Title: Vankien ystävä - Piirteitä Mathilda Wreden elämästä ja toiminnasta
Author: Fogelberg, Evy
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vankien ystävä - Piirteitä Mathilda Wreden elämästä ja toiminnasta" ***


VANKIEN YSTÄVÄ

Piirteitä Mathilda Wreden elämästä ja toiminnasta

Kirj.

EVY FOGELBERG



WSOY, Porvoo, 1922.



    "Elämäni, ajatukseni, aikani,
    voimani -- kaikki Jumalalle ja
    sieluille!"

                  Mathilda Wrede.



SISÄLLYS:

 Alkusanat.
 Tarina Wrede-suvun alkuperästä.
 Lapsuus.
 Uusi elämä.
 Laajenevia työaloja.
 Muistoja ensimmäiseltä käynniltä Kakolassa.
 Jäähyväiset Siperiaan lähteville.
 Vankilakäynnit tohtori Henry Lansdellin kanssa.
 Keskeymättömässä työssä.
 Helsingissä.
 Hämeenlinnassa.
 Toivolan koti.
 Vankilamatkoja vv. 1886-1888.
 Menestystä ja vastoinkäymisiä.
 Pietarin kansainvälinen penitentsiäärikongressi.
 Koponen.
 Englannissa.
 Kotona jälleen.
 Työtä ja lepoa.
 Helsinkiin muutettua.
 Reima.
 Matti Haapoja.
 Piirteitä Mathilda Wreden arkielämästä.
 "Järp.-N." eli Pyypoika.
 Bobrikovin aikana.
 Immanuel Karppinen.
 Elämyksiä ja kokemuksia kesämatkoilta.
 Joulu Kakolassa.
 "Mathilda Wreden malja" ja muita kertomuksia.
 Seurustelu ystävien kera.
 Erämaissa.
 Sosialistijohtajia ja valtiopäivämiehiä.
 Erään vangin uni.
 Hajanaisia tapahtumia Mathilda Wreden toiminnasta.
 Vankilan portit suljetaan.
 Sanomalehtien lausuntoja kiellon johdosta.
 Mathilda Wreden 50-vuotispäivä.
 Uusia suruja ja koettelemuksia.
 Veljelä.
 Mathilda Wrede kertoo.
 Venäjän vallankumouksen aikana.
 "Punaisena" aikana.
 Rauhan miehellä on tulevaisuus.



Alkusanat.


Sairaana ja suruisena istuin eräänä iltana silmäillen vanhaa
päiväkirjaani. Muistot menneiltä päiviltä vierivät sisäisen silmäni
editse kirjavana sekaisena vyyhtenä ja jo kauan sitten unohtuneet
tapaukset sukelsivat esiin muistin kätköistä. Siellä ja täällä oli
joku "vankien ystävän" kertoma pieni juttu, todellisuuskuva hänen
omasta rikkaasta elämästään, jonka olin muistista pannut paperille.
Ja ihmetellen kyselin itseltäni: Miksi ei parempi kynä kuin minun ole
piirtänyt noita valtavia elämyksiä, jotka ovat täynnä korkeaa, syvää
tunnelmaa? Muistin kuinka Mathilda Wrede oli lämpimästi ja samalla
leikillisesti kertonut "pojistaan", ja siihen verrattuna oli kaikki,
mitä olin kirjoittanut, kalpeaa ja väritöntä. Ja kuitenkin heräsi
minussa juuri silloin ajatus koota ja julkaista piirteitä Mathilda
Wreden elämästä ja toiminnasta. En saattanut silloin ollenkaan
aavistaa, kuinka paljon tuskaa ja sisäisiä ristiriitoja hänelle oli
tuottava suostumuksensa antaminen siihen. Hän teki sen kuitenkin
tuottaakseen minulle iloa ja askartelua pitkällisenä ja vaikeana
toipumisaikanani.

Lähteet, jotka ovat olleet käytettävissäni ja joista olen saanut
aineiston tähän teokseen, ovat seuraavat:

1. Mathilda Wreden muistelmat vuosilta 1884-1889. (Hän kirjoitti
muistelmansa veljeänsä Henrik Wredeä varten, joka silloin oleskeli
Siperiassa Englannin ja ulkomaan bibliaseuran lähettinä perustaakseen
sinne raamattujen varasto- ja jakelutoimistoja.)

2. Hänen itsensä ja hänen sisarensa Helena Wreden kertomat elämykset.

3. Aikaisemmin ilmestyneet kirjoitelmat "vankien ystävästä"
(esim. "Lapsuus" on ote eräästä v. 1914 Pääskysessä julkaistusta
kirjoituksesta, jota on sitten vain täydennetty lisäämällä muutamia
pieniä tapahtumia Mathildan aikaisimmilta lapsuusvuosilta.)

4. Suomen vangeille kirjoitetut joulukirjeet.

5. Vankien y.m. kirjoittamat kirjeet.

Ja nyt kiitos kaikille, jotka tietoisesti tahi tietämättään ovat
auttaneet aineistoa koottaessa! Minun suurena etuoikeutenani on ollut
koota ja liittää hajanaiset lehdet yhteen. Toivoisin, että työ olisi
tullut paremmin suoritetuksi, olenhan täysin tietoinen sen suurista
vajavaisuuksista.

Kun tämä teos lähtee maailmalle, on harras toivoni ja rukoukseni,
että Jumalan siunaus saisi seurata sitä.

Helsingissä, joulukuulla 1917.

Evy Fogelberg.

Ennen aavistamattomista syistä on käsikirjoitus jäänyt makaamaan
laatikkoon. Kun se nyt lähtee julkisuuteen, on se paljon laajentunut.

Paitsi lähteitä, jotka aikaisemmin ovat olleet käytettävissäni,
on minun myöhemmin sallittu lukea joukko kirjeitä, jotka Mathilda
Wrede on kirjoittanut ja neiti Helena Wrede säilyttänyt kuolemaan
saakka. Ja sittemmin on minulla ollut tilaisuus kuulemaan erilaisia
elämyksiä, joita Mathilda Wrede on kertonut seurapiireissä ja
yksityisissä keskusteluissa.

Helsingissä, toukokuulla 1920.

E. F.



Tarina Wrede-suvun alkuperästä.


14:nnellä sataluvulla eli Italiassa kuuluisa sotaherra Colonna. Hän
oli vanhaa aatelissukua, joka aina 11:nneltä vuosisadalta asti oli
näytellyt tärkeää osaa Roomassa. Colonna-suku kuului ghibelliineihin
eli keisarillismielisiin ja oli ainaisessa sodassa guelfejä vastaan,
jotka taas muodostivat vastakkaisen eli kansallisen puolueen.

Colonnalla oli poika, isänsä ylpeys ja tulevaisuuden toivo. Hän oli
harvinaisen jalo, lämminsydäminen ja lujaluonteinen nuorukainen, aina
valmis uhraamaan oman etunsa toisten hyväksi, mutta horjumaton, kun
oli kysymyksessä oikea tai väärä.

Sattuipa sitten eräänä päivänä, että nuori Colonna tuli isänsä
luokse kertoen luottavasti hänelle antaneensa sydämensä jalolle
ja hyvälle naiselle. Mutta hän ei ollut prinsessa, kuten isä oli
toivonut, vaan halpasäätyinen.

Ylpeä sotaherra kieltäytyi antamasta suostumustaan heidän liitolleen.
Niin, vieläpä hän uhkasi hylätäkin poikansa ja tehdä hänet
perinnöttömäksi, jos tämä vastoin isän tahtoa naisi kihlattunsa.
Mutta poika pysyi järkähtämättä päätöksessään, konsaan hän ei
pettäisi naista, jolle oli vannonut uskollisuutta -- ja hiljaa,
jäähyväisiä sanomatta hän katosi kotoaan tuntemattomien kohtaloiden
kouriin.

       *       *       *       *       *

Ghibelliinit ja guelfit kävivät raivoisia taisteluita keskenään.
Missä hätä oli suurin ja kuoleva nääntyi janoon, missä luodit
vinkuivat tiheimmässä ja haavoittuneet voihkivat tuskissaan, nähtiin
vihreään sotisopaan puettu ritari, joka silmikko laskettuna riensi
apuun. Hän ei näyttänyt pelkäävän mitään ja oli aina saapuvilla
auttamassa ja pelastamassa. Kaikki kärsivät olivat hänen ystäviään,
ei kenkään hänen vihollisensa.

Ken hän oli? Sitä ei tiennyt kukaan. Mutta häntä alettiin yleisesti
nimittää "Il cavalliero verde", vihreäksi ritariksi.

Eräänä päivänä hän kaatui taistelun tuoksinassa kuolettavan luodin
lävistämänä. Kun hänen kasvonsa paljastettiin, huomattiin, että hän
oli nuori Colonna.

Hänen jälkeläisensä ottivat nimen Verde, joka merkitsee vihreää.
Silloisen ajan puutteellisen kirjoitustaidon takia muuttui nimi
vuosien kuluessa Wredeksi.

Niin kertoo perinnäistaru.

Tuon suvun jälkeläisiä asettui jo 14:nnellä vuosisadalla
asumaan Rheinin maakuntiin. Eräs sukuhaara muutti myöhemmin
Itämerenmaakuntiin, missä heistä tuli useiden maatilojen omistajia,
m.m. Wredesitzin, joka 1600-luvulla kuului Henrik Wredelle,
liiviläiselle aatelismiehelle, joka uhraamalla henkensä pelasti
Kaarle IX:n Kirkholman taistelussa joutumasta puolalaisten käsiin.
Hänen leskelleen antoi kuningas silloin kiitollisuutensa osoitukseksi
Elimäen neljännestilan Suomesta läänitykseksi, ja siten siirtyi
Wrede-suku tähän maahan.



Lapsuus.


Väliin sattuu, että jo lapsen elämässä saattaa havaita piirteitä,
jotka selvästi viittaavat hänen tulevaan kutsumukseensa. Kertomukset
ja tapahtumat Mathilda Wreden lapsuudesta ja hänen aikaisemmilta
nuoruusvuosiltaan osoittavat epäämättömästi johtoa siihen suuntaan,
jolla hänen erikoislaatuinen lahjakkuutensa oli pääsevä purkautumaan
siunaukselliseen elämäntyöhön.

Hänen isänsä, vapaaherra Karl Gustav Wrede, hienosti sivistynyt,
jalosti ajatteleva ja suuressa arvossa pidetty mies, oli Vaasan
läänin maaherrana. Siihen aikaan käytettiin vankeja kaikenlaisiin
töihin vankilan ulkopuolella ja he saivat silloin osan työpalkasta.
Joka kerran kun vangit vartijan seuraamina tulivat maaherran pihaan
halonhakkuuseen tahi muuhun työhön, kohdeltiin heitä ystävällisesti
ja kestittiin kahvilla. Kun Vaasan rantapuisto rakennettiin maaherran
talon eteen, käytettiin siihenkin työhön vankeja.

Silloin tällöin ilmestyi työskentelevien miesten näkyviin suloiset
lapsenkasvot korkean puutarhan muurin takaa. Siellä oli pieni
tyttönen, joka nyökkäili ja hymyili heille, samalla kuin hän
innokkaasti seurasi heidän toimiaan. Välistä hänellä oli muassaan
kakkuja ja appelsiineja, joita hän tarjoili heille. Hän oli pikku
Mathilda, yhdeksästä sisaruksesta nuorin, vilkas, suloinen ja
tavattoman kiltti lapsi.

Hänen äitinsä, Eleonora Wrede, synt. Glansenstjerna, kuoli
joulukuussa 1864 Mathildan ollessa vain yhdeksän kuukauden vanha.
Hieman aikaisemmin oli vanhin sisar, Helena, täyttänyt 17 vuotta.
Syntymäpäivän aamuna laski sairas äiti pienen avuttoman lapsukaisensa
tyttären syliin sanoen: "Tämä on minun syntymäpäivälahjani sinulle.
Hoida huolellisesti pikku siskoasi ja kasvata hänet hyväksi
ihmiseksi!" Pari viikkoa myöhemmin oli äiti kuollut. Suuren perheen
saattamana vietiin vainaja hevosella 56 peninkulmaa pitkä taipale
Vaasasta Anjalaan, jossa tomumaja kätkettiin perhehautaan Anjalan
kirkkomaalle. Oli sydäntalven aika ja kova pakkanen, mutta "pikku
Tilda" suoriutui vahingoittumattomana ensimmäiseltä pitkältä,
surulliselta matkaltaan.

Helenan seitsentoistavuotisille hartioille laskettiin nyt suuren
kodin ja lukuisan lapsilauman hoito. Kuinka hellä ja hyvä
"sisko-äiti", kuten Mathilda häntä kutsui, oli nuorempia sisaruksiaan
kohtaan, käy selvästi ilmi siitä, että Mathilda sanoo vain harvoin
kaivanneensa äitiään.

Pikku tyttö oli lämpimästi kiintynyt myöskin isäänsä. Usein lähti hän
häntä vastaan hänen palatessaan lääninhallituksesta. Mutta eräänä
päivänä, juostuaan tapansa mukaan kelkkoineen tiehensä, ei hän
palannutkaan isänsä mukana. Kotona syntyi silloin suuri hälinä, mutta
pitkän etsinnän jälkeen hänet löydettiin lopulta -- paluumatkalta
lääninvankilasta, jonne hän oli lähtenyt erään pienen pojan kera.

Oppiminen ei tuottanut Mathildalle vähintäkään vaivaa ja lukeminen
oli hänen rakkaimpia toimiaan -- vain matematiikka tuotti jonkun
verran vaikeuksia. Nukkein kanssa hän ei leikkinyt koskaan. Kun
hänelle oli kerran annettu nukke, kantoi hän sen rantalautalle, sitoi
nuoran nuken kaulaan ja uitti sitä, kuten hän oli nähnyt renkien
tekevän talon hevosille ja kuten hänen itsensä oli tapana tehdä
puuhevosilleen -- "jotta sillä olisi oikein hyvä ja viileä olla" --
sillä silloin oli kuuma kesäpäivä.

Kerran -- hän oli silloin seitsenvuotias -- hän sai nähdä jotakin,
mikä järkytti voimakkaasti hänen tunteellista mieltään. Hänen
oli tapana kaksi kertaa viikossa harjoittaa laskentoa erään
opettajattaren johdolla, joka asui kaupungin ulkolaidalla. Eräänä
päivänä saapui hän niin aikaisin tunnille, ettei opettajatar ollut
vielä tullut kotiin. Odotellessaan hän asettui ikkunan ääreen ja
katseli kadun toiselle puolen, missä oli paja. Samassa kuljetettiin
erästä vankia ohi, jonka kahleet oli juotettava kiinni. Siihen aikaan
piti vankien aina laahata mukanaan raskaita kalisevia kahleita, ja
kauhistunut tyttönen katseli, kuinka seppä kuumennetulla kolvilla
juotti kiinni rautarenkaan, joka oli miehen nilkkojen ympärillä.
Kauhusta ja säälistä kangistuneena hän seisoi yhä ikkunassa, kun
opettajatar saapui. Tämä kutsui hänet heti pois, sillä pajan luona
avautuva näky ei ollut lapsille sopiva. Mutta tyttö vastasi ikäänkuin
aavistaen tulevan kutsumuksensa: "Jos vanki voi kärsiä sellaista,
niin pitää minun voida nähdä sitä."

Hyvin aikaisin hän osoitti omaavansa sydämen, joka sääli sekä
ihmisten että eläinten kärsimyksiä. Kaikki koirat olivat hänen
ystäviään, mutta hevosia hän rakasti aivan erikoisesti. Hän tunsi
Vaasan jokaisen hevosen nimeltä ja tiesi, kuka oli minkin omistaja.
Siksi olikin hänen ilonsa rajaton, kun isä lahjoitti hänelle varsan,
joka pian seurasi häntä kuin koira, minne hän vain meni.

Hevonen oli koko talon ystävä ja sitä kohdeltiin kuin perheenjäsentä.
Eräänä juhannuspäivänä järjesti "siskoäiti" nuorten iloksi puutarhaan
syntymäpäiväpöydän hevoselle, joka oli syntynyt juhannuksen
aikaan. Keskellä pöytää komeili suuri hapanleipärinkilä ja hevonen
talutettiin harja ja häntä koristettuna koreilla kukkakimpuilla
ihastuneen omistajattarensa luokse.

Kesät perhe vietti Etelä-Suomessa Kymijoen varrella Rabbelugnissa,
joka oli aikaisemmin ollut Wredein suuren tilan Anjalan yhtenä osana.
Siellä sai Mathilda viettää raitista elämää luonnon helmassa ja se
oli omiaan vahvistamaan hänen muuten heikkoa ruumiinrakennettaan.
Ellei hän oleskellut tallissa hoitelemassa hevosia -- rengit eivät
katselleet koskaan karsain silmin lasta, joka hääräsi joka nurkassa
ja tahtoi päästä kaikesta selville -- ratsasti hän metsissä ja mailla
tahi oli pelloilla ja niityillä, missä elonkorjaajille tarjoiltiin
kahvia.

Alustalaisten ja isäntäväen välit olivat mitä parhaat eikä
herraskartanosta ajettu milloinkaan pois ketään, joka pyysi neuvoa
tahi apua.

Mathildan ollessa kymmenvuotias pani maaherra Wrede tyttärensä
maatilan suomalaiseen kansakouluun. Hän teki sen osoittaakseen hyvää
esimerkkiä alustalaisilleen, jotka eivät aluksi välittäneet tuosta
sivistyksen ahjosta. Yhdessä renkien lasten kanssa lähetettiin
pieni tyttö nyt vuoden ajan joka aamu kouluun ja hänet varustettiin
samanlaisella eväspussilla kuin heidätkin. Siinä oli maitoa,
voileipiä ja savustettua lihaa.

Tovereitten joukossa oli eräs pieni tyttö -- Blyn Maiju, josta
Mathilda erityisesti piti. Eräänä päivänä, kun maaherra Wredeä
odotettiin kotiin matkalta, saivat molemmat lapset luvan mennä
häntä vastaan eräälle läheiselle torpalle. Kun vaunut lähestyivät,
kiiruhtivat he niiden luo ja hyppäsivät porrasaskelmalle. Lapsen ilo
oli sanomattoman suuri, kun hän näki taas rakkaan isänsä ja vielä
suuremmaksi se tuli, kun isä otti pussin ja antoi kummallekin pikku
tytölle suuren Duchesse-päärynän. Mathilda sattui saamaan kauniin
keltaisen päärynän, kun taas toinen oli rusentunut ja siinä oli
ruskea pilkku. Kun isä huomasi sen, sanoi hän: "Tyttöseni, vaihda
päärynäsi Maijun kanssa!" -- Mathilda katsoi hämmästyneenä isäänsä --
pitikö isä sitten enemmän Maijusta kuin hänestä? "Minun on keltainen
ja kaunis ja Maijun on mädäntynyt", hän sanoi alakuloisesti. "Siksi
sinun juuri pitääkin vaihtaa", kuului isän vastaus. "Minun pikku
tyttöni saa niin usein makeisia, mutta Maiju ei saa, siksi hänelle
pitääkin nyt antaa paras ja kaunein päärynä." Tapaus jätti Mathildan
mieleen unohtumattoman syvän jäljen ja se vaikutti tulevina vuosina
usein ratkaisevasti hänen toimintatapaansa. [Niinpä sattui talvella
1918, tuona kovana elintarpeitten puutteen aikana, että eräs vaimo
tuli hänen luokseen ja pyysi ruokaa. Hänellä oli ollut vaikeaa ja
varsinkin kaipasi hän perunoita, joita hän ei ollut syönyt moniin
aikoihin. Siihen tiesi Mathilda neuvon. Hän oli juuri saanut maalta
kaksi pussillista perunoita. Toisen sisällys oli hieman paleltunut
matkalla ja hän toi sen eukolle. Mutta äkkiä hän pysähtyi keskelle
huonetta, polki jalkaansa ja lausui: "Hyi, Mathilda". Kääntyi, otti
hyvät perunat ja antoi ne vaimolle.]

Kansan lasten kanssa pikku tyttönen jakoi niin ilot kuin surutkin ja
sinä aikana hänen sydämeensä juurtui rakkaus Suomen kansaan, ja se
on sitten myöhemmin ilmennyt niin syvällä ja kauniilla tavalla hänen
elämässään.

Yhdentoista vuoden vanhana lähetettiin Mathilda Haminan yksityiseen
tyttökouluun, jonne hänet otettiin sisäoppilaana täysihoitoon.
Opettajattaret kohtelivat häntä erittäin ystävällisesti. He eivät
esim. raatsineet koskaan kieltää häntä pitämästä pieniä "asukkeja"
makuusalissa, nähdessään kuinka rakkaita ne hänelle olivat. Niinpä
hänellä oli pieni kesy orava, joka nukkui usein hänen esiliinansa
taskussa ja hyppeli hänen olkapäillään. Kerran hän pelasti kissan,
jonka eräs julma pieni poika oli aikonut tappaa. Sekin otettiin
täysihoitolaisena laitokseen. Sitäpaitsi hänellä oli leppäkerttu ja
muutamia vesiliskoja, jotka eräs katupoika oli antanut hänelle.

Toveripiirissä Mathilda oli varsin yksinäinen, sillä vain aniharvat
ymmärsivät hänen rakkauttaan eläimiin, eikä hän taas puolestaan
tuntenut samaa harrastusta kuin useimmat muut tytöt kadetteihin ja
heidän kutsuihinsa. Lukukausien aikana Mathilda sentähden usein
kaipasi kotia ja siellä olevia rakkaitaan. Varsinkin keväällä, kun
luonto rupesi heräämään, kasvoi hänen koti-ikävänsä kaksinverroin
voimakkaaksi.

Hänen ilonsa oli suuri, kun hän koulunkäyntinsä päätyttyä sai
palata rakkaaseen kotiinsa Vaasaan. Silloin löysi hän huoneestaan
uudet valkeat huonekalut, jotka oli tilattu lääninvankilasta. Ne
olivat isän tervetuliaislahja tyttärelleen. Tyttären sydämen täytti
kaihonsekainen kiitollisuus. Pakosta olivat onnettomat vangit
valmistaneet ne hänen ilokseen! -- Kuinka hän voisi koskaan tuntea
itseään onnelliseksi tässä huoneessa, jossa kaikki muistutti häntä
sanomattomasta kärsimyksestä!

Isä ja "sisko-äiti" toivoivat nyt saavansa edes jonkun aikaa pitää
rakkaansa kotona. Eivät he saattaneet aavistaakaan, mikä vakava ja
suuri elämäntehtävä oli erottava hänet pian heistä ja vaativa hänen
kaikki voimansa jakoko aikansa.



Uusi elämä.


Talvella 1883 kulki voimakas hengellisen herätyksen aalto yli maamme
ja tempasi monet nuoret mukaansa. Wredein kotia oli aina leimannut
valoisa ja lämmin jumalanpelko. Avoimesti ja vapaasti keskustelivat
isä ja lapset usein keskenään hengellisistä asioista. Mutta Mathilda
ei ollut koskaan ennen niinkuin nyt isonnut vanhurskautta ja
kaivannut elävää Jumalaa.

Merimiessaarnaaja Orest piti silloin herätyskokouksia
Kahdeksantoistavuotias Mathilda kävi välistä hänen kokouksissaan,
ja niinpä kerran hänen kuunnellessaan sanomaa Jumalan rakkaudesta
sarasti valo hänen sieluunsa, ja hän näki pelastuksen tien kirkkaana
edessään.

Samana iltana oli iltahuvit sen johdosta, että muutamia senaattoreja
ja korkeita virkamiehiä vieraili kaupungissa pohtiakseen kysymystä
Vaasan rautatien rakentamisesta. Oli sovittu, että Mathilda saapuisi
jumalanpalveluksen jälkeen juhlaan Helena-sisarensa kanssa.

Juhlasalissa istui naisia ja herroja pienten pöytien ääressä
iloisesti jutellen molempien sisarusten astuessa sisään. Heitä
pyydettiin istumaan muitten joukkoon ja Mathilda oli pian pienessä
iloisessa seurassa, jossa hänelle sateli leikillisiä kysymyksiä: Mitä
tuo ruotsalainen pappi oli oikein sanonut? -- Oliko hänellä ollut
hauskaa kokouksessa j.n.e.?

"Minä kerron mielelläni, jos haluatte kuulla", vastasi Mathilda.
Nähtävästi odotettiin jotakin hauskaa, sillä hän oli tunnettu hyvänä
kertojana. Koko esitelmä oli kuin tulikirjaimin syöpynyt hänen
mieleensä ja hän toisti sana sanalta, mitä oli kuullut kokouksessa,
kyynelten virratessa vuolaina pitkin hänen poskiaan. Vasta
lopetettuaan hän huomasi, että pieni seurue näytti kiusaantuneelta.

Hän nousi silloin nopeasti ja meni viereiseen huoneeseen, jossa
hänen isänsä istui herrojen parissa teelasinsa ääressä. Huomatessaan
tyttärensä kasvoilla kiihtyneen ilmeen hän nousi ja kysyi
levottomana, oliko hän sairas. --. "Ei, päinvastoin", vastasi tytär.
"Minä olen ollut sairas, mutta luulen, että olen nyt tulemaisillani
terveeksi." -- Sitten, hän pyysi isäänsä saattamaan hänet kotiin.
Tiellä hän kertoi hänelle kokouksessa saamistaan vaikutelmista
ja sanoi elävästi tuntevansa, että nyt tahi ei koskaan oli hänen
päästävä elämässään ratkaisuun.

Kun maaherra Wrede oli saattanut tyttärensä kotiin, palasi hän
takaisin juhlaan ja Mathilda kiiruhti huoneeseensa. Hän riisuutui,
makasi hetken ja koetti koota ajatuksiaan, mutta nousi sitten jälleen
ja polvistui vuoteensa viereen: "Jumala, tässä minä nyt olen",
aloitti hän rukouksensa. "Jos on totta, että voit auttaa minua, niin
tee se _nyt_! Jos on totta, että olet kaikkitietävä, silloin tiedät
myös, kuinka olen koettanut tulla paremmaksi, mutta olenkin käynyt
vain pahemmaksi. Jos tahdot ottaa minut vastaan nyt, niin antaun minä
sinulle juuri sellaisena kuin olen, ajaksi ja iankaikkisuudeksi."

Kauan hän makasi siinä rukoukseen vaipuneena. Kun hän vihdoin nousi,
oli hän antanut sielunsa Jumalalle ja tiesi, että Hän oli ottanut
hänen lahjansa vastaan. Hänet valtasi suuri ihmeellinen rauha ja
vähän senjälkeen hän vaipui uneen.

Aikaisin seuraavana aamuna hän heräsi niin ylitsevuotavan iloisena,
että hänestä tuntui kuin sydän pakahtuisi onnesta. Hän syöksyi ylös
vuoteesta ja riensi isänsä luokse -- hän ymmärsi häntä ja oli ottava
osaa hänen autuaalliseen riemuunsa.

Useita vuosia myöhemmin hän kirjoittaa siitä eräässä Sotahuudon
numerossa:

"Maaliskuun 5 p:nä 1883 eräs synnin vanki astui vapauteen ja valoon.
Tuo vanki olin minä itse.

"En ollut koskaan vanki tuon sanan tavallisessa merkityksessä.
Koskaan en ole istunut vankilan lukkojen ja ristikoiden takana.
Ei, päinvastoin oli lapsuuteni mitä onnellisin ja kotini parhaita
maan päällä. Ja kuitenkin huomasin jo nuoruudessani olevani vanki
-- onneton, rauhaton synnin vanki. Silloin tuli Jeesus, Vapahtaja,
ja vapautti minut, ja minä lähdin ihanaan uuteen elämään täysin
onnellisena, Jumalan käden ohjaamana ja tukemana.

"Siihen aikaan huomasin itsessäni uuden tunteen, hartaan halun, että
jokainen ihminen, jonka näin, saisi kokea samaa kuvaamatonta onnea ja
rauhaa, joka minulla oli. Tuo toivomus kasvoi yhä suuremmaksi, kun
näin ja puhuttelin köyhiä, sairaita tai vankeja. Niin vangit, nuo
yhteiskunnan kovaosaiset lapset, ne saivat koko sisimpäni palamaan
säälistä, osanotosta ja rakkaudesta. Luulen, että taivaallisen
rakkauden kipinä sytytti silloin sydämeni rakastamaan -- ei syntiä,
vaan syntistä.

"Kun Jumala ja ihmiset sallivat minun sitten käydä tervehtimässä
Suomen vangittuja lapsia, kun minä Jeesuksen rauha omassa sydämessäni
sain mennä noihin surun ja häpeän synkkiin asuntoihin todistaakseni
elävästä, rakastavasta ja anteeksiantavasta Vapahtajasta, ja kun
näin toivon säteen hajoittavan pimeyden syntisen sielusta, silloin
syttyi riemu sisimmässä olennossani ja minä ajattelin: suloisin
osa maailmassa ja ihaninta työtä on varmasti se, kun saa todistaa
Jeesuksen rakkaudesta ja tuoda iankaikkisuusvaloa vangeille, noille
poloisille, joiden yllä rikoksen ja häpeän varjot lepäävät niin
raskaina ja pimeinä.

"Usein kuulen ajattelemattomia lausuntoja, sellaisia kuin: 'Kuinka on
mahdollista tuntea harrastusta rikollisia kohtaan!' 'Voitko todella
rakastaa varkaita ja murhamiehiä?' -- 'Heidän oma syynsähän on,
että ovat joutuneet vankilaan, kun ovat käyttäytyneet niin pahoin;
niin kuin kylvävät, niin saavat niittääkin', j.n.e. -- Niin, totta
on että he ovat rikkoneet, rikkoneet paljossa, mutta jos jokainen
saisi jo täällä ajassa niittää sen, mitä on kylvänyt, (sillä ihmisten
parhaatkin ovat elämänsä kuluessa tehneet erehdyksiä, hairahduksia ja
syntiä), jollemme olisi löytäneet anteeksiantamusta, ellemme me olisi
koskaan saaneet nauttia rakkautta -- missähän olisimme silloin itse?
Niin, missä?

"Minä rakastan vankeja, en häpeä tunnustaa sitä, rakastan heitä
enemmän tänä päivänä kuin kymmenen ja puoli vuotta sitten, silloin,
kun ensin opin heitä tuntemaan. Minä rakastan vankeja juuri siksi,
että he ovat niin yksinäisiä ja onnettomia, rakastan heidän
kuolemattomia sielujaan. Minä rakastan heitä, koska Jumalani rakastaa
heitä huolimatta kaikista rikoksista, synneistä ja harha-askeleista.
Elämäni suuri ilo on saada Jeesuksen Kristuksen rakkaudella lämmittää
vankien kylmiä, harhaantuneita sydämiä, niin että he oppisivat
tuntemaan Jumalan Karitsan, joka ei unohtanut ainoatakaan heidän
synneistään kärsiessään ja kuollessaan heidän puolestaan." --

Ajattelematta ollenkaan ulkonaista toimintaa, totellen vain Hengen
ääntä sielussaan, seurasi Mathilda Herraansa ja Mestariansa
niin pitkälle kuin ymmärsi. Hän itse kertoo, kuinka hänet kohta
kääntymyksen jälkeen johdettiin vankien luo:

"Huoneeni oven lukko oli rikki ja eräs vanki, joka oli sekä seppä
että puuseppä, oli tuotu korjaamaan sitä. Minusta tuntui tuskallisen
vaikealta saadessani tietää, että kahleita kantava mies työskenteli
valkeassa huoneessani. Mutta isäni pyysi, että koettaisin voittaa
itseni, puhelisin ystävällisesti miesparan kanssa ja tarjoisin
hänelle kahvia. Silloin voitin vastenmielisyyteni ja menin. Suureksi
ilokseni huomasin miehessä paljon kaunista, ja hän kuunteli
mielellään, kun puhuin Jumalasta ja uusista ihanista kokemuksistani.
Me erosimme hyvinä ystävinä, ja hän oli saanut minun lupaukseni, että
menisin tervehtimään häntä seuraavana sunnuntaina.

"Kun puhuin siitä isälleni, vastusti hän sitä jyrkästi. -- 'Mutta isä,
ininähän olen _luvannut_', väitin minä. Isäni seisoi hetken hiljaa ja
taisteli itsekseen. 'Jos olet luvannut, pitää sinun tietysti pitää
lupauksesi', sanoi hän lopulta, 'mutta vahtimestarin pitää seurata
sinua koko ajan'."

Seuraavana sunnuntaina Mathilda kävi vahtimestarin ja vartijan
seuraamana ensi kerran Vaasan lääninvankilassa. Sitä käyntiä seurasi
pian useita muita. Vastustamattoman kaipuun ajamana saada viedä
sanomaa Jumalan rakkaudesta noille yhteiskunnan kovaosaisille
lapsille hän voitti kaikki esteet. Isä ja "sisko-äiti" vapisivat,
mutta eivät rohjenneet pidättää rakkaintaan.

Eräänä päivänä hän oli ollut vankilassa ja luvannut siellä eräälle
vangille tulla häntä tervehtimään seuraavana aamuna kello kymmenen.
Tultuaan kotiin hän löysi huoneestaan kirjelipun eräältä ystävältään,
joka kirjoitti, että merimiessaarnaaja Orest saapuu seuraavana aamuna
Vaasaan matkustaessaan sen kautta ja kysyi, eikö Mathilda tule
tervehtimään häntä hänen viivähtäessään hetken kaupungissa. Se oli
vaikea kiusaus. Nuori tyttö tuumi hetken ja arveli lopulta, ettei
varmaan ole vaarallista, jos vanki tuon ainoan kerran saa odottaa
jonkun tunnin. Niin ajatellen hän meni illalla levolle ja nukahti.

Näkikö hän unta vai näynkö? -- Eräs vanki astui hänen huoneeseensa
ja hän kuuli selvästi kahleitten kalinan. Vanki pysähtyi ja katseli
häntä liikuttavan suruisesti. Mathilda ei tiennyt, puhuiko vanki,
mutta hän oli selvästi kuulevinaan sanat: "Tuhannet ja taas tuhannet
sieluparat huokailevat kaivaten elämää ja rauhaa, sano heille joku
sana Jeesuksesta, niin kauan kuin sinulla vielä on aikaa!" -- ja
sitten hän katosi.

Tuskaisena heittelehti hän vuoteellaan kysellen itseltään: "Mitä
Jumala tahtoo? Pitikö hänen todellakin lähettää tämä näky,
muistuttaakseen minulle, etten saisi rikkoa lupaustani vangille?" --
Hän avasi raamattunsa umpimähkään ja hänen katseensa osui sanoihin:
"Ja minä sanoin: voi Herra, Herra! Katso, en minä osaa puhua, sillä
minä olen nuori. -- Niin Herra sanoi minulle: älä sano: 'minä olen
nuori', vaan mene kaikkien tykö, mihin minä sinut lähetän ja puhu
kaikki, mitä Minä sinulle käsken. Älä pelkää heitä; sillä Minä olen
kanssasi pelastamassa sinua, sanoo Herra." Jer. 6: 7, 8.

Ja taas hän aukaisi raamattunsa, tällä kertaa rukoillen, että Jumala
osoittaisi hänelle tahtonsa, ja hän sai tämän vastauksen: "Minä teen
sinun otsasi niinkuin timantin, kalliota kovemmaksi; älä pelkää
heitä, äläkä hämmästy heidän edessänsä, sillä he ovat vastahakoinen
suku. Ja hän sanoi minulle: Ihmisen poika, ota sydämeesi ja kuule
korvillasi kaikki minun sanani, jotka minä sinulle puhun. Lähde, mene
vankien, kansasi lasten tykö ja puhu heille ja sano heille: 'näin
sanoo Herra, Herra' -- jos he kuulevat tai ovat kuulematta." Hes. 3:
8-11.

Syvästi järkytettynä hän kyseli itseltään: "Onko todella Jumalan
tarkoitus, että vangit tulevat minulle ensi sijaan ja tärkeimmiksi?"

Ajatukset ja tunteet valtasivat hänet kokonaan. Nopeasti hän nousi,
pukeutui ja riensi ulos kirkkaaseen kylmään maaliskuun aamuun.
Alhaalla rannalla hän käveli edes takaisin tunnin toisensa jälkeen
taistellen elämänsä suuren taistelun. Lopulta palasi rauha hänen
sisimpäänsä -- hän oli halukas menemään juuri sinne, minne Jumala oli
hänet lähettävä.

Kello 10 hän kävi vangin luona, kuten oli luvannut. Siitä päivästä
tuli vangin elämän käännekohta.

Jumala oli laskenut Vaasan vankien kohtalon aivan erikoisesti hänen
sydämelleen, sen hän nyt tunsi. Mutta elämänkutsumustaan hän ei vielä
aavistanut.



Laajenevia työaloja.


Syksyllä 1884 maaherra Wrede erosi virastaan Vaasan läänissä, ja jo
edellisenä kesänä muutti perhe Rabbelugniin.

Syvästi kaivaten Mathilda sanoi jäähyväiset lääninvankilassa oleville
ystävilleen, sillä hän uskoi aivan varmasti, että hänen työnsä
vankien keskuudessa oli nyt päättynyt.

Kesällä hän toimi pyhäkoulutyössä, raittiustyössä j.n.e. Mutta sydän
oli vankilassa ja hän kirjoitti usein kirjeitä siellä oleville
ystävilleen.

Kova hammassärky vei hänet saman vuoden marraskuussa Helsinkiin
saamaan siellä lääkärin apua. Vähänpä hän aavisti, että tuo matka
tulisi ratkaisevaksi hänen tulevalle elämälleen. Eräänä päivänä hän
tapasi kadulla muutamia vankeja vartijoineen. Hänen sydämensä valtasi
sääli noita, ihmispoloisia kohtaan ja samalla hän tunsi valtavaa
häpeää ajatellessaan monia ystäviään, jotka olivat hajallaan Suomen
vankiloissa. Kuinka hän oli saattanut jättää heidät!

Tehden nopeasti päätöksen hän meni vankilaintarkastajan,
hovioikeudenneuvos Grotenfeltin luo ja pyysi lupaa saada käydä
kaikissa Suomen rangaistus- ja työvankiloissa, sillä niissähän oli
monta hänen onnettomista vaasalaisista ystävistään. Käyntiensä
tarkoituksena hän sanoi olevan koettaa ystävänä vaikuttaa vankien
sieluntilaan. Se tapahtuisi sekä keskustelun kautta että jakamalla
heille uusia testamentteja ja muuta hyvää kristillistä kirjallisuutta.

Hovioikeudenneuvos Grotenfelt kuunteli ystävällisesti, mitä hänellä
oli sanottavaa ja kysyi sitten, mitä hänen isänsä arveli asiasta.
Totuuden mukaisesti täytyi Mathildan myöntää, ettei isä tiennyt hänen
aikomuksestaan, mutta että hän oli hänen suostumuksellaan käynyt jo
vuoden ajan Vaasan lääninvankilassa, ja että Jumala oli siunannut
hänen työnsä siellä. Grotenfelt kysyi silloin, kuinka vanha hän oli.
Hänen vastatessaan: "Kaksikymmentä vuotta", hän näytti epäröivän
ja lisäsi: "Ei se ole juuri korkea ikä." -- "Se asia paranee kyllä
aikojen kuluessa", puuttui silloin Mathilda puheeseen.

Pitkän, vakavan keskustelun jälkeen hän suostui kuitenkin Mathildan
pyyntöön ja antoi hänelle lupalipun ja suosituksen Turun,
Hämeenlinnan, Lappeenrannan ja Helsingin vankiloiden johtajille.

Viipyessään kymmenen päivää Helsingissä Mathilda kävi kahdessa
siellä olevassa vankilassa ja poliisivankilassa, jakoi lentolehtisiä
ja raamatunlausekortteja vangeille ja puheli heidän kanssaan
yksityisesti sekä kaikille yhdessä. Sörnäisten vankilassa oli monta
hänen vaasalaista ystäväänsä ja ilo oli molemmin puolin suuri, kun
he näkivät toisensa. Myöskin vankilassa toimivat virkamiehet ottivat
hänet ystävällisesti vastaan.

Ensimmäisen varsinaisen vankilamatkansa Mathilda teki tammikuussa
1885 Lappeenrannan työvankilaan. Siellä säilytettiin vain irtolaisia
ja työvankeja, jotka työllään korvasivat varastamansa omaisuuden
arvon. Sitäpaitsi pidettiin siellä vangittuina henkilöitä, joiden
rangaistusaika ei ollut kahta vuotta pitempi.

Sekä johtaja että pastori olivat hänelle persoonallisesti
ystävällisiä, mutta hänen työtään he eivät ensinkään ymmärtäneet.

Hän oli toivonut saavansa puhutella kahden kesken joitakin entisiä
tuttuja vaasalaisia vankeja, mutta siitä ei tullut mitään, sillä
pastori oli koko ajan mukana. Mathildaa ilahdutti suuresti, kun hän
näki, että yksi hänen ystävistään oli edistynyt, ja kuuli vankilan
virkamiesten ja vankitoverien yhdestä suusta todistavan, että hän
oli "oikea kristitty". Mutta tuntui vastenmieliseltä, kun häntä
lehtisiä jaellessaan seurasi johtaja, pastori, vahtimestari ja
useita vartijoita. "Jumala auttoi minua kuitenkin, niin että saatoin
rohkeasti todistaa hänestä vangeille ja herroille", kirjoittaa hän
siitä veljelleen.

Pian sen jälkeen Mathilda kävi Viipurin lääninvankilassa sekä
huhtikuussa Kakolassa, Turun suuressa rangaistusvankilassa.

Kakolaan, Suomen suurimpaan vankilaan, mahtui silloin noin 500
vankia. Siellä säilytetään kaikki rikolliset, joiden rangaistusaika
on yli neljä vuotta, ja enemmän kuin puolet heistä on elinkautisia
vankeja.

Kakolan johtaja otti hänet erittäin kohteliaasti vastaan. Luettuaan
ihmetellen hänen suosituskirjeensä näytti hän hänelle koko vankilan
sekä salli hänen itsensä päättää, miten hän halusi työtään tehdä.
Pastorikaan ei näyttänyt haluavan vastustaa hänen työtään, mikä
suuresti ilahdutti Mathildaa.

Tulonsa jälkeisenä päivänä -- silloin oli pitkäperjantai -- Mathilda
lähti Kakolaan jakamaan lehtisiään yöselli- ja "komppaniavangeille".
Nämä työskentelevät arkipäivisin työpajoissa ja käytävissä ja
Mathilda koetti aina niin vähän kuin suinkin häiritä heitä heidän
työssään. Hänen kysymykseensä, kuinka lehtisiä voisi parhaiten jakaa,
ehdotettiin hänelle, että koska hän halusi puhuakin vangeille,
heidät koottaisiin yksi komppaniahuone [Huoneita joissa asuu määrätty
määrä vankeja, sanottiin komppaniahuoneiksi eli yhteishuoneiksi.]
kerrallaan vankilan kirkkoon.

Hän kirjoitti Henrik-veljelleen Siperiaan ensi käynnistään Kakolassa:

"Minun täytyy kyllä myöntää, että istuessani sakaristossa odottamassa
vankien kokoontumista sydämeni sykki kovemmin kuin milloinkaan ennen.
Tuntuu sentään niin ihmeelliseltä, kun on ensi kerran puhuttava
suurelle ihmisjoukolle." [Kun Mathilda Wrede sanoi jäähyväiset Vaasan
vangeille, oli hän myös puhunut vankilan kirkossa.] -- -- --

"Kun olin rukoillut Herraa Jeesusta olemaan minua lähellä, niin että
voisin rohkeasti todistaa hänestä ja hänen rakkaudestaan, sekä että
hän auttaisi minua myös suomenkielessä, jota minun oli puhuessani
käytettävä, menin kirkkoon ja tervehdin vankeja näillä sanoilla:
'Armo olkoon teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta
Jeesukselta Kristukselta!' (1 Kor. 1, 3). -- -- -- Samassa oli
koko levottomuuteni kadonnut ja minä tunsin Jumalan läsnäolon niin
selvästi ja suloisesti, etten ollut sitä koskaan ennen kokenut."

Eräästä toisesta tuollaisesta kokouksesta hän kirjoittaa: "Tänäkin
päivänä oli Herra minua lähellä Henkensä kautta, ja minusta
tuntui, että oikea helluntaituuli puhalsi näiden häpeän, surun ja
rauhattomuuden asumusten läpi herättäen eloon 'kuolleet luut'.
-- -- -- Tänä päivänä oli helppo puhua. Herra pani suorastaan sanat
suuhuni, ja minä tunsin olevani vain puhetorvi hänen kädessään.
Suomenkielikin sujui oikein hyvin, sanottiin, ja monet vangeista
itkivät kuin lapset."

Nyt alkoi nuorelle naiselle ankara työ. Huhtikuun ensimmäisestä
yhdeksänteen päivään, saakka hän oli aikaisesta aamusta myöhäiseen
iltaan, jolloin vankilan portit suljettiin, Kakolassa, auttaakseen
onnettomia lähimmäisiään, sikäli kuin voi, sekä hengellisesti että
aineellisesti.



Muistoja ensimmäiseltä käynniltä Kakolassa.


"Tuo mies on kuin nahkaa, häneen ei pysty mikään", sanoi vankilan
pastori eräästä miehestä, jota Mathilda Wrede aikoi juuri käydä
tapaamassa, ja johtajakin vakuutti, ettei hän ollut koskaan ollut
tekemisissä niin itsepäisen ja taipumattoman vangin kanssa kuin
tämä oli. Hän valmisteli neiti Wredeä myös siihen, että vanki oli
tavattoman kovasti kahlehdittu.

Kun Mathilda Wrede astui hänen selliinsä, näki hän jättiläisen
seisovan edessään. Jos vanki oli suuri, ei ollut rautapukukaan, jota
hän kantoi, varustettu tavallista ihmistä varten. Leveitä kaula- ja
vyötäisrautoja yhdisti kahdet paksut rinnan ja samoin selän
yli kulkevat kahleet. Vyötäisraudoista lähti molemmilla sivuilla
riippuvat jotenkin lyhyet ketjut, joihin taas käsiraudat
oli kiinnitetty. Sitäpaitsi oli hänellä jalkaraudatkin.
Lukuunottamatta joitakin lyhyitä väliaikoja hän oli kantanut
rautojaan kahdeksantoista kuukautta.

Tuo rautainen mies näytti hyvin hämmästyneeltä, kun Mathilda tuli
sisään yksinään. Ensin hän katseli oveen, ikäänkuin olisi odottanut,
että joku tulisi sisään suojelemaan tulijaa. Kun niin ei käynyt,
heitti hän häneen pitkän ja kysyvän, mutta hyvin ystävällisen katseen.

Kun Mathilda oli tervehtinyt ja sanonut tulleensa antamaan hänelle
pienen lehtisen ja puhellakseen hänen kanssaan, istuutui hän
vangin sänkyyn [Yleensä piti vankien aamuisin nostaa rautasänkynsä
pystyyn seinää vastaan, johon ne kiinnitettiin haalla, jotta he
eivät saisi maata päivisin, mutta tämä mies oli saanut raskaitten
rautojen vuoksi luvan pitää vuoteensa paikoillaan.], sillä tuolia
ei huoneessa ollut, ja pyysi vankia istumaan viereensä, mutta tämä
vastasi yksitoikkoisella äänellä: "Meidän vankien on seisottava, kun
joku on sellissä." Kun Mathilda vakuutti, ettei mies jaksaisi seisoa
koko sitä aikaa, jonka hän aikoi viipyä hänen luonaan, istuutui tämä
lopultakin. Mathilda rupesi nyt puhelemaan hänelle ja hän kuunteli
hetken hiljaa. Mutta äkkiä hän keskeytti Mathildan, viittasi seinään
ja sanoi: "Arvatkaapa kuinka tuo suuri syvä merkki on tullut tuohon?"

Mathildan oli mahdoton selittää, miten se oli syntynyt, ja silloin
mies jatkoi: "Siihen aikaan, jolloin minä sain vielä työskennellä
täällä kopissani, tein minä puusepän töitä. Eräänä päivänä, kun
vahtimestari tuli tänne, päätin minä tappaa hänet. Minä otin kirveeni
ja tähtäsin hänen päähänsä, mutta terä irtaantui varresta ja iskeytyi
seinään. Kuten neiti näkee", lisäsi hän naurahtaen lyhyesti ja
kamalasti, "oli se voimakas isku. Se olisi kyllä voinut halkaista
vahtimestarin pään aina kaulaan asti."

Puhuessaan hän tarkasteli Mathildaa terävästi ja kysyi sitten:
"Kuinka neiti, joka on vielä melkein lapsi, uskaltaa tulla tällaiseen
paikkaan, joka on täynnä kaikenlaisia roistoja? Ette varmastikaan
tiedä, että minä olen J. B. pahin vanki, mitä nyt on koko Kakolassa
ja siis myös koko Suomen pahin mies. Ettekö edes nyt pelkää?"

Ei, Mathilda ei pelännyt, sillä hän oli koko ajan tuntenut selvästi
Jumalan läheisyyttä ja hän vastasi totuudenmukaisesti: "Rakas B.,
en vähintäkään, vaikka tiedän, kuka olette, sillä ette halua tehdä
minulle pahaa. Sitäpaitsi minä tiedän, että Jumala on kanssani, ja
kun hän suojelee minua, niin ei minun tarvitse peljätä mitään."

Konsanaan ei Mathilda ollut saattanut aavistaa, mikä vaikutus noilla
yksinkertaisilla sanoilla oli oleva "kivikovaan" mieheen. "Tämä on
ihmeellisintä, mitä olen eläissäni kuullut ja nähnyt", hän sanoi
ja sitten purskahti itkuun. Väliin hän mutisi: "Te olette varmaan
kristitty. -- Minäkin tahdon tulla kristityksi, jos se on vielä
minulle mahdollista. -- Minä kun luulin, ettei maan päällä eikä
taivaassa ole ketään, joka välittää minusta, ja nyt minä saan
kuulla, että Jumala rakastaa minua ja saan nähdä ihmisen, joka tahtoo
parastani. -- En koskaan koko elämässäni ole saanut kokea niin paljon
ystävällisyyttä kuin tänään", j.n.e.

He keskustelivat kauan. Mutta äkkiä vanki ryntäsi pystyyn, tarttui
vyötäisrautaansa ja pudisteli sitä niin kiivaasti, että mitä
kammottavin kalina kaikui kopissa. "Jos on totta, että Jumala
antaa anteeksi, miksi eivät sitten ihmiset tee sitä? Luulevatko he
todellakin, että nämä raudat, jotka kalvavat rikki ruumiini, tekevät
minut paremmaksi? Ei, näin minusta tulee vain pahempi ja paatuneempi,
niin, minusta tulee perkelettäkin pahempi." Hänen pienet mustat
silmänsä säkenöivät mitä ilkeimmin ja sellaisena kuin hän silloin
seisoi Mathildan edessä, oli hän todellakin kuin joku pimeyden henki.

Tuntien mitä syvintä sääliä miestä kohtaan, meni Mathilda Wrede
hänen luokseen, laski kätensä hänen olalleen ja puheli hänelle
ystävällisesti. Kun hän oli lopulta rauhoittunut, sanoi Mathilda
hyvästi ja pyysi häntä lukemaan uutta testamenttiaan, sillä siitä
hän oppisi tuntemaan Jeesuksen ja hänen rakkautensa meihin syntisiin
ihmisiin. B. näytti olevan hämillään ja kertoi sitten, että eräänä
päivänä, kun hän oli kovin kiukustunut erääseen vartijaan, hän oli
viskannut kaikki kirjansa hänen kasvoihinsa. Siitä lähtien hän ei
ollut saanut pitää mitään kirjoja kopissaan. [Määräyksen mukaan oli
joka sellissä uusi testamentti, virsikirja sekä eräs Fjellstedtin
kirja nimeltään "Hartauskirja vangeille" (v:lta 1885).]

Mathilda ojensi hänelle uuden testamentin kysyen, tahtoiko hän ottaa
sen lahjaksi häneltä. "Kyllä, kovin mielelläni", vastasi mies. "Minä
luen sitä joka päivä, eikä neidin tarvitse koskaan peljätä, että minä
hävittäisin kirjan, jonka te olette antanut minulle."

Samana päivänä Mathilda Wrede kävi myös erään vanhan sivistyneen
vangin luona. Hän kirjoittaa käynnistään:

"Minusta tuntui hyvin vaikealta mennä majuri C:n luokse Mutta kun
hänellekin sivistyksestään huolimatta oli tarpeen oppia tuntemaan
Jeesus Vapahtajakseen, täytyi minun voittaa sekä vastenmielisyyteni
että ujouteni. -- -- -- Majuri istui juuri syömässä päivällistään.
Oli totisesti vaikeaa nähdä hienosti, sivistynyt harmaapäinen mies
istumassa vangin vaatteissa ja syömässä puukupista puuroa ilman
maitoa. Hän oli minulle hyvin ystävällinen, mutta kun aloin puhua
Jeesuksesta, hän sanoi: 'Anteeksi, parahin vapaaherratar, mutta
minä olen ratsionalisti.' Me seisoimme siis aivan täydellisesti
eri pohjalla ja, surullista kyllä, asiain tila jäi sellaiseksi
erotessammekin."

Pääsiäispäivänä Mathilda Wrede lähti lehtisineen ja
raamatunlausekortteineen Turun linnaan. [Tuo kunnianarvoisa torneilla
koristettu linna, joka on täynnä historiallisia muistoja, mainitaan
ensi kerran v. 1308 ja sitä pidettiin aina 1600-luvulle saakka
Suomen avaimena. Myöhempinä aikoina vuoteen 1890 asti käytettiin
linnaa vankilana, jonka jälkeen se luovutettiin Turun kaupungin
historialliselle museolle.] "Linnavallesmanni" [Linnavallesmanni
vastasi johtajaa. (Suoment. muist.)] ja pastori olivat sielläkin
suopeita, mutta he seurasivat häntä huoneesta huoneeseen hänen
jakaessaan lehtisiä ja se tietysti vaivasi häntä. Vankila teki
häneen erittäin kaamean vaikutuksen. [Tohtori Lansdell sanoo
kirjassaan "Siperian halki", että hän on nähnyt vain yhden vankilan,
jota synkkyyteensä nähden voidaan verrata Turun linnaan, ja se
oli Mongoliassa.] Tuo vanha harmaakivinen kolossi on rakennettu
keskiajan tyyliin hyvin kapeine käytävineen, jyrkkine portaineen
ja epäsäännöllisine ulonnuksineen ja korokkeineen. Huoneet monine
nurkkauksilleen ja pienine akkunoineen ovat niin pimeät, ettei aluksi
voinut erottaa vankeja, kun meni heidän luokseen. Vain ilkeä raudan
kalina ilmaisi heidän olevan läsnä. Vartija lyhty mukanaan saatteli
vierailijoita ja käytävissä paloi useita kynttilöitä, vaikka silloin
oli kaunis ja kirkas huhtikuun päivä.

Mathilda kirjoittaa Henrik-veljelleen tuosta vankilakäynnistään:

"Jaettuani lehtisiä ja raamatunlausekortteja kaikille
tutkintovangeille, joita oli noin sata, menin linnarakennuksen
toiseen osaan, jossa säilytetään kolmekymmentäkahdeksan vanhaa
työkyvytöntä tahi parantumattomasti sairasta elinkautista vankia. He
kuuluvat Kakolaan, vaikka heidät on tilanahtauden takia siirretty
linnaan, jossa he asuvat kahdessa suuressa valoisassa huoneessa.
Oli surkeata nähdä noita vanhoja miespoloisia! Heistä tunsin
vain yhden, joka oli kauan sitten tuomittu Siperiaan, mutta oli
koti-ikävän tähden karannut sieltä, otettu kiinni ja armahdettu
(!) -- elinkautiseen vankeuteen Kakolaan. Muuan vanha mies makasi
kuolinvuoteellaan. Oli sydäntä särkevää nähdä hänen lepäävän siinä,
kaukana kodistaan ja omaisistaan, odottamassa kuolemaa, ainoaa,
joka saattoi vapauttaa hänet elinkautisesta vankeudesta, ja vielä
kuollessaankin puettuna kauheihin, peloittaviin vanginvaatteisiin. En
voinut puhella hänen kanssaan, sillä hänen järkensä oli jo sumentunut
-- -- -- Varmaa on, että se, joka käy vankiloissa, saa silmätä elämän
kaikkein surullisimpiin, järkyttävimpiin ja kauneimpiin kohtaloihin.
Mutta on myös suuri armo saada astua noiden muurien sisäpuolelle
Jumalan rauha sydämessään ja saada todistaa Hänestä onnettomille
raukoille. Niin, Jumalalle kiitos suuresta ihanasta tehtävästä, jonka
hän on uskonut minun heikkoihin arvottomiin käsiini! Uskon, että
minun osani on ihanin maailmassa!

"Aamupäivällä kuuntelin saarnaa vankilan kirkossa. Oli ihmeellistä
istua tuossa ikivanhassa temppelissä. Mitä olisivatkaan sen muurit
voineet kertoa! Tuntui kuin olisi tullut siirretyksi kauas menneisiin
aikoihin. Vaikutelman tehoa lisäsivät vanhat maalaukset ja kilvet,
jotka koristivat saarnastuolia ja seiniä, sekä rautojen kalina, joka
syntyi vankien liikahdellessa -- -- --."

Edelleen hän kertoo Kakolassa tavanneensa useita tuttaviaan Vaasan
vankilasta ja kuulleensa sekä johtajalta ja pastorilta että
vahtimestarilta, että he olivat käyttäytyneet huomattavasti paremmin
kuin ne vangit, jotka olivat aikaisemmin olleet siellä.

Kertoessaan tapahtumia Kakolassa käynneiltään mainitsee Mathilda
Wrede muitten muassa seuraavankin:

Eräässä sellissä istui kaksikymmentäkaksivuotias elinkautinen
vanki Kuopiosta. Kun Mathilda astui sisään ja ojensi hänelle
lehtisen, näytti, hän hyvin hämmästyneeltä ja kysyi, saisiko hän sen
todellakin. Kun Mathilda myönsi ja sanoi tulleensa Kakolaan varta
vasten jakaakseen kirjasia, huudahti mies: "Kuinka te sellaisesta
välitätte ja kuinka uskallatte tulla tänne? Te näytätte niin
onnelliselta, ette te sovi ollenkaan tällaiseen synkkään ja kolkkoon
paikkaan. Sanokaapa minulle, miksi te olette oikeastaan tullut?"
Mathilda koetti silloin selittää hänelle, kuinka hän opittuaan
tuntemaan ja rakastamaan Jeesusta halusi puhua hänestä muillekin.
Silloin sanoi mies: "Uskooko neiti todellakin Jeesukseen? Minä en
usko koko kertomusta hänestä. Kuinkapa Jumala olisi lähettänyt
poikansa tänne maan päälle pelastamaan ihmisiä? Ei Jumala välitä
syntisistä ihmisistä, siitä olen varma." -- Mathilda koetti todistaa
hänelle päinvastaista, mutta mies vastasi vain: "Kyllähän minä uskon,
että Jumala rakastaa ja pelastaa teidät, joka olette niin kiltti
neiti, mutta ei hän välitä ollenkaan miehistä ja vankeja hän ei
ajattele koskaan; -- kuinkapa hän sitä tekisikään?" -- "Lukekaa uutta
testamenttianne, siitä näette kuinka Jumala hartaasti tahtoo, että
kaikki pelastuisivat ja kuinka hän rakastaa meitä syntisiä ihmisiä!"
sanoi Mathilda vakuuttavasti. Hetken mietittyään vanki vastasi: "Te
olette ollut hyvä minulle. Ilahduttaakseni teitä tahdon minä alkaa
lukea raamattua ja uskoa Jumalaan. Minusta on Jumala aina ollut
ilkeä, mutta koska te sanotte, että hän on hyvä, niin uskon minä
senkin, sillä te ette ole tullut tänne valehdellaksenne meille, sen
näen teistä, vaan minkä sanotte, sen itse uskotte." Säikähtyneenä
keskustelun saamasta käänteestä koetti Mathilda selvittää hänelle,
ettei hän saisi rakentaa uskoaan häneen ja hänen sanoihinsa, vaan
yksin Jumalaan ja Jumalan sanaan. Mutta mies vastasi: "Teidän sananne
minä ymmärrän ja voin siksi uskoa, mutta Jumalan sanaa en ymmärrä
ja silloin on hyvin vaikea uskoakin sitä, vai kuinka?" -- "Te
opitte kyllä ymmärtämään raamattua, kunhan vain tahdotte rukoilla
Jumalan Henkeä kirkastamaan sen teille sitä lukiessanne", vakuutti
Mathilda. Mies katsoi häneen hyvin hämmästyneenä ja nuhtelevasti.
"Sitä vastausta en olisi odottanut teiltä", sanoi hän. "Ette näytä
ollenkaan muistavan äsken sanoneeni, etten usko Jumalan kuulevan
rukouksiani. Miksi minä siis rukoilisin? Olen kyllä hyvin huono
ihminen, mutta teeskennellä ja ulkokullailla en osaa enkä tahdokaan."

Miehen avomielinen rehellisyys hämmästytti ja ilahdutti Mathildaa,
sillä hänen sanoissaan ei ollut vilpillisyyden varjoakaan. Vankilassa
pidettiin häntä hyvin uhkamielisenä ja hillittömänä ja avoimesti oli
hänen tapana osoittaa halveksumistaan pappia ja kirkkoa kohtaan.

Äkkiä heidän keskustellessaan valahti syvän raskasmielisyyden ilme
hänen kasvoilleen. "On niin kauhean vaikeaa istua täällä yksin ja
ajatella mennyttä elämäänsä, sillä en ole milloinkaan tehnyt muuta
kuin pahaa", sanoi hän. "Olen kyllä välistä ollut mukana tuomassa
salaa tupakkaa tänne Kakolaan, mutta kun sellainen on ankarasti
kiellettyä, on sekin avustus varmaan ollut väärää. Olisi niin paljon
helpompaa, jos minulla olisi edes _yksi_ hyvä työ, jota joskus voisin
muistella."

Mathilda koetti selittää hänelle, etteivät hyvät työt kelpaa onnemme
perustukseksi, vaan että pelastus tarjotaan armosta ja ilmaiseksi
jokaiselle, joka tunnustaa syntinsä ja antaa sydämensä Jumalalle. Kun
hän puhui, työskenteli hänen ajatuksensa kuitenkin toisella taholla.
Hänen _täytyi_ jollakin keinoin hankkia miehelle tilaisuus tehdä joku
ihmisystävällinen teko ja siten saada edes "yksi hyvä työ, jota voisi
joskus ajatella". Äkkiä juolahti hänelle mieleen tuuma, tosin sitä
oli vaikea toteuttaa, mutta mitäpä se teki, kunhan hän vain voisi
auttaa lähimmäistään. Hän tiesi, että vangit saivat joka aamu ja
ilta pienen tuopillisen kaljaa. Nyt kääntyi hän mieheen päin sanoen:
"Rakas ystävä, tahtoisitteko olla hyvä ja antaa minulle vähän juoda!
Minä olen niin janoissani."

Mies katsoi Mathildaan ja punastui, mutta ei vastannut eikä antanut
hänelle juotavaakaan. Mathilda uudisti pyyntönsä ja silloin sanoi
vanki: "Minä tiedän, ettei tuo ole ivaa, vaan leikkiä vain, mutta
kyllä me vangit muistamme alennuksemme ilmankin, että meille sitä
muistutetaan. Kuinka te, joka olette Vaasan maaherran tytär,
tahtoisitte juoda vangin tuopista? Kerran kävi eräs maaherra
kahden tyttärensä kanssa Kakolassa. Neidit olivat niin hienoja!
He kannattivat koko ajan helmojaan, etteivät vain tahraisi niitä,
vaikka täällä oli juuri pesty lattiat ja puhdasta kaikkialla. Me
olimme kaikki niin kiukustuneita heihin, sillä paitsi sitä, että he
näyttivät pelkäävän, puhuivat he meistä kaikenlaista ranskankielellä
ja näyttivät kammoavan meitä pahemmin kuin ruttoa. Eivät ne neidit
olisi juoneet meidän kaljaamme, ettekä tekään sitä halua."

Mathilda vakuutti, että hän oli täydellä todella pyytänyt juotavaa.
Lopulta nousi mies, otti epämiellyttävältä näyttävän tuopin hyllyltä
ja ojensi sen hänelle. Nähdessään Mathildan juovan kirkastuivat hänen
kasvonsa, ja kun Mathilda sitten kiitti häntä, sanoi hän: "Älkää
kiittäkö, sillä minulla on ollut _oikein_ hauska päivä!"

Tuo mies oli ollut monta vuotta Kakolassa. Jonkun aikaa mainitun
käynnin jälkeen Mathilda tuli jälleen eräänä päivänä, saman vangin
luokse. Koskaan ennen ei hän ollut nähnyt häntä sellaisessa tilassa;
sokean epätoivon ja hädän vallassa ryntäili hän ähkien edestakaisin
kopissaan. "Rakas ystävä, mikä nyt on?" kysyi Mathilda häneltä
osaaottavasti ja meni hänen luokseen. Ei vastausta. Mies jatkoi
ähkimistään ikäänkuin olisi tuskin huomannutkaan häntä ja vetäytyi
loitommas. "Sanokaa minulle, mikä teidän on?" pyysi Mathilda jälleen.
Silloin mies pysähtyi ja katsoi häneen avuttoman tuskaisena: "Tänään
kiipesin ikkunaan ja näin ensi kerran kahdeksaan vuoteen naisen",
vastasi hän.

"Jumalani", ajatteli Mathilda Wrede, "sinä se pidätät heidän
silmänsä, niin etteivät he näe, ja kun sinä olet kanssani, mitä
silloin pelkäisin? Kiitos ja kunnia ja ylistys!"

Kerran kun Mathilda Wrede tuli erään elinkautisen vangin luokse,
jonka oli määrä kaksi kuukautta myöhemmin joutua Siperiaan, mittaili
tämä häntä tutkivin katsein kiireestä kantapäähän ja sanoi lopulta:
"Vai niin, te siis olette se vaasalainen neiti! Ne, jotka tuntevat
teidät, ovat sanoneet, että te olette hyvä ihminen ja että teihin voi
luottaa. Nyt kun näen teidät, uskon, että se on totta." Myöhemmin
hän puhui eräästä asiasta, joka oli kauan painanut raskaana hänen
sydäntään. -- Oli kysymys hänen äidistään, jota hän rakasti -- ja
jota hän pyysi Mathilda Wreden muistamaan ja auttamaan, kun hän itse
olisi poissa.

Monet "yhteishuoneitten" vangit olivat pyytäneet yksityistä
keskustelua Mathildan kanssa. Käytännöllisistä syistä hän ei ollut
kuitenkaan voinut suostua heidän pyyntöönsä. Mutta eräänä päivänä
vankilan pastori tuli tarjoten hänelle oman huoneensa tarkoitusta
varten. Iloisena ja kiitollisena suostui Mathilda tarjoukseen, sillä
nyt hän saattoi häiriytymättä puhella onnettomien ystäviensä kanssa
ja monet, jotka pian senjälkeen lähetettiin Siperiaan, kävivät niinä
päivinä hänen luonaan.

Eräänä päivänä ollessaan vastaanottoajalla hetkisen yksinään
huoneessa hän otti taskustaan leipäpalan ja rupesi syömään, sillä,
silloin oli jo iltapäivä käsissä, eikä hän ollut nauttinut mitään
sitten aamun.

Samassa silmänräpäyksessä avattiin ovi kiivaasti ja jättiläismäinen
mies astui sisään. Mathildan huomiota oli pitkänäperjantaina kirkossa
kiinnittänyt tuon miehen ulkomuoto hänen istuessaan suu auki ja
tuijottaessaan häneen suurilla tummanruskeilla, rajuilla silmillään.
Mies vetäytyi nopeasti pois nähdessään hänen syövän, mutta palasi
taas ja suljettuaan oven huolellisesti ja tarkastettuaan, ettei
avaimen reiästä voitu katsoa huoneeseen, syöksyi hänen luokseen, otti
hänen kätensä omiinsa ja sanoi: "Onko aivan totta, että Jumala tahtoo
pelastaa niin suuren syntisen kuin minä olen?"

Raamatun sanojen avulla Mathilda koetti johtaa häntä Vapahtajan luo
ja huomasi suureksi ilokseen, että mies kuunteli halukkaasti ja että
sanat tunkivat hänen sydämeensä. He keskustelivat kauan toistensa
kanssa. Kun mies lopulta sanoi hyvästi, lausui hän: "Nyt minä menen
ja rukoilen Jumalalta, voimia alkamaan uutta elämää. Jospa minulle
pian kirkastuisi!

"Hänen mentyään en voinut muuta kuin kiittää Jumalaa tuosta sielusta,
sillä minussa oli syntynyt varmuus, että hänestä tulisi elävä
kristitty, joka hänestä tulikin ja hän yhä vielä on", kirjoittaa
Mathilda samasta miehestä.

Erään toisen kerran tapahtui seuraava kohtaus vastaanottoajalla
pastorin huoneessa. Eräs mies, joka näytti harvinaisen
epämiellyttävältä ja ilkeältä, astui huoneeseen. Hän oli
lyhytkasvuinen ja hyvin hartiakas, kasvot rokonarpiset, suu ulkoneva
ja silmät merkillisen levottomat. Mies ei nähtävästikään ollut tullut
puhumaan uskonnon asioista.

Pitkän aikaa Mathilda puheli hänelle ystävällisesti saamatta
vastausta. "Te olette aika omituinen ihminen", sanoi hän lopulta,
"en ymmärrä teitä ollenkaan. Kun en voi tehdä hyväksenne muuta, niin
annan teille kuitenkin pienen hyvän kirjan, jonka toivon teidän
ajatellen lukevan."

Etsiessään kirjaa koristaan hän huomasi, että mies heitti nopean
silmäyksen ensin häneen ja sitten oveen, jonka jälkeen hän läheni
Mathildaa hitaasti käsi nyrkissä, otsa rypyssä, huulet tiukasti
yhteen puserrettuina ja katse luotuna lattiaan.

Mathilda ei pelännyt, sillä hän ei saattanut uskoa, että kukaan
Kakolan asukkaista tahtoisi tehdä hänelle pahaa. Mutta oli kuitenkin
aika ilkeätä katsella, kuinka mies läheni lähenemistään, kunnes
pysähtyi aivan hänen viereensä ja sanomatta sanaakaan laski nyrkkinsä
pöydälle Mathildan eteen. Silloin ojensi Mathilda hänelle kirjan
ja pannen kätensä hänen kätensä päälle sanoi: "Eiköhän teidän olisi
hyvä saada Jumalan rauha sieluunne? Teidän ei tarvitsisi milloinkaan
katua, jos aukaisisitte sydämenne Jeesukselle, Vapahtajalle!"

Mies ei vastannut mitään, tarttui vain hänen käteensä ja puristi
sitä kovasti, otti sitten kirjan ja kääntyi äkisti lähteäkseen.
Mutta ovelle saavuttuaan hän kuitenkin pysähtyi ja katsoi Mathildaan
kyynelsilmin sanoen: "Se olisi kyllä parasta, mutta minä olen niin
hirveän paha." Sitten hän riensi ulos, mutta huusi vielä kynnykseltä:
"Anteeksi, neiti!"

Tuo mies oli tullut peloittaakseen Mathilda Wredeä. Vangit olivat
nimittäin puhelleet hänestä ja ihmetelleet, ettei hän pelännyt heitä,
ja joku oli sanonut: "Osaakohan se ihminen ollenkaan peljätä?"
Siihen mainittu mies oli vastannut: "Varmasti hän peljästyy, jos
minä vain teille näyttääkseni säikäyttäisin häntä vähän." Toiset
olivat pyytäneet häntä olemaan tekemättä sitä, mutta hän vastasi: "En
minä halua tehdä hänelle pahaa, tahdon vain nähdä, mitä kristitty
tekee, kun hän pelkää" -- ja hän heitti vaanivan katseen muutamiin
uskovaisiin vankeihin, jotka olivat huoneessa.

Eräänä päivänä, kun Mathilda ja joku hänen ystävistään olivat
syventyneet pitkään keskusteluun, kuului pihalta tavatonta hälinää.
Mathilda riensi ikkunaan ja näki, että "komppaniavangit" oli koottu
pihalle. Silloin hän muisti, että vanha sairas elinkautinen vanki
oli kuollut linnassa ja että hänet piti haudattaman tuona päivänä.
Hän lupasi miehelle jatkaa keskeytynyttä keskustelua hänen kanssaan
hetken kuluttua ja heittäen päällysvaatteet nopeasti ylleen riensi
pihalle.

Noin kolmesataa vankia seisoi hevosenkengän muotoon järjestettyinä
keskelle pihaa kylmien, synkkien vankilanmuurien ympäröiminä.
Pastori seisoi kasvot heihin päin käännettyinä ja hänen eteensä
oli sijoitettu ruumiskirstu. Vähän kauempana näkyi noin
kaksikymmenhenkinen joukko laulajia. Syvästi järkyttävä oli hetki,
jolloin elinkautiset vangit virittivät virren kuolleen toverinsa
paarien ääressä. Kun laulu oli vaiennut, toimitettiin hautaus ja sen
jälkeen vallitsi hetken aikaa juhlallinen hiljaisuus. Vihdoin pastori
komensi: "Lakit päähän!" Miehet panivat lakit päähänsä ja marssivat
järjestyneissä riveissä takaisin työpajoihin.

Ruumis vietiin asemalle lähetettäväksi Helsingin leikkaushuoneeseen,
jonne kaikki vankiloissa kuolevat lähetetään. Vain vuoden kaikkein
kuumimpana aikana vainajat haudataan.

Torstaina huhtikuun 9:ntenä 1885 oli Mathilda Wredellä runsaitten ja
ihmeellisten kokemusten päivä.

Aamulla hän kävi linnan vanhusten ja heikkojen työkyvyttömien
luona. Kulkiessaan jyrkkiä, pimeitä ja kuluneita portaita hänen
jalkansa luiskahti ja hän kaatui. Sääressään tuntemansa kova tuska
osoitti hänelle, että sääriluu oli katkennut. Mutta hänen istuessaan
kivilattialla kovan pakotuksen kiusaamana täyttyi hänen sielunsa
yht'äkkiä selittämättömällä ilolla ja riemuiten kiitti hän Jumalaa,
"että kaikki Herran tiet ovat armo ja totuus niille, jotka häntä
rakastavat". Silloin juolahti hänen mieleensä kertomus miehestä,
jonka Pietari paransi, ja hän toisti itsekseen sanat: "Jeesuksen
Kristuksen Natsaretilaisen nimessä minä nyt nousen ja käyn."
Ilman inhimillistä apua hän nousi, vei päällysvaatteensa vartijan
huoneeseen ja jatkoi sitten kulkuaan ylös portaita, jotka veivät
vankien huoneisiin. Jalkaa tosin pakotti kovasti, mutta sisällinen
ilo ja tunne Jumalan läheisyydestä auttoivat häntä kestämään tuskan.

Yläkerrassa kokoontuivat vangit hänen ympärilleen ja koettivat
kaikin tavoin osoittaa osanottoaan. Hänen puhuessaan sai eräs
heidän joukossaan oleva kaatuvatautinen vaikean kohtauksen. "Sitä
oli todella kauheaa katsella", kirjoittaa hän siitä. "Jumala oli
kuitenkin lähelläni ja vahvisti sekä sieluani että ruumistani."
Paakarin tulo keskeytti hänet vielä kerran. Hän kävi oikein
levottomaksi: mitähän jos lääkäri huomaisi, että hän oli loukannut
jalkansa ja pakottaisi hänet matkustamaan heti kotiin! Mutta
lääkäri ei huomannut mitään. Pian senjälkeen hän sanoi jäähyväiset
ystävilleen ja kulki hyvin vaivalloisesti monet ja jyrkät portaat
linnanportille, jossa hevonen odotti.

Mitä hän nyt tekisi? Menisikö Kakolaan vaiko kotiin? Nyt kun hän
istui rattailla ja hänellä oli aikaa ajatella itseään, pakotti jalkaa
sietämättömästi. Hän oli luvannut keskustella seitsemän Kakolan
vangin kanssa sinä päivänä; rikkoisiko hän lupauksensa heille? Hän
rukoili Jumalan johtoa ja silloin hänelle selvisi, että hänen oli
mentävä Kakolaan. "Ihmisparat", ajatteli hän, "ovat henkisesti
sairaita ja minulla on vain kipeä jalka. Minä tahdon ja minun täytyy
mennä heidän luokseen! Jumala tietää, etten tee sitä uhkamielin,
ja hän on kyllä auttava minua kestämään tuskan kärsivällisesti."
Sanottu ja tehty. Hän meni Kakolaan ja kulki taas ilman apua
päiväsellikäytävään, jossa oli eräs käyttämätön selli pantu kuntoon
häntä varten. Taas tapasi hän lääkärin, joka oli myös lähtenyt
linnasta suoraan Kakolaan, mutta tämä ei nytkään huomannut neiti
Wreden olevan sairaan.

Kun hän oli lopettanut lupaamansa keskustelut seitsemän vangin
kanssa, astui selliin nuori mies. "Hyvää päivää, neiti!" sanoi hän.
"Minun nimeni on P. Kaikki sanovat, että te olette kovin viisas,
vaikka olette vielä vain lapsi, ja että voitte vastata kaikkiin
kysymyksiin. Sentähden minäkin olen tullut tänne, sillä minun täytyy
saada tietää eräs asia, mutta muistakaa että minä haluan saada
oikein hyvän ja viisaan vastauksen." Puhuessaan hän teki liikkeitä
käsillään, siristeli silmiään ja hänen kasvojensa ilmeet olivat yhtä
lystikkäät kuin hänen sanansakin. Mathilda ei voinut millään pysyä
vakavana. Kun mies näki hänen nauravan, näytti hän käyvän hyvin
tyytyväiseksi, niiasi syvään ja pyysi: "Rakas neiti kulta, vastatkaa
nyt minulle oikein hyvin!" Silloin Mathilda ymmärsi, että hänen
edessään oli mielipuoli.

Kovan säryn uuvuttamana ja heikentämänä Mathilda ei mitenkään olisi
tahtonut olla yksinään mielipuolen kanssa.

Hän kääntyi kuitenkin hänen puoleensa ja sanoi ystävällisesti:
"Sanokaapa nyt minulle, rakas P. mitä te haluatte tietää, niin minä
vastaan siihen niin hyvin kuin voin." Silloin mies katseli arasti
ympärilleen ja kysyi kuiskaten: "Voiko perkele näyttäytyä Jumalan
näyissä?" -- "Olkaa hyvä ja kertokaa mitä 'Jumalan näyt' ovat! Ovatko
ne kenties unia?" kysyi Mathilda. "Ei", kuului vastaus, "mutta minäpä
kerron koko asian. Sen jälkeen kuin te tulitte tänne Kakolaan, ovat
kaikki täällä ja minä myös alkaneet lukea enemmän Jumalan sanaa kuin
ennen. Mutta joka kerran kun avaan kirjan lukeakseni, en näekään
ollenkaan kirjaimia, vaan ainoastaan pieniä mustia piruja, jotka
hyppelevät silmieni edessä. Jumalako lähettää nuo hirveät näyt
minulle, vai mistä ne tulevat? Rakas, kultainen, viisas neiti, jos
tiedätte, niin sanokaa, mutta puhukaa oikein selvästi, sillä minä
raukka olen niin hirveän tyhmä, niin sanovat muut vangit usein."

Täynnä osanottoa Mathilda koetti syventyä kokonaan hänen
ajatusjuoksuunsa ja vastasi hänelle niin yksinkertaisesti ja
helppotajuisesti kuin mahdollista: "Älkää luulko, rakas L. että
tuollaiset näyt tulevat Jumalalta. Uskon aivan varmasti, että L:n
vanha isäntä, perkele, lähettää ne. L:han on tähän saakka palvellut
häntä, vai kuinka?" -- "Kyllä, neiti, niin olen tehnyt ja luulenpa
olleeni oikein herrani mielipalvelija." Ja mielettömästi nauraen hän
hyppeli permannolla. Mutta Mathilda jatkoi: "Nyt L:n vanha isäntä
ankarasti pelkää kadottavansa yhden palvelijoistaan ja ehkenpä hän
ajattelee näin: Jos L. saa häiritsemättä lukea Jumalan rakkaudesta ja
siitä, kuinka on hyvä olla Jeesuksen opetuslapsi, niin hän varmaan
eroaa palveluksestani ja rupeaa seuraamaan Jeesusta. Siksi hän
muuttaa kirjaimet pahoiksi hengiksi pelästyttääkseen L:a lukemasta
kirjaa, joka kertoo Jumalasta ja Jeesuksesta."

Sitten kertoi Mathilda hänelle Vapahtajan rakkaudesta, kuinka Jeesus
oli jo kauan ikävöinyt saada pelastaa hänet kaikista ansoista ja
tehdä hänet onnelliseksi ajaksi ja iankaikkisuudeksi. Edelleen hän
kuvaili iloista elämää, joka syntyy, kun on antautunut Jumalalle, ja
kuinka raskaalta synnin orjasta olemassaolo tuntuu. "Niin", sanoi
L., "sen olen kokenut ja palkaksi siitä, että olen palvellut pahaa,
saan nyt istua täällä Kakolassa koko jäljellä olevan elämäni ajan.
Mutta minä ymmärrän", huudahti hän äkkiä, ja oli kuin olisi valonsäde
tunkeutunut hänen pimentyneeseen järkeensä, "että minä vielä voin
vaihtaa isäntää ja sen tahdonkin tehdä. Minä rukoilen Jumalaa
karkoittamaan kauheat näyt ja luen uutta testamenttia ja vielä
sitten, kun en enää jaksa lukea, pitelen kirjaa kädessäni, tehdäkseni
vain kiusaa vanhalle, huonolle isännälleni". Hän tuntui pitkän aikaa
jotenkin selvältä, mutta sitten hänen kuvitelmansa alkoivat jälleen.
Lopuksi hän sanoi: "Luulen että hitunen neidin suurta viisautta on
hypännyt päähäni", ja huutaen: "Jeesuksen luokse, Jeesuksen luokse
minä tahdon mennä," hän syöksyi ulos.

Ovi avautui taasen. Suureksi ilokseen Mathilda näki saman
jättiläismäisen miehen, joka pari päivää aikaisemmin oli käynyt
hänen luonaan, astuvan sisään. Hänen kasvoiltaan oli hävinnyt
niiden levoton ilme ja ne aivan säteilivät iloa. "Nyt on Jeesus
minun ja minä olen hänen!" hän huudahti. Enempää hän ei voinutkaan
sanoa, sillä kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä. Oli kummallista
nähdä tuon jättiläisen seisovan siinä ja itkevän ilosta! Hetken
kuluttua hän jatkoi: "Minun on pian sanottava hyvästi, sillä
monet odottavat pääsyä tänne, mutta tahtooko neiti sitä ennen
tehdä minulle oikein suuren ilon?" Kyllä, eihän hän mitään muuta
tahtonut. "Se mitä toivon, ei ole väärää", jatkoi hän, "eikä vastoin
vankilan sääntöjä." Samassa hän otti taskustaan paperisuikaleen ja
lisäsi: "Minä olen suutari ja nyt aion ottaa neidin jalasta mitan
-- sallikaa minun tehdä, kuten tahdon! Ja koska neiti on luvannut
saattaa meitä Siperiaan meneviä Viipuriin, niin otan kengät mukaani
sinne." Mathildan oli mahdotonta kieltää ja hän vastasi: "Kiitos,
rakas ystävä, että tahdotte ommella minulle kengät! Kun tapaamme
Viipurissa, niin maksan ne!" Silloin oikaisihe mies täyteen
pituuteensa ja sanoi hyvin ylpeästi ja nuhtelevasti: "Näitä kenkiä ei
makseta koskaan, sillä neiti ei ole tilannut niitä. Minä en myöskään
halua ansaita niillä, sillä niiden pitää aivan yksinkertaisesti
olla pienenä todistuksena F:in kiitollisuudesta hänen parhaalle
maalliselle ystävälleen." Sitten hän jatkoi ystävällisesti, mutta
surumielin: "Ymmärrän kyllä, miksi neiti ei tahtonut ottaa minulta
lahjaa. -- Ylpeyttä se ei ollut, -- mutta neiti ajatteli varmaan,
että tällainen vanki raukka tarvitsisi kyllä rahansa siellä kaukana
Siperiassa. Mutta sitä ette saa ajatella! Saanko nyt ottaa mitan
jalasta?" -- Mathilda oli liian liikutettu voidakseen vastata.
Ääneti hän ojensi jalkansa muistamatta, että se oli kovin kipeä
ja turvonnut. Mies kumartui iloisena ottamaan mittaa, mutta nousi
samassa, tuijotti Mathildaan kalmankalpeana ja kysyi: "Mikä neitiä
vaivaa? Kenkähän on poissa ja jalka on turvonnut kuin tukki."
Mathilda kertoi silloin koko tapahtuman. "Ja kaikki tuo kärsimys
_meidän_ tähtemme!" mies huudahti. Hän torui vielä vähän Mathildaa,
ettei tämä ollut heti mennyt lääkärin luo, mutta lisäsi sitten:
"Mutta kyllä oli sentään siunattu asia, että neiti tuli tänne
Kakolaan, luulen että neiti teki aivan oikein."

Kun hän vielä toisen kerran pyysi saada ottaa kengän mitan ja
Mathilda aikoi ojentaa terveen jalkansa, sanoi mies: "Ei, ei sitä!
Sallikaa minun ottaa mitta siitä jalasta, joka katkesi vankien
tähden!"

Kun he sitten olivat päättäneet tavata toisensa kesäkuun 9:ntenä,
jolloin Siperiaan menevät vangit saapuivat Viipuriin, poistui mies.

Ne, jotka kävivät Mathildaa puheilla F:n mentyä sieltä, tiesivät
kaikki, että hän oli katkaissut jalkansa. Viimein hän hyvästeli
käytäviin kokoontuneita ja mennä nilkutti ajoneuvoihin, jotka
odottivat vankilan portilla. Hän ajoi nyt sukulaistensa luo maaherran
taloon ja sai siellä osakseen rakastavaa hoitoa niinä neljänä
viikkona, jotka hänen oli maattava vuoteessa.

"Herra oli minua koko ajan hyvin, hyvin lähellä, mutta ajatukseni
olivat enimmäkseen ystävieni luona Kakolassa", kirjoittaa hän
veljelleen tuosta ajasta.



Jäähyväiset Siperiaan lähteville.


Mathilda oli toivonut, että "Jumala yksin olisi hänen lääkärinsä".
Vastoin hänen tahtoaan lähetti kuitenkin hänen isällinen ystävänsä,
maaherra Creutz, hakemaan lääkäriä. Tämä kirosi nähdessään katkenneen
jalan ja kysyi tuimasti: "Milloin tämä on tapahtunut? Jalka on ollut
kauan poikki." Kun Mathilda selitti onnettomuuden tapahtuneen kello
10 aamulla, ja että hän oli ollut koko päivän Turun linnassa ja
Kakolassa, kirosi lääkäri jälleen tapansa mukaan. Sidottuaan jalan
hän kysyi, oliko häntä tapaturman jälkeen kannettu. Mathilda vastasi:
"Ei", ja lääkäri vaikeni.

Kun lääkäri seuraavana aamuna kävi potilaansa luona, kohteli hän
tätä erittäin ystävällisesti ja hienotunteisesti. Mathilda sai
myöhemmin tietää, että lääkäri tullakseen vakuutetuksi, että potilas
oli kävellyt sairaalla jalalla, oli varta vasten mennyt Kakolaan ja
linnaan ja saanut siellä kuulla, että asia todellakin oli niin.

Seuraavina viikkoina Mathilda sai monta todistusta vankien
rakkaudesta ja osanotosta. Eräänä päivänä esim. tuli vankilan
pastori ojentaen "omasta ja vankien puolesta" kauniin lippaan
"vankien työkyvyn osoitteeksi sekä muistoksi Kakolassa käynnistä".
Pastori kertoi myös, että kaikki olivat tulleet kovin liikutetuiksi
kuultuaan, että jalka todella oli poikki. Vangit pyysivät silloin
lähetystönsä kautta johtajan lupaa saada valmistaa matkalaukun neiti.
Wredelle, johon johtaja olikin antanut suostumuksensa.

Neljän viikon kuluttua Mathilda oli jo niin parantunut, että
hänet voitiin siirtää kotiinsa Rabbelugniin. Toipumisaikanaan hän
kirjoitteli kirjeitä vankiloissa oleville ystävilleen ja kutoi
ahkerasti huiveja ja kalvostimia Siperiaan lähtijöille.

Ainoa mikä saattoi hänet levottomaksi sairaana maatessaan oli
ajatus, ettei hän ennättäisi parantua kesäkuun kahdeksanteen päivään
mennessä, jolloin vankien oli lähdettävä pitkälle matkalleen. Jumala
kuuli kuitenkin hänen rukouksensa, ja määrättynä päivänä saattoi hän
matkustaa Viipuriin, vaikka tosin pahasti ontuen ja keppiin nojaten.

Kaksi vankivaunua seurasi Viipurin junaa, toisessa oli Sörnäisten
vankilasta tulevat miehet, toisessa Hämeenlinnasta tulevat naiset.
Kakolan vangit saapuivat eräällä myöhäisemmällä junalla. Vasta
Kaipiaisissa sai Mathilda tilaisuuden käydä tervehtimässä ystäviään
vankivaunuissa. Jälleennäkemiseen yhtyi sekä iloa että surua.
Nuoreen tyttöön koski erityisen kipeästi kun hän näki miesten olevan
kahlehdittuina kaksittain toisiinsa kiinni. Naiset istuivat kuitenkin
vapaina vaunussa.

Mathilda Wrede viipyi Viipurissa kesäkuun kahdeksannesta
viidenteentoista päivään. Hän kävi siellä kahdenkymmenen yhdeksän
Kakolasta tulleen, kymmenen Sörnäisistä, seitsemäntoista
Lappeenrannasta sekä yhdeksän Hämeenlinnasta tulleen vangin luona,
jotka kaikki oli siirtolaisina lähetettävä Siperiaan. Joukossa
oli sitäpaitsi eräs murhamies Virolahdelta matkalla Nertsinskin
kaivoksiin pakkotyöhön sekä kolme onnetonta miestä, jotka olivat
karanneet Siperiasta ja jotka nyt lähetettiin sinne uudestaan.

Ensi töikseen Mathilda Wrede Viipurissa lähetti linnavallesmannin
luvalla suuren korinteilla maustetun vehnäleivän joka vangille --
jota ystävällisyyden osoitusta he pitivät erittäin suuriarvoisena.

Samana päivänä, jolloin Mathilda oli saapunut Viipuriin, tuli Kakolan
vahtimestari ja antoi hänelle erinomaisen kauniin matkalaukun,
jonka vangit olivat valmistaneet. Sitäpaitsi hän sai myös F:n
kengät, joita hänellä sitten oli monen monta vuotta tapana käyttää
muistorikkaana kesäkuun 9:ntenä päivänä, ja muilta hän sai vielä
taulun, pienen korin ja sinetin. Hän tahtoi maksaa ne, mutta vangit
suorastaan pakottivat hänet ottamaan kaikki lahjaksi. Vahtimestari
kertoi myös, että B. oli tykkänään muuttunut. Hän oli ollut hiljainen
ja kunnollinen ja oli pyytänyt johtajalta ja muilta anteeksi.
Vartaloraudat oli otettu pois ja yleisesti ihmeteltiin hänessä
tapahtunutta muutosta.

Vahtimestari mainitsi vielä, kuinka suuresti vangit olivat ikävöineet
saada nähdä hänet ennen Siperiaan lähtöään. Vaunussa, jossa heillä
oli kovin ahdasta ja vaikeaa, kun olivat kahlehditut parittain,
olivat he työntäytyneet vielä ahtaammalle, jotta neiti Wredellä
olisi kylliksi tilaa. Kun juna läheni Kymin asemaa, koettivat kaikki
rientää ikkunaan nähdäkseen hänestä edes vilahduksen. Ja kun hän ei
ollutkaan siellä, oli heidän pettymyksensä ollut suuri. Pian sen
jälkeen he saivat kuitenkin ilokseen kuulla, että hän oli jo mennyt
Viipuriin.

Viipurin vankilassa oli hirveän kylmä. Raivosi kova myrsky ja
pyry, vaikka oltiin jo pitkällä kesäkuussa, ja kesti kolme
päivää, ennenkuin lämpöjohdot voivat toimia. Eräänä päivänä, kun
hovioikeudenneuvos Grotenfelt näki Mathildan tulevan kylmästä
sinisenä eräästä sellistä, kysyi hän, miksei hänellä ollut
päällysvaatteita yllään. Mathilda vastasi, että hänen oli mahdotonta
pukeutua lämpimästi, kun hänen ystäviensä täytyi palella. He
saattaisivat silloin kenties vain kadehtia hänen lämpimiä vaatteitaan
eikä ollenkaan kuunnella, mitä hänellä oli sanottavaa.

Muutamat vangit, jotka olivat seisoneet "yläkäytävässä" ja kuulleet
keskustelun, kertoivat sen tovereilleen. Että Mathilda Wrede paleli,
koska hän ei tahtonut, että hänellä olisi parempi kuin heilläkään,
hämmästytti ja liikutti heitä suuresti.

"He ovat niin kummallisia, nuo rakkaat vangit! Sitä mitä minä pidän
aivan luonnollisena, pitävät he mitä suurimpana ystävällisyytenä
tahi jopa suorastaan uhrauksena", kirjoittaa hän tämän johdosta
ja jatkaa sitten kuvaten vaikutelmiaan "tuolta muistorikkaalta
Viipurinmatkalta":

"Ikävöin kovasti saada nähdä jälleen F:iä, kakolalaista, ystävääni.
Vartijan avatessa ovea seisoin minä mitä suurimmassa jännityksessä
ajatellen: Onkohan hän edistynyt vaiko mennyt taaksepäin? Mutta niin
pian kuin sain nähdä hänet, muuttui levottomuuteni iloksi. Siinä hän
seisoi rauhallisena, arvokkaana ja niin säteilevän onnellinen ilme
kasvoillaan, jommoinen on vain sillä, joka on saanut kokea Jumalan
rauhaa mitä runsaimmassa määrin. Yhtä suin päin kuin hän ennen oli
syöksynyt turmion kuiluun, näytti hän nyt juoksevan kilparadalla
taivaallista päämäärää kohden. Eräänä päivänä, jolloin olin hänen
luonaan, hän sanoi muun muassa: 'Yhdeksän viikkoa sitten en olisi
ikinä voinut uskoa, että kellään ihmisellä olisi rohkeutta olla
yksin vanki F:n kanssa, kaikkein vähimmän kellään niin nuorella
neidillä. Hämmästyin kovin kuullessani, ettei neidillä ollut vartijaa
mukanaan, vaan että aina olitte yksin puhuttelemanne vangin kanssa.
Kun näimme ettette epäillyt meitä, heräsi meidän luottamuksemme
uskontoonne'." Niiden monien joukossa, joita Mathilda Wrede kävi
Viipurin vankilassa tapaamassa, oli myös eräs mies Oulusta, lyhyt,
hartiakas, kasvoilla vilpillinen, ilkeä ja synkkä ilme. Kun hän näki
Mathildan tulevan, kiiruhti hän hänen luokseen sanoen: "No, olipa
hyvä, että neiti vihdoinkin tuli! Olin jo tulla oikein vihaiseksi.
Miksi ette tullut jo eilen?" Kun Mathilda vastasi, että hänen oli
mahdotonta ennättää käydä kaikkien luona yhtenä päivänä, sanoi mies:
"Teille itsellenne olisi kyllä ollut parasta, jos olisitte tullut
jo eilen, sillä silloin olin hyvällä tuulella, mutta nyt" -- hän
nauroi lyhyeen ja ilkeästi -- "on minussa seitsemän perkelettä,
enkä voi vastata, mitä teen. Tänä aamuna aioin kuristaa vartijan ja
vähän aikaa sitten ajattelin päättää itse päiväni." Vaikka hänen
ulkonäkönsä ja puheensakin olivat hyvin vähän luottamusta herättäviä,
eivät ne peloittaneet Mathildaa, sillä hän ajatteli: "Ensiksikään
hän ei uskalla tehdä minulle mitään pahaa, siihen hän näyttää liian
raukkamaiselta; toiseksi hän ei hennokaan sitä ja kolmanneksi tiedän
kyllä, että Jumala varjelee minua."

Hän lähestyi miestä ja sanoi: "Jumala olkoon kiitetty, silloinhan
tulin juuri oikeana hetkenä. Nyt saatte itse nähdä, että Jumala on
lähettänyt minut sanomaan teille, että hän on yhtä voimakas kuin
halukaskin karkoittamaan nuo seitsemän pahaa henkeä, jotka riehuvat
sydämessänne." Silloin astahti mies askeleen taaksepäin ja näytti
hämmästyneen keskustelun saamaa käännettä.

Mathilda viipyi kauan hänen luonaan ja mies kertoi hänelle
olleensa kerran uskovainen ja vieläpä itsekin pitäneensä useita
raamatunselityksiä. Mutta sitten hän oli luopunut uskostaan, ja
viimeinen villitys oli tullut ensimmäistä pahemmaksi.

Myöhemmin sai Mathilda Wrede kuitenkin kuulla, että sama vanki oli
päivää jälkeen heidän keskustelunsa sanonut kahdelle toverilleen:
"Älkää panko niin suuresti mieleenne ja muistiinne kaikkea, mitä
neiti sanoo. Hän on vielä hirveän lapsellinen. Kyllä hän itse
uskoo siihen, mitä sanoo, mutta lapsi hän on ja lapsellisuudessaan
hän puhuu. Ainoa mikä minua aika lailla ihmetyttää on, ettei hän
ollenkaan pelkää meitä. Sitä muotia minä en ymmärrä naisessa ja
kaikkein vähimmin niin hienossa ja nuoressa neidissä."

Siperiaan lähtijöiden joukossa oli myös eräs Hollolasta kotoisin
oleva elinkautinen vanki, joka muistutti ulkomuodoltaan suuresti
edellämainittua, vaikkei hänen kasvoissaan ollut samaa vilpillistä
ilmettä kuin hänellä. Kun Mathilda tuli hänen luokseen, sanoi
vanki heti: "Kas, siinähän se neiti onkin! Äskettäin sain teidän
vehnäleipänne. Kiitos ystävällisyydestänne ja tervetuloa! Olen
odottanut teitä koko päivän ja miettinyt joukon kysymyksiä, jotka
tahtoisin tehdä teille. Heti alunpitäen täytyy minun kuitenkin sanoa
teille, etten usko mihinkään, en Jumalaan enkä Jeesukseen." -- Näin
sanoessaan hän katsahti vieraaseensa hyvin tutkivasti. Mutta äkkiä
näytti kuitenkin hänen mielensä muuttuvan ja hän jatkoi: "Kyllä minä
sentään uskon paholaiseen, sillä minä tunnen olevani kokonaan sen
pauloissa."

Tämän lausunnon Mathilda otti keskustelun lähtökohdaksi ja
rupesi selittämään, ettei miehen suinkaan tarvinnut jäädä
paholaisen pauloihin, sillä Jeesus oli kyllin voimakas pelastamaan
sielunvihollisen ansoista. Mies vastasi: "Kuinka neiti tietää, että
Jumala on voimakkaampi kuin perkele, ja että Jeesus tahtoo pelastaa
meidät ihmiset?" -- "Sen tiedän ensiksikin siitä, että raamatussa
sanotaan niin", vastasi Mathilda, "ja toiseksi, koska olen itse
kokenut Jumalan vapahtavaa voimaa ja hänen Vapahtajarakkauttaan
omassa sydämessäni." Mies teki vielä monta samanlaista kysymystä,
jotka todistivat rehellistä mieltä ja uskonnollisten asioiden tajua.
Kun Mathilda vihdoin tunnin kuluttua sanoi hänelle hyvästi ja lausui
toivomuksen, että vaikka he erosivatkin tämän elämän ajaksi, he
kuitenkin vielä kerran saisivat nähdä toisensa Jumalan valtakunnassa,
alkoivat kyyneleet tipahdella pitkin miehen kasvoja. Ja kun Mathilda
rukoili, että Jumala varjelisi häntä koko hänen jäljellä olevan
elämänsä ajan, ei hän enää kyennyt hillitsemään itseään, vaan
itki valtoimenaan. Koko hänen ruumiinsa vapisi hänen sanoessaan
nyyhkyttäen: "Hyvästi, sinä rakastetun isänmaamme tytär ja vankien
ainoa tosi ystävä." Oli järkyttävää nähdä miesparan tuskaa, kun
hänen oli ainaiseksi jätettävä Suomi, vaimonsa ja lapsensa. Mathilda
viipyi sentähden vielä hetkisen ja koetti saada häntä ymmärtämään,
ettei hän, Mathilda Wrede, suinkaan ollut "vankien ainoa, todellinen
ystävä", vaan että heillä oli Jeesuksessa paljon voimakkaampi ja
parempi ystävä, jonka puoleen saattoi kääntyä rakastavan luottavana.
Hänen onnistuikin rauhoittaa mies ja heidän erotessaan olivat
tämän viimeiset sanat: "Kiitos kaikesta ja rukoilkaa Jeesustanne
aukaisemaan minun silmäni, jotta minäkin oppisin tuntemaan hänet ja
palvelemaan häntä!"

"Minulla oli monta omituista ja mielenkiintoista keskustelua
Siperiaan lähtijöiden kanssa", kirjoittaa Mathilda, ja hän jatkaa
muistiinpanoissaan: "Viimeinen päivä Viipurissa oli minulle
sanomattoman vaikea ja raskas. En saata koskaan unohtaa surua
ja epätoivoa, joka vallitsi vankilassa noina muutamina päivinä
ennenkuin oli lähdettävä pitkälle ja vaikealle Siperian matkalle.
Valmistuksiin kuului muun muassa, että puolet vankien päästä
ajeltiin. Kaikki pitävät hirveästi rumentavaa hiusten ajelua
suurimpana ja häpeällisimpänä loukkauksena. Sitäpaitsi puetaan
heidät pitkiin musta- ja harmaajuovaisiin takkeihin. Eräs noista
onnettomista sanoi minulle: 'Niin hauskaa kuin olisikin, että neiti
viipyisi siksi, kunnes matkustamme, on kuitenkin parasta, ettei
neiti näe surullisia jäähyväisiämme kaikesta, mitä rakastamme
maan päällä, sillä se järkyttäisi teitä liian syvästi. Sitäpaitsi
näytämme me niin kauheilta ajeltuine päinemme, pitkine takkeinemme
ja jalkarautoinemme. Tällaisina meidät lähetetään ainiaaksi
pois rakkaasta isänmaastamme:' -- Tätä sanoessaan puhkesi mies
äänekkääseen itkuun.

"Eräs toinen heistä lausui: 'Olen jo vanhahko mies, mutta te olette
ensimmäinen ihminen, joka on pitkän elämäni aikana osoittanut minulle
sydämestä lähtevää ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta.' Sitten
hän kertoi surullisen tarinansa: Hänen äitinsä oli kuollut hänen
ollessaan aivan pieni, isää ei hän ollut koskaan tuntenut. Hän kasvoi
hyvin turmeltuneiden ihmisten joukossa ja sai jo aikaisin hengittää
kaikkea huonoa. Milloinkaan hän ei ollut saanut kuulla ystävällistä
sanaa, vaan pelkkiä kirouksia ja rivouksia. Niin alkoi kulku alaspäin
rikosten ja paheitten teillä, kunnes hän päätyi elinkautisena vankina
Kakolaan. -- 'Se on todella surullinen tarina, mutta tosi se on ja
yhteinen niin monille ystäväraukoille', lopetti hän kertomuksensa."

Jäähyväishetkistään vanki F:n kanssa mainitsi Mathilda seuraavaa:
"Harvoin minulla on ollut niin opettavaisia hetkiä kuin ne, jotka
vietin hänen pienessä kopissaan. Olimme vähitellen tulleet oikein
hyviksi ystäviksi. Hän todisti niin rohkeasti Vapahtajastaan
virkamiehille, että he ihmettelivät, ja eräs hänen tovereistaan
tuli kääntymykseen hänen kauttaan. -- -- -- Meidän puhuessamme
hengellisistä asioista hän sanoi yht'äkkiä: 'Minun on hirveän
vaikea sanoa Teille hyvästi. Mutta minä tiedän, että se on raskasta
neidillekin. Minä kuvittelen, että Teistä tuntuu kuten äidistä,
jonka täytyy sanoa ainaiseksi hyvästi lapsilleen.' -- Niin,
ero oli todellakin hyvin raskas, mutta me emme kuitenkaan surreet
'niinkuin ne, joilla ei toivoa ole', sillä F. ja minä olimme
vakuutettuja siitä, että Jumala varjelee meitä ja me saamme
iankaikkisuuksien iankaikkisuuksissa kiittää Häntä hänen
rajattomasta rakkaudestaan -- -- --.

"Illalla lähtiessäni vankilasta seisoivat kaikki vangit ikkunoissa
ja ojensivat käsiään ristikon läpi viime jäähyväisiksi. Olin
kaikesta sinä päivänä näkemästäni, kuulemastani ja kokemastani aivan
ylenmäärin järkytetty. En ollut milloinkaan ennen tuntenut niin syvää
surua ja sellaista osanottoa kuin nyt, kun näin poloisten ystävieni
rajattoman epätoivon. F:n oli kenties vaikeinta erota minusta, mutta
hän kykeni kuitenkin parhaiten hillitsemään itsensä. Tosin vuotivat
kyyneleet pitkin hänen poskiaan ja sanat tarttuivat kurkkuun, mutta
hän puhui kuitenkin rauhallisesti, toivorikkaasti ja lohduttaen.
Hänen urhokas, miehekäs sydämensä tukahdutti oman tuskansa, jottei
tekisi minulle eroa vielä vaikeammaksi --. Jälestäpäin sain kuulla,
että hän oli maannut koko yön vuoteellaan ja itkenyt ääneensä --."

"Mutta miksi kuvailisin niin tarkoin näitä tapahtumia", puhkeaa
Mathilda puhumaan päiväkirjamuistiinpanoissaan. "Ei kukaan muu
kuin se, joka on itse saanut katsahtaa särkyneihin, vertavuotaviin
sydänparkoihin, voi täysin ymmärtää niitä. Voi miten sydämestäni
rakastan noita onnettomia raukkoja, noita yleensä niin kammotuita ja
pelättyjä ihmisiä, ja miten onnellinen olenkaan minä, joka saan viedä
heille pelastuksen sanomaa. Niin kauan kuin Herra antaa minun elää,
on suurin iloni oleva johtaa heitä Jumalan luokse ja antaa heille
rakkautta ja osanottoa heidän surullisessa elämässään!" -- -- --

Kohta Viipurinmatkan jälkeen Mathilda teki taas retken Kymistä
Kaipiaisiin saadakseen vielä kerran puhua erään vaasalaisen
kaksikymmentäkuusivuotiaan elinkautisen vangin kanssa.

Tämä oli ilman mitään syytä ja aivan selvänä, vain murhan halusta
-- niin kertoi hän itse -- surmannut erään vanhahkon miehen, joka
oli matkustanut Vaasan markkinoille. Sitten kun hänet oli vangittu
ja viety Vaasan vankilaan, oli Mathilda käynyt siellä tervehtimässä
häntä. Mies oli hyvin epätoivoinen, mutta ei rikoksensa tähden, vaan
siksi, että hänet oli huomattu syylliseksi ja vangittu. Mathilda
kävi usein Vaasassa asuessaan hänen luonaan, mutta huomasi suureksi
surukseen, ettei hänen omatuntonsa ollut lainkaan herännyt. Hänen
ajatuksensa olivat alituiseen kiinni muussa. Hänellä oli morsian,
hyvin ikävä henkilö, jonka luokse hän usein lähetti Mathildan viemään
terveisiä. Kun oli kulunut joitakin päiviä, ilman että Mathilda
Wrede oli käynyt hänen luonaan tervehti mies häntä kerrankin näillä
sanoilla: "No vihdoinkin tulette minun onnettoman luokse! Täytyy
sanoa, että te olette aika omituinen ihminen. Joka päivä olen kuullut
askeleenne käytävästä. Miksi te menette mieluummin 'yhteishuoneitten'
vankien kuin minun luokseni, vaikka tiedätte, että minulla, jota
pidetään sellissä, niin etten saa puhella kenenkään kanssa, on paljon
vaikeampaa kuin heillä? Neiti ei ole ollenkaan kiltti minua kohtaan."
Mathilda vastasi, että hän löysi yhteishuonevankien joukosta aina
jonkun, joka mielellään kuunteli hänen lukiessaan raamattua tahi
puhuessaan Jeesuksesta, jota vastoin tämä ei näyttänyt ollenkaan
välittävän sellaisesta. Kun hän halusi puhua hengellisistä asioista,
oli tämä huvitettu kaikesta muusta. Mies näytti aika nololta ja sanoi
hetken kuluttua: "Jos neiti lupaa tulla oikein usein luokseni, niin
lupaan minäkin kuunnella vain sitä, mitä neiti sanoo." "Ei, rakas
ystävä, sellaiseen sopimukseen minä en suostu", vastasi Mathilda,
"sillä se ei olisi oikeudenmukainen. Mutta sopikaamme, että te saatte
ensin puolen aikaa siitä, minkä luonanne viivyn, puhella siitä, mitä
teillä on sydämellänne ja silloin kuuntelen minä tarkkaavaisesti.
Mutta toisen puolen aikaa saan minä puhua Jeesuksesta ja mitä muuta
haluan ja silloin pitää teidän vuorostanne kuunnella, mitä minä
sanon. Suostutteko siihen?" -- "Kyllä, sen teen", vastasi mies
nauraen. Siihen saakka kun Mathilda muutti Vaasasta, pitivät molemmat
uskollisesti lupauksen, jonka olivat toisilleen antaneet. Mies oli
hyvin liikutettu, kun Mathilda paikkakunnalta lähtiessään sanoi
hänelle hyvästit, ja lupasi ilmoittaa, minä päivänä hän kulkisi Kymin
ohi matkalla Siperian kaivoksiin, sekä pyysi Mathildaa tulemaan
silloin asemalle sanoakseen hänelle jäähyväiset. Nyt Mathilda oli
saanut sähkösanoman ja mukanaan vähän evästä matkamiehelle hän seisoi
asemalla odotellen junaa. Kun se lähestyi, näki hän miehen seisovan
ikkunassa ja katselevan etsien asemasillalla olevaa väkijoukkoa. Niin
pian kuin hän huomasi Mathildan, huusi hän ääneensä: "Kas, tuolla on
neiti Wrede! Hän ei petä vankeja. Hän muistaa kyllä, mitä on heille
luvannut!"

Mathilda meni sitten hänen luokseen vankivaunuun ja sanoi aikovansa
saattaa häntä Kaipiaisiin saakka. Mies näytti ilmeisesti tulevan
iloiseksi, mutta kursaili ensin vähän vastaan. "Eihän käy laatuun,
että neiti istuu tässä vaunussa, silloinhan ihmiset voisivat luulla,
että tekin olette vanki."

Vankiparka oli tavattoman kovasti kahlehdittu. Paitsi kaula- ja
vartalorautoja, jalka- ja käsirautoja, oli hänellä vielä hyvin
painava rautapallo nilkkojen kohdalla, joka esti häntä kokonaan
kävelemästä. Sitäpaitsi oli linnavallesmanni, joka oli erittäin
häikäilemätön mies, jättänyt antamatta hänelle täytetyn kaulapussin.
Se tapaa vangeilla olla aina kaularaudan alla, jossa vartaloraudat
riippuvat. Junan kulkiessa oli kaularengas alituisessa liikkeessä
kalvaen niin, että miehen olkapäät olivat aivan rikki. Sitäpaitsi
olivat jalkapainojen renkaat niin ruosteiset ja ahtaat, että painot
eivät ollenkaan juosseet ja estivät siten jalkojen liikkeet kokonaan.
[Mathildaa järkytti niin koko sisintä myöten tuo epäinhimillinen
kohtelu, ettei hän voinut olla mainitsematta asiaa hovioikeudenneuvos
Grotenfeltille, joka lupasikin puuttua siihen.] Niin pian kuin
Mathilda huomasi, kuinka mies kärsi, otti hän kaulaliinansa ja
nenäliinansa ja pani ne kaularenkaan alle lievittääkseen, mikäli
mahdollista, vankiraukan tuskia. -- Suureksi surukseen hän huomasi,
että mies oli yhä edelleen välinpitämätön hengellisistä asioista.
Hänen sydämensä tuntui kovalta kuin kivi. "Kyllä minä turmelin
pahasti elämäni, kun otin tuon ukkorähjän hengiltä", sanoi hän
keskustelun kuluessa, mutta itse asia ei häntä huolettanut.

Kaipiaisten asemalla Mathilda kiiruhti ulos tilatakseen hänelle
neljä kuppia kahvia arvellen, että se oli kenties viimeinen
kerta, jolloin hän saisi maistaa sitä juomaa. Hänen palatessaan
oli suuri joukko naisia, herroja, upseereja, lapsia, ukkoja ja
mummoja kerääntynyt asemasillalle ja kaikki tungeksivat ihmetellen
ja uteliaina vankivaunun ulkopuolella töllistelläkseen raskaassa
rautapuvussa olevaa miestä, ja heidän puheensa olivat kaikkea muuta
kuin hienotunteisia. Mieli kiihdyksissä riensi Mathilda väkijoukon
läpi vaunuun ja käski vartijan asettua ikkunan eteen suojaksi
uteliaita katseita vastaan. Pian senjälkeen täytyi hänenkin sanoa
jäähyväiset, sillä hänen oli määrä palata kotiin junalla, joka oli
jo saapunut asemalle. Poistuessaan piti hänen usean kerran kääntyä
taakseen heittääkseen vankiin vielä katseen viime hyvästiksi. Ja
hän näki miehen seisovan ristikon takana tarkastellen pilkallisesti
ja uhkamielisesti joukkoa, joka oli vaistomaisesti vetäytynyt
kauemmaksi, niin kauhealta ja peloittavalta hän näytti. Mutta sitten
sattui hänen katseensa Mathildaan ja samassa muuttui hänen ilmeensä.
"Hyvästi, hyvästi", huusi hän. "Kirjoitan jo huomenna Viipurista!"



Vankilakäynnit tohtori Henry Lansdellin kanssa.


Englantilaisen teologian tohtori Henry Lansdellin -- joka oli tullut
Suomeen ja toivoi saavansa nähdä vankilalaitostamme -- ja Mr.
Allcroftin kanssa Mathilda Wrede kävi Sörnäisten vankilassa elokuun
alussa vuonna 1885 ja senjälkeen Turussa, Hämeenlinnassa ja Vaasassa.

Ensimmäisenä aamuna Turussa hän riensi jo kello seitsemän
Kakolaan ennättääkseen puhella muutamien ystäviensä kanssa,
ennenkuin englantilaiset tulisivat sinne. Kun hän ajoi Kakolan
mäkeä ylös, kohtasi hän joukon vankeja menossa kivilouhokselle.
Kun he näkivät hänet, unohtivat he kaikki järjestysmääräykset,
kääntyivät ja huusivat: "Ei, mutta katsokaapas meidän omaa
neitiämme! -- Tervetuloa! -- Joko jalka on terve?" j.n.e. Kohtaus
oli niin liikuttava, että ajurikin, joka kyyditsi Mathildaa, sanoi
kyynelsilmin: "Nuo raukat taitavat pitää kovin neidistä!"

Vankilassa kohtasi häntä surullinen viesti, että B. oli tullut
mielenvikaiseksi. Häntä vaivasi päähänpisto, että hänen ruokansa
ja juomansa oli myrkytetty, niin että hän tuskin uskalsi koskea
kumpaankaan. Mathilda meni heti hänen luokseen, ja kun B. näki hänet,
ryntäsi hän ylös ja sanoi ilosta säteillen: "Odotukseni ei ole ollut
turha! Minä tiesin, että neiti tulisi tänään." Hän oli uneksinut
eräänä yönä, että elokuun yhdennentoista päivän aamu toisi hänelle
suuren ilon, ja silloin hän tiesi, että hänen neitinsä tulisi sinä
päivänä, Sillä hänen ainoana ilonaanhan maailmassa oli saada olla
yhdessä hänen kanssaan. Ei kukaan hämmästynytkään Mathildan tulosta
Kakolaan sinä päivänä, vaikkei hän ollut sitä edeltäpäin ilmoittanut,
sillä kaikki olivat uskoneet B:n ennustukseen.

Ja nyt B. kertoi kuiskaten, että katto, lattia, seinät ja
vuodevaatteet olivat myrkytetyt. Lopuksi hän otti esille puolen
leipää ja sanoi: "Jos tästä syö pienenkään palasen, niin joutuu
mitä kauneimpiin tuskiin." Vakuuttaakseen hänelle, että leipä oli
hyvää, pyysi Mathilda saada siitä palan, mutta B. vastasi: "Ei neiti,
sillä kuka tulee silloin vankien luo, jos te kuolette?" Lopulta sai
Mathilda hänet houkutelluksi antamaan hänelle palasen leipäänsä ja
rupesi syömään. B. tarkasti häntä hetken terävästi, sitten hän nousi
kiivaasti ja kiskaisi leivän hänen kädestään. "Ei, neiti ei saa syödä
enää ainoatakaan palaa tätä vaarallista leipää! Kyllä minä tiedän,
että neiti tahtoo mielellään kuolla, mutta sitä ette saa tehdä, sillä
vangit tarvitsevat teitä." He alkoivat sitten puhua hengellisistä
asioista ja Mathilda huomasi suureksi ilokseen, että hänen
ajatusjuoksunsa oli aivan selvä, kun keskustelu liikkui sillä alalla.
Erotessa hän itki katkerasti sanoen: "Neiti ei saa enää koskaan tässä
elämässä nähdä Jakob B:ia, sillä pian minä kuolen kaikesta myrkystä,
mitä he ovat minulle syöttäneet."

Kun englantilaiset olivat saapuneet, saatteli Mathilda heitä
kaikkialle vankilassa, jolloin tohtori Lansdell mainitsi, ettei
hän ollut nähnyt missään muualla pantavan vankeja niin raskaisiin
rautakahleisiin kuin Suomessa. Kun he kulkivat työpajojen läpi,
huomasi Mr. Allcroft muutamia miehiä, jotka olivat erikoisen
vastenmielisiä ulkomuodoltaan, ja kääntyen Mathildaan hän sanoi:
"Teidän ystävänne näyttävät aika ilkeiltä, minä en haluaisi olla
heidän kanssaan yksinäni edes viittä minuuttia." -- "Uskokaa minua,
he eivät ole ollenkaan ilkeitä! He rakastavat minua ja minä rakastan
heitä, eikä minun tarvitse peljätä mitään, kun olen yksin heidän
kanssaan", vastasi Mathilda ajattelematta, että vankien joukossa oli
muutamia merimiehiä, jotka ymmärsivät englantia. Nämä kertoivat koko
keskustelun tovereilleen, ja kaikkia oli loukannut vierasten epähieno
arvostelu ja samalla he olivat iloinneet Mathildan vastauksesta.



Keskeymättömässä työssä.


Saman vuoden syyskuun toisesta päivästä joulukuun toiseen päivään
oli Mathilda Wrede keskeymättömässä toiminnassa. Hän kävi silloin
Lappeenrannan, Mikkelin, Helsingin, Hämeenlinnan ja Turun vankiloissa.

Lappeenrannassa hän viipyi vain muutamia päiviä, sillä siellä
rajoitettiin hänen työtään yhtä suuresti kuin ennenkin. Jyrkästi
lausutun toivomuksensa johdosta hän sai kuitenkin käydä
yksinään sellivankien luona. Eräs heistä, A. V. suurikasvuinen,
kaksikymmenkuusivuotias mies Pohjanmaalta, jota pidettiin erittäin
taipumattomana, julkeana ja vaarallisena, seisoi ikkunan ääressä
Mathildan astuessa sisään. Vanki mittaili häntä hämmästynein ja
ivallisin katsein. Mathilda aikoi ystävällisesti tervehtien mennä
hänen luokseen, mutta kompastui samassa suureen rautarenkaaseen,
joka oli kiinnitetty lattiaan. Mies seisoi liikkumattomana ja sanoi
halveksivasti virnistäen: "Neiti raukka, joka oli kaatua! Te ette
ole tottunut tällaisiin lattian koristuksiin. Ne ovat kuitenkin
yhteiskunnan turvallisuudelle erittäin hyödyllisiä kapineita.
Noita", lisäsi hän ja viittasi renkaaseen ja siihen kiinnitettyyn
ketjuun, "käytetään estämään minua pakenemasta. Nämä paksut muurit
eivät anna tarpeeksi suojaa sellaista petoa vastaan kuin minä olen,
siksi kytketään minun toinen jalkani joka ilta kahleeseen, joka on
kiinnitetty tuohon renkaaseen."

Vaikka hän puhui ivallisesti ja katkerasti, oli hänen kasvoillaan
kuitenkin surumielinen ilme. Ensi hetkestä alkaen heräsi Mathildassa
harras mielenkiinto miestä kohtaan. Hän antoi hänelle pienen kirjan
ja raamatunlausekortin ja alkoi puhua hänelle Jumalasta. Mies tuntui
kuitenkin niin hajamieliseltä ja välinpitämättömältä, että Mathildan
täytyi etsiä keskustelulle joku toinen kiinnekohta. Äkkiä hän vaihtoi
puheenainetta ja alkoi kertoa F:stä. Kun hän lopuksi mainitsi,
että hänestä oli tullut kristitty, elpyi V. ja kuunteli erittäin
huvitettuna. Hän oli itse tuntenut F:n, jota sanottiin "Pohjanmaan
kauhuksi", vieläpä ollut hänen mukanaankin hänen seikkailurikkailla
retkillään. Kun Mathilda sitten toi F:n terveiset kaikille hänen
entisille ystävilleen sekä kehoituksen, että hekin jättäytyisivät
Jumalalle saadakseen saman rauhan ja siunauksen, minkä hän oli
löytänyt -- loppui V:n itsehillintä. Kyyneleet kimaltelivat hänen
silmissään, ja huulet nytkähtelivät suonenvedontapaisesti sisäisestä
liikutuksesta. Mutta juuri silloin kurkisti vartija ovesta, ja mies,
joka ei tahtonut näyttää, miten liikutettu hän oli, kääntyi nopeasti
ikkunaan päin, ojensi Mathilda Wredelle kätensä ja sanoi lyhyesti:
"Hyvästi, neiti!"

Lappeenrannasta Mathilda jatkoi matkaansa Mikkeliin, jossa hän kävi
lääninvankilassa. Ensin koottiin kaikki vangit vankilan kirkkoon,
jossa hän puhui heille yhteisesti ja sitten hänelle tarjottiin
tilaisuus keskustella yksityisesti jokaisen kanssa.

Mikkelistä saamistaan vaikutelmista hän kirjoittaa muun muassa
seuraavaa:

"Vangit ovat täällä mielestäni vastaanottavampia vaikutelmille kuin
tutkintovankiloissa yleensä. Suomen tutkintovankilat tullaan nyt
järjestämään uudelleen, eikä se olekaan liian aikaista, sillä ne
ovat olleet tähän saakka hyvin huonossa kunnossa eivätkä ollenkaan
tarkoitustaan vastaavia. Sitäpaitsi ovat ne olleet suorastaan
kaikenlaisten rikosten kouluja, kun vankeja on säilytetty yhteisissä
huoneissa. Usein on esim. aivan viattomia asukkaita teljetty samaan
huoneeseen kehittyneiden rikollisten kanssa. Kuluttaakseen aikaa
nämä kertovat kerskuen kaikista kujeistaan ja urotöistään ja tekevät
sen sellaisella tavalla, että he esiintyvät toverien silmissä
oikein urhoina. Muutaman viikon oleskelun jälkeen tuollaisten
taitavien veijarien parissa sattuu, että moni heikko luonne, joka
on viattomasti joutunut vankilaan, lähtee sieltä täysinoppineena
rikollisena.

"Tutkintovankilan yhteydessä tahdon vielä kosketella erästä asiaa,
jota olen paljon ajatellut ja josta olen lukenut. Meidän maassamme
ei ole minkäänlaista lakia, joka suojelee viattomasti vangittua
joutumasta kärsimään loukatusta kunniasta, vankilassa kestämästään
tuskasta, kadotetusta vapaudesta, osasta elämää, joka niin
sanoaksemme on ryöstetty häneltä, ja vaurioista, jotka ovat olleet
seurauksena siitä, että hänen asiansa ovat jääneet hoitamatta tahi
uskotut vieraitten käsiin, sekä syvästä tuskasta, jota hänen täytyy
kärsiä ollessaan erotettuna vaimosta ja lapsista. Vielä tänäkin
päivänä saattaa syytetty, vaikka olisikin täydellisesti viaton,
joutua useita kuukausia kestävän tutkimuksen alaiseksi. Oikeuden jako
käy hitaasti, eikä vangitun tuska ja levottomuus voi sitä kiiruhtaa."



Helsingissä.


Syyskuun 23:nnen ja lokakuun 10:nnen välisenä aikana samana
vuonna Mathilda Wrede kävi Helsingin vankiloissa. Hän kirjoittaa
käynneistään:

"Päiväsellivankeja kävin puhuttelemassa heidän selleissään, muut
olivat eräänä sunnuntai-iltapäivänä kirkossa, jossa puhuin heille
1 Kor. 2: 1-2:n johdolla. Myöhemmin keskustelin yksityisesti
jokaisen heidän kanssaan. Yleensä olen ollut huomaavinani, etteivät
Sörnäisten vangit ole läheskään niin alttiita Jumalan vaikutuksille
kuin Kakolan vangit, vaikka pikemminkin luulisi olevan päinvastoin.
Sillä Sörnäisten vankilassa säilytetään miespuolisia vankeja, jotka
on tuomittu korkeintaan neljän vuoden kuritushuonerangaistukseen
ja pitäisi heidän siis olla vähemmän rikollisia kuin Kakolan
vankien, jotka ovat tuomitut joko elinkautiseen vankeuteen tahi
yli neljä vuotta kestävään kuritushuonerangaistukseen. Niin ei
kuitenkaan todellisuudessa ole. Edelliset toivovat vielä elämältä
paljon ja odottavat vapauduttuaan saavansa nauttia jälleen maailman
iloja. Jälkimmäiset taas, joilla ei ole minkäänlaista toivoa tässä
maailmassa, ottavat yleensä mielellään vastaan Jumalan sanan. Tosin
oli Sörnäisissäkin muutamia hyvin miellyttäviä kristittyjä vankeja
ja useita, joihin Jumalan Henki oli koskettanut, mutta heitä oli
kuitenkin vain harvoja Kakolaan verrattuna." -- --

Mathilda Wrede mainitsee muistiinpanoissaan Sörnäisten vankilasta
erään epämiellyttävän seikkailun, joka olisi saattanut päättyä
huonostikin.

Kun hän aina pelkää vaivata muita, ei hän tahtonut, että päivystävä
vartija, vanhahko mies, joka näytti kovin väsyneeltä, pitäisi
silmällä ovia hänen kulkiessaan huoneesta huoneeseen. Siksi hän
pyysi, että vartija avaisi, muutamia kerrallaan ja sulkisi ne
suurilla haoilla, jotka hän itse voisi irroittaa ja sulkea. Silloin
sattui, että hän tuli selliin, jossa istui mies sängyssään nyppien
niinikuituja. Suljettuaan oven meni Mathilda hänen luokseen. Mies oli
kietonut joukon niintä päänsä ympäri ja näytti epämiellyttävältä. Hän
oli silmäpuoli ja ainoalla silmällään hän tarkasteli häijyn näköisenä
Mathildaa. Mathildan tervehdittyä mies kysyi heti: "Mitä teillä on
täällä tekemistä?" Hän tahtoi selittää käyntinsä tarkoituksen, mutta
mies keskeytti hänet: "Hukkaan pantua aikaa ja hukkaan menneitä
vaivoja! Minä en voi sietää Jeesusta enkä tahdo hänestä kuulla."
Sitten hän alkoi kertoa pitkää kummallista tarinaa, mutta lopetti
äkkiä, tarttui molemmin käsin kiivaasti päähänsä ja huusi: "Ai, ai,
nyt se putoaa. Antakaa minulle vahva nuora ja sitokaa pääni, sillä
tämä niinikuitu ei kestä!"

Nyt Mathilda ymmärsi, että hänellä oli taas mielipuoli edessään,
ja kun hän tiesi, ettei vartija ollut läheisyydessä, piti hän
viisaimpana poistua niin pian kuin mahdollista. Hän ojensi miehelle
sentähden lehtisen ja aikoi sanoa hyvästi, mutta niin helposti ei
asia käynytkään.

Otettuaan lehtisen katsoi mies nimilehteä ja punastui kovasti.
Heittäen Mathildaan häijyn katseen hän viskasi kirjasen pöydälle
sanoen: "Miksi te olette tuonut tuon kirjan tänne? Mitä oikeutta
teillä on kiusata minua sillä?" Puhuessaan kiihdytti hän itseään
siihen määrin, että häntä oli kauhea nähdä.

Pakottautuen rauhalliseksi Mathilda otti kirjan pöydältä ja kysyi,
mistä mies ei siinä pitänyt. Tämä viittasi erääseen suurilla
kirjaimilla painettuun raamatunlauseeseen: "Tänään, jos te kuulette
Herran äänen, niin älkää paaduttako sydämiänne!"

Mathilda huomasi nyt, ettei mies tuntenut raamatunlausetta, vaan
luuli hänen painattaneen sanat varta vasten vangeille. "Rakas
ystäväni", sanoi Mathilda, "ei teidän pidä olla minulle vihoissanne
noista sanoista, sillä ne eivät ole minun kirjoittamiani, ne ovat
iankaikkisuussanoja, jotka suuri Jumalan mies on kirjoittanut
raamattuun."

"Mutta kas nyt te varmasti valehtelette päästäksenne helpommin koko
asiasta", sanoi mies suuttuneena, "ja Jumala armahtakoon teitä, ellei
se ole totta! Te sanotte, että nämä sanat ovat raamatussa. No hyvä,
silloinpa teidän pitää myös tietää, missä ne on kirjoitettuna" -- hän
otti raamatun hyllyltä ja ojensi sen Mathildalle. -- "Sanokaa nyt
minulle, missä sellaista on raamatussa kirjoitettuna!" -- Sitten hän
asettui Mathildan ja oven väliin, johon soittokello oli kiinnitetty.
Hän näytti uhkaavalta seisoessaan siinä käsi kohotettuna, valmiina
lyömään, jos Mathilda olisi "valehdellut".

Mathilda oli mennyt ikkunan ääreen etsiäkseen mainitun paikan uudesta
testamentista ja rukoili samalla koko sydämestään, että Jumala
auttaisi häntä muistamaan sen. Ilokseen löysikin hän heti lainatut
sanat. Mutta asian käänne oli sen sijaan suuri pettymys vangille,
joka puri huultaan tultuaan vakuutetuksi, että Mathilda oli oikeassa,
sitten hän sanoi äkäisesti häijyin katsein: "Te olette puhunut totta."

Mathilda tahtoi niin pian kuin mahdollista päästä huoneesta, jotta
ei uudelleen herättäisi sairaan miehen vihaa. Hän otti hitaasti
kellonsa, katsoi sitä ja sanoi: "Nyt on aika jo kulunut niin
pitkälle, että minun täytyy mennä, sillä minun on tänä päivänä
käytävä vielä useassa paikassa." -- "Mutta mitenkäs neiti pääsee
täältä? Te paiskasitte oven kiinni tullessanne ja sitä ei saa
sisäpuolelta auki." Ja nauraa hohottaen hän jatkoi: "Ei maksa vaivaa
soittaakaan, sillä kello on rikki. [Asianlaita ei luultavastakaan
ollut niin, sillä vankilassa vallitsi hyvä järjestys, mutta mies
tahtoi peloitella nuorta tyttöä.] Kyllä neidin on jäätävä tänne
siksi, kunnes vartija tulee. Kunpa teidän ei vain tulisi kovin ikävä
täällä minun kanssani sillä aikaa!"

Silmäys oveen, jossa ei ollut kädensijaa sisäpuolella, vakuutti
Mathildalle oven sulkeutuneen niin lujasti, että hänen oli mahdotonta
saada sitä auki omin voimin.

"'Älä pelkää heitä, sillä Minä olen kanssasi pelastamassa sinua',
sanoo Herra!" (Jer. 1: 8). Nuo ihanat sanat juolahtivat hänen
mieleensä ja muistuttivat hänelle, että Herra on läsnä. Ja silloin
hän oli täysin rauhallinen.

Mies, joka oli huomannut Mathildan vilkaisseen oveen, sanoi yhä
nauraen: "Kyllä se on kiinni. Ette te täältä pääse ulos."

"Niin, enhän minä voi yksin aukaista ovea", vastasi Mathilda, "mutta
minähän tiedän, että te autatte minua, ja jos me molemmat koetamme,
niin kyllä onnistumme."

"Luuleeko neiti, että minä auttaisin Teitä?" kysyi mies, ja Mathildan
vakuutukseen, että hän oli siitä varma, lisäsi hän: "En minä tee sitä
mielelläni, sillä on paljon hauskempaa, kun te olette täällä, kuin
jos olen aivan yksin." Hän näytti epäröivän mitä tehdä.

Mathilda ei ollut kuulevinaan, mitä mies vastasi, vaan meni ovelle ja
koetti aukaista sitä hiusneulalla. Mutta se ei onnistunut.

Mies seisoi vieressä ja katseli hänen turhia yrityksiään. "Rakas
ystävä", sanoi Mathilda silloin, "olette aivan oikeassa siinä,
ettei yksi henkilö voi aukaista ovea, mutta kuinkahan olisi, jos
te auttaisitte minua? Olkaa hyvä ja ottakaa tuo pieni tikku, joka
on tuossa lattialla ja koettakaa pistää sillä ovenrakoon alhaalla
samalla kuin minä koetan täältä ylhäältä."

Monien vastaväitteiden jälkeen mies vihdoin tuli auttamaan Mathildaa,
ja helpotuksesta huoahtaen näki Mathilda oven avautuvan. Hän oli
vapaa.

Erään toisen kerran Mathilda tuli suuren virkamiesjoukon saattamana
vankien luokse, juuri kun he söivät päivällistään. [Tämä ei
tapahtunut kuitenkaan Helsingissä, vaan Lappeenrannan työvankilassa.]
He istuivat pitkien pöytien ääressä, mutta kaikki nousivat herrojen
tullessa huoneeseen. Mathilda tervehti ja alkoi sitten jakaa
lehtisiä. Kun hän oli juuri lopettanut jakelun erään pöydän ääressä
ja aikoi mennä toisen luo, sanoi joku vangeista: "Anteeksi, neiti,
mutta ei maksa vaivaa ottaa noita lehtisiä." "Kuinka niin?" kysyi
Mathilda. "Me saamme ne pitää mahdollisesti vain siihen asti, kun te
matkustatte kaupungista. Niin pian kuin virkamiehet saavat tietää,
että olette mennyt, ottavat he ne varmaan takaisin, kuten ennenkin.
Sellaisia he ovat!" Vaikka Mathildasta tuntui kovin pahalta, koetti
hän kuitenkin vastata rauhallisesti: "Se on kovin ikävää kuulla,
mutta otaksun, että siihen on ollut jotain syytä." Ja kääntyen
johtajaan hän kysyi: "Herra johtaja, onko totta, että lehtiset
otettiin heiltä pois viime kerralla?"

Johtaja ja pastori alkoivat nyt yht'aikaa selittää asiaa. Oli
peljätty, että lehtiset aiheuttaisivat vallattomuutta, ja että vangit
polttaisivat ne joko tupakan kanssa tahi ilmankin sitä.

Vangin ja virkamiesten välillä syntyi sananvaihtoa ja tilanne kävi
yhä epämiellyttävämmäksi.

"Kuulkaa nyt, kaikki ystävät!" huudahti Mathilda. "Jos johtaja
suostuu siihen, että te saatte tästä päivästä lähtien pitää lehtiset,
tahdotteko silloin myös luvata, ettei kukaan teistä polta niitä?"
Ja ennenkuin kukaan oli ennättänyt vastata, kääntyi? hän johtajan
puoleen sanoen: "Herra johtaja, pyydän, sallikaa heidän pitää ne."
Johtaja lupasi, ja vangit vastasivat kuorossa: "Me emme polta
lehtisiä."

Tämä oli ensimmäinen vankien ja virkamiesten välinen kahnaus, jonka
todistajana Mathilda Wrede sai olla, mutta valitettavasti se ei ollut
viimeinen.



Hämeenlinnassa.


Hämeenlinnassa Mathilda Wrede työskenteli vankiloissa kello
kahdeksasta aamusta kello seitsemään illalla pitäen vain
kolmenneljännestunnin päivällislevon.

Muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta olivat hänen naisten
kuritushuoneesta saamansa kokemukset erittäin masentavia. Useimmat
väittivät olevansa "aivan viattomia" eivätkä olleet rehellisiä
suhteessaan Jumalaan. Kun hän kirjoittaa veljelleen Hämeenlinnan
kuritushuoneesta saamistaan kokemuksista, sanoo hän muun muassa;
"En tahdo kirjoittaa pitemmälti näistä vangeista, sillä silloin
saisin kertoa melkein yksinomaan ikäviä asioita ja sellaiset on
varmaan paras sivuuttaa vaikenemalla." Ja sitten hän lisää: "Mutta
Hämeenlinnassa oli kuitenkin muutamia oikein hauskoja vankeja, heidän
joukossaan eräs nainen, joka oli ollut kovin hillitön ja senvuoksi
pantu jalkarautoihin. Kun olin hänen luonaan, tuntui hän sävyisältä
ja vastaanottavalta, ja toivon myös, että hänen uskonsa katse
suuntautui Jeesukseen."

Muitten muassa oli siellä myös eräs aivan nuori oululainen nainen
joka oli käyttäytynyt niin pahoin ja ollut niin raju, että hänet oli
rangaistukseksi kahlehdittu kiinni "vanhan linnan" [Hämeenlinnasta
puhutaan ensi kerran v. 1307 ja se on ollut vuodesta 1830 lähtien
naisvankien rangaistuslaitoksena.] eristettyyn osaan. Kun Mathilda
tuli tuohon hämärään huoneeseen, ei hän aluksi nähnyt mitään, mutta
huomasi sitten nuoren tytön istumassa vuoteellaan kahlehdittuna
seinään kiinni rautarenkaasta, joka ympäröi hänen kaulaansa. Ensin
hän oli aika epäystävällinen, mutta kun Mathilda Wrede oli puhellut
hänelle hetkisen, kävi hän oikein kiltiksi, ja vierailijan lähtiessä
hänen luotaan oli tyttö sulanut kokonaan ja jumalalliset totuudet,
jotka hän oli saanut kuulla, näyttivät liikuttaneen häntä.

Maaherra Ammondtin kehoituksesta Mathilda Wrede kävi tapaamassa
erästä miestä Hämeenlinnan tutkintovankilassa. Tämä oli menetellyt
kovin pahoin ja istui nyt raudoissa. Mathildan tullessa hänen
luokseen hän nousi heti seisomaan ja seisoi koko ajan, kun hänelle
puhuttiin, mutta tuntui aivan välinpitämättömältä, ikäänkuin ei
olisi ollenkaan kuunnellut, mitä hänelle sanottiin. Mathilda rukoili
Jumalalta apua voidakseen saada miehen tarkkaavaisuuden hereille ja
hänen rukouksensa tulikin kuulluksi.

Miesparka, jolla oli ensi kertaa elämässään vartaloraudat, oli niin
lopen uupunut raskaasta taakastaan, että hiki valui hänen otsaltaan
ja poskiltaan. Mathilda ajatteli: "Häneen eivät ystävälliset sanat
pysty, niitä hän pitää vilpillisinä, mutta pientä ystävällistä tekoa
hän ei voi selittää väärin." Sitten hän otti tuolin, jolla mies
oli istunut hänen tullessaan selliin ja asetti sen miehen viereen.
Ennenkuin hän oli ennättänyt pyytää häntä istuutumaan, katkaisi mies
hiljaisuuden kysyen: "Mitä neiti aikoo tehdä tuolilla?" -- "Minä
näen että seisominen väsyttää teitä, siksi minä tahdon, että te
istuudutte", vastasi hän. Mies näytti hyvin hämmästyneeltä ja sanoi:
"Kuinka te keksitte nostaa tuolin minulle, joka olen vanki? Mitä
teitä liikuttaa, olenko väsynyt vai en? Te olette totisesti sangen
ihmeellinen neiti, se minun täytyy sanoa. Mutta vaikka olisin kaksi
kertaa niin väsynyt, niin en voisi kuitenkaan istua ja antaa teidän
seisoa." Eikä mies sallinut houkutella itseään istumaan, vaikka hän
oli nääntyä väsymyksestä. Lopulta Mathilda istuutui pöydälle. Silloin
mieskin istuutui tuolille, ja nyt he keskustelivat pitkän aikaa
elämän tärkeimmästä kysymyksestä.

Samassa vankilassa oli mies, joka oli kolmaskertaisesta varkaudesta
tuomittu elinkautiseen vankeuteen. Hän oli matkalla käräjille
murhannut vanginkuljettajan. Mathilda odotti näkevänsä hänet hyvin
paatuneena ja hämmästyi sentähden kovasti, kun ovi aukeni ja hän
näki edessään aivan nuoren ja sangen kauniin pojan, joka askarteli
huoneessaan valmistaen tulitikkulaatikolta. Hän keskeytti heti
työnsä ja nousi vankilamääräysten mukaisesti seisomaan. Mutta kun
ovi oli suljettu ja he olivat yksin, vetäytyi hän erääseen huoneen
nurkkaan ja tarkasteli Mathildaa sieltä aroin katsein, aivan kuin
olisi peljännyt häntä. Eräs pikku tapaus sai aikaan sen, että hänen
arkuutensa muuttui luottamukseksi. Sattui näet, että Mathilda
tahtomattaan tallasi hänen tulitikkulaatikkonsa, joka oli lattialla,
niin että se meni aivan pilalle. Hän tiesi, että tutkintovangit
saavat määrätyn prosentin työnsä tuottamista tuloista, ja siksi
koski vahinko häneen erityisen kovasti. Sydämellisesti pyysi hän
anteeksi aiheuttamaansa vahinkoa, ja mies oli varmaan tuntenut, että
hän todella tarkoitti totta, sillä samassa silmänräpäyksessä näytti
siltä, että hän alkoi luottaa Mathildaan.

Mathilda kävi useita kertoja nuoren miehen luona, ja oli ilmeistä,
että hänessä oli tapahtunut täydellinen muutos. Kun hän sanoi
miehelle hyvästi jatkaakseen matkaansa Turkuun, kertoi tämä hänelle,
kuinka hän oli peljännyt häntä hänen ensi käynnillään. "Nyt minä
ymmärrän, että minussa oleva paha se pelkäsi, sillä se tunsi, että
se voitettaisiin." Ja sitten hän lisäsi: "Pian saan tietää tuomioni.
Luultavasti minut tuomitaan pakkotyöhön johonkin Siperian kaivokseen
tahi, kukaties, aiotaan minut mestata muille varoitukseksi. Miten
käyneekin, niin älkää olko minusta levoton, sillä mitä tapahtuneekin
tälle syntiselle ruumiille, sielu kuuluu kuitenkin Jumalalle."

Loppuarvostelunsa Hämeenlinnan lääninvankilasta. Mathilda Wrede antaa
seuraavin sanoin:

"Eräs asia, joka on suuresti ilahduttanut minua, ja joka vaikuttaa
että Hämeenlinnan lääninvankila on paras kaikista muista Suomen
vankiloista -- en tiedä miten on Oulun ja Kuopion lääninvankiloiden
laita, koska en ole vielä ollut niissä -- on, että ei ainoastaan
linnavallesmanni, vaan myös useat vartijoista ovat kristittyjä. Niin
pitäisi olla kaikissa vankiloissa, sillä silloin voitaisiin vankeja
todella parantaa heidän vankeusaikanaan."



Toivolan koti.


Oli maaliskuun 14 päivä 1886. Talvinen aurinko loisti kirkkaana
ja siroitteli säteileviä timantteja lumikentille. Puut seisoivat
huurteisina ihanimmassa talvipuvussaan.

Rabbelugnin suuressa valoisassa salissa istui maaherra Wrede
tyttäriensä Helenan ja Mathildan kanssa yksinkertaisen, mutta
aivan kuin juhlaa varten katetun kahvipöydän ääressä. Vietettiin
"pikku Tildan" nimipäivää, ja tunnelma oli lämmin ja tuttavallinen.
"Tule, tyttöseni, niin menemme kävelemään!" sanoi isä lopuksi
nousten paikaltaan. Mathilda oli heti valmis, ja niin he kulkivat
yhdessä laajojen peltojen yli pitkin Kymijoen rantaa, kunnes
tulivat Tuomenojan torpalle. Siellä isä pysähtyi sanoen: "Torppari
on kuollut. Vaimo ja lapset saavat muuttaa taloon, ja tänne me
perustamme kodin vapautuneille vangeille. Sinä olet monta kertaa
sanonut, että ystävilläsi on melkein ylivoimaisia vaikeuksia, ja
että heidät melkein pakotetaan lankeamaan uudelleen rikoksiin,
kun he vankiloista vapautuessaan jäävät maailmalle kodittomina ja
yksinäisinä. Samaa kirjoittaa myös Henrik. Nyt, kun hän pian palaa
Siperiasta, tarvitsee hän työtä, joka voi tyydyttää häntä, ja
minä luulen, että hän mielellään ottaa hoitoonsa kodin, jonka nyt
annan teille molemmille ja joka, kuten toivon, saa olla avuksi ja
nousemiseksi monille onnettomille ystävillesi."

Mathilda oli ylen onnellinen.

Syksyllä palasi parooni Henrik Wrede Suomeen oleskeltuaan Siperiassa
kaksi ja puoli vuotta. Seuraavana kesänä avattiin Tuomenojan
torpassa koti, joka sai nimen "Toivola". Koko harrastuksensa ja koko
rakkautensa antoi Mathilda nyt tuohon työhön, silloin kuin hän ei
ollut vankilamatkoillaan. Usein hän otti väen mukana osaa heidän
töihinsä.

Sattuipa kerran keväällä, kun kevätkaura oli jyrästettävä, että
parooni Henrik oli matkoilla ja Mathilda valvoi yksinään miesten
töitä. Illalla hän sanoi eräälle miehistä: "Huomenna L. on hyvä ja
jyrästää kauran, muuten se kasvaa liian korkeaksi." "Kuka tulee
toiseksi?" kysyi mies. "Olen ajatellut, että L. tekisi sen yksinään.
Tämä työ pitäisi yhdenkin miehen voida suorittaa." "Semmoista se on,
kun herrasväki puhuu", kuohahti L. "Huomenna tulen minä ja jyrästän
kauran", sanoi silloin tuo kaksikymmenkolmevuotias tyttö. "Jos kerran
olen sitä mieltä, että yhden ihmisen tulee ennättää tehdä se, näytän
minä myös, että asia on niin. L. saa muuta tehtävää."

Kun kello läheni viittä seuraavana aamuna, oli Mathilda Wrede
Toivolassa. Miehet olivat nähneet hänen tulevan ja hevonen oli juuri
valjastettu, kun hän saapui perille. Kaikki seisoivat odottaen.
Heidän mielestään oli kauhean hauska nähdä hänet työssä. Mathilda
aloitti. Käänteessä riensi V. hänen luokseen: "Minä tulen kääntämään
jyrän", sanoi hän. "Ei, kiitos, teillähän on muuta tehtävää", kuului
vastaus. Mathilda ajoi hevosen ojan yli ja käänsi siellä, siten hänen
ei tarvinnut turvautua muitten apuun. "Minä menen hakemaan neidille
heinäsäkin istuimeksi", sanoi L. Sen Mathilda oli kokonaan unohtanut,
mutta hän vastasi sen olevan tarpeetonta. Sitten tuotiin hänelle
kaljaa. Hän kiitti, mutta jatkoi jyrästämistä.

Kun Mathilda Wrede tuli päivälliselle, oli hänen ruumiinsa kuin
piesty, mutta hän oli liian ylpeä lakatakseen työstä. Sitten hän otti
levänneen hevosen, ja kello neljänneksen yli seitsemän oli päivätyö
tehty. Taas seisoivat kaikki miehet katselemassa. -- Mathildan oli
pitkän aikaa tämän voimannäytöksen jälkeen vaikea liikkua.

Syksyllä oli parooni Henrik kirkolliskokouksessa ja jälleen hoiti
Mathilda Toivolaa yksin. Miesten käytös ei suinkaan täyttänyt
toiveita.

Tiet ja vainiot olivat sateen liottamat, jonka tähden Mathilda oli
pyytänyt kahta miehistä, H:ta ja V:tä vetämään taloon hiekkaa. Kun
he olivat tulleet kuormineen, näki hän heidän työskentelevän pienet
lapiot kädessä. "Ettekö tiedä, miehet, kuinka kuorma tyhjennetään?"
kysyi Mathilda silloin avaten kärryjen luukun ja kaatoi hiekan maahan.

Miehet suuttuivat. V. ajoi pois, kun taas toinen jätti hevosensa
pihalle ja meni työpajaan, jossa oli muutamia miehiä. Mathilda
meni perästä. H. oli istuutunut rahille tahkon viereen, ja kirves
oli maassa hänen jaloissaan. "H. älkää antako hevosen seisoa
tarpeettomasti pihalla!" sanoi Mathilda. Samassa silmänräpäyksessä
syöksyi H. penkiltä, tempasi kirveen ja tähtäsi häneen. Mathilda
suorastaan lensi miestä kohden hirvittävän kiihtyneenä. "Kirves
alas paikalla!" huusi hän. "Mitä te ajattelette, kun kohotatte
kirveen?" H. hämmästyi niin, että käsi vaipui. Muut miehet näyttivät
pelästyneiltä. "P. menkää pihalle ja riisukaa hevonen! Tuo mies ei
saa ajaa sitä, koska hän on niin raaka." Ja vilkaisten H:ään virkkoi
hän: "Tämän jälkeen toivon saavani puhella kanssanne." Hän kääntyi ja
meni veljensä huoneeseen.

Mitä hän tekee, jos H. tulee hänen luokseen? Ja mitä hänen oli
tehtävä, ellei hän tullut? Henrik veli oli poissa ja hänen isänsä oli
poissa, mutta miehet eivät saa luulotella, että hänen kanssaan voi
leikitellä.

Puolen tunnin kuluttua tuli H. Mathilda, joka istui kirjoituspöydän
ääressä, katsahti työstään "Otaksun että H:lla on jotain sanomista",
sanoi hän. H. vaikeni ja näytti nyreältä. "Kun H. haluaa puhua,
niin keskeyttäkää minut! Minä kirjoitan sillä aikaa." Hän kirjoitti
nimensä yhä uudelleen ja uudelleen kovassa jännityksessä. Mies yritti
istuutua. "Te ette istuudu ennen kuin olette sanonut asianne!" H. ei
mennyt tiehensä, kuten hän oli luullut, vaan sanoi lopulta: "Pahasti
olen käyttäytynyt!" -- "Hyvä, että huomaatte sen", oli Mathildan
lyhyt vastaus. "Hyvästi!" H. meni ääneti huoneesta hänen jäädessään
istumaan.

Kun maaherra Wrede kotiin tultuaan sai kuulla, mitä oli tapahtunut,
oli hän sydämestään iloinen, että kaikki oli käynyt hyvin.

Parooni Henrikin ollessa vielä kirkolliskokouksessa makasi Mathilda
Wrede eräänä pimeänä lokakuun yönä ja heittelehti vuoteellaan
saamatta unta silmiinsä. Syvän tuskan ahdistamalla hän ajatteli
Toivolan väkeä, sillä hän tunsi että jotakin oli tapahtunut. Hänen
täytyi lähteä katsomaan; "Lord" ohjaisi häntä kyllä pimeässä.
Niin häh nousi, pukeutui ja kutsui suuren, valkean englantilaisen
setterikoiransa. "Lord", sanoi hän, "Toivolaan!" Viisas eläin ymmärsi
heti, mikä oli tarkoituksena, ja niin he kulkivat yhdessä keskellä
yötä pari kilometriä pitkän taipaleen.

Päästyään Toivolaan hän ei löytänyt kotoa muuta kuin yhden miehistä.
Hän odotti jännityksellä aamua. Kaksi miestä palasi hetken kuluttua,
mutta he olivat aivan avuttomassa tilassa. Kun alkoi valjeta,
valjasti Mathilda "Stjärnan", hevosensa, ajopelien eteen ja lähti
etsimään muita. Olivatko he karanneet, vai oliko heillä jotain muita
kujeita mielessä? Kauan etsittyään hän löysi kaksi miestä mitä
surkeimmassa tilassa. Vaivoin hän sai juopuneet miehet nousemaan
ajopelien takaistuimelle, jonka jälkeen lähdettiin Toivolaan, ja pian
oli hänellä sitten taas koko joukkonsa kotona jälleen.

Eräänä päivänä Mathilda meni talliin katsoakseen hevosia ja löysi
vanhan "Stjärnan" aivan ruokkoamattomana. Hevonen, jonka hän oli
saanut varsana jo pienenä tyttönä ollessaan isältään, oli aina ollut
äksy.

"Miksi 'Stjärna' on ruokkoamatta?" kysyi hän suurelta
karkeatekoiselta mieheltä, joka seisoi tallimäellä. "En minä uskalla
mennä sen luo", vastasi mies, "se vain puree ja potkii, kun minä
tulen lähelle." -- "Vai niin", arveli Mathilda Wrede, joka heti
ymmärsi, ettei se ollut hänen laiminlyömisensä syynä, "V:n pitää
luonnollisesti olla varovainen ja huolehtia hengestään, mutta
'Stjärna' on tottunut siihen, että se ruokotaan joka päivä, ja siksi
minä teen sen nyt. Me olemme vanhoja hyviä ystäviä, minulle se ei tee
pahaa."

Hän talutti hevosen tallista. "Nyt saa V. katsella, kun minä teen
kokeen", sanoi hän, "mutta asettukaa niin kauaksi siitä, ettei se
yletä potkaisemaan eikä puremaan teitä." Mathilda rupesi harjaamaan
ja hevonen seisoi aivan rauhallisena ja hiljaa. "Kummallinen hevonen
tämä", sanoi hän, "minä koettelen sualla." V. näytti nololta.
"Antakaa minun sukia hevonen", pyysi hän. "Ei vielä, minun pitää
ensin katsoa, voiko siihen varmasti luottaa", ja hän jatkoi yhä
sukimistaan. "Nyt voi V. jatkaa", sanoi hän lopulta. "Tuo merkillinen
hevonen ei näytä tänään olevan pahalla tuulella." Ja hän ojensi
harjan ja suan miehelle, joka oli hyvin häpeissään.

Siitä päivästä lähtien ei V. jättänyt koskaan ruokkoamatta "Stjärnaa".

Erään toisen kerran Mathilda lähti postiin suuri rahakirje mukanaan.
Ajomies ei näyttänyt suinkaan luotettavalta istuessaan synkissä
mietteissään kuskipukilla. Tie kulki aution metsän läpi ja ylt'ympäri
vallitsi hiljaisuus, vain hevosen kavioiden kapse maata vasten
häiritsi hiljaisuutta.

"Onko todellakin totta, että neiti on matkalla postiin suuri
rahakirje muassaan?" kysyi kuski äkkiä. "On", kuului vastaus. Mies
jatkoi: "Kuinka neiti uskaltaa kulkea yksin minun kanssani metsän
läpi, vaikka tiedätte, että minä olen tehnyt ryöstön saadakseni
jonkun markan, lukuunottamatta kaikkia murtoja, joissa olen ollut
mukana? Eikö neiti ollenkaan pelkää?" -- "En, V., en vähintäkään,
sillä minä tiedän, että mies, joka teki nuo huonot teot, oli itse
huono, mutta nyt hän ei enää ole, ja minä luotan häneen." Nuori tyttö
lausui sanat hyvin rauhallisesti.

Oltiin jälleen ääneti. Kuului vain kaukaisen kosken pauhu ja hevosen
kavioiden kopina. Mutta äkkiä katkaisivat kiivaat nyyhkytykset
hiljaisuuden -- kuskipukilla istuva mies ei jaksanut enää hillitä
itseään. "Hän uskoo minuun!" nyyhkytti hän. "Jumala, auta minua! Minä
_tahdon_, minusta _täytyy_ tulla parempi ihminen!"

Kun jonkun aikaa oli kulunut, ja Mathildalle kerääntyi yhä enemmän
työtä vangeista ja heidän perheistään, ymmärsi hän paremmaksi, että
vain yksi henkilö hoitaisi Toivolaa, ja hän jätti sen kokonaan
veljelleen, joka jatkoi siellä toimintaa useita vuosia.



Vankilamatkoja vv. 1886-1888.


Toukokuun 21:stä päivästä kesäkuun 2:een päivään 1886 Mathilda Wrede
oleskeli Helsingin vankiloissa. Tällä kertaa hän kuitenkin oli niin
sairas, ettei jaksanut puhella kaikkien Sörnäisten vankien kanssa.

Kesäkuun 7:ntenä hän tuli Lappeenrantaan ja jatkoi sieltä
matkaansa Viipuriin yhdessä yhdeksän vangin kanssa, jotka aiottiin
lähettää Siperiaan. Vankivaunussa, jossa hän istui teljettynä
noiden onnettomien ihmisten kanssa, lukivat he yhdessä raamattua,
keskustelivat ja heillä oli "oikein hyvä olla". Viipurissa hän viipyi
viikon.

"Heinäkuun viidennestä kymmenenteen päivään olin Viipurissa,
sillä suuri vankijoukko lähetettiin Siperiaan", kirjoittaa hän
päiväkirjassaan. "Vangit tulivat Kakolasta ja minä yhdyin heihin
Kymin asemalla, sitten saatoin heitä Viipurista Perkjärvelle. Ero oli
hyvin raskas."

Marraskuussa hän matkusti kolmannen kerran Viipuriin tavatakseen
siellä erään lapsenmurhaajan, joka oli matkalla Siperiaan. Hän viipyi
Viipurissa kaksi viikkoa.

Tällä käynnillään Viipurissa hän tapasi myös miehen, josta hänellä
oli ollut mitä parhaita toiveita. Kuusi kuukautta ennen hänen
rangaistusaikansa päättymistä oli Mathilda omalla vastuullaan ottanut
hänet Lappeenrannan työvankilasta. Mies oli lyhyen aikaa hänen
palveluksessaan, sitten hän jälleen lankesi rikoksiin, vangittiin
ja istui nyt jälleen tutkittavana Viipurissa. Paljon surua,
levottomuutta ja häpeää oli Mathilda saanut kärsiä, ja olipa hänellä
ollut suuria rahallisia kulujakin hänen tähtensä.

Nyt koetti mies kaikin tavoin hyvittää, mitä oli rikkonut. Eräänä
päivänä esimerkiksi, kun Mathilda oli aikaisesta aamusta asti
ollut vankilassa, kysyi mies, kun Mathilda myöhemmin päivällä tuli
hänen selliinsä: "Onko neiti syönyt tänään päivällistä?" ja kun
hän sai kuulla, ettei Mathilda ollut sitä tehnyt ja että hän aikoi
viipyä vankilassa siksi, kunnes portti illalla suljettaisiin,
otti mies esille kirjeen pyytäen hänen lukemaan sen. Sillä aikaa
hän soitti kelloa ja kun vartija tuli, puhelivat he hetkisen
kuiskaillen keskenään. Vartija poistui sitten, mutta palasi mukanaan
sanomalehteen pistetty käärö sekä malja, jotka hän jätti vangille.
"Rakas neiti", sanoi tämä avattuaan käärön, "olkaa hyvä ja syökää!
Minulla oli vielä hiukan jälellä omia rahoja, niillä pyysin vartijan
ostamaan voita, maitoa ja suolalihaa, leipää olen säästänyt
päivälliseltä. Vaikka niin mielelläni haluaisin, en voi tarjota
parempaa ruokaa."

Mathilda kiitti ja koetti syödä, mutta oli hyvin vastenmielistä
levittää sormella vanhaa voita päivälliseltä jääneelle leipäpalalle
ja juoda maitoa rikkinäisestä ja likaisesta kulhosta. Vaikeaa sitä
oli nähdä, mutta vielä vaikeampi maistaa. Hän teki sen kuitenkin,
sillä hän huomasi, miten suuren ilon miehelle tuotti se, että hän
saattoi tarjota hänelle päivällistä.

Tullessaan eräänä toisena päivänä vankilaan hän meni suoraa päätä
saman miehen luokse ja puheltuaan hetken hänen kanssaan jätti
päällysvaatteensa hänen selliinsä ja jatkoi sitten käyntejään muiden
vankien luona.

Kun hän palasi takaisin, otti vanki hänet vastaan sanomalla:
"Anteeksi, neiti, mutta minun pitäisi oikein torua teitä! Kuinka voi
olla niin lapsellisen varomaton, että jättää vankikoppiin kukkaronsa,
varsinkin kun siinä on niin paljon rahaa kuin teillä on." Mathilda,
joka tunsi syyllisyytensä, vastasi: "Siinä on V. aivan oikeassa,
mutta kuinka te oikeastaan tiedätte, että minun kukkaroni on
päällystakkini taskussa ja että siinä on paljon rahaa?" Mies vastasi:
"Minä näin, että takkinne oli tomuinen ja koetin puhdistaa sitä,
silloin kukkaro putosi lattialle, lukko aukeni ja minä näin siellä
useita viiden markan seteleitä." Mathilda kiitti V:ia siitä, että
hän oli tomuttanut hänen takkinsa, puki sen ylleen ja aikoi lähteä.
"Eikö neiti laske, ovatko kaikki rahat kukkarossa!" kysyi vanki
hämmästyneenä. "Miksipä minä sen tekisin? Eihän täällä ole ollut
ketään muita kuin te." -- "Mutta minähän juuri olenkin epäluotettava
ihminen, suurvaras." "Sen kyllä tiedän, mutta tiedän myös, että voin
omasta puolestani luottaa teihin, ja täällä minun kukkaroni on ollut
yhtä hyvässä säilössä kuin omassa hallussani." Nuo sanat kuullessaan
punastui V. kovasti: "Voi, rakas neiti", sanoi hän, "kuinka te
saatatte vielä uskoa minuun ja kuinka tahdotte osoittaa minulle
niin suurta rakkautta, vaikka olen käyttäytynyt niin pahoin?" Tämän
tapauksen johdosta Mathilda Wrede kirjoittaa: "Ei mikään vaikuta
vankeihin niin paljon kuin heille osoitettu luottamus ja rakkaus.
Jesajan 38: 17:ssa sanotaan, erään uuden käännöksen mukaan: 'Sinä
olet rakastanut minut ylös turmeluksen kuopasta, sillä sinä heitit
kaikki minun syntini selkäsi taakse.' Samoin luulen, että meidän
pelastustyömme menestymisen salaisuus on, että me rakastamme niitä,
jotka on pelastettava, juuri sellaisina kuin he ovat, odottamatta
siksi, kunnes löydämme heissä jotain rakastettavaa. Me saamme myös
kykymme mukaan heittää heidän syntinsä taaksemme, jos haluamme
seurata Jeesuksen jäljissä ja astua alas heidän luokseen nostaaksemme
heidät ylös rakkauden käsivarsilla. Ja mitä olisi meistä tullut,
ellei Kristus olisi rakastanut meitä ja astunut alas avuksemme juuri
sinne, missä makasimme kuolleina rikoksissamme ja synneissämme."
Efes. 2:1.

Vuoden 1887 alussa Mathilda Wrede teki lähes kaksi kuukautta
kestäneen vankilamatkan Turkuun, Hämeenlinnaan ja Helsinkiin.

Kun tunnettu evankelista, tohtori Baedecker kävi toisen kerran
Suomessa, kehoitti Mathilda Wrede häntä eräänä päivänä tulemaan hänen
kanssaan Katajanokan vankilaan ja puhumaan "suloista evankeliumia"
vangeille. Hetken epäröinnin jälkeen -- hän ei ollut milloinkaan
ennen ollut vankilassa -- suostui hän hänen pyyntöönsä.

Tuon käynnin aikana, kesäkuun 3:ntena 1887, heräsi tohtori
Baedeckerin suuri harrastus vankilatyöhön. Mathildan seuratessa
tulkkina tohtori B. saarnasi sitten vangeille Helsingissä,
Hämeenlinnassa, Turussa, Lappeenrannassa ja Vaasassa, jonka jälkeen
hän matkusti Pietariin, pyysi ja sai luvan jakaa Venäjän ja Siperian
vankiloissa uusia testamentteja ja evankeliumeja. Hän antautui
siunattuun työhönsä muutamiksi vuosiksi. Parooni Paul Nicolay jatkoi
sitten jonkun aikaa samaa työtä Venäjän vankiloissa.

Kirjeissä, jotka Mathilda Wrede on saanut tohtori Baedeckeriltä,
kutsuu tämä häntä "vankilaäidikseen."

       *       *       *       *       *

Seuraava vankilamatka suuntautui Kakolaan, jonne Mathilda lähti
elokuun alussa. Kun hän ensimmäisenä aamuna aivan odottamatta
tuli vankilaan ja astui käytävään, näki hän vanhan miehen tulevan
vastaansa kantaen sorvattuja tuolinjalkoja. Kun ukko tuli niin
lähelle, että hän tunsi hänet, säpsähti hän kovasti ja unohtaen
vankilajärjestyksen heitti tuolinjalat lattialle sekä kiiruhti
Mathildan luokse. Tervehtimisen jälkeen näytti uusi ajatus valtaavan
ukon, sillä hänen kasvoiltaan katosi niiden iloinen ilme ja hän
muuttui äkkiä vakavaksi ja juhlalliseksi. Sitten hän pani kätensä
hiljaa Mathildan pään päälle ja katsoen ylöspäin sanoi: "Jumala
siunatkoon teitä, rakas lapsi, parhaimmalla siunauksellaan, kun niin
usein muistatte meitä täällä kurjuudessamme. Raamatussa sanotaan:
'Kuinka suloiset ovat evankeliumin saarnaajan jalat vuorilla, joka
rauhaa julistaa, hyvää sanomaa saarnaa, autuuden ilmoittaa', ja ne
sanat ovat todet. Vahvistakoon Jumala edelleenkin teidän ruumistanne
ja sieluanne, kuten hän on tähänkin saakka tehnyt!" Sitten hän poimi
tuolinjalat lattialta ja lähti nopeasti käytävästä.

Milloinkaan ennen ei Mathildaa oltu otettu sellaisella tavalla
vastaan, ja elinkautisen vangin siunaus jätti häneen voimakkaan ja
unohtumattoman vaikutuksen. Ja yhtä muistettavaksi kuin vastaanotto
muodostui koko hänen silloinen oleskelunsa Kakolassa. Hän viipyi
siellä kuusitoista päivää, ja hänellä oli monta mielenkiintoista ja
omitusta keskustelua rakkaitten ystäviensä kanssa. Turusta hän jatkoi
matkaansa Viipuriin ja myöhemmin syksyllä hän kävi Helsingin ja
Lappeenrannan vankiloissa.

Tammikuussa 1888 oli Mathilda Wrede kolme viikkoa vankien luona
Turussa. Keväällä hän kävi kahteen eri otteeseen Helsingin
vankiloissa ja kesäkuun alussa hän matkusti Viipuriin.

Eräänä päivänä ollessaan Viipurin lääninvankilassa hän tuli
huoneeseen, jossa pidettiin neljääkymmentäkahta sotilasta vangittuina
kapinahankkeista. He seisoivat kaikki suorina kuin kepit ja nauruaan
pidätellen hänen astuessaan sisään. Heistä oli tuntunut niin peräti
naurettavalta, että joku nuori neiti pitäisi heille hengellisen
esitelmän kuten oli kerrottu hänen tekevän. Mathilda tervehti
ja kysyi, olivatko he kaikki Viipurin pataljoonan miehistöä.
Vastaukseksi tuli äänekäs: "Ollaan, herra fröökinä." Hän kysyi
edelleen, eivätkö jotkut heistä haluaisi lähteä vapaaehtoisina
Jeesuksen Kristuksen sotajoukkoon seuratakseen siitä päivästä lähtien
hänen ristilippuaan? Hän kuvaili heille kristityn sotavarustuksen
Efes. 6: 13-17:n johdolla ja sanoi, että he Jumalan omalla johdolla
saisivat oppia taistelemaan omaa minää, syntiä ja perkelettä vastaan.
Kun hän puhui, kävivät miehet yhä tarkkaavaisemmiksi, ainoastaan yksi
heistä näytti välinpitämättömältä ja väsyneeltä. Hetken kuluttua
meni Mathilda hänen luokseen sanoen: "Näyttää siltä, että te ette
välitä ollenkaan siitä, mitä sanon. Koko ajan kuin olen puhunut,
olette te ajatellut näin: Tuo saattaa sopia vaimoille ja lapsille
mutta ei suinkaan miehille ja kaikkein vähimmän sotilaille. Eikö
niin?" Mies myönsi niin olleen. Mathilda koetti nyt todistaa hänelle,
että miehille oli yhtä tärkeää kuin naisillekin seurata Jeesus
Natsaretilaista, ja ettei kukaan kadota silti miehuullisuuttaan, vaan
tulee päinvastoin lujemmaksi ja luotettavammaksi.

Hän keskusteli kauan sotilaitten kanssa, ja hänestä tuntui, kuin
olisivat he todella ymmärtäneet, mitä hän sanoi ja miettineet sitä.

       *       *       *       *       *

Kesäkuun 23:nnesta päivästä elokuun 11:nteen päivään mennessä
Mathilda Wrede kävi Helsingissä, Viipurissa, Lappeenrannassa, ja
Turussa sekä myöhemmin syksyllä jälleen Helsingissä ja Viipurissa.

Kesäkuun alussa 1888 myönnettiin Mathilda Wredelle vapaalippu Suomen
valtion rautateillä, ja siitä lähtien laajeni hänen työmaansa
yhä. Usein hän matkusti viemään terveisiä vankien perheille tahi
kävi tervehtimässä vapautuneita ystäviään, jotka olivat avun tahi
rohkaisun tarpeessa. Usein hän taivalsi penikulmamääriä autioissa
erämaissa johonkin pieneen pirttiin, jossa hän tiesi onnettomien
ihmisten odottavan häntä. Ja minne hän meni, siellä loisti toivon
säde synnin ja surun pimittämiin sydämiin.



Menestystä ja vastoinkäymisiä.


Tammikuun keskivaiheilla 1889 Mathilda Wrede saapui Hämeenlinnaan.
Hotellissa, jossa hän asusti, sai hän huhuna kuulla, ettei hänen
sallittaisi käydä linnassa olevien naisvankien luona. Yöllä hän
ei saanut minkäänlaista rauhaa odotellessaan aamua. Silloin hän
kirjoitti päiväkirjaansa:

"Jumalan avulla en tyydy enää työskentelemään vankiloissa vain 'en
amateur' [Tilapäisharrastajana.], vaan koko elämäni tulee olla tästä
lähtien vain pyrkimystä vetää sieluja Jumalan luo. Tulevan vuoteni
tunnuslause on oleva: 'Herran henki on päälläni, sillä hän on
voidellut minut julistamaan evankeliumia köyhille; hän on lähettänyt
minut saarnaamaan vangeille vapautusta ja sokeille näön saamista,
laskemaan sorretut vapauteen, saarnaamaan Herran otollista vuotta'
(Luuk. 4: 18-19). Voi miten kaipaankaan saada Jumalan rakkaudella
lämmittää kaikkia kylmiä, harhaanjohdettuja sydämiä.

"Olen usein tuskaa tuntien ajatellut, kuinka nurinkurinen meidän
vankeinhoitomme usein on. Kuta kovempia ja kylmempiä vankiraukkojen
sydämet ovat, sitä enemmän pitäisi heidän saada osakseen pehmittävää
ja lämmittävää rakkautta. Samoin kuin ihmisten ja eläinten
jälkeläiset ovat samanluontoisia kuin vanhemmat, samoin on myös
hengellisten hedelmien laita. Jos vanki häiritsee rauhaa, ja minä
haluan häntä rangaista, tulee kai rangaistuksen tarkoituksena olla,
ei yhteiskunnan kosto sille, joka on sen lakeja rikkonut, vaan
parannus, rauhallisuuteen, sovinnollisuuteen ja ihmisrakkauteen
palauttaminen. Mutta jos mieli sellaisia hedelmiä saada, niin on
myös kylvettävä samanlaatuisia siemeniä, mutta se jätetään kuitenkin
huomioonottamatta. Usein pannaan mitä ärtyisimmät, kovimmat
ja välinpitämättömimmät johtajat ja vartijat noiden raukkojen
hoitajiksi. Millaista satoa siitä tulee? 'Mitä ihminen kylvää, sen
hän niittää', eikä mitään muuta. Varkaalle jota tahdotaan kasvattaa,
on annettava tilaisuus osoittaa, onko hän parantunut. Mutta sen
sijaan hänet tehdään 'vaarattomaksi', teljetään lukkojen taakse,
häntä vartioidaan ja kohdellaan epäluuloisesti. Kuinka sellainen voi
synnyttää muuta kuin kostosuunnitelmia ja uusia yrityksiä varastaa
ensi tilaisuuden tullen."

Seuraavana aamuna hän meni aikaisin vankilaan. Vanha äreä
vanginvartija aukaisi oven raolleen ja kurkisti siitä. Mathilda,
joka ymmärsi, mikä oli tarkoituksena, tervehti iloisesti: "Hyvää
päivää! En ole ollut oikeudenmukainen, kun en ole käynyt tässä
vankilassa niin pitkään aikaan, mutta nyt viivynkin sen sijaan kolme
viikkoa Hämeenlinnassa." Vartija hämmästyi niin, että hän aukaisi
portin, Mathilda kiiruhti sisään ja vartijarouva otti hänet erittäin
ystävällisesti vastaan. Hän riisui päällysvaatteensa ja lähti
ystäviensä luokse.

Ote senaikuisista päiväkirjamuistiinpanoista antaa meidän silmätä
sikäläisiin oloihin.

_Maanantai._

Tänään on tapahtunut jotakin sangen merkillistä. Olin juuri käynyt
muutamien vankien luona, kun tuli tieto, että vankilan johtaja halusi
puhella kanssani. Tapasin hänet kansliahuoneessa yksinään. Hän oli
aika ystävällinen, mutta hieman pidättyväinen, ja minä ymmärsin
heti mistä oli kysymys. Hetken perästä hän kertoi, että vankilan
saarnaaja oli pyytänyt hänen ilmoittamaan minulle, ettei hän aikonut
sallia minun keskustella yksityisesti vankien kanssa. Hän tulisi
joko itse olemaan mukana, tahi en saisi ollenkaan käydä Hämeenlinnan
kuritushuoneessa. Johtaja mainitsi myös, että ellen tahtoisi alistua
näihin ehtoihin, niin saattaisin valittaa tuomiokapituliin.

En tiedä vielä, mitä minun on tehtävä, mutta kaikki tuntuu minusta
sangen omituiselta.

_Tiistai._

Rukoiltuani hartaasti Jumalan johtoa menin tänään johtajan luokse ja
pyysin hänen antamaan minulle pastorin kiellon kirjallisesti. Pidin
parhaana saada kaiken "mustalla valkoiselle", sillä silloin heidän
täytyy vastata teoistaan. Johtaja näytti hämmästyvän pyynnöstäni aika
lailla, mutta lupasi täyttää sen. Pastorin kanssa puhuin myöskin.
Hänen kanssaan ei ole hauska olla tekemisissä, mutta keskustelu oli
kuitenkin rauhallisempi kuin olin odottanut. Tekisi kyllä mieleni
jättää tämä vankila, sillä työtä minulla on kyllä muutenkin. Koska
pastori tahtoo tietää, mitä puhun vangeille, olisi kenties paras
koota heidät kaikki kirkkoon ja puhua heille siellä. Herra on varmaan
osoittava, mikä on parasta.

Kuinka onkaan kummallista nähdä kateutta ja puolueellisuutta
niinsanotuissa kristityissäkin. Osa vankilansaarnaajia ei pidä
siitä, että vangit luottavat minuun, toisia loukkaa se, että
polvistun rukoillessani heidän kanssaan. Ja sitten he nimittävät
minua halveksivasti "vankiapostoliksi" tahi antavat muita rumia
ja loukkaavia lisänimiä. Jos isä ja sisarukset aavistaisivat
kaikki ikävyydet ja vaikeudet, joita saan melkein joka päivä kokea
matkoillani, niin tuskin luulen, että he sallisivat minun jatkaa tätä
työtä, Mutta "tähän asti on Herra auttanut minua".

_Keskiviikko._

Tänään olen saanut kirjallisen kiellon, joka on laadittu seuraavasti:

    'Että minä tämän vankilan saarnaajan, Varapastori G. R. B:n
    pyynnöstä olen tänään ilmoittanut Neiti Mathilda Wredelle, että
    hänen keskustelunsa täällä olevien vankien kanssa saavat tapahtua
    ainoastaan Varapastori B:n läsnäollessa, koska hänen mielipiteensä
    eivät Varapastori B:n käsityksen mukaan ole yhtäpitäviä puhtaan
    lutherilaisen opin kanssa ja Neiti Wreden toiminta vankilassa
    tulisi siis aiheuttamaan monenlaista sekaannusta, todistetaan täten
    pyynnöstä.

    Hämeenlinnan rangaistus- ja työvankilassa, tammikuun 21 p:nä 1889.

                                             P.A.B.
                                         Vankilan johtaja.'

Minun mielestäni tuo paperi on sangen epäjohdonmukainen ja hapuileva.
Kun minä olen lähes kuusi vuotta täsmälleen samoja mielipiteitä
esittäen kuin nytkin työskennellyt vankiloissa, ilman että on
syntynyt minkäänlaista sekaannusta, en ymmärrä tällaiseen kieltoon
olevan mitään syytä. Ei kukaan voi myöskään todistaa, että minun
käyntini vankien luona ja keskusteluni heidän kanssaan olisi
mitenkään vaikuttanut heihin huonosti hengellisessä tahi maallisessa
suhteessa. En aio jättää vankilatyötäni, ennenkuin Jumala itse
näyttää minulle jotakin muuta.

Kielto tuntuu olevan tyhjä uhkaus, sillä nyt kun pastori on nähnyt,
etten minä anna pelästyttää itseäni, on hän sanonut minulle, että
siellä on niin "kivikovia" vankeja, että hän on aivan väsynyt heihin.
"He ovat niin huonoja, etteivät voi enää tulla huonommiksi", ja
niiden kanssa minä saan puhua.

_Torstai._

Tänään sain luettelon "kivikovista"; heitä on satakaksi irtolaista!
Jumala antakoon minulle voimia ja kestävyyttä jaksaakseni noiden
sieluparkojen kanssa!

_Perjantai._

Nyt on pastori "väsynyt" minuunkin. Hän näkee, etten minä jätä
työtäni, ja siksi hän on alkanut "peräytyä". Tänään lienee hän
sanonut vartijarouvalle: "Menkööt nyt kaikki vangit neiti Wreden
luokse." Näen kyllä selvästi, että jos Jumala on puolellamme, ei
kukaan voi olla meitä vastaan!

       *       *       *       *       *

Hämeenlinnan lääninvankilan saarnaajaa pahoitti niin kohtelu, jota
Mathilda Wrede oli saanut osakseen linnassa, että hän meni hänen
luokseen pyytäen hänet kotiinsa. Mathilda asuikin kahden viikon ajan
vieraana tuon ystävällisen miehen kodissa.

       *       *       *       *       *

Saman vuoden joulukuussa Mathilda lähetti ensi kerran
"joulukirjeensä" vankiloihin, joulukirjeet, joita Suomen vangit
sitten niin monta vuotta rakastivat ja aina kaivaten odottivat.
Mutta Hämeenlinnan kuritushuoneessa niitä ei jaettu. Vangit, jotka
siistivät kanslian, näkivät niiden makaavan kasoissa lattialla ja
kaikki odottivat niitä ilomielin. Jouluaatto tuli ja uudenvuoden
aatto seurasi sitä, mutta joulukirjeet vain eivät tulleet.

Kun Mathilda Wrede sai kuulla siitä eräältä vapautuneelta
naisvangilta, joka kävi hänen luonaan, joutui hän suunniltaan, meni
vankeinhoitohallitukseen ja kertoi koko tapauksen hovioikeudenneuvos
Grotenfeltille. Tämä lupasi heti selvittää asian, ja uutena vuotena
jaettiin joulukirjeet Hämeenlinnan kuritushuoneessa.

Tämän jälkeen Mathilda kävi yhä harvemmin Hämeenlinnan
kuritushuoneessa. Hänestä tuntui hirveän vastenmieliseltä mennä
sinne kaiken sen jälkeen, mitä oli siellä kokenut, ja toiselta
puolen oli Hämeenlinnan kuritushuoneessa vartijarouva ja muutamia
opettajattaria, hyviä kunnon ihmisiä, jotka osoittivat vangeille
ymmärtämystä. Siksi hän keskittikin voimansa toiselle taholle.
Kakola, jossa säilytettiin onnettomat elinkautiset vangit, oli aina
hänen sydäntään lähinnä. Ensi hetkestä alkaen hän tunsi, että nuo
poloiset ihmiset häntä eniten tarvitsivat, istuessaan siellä kylmien
kivimuurien ympäröiminä vailla toivoa tässä elämässä, erotettuina
kaikesta, mitä rakastivat maan päällä. Sitäpaitsi oli Mathilda Wredeä
kohdeltu Kakolassa kunnioittaen, hyväntahtoisesti ja luottamuksella,
ja sekin tietysti osaltaan vaikutti, että hän viihtyi siellä niin
hyvin työssään.

Kun Mathilda Wrede syksyllä 1889 jätti senaattiin anomuksen saada
jatkuvasti vapaalippu valtion rautateillä, pelkäsi moni, että se
evättäisiin häneltä kiusallisen huomion takia, jonka oli aiheuttanut
Hämeenlinnassa annettu kielto. Kakolan johtaja H. antoi, ilman että
häneltä oli sitä pyydetty, eräänä päivänä kirjelmän Mathildalle
toivoen, että hän lähettäisi sen senaattiin anomuksensa ohella. Se
oli seuraavanlainen:

    Useiden vuosien kuluessa on Neiti Mathilda Wrede käynyt lukuisia
    kertoja vuodessa tässä kuritushuoneessa ja koettanut silloin
    keskustelemalla vankien kanssa uskonnollisista asioista herättää
    heissä hengellistä elämää ja halua tehdä parannus. Neiti Wreden
    harras ja uhrautuva toiminta on kokemuksemme mukaan vaikuttanut
    siunauksellisesti ja voimakkaasti vankijoukkoon yleensä ja
    varsinkin yksityisiin henkilöihin, jotka ovat yksinomaan Neiti
    Wreden syvällä uskonnollisella vakavuudella ja erityisellä
    kohtuullisuudella suoritetun työn johdosta tehneet siveellisen ja
    uskonnollisen parannuksen ja tulleet kääntymykseen.

    Tunnemme tyydytystä voidessamme täten todistaa, että Neiti
    Wreden työ ja toiminta kuritushuoneessa ei ole missään suhteessa
    vaikuttanut häiritsevästi kurinpitoon, ei järjestykseen eikä
    myöskään aiheuttanut ollenkaan ristiriitaa vankilan yleisen
    sielunhoidon kanssa; ja katsomme me sitäpaitsi olevamme
    velvolliset lisäämään, ettei Neiti Wrede itse ole pyytänyt
    eikä antanut mitenkään aihetta tämän todistuksen laatimiseen,
    vaan on se tapahtunut ainoastaan siksi, että toivomme hänelle
    suotavan helpotusta työssään ja tilaisuutta jatkaa uhrautuvalla
    rakkaudella ja tunnustusta ansaitsevalla menestyksellä
    suorittamaansa toimintaa.

    Turun kuritushuoneella marraskuun 11 p:nä 1889.

                               W. H., Kuritushuoneen johtaja.
                               Fr. H., Saarnaaja.

Mathilda Wreden anomukseen saada vapaalippu suostuttiinkin, mutta
ei vain siksi vuodeksi, vaan "jokaiseksi vuodeksi eteenkinpäin,
jolloin hän ilmoittaa rautatiehallitukselle olevansa halukas käymään
edellämainitussa tarkoituksessa maan vankeuslaitoksissa", ja
sitäpaitsi myönnettiin, "anojalle oikeus kuljettaa vapaasti mukanaan
matkatavaroita ja uskonnollisia kirjasia", kuten senaatin kirjelmässä
rautatiehallitukselle sanottiin.

Vielä tänäkin päivänä täyttää Mathildan sydämen mitä syvin
kiitollisuus ja ilo, kun hän ajattelee sitä ymmärtämystä ja
myötätuntoa, jota hän oli työssään saanut osakseen johtajalta,
sittemmin senaattori H:lta ja hänen perheeltään ja muistellessaan
lepo- ja virkistyshetkiä, joita oli viettänyt heidän kodissaan
Kakolassa.



Pietarin kansainvälinen penitentsiäärikongressi.

[Vankien siveellistä parannusta harrastavien kongressi. (Suoment.
muist.)]


Kesällä 1890 Mathilda Wrede otti osaa Pietarissa pidettyyn suureen
kansainväliseen penitentsiäärikokoukseen. Sen ajan hän asui eversti
Pashkovin kodissa rakkaitten vanhojen ystäviensä luona.

Oli tullut päivä, jolloin piti vietettämän kongressin juhlallisia
avajaisia. Yksinkertaiseen juhlapukuunsa pukeutuneena Mathilda astui
aivan yksin Aatelisklubin suureen loistavaan juhlasaliin. Häntä
huimasi, kun hän näki kaiken tuon ylellisyyden ja suorastaan kultaan
puetut herrat. Paitsi kongressin osanottajia pääsivät myös kaikki
ulkomaitten lähettiläät, ministerit sekä muut korkeat ylimykset
näihin juhlallisuuksiin. Ovella otti Mathildan vastaan vanha kenraali
L., joka tarjosi hänelle käsivartensa ja talutti hänet hänelle
varatulle paikalle. Loistava oli ihmisjoukko, joka hetken kuluttua
täytti suuren salin.

Kun keisari, jonka oli määrä avata kongressi, saapui keisarinnan,
Kreikan kuningattaren, perintöruhtinaan, suuriruhtinas Vladimirin,
Oldenburgin prinssiparin ja monien muiden kera, nousi koko yleisö ja
jäi seisomaan, kunnes he olivat asettuneet paikoilleen keisarilliseen
aitioon. Lyhyen tervehdyspuheen jälkeen julistettiin kongressi
avatuksi ja osanottajat hajautuivat.

Pian sen jälkeen kokoonnuttiin uudelleen Mihailovin maneesiin, jonne
oli järjestetty suuri vankilanäyttely. Mathilda Wreden kulkiessa
yksin ja katsellessa kaikkea herätti hänen mielenkiintoaan enimmän
Siperian osasto kaivoksineen ynnä muine laitoksineen.

Kun hän astui erääseen suureen huoneeseen, kiinnitti hänen
huomiotaan nuori tyttö, joka ihaili näyttelyä. Hän erosi kaikista
muista yksinkertaisella puvullaan, ja Mathildan mielestä hän näytti
hauskalta. Hänen mielenkiintonsa lisääntyi vielä, kun kenraali
L. yhdessä erään japanilaisen kanssa, jonka hän oli kuullut
olevan älykkäimmän Venäjän hovissa olevista lähettiläistä, läheni
tuntematonta naista. Äkkiä Mathilda kuuli mainittavan nimeään ja
kääntyessään hän näki kenraali L:n seisovan edessään. Hän oli tullut
esitelläkseen Japanin lähettilään hänelle. Hyvin hämmästyneenä
Mathilda käsitti silmänräpäyksessä, että hän oli katsellut omaa
peilikuvaansa.

Illalla oli suuri juhla kongressin avaamisen johdosta. Siitä hän
kirjoittaa omaisilleen Rabbelugniin:

"Minulla on ollut niin erinomaisen hauskaa ja minä näen ja tunnen,
että olen tänä aikana saanut kulkea taivaallisen Kuninkaani asioilla.
Olen puhunut useiden näiden vankilavirkamiesten kanssa Jumalasta ja
hengellisen työn tärkeydestä vankien keskuudessa ja olen koettanut
kiinnittää heidän huomionsa siihen, että tärkein ja varmin keino,
millä rikollisista saadaan rehellisiä kunnon kansalaisia, on, että
heidät saadaan antaumaan Jumalalle, jonka arvoisat valtuutetut
täydellisesti unohtavat."

Seuraavana aamuna alkoivat eri jaostojen kokoukset. Tapansa mukaan
Mathilda oli ensimmäisiä kokouspaikalla. Hän istuutui pitkän,
vihreällä veralla peitetyn pöydän ääreen. Muutamia herroja tuli
sisään ja he katsoivat hämmästyneinä yksinäistä, nuorta naista. "He
eivät ole hyvillään täälläolostani", ajatteli Mathilda, "mutta niin
helposti en anna peloittaa itseäni pois." Hetken kuluttua saapui
Japanin lähettiläs, prinssi N., pyytäen saada istuutua Mathildan
viereen ja Italian vankeinhoidon päällikkö B. S. asettui hänen
toiselle puolelleen. Vähitellen olivat kaikki kokoontuneet, noin
viisikymmentä herraa ja Mathilda Wrede, ainoa nainen, joka kuului
siihen jaostoon, jolla oli ohjelmanaan kysymys vankeinhoidosta ja
vankiloista. Kokous alkoi ja keskustelu oli pian täydessä käynnissä.

Illalla hän kirjoitti Helena-sisarelleen:

"Kysymys, josta meidän jaostossamme keskusteltiin, oli erittäin
tärkeä ja keskustelu oli mielenkiintoista, mutta väliin olin
surullinen ja toisinaan oikein vihainen, sillä ei ainoakaan näistä
rikoslain tuntijoista ja muista näytä rakentavan työtään vankien
keskuudessa Jumalaan, vaan yksinomaan järjestelmiin, lakeihin,
laitoksiin j.m.s. Minä jo nostin käteni merkiksi, että pyysin
puheenvuoroa, mutta kaksi muuta ennätti ennen minua ja sitten en
toistanut enää pyyntöäni. Heti keskustelun jälkeen tuli useita
herroja luokseni kysyen, miksi en pysynyt aikomuksessani lausua
ajatukseni; he olivat selvästi nähneet, että minulla oli ollut oma
mielipiteeni asiasta, ja että olin kalvennut hra H:n lausunnon
aikana. Pieni piiri kokoontui ympärilleni ja sille minä lausuin
ajatukseni. He olivat huvitettuja asiasta mutta samalla hämillään,
kun olivat joutuneet osallisiksi uskonnolliseen keskusteluun, sillä
he olivat odottaneet vain yleisiä ihmisystävällisiä mielipiteitä."

Eräässä myöhemmässä kirjeessä hän kirjoitti:

"Kello kahdeksan tänä aamuna lähdin kotoa ja saavuin puoli
tuntia sen jälkeen jaostoon. 'Oberregierungsrath I. aus Berlin'
[Ylihallintoneuvos I. Berliinistä. (Suoment. muist.)] tuli samassa
pyytämään minua kanssaan viereiseen huoneeseen, jossa pidettiin
yksityinen keskustelu. Ymmärtämättä hituistakaan, mikä ennen
kuulumaton kunnia tuli osakseni, astuin keskusteluhuoneeseen ja
näin siellä hämmästyksekseni ainoastaan neljä herraa. Ne olivat
jaoston kaikkein harjaantuneimmat vankilamiehet, nimittäin: I.,
kenraaliprokurööri [Vastaa ylijohtajaa. (Suoment. muist.)] L.
Gratzista, Ranskan vankeinhoidon päällikkö, hra H., kommodoori B. S.,
Italian vankeinhoidon päällikkö, ja minä. Tuo yksityinen keskustelu
oli enemmän kuin mielenkiintoinen, ja voit uskoa, että minä olin
ylpeä saadessani olla siinä mukana. Kun kolmenneljännestunnin
kuluttua astuimme jälleen suureen saliin, loivat kaikki hämmästyneet
ja kateelliset katseensa minuun, joka olin saanut kuulla Euroopan
suurimpien vankila-asioiden erikoistuntijain keskustelun." Muutamia
päiviä myöhemmin piti Ranskan vankeinhoidon päällikkö, hra H.,
esitelmän kaikille jaostoille yhteisesti aineesta: "Parantumattomien
rikollisten käsittely." Hän oli erinomainen kaunopuhuja ja erittäin
arvossapidetty kongressissa ollen Ranskan edustaja.

Kun H. astui sisään, oli niin hyvin sali kuin parvekkeetkin täynnä
asiaa harrastavia kuulijoita. Helisevän kauniilla ranskankielellä,
joka vaikutti mukaansatempaavasti, hän sanoi muun muassa, että oli
parantumattomia rikollisia, joihin lait ja vankilat eivät pystyneet
vaikuttamaan ja että siksi oli mietittävä uusia keinoja j.n.e.

Mathilda Wreden sisimmässä kohisi ja kiehui. Koko tuo loistava joukko
edusti vankilavirkamiehiä lakeineen. Hän yksin edusti vankeja. He
olivat antaneet hänelle kunnianimen "Vankien ystävä". -- Oliko hän
todella tuon nimen arvoinen, jollei hän uskaltanut tämän suuren
kuulijakunnan edessä vastustaa avoimesti noita kovia, tunteettomia
lausuntoja?

Niin pian kuin hra H. oli lopettanut esityksensä, nousi Mathilda.
Kumartaen puheenjohtajalle hän ilmoitti haluavansa käyttää
puheenvuoroa, jolloin kaikkien silmät kohdistuivat häneen.

Sydän rajusti lyöden hän odotti, kun kaksi muuta henkilöä, jotka
olivat jo aikaisemmin pyytäneet puheenvuoroa, lausuivat samaan
suuntaan käyvän mielipiteensä kuin hra H. Mathilda oli aivan
kuin lamaannuksissa eikä tietänyt, mitä sanoa. Ei hän kyennyt
edes rukoilemaan Jumalalta apua siinä istuessaan ja odottaessaan
tuskaisessa jännityksessä. Mutta yhden hän tiesi: Hän oli "Vankien
ystävä" ja sellaisena hän oli puhuva.

Nyt tuli hänen vuoronsa. Hän nousi. Samassa hetkessä hän oli täysin
rauhallinen. "Messieurs!" alkoi hän. "Il y a un moyen, par lequel
chaque criminel peut être _transformè_, même ceux qu'on appelle
incorrigibles. C'est la force de Dieu. Les lois et les systèmes
ne peuvent pas changer le coeur d'un seul criminel, mais Dieu le
peut. Je suis persuadée qu'on devrait s'occuper bien plus et même
avant tout, des âmes des prisonniers et de leur vie spirituelle."
[On keino, jonka avulla jokainen rikollinen voidaan _muuttaa_, jopa
nekin, joita sanotaan parantumattomiksi. Se on Jumalan voima. Lait
ja järjestelmät eivät pysty muuttamaan yhden ainoankaan rikollisen
sydäntä, mutta Jumala sen voi tehdä. Olen vakuutettu, että pitäisi
työskennellä paljon enemmän, niin ennen kaikkea, juuri vankien
sielujen ja heidän hengellisen elämänsä hyväksi.] Hän istuutui.

Hänen vaiettuaan kaikui sali kättentaputuksista. Hänet valtasi
rajattoman mielipahan tunne, ja hän alkoi vavista, sillä hän ymmärsi,
että taputukset johtuivat yksinomaan kohteliaisuudesta eivätkä hänen
saavuttamastaan tunnustuksesta.

Kokouksen loputtua hän sai kuitenkin kokea, että jotkut ymmärsivät
häntä ja hyväksyivät hänen menettelynsä. Ensin tuli eräs
rakastettava, vanha belgialainen johtaja ja ojensi hänelle kätensä
sanoen: "Minun täytyy pyytää saada ilmituoda suuri myötätuntoni
rohkean lausuntonne johdosta Monet meistä ovat kyllä ajatelleet aivan
samoin, mutta ei kellään muulla kuin teillä ole ollut rohkeutta sanoa
ajatuksiaan julki." Hänen vielä puhuessaan tuli italialainen B. S.,
hänkin vanha mies, ja sanoi: "Herra S. on ehtinyt ennen minua, pyydän
saada kiittää teitä ja sanoa, että olette oikeassa."

Mathildan yrittäessä poistua kokoushuoneistosta pidätettiin
hänet vielä kerran. Sihteeri sen tällä kertaa teki pyytäen hänen
lausuntoaan kirjallisesti, koska kaikki, mitä kongressissa oli
puhuttu, merkittiin muistiin ja säilytettiin. Ei auttanut, että
Mathilda selitti puhuneensa aivan valmistautumatta ja ettei hän
hallinnut ranskaa kirjallisesti. Hädässään hän lähti suoraan hyvän
ystävänsä Paul Nicolayn luokse saadakseen häneltä apua käännöstä
laatiessaan. Kun tämä kuuli Mathildan puhuneen kongressissa, sanoi
hän vain: "Jumalalle kiitos!"

Seuraavana päivänä olivat kongressin osanottajat kutsutut Pietarhovin
keisarilliseen linnaan. Matka tehtiin sinne keisarillisilla
höyrylaivoilla.

Matkalla joku ehdotti, että yksi kunkin maan edustajista lausuisi
maansa kielellä kansallislaulunsa tahi lukisi jonkun merkkilauseen.
Siitä syntyi oikein eri kielten sekasotku. Leo Mechelin lausui
ruotsiksi yhden säkeistön "Maamme laulusta", ja Mathilda Wrede
ajatteli: "Ei kukaan ole sanonut ainoatakaan sanaa suomeksi."
Seuraten hetken mielijohdetta hän lausui: "Niin on Jumala maailmaa
rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa, että jokaisen, joka uskoo
häneen, ei pidä hukkuman, vaan iankaikkisen elämän saaman."

Kun he lähenivät matkan päämäärää, kohtasi heitä kaunis näky. Mitä
ihanimpia hevosia ja mitä koreimpia ajopelejä seisoi odottaen
rannalla. Mathildaa, joka rakasti hevosia, hämmästytti erityisesti
kaksi valjakkoa, toinen mustine, toinen valkoisine hevosineen. Joku
tiesi kertoa, että jälkimmäiset olivat kruunajaishevoset, ja että
keisarinna oli saanut ne häälahjaksi monta vuotta sitten.

Veneet laskivat maihin. Airueet tulivat ja näyttivät kullekin
oman paikkansa ja Mathildan suureksi hämmästykseksi osoitettiin
hänelle ja eräälle portugalilaiselle kreivittärelle kunniapaikat
ajoneuvoissa, joita veti juuri tuo ihanien valkoisten hevosten
muodostama nelivaljakko. Molempien vasemmanpuoleisten hevosten
selässä istui esiratsastaja, ja kullalla kirjaillut hovilakeijat
seisoivat ajoneuvojen takana. Ja niin lähdettiin keisarilliseen
linnaan. Kun siellä oli katseltu kaikki taideaarteet, nautittiin
illallinen kauniissa "Mon plaisir" nimisessä huvilassa, joka oli
rakennettu mereen. Oldenburgin prinssi, kongressin kunniapresidentti,
toimi keisarin sijasta isäntänä. Aterian jälkeen astui Venäjän
vankeinhoidon päällikkö G.-V. Mathilda Wreden luokse ilmoittaen,
että prinssi toivoi saavansa nähdä hänet. Hän tarjosi Mathildalle
käsivartensa ja saattoi hänet suurenpuoleiselle parvekkeelle, jossa
prinssi seisoi.

Vähän myöhemmin tuli Ranskan vankeinhoidon päällikkö hra H. Mathildan
luokse kantaen joitakin kirjoja. "Hyvä neiti", hän sanoi, "me olimme
eilen eri mieltä, mutta toivon kuitenkin, että tahdotte olla hyvä
ja ottaa tämän kirjan." -- hän ojensi Mathildalle kirjan, joka oli
kauniisti sidottu valkeisiin nahkakansiin ja kullalla koristettu.
"Tässä käsittelen samaa ainetta, josta eilen esitelmöin. Näitä
niteitä olen tilannut vain kaksitoista kappaletta. Yhden on Hänen
Majesteettinsa Keisari ottanut armollisesti vastaan, ja nyt pyydän
neitiä olemaan ystävällinen ja ottamaan tämän." -- "Monsieur, minä
kiitän teitä suuresta ystävällisyydestänne", vastasi Mathilda,
"mutta meillä on niin kokonaan erilaiset mielipiteet, etten koskaan
ymmärtäisi kirjaanne, ja koska sitä on vain niin harvoja kappaleita,
niin onhan viisaampaa, että annatte ne jollekin, joka paremmin kuin
minä voi pitää kirjaanne arvossa."

Vihasta kalpeana kumarsi hra H. poistuen sanaakaan sanomatta.

Muutamia päiviä myöhemmin kirjoittaa Mathilda jälleen kirjeessään
kotiin:

"Tänään jätettiin minulle kutsukortti päivällisille, jotka pidetään
huomenna Talvipalatsissa. Kortissa sanotaan: 'Naiset juhlapuvussa.'
Kun huomenna on sitä paitsi sunnuntai, päätin olla menemättä
sinne. Menin kongressin toimistoon ja ilmoitin: 'La baronne de
Wrede n'a pas la possibilité d'assister au grand diner du palais.'
[Vapaaherratar Wrede ei ole tilaisuudessa ottamaan osaa palatsissa
pidettäviin suuriin päivällisiin.] Kysyttiin syytä ja minä vastasin
luonnollisesti totuuden mukaisesti. Virkamies oli hyvin onneton
ja selitti, että oli vaikea lähettää peruutusta, sillä paikkani
oli jo määrätty. 'La place de baronne est à la table imperiale'
[Vapaaherrattaren paikka on keisarillisessa pöydässä.], sanoi hän.
Minä kieltäysin kuitenkin, sillä luulen että siellä tullaan juomaan
viiniä, kenties on tanssiaisetkin ja muuta sellaista, mikä ei
sovi minulle. Aion tehdä jotain aivan muuta huomenna, aion istua
taivaallisen Kuninkaani pöydässä ja viettää Jeesuksen muistojuhlaa
yhdessä rakkaitten, vaatimattomien ja lämpimästi uskovien
'Pashkovilaisten' kanssa."

Viimeisessä kirjeessään tästä kongressista hän kirjoittaa
Helena-sisarelleen:

"Huomenna matkustamme erääseen nuoria rikollisia varten perustettuun
maanviljelyssiirtolaan. Varjelkoon Jumala minua joutumasta ajamaan
yhdessä tuon etevimmän ja kaikkein eniten juhlitun julkisen
edustajan, ranskalaisen hra H:n kanssa. Hän on pirullisin ihminen,
minkä olen koko elämässäni nähnyt, mutta tavattoman nerokas ja
harvinainen puhuja. Aina kun hän puhuu, taputtavat muut, mutta minä
en voi tehdä sitä. Kerran sattuivat katseemme yhteen, se tapahtui
minun puhuessani 'Jumalan voimasta', ja silloin hän punastui."

Tälläkin kertaa Mathildan sisällinen vaisto johti häntä oikeaan.
Pian senjälkeen kävi ilmi, ettei hra H. ollutkaan sellainen mies,
jollaiseksi häntä oli luultu.

Koko ajan kun kongressia kesti, kiusasi Mathilda Wredeä eräs
vakoilija, joka pysytteli hänen kintereillään. Todennäköisesti
oli jo se herättänyt huomiota, että hän, nuori nainen ja mitä
yksinkertaisimmin puettu, asui maasta karkoitetun uskonsankarin,
eversti Pashkovin kodissa. Kun hän sen lisäksi vielä oli kongressin
toisen jaoston ainoa naisjäsen ja oli rohkeasti taistellut
mielipiteittensä puolesta, niin oli siinä kylliksi syitä tekemään
hänet Venäjällä epäluulonalaiseksi.

Jo heti ensi päivänä kongressin avaamisen jälkeen, jolloin Mathildan
piti matkustaa erään tutun perheen luokse Levashovon aseman
läheisyyteen Suomen rautatien varrella, kiintyi hänen huomionsa
erääseen epämiellyttävän näköiseen herraan, joka heti junan lähdettyä
liikkeelle asettui sohvalle häntä vastapäätä.

Kun Mathilda Wrede otti esille vapaalippunsa näyttääkseen sitä
junailijalle, kiskaisi herra sen hänen kädestään ja tarkastettuaan
lippua ojensi sen takaisin sanoen: "Anteeksi, mutta tahdoin tietää,
miltä suomalainen vapaalippu näyttää. Olin eilen kongressissa ja
huomioni kiintyi teihin ja olen erittäin huvitettu työstänne.
Tahtoisin mielelläni tietää, onko Suomen vankiloissa paljon
valtiollisia vankeja." -- -- "Ei ainoatakaan", vastasi Mathilda.
"Tietysti täytyy Suomessa olla valtiollisia vankeja, se maahan on
kärsinyt niin paljon Venäjän ikeen alla. Minun kanssani voitte puhua
aivan avoimesti, sillä minäkin olen ollut karkoitettuna maasta
valtiollisista syistä." -- "Suomessa ei kukaan yritä asettua lakien
yläpuolelle, ja siksi meillä ei Suomessa ole valtiollisia vankeja",
vastasi Mathilda, "mutta kuinka on mahdollista, että te, joka olette
maasta karkoitettu, olette ollut kongressin kokouksissa? Niissähän
on mukana vain kutsutut jäsenet." Vieras ei vastannut siihen
kysymykseen mitään, vaan vaihtoi puheenaihetta. "Anteeksi, että olen
ollut niin epäkohtelias, etten ole sanonut nimeäni, vaikka olen
ottanut selvän teidän niinestänne! Nimeni on Vodovozov", sanoi hän,
junan pysähtyessä asemalle. Se ei kuitenkaan ollut hänen todellinen
nimensä, kuten Mathilda sai myöhemmin tietää.

Kun hänen piti illalla palata Pietariin, eivät hänen ystävänsä
sallineet hänen lähteä yksin. He matkustivat hänen kanssaan junassa
ja saattoivat häntä sitten aina taloon saakka, missä hän asui.

Erään toisen kerran, kun Mathilda kulki yksin kadulla, valtasi hänet
yht'äkkiä hyvin vastenmielinen tunne, ja kun hän kääntyi katsomaan
taakseen, näki hän saman henkilön taas jäljissään. Ei koskaan ennen
elämässään hän ollut tuntenut olevansa niin suuressa vaarassa kuin
silloin. Samassa silmänräpäyksessä hän huomasi kahden suomalaisen
kongressin osanottajan tulevan pitkin katua. Hän aivan juoksi
heitä vastaan ja pyysi, että he saattaisivat häntä jonkun matkaa.
Kuultuaan, miten asia oli, saattoivat he hänet kotiin saakka.

Kun hän myöhemmin yhdessä kongressin osanottajien kanssa lähti
matkalle, joka tehtiin nuoria rikollisia varten perustettuun
maanviljelyssiirtolaan, istui hänen edessään olevien vaunujen
vastapäisellä istuimella sama mies muutamien senaattorien seurassa
pitäen Mathildaa lakkaamatta silmällä, niin että muut vaunussa
olijat, eräs belgialainen, portugalilainen ja italialainen joutuivat
kiihdyksiin ja pitivät tilannetta levottomuutta herättävänä.
Paluumatkalla hän ajoi jälleen heidän edellään kulkevien vaunujen
vastapäisellä istuimella ja tarkasteli Mathildaa samalla tavoin.
Silloin neuvoi belgialainen, johtaja S., Mathildaa jättämään Pietarin
ensi tilassa. Kun he sitten kulkivat sen kaupunginosan ohi, jossa
Mathilda asui ja heidän juuri piti kääntyä kadunkulmasta, jonka
taakse edelliset ajoneuvot olivat jo kadonneet, seisauttivat he
hevoset. Mathilda hyppäsi vaunuista, kiiruhti kotiin ja rakkaittensa
saattamana lähti heti asemalle palatakseen ensimmäisellä junalla
Suomeen.



Koponen.


Oli juhannuksen aika 1891. Mathilda oli juuri lähdössä Englantiin.
Hevoset oli uitettu ja tuotu kotiin, matka-arkku ja laukku täytetyt
ja vaunut seisoivat tallimäellä. Tunnit, jotka olivat vielä jäljellä
ennen matkaa, aikoi hän viettää rauhassa omaistensa piirissä.

Heidän istuessaan koolla ja tuntiessaan kuinka lämmin ja hyvä oli
olla yhdessä, tuli palvelijatar ja ilmoitti kummallisen miehen, joka
tahtoi puhua neiti Wreden kanssa, seisovan pihalla. Hänen lakkinsa
oli vedetty silmille ja hän puhui merkillisellä äänellä, kertoi
tyttö. "Pyydä häntä sisään", sanoi Mathilda nousten ja lähtien
huoneesta. Maaherra Wrede, joka oli levoton tyttärensä tähden ja
tahtoi näyttää muukalaiselle, että talossa oli voimakas mieskin,
seurasi tytärtään.

Mathildaa vastaan tuli eteisessä mies, jolla oli omituinen, melkein
kammottava ulkomuoto. Mathilda pyysi häntä huoneeseensa. Kun hän oli
sulkenut oven, kysyi mies, oliko ketään ihmistä läheisyydessä. Hän
vastasi kieltävästi ja silloin mies pyysi häntä sulkemaan ikkunan.
Kun se oli tehty, heittäytyi tämä tuolille ja puhkesi kiihkeään
itkuun.

Hän oli Siperiasta karannut vanki. Rajattoman koti-ikävän ajamana hän
oli kulkenut tuon pitkän matkan. Tultuaan Suomen rajan yli hän oli
piiloutunut erään suuren talonpoikaistalon läheisyyteen. Oli ihana
lauantai-ilta kevätkesällä. Piilopaikastaan näki hän väen menevän
saunaan ja kärryt, jotka seisoivat tallin edessä valmiina sunnuntain
kirkkomatkaa varten. Hänen aivoissaan heräsi hurjia ajatuksia. Rikas
talonpoikaistalo! Sieltä sopi ryöstää siperialaiseen tapaan, niin
pian kuin yö oli tullut.

Hän odotti, kunnes oli laskenut, että kaikki olivat nukkuneet;
silloin hän hiipi hiljaa taloon. Ovi ei ollut lukossa. Hän meni
pirttiin ja näki koko perheen nukkuvan. -- Kuinka toista kuin
Siperiassa, siellä oli kaikilla vahvat lukot ovissaan! Hänen
sydämensä valtasi omituinen liikutus -- ei, täältä hän ei voinut
varastaa eikä ryöstää. Yhtä hiljaa kuin oli tullutkin hiipi hän ulos.
Hän meni talliin, sekään ei ollut lukittu, eikä myöskään navetta.
Omituinen ahdistuksen tunne mielessä hän vetäytyi yhä pitemmälle ja
pitemmälle metsään. Lopulta hän heittäytyi maahan pitkin pituuttaan
ja puhkesi hillittömään itkuun. Ei, omilta maanmiehiltään Suomessa
hän ei voinut enää koskaan varastaa!

Joksikin aikaa hän otti paikan Valamossa ja sitten Konevitsassa,
varasti munkeilta ja jätti heidät sitten.

Siperiassa olevilta suomalaisilta hän oli kuullut Mathilda Wredestä
ja nyt hän oli tullut hänen luokseen pyytääkseen neuvoa. Kauan
hän ei voinut pysyä Suomessa salassa, pian hänet keksittäisiin ja
passitettaisiin takaisin Siperiaan. Mitä oli tehtävä? Mathilda
neuvoi häntä kulkemaan samaa tietä takaisin Venäjälle, niin ettei
kukaan saisi tietää hänen ilman lupaa palanneen Suomeen. Palattuaan
Englannista lupasi Mathilda jättää hänen puolestaan armonanomuksen
senaattiin ja kirjeellisesti voisi hän sitten päästä yhteyteen hänen
kanssaan.

Hetken kuluttua hänen mentyään löysi Mathilda huoneestaan lompakon,
joka sisälsi kuusikymmentä markkaa. "Mies raukka!" ajatteli hän,
"kuinka hän voi selviytyä ilman rahaa." Kiireesti lähetti hän
sananviejän ratsain hänen jälkeensä. Hetken kuluttua mies palasikin
kalmankalpeana ja jäykkänä kuin jää. Hän luuli olevansa petetty, ja
että poliisi ottaisi hänet nyt huostaansa. Mutta kun Mathilda meni
häntä vastaan lompakko kädessä ja sanoi, että hän oli itse tahtonut
antaa sen hänelle, kirkastuivat miehen kasvot ja hän oli sitten hyvin
ystävällinen.

Hänen poistuttuaan oli aika jo kulunut pitkälle, ja sanottuaan
kiireesti jäähyväiset Mathilda riensi vaunuihin, ja niin lähdettiin
asemalle.



Englannissa.


Mathilda Wredeä oli hänen ystävänsä, vanha tohtori Baedecker pyytänyt
useita kertoja kotiinsa Englannin lounaisosaan. Muutamat uskonsoturit
hänen ystäviensä joukossa, kuten lordi Radstock, mr. Newbury y.m.,
olivat lausuneet toivovansa saada nähdä tuon nuoren naisen, joka
eli Suomen vankien hyväksi. Nyt hän oli saanut rakkaan isänsä luvan
matkustaa ja riemuitsevassa kirjeessään tohtori Baedeckerille hän
kertoi: "Minä tulen!"

Ote Mathildan kirjeenvaihdosta Helena-sisarensa kanssa antaa meille
selvän kuvan hänen Englannissa saamistaan elämyksistä ja kokemuksista.

       *       *       *       *       *

Lontoossa kesäkuun 3:ntena 1891.

"Olen ollut erotettuna sinusta ja kodista vain muutamia päiviä,
mutta olen jo ennättänyt kokea paljon. Vankeinhoitohallituksessa
Tukholmassa otti ylijohtaja V. minut erittäin kohteliaasti vastaan
ja antoi minulle luvan käydä kaupungin kaikissa vankiloissa.
Toissapäivänä aloitin sinulle kirjeen Pohjanmerellä, mutta raju
tuulenpuuska tempaisi paperin kädestäni tehden siten lopun koko
kirjoituksesta. En ollut koskaan saattanut aavistaa, että meri tulisi
niin miellyttämään minua. Kuinka tuollainen suuri, mutkaton ja
ääretön vaikuttaakaan valtavasti ihmissydämeen! Minä istuin melkein
aamusta iltaan ylhäällä kannella, hengitin terveyttä ja nautin
sanomattomasti.

"Matkaseuranani oli kolmetoista pelastusarmeijan upseeria Suomesta ja
Ruotsista. Meillä oli ihana kokous laivalla Minun kirjeeni mr. C:lle
lienee kadonnut, sillä minua ei ollut kukaan vastassa, kun laskimme
maihin Tilburyn laivatokkaan. Seurasin sen vuoksi matkatovereitani
pelastusarmeijan päämajaan lentoon luoteisosaan. Me saavuimme perille
kello 11 illalla nähtyämme osan Lontoon hirvittävintä elämää.
Tämä 'Training Home'; jossa nyt asun, on jättiläistalo. Siinä on
huoneita useita satoja kadetteja varten. Täällä saan perinpohjin
tutustua merkilliseen, valtavaan pelastusarmeijaan. Pyydä, ettei
isä ole missään suhteessa levoton minusta. Toistaiseksi on vain
Jumala päällikkönäni ja Suomen vangit työmaanani. Kyllä Jumala on
niin ihmeellisen hyvä minua kohtaan. Tokko maailmassa on toista
kauttaaltaan mm onnellista ihmistä kuin minä. 'Hyvyys ja laupeus ovat
seuranneet minua kaikkina elinpäivinäni ja minä saan asua Herran
huoneessa iankaikkisesti'."

       *       *       *       *       *

Weston-super-Mare, heinäkuun 10:s päivä

"Paddingtonin, Bathin ja Bristolin kautta saavuin eilisiltana
Weston-super-Mareen. Kun oikein aitoenglantilaisella varmuudella
etsin yksinäni Bristolin junaa, olisin toivonut omaisteni näkevän
'pikku Tildansa'. Kyllä Herra on tähän saakka ihmeellisesti auttanut
minua! Junassa oli kuuma mutta minä nautin sanomattomasti ihanista
seuduista joiden läpi kuljimme. Kello puoli seitsemän olin perillä
Westonissa. Rakas Baedecker oli itse minua vastassa ja vei minut
ihastuttavaan pieneen kotiinsa Wart-Eckiin. Täällä on niin kaunista.
Me asumme korkealla vuorella puutarhassa, jossa on etelämaisia puita.
Kaupunki ja ihana Bristol-lahti ovat alapuolellamme. Tässä kodissa
oleskeleminen on kuin keskeymätöntä jumalanpalvelusta. Kaikki on niin
ihanaa, minusta tämä on melkein kuin taivaan esimakua. Toivoisin
vain, että te kotona olevat rakkaani saisitte nähdä, kuulla ja
nauttia kuten minä.

"Tänään tuli eräs vanha herra tänne tervehtimään minua. Hän on ollut
aikaisemmin vankeinhoidon päällikkö ja sittemmin kuvernöörinä
Intiassa. Hän lupasi viedä minut suureen vankilaan Exeterissä sekä
kirjoitti Lontooseen pyytäen, että minulle näytettäisiin vanhat
vankilat kuten Newgate, Tower y.m., mikä ei yleensä ole vieraille
sallittua. Täällä Englannissakin näyttävät kaikki ovet olevan minulle
auki. Ihmeellistä tosiaankin!"

       *       *       *       *       *

Heinäkuun 15:s päivä.

"Vaelsin yksin Jumalani kanssa tänään erästä korkeata vuorta ylös,
kunnes saavuin sen huipulle. Ja mikä näköala! Ihania, laajoja
seutuja ja rajaton, ylpeä Atlantin valtameri kaukaisuudessa. Nautin
sanomattomasti, kun saan kulkea yksinäni ulkona. Silloin voin antaa
kaikkien tunteitteni vapaasti kuohuta tarvitsematta hävetä. Saan
nauraa ja itkeä, laulaa ja vaieta, aivan kuten haluan. Juuri kun
istuin siellä ja nautin täysin siemauksin, heräsi minussa sellainen
ikävä teidän kaikkien luo ja minusta melkein tuntui rikokselta
rakasta Suomeani kohtaan, että saatoin niin ihailla Englantia."

       *       *       *       *       *

Heinäkuun 20:s päivä.

"Eilisaamuna matkustimme Baedecker ja minä Bristoliin, jossa kävimme
tutkintovankilassa. Sieltä jatkoimme Cliftonin kaupunkiin ja
katselimme George Müllerin kotia isättömiä ja äidittömiä lapsia
varten. Ensi keskiviikkona palaan takaisin Lontooseen. Sitten
käyn monessa eri paikassa, m.m. Richmondissa tavatakseni vanhan,
yhdeksänkymmenenyhden vuotiaan mrs. Hanburyn, joka on ollut
nuoruudessaan Elisabeth Fryn parhaita ystäviä, ja jolla oli tapana
hänen kanssaan käydä vankiloissa. Se tulee varmaan olemaan hyvin
mielenkiintoista."

       *       *       *       *       *

Palattuaan Lontooseen kävi Mathilda eräänä päivänä yhdessä mr.
C:n kanssa suuressa Court-session-Housessa ollakseen siellä läsnä
juryoikeuden istunnossa. Muiden esillä olevien oikeusjuttujen
joukossa oli myös varkaus, jonka oli tehnyt joku belgialainen tyttö.
Ennenkuin tuomio julistettiin, astui eräs vanha herra puheenjohtajan
luokse ja keskusteli hänen kanssaan. Äkkiä suuntasi hän kysyvän ja
terävän katseen Mathilda Wredeen, tuli sitten suoraan hänen luokseen,
esitteli itsensä ja kysyi, osasiko hän ranskaa. Hänen nimensä oli W.
ja hän oli yksi Lontoon tuomioistuinfilantrooppeja. [Filantrooppi
=ihmisystävä. (Suoment, muist.)] Hän oli persoonallisesti tuttu mr.
C:n, Mathildan seuralaisen kanssa, joka taas oli kertonut hänelle
Mathildan elämänharrastuksesta. Kun Mathilda myönsi osaavansa
ranskaa, sanoi hän: "Minä näen, että Jumala on lähettänyt teidät
tänne auttamaan minua selvittäessäni tämän nuoren tytön asiaa.
Tahdotteko seurata minua?" Mathilda nousi hyvin hämmästyneenä. Mr.
W. kulki edeltä ja Mathilda hänen jäljessään läpi suuren oikeussalin
syytettyjen aidattuun osastoon ja kaikkien silmät suuntautuivat
Mathildaan. Se tuntui hänestä hirvittävän epämiellyttävältä, mutta
vieläkin kauheammaksi kävi tilanne, kun mr. W. vei hänet korkeita
pimeitä portaita alas hänen ollenkaan tietämättä, minne mentiin.
"Yksinäni Lontoossa!" Ajatus iski häneen kuin salama ja täytti hänen
sielunsa hetkellisellä vavistuksella, mutta samassa hän ymmärsi,
ettei mikään vaara voinut uhata, hänhän tuli suoraan englantilaisesta
oikeussalista. Lopulta hän huomasi olevansa maakerroksessa olevassa
vankilassa ja kohta tunsi Mathilda olevansa siellä kuin kotona.

Belgialainen tyttö oli jo aikaisemmin viety takaisin selliinsä.
He menivät nyt hänen luokseen ja Mathildan toimiessa tulkkina
ehdotettiin hänelle, että hän saisi mr. W:n kustannuksella palata
kotiinsa Belgiaan sen sijaan, että hänet sijoitettaisiin vankilaan.
Tyttö oli luonnollisesti onnellinen.

Kun Mathilda vihdoin poistui, pyysi mr. W. häntä saapumaan sinne
uudelleen seuraavana aamuna, Mathilda, joka oli iloissaan, kun sai
olla mukana mielenkiintoisessa ja opettavassa oikeudenkäynnissä,
lupasikin tulla, ymmärtämättä, mitä häneltä vaadittiin.

Määrättyyn aikaan Mathilda Wrede astui oikeussaliin, ja hänet
otettiin erittäin kohteliaasti vastaan. Häntä pyydettiin istuutumaan
erityiselle penkille mr. W:n kanssa. Valtavan suureen amfiteatterin
muotoiseen saliin oli kokoontunut tavattoman lukuisa kuulijakunta,
sillä erään hyvin etevän ja kuulun lakimiehen oli määrä johtaa
oikeudenkäyntiä sinä päivänä.

Muut juryoikeuden jäsenet, jotka olivat puettuina omituisiin
keskiaikaisiin pukuihin, olivat asettuneet paikoilleen ja
oikeudenkäynti alkoi. Äkkiä kääntyi oikeuden puheenjohtaja Mathilda
Wredeen ja pyysi häntä astumaan esiin. Ollen äärettömän hämmästynyt
ei hän totellut kutsua, ennenkuin puheenjohtaja oli sen toistanut.
Silloin hän nousi. Hänet osoitettiin pienelle korokkeelle vastapäätä,
syytettyjä. Sitten hänelle ojennettiin uusi testamentti, jota häntä
pyydettiin suutelemaan. Hämillään hän teki sen kaikkien nähden,
ihmetellen mitä sitten seuraisi. Puheenjohtaja sanoi nuorelle
belgialaistytölle, että mr. W. oli luvannut auttaa häntä pääsemään
meren yli Belgiaan ja esitti hänelle muutamia ehtoja. Tämä oli
Mathildan tulkittava koko yleisön läsnäollessa.

Oikeussalista menivät mr. W. ja Mathilda jälleen alas vankilaan
hakemaan tyttöä, allekirjoittivat muutamia papereita, jonka jälkeen
he kaikki kolme lähtivät erääseen mr. W:n laitoksista. Iltajunalla
lähetettiin tyttö kotimaahansa.

Käytyään vankiloissa ja erilaisissa ihmisystävällisissä laitoksissa
niin hyvin Lontoossa kuin muillakin seuduilla lähti Mathilda Waxwell
Farmiin, Pinneriin, jonne hänet oli kutsuttu. Sieltä hän kirjoittaa
kotiin sisarelleen:

"Nyt olen maalla erään hyvin suloisen herrasväki T:n luona. Rouva on
Ruotsin kuningattaren hyvä ystävä, hän tuntee venäläiset kristityt ja
tutustui keväällä Paul Nicolayhin. He toivovat, että viipyisin täällä
pitemmän aikaa, mutta vaikka nautinkin sanomattomasti, niin alan
kuitenkin jo ikävöidä kotiin teidän, rakkaitteni ja vankieni luokse.

"Tunnin kuluttua alkaa täällä kokous työläisille ja he toivovat,
että minä puhuisin siellä. Vähän myöhemmin matkustan mr. T:n kanssa
Lontooseen; pidämme kokouksen 560 ryysyläiselle East-Endissä.
Huomenna saan tutustua erääseen erittäin mielenkiintoiseen mieheen,
sosialistiin, ruhtinas Peter Krapotkiniin.

"Eilen sain sisäministeriöltä kirjeen ja luvan saada käydä Englannin
kaikissa vankiloissa. Keskiviikkona matkustan suureen Wokingissa
olevaan naisvankilaan, torstaina Portsmouthin miesvankilaan ja
maanantaina kenties Edinburghiin, sillä tahtoisin mielelläni tutustua
myös Skotlannin vankilajärjestelmään."

Oleskeltuaan muutamia päiviä mainitussa kodissa Mathilda Wrede palasi
Lontooseen.

"Olen sanomattoman onnellinen. Maljani on ylitsevuotavainen!"
kirjoittaa hän sieltä ja jatkaa sitten: "Mr. T. ja minä olimme
viime sunnuntaina East End Whitechaplessa, jossa kävimme kahdessa
n.s. lodging-housessa. Molempiin niihin sopi viisisataa Lontoon
kaikkein viheliäisintä miestä. Voi sitä kurjuutta! Ensin he olivat
hyvin meluavia, tupakoivat, juttelivat ja nauroivat, mutta kun mr.
T. viittasi minuun ja sanoi, että olin toiminut kahdeksan vuotta
vankien keskuudessa, kävivät he uteliaiksi, ja kun minä kerroin
heille murteellisella englanninkielelläni muutamia tapahtumia
vankilakäynneistäni, virtasivat ryysyläiset kaikista loukoista esille
puhettani kuuntelemaan, ja minä tunsin viihtyväni hyvin täällä
Lontoon pohjasakan keskellä.

"Tänään käyn Wokingin suuressa vankilassa ja huomenna samoin.
Portsmouthissa. Sieltä menen lordi Radstockin kanssa hänen
maatilalleen Mayfieldiin Southamptonin kaupungin läheisyyteen.
Ajattele miten hauskaa!

"Olen kyllä ottanut täällä selville kaiken, mikä koskee vankiloita, ja
toivon voivani saada avartaa Suomen vankeinhoitomiesten näköaloja.
Olen usein ajatellut Marian alabasteripulloa, jonka sisällön
hän vuodatti Jeesuksen jalkoihin: Nyt kun minut on täytetty,
toivon pääseväni kotiin ja saavani vuodattaa sieluni rakkailleni,
vapaille ja vangituille. Ruumiini on kenties sortuva, mutta mitäpä
se tekee, jos vain muut saavat se kautta siunauksen. Elämäni,
ajatukseni, aikani ja voimani -- kaikki Jumalalle ja sieluille!
Ensi viikon lopulla matkustan Portsmouthiin. Kokoukset pidetään
suuressa sotalaivassa, ja sunnuntain olen lordi Radstockin kanssa
Wight-saarella."

       *       *       *       *       *

Surrey, Reigate, elokuun 5:ntenä päivänä.

"Nyt olen Surreyn kauniissa seudussa koko maailman tunteman ja
nerokkaan lady Henry Somersetin luona. Mrs. H. Pearsoll Smith,
tunnettu amerikkalainen kirjailijatar, joka on kirjoittanut
'Onnellisen elämän salaisuuden', on myös täällä.

"Kyllä minä saan nähdä enemmän, kuin mitä olin uskaltanut
rohkeimmissakaan ajatuksissani suunnitella.

"Sunnuntaina olin erään neekerin, mr. D:n johtamassa kokouksessa.
Hän on yksi kahdestakymmenestä riemulaulajasta, jotka ovat
matkustaneet ja laulaneet useimmissa Euroopan hoveissa kootakseen
varoja Amerikkaan perustettavaa neekeriyliopistoa varten. Hän on
erittäin lahjakas mies, ja on lähinnä Sankeytä maailman suurin
laulajaevankelista. Hän on monta kertaa laulanut kuningatar
Viktorialle.

"Yöt läpeensä uneksin armaista omaisistani ja rakkaista vangeistani.
Aikani ei ole pitkä täällä alhaalla. Siksi minun onkin tehtävä työtä
eikä nautittava. Lepo ylhäällä on oleva sitä ihanampi."

       *       *       *       *       *

Kun Mathilda Wrede palasi lady Somersetin luota Lontooseen, jossa hän
asui lordi Radstockin sisaren luona, yllätti hänet joukko Englannin
korkeimpiin piireihin kuuluvia naisia ja herroja, jotka olivat hänen
tietämättään kokoontuneet "five o'clock tealle" ["Five o'clock
tea" tarkoittaa englantilaisten tapaa juoda teensä kello viideltä.
(Suoment. muist.)] kuullakseen hänen kertovan sekä kääntymisestään
että toiminnastaan Suomessa. Hän täytti tietysti mielellään heidän
pyyntönsä.

Sen johdosta hän kirjoittaa: "Englantilaiset tahtovat saada minut
tänne takaisin pitämään 'drawing-room' kokouksia ylimystölle. He
sanovat, että minä olen juuri oikea henkilö puhumaan heille, ja että
täälläoloni on ollut suureksi siunaukseksi. Tiedän vain, että Jumala
on ollut minua lähellä, sekä että minulla on ollut enemmän henkistä
työtä kuin koskaan ennen."

Uupumaton ponnistus kulutti kovin Mathildan heikkoja voimia.
Viimeisessä kirjeessään Lontoosta koskettaa hän ohimennen sitä
seikkaa. "Tänään olen taas terve, mutta olin toissapäivänä niin
sairas, että minun oli maattava lakanoitten välissä. Eilen olin
sisällä, mutta tänään minulla on ollut oikein hauska päivä. Aamiaisen
jälkeen matkustin mrs. T:n kanssa herttuatar B:n luokse, joka
tahtoi välttämättä tavata minua. Hän on kauneimpia ja suloisimpia
naisia, mitä olen nähnyt. Huomenna tulee tuo rakas ihminen hakemaan
minua ihanilla ajoneuvoillaan, ja sitten me ajamme katsomaan
erästä pelastusarmeijan vapautuneille vangeille perustamaa kotia.
Herttuattaren luota me ajoimme mr. M:n luokse, jonka isä on
hovitallimestari, ja hän lupasi näyttää minulle kuningattaren tallin.
Se tulee olemaan erittäin hauskaa.

"Minun täytyy nyt valmistaa teitä rakkahimpani siihen, että kaikki
työ täällä Englannissa on kovasti kuluttanut voimiani. Minä olen
käynyt todellakin hirveän laihaksi. Lepo ja meri-ilma muuttavat
kotimatkalla, niin toivon, täydellisesti ulkomuotoni. Kaipaan
niin saada olla Jumalani kanssa merellä, se on niin suurta ja
opettavaista. Saada kaikkivaltias, ikiaikojen Jumala ystäväkseen,
isäkseen, kas se on jotakin!"

Muutamia päiviä myöhemmin Mathilda jätti Englannin ja suuntasi
kulkunsa kotia kohden.



Kotona jälleen.


Väsyneenä mutta onnellisena Mathilda palasi kotiinsa Rabbelugniin.
Rakkaittensa parissa piti hänen nyt saada nauttia hyvin
tarvitsemaansa lepoa, sitä toivoivat ainakin hänen isänsä ja
Helena-sisarensa. Mutta niin ei käynyt. Jo seuraavana päivänä hän sai
Tampereelta Koposelta kirjeen, jossa tämä pyysi Mathildaa tulemaan
sinne niin pian kuin suinkin. -- Hän ei ollut voinut pakottautua
jättämään synnyinmaataan. -- Kirjeen alla oli "Narrailija", koska hän
oli "aina pyrkinyt eteenpäin valehdellen ja pettäen", kuten hän itse
sanoi.

Oltuaan kotonaan puolitoista päivää Mathilda sanoi taas hyvästi
omaisilleen ja matkusti Tampereelle. Koponen, joka ei ollut
merkinnyt kirjeeseensä minkäänlaista osoitetta, oli ilmoittanut
saaneensa paikan eräässä tehtaassa. Punnittuaan kauan asiaa Mathilda
päätti mennä työläisiä vastaan heidän tullessaan työmaaltaan
päivällistunnille. Hän kulki hitaasti pitkin katua koskelle päin ja
pysähtyi sitten selin putoukseen samalla koko ajan tarkaten väkeä,
joka virtasi tehtaasta ulos. Monet miehistä hän tunsi vankiloista,
mutta ei uskaltanut tervehtiä peljäten jotenkin paljastavansa heidät.
Vihdoin hän näki Koposen tulevan, kahden muun miehen seurassa.
Mathilda rupesi kulkemaan katua pitkin samaan suuntaan kuin hekin.
Mieskin huomasi Mathilda Wreden ja jättäytyi tovereistaan jälkeen.
Kulkiessaan miehen ohitse hän sanoi hiljaa: "Tulkaa illalla", antoi
osoitteensa ja jatkoi kulkuaan.

Koponen tuli päivätyön päätyttyä. Hän oli hyvin onneton ja kertoi
päättäneensä antaa itse itsensä ilmi poliisille. Kun hän ei ollut
tehnyt mitään pahaa -- sillä kukaan ei tiennyt hänen varastaneen
luostarin munkeilta -- toivoi hän, että hänet lähetettäisiin kruunun
kyydillä Siperiaan. Mathilda Wrede myönsi, että se oli parasta, mitä
hän voi tehdä. Sitten Koponen pyysi, että Mathilda tulisi hänen
kanssaan poliisikamariin seuraavana aamuna. Se oli hyvin vaikeaa ja
raskasta, mutta Mathildalla ei ollut sydäntä kieltää, kun hän näki,
kuinka hartaasti hän sitä toivoi.

Miehen mentyä Mathilda soitti poliisimestarille, valmisti häntä
heidän käyntinsä varalta sekä pyysi häntä ottamaan tuon onnettoman
miehen ystävällisesti vastaan. Seuraavana aamuna he menivät yhdessä
poliisikamariin. -- Siellä heidän oli erottava.

Kun Mathilda Wrede palasi kotiin, tapasi hän sattumalta veljensä --
lakimiehen -- junassa ja kysyi häneltä, mitä hän voisi tehdä tuon
miesparan hyväksi. Veli neuvoi, että hän lähettäisi ensi tilassa
senaattiin armonanomuksen hänen puolestaan. Mathilda teki niin ja
kirjoitti samalla eräälle tutulle virkamiehelle Helsinkiin pyytäen
hänen heti ilmoittamaan, kun asia oli ollut esillä senaatissa. Jonkun
ajan kuluttua hän sai sähkösanoman. Päätös oli langetettu, mutta se
oli kieltävä.

Ensimmäisellä junalla matkusti Mathilda Wrede Helsinkiin, meni
senaattiin ja pyysi saada nähdä asiakirjat. Niistä kävi ilmi, ettei
suomalaisella taholla voitu tehdä mitään, koska Koponen oli Siperian
siirtolaisia. Ensi tilassa sähkötti Mathilda parooni Nicolaylle
Pietariin ja pyysi häntä kääntymään asiassa Venäjän keisarillisen
senaatin puoleen. Hän teki niin, mutta vastaus oli jälleen kieltävä.
Koposen aika oli ollut Siperiassa liian lyhyt, jotta armahtaminen
olisi voinut tulla kysymykseen. Mathilda sähkötti uudelleen: "Vetoa
keisariin!" Sekin tehtiin.

Keisarin esittelijä, kenraali R., sanoi kuultuaan, millainen asia
oli: "Mikäli minusta riippuu, armahdetaan mies." Mutta seuraavana
päivänä määrättiin hänet tarkastusmatkalle Moskovaan, ja Koposen
asian esitteli sama henkilö, joka oli kaksi päivää aikaisemmin
langettanut senaatissa kielteisen päätöksen. Häntä suututti kovasti,
että jo loppuun käsitelty asia oli otettu jälleen esille. Eräs
vankijoukko oli vähän aikaa sitten lähetetty Siperiaan, ja nyt
pantiin Koponen kiireesti taipaleelle, jotta hän saavuttaisi sen
matkalla. Kun kenraali R. palasi tarkastusmatkaltaan ja sai kuulla,
kuinka asian oli käynyt, puhkesi hän loukkaantuneena sanomaan: "Kyllä
minä määrään tässä asiassa", jonka jälkeen hän lähetti sähköteitse
erääseen vankilaan, minne hän tiesi vankijoukon pysähtyvän lepäämään
matkallaan, määräyksen Koposen kiireellisestä vapauttamisesta, koska
hänet oli armahdettu.

Mathilda ja kaikki hänen omaisensa seurasivat suurella
mielenkiinnolla miehen kohtaloa, ja Mathildan vanhin veli oli
luvannut ottaa Koposen metsänvartijaksi tilalleen niin pian kuin hän
palaisi Suomeen. Mutta turhaan odotettiin kuitenkin hänen paluutaan
-- hänestä ei kuulunut enää milloinkaan mitään, eikä kukaan tiedä,
mikä kohtalo hänen osakseen oli tullut.

Mathilda Wrede säilyttää viimeisen käyntinsä Koposen luona valoisassa
ja kauniissa muistossa. Tämä sanoi silloin muun muassa: "Neiti
on auttanut minua niin paljon ja osoittanut minulle tien Jumalan
luokse, joka antaa syntiselle anteeksi. Maksoi kyllä vaivan tulla
Suomeen. Hetki sitten istuin täällä yksinäni ja ajattelin: Pian tulee
ystäväni. Sitten muistin oman asemani ja teidän ja sanoin ääneen
itselleni: 'Äh, roisto, pysy aisoissa!'"



Työtä ja lepoa.


Heinäkuun 18:ntena päivänä 1892 maaherra, vapaaherra Karl Gustav
Wrede jätti maisen kotinsa muuttaen ylhäisempään ja parempaan
elämään. Omaisten suru oli suuri, mutta ei toivoton.

Hautajaispäivä oli painunut iltaan. Wredein sukuhaudassa Anjalan
kirkkomaalla lepäsi rakas isä. Ruumiillisesti ja sielullisesti
väsyneenä Mathilda meni huoneeseensa kaivaten yksinäisyyttä ja
hiljaisuutta. Kuten tavallisestikin hän pakeni elävän Jumalansa
turviin, ja hän, "joka antaa väsyneille voiman", tuli hänen luokseen.
Niin Mathilda avasi Raamattunsa ja hänen katseensa kiintyi sanoihin:
"Minun palvelijani Mooses on kuollut, niin nouse nyt ja mene tämän
Jordanin ylitse, sinä ja kaikki tämä kansa, siihen maahan, jonka
minä annan Israelin lapsille." Jos. 1: 2. "Ei siis ensinkään lepoa
eikä hiljaisuutta", tuumi Mathilda itsekseen. "Niin, minä laittaudun
valmiiksi mennäkseni tämän kansan kanssa. Ylihuomenna matkustan
Kakolaan."

Sisarusten pettymys oli suuri, kun Mathilda pysyi päätöksessään
matkustaa Turkuun. Hän olisi kipeästi tarvinnut lepoajan, jonka oli
aikonut suoda itselleen vanhassa kodissaan, se kun kohta ei enää
ollut hänen niin kuin ennen.

Kakolassa ottivat sekä vangit että virkamiehet hänet erittäin
suurella rakkaudella vastaan, ja nähdessään onnettomain ystäviensä
ilon siitä, että hän taas oli heidän joukossaan, hän unohti itsensä
antautuen jälleen kokonaan työhön heidän hyväkseen.

"Rakas, rakas Kakolani", kirjoittaa hän sieltä sisarelleen. "Minun
oikea paikkani täällä maailmassa on surun tyyssijoissa. Niissä minua
tarvitaan ja niissä voin olla hyödyksikin, iloksi ja avuksi. Kiitän
Jumalaa ihanasta tehtävästä, jonka hän on rakkaudessaan antanut
minulle." Ja sitten hän lisää: "Usein kiitävät ajatukseni taaksepäin
siihen aikaan, jolloin rakkaan isämme kärsimykset lähenivät loppuaan
ja hänen väsynyt henkensä seisoi iankaikkisuuden rajamailla.
Ajatus ei pysty tajuamaan, että me ylösnousemisen aamuna saamme
jälleen katsella noihin silmiin, jotka ovat niin usein rakastavina
levänneet meissä ja jotka kuolema on sulkenut. Helena, rakkaani,
isämme otettiin meiltä vähäksi aikaa, jotta me saisimme 'pitää hänet
iankaikkisesti'." -- -- --

Aamusta iltaan Mathilda oli Kakolassa ja hänestä tuntui melkein
kuin olisi "varastanut jotakin vangeilta", jos hän soi itselleen
tunninkaan levon.

Päivää ennen kuin Mathilda Wrede aikoi lähteä Turusta, hän istui
useita tunteja erään elinkautisen vangin kuolinvuoteen ääressä.
Elon kipinän sammuttua, kun häntä ei enää tarvittu siellä, hän meni
jatkamaan työtään toiselle osastolle. Mutta vankilan pihalla rupesi
häntä kovasti pyörryttämään ja sydänkohtaus pakotti hänet istuutumaan
ja levähtämään. Muutamat vangit, jotka olivat pihalla, näkivät sen ja
kuin kulovalkea levisi huhu miehestä mieheen, että "vankien ystävä"
oli sairastunut.

Myöhemmin päivällä, kun vangit ryhmittäin kävelivät pihalla, Mathilda
meni sanomaan heille hyvästit ennenkuin matkustaisi pois. Silloin
eräs leveäharteinen vanhahko mies astui hänen luokseen sanoen ylpeänä
saadessaan puhua tovereittensa puolesta: "Neiti Wrede! Tunnustaako
neiti sanoneensa, että Jumala on kaikkitietävä?" "Tunnustan", kuului
vastaus. "Neitihän on myös sanonut meille, että Jumala on rakkaus?"
"Olen", vastasi Mathilda. "Ja että Jumala on kaikkivoipa?" mies
jatkoi. "Kyllä, sen olen sanonut. Hän voi tehdä kaiken." "No",
jatkoi mies yhä, "jos on totta, että Jumala on kaikkitietävä,
silloinhan myös tietää neidin olevan ainoan ystävämme. Jos hän on
rakkaus, ei hän henno ottaa meiltä ainoaa, mikä meillä on. Jos hän on
kaikkivoipa, ei hänelle maksa mitään, vaikka antaakin meidän pitää
neidin. Tähän saakka emme ole välittäneet paljoakaan Jumalasta, mutta
jos neiti nyt kuolee, silloin me rupeamme oikein vihaamaan häntä."

Mathilda seisoi ääneti ja kyyneleet sumensivat hänen silmänsä. Sitten
vastaus tuli nopeasti ja selvästi: "Saattaa käydä niin, että kuolen,
saattaa sattua, etten saa enää milloinkaan nähdä teitä, mutta -- jos
kuolen, on se teidän syynne."

Vanki hätkähti ja muut näyttivät olevan ihmeissään. "Niin, nähkääs",
Mathilda jatkoi, "totta on, että Jumala on kaikkitietävä. Siksi
hän tietääkin, että te annatte minulle parhaimmat ja lämpimimmät
tunteenne, ja se tekee elämänne kyllä valoisammaksi. Mutta hän
tietää myös, että jos te sen sijaan antaisitte sydämenne rakkauden
_hänelle_, niin kävisi elämänne vielä paljon rikkaammaksi, monin
kerroin valoisammaksi. Jumala on rakkaus, ja jos hän näkee minun
olevan teidän ja hänen välillään, silloin hän ottaa minut pois, hän
ottaa vähemmän antaakseen suuremman, juuri siksi että hän rakastaa
teitä."

Hän vaikeni eikä kellään ollut mitään vastaväitteitä. Sitten hän
lisäsi: "Jos Jumala näkee, etten minä ole teille esteenä, niin hän
varmaan suo minun tulla tänne vielä, mutta se riippuu kokonaan
teistä. Siksi onkin teidän syynne, jos minä kuolen."

Koko syksyn ja seuraavan talven Mathilda tunsi itsensä hyvin
raihnaiseksi. Siitä huolimatta hän oli alituisesti toiminnassa,
milloin vankilamatkoilla, milloin vapautuneitten vankien tahi muiden
tarvitsevien luona.

Eräällä sellaisella matkallaan hän saapui Kuopioon, ja käydessään
sikäläisessä lääninvankilassa hän tapasi muitten muassa miehen,
josta vallesmanni oli sanonut, että hän oli tavattoman kova. Mies
oli pitkä, kapeaharteinen, omituisen ja epämiellyttävän näköinen.
Kun Mathilda Wrede tervehti, ei tämä vastannut, vaan seisoi jäykkänä
ja liikkumattomana tarkastellen häntä ilkein ja arvostelevin
katsein. Mathilda meni lähemmäs, puhutteli häntä ystävällisesti
kertoen tulleensa siksi, että hän itse oli löytänyt Jumalan ja
tullut onnelliseksi ja halusi nyt niin mielellään auttaa häntäkin
saavuttamaan saman onnen.

Silloin mies keskeytti hänet. "Minä tunnustan, ettei kukaan koko
elämässäni ole puhellut minulle niin ystävällisesti kuin te tänään.
Mutta kuinka voi puhua siten ja olla samalla niin ylpeä kuin te
olette. Sopiiko se yhteen? Heti kun tulitte, minä ajattelin:
'Sanokoon tuo ihminen mitä tahansa, minä en välitä siitä, koska
hän on niin ylpeä:'" -- "Olkaa hyvä ja sanokaa mitä tarkoitatte
ylpeydellä, jotta voisin luopua siitä", Mathilda vastasi, "sillä ei
sen, joka kulkee Jumalan asioilla, pidä olla ylpeä." -- "Mitäs ylpeys
on, ellei sitä, että kantaa sukunsa vaakunaa rintaneulana" (Mathilda
Wrede oli monta vuotta käyttänyt kilvenmuotoista rintaneulaa).
-- "Luuletteko, että tämä on vaakunakilpi?" -- "Luulenpa kyllä",
mies vastasi. "Minä olen ollut Helsingissä ritarihuoneessa ja
nähnyt siellä vaakunakilvet, ja minä ymmärsin heti, mikä oli
rintaneulanne tarkoituksena. Siinähän on vielä kunniakkaan sukunne
tunnuslausekin aivan niinkuin vaakunakilvessäkin." -- "Nyt olette
aivan väärillä urilla", Mathilda Wrede arveli. "Ettekö ole koskaan
lukenut Raamatusta, että meidän tulee pukeutua uskon kilpeen.
Tämän rintaneulan tulee olla minulle muistutuksena ylevästä,
ihanasta uskostani, eikä kirjoitus ole suinkaan 'kunniakas', vaan
englantilainen sana, joka merkitsee 'lunastettu'." -- "Onko aivan
totta, että se on englantia?" kysyi mies. -- "On, aivan totta." --
"Voinko luottaa siihen?" -- "Voitte." Mies seisoi hetkisen ääneti
ikäänkuin hän olisi miettinyt jotakin ja sanoi sitten hiljaa: "Kyllä
minäkin tahdon oppia tuntemaan sen herran, jota te palvelette."

Nyt selvisi Mathilda Wredelle, ettei hänen tullut kantaa rintaneulaa
ulkomaalaisine sanoineen, ja hän lupasi miehelle hankkivansa toisen
kilven, jossa olisi sellainen tunnus, että tämä ja jokainen muukin
vanki sen ymmärtäisi. Siitä lähtien hän on käyttänyt suurta kilpeä,
jossa on suomalainen lause, ja moni vanki on kuolinhetkellään
toistanut sanat, jotka siinä ovat: "Armo ja rauha."

Seuraavana kesänä Mathilda soi itselleen ensi kerran pitempiaikaisen
levon. Kun sisarukset olivat kehoittaneet häntä noudattamaan kutsua
ruhtinatar Liewenin kotiin Liivinmaalle, hän matkusti noiden
rakkaitten ystäviensä luokse ja viipyi kaksi kuukautta heidän
kodissaan ihanassa Kremonin linnassa.

"Tänä aamuna minä saavuin Segewoldiin, jossa ruhtinatar itse oli
minua vastassa", hän kirjoittaa ensimmäisessä kirjeessään kotiin.
"Asemalta kuljimme harmaan hevosparin vetäminä ja pian näimme
edessämme ruhtinas Krapotkinin linnan, Segewoldin, korkealla
vuorella. Vähän kauempana kohosi Treiden ja korkealla sen yläpuolella
Kremon ikivanhoine pakanuuden ajoilta saakka polveutuvine raunioineen
mitä ihanimman metsän ympäröimänä. Kremonin ja Segewoldin välillä
virtaa syvällä laakson pohjalla Aa-virta, jonka yli kuljimme
lautalla. Niin väsynyt kuin olinkin matkan jälkeen, tuntui minusta
kaikki kuin sadulta. Metsän suloiset tuoksut täyttivät ilman ja
satakielet koettivat voittaa toinen toisensa laulussa. -- -- --
Huoneeni on toisessa kerroksessa, mutta en ole milloinkaan ennen
asunut niin korkealla kuin nyt, niin lähellä taivasta kuin täällä.
Jumalan huolenpito minusta ja työstäni on ihmeellinen sekä levon että
työn aikana. Sieluni ylistää häntä!"

Myöhemmässä kirjeessä hän kirjoittaa elämästä Kremonissa:

"Tämä on oikein ihannekoti: Täällä ei vain lueta ja puhuta Jumalasta,
vaan täällä _eletään_ koko päivä hänen kanssaan. Rintaneulassani
olevat sanat 'armo ja rauha' kuvaavat parhaiten miltä minusta tuntuu.
Liewenien ja minun välinen ystävyys näyttää käyvän päivä päivältä
syvemmäksi. Minä viihdyn sanomattoman hyvin. Niin hyvin hengellisesti
kuin ruumiillisestikin minä 'syön rasvaisia ruokia ja juon hunajaa'.
Aion palata Suomeen nuorena jalopeurana sekä ruumiiltani että
sielultani ja jatkaa ihanaa työtäni. -- -- --

"Eilen oli hirveän hauskaa. Me kävelimme kolme virstaa mitä
kauneimmassa puistossa suunnattoman suuren hiekkakivivuoren reunalla.
Vuori on täynnä mitä ihmeellisimpiä luolia. Olin juuri alkanut tuumia
mielessäni, kuinka jaksan kävellä takaisin, kun kuului iloista
hirnuntaa, ja mitä ihastuttavimmat ajoneuvot tulivat samassa meitä
vastaan. Kaksi pikimustaa, rajun eloisaa leikkihevosta, paljon
pienempiä kuin ponyt, messingillä ja punaisella koristettuine
valkeine siloineen oli valjastettu neli-istuimisten metsästysvaunujen
eteen. Niiden jäljessä tuli samanlainen pienikokoinen hevonen vetäen
pyörillä kulkevaa korituolia. Nuo kolme pientä hevosta hirnuivat ja
tepastelivat, niin että sitä ilokseen katseli. Tytöt ja minä ajoimme
edeltä ja minä pidin ohjia. Me kuljimme joen vartta pitkin tietöntä
niittyä ja sitten korkeaa mäkeä ylös Kremoniin. -- -- --

"Eilen teimme aivan harvinaisen hauskan huvimatkan. Me ajoimme
harmaalla nelivaljakolla ja oli hullunkurista nähdä, kuinka
haikaroille tuli kiire pois tieltä meidän kiitäessämme eteenpäin. En
milloinkaan ennen kuin täällä ole nähnyt noita lystikkäitä lintuja.
Matkustimme eräälle luolalle, josta lumi ei milloinkaan sula. Ensin
me ajoimme kaksi peninkulmaa ja sitten kävelimme. Mentiin ylös ja
taas alas mitä jyrkimpiä hiekkakivikunnaita. Vuorten väri vaihtelee
kuparinruskeasta vaaleankeltaiseen, vivahduksin joita ei ainoakaan
maallinen maalari kykenisi jäljittelemään. Kun istun noissa syvissä
luolissa, joissa usein näkee pienen lirisevän lähteensilmän, tuntuu
minusta kuin olisin siirtynyt luomisen aamuun, jolloin ikiaikojen
Jumala muovaili maata. -- Kiitos ja ylistys, että hän on minunkin
sydämeeni luonut luolan, huoneen, jossa hän asuu."

Vaikka Mathilda usein kaipasi rakkaitaan ja työtään, kului aika
kuitenkin nopeasti. Loppukesällä hän palasi voimistuneena kotiin
saatuaan kreivitär Heydenin välityksellä tilaisuuden käydä Pietarin
kaikissa vankiloissa. Pian sen jälkeen hän oli taas täydessä työssä
vangittujen ystäviensä hyväksi.



Helsinkiin muutettua.


Seuraavana vuonna Mathilda vuokrasi itselleen pienen huoneen
eräältä Helsingin syrjäkadulta ystäviltään, Suomen pelastusarmeijan
johtajalta Hedvig von Haartmanilta ja hänen adjutantiltaan. Hänen
ylen pienen huoneensa kalustona olivat vuode, pöytä, lipasto, kaappi
ja kaksi tuolia. Siellä hän asui muutamia vuosia.

Hänen tarkoituksenaan ei ollut antautua mihinkään hurskaaseen
ruumiinkidutukseen, hän tahtoi säästää niin paljon kuin mahdollista
voidakseen jakaa muillekin jotakin. Sitäpaitsi hän arveli voivansa
parhaiten vaikuttaa väkeensä, ellei hän elänyt paremmin kuin hekään.
Siksi hän päätti myös elää samalla rahaerällä kuin Kakolan vangitkin,
siis kolmellakymmenelläkahdella pennillä päivän. Mutta hän ei ottanut
huomioon, että ruoka, joka ostetaan sadoille vangeille yht'aikaa,
tulee halvemmaksi kuin yhdelle henkilölle hankittu.

Aikaisesta aamusta Mathilda työskenteli vankiloissa, kulki vankien
asioilla, kävi köyhien sairasten ja muitten luona, joita hän saattoi
auttaa tahi ilahduttaa, ja iltaisin hänellä oli vastaanotto kotonaan.

Eräänä päivänä Mathilda Wreden ollessa ulkona käynneillään hän tapasi
vapautuneen vangin, jätkän, joka näytti tavattoman siivottomalta
ja huolimattomalta. "Rakas ystävä, te olette aina yhtä likainen",
Mathilda tervehti. "Tehkää minulle se ilo, että peseydytte kerran
päivässä!"

Pian sen jälkeen soitti sama mies eräänä iltana hänen ovikelloaan.
Hän oli puhdas ja siisti, ja pää oli kammattu vedellä kiiltäväksi.
"Kas, tuollaiselta pitää näyttää, noin hauskalta ja hienolta!"
Mathilda tervehti hänen astuessaan sisään. Mies otti juhlallisesti
taskustaan käärön ja ojensi sen hänelle sanoen: "Tämä on neidille!"
-- "Minulle! Mitä siinä on?" Hän avasi käärön. Se sisälsi
Duchesse-päärynän täynnä suuria ruskeita tahroja miehen kovista
sormista. "Onko tämä minulle?" -- "Niin, nähkääs, neiti on niin hyvä
ihminen. Minä kuljin Shoshkovin kaupan ohi ja näin tämän päärynän.
Ajattelin silloin heti: Tuo pitää neiti Wreden saada, ja se maksoi
kuusikymmentä penniä. Sitten minä muistin, että hän on niin tarkka
siitä puhtaudesta, ja niin minä menin paperikauppaan, ostin viidellä
pennillä arkin kirjepaperia ja sitten minä palasin takaisin kauppaan
ja sanoin: Käärikääpäs tuo päärynä tähän!"

Ennenkuin Mathilda ennätti kiittää, oli mies taas poissa.

Erään toisen kerran Mathilda Wrede sai kuulla, että eräs äskettäin
vapautunut vanki oli alkanut "löytää" jos jotakin, milloin
hevosvaljaita, milloin loimia ja milloin taas jotakin muuta. Mathilda
lähetti sanan pyytäen häntä luokseen.

Hän tulikin. "Rakas ystävä", Mathilda sanoi miehen istuuduttua
hänen huoneeseensa. "Olen kuullut, että olette alkanut 'löytää'
niin paljon, ja minä pelkään, että jos jatkatte sillä tapaa, löydän
pian teidät Kakolasta." Mies näytti käyvän hämilleen ja rupesi
"selittämään", mutta lopulta johduttiin täydelliseen tunnustukseen,
että hän oli varastanut. Mutta Mathilda huomasi hänen silmissään
välähdyksen, joka todisti miehen keksineen sopivan puolustuksen.
"Eikö neiti ole koskaan kuullut puhuttavan sairaudesta, jota sanotaan
kleptomaniaksi?" kysyi hän. -- "Olenpa kyllä. Vaivaako teitä se
tauti?" -- "Niin tuota, nähkääs, neiti, minä poden juuri sitä."
-- "Ihmisparka! Sehän on hirveää. Ihmisethän voivat luulla, että
te varastatte. Tunnetteko etukäteen, kun tauti alkaa saada teidät
valtoihinsa?" -- "Kyllä, kyllähän sen tuntee jo ennakolta." --
"Kuinka paljon ennen? Puoli tuntia vaiko koko tunnin, vai pitemmänkö
aikaa ennen?" -- "Tuntia ennen." -- "Sepä oli oikein hyvä, silloin
tiedän neuvon. Kun te ensi kerran tunnette sairauden oireita, niin
ottakaa silloin ajuri, olkoonpa sitten yö tahi päivä, tahi juoskaa
suoraan luokseni! Jos olen kotona, niin saatte ottaa täältä mitä
haluatte. Minähän tiedän, että se johtuu sairauskohtauksesta, mutta
jos menette muitten luokse, niin he eivät ymmärrä sitä. Minä näytän
teille, missä avain on, niin että pääsette sisään, vaikken olisi
kotona. Tulkaapa katsomaan!" He menivät porraskäytävään. "Se on
piilossa täällä maton alla kolmannella portaalla. Mutta muistakaa,
ettette saa mennä muihin huoneisiin kuin minun. Kirjoituspöytään ette
myöskään saa koskea, sillä siinä on papereita, joita ei kukaan saa
nähdä, lipastosta ja kaapista saatte ottaa niin paljon kuin haluatte.
Jos sitten palaan kotiin ja näen jotakin olevan poissa, niin tiedän,
että olette sairas ja että tuotte kaiken takaisin tultuanne jälleen
terveeksi." Mies punastui ja kalpeni vuoroon ja oli kovin häpeissään.

"Muistatteko, kuinka Kakolassa lupasitte Jumalalle, minulle ja
itsellenne aloittaa uutta elämää? Oletteko jo unohtanut sen?"
Mathilda kysyi heidän palattuaan hänen huoneeseensa. "Eiköhän
teidän olisi paras alkaa taas alusta ja totella Jumalan ääntä
omassatunnossanne?" He keskustelivat kauan ja vakavasti, ja syvästi
liikutettuna mies lähti vihdoin Mathildan luota.

Siitä on vuosia kulunut, mutta Mathilda ei ole milloinkaan enää
kuullut mitään pahaa siitä miehestä.

Aikaisin eräänä aamuna Mathilda Wreden luokse tuli kaksi
naista, jotka olivat edellisenä päivänä päässeet Hämeenlinnan
kuritushuoneesta. He sanoivat olevansa hirveän nälissään ja pyysivät
rahaa. "Rahaa te ette saa eikä minulla ole ruokaakaan, mutta tulkaa
niin menemme tässä talossa olevaan kauppaan ja ostamme, mitä
tarvitsette." Naiset näyttivät tyytymättömiltä.

Mathilda osti heille juustoa, riisisuurimoita, makkaraa ja leipää,
meni sitten kotiinsa ja valmistautui lähtemään Sörnäisiin. Tultuaan
kadulle hän näki jonkun matkan päässä molemmat hämeenlinnalaiset
ystävänsä keskustelemassa erään kolmannen naisen kanssa, ja toinen
käärö toisensa jälkeen siirrettiin tämän koriin, lähetessään heitä
Mathilda huomasi, että nainen, joka oli saanut kääröt, antoi rahaa
noille kahdelle muulle. "Mitä tämä merkitsee, ja mitä rouva tekee?"
Mathilda huudahti. "Ette te saa ottaa kahden nälkäisen ihmisen
ruokaa, vaan menkää itse ja ostakaa mitä tarvitsette!" -- "Mutta
minähän olen jo maksanut sen", nainen vastasi. -- "Olkaa hyvä ja
antakaa rahat takaisin, ja rouva antaa kyllä ruokakääröt teille
jälleen!" Molemmat naiset olivat myyneet ruoan markkaa huokeammalla
kuin mitä se oli maksanut. He odottivat ilmeisesti, että Mathilda
rupeaisi sättimään heitä, mutta hän sanoi vain: "Te olette niin
hirveän nälkäisiä ja sitten te kuitenkin annatte ruokanne vanhalle
tutulle auttaaksenne häntä. Minä maksan teille matkan raitiovaunussa,
niin ajamme yhdessä. Viivyn hetkisen Kalliossa ja sitten tulen
luoksenne ja saan nähdä, osaatteko keittää hyvää puuroa." -- "Aikooko
neiti häväistä meidät raitiovaunussa?" kuiskasi toinen naisista.

He ajoivat yhdessä Sörnäisiin ja erosivat siellä hetkiseksi. Mathilda
Wredellä ei ollut aikaa syödä heidän puuroaan, mutta kyllä se
kuitenkin keitettiin joka tapauksessa.

Eräs ehdollisesti vapautettu vanki tuli muutamana aamuna hyvin
hädissään Mathildan luokse. "Tehkää tälle mitä parhaaksi näette",
hän sanoi ottaen taskustaan hopeisen teelusikan ja ojentaen sen
hänelle. "Eilen olin muutamien tovereitten seurassa. Me ryypiskelimme
hirveästi, tupakoimme ja haastelimme tyhmyyksiä. Kun heräsin tänä
aamuna, löysin lusikan taskustani. Olen kenties itse pannut sen
sinne, mutta epäilen, että joku noista toisista on tehnyt sen
vahingoittaakseen minua. Puolen tunnin kuluttua alkaa työni. Mitä
minun on tehtävä?"

Miehen luottamus liikutti syvästi Mathildaa, sillä hän käsitti,
kuinka mies nyt jätti kohtalonsa kokonaan hänen käsiinsä. "Tulkaa
illalla takaisin, silloin kerron mitä olen tehnyt", Mathilda sanoi.

Mies meni työhönsä ja Mathilda istuutui lusikka kädessä miettimään,
mitä oli tehtävä. Jos hän istuu siinä kauan, oli hän varastetun
tavaran piilottaja, jos taas asia tulisi ilmi, suljettaisiin mies
telkien taa koko loppuiäkseen. "_Siinä_ talossa, _sillä_ kadulla he
ovat ryypiskelleet -- minä menen sinne", puhui hän itsekseen.

Hän puki nopeasti päällystakin ja hatun ylleen ja taivalsi lusikka
taskussaan taloon, jossa mies oli kertonut heidän olleen edellisen
yön. Pihalla oli matala puutalo, ja hän kuuli avoimesta ikkunasta,
kuinka eräs rouva torui kimeällä äänellä palvelijatartaan.
Hopealusikka oli kadonnut, ja kukapa muu kuin tyttö oli saattanut
ottaa sen?

Mathilda Wrede aukaisi oven astuen sisään. "Anteeksi, että olen
joutunut keskustelunne todistajaksi", hän sanoi. "Tätäkö rouva
etsii?" ja hän ojensi hänelle lusikan. "Siinähän se juuri on",
kirkaisi rouva. "Sitä hän ei ole löytänyt. Mistä hän on saanut sen?"
Sen sijaan että olisi vastannut, Mathilda kysyi: "Kuinka kauan te
olette kaivannut lusikkaa?" -- "Se oli minulla vielä eilisiltana,
mutta kun minä noin kaksikymmentä minuuttia sitten olisin tarvinnut
sitä, ei sitä enää löytynyt." "Onko lusikkaan tullut jokin kuhmu tahi
naarmu?" Rouva tarkasti sitä huolellisesti ja vastasi: "Ei."

Mathilda Wrede sanoi hyvästi aikoen lähteä, mutta silloin rouva
raivostui ja kysyi uhittelevalla äänellä, kuinka hän oli saanut
lusikan. "Sitä en voi selittää", kuului vastaus. Silloin eukko
rupesi syytämään hänelle kaikenlaisia solvauksia ja uhkasi ilmoittaa
asian poliisille. Hetkisen Mathilda kuunteli hänen puhettaan, mutta
keskeytti hänet lopulta: "Nyt rouva on häijy", hän sanoi. "Rouvan
pitäisi sanoa minulle: Kiitos, hyvä neiti Wrede, joka olette
antanut minulle lusikkani takaisin. Ilmoittakaa asia, jos teitä
haluttaa, mutta minä en tule milloinkaan sanomaan, kuinka olen
saanut lusikan, ja te tiedätte, etten minä ole ottanut sitä. Mutta
muistakaa, että silloin on myös ilmoitettava, että neiti Wrede toi
lusikan kaksikymmentä minuuttia sen jälkeen kun olitte huomannut sen
kadonneen ja ettei siihen ollut tullut yhtään kuhmua eikä naarmua
sinä aikana." Hän sanoi hyvästi ja läksi.

Mies tuli illalla. "Vangitaanko minut ja viedäänkö takaisin?" oli
hänen ensimmäinen kysymyksensä. -- "Ei, kaikki on selvää", sai hän
vastaukseksi, "mutta älkää enää menkö sellaisiin seuroihin, sillä
kuka tahansa ystävistänne voi panna taskuihinne mitä hyvänsä tehden
teidät onnettomaksi."

Miehen iloa ja kiitollisuutta ei voi sanoin kuvata.

Siitä on jo monta vuotta kulunut. Hän on nyt kelpo ihminen ja elää
rehellisellä työllään.

Mathilda Wrede kesti aika kauan elämää, joka oli täynnä kieltäymyksiä
ja puutteita. Lopulta kuitenkin ruumiinvoimat pettivät ja yhä
useammin hän joutui vuoteen omaksi.

Kerran, kun hän taas makasi sairaana Helsingissä, hän kirjoitti
omaisilleen maalle:

"Älkää olko minusta levottomia, koetan kyllä olla varovainen! Lääkäri
sanoo, että olen parempi. Minulla ei ole aikaa kuolla, sen Herra
Jumala tietää. Hän tahtoo vain nähdä, ajattelenko minä enemmän omaa
ruumistani kuin muitten sieluja. Kiitos ja ylistys! Hän on auttanut
minua voittamaan ruumiillisen heikkouden ja tuskan. Kun sitten
tulee aika mennä kotiin, tahdon minä, että minut löydettäisiin
vartiopaikaltani, jolla sodin Jumalan ja vankien, noiden
turvattomuuden lasten puolesta."

       *       *       *       *       *

Hänen sairautensa sai kuitenkin hyvin vakavan käänteen, ja hän makasi
jonkun aikaa elämän ja kuoleman vaiheilla. Silloin vallitsi hänen
ystäväparkojensa joukossa suru ja levottomuus, ja hän sai joka päivä
mitä liikuttavimpia kirjeitä. Eräs heistä, sivistynyt mies, kirjoitti
parooni Henrik Wredelle, jolta hän oli tiedustellut Mathildan
vointia, seuraavasisältöisen kirjeen:

"Minä kiitän teitä, Herra Parooni, sydämellisesti Herra Paroonin
kirjeestä, jonka sain eilisiltana. Tulin sen saadessani niin
sydämestäni iloiseksi, sillä Herra Paroonin edellisen ystävällisen
ilmoituksen johdosta pidin varmana, ettei ollut enää ollenkaan
toiveita Neiti Wreden paranemisesta. Jumala olkoon hartaasti
kiitetty, että on vielä edes jonkun verran toivoa. Antakoon Hän,
Kaikkivaltias, Neidille takaisin terveytensä ja voimansa, jotta hän
voisi vielä kauan suorittaa Hänen rakkauden töitään onnettomien
vankien keskuudessa. Vain se, joka on itse ollut vankien osaveljenä,
pystyy täysin käsittämään Neidin työn arvon. Sitähän voi kyllä
elävästi kuvitella mielessään, mutta se on ja pysyy sittenkin vain
kuvitteluna. Vain Jumala ja vangit sen todella tuntevat."



Reima.


Reima oli kaunis ja viisas hevonen, Mathildan ylpeys ja ilo.
Ystävällinen ja vilkas eläin oli hänen isänsä antama lahja ja jo
siksikin hänelle erityisen rakas. Se seurasi häntä kuin uskollinen
koira minne ikinä hän meni.

Kun pelastusarmeija aloitti työnsä Suomessa ja vietti ensimmäistä
kieltäytymisviikkoansa, koetti Mathildakin kaikin mahdollisin tavoin
harjoittaa itsensäkieltämistä kootakseen varoja ystäviensä työtä
varten. Mutta ei siinä kyllin, Reimankin piti luopua kauroistaan.
Se sai elää kokonaisen viikon heinillä ja silppuappeella ja rahat,
jotka olisivat menneet kauroihin, siirrettiin pelastusarmeijan
kieltäytymisrahastoon.

Sillä viikolla Reima oli vihainen. Se seisoi korvat humussa ja
sieraimet levällään tömistellen pilttuussaan. Ei edes Mathildaa
otettu ystävällisemmin vastaan.

Eräänä päivänä Mathilda Wrede keskusteli vanki P:n kanssa Sörnäisten
vankilassa. Mies sanoi vakaasti päättäneensä aloittaa uutta
elämää. Hänet aiottiin vapauttaa muutamien päivien kuluttua, ja
hänen mielensä paloi Amerikkaan. Hän arveli näet, että vieraassa
ympäristössä olisi paljon helpompi voittaa kiusaukset. Mutta mistä
hän saisi matkarahat? Voisikohan neiti Wrede auttaa?

Samassa kun Mathilda vastasi, ettei hänellä ollut rahaa, kaikui ääni
hänen sisimmässään: "On kyllä totta, ettei sinulla ole rahaa, mutta
sinullahan on Reima. Myy se, silloin voit auttaa ihmistä, joka ikävöi
saada aloittaa uutta ja parempaa elämää!" -- "Sitä en voi tehdä", hän
vastasi. "Reima on ystäväni, eikä ystäviä myydä." -- "Totta kyllä on
Reima ystäväsi", sanoi taas sisäinen ääni, "mutta sinähän voit saada
Reimalle hyvän kodin. Kuka auttaa tätä ihmissielua, ellet sinä tee
sitä?"

Kokonaisen viikon hän taisteli itsensä kanssa, sitten hän matkusti
maalle myyden Reiman.

Kun hän palasi Helsinkiin, odotti häntä siellä kirje eräältä äidiltä
Porvoosta. Äiti kirjoitti nuoren poikansa joutuneen harhatielle ja
että hän oli mahdollisesti eksynyt Helsinkiin. Nyt hän rukoili, että
Mathilda tekisi kaiken voitavansa pelastaakseen hänen lapsensa ja
lähettääkseen hänet kotiin, mikäli se oli mahdollista.

Eräs ryysyihin puettu nuori mies tuli samana päivänä Mathilda Wreden
luo. Hän kertoi vieneensä vaatteensa panttilaitokseen ja pyysi rahaa
lunastaakseen ne takaisin. Keskustelun kuluessa kävi ilmi, että hän
oli sama poika, josta onneton äiti oli kirjoittanut.

Mathilda kertoi saaneensa kirjeen hänen äidiltään, joka oli kovin
levoton ja murheissaan poikansa tähden ja sanoi vielä, että hän,
Mathilda, aikoi saattaa pojan ensimmäiseen Porvooseen menevään
junaan, sillä pojan oli lähdettävä kotiin. Hänen vaatteensa hän kyllä
sitten lunastaisi ja lähettäisi ne perästä Porvooseen, mutta nyt oli
pojan tarvis hävetä ja mennä kotiin juuri niin repaleisena ja kurjana
kuin oli.

Heidän puhellessaan ovikello soi ja P. astui sisään. "Laiva lähtee
tänä iltana ja minä pyytäisin rahaa lipun ostoon", hän sanoi. --
"Ei, minä tulen itse illalla laivalle ja ostan sen teille", Mathilda
vastasi. -- "Ei millään muotoa", mies jatkoi, "sehän olisi aivan
liikaa tällaisessa rankkasateessa. Olen juuri sitä varten tullut,
ettei neiti vaivautuisi rantaan minun tähteni."

Sade valui virtanaan ja Mathildan oli saatettava porvoolainen
nuorukainen asemalle. Yhtä hyvinhän hän saattoi jo nyt sanoa P:lle
hyvästi ja antaa hänelle samalla rahat, koska tämä oli ollut niin
hienotunteinen ja tahtonut säästää häntä lähtemästä rankkasateeseen.

       *       *       *       *       *

Aika kului. Mathilda alkoi odottaa kirjettä Amerikasta. Turha odotus.
Hän oli hyvin ihmeissään. Mikä P:tä vaivasi? Ehkenpä joku onnettomuus
oli sattunut miesparalle.

Eräänä päivänä Mathilda kulki pitkin Unioninkatua Tähtitorninmäkeä
kohden. Hänen edellään hoippui juopunut mies. Mathilda katsoi ja
katsoi, ja mies tuntui hänestä tutulta. Ihmeellistä, kuinka hän
muistutti P:ta, mutta hänhän oli jo kauan sitten Amerikassa. Mies
meni erääseen kapakkaan ja Mathilda kiiruhti perästä. Se oli kauhea
paikka. Ilma oli paksuna savusta ja pienten peltien ääressä istuskeli
juopuneita ryypiskeleviä miehiä, meluten äänekkäästi. Siellä hän näki
useita ystäviään, mutta ei sitä, jota haki.

"Mitä teillä miespoloisilla on täällä tekemistä?" Mathilda kysyi
lähestyessään pöytää, jonka ääressä hänen muutamia "poikiaan" istui
lasit kädessä. Miehet nauroivat ja eräs heistä vastasi: "Minun
mielestäni me voisimme pikemminkin kysyä mitä neidillä on täällä
tekemistä?" -- "Minä etsin P:tä. Oletteko nähneet häntä?" -- "Olemme,
hän istuu tuolla nurkassa."

Mathilda riensi sinne ja aivan oikein, siellä P. istui. Mathildassa
kiehahti. "Reima parkani! Pitikö minun todellakin myydä ystäväni,
jotta P. saisi viinaa!" Sitten hän kääntyi juopuneeseen mieheen
sanoen: "Tämäkö on Amerikka? Ovatko kaikki rahat lopussa?" P.
katsoi maahan vastaten: "Ei, kyllä minulla on vielä taskussani
seitsemäntoista markkaa." "Nyt P. tulee heti täältä, sillä minä
tahdon puhua kanssanne", Mathilda sanoi hyvin päättävästi. P. nousi
toverien ivanaurun kajahdellessa ja seurasi häntä ulos.

Sitten hän hoiperteli Mathildan vierellä, kunnes päästiin hänen
kotiinsa. Mathilda ajatteli Reimaa eikä voinut unohtaa tulleensa
petetyksi. Ollessaan niin kovin kiihtynyt ei hän tahtonut puhua
juopuneen miehen kanssa. Hän sijoitti hänet huoneeseensa istumaan
ja meni itse rauhoittumaan ystäviensä luokse, joiden kodissa asui.
Palatessaan hetken kuluttua hän löysi miehen nukkumasta.

Vilkkaalla humoristisella luonteellaan Mathilda heti tajusi tilanteen
naurettavan puolen. Hän lähti keittiöön. "Roosa hyvä", hän sanoi
palvelijattarelle, "P. ilkiö on juonut Reimasta saamani rahat, ja kun
nyt menin huoneeseeni toruakseni häntä, oli hän nukahtanut tuoliini.
Keittäkää nyt oikein voimakasta kahvia. Siihen minä sekoitan
sinappia, väkevää pippuria ja jos jotakin. Kyllä minä saan hänet
hereille."

"Kas niin, P., juokaapa nyt tämä, niin heräätte!" Mathilda kehoitteli
hetken kuluttua ojentaen nukkuvalle miehelle suuren kupin kahvia. P.
aukaisi silmänsä ja maisteli kahvia. "Se maistuu pahalta", hän sanoi
ja työnsi kupin pois. -- "Ei se tee mitään. Juokaa pois vain!" väitti
Mathilda. P. joi ja irvisteli, mutta Mathilda pysyi järkähtämättömänä.

Kun mies oli lopulta täysin valveilla ja Mathilda nuhteli kiihtyneenä
häntä hänen rumasta menettelystään, sanoi mies nöyrästi: "Niin, kyllä
se oli kauheata. Ei kukaan ole varmaan milloinkaan käyttäytynyt niin
häpeämättömästi. Mutta koettakaa unohtaa!"

P. lähti todella sitten kerran Amerikkaan, mutta kauan hän ei siellä
viipynyt. Muutamia vuosia sen jälkeen, kun hän oli palannut Suomeen,
hän kuoli eräässä sairaalassa keuhkotautiin. Mathilda Wrede oli
mukana maahanpaniaisissa ja laski kauniin kieloista tehdyn ristin
hänen haudalleen.



Matti Haapoja.


Mathilda Wrede seisoi muutamana päivänä erään juuri saapuneen
vangin sellin ovella Katajanokan vankilassa pyytäen päästä sisään.
Hänen molemmat vartijansa epäröivät. He eivät uskaltaneet ottaa
vastatakseen sellaisen käynnin seurauksista, sillä mies oli hillitön,
raju ja vaarallinen. "Jumala, jonka asioilla kuljen, kantaa minusta
edesvastuun, ettekä te", kuului Mathildan vaatimaton vastaus.

Monien vastaväitteiden jälkeen hänet lopulta laskettiin sisään ja ovi
suljettiin hänen jälkeensä. Vuoteella makasi jättiläismäinen olento
harmaajuovainen huopapeitto vedettynä pään yli. Hän ei liikahtanut
vähääkään ovea avattaessa. Mathilda yskäisi, odotti hetken ja kulki
sitten hitain, mutta kuuluvin askelin hänen vuoteelleen -- turhaan,
mies ei näyttänyt kuulevan mitään. Silloin Mathilda laski kätensä
hänen olalleen sanoen: "Nukkuuko Haapoja, vai kuinka on laitanne?"

Kuin nuoli mies syöksähti vuoteesta huolimatta raskaista
vartaloraudoistaan, heitti peiton yltään ja seisoi lattialla
Mathildan edessä. Hän oli oikea jättiläinen, solakka, sorjavartaloinen
ja harvinaisen kaunis. "Kuka te olette ja mitä te teette täällä?"
hän kiljaisi. -- "Minä olen vain ihminen, joka olen kuullut teidän
olleen Siperiassa. Olette varmaan tavannut siellä suomalaisia,
ehkenpä Sandin, Ronkaisen ja Forsbergin?" -- "Kyllä minä sitten
arvaan kuka te olette", vanki jatkoi. "Te olette Mathilda Wrede." Ja
heittäen mitä halveksuvimman ja musertavimman katseen hän lisäsi:
"Te tulette saarnataksenne minulle. Turhaa ajan hukkaa ja turhaa
vaivaa. Menkää muitten luokse. Älkää vaivatko itseänne minun tähteni!"
ja hän istuutui vuoteen reunalle.

Sitten ääni aivan muuttui ja hän jatkoi: "Minä tahdon heti alusta
alkaen sanoa suoraan, että on aivan turhaa yrittää käännyttää minua.
Sydämeni on kova kuin kivi, mutta syntiensä suuruuteen katsoen se
on jo kasvanut vuoren korkuiseksi." -- "Jumalalle olkoon kiitos
siitä!" Mathilda vastasi. "Kivelle ei voi kylvää siemeniä, mutta
vuorissa on aina halkeamia, joihin kerääntyy multaa ja joissa siemen
saattaa itää. Minä olen nähnyt ruohon, puiden ja pensaiden kasvavan
sellaisissa paikoissa. Nyt me etsimme sellaisen kohdan teidän
sydämestänne."

Mies ei näyttänyt olevan oikein tyytyväinen keskustelun saamaan
käänteeseen ja mittaillen Mathildaa vaanivin katsein kiireestä
kantapäähän hän kysyi: "Olettekos te sen Vaasan maaherran tytär?"
-- "Olen, tunsiko Haapoja hänet?" -- "Hän oli komein mies, mitä
olen nähnyt. Kyllä tekin olette pitkä, kuten hän, mutta miltäs te
näytätte? Laihalta ja rumalta, ja millainen nenäkin teillä on!" --
"Eivät kaikki voi olla yhtä kauniita kuin isäni ja te." Mathilda
seisoi hetkisen ääneti, sitten hän jatkoi: "Kyllä te olette minusta
vähän epäystävällinen, kun annatte minun seisoa ja istutte itse."
-- "Täällähän ei ole tuolia. Uskaltaisitteko todella istua Matti
Haapojan vieressä?" hän kysyi hämmästyksen valtaamana. -- "Siirtykää
hieman, niin että minullekin jää tilaa", Mathilda vastasi. Vanki
näytti hyvin kummastuneelta, vetäytyi hiukan kauemmas, ja Mathilda
Wrede istuutui hänen viereensä.

Sen sijaan että olisi "saarnannut", kuten mies oli odottanut,
Mathilda rupesi kyselemään Siperiasta ja kaikista siellä olevista
ystävistään, ja aika kului nopeasti siihen asti, kun hänen oli
lähdettävä.

Tätä käyntiä seurasi useita muita ja eräänä päivänä Mathilda seisoi
hänen sellissään suuri suomalainen raamattu kädessään. Hän tervehti
iloisesti, mutta Haapoja ei vastannut, vaan seisoi hymyillen
halveksivasti ja tuijotti kirjaan. Lopulta he istuutuivat ja Mathilda
alkoi puhua. "Kuulutteko te niihin, jotka luulevat, että jokaisesta
raamatun paikasta voi olla hyötyä sielulle?" Haapoja keskeytti hänet.
-- "Luulen." -- "Teidän täällä istuessanne ja puhuessanne minulle
raamattu on auennut useita kertoja samasta kohdasta. Lukekaa se, niin
saamme nähdä, voitteko saada siitä jotakin minulle!"

"Mitenkähän tässä oikein käy?" Mathilda ihmetteli itsekseen.
Ääneen hän sanoi tuntevansa vielä niin vähän raamattua, ettei hän
mahdollisesti osannut selittää sitä paikkaa. Hän otti raamatun, jonka
ensi sivu oli avautunut ja luki: "Alussa Jumala loi taivaan ja maan.
Ja maa oli autio ja tyhjä, ja pimeys oli syvyyden päällä ja Jumalan
henki liikkui vetten päällä. Ja Jumala sanoi: Tulkoon valkeus. Ja
valkeus tuli." -- "Kuinka nuo sanat ilahduttavatkaan minua!" Mathilda
huudahti. "Alussa oli autiota ja tyhjää, mutta Jumalan Henki liikkui
suuren tyhjyyden yllä. Juuri niin on jokaisen ihmisenkin laita,
ennen kuin hänen sielussaan syntyy selvyys ja kirkkaus. Siellä on
autiota ja tyhjää, mutta Jumalan Henki leijailee pimeitten syvyyksien
yllä. Katsokaapa omaan sydämeenne juuri nyt! Tehkää se rehellisesti,
rohkeasti ja syvästi ja te olette huomaava, että siellä on aika
surullista, täysi sekamelska, autiota, tyhjää, pimeää ja kylmää
siellä on. Mutta sallikaapa Jumalan sanoa: Tulkoon valkeus! Silloin
tulee valoisaa. Niin kaikki selvenee. Syntyy maailma."

Kauan hän puheli siten vakuuttavasti ja hellytellen, kuten se,
joka tietää tuovansa sanomaa elävältä Jumalalta. Yht'äkkiä Haapoja
syöksähti pystyyn ja heittäytyi suinpäin lattialle kahleitten
kalistessa hirvittävästi.

Vahtimestari kurkisti ovessa olevasta tarkastusreiästä. Hän oli
kuullut melun ja pelkäsi jotain tapahtuneen. Mathilda antoi hänelle
merkin kadota ja nähdessään, ettei vaaraa ollut, hän vetäytyikin pois.

Nyt alkoi sieluntaistelu, epätoivoinen ja valtava. Tuo jättiläinen
vääntelehti, nyyhkytti ja ähki mitä suurimmassa tuskassa. Mitä
oli tehtävä? Puhua Mathilda ei uskaltanut miehen suuren taistelun
aikana, ei koskea pyhimpään, ihmisen syvään hengelliseen hätään.
Jos mies äkkiä heräisi jännityksestään ja huomaisi, että hänet on
siinä tilassa nähty, hän saattaisi tuntea tulleensa loukatuksi koko
elämäkseen. -- Mathilda istui siinä hiljaa, itkien osanotosta ja
tuskasta ja huusi Jumalalta apua.

Lopulta mies nousi ja istuutui vuoteelle. "Miltä tuntuu, Haapoja?"
Mathilda kysyi. -- "En tunne kerrassaan mitään", kuului vastaus. "Sen
mukaan kuin te olette puhunut, minä olen tehnyt, mitä minulle kuuluu,
nyt on Jumalan asia auttaa minua, jos se on mahdollista. Minulla
on teille suuri pyyntö. Tahdotteko jäädä tänne siksi, kunnes ovet
illalla suljetaan? Sillä kun vartijat ovat kuulleet minun itkevän,
hyökkäisivät sekä pappi että virkamiehet tänne, enkä minä halua
nähdä ketään heistä. Ainoa turvani olisi, että te viipyisitte täällä
luonani. Istukaa hiljaa! Täällä on leipää ja maitoa ja kirja, jota
voitte lukea."

Mathilda jäi, kuten mies pyysi. Koko aikana kello kahdestatoista
päivällä kello kuuteen illalla ei sanottu ainoatakaan sanaa.

Eräänä uudenvuoden aamuna Mathilda Wrede matkusti Hämeenlinnaan
mennäkseen tapaamaan ystäväänsä Matti Haapojaa, joka oli siirretty
sinne tutkittavaksi ja odotti Mathildaa juuri mainittuna päivänä.

Heidän istuessa ja puhellessa keskustelu siirtyi huomaamatta
menneisyyteen. "Elämässäni on tapauksia, joita en ole milloinkaan
kertonut kellekään", hän sanoi, "mutta nyt tunnen suurta halua vetää
ne esiin piiloistaan. Voitteko kuulla hirveitä asioita?" -- "Kyllä,
jos se on teille avuksi."

Haapoja alkoi kuvailla mitä kauheimpia tapauksia. Hän paljasti
Siperian elämän kauhuja, joita hän oli itse kokenut ja elänyt.
Mathilda istui jäykkänä kauhusta ja kuunteli.

Lopetettuaan hän istui hetken hiljaa ikäänkuin olisi miettinyt
jotakin. "Eikö olekin tapana, että kuolemaan tuomitun viimeinen
pyyntö täytetään?" hän kysyi. -- "Kyllä, sen kyllä uskon." -- "Jos
minut mestataan, niin en millään ehdolla tahdo joutua tekemisiin
papin kanssa", jatkoi Haapoja. "En ole sietänyt heitä milloinkaan
eikä minulla ole koskaan ollut heistä mitään apua. Minulla on eräs
toive. Saanko lausua sen? Viimeinen, jonka haluaisin nähdä, ennenkuin
menen tekemään tilin elämäni toimista, olette te. Voitteko olla
saapuvilla?" -- "Voin kyllä, jos se on avuksi toiseen maailmaan
lähtevälle." -- "Kiitos!"

Kello oli noin kolme, kun Haapoja nousi, soitti vartijaa ja kuiskasi
hänelle muutamia sanoja hänen raottaessaan ovea. Hetken kuluttua
vartija palasi kantaen paikattua posliinituoppia kuorittuine
maitoineen ja sanomalehteä, jossa oli erittäin vastenmielisen
näköinen keltainen voipala.

"Aion tarjota teille päivällistä", sanoi Haapoja. "Te ette ole syönyt
mitään vielä tänään ja palaatte pian Helsinkiin. Minulla oli kymmenen
penniä omaa rahaa ja pyysin vartijan tuomaan maitoa viidellä pennillä
ja voita viidellä pennillä. Leivän sain aamiaiseksi." Hän meni hyllyn
luo ottaen raamattunsa -- leipä oli sen kannella. "Kun vartija jakoi
meille tänään leipää", hän jatkoi tullen Mathildan luokse, "ojensin
minä raamattuni -- teidän lahjanne -- ja sen kannelle hän sen pani,
sillä minä en tahtonut koskea verisillä käsilläni leipään, jonka
te tulisitte syömään." Mathildan koettaessa syödä vanki jatkoi
kertomustaan.

Pyhäiltoina oli Siperiassa Verhne Suetukin siirtolassa oleskelevilla
suomalaisilla tapana kokoontua kapakkaan. Puheltiin kodista,
urotöistä ja rikoksista, toinen toisistaan kauheammista; juotiin,
pelattiin ja kiroiltiin. Itse hän ei koskaan juonut itseään humalaan,
sillä se on häpeällistä. Hän arveli, ettei eläinkään käyttäydy
milloinkaan niinkuin juopunut ihminen.

Tovereitten maatessa tukkihumalassa oli hänen tapana mennä
suomalaiselle kirkkomaalle, joka oli vähän matkaa kaupungin
ulkopuolella. Se oli ihmeellinen paikka. Siellä oli riippakoivuja
valkeine runkoineen aivan kuin Suomessakin ja saman muotoisia kuin
sielläkin. Ne olivat imeneet voimaa Suomen parmailta ja siksi ne
Siperiassakin olivat suomalaisia.

Eräänä lauantai-iltana hän oli jälleen ollut kapakassa. Hän
kuljeskeli kirkkomaalle vievää tietä rinnassaan jäytävä tunne siitä,
että oli auttanut maamiehiään juomaan itsensä juovuksiin. Oli
satanut. Hänen katseensa kiintyi risteihin, vanhoihin risteihin,
uusiin risteihin ja kaikenlaatuisiin risteihin -- yhdessä puumerkki,
toisessa kirjain tahi nimi. -- Siellä lepäsi yksinomaan hänen
maamiehiään, suomalaisia, mutta vain halveksittuja vankeja!
Kaikilla heillä oli kuitenkin ollut äiti, ja he olivat kenties
olleet vanhempainsa toivo. Mutta sitten elämä tuli kiusauksineen,
lankeemuksilleen ja rikoksineen ja sitten vankila -- Siperia. Täällä
heidän elämänsä päättyi; he katosivat maine tahrattuna, unohdettuina,
halveksittuina suureen tuntemattomaan. Täällä hänet itsensäkin
kenties kerran lasketaan maan poveen. -- Oli hiljainen kesäyö. Tuulen
leyhkä suhahti koivussa, jonka juurella hän istui ja joka oli kaunein
kaikista. Pieniä vesipisaroita putoili lehdiltä, ainoat kyyneleet,
jotka on vuodatettu täällä lepäävien tähden, mutta ne olivatkin
puhtaita, suloisia kyyneleitä! Tuntui kuin hänessä olisi särkynyt
jotakin hänen maatessaan siinä maassa. Hän ei ollut itkenyt sitten
kuin nuorena, nyt oli kuin kaikki patoutuneet sulut olisivat auenneet
ja hän itki, itki hillittömästi nyyhkyttäen aamuun saakka.

Hän pelkäsi, että joku suomalaisista saattaisi tulla kirkkomaalle
sunnuntaiaamuna ja näkisi hänet heikkouden hetkenään. Turha pelko, he
nukkuivat vielä kaikki yöllisen mässäyksen uuvuttamina.

Niin hän vuodatti sielunsa tuskan ja syvän epätoivonsa hukatun
elämänsä tähden.

       *       *       *       *       *

Keväällä Mathilda Wrede sai kirjeen Hämeenlinnasta Matti Haapojalta.
Sitä hän säilyttää yhä kalleimpien aarteittensa joukossa. Se on
alkuperäisessä muodossaan seuraavanlainen:

    Rakas sisareni Jesuksessa

    Matilda Wrede.

    O sitä Jumalan rikkauden, ja viisauden, ja tunnon syvyyttä,
    kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja käsittämättömät
    hänen tiensä. Rom. 11: 33.

    Tässä kiitän teitä sen kauniin kirjan erestä jonka sain vastaan
    ottaa se 22 päivä, mutta ensinmäisellä sivulla kun alotin
    kirjatanne lukemaan niin kyynneleet häämärtivät silmäni, ja mitä
    muuten tulepii niin kirjanne oli hyvin kaunis sillä se puhuipi ja
    hehkuipi siitää hengestä jota harvat voivat saavuttaa. O kuinka
    te Matilda olette onnellinen kukapa voisi olla onnellisenpi kun
    te, sillä te olette täytänyt meidän kalliin Herramme saanat
    kuin hän saanopii hyvä paimen antaa henkensä lammasten erestä
    ja kukapa meistä sitä ei tietäisi teistä, ihminen vaimosta
    syntynyt elää täälä vähän aikaa, ja vaikkapa niinkin että Jumala
    tahtoisikin kutsua teitiä täältä poikes, niin sittenkin olette
    onnellisenpi muita ihmisiä, sillä minä tässä tarkoitan sitä
    kukkais seppelettä jota ei ihmis käsi taira koota, jonka noi
    taivaan Enkelit kantavat teitin haurallenne ja kukittavat teidän
    hautakumpunne noitten kurjaan ihmisraukan kyynneillä. Jos he
    saisivat sen sanoman kuulla että heitin hyväntekiänsä on laskettu
    hauran pohjaan, o mikä surusanoma se olisi, jotka voisivat
    heitin kyynneleet olla toristaja, että hän on heissä saanut
    herämään nukkuneet hienommat ihmis tunteet. Vaika sitä minä en
    usko että Jumala tahtoisi teitä kutsua täältä vielä poikes sillä
    hän tahtoisi teitin valistaa, ja valistaa niitä viheliäisiä ja
    onnettomia ihmis raukkoja jotka ovat menetäneet kaiken maallisen
    ja jankaikisen toivonsa että he vielä orottavat saavansa kuulla
    jonkin lohruttavaisen sanan siitä jalost kirkautesta joka tunkepi
    etäisiimpi yksinäisyyteen jota ei estä vallihaurat eikä rauta
    salvat. Ja kuinka voisi olla se mahdollista että jumala antaisi
    hänen niin pian lakastua, kuin hän on kerran antanut kasvaa
    yhten Saronin kukkaisen tänne kylmillen pohjalan Kraniitti
    vuorillen, ja joka paneepi Europaan sivistyneemmät ja Jumalan
    hengeltä valistuneet kansalaiset luomaa miettiväisen katsannon,
    ja arvostelemaa kuinka on voinut kasvaa täällä kyylmän pohjan
    lahdenrannoilla niin kaunis kukkainen ja kukoistaapi täällä
    Revontulien valosa, (Kork. v. 4: 15, 16.) Ja mitä muuten
    tuleepi minun ellämäänni niin se kuluupi aina hiljanlensa.
    Jesuksen Kristuksen kautta jolle olkoon kunnia ijankaikkisesta
    ijankaikkiseen. Sydämmellisiä terveisiä teille lähettää
    ystävänne Psalmi 25.

                                         Matti Haapoja.

       *       *       *       *       *

Myöhemmin Haapoja vietiin Kakolaan. Kun Mathilda Wrede kerran kävi
hänen luonaan siellä, kertoi mies, että eräs Siperiassa tekemänsä
paha työ vaivasi hänen omaatuntoaan. Hän arveli, että hänet olisi
lähetettävä sinne takaisin, jotta hän olisi voinut antaa tietoja
yhdestä ja toisesta seikasta, mitä siellä oli tapahtunut useita
vuosia sitten. Hän oli puhunut prokuraattorin kanssa ja tunnustanut
olleensa mukana eräissä Siperiassa tehdyissä rikoksissa pyytäen
tulla lähetetyksi sinne kerrottuaan loputkin. Prokuraattori,
joka tahtoi saada tietää lisää, lupasi sen, mutta ei ollenkaan
ajatellutkaan ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin vangin lähettämiseksi.
Se katkeroitti Haapojaa, joka ihmetteli, että vankeja vaadittiin
pysymään totuudessa ja pitämään sanansa, mutta itse ei ajateltukaan
pitää lupauksia. "Minä olen sitä mieltä, että minun on _päästävä_
Siperiaan", hän väitti, "ja ellei minua sinne lähetetä, niin minä
lähden ilman lupaa."

Useita kuukausia kului; silloin Matti Haapoja teki
karkausyrityksensä. Hän hankki suutarinpuukon, pisti sen muurin
rakoihin ja oli jo päässyt niin korkealle pitkin muuria, että
vartijat ylettyivät hänen jalkoihinsa, kun hänet vihdoin huomattiin.

Raivostuneena siitä, että hänet estettiin karkaamasta, hän iski
puukolla vartijaa ja sitten itseään. Sanottiin että useat pistot
olivat sattuneet itse sydämeen ja ihmeteltiin, että hän eli.

Lukuisten haavojen runtelema mies pantiin raskaimpaan rautapukuun ja
heitettiin olkisäkille lattialle.

Eräänä päivänä astui muuan korkea virkamies johtajan, vahtimestarin
ja useitten muitten seuraamana selliin. Herrat katselivat surkeasti
runneltua, raskaisiin rautoihin pantua jättiläistä, ja häneltä
kysyttiin: "Kadutteko?" Ei vastausta. "Ettekö kadu?" Ei nytkään
vastausta. Joku läsnäolevista jatkoi: "Ettekö kuule, mitä teiltä
kysytään?" -- "Mikä lapsellinen kysymys", olivat miehen ainoat sanat.
Hän ei voinut paljastaa sydämensä epätoivoista tuskaa korkeille,
välinpitämättömille herroille, eikä hän tahtonut kuitenkaan vastata
kieltävästikään.

Mathilda Wrede tuli näiden tapahtumien jälkeen Turkuun. Kakolan
johtaja, mies joka oli aina ollut aivan erikoisen hieno ja avulias
Mathildaa kohtaan, ei ollut tällä kertaa oikein tyytyväinen, kun tämä
halusi käydä Haapojaa tapaamassa. Mathilda vakuutti, ettei mikään
vaara uhannut häntä siellä, ja johtaja salli hänen lopulta mennä.

Kun Matti Haapoja näki Mathildan tulevan sisään, hän veti
vaivalloisesti kahlehdituilla käsillään huopapeiton niin, ettei hänen
kaulaansa ympäröivää rengasta näkynyt ja käänsi häneen kalpeat,
sairaat, surulliset ja kauniit kasvonsa. Hänellä oli kerrottavana
merkillisiä asioita. "Muistatteko että annoitte minulle kerran
lupauksen?" hän kysyi. Mathilda myönsi ja mies jatkoi: "Nyt tapahtuu
se, mikä ei tapahtunut vielä muutamia vuosia sitten. Sittemmin on
tullut monta rikosta lisää. Nyt annetaan kuolemanrangaistus. Minä
tiedän, että kuultuanne viimeisen pyyntöni te tulette pitämään
lupauksenne. Mutta minä tiedän myös, että se on teille liian vaikea.
Te ette kestäisi sitä koskaan, te saisitte sydänhalvauksen. Minun
tähteni se ei saa tapahtua. Mieluummin lopetan itse elämäni."

Mathilda pyysi ja rukoili, ettei hän tekisi sitä, mutta hänen
vastauksensa oli vain: "Jumala, joka tietää miksi minä sen teen,
antaa myös anteeksi viimeisenkin verisen työni." Hän kertoi myös,
minä päivänä hän surmaisi itsensä. Sen päivän Mathilda istui hänen
luonaan eikä sitä tapahtunut, mutta kolme viikkoa myöhemmin oli Matti
Haapoja siirtynyt pois ajallisuuden maasta.

Kun Mathilda Wrede tuli seuraavan kerran Kakolaan, kohtasi hän
johtajan. Tätä vaivasi kovasti, että hän oli kieltäytynyt täyttämästä
Matti Haapojan viimeistä pyyntöä. Matti oli nimittäin päivää ennen
hirttäytymistään pyytänyt kaksi kertaa saada kirjoittaa Mathilda
Wredelle.



Piirteitä Mathilda Wreden arkielämästä.


Vuonna 1899 Mathilda Wrede muutti suureen ja aurinkoiseen huoneeseen.
Hänen läheisensä, jotka olivat levottomia hänen terveydestään, olivat
hankkineet sen hänelle. Siinä huoneessa oli melkein kaikki vankien
valmistamaa, ja joka esineellä oli oma tarinansa kerrottavana.

Kirjoituspöydällä oli metallinen paperipuristin, vangin valmistama
lahja. Se esitti puuta, jonka kirves oli halkaissut. Terä oli kirkas,
mutta varsi taittunut. "Me olemme tuo puu", oli vanki sanonut. "Neiti
tuli luoksemme Jumalan sana -- kirveen terä -- mukanaan. Se on
tunkeutunut sydämiimme eikä vahingoittunut iskusta, mutta varsi --
neidin ruumis -- se murtui." Uunihyllyllä oli pieni, hiottu harmaa
kivi. Sen hän oli saanut eräältä vangilta Turusta. "Pitäisikö neiti
sellaisesta hautakivestä?" hän oli kysynyt ja Mathildan myönnettyä ja
sanottua, että se oli hänestä erinomaisen kaunis, mies lisäsi: "Jos
neiti pitää tästä muodosta, niin minä teen sen aivan samanlaiseksi.
Tämän palasen minä olen hakannut luvalla eikä se ole ylimääräistä
työtä." Sitäpaitsi oli huoneessa kaikenlaisia esineitä, mitä
kauneimpia puuhun leikattuja kaluja, keitetyistä luista valmistettuja
paperiveitsiä, katkenneesta luudan varresta tehty kynänvarsi,
tauluja ja mitä erilaisimpia koruesineitä. Ei ollut ihmeellistä,
että Mathilda viihtyi kodissa, missä kaikki todisti rakkautta ja
uskollisuutta.

Oli myrskyinen sadepäivä. Mathilda oli yksin kotona ja valmistautui
juuri lähtemään Sörnäisten vankilaan, kun ovikello soi. Hän aukaisi
ja suuri, hyvin puettu mies, jonka silmät pyörivät luonnottomasti,
astui sisään. "Minä tahdon saada rahaa", sanoi hän käskevällä
äänellä. Mathilda katsoi häntä suoraan silmiin ja vastasi: "Mutta
luulenpa, etten anna." -- "Kyllä on paras, että rouva antaa heti,
sillä minä poden sellaista tautia, että ellen saa mitä haluan,
niin tulen aivan hulluksi ja silloin en vastaa teoistani." --
"Ihmisraukka! Oletteko ollut kauan noin hirveän sairas?" kysyi
Mathilda samassa kuin hän puki kiireesti ylleen päällysvaatteet,
avasi oven astui ulos ja pyysi miestä tulemaan kanssaan. -- "No,
eikös rouva anna minulle rahoja?" jatkoi mies röyhkeästi ja
uhkailevan näköisenä. -- "Niin sairaan ihmisen kuin teidän pitää
saada paljon parempaa kuin mitä rahat ovat", Mathilda vastasi, "enhän
voi sallia teidän kulkevan näin ilman hoitoa. Minä aion heti saattaa
teidät lähimmän lääkärin luo. Jos jaksatte, niin kävelemme yhdessä,
muuten minä pyydän teitä ajamaan kanssani."

Samassa mies huomasi Mathildan rintaneulan "armo ja rauha", sillä
tämä ei ollut vielä ennättänyt napittaa päällystakkiaan. Mies
säpsähti ja kysyi: "Ettehän vain ole neiti Wrede?" -- "Olen kyllä."
-- "Pyydän anteeksi", mies sanoi aivan muuttuneella äänellä. "Olen
erehtynyt. Minä en tiennyt, että te olitte neiti Wrede. Minua ei
vaivaa mikään, olen aivan terve." Ja hän katosi nopeasti portaita
alas.

Mathilda aloitti taivalluksensa taistellen tuulta vastaan, mutta
eteenpäin hänen oli päästävä, sillä eräs hänen ystäviään, nuori
sivistynyt mies, odotti häntä Sörnäisten vankilassa. Oli hänen
syntymäpäivänsä ja kaikki merkkipäivät, jotka herättävät niin paljon
muistoja menneiltä ajoilta ovat kaikkein raskaimmat ja synkimmät
vankilan muurien sisällä.

Hän istui kauan nuoren miehen luona. Oli jo päästy melkein
syntymäpäivätunnelmaan, kun eräs vanginvartija astui selliin. Hän
esitti asiansa Mathilda Wredelle poistuen sitten, mutta nuori mies,
joka oli hetki sitten unohtanut surullisen tilansa, oli jälleen
herännyt todellisuuteen ja näytti kiusaantuneelta ja häiriytyneeltä.

"Ei", Mathilda tuumi, "tätä pientä ilohetkeä ei saa särkeä." Kääntyen
nuorukaiseen hän sanoi leikillisesti: "Pelkäättekö vanhoja tätejä?"
Mies näytti kysyvältä. "Minä vain tässä tuumin, haluaisittekohan
pitää minua tätinänne?" -- "Onko se todellakin totta? Voiko
sellainen tulla kysymykseenkään?" mies huudahti hämmästyneenä ja
säteilevän iloisena. "En ole puhunut kenenkään ihmisen kanssa koko
maailmassa niin avoimesti kuin neidin, ja kun nyt saan vankina ollen
kutsua teitä tädikseni, niin se on kannustava minua koettamaan
elää sivistyneelle ihmiselle sopivaa elämää." Sitten he jatkoivat
keskeytynyttä keskusteluaan unohtaen, että selli oli ahdas ja
että monta pitkää kuukautta oli kuluva, ennenkuin vankilan portti
avautuisi nuorelle miehelle.

Ilma oli edelleen hyvin ikävä, kun Mathilda suuntasi illalla kulkunsa
kotiin päin, ja pimeää myöskin oli. Pitkään sadetakkiin puettuna
ja sateenvarjo kädessä hän kiiruhti tietä eteenpäin. Silloin hän
näki kaksi miestä tulevan hoippuen häntä kohden. "Hei sinä siellä!
Oletko nainen vai mies?" huusi toinen heistä jo pitkän matkan päästä.
"Hiljaa, hiljaa", sanoi toinen nykäisten toveriaan kylkeen, "sehän
on hän, joka käy vankien luona." -- "Vai niin, hänkö se on", jatkoi
mies, joka oli ensin puhunut, "sen ihmisen edessä minä otan hatun
päästäni." Sanomatta enää sanaakaan hän nosti lakkiaan ja sitten he
jatkoivat ääneti kulkuaan.

Sillä matkalla Mathilda vilustui kovasti ja oli pakotettu menemään
vuoteeseen. Eräänä yönä hän houri. Huoneessa oli muutamia kasveja, ne
olivat hänen mielestään vankeja, ja hän oli matkalla Siperiaan erään
vankiryhmän muassa. Mutta mitä merkitsi se, että hän makasi hyvässä
vuoteessa, kun kaikki muut seisoivat. "Siinä taas se huutava vääryys.
Tässä minä makaan ja minulla on hyvä olla samalla kuin muut seisovat.
Vääryyttä, vääryyttä! Kello on kaksi yöllä, kello viisi jatkamme
matkaa. Kaikkien pitää saada levätä vuorotellen. Nyt minä nousen ja
joku muu vuoteeseen!"

Mathilda tuli tajuihinsa tuntiessaan palelevansa hirveästi ja
huomasi makaavansa lattian korkkimatolla. Hän oli houreissaan
noussut, pyörtynyt ja jäänyt makaamaan lattialle. Siitä oli
seurauksena keuhkovika. Mutta hänen sydäntään ilahdutti, että hän oli
houreissaankin ajatellut hankkia vangeille oikeutta.

Hänen sairautensa aikana kävi hänen luonaan usein professori J. W.
Runeberg, joka piti hänen käyttämiään kasvisruokia liian heikkona
ravintona, kun hän kerran eli niin toimeliasta elämää, ja koetti
saada häntä luopumaan niistä. Mutta Mathilda oli järkähtämätön, kuten
tavallista. "Kyllä te olette vähän hullu", professori silloin sanoi
kaikkein ystävällisimmällä äänellään, "mutta maailma tarvitsee juuri
sellaisia ja kuinka pidänkään sellaisista ihmisistä!"

Mathildan ollessa hyvin sairas soitettiin eräänä päivänä ovikelloa,
ja hän kuuli, että ovi avattiin. Sitten kuului ääni: "Minun _pitää_
saada tavata hänet!" -- "Hän on sairas eikä voi ottaa ketään
vastaan." -- "Mutta minun _täytyy_ saada puhutella häntä!" Sen jälkeen
seurasi juopuneen miehen kirouksia ja sadatteluja.

Mathilda huusi palvelijatarta kysyen, mitä asia koski. "Siellä on
juopunut mies, joka tahtoo tavata neitiä." -- "No, antakaa hänen
tulla, mutta vain ovelle!"

Mies -- joku jätkä -- tuli sisään, katsoi Mathildaa ja sanoi: "Kas,
onko neiti noin hirveän sairas?" -- "Miksi te niin kiroilette ja
torutte siivoa palvelijatartani? Hyi!" -- "Vai niin, vai noin sairas.
Saanko luvan kysyä, minne neiti haudataan?" Mathilda Wredestä, jolla
on leikillinen ja iloinen mieli, oli kysymys kovin hassunkurinen
ja hän syventyi heti miehen ajatusjuoksuun. "Sitä en todellakaan
tiedä", hän sanoi, "mutta luultavasti Anjalaan." Mies hieroi lakkia
otsaansa sanoen: "Se on kovin väärin." -- "Miksi niin?" -- "Niin,
tuo Helin on ollut Anjalassa ja kertonut, että siellä kirkkomaalla
on pieni punainen kivikirkko, jonne kaikki Wredet on haudattu. Siinä
on maalatut akkunat ja munalukko ovessa. On aivan väärin, että neiti
suljetaan sinne." -- "Mihin teidän mielestänne olisi sitten paras
haudata minut"? -- "Tänne Helsingin hautausmaahan". -- "Miksi niin?"
-- "Niin, katsokaas, siitä tulisi niin hieno sunnuntaipaikka. Siellä
me istuisimme joka sunnuntai." -- "Kävisittekö te kaikki siellä
sunnuntaisin? Menisitteköhän oikein reilusti ja säädyllisesti;
ettehän vaan ottaisi pulloja mukaan?" Jätkä nipisti otsaansa katsoen
ylöspäin: "Ei ikinä pulloa sille haudalle", hän sanoi. --

Mathilda oli jälleen täydessä työssä ja eräänä sateisena ja pimeänä
lokakuun iltana hän palasi käynniltään Munkkisaaren kadulta. Tiellä
hän tapasi miehen, joka puhutteli häntä: "Anteeksi, neiti Wrede!
Älkää menkö tuolle nurkalle, sillä siellä seisoo useita juopuneita
lurjuksia!" Mathilda ei tuntenut pimeässä puhujaa, mutta kiitti häntä
ystävällisyydestä ja sanoi, että hänen tiensä vei juuri sen nurkan
ohi, mutta ettei hän ollenkaan peljännyt. Tuntematon pyysi silloin
saada saattaa hänet vaarallisen paikan ohi.

Kun he lähestyivät nurkkaa, seisoi lyhtypatsaan ympärillä todellakin
joukko juopuneita räyhääviä miehiä. Mutta Mathilda ei mennyt kadun
yli, vaan kulki suoraan joukkoa kohden. Juuri kun hän meni heidän
ohitseen, sattui lyhdyn valo hänen kasvoihinsa. Miehet tunsivat hänet
ja eräs ääni kuului sopertavan: "Ei, mutta näettekös pojat, tuollahan
tulee itse Mathilda!" He siirtyivät molemmille sivuille. Mathilda
kulki suoraan joukon välitse nyökkäillen oikealle ja vasemmalle.
"Hyvää iltaa, hyvää iltaa!" ja kaikki koettivat ottaa lakin päästään
ja mutista vastaukseksi "hyvää iltaa".

Mathilda Wrede erosi saattajastaan. Ken hän oli, sitä hän ei saanut
koskaan tietää -- luultavasti joku vapautunut vanki.



"Järp-N." eli Pyypoika.


Hänen nimensä oli Matti N. Ruotsalaiset toverit nimittivät
häntä "Järp-N:ksi", suomalaiset "Pyypojaksi". Hän oli noin
kahdeksan-yhdeksäntoistavuotias poika, kun Mathilda Wrede tutustui
häneen Sörnäisten vankilassa, jossa häntä pidettiin mitä julkeimpana
veitikkana. Virkamiehille ja vartijoille hän vastaili nenäkkäästi,
mutta Mathildaa kohtaan hän oli erittäin siivo.

N. vapautui joulukuun alussa, eikä Mathilda ollut onnistunut saamaan
hänelle minkäänlaista tointa. Ystävällinen leipuri W. oli luvannut
ottaa hänet oppiin helmikuun ensi päivästä, mutta siihen mennessä
piti hänelle hankkia sekä ruokaa että työtä. N:stä tuli Mathildan
apulainen. Hän toimitti hänen asioitaan, vaihtoi rahaa ja käyttäytyi
erinomaisen moitteettomasti.

Tulipa sitten jouluaaton aatto. Seuraavana päivänä Mathildan piti
matkustaa Hämeenlinnaan jakaakseen jouluiloa "linnan" naisvangeille.

Hän oli juuri täyttänyt matkalaukkunsa ja aikoi mennä levolle, kun
joku koputti kiivaasti ovelle. Mathilda huusi, että siihen aikaan
vuorokautta oli tapana antaa ihmisten olla rauhassa, mutta aukaisi
kuitenkin, ja N. astui sisään nippu pyitä kädessään. Mathilda kysyi,
miksi hän tuli niin myöhään ja mistä hän oli saanut pyyt. "Minä olen
ollut kummini luona Hermannissa", kertoi Matti, "ja hän antoi minulle
viisi markkaa joulurahoiksi. Tiellä tapasin erään maalaisen, joka oli
myynyt lintuja ja hänellä oli jäljellä neljä pyytä. Mies lupasi antaa
ne huokealla ja minä arvelin että jos maksan niistä viisi markkaa,
niin saan kaupungissa paljon enemmän. Mutta kukaan ei ole ostanut
niitä". -- "On hyvin tyhmää, että N. tekee sellaisia kauppoja. Minun
kai pitää ottaa ne. Mutta muistakaa, että tämä on viimeinen kerta",
nuhteli Mathilda ojentaen pojalle viidenmarkan paperirahan. "Huomenna
N. saa viedä kaksi pyytä veljelleni ja toiset kaksi serkulleni."

Mathilda matkusti Hämeenlinnaan ja palasi sieltä joulun jälkeen.
Häntä kiitettiin pyistä, ne olivat kyllä olleet hyviä, vaikka hieman
vanhoja.

Matti N. oli edelleen siivo ja hyvä kaikin puolin. Helmikuussa hän
sai paikan leipurin liikkeessä ja käyttäytyi työssään erittäin
moitteettomasti.

Eräänä päivänä hän tuli Mathildan luokse. "Minulla on kova kiire",
kertoi hän, "mutta minäpä ilmoitan neidille, ettei pidä koskaan syödä
tällaisia pieniä, pyöreitä leivoksia!" -- "Mikä niitä sitten vaivaa?"
-- "Ne on tehty palaneista leivoksista, ylijääneistä palasista ja
muottien reunoihin tarttuneesta taikinasta." Erään toisen kerran,
kun Mathilda oli juuri palannut matkoilta, N. tuli hänen luokseen
suuri käärö mukanaan ja veti siitä esille Runebergin rintakuvan,
jonka antoi Mathildalle. "Tiedän kyllä, että neiti olisi pitänyt
enemmän Thorvaldsenin 'Kristuksesta', mutta eihän haittaa saada
vähän isänmaallistakin." Maaliskuun 14:ntenä -- Mathildan päivänä --
hän toi kakun, johon oli valkoisesta sokerista muovailtu koristeeksi
"Mathilda".

Jonkun aikaa myöhemmin Mathilda tapasi leipuri W:n vanhan äidin.
Tämä kertoi, että Matti N., "se kiltti poika" on poliisikamarissa.
"Sanotaan hänen varastaneen."

Mathilda ei tahtonut uskoa sitä ja meni heti poliisikamariin. Kun
hän saapui sinne, istui huoneessa joukko poliiseja. Mathildan
kysymykseen, oliko siellä N. niminen poika, vastattiin myöntävästi.
"Mistä häntä syytetään?" -- "Hän on varastanut." Mathilda oli varma
Matistaan. "On onnetonta, että ihmistä heti epäillään siksi että
hän on äskettäin päässyt vankilasta", sanoi hän. Poliisit näyttivät
hyvin huvitetuilta; eräs heistä, joka istui kirjoittamassa, nousi ja
ojentaen Mathildalle paperin sanoi: "Kas tässä on luettelo siitä,
mitä Matti on varastanut! Kaiken tämän hän on tunnustanut." Matti ja
jotkut muut pojat olivat tehneet kaksikymmentäseitsemän varkautta.

Poliisi kysyi, oliko Mathilda Wrede ostanut pyyt. Olihan hän,
mutta N. oli ostanut ne kummiltaan saamillaan rahoilla. -- "N. on
tunnustanut, että pyyt tulivat suoraan tohtori N:n ruokasäiliöstä
neiti Wredelle", huomautti poliisi.

Samassa N. oli tullut saapuville. "Hyvä N., kuinka kauhean ikävää!"
huudahti Mathilda. "Ja kuulkaapas N., miten oli nimipäiväkakkuni
laita?" -- "Kyllä se oli rehellinen kakku." -- "Entä pyyt?" -- "Pyyt
minä olin varastanut."

N. istui vankilassa odottaen tutkintoa ja tuomiota ja Mathilda Wrede
haastettiin oikeuteen, kun hän oli ostanut varastettua tavaraa
huonomaineiseksi tunnetulta henkilöltä.

Mathilda Wrede asui silloin tilapäisesti ulkomaalaisen
ystävättärensä, kreivitär S:n luona, joka joutui aivan suunniltaan
kuultuaan haasteesta. Hänen mielestään se oli ennen kuulumaton
häväistys. Hän arveli myös, ettei Mathildan sopinut mitenkään mennä
yksinään oikeuteen, Hyvää tarkoittava kreivitär aikoi tulla hänen
kanssaan ja "olla hänen puolellaan", vaikkei ymmärtänyt sanaakaan
maan kieltä.

Mathilda kutsuttiin raastuvanoikeuden istuntosaliin, Oven vasemmalla
puolella seisoivat vahdit ja useita hänen "poikiaan." Heistä näytti
tuntuvan pahalta, kun huomasivat ystävänsä joutuneen syytteeseen.
Mathilda seisoi oikealla puolella yhdessä kahden muun henkilön
kanssa, jotka myös olivat ostaneet varastettua tavaraa, toinen
kuparisen kahvipannun kahdeksallakymmenellä pennillä ja toinen kinkun
markalla kuudellakymmenellä pennillä. Ja Mathildan takana seisoi
pieni lihava kreivitär puolustusasennossa. Tilanne oli vastenmielisen
jännittävä ja samalla hyvin lystikäs.

Puheenjohtaja lausui: "Raastuvanoikeus on katsonut olevansa
velvollinen kuulustelemaan tässä asiassa myös neiti Mathilda Wredeä.
Mitä neiti Wrede tietää asiasta?" Mathilda kertoi kaiken, minkä tiesi
kummijutusta, rahoista, pyistä j.n.e. Kertoessaan hän kuuli erään
varkaan solvaavan N:ää. "Sinut pitäisi hirttää, kun olet laittanut
niin, että neiti Wrede on joutunut oikeuteen!" -- "Jos minut on
hirtettävä, on sinut hirtettävä viereeni", vastasi N. Mathildan oli
vaikea pidättää nauruaan. Hänen annettuaan selityksensä puheenjohtaja
sanoi: "N. on kuullut, mitä neiti Wrede on kertonut." -- "Minä
peruutan kaikki. Neiti Wrede on oikeassa. Uskokaa häntä!" virkkoi
poika. Puheenjohtaja kumarsi ja Mathilda Wrede sai mennä. N. ja hänen
toverinsa tuomittiin yli neljän vuoden vankeusrangaistukseen. Kun N.
tuli Kakolaan ja vangit saivat kuulla Mathildan joutuneen haastetuksi
oikeuteen siksi, että N. oli myynyt hänelle varastettuja tavaroita,
sai N. perinpohjin selkäänsä. Siitä lähtien häntä nimitettiin
"Järp-N:ksi", ja "Pyypojaksi".

Heti kun Matti N. pääsi vankilasta, vei hän Mathildalle myrtin, jonka
hän oli istuttanut ja hoitanut Kakolassa. "Tämä on neidille siitä,
että olin niin hävytön, vaikka neiti oli minulle hyvä", sanoi hän.

Pyypoika rupesi käymään usein Mathildan luona. Ja eräänä päivänä
tultuaan taas hänen kotiinsa hän virkkoi: "Minä tarvitsen sinisen
merimiespuseron, se maksaa yhdeksän markkaa. Onko neidillä yhdeksän
markkaa?" -- "Kyllä minulla on kolmetoista", kuului vastaus,
"mutta yhtä välttämättä kuin N. tarvitsee puseron, tarvitsen minä
päällyskengät, ja ne maksavat kahdeksan markkaa. Mitä meidän nyt
on tehtävä? Koska ne ovat minun rahojani, niin minä olen jäävi
ratkaisemaan asian. Tästä N. saa kukkaroni, mutta muistakaa, että
teidän on jaettava oikeudenmukaisesti."

Puhelin soi samassa toisessa huoneessa ja Mathilda riensi sinne.
Kun hän tuli takaisin eteiseen, seisoi N. siellä avonainen kukkaro
kädessään. "Tässäkö neidin kaikki rahat ovat?" kysyi hän. -- "Siinä."
-- "Milloin neiti saa lisää?" -- "Sitä en tiedä." -- "Kyllä minulla
on kotona rikkinäinen sininen pusero", tuumi poika, "mutta se
voi kyllä vielä kelvata, kun äiti paikkaa sen. Minä luulin, että
neidin raha-asiat olivat hyvällä kannalla, mutta en minä ota neidin
viimeisiä", ja hän ojensi kukkaron takaisin Mathildalle.

Aikaisin eräänä syysaamuna soitettiin Mathilda Wreden ovikelloa
kiihkeästi ja sama nuori mies syöksähti sisään. Hengästyneenä
ja kalpeana hän läähätti: "Poliisi ajaa minua takaa!" Hän oli
kaupitellut kulta- ja hopeaesineitä, joita toverit olivat
varastaneet. Koko yön hän oli pysytellyt piilossa. Lopen väsyneenä
ja nälkäisenä hän pyysi nyt saada levätä hetkisen, ennenkuin jatkoi
pakoaan.

"Kuulkaapas, poikani", sanoi Mathilda Wrede, "ruokaa te tulette
saamaan ja lepoa tulette saamaan ja oikein aika nuhteet tulette
myös saamaan. Te ette voi jatkaa näin! Ja millaisiin ikävyyksiin
saatattekaan minut! Ajatelkaapa, jos poliisi tulisi tänne!" --
"Neitihän on viaton", keskeytti poika nopeasti.

Mathilda soitti erääseen samassa talossa olevaan kahvilaan ja pyysi
lähettämään heti kulhollisen keittoa ja voileipiä. Sitten poika sai
istua syömään. Mathilda puheli hänelle sillä aikaa ankarasti ja
kehoittavasti. "Muistatteko kuinka te vankilassa lupasitte tulla
kunnon mieheksi? Teidänhän piti vapaaksi päästyänne aloittaa elämä
aivan alusta. Te lupasitte sitä ja lupasitte tätä. Oletteko jo
unohtanut kaiken?" Poika söi virkkamatta sanaakaan. Kun hän oli
lopettanut, Mathilda huomautti: "Nyt saatte mennä, en tahdo pitää
teitä täällä kauempaa."

Kului jonkun aikaa. Silloin Mathilda sai kirjeen, joka oli päivätty
Itämerellä. Se oli N:ltä ja alkoi näin: "Neidin pitää saada
tietää se heti. Minä matkustan nyt sisareni vaatteisiin puettuna
Tanskaan." Myöhemmin tuli kirje Italiasta, ja siinä hän kirjoittaa
muun muassa: "Kyllä neiti on paras ihminen, minkä olen koskaan
tavannut." Kapkaupungista N. lähetti kirjeen, jossa oli erittäin
kaunis kirjanmerkki ja lupasi lähettää Mathildalle muiston joka
maasta, minne joutui. Hän makasi parhaillaan hyvin sairaana eräässä
neekerikylässä lähellä kaupunkia ja kaipasi kovasti omaisiaan,
varsinkin uskovaa äitiään ja Mathilda Wredeä. Nyt vaivasivat muistot,
ilkityöt ja monenlaiset rikokset hänen omaatuntoaan. Hänellä ei ollut
ketään, joka olisi voinut auttaa, ja kirje loppui sanoihin: "Minä
onneton, kadotettu poika."

Mathilda sai häneltä tervehdyksen myös Austraaliasta ja jonkun ajan
kuluttua tiedon, että hän oli ostanut ponyn ja aikoi hankkia vielä
farminkin. [Farmi = maatila.]

Sen jälkeen ei Mathilda Wrede ole kuullut "Pyypojasta". Hän on
luultavasti kuollut.



Bobrikovin aikana.


Vähän aikaa sen jälkeen kuin Suomen kenraalikuvernööri kreivi Heyden
oli kuollut, oli Mathilda Wrede Pietarissa ja kuuli siellä Venäjän
entiseltä oikeusministeriltä, kreivi C. von der P:lta, että ruhtinas
Svjatopolk-Mirski, ruhtinas Galitsin ja kenraali Bobrikov olivat
ehdolla kenraalikuvernöörinvirkaan. Kreivi P. lisäsi: "Bobrikov
on leskikeisarinnan ehdokas ja jos hän tulee Suomeen, niin en
onnittele teitä." -- "Millainen hän sitten on?" kysyi Mathilda
Wrede. "Sivistymätön, mahdoton sivistää ja vielä paljon muuta",
kuului vastaus. -- "Kreivi P.", sanoi Mathilda, "Te olette Itämeren
maakunnista. Te ymmärrätte Suomen aseman, teillä on oikeusministerinä
ja kruunajaismarsalkkana suuri vaikutusvalta. Tarjoutukaa Suomen
kenraalikuvernööriksi!" Kreivi P. hymyili ystävällisesti vastaten:
"Mahdotonta, minä tunnen tilanteen ja pelkään, että siellä aiotaan
saada valtaan uusi järjestelmä. Minä en ryhdy sellaiseen."

Niin tuli Bobrikovista Suomen päämies. Voidakseen saada lakeja
loukkaaville toimilleen oikeuden varjon koetti hän todistaa, että
maassa vallitsi kapinallinen mieliala. Niinpä lahjottiin muun muassa
joukko huonoimman kansanaineksen jäseniä rahalla tahi houkuttelevilla
tulevaisuuden lupauksilla järjestämään levottomuuksia suurten
kansanjoukkojen ollessa liikkeellä.

Mathilda Wrede joutui epätoivoon Kuinka hänen "poika"-raukkansa,
jotka olivat niin heikkoja, pystyisivät vastustamaan moisia
houkuttelevia kiusauksia? Jotkut, joista hänellä oli ollut hyviä
toiveita, olivat jo langenneet uusien ansojen yllättäminä.

Niinpä Mathilda sai eräänä päivänä kuulla, että kaksi hänen
miehistään oli saanut kolmekymmentä markkaa kumpikin ehdolla, että
he venäläisten pääsiäisyönä, jolloin oli tavattoman paljon väkeä
liikkeellä, tahrisivat Aleksanterinpatsaan Helsingissä. Iloissaan
helposti saaduista rahoista toinen heistä oli juonut niin, että hän
jo keskellä päivää joutui poliisiputkaan. Kerrottiin myös, etteivät
nuo kaksi olleet ainoita.

"Sinä yönä minä tulen vartioimaan Aleksanterinpatsasta", ajatteli
Mathilda Wrede. Monet tulivat hyvin huvitetuiksi asiasta kuullessaan
hänen päätöksensä ja tarjoutuivat saattamaan häntä yöllisellä
vaelluksellaan. Mutta hän vastasi leikillisesti aikovansa suorittaa
vartiopalveluksen yksinään. Olisi kuitenkin hyvä saada ajuri, arveli
hän, niin voisi välistä levätä tai mahdollisesti lähettää jonkun
miehen kotiin, jos niin tarvittaisiin. Hänen veljensä, joka oli hyvin
huvitettu sisarensa suunnitelmasta, lupasi heti hankkia hevosen,
sillä Mathildalla oli siihen aikaan sangen niukalti rahaa.

Siitä muodostui ihmeellinen yö monine erilaisine elämyksineen. "Miksi
G. kuljeskelee täällä keskellä yötä?" kysyi hän eräältä mieheltä,
joka tuli epävarmoin askelin häntä vastaan. -- "Minusta on niinkuin
neidistäkin hauskaa kulkea pääsiäisyönä ulkosalla", vastasi mies.
-- "Asuuko G. vielä samassa paikassa kuin ennenkin?" -- "Asun." --
"Silloin G. pääsee ajelemaan!" Mathilda huusi ajuria. "Olkaa hyvä ja
ajakaa tämä mies kotiinsa. Hän asuu kaupungin portin tuolla puolen
ensimmäisessä talossa vasemmalla. Tulkaa sitten takaisin, kenties
tarvitsen teitä vielä." He lähtivät ja Mathilda jatkoi kävelyään.

Merkillisten kokemusten ja elämysten jälkeen Mathilda ajoi
aamupuolella kotiin väsyneenä ja vakavana. Hän ajatteli onnetonta
maataan ja ystäväraukkojaan. Milloinkaan ei tulevaisuus ollut
näyttänyt hänestä niin pimeältä ja huolestuttavalta kuin nyt.
Jaksaisiko hänen rakas Suomen kansansa kestää sellaisen koetuksen,
vai vajoaisiko se alennustilaan? Ajatukset kulkivat taaksepäin.
Useita vuosia sitten hänen oleskellessaan Pietarissa pyydettiin
hänet Suomen oikeauskoisen arkkipiispan Antoniuksen luo, joka halusi
keskustella hänen kanssaan Suomessa olevista kreikkalaiskatolisista
vangeista. Pari vuotta myöhemmin Mathilda oli matkalla. Kun hän tuli
Tampereen asemalle, seisoi siellä ylimääräinen juna, joka oli juuri
tullut Pietarista ja kerrottiin, että Suomen arkkipiispa oli saapunut
sillä Tampereelle, jossa aiottiin vihkiä uusi kreikkalaiskatolinen
kirkko. Hän istui parhaillaan ravintolassa syöden aamiaista. Kun
Mathilda kulki huoneen läpi, nousi arkkipiispa ja huudahti erittäin
ystävällisellä äänellä: "Mathilda Wrede!" ja tuli sitten tervehtimään
Mathildaa. Hän sanoi muun muassa: "Jos voin joskus olla teille
avuksi, niin olette sydämellisesti tervetullut luokseni." Nyt tuo
mies oli nimitetty Pietarin metropoliitaksi. Mitähän jos hän tahtoisi
käyttää suurta vaikutusvaltaansa tsaariin Suomen hyväksi, jos hän,
Mathilda, pyytäisi sitä. Nyt hän näki tien selvänä edessään. Hän
matkustaa Pietariin. Metropoliitta kuuntelee varmaan hänen pyyntöään.
Niissä, jotka saivat kuulla asiasta, herätti se suurta mielenkiintoa.
Niinpä esim. Leo Mechelin lähetti hänelle tervehdyksen, että jos
Mathilda haluaa neuvotella hänen kanssaan, niin hän on käytettävissä.
Mathilda Wrede kiitti ja vastasi: "Jumala on neuvonantajani."

Hän matkusti. Hän oli syvässä surupuvussa osoittaakseen omaa ja koko
Suomen surua. Pietarissa hän asui paroonitar Nicolayn kodissa, jossa
kuunneltiin suurella mielenkiinnolla hänen esittämiään suunnitelmia.

Ennenkuin hän seuraavana aamuna lähti metropoliitan luokse,
purettiin hänen päällystakistaan pois ripustin, sillä siihen oli
painettu ompelijattaren nimi ja "Helsinki". Samoin poistettiin
nimet päällyskengistä, sillä metropoliitan luona oli joukoittain
vakoilijoita. Metropoliitta aloitti vastaanottonsa kello yhdeksän,
ja kun matka oli pitkä, seisoivat hevoset, joiden oli määrä viedä
Mathilda Wrede sinne, jo kello kahdeksan aamulla portaitten edessä.
Mathildaa seurasi parooni Paul Nicolay tulkkina metropoliitan luokse.
"Ajakaa pitkin Newskiä!" oli paroonin lyhyt määräys kuskille. Hän ei
tahtonut ilmoittaa osoitetta tarkemmin ovenvartijan kuullen, sillä
useimmat niistä olivat palkattuja vakoilijoita.

He ajoivat Aleksanteri Newskin luostariin. Se oli ihmeellinen
paikka. Oli ajettava useiden hautausmaiden läpi ennenkuin tultiin
metropoliitan palatsiin. Siellä asui Antonius, elämän kovasti
koettelema, lahjakas ja syvästi hengellinen mies. Hän oli korkeasta
asemastaan huolimatta kuitenkin kuin vanki, jonka pienintäkin sanaa
ja tointa vartioitiin.

Heidät vietiin useiden salien läpi, joissa joukko ihmisiä odotti
puheille pääsyä, suureen ja komeaan saliin. Siellä oli vain kaksi
odottelijaa, eräs pappi puettuna pitkäliepeiseen, sinipunervaan
kaapuun ja muuan askeetti, pieni kuihtunut vanha ukko, sanomattoman
laiha, keltainen ja ryppyinen. Salissa vallitsi omituinen tunnelma.

Palvelija näyttäytyi ovessa. Hän tunsi heti parooni Nicolayn, sillä
hän oli ollut Suomen arkkipiispan mukana tämän käydessä kerran
Monrepoossa. Parooni Nicolay otti käyntikorttinsa, kirjoitti siihen
lyijykynällä: "Mathilda Wrede", ja ojensi sen palvelijalle, joka
katosi.

Pian ovi avautui. Metropoliitta itse seisoi siellä juhlallisena
ja kunnioitusta herättävänä. Hänen kauniitten kasvojensa ilme oli
syvästi hengellinen ja surullinen. Puettuna mustaan pitkäliepeiseen
pukuun, suuri valkea päähine päässä ja timanttiristi otsalla hän oli
kuin ilmestys vanhan testamentin ajoilta. Heittäen nopean ilmehikkään
ja ystävällisen silmäyksen ja nyökäten melkein huomaamatta päällään
hän kääntyi Mathilda Wredeen. "Paroonitar", hän sanoi ja katsoen
Mathildan naapuriin: "Nicolay". Tottuneena vakoiluun ja siitä
johtuviin vaaroihin hän ei tahtonut paljastaa Mathilda Wredeä
sanomalla hänen nimeään, jolloin läsnäolijat olisivat saattaneet
aavistaa, että Mathilda tuli hänen luokseen Suomen asioissa.

He nousivat molemmat ja astuivat loisteliaaseen salonkiin, josta
metropoliitta vei heidät sisähuoneisiin. Mathilda esitti asiansa.
Ollen vankien ystävä hän painosti suurta vahinkoa, joka oli Suomessa
toimeenpannun uuden järjestelmän kautta jo nyt aiheutettu hänen
heikoille, onnettomille ystävilleen. Hän kosketti samalla myös
hirvittävää siveellistä vaaraa, joka uhkasi hänen rakasta Suomen,
kansaansa ja pyysi metropoliittaa käyttämään koko vaikutusvoimansa
tsaariin Suomen hyväksi.

Metropoliitta kuunteli vakavasti ja ystävällisesti hänen sanojaan
vastaten, ettei hänen valtansa ollut niin suuri kuin luultiin.
Sitäpaitsi katsoi hän asialla olevan kaksi puolta, venäläisen ja
suomalaisen. Hän lupasi kuitenkin koettaa tehdä, voitavansa. Enemmän
kuin puoli tuntia kestäneen keskustelun jälkeen he poistuivat
samaa tietä kuin olivat tulleetkin läsnäolijoiden uteliaiden ja
hämmästyneiden katseiden seuraamina.

Eteisessä ovenvartija, joka auttoi heidän ylleen päällystakkeja,
kysyi parooni Nicolaylta, mistä he olivat. Ei vastausta. Hän toisti
kysymyksensä hyvin jyrkästi. "Me puhumme ruotsia", vastasi parooni
Nicolay, jonka mielestä oli viisaampaa sanoa jotakin kuin ei mitään.

Kun he istuivat jälleen vaunuissa matkalla kotiin, kertoi ajaja,
että sama ovenvartija oli heidän ollessaan palatsissa tullut ulos ja
kysellyt häneltä, ketä he olivat, mistä tulivat j.n.e.

Metropoliitta Antonius oli todellakin käynyt tsaarin luona aikoen
esittää hänelle Mathilda Wreden epäilykset Suomessa harjoitetusta
myyräntyöstä. Mutta keisari ei ollut antautunut ollenkaan
keskusteluun asiasta, vaan lähettänyt hänet kiivaalla kädenliikkeellä
luotaan.

       *       *       *       *       *

Yksi niitä vankeja, joita Mathilda Wreden oli vaikea käydä
puhuttelemassa, oli Pekonen. Hän oli ollut suomalainen ylioppilas,
mutta meni Bobrikovin aikana poliisilaitoksen palvelukseen ja kohosi
Helsingin poliisimestariksi. Sitten hän istui joittenkin virassaan
tekemiensä rumien virheitten takia vähän aikaa vankilassa.

Sinä aikana, jolloin monet maamme parhaista miehistä ajettiin
Suomesta maanpakoon, vangittiin myös, kuten tunnettua, lakitieteen
professori R. A. Wrede, vietiin Pietariin ja siellä Plehven eteen
sekä karkoitettiin Tallinnaan. Kotitarkastuksessa, joka toimitettiin
Wredebyssä, otettiin kaikki laatikoissa ja kaapeissa olevat paperit
ja kuljetettiin Helsinkiin.

Muutamia kuukausia myöhemmin soi Mathilda Wreden puhelin.
Poliisimestari Pekonen kysyi, oliko ketään parooni Wreden perheestä
kaupungissa. "Kuinka niin?" -- "Takavarikoidut paperit voitaisiin nyt
hakea poliisikamarista." -- "Minä tulen itse hakemaan ne", vastasi
Mathilda, joka ei suinkaan tahtonut, että joku hänen omaisistaan
joutuisi tekemisiin Pekosen kanssa. -- "Eikö ole ketään läheisempää?"
kysyi Pekonen. -- "Kyllä montakin, mutta kuten sanottu, minä haen
paperit ja te tiedätte, että ne ovat silloin varmoissa käsissä."

Määrättiin aika, ja kun Mathilda Wrede saapui poliisikamariin, koetti
Pekonen saada keskustelua käyntiin. "Saanko kysyä, kuinka parooni
Wrede voi?" Mathilda katsoi häntä suoraan silmiin ja vastasi hitaasti
ja painolla: "Kunniallinen ja jalo mies voi aina hyvin." Pekonen otti
silloin vähän nolona esille kaksi suurta koria, jotka olivat täynnä
papereita, sanoen: "Olkaa hyvä ja kirjoittakaa kuitti, että neiti on
saanut kaikki." -- "Mahdotonta. Kuinka minä voin tietää, onko tässä
kaikki, varsinkin kun näen kuinka huolimattomasti te näitä papereita
säilytätte. Te saatte puolestanne antaa minulle todistuksen siitä,
mitä nyt jätetään minulle." -- "Sitä ei kukaan ole vaatinut tähän
saakka." -- "Mutta minä vaadin", kuului vastaus ja hänelle annettiin
todella jonkinlainen todistus.

"En minä selviä yksinäni näitten korien kanssa, en portaita alas
täällä enkä taas niitä ylös kotonani. Mutta täällä on kai teidän
toimettomia urkkijoitanne, jotka voivat kantaa ne", sanoi Mathilda
sitten enemmän suorasukaisesti kuin viisaasti. Ja aivan oikein.
Pekosen käskystä tuli ulommasta huoneesta kaksi miestä, jotka
kantoivat Mathildan puolesta korit kadulle sekä kutsuivat ajurin.
Mathilda Wrede ajoi kallisarvoisine papereineen edeltä ja miehet
seurasivat häntä toisella hevosella.

Kun he olivat saapuneet Mathilda Wreden kotiin Lapinlahdenkadulle,
aikoivat salapoliisit maksaa molemmat hevoset, mutta Mathilda
vastusti sanoen: "Nykyinen poliisikamari ei ikinä maksa lankoni
paperien kuljetusta. Minun suuri etuoikeuteni on saada tehdä se."

Miehet ottivat korit kantaen ne Mathilda Wreden huoneeseen.

       *       *       *       *       *

Joulun 1905 Mathilda Wrede vietti vankien kanssa, uudenvuodenpäivän
hän oli omaistensa parissa ja venäläiseksi jouluksi hän lähti
ystäviensä, ruhtinasperhe Liewenin luo Kremoniin Liivinmaalle
saadakseen siellä levätä.

Siellä ollessaan hän sai Suomesta kirjeellisen tiedon, että
hänen serkkunsa, kreivi C., joka oli ollut nuoren poikansa
kanssa karkoitettuna maasta, oli saapunut Ruotsista muutamien
muiden suomalaisten kanssa, voidakseen jos mahdollista päästä
edustajapaikalleen Suomen valtiopäiville. Venäläiset santarmit olivat
pidättäneet molemmat kreivi C:t Hyvinkään asemalla ja lähettäneet
heidät takaisin Ruotsiin.

Tuollainen väkivalta koski kovin Mathildaan. Liewenin perheen sekä
heidän vieraansa kreivitär K:n kanssa yhdessä neuvoteltua tehtiin
suunnitelma. Mathilda koettaisi päästä keisarin puheille kreivi C:n
asiassa ja saisi kenties samalla tilaisuuden esittää isänmaansa
suuren hädän. Sisäministeri Svjatopolk-Mirskille lähetettiin
Pietariin kirje luotettavan palvelijan muassa yöjunalla. Mutta
Svjatopolk-Mirski oli kuollut äkkiä edellisenä iltana.

Tämän uuden vaikeuden johdosta päätti tarmokas kreivitär K. saattaa
Mathildan Pietariin ja auttaa häntä pääsemään keisarin puheille. Kun
he saapuivat pääkaupunkiin, oli parooni Paul Nicolay heitä vastassa
ilmoittaen, että koko hanke oli aivan mahdoton, sillä silloin juuri
oli johtavissa venäläisissä piireissä suuri katkeruus kaikkea
suomalaista kohtaan nousukohdassaan, ja keisari itse oli erityisen
kiihtynyt ja vihainen murhayrityksestä korkeassa asemassa olevaa
venäläistä virkamiestä vastaan, joka oli tehty Suomessa edellisenä
päivänä.

Sellaisissa olosuhteissa Mathilda ei voinut ryhtyä mihinkään ja
niin hän palasi Suomeen välittääkseen sähkösanoma- ja kirjevaihtoa
Pietarin ja Ruotsissa oleskelevan kreivi C:n välillä.

Kreivitär K. työskenteli puolestaan Pietarissa ja hänen onnistui
saada palatsin komendantti v. H. ja keisarin yksityisen kanslian
päällikkö, parooni B. suopeiksi kreivi C:n asialle.

Mathildalle alkoi nyt äärimmäisen jännittävä ja väsyttävä aika,
hän kun itse huolehti sähkösanomien lähettämisestä niin hyvin
päivällä kuin yölläkin, sillä hän ei tahtonut saattaa ketään muita
venäläisten vakoilijoiden epäilysten alaiseksi. Kuinka voimaperäistä
työ oli, käy ilmi siitä, että Mathilda Wrede lähetti muutamissa
viikoissa kaksikymmentäkahdeksan kirjettä ja sähkösanomaa sekä otti
vastaan kolmekymmentäkaksi. Tuloksena oli, että hän sai eräänä
huhtikuun päivänä näin kuuluvan sähkösanoman Suomen silloiselta
ministerivaltiosihteeri Linderiltä: "Kreivi C. saa palata."

       *       *       *       *       *

Oltuaan muutamia viikkoja Turussa Mathilda Wrede lähti jälleen
kotimatkalle Helsinkiin. Karjan asemalla hänen huomionsa kiintyi
erääseen sotamieheen, joka seisoi kolmannen luokan vaunusillalla
puettuna paksuun sinelliin, vaikka oli kuuma kesäpäivä. Mies
oli paljain päin, silmät loistivat kammottavasti punaisissa ja
pöhöttyneissä kasvoissa ja hän huojui edestakaisin.

Mathildaa kiusasi katsella miestä, jonka hän luuli olevan kovasti
humalassa ja hän sanoi suomeksi: "Älkää seisoko siinä, se on
vaarallista teille itsellenne ja kiusallista muille. Menkää sisään!"
Ei vastausta. Mathilda toisti sanansa ruotsiksi ja silloin muuan
nuori mies, joka myös seisoi vaunusillalla, vastasi: "Hän ei ymmärrä,
hän on kasakka ja hirveän sairas. Erään aliupseerin piti saattaa
hänet Turusta Helsingin sotilassairaalaan, mutta niin pian kuin
sairas oli sijoitettu penkille, meni aliupseeri tiehensä saadakseen
ravintolasta lasin viiniä. Ja juna lähti. Nyt juuri lienee tullut
määräys, ettei kasakka saa missään tapauksessa matkustaa Helsinkiin
ilman hoitajaa. Hyvinkään asemalla pitää hänen odottaa saattajaansa,
joka saapuu Toijalan junalla."

Mathilda Wreden valtasi suuttumus ja sääli. Nuoren miehen avulla hän
järjesti sairaalle, orenburgilaiselle kasakalle, niin mukavan tilan
kuin voi ja toi appelsiineja sammuttaakseen kuumetautisen janon.
Junan pysähtyessä Hyvinkäällä hän auttoi hoipertelevan sotilaan
odotushuoneeseen, vuokrasi hänelle pieluksen ja huopapeitteen
asettaen vielä suuren kannullisen teetä hänen viereensä.

Mathilda Wreden asetuttua jälleen paikalleen vaunuun tulivat
epämiellyttävä aseman santarmi ja poliisi tehden hänelle kunniaa,
ja poliisi tulkitsi santarmin kiitoksen "omituiselle suomalaiselle
naiselle, joka tahtoi näinä vihan päivinä hoidella lavantautia
sairastavaa kasakkaa".

Mathilda sai kolme viikkoa myöhemmin lämminsydämisen, liikuttavan
kiitoskirjeen kasakalta, jota hoidettiin silloin Helsingin
venäläisessä sotilassairaalassa.

       *       *       *       *       *

Kolme vapautunutta vankia tuli muutamana iltapäivänä "ystävänsä" luo.
He sanoivat ensimmäiseksi avatessaan oven: "Me puhuimme tullessamme
vankilaoloista ja teistä ja huomasimme, että eräs virolainen vakooja
seurasi meitä kuunnellen uteliaasti puhettamme. Nyt hän on täällä
ulkopuolella, sillä kun raoitimme alaovea, näimme me hänen tulevan
tännepäin."

Kun he olivat juoneet kahvit, Mathilda vei heidät ulos takatietä.

Hetken kuluttua soitettiin ovikelloa. Vieras mies tuli sisään. Hän
selitti, että vaikka olikin virolainen, hän oli kuullut puhuttavan
paljon Mathilda Wredestä ja toivonut kauan saavansa puhua hänen
kanssaan. Nyt hän oli kovin sairas ja pyysi saada levätä.

Mathilda ymmärsi samassa silmänräpäyksessä, että hänellä oli
mainittu vakooja edessään. "Tietysti saatte levätä", sanoi hän,
"mutta minä tahdon tietää, mikä teitä vaivaa." -- "Koko ruumis on
kipeä ja minua pyörryttää", vastasi mies. -- "Ihmisparka! Istukaa
tuonne keinutuoliini! Minä tiedän teille erinomaisen parannuskeinon.
Sulkekaa silmänne ja levätkää kunnes tuon lääkkeen."

Mathildaa huvitti sanomattomasti, kun hän sekoitti, kuppiin
terveyssuolaa, kiinaa, kamferttitippoja ja valerianaa. "Maistukoon
tämä hirveältä ja kirvelköön hänen viekasta kieltään", ajatteli hän
ojentaessaan kupin vieraalleen. "Ottakaa tämä ilman vettä! Se tekee
hyvää." Miehen kasvot vääntyivät. Hän tahtoi nousta, mutta Mathilda
määräsi: "Teidän täytyy istua muutamia minuutteja silmät ummessa."

Ei kestänyt kauan, ennenkuin mies nousi. "Nyt tunnen voivani paremmin
ja voin mennä", sanoi hän ja lähti tulematta enää milloinkaan
takaisin.

Tavallinen vapautuneille vangeille viritetty ansa oli noina aikoina
se, että venäläiset urkkijat pitivät heitä silmällä värvätäkseen
heidät sitten uhkausten avulla ajamaan suunnitelmiaan.

       *       *       *       *       *

Mathilda Wrede oli käynyt muutamia kertoja Lennart Hohenthalin luona,
jota pidettiin prokuraattori Soisalon-Soinisen murhasta vangittuna
Katajanokan tutkintovankilassa odottamassa tuomiotaan.

Eräänä päivänä hän huomasi nuoren vangin olevan hermostuneen
vilkkaan ja eloisan ja otaksui hänen tahtovan salata levottomuuttaan
tullessaan mahdollisesti pian siirretyksi kuritushuoneeseen.
Mathildan hyvästellessä vanki pyysi: "Jos neidillä on aikaa, niin
kirjoittakaa rakkaalle äidilleni, joka varmaan tarvitsee ymmärtävän
sielun suomaa lohdutusta surressaan minun tähteni." Kun Mathilda
muutamia tunteja myöhemmin lähti vankilasta, oli juuri vankien
kävelyaika ja Hohenthal, joka käveli yksinään edestakaisin pitkin
vankilan sivua, kumarsi ja heilutti hänelle hattuaan.

Seuraavana aamuna kerrottiin sanomalehdissä, että Hohenthal oli yöllä
sahannut sellinsä ikkunaristikon ja päässyt käsittämättömällä tavalla
pakenemaan.

Mathilda Wrede kertoi myöhemmin, että häntä, kun hän kuuli
Hohenthalin paosta, huimasi ja sydän oli lakata lyömästä. Miten
kävisikään tuolle nuorelle, uhkarohkealle vangille! Mikä edesvastuu
tulisikaan tunnollisen, kunnon vankilanjohtajan ja vartijoiden
kannettavaksi, ja kenties voitaisiin häntä itseäänkin epäillä, kun
hän oli juuri päivää ennen käynyt Hohenthalin luona? Ja aivan oikein.
Salassa hiiviskelevä huhu tiesi myöhemmin kertoa Mathilda Wreden
vieneen mukanaan viilan, jolla ristikko oli sahattu poikki.

Tuollainen hämärä syytös painoi Mathildaa raskaasti, ja, omituista
kyllä, ei kukaan niistä, jotka olisivat voineet sen tehdä,
koettanutkaan nostaa taakkaa pois hänen väsyneiltä, uskollisilta
hartioiltaan. Sillä niin valmis kuin hän olikin auttamaan vankeja, ei
hän milloinkaan tehnyt sitä epäoikeutetulla ja väärällä tavalla.



Immanuel Karppinen.


Kakolassa oli muuan erittäin vaarallinen vanki. Vähään aikaan ei oltu
selvillä, ken hän oli, eikä kukaan saanut häntä sanomaan nimeään. Kun
häntä kehoitettiin ottamaan edes joku nimi, virkkoi hän: "Sanottakoon
minua sitten 'Pilveksi', sillä kenkään ei tiedä, mistä pilvi tulee
tahi minne se menee."

Jonkun ajan kuluttua eräs vartija kuitenkin tunsi hänet. Hän oli
mies, jonka tunnolla oli murha, ja kuritushuoneessakin häntä
yleisesti peljättiin. Hän oli peloittavan näköinen ja usein hän
hyökkäsi sekä vahtimestarin että vartijoiden kimppuun. Siksi hänen
sellinsä olikin aivan typötyhjä, sillä hän käytti aseena jokaista
esinettä, minkä käsiinsä sai. Puhutteluun hän yleensä vastasi vain
kahdella lailla: "En jaksa selittää", tahi "nämä kahleet estävät
minua vastaamasta". Sitäpaitsi hän tahtoi etukäteen määrätä ajan,
jolloin hänen luonaan voitaisiin käydä, mutta kaikki tiesivät, että
se oli vain salajuoni, ja siksi varottiin menemästä hänen selliinsä
hänen määrääminään aikoina. Kun Mathilda Wrede kävi ensi kerran
puhuttelemassa miestä, makasi tämä tyhjän sellin lattialla vankilan
raskaimpaan rautapukuun puettuna. Hän ei sanonut sanaakaan Mathildan
astuessa sisään, vaan jäi makaamaan liikkumattomana lattialle
tuijottaen häneen samalla kertaa jääkylmillä ja palavilla silmillään.

Kun Karppinen ei vastannut mitään Mathildan puheeseen, juolahti
tämän mieleen yht'äkkiä koettaa voittaa hänet toisella tavalla.
Hän kutsui vartijan ja pyysi hänen tuomaan selkänojalla varustetun
puutuolin. Vartija pudisti päätään. "Mahdotonta, sitä hän käyttää
heti aseena." Mathilda toisti pyyntönsä ikäänkuin ei olisi kuullut
vartijan arveluita, ja kun tämä vihdoin toi tuolin, kääntyi Mathilda
vankiin sanoen: "Olkaa hyvä nyt ja nouskaa!" Mies katsoi häneen
vihamielisesti, mutta totteli. "Istuutukaa!" kehoitti Mathilda
sitten rauhallisesti, "se tekee teille hyvää. Teistä tuntuu hyvältä
muuttaa asentoa, ja minä seison täällä kunnes tunnette levänneenne."
Ennenkuulumaton hämmästys kuvastui miehen kovista kasvoista hänen
istuutuessaan Mathildan uudistettua pyyntönsä. Mathilda Wrede ei
ollut milloinkaan nähnyt kenenkään istuutuvan suuremmalla nautinnolla
kaikkein mukavimpaankaan tuoliin.

Joka kerran kun hän oli Kakolassa, kävi hän Karppisen luona
ja muutamana päivänä hänen taas astuessaan tämän selliin ja
ystävällisesti kysyessään kuulumisia mies vastasi: "Nämä kahleet
estävät minua puhumasta tänään, ettekö voisi tulla toisen kerran?"
-- "Voin kyllä", Mathilda vastasi, vaikka häntä oli varoitettu
menemästä miehen luokse tämän määräämään aikaan. -- "Voitteko
tulla perjantaina?" -- "Kyllä, sopii erinomaisesti. Aamu- vaiko
iltapäivällä Karppinen toivoo minun tulevan?" -- "Aamupäivällä." --
"Hyvä." -- "Tuletteko varmasti?" -- "Tietysti", Mathilda vastasi,
sanoi hyvästi ja lähti.

Kakolassa oli laulukuoro, johon kuului kahdeksantoista laulajaa.
Nämä olivat pyytäneet johtajalta luvan saada maaliskuun läntenä --
Mathildan päivänä -- ottaa "vankien ystävä" vastaan laululla, kun
hän tuli aamulla vankilaan. Juuri sinä päivänä Mathilda oli luvannut
käydä Karppisen luona.

Mathildan astuessa eteisestä keskihuoneeseen kuoro viritti laulun.
Hän tuli syvästi liikutetuksi ja valmistaakseen niin monelle kuin
mahdollista tilaisuuden nauttia kauniista laulusta hän pyysi
vartijoita, jotka myös olivat läsnä, avaamaan niinhyvin päivä- kuin
yöselliosastojenkin ovet.

Laulun jälkeen hän lähti heti Karppisen luokse. Vahtimestari kielsi
häntä jyrkästi, mutta hän ei sallinut peloittaa itseään. Hän oli
antanut miehelle lupauksensa ja tahtoi pitää sen.

Kun hän tuli päivän valosta Karppisen hämärään selliin, ei hän ensin
nähnyt mitään. Hän meni sentähden pari askelta edemmäksi. Pienen
ikkunan alla olevassa loukossa istui vanki raskaissa raudoissaan
maahan kyyristyneenä ja takki vedettynä pään yli. Se oli kauhea
näky. Huolimatta raudoista mies nousi äänettömästi, läheni hitaasti,
paljasti hirvittävät kasvonsa ja sanoi haudankumealla äänellä: "Nehän
lauloivat jo teidän kuolinlaulunne, ja tässä näette kuolemanne
merkin." Hän oli vetänyt mustan viivan hiusrajasta leukaan ja toisen
viivan silmien yli, niin että viivat muodostivat suuren mustan ristin
yli koko kasvojen. Mies näytti kammottavalta jäykkine, tuijottavine
silmineen, jotka olivat jääkylmät ja samalla polttavat.

Mathilda Wredeä puistatti, kun hän seisoi tuon hirveän olennon
edessä, mutta hän vastasi aivan yksinkertaisesti: "Rakas ystävä,
ovatko korvanne erehtyneet? Luulitteko sitä kuolinvirreksi? Sehän
oli minun, nimipäivälauluni. Ettekö kuullut, kuinka kauniisti he
lauloivat?" Mies tuli askeleen lähemmäksi. "Mutta Karppinen, mistä
te olette saanut tuon hirveän töherryksen?" Ei vastausta. Mies
seisoi ääneti ja tuijotti Mathildaan. "Nytpä minä tiedän", puhkesi
tämä puhumaan. "Te annoitte lampun savuta eilisiltana ja sitten te
sekoititte noen kaljaan. Pitääpä olla nokkela Karppinen keksiäkseen
tuollaista." Mies näytti hämmästyneeltä.

Nyt vasta Mathilda alkoi tuntea itsensä rauhallisemmaksi. "Ettekö
te pelkää kuolemaa?" Karppinen kysyi. -- "Enpä juuri!" -- "Eikö
olisi hirveää kuolla Kakolassa?" -- "Eihän merkitse mitään, missä se
tapahtuu, sillä Jumala on sama kaikkialla ja kuolema myöskin. Olen
elänyt suuren osan myöhempää elämääni täällä, miksi en silloin voisi
täällä kuoliakin?" -- "Eikö teillä ole veljiä? Kuinka he antavat
teidän tulla tänne?" -- "Ei kukaan estä minua, sillä he tietävät
Jumalan lähettäneen minut."

Heidän sanoessaan jäähyväiset Karppinen oli tällä kertaa melkein
ystävällinen.

Jonkun aikaa myöhemmin Mathilda tuli jälleen Kakolaan. Kun hän meni
Karppisen luokse, kysyi tämä heti: "Onko neidillä joku englantilainen
kirja?" -- "Osaako Karppinen englantia?" kysyi Mathilda puolestaan.
-- "Osaan." -- "Tällä kertaa minulla on mukanani vain yksi
englantilainen kirja 'Kristityn vaellus'. Olen saanut sen äskettäin
ja pidän sitä suuressa arvossa. Vaikka en ole vielä itsekään lukenut
sitä loppuun, saa Karppinen lainata sen. Tehän pidätte sitä oikein
hyvin, kun tiedätte, kuinka kallisarvoinen se on minulle ja se on
sitäpaitsi sidottu hyvin kauniisti punaisiin kullalla koristettuihin
kansiin."

Mathilda pani paperin kirjan kansiin ja vei sen Karppiselle.

Kun hän taas muutamia päiviä myöhemmin tuli Karppisen luokse ja
kysyi, mitä tämä oli pitänyt kirjasta, vastasi vanki: "En ole
lukenut sitä. Henget ovat turmelleet sen." -- "Millaiset henget?"
-- "Täällä sisällä olevat henget ovat tehneet sen." Hän otti esille
rievun käärien sen auki. Sen sisällä oli osa lehtiä, mutta kannet
olivat muuttuneet punaisen ja kullanhohtaviksi pieniksi hiutaleiksi.
"Tässäkö on kaunis kirjani?" -- "Niin".

Viha kuohahti silmänräpäykseksi Mathildan sisimmässä, mutta
samassa hän jälleen tyyntyi. "Jos siitä on ollut teille hetkiseksi
ajanvietettä ja iloa, niin kaikki on hyvin", sanoi hän.

Mathilda oli jälleen kerran Karppisen luona. Hän tervehti ja ojensi
miehelle kätensä. Sen sijaan että vanki olisi tarttunut siihen, hän
kurotti Mathildalle paperin, jossa oli merkillinen piirustus. Se
esitti omituista ihmisjoukkoa ja kolmea henkilöä, jotka kantoivat
mustaa laatikkoa. Sen kannessa oli tavattoman suuri sulkamainen
viuhka. "Ymmärrättekö, mikä tämä on?" kysyi Karppinen. -- "En, en
ymmärrä ollenkaan!" -- "Se mikä on piirretty tähän paperiin, tapahtuu
heti, kun olen surmannut teidät." Mies viittasi mustaan laatikkoon.
"Tuo on teidän ruumisarkkunne." -- "Minun ruumisarkkuniko? Olisipa se
voinut olla hieman sievempi."

Mathildasta tuntui kaamealta ja ilkeältä, mutta hän jatkoi
reippaasti: "Mikäs höyhen minun ruumisarkustani nousee?" -- "Ei se
ole mikään höyhen. Te osoititte eläessänne suurta ystävällisyyttä
vangeille ja ehkenpä muillekin ja saitte paljon rakkautta osaksenne
vastalahjaksi. Se kaikki ei voi mahtua kirstuun, vaan nousee ylöspäin
muistona." -- "Mutta mikä tämä on?" Mathilda osoitti ihmisjoukkoa. --
"Sureva Kakola", vastasi mies.

Sitten hän pyysi paperilapun, johon hän kirjoitti "muistorunon". Sen
viimeinen säkeistö kuului:

    "Vaan povesta maan
    mä pääni nostan
    ja tehdyt vääryydet
    kaikki kostan.
    Ja silloin vihani kuohuvan
    mä ihmisverihin sammutan."

Karppinen oli ollut hyvin väkivaltainen ja vaikea oli ollut häntä
käsitellä. Hänet oli suljettu rangaistuskoppiin raskaimpaan
rauta-asuun puettuna. Mathilda Wrede kävi hänen luonaan siellä.
Mies seisoi synkkänä ja raivoisana rautapuvussaan kiroillen ja
sadatellen. Mathilda tervehti ystävällisesti, mutta Karppinen ei
ollut kuulevinaankaan, vaan jatkoi vain sähisten yhteenpurtujen
hampaittensa välitse: "Iankaikkisesti kirotut olkoot tämän talon
pedot!"

-- "Eikö Karppisella ole minulle mitään muuta sanottavaa tänään?"
kysyi Mathilda. -- "Olkoot ne iankaikkisesti kirotut", toisti mies.
-- "Ei, rakas Karppinen, en minä lähde täältä teidän hirveitten
sadatustenne seuraamana. Kyllä teidän pitää sanoa minulle jotakin
muutakin", pyysi Mathilda. -- "Olkoot kaikki ihmiset iankaikkisesti
kirotut -- paitsi te", kuului ääni.

Joku kieli oli kenties sittenkin ruvennut hänessä väräjämään. Siinä
tilassa missä hän nyt oli, ei Mathilda voinut tehdä enää muuta hänen
hyväkseen, siksi hän sanoi vain hyvästi ja poistui.

Karppinen oli monta vuotta erikoissellissä Kakolassa ja vietiin
sitten Helsingin köyhäintalon mielisairaalaan. Sielläkin Mathilda
kävi muutamia kertoja hänen luonaan vieden pähkinöitä ja muuta hyvää
poloisen sairaan iloksi ja ajankuluksi.



Elämyksiä ja kokemuksia kesämatkoilta.


Useimmat kesät Mathilda Wrede vietti käymällä vapautuneitten
ystäviensä tahi vankien perheitten luona ja niillä matkoillaan hän
oppi yhä enemmän tuntemaan ja rakastamaan omaa Suomen kansaansa.

Hänellä oli ihmeellinen taito löytää ihmissydänten avain ja jokaista
sielua, joka hänelle avautui, hän ohjasi omalla erikoisella
tavallaan. Jos hän tapasi merimiehen, vertasi hän jumalallista
ajatusta puhtaaseen, terveyttä tuovaan ja kirkkaaseen veteen. Jos
hän puheli lappalaisen kanssa, huomasi hän, että tässä herätti
voimakkaimman vastakaiun ajatus valkeista lumiaavikoista ja
revontulista. "Pese minua, että tulisin lunta valkeammaksi!" Mikä voi
tulla vieläkin valkoisemmaksi? Erämaan asukas herätettiin näkemään
Jumalan kaikkivalta ja rakkaus valtavan suuressa hiljaisuudessa,
metsän majesteetillisuudessa ja kesäisen kirkkauden kauneudessa.
Useimpiin nähden hän sai kokea, että äiti oli sydämen avain, monille
myös koti ja lapset. Erämaitten väkeä hän kunnioittaen rakasti,
sillä heidän joukossaan hän tunsi löytävänsä suuripiirteisimmät
ihmiset, ne ihmiset, jotka taistelussaan köyhyyttä ja hätää vastaan
olivat kasvaneet väkeviksi ja oppineet erämaan hiljaisuudessa
kantamaan vaieten elämänsä kuorman. Melkein joka vuosi kului osa
Mathildan kesästä syvissä erämaissa. Kerran, kun hänen oli määrä
levätä muutamia päiviä kotonaan Rabbelugnissa, ennenkuin lähti
Pielisjärvelle, jonne hän oli jo lähettänyt yhden käärön uusia
testamentteja, tunsi hän äkkiä vastustamattomasti kehoitusta
lähteä jo heti, vaikkei tiennyt minne. Tottuneena tottelemaan
mielijohteitaan hän laittautui kuntoon ja lähti iltajunalla
Kouvolaan, jossa hänen oli odotettava yöjunia. Hänen Isänsä
ilmoittaisi hänelle varmaan, kun aika oli tullut, mitä tietä hänen
oli jatkettava.

Kun hän asemalla istui ja odotti, selvisi hänelle, että hänen piti
lähteä Kuopioon.

Hän meni sinne tultuaan suoraan vankilaan. Siellä eräs suuressa
hädässä oleva vanki sai avun, jota hän juuri silloin tarvitsi. Sinne
Mathildan ei kuitenkaan ollut pysähdyttävä. Siksi hän taivalsi
laivarantaan tavaroita kantavan pojan seuraamana. Kuopiossa oli juuri
päättynyt maanviljelysnäyttely. Satamassa oli monta laivaa täynnä
ihmisiä ja eläimiä. Mihinkähän niistä hän menisi? "Tuuli puhaltaa
minne se tahtoo ja sinä kuulet sen humun, mutta et tiedä mistä se
tulee ja minne se menee", Mathilda tuumiskeli. Eräs laiva, jossa
oli enemmän lastia kuin muissa, oli juuri lähtemäisillään rannasta.
"Sillä minä lähden", sanoi hän itsekseen. Hän meni laivaan ja kuuli
sen olevan matkalla Tuovilanlahteen.

Oli ahdasta. Mutta juuri siksi hän tuli saaneeksi puhua niin monen
kanssa. Ihmiset olivat huomanneet hänen rintaneulansa "Armo ja
rauha", ja hän kuuli kuiskailtavan: "Mathilda Wrede." -- "Vankien
ystävä." Heidän jättäessään kaupungin taakseen eräs mies kysyi
viitaten vankilarakennuksiin: "Tunnetteko tuon paikan?" Ja kun
Mathilda myönsi, mies lisäsi: "Sen aavistin heti, kun astuitte
laivaan. Kyllä minä tiedän, kuka te olette."

Yhä useampien kanssa hän joutui keskusteluun, ja moni sielu avautui
hänelle sillä matkalla. Kaikissa pysähdyspaikoissa meni ihmisiä
hevosineen, vasikoineen, kanoineen ja muineen maihin. Sanoessaan
hyvästi pyysivät monet, että Mathilda Wrede kävisi heidän luonaan. Ja
vielä laivan lähdettyä laiturista kuului huuto: "Tulkaa meille!"

Hän jäi yöksi Tuovilanlahden majataloon ja jatkoi sieltä aikaisin
seuraavana aamuna matkaansa Pielavedelle. Kun hän tuli siellä
majataloon, osoitettiin hänelle huone, josta eräs matkustavainen oli
juuri lähtenyt. Oli paahtavan kuuma kesäpäivä. Ikkuna oli tilkitty
kiinni, ja kärpäsparvi surisi pöydän ympärillä maistellen äsken
lopetetun aterian jätteitä. Vuode oli korjaamatta, ja ilma oli
paksuna tupakansavusta. Sinne ei Mathilda Wrede voinut jäädä. Hän
kysyi lyhintä tietä nimismiehen taloon, josta hän toivoi saavansa
tietoja muutamista vapautuneista vangeista, ja hänelle näytettiin
vainioiden ja peltojen poikki kulkeva oikotie.

Hänen edessään oli pian suuri talo ja kaivolla seisoi kaksi hyvin
vanhaa mummoa nostaen vettä. Mathilda tervehti ja kysyi kuinka he,
niin vanhat ihmiset, saattoivat tehdä niin raskasta työtä. "Meitä on
tässä talossa monta vanhaa", vastasivat he. "Tämä on köyhäintalo."
-- "Minun on niin jano", sanoi Mathilda. "Tahdotteko antaa minulle
hiukan vettä?" Hän pyysi mummoja panemaan astian kaivonreunalle,
mutta mummot olivat itsepäisiä ja tahtoivat pidellä sitä. Mathilda
rupesi juomaan, mutta eukotpa eivät olleetkaan niin vahvoja kuin
luulivat, ja kylmä vesi läikähti äkkiä Mathildan kasvoille ja
vaatteille. Eukot säikähtivät hirveästi, mutta rauhoittuivat
Mathildan sanoessa: "Kiitos, rakkaat ystävät! Te olitte oikein
kilttejä, kun virkistitte minua kylmällä vedellä. Huomenna minä
tulen vuorostani luoksenne ja tarjoan kahvia teille kaikille." --
"Onko neiti niin rikas?" mummot ihmettelivät. "Meille ei ole kukaan
tarjonnut kahvia sen jälkeen, kun rovasti kuoli kaksi vuotta sitten."

Mathilda jatkoi kulkuaan ja hänet otettiin nimismiehen talossa
erittäin ystävällisesti vastaan ja pyydettiin jäämään yöksi.

Seuraavana aamuna nimismiehen rouva lainasi kaksi suurta kahvipannua.
Puodista ostettiin kahvia, sokeria ja suuria vehnäsiä vanhuksille ja
niin lähdettiin köyhäintaloon.

Siellä kaikki olivat iloisia ja kiitollisia kestityksestä ja eräs
nyrpeä mies mutisi: "Kuopion maaherra oli kyllä kerran täällä, mutta
ei hän ymmärtänyt tarjota kahvia."

Niin Mathilda Wrede jatkoi matkaansa majatalosta toiseen. Kaikkialla,
missä hän kuuli olevan köyhiä, sairaita ja vapautuneita vankeja tahi
muita onnettomia, hän kävi heidän kodeissaan pelkäämättä pitkiä
vaivalloisia teitä, jotka usein veivät raivaamattomiin seutuihin,
suomaille ja autioihin metsiin.

Mathilda Wredellä oli sillä kertaa runsaasti rahaa. Sukulaisten ja
ystävien, jotka ymmärsivät hänen lähetystyönsä merkityksen, oli
tapana antaa hänelle rahaa sellaisia matkoja varten, ja siten hän
saattoi avustaa köyhiä ja puutteessa olevia ei vain hengellisesti
vaan aineellisestikin.

Niinpä hän sai eräänä päivänä kuulla hyvin köyhästä perheestä, joka
asui suuren metsän toisella puolen. Hän tilasi hevosen ja lähti
sinne. Kuljettiin syvälle metsään. Vihdoin tie loppui. Ajaja riisui
hevosen sanoen, että heidän oli mentävä jalan jäljellä oleva osa
tiestä. Mathildalla oli matkalaukkunsa ja käärö uusia testamentteja
rattailla, ja hän kysyi, uskalsiko tavarat jättää sinne siksi aikaa
kuin he lähtivät mökille. Mies katsahti, kirkkaalle taivaalle. "Ei
tänään sadetta tule", hän vastasi käsittämättä, että mikään muu vaara
voisi uhata.

He palasivat kurjasta metsäpirtistä iloisen ja kiitollisen väen
seuraamana. Vaimo kertoi sairaasta lehmästään, ja Mathilda, joka
aina oli ollut suuri eläinten ystävä ja ymmärsi niiden hoitoa,
antoi vaimolle neuvoja, kuinka tämä hoitaisi sitä. Mathildan
heittäessä heille lavasti sanoi eukko: "Kuulkaapas, olettekos te
oikeata herrasväkeä?" -- "Vähän sinnepäin", vastasi Mathilda nousten
kärryihin.

Oltiin elokuun lopulla ja yöt olivat jo pimeät. Taivas oli pilvessä
ja oli alkanut sataa tihuuttaa. Mathilda Wrede istui eräässä
majatalossa tuumien, olisiko viisaampaa odottaa seuraavaan aamuun
vai pitäisikö hänen lähteä heti tuolle kaksikymmentäkaksi kilometriä
pitkälle taipaleelle seuraavaan majataloon, jonne palaava kyytipoika
oli juuri menossa. Taivas oli tasaisessa pilvessä. Aamulla saattaisi
rankka sade tehdä kulun mahdottomaksi.

Oli jo pimeä, kun Mathilda lähti taipaleelle pienen Otto-nimisen
kyytipojan kera. Sumu laskeutui yhä tiheämpänä ja metsä kävi aina
synkemmäksi ja syvemmäksi. Maantien varressa asui muuan vapautunut
vanki; häntäkin tahtoi Mathilda käydä tapaamassa saman tien.

"Kuules, poikaseni", Mathilda Wrede sanoi kääntyen Ottoon, "kun
joudumme Kuopion ja Vaasan läänien rajapylväille, niin pysähdytä
hevonen. Sitten sytytämme tulitikun, niin että saan nähdä rakkaan
Vaasan läänin. Siellä minä olen syntynyt ja siellä olen kauan
asunut." Hevonen mennä hölkytteli hiljakseen tihusateessa. "Tässä
raja on", sanoi poika lopulta pysäyttäen hevosen. He raapasivat
tulitikkuun tulta ja lapsuudenmuistojen lämmin laine tulvahti
Mathildan mieleen. Ajopoika maiskautti hevoselle, ja se jatkoi taas
väsyneenä keskeytynyttä taivalta.

Jonkun tunnin kuluttua poika pysäytti jälleen. "R. asuu tässä."
Mathilda, joka luuli, että miehen tupa oli aivan maantien vieressä,
pyysi Ottoa menemään ja ilmoittamaan, että hän istui rattailla ja
halusi puhella R:n kanssa.

Poika meni. Mathilda odotti ja odotti. Tuntui niin autiolta ja
kolkolta hänen istuessaan siinä yksin metsässä. Hevonen kävi
levottomaksi ja työnsi rattaita edes takaisin, eikä Mathilda saanut
sitä rauhoittumaan. Hänestä tuntui, että oli kulunut kokonainen
iankaikkisuus siitä, kun kyytipoika oli hänet jättänyt.

Vihdoin kuului kaukaa juoksua. "Onko siellä Otto?" huusi Mathilda. Ei
vastausta; juoksu taukosi. Pimeässä lähestyi joku rattaita, joissa
hän istui. Se oli onneksi R. Mikä ilo, kun he tunsivat toisensa
jälleen! R. oli jo mennyt levolle ja nukahtanut, kun poika koputti
hänen mökkinsä ovelle. Mökki oli metsässä jonkun matkan päässä.
Avatessaan hän sai kuulla, että muuan maantiellä odottava matkustaja
tahtoi puhua hänen kanssaan. R. oli ehdollisesti vapaa vanki ja
ihmetteli pelästyneenä, oliko nimismiehellä kenties jotakin asioita
selvitettävänä hänen kanssaan. Hän pukeutui kuitenkin heti ja juoksi
osoitetulle paikalla perässään poika, joka tallusteli kaikessa
rauhassa. Mathildan ja miehen erotessa hetkisen kuluttua Mathilda
pyysi häntä seuraavana aamuna luokseen aamiaiselle majataloon. Yö oli
kulunut pitkälle, ennenkuin he saapuivat perille. Mathilda vietiin
huoneeseen. Äkkiä hän kuuli, kuinka emäntä torui eteisessä poikaa,
kun tämä oli viipynyt niin kauan ja kuinka poika kertoi käynnistä
metsässä R:n luona j.n.e. Pian sen jälkeen tuli emäntä Mathildan
huoneeseen, katsoi häneen kunnioittavasti, otti kaikki vaatteet
vuoteesta ja vei ne pois. Hetken kuluttua hän palasi kantaen uusia
makuuvaatteita ja rupesi laittamaan vuodetta mitä huolellisimmin.
Seinään vuoteen yläpuolelle hän kiinnitti valkean vaatteen, johon oli
kirjailtu suurin kirjaimin "Hyvää yötä." Sen tehtyään hän kääntyi
Mathildaan sanoen: "Minä tiedän, että te olette entisen maaherramme
tytär ja että olette 'vankien ystävä'. Siksi tahdoin laittaa teille
vuoteen parhaista makuuvaatteistani ja vaikka onkin yö, niin
valmistan teille hyvän illallisen, sillä te olette varmaan sekä
nälkäinen että kylmissänne sellaisen matkan jälkeen."

Sitten emäntä tuli taas sisään tuoden leipää, voita, maitoa ja
lämpimiä perunoita tarjottimella.

Seuraavana aamuna Mathilda söi aamiaisen R:n kanssa ja sanottuaan
hyvästit ystävälliselle isäntäväelleen jatkoi matkaansa.

Pian hän tuli taloon, jossa nuori isäntä, kakolanaikuinen ystävä,
parhaillaan tervasi kärrinpyöriä. Samassa silmänräpäyksessä kuin mies
näki Mathildan ajavan pihaan, hän heitti pyörän luotaan rientäen
avoimin sylin häntä vastaan, nosti hänet kärryistä ja kantoi juosten
tupaan, missä hänen vaimonsa ja pieni lapsensa olivat. "Nyt saan
vihdoinkin näyttää hänet teille!" huudahti hän laskien Mathildan
heidän eteensä lattialle.

Mathildan käynnistä riemuittiin kovasti ja isäntäväen kiitollisuus ja
hyväntahtoisuus ilmenivät jos jollakin tavoin. Kaikki oli näytettävä
hänelle. Hänen piti kiipeillä aitojen ja hypätä ojien yli, sillä
varsa oli syömässä niityllä. Ja lehmä ja vasikat ja kanat ja porsaat,
kaikki oli katseltava. Oli oikein vaikea erota rakkaista ystävistä,
mutta Mathildalla oli vielä pitkä matka edessään.

Kaikissa köyhäintaloissa, joitten ohi hän kulki, hän pani toimeen
kahvikestit. Kaikkialla hän tapasi surujen raskauttamia ja
haparoivan, epämääräisen kaipuun täyttämiä ihmisiä. He aukaisivat
luottavasti sydämensä vieraalle, joka aina keksi jonkun pääsytien
heidän vaikeuksissaan ja otti niin lämpimästi osaa heidän
koettelemuksiinsa.

Hän oli juuri käynyt eräässä mökissä ja kun hän aikoi sieltä lähteä
kysyi muuan nainen: "Mikä teidän nimenne on?" -- "Mathilda", kuului
vastaus. -- "Lieneehän teillä joku muukin nimi", vaimo jatkoi
kuulusteluaan. -- "On kyllä, mutta sitä on niin vaikea lausua
suomeksi." -- "Sanokaa se kuitenkin", tiukkasi vaimo. -- "Nimeni
on Wrede." -- "Wrede!" vaimo huudahti, "tunnettu nimi ja tunnettu
henkilö. Se oli maaherrammekin nimi. Te olette varmaan hänen
tyttärensä ja 'vankien ystävä'!"

Eräässä toisessa paikassa muuan ruotiukko tuli sanomaan hyvästi.
"Hyvästi nyt, neiti!" hän sanoi ja viitaten merkitsevästi ylöspäin
jatkoi: "Minä olen vanha ja saan pian muuttaa tuonne ylös ja silloin
minä vien terveisiä neidiltä." Syvästi liikutettuna ja samalla
uteliaana Mathilda kysyi, mitä ukko aikoi sanoa häneltä terveisiksi
sinne ylös tultuaan. "Minä sanon", ukko vastasi kynsäisten
korvallistaan, "että kyllä hän tietysti tulee perästä, kunhan hän
vain joutuu joukkoineen."

Mathildan joukko lisääntyy päivä päivältä ja kerran hän on vievä
lyhteensä ja laskeva ne Vapahtajan jalkojen juureen -- silloin, "kun
ymmärtäväiset loistavat kuten taivaan avaruus ja ne, jotka ovat
johtaneet monta vanhurskauteen, kuten tähdet, aina ja iankaikkisesti."



Joulu Kakolassa.


Erään joulun Mathilda vietti jälleen Kakolassa. Hän kaipasi kovin
rakkaitaan ja tiesi heidänkin ikävöivän häntä, ja kuitenkin hänen
täytyi jäädä sinne surun asunnoihin. Jouluaaton aattona hän kirjoitti
Helena-sisarelleen:

"Olen melkein kateellinen itselleni kaikista niistä monista eduista,
joita minulla on elämässäni -- elämässä, joka hyväilee minua ja lyö
heitä. Se synnyttää polttavan tunteen, että olen velkaa. -- Ja velka
olisi suoritettava niin, että koettaisin opettaa heitä tuntemaan
oikein elävästi ja lämpimästi olemassaolon suuren, valtavan ja
häikäisevän ihanuuden, alituisen tietoisen seurustelun ikiaikojen
Jumalan kanssa. -- -- Vaikeaa täällä on ollut, mutta minä _tiedän_,
että oikea paikkani on sittekin täällä. Olen vähän väsynyt ja sydäntä
pakottaa ja kirvelee, mutta kalpeat, kärsivät kasvot kirkastuvat
minne ikinä käännyn. Minua odottaa jättiläistyö, mutta tunnen, että
'Herran Henki on päälläni ja Hän on voidellut minut saarnaamaan
vangeille vapautta, sokeille näkönsä saamista, särjetyille lunastusta
ja saarnaamaan Herran otollista vuotta'. Niin kiitollinen kuin
olenkin saadessani olla täällä, en kuitenkaan toivoisi tänne ketään
muuta, sillä jouluilo ja joulutunnelma eivät viihdy Kakolassa."

Seuraavana aamuna Mathilda oli aikaisin vankilassa. Hän oli juuri
aloittanut joulukirjeitten jakelun, kun tuli sana, että häntä
odotettiin leivintupaan, sillä siellä ei voitu aloittaa leipomista,
ennenkuin neiti oli maistanut taikinaa. Ei auttanut vastustella.
Vaippa heitettynä hartioille hän kiiruhti sinne.

Leipomossa seisoi useita miehiä valkoisiin myssyihin ja esiliinoihin
puettuina odottaen häntä. He näyttivät oikein hauskoilta. B., itse
leipurimestari, näytti taikinaa kysyen, oliko se Mathildan mielestä
sellaista kuin taikinan piti olla "vapaalla jalalla" oltaessa.
"Melkein", Mathilda vastasi. "Mutta kaapisitteko sitten lopuksi
reunoista vähän taikinaa ja leipoisitte minullekin joulupullan? Olisi
niin hauska saada joululahja." -- "Sitä ei neidin olisi pitänyt
sanoa", vastasi B. "Mekö kaapisimme neidille laidoista! Ei ikinä.
Me olemme yhteisesti sopineet, että neidin on saatava ensimmäinen
vehnänen, joka leivotaan, ja siihen me olemme saaneet vahtimestarin
rouvalta muutamia sokeripaloja ja munan."

Mathilda Wrede saikin heiltä myöhemmin päivällä oikein kauniin
vehnäpullan.

Kun hän palasi vankilaan, kohtasi häntä tieto: "N. on
kuolemaisillaan", ja Mathilda kiiruhti miehen luo. Hän oli mitä
hirveimpien tautien kiusaama mies. Jottei levittäisi muihin
tartuntaa, ei häntä oltu otettu sairasosastolle. Hän makasi yksinään
sellissään olkipatjalla. Houreissaan hän oli usein heittäytynyt
pois sängystä ja ettei se uusiintuisi, oli hänelle laitettu vuode
lattialle. Mies oli hyvin kuuro. Mathilda ryömi polvilleen hänen
vuoteensa ääreen ja alkoi puhua hänelle niin kovaa kuin voi. Mies
koetti liikuttamalla huuliaan osoittaa ymmärtävänsä, sillä hän ei
voinut enää puhua. Hän oli niin likainen siinä maatessaan. Mathilda
kasteli nenäliinansa veteen, pesi hänen otsansa ja antoi hänelle
maitoa juoda.

Tullessaan vihdoin takaisin käytävään Mathilda kuuli hurjaa huutoa
ja kirouksia. "Mikä nyt?" kysyi hän vahtimestarilta. -- "M. on
raivoissaan", tämä vastasi. "Kun hänen piti työnsä lopetettuaan
antaa työkalunsa pois, piti hän suutarinpuukon, vaikka me tahdoimme
ottaa sen. Nyt hän kulkee kopissaan edes takaisin, kiroaa, huitoo
ympärilleen puukolla ja sanoo, että tänä iltana pitää Kakolassa olla
yhtä ihmishenkeä vähemmän, joko hän ottaa jonkun virkamiehen tahi
sitten oman henkensä. Me aiomme nyt juuri mennä hänen luokseen ja
painaa hänet patjan avulla seinää vasten, niin että voimme panna
hänet käsirautoihin ja viedä maakerrokseen." -- "Ei", Mathilda sanoi.
"Se ei saa tapahtua. Nyt on jouluaatto, eikä tänään viedä ketään
maakerrokseen. Minä menen hänen luokseen."

Vahtimestari aukaisi sellin oven Mathildan seisoessa ulkopuolella
ja kuullessa M:n hirveät huudot ja kiroukset. "Hiljaa M.! Olkaa
rauhassa! Minä täällä vain olen", puheli Mathilda. -- "Eikö kukaan
muu tule mukaanne?" huusi mies vastaan. --

"Ei, ei kukaan muu."

"No mikä nyt on, kun M. käyttäytyy tällä tavoin?" kysyi Mathilda.
-- "Minä olen vannonut, että tänään otetaan yksi elämä, joko jonkun
muun tahi minun", vastasi mies. -- "Silloin meillä kahdella on
aivan eri mielipide", sanoi Mathilda. "M. tahtoo ryöstää elämän ja
minä tahtoisin auttaa elämän antamisessa. Täällä ei tänään surmata
ketään, vaan elävä Jumala sytyttää uuden, ihanan ja puhtaan elämän.
Ja muistakaa, että M:llä on sydänvika. Jos M. huutaa ja elämöi noin,
niin voi kuolema tulla silmänräpäyksessä, eikä M. voi nykyisessä
mielentilassaan astua Jumalan eteen. Olkaa nyt hyvä ja antakaa puukko
heti minulle!" -- "En minä anna sitä, minä aion peloitella heitä",
vastasi mies. -- "Ketä M. aikoo peloittaa? Ei ainakaan minua", jatkoi
Mathilda. "On aivan lapsellista luulla voivansa peloitella ihmisiä
mokomalla pikku puukolla. Kas niin, antakaa se nyt minulle!" -- "Ei,
sitä en tee. Neitihän on sanonut, että on aina pidettävä sanansa, ja
minä olen vannonut, etten anna sitä." -- "Vai niin, aikooko M. ruveta
niin oivaksi mieheksi, ettei riko koskaan sanaansa? Sitäpä oli oikein
hauska kuulla. Mutta mitähän jos M. kuitenkin antaisi puukon minulle,
minä tarvitsen kyllä saada joululahjan. Leipurikin antaa vehnäsen, ja
minusta tuntuu, että M. voisi antaa puukon."

Vanki oli jo rauhoittunut huomattavasti. Mutta yhä hän vain väitti
vastaan. "Ei, en anna sitä." -- "Vai niin", Mathilda Wrede sanoi.
"Ellei M. anna sitä, niin minä otan sen. Ojentakaapa kätenne, niin
koetan!" M. rupesi nauramaan ojentaen kätensä, Mathilda tarttui
siihen ja alkoi hitaasti suoristaa sormia, mutta mies painoi ne
samassa taas alas. "Jos olen kerran avannut käden, niin M. ei saa
sulkea sitä uudelleen. Muuten tämä käy liian vaikeaksi ja vie liian
paljon aikaa", sanoi Mathilda. "Kas noin! Sepä oli hyvä, yksi --
kaksi -- kolme -- juuri niin. Nyt koko käsi on auki ja tässä on
puukko!"

Hetkisen he sitten istuivat jutellen. Kun Mathilda jätti hänet, M.
oli aivan rauhallinen ja ystävällinen.

Käytävässä Mathilda tapasi vartijan. "Älkää ilmoittako tätä asiaa!"
pyysi hän. "Luvatkaa se minulle! Nythän on jouluaatto. M. aikoo tästä
lähtien ruveta niin siivoksi mieheksi, että pitää aina sanansa.
Sentähden hän vain ei antanut puukkoa pois, kun oli vannonut, ettei
sitä tee." Mathilda ojensi puukon vartijalle eikä M:n tarvinnut
viettää jouluaan rangaistuskopissa.

Niin Mathilda kulki sellistä selliin käyden joka vangin luona. Hän
toivotti heille rauhallista joulua, antoi kullekin joulukirjeen ja
puristi heidän kättään.

Kun vankilan portit illalla suljettiin, meni hän ulos. Hän oli saanut
katsahtaa tuskan ja avuttoman epätoivon maailmaan ja hänen sielussaan
paloi rakkaus ja osanotto noihin laiminlyötyihin ja elämän kylmyyden
kangistamiin ihmislapsiin. Väsyneenä hän taivalsi edestakaisin
Kakolan ja lääninvankilan väliä. Hänen allaan lepäsi kaupunki
lukemattomine säteilevine valoineen. Hän muisteli kotiaan ja kaikkia
rakkaitaan. Hän ajatteli jouluiloa, joka vallitsi ihmissieluissa.

Mennessään toisaalle hän näki valkean valon tuikkivan lääninvankilan
ikkunoista, ja ajatus kiiti ihmispoloisten luo, jotka istuivat siellä
odottaen tuskaisin mielin tuomiotaan. Hän huusi Jumalalta apua ja
laupeutta itkien osanotosta.

Kääntyessään taas toiselle taholle oli Kakola hänen edessään ja
valot loistivat sellien pienistä ikkunoista. Voi, mikä epätoivo
siellä ristikkojen takana! -- vanki raukkojen itsesyytökset, heidän
kaipuunsa ja kalvavat omantunnontuskansa! Hän kamppaili Jumalan
kanssa rukouksessa heidän puolestaan. Hän anoi ja kerjäsi, että Herra
tunkeutuisi heidän synkkiin selleihinsä vieden sinne rakkautensa ja
hajoittaen niistä pimeyden.

Lopulta hän palasi asuntoonsa. Hän asusti eräässä johtajan
huoneustoon kuuluvassa pienessä kamarissa, siellä olivat hänen
joululahjansa, vankien yhteinen vehnäpulla ja erään vangin valmistama
lipas. Mathilda istuutui kirjoittamaan Helena-sisarelleen:

"Sydän on liian täynnä voidakseni kuvailla sinulle, miten joulua
vietettiin. Olin valmistautunut viettämään vankilan joulua, mutta
todellisuus oli kuvitteluja raskaampi. Käytävän ikkunoista saattoi
nähdä kaupungin tuhannet jouluvalot ja minä kuvittelin mielessäni
onnellisten, lämpöisien kotien helmassa vallitsevan sykähtelevän
ylivuotavan ilon. Kakolassa oli kuin aina ennenkin: Kahleet
kalisivat, kyyneleet kimaltelivat, mutta kärsimys ja kaipuu olivat
liian syvät ja voimakkaat, jotta niitä olisi voinut tuoda sanoin
ja kaikkein vähimmin valituksin ilmi. Minä rakastan, niin, ihailen
Kakolassa olevien ystävieni kykyä hillitä itseään. Tiedän kyllä, että
he tekivät sen minun tähteni -- he ovat ihmeellisen hienotunteisia!
Kaikki vangit olivat niin ystävällisiä. Yksinpä Karppinenkin sanoi:
'Jumala palkitkoon!'

"Olin aivan terve alkaessani joulukirjeitten jakelun, mutta heti
oltuani erään parhaillaan kuolemaa tekevän miehen luona, silitettyäni
hänen otsaansa ja sanottuani hänen korvaansa joitakin sanoja, tunsin
rintaani vihlaisevan kovin ja pian sen jälkeen tuli suuni täyteen
verta, mutta tuntui melkein hyvältä saada ruumiillisestikin niin
sanoakseni antaa sydänvereni ystävieni puolesta. Jaksoin kuitenkin
kello kuuteen saakka.

"Oman Helenani ei pidä olla levoton eikä pahoillaan! Jumala on tuova
minut kotiin luoksesi, kun vain työni täällä päättyy. Helena,
rakkaani, toisaalta vedät _sinä_ puoleesi koko sydämeni ja toisaalta
taas tuntee se kiintymystä maani langenneihin, vangittuihin ja
halveksittuihin lapsiin. Mutta vaikka aikani meneekin enimmäkseen
vankien kanssa työskennellessä, niin he eivät kuitenkaan vei
vallata vähintäkään osaa tunteista, jotka ovat kaikkein syvimpänä
sydämessäni. Ensimmäinen kuva, joka on painettu sydämeeni, on siellä
yhä vieläkin, ja se on Helenani kuva ja muisto hänen rakkaudestaan.
Eivät edes vangit pääse sille alueelle, sillä se oli valloitettu ja
täysi jo kauan ennen kuin he saivat ystävänsä.

"Vaikka olenkin niin kiitollinen Jumalalle saamastani ihanasta
työstä enkä suinkaan haluaisi vaihtaa osaani kenenkään kanssa,
tunnen kuitenkin itseni välistä niin yksinäiseksi, niin rajattoman
yksinäiseksi kylmässä vieraassa maailmassa. 'Vain Jumalassa sieluni
löytää levon'."

       *       *       *       *       *

Oli yö -- ja vihdoin nukahti "vankien ystävä" yksinään Jumalansa
kanssa ja sydän ylen täynnä.



"Mathilda Wreden malja!" ja muita kertomuksia.


Muutamana paahtavan kuumana kesäpäivänä Mathilda Wrede kulki yksinään
ja uupuneena kivistä katua, joka vie Tähtitorninmäelle Helsingissä.

Lähestyessään vihreää mäkeä hän näki kaksi ränstyneen näköistä miestä
lojuvan ruohikossa olutpullo välissään. He koettivat innokkaasti
avata korkkia neulalla. "Ihmisparat", Mathilda ajatteli kulkiessaan
tietä eteenpäin, "jospa minä voisin tehdä jotain heidän hyväkseen!"
Juuri kun hänen piti kulkea heidän ohitseen, nykäisi toinen miehistä
toveriaan kylkeen sanoen: "Näitkös silmiä?" -- "Tämä toimitus ei ole
mieleen", vastasi toinen. Sitten hän huusi käheällä ja venyttelevällä
äänellä: "Neiti!" Mathilda kääntyi. Mies oli juuri saanut korkin
auki. "Maljanne, Mathilda Wrede!" Ja hän käänsi pullon samassa
alassuin, niin että sisällys valui maahan.

Samassa silmänräpäyksessä Mathilda Wrede seisoi heidän edessään
kysyen: "Minunko tähteni te todella kaadoitte maahan tuon ilkeän
nesteen, jonka juomisesta tiedän teidän niin iloinneen?" -- "Neitihän
kiivailee niin sen raittiuden puolesta", mies vastasi. "Mutta kyllä
oli vahinko hyvää olutta", lisäsi toinen. -- "Tiedättekös, miehet",
puuttui Mathilda Wrede puheeseen, "että minulla on tänään ollut hyvin
vaikea päivä ja kuljin juuri tuumien, että tarvitsisin jonkun ilon,
ja nyt se tuli teidän kauttanne suurempana ja kauniimpana kuin olin
voinut ajatellakaan. Ymmärrättekö, ystäväni, että äskeinen työnne
on kenties kaunein mitä koko elämässänne olette tehneet? Te olette
luopuneet omasta nautinnostanne ilahduttaaksenne minua. Ja nyt minä
kutsun teidät kahville." Toinen miehistä vastasi: "Me emme ole oikein
siinä kunnossa, että voisimme tulla." -- "Ne kaksi, jotka ovat olleet
siinä kunnossa, että ovat voineet valmistaa minulle suuren ilon,
voivat kyllä tulla kanssani juomaan kahvia", virkkoi Mathilda.

Miehet näyttivät iloisen hämmästyneiltä, nousivat hitaasti ja
seurasivat Mathildaa horjuvin askelin pieneen lähellä olevaan
kahvilaan.

Juodessaan kahvia he aukaisivat sydämensä Mathildalle ja kertoivat
avoimesti suruistaan ja vaikeuksistaan.

       *       *       *       *       *

Muutamana iltana myöhään syyspuolella, kun Mathilda Wrede oli juuri
aikeissa mennä nukkumaan, soitettiin ovikelloa ja mies astui sisään.
"Hyvä neiti, antakaa vähän rahaa minulle raukalle ja toverilleni,
joka odottelee kadulla", alkoi hän mankuvalla äänellä. "Tänä iltana
on niin kylmä. Meillä ei ole kattoa pään päälle eikä ruokaakaan.
Antakaa, kiltti neiti, meille molemmille kolmekymmentä penniä yösijaa
varten ja kaksikymmentä penniä ruokaan, siitä tulee yhteensä markka."
-- "En minä anna", vastasi Mathilda. "Kyllä minä tunnen teidät,
te ette pyydä rahoja yömajaa ja ruokaa varten, vaan saadaksenne
väkeviä." Mies ei päästänyt häntä niin vähällä. Yhtä surkealla
äänellä hän jatkoi: "Voiko neiti todellakin mennä nukkumaan suloiseen
vuoteeseensa, vaikka neiti tietää, että kaksi miesraukkaa kuljeksii
pakkasessa ja palelee ja näkee nälkää?" -- "Ei, sitä en todellakaan
voi", Mathilda vastasi. "Tästä saatte sitten markan. Hankkikaa
itsellenne yösija ja ruokaa, mutta muistakaa, että minun rahojani
ette saa käyttää viinaan."

Mies kiitti ja meni, mutta hetkisen kuluttua soitettiin taas. Äh,
Mathilda ajatteli, hän on varmasti kertonut, kuinka helposti minua
voi narrata, ja nyt tulee joku toinen. Hän aukaisi ja sama mies tuli
sisään. "No, taasko te olette täällä?" -- "Niin, katsokaas neiti",
mies sopersi ja hypisteli kulunutta lakkiaan, "tuota, minä valehtelin
sittenkin. Meidän piti ostaa punssia eräältä toverilta ja meillä
oli markan verran liian vähän rahaa, ja silloin me keksimme jutun.
Mutta meidän tuli niin paha olla, emmekä me saata ottaa neidin rahoja
punssiin." Hän ojensi rahan takaisin Mathildalle.

       *       *       *       *       *

Muutamana toisena iltana soitettiin taas ovelle, ja kun Mathilda
Wrede aukaisi, seisoi ulkona äskettäin vapautunut vanki suuri kirves
kainalossaan. "Mikäs tuo on?" osoitti Mathilda kirvestä. -- "Se on
kirves." -- "Mitä F. aikoo sillä tehdä?" -- "Minä olen vuokrannut sen
viidestäkymmenestä pennistä ja aion mennä säikyttelemään ihmisiä,
että he antaisivat minulle rahaa." -- "Vai säikyttelemään ihmisiä! Se
ei saa tapahtua. Antakaa se minulle!" -- "Ei." -- "No, antakaa minun
vuokrata se markalla!" -- "Ei, en minä anna", väitti mies. Mutta
monien houkuttelujen ja vastaväitteiden jälkeen Mathilda sittenkin
sai sen. Ennenkuin poistui, mies pyysi kirveestä vuokraa markan.
Mutta Mathilda Wrede vastasi, ettei hän antanut sinä iltana, sillä
rahat menisivät viinaan. Mies rupesi itkemään ja sanoi nyyhkyttäen:
"Saanko edes nenäliinan!" -- "Sen kyllä saatte."

Sitten F. poistui, mutta pysähtyi vielä ovessa ja rallatti: "Farväl,
min hulda vän, snart råkas vi igen." [Hyvästi, sulo ystäväin, me
tapaamme niin pian ain'.]

Ja aivan oikein. He kohtasivat taas pian Lappeenrannan vankilassa.

Erään toisen kerran F. tuli pyytämään rahaa ostaakseen uuden hatun.
"Olisiko teillä todella tuntoa ottaa niin paljon rahaa, kun tiedätte,
että on niin monta naista ja lasta jotka tarvitsevat ne paljon
paremmin?" Mies väänteli vanhaa kulunutta lakki-reuhkaansa ja sanoi
hitaasti: "Kyllähän minä tiedän, että monet muut tarvitsevat ne
paremmin kuin minä, mutta on minulla kuitenkin tuntoa ottaa ne. Kyllä
olisi hyvä saada hattu." -- "No, lupaatteko olla oikein siivo, niin
että ette peloittele ketään ettekä tee muuta pahaa?" Mies lupasi.

Seuraavana päivänä Mathilda meni hänen mukaansa ja osti hatun. F. oli
onnellinen kuin pieni lapsi.

       *       *       *       *       *

Kun taas oli kulunut jonkun aikaa, tuli hän jälleen Mathildan luo
kertoen poliisin olevan hänen kintereillään. Oli varastettu kenkäpari
ja häntä epäiltiin varkaudesta, mutta tällä kertaa hän ei ollut
tehnyt mitään pahaa. "Miksi ette sano, ettette ole varastanut niitä?"
kysyi Mathilda. Mies vastasi surkean naurettavan näköisenä: "Kyllä
minä olen sanonut, mutta kukaan ei usko minua, sillä minulla on aina
tapana kieltää. Mutta hattua on sääli, jos joudun kiinni."

Sillä kertaa hän ei kuitenkaan joutunutkaan kiinni.

Vierähti vähän aikaa ja taas F. tuli vieraisille "vankien ystävän"
luokse. Hän jäi oven suuhun ja sanoi itku kurkussa: "Minun pitää aina
tulla kertomaan neidille, kun olen tehnyt jotain pahaa, ja eilen minä
olin taas juovuksissa." -- "Mutta F:hän ei ole selvä vielä nytkään",
vastasi Mathilda. "Niin nähkääs, enhän minä uskalla tulla selvänä
ollessani kertomaan neidille tehneeni pahoja, siksi minun täytyi
ryypätä itseni humalaan tänäänkin."

F. oli istunut useita vuosia vankilassa, mutta hänet vapautettiin
Venäjän vallankumouksen tapahduttua, ja kohta sen jälkeen hän tuli
eräänä iltana tapaamaan vanhaa ystäväänsä. Hän oli juovuksissa ja
itkeskeli, kuten tavallisesti.

"Kuinka voitte olla noin vastenmielinen, sehän on oikein surullista?"
kuului Mathilda Wreden tervehdys. -- "Minun täytyi tulla sanomaan
jäähyväiset", mutisi mies, "ja sitten minun piti kertoa, että
veljeni, jonka neiti näki vankilassa ja joka armahdettiin
toukokuussa, oli yksi niitä miehiä, jotka varastivat ja joivat
patologin ruumisspriitä ja kuolivat." -- "Vai niin, ja nyt F. aikoo
tehdä samoin kuin hänkin ja ryypätä itsensä kuoliaaksi". -- "En,
mutta enkö saa tulla sisään?" -- "No tulkaa sitten ja istukaa, eihän
F. jaksa seisoa." -- "Minä olen tehnyt niin hirveän paljon pahaa ja
huomenna otan itseni hengiltä tahi joudun kiinni."

Rouva E. raoitti keittiön ovea kovaäänisen puhelun säikäyttämänä.
Tehden torjuvan liikkeen F. huudahti: "Sanokaa, että hän menee pois!"
-- "Hyvä rouva E., menkää vain! F:lla on kerrottavana salaisuuksia",
kehoitti Mathilda Wrede.

Heidän jäätyään yksin mies alkoi taas: "Mitä minusta tullee, kun olen
oikein syntynyt roistoksi?" -- "Älkää syyttäkö sitä!" tuumi Mathilda,
"F. voi kyllä olla hyvä kunnon mies, kun vain tahtoo, ja kuitenkin
F. juo ja tekee kaikenlaisia tyhmyyksiä." -- "Niin, minä olen tehnyt
niin hirveitä tekoja." -- "Eihän F. vain liene varastanut kenenkään
ullakolta?" -- "Monelta", vastasi tämä surkean ruikuttavasti.

Hetkisen kuluttua Mathilda sanoi: "Nyt F. saa mennä. En halua,
että poliisi vangitsee teidät täällä. Kiitos, että tahdoitte tulla
kertomaan veljestänne ja kiitos, että halusitte myös sanoa hyvästi.
Jos F. elää huomenna ja on vapaa ja selvä, niin tulkaa tänne, että
saamme jutella, mutta nyt hyvästi!"

F. meni. Mutta Mathilda kuuli hänen mumisevan oven takana: "Kyllä
Wrede on sentään kiltti ihminen."

Sittemmin Mathilda ei ole kuullut miehestä mitään. Hän joko istuu
vankilassa tahi on kuollut.

Mathilda Wrede oli tietoinen suuresta etuoikeudestaan, saada olla
ikäänkuin kaikkien surujen "varastohuoneena", mutta häntä vaivasi
usein arka asemansa "rippiäitinä."



Seurustelu ystävien kera.


Kakolassa Mathilda tuli muutamana päivänä erään Pohjanmaan
ruotsalaisen luo. Hän tervehti ystävällisesti, mutta mies vetäytyi
ylpeän näköisenä ja kädet selän takana syrjään tarkastellen Mathildaa
samalla kiireestä kantapäähän ja lausuen lopuksi: "Oletteko te
se, jota sanotaan vankien ystäväksi?" -- "Kyllä jotkut nimittävät
minua siksi." -- "Minä olen kuullut puhuttavan teistä." -- "Mitä te
olette sitten kuullut?" -- "Että te olette kiltti ihminen, mutta
että puhutte ikävistä asioista, Jumalasta ja sen semmoisesta. Kyllä
vankilassa on muutenkin vaikeaa. Jos pitää vielä ruveta ajattelemaan
sieluaan ja syntejään, niin käy täällä olo aivan sietämättömäksi."

Hetkisen perästä mies jatkoi. "Oletteko te tehnyt tätä kauankin?"
-- "Olen, kauan." -- "Onko se hauskaa?" -- "Siihen kysymykseen on
vaikea vastata mitään." -- "Te saatte varmaan hyvän maksun?" -- "Mitä
luulette minun saavan?" -- "Kaikki herrasväet saavat hyvän palkan.
Ehkenpä teillä on sata markkaa kuussa?" -- "Ei ole." -- "Mitäs teillä
sitten on?" -- "Minulla on vapaalippu valtion rautateillä ja paljon
suurta iloa, mutta kyllä minulla on suuria menojakin ja huolia." --
"Minä tahdon tietää, paljonko te saatte rahapalkkaa?" -- "En mitään."
-- "Onko se totta?" -- "On." -- "Voinko uskoa sen?" -- "Voitte
kyllä." Silloin mies ojensi molemmat kätensä sanoen: "No tervetuloa
sitten, jos tulette ystävällisyydestä ja vapaasta halustanne! Kas,
minä luulin, että olitte tuollainen palkattu sielunpaimen."

       *       *       *       *       *

Eräänä kesäpäivänä Mathilda Wrede seisoi vankijoukon kera Kakolan
pihalla. Silloin eräs vanha mies kysyi: "Neiti, eikös nyt ole
näyttely Tukholmassa?" -- "On", kuului vastaus. Tehden tovereihin
päin suurenmoisen liikkeen mies jatkoi: "Eikö teidänkin mielestänne,
pojat, ole niin, että paras, minkä Suomi voisi lähettää näyttelyyn,
olisi tämä meidän neitimme?" Ja "pojat" vastasivat yhdestä suusta:
"On!"

       *       *       *       *       *

Sörnäisten kuritushuoneessa oli vanki, joka ei ollut täysijärkinen,
mutta häntä käsiteltiin niin kuin hän olisi ollut vain
ilkeäluontoinen ihminen. Rangaistuskopista, jossa hän istui
kahleissa, hän oli huutanut pihalla oleville vartijoille ja
vahtimestarille rivouksia. Hänelle pantiin kaularaudat ja hänet
kahlehdittiin kiinni seinään; siten hänet estettiin pääsemästä
ikkunaan. Eräänä "hernekeittopäivänä" hän heitti keiton vihoissaan
vartijan kasvoille. Rangaistukseksi jätettiin hänen sellinsä
siivoamatta. Siitä oli tietysti seurauksena hirveä löyhkä ja mitä
innoittavin siivottomuus. Mies kiroili ja huusi.

Mathilda Wrede, joka kuuli tapauksesta, päätti mennä tapaamaan
vankia. Vartija selitti sen olevan mahdotonta sellin ollessa niin
huonossa siivossa. Mathilda ei tapansa mukaan kuitenkaan antanut
peloittaa itseään, mutta oli aivan tukahtua hirvittävästä löyhkästä
astuessaan miehen koppiin. Lattia, jota ei oltu lakaistu kolmeen
päivään, oli ainoastaan pöydän ympäriltä edes jossain määrin siisti.

Nuori mies raukka näytti käyvän hyvin hämilleen, kun ovi aukeni ja
Mathilda tuli sisään. Tämä puhutteli miestä ystävällisesti kysyen,
saisiko hän jäädä hetkeksi hänen luokseen. "Ei, näin hirveässä
huoneessahan on mahdoton olla. Kuinka hän sietäisikään sellaista?"
Jos kerran vanki saattoi olla siellä, niin pitihän hänenkin,
Mathildan, voida viivähtää siellä hetkinen. Mies rupesi heti
kertomaan käyttäytyneensä kovin pahoin ja pyysi anteeksi, että selli
oli sen näköinen. Hän oli katunut monta kertaa ja häpesi itseään,
mutta "koira ei tule paremmaksi kahleissa", ja nyt hän tunsi itsensä
oikein "perkeleeksi".

Hetkisen keskustelun jälkeen mies kysyi, mistä johtui, että Mathilda
Wrede kohteli häntä ihmisenä. "Siitä, että te olette ihminen ja että
minä näen kaikkein syvimmällä sisimmässänne hyvää ja hienoa, kunhan
vain annatte sen päästä esille."

Äkkiä nuorimies nousi. "Onko neidin tapana rukoilla?" kysyi hän. --
"On" kuului vastaus. -- "Uskotteko te siis, että Jumala voi auttaa?"
-- "Uskon varmasti." -- "Tahtoisittekohan te sitten rukoilla minun
puolestani?" -- "Mielelläni, jos te sitä toivotte." -- "Minä tunnen
nyt niin suurta tarvetta, että joku hyvä ihminen rukoilisi puolestani
oikein polvillaan", virkkoi mies. -- "Jumalani kuulee rukoukseni
yhtä hyvin, lausuinpa sen istualta tahi seisoalta, mutta jos
haluatte, että me ulkonaisestikin nöyrrymme Jumalan edessä, niin teen
sen mielelläni."

"Sillä kertaa", kertoo Mathilda Wrede, "lähetin minä ylös taivaaseen
hyvin maallisen sähkösanoman ennenkuin polvistuin, sillä minulla
oli ylläni uusi puku ja häpeän sanoa ensimmäisen ajatukseni olleen:
voi hame parkaani!" Mutta heittämättä enää silmäystäkään hirveälle
lattialle hän polvistui rukoukseen.

Heidän rukoiltuaan mies nousi: "Jumalan avulla on minusta tuleva
parempi ihminen."

He erosivat mitä parhaimpina ystävinä.

Ei ainoatakaan hernettä eikä pienintäkään tahraa ollut tarttunut
Mathildan hameeseen.

       *       *       *       *       *

Kun Mathilda eräänä päivänä ajoi raitiovaunussa Sörnäisissä, näki hän
juoksevan miehen, joka viittoili hänelle. Mathilda nousi seuraavalla
pysäkillä vaunusta kysyen, mitä mies tahtoi. "Tulkaa, neiti hyvä,
heti meille kotiin. Vaimoni on niin ilkeä. Hän ivailee minua kaikkien
kuullen ja nimittelee minua 'vanhaksi vanki-junkkariksi'. Tulkaa
torumaan häntä, ehkenpä hänet voi saada käännytetyksi."

Mathilda tietysti meni ja löysi kauhukseen vaimon juovuksissa ja
hakkaamassa kirveellä täyttä kyytiä patjaansa. Höyhenet lentelivät
ympäri huonetta, jossa vallitsi hirveä epäjärjestys.

Kun juopunut vaimo näki Mathildan tulevan sisään, huusi hän:
"Miksei neiti ole tullut tänne aikaisemmin, kun täällä oli kaikki
järjestyksessä? Nyt minä olen hävittänyt kaiken enkä tahdo enää elää.
Minä olen niin huono, ja mieheni on ehken vielä pahempi." Mathilda
tunsi onnettoman vanhaksi tutuksi, joka oli ollut useita kertoja
vangittuna irtolaisuudesta ja mennyt sitten naimisiin vapautetun
elinkautisen vangin kanssa.

Sillä aikaa olivat suuren talon muut vuokralaiset nähtyään Mathildan
menevän huoneeseen ja kuultuaan metelin syöksyneet portaita ylös. He
seisoivat nyt ovessa ja katselivat uteliaina kohtausta.

Mathilda, joka tunsi monet kasvot, meni eteiseen ja pyysi heitä
ystävällisesti: "Rakkaat ystävät, ei teidän pidä nauraa eikä härnätä
vanhaa Manda-raukkaa! Eiköhän joku teistä voisi järjestää jotakin
talon huonetta ja keittää suuren pannun kahvia. Minä maksan kestit.
Sitten tuotte Mandalle kupillisen ja minä tulen juomaan kahvia
kanssanne ja puhun teille vähän iankaikkisesta elämästä ja Jumalasta."

Mathilda viipyi kolme tuntia talossa ja palasi hyvin tyytyväisenä
käyntiinsä. Mutta Manda ei kääntynyt, kuten mies toivoi.

       *       *       *       *       *

Kerran taas kohta junan lähdettyä Peipohjan asemalta ja Mathilda
Wreden istuessa puhelemassa erään herran kanssa tuli junailija hänen
luokseen pyytäen häntä kanssaan kolmannen luokan vaunuun. "Tämä
on kovin surullinen tapaus", hän selitti ja katsoi merkitsevästi
tunnettuun rikkaaseen herraan.

Mathildan tullessa vaunuun syöksähti eräs nainen penkiltä, syleili
häntä itkien ja huudahti: "Onko paras ystäväni mukana junassa?
Jumalalle kiitos siitä onnesta!" Nainen, muuan entinen vanki,
kertoi, että hänen tyttärensä oli matkustanut miehineen pois ja
jättänyt kolme lastaan aivan puille paljaille. Nyt isoäiti oli heidän
kanssaan matkalla Pohjanmaalle, Kälviälle. Hän oli voinut maksaa
ainoastaan oman lippunsa. Yhtä kuukauden vanhaa lasta ja toista
kaksivuotiasta hän saattoi pitää sylissään, mutta seitsenvuotiaan
junailija oli uhannut jättää ensimmäiselle asemalle, ellei
lunastettaisi lippua. Nainen oli epätoivoinen ja Mathilda aika
levoton, sillä hänellä oli edessään pitkä matka ja rahavarat olivat
niukat. Helpotuksekseen hän huomasi, että edellämainittu herrasmies
oli seurannut häntä uteliaisuudesta nähdäkseen, mitä oli tekeillä.
Mathilda uskoi lujasti, että tämä kuultuaan naisen kertomuksen ja
junailijan uhkauksen menisi ensi asemalla ostamaan lipun, mutta
hänpä ei tehnytkään sitä. Hämmästyneenä moisesta ahneudesta ja
sydämettömyydestä Mathilda silloin osti itse lipun lapselle.

Kertoessaan tapauksen hän lisäsi: "Minä häpeän usein niin sanottujen
sivistyneiden käytöstä, häpeän välistä itse kuulua 'herrasväkeen'.
Joka on saanut paljon, häneltä myös paljon vaaditaan!"



Erämaissa.


Pekka K. oli tuomittu Kakolaan "lieventävien asianhaarojen
vallitessa" tapahtuneesta isänmurhasta. Oltuaan vankilassa vain
lyhyen aikaa hän tuli mielenvikaiseksi. Hän lauloi yötä päivää:
"En tyydy päätökseeni!" Perintöruhtinaan syntymän johdosta hänet
vapautettiin ja hän oli silloin vähemmän hermostunut.

Kesällä 1910 Mathilda lähti erään nuoren ylioppilaan kera
tavallisille kesämatkoilleen.

He ottivat kylän kirkonisännältä hevosen lähtiessään tervehtimään
Pekkaa. Tämän kodin sanottiin olevan synkällä paikalla aivan
mustavetisen järven rannalla. Siellä ei kasvanut ainoatakaan koivua,
vaan pelkkää synkkää kuusimetsää, ja tuossa kaameassa paikassa asusti
seitsemän veljestä ja yksi sisar äitineen. Kuusi veljestä oli ollut
enemmän tahi vähemmän sekaisin, Pekka oli heistä tervein. Isä oli
ollut pitäjän häijyin mies, äiti sitävastoin erittäin hyvä ihminen.

Heidän tilatessaan hevosta kirkonisännältä kysyttiin heiltä
ihmetellen aikoivatko he lähteä K----sten luo. "Kyllä, me aiomme
mennä tapaamaan Pekkaa", oli heidän vastauksensa. Kirkonisäntä ja
muut vaikenivat. Niin he jatkoivat matkaansa rantaan, josta heidän
oli soudettava pienen järven yli. Kun kirkonisäntä työnsi veneen
rannasta, kysyi hän vielä: "Lähdettekö te sinne vain kahden?"

Vene, jolla he soutivat, oli kiikkerä ja vuotava ja täyttyi matkan
kuluessa yhä enemmän ja enemmän vedellä. Mutta he pääsivät kuitenkin
onnellisesti toiselle rannalle.

Kulkiessaan mäkeä ylös taloon he näkivät naisen seisovan tuvan
edessä ja ikkunasta näkyi mies, joka kulki edestakaisin tuvassa. "Et
saa katsella taloon päin", Mathilda Wrede sanoi matkatoverilleen.
"Meidän pitää ihailla seutua ja pysähdellä väliin, niin he saavat
aikaa rauhoittua." Vanha nainen seisoi mäellä. Vierasten lähestyessä
hän katosi pirttiin. Kaikesta huokui kaamea tunnelma, joka ei ollut
vaikuttamatta matkamiehiin. He saapuivat kahden pirtin välillä
olevaan kapeaan käytävään. Toisessa pirtissä oli kolme ikkunaa. He
avasivat sinne vievän oven. Suuren pöydän ääressä istui sama nainen,
jonka he olivat nähneet pihalla. Nuori, voimakas ja erinomaisen
kaunis mies hypähti penkiltä heidän astuessaan huoneeseen.

Mathilda meni edeltä, hänen matkatoverinsa seurasi perästä. "Rauha
tälle talolle!" tervehti Mathilda. Nuori jättiläinen tuli heitä
vastaan huutaen: "Mikä teidän nimenne on ja mitä te täällä teette?"
He sanoivat nimensä selittäen miehelle tulleensa tervehtimään Pekkaa.
Mathilda alkoi yhä selvemmin ymmärtää, että mies oli pähkähullu.
Vanha vaimo pyysi heitä istumaan. Hän kertoi Pekan tuvan olevan
hieman kauempana.

"Saammeko jättää päällysvaatteemme tänne siksi kunnes palaamme?"
kysyi Mathilda. Nuori mies otti vaatteet ja he seurasivat häntä
pihalle, jossa hän lukitsi ne valtavalla avaimella aittaan.

Heidän piti kulkea aitan nurkitse mennessään Pekan luokse ja siinä he
tapasivat toisen veljen. Tämä oli kuitenkin säyseä ja saattoi heitä
rauhallisesti.

Niin he saapuivat Pekan torpalle. Pekka oli hyvin tyytyväinen
vierailuun. He tapasivat hänen mielisairaan vaimonsakin ja lapsensa
sekä neljännen mielipuolen veljen. Miehet rupesivat kuiskailemaan
keskenään. Keskustelu päättyi siihen, että Pekka kääntyi Mathildaan
pyytäen rahaa. Tällä oli sata markkaa kukkarossaan, mutta hän
ei uskaltanut aukaista sitä peljäten molempien veljesten käyvän
kimppuunsa. Hän vastasi siksi: "Huomenna, kun Pekka menee kirkkoon,
niin tulkaa majataloon, siellä Pekka saa rahaa." Sitten he sanoivat
hyvästi keksien tekosyyksi sen, että hevonen odotti järven toisella
rannalla.

Talonväet tulivat kaikki saattamaan matkustavaisia. Kävely oli
äärettömän jännittävää. Aitan luona Mathilda tovereineen sai
päällysvaatteensa ja siellä liittyi äitikin joukkoon. Mathilda
pelkäsi, etteivät he ikinä pääsisi sieltä onnellisesti pois.

Pekka tarjoutui soutamaan heidät järven yli paremmalla venheellä.
Mathilda koetti koko ajan rohkaista häntä puhumalla rahoista, jotka
hän saisi seuraavana aamuna, sillä hän pelkäsi taudinkohtauksen
puhkeamista.

Km he olivat kulkeneet jonkun matkaa, lakkasi Pekka soutamasta ja
lepuutti airoja. "Nyt vasta minä olen rauhassa puolestanne", puhkesi
hän puhumaan. "Te näitte Juho-veljeni ja millainen hän on. Hän on
aina sairain heinäkuussa, kuumimpana aikana, ja minä pelkäsin kovin,
että hän saisi raivokohtauksen teidän ollessanne meillä." Sitten
Pekka tarttui taas airoihin ruveten uudelleen soutamaan.

Vihdoin he pääsivät onnellisesti maihin. Mathilda riensi rattaitten
luo, otti käärön, ojensi sen Pekalle ja samalla suurehkon setelin.

Majataloon ajettaessa Mathilda lausui ihmettelevänsä sitä, että
kirkonisäntä oli sallinut heidän lähteä veljesten luo. Kunnallisena
toimihenkilönä hänen olisi pitänyt kyllä ymmärtää asia. Kirkonisäntä
vastasi luulleensa heidän täydelleen tietävän, miten noiden
ihmisten laita oli, ja kertoi että yksi heistä oli aina mätäkuussa
hengenvaarallinen, eikä yksikään ihminen ollut uskaltanut mennä
silloin heidän luokseen.

Paluumatkalla he kävivät muun muassa 86-vuotiaan Sippo P:n luona,
joka asui pienessä töllissä Pankajärven rannalla vaimonsa, poikansa
ja tyttärensä kanssa. Sippo-vanhus oli "Jumalan lapsi", vanhaa
hyvää körttiläisjuurta. Mutta "kyllä hänen taivaallinen Isänsä oli
rakkaudessaan puhdistanut ja koetellut häntä", kertoi hän Mathilda
Wredelle. Kaikki hänen omaisensa olivat mielipuolia. Hyvät ihmiset
auttoivat heitä antaen ruokaa ja vaatteita. Ja päivää jälkeen
Mathildan käynnin tuotiin ukon tupaan kaikenlaista tavaraa.

"Vanha Sippo väikkyy mielessäni melkein kuin pyhimys horjumattomassa
luottamuksessaan Jumalan rakkauteen huolimatta kaikista suruistaan
ja kärsimyksistään", sanoi Mathilda Wrede monta vuotta jälkeenpäin
kertoessaan ystävästään.

Seuraavana aamuna jatkettiin matkaa, sillä Mathildan oli vielä
suoritettava muuan tehtävä.

Hän oli Kakolassa joutunut tekemisiin erään nuoren miehen
kanssa, joka oli tuomittu kymmeneksi vuodeksi vankeuteen kälynsä
murhaamisesta.

Heidän välinsä olivat jo kauan olleet kireät. Sitten nuorukainen
sairastui kovaan päänsärkyyn ja kuumeeseen, mutta kukaan ei
käsittänyt, kuinka sairas hän oli. Oli heinänteon aika, eikä hän
jaksanut mennä väen mukana niitylle. "Mikä mies sinä olet, joka jäät
vähäisen päänkivun takia pois heinänteosta?" oli käly virkkanut.
Koko päivän liikkuivat mitä katkerimmat ajatukset väkivaltaisina
nuorukaisen aivoissa ja kuume nousi. Yöllä hän iski kälynsä
kuoliaaksi.

Hän heräsi melkein heti tajuntaan ja ilmoitti syyllisyytensä.
Kirkonkylän vankilassa hän oli ollut hirveän järkytetty ja pyytänyt,
että rovasti kehoittaisi seurakuntaa rukoilemaan hänen puolestaan.
Koko pitäjä oli yhtä mieltä siitä, että sairaus oli aiheuttanut
onnettoman teon, sillä R:n talon väkeä pidettiin koko seudun
parhaimpana.

Tältä mieheltä Mathilda oli saanut tehtäväkseen viedä terveisiä
iäkkäille vanhemmille.

Pastorin hyväntahtoinen rouva ja lapset saattoivat Mathildaa ja hänen
seuralaistaan pienestä pappilasta lähdettäessä. He kulkivat ihanan
metsän läpi ja tulivat pienelle niitylle, jonka toiselta puolen näkyi
talo metsäiseltä mäeltä. Se oli heidän matkansa määränpää.

Niityllä käveli kunnianarvoisa vanha mies niittäen heinää. Hän tuli
heidän luokseen ja oli juuri tuon onnettoman miehen isä. Mathilda,
joka tahtoi kertoa terveisensä kahden kesken vanhukselle, jäi hänen
luokseen muiden lähtiessä taloon. He istuutuivat maahan. Mathilda toi
pojan terveiset kertoen kaiken, minkä tiesi hänestä. Sitten hekin
menivät taloon.

Nämäkin ihmiset kuuluivat vanhoihin kunnon heränneisiin ja heidän
hienot lausuntonsa ja ylevät ajatuksensa elämästä olivat syvästi
vaikuttavia. He puhelivat niin rakkaasti pojastaan ja pitivät
hirmutekoa hänen sairautensa aiheuttamana. Kun vierailijat sanoivat
hyvästi, sai Mathilda viedäkseen vanhusten terveiset heidän
pojalleen. Äiti sanoi: "Kun ennen lähetimme lapset kirkonkylän
kouluun, oli meillä tapana antaa heille evästä mukaan. Nyt saan myös
lähettää neidin mukana evästä pojalleni sydämeni syvimmästä lähtevine
tervehdyksineen" -- ja hän luki muutamia raamatunlauseita, jotka hän
pyysi Mathildan sanomaan pojalle. "Hän on nyt Jumalan koulussa",
jatkoi äiti, "se on raskas ja vaikea, ja minä rukoilen joka päivä,
että hän oppisi ymmärtämään Jumalan tarkoituksen hänen antaessaan
tällaisen läksyn, ja sitten saan hänet jälleen kotiin täysin
oppineena." Samoin isä ja iso-isäkin lähettivät rakkaalle vangille
rohkaisevia sanoja.

Mathilda Wreden laajan työn yhtenä puolena oli juuri ylläpitää
sydänsuhteita perheen jäsenten välillä, jotka kova elämä oli
erottanut.



Sosialistijohtajia ja valtiopäivämiehiä.


Turun lääninvankilassa Mathilda Wrede joutui kerran erääseen
selliin. Oli päivällisaika ja vanki oli juuri saanut keittonsa.
"Hyvää päivää", tervehti Mathilda. "Anteeksi! Tulen varmaan
sopimattomaan aikaan. Olkaa vain hyvä ja sanokaa, voinhan tulla
myöhemminkin." -- "Jääkää vain! Ette te kuitenkaan viivy täällä
niin kauan, että keittoni jäähtyy", vastasi vanki. "Nimeni on E. S.
Kyllä minä tiedän, kuka te olette, sillä kukaan muu kuin Mathilda
Wrede ei tule tällaiseen paikkaan. Mutta tahdon huomauttaa teille,
että on aivan tarpeetonta saarnata minulle. Minä olen sosialisti
ja olen täysin tyytyväinen ja onnellinen siitä, mitä minulla en."
-- "Sanotteko niin!" Mathilda huudahti. "Silloinpa meitä on kaksi
oikein onnellista ihmistä tässä huoneessa, te sosialisminenne ja
minä kristinuskoineni." He pudistivat toistensa kättä. "Tepä olette
hauska", tuumi mies, "en luullut teitä sellaiseksi."

Mathilda kävi usein hänen luonaan, ja he keskustelivat eri aineista,
niinhyvin sosialismista kuin puhtaasti hengellisistäkin asioista.

Muutamana iltana, kun Mathilda Wrede tuli vankilasta ja oli juuri
asettunut kaikessa rauhassa huoneeseensa hotellissa, koputettiin
ovelle ja eräs herra tuli sisään. "Te, neiti, ymmärrätte surua ja
tuskaa", alkoi hän, "siksi olenkin tullut luoksenne, minä olen S. N."

Hän kertoi sitten kadottaneensa aivan äskettäin rakkaan vaimonsa ja
pienen lapsensa. Mathildan suuri sydän avautui kokonaan yksinäisen
miehen surulle, ja siitä päivästä lähtien he olivat ystäviä.

Kerran kun S. N. oli kovin synkkä ja raskasmielinen, pyysi Mathilda
häntä tulemaan seuraavana aamuna luokseen kahviaamiaiselle. Hän
vastasi: "Ellen tule, niin johtuu se siitä, etten jaksanut enää elää
kauempaa. Antakaa minulle sekin anteeksi. Mutta jos niin kävisi,
saanko silloin vaivata neitiä ottamaan huostaansa muutamia pikku
esineitä, jotka ovat täällä hoteliin huoneessa, ja antamaan ne
Helsingissä oleville sukulaisilleni?"

Seuraavana aamuna Mathilda odotti turhaan kahvivierastaan. Hän
koputti tämän ovelle. Ei vastausta. Hän meni sisään ja näki huoneen
olevan tyhjän. Aavistus sanoi hänelle, että suru ja tuska olivat
ajaneet poloisen rakkaittensa haudoille ja Mathilda otti samassa
ajurin lähtien hautausmaalle.

Hän kulki etsien, kunnes huomasi miehen makaamassa eräällä haudalla.
Saadakseen hienotunteisella tavalla selville, miten hänen laitansa
oli, Mathilda istuutui kappaleen matkan päähän alkaen lukea uutta
testamenttiaan, mutta yskäsi jonkun kerran. Suureksi helpotuksekseen
hän näki miehen nousevan. Tämä läheni kysyen kummastuneena: "Kuinka
neiti on täällä?" Mathilda vastasi: "Voimakas sisäinen ääni ajoi
minut juuri tähän paikkaan." Osanoton ja ymmärtämyksen syvästi
liikuttamana mies seurasi Mathildaa kaupunkiin.

Jonkun ajan kuluttua hänet tuomittiin erään kyhäämänsä
sanomalehtikirjoituksen johdosta muutamiksi kuukausiksi vankeuteen.
Hän asui samassa sellissä erään toisen sivistyneen miehen kanssa,
joka oli vangittu samantapaisesta rikkomuksesta. Mathilda Wrede kävi
usein tervehtimässä näitä kahta.

Vuosipäivänä, jolloin Mathilda tuli olleeksi kaksikymmentäseitsemän
vuotta vankien ystävänä, nämä ilahduttivat häntä antamalla hänelle
muistiinpanokirjan. He olivat itse sitoneet sen, maalanneet ja
kirjoittaneet siihen omia sepittämiään kauniita runoja.

Kun N. rangaistuksen kärsittyään palasi Helsinkiin, meni hän suoraan
Palokunnantalolle, jossa Suomen eduskunta oli koolla ja jossa hän
oli edustaja. Eräänä iltapäivänä soitettiin Mathilda Wredelle
puhelimessa ja N. pyysi häntä heti saapumaan istuntoon, jossa hän
tuli kuvailemaan vankilaoloja sellaisina, miksi hän ne omasta
kokemuksestaan tiesi.

Mathilda lähti tietysti sinne ja useat eri puolueiden edustajat
kävivät puhuttelemassa häntä hänen istuessaan lehterillä. Kun N.
sitten käsitteli vankiloiden epäkohtia ja lopetti sanoilla: "Yhdessä
suhteessa Suomen vangeilla on parempi kuin muissa maissa -- heillä on
Mathilda Wrede", katsoi hän tarkoituksellisesti ylös lehterille ja
sai kaikkien katseet kääntymään sinne päin saattaen Mathilda Wreden
kiusallisen hämilleen.

Muutamia vuosia myöhemmin N. matkusti Amerikkaan eikä Mathilda ole
saanut häneltä enää ainoatakaan elonmerkkiä.



Erään vangin uni.


"Surullisten ajatusten uuvuttamana laskeuduin illalla vuoteeseen
nukkumaan. Nukkuessani näin unta. Uneksuin olevani korkeassa
huoneessa, jossa ei ollut kattoa ensinkään, koska tähtitaivas
selvästi näkyi. Kiviseinät olivat vaalean keltaisiksi maalatut ja
niiden yläreunat piirtelivät pilviä. -- Ympäristöni oli hiljaista,
vain heikkoa kitinää kuului jostain seinän takaa, Aloin tarkata,
mistä se sai alkunsa ja kauhukseni huomasin, että huoneen sivuseinät
verkallensa lähestyivät toinen toistansa. Niitä kuljetti joku
salaperäinen voima ja ääni syntyi toisen kulkevan seinän hankauksesta
paikoillaan olevaa päätyseinää vasten.

"Huone kapeni kapenemistansa ja ponnistukseni seinän pysäyttämiseksi
olivat turhia. Minut valtasi kamala pelko. Kauheaahan olisi tulla
rutistetuksi kahden seinän väliin kuin rotta loukkuun.

"Tähtitaivas tosin kaareili huimaavassa korkeudessaan, mutta vain
lintu olisi sen kautta voinut päästä pois. Pelastuksekseni en mitään
keinoa tiennyt. Ovea ei ollut eikä ikkunoita, joista olisi voinut
paeta. Ei minkäänlaista syvennystä, johon olisi voinut kätkeytyä.
Joka puolella vain sileät kiviseinät, jotka pian olivat sulkevat
minut kamalaan syleilyynsä.

"Kuoleman kauhun valtaamana ponnistin kaikki voimani ja vielä kerran
puskin liikkuvaa seinää. Turha vaiva! Se lähestyi hiljaa ja varmasti.
Lattia oli enää tuskin metrin levyinen. Menin sen toiseen päähän,
käänsin kasvoni seinään päin ja ummistin silmäni. Odotin milloin
rutistus alkaa. Kunpahan tappaisi nopeasti!

"Mutta yhtäkkiä, kun kaiken toivoni olin jo heittänyt, kuulin tutun
äänen takanani: 'Hyvää päivää! Otetaanko vierasta vastaan?'

"Pyörähdin niinkuin remmillä vedettynä ja näin neiti _Mathilda Wreden_
seisovan kujan keskipalkoilla, huulet hymyssä ja silmät säteillen
herttaisen ystävällisesti. Hän oli niin levollinen kuin ei mitään
vaaraa olisi olemassakaan.

"Minä olin aivan suunniltani ihmetyksestä ja huusin: 'Neiti, me
rutistumme täällä!'

"Surullisen säälivästi hän katsahti minuun, samalla kuin sormellaan
sileää seinää koskettaen virkkoi: 'Pökerö, onhan tuossa ovi!'

"Ja siihen kohtaan seinää, johon hänen sormensa koski, avautui leveä
kaksipuolinen ovi. Yhdellä hyppäyksellä seisoin sen kynnyksellä Oven
takana alkoivat kahdet rautarappuset: toiset alas, toiset suoraan
ylöspäin.

"'Kiiruhtakaamme joutuin pois tästä kauheasta paikasta!' kehoitin.

"'Menkää yksinänne', hän sanoi, 'minä tahdon olla siellä, jossa
rakkauden tarjoamaa apua tarvitaan.'

"Hänen äänensä värisi rakkaudesta kaikkia kärsiviä kohtaan. Näin ovien
sulkeutuvan ja neiti Wreden jäävän niiden taakse. Sain kiinni hänen
ranteestansa ja kiskoin siitä häntä mukaani. En onnistunut. Hän jäi
sinne, josta itse juuri pelastuin, mutta kuulin hänen äänensä oven
takaa sanovan:

"'Jos rutistun tänne syvyyksiin, toivon sen saavani tehdä monen
kärsivän puolesta. Ja teiltäkin pyydän, pyrkikää ylöspäin, suoraan
valkeutta kohden.'

"Samassa heräsin vankilan käytävällä kuuluvaan kellonsoittoon ja
nousin vuoteestani. Mutta silloin vasta tunsin uneni tuottaman
rauhattomuuden mielestäni kadonneen, kun neiti Wrede astui terveenä
koppiini ja iloisesti tervehti:

"'Hyvää huomenta! Otetaanko vieraita vastaan?'..."

Nuori suomeapuhuva pohjalainen, Matti R., kirjoitti tämän unensa
muistiin ja antoi paperin Mathilda Wredelle, joka on säilyttänyt sen
aarteittensa joukossa.



Hajanaisia tapahtumia Mathilda Wreden toiminnasta.


Hämärässä vankikopissa istui vanki katkerasti itkien. Hänet oli
tuomittu neljäskertaisesta varkaudesta elinkautiseen vankeuteen. Kun
hän Vaasan markkinoilla oli myyskennellyt puupyttyjä ja vuolemiaan
puulusikoita, oli hänelle tarjottu viinaa. Hoiperrellen pitkin katuja
hän sitten sattui erääseen kauppapuotiin. Portailla oli kannu täynnä
perunoita ja ajattelematta ollenkaan mitä teki, hän tarttui kannuun,
joka kaikkine sisältöineen oli 1 markan 60 pennin arvoinen. "Ottakaa
varas kiinni!" huusi samassa eräs palvelijatar. Nyt mies istui
Kakolassa ja muisteli vaimoaan ja lapsiaan, jotka olivat Ylihärmässä.
Hänen lähtiessään kotoa oli vartaassa ollut vain jokunen leipä --
mitähän jos he kuolisivat nälkään! Sitä ajatusta hän ei jaksanut
kestää. Vankilaan tultuaan hän ei ollut syönyt muruakaan keitettyä
ruokaa. Kaikki yritykset saada hänet ottamaan sitä olivat olleet
turhat.

Eräänä päivänä Mathilda Wrede tuli hänen koppiinsa juuri kun
päivällinen oli jaettu. Miehen kasvot olivat aivan turvonneet itkusta
ja voimakas mielenliikutus puistatti häntä. "Rakas ystäväni", sanoi
Mathilda, "kuulkaapa nyt, mitä sanon! Te voitte ansaita perheellenne
elatuksen joksikin aikaa eteenpäin, jos syötte keiton ja leivän,
jotka on pantu teille, mutta teidän pitää syödä kaikki tyyni." Hän
otti sitten rauhallisesti paperia ja kynän, kirjoitti vangin vaimolle
kirjeen antaen miehen lukea sen. Pani sitten kirjeen kuoreen ja
kaikki rahat mitä hänellä oli mukanaan.

Ja vanki söi.

Kakolassa oli onneton mies, joka oli tuomittu elinkautiseen
vankeuteen. Hän oli hyvin pieni, viallinen mies, joka kärsi siitä,
että kuulohäiriöt aiheuttivat harha-aistimuksia. Hän oli istunut
vuosikausia kopissa, sillä hänet oli pakko pitää muista erillään
epäpuhtaitten mielikuvien ja jos jonkinlaisten huonojen tapojen
tähden. Mutta pohjimmaltaan hän oli oikeastaan hyvänsävyinen ihminen.
Käytävään asti saattoi kuulla, kuinka hän lauloi ja huuteli hirveitä
kuvittelujaan, ja sekä vartijoille että vangeille oli kiusallista
kuunnella sitä päivät pitkät, jonka tähden hänen ei sallittu edes
kävellä ulkona.

Mathilda meni miehen luo toivoen voivansa suunnata hänen ajatuksensa
johonkin muuhun. Heistä tulikin pian hyvät ystävät. Mies ei
puhutellut häntä milloinkaan muuten kuin: "korkeasti kunnioitettu,
arvoisa neiti Wrede" ja itsestään hän sanoi: "minä kurja vanki pikku
kopissani". Mathilda Wrede oli pannut merkille, että mies huuteli
usein tyhmyyksiään runomittaisina ja eräällä ensi käynneistään hän
sanoi miehelle: "Tuntuu kuin F:n olisi kovin helppo kirjoittaa
runoja."

"Luuleeko korkeasti kunnioitettu, arvoisa neiti Wrede niin?"

"Koettakaapa vain! Uskonpa että onnistutte. Miettikää jotain
valmiiksi, kirjoittakaa se kivitaululle ja lähettäkää vartijan muassa
minulle!"

"Pitääkö sen olla ruotsiksi vaiko suomeksi?"

"Toisella puolen ruotsiksi, toisella suomeksi."

Ja F. alkoi kirjoittaa maailman hullunkurisimpia runoja. Niissä
puhuttiin usein Mathilda Wredestä, pitkästä, valkeasta liljasta,
j.n.e.

Mutta F:n mielestä ei Mathilda käynyt kyllin usein katsomassa häntä
ja kerran, kun tämä vähän pitemmän poissaolon jälkeen tuli hänen
luokseen, tervehti F. häntä seuraavilla säkeillä:

    "Hur helig bland fångarna här hon månd vandra,
    för felen man henne dock litet får klandra."

    [Kuinka pyhänä hän kulkeneekaan täällä vankien parissa,
    saa häntä kuitenkin moittia hieman virheistä.]

F. kirjoitteli ahkerasti ja Mathildan parannuskeinolla oli
tarkoitettu vaikutuksensa. F. oppi _ajattelemaan_ runomitalla ja se
askartelu johti hänen mielikuvansa toiseen suuntaan.

Kun Mathilda taas pitempiaikaisen poissaolon jälkeen kävi Kakolassa,
pyysi vahtimestari, että hän menisi F:n luo niin pian kuin suinkin,
sillä tämä oli ollut useita viikkoja kuulevinaan joka päivä Mathildan
askeleet "pikku koppinsa" edustalla. Vartijoiden vakuutukset, ettei
Mathilda ollut siellä, eivät hyödyttäneet mitään. F. uskoi vain omaan
mielijohteeseensa.

Mathildan tavalliseen tervehdykseen: "Hyvää päivää taas, F.!"
vastasi vanki juhlallisesti "Hyvää päivää korkeasti kunnioitettu,
arvoisa neiti Wrede! Milloin Te olette tullut taloon?" -- "Minä
tulin eilisiltana kaupunkiin, olen juuri nyt saapunut tänne ja
F. on ensimmäinen, jonka luona käyn". -- "Korkeasti kunnioiteta,
arvoisa neiti Wrede valehtelee! Te olette ollut täällä monta viikkoa
ja minä olen joka päivä kuullut Teidän askeleenne 'pikku koppini'
ulkopuolella." Mathilda koetti turhaan vakuuttaa hänelle, ettei ollut
käynyt Kakolassa. Syntyi pitkä sananvaihto, joka päättyi siten, että
mies epätoivoisena Mathilda Wreden valheellisuudesta pani kätensä
ristiin, katsoi kattoon ja lausui:

    Himlafader god och mild,
    vad du får arbet' med Mathild'!
    Du bruka får båd tukt och ris,
    förr'n du får henne sann och vis.

    [Hyvä lempeä taivaallinen Isä,
    kuinka saatkaan Mathildasta paljon työtä ja vaivaa,
    saat käyttää sekä kuritusta että vitsaa,
    ennenkuin saat hänestä totuudellisen ja viisaan.]

Ja hetken vaiettuaan F. jatkoi:

    "Men fast hon går och narras här,
    så är hon oss ändå så kär!"

    [Mutta vaikka hän kulkee täällä ja narrailee,
    niin on hän meille kuitenkin niin rakas.]

Mathilda puhkesi ihastuneena sanomaan: "Sepä oli hyvä runo, F.! Se
minun pitää saada kirjoittaa muistiin." -- "Ei se ollut mikään runo
vaan rukous", sanoi F. "Minun käy niin sääli Jumalaa, jolla on niin
huono palvelijatar."

Vielä useita vuosia myöhemmin hän toisteli väitettään: "Hän _oli_
täällä, hän _oli_ täällä!"

F. joutui lopulta Pitkäänniemeen. Hän kuului noihin moniin
onnettomiin, sielullisesti aivan vajakykyisiin, jotka asuttavat
vankiloitamme. Kakolassa oli yhteen aikaan noin kuusikymmentä
vajaakykyistä vankia.

       *       *       *       *       *

Kakolan vieressä olevalla kivilouhoksella työskentelee noin 150
vankia. Päivätyön päätyttyä miehet viedään sieltä leivintuvan
yläpuolella olevalle tavattoman suurelle ullakolle, jossa he saavat
viettää aikansa illalliseen asti. Parturi käy siellä ajelemassa
"komppaniamiesten" hiukset ja parrat. Jotkut heistä kuorivat
perunoita; muuten he puhelevat jonninjoutavia ja pitävät hirveää
meteliä.

Mathilda oli kuullut "pakarinvintillä" vietetystä elämästä ja
päätti eräänä iltapäivänä lähteä sinne. Vartijat, jotka, pitivät
paikkaa vaarallisena, varoittivat häntä, mutta hän seurasi sisäistä
kehoitusta ja meni kuitenkin.

Portaat veivät nelikulmaisen aukon läpi tavattoman suureen
huoneeseen, joka tuntui pimeältä, vaikka siellä täällä paloi pieni
lamppu. Huoneen ilma oli hirvittävä. Oli satanut, vangit olivat
riisuneet päällystakkinsa, ja heikossa valossa saattoi nähdä,
kuinka märät vaatteet höyrysivät. -- Harmaata, harmaata, harmaata
kaikkialla! Harmaita kasvoja, harmaita muureja, harmaita takkeja!

       *       *       *       *       *

Mathilda huusi tultuaan huoneeseen niin kovaa kuin suinkin jaksoi:
"Hyvää iltaa, ystäväni!"

Tuli hiljaista ja harmaat olennot siirtyivät lähemmäksi. "Haluatteko
kuunnella, jos kerron teille vähän?" alkoi hän. "Siitä ei tule
raamatunselitys." -- "Kyllä, kyllä", kuului joka puolelta yhteen
ääneen.

"Minä olen kuullut niin hienon kertomuksen erään kalastajan
huomioista, kun hän seisoi muutamana aamuna rannalla askarrellessaan
verkkonsa kanssa. Siinä seisoessaan hän näki nuoren ylpeän kotkan,
joka oli laskeutunut läheiselle kivirauniolle. Mies keskeytti
työnsä ihaillakseen kaunista, voimakasta lintua. Äkkiä hän näki sen
kiivaasti säpsähtävän ja kohoavan nuolen nopeudella ilmaan. Kalastaja
seurasi katseellaan linnun nopeata lentoa, ja pian näytti kotka vain
pieneltä mustalta pisteeltä kirkkaalla taivaalla. Valmiina työntämään
veneensä rannasta mies näki pilkun siellä ylhäällä käyvän yhä
suuremmaksi ja suuremmaksi, ja pian hän huomasi, ettei lintu voinut
enää pysytellä ylhäällä. Se syöksyi suin päin alas ja putosi veteen.
Kalastaja souti kiireesti paikalle, otti linnun ja näki ihmeekseen,
että ylpeä nuori kotka oli kuollut. Ja tutkittuaan sitä tarkemmin
hän löysi pienen kyykäärmeen, joka oli puristautunut kotkan rintaan.
Linnun levätessä kivirauniolla oli käärmeen poikanen ryöminyt
lämpimien höyhenten alle ja lopettanut myrkyllisillä pistoillaan
ylpeän lennon, nuoren voimakkaan elämän. Lintujen kuningas oli levon
ja ruuan houkuttelemana jättänyt kotipaikkansa puhtaan vapaan ilman
ylhäällä kukkuloilla ja laskeutunut maan kivikoille, joissa käärme
vaanii uhriaan."

"Sallitteko minun kertoa mitä ajattelin kuullessani tämän?" kysyi
Mathilda.

"Kyllä, kertokaa, kertokaa!"

"Minä ajattelin: Eiköhän jokainen meistä voi tuntea itseään tuossa
kotkassa? Emmeköhän liene itse kukin ajatelleet elämää ihanana ja
suurena, hyvänä ja hienona? Ja kaipuumme on pyrkinyt ylöspäin,
korkeisiin puhtaisiin ilmapiireihin -- -- --. Mutta alhaalla
kivikoissa -- maailman arvottomassa ilohumussa -- oli käärmeitä ja
vaanivia vaaroja. Me uuvuimme ja halusimme levätä ja istuessamme
tulivat käärmeenpoikaset ja pistivät meitä siiven alle sydämeen. Sinä
kenties näitkin sen matelevan esiin, mutta pidit sitä liian pienenä
ja vaarattomana ja sinua ehken huvitti leikitellä sen kanssa. Ja
äkkiä sinua olikin pistetty -- pistetty käteen, jalkaan, päähän tahi
sydämeen! Kertomuksessamme kalastaja näki kotkan kuolevan. Meitä on
purtu ja me olemme sairaita. Jotkut meistä olivat hyvinkin huonossa
kunnossa, mutta meillä on vielä vähän jäljellä. Me voimme vielä
saada lääkettä käärmeenpistoon. Vaikkakin siipi on murtunut, voimme
kuitenkin päästä jotenkin eteenpäin. Emmekö, ystävät, päättäisi,
ettemme viivyttele vaarallisilla paikoilla? Se päätös antaisi meille
voimia uuteen korkeuslentoon ja kantaisi meidät kauemmaksi kuin
ennen."

Ja taas kuului joka puolelta: "Kyllä, kyllä!" Jotta ei turmelisi
vaikutusta, jonka kertomus oli ilmeisesti tehnyt, ei Mathilda
Wrede kajonnut mihinkään muuhun keskustelun aiheeseen, vaan kysyi,
oliko laulukuoron jäseniä läsnä. Saatuaan myöntävän vastauksen hän
sanoi: "Jos tahdotte oikein ilahduttaa minua, niin laulakaa joku
kansanlaulu!" Vankien oli tavallisesti tapana laulaa hänen mielikseen
hengellisiä lauluja, mutta niissä tuntuu usein hänen mielestään
olevan väärä kaiku. Laulun vaiettua pyydettiin häntä innokkaasti
kertomaan lisää. Hän puheli silloin, kuinka ihania ihmisiä hän oli
kesämatkoillaan tavannut korpiseuduissa, osoittaakseen, että suuret
korvet luovat suuripiirteisempiä persoonallisuuksia kuin kaupungit.

Puhuessaan hän huomasi kauimpana huoneessa omituista liikettä. Joku
huusi: "Älä!" toiset nauroivat ja tunnelma särkyi.

"Mitä siellä on tekeillä?" Mathilda kysäsi.

"B. tahtoo tulla seisomaan neidin viereen." -- "No miksei hän sitten
saa tulla?" -- "Tuo tattari! Senkin musta mies. Ei, ei hän saa."
-- "Jos B. haluaa tulla, niin tulkaa vain! Mehän olemme vanhoja
ystäviä", kehoitteli Mathilda.

"Tuommoinen hevosvaras!" --

"Älkäämme soimatko toisiamme. Tulkaa, B.!"

B. oli heistä kaikkein rumin; tiheä tukka riippui hyvin matalalla
otsalla ja trakomi [Trakomi on eräs silmätauti.] vaivasi silmiä.
Hänen tullessaan esiin kaikki nauroivat hänelle. Mutta hän oli ylpeä
ja säteilevän iloinen saadessaan seisoa Mathilda Wreden vieressä.

"Nyt saatte jo lakata nauramasta", sanoi Mathilda. "Tiedättekö, että
on olemassa maa, jota kutsutaan Intiaksi, ja että siellä on hienoja
ihmisiä. Ja tiedättekö, että 'romaanit' ovat tulleet sieltä? He ovat
kukaties paljon jalompaa ja hienompaa ihmislajia kuin me!"

"Mutta mitenkäs he elävät täällä? Kulkevat ympäri, valehtelevat
ja varastavat", huudahti joku joukosta. -- "Se on meidän syymme",
Mathilda selitti, "ja nyt ei enää sanaakaan romaaneista."

B. pöyhistelihe eikä kukaan nauranut, ja hauskaa heillä oli kaikilla
"pakarinvintillä".

Kun Mathilda kerran myöhemmin meni pakarinvintille, sattui olemaan
hyvin liukasta. Menomatkalla, jolloin oli vielä valoisaa, saattoi
hän kiertää vaarallisimmat paikat, mutta ihmetteli itsekseen, miten
kävisi paluumatkalla iltapimeässä. Hänen varustautuessaan lähtemään,
tuli muuan vanki sanoen: "Minä vien neidin turvallisesti toiselle
puolen. Olen piilottanut hiekkaa taskuuni sirotellakseni tielle, jota
neiti kulkee."

Niin Mathilda Wrede kulkee "tähtikulkuaan kautta Suomen vankiloiden",
kuten tanskalainen kirjailijatar Ingeborg Maria Sick sanoo. Hän on
sepittänyt "Hus og Hjem" aikakauskirjaan kauniin kirjoitelman vankien
ystävästä "Mathildasta." Hän vertaa Mathildaa kimaltelevaan tähteen,
joka vilkkuu vankilan ristikoittenkin läpi sellien, yössä kahleissaan
istuvalle yksinäiselle miehelle. "Sen lempeä loiste on kuin ystävän
tervehdys, kuin hiljainen kosketus. Se tulee jakamaan hänen
yksinäisyytensä ja hajoittamaan pimeyden hänen ajatusmaailmastaan."

Kirjoitelman sepittäjä pitää mahdottomana kuvata Mathilda Wredeä.
"Sillä henkeä ei voi kuvailla, se on tunnettava, valoa ei voi
selittää, se on nähtävä. Hänen persoonallisuutensa on niin elävä,
että se on koettava."

Mutta Mathilda Wreden persoonallisuuden voiman kokee jokainen, joka
joutuu hänen kanssaan kosketuksiin -- se voima annettiin hänelle
silloin, kun hän antoi itsensä.



Vankilan portit suljetaan.


Kesällä 1912, kun Mathilda Wrede kävi Kakolassa, tuli hän
nuoren vangin luo, joka makasi kuumeessa. Hän oli yksi viidestä
lättiläisestä, jotka olivat ryöstäneet Helsingin venäläisen pankin.

Heti kun mies näki Mathildan, hän sanoi: "Minä olen nähnyt hyvin
omituisen unen ja tunnen, että se toteutuu. Minä olin olevinani
saunamies ja me olimme juuri pesemässä lattiaa, kun neiti kulki
siitä ohi ja tuli sisään. Samassa tuli joku ilkiö ja valoi vettä
kuumille kiville, ja voimakas kuuma höyry löyhähti neidin kasvoille.
Minä huusin: 'Menkää pian täältä, se polttaa teidät kuoliaaksi!'
Mutta juuri kun höyrypilvi oli aivan neidin edessä, seisahtui se
ja jokainen vesipisara muuttui mitä kauneimmaksi tähdeksi. Ne
olivat mitä ihmeellisimmän värisiä tähtiä, mutta valkoiset olivat
kuitenkin kauneimpia. Minä huusin miehille: 'Tulkaa katsomaan! Tulkaa
katsomaan! Tulikuuma höyrykään ei voi vahingoittaa häntä!' --

"Minä heräsin ja ymmärsin, että uni toteutuisi jollakin tavoin ja että
se, mikä oli aiottu tuhoamaan neidin, muuttuisi tähdiksi."

Ja uni kävi todella toteen.

       *       *       *       *       *

Jo siitä lähtien, kun Mathilda Wrede aloitti työnsä Suomen
vankiloissa, pantiin liikkeelle voimia estämään ja, mikäli
mahdollista, kokonaan lopettamaan hänen toimintansa.

Jo vuonna 1897 hän kirjoitti sen johdosta sisarelleen Helenalle:
"Olen saanut selville oikean myyräntyön, joka on pantu eräältä
taholta alulle kaikessa salaisuudessa minua vastaan. Kierot,
alhaiset ja raukkamaiset ihmiset ovat inhoittavia ja sellaista on
työkin, jota he koettavat hiljaisuudessa tehdä. Tähän uuteenkin
salaliittoon näytään sekaannuttavan sellaiselta taholta, jota en
olisi kaksi vuotta sitten voinut pitää ollenkaan mahdollisena. Se
on mitä vastenmielisintä, mutta en minä pelkää ensinkään. Sieluni
on onnellinen. Minä luotan Jumalaan ja vaellan hänen kanssaan niin
hyvin kuin ymmärrän. Hän on minun voimani vaivan ja kärsimyksen
aikoina, kallioni koettelemusten myrskyissä, ystäväni yksinäisyyden
hetkinä. Hän on valkeuteni silloin, kun ihmiset minua ylistävät. Hän
on aurinkoni, kun he minusta valhetta puhuvat. Vapahtajani ymmärtää
minua ja minä lepään hänessä."

Vankiloissa oli ilmennyt useita epäkohtia. Kakolassa, missä Mathilda
työskenteli eniten, olivat sairasosaston olot järkyttäneet häntä
aivan erikoisesti. Ja kun hän kulki kaikkialla vankilassa, näki hän
enemmän kuin oli toivottavaa.

Hän puheli avoimesti sekä johtajan että pastorin kanssa sekä
vankeinhoitohallituksessa Helsingissä. Paljon parannuksia tehtiinkin,
mutta paljon jätettiin myös kokonaan huomioonottamatta. Epätoivoisena
keskusteli Mathilda kerran tohtori Gustav Mattsonin kanssa Kakolassa
vallitsevista ikävistä epäkohdista. Tohtori Mattsson rupesi silloin
heti työskentelemään asian puolesta ja kirjoitti "Argukseen" Kakolan
sairashoidosta. Tuloksena oli suuret muutokset parempaan päin.

Siihen saakka Mathilda Wrede oli saanut käyttää kuin omanaan pientä
johtajan huoneustoon kuuluvaa kamaria ja usein hän asui suorastaan
johtajan kodissakin Kakolassa käydessään. Nuo edut otettiin
vähitellen pois ja hän sai asua jossakin Turun hotellissa ja tuntea,
kuinka tilanne rupesi kärjistymään yhä enemmän.

Syksyllä 1912 Mathilda tuli taas Turkuun. Ensimmäisenä päivänä
Kakolaan mentyään hänellä oli aina tapana mennä johtajan
vastaanottohuoneeseen, ei juuri ilmoittautuakseen, vaan käydäkseen
tervehtimässä häntä. Kun hän tälläkin kertaa meni tapansa mukaan
kansliaan, ei johtaja ollut siellä. Päivän toisensa jälkeen Mathilda
turhaan etsi häntä ja tavattuaan hänet lopulta huudahti: "Vihdoinkin
tapasin johtajan. Olen etsinyt teitä yhdeksän kertaa. Vaikea on saada
käsiinsä Kakolan johtajaa."

Mathilda viipyi Kakolassa kolme viikkoa ja tunnelma kävi päivä
päivältä yhä kiusallisemmaksi. Kesällä hän palasi taas, mutta tunsi
selvästi, ettei hän ollut tervetullut vieras.

Tammikuun alussa 1913 Mathilda Wrede lähti uudelleen Kakolaan. Hänen
tarkoituksenaan ei ollut silloin viipyä kauempaa, hän halusi vain
tavata muutamia vankeja. Suurella ovella sanottiin hänelle, että
johtaja oli kotonaan. Hän meni suoraan sinne ja otettiin vastaan mitä
ystävällisimmin. Johtaja, joka oli edellisillä käynneillä näyttänyt
ankaralta, oli nyt niin rakastettava kuin olla saattaa. Mathildalle
tarjottiin kahvia ja hän ihmetteli johtajan muuttunutta käytöstä.
"Nytpä täällä istuminen tuntuu aivan samalta kuin ennen aikaan",
sanoi Mathilda, "ja se tekee hyvää, sillä mennyt vuosi on ollut ikävä
ja viime käyntini aivan sietämätön."

Äkkiä johtaja sitten kääntyi Mathildaan sanoen: "Minun on puhuttava
neidin kanssa eräästä asiasta." Hän nousi, meni kirjoituspöytänsä
luo, otti laatikosta erään paperin ja jatkoi "Olen saanut tämän
kiertokirjeen Vankeinhoitohallitukselta. Se sisältää johtokunnalle
määräyksen, koska vankilat ovat ylen täydet ja Kakolassa on
tapahtunut levottomuuksia, tarkoin valvomaan, ettei kukaan vankilan
ulkopuolella oleva henkilö pääse vankilaan muutoin kuin johtajan tahi
jonkun hänen määräämänsä henkilön läsnäollessa. Niidenkin, joilla on
aikaisemmin ollut siihen lupa, täytyy alistua tähän määräykseen."

Mathilda oli noussut: "Mitä kieroutta tämä on?" huudahti hän.
"Tämä ei tule Vankeinhoitohallitukselta, se on saanut alkunsa
täältä. Kuinka kurjaa, ettei uskalleta mainita Mathilda Wredeä
nimeltä." -- "Käyhän täällä muitakin, pappeja esimerkiksi, joilla on
seurakuntalaisiaan vankilassa!" kuului johtajan vastaus. -- "Saanko
kuulla kiertokirjeen vielä kerran! Minä tunnen selvästi, että te
täällä Kakolassa olette saaneet tämän aikaan", väitti Mathilda Wrede.
-- "Meidän on vain toimittava Vankeinhoitohallituksen määräysten
mukaan." -- "Olen kerran elämässäni ollut läsnä teatterinäytännössä,
tämä on toinen kerta."

Johtaja alkoi käydä hieman epävarmaksi. Mathilda kysyi: "Mitä
aiotte nyt tehdä?" -- "Pääsy on vapaa toisen läsnäollessa." --
"Minä en luonnollisestikaan käy ikinä onnettoman vangin luona,
jotta hän avaisi sydämensä ja paljastaisi surunsa kolmannen
henkilön läsnäollessa", Mathilda vastasi. "Muuten tuskin luulen,
että Kakolassa on montakaan niin alhaista henkilöä, joka saattaisi
ajatellakaan olla läsnä, kun puhuttelen vankeja. Sellaiseen en
suostu. Huomenna tulen uudestaan vankilaan nähdäkseni, kuinka otatte
minut vastaan." Johtaja näytti synkältä vastatessaan: "Ellette alistu
määräykseen, on minulla keinoja kieltää teiltä kokonaan pääsy vankien
luokse."

Niin Mathilda Wrede lähti Kakolasta. Paroonit Karl August Wrede
ja Paul Nicolay pitivät samana iltana hengellistä kokousta Turun
juhlasalissa. Hän lähti sinne kertoen heille, mitä oli tapahtunut. He
olivat molemmat surullisen hämmästyneitä ja parooni Nicolay arveli
hiljaisella tavallaan: "Ja sellaisia vaikeuksia kolmenkymmenen vuoden
työn jälkeen."

Seuraavana aamuna Mathilda ajoi Kakolaan mennen suoraan vankilaan.
Vahtimestari, joka aukaisi oven, tervehti ystävällisesti, ja Mathilda
lähti suoraa tietä kansliaan. "Tässä minä nyt olen", sanoi hän
johtajalle. "Mitenkäs nyt tehdään?" -- "Jokainen vanki, jota neiti
Wrede haluaa puhutella, tuodaan tänne kansliaan ja keskustelu saa
tapahtua minun läsnäollessani", kuului vastaus. -- "Tämä on viekas
ja kavala petos Vankeinhoitohallitusta ja vankeja kohtaan. Kyllä
sanomalehdet saavat tietää tämän ja vangit myös. Silloin teidän
ei ole hyvä olla. Eikä ole sanottu, että asia pysyy tietona vain
Suomessa, sillä saattaa tapahtua, että minä vetoan korkeammalle, aina
keisariin asti."

Johtaja kävi vähän hämilleen ja vastasi: "Siirtykäämme
sisähuoneisiin." Heidän tultuaan sinne pyysi johtaja: "Osoittakaa
kristillistä nöyryyttä!" -- "Älkää puhuko kristinuskosta näin
toimiessanne!" vastasi Mathilda. -- "Minä voin kertoa, että lääkäri
on tyytymätön teihin. Hän on suunnattomasti loukkaantunut, kun te
sekaannuitte hänen työhönsä ja hän vastustaa toimintaanne, samoin
kuin pastori, joka on myös valittanut, että neiti Wrede kohtelee
häntä kuin hän olisi ilmaa vain." -- "Minä en ole ollut hänelle
milloinkaan epäystävällinen", vastasi Mathilda, "mutta meillä ei ole
mitään sanomista toisillemme hengellisissä asioissa. Mutta ei syy ole
yksinomaan sillä taholla, kyllä johtajakin on osaltaan vikapää tähän."

Milloinkaan ennen ei taistelu ollut ollut niin katkera ja kova,
milloinkaan eivät kapinalliset hyökyaallot olleet käyneet niin
korkeina Mathildan sisimmässä, kuin hänen kulkiessaan Kakolan mäkeä
alas.



Sanomalehtien lausuntoja kiellon johdosta.


Omituista kyllä kului pitkän aikaa ilman että ainoakaan ääni nousi
annettua kieltoa vastaan. Moni luuli sen syynä olevan venäläiseltä
taholta tulleen määräyksen, mutta niin ei ollut laita. Oli selvää,
että vankilaviranomaiset ja muut, jotka olivat työskennelleet
kukistaakseen Mathilda Wreden vaikutuksen, toivoivat mieluimmin, että
asia voitaisiin sivuuttaa vaitiololla, mutta se, ettei kukaan muukaan
vastustanut kieltoa, voidaan selittää vain siten, että odotettiin sen
tulevan kumotuksi.

Elokuun alussa 1913 tohtori Gustav Mattsson kirjoitti "Dagens
Tidningiin" kirjoituksen, jonka otsikkona oli: "Mathilda Wredelle
annettu kielto." Se kuului seuraavasti:

"Saatamme täten yleisön tietoon vankeinhoitomme alalla sattuneen
tapahtuman, joka on senlaatuinen, ettei sitä sovi vaieten sivuuttaa.

"Tämän vuoden tammikuun 13:ntena päivänä saapui
Vankeinhoitohallitukselle seuraavanlainen kirjelmä":

    _Suomen Vankeinhoitohallitukselle._

    Kun minä tämän kuun 8:ntena päivänä aioin käydä tapaamassa
    Kakolan kuritushuoneessa olevia vankeja, sain minä vankilan
    johtajalta mitä suurimmaksi hämmästyksekseni tietää, että minun
    sallittaisiin ainoastaan jonkun vankilan virkamiehen läsnäollessa
    tavata vankeja, ehto, johon en tietystikään voinut suostua, kun
    juuri suurin osa lohtua, jota olen voinut vangeille antaa, on
    riippunut siitä, että he ovat olleet tilaisuudessa aukaisemaan
    minulle koko sydämensä, antamaan sielunsa sisimpien kielien
    soida, tietäen ehdottoman varmasti, että heillä oli minussa
    ymmärtävä ystävä, joka säilytti kiitollisesti ja vilpittömästi
    heidän uskomansa asiat. Kun sellaisella yrityksellä koettaa
    estää minun nyt jo lähes kolmikymmenvuotista toimintaani
    täytyy epäilemättä olla aiheena jokin Vankeinhoitohallituksen
    toimenpide, saan täten pyytää selontekoa syistä kieltoon, joka
    on minulle kaksinverroin loukkaava, kun se minun kauttani kohtaa
    niitä onnettomia, joille minä -- kuten Vankeinhoitohallitus
    tietänee -- olen omistanut parhaan osan elämääni.

    Helsingissä tammikuun 10:ntenä päivänä 1913.

                                               Mathilda Wrede.

"Tähän lähetti Vankeinhoitohallitus seuraavan huomattavan
_Päätöksen_":

    Saapuneen kirjelmän johdosta saa Vankeinhoitohallitus tehdä
    kysyjälle, Neiti Mathilda Wredelle tiettäväksi, että Hallitus,
    katsoen siihen, että Turun Kuritushuone on niin täpötäynnä
    väkeä ja että siellä on kuluneena vuonna tapahtunut vakavia
    järjestyshäiriöitä, kirjelmässään Turun Kuritushuoneen
    johtajalle joulukuun 31 päivältä 1912 on teroittanut, että
    vankilan ulkopuolella olevien on päästäkseen tapaamaan vankeja
    hankittava siihen joka kerran johtajan erikoinen lupa, ja että
    tapaaminen saa tapahtua yleensä vain johtajan tahi hänen siihen
    määräämänsä vankilaviranomaisen läsnäollessa, sekä että nämä
    määräykset toistaiseksi tarkoittavat niitäkin, joilla tähän asti
    on mahdollisesti ollut asianomainen lupa käydä vankien luona;
    eikä Vankeinhoitohallitus ole katsonut olevan syytä tehdä Neiti
    Wredeen nähden poikkeusta siitä, mitä Hallitus on edellä olevassa
    nähnyt tarpeelliseksi säätää.

    Helsingissä, Vankeinhoitohallituksessa, tammikuun 14:ntenä
    päivänä 1913.

                                            A. B., A. af F.

       *       *       *       *       *

"Neiti Wreden kirjelmän Vankeinhoitohallitukselle aiheutti tällainen,
hänelle ensin suullisesti ja sitten pyynnöstä kirjallisesti laadittu
kielto":

    Kun käsitän Vankeinhoitohallituksen kirjelmän joulukuun
    31:seltä päivältä 1912 senkin luvan peruuttamiseksi, jonka
    nojalla neiti Mathilda Wreden on sallittu lähes kolmenkymmenen
    vuoden ajan liikkua vapaasti maamme vankiloissa jakamassa
    hengellistä lohdutusta vangeille ja avustamassa aineellisestikin
    vapautuneita, olen tänään selittänyt neiti Wredelle sanotun
    kirjelmän sisällön ilmoittaen samalla, ettei hän saa
    vastaisuudessa tavata vankeja muutoin kuin minun itseni tahi
    jonkun määräämäni vankilaviranomaisen läsnäollessa.

    Tämän tulkintani ilmoitan täten kunnioittaen neiti Mathilda
    Wredelle pyynnöstä myöskin kirjallisesti. Turussa tammikuun
    9:ntenä päivänä 1913.

                                                V. N.

"Edellisen yhteydessä annettiin myös seuraava kirjallinen ilmoitus,
joka tarkoittaa maisteri E. M:iä, [Maisteri M. seurasi Mathilda
Wredeä jonkun aikaa hänen matkoillaan, ja neiti Wrede toivoi, että
hänkin uhraisi koko elämäntyönsä vangeille.] joka oli ollut muutamia
vuosia neiti Wreden apulaisena ja oikeana kätenä työssä vankien
hyväksi":

    Vankeinhoitohallituksen joulukuun 31:senä päivänä 1912 antaman
    kirjelmän nojalla ilmoitan täten pyynnöstä myös kirjallisesti,
    etten voi toistaiseksi sallia Maisteri E. M:n tavata vankeja
    johtamassani kuritushuoneessa muutoin kuin itseni tahi jonkun
    valitsemani virkamiehen läsnäollessa.

    Turun kuritushuoneella, tammikuun n:ntenä päivänä 1913.

                                               V. N.

"Tahdomme kaiken väärinkäsityksen välttämiseksi ilmoittaa, että
edelläolevien neljän kirjelmän julkaiseminen ei ole tapahtunut ei
suorasti eikä epäsuorasti neiti Wreden eikä maisteri M:n aloitteesta,
vaan on toimitus, jonka tietoon tässä mainitut tapahtumat ovat
sattumalta tulleet, päinvastoin saanut ne vasta niiden kauan
epäröityä, joita kielto on kohdannut, ja toimituksen selitettyä, että
sen käsityksen mukaan tällainen asia ei enää ole yksityisluontoinen
vaan kuuluu julkisuuteen.

"Vankeinhoitohallituksen kirjelmässä mainitut vakavat
järjestyshäiriöt, jotka esitetään syyksi Neiti Mathilda Wreden ja
hänen apulaisensa karkoittamiseen Kakolan suuresta kuritushuoneesta,
jonka pitkäaikaiseen vankeuteen tuomittujen ja yhä uudelleen
rikoksiin langenneiden vankien keskuudessa hän oli suorittanut
kenties merkittävimmän osan työstään, olivat kolme vankien tekemää
lakkoa.

"Ensimmäinen oli se, että kieltäydyttiin juomasta vankilan kaljaa,
erittäin epäilyttävää ja monelle vangille suorastaan vahingollista
osaa ravinnosta. Vangit olivat pyytäneet useita kertoja saada
mainitun juoman asemasta jotakin muuta ruokaa, jolla olisi jotenkin
sama ravintoarvo. Kun ei heidän esityksistään välitetty, jättivät
vangit kahtena päivänä kaljan koskematta. Tuloksena oli, että sen
sijaan annettiin jauhovelliä.

"Toinen lakko koski keittoa, joka valmistettiin niin kehnosti, ettei
siinä ollut makua eikä voimaa. Silloinkin ilmeni epäjärjestys siten,
että vangit alkoivat jättää keittonsa koskematta. Vankilan johdon
taholta huomattiin parhaimmaksi tehdä parannus -- joka lienee käynyt
hyvin helposti päinsä jo käytettävissä olevin keinoin -- ja niin oli
asia selvä.

"Kolmas lakko taas kohdistui lääkärinhoitoa vastaan. Emme nyt halua
kosketella lähemmin tuota arkaluontoista asiaa, josta viime syksynä
oli 'Arbetet' lehdessä yksityiskohtainen selostus siihen liittyvine
tohtori K:n selityksineen. Mainitsemme vain vankien sopineen
keskenään olevansa mieluummin sairaita ja avuttomia kuin kääntyvänsä
sairaalan silloisen lääkärin puoleen ja vasta suoranaisen vaaran
sattuessa pyytävänsä vankilan johtajan kutsumaan jonkun lääkärin
vankilan ulkopuolelta. Tämän päätöksensä, jonka seurauksista
heille itselleen vangit tietysti olivat aivan tietoisia, he
esittivät kirjelmässä, jonka yksi heistä luki. Se aiheutti ankaria
rangaistustoimenpiteitä vankilan johdon taholta ja neljältäkymmeneltä
vangilta, joiden ilmoitettiin olevan mainitun mielipiteen ilmaisun
aikaansaajia, peruutettiin heidän n.s. luokkaetunsa, mitkä
saavutetaan pitkäaikaisen hyvän käytöksen perusteella, ja vietiin
heidät lääninvankilan yksityisiin koppeihin. On yleisesti tunnettua,
että Kakolan vankien suhde heidän lääkäriinsä on jo pitkän aikaa
ollut toisenlainen kuin vastaava suhde maan muissa vankiloissa,
seikka, joka antaa ulkopuolella olevalle osittain toisen käsityksen
mainitun kuritushuoneen 'lääkärilakosta' kuin mitä kuvaus tapahtumien
kulusta sinänsä voi jättää.

"Edellämainitunlaiset ovat siis häiriöt, joihin Vankeinhoitohallitus
vetoaa. Ja kun neiti Mathilda Wredelle ja maisteri M:lle annettua
kieltoa perustellaan viittaamalla mainittuihin häiriöihin, ei
Vankeinhoitohallituksen ajatuksen kulusta voi tulla muuta kuin yhteen
lopputulokseen. Kuinka kukaan muu tässä maassa tahtoo otaksua, että
neiti Wrede kruunaisi loistavan työnsä, uskollisen toimintansa
vankien keskuudessa siten, että hän kolmikymmenvuotisen rauhoittavan
ja sovittavan työn jälkeen kiihoittaisi heitä viranomaisia vastaan,
sitä uskallamme jyrkästi epäillä. Ja se joka tuntee persoonallisesti
hänen nuoren apulaisensa, ei voi antaa hänestä muuta arvostelua,
kuin että hän täyttää hienosti, moitteettomasti ja arvokkaasti
paikkansa neiti Wreden vierellä. Emme voi sentähden käsittää
Vankeinhoitohallituksen toimenpidettä sen estäessä nämä kaksi
suorittamasta työtään maan suurimmassa kuritushuoneessa. Ja mikään
viranomaisten puolelta tullut määräys ei ole peruuttanut kieltoa,
vaikka aluksi suullisesti viitattiin siihen, että kielto olisi
voimassa vain kevätpuolelle, ja neiti Wrede katsoo olevansa edelleen
suljettu pois elämäntyönsä tärkeimmältä paikalta.

"Me teemme Vankeinhoitohallitukselle kohteliaan kysymyksen, kuinka sen
toiminta Suomen vankeinhoidon etevintä nostavaa voimaa vastaan ja
tuollainen sensuroimistoimenpide maan lakeja syvästi kunnioittavaa
apulaista kohtaan on selitettävissä ja kuinka perustellaan se, ettei
hänen toimintaansa ole myöhemmin minkään virallisen määräyksen kautta
tehty mahdolliseksi.

"Niin pian kuin me, kuten uskallamme toivoa, olemme saaneet
suosiollisen vastauksen näihin kahteen kysymykseen, palaamme vielä
muutamiin asian yhteydessä oleviin periaatteellisiin näkökohtiin."

Nyt vasta aukenivat silmät ja toinen lehti toisensa jälkeen alkoi
lausua ihmetyksensä ja paheksumisensa Vankeinhoitohallituksen
menettelystä. Mutta myös ulkomaitten lehdet osoittivat suurta
mielenkiintoa kysymyksen lopulliseen ratkaisuun. Niinpä oli esim.
"Stockholms Dagbladissa" pitkä kirjoitus, jossa käsiteltiin "vankien
ystävälle" annettua kieltoa. Se päättyi seuraavasti:

"Kaikki pohjoismaissa olevat ihmisystävällisen vankeinhoidon ystävät
seuraavat varmaan harrastuksella asian kehittymistä, sillä heidän
joukossaan on Mathilda Wredellä ollut kunniasija jo kauan ja hänen
nimensä johtaa ajatuksen itsestään ei kehenkään vähempään kuin
Florence Nightingaleen."

Kun oli kulunut jonkun aikaa ja tohtori Mattsson oli turhaan
odottanut Vankeinhoitohallituksen vastausta Dagens Tidningin
kirjoitukseen, kirjoitti hän toisen artikkelin "Vastaamattomalle
Vankeinhoitohallitukselle". Sekin kirjoitus esitetään tässä
kokonaisuudessaan:

"Elokuun 20:ntenä päivänä julkaisi Dagens Tidning muutamia
asiakirjoja, jotka koskivat neiti Wredelle ja hänen apulaiselleen
annettua kieltoa, etteivät saisi muuten kuin vankilaviranomaisten
läsnäollessa käydä Kakolan kuritushuoneen vankien luona. Sen johdosta
että Vankeinhoitohallitus on huomiotaherättävällä tavalla sekaantunut
maan etevimmän kyvyn suorittamaan työhön kohottavan vankeinhoidon
alalla, teimme me Vankeinhoitohallitukselle kohteliaan kysymyksen,
kuinka tuo toimenpide oli selitettävissä ja sitä paitsi, kuinka
perusteltiin se, ettei neiti Wreden työtä Kakolan kuritushuoneessa
oltu vieläkään tehty mahdolliseksi minkäänlaisella virallisella
määräyksellä.

"Tähän asiallisesti perustettuun ja maltillisesti laadittuun
vetoomukseen _Vankeinhoitohallitus ei ole katsonut olevan tarpeen
vastata_. Kun nyt on kulunut puolen kuukautta, eikä ole saatu
minkäänlaista selitystä, katsomme me olevamme oikeutetut tarttumaan
uudelleen asiaan, emmekä tällä kertaa enää luonnollisestikaan
kysyvänä puolena.

"Käydessämme arvostelemaan Vankeinhoitohallituksen menettelyä,
joka on kaikkialla maassamme, vieläpä Ruotsissakin, herättänyt
huomiota, saamme jonkinlaiseksi pohjaksi muiden pääkaupungin lehtien
lausunnot (N. Pr., Hbl., U. S.), jotka selostavat asianomaisten
antamia selityksiä mainittujen lehtien tekemien kyselyjen johdosta.
Näistä lausunnoista oli kaksi laadittu niin löyhästi, että ne
olivat aivan arvottomia voidaksemme niiden perusteella arvostella
Vankeinhoitohallituksen vaikuttimia. Uudessa Suomettaressa olleella
selostuksella oli kuitenkin puolittain virallinen leima ja sen
tarkoituksena oli mahdollisesti olla tuo pyydetty selitys. Se on siis
ainoa, johon voimme nojautua.

"Me olemme (elok. 21:senä) kysyneet Vankeinhoitohallitukselta
asian kulkua ja todenneet, että on kysymys vain lakimääräysten
teroittamisesta sen johdosta, että vankilat ovat olleet ennen
armahdusmääräysten toimeenpanoa ylenmäärin täydet ja että
Turun kuritushuoneessa on ilmennyt levottomuuksia. Lain mukaan
vankilanjohtaja on edesvastuussa vangeista ja vain hänen
harkinnastaan riippuu, kenen hän sallii käydä vankien luona ja millä
ehdoilla se saa tapahtua. Tämän lakimääräyksen mukaan ei kukaan ole
siihen nähden erikoisasemassa. Neiti Wrede on pitkän toimintansa
ajan vankien keskuudessa saanut suullisen luvan perusteella käydä
vapaasti vankien luona ilman johtajan suostumusta. Nyt on häneen
nähden tapahtunut sellainen muutos, että hänenkin on järjestettävä
käyntinsä johtajan välityksellä. Hän onkin tietääksemme käynyt
tämänkin uuden järjestelyn jälkeen muissa vankiloissa, vaikkakaan ei
Kakolassa. Sinnekin hän kyllä saa mennä, kunhan vain ilmoittaa siitä
asianomaiselle johtajalle. Ja joskaan hän ei saisi puhutella kaikkia
vankeja, jää hänelle kuitenkin sekä siellä että muissa vankiloissa
kylliksi työmaata. Yleistä lupaa käydä vankiloissa hän ei ole edes
pyytänytkään."

Niin kuuluu U. S:n selonteko. Sitä seuraa sitten vain
Vankeinhoitohallituksen kiertokirje maan kaikille vankilanjohtajille,
joka aiheutti sulkemistoimenpiteen ja jonka tarkoitus ilmenee
päätöksestä, minkä neiti Wrede sai hallitukselta (julkaistu elok.
20:ntenä D. T:gissä.)

Tarkkaava lukija on ilman muuta havainnut, että U. S:n selitys
_sivuuttaa kokonaan meidän kaksi kysymystämme_. Se ei ilmoita neiti
Wredelle annetun kiellon syytä eikä myöskään miksi sitä ei oltu jo
kauan sitten kumottu. Huomautetaan että toimenpide oli tarkoittanut
vain lakimääräysten teroittamista vankilanjohtajan oikeudesta valvoa
ulkopuolella olevien käyntejä vankien luona. Kukapa olisikaan
epäillyt sellaisen oikeuden olemassaoloa? Eihän ole ensinkään kysymys
siitä. Kellä vankilanjohtajallamme tahansa on laillinen oikeus
kieltää asianomaisia valvomasta neiti Wreden käyntejä. Kysymys kuului
-- pitääkö se todellakin toistaa, jotta se selviäisi -- kuinka
_perustellaan_ tuo erityisesti neiti Wredeen kohdistuva toimenpide?

Puhutaan siitä, että vankilat ovat ylenmäärin täydet. Mitä
johdonmukaisuutta siinä on? Eikö Mathilda Wredellä ole yhtä paljon
tekemistä täydessä vankilassa kuin vähemmän täydessä? Eikö hänen
lohduttava ja rauhoittava vaikutuksensa ole vielä tarpeellisempi
ja toivottavampi kuritushuoneessa, missä vangit elävät yhteen
sullottuina ja mieliala on jo senkin tähden kiihtynyt?

Puhutaan levottomuuksista. Ne kuvasimme lyhyesti jo edellisessä.
Molemmat edellisethän, "kaljalakon" ja "keittolakon" vankilan
johto tunnusti oikeutetuiksi, koska vankien laillinen menettely
kieltäytyessään sopimattomasta ravinnosta johti suoranaisesti
parannuksiin. Kolmas lakko, pidättyminen käyttämästä vankilan
silloista lääkäriä, tohtori K----a, perustui juurtuneeseen
vastenmielisyyteen häntä kohtaan, mutta puhkesi vasta sattumalta
ilmi, kun eräs vanki, joka oli pyytänyt useita kertoja lääkäriltä,
että hänet pahoinvointinsa takia otettaisiin sairasosastolle ja
jonka lääkäri oli väittänyt teeskentelevän kehoittaen häntä menemään
työhönsä, surmasi itsensä. Muitten vankien levottomuus purkautui
pyynnöksi, että tapausta tutkittaisiin lähemmin. Nyt kysymme jälleen,
tahtooko Vankeinhoitohallitus vielä salaa viittailla siihen, että
neiti Wrede olisi jotenkuten syypää "lakkojen" syntymiseen, joista
kaksi ensimmäistä jäävät oikeutettuina pois laskuista ja joista
kolmannen ratkaisi vankilan muurien sisällä sattunut surullinen
tapahtuma? Sellainen olettamus on järjenvastainen, jotta emme antaisi
sille vielä oikeampaa nimeä. Vankien joukossa on monta sivistynyttä
henkilöä, jotka kyllä itsestään tarkkaavat vankilaohjesäännön
määräyksiä ruuasta y.m. ja voivat selvittää asian alkuperäisemmällä
kannalla oleville asukeille. Olettamus, että neiti Wrede 30-vuotisen
lähetystyön jälkeen, josta tuhannet kurjat häntä siunaavat ja josta
vankeuslaitoksellamme on ollut mitä suurin hyöty, kävisi vanhoilla
päivillään rikkomaan tarkasti noudattamaansa hienotunteisuutta
ja rupeaisi harjoittamaan kiihoitusta viranomaisia vastaan, on
virkavaltaista byrokratiaa, niin vastenmielistä ja samalla typerää,
että jokainen ajatteleva kansalainen, jolla on sydäntä, tuntee
mielipahaa sen johdosta.

U. S:n antama tieto, ettei neiti Wrede mahdollisesti saisi edes
virkakunnan läsnäollessa tavata _kaikkia_ vankeja, on omiaan
lisäämään paheksumistamme. Sellaiseen lausuntoon kätkeytyy
uudelleen salainen ajatus, että jo neiti Wreden läsnäolokin voisi
aiheuttaa kurinpitorikoksia. Onko sellaisessa mitään järkeä?
Vankeinhoitoviranomaiset suorastaan sotajalalla yksinäistä naista
vastaan -- mikä todistus hänen työnsä voimasta ja hallituksen
oman toiminnan tyhjyydestä vankien henkiseksi kohottamiseksi! Ja
kuinka tuo tyhjyys paljastetaankaan yhä ilmeisemmin viitattaessa
siihen, että neiti Wredellä on kyllä Kakolan ulkopuolellakin
kylliksi vaikutusalaa. Hänellä on sitä epäilemättä, hän saattaa
hätätilassa mennä Siperiaankin, eikö totta? Mutta mikä antaa
Vankeinhoitohallitukselle oikeuden ryöstää vangeilta hengellisen
avun, minkä neiti Wrede on voinut ja yhä edelleen voi antaa? Tätä
kysymystä ei korosteta suinkaan tunneherkässä sävyssä, vaan puhtaasti
kriminaalipoliittiselta kannalta.

Hallitus sanoo U. S:n kautta, ettei neiti Wrede ole anonutkaan
yleistä lupalippua vankiloihin. Oivallinen vaatimus v. 1913 sille,
joka on vuodesta 1883 lähtien kaikkien viranomaisten rajattomalla
suostumuksella käynyt keskeytymättä puhuttelemassa vankeja.

Hallitus kertoo neiti Wreden vielä kiellon voimaan astuttuakin
käyneen muissa vankiloissa. Se ei ole totta. Hän ei ole, saatuaan
Kakolaan pyrkiessään tuon hämmästyttävän kiellon, voinut muihin
vankiloihin yrittämällä antautua alttiiksi mahdollisesti uusille
nöyryytyksille. Kiertokirjehän on lähetetty kaikille johtajille.
Sitä paitsi Vankeinhoitohallituksen lähettämä päätös neiti Wredelle
oli hänen koko elämän kestäneeseen työhönsä nähden niin loukkaava
sanamuodoltaan, ettei se jättänyt mitään mahdollisuutta käsittää sitä
muuten kuin siten kuin hän sen teki, nim. _Suomen vankilat_ ovat
häneltä suljetut. Eikä kieltoa ole vielä tänäkään päivänä kumottu
huolimatta suullisista lupauksista päästä maaliskuussa uudelleen
työhön. Vapautuneitten ja vankien perheiden keskuudessa Mathilda
Wrede jatkaa kuten ennenkin uhrautuvaa työtään.

Tarvinnemme tuskin enää huomauttaa, että vankien tapaaminen
henkilökunnan läsnäollessa, olisi suorastaan ivaa Mathilda Wreden
ydintehtävää kohtaan. Vanki katselee viranomaisia vihamielisesti,
epäluuloisesti tahi ainakin kylmästi. Hengellisen auttajan
käynnillä on arvoa vain silloin, kuin vanki voi aukaista hänelle
sielunsa sisimmän täysin luottavasti. Sen neiti Wrede ilmoittikin
lyhyesti ja syvän vakuuttavasti meidän julkaisemassamme kirjeessä
Vankeinhoitohallitukselle.

Teemme yhteenvedon:

    Vankeinhoitohallitus ei ole tahtonut vastata perusteltuihin
    kysymyksiimme Wrede-asiassa;

    Se ei ole tehnyt sitä U. S:n kirjoituksessakaan, koska

    perusteluksi on esitetty neiti Wreden asiaan ollenkaan kuulumaton
    vankilan liika-asutus, johon muutoin aina uuden rikoslain
    käytäntöön ottamisesta alkaen, siis 19 vuotta, on vedottu
    pitäen sitä pääasiallisimpana esteenä vaadittuja uudistuksia
    toimeenpantaessa;

    sekä levottomuudet, joiden syntymiseen on ollut syynä hallinnon
    laiminlyönti ja paheksumista herättävä lääkärinhoito, eikä neiti
    Wrede;

    Vankeinhoitohallituksen "selitys" osoittaa väärine tietoineen
    käynneistä muissa vankiloissa, viitatessaan "jälellä olevaan
    työmaahan", välinpitämättömyydellään erotukseen nähden, mikä on
    yksityisten ja valvonnan alaisten käyntien välillä, äkillisellä
    vaatimuksellaan, että neiti Wreden olisi anottava yleistä lupaa,
    sekä viitatessaan aivan asian ulkopuolella johtajien lailliseen
    oikeuteen valvoa käyntejä, kuinka _mahdotonta_ hallituksen on
    ollut selvästi ja tyydyttävästi selittää menettelyään neiti
    Wredeä kohtaan;

    Vankeinhoitohallitus jättää edelleen kokonaan vastaamatta, miksi
    toimenpidettä ei ole kumottu, vaikka sen aiheuttaneet syyt
    (liika-asutus ja levottomuudet) ovat kauan sitten lakanneet
    vaikuttamasta.

    Tämä selostuksemme, jota ei voitane asiallisesti kumota,
    oikeuttaa meidät pitämään Vankeinhoitohallituksen aiheetonta ja
    jatkuvaa menettelyä sen arvoa alentavana.



Mathilda Wreden 50-vuotispäivä.


Maaliskuun 8:ntena päivänä 1914 Mathilda Wrede vietti
50-vuotispäiväänsä sisarustensa parissa Värälässä.

Sekä Suomessa että ulkomailla olevilta ystäviltä virtasi sähkösanomia
ja kirjeitä puolivuosisataisjuhlaan, todistaen kuinka yleisesti
tunnettu ja kunnioitettu hän oli. Mutta eniten liikuttivat hänen
sydäntään vankien erilaiset yritykset ilahduttaa nyt vuorostaan
tervehdyksin, kirjein y.m. häntä, tuota erikoisluontoista vankia,
jota viranomaisten valtakäsky nyt piti vangittuna.

Lukemattomat olivat sekä Suomen että ulkomaitten sanomalehdissä
julaistut myötätunnon ilmaisut ja monet niistä todistivat mitä
lämpimintä ihailua, ymmärtämystä ja rakkautta. Niinpä "Teoloogisessa
Aikakauskirjassa" oli professori G. G. Rosenqvistin kirjoitus. Hän
kirjoitti otsakkeella "Mathilda Wrede":

"Hän, jonka nimi on otsakkeessa, on varmaan maamme huomattavimpia
naisia ja huomattava on myös elämäntyö, jonka hän on suorittanut ja
yhä vieläkin suorittaa.

"Meidän päivinämme, jolloin hyväntekeväisyystyö, kuten moni muukin
tapahtuu yhdistyselämän merkeissä, on jo se merkillepantavaa, että
Mathilda Wrede on _yksinäisenä_ naisena suorittanut mitä vaikeimmalla
ja vaativimmalla työmaalla harvinaisen rikkaan elämäntyön.

"Vielä enemmän merkillepantava on puhtaasti _persoonallinen_ osa
hänen työtään. Ei kukaan muu olisi siinä suhteessa kyennyt astumaan
hänen sijaansa. On kenties voitu helpoittaa sitä, tukea sitä, tehdä
se vähemmän rasittavaksi, mutta suorittaa se, suorittaa se niin,
ettei se olisi kadottanut parasta ja oleellisinta sisältöään,
muuttunut oleellisesti toiseksi, ei ole ollut mahdollista.
Elämäntyöhönsä -- antamaan uhrilahjansa ihmisyyden alttarille --
häntä on harjoitettu ja kasvatettu aikaisimmasta nuoruudesta alkaen.
Eikä mikään ole päässyt turmelemaan eikä särkemään työtä, joka on
vaatimattomuudessaan niin suuri ja kaikessa yksitoikkoisuudessaan
niin rikas.

"Se mitä me kutsumme suureksi ja jota me ihmiset ylistämme, kohtaa
meitä niin monilla aloilla. Pascal on puhunut kolmenlaisesta
suuruudesta. Aleksanteri tulee -- hän sanoo -- loistossaan ja
häikäisee silmämme ja lyö lihallisten ihmisten mielikuvituksen
hämmästyksellä. Arkimedes ei tarvitse Aleksanterin prameutta
loistaakseen hengen silmille. Hänen suuruutensa, joka on kokonaan
järkeä, kuuluu toiseen luokkaan. Kristus on tullut ilman sekä
Aleksanterin että Arkimedeen loistoa. Hänen suuruutensa on vielä
aivan erilaista. Se on niin erilaista; ettei voittajan kunnia ja
neron voima lisäisi sitä hiukkasenkaan vertaa. Hän oli nöyrä,
kärsivällinen, lempeä, pyhä Jumalan edessä, laupias ihmisiä kohtaan,
hirvittävä pahan valtoja vastaan. Ilman syntiä, ilman ulkonaisia
lahjoja, ilman tiedon luomaa lisää hän on aivan omalaatuisensa
suuruudessaan.

"Näin kirjoittaa Pascal kolmesta eri suuruuden asteesta
ihmismaailmassa. Sellaisessa elämäntyössä kuin Mathilda Wreden
on, kohtaa meitä jotakin tuosta kolmannen asteen suuruudesta.
Hänen onnistumisensa salaisuus, että hän on löytänyt tien mitä
paatuneimpiin mieliin, mitä kovettuneimpiin sydämiin, että hän on
houkutellut kyyneleitä silmiin, joista kukatiesi ei ole puristunut
niitä sitten lapsuuden päivien, että hän on sytyttänyt elämän
rohkeutta ja tulevaisuuden toivoa epätoivoisiin sieluihin, riippuu
varmaan siitä, että hän on omaksunut ja voittanut jotakin siitä
suuruudesta, mitä Ihmisen Poika on hengen täyteydessään toteuttanut,
suuruudesta, joka on ihmiselämän väkevin ja ylevin voima.

"Sen suuruuden omistaminen ja voittaminen ei ole vaarallista
persoonallisuudelle. Se ei tee pöyhkeileväksi eikä pintapuoliseksi,
vaan laajentaa ja syventää; se ei pane ylpeilemään, vaan luo hengen
köyhyyden, vanhurskauden nälän ja janon; se tukee niin hyvin
Getsemanessa kuin kirkastusvuorellakin.

"Sellaista suuruutta ei luo se, mitä meidän on tapana kutsua 'täksi
maailmaksi'. Voimat, jotka sen luovat, ovat 'näkymättömiä', kuuluvat
todellisuusmaailmaan, 'jota ei yksikään silmä ole nähnyt eikä
yksikään korva kuullut', mutta jonka olemassaoloa ja vaikutusta ei
yksikään oikea ihminen saata epäillä.

"Sellaisena Mathilda Wrede on kulkenut taikasauva, rakkauden
taikasauva kädessään korpia ja erämaita. Ihmistä hän on etsinyt
murhaajassakin, väärentäjässä, varkaassa, ihmisten ja yhteiskunnan
hylkiössä, vakuutettuna siitä, että kaikkialla ja kaikissa on jotakin
ihmisen arvoista ja talteen otettavaa. Ja aivan varmasti hän on yhä
uudelleen ja uudelleen löytänyt lähteensuonia siellä, missä ei kukaan
muu ole voinut huomata tahi edes aavistaakaan niitä olevan.

"Sellainen työ synnyttää varmasti monta kertaa pettymystä ja
toivottomuutta, mutta se on samalla myös jos mikään omiaan
kasvattamaan ja lujittamaan kannattavaa elämänuskoa, jota me kaikki
tarvitsemme ja joka yksin 'voittaa maailman'.

"Ei yksikään hyvä työ putoa hedelmättömänä maahan, eikä ainoakaan
ihmissydämeen tehty jalo kylvö ole jättämättä jälkeä. Hedelmä saattaa
kyllä näyttäytyä vasta tulevissa maailmoissa, joissa ne vaikuttimet,
mitkä ovat turmelleet ja alentaneet ihmiselämää, ovat menettäneet
tuhoisan voimansa.

"Mathilda Wredenkin elämäntyölle ovat vallat ja voimat koettaneet
panna rajan. Siinä on toimittu aivan johdonmukaisesti. Hänen
tapaisensa valosoihdun kantaja, elämän edistäjä ei sovi
järjestelmään, joka palvelee pimeyttä, joka hieroo kauppaa
ihmisarvosta, joka sitoo ja surmaa sielut.

"Muinaisaika puhui Nemesiksestä, koston jumalattaresta. Ihmisteoista
on sanottu, että ne joko nousevat kuten näkymättömät sähköhiukkaset
aurinkoa kohden, vahvistavat sen valoa ja herättävät elämää ja
liikettä maailmassa, tahi kokoontuvat synkiksi pilviksi, ääneti,
hitaasti, huomaamatta, kunnes pilvi on ladattu, purkautuu odottamatta
ja tuhoaa.

"Aurinkoa kohden käy jokaisen sellaisen teon kulku, jollaisia Mathilda
Wreden teot ovat. Pilviä kokoova on jokainen kansaa hävittävä
voima, joka loukkaa oikeudentuntoa ja vanhurskautta, joka osoittaa
halveksivansa vapautta ja ihmisarvoa. Mutta näkymätön tuomari kulkee
äänetönnä kansojen joukossa. Kerran, kenties jo pian, tullaan hänen
kätensä tuntemaan meidänkin keskuudessamme. Silloin on paljon
muuttuva ja silloin on Mathilda? Wredenkin tapaiselle työlle oleva
sijaa."

"Hufvudstadsbladetissa" eräs vapautunut vanki kirjoitti m.m.:

"Mitä vankiloihimme tulee, täytyy sanoa, ettei vangin, sielunelämästä
juuri huolehdita. Sellaisesta ei kannata puhuakaan! Siksi vangit
kaipaavatkin ihmistä, joka heitä ymmärtää, joka voi elähdyttää ja
vahvistaa heitä. Kokemus on osoittanut, että Mathilda Wrede on oikea
henkilö tähän työhön, joka vaatii paljon vaivaa ja jalon mielen.
Ei kukaan muu kuin hän pysty niin helposti voittamaan kovimmankin
vangin sydämen. Ei kukaan muu kuin hän voi niin lohduttaa, herättää
ja kannustaa sitä, joka on luopunut kaikesta toivosta ja elämän
uskalluksesta. Mathilda Wrede on tehnyt sen niin usein ja vain
muutamalla sanalla. Hän tietää mikä kuhunkin vaikuttaa ja löytää aina
oikean lähtökohdan.

"Kuinka ihmeellisen hienosti hän osaakaan sanoa sanottavansa ja
kuinka varovasti mutta varmasti hän tunkeekaan onnettomien sydämen
pohjaan, kuinka selvästi hän näkeekään kaikkien sydänsopukoiden
valopilkut! Ja kirkas, aina rehellinen ja vapaa katse, jonka hän
luo puhuteltavaansa! Jo se on kukistanut monen uhkamielisen vangin,
monen kaikkein peljätyimmistä -- taivuttanut hänet ja tehnyt hänestä
samalla miehen. Olen ollut usein tilaisuudessa kuulemaan miehiltä
itseltään tuon jalon ihmisen katseesta, johon kätkeytyy syvästi
osaaottava tahi nostava ja toivoa herättävä sielu, joka on herättänyt
ja pelastanut niin monen vankilaelämän sisältämistä suurista
vaaroista. Parhaiten tunnen kuitenkin omasta kokemuksestani tuon
ihmisen ihanat sanat. Hänen, jalon ystäväni, vaikutus minuun on ollut
niin suuri, niin puhdas ja syvä, etten saata sitä sanoin kuvailla.
Minä tunsin vain sinä hetkenä, jolloin tapasin hänet ensi kerran
sellini ovella, kuin päivän valo olisi virrannut sisään ja kesä
ruvennut kukkimaan keskellä synkintä syksyä.

"Sydämessänikin vallitsi hänen tullessaan mitä syksyisin autius.
Ei valon välähdystäkään, ei toivon säkenettä! Sieluni valo oli
sammumaisillaan.

"Silloin hän tuli tuoden valoa, lämpöä ja elämää. Ja keväisiä
tuulahduksia; ne hajoittivat mustat pilvet, jotka olivat uhanneet
minua joka hetki kuolettavilla salamoillaan!

"-- -- -- Ja kesää kesti koko pitkän ajan, mikä minun vielä piti
viettää tuossa kärsimyksen ja sielunhädän asunnossa. Joka kerran
kun hän tuli luokseni, puhalsi minuun keväinen tuuli. Minulla oli
toivoa ja mahdollisuuksia elää ja tehdä työtä. Minäkin saisin
tulevaisuudessa elää valoisia päiviä. Ne ovat jo alkaneet, ja
minä näen niiden ulottuvan kauas tulevaisuuteen. Hän on saanut ne
alkamaan, hän on antanut minulle lyhdyn käteen. Kaikki riippuu siitä,
tahdonko itse kantaa sitä ja antaa sen valon loistaa tielleni. Ja
minä tahdon!

"Parempaa kiitosta ei jalolle ystävälleni voi antaa.
Viisikymmenvuotispäivänänne tahdon toivoa Teille, Mathilda Wrede,
pitkällistä toimintakautta ja paljon siunausta työssänne köyhän
maamme kaikkein onnettomimpien ihmisten joukossa.

"Paljon hyvää Te olette tehnyt! Ja paljon, hyvin paljon Teiltä vielä
odotetaan. Katsokaa! Sadat kädet ojentuvat Mathilda Wredeä kohden!
Kiiruhtakaa auttamaan ja lohduttamaan! Te voitte sen tehdä. He
tietävät sen ja huutavat siksi tukeanne ja apuanne!"

Helena-sisarelleen, joka ei ollut tilaisuudessa olemaan juhlassa
läsnä, Mathilda kirjoitti edellisenä iltana yksinkertaisuudessaan
syvästi vaikuttavan kirjeen:

"Lämpimin kiitokseni sydämen pyhimmistä piiloista entää tänä päivänä
aivan erikoisella tavalla 'Äiti-siskoni' luo. En yritäkään muovailla
tunteitani sanoiksi -- mitkään sanat eivät kuitenkaan pystyisi
ilmaisemaan, mitä tahtoisin lausua. Mutta minä käsitän ja pidän
arvossa ainoalaatuista, uhrautuvaa rakkautta, jota sinä, Helenani,
jättiläissuurine sydäminesi olet koko elämäni ajan tuhlaillut
minulle. -- Kiitos 50 vuodesta, jotka olen saanut elää, minä pikku
raukka, joka olin alituiseen sairas ja sain aina sinulta, rakas
Helena, hoitoa ja rakkautta! Ja kiitos, että sain kulkea omaa tietäni
-- sitä tietä, minkä Jumala oli minulle viitoittanut -- ilman että
oma levottomuutesi pikku siskosta asettui milloinkaan estävänä
väliin. -- Niin, en saata laskeakaan köyhän kiitokseni satoja syitä,
mutta kenties Helenan suuri sydän sittenkin ymmärtää! -- --

"Ja sitten, armas, kaikki ilkeydet, itsekkyyden, laiskuuden,
kärsimättömyyden, pikavihaisuuden y.m., nehän sinä annat _kaikki_
anteeksi? Ethän voi kieltää itseäsi. -- Minä toivon, että 50-vuotias
muuttuu paremmaksi kuin kaikki muut 'vuotiaat' ovat olleet! Jumalan
avulla hän on yrittävä!

"Ensimmäiset ajatukset 50-vuotispäivänäni rientävät Jumalani ja
Helenani luokse."

       *       *       *       *       *

Ja lopuksi jokunen sana, joihin eräs "Dagens Tidningissä" ollut ylevä
ja hieno kirjoitus päättyi:

"Mathilda Wredeä pitäisi juhlia viemällä hänelle yksi ainoa kukkanen,
jonka kuvussa kimaltelisi vain yksi yksinäinen kastepisara, joka
olisi hellävaroen tuotu katoamattomuuden pyhäköstä."



Uusia suruja ja koettelemuksia.


Istuessaan syntymäpäivänsä edellisenä iltana yksinään kirjoittamassa
sisarelleen Helenalle Mathilda Wrede ei aavistanut, että se oli hänen
viimeinen kirjeensä sille, jota hän rakasti eniten maailmassa.

Neiti Helena Wrede oli ollut kauan hyvin sairas, vaikka hän oli
hiljaisen sankarillisesti kantanut kärsimyksensä. Mathildan palattua
Värälästä Helsinkiin eivät molemmat sisarukset eronneet, ennenkuin
kuolon enkeli saapui vieden vapautetun hengen "synnyinmaahansa".

Se tapahtui heinäkuun 22:sena päivänä 1914. Mathilda ei kuitenkaan
antautunut itsekkään surun valtaan, mutta eivät edes hänen lähimpänsä
saattaneet aavistaa, kuinka syvästi hän kärsi.

Hänen oli hyvin vaikea erota Kasarmintorin varrella olevasta tyhjästä
kodista, vaikka kesä olikin silloin ihanimmillaan. Toimeton hän ei
kuitenkaan ollut. Kuten ennenkin, hän kävi tervehtimässä ystäviään
köyhäin asunnoissa ja he taas puolestaan kävivät hänen luonaan.

Juuri siihen aikaan puhkesi sota, ja ikkunastaan hän näki joka päivä
joukoittain sotilaita ja hevosia, jotka lähetettiin sotanäyttämölle.
-- Voi tuota sotaa, kuinka se raastoikaan hänen sydäntään! Usein hän
näki pappien siunaavan lähtevät joukot. Hän huusi Jumalalle noiden
ihmisten puolesta, jotka lähetettiin kuin lampaat tarkoituksettomasti
teurastettaviksi. Ja kun liput vihittiin uskonnollisin juhlamenoin,
tuntui hänestä kuin olisi pilkattu elävää Jumalaa.

Öisin hän lepäsi valveillaan lähettäen parhaimmat ajatuksensa
tuntemattomien äitien, vaimojen, lasten, haavoittuneiden ja kuolevien
luo vakuutettuna siitä, että hänen ajatuksensa ja rukouksensa
löysivät tien Isän Jumalan sydämen kautta saavuttaen vihdoin nuo
onnettomat avun ja siunauksen muodossa.

Hänen oli myös kovin vaikeaa nähdä hevosten kärsivän. Ei hän
voinut milloinkaan mennä ohi niiden seistessä pihoilla ja toreilla
hyväilemättä niitä tahi sanomatta jonkun ystävällisen sanan.
Kerran kun hän kulki erään ystävänsä kera Kasarminkatua, seisoi
maneesin edessä joukko hevosia, jotka oli ostettu Suomesta sotaan
lähetettäviksi. "Tuolla ovat hevoseni", Mathilda Wrede sanoi. "Minun
pitää mennä kadun yli tervehtimään niitä! Minä ymmärrän, kuinka ikävä
niillä on vieraassa ympäristössä, kun ne eivät ymmärrä venäjää, ja
minulla on aina tapana puhutella niitä ohi mennessäni. Kun huudan:
Hyvää päivää, hevosraukat, tuntevat ne kielen ja kääntävät päänsä
minuun päin."

       *       *       *       *       *

Aika kului. Tammikuussa 1915 oli Mathilda eräällä Karjalanmatkalla
saanut vaikean tarttuvan taudin, jonka tähden hänen piti mennä
sairaalaan. Siellä hän makasi viikon toisensa jälkeen ja sai kestää
vaikeita leikkauksia.

Niin pian kuin hän oli jossain määrin toipunut, alkoivat
vankilanaikuiset ja muut ystävät käydä häntä tervehtimässä. Eräänä
päivänä, kun hänen luonaan oli poliittisen rikoksen takia vankilassa
ollut herra, tuli kurjan ja ruokottoman näköinen mies sisään. "Vanha
ystäväni herra K. ja maisteri E.", esitteli Mathilda. Vastatullut
joutui hämilleen nähdessään hienon herran edessään, nykäisi Mathildaa
käsivarresta ja sanoi ääneen: "Älkää kertoko hänelle, että olen
ollut vankilassa!" -- "Se ei ole ensinkään vaarallista", Mathilda
vastasi, "tämä herra on myöskin ollut siellä." -- "Ei suinkaan, onko
hän todella ollut?" huudahti K. kiiruhtaen hänen luokseen. Ja he
pudistivat toistensa käsiä kuin vanhat toverit ainakin.

Jonkun ajan perästä Mathilda oli siksi terve, että hän sai lähteä
sairaalasta, ja vähitellen hän palasi tavalliseen elämäänsä.

Kesällä ja syksyllä Mathilda oli matkoilla. Sielullisesti ja
ruumiillisesti rasittuneena hän palasi lokakuussa Helsinkiin. Pian
sen jälkeen hän sairastui ankarasti ja makasi kauan elämän ja
kuoleman vaiheilla.

Mutta muutamien viikkojen kuluttua kääntyi tauti parempaan päin.
Silloin Mathilda ei katsonut enää tarvitsevansa sairaanhoitajattaria.
Keittiössä asuva vaimo auttaisi häntä kyllä aamuisin ja iltaisin
ollessaan kotona, ja kun eteisen ovi ei ollut lukossa, voi lääkäri,
hänen omat ystävänsä sekä apua tarvitsevat tulla ja mennä. Lääkäri
selitti, että Mathildan piti vielä pysytellä vuoteessa ja että hän
tarvitsi kipeästi hiljaisuutta ja lepoa. Mutta ei auttanut. Ei
hänellä ollut oikeutta ajatella niin paljon itseään, kun niin monet
kärsivät puutetta. Ainakin piti hänen kokeilla.

Mathilda Wrede makasi sitten useita viikkoja ovet auki ja ihmisiä --
venäläisiä sotamiehenvaimoja lapsineen, mustalaisia y.m. -- tuli ja
meni.

Muutamana päivänä astui joku eteiseen. "Onko siellä lääkäri?" kysyi
Mathilda. Ei vastausta. Hän uudisti kysymyksensä. Silloin hän kuuli
raskaiden askeleiden lähestyvän, ja mies näyttäytyi huoneen ovessa.
Takkuinen tukka riippui kasvoilla ja hän näytti peloittavan raa'alta
ja rajulta.

"Oletteko te Mathilda Wrede?" hän kysyi. -- "Olen." -- "Oletteko
te se oikea, jota ne kutsuvat 'vankien ystäväksi'?" -- "Olen." --
"Mikä teitä vaivaa?" -- "Olen sairas." -- "Kuinka vanha te olette?"
-- "Niin hirveän vanha, käyn jo kuudettakymmentä. Mutta nyt on
minun vuoroni kysyä: Kuka te olette ja mitä minulta tahdotte?" --
"Minä olen tuntenut neidin monta vuotta, vaikka emme ole tavanneet,
ennenkuin nyt. Minä olen oleskellut jonkun aikaa melkein kaikissa
Suomen vankiloissa, mutta kun tulin johonkin niistä, oli neiti juuri
lähtenyt sieltä. Muistatteko erään miehen Lappeenrannan vankilasta,
joka oli huonolla käytöksellään menettänyt säästörahansa ja joka
kirjoitti teille pyytäen apua, kun hänen piti päästä vapauteen. Te
lähetitte silloin kaksikymmentä markkaa Matti K:lle, ja minä olen se
mies", sanoi hän tehden epämiellyttävän liikkeen.

Mathilda Wredeä värisytti, sillä hän oli kuullut vankiloissa tuosta
rajusta miehestä, joka oli hyvin häijy ja vaarallinen silloinkin, kun
hänellä ei ollut raivokohtauksia. Mutta tottuneena odottamattomiin
tilanteihin hän hillitsi itsensä sanoen: "Hyvää päivää sitten, Matti
K.! Tulkaa ja ojentakaa minulle kätenne! Olen kuullut teistä niin
paljon." He tervehtivät ja Mathilda jatkoi: "Ottakaa nyt tuoli ja
asettakaa se uunin ääreen, siinä teillä on lämmintä ja siitä voin
nähdä teidät. Ja kertokaa kaikki, minkä tiedätte Kakolasta, sillä
minä olen niin ikävöinyt saada kuulla sieltä jotain." Mies otti
tuolin, istuutui ja kertoili hetken juttujaan.

Lopulta sairas väsyi kovasti. "Te tarvitsette varmaan rahaa", hän
sanoi. "Pöydällä on kukkaroni. Tahdotteko antaa sen minulle." Mies
toi sen ja Mathilda jatkoi: "Minulla ei ole paljoa, mutta me ja'amme
sen, mitä on." Hän aukaisi kukkaron tyhjentäen sisällön peitteelle.
"Minä tarvitsen itse välttämättä 2 markkaa 75 penniä, loput kuuluvat
teille. Nyt teidän pitää olla kiltti ja mennä, mutta tulkaa toisen
kerran uudelleen, niin saamme puhella yhdessä."

Mies hyvästeli. Kyynel kimalteli silmässä hänen mutistessaan: "Olipa
hyvä, että sain nähdä teidät ennenkuin kuolette."

Seuraavana päivänä vangittiin hänet uudelleen, kun hän oli jossain
porraskäytävässä ryöstänyt erään naisen käsilaukun.

Muutamana yönä Mathilda Wreden valtasi kova tuska erään mielien
tähden, joka asusti kaukana pohjoisessa. Hänelle oli varmasti
tapahtunut jotain, mutta mitä? Seuraavana aamuna lähetettiin miehelle
rahakirje postissa.

Tuon miehen, Oskar T:n, hän oli tuntenut monta vuotta. Kerran
Kakolassa Mathildan mennessä toiselta osastolta toiselle, kävelivät
yösellivangit pihalla piirissä. Silloin eräs heistä astui äkkiä
rivistä kysyen: "Tunnetteko minut? Minä olen yksi niitä poikia, jotka
vuonna 1899 soutivat teidät Pielisjärveltä Kolille." Nyt hänet oli
tuomittu moneksi vuodeksi vankeuteen.

Pian Oskar T:n palattua kotiinsa Mathilda Wrede sai häneltä kirjeen,
joka alkoi: "Nyt minä aion ottaa itselleni elämänkumppanin. Hänen
nimensä on Anna Kaisa ja hän on kiltti, hiljainen ja toimelias. Hän
rakastaa minua ja minä rakastan häntä, mutta mitä neiti sanoo?"
Mathilda vastasi, että se oli oiva ajatus ja että kaikki kuulosti
hyvältä. Samalla hän lähetti vähän rahaa pastorin rouvalle, jonka
tunsi, pyytäen häntä pitämään heille kahvikestit heidän tullessaan
pappilaan vihille.

Kului jonkun aikaa. Sitten tuli jälleen kirje kertoen heidän
odottavan lasta; jos tulisi tyttö, niin sen nimeksi pantaisiin Tilda
Mathilda. Vähän myöhemmin saapui sanoma, että maaliskuun 14:ntenä
-- Mathildan päivänä -- oli syntynyt tytär. Mutta äiti oli kovin
sairaana, ja hän oli luultavasti kuoleva. Hänen muistokseen pantiin
lapsen nimeksi myös Anna ja siksi hänet kastettiin Anna Mathildaksi.
Mathilda Wredestä tuli pikku tyttösen kummi.

Pian sitten Oskar T. kirjoitti, että hänen vaimonsa oli tullut
mielisairaaksi. Hän oli kuullut miehensä kertovan "vankien ystävästä"
ja nyt hän oli saanut päähänpiston, ettei hän ikinä paranisi,
ellei Mathilda Wrede lähettäisi hänelle lääkkeitä Helsingistä.
Mathilda meni hermolääkärin luokse, kertoi tapauksen ja pyysi häntä
määräämään jotain vahvistavaa ja rauhoittavaa. Sitten hän lähetti
lääkemääräyksen ja rahaa sairaalle. Ei kestänyt kauan ennenkuin tuli
tieto: "Nyt hän on terve."

Juuri sille miehelle Mathilda Wrede oli lähettänyt rahakirjeen.
Jokseenkin pian saapui vastaus, joka ilmoitti Anna Kaisan kuolleen
samana yönä, jolloin Mathilda makasi valveillaan ajatellen häntä.
Mies oli hyvin onneton eikä tiennyt, mistä saisi kirstu- ja
hautajaisrahat. Nyt kuten niin usein ennen hänen uskollinen ystävänsä
oli tullut avuksi, kun hätä oli suurimmillaan.

Toisen kerran tuli muuan taiteilijan rouva Mathildan luo mukanaan
taulu, johon oli kauniisti maalattu Tagoren ajatelmia. Mathilda
luki ne ja vapisi, sillä hän tiesi kokemuksesta, että Jumala antaa
lastensa vastata sanoistaan. Voisiko hän, Mathilda Wrede, lausua
amenensa siihen, mitä tuossa sanottiin. Hän makasi hiljaa miettien.
Lopulta hän virkkoi reippaalla tavallaan: "Juuri sen taulun pitää
riippua seinälläni, sillä" -- hän luki -- "Tämä on rukoukseni
sinulle, Herra: lyö, iske, jotta satuttaisit köyhyyden juureen
sydämessäni.

"Anna minulle voimia kantaa keveästi iloni ja suruni.

"Anna minulle voimia tekemään rakkauteni hedelmälliseksi sinun
palveluksessasi.

"Anna minulle voimia, etten milloinkaan kieltäisi köyhää enkä
konsanaan polvistuisi ylimielisen voiman edessä.

"Anna minulle voimia kohottamaan mieleni arkielämän pieniä huolia
ylemmäksi.

"Ja anna minulle voimia luovuttamaan voimani sinun tahtosi
hallittavaksi rakkaudessa."

       *       *       *       *       *

Ja elämä tuli antaen iskun iskun jälkeen, mutta "kuitenkin Herra on
tähän asti auttanut ja Hän on auttava edelleenkin, vahvistava ja
kantava."



Veljelä.


Surujen ja monenlaisten kärsimysten aikana oli huolenpito Veljelän
talosta suurena apuna Mathilda Wredelle. Tuolla pienellä talolla
kaukana Karjalassa oli oma tarinansa.

Mathilda tutustui Kakolassa nuoreen, herkkätunteiseen ja jalosti
ajattelevaan mieheen, joka oli joutunut vankilaan valtiollisista
syistä. Useiden vuosien kuluttua vapauden hetki koitti hänelle, mutta
nuori mies tunsi itsensä yksinäiseksi ja häväistyksi maailmassa.
Hänen mielensä paloi erämaihin -- pois kylmästä tuomitsevasta
maailmasta.

Mathilda Wrede otti hänet vastaan sydän tulvillaan osanottoa ja pää
täynnä tulevaisuuden suunnitelmia. Nuoresta miehestä tulisi hänen
työnjohtajansa -- eikö hän rupeaisikin siksi? -- sillä hän, Mathilda,
aikoi ostaa pienen maatilan. Ottaisikohan nuorukainen valitakseen
paikan jossakin, missä kansa oli köyhää ja kamppaili karun luonnon
kanssa? He loisivat oikean mallitalon, opastukseksi ja hyödyksi
ympäristön asukkaille.

Tahtoiko hän! Sepä oli kysymys. Koko nuoruutensa voimalla hän
antautuisi sellaiseen työhön. Milloinkaan hän ei ollut uskaltanut
uneksia niin valoisia tulevaisuuden unelmia.

Kaukana Karjalassa, lähellä Venäjän rajaa, oli pieni tila Jänisjärven
rannalla. Sieltä nuorukainen valitsi työmaansa ja talo ostettiin.
Hän aikoi koettaa opettaa kansalle järjestystä, maanviljelystä,
veistotaitoa, vegetarianismia ja jumalanpelkoa ja seisoa muurina
idästä uhkaavaa oikeaoppisuuden sortoa vastaan. Sellainen hänen
ohjelmansa oli.

Pian sen jälkeen hän matkusti Ruotsiin. Siellä hän meni naimisiin
nuoren ruotsalaisen tytön kanssa, ja jonkun ajan kuluttua nuori
pari muutti Veljelään, molemmat täynnä intoa uuteen lähetystyöhönsä
kaukaisen Karjalan väestön keskuudessa.

Kaikki Veljelään hankitut eläimet olivat parasta rotua. Työkalut
ja siemenet ensiluokkaiset. Pirtti oli vanha. Rakennettiin uusi
pirtti ja huone myös Mathilda Wredeä varten. Sinne hän meni välistä
täysihoitolaiseksi rohkaistakseen ja auttaakseen ystäviään heidän
työssään. Hän viihtyi hyvin heidän luonaan. Hän oli aina rakastanut
korpiseutuja ja ympäristön väestön hyväksi hän työskenteli ja
suunnitteli sydän rakkautta hehkuen. Mutta milloinkaan hän ei puhunut
siitä, mitä uhrauksia ja kieltäymyksiä hänelle tuotti talon ostaminen
ja sen kunnossa pitäminen.

Ensin hänen ystävänsä oli työnjohtajana talossa. Sitten hänestä tuli
sen vuokraaja ilman velvollisuutta maksaa vuokraa, "jotta hän tuntisi
itsensä vapaammaksi". Vihdoin hän sai lahjaksi kaikki talon eläimet.

Kului pari vuotta. Veljelän talo oli vaurastunut joka suhteessa.
Silloin valtasi koti-ikävä nuoren rouvan. Se oli niin voimakas
ja vastustamaton, että työskentely vieraassa maassa kävi hänelle
sietämättömäksi. Hänen täytyi lähteä kotiin isän ja äidin luokse,
hän ei kestänyt enää elämää erämaassa. Asia järjestettiin niin, että
hän saattoi lähteä käymään rakkaittensa luona kotimaassa. Mutta hän
ei palannutkaan sieltä milloinkaan. Hän koetti kirjeissään taivuttaa
miestään muuttamaan Ruotsiin. Toistaiseksi hän oli saava työtä
kotitalossa vaimonsa vanhempien luona.

Mitä miehen oli tehtävä? Sydän ja velvollisuus vetivät Ruotsiin.
Sydän ja velvollisuus pidättivät häntä Veljelässä, synnyinmaassa.
Suuri kaipaus tunkeutui miehen sieluun ja olihan hän vannonut
vaimolleen uskollisuutta koko elämäksi. Mutta kuinka hän voisi jättää
talon? Eikö hänen rakas vapaaherrattarensa ollut ostanut sitä juuri
hänen tähtensä? Taistelu syttyi hänen sielussaan.

Hänen täytyi puhua kaikesta vanhalle uskolliselle ystävälleen.
Varmasti hän osasi neuvoa nyt, niinkuin niin usein ennenkin. Ja
Mathilda tiesi neuvon -- hän ei koskaan tahtonut sitoa miestä. Tämä
oli täysin vapaa matkustamaan sinne, minne sydän ja velvollisuus
kutsuivat. Elukat myytiin, nehän olivat vuokraajan, ja niin hän
muutti Veljelästä.

Se tapahtui juuri siihen aikaan, jolloin olisi pitänyt aloittaa
kevättyöt. Mathilda Wrede sai silloin kannettavakseen monta uutta
huolta.



Mathilda Wrede kertoo.


"Tapasin juuri tutun henkilön kadulla. Hän tuli hyvin ystävällisesti
luokseni haluten puhua kanssani. Hän kertoi, että eräässä
tilaisuudessa oli otettu puheeksi nimien kerääminen adressiin, joka
aiottiin lähettää senaattiin. Minulle pyydettiin siinä lupaa saada
jälleen ryhtyä työhöni Suomen vankien keskuudessa.

"Kun vankeinhoitohallitus oli saanut vihiä tuosta päätöksestä, oli
sen puolelta esitetty toivomus, ettei käännyttäisi senaattiin, vaan
suoraan vankeinhoitohallituksen puoleen, koska vankilavirkamiehet
itse halusivat sopia kanssani, ja luulenpa melkein, että mainittu
herra oli valittu välittämään asiaa. Iloitsin suuresti asian
käänteestä ja lausuin sen julkikin. Mutta en voinut kuitenkaan olla
sanomatta käsitystäni, että minä katsoin suurimmaksi rikokseksi
Suomessa rikosta Suomen rikollisia vastaan, sillä heiltä oli otettu
heidän ainoa ystävänsä maailmassa.

"Ja minä jatkoin: Minua persoonallisesti vankilavirkamiehet ovat
sanomattoman syvästi loukanneet myyräntyöllään selkäni takana, mutta
vielä syvemmin se on koskenut minuun vankien tähden ja Jumalan
tähden, jonka asiaa tahdon palvella. Mestarini Jeesus Kristus ei
seisonut nöyränä vääryyden edessä enkä minäkään voi tehdä sitä.
Minulla on oikeus puolellani -- he ovat olleet raukkamaisia ja
valonarkoja. Siksi minä yksinäisenä naisenakin voin seisoa heitä
kaikkia vastaan, sillä totuus, rakkaus ja oikeus ovat minun
puolellani. Minä tiedän, että he tahtoisivat saada minut varkain
kaikessa hiljaisuudessa takaisin vankilatyöhöni, mutta vankien tähden
se ei saa tapahtua. Vankilavirkamiehet, jotka ovat antaneet vankien,
vartijoiden ja muun henkilökunnan tietää, että minä muka olen
vapaaehtoisesti jättänyt onnettomat ystäväni, saavat myös ilmoittaa
heille, että minut on siihen pakotettu. Yhtä avoin kuin erottamiseni
on ollut, yhtä avoimesti on se myös peruutettava.

"He ovat vaatineet, että minä puhuttelisin todistajain läsnäollessa
vankeja. Mitä minä sanon ystävilleni vankiloissa, voitaisiin sanoa
keskellä toria, mutta en tule milloinkaan olemaan niin epähieno heitä
kohtaan, että saattaisin heidät aukaisemaan sielujensa sisimmät
syvyydet ja uskomaan arimmat kokemuksensa minulle todistajain
läsnäollessa. Eikä ne ole virkamiesten heränneet omattunnot, jotka
nytkään ajavat heitä pyrkimään sovintoon, vaan raukkamaisuus, pelko
ulkoa tulevan painostuksen takia. Sydämeni on tuntenut katkeraa
harmia heidän työnsä tähden ja synnynnäistä ylpeyttäni on syvästi
loukattu, mutta vielä enemmänkin, sydämeni itkee ajatellessaan, mitä
vangit ovat menettäneet ja olen kiusauksessa sanoa: 'Voi teitä, te
kirjanoppineet ja farisealaiset.'

"Sama henkilö kertoi myös Kakolan johtajan antaneen hänen ymmärtää,
että minä olin ollut siellä tapahtuneiden lakkojen ja häiriöiden
syynä. Se on kurjaa, sillä hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin, ettei
se ole totta. Sörnäistenkin vankilassa on ollut levotonta. Suurlakon
aikana vartijat kantoivat johtajan ulos vankilasta jättäen hänet
porttien taakse. Mutta hän oli rehellisempi, siksi hän ei syyttänyt
minua, kuten nämä nyt tekevät. Asia oli yksinkertaisesti niin, että
minä näin liian paljon ja kävin vankilavirkamiehille kiusalliseksi.
Siksi he tahtoivat saada minut tieltään." Muutamia päiviä myöhemmin:

"Nuori pappismies tuli luokseni tiedustelumatkalle. Hän kysyi
muun muassa, enkö tahtoisi rakkaudesta vankeihin palata työhöni
vankiloissa. Minä vastasin, että hän oli liian nuori käsittääkseen
tilannetta ja että olin juuri rakkaudesta vankeihin palaamatta siihen
ilman muuta.

"Puhuessamme kiintyi katseeni kirjoituspöytäni yläpuolella olevaan
kuvaan, jossa Jeesus istuu yksinään katsellen alas Jerusalemiin ja
minä ajattelin:

"Kaiken suuren, mitä pyritään toteuttamaan, on tapahduttava uhrien
tietä. Mutta sen jälkeen kun mestarini oli uhrannut henkensä
kuolemaan, hän ei enää ryhtynyt työhönsä, vaikka hän palasi takaisin
elämään. Ja kuitenkin hänen elämäntyönsä alkoi kantaa hedelmiä vasta
silloin. Minä olen hänestä vain tomuhiukkasen pienoiskuva, mutta
minullekin on käynyt niin, että vasta sitten, kun minut pidätettiin
käymästä vankiloissa, ovat he huomanneet välttämättömäksi paljon
sellaista, jonka hyväksi minä olin aikanani turhaan työskennellyt,
ja nyt se on toteutettu. Kenties mestarini tie on oleva minunkin.
Kenties minä en ole enää palaava työhöni vaikka ovet avattaisiinkin.
-- Minä jätän kaiken täysin luottavana Jumalan väkeviin, puhtaisiin,
pyhiin käsiin."

Sovitteluyritykset eivät johtaneet minkäänlaisiin tuloksiin, sillä
pian niiden jälkeen puhkesi Venäjän vallankumous.



Venäjän vallankumouksen aikana.


Venäjän vallankumouksen puhjetessa talvella 1917 hyökkäsi joukoittain
venäläisiä sotilaita Kakolan mäkeä ylös; he tunkeutuivat vankilaan,
vapauttivat maanmiehensä, riisuivat vartijoilta aseet ja ottivat
"valtiollisten" vankien avulla raudat kaikilta, joilla niitä oli.
Venäläiset antoivat muillekin vangeille lupauksen piakkoin tulevasta
armahduksesta.

Nyt portit olivat auki. Vapaus houkutteli ja monet joutuivat
kiusaukseen paeta. Silloin "valtiolliset" vangit päättivät ottaa
johdon käsiinsä ja sanoivat muille vankilassa oleville: "Toverit! Jos
me nyt pakenemme, niin meidät otetaan varmasti kiinni ja teljetään
tänne uudelleen, mutta jos me odotamme, kunnes saamme armahduksen,
niin olemme todella vapaita."

Siten heidän onnistui rauhoittaa Kakolan väki. Johtajalle he
sanoivat: "Me vastaamme järjestyksestä Kakolassa, jos te myönnätte
meille täyden toimintavapauden. Meidän täytyy saada tilaisuutta mennä
kaupunkiin neuvotellaksemme työläis- ja sotilasneuvoston kanssa. Me
annamme kunniasanamme että palaamme." Säikähtynyt johtaja suostui
kaikkeen. Virkamiehet toivat päällystakkinsa ja viittansa, jotka
miehet pukivat vanginvaatteidensa peitoksi ja lähtivät.

He palasivat. Myöhemmin päivällä johtaja halusi puhua vangeille,
jotka koottiin kirkkoon. Hän puhui heille kauniisti, kehoittaen heitä
pysymään rauhallisina odottaessaan armahdusta ja Kakolassa vallitsi
mallikelpoinen järjestys vallankumouspäivien aikana Turussa.

Mutta vangit saivat odottaa kauan ja heidän mielensä alkoivat
kuohua. Johtajan asema kävi erittäin vaikeaksi; hän päätti ottaa
virkavapautta. Maisteri E. M. otti tehtäväkseen toimia virkavapauden
aikana Kakolan johtajana. Se suretti syvästi Mathilda Wredeä, joka
oli odottanut nuorelta apulaiseltaan, että tämä uhraisi koko elämänsä
ollakseen vankien ystävä ja heidän hengellinen vapauttajansa, mutta
nyt oli virkavalallaan sitoutunut vankilanjohtajan ankaraan tehtävään.

Levottomuus Kakolan vankien keskuudessa kävi yhä suuremmaksi ja kerta
toisensa jälkeen käännyttiin Mathilda Wreden puoleen Helsingissä
ja pyydettiin häntä tekemään voitavansa kiiruhtaakseen armahduksen
toimeenpanoa. Hän jätti yhdessä erään niitten miesten kanssa, jotka
olivat vallankumouksen aikana ylläpitäneet Kakolassa järjestystä,
asiasta prokuraattorille kirjelmän. Sitäpaitsi hän huomautti
prokuraattorille, senaattoreille y.m. että armahdus oli luvattu
vangeille.

Pian sen jälkeen kävi hänen luonaan muutamia kakolalaisia ystäviä,
valtiollisia rikollisia, jotka oli vapautettu vallankumouksen aikana.
He pyysivät häntä aloittamaan uudelleen työnsä vankiloissa. Hän
vastasi liikutettuna: "Sydämeni on yhä edelleen yhtä lämmin vangeille
kuin ennenkin, mutta olen vanha ja sairas ja vain kaikkien noiden
paikkojen näkeminenkin järkyttäisi minua niin, että pelkään, etteivät
voimani riittäisi siihen." Eräs vieraista vastasi: "On kyllä totta,
että saattaisi käydä huonosti, mutta voisipa käydä niinkin, että
neiti nuortuisi uudelleen."

Muutamia päiviä myöhemmin saapui postissa Kakolan vankien adressi,
jossa oli 725 omakätistä allekirjoitusta. Kannen käsinmaalatulla
sisäsivulla oli: "Rientäkää! Allekirjoittaneet odottavat Kakolassa
innolla ja kaivaten."

Eräänä päivänä uusi vankeinhoidon päällikkö tuli Mathildan
suureksi iloksi hänen luokseen sanoen: "Ollessani Kakolassa kävi
kymmenhenkinen vankilähetystö luonani. Heidän esittämistään
toivomuksista oli ensimmäinen se, että neiti Wrede rupeaisi jälleen
käymään vankiloissa, ja minä yhdyn heidän pyyntöönsä."

Mathilda Wreden oli vaikea kieltää mitään, mitä vangit toivoivat. Hän
pyysi senvuoksi vankeinhoidon päällikköä ilmoittamaan kaikille maan
vankilanjohtajille, että hänen käyntinsä vankien luona jatkuisivat
kuten aikaisemminkin.

Kohta sen jälkeen Mathilda Wrede matkusti Kakolaan vapautetun
kuritushuonevangin kanssa, joka oli hänen kanssaan lähettänyt
kirjelmän prokuraattorille.

Turkuun saavuttua he ajoivat Kakolaan, jossa noin 300 vankia
otti heidät vastaan laululla vankilan pihalla. "Kiitos, rakkaat,
ystävällisestä vastaanotostanne", hän lausui laulun vaiettua, "ja
kiitos adressista, joka on syvästi ilahduttanut ja liikuttanut
sydäntäni. Tuskinpa kukaan on kulkenut raskasta Kakolan mäkeä
-- suuren murheen tietä -- niin iloisin ja kiitollisin sydämin
kuin minä. Niin pitkälle kuin voimani sallivat, minä tahdon kuten
ennenkin elää teille ja omaisillenne, maallisen hyvinvointinne ja
sielujenne hyväksi!" Koko voimallaan ja tunteensa hehkulla hän puhui
heille rohkaisevasti, toivehikkaasti ja reippaasti, kunnes vaikeni
mielenliikutuksen ja ponnistuksen uuvuttamana.

Silloin eräs vanki riensi joukon läpi kantaen tuolia, jolle oli
levitetty puhdas pyyhinliina ja pyysi Mathildaa istuutumaan. Samassa
toinenkin vanki lähestyi ja ojensi hänelle omasta ja toveriensa
puolesta kimpun Kakolassa kasvaneita punaisia ruusuja.

Kun oli vielä laulettu kaksi laulua, nostivat väkevät kädet tuolin,
jolla Mathilda Wrede istui, ja "eläköön" ja "hurraa" huutojen
kaikuessa kannettiin "vankien ystävä" vankilaan. Juuri saattueen
lähtiessä liikkeelle muuan mielipuoli mies ryntäsi esiin huutaen:
"Kuinka uskallatte koskea häneen syntisillä käsillänne? Minä ammun
teidät, ellette päästä häntä!"

Vankilassa hänet otettiin vastaan yhtä lämpimästi ja sydämellisesti
ja kun hän oli puhunut muutamia sanoja ja tervehtinyt ystäviään,
kannettiin hänet uudelleen pihalle.

Seuraavana päivänä hän kävi selliosaston kaikkien asukkien luona.
Siellä oli muitten muassa mies, joka oli kantanut viisi vuotta
raskaita vartalokahleita, sillä häntä oli pidetty hyvin vaarallisena
ja vaikeana, mutta hänet oli vapautettu niistä vallankumouksen
aikana. Heti kun Mathilda Wrede tuli hänen koppiinsa, mies riensi
häntä vastaan, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja huudahti: "Nyt
Jumala on kostanut ilman puukkoa!" Hän oli miettinyt kostoa siitä
lähtien, kun Mathilda oli estetty käymästä Kakolassa. "Siitä meidän
ei pidä puhua eikä sitä ajatellakaan", Mathilda sanoi. "Minä olen
niin iloinen ja kiitollinen saadessani taas olla täällä teidän
rakkaitten ystävieni luona, emmekä me saa antaa menneitten asioiden
häiritä iloamme ja kiitollisuuttamme!"

Järjestyskomitea tuli samana päivänä Mathildan luo ilmoittaen,
että heidän nuori johtajansa oli aikeissa jättää heidät muutamien
viikkojen päästä, mutta he toivoivat kaikki, että Mathilda, jonka
apulaisena hän oli ollut niin kauan, kehoittaisi häntä pysymään
paikallaan, kunnes armahdus olisi myönnetty. Mathilda suostui siihen
ottaen huomioon vankien edun.

Jonkun aikaa mainitun vankilankäynnin jälkeen Mathilda Wrede
sai Kakolassa olevilta ystäviltään lahjaksi kauniin kultaisen
muistokotelon sekä hopeisen pikarin. Yksi antajista lausui:
"Kiitollisuuden osoitukseksi vangeilta sille, joka on tyhjentänyt
kärsimyksen kalkin ja jonka herrat ovat vanginneet keskellä hänen
rakkaudentyötään."

Kiitollisuus ja tuska taistelivat ylivallasta Mathildan mielessä.
Kuinka hän voisi ottaa vastaan lahjoja, joihin hänen köyhät ystävänsä
olivat uhranneet pienet, vaivalla kootut säästörahansa.

Nopeasti hän teki päätöksensä -- ehkenpä hän siten voisi jotenkuten
rauhoittaa levottomia vankeja heidän pitkänä, raskaana odotusaikanaan
ennen armahduksen tuloa. Lämpimän kiitoksensa ohella kauniista
lahjoista hän samalla lähetti Kakolan jokaiselle vangille viisi
markkaa.

Se oli sangen tuntuva summa Mathilda Wreden niukoille rahavaroille ja
merkitsi hänelle monta persoonallista kieltäymystä.

Sörnäistenkin vankilasta tuli "vankien ystävälle" tervehdys, että he
kaikki odottivat häntä määrättynä päivänä.

Hänen saapuessaan vankilaan vangit tervehtivät häntä laulamalla: "Tee
työtä, yö jo joutuu." Sielläkin vallitsi innostunut mieliala, ja
jälleennäkemisen ilo oli suuri.

Mathilda Wrede kulki osastolta osastolle ja huoneesta huoneeseen,
tervehti yksinäisiä heidän kopeissaan ja puhui yhteishuonevangeille.
Eräässä yhteishuoneessa oli muun muassa nuori hysteerinen poika, joka
juuri Mathildan astuessa sisään purskahti hermostuneeseen nauruun.
Välittämättä siitä sen enempää Mathilda alkoi puhua läsnäoleville ja
jatkoi sitten käyntejään muitten luona.

Kun hän lopulta aikoi poistua vankilasta, seisoi kaksi vankia ovella
mainittu poika välissään. He näyttivät kaikki hyvin vakavilta.
Mathildan lähestyessä poika astui esiin pyytäen anteeksi, että oli
nauranut. Miehet kertoivat sitten, että kaikki mukana olleet vangit
olivat vaatineet, että poika pyytäisi anteeksi, vaikka tiesivät hänen
olevan sairaan, sillä he eivät tahtoneet että "vankien ystävä" olisi
luullut kenenkään vankilassa nauraneen hänelle.

Vähän myöhemmin tuotiin Mathilda Wredelle hänen suureksi
hämmästyksekseen Sörnäisten vankilasta lahjaksi kaunis hopeainen
kahvikalusto muistokirjoituksineen.

Kun armahduksesta vihdoin tuli tosi ja vangit oli vapautettu, virtasi
vieraita Mathilda Wreden kotiin aamusta iltaan. Sillä kaikki he
tahtoivat nähdä rakkaan kaivatun ystävänsä.

Muutamana päivänä oli kahvikestit hänen kolmelle onnelliselle
ystävälleen, jotka olivat juuri päässeet vankilasta. "Vapaus
on ihana, mutta vanhoille vangeille on Mathilda Wrede sentään
paras kaikista", selitti eräs heistä loistaen tyytyväisyydestä
natustellessaan suurta vehnäpullaa. "Ette voi aavistaa, mitä hän on
ollut minulle ja kaikille omaisilleni", toinen virkkoi kyyneleet
silmissä. Ja kolmas näytti hyvin miettiväiseltä lisätessään: "Kyllä
neidillä on aika monta poikaa."

Niin, monta niitä oli ja kaikki he tarvitsivat rahaa, vaatteita ja
työkaluja, ja Mathildan rahavarat olivat sangen rajoitetut. "Rakkaat
ystävät", hän sanoi vierailleen, jotka olivat juuri selittäneet
hänelle, mitä kaikkea he tarvitsivat. "Minä olen vanha ja väsynyt
ja te jaksatte juosta paremmin kuin minä. Sitäpaitsi minulla on
niin paljon tehtävää. Tässä on pankkikirjani. Ottakaa sillä, mitä
tarvitsette, mutta ei enempää kuin aivan välttämättömän, sillä rahan
pitää riittää niin monelle." Miehet olivat iloisia, ylpeitä ja
kiitollisia heille osoitetusta luottamuksesta.

Mutta päivät menivät menojaan, -- yksi, kaksi jopa kolmaskin -- mitä
merkitsi se, ettei hän saanut pankkikirjaansa takaisin? Neljäntenä
päivänä he tulivat. "Katsokaas, neiti", he selittivät, "meillä ei ole
ollut milloinkaan ennen pankkikirjaa, emmekä voineet ikinä ajatella,
että joku uskoisi meille sellaisen. Siksi me kaikki tahdoimme pitää
sitä. Sitten sovimme, että kukin pitää sitä vuorokauden ja siksi on
kestänyt niin kauan, ennenkuin neiti sai kirjansa takaisin."

He olivat olleet hyvin arkoja, etteivät vain ottaisi enempää kuin
aivan välttämättömän. Hänellä, joka otti enimmän -- 140 markkaa --,
oli sekä vaimo että lapsia ja hän tarvitsi niin hyvin työvaatteita
kuin työkalujakin.

Eräänä iltana tuli muuan Mathildan "pojista" tärkeälle asialle. Hänen
ryhtinsä oli ylpeä ja hieman ylimielinen ja hän näytti voitonvarmalta
heittäytyessään tuoliin, jonka Mathilda Wrede oli siirtänyt hänelle.
"Minä olen kirjoittanut runoja", sanoi hän, "ja ajattelin pyytää
neitiä kustantamaan painatuksen." -- -- "Osaatteko te kirjoittaa
runoja?"

-- "Kukapa sitä ei osaisi!" vastasi hän tekeytyen vaatimattomaksi. --
"Olkaa hyvä ja lukekaa jotakin kirjoittamaanne!"

Poika otti esille pinkan pitkiä kapeita paperisuikaleita, joihin
oli kirjoitettu vain toiselle puolelle, ja luki: "Herää, Suomen
köyhälistö!" ja sitten puhuttiin verestä ja kuolemasta porvareille
ja sortajille j.n.e. -- "Lukekaa vielä yksi", Mathilda pyysi.
Mies otti esille pitkän sepustuksen, joka loppui seuraavasti:
"Alas muhamettilaiset Suomen korkeista viroista." -- "Onko Suomen
korkeissa viroissa muhamettilaisia?" kysyi Mathilda. -- "On, eivätkös
juutalaiset ole juuri muhamettilaisia?" -- "Lienee siinä sentään
pieni ero. Kuinka paljon runojenne painatus tulisi maksamaan?"
-- "Yhdeksänsataa tai tuhat markkaa." -- "Kuinka monta kappaletta
painettaisiin?" -- "Kolmekymmentätuhatta." -- "Kuinka olette
uskaltanut tulla luokseni sellaisessa asiassa? Luuletteko todellakin
että minä autan teitä siinä? Siltäkö puolelta te olette oppinut
tuntemaan minut kahdentoista vuoden tuttavuuden aikana? Koko elämäni
pyrkimyksenä on ollut koettaa luoda rauhaa ihmisten kesken ja rauhaa
heidän sydämiinsä. Olen niin murheissani, kun saatatte luulla,
että minä tahdon tukea työtä, joka pyrkii kylvämään epäsopua ja
kiihoittamaan kansaamme taisteluun."

Mies meni näyttäen hieman nololta, mutta vihainen hän ei ollut
Mathilda Wredelle. Eikä niitä runoja painettu milloinkaan.

Eräälle miehelle, joka oli istunut Kakolassa neljätoista vuotta,
Mathilda lähetti rahakirjeen heti kun oli saanut kuulla hänen
vapautuneen. Mies kirjoitti kahden päivän kuluttua:

"Rahat eivät olisi voineet milloinkaan tulla sen sopivampaan aikaan,
mutta minä toivon, ettei neiti ymmärrä minua väärin, kun sanon, että
minun on mahdotonta ottaa niitä vastaan muutoin kuin lainaksi. On
niin monta vanhaa ja sairasta, jotka tarvitsevat ne paremmin kuin
minä, joka olen voimakas ja terve ja täynnä työintoa. Eilen panin
sanomalehteen näin kuuluvan ilmoituksen: 'Jos on joku, joka tahtoisi
antaa minulle työvaatteet ja työkalut niin minä annan työtä sijaan?'
Mutta en ole vielä saanut vastausta."

Mathilda riemuitsi nähdessään niin monessa ystävässään hauskoja ja
luotettavia piirteitä.

Niinä päivinä kävi Mathilda Wreden luona myös virkamiehiä, jotka
aikaisemmin hänen ollessaan karkoitettuna vankiloista, olisivat
voineet sekä rohkaista että auttaa häntä, mutta jotka pysyttelivät
silloin varovaisesti syrjässä. Nyt he tarvitsivat häntä jouduttuaan
itse hätään.

Mathilda kohteli heitä osaaottavasti ja ymmärtämyksellä,
koskettelematta menneisyyttä.

       *       *       *       *       *

Puhelin soi. Karkea ääni kysyi: "Onko siellä Mathilda Wrede?" --
"On." -- "Otatteko vastaan anarkisteja?" -- "Luonnollisesti." --
"Saako meitä tulla useampia?" -- "Niin monta kuin huoneeseeni
mahtuu." -- "Me tulemme suoraan työstä." -- "Tervetuloa! Mutta
silloin olette varmaan nälissänne. Laitanko kahvia vai teetä?" --
"Kahvi on parempaa."

Sovittuun aikaan ilmestyi vain kaksi miestä. He pitivät Mathildaa
kyllin hyvänä valaistakseen häntä anarkismin opilla ja selittivät
hänelle mielipiteensä.

Sitten hänkin pyysi käytettäväkseen muutamia minuutteja antaakseen
vastauksensa. "Anarkistit", hän alkoi, "kääntäkää tuolinne! Nyt
me kaikki katselemme taulua, joka on tuolla kirjoituspöydän
yläpuolella. Siellä istuu Jeesus, jumalihminen, yksinään yössä
katsellen Jerusalemia alhaalla laaksossa. Hänen suuri lämmin
sydämensä 'säälii kaupunkia', ja hänen kaikkikäsittävä ajatuksensa
askartelee pelastussuunnitelman kanssa. Hän oli sosialisti ja minä
koetan seurata hänen oppiaan. Hänestä sanotaan: 'Hän kulki ympäri
tehden hyvää ja auttaen kaikkia.' Hänen elämänsä oli antamista, vain
antamista. Siitä, mitä te olette sanoneet, tuntuu minusta kuin suuri
osa opistanne olisi ottamista -- ja taas ottamista. Ero on suuri.
Jeesus on ollut kauan mestarini ja jää siksi ja minä odotan, että
tekin tulette minun puolelleni."

Toinen miehistä virkkoi heidän mennessään: "Minä tulen huomenna
takaisin, mutta silloin tulen yksin."

Mathilda Wrede sai kerran eräältä omituiselta ja hyvin
mielenkiintoiselta mieheltä, joka myös sanoi itseään "anarkistiksi",
seuraavansisältöisen kirjeen:

"Minä en ole istunut Kakolassa, ihmeellistä kyllä, kun minulla kerran
on sellainen luonto kuin on, mutta rakkauteni Teihin ei silti ole
pienempi. Niin, uskallanpa väittää, että se on todellakin puhdas
ja sekoittumaton. Ja minä tunnen itseni sanomattoman onnelliseksi
saadessani kutsua Teitä ystäväkseni. -- Sanoin sekoittumaton.
Kenties kun oikein ajattelen, rakkauteen joskus sekoittuu ylpeyttä,
pöyhkeyttä ja itserakkautta, mutta myös nöyryyttä. No, se on joka
tapauksessa rehellistä. Te tunnette vankiloissa viruvat ystävänne --
arvioikaa minut heidän arvoisekseen!

"Yksi elämänohjeitani on: Ole ylpeä ylhäisiä kohtaan ja nöyrä
alhaisia kohtaan, mutta usein sattuu, että vajoaa niin syvälle,
että tuntee olevansa kaikkein alhaisin ja silloin muuttuu
kapinalliseksi -- niin minä tulen ylpeäksi kaikkia ihmisiä kohtaan.
Jeesuksesta tulee Mooses, evankeliumista laki, ja kun minun pitäisi
katsoa pikku-ihmisiin ylhäältä taivaasta päin, niin huomaankin
tarkastelevani heitä alhaalta helvetistä käsin. Vanhan taivaan minä
olen repinyt alas enkä ole kyllin voimakas luomaan uutta. Tunnen
itseni niin laiskaksi ja hidas kieleni väsyy ja tulee kipeäksi
toistaessaan alituiseen kaikenlaisia monimutkaisia arvonimiä. Haluan
kyllä antaa keisarille mikä keisarin on ja Jumalalle mikä Jumalan
on sekä narrille, mitä hän toivoo, mutta kun näen viimeksimainitun
ryöstävän hyväntekeväisyyden nimessä köyhältä, niin raivostun. Ja
sellaisessa tapauksessa minun on hyvin vaikea erottaa oikeutta ja
kostonhalua. -- -- --

"Tunnen melkein kaikki Suomen hienoimmat ihmiset ja suunnattoman
paljon sen hurjinta pohjasakkaa, mutta tunnen vain yhden hienon
ihmisen, joka ei ole kömpelö, en tahdo sanoa, kuka hän on -- ja minä
olen vihainen itselleni ja kaikille ihmisille, kun meidän täytyy aina
luottaa häneen.

"'Jos niin tarvitaan, niin annan henkeni puolestanne.' Eräässä
Helsingissä pidetyssä kokouksessa oli ollut muitten muassa mies,
jolla oli mitä merkillisimmät mielipiteet, jotka hän rohkeasti esitti
ja puolsikin niitä. 'Millainen usko teillä on?' kysyi kokouksen
johtaja, ja mies vastasi: 'Minulla on Mathilda Wreden usko.' --
'Selittäkää tarkemmin, mitä tarkoitatte?' -- 'Mathilda Wreden
mielestä pitää olla ystävällinen ja avulias kaikkia ihmisiä kohtaan
eikä vain rikkaita, ja se on minunkin mielipiteeni'."

Mathilda Wrede sai pari päivää myöhemmin kuulla tuntemattomasta
uskonveljestään, ja seuraavana päivänä pyydettiin hänet Mathildan
luokse.

Mies alkoi käydä siellä silloin tällöin ja hänen ihailunsa ja
rakkautensa kasvoivat kerta kerralta. Kerran hän kysyi: "Vieraileeko
neiti nykyisin herrasperheissä?" Ja Mathildan vastattua, että hänellä
oli ollut siihen hyvin vähän aikaa, mies jatkoi: "Se on vahinko,
sillä he eivät ymmärrä mitään, neidin pitäisi neuvoa heitä!"

Erään toisen kerran hän koetti kaikin tavoin osoittaa myötätuntoaan
ja ihailuaan. "Älkää sanoko niin", Mathilda keskeytti, "ettekö
ymmärrä, että voitte vahingoittaa minua antaessanne niin paljon
tunnustusta." -- "Ei", mies vastasi, "siihen Te olette liian suuri.
Ruhtinatar te olette kansan joukossa, eikä sellaisia synny maailmaan
kuin kerran tuhannessa vuodessa. En ole milloinkaan tietoisesti
valehdellut ja tarkoitan aina sitä, mitä sanon." -- "Sen kyllä
tiedän", Mathilda virkkoi, "mutta te olette tehnyt niin loppumattoman
monta ja suurta erehdystä niin monella eri taholla. Ja tämäkin on
yksi sellainen."

Ovelle soitettiin ja eräs hänen ystäviään, jota hän ei ollut nähnyt
sitten kesän, tuli sisään.

"Onko neiti lukenut ilmoituksen?" kysyi tulija heti. -- "Minkä
ilmoituksen?" -- "Ollessani täällä viime kesänä juuri kun Sörnäisten
vankien lahja tuli minä näin, kuinka liikutettu ja iloinen neiti oli
siitä. Ja sitten neiti sanoi: 'Kuinka voinkaan kiittää heitä? Nyt
minun on juuri matkustettava maalle enkä edes ennätä mennä heidän
luokseen.' Aha, minä ajattelin, nyt minäkin voin kerran auttaa neitiä
ja tuottaa hänelle iloa. Menin sanomalehden konttoriin ja jätin sinne
näin suuren ilmoituksen -- hän näytti sormillaan -- se maksoi kolme
markkaa ja kuului:

"'Saan täten lausua lämpimän kiitokseni Sörnäisten kuritushuoneen
vangeille heidän suuresta lahjastaan, hopeaisesta kahvikannusta,
kermakannusta ja sokeriastiasta. Kunnioittaen Mathilda Wrede'."

Mathilda oli epätoivoissaan ja liikutettu samalla kertaa. "Rakas
ystävä", sanoi hän, "oletteko todellakin tehnyt sen minun tähteni?
Ajatelkaas, kuinka paljon teillä on ollut kuluja tähteni! Sallikaa
minun edes maksaa ilmoitus." -- "Ei," mies vastasi, "minä en ota
neidiltä rahaa", ja hän suorastaan säteili tyytyväisyydestä.

"Minä ymmärrän niin hyvin rakkautenne ja hyvän tahtonne", Mathilda
jatkoi, "mutta jos tekisitte jollekin muulle samoin, eivät he
ymmärtäisi teitä, vaan pitäisivät sitä nimen väärentämisenä, ja te
joutuisitte ikävyyksiin. Ja ajatelkaapas, jos olisinkin tahtonut
kirjoittaa toisella tavalla." -- "Ei", mies tuumi, "näin oli oikein
hyvä, juuri siten on tapana kirjoittaa."

Yöllä Mathilda heräsi ahdistavaan tunteeseen: "Mitä on tapahtunut?
Miksi tuntuu niin vastenmieliseltä?" hän kyseli itseltään. Sitten hän
muisti kiitosilmoituksen. Mutta samassa hän ajatteli miehen suurta
iloa ja puhkesi äänekkääseen nauruun.

"Mitä rakkaus on maailmassani rakentanut, sitä en revi alas." Nuo
sanat juolahtivat hänen mieleensä ja hän nukahti sitten kaikessa
rauhassa.



"Punaisena" aikana.


Oli syksy 1917, jolloin maamme yli kulkeva "punainen" laine alkoi
lakoilla.

Mathilda Wrede luki eräänä aamuna lehdistä, että "punakaarti"
oli vanginnut useita valkoisia ja vienyt heidät poliisikamariin.
"Saavatkohan he nähdä nälkää?" Sellaiset ajatukset eivät antaneet
hänelle ollenkaan lepoa. Hänen täytyi ottaa selko asiasta.

Palvelijatar tuli huoneeseen tuoden aamiaistarjottimen. Samassa
soitettiin ovikelloa. Tyttö aukaisi, mutta vetäytyi pelästyneenä
takaisin, tuli horjuen Mathildan luokse ja sanoi: "Tuolla ulkona
seisoo miehiä, jotka näyttävät oikein peloittavilta ja ilkeiltä." --
"Pyytäkää heitä tulemaan sisään!" Mathilda vastasi, "ja istuutukaa
sitten tuonne keinutuoliin lepuuttamaan hermojanne, niin minä menen
ottamaan heidät vastaan." Mathilda meni eteiseen. Siellä seisoi kolme
nuorta miestä. "Hyvää huomenta, pojat, ja lakit päästä!" hän virkkoi
ystävällisesti, mutta vakavasti. "Siellä ulkonahan on useampia.
Tulkaa pian sisään ja sulkekaa ovi, niin ettei tule kylmä."

He tulivat. "Mitä te tahdotte? Nuorten ja vahvojen miestenhän olisi
pitänyt olla työssä jo aikoja sitten." -- "Me tahdomme rahaa",
vastasi yksi joukosta. Mathilda katsoi tutkivasti heihin jokaiseen.
"Mutta luulenpa, etten anna", hän virkkoi. -- "Eikö teillä ole
rahaa?" miehet kysyivät jälleen. -- "On kyllä ja enemmänkin kuin
tavallisesti, mutta ettekö te nuoret, väkevät miehet häpeä pyytää
rahaa, kun tiedätte, että on niin monta vanhaa, sairasta ja lasta,
jotka näkevät nälkää näinä vaikeina aikoina?"

"Me olemme myös nälissämme." -- "Niin minäkin olen. Minulle on juuri
tuotu aamiaiseni. Jos luulette, että se riittää meille kaikille, niin
jaetaan se. Minun mielestäni siinä on melkein liian vähän yhdellekin.
Tulkaa katsomaan!" Tarjottimella oli hiukan kaalia ja leipäpala.

Miehet rupesivat nauramaan ja Mathilda kuuli heidän kuiskailevan: "Me
olemme joutuneet Mathilda Wreden luo." -- "Niin, minä olen todellakin
Mathilda Wrede ja nyt sanon teille: En anna teille rahaa eikä
minulla ole sattumalta ruokaakaan niin monelle. Minulla on tänään
paljon tehtävää, mutta illalla olette tervetulleita. Silloin voimme
neuvotella, kuinka teistä tulisi oikeita kunnon miehiä, ja voin ehken
tarjota teetäkin."

He menivät iloisina ja tyytyväisinä, vaikkeivät olleetkaan saaneet
mitään ja Mathilda lähti poliisikamariin.

Useita nuoria aseistettuja miehiä seisoi ovella hänen tullessaan
sinne. He näyttivät raaoilta ja epämiellyttäviltä, mutta väistyivät
melkein kunnioittavasti tieltä sallien hänen kulkea ohitse. Hän
meni portaita ylös toiseen kerrokseen. Sinnekin oli asetettu joukko
punaisia vahtiin.

Samassa muuan nuori mies tuli juosten portaita alas yläkerrasta.
Nähdessään Mathildan hän pysähtyi sanoen ystävällisesti: "Anteeksi,
neiti Wrede, tahdoin vain kertoa, että tänään vapautetaan useat
meistä." -- "Sepä hauskaa. Sanokaapa, millaista teillä on ollut?" --
"Aika hyvä." -- "Oletteko saaneet tarpeeksi ruokaa?" -- "Olemme." Oli
kummallista huomata, kuinka punaisten kasvot kirkastuivat tuon lyhyen
keskustelun kuluessa. "Vapaaherratar Wrede -- vapaaherratar Wrede",
hän kuuli kuiskailtavan.

Nuori mies katosi ja Mathilda kääntyi vahdin puoleen pyytäen tavata
heidän päällikköänsä. "Hän ei ole täällä." -- "No, sallikaa minun
tavata joku muu," -- "Tutkintokomitealla on kokous. On kovin vaikea
häiritä heitä nyt juuri." -- "Sitä ei voi auttaa. Minun pitää saada
puhua heidän kanssaan."

Mathilda Wredeä kehoitettiin menemään erääseen suureen huoneeseen
ja hetkisen kuluttua muuan komitean jäsenistä tuli sisään. He
istuutuivat sohvaan. "Minä olen tullut ottamaan selville, kuinka
te kohtelette vankejanne ja annatteko heidän nähdä nälkää", sanoi
Mathilda. "Minulla on muassani rahaa hankkiakseni heille ruokaa ja
kahvia", ja hän pani muutamia seteleitä pöydälle miehen eteen. Mutta
tämä työnsi ne takaisin vastaten: "Neiti Wreden rahat tarvitaan kyllä
muuhun. Me hankimme vangeille ruokaa kolmasti päivässä ja kahvia he
saavat myöskin!"

Sitten mies kertoi, että samana päivänä vapautettaisiin niin monta
kuin mahdollista ja loput niin pian kuin heidän asiansa oli tutkittu.

"Ettekö te johtajat voi tehdä jotain estääksenne tätä hirveää
virtaa kuohumasta yli laitojensa?" kysyi Mathilda. "Emme", mies
vastasi, "se on mahdotonta, sillä työttömät, entiset vallityöläiset
ja huligaanit ovat saaneet ylivallan ja me seisomme voimattomina.
Nuo harjaantumattomat ainekset hallitsevat sosialistista
sanomalehdistöäkin, eikä meillä ole minkäänlaista valtaa."

Mathilda Wrede sanoi hyvästi. Kun pidätetyt pian aiottiin vapauttaa,
ei hän käynyt kenenkään heidän luonaan.

Hän kulki kotiin veristävin sydämin. Mitä hänen rakkaasta Suomen
kansastaan oli tuleva, kun se hankki itselleen sellaisen hirvittävän
kirouksen veljesvihallaan? Hän oli vakuutettu, että se nousisi
alennustilastaan. "Valkoisten" ja "punaisten" välinen kuilu oli
täytettävä, mutta miten? Hän lupasi Jumalalleen ja itselleen,
että sikäli kuin hän ymmärsi ja sikäli kuin voi, hän sovittaisi
taistelevia veljiä, rakentaisi rauhaa heidän välilleen ja kärsisi
mitä tahansa, jos vain siten voisi auttaa kahtiajakautunutta
kansaansa.

Äkkiä hän kuuli äänen: "Neiti Wrede!" ja hän näki miehen kiiruhtavan
kadun yli häntä vastaan. Mathilda pysähtyi. "Tehän olette Mathilda
Wrede?", mies kysyi. -- "Olen kyllä." -- "Minulla on jotakin
sanottavaa teille." -- "Olkaa hyvä vain. Jos voitte sanoa sen
lyhyesti, niin puhukaa asianne tässä, muussa tapauksessa olette
tervetullut kotiini." -- "Minulla on vain vähän sanottavaa, tahdoin
vain huomauttaa, että vaikka olette uskovainen, me sosialistit
luotamme teihin kuitenkin." -- "Kuinka on mahdollista, että te voitte
luottaa minuun, vaikka olen uskovainen?" -- "Teidän elämänne ja pitkä
työnne osoittavat, että olette köyhien ja sorrettujen tosi ystävä."
Tuntematon kumarsi ja meni. Mathilda ei ole milloinkaan sitä ennen
eikä sen jälkeen nähnyt miestä.

       *       *       *       *       *

Syksy oli kulunut ja talvi oli tullut. Menneet kuukaudet olivat
tuoneet mukanaan paljon surua ja epätoivoa tuhansiin sydämiin ja
koteihin maassamme.

Mathilda Wrede meni syvästi suruissaan aikaisin eräänä aamuna
tammikuussa 1918 kenraalikuvernöörin taloon, joka silloin oli
"punaisten" päämaja. Hänen täytyi saada tietää, kuinka he kohtelivat
vankejaan.

Hän joutui matkallaan kulkemaan erään pankin ohi. Siellä seisoi
joukko raa'an näköisiä nuorukaisia. Heillä oli punaiset rievut ja
nauhat hatuissaan ja käsivarsissaan, he seisoivat aseet käsissä ja
näyttivät hyvin törkeiltä.

Mathilda Wrede pysähtyi tarkastellen toista toisensa jälkeen
ikäänkuin häntä olisi haluttanut sanoa jotakin, mutta juuri silloin
hän havaitsi erään miehistään tulevan kadulla. "Päivää, Matti",
tervehti hän ojentaen kätensä. "Miksi te kuljette täällä turhaa
taivallellen? Ei vanhan Matin pidä ottaa osaa tällaiseen poikasten
kujeiluun." -- "Ei, en minä sitä teekään", vastasi Matti. "Olen
oppinut tarpeeksi Kakolassa, eikä minulla ole enää halua tällaiseen,
enkä minä aio liittyä heihin." -- "Se on oikein, Matti on kunnon
mies!" Ja niin heidän tiensä erosivat.

Mathilda jatkoi kulkuaan toistellen itsekseen:

    "Trött och ensam
    kämpe i sitt blod den man, som lyfte
    sköld till värn för denna världens små.
    Och ju himlen närmare han syfte,
    desto tyngre fjät han måste gå."

    [Uupuneena ja yksinäisenä
    saa taistella verissään mies, joka nosti
    kilpensä tämän maailman pienten suojaksi.
    Ja mitä lähemmä taivasta hän tarkoitti,
    sitä raskaampia teitä hänen oli kuljettava.]

Kenraalikuvernöörin talon edustalla punaiset seisoivat paljastetut
miekat käsissään. "Tässäkö on päämaja?" Mathilda Wrede kysyi. --
"Tässä." -- "Ovatko johtajat saapuvilla?" -- "Mitkä johtajat?" --
"Joku korkeimmista?" -- "Tällä kertaa ei kukaan ole täällä, mutta
heidän pitäisi tulla aivan pian", vastasivat he.

Mathilda seisoi yhä kadulla. "Nyt olette katselleet minua kyllin
kauan ja luulenpa, että ainakin joku teistä tuntee minut. Minä olen
vanha ja väsynyt enkä jaksa seisoa kauempaa. Olkaa hyvät ja siirtykää
hieman, että pääsen portaita ylös ja saan istua tuonne penkille,
kunnes voin tavata jonkun johtajan." He vetäytyivät ystävällisesti
hymyillen syrjään tehden tilaa.

Hetken kuluttua ovi avautui ja suun väkevä mies tuli sisään. Joku
sanoi: "Yksi johtajista tulee." Oliko hän johtaja? Äärimmilleen
hämmästyneenä Mathilda huudahti: "Oletteko te täällä? Oletteko
korkein johtaja?" Mies oli istunut Kakolassa "valtiollisesta"
rikoksesta. Kyllä hän oli yksi johtajia, vaikkei korkein. "Minulla on
puhuttavana tärkeitä asioita kanssanne", huomautti Mathilda miehelle.

Heidän oli noustava portaat. Mies tiesi vanhastaan, että
Mathildalla oli kipeä jalka ja nähdessään, kuinka hän ontui, hän
sanoi huomaavaisesti: "Saanko taluttaa neitiä?" Mathilda nojasi
kiitollisena hänen käsivarteensa, ja niin he kulkivat portaita
ylös kaksinkertaisen "punakaartilaisrivin" läpi, joka tervehti
kunnioittavasti.

"Olette varmaan ennenkin kulkenut näitä portaita?" mies virkkoi. --
"Olen kyllä, mutta silloin ne olivat puhtaat ja hyvin hoidetut ja
näyttivät paremmilta kuin nyt." He kulkivat salien läpi, jossa kaikki
kertoi painokkaasti menneestä loistosta ja hävityksestä. Siellä
täällä makaili ja istui likaisia miehiä puolipukeissaan kiväärit
käsissä ja kaikki katselivat Mathildaa uteliaasti. Mies komensi
jonkun järjestämään yksityisen huoneen, jossa he voisivat keskustella.

Huone oli valmis hetkisen perästä. He istuutuivat ja Mathilda Wrede
sanoi tulleensa puhumaan vangeista. "Minulla ei ole mitään tekemistä
sen asian kanssa", mies vastasi. "Menkää hakemaan vankien päällikköä."

Mies poistui huoneesta ja palasi jättiläisen kokoisen miehen kera.
Mathilda huudahti hämmästyneenä ja yllätettynä: "R.; oletteko te
täällä? Tekö olette nyt vankien päällikkö?" -- "Minä." -- Hänkin oli
Mathildan kakolalaisia ystäviä. Hänellä oli ollut johtajan asema
Viaporin kapinassa. Hän oli antanut viiksiensä kasvaa pitkiksi ja
näytti oikein uljaalta.

Hänen istuutuessaan Mathilda Wrede ilmoitti käyntinsä koskevan
vankeja ja että hän tahtoi tietää, missä he olivat, kuinka heitä
kohdeltiin ja saivatko he kylliksi ruokaa. Hän puheli miehen kanssa
kauan ja vakavasti muistuttaen hänelle, että hän, joka oli itsekin
ollut vankina, tiesi kuinka Mathilda sääli kaikkia vangituita. Mies
lupasi tehdä puolestaan mitä voi, jotta heitä kohdeltaisiin hyvin.
Mathilda tahtoi antaa hänelle rahaa ruuan ostamiseksi "valkoisille"
vangeille, mutta päällikkö vastasi: "Kyllä meillä on rahaa ja jos
tarvitsemme enemmän, niin otamme pankeista."

Mathilda Wrede tiesi, että R:n parhaisiin tunteisiin oli koskettu
ja että hän tarkoitti todella, mitä sanoi ja lupasi. Mutta ei hän
ollut yhtä varma, mitä tämä tekisi jouduttuaan jälleen ylempiensä
vaikutuksen alaiseksi ja Mathildan käännettyä selkänsä.

Mathilda nousi lähteäkseen ja sama "punainen johtaja" saattoi hänet
taas portaita alas.

Pari viikkoa myöhemmin Mathilda taas oli kenraalikuvernöörin talossa.
Hän pyysi saada tavata R:a ja hänet vietiin suureen huoneeseen, jossa
istui joukko punaisia pitäen kokousta. Sitten Mathildan viime käynnin
oli kaikki muuttunut uskomattoman nopeasti suurempaan likaisuuteen
ja raakuuteen päin. Kauan odotettuaan hän sai kuulla, ettei R. ollut
siellä, vaan sattumalta lääninvankilassa.

Mathildan tultua etuhuoneeseen ja aikoessa juuri mennä portaita alas
avattiin katuovi ja satakunta hirveätä venäläistä "mustaa" anarkistia
ryntäsi sisään meluten ja hoilaten. He olivat juuri tulleet
Pietarista ja olivat venäläisten joukkojen pohjasakkaa. Puku, hiukset
ja epäinhimillisen raa'at kasvojen ilmeet todistivat sitä.

Tuon näyn järkyttämänä sisimpäänsä myöten Mathilda ihmetteli
itsekseen, mihin ryssät nyt mahtoivat aikoa ryhtyä ja meni suoraa
tietä Katajanokan vankilaan tavatakseen R:n.

Kun hän rupesi puhumaan R:n kanssa vangeista ja pyysi käydä heidän
luonaan, vastasi tämä, ettei hän voinut ratkaista asiaa yksinään,
koska hän sai ohjeet komitealta, jolla oli ylin määräämisvalta.
Komiteassa oli sanottu muun muassa: "Herrat ovat estäneet Mathilda
Wreden käymästä vangittujen kansanlasten luona. He eivät ole
milloinkaan ymmärtäneet arvostaa hänen työtään, me emme nyt myöskään
salli porvarillisten vankien saada häneltä lohdutusta ja rohkaisua.
Kova kovaa vastaan."

Mathilda sanoi alakuloisena hyvästi kääntyen kotiin päin. Ilta oli
pimeä, sillä yksinäiset lyhdyt siellä täällä olivat maalatut ja
liukasta oli myös. Hänen piti yrittää kadun yli, mutta ei ollut
lainkaan helppoa säilyttää tasapainoa jäisillä kivillä. Muutamia
miehiä seisoi keskellä katua puhellen päivän tapahtumista.

"Hyvä miliisi!" huudahti Mathilda, "tulkaa auttamaan minut kadun
yli!" -- "En minä ole mikään miliisi", vastasi yksi heistä
ärtyisesti. -- "Anteeksi, anteeksi, mutta tulkaa kuitenkin! Minun
vanhan ihmisen on niin vaikea päästä kipeällä jalallani näin liukkaan
kadun yli ja sitäpaitsi haluaisin mielelläni kuulla lähemmin
tapauksen, josta puhuitte."

Mies tuli, tarttui aika töykeästi Mathildan käteen ja rupesi
taluttamaan häntä toiselle puolelle. Samassa sattui heihin maalatusta
lyhdystä tuleva heikko valo. "Kas, tehän olette neiti Wrede", mies
huudahti ja nosti hattuaan. "En tiennyt sitä. Olen tuntenut neidin
jo kauan, vaikka emme ole tavanneet milloinkaan ennen." Ja vakavasti
keskustellen hän saattoi Mathildan varovasti kotiin.

Eräänä iltana koputti joku Mathilda Wreden ovessa olevaan lasiin,
sitten seurasi soitto. Antti V., joka oli veljessodan päivinä päässyt
vapaaksi istuttuaan lyhyin väliajoin 37 vuotta eri vankiloissa,
seisoi oven takana. Hän tuli vapauduttuaan suoraan Helsinkiin ja
Mathilda Wreden luo.

Hänet päästettiin sisään ja toivotettiin tervetulleeksi ja siitä
päivästä lähtien hän oli jokapäiväinen vieras Mathildan kodissa. Hän
tarvitsi sekä rahaa että ruokaa, sillä "punaiset" eivät antaneet
hänelle leipäkorttia, ellei hän sitoutunut lähtemään rintamalle, ja
sitä ei Mathilda Wrede olisi mitenkään suonut hänen tekevän. Mies oli
joka suhteessa epämiellyttävä eikä ehken aivan täysijärkinenkään.

Toisena iltana hän tuli tavalliselle asialleen, mutta hänellä oli
uutinenkin kerrottavana. Hänet oli otettu "punakaartiin". Mathilda
Wrede kysyi, oliko hän "punainen" aatteen vaiko rahojen tähden, ja
mies vastasi nauraen: "Vain rahojen takia. Ja ne pakottivat minut."

Ukko kertoi uudesta elämästään. Hän oli vahdissa neljän kilometrin
päässä Helsingistä ja sai hyvää ruokaa, mutta ei ollenkaan rahaa.
Joka yö oli yksi punakaartilainen edesvastuussa järjestyksestä ja
viime yönä hän oli ollut luottamusmiehenä.

Se huvitti Mathildaa, niin että hän puhkesi nauramaan. "Vai niin, V.
vastasi järjestyksestä viime yönä!" sanoi hän. -- "Niin." -- "Oliko
V:llä aseita?" -- "Oli." -- "Luulevatko he, että V. on rehellinen
mies?" -- "Luulevat, ne hullut." Mutta nyt oli Mathildan leikillisyys
tarttunut häneenkin ja hän nauroi oikein sydämellisesti itselleen ja
asemalleen.

"Kuulkaapas nyt, V.", sanoi Mathilda Wrede, "pysykää siellä
paikallanne älkääkä tulko kaupunkiin, sillä jos näkisin V:n seisovan
ja vahtivan pankkia, niin nauraisin itseni kuoliaaksi ja siitä
syntyisi oikein helsinkiläispila, jos kaikki saisivat tietää, kuka
V. on." -- "Ei, ei, kyllä ne pitävät minut maalla", tuumi ukko
naureskellen viekkaasti.

Hetken kuluttua hän virkkoi: "Minä tulen niin kovin tupakankipeäksi,
kun seison vahdissa. Saanko lainata 15 markkaa?" -- "Ei, en ole
milloinkaan antanut rahaa tupakkaan ja kaikkein vähimmän annan nyt
sotilaille näinä vaikeina ja köyhinä aikoina." -- "Ei kai Mathilda
Wrede ole tullut niin kovaksi, ettei antaisi vähän tupakkaa vanhalle
poloiselle Kakolan pojalle, jota kiusataan vartiopalveluksella. Sehän
olisi vain laina." -- "Vanhus raukka! Meidän pitänee tarkastaa, mitä
minulla on." Paperirasia otettiin esille ja siinä oli todella 10
markan seteli. Mathilda Wrede huomautti: "Täällä näkyy olevan, mutta
ei kai V. tahdo ottaa sitä?" -- "Kyllä minä otan", tuumi ukko.

Kaksi päivää myöhemmin koputettiin jälleen ovelle, ja V tuli
Mathildan suureksi ihmeeksi maksamaan velkansa. Hänellä oli
sitäpaitsi mukanaan kolme litraa maitoa, jonka hän oli kantanut
Haglundista saakka.

"Oletteko kantanut tämän minulle?" Mathilda kysäisi. -- "Olen." --
"Anteeksi, että kysyn, mutta onko maito maksettu?" -- "Teille en anna
milloinkaan varastettua. Olen maksanut maidosta 85 penniä litrasta,
ne eivät pyydä enempää 'punaisilta', sillä he pelkäävät. Te olette
ravinnut niin monta suuta, nyt olette vanha ja sairas ja tarvitsette
ruokaa. Tämä on minun kiitoslahjani teille."

       *       *       *       *       *

Ovikello soi taasen ja vanha K., jonka hän oli nähnyt viimeksi
maatessaan sairaana kirurgisella laitoksella, astui sisään. "Helsinki
on nykyään helvetti. Minua peloittaa täällä", mies virkkoi. -- Hän
oli tullut kaupunkiin aamulla toimittamaan asioita.

K. oli tehnyt monta suurta rikosta pitkän elämänsä aikana. Viimeisen
uhrinsa hän oli surmannut iskemällä häneen monta kirveenlyöntiä, ja
kaikki ihmiset ja hän itsekin olivat tuominneet teon mustimmaksi
synniksi. Nyt tehtiin samoin ja vielä pahemminkin, mutta sanottiin,
että se oli oikein ja hyvin tehty. Sellaista vanha K. ei voinut
ymmärtää ja siksi hän oli peloissaan.

Hän oli turhaan etsinyt itselleen yösijaa ja nyt hän oli tullut
pyytääkseen Mathildaa hankkimaan hänelle katon pään päälle. Mathilda
soitti ilman tulosta toisesta yömajasta toiseen. K:n pitää kai saada
nukkua tämä yö täällä eteisessä, arveli hän vihdoin. En tiedä muuta
neuvoa. Mies oli hyvin tyytyväinen ehdotukseen.

He sanoivat toisilleen hyvää yötä. Mathilda meni omaan huoneeseensa
ja lukitsi oven, mutta nukkua hän ei voinut. K. makasi eteisessä ja
yski ja tupakoi. Lopulta Mathilda nousi, koputti oveen ja sanoi: "K.
ei saa polttaa täällä!"

Heti saatuaan aamukahvin K. sanoi hyvästi ja meni.

       *       *       *       *       *

Eräs punakaartilainen seisoi Sohlbergin työpajan edustalla vahtimassa
Mathildan mennessä siitä ohi. Tämä kuuli silloin ystävällisen,
surullisen äänen huutavan: "Neiti Wrede, neiti Wrede!" Mathilda
kääntyi ja näki vahtisotilaan rientävän häntä kohti. "Minä en saa
poistua paikaltani", sanoi mies, "mutta muistatteko, mitä sanoitte
minulle Jumalasta ja sielustani kaksikymmentäyksi vuotta sitten
Kakolassa?" -- "En, en jaksa muistaa sitä", Mathilda vastasi. --
"Minä en unohda sitä milloinkaan." -- "Ja nyt olette kuitenkin
täällä!" -- "Minun täytyy", puhkesi mies sanomaan surusta ja
tyydyttämättömistä toiveista väräjävällä äänellä.

Selittämättä enempää hän palasi takaisin vartiopaikalleen ja Mathilda
jatkoi kulkuaan.

Silloin hän tapasi erään entisen koulutoverinsa. Tämä puristeli
intohimoisesti nyrkkejään ja sanoi säkenöivin silmin: "Mathilda
Wrede! Mitä sanot sinä nyt heistä?" -- "Kenestä?" -- "Sosialisteista."
-- "Mitä sanoin ennen?" -- "Sinä rakastit heitä." -- "Teen sitä yhä
edelleen." -- "Ja minä vihaan heitä." -- -- "Minä surkuttelen sinua,
vanha koulutoveri parka, joka taivallat ympäri kuin elävä viha."
Ja niin he erosivat.

Erään raitiotievaihteen luona hän näki vanhan tuttavan, yhden
sosialistien johtajista. Tämä tuli ystävällisesti hänen luokseen
kysyen: "Kuinka voitte?" -- "Huonosti", Mathilda vastasi, "suru
siitä, mitä nyt tapahtuu tässä maassa, on repinyt sydäntäni." --
"Sen voin kyllä ymmärtää", vastasi toinen. Mathilda puheli hetken
vakavasti miehen kuunnellessa kärsivällisesti ja tarkkaavasti.
Hän lopetti sanomalla: "Kiitos, että laskitte yhden vaunun ohitse
kuunnellaksenne minua!" -- "Teitä kuuntelen tietysti aina. Me
tiedämme kaikki, että neiti on uskonsa varassa kaikkien puolueiden
yläpuolella."

Uuden ajatuksen valtaamana mies jatkoi: "Tahtooko neiti sanoa
minulle, kuinka olette sukua Wredelle, joka istuu parhaillaan
Katajanokan vankilassa?" -- "Minun isäni ja hänen isänsä olivat
serkuksia." -- "Muutamana päivänä tuli eräs hieno nainen, joka sanoi
olevansa hänen vaimonsa, ja tahtoi tavata miestään. Minä vastasin sen
olevan mahdotonta, koska ei ollut vierailuaika. Samassa ajattelin
teitä ja kysyin, oliko hän sukua Mathildalle. Rouvan myöntäessä minä
lisäsin: 'Silloin minun täytyy kertoa teille, että minäkin olen ollut
vanki ja neiti Wrede on ollut minulle hyvä. Hänen siunatun nimensä
tähden saatte mennä selliin.'"

Mathilda Wrede kuuli myöhemmin, että oli todellakin käynyt niin kuin
mies oli kertonut.

Kun raitiovaunu, jolla miehen piti jatkaa matkaa, lähestyi, sanoi
hän: "Meillä vangeilla oli aina tapana muistaa teidän nimipäivänne
ja viime viikolla olin aikonut kirjoittaa teille onnittelun, mutta
sitten minun pitikin matkustaa Kotkaan tärkeille asioille."

"Onnittelu minun nimipäiväkseni juuri kun teillä oli selvitettävänä
niin monta 'punaista' juttua. Ihmeellistä, että voitte samalla kertaa
olla niin ystävällinen minua ja niin vihamielinen muita kohtaan." --
"Teidän raamattunnehan opettaa, että mitä ihminen kylvää, sitä hän
saa niittääkin", vastasi mies.



Rauhan miehellä on tulevaisuus.


Oli kevät v. 1918. Saksalaiset olivat tulleet Suomeen. Punaisten
valta oli kukistettu ja "valkoinen" voitonriemu kaikui kautta
maan. Mutta Mathilda Wrede ei voinut iloita, sillä hän kuuli
voitonriemussa vihlovan väärän soinnun -- vihan -- koston -- ja
päivin ja öin kuului hänen korviinsa Viaporista paljon merkitseviä
laukauksia. Tuhansittain ihmisiä vaikersi ja nääntyi vankileireillä
ja vankiloissa, tuhannet kodit olivat menettäneet tukensa,
tuhannet lapset näkivät nälkää ilman hoitoa ja rakkautta, ja
tuskaisten ihmisten povista nousi hädän ja koston huuto taivaalle.
Osaisivatkohan ne, joilla nyt oli valta, olla kyllin jaloja
käyttääkseen sitä oikein?

Mathilda Wrede rakasti "valkoisia". Valkoisena hän oli syntynyt ja
heidän joukossaan hänellä oli kaikki omaisensa ja monet ystävät. Hän
rakasti kansaa, josta "punaiset" olivat nousseet. Heidän hyväkseen
hän oli työskennellyt koko elämänsä, antanut heille aikansa, rahansa
ja voimansa. Hän rakasti molempia kansanluokkia, ei heidän syntejään,
heidän vallanhaluaan ja vihamielisiä ajatuksiaan, vaan heissä olevaa
iankaikkisuusolentoa, joka kaipaa puhtautta. Hän ymmärsi myös, että
jos etsi punaisten vihan juuren, vihan, joka nyt oli leimahtanut niin
tuhoisaan liekkiin, niin saa palata vuosisatoja taaksepäin. Mathilda
ei voinut pakottautua olemaan mukana loistavissa juhlissa kenraali
Mannerheimin tullessa Helsinkiin, vaikka hän oli saanut lipun
erittäin hyvälle paikalle. Hän ei voinut ottaa osaa joukkojen iloon,
kun toinen osa hänen kansaansa vaikeroi voitettuna ja halveksittuna
tahi raivosi vankileirissä ja tyhjissä "punaisissa" kodeissa.

Sen päivän Mathilda istui näiden rivien kirjoittajan luona. Hän
puheli Jumalalleen tuskaisin sydämin ja kivistävin päin.

Mathilda Wreden oli tapana noina aikoina usein toistaa raamatun
sanoja: "Paavali asui vuokraamassaan talossa ja otti vastaan kaikki,
jotka tulivat hänen luokseen." Niin Mathildakin teki. Kaikki,
jotka surivat kuolleitaan tahi vangittuja omaisiaan, saattoivat
turvallisesti vuodattaa hänelle tuskansa ja epätoivonsa, sillä hänen
oma kiusattu sydämensä ymmärsi heitä.

Jo talvella ja myöhemminkin kävi hänen luonaan sivistyneitä ja
sivistymättömiä, ruotsalaisia ja suomalaisia, punaisia ja valkoisia
loppumattomana virtana. Heidät kaikki hän tahtoi rakkaudellaan
yhdistää kansallensa siunaukseksi.

Hänellä oli vastaanottohuoneensa pöydällä sinä aikana aina valkoinen
ja punainen kukka samassa maljakossa. Molemmat olivat yhtä
elinvoimaiset, yhtä kauniit ja yhtä tuoksuvat. Niiden piti saarnata
kaikille sinne tuleville: Valkeat ja punaiset viihtyvät yhdessä,
elävät samasta vedestä ja levittävät kukin omalla erikoisella
tavallaan sulotuoksujaan. Eikö siis myös veljien, saman kansan lasten
pidä voida elää rauhassa ja sovussa, vaikka ovatkin eri värisiä?

Häneltä kysyttiin punaisena aikana, voisiko hän piiloittaa
"valkoisen" kotiinsa. Hän vastasi: "Minun oveni ovat aina auki
kaikille, kaikki saavat ymmärtämystä, rakkautta ja kaiken avun, minkä
voin antaa, mutta piiloittaa en voi ketään." Valkoisten voitettua
ja suuren puhdistuksen alettua kysyttiin myös, voisiko hän suojella
jotain takaa-ajettua punaista. Vastaus oli sama. Hänen ovensa oli
avoin ja hänen sydämensä myös, mutta veljesten kesken käydyssä
sodassa hän ei voinut asettua kummankaan puolelle.

Katkeria "väritettyjä" lausuntoja kuullessaan hän koetti aina löytää
jotain hyvää vastapuolueessa ja usein taistellessaan poissaolevan
puolesta saattoi hän vilkkaudessaan joutua liiallisuuksiin.
Siitä johtui, että valkoiset pitivät häntä punaisena ja punaiset
valkoisena. Hän oli heittäytynyt kuiluun auttaakseen sen
täyttämisessä. Ja hän jäi sinne.

Häntä ymmärrettiin yhä vähemmän ja yksinään hän sai tietään
kulkea. Hänelle kävi kuten Johannes Müller kirjoittaa: "Jeesuksen
kärsimisen tie on kaikkien ihmiseksitulemisen kannattajain kohtalo.
Sillä he joutuvat alituiseen ristiriitaan vanhimpain, ylimmäisten
pappien ja kirjanoppineiden, s.o. vallitsevan katsantokannan ja
voimassa olevan järjestyksen edustajien kanssa. Se on luonnon
pakko, sillä uusi syntyminen on vallitsevien olojen, elämäntapojen
ja arvonmittareiden vastakohta. -- -- -- Jos yleisesti voimassa
olevan ja historialliseksi tulleen edustajat ovat yhtä mieltä
kanssamme, silloin he joko eivät ole ymmärtäneet meitä tahi me olemme
menettäneet itsemme."

Hän virkkoi usein suuren sielullisen yksinäisyytensä aikana: "Jossain
maailmassa on henkilöitä, jotka ymmärtävät minut täydellisesti
ja ovat samaa mieltä kanssani. Minä tunnen olevani voimakkaassa
näkymättömässä yhteydessä heidän kanssaan."

Heinäkuun lopulla 1919 hän sai Hollannista kirjeen, jossa häntä
kutsuttiin kansainväliseen rauhan- ja sovintokonferenssiin. Kutsun
allekirjoittajat olivat hänelle aivan vieraita, mutta kirjeen muoto
ja henki vaikuttivat häneen kuin virkistävä laine. Hänelle selvisi
silmänräpäyksessä: "Siinä on minun kansani, heidän kanssaan tahdon
työskennellä rauhan ja sovinnon rakentamiseksi. Minä matkustan
Hollantiin."

Kohta sen jälkeen hän tapasi vanhan uskollisen ystävänsä Paul
Nicolayn. Tämän nähtyä, että "Fellowship of Reconciliation" ja
"Brotherhood in Christ" olivat lähettäneet kirjelmän sekä että yhtenä
kutsujista oli tohtori Henry Hodgkin, hän virkkoi: "Henry Hodgkin on
kaikkein hengellisimpiä ja toimeliaimpia kveekareita. Hänen nimensä
takaa, että kokouksesta tulee hyvä ja hengellinen. Voit rauhassa
matkustaa sinne ja saat tuntea, että on siunattua seurustella
kveekarien kanssa."

Mathilda Wrede oli ollut erikoisen heikko kesän jälkeen,
jolloin ei ollut saanut levätä ollenkaan. Usein uudistuvat
pyörtymiskohtaukset ja sydänhäiriöt näyttivät panevan esteen kaikille
matkasuunnitelmille, mutta hän näki tien selvänä edessään. Sodan
repelemä maailma huusi "rauhaa maan päälle ja ihmisille hyvää
tahtoa." Koko hänen sielunsa kurottautui yhteistyöhön sen päämäärän
saavuttamiseksi. Silloin sairaan ruumiinkin piti seurata mukana. Ja
se seurasikin.

Hän tuli omituisen sattuman kautta pyydetyksi osanottajaksi myös
Haagin suureen kirkolliskansainväliseen konferenssiin. Siellä hän
tutustui useaan hengellisesti pirteään ja lahjakkaaseen henkilöön,
joista monella oli sama päämäärä kuin hänelläkin -- nimittäin
Bilthovenin konferenssi.

Lokakuun 4:ntenä päivänä 1919 avattiin tuo merkillepantava
konferenssi Bilthovenin huvilakaupungissa lähellä Utrechtia.

Mathilda oli odottanut paljon yhdessäolosta ja työstä kristityn
rauhan- ja sovintoväen kanssa. Mutta todellisuus oli hänen
rohkeimpiakin toiveitaan ihanampi. Siellä vallitsi ehdoton
yksimielisyys, veljeys, henki, lämpö ja voima. "Bilthovenissa olo
on ollut elämäni sunnuntaihetki", hän kirjoitti sieltä, siitä
huolimatta, että hän juuri kokouspäivinä sai sydäntäsärkevän tiedon
parooni Paul Nicolayn kuolemasta. Koetellun ystävän sijasta odotti
häntä Suomeen palattua hauta.

Bilthovenissa vietetyn viikon aikana syntyi koko maailman käsittävä
yhtymä "Pyrkimys kristilliseen kansainvälisyyteen" jonka kaikille
maille yhteinen kehoitus kuuluu:

_Kristillistä internationalea kohti._

Lokakuun 4-11 p:nä pidettiin Bilthovenissa Hollannissa kokous, johon
oli kokoontunut miehiä ja naisia Amerikasta. Tanskasta, Suomesta,
Ranskasta, Saksasta, Englannista, Hollannista, Unkarista, Norjasta
ja Sveitsistä. Tunnustaen kukin oman vastuunalaisuutensa oman maansa
synneistä sodan yhteydessä ja niinsanotun rauhanteon yhteydessä, sekä
tuntien syvää häpeätä siitä, että heidän kunkin kirkkonsa olivat
olleet kykenemättömät sodan aikana ylläpitämään yleismaailmallista
yhteishenkeä, katsovat he ajan tulleen ryhtyä työskentelemään
Kristillisen Internationalen hyväksi.

Ne, jotka yhtyvät sellaiseen liikkeeseen, asettavat Kristuksen ja
ihmiskunnan vaatimukset jokaisen valtion vaatimusten yläpuolelle,
palvellen kuitenkin kukin omaa kansaansa kaikella mahdollisella
tavalla. He eivät niin ollen voi tappaa veljiään minkään syyn
nojalla eivätkä ottaa millään tavoin osaa sotapalvelukseen. He
vastustavat viimeiseen saakka kapitalismia ja imperialismia. He
haluvat vallankumousta niin perinpohjaista, että jos se väkivalloin
pantaisiin toimeen, se varmasti epäonnistuisi. Sorrettujen asia on
heidän asiansa. He ovat päättäneet uhrata elämänsä koko ihmiskunnan
palvelukseen.

Ne, jotka kohtasivat toisensa Bilthovenissa, tunsivat olevansa täysin
yhtä mieltä toistensa kanssa ja tekivät yksimielisesti ylläolevat
päätöksensä. He uskoivat, että on paljon niitä, jotka haluavat
ottaa osaa sellaiseen liikkeeseen todellisen rauhan ja oikean
tasa-arvoisuuden aikaansaamiseksi sen voiman pohjalla, että kaikki
ovat veljiä Kristuksessa. Ja niin he lähettävät seuraavan julistuksen
koettaen ilmaista siinä yhteisen vakaumuksensa.

_Tie._

Surusta, joka painaa kaikkia sydämiä, vaaroista, jotka uhkaavat
tuhota meidät, vihasta ja sosialisesta vääryydestä, jotka rehoittavat
kaikissa maissa -- onko niistä mitään pelastuksen tietä?

Tie, jota myöten ilo tuodaan maailmaan, on meille se, että kernaasti
otamme vastaan vielä enemmän surua avaamalla sydämemme toisten
sydämien suruille kaikkialla maailmassa. Tie, jota myöten tuomme
turvallisuutta maailmaan, on se, että me kernaasti panemme alttiiksi
oman turvallisuutemme ja omaisuutemme ja että me luotamme kaikkiin
ihmisiin, kuinka vähän luottamusta ansaitsevia he näyttänevät
olevankin.

Tie, jota myöten saatamme oikeuden valtaan, ei ole se, että kostetaan
niille, jotka tekevät pahoin, vaan että paha voitetaan rakastamalla
ja anteeksiantamalla, katumusta odottamatta.

Tämä on Jeesuksen tie, jota Hän aina seurasi, ja niin tehden hän
voitti maailman, voitti sen jopa kuolemassaankin. Se on sovinnon tie,
joka vie ihmiset heidän Isänsä luo ja tekee heistä saman perheen
veljiä.

Emme ole kulkeneet tätä tietä. Olemme paenneet kärsimyksiä ja
vaaroja toisten tuskien ja onnettomuuksien kustannuksella, meiltä
on puuttunut rakkautta niin, että väkivalta näytti olevan ainoa
pelastuksen tie, me olemme ylläpitäneet omia oikeuksiamme silloin,
kun muilta kiellettiin heidän oikeutensa, olemme ylläpitäneet vihaa
sen sijaan, että olisimme poistaneet sitä antamalla anteeksi ja
rakastamalla. Kaikki seisomme tuomittuina Jumalan edessä. Ei kukaan
voi veljeään kivellä heittää.

Näyttää hulluudelta lähteä kulkemaan tätä tietä. Mutta meissä
jokaisessa on jotakin, joka kutsuu meitä siihen. Se on Jumalan henki,
joka on meissä. Kun tämä henki vallitsee meitä, olemme vapaat.

Emme voi tätä tietä kulkien toivoakaan saavuttavamme myötäkäymistä,
rikkautta, valtaa. Emme ehkä voi yhtäkkiä luoda uutta maailmaa. Mutta
Kristuksen tie on ainoa toivon tie.

Tämä tietää vallankumousta sovinnon kautta. Jeesus on todellinen
vallankumouksellinen, koska hän on todellinen sovittaja. Valitessamme
hänen tiensä tulee meistäkin sovittajia ja vallankumouksellisia. Ura
on avoinna jokaiselle, joka rakastaa ja uskaltaa. Sellaiset ihmiset
ovat kristillisen vallankumouksen uranaukaisijoita ja sellaisia
olkaamme kaikki.

Liikkeen "Kristillistä Internationalea kohti" toimisto, Bilthoven,
Hollanti. Lokakuussa 1919.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vankien ystävä - Piirteitä Mathilda Wreden elämästä ja toiminnasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.