikkea
hän jotenkuten pelkäsi Marjankaa eikä millään ehdolla olisi suostunut
sanomaan hänelle sanaakaan leikillistä rakkautta.

Kerran kesällä Olenin ei mennyt metsälle vaan istui kotona. Aivan
odottamatta tuli hänen luokseen hänen moskovalainen tuttavansa, hyvin
nuori mies, jonka hän oli tavannut hienossa maailmassa.

-- Ah, mon cher, rakkaani, miten riemastuin kuullessani, että te
olette täällä! -- aloitti hän moskovalais-ranskalaisella kielellä ja
jatkoi samaan suuntaan, höystäen puhettaan ranskalaisilla sanoilla.
-- Minulle sanottiin: "Olenin". Mikä Olenin? Minä niin tulin
iloiseksi... Niin siis johti kohtalo näkemään. No miten te, mitä ja
minkä tähden?

Ja ruhtinas Beletskij kertoi koko historiansa: kuinka hän oli astunut
toistaiseksi tähän rykmenttiin, kuinka ylipäällikkö oli tehnyt
hänet adjutantikseen ja miten hän sotaretken jälkeen menee hänen
palvelukseensa, vaikka se ei ollenkaan huvita häntä.

-- Kun kerran palvelee täällä, tässä korvessa, täytyy ainakin
hankkia karieri... risti... titteli... ylennys kaartiin. Se on
kaikki välttämätöntä, jos kohta ei minulle, niin sukulaisille,
tuttaville. Ruhtinas otti minut hyvin hyvästi vastaan; hän on
hyvin kelpo ihminen, -- puhui Beletskij herkeämättä. -- Sotaretken
tähden on hänelle pyydetty annan-ristiä. Ja nyt olen täällä sotaan
lähtöön saakka. Täällä on mainiota. Mitä naisia!... No, entä miten
te voitte? Minulle kertoi kapteenimme -- tunnettehan, Startsev:
hyväntahtoinen, tyhmä olento? -- hän kertoi, että te elätte kauheata
raakalais-elämää, ette seurustele kenenkään kanssa. Käsitän, ettette
halua tulla lähelle täällä olevia upseereja. On niin hauska, nyt me
seurustelemme yhdessä. Minä olen asettunut tänne aliupseerin luo.
Siellä kun on tyttö, Ustenjka! Kuulkaa, se on kerrassaan ihana!

Ja yhä vaan satoi ranskalaisia ja venäläisiä sanoja siitä maailmasta,
jonka Olenin oli luullut jättäneensä ainiaaksi. Yleinen mielipide
Beletskijstä oli se, että hän oli herttainen ja hyväntahtoinen nuori
mies. Kenties hän todella olikin semmoinen; mutta Oleninista hän
oli, herttaisista, sievistä kasvoistaan huolimatta, erinomaisen
epämiellyttävä. Hänestä niin tuoksahti kaikki se lika, jonka kanssa
hän oli tehnyt eron. Mutta kaikkein harmillisinta oli hänestä
se, ettei hän voinut, ei ollenkaan kyennyt jyrkästi sysäämään
luotaan tuota siitä elämästä olevaa ihmistä, aivan kuin tuolla
hänen vanhalla, entisellä maailmallaan olisi ollut epäämättömiä
oikeuksia häneen. Hän tunsi kiukkua Beletskij'tä, ja itseään kohtaan
ja vasten omaa tahtoaan pani ranskalaisia lauseita puheeseensa,
osoitti mielenkiintoa ylipäällikköön ja moskovalaisiin tuttaviin
ja sen perustuksella, että he molemmat kasakkastanitsassa puhuivat
ranskansekaista kieltä, lausui halveksivia sanoja upseeritovereista,
kasakoista ja ystävällisesti kohteli Beletskij'tä luvaten tulla hänen
luokseen ja pyytäen häntä käymään luonaan. Olenin ei kumminkaan
mennyt Beletskij'n luo. Vanjusha kehui Beletskij'tä sanoen että siinä
oli oikea herra.

Beletskij kävi suoraan tavallisen rikkaan kaukasialaisen upseerin
stanitsa-elämään. Oleninin silmissä hänestä tuli yhdessä kuukaudessa
melkein vakinaisen stanitsalaisen kaltainen: hän juotteli ukkoja,
piti illanviettoja ja itse kävi tyttöjen iltakemuissa, kehui
voittojaan, vieläpä pääsi siihen saakka, että tytöt ja vaimot
ristivät hänet syystä tai toisesta vaariksi, ja kasakat, joiden
mielessä tämä viiniä ja naisia rakastava mies oli selvästi
määriteltynä, tottuivat häneen, ja mieltyivät enemmän kuin Oleniniin,
joka oli heille arvoitus.



XXIV.


Kello oli viisi aamulla. Vanjusha lietsoi saappaan varrella samovaria
majan rappusilla. Olenin oli jo ratsastaen lähtenyt Terekiin uimaan.
(Hän oli äskettäin keksinyt itselleen uuden huvin -- uittaa hevosta
Terekissä). Emäntä oli _pirtissä_, jonka piipusta nousi lämpiävän
uunin musta, paksu savu; tyttö karsinassa lypsi puhvelilehmää.
"Eipäs pysy alallaan, mokoma!" -- kuului sieltä hänen kärsimätön
äänensä, ja heti senjälkeen kuului tahdikas lypsämisen ääni. Kadulta,
talon kohdalta, kuului hevosen rivakka käynti, ja Olenin ratsasti
_ilman satulaa_ kauniin, kiiltävän kostean, tummanharmaan hevosen
selässä portille. Marjanan kaunis pää, johon oli punainen liina
kasakattarien käyttämään tapaan sidottu, pisti ulos karsinasta ja
taas katosi. Oleninin päällä oli punainen kanausi-paita,[18] valkea
tsherkessitakki, joka oli kiinni remmillä, josta riippui tikari,
ja korkea lakki. Hän istui hiukan keikailevasti lihavan, märän
hevosensa selässä ja pitäen kiinni pyssystä, joka oli selässä,
kumartui avaamaan porttia. Hänen hiuksensa olivat vielä märät,
kasvot loistivat nuoruutta ja terveyttä. Hän kuvitteli olevansa
kaunis, sukkela ja dzhigitin näköinen; mutta se oli erehdys. Jokaisen
tottuneen kaukasialaisen silmissä hän oli sittenkin sotamies.
Huomattuaan tytön kurkistautuvan pään, hän erittäin ketterästi
kumartui, työnsi syrjään vitsaveräjän ja nostaen ohjaksia heilautti
vitsaa ja ajoi pihaan. "Onko tee valmis, Vanjusha?" -- huusi hän
iloisesti, katsomatta karsinan oveen. Hänen oli hauska nähdä kuinka
kaunis hevonen, puristaen kokoon selkäpuoltaan, tempoen suitsista
ja joka lihas väristen, valmiina minkä pääsi hyppäämään aidan yli,
kuopi pihan kuivanutta savea. _"See pree!"_[19] -- vastasi Vanjusha.
Oleninista tuntui, että Marjanan kaunis pää yhä katseli karsinasta,
mutta hän ei vilkaissut tyttöön. Hypättyään hevosen selästä, Olenin,
jonka pyssy takertui portaisiin, teki kömpelön liikkeen ja säikähtäen
vilkaisi karsinaan, mistä ei näkynyt ketään, kuului vaan sama
tahdikas lypsämisen ääni.

Käytyään majassa hän tuli sieltä takaisin vähän ajan kuluttua
ja mukanaan kirja ja piippu istuutui syrjään teelasin ääreen,
mihin eivät vielä aamun vinot säteet päässeet. Hän ei aikonut
minnekkään tänään aamupäivällä ja ajatteli kirjoittaa kirjeitä,
jotka olivat jo kauan lykkäytyneet päivästä toiseen, mutta miten
lie ollut hänen vaikea jättää paikkaansa rappusilla ja majaan teki
mieli yhtä vähän kuin vankikoppiin. Emäntä oli lämmittänyt uunin,
tyttö oli ajanut laitumelle karjan ja tultuaan takaisin ruvennut
aitoviereltä kizjakkia kokoamaan. Olenin luki, mutta ei tajunnut
mitään siitä, mitä seisoi hänen edessään auki olevassa kirjassa.
Hän siirsi vähänväliä siitä pois silmänsä ja katsoi edessään
liikuskelevaa voimakasta nuorta naista. Kulkipa tuo nainen aamun
kosteaan varjoon, joka lankesi talosta, menipä hän iloisen, virkeän
valon kirkastaman pihan keskelle, jolloin koko hänen solakka,
heleään puettu vartalonsa loisti auringon valossa ja heitti mustan
varjon, -- hänen oli yhtä paljon pelko yhdenkään hänen liikkeensä
kadottamisesta. Häntä riemastutti nähdä miten vapaasti ja sirosti
hänen vartalonsa taipui; miten vaaleanpunainen paita, joka oli koko
hänen pukunsa, meni poimuihin hänen rintansa kohdalta ja solakoita
jalkoja pitkin; miten hänen vartalonsa ojentui ja hänen kiinteäksi
vedetyn paitansa alta vahvasti kuulsivat hengittävän rinnan piirteet;
kuinka kapea jalkapohja, jota peitti vanhat punaiset korkeakorkoiset
naisenkengät, muotoaan muuttamatta kävi maahan; kuinka voimakkaat
kädet käärityin hihoin ja lihaksien jännittyessä ikäänkuin vihoissaan
heittivät lapiota, ja kuinka syvät mustat silmät katselivat joskus
häneen. Vaikkakin hienot kulmakarvat rypistyivät, kuvastui silmissä
tyytyväisyys ja oman kauneuden tunto.

-- Kuulkaa, Olenin, joko olette kauan ollut ylhäällä? -- sanoi
Beletskij, joka kaukasialainen upseeritakki yllään astui pihalle ja
kääntyi Oleniniin.

-- Aa, Beletskij! -- lausui Olenin, ojentaen kätensä. -- Miten te
näin varhain?

-- Minkä sille voi! Ajoivat. Minun luonani on kohta juhla. Marjana,
tulethan sinä Ustenjkan luo? -- kääntyi hän tyttöön.

Oleninia hämmästytti miten Beletskij saattoi niin huolettomasti
kohdella tuota naista. Mutta Marjana, aivan kuin ei olisi kuullut,
painoi alas päänsä ja heittäen lapion olalleen meni reippain,
miehekkäin askelin pirttiin.

-- Kainostelee tyttökulta, kainostelee, -- virkkoi hänen jälkeensä
Beletskij: teitä kainostelee, -- ja hymyillen iloisesti, juoksi
rappusille.

-- Mitkä kemut teillä on? Kuka on teidät ajanut?

-- Ustenjkan, minun emäntäni luona on kemut, ja tekin olette
kutsuttu. Kemut, se on piirakasta ja joukko naisia.

-- Mitä me sitten teemme siellä?

Beletskij viekkaasti hymyili ja iskien silmää osoitti päällään
pirttiin, jonne Marjana oli kadonnut.

Olenin kohotti olkapäitään ja punastui.

-- Totisesti te olette kummallinen mies, -- sanoi hän.

-- No, selittäkää!...

Olenin rypisti otsaansa. Beletskij huomasi sen ja mielistelevästi
hymyili.

-- Mitenkä ihmeen tavalla te, -- sanoi hän, -- asutte samassa
talossa... ja noin mainio tyttö, erinomainen tyttö, täydellinen
kaunotar!...

-- Hämmästyttävä kaunotar! Minä en ole nähnyt niin kauniita naisia,
-- sanoi Olenin.

-- No, ja miten? -- ollenkaan mitään ymmärtämättä kysyi Beletskij.

-- On kenties kummallista, -- vastasi Olenin, -- mutta miksipä en
kertoisi miten on asianlaita? Siitä saakka kun olen asunut täällä on
kuin ei minuun naiset mitenkään kuuluisi. Ja hyvä se onkin, uskokaa!
Ja mitä yhteistä voikaan olla meidän ja näiden naisten välillä?
Jeroshka -- se on toinen asia: hänellä ja minulla on yhteinen into --
metsästys.

-- No jopa jotakin, mitä yhteistä!... Mitä yhteistä on sitten minulla
ja Amalia Ivanovnalla? Sama juttu. Te sanotte, että ne ovat likaisia,
-- no, se on toinen asia -- A la guerre, comme à la guerre.

-- Minä en ole tuntenut Amalia Ivanovnoita enkä ole voinut koskaan
niiden kanssa seurustella, -- vastasi Olenin. -- Mutta niitä ei saata
kunnioittaa, vaan näitä minä kunnioitan.

-- No kunnioittakaa sitten, -- kukas teitä estää?

Olenin ei vastannut. Hän näytti tahtovan saada sanotuksi loppuun,
mitä oli aloittanut. Se oli hänelle liian kipeä asia.

-- Minä tiedän olevani poikkeus... -- Hän oli huomattavasti
hämillään. -- Mutta elämäni on tullut sellaiseksi, ettei minulta
ainoastaan puutu kokonaan tarve muuttaa sääntöjäni, vaan minä päälle
päätteeksi en voisi elää täällä, -- puhumattakaan niin hauskasti kuin
nyt elän, -- jos eläisin teidän tavallanne. Ja sitten minä etsin
aivan toista, näen heissä aivan toista kuin te.

Beletskij epäluuloisena nosti kulmiaan.

-- Tulkaa kumminkin illalla luokseni, Marjanakin tulee, teen teidät
tutuiksi. Tulkaa, olkaa hyvä! Niin, tulee ikävä jos jäätte pois.
Tuletteko?

-- Minä tulisin; mutta totta puhuen minua peloittaa varsinainen
huvittelu.

-- Oo! -- huudahti Beletskij. -- Tulkaa vain, minä saan teidät
rauhoittumaan. Tuletteko?... Kunniansana?

-- Minä tulisin, mutta minä todella en ymmärrä mitä me teemme, mitä
osaa me näyttelemme.

-- Olkaa hyvä, pyydän teitä. Tulette?

-- Kyllä, tulen kenties, -- sanoi Olenin.

-- Ajatelkaa toki, niin ihania naisia ettei maailmassa, elää
munkkina... minkä ihmeen tähden? Miksi pitää turmella elämänsä eikä
käyttää hyväkseen mitä on käytettävissä? Oletteko kuullut, meidän
komppaniamme lähtee Vozdvizhenskajaan.

-- Tokkohan. Minulle on kerrottu, että kahdeksas komppania menee, --
sanoi Olenin.

-- Ei, minä sain kirjeen adjutantilta. Hän kirjoittaa, että ruhtinas
on itse mukana retkellä. Se on hauska, saamme tavata. Minä alan jo
saada täältä kylläkseni.

-- Kuuluu kohta tulevan hyökkäys.

-- Sitä en ole kuullut; vaan sen kuulin, että Krinovitsynille
hyökkäysretkestä tuli Anna. Hän odotti luutnantin arvoa, -- sanoi
Beletskij nauraen. Kävipä siinä mainiosti! Hän matkusti esikuntaan.

Alkoi hämärtää ja Olenin rupesi ajattelemaan pitoja. Häntä kiusasi
kutsu. Hänen mielensä teki mennä, mutta tuntui kummalliselta,
hurjalta ja hiukan kauhealta ajatella mitä siellä on oleva. Hän tiesi
ettei kasakoita eikä eukkoja eikä ketään paitsi tyttöjä varmaan
ole siellä. Mitähän siitä tulee? Miten on siellä oltava? Mitä
puhuttava? Mitä naiset siellä puhuvat. Mikä on suhde hänen ja noiden
sivistymättömien kasakkatyttöjen välillä. Beletskij oli kertonut
niin kummallisista, kyynillisistä ja samalla ankarista suhteista...
Hänestä oli omituista ajatella, että hän tulee siellä olemaan
samassa tuvassa kuin Marjana ja kenties hänen pitää puhella hänen
kanssaan. Hänestä tuntui se mahdottomalta kun hän muisteli Marjanan
ylevää ryhtiä. Beletskij taas oli kertonut, että se oli kaikki niin
yksinkertaista. "Ihankohan Beletskij Marjanaakin on samoin kohteleva?
Tekee mieli nähdä, -- ajatteli hän. -- Ei, parempi on olla menemättä.
Se on kaikki alhaista, likaista, ja ennen kaikkea ihan tyhjää." Mutta
taas häntä vaivasi kysymys: kuinka siellä kaikki käy päinsä? Ja
häntä tavallaan sitoi antamansa lupaus. Hän läksi tekemättä päätöstä
suuntaan tai toiseen, mutta tuli Beletskijlle saakka ja meni hänen
luokseen.

Maja, jossa Beletskij asui oli samallainen kuin Olenininkin asunto.
Se oli pylväillä kahden arshinan korkeudessa maasta ja siinä oli
kaksi kamaria. Ensimäisessä, johon Olenin oli noussut jyrkkiä
portaita, oli höyhenpatjoja, mattoja, peitteitä, päänalusia, jotka
oli kasakkain tavalla kauniisti ja taiteellisesti järjestetty
vierekkäin toisen valtaseinän viereen. Sivuseinillä taas riippui
kuparitaasoja ja aseita; penkin alla oli arbuseja ja meloneja.
Toisessa huoneessa oli suuri uuni, pöytä, penkkejä ja vanhauskoisten
pyhänkuvia. Siinä asusteli Beletskij laskossänkyineen, sälyineen,
kapsäkkineen, seinämattoineen, jolla riippui aseita, sekä pöydälle
asetettuine toalettiesineineen ja valokuvineen. Silkkinen yönuttu
oli heitetty penkille. Pulska, siisti Beletskij itse makasi
alusvaatteisillaan vuoteellaan ja luki _Les trois mousquetaires_
(kolmea muskettisoturia).

Beletskij hyppäsi pystyyn.

-- Katsokaa, miten asun! Eikös kelpaa? No, hyvä että tulitte. Niillä
on siellä jo kauhea touhu. Tiedättekö miten piirakkaat tehdään?
Taikinasta, sianlihasta ja viinirypäleistä. Vaan ei se siinä ole
vetovoima. Katsokaapas mikä hyörinä!

He näkivät todellakin ikkunasta ihmeellisen touhun talonpirtissä.
Tytöt milloin mitäkin juoksuttivat eteisestä ja juoksivat takaisin.

-- Joko kohta? -- kysyi Beletskij.

-- Paikalla! Vai joko olet vaari nälissäsi? -- ja majasta kuului
kimeä kikatus.

Ustenjka, pulleahko, punakka, sievännäköinen tyttö, hihat käärittyinä
juoksi Beletskijn majasta lautasia.

-- Äh, sinä! Särenkö lautasesi, -- vinkui hän Beletskij'lle. --
Tulisit sinä auttamaan, -- huusi hän nauraen Oleninille. -- Ja
varustappas prenikat ja konvehit tytöille.

-- Onko Marjanka tullut? -- kysyi Beletskij.

-- Mitenkäs muuten? Hän toi taikinaa.

-- Uskotteko, -- sanoi Beletskij -- että jos pukisi kauniiksi tuon
Ustenjkan ja siistisi ja putsaisi hiukan, hänestä tulisi kauniimpi
kaikkia meidän kaunottariamme. Oletteko nähnyt kasakkanaista
Borshtshevaa? Hän meni naimisiin everstin kanssa. Voi sentään mikä
dignite (arvokkuus)! Mistä se tulee...

-- En ole nähnyt Borshtshevaa, mutta minusta ei voi olla mitään tuota
pukua kauniimpaa.

-- Ah, minä voin niin tottua vaikka minkälaiseen elämään, -- sanoi
Beletskij iloisesti huoaten: -- menen katsomaan mitä ne siellä
tekevät. -- Hän heitti aamunutun ylleen ja juoksi. -- Toimittakaa te
makeisia! -- huusi hän.

Olenin lähetti sotamiespalvelijan hakemaan prenikoita ja hunajaa, ja
niin ilkeä oli hänestä antaa rahoja, tuntui kuin hän olisi jonkun
lahjonut, ettei hän vastannut mitään varmaa palvelijan kysymykseen:
"paljonko on ostettava piparikakkuja, paljonko hunajakakkuja".

-- Miten tahdot.

-- Koko rahalla? -- merkitsevästi kysyi vanha sotamies. --
Piparikakut ovat kalliimpia. Kuudellatoista ovat myyneet.

-- Koko rahalla, koko rahalla! -- sanoi Olenin ja istuutui ikkunan
luo, itsekkin ihmeissään, miksi hänen sydämensä löi niin kuin hän
olisi ryhtymässä johonkin törkeään ja huonoon.

Hän kuuli mikä huuto ja kirkuna tyttöjen pirtissä nousi, kun
Beletskij tuli sinne, ja muutaman minutin perästä hän näki, kuinka
tämä rääkyen, meluten ja nauraen tuli sieltä alas ja juoksi pois
rappusilta.

-- Ajoivat! -- sanoi hän.

Muutaman minutin kuluttua Ustenjka astui majaan ja juhlallisesti
kutsui vieraat, ilmoittaen, että kaikki oli valmiina.

Kun he tulivat majaan oli todellakin kaikki valmiina, ja Ustenjka
korjasi seinää vasten olevia patjoja. Pöydällä, jota peitti
kohtuuttoman pieni liina, oli tshihirillä täytetty karahvi ja kuivaa
kalaa. Majassa oli taikinan ja viinirypäleiden hajua. Tyttöjä
noin kuusi kappaletta, koreissa beshmeteissä ja liinattomin päin,
tavallisuuden mukaan pelihteli uunin takana nurkassa, kuiskaillen,
nauraen ja kikatellen.

-- Pyydämme ystävällisesti juhlimaan minun päivänäni, -- sanoi
Ustenjka, kutsuen vieraita pöydän luo.

Tyttöjen parissa, jotka poikkeuksetta olivat kauniita, Olenin huomasi
Marjankan ja hänen oli paha ja ilkeä olla, kun kohtasi hänet niin
inhottavassa ja nolossa tilaisuudessa. Hän tunsi olevansa tyhmä ja
kömpelö ja päätti tehdä aivan niin kuin Beletskij teki. Beletskij
meni hiukan juhlallisesti, mutta itsetietoisesti ja luontevasti
pöydän luo, joi maljan Ustenjkan terveydeksi ja käski muita tekemään
samoin. Ustenjka ilmoitti, etteivät tytöt juo.

-- Voisihan ehkä hunajan kanssa, -- sanoi jokin ääni tyttöjen
joukosta.

Huudettiin sotamiespalvelijaa, joka juuri oli palannut puodista
tuoden hunajaa ja makeisia. Sotamies kulmainsa alta puoleksi
kateellisesti, puoleksi halveksivasti katsahti tuohon muka
kemuilevaan herrasväkeen ja huolellisesti ja säntilleen antoi
harmaaseen paperiin käärityn hunajapötkyn ja prenikat ja aikoi juuri
tehdä laveasti selkoa hinnasta ja takaisin annetusta rahasta, kun
Beletskij ajoi hänet pois.

Sekoitettuaan hunajaa tshihirillä täytettyihin laseihin ja komeasti
heitettyään kolme naulaa prenikoita pöydälle Beletskij kiskoi väkisin
tyttöjä heidän nurkastaan, pani istumaan pöydän ääreen ja ryhtyi
jakamaan heille prenikoita. Olenin huomaamattaan tuli nähneeksi
miten Marjanan päivettynyt pienenlainen käsi sieppasi kaksi pyöreätä
piparkakkua ja yhden ruskean prenikan, tietämättä mitä niille tekisi.
Keskustelu sujui kankeasti ja kuivasti huolimatta Ustenjkan ja
Beletskijn arkailemattomuudesta ja heidän halustaan huvittaa seuraa.
Olenin oli hämillään, mietiskeli mitä sanoisi, tunsi herättävänsä
uteliaisuutta, kenties tulevansa nauretuksi ja tartuttavansa toisiin
ujoutensa. Hän punehtui ja hänestä tuntui että etenkin Marjanan oli
paha olla. "Varmaankin he otaksuvat, että saavat meiltä rahaa? --
ajatteli hän. -- Miten me saatamme antaa? Ja kun antaisimme mitä
pikemmin ja lähtisimme!"



XXV.


-- Kuinka sinä et tunne hyyryläistäsi? -- sanoi Beletskij kääntyen
Marjanaan.

-- Miten hänet tuntisin, kun ei käy meillä koskaan? -- sanoi Marjana
katsahtaen Oleniniin.

Olenin säikähti jostain syystä, punehtui ja tietämättä mitä sanoisi,
virkkoi:

-- Minä pelkään äitiäsi. Hän haukkui minut niin ensi kerralla, kun
pistäysin teillä.

Marjanka purskahti nauramaan.

-- Ihanko sinä säikähdit? -- sanoi hän, katsahti Oleniniin ja kääntyi
pois.

Nyt Olenin näki ensi kerran kaunottaren kasvot kokonaan, ennen
hän oli nähnyt tytön liina päässä silmiin saakka. Ei häntä suotta
pidetty stanitsan ensimäisenä kaunottarena. Ustenjka oli sievä tyttö,
pienenlainen, täyteläinen, punaposkinen, silmät olivat iloiset,
ruskeat, punaisilla huulilla ainainen hymy, ja hän nauroi aina ja
lörpötti. Marjana sen sijaan ei ollut ollenkaan _sievä_, hän oli
_kaunotar!_ Hänen kasvonpiirteensä olisivat saattaneet näyttää liian
miehekkäiltä ja melkein raaoilta, jollei hänellä olisi ollut niin
solakka vartalo ja rinta ja hartiat, ja etenkin, jollei olisi ollut
tuota ankarata ja samalla vienoa ilmettä pitkissä mustissa silmissä,
joita ympäröitsi tumma varjo mustien kulmakarvain alla, ja suun ja
hymyn hyväilevää ilmettä. Hän hymyili harvoin, mutta sen sijaan hänen
hymynsä aina hurmasi. Hänestä huokui naisellista voimaa ja terveyttä.
Kaikki tytöt olivat kauniita, mutta hekin, samoin kuin Beletskij ja
sotamiespalvelija, joka oli tuonut prenikoita, kaikki huomaamattaan
katsoivat Marjanaa ja kääntyessään tyttöihin päin kääntyivät
hänen puoleensa. Hän näytti toisten parissa ylpeältä ja iloiselta
kuningattarelta.

Beletskij, koettaen pysyttää kemujen säädyllisyyttä, lörpötteli
taukoamatta, antoi tyttöjen tarjota tshihiriä, kujeili heidän
kanssaan ja lakkaamatta teki Oleninille ranskaksi rivoja huomautuksia
Marjankan kauneudesta, kutsuen häntä "teidän", _la votre_, ja käskien
Oleninia tekemään samaa mitä itse teki. Oleninin tuli yhä tukalampi
ja tukalampi olla. Hän etsi tekosyytä juostakseen tiehensä, kun
Beletskij julisti, että nimipäiväsankarin Ustenjkan pitää suudella
tarjotessaan tshihiriä. Hän suostui, mutta ehtona oli se, että hänen
tarjottimelleen pantaisiin rahoja kuten tehdään häissä. "Hittoko
minut toi tähän vietävään juhlaan!" sanoi itsekseen Olenin, nousi ja
aikoi lähteä.

-- Minnekkä te?

-- Menen tupakkaa hakemaan, -- sanoi hän aikoen lähteä. Mutta
Beletskij tarttui hänen käteensä.

-- Minulla on rahaa, -- sanoi hän hänelle ranskaksi.

"En pääse, -- tässä on maksettava", ajatteli Olenin ja häntä alkoi
niin harmittaa oma kömpelyytensä. "Enkö minä sitten voi tehdä mitä
Beletskijkin tekee? Ei olisi pitänyt tulla; mutta kun on kerran
tullut, ei saa turmella heidän hauskuuttaan. On juotava kasakkain
tavalla", ja ottaen, tshapuran (puisen maljan, johon menee noin
kahdeksan lasia) kaatoi viiniä ja joi melkein kaikki. Tytöt hämillään
ja melkein säikähdyksissään katselivat häntä, kun hän joi. Se oli
heistä kummallista ja säädytöntä. Ustenjka tarjosi heille vielä yhden
lasin ja suuteli kumpaakin.

-- Nyt tytöt juhlimaan, -- sanoi hän helistellen lautasellaan neljää
ruplanrahaa, jotka he olivat antaneet.

Oleninin ei enää ollut paha olla. Hän rupesi puhelemaan.

-- No nyt sinun, Marjana, on tarjottava suutelemalla, -- sanoi
Beletskij tarttuen tytön käteen.

-- Näin minä sinua suutelen! -- sanoi tyttö, leikillään hujauttaen
käsiään häntä kohti.

-- Vaaria käy suuteleminen rahattakin, -- yhtyi puheeseen toinen
tyttö.

-- Kas mestaria! -- sanoi Beletskij ja suuteli tyttöä, joka koetti
häntä ajaa luotaan. -- Ei, tarjoa sinä! -- vaati Beletskij, kääntyen
Marjanaan, -- tarjoa hyyryläisellesi. -- Ja ottaen tyttöä kädestä hän
vei hänet penkille ja pani istumaan Oleninin viereen.

-- Mikä kaunotar! -- sanoi hän kääntäen tytön pään profiliin.

Marjana ei vastustellut, vaan ylpeästi hymyillen loi Oleniniin pitkät
silmänsä.

-- Kaunotar, -- toisti Beletskij.

-- "Enkö ole kaunotar!" näytti Marjanan katse toistavan. Olenin,
punnitsematta ollenkaan mitä teki, syleili Marjanaa ja tahtoi
suudella häntä. Tyttö äkkiä tempasi itsensä irti, tyrkkäsi tieltään
Beletskijn ja pöydän kannen ja pakeni uunin luo. Nousi huuto,
kikatus. Beletskij kuiskasi jotain tytöille, ja äkkiä he kaikki
juoksivat tuvasta eteiseen ja sulkivat oven.

-- Miksi sinä Beletskijtä suutelit, mutta et tahdo minua suudella? --
kysyi Olenin.

-- Kun en tahdo, niin sillä hyvä, -- vastasi hän väräyttäen
alahuultaan ja silmäluomiaan. -- Hän on vaari, -- lisäsi hän
hymyillen. Marjana meni ovelle ja rupesi sitä jyskyttämään. --
Jäittekös lukon taakse, paholaiset.

-- Mitäs siitä, olkoot siellä, me olemme täällä, -- sanoi Olenin
läheten häntä.

Marjana rypisti otsaansa ja jyrkästi työnsi hänet kädellään luotaan.
Ja taas hän näytti Oleninista niin majestetisen kauniilta, että hän
havahtui ja häpesi tekoaan. Hän meni ovelle ja alkoi tempoa sitä.

-- Beletskij, avatkaa, -- mitä tyhmää leikkiä?

Marjana alkoi taas nauraa kirkasta, onnellista nauruaan.

-- Oh, pelkäätkö minua? -- sanoi hän.

-- Sinähän olet yhtä vihainen kuin äitisi.

-- Kun istuisit enemmän Jeroshkan kanssa niin rupeaisivat tytöt
sinusta pitämäänkin... -- Ja hän hymyili ja katsoi Oleninia suoraan
ja läheltä silmiin.

Olenin ei tietänyt mitä sanoisi.

-- Entä jos kävisin teidän luonanne?... -- sanoi hän odottamatta.

-- Sitten olisi toista, -- virkkoi tyttö keikauttaen päätään.

Silloin Beletskij sysäsi oven auki ja Marjana karkasi Oleninin luota,
niin että hänen lanteensa sattui Oleninin jalkaan.

-- "Kaikki on roskaa, mitä olen tähän saakka ajatellut: niin
rakkaus, uhrautuvaisuus, kuin Lukashkakin. On vain olemassa
onni: kuka on onnellinen, se on oikeassakin", välähti Oleninin
päässä, ja itseäänkin hämmästyttävällä voimalla hän otti kiinni
Marjanka-kaunottaren ja suuteli häntä ohimoon ja poskelle. Marjana ei
suuttunut, rupesi vaan kovasti nauramaan ja juoksi toisten tyttöjen
pariin.

Illanvietto päättyikin siihen. Eukko, Ustenjkan äiti, palasi työstä,
haukkui tytöt ja ajoi heidät kaikki tiehensä.



XXVI.


"Niin, -- ajatteli Olenin palatessaan kotiin, -- en tarvitsisi muuta
kuin antaa hiukan itselleni valtaa ja minä voisin mielettömästi
rakastua tuohon kasakkatyttöön". Hän meni levolle näin ajatellen,
mutta arveli, että se on kaikki menevä ohi ja hän palaa entiseen
elämäänsä.

Mutta entinen elämä ei palannut. Hänen suhteensa Marjankaan oli
muuttunut toiseksi. Seinä, joka oli heidät tähän saakka eroittanut,
oli särjetty. Olenin tervehti häntä nyt joka kerta tavatessaan.

Isäntä, joka oli tullut kotiin saadakseen hyyrin ja joka oli saanut
kuulla Oleninin rikkaudesta ja anteliaisuudesta, kutsui hänet
luokseen. Eukko otti hänet ystävällisesti vastaan ja iltahuvien
päivästä saakka Olenin usein iltaisin poikkesi isäntäväkensä luo ja
istuskeli heidän luonaan yöhön saakka. Näytti kuin hän olisi jatkanut
entiseen tapaansa elämää stanitsassa, mutta hänen sydämessään oli
kaikki mennyt toisin päin. Päivän hän kulutti metsässä, mutta
kahdeksan tienoissa, kun alkoi hämärtää, pistäysi talonväen luo
joko yksin tai Jeroshka-sedän kanssa. Talonväki oli häneen jo niin
tottunut, että ihmeteltiin, jos hän ei tullut. Hän maksoi viinistä
hyvin ja oli hiljainen mies. Vanjusha toi hänelle teetä; hän istui
uunin luo nurkkaan; eukko puuhaili rauhassa omissa askareissaan
ja he juttelivat teetä ja tshihiriä juodessa kasakkain asioista,
naapureista, Venäjästä, josta Olenin kertoi ja he kyselivät. Väliin
hän otti kirjan ja luki itsekseen. Marjana villin kauriin lailla,
jalat sykkyrässä allaan, istui uunilla tai pimeässä nurkassa. Hän
ei ottanut osaa keskusteluun, mutta Olenin näki hänen silmänsä,
kasvonsa, kuuli hänen liikkeensä, ja miten hän särki kuoret
siemenistä ja tunsi, että Marjana kuunteli koko olennollaan, kun
hän puhui, ja tunsi hänen läsnäolonsa kun luki hiljaa. Välistä
hänestä tuntui, että tytön silmät olivat luodut häneen ja kun
niiden loiste sattui häneen niin hän tahtomattaan vaikeni ja katsoi
Marjanaan. Silloin tyttö heti meni piiloon, ja Olenin, tekeyten
hyvin kiintyneeksi keskusteluun emännän kanssa, kuunteli Marjanan
hengitystä ja kaikkia liikkeitä ja odotti milloin taas kohtaisi
hänen katseensa. Kun toisiakin oli läsnä oli tyttö enimmäkseen
iloinen ja ystävällinen hänelle, mutta kahden kesken juro ja raaka.
Väliin Olenin tuli heille kun Marjana ei vielä ollut palannut ulkoa:
yhtäkkiä kuuluvat hänen voimakkaat askeleensa ja avatusta ovesta
välähtää hänen vaaleansininen karttunipaitansa. Marjana tulee majan
keskelle, näkee hänet -- ja tytön silmiin tulee tuskin huomattava
ystävällinen hymy, ja Oleninin valtaa ilo ja pelko.

Olenin ei hakenut häneltä mitään, ei halunnut mitään, mutta joka
päivä hänen läsnäolonsa tuli hänelle yhä enemmän ja enemmän
välttämättömyydeksi.

Olenin oli niin kasvanut kiinni stanitsaelämään, että menneisyys
tuntui hänestä joltain aivan vieraalta, ja tulevaisuudesta,
varsinkin poissa siitä maailmasta, jossa nyt eli, hän ei ollenkaan
välittänyt. Saadessaan kirjeitä kotoaan omaisiltaan ja ystäviltään,
häntä loukkasi se, että silminnähtävästi huolehdittiin hänestä,
kuin olisi hän ollut mennyttä miestä, kun hän taas stanitsassaan
piti hukkaan joutuneina kaikkia niitä, joiden elämä ei ollut
samanlaista kuin hänen. Hän oli vakuutettu, ettei tule koskaan
katumaan irtautumista entisestä elämästään voidessaan nyt järjestää
olonsa niin rauhalliseksi ja oman mielensä mukaiseksi stanitsassaan.
Sotaretkillä ja linnoituksissa oli hänen hyvä; mutta vasta täältä,
vasta Jeroshka-sedän siipien alta, omasta metsästään, majastaan
stanitsan laidassa, ja etenkin Marjankaa ja Lukashkaa muistaessa
hän näki selvästi sen valheen, jossa oli elänyt ennen ja joka jo
silloin oli häntä vaivannut mutta nyt oli tullut hänelle sanomattoman
inhoittavaksi ja naurettavaksi. Hän tunsi itsensä täällä päivä
päivältä vapaammaksi ja vapaammaksi ja yhä enemmän ihmiseksi.
Kaukasian hän näki nyt aivan toisena kuin oli kuvitellut. Hän ei
tavannut täällä mitään, joka olisi muistuttanut hänen haaveitaan
tai kuvauksia, joita oli Kaukasiasta kuullut ja lukenut. "Ei
täällä ole mitään burkia (viittoja), jyrkänteitä, Amalat-bekkejä,
sankareja eikä pahantekijöitä, -- ajatteli hän; -- ihmiset elävät
kuten luontokin: kuolevat, syntyvät, tulevat yhteen, taas syntyvät,
tappelevat, juovat, syövät, iloitsevat ja taas kuolevat, eikä ole
mitään elämän ehtoja, paitsi niitä muuttumattomia, jotka luonto
on asettanut auringolle, ruoholle, metsän pedolle, puulle. Muita
lakeja ei heillä ole..." Ja sen vuoksi nämä ihmiset verrattuina
häneen itseensä tuntuivat hänestä ihanilta, voimakkailta, vapailta,
ja katsellessaan heitä hänen tuli häpeä ja sääli itseään. Usein
hän vakaasti aikoi heittää kaikki, kirjoittautua kasakaksi, ostaa
tuvan sekä karjaa, ottaa kasakattaren vaimokseen, -- ei kuitenkaan
Marjanaa, hänet hän luovutti Lukashkalle, -- ja elää yhdessä
Jeroshka-sedän kanssa, käydä hänen kanssaan metsällä ja kalalla ja
kasakkain kanssa sotaretkillä. "Miksi en sitten tee sitä? Mitä minä
varron? -- kysyi hän itseltään. Ja hän härnäsi itseään, hän nolasi
itseään: -- vai pelkäänkö tehdä mitä pidän järkevänä ja oikeana? Onko
todella halu tulla yksinkertaiseksi kasakaksi, elää luontoa lähellä,
olla tekemättä kellekään pahaa, vieläpä tehdä hyvää ihmisille, onko
tämä haave tyhmempi kuin haaveilla, kuten ennen, että pääsisin
esimerkiksi ministeriksi tai rykmentin komentajaksi?" Mutta jokin
ääni sanoi hänelle, että hän vielä odottaisi eikä ratkaisisi. Häntä
ehkäisi siitä hämärä tunne, ettei hän voinut elää täydellisesti
Jeroshkan ja Lukashkan elämää, sillä hänen onnensa oli toisenlaista,
-- häntä pidätti ajatus, että onni on uhrautumisessa. Hänen tekonsa
Lukashkalle piti häntä yhä iloisena. Hän lakkaamatta etsi tilaisuutta
uhrautua toisten hyväksi, mutta tilaisuutta ei ilmaantunut. Välistä
hän unhoitti tuon äsken keksimänsä onnen reseptin ja piti itseään
mahdollisena sulautumaan Jeroshka-sedän elämään; mutta sitten äkkiä
hänen muistonsa heräsi, hän sieppasi heti itsetietoisen uhrautumisen
ajatuksen ja sen pohjalta tyynesti ja ylpeästi katsoi kaikkia ihmisiä
ja toisten onnea.



XXVII.


Vähän ennen viininkorjuuta ratsasti Lukashka Oleninin luo. Hän näytti
vielä pulskemmalta kuin tavallisesti.

-- No, menetkö sinä naimisiin? -- kysyi Olenin, ottaen hänet
ystävällisesti vastaan.

Lukashka ei vastannut suoraan.

-- Olen vaihtanut teidän hevosenne joen takana toiseen. Tässä vasta
on hevonen! Siinä on kabardinilainen Lovin leima.[20] Pidän siitä
ihmeesti.

He tarkastivat uutta hevosta, tekivät sillä ratsastustemppuja
pihalla. Ratsu oli todella harvinaisen hyvä: tummanruskea, leveä ja
pitkä kiiltokarvainen ruuna, tuuheahäntäinen, harja sileä, hieno ja
hyvälajinen, samoin otsatukka. Se oli niin lihava, että sen selkään
_voit makuulle mennä_, kuten Lukashka sanoi. Kaviot, silmät, suun
aukaisu -- kaikki siroa ja selvästi eroittuvaa, kuten on laita
vain kaikkein puhdasverisimpäin hevosten. Olenin ei voinut olla
ihailematta hevosta. Hän ei ollut vielä nähnyt Kaukasiassa niin
pulskaa.

-- Entäs juoksu, -- sanoi Lukashka, taputtaen sen kaulaa, -- ja
tasakäynti! Ja viisas... isäntänsä perässä vaan juoksisi.

-- Paljonko annoit väliä? -- kysyi Olenin.

-- Enpä sitä laskenut, -- sanoi Lukashka hymyillen: -- sain
kumppanilta.

-- Voi ihme sentään, miten pulska hevonen! Mitä tahdot siitä? --
kysyi Olenin.

-- Antavat ne siitä puolitoista sataa ruplaa, vaan minä annan teille
ilman mitään, -- sanoi Lukashka iloisesti. -- Sanokaa vaan, heti
saatte. Riisun satulan ja siinä on. Antakaa minun jotenkin palkita
teitä.

-- Ei, ei mitenkään.

-- No, sitten olen tuonut teille _peshkeshin_ (lahjan, tuomisia),
-- ja Lukashka irroitti vyönsä ja otti toisen tikareista, jotka
riippuivat hihnasta. -- Joen takaa sain.

-- No, kiitos.

-- Ja viinirypäleitä lupasi äiti itse tuoda.

-- Ei tarvitse, me saamme kyllä kuitatuksi. Enhän minä rupea antamaan
sinulle rahaa tikarista?

-- Ei puhettakaan, vai kumppanien kesken! Joen takana Girei-kaani vei
minut majaansa, sanoi: ota minkä haluat. Niinpä otin tämän miekan.
Semmoinen tapa meillä on.

He menivät majaan ja joivat.

-- Jäätkö asumaan tänne? -- kysyi Olenin.

-- En, tulin jäähyväisille. Minut ovat nyt lähettäneet vartiosta
sotnjaan Terekin taakse. Kohta lähden Nazar-toverini kanssa.

-- Milloinka häät ovat?

-- Tulen pian takaisin, sitten on kihlajaiset, sitten on taas mentävä
palvelukseen, -- vastahakoisesti vastasi Luka.

-- Mitenkäs, kun et sitten saakaan morsiantasi nähdä?

-- Onpahan siitä! -- Mitä hänestä katselee? Kun te käytte
sotaretkellä niin kysykää sotnjastamme Lukashka Shirokij'ta. Siellä
vasta metsäsikoja on! Minä pari tapoin. Vien teidät katsomaan... No,
hyvästi! Jumalan haltuun.

Lukashka istuutui hevosen selkään ja poikkeamatta Marjankan luo ajoi
ratsastustemppuja tehden kadulle, missä Nazarka jo odotti häntä.

-- Mitenkä on, eikö mennä? -- kysyi Nazarka vilkuttaen silmiään sinne
päin, missä Jamka asui.

-- Mitenkäs! -- sanoi Lukashka. -- Tuossa on, vie hänen luokseen
hevonen, ja jos viivyn kauan, anna hevoselle heiniä. Aamuksi tulen
joka tapauksessa sotnjaan.

-- No eikö junkkeri ole enää lahjoittanut mitään.

-- Ei! Lahjoitin onneksi tikarin hänelle, muuten olisi ruvennut
hevosta pyytämään, -- sanoi Lukashka nousten hevosen selästä ja
antaen sen Nazarkalle.

Aivan Oleninin ikkunan alta pujahti hän pihalle ja meni isäntäväen
ikkunan luo. Oli jo aivan pimeä. Marjanka paitasillaan suki hiuksiaan
menossa nukkumaan.

-- Minä olen tässä, -- kuiskasi kasakka.

Marjankan kasvot olivat ankaran välinpitämättömät; mutta ne
elostuivat heti, kun hän kuuli nimensä. Hän nosti akkunan ja
peloissaan ja iloissaan pisti siitä ulos päänsä.

-- Mitä?... Mitä tahdot? -- sanoi Marjana.

-- Avaa, -- virkkoi Lukashka. -- Laske minut hetkeksi. Miten on
ikävä, ihan polttava ikävä!

Hän painoi ikkunasta syliinsä tytön pään ja suuteli sitä.

-- Kuule, laske!

-- Mitä puhut tyhjää! Usko yhdellä sanalla, en laske. Viivytkö vielä
kauan?

Lukashka ei vastannut, suuteli vain häntä. Eikä hän kysellyt enää.

-- Katsoppas, eihän näin ikkunasta ylety oikein syleilemäänkään, --
sanoi Lukashka.

-- Marjanushka! -- kuului eukon ääni: -- kuka on luonasi?

Lukashka otti lakkinsa, ettei siitä häntä nähtäisi, ja kyykistyi
ikkunan alle.

-- Mene pian! -- kuiskasi Marjana.

-- Lukashka kävi, -- vastasi hän äidille: -- kysyi isää.

-- No kutsu hänet tänne.

-- Läksi jo; sanoi ettei jouda.

Lukashka todellakin nopein askelin ruumis kumarassa pakeni ikkunain
alitse pihalle ja juoksi Jamkan luo; Olenin yksin näki hänet.
Juotuaan tshihiriä pari pikaria, hän ratsasti Nazarkan kanssa
stanitsan taa. Yö oli lämmin, pimeä ja hiljainen. He ratsastivat
ääneti, vain hevosten askeleet kuuluivat. Lukashka oli alkamaisillaan
laulun Mignal-kasakasta, mutta ei ollut vielä päässyt ensimäisen
värssyn loppuun, kun jo vaikeni ja kääntyi Nazarkaan päin.

-- Eihän se päästänyt, -- sanoi hän.

-- Ohoo? -- virkkoi Nazarka. -- Arvasin, ettei laske. Jamka
kertoi minulle, että junkkeri on ruvennut käymään heidän luonaan.
Jeroshka-setä on kehuskellut saaneensa junkkerilta pyssyn Marjankasta.

-- Hourii, sen vietävä! -- vihaisena sanoi Lukashka: -- ei se ole
niitä tyttöjä. Kyllä minä siltä vanhalta paholaiselta sivut nujerran
poikki, -- ja hän alkoi laulaa mielilauluaan:

    Kerran kylästä kaunihin Izmailovin,
    Lempilehdikosta kuulun kuninkaan,
    Läksi lentoon kirkassilmä haukka,
    Sitä ampumaan läks' nuori metsämies,
    Kutsui haukan kätehensä oikeaan.
    Vastauksen haukka lausui tään:
    Pitää et mua tainnut häkissä.
    Etkä oikeassa tainnut kädessä,
    Nyt mä lennän sinimerelle;
    Tapan siellä valkojoutsenen
    Syönpä makeata lihaa linnun sen.



XXVIII.


Isäntäväen puolella oli kihlajaiset. Lukashka oli tullut stanitsaan,
mutta ei poikennut Oleninin luo. Eikä Olenin mennyt kihlajaisiin,
vaikka vänrikki oli kutsunut. Hänen oli niin ikävä, ettei ollut vielä
koskaan ollut siitä saakka kun hän oli asettunut stanitsaan. Hän näki
kuinka Lukashka juhlavaatteisiin puettuna illalla äitinsä kanssa
meni taloon, ja häntä kiusasi ajatus, miksi Lukashka oli niin kylmä
hänelle. Olenin sulki majansa ovet ja alkoi kirjoittaa päiväkirjaansa.

"Paljon olen miettinyt ja paljon myös muuttunut nyt viime aikoina, --
kirjoitti Olenin, -- ja olen tullut siihen, mikä seisoo jo aapisessa.
Tullakseen onnelliseksi pitää vain -- rakastaa, ja rakastaa
uhrautuen, rakastaa kaikkia ja kaikkea, heittää kaikkiin suuntiin
rakkauden verkkoja: kuka siihen menee, se on otettava. Niin olen
saanut Vanjushan, Jeroshka-sedän, Lukashkan, Marjankan."

Kun Olenin tätä kirjoitti, saapui hänen luokseen Jeroshka-setä.

Jeroshka oli mitä parhaimmalla tuulella. Joku päivä sitten, kun
Olenin oli illalla poikennut hänen luokseen, oli hän tavannut
hänet teurastetun metsäsian edessä, jota hän onnellisin ja ylpein
kasvoin ketterästi paloitteli pienellä puukolla. Koirat, ja
niiden joukossa lempikoira Ljam, loikoivat vieressä ja veltosti
heiluttivat häntäänsä katsellessaan hänen puuhaansa. Poikaviikarit
kunnioittavasti katselivat häntä aidan takaa eivätkä edes härnänneet
kuten tavallisesti. Naapuri-eukot, jotka yleensä eivät olleet liian
ystävällisiä hänelle, tervehtivät häntä ja veivät hänelle mikä
ruukullisen tshihiriä, mikä kaimakkia, mikä jauhoja. Seuraavana
aamuna Jeroshka istui kotonaan aitassa, aivan veressä ja jakeli
sianlihaa nauloittain, kenelle maksusta, kenelle viiniä vastaan.
Hänen kasvoillaan seisoi sanat: "Luojan avulla sain metsänriistaa;
nyt setää tarvitaan". Tämän vuoksi hän tietysti alkoi juoda ja joi
jo neljättä päivää stanitsasta liikahtamatta. Sitä paitsi hän joi
kihlajaisissa.

Jeroshka-setä tuli Oleninin luo isäntäväen majasta sikahumalassa,
kasvot punaisina, parta sotkuisena, mutta yllään uusi punainen
nauhareunuksinen beshmetti ja kädessä kasvivärillä maalattu
balalaika, jonka hän oli tuonut joen takaa. Hän oli jo kauan sitten
luvannut Oleninille tämän huvin ja oli hyvällä tuulella. Huomattuaan
Oleninin kirjoittamassa hän vihastui.

-- Kirjoita, kirjoita, hyvä veli, -- sanoi hän kuiskaten, ikäänkuin
olisi luullut jonkin hengen istuvan itsensä ja paperin välillä
ja peläten säikäyttävänsä sen hiljalleen istui lattialle. Kun
Jeroshka-setä oli humalassa, oli hänen mieliasentonsa olla lattialla.
Olenin vilkaisi häneen, käski tuoda viiniä ja jatkoi kirjoittamistaan.

Jeroshkan oli ikävä juoda yksin: hänen teki mieli tarinoida.

-- Olin talossa kihlajaisissa. Mitä niistä sioista!... En yhtään
välitä! Tulin sinun luoksesi.

-- Mistä olet balalaikan saanut? -- kysyi Olenin ja yhä kirjoitti.

-- Olin joen takana, hyvä veli, antoivat balalaikan, -- sanoi
hän yhtä hiljaan. -- Tämä poika osaa soittaa: tatarilaista,
kasakkalaista, herrasväen, sotapoikain, -- mitä vaan.

Olenin vielä kerran katsahti häneen, hymyili ja jatkoi
kirjoittamistaan.

Tuo hymyily rohkaisi ukkoa.

-- Heitä hiiteen, veli hyvä, heitä! -- sanoi hän äkkiä päättävästi.
-- No, jos ovat loukanneet sinua, -- välitä sinä viis kaikesta!...
No, mitä sinä vaan kirjoitat, mihinkä siitä on?

Ja hän teki kiusaa Oleninille, koputellen paksuja sormiaan lattiaan
ja vääntäen paksun naamansa ylenkatseelliseen ilmeeseen.

-- Mitä sinä konnankoukkuja laittelet? Pidä iloa, niin olet miestä.

Kirjoittamisesta ei hänen päähän mahtunut muuta käsitystä kuin että
sen tarkoituksena oli aina ilkeän juonen sepittäminen.

Olenin rähähti nauramaan. Jeroshka samoin. Hän ponnahti pystyyn
lattialta ja ryhtyi näyttämään taitoaan balalaikan soitossa ja
tatarilaisten laulujen laulamisessa.

-- Ole sinä kirjoittamatta, hyvä mies! Kuuntelisit ennemmin kun minä
laulan sinulle. Kun henki lähtee niin et kuulekkaan enää lauluja.
Iloitse!

Aluksi hän lauloi omatekoisen laulun, säestäen sitä tanssiliikkein:

    He, le, le, le, lelelee,
    Missä te hänet näitte?
    Markkinoilla kojussa,
    Myö nuppineuloja.

Sitten hän lauloi laulun, jonka oli oppinut entiseltä vääpeliltään.

    Maanantaina lemmen sain,
    Tiistain kuljin tuskissain,
    Kesk'viikkona ilmoitin,
    Torstain vastuut' odotin,
    Perjantaina päätös tuli,
    Hukkaan multa toivo suli,
    Lauantaina valkeuisna
    Päätin elon päättää tään;
    Vaan kun sieluani surin
    Sunnuntaina tuuman purin.

Ja taas:

    He, le, le, le, lelelee,
    Missä te hänet näitte?

Sitten hän vilkuttaen silmiään, nykien olkapäitään ja tehden
tanssiliikkeitä lauloi:

    Suutelen ja syliin painan,
    Sidon ylles punanauhan,
    Kutsun kullakseni sun.
    Kultaseni, olet mun,
    Todellako lemmit mua?

Ja niin hän teuhasi ja tuli intoihinsa, että vimmatusti hypäten teki
hurjan harppauksen ja läksi tanssimaan yksin pitkin huonetta.

_He-le-lee_ ja muita sentapaisia _herraslauluja_ hän lauloi vain
Oleninille; mutta sitten, juotuaan vielä noin kolme lasia tshihiriä,
hänen mieleensä tuli entiset ajat ja hän rupesi laulamaan varsinaisia
kasakka- ja tatarilauluja. Keskellä erästä mielilauluaan hänen
äänensä rupesi äkkiä värisemään, ja hän vaikeni, mutta näpsäytteli
yhä vielä balalaikan kieliä.

-- Ah, ystäväiseni! -- sanoi hän.

Olenin vavahti hänen äänensä kummasta soinnusta: vanhus itki.
Kyyneleet olivat nousseet hänen silmiinsä, ja yksi niistä vieri
poskelle.

-- Sinä olet ohitse, minun aikani, et palaa koskaan! -- nyyhkyttäen
virkkoi hän ja vaikeni. -- Juo, miksi et juo? -- huusi hän äkkiä
jymisevällä äänellä, pyyhkimättä kyyneleitään.

Erittäin liikutti häntä eräs tavlinilainen laulu. Sanoja siinä oli
vähän, mutta koko sen viehätys olikin surullisessa kertosäkeessä:
"ai-dai-dalalai!" Jeroshka käänsi laulun sanat näin: "Nuorukainen
on kostoretkellä ajanut karjan nomadikylästä vuorille, venäläiset
tulevat, sytyttävät kylän, surmaavat kaikki miehet, ottavat kaikki
naiset vangiksi. Nuorukainen tulee vuorilta: missä kylä oli ollut, on
nyt tyhjä paikka; äiti on poissa, veljet, kotoa ei ole; oli jäänyt
vain yksi puu. Nuorukainen istui puun alle ja rupesi itkemään.
Yksin, kuten sinä, yksin olen jäänyt, ja nuorukainen lauloi:
ai-dai-dalalai!" Ja tämän ulvovan, sydäntä vihlovan kertosäkeen
vanhus toisti moneen kertaan.

Laulaessaan viimeistä kertosäettä Jeroshka sieppasi seinältä pyssyn,
kiireesti juoksi pihalle ja ampui molemmista piipuista ylös ilmaan.
Ja sitten hän vielä surullisemmin alkoi: "Ai-dai-dalalai... a-a" --
ja vaikeni.

Olenin meni hänen perästään rappusille, ääneti katseli tummaa
tähtitaivasta, sinne päin, missä laukaukset olivat välähtäneet.
Isäntäväen asunnosta välkkyi tulia ja kuului ääniä. Tytöt
kokoontuivat pihalle rappusten ja ikkunain luo, ja juoksentelivat
pirtistä eteiseen ja takaisin. Muutamia kasakoita syöksyi eteisestä,
eivätkä he malttaneet olla hihkaisten yhtymättä laulun loppuun ja
Jeroshka-sedän laukauksiin.

-- Mitäs sinä et ole kihlajaisissa? -- kysyi Olenin.

-- Mitä heistä, mitä heistä! -- virkkoi ukko, jota nähtävästi oli
siellä jotenkin loukattu. -- En välitä, en välitä... Äh, sitä väkeä!
Mennään majaan! He pitävät erikseen iloa ja me erikseen.

Olenin palasi majaan.

-- Entä Lukashka, onko hän iloinen? Eikö hän pistäydy minun luokseni?
-- kysyi hän.

-- Vai Lukashka! Häntä ovat narranneet, että minä puuhailen tyttöä
sinulle, -- sanoi ukko kuiskaten. -- Entäs sitten? -- Jos tahdotaan,
on tyttö meidän: annat vaan enemmän rahaa, niin meidän on! Minä
toimitan, usko.

-- Ei setä, rahoilla ei saa mitään, kun ei ole rakkautta. Parempi
että olet puhumatta tästä.

-- Hyljättyjä me olemme kumpikin, orpoja! -- sanoi yhtäkkiä
Jeroshka-setä ja hyrähti itkuun.

Olenin joi tavallista enemmän ukon tarinoita kuunnellessaan. "Niin,
nyt on minun Lukashkani onnellinen", ajatteli hän; mutta hän oli
suruissaan. Ukko joi tänä iltana siksi kunnes vieri lattialle, ja
Vanjushan täytyi huutaa avukseen sotamiehiä, kun hän syljeskellen
inhosta laahasi ukkoa ulos. Hän oli niin kiukuissaan ukkoon tämän
huonosta käytöksestä, ettei edes sanonut mitään ranskaksi.



XXIX.


Oli elokuu. Useina päivinä peräkkäin ei ollut näkynyt ainoatakaan
pilveä taivaalla; aurinko paistoi sietämättömästi ja aamusta saakka
oli puhaltanut lämmin tuuli, nostaen hiekkakummuilta ja teiltä kuumia
hiekkapilviä ja kulettaen niitä ilmassa kaislikkojen, puiden ja
stanitsojen yli. Ruoho ja puiden lehvät olivat pölyn peitossa, tiet
ja suolakentät olivat paljastuneet ja tulleet kumajavan koviksi.
Terekin vesi oli jo aikoja laskeutunut ja ojista se nopeasti väheni
ja kuivui. Stanitsan viereisen lammikon liejuiset, karjan sotkemat
rannat olivat paljastuneet, ja kaiken päivää kuului vedestä tyttöjen
ja poikasten pulikoimista ja huutoja. Arolla alkoivat kummut ja
kaislistot jo kuivua ja karja pakeni ammuen päivällä pellolle.
Metsänriista oli väistynyt kaukaisiin kaislistoihin ja vuorille
Terekin taakse. Sääsket ja hyttyset parvina leijailivat rotkojen ja
stanitsan yllä. Lumivuoret peittyivät harmaaseen sumuun. Ilma oli
harvaa ja löyhkäsi pahalta. Abrekkien oli kuultu tulleen madaltuneen
joen yli ja ne samoilivat nyt tällä puolen. Aurinko vaipui joka
ilta palavan punaiseen ruskotukseen. Oli kiirein työaika. Koko
stanitsan väki puuhasi arbusi- ja viinitarhoilla. Puutarhat olivat
kasvettuneet umpeen sotkuista lehdikkoa ja tulleet täyteen viileätä
sankkaa varjoa. Kaikkialla näkyi leveiden lehvien alta, jonne valo
pilkisti, mustia, kypsiä, raskaita terttuja. Pölyistä puutarhoihin
vievää tietä pitkin vieri narisevia kaksipyörärattaita, jotka olivat
kukkuroillaan mustia viinirypäleitä. Pölyisellä tiellä retkotti
pyörien survomia terttuja. Poikaset ja tytöt, joiden paidat olivat
viinirypälemehun likaamia, juoksivat äitiensä perästä, rypäleitä
käsissä ja suussa. Tiellä tuli alinomaa vastaan repaleisia työmiehiä,
jotka jäntevillä hartioillaan kantoivat viinirypälekoreja. Silmiä
myöten liinaan peitetyt äidit taluttivat härkiä, jotka olivat
valjastetut viinirypäleillä korkeiksi lastattujen vankkurien eteen.
Tavatessaan rattaita sotamiehet pyysivät kasakattarilta rypäleitä,
ja nousten rattaille niiden kulkiessa kasakatar otti kahmalollisen
rypäleitä ja heitti sotamiehen syliin. Muutamilla pihoilla
puserrettiin jo rypäleitä. Puserrettujen rypäleiden haju täytti
ilman. Verta sisältäviä punaisia kaukaloita näkyi katosten alla ja
nogajilaiset rengit, housunlahkeet käärittyinä ja pohkeet punaisina,
kulkivat pitkin pihaa. Siat röhkien latkivat puserrejätteitä ja
maata rötköttivät niiden päällä. Pirttirakennusten laakakatot olivat
ylt'yleensä mustien, auringossa kuivuvien meripihkalevyjen vallassa.
Varikset ja harakat hyöriskelivät jyviä noukkien kattojen ympärillä
ja lentää loikahuttivat paikasta toiseen.

Iloisesti korjattiin vuoden töiden hedelmää ja tänä vuonna sato oli
tavattoman runsas ja hyvä.

Varjoisista viheriöistä puutarhoista, keskeltä viiniköynnösmertä ja
joka suunnalta kuului naurua, laulua, iloa ja naisten ääniä, ja näkyi
naisten kirkkaita, kukikkaita, välkkyviä pukuja.

Aivan keskipäivän aikaan istui Marjana puutarhassa, persikkapuun
varjossa, ja valjaista riisuttujen kärrien alta otti esiin
päivällisruokaa kotiväelleen. Hänen vastapäätään istui maahan
levitetyllä loimella vänrikki, joka oli palannut koulusta ja pesi
ruukussa käsiään. Pieni poika, Marjanan veli, oli juuri juossut
lammikolta, pyyhki kasvojaan molemmin hihoin ja katseli levottomana
sisarta ja äitiä päivällistä odottaen ja raskaasti hengittäen.
Äitimuori, jäntevien päivettyneiden käsien hihat käärittyinä,
asetteli rypäleitä, kuivaa kalaa, kaimakkia ja leipää matalalle
pyöreälle tatarilaiselle pöydälle. Vänrikki kuivasi kätensä,
otti lakin päästään, risti silmänsä ja siirtyi pöydän luo. Poika
sieppasi ruukun ja rupesi ahneesti juomaan. Äiti ja tytär istuivat
pöytään koukistaen jalat allensa. Varjossakin oli sietämätön helle.
Ilmassa puutarhan yllä vaippui ilkeä löyhkä. Lämmin voimakas
tuuli, joka puhalsi lehvien läpi, ei tuonut viileyttä, se vain
yksitoikkoisesti taivutti puutarhoihin sinne tänne siroiteltujen
päärynä-, persikka- ja silkkiäispuiden latvoja. Vielä kerran siunaten
itsensä otti vänrikki selkänsä takaa viiniköynnöksen lehdellä katetun
tshihiri-ruukun ja juotuaan sen suulta, antoi eukolle. Vänrikillä
oli päällään vain paita, joka oli kaulasta auki ja jonka alta näkyi
lihaksinen karvainen rinta. Hänen kapeat, ovelat kasvonsa olivat
iloiset. Ei asennon eikä puheen läpi paistanut tällä kertaa hänen
tavallinen politisuutensa; hän oli iloinen ja luonnollinen.

-- Ja illaksi lopetamme nurkan ladon vieressä? -- sanoi hän pyyhkien
kosteata partaansa.

-- Loppuu se, -- vastasi eukko, -- kun ei vaan olisi ilmasta haittaa.
Djomkinit eivät ole vielä puoliakaan korjanneet, -- lisäsi hän. --
Ustenjka yksin tekee työtä ja reutoo.

-- Mitäs ne! -- ylpeästi vastasi ukko.

-- He, juo, Marjanushka! -- sanoi eukko, antaen ruukun tytölle. --
No, kun Jumala suo, onpahan taas häiden varalta, -- sanoi eukko.

-- Sillä asialla ei ole kiirettä, -- sanoi vänrikki, rypistäen hiukan
otsaansa.

Tyttö painoi päänsä alas.

-- Miksi ei saisi puhua? -- sanoi eukko: -- asia on päätetty, eikä
ole enää paljon aikaakaan.

-- Älä päätäsi vaivaa, -- sanoi taas vänrikki. -- Viiniä on nyt
korjattava.

-- Oletko nähnyt Lukashkan uutta hevosta? -- kysyi eukko. -- Minkä
Mitrij Andreitsh lahjoitti, se ei enää ole hänellä, vaihtoi.

-- En, en ole nähnyt. Vaan puhuinpa äsken hyyriläisen rengin kanssa
-- sanoi vänrikki: -- kertoi, että se on taas saanut tuhat ruplaa.

-- Pohatta kerrassaan, -- vakuutti eukko.

Koko perhe oli hyvällä tuulella ja kaikki olivat tyytyväisiä.

Työ sujui hyvin. Rypäleitä tuli enemmän ja parempia kuin he itse
olivat otaksuneet.

Lopetettuaan päivällisen Marjana vei härille ruohoa, käänsi beshmetin
päänsä alle ja paneutui vankkurien alle levolle, survottuun mehevään
ruohoon. Hänellä oli yllään vain vaaleansininen, haalistunut
karttunipaita ja päässä punainen silkkihuivi, mutta hänen oli
sietämättömän kuuma. Hänen kasvonsa hehkuivat, jalat eivät löytäneet
asentoa, silmät olivat unesta ja uupumuksesta kosteat; huulet
itsestään avautuivat ja rinta hengitti raskaasti ja syvästi.

Työkausi oli alkanut jo kaksi viikkoa sitten, ja raskas keskeymätön
työ oli vienyt kaiken ajan nuorelta tytöltä. Varhain aamulla päivän
sarastaessa hän nousi, pesi kylmällä vedellä kasvonsa, sitaisi
liinan päähänsä ja avojaloin juoksi karjaansa katsomaan. Hän pani
kiireesti kengät jalkaansa ja beshmetin päälleen, otti nyyttiin
leipää, valjasti härät ja ajoi koko päiväksi puutarhoihin. Siellä hän
vain tunnin verran lepäsi, leikkasi rypäleitä ja hilasi rypälekoreja
ja illalla iloisena ja virkeänä palasi stanitsaan, taluttaen härkiä
nuorasta ja hoputtaen pitkällä vitsalla. Korjattuaan karjan hämärissä
ja siepattuaan siemeniä paidan leveään hihaan hän meni nurkkaukseen
tyttöjen kanssa nauramaan. Mutta heti kun ruskotus alkoi sammua, meni
hän jo majaan, söi illallista pimeässä pirtissä isän, äidin ja pikku
veljen kanssa, huoletonna, virkeänä astui majaan, istuutui uunille ja
uinaillen kuunteli hyyriläisen puhetta. Heti kun tämä oli lähtenyt
heittäytyi tyttö vuoteelle ja nukkui aamuun saakka heräämättä,
rauhallisesti. Seuraava päivä kului samalla lailla. Lukashkaa hän
ei ollut nähnyt kihlajaispäivästä saakka ja hän odotti tyynesti
häiden tuloa. Hyyriläiseen hän oli tottunut ja mielellään tunsi tämän
tarkkaavan katseen seuraavan itseään.



XXX.


Vaikka helteeltä ei ollut turvaa missään, vaikka hyttysparvet
pyörivät vankkurien viileässä siimeksessä ja poika väännellessään
itseään sysäsi häntä, veti Marjana päänsä yli liinan ja oli jo
saanut unesta kiinni, kun äkkiä Ustenjka, naapurityttö, juoksi hänen
luokseen ja sukeltaen rattaiden alle, laskeutui hänen viereensä
pitkäkseen.

-- Nyt nukkumaan tytöt, nukkumaan! -- sanoi Ustenjka, laittaen
itselleen sijaa rattaiden alle. -- Malta! -- sanoi hän nousten
pystyyn: näin ei ole hyvä.

Hän nousi pystyyn, taittoi vehreitä oksia, ripusti niitä molemmille
puolille rattaiden pyöriin ja heitti vielä päälle beshmettinsä.

-- Laskeppas! -- huusi hän pojalle, ryömien taas rattaiden alle: onko
kasakkain paikka tyttöjen keskessä? Matkaasi sinä.

Jäätyään rattaiden alle ystävänsä kanssa kahden, Ustenjka äkkiä
tarttui Marjanaan molemmin käsin ja pusertaen itseään häntä vasten,
alkoi suudella hänen poskiaan ja kaulaansa.

-- Kultaseni, veikkoseni! -- virkkoi hän, päästäen ohuen, selkeän
naurun.

-- Kas vaan, on _vaarilta_ oppinut, -- vastasi Marjana, estellen
häntä. -- Herkiä jo!

Ja he rupesivat molemmat niin kikattamaan että äiti huusi heille.

-- Käykö kateeksi? -- sanoi kuiskaten Ustenjka.

-- Mitä höpiset! Anna nukkua. No, sitäkö sinä tulit?

Mutta Ustenjka ei talttunut.

-- Entäpä jos sanon sinulle jotain, mitä!

Marjana nousi kyynärpäälleen ja korjasi valuneen liinan paikoilleen.

-- No, mitä sulla on sanottavaa?

-- Mitä sinun hyyryläisestäsi tiedän!

-- Mitä tietämistä hänessä on! -- vastasi Marjana.

-- Voi sinua tytön lurjusta! sanoi Ustenjka tuupaten häntä
kyynärpäällään ja nauraen: -- et sinä mitään kerro: käykö hän teillä?

-- Käy. Entä sitten? -- kysyi Marjana ja sävähti äkkiä punaiseksi.

-- Minä olen avoin tyttö, minä kerron kaikille. Mitä minä
piiloittelisin? -- sanoi Ustenjka, ja hänen iloiset, punakat kasvonsa
saivat miettivän ilmeen. -- Teenkö kellekään siinä pahoin? Rakastan
häntä ja siinä kaikki!

-- Vaaria, niinkö?

-- No niin.

-- Eikö ole synti? -- vastasi Marjana.

-- Ah, Mashenjka! Milloinka sitä huvittelisi, jollei neitopäivinään?
Menen kasakalle, syntyy lapsia, saa kokea puutetta. Anna kun joudut
Lukashkalle, niin ei päähäsikään tule ilo, saat lapsia, on työtä.

-- Mitä siitä? Toisien on naimisissakin hyvä. Samantekevä! -- vastasi
tyynesti Marjana.

-- Kerro nyt sitten kerrankin, mitä teillä Lukashkan kanssa on ollut.

-- Mitäkö on ollut? Hän kosi. Isä siirsi vuodeksi eteenpäin; vaan nyt
ovat sopineet, että syksyllä annetaan.

-- Mutta mitä hän on sinulle puhunut?

Marjana hymyili.

-- Arvaa tuon nyt, mitä on puhunut. Sanoo rakastavansa. On aina vaan
pyytänyt tulemaan puutarhoihin kanssaan.

-- Kas vaan poikaa mikä takiainen! Ethän sinä varmaankaan ole mennyt?
Ja miten komea mies hänestä on nyt tullut, ensimäinen dzhigitti!
Sotnjassakin vaan hurjastelee. Muutama päivä sitten tuli sieltä
meidän Kirkamme; minkälaisen hevosen Lukashka kuuluu itselleen
vaihtaneen! Ja aina vaan muka sinua ikävöi. Entä mitä hän vielä on
puhunut? -- kysyi Marjanalta Ustenjka.

-- Kaikki sinun tietää pitää... -- nauroi Marjana. -- Kerran yöllä
tuli hevosen selässä ikkunan luo päissään. Pyrki sisään.

-- Sinä et laskenut?

-- Olisiko pitänyt? Jos minä kerran mitä sanon, niin se pysyy! Lujana
kuin kivi, -- vastasi Marjana vakavasti.

-- Komea mies! Kun hän vaan tahtoo niin ei ole yksikään tyttö
välittämättä.

-- Menköön muiden luo, -- vastasi Marjana ylpeästi.

-- Sinun ei ole häntä sääli!

-- On, mutta tyhmyyksiä en tee, -- se olisi pahaa.

Ustenjka äkkiä heitti päänsä ystävättären rintaa vasten, kietoi hänet
käsivarsillaan ja ihan tärisi naurun hytkähdyksistä.

-- Tyhmä sinä olet, hupero! -- sanoi hän huohottaen, -- et välitä
omasta onnestasi, -- ja rupesi taas Marjanaa kutkuttamaan.

-- Hui, jätä jo! -- sanoi Marjana kirkuen kesken nauruaan. --
Lazutkan survoit.

-- Kas, peijakkaat, kun ovat villissään, jaksavatpas! -- kuului taas
rattaiden takaa eukon unelias ääni.

-- Et välitä onnestasi, -- toisti Ustenjka kuiskaten ja nostaen
ruumistaan. -- Mutta onnellinen sinä olet, ihan totta! Sinuakos
rakastetaan. Sinä olet vaan tuommoinen jöröttäjä, mutta sinua ne
rakastavat. Oh, olisinpa minä sinun sijassasi, voi miten minä
hyyriläistäsi pyörittäisin! Minä katsoin häntä, kun oltiin meillä,
ihan näytti tahtovan syödä sinut silmillään. Minun _vaarini_ --
on sekin antanut minulle jos jotain. Mutta teidän, kuuleppas, on
venäläisten ensimäinen pohatta. Hänen renkinsä on kertonut, että
heillä on omat alustalaiset.

Marjana kohotti hiukan itseään ja miettiväisenä hymyili.

-- Sanoipa se hyyriläinen kerran kummia minulle, -- virkkoi
Marjana pureskellen ruohonkortta. -- Tällä tavalla; tahtoisin olla
Lukashka-kasakka tai sinun veljesi Lazutka... Mitähän varten hän niin
sanoi?

-- Se höpertää mitä päähän pistää, -- vastasi Ustenjka. -- Entäs
minun, mitä kaikkea se juttelee... ihan kuin noiduttu!

Marjana heitti päänsä käärittyä beshmettiä vasten, laski kätensä
Ustenjkan olalle ja ummisti silmänsä.

-- Hän aikoi nyt tulla tarhoille työhön; isä pyysi häntä, -- virkkoi
Marjana hetken vaitiolon jälkeen ja nukkui.



XXXI.


Aurinko oli jo tullut rattaita siimestävän päärynäpuun takaa näkyviin
ja vinoin sätein, Ustenjkan punomien oksienkin läpi, paahtoi
rattaiden alla nukkuvien tyttöjen kasvoihin. Marjana heräsi ja
rupesi sitomaan liinaa päähänsä. Vilkaistuaan ympärilleen hän näki
päärynäpuun takana hyyriläisen, joka pyssy olalla seisoi isän kanssa
tarinoiden. Hän tuuppasi Ustenjkaa ja ääneti hymysuin osoitti hänelle
Oleninia.

-- Eilen kävelin enkä löytänyt ainoatakaan, -- sanoi Olenin
levottomasti katsellen ympärilleen ja näkemättä Marjanaa oksien takaa.

-- Vaan menkääpäs tuolle kulmalle, suoraan ympyrässä kiertäkää,
siellä entisessä puutarhassa, kutsuvat sitä takalistoksi, siellä on
aina jäniksiä, -- sanoi vänrikki, heti vaihtaen kieltään.

-- Mitä joutavia työaikana jäniksiä haette! Tulisitte ennen meitä
auttamaan, tekisitte tyttöjen kanssa työtä, -- sanoi eukko iloisesti.
-- No, tytöt, ylös! -- huusi hän.

Marjana ja Ustenjka supattelivat toisilleen ja tuskin jaksoivat olla
nauruun purskahtamatta rattaiden alla.

Siitä saakka kun oli tiedoksi tullut, että Olenin oli lahjoittanut
viidenkymmenen ruplan hevosen Lukashkalle, oli hänen isäntäväkensä
muuttunut ystävällisemmäksi; etenkin näytti vänrikki olevan hyvillään
huomatessaan Oleninin lähentymistä tyttäreensä.

-- Enhän minä osaa tehdä työtä, -- sanoi Olenin koettaen olla
katsomatta vehreiden lehvien läpi rattaiden alle, missä hän huomasi
Marjanan vaaleansinisen paidan ja punaisen liinan.

-- Tule, minä annan persikoita, -- sanoi eukko.

-- Kasakkain muinaiseen vierasvaraiseen tapaan, paljasta eukkojen
tyhmyyttä, -- sanoi vänrikki selittäen ja ikäänkuin oikaisten eukon
sanoja: -- Venäjällä varmaankin olette syöneet sekä persikoita että
ananashilloa ja -mehua yllimmän kyllin.

-- Siis on entisessä puutarhassa? -- kysyi Olenin: -- minäpä käyn
siellä. -- Ja vilkaistuaan kiireesti vehreiden oksien läpi hän
kohotti korkeata suippolakkiaan ja katosi säännöllisten viheriäin
köynnösrivien sekaan.

Aurinko jo kätkeytyi tarhojen aituuksen taa ja taittunein sätein
loisti läpikuultavien lehtien lomitse, kun Olenin palasi puutarhaan
talonväkensä luo. Tuuli laantui ja vilpoisa viileys alkoi levitä
köynnösmaille. Jostain vaistosta tunsi Olenin jo kaukaa Marjanan
sinertävän paidan köynnösrivien lomitse ja meni marjoja poimien hänen
luoksensa. Läähättävä koira myös joskus sieppasi kuolaisella suullaan
matalalla riippuvan tertun. Punaisin kasvoin, hihat käärittyinä
ja liina leuan alle vajonneena Marjana nopeasti leikkasi raskaita
rypäleitä ja laski niitä koriin. Päästämättä kädestään vartta, jota
siinä piti, hän pysähtyi, ystävällisesti hymyili ja ryhtyi uudestaan
työhön. Olenin tuli lähemmäksi ja heitti pyssyn olan taa saadakseen
kätensä vapaiksi. "Missä on teidän väkenne? Onnea työhön! Oletko
yksin?" aikoi hän sanoa, mutta ei saanut sanotuksi ja kohotti vain
suippolakkiaan. Hänen oli noloa Marjanan kanssa kahden, mutta hän
meni ihan kuin varsin omaksi kiusakseen hänen luokseen.

-- Noinhan sinä vielä pyssylläsi satut naisiin ampumaan, -- sanoi
Marjana.

-- Ei, en minä ammu.

He olivat kumpikin vaiti.

-- Auttaisitpa tässä.

Olenin otti puukon ja rupesi ääneti leikkaamaan. Hän veti alhaalta
lehtien alta raskaan, noin kolmen naulan painoisen sakean tertun,
jossa kaikki marjat olivat niin läjässä päällekkäin, ettei niille
enää oikein ollut sijaa, ja näytti sitä Marjanalle.

-- Onko leikattava kaikki? Tämä ei ole viheriä.

-- Anna tänne.

Heidän kätensä koskivat toisiinsa. Olenin otti hänen kätensä ja tyttö
hymyillen katsoi Oleniniin.

-- Sinähän menet kohta naimisiin? -- sanoi hän.

Vastaamatta mitään Marjana kääntyi ja loi häneen ankarat silmänsä.

-- Sinä rakastat Lukashkaa?

-- Mitä se sinuun kuuluu?

-- Minun käy kateeksi.

-- Kaikkea!

-- Ihan totta, sinä olet niin kaunis!

Ja hänen tuli heti kauhean ilkeä olla siitä mitä oli sanonut. Niin
ilettäviltä kaikuivat hänestä omat sanansa. Hän punehtui, joutui
hämilleen ja otti tyttöä molemmista käsistä.

-- Mikä lienenkin, niin anna olla! Ei tarvitse pilkata... -- vastasi
Marjana, mutta hänen katseensa puhui, miten varmasti hän tiesi, ettei
Olenin pilkannut.

-- Miten pilkata? Jos sinä tietäisit miten minä... -- Sanat kaikuivat
vielä ilkeämmiltä, vielä vähemmin siihen soveltuvilta, mitä hän
tunsi; mutta hän jatkoi: -- Minä en tiedä, mitä olisin valmis sinun
tähtesi tekemään...

-- Menetkö siitä, takiainen!

Mutta Marjanan kasvot, hänen loistavat silmänsä, hänen korkea
rintansa, solakat jalkansa puhuivat aivan toista. Oleninista tuntui
siltä kuin tyttö olisi ymmärtänyt, miten ilettävää kaikki oli,
mitä Olenin hänelle puhui, mutta itse oli sellaisten mietteiden
yläpuolella. Hänestä näytti, että tyttö aikoja oli tiennyt kaiken
sen, mitä hän tahtoi mutta ei osannut sanoa hänelle, mutta tahtoi
kuunnella kuinka hän sen sanoisi hänelle. "Ja kuinka hän ei tietäisi,
-- ajatteli Olenin, -- kun minä tahdoin sanoa Marjanalle vain
yksistään kaiken sen, mitä Marjana itse oli? Mutta hän ei tahtonut
ymmärtää, ei tahtonut vastata", ajatteli hän.

-- Huu! -- kuului äkkiä läheltä köynnösryhmän takaa Ustenjkan ääni
ja hänen kimeä naurunsa. -- Tule, Mitrij Andreitsh, auttamaan minua!
Olen yksin... -- huusi hän Oleninille, pistäen lehtien takaa näkyviin
pyöreät, naivit kasvonsa.

Olenin ei vastannut mitään eikä liikahtanut paikaltaan.

Marjana rupesi taas leikkaamaan, mutta katseli lakkaamatta
hyyriläistä. Olenin oli aikeessa jotain sanoa, mutta jätti sanomatta,
kohautti olkapäitään, ja heittäen pyssyn olalleen nopein askelin
lähti tarhalta.



XXXII.


Pari kertaa hän pysähtyi kuuntelemaan Marjanan ja Ustenjkan
heleätä naurua. Päästyään yhteen tytöt huusivat jotain. Koko illan
Olenin harhaili metsässä metsästyksellä. Saamatta mitään hän jo
hämärissä palasi. Kulkiessaan pihan yli hän huomasi talonväen
pirtin oven olevan auki ja siitä näkyi vaaleansininen paita. Hän
huusi erityisen kovasti Vanjushaa, ilmaistakseen tulonsa, ja istui
rappusille tavanmukaiselle paikalleen. Talonväki oli jo palannut
tarhoilta; he tulivat ulos pirtistä, siirtyivät majaansa, eivätkä
kutsuneet häntä luokseen. Marjana kulki kaksi kertaa ulos portista.
Kerran puolipimeässä hänestä näytti kuin Marjana olisi katsahtanut
häneen. Olenin kiihkeästi seurasi jokaista hänen liikettään, mutta
ei rohjennut mennä hänen luokseen. Kun Marjana katosi majaansa,
laskeutui Olenin rappusilta ja rupesi kävelemään pihalla; mutta
Marjana ei enää tullut ulos. Koko yön vietti Olenin ulkona silmää
ummistamatta kuunnellen jokaista ääntä isäntäväen majasta. Hän kuuli
kuinka he illalla puhelivat, kuinka söivät, kuinka kantoivat patjoja
ja menivät levolle; kuuli kuinka Marjana jollekin naurahti; miten
sitte kaikki vaikeni. Vänrikki virkkoi jotain kuiskaten eukolleen ja
joku hengitti. Hän poikkesi majaansa. Vanjusha nukkui riisuutumatta.
Olenin tunsi kateutta häntä kohtaan ja rupesi taas kävelemään pitkin
pihaa, koko ajan jotain odottaen, mutta ei kukaan tullut ulos, ei
kukaan liikahtanut; kuului vain kolmen hengen tasainen hengitys. Hän
tunsi Marjanan hengityksen ja koko ajan kuunteli sitä, ja kuunteli
sydämensä tykytystä. Stanitsassa oli kaikki vaiennut, myöhäinen
kuu oli noussut taivaalle ja yhä selvemmin alkoi näkyä karja, joka
pihamailla puhkuili, laskeutui makuulle ja hitaasti nousi. Olenin
kiukuissaan kysyi itseltään: "mitä minä tahdon?" eikä voinut yöstään
irtautua. Yhtäkkiä hän kuuli selvästi askeleita ja siltapalkin
narinaa isäntäväen majasta. Hän syöksyi ovelleen; mutta taaskaan ei
kuulunut mitään paitsi tasaista hengitystä, ja taas pihalla raskaan
puhkauksen perästä käännähti puhvelilehmä nousten etupolvilleen,
sitten kaikille jaloilleen, huiskutteli häntäänsä, ja tasaisesti
läiskähteli jotain pihan kuivaan saveen, ja taas se huokaisten
asettui makaamaan kuun utuverhoon... Hän kysyi itseltään: "mitä minun
on tehtävä?" ja päättäväisenä rupesi lähtemään makuulle; mutta taas
kuului ääniä, ja hänen mielikuvitukseensa nousi kuva Marjankasta,
joka on tullut tuohon kuun valaisemaan sumuiseen yöhön, ja taas hän
syöksyi ikkunaan ja taas kuuli askeleita. Jo ennen päivän nousua
hän meni ikkunan luo, sysäsi ikkunasuojusta, juoksi ovelle ja
todella kuului Marjankan huokaus ja askeleita. Hän tarttui säppiin
ja koputti. Varovaiset askeleet paljasjaloin, hiukan narisuttaen
siltapalkkeja, lähestyivät ovea. Liikahti säppi, ovi narahti,
tuoksahti meiramin ja melonin hajulta, ja kynnyksellä näkyi Marjanan
koko varsi. Olenin näki häntä vain hetken kuun valossa. Hän paiskasi
oven kiinni, kuiskasi jotain ja juoksi kevein askelin takaisin.
Olenin rupesi hiljaa koputtamaan, -- ei mitään vastausta. Hän juoksi
ikkunan luo ja alkoi kuunnella. Äkkiä terävä, vinkuva miehen ääni
kuului aivan odottamatta.

-- Mainiota! -- sanoi pienenläntä kasakkapoika, jolla oli valkea
suippolakki päässä ja joka tuli aivan Olenin luo pihalta: -- minä
näin, mainiota!

Olenin tunsi Nazarkan eikä virkkanut mitään, sillä ei tiennyt mitä
tekisi ja sanoisi.

-- Mainiota! Minäpä menen stanitsalautakunnalle ilmoittamaan ja
hänen isälleen sanon. Vai semmoinen vänrikin tyttö! Hänelle ei yksi
riitäkään.

-- Mitä sinä minusta tahdot, mitä on asiaa, -- lausui Olenin.

-- Ei mitään, minä sanon vasta lautakunnalle.

Nazarka puhui hyvin kovasti, huomattavasti tahallaan.

-- Kas sitä, miten sukkela _junkkeri_ se on!

Olenin vapisi ja kalpeni.

-- Tule tänne, tule!

Olenin sieppasi häntä voimakkaasti kädestä ja vei hänet majansa luo.

-- Eihän tässä mitään ollut, hän ei minua laskenut, enkä minä
mitään... Hän on kunniallinen!...

-- No, siitä kyllä saadaan selvä... -- sanoi Nazarka.

-- Mutta minä annan kuitenkin sinulle... Maltahan!...

Nazarka oli vaiti. Olenin juoksi majaansa ja toi kasakalle kymmenen
ruplaa.

-- Eihän mitään ollut; tai samantekevä, minun syyni oli ja tästä
saat... mutta Jumalan tähden, ettei kukaan tiedä! Eikä mitään
ollutkaan...

-- Jääkäätte hyvästi, -- sanoi Nazarka nauraen ja läksi pois.

Nazarka oli tänä yönä tullut stanitsaan Lukashkan asialla,
hankkimaan paikkaa varastetulle hevoselle, ja kulkiessaan kotiinsa
katua pitkin hän oli kuullut askeleita. Hän palasi toisena aamuna
sotnjaan ja kehuen kertoi toverilleen miten ovelasti oli saanut
kymmenen ruplaa. Seuraavana aamuna Olenin näki talonväkeään eikä
kukaan tiennyt mitään. Marjanan kanssa hän ei puhunut ja tyttö vain
naureskeli katsoessaan häneen. Yön hän taas vietti nukkumatta,
hartaasti käyskennellen pihalla. Seuraavan päivän hän tahallaan
vietti metsällä, ja illalla hän itseään paetakseen meni Beletskij'n
luo. Hän pelkäsi itseään ja lupasi itselleen olla enää talonväen
luo menemättä. Seuraavana yönä herätti Oleninin vääpeli. Komppanian
oli nyt heti lähdettävä hyökkäykseen. Olenin oli tästä tapauksesta
hyvillään ja aikoi olla kokonaan tulematta stanitsaan takaisin.

Hyökkäysretki kesti neljä päivää. Päällikkö halusi nähdä Oleninia,
jolle hän oli sukua, ja ehdotti että hän jäisi esikuntaan. Olenin
kieltäytyi. Hän ei voinut elää ilman stanitsaansa ja pyysi lupaa
päästä kotiin. Hyökkäyksestä hänelle annettiin sotilaallinen risti,
jota hän ennen oli niin halunnut. Nyt hän sitävastoin oli aivan
välinpitämätön tästä rististä ja vielä välinpitämättömämpi upseeriksi
ehdottamisesta, josta ei vieläkään oltu päätetty. Hän matkusti
onnellisesti Vanjushan kanssa linjalle ja ennätti muutamia tunteja
ennen komppaniaansa. Olenin vietti koko illan rappusilla katsellen
Marjanaa. Koko yön hän taas ilman määrää ja tarkoitusta kulki pihalla.



XXXIII.


Seuraavana aamuna Olenin heräsi myöhään. Talonväki oli jo poissa.
Hän ei mennyt metsälle vaan milloin otti käteensä kirjan, milloin
meni rappusille ja taas takaisin majaansa ja heittäytyi vuoteelle.
Vanjusha luuli häntä sairaaksi. Illan tultua Olenin päättävästi
nousi, ryhtyi kirjoittamaan ja kirjoitti myöhään yöhön. Hän kirjoitti
kirjeen, mutta ei lähettänyt sitä, sillä ei kuitenkaan kukaan olisi
ymmärtänyt häntä mitä hän tahtoi sanoa, eikä sitä tarvinnut kukaan
muu ymmärtääkään kuin Olenin itse. Hän kirjoitti näin:

"Minä saan Venäjältä kirjeitä, jotka sisältävät valitteluja:
pelätään, että minä tähän korpeen hautautuneena olen mennyttä
miestä. Minusta sanotaan: hän raaistuu, jää kaikessa takapajulle,
rupeaa juomaan ja vielä kukaties ottaa kasakattaren vaimokseen.
Sanotaan, ettei Jermolov ole suotta sanonut: ken palvelee kymmenen
vuotta Kaukasiassa, se joko ikävästä juo itsensä kuoliaaksi tai
ottaa irstaan naisen vaimokseen. Miten kauheata! Mutta eihän minun
oikeastaan ole mitään syytä laskea itseäni turmiolle, kun minun
osakseni voisi tulla suuri onni päästä kreivitär B:n mieheksi,
kamariherraksi tai aateliston johtajaksi. Miten te kaikki olette
minusta vastenmielisiä ja säälittäviä! Te ette tiedä mitä on onni ja
mitä on elämä! On kerrankin elettävä elämää sen teeskentelemättömässä
ihanuudessa. Tulee saada nähdä ja ymmärtää mitä minä joka päivä näen
silmäini edessä: ikuisia, lähestymättömiä vuorten lumiröykkiöitä
ja majestetisen naisen siinä alkuperäisessä kauneudessa, jossa
varmaan ensimäinen ihminen on Luojansa kädestä lähtenyt, ja silloin
on selviävä, kuka menee turmioon, kuka elää totuudessa ja kuka
valheessa, tekö vai minä. Jos te tietäisitte, kuinka te olette
minusta inhoittavia ja surkeita imarteluinenne! Kun vaan majani,
metsäni ja rakkauteni sijasta tulee mieleeni nuo salongit, nuo
naiset voideltuine hiuksineen ja vieraat kiharat kohokkeena niiden
alla, nuo luonnottomasti liikkuvat pikku huulet, nuo piiloitetut
ja vääristellyt heikot jäsenet ja tuo salien löpertely, joka on,
muka keskustelua, mutta jolla ei ole mitään oikeutta siihen nimeen,
-- niin tulee minuun sietämätön vastenmielisyys. Näen edessäni nuo
tylsät kasvot, nuo rikkaat morsiamet, kasvoissa ilme: 'ei se mitään,
älä arkaile vaikka olenkin rikas morsian', nuo istumaan rupeamiset ja
muuttelemiset, tuo julkea parien liittäminen ja nuo ikuiset juorut
ja teeskentely; nuo säännöt: kenelle tarjottava kättä, kenelle
nyökäytettävä päätä, kenen kanssa keskusteltava ja lopuksi tuo
ikuinen vereen tarttunut ikävä, joka siirtyy sukupolvesta sukupolveen
(ja se kaikki on tietoista ja sen välttämättömyydestä ollaan
vakuutettuja).

"Käsittäkää yksi asia tai uskokaa yhteen asiaan: tulee nähdä ja
ymmärtää, mitä on totuus ja kauneus, ja pölyksi hajoaa kaikki, mitä
te puhutte ja ajattelette, kaikki teidän onnen toivomuksenne sekä
minulle että itsellenne. Onni -- se on seurustelu luonnon kanssa, sen
näkeminen, sen kanssa puhuminen. 'Hän vielä, varjelkoon Herra, ottaa
vaimokseen sivistymättömän kasakkatytön ja on maailmalta kokonaan,
kokonaan mennyttä', kuvittelen heidän puhuvan minusta, vilpittömästi
surkutellen. Mutta minä tahdonkin vain yhtä -- olla kokonaan mennyttä
teidän katsantonne mukaan, -- tahdon ottaa vaimokseni tavallisen
kasakattaren, enkä uskalla sitä tehdä, sillä se olisi korkein onni,
jota minä en ole ansainnut.

"Kolme kuukautta on kulunut siitä kun ensi kerran näin
Marjana-kasakkatytön. Minussa olivat vielä tuoreina hylkäämäni
maailman käsityskanta ja ennakkoluulot. Minä en silloin uskonut, että
voisin rakastua tähän naiseen. Minä ihailin häntä samoin kuin vuorten
ja taivaan kauneutta, enkä voinut olla häntä ihailematta, sillä hän
on ihana niinkuin nekin. Sitten aloin tuntea, että tuon kauneuden
tarkastelu oli tullut välttämättömyydeksi elämässäni, ja aloin kysyä
itseltäni: enkö minä häntä rakasta; mutta mitään sen tapaista, miksi
olin tuon tunteen kuvitellut, en löytänyt itsestäni. Tuo tunne ei
ollut yksinäisyyden ikävän eikä avioliiton kaipauksen kaltainen, eikä
platonisen, vielä vähemmin lihallisen rakkauden kaltainen. Minun
piti saada nähdä, kuulla häntä, tietää että hän oli lähellä ja minä
olin, jos en juuri onnellinen, niin ainakin rauhallinen. Illanvieton
jälkeen, jossa minä olin hänen seurassaan ja kosketin häntä, minä
aloin tuntea, että minun ja tuon naisen välillä oli katkeamaton,
vaikkakin luvaton side, jota vastaan ei voinut taistella. Mutta
minä taistelin vielä; minä sanoin itselleni: voinko sitten rakastaa
naista, joka ei koskaan käsitä elämäni sisimpiä harrastuksia? Voiko
todella rakastaa naista pelkän kauneuden vuoksi, rakastaa naista
kuvapatsaana? -- kyselin minä itseltäni, mutta jo rakastin häntä,
vaikka en vielä uskonut tunteeseeni.

"Noiden iltakemujen jälkeen, joissa ensikerran puhuin hänen kanssaan,
meidän suhteemme muuttui. Ennen hän oli ollut minulle ympäröivän
luonnon vieras, mutta majestetinen olento, -- iltakemujen perästä
hän oli minulle ihminen. Me aloimme tavata toisiamme, puhella
keskenämme, aloin käydä joskus hänen isänsä kanssa työssä ja
kaiket illat istua heidän luonaan. Ja näissä läheisissä suhteissa
hän pysyi minun silmissäni yhä yhtä puhtaana, lähentymättömänä ja
majestetisena. Hän aina ja kaikkeen vastasi samaten -- tyynesti,
ylpeästi ja iloisen huolettomasti. Välistä hän oli sydämellinen,
mutta useimmiten hänen joka katseensa, jokainen sanansa ja liikkeensä
ilmaisi välinpitämättömyyttä, -- joka ei ollut halveksiva, mutta
musertava ja hurmaava. Teeskennelty hymy huulilla minä koetin joka
päivä olla kaikin tavoin hänen mielikseen ja intohimon ja toiveiden
tuska sydämessä leikillisesti aloin puhella hänen kanssaan. Hän näki,
että minä teeskentelin, mutta katsoi minuun suoraan, iloisesti ja
rehellisesti. Tämä asema kävi minulle sietämättömäksi. Minä tahdoin
olla valehtelematta hänelle ja tahdoin sanoa kaikki mitä ajattelin ja
mitä tunsin. Olin erityisen hermostunut; se tapahtui köynnöstarhalla.
Minä rupesin puhumaan hänelle rakkaudestani sanoin, joita minun on
häpeä muistella. Häpeä muistella siksi, etten minä olisi saanut
uskaltaa sanoa hänelle sellaista, sillä hän oli verrattomasti
ylempänä niitä sanoja ja sitä tunnetta, jota tahdoin niillä
ilmaista. Minä vaikenin ja siitä päivästä saakka on minun asemani
ollut sietämätön. En ole tahtonut alentua entiseen leikilliseen
suhteeseen jäämällä ja olen tuntenut, etten vielä ole päässyt
suoraan ja välittömään suhteeseen häneen. Minä olen epätoivoissani
kysynyt itseltäni: mitä on minun tehtävä? Typerissä haaveissani olen
kuvitellut häntä milloin rakastajattarekseni, milloin vaimokseni,
ja inhoten työntänyt luotani kummankin ajatuksen. Tehdä hänet
huvinaiseksi olisi kauheata. Se olisi murhaa. Tehdä hänet rouvaksi,
Dmitrij Andreevitsh Oleninin vaimoksi, kuten eräs upseereistamme otti
täkäläisen kasakkatytön vaimokseen, olisi vielä pahempaa. Jospa minä
voisin muuttua kasakaksi, Lukashkaksi, varastaa hevoslaumoja, juoda
hurjasti tshihiriä; vetää lauluja sydämen pohjasta, surmata ihmisiä
ja humalassa kiivetä ikkunasta Marjanan luo yöksi, ajattelematta
kuka olen ja miksi olen olemassa, silloin olisi asia aivan toinen,
-- silloin me voisimme ymmärtää toisiamme, silloin minä voisin olla
onnellinen. Minä olen koettanut antautua tähän elämään mutta olen
silloin vielä voimakkaammin tuntenut heikkouteni, särkyneisyyteni. En
ole voinut unohtaa itseäni ja sotkuista, epäsuhtaista, nurinkurista
menneisyyttäni. Ja tulevaisuus on edessäni vielä toivottomampana.
Joka päivä ovat silmäini edessä kaukaiset lumivuoret ja tuo
majestetinen, onnellinen nainen. Mutta minä en saa tuota maailmassa
ainoata mahdollista onnea, eikä ole minun tuo nainen. Kaikkein
kauheinta ja kaikkein suloisinta asemassani on se, että minä tunnen,
että minä ymmärrän hänet, mutta hän ei koskaan ole ymmärtävä minua.
Hän ei ole ymmärtävä, ei sen vuoksi että hän olisi alempana minua
-- päinvastoin hänen ei tulekaan minua ymmärtää. Hän on onnellinen;
hän on kuten luonto, tasainen, tyyni ja itse itsessään. Mutta minä
-- nurinkurinen heikko olento -- tahdon, että hän ymmärtäisi minun
vaivaisuuteni ja kärsimykseni! Öisin en ole nukkunut, vaan olen
turhanpäiten viettänyt yöt hänen ikkunansa alla, enkä ole itselleni
selvittänyt, mikä minua on vaivannut. 18:na päivänä komppaniamme
läksi hyökkäysretkelle. Minä olin kolme päivää poissa stanitsasta.
Minä olin surullinen ja kaikesta välinpitämätön. Laulut, korttipeli,
juomingit, juorut palkinnoista osastossamme olivat minusta vielä
tavallista vastenmielisempiä. Äsken palasin kotiin, näin hänet,
oman majani, Jeroshka-sedän, näin lumivuoret rappusiltani, ja niin
voimakas riemun uusi tunne valtasi minut, että minulle kaikki
selvisi. Minä rakastan tuota naista todellisella rakkaudella,
ensimäisen ja ainoan kerran elämässäni. Minä tiedän mikä minun on...
En pelkää alentuvani tunteeni vuoksi, en häpeä rakkauttani, -- olen
siitä ylpeä... En ole itse syypää siihen että olen rakastunut.
Se tapahtui vastoin tahtoani. Minä koetin uhrautumisen kautta
pelastua rakkaudesta, minä keksin itselleni huvituksen rakastaa
Lukashka-kasakkaa hänen Marjanansa kanssa ja siten vain ärsytin
rakkauttani ja mustasukkaisuuttani. Tämä ei ole ihanteellista,
niin sanottua ylevää rakkautta, jota olen ennen tuntenut; ei sitä
viehätyksen tunnetta, jossa voi olla rakkaudestaan ihastunut ja
tuntea itsensä tunteensa alkulähteeksi ja tehdä itse kaikki. Olen
tuntenut sitäkin. Se on vasta pienempää nautinnon halua; tämä on
jotain muuta. Kenties minä hänessä rakastan luontoa, kaikkea mitä
luonnossa on kaunista personoituna, mutta minulla ei ole omaa tahtoa,
vaan minun kauttani rakastaa häntä joku luonnon alkuvoima, koko
luomakunta, koko luonto tunkee sen rakkauden minun sieluuni ja sanoo:
rakasta. Minä en rakasta häntä järjelläni, en mielikuvituksellani,
vaan koko olennollani. Rakastaessani häntä tunnen olevani koko
onnellisen luomakunnan erottamaton osa. Minä olen ennen kirjoittanut
uusista periaatteista, jotka ovat syntyneet yksinäisessä elämässäni;
mutta ei kukaan voi tietää, miten työläästi ne ovat minussa
valmistuneet, miten iloinen olen ollut päästessäni niistä tietoiseksi
ja nähdessäni uuden elämäntien avoimeksi. Mitään näitä vakaumuksia
kalliimpaa ei minussa ole ollut... No niin... on tullut rakkaus, ja
ne ovat nyt poissa, ei ole edes niitä sääli! Minun on ymmärtääkin
vaikea, että olen voinut antaa arvoa tuollaiselle yksipuoliselle,
kylmälle, järkeilevälle mielentilalle. On tullut kauneus ja tuhaksi
siroittanut koko tuon egyptiläisen elämän sisäisen toiminnan. Ja
mikä on mennyttä se ei yhtään sureta! Uhrautuvaisuus on pelkkää
roskaa, hulluutta. Se on vain ylpeyttä, ansaitun onnettomuuden pakoa,
pelastusta toisen onnen kadehtimisesta. Elää toisen vuoksi, tehdä
hyvää... mitä varten? -- kun minun sydämessäni on vain rakkautta
itseeni ja vain halu rakastaa häntä ja elää hänen kanssaan, hänen
elämäänsä. En nyt halua muiden onnea, en Lukashkan onnea. Minä en
nyt rakasta noita toisia. Ennen aikaan olisin sanonut itselleni,
että se on paha. Olisin tuskitellut miettien: miten käy hänen,
minun, Lukashkan? Nyt on se minulle yhdentekevää. Minä en elä omassa
itsessäni vaan on jotain minua voimakkaampaa, joka minua johtaa. Minä
kärsin, mutta ennen olen ollut kuollut ja nyt vasta elän. Nyt lähden
heidän luokseen ja sanon kaikki hänelle."



XXXIV.


Kirjoitettuaan tämän kirjeen Olenin myöhään illalla meni isäntäväen
luo. Eukko istui penkillä uunin takana punoen silkkiäistoukan
kudelmia. Marjana ompeli avoimin päin kynttilän valossa. Nähtyään
Oleninin hän hyppäsi pystyyn, otti liinan ja meni uunin luo.

-- Istu sinä meidän seurassamme, Marjanushka, -- sanoi äiti.

-- En minä, kun olen paljain päin. -- Ja hän hyppäsi uunille.

Olenin saattoi nähdä vain hänen polvensa ja siron riippuvan jalkansa.
Olenin kestitsi eukkoa teellä. Eukko kestitsi vierasta kaimakilla,
jota noutamaan laittoi Marjanan. Mutta pantuaan lautasen pöydälle
Marjana taas hyppäsi uunille ja Olenin vain tunsi itsessään hänen
silmänsä. He juttelivat taloudesta. Ulita-muori hääräili ja joutui
vierasvaraisuuden huumaukseen. Hän kantoi Oleninille kostutettuja
viinirypäleitä, rypäleleivoksia, parasta viiniä, ja rupesi
kestitsemään Oleninia sitä erikoista syvän kansan sivistymätöntä
ja ylpeätä vierasvaraisuutta noudattaen, joka on ominainen vain
ruumiillisella työllä leipänsä hankkiville. Eukko, joka ensin oli
raakuudellaan niin saattanut Oleninin ymmälle, nyt usein liikutti
häntä yksinkertaisella hellyydellään tytärtään kohtaan.

-- Eipä tarvitse Jumalaa vihoittaa, veikkoseni! Meillä on kaikkea,
Luojan kiitos, tshihiriä on puserrettu, ja suolattu on, ja noin kolme
tynnöriä rypäleitä myömme ja vielä jää juodakin. Älä pidä kiirettä
lähdölläsi. Häissä sitten yhdessä laitamme iloa.

-- Milloin on häät? -- kysyi Olenin, tuntien miten kaikki veri
yhtäkkiä syöksyi kasvoihin ja sydän alkoi epätasaisesti ja
kiusallisesti lyödä.

Uunin takana alkoi liikahdella ja kuulua siementen pureskelua.

-- Mitäpä tässä enää, nousevalla viikolla pitäisi viettää. Meillä
on valmiina, -- vastasi eukko luonnollisesti, tyynesti, ikäänkuin
ei Oleninia olisi ollut eikä olisi maan päällä. -- Olen koonnut ja
varannut kaikki Marjanushkalle. Me annamme tytön hyvin. Se vaan
ei ole oikein hyvästi, että Lukashkamme on ruvennut, miten lie,
hurjastelemaan kovin. Hurja on kerrassaan, pelihtelee! Muutama
päivä sitten kävi kasakka sotnjasta, kertoi, että hän on Nogajiin
ratsastanut.

-- Kunpa ei vaan joutuisi pahoihin käsiin, -- sanoi Olenin.

-- Sitä minäkin olen sanonut: älä sinä, Lukashka, pelihtele. No,
nuori mies ja tietysti nyt reuhaa. Kaikellahan on aikansa. No,
ryösti, varasti, abrekin tappoi, -- niin pitääkin! -- no, mutta
eläisi sitten hiljakseen. Muuten ihan nurin menee.

-- Niin, minä näin hänet pari kertaa osastossa, hän vain hurjaili.
Hevosenkin on myönyt, -- sanoi Olenin ja katsahti uunille.

Suuret mustat silmät loistivat ankarina ja epäystävällisinä häneen.
Oleninin tuli paha olla siitä mitä oli sanonut.

-- Entäs sitten! Hän ei tee pahaa kellekään, -- sanoi Marjana äkkiä.
-- Omilla rahoillaan hurjailee, -- ja pudottaen jalkansa hän hyppäsi
uunilta ja meni ulos paiskaten kovasti oven kiinni.

Olenin seurasi silmin häntä niin kauan kun hän oli sisässä; sitten
hän katseli ovea, odotti, eikä ymmärtänyt ollenkaan mitä Ulita-muori
puhui hänelle. Muutaman minutin kuluttua tuli vieraita: ukko,
Ulita-muorin veli Jeroshka-sedän kanssa, ja heti heidän jälestään
Marjana ja Ustenjka.

-- Hyvinkö hurisee? -- vikisi Ustenjka. -- Sinä pidät vaan iloa? --
kääntyi Ustenjka Oleninin puoleen.

-- Niin pidän, -- vastasi hän ja häntä rupesi jostain syystä
hävettämään ja ilettämään.

Hän olisi tahtonut lähteä, mutta ei voinut. Äänetönnä oleminen
hänestä myös tuntui mahdottomalta. Ukko auttoi häntä: hän pyysi
juoda ja he joivat. Sitten Olenin joi Jeroshkan kanssa. Sitten vielä
toisen kasakan kanssa. Sitten taas vielä Jeroshkan kanssa. Ja mitä
enemmän Olenin joi, sitä raskaammaksi kävi hänen mielensä. Mutta ukot
ilostuivat. Tytöt kumpikin kiipesivät uunille istumaan ja supatellen
keskenään katsoivat heihin, ja he joivat iltaan saakka. Olenin ei
mitään puhunut vaan joi enin. Kasakat huusivat. Eukko ajoi heidät
ulos eikä antanut enää tshihiriä. Tytöt nauroivat Jeroshka-sedälle,
ja kello oli jo kymmenen seuduissa kun kaikki menivät rappusille.
Ukot itse tarjoutuivat tulemaan Oleninin luo lopettamaan juhlimista.
Ustenjka juoksi kotiinsa. Jeroshka vei kasakan Vanjushan luo.
Eukko meni puuhaamaan pirttiin, Marjana jäi yksin majaan. Olenin
tunsi olevansa virkeä ja reipas, ikäänkuin olisi juuri herännyt.
Hän huomasi kaikki ja päästettyään edellään ukot luokseen palasi
majaan. Marjana laittautui levolle. Olenin meni hänen luokseen,
tahtoi sanoa hänelle jotain, mutta hänen äänensä katkesi. Marjana
istuutui vuoteelleen, koukisti jalat alleen, siirtyi pois hänestä
perimmäiseen nurkkaan ja ääneti, pelästynein, hurjin katsein katseli
häntä. Marjana nähtävästi pelkäsi häntä. Olenin tunsi sen. Hänen tuli
surku itseään ja ilkeä olla ja samalla hän kuitenkin tunsi ylpeätä
tyydytystä herättäessään Marjanassa edes tuon tunteen.

-- Marjana! -- sanoi hän: eikö sinun koskaan tule sääli minua? Minä
en tiedä, miten minä sinua rakastan.

Marjana väistyi vielä kauemmas.

-- Kas, mitä viinistä on päähäsi tullut... Et hyödy sinä mitään!

-- Ei, ei viinistä. Älä mene Lukashkalle. Minä otan sinut vaimokseni.
"Mitä minä nyt puhun? -- ajatteli hän samalla kun sanoi tätä. --
Sanonko minä samoin huomennakin? -- Sanon, varmasti sanon ja nytkin
toistan!" vastasi hänelle sisäinen ääni.

-- Tuletko minun omakseni?

Marjana katsoi vakavasti häntä ja pelästys näytti menneen ohi.

-- Marjana! minä tulen hulluksi. Minä en ole oma itseni. Mitä käsket
niin teen, -- ja mielettömän helliä sanoja tuli hänen suustaan ihan
kuin itsestään.

-- Ole siinä lörpöttelemättä! -- keskeytti Marjana tarttuen äkkiä
käteen, jota Olenin ojensi hänelle. Mutta Marjana ei työntänyt pois
hänen kättään vaan puristi sitä lujasti voimakkailla, karkeilla
sormillaan. -- Menevätkö nyt herrat naimisiin tyttömoukkien kanssa?
Lähde jo!

-- Tuletko sinä siis? Minä olen kokonaan...

-- Minne Lukashkan pistämme? -- sanoi hän nauraen.

Olenin riuhtaisi häneltä kätensä, jota Marjana piti, ja voimakkaasti
syleili hänen nuorta ruumistaan. Mutta Marjana hypähti pystyyn
kuin hirvi, ja harppasi paljain jaloin ja juoksi rappusille.
Olenin havahti ja kauhistui itseään. Hän näytti itsestään taas
sanomattoman kurjalta Marjanan rinnalla. Mutta katumatta hetkeäkään
mitä oli sanonut hän meni kotiinsa ja vilkaisematta ukkoihin, jotka
ryyppäilivät hänen luonaan, heittäytyi vuoteelle ja nukkui niin
sikeään uneen, ettei ollut kaukaan aikaan nukkunut.



XXXV.


Seuraavana päivänä oli juhlapäivä. Illalla kaikki väki oli ulkona,
juhlapuvut laskevassa auringossa loistaen. Viiniä oli saatu
tavallista enemmän puserretuksi. Väki oli päässyt työstä vapaaksi.
Kasakkain oli kuukauden kuluttua lähdettävä sotaretkelle, ja useissa
perheissä valmistettiin häitä.

Torilla stanitsahallinnon edessä ja kahden puodin ympärillä,
-- toisessa oli kaupan makeisia ja siemeniä, toisessa liinoja
ja karttunikangasta, -- oli enin väkeä. Hallintohuoneen
seinuspenkereillä istui ja seisoi ukkoja, päällään harmaat ja mustat
arvokkaannäköiset takit ilman hihanauhoja ja koristuksia. Ukot
tyynesti, tasaisin äänin, keskustelivat vuodentulosta ja nuorista
lapsista, yleisistä asioista ja menneistä ajoista, katsoen nuorta
sukupolvea juhlallisesti ja välinpitämättömästi. Kulkiessaan heidän
ohitsensa vaimot ja tyttäret hiukan pysähtyivät ja laskivat päänsä
alas. Nuoret kasakat kunnioittavasti hiljensivät käyntiään, ottivat
lakin päästään ja pitivät sitä jonkun aikaa päänsä edessä. Ukot
vaikenivat. He katselivat ohikulkevia tarkastelevasti, kuka ankarin,
kuka lempein katsein, hitaasti nostivat ja painoivat takaisin
lakkejaan.

Kasakkatytöt eivät olleet vielä alkaneet piirileikkejään vaan olivat
kokoontuneet joukoiksi ja puettuina heleänvärisiin beshmetteihin ja
valkeisiin liinoihin, jotka olivat kiedotut pään ja silmien yli,
istuivat maassa seinien viereisillä majojen turvepenkeillä, suojassa
auringon vinosti sattuvilta säteiltä ja kimakasti tarinoivat ja
nauroivat. Poikaset ja tytön-tylleröt olivat pallosilla, lyöden
pallon kauas ylös kirkkaalle taivaalle ja huutaen ja vikisten
juoksentelivat torilla. Keskenkasvuiset tytöt torin toisessa
kulmassa jo olivat piirissä ja kimein arastelevin äänin vikisivät
laulua. Kirjurit, palveluksesta vapautetut ja juhlaksi kotiin
palanneet nuoret sotilaat, korkeissa valkeissa ja uusissa punaisissa
nauhoilla reunustetuissa tsherkessitakeissa, iloisin pyhäpäiväisin
kasvoin kulkivat kaksin, kolmin käsi kädessä naispiiristä
toiseen, pysähtelivät, laskivat leikkiä ja pitivät kujetta
kasakkatyttöjen kanssa. Armenialainen kauppias, sininen hienoverkainen
galunireunuksinen tsherkessitakki päällään, seisoi avonaisella
ovella, josta näkyi kuvikkaita liinakangaspakkoja, ja katseessaan
itämaalaisen kauppiaan ylpeys ja tietoisuus omasta tärkeydestään
odotti ostajia. Kaksi punapartaista tshetsheniä, jotka olivat
tulleet Terekin takaa saamaan juhlasta huvia, istui paljain jaloin
jonkun tuttavansa talon vieressä ja huolettomasti polttaen pieniä
piippujaan ja syljeksien vaihtoi keskenään nopeita kurkkuääniä väkeä
katsellessaan. Väliin arkipukuinen sotamies, vanha sinelli päällään,
kiireesti kulki torin poikki kirjavien ryhmien lomitse. Sieltä täältä
kuului jo juhlivien kasakkain juopuneita lauluja. Kaikki majat
olivat lukitut, rappuset jo illalla pestyt. Vanhat eukotkin olivat
ulkona. Kuivilla kaduilla ja kaikkialla, pölyn seassa ja jalkain alla
räkyili arbusin ja melonin siemeniä ja kuoria. Ilma oli lämmin ja
liikkumaton, kirkas taivas sininen ja läpikuultava. Valkean-himmeä
vuoriselänne, joka näkyi kattojen takaa, näytti läheiseltä ja rusotti
laskevan auringon säteissä. Silloin tällöin joen toiselta puolen
kuului kanunan laukauksen kaukainen kumina. Mutta stanitsan yli
vyöryi toisiinsa sulautuen erilaisia iloisia juhlivia ääniä.

Olenin oli kävellyt koko aamun pihalla odottaen näkevänsä
Marjanan. Mutta aamutyöt tehtyään tyttö meni rukousmajaan
päivällisjumalanpalvelukseen; sitten milloin istui seinuspenkereellä
tyttöjen kera siemeniä pureksien, milloin tavaroita tuoden juoksi
kotiin ja katseli iloisesti ja ystävällisesti hyyriläiseen.
Olenin pelkäsi puhella hänen kanssaan leikillisesti tai toisten
läsnäollessa. Hän tahtoi saada sanotuksi kokonaan Marjanalle
eilisen saadakseen häneltä ratkaisevan vastauksen. Hän odotti taas
samanlaista hetkeä kuin eilen illalla; mutta sitä hetkeä ei tullut
ja hän tunsi ettei ole enää voimia jäädä tuohon ratkaisemattomaan
asemaan. Marjana meni taas kadulle ja hetken kuluttua läksi Olenin
hänen perässään, tietämättä itse minne meni. Olenin sivuutti
kulmauksen, jossa Marjana istui atlasikankaasta oleva sinertävä mekko
hohtaen, ja kipua sydämessään tuntien Olenin kuuli takanaan tyttöjen
naurua.

Beletskijn maja oli torin varrella. Kulkiessaan sen ohi Olenin kuuli
Beletskijn äänen: "Käykää sisään!" -- ja hän kävi.

Sanottuaan toisilleen jonkun sanan he kumpikin istuutuivat ikkunan
ääreen. Pian heihin liittyi Jeroshka, uusi beshmetti päällään, ja
istui heidän viereensä lattialle.

-- Tuossa noin on aristokratinen ryhmä, -- sanoi Beletskij, osoittaen
paperossillaan kirjavaa ryhmää kulmauksessa ja hymyillen. -- Minunkin
on siellä, näettekö, punaisessa puvussa. Ensi kertaa päällä. -- Miksi
ei piirileikki ala? -- huusi Beletskij katsoen ulos ikkunasta. --
Odottakaahan että tulee hämärä, niin mekin menemme. Sitten kutsumme
heidät Ustenjkan luo; niille pitää hommata kemut.

-- Minäkin tulen Ustenjkan luo, -- sanoi Olenin varmana. -- Tuleeko
Marjana?

-- Tulee, tulkaa tekin, -- sanoi Beletskij vähääkään hämmästymättä.
-- Eikö ole hyvin kaunista? -- lisäsi hän, osoittaen kirjavia ryhmiä.

-- Erittäin kaunista! -- myönteli Olenin, koettaen näyttää
välinpitämättömältä. -- Tämmöisissä juhlissa, -- lisäsi hän,
-- minusta aina tuntuu kummalliselta, miksi kaikki ihmiset sen
johdosta, että nyt esimerkiksi on viidestoista päivä ovat yhtäkkiä
tulleet tyytyväisiksi ja iloisiksi. Kaikesta näkyy juhla. Silmissä,
kasvoissa, äänessä, liikkeissä, puvuissa, ilmassa, auringossa,
kaikessa on juhlaa. Vaan meillä ei ole enää juhlia.

-- Niin, -- vastasi Beletskij, joka ei semmoisista mietelmistä
pitänyt. -- Mutta miksi et sinä juo, ukko? -- kääntyi hän Jeroshkaan.

Jeroshka iski Beletskijstä Oleninille silmää.

-- Ylpeä on tuo sinun kumppanisi!

Beletskij nosti juomalasinsa.

-- _Alla birdy!_ -- sanoi hän ja joi pohjaan (_alla birdy_ merkitsee:
Jumala on antanut; se on tavallinen kaukasialaisten käyttämä toivotus
kun juodaan yhdessä).

-- _Saa bul_ (terveydeksi)! -- sanoi Jeroshka hymyillen ja tyhjensi
lasinsa. -- Mitä sinä juhlasta puhut! -- sanoi hän Oleninille,
nousten ja katsoen ikkunasta: mikä juhla tuo on! Olisitpa nähnyt
miten ennen aikaan juhlittiin! Vaimot läksivät ja panivat päälleen
nauhareunaiset sarafanipukunsa. Rinnan ripustivat täyteen kultia
kahteen riviin. Päässä kullatut päähineet. Kun kulkee ohi niin vir
vir!... oikein kahina nousee. Joka nainen oli kuin ruhtinatar. Kun
tulivat, niitä oli koko liuta, lauluja lauloivat ja joltain kuului;
koko yön juhlivat. Ja kasakat pyörittivät tynnörejä pihalle, istuivat
koko yön, joivat päivän nousuun. Toisinaan tarttuivat toistensa
käsiin, kulkivat pitkin stanitsaa hyökkäysmarssissa. Kenen tapasivat,
vetivät mukaansa ja yhden luota toisen luo kulkivat. Väliin kolme
päivää hurjastelivat. Isäukko tuli kotiin, -- muistan vielä, --
punaisena, ihan turvoksissa, lakitta, tolkkua ei yhtään, tuli ja
viskautui makaamaan. Äiti tiesi jo asian: tuoresta mätiä ja tshihiriä
kantoi hänelle virvokkeeksi ja itse juoksi stanitsalle hänen lakkiaan
etsimään. Siten makaa mies kaksi vuorokautta. Semmoisia oli ihmiset,
vaan mitä nyt?!

-- No, entäs tytöt sarafanipuvuissa? Yksinkö ne juhlivat? -- kysyi
Beletskij.

-- Yksin. Usein tulivat kasakat tai nousivat hevosten selkään ja
sanoivat: mennäänpäs hajoittamaan piirit! -- ja ajavat, mutta tytöt
ottavat seipäät käteensä. Laskiaisena, jos sattui että joku paraista
pojista oikein intoihinsa tuli, niin tytöt löivät, löivät hevosta,
miestä löivät. Sepä särki piirin, tempasi siitä kuka oli rakkain ja
vei tiehensä. Armaani, kultaseni!... Ja niin hyvänä piti kuin taisi.
Ja oli ne tytötkin toiset, kuningattaria!



XXXVI.


Nyt tuli syrjäkadulta torille kaksi ratsumiestä. Toinen heistä oli
Nazarka, toinen Lukashka. Lukashka istui hiukan kallellaan lihavan
kabardinilaisensa selässä, joka kepeästi astui kovaa tietä ja
nosteli kaunista, kiiltävän hienon otsatukan peittämätä päätään.
Taitavasti huotraan pistetty pyssy ja satulan taa kääritty vaippa
merkitsivät, ettei Lukashka tullut turvallisesta ja läheisestä
paikasta. Hänen keikailevassa istumisessaan kallellaan, huolettomassa
kädenliikunnassaan lyödessä hevosta tuskin kuuluvasti piiskalla
vatsan alle, ja etenkin loistavissa mustissa silmissään, jotka
ylpeästi rypistyen katsoivat ympärilleen, kuvastui tietoisuus
voimasta ja nuoruuden itseluottamus. Oletteko nähneet tätä poikaa?
-- näyttivät hänen silmänsä puhuvan katsellessaan ympärilleen. Upea
hevonen hopeoiduissa heloissaan, valjaat ja aseet ja kaunis kasakka
itse vetivät kaikkien torilla olevien huomion puoleensa. Laiha ja
pienikasvuinen Nazarka oli puettu paljon huonommin kuin Lukashka.
Ajaessaan ukkojen ohi Lukashka pysähtyi ja nosti valkeata kutrista
lakkiaan lyhyttukkaisesta mustasta päästään.

-- No, sieppasitko paljonkin nogajilaisia hevosia? -- kysyi
laihanpuoleinen ukko katse tuikeana ja synkkänä.

-- Minäkös heitä lukemaan, vaariseni, kaikkea kyseletkin? -- vastasi
Lukashka kääntyen pois.

-- Tuota poikasta sinä suotta kuletat matkassasi, -- virkkoi ukko
vielä synkeämpänä.

-- Kas pirua kun tietää kaikki! -- sanoi itselleen Lukashka ja hänen
kasvonsa saivat huolestuneen ilmeen; mutta vilkaistuaan kulmaukseen,
jossa seisoi paljon kasakattaria, hän käänsi hevosensa heitä kohti.

-- Hauskako teillä on, tytöt! -- huusi hän kovalla, raikuvalla
äänellä, äkkiä pysäyttäen hevosen. -- Vanhenneet olette minun poissa
ollessani, veitikat! -- ja hän nauroi.

-- Hauska, Lukashka, hauska, veikkosemme! -- kuului iloisia ääniä.
-- Tuotko paljon rahaa?... Ostappa tytöille makeisia!... Tulitko
pitkäksi aikaa? Eipä olekkaan vasta nähty.

-- Nazarkan kanssa tulin yöksi hurjailemaan, -- vastasi Lukashka,
sivallellen piiskalla hevosta ja ajaen tyttöjä kohti.

-- Marjankakin on kokonaan unhottanut sinut, -- vikisi Ustenjka,
sysäten kyynärpäällään Marjanaa ja kimakasti nauraa hihittäen.

Marjana väistyi syrjään hevosta, heitti päänsä taaksepäin ja katsoi
tyynesti loistavilla suurilla silmillään kasakkaa.

-- Etpä ole kaukaan aikaan ollutkaan! Mitä siinä hevosellasi
survottelet? -- sanoi Marjana kuivasti ja kääntyi pois.

Lukashka näytti erityisen iloiselta. Hänen kasvonsa loistivat
uljuutta ja iloa. Marjanan kylmä vastaus nähtävästi tuli odottamatta.
Hän rypisti äkkiä kulmakarvojaan.

-- Nouse jalustimelle niin vuorille vien sinut, tyttöseni! -- huusi
hän äkkiä ikäänkuin karkoittaen pahoja ajatuksiaan ja tyttölauman
keskessä teettäen hevosellaan ratsastustemppuja. Hän kumartui
Marjanan viereen. -- Suutelen, niin minä suutelen että ihan!...

Marjanan silmät kohtasivat Lukashkan katseen ja Marjana punastui
äkkiä ja väistyi pois.

-- No mitä sinä! Jalat murskaat, -- sanoi Marjana ja painaen
alas päänsä katsahti sieviin jalkoihinsa, joihin oli vedetty
vaaleansiniset suikkelisukat ja kapealla hopeagalunalla reunustetut
punaiset uudet naiskengät.

Lukashka kääntyi Ustenjkaan, mutta Marjana istuutui kasakkanaisen
viereen, joka piti lasta sylissään. Lapsi painautui tyttöä vasten
ja pehmoisella kädellään tarttui helminauhaan, joka riippui hänen
kaulassaan vaaleansinisen beshmetin päällä. Marjana kumartui
lapsen yli ja katseli syrjästä Lukashkaa. Lukashka juuri otti
tsherkessitakin alta mustan beshmettinsä taskusta makeisia ja
siemeniä sisältävän tötterön.

-- Tarjoan kaikille, -- sanoi hän antaen käärön Ustenjkalle ja
katsahti hymyillen Marjankaan.

Taas kuvastui tytön kasvoilla hämmennys. Oli kuin kauniit silmät
olisivat vetäytyneet utuverhoon. Hän laski liinan huultensa alle ja
työntäen äkkiä päänsä helminauhasta kiinni pitävän lapsen valkeita
kasvoja vasten alkoi niitä kiihkeästi suudella. Lapsi nojasi
kätösineen tytön korkeata rintaa vasten ja huusi avaten hampaattoman
suunsa.

-- Mitä kuristat minun poikasestani? -- sanoi lapsen äiti ottaen
sen häneltä ja avaten beshmettinsä napit antaakseen lapsen imeä. --
Saisit sinä paremmin sanoa tervehdyksen pojalleni.

-- Vien vaan hevosen talteen, sitten tullaan Nazarkan kanssa, koko yö
hurjaillaan, -- sanoi Lukashka sivaltaen hevosta vitsalla ja ratsasti
pois tyttöjen luota.

Yhdessä Nazarkan kanssa käännyttyään syrjäkadulle he ajoivat kahden
vierettäin olevan talon luo.

-- Perillä ollaan, veli! Tule pian! -- huusi Lukashka toverilleen,
nousten hevosen selästä naapurin pihan luona ja varovasti taluttaen
hevostaan oman pihansa vitsa-aidasta. -- Hyvää päivää, Stepka!
-- kääntyi hän mykän puoleen, joka ollen hänkin juhlavaatteisiin
puettu tuli kadulta korjaamaan hevosta. Ja Lukashka merkeillä näytti
hänelle, että hän panisi heiniä hevoselle eikä riisuisi satulaa.

Mykkä mumisi, maiskautti suullaan osoittaen hevosta ja suuteli sen
turpaa. Se merkitsi että hän rakasti hevosta ja että hevonen oli hyvä.

-- Päivää, äitiseni! Etkö ole vielä käynytkään ulkona? -- huusi
Lukashka kannattaen pyssyään ja nousten rappusille.

Äiti-muori avasi hänelle oven.

-- Eipä yhtään luultu eikä arvattu! -- sanoi eukko. -- Kun Kirka
sanoi, ettet tule.

-- Tuo tshihiriä, käyppäs tuomassa äiti. Minun luokseni tulee Nazarka
juhlanviettoon.

-- Heti paikalla, Lukashka, heti paikalla! -- vastasi eukko. --
Meidän vaimoväkemme on juhlimassa. Eikö liene mykkätyttömmekin mennyt
sinne.

Ja hän koppasi avaimet ja meni kiireesti pirttiin.

Pantuaan hevosen korjuuseen ja päästettyään pyssyn irti Nazarka meni
Lukashkan luo.



XXXVII.


-- Olkoon onneksi, -- sanoi Lukashka, ottaen äidiltään täyden
tshihiriruukun ja varovasti nostaen sitä kumartuneen päänsä luo.

-- Ei nyt vetele! -- sanoi Nazarka -- Burlak-vaari kun kysyi:
"montako hevosta olet varastanut?" Näkyy tietävän asiat.

-- Senkin noita! -- vastasi Lukashka lyhyesti. -- Ja siitä viis! --
lisäsi hän ravistaen päätään: ne ovat jo joen takana. Mene ja löydä!

-- Huono juttu sittenkin.

-- Mikä on huono juttu?... Viedään tshihiriä hänelle huomenna. Se on
tehtävä, eikä tule siitä sen pahempaa. Nyt juhlitaan! Juo! -- huusi
Lukashka samalla äänellä, jolla Jeroshka-ukko lausui tuon sanan:
-- Menemme ulos hurjailemaan tyttöjen luo. Käyppä sinä hunajata
hakemassa, taikka minä lähetän mykkä-sisareni. Aamuun asti juhlitaan.

Nazarka hymyili.

-- Jäämmekö kauaksi? -- sanoi hän.

-- Ensin hurjaillaan. Käy viinaa! He, rahat!

Nazarka juoksi kuuliaisesti Jamkan luo.

Jeroshka-setä ja Jergushov, petolintujen tavoin vainuten missä
remutaan, törmäsivät majaan peräkkäin.

-- Anna vielä puoli sankoa! -- huusi Lukashka äidilleen vastaukseksi
heidän tervehdykseensä.

-- No, kerro, juupeli, mistä varastit? -- huusi Jeroshka-setä. --
Sinä olet poikaa! Niin pitääkin!

-- Vai pitääkin... -- vastasi Lukashka nauraen. -- Tytöille kuletat
makeisia junkkerilta. Hyh, vanha mies!...

-- Valetta, ihan kerrassaan valetta!... Hyi, Marka! -- Ukko nauraa
hohotti. -- Voi sun vietävä, miten se pyyteli minua, senkin mokoma!
Mene, sanoi, hommaa. Pyssyn antoi. Ei, viis minä! Olisin toimittanut,
mutta säälin sinua. No, kerro, missä olet ollut. -- Ja ukko alkoi
puhua tatarinkieltä.

Lukashka vastasi hänelle vilkkaasti.

Jergushov, joka osasi huonosti tataria, vain silloin tällöin tokaisi
joukkoon venäläisiä sanoja.

-- Ihan totta, ajoi hevoset. Minä tiedän varmaan, -- vakuutteli hän.

-- Me ajoimme Gireikan kanssa, -- kertoi Lukashka. (Siinä että hän
kutsui Girei-kaania Gireikaksi oli paljon uljastelua kasakkain
mielestä)... Joen takana yhtämittaa kehuskeli, että hän tuntee koko
aron ja vie suoraapäätä, mutta kun lähdettiin, yö pilkkopimeä,
-- eksyipä minun Gireikani, rupesi jänistämään, eikä tule tiestä
tolkkua. Ei löydä kylää, seiso siinä! Mentiin kaiketi liiaksi
oikealle. Melkein puoliyöhön etsittiin. Kaikeksi onneksi rupesivat
koirat ulvomaan.

-- Hölmöt! -- sanoi Jeroshka-setä. -- Eksyttiin sitä mekin ennen
aikaan arolle yöllä, -- piruko sieltä löytää. Minä silloin ajoin
kummulle, aloin ulvoa suden äänellä, näin! (Hän asetti kätensä suun
viereen ja ulvoi kuin olisi ollut lauma susia ja kaikki yhtä kurkkua
ulvoneet)... Heti paikalla koirat äännähtävät. No, puhu loppuun. No,
miten kävi, löysitte?

-- Vikkelästi iskettiin päitset päihin! Nazarkan olivat, hitto vie,
ottaa kiinni nogajilaiset eukot.

-- Ihan ottivat, -- sanoi loukatusti huoneeseen palannut Nazarka.

-- Päästiin irti, taas Gireika eksyi tieltä, oli viedä tykkänään
hiekkakummuille. Osoittaa koko ajan missä Terek, ja ihan toiseen
suuntaan ajettiin.

-- Olisit katsonut tähdistä, -- sanoi Jeroshka-setä.

-- Sitä minäkin, -- tokaisi joukkoon Jergushov.

-- Katso nyt niistä kun on ihan pimeä. Kyllä minä pinnistin,
pinnistin... Löysin yhden tamman, panin päähän suitset, ja oman
hevoseni laskin irti: ajattelin, ehkä viepi oikeaan. No, mitenkä
arvelette? Korskahteli, korskahteli, sieramet kiinni maassa...
Laukkasi etumaisinna ja suoraan vei stanitsaan. Hyvä olikin. Tuli jo
ihan päivä, kerkesimme vain kätkeä hevoset metsään. Tulin alasti joen
takaa ja otin ne.

Jergushov pyöritti päätään.

-- Viisaasti, sanon minä! Paljonko tuli?

-- Tuossa on kaikki! -- sanoi Lukashka, taputtaen kukkaroaan.

Eukko astui samalla tupaan. Lukashka ei puhunut loppuun.

-- Juokaa, huusi Lukashka.

-- Samaten minä kerran läksin Girtshikin kanssa myöhään... -- aloitti
Jeroshka.

-- Kuka sinua jaksaa kuunnella loppuun! -- sanoi Lukashka. -- Minäpä
lähden. -- Ja juotuaan pikarin tyhjäksi ja vedettyään kireämmälle
remminsä Lukashka läksi ulos...



XXXVIII.


Oli jo ihan pimeä, kun Lukashka tuli pihalle. Syysyö oli raitis ja
tyyni. Kultainen täysikuu sukelsi esiin torin toisesta laidasta
kohoavien tummien poppelien takaa. Pirttien piipuista nousi savu,
joka valautui yhteen sumun kanssa ja laskeutui stanitsan yli.
Siellä täällä ikkunoista loisti tulia. Kizjakin, rypäleiden,
puserrejätteiden ja sumun hajua oli ilmaan imeytynyt. Puhe, nauru,
laulut ja siementen pureskelu kuuluivat yhtä sekaisin, mutta
selvemmin kuin päivällä. Valkeita liinoja ja miesten suippolakkeja
näkyi laumoittain pimeässä lauta-aitojen ja talojen vieressä.

Tori puodin avonaista ja valaistua ovea vastapäätä on mustanaan ja
valkeanaan kasakkoja ja tyttöjä, ja kuului kova-äänistä laulua,
naurua ja puhetta. Pitäen toinen toistaan kädestä pyörivät tytöt
tasaisesti käyden pölyisellä torilla. Laihanpuoleinen ja kaikkein
rumin tyttö alkaa laulaa:

    Tuli helmasta salon sinisen.
    Ai da lu lii!
    Tuli varjosta puiston vihreän,
    Tuli poikaa kaks', poikaa uljasta,
    Oli poikamies niistä kumpikin.
    Kulki kumpikin, sitten seisattui,
    Sitten seisattui, riitaan ratkesi.
    Astui miesten luo kaunis neitonen,
    Astui miesten luo, puhui heille näin:
    Kummalleko mie kullaks' suostuisin?
    Suostui kullaksi pojan valkean,
    Pojan valkean, valkoverisen,
    Käteens' otti nyt poika neion kä'en,
    Piirin ympäri häntä pyörittäin,
    Kehui ystävilleen: heipäs, heipäs vaan,
    Emäntäisen millaisen mä sain?!

Eukot seisoivat vieressä kuunnellen lauluja. Poikaset ja tyttöset
juoksevat ympäriinsä pimeässä ajaen toisiaan takaa. Kasakat seisovat
ympärillä kosketellen ohimeneviä tyttöjä, väliin katkaisten piirin
menemällä siihen. Pimeällä puolella puodin ovesta seisovat Beletskij
ja Olenin, tsherkessitakit ja suippolakit päällään, eivätkä puhu
keskenään kasakkain tavoin ja hiljaan, vaan kuuluvasti, ja tuntevat
vetävänsä huomiota puoleensa. Vieretysten piirissä pyörivät pulleahko
Ustenjka, punaisessa beshmetissään ja komeavarsinen Marjana päällään
uusi paita ja beshmetti. Olenin ja Beletskij keskustelivat siitä,
miten he voisivat ryöstää piiristä Marjankan ja Ustenjkan. Beletskij
luuli, että Olenin halusi vain huvitella, mutta Olenin odotti
kohtalonsa ratkaisua. Hän tahtoi millä hinnalla tahansa nyt juuri
nähdä Marjanan yksinään, sanoa hänelle kaikki ja kysyä häneltä,
tahtooko ja voiko hän tulla hänen vaimokseen. Siitä huolimatta, että
tämä kysymys jo aikoja oli ratkaistu häneen nähden kieltävästi, hän
toivoi voivansa kertoa Marjanalle kaikki mitä tunsi ja luuli Marjanan
ymmärtävän hänet.

-- Miksi ette ole minulle ennemmin sanonut? -- sanoi Beletskij:
-- olisin toimittanut sen teille Ustenjkan kautta. Te olette niin
kummallinen!

-- Minkä sille voi!... joskus, hyvin pian, kerron teille kaikki.
Toimittakaa nyt vain, Jumalan tähden, että hän tulisi Ustenjkan luo.

-- Hyvä. Se käy helposti... No, sinä tulet valkealle pojalle,
Marjanka, tuletko? eikä Lukashkalle? -- sanoi Beletskij,
säädyllisyyden vuoksi kääntyen ensin Marjankaan päin, ja odottamatta
vastausta hän meni Ustenjkan luo ja rupesi pyytämään, että hän
toisi mukanaan Marjanan. Hän ei ehtinyt sanoa sanottavaansa, kun
laulajatyttö aloitti toisen laulun, ja tytöt vetivät toinen toistaan
kädestä. He lauloivat:

    Kulki puiston aidan viertä,
    Kaaretteli nuori mies,
    Minkätähden -- hiisi ties.
    Ensi kerran kulkeissaan,
    Kättänsä hän vilkuttaa,
    Toisen kerran kulkeissaan,
    Lakkiansa huiskuttaa,
    Kolmannella kerrallaan,
    Seisattuu.
    Seisattuu ja tiedustaa:
    "Tulin luokses', armahain,
    Tulin soima mielessäin.
    Miks' et enää, armahain,
    Tule kanssain kulkemaan?
    Vaiko suotta, armaani,
    Leikit kanssani?
    Varrohan sä hetkinen,
    Armaani.
    Laitan sua kosimaan,
    Otan sinut miehelään,
    Itket vielä, armahain."
    Tiesin kyllä vastuunkin,
    Sanoa vain pelkäsin, --
    Tohtinut en vastaamaan,
    Lähdin kanssaan puutarhaan,
    Tulen puistoon vihreään,
    Syvään kumarran.
    Kun mä, neito, kumarsin,
    Liinan antoi kaunihin:
    "Ota tämä, armahain,
    Käsihisi valkoisiin,
    Valkoisihin kätösiin,
    Mua armas lemmi vain.
    Tiedä en mit' antaisin,
    Millä armaan lahjoisin...
    Annan vielä armaalleni
    Saalin, suuren, sinisen,
    Sitten eestä saalin sen
    Kertaa viisi suutelen."

Lukashka ja Nazarka katkaisivat piirin ja menivät kävelemään tyttöjen
keskeen. Lukashka veti laulua kimeällä rintaäänellä ja heilutellen
käsiään kulki piirin keskellä. "No tulkoon nyt joku tytöistä" --
virkkoi hän. Tytöt tuuppasivat Marjankaa: tämä ei tahtonut mennä.
Laulun lomasta kuului kimeätä naurua, lyöntejä, suudelmia, supatusta.

Kulkiessaan Oleninin ohi, Lukashka ystävällisesti nyökäytti hänelle
päätään.

-- Mitrij Andreitsh! Sinäkin olet tullut katselemaan? -- sanoi hän.

-- Olen, -- jyrkästi ja kuivasti vastasi Olenin.

Beletskij kumartui Ustenjkan korvaan ja sanoi hänelle jotain,
Ustenjka tahtoi vastata, vaan ei ehtinyt, mutta kiertäessään toisen
kerran ohi hän sanoi:

-- Hyvä, me tulemme.

-- Marjanka myös?

Olenin kumartui Marjanaan päin.

-- Tuletko? Ole hyvä, yhdeksi minutiksi edes, -- minun täytyy saada
puhua sinun kanssasi.

-- Jos tytöt tulevat niin minäkin tulen.

-- Sanotko minulle mitä pyysin? -- kysyi hän taas kumartuen häneen
päin. -- Sinä olet nyt iloinen.

Marjana eteni jo hänen luotaan. Olenin meni hänen perästään.

-- Sanotko?

-- Mitä on sanottava?

-- Mitä toissapäivänä kysyin, -- sanoi Olenin kumartuen hänen
korvaansa. -- Tuletko minun omakseni?

Marjana jäi miettimään.

-- Sanon, -- vastasi hän, -- minä sanon nyt.

Ja hänen silmänsä välähtivät pimeässä, iloisesti ja ystävällisesti
katsoen nuoreen mieheen.

Olenin kulki yhä hänen perässään. Hänestä oli hauska kumartua lähelle
Marjanaa.

Mutta Lukashka yhä lauloi ja tempaisi Marjanaa kovasti kädestä ja
sieppasi hänet piirin keskeen. Olenin ehti vain virkkaa: "tule
sitten Ustenjkan luo" ja poistui toverinsa viereen. Laulu vaikeni.
Lukashka kuivasi huulensa, Marjanka samoin ja he suutelivat toisiaan.
"Ei, viisi kertaa!" -- sanoi Lukashka. Puhe, nauru ja hyörinä tuli
tasaisten liikkeiden ja tasaisten äänten sijaan. Lukashka, joka
näytti olevan kovasti päissään, alkoi jaella tytöille makeisia.

-- Kaikille tarjoan! -- sanoi hän ylpeästi ja koomillisen liikuttavan
itsetietoisesti. -- Kuka menee sotamiesten kanssa juhlimaan, se
piiristä pois! -- lisäsi hän äkkiä tuikeasti vilkaisten Oleniniin.

Tytöt sieppasivat häneltä makeisia ja nauraen tyrkkivät tieltään
toinen toistaan. Beletskij ja Olenin menivät syrjään.

Ikäänkuin anteliaisuuttaan häveten otti Lukashka päästään
suippolakin, pyyhki hihalla otsaansa ja meni Marjanan ja Ustenjkan
luo.

-- _Vaiko suotta, armaani, leikit kanssani?_ -- toisti hän juuri
lauletun laulun sanoja ja kertasi vielä vihaisena: _leikit kanssani?_
-- kääntyen Marjanaan. -- _Tulet miehelään, itket vielä armahain_, --
lisäsi hän syleillen yhtaikaa Ustenjkaa ja Marjankaa.

Ustenjka riisti itsensä irti ja lyödä säväytti häntä selkään, niin
että hänen omaan käteensä koski.

-- No, vieläkö aiotte pyöriä? -- kysyi Lukashka.

-- Tehkööt tytöt miten tahtovat, -- vastasi Ustenjka, -- vaan minä
menen kotiin ja Marjankakin lupasi tulla meille.

Kasakka yhä syleili Marjanaa ja vei hänet väkijoukosta pois talon
pimeän nurkan luo.

-- Älä mene, Mashenjka, -- sanoi hän, -- viimeisen kerran pidämme
hauskaa. Mene kotiin, minä tulen luoksesi.

-- Mitä minä kotona teen? Sitä varten on juhla että iloitaan. Menen
Ustenjkan luo, -- sanoi Marjana.

-- Otanhan sinut kumminkin.

-- Hyvä, -- sanoi Marjana, -- sittepähän se nähdään.

-- No, menetkö sinä? -- kysyi Lukashka tuimana ja pusertaen häntä
itseään vasten suuteli poskelle.

-- Älä nyt viitsi! Mene matkaasi! -- ja Marjana riisti itsensä
hänestä ja meni pois.

-- Malta, tyttö, käy sulle huonosti! -- sanoi nuhdellen Lukashka,
joka oli pysähtynyt ja heilutti päätään. _Itket vielä armahain_...
ja kääntyen pois hänestä Lukashka huusi tytöille: -- Antakaa leikin
käydä!

Marjankaa melkein pelästytti ja suututti se mitä Lukashka oli
sanonut. Hän pysähtyi.

-- Mikä käy huonosti?

-- Se vaan.

-- Mikä se.

-- Se, että hyyriläis-sotilaan kanssa keimailet ja siksi oletkin
minuun suuttunut.

-- Suutun jos tahdon. Sinä et ole minun isäni etkä äitini. Mitä se
sinuun kuuluu. Minä rakastan ketä tahdon.

-- Niin, niin... -- sanoi Lukashka: -- pidä mielessäsi! -- Hän meni
puodin luo, -- Tytöt! -- huusi hän, -- mitä siinä seisotte? Vielä
piiri käymään! Nazarka, juokse hakemaan tshihiriä!

-- No, tulevatko tytöt? -- kysyi Olenin Beletskij'ltä.

-- Tulevat heti, -- vastasi Beletskij... -- Mennään, kemut on saatava
kuntoon.



XXXIX.


Vasta yöllä myöhään Olenin läksi Beletskij'n majasta Marjanan ja
Ustenjkan jälestä. Tytön valkoinen liina välkkyi pimeällä kadulla.
Kullankimalteinen kuu painui aron laitaan. Hopeinen sumu verhosi
stanitsan. Kaikki oli hiljaa, valoa ei ollut missään, kuuluivat
vain etenevien naisten askeleet. Oleninin sydän sykki kovasti.
Kuumina hohtavat kasvot virkistyivät kosteassa ilmassa. Hän katsahti
taivaalle, vilkaisi majaan, josta oli tullut; siellä oli kynttilä
sammunut, ja hän alkoi taas katsoa naisten etenevää varjoa. Valkea
liina katosi sumuun. Hänestä oli kauheata jäädä yksin, -- hän oli
niin onnellinen. Hän juoksi rappusilta ja riensi tyttöjen jälestä.

-- Äh, sinua! Näkevät... -- sanoi Ustenjka.

-- Ei se mitään!

Olenin juoksi Marjanan luo ja syleili häntä.

Marjana ei estänyt.

-- Ette vielä suudelleet tarpeeksi! -- sanoi Ustenjka. -- Kun pääset
naimisiin, niin suutele, vaan nyt odota.

-- Hyvästi Marjana, huomenna minä tulen isäsi luo, sanon itse. Älä
sinä puhu.

-- Mitä minä puhuisin! -- vastasi Marjana.

Kumpikin tyttö läksi juoksemaan. Olenin kulki yksin muistellen mitä
oli tapahtunut. Hän oli ollut koko illan Marjanan kanssa kahden
nurkassa, uunin vieressä. Ustenjka ei ollut hetkeksikään poistunut
tuvasta ja oli kujehtinut toisten tyttöjen ja Beletskij'n kanssa.
Olenin oli puhellut kuiskaten Marjanan kanssa.

-- Tuletko omakseni? -- kysyi hän tytöltä.

-- Petät vielä, etkä huolikaan, -- vastasi Marjana iloisesti ja
tyynesti.

-- Vaan rakastatko minua, sano Jumalan tähden?

-- Miksi en sinua rakastaisi, mikä sinulla on vikana? -- vastasi
Marjana nauraen ja puristaen karkeissa käsissään hänen käsiään.
-- Miten sinun kätesi ovat va-a-l-keat, va-a-lkeat, pehmeät kuin
kaimakki, -- sanoi hän.

-- Puhun tosissani. Sano tuletko omakseni.

-- Miksi ei, jos isä antaa luvan.

-- Muista, mitä sanoit, minä menetän järkeni, jos sinä petät minun.
Huomenna sanon äidillesi ja isällesi, tulen kosimaan.

Marjana purskahti yhtäkkiä nauramaan.

-- Mitä sinä?

-- Ilman, on niin hassua.

-- Ihan totta! Ostan puutarhan, talon, kirjoittaudun kasakkaväkeen...

-- Katso vaan ettet toisia naisia rakastele. Minä olen siitä vihainen.

Olenin riemastuksissaan toisti mielikuvituksessaan kaikki nuo sanat.
Niitä muistellessa hän milloin tunsi kipua, milloin hengitys pysähtyi
onnesta. Hän tunsi kipua siksi, että tyttö oli hänen kanssaan
puhuessaan yhtä tyyni kuin muulloinkin. Häntä ei näyttänyt vähääkään
kuohuttavan tuo uusi asemansa. Oli kuin hän ei olisi uskonut
Oleniniin eikä ajatellut tulevaisuutta. Oleninista näytti, että tyttö
rakasti häntä vain nykyhetkenä ja että tulevaisuudesta hänen kanssaan
hän ei tiennyt. Onnellinen hän oli taas siksi, että kaikki Marjanan
sanat tuntuivat hänestä todelta ja Marjana lupasi kuulua hänelle.
"Niin, -- sanoi hän itselleen, -- vasta silloin me ymmärrämme
toisiamme, kun hän on kokonaan minun. Sellaiseen rakkauteen ei ole
sanoja vaan tarvitaan elämä, kokonainen elämä. Huomenna selviää
kaikki. Minä en voi enää elää näin kauemmin, huomenna minä puhun
kaikki hänen isälleen, Beletskij'lle ja koko stanitsalle..."

Lukashka kahden unettoman yön jälkeen joi niin paljon juhlapäivänä,
että ei pysynyt jaloillaan tällä kertaa ja nukkui Jamkan luona.



XL.


Seuraavana päivänä Olenin heräsi tavallista aikaisemmin ja heti
hereille päästessään tuli hänen mieleensä mikä hänellä oli edessään
ja hän muisteli hyvillä mielin Marjanan suudelmia, karkeiden käsien
puristusta ja hänen sanojaan: "miten sinun kätesi ovat valkeat!"
Hän nousi ylös ja aikoi paikalla mennä talonväen luo pyytämään
Marjanaa omakseen. Aurinko ei ollut vielä noussut ja Oleninista oli
kylän kadulla eriskummallista hälinää: käveltiin, ratsastettiin ja
puhuttiin. Hän heitti ylleen tsherkessitakin ja juoksi rappusille.
Talonväki ei ollut vielä noussut. Viisi miestä kasakoita ratsasti
kovalla äänellä keskustellen jostakin. Kaikkein etumaisimpana
ratsasti Lukashka leveän kabardinilaisensa selässä. Kaikki kasakat
puhuivat ja huusivat: ei saattanut mitään selvästi eroittaa.

-- Aja ylä-vartioon! -- huusi yksi.

-- Pane satulaan ja aja minkä pääset! -- virkkoi toinen.

-- Tästä portista on lyhin tie.

-- Vai siitä! -- huusi Lukashka: -- keskiportista täytyy ajaa.

-- Sieltä onkin lyhempi tie, -- virkkoi eräs kasakoista, joka
pölyisenä istui hikisen hevosensa selässä. Lukashkan kasvot olivat
punaiset ja turvoksissa eilisestä juomingista; korkea suippolakki oli
niskassa. Hän huusi käskevästi, aivan kuin päällikkö.

-- Mitä nyt? Minne matka? -- kysyi Olenin, joka vaivoin sai vedetyksi
kasakkain huomion puoleensa.

-- Abrekkeja ampumaan, ne ovat buruneille (hiekkakummuille)
laskeutuneet. Nyt heti lähdemme, vaan väkeä on vielä vähän.

Ja kasakat ajoivat katua eteenpäin yhä huutaen ja yhteen keräytyen.
Oleninin mieleen johtui, ettei hän tee hyvin jollei mene: hän
aikoikin palata pian sieltä. Hän pukeutui, pani luotia pyssyynsä,
hyppäsi hevosen selkään, jonka Vanjusha oli jotenkuten satuloinut ja
tapasi kasakat stanitsasta lähdössä. Kasakat olivat hypänneet pois
hevosen selästä, seisoivat piirissä ja kaatoivat viiniä paikalle
tuodusta tynnöristä puiseen tshapuraan (pikariin) ja tarjoten sitä
toisilleen joivat matkansa onneksi. Heidän joukossaan oli nuori
keikarimies-vänrikki, joka sattumalta oli stanitsassa ja joka oli
ottanut päällikkyyden kerääntyneen kymmenen kasakan yli. Koossa
olevat olivat kaikki tavallisia ylentämättömiä kasakoita, ja vaikka
vänrikki antoi itselleen päällikön-ilmeen, tottelivat kaikki vain
Lukashkaa. Oleniniin eivät kasakat luoneet mitään huomiota. Ja
kun kaikki jo olivat hevosen selässä ja oli jo lähdetty ja Olenin
ratsasti vänrikin luo tiedustelemaan mistä oikein oli kysymys, niin
vänrikki, joka tavallisesti oli ystävällinen, kohteli häntä kuin
hyvin ylhäältä. Töin tuskin sai Olenin häneltä edes tietää miten
oli asia. Vakoilijat, jotka olivat lähetetyt abrekkeja etsimään,
olivat tavanneet muutamia vuorelaisia buruneilla kahdeksan virstan
päässä stanitsasta. Abrekit olivat asettuneet kuoppaan, ampuivat ja
uhkasivat, etteivät elävinä antaudu. Aliupseeri, joka oli kahden
kasakan kanssa ollut vakoilemassa, oli jäänyt sinne niitä vahtimaan
ja oli lähettänyt yhden kasakan stanitsaan kutsumaan toisia avuksi.

Aurinko oli juuri alkanut nousta. Noin kolmen virstan päässä
stanitsasta tuli aro joka puolelta vastaan eikä näkynyt mitään
paitsi yksitoikkoista kuivaa hiekkatasankoa, jota karjan jälet
olivat kirjailleet, paikoittain vaaleata kuloa, matalaa kaislikkoa
kuopissa, siellä täällä hiukan tallattuja teitä ja nogajilaisia
paimentolaisleirejä, jotka siintivät kaukaa-kaukaa taivaan
rannalta: Varjottomuus ja maiseman jurous kaikkialla teki omituisen
vaikutuksen. Aurinko nousee ja laskee aina punaisena aroon. Kun käy
tuuli niin se kuljettaa kokonaisia hiekkamäkiä. Kun on tyyni, kuten
tänä aamuna, niin hiljaisuus, jota ei riko yksikään liike eikä ääni,
on erityisen valtava. Tänä aamuna aro oli äänetön ja sumuinen, vaikka
aurinko olikin noussut; oli jotenkin erityisesti autiota ja pehmeätä.
Ilma ei heilahtanut; kuului vain hevosten kapse ja korskuminen,
sekin ääni kuului hiljaa ja heti sammui ilmaan. Kasakat ratsastivat
enimmäkseen ääneti. Kasakalla ovat aseet aina niin, etteivät ne
pääse kilisemään eikä helisemään. Aseiden heliseminen on mitä suurin
häpeä kasakalle. Kaksi stanitsasta tullutta kasakkaa saavutti
heidät tiellä ja he vaihtoivat pari-kolme sanaa. Lukashkan hevonen
puoleksi kompastui, puoleksi takertui ruohikkoon ja hätääntyi. Se on
huono enne kasakoista. Kasakat katsahtivat toisiinsa ja kiireesti
käänsivät päänsä pois, koettaen olla huomaamatta tätä seikkaa, jolla
nykyhetkenä oli erikoinen merkitys. Lukashka riuhtaisi ohjista,
rypisti ankariksi kasvonsa, kiristi hampaitaan ja heilautti vitsaa
päänsä päällä. Oiva kabardinilainen työnsi kaikkia jalkoja yhtaikaa,
tietämättä mille astuisi ja ikäänkuin tahtoen siivin nousta ilmaan;
mutta Lukashka sivautti kerran piiskalla sen lihavia sivuja, sivalsi
toisen, kolmannen kerran, -- ja näyttäen hampaitaan ja häntä ilmassa,
läksi kabardinilainen korskuen nelistämään ja meni muutamia askeleita
edelle kasakkain ryhmästä.

-- Hei vaan sitä hevosta! -- sanoi vänrikki.

-- Mainio hepo! -- toisti yksi vanhemmista kasakoista.

Kasakat ratsastivat ääneti milloin käyden, milloin juoksua ja vain
tämä tapaus keskeytti hetkeksi heidän kulkunsa äänettömyyden ja
juhlallisuuden.

Koko arolla, noin kahdeksan virstan matkalla he eivät tavanneet
muuta elävätä sielua kuin yhden nogajilaisen teltan, joka oli
asetettu rattaille ja hitaasti liikkui noin virstan päässä heistä.
Siinä nogajilainen perheineen kulki paimentolasta toiseen. Vielä
tapasivat he kuopassa kaksi ryysyistä, kulmikaskasvoista nogajilaista
vaimoa, jotka korit selässä kokosivat aroilla kulkevan karjan lantaa
kizjakiksi. Vänrikki, joka puhui huonosti kumytskin kieltä, alkoi
jotain tiedustella nogajilaisnaisilta; mutta nämä eivät ymmärtäneet
häntä ja katselivat toisiinsa huomattavasti peloissaan.

Lukashka ratsasti viereen, pysäytti hevosensa, reippaasti lausui
tavanmukaisen tervehdyksen, ja nogajittaret huomattavasti tulivat
iloisiksi ja alkoivat esteettömästi puhua hänelle aivan kuin
veljelleen.

-- _Ai, ai, kop abrek!_ -- virkkoivat he surullisesti osoittaen
käsillään sinne päin, mihin kasakat ratsastivat. Olenin ymmärsi, että
he sanoivat: "paljon abrekkeja".

Olenin, joka ei milloinkaan ollut nähnyt tämäntapaisia seikkoja
ja jolla oli vain Jeroshka-sedän kertomuksista saamansa käsitys
niistä, ei tahtonut jäädä kasakoista jälkeen, nähdäkseen kaikki.
Hän nautti nähdessään kasakoita, hän katseli kaikkea, kuunteli ja
teki huomioitaan. Vaikka hän oli ottanut mukaansa miekan ja ladatun
pyssyn, niin hän huomattuaan miten kasakat häntä vieroivat, päätti
olla ottamatta mitään osaa tähän toimeen, sitä suuremmalla syyllä
kun hänen urhoollisuutensa hänen mielestään oli komennuskunnassa
jo todistettu asia, mutta etupäässä siksi, että hän oli nyt hyvin
onnellinen.

Yhtäkkiä kuului kaukaa laukaus.

Vänrikki tuli levottomaksi ja alkoi jakaa määräyksiä, miten kasakkain
piti jakautua ja miltä puolelta oli hyökättävä. Mutta näkyi
selvästi, etteivät kasakat välittäneet mitään näistä määräyksistä ja
kuuntelivat vain mitä Lukashka sanoi ja katsoivat vain häneen. Lukan
kasvoissa ja olennossa kuvastui tyyneys ja juhlallisuus. Hän hoputti
juoksuun kabardinilaistaan, jonka perässä eivät muut hevoset käyden
pysyneet, ja siristäen pieniksi silmänsä tähysteli eteensä.

-- Tuolla on jokin ratsastaja! -- sanoi hän seisauttaen hevosensa ja
tullen toisten rinnalle.

Olenin katsoi niin tarkkaan kuin voi, mutta ei nähnyt mitään. Kasakat
eroittivat pian kaksi ratsastajaa, ja tyyntä käyntiä ajoivat suoraan
heitä kohti.

-- Ovatko nuo abrekkeja? -- kysyi Olenin.

Kasakat eivät vastanneet mitään kysymykseen, jossa ei ollut mitään
järkeä heidän mielestään. Abrekit olisivat olleet hulluja, jos
olisivat tulleet joen yli hevosineen.

-- Tuollahan Rodja-veli huiskii hevosta, vai mitä? -- sanoi Lukashka
osoittaen kahta ratsastajaa, jotka saattoi jo selvästi nähdä. -- Kas
se tulee meidän luoksemme.

Muutaman minutin perästä todellakin näkyi selvästi, että ratsastajat
olivat vakoilija-kasakoita, ja aliupseeri ratsasti Lukan luo.



XLI.


-- Etäällä? -- kysyi Lukashka ainoastaan.

Samana hetkenä noin kolmenkymmenen askeleen päästä kuului lyhyt
laukaus. Aliupseerin kasvot menivät hiukan hymyyn.

-- Meidän Gurkamme jakaa niille laukauksia, -- sanoi hän, viitaten
päällään laukauksen suuntaan.

Ratsastettuaan vielä muutamia askeleita he näkivät Gurkan, joka
istui hietakummun takana ja latasi pyssyään. Gurka joutessaan
oli laukausten vaihdossa abrekkien kanssa, jotka istuivat toisen
hietakummun takana. Luoti singahti sieltä.

Vänrikki oli kalpea ja hätääntynyt. Lukashka nousi hevosen selästä,
jätti sen kasakalle ja meni Gurkan luo. Olenin teki samoin ja meni
kumarassa hänen perästään. Tuskin olivat he tulleet ampuvan kasakan
luo kun kaksi luotia vingahti heidän päänsä päällä. Lukashka vilkaisi
nauraen Oleniniin ja kumartui.

-- Ampuvat vielä sinut, Andreitsh, -- sanoi hän. -- Parempi jos menet
pois, -- tämä ei kuulu sinulle.

Mutta Olenin tahtoi välttämättä nähdä abrekkeja.

Kummun takaa hän näki noin kahdensadan askeleen päässä lakkeja ja
pyssyjä. Yhtäkkiä näkyi savun pölähdys sieltä, vingahti vielä luoti.
Abrekit istuivat kummun alla kosteikossa. Oleninia ihmetytti paikka,
jossa he istuivat. Paikka oli samallainen kuin koko muukin aro; mutta
sen kautta, että abrekit istuivat siinä paikassa, se oli ikäänkuin
äkkiä kaikesta muusta eroava ja jollain lailla merkillinen. Tuntuipa
se hänestä vielä juuri siltä paikalta, missä abrekkien tuli istua.
Lukashka palasi hevosensa luo, ja Olenin meni hänen jälestään.

-- Täytyy hakea heinäkuorma, -- sanoi Luka, -- muuten surma perii.
Tuolla kummun takana on nogajilaiset heinärattaat.

Vänrikki kuunteli häntä, ja aliupseeri suostui. Heinäkuorma tuotiin,
kasakat menivät heinien sisään ja alkoivat liikuttaa kuormaa joka
oli heidän päällään. Olenin ratsasti kummulle, josta saattoi nähdä
kaikki. Heinäkuorma liikkui; kasakat keräytyivät sen taakse. Kasakat
liikkuivat; tshetshenit, -- heitä oli yhdeksän miestä, -- istuivat
rinnatusten, polvi polvessa kiinni, eivätkä ampuneet.

Oli aivan hiljaista. Yhtäkkiä tshetshenien taholta alkoi kuulua
alakuloisen laulun omituisia säveliä, jotka olivat Jeroshka-sedän
_ai-dai-da-la-lai'n_ kaltaisia. Tshetshenit tiesivät etteivät
mitenkään pelastu, ja päästäkseen pakenemisen kiusauksesta olivat he
sitoneet itsensä remmillä toinen toiseensa kiinni, polvi polvessa,
varustivat pyssyjään ja lauloivat laulua kuolemaan mennessään.

Kasakat heinäkuormineen tulivat yhä likemmäksi ja likemmäksi, ja
Olenin odotti joka hetki laukauksia; mutta äänettömyyttä keskeytti
vain abrekkien alakuloinen laulu. Yhtäkkiä laulu lakkasi, lyhyt
laukaus pamahti, luodit läsähtivät kärrien muodostamaa vallia vasten,
kuului tshetshenien sadatuksia ja kirkaisuja. Laukaus kajahti
laukauksen perästä ja luoti toisensa jälkeen pamahti kuormaan.
Kasakat eivät ampuneet eivätkä olleet viittä askelta kauempana.

Kului vielä hetki ja kasakat hihkaisten syöksyivät kuorman molemmilta
puolilta. Lukashka oli etumaisin. Olenin kuuli vain muutamia
laukauksia, huutoa ja voivotusta. Hän näki savua ja verta, niin
hänestä näytti. Jättäen hevosensa ja unohtaen kaikki juoksi hän
kasakkain luo. Kauhu sumensi hänen silmänsä. Hän ei käsittänyt
mitään, ymmärsi vain että kaikki oli lopussa. Lukashka kalpeana kuin
palttina piti haavoittunutta tshetsheniä käsistä, ja huusi: "älkää
tappako häntä! Minä otan elävänä!" Tshetsheni oli se sama punainen
mies, surmatun abrekin veli, joka oli tullut ruumista noutamaan.
Yhtäkkiä tshetsheni pääsi irti ja ampui pistoolilla. Lukashka kaatui
maahan. Hänen vatsastaan tuli verta. Hän nousi ylös, mutta kaatui
uudestaan maahan kiroillen venäjäksi ja tatariksi. Verta hänen
päälleen ja alleen tuli yhä enemmän ja enemmän. Kasakat menivät hänen
luokseen ja alkoivat irroittaa vyötä. Yksi heistä, Nazarka, ennenkuin
kävi häneen käsiksi koetti kauan aikaa pistää miekkaansa huotraan
saamatta sattumaan sitä oikein päin. Miekan terä oli veressä.

Tshetshenit, jotka olivat punatukkaisia ja joiden viikset oli ajettu,
olivat maassa kuolleina ja silvottuina. Vain yksi, tuttu, haavoja
täynnä, se sama, joka oli ampunut Lukashkaa, oli elossa. Kuin haukka,
johon luoti on sattunut, hän aivan verissään (hänen oikean silmänsä
alta juoksi veri), hampaitaan kiristäen, kalpeana ja synkkänä,
ärtyisin suurin silmin katsoen joka puolelle, istui kyykyssä ja piti
tikaria kädessään varustautuen vielä puolustukseen. Vänrikki meni
hänen luokseen ja sivulta, ikäänkuin kiertäen hänet, nopein liikkein
ampui pistolillaan häntä korvaan. Tshetsheni kiskaisihe ylös mutta ei
ehtinyt ja kaatui maahan.

Kasakat laahasivat hengästyneinä kuolleita ja riisuivat niiltä aseet.
Kukin näistä punatukkaisista tshetsheneistä oli ihminen, jokaisella
oli oma erikoinen ilmeensä. Lukashka vietiin rattaille. Hän yhä
kiroili venäjän ja tatarin kielellä.

-- Älä luule, käsin sinut kuristan! Minun käsistäni et lähde?
_Anna seni!_ -- huusi hän riuhtoen ruumistaan. Pian hän vaikeni
voimattomuudesta.

Olenin ratsasti kotiinsa. Illalla hänelle kerrottiin että Lukashka
oli kuolemaisillaan mutta joen takaa tullut tatari oli ryhtynyt
lääkitsemään häntä ruohoilla.

Ruumiit kuletettiin stanitsapäällystön taloon. Vaimot ja pojat
kiiruhtivat niitä katsomaan.

Olenin palasi hämärissä eikä pitkään aikaan voinut selvästi tajuta
kaikkea mitä oli nähnyt; mutta yöksi taas virtasivat häneen eiliset
muistot; hän katsahti ikkunaan: Marjana meni majasta navettaan
talouspuuhia toimittamaan. Äiti oli mennyt viinitarhalle. Isä oli
päällystössä. Olenin ei malttanut odottaa siksi kunnes Marjana olisi
saanut puuhansa loppuun vaan meni hänen luokseen. Hän oli majassa ja
seisoi selin Oleniniin. Olenin luuli Marjanaa hävettävän.

-- Marjana! -- sanoi hän, -- Marjana hoi! Saako sinun luoksesi tulla?

Marjana kääntyi äkkiä. Hänen silmissään oli tuskin huomattavat
kyyneleet. Hänen kasvoillaan oli kaunis suru. Hän katsahti ääneti ja
majestetisesti.

Olenin toisti:

-- Marjana! minä tulin...

-- Anna minun olla rauhassa, -- sanoi hän. Hänen kasvonsa eivät
muuttuneet, mutta kyyneleet valuivat hänen silmistään.

-- Miksi sinä? Mitä sinä?

-- Mitä? -- toisti Marjana raa'alla ja tylyllä äänellä. -- Kasakoita
ovat tappaneet, sitä.

-- Lukashkan? -- sanoi Olenin.

-- Mene pois! mitä sinä haluat?

-- Marjana! -- sanoi Olenin mennen hänen luokseen.

-- Minusta sinä et koskaan mitään hyödy!

-- Marjana, älä sano niin! -- rukoili Olenin.

-- Mene tiehesi, iänikuinen! -- huusi tyttö, polki jalkaansa ja
uhkaavana meni häntä kohti. Ja semmoinen inho, ylenkatse ja kiukku
kuvastui hänen kasvoillaan, että Olenin heti käsitti, ettei hänellä
ollut mitään toivomista ja että se, mitä hän ennen oli luullut tämän
naisen luoksepääsemättömyydestä, oli epäilemätön totuus.



XLII.


Palattuaan kotiinsa hän makasi pari tuntia liikkumattomana
vuoteellaan, sitten läksi komppanian komentajan luo ja pyysi tulla
siirretyksi esikuntaan. Sanomatta jäähyväisiä kellekään ja Vanjushan
kautta tehtyään laskunsa talonväelle selväksi hän teki lähtöä
linnoitukseen, missä rykmentti oleskeli. Vain Jeroshka-setä oli
häntä saattamassa. He läksivät, vielä joivat ja taas vielä joivat.
Samaten kuin saattajaisissa Moskovasta lähtiessä seisoivat nytkin
kolmivaljakkoiset kyytihevoset rappusten edessä. Mutta Olenin ei
enää kuten silloin arvostellut itseään eikä sanonut itselleen, että
kaikki, mitä oli täällä ajatellut ja tehnyt, ei ollut _oikeata_. Hän
ei enää luvannut itselleen uutta elämää. Hän rakasti Marjanaa enemmän
kuin koskaan ja tiesi nyt, ettei voi koskaan saada häneltä rakkautta.

-- No, hyvästi, ystäväni, -- sanoi Jeroshka-setä. -- Jos menet
sotaan, niin ole viisas, kuule minua vanhaa ukkoa. Kun joudut
hyökkäykseen tai muuhun (minä vanha susi olen nähnyt kaikellaista),
ja kun ampuvat, niin älä sinä mene joukkoihin, missä on monta miestä.
Aina on niin, että kun meidän miehemme pelkää niin väkijoukkoon
työntäytyy, luulee että on kasassa hauskempi olla. Vaan siinä on
kaikkein pahin: laumaan juuri ammutaan. Minä ennen aikaan aina
kävelin yksin vähän loitommalla muista: eipäs ole kertaakaan minua
haavoitettu. Olen minä ijälläni saanut nähdä jos jotain!

-- Mitenkä sitten on luoti sinun selkääsi päässyt? -- sanoi Vanjusha,
joka järjesti huonetta.

-- Kasakkain pelihtelystä vaan, -- vastasi Jeroshka.

-- Mitenkä kasakkain? -- kysyi Olenin.

-- Niin vaan. Juotiin. Oli kasakka, Vanjka Sitkin nimeltään, ja se
niin innostui ja kun pamautti, niin juuri tuo paikka sen pistolilta
armon löysi.

-- No, koskiko? -- kysyi Olenin. -- Vanjusha, joko joudutaan? --
lisäsi hän.

-- Äh, mitä hätäilet siinä! Anna kun kerron loppuun... Ja kun se
täräytti minut sillä lailla, eikä kuula mennyt luun läpi, siihen jäi.
Minä sanoin: sinä taisit tappaa minut, veikkoseni, vai mitä? Mitä
sinä olet minulle tehnyt? En minä sitä ilmaiseksi jätä. Saat antaa
sangon viiniä.

-- No, koskiko se? -- kysyi Olenin taas melkein kuulematta kertomusta.

-- Anna minun lopettaa. Antoi sangon. Juotiin. Ja veri yhä juoksi.
Koko tuvan pani vereen. Burlak-vaari sanoikin: "Johan nyt poika
henkensä heittää. Anna vielä tuoppi imelätä, muuten sinä joudut
tuomiolle". Hankkivat vielä. Työnnettiin, työnnettiin...

-- No, entäs koskiko sinuun? -- kysyi Olenin taas.

-- Mitä koskiko! Älä keskeytä, minä en kärsi. Anna puhua.
Työnnettiin, työnnettiin, aamuun saakka ryypättiin, ja sitten nukuin
uunille juovuksiin. Aamulla heräsin, -- ei mitenkään voinut taivuttaa
itseään.

-- Hyvin kovasti koski? -- toisti Olenin olettaen nyt viimeinkin
saavansa vastauksen kysymykseensä.

-- Olenko minä sanonut että koski? Ei koskenut, vaan taivuttaa ei
voinut, ei antanut kävellä.

-- No, ja parani? -- sanoi Olenin eikä edes nauranut, -- niin oli
hänen mielensä raskas.

-- Parani, vaan luoti on yhä siinä. Koettele tuota. Ja hän veti ylös
paitansa ja näytti tervettä selkäänsä, jossa luun juuressa vieri
luoti.

-- Katsoppas miten se vierii, -- sanoi hän ja näkyi, että luoti
leikkikalun tavoin huvitti häntä. -- Nyt se vieri takapuoleen.

-- Mitä luulet, paraneeko Lukashka? -- kysyi Olenin.

-- Herra hänet tietää! Ei ole tohtoria. Ovat hakemassa.

-- Mistä ne sen tuovat, Groznajastako? -- kysyi Olenin.

-- Ei, veikkoseni, teidän venäläisenne minä olisin aikoja sitten
hirttänyt, jos olisin tsaari. Ne osaavat vaan silpoa. Niinpä meidän
kasakastamme Baklashevista tekivät, ettei ole enää ihminenkään,
jalan leikkasivat. Ihan pöllöjä! Mihin Baklashevista nyt on? Ei,
veikkoseni, vuorilla on oikeita tohtoreja. Niinpä Vortshik, minun
kumppalini, sai sodassa haavan tähän kohtaan rintaansa, teidän
tohtorinne eivät ollenkaan ruvenneet, vaan vuorilta tuli Saib ja
paransi. Ne tuntevat ruohot, veli hyvä.

-- Jätä nuo lörpötykset! -- sanoi Olenin. -- Parempi kun lähetän
lääkärin esikunnasta.

-- Lörpötykset! -- härnäsi ukko. -- Hölmö, hölmö! Lörpötykset!
Lähetän lääkärin!... Jospa teidän miehet parantaisivat niin kasakat
ja tshetshenit menisivät teidän luotanne apua saamaan, vaan teidän
upseerinnehan ja everstinne tilaavat vuorilta tohtoreja. Teillä on
pelkkää petosta, kaikki pelkkää petosta.

Olenin ei ruvennut vastaamaan. Hän oli liiaksi samaa mieltä siitä,
että kaikki oli petosta siinä maailmassa, jossa hän oli elänyt ja
johon hän palasi.

-- Entä Lukashka? Oletko ollut hänen luonaan, kysyi hän.

-- Niin makaa kuin kuollut. Ei syö, ei juo, viina vain kelpaa sen
sielulle. No, viina kelpaa, ei hätää. Vaan sääli on poikaa. Uljas
poika oli, dzhigitti, niinkuin minäkin. Niin olin minäkin kerran
kuolemaisillani: eukot jo ulvoivat, ulvoivat. Kuume kiehui päässä.
Pyhäin kuvain alle työnsivät. Niin sitä makaan ja pääni päällä
uunilla on paljaita tällaisia... näin tällaisia pieniä rumpuja ja
ne pieksävät iltarummutusta. Minä huudan niille, ne vielä hullummin
soivat. (Ukko naurahti). Eukot toivat minun luokseni saarnamiehen,
aikoivat minut panna hautaan, sanoivat: se on niin suruton, naisten
kanssa on elellyt, sieluja turmellut, rikkonut paastot, balalaikaa
soittanut. Katumaan käskivät. Minä rupesin katumaan. Syntinen olen,
sanoin. Puhui pappi mitä hyvänsä niin minä koko ajan: syntinen olen.
Hän rupesi balalaikasta kyselemään. Missä se kirottu sinulla on,
sanoo? Näytä tänne ja lyö kappaleiksi. Vaan minä sanon: ei minulla
sitä olekkaan. Mutta minä olin sen itse piiloittanut pirttiin verkon
sisään; tiesin etteivät löydä. Sittenpä jättivät minut rauhaan. Ja
läksikös henki! Sittenpä minä vasta balalaikaa rimputtamaan... Tuota
että mitä hittoa minä puhuinkaan? -- jatkoi hän, -- kuule sinä minua,
väestä pysy loitompana, muuten voivat pahanpäiväisesti surmata. Minun
on sääli sinua, ihan totta. Sinä olet ryyppääjä, semmoisista pidän.
Teidän miehenne ne kaikki mielellään kummuille ratsastavat. Niinpä
asui meillä yksi, oli tullut Venäjältä, aina ratsasti kummulle, ja
oli sille niin kummallisen nimen antanut. Heti kun näkee töyrään niin
sinne laskee. Niinpä kerrankin laski. Pääsi perille ja oli hyvillään.
Vaan tshetsheni ampui hänet ja teki lopun. Oh, osaa ne tshetshenit
ampua kannattimelta! Minua paremmin osaavat. En kärsi ensinkään että
noin vaan huonosti tappavat. Katselin minä ennen teidän sotamiehiänne
ja ihmettelin. Se vasta on tyhmää! Kulkevat kaikki läjässä ja vielä
punaisia kauluksia ompelevat. Mikä siihen on satuttaessa! Kun yhden
vie surma ja kaatuu, laahaavat sitä poloista ja toinen menee. Se
vasta on tyhmää! -- toisti ukko, pudistaen päätään. -- Mikä olisi
sivulle mennessä ja yksitellen? Niin menekkin rehellisesti. Eihän se
sinua tunne. Niin on sinun tehtävä.

-- No, kiitoksia! Hyvästi, setä! Jos Jumala suo niin näemme, -- sanoi
Olenin, nousten ja aikeessa mennä eteiseen.

Ukko istui lattialla eikä noussut.

-- Niinkö sitä jäähyväisiä sanotaan? Pöllö, pöllö! -- virkkoi hän. --
Äh, minkälaisiksi ihmiset käyvät! Yhtä seuraa on pidetty, kokonainen
vuosi on pidetty: hyvästi ja silloin läksi. Minähän rakastan sinua,
ja mitenkä säälin sinua! Sinä olet niin apeamielinen, aina vaan yksin
ja yksin. Mikä lienetkin jörö! Väliin en nuku, kun ajattelen sinua,
niin minä säälin. Kuten laulussa sanotaan:

    "Vaikeata, veljyt hyvä,
    Elo maassa vierahan."

Niin on sinunkin.

-- No, hyvästi, -- sanoi Olenin taas.

Ukko nousi ja antoi kätensä hänelle, Olenin puristi sitä ja aikoi
lähteä.

-- Naamasi, naamasi tuo tänne!

Ukko otti häntä molemmin paksuin käsin päästä kiinni, suuteli kolme
kertaa kostein viiksin ja huulin ja rupesi itkemään.

-- Minä pidän sinusta, hyvästi!

Olenin istui kärryihin.

-- Niinkö sitten lähdet? Anna edes jotain muistoksi, veliseni.
Pyssy lahjoitappas. Mitä sinä kahdella? -- puhui ukko nyyhkyttäen
vilpittömin kyynelin.

Olenin otti pyssyn ja antoi hänelle.

-- Mitä te annoitte tuolle ukolle, -- murisi Vanjusha: -- eikö vielä
riitä! Vanha mankuja!... Paljasta huikentelevaa väkeä, -- virkkoi hän
kääriytyen palttooseensa ja istuutuen etupäähän rattaita.

-- Ole ääneti, sika! -- huusi ukko nauraen. -- Kas, miten saita!

Marjana tuli navetasta, välinpitämättömästi vilkaisi kolmivaljakkoon
ja teki kumarruksen ja meni majaan.

-- _La fille!_ -- sanoi Vanjusha iskien silmää ja purskahti tyhmään
nauruun.

-- Anna mennä! -- huusi Olenin vihaisesti.

-- Hyvästi, veliseni! Hyvästi, en unhota sinua! -- huusi Jeroshka.

Olenin vilkaisi taakseen. Jeroshka-setä puheli Marjankan kanssa,
nähtävästi omista asioistaan; ei ukko eikä tyttö katsonut häneen.



Viiteselitykset:


[1] Mainio ratsumies ja aseenkäyttäjä. (Suom. muist.)

[2] Tatareilla yleinen ihonuttu. (Suom. muist.)

[3] Kasakkakapteeni.

[4] _Sanetka_ merkitsee haavia.

[5] Kizjakki on olilla sekoitettua, tiilinmuotoisiksi levyiksi
kuivatettua lehmänlantaa, jolla lämmitetään huoneita. (Suom. muist.)

[6] Abrekiksi kutsutaan sodanhaluista tshetsheniä, joka varastaakseen
tai ryövätäkseen tulee Terekin yli venäläiselle puolelle jokea.

[7] Tsydulka on kiertokirje, joka lähetetään kaikkiin
vartiopaikkoihin.

[8] Vehnästä valmistettua tatarilaista olutta.

[9] Kasakat käyttävät suomen _istua_ sanaa vastaavaa verbiä
merkitsemään: vahtia pyydystettävää otusta.

[10] Dzhigitiksi sanotaan etevää ratsastajaa, mutta myös yleensä
uljasta, uhkarohkeata, voimakasta, älykästä miestä. (Suom. muist.)

[11] = la femme, nainen. (Suom. muist.)

[12] eikä vanhauskoisia.

[13] vastakohtana kasakoille. (Suom. muist.)

[14] = La fille, c'est très bien, kuinka sievä tyttö on! (Suom.
muist.)

[15] La fille c'est très jolie, kuinka sievännäköinen tyttö on!

[16] Kasakat ovat vanhauskoisia ja pitävät muita maallisina. (Suom.
muist.) lasia.

[17] L'argent il n'y a pas = ei ole rahaa. (Suom. muist.)

[18] _Kanausiksi_ kutsutaan kaukasialaista silkkiä. (Suom. muist.)

[19] C'est pret = on valmis. (Suom. muist.)

[20] Lovin varsoituslaitoksen leimalla merkityt kabardinihevoset
kuuluvat Kaukasian parhaisiin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kasakat - Kaukasialainen kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.