Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Singoalla
Author: Rydberg, Viktor
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Singoalla" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



SINGOALLA

Kirj.

Viktor Rydberg


Suomentanut Juhani Aho



Werner Söderström, Porvoo, 1921.



ENSIMMÄINEN OSA:

 Metsälinna.
 Singoalla.
 Ikävä.
 Muukalaiset Egyptin maalta.
 Erland ja Singoalla.
 Hämyhetki metsäpuron rannalla.
 Kaksintaistelu.
 Leiri.
 Lähtö.
 Yö.
 Myrkkyjuoma.

JÄLKIMMÄINEN OSA:

 Surun lapsi.
 Ritari ja pyhiinvaeltaja.
 Rotko.
 Salainen voima.
 Päivä ja yö.
 Viimeinen yövaellus.
 Päivän koitto.
 Rutto.
 Metsän erakot.



ENSIMMÄINEN OSA.



METSÄLINNA.


Muutaman Smålannin sisäjärven saarella oli linna, joka kauan oli ollut
Månesköldin suvun omaisuutta. Siinä oli useita toisiinsa kiinni
rakennettuja tammihirsistä salvettuja huoneita ja oli siinä pyöreä
torni, suurista harmaakivilohkareista tehty. Tornin yksitoikkoista
ulkoseinää elostuttivat muutamat sinne tänne puhkaistut ikkunareiät
pyöreine kaarineen ja hietakivipatsaineen.

Nähtävästi olivat useat sukupolvet vetäneet rakennusaineita saarelle,
liittäneet huoneen huoneeseen ja veistelleet niitä kukin aikansa
rakennustavan ja oman mielensä mukaisesti.

Kolmannellatoista sataluvulla oli linna laaja rakennusryhmä, kattojen
harjat olivat toiset matalampia, toiset korkeampia; kattojen ääriviivat
kulkivat sikin sokin, seinät yhtyivät toisiinsa kaikenlaisissa
kulmissa, ja vaikka niissä ikkunoita olikin vähän, oli niissä sitä
enemmän ulkonevia nurkkia ja luhtia, käytäviä ja vertauskuvallisia
rauta- ja puukoristeita. Porttikäytävän koreasti leikeltyjen pylväiden
päällä seisoivat noiden kolmen veritodistajan Unamanin, Sunamanin ja
Vinamanin kunnianarvoisat, vaikkei tosin aivan kauniit kuvat.
Korkeuteen ojennettuine käsineen oli niiden määrä rukoilla Jumalan
siunausta Ekön linnalle.

Saaren ympärillä oli paaluaita ja nostosilta yhdisti sen mantereeseen.

Aika oli maalannut linnan harmaaksi ja ruskeaksi. Näytti siltä kuin
olisi se kätkenyt salaisuuksia, sekä muinaisia että tulevia.
Hiljaisuus, joka siellä tavallisesti vallitsi, oli kuin käskystä
syntynyt, jotteivät muistot ja aavistukset häiriintyisi.

Kuusia kasvavat jyrkät kalliorannat kuvastuivat järven pintaan. Tumma
havumetsä ulottui loitolle joka puolelle. Eräällä paikalla laskeutui
ranta aukeana järveen. Aukosta pilkotti laakson koivujen välitse rappu
rapultaan ylenevä luostarin pääty.

Vielä tänä päivänä näkyy siinä sen kivijalka. Olen istunut siinä eräänä
myöhäisenä syyspäivänä, kun raskasmieliset pilvet taivaalla vaeltivat
ja kosteat tuulahdukset milloin kohisivat, milloin huokailivat
kellastuneessa rannan ruohikossa. Kuolleita ja kuolevia heinänkorsia
virui jalkojeni alla; harjaheinä ja keto-orvokki olivat säilyttäneet
vielä viimeisen, myöhästyneen vihannuutensa. Kesän katoova kukoistus
huokui alakuloisuutta yli maiden ja metsien. Kivien lomassa kasvavan
pihlajan melkein lehdettömillä oksilla loisti vielä läpi samean
päivänsalon muutamia yli kesäisen elämän säilyneitä veripisaroita.
Linnan nimeä eivät muistane enää muut kuin kenties jotkut
muinaistutkijat. Mutta taru kertoo, että musta rutto sen autioksi pani,
ja siitä lähtien on se saanut kukistumistaan kukistua.

Noin vuonna 1340 oli ritari Pentti Månesköld Ekön isäntänä. Sananparsi,
joka jo silloin oli vanha, kertoi, että linna oli äänettömyyteen
vaipunut, ja sen omistajista, toisesta toisensa perästä, sanottiin,
että sana oli heistä vaikeampi antaa kuin runsas almu. Månesköldit
näyttivät tahtovan kulkea kulkuaan yhtä äänettöminä kuin kuu, joka
tarun mukaan oli heidän pakanallisen esi-isänsä ystävä ja joka oli
hänelle hopeaisen sirpin lahjoittanut. Noiden monien linnan seinissä
olevien merkkien ja esi-isiä muistuttavien kuvien joukossa ei
kuitenkaan kuun sirppiä näkynyt muualla kuin yrttitarhan portin päällä,
mutta siinä se oli asetettu pyhän neitsyen jalkojen juureen ja siis
ristin alaiseksi saatettu. Mutta jos joku ritari Pentiltä tuota
kummallista tarinaa tiedusti, teki hän epäävän liikkeen kädellään, teki
välistä ristinmerkinkin, ja vastasi vain: se tapahtui pakanuuden
aikana. Taipuvaisempi sanoin selittämään asiata oli kuitenkin vanha
palvelija, Rasmus metsästäjä.

Seudun kansa kyllä tiesi, miksi Ekön linnassa oltiin ääneti ja miksi
Ekön miehet vaikenivat. Kun kristinuskon sanansaattajat -- nuo kolme,
joiden kuvat linnan portin päällä kohottivat katseensa ja kätensä
taivasta kohti -- olivat ilmaantuneet Smålannin maakuntaan ja sen
jättikumpujen päältä alkaneet puhua valkeasta Kristuksesta ja pyhästä
isästä Roomassa, oli Månesköldin esi-isistä se, joka siihen aikaan eli,
alkanut heitä vastaan intoilla, koonnut väkensä pyhille kukkuloille ja
uhrilehtoihin ja kehoittanut heitä pysymään uskollisina salaperäiselle
Odinille, valkoiselle Balderille ja mahtavalle Torille. Näiden
epäjumalain kunniaksi lauloi hän harpulla säestäen lauluja niin
mahtavia, niin hurmaavia, että kansa luuli kaikkien luomakunnan äänien
niihin säveliin sointuneen. Se paadutti sen vuoksi sydämensä
evankeliumia kohtaan ja karkoitti sen sanansaattajat. Sentähden
vallitsi nyt äänettömyys Ekön linnassa ja sentähden vaikenivat Ekön
miehet. Mutta äänettömyys ei ollut pahan omantunnon painamaa, niinkuin
ennen lienee ollut. Seitsemän hurskaan miespolven jäsenet olivat
koettaneet sovittaa pakanallisen laulajan rikosta. Se kevensi
omaatuntoa.

Kerrottiin, ettei yksikään kristitty Månesköld voinut eikä tahtonut
laulaa ulkosalla taivaan alla -- ei kukaan ennen Erlandia, ritari
Pentin poikaa, joka vielä oli keskenkasvuinen. Hänen ääntänsä olivat
ihmiset ihmetyksellä kuunnelleet, kun hän tuon tuostakin metsän
peitossa lauleskeli, missä mielellään jousella ja keihäällä
varustettuna kuljeskeli. Hän lauloi kummallisia säveliä, rajuja ja
kauniita, lauloi varsinkin silloin kun kuuset ja hongat kovimmin
kohisivat. Hän kulki yksin silloin kun ei tahtonut, että Rasmus
metsästäjä häntä seuraisi.

Rasmus oli taitava metsänkävijä, hyvin perehtynyt petojen tapoihin ja
elkeihin, ja ylen oppinut oli hän kaikessa, mikä koski metsähiisiä ja
peikkoja. Useammin seurusteli Erland kuitenkin kahden koiransa kanssa,
jotka olivat suuria ja pörröisiä, joiden silmät olivat verenpunaiset ja
hampaat terävät. Naapurit pelkäsivät Hallia ja Hurttaa, ja sudetkin
niitä nälkäisellä ja äkäisellä pelolla katselivat.

Rannan korkeimmalta kalliolta oli Erlandin tapana viskautua veteen. Kun
tuuli kohotti laineet lakkapäiksi, silloin häntä huvitti uida. Ihmisten
mielestä oli pojassa jotain levotonta ja rajua, jotain, joka pakanuuden
aikoja muistutti; hänen luonteessaan oli jotain, jota ei kastevesi
ollut kostuttanut.

Entäpä jos se vanha pakana, se muinoinen Månesköld, joka ei koskaan
ollut antanut siunata itseään ja joka kuolinvuoteellaankin oli
houraillut kilpineidoista ja kuolemattomuuden simasta -- entäpä jos hän
oli nyt palannut Erlandin hahmossa? Noin arvelivat keskenään talonpojat
matalissa majoissaan. Mutta Ekön talonväki vakuutti, että Erland risti
silmänsä hartaasti ja luki rukouksensa kädet ristissä; että hän totteli
isää ja äitiä ja osoitti kunnioitusta opettajalleen isä Henrikille;
että hän oli hyväsydäminen vaikkakin kiivas, antelias niinkuin kaikki
Månesköldit, ja harras oikeutta noudattamaan, vaikkei se aina
onnistunutkaan. Rasmus metsästäjä, joka luuli parhaiten tuntevansa
Erlandin, vakuutti kaiken tämän todeksi, mutta pudisti kuitenkin
päätänsä.

Ritari Pentti ei ollut tehnyt elämää Ekössä äänekkäämmäksi kuin hänen
esi-isänsäkään, ja hänen vaimonsa, jalovartinen, solakka ja
vaaleaverinen Elfrida, jolla oli Kristuksen vuorisaarna silmissään ja
otsallaan Taborin vuoren loisto, toimitti monet tehtävänsä hiljaisella
arvokkuudella.

Kaksi kertaa vuodessa oli Ekössä pidot, joihin tuttavia ja ystäviä
saapui kaukaisista kartanoista. Pidot olivat loistavat: kullalla
neulottuja verhoja riippui salin seinillä, pöydällä oli kallisarvoisia
astioita ja kellarista kannettiin esille kalliita juomia. Mutta vaikka
ilo silloin ei ollutkaan hillittyä, esiintyi se kuitenkin arvokkaasti:
vieraat eivät siihen syytä tienneet, mutta heistä tuntui juhlalliselta
vielä silloinkin, kun heidät tarpeeksi juovuksissa vuoteisiin
talutettiin. Itse herra Gudmund Ulfsax, Ekön lähin naapuri, jonka
tapana oli huutaa ja meluta silloin kun olisi puhua pitänyt, ja joka
kiroili enemmän kuin siunaili, silloin kun oli saanut yllin kyllin
olutta ja viiniä nauttia, oli Ekössä ollessaan kohtelias ja
kohtuullinen, ja säyseä sanoissaan ja liikkeissään, ja lallatteli vielä
vuoteessaankin lapsena oppimaansa, hänelle ymmärtämätöntä latinalaista
iltarukousta, jos ei näet sattunut niin, että se oli jo aamurukoukseen
vaihdettava.

Ritari Pentti oli monta kovaa kokenut mies. Matti Kettilmundinpojan
kanssa oli hän taistellut onnettomien herttuoiden puolesta ja Skånessa
oli hän käynyt sotaa holsteinilaisia herroja vastaan. Nyt oli hän vanha
ja harmaantunut ja hoiti isällisesti ja älykkäästi talonisännän
tehtäviä. Talvipäivinä pysytteli hän enimmäkseen käsityökammiossaan
talonpojan Olavi Hallsteninpojan kanssa, joka oli tehnyt ja koristellut
alttarin pitäjän kirkkoon. Siellä työskentelivät uutterasti nuo
harvapuheiset miehet ja heidän käsistään ilmestyi puuhun veistettyjä
enkeleitä, apostoleita ja pyhimyksiä: pyhiä Marioita ja Katariinoja,
taivaallinen Gabriel kädessään lilja, Pyhä Pietari avaimineen, pyhä
Paavali miekkoineen, pyhä Sigfrid sauvoineen, pyhä Gregorius
haarniskaan puettuna ja pyhä Sebastian, jonka ruumista nuolet
lävistivät. Olavi Hallsteninpoika teki tärkeimmän työn; mutta ei
ritarikaan pelkkää roskatyötä tehnyt: hän vuoleskeli taitavasti
vaippojen poimut ja maalaili ne tottuneella kädellä. Monet talvet oli
ritari Pentti sillä tavalla viettänyt. Ei koskaan näyttänyt hän
hurskaiden kuvien tekoon kyllästyvän. Linnan kappeli ja luostarin
kappeli olivat kukin saaneet kuvansa. Sali ja makuukamari samoin.
Myöskin pitkissä mustissa käytävissä häämötti pyhimyksiä joka nurkassa,
ja rappujen käänteissä elustelivat ne pyhäisiin aatoksiinsa vaipuneina.
Siinä osassa linnaa, jota luultiin pakanuuden aikana rakennetuksi,
seisoi pyhä Sigfrid, ja hänen edessään oli polvillaan tuo pakana, joka
oli pitänyt Balderia Kristusta parempana ja Odinia kolmi-yhteistä
Jumalaa parempana. Hänen kuvansa, se näkyi selvästi, katui tuota suurta
syntiä ja rukoili hartaasti, ettei tulevia sukupolvia sen vuoksi
pahalla rangaistaisi. Harppu, joka oli salaperäisiä pakanalauluja
soitellut, oli muserrettuna hänen vierellään. Monena yönä oli ritari
Pentti herätessään ajatellut tuota kurjaa, joka kiirastulessa paloi, ja
hän lohdutti itseään sillä, että sielumessut ja sukulaisten hyvät työt
ehkä lievittävät hänen kipujaan ja tekevät hänen pelastuksensa
mahdolliseksi.

Isä Henrikki, Erlandin opettaja, oli maita ja mantereita matkustellut,
ennenkuin pysähtyi prioriksi syvällä Smålannin metsässä olevaan
luostariin. Hänen munkkinsa kertoivat, että hänen arvonsa hengellisenä
miehenä ja oppineena oli ollut suuri kaukaisissa maissa, ja se
tiedettiin, että itse Maunu kuningas oli tämän priorin edessä päänsä
taivuttanut yhtä syvälle kuin Upsalan arkkipiispan edessä. Ja harva se
vuosi, ettei hänelle kaukamatkustajain mukana tullut kirjeitä, jotka
oli kirjoittanut itse paavi Avignonissa tai joku Pariisin yliopiston
korkeasti oppineista herroista. Korkeita kunniasijoja oli hänelle
tarjottu. Mutta hänellä oli luostarissaan, mitä hän maailmassa oli
saadakseen halannut: oli aikaa mietiskelyihin ja tutkimuksiin, oli
aikaa pergamentille piirrellä toiveitaan pian tulevasta Jumalan
valtakunnasta maan päällä. Hän luki mielellään vanhoja roomalaisia
runoja, vaikka niiden tekijät olivatkin olleet pakanoita, ja vanhan
Vergiliuksen säe _Magnus ab integro saeclorum nascitus ordo_ [suurten
vuosisatain aika on kerran vielä koittava] kaikui hänen korvissaan
profeetallisena ennustuksena. Luki hän myöskin kirjoja, jotka olivat
kummallisilla kirjaimilla kirjoitetut, ja joista munkit sanoivat:
_graeca sunt, non leguntur_: se on kreikankieltä, sitä emme lue. Sillä
isä Henrikki oli pari vuotta oleskellut kreikkalaisessa
keisarikaupungissa.

Harva oli se viikko, ettei hän olisi jonain iltana istunut Ekön linnan
mukavimmassa nojatuolissa, toisella puolellaan rouva Elfrida ja
toisella ritari Pentti. Ritari oli harvasanainen, mutta kilisti tuon
tuostakin isän kanssa, ja katse, jolla hän maljansa nosti, ilmaisi
kunnioitusta, ystävyyttä ja viihtymystä. Rouva Elfrida kyseli, munkki
vastaili ja kertoi. Ja mitäpä kaikkea hän tiesikään kertoa! Hänhän oli
nähnyt sen maailman, joka nyt oli, ja tunsi kirjoistaan sen maailman,
joka oli ollut. Liialti ei hän sanoja käyttänyt. Mutta kuinka
olivatkaan sattuvia ne sanat, joita hän käytti! Rouva Elfrida piti
huolta siitä, että Erland oli sellaisissa tilaisuuksissa läsnä. Ja
poika oli mielellään läsnä. Hän kuunteli tarkkaavasti. Se pitää minun
saada kokea, se ja vielä paljon enemmän, ajatteli hän.

Tapahtui kuitenkin, että hänen huomionsa harhaili poissa. Kun ilta oli
kuutamoinen, oli hänen vaikea kuunnella, mitä isä Henrikki kertoi. Hän
oli näkevinään kuun veripunaisena kohoavan metsän takaa; hän näki kuun
kuin hopearenkaan uiskentelevan taivaan viileässä sinessä; hän näki
kuun katselevan makuuhuoneen ikkunasta sisään; hän näki, miten se läpi
ilmojen syvyyden pudotti kimmeltävän hopeasirpin hänen pakanalliselle
esi-isälleen; näki neitosen Bilin ja nuorukaisen Hjuken onnellisina
soutavan pois kuun venhossa; näki kuun säteiden välkkävän rouva
Elfridan hameen poimuissa. Sellaiset näyt ne hänen mielessään
harhailivat. Oliko Erland jollain tavalla kuun sukua?

Eikä ollut hänen helpompi seurata isä Henrikin sanoja, kun sisäjärven
aallot kohisivat saaren rannoilla ja tuuli vinkui havumetsässä. Silloin
kuuli Erland ääniä, jotka kutsuivat häntä ulos ja joilla oli
käsittämättömän hämäriä totuuksia hänelle ilmaistavina. Silloin
tapahtui, että hän kuvaili mielessään maailman kokoisen harpun, joka
oli koristeltu tuikkivilla tähdillä ja jonka kielet kulkivat läpi
sinisen tai sumean äärettömyyden -- vavahdellen valoisien kätösten
niitä koskettaessa tai synkkien myrskypilvien ja sinivalkoisten
salamain niitä soittaessa. Ja tästä harpusta kiitivät hänen ajatuksensa
tuohon särjettyyn pakanalliseen harppuun pyhän Sigfridin jalkojen
juuressa. Miksi? Sitä hän ei tiennyt, eikä sitä edes ajatellutkaan.

Kun tämä kertomus alkaa, oli Erland seitsentoista vuotias, oli voimakas
ja kaunis nuorukainen, taitava monenlaisissa urheiluissa, ja
kirjatietoinen myös, usein iloinen, välistä mietteihinsä vaipunut,
herkkä vihaan, sukkela sopimaan, nuorukainen tuolloin, lapsi tällöin.

Herra Gudmund Ulfsax oli leskimies ja hänellä oli sinisilmäinen tytär
Helena. Ritari Pentti ja herra Gudmund arvelivat että nuoret olivat
toisilleen määrätyt. Molemmat olivat vanhempainsa ainoat, ja tilukset
olivat siinä niinkuin yhdistettäviksi aiotut. Ja kun rouva Elfrida oli
samaa mieltä, päättivät vanhemmat, että Erlandista ja Helenasta oli
muutamien vuosien kuluttua tuleva toistensa aviot. Vielä he toisiaan
vierastivat. Mutta kaikella on aikansa. Rakkaudella on aikansa
silläkin.



SINGOALLA.


Eräänä päivänä palasi Erland metsästysretkeltään.

Kukkulan huipulla metsässä kasvoi kuusi, nuori ja solakka, mutta
korkeampi kaikkia muita puita ympärillään. Sen latva näkyi linnan
ikkunasta yli metsän, ja kun se kuvastui punaista iltataivasta vasten,
oli niinkuin se ikävöiden olisi katsellut ulos maailmaan ja toivonut
olevansa kaukana palmujen maassa.

Kukkulan alla lirisi hiekka- ja kivipohjainen puro pyrkien järveä
kohti. Purolla oli metsässä vaivaloinen matka kuljettavana sammalisien
kivien ja satavuotisten puunjuurien välissä, mutta täällä laajenivat
sen rannat nurmikoiksi, joilla sinisiä, valkoisia ja punaisia kukkasia
hohti. Täällä istui Erland usein iloiten honkien huminasta ja
yksinäisyydestään; tänne tuli hän nytkin juodakseen puron raitista
vettä. Hänen koiransa Hurtta ja Halli seurasivat häntä.

Saavuttuaan kukkulan laelle pysähtyi hän ihmeissään, sillä alhaalla
näki hän jotain erikoista. Puron reunalla istui tyttö. Erland ei nähnyt
hänen kasvojaan, sillä tyttö ei häneen päin katsellut, mutta hän näki
mustain hapsien valuvan yli paljaiden olkapäiden ja yli kirjavilla
nauhoilla koristellun mustan puvun. Tyttö pisteli paljaita jalkojaan
vuorotellen veteen. Hän varmaankin iloitsi viileydestä, ehkä myöskin
vesikuplista, jotka syntyivät hänen veden kanssa leikkiessään. Ja nyt
alkoi hän laulaa heleällä ja kauniilla äänellä, joka kajahteli kaukana
metsässä.

Ken oli hän? Seudun tyttöjä hän ei ollut, sen näki Erland hänen
liikkeistään, puvustaan ja laulustaan, joka soi aivan toiselta kuin ne
laulut, joita sen puolen tytöt lauloivat karjaa metsästä ajaessaan.
Kuka hän sitten oli? Ehkä sinipiika tai loihdittu prinsessa? Hiljaa ja
ihmetellen seisoi Erland kukkulalla, ja hän tunsi sydämessään jotain
salaperäistä, selittämätöntä, kamalaa, mutta samalla kuitenkin
houkuttelevaa.

Mutta Halli ja Hurtta seivästivät tuikeat silmänsä tyttöön ja murisivat
vihaisesti. Ja kun Erland yhä seisoi siinä katselemiseensa ja
ajatuksiinsa vaipuneena, hyökkäsi Halli kukkulalta alas niinkuin olisi
tahtonut repiä palasiksi tuon tuntemattoman.

Silloin huomasi Erland mikä vaara tyttöä uhkasi, ja kutsui koiraa
takaisin. Mutta ennenkuin se ehti tapahtua oli tyttö nopeasti
käännähtänyt päin, noussut seisoalleen, ja juuri kun koira iski terävät
hampaansa hänen hameeseensa, upottanut tikarin sen kaulaan. Palanen
hametta hampaissaan kaatui Halli kuolleena hänen jalkojensa juureen.

Erlandin silmät säihkyivät vihasta, kun hän näki uskollisen Hallinsa
surman, ja hän huusi, juosten nopein askelin tyttöä kohden:

"Kuka sinä olet, joka uskalsit tuon tehdä?"

Mutta tyttö katseli suurilla, mustilla, säihkyvillä silmillään tuota
vaaleaveristä herraspoikaa, hänen ruskeat poskensa hehkuivat
tummanpunaisina, huulet vapisivat ja hän heilutti verta vuotavaa
tikaria, niin että punaiset helminauhat hänen paljailla käsivarsillaan
kalisivat:

"Tahdotko ehkä tappaa minut?" kysyi hän kiivaalla äänellä murtaen
jollekin vieraalle kielelle.

Ja hän kohotti tikarinsa puolustukseksi toista koiraa vastaan, joka
aikoi hyökätä hänen kimppuunsa.

Erland komensi Hurtan paneutumaan pitkäkseen, ja kun tämä ei kohta
paikalla totellut isäntänsä ääntä, löi hän petoa jousellaan, niin että
se ulvahtaen vetäytyi syrjään.

Pojan ja tytön silmät kohtasivat toisensa. Uhkaavia olivat kumpaisenkin
katseet. Mutta miten lienee käynytkään, niin vetäytyivät tytön huulet
hymyyn.

"En pelkää sinua", virkkoi hän ja heitti pois tikarinsa, niin että se
lensi vinkuen ilmassa, ja tarttui kärjestään puuhun.

Erlandin viha muuttui ihmettelyksi ja uteliaisuudeksi.

"Sinä olet kummallinen tyttö, -- mutta huono olisin mies, ellen miesten
otteluissa voisi naisen kanssa kilpailla."

Hän veti metsästyspuukkonsa tupestaan, ja heitti sen samaan puuhun.
Puukko tunki tikarin viereen, mutta niin syvälle, että puolet terästä
upposi kaarnaan.

Hän meni puun luo ja vetäsi irti aseet, huuhtoi tikarin purossa ja
antoi sen takaisin omistajalleen.

"Sinä olet kaunis tyttö", sanoi hän, "mutta hyvin kummallinen...
tahdotko", lisäsi hän arvellen, "että minä tapan tuon toisenkin koiran,
koska se on sinulle vihainen?"

"En", sanoi tyttö, ja pisti tikarin tuppeen, joka riippui vyössä hänen
kupeellaan; "koira on viaton, sillä nuo eläimet ovat sellaisia kuin
heidän isäntänsä tahtovat. Mutta sinä itse mahtanet olla ilkeä poika."

Ja tuo tuntematon houkutteli luokseen Hurttaa, joka isäntänsä merkkiä
totellen lähestyi tyttöä maassa madellen. Tyttö silitteli sen pörröistä
päätä.

"Suo anteeksi minulle", sanoi Erland; "olet oikeassa: minä olen
kovasydäminen ja ilkeä, mutta älä luule, että minä koiraa usutin. En
tahtonut sinulle mitään pahaa tehdä."

"Minä uskon mitä sanot." Hän katseli Erlandia syvälle silmiin. "Asutko
täällä läheisyydessä?"

"Asun."

"Hyvästi", sanoi tyttö, "me emme varmaankaan enää toisiamme tapaa." Hän
oli valmis kiitämään metsään, kun Erland ikäänkuin unesta heräten,
kohotti päänsä ja huudahti:

"Ei, ei, älä mene!"

Hän sanoi sen sellaisella äänellä, että tuntematon katsahti taakseen.

"Sano minulle nimesi", sanoi poika ja tarttui häntä käteen.

"Olet utelias."

"Ei, en minä nimestäsi välitä, kun vain tahdot sanoa, mistä olet ja
miksi emme enää koskaan saa nähdä toisiamme."

"Nimeni on Singoalla, olen tullut tänne kaukaa, enkä pysähdy mihinkään
paikkaan."

"Emmekö siis koskaan enää tapaa toisiamme?"

"Mitä sinä minusta huolit? Huomenna olet minut unohtanut."

Singoalla kumartui maahan, taittoi punaisen kukan, heitti sen puroon ja
juoksi metsään.

Erland jäi yksin seisomaan. Hänen katseensa harhaili kadonneen jälkeen.
Hän seisoi sillä tavalla hetken, ääneti, liikkumatta ja uinaillen.
Vihdoin heräsi hän, kun Hurtta alkoi ulvoa. Koira katseli isäntäänsä
levottomasti, sillä se ei ollut tottunut häntä sellaisena näkemään.
Mutta Erland heitti jousen olalleen ja lähti hitaasti nousemaan
kukkulan rinnettä.



IKÄVÄ.


Seuraavana päivänä palasi Erland kukkulalle puron luona. Jousi oli
hänellä kädessään, ja Hurtta seurasi häntä, mutta metsästystä hän ei
ajatellut. Hän ajatteli Singoallaa, tuota ruskeata tyttöä. Hän oli
yöllä nähnyt unta Singoallasta, että tämä tarttui hänen käteensä ja
puristi sitä, että hän vuorostaan puristi tytön kättä, että he
katsoivat syvälle toistensa silmiin ja tunsivat olonsa omituisen
onnelliseksi. Sellaista unta ei Erland ollut nähnyt koskaan ennen;
ennen uneksi hän vain taisteluita metsän karvaisten asukkaitten kanssa,
uneksi urosten otteluita ja halaistuja saraseenien turbaaneja.

Hän tuli purolle, mutta Singoalla ei ollut siellä. Ehkä hän tulee,
ajatteli Erland ja istuutui nurmelle, jossa tyttö oli ennen istunut, ja
kuunteli kauan puron lorinaa. Mutta Singoalla ei tullut. Silloin
ikäänkuin puro olisi kuiskannut hänelle: etsi tuolta metsästä, sieltä,
mistä minä tulen. Ja Erland nousi ylös ja lähti seuraamaan puroa
metsään. Hän vaelsi kuusien siimeksessä, kiipeili kivien ja kallioiden
yli ja tuli lopulta paikkaan, jonka metsänhakkaajan kirves oli
raivannut, mutta joka vielä oli asumaton. Ainoastaan hiilenpolttajain
risumaja oli siinä vanhan hiilihaudan luona; kanervia, sieniä ja
kuolleenkouria kasvoi sen ympärillä. Oli isketty seipäitä maahan, ja
kun hän ihmetteli, mitä varten ne siinä olivat, tuli Rasmus metsästäjä
tietä pitkin astellen ja kertoi nuorelle herralle, että joukko outoja
ihmisiä, miehiä, naisia ja lapsia, jotka olivat kummasti puetut ja
jotka oudosti puhuivat, joiden iho oli ruskea ja hiukset ja silmät
mustat, joilla oli hevosia, vaunuja ja paljon kuormastoa, oli tehnyt
aholle majansa, viipynyt siinä päivän ja sitten matkaansa jatkanut
pohjoiseen päin. Enempää ei tiennyt Rasmus kertoa, mutta hän näytti,
mistä vaunut olivat kulkeneet mutkitellen puiden lomitse. Ja kun Erland
katseli pyöräin jälkiä ja ajatteli, että varmaankin oli Singoalla yksi
noista ihmisistä, löysi hän maasta punaisen helmen, samanlaisen kuin
ne, jotka olivat tytön käsivarsia ja nilkkoja koristaneet. Hän otti
helmen ja kätki sen sydämelleen, joka kuiskasi: hän on poissa, et
koskaan enää saa häntä nähdä. Silloin virkkoi Rasmus, joka huomasi,
että Erland oli synkkä: "Näin juuri äsken miehen, joka vei Hallin
kaulanauhaa Eköhön. Halli on metsässä, puoleksi susien raatelemana.
Suretteko hyvää metsäkoiraanne?"

Rasmus puhui totta. Sudet olivat yöllä löytäneet Hallin ruumiin puron
varrelta, kulettaneet sen kauaksi metsään ja ilolla nauttineet vanhan
vihamiehensä lihaa.

Erland vastasi lyhyesti Rasmuksen kysymykseen, että metsäkoiria on
paljon, mutta harvassa niin hyviä kuin Halli. Hän sanoi hyvästi
Rasmukselle, joka lähti matkaansa jatkamaan; itse palasi hän linnaan.

Joka päivä palasi hän kukkulalle puron luona. Luuliko hän, että
Singoalla palaisi? Mutta kesä kului; syksy tuli; puronvarren punaiset,
siniset ja valkeat kukkaset kuihtuivat, niinkuin kuihtui Erlandin raju
mieli; tammet, joita kasvoi siellä täällä kuusien keskessä,
kellastuivat ja varistelivat terhonsa maahan; päivä lyheni ja taivas
synkkeni; muuttolinnut lensivät etelään; vettä satoi kaatamalla; puro
tulvehti sen paikan yli, jossa Singoalla kerran oli istunut ja Erland
niin monta kertaa hänen jälkeensä.

Mutta vielä sittenkin kun lumi peitti kukkulan, tuli Erland Hurtan
seuraamana purolle, ei kuitenkaan niin usein kuin ennen. Ei hän enää
odottanut Singoallaa tapaavansa, mutta hän rakasti tuota paikkaa, ja
hän lauloi omia laulujaan ja kuunteli niiden kaikua, sillä Singoallan
nimeä hän lauloi.

Ritari Pentti ihmetteli pojan vaihtelevaa mieltä ja kysyi monta kertaa,
joko kaikki sudet ja ketut olivat tapetut metsistä ja joko kaikki
petolinnut olivat vieraille maille menneet, koskapa Erland ei tuonut
mitään riistaa kotiin. Toista tietävät kuitenkin paimeneni, sanoi hän,
sillä usein kertovat he, että karvaiset ryövärit ovat hävittäneet
karjaani. Sellaisiin puheisiin ei Erland paljoa vastannut. Mutta
Elfrida rouva iloitsi poikansa käytöksestä, joka oli nyt lempeämpää
kuin ennen; toisinaan luuli hän kuitenkin huomaavansa raskasmielisyyttä
ja kyseli painoiko mikä hänen mieltään. Mutta Erland vastasi, ettei
hänen mieltään mikään painanut ja katseli ulos salin ikkunasta tuota
korkeata kuusta, joka kukkulalla kasvoi.

Talvella oli Erland ahkerammin isä Henrikin opissa kuin muulloin. Joka
päivä ohjasi hän askeleensa luostariin. Portinvartija, veli Johannes,
joka tunsi hänen soittonsa, pisti silloin sileäksi ajellun päänsä
portin luukusta, tervehti nuorta herraa ja avasi hänelle portin.
Munkkien kammioiden välitse vievän käytävän läpi kulki Erland
kirjastoon, missä priori tavallisesti oleskeli. Se oli keskikokoinen
huone, katto oli kupera ja ikkuna korkea ja suippokaarinen.
Ikkunaruudut olivat pienet ja lyijypuitteiset, ja aurinko oli polttanut
ne niin, että ulkona olevat koivut näyttivät tuulessa heiluessaan
vihreiltä varjoilta. Seinät olivat kuvakoristeisia kirjakaappeja
täynnä; vasikannahkaisiin kansiin sidotut kirjat olivat ketjuilla ja
lukoilla seiniin kytketyt. Lukkojen avaimet olivat priorin tallessa.
Varokeinolla oli kahdenlainen tarkoitus: suojella kalliita aarteita
rosvoilta, mutta myöskin estää munkkeja ottamasta alas ja lukemasta
kirjoja priorin tietämättä, sillä monet näistä kirjoista olivat,
niinkuin hän sanoi, roomalaisten pakanain kirjoittamia ja saattoivat
olla vaarallisia kokemattomien lukea.

Oppilas sai päivä päivältä yhä suurempaa suosiota opettajaltaan. Ja
niin tapahtui eräänä talvi-iltana, kun Erland istui hänen vieressään
kirjastossa, että priori paiskasi kiinni sen "kirkkoisän", jota oli
lukenut, ja merkitsevä ilme kasvoillaan meni kirjahyllylle, vapautti
erään toisen kirjan vankeudestaan ja asetti sen oppilaansa eteen.

Hän ei ole enää lapsi, sanoi priori itsekseen; hänen ymmärryksensä
kehittyy huomattavasti; en epäile antaa hänen lukea tätä kirjaa
johdollani. Se on vaarallinen. Ja se on juuri tämä vaara, joka uhkaa
hänen ikäisiään, mutta vanhemman ystävän opastamana on siihen
tutustuminen vaarattomampaa.

Se oli Ovidiuksen teos "Muuntumiset." Huolellisesti valitsi priori ne
paikat, jotka katsoi hyödyllisiksi lukea.

Ja niin lukivat he Heron ja Leanderin rakkaudesta, ja Erland antoi
mielessään Herolle Singoallan kasvot; he lukivat Pyramuksen ja Tisben
rakkaudesta ja Erland antoi mielessään Tisbelle Singoallan säteilevät
silmät, ruskean ihon ja punahuulet.

Hän luki heidän rakkaudestaan, ei, heidän rakkaudestaan hän ei lukenut,
vaan heidän onnettomasta kohtalostaan, ja tarina oli vähällä saada
hänen silmänsä kyyneltymään.

Samoin kuin rouva Elfrida iloitsi isä Henrikkikin Erlandin muuttuneesta
mielestä. Usein istui hän pojan kädet omiinsa suljettuina ja kertoi
jotain oman elämänsä runsaista kokemuksista. Usein ajoivat muistot
pilven hänen otsalleen, ja hän katseli tarkkaavasti Erlandia. Oli kuin
olisi hän mielellään tahtonut jotain tälle virkkaa, mutta ei kuitenkaan
virkkanut. Suuria ajatuksia liikkui isän aivoissa, mutta hän pelkäsi,
ettei Erlandin mieli vielä ollut tarpeeksi valmistunut ottamaan vastaan
niitä siemeniä, joita hän tahtoi kylvää.

Eräänä iltana kevättalvesta tapahtui, sittenkun opettaja ja oppilas
olivat yhdessä lukeneet, että vanhus laski kätensä nuorukaisen
olkapäille, ja hänen silmänsä säihkyivät innostuksen tulta. Puoleksi
kuiskaavalla äänellä, joka kuului juhlalliselta ja salaperäiseltä
lampun laimeasti valaisemassa holvissa, puhui hän siitä, miten henki
aineen voittaa, miten näkymätön sana hallitsee jäntevät kädet ja
uhkaavat mielet, ruhtinaat ja herrat ja kaiken maailman sotajoukot,
vaikka ne olisivat niin lukuisat kuin meren hiekka. Rakennetaan suuri
rakennus, jonka perustus on maassa ja jonka torni taivasta tavoittelee
(niin puhui hän), ja kun se valmistuu, silloin ei maa ole enää maa,
vaan maallinen taivas, taivaallisen taivaan heijastus; perustus on jo
pantu, pylväät pystytetyt, jotkut niistä kohoavat jo pilviin; mutta
pahat jättiläiset, jotka aavistavat, että tuosta rakennuksesta on
tuleva vankila johon heidät timanttikahleilla ikuiseksi kytketään, ovat
tarttuneet pilareihin kukistaaksensa ne; mutta työ on valmistuva, sillä
hyvän voima on suurempi kuin pahan, koska Jumala on suurempi kuin
perkele. Mutta ajassa ajallisessa elää Jumala vain puhtaissa
ihmissydämissä, ja jokainen sydän, joka hänelle aukenee, antaa tukea
hänen vallalleen täällä maan päällä. Tahdotko sinä (niin puhui ukko
pojalle) tulla Jumalan liittolaiseksi? Tahdotko kantaa kivesi tähän
rakennukseen? Se ei ole helppoa, sillä miehen voima ei siihen riitä
eikä miehen rohkeus; siihen vaaditaan kieltäymystä kaikesta
maallisesta. Onko sinulla voimaa uhrata elämäsi ruusu Jumalalle ja
pitää elämän orjantappura itseäsi varten? Enempää en nyt voi sanoa.

Niin puhui isä Henrikki, ja Erland, joka tosin ei oikein hänen
sanojansa ymmärtänyt, tunsi ne kuitenkin sydämessään ja sanoi
tahtovansa olla Jumalan liittolainen. Silloin asetti vanhus kätensä
siunaten hänen päänsä päälle.



MUUKALAISET EGYPTIN MAALTA


Kevät on tullut, järvellä uiskennelleet jäälohkareet ovat sulaneet
auringon paisteessa, puut tekevät urpuja ja metsä tuoksuu.

Näetkö, Erland, nuo muuttolintuparvet, jotka ylhäisissä ilmoissa
liitelevät? Ne palaavat etelästä. Tunnetko raikkaat tuulahdukset, jotka
käyvät avoimista ikkunoista läpi ritarisalin? Ne tuovat tervehdyksiä
kaukaisilta mailta. Eikö nyt palaa hänkin, hän, jonka muistoa talvi ei
ole saanut unhon nietoksiin upotetuksi. Kuule! Metsistä kuuluu ihmisten
ääniä, kavioiden kopsetta, vaunujen pyörien kolinaa ja piiskojen
läiskettä. Kuuluu kuin olisi suuri seurue tulossa. Ja metsän reunasta
tulee esille kirjava joukko: miehiä pitkissä kauhtanoissa, naisia
kirjavissa hameissa, puolialastomia lapsia, jotka meluavat, nauravat ja
itkevät, hevosia, vaunuja ja koiria. He lähestyvät linnaa. Kaikki
rientävät ikkunoihin, palvelijat, jotka pihamaalla työskentelevät,
levähtävät ja katselevat ihmetellen tulevia; vartija katselee kysyvästi
ritaria ja tämä antaa merkin sillan laskemiseen. Muukalaiset kulkevat
sillan poikki, mutta jättävät hevosensa ja vaununsa ulkopuolelle. He
järjestyvät puoliympyrään; miehet ottavat viittansa alta esille huiluja
ja harppuja; mustasilmäiset ja mustatukkaiset nuoret tytöt, joiden
paljailla käsivarsilla helmiä hohtaa ja tummien ja punaisten hameiden
saumoissa tekokultaa kimmeltää, astuvat esiin naisten joukosta; huilut
ja harput äännähtelevät, ja tytöt tanssivat outoja tansseja. Hurjina
kuin räiskyvän tulen kipinät, keveinä kuin tuulonen vihreällä niityllä
pyörivät he toistensa ympärillä kimakan soiton sävelien mukaan, kunnes
huilut ja harput vaikenevat, tanssi taukoo ja tytöt kiiruhtavat
takaisin vanhempien naisten luo. Silloin ilmaantuu isä Henrikki
nostosillalle; hän tulee luostarista, jossa muukalaiset äsken olivat
olleet. Ja muukalaisista muuan, roteva mies, kaikkia muita komeammin
puettu, astuu häntä vastaan ja syvään kumartaa. Isä viittaa häntä
itseään seuraamaan. He lähestyvät linnan rappuja, jonne ritari Pentti
on laskeutunut kuullakseen, keitä vieraat ovat ja mitä he tahtovat.

Tuo roteva mies kumartaa nöyrästi Ekön herran edessä ja panee molemmat
kätensä otsalleen. Musta on hänen pitkä tukkansa, sinisen musta tuo
kähärä parta hänen huuliensa ympärillä, musta, ylpeä ja kuitenkin arka
se katse, jonka hän ritariin luo.

Hän vaikenee, mutta isä Henrikki puhuu hänen puolestaan:

"Nämä ihmiset pyytävät armoanne, jalo herra, ja lupaa saadakseen
asettaa majansa metsäänne, sillä he aikovat viipyä täällä muutamia
päiviä, jonka jälkeen taas jatkavat matkaansa. Sillä tietäkää, jalo
herra, että nämä ihmiset ovat kansaa, jolta Jumala kieltää levon ja
rauhan, tuomittuaan heidät polvi polvelta vaeltamaan maasta maahan.
Merkillinen on heidän kohtalonsa, ja otollista on sitä ajatella, sillä
se todistaa Jumalan kaikkivaltiutta ja ankaraa vanhurskautta ja meidän
pyhän oppimme ijäti pysyvää totuutta.

"Näiden kierteleväin ihmisten esi-isät asuivat, niinkuin tämä mies,
joka on heidän päällikkönsä, minulle on sanonut, tuhatta kolme sataa ja
enempi kuin neljäkymmentä vuotta sitten Egyptin maassa. He olivat
arvossa pidetty kansa, Ismaelin, Abrahamin ja Hagarin pojan heimoa, ja
heillä oli omat asuinsijansa siunatuissa seuduissa, jotka olivat yhtä
hedelmälliset kuin Gosenin maa. Silloin saapui eräänä päivänä heidän
maansa ääriin matkamies, naisen seuraamana ja käsivarrellaan pienoinen
lapsi. Itsellensä ja perheellensä pyysi matkamies yön ja raju-ilman
suojaa heidän kattonsa alla. Kaikkialla kieltäydyttiin sitä antamasta
ja osoitettiin heitä talosta toiseen. Mutta matkamiehet, jotka he
oveltansa käännyttivät, olivat pyhä Jooseppi, taivaallinen kuningatar
Maria ja maailman vapahtaja. Ja rangaistukseksi tästä synnistä tuomitsi
Jumala heidät ja heidän lapsensa kaksi tuhatta vuotta kodittomina
harhailemaan, ilman muuta toivoa henkensä elättämiseksi kuin minkä
ihmiset armostansa antaisivat. Enempi kuin puolet heidän vaivaloisesta
matkastaan on jo päättynyt, mutta vielä tulee 23 sukupolvea, kolmen
vuosisadan aikana, kuolemaan sille tielle, joka on heidän
kuljettavanaan, ennenkuin he ovat päässeet siihen päämäärään, mihin
pyrkivät: isänmaahan ja sovintoon Jumalan kanssa. Jalo herra, tämä
kansa, joka pyytää vierasvaraisuuttanne muutamiksi päiviksi, on
harhaillut monissa maissa, eikä ole turhaan anonut tätä samaa armoa
ruhtinailtakaan. Katuvina pyhiinvaeltajina on heitä pidettävä;
pilkatuita, ylenkatsotuita, pois sysätyitä ja vainotuita ovat he monin
paikoin, sillä kärsimyksen malja on heidän käteensä pantu, mutta Rooman
valtakunnan keisari on heille kuitenkin suojeluskirjan antanut ja ovat
he myöskin saaneet armon esiintyä pyhän isämme edessä Roomassa."

Kun isä Henrikki oli näin puhunut, otti päällikkö viittansa taskusta
moniin nauhoihin käärityn pergamentin, kiersi sen auki ja jätti sen
uudella kumarruksella ritari Pentille.

Ritarin olisi ollut vaikea lukea sanoja mitkä olivat pergamentille
kirjoitetut, mutta sen alla olevasta suuresta sinetistä, jossa oli
Rooman valtakunnan vaakuna, ymmärsi hän, että tämä oli se
suojeluskirje, josta isä Henrikki oli puhunut. Ritari silmäili
kunnioittavasti pergamenttia, jätti sen takaisin päällikölle ja virkkoi
hänelle, keskeyttäen priorin, joka aikoi puhettansa jatkaa:

"Ylen merkillistä on se, mitä olen teistä kuullut, ja minusta näyttää,
että tekisin synnin, samanlaisen kuin se, mistä itse rangaistusta
kärsitte, ellen sallisi teidän muutamia päiviä viipyä maallani. Ruokaa
ja juomaa ei ole teiltä sillä aikaa puuttuva, ja mitä teihin tulee,
päällikkö, kutsun teidät kattoni alle vierailemaan."

Päällikkö kiitti nöyrin sanoin, mutta selitti, että esi-isiltä peritty
lupaus kielsi häntä samoinkuin hänen heimoaan hakemasta yösijaa
huoneessa, olkoon se sitten kivestä tai puusta, ennenkuin heidän
rangaistuksensa on loppuun kulunut. Vielä sanoi hän syyksi siihen, että
oli muutamain päiväin vierasvaraisuutta pyytänyt, sen, että hänen
täällä piti tavata heimolaisjoukko, joka joksikin ajaksi oli hänestä
eronnut muita seutuja kulkeakseen, mutta joka nyt taas tulisi häneen
yhtymään.

Kun ritari Pentti ja kiertolaisten päällikkö vielä olivat vaihtaneet
muutamia lauseita, poistuivat vieraat sille aukealle metsään, mihin
kerran ennenkin olivat majansa pystyttäneet. Sinne antoi ritari Pentti
viedä ruokaa ja juomaa yltäkyllin, niin että heillä oli runsaasti
ravintoa kokonaiseksi viikoksi.

Mutta mustatukkaisten tyttöjen joukossa, jotka olivat kartanolla
tanssineet huilujen ja kielisoittimien tahdissa, oli Erland tuntenut
Singoallan. Hän se oli tanssia johtanut, sillä hän oli päällikön tytär
ja kaikista kaunein.

Isä Henrikki viipyi linnassa sen illan, keskustellakseen ritari Pentin
kanssa noista merkillisistä vieraista ja antaakseen hänelle niitä
lisätietoja, joita oli saanut päälliköltä kuulla, kun tämä äsken oli
käynyt hänen puheillaan luostarissa ja pyytänyt häneltä puoltolausetta
ritarin luo mennäkseen.



ERLAND JA SINGOALLA.


Erland oli alussa kuunnellut isä Henrikin kertomusta, joka tuntui
hänestä kummalliselta ja koski sitä kansaa, johon Singoalla kuului;
mutta kohta ajoi levottomuutensa hänet salista pois: hän vaelsi
huoneesta huoneeseen, juoksi kiertoportaita myöten ylös korkeimpaan
tornikammioon, katseli yli metsän ja järven ja kuunteli vierasten
hevosten tiukujen kilinää, kiiruhti taas rappuja alas linnan
puutarhaan, joka oli hyvin hoidettu, mutta pieni ja muurien ympäröimä,
ja sijaitsi linnan eteläisellä puolella, missä ilta-aurinko nyt valoi
punaisen keltaista valoaan yli Elfrida rouvan kukkasten ja
ruokakasvien. Mutta sielläkään ei hän viipynyt kauaa, vaan riensi
neitosten kammioon, jossa hän muutoin kävi harvoin. Täällä säilytti
Elfrida rouva kiilloitetussa kaapissa poikansa juhlavaatteita, ja
täällä oli kuvastin hiotusta teräksestä, jossa neitoset kernaasti
kasvojaan katselivat. Erland avasi kaapin, otti esille kallisarvoisen
ulkomaalaisesta kankaasta tehdyn ja koreilla hopeahakasilla varustetun
puvun, ja pukeutui siihen. Hän suki vaaleanruskean tukkansa niin, että
kiharat levisivät pitkin lainein hänen hartioittensa yli. Ketä varten
hän koristelihe, sen tiesi hän, mutta ei kukaan muu. Kun hän oli
valmiiksi puettu, heitti hän jousen olalleen, vihelsi mukaansa Hurtan,
satuloi hevosensa ja ratsasti pois yli nostosillan metsään päin.
Elfrida rouvan ja neitosten silmät seurasivat häntä, sillä hän oli
kaunis katsella ajaessaan keikailevan heponsa selässä, jota kaunisti
korea loimi. Mutta Elfrida rouva meni saliin ja ilmoitti ritarille,
että Erland oli ratsastanut pois eikä luultavasti palaisi ennen kuin
seuraavana päivänä; aivan varmaan oli hän Ulfåsaan ajanut, Gudmund
Ulfsax'in taloon, sillä minkä vuoksi olisi hän itsensä koristanut noin,
ellei ihanan Helena neidon, tulevan morsiamensa vuoksi.

Mutta kaikkein vähimmin ajatteli Erland Helena Ulfsaxia, vaikkei
ollutkaan hienompaa hipiää eikä kirkkaampia sinisiä silmiä kenelläkään
koko Virdalannissa. Se hipiä, jota Erland ajatteli, oli ruskea; silmät,
jotka hänen mielessään loistivat, olivat tummanruskeat, ja tyttö, jota
varten hän oli koristautunut, ei ollut nimeltään Helena, vaan
Singoalla.

Elfrida rouvan aavistus ei toteutunut, sillä vähää ennen auringon
laskua nähtiin Erlandin ajavan takaisin yli nostosillan. Hän oli
harhaillut metsässä ja ollut ahon läheisyydessä ja puitten välitse
nähnyt vieraiden majojaan pystyttävän, hevosiaan ruokkivan ja ruokaansa
keittävän. Mutta esille hän ei ollut ratsastanut. Singoallaa ajatellen
oli hän sinne tullut, mutta nyt pelkäsi hän häntä nähdä. Siitä syystä
käänsi hän kauan epäröityään ratsunsa kotiin päin. Mutta Hurtta, joka
ei epäröimisistä mitään tiennyt, oli juossut leiriin, ehkä haluten
tutustua niihin heimolaisiinsa, jotka seurasivat muukalaisia, ehkä
myöskin tulessa paistuvain lihain houkuttelemana. Ja kun Erland linnan
pihalla hyppäsi alas satulasta, tuli Hurtta metsästä ja hyppäsi
isäntäänsä vasten, ikäänkuin olisi hänellä ollut tälle tervehdys noilta
oudoilta vierailta. Niin saattoi ollakin, sillä hänen pörröisen
kaulansa ympärillä riippui seppele metsän kukkia. Oudoissa ajatuksissa
loistivat Erlandin silmät, kun hän seppeleen keksi; ehkä se oli
Singoallalta, ajatteli hän. Hän irroitti sen Hurtan kaulasta ja pani
sen päänaluisensa alle vuoteeseensa. Silloin saisi hän ehkä nähdä unta
hänestä, joka oli kukkaset sitonut.

Epävarmaa on, toteutuiko tämä toive; mutta seuraavana aamuna pukeutui
Erland taas juhlapukuunsa, kiinnitti takkinsa ympärille komean vyön,
jossa riippui metsästyspuukko tuppineen, ja meni metsään, kukkulalle
puron luo. Kaunista ja yksinäistä oli siellä rannalla kukkulan
juurella. Kuuset kuiskailivat, puro lirisi, vuokot ja orvokit
pilkistivät esille vihreästä nurmesta. Erland istuutui tavalliselle
paikalleen puron reunalle; Hurtta laski päänsä hänen polvelleen.
Silloin näkyi toisella rannalla -- ihan kuin olisivat he keskenään
sopineet yht'aikaa tänne tulevansa -- Singoalla. Tuuli heilutteli hänen
lyhyen hameensa poimuja. Hänen käyntinsä oli kevyttä, eikä hän
pysähtynyt, nähdessään komeasti puetun nuorukaisen. Ei, hän hymyili
tuttavallisesti, nyökäytti päätänsä iloisesti, nosti ensin toisen
jalkansa ja sitten toisen, kenkiänsä riisuakseen, ja kahlasi yli puron
suoraan Erlandin luo. Puro oli matala, ja ainoastaan muutamia
hopeankirkkaita pisaroita pärskyi punaisille helmille, jotka olivat
kiedotut tytön nilkkojen ympäri. Ei Erlandkaan ollut hämillään, vaan
oli iloinen. Se oli raitis tunne, vaikkei juuri juhlallinen, sillä ei
hän edes noussut seisoalleen Singoallaa tervehtimään, niinkuin oli
oppinut muita tyttöjä tervehtimään. Mutta hän hymyili sydämensä
pohjasta, kun Singoalla tultuaan toiselle rannalle, laski kätensä hänen
olkapäilleen ja virkkoi:

"Näetkö, etten ennustanutkaan oikein. Me tapaamme taas. Sinulla on hyvä
isä, joka osoittaa minun isälleni vieraanvaraisuutta. Sentähden
olkaamme mekin ystäviä."

"Olkaamme. Tiedätkö, Singoalla, että olen sinua ikävöinyt aina siitä
päivästä jona ensi kerran täällä näimme toisemme. Olen sinusta monta
kertaa untakin nähnyt, ja jos unet totta puhuvat, ei ole mielesi minua
kohtaan ynseä."

"Ei ole", vastasi Singoalla ja istuutui rannalle Erlandin viereen; "kun
erosin sinusta, en ollut enää sinulle vihainen; ajattelin päinvastoin,
että sinä olit kaunein poika maailmassa; ei edes vihasikaan sinua
rumentanut. Ei koko meidän joukossamme ole ainoatakaan, joka olisi niin
kaunis kuin sinä olet. Assimia, joka sanoo tahtovansa minut vaimokseen,
ei voi verratakaan sinuun."

"Kuka on Assim?"

"Hän on sen miehen poika, joka oli päällikkönä ennen isääni..."

"Ja Assim tahtoo ottaa sinut vaimokseen?"

"Tahtoo, mutta älkäämme enää puhuko Assimista. Sanoit nähneesi minusta
unta; minä olen uneksinut tapaavani sinut täällä. Sentähden tulin
tänne. Uneni ovat varmemmat kuin ennustukset, joka on harmillista,
sillä oikein ennustaminen on kunniaksi meille naisille. Mutta oikea
ennustustaito tulee vasta vanhoilla päivillä. Annahan minun kuitenkin
tarkastaa kätesi poimuja... tai ei, en tahdo nähdä niitä... jos tulisit
onnettomaksi, surettaisi se minua. Oi, kuinka tukkasi on kaunis" --
Singoalla hiveli kädellään Erlandin kiharoita -- "se ei ole musta
niinkuin minun heimolaisillani."

Niin hän puhui ja hänen puheensa lensi yhdestä toiseen. Hän puhui
kansansa retkistä, ja kuinka iloinen hän oli, kun hänen isänsä ja hänen
heimonsa miehet olivat sopineet siitä että tapaisivat Erlandin isän
tiluksilla ne, jotka olivat heistä eronneet. Oikeastaan oli se Assim,
joka oli tätä miesten neuvostossa ehdottanut, ja tehnyt sen Singoallan
kehoituksesta. Ei hän kuitenkaan aavistanut, että Singoalla tahtoi
tänne Erlandin vuoksi; muuten ei Assim varmaankaan olisi Singoallan
pyyntöön suostunut. Ja tätä kertoessaan hyväili tyttö Hurttaa, joka oli
ystävällinen, sillä iltaa ennen oli se saanut syödäkseen Singoallan
ateriasta, ja Singoallahan oli pistänyt sen kaulaan seppeleen, vaikkei
se suinkaan ollut osannut antaa arvoa koristeelle.

Erland näytti nyt Singoallalle punaisen pienen helmen ja kuihtuneen
kukkasen, toisen sanoi hän löytäneensä aholta, jossa hänen kansansa
nytkin majaili; toisen sanoi hän ottaneensa purosta, joka oli saanut
sen Singoallalta.

Mutta tyttö tempasi kuihtuneen kukkasen hänen kädestään ja heitti sen
takaisin puroon.

"Minä tahdon antaa sinulle tuoreita kukkia", sanoi hän, "poimikaamme
kilpaa!"

Erland suostui leikkiin ja kilpaillen poimivat he kukkasia puron
rannalta. Sitten vertailivat he niitä nähdäkseen, kuka oli enemmän
poiminut, ja Erlandin kimppu oli suurempi, sillä hän oli riipinyt
molemmin käsin, valikoimatta, mutta Singoallan kukat olivat kauniimmat.

He istuutuivat kukkulan rinteelle järjestääkseen ja taipuvilla
ruohoilla kiinni sitoakseen kukkaset kimpuiksi. Erland sitoi huonosti
ja hitaasti, mutta Singoallalla oli oma tapansa sitoa kukkasia, niin
että niiden eri värit kauniisti sointuivat. Sitä taitoa ei ollut kukaan
hänelle opettanut, mutta hän taisi sen kuitenkin. Kun kukkaskimput
olivat valmiit, vaihtoivat Erland ja Singoalla niitä, ja tyttö ei ollut
tyytymätön Erlandin kimppuun, vaikka se oli epätasainen, resuinen ja
huonosti tehty. Viimein sanoi Singoalla palaavansa leiriin, sillä
muutoin alkaisivat hänen isänsä, Assim ja naiset ihmetellä, minne hän
oli joutunut, ja etsiä häntä. Sitä hän ei tahtoisi.

Silloin sanoi Erland:

"Mene vaan Singoalla, mutta minä tahdon, että joka päivä tulet tänne,
niin että saan sinut nähdä."

Singoalla mietti hetkisen ja vastasi:

"Tavatkaamme vaan joka päivä; mutta parasta on, että tapaamme vasta
auringon laskettua. Meidän kansallamme on tapa semmoinen, että nuoret
tytöt vaeltavat yksikseen illoilla hetkisen, sillä siitä saavat he
ennustustaidon. Sanon isälleni huomenna: tahdon mennä metsään
tulevaisuuden näkyjä oppimaan. Silloin sanoo hän: mene... ja minä
hiivin tänne. Näetkö hämärä on hyvä senkin vuoksi, että jos Assim tai
naiset ovat läheisyydessä, he eivät meitä näe. Assim tahtoo kernaasti
minua seurailla."

"Onko Assim suuri ja voimakas?" kysyi Erland.

"On hän suurempi kuin sinä ja on hänellä parta, jota sinulla ei ole, ja
hän on notkein nuorista miehistämme. Hän on useimmittain säyseä
luonnoltaan, mutta helposti pikaistuva, ja jos hän suuttuu, niin
karttavat häntä kaikki. Verta on usein hänen veitsestään vuotanut."

"Jos Assim tulee tänne, opetan minä häntä jälkiäsi karttamaan. Katso
käsivarsiani, Singoalla", sanoi Erland ja kääri hihansa; "olen vain
seitsentoistavuotias, mutta etkö luule, että syleilyni rutistaisi
Assimin? Tulkoon hän vaan? Minä heitän hänet maahan ja painan
kantapääni hänen rintaansa."

"Sitä älä tee. Miksi puhut noin ankarasti Assimista? Mitä pahaa hän on
sinulle tehnyt? Jos uhkaat häntä noin, en tahdo koskaan tulla tänne."

"En siedä häntä. Toivon kuitenkin, ettei hän tule tänne silloin kun me
olemme täällä. Paikka on loitolla ja metsä on suuri. Miksi tulisi hän
juuri tänne? Minä lupaan sinulle, Singoalla, etten taistele Assimin
kanssa enkä sano hänelle edes pahaa sanaa, jollei hän ärsytä minua.
Oletko tyytyväinen nyt, ja lupaatko tulla tänne huomenna, sittenkun
aurinko on laskenut järven rantakallioiden taa?"

"Sen lupaan, sillä sinä et tiedä, kuinka minä rakastan katsella
kasvojasi. Illallahan voit tulla leiriämme katsomaan. Isäni odottaa,
että ritarin poika on tuleva hänen luokseen, joskaan ei hyvyydestä,
niin ainakin uteliaisuudesta."

"Minä tulen, mutta parasta on tavata sinut yksin, Singoalla."

Nyt ojensi Singoalla kätensä Erlandille ja heitti hänelle hyvästit
huomiseksi. He puristivat kauan toistensa käsiä ja katselivat toisiaan
silmiin; se miellytti heitä. Mutta vihdoin huudahtivat he: huomenna! --
niin, huomenna! ja nyökäyttivät iloisesti päätään toisilleen. Mutta
ennenkuin Erland oli ehtinyt kukkulalle ja Singoalla metsään kadonnut,
kääntyivät he molemmat taakseen katsomaan ja heiluttivat toisilleen
vielä viimeiset hyvästit.



HÄMYHETKI METSÄPURON RANNALLA.


Aurinko laskee järven rantakallioiden taa; puitten latvat hohtavat
illan ruskossa; linnut asettuvat levolle; luostarin kello, joka kutsuu
munkit iltarukoukseen, soi yli seudun; Erland lähtee linnasta ja
kiiruhtaa yhtymäpaikkaan.

Niin tapaa hän Singoallan joka ilta tuon suuren kuusen alla kukkulan
laella, kun hämärä hiipii puitten runkojen välitse. He puhelevat alussa
paljon ja leikkivät kuin lapset viheriällä rannalla; "ei ole toista
niin kaunista tyttöä kuin sinä", sanoo Erland Singoallalle, ja tämä
vastaa iloisesti: "oi niinkö luulet? Ennenkuin tulin tänne, katsoin
kuvaani lähteestä, nähdäkseni, pitäisitkö minua kauniina."

Mutta vähitellen vaikenevat he molemmat; kernaammin kuin puhuvat, he
toisiaan silmiin katselevat, ja he voivat tehdä sen hämärästä
huolimatta, sillä he ovat toisiaan lähellä ja kietovat kätensä toinen
toisensa kaulaan. Kun katseensa noin yhtyvät, ikävöivät myöskin huulet
huulia, ja pian vaihtavat he pitkiä suuteloita, jotka samalla
lämmittävät ja jäähdyttävät -- jotka samalla sammuttavat ja sytyttävät
kainoja haluja.

Joka kerta kun Erland kukkulalle kulkee, soipi hänen sielussaan laulu,
johon hänen huulensa eivät osaa luoda säveliä. Laulu on tämä:

"Suloista on neitoansa kohdata, suloisinta silloin kun hämärä maita
peittää. Lähestyn kukkulaa, jossa illan tuuli kuusessa kuiskailee.
Oletko siellä, Singoalla? En sinua näe, mutta minä aavistan, että sinä
olet siellä, sillä tuuli tuoksuu kukkasia, sillä metsässä on
hiiskumattoman hiljaista, sillä rinnassani asuu niin outo mieli. Tuolla
liikkuu joku kukkulan laella; onko se kuusi, joka mustia oksiaan
heiluttaa? Onko se ruusupensas, joka taipuu, kun tuuli noukkii sen
vaaleanpunaisia kukkia? Vai onko se Singoallan hame, joka liehuu
tuulessa, kun hän rakkaintansa vartoo? En tiedä, mutta minä aavistelen
ja olen onnellinen. Suloista on neitoansa kohdata, suloisinta silloin,
kun hämärä peittää maita." --

Muukalaiset viipyivät aholla kauemmin kuin heidän päällikkönsä alussa
oli aikonut, sillä se joukko, jota hän odotti, viipyi. Mutta ei Erland
eroa ajatellut, eikä sitä ajatellut Singoalla. Heistä oli kuin he aina
saisivat olla yhdessä.

Kahdeksan päivää kului; kahdeksan kertaa oli Singoalla sanonut
isälleen: minä tahdon mennä tulevaisuuden näkyjä yksinäisyydessä
oppimaan, ja isä oli vastannut: mene! Ja hän oli tehnyt pitkän
eksyttävän kierroksen metsään, haihduttaakseen Assimia ja saattaakseen
hänet harhaan kukkulalta puron luona, jos hän Singoallan askelia
väijyisi. Kahdeksan kertaa olivat Erland ja Singoalla tavanneet
toisensa kukkulalla, jossa ei kukaan muu paitse uskollinen Hurtta
saanut heidän onneaan nähdä, sillä harvoin eksyivät tänne metsästäjät,
ei ainakaan hämärän aikana, ja muukalaisten vaimot kantoivat veden ja
kylvettivät lapsensa kaukana täältä, missä puro juoksi lähempänä ahoa.

Mutta yhä enemmän muuttui Singoalla näinä päivinä. Hän vapisi
yhtymäpaikkaan hiipiessään, mutta ei kuitenkaan voinut pysyä sieltä
poissa, sillä hänen sydäntään kirveli, milloin hän ei saanut ritarin
uljasta poikaa nähdä, yöllä hän näki hänestä unta, päivällä häntä
ajatteli, ja oikein onnellinen ei hän ollut, ellei tuntenut solakan
pojan käsivartta vyötäistensä ympärillä. Ja kuitenkin oli hän arka
tietämättä miksi, kuitenkin kaikui hänen rinnassaan äänettömiä
hätähuutoja, kun nuorukainen häntä läheni. Tuskin voi hän puhua, kun he
vierekkäin istuivat, sillä pelko ja toivo pusertivat vuorotellen
huokauksia hänen rinnastaan; ei voinut hän enää Erlandia silmiin
katsoa, sillä Erlandin silmät ikäänkuin polttivat häntä; hän loi
silmänsä, joita pitkät ripset varjostivat, puron lorisevaan veteen, tai
kohotti ne äänettöminä vaeltaviin tähtösiin, Silläaikaa kun Erland
häntä vain katselemistaan katseli. Ja kuitenkin tunsi hän hänen
katseensa, voimatta niitä kohdata, niinkuin suloisen kivun sielunsa
syvyydessä.

Silloin sanoi Erland eräänä iltana, kun he istuivat poski vasten
poskea, niin että toisen vaalean ruskeat hiukset sekaantuivat toisen
mustiin kihariin:

"Laula Singoalla! Laula joku kansasi lauluista!"

Mutta Singoalla vastasi tuskin kuuluvasti:

"En voi enää laulaa."

"Mutta kuulinhan sinun laulavan silloin kun ensi kerran toisemme
tapasimme, kun Halli tahtoi sinua purra, ja minä olin sinulle ilkeä.
Miksi et enää tahdo laulaa? Onko mielesi murheinen?"

"On."

"Miksi on mielesi murheinen? Olenko sinua pahoittanut?"

"Sinäkö! Et, Erland! En tiedä miksi mieleni on murheinen... Ehkä se on
siksi että meidän kerran täytyy erota."..

"Erota!" huudahti Erland kalveten. "Etkö tahdo ainiaaksi jäädä tänne?"

"Tahtoisin aina olla luonasi, mutta minun täytyy seurata isääni. Kun
sitä ajattelen... katsos, en ole sitä ennen ajatellut... mutta nyt
luulen minä, että minä kuolen kun sinusta eroan. Minä vaellan kauas,
kauas pois, yhä kauemmaksi sinun luotasi, Erland. Kun sinä tulet tänne
iltasilla, ei Singoalla enää olekaan täällä; mutta hän ikävöi tänne ja
on ikäväänsä kuoleva. Ehkä itket, Erland, ja nimeäni huudat, enkä minä
voi sittenkään tulla..."

Singoallan silmät täyttyivät kyynelillä, ja nyyhkytykset repivät hänen
rintaansa.

Erland oli kalpea ja vaikeni. Hän ei ollut ennen ajatellut eron
mahdollisuutta. Hän päästi Singoallan käden ja kyyneleet vuotivat hänen
silmistään, sillä salaperäinen rakkaus oli heidän sydämensä yhdistänyt
niin, että ilo ja suru ja valtimon liike oli molemmilla sama. Mutta kun
Singoalla näki Erlandin silmien kosteina kiiluvan, tahtoi hän hymyillä,
ilahuttaakseen hänen mieltään, ja virkkoi:

"Elä ole pahoillasi! Kun Singoalla on poissa, unohdat sinä hänet pian
ja olet taas onnellinen."

"Unohtaisinko sinut!" virkkoi Erland ja nousi ylös. "Ei, minä en sinua
koskaan unohda, en sinusta koskaan eroa, vaan seuraan sinua minne ikinä
menetkin."

"Teetkö sen?" huudahti Singoalla säteilevin silmin. "Tahdotko erota
isästäsi ja äidistäsi ja kauniista linnastasi ja kaikesta muusta mitä
rakastat, ja seurata minua?"

"Tahdon", vastasi poika.

"Silloin olemme me mies ja vaimo; sinä olet oleva herrani ja minä sinun
orjattaresi, matkoillamme kannan minä sinun kuormasi, illoilla
jäähdyttelen sinun jalkojasi kylmällä vedellä, levätessämme paistan
minä riistan, ojennan sinulle maljasi, kun janoat, laulan sinulle, kun
mielesi on raskas, ja kärsin kaikki mitä sinäkin kärsit. Sen teen minä
mielelläni, sillä minä tiedän, että sinä minua rakastat."

"Ei", sanoi Erland, "niin ei saa olla, vaan minä kannan sinun kuormasi,
sillä hartiani ovat voimakkaammat kuin sinun; minä ammun sen riistan ja
poimin ne marjat, jotka sinulle parhaiten maistavat; sinä et saa olla
orjattareni, sillä sitä en minä tahdo, eikä se käy päinsä. Mutta
olkaamme mies ja vaimo."

"Etkö tahdo heti olla mieheni?" sanoi Singoalla. "Tahdon tehdä sinut
siksi siten, kuin kansallani on tapana."

Ja Singoalla otti esille pienen litteän kiven, jota käätyihin
kiinnitettynä kaulassaan kantoi. Kiveen oli piirretty kuun sirppi --
vertauskuvaksi hänen kansansa Jumalasta _Alakosta_.

Tämän kiven painoi hän Erlandin oikeaan käteen ja kysyi, tahtoiko hän
rakastaa häntä ainoana naisenaan kuolemaansa saakka ja vannoa hänelle
uskollisuutta, jota vastaan tehty pieninkin rikos oikeuttaisi hänen
ottamaan hänen maallisen elämänsä ja sulkemaan häneltä rukouksillaan
taivaankin oven. Tähän vastasi Erland myöntyvästi. Silloin pani
Singoalla saman kiven oikeaan käteensä teki saman valan ja lisäsi
kansansa tavan mukaisesti, että hän tahtoisi olla uskollisen miehensä
uskollinen orjatar ja kärsiä kaikki hänen vihansa, mutta ei vähääkään
hänen uskottomuuttaan.

Tämän tehtyään sanoi Singoalla: "Nyt olet sinä mieheni, Erland, ja minä
olen kaikessa tahdollesi kuuliainen." Ja kun hän oli sen sanonut,
heittihe hän polvilleen nurmikolle, kohotti kätensä kuuta kohden ja
puhui sanoja kielellä, jota Erland ei ymmärtänyt:

"Hän on mieheni, se ainoa jota rakastan! Tietäkää se naiset kaikki,
älkääkä häntä katselko, sillä hän on minun ja ylenkatsoo teitä muita,
kiitos sinulle, hyvä Alako taivaassa, sillä hän on minun, ainoa, jota
rakastan!"

Toisissa oloissa olisi Erland ihmetellyt, että Singoalla kutsui häntä
nyt miehekseen, vaikkei sormuksia oltu vaihdettu, ei häitä tavalliseen
tapaan pidetty eikä mitään siunausta heille Herran palvelija antanut.
Mutta nyt ei hän mitään sellaista ajatellut; ei tuntunut hänestä
vaikealta pitää sitä valaa, jonka hän oli vannonut, sillä Singoallaa
yksin hänen mielensä halusi; hän ajatteli vain miten suudella
Singoallan suuta, miten levätä hänen rinnoillaan ja seurata häntä
maailman ääriin.

"Istuhan vierelleni", sanoi tyttö, "ja kuuntele tarinaa, jota isäni
kansan keskuudessa kerrotaan. Ne sanovat, että se mies ja se nainen,
jotka ovat toistensa verta juoneet, tuntevat elämän surut ja ilot,
taudit ja terveyden samalla aikaa ja samalla tavalla; että he voivat
toisilleen ajatustensa kautta puhella, vaikka ovatkin kaukana
toisistaan, ja että heidän sydämensä eivät koskaan erkane. Uskotko
sen?"

"En tiedä, mutta minä olen kuullut, että ystävät, jotka tahtovat
ikuisen liiton rakentaa, sekoittavat verensä. Singoalla", jatkoi
Erland, "minä tahdon juoda vertasi; tahdotko sinä juoda minun vertani?"

"Tahdon, vielä kernaammin kuin vettä erämaan lähteestä", vastasi
Singoalla.

Erland paljasti vasemman käsivartensa, sillä vasen käsi oli lähempänä
sydäntä; mutta kun hän veti puukkonsa haavoittaaksensa ihoansa, pyysi
Singoalla saadaksensa sen tehdä. Siihen suostui Erland. Tyttö veti
tikarinsa, pisti sen hienon kärjen rakastettunsa käsivarteen ja imasi
huulillaan sen pienen verihelmen, joka nuorukaisen ihosta kihosi.

Sen jälkeen paljasti hän itse vasemman kätensä. Tikarin kärellä loihti
hän esille pisaran suontensa mehua, jonka Erland innokkaasti siitä
suuteli pois; niin, hän peitti käsivarren loppumattomilla suuteloilla
ja kietoi sen sitten kaulansa ympärille.



KAKSINTAISTELU.


Mutta mikä on se haamu, joka tulee esiin kalpeassa kuutamossa ja
aavemaisella läsnäolollaan uhkaa rakastavien rauhaa?

Singoalla säpsähtää ja huutaa: "Assim!"

Synkkä tuskallinen nauru vastaa hänen huutoonsa.

Erland hyppäsi ylös ja paljasti metsästyspuukkonsa mennäkseen tulijaa
vastaan. Singoalla tarttui hänen käteensä, mutta hän riuhtaisihe irti.
Musta Assim näki veitsen kimmeltävän kuutamossa; hän heitti pois
viittansa, hypähti taapäin samalla kun kouransa haki vyössä riippuvan
tikarin kahvaa, ja virkkoi:

"Päällikön tytär ja linnan herran poika! Singoalla parka! Naiset
tulevat sinua aina pilkkaamaan ja miehet sinua ylenkatsomaan!"

Ja näin puhuessaan heitti hän tikarinsa Erlandin päätä kohti. Mutta
Assimin heitto ei sattunut; kiukku ja hämärä saattoivat taitavan
tikarin heittäjän häpeään. Erland astui häntä vastaan veitsi kohona.
Assim teki hyppäyksen taaksepäin, vikkelän hyppäyksen: hän ojensi
kätensä, hänen mustat silmänsä seurasivat uhkaavan aseen liikkeitä,
sormet aukenivat tarttuakseen sopivana hetkenä Erlandin ranteeseen ja
tuo notkea ruumis kumartui väistääkseen odottamattomalla
syrjähyppäyksellä iskua, jos ei käsi voisi sitä torjua.

"Assim on aseeton, armoa Assimille!" huusi Singoalla ja repi
raivoisasti tukkaansa.

"Oletko aseeton?" kysyi Erland ja laski kätensä.

"Olen", vastasi Assim, "mutta minä olen mies."

Erland heitti metsästyspuukkonsa nurmikolle, taistellakseen
pohjoismaalaisten tavoin aseetonna aseetonta vastaan.

Erland, vaalea gootti, oli seitsentoistavuotias, parraton ja
keskenkasvuinen vielä; Assim, Ganges virran kansan musta jälkeläinen,
oli vaeltanut kuusikolmatta kesää, lukuunottamatta niitä kahta, jotka
hänen äitinsä oli häntä selässään kantanut.

He käyvät toisiansa vastaan, levittävät kätensä, painavat rinnan vasten
rintaa; heidän suonensa paisuvat, heidän jänteensä ojentuvat, heidän
lihaksensa jännittyvät kiireestä kantapäähän.

Mutta nyt on voitto ratkaistu. Vaalea gootti on heittänyt mustan
muukalaisen maahan; hänen polvensa painaa kovasti kaatuneen rintaa, ja
käsi tarttuu hänen kurkkuunsa.

Silloin rientää tyttö taistelevien luo, voittajaa hellyttääkseen,
rukoillakseen voitetun puolesta. Erland kuuntelee, päästää
vastustajansa ja nousee ylös.

Assim nousee ylös hänkin, mutta maahan hän tuijottaa. Hän ottaa
viittansa, kääriytyy siihen ja hiipii pois.

"Voi minua!" huutaa Singoalla. "Hän on kertova leirissä kaikki. Isäni
on minua lyövä, miehet ylenkatsovat minua ja naiset minua piikkaavat."

"Ei", sanoi Erland, "niin ei ole käyvä."

"Ei", huudahti Singoalla, "niin ei saa käydä, sillä me olemme mies ja
vaimo."

"Tule", sanoi Erland, "minä seuraan sinua leiriin, puhuakseni isäsi
kanssa. Kun minä olen vierelläsi, ei Singoallan tarvitse mitään
pelätä."

"Mieheni", sanoi tyttö.

"Vaimoni!" virkkoi poika, nosti hänet syliinsä, kantoi hänet puron yli
ja katosi hänen kanssaan metsän peittoon.



LEIRI.


Metsä, joka ympäröi ahoa, oli pimeässä kuin läpipääsemätön musta muuri,
jonka päällä taivaan tähditetty kansi lepäsi. Avonaisella kentällä
leimusi nuotioita, joiden valossa liikkui varjoja ja sieltä täältä
erotti jonkun teltankin. Siellä vilisi ihmisiä ja eläimiä, miehiä ja
naisia, lapsia, hevosia ja koiria; siellä oli äänen sorinaa
korkeimmasta bassosta kimakimpaan diskanttiin, oli laulua, soittoa,
vihellyspillin teräviä ääniä, rumpujen pärinää, koirain haukuntaa,
lasten huutoja, tyynesti keskustelevien miesten ääniä, riiteleviä
kimeitä haisten ääniä, vasarain pauketta, jotka takoivat jotain
haljennutta kuparikattilaa tai muovailivat hehkuvista rautapalasista
hevosen kenkiä ja nuolenkärkiä -- kaikki tämä sekaantui korvia
särkeväksi, huumaavaksi epäsoinnuksi. Singoalla oppaanaan ja pitäen
häntä kädestä kiinni, astui Erland läpi väkijoukon, jossa miehet
söivät, joivat, heittivät arpaa, teroittivat veitsiä ja miekkoja --
jossa naiset patoja hämmentivät, ruokkivat lapsia, paikkasivat
vaatteita, puhelivat ja riitelivät, -- jossa leikki alastomia poikia ja
puolialastomia tyttöjä, toisiaan korville lyöden ja raapien, nauraen ja
itkien, -- jossa oli hevosia, vaunuja, tynnöreitä, huonekaluja ja
työaseita -- kaikkien ohi astui hän, uteliaiden katseiden seuraamana ja
kuullen puhetta ja huomautuksia kielellä, jota hän ei ymmärtänyt,
päällikön, Singoallan isän, majaa kohden.

Samana iltana, jolloin Singoalla oli Erlandin luona, oli odotettu
seurue saapunut leiriin ja päällikkö oli ilmoittanut, että liikkeelle
lähtö olisi tapahtuva toisen päivän aamuna tästä aamusta lukien.

Päällikön maja oli etelään päin lähellä metsän rantaa. Täällä ei ollut
melu eikä tungoskaan niin suuri kuin muualla. Heimon vanhimmat ja
paraimmat miehet olivat tänne kokoontuneet; myöskin oli täällä muutamia
naisia, jotka hiljaa, mutta innokkaasti puhelivat keskenään, kun Erland
ja Singoalla lähestyivät. Nämä naiset olivat Assimin äiti, sisaret ja
heimolaiset; kaikki katsoivat he päällikön tytärtä, kun hän Erlandin
vierellä kulki heidän ohitsensa. Assimin äiti, vanha eukko, oli tulen
valossa, ja ehkäpä myöskin päivän valossa, ilkeän noidan näköinen.
Hänen pitkä, koukkuinen nenänsä näytti kasvaneen kasvoista esiin kuin
kiusaksi syville silmäkuopille ja ontoille poskille... aivan niinkuin
maan järistyksessä vuoret kohoavat ja maa niiden ympärillä uppoaa...
hänen punaiset silmänsä säihkyivät, ja huulet, jotka mehuttomina ja
voimattomina riippuivat hampaattoman kidan ympärillä, irvistivät
inhottavasti. Akan kamala naama ilmaisi kiukkua ja kostonhimoa, sillä
Assim oli jo kertonut, mitä puron varrella oli tapahtunut; mutta se
ilmaisi myöskin ihmetystä, kun hän näki ritarin pojan kulkevan
Singoallan sivulla.

Erlandin saapuessa nousivat heimon vanhimmat ylös ja kumarsivat
hänelle. Majan aukossa seisoi päällikkö itse, Assimin kanssa puhellen.
Molemmat näyttivät hämmästyvän vaalean nuorukaisen tuloa. Assim hiipi
syrjään, heittäen synkän syrjäsilmäyksen Singoallaan. Päällikkö vei
kätensä otsalleen ja kumartui Erlandin edessä, mutta hänen puoleksi
maahan luoduista silmistään välähti kuitenkin mustien ripsien välitse
kimmeltävä katse tyttären puoleen.

Tyttö oli kalpea, mutta hän ei pelännyt, sillä hänen kätensä oli
Erlandin kädessä.

Erland sanoi tahtovansa puhua päällikön kanssa ainoastaan Singoallan
läsnäollessa. Päällikkö vei hänet vaieten majaansa.

Mitä siellä puhuttiin, ei kukaan tiedä, mutta puolen tunnin kuluttua
tuli Erland majasta ulos kasvot levollisina, seurassaan Singoalla, joka
ylpeästi katseli Assimin äitiä ja muita naisia silmiin, sekä päällikkö,
jonka otsalla näkyi jälkiä levottomista ajatuksista. Tultuaan vähän
matkaa metsään pudisti Erland päällikön kättä, suuteli Singoallaa ja
virkkoi:

"Olen oleva määräaikana valmis."



LÄHTÖ.


"Kuinka on Erlandin laita? Hän on synkkämielinen ja puhuu vähän", sanoi
rouva Elfrida miehelleen, Pentti herralle.

"Hän kärsii yksinäisyydestä", vastasi ritari, sittenkun ensin oli
miettiväisen näköisenä ottanut kulauksen maljastaan, jonka jälkeen hän
antoi katseensa liidellä tuonne sinertelevien vuorten kukkuloihin,
mitkä näkyivät läpi kaitaisen ikkunan; "hän kärsii yksinäisyydestä,
eikä se kumma olekaan. Metsä ei enää sovi hänelle; meidän pitää
syksyllä lähettää hänet kuninkaan hoviin oppimaan _mores_ ja
ritarillisia harjoituksia."

Elfrida ei koskaan keskustelua jatkanut, kun tuli tästä asiasta puhe,
hän ei voinut olla kaiholla ajattelematta hetkeä, jolloin nuoren
Erlandin tulisi isänsä ja äitinsä luota lähteä avaraan maailmaan.

Mutta Erland istui nyt luostarin kirjastossa isä Henrikin vieressä ja
luki korkeasta kaari-ikkunasta hämärästi tulevan päivän valossa
roomalaisen Virgiliuksen paimenlauluja, ja kun paimen Meliboeus
valitti:

_Nos patriae fines et dulcia linquimus arva_, valitti Erlandinkin sydän
niin kuin tuon toisen, ja hajamielisenä kuunteli hän isä Henrikin
selityksiä, vaikka nämä selitykset olivatkin mehukkaampia -- johon ei
paljoa tarvittu -- kuin nuo Marius Servius vainajan puisevat ohjaukset,
jotka olivat punaisella nesteellä kirjoitetut kirjan sivujen laitoihin.

Ennenkuin Erland saapui luostariin, oli hän käynyt katsomassa joka
sopen linnassa, puhunut ystävällisesti kaikkien linnan palvelijoiden
kanssa, käynyt lapsuutensa leikkipaikoilla, muistaen jyrkänteenkin,
josta oli järveen hypännyt; hän oli käynyt niille hyvästit heittämässä,
ja vasta nyt tunsi hän, kuinka rakkaat ne hänelle olivat, vaikka hän
niin usein oli ikävöinyt täältä pois avaraan maailmaan.

Hän ajatteli rakasta isäänsä, rakastettua äitiänsä. Hän ajatteli
munkkia, tuota hyvää opettajaansa, joka hänen vierellään istui, ja hän
siunasi häntä mielessään kirjoitustaidosta, jonka oli häneltä oppinut;
sillä näin lohdutteli mieltänsä Erland: minä ilahdutan kohta
vanhempiani kirjeellä, joka on heille sanova, miksi olen kadonnut, että
minä voin hyvin, ja että pian olen jalona ritarina palaava, kunniaa ja
mainetta urotöilläni saavutettuani.

Tätä tarkoitusta varten oli hän irroittanut lehden kirjekirjasta ja
pistänyt sen talteen; sille lehdelle olisi kirje kirjoitettava. "Olet
uuvuksissa nyt", sanoi isä Henrikki, kun huomasi Erlandin
hajamielisyyden; "hyvä, lopettakaamme... _claudite jam rivos, pueri,
sat prata biberunt_."

Isä Henrikki sulki kirjan ja lukitsi sen kirjakaappiin.

"Hyvästi", sanoi Erland ja puristi isä Henrikin kättä. "Hyvä
opettajani", lisäsi hän, "tahdon saada tänä iltana siunauksenne."
Priori laski kätensä hänen päänsä päälle, luki siunauksen ja sulki
hänet syliinsä, niinkuin hänen välistä muulloinkin oli tapana tehdä.

Nyt kuului liikettä muurien ulkopuolelta. Portinvartija veli Johannes,
raotti ovea ja ilmoitti, että joukko noita muukalaisia pyrki
päällikkönsä johtamana sisään kiittämään prioria hänen ystävyydestään
ja sanomaan jäähyväisiä, sillä seuraavana päivänä puolen päivän aikaan
aikoivat he lähteä liikkeelle. He olivat jo käyneet Ekössä ja lausuneet
ritarille nöyrimmät kiitoksensa osoitetusta vieraanvaraisuudesta.

Priori vastasi: "antakaa heidän tulla!"

Sillä välin heitti Erland viittansa olalleen ja lähti.

Isä Henrikki vastaanotti vieraan kansan edustajat luostarin
refektoriossa. Kaikki munkit olivat läsnä. Päällikkö astui esiin, puhui
ja kumarsi. Priori vastasi kaunopuheliaasti hänen sanoihinsa. Kaikki
kävi juhlallisesti ja samalla ystävällisesti. Mutta sillaikaa kun
päällikkö ja priori puhuivat, harhailivat muukalaisten miesten katseet
ympäri huoneen seiniä ja kiintyivät kultaisiin astioihin, jotka olivat
tammipöydälle asetetut, kuin myöskin pyhän neitsyen ja Kristuslapsen
kuviin, jotka olivat seinän syvennyksiin sijoitetut. Mutta hartautta se
ei varmaankaan ollut, jota heidän silmistään kiilsi, kun he näkivät
taivaan kuningattaren kultaisen kruunun tai ne hopeakoristeet, jotka
häntä ympäröivät. Eikä se varmaankaan ollut huoneen lämpö, joka pani
erään toisten peitossa olevan miehen nostamaan hakasta lähinnä ovea
olevasta ikkunasta; sillä jos lämpö olisi häntä vaivannut, olisi hän
varmaankin avannut ikkunan, mutta niin ei hän tehnyt.

Jätämme luostarin ja menemme linnaan, nähdäksemme Erlandin hiljaiset
jäähyväiset. Ilta on jo myöhäinen, ja luostarikellojen ääni, joka
linnan asukkaille ilmoittaa levolle menon ajan olevan käsissä, on jo
kauan sitten kulkenut järven yli ja kallioitten kaiun kantamana häipynyt
metsään. Ritari Pentti ja Elfrida rouva nukkuvat jo; makuuhuoneen
lamppu levittää seinän syvennyksestä heikkoa valoaan ja epämääräiset,
väräjävät varjot kokoontuvat yhä mustempina vuoteen uutimien ympärille.
Ovi saliin on raollaan; se avautuu hiljalleen. Kynnykselle pysähtyy
pimeän suojaamana Erland. Hän tahtoo hiipiä vanhusten luo, nähdä vielä
kerran heidän kasvonsa, sanoa heille hyvästinsä niin hiljaa, että he
vain unessaan sen tuntevat; mutta vanhain uni on herkkää, he voivat
herätä, pelko taistelee sydämen halujen kanssa, hän ei uskalla mennä.
Hän painaa otsansa ovenpieleen ja kuuntelee rakkaiden nukkuvien
hengitystä. Hänen poskensa ovat kalpeat ja hänen silmänsä ovat
kyyneltyneet. Hän palaa samaa tietä, jota tuli. Hän kiiruhtaa, sillä
hänestä tuntuu kuin käytävän ja rappujen pyhimysten kuvat liikkuisivat
ja ojentaisivat kätensä häntä kohti. Hän kutsuu Hurttaa, kahlaa salmen
yli, joka erottaa saaren mantereesta -- sillä nostosilta on ylhäällä
niinkuin aina yöllä -- ja painuu metsään uskollisen koiransa
seuraamana. Hänellä on yllään huonoimmat vaatteensa, eikä ainoatakaan
rahaa ole hänen kuluneen takkinsa taskussa. Vyö, ja siinä riippuva
metsästyspuukko ovat ainoat rahan arvoiset kapineet, mitkä hän on
ottanut mukaansa isänsä linnasta.

Muukalaisten päällikkö oli sanonut ritari Pentille ja isä Henrikille,
että hänen joukkonsa lähtisi liikkeelle seuraavana päivänä puolen
päivän aikaan. Hänellä oli ehkä syynsä niin sanoa; Erlandille oli hän
sanonut: tule ennen keskiyötä, tai tulet liian myöhään.

Kaikki oli jo valmiina lähtöön, kun Erland saapui aholle.
Levottomuudella oli Singoalla häntä odottanut. Nyt otti hän hänet
vastaan ilohuudolla istuessaan kirjavaan viittaan kääriytyneenä
peitteistä tehdyllä vuoteella isänsä vaunuissa ja itse ohjaten pieniä,
takkuisia hevoskoneja, jotka kuopivat maata levottomasti. Takana oli
pitkä jono vaunuja, joiden eteen oli valjastettu hevosia ja härkiä ja
jotka olivat täynnä naisia, lapsia ja tavaroita. Viittoihinsa
kääriytyneinä seisoivat naineet miehet vaunujen vieressä, kukin
omaisuuttaan vartioiden. Nuoret naimattomat miehet muodostivat
keihäillä, jousilla ja veitsillä varustetun jälkijoukon. Hyljätyt
tulet valaisivat tätä näyttämöä. Vaunujen eteen oli asetettu
soihdunkuljettajia.

Päällikkö kulki takaisin omien kuormavaunujensa luota, jotka olivat
rivin etupäässä, aina viimeisten luo, nähdäkseen että kaikki oli
kunnossa. Hän oli kiivaasti kannustanut väkeään joutuisaan lähtöön,
hänen katseensa oli levoton ja hän, tuo muuten niin syvään kumarteleva
mies, oli tuskin tervehtinyt joukkonsa uutta jäsentä, tyttärensä miestä
ja ritarin poikaa. Erland ei sitä merkille pannut, sillä hän ei nähnyt
eikä ajatellut muuta kuin Singoallaa. Kun päällikkö oli tehnyt
kierroksensa, antoi hän kellolla lähtömerkin. Soihdut hulmusivat
kuusien välissä, vaunu toisensa perästä katosi metsän mustaan kitaan,
ja kohta oli aho tyhjä.

Niin kulki jono eteenpäin niin nopeasti kuin pimeys ja vaikea maa
sallivat. Singoalla oli laskeutunut vaunusta ja käveli Erlandin
vierellä, joka ohjista talutti hevosia. Tähdet tuikkivat puun latvojen
takaa, ja takanansa kuulivat rakastavaiset yksitoikkoista, surumielistä
ja samalla kaunista laulua, jota joku kuormain kupeella kävelevistä
lauloi. Välitse rosoisten kallioiden, läpi hiljaisien laaksojen kulki
matka lyhyenä kevätyönä.

Idässä päin alkoi valjeta. Pimeyden läpi tunki kylmähkö valonhämärä,
vähitellen nouseva koi, jonka tullessa tähdet kalpenivat ja katosivat.

Assim, joka koko yön oli istunut hevosen selässä, pysähtyi äitinsä
vaunujen viereen, levitti hänen ylleen vaatetta aamukylmää vastaan ja
puhui sanoja, jotka pojalle sopivat, mutta kasvot puoleksi pois päin
käännettyinä, niinkuin tavallista oli äitinsä läsnä ollessa, sillä hän
tunsi alennuksensa siitä, että oli hänen kauttaan maailmaan syntynyt.
Sen käsityksen oli äiti itse hänelle antanut ja sitä ylläpitänyt
puhuessaan omasta pikimustasta verestään ja hänen isänsä purppuran
punaisesta, isoisän vielä punaisemmasta ja isoisän isän sitäkin
punaisemmasta. "Sinä olet pyhää uhraajain verta, Assim. Esi-isilläsi
oli tukka kullankarvainen ja silmät vuokon siniset, he olivat jumalain
vertaisia, ja heidän varjollaan oli siunaava voima. Sinä olet tässä
kulkijainten joukossa ainoa, joka olet papillis-kuninkaallista sukua.
Isoisäsi iso-isä oli valkotukkainen, niin on minulle kerrottu, ja
muisti ja osasi hän pyhän muinaiskielen kaikki tarinat ja pyhitti
niillä kansamme morsiamet, lapset, karjat ja tulet. Iso-isäsi oli
tummaverinen, mutta ei kuitenkaan niinkuin sinun isäsi, ja
satavuotisenakin luki hän muutamia noista vanhoista mahtavista
rukouksista ja ymmärsi ne. Isäsi, joka oli haluton ja hidas oppimaan,
mutta käskemään halukas ja pikainen, muisti ja ymmärsi vain muutamia
heidän sanoistaan. Enemmän kuitenkin muisti kuin sinulle jätti
perinnöksi. Sinä olet isääsikin mustempi. Sinä olet aasi, Assim. Äitisi
veri, isoäitisi ja isoisäsi äidin veri ovat tehneet aurinkohevon
jälkeläisestä aasin. Niillä jumalain pojilla, jotka johtivat
kulkijakansaa Assariasta, ei ollut jumalain tyttäriä avioksi
otettavina."

Moisia sanoja oli äiti puhunut pojalle aina tämän pienuudesta pitäen.
Assim suri mustaa vertaan ja syytti sitä niistä sanoista ja teoista,
joita hän häpesi ja katui. Mutta purppuran punaisesta oli hänen
verissään ainakin niin paljon jälellä, että se voi tulla tuntuviin ja
saada vallan aamuruskon hetkinä. Silloin tapahtui, että hänen
huuliltaan tulvi sanoja, jotka kulkijakansaa kummastuttivat ja joita
Singoalla ihaili, mutta joita ei hän eivätkä muutkaan lukeneet hänelle
kunniaksi, koska luulivat, että esi-isät hänen suunsa kautta puhuivat.

Assim ratsasti jälkijoukkoon. Erlandia ja Singoallaa hän ei ollut
näkevinään. Surun varjostamalla ihastuksella katseli hän itään päin,
valon lähdettä kohti, jonka edessä oli vaalean punaisia juovikkaita
pilviä. Lämmön värit niitä yhä enemmän värähyttelivät. Vaaleanpunainen
muuttui heleänpunaiseksi, heleänpunainen uhkeaksi ruusunpunaiseksi,
jota hopea reunusti, hopea peittyi sulavan, tulenpuhuvan kullan
kaltaisen raiteen alle, herätti linnut metsässä riemuisaan lauluun ja
levitti helmeilevää heijastusta ja sateenkaaren kimmellystä maanpinnan
keltaiseen sammaleen.

Assim oli laskeutunut hevosensa selästä. Hän tuijotti kirkastunein
katsein tuohon taivaalliseen väreilyyn ja virkkoi:

"_Usas, Usas_, taivaan tytär, terve sinulle, Koitar impi! Valon
soturit, puolustajasi, aseitaan hiovat, valjastavat punaiset hevosensa
vaunujesi eteen ja avaavat sinulle taivaan oven. Sinä tartut pyhän
järjestyksen ohjiin ja kuljet loistelevine rattainesi laillisuuden
tietä, ollen suloisena esimerkkinä ihanalle _Sûrya'lle_. Sinussa on
kaikkien elollisten henki, eloon herätät sinä kaiken mikä elää.
Pimeyden vallat pakenevat sinut nähdessään, sinä ylpeä, voittoisa,
ihanuutta uhkuva Koitar impi."

Auringon reuna tuli näkyviin ja yhtäkkiä ilmaantui tuo häikäisevä kehä
näköpiiriin, kohotakseen hiljennettyä kulkua yhä korkeammalle. Assim
painoi päänsä alas ja rukoili:

"_Sûrya_, poista mielestäni pimeys, joka siinä asuu, vaikka maailma
loistossasi kylpee! Aurinko, ihana kuningatar, kuuntele korkeista,
tulta tuiskuavista vaunuistasi niiden isien poikaa, jotka ovat
omistaneet sinulle tuhansia lauluja, lukemattomia uhreja! Sääli minua
Olen onnettoman rakkauden alentama mies. Vereni on myrkytetty. Toivon
tuhoa ja kuolemaa valkoiselle miehelle, jota rakastaa se, joka on minut
loihtinut. Keskellä säteilevää valoasi on minun silmissäni yö. _Sûrya_,
joka kaikessa suuruudessasi tunnet sääliä, ojenna sairaalle lehtinen
siitä terveyskukkien seppeleestä, joka ympäröi kiiltävää otsaasi!
Tahdotko antaa minulle Singoallan sydämen? Ellet tahdo, niin pane minut
niiden joukkoon, jotka ovat ihanuutesi nähneet eivätkä sitä enää näe!"

Tämä on miellyttävää matkantekoa, ajatteli Erland, ja hänen rintansa
paisui yhtä ainoata tunnetta, joka huusi: eteenpäin, eteenpäin läpi
ihanan maailman! Hän katseli Singoallaa; Singoalla oli vasta auennut
ruusu, aamun kasteesta raikas.

Mutta ei ollut aamu karkoittanut sitä yöllistä pilveä, joka päällikön
otsaa peitti. Hänenkin sisässään huusi ääni: eteenpäin, eteenpäin!
mutta se ääni oli hätäilevän ääni. Uupumatta riensi hän vaunulta
vaunulle ja kiirehti miehiään joutumaan. Tunti tunnin perästä kului, ja
aurinko oli jo korkealla; hevoset vuotivat hikeä, naiset olivat
uuvuksissa ja napisivat. Mutta päällikkö komensi: eteenpäin, piiskat
iskivät vinkuen uupuneita juhtia selkään, ja vaunujen pyörät ulvoivat
kuluneissa karoissaan.

"Päällikkö", sanoi Erland Singoallan isälle; "etkö kohta käske
pysähtymään? Etkö tiedä, että juhdat kaipaavat lepoa, ruokaa ja vettä?
Näetkö, tuolla, on puro. Antakaamme hevosten ja härkien juoda!"

"Tuolla", sanoi päällikkö, osoittaen loivarinteistä kukkulaa, joka oli
aivan lähellä; "tuolla me levähdämme."

Enempää hän ei vastannut, sillä samassa ajaa karahutti hänen luokseen
ratsastaja. Se oli Assim. Hän kuiskasi jotain päällikön korvaan. Tämän
kasvot synkistyivät yhä enemmän ja hänen silmissään välähti levoton
katse. Ei hän mitään virkkanut, mutta hän kutsui luokseen muutamia
vanhemmista miehistä ja jakoi matalalla äänellä heille käskyjään.

Sillä välin kohosi jono metsää kasvavalle kukkulalle. Sen laella oli
tasainen paikka. Täällä riisuttiin juhdat, vaunut asetettiin kehään ja
sidottiin toisiinsa nuorilla, niin että ne muodostivat vaunulinnan. Sen
sisään kokoontui nyt väkeä ja hevosia. Aseet otettiin esille ja pantiin
kokoon suuren tammen ympärille, joka oli keskellä vihreätä paikkaa.
Ihmetellen kysyi Erland päälliköltä, mitä tämä tietäisi.

"Varovaisuus on tarpeen kansalle, jolla on paljon vihollisia", vastasi
tämä ja meni salaiseen neuvotteluun vanhempain miesten kanssa,
sillaikaa kun nuoremmat ruokkivat hevosia ja naiset kantoivat vettä
lähteestä tai laittoivat päivällisruokaa.

Singoallan ympärille kokoontuivat heimon nuoret tytöt, he haastelivat
iloisesti ja katselivat salaa tuota vaaleaveristä nuorukaista, joka
heistä kaikista oli kaunis ja jonka jokainen olisi sydämestään
mieheksensä halunnut. Olet onnellinen, Singoalla, sanoivat he, ja
Singoalla nyökäytti heille iloisesti päätään. Mutta niiden nuorten
tyttöjen joukossa, jotka Singoallaa puhuttelivat, ei ollut ainoatakaan
Assimin sisarista ja heimolaisista. He olivat eri paikkaansa
kokoontuneet ja Assimin äiti oli heidän keskellään.

Sill'aikaa tarkasteli Erland tammen ympärille kasatulta aseita,
jännitteli jousia koettaakseen niiden voimaa, tutki miekkojen teriä ja
lauloi iloista laulua.

"Oli onni, että hän on seurassamme", sanoi muuan vanhemmista miehistä
päällikölle.

"Hän on oleva panttivankimme."

"Mutta hän on vaarallinen", virkkoi toinen; "vihollinen omassa
leirissämme."

"Unijuomaa!" kuiskasi päällikkö.

Neuvottelun jälkeen poistui Assim ja puheli äitinsä kanssa.

Senjälkeen astui hän taas koninsa selkään ja ratsasti kolmen tai neljän
nuoren miehen seuraamana pois leiristä alas kukkulan rinnettä.

Naiset toivat nyt ruokaa ja levittivät sen ruohikkoon. Joukko kokoontui
eri ryhmiin aterioimaan. Päällikkö, hänen sukulaisensa ja heimon
vanhimmat söivät tammen alla. Erland kutsuttiin istumaan päällikön
viereen; Erlandin vieressä istui Singoalla. Eräs Assimin sisarista
palveli aterioivia. Päällikkö pyysi Erlandilta anteeksi aterian
yksinkertaisuutta; mutta Erland taittoi leipänsä ja tarjosi siitä
toisen puolen Singoallalle.

Mutta vaikkakin ruoka oli yksinkertaista, ei voinut samaa sanoa
juomasta. Assimin sisar kantoi maljoja esiin; ne kannut, jotka
asetettiin päällikön, Erlandin ja Singoallan eteen, olivat kauneinta
hopeata, taiteellisesti valmistettuja. Erland luuli tuntevansa ne ja
huudahti ihmetellen:

"Kuinka nämä maljat ovatkaan niiden kaltaiset, joita olen luostarissa
nähnyt! Tämä on silmissäni ihmeellisesti sen pyhän pokaalin näköinen,
joka on luostarin alttarilla, täynnä ehtoollisviiniä."

Singoalla kalpeni ja loi silmänsä maahan, sillä hän aavisti asian.
Assimin sisar täytti maljat. Kaikki muut paitsi Singoalla joivat ja
Erlandin mielestä oli juoman maku suloinen.

Nyt kuului sekavia huutoja. Syntyi levottomuutta leirissä. Assim oli
palannut, hän kiiruhti päällikön luo ja puheli hänen kanssaan.

"Mitä on tekeillä?" kysyi Erland.

"Me pidämme vain aseharjoituksia", vastasi päällikkö kylmästi ja käski
Singoallan poistumaan muiden naisten seuraan. Nämä olivat kokoontuneet
lasten kanssa erillään olevaan paikkaan vaunulinnassa. Singoalla meni;
hänen kasvonsa olivat kalpeat, silmät sekavat.

Miehet kokoontuivat tammen ympärille ja varustautuivat. Päällikkö vei
Erlandin miesten keskeen ja kehoitti häntä ajoissa valitsemaan aseensa,
ennenkuin parhaat olivat otetut. Mutta kun Erland kumartui ottamaan,
antoi päällikkö merkin, nuora heitettiin Erlandin ympärille, ja
ennenkuin hän oli ehtinyt huomata petoksen, oli nuora kiedottu hänen
käsiensä ja jalkojensa ympärille, niin ettei hän voinut tehdä
vastarintaa eikä jäsentäkään liikuttaa. Hänen silmänsä leimusivat,
hänen suonensa pullistuivat; mutta päällikkö sanoi miehille: "Sitokaa
hänet tammeen!"

Kun se oli tapahtunut, juoksivat kaikki vaunujen luo. Naisten joukosta
kuului kiljahdus; Singoalla oli huomannut mitä tapahtui. Hän tahtoi
rientää Erlandin apuun, mutta Assimin äiti tarttui kapautuneine
sormineen hänen hiuksiinsa ja kähisi: "sinä olet saattanut meidät
häpeään ja onnettomuuteen. Voi sinua, voi sinua! Kalpea rakastajasi on
kuoleva, palasiksi hänet revitään, myrkkyyn on hän kuoleva... niin,
kuule! minun valmistamani myrkkyjuoma raivoo hänen sisuksissaan.
Näetkö, hänen päänsä painuu jo rintaa vasten, hänen poskensa
kellastuvat niinkuin myrkyllinen voikukka... se vaikuttaa jo."

Ja hänen puhuessaan tarttuivat toiset naiset Singoallaa käsivarsiin ja
hameisiin ja sadattelivat ja häpäisivät häntä.

Oli toinenkin olento kuin Singoalla, jolle Erlandin kiusaaminen olisi
ollut sietämätöntä nähdä. Se oli Hurtta. Mutta sitäkin oli muistettu.
Kun Erland istui ateriallaan, oli yksi miehistä houkutellut Hurtan ulos
vaunulinnasta metsään ja siellä sitonut sen puuhun.

Ulkoa kuului huutoja ja aseiden melskettä. Vihollisjoukko ryntäsi ylös
kukkulalle. Jo lensi ilmassa nuoli, taistelun ensi airut. Naiset
kyyristäytyivät lähemmä toisiaan, painoivat lapsensa rintojaan vasten
ja katselivat pelokkaina sille puolelle vaunulinnaa, missä miehet
seisoivat jouset jännitettyinä ja keihäät tanassa, hyökkäystä odottaen.

"Ei mitään armoa kirkon varkaille", kuului ääni ulkoa huutavan;
"hakatkaa maahan joka ainoa!"

Se oli isä Henrikki, joka puhui ritari Pentin talonpojille, jotka
kirveillä, jousilla ja keihäillä varustettuina olivat lähteneet
muukalaisia takaa ajamaan.

Isä Henrikki ratsasti pienen kimon selässä; munkkiviittansa ympärille
oli hän sitonut vyön. jossa miekan tuppi riippui; miekkaa heilutti hän
kädessään.

Ritarikin seurasi mukana, mutta aseetonna, sillä hän ei katsonut
maksavan vaivaa vetää sotisopaa ylleen ja häiritä hyvän miekkansa lepoa
moisen kahakan vuoksi. Hän kulki väkensä etunenässä nojaten keppiin,
niinkuin hänen tapansa oli, kun käyskenteli pelloilla ja niityillä.

Hän kääntyi miesten puoleen ja lisäsi priorin sanain painoa
virkkamalla:

"Niin, hakatkaa maahan roistot älkääkä säästäkö muita kuin vaimoja ja
lapsia! Huonosti ovat he vierasvaraisuuteni palkinneet. He ovat
ryöstäneet luostarin putipuhtaaksi eivätkä ole edes säästäneet pyhän
neitsyen kruunua ja ehtoollismaljaa. Heiluttakaa kirveitänne pojat,
niinkuin metsän puita kaataisitte!"

Mutta ennenkuin joukko oli ehtinyt vaunujen luo, oli Assim, saatuaan
merkin päälliköltä, mennyt tammen luo, jossa Erland, jo melkein
tiedotonna juoman vaikutuksesta, sidottuna seisoi. Assimilla oli tikari
kädessään. Kellan kalpeana ja vavisten ojensi hän sen terän Erlandin
rintaan.

"Hoi siellä!" huusi päällikkö, joka oli noussut muutamien vaunujen
päälle. "Mitä tahdotte te siellä? Tuletteko vihollisina, vai mitä? Ja
jos niin on, niin keskustelkaamme nähdäksemme, eikö riitaa voi rauhassa
ratkaista."

"Ei mitään keskusteluja, sinä temppelinhäpäisijä!" huusi priori ja
ratsasti vaunulinnaa kohti niin nopeasti, etteivät miehensä voineet
häntä seurata.

"Katsokaa tuonne ja hellyttäkää mielenne", sanoi päällikkö ja osoitti
tammea, joka näkyi kokonaan, vaunulinnan yli kukkulan laella kasvaen.

"Erland!" huudahti priori kalveten.

"Niin, ritarin poika. Jos astutte askeleenkaan lähemmä, annan minä
merkin ja rauta isketään hänen sydämeensä."

"Kirottu ollos, pakana!" huudahti isä Henrikki.

"Ei askeltakaan!" sanoi päällikkö ja kohotti kätensä. Assim nosti
hänkin kätensä, jossa tikaria piti ja hämmästyi itsekin sitä
hekkumallista veren himoa, jota tunsi.

"Seis", huusi isä Henrikki ja viittasi sekä päällikölle että ritarille
ja hänen väelleen, joka jo oli asettunut rintamaan hyökätäkseen
vaunulinnaa vastaan.

"Mitä on tekeillä?" kysyi ritari.

"Tuolla! Katsokaa! Seis! Ei askeltakaan eteenpäin!"

Ritari Penttikin kalpeni ja sai vaivoin huudetuksi joukolleen:

"Takaisin!"

"Keskusteletteko? Suostutteko vai ette?" kysyi päällikkö, sill'aikaa
kuin mustat miehensä, rinta rintaa vasten, puoleksi uhaten puoleksi
vavisten, odottivat taistelun alkamista.

"Suostumme!" vastasi ritari.

"Sallitteko meidän vapaasti lähteä?"

"Sallimme."

"Ja viedä kaiken omaisuutemme mukanamme? Huomatkaa, että kutsumme
omaisuudeksemme sen, mitä olemme ottaneet. Se on meidän käsityksemme
omistusoikeudesta. Siis vapaa lähtö kaiken omaisuutemme kanssa."

Ritari ei vastannut, vaan katsoi äänetönnä isä Henrikkiin.

"Antakaa pois ainakin ehtoollismalja ja kultainen kruunu! Muun saatte
pitää", sanoi priori huoaten.

"Älkäämme olko pikkumaisia!" virkkoi päällikkö. "Siis vapaa lähtö
kaiken omaisuutemme kanssa! Poika annetaan vahingoittumatonna takaisin,
jos vannotte vapahtajanne kuvan kautta, ettette itse meitä
vähimmälläkään tavalla hätyytä ettekä muitakaan siihen yllytä."

"Tahdon parhaan kykyni mukaan palkita luostarin kärsimän vahingon",
kuiskasi ritari priorille, katsellen kauhistuksissaan Assimin
kohotettua tikaria.

Päästäen taaskin syvän huokauksen rinnastaan otti isä Henrikki esille
ristiinnaulitun kuvan, joka hänellä oli käädyssä kaulallaan.

"Kaikki sen rakkaan pojan vuoksi. Mutta kuinka on hän heidän käsiinsä
joutunut? En ymmärrä sitä."

Ritari ja priori vannoivat molemmat tuon vaaditun valan.

"Laske miekka ja vapauta vanki", huusi päällikkö Assimille.

"Ei, ei!" huusivat useat miehistä. "Älkää antako pois panttivankiamme!
He sitten karkaavat päällemme ja tuhoavat meidät."

"Rauhoittukaa", sanoi päällikkö kansansa kielellä. "Nämä
pohjoismaalaiset ovat kummallista väkeä. He pitävät tavallisesti mitä
ovat luvanneet, jopa ilman valaa ja käden lyöntiäkin. Olemmehan
sitäpaitsi valmiit puolustautumaan... Jalo herra", sanoi päällikkö
ritari Pentille, "älkää uskoko, että me väkisin olemme vieneet poikanne
kanssamme! Vapaaehtoisesti on hän leiriimme tullut aikoen seurata meitä
matkallamme maailman läpi, sillä hän on rakastunut tyttäreeni eikä
tahdo hänestä erota."

"Sinä valehtelet", sanoi ritari. "En kanssasi väittele. Mene tiehesi ja
pelkää taivaan kostoa."

"Niin, mene tiehesi, Amalekiitta!" karjasi isä Henrikki.

Päällikkö kumarsi totuttuun tapaansa ja vei kätensä otsalleen.

Sill'aikaa päästettiin Erland irti puusta ja tuotiin esille kahden
miehen tukemana. Hänen ihonsa oli kellan kalpea, hänen käyntinsä
horjuva ja aivonsa niin sekaisin, ettei hän tiennyt, missä oli eikä
mitä oli tapahtunut. Hänet täytyi nostaa vaunujen yli, ja kun hän oli
päässyt omaistensa luo, vaipui hän maahan.

"Mitä olette tehneet pojalleni?" huudahti ritari kauhistuneena, kohotti
Erlandin päätä ja tarkasteli häntä.

"Ei mitään", vastasi päällikkö varustuksiensa takaa. "Ehkä on pelko sen
vaikuttanut."

"Pelko", huusi ritari säihkyvin silmin. "_Minun_ poikani pelkäisi
teidän katalia tikarejanne? Ei, hän ei ole koskaan pelännyt eikä voi
koskaan pelätä."

"Luultavaa on", huomautti isä Henrikki, "että vihastus on vienyt
sidotun pojan voimat."

Tahdomme nyt vain muutamin sanoin ilmoittaa, että Erland vietiin
kotiinsa Ekön linnaan, sekä että ritari ja priori vetäytyivät takaisin
miehineen.

Tuskin olivat he poistuneet, ja päällikkö lähettänyt vakoojia ottamaan
selkoa, oliko lähtö todellakin tapahtunut, ennenkuin hän käski, että
Singoalla tuotaisiin hänen eteensä.

Tyttö, joka tähän saakka oli turhaan riuhtonut päästäkseen irti naisten
käsistä, syöksyi isänsä jalkoihin. Hänen pitkä tukkansa tulvehti
sekaisin; hänen kasvonsa vuotivat verta haavoista, joita tuo vanha
noita, Assimin äiti, oli niihin kynsillään repinyt, hänen hameensa oli
repaleissa.

Assimin äiti ja muut naiset juoksivat hänen jälessään ja kokoontuivat
rääkyen päällikön ympärille. Miehetkin sinne kokoontuivat.

"Oikeutta! oikeutta!" huusi Assimin äiti.

"Onko jo siihen tultu, että kuolleen päällikön poikaa, jumalain
jälkeläistä, saa häväistä elävän päällikön tytär? Eikö Assim kelpaa
Singoallalle? Odota, meidän sukumme on mahtava... meidän sukumme on
päällikköjen suku niin jalo, että sinun sukusi on sen rinnalla kuin
lika auringon valon rinnalla."

"Pidä suusi, akka", sanoi päällikkö, "tahi leikkaan minä kielen
kurkustasi! Olenko koskaan unohtanut, mitä oikeus vaatii?"

"Isäni", huusi Singoalla ja kietoi kätensä hänen vyötäistensä
ympärille; "tuo vaaleaverinen nuorukainen on mieheni; olemme vannoneet
toisillemme uskollisuutta Alakon kuvan kautta, et voi koskaan häntä
minulta ottaa."

"Hän hourailee", sanoi päällikkö. "Missä on Assim?"

"Tässä olen."

"Tuokaa tänne kiviastia!"

Eräs naisista toi kiviastian. Päällikkö kohotti sen ylös.

"Assim", sanoi päällikkö, "minä annan sinulle tyttäreni avioksi, ja
merkiksi siitä muserran minä tämän..."

"Seis", huudahti Assim; "ette tiedä, huolinko minä hänestä. En himoitse
omenaa, jota toinen on purrut."

Päällikön kulmat rypistyivät ja hänen huulensa pureutuivat yhteen.
Mutta hän pelkäsi Assimin sukua, jota taikauskoisesti kammottiin ja
pidettiin arvossa, ja suuntasi sentähden kiukkunsa, ei Assimiin, joka
oli ilkeästi häntä häväissyt, vaan Singoallaan.

"Pois", karjasi hän ja sysäsi hänet luotaan. "Tahdon näyttää, miten
päällikkö oikeutta jakaa, ja kirottu olkoon se kieli, joka rohkenee
minua puolueellisuudesta häväistä! Tyttäreni, olet häväissyt yhden
niiden kymmenen ruhtinaan jälkeläisistä, jotka johdattivat kansamme
esi-isien maasta, Assariasta. Tiesit olevasi Assimin vaimoksi aiottu,
mutta olet hyljännyt hänet muukalaisen tähden. Hyvä, hae tuo
muukalainen, hae hänen rakkautensa tai kylmyytensä, hänen saalinsa tai
ylenkatseensa; mutta älä hae enää mitään meidän luonamme! Olet suljettu
pois meidän seurastamme. Mene muukalaisesi luo."

Riemua huutavat Assimin heimolaiset ja ystävät, joita on suurin osa
joukosta.

Päällikkö oli tuolla teolla tukenut jo horjuvan valtansa. Siihen se oli
tarkoitettu. Mutta oli siinä vihallakin osansa. Nyt, kun tuomio oli
langetettu, tuli pisto sydämeen, ja hän toivoi, että kohoisi ääniä
Singoallan puolustukseksi.

Mutta kaikki riemuitsivat -- kaikki paitsi Assim, joka äänetönnä
seisoi, ja kaksi nuorta tyttöä, jotka olivat Singoallan
leikkitovereita, astuivat esiin, syleilivät häntä ja itkivät.

Se oli näky, joka kirveli päällikön sydäntä.

"Päällikkömme on oikea tuomari!" huusivat miehet.

Mutta Assimin äiti tanssi Singoallan ympärillä ja osoitti häntä
sormellaan. Ja muut naiset, sekä vanhemmat, jotka toivoivat Assimia
omille tyttärilleen, että nuoremmat, jotka kadehtivat Singoallan
kauneutta ja hyväksyivät äitiensä ajatukset, huusivat hekin: "Mene!
Pois täältä! Mene nyt muukalaisesi luo!"

Singoalla pudisti kiharat otsaltaan kääntyi isänsä puoleen ja sanoi:

"Minä menen, isä. Menen mielelläni vaaleaverisen pojan luo, sillä minä
rakastan häntä ja hän rakastaa minua; hän on mieheni ja minä olen hänen
vaimonsa. Mutta sinuakin minä rakastan ja kun olen saanut takaisin
mieheni, haen sinut käsiini, sillä sinä et voi minua ainaiseksi
hyljätä, sinä, joka olet niin hyvä."

Singoalla kääntyi pois ja lähti leiristä.



YÖ.


Tyttö vaelsi läpi metsän. Hän seurasi niitä jälkiä, joita hänen
kansansa vaunut olivat jättäneet. Oli jo hämärä, kun hän uupuneena,
epäröiden ja pelosta vavisten näki Ekön linnan tornin kohoavan yli
järven harmaan pinnan. Nostosilta oli vedetty ylös eikä hän uskaltanut
huutaa. Tyttö istuutui rantakivelle, peitti kasvonsa käsiinsä ja itki.
Paljon oli hänellä ajattelemista: isänsä viha, naisten iva, mutta enin
kaikista Assimin äidin sanat, että tämä muka oli vuodattanut myrkkyä
vaaleaverisen nuorukaisen juomaan.

"Hän valehteli, niin, hän valehteli", päätti Singoalla, sillä hän
tahtoi karkoittaa pois tämän kamalan ajatuksen.

Silloin heräsi hän surullisista mietteistään siihen, että kuuli
hiipiviä askeleita takanaan. Hän näki useita miehiä, jotka häntä
lähenivät; hän nousi ylös; ne syöksyivät esiin ottaakseen hänet kiinni
ja viedäkseen hänet linnan herran eteen. He olivat tunteneet hänet
noiden pakanain, kirkonvarkaiden ja myrkynsekoittajain laumaan
kuuluvaksi naiseksi, joita he samana päivänä olivat herransa ja
ritarinsa ja isä Henrikin johdolla takaa ajaneet.

Silloin valtasi pelko Singoallan sydämen ja hän pakeni nopeasti
metsään. Nuolia vinkui hänen ympärillään; ne eivät sattuneet, mutta hän
kuuli niiden kuoloa ennustavan vinkunan ja pakeni... pakeni niin
nopeasti kuin huohottava rinta salli. Kauan kuuli hän vielä takanaan
vainoojain askeleita ja huutoja; ehkä se vain oli tuuli, joka juuri oli
alkanut metsässä puhaltaa. Välistä pysähtyi hän kauhistuksissaan, sillä
pimeä petti häntä ja sai hänet luulemaan jokaista oudompaa pensasta
viholliseksi. Hän päästi silloin huudon ja painoi kätensä sykkivää
sydäntään vastaan. Sitten pakeni hän taas, niinkuin ajettu kauris,
tietämättä minne meni. Taivas oli mustassa pilvessä, joka pimeyttä
paksunti; tuuli kiihtyi, vettä alkoi sataa. Vinkui kallioiden lomissa,
ratisi puissa; oli niinkuin olisi jokainen esine luonnossa saanut
äänen, uhatakseen ja peloittaakseen häntä. Tosin putoilivat sadepisarat
vilvoittaen hänen kuumalle otsalleen ja antoivat hänelle voimaa
kiiruhtamaan eteenpäin: mutta lopulta vähenivät voimat ja hän meni
tainnoksiin. Hän vaipui maahan sammalien päälle kuusen juureen.

Tultuaan taas tuntoihinsa ja katseltuaan ympärilleen, ei hän tiennyt
missä oli. Pimeys oli kietonut kaikki läpinäkymättömään vaippaan,
myrsky ulvoi ja sade tulvi alas hajanaisista pilvistä. Hän huusi isänsä
nimeä, huusi Erlandin nimeä, mutta hänen äänensä haihtui yön pauhaaviin
säveliin. Silloin kuuli hän ulvontaa läheisyydestään. Se on susi,
ajatteli hän; se ulvoo nälkäänsä; saakoon se syödä minut, sillä isäni
on minut hyljännyt ja Erlandin on Assimin äiti myrkyttänyt. Ja
Singoalla nousi ylös ja meni sinne, mistä ulvonta kuului. Nyt kuului se
aivan läheltä... Singoalla näki jotain liikkuvan puun alla... hän
lähestyi... tunsi karvaisen pedon panevan käpälänsä hänen rintansa
päälle... hän kaatui maahan... eläin seisoi hänen vieressään, nuuski
hänen kasvojaan, nuoleksi niitä pehmeällä kielellä ja päästi iloisen
haukunnan.

"Hurtta!" huudahti Singoalla.

Se oli tuo uskollinen koira, jonka miehet olivat sitoneet puuhun vähän
matkaa vaunulinnasta, hiukkaista ennen kuin Erland tammeen kytkettiin.

"Voi sinua, Hurtta hyvä, sinä et olekaan susi, et tahdokaan antaa minun
kuolla", puhui Singoalla. "Mutta sinä olet Erlandin koira ja siksi minä
sinua rakastan."

Singoalla huomasi, että Hurtta oli sidottu, ja päästi sen puusta.

"Jää nyt luokseni", jatkoi hän ja tarttui koiraa kaulaan, "sinä tiedät,
hyvä Hurtta, että minä olen kauheasti yksin, pelkään kovasti ja olen
hyvin onneton. Isäni on hyljännyt minut, ja Erland on ehkä kuollut.
Mutta jos hän elääkin, emme saa kuitenkaan tavata, sillä hänen isänsä
ja kaikki hänen heimolaisensa, kaikki valkeat ihmiset vihaavat minua ja
tahtovat minut tappaa. Isäni on ryöväri ja heimolaiseni ovat
myrkyttäjiä. Voi, hyvä Hurtta, minä olen yksin ja olen kovin onneton."

Niin puhui Singoalla ja itki. Mutta Hurtta irtautui hänen sylistään ja
katosi pimeään. Sekin hylkäsi Singoallan. Eihän se ymmärtänyt hänen
puhettaan; se oli sitäpaitsi nälissään, Hurtta parka, ja ikävöi kai
isäntäänsä. Eipähän, se palaa pian takaisin ja painaa päänsä Singoallan
helmaan. Se tahtoi vain jaloitella vähän aikaa, kun oli kauan ollut
kiinni. Se jäi nyt Singoallan luo koko yöksi, kuunteli kärsivällisesti
ja ikäänkuin ymmärtäen hänen valitustaan ja nuoleskeli ahkerasti hänen
käsiään. Se oli ainoa tapa, jolla se voi sääliään ilmaista.

Aamupuoleen yötä vaipui Singoalla levottomaan uneen. Hänen hento
ruumiinsa vapisi vilusta ja uupumuksesta. Hän heräsi Hurtan haukuntaan.
Miehinen olento seisoi hänen edessään.

"Assim!" huudahti hän ja tuijotti häneen sekavin silmin.

"Assimhan se on, sinä onneton Singoalla," sanoi mies. "Olen etsinyt
sinua koko yön."

"Mitä minusta tahdot?"

"Pelastaa tahdon sinut, Singoalla, ettet joutuisi valkoisten käsiin.
Olethan yksin, onneton lapsi, olet nälissäsi; tässä on leipää!
Palelethan; tässä on viittani! Nouse ylös, Singoalla. Jos et
rakastakaan Assimia, niin salli hänen kuitenkin henkesi pelastaa. Isäsi
on sinut hyljännyt, mutta minä en voi jättää sinua."

"Mene luotani! Sinä ja sinun äitisi olette tappaneet Erlandini. En
siedä sinua silmieni edessä."

Assim vaikeni ja kätki kasvonsa käsiinsä.

"Assim!" huudahti Singoalla yhtäkkiä. "Sinä olet hyvä, en tahdo ajaa
sinua pois, ei, minä seuraan sinua ja rakastan sinua, jos vaan tahdot
yhden ainoan pyyntöni täyttää."

"Minähän tahtoisin kuolla edestäsi; tahdon tehdä mitä tahansa, kun en
vaan tarvitse jättää sinua", sanoi Assim ja heikko ilon välähdys
valaisi hänen synkät kasvonsa.

"Hyvä, mene linnaan ja tuo tänne Erland! Mutta älä tule ilman häntä!
Älä uskallakaan tulla ilman häntä!"

"Erlandisi on kuollut", sanoi Assim, jonka sydäntä nuo sanat pahasti
raatelivat.

"Valehtelet!"

"En valehtele. Kun etsin sinua, olin linnankin läheisyydessä? Kuulin
puhuttavan että hän on kuollut."

"Mene sitten luotani ja anna minun kuolla", rukoili Singoalla ja painoi
päänsä kuusen runkoa vasten.

Assim seisoi liikkumattomana; hän huokaili ja hänen rintansa kohoili.

Singoallakin oli hiljaa ja liikkumatta, istuessaan siinä otsa
painettuna kuusen kovaa kaarnaa vastaan.

Silloin lähestyi häntä vihdoinkin Assim, nosti hänet käsivarsilleen ja
kantoi häntä vähän matkaa. Samalla kukkulalla, jossa vaunulinna äsken
oli ollut, oli kaksi hevosta odottamassa. Hän kietoi Singoallan
viittaansa, sitoi hänet toisen hevosen selkään, tarttui ohjaksiin,
hyppäsi itse toisen hevosen selkään ja ratsasti etelään päin.

Hurtta seurasi Assimia ja Singoallaa.



MYRKKYJUOMA.


Kun Assim sanoi, että Erland oli kuollut, ei totuus hänen suunsa kautta
puhunut, vaan mustasukkaisuus ja halu pelastaa Singoalla.

Mutta Erland oli kuolemankielissä; tarvittiin hänen voimakkaan
luontonsa viimeiset ponnistukset ja isä Henrikin lääkärintaito
myrkkyjuoman vaikutuksen voittamiseksi. Isä Henrikki sai selville
taudin oikean syyn; käännekohta tuli pian ja siitä alkaen oli Erlandin
henki pelastettu; mutta jälkivaikutukset kestivät kauan ja olivat
kauheaa laatua, sillä hänen hengenvoimansa, varsinkin muisti, olivat
melkein kokonaan lakastuneet. Tuskinpa tunsi hän enää isäänsä ja
äitiänsä. Isä Henrikki istui pitkällisen taudin aikana päiväkausia
hänen vuoteensa ääressä ja huvitti häntä satuja kertomalla. Hän
kuunteli ja käsitti vain vaivaloisesti noiden yksinkertaisten tarinain
juonen. Kerrottavansa sadut valitsi isä Henrikki erityisellä
tarkoituksella: ne koskivat kaikki nuoria ritareja, joita vuorenpeikot
ja noita-akat olivat loihtineet, ja jotka myrkyllä täytetyistä
pikareista olivat juoneet rakkautta ja unhotusta, niin etteivät
muistaneet mitään, mitä oli tapahtunut. Erlandin mielessä muodostuivat
vähitellen nämä vuorenpeikot ja noita-akat nuoreksi, kauniiksi tytöksi,
jonka kuvalle hän alussa hymyili, mutta joka kohta alkoi näyttää
hänestä salaperäiseltä ja kauhealta. Tuo tyttö oli Singoalla.

Joskus pääsi Singoallan nimi hänen huuliltaan; mutta se tapahtui
ajattelematta, ja tuon nimen sointu, ennen niin rakas, kuului nyt
niinkuin sen olisi joku toinen lausunut, kuului aivan vieraalle hänen
korvissaan ja täytti tuskalla hänen mielensä.

Hän muisteli epäselvästi sitä seikkailua, mikä hänellä oli ollut tuon
kuljeksivan kansan leirissä: hän tunsi kätensä sidotuiksi ja näki
tikarin rintaansa tähdätyksi. Mutta käsi, joka tuota tikaria puristi,
oli milloin mustan kamalasilmäisen miehen, milloin lumotun tytön, ja se
tyttö oli Singoalla.

Heijasteli hänen mielessään kuitenkin kangastus kauniimmastakin
menneisyydestä. Hän näki välistä olevansa kukkulalla puron rannalla ja
poimi siellä kukkasia tytön seurassa, joka oli hänestä suloinen ja
rakastettava.

Mutta tällä naisen haamulla ei ollut Singoallan kasvoja, vaan Helena
Ulfsaxin lempeät posket. Eikä se ollutkaan ihme, sillä Helena Ulfsax
valvoi usein sairaan vuoteen ääressä ja Erlandin silmiin kuvastuivat
silloin hänen kasvonsa.

Vihdoin oli Erland niin toipunut, että voi kävellä ulkona. Nojaten
äitinsä käsivarteen ja vaaleakiharaisen Helenan seuraamana käyskenteli
hän tuoksuvassa metsässä ja hengitti taivaan tuoretta ilmaa. Sattumalta
tai ehkä vanhalta muistiltakin käveli hän polkua, jonka hän itse oli
avannut kukkulalle puron luona, meni sinne, missä ennen oli Singoallan
tavannut. Kuusi kohisi niinkuin ennenkin kukkulan laella, puro lirisi
sekin entiseen tapaansa ja samat kukkaset kasvoivat siellä nyt kuin
ennenkin. Erland istuutui puron reunalle; heikko säde jostain
suloisesta menneisyydestä välähteli hänen muistonsa sumussa ja täytti
hänen rintansa lempeällä kaiholla. Hän katsahti ylös, näki Helenan
vierellään ja suuteli hänen kättään.

Mutta ritari Pentti oli nyt päättänyt, että Erland, sittenkun olisi
jotakuinkin saanut entiset voimasta jälleen, lähtisi kotoaan saadakseen
elämän virrasta juoda rohkeutta ja elinvoimia ja sodan koulussa
kehittyäkseen mieheksi ja ritariksi.

Itse Erland sitä eniten halusi. Hän tahtoi niinkuin muinaisajan
sotilaat hankkia itselleen nimen ja kunniaa. Nuorukaisen seikkailuhalu
heräsi uuteen eloon. Kesä kului valmistuksiin. Kaksikymmentä miestä
ritarin alustalaisia varustettiin Erlandia seuraamaan. Hän valitsi itse
ne seudun reippaimmista nuorukaisista, ja joka päivä piti hän heidän
kanssaan aseharjoituksia linnan pihalla.

Syksy läheni, ja nyt heitti Erland hyvästinsä ja lähti, aseilla,
hevosilla ja rahoilla hyvin varustettuna, pienen joukkonsa kanssa
matkalle. Tie kulki Kalmariin, josta purjepurren tuli viedä
seikkailijat Saksanmaalle, missä Erland aikoi tarjoutua keisarin
palvelukseen.

Mutta ennenkuin Erland Eköstä lähti, vannoivat hän ja Helena Ulfsax
toisilleen uskollisuutta.

Kun meren aallot hyppelivät Erlandin purren ympärillä ja kantoivat
häntä yhä kauemmas isänmaan rannasta, tapahtui välistä, että outoja
ajatuksia alkoi liikkua nuorukaisen mielessä. Singoallan nimi kaikui
hänen korvissaan hänen rauhaansa häiriten. Hän samalla inhosi ja
rakasti tuota nimeä. Sen soinnussa oli rakkautta ja haaveiluja, myrkkyä
ja noituutta. Välistä välähteli hänen muistossaan ruskeita silmiä,
punotti ruskeita poskia tahtoen ikäänkuin uhalla himmentää Erlandin
kihlatun morsiamen, tuon lempeän Helenan kuvaa, tahtoen ikäänkuin
kauneudellaan häikäistä hänen kauneuttaan; silloin sanoi Erland:

Väisty pois, jumalaton näky, mielestäni!... ja hän vihelsi tuulta,
tarttui peräsimeen ja ohjasi purtensa etelän ilmoja kohti.



JÄLKIMMÄINEN OSA.



SURUNLAPSI


Kymmenen vuotta on kulunut ja paljon on sillä välin tapahtunut.

Ekön linnan herrana on nyt ritari Erland Månesköld; hänen puolisonsa on
Helena Ulfsax, ja tällä on pieni Erland polvellaan.

Ritari Pentti ja rouva Elfrida ovat jo kuolleet. Kun Erland matkaltaan
palasi kyllästyneenä sotaan, verenvuodatukseen ja turhaan kunniaan,
lepäsivät molemmat jo muuratussa haudassaan luostarikirkon alttarin
alla.

Mutta isä Henrikki elää vielä, ja niinkuin hän muinoin tuli ritari
Pentin luo, tulee hän nyt ritari Erlandin luo istumaan hänen vierellään
ja puhelemaan niistä merkillisistä asioista, joita ritari on kokenut
vierailla mailla. Helena rouva kuuntelee ja hymyilee pienelle
pojalleen; neitoset kuuntelevat myöskin tuolla salin perällä
värttinöitään vääntäessään.

Erland on onnellinen puolisonsa kanssa; mutta hänen onnensa ei ole
täydellinen, ja mikäpä maallinen onni lieneekään täydellinen? Sodan
touhinassa on hän nuoruutensa tulen kuluttanut; miehen totisuus, joka
välistä muuttuu synkkämielisyydeksi, asuu hänen otsallaan; hän on
kokenut elämää ja ihmisiä; nyt hakee hän kotoisen lieden ääressä,
hiljaisuudessa ja unhotuksessa, maallista hauskuuttaan.

Ja hänen sielunsa syvyydessä asuu varjo, joka huokailee pimeydessään ja
pyrkii sieltä pois ajatuksen ja tunteen valoon. Mutta ritari kiroo ne
huokaukset ja manaa sen kuin pahan hengen pysymään hiljaa syvyydessään
-- sillä kokonaan hän ei voi sitä karkoittaa.

Tuo varjo oli Singoalla.

Se seurasi häntä sodissa ja seikkailuissa, iloissa ja suruissa, toivon
hetkinä ja turhan odotuksen aikoina. Tuon ruskean tytön muisto on tosin
kirkastunut; mutta esiytyy kuitenkin kuin aron valaistus silloin kuin
veripunainen kuu kohoaa taivaan rannalle. Siihen liittyy myötäänsä
muistoja yöllisistä kohtauksista metsässä, kirkon ryöstöstä,
myrkkyjuomasta, tikarin iskuista, taikuudesta ja pakanallisesta
menosta. Ja kuitenkin myöntää hän joskus itsekseen, että hän
rakkaudella tuossa kuvassa riippuu kiinni; sellaisina hetkinä ei hän
tahdo katsoa Helenaansa silmiin; hän ratsastaa metsään, ratsastaa
hurjasti, niin että hevonen peittyy vaahtoon, ratsastaa kauan, kunnes
yö kattaa maiseman.

Eräänä kesäiltana, kun ritari synkän mielensä ajamana ratsasti
metsässä, saavutti hänet ukkonen ja rankka sade. Hän haki suojaa
luostarista, jonka läheisyydessä hän oli. Ovenvartijaveli, joka nyt jo
oli luonnostaan niin kalju, ettei enää tarvinnut päälakeaan ajaa, avasi
portin, tervehti ritaria ja ilmoitti, että priori oli kirjastossa.
Ritari meni sinne ja tapasi vanhan opettajansa kynä kädessä
kirjoittamassa suureen kirjaan, jota hän kymmenen vuotta takaperin oli
alkanut valmistaa. Se oli tuota uupumatonta ahkeruutta, joka kantaa
hiekkajyvän toisensa päälle, kunnes muuri on valmis, niinkuin aika
liittää tuokion tuokioon ja niitä keräten iankaikkisuutta muotoilee.
Huone oli entisensä näköinen, tumma ja juhlallinen; koivut varjostivat
niinkuin ennenkin vihreää kaari-ikkunaa, ja kirjat lepäsivät vanhoilla
hyllyillään; olipa vielä se kirjanmerkkikin, minkä isä Henrikki
kymmenen vuotta sitten oli oppilaansa viimeisellä lukutunnilla pannut
säkeen _Extremum hunc Arethusa mihi concede laborem_ kohdalle, vanhan
Virgiliuksen sisässä. Mutta entinen oppilas ei ollut poikanen enää,
vaan mies, jonka otsa oli totinen ja posket kalpeat ja parrakkaat.

Ritari Erland istui isä Henrikin viereen. Ulkona raivoava rajuilma ja
ikkunoita vastaan pieksävien sadekuurojen surullinen sohina viritti
keskustelunkin synkäksi. Miehet puhelivat inhimillisten olojen
katoavaisuudesta, mutta kun Erland vain näki muuttelehtavan, pakenevan,
kuohuvan ja katoavan ajan virran, osoitti isä taivasta kohden ja puhui
kaiken katoamattomuudesta; kun Erland ilmaisi, ettei hän milloinkaan
ollut ihmisluonteessa puhdasta kultaa tavannut, vaan aina vain
kuonansekaa, sanoi isä Henrikki: "Tuhka on tuhkaa, henki henkeä. Mutta
täällä tuhkassakin täytyy hengen herrana hallita. Ainekin on henkiseksi
tuleva, taivas on maahan astuva, ja uusi aika on koittava
ihmiskunnalle."

"Uskotteko sen, hurskas isä?" sanoi Erland. "Ehkä onkin se tuo
rakennusmestari, joka nyt maailmaa kiertää ja perkaa maata uutta
rakennustaan varten?"

"Mitä tarkoitat?" kysyi munkki.

"Tarkoitan ruttoa, mustaa surmaa, paisetautia, joka maailmassa raivoo.
Olen jo ennen kertonut, mitä näin Saksanmaalla, Italiassa ja Ranskassa
ja kaikkialla, minne tulin. Kun tänne palasin, jäivät taakseni kuin
kirkkomaaksi kaikki etelän maat, täyteen surkeutta, kuolemaa ja
mädännystä. Ihmiset kuolivat juuri niin kuin vilja kaatuu viikatteen
tiessä. Lyypekki oli viimeksi näkemäni kaupunki Rooman keisarin
valtakunnassa, sillä sieltä lähdin taas purjehtimaan Kalmariin, ja
Lyypekin kaduilla oli yhdeksän tuhatta ruumista. Olen kuullut
mainittavan kaupungeista, joissa satatuhatta henkeä kuoli muutamissa
päivissä. Eikö tämä ole rakennusmestari, joka vaeltaa yli maan ja
perkaa maata uudelle rakennukselle? Eikö meidänkin vuoromme ole pian
tuleva?"

"_Miserere, Domine!_ Herra, armahda meitä!" mutisi isä Henrikki ja pani
kätensä ristiin.

"Katso", jatkoi ritari ja osoitti ikkunaa; "katso noita pisaroita,
jotka putoavat ikkunoita vastaan ja valuvat alas kuin puroina! Ehkä
ovat ne pilvet, joista pisarat ovat alkunsa saaneet, kulkeutuneet tänne
etelän ruton saastuttamista maista, missä ovat imeneet itseensä
myrkkyhöyryjä niistä ruumiista, jotka maata peittävät; ehkä ovat nämä
pilvet murhanenkelin vaippa, joka liehuu päämme päällä; ehkä on
kullakin noista pisaroista sisässään siemen kaikkien elävien häviöön,
kuka tietää?"

"Herra meitä varjelkoon!" kuiskasi munkki.

Kirjastohuoneen pimeyttä lisäsivät mustat pilvet, jotka taivaalla
vaeltivat. Silloin tällöin välähti salama läpi avaruuden ja loi
häikäisevää valoa huoneeseen. Oli niinkuin olisi ääni taivaasta
vakuuttanut todeksi ritarin kamalan arvelun.

"On olemassa tarina", jatkoi hän, "että ruton tuloa jollekin
paikkakunnalle ennustaa muuan näky. Nähdään varhain aamulla poika
astuvan sisään kaupungin portista harava kädessään. Missä hän haravoi
jonkun huoneen edessä, siellä kuolevat monet. Joskus seuraa häntä
tyttönen, jolla on vasta kädessään, ja missä tyttö lakasee jonkun
huoneen edustalla, siellä kuolevat kaikki. Mutta lienee se vain tarina.
Varmaa on, että monet ihmiset luulevat viimeisen tuomion olevan lähellä
ja sentähden lahjoittavat omaisuutensa kirkoille ja luostareille."

"Totta puhuit, se on rakennusmestari, joka raivaa maata uutta
rakennustaan varten. Erland, kun näin sinun kotiisi palajavan ja näin
valkean vaipan punaisine ristineen sotisopaasi peittävän, silloin
sanoin minä itselleni: Kas, tuossa on soturi, joka on pyhittänyt
miekkansa uskon levittämiselle, joka lihaansa kurittaa, joka antaa
omaisuutensa kirkolle ja kaikki, mitä hänellä on, Jumalalle! Luulin
sinun tehneen hengellisen ritarin valan, että olit samalla kertaa
munkki ja ritari! Iloitsin siitä, sillä sellaiseksi kuvailin minä
tulevaisuuttasi vielä poikana ollessasi; tähän päämäärään luulin sinun
vapaaehtoisesti pyrkivän. Kaikki tämä ei tosin ole toteutunut; olet
taistellut uskottomia vastaan Liettuassa, mutta olet maallikko: sinulla
on vaimo ja lapsi. Tiedä, nuori mies, että rakennusta rakennetaan,
jonka perustana on maa, kattona taivas. Uusi mahtava työmies on
tarttunut työhön käsiksi ja jouduttaa sitä huimaavalla vauhdilla; niin,
tämä työmies on, niinkuin sanoitkin, Rutto, joka nyt maailmaa hävittää.
Ihmisten sanoit lahjoittavan omaisuutensa kirkoille ja luostareille.
Hyvä, rakennus kohoaa siis kivi kiveltä. Sille, jolla paljon on, pitää
vielä enemmän annettaman. Kullan paha alkuhenki ei tule kristityksi,
ennenkuin hänet on kirkkoon kytketty; silloin muuttuu hän enkeliksi,
joka runsauden sarvestaan siunaa maailmaa. Kaikki, kaikki, joka
maallisen rikkauden nimeä kantaa, kootaan penni penniltä kirkon
helmaan, ja kun kaikki, kaikki on sinne koottu, missä on sitten
maallisten ruhtinaitten valta? missä se rikas, joka köyhää sortaa?
missä hätää kärsivä, joka turhaan leipäänsä huutaa? missä se henkinen
kyky, joka ei ole Jumalaa palvellen kehittyvä? missä se neron kipinä,
jota ei haeta esille tuhastaan ja puhalleta suureksi tuleksi? missä
ainoakaan lapsensielu, joka ei kaikkine uinailevine lahjoineen
kehittyisi täydelliseksi ihmissieluksi? Kun kirkko on kaiken omistaja,
on myöskin kaikki yhteistä, koko ihmiskunta on veljeskunta, joka yhtyy
rakkauden aterioihin Kristuksen pöydän ympärillä; silloin ei kukaan ole
rikas, mutta ei kukaan köyhäkään; silloin on tuhatvuotinen valtakunta
tullut. Niin, tulkoon se vaan! Amen! Se on se päämäärä, johon koko
kristikunnan yli levinnyt yhdistys pyrkii, yhdistyksen päämies on
isämme Roomassa, ja minä olen yksi sen halvimpia ja heikoimpia jäseniä,
mutta tahtoni on hyvä ja toivoni luja..."

Rajuilmaa kesti yhä. Oli tullut jo niin pimeä, että isä sytytti lampun.
Sen himmeä valo ei voinut voittaa valkeita salamoita, jotka vähä väliä
leimahtelivat ikkunan mustalla pohjalla ja loivat valonsa ritarin ja
munkin kalpeille kasvoille.

"Seuraa minua kappeliin... rukoilkaamme!" sanoi isä ja nousi ylös.
Erland seurasi häntä.

Munkit kutsuttiin kappeliin. Vahakynttilät sytytettiin haarukoissaan
palamaan. Alttarin ympärille kokoontuneina alkoivat munkit polvillaan
ollen laulun, jonka sävelissä väreili tunteita, joille ei kenenkään
sydän voi aivan kylmäksi jäädä: se oli ihmisen pelkoa luonnon voimaa ja
vihaa kokiessaan, tuntiessaan sen salaperäistä luomiskykyä ja
vastustamatonta hävittämishalua, mutta se tulkitsi myöskin ihmisen
luottamusta laupiaaseen olentoon, jonka rakkaus on hävityksenkin
hetkenä läsnä.

Munkkien lauluun yhtyi kellojen pyhän malmin helinä. Mutta kovemmin ja
voimakkaammin kuin kellot pauhasi ukkonen, kohisi myrsky.

Kun rukous oli lopussa, palasivat isä Henrikki ja ritari Erland
kirjastoon. Kelloja vielä soitettiin; niitä soitettiin niin kauan kuin
myrsky kesti, ja tuli niiden kehoittaa ympärillä asuvaa kansaa
rukoukseen.

Ritari teki lähtöä kotiinsa ja aikoi mennä hevosensa luo, joka oli
jätetty veli Johanneksen huostaan. Mutta juuri sillä hetkellä tuli tämä
sisään ja ilmoitti, että vieras, oudon näköinen poika tahtoi puhua
priorin kanssa.

"Mistä tulee hän tässä rajuilmassa?" kysyi priori ihmeissään.

"En tiedä."

Priori ja ritarikin ajattelivat heti tuota näkyä, jonka luultiin ruttoa
ennustavan.

Poika tuotiin kirjastoon ja kummastellen katselivat häntä isä Henrikki
ja ritari. Hän oli pieni, hento, ja noin yhdeksän vuoden vanha.
Sadevesi tippui hänen pitkästä mustasta tukastaan, mutta hänen ruskeata
pukuaan oli estänyt kastumasta viitta, jonka hän oli jättänyt holvin
käytävään. Hänen kasvonsa olivat kauniit, mutta niissä oli sellainen
ilme, että niitä tuskin olisi voinut lapsen kasvoiksi luulla; sillä
hänen otsallaan oli niin syvä totisuus, hänen silmissään niin musta
kokemus ja salaperäinen loiste ja niin paljon hiljaista ja nöyrää
kärsimystä hänen kalpeilla kasvoillaan, hänen suunsa piirteissä ja
hänen suurien silmäluomiensa hienoissa verisuonissa, että se ei ollut
luonnollisessa, vaan yliluonnollisessa sopusoinnussa hänen lapsellisten
kasvojensa kanssa. Hänen pukunsa oli, niinkuin sanottu, ruskea, ja
kangas oli karkeaa, mutta kuitenkin niin leikattua kuin olisi sen
tehnyt äiti, joka oli ylpeä lapsensa kauneudesta.

Onko se ruttopoika? Ei, hänellä ei ollut tuota kamalaa haravaa... Eikä
hän ollut mikään valhekuva, vaan pieni olento, jonka suonissa virtasi
ihmisveri.

"Mikä on nimesi?" kysyi isä Henrikki ja valaisi tulijaa lampullaan.

"Surunlapsi."

"Oletko vaeltanut kaukaa tässä kauheassa ilmassa, lapsi parka?"

"Olen."

"Mistä tulet?"

"Loitolta."

"Surunlapsi! Kummallinen nimi! Tunnen sen kuitenkin pyhästä raamatusta.
Oletko yksin?"

"Olen."

"Oletko kristitty?" kysyi yhtäkkiä ritari Erland.

Poika vastasi olevansa.

"Osaatko lausua Jumalan ja Kristuksen nimen?" kysyi priori vielä
varmemmaksi vakuudeksi.

"Jumala ja Kristus", virkkoi poika, taivuttaen päänsä ja tehden ristin
merkin.

"Hyvä on", jatkoi priori rauhoittuen, "sano minulle nyt, mikä on
asiasi, ja kerro minulle myöskin tarkemmin kuin tähän saakka, miksi
matkustat, kuinka olet tullut tänne, kuka on isäsi ja kuka äitisi.
Sitten saat mennä luostarin kyökkiin syömään, ja kun olet syönyt
kylliksesi, saat vuoteen levätäksesi, sillä lienethän uupunut ja
nälkäinen."

Priorin noin puhuessa, välähti salama huoneessa ja ukkonen jyrähti niin
kovasti heidän päänsä päällä, että sekä isä Henrikki että ritari
ristivät silmänsä ja sanoivat: _miserere!_ Mutta Surunlapsi seisoi
rauhallisena, silmät maahan luotuina.

"Tule tänne", sanoi ritari pojalle, "että saan sinua tarkemmin katsoa!"

Surunlapsi astui lähemmä ja katsoi ritaria silmiin.

Ritari laski kätensä hänen päänsä päälle ja huokasi syvään, tietämättä
miksi. Hän ei voinut irroittaa silmiään pojan kasvoista; ne
muistuttivat hänelle jotain mennyttä. Ja kun hän noin katseli pienen
matkamiehen kasvoja, alkoi taas se varjo, joka asui hänen sielunsa
syvyydessä, huoata, liikkua ja tunkeutua ylös sielun valoisampiin,
muiston kirkastamiin seutuihin. Silloin tarttui ritari vaistomaisella
kiivaudella pienokaisen käsivarteen eikä tiennyt painaisiko hän hänet
rintaansa vasten vaiko heittäisi pois käsivartensa koko voimalla. Mutta
poika loi ritariin katseen niinkuin olisi tahtonut sanoa: "Päästä
käteni! Teet minulle pahaa!"

Ne tiedot, joita isä Henrikki tahtoi, sai hän vasta monien kysymysten
jälkeen. Kas tässä, mitä hän sai tietää:

Surunlapsi oli pitkiä taipaleita kulkenut, läpi suurien metsien, kautta
monien kaupunkien ja poikki laajojen vesien. Noiden metsien, kaupunkien
ja vesien nimiä ei hän tiennyt, sillä hän ei ollut utelias nimiä
kyselemään, ja ne nimet, jotka oli kuullut, oli hän unohtanut. Yksin ei
hän ollut vaeltanut; hänellä oli ollut seuraa. Mutta ketä, siitä antoi
hän aivan vähän tietoja. Kun isä Henrikki siitä häneltä tarkemmin
kyseli, vaikeni hän, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt kysymystä, ja kun
isä uudisti sen, vaikeni hän taas.

Matkansa tarkoituksesta kertoi Surunlapsi seuraavaa, joka suuresti
kummastutti sekä isä Henrikkiä että ritari Erlandia:

"Minun äidilleni on ilmestyksen kautta sanottu, että näillä seuduin
pitäisi löytymän luostari, jonka pakanat kauan sitten kerran ryöstivät.
On myöskin äidilleni ilmoitettu, että ryövätyt aarteet löytyisivät
minun kauttani, jos hän minun kanssani tahtoisi tehdä toivioretken
tuohon kaukaiseen luostariin, ja jos eräs ritari, joka on sen seudun
herra, tahtoisi ottaa minut ainoaksi henkipalvelijakseen, ja minä
tahtoisin palvella häntä sata päivää ja maata matolla hänen ovensa
edessä. Silloin sanoi äitini, että tämä olisi Jumalalle otollinen työ;
äitini sanoi myöskin olevansa hyvin onneton ja että Jumala ehkä antaisi
hänelle hänen onnensa, jos tämä ilmestys kävisi toteen. Hän sanoi myös,
että meidän pitäisi tehdä se isän sielun vuoksi, sillä isäni on paljon
syntiä tehnyt, kun on pyhän lupauksen rikkonut. Äitini oli iloinen,
että oli tämän ilmestyksen saanut; heti hän lähti taipaleelle ja otti
minut mukaansa. Oli minulla toinenkin seuralainen, mutta nyt olen minä
yksin. Onko tämä se luostari, johon minä olen lähetetty? Onko tässä
luostarissa käynyt pakanoita? Asuuko täällä lähellä joku ritari, jonka
nimi on Erland, sillä se kuuluu olevan hänen nimensä?"

"Se Jumala, joka on suojellut sinua pitkällä taipaleellasi, pieni
pyhiinvaeltaja, on myöskin askeleesi oikeaan ohjannut", sanoi isä
Henrikki ja katseli Surunlasta ilmeisellä kunnioituksella. "Niin, tämän
luostarin ryöstivät pakanat kymmenen vuotta sitten, ja se ritari, jota
etsit, istuu tässä. Tämä ritari on Erland Pentinpoika Månesköld.
Näyttää siltä kuin Jumala tämän kautta tahtoisi tehdä ihmeen vielä
meidänkin aikanamme. Saammehan sen nähdä. Useinkin saamme kuulla
kerrottavan yhtä merkillisistä ilmestyksistä. Saiko äitisi
ilmestyksensä valveilla ollessaan vaiko unessa?"

Mutta Surunlapsi ei tähän kysymykseen vastannut, sillä koko hänen
huomionsa oli ritariin kääntynyt. Poika pudisti päätään ja virkkoi
itsekseen:

"Ei, sellainen ei hän ole. Äitini sanoi, että hän on nuori, kaunis ja
parraton."

"Mitä sinä niin silmiäsi teroitat?" kysyi ritari, joka oli istunut
äänetönnä otsa käteen nojaten. Hänen äänensä oli ankara kysyessään.

"Oletko sinä ritari Erland?" kysyi Surunlapsi.

"Olen... vaan entä sinä, maankulkija, kuka on isäsi ja kuka äitisi?
Olet paljon puhunut. Puheesi on ollut pitkä ja luikerteleva kuin
ankerias. Se on vuotanut pois merkkiäkään jättämättä. Kuka sinä olet?
Kaikesta mitä olet puhunut, en ole päässyt vähääkään selville."

Nyt alkoi isä Henrikki taitavasti valituin sanoin moittia ritaria
siitä, ettei noin sopinut puhutella pyhiinvaeltajaa, joka vielä on niin
nuori ja turvaton kuin tämä ja joka on tullut niin merkillisissä
asioissa. Ei ainoastaan pyhiinvaeltajan itsensä vuoksi, ei ainoastaan
hänen isänsä ja äitinsä eikä myöskään luostarin vuoksi, mutta etupäässä
sitä varten että nähtäisiin eikö Jumala tämän kautta tahtoisi ihmettä
tehdä, olisi ritari Erlandin velvollisuus vastaanottaa pyhiinvaeltaja
huoneeseensa ja antaa hänen maata mattonsa päällä. Jos erehdystä tai
petosta olisi olemassa, tulisi se kai piankin ilmi, ja jos ei ennen,
niin ainakin noiden sadan päivän kuluttua.

Isä Henrikki lisäsi, että Surunlapsi tänä yönä tulisi lepäämään
luostarissa, mutta että jos ritari tuoksi määrätyksi ajaksi tahtoisi
ottaa hänet palvelijakseen, tulisi tuo hurskas työ, jonka lapsi tällä
palveluksellaan toimittaisi, huomenaamuna pyhitettäväksi juhlallisella
messulla luostarin kappelissa, jossa ritari ja rouva Helena pyydetään
olemaan läsnä.

"Olkoon menneeksi", vastasi ritari, "käyköön niin." Ja hän jatkoi
kuiskaten: "Ellen olisi tämän pojan kuullut Jumalan ja Kristuksen nimeä
lausuvan, saattaisin luulla häntä pahaksi hengeksi, kamalaksi
kummitukseksi, hornan harhakuvaksi. Katsokaa hänen silmiään! Ovatko ne
lapsen silmät? Eikö niiden pimeä syvyys ilmaise onnettomuutta? Minä
sanon teille, hurskas isä, pirskoittakaa tätä lasta huomenna runsaasti
pyhällä vedellä!"

"Minusta hänen kasvonsa ovat miellyttävät enkä näe mitään pahaa hänen
silmissään", vastasi priori.

"Minä ajattelen ruttopoikaa", mutisi ritari; "kun ei tämä vain
saattaisi onnettomuutta talooni!"

"Mikä ajatus!"

Ritari selaili koneellisesti käsikirjoitusta, joka oli hänen edessään,
painoi päänsä käsiinsä, mutta nosti sen taas ja katsoi kummastunein
silmin melkein pelonalaisella epäluulolla oveen päin, sillä hän kuuli
sieltä jotain; kuuli puoleksi kuiskaavan, puoleksi laulavan lapsen
äänen, jota säestivät kirkkaat, hauraat, yliluonnolliset sävelet.

"Mitä se on? onko se hän? Uskaltaako hän laulaa meidän läsnäollessamme?
Sitä ukkosta, kuinka se käy! Jumala varjele! Mikä salama!"

Ritari aikoi nousta ylös. Hän tuijotti uhkaavasti poikaan; mutta isä
Henrikki tarttui hilliten hänen käsivarteensa. Mutta oli hänkin
ihmeissään, kun kuuli Surunlapsen laulavan ja näki hänen polvillaan
näppäilevän lasin palasia, joita oli ottanut vaatteistaan ja asetellut
lattialle. Kyllähän lapset useinkin vaihtavat toden leikiksi ja leikin
todeksi, mutta että se tapahtui nyt ja tällaisissa oloissa, oli
kuitenkin kovin outoa. Ritari kääntyi priorin puoleen ja virkkoi:

"Vanha opettajani, minua hävettää sanoa sitä, enkä itsekään ymmärrä
syytä siihen, mutta tämä lapsi, jos hän nyt ollenkaan on lapsi,
häiritsee minua, pelottaa minua ja ajaa mieleeni ilkeitä muistoja ja
kuvitteluja. Kuulethan, että hän laulaa. Usko minua, se on loihturunoa.
Kuule, kun kerron! Kuulin lapsuudessani maankulkija-ukon laulavan
loihturunoa, joka saattoi minut puolihulluksi halusta hyökkäämään
mieslaumain kimppuun ja lyömään ja tappamaan ja tulemaan tapetuksi. Hän
lauloi saatanasta, jota kutsui Odiniksi, ja joka kulki onnettomien
pakana-esi-isiemme svealaisten ja gööttalaisten etunenässä, kiihoittaen
heitä taisteluun arvatenkin kristinuskon sotureita vastaan. Hän lauloi
nuolikoskista, jotka syöksyivät alas keihäsmetsiin, lauloi asemerestä,
joka vyörytteli huutavia aaltoja, jossa valkyriamyrsky raivosi ja jossa
miekkain salamatulet välähtelivät. Minä näin niin, minä näin saatanan
ratsastavan kahdeksanjalkaisella helvetin hevosella. Harmaita pilviä ja
sinisiä taivaankannen repaleita liehui hänen hartioillaan. Kuulin hänen
huutonsa läpi sotatorvien äänen, jotka pauhasivat kuin tuomiopasuunat.
Muisto siitä karmii vieläkin rintaani ja ytimiäni. Olin loihdittu,
noiduttu. Nuo kiertävät laulajat ovat vaarallista väkeä. Hyvä, että nyt
ovat melkein kadonneet. Tämä poika on heidän sikiöitään. Käske hänen
vaieta!"

Surunlapsen laulu oli alakuloista ja siinä oli vain muutamia säveliä,
jotka muodostivat yksitoikkoisen, kolkon ja vieraan sävelmän. Jos
ritari ja priori olisivat tahtoneet kuunnella Surunlapsen laulua,
olisivat he jyrähdysten väliajoilla voineet kuulla seuraavat sanat,
joita säestivät lasipalasten helinä, sateen sohina ulkona ja tornin
kellojen kumina.

    Päivä jo laskee, pilvet kaihoa täynnä kulkee
    pois yli vaahtisen veen, yli kuohuvan salon siimeen.
        Lokki luodolla kirkuilee,
        haukka rotkonsa kätköön jää:
        ajoon uupuin se päänsä peitti
        siipensä märkiin untuviin.

    Päivä jo haipui, häälyy yö yli kankaan honkain,
    vuorilla häälyy, miss' sammal turpuu ja tihkuu, huokaa.
        Pilvi itkuun jo puhkeaa
        ja äidin helmassa levähtää
        nyt poika pilven. Ja yhdessä niin
        ikävöi he ja sulavat kyyneliin.

Noita sanoja lauloi Surunlapsi, mutta ennenkuin hän oli laulunsa
lopettanut, nousi ritari ylös, meni hänen luokseen ja polki
lasinpalaset pirstaleiksi.

"Etkö kuule ukkosta?" sanoi hän ja tarttui poikaa kiivaasti
käsivarteen. "Tahdotko pilkata Jumalan ääntä myrskyssä? Missä olet
ihmistapoja oppinut? Eikö tule hurskaan ristiä silmiään ja taivuttaa
päätään salaman edessä? Oletko pakana?"

Surunlapsi katsoi rikottuja soittokoneitaan ja sitten ritaria.

"Saanko vai enkö saa palvella sinua sata päivää?" kysyi hän, niinkuin
ei olisi ritarin vihaa ymmärtänyt.

Ritari päästi hänen kätensä eikä ollut voida hänen katsettaan kestää,
mutta vastasi:

"Tulehan sitten, sillä minua haluttaa nähdä, kuka olet. Mutta nämä sata
päivää eivät tule olemaan sinulle makean leivän päiviä, ole siitä
varma! Saat maata matollani, mutta myöskin olla koirani, joka saa
potkuja palkakseen. Ja jolleivät kadonneet luostarin aarteet kauttasi
löydy, niinkuin uskottelet äidillesi ilmoitetun, saat vielä pahempaakin
odottaa."

Surunlapsi ei näyttänyt pelkäävän, vaan iloitsevan ritarin lupauksesta,
sillä oli niin kuin olisi ilo hänen mustissa silmissään kimmeltänyt.

Ritari heitti nyt hyvästinsä priorille, joka sydämessään oli
murheellinen tämän kovuudesta pientä pyhiinvaeltajaa kohtaan. Mutta isä
Henrikki koetti hyvittää sitä osoittamalla pojalle sitä suurempaa
hellyyttä. Kun ritari oli mennyt, ei priori vienytkään Surunlasta
luostarin keittiöön, vaan munkkien pöytään refektoriossa, osoitti hänet
ruoka-aikana istumaan itsensä ja vanhimman luostari veljen väliin ja
puheli munkkien kanssa hänen retkestään ja merkillisestä asiastaan.

Kun munkit olivat sen kuulleet, osoittivat he Surunlapselle suurempaa
kunnioitusta kuin vanhemmat miehet poikasille osoittavat.

Aterian jälkeen tehtiin Surunlapselle makuusija kirjastoon, jossa hänet
jätettiin yksinäisyyteen, kun priori ensin oli toivottanut hänelle
hyvää yötä, siunannut häntä ja vetäytynyt kammioonsa.



RITARI JA PYHIINVAELTAJA.


Varhain seuraavana aamuna pidettiin luostarin kappelissa messu, jolla
isä Henrikki oli päättänyt pyhittää Surunlapsen hurskaaseen toimeensa
ritari Erlandin palveluksessa.

Edellisen yön ukkonen oli puhdistanut ilman. Aamu oli ihana. Erlandin
rinnalla käveli Helena rouva luostariin kaikkien linnan palvelijain
seuraamana. Ritari oli puolisolleen kertonut kohtauksestaan Surunlapsen
kanssa, kertonut tämän asiasta ja lupauksestaan ottaa hänet vastaan.
Tätä lupausta vastaan ei Helena rouvalla ollut mitään muistuttamista,
varsinkin kun oli kysymys hurskaasta teosta, jonka kautta Jumalan voima
tulisi ihmeellisellä tavalla ilmaistuksi. Hänellä oli päinvastoin
palava halu nähdä nuorta pyhiinvaeltajaa ja hän iloitsi suuresti, että
ilmestys oli juuri hänen huoneessaan määrännyt katumus- ja palvelustyön
tapahtuvaksi. Ja kun Helena rouva astui kappeliin ja munkkien
juhlallinen laulu kaikui häntä vastaan, ja kun hän heidän kumarain
vartalojensa joukosta huomasi pojan, joka oli lumivalkoiseen pukuun
puettu ja kauniimpi kuin yksikään noista keruubeista, joilla muuan
taiteilija oli herranhuoneen seinät koristellut, silloin polvistui hän
ja hänen kanssaan ritari ja kaikki kansa, ja he yhdistyivät rukoukseen
tämän hurskaan teon onnistumisesta ja lauloivat seuraavan Ambrosion
tekemän hymnin, joka juhlallisesti kajahteli kirkon holvissa, vaikka
laulajain äänet vapisivatkin:

    _O rex aeterne domine,
    Rerum creator omnium,
    Qui eras ante saecula
    Semper cum patre filius_...

Suitsutuskuppeja heilutettiin ja jo kääriytyi kuori vaaleiden pilvien
sisään; pyhiinvaeltaja polvistui alttarin pyörylän päällä ja
vastaanotti siunauksen. Sittenkun tämä oli tapahtunut, tarttui priori
hänen käteensä ja vei hänet ritarin luo. Helena rouva otti hänet
vastaan ystävällisin sanoin: ritari ei mitään puhunut, mutta piti
tarkkaa huolta siitä, että Surunlapsi samoinkuin kaikki muutkin sai
osansa pyhästä vedestä, kun he kappelista lähtivät. Kun Surunlapsi taas
oli pukeutunut tavallisiin vaatteisiinsa, seurasi hän, kaikkien häntä
uteliaasti katsellessa uutta isäntäänsä linnaan.

Matkalla sinne tapahtui, että takkuinen koira hitain askelin, niinkuin
olisivat jalkansa olleet vanhuuttaan kankeat, liittäytyi Surunlapsen
seuraan ja nuoleskeli hänen kättään. Senjälkeen nuuski se ritaria,
päästi ulvonnan suustaan ja tahtoi hypätä hänen rintaansa vasten.
Ritari potkasi pois koiran, mutta kun hän katseli sitä tarkemmin,
pysähtyi hän ja huudahti:

"Vanha Hurttani! vieläkö sinä elät? Mistä sinä tulet?"

Ritari Erland hyväili koiraa eikä voinut kyllin kummastella tätä
odottamatonta kohtausta, sillä kymmenen vuotta takaperin oli Hurtta
kadonnut, ja ritari luuli, että muukalaiset olivat sen varastaneet tai
sudet syöneet.

Ei ritari kuitenkaan iloinnut koiransa ilmestymisestä, vaan se täytti
hänen mielensä synkillä ajatuksilla ja herätti eloon muistoja, joista
hän olisi tahtonut vapautua. Mutta Hurtta seurasi uskollisesti ritarin
jälessä linnaan, missä talon vanhemmat ihmiset, joille koiran takaisin
tulo antoi aihetta paljoihin puheihin, sitä hyvin hoitelivat, ja anasti
nuoremman koirapolven kiusaksi vanhan pesäpaikkansa linnan pihalla.

Nyt on kerrottava, miten Surunlapsi vietti päivänsä Ekön linnassa.

Vastahakoisesti mukautui ritari Erland niihin muutoksiin, jotka kävivät
välttämättömiksi Surunlapsen palveluksen vuoksi. Helena rouva valitsi
miehensä makuuhuoneeksi tornikammion, ja kehoitti häntä ystävällisesti,
mutta hartaasti, antamaan ainoastaan Surunlapsen palvella itseään,
vaikka tämä kuinka huonosti tahansa tehtävänsä suorittaisi, sillä
sellainenhan oli ilmestyksen antama määräys. Tunnollisesti pidettiin
huolta siitä, että ainoastaan Surunlapsi saisi hänen maljansa täyttää
ja hänen käskyjään toimittaa. Mutta ei näkynyt maistavan ritarille
juoma maljasta, jonka ojensi hänelle pieni pyhiinvaeltaja; ensi päivinä
ei hän sitä huulillaan koskettanut. Synkkiä katseita ja kovia sanoja
sai poika runsaasti osakseen; välistä tapahtui myös, että ritari
kohotti kätensä häntä lyödäkseen; mutta silloin seisoi Surunlapsi
tapansa mukaan liikkumattomana, äänetönnä, silmät maahan luotuina... ja
ritari hillitsi vihansa. Kaikkein vähimmin kärsi ritari hänen silmiään;
sen tiesi Surunlapsi ja katsoi sentähden häntä harvoin silmiin.
Välttääkseen pakollista palvelijaansa oleskeli ritari tavallista
enemmän ulkosalla, hän metsästeli, kalasteli, kävi alustalaisiaan
katsomassa ja johti heidän töitään pelloilla ja niityillä. Silloin oli
Surunlapsi vapaa ja sen aikansa käytti hän kulkeakseen metsässä,
jolloin Hurtta tavallisesti seurasi häntä, tai istuakseen yksin
autiossa tornikammiossa, jossa rikkoutunut ikkuna antoi hänelle
aineksia uuteen soittokoneeseen; sen ääressä hän silloin lauloi
surumielisiä ja kummallisia laulujaan joita joku hänen sisässään
sepitti. Surunlapsi sai silloin olla häiritsemättä, sillä luultiin että
hän yksinäisyydessään odotti ilmestystään, tietoa mistä voisi löytää
luostarin ryöstetyn aarteen. Mutta öisin lepäsi Surunlapsi matolla
ritari Erlandin oven edessä ja levottomana kuuli tämä unettomia hetkiä
valvoessaan huokaukset, jotka pojan povesta pusertuivat.

Iltaisin kun ritari istui salissa puolisonsa luona, oli Surunlapsen
paikka etäisessä nurkassa. Helena rouva puhui pojalle usein
ystävällisiä sanoja; mutta tämän kasvot eivät koskaan ilosta
loistaneet. Ymmärsi hän kuitenkin rouvan hyvyyden; sen huomasi hänen
silmistään. Mutta kun ritari otti poikansa, pikku Erlandin syliinsä, ja
se tapahtui usein, antoi hänen ratsastaa polvellaan tai hyväili ja
suuteli häntä, silloin tukahutti Surunlapsi nyyhkytyksensä, mutta antoi
kyynelten vuotaa, sillä kyynelien kulku ei korvaan kuulu, ja pimeää oli
nurkassa, jossa Surunlapsi istui.

Ja niin koitti kymmenes päivä siitä kuin Surunlapsi oli Eköhön tullut.
Ritari oli soutanut järvelle kalastamaan. Surunlapsi meni metsään. Kun
ritari palasi kalasta ja istui päivällispöytään, ei Surunlapsi ollut
saapuvilla. Hänen paikkansa oli muuten ritarin tuolin takana, sillä hän
palveli herraansa myöskin ruoka-aikoina.

"Täsmällinen palvelija ja innokas katumuksen tekijä, tuo Surunlapsi!"
sanoi ritari "voi hänen kurjan isänsä sielua, jolleivät muut ansiotyöt
kuin tämän pojan tekemät voi vapauttaa häntä kiirastulesta!"

Mutta ritari oli tuskin lausunut nämä sanat, kun Surunlapsi astui
sisään.

"Tule tänne", huusi ritari jonka viha oli kuohahtanut, vaikka on vaikea
siihen syytä sanoa; "jos kerran olet palvelijani, niin hoida myöskin
tehtäväsi, mokoma kummitus!"

Ja silloin löi ritari Surunlasta niin kiivaasti kasvoihin, että tämä
kaatui maahan.

Helena rouva loi moittivan katseen kovasydämiseen mieheensä hänen
julmuutensa tähden; mutta Surunlapsi nousi ylös, pyyhkäisi kostean
kiillon silmistään ja otti viittansa alta kiiltävän koristeen ja ojensi
sen hehkuvin poskin ritarille.

Se oli Mariankuvan kultainen kruunu, jonka muukalaiset kymmenen vuotta
sitten olivat luostarista ryöstäneet. Ritari tunsi sen ja hämmästyi;
Helena rouva tarttui kruunuun ja ilohuuto pääsi hänen huuliltaan. Pikku
Erland, joka istui isänsä vieressä, ojensi kätensä sitä kohden, sillä
sen loiste ilahutti hänen silmiään.

"Mistä olet kruunun löytänyt?" kysyi ritari.

"Metsästä", vastasi Surunlapsi.

"Oletko löytänyt kaikki?"

"En, mutta kymmenen päivän perästä olen löytävä enemmän ja sadan päivän
perästä olen löytänyt kaikki, niin puhui äitini."

Ritari vaikeni ja jatkoi syöntiään. Mutta Helena rouva tarttui
Surunlapsen käsivarteen, painoi poskensa hänen poskeensa ja kuiskasi:

"Sinä pieni pyhiinvaeltaja, anna anteeksi herra Erlandille! Ei hän
tahdo tehdä sinulle pahaa, vaikka luontonsa on niin kiivas." Silloin
purskahti Surunlapsi itkemään. Pikku Erlandkin alkoi itkeä. Lasten
tunne-elämä on seuraisaa. Ja pikku Erland rakasti Surunlasta, sillä
Surunlapsi leikki välistä hänen kanssaan eikä kyllästynyt hänen
oikkuihinsa.

Silloin nousi ritari ylös, sysäsi tuolinsa lattiaa pitkin ja meni
tornikammioonsa.

Surunlapsi seurasi häntä, sillä hänen toimensa sitä vaati. Mutta
tornikammion ovi oli lukittu; ritari tahtoi olla yksin. Silloin
istuutui Surunlapsi oven luo ja odotti pitkät hetket. Mutta vasta
illansuussa astui ritari ulos. Hän meni saliin, ei puhunut paljoa
Helena rouvan kanssa, söi illallisensa ja palasi Surunlapsen seuraamana
(jonka toimi sitä vaati) takaisin makuuhuoneeseensa.

Himmeä valo tunki huoneeseen läpi ahtaan ja tumman ikkunan. Ritari
tarkasteli vanhaa miekkaa ja oli vaiti. Oli niin hiljaista, että kuului
hiekan juoksu tuntilasissa, kuului kuin heikko ääni, joka kuiskailee
lohdutusta ja kuolemaa.

"Täytä maljani!" käski vihdoinkin ritari Erland.

Surunlapsi kaatoi vähän iltaviiniä maljaan ja ojensi sen vapisevalla
kädellä, silmät maahan luotuina, herrallensa.

"Se maistui makealle" sanoi ritari ja asetti maljan pöydälle.

Erland meni levolle. Surunlapsi paneutui matolleen. Silloin huomasi
hän, että hänen vuoteensa oli tavallista pehmoisempi, ja löysi peitteen
maton alta. Kummastellen kuka tuon oli mahtanut tehdä, sillä ei kukaan
muu kuin ritari ja hän itse ollut kamarissa käynyt, laahasi hän pois
peitteen, sillä hänen toimensa vaati, että tila olisi kova.

Sen näki ritari, mutta ei virkkanut mitään.

Hetkinen kului, ja ainoastaan hiekkakellon sihitys kuului
tornikammiossa. Silloin sanoi ritari Erland:

"Surunlapsi, tasoittele päänaluistani." Surunlapsi nousi ylös, täytti
käskyn ja palasi matolleen.

"Nyt lepään minä hyvin", virkkoi ritari.

Puoli tuntia kului. Surunlapsi luuli nyt ritarin nukkuvan, ja antoi
huokauksen päästä rinnastaan, varmana siitä, ettei nukkuvan korva sitä
kuulisi. Mutta hän säpsähti ritarin ääntä, joka hetken kuluttua kysäsi:

"Nukutko, Surunlapsi?"

"En."

Taas oli kaikki hiljaa. Tunti kului. Väsymätön hiekkakello kuiskasi
niinkuin ainakin lohdutusta ja kuolemaa. Surunlapsi kuunteli kuisketta
ja luuli sen ymmärtävänsä. Silloin kuului taas ritarin ääni: "Nukutko
Surunlapsi?" Tämä kysymys oli niin lempeä, että sen jälkikaiku soi
Surunlapsen sielussa.

"En", vastasi hän ja puri peitettään tukehduttaakseen huokauksen.

"Surunlapsi, miksi et nuku? Lapsethan nukkuvat yöllä! Onko mielesi
paha, Surunlapsi? Olen ollut kova sinulle, olen pidellyt sinua pahoin.
Pieni pyhiinvaeltaja parka, yksin olet maailmassa, mutta Jumala sinua
rakastaa! Annatko minulle anteeksi?"

Surunlapsi vastasi nyyhkyttäen.

"Nuku nyt! Nuku makeasti, lapsi parka!" sanoi ritari.



ROTKO.


Suuresti ihastui Helena rouva huomatessaan muutoksen, mikä oli
tapahtunut ritari Erlandin mielialassa Surunlasta kohtaan.
Kärsivällisyys ja lempeys voittavat vihan, ajatteli rouva Helena; oli
kai myöskin vaikuttanut ritarin lempeyteen se, että Surunlapsi oli
löytänyt kultaisen kruunun, ja että ilmestys siis oli tosi. Niin
ajatteli ainakin Helena rouva.

Niin, aina yhdennestätoista päivästä alkaen pienen pyhiinvaeltajan
tulon jälkeen linnaan oli ritari Erland hänelle ystävällinen. Se
vaikutti Surunlapseenkin niin, että hänen käytöksensä muuttui
vapaammaksi ja avonaisemmaksi. Ritarinkin läsnäollessa soitteli hän nyt
lasinpalasillaan ja lauleli, välittämättä siitä, kuunneltiinko häntä
vai ei. Hän ei nyt tuntenut mitään katkeruutta tai mitä se lienee ollut
joka oli puristanut hiljaiset kyyneleet hänen silmistään, kun ritari
poikaansa hyväili. Hän katseli ritari Erlandia vapaasti silmiin ja
hymyili hänelle pikaria tarjotessaan. Mutta metsässä kävi hän joka
päivä niillä tunneilla, jolloin ei ritari hänen palvelustaan kaivannut,
ja Hurtta seurasi häntä melkein aina.

Kahdentenatoista päivänä tapahtui, että isä Henrikki meni linnaan,
osaksi nähdäkseen pientä pyhiinvaeltajaa, jota hän rakasti ja jota hän
katseli yhä suuremmalla kunnioituksella sitten kun tuo ihmeellisesti
löydetty kruunu taas koristi pyhän neitsyen kuvaa luostarissa; osaksi
myös ilmaistakseen ritarille erään kirjeen sisällön, joka oli tullut
muutamasta Norjan rajalla olevasta luostarista. Mutta kun isä Henrikki
tuli linnaan, sai hän tietää, että Surunlapsi jo kauan oli ollut
metsässä. Sitä vastoin oli ritari Erland juuri tullut kotiin, ja isä
Henrikki meni silloin hänen luokseen.

Priorin kasvoissa, joiden ilme muuten oli rauhallinen ja samalla
vilkas, näkyi selviä jälkiä raskaasta ja levottomasta mielialasta.
Miehet tapasivat toisensa tornikammiossa.

"Surullisia uutisia", sanoi priori, ja pani kirjeen pöydälle ja
istuutui raskaasti nojatuoliin. "Tämän pergamentin on minulle
lähettänyt veli Benediktus, Gudtorpin luostarin priori, joka luostari
on Norjan rajalla."

"Ja mitä sitten?" kysyi ritari.

"Oikein ennustit... minä pelkäsin sitä... Lue! Se lähestyy meitä pitkin
askelin, Jumalan vihan päivä, _dies irae dies illa_... Rutto on maassa
ja leviää nopeasti. Armahda meitä. Jumala! Ken ihmettelisi, jos
pelottominkin sydän nyt vapisisi!"

Ritari Erlandin kalpeat posket kävivät kalpeammiksi. Hän tarttui
pergamenttiin, ja hänen silmänsä sattuivat seuraaviin riveihin:

"Tuo kamala murhamies lienee saapunut norjalaiseen Bergenin kaupunkiin
tuuliajolla olevalla englantilaisella laivalla, jonka miehistö oli
kuollut, kun laiva ajautui satamaan. Se ei säästä ylhäisiä eikä
alhaisia, ei hengellisiä eikä maallikoita, ei rikasta eikä
köyhää. Nidarosissa on se jo kaatanut arkkipiispa Arnen ja koko
tuomiokapitulin. Se on vaeltanut laaksosta laaksoon ja lakaissut
pois kaiken, jossa henki on, ei ainoastaan ihmisiä, vaan myöskin
kotieläimet, jopa taivaan linnutkin. Nyt on se täällä. _Parce, parce,
cohibe flagellum. Domine Deus!_ Luostarini on autioksi joutunut. Minä
yksin olen elossa. Veljieni ruumiit mätänevät luostarin portin edessä;
en ole voinut heitä haudata. Näen ikkunastani vielä elossa olevain
saattokulussa kirkkoa kiertävän, rukoillen Jumalalta laupeutta. Jonon
liikkuessa harvenevat sen rivit, ja kuolevien ja kuolleitten kasa
kasvaa kirkon ympärillä. Itse minä joka hetki ruumistani tarkastelen
odottaen siinä näkeväni nuo mustat merkit, jotka tautia ja kuolemaa
ennustavat. Tiedän, että minun täytyy kuolla, Jumala olkoon sielulleni
armollinen! Muuan mies, joka luulee saavansa elää, jos lähtee pois
täältä kuoleman mailta, ottaa kirjeen. Epäilen suuresti, tuleeko se
perille. _Pax tecum_!"

"Jumala olkoon meille armollinen!" sanoi ritari syvällä äänellään.
"Tämä kirje on jo vanha. Ehkä on suuri murhamies jo aivan lähellä
meitä. Vaikeaa on tähän aikaan elää sen, jolla on vaimo ja lapsi!"

"Parasta on kun ei mitään maallista rakasta", sanoi isä Henrikki;
"silloin ei kammota kuolon portti."

"Olen nähnyt ruton aivan läheltä", jatkoi ritari; "olen etelän
kaupungeissa vaeltanut ruumiskasojen keskessä, kantanut sairaita
selässäni, tuntenut heidän hengityksensä omaani sekoittuvan, ja
kuitenkin minä elän."

"Kohtalomme on Jumalan kädessä..." Sillä ajatuksella kevensi isä
Henrikki mielestään sen kauhun, joka oli hänet vallannut, kun sana
uhkaavasta onnettomuudesta ensiksi hänen luokseen saapui, ja hengitti
taas vapaasti.

"Niin, olette oikeassa: kohtalomme on Jumalan kädessä. Hurskas isä, jos
juomanlaskijani Surunlapsi olisi täällä, keventäisimme me sydäntämme
pikarillisella hyvää viiniä. Mutta hän saapuu kai pian, sillä hän
hoitaa tointansa nuhteettomasti."

Ja ritari katseli ulos ikkunasta, sillä hänen sydämensä, joka oli
kovasti taistellut omia tunteitaan vastaan, oli nyt vastustelematta
antautunut sellaisen kiintymyksen valtaan, että hän ikävöi Surunlasta
joka hetki kun tämä oli poissa. Tämä tunne oli salaperäinen ja
käsittämätön. Kuvastivathan Surunlapsen silmät hänen omaa sieluaan,
mutta kuitenkin tuntui ritarista siltä kuin näiden silmien syvyydestä
olisivat häntä katselleet toiset silmät, jotka hän ensin vavahtaen,
mutta sitten tyyntyen tunsi Singoallan silmiksi... "vavahtaen", sillä
Singoallan muisto oli hänelle pakanallinen muisto, johon myrkkyjuoman
ruumiillinen ja taikauskoisten tarujen vaikutuksen kautta oli liittynyt
kuvia kirkon ryöstöstä, petoksesta, murhasta ja noituudesta; sillä
Singoallan muistoon oli myöskin yhtynyt muisto valasta, joka tosin oli
pakanallinen, mutta silti vala, minkä ritari oli rikkonut, ja muisto
kostosta, jonka tämä vala hänelle tuottaisi... "sitten tyyntyen", sillä
pienen pyhiinvaeltajan kautta tämä muisto ikäänkuin ristittiin, ja
ritari luuli tuntevansa, että hän hyvyydellä Surunlasta kohtaan voisi
sovittaa sen, mitä hän vasten tahtoaan oli Singoallaa vastaan rikkonut.

Mutta jättäkäämme ritari ja seuratkaamme Surunlasta metsään. Niin
nopeasti että hänen kalpeat poskensa punehtuivat, oli Surunlapsi
juossut kuusikossa pitkin sisäjärven rantaa niin kauas, kunnes tuli
jyrkkäin kallioiden muodostamalle röykkiöpaikalle, jossa muinaiset
vuoret olivat kerran halkeilleet ja nyt hujan hajan heitettyinä
lepäsivät toistensa päällä ja toisiaan vasten.

Surunlapsi tunkihe noiden kallioiden välissä oleviin harhakäytäviin,
kiipeili milloin ylös, milloin alas, ja seisoi vihdoin luolassa, jonne
ainoastaan heikko valo pääsi tunkeutumaan paasien välitse, jotka olivat
hakatut kuin katoksi kallellaan olevien kivilohkareiden päälle. Hurtta
oli seurannut poikaa hänen vaeltaessaan tuskin näkyvää polkua, joka
kiemurteli risujen ja pensaiden välissä.

Rotko oli asuttu. Metsän elävien nahkoilla katettu sammalvuode kulki
epäsäännöllisiä seiniä pitkin. Pöytänä oli keskelle luolaa asetettu
kivi. Lattialla oli jousi, viini, nuolia ja miekka, ja niiden vieressä
hiiltyneitä oksia tuhkakasan päällä.

Kaksi olentoa istui siellä hämärässä, kun Surunlapsi tuli sisään Hurtan
seuraamana. Toinen näistä oli laiha, mustanruskea mies, jonka ontot
silmät katselivat synkistä, syvistä kuopistaan. Toinen oli nainen,
tumma ja laiha niinkuin mieskin. Molemmat olivat vaiti ja katsoivat
tuijottaen eteensä. Sanatonta kärsimystä kuvastivat tämän naisen
kasvojen piirteet: hivuttava tuska oli muotoillut hänen vartalonsa
ääriviivat. Mutta kauneutta, vaikka jo kyllä kalpeaa ja kuihtuvaa, oli
vielä tässä surun kuvassa: alakuloista kauneutta, joka muistutti omaa,
kohta alkavaa häviötään.

"Surunlapsi on täällä", sanoi mies, sillä nainen ei ollut kuullut pojan
askeleita, eikä edes huomannut, että Hurtta oli paneutunut hänen
viereensä sammalvuoteelle, jossa haukottelihe ja ojentelihe aivan kuin
kotonaan. Nainen säpsähti ja katsahti ympärilleen. Surunlapsi kietoi
kätensä hänen kaulaansa, suuteli hänen suutaan ja silmiään ja otsaansa,
painoi poskensa hänen poskeensa ja sanoi:

"Hyvä äiti, minulla on ilosanoma sinun sielullesi kerrottavana."

Singoalla... sillä tuo nainen oli Singoalla... vastasi kasvot ilosta
loistaen:

"Ilosanoma? Tahdotko antaa minulle auringon säteen, sinä julman isän
poika? Surunlapsi, rakastettu, rakastettu, anna hänet minulle, mutta
älä anna hänen kadota!"

Singoalla tarttui Surunlapsen käteen ja vei sen otsalleen.

"Isäni ei enää minua vihaa", sanoi Surunlapsi. Se oli tämä sanoma, jota
hän oli tullut tuomaan.

"Assim!" huudahti Singoalla tuolle tummalle miehelle; "kuuletko? Erland
ei enää vihaa omaansa ja Singoallan poikaa!"

"Kuulen", vastasi mies kumeasti; "voima voipi siis vaikuttaa. Anna sen
vaikuttaa pian."

"Hän ei enää vihaa sinua", uudisti Singoalla rajattomalla riemulla.
"Onko hän kutsunut sinua pojakseen, aavistaako hän, että olet hänen
poikansa? Eikö hän välistä sano, että olet Singoallan näköinen? Eikö
hän koskaan ole maininnut sinulle nimeäni? Varmaankin on!"

"Ei ole."

Singoalla vei kätensä otsalleen. "Ei", sanoi hän hiljempaa, "olisihan
minun pitänyt se tietää... Surunlapsi, sano, onko Helena rouva hyvin
kaunis? Hyväileekö ritari usein puolisoaan? Rakastaako hän häntä
suuresti?"

"Rakastaa", vastasi Surunlapsi, ja Singoalla käänsi pois kasvonsa ja
painoi otsansa kylmää kalliota vasten.

"Anna voiman vaikuttaa!" kuului Assimin ääni sanovan.

"Älä ole pahoillasi, äiti", pyyteli Surunlapsi ja hyväili häntä niin
kauan, kunnes Singoalla taas käänsi kasvonsa häneen päin.

"Hyvä on", huudahti Singoalla ja nousi ylös. "Voima vaikuttakoon.
Surunlapsi, sinun on tuotava isäsi luokseni."

"Jos Jumala minulle voimaa antaa."

"Sinulla on se", vastasi äiti; "sinulla on se voima, jonka Alako
valituilleen antaa. Sinä voit sillä voimallasi saada aikaan suuria.
Sinä olet syntynyt etelän hehkusta ja pohjan kylmyydestä. Olet syntynyt
uskollisuudesta ja vilpistä, pakanasta ja kristitystä, valosta ja
pimeydestä, ensimmäisestä rakkaudesta ja ensimmäisestä miehuuden
voimasta. Surunlapsi parka! Miksi olet täällä? Katso, olethan ritarin
poika, linnan pitäisi olla asuntosi, samettia pukusi ja kultakannusten
pitäisi kulkiessasi kilistä. Mutta sinä olet suruun syntynyt,
etkä iloon; kätesi viivat, otsasi kaarevuus, suonien kudokset
silmäluomissasi määräävät sinut surkeuteen ja huoliin. Poskesi on
kalpea, niinkuin kukkanen, joka pimeässä kasvaa. Surussa olet maailmaan
syntynyt, huokailevaa povea olet imenyt, äitisi suudelma on ollut
suolaa ja kyyneltä. Surunlapsi, sinun tulee tuoda isäsi luokseni; hän
on vannonut minulle uskollisuutta Alakon kuvan päällä; hän on minun;
minulla on oikeus vuodattaa hänen verensä, sulkea hänen taivaansa, jos
hänen jumalansa ja sinun jumalasi on minun jumalani. Vielä tänä yönä
täytyy sinun tuoda hänet minun luokseni! Hänet on vedettävä tuomiolle
petoksestaan ja julmuudestaan. Oi, jos hänellä on sydäntä, on hän
itkevä kalpeita poskiasi ja kauhistuva kurjan äitisi tuskia!"

"Minä tuon isäni luoksesi, mutta Assim ei saa tappaa häntä", sanoi
Surunlapsi.

"Niin kuin äitisi käskee", sanoi Assim kuivasti ja potkasi miekkaa,
joka oli lattialla. "Olen luvannut olla äitisi orja, vaikka minun
uskollisuuteni on hänelle vähemmän arvoinen kuin isäsi petos."

"Vaiti!" huusi Surunlapsi Assimille; "jos olet äitini orja, niin
vaikene!"

"Olen ruhtinaan poika ja äitisi orja."

"Nyt lähden, äiti, luotasi. Ritari vartoo minua. Yöllä palaan minä
isäni kanssa."

"Kas tuossa", sanoi Assim, "paaden päällä on muutamia siemeniä, jotka
olen täyden kuun aikana poiminut. Pane ne ritarin maljaan, niin
tottelee hän helpommin voimaasi."

Surunlapsi arveli. "Ota ne", sanoi Singoalla; "Assim kerää muitakin
siemeniä kuin myrkyllisiä."

Assim loi silmänsä maahan. Surunlapsi otti siemenet, jotka Assim oli
kerännyt.

"Äiti", sanoi Surunlapsi levottomasti, "vielä sananen! Onko sinulla
ollut ilmestystä, mistä minä ensikerralla olen löytävä maahan kaivetut
luostarin kalleudet?"

"Minulla on ollut uusi ilmestys ja kahdeksan päivän kuluttua tahdon
minä näyttää sinulle paikan, mistä olet löytävä ehtoolliskalkin."

Singoalla suuteli Surunlasta. Poika kutsui Hurttaa, joka juuri oli
nukkumaisillaan, lähti rotkosta ja kiiruhti metsän läpi linnaan.

Kun hän oli mennyt, sanoi Singoalla Assimille:

"Ylös, mies, ota lapio ja ehtoolliskalkki! Kaiva se tuon irtonaisen
puun juuren alle, jonka näytin sinulle siinä, missä puro järveen
laskee! Valhe ei saa saastuttaa Surunlapsen sielua."

Assim vieritti pois kiven, joka oli reiän suulla, mihin ryöstetyt
luostarin kalleudet olivat kätketyt. Hän otti ehtoolliskalkin, antoi
muiden olla, siirsi kiven takaisin reiän suulle, otti lapion ja
poistui.

Näiden ryöstettyjen aarteiden kanssa oli Assim hyljännyt kansansa,
oltuaan vähän aikaa sen päällikkönä Singoallan isän jälkeen, joka oli
kaatunut taistelussa Juutinmaan hiekkaisella rannikolla. Sen ajan
kuluessa oli Singoalla seurannut Assimia, ja he olivat olevinaan mies
ja vaimo, vaikkeivät olleet, sillä Singoalla ylenkatsoi Assimin
rakkautta, ja Assim oli hänen orjansa.

Mutta Surunlapsi luuli, että pyhä kruunu oli metsästä löydetty Jumalan
ilmestyksen avulla.



SALAINEN VOIMA.


Kun Surunlapsi palasi linnaan, istuivat priori ja ritari vielä
tornikammion pöydän ääressä synkkiä asioitaan puhellen. Surunlapsi
täytti heidän maljansa ja priori tyhjensi omansa luottamuksella, koska
sen ojensi hänelle hurskas pyhiinvaeltaja.

Aterian jälkeen palasi priori luostariin. Ei hän eikä ritarikaan ollut
rouva Helenan eikä talon väen kanssa puhunut mitään tuosta kamalasta
uutisesta, sillä he eivät tahtoneen ennen aikojaan ketään pelottaa.

Surunlapsen seuraamana meni ritari Erland tornikammioon nauttimaan yön
lepoa. Surunlapsen sydän vavahteli, sillä hän oli ritari Erlandin
juomaan sekoittanut Assimin salaperäistä siemeniä; hänen sydämensä
vavahteli, sillä tänä yönä tulisi hän sen avulla, jota Assim ja
Singoalla olivat kutsuneet salaiseksi voimaksi, viemään isänsä äitinsä
luo. Tämä voima on meidän päivinämme yleisesti tunnettu ja kuitenkin on
se vielä selittämätön arvoitus. Meidän aikamme viisaat, jotka tutkivat
hermosäikeitten näkymättömiä pidennyksiä, tuntevat ne lait, joiden
mukaan taivaan kappaleet äärettömässä avaruudessa liikkuvat ja joiden
mukaan vesipisara liikkuu hiuksen hienossa putkessa, eivät kuitenkaan
vielä ole täydellisesti päässeet selville tämän voiman salaisuuksista.

Mutta ennenkuin Mesmer keksi sen, olivat sitä jo käyttäneet Intian
braminit ja Assarian kansa. Mutta Assarian kansa ei tutkinut; se vain
käytti voimaa, ja antoi sen olla sinä, mitä oli: arvoituksena.

Surunlapsella oli suuressa määrin tuo salainen voima vallassaan; sen
oli hänen äitinsä huomannut. Kun hänen sydämensä oli tuskasta revetä,
ja uni pakeni hänen vuoteeltaan, oli Surunlapsen tapana hivellä
käsillään hänen kasvojaan, ja uni tuli, ja sydän tuudittui muutamien
hetkien lepoon.

Nyt nukkuu ritari: se kuuluu hänen hengityksestään. Hiekkakello
kuiskaa. Tähdet tuikkavat tornin ikkunasta sisään. Surunlapsi nousee
ylös matoltaan ja hiipii äänettömin askelin Erlandin vuoteelle.
Pienokaisen sydän sykkii kiihkeästi. Epäillen kohottaa hän kätensä. Ne
väikkyvät kuin varjot yli ritarin otsan ja alas rintaa vasten. Yhä
kuiskaa hiekkakello. Tähdet tuikkivat tornin ikkunasta sisään. Ei kuulu
hiiskahdustakaan; ritarikin on lakannut hengittämästä. Hän lepää
vuoteellaan kuin kuollut ja tähtien valo väreilee hänen kalpealla
otsallaan. Kuin varjot väikkyvät Surunlapsen kädet yli ritarin
kasvojen; ne väikkyvät hänen kasvojensa yli kuin hiljaiset varjot.

Silloin nousee ritari ylös. Surunlapsi hypähtää taapäin, päästää
puoleksi tukahdutetun huudahduksen ja heittäytyy polvilleen. Ritarin
silmät ovat kiinni.

"Herra Erland", kuiskaa Surunlapsi, "en tahtonut tehdä sinulle pahaa.
Elä vihastu minuun!"

Ritari ei vastannut. Silloin huomasi Surunlapsi, että voima oli
vaikuttanut. Hän nousi ylös ja sanoi rauhallisesti:

"Ritari, sinun tulee jättää vuoteesi ja seurata minua."

"Minne tahdot viedä minut, Surunlapsi?"

"Saat kohta sen tietää."

Ritari pukeutui. Surunlapsi tarttui hänen käteensä.

He astuivat tornin rappuja alas ja tulivat takaportin kautta rantaan,
jossa ritarin kalastusvenheet olivat. Venheistä pienimmässä souti hänet
Surunlapsi salmen yli niin äänettömästi, että vartijankin olisi ollut
vaikea sitä kuulla, tarttui sitten hänen käteensä ja vei hänet metsään.

Tuo salainen voima vaikutti niin, että ritarin tahto, vaikka muuten
olikin luja ja taipumaton, mukautui pojan tahtoon; niin, sulipa
yhdeksikin sen kanssa. Ritarin sielu katsoi Surunlapsen sieluun,
niinkuin uskollinen palvelija katsoo herransa silmiin ja tietää, mitä
tämä tahtoo, ajattelee ja tuntee. Kohta olisi salainen voima vaikuttava
vielä voimakkaamminkin. Niinkuin kasvavassa puussa syyt syntyvät ytimen
ympärille ja kuivettuvat sen mukaan kuin uusia kokoontuu vanhojen
ympärille, niin kasvavat myöskin ihmisolennon ytimen ympärille
intohimojen, tunteiden ja ajatusten syyt, jotka toinen toisensa jälkeen
vanhenevat, samalla kun uusia intohimoja, tunteita ja ajatuksia
kokoontuu kuihtuneiden ja mehuttomain ympärille. Mutta sielun vanhimmat
syyt ovat kuitenkin ne, jotka ovat lähinnä ydintä; sen vuoksi ovat
lapsuuden muistot niin suloiset, ne kun ovat lähinnä hengen sydäntä.
Sill'aikaa kun poika kuletti Erlandia puiden runkojen välitse, tunki
tuo salainen voima yhä syvemmälle hänen olentoonsa; ja sitä mukaa kuin
se sinne syyltä syylle tunki, heräsivät uudelleen eloon kuihtuneet ja
unhotetut intohimot, imien itseensä mehua muiston juurista. Erland
muuttui samaksi kuin oli ollut kymmenen vuotta takaperin, poimiessaan
kukkia puron rannalta ruskean tytön kanssa. Varjo, joka oli piillyt
hänen sielunsa syvyydessä, nousi ylös tunteen kirkkaampaan valoon;
nuoruuden rakkauden tunne, tuo kaikista suloisin, joka ei muuten
koskaan palaja, viilsi läpi hänen olentonsa ja hän ajatteli, tunsi vain
Singoallaa.

"Surunlapsi", sanoi ritari, kun he olivat ehtineet vähän matkaa
metsään, "istukaamme lepäämään. Yö on niin kaunis. Näetkö tähden, joka
kiiluu tuolla ylhäällä tammen latvan takaa? Minä rakastan sinua
niinkuin poikaani, niinkuin olisit minun pikku Erlandini; rakastan
sinua vielä enemmän, kalpea lapsi, ja minä näen sinun sielustasi, että
sinäkin minua rakastat. Nyt on niin kaunista, niin viileää. Minne viet
minua, Surunlapsi? Minä seuraan sinua maailman ääriin."

"Vien sinut äitini luo."

"Asuuko äitisi metsässä?"

"Asuu."

"Oi, että olisit poikani! Etkö olekin poikani?"

"Olen", vastasi Surunlapsi, hämmästyneenä, liikutettuna ja hämillään
näistä suloisista sanoista.

"Ken on äitisi? Onko se Singoalla... Singoalla... Singoalla?"

Hänen äänensä sointu muuttui yhä lempeämmäksi.

"On, äitini on Singoalla."

"Oi Jumalani", sanoi ritari ja kyyneleet alkoivat tippua hänen raollaan
olevista silmistään, "minä olen niin onnellinen. Rakastettu poikani,
miksi en sinua heti paikalla tuntenut? Sinä olet ollut muukalainen
isäsi huoneessa, olet kärsinyt paljon ja syyttömästi hänen vihastaan.
Näen kuitenkin sielustasi, ettet vihaa minua; ei, sinä rakastat minua
ja olet onnellinen sanoistani. Tule, Surunlapsi, minä tahdon mennä
äitisi luo."

He jatkoivat kulkuaan. Surunlapsi vapisi autuaasta mielialasta, sillä
niin voi myöskin tapahtua, kun autuus mielen täyttää ja niinkuin
auringon valo tulvii silmiin, jotka ennen olivat sokeat... vapisi
kamalasta tunteesta, sillä ritari oli niin kalpea, niin muuttunut ja
hänen äänensä niin aavemainen. Se oli kuin harhanäky, niinkuin
olisi vieras sielu hänen suunsa kautta puhunut. He pysähtyivät
kalliomurroksen eteen. Surunlapsi tarttui isänsä käteen ja vei hänet
sokkeloon.

Tulta tuikki jostain, se katosi taas, sillä kallion seinä sattui eteen,
mutta kohta näkyi se taas jälleen. Se tuli rotkosta.

"Oi, minä vapisen", mutisi ritari; "asuuko sieluni rakastettu näissä
kallioissa?"

Ritarin ja pyhiinvaeltajan askeleet ilmaisivat yksinäisen asunnon
eläjille heidän tulonsa. Singoalla istui sammalvuoteella, tulenvalo
hulmusi kosteilla kiviseinillä ja loi petollisen punan hänen
kasvoilleen. Assimkin istui vanhalla paikallaan, kädet ristissä rinnan
päällä. Hän oli äsken hionut miekkaansa vuoren kylkeä vastaan; nyt
riippui se paljastettuna hänen vyössään.

"Kuule", kuiskasi Singoalla, joka aina hämäristä asti oli kuunnellut ja
odottanut, odottanut ja kuunnellut; "Kuule. He tulevat. Assim, menehän
nyt!" Assim nousi ylös.

"Jään tänne varjoon", sanoi hän, "jos tahdot, että hänen on kuoleminen,
niin kohenna tulta; se on oleva merkki. Miekkani on terävä, käteni on
varma, odottamaton isku on kaatava villin jääkarhun."

"Mene, mene!" kuiskasi Singoalla. Assim katosi.

Seuraavassa silmänräpäyksessä astuivat ritari ja Surunlapsi sisään.
Singoalla seisoi Erlandin edessä. Hän katseli häntä... Kuka taitaa
kuvata moisen katseen? Elämä kaikkine kohtaloineen, iloineen ja
suruineen, kaikkine loppumattomine intohimoineen ja tunteineen voipi
keskittyä katseeseen, niinkuin särmiö kokoo auringon kaikki säteet
polttopisteeseensä. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus voivat
sulautua yhteen ainoaan katseeseen. Ne sulautuivat Singoallan katseessa
yhteen ainoaan kysymykseen, ylpeään ja musertavaan ja kuitenkin
vapisevaan.

Se oli kysymys muistosta tai unhotuksesta, rakkaudesta tai vihasta,
kyynelistä tai verestä. Raotetuilla silmiensä luomilla tunsi ritari
polttavan tunteen tästä katseeseen asetetusta kysymyksestä.

"Singoalla!" kuului Erland sanovan.

Se ääni, joka tässä kysymyksessä kaikui, vastasi kaikkeen, mitä
Singoallan sielu oli kysynyt. Hän tuli muistaen, rakastaen ja anteeksi
anoen. Kuinka voisikaan hänet musertaa puhumalla valapattoudesta,
kostosta ja kuolemasta? Singoallan pää vaipui povea vasten, hänen
alakuloinen otsansa kätkihe laihoihin, läpikuultaviin käsiin.

"Singoalla", virkkoi uudelleen Erland, ja kyyneleet tippuivat hänen
silmäluomiensa alta.

Singoalla ei vastannut; hän seisoi kuin kuvapatsas, mutta hänen povensa
ja huokauksensa ilmaisivat, että hän eli.

Ritari nosti Surunlapsen käsivarrelleen ja astui askeleen Singoallaa
kohti. Heidän päänsä nojasivat toisiaan vastaan. Erlandin ruskeat
kiharat sekaantuivat nyt niin kuin muinoin mustiin aaltoihin, jotka
lainehtivat Singoallan otsan ympärillä.

Rotkossa vallitsee hiljaisuus. Missä ovat nyt tuskat, viha, katkerat
muistot, jotka siellä asuivat, kamalat huokaukset, jotka sen täyttivät,
rajut huudot, jotka tunkivat esiin Singoallan rinnasta, kun hänen
epätoivonsa kuorma kävi hänelle ylivoimaiseksi? Nyt kuuluu vain
hiljaisia nyyhkytyksiä. Erland kietoo kätensä Singoallan vyötäisten
ympärille ja kuiskaa -- Singoalla ei kuule, mitä hän kuiskaa, mutta se
kuuluu siltä kuin tuulen henkäys tuudittaisi koivun lehtiä lepoon.

Mutta luolan ulkopuolella kiiluvat Assimin silmät. Hän puree hammasta
tuskassaan. Hän tahtoo, että Singoalla olisi onnellinen, mutta että
hänen, tuon hyljätyn, täytyy nähdä tuota onnea! Parempi olisi hänen
kuolla tuleen.

Singoalla hivelee kädellään Erlandin poskia; hän kysyy kuiskaten,
silmät kyyneliä vuotaen, helliä, kummallisia kysymyksiä: "Miksi olet
niin kalpea, Erland? Miksi kuihtuivat poskiesi ruusut? Minne nuoruutesi
pakeni? Näin unta, että olit seitsentoistavuotias. Erland, oletko
kärsinyt?"

"Missä olet ollut niin kauan, Singoalla?" kysyy vuorostaan Erland.
"Muistatko onnemme kotoa, missä kuusi humisi, missä puro lirisi? Oi,
kuusi humisee vieläkin, puro lirisee vieläkin. Menneisyys on palannut,
olemme nuoria jälleen. Tule, Singoalla, leikkikäämme ja poimikaamme
kukkasia puron reunalta! Aikahan on jo käsissä; taivaan tähdet
tuikkivat! Etkö näe niitä?"

Erland tarttui Singoallan käteen ja vei hänet rotkosta. Mitään
ajattelematta, ainoastaan autuaasti tuntien seurasi häntä Singoalla.
Hän kulki ritarin rinnalla, silmät maahan luotuina, haaveellisiin
unelmiin vaipuneena. Ei hän nähnyt tähtiä, ei puita, joiden välitse
kulki. Oi, kun ei koskaan tämä autuus loppuisi! Antaa heidän leikkiä
puron reunalla ja kuolla, ennenkuin aamun kylmä valo koittaa ja tuo
tullessaan tunteettoman todellisuutensa! Yö, uni, haaveilu, häilyvät
varjot, tuikkivat tähdet, epämääräisyys ja rajattomuus, nuo suloiset
näköhäiriöt, jotka syntyvät hämäryyden helmassa, oi, mitä on
rinnallanne aurinko ja sen kultainen valo, mitäpä päivä kirkkaine
esineineen ja kylmine totuuksineen!

Surunlapsi seurasi isää ja äitiä. Pienokaisen kasvot loistivat.
Tuntematon voima liikkui hänen povessaan ja pakotti häntä laulamaan.
Laulu kaikui niinkuin se olisi ollut vain henkiä varten, jotka yön
pimeässä liihoittelevat.

He tulivat kukkulalle puron luona; se oli lähellä rotkoa. Erland ja
Singoalla istuutuivat kukkulan juurelle nurmikolle, missä ennen muinoin
olivat istuneet; mutta leikkiä, poimia kukkia eivät he enää voineet;
uinaillen lepäsivät he toistensa olkapäihin nojaten; puhella eivät he
voineet, ainoastaan huokailla ja tuntea toistensa läsnäolon, puoleksi
valveilla, puoleksi unessa.

Mutta Surunlapsi istuutui puron rannalle, katseli tähtiä, jotka
kuvastuivat veteen; ja lauleli niille. Niin vierivät hetket, ja toinen
toisensa perästä sammuivat tähdet lännen sumuihin. Harmaata usvaa
sekaantui pimeyteen ja aamukaste kostutti maata. Silloin lähestyi
Surunlapsi isäänsä, laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi
hänelle: "Yö kuluu. Nouse ylös ja seuraa minua!" Ritari heräsi
tuskallisesta horrostilastaan; hänen tahtonsa oli Surunlapsen tahdon
alle alistunut; hänen täytyi totella.

Tämän teki Surunlapsi siksi, että aika oli kulunut pitkälle yli
puolenyön, ja se salainen voima, jonka avulla Surunlapsen sielu
hallitsi ritarin sielua, alkoi heikontua. Sen tunsi Surunlapsi
jäsentensä kylmenemisestä ja uupumisesta.

"Äiti", sanoi hän Singoallalle, "tule! minua uuvuttaa ja minun on
kylmä. Meidän täytyy kiiruhtaa."

"Heitä hyvästi, äiti. Meidän täytyy rientää", uudisti Surunlapsi
hätäillen. Singoalla nousi ylös. "Hyvästi", kuiskasi hän ritarille.

"Ei, ei", sanoi ritari Erland; "me jäämme tänne ainiaaksi."

"Me tapaamme taas. Hyvästi!"

"Pakene, äiti! Älä jää!" rukoili Surunlapsi.

Singoalla riensi pois. Ritari levitti sylinsä hänen jälkeensä.

"Tule", sanoi poika; "sinun täytyy seurata minua, isä."

Ja Surunlapsi tarttui hänen käteensä, ja hänen täytyi seurata. Nopein
askelin palasivat he linnaan, soutivat salmen yli, kiipesivät tornin
rappuja ja tulivat tornikammioon.

"Riisu vaatteesi ja nuku!" käski Surunlapsi. Ritari totteli. Surunlapsi
kääriytyi peitteeseensä, paneutui matolleen ja nukkui heti.

Hiekkakello kuiskaa, kalpenevat tähdet tuikkavat tornikammioon, ritari
nukkuu vuoteellaan, pyhiinvaeltaja matollaan.

Tunnin kuluttua alkaa päivä valjeta. Linnut helähtävät laulamaan;
linnan palvelijat heräävät; metsästä kuuluvat jo uutteran
uudisviljelijän kirveen iskut.



PÄIVÄ JA YÖ.


Ritari heräsi pää raskaana. Surunlapsikin heräsi kohta sen jälkeen
uuvuksissa, mutta tuntien sielussaan yön onnen jälkikaikua. "Isä" oli
hän vähällä sanoa herra Erlandille, sillä hän muisti kai ne
isänrakkautta ilmaisevat sanat, joita ritari yön kuluessa oli lausunut,
mutta se sana kuoli hänen huulilleen, kun hän katsahti ylös ja näki
ritarin kasvojen synkän ilmeen.

"Kirous", mutisi ritari, "olen nähnyt kauheaa unta tänä yönä. Pahat
henget ovat minua kiusanneet. Yksi niistä oli sinun näköisesi,
Surunlapsi."

Herra Erland pukeutui kiiruusti ja riensi ulos hengittämään aamun
raitista ilmaa. Koko päivän oli hän synkkämielinen. Hän puhui tuskin
mitään Helena rouvalle, Surunlapselle vielä vähemmin, ei hän hyväillyt
pientä poikaansakaan, mutta torui sitä enemmän palvelijoita.

Illan suussa lähti herra Erland ratsastamaan. Surunlapsi kiiruhti
metsään ja rotkolle. Singoalla istui siellä säteilevin kasvoin, yhä
vieläkin huumaantuneena yöllisistä muistoista. Assim keitti ruokaa
kattilassa eikä puhunut mitään.

Singoalla sulki Surunlapsen syliinsä, suuteli häntä suutelemistaan ja
kysyi hänen isästään.

"Isänikö!" vastasi Surunlapsi. "Oi, en uskalla enää tänään kutsua häntä
isäkseni. Hän on vihainen ja sanoo yöllä nähneensä kauheaa unta."

"Sanoiko hän _kauheaa_ unta?" kysyi Singoalla miettivästi.

"Sanoi."

"Se on mahdotonta. Hän rakastaa minua. Esi-isämme ovat sanoneet, että
kun salainen voima vaikuttaa, silloin ihminen esiintyy sellaisena kuin
hän on. Hän rakastaa minua sisimmässä sydämessään. Oo, tätä yötä, tätä
autuaallista yötä. Surunlapsi, sinun tulee taas tänä iltana tuoda
ritarini luokseni. Mutta sitä ennen tahdon minä näyttäytyä hänelle,
vakuuttaakseni sinulle että hän rakastaa minua aina. Tule, Surunlapsi,
minä lähden linnaan."

"Äiti", huusi Surunlapsi, "sinä saatat itsesi onnettomuuteen. Muista
ritarin puolisoa, Helena rouvaa!"

"Häntäkö!" virkkoi Singoalla säihkyvin silmin. "Minä olen ritarin
ensimmäinen ja oikea puoliso, niin totta kuin Jumala asuu taivaassa.
Hän ei rakasta häntä, hän ei voi rakastaa häntä. Etkö kuullut, etkö
nähnyt sitä viime yönä? Minua, yksin minua rakastaa hänen sielunsa.
Minä lähden hänen luoksensa."

Turhat olivat Surunlapsen valitukset. Hän lähti. Surunlapsi seurasi
häntä itkien ja rukoillen. Hän lähti, sillä epäilys, jonka hän tahtoi
vääräksi todistaa, mustasukkaisuus, jota hän turhaan ivasi, oli
herännyt hänen mielessään. Assim otti jousensa olalleen ja seurasi
häntä, loitompana.

Hetken kuljettuaan tuli Singoalla Surunlapsen seuraamana hiukan
viettävälle ylängölle, jonka poikki hänen tiensä vei. Saavuttuaan
harjulle pysähtyi hän, sillä hän näki ritarin hevosen selässä alempana.
Hänen muotonsa oli synkkä ja pelottava. Hänen hevosensa oli vaahdossa.
Jousi riippui hänen satulansa nappulassa.

Ritarikin huomasi Singoallan; hän pysähtyi, varjosti kädellä silmiään,
katseli ja huusi:

"Kirottu kummitus! Pakanallinen noita! Ajatko minua takaa päivälläkin?"

Ja hän tempasi jousensa, jännitti sen, asetti nuolen jänteelle ja
ampui.

Mutta Singoalla oli jo kadonnut. Assim oli syössyt hätään, temmannut
hänet luokseen ja vienyt hänet näkyvistä. Sen tehtyään jännitti Assim
jousensa ja riensi takaisin, ampuakseen hänkin, mutta silloin oli
ritari jo poissa.

Kun Assim palasi, istui Singoalla vihreällä sammalella ja tuijotti
eteensä. Surunlapsi istui äänetönnä hänen vierellään ja toivoi
itselleen kuolemaa.

"Singoalla", sanoi Assim ja kumartui hänen puoleensa. "Tahdotko, että
tapan Erlandin? Minulla on myrkyllinen nuoli viinessäni ja minä ammun
tarkkaan."

"Minulla on oikeus ottaa hänen verensä. Tapa hänet!" sanoi Singoalla.

Assim meni. Hänen silmänsä loistivat riemusta. Hänkin alkoi toivoa.

Mutta hänen riemunsa oli lyhyt. Singoalla huusi hänet takaisin. Hän
tuli. "Ei, Assim! Ei vielä, Assim!" sanoi Singoalla. "Ei, ei vielä!"
uudisti hän ja kohotti miettiväisenä kätensä otsalleen. "Surunlapsi saa
illalla tuoda sen petturin luokseni. Minä silloin tuomitsen hänet, ja
jos tuomio on kuolemaksi, tulee sinun, Assim, hänet tappaa..."

"Haa!" lisäsi hän ja nousi ylpeästi seisoalleen; "tuo valkotukkainen
nainen, hänen sinisilmäinen Helenansa saa omistaa hänet päivällä; mutta
minun, minun on hän yöllä, sillä hän on Surunlapseni voiman orja.
Hyvästi, Surunlapsi! Odotan sinua ja häntä yöllä luokseni. Ensi yönä
langetetaan tuomio."

Pitkät olivat Singoallalle illan hetket hänen istuessaan rotkossa
nuotiotulen ääressä tuomion hetkeä odotellen. Surunlapsi, sinä silmieni
ilo, voimasi ei ole pettävä... niin puheli hän itsekseen. Hio... niin
puhui hän Assimille, joka uupumatta, mielipuolen levollisuudella,
teroitti miekkaansa kallion kylkeä vastaan.

Mutta Surunlapsi, pitkät olivat hänenkin hetkensä! Mikä kamala hetki,
kun ritari taas sortui hänen voimansa alle! Mikä kammottava retki, kun
hän yöllä taas vaelsi metsässä isänsä vieressä!

"Surunlapsi, poikani..." Niin kuuluivat taas ritarin sanat. Mutta nyt
pudistuttivat Surunlasta nuo sanat. Ne eivät olleet hänen isänsä, ne
olivat ivailevan hengen, joka puhui hänen äitinsä suulla. "Surunlapsi!
Sinä et tiedä, kuinka minä sinua rakastan", sanoi ritari heidän yön
pimeässä kävellessään.

"Ei, hellitä käteni! Et saa koskea minuun. Minä en tahdo olla sinun
poikasi."

"Yö on pimeä, pilviä purjehtii taivaalla... ja sinä, Surunlapsi, puhut
sanoja, jotka saavat vereni jähmettymään. Näetkö pilven taivaalla, sinä
oma Surunlapseni?"

"Niin, alkaapa sataa. Jouduhan nyt! -- Minä vien sinut kurjan,
onnettoman äitini luo."

Vettä satoi virtanaan. Metsä ratisi; ei ainoakaan tähti valaissut
heidän yksinäistä tietään. Yölinnut huutelivat rotkoissa. Ja pienen
pojan sivulla vaelsi kalpea haamu silmät raollaan.

He saapuivat kalliomurrokselle. Surunlapsi pysähtyi, ja häntä
pudistutti taas. Hän ajatteli Assimin miekkaa, ajatteli tuomiota, joka
odotti. Hän pysähtyi ja toivoi kuolemansa tulevan.

"Surunlapsi", sanoi ritari. "Anna minulle kätesi. Viethän minut
Singoallan luo. Paha poika, minä valitan äidillesi, että olet puhunut
julmia sanoja isällesi."

Niin uhkaili ritari hyväilevällä äänellä. Mutta Surunlapsi itki.

"Miksi itket? Miksi olet suuttunut minuun? Tule Surunlapsi! Rauhoita
mielesi! Enhän minä valita Singoallalle."

Ja ritari tahtoi mennä kallioiden väliin.

Mutta Surunlapsi tahtoi pidättää häntä. Poika tiuskasi:

"Ei, pysähdy! Eikö sinua pelota, herra Erland?"

"Tuuli puhaltaa metsässä, mutta kukahan pelkäisi tuulta ja pimeää?"
vastasi ritari. "Olet lapsellinen, poika."

"Etkö kuule, mitä tuuli sinulle kertoo? Se on surullinen tarina, ja
sinun pitäisi pelätä."

"Mitä kertoo tuuli? Kerro hänen tarinansa! Minä kuuntelen mielelläni,
jos pyyhit kyyneleesi ja olet iloinen."

Ritarin näin puhuessa, nojasi hän kalliopaatta vasten, hymyili ja
kohotti otsansa synkkää taivasta kohden. Kallioiden välistä häämötti
joku haamu.

"Tuuli kertoo: 'Äitini synnytti minut eräänä yönä kirkkomaalla. Hän
haki siellä puolisonsa hautaa, mutta hänen puolisonsa ei ollutkaan
kuollut'."

"Kuulitko tuulen sitä kertovan, kummallinen poika? Mitä se nyt sitten
kertoo?"

"Tuuli kertoo: 'Isäni oli ritari, joka matkusti maita mantereita, oli
epävakainen ja uskoton'."

"Silloinhan on tuuli isänsä kaltainen."

"'Äitini etsi häntä ja vaelti maasta maahan, mutta ei häntä löytänyt.
Itse luuli hän olevansa rakastettu ja etsitty hänkin. Luuli hänet hyvin
onnettomaksi, ja itki hänen tähtensä: kyynelensä tippuivat kuin kaste
niitylle, kuin sade vuorille'."

"Niinkö tuuli kertoi? Mutta mitä kertoo hän nyt? Nyt kuuluu hänen
äänensä tylyltä metsässä."

"Tuuli kertoo: 'Isäni ei ollut onneton, sillä hän oli unhottanut äitini
eikä häntä etsinyt. Hän rakasti toista, joka tuli pohjolasta'."

"Tuulella on uskoton isä", sanoi ritari. "Mutta kuule, kuinka metsä
vaikeroi! Se on taaskin tuulen ääni. Mitä sanoo hän nyt?"

"Tuuli sanoo: 'Minua on huokaileva rinta imettänyt; valitusvirret
olivat kehtolauluni. Äitini on hyvin onneton'."

Ritari painoi otsansa alas ja pani kätensä rintansa päälle.

"Surunlapsi", sanoi hän, "sinä, joka ymmärrät tuulen kielen, mitä
kertoo se nyt, sillä nyt huutaa se, nyt on se vihainen ja puiden latvat
vapisevat."

Varjo siirtyi lähemmä puhelevia. Surunlapsi vastasi:

"Tuuli kertoo: 'Isäni tahtoi tänään tappaa äitini; hän ampui nuolen
hänen rintaansa vasten, mutta äitini pakeni. Miksi vihaat sinä äitiäni?
Mitä on hän rikkonut sinua vastaan; vastaa minulle, ritari!'"

Ritari painoi päänsä rintaansa vasten ja kysyi:

"Surunlapsi, sanoiko äitisi, että oli yö, kun synnyit? Sanoiko hän
synnyttäneensä sinut kuolleiden kalmistossa isäsi hautaa etsiessään?"

"Sanoi."

"Sumu haihtuu ja minä katselen kahteen maailmaan. Nyt muistan minä,
kuka minä olen, kun aurinko taivaalla paistaa. Minä olen mielipuoli
päivällä. Minä tahdoin tappaa äitisi. Minä vihaan äitiäsi päivällä,
sillä silloin olen minä mielipuoli. Eikö äitisi tahdo tappaa minua
uskottomuuteni vuoksi, julmuuteni ja kaikkien niiden tuskien vuoksi,
joita olen hänelle tuottanut? Surunlapsi, kysy äidiltäsi, tahtooko hän
ottaa vereni. Hänellä on siihen oikeus."

Mutta Surunlapsi vastasi:

"Kuuletko kuinka tuuli valittaa: 'Voinko minä viedä isäni kuolemaan?'"

Ja Surunlapsi, joka värisi Assimin miekkaa ajatellessaan, tarttui
ritarin käteen paetakseen hänen kanssaan takaisin linnaan.

Silloin astui kuunteleva varjo esiin hämäryydestään.

"Pakene", kuiskasi hän Surunlapselle, "sillä Assim raivoo ja vainuaa
verta. Hän väijyy rotkon suulla. Minä olen herättänyt hänen vihansa,
mutta en voi sitä nukuttaa."

Ritari tunsi kuiskaavan äänen, kääntyi päin ja tahtoi tarttua hänen
hameeseensa.

Mutta hän uudisti hädissään: "Pakene, Surunlapsi! Assim kuulee meitä!"

Surunlapsi kiiruhti kulkuaan ja ritarin täytyi seurata, vaikka hänen
sielunsa vaikeroi.

Mutta myöskin Singoalla -- sillä se oli hän, joka oli varjona kulkenut
-- seurasi Surunlasta, ja kun he olivat ehtineet vähän matkan päähän
vaaralliselta kalliolta, jossa surma väijyi, pyysi hän häntä
pysähtymään.

Ritari vaipui Singoallan jalkoihin ja syleili hänen polviaan.

Singoalla kumartui hänen ylitsensä ja hiveli hänen kiharoitaan.

"Erland", sanoi hän, "me näemme toisemme nyt viimeisen kerran maan
päällä. Hyvästi rakkaani!"

"Saanko minä kuolla?"

"Et", vastasi Singoalla. "Aioin tosin eilen illalla tappaa sinut, mutta
silloin oli sieluni musta vihasta ja epätoivosta. Nyt saat sinä elää,
Erland, puolisoasi ja poikaasi varten. Sinähän rakastat Helenaa, ja hän
rakastaa sinua... ja pieni poikasi, sano onko hän enemmän sinun
näköisesi vaiko sinisilmäisen Helenasi? Tahtoisin kernaasti hyväillä
pientä poikaasi."

"Vaiti!" huudahti ritari Erland. "Älä puhu Helenasta! Päivällä, kun
mieleni on sekaisin, tulen minä kyllä toimeen tuon naisen kanssa; mutta
sinä, Singoalla, olet ainoa, oikea rakkauteni, niinkuin olet
ensimmäinen ja oikea vaimoni."

"Älä petä minua", sanoi Singoalla, "rukoilen: älä puhu niin, että minä
taas alan elää toivossa, joka sitten pettää ja jättää jälkeensä vihaa
ja epätoivoa! Enkö joutunut harhaan sanoistasi, silloin kun Surunlapsi
ensi kerran toi sinut luokseni? Luulin sinun minua aina rakastavan ja
että sinun oli suloista minua nähdä. Silloin päätin tulla luoksesi.
Mutta sinä kauhistuit minut nähdessäsi ja pikaistuit ja tahdoit tappaa
minut. Erland, sinä vihaat minua päivällä; rakastaa minua voit
ainoastaan yöllä, kun Surunlapsen salaperäinen voima on tahtosi
kahlehtinut."

"Totta on se, mitä sanot, mutta totta vain puoleksi, sillä nyt näen
minä selvästi", sanoi ritari. "En ole sama päivällä kuin nyt, kun olen
luonasi. Päivällä olen minä onneton ja mielipuoli; niin, mielipuoli.
Muistat kai Assimin ja isäsi? Sen pahan, minkä _he_ minulle tekivät,
siirsi sekava mieleni sinuun. Sairaat ajatukseni tekivät sinusta
kauhukuvan, ja nimesi, tuo suloinen Singoalla, soi korvissani
kamalalta. Silloin tuli tyttö, joka oli lapsuuteni ystävä, ja hoiti
minua, kun olin sairas. Luulin häntä rakastavani; mutta se nainen, jota
rakastin, olit aina sinä, puolisoni; se olit sinä, jolla vain oli
Helenan naamio. Niin, en minä koskaan Helenaa rakastanut, mutta sinua
rakastin minä hänessä; sen tunnen minä nyt. Singoalla, jos et tahdo
tappaa minua oikeuden täyttämiseksi, et rikotun valani tähden etkä
niiden tuskien tähden, joita olen sinulle tuottanut, niin tapa minut
oman itseni vuoksi, sillä minä vapisen huomista päivää. En tahdo herätä
hulluuteen enkä vihaan sinua kohtaan, joka olet sieluni sydän."

Singoalla vastasi:

"Väärä valasi on anteeksi annettu; sen vuoksi ei sinun tarvitse kuolla.
Eivät myöskään saa sanasi minua vakuutetuksi siitä, ettet rakasta
Helenaa ainakin päivällä, kun olet mielipuoli. Mitäpä siitä, jos
oletkin mielipuoli, kunhan olet onnellinen. Katso, minä tulin tähän
maahan, ja lähetin sinulle poikani, että hän taivuttaisi mielesi
nöyryyteen, sillä jäykkään mieleen ei salainen voima vaikuta, ja toisi
sinut luokseni. Valitsin asunnokseni tuon rotkon tuolla ja odotin sinua
yksitoista päivää. Tahdoin nähdä ja puhutella sinua vielä kerran ennen
kuolemaani sillä minä tunnen kuolemani lähestyvän. Sen tahdoin minä
korvaukseksi Jumalalta kaikista niistä suruista, joita olen kärsinyt,
ja sen korvauksen on laupias Jumala minulle antanut. Mitä tahdon minä
enää itseäni varten? Vaikeampi on ajatella Surunlasta, sillä mikä on
hänestä tuleva, kun minä kuolen? Päivällä, kun sielusi on vihamielinen,
ei hän enää ole poikasi! Mutta Jumala on häntä suojeleva, jos hänen
sielunsa pysyy puhtaana kuin valkoinen lumi, eikä Surunlapsi ole
vanhaksi elävä. Sen olen minä nähnyt kohtalosi viivoista, rakas kalpea
poika!... Ei, Erland, nyt tulee meidän erota iäksi. Huomenna, kun
heräät, olet muistava minua kuin pahaa unta, jonka vaikutus tuuleen
haihtuu. Singoallan kuva ei sitten enää ole ajatuksiasi häiritsevä,
hänen nimensä ei ole koskaan korvissasi kaikuva; hän on sinulta
kadonnut niinkuin ei häntä koskaan olisi ollut olemassa. Mutta jos hän
kuitenkin sieluusi palajaisi, jonkun kerran yksinäisenä hetkenä, niin
älä ajattele häntä kostavana, pakanallisena, äläkä myöskään surevana
naisena, vaan muista häntä anteeksi antavana, joka iloitsee siitä
yöllisestä rakkaudesta, jonka annoit hänelle rotkossa puron reunalla!
Elämäsi Helenan kanssa on kulkeva kuin tyyni joki läpi viheriäisten
niittyjen, välitse varjoisten lehtojen. Erlandisi on kasvava vanhuutesi
iloksi. Huoneesi on kauan pysyvä pystyssä ja Jumalasi siunaus on sitä
suojeleva."

"Hyvästi, Erland!" jatkoi hän. "Hyvästi, sinä puron poika! Hyvästi
ensimmäinen ja ainoa rakkauteni! Hyvästi, onneni ja onnettomuuteni! Ole
siunattu, puolisoni. Siunattu sinä riemuni, auringonvaloni, henkeni,
kaikkeni!"

Ja Singoalla painoi suudelman Erlandin huulille ja riensi pois.

Kyyneleet virtasivat Erlandin poskia pitkin; hän väänteli käsiään ja
huusi Singoallaa; mutta Singoalla oli poissa, ja Surunlapsen voima
kytki Erlandin paikoilleen.

Silloin päästi Erland suustaan sellaisia valitushuutoja, että ne
koskivat Surunlapsen luihin ja ytimiin. Pienokainen vapisi ja tunsi
voimansa vähenevän, tahtonsa heikkenevän, sydämensä sulavan.

"Surunlapsi", huusi ritari, "minä muserran sinut, jos et Jumalan
nimessä vanno vieväsi minua ensi yönä, joka yö Singoallan luo."

"Minä vannon", huokasi Surunlapsi, melkein tiedotonna.

"Pian! Palatkaamme linnaan, ennenkuin minä herään! Minä tunnen sinun
voimasi vähenevän, ja pian minä herään. Joudu! Me olemme muutoin
hukassa."

Surunlapsi kulki nopein askelin. Erland seurasi häntä. Tuskin oli
neljännestunti kulunut, kun ritari jo lepäsi vuoteellaan ja
pyhiinvaeltaja matollaan.

Mutta turhaan väijyi Assim saalistaan, seisoessaan kallioiden välissä
teräväksi hiottu miekka kädessään. Kun Singoalla palasi rotkoon, sanoi
hän vain: "Ritari ei tule." Assim iski miekkansa kallioon niin että se
murtui kahvan kohdalta, juoksi rantaan ja huvittelihe koko yön
matkimalla yölintujen ääniä ja vyöryttämällä kiviä kalliolta järveen.



VIIMEINEN YÖVAELLUS.


Surunlapsi piti valansa.

Ja Singoalla, -- hän, joka oli alkanut tyytyä ajatukseen ikuisesta
erosta ja kuolemasta -- oi, hän unhotti pian päätöksensä, kun ritari
palasi seuraavana yönä Surunlapsen kanssa ja pyysi häntä jäämään. Hän
sanoi olevansa hulluuden ja Helenan oma päivällä; hän tahtoi olla onnen
ja Singoallan oma yöllä. Hän kutsui häntä puolisokseen ja pyysi häntä
pitämään sen valan, jonka oli Alakon kuvan päällä vannonut, vaikka hän
itse pahain henkien vaikutuksesta olikin ollut pakotettu oman valansa
rikkomaan. Suloisia olivat nyt Erlandin hyväilyt tuolle kurjalle, jonka
ainoa onni hän oli ollut aina nuoruudesta alkaen. Ihania olivat nuo
salamyhkäiset yöt, kun he rotkossa toisilleen kuiskailivat tai
äänettömään haaveiluun vaipuneina käsi kädessä puron reunalla istuivat.
Singoalla ei voinut vastustaa; hän jäi sinne ja eli aikansa autuaissa
unelmissa.

Kahdentenakymmenentenä päivänä pyhiinvaeltajan tulon jälkeen Ekön
linnaan palasi hän metsästä ehtoollismalja kädessään. Se annettiin
priorille, ja kaikki ihmettelivät ilmestyksen totuutta ja katumuksen
voimaa.

Mutta ritari Erlandissa tapahtui muutos, joka päivä päivältä tuli yhä
selvemmin näkyviin. Ennen oli hän aika ajoittain ollut synkkä, nyt oli
hän synkkä koko päivän, aamusta yöhön saakka. Hän laihtui kauheasti;
hänen silmänsä painuivat kuoppiinsa, hänen poskensa onttonivat, joka
hetki uursi vaon hänen otsalleen, joka hetki valoi öljyä hänen
katseensa kamalaan liekkiin. Palvelijat vapisivat, kun hän lähestyi,
Helena rouva ei uskaltanut enää kysyä, mikä hänen mieltään kalvoi,
sillä ritari näkyi aavistavan, milloin tuo kysymys oli tulossa, ja
poistui silloin hänen läheisyydestään. Hän oli kylmä vaimonsa
surullisille katseille, karttoi hänen hyväilyjään, eikä välittänyt
pienestä pojastaan. Harvoin puhui hän kenenkään kanssa.

Helena rouva ilmaisi priorille huolensa herra Erlandin tilasta ja
keskusteli hänen kanssaan, mitä olisi tehtävä hänen pelastuksekseen,
sillä silminnähtävää oli, että tämä sairasmielisyys vei häntä nopein
askelin hautaa kohti. Priori päätti puhua avomielisesti ritarin kanssa
ja vaatia häntä ripille.

"Rasittaako synti sieluasi, poikani? Vai mikä se on, joka saattaa sinut
epätoivoiseksi? Älä haudo tuskaasi! Sitä voi muuten seurata ajallinen
ja iankaikkinen kuolema! Pakene Jumalan ja kirkon helmaan! Katso, hän
on valmis ottamaan syysi ja surusi omille hartioilleen!"

Noin puhui priori ritarille. Mutta tämä vastasi: "Älä ahdistele minua
moisilla sanoilla, hurskas isä! Jos vielä toisen kerran tästä puhut,
niin jätän minä teidät ja pakenen toisiin seutuihin! Antakaa minun
olla! Kun aika on tullut, tulen minä ripille."

Toisen kerran, kun ritari näytti rauhallisemmalta, virkkoi hän
priorille: "Sieluni on täynnä rikkinäisiä kuvia. Koetan niitä panna
kokoon; sentähden täytyy minun niin paljon miettiä. Kun taulu on
valmis, silloin näen minä, mitä tahdon nähdä; silloin tiedän, mitä
tahdon tietää. Vasta sitten voin tulla ripille, sillä eihän voi
tunnustaa sitä, mikä on tuntematonta."

Näinä päivinä palveli Surunlapsi tavallisuuden mukaan herra Erlandia.
Mutta vapaita hetkiä ei Surunlapsella enää ollut ainoatakaan, sillä
ritari salli hänen tuskin näkyvistään poistua. Katkeria hetkiä oli
Surunlapsella sitä useampia. Melkein aina tuijottivat ritarin silmät
häneen ja katseissa hehkui pidätettyä uhkaa, pelkoa ja epäluuloa. Hän
vartioi Surunlapsen jokaista sanaa, jokaista hänen liikettään. Kun he
olivat kahden kesken, tapahtui että hän nousi ylös, puristi Surunlapsen
käsivarsia ja nosti hänet lattiasta heittääkseen hänet takaisin kiviä
vastaan. Mutta hän hillitsi itsensä, ja kaikki loppui siihen, että
sinelmät Surunlapsen käsivarsissa lisääntyivät.

Myöskin Surunlapsi kärsi paljon. Hänen poskensa olivat vielä kalpeammat
kuin ennen, hänen ruumiinsa oli melkein kuin varjo. Mutta hän kesti
kärsivällisesti ritarin rääkkäykset, laski päivän tunteja ja ajatteli
riemulla yötä, jolloin nuo kammottavat kasvot taas muuttuisivat
ystävällisiksi, nuo julmat silmät lempeiksi ja jolloin nuo äänettömät
huulet taas kutsuisivat häntä pojakseen ja lakkaamatta hänelle
rakkautta vakuuttaisivat. Yö oli Surunlapsen päivä ja päivä hänen
yönsä. Päivällä istui hänen äitinsä yksin äänettömän Assimin kanssa
metsässä; päivällä olivat hänen isänsä ja hän itse onnettomat; mutta yö
toi tullessaan hurmaavaa autuutta heille kaikille.

Ritarin kävi niin, että hän tuli kuumeeseen, jolloin hän kerran kavahti
ylös vuoteeltaan ja oli vähällä lävistää Surunlapsen miekallaan. Priori
ja eräs toinen munkki, jotka valvoivat sairaan ääressä, pelastivat
pojan. Houreissaan haasteli ritari paljon jostain rotkosta ja jostain
kukkulasta, jonka päällä kuusi kasvaa; hän kutsui Surunlasta välistä
pojakseen, välistä pieneksi piruksi. Sanalla sanoen: hänen kuumeensa
oli kova ja hänen päänsä oli täynnä sekavia kuvia. Niinä päivinä odotti
Singoalla turhaan ritariaan; mutta Surunlapsi kävi usein äitinsä luona.

Kun herra Erland taas parani, päätti hän mennä ripille. Priori
säikähtyi kovasti kuullessaan, että ritari oli kahden pirun riivaama:
toinen ilmestyi naisen muotoisena; toinen oli pukeutunut Surunlapsen
muotoon, varmaankin sillä tavalla ivatakseen pyhiinvaeltajaa ja hänen
hurskasta tehtäväänsä.

Isä Henrikki kutsui ritarin salaa luostarin kappeliin ja manasi pahat
henget poistumaan. Ritari tunsi helpotusta ja luuli päässeensä vapaaksi
kiusaajistaan.

Mutta seuraavana päivänä oli paha palannut. Aamulla herättyään muisti
hän, että nuo molemmat hornan henget olivat häntä koko yön kiusanneet.

Vähän aikaa sen jälkeen tapahtui eräänä yönä, että herra Erland heräsi,
ei vuoteellaan, vaan metsässä. Kalpea kuutamo valaisi maisemaa, mutta
kun hän hämmästyneenä katseli ympärilleen, huomasi hän pakenijan, joka
oli Surunlapsen näköinen. Kuinka oli hän tullut tänne metsään? Hänellä
ei ollut aikaa sitä miettiä, vaan hän riensi haamun jälkeen. Mutta kun
ritari avasi tornikammion oven, makasi pieni pyhiinvaeltaja
vuoteellaan.

Siitä alkaen rupesivat herra Erlandin ajatukset selviämään. Hän koetti
kaikin tavoin koota käsitettäväksi kokonaisuudeksi noita hajanaisia
kuvia. Hän keräsi kaikki muistonsa yöllisistä unistaan, vertaili niitä
toisiinsa, valitsi yhteen sopivat, hylkäsi toistaiseksi toiset, tutki
uudistetulla tarkkuudella Surunlapsen käytöstä ja päätti valvoa öillä.

Mutta tätä päätöstä ei hän kuitenkaan kyennyt pitämään. Illan tullen
tunsi hän itsensä niin veltoksi, että hänen oli mahdotonta karkoittaa
unta silmistään. Lupauksensa pakotti häntä nukkumaan yksin Surunlapsen
kanssa.

Vähitellen, uupumattoman mietiskelyn jälkeen, onnistui ritarin saada
kuvansa valmiiksi. Se oli kamalaa mosaikkia, paikkaamalla tehty
hämäristä muistoista, mutta kokonaisuus antoi kuitenkin aavistuksen
todellisuudesta.

Muistellessaan iltoja ja horrostilaansa ennen nukkumistaan näki hän yhä
selvemmin edessään kaksi varjoa, jotka liikkuivat edestakaisin hänen
otsallaan, ja näki Surunlapsen silmien loistavan näiden varjojen läpi
niinkuin tähdet pilvien välitse.

Hän muisti vaelluksensa metsässä Surunlapsen kanssa ja koetti päivällä
löytää sen polun, jota luuli yöllä kulkeneensa. Mutta muistonsa petti
hänet, vei hänet harhaan, ja hän meni aivan toisaalle, usein penikulmia
poispäin kalliolouhusta.

Hän muisti myöskin näiden vaellustensa määrän ja kohtaukset Singoallan
kanssa; mutta muistonsa näistä vaelluksista liittyivät kaikkeen siihen
kauheaan, mitä hänen mielikuvituksensa oli luonut tuosta ruskeasta
pakanatytöstä, ja kietoutuivat ne sen vuoksi ikäänkuin paksuun sumuun,
josta mitä kamalimmat kuvat häämöttivät.

Mutta hänen epäluulonsa Surunlasta kohtaan olivat nyt vakaantuneet. Hän
hautoi erästä tuumaa. Joka ilta levolle mennessään luuli hän voivansa
sen toteuttaa. Mutta Surunlapsen voima voitti. Pienokaisen koko
maallinen olemus näkyi sulautuvan tuohon salaiseen voimaan.

Neljäskymmenes päivä Surunlapsen tulosta Ekön linnaan oli tullut. Päivä
oli sateinen ja tuulinen. Sisäjärven aallot vaahtosivat, puitten latvat
taipuivat, pilvet keräytyivät kallioiden jyrkänteiden ympärille.
Aurinko laski mustien kellankalpeiden pilvien taa. Ilta tuli, ja tuo
synkkä mietiskelijä meni tofnikammioonsa nyt niinkuin ainakin
pyhiinvaeltajan seuraamana. Mutta sitä ennen oli ritari kätkenyt
teräväksi hiotun metsästyspuukon vaippansa alle.

Herra Erland meni levolle. Surunlapsi panihe matolleen. Hiekkakello
kuiskasi, tuuliviirit katolla vinkuivat, järven aallot kohisivat.

Ennen maatapanoaan oli ritari sanonut olevansa hyvin uupunut. Kohta
vaipuikin hän luonnolliseen uneensa. Sen kuuli Surunlapsi hänen
hengityksestään.

Silloin hiipi pyhiinvaeltaja ritarin vuoteelle ja hänen pienet kalpeat
kätensä liikkuivat kuin läpikuultavat varjot nukkuvan pään kohdalta
hänen rintaansa...

Mutta ainoastaan muutamia sekunteja. Ritari istuutui.

"Nyt vaikutti voima pian", ajatteli pienokainen. "Nouse ylös ja seuraa
minua", käski hänen lempeä äänensä.

Ritari nousi ylös, Surunlapsi tarttui hänen käteensä, vei hänet rappuja
alas, vei yli vaahtoavan salmen metsään.

"Tämä on kamala yö", sanoi poika, jonka kiharat tuulessa hulmusivat.
"Kuule, kuinka ympärillämme ulvoo! Tuuli on kylmä. Entä, jos puut
putoisivat päällemme, isä! Joutukaamme!"

"Minnekkä viet sinä minua?" kysyi ritari arvellen.

"Minnekkäs muuanne veisin sinua kuin äitini luo, Singoallan luo?" sanoi
Surunlapsi, kummastellen tätä kysymystä.

"Singoalla on siis äitisi?"

"On kyllä... Kuinka kummasti sinä puhut tänä yönä?"

Ritari lienee huomannut, että hänen kysymyksensä eivät olleet oikein
asetetut, ja että tässä olisi viisaampaa vaieta kuin puhua, sillä hän
vaelsi kauan äänetönnä pyhiinvaeltajan vieressä.

He tunkivat yhä syvemmälle metsään.

Mustien pilvien välitse, jotka haaksirikkoisen laivan tavoin
ajelehtivat taivaalla, valoi kuu keltaista, sairaloista valoaan.
Puitten edestakaisin huojahtelevat oksat ja lehvät muodostivat
väräjävän, tuhansista varjoista ja valosäteistä kudotun verkon yli
metsän valaistujen paikkojen; siellä näyttivät kaikki esineet elävän,
liikkuvan ja hyppivän aavemaisessa sekasorrossa. Mutta siellä, missä
puut olivat tuuheampia ja tiheämpiä, oli pilkkopimeää.

Mikä on se, joka loistaa tuolla puitten runkojen takana? Se ei ole kuun
valoa; punaisia liekkejähän siellä hulmuaa tervassoihdusta. Metsässä
kuuluu ääniä, jotka eivät ole tuulen. Kuule, mitä huutavat:

"Alako, armahda! Alako... Alako..."

Surunlapsi pelästyi. Ritari mutisi: "Hornan henget pitävät kokoustaan
tänä yönä."

"Isä!" sanoi poika ja painautui lähemmäksi häntä; "minua pelottaa...
tämä on kauhea yö... suojele minua!"

"Isä!" sepä oli merkillinen sana tämän merkillisen paholaisen
pyhiinvaeltajan suusta. "Älä pelkää", sanoi hän ääneensä ja puristi yhä
kovemmin pojan kättä; "ei kukaan ole ottava sinua minulta."

Niin vaeltivat he eteenpäin natisevien, huohottavien ja valittavien
puiden alla, läpi vaaleankeltaisen kuutamon ja läpi mustien varjojen.
Lakkaamatta, vaikkakin kauempana, kuului kuin monesta suusta huutoja:
Alako! Alako! Myrskyn vinkunassa, järven kohinassa, kuutamon
haamumaisessa valossa, jopa pilvienkin muodoissa oli jotain kummallista
ja kuoloa ennustavaa.

"Alako!" ajatteli ritari, kuunnellen halveksivalla korvalla tuota
huutoa; "mitä merkitsee tuo sana? Missä olen sen ennen kuullut? Oo,
minä tiedän... loihtusana, joka sieluni kahlehti. Mutta tänä yönä se
turhaan kaikuu. Tänä yönä ovat kaikki loihdut tehottomia päätöstäni
vastaan."

Hän pysähtyi ja katseli vihoissaan ja vavisten kuuta, jonka pilkut
selvemmin kuin muulloin olivat kasvojen näköiset -- kasvojen, jotka
olivat selittämättömät, käsittämättömät. Ritari kohotti nyrkkiin
puristetun kätensä tuota hiljaista katselijaa kohtaan tuolla ylhäällä,
ja hänen sielunsa puhui hänen suljettujen huuliensa välistä: "Sinä,
sinä, joka hopeasirpin kirotun lahjan avulla kahlehdit sukuni hengen
omaan henkeesi, yölliseen taivaaseen ja korpien syvyyteen! Sinä, joka
kostat kääntymisemme Herraan Kristukseen kiihottamalla pakananaisen,
sen mustasilmäisen verenimijän, imemään sydämeni mehun! Alako sinä!"

He olivat nyt lähellä kalliomurrosta.

"Surunlapsi, onko tie äitisi luo pitkä?" kysyi herra Erland, haparoiden
puukkoaan viittansa alta.

"Taas puhut sinä niin kummallisesti... Niinkuin et muka sitä tietäisi",
sanoi Surunlapsi ja katseli isänsä kasvoja. Eivät ne olleet sen
näköiset kuin tavallisesti, kun salainen voima hänessä vaikutti. Ne
olivat synkät niinkuin päivällä, vielä synkemmät ja kamalammat.

Kauhea epäilys lensi läpi Surunlapsen mielen. Hän pysähtyi ja huudahti,
samalla kun hänen povensa vapisi:

"Herra Erland, me palaamme linnaan. Seuraa minua!"

"Mikä naurettava oikku, kun kerran olemme lähteneet ulos ja niin kauan
myrskyssä ja pimeässä vaeltaneet äitiäsi tavataksemme! Ei, hurskas
pyhiinvaeltaja, me jatkamme matkaamme. Kohta kai lienemme jo
perilläkin."

"Me palaamme! Minä käsken sinun palaamaan!"

"Haa, sinä lasket hupaista leikkiä. Etkö ole palvelijani? Enkö ole
herrasi? Kuka meistä käskee?"

Ei ollut enää epäilemistäkään. Se salainen voima, johon pieni opas oli
luottanut sanoessaan: "Minä käsken", ei vaikuttanutkaan; Surunlapsen
tahto ei tepsinyt. Ritari oli hereillä; sen näki Surunlapsi hänen
raivoisista katseistaan.

Kuoleman tuskan valtaamana lankesi hän polvilleen ritarin eteen,
syleili hänen polviaan ja rukoili:

"Herra Erland... isä... älä tee minulle pahaa!"

"Mitä pelkäät sinä? Joko moittii sinua omatuntosi? Kas niin, älä
kujeile siinä! Ylös, poika, ja vie minut äitisi luo!"

Erland tarttui poikaa tiukasti käteen ja riuhtasi hänet ylös.

"Minä vien sinut hänen luokseen. Mutta... et kai tahdo tappaa häntä? Et
kai tahdo äidilleni tehdä mitään pahaa?"

"Älä ajattele häntä; ajattele itseäsi", sanoi ritari. "No, totteletko
sinä, vai uskallatko vastustella?"

"Herra Erland, minä tottelen... tottelen mielelläni. Mutta lupaa..."

"Vaiti!" huusi ritari ja veti, voimatta enää mielialaansa salata,
metsästyspuukon tupestaan. "Sinä olet äitisi rikostoveri, ja niin totta
kuin hän on elinvoiman sydämestäni imenyt, lupaan minä, että hänen oma
sydämensä on tänä yönä veitseni kärjessä hytkähtelevä. Ja sinulle sanon
minä, että jos hetkeäkään vitkastelet opastamasta minua hänen luokseen,
minä tapan sinut ja opastan itse itseni. Ja jos en häntä tänä yönä
tapaa, niin tulevat metsästystorvet huomenna soimaan, tulevat koirat
irti laskettaviksi ja metsästysajo toimeenpantavaksi saartamaan sitä
pirullista noita-akkaa. Hän ei ole pääsevä käsistäni. Älä sen vuoksi
enää sanallakaan kärsivällisyyttäni koettele! Muista itsesi vuoksi sitä
tottelevaisuuden valaa, jonka olet minulle vannonut! Eteenpäin!"

"Ei, ei!" parkasi Surunlapsi hätähuudon voimalla ja tarttui vielä
kerran ritarin polviin. Tämä irroitti rajusti hänen kätensä ja potkasi
hänet vihaa ja inhoa kuohuen luotaan.

"Roisto, voisin sinut yhdellä nyrkin iskulla musertaa! Ylös, sanon
minä, ja vie minut matkamme määrään! Tottele tai kuole!"

"Isä, säästä minua! Älä tapa minua!"

"Isä", virkkoi ritari yhä kasvavalla raivolla; "sinä, joka saatanan
loihtutempuilla kauan olet kahlehtinut ja turmellut sieluani, sinä,
joka olet helvetin sukua, perkeleen ja noita-akan sekasikiö, uskallatko
vielä häväistä kristittyä miestä häntä isäksesi kutsumalla! Sinun tulee
kuolla yhdessä äitisi kanssa. Vielä viimeisen kerran käsken minä: nouse
ylös ja opasta minua!"

Ja kun poika ei liikahtanut, tarttui ritari hänen käteensä ja laahasi
hänet mukanaan. Surunlapsen jäsenet tarttuivat puunjuuriin,
orjantappurat niitä raatelivat. Kipu ja pelästys panivat hänet
vaikeroimaan, mutta hänen valituksensa ja se vähäinen vastarinta, jota
hän koetti tehdä, lopettivat verisissä unelmissaan olevan ritarin
kärsivällisyyden. Hän pysähtyi, katseli uhriaan äärettömällä vihalla ja
iski puukkonsa hänen rintaansa.

Hän oli poistunut muutamia askelia siitä paikasta, jota Surunlapsen
veri punasi, kun hän pysähtyi ja virkkoi itsekseen:

"Isä! Mikä valhe!"

Hän astui taas muutamia askeleita, mutta pysähtyi ja virkkoi taas:

"Isä! Mikä anteeksi antamaton, julma, kauhea valhe! Minä palaan ja
huudan hänen korvaansa: sinä valehtelet! Minä en ole isäsi... Minä
huudan: kirottu ollos sen valheesi tähden!"

Musta pilvi kulki kuun editse ja seutu pimeni. Mutta ritari oli
kuulevinaan kuolevan korinaa ja meni ääntä kohti. Hän kompastui
ruumiiseen. Taas paistoi kuu. Se valaisi kasvoja, jotka eivät olleet
Surunlapsen, valaisi kamalasti vääntyneitä, sinisen kalpeita,
verivaahtoon tahraantuneita kasvoja. Siinä makasi tuntematon,
mustaverinen mies. Hänen rintansa oli paljas, ja ritari, joka
hämmästyneenä katseli häntä, näki siinä suuren murhamiehen merkkejä:
paiseita ja mustia pilkkuja.

"Rutto!" mutisi ritari kalpein huulin.

Hän nousi ylös ja kulki eteenpäin tietämättä minne meni. Hän vei
kätensä otsalleen, jonka takana veri kihisi sekavissa aivoissa. Milloin
kulki hän kiivaammin; milloin pysähtyi hän ja katseli keltaisen
kalpeata, surullista kuuta. Hän meni ilman mitään määrää ja mitään
ajattelematta. Hän kuuli puitten lehvien kuiskailevan sanoja, milloin
julmia, niin että niitä säpsähti; milloin ilkkuvia, niin että hän
kiukuissaan hammasta puri ja repi ne lehdet, jotka noin olivat
kuiskailleet, irti oksistaan; milloin hullunkurisia, niin että hän
nauraa hohotti; milloin surullisia, että hän vuodatti kyyneleitä.

Mutta kaikista kummallisimmin kuiskaili yölliselle kulkijalle, joka
sitä lähestyi, kuusi kukkulan laella, metsäpuron reunalla, sillä sinne
sattuma hänen askeleensa johti. Se seisoi siellä niinkuin ennen
muinoin, solakkana, suorana, ylpeänä ja myrskyä uhkaavana. Surisiko se
särkynyttä sielua, kuihtunutta vartaloa, jolla muinoin, vaikkakin
jalommissa muodoissa, oli sama oman voiman ja ylpeyden leima kuin
hänelläkin? Vai ivasiko se? Hän ei tiennyt kumpaako se teki, mutta hän
tahtoi tietää sen ja kuulosteli, ja kun hän kuulosteli, oli hän tuolta
ylhäältä, vai omasta rinnastaanko, kuulevinaan jotain, joka sanoi:
"Tuolla liikkuu joku kukkulan laella; onko se kuusi, joka mustia
oksiaan heiluttaa? Onko se ruusupensas, joka taipuu, kun tuuli noukkii
sen vaalean punaisia kukkia? Vai onko se Singoallan hame, joka liehuu
tuulessa, kun hän rakkahintansa vartoo? En tiedä, mutta minä aavistelen
ja olen onnellinen. Suloista on neitoansa kohdata, suloisinta silloin,
kun hämärä maita peittää..." Pyh, mitä varten muistella tätä laulua? Ei
ole mitään syytä sitä nyt laulaa. Ei ole mitään ivaa eikä mitään
sääliä, vaan pelkkää lapsellisuutta sitä laulaa. Eihän voi siitä
suuttua eikä sille nauraa. Niin päätteli yöllinen kulkija mielessään.
Samassa muisti hän puukon, joka hänellä vielä oli kädessään, ja kun hän
kuutamossa sen terää tarkasteli, ajatteli hän:

"Se voisi todellakin olla verta minun verestäni."

Hän nakkasi aseen menemään ja ajatteli, että hän kuitenkin oli aika
onnellinen, kun olentonsa oli särkynyt niin moneksi kappaleeksi, ettei
hän tiennyt, mikä niistä oli oikea. Paloitellun käärmeen osat elävät
epätoivoista liikkuvaa elämää, ennenkuin kangistuvat ja muuttuvat
kuolleiksi osiksi jostain, joka ennen oli yhtenäistä. Mutta että ne
pyrkivät yhtymään, niinkuin taru kertoo, sitä ei yöllinen vaeltaja
voinut ymmärtää. Hän puolestaan ei mitään yhtymistä halunnut. Parasta
oli jäljettömiin kadota, ja hänen pitäisi nyt oikeastaan nauraa
kaikelle, kun tiesi, että rutto raivoaa nyt kautta maailman ja tuhoo
kaikki murhamiesten sikiöt, joita maassa matelee. Sitten saisivat
ruohot ja kukkaset kasvaa rauhassa eläinten hampailta eikä mikään
kirves tulisi kaatamaan puita, jotka silloin vapaasti saisivat kutoa
oksistaan holvin yli vaikenevan maan. Silloin olisi paratiisi kaikessa
komeudessaan uudistettu. Kun ei vaan sitten mitkään Aatamit ja Eevat
tulisi sitä uudelleen turmelemaan! Uutta Aatamia seuraisi uusi Kain,
joka veljensä murhasi, ja Kainia isät, jotka poikansa tappoivat, ja
isiä pojat, jotka isänsä tappoivat. Tällaisissa sekavissa mietteissä
jatkoi ritari harhailuaan ristiin rastiin metsässä.

Silloin sattui päivän koittaessa, että hän näki tulen tuikkivan ja meni
sitä kohti.



PÄIVÄN KOITTO.


Tulen valo tuli kalliomurroksesta.

Tämä yö -- niin oli Singoalla päättänyt ja sanonut sen Surunlapsellekin
-- tulisi olemaan hänen onnensa viimeinen yö. Oliko se ennustus siitä,
mitä tänä yönä tapahtuisi? Ei, Singoallalla oli kyllä ennustustaito,
oli hyvin kehittynyt aavistelemiskyky; mutta itse olisi hän aina
vakuuttanut, että tämä oli päätös eikä aavistus. Se onni, jota hän oli
nauttinut, oli ääretön; se pyyhki pois kaikki hänen kärsimyksensä,
hänen sydämensä paisui kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan näiden öiden
salaperäisestä riemusta ja unhottumattomista hetkistä hänen lemmittynsä
ja puolisonsa rinnalla. Ne olivat nyt luetut nuo hetket, sillä hän
ymmärsi, ettei Erland voinut niitä kestää. Hän olisi kuoleva, ja
hajaannus yöllisen ja päiväisen elämän välillä tulisi kestämään. Mutta
eikö muisto olisi kylläksi voimakas sulostuttamaan sitä kaipuuta, jota
hän tulisi tuntemaan, sittenkun oli sanonut Erlandille viimeiset
peruuttamattomat jäähyväisensä ja poistunut ainiaaksi hänen
läheisyydestään. Mutta miksi kaipuuta? Eikö elämä voi olla unelma,
jossa mielikuvitus tarjoo sydämelle sen, mitä se haluaa, jossa
menneisyys on takaisin saatua todellisuutta, missä ei kaipuulla ole
mitään sijaa? Niin, unessa tulisi Singoalla loppuelämänsä elämään.
Toisella puolella meren, kaukana itäisten arojen takana, on maa, missä
palmut kohoovat vihreän sinistä taivasta kohden ja ilma on täynnä
unettavaa kukkien tuoksua.

Se on levon ja unelmien maa. Siellä on kallioon hakattuna kummallinen
temppeli, jota valkopukuiset, äänettömät papit vartioivat. Siellä
uinailee pehmoisilla patjoilla pylvästöjen varjossa papittaria, joiden
ainoana tehtävänä on silloin kun tamtam soipi, tanssia kulta- ja
helmipukuihin puettuina tanssi aistien iloksi ja sitten palata
iankaikkista olemattomuutta miettimään. Sinne aikoo Singoalla kulkunsa
suunnata, kun kerran tämän havupuiden maan jättää. Siellä on hän
palmulle puhuva Pohjolan kuusesta, lotuskukkaselle lummekukasta ja
itselleen on hän kertova loppumatonta tarinaa sinisilmäisestä
nuorukaisesta ja laulava tätä tarinaa kuin kehtolaulua sydämelleen,
kunnes sydän herpoo ja sykkimästä lakkaa. Surunlapsi on oleva tämän
temppelin poikapappi, sillä tapa on siellä semmoinen, että jumalan
uhritulen sytyttää siellä poikanen, jonka kauneudessa näkyy kaiken
katoavaisuus. Siellä on Surunlapsi pyhistä kirjoista, joita papit
säilyttävät, oppiva entisaikain viisautta, ennenkuin se ennustus on
täyttynyt, minkä äiti on hänen silmäkulmiensa luomista lukenut.

Niin oli Singoalla päättänyt. Hän oli koristautunut jäähyväisjuhlaan.
Hän oli kauniimpi tänä yönä kuin sinä päivänä kymmenen vuotta
takaperin, jolloin Erland ensi kerran näki hänet metsäpuron reunalla.
Onni oli tuonut takaisin hänen nuoruutensa kauneuden, mutta
henkisempänä ja enkelillisenä. Rakkaus ja uhrautuvaisuus, jotka olivat
läpitunkeneet hänen olentonsa, olivat tehneet hänen kauneutensa
taivaalliseksi. Se olisi hurmannut silmää niinkuin silmäys toisesta
maailmasta, ellei siinä samalla olisi välkkyillyt jotain tästäkin
maailmasta, vaikkakin sen tutkimattomimmista syvyyksistä -- jotain
honkametsän huminasta ja tähtiyön salaperäisyydestä, jotain lumottua ja
luonnon kummaa...

Rotko oli koristettu syksyn viimeisillä ruusuilla. Assim oli sytyttänyt
tulen lieteen. Singoalla oli sanonut hänelle, että se nyt tapahtuu
viimeisen kerran ja äänetönnä oli Assim sen ilmoituksen vastaanottanut.
Singoalla oli käskenyt hänen pitämään kaikki valmiina lähtöä varten
huomenaamuna, ja vaieten oli Assim hänen tahtonsa täyttänyt. Nyt istui
hän ja tuijotti tuleen ja näki, kuinka kekäleet tummenivat, hiiltyivät
ja tuhkaksi muuttuivat. Hänestä tuntui välistä kuin ei olisi hän lieden
tuleen katsellut, vaan oman sydämensä tuleen.

Singoalla istui sammaleisella vuoteellaan otsa käteen nojaten, unelmiin
vaipuneena, ja kuulostaen ääniä, jotka voisivat ilmaista odotettujen
tulon. Hän voi istua noin tunnin toisensa perästä. Hänen elämänsä oli
näinä päivinä ollut juuri tuollaista vartoilemista. Hän tuskin huomasi
ajan kulun, mutta piti kuitenkin hetkistä lukua.

Ulkona raivosi myrsky. Silloin tällöin osui tuulenpuuska
kalliolohkareiden välitse rotkoon ja uhkasi sammuttaa tulen.

"He viipyvät kauan tänä yönä", sanoi Assim muutamien tuntien vaitiolon
jälkeen. Ja kun tähän huomautukseen ei odotettu vastausta eikä saatu,
virkkoi hän itsekseen, pannen muutamia risuja tuleen: "Vielä vähän
aikaa on tuli palava. Mutta kohta se on itsensä loppuun kuluttava. Hyvä
on. Me pääsemme rauhaan."

Assim meni rotkon suulle, katseli pilven keskessä vaeltavaa kuuta
taivaalla ja kuunteli nautinnolla myrskyn laulua. Ihanammin kuin tänä
yönä ei ollut pohjolan metsä koskaan soinut, niin tuntui ainakin
hänestä. Hän tahtoi pukea sanoihin mitä tunsi, mutta ei voinut. Sen hän
kuitenkin käsitti, että metsän laulu ilmaisi arvoa ja vihaa, tuskia ja
miehuutta, synkkiä kokemuksia ja voiton varmuutta.

Mutta näiden äänien seasta kuului muitakin, jotka eivät olleet myrskyn.
Ne huusivat ulkona metsässä: Alako, Alako! -- ja Assimin kasvot, jotka
olivat ilmaisseet jotain haaveilevaa ja uinailevaa, kävivät silloin
valppaiksi, kuulostaviksi ja kummasteleviksi. Kun hän oli tullut
vakuutetuksi siitä, etteivät korvansa häntä pettäneet, sanoi hän
Singoallalle:

"Täällä metsässä on ihmisiä, jotka huutavat avukseen kansamme Jumalaa!"

"Se on rukoukseni kaikua", sanoi Singoalla ja kohotti päätään; "minä
olen rukoillut kansani jumalalta kieltäymyksen voimaa ja olen sen
saanut. Mutta etkö kuule muita ääniä metsässä? Etkö kuule Erlandin ja
Surunlapsen ääntä?"

"En."

"Yö on peloittava niille, jotka peljätä osaavat. Ehkä vapisee
Surunlapsen sydän ja ehkä vie pelko hänen askeleensa harhaan. Mene
heitä vastaan, Assim, ja opasta heidät tänne!"

"Täällä on paljon tutkittavaa tänä yönä metsässä", sanoi Assim
ja meni. --

Kun hän vihdoinkin palasi, oli hänellä kuoleva poika sylissään ja hän
laski sen Singoallan jalkojen juureen.

       *       *       *       *       *

Olisihan kyllä voinut olla tukalaa pujotella välitse ja kiivetä ylitse
noiden mullin mallin olevien kalliolohkareiden, varsinkin öiseen aikaan
ja hämärässä kuutamossa; mutta kävihän se sentään aika helposti, ja
ritarista tuntui kuin hän useamman kuin yhden kerran olisi tätä tietä
kulkenut ja siihen miltei tottunut. Sitä hän vain ihmetteli, ettei hän
poikasena ollessaan, jolloin niin paljon metsässä harhaili ja etupäässä
haki ja rakasti sen hämärimpiä piilopaikkoja, kuitenkaan ollut lähemmin
tutustunut tähän hullunkuriseen polkuun, joka uhkasi saattaa itseensä
vuoren kuninkaan linnaan.

Nyt ei hän enää ollut kaukana rotkon suulta. Silloin pysähdytti hänet
se ajatus, että hänkin kulki tänä yönä metsässä jatkaakseen
pakanakuninkaan Torin työtä ja tappaakseen metsän pahimman peikon,
jättiläisnaisen, tuon viekoittelevan, joka oli imenyt elinvoiman hänen
sydämestään. Mutta sitten muisti hän ruton, joka oli tullut maailman
kaikkea elämää hävittämään, ja joka siis teki tappamisen turhaksi, jopa
naurettavaksikin. Ja hän muisti tuon kalpean pojan ja sanan: isä, ja
puukon, josta tippui voivottelevia veripisaroita ja jonka hän
pensaaseen nakkasi, ja muisti kuusen kukkulan laella ja laulun:
"Suloista on neitoansa kohdata, suloisinta silloin kuin hämärä maita
peittää."

Ne olivat kaikki sekavia muistoja, eikä ritari kyennyt niitä
järjestämään. No niin, miksei pysyä niille kaikille välinpitämättömänä,
ja miksi vähääkään välittää mistään menneestä, nykyisestä tai
tulevasta? Kunhan kulkee kulkeakseen, ei välitä matkansa määrästä,
menee tuonne rotkoon siksi, että on sattunut askeleensa sinne päin
suuntaamaan eikä minkään muun vuoksi. Onhan vain kuin uoma yhtä mittaa
vuotavan mielialojen virran, mutta antaa virran mennä menojaan eikä
koeta pysäyttää sen laineita. Sellaisessa mielentilassa kulki ritari
eteenpäin ja astui väliäpitämättömin askelin rotkoon.

Hän katseli ympärilleen. Hänen vieressään seisoi, seinään nojaten,
mustaverinen mies, joka häntä hehkuvin silmin katseli. Mutta se ei
liikuttanut ritaria. Se oli taaskin noita vaikutuksia, joista voi olla
aivan välinpitämätön. Mutta syvemmällä rotkossa näki hän muutakin. Näki
naisen kauniimman kuin koskaan oli voinut kuvitella, surullisemman,
polvistuessaan tuossa kuolleen pojan yli, kuin kaikki se suru mitä
ritari oli voinut ajatella -- sillä siinä surussa, mitä hän tähän
saakka oli nähnyt, oli aina ollut heikkoutta ja lohdutuksen tarvetta
tai myöskin epätoivoa ja vihaa, mutta tämä suru oli luonnollinen ja
sekoittamaton eikä se ollut mitään muuta kuin oma itsensä. Hän tunsi
tuossa naisessa kasvojenpiirteitä, joita hän oli rakastanut ja
vihannut, epäjumaloinut ja kironnut; hänen muistonsa eteen kuvastui
päivän paistetta ja kukkaistuoksua, yöllistä pimeyttä ja kauhua. Hän
tunsi taas mielensä hämmentyvän. Silloin kuuli hän mustan miehen
sanovan:

"Singoalla, ritari on täällä. Et tarvitse enää kauemmin odottaa
kuolemaa."

Ja ritarille sanoi mies, hänen käteensä tarttuen:

"Älä vitkastele, vaan päätä, mitä olet alkanut! Hän tietää, mitä varten
tulet. Surunlapsi ehti ilmoittaa tulosi, ennenkuin silmänsä ummisti.
Sinä tulet kostamaan vääryyttä, jota Singoalla on sinulle tehnyt, kun
teki sinut silmiensä valoksi ja sydämensä haluksi ja lupauksiensa
puolisoksi ja poikansa isäksi. Hän on julmasti loukannut sinua
rakkaudella ja uskollisuudella. Hän ansaitsee kuoleman ja toivoo sitä
kättesi kautta. Hän tahtoo kuolla oikeutetun vihasi ensimmäisen uhrin
-- oman poikasi -- viereen. Niin, hän on hyvin rikollinen ja ansaitsee
kuoleman, sen voin minä todistaa, joka olen kuullut ne lukemattomat
huokaukset, joita muistosi on pusertanut hänen rinnastaan, ja nähnyt ne
loppumattomat kyyneleet, joita hän on sinun tähtesi vuodattanut. Tapa
hänet, herra ritari! Sitten tulee tilinteko meidän välillämme."

"Se on tarpeetonta", sanoi ritari; "minä lähdin häntä tappamaan,
niinkuin sanot, mutta metsä on mieleni muuttanut. Rutto on tullut eikä
enää maksa vaivaa kuoleman kanssa kilpailla. Sen ja paljon muutakin
olen metsässä oppinut. Sitäpaitse ei tuo nainen ole se, jota etsin,
vaikka he ovatkin toistensa näköiset. Tuo tuossa on ihminen; hän itkee
kuollutta lastaan ja hän näyttää niin surulliselta, että rintani
voivottelee häntä katsellessani..."

"Mitä", huudahti Assim, "etkö aio lopettaa mitä olet alkanut? Onko
sinulla rohkeutta peräytyä? Jos uskallat mielesi malttaa, silloin saat
kuulla sen kamalan..."

"Älä jatka", sanoi ritari, "minulla on rohkeutta mihin tahansa enkä
minä mitään pelkää. Ei kukaan ole vielä voinut sanoa minun pelkäävän.
Minulla on rohkeutta malttaa mieleni. Älä häiritse minua, sillä
sielussani alkaa valjeta, ja minä olen kohta saava muistoni kootuksi.
Tämän naisen kasvot luovat valoaan syvälle menneisyyden kuiluihin."

"Joudu!" sanoi Assim; "hän _tahtoo_ kuolla kätesi kautta. Hän ei voi
elää ja samalla kertaa tietää, että sinä hänen puolisonsa, olet
tappanut hänen ja sinun poikasi. Älä ole julma tuota naisparkaa
kohtaan! Hän anoo kuolemaa kuin armoa. Palkitse hänet siitä
lempeydestä, jota hän on sinulle osoittanut! Hän ei ole virkkanut kovaa
sanaa lapsensa murhaajasta; itseään on hän syyttänyt, vaan ei sinua..."

"Niin", sanoi ritari, "olet oikeassa. Hänen kasvonsa ilmaisevat
liikuttavaa hyvyyttä. Minä rakastan noita kasvoja, vaikka niitä
nähdessäni tahtoo sydämeni sulaa. Minä olen kova ja karkea mies,
kiivasluontoinen ja taipuvainen ihmisiä ylenkatsomaan; mutta tämä
nainen voisi pelkällä läsnäolollaan muuttaa minut, varsinkin jos saisin
hänen jalkainsa juuressa istua ja hän jostain pyhästä kirjasta tahtoisi
lukea minulle Jumalan rakkaudesta ja armosta..."

"Hän ei ole sama kuin ennen", sanoi Assim ja häntä kammotti; "hän puhuu
kuin mielipuoli. Herra ritari", huusi hän, "älä kokoo muistojasi, varo
lapsuutesi muistoja; muuten ehkä johtuu mieleesi päällikön
viisitoistavuotias tytär, tuo hento lapsi, jonka sydämen ryöstit...
Näkisit todellisuuden ja katuisit niin, ettet sitä kestää jaksaisi! Ei,
pidä ne pyhät ennakkoluulosi, jotka tähän saakka ovat olleet
varustuksesi, kilpesi ja jousesi, ja juokse umpisilmässä sitä tietä,
jota olet verellä tahrannut! Minä sanon sinulle, että tämä
mustasilmäinen nainen on olento, aivan toista sukua kuin sinä, on
salaperäinen luonnon lapsi, joka yhtä vähän kuin kukkakaan on muuta
kastetta saanut kuin mikä lankee taivaasta, joka ei koskaan ole
rukoillut minkään muun temppeliholvin alla kuin tähditetyn taivaan ja
jota eivät mitkään muut pyhät savut ole kietoneet kuin ne, jotka usvana
maasta nousevat. Pyhää vettä ei hänen päälleen ole heitetty, eivät
koskaan ole häntä papit siunanneet eikä hänellä ole toivoakaan sinun
taivaaseesi tulla. Hän on -- kuuletko? -- hyljätty olento, pakana,
puoleksi peikko, noita, joka katseidensa ja poskiensa ja äänensä
pakanallisella loihtuvoimalla on sinut noitunut ja tästä kauheasta
rikoksestaan kuoleman ansainnut. Ylös ritari! Pistä hänet kuoliaaksi!
Olet aseeton... täss' on miekka. Tapa noita-akka, niinkuin olet
tappanut hänen sikiönsä! Pian! Älä arvele! Pian, tai tapan minä sinut!"

Ja Assim pisti miekkansa Erlandin käteen ja tahtoi temmata hänet
mukaansa. Mutta tämä irroittautui ja sanoi kiivastumatta:

"Sinä puhut, niinkuin olet kuullut munkkien puhuvan. Jo riittää. Sinä
tahdot sekoittaa mieleni, mutta se ei onnistu. Tuo nainen tuossa ei ole
noita, vaan jumalanlapsi, joka suree maailman onnettomuutta ja jonka
sydän minunkin kurjuuttani hellii. Sillä en tahdo kieltää olevani
onneton. Tekee mieleni itkemään ja katumaan, vaikken oikein tiedä,
olenko ainoastaan minä rikkonut jotain vastaan, vai onko kohtalokin
minua vastaan rikkonut."

Hän astui muutamia askeleita Singoallaa kohden ja jatkoi:

"Vaimo parka, sinä suret tuota poikaa, etkä ehkä tiedä, että minä olen
hänet tappanut. Ritarikunniani kautta vakuutan minä, että kernaasti
tahtoisin antaa henkeni saadakseni hänet henkiin ja tuskasi
lohdutetuksi. Mutta sitä en minä voi, ja lupaan vain sen, minkä voin
täyttää: etten enää koskaan palaja kattoni alle, vaan, jos rutto minut
säästää, pukeudun jouhipaitaan elämäni loppuajaksi ja elän kasvien
juurista ja rukoilen joka päivä Jumalalta anteeksi syntejäni. Sen
tahdon tehdä. En tästä päivästä ole vaimoani Helenaa näkevä enkä
poikaani Erlandia; jätän linnani ja tavarani, ja vietän päiväni
katumuksen tekijänä täällä metsässä. Se ei tosin voi sinun suruasi
lievittää, mutta minua se on lohduttava, sillä joka hetki tunnen yhä
selvemmin, että olen onneton; kuta kauemmin sinua katselen, sitä
enemmän mieleni selviää, kuta varmemmaksi muistoni tulevat, sitä
varmemmasti tulen minä vakuutetuksi siitä, että sinä... oi,
Jumalani!... että sinä... niin, minä tunnen sinut, Singoalla... sinä
nuoruuteni unelma... ensimmäinen rakkauteni... puolisoni!"

Oltuaan tähän saakka liikkumatonna kuin kuvapatsas, kumartui Singoalla
nyt yhä lähemmä poikansa ruumista kohden, ja ritari kuuli hänen
itkevän. Silloin meni hän hänen luokseen, nosti hänet ylös ja sulki
hänet syliinsä. Hänen rintansa kohosi, hänen silmänsä kostuivat
kyynelistä, joiden läpi kimmelteli selvinnyttä mieltä ilmaiseva katse.
Mutta tämä syleily oli lyhyt; eräs ajatus sen keskeytti; ritari kääntyi
pois ja kulki käsi otsallaan ulos rotkosta, ja Assim, joka seurasi
häntä louhukosta, näki hänen hiljalleen astuvan metsän sisään.



RUTTO.


Kun päivä koitti, oli ilma raskas ja taivas pilvessä. Silloin kun
aurinko jonkun kerran puhkasi pilvet, oli sen valo kellan vaaleaa ja
outoa. Oli herennyt tuulemasta ja tullut tyyni ilma, joka pilvisestä
säästä huolimatta oli tukehduttavan kuuma.

Varhain aamulla heräsivät munkit kiivaaseen soittoon. Veli Johannes
avasi portin ja näki miehen, joka oli puettu kirjaviin kuluneihin
vaatteihin. Hän pyysi saada puhutella munkkeja. Kohta tulivat muutamat
näistä saapuville priorin kanssa. Nopealla silmäyksellä tarkasteli isä
Henrikki miehen kasvoja ja huudahti: "Mitä sinä tahdot? Sinähän olet
sitä jumalatonta joukkoa, joka kymmenen vuotta sitten ryösti tämän
luostarin, vai valhettelevatko silmäni?"

Mutta mies vastasi: "Sen asian olisit voinut unhottaa jo. Minä tulen
nyt pyytämään sinulta apua, jos voit mitään apua antaa. Me saavuimme
tänne yöllä ja leirimme on metsässä. Ajosrutto raivoo keskessämme."

"Ajosrutto?" sammalteli priori kammeltelevin kielin.

"Niinpä niin, musta surma", sanoi mies.

"Musta surma!" kertoivat munkit ja horjahtivat holvin pilareita vasten
tai heittäytyivät suulleen maahan tai painoivat kalvenneet kasvonsa
rintojaan vasten, mutisten: _Miserere domine!_

Isä Henrikki tointui ensiksi ja sanoi miehelle: "Me seuraamme sinua
kaikki."

"Ylös!" virkkoi hän munkeille. "Niittomies on tullut. Tässä täytyy
pelastaa vehnä, kun ohdakkeita revitään iankaikkisessa tulessa
poltettaviksi. Nouskaa ylös ja varustautukaa juhlalliseen
saattokulkuun! Ottakaa risti, ehtoollisleipä, kastemalja ja
pyhäinjäännösrasia! Ylös!"

Munkit nousivat vavisten ylös. Neljännestunnin kuluttua lähti
saattokulkue luostarista. Vieras mies oli oppaana. Vastaantulijat
heittäytyivät maahan kasvoilleen. Toiset heistä tiesivät jo kamalan
vieraan tulosta; toiset, jotka olivat tulleet yksinäisistä kodeistaan
erämaassa eivätkä tänä aamuna vielä ketään tavanneet, eivät siitä
mitään tienneet. Kulkiessaan eteenpäin risteineen ja lippuineen,
ehtoollisineen ja pyhäinjäännösrasioineen veisasivat munkit, mutta
laulu kuului soinnuttomalta raskaassa ilmassa, niinkuin olisi kaiku
metsästä kadonnut:

    Aufer immensam, Deus, aufer iram,
    Et cruentatum cohibe flagellum:
    Nec scelus nostrum properes ad aequam
                Pendere lancem.

    Non opus summi pereat magistri,
    Nec sinas passam fore passionem,
    Corde sed manans lavet omne crimen
                sanguis et unda.

Väkijoukko seurasi saattokulkuetta, joka vieraan opastamana lähestyi
ahoa, mihin muukalaiset nyt, niinkuin kymmenen vuotta takaperin, olivat
leirinsä tehneet.

Täällä oli ruumiita, sairaita ja kuolevia. Täällä oli äänetöntä
epätoivoa, kuoleman kauhua, surua ja onnettomuutta. Toiset noista
muukalaisista huusivat raivoisin äänin: Alako, Alako! Toiset kantoivat
vettä lähellä olevasta lähteestä, sammuttaakseen sairaiden sisusten
polttoa.

Valitushuudot vaikenivat, kun saattokulkue astui esiin metsän reunasta,
ja ruttovirren synkät sävelet vaakkuivat ahon ylitse. Vaaleiden pilvien
ympäröimänä, jotka suitsutusastioista kohosivat, kiersi saattokulkue
ahon. Mutta väkijoukossa, joka uteliaisuudesta oli lähtenyt seuraamaan,
levisi kuiskauksina tieto rutosta, ja katsojat haihtuivat kuin akanat
tuuleen.

Isä Henrikki tarttui ristiin, kulki elävien ja kuolleiden lomitse, ja
pystytti pyhän merkin keskelle tätä surkeuden kenttää. Senjälkeen
hajaantuivat munkit aholle pelastamaan pakanasieluja ja tuskia
lievittämään. Terveet ja sairaat taivuttivat päänsä kastemaljaan ja
saivat siitä sen kylvyn, jonka avulla he tulisivat saamaan armon
kristittyjen Jumalalta. Moni sairas, joka nyt kastettiin, sai kuolevana
vastaanottaa viimeisen voitelun. Viinillä ja vedellä virvoitettiin
kuivuneita kurkkuja, lohduttavilla sanoilla epätoivoisia mieliä. Niitä
muukalaisia, jotka olivat terveitä, kehoitettiin tarttumaan lapioihin
ja kaivamaan hautoja kuolleille. Niin tapahtuikin, ja tuntimääriä
messusi muuan munkki yksitoikkoisella, vapisevalla, mutta
uupumattomalla äänellä tämän haudan partaalla, johon yhä useampia
uhreja kannettiin.

Sillaikaa kuin munkit tätä tekivät, levisi tieto suuren murhamiehen
tulosta yli koko seudun. Kaikkien sydämet vapisivat. Monet turvautuivat
ihmiskeinoihin onnettomuutta häätääkseen. Muutamat pakenivat vaimoineen
ja lapsineen edemmäs etelän metsiin; uudisasukkaat yksinäisissä
metsätaloissa tarttuivat jousiin ja nuoliin, uhatakseen jokaista, joka
uskalsi heitä lähestyä. Mutta eivät voineet nuolet eivätkä jouset
säikyttää pois kamalaa vierasta. Jo edellisillä viikoilla oli monin
paikoin niillä seuduin epäilyttäviä taudinkohtauksia ilmaantunut, mutta
ei kukaan ollut uskonut tai tahtonut uskoa, että se oli tuon hirviön
työtä. Kun ei nyt enää ollut epäilystäkään hänen läsnäolostaan,
näyttivät samalla viimeisetkin näkymättömät esteet hänen tieltään
kaatuneen. Muukalaisten tulon jälkeisenä yönä lensi murhanenkeli ovelta
ovelle, eikä mikään liitonmerkki oven pielessä estänyt häntä astumasta
sisään.

       *       *       *       *       *

"Ei, heidän vetensä ja viininsä ja öljynsä ja laulunsa ja
suitsutuksensa eivät mitään auta. Meidän on kuoleminen. Eläkäämme siis
niin kauan kuin elämme. Pelottomien matkamiesten tulee viettää iloisia
kemuja haudankin partaalla."

Niin puhuivat muukalaiset miehet ja ottivat aseensa ja menivät Ekön
linnaan, jonka kellareissa varmaankin olisi runsaasti olutta ja viiniä.
Tultuaan salmen rannalle huomasivat he nostosillan olevan ylhäällä ja
linnan pihalla oli miehiä, jotka olivat käärineet huiveja kasvojensa
ympärille, niin että tuskin muuta näkyi kuin heidän silmänsä; he
vaeltelivat yksikseen, ikäänkuin olisivat pelänneet tulla toisiaan
lähelle.

"Halloo! Nostosilta alas!" huusivat muukalaiset.

Linnan pihalla olevat miehet vastasivat tuohon kehoitukseen uhkaavilla
liikkeillä, sitten kivillä ja nuolilla. Mutta siitä välittämättä
kahlasivat muukalaiset salmen yli. Silloin pakeni linnanväki venheissä
yli järven sen toiselle puolelle. Sitten pidettiin iloista elämää Ekön
linnassa: juotiin ja laulettiin yöhön saakka, jolloin vieraat
murhapolton liekkien valossa, jotka torneista ja räystäistä roihusivat,
lähtivät tiehensä.

Mutta Helena rouva ja hänen poikansa ja palvelijansa olivat jo linnan
viimeisen päivän aamuna muuttaneet luostariin toivoen pyhän paikan
seinien sisällä ja hengenmiesten läheisyydessä saavansa jotain
viihdytystä vapiseviin rintoihinsa. Missä ritari Erland ja tuo pieni
pyhiinvaeltaja olivat, sitä ei kukaan tiennyt.

       *       *       *       *       *

Seitsemän päivää on kulunut, kun keskiyön aikana luostarin portinkello
soi.

Hetken kuluttua kuuluu askelia käytävässä ja ääni kysyy:

"Kuka on siellä ulkona?"

"Veli portinvartija! Veli Johannes! Tunnen äänesi. Avaa Erland
Pentinpoika Månesköldille!"

"Mitä!" huudahtaa ääni, "elättekö vielä, herra ritari? Vai onko se
kummitus, joka korvaani pettää?"

Portti avautui ja munkin kalpeat, kuihtuneet kasvot, joissa nyt
ihmettelyä kuvastui, esiintyivät lampun valossa, joka hänellä oli
kädessään.

"Veli Johannes", sanoi ritari, "älä pelkää! Minä en ole haamu, vaan
elävä ihminen, vaikka se kyllä kummalta tuntuu sekä sinusta että
minusta, sillä mihin silmäni sattuukin, on keto niin niitettyä, että
siinä tuskin korttakaan kohoaa."

"Kaikki on muuttunut, sittenkun viimeksi teidät näin, herra ritari. Jos
tahdotte astua tähän kuolon asuntoon, olette tämän katon alla ainoa
elävä olento paitse minua."

"Ei", vastasi ritari, "olen vannonut valan etten astu katon alle, jonka
ihmiset ovat rakentaneet. Kuolon asunto on muuten yhtä paljon täällä
ulkona kuin siellä sisälläkin. Maailma on hautausmaa, ja sinä veli
Johannes, näytät niinkuin olisit siihen elävältä haudattu. Niinpä olen
minäkin mielestäni. Tottahan onkin, että sydämeni on kuollut ja
haudattu eikä voi enää mitään surua tuntea."

"Hyvä se! Poveesi eivät voisikaan muuten kaikki surut mahtua. Tiedätkö,
että puolisosi on kuollut, että uskollisimmat palvelijasi ovat henkensä
heittäneet, että isäsi ja opettajasi isä Henrikki ei enää ole elävien
joukossa? Oletko nähnyt linnasi hiiltyneet rauniot, herra ritari?
Kaikki on turhuus, kaikki, kaikki."

"Jätä lamppusi ja seuraa minua ulos", sanoi ritari, "olen perehtynyt
ajatukseen kaiken katoamisesta, mikä on ollut minulle kallista."

"Herra antoi, Herra otti; kiitetty olkoon hänen nimensä!" huokasi
munkki astuessaan ulos ja kulkiessaan ritarin vieressä. "On vain
muutamia tunteja siitä kuin hautasin rakastetun priorini, mutta ihme ja
kumma!... silmissäni ei ole ollut kyyneliä hänen muistokseen. Minun
laitani on sama kuin sinun; olen haudannut sydämeni veljieni hautaan."

"Kumpi kuoli heistä ensiksi, puolisoni vaiko poikani?" kysyi ritari
hiukan häilyvällä äänellä.

"Poikasi elää vielä... enkö sitä jo sanonut?... Jollei ole kuollut,
sittenkun panin hänet lohduttajan helmaan. Jumala lähetti luokseni
enkelin naisen haamussa, joka lohduttaen istui vaimosi kuolinvuoteen
ääressä. En tiedä kuka hän on. Ei koskaan ennen ole häntä näillä
seuduilla nähty. Hän puhui kuolevalle Helena rouvalle kauniita sanoja
ja lohdutteli häntä usein nimeäsi mainitsemalla."

"Minä tiedän nyt kuka tuo nainen on", sanoi ritari, "ja hänenkö
helmaansa sinä panit poikani?"

"Mitä olisin muutakaan voinut tehdä?"

"Onko hän nyt poissa täältä?"

"On, hän seurasi tuota vierasta kansaa, tai oikeammin vieras kansa
seurasi häntä. Oli ihmeellistä nähdä: kun hän näyttäytyi heille
ensimmäisen kerran, alkoivat epätoivoiset riemuita, raivot
rauhoittuivat ja rutto pakeni aholta. Hän on korkeampi olento, ja
poikasi lepää hyvin hänen käsivarrellaan."

Vaieten vaelsivat miehet vähän aikaa toistensa rinnalla. Ritarin oli
mieli ikäänkuin tyytyväinen siitä, ettei hänellä ollut mitään
kadotettavaa. Vihdoinkin tunsi hän vapaana seisovansa otsakkain
kohtalonsa kanssa. Hän oli kaiken kadottanut, mutta ei nurissut;
olisihan mieletöntä tässä muunnosten, katoavaisuuden ja kuoleman
maailmassa vaatia ajallisen onnen pysyvää omistusoikeutta. Se, joka
antautuu aistielämän kirjavaan karkeloon, käsittäköön sen tarkoituksen.
Se kullan kiiltävä pilvi, joka aamun uskossa uiskentelee, ei kaikessa
komeudessaan ole ikuisten aatteiden oikea keskus. Kimmellys
vedenpinnalla, laine, joka nousee ja laskee, humina tammen latvassa,
tahdotko vaatia niiltä ikuisuutta, jota niissä ei ole, tahdotko
kivetyttää ne muotoihin, jotka eivät murene? Ellet tahdo, niin älä
silloin myöskään vaadi ikuisuutta linnoilta torneineen ja harjoineen,
älä rikkaudelta ja kunnialta, älä perheelliseltä onnelta, älä miltään,
mihin kokematon tarttuu kiinni ja jonka kadotettuaan hän hyödyttömiä
kyyneliä vuodattaa. Se, joka kerran on saanut jalansijaa ikuisuuden
kalliolla, ei pelkää, vaikka maailman kannattimet katkeavat, vaikka
taivas ja maa muruiksi musertuvat. Se on vain auringon kimmellystä,
joka sammuu, se on aalto, joka on laskenut, humina, joka on vaiennut.
Ritari katseli ylös pilviin ja tunsi, että mitäpä hänen niihin
kirjoitettu kohtalonsa sisältäisikin tulevaisuutta, ei hän siitä enää
voisi pelästyä eikä ihastua: hän on vapaa -- vapaa kaikesta, mitä voi
ilmaantua ja tapahtua ja sattua ja mitä voidaan ajan mittapuulla
mitata. Mutta kaiken sen takaa häämötti hänen sielussaan jotain muuta,
joka ei tulisi katoamaan. Mitä Helenan, mitä pikku Erlandin, mitä
Surunlapsen ja Singoallan kadonneet kuvat sisältänevätkään, mikä
lieneekään aate heidän esiintymisessään ja poistumisessaan, se olisi
jotain, jota kuolema ei saisi kouriinsa, tai ehkä pikemminkin jotain,
jota kuolema kirkastaisi.

Kamala muisto oli tuo yö metsässä, kun kuutamo vavisten valaisi verellä
tahrattua veistä, mutta ei sekään kuva enää häntä kauhistuttanut; siitä
oli hän vakuutettu, että rikos on sovitettavissa, ja hän tahtoi
kernaasti, mikäli rikos häntä rasitti, kärsiä ankarimmankin
rangaistuksen. Ei ollut hänellä vaakaa mitatakseen omaa osaansa
elämänsä kolkoissa kohtaloissa, ja jos hänellä se vaaka olisi ollutkin,
olisi hän heittänyt sen käyttämättä luotaan, sillä hän ei tuntenut
halua tinkiä mitään pois rikoksesta ja rangaistuksesta. Ja hän ajatteli
silloin toista vertauskuvaa -- sovinnon vertauskuvaa, ja hartaudella
hän kuunteli, kun veli Johannes, joka hänen vieressään käveli,
hiljaisella äänellä lauloi värssyä ruttovirrestä:

    Da crucem, clavos, scuticam, coronam,
    Lanceam, funes rigidamque mortem
    Inter iratam mediare dextramm
                Et mala nostra.

Erland Månesköld ja veli Johannes vaelsivat koko yön metsässä. Kun
aamun aurinko valaisi maisemaa, jonka hiljaisuutta ei linnun laulu, ei
kellon kilinä, ei paimenen torvi elähyttänyt, koska musta surma oli sen
äsken jättänyt ja jälkeensä hiljaisuuden heittänyt -- silloin seisoivat
nuo molemmat miehet kukkulalla metsäpuron luona, ja veli Johannes
virkkoi:

"Tähän kukkulaanko me siis, veli Erland, erakkoasuntomme kaivamme."

"Tässä asukaamme", sanoi Erland. Hän katseli nurmikkoa kukkulan
juurella, jossa puron reunalla vielä kasvoi muutamia syksyn viimeisiä
kukkia. Siitä siirtyi hänen katseensa metsään päin, mistä muinoin hänen
sielunsa lemmitty oli tullut häntä vastaan.

"Kaivammeko tässä itäpuolella?" kysyi Johannes. "Meidät herättää
silloin aamurusko ja me voimme aamuvirrellä tervehtiä nousevaa
aurinkoa."

"Ei, veli", sanoi Erland, "ellet erikoisesti halua itäistä puolta, niin
valitkaamme tämä puoli länteen päin, puroa vasten, jossa voimme
ilta-auringolle, oman laskevan elonaurinkomme kuvalle jäähyväiset
heittää veisaamalla virren ylösnousemisen toivosta."

"Hyvä, me valitsemme sitten läntisen puolen..."

"Jollet vain sinä halua toista..."

"Ei, ei, hyvä veljeni", sanoi Johannes ja katseli lempein silmin tuon
entisen ritarin muinoin niin ankaria ja käskeviä, mutta nyt lempeitä ja
nöyriä kasvoja. "Palatkaamme luostariin lapioitamme noutamaan! Ja
sitten työhön käsiksi!"



METSÄN ERAKOT.


Oli kaunis kesä-ilta. Läntinen taivaanranta hohti kullalle ja
purppuralle. Sade, joka oli keskipäivällä langennut, oli virvoittanut
seudun; kuuset ja niityt tuoksuivat, ihmiset hengittivät nautinnolla
puhdasta ilmaa.

Kaukana metsässä kuului uudisviljelijän kirveen kalke; siellä oltiin
uutterassa työssä; sillä nyt oli auran kärki tungettava ketoihin, jotka
viisikolmatta vuotta, aina ruton ajoilta asti, olivat kasvaneet
rikkaruohoa.

Luolansa ovella istui toinen erakoista, kansan suuresti kunnioittama
Erland pyhimys. Tunti sitten oli hän tullut yrttitarhastaan, jossa
melkein koko päivän oli kuokan ja lapion kanssa työskennellyt? Nyt
istui hän sammalvuoteellaan ja katseli haaveilevin silmin aamuruskoon,
jonka heijastus sattui hänen rauhallisille kasvoilleen. Kädessään oli
hänellä kirja mystillisen hengen tutkistelemuksista, hänen
lempikirjansa, joka monta vuotta sitten oli tuotu aution luostarin
holvista.

Toinen erakko, veli Johannes, oli juuri palannut kalasta ja valmisteli
illallista.

Johannes, joka harvoin häiritsi Erlandin haluamaa hiljaisuutta, oli
tänä iltana tavattoman puhelias. Palatessaan järveltä oli hän nähnyt
jotain merkillistä metsässä eikä voinut olla sitä kertomatta.

Hän oli nähnyt vierailta näyttäviä miehiä, arvokkaita ja ylpeitä
ryhdiltään, komeilla aseilla varustettuja, lepuuttamassa hevosiaan
metsässä. Epäilemättä olivat he kaukaisia, ja olivat he latinankielellä
tiedustelleet häneltä parasta ratsutietä pohjoiseen päin Vetterin
rannoille. Keitä he olivat ja mikä oli heidän asiansa, sitä ei hän
tiennyt.

Erland kuunteli hyväntahtoisesti, ei juuri siksi, että tuollainen
tapaus todellakin olisi ollut tavaton, vaan sen vuoksi, että Johannesta
nähtävästi huvitti siitä puhua ja että hän näkyi odottavan jotain
uteliaisuutta ystävältään.

Keitä nämä miehet olivat ja mikä oli heidän asiansa, ei Johannes
tiennyt, niinkuin jo on sanottu; eikä tarukaan voi muuta kuin viitata
siihen, sillä monin paikoin peittää hämärä vielä muinaisuuden. Ne
salaiset kirjat, jotka seitsemän sinetin alla erään veljeskunnan
kätköissä säilyttävät sen polveutumistiedot eräästä vanhemmasta
hajoitetusta veljeskunnasta, voisivat jos ne avattaisiin syrjäisten
nähtäviksi, ilmaista kaikenlaista eräästä retkestä, jonka "kaatuneen
temppelin ritarit", ja "palavan raunion tutkijat" tekivät
Pohjoismaihin, löytääkseen, jos mahdollista, sieltäkin alkuaineita
siihen muinaisuuden uskontoon, josta olivat hajanaisia piirteitä
keränneet Intian pagodeista, Egyptin hautatemppeleistä, Delphoin ja
Eleusiin maanalaisista holveista, Salomonin temppelin tuhkasta ja
druidien luolista, kutoakseen niistä kaikista kunnian kruunun ristin
ympärille. Ne voisivat kertoa, nuo kirjat, että kulkueen mukana oli
intialaisen papittaren nuori poika, joka oli vihitty "kaatuneen
temppelin ritariksi", joka tunsi itä- ja länsimaiden viisaudet ja
omisti suuria aarteita. Enempää ei tarina voi kertoa.

Kun veli Erland vielä lepäsi luolansa ovella ja haaveili kalpenevan
iltaruskon maita, seisoi puron toisella rannalla yksi muukalaisista,
voimakas nuorukainen, jonka iho oli ruskea, mutta hiukset vaaleat. Hän
pysähtyi, katseli ympärilleen ikäänkuin tuntevin silmin, vaikkei hän
varmaankaan koskaan ollut tällä paikalla käynyt, kahlasi sitten veden
yli ja meni erakon luo, istuutuen sammalpenkille hänen viereensä.

Ihmetellen katseli Johannes, seisoen vähän loitommalla, tuota
kohtausta, ja hänen ihmettelynsä kasvoi, kun Erland ja nuorukainen
puhelivat keskenään ja Erlandin kasvot puhelun aikana osoittivat
jännittynyttä huomiota. Johanneksen kummastus kohosi korkeimmilleen,
kun hän lopulta näki miten nuorukainen vasta pitkän syleilyn jälkeen ja
vedet silmissä erosi Erlandista ja meni metsään takaisin.

Johannes ei tahtonut kysyä näkemänsä merkitystä, sillä olisihan se
ollut aivan liian selvä todistus erakolle hiukan sopimattomasta
uteliaisuudesta. Mutta hän odotti, että Erland itse siitä kerran jotain
virkkaisi.

Erland ei kuitenkaan mitään virkkanut. Seuraavana aamuna, kun Johannes
meni järvelle kalaan, seurasi veli Erland häntä.

Johannes työnsi venheensä vesille ja laitteli kalanpyydyksensä kuntoon.
Sitä tehdessään lauloi hän hiljaisella äänellä laulua kalastaja Simon
Pietarista. Erland istui rannalla vanhan lehmuksen varjossa ja syventyi
taas rakkaaseen kirjaansa "Levosta Jumalassa."





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Singoalla" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home