Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Veljekset - Talvinen tarina
Author: Stevenson, Robert Louis
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Veljekset - Talvinen tarina" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



VELJEKSET

Talvinen tarina

Kirj.

R. L. STEVENSON

Englanninkielestä ["The Master of Ballantrae"] suomennettu.



Otava, Helsinki, 1921.



SISÄLLYS:

    I. Lyhyt kertomus siitä, mitä masterin poissa ollessa tapahtui.
   II. Mitä masterin poissa ollessa tapahtui. (Jatkoa.)
  III. Masterin vaellukset.
   IV. Mr. Henryn kärsimykset.
    V. Yö helmikuun 28:tta päivää vasten vuonna 1757.
   VI. Lyhyt kertomus siitä, mitä tapahtui masterin ollessa
       toisen kerran poissa.
  VII. Eräs seikkailu, johon majuri Burke joutui Intiassa.
 VIII. Vihamies talossa.
   IX. Mackellarin matka masterin seurassa.
    X. Mitä New-Yorkissa tapahtui.
   XI. Matka erämaahan.
  XII. Matka erämaahan. (Jatkoa.)



ENSIMMÄINEN LUKU.

Lyhyt kertomus siitä, mitä masterin poissa ollessa tapahtui.


Tässä kerrottujen omituisten tapausten todellisen kulun selviytymistä
on kauan odotettu, joten tiedonhaluinen yleisö ottanee selontekoni
suosiollisesti vastaan. Tulin joutuneeksi läheiseen yhteyteen tämän
aatelisen huoneen kanssa sen viime aikoina; sen kohtaloita ei kukaan
voi selvittää paremmin kuin minä eikä todenmukaisempaakaan kertomusta
saateta toivon. Minä tunsin masterin [nuoriherra, junkkari. Suom.
muist.], monista hänen elämänjuoksunsa hämäräperäisistä osista on
minulla luotettavia tietoja; hänen viimeisellä matkallaan minä
purjehdin hänen kanssaan melkeinpä kahden kesken; minä otin osaa tuohon
talviseen matkaan, josta niin monenlaisia juttuja on kiertänyt, ja minä
olin läsnä hänen kuollessaan. Paroonivainajaa taas minä palvelin
ilomielin lähes kaksikymmentä vuotta, kunnioittaen häntä sitä enemmän,
mitä paremmin opin hänet tuntemaan.

Siksipä näyttääkin minusta sopimattomalta viedä niin selvät todistukset
mukanani hautaan; paroonin muisto velvoittaa minua tuomaan ilmi
totuuden, ja minä luulen vanhuuteni vierivän leppoisammin ja harmaan
pääni rauhallisemmin lepäävän tyynyllään, kun velvollisuuteni on
suoritettu.

Durrisdeerin ja Ballantraen Durie-suku Skotlannin lounais-osassa oli
aina David I:n ajoilta ollut mahtava perhekunta. Paikkakunnalla on
vieläkin tuttu eräs suvun ikää ilmaiseva säepari:

    Taas Durrisdeereill' on kostontyö:
    Moni välkkyy keihäs ja ratsun vyö...

Nimi esiintyy myöskin eräässä toisessa säkeessä, jonka yleensä luullaan
olevan Thomas of Ercildounen itsensä sepittämä -- liekö totta, en tiedä
-- ja jota toiset ovat sovitelleet tämän kertomuksen tapahtumiin --
olisi uskallettua sanoa, miten suurella syyllä:

    Toi Durie orhille satulan,
    tuli toisen ratsastaa.
    Polo päivä se sulholle ollut lie,
    orpo morsian vaikertaa.

Historiakin vilisee heidän tekojaan, jotka (meidän aikamme silmissä)
eivät näytä erittäin kauniilta; niitä monia nousuja ja laskuja, joiden
alaisina Skotlannin suuret aateliset huoneet ovat olleet, on perhe
seurannut mitä täsmällisimmin. Mutta kaiken sen minä sivuutan,
päästäkseni tuohon muistettavaan vuoteen 1745, josta murhenäytelmämme
juontaa juurensa.

Tähän aikaan asui nelihenkinen perhe Durrisdeerin linnassa
Solway-rannikolla, lähellä St. Brides'iä, suvun pääpaikassa
uskonpuhdistuksen aikojen jälkeen. Vanha parooni, kahdeksas sen
niminen, ei ollut vuosien vanhentama, mutta oli ennen aikojaan
heikontunut. Lieden luona oli hänen sijansa; siellä hän istui lukien,
puettuna vuorinuttuunsa, puhui vähän eikä koskaan vihaisesti: oli oikea
vanha kotinurkassa kykkijä, mutta oli ahkerasti kehittänyt itseään
opiskelemalla. Niinpä arvelikin seudun väki hänen olevan viekkaamman
kuin päältä näytti. Ballantraen master, etunimeltään James, oli perinyt
isältään halun vakavaan lueskeluun, ehkä osalta hänen hienoa
käytöstäänkin; mutta se mikä isässä esiintyi vain kohteliaisuutena,
muuttui pojassa pelkäksi luihuudeksi. Ensi näkemällä oli hänen elämänsä
vain hurjaa ja huoletonta: hän joi myöhään yöhön ja pelasi vieläkin
kauemmin; seudulla sanottiin hänen "olevan kova tyttöihin", ja aina hän
esiintyi tappelupukarina, missä suinkin sopi. Mutta miten innokas hän
olikin meluamaan mukana, yhtä nokkelasti osasi hän puikkia pois
pelistä, joten hänen toverinsa tavallisesti saivat maksaa viulut.
Jotkut tämän vuoksi häntä vihasivat, mutta kaikki muut vain sitäkin
enemmän ylistivät, ja hänestä toivottiin paljon, kunhan hän
vakaantuisi. Eräs varsin musta pilkku tahrasi hänen mainettaan, mutta
asia oli heti saatu haudatuksi ja oli minun seudulle saapuessani niin
moneen väärään vääristelty, että minä arkailen sitä kertoa. Jos se oli
tosi, oli se kamala niin nuoren miehen teoksi, kammottavaa juorua taas,
jos se oli tuulesta temmattu. Lienee syytä mainita, että hän aina oli
kehunut itseään leppymättömän kostonhaluiseksi ja että häntä oli
uskottu, niin että seudulla puhuttiin masterin "pahannahkaisuudesta."
Kaiken kaikkiaan hän oli nuori aatelismies (vuonna 1745 ei vielä
24-vuotias), joka ikäisekseen oli herättänyt tavatonta huomiota
seudulla. Eipä siis kumma, että sitä vähemmän kuultiin toisesta
pojasta, mr. Henrystä (lordi Durrisdeer vainajasta), joka ei ollut
varsin paha eikä liioin eteväkään, vaan tuollainen kunnon miehenalku,
jommoisia seudulla löytyi yltä kyllin. Hänestä kuultiin vähän, sanoin,
mutta todellisuudessa puhuttiin vieläkin vähemmän. Vuonon
lohenkalastajat hänet tunsivat, sillä hän otti innolla osaa heidän
toimeensa; sitäpaitsi oli hän oivallinen eläinlääkäri ja johti jo
melkein poikana suurinta osaa tilusten hoidossa. Kuinka vaikea
sellainen tehtävä perheen silloisen aseman vuoksi oli, tiedän minä
parhaiten, tiedänpä myöskin, miten helposti siinä virassa joutuu
ankaruudesta ja itaruudesta syytteeseen. Perheen neljäs jäsen oli miss
Alison Graham, läheinen orpo sukulainen, jolla oli perintönään
melkoinen omaisuus, isän liiketoimillaan kokoama. Näitä rahoja parooni
useinkin tarvitsi pulassaan, tiluksia näet kun rasittivat monet
kiinnitykset; ja tästä johtui, että miss Alison oli valittu masterin
tulevaksi puolisoksi. Neidillä puolestaan oli kyllä hyvää tahtoa; mitä
taas masterilla oli, on toinen kysymys. Miss Alison oli soma tyttö,
hyvin vilkas ja itsepäinen, aivan omin valloin kasvanut, kun paroonilla
itsellään ei ollut tytärtä ja rouva oli kuollut aikoja sitten.

Tähän perheeseen saapui nyt tieto prinssi Kaarlen maihinnoususta, ja
sai heti aikaan ankaraa erimielisyyttä. Parooni, pankolla-istuja kun
oli, puolusti varovaisuutta. Miss Alison oli toista mieltä, koska se
näytti urheammalta, ja master oli tällä kertaa hänen puolellaan (muuten
minulle kerrottiin heidän hyvin harvoin olleen samaa mieltä). Häntä
houkutteli seikkailu, mikäli minä asiaa ymmärsin; häntä kiusasi
tarjoutuva tilaisuus saada talo jälleen jaloilleen, eikä suinkaan
vähemmän toivo päästä omista veloistaan, jotka olivat suuremmat kuin
kukaan aavisti. Mr. Henry ei näytä ensiksi paljoa puhuneen; hänen
vuoronsa tuli vasta jälkeenpäin. Toiset puhuivat sinne tänne kokonaisen
päivän, kunnes sopivat keskitiestä: toisen pojan piti lähteä
tappelemaan kuningas Jaakon puolesta, paroonin ja toisen jäädä kotiin
ja pysytellä hyvinä ystävinä Yrjö-kuninkaan kanssa. Epäilemättä oli
tähän sovintoon pääsy paroonin ansio, ja samaa suuntaa seurasivat,
kuten tiedetään, monet etevät perhekunnat. Mutta kun ensimmäinen riita
oli voitettu, syntyi toinen; parooni, miss Alison ja mr. Henry näet
olivat kaikin sitä mieltä, että nuorimman oli lähdettävä sotimaan,
mutta master, ollen rauhaton ja turhamainen, ei millään ehdolla
tahtonut suostua jäämään kotiin. Parooni pyysi, miss Alison itki,
mr Henry puhui varsin selvää kieltä, mutta mikään ei auttanut.

"Durrisdeerin kantaherran on kuninkaan rinnalla ratsastettava", sanoi
master.

"Voisihan se olla jotain", vastasi mr. Henry, "jos me asettuisimme
miehekkäästi sille puolelle. Mutta miten me käyttäydymme? Pelaamme
väärää peliä!"

"Durrisdeerin huonetta me pelastamme, Henry", sanoi hänen isänsä.

"Ja pidä mielessä, James", sanoi mr. Henry, "että jos minä lähden
ja prinssillä on onnea yrityksessään, on sinun helppo sopia
Jaakko-kuninkaan kanssa. Mutta jos sinä lähdet ja retki epäonnistuu,
jakaantuu omistusoikeus ja kilvenkanto meidän kesken. Ja mitä minusta
silloin tulee?"

"Sinusta tulee lordi Durrisdeer", sanoi master. "Minä panen pöytään
kaikki, mitä minulla on."

"Siihen peliin minä en rupea!" huusi mr. Henry. "Minä joutuisin
asemaan, missä kukaan järkevä ja kunniallinen mies ei voisi suostua
olemaan. Minusta ei tulisi niin mitään", huusi hän. Vähän jälkeenpäin
hän käytti lausetapaa, joka ehkä oli avoimempi kuin hän oli ajatellut.
"Sinun velvollisuutesi on jäädä tänne isän luo", sanoi hän. "Tiedäthän
sinä olevasi suosikki."

"Ahaa!" virkkoi master. "Kateus alkaa kuulua! Sinä kai mielelläsi
astuisit minun kannoilleni -- hurskas Jaakoppi?" kysyi hän, nimeä
ivallisesti korostaen.

Mr. Henry kääntyi ja meni hallin toiseen päähän, sillä hänellä oli
erinomainen kyky vaieta. Pian hän palasi.

"Minä olen nuorempi, siksi minun täytyy lähteä", hän sanoi, "ja minun
herra isäni käskee minua, siksi minun _tulee_ se tehdä. Mitä siihen
sanot, veljeni?"

"Minä sanon sinulle, Henry", sanoi master, "että kun itsepäisiä sattuu
kaksi yhteen, niin on ainoastaan kaksi tapaa asian ratkaisemiseksi:
joko tapella -- siihen luullakseni ei meillä kummallakaan ole halua --
tai antaa asia sattuman varaan -- tässä on kultaraha. Suostutko
heittoon?"

"Heitä", sanoi mr. Henry, "jos on kruunu, niin minä jään."

Raha lensi; kruunupuoli jäi ylöspäin. "Pitäköön Jaakoppi hyvänään",
sanoi master.

"Katua me sitä saamme, ennenkuin leikki on lukossa", sanoi mr. Henry
lähtien hallista.

Miss Alison otti lattiasta kultarahan, joka oli lähettänyt hänen
rakastettunsa sotaan, ja heitti sen suureen ikkunaan maalatun
perhevaakunan läpi.

"Jos sinä rakastaisit minua niinkuin minä sinua, niin olisit jäänyt",
huusi hän.

"Jos kunnia ei rakkaamp' ois, niin mitä lemmellä", lauloi master.

"Oo", huudahti miss Alison, "sinulla ei ole sydäntä -- kunpa joutuisit
surman suuhun!" ja juoksi samassa itkien pois, omaan huoneeseensa.

Master kuului silloin kääntyneen parooniin päin erinomaisen iloisen
näköisenä. "Siitä näyttää tulevan aika perhana eukoksi", sanoi hän.

"Sinä olet perhana pojaksi minulle", puhkesi parooni puhumaan, "sinä,
jota minä aina olen suositellut, häpeä sanoa. Et ainoatakaan ilon
hetkeä ole minulle tuottanut syntymästäsi asti, et yhtä ainoata", ja
vielä kerran hän sanoi saman. Masterin kevytmielinen käytöskö vai hänen
vääjäämättömyytensäkö paroonin niin kovin sai suunniltaan, en voi
sanoa; mahdollisesti vaikuttivat siihen myöskin mr. Henryn sanat
suosikkipojasta; viimemainittua selitystä tukee sekin, että mr. Henry
tämän jälkeen paremmin huomattiin.

Masterin ja perheen välit olivat siis varsin rikkinäiset, kun hän lähti
ratsastamaan pohjoista kohti. Jäljelle jääneistä se tuntui sitäkin
surullisemmalta, kun kaikki näytti nyt olevan liian myöhäistä. Uhaten
ja houkutellen oli master saanut kokoon kourallisen miehiä, jotka
olivat aika tavalla päissään jo lähtiessään, lauloivat ja melusivat
vanhan luostarin mäessä. Valkoinen kokardi oli jokaisen hatussa. Tuon
pienen joukon yritys kulkea läpi Skotlannin omin neuvoin näytti
epätoivoiselta, ja vieläkin vaarallisemmaksi teki asian se, että miehet
mäelle kiivettyään näkivät lahdelmassa kuninkaan laivastoon kuuluvan
sota-aluksen, joka olisi voinut tehdä heistä lopun lähettämällä yhden
ainoan veneen rantaan. -- Seuraavana iltapäivänä oli mr. Henryn vuoro:
hän lähti aivan yksin isänsä kirje mukanaan tarjoamaan miekkaansa
kuningas Yrjön käytettäväksi. Miss Alison oli sulkeutunut huoneeseensa
ja itki itkemistään, kunnes molemmat veljekset olivat poissa. Muuta hän
ei tehnyt kuin neuloi kokardin masterin hattuun, ja John Paul kertoi
sittemmin minulle, että se oli aivan kyynelten kostuttama, kun hän sen
toi masterille.

Kaikessa, mitä seurasi, pysyivät mr. Henry ja vanha parooni sopimuksen
rajoissa. Mistään erityisestä toiminnasta en tosin nähnyt merkkiäkään,
enkä luule että heillä oli erityistä rakkautta kuningas Yrjöä
kohtaan. Mutta ainakin muodollisesti pysyivät he nuhteettomina
uskollisuudessaan, kirjoittelivat lordi-presidentille, pysyivät
kiltisti kotona, eivätkä olleet tekemisissä masterin kanssa niin kauan
kun sotaa kesti. Ei ollut masterkaan ahkerampi itsestään tietoja
antamaan. Miss Alison tosin hänelle lähetti sanoja varsin ahkeraan,
mutta monta vastausta ei hän liene saanut. Kerran oli Macconocchie
neidin kirjettä viemässä ja tapasi prinssin joukot Carlislen luona;
master prinssin suosikkina ratsasti aivan hänen rinnallaan.
Macconocchie kertoo masterin ottaneen kirjeen, avanneen sen ja sitten
siihen vilkaistuaan supistaneen suutaan kuin vihellykseen; sitten pisti
hän kirjeen vyöhönsä, josta se hevosen hypähtäessä putosi maahan,
masterin siitä välittämättä. Macconocchie sen nosti maasta ja säilytti
sitä sitten aina; olen sen itse nähnyt hänen hallussaan. Luonnollisesti
saapui Durrisdeeriin tietoja, hajanaisia huhuja, jotka käsittämättömiä
teitänsä kulkevat kautta maan. Siten saivat kotonaolijat lähemmin
selkoa suosiosta, jota master nautti, sekä suosion luulotelluista
syistä; hänen sanottiin kiivenneen armoon imartelemalla irlantilaisia
-- omituisen häpäisevää hänen laiselleen miehelle; mutta muistettava
on, että hänen kunnianhimonsa oli hänen ylpeyttään voimakkaampi.
Hänestä tuli Thomas Sullivanin, majuri Burken ja muiden sellaisten
eriämätön ystävä, joten hän tietysti loittoni omista maanmiehistään.
Hän oli osallisena kaikissa pikku juonissa, teki tuhannet kerrat tenää
lordi Yrjölle, oli aina sitä mieltä kuin arveli prinssinkin olevan,
olkoon se sitten ollut hyvin tai huonosti, ja näyttää yleensä, kiipijä
kun oli, vähemmän välittäneen siitä, miten sota luonnistui, kunhan sai
suotuisissa tilaisuuksissa hankituksi itselleen mahdollisimman suuren
määrän suosiota. Hyvin hän muuten sodassa työnsä teki, sitä ei kukaan
kieltänyt. Mikään pelkuri hän ei ollut.

Sitten saapui tieto Cullodenin tappiosta; Durrisdeeriin sen toi eräs
talonpoika -- ainoa, kertoi hän, joka oli elossa mäkeä ylöspäin
kiivenneestä remuavasta joukosta. Pahaksi onneksi olivat John Paul ja
Macconocchie juuri samana aamuna löytäneet pensaikosta sen kultarahan,
joka oli koko onnettomuuden syynä; sitten he olivat tehneet "pikku
käväisyn" kapakkaan, joten heillä palatessaan ei ollut kultarahasta
paljoa jäljellä, vielä vähemmän ymmärryksestään. Sitten John Paulin
tietysti piti suoraa päätä saliin, missä perhe istui pöydän ääressä, ja
siellä hän kiljumaan: "Tom Macmorland on juurikään tullut kylään ja --
oi, oi, oi -- kaikki muut jääneet!"

Sanoma otettiin vastaan vaieten, aivan kuin kuolemantuomio. Mr. Henry
vain vei käden silmilleen ja miss Alison painoi päänsä käsiinsä.
Parooni itse näytti kalmankalpealta.

"Minulla on toinen poika jäljellä", hän sanoi, "ja kuulehan, Henry, se
minun on sanottava sinulle, että rakkaampaa poikaani en ole vielä
kadottanut."

Tämä oli omituista puhetta asiain ollessa sillä kannalla kuin olivat,
mutta parooni nähtävästi ei ollut unohtanut mr. Henryn sanoja ja kärsi
omantunnontuskia muistaessaan niitä monia vuosia, joina hän oli saanut
kärsiä sortoa. Mutta ihmeellistä puhetta se oli, eikä miss Alison
jaksanut sitä sietää. Hän puhkesi puhumaan, moittien paroonia hänen
luonnottomista sanoistaan ja mr. Henryä siitä, että hän kehtasi istua
hyvässä turvassa veljen viruessa kuolleena, vieläpä itseänsäkin siitä,
että hän oli rakastetulleen eron hetkellä tullut sanoneeksi pahoja
sanoja, kehui masteria suvun ylpeydeksi ja vakuutti rakastavansa häntä
yli kaiken. Hän väänteli käsiään huutaen: "James, James!", niin että
kaikki palvelijat olivat ihan kummissaan.

Mr. Henry nousi seisaalleen, kädet tuolin selustimella. Nyt oli hänen
vuoronsa kalveta.

"Oo", hän huudahti, "tiedänhän minä että sinä häntä rakastit."

"Sen tietää koko maailma, jumalan kiitos", huusi hän, ja lisäsi sitten,
mr. Henryn puoleen kääntyen: "Mutta onpa jotain, minkä vain minä tiedän
-- sinä petit hänet sydämessäsi."

"Herra tiesi", huokasi toinen, "toivotonta rakkautta molemmin puolin."

Tämän jälkeen kului aika suuremmitta muutoksitta; perheessä oli nyt
vain neljän jäsenen asemesta kolme, ja aukko oli alituiseen tappiota
muistuttamassa. Sopii pitää mielessä, että miss Alisonin rahoja
välttämättä tarvittiin talossa. Niinpä toisen veljen kuoltua parooni
alkoi ajatella hänen naittamistaan toiselle. Päivät päästään vaikutti
hän hiljalleen siihen suuntaan; hän istui lieden luona latinalainen
kirja kädessään ja katseli neitiä ystävällisin ja sydämellisin ilmein,
mikä kovasti kaunisti tuota vanhaa herraa. Itkiessään sai neiti aina
osanottoa, jollaista voi osoittaa pahempia aikoja kokenut vanheneva
mies, joka alkaa keveästi käsitellä murhettakin. Jos neidin tuska kävi
raivokkaaksi, alkoi hän jälleen lukea latinalaista kirjaansa, aina
kuitenkin kohteliaasti anteeksi pyytäen; jos neiti taas, kuten usein
sattui, tarjoutui paroonille lahjoittamaan omaisuutensa, niin tämä
selitti kuinka suuressa ristiriidassa esitys oli hänen kunniantuntonsa
kanssa sekä vakuutti samalla, että vaikka hän suostuisikin, mr. Henry
varmaankaan ei koskaan niin tekisi. Varmaa on, että tällainen hiljainen
vaikutus suuressa määrin horjutti neidin lujia päätöksiä. Epäilemättä
paroonilla muutenkin oli suuri vaikutus tyttöön, kun hän oli saanut
olla tälle sekä isänä että äitinä, joten tytön suonissa saattoi sanoa
juoksevan Durrisdeerien verta, ja olisikin hän tehnyt mitä hyvänsä, kun
Durrisdeerien kunnia oli kysymyksessä. Minun raikkaan, onnettoman
herrani kanssa hän kuitenkaan ei olisi mennyt naimisiin -- niin
kummalta kuin se kuuluukin -- ellei hän olisi ollut niin vähän kansan
suosiossa.

Tämä oli Tom Macmorlandin työtä. Tom ei ollut oikeastaan ilkeä, mutta
hänellä oli eräs paha vika, löysä kieli, ja kun hän oli ainoa seudulta
sodassa ollut, tai oikeammin sieltä takaisin palannut, niin oli aina
sellaisia, jotka mielivät häntä kuunnella. Olen pannut merkille, että
joka ikisen taistelun jälkeen hävinneet mitä innokkaimmin koettavat
saada itsensä uskomaan, että heidät on petetty. Tomin esityksen mukaan
olivat kaikki upseerit kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa tehneet
voitavansa pettääkseen kapinoitsijoita; heidät oli petetty Derbyn,
samoin Falkirkin luona. Yöllinen peräytyminen oli lordi Yrjön
konnantyötä, ja Cullodenin tappioon oli syynä Macdonaldien petos.
Vihdoin sai tuo tyhmyri sellaisen himon laitella petoshistorioita, että
hänen piti saada mr. Henrykin mukaan. Mr. Henry oli (niin hän juttusi)
pettänyt Durrisdeerin miehet lupaamalla tuoda jäljessä enemmän väkeä;
hän muka olikin sen sijaan vienyt joukkonsa kuningas Yrjölle. "Niin,
heti seuraavana päivänä!" kirkui Tom. "Tuo kelpo, uljas master ja nuo
oivat, pulskat pojat, jotka hänen kanssaan lähtivät, olivat tuskin
ehtineet yli harjanteen, kun hän, tuo kavala lurjus!... Niin, niin, on
käynyt kuten hän halusi: nyt tulee hänestä parooni, ei sen vähempää, ja
moni uljas poika viruu kylmänä nummen kanervikossa!" Tässä Tom
purskahti itkuun, jos oli sattunut saamaan jotain juodakseen.

Kun vain kyllin kauan juttuaa, saa aina jonkun uskomaan. Tomin kertomus
mr. Henryn menettelystä syöpyi vähitellen ihmisiin; ne, jotka tiesivät
paremmin, veivät sitä edelleen puheenaineen puutteesta, ne taas, jotka
eivät mitään tienneet tai halusivat kylvää pahaa, kuulivat ja uskoivat
ja kylvivät sitä ympärilleen evankeliumina. Mr. Henryä alettiin
vältellä, ja pian kuului väkijoukosta murinaa hänen ohikulkiessaan,
jopa naiset (jotka ovat uskalikkoja siksi, että tietävät olevansa
turvassa) huutelivat syytöksiään hänelle vasten kasvoja. Masteria
ylistettiin enkeliksi. Muistettiin, ettei hän koskaan ollut millään
tavoin ahdistellut vuokralaisiaan, mikä ei suinkaan valetta ollut:
masterhan yleensä vain menetti rahoja. Hän oli ehkä hiukan raisu, sanoi
kansa, mutta onhan toki tuhat kertaa parempi olla tekemisissä
suoraluontoisen, hurjan veitikan kanssa, joka aivan pian tasaantuu,
kuin sellaisen kirotun verenimijän ja emäketun kanssa, joka istuu nenä
kirjoissa kiinni, yrittäen talonpoikaparkoja vahinkoon. Eräs naikkonen,
jolla oli lapsi masterilta ja jota viimemainittu oli kohdellut varsin
karkeasti, otti esiintyäkseen hänen muistonsa puolustajana.

"Missä on se sorja poika, joka luotti sinuun?" huusi hän ja heitti
kivellä mr. Henryä kasvoihin.

Mr. Henry pysäytti hevosensa ja katsoi naista, veren vuotaessa hänen
huulestaan. "Mitä, Jess?" hän kysyi. "Sinäkinkö? Pitihän sinun paremmin
minut tuntea." Mr. Henry näet oli auttanut häntä rahalla.

Naikkonen piti varalla toista kiveä ja näytti aikovan heittää. Mr.
Henry nosti suojakseen oikean käden, jossa hänellä oli ratsupiiska.

"Mitä, lyötkö sinä naista, kurja...?" huusi hän, juoksi tiehensä ja
kirkui aivan kuin todellakin olisi saanut selkäänsä.

Seuraavana päivänä kulki kulovalkean tavoin yli seudun tieto siitä,
että mr. Henry oli lyönyt Jessie Brownia, niin että henki oli ollut
vaarassa. Olkoon tämä esimerkkinä siitä, miten lumipallo kasvaa. Juoru
synnytti toisen, joten herraparkani pian oli niin pahassa huudossa,
että hänen oli pysyteltävä sisällä talossa kuten paroonikin. Ei hän
kuitenkaan millään tavalla kotona näyttänyt kokemistansa kärsivän;
juorun aihe oli joka tapauksessa liian arkaluontoinen asia puheeksi
otettavaksi, ja mr. Henry oli hyvin ylpeä ja tahtoi salata visusti
muilta mitä hän mielessänsä hautoi. Vanha parooni lienee saanut asiasta
jotain kuulla, ellei muilta, niin John Paulilta. Joka tapauksessa
täytyi hänen huomata, ettei poika enää kulkenut kylällä. Mutta
luultavaa on, ettei edes hän tiennyt, kuinka vihamielisiä mr. Henrylle
oltiin, ja mitä miss Alisoniin tulee, saapuivat uutiset vasta
viimeiseksi hänelle ja hän niistä vähimmin välitti.

Juuri siihen aikaan, jolloin tyytymättömyys oli pahimmillaan (sitten se
häipyi kuten oli tullutkin, herra ties minkä vuoksi), tulivat vaalit
pidettäväksi lähimmässä kylässä, St. Brides'issä, Swift-joen varrella.
Kansaan oli levinnyt levottomuutta syystä tai toisesta -- en tiedä
lienenkö kuullutkaan miksi -- ja sanottiin, että illempana näkyisi
halottuja kalloja, ja että sheriffi oli tilannut Dumfriesistä
sotaväkeä. Parooni tahtoi mr. Henryä lähtemään kokoukseen; se oli
välttämätöntä suvun arvon vuoksi, väitti hän.

"Muuten saatetaan sanoa, ettemme me enää ole johtajia seudullamme."

"Vähänpä minä kelpaan johtamaan", sanoi mr. Henry; ja kun häntä yhä
ahdistettiin, lisäsi hän: "Minä sanon teille selvän totuuden; minä en
uskalla näyttäytyä."

"Ennen sinua ei kukaan meidän talossa ole noin puhunut!" huudahti miss
Alison.

"Mennään kaikin kolmen", sanoi parooni; ja totta tosiaan hän sai
saappaat jalkaansa (ensi kerran neljään vuoteen -- John Paul sai
ponnistella ankarasti, ennenkuin ne olivat jalassa); miss Alisonkin
ilmaantui ratsupuvussaan, ja kaikki kolme lähtivät St. Brides'iä kohti.

Kadut olivat täynnä koko seudun pahinta roskaväkeä, joka tuskin oli
havainnut mr. Henryn, ennenkuin alkoi viheltää, hoilata ja kirkua:
"Juudas!" "Missä on master?" ja "Missä ovat ne reippaat pojat, jotka
hänen kanssaan lähtivät?" Olipa siellä joku, joka kivenkin heitti,
mutta useimmat kuitenkin kiljuivat sitä häpeäksi, kun vanha parooni ja
miss Alison olivat mukana. Paroonille selvisi kymmenessä minuutissa,
että mr. Henry oli ollut oikeassa. Hän ei hiiskunut sanaakaan, käänsi
vain hevosensa ja ratsasti takaisin kotiin pää painuksissa. Ei miss
Alisonkaan mitään virkkanut, mutta ajatteli varmaan sitä enemmän. Hänen
ylpeytensä oli loukattu, sillä hän oli täysverinen Durie, ja hänen
sydämensä kaiketi kutistui murheesta, kun hän näki serkkuansa näin
häpeämättömästi kohdeltavan. Sinä yönä ei hän mennyt ensinkään
makuulle. -- Olen usein moittinut rouvaa, mutta kun ajattelen tuota
yötä, annan hänelle mielelläni kaikki anteeksi. Ensi työkseen hän
aamulla meni vanhan paroonin luo.

"Jos Henry vielä minut tahtoo", hän sanoi, "niin hän saa minut."
Henrylle itselleen puhui hän toisin: "Rakkautta minä en voi antaa
sinulle, Henry, mutta niin totta kuin Herra elää, mitä suurimman
säälini."

Kesäkuun ensimmäisenä päivänä 1748 vietettiin heidän häitänsä.
Joulukuussa samana vuonna minä ensi kerran seisoin päärakennuksen
portilla, ja siitä asti minä voin kuvailla tapauksia kuten todistaja
oikeudessa, omien huomioitteni nojalla.



TOINEN LUKU.

Mitä masterin poissa ollessa tapahtui.

(Jatkoa.)


Matkani loppu-osa kului helisevänä pakkaspäivänä joulukuun lopulla,
ja oppaana minulla oli itse Patey Macmorland, Tomin veli.
Karheatukkaiseksi, paljasjalkaiseksi kymmenvuotiaskölliksi oli hänellä
suurempi varasto ilkeämielisiä juttuja kuin koskaan olin kuullut; hän
oli ajoissa oppinut kyntämään veljensä vasikalla. Minä en itsekään
vielä ollut varsin vanha; ylpeyteni ei ollut vielä kukistanut
uteliaisuuttani, ja kukapa ei moisena koleana aamuhetkenä olisi
antautunut kuuntelemaan seudun vanhoja kertomuksia ja katselemaan
matkan varrella paikkoja, missä ihmeellisiä asioita oli tapahtunut?
Minä kuulin Claverhousen tarinan ratsastaessamme suoseudun halki ja
juttuja pirusta kiivetessämme yli harjanteen. Luostarin seutuvilla
sain kuulla yhtä ja toista vanhoista munkeista ja paljonkin
salakuljettajista, jotka käyttävät sen raunioita varastohuoneinaan ja
senvuoksi laskevat rantaan lähempänä kuin kanuunankantaman päässä
Durrisdeerista, ja koko matkan olivat Duriet ja mr. Henry-parka ennen
muita muistettuina. Minulla oli siis moninaisia ennakkoluuloja sitä
perhettä kohtaan, jonka palvelukseen tulin joutumaan. Sen vuoksi
tulinkin jommoisenkin hämmingin valtaan nähdessäni Durrisdeerin
kartanon lepäämässä suojaisessa sievässä lahdelmassaan luostarikukkulan
alla muhkeine ranskalais- tai italialaistyylisine asuinrakennuksineen
(minä en taidetta ollenkaan ymmärrä) ja somine ympäristöineen, missä
oli tarhoja, nurmikoita, pensaikkoja ja puita niin hauskana ryhmänä,
etten ollut moista milloinkaan ennen nähnyt. Ne rahat, jotka tuohon oli
käytetty, olisivat voineet saada perheen jälleen jaloilleen; nyt kului
joka vuosi suuria summia komeuden ylläpitoon.

Mr. Henry itse tuli ulos ja toivotti minut tervetulleeksi; hän oli
pitkä, tumma herrasmies (Duriet ovat kaikki tummia), kasvot
avomieliset, mutta jurot; hän oli tanakkarakenteinen, mutta ei
näyttänyt reippaalta; kättä hän antoi minulle kuin vertaiselleen, ja
hänen tasainen, ystävällinen puheensa sai minut heti kotiutumaan. Hän
vei minut halliin, vaikka minulla oli ratsusaappaat jalassa,
esitelläkseen minut paroonille. Oli vielä valoisaa, ja silmäni
sattuivat kaikkein ensiksi lasiin maalatussa vaakunakilvessä olevaan
kirkkaaseen neliöön; muistan pitäneeni sitä rumentavana, sillä sali oli
muuten komea perhemuotokuvineen, laudoitettuine kattoineen ja
koristeltuine tulisijoilleen, jonka yhdellä kulmalla parooni istui
lukemassa Liviustaan. Parooni oli mr. Henryn näköinen; hänellä oli
jokseenkin samanlainen avoin ilme, vain hienompi ja tyytyväisempi.
Hänen juttelunsa oli myöskin äärettömän paljon mielenkiintoisempaa.
Hänellä oli paljon kyselemistä Edinburghin yliopistosta, jossa minä
äskettäin olin saanut maisterin arvon, ja erinäisistä professoreista,
joiden asema ja toiminta näytti olevan hänelle varsin selvillä. Kun
näin keskusteltiin asioista, jotka tunsin, pääsin pian vapaasti
juttuamaan uudessa kodissani.

Tällä välin tuli rouva sisään; miss Katarina, jonka syntymistä
odotettiin seuraavassa kuussa, vaikutti, etten heti ensi silmäyksellä
tullut erittäin huomanneeksi hänen kauneuttansa. Kun rouva sitä paitsi
esiintyi alentuvaisemmin kuin muut, joutui hän arvossapitoni
kolmannelle sijalle.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin kokonaan olin kadottanut uskoni
Tom Macmorlandin juttuihin ja muuttunut Durrisdeerien perheen
uskolliseksi palvelijaksi, jona sittemmin olen aina pysynyt. Eniten
miellyin mr. Henryyn. Hänen kanssaan minä tein työtä ja opin hänet
tuntemaan vaativaksi herraksi. Kaiken ystävällisyytensä hän säästi
vapaahetkiksemme. Hän piti huolta siitä, että työ ei päässyt loppumaan
hovimestarilta, vieläpä varsin tarkoin valvoikin toimiani. Tapahtuipa
kuitenkin vihdoin, että hän nosti nokkansa papereistaan ja sanoi hiukan
pelokkain ilmein: "Mr. Mackellar, minä pidän velvollisuutenani sanoa,
että olen teihin tyytyväinen." Se oli ensimmäinen saamani kiitos, ja
sen jälkeen hänen valvontaintonsakin laimeni. Ei kestänyt kauan,
ennenkuin mr. Mackellaria kaivattiin joka asiassa, ja enin osa toimiani
Durrisdeerissa on tapahtunut milloin ja miten minä tahdoin, eikä
moitteen rahtuakaan koskaan ole ilmennyt. Silloinkin, kun mr. Henry
ankarimmin minua ahdisti, minä tunsin, että pidin hänestä. Siinä oli
varmaan osaksi sääliäkin, sillä jokainenhan voi nähdä, miten onneton
hän oli. Joskus hän vaipui kesken laskelmiamme syviin mietteisiin,
istui ja tuijotti kirjan sivuun tai ulos ikkunasta, ja hänen ilmeensä
tai huokauksensa herättivät minussa mitä suurinta uteliaisuutta ja
sääliä. Eräänä päivänä olimme jonkun asian vuoksi jääneet kauemmaksi
aikaa konttoriin. Huone sijaitsee ylimmässä kerroksessa ja on sieltä
näköala yli lahdelman ja -- pitkin metsäistä vuorijonoa -- yli koko
leveän hiekkarannikon. Sieltä näki laskeutuvaa aurinkoa vasten, miten
vapaakauppiaat liikkuivat miehineen ja hevosineen pitkin merenrantaa.
Mr. Henry oli tuijotellut länttä kohti pitkät ajat, niin että minä
ihmettelin, miten hänen silmänsä kestivät aurinkoa. Äkkiä hänen
ilmeensä synkistyi ja hän siveli kädellä otsaansa; sitten kääntyi hän
hymyillen puoleeni.

"Ette voisi arvata, mitä ajattelin", sanoi hän. "Minä mietiskelin, että
olisin onnellisempi mies, jos saisin ratsastella noitten lakia
rikkovain joukkojen kanssa tuolla rannalla ja panna henkeni vaaralle
alttiiksi."

Minä vastasin huomanneeni, ettei hän tosin ollut erittäin
iloluontoinen, ja että oli varsin tavallista kadehtia toisia luullen,
että asia parantuisi, jos osat vaihtuisivat. Minä selitin asiaa
käyttämällä Horatiuksen sanoja, äsken leivottu akateemikko kun olin.

"Niinpä kyllä", hän vastasi. "Ja sitten voimme jälleen ryhtyä
laskuihimme."

Pian sen jälkeen sain vihiä siitä, mikä häntä painosti. Sokeankin
täytyi huomata, että talon yli lepäsi synkkä varjo, Ballantraen
masterin muisto. Kuolleena tai elävänä (siihen aikaan häntä pidettiin
kuolleena) oli hän veljensä tiellä; hän oli hänen tiellään kansan
keskuudessa, missä mr. Henrylle ei kukaan suonut hyvää sanaa, vaikka
masteria kyllä itkettiin ja ylistettiin; samoin kotona, missä isä,
vaimo, vieläpä palvelusväkikin kallistuivat samaan suuntaan.

Yleisen mielipiteen johdossa esiintyi kaksi vanhaa palvelijaa. John
Paul, pieni, kaljupäinen, juhlallinen ja vatsakas mies, joka
olemukseltaan tuntui varsin vakavalta ja yleensä oli sangen uskollinen
ja luotettava, oli masterin puoluelaisten johtaja. Ei kukaan uskaltanut
niin paljon kuin John. Hänen ilonaan oli kaikkien nähden halventaa mr.
Henryä, ja usein hän sitäpaitsi muodosteli vertailuja, jotka eivät
olleet mr. Henrylle eduksi. Varmaankin parooni ja rouva häntä siitä
moittivat, mutta ei koskaan niin ankarasti kuin olisi pitänyt, ja kun
John vain päästi kyyneleet valloilleen ja alkoi valitella masterin --
"tuon rakkaan poikansa" -- kohtaloa, annettiin kaikki anteeksi. Henry
itse oli tästä kaikesta vaiti, näytti vain milloin rasittuneelta,
milloin murheelliselta. Kuolleen kanssa hänen oli mahdoton kilvoitella,
ja mitenkä hän olisi voinut moittia vanhaa palvelijaa liiallisesta
uskollisuudesta? Hänellä ei ollut luontoa sellaiseen.

Toisen puolueen etunenässä oli Macconocchie, vanha juopporenttu, aina
valmis kiroilemaan, haukkumaan ja kerskumaan. Olen usein ajatellut
tässä ilmenevää omituista psykologista piirrettä, sitä nimittäin, että
nämä miehet kumpikin ottivat puolustaakseen henkilöä, joka oli aivan
erilainen kuin he itse, joten he siis tuomitsivat omia virheitään ja
välittivät viisi hyveistään, kun ne esimiehessä ilmenivat. Macconocchie
sai pian vainutuksi salaisen taipumukseni; hän osoitti minulle suurta
ystävällisyyttä ja saattoi tuntikausia haukkua masteria, niin että
minäkin unohdin työni. "Ihan ne ovat hulluja täällä joka ainoa, Jumala
heitä kolauttakoon, niin että silmät aukenevat!" oli hänen tapanaan
murista. "Master -- piru niiden kurkkuun istukoon, jotka häntä niin
nimittävät! Mr. Henryn tässä nyt masterina pitäisi olla. Eivät he niin
kovin masteria kaivanneet, kun hän oli täällä, se on varmaa. Jospa hän
ei koskaan olisi maailmaan tullut! En koskaan ole kuullut hyvää sanaa
hänen suustaan, eikä kukaan muukaan, haukkumista, pureskelua ja
jumalatonta sadattelua -- piru hänet periköön! Hänen häijyydellään ei
ollut rajoja. Hieno herra hän oli olevinaan. No niin, oletteko koskaan
kuulleet Wully Whitestä, kankurista? Niin nähkääs, Wully oli oikein
potra poika olevinaan, ei ollenkaan minun miehiäni, en koskaan voinut
häntä sietää; mutta hän oli kylläkin suuri omasta mielestään ja katsoi
voivansa nousta masteria vastaan jonkun hänen koiranjuonensa vuoksi.
Eikö ollutkin sankarillista, että Ballantraen master suostui kankurin
kanssa taistelemaan, häh?" vihelsi Macconocchie. (Joka kerta kun hän
mainitsi masterin täydellisen nimen, tapahtui se jotenkin vihaisesti
pihisten). "Ja hän teki sen. Oli se oiva urakka. Hän jyskytti miehen
ovea, huusi 'möyvöy!' hänen savupiippuunsa, sai ruutia hänen takkaansa
ja noita-ämmiä hänen ikkunoihinsa, kunnes mies uskoi itse vanhan Erkin
häntä ahdistavan. No niin, summa oli se, että Wully tuli hulluksi eikä
lopuksi tehnyt muuta kuin makasi polvillaan ulisten, mylvien ja
rukoillen, kunnes pääsi pois. Se oli selvä murha, jokainen sen sanoi.
Kysykää John Paulilta, -- hän kovasti häpesi juttua, hän, joka itse on
niin jumalinen. Oiva urotyö Ballantraen masterin tekemäksi!" Kysyin
häneltä, mitä master itse oli asiasta arvellut. "Mitäpä minä tiedän?"
hän vastasi, "hän ei koskaan sanonut mitään." Samalla alkoi hän
totuttuun tapaansa kirota ja sadatella ja aika ajoin tuli vinkuen hänen
nenästään: "Ballantraen master!" Erään tällaisen purkauksen aikana hän
näytti minulle kirjeen, jonka oli nostanut maasta Carlislessa ja jossa
vielä näkyi hevosenkengän jälki. Mutta se oli viimeinen kerta, sillä
hän puhui niin ilkeästi rouvasta, että minun oli häntä ankarasti
moittiminen ja sen kerran perästä karttaminen häntä.

Vanha parooni oli aina ystävällinen mr. Henryä kohtaan; joskus hän
osotti kiitollisuuttansakin hänelle varsin somalla tavalla, saattoi
taputtaa häntä olkapäälle ja sanoa: "Minulla on tässä kunnon poika!" Ja
kiitollisuutta hän varmaan tunsi; olihan hän järkevä ja oikeamielinen
mies. Mutta luulen myöskin, ettei hän muuta eikä enempää tuntenut, ja
tiedän varmaan mr. Henrynkin niin uskoneen. Hänen rakkautensa
suuntautui kokonaan kuolleeseen poikaan. Tällä en tahdo sanoa hänen
usein päästäneen tätä tunnettaan ilmoille: minun nähteni se tapahtui
yhden ainoan kerran. Parooni kysyi kerran kuinka tulin toimeen mr.
Henryn kanssa, ja minä kerroin hänelle asian niinkuin se oli.

"Niin", sanoi hän, tuijottaen sivuttain takkavalkeaan. "Henry on hyvä
poika, varsin hyvä poika. Olette kai kuullut, Mackellar, että minulla
on ollut toinenkin poika. Pelkään, ettei hän ollut niin kelpo poika
kuin Henry; mutta Jumala paratkoon, herra Mackellar, hän on kuollut, ja
hänen eläessään me kaikki hänestä ylpeilimme, ylpeilimme syystäkin.
Joskaan hän joka suhteessa ei ollut mallikelpoinen, niin me, ehkä
sentähden, kuitenkin pidimme hänestä sitä enemmän." Viime sanoja
sanoessaan hän miettivästi tuijotti tuleen; sitten hän jälleen kääntyi
puoleeni ja sanoi varsin vilkkaasti: "No niin, minua ilahuttaa, että te
niin hyvin sovitte mr. Henryn kanssa. Hän on teille hyvä isäntä, saatte
olla varma siitä." Samalla avasi hän kirjansa, mikä oli tavallisesti
sen merkki, että keskustelu oli lopussa. Mutta hän varmaankin luki
varsin vähän ja ymmärsi vieläkin vähemmän. Cullodenin tappotanner ja
master olivat melkein hänen ainoita ajatuksiaan, kuten minun alkoi olla
omituinen mustasukkaisuus kuollutta kohtaan mr. Henryn puolesta.

Kun en ole vielä kertonut rouvasta, voi lukija pitää tunnettani
liioiteltuna, mutta saa itse päättää, kun kertomukseni on lopussa. Sitä
ennen on minun kuitenkin kerrottava eräästä toisesta asiasta, joka
minua lähemmin tutustutti olosuhteisiin. Ennenkuin olin ehtinyt olla
puolta vuotta Durrisdeerissa, sattui, että John Paul sairastui ja
joutui sänkyyn; minun vähäpätöisen arveluni mukaan oli juopottelu hänen
kipunsa varsinaisena syynä, mutta häntä hoidettiin hyvin, ja hän
käyttäytyikin kuin pyhimys, jota on kohdannut Jumalan lähettämä
vitsaus. Pappikin, joka häntä kävi katsomassa, näytti lähtiessään
varsin juhlalliselta. Sairauden kolmantena aamuna tuli mr. Henry
luokseni ja näytti olevan kovin allapäin.

"Mackellar", sanoi hän, "minä pyydän teiltä pientä palvelusta. Me
maksamme erästä avustusta, jonka John Paul tapaa viedä perille. Nyt,
kun hän on kipeä, en tiedä, kenen muun puoleen kääntyisin kuin teidän.
Asia on hyvin arkaluontoinen; itse minä en hyvällä syyllä voi lähteä
rahoja viemään, Macconocchie'ta en uskalla lähettää, hän ei osaa pitää
suutansa ja minä olen -- minä -- minä en halua, että vaimoni saa siitä
mitään tietää." Puhuessaan punastui hän aina korvia myöten.

Totta puhuen täytyy minun tunnustaa, että kuullessani rahojen
menevän Jessie Brownille, naikkoselle, jonka maine ei mielellään
voinut huonontua, minä luulin mr. Henryn yrittävän salata omaa
harha-askeltaan. Sitä voimakkaammin minuun vaikutti totuus, kun sen
sain kuulla.

Jessie Brown asui eräässä ahtaassa solassa St. Brides'in syrjäisimmässä
kolkassa. Siellä asui pahinta roskaväkeä, enimmäkseen salakuljettajia.
Solan suulla istui mies, jolta oli pää halkaistu, ja kauempana oli
kapakka, missä jotkut nuoret miehet lauloivat ja melusivat, vaikka oli
vasta aamupäivä, kello ei yhdeksääkään. En todellakaan ole koko isossa
Edinburghissa nähnyt pahempaa kulmaa, ja olin kääntyä takaisin. Jessien
asunto oli ympäristönsä kaltainen, eikä hän itse sen parempi. Hän ei
suostunut antamaan minulle kuittia (jonka tuo järjestystä rakastava mr.
Henry oli minun käskenyt ottaa), ennenkuin oli lähettänyt hakemaan
juomatarpeita ja minä olin kilistänyt lasia hänen kanssaan. Ja kaiken
aikaa hän pieksi kieltään aivan päättömästi ja kevytmielisesti; joskus
hän teeskenteli olevansa hieno nainen, toisinaan lasketteli varsin
sopimattomia sukkeluuksia, olipa vielä joskus niin likentelevä, että
olin häpeästä haljeta. Rahoista hän puhui traagillisemmin.

"Ne ovat verirahoja!" sanoi hän; "minä otan ne vastaan petetyn
verirahoina! Nähkääs, miten minut on alennettu. Voi, jos se sorja poika
palajaisi, niin kyllä kaikki muuttuisi. Mutta hän on kuollut -- makaa
ylämaan kukkulain välissä -- se sorja poika, se sorja poika!"

Hän kirkui sorjaa poikaansa, löi käsiänsä yhteen ja kohotti katseensa
taivasta kohti -- asento, jonka hän kaiketi oli oppinut joltakin
kiertävältä teatterijoukolta; minusta näytti hänen surunsa suurimmalta
osalta olevan teeskentelyä, ja hän palasi juttuunsa alinomaa vain
sentähden, että hän enää voi kerskua ainoastaan häpeästään. En tahdo
väittää, etten olisi ollenkaan häntä säälinyt, mutta sääliini sekaantui
inhoa ja se katosi kokonaan, kun hänessä tapahtui viimeinen
muodonvaihdos. Saatuaan kylliksi pauhata minulle ja vihdoin
kirjoitettuaan kuitin hän sanoi: "Tuoss' on ja marssi matkaasi!" ja
käski sopimattomasti manaillen minua viemään kuitin sille kavalalle
konnalle, joka oli minut lähettänyt. Ensimmäisen kerran minä kuulin mr.
Henryä niin nimitettävän; hänen äkkinäinen kiivautensa sitäpaitsi minua
ällistytti niin, että puikin ulos huoneesta kiroustulvan alta kuin
märkä koira. Mutta sillä minä en päässyt, sillä tuo räähkä avasi
ikkunan, pisti päänsä pihalle ja jatkoi haukkumistaan, kunnes tulin
ulos solasta; salakuljettajat tulivat kapakan ovelle ja lisäsivät
osansa iloon hekin, olipa yksi heistä kyllin ystävällinen usuttaakseen
kimppuuni pienen äkäisen koiran, joka puri minua nilkkaan. Tämä olisi
saattanut olla vakavaa opetusta, jos minulla olisi ollut taipumuksia
huonoon seuraan; ratsastin kotiin koipi kipeänä ja aika lailla
kiukuissani.

Mr. Henry oli konttorissa. Hän oli kyllä puuhailevinaan, mutta minä
näin hänen kärsimättömästi odottavan uutisia matkaltani.

"No?" kysyi hän kohta kun pääsin sisään, ja kun kerroin hänelle hiukan
kokemiani, mainiten ettei Jessie näytä ansaitsevan eikä kaipaavankaan
hyväntekeväisyyttä, niin hän sanoi: "Ei Jessie ole minun ystäviäni,
mutta totta puhuen, Mackellar, minä en yleensä voi kehua ystävistä, ja
tuolla naisella on tavallaan syytä olla epäkiitollinen. Minun ei
tarvitse salata, minkä koko seutu tietää: eräs perheemme jäsenistä on
kohdellut häntä niin ja näin."

Tällöin kuulin mr. Henryn ensimmäisen kerran viittaavankaan masteriin
ja minä luulen, että hänen oli vaikea saada tätäkään vähää sanotuksi.
Kohta sen jälkeen hän jatkoi: "Senvuoksi en halua siitä puhuttavan. Se
olisi kiusallista vaimolleni -- ja isälleni", lisäsi hän ja punastui
taas.

"Mr. Henry", sanoin minä, "jos uskallan puhua teille vapaasti, niin
neuvon teitä antamaan tuon naikkosen mennä menojaan. Mitä hyötyä siitä
on, että hänelle rahoja lahjoitatte? Hän ei ole raitis eikä
kunnollinen, ja mitä kiitollisuuteen tulee, niin voitte pikemmin lypsää
maitoa kallion kyljestä; asia ei muutu, vaikka lopetatte
hyväntekeväisyytenne -- lähettinne sääret vain säilyvät."

Mr. Henry hymyili.

"Säärenne surettaa minua", sanoi hän sitten varsin vakavasti.

"Ja huomatkaa myöskin", jatkoin minä, "että minä annan teille tämän
neuvon kypsän harkinnan jälkeen; alussa minäkin säälin häntä."

"Niin, näettekö!" sanoi mr. Henry; "ja ajatelkaa, että minä olen
tuntenut hänet jo niinä aikoina, jolloin hän oli varsin kelpo tyttö.
Lisäksi se, että vaikka puhun vähän perheestäni, ajattelen kuitenkin
paljon sen mainetta."

Siihen hän katkaisi keskustelun, tuttavallisimman, mitä meillä oli
ollut. Mutta samana iltapäivänä sain tietooni, että hänen isänsä oli
täydellisesti selvillä asiasta, ja että mr. Henry siis salasi sitä vain
vaimoltansa.

"Pelkäänpä että teillä on ollut epämieluisa tehtävä tänään", sanoi
parooni minulle, "ja kun se ei millään tavalla kuulu virkatehtäviinne,
kiitän teitä siitä ja pyydän samalla pitämään mielessänne (jos mr.
Henry on unohtanut siitä huomauttaa), että me haluamme miniäni pysyvän
asiasta täysin tietämättömänä. Vainajaan viittaaminen on kaksin kerroin
kiusallista, Mackellar."

Minussa kiehui, ja olin vähältä sanoa paroonille suoraan, kuinka väärin
hänen oli puhua noin, hänen, joka myötäänsä palautti vainajan muiston
rouvan mieleen, ja miten paljon parempi olisi, jos hän särkisi tuon
väärän epäjumalankuvan. Nyt olin näet päässyt niin pitkälle, että
selvästi huomasin millaiset herran ja rouvan välit olivat.

Kynäni on kyllin selvä kertomaan tasaista ja mutkatonta historiaa,
mutta kuinka voisin luoda yhteiskuvan niistä äärettömän monista
pikku-asioista, joista ei yksikään ole erikseen mainittavissa, kuinka
tehdä tiliä silmäniskuista ja sanojen sisällöstä, sanojen, joilla
itsessään ei ole suurta merkitystä? Minunhan olisi puolelle sivulle
koottava noin kahdeksantoistakuukautisen yhteiselämän ydinsumma.
Puhuakseni suuni puhtaaksi, oli syy yksinomaan rouvan. Hän piti
suostumustaan naimisiin jonkinlaisena armonosoituksena ja katsoi
olevansa marttyyri. Kaikkeen tähän parooni häntä tietäen tai
tietämättään yllytti. Ansioksi itselleen hän luki myöskin
uskollisuutensa vainajaa kohtaan, vaikka hienommin asiaa käsitellen
saattaisi pikemmin sanoa sitä uskottomuudeksi elossa olevaa kohtaan.
Tässäkin parooni oli hänen puolellaan. Hän kai tahtoi mielellään
jutella häviöstään, mutta häpesi siitä pitää puhetta mr. Henryn läsnä
ollessa. Se kumminkin on varmaa, että hän tässä kolmihenkisessä
perheessä sai muodostetuksi oman ryhmänsä, ja että aviomies sai jäädä
sen ulkopuolelle. Durrisdeerissa oli kyllä vanhastaan tapana, perheen
ollessa yksin, että parooni päivällisen jälkeen joi viininsä takan
ääressä ja että miss Alison samoin jäi, otti tuolinsa hänen luokseen ja
piti juttua yllä. Sama tapa jatkui senkin jälkeen kun neiti oli mennyt
naimisiin. Itsessään oli varsin hauskaa nähdä vanhan herran ja hänen
miniänsä välillä vallitsevaa hellää suhdetta, mutta minä olin liiaksi
mr. Henryn puolella tunteakseni muuta kuin vihaa sen vuoksi, että hänet
suljettiin pois seurasta. Monen monta kertaa näin hänen nousevan
pöydästä sen näköisenä, että saattoi arvata hänen suoraa päätä lähtevän
vaimonsa ja paroonin luo. He puolestaan eivät koskaan hidastelleet
lausua hänet tervetulleeksi, he kääntyivät hänen puoleensa hymyillen
kuin lapselle, joka tahtoo olla mukana, ja liittivät hänet keskusteluun
niin huonosti salatuin ponnistuksin, että hän pian palasi pöydän luo,
missä minä istuin. Sieltä saatoimme me (niin iso on Durrisdeerin halli)
kuulla ainoastaan äänien hyrinän tulisijan luota. Siinä hän istui ja
piti heitä silmällä, minä hänen vierellänsä, ja joskus, kun parooni
murheellisesti pudisti päätänsä, tai pani kätensä rouvan päälaelle, tai
kun he silmäilivät toisiaan kyynelsilmin, voimme me päättää keskustelun
koskeneen vanhaa asiaa, ja kuolleen varjo lepäsi huoneen yllä.

Toisinaan minusta tuntuu, että mr. Henry teki hullusti ollessaan niin
kärsivällinen, mutta on muistettava, että hänen avioliittonsa oli
säälin hedelmä, ja että hän sellaisilla ehdoilla oli ottanut vaimonsa.
Muistan hänen kerran kertoneen, että hän oli löytänyt miehen, joka
osasi asettaa uuden ruudun värilliseen lasiin, seikka, joka tietysti
oli yksinomaan hänen huolehdittavansa, koska hän johti kaikkia talon
käytännöllisiä toimia. Mutta niille, jotka ihannoivat masteria, oli tuo
väritön ruutu kuin pyhäinjäännös, joten rouva, heti kun kuuli asiasta,
lennähti tulipunaiseksi kasvoiltaan.

"Antakaa olla!" huudahti hän.

"Paljonhan minä jo olen antanut olla", vastasi mr. Henry, katkerammin
kuin milloinkaan ennen olin kuullut.

Silloin ryhtyi vanha parooni välittäjäksi, silitteli ja sovitteli
tapansa mukaan, ja kun päivällinen oli syöty, oli kaikki näennäisesti
unohdettu. Mutta ruuan jälkeen, kun parooni ja rouva vanhaan tapaan
olivat asettuneet takan luo, näimme me miten rouva nojasi päätänsä
hänen polveensa ja itki. Mr. Henry jutteli kanssani jostain
talousasiasta -- hän ei koskaan osannut puhua juuri muusta kuin
taloudesta, eikä hän ollut mikään huvittava seuramies; mutta tuona
päivänä hän jutteli melkein herkeämättä ja vaikka hän kerta kerran
perään vilkaisi takan luo ja korotti ja hiljensi ääntänsä, ei hän siltä
puheessaan pysähtynyt. Mitään uutta ruutua ei asetettu, ja tätä minä
luulen hänen pitäneen suurena tappiona. Jos hän ei ehkä ollutkaan
kyllin ylpeä, niin oli hän varmaan kyllin hyvänluontoinen. Rouva
osoitti hänelle alentuvaisuutta, joka olisi minun turhamaisuudelleni
ollut syövyttävää myrkkyä, jos hän olisi ollut minun vaimoni; mutta hän
otti sen vastaan suosiona. Rouva piti häntä kolmen askelen päässä,
unohti hänet, muisti sitten ja puhutteli kuten lasta. Palvelukset hän
otti kylmän ystävällisesti vastaan, nuhteli häntä, punaisena ja purren
huultansa, aivan kuin häveten toisen vuoksi; huomaamattaan hän voi
komentaa miestään katseellaan, toisinaan taas pyytää häneltä mitä
tavallisinta avuliaisuutta, aivan kuin jotain erinomaista
suosionosoitusta. Ja kaikkeen tähän parooni vastasi mitä suurimmalla
huomaavaisuudella; hän rakasti, kuten sanotaan, sitä maatakin, jota
vaimonsa astui, ja rakkaus loisti hänen silmistään kirkkaana kuin
lamppu. Kun miss Katarinan piti tulla maailmaan, ei hän tyytynyt
pysymään poissa vuoteen luota. Siellä hän istui (kuten sain tietää)
kalman kalpeana ja otsa hiessä. Nenäliinan hän oli kädessään rutistanut
kokoon, niin ettei se ollut pyssynluotia suurempi. Hän ei voinut
myöskään pitkään aikaan katsella miss Katarinaa, ja luulenpa ettei hän
koskaan ollut oikein isä hänelle, josta syystä häntä kovasti
moitittiinkin.

Sellainen oli asiain tila perheessä huhtikuun 7 päivän tienoilla 1749,
jolloin sattui ensimmäinen siitä tapausten sarjasta, joka oli musertava
monta sydäntä ja särkevä monta elämää.

Tuona päivänä minä istuin huoneessani vähää ennen illallisaikaa, kun
John Paul kysymättä tempasi oven auki ja ilmoitti alhaalla olevan
jonkun, joka halusi puhutella hovimestaria (arvonimeni hän lausui
pilkallisesti).

Minä kysyin, millainen mies siellä oli ja mikä hänen nimensä; mutta
silloin selvisi vain, miksi John oli niin kiukkuinen, sillä ilmeni,
että vieras halusi sanoa nimensä vain minulle. Tämä loukkasi syvästi
John Paulia, ovenvartijaa.

"Hyvä on", sanoin hymyillen, "saadaanpa nähdä mitä hän tahtoo."

Etehisessä seisoi pitkä, kovin huonoihin vaatteisiin puettu mies,
yllään merimiestakki, aivan kuin olisi hän vast'ikään noussut maihin,
kuten asia todella olikin. Lähellä häntä seisoi Macconocchie, joka
pisti kielensä pihalle ja asetti kätensä leuan alle, kuten vähämielinen
tekee oikein tuumiessaan. Vieras oli vetänyt viitan kasvoilleen ja
näytti arkailevan. Niin pian kuin hän näki minun tulevan, astui hän
nopeasti ja hymyillen minua kohti.

"Hyvä mies", sanoi hän, "pyydän tuhannesti anteeksi, että teitä
häiritsen, mutta asiani ovat perin hullulla tolalla. Tuolla on eräs
koipeliini, jonka minä kyllä tunnen, ja mikä pahempaa, luulen hänen
puolestaan tuntevan minut. Koska te olette tämän talon väkeä ja teille
on uskottu varsin vastuunalainen asema (sentähden minä uskalsinkin
pyytää teitä tavata), niin varmaankin kuulutte kunniallisten
puolueeseen?"

"Joka tapauksessa voitte olla varma", vastasin minä, "että kaikki,
jotka siihen puolueeseen kuuluvat, ovat täydessä turvassa
Durrisdeerissa."

"Sitähän minäkin, mies hyvä", sanoi hän. "Nähkääs, minut jätti juuri
äsken tuonne rantaan eräs varsin kunniallinen mies, jonka nimeä en voi
muistaa. Hän odottaa minua huomisaamuun asti, mikä seikka voi olla
jossakin määrin vaarallinen hänelle, ja puhuakseni suoraan,
mahdollisesti minullekin. Minä olen niin usein pelastanut henkeni,
herra -- minä olen unohtanut teidän suuresti kunnioitettavan nimenne --
että tuntuisi ilkeältä nyt lopuksikin se menettää. Ja tuo koipeliini,
jonka luulen tavanneeni Carlislen luona..."

"Macconocchie on kyllä luotettava huomiseen asti", vastasin minä.

"Se ilahduttaa minua suuresti", sanoi vieras. "Ei näet sovi kieltää,
että minun nimelläni on huono kaiku täällä Skotlannissa. Sivistyneeltä
mieheltä, kuten te, en tietysti tahdo mitään salata, ja teidän
luvallanne kuiskaan sen hyvin hiljaa. Nimeni on Francis Burke -- majuri
Francis Burke -- ja olen tullut tänne mitä suurimman vaaran alaisena
tapaamaan herrasväkeänne -- jos sallitte minun käyttää sellaista
nimitystä; ulkoasustanne ja olemuksestanne päättäen ei olisi luullut
teillä mitään herrasväkeä olevankaan. Ja jos nyt olette hyvä ja teette
minulle sen suuren palveluksen, että ilmoitatte heille tuloni, voitte
samalla kertoa, että minulla on mukanani kirjeitä, joitten lukeminen
varmaan on heitä ilahduttava."

Majuri Francis Burke oli yksi niitä, jotka suuressa määrin olivat
vahingoittaneet prinssin asiaa ja joita skotlantilaiset vihasivat
kapinan kestäessä, ja minä johduin heti ajattelemaan kuinka Ballantraen
master kaikkien ihmeeksi oli heidän puolueeseensa liittynyt. Samassa
syntyi sielussani voimallinen aavistus siitä, mitä oli odotettavissa.

"Olkaa hyvä ja astukaa tänne", sanoin minä ja avasin erään huoneen
oven, "minä ilmoitan paroonille."

"Toden totta, varsin ystävällistä teiltä, mr. mikä olikaan nimenne",
sanoi majuri.

Hitain askelin minä kuljin halliin. Siellä he olivat kaikin -- vanha
parooni paikallaan, rouva ikkunan luona työssä, mr. Henry taas tapansa
mukaan kävelemässä edestakaisin huoneen toisessa päässä. Keskellä
hallia oli katettu illallispöytä. Minä ilmoitin heille lyhyesti saamani
tiedon. Vanha parooni vaipui taaksepäin tuoliinsa. Rouva hypähti
seisaalleen jääden siihen kuin kuvapatsas. Hänen ja hänen miehensä
katseet kohtasivat toisensa läpi salin. Omituinen oli se silmäys, jonka
he vaihtoivat, ja vähitellen katosi puna heidän kasvoiltaan. Sitten
kääntyi mr. Henry puoleeni, ja sanomatta mitään teki hän sormellaan
merkin. Se riitti; minä lähdin alas majuria hakemaan.

Kun tulimme ylös, olivat kaikki kolme melkein samoissa asennoissa;
luulenpa, ettei yksikään ollut mitään puhunut.

"Parooni Durrisdeer, arvaan minä?" kysyi majuri kumartaen. Parooni
nyökkäsi vastaukseksi. "Ja tämä herra", jatkoi majuri, "lienee
Ballantraen master."

"Sitä nimeä en ole koskaan omistanut", sanoi mr. Henry, "minä olen
Henry Durrie, palvelijanne."

Sitten kääntyi majuri rouvan puoleen ja kumarsi, hattu sydämellä, mitä
imartelevimman näköisenä. "En voi erehtyä noin ihanavartaloisen naisen
suhteen", sanoi hän. "Minä seison ihastuttavan miss Alisonin edessä,
josta olen kuullut paljon puhuttavan?"

Taaskin vaihtoivat mies ja vaimo silmäyksiä.

"Minä olen mrs. Henry Durie", hän sanoi, "mutta ennen naimisiinmenoa
oli nimeni Alison Graham."

Nyt ei parooni kestänyt kauempaa. "Minä olen vanha mies, majuri Burke",
sanoi hän, "ja heikko mies. Teette hyvän työn, jos käytte rivakasti
asiaan. Tuotteko minulle uutisia --" hän epäröi; sitten hän sai sanan
sanotuksi aivan erilaisin sävyin -- "pojaltani?"

"Hyvä herra parooni, minä olen teille avomielinen kuin sotamies", sanoi
majuri. "Kyllä, minä tuon."

Parooni heilautti kättään, aivan kuin merkiksi, mutta mahdotonta
oli arvata merkitsikö se, että majurin piti antaa hänelle
rauhoittumisaikaa, vai oliko se kehoitus jatkamiseen. Vihdoin hän sai
änkytetyksi: "Hyviäkö uutisia?"

"No parhaitapa tietenkin, mitä auringon alla sopii toivoa", huusi
majuri. "Sillä minun hyvä veljeni ja ihailtu toverini on tällä hetkellä
hienossa Pariisissa, ja jos oikein tunnen hänen tapojansa, asettaa hän
parhaillaan tuolia päivällispöydän ääreen. -- Jumal'avita, luulenpa
rouvan voivan pahoin."

Rouva oli todella kalpea ja nojasi ikkunanpieleen. Mutta kun mr. Henry
liikahti rientääkseen hänen luoksensa, suoristi hän väristen ruumiinsa.
"Ei minua mikään vaivaa", mutisi hän kalpein huulin.

Mr. Henry pysähtyi ja viha vääristi hänen kasvojansa. Kohta hän kääntyi
majurin puoleen. "Älkää hämmästykö sanojenne vaikutusta", sanoi hän.
"Se on aivan luonnollista; me olemme kaikki kolme kasvaneet kuin
sisarukset."

Rouva loi mieheensä katseen, jossa oli helpotusta, jopa
kiitollisuuttakin. Luullakseni saivat nämä sanat ensinnä hänet
leppeämmin katselemaan mr. Henryä.

"Teidän täytyy koettaa antaa minulle anteeksi, mr. Durie; minä olen
irlantilainen villi ja pysyn sellaisena", sanoi majuri. "Ansaitsisin
kyllä tulla ammutuksi, kun en osannut hienommin esittää asiaani
rouvasihmiselle. Mutta tässä ovat masterin omat kirjeet kullekin
perheen jäsenelle, ja jos minä oikein tunnen ystäväni nerokkaan mielen,
niin luulen hänen kertovan historiansa sulavammin."

Samalla hän veti esiin kolme kirjettä, järjesti ne osoitteitten mukaan,
ojensi ensimmäisen paroonille, joka innokkaasti sieppasi sen, ja meni
mrs. Henryn luo toinen kädessään.

Mutta rouva ojensi torjuen kätensä. "Antakaa se miehelleni", sanoi hän
tukahutetuin äänin.

Majuri oli nopsa ymmärrykseltään, mutta tässä hän hetkeksi hämmästyi.
"Tietysti!" sanoi hän, "minä olen oikea pöhkö! Tietysti!" Mutta yhä hän
seisoi kirje kädessään.

Vihdoin ojensi mr. Henry kätensä, eikä siinä enää auttanut muu kuin
antaminen. Mr. Henry otti kirjeet (sekä rouvan että omansa) ja tuijotti
koteloihin rypistetyin otsin, aivan kuin jotain miettien. Koko
keskustelun aikana hän oli hämmästyttänyt minua mallikelpoisella
käytöksellään, mutta nyt hän voitti itsensä.

"Salli minun tulla kanssasi huoneeseesi", sanoi hän vaimolleen. "Tämä
on tullut liian äkkiarvaamatta, ja joka tapauksessa kai tahdot
mieluimmin lukea kirjeesi yksinäisyydessä."

Taasen katsoi rouva häntä samoin kummastelevin ilmein, mutta hän ei
antanut ajatteluaikaa, vaan meni suoraan rouvan luo.

"Se on parasta, usko pois", sanoi hän, "ja majuri Burke on kyllin
huomaavainen ja älykäs antaakseen sen anteeksi." Samalla hän tarttui
rouvaa käteen ja vei hänet salista.

Mrs. Henry ei tullut sinä iltana takaisin, ja kun mr. Henry (kuten
paljon myöhemmin sain tietää) seuraavana aamuna meni häntä katsomaan,
antoi hän kirjeen takaisin vieläkin avaamattomana.

"Koetahan nyt toki se lukea!" oli mr. Henry huudahtanut.

"Älä vaadi sitä minulta", oli rouva vastannut.

Näillä sanoillaan he mielestäni suureksi osaksi hävittivät sen hyvän
vaikutuksen, jonka heidän edellinen esiintymisensä oli tehnyt. Mutta
kirjettä ei luettu; se joutui minun käsiini ja minä poltin sen.

Päästäkseni oikein selville masterin seikkailuista Cullodenin tappelun
jälkeen kirjoitin minä joku aika sitten majuri Burkelle, nykyiselle
Pyhän Ludvigin ritarikunnan jäsenelle, pyytäen häneltä jonkinlaisia
kirjallisia tiedonantoja, koska tuskin voin luottaa muistiini niin
pitkän ajan kuluttua. Totta puhuen pani hänen vastauksensa minut
pulaan; hän näet lähetti minulle koko elämäkertansa, joka ainoastaan
muutamin paikoin koskettelee masteria, mutta joka on paljon laajempi
kuin koko minun kertomukseni, eikä mielestäni ole läheskään aina
mielenylennykseksi tarkoitettu. Kirjeessään, joka on päivätty
Ettenheimissa, hän pyytää minua käytettyäni mieleni mukaan hänen
muistiinpanojaan, etsimään kustantajan niille kokonaisuudessaan. Näin
ollen luulen parhaiten sopivan omiin tarkoituksiini ja täyttäväni hänen
toiveitansa kun painatan muutamia osia lyhentämättöminä. Siten saa
lukija perinpohjaisen ja toivottavasti hyvin luotettavan kertomuksen
eräistä tärkeistä yksityisseikoista, ja jos joku kustantaja viehättyisi
herra ritarin kertomatapaan, niin hän tietää, mistä pyytää lisää, sitä
kun löytyy yllinkyllin. Liitän tähän ensimmäisen katkelman korvaamaan
sitä, minkä ritari kertoi meille päivällisen jälkeen Durrisdeerin
hallissa; mutta ajateltavissa on, ettei hän paroonille esittänyt
karkeata todellisuutta, vaan suuresti somistellun toisinnon.



KOLMAS LUKU.

Masterin vaellukset.

(Ritari de Burken muistelmista.)


... Lienee melkein turhaa huomauttaa, että lähdin Ruthvenista paljon
tyytyväisempänä kuin olin sinne tullut. Mutta miten olikaan, eksyinkö
tieltä tuossa autiossa seudussa, vai toveriniko eksyivät minusta, joka
tapauksessa huomasin olevani aivan yksin. Asema oli kovin epämukava;
minä en ollenkaan tuntenut tuota kammottavaa maata enkä sen villiä
kansaa, ja viimeisten tapausten vuoksi, prinssin luopuessa
sodankäynnistä, olimme me irlantilaiset joutuneet pahempaan huutoon
kuin koskaan ennen. Juuri hautoessani niitä vähäisiä pelastuksen
toiveita, jotka minulla saattoi olla, näin minä kukkulalla toisen
ratsumiehen, jota ensin luulin aaveeksi, sillä sotajoukossa oli
yleiseen kerrottu hänen kaatuneen ensi rivissä Cullodenin luona. Se oli
Ballantraen master, lordi Durrisdeerin poika, nuori aatelismies,
harvinaisen urhea ja lahjakas, jonka luonto oli varustanut yhtä hyvin
hovin saleja kuin taistelukenttää kaunistamaan. Kohtauksemme oli meille
molemmille sitäkin tervetulleempi, kun hän oli yksi niistä harvoista
skotlantilaisista, jotka olivat esiintyneet huomaavaisesti meitä
irlantilaisia kohtaan, ja koska hän nyt voi olla minulle suureksi
avuksi auttamalla minua pakoon. Mutta erityisen ystävyytemme perustana
oli seikka, joka romanttisuudessaan vetää vertoja jollekin
Arthur-kuninkaasta kerrotulle tarinalle.

Se tapahtui pakomme toisena päivänä. Yön me olimme nukkuneet sateessa
eräällä vuoren rinteellä. Samaa matkaa kanssamme kulki eräs Appinin
mies, Alan Black Stewart (tai joku sentapainen [Eiköpä tämä liene Alan
_Breck_ Stewart, josta sittemmin kansan suussa tuli Appinin murhamies?
Ritarimme on usein kovin huono muistamaan nimiä. Mackellarin muist.],
minä tapasin hänet jälkeenpäin Ranskassa), joka katseli karsaasti
toveriani. He vaihtoivat varsin epäkohteliaita lauseita ja Stewart
vaati masteria astumaan alas ja ratkaisemaan asian.

"Ei, herra Stewart", vastasi master, "asian näin ollen minä mieluummin
ratsastan kilpaa kanssanne", ja samassa hän kannusti hevostaan.

Stewart pyrki perässämme, lapsellisesti kyllä, yli peninkulman. Minä en
voinut pidättää nauruani, kun vihdoin käännyin katsomaan ja näin hänen
pysähtyneen jollekin mäelle kädet kupeissa, halkeamaisillaan
hengästymisestä.

"Mutta sittenkään", täytyi minun sanoa toverilleni, "en tahtoisi
koskaan sallia miehen laukata jäljessäni niin kunnianarvoisessa
tarkoituksessa, saamatta toivettaan täytetyksi. Tuo oli hyvää pilaa,
mutta haiskahtaa hiukan pelkuruudelta."

Hän rypisti otsaansa minulle. "Minulla on kyllä tekemistä", sanoi hän,
"kun otan vaivoikseni vihatuimman miehen Skotlannissa; puhukoon se
rohkeuteni puolesta."

"Minäpä voin, jumal'auta, näyttää teille yhden vielä vihatumman",
sanoin minä. "Ja jollette seuraani hyväksy, niin 'ottakaa vaivoiksenne'
joku muu."

"Majuri Burke", sanoi hän, "välttäkäämme kinaa. Siinä tarkoituksessa
minä ilmoitan teille, että olen yhtä herkkätuntoinen kuin kuka muu
tahansa."

"En minä enempää siedä kuin tekään", vastasin. "Sen sanon suoraan."

"Tällä tavalla", sanoi hän, "ei asia voi jatkua. Minä ehdotan, että
paikalla teemme jommankumman: joko sieppaamme puukkomme ja päätämme
asian tai teemme lujan liiton auttaa toisiamme kaikessa."

"Kuten veljekset?" virkoin minä.

"Niin tyhmästi en sanonut", vastasi hän. "Minulla itselläni on veli,
enkä minä laske häntä minkään arvoiseksi. Mutta jos puskemme yhteen
olkapäät tällä pakoretkellä, niin uskalletaan olla oma itsemme, kuin
oltaisiin villejä, ja vannokaamme kumpainenkin, ettei vihastuta eikä
hyljätä toisiamme. Minä olen sangen paha mies pohjaltani, ja minusta
tuntuu väsyttävältä aina näyttää hyveikkäältä."

"Minä olen yhtä paha kuin tekin", vastasin minä.

"Ei Francis Burkessa mitään maitoparran vehkeitä ole. Mutta mitä
tehdään? Tapellaanko vai ollaanko ystäviä?"

"Niin", vastasi hän, "mitä tuo olisi. Mutta mielestäni on parasta
ratkaista se rahan heitolla."

Ehdotus oli liian ritarillinen ollakseen minua miellyttämättä, ja niin
ihmeelliseltä kuin se voikin näyttää, kun on kysymys kahdesta
jalosukuisesta herrasta, heitimme me puoli kruunua ilmaan (kuten pari
entisajan ritaria), nähdäksemme pitikö meidän pistää toisemme
kuoliaiksi vai tehdä särkymätön ystävyysliitto. Romantisempaa tapausta
tuskin lienee sattunut, ja tämä on yksi niistä muistiinpanojeni
kohdista, jotka osoittavat että Homeroksen ja runoilijain kertomukset
ovat tosia vielä meidän päivinämme -- ainakin kun on puhe jaloista,
hienoista miehistä. Päätökseksi tuli, että meidän oli tehtävä rauha, ja
me löimme kättä sovinnon merkiksi. Nyt selitti toverini, mikä tarkoitus
oli Stewartin jättämisellä, ja täytyy tunnustaa, että hänen poliittinen
älynsä sai siitä kunniaa. Huhu Ballantraen kuolemasta oli hänelle
suureksi avuksi, joten se, että Stewart oli hänet tuntenut, oli
vaarallista. Sentähden oli hän sopivimmalla tavalla pitänyt huolta
siitä, että Stewart oli asiasta hiiskumatta. "Alan Black, näes", sanoi
hän, "on niin turhamainen, että jättää kertomatta sellaisen jutun
itsestänsä."

Iltapuolella tulimme sen lahdelman rannoille, joka oli matkamme määrä;
alus oli sinne juuri ankkuroitunut. Se oli _Sainte-Marie-des-Anges_
Havre de Grace'ista. Tilattuamme merkeillä veneen kysyi master tunsinko
kapteenia. Kerroin, että hän oli maanmiehiäni, aivan virheetön kunnon
mies, mutta jossain määrin pelokas.

"Sama se", sanoi hän. "Totuuden hän sittenkin saa tietää."

Totuutta tappelustako hän tarkoitti? kysyin minä. Siliä jos kapteeni
saisi vähänkin vihiä sotajoukon hajaantumisesta, niin hän varmaankin
heti nostaisi ankkurin.

"Entäs sitten!" hän vastasi, "eihän nyt kuitenkaan enää auta tapella."

"Hyvä mies", sanoin minä, "ei nyt ole puhe tappelemisesta. Mutta onhan
meidän ajateltava ystäviämme. He tulevat aivan kintereillämme; prinssi
itse on ehkä mukana, ja jos laiva on lähtenyt, voi suuri joukko
kallisarvoisia henkiä joutua vaaraan."

"On kapteenilla ja miehistölläkin henki, jos _siitä_ puhutaan", sanoi
Ballantrae.

Se oli pelkkää viisastelua, selitin minä, enkä halunnut kapteenille
mitään sanottavan. Niinpä sain Ballantraelta sen viisaan vastauksen,
jonka vuoksi olen koko keskustelun sellaisenaan kertonut (ja samalla
siksi, että minua on moitittu tästä _Sainte-Marie-des-Anges'in_
jutusta).

"Muista sopimustamme, Frank", sanoi hän. "Minulla ei ole valtaa
vastustella, jos sinä pidät suusi kiinni, mihin sinua kehoitankin,
mutta saman sopimuksen mukaan et sinä voi moittia, vaikka minä puhun
suuni puhtaaksi."

En voinut olla tälle nauramatta, vaikka vieläkin varoitin häntä
seurauksista.

"Minun puolestani saa seurata tuhannen pirua", sanoi tuo häikäilemätön
heittiö. "Minulla on tapana aina tehdä se, mikä minua miellyttää."

Kuten tiedetään, kävi ennustukseni toteen. Kohta kun kapteeni oli
kuullut asian oikean laidan, hän nosti ankkurin ja suuntasi merelle;
ennen auringon nousua olimme jo Great Minchissä.

Laiva oli vanha, ja laivuri, joskin mitä rehellisin (ja lisäksi
irlantilainen), kovin kelvoton. Tuuli puhalsi puuskittain ja meri kävi
ankarasti. Koko pitkänä päivänä ei meillä juuri ollut ruokahalua.
Menimme aikaisin ja jokseenkin alakuloisina levolle. Yön aikaan kääntyi
tuuli (aivan kuin meille opetukseksi) koilliseen ja muuttui
rajumyrskyksi. Meidät herätti myrskyn kamala mylvinä ja merimiesten
juoksu kannella. Luulin varmasti viime hetkemme tulleen ja pelkoni
nousi yli rajain, kun Ballantrae vielä pilkkaili rukouksiani.
Sellaisena hetkenä esiintyy mies, jolla on jonkinlaista uskontoa,
oikeassa valossaan, ja meille selviää (mitä meille jo pieninä
ollessamme opetettiin), kuinka vähän sopii luottaa maallisiin ystäviin;
olisin arvoton tunnustamaan uskontoani, poika, jos jättäisin tämän
erityisesti huomauttamatta. Kolme päivää me makasimme pimeässä
kajuutassa, yksi ainoa korppu nakerreltavanamme. Neljäntenä myrsky
vaimeni, mutta laiva oli menettänyt mastonsa ja mainingit heittelivät
sitä ankarasti. Kapteeni ei aavistanutkaan, minne olimme ajautuneet;
hän oli aivan kelvoton ammattiinsa, osasi vain ylistää pyhää neitsyttä,
mikä kyllä itsessään on erinomainen asia, mutta tuskin riittää laivan
ohjaamiseen. Ainoa toivomme oli, että jokin muu alus ottaisi meidät.
Jos se sattuisi olemaan englantilainen, ei onni olisi erittäin suopea
minulle ja masterille.

Viidennen ja kuudennen päivän me ajelehdimme avuttomina. Seitsemäntenä
saimme hiukan purjeita asetetuksi, mutta laiva oli täysissä
tamineissaankin huono purjehtija, niin että emme juuri voineet muuta
kuin purjehtia peräntakaista. Koko ajan me olimme ajautuneet lounaiseen
päin ja myrskyn kestäessä kaiketi hyvääkin vauhtia. Yhdeksäs aamu oli
kylmä ja pimeä; meri aaltoili ankarasti ja kaikki merkit ennustivat
pahaa säätä. Kovin iloisina me sen vuoksi näimme taivaanrannalla pienen
aluksen, joka suuntasi suoraan _Sainte-Marie'ta_ kohti. Mutta ilomme ei
kestänyt kauan, sillä kohta kun se oli luonamme ja sai venheen vesille,
hyppäsi sieltä esiin useita kammottavan näköisiä miehiä. Ne lauloivat
ja melusivat meihin päin soutaessaan, ja hyökkäsivät kannelle
paljastetut väkipuukot kourissaan ja kovasti kiroillen. Heidän
johtajansa oli inhottava kummitus, kasvut mustatut ja leukaparta
palmikolla. Hän oli kuuluisa merirosvo, nimeltä Teach. Hän polki
jalkaansa, ja mylvi hurjasti, että hänen nimensä oli Saatana ja laivaa
kutsuttiin Helvetiksi.

Hän käyttäytyi kuin lapsi, joka kiduttaa eläimiä tai kuten puolihullu
ihminen. Minua hän kovasti pelotti. Kuiskasin Ballantraelle rientäväni
tarjoutumaan merirosvolaivan palvelukseen, ja toivoin vain hartaasti,
että miehiä tarvittaisiin; hän hyväksyi tuumani nyökäyttämällä
päätänsä.

"Jumal'avita", sanoin minä kapteeni Teachille, "jos te olette Saatana,
niin tässä on perkele palvelukseenne."

Tällaisesta puheesta hän piti, ja (päästäkseni nopeasti näiden kamalain
asiain ohi) Ballantrae, minä ja kaksi muuta otettiin rekryyteiksi, kun
taas laivuri ja jäljelläolevat heitettiin mereen tavalla, jota sanotaan
lankkua pitkin laputtamiseksi. Näin ensi kerran, miten siinä
menetellään, ja tulin katsellessani aivan kipeäksi. Kapteeni Teach tai
joku hänen väestään (olin liiaksi suunniltani mitään tarkemmin
älytäkseni) huomauttivat pahaaennustavasti jotain minun kalpeasta
kuonostani. Minulla oli kylliksi voimia hiukan hypähdellä ja karjua
muutama siivoton sana, mikä minut sillä kerralla pelasti; mutta sääreni
vapisivat kuin rääsyt, kun minun piti astua ruuheen noiden konnien
kera. Heidän synnyttämänsä kauhu ja hirveitten aaltojen pelko sai minut
sellaiseen jähmetystilaan, että vain vaivoin pidin irlantilaiskieltäni
käynnissä ja sain pari sukkeluutta suustani, kun meidät kiskaistiin
kannelle. Jumalan johdatuksesta oli merirosvolaivassa viulu; siihen
minä kävin käsiksi ja onnistuinkin aika hyvin soittajana. "Vinkuvaksi
Villeksi" he minut ristivät, ja minä välitin vähän moisesta arvonimestä
niin kauan kuin nahkani oli ehjä.

Minun on mahdoton kertoa millainen helvetti tuo alus oli; sanon vain,
että sitä johti mielipuoli ja että sitä olisi voinut sanoa uivaksi
hullujenhuoneeksi. Miehistö joi, mylvi, hoilasi, riiteli ja hyppi; ei
milloinkaan ollut hetkeä, jona kaikki olisivat olleet selvällä päällä,
ja oli päiviä, jolloin äkkinäinen tuulen puuska olisi voinut painaa
meidät meren pohjaan tai joku sotalaiva yllättää meidät, ilman että
voimme tehdä vähintäkään vastarintaa. Pari kertaa näimme purjelaivan,
ja jos olimme riittävän selviä, niin hyökkäsimme, Herra armahtakoon,
sen kimppuun, mutta jos olimme liian juopuneita, pääsi se livahtamaan
tiehensä, ja minä kiitin sisimmässä sydämessäni kaikkia pyhimyksiä.
Teach hallitsi -- jos muuten voi puhua hallitsemisesta siellä, missä ei
ole minkäänlaista järjestystä -- synnyttämänsä pelon avulla, ja minä
huomasin, että hän oli kovin itserakas asemansa vuoksi. Minä olen
tuntenut Ranskan päärejä -- vieläpä ylämaan päällikköjäkin --, joiden
itsetyytyväisyys ei ollut niin päivänselvästi näkyvissä, seikka, joka
asettaa kunniaa ja kunnianosoituksia tavoittelevan työn omituiseen
valoon. Yleensä ymmärtää sitä paremmin, mitä kauemmin elää,
Aristoteleen ja muiden filosofien viisautta, ja miten innokkaasti minä
lienenkin koko elämäni ajan luvallisin keinoin pyrkinyt eteenpäin, voin
siitä huolimatta nyt, kilvoitukseni päättyessä, laskea käden sydämelle
ja väittää, ettei mitään -- eipä edes henkeään -- kannata voittaa tai
puolustaa, jos arvokkuutemme siitä vähimmässäkään määrässä kärsii.

Kului pitkä aika, ennenkuin sain puhutella Ballantraeta kahdenkesken,
mutta vihdoin eräänä yönä me ryömimme kokkapuulle, toisten riemuitessa
mukavammin, ja valitimme hätäämme toisillemme.

"Meitä ei voi pelastaa muu kuin pyhimykset", sanoin minä.

"Minulla taas on aivan toisenlainen käsitys", vastasi Ballantrae, "minä
aion vapautua. Teach on mitä kurjin raukka; meillä ei ole mitään hyötyä
hänen johdostaan ja voimme milloin hyvänsä joutua vangeiksi.
Sitäpaitsi", hän lisäsi, "ei minulla ole minkäänlaista halua olla
merirottana ilmaiseksi, eikä liioin kiikkua mastossa, jos vain voin sen
välttää." Sitten hän kertoi minulle suunnitelmastaan, johon sisältyi
aluksen aseman parantaminen kurinpidon kautta. Siten olisimme
ensinnäkin paremmassa turvassa ja voisimme toivoa pikemmin pääsevämme
vapaiksi, kun saalista olisi saatu kylliksi ja joukko hajaantuisi.

Minä tunnustin hänelle rehellisesti, että hermoni olivat tässä
kamalassa seurapiirissä niin rasittuneet, että tuskin voin luvata
hänelle mitään apua.

"Minua ei erittäin helposti peloteta", sanoi hän, "eikä nutistetakaan."

Muutamia päiviä myöhemmin tapahtui jotain, mikä oli vähiltä saattaa
meidät hirteen ja luo erittäin kummallisen kuvan oloistamme ja
esiintymisestämme. Olimme kaikki hyvästi päissämme, ja kun eräs
hullujenhuoneen jäsenistä keksi purjelaivan, käski Teach lähteä sitä
ajamaan, ollenkaan varustautumatta. Aloimme ottaa esiin aseitamme ja
laskea leikkiä odottavista kauhuista. Huomasin Ballantraen seisovan
keulapuolella ja tirkistävän käden alitse; itse seurasin uskollisesti
alkamaani politiikkaa, ottaen innokkaasti osaa ryövärien hommiin ja
kestiten heitä irlantilaisilla sukkeluuksillani.

"Lippu ylös", huusi Teach. "Näyttäkää niille 'Jolly Roger'."

Tämä oli juoppohullun kerskailua aseman ollessa sellainen, mutta minä
en katsonut olevani pätevä väittämään vastaan, ja nostin sen vuoksi
omin käsin mustan lipun.

Ballantrae astuu heti luo hymyilevin kasvoin. "Teitä ehkä huvittaa
kuulla, te juopot koirat", sanoo! hän, "että te ajatte takaa
sotalaivaa."

Teach mylvi hänen valehtelevan, mutta juoksi samassa
rintavarustukselle, kaikki muut jäljessä. En ole koskaan nähnyt niin
monen juopuneen yht'äkkiä selviävän. Risteilijä oli kääntynyt, kun me
röyhkeästi nostimme lipun; nyt se lähti purjehtimaan uutta suuntaa.
Tuuli puhalsi sen lippuun, niin että voi sen selvästi nähdä, ja meidän
vielä katsellessamme ilmaantui savupilvi, sitten pamahti, ja kuula
putosi veteen vähän matkaa meistä. Jotkut juoksivat nuoriin ja saivat
uskomattoman nopeasti _Saaran_ käännetyksi. Eräs heistä juoksi kumoon
kannella seisovan avoimen rommitynnörin, joka yht'äkkiä vierähti
mereen. Minä puolestani riensin tempaamaan alas "Jolly Rogerin", heitin
sen mereen ja tunsin halua hypätä jälkeen; niin onnettomaksi tunsin
itseni tuona vaaran hetkenä. Kapteeni itse kävi kalpeaksi kuin kuolema
ja hävisi hyttiinsä. Vain pari kertaa hän tuli sinä iltapuolena
kannelle, tuijotti kauan risteilijää, joka näkyi taivaanrannalla ja
meni jälleen sanaa sanomatta alas kajuuttaansa. Hän jätti meidät
kerrassaan pulaan, ja ellei meillä olisi ollut eräs varsin taitava
purjehtija laivallamme ja tuuli koko päivää pysynyt laimeana, olisimme
varmasti joutuneet raakapuun nokkaan kiikkumaan.

Luultavasti Teach tunsi itsensä nöyryytetyksi ja pelkäsi arvonsa
laivalla kärsivän, mutta se tapa, jolla hän koetti voittaa häviön
takaisin, oli kovin kuvaava. Varhain seuraavana aamuna me saatoimme
huomata hänen polttavan rikkiä kajuutassaan ja huutavan: "helvetti!
helvetti!", jonka merkityksen miehistö hyvin tiesi ja oli sen johdosta
kovin peloissaan. Heti sen jälkeen hän tuli kannelle, aivan naurettavan
hassun näköisenä; naama mustana, tukka kähäränä ja vyö täynnä
pistooleja; hän pureksi lasinpalasia, niin että veri virtasi pitkin
leukaa ja heilutti tikaria. En tiedä oliko hän oppinut nämä temput
alkuasukkailta Amerikassa, mistä hän oli kotoisin, mutta hänen tapansa
oli sellainen aina, kun hän valmistautui konnantyöhön. Ensiksi joutui
hänen tielleen se, joka oli rommin mereen vierittänyt edellisenä
päivänä; hän sai tikarin sydämeensä. Teach kiljui ja nimitti häntä
kirotuksi kapinoitsijaksi, sitten hän tanssi ruumiin ympärillä, kirosi,
raivosi ja kirkui, että uskaltakaapa vain käydä päin. Se oli mitä
kehnointa näyttelemistä ja lisäksi vaarallista, sillä tuo kerskuri
nähtävästi koetti kiihoittaa itseään uuteen murhaan.

Yht'äkkiä astui esiin Ballantrae. "Lopeta tuo kujeilusi", sanoi hän.
"Luuletko sinä meitä irvistyksillä peloittavasi? Me emme sinua paljon
nähneet eilen, kun sinua olisi tarvittu, ja hyvin me selvisimme
ilmankin sinua, tiedä se." Miesten kesken syntyi hälinää ja mutinaa,
varmaankin yhtä paljon ilon kuin pelon synnyttämää. Teach kiljahti
hurjasti ja heilutti tikariaan, taito, johon hän, kuten monet
merimiehet, oli hyvin harjaantunut.

"Lyö tikari hänen kädestään!" sanoi Ballantrae niin äkkiä ja terävästi,
että käsivarteni totteli häntä, ennenkuin ajatukseni oli asiaa
ymmärtänyt.

Teach oli aivan kuin halvattu, eikä tullut ajatelleeksi pistoolejaan.

"Mene alas kajuuttaasi", huusi Ballantrae, "ja tule takaisin, kun olet
selvällä päällä. Luuletko meidän aikovan antaa hirttää itsemme sinun
tähtesi, sinä nokinen, puolihullu, juoppo, eläimellinen teurastaja!
Alas!" Hän polki niin käskevästi ja äkkiä jalkaa Teachille, että tämä
koreasti kääntyi hyttiinsä.

"Ja nyt, toverit", sanoi Ballantrae, "joku sana teille. En tiedä
harjoitatteko tätä jaloa ammattia huvin vuoksi, mutta minä en sitä tee.
Minä tahdon ansaita rahoja ja mennä sitten maihin niitä käyttämään. Ja
yhden asian minä olen päättänyt: minä en aio antaa hirttää itseäni, jos
voin sen välttää. Nyt te saatte auttaa minua, minä olen vain
aloittelija! Eikö ole mitään keinoa saada asioihin jotain järjestystä
ja järkeä?"

Joku miehistä alkoi puhua. Hän sanoi, että heillä sääntöjen mukaan piti
olla majoitusmestari. Tuskin oli sana sanottu, ennenkuin kaikki olivat
samaa mieltä. Asia hyväksyttiin ilman äänestystä. Ballantraesta tuli
majoitusmestari; rommi annettiin hänen haltuunsa; laadittiin lakeja
niitten malliin, joita eräs Roberts-niminen merirosvo oli seurannut, ja
lopuksi ehdotettiin, että tehtäisiin selvä Teachista. Mutta Ballantrae
pelkäsi toimeliaampaa kapteenia, josta voisi koitua hänen
vastustajansa, ja hän sen vuoksi innokkaasti kehoitti tuumasta
luopumaan. Teach, sanoi hän, oli kyllä hyvä hyökkäämään laivoihin ja
pelottamaan tyhmyreitä mustalla naamallaan ja sadatuksillaan; siihen
kai ei voitu saada parempaa miestä. Sitäpaitsi, kun hän nyt oli
melkeinpä viralta pantu ja arvonsa menettänyt, niin voimme vähentää
hänen saalisosaansa. Tämä ratkaisi asian; Teachin osa määrättiin
naurettavan vähäiseksi, niin että se oli minun osuuttani pienempi, Ja
jäljellä oli nyt vain kaksi kysymystä: halusiko hän suostua uuteen
järjestykseen, ja kuka menisi siitä hänelle ilmoittamaan.

"Siitä teidän ei tarvitse huolehtia", sanoi Ballantrae. "Sen minä kyllä
otan tehtäväkseni." Samassa meni hän käytävään ja astui yksinään alas
pedon hyttiin.

"Siinä on meillä oikea mies", huusi joku joukosta. "Eläköön uusi
majoitusmestarimme!" Huudettiin kolmasti, niin että kaikui, ja minä en
ainakaan säästänyt kurkkuani. Olen varma siitä, että riemu vaikutti
kapteeni Teachiin alhaalla hytissä; olemmehan äskettäin nähneet, miten
kadulla huutaminen voi saada lainlaatijainkin mielet pois tasapainosta.

Mitä alhaalla tapahtui, emme koskaan saaneet tarkemmin tietää, vaikka
tärkeimpiä seikkoja myöhemmin tuli ilmi, mutta ihmeisiimme ja iloisiksi
me tulimme kaikki, kun Ballantrae tuli kannelle Teach vierellään ja
ilmoitti tämän täydellisesti suostuvani asiaan.

Seuraavat kaksi-viisitoista kuukautta sivuutan nopeasti; me ristelimme
edelleen pohjoisella Atlantilla, otimme ruuan ja juoman ryöstämistämme
laivoista, ja saimme asiat yleensä luistamaan hyvin. Minä voin olla
varma siitä, ettei kellään ole halua lukea merirosvon muistelmia,
olkoonpa, että on rosvona niinkin vastenmielisesti kuin minä. Asiat
menivät nyt aivan toisin, kuten olimme toivoneetkin, ja Ballantrae jäi
minun suureksi ihmeekseni johtoon siitä päivästä ruveten, jolloin hän
siihen oli ryhtynyt. Voisi olla houkuttelevaa otaksua, että
jalosukuinen mies aina on etusijalla, ryövärienkin seassa; mutta minun
sukuni on joka puolelta yhtä hyvä kuin jonkun skotlantilaisen paroonin,
enkä minä kumminkaan häpee myöntää, että minä pysyin "Vinkuvana
Villenä", enkä ollut juuri miehistön hovinarria korkeammassa asemassa.
Totta puhuen eivät olosuhteet olleet omiansa minun kykyjeni ilmi
pääsemiselle. Terveyteni kärsi monesta syystä; minä en koskaan
koteutunut laivan kannelle yhtä hyvin kuin ratsun selkään, ja minun
täytyy totta puhuen tunnustaa, että alinomaa pelkäsin merta, johon
pelkoon sekaantui vielä kumppanieni synnyttämä kauhu. Minun ei tarvitse
kertoa rohkeudestani; olen kunnostautunut useilla tappelutanterilla
kuuluisien päällikköjen johdossa ja viimeisen kunnianosoitukseni minä
voitin loistavan urhoollisella teolla, jonka moni silminnäkijä voi
todistaa. Mutta kun piti ryhtyä jonkin laivan valtaamiseen, silloin oli
majuri Francis Burken sydän kurkussa; tuo pieni pähkinänkuori, jossa me
hyökkäsimme, kammottava merenkäynti, korkeat laivankyljet, joita pitkin
oli nouseminen, ajatus siitä, kuinka monta vihamiestä voi olla piilossa
varuksiensa takana, pilvinen taivas, joka (näillä tienoin) useinkin
synkeänä ja uhaten seurasi yritystämme, ja tuulen vinkuna korvissani --
kaikki tämä oli urhoollisuudelleni mahdotonta sulattaa. Lisäksi tuli,
että ne näyt, jotka voittoa seurasivat, eivät olleet minulle
mieluisammat kuin tappion toiveet, sillä minä olen aina ollut erittäin
herkkätunteinen. Pari kertaa tapasimme laivoista naisia, ja vaikka olen
ollut mukana kaupunkia ryöstettäissä ja hiljattain Ranskassa hirveissä
katumellakoissa, teki kuitenkin tuo surullinen ja vaarallinen
taistelupaikka merellä ja taistelevien vähäinen lukumäärä nämä
merirosvonäytelmät paljoa kamalammiksi. Tunnustan rehellisesti, etten
koskaan voinut ryhtyä asiaan olematta kolmen neljänneksen humalassa.
Toisten laita oli samoin; itse Teachkin epäröi mitään aloittaa, ellei
hän ollut täyttänyt itseään rommilla, ja Ballantraen tehtävän suurimpia
vaikeuksia oli jakaa meille paljon väkijuomia juuri niin kuin
tarvittiin. Senkin hän suoritti ihailtavalla tavalla ja oli yleensä
kunnollisin mies mitä olen nähnyt ja yksi niitä, joita luonto on
suosinut erityisillä lahjoilla. Hän ei koettanut hankkia suosiota kuten
minä alituiseen kujeilemalla pelko sydämessä, vaan oli useimmissa
tapauksissa jollakin tavoin arvokas ja luoksepääsemätön, niin että hän
näytti isältä lapsilaumassa tai koulumestarilta oppilaineen. Hänen
tehtäväänsä vaikeutti se, että miehistöön oli juurtunut mellakoimisen
halu; Ballantraen kurinpito, niin höllä kuin se olikin, rajoitti
kumminkin heidän yltiöpäisyyttään, ja mikä pahinta: kun he nyt pysyivät
selvinä, oli heillä aikaa ajatella. Sentähden oli muutamia, jotka
joutuivat katumaan kammottavia rikoksiaan, erittäinkin yksi, eräs hyvä
katolilainen, jonka kanssa me toisinaan pujahdimme salaa rukoilemaan,
varsinkin pahalla säällä, sumussa, sateessa ja sen sellaisessa, kun
meitä ei niin hyvin pidetty silmällä, ja minä olen varma, ettei pari
rikollista matkalla mestauspaikalle ole tehnyt sen tuskaisempaa ja
vilpittömämpää katumusta. Sitävastoin toiset, joilla ei ollut samaa
toivomisen syytä kuin meillä, antautuivat muunlaiseen ajanviettoon,
nimittäin laskemaan saalistaan. Päivät pitkät he siten saattoivat istua
laskemassa osuuksiaan ja hautomassa uusia voiton toiveita. Kuten
sanottu, me olimme onnistuneet varsin hyvin, mutta se huomautus minun
on tähän lisättävä, ettei missään yrityksessä (päättäen niistä, joissa
minä olen ollut osakkaana) voitto koskaan vastaa ihmisten alkuperäisiä
toiveita. Monta laivaa me kohtasimme ja monta valtasimmekin, mutta vain
harvoissa oli sanottavasti rahoja; niiden lasti oli enimmäkseen
käyttöön kelvotonta -- mitäpä me teimme muutamalla auralla tai jollakin
tupakkamäärällä? -- ja on kovin tuskallista ajatella, kuinka monen
laivamiehistön olemme antaneet laputtaa pitkin lankkua vain muutaman
korpun tai parin viina-ankkurin vuoksi.

Laivamme oli kovin lahonnut, joten oli kiiruhdettava suojasatamaan,
joka sijaitsi soiden ympäröimällä joen suulla. Yleensä ajateltiin sen
jälkeen erota kukin hävittämään yksin osuuttansa, ja tämän vuoksi
kaikki himoitsivat hiukan lisää, joten asian lopullinen ratkaisu
siirtyi päivä päivältä. Lopullisen päätöksen sai aikaan vähäpätöinen
tapaturma, sellainen, jota voisi luulla jokapäiväiseksi meidän
asemassamme olevien henkilöjen kesken. Minun on kuitenkin liitettävä
tähän selitys. Valtaamistamme laivoista olimme ainoastaan yhdessä --
ensimmäisessä, missä oli naisia -- kohdanneet todellista vastarintaa.
Tässä tilaisuudessa tapettiin miehistämme kaksi ja useita haavoittui,
joten me varmasti olisimme joutuneet tappiolle ilman urhoollista
Ballantraeta. Muuten oli puolustus kaikkialla (jos sellainen yleensä
tuli kysymykseen) niin kehnoa, että Euroopan vaivaisin sotajoukko olisi
sille nauranut. Vaarallisinta oli kiivetä pitkin laivan sivuja, mutta
saattoi tapahtua, että nuo merimiesraukat heittivät itse meille köyden,
niin mielellään he antautuivat palvelukseemme tahtomatta laputtaa
lankkua pitkin. Kun olimme aina päässeet niin helpolla, oli miehistömme
tullut kehnoksi tappelemaan, joten oli varsin ymmärrettävää, että Teach
voi vaikuttaa sen mieliin; todellisuudessa olikin tuon mielipuolen
läsnäolo meille todellinen vaara.

Onnettomuus, jota tarkoitan, tapahtui seuraavalla tavalla: Olimme
eräänä päivänä huomanneet pienen täyspurjeisen aluksen aivan lähellämme
oikealla puolella. Se purjehti melkein yhtä nopeasti kuin me -- olen
lähempänä totuutta jos sanon: yhtä huonosti -- ja me panimme kuntoon
keulakanuunat ampuaksemme siltä poikki pari raakapuuta. Meri kävi
ankarasti; laiva keinui kovin, niin ettei ollut ihme, jos kanuunamme
laukaistiin neljästi lähellekään osumatta. Mutta meidän huomaamattamme
olivat takan ajetut ladanneet peräkanuunan, jota emme olleet voineet
sumussa huomata. He tähtäsivät paremmin kuin me. Ensimmäinen laukaus
sattui aluksemme keulaan ja iski kaksi kanuunamiestämme kuoliaiksi,
niin että veri roiskui kasvoillemme ja me kaikki ryntäsimme kannelta
alas makuusuojiimme. Ballantrae olisi jatkanut yritystä, eikä tuo
vastoinkäyminen olisi voinutkaan vaikuttaa todelliseen sotamieheen;
mutta hän älysi nopeasti miehistön mielenlaadun ja huomasi sen nyt
saaneen kyllänsä koko käsityöstä. Yht'äkkiä he olivat yhtämieltä siitä,
että takaa-ajo lopetettaisiin; siitä ei ollut mitään hyötyä; _Saara_
oli niin laho, ettei se voinut purjehtia kilpaa pullonkaan kanssa; oli
sulaa hulluutta risteillä sillä kauemmin, ja näistä syistä laivan kokka
käännettiin ja suunnattiin jokea kohti. Oli ihmeellistä nähdä, miten
iloisiksi miehet tulivat, kuinka he polkivat jalkaa nauraen ja leikkiä
laskien, samalla kukin selvitellen, miten paljon osuus oli kasvanut
kanuunamiesten kuoltua.

Yhdeksän päivää me purjehdimme jokea kohti -- niin heikko oli tuuli --
mutta ennen kymmenennen aamun koittoa, keveän sumun kadotessa, olimme
perillä. Kun ilma hetkisen oli selkeä, ennenkuin sumu heti jälleen
laskeutui, näimme erään risteilijän aivan lähellä. Se oli kova isku
niin likellä piilopaikkaamme. Keskusteltiin innokkaasti, oliko se
nähnyt meidät, ja jos oli, oliko se tuntenut _Saaran_. Olimme olleet
hyvin varovaisia, hävittäneet valtaamiemme laivojen miehistöt, jottei
kukaan voisi todistaa meitä vastaan, mutta itse _Saaran_ ulkonäköä oli
vaikeampi pitää salassa, erittäinkin viime aikoina, sen lahottua, kun
olimme ahdistelleet useita aluksia saamatta niitä kiinni. Ei niin ollen
ollut muuta kuin todennäköistä, että rosvolaivamme oli moneen kertaan
julkisesti kuvailtu. Minä luulin tuon yllätyksen hajoittavan meidät
heti. Mutta tässä Ballantraen ihmeen nerokas järki jälleen hämmästytti
minua. Hän ja Teach, mikä oli kaikista hänen tempuistaan ihmeteltävin,
olivat vetäneet innokkaasti yhtä köyttä aina siitä asti, kun
Ballantraesta tuli majoitusmestari. Kysyin häneltä monasti, kuinka se
saattoi käydä päinsä, mutta sain vain kerran vastauksen. Silloin hän
sanoi Teachilla ja itsellään olevan sopimuksen, "joka kovasti
hämmästyttäisi miehistöä, jos se sen saisi kuulla, ja joka
hämmästyttäisi häntä itseäänkin jonkinverran siinä tapauksessa, ettei
sitä rikottu."

Tässäkin tilaisuudessa hän ja Teach taas olivat yhtä mieltä, ja heidän
yhteistoimintansa tuloksena oli, että heti ankkurin laskettua koko
miehistö alkoi juoda sanoin selittämättömästi. Iltapäivällä oli laiva
täynnä juopuneita miehiä, jotka viskoivat mereen mitä käsiinsä saivat,
mylvivät kilpaa mitä erilaisimpia lauluja, joutuivat riitaan ja
käsikähmään ja jälleen sen unohdettuaan halailivat toisiaan. Ballantrae
oli kieltänyt minua mitään juomasta, kehotti vain näyttämään
humaltuneelta, niin totta kuin elämäni oli minulle rakas. En ole
koskaan viettänyt niin murheellista päivää; makasin enimmän ajan
tuijottaen yli soiden ja tiheikköjen, jotka silmäkannolta ympäröivät
pikku lahdelmaamme. Hiukan ennen pimeän tuloa horjui Ballantrae
luokseni, oli kompastuvinaan ja kuiskasi ennenkuin nousi, että minun
piti kömpiä alas kajuuttaan ja olla nukkuvinani siellä arkun kannella,
sillä minua tarvittaisiin pian. Minä tein niin, menin alas kajuuttaan
ja heittäydyin ensimmäiselle tapaamalleni arkulle. Siinä makasi jo eräs
toinen mies, mutta tavasta millä hän liikahteli ja sysäsi minut
syrjään, minä päätin hänen olevan verrattain vähän päissään. Kun olin
löytänyt toisen sijan, tuntui hän kuitenkin nukkuvan edelleen. Aavistin
tulossa olevan jonkun julman teon, ja sydämeni jyski ankarasti. Heti
jäljessäni tuli Ballantrae alas, sytytti lampun, katsahti ympärilleen
ja nyökkäsi, ikäänkuin olisi havainnut kaiken olevan järjestyksessä.
Sitten hän lähti sanaa sanomatta kannelle. Tirkistin varovasti
ympärilleni ja näin että meitä oli makaamassa tai makaavinaan kolme:
minä itse, Dutton ja Grady, molemmat rohkeita miehiä. Kannella olivat
muut nyt niin hurjasti humaltuneet, että elämä meni kaiken ihmisyyden
rajain ulkopuolelle; ei mikään kielen sana voi kuvailla heidän
aikaansaamaansa meteliä. Olen iässäni usein kuullut juopuneitten
mellastelua, monasti _Saarankin_ kannella, mutta en koskaan mitään,
mitä likimainkaan voisi verrata tähän. Siksipä pian juolahti mieleeni,
että viinalle oli mahdettu tehdä temppuja. Kesti kauan, ennenkuin
kaikki kiljunta ja ulvonta hukkui aivan kuin valittavaan ähkinään ja
vihdoin kokonaan häipyi. Minusta tuntui vielä kestävän pitkän ajan,
ennenkun Ballantrae palasi, tällä kertaa Teachin seurassa. Kapteeni
kirosi nähdessään meidän kolmen makaavan arkuilla.

"Pyh", sanoi Ballantrae, "voisi laukaista pistoolin heidän korvansa
juuressa, eivätkä he heräisi. Tiedäthän, mitä he ovat vetäneet
nahkaansa."

Kajuutan lattiassa oli luukku, jonka alla arvokkain saalis oli
piilossa, kunnes se jaettaisiin. Kansi oli suljettu renkaalla ja
kolmella munalukolla. Avaimet olivat varmuuden vuoksi jaetut; yksi oli
Teachilla, toinen Ballantraella ja kolmas Hammond-nimisellä
miehellämme. Mutta nyt minä hämmästyksekseni näin niitten kokoontuneen
yhteen käteen, ja vielä enemmän minä ällistyin nähdessäni Ballantraen
ja Teachin nostavan luukusta myttyjä, neljä kaikkiaan, sievästi
käärittyjä, kantohihnoineen.

"Lähdetään", sanoi Teach.

"Odotahan vähäsen", sanoi Ballantrae. "Minä olen saanut tietooni, että
on paitsi sinua eräs toinenkin, joka tuntee salapolun rämeiden läpi ja
se on varmaan lyhempi kuin sinun."

Teach huusi, että siinä tapauksessa he olivat hukassa.

"En minä sitä sentään tiedä", sanoi Ballantrae. "On nimittäin erinäisiä
muita seikkoja, joihin minun täytyy sinut tutustuttaa. Ensinnäkin ei
pistooleissasi ole ollenkaan kuulia; muistathan, että minä ne latasin
meitä molempia varten aamulla. Toiseksi: kun kerran löytyy muitakin,
jotka tuntevat tien, niin ymmärtänet helposti, etten halua lähteä
sellaisen mielipuolen mukana kuin sinä olet. Kolmanneksi: nämä herrat
(heidän ei enää tarvitse olla nukkuvinaan) kuuluvat minun puolueeseeni
ja tulevat sitomaan sinut ja köyttämään mastoon. Kun sitten miehesi
heräävät (jos he koskaan heräävät, nautittuaan minun heidän viinaansa
sekoittamiani lääkkeitä), niin he varmaan ovat ystävällisiä ja
irroittavat sinut, ja minä olen varma siitä, että sinun on helppo
selittää tämä avain-juttu."

Teach ei sanonut sanaakaan, tuijotteli vain meihin kuin pelästynyt
lapsi, kun sidoimme hänen käsiään ja jalkojaan.

"No, sinä tyhmeliini", kysyi Ballantrae, "ymmärrätkö nyt, miksi me
teimme neljä myttyä? Tuli sinullekin aikasi jotakin oppia."

Ne olivat viimeiset sanat _Saaran_ kannella. Me neljä liu'uimme hiljaa
myttyinemme veneeseen ja sousimme pois laivalta, joka oli vaiti kuin
hauta; muutama juopunut vain joskus huokasi. Sumua oli pari jalkaa
veden pinnan yläpuolella; sen vuoksi täytyi Duttonin, joka tunsi tien,
seisoa suorana määrätäkseen soudun suunnan. Se oli meidän
pelastuksemme, sillä meidän täytyi soutaa vitkaan. Olimme päässeet vain
vähään matkaan laivasta; ilma sakeni ja lintuja alkoi lentää pitkin
vedenpintaa. Äkkiä painui Dutton kokoon ja kuiskasi, että olisimme
hiljaa ja kuuntelisimme, jos henki oli meille kallis. Aivan oikein, me
kuulimme hiljaista airon loisketta toiselta puolen ja taas kauempaa
toiselta samanlaista. Oli selvää, että meidät eilen aamulla oli
keksitty, ja että risteilijän veneet nyt olivat meitä kiertämässä,
meidän ollessa turvattomina aivan heidän keskellään.

Ihmisparat eivät koskaan ole olleet suuremmassa vaarassa.
Lepäyttäissämme airoja ja rukoillessamme jumalaa, että sumu säilyisi,
pursui hikipisaroita otsalleni. Nyt kuulimme yhden venheistä liukuvan
ohitsemme niin likeltä, että olisimme voineet heittää sinne korpun.
"Hiljaa, pojat", kuulin minä upseerin kuiskaavan, ja ihmettelin, ettei
hän kuullut sydämeni jyskettä.

"Ei välitetä polusta", sanoi Ballantrae; "meidän täytyy päästä piiloon
keinolla millä hyvänsä; ohjataan suoraan lahden rantaan."

Teimme sen mitä varovimmin, soudimme niin äänettömästi kuin mahdollista
ja ohjasimme umpimähkään sumussa, josta kuitenkin iloitsimme, se kun
suojasi meitä. Mutta taivas johdatti meitä; me laskimme rantaan
erääseen tiheikköön, ryömimme maihin aarteinemme ja lävistimme ruuhen
upoksiin, kun emme sitä muuten saaneet piiloon, ja sumu jo alkoi
hajaantua. Olimme juuri päässeet suojaan, kun aurinko nousi, ja samalla
kajahti lahdelta moniääninen merimieshuuto; _Saaraa_ siis käytiin
valtaamaan. Sain myöhemmin kuulla, että upseeri, joka sen valtasi,
niitti teosta suurta kunniaa. Hän oli todellakin osoittanut suurta
kykeneväisyyttä kiertäessään sen; mutta kun hän tuli kannelle, lienee
hänen ollut verrattain helppo vangita sen miehistö. Olin vielä
kiittämässä pyhimyksiä pelastuksestamme, kun huomasin, että olimme
toisenlaisessa pulassa. Olimme tulleet maihin, miten oli parhaiten
voitu, laajaan suoseutuun, ja tien etsinnässä oli paljon vaivaa, puuhaa
ja vaaroja. Dutton puolestaan arveli, että meidän tuli odottaa, kunnes
laiva oli lähtenyt, ja onkia ruuhi ylös; joskin viipyisimme, olisi se
järkevämpää kuin syöksyä suin päin tuommoiseen rämeikköön. Siksi meni
yksi meistä jälleen lahdelman rantaan, vakoili tiheikön lomitse, näki
sumun hälvenneen ja Englannin lipun liehuvan _Saaralla_. Mitään
purjeiden nostamispuuhia sitävastoin ei näkynyt. Nyt oli asemamme
sangen arveluttava. Rämeikössä viipyminen oli epäterveellistä; olimme
niin kovin ajatelleet aarteitamme, ettemme olleet ottaneet paljoa
ruokaa mukaan. Sitäpaitsi oli mitä tärkeintä, että pääsimme lähimmästä
ympäristöstä naapuripaikkakuntiin, ennenkuin huhu rosvolaivan
valtauksesta ehti levitä. Kaikkia näitä syitä vastassa oli vain
läpikulun vaarallisuus. Ei siis ollut kumma, että päätimme lähteä
matkaan.

Oli polttavan kuuma jo kun lähdimme liikkeelle päästäksemme rämeikön
läpi, tai oikeammin etsiäksemme polkua kompassin avulla. Dutton otti
kompassin ja yksi meistä kantoi hänen aarre-osuuttaan. Mutta tuiman
tarkasti hän piti jälkijoukkoa silmällä; hänhän oli jättänyt sanalla
sanoen sielunsa meidän haltuumme. Tiheikkö oli kuin aarniometsää;
maaperä petollista, niin että usein vajosimme ja saimme tehdä
kierroksia. Kuumuus kävi tukahuttavaksi, ilma oli raskasta kuin lyijy,
ja hyönteisiä parveili sellaisin joukoin, että jokainen meistä kulki
kuin pilven peitossa. On usein puhuttu siitä, kuinka paljon paremmin
jalosukuiset miehet kestävät ponnistuksia kuin rahvas, että esim.
jalkaväen upseerit, joiden täytyy saapastaa liassa sotamiestensä
rinnalla, saattavat nämä häpeään kestävyydellänsä. Tämän saattoi nyt
hyvin huomata vertaamalla toisaalta Ballantraeta ja minua, kahta mitä
jalosukuisinta herraa, ja toisaalta Gradya, tavallista matruusia, jolla
oli melkein jättiläisvoimat. Duttonin esimerkki ei asiaa juuri selvitä;
minun täytyy myöntää, että hän selviytyi melkein yhtä hyvin kuin me.
[Eikö tässä ole koko selitys? Duttonilla oli, kuten upseereilla,
jonkinlainen vastuunalaisuuden tunne, joka lujitti häntä. Mackellarin
muist.] Mutta Grady alkoi ennen pitkää valittaa, jäi jälkeen, ei
halunnut kantaa Duttonin myttyä, kun hänen vuoronsa tuli, tahtoi
alinomaa rommia (jota meillä oli liiankin vähän), vieläpä vihdoin
uhkasi meitä takaapäin ladatulla pistoolilla, ellemme me antaisi hänen
levätä. Ballantrae luultavasti olisi suostunut tappelemaan, mutta minä
sain hänen mielensä muuttumaan. Me siis pysähdyimme syömään. Se ei
näyttänyt paljonkaan auttavan Gradya; hän oli heti jälleen jäljessä ja
napisi ja murisi kovaa kohtaloaan. Loppu oli se, että hän
varomattomuudesta, kun ei seurannut aivan kintereillämme, kompuroi
rämeen pehmeämpiin paikkoihin, missä oli enimmäkseen vain vettä, päästi
muutamia kammottavia huutoja ja hävisi syvyyteen saaliineen, ennenkun
me ehdimme avuksi. Hänen loppunsa, mutta etenkin hänen huutonsa
kauhistutti meitä kovin; mutta muuten se oli suuri onni ja pelastus
meille; sillä Dutton nousi sen johdosta korkeaan puuhun, josta hän näki
ja näytti minulle, joka kiipesin hänen jäljessään, korkean kohdan
metsässä, erään polku-merkeistä. Se ehkä sai hänet käymään
huolettomammin, sillä hetkisen perästä me näimme hänen vaipuvan
vähäsen, nostavan jalkojaan ja jälleen tasaisesti vajoavan. Sitten hän
käänsi meihin päin kasvonsa. Ne olivat aivan valkeat.

"Ojentakaa kätenne", sanoi hän. "Minä olen vajoamassa."

"Ei se ole minun asiani", sanoi Ballantrae liikahtamatta.

Dutton vannoi ja kirosi mitä ankarimmin ja vajosi samalla hiukan
syvemmäksi, niin että muta ulottui melkein hänen vyötäisiinsä. Silloin
tempasi hän pistoolin vyöstään ja huusi: "Auta, tai pääset helvettiin!"

"Ei", sanoi Ballantrae, "leikkiähän se oli minulta. Minä tulen." Hän
laski myttynsä maahan, samoin Duttonin käärön, jota hän juuri oli
kantanut. "Älä tule likelle, ennenkuin nähdään tarvitaanko sinua",
sanoi hän minulle ja meni yksin paikalle, missä Dutton oli liejuun
vajonneena. Tämä oli nyt hiljaa, mutta piti yhä pistoolia kädessään, ja
minua liikutti nähdessäni pelokkaan kauhun ilmeen hänen kasvoillansa.

"Jumalan tähden", sanoi hän, "ole varuillasi."

Ballantrae oli nyt tullut aivan lähelle häntä. "Älä liiku", sanoi hän.
Sitten hän näytti miettivän ja lisäsi: "Ojenna molemmat kätesi!"

Dutton laski pistoolin kädestään, ja maa oli niin pehmeätä, että se
heti peittyi; kiroten kumartui hän siihen tarttuakseen, mutta samassa
syöksi Ballantrae miekkansa hänen olkainsa väliin. Hänen kätensä
nousivat ilmaan -- kivunko vaikutuksesta, vai torjuakseen iskua, en
tiedä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän käpertyi liejuun. Ballantrae
oli jo vajonnut kehräsluuta myöten, mutta tempasi itsensä ylös ja tuli
luokseni. Minä seisoin tutisevin säärin, ankaran mielenliikutuksen
vallassa. "Piru sinut periköön Francis", sanoi hän. "Minä luulen
sittenkin, ettei sinulla ole oikein luuta nokassa. Minä olen vain
tehnyt merirosvolle niinkuin tehdä pitikin. Nyt me olemme täydellisesti
vapaat _Saarasta_. Kuka voi nyt sanoa meillä olleen mitään luvattomia
vehkeitä?"

Minä vakuutin hänen väärin minua arvostelevan; mutta inhimillinen
tunne-elämäni oli edellä käyneitten kamalain tapausten tärisyttämä,
niin että vastaus melkein takertui kurkkuuni.

"Kuulehan", sanoi hän, "sinä et saa olla niin epäröivä. Tuolla miehellä
ei ollut enää mitään virkaa, kun hän oli näyttänyt tien suunnan, etkä
sinä voi kieltää, että minä olisin ollut hullu, jos olisin sellaisen
tilaisuuden päästänyt käsistäni."

Minä en voinut kieltää, että hän puhtaasti loogilliselta kannalta oli
oikeassa; mutta en myöskään saattanut olla vuodattamatta kyyneleitä;
seikka, jota ei yhdenkään urhean miehen olisi tarvinnut hävetä. Vasta
kun olin saanut annoksen rommia, voin lähteä eteenpäin. Minä sanon
vieläkin: minä en ollenkaan häpee hellempiä tunteitani; sääli on
sotilaan kaunistus; mutta toisaalta en myöskään voi katsoa Ballantraen
olleen kokonaan väärässä. Hänen menettelynsä oli meille todelliseksi
onneksi, sillä nyt löysimme vaivatta polun, ja samana päivänä auringon
laskiessa pääsimme pois rämeiköstä.

Olimme liian väsyneitä kulkeaksemme kauas, ja asetuimme jotenkin
kuivalle hiekkamaalle, joka oli vielä lämmin, ja jonka yläpuolella oli
honkametsää. Vaivuimme heti uneen.

Seuraavana aamuna heräsimme hyvin varhain; huonolla tuulella ollen
aloitimme keskustelun, joka oli vähällä päättyä tappeluun. Olimme
ajautuneet maihin eteläisissä maakunnissa, monta sataa peninkulmaa
mistään ranskalaisesta uudistilasta; edessämme oli kamala matka
lukemattomine vaivoineen; sentähden me nyt jos milloinkaan kaipasimme
uskollista ystävää. Minä otaksuin Ballantraen kohteliaisuuden tajun
kärsineen; se ei olisi ollutkaan kovin kummallista, kun olimme niin
kauan seurustelleet vain merisusien kanssa. Minä puolestani suutuin
siitä sopimattomasta puhetavasta, jota hän käytti ja jota kukaan
jalosukuinen mies ei olisi sietänyt.

Sanoin hänelle, mikä mielipiteeni oli hänen käytöksestään, ja hän teki
vihdoin kädellään merkin, että lopettaisin.

"Frank", sanoi hän, "sinä muistat mitä olemme vannoneet, eikä
kumminkaan ole sellaista valaa, joka saisi minut sulattamaan moisia
sanoja, ellen sinusta vilpittömästi pitäisi. Sitä sinun ei ollenkaan
tarvitse epäillä; sen minä olen todistanut. Dutton oli minun pakko
ottaa mukaan, koska hän tiesi polun, ja Grady, koska Dutton ei tahtonut
lähteä ilman häntä; mutta mitä syytä minulla on hinata sinua muassani?
Sinä saatat minut alituiseen vaaraan kirotulla irlantilaiskielelläsi.
Oikeastaan sinä nyt voisit maata raudoissa risteilijällä. Ja sinä
kehtaat vielä ruveta riitelemään kanssani kuten lapset parista
penningistä!"

Tämä on mielestäni sopimattominta puhetta, mitä koskaan on kuultu;
niinpä en vielä tänä päivänäkään voi niihin yhdistää ajatusta
jalosukuisesta miehestä, ystävästäni. Korvaukseksi minä muistutin
hänelle hänen skotlantilaista korostustaan, joka hänessä ei ollut niin
selvä kuin se saattaa olla, mutta kumminkin riittävän raaka ja
epämiellyttävä. Sen minä sanoin hänelle suoraan, ja juttumme olisi
kääntynyt pahalle tolalle, ellei samassa olisi tapahtunut jotain
levottomuutta herättävää.

Olimme sanasotamme aikana kulkeneet hiukan etemmäksi pitkin
hiekkakenttää. Paikka, missä me olimme maanneet, ja missä rahamytyt
lepäsivät avattuina, oli nyt meidän ja hankametsän välillä, josta päin
vieras mies lienee tullut. Siellä hän ainakin seisoi, suuri kömpelö
talonpoika, iso kirves olallaan, ja tuijotti suu auki milloin aarretta
edessään, milloin meitä, jotka kinastelussamme olimme joutuneet niin
pitkälle, että miekkamme olivat paljaat. Kohta kun olimme hänet
huomanneet, hän alkoi laukata ja katosi hongikkoon.

Tuo ei ollut juuri omiaan meidän turvallisuuttamme lisäämään. Oli nähty
kaksi merimiehen pukuun puettua aseellista miestä kiistelemässä
aarteesta, vain muutaman peninkulman päässä paikasta, missä
merirosvolaiva oli vallattu -- se riitti varmaan saamaan koko
seudun jaloilleen meitä etsimään. Riidan lopettamisesta ei
tarvinnut puhuakaan; se katosi kerrassaan meidän ajatuksistamme;
silmänräpäyksessä saimme aarteemme kasaan ja lähdimme täyttä karkua
matkaan. Onnettomuudeksi emme tienneet suuntaa, joten meidän oli pakko
alituiseen kääntyä takaisin. Ballantrae oli tosin saanut Duttonilta
tietää mahdollisimman paljon; mutta suusanaisen opastuksen mukaan on
vaikea matkustaa. Niinpä me alinomaa tulimme uudelleen rantaan, meri
kun täällä muodosti laajan, säännöttömän lahdelman.

Olimme melkein suunniltamme ja jo sangen väsyneitä juoksemaan, kun
saavuimme erään harjun laelle ja näimme, että uusi poukama oli
edessämme. Mutta tämä lahdelma oli aivan erilainen kuin muut, se oli
kallioitten ympäröimä ja niin syvä, että siinä oli tilaa pienelle
alukselle, joka oli aivan rannassa köydellä kiinnitettynä. Miehistö oli
asettanut lankun sillaksi rantaan, missä loimusi nuotio. Sen ympärillä
istui ihmisiä syömässä. Alus oli Bermudas-saarella rakennettujen
näköinen.

Kullan himo ja yleinen merirosvoihin kohdistuva viha olivat
voimakkaita kannustajia ja saisivat varmaan pian koko seudun väen meitä
takaa-ajamaan. Sitäpaitsi oli selvää, että meidän täytyi olla
jonkinlaisella saarenteella, jonka monet niemekkeet pistivät mereen
kuin sormet, ja kämmentä, mantereelle johtavaa kannasta ehkä jo
vahdittiin. Tällaiset mietteet saivat meidät ryhtymään rohkeaan
tuumaan. Makasimme niin kauan kuin uskalsimme pensaikossa harjanteen
laella ja kurkistelimme alinomaa, olisiko joku meitä ahdistamassa. Kun
olimme siten saaneet hengähtää, emmekä näyttäneet niin ahdistetuilta,
kompuroimme vihdoin alas seurueen luo niin huolettoman näköisinä kuin
suinkin.

Nuotion ääressä istui laivan kapteeni neekerimatruuseineen; hän oli
kotoisin Albanysta New-Yorkin alueelta ja paluumatkalla Intiasta tuoden
rahtia; hänen nimeänsä en muista. Ihmeeksemme kuulimme hänen laskeneen
tänne peläten _Saaraa_; emme olleet luulleet maineemme niin laajalle
levinneen. Kohta kun kapteeni kuuli, että _Saara_ oli edellisenä
päivänä vallattu, hypähti hän ylös, tarjosi meille lasin hyvästä
uutisestamme ja käski neekeriensä nostaa purjeet. Me puolestamme
käytimme maljan juontia hyväksemme, päästen tuttavallisemmalle kannalle
hänen kanssaan, ja kysyimme lopuksi, voisimmeko päästä matkustajiksi.
Hän heitti salaisen silmäyksen tervaisiin vaatteisiimme ja
pistooleihimme ja vastasi ystävällisesti kyllä, että hänellä itsellään
tuskin oli riittävää tilaa. Eivät rukoukset, eivätkä verrattain suuret
rahatarjouksetkaan saaneet häntä myöntymään.

"Minä huomaan, että teillä on huonot ajatukset meistä", sanoi
Ballantrae, "mutta nyt minä sanon teille totuuden, niin saatte kuulla
kuinka hyvät meillä on teistä. Me olemme jakobiitti-pakolaisia, ja
päistämme on luvattu palkinto."

Tämä näytti jonkinverran vaikuttavan amerikkalaiseen. Hän kyseli meiltä
paljon Skotlannin sodasta ja Ballantrae vastasi kärsivällisesti.
Vihdoin hän vilkutti meille silmää ja sanoi jokseenkin töykeästi: "Te
ja tuo Charlie-prinssi taisitte kyllä saada enemmän kuin olisitte
halunneet."

"Jumal'avita saimmekin", sanoin minä, "ja siksi sinun, hyvä mies,
pitäisi tehdä mitä haluamme."

Tämän minä sanoin omalla irlantilaisella tavallani, joka yleisen
mielipiteen mukaan on varsin miellyttävä. Lienee mainitsemisen arvoista
ja käynee kansamme nauttiman suosion todistuksesta se seikka, että
tässä äänilajissa lausuttu pyyntö tuskin milloinkaan on tekemättä
vaikutustaan kunnon mieheen. Minun on mahdotonta luetella kaikkia niitä
kertoja, joina nahkapoika on päässyt selkäsaunasta tai kerjäläinen
hankkinut hyvän almun itselleen murteemme avulla. Ja toden totta, kohta
kun amerikkalainen oli alkanut nauraa, olin minä verraten rauhallinen.
Mutta sittenkin hän asetti monia ehtoja ja otti muun muassa haltuunsa
meidän aseemme, ennenkuin salli meidän astua laivaan. Sitten oli kaikki
valmista. Hetken kuluttua purjehdimme hyvässä tuulessa ulos poukamasta
kiittäen Herraa pelastuksestamme. Vähää ennen aavalle merelle tuloa
kuljimme me risteilijän ja pian miehitetyn _Saarankin_ ohi, ja
kummankin näkeminen sai meidät vapisemaan. Meistä tuntui Bermudas-laiva
varsin turvalliselta, ja näytti kuin seuraisi onni meidän uskaliasta
yritystämme, kun saimme tällaisen muistutuksen toveriemme kohtalosta.
Itse asiassa olimme vain vaihtaneet loukkua, päässeet tuhasta tuleen,
raakapuun nokasta mestauspölkylle, ja välttäneet sotamiesten avoimen
vihamielisyyden antautuaksemme amerikkalaisten laivureitten
epäilyttävään suojaan.

Monet seikat vaikuttivat kumminkin siihen suuntaan, että tunsimme
olevamme paremmassa turvassa kuin voimme toivoa. Albanyn kaupunki
harjoitti siihen aikaan salakauppaa yli preerian, intiaanien ja
ranskalaisten kanssa. Kun tämä oli varsin luvatonta, heikontui
asukkaitten uskollisuus hallitusta kohtaan, vieläpä heidän kansalliset
taipumuksensakin kärsivät, kun he siten joutuivat tekemisiin maailman
rakastettavimman kansan kanssa. Sanalla sanoen: kuten kaikki
salakuljettajat, palvelivat hekin vakoilijoina ja asioitsijoina mitä
puoluetta hyvänsä. Sitä paitsi oli Albany-miehemme kovin rehellinen ja
rahanahne ja, mikä parasta, piti paljon meidän seurastamme. Ennen
New-Yorkiin tuloa me olimme sopineet täydellisesti: hän veisi meidät
laivallaan aina Albanyyn asti ja auttaisi meitä sitten matkaan, jotta
pääsisimme yli rajan ja voisimme liittyä ranskalaisiin. Kaikesta tästä
me saimme maksaa korkean hinnan; mutta kerjäläisellähän ei ole varaa
valita.

Me siis purjehdimme Hudson-jokea ylöspäin. Virta on kieltämättä kaunis
ja verraten isokin. Albanyyn päästyämme me asetuimme "Englannin
Vaakunaan." Kaupunki oli täynnä maaseutusotilaita, joiden kaikkien
mielessä oli ranskalaisten kimppuun käyminen. Kuvernööri Clinton itse
oli siellä; hän oli kovin puuhissaan ja, mikäli sain tietää, melkein
suunniltaan alustalaistensa vallattomuuden vuoksi. Intiaaneja oli
sotajalalla sekä Ranskan että Englannin puolella; me näimme heidän
tuovan kaupunkiin vankeja, ja mikä pahempi, päänahkojakin, miesten ja
naisten -- todellakin vähemmän miellyttävä näky. Yleensä olisimme
tuskin voineet saapua hetkellä, joka huonommin sopi suunnitelmiimme;
oleskelumme suurimmassa majatalossa käänsi huomion puoleemme;
laivurimme pidätti meitä tuhansin viivykkein ja näytti olevan
rikkomaisillaan sopimuksemme. Joka puolelta näytti vaara uhkaavan
pakolais-parkoja, ja jonkin aikaa me hukutimme huolemme varsin
säännöttömään elämään.

Sekin oli meille hyödyksi. Väkisinkin tulee ajatelleeksi, kuinka koko
pakoretkemme aikana aivan erityinen hyvä onni johti askeleitamme. Mikä
nöyryytys inhimilliselle arvokkuudelle! Minun viisaustieteeni,
Ballantraen erinomainen nerokkuus, urhoollisuutemme, jonka minun täytyy
myöntää olleen yhtä suuren, kaikki tämä ei ehkä olisi riittänyt, ellei
taivas olisi siunannut ponnistuksiamme. Ja kuinka tosi onkaan kirkon
opetus, että uskonnon totuuksia yleensä voidaan menestyksellä sovittaa
elämän jokapäiväisiinkin tapauksiin! Joka tapauksessa opimme me juuri
huikentelumme aikana tuntemaan erään nokkelan nuoren miehen nimeltä
Chew. Hän oli uskaliaimpia intiaanikauppiaita, tunsi kaikki salaiset
polut aarniometsissä, oli köyhä ja huvitteluhaluinen, vieläpä lisäksi
huonoissa väleissä perheensä kanssa. Hänet me suostuttelimme itseämme
auttamaan; hän hankki meille salaa mitä tarvitsimme pakoamme varten, ja
vihdoin me eräänä päivänä hiivimme ulos Albanysta sanomatta sanaakaan
entiselle ystävällemme, ja hiukan kaupungin yläpuolella istuimme
kanoottiin.

Tarvittaisiin paljon taipuisampi kynä kuin minun täydellisesti
kuvailemaan tämän matkan vaaroja ja vaivoja. Lukija saa itse mielessään
kuvailla sen kammottavan erämaan, missä me kuljimme, sen tiheiköt,
rämeet, jyrkät kalliot, pauhaavat virrat ja mahtavat putoukset.
Tällaisten villien seutujen kautta meidän täytyi kulkea koko päivä,
milloin kanootissa, milloin kanootti olkapäillä, ja yön me nukuimme
nuotion ääressä, susien ja muiden petoeläinten huutojen kaikuessa
ympärillämme. Aikomuksemme oli kulkea Hudson-virran pääjuoksua pitkin
aina Crown Pointiin Champlain-järven rannalle, missä ranskalaisilla oli
varustus metsässä. Mutta suoraa tietä matkustaminen olisi ollut liian
vaarallista, joten me kuljimme sellaisen joki-, järvi- ja solajoukon
kautta, että päätä pyörryttää sitä ajatellessa. Nämä tiet olivat
tavallisissa oloissa sangen autiot, mutta nyt oli seudulla liikettä,
heimot olivat sotajalalla ja metsä täynnä vaaniskelevia intiaaneja.
Tavan takaa me kohtasimme sellaisia joukkoja, kun vähimmin aavistimme.
Erittäin on painunut mieleeni, miten meidät eräänä aamuna päivän
koittaessa ympäröi viisi, kuusi tuollaista tatuoitua pirua, jotka
kiljuivat mitä kamalimmin ja heiluttivat kirveitään. Tämä kohtaus
kumminkin päättyi rauhallisesti, sillä kaikki heimot tunsivat Chew'n ja
pitivät häntä arvossa. Hän olikin hyvin urhea ja kelpo nuorukainen,
mutta joskin hänen seuransa oli meille suureksi hyödyksi, ei kuitenkaan
pidä mitenkään luulla, etteivät tuollaiset kohtaukset ollenkaan olleet
meille vaarallisia. Osoittaaksemme ystävällistä mielenlaatuamme täytyi
meidän vetää esiin rommivarastoanme -- yleensä sopii sanoa, että
tällainen kulkevan kapakan pito metsissä on intiaanikaupan varsinainen
tarkoitus, millä nimellä se sitten esiintyneekin. Kun nuo kelpo villit
olivat ehtineet saada pullon _skauraa_ (kuten he tuota julmaa juomaa
nimittivät), oli meidän oltava varuillamme ja soudettava pois, jotta
päänahka säästyisi. Hiukan humalluttuaan he sanoivat hyvästi kaikelle
järjelle ja kohtuullisuudelle; silloin heidän ainoa ajatuksensa oli
saada lisää _skauraa_. Silloin voi heidän päähänsä helposti pälkähtää
lähteä meitä takaa-ajamaan, ja jos he olisivat meidät saavuttaneet, en
minä olisi koskaan näitä muistelmiani kirjoittanut.

Juuri päästyämme retkemme kriitillisimmälle kohdalle, jolloin me
yhtä hyvin saatoimme odottaa joutuvamme englantilaisten kuin
ranskalaistenkin käsiin, kohtasi meitä hirveä onnettomuus. Chew tuli
äkkiä kipeäksi; näytti kuin hän olisi saanut myrkkyä, ja muutaman
tunnin kuluttua hän makasi kuolleena kanootin pohjalla. Näin me yhdellä
iskulla menetimme oppaamme, tulkkimme, soutajamme ja passimme ja
jouduimme mitä epätoivoisimpaan, kerrassaan toivottomaan tilaan. Chew,
joka ylpeili tiedoistaan, oli tosin pitänyt meille maantieteellisiä
luentoja, joita Ballantrae kyllä oli kuunnellut, mutta kun tuo aine ei
koskaan ole erityisesti minua huvittanut, niin tiesin ainoastaan
olevamme Adirondak-intiaanien maassa, eikä kovin kaukana
päämäärästämme, kunhan vain löytäisimme tien. Pian selvisi sitäkin
paremmin, että minä olin ottanut asian ymmärtäväisemmin, sillä
huolimatta kaikesta vaivannäöstään ei Ballantrae ollut minua viisaampi.
Hän tiesi, että meidän piti kulkea ylöspäin erästä virtaa, sitten yli
maakannaksen, jotain toista virtaa alas ja vihdoin taas kolmatta ylös.
Mutta huomattakoon, että moisessa vuoriseudussa tulvii lukemattomia
virtoja joka suunnalta, ja miten voisi eurooppalainen aatelismies, joka
ei vähintäkään tunne tätä toista maanosaa, erottaa niitä toisistaan?
Eikä tämä ollut ainoa vaikeutemme; me olimme lisäksi täydellisiä
vasta-alkajia kanootin käyttelyssä, kannasten yli meno oli meille
melkein mahdotonta. Muistan, että lepäsimme toisinaan aivan
näännyksissä puoli tuntiakin kerrallaan ja sanaa sanomatta. Jos
ainoakin intiaani olisi ilmaantunut, olisimme kaiken todennäköisyyden
mukaan joutuneet hukkaan, kun emme enää osanneet heidän kanssaan
keskustella. Voidaan sen vuoksi jossain määrin antaa anteeksi
Ballantraelle, että hänen mielenlaatunsa oli synkeänlainen. Vaikeampaa
oli tottua hänen tapaansa moittia muita, jotka olivat aivan hänen
veroisiaan, eikä hänen puhetapansakaan aina ollut helposti
sulatettavaa. Ei näet voida kieltää, että hän merirosvolaivalla oli
tottunut puhuttelutapaan, joka oli ennenkuulumaton aatelismiesten
kesken ja joka vielä paljon paheni, kun hän oli melkeinpä kuumesairas.

Vaellustemme kolmantena päivänä, kun eräällä kallioisella kannaksella
hinasimme ylöspäin kanoottiamme, putosi se ja särkyi niin ettemme enää
voineet sitä käyttää. Me olimme kahden melko suuren järven välissä;
tiemme rajoittui kummastakin päästään veteen ja oli molemmin puolin
tiheän metsän reunustama; järvien rannat olivat soisia ja
luoksepääsemättömiä, joten meidän ei ainoastaan ollut pakko lähteä
eteenpäin ilman venettä ja muonastoamme, vaan vielä syöksyä suin päin
läpipääsemättömiin tiheikköihin ja luopua siitä vähäisestä
tienviitasta, mikä meillä tähän saakka oli ollut, virransuunnasta.
Pistimme pistoolit vyöhön, otimme kumpikin kirveen olallemme, asetimme
kahteen myttyyn aarteemme ja niin paljon muonaa kuin jaksoimme kantaa.
Muun omaisuutemme jätimme oman onnensa nojaan, miekkammekin, jotka
metsässä olisivat vain estäneet kulkuamme. Niin lähdimme jatkamaan
surullista seikkailuamme. Herkuleen sankarityöt, sellaisina kuin
Homeros ne on kuvaillut, olivat vain vähäpätöisiä sen rinnalla, mitä me
saimme kokea. Muutamin paikoin oli metsä niin tiheää maahan asti, että
meidän täytyi puhkaista itsellemme kulkureikä kuin juustomatojen.
Toisin paikoin oli pohja liejuinen ja koko metsä aivan mädäntynyt.
Sattui, että minä juoksin kaatuneelle rungolle ja vajosin polvia myöten
sen sisään, tai aioin kaatuessani ottaa kiinni tukevaan runkoon, joka
siihen tarttuessani hajosi kuin paperi. Niin me ponnistelimme koko
pitkän päivän, kompastelimme, kaaduimme, vajosimme, olimme puhkaista
silmämme oksiin ja menettää viimeisetkin vaaterepaleet eteenpäin
hyökätessämme, ja pääsimme luullakseni tuskin kahta peninkulmaa. Vielä
pahempi oli, ettemme voineet ollenkaan edes aavistaa, minne päin
kuljimme, kun vain harvoin saimme vähääkään selvää asemasta ja esteiden
paljous alati pakotti meidät muuttamaan suuntaa.

Hiukan ennen auringon-nousua, kun olimme tulleet avoimelle, korkeiden
kallioiden ympäröimälle paikalle erään virran vierellä, heitti
Ballantrae myttynsä maahan. "Minä en lähde edemmäksi", sanoi hän ja
pyysi minua sytyttämään nuotion, samalla kiroillen minun syntistä
olemustani sanoin, jotka olisivat olleet kuorma-ajurillekin
sopimattomia.

Minä pyysin häntä unohtamaan olleensa merirosvo ja muistamaan, että oli
kuulunut kunnon ihmisiin.

"Oletko hullu!" huusi hän. "Älä nyt hanki riitaa." Sitten pui hän
nyrkkiään vuoriin päin, huutaen: "Ajatella, että minun luuni kuivuvat
tässä erämaassa! Jumal'auta, jospa olisin kuollut mestauspölkyllä
aatelismiehenä!" Tämän hän sanoi teatraalisesti liioitellen, istui
sitten ja pureskeli sormiaan ja tuijotti maahan -- mitä epäkristillisin
näky.

Aloin hiukan kammoksua häntä, sillä minun mielestäni olisi sotilaan ja
aatelismiehen katseltava kuolemaa enemmän filosofisen tyynesti.
Sentähden en vastannut hänelle mitään. Pian tuli ilta niin kylmäksi,
että omasta aloitteestanikin olisin sytyttänyt nuotion. Hullun teko se
tietysti oli siellä avoimella paikalla, seudun vilistessä villejä.
Ballantrae ei näyttänyt ollenkaan huomaavan minua, mutta viimein, kun
aloin laittaa jotain syötävää, hän katsahti minuun.

"Onko sinulla veljiä?" hän kysyi.

"Taivaan armosta kokonaista viisi", vastasin minä.

"Minulla on yksi", sanoi hän, ääni omituisesti värähtäen, ja lisäsi
heti: "Hän saa maksaa tämän kaiken." Ja kun minä kysyin, mikä osa hänen
veljellään oli onnettomuudessamme, niin hän huusi: "Mitä? Hän istuu
sijallani, kantaa nimeäni, kosii morsiantani, ja minä olen yksin
kirotun irlantilaisen kanssa vilua värisemässä tässä erämaassa. Voi,
miten helposti minä annoin houkutella itseni loukkuun!"

Tämä huudahdus sopi joka suhteessa niin huonosti ystäväni luonteeseen,
että hämmästykseni kokonaan voitti oikeutetun loukkaantumiseni. Tosin
saattaakin mitä purevin pistosana moisissa olosuhteissa näyttää aivan
mitättömältä. Mutta tässä on minun kerrottava eräs omituinen seikka.
Hän oli ainoastaan kerran ennen maininnut sen neidin, jonka kanssa hän
oli kihloissa; se tapahtui silloin, kun New-Yorkin kaupunki alkoi
näkyä laivallemme; silloin hän kertoi, että jos jokainen saisi
oikeudenmukaisen osansa, niin hän oli lähellä omia maitaan, sillä neiti
Grahamilla oli suuria tiluksia tässä provinssissa. Tämä oli kieltämättä
varsin luonnollinen aihe; mutta nyt minä kuulin hänen nimensä toiseen
kertaan ja, mikä varmaan ansaitsee huomiota, juuri samassa kuussa,
marraskuussa 1747, ja _mikäli tiedän, juuri samana päivänä, jolloin me
olimme tuossa jylhässä vuoristossa_, vihittiin hänen veljensä ja nti
Graham. Minä en ole taikauskoisempi kuin muutkaan, mutta tässä esiintyy
Jumalan sormi niin selvästi, ettei sitä voi olla huomaamatta. [Tämä on
aivan väärin. Siihen aikaan ei ollut ensinkään puhetta naimiskaupasta;
katso tuonnempaa kertomuksestani. Mackellarin muist.]

Seuraava päivä ja sen jälkeinenkin oli samanlaista ponnistelua; usein
valitsi Ballantrae matkasuunnan heittämällä rahan ilmaan ja kerran, kun
minä huomautin hänelle sen olevan lapsekasta, hän lausui jotain
unohtumattoman omituista: "Minä en tiedä parempaa tapaa lausua julki
halveksimiseni inhimillistä järkeä kohtaan." Mikäli muistan löysimme
kolmantena päivänä erään kristityn ruumiin, skalpeerattuna ja
hirvittävällä tavalla rääkättynä, uimassa verilätäkössä; erämaan linnut
risteilivät kiljuen sen ympärillä sankoin parvin. En voi sanoin
kuvailla sitä vaikutusta, jonka näky teki meihin, mutta ainakin minulta
se ryösti kaikki voimat ja pelastuksen toiveet. Hiukan myöhemmin samana
päivänä, kun ryömimme erään tiheikön läpi, heittäytyi Ballantrae, joka
kulki edellä, yht'äkkiä kaatuneen puunrungon taakse. Minä kiirehdin
samaan piilopaikkaan, josta voimme tähystellä ympärillemme itse
näkymättä. Alhaalla, lähimmässä laaksossa näimme suuren joukon
punanahkoja, jotka kulkivat tiemme poikki. Heitä saattoi olla pienehkö
rykmentti, kaikki vyöhön asti alastomia ja villiin tapaansa ihralla ja
noella tuhrittuja ja lyijyvärillä ja vermilionilla maalattuja. He
kulkivat hanhenmarssissa ja nopein askelin, joten he lyhyessä hetkessä
riensivät ohi ja katosivat metsään. Mutta sittenkin luulen, että
kärsimme noina muutamina minuutteina enemmän sieluntuskia kuin
tavallinen ihminen koko iässään. Olivatko ne ranskalaisten vai
englantilaisten intiaaneja, olivatko he hakemassa päänahkoja vai
vankeja, pitikö meidän heittää kaikki onnen varaan ja näyttäytyä, vai
jäädäkö makaamaan ja jatkaa tuskallista matkaamme -- siinä kysymyksiä,
joista itse Aristoteleenkaan aivoilla ei olisi saatu selvää. Ballantrae
kääntyi minuun päin; hänen kasvonsa olivat aivan rypyssä ja hampaansa
pistivät ulos suusta kuin nälänhätäisen (mikäli kertomuksista, joita
olen lukenut, voi päättää). Hän ei sanonut sanaakaan, mutta koko hänen
olemuksensa näytti kamalalta kysymykseltä.

"He ovat ehkä englantilaisten puolella", kuiskasin minä. "Ja ajatteles,
siinä tapauksessa on parasta jatkaa samaan tapaan."

"On. on", sanoi hän. "Mutta menköön nyt syteen taikka saveen." Äkkiä
tempasi hän esiin rahan, pudisteli sitä kourissaan, katsahti siihen ja
heittäytyi sitten makaamaan kasvot maata vasten.

_Mackellarin lisäys_. -- Tässä minä katkaisen ritarin kertomuksen,
koska hän ja hänen toverinsa samana päivänä riitaantuivat ja erosivat,
ja ritarin kertomus riidasta totta puhuen ei tunnu sopivan kummankaan
asianomaisen luonteeseen. Sen jälkeen he kumpikin vaelsivat yksikseen
kokien monta kovaa, kunnes heidät kummankin erikseen korjasi suojaan
St. Frederick-linnoituksen partio-osasto. Kaksi seikkaa vain on vielä
lisättävä: ensinnäkin (ja tämä on minun kertomukselleni tärkeintä),
että master vastoinkäymistensä aikana kaivoi aarteensa maahan erääseen
paikkaan, jota ei sittemmin koskaan löydetty, mutta jonka hän merkitsi
verellä hatunliereensä. Ja toiseksi, että kun hän näin ollen tuli
linnoitukseen aivan rahatonna, ritari otti hänet vastaan veljenä ja
maksoi hänen matkansa sieltä Ranskaan. Mr. Burken vaatimaton luonne saa
hänet tässä kohden kaikin tavoin ylistämään masteria; tottuneempi
ajatus pitänee ritaria yksin ylistettävänä. Minua ilahduttaa tämän
todellakin varsin kauniin piirteen merkitseminen sitäkin enemmän, kun
pelkään edellisessä loukanneeni kunnianarvoista kertojaani. Minä olen
pidättynyt tekemästä muistutuksia hänen outojen ja (minun silmissäni)
epämoraalisten katselmustensa johdosta, kun tiedän hänen helposti
loukkaantuvan. Mutta hänen kertomustaan riidasta en voi mitenkään ottaa
kirjaani, sillä olen itse tuntenut masterin, enkä ole milloinkaan
tavannut miestä, joka olisi ollut vähemmän pelolle altis. Minä valitan
herra ritarin erehdystä tässä suhteessa sitäkin enemmän, kun pidän
hänen kertomustapaansa (muutamia tyylikukkasia lukuunottamatta) varsin
nerokkaana.



NELJÄS LUKU.

Mr. Henryn kärsimykset.


Voi helposti arvata, missä seikkailujensa osissa majuri etupäässä
viivähti. Jos olisimme saaneet tietää kaikki, olisi hänen
lähettitoimensa luultavasti päättynyt aivan toisin; nyt hän kosketteli
verrattain vähän merirosvolaivaa. Minä en myöskään kuullut hänen
kertomuksensa loppua, sillä mr. Henry, joka oli hetkisen istunut
ajatuksissaan, nousi ylös, pyysi majurilta anteeksi, että hänellä oli
välttämättömiä tehtäviä, ja pyysi minua mukanaan konttoriin.

Päästyään sinne ei hän enää koettanutkaan salata liikutustaan; hän
käveli edestakaisin lattialla, kasvot rypyssä tavantakaa pyyhkien
kädellään otsaansa.

"Meillä on jotain järjestettävää", sai hän vihdoin sanotuksi, mutta
keskeytti sitten puheensa, sanoi, että meidän piti saada jotain
juotavaa ja lähetti hakemaan pullon parasta viiniä. Tämä ei ollut
lainkaan hänen tapaistaan, ei myöskään se, että hän viinin tultua
kulautteli sitä lasin toisensa perästä, ollenkaan välittämättä
ulkonaisesta soveliaisuudesta. Juominen kumminkin rauhoitti häntä.

"Te tuskin hämmästynette, Mackellar", aloitti hän, "kuullessanne, että
veljeni -- joka kaikkien meidän iloksemme kuuluu olevan hyvässä
turvassa -- tarvitsee jonkun määrän rahoja."

Minä vastasin sen kyllä aavistaneeni, mutta ettei nyt ollut mikään
erittäin sovelias aika, sillä kassassamme ei ollut paljoa.

"Minulla on", sanoi hän, "hypoteekkirahoja."

Minä muistutin niiden kuuluvan rouvalle.

"Siitä minä kyllä teen tilin vaimolleni", vastasi hän kiivaasti.

"Niin, mutta silloin meillä on hypoteekki vaivoinamme", väitin minä.

"Niinpä kyllä", sanoi hän, "siitä asiasta juuri halusin haastella
kanssanne."

Minä kuvailin hänelle, kuinka sopimaton hetki oli ottaa rahat pois
oikeasta paikastaan ja sanoin meidän siten menettävän kaikki, mitä
olimme saaneet kokoon säästäväisyydellämme, joten taas jouduttaisiin
aivan tuuliajolle. Uskalsin jatkaakin keskustelua asiasta ja kun hän
yhä vain pudisteli päätään vastaukseksi ja hymyili katkerasti, niin
minä innoissani ihan unohdin asemani rajat. "Sehän on sulaa hulluutta",
huusin minä, "enkä minä ainakaan tahdo olla siinä osakkaana."

"Te puhutte aivan kuin minä tekisin sen huvikseni", sanoi hän. "Mutta
nyt on minulla lapsi ja sitä paitsi minä pidän järjestyksestä, niin,
sanon sen suoraan, Mackellar, olen viime aikoina alkanut ylpeillä
talostamme ja sen hoidosta." Hetkisen hän oli vaiti ja tuijotti
synkkänä eteensä. "Mutta voisinko ehkä tehdä toisin?" jatkoi hän
sitten. "Minulla itselläni ei ole mitään, ei mitään. Se, mitä tänään
saimme kuulla, on minut perin pohjin musertanut. Minulla on vain herran
nimi ja varjo, varjo vain. Oikeuteni eivät ole todella pätevät."

"Kyllä ne päteviksi katsotaan, jos tuomiolle tullaan", sanoin minä.

Hän loi minuun polttavan katseen ja näytti vaivoin pidättyvän jotain
sanomasta. Nyt minä kaduin sanojani, sillä älysin hänen tiluksista
puhuessaan ajatelleen avioliittoaankin. Sitten hän äkkiä tempasi
kirjeen taskustaan, missä se oli ollut mytyssään; hän levitti sen
pöydälle suurin kädenliikkein ja luki sen minulle vapisevin äänin: --
"Rakas Jaakoppi" -- niin hän alkaa! huudahti hän -- "Rakas Jaakoppi,
muistathan, että minä kerran sinua nimitin sillä nimellä, ja nyt sinä
olet tehnyt tehtäväsi ja lyönyt minulle vekarajalkaa niin että se
riittää." -- "Mitä pidätte tästä, Mackellar?" kysyi hän, "se on minun
ainoa veljeni! Jumala on todistajanani, että olen hänestä pitänyt; minä
olen aina ollut hänelle uskollinen, ja näin hän minulle kirjoittaa!
Mutta sitä minä en siedä", -- hän käveli edestakaisin lattialla --
"minä olen yhtä hyvä kuin hänkin, minä olen parempi mies, sen tietää
Jumala! Hänen pyytämäänsä hävytöntä summaa minä en voi maksaa; hän
tietää kyllä, että sitä on mahdoton saada, mutta minä annan hänelle
mitä minulla on, ja se on enemmän kuin hän odottaa. Minä olen sietänyt
tätä liian kauan. Katsokaa, mitä hän vielä kirjoittaa; lukekaa itse:
'Minä tiedän, että olet saita koira.' Saita koira! Minäkö saita? Onko
se totta, Mackellar? Luuletteko? Arvelenpa, että hän olisi ollut valmis
lyömään minua. Oo, te luulette niin kaikki. No hyvä, te saatte nähdä
muuta, samoin hän ja Jumala. Vaikka minun pitäisi jättää talo autioksi
ja lähteä vaeltamaan paljain jaloin, pitää tuon verenimijän saada
kylliksi kitaansa. Vaatikoon hän kaikki -- kaikki; hän saa sen. Hänellä
cm oikeus kaikkeen. Oo!" huusi hän, "minä arvasin tämän ja vielä
pahempiakin asioita, silloin kun hän ei antanut minun lähteä." Hän
täytti lasin uudelleen, mutta juuri kun hän oli sitä viemässä
huulilleen, rohkenin koskettaa häntä sormellani käsivarteen. Hän
pysähtyi hetkeksi. "Te olette oikeassa", sanoi hän ja heitti lasin
sisällyksineen pesään. "Tulkaa, lasketaan rahat."

En uskaltanut kauemmin häntä vastustaa; sitäpaitsi vaikutti minuun
voimallisesti se, että näin miehen, joka muuten varsin hyvin hillitsi
itsensä, nyt noin hajanaisessa sieluntilassa. Me siis istuuduimme,
laskimme rahat ja jaoimme ne myttyihin, majuri Burken mukavammin
kuljetettaviksi. Kun tämä oli tehty, meni mr. Henry takaisin saliin, ja
vanha parooni istui koko yön vieraansa seurassa.

Hiukan ennen päivän nousua lähetettiin minulle sana, että minun piti
seurata majuria hänen matkalleen. Alemman arvoisesta saattajasta hän
varmaankaan ei olisi pitänyt, koska hän oli mies, joka tunsi oman
arvonsa, ja ylempää ei voitu hänelle antaa, koska mr. Henry ei voinut
esiintyä salakuljettajain joukossa. Oli kylmä, tuulinen aamu ja
kulkiessamme pitkää tietä läpi pensaikkojen kääriytyi majuri kokonaan
viittaansa.

"Herra majuri", sanoin minä, "teidän ystävänne on vaatinut täältä aimo
summan rahoja. Otaksun hänen olevan pahassa pulassa."

"Niin täytyy otaksua", sanoi hän, hiukan kuivasti, tuntui minusta,
mutta siihen oli ehkä syynä viitta, jota hän piti suun edessä.

"Minä olen vain talon palvelija", sanoin minä. "Te voitte puhua minulle
vapaasti. Luultavasti ei meillä ole syytä odottaa häneltä mitään
hyvää?"

"Hyvä mies", sanoi majuri. "Ballantrae on aatelismies, jolle luonto on
lahjoittanut mitä loistavimmat lahjat, ja mies, jota minä ihailen ja
kunnioitan aina siihen maahan asti, jota hänen jalkansa polkee." Sitten
hän näytti epäröivän, miten jatkaisi puhettaan.

"Mutta sittenkään", sanoin minä, "ei meillä ole erityistä syytä odottaa
häneltä mitään hyvää."

"Sitä en tahdo kieltää. Te saatte pitää siitä asiasta omat ajatuksenne,
hyvä mies", sanoi majuri.

Olimme nyt saapuneet sille puolelle lahtea, missä venhe häntä odotti.
Siellä hän sanoi: "No niin, herra Mikä-olikaan-nimenne, minä olen
suuressa kiitollisuudenvelassa ystävällisyydestänne; sallikaa siis,
koska asia näyttää teitä huvittavan ja koska näytätte sitä ymmärtävän,
viime sanoikseni kertoa jotain, mikä ehkä tulee hyödyttämään
perhettä. Mikäli tiedän, on ystäväni unohtanut kertoa, että hän saa
skotlantilaisten rahastosta suuremman avustuksen kuin kukaan muu
Pariisissa asuvista maanpakolaisista. Ja se on sitäkin suurempi häpeä",
huusi majuri punaisena, "kun minulle ei ole liiennyt yhtään kurjaa
killinkiä."

Hän veti hattunsa vinoon ja tuijotti minuun, aivan kuin olisi ollut
minun syyni, että hän oli jäänyt osattomaksi, mutta kääntyi sitten
jälleen tavalliseen poikamaisen iloiseen kohteliaisuuteensa, puristi
kättäni ja asteli venheen luo rahat kainalossa; mennessään hän vihelsi
liikuttavan kaunista kansanlaulua. Muistan, kuinka tuo sävelen pätkä
jäi soimaan korvissani vielä sittenkin, kun salakuljettajat olivat
kehoittaneet "pitämään helvetissä kitansa." Sitten kuului vain airojen
rahina pohjaa vasten, ja minä seisoin katsellen kuinka aurinko sukelsi
esiin merestä ja vene ui kutterin luo, joka sidotuin etupurjein sitä
odotteli.

Me jouduimme pahaan pulaan rahojen viennin vuoksi; muun muassa oli
siitä seurauksena, että minun piti matkustaa Edinburghiin ja ottaa
vanhan lainan ylläpitämiseksi uusi, hyvin huonoilla ehdoilla. Siten
jouduin noin kolmeksi viikoksi pois Durrisdeerista.

Minulla ei ollut ketään, keltä olisin voinut kysellä tapahtumista minun
poissa ollessani, mutta että jotain oli sattunut, näkyi kyllä rouvan
suuresti muuttuneesta käytöksestä. Hän oli melkein kokonaan lopettanut
entiset juttelunsa vanhan paroonin kanssa. Miestään kohtaan hän
esiintyi aivan kuin jotakin anteeksi pyytäen, ja kääntyi paljon
useammin kuin ennen hänen kanssaan puhumaan. Erittäin silmiinpistävää
oli, että hän mitä suurimmassa määrässä alkoi hoitaa neiti Katariinaa.
Voisi luulla, että muutos olisi ollut mr. Henrylle tervetullut, mutta
niin ei suinkaan ollut laita. Päinvastoin: jokainen asia, jossa rouva
oli muuttanut käytöstään, oli hänelle kuin myrkyllinen pistos, sillä
hän käsitti ne ilmauksiksi siitä, että rouva sydämessään oli hänelle
uskoton. Uskollisuutta masteria kohtaan, josta hän oli ylpeillyt niin
kauvan kuin masteria oli pidetty kuolleena, täytyi hänen nyt, kun
tiettiin hänen elävän, hävetä, ja tämä häpeäntunne oli aiheena hänen
muuttuneeseen käytökseensä. Olen päättänyt olla mitään salaamatta.
Senvuoksi sanon suoraan, että katson mr. Henryn juuri näinä aikoina
esiintyneen huonoimmassa valossa. Ollessaan ulkona väen joukossa hän
tosin pysyi aisoissa, mutta huomata saattoi, että hän sisimmässään oli
syvästi synkkä. Minulle, jota kohtaan hänen ei tarvinnut käyttää
teeskentelyä, pauhasi hän usein ilman syytä, saattoipa vastata
tuikeasti vaimolleenkin. Niin voi tapahtua, kun rouva oli häntä
kiihottanut olemalla entistä ystävällisempi hänelle, mutta ilman
huomattavaa syytäkin; silloin hänen alituinen paha tuulensa itsestään
puhkesi ilmoille. Kun hän siten unohti itsensä (käytös, joka oli mitä
suurimmassa ristiriidassa sen tavan kanssa, millä heidän liittonsa oli
solmittu), laskeutui yli kaikkien läsnäolevien kiusallinen tunnelma;
mies ja vaimo loivat toisiinsa katseen, joka näytti ilmaisevan kärsivää
ihmettelyä.

Eikä siinä kyllin, että hän kiusasi itseään ärsyttyneellä
mielenlaadullaan, hän sitäpaitsi koko ajan vahingoitti asemaansa
pysymällä vaiti siinä määrin, etten tiedä johtuiko se jalomielisyydestä
vaiko ylpeydestä. Salakuljettajat tulivat tavan takaa masterin
lähetteinä, eivätkä koskaan lähteneet tyhjin käsin. En ollenkaan
uskaltanut tehdä mr. Henrylle huomautuksia; hän antoi, mitä häneltä
pyydettiin, jonkinlaisen jalomielisen raivon vallassa. Ehkäpä hän juuri
ollen luonnostaan säästeliäs tunsi epätoivon riemua täyttäessään
empimättä veljensä vaatimukset. Ehkäpä vähemmänkin ylpeä mies olisi
joutunut samaan äärimmäisyyteen samanlaisessa luonnottomassa asemassa.
Mutta tila kärsi sen vuoksi. Jokapäiväisiä menojamme yhä vähennettiin;
tallit tyhjennettiin, niin että meillä oli enää vain neljä työhevosta
jäljellä, palvelusväkeä vähennettiin -- se synnytti äänekästä
paheksumista kansassa ja sai vanhan vihan mr. Henryä vastaan jälleen
hereille --, ja vihdoin oltiin niin pitkällä, että jokavuotinen matka
Edinburghiin oli jätettävä tekemättä.

Oli tultu vuoteen 1756. Huomatkoon lukija, että tuo verenimijä nyt oli
seitsemän pitkää vuotta kuivannut Durrisdeerin valtasuonta. Koko tänä
aikana ei isäntäni ollut puhunut asiasta sanaakaan. Niin perkeleellisen
ilkeä oli master, että hän kääntyi vaatimuksineen vain mr. Henryn
puoleen, eikä koskaan kirjoittanut asiasta paroonille. Perhekunta oli
ihmetellen seurannut meidän taloudellista tarkkuuttamme. He olivat
varmaankin väsyneet mr. Henryn suureen saituuteen, joka aina on
epämieluinen virhe, mutta erittäin ikävä nuorissa ihmisissä, ja mr.
Henry ei ollut vielä kolmenkaankymmenen. Mutta samalla oli juuri hän
hallinnut taloa melkein poikavuosiltaan, ja talon muut asukkaat ottivat
muutokset vastaan ääneti, ylpeinä ja katkerina kuten hänkin, kunnes
Edinburghin matkan jättäminen antoi viimeisen iskun.

Siihen aikaan, josta tässä puhun, oli isäntäni rouvan seurassa harvoin
muulloin paitsi ruokapöydässä. Heti majuri Burken käynnin jälkeen
huomattiin rouvan puolelta selviä lähentelemisyrityksiä, hän ikäänkuin
pelokkaasti pyrki herransa suosioon, mikä kieltämättä oli ristiriidassa
hänen entisen välinpitämättömyytensä ja kylmyytensä kanssa. Minä en ole
koskaan voinut moittia mr. Henryä siitä, ettei hän suosinut näitä
yrityksiä, enkä liioin lukea rouvalle viaksi, että hylkääminen häntä
syvästi loukkasi. Mutta seurauksena oli, että he joutuivat täydelliseen
eroon ja kuten sanottu puhuivat toisilleen tuskin koskaan paitsi
pöydässä. Kysymys Edinburghin matkastakin tuli ensiksi esiin
päivällisten aikana, ja sattumalta oli rouva pahoinvoipa ja huonolla
tuulella. Heti huomattuaan herransa tarkoituksen hän lensi
veripunaiseksi.

"Ei, tämä menee liian pitkälle!" huudahti hän. "Taivas tietäköön, ettei
minulla ole liikoja huvituksia niin että minulta tarvitsee kieltää
ainoata hauskuuttani. Minä en _tahdo_ enää tietää tuosta häpeällisestä
säästämishimosta, me olemme jo koko seudun pilkan ja suuttumuksen
esineenä. Tätä uutta hullutusta en ota sulattaakseni."

"Minulla ei ole varaa siihen", sanoi mr. Henry.

"Ei ole varaa!" huusi rouva, "Hyi! Minullahan on rahoja itselläni!"

"Ne kuuluvat kaikki minulle, aviomiehellesi", sanoi hän kiukkuisesti ja
lähti samassa pois.

Vanha parooni ojensi kätensä kattoon päin ja vetäytyi miniöineen lieden
luo -- minulle selvä kehoitus lähteä tieheni. Tapasin mr. Henryn
siellä, missä hänen tavallinen pakopaikkansa oli, konttorihuoneessa;
hän istui pöydän reunalla ja pisteli sitä kynäveitsellään. Kasvoissa
hänellä oli hyvin ruma ilme.

"Mr. Henry", sanoin minä, "te teette itsellenne kovin väärin; nyt se ei
saa enää jatkua."

"Oo", huusi hän. "Ei täällä ole ketään joka mitään ajattelee. He
pitävät vain kohtuullisena, että on niinkun on. Se on minun häpeällistä
säästämishaluani. Minä olen saita koira", ja sysäsi veitsen vartta
myöten pöytään. "Mutta minä näytän sille miehelle", huusi hän kiroten,
"minä näytän hänelle, kumpi meistä on jalomielisempi."

"Ei se ole jalomielisyyttä", sanoin minä, "se on vain ylpeyttä."

"Luuletteko että olen saarnan tarpeessa?" kysyi hän.

Minä arvelin, että hän tarvitsi apua ja että hän sitä saisi minulta,
tahtoen tai tahtomatta. Kohta kun rouva oli vetäytynyt huoneeseensa,
riensin sinne ja koputin.

Hän ei ollenkaan salannut hämmästystänsä. "Mitä te minusta tahdotte,
mr. Mackellar?" kysyi hän.

"Hyvä rouva, minä voin hyvällä omallatunnolla sanoa, etten ole koskaan
ennen teitä häirinnyt", aloitin minä, "mutta tämä asia rasittaa minua
liiaksi ja minun täytyy saada se sanotuksi. Miten on mahdollista, että
voi olla olemassa kaksi niin sokeata ihmistä kuin te ja parooni? Että
voi elää niin kauan niin ylevämielisen herran kanssa kuin mr. Henry on
ja ymmärtää niin huonosti hänen luonnettansa?"

"Mitä te tuolla tarkoitatte?" puhkesi rouva puhumaan.

"Ettekö tiedä, minne rahat menevät? Hänen ja teidän, vieläpä sen
viininkin hinta, jonka hän ruokapöydässä jättää juomatta?" jatkoin
minä. "Pariisiin. Hänelle, tuolle toiselle. Kahdeksan tuhatta puntaa
hän nyt on saanut seitsemässä vuodessa, ja isäntäni on ollut kyllin
tyhmä pitääkseen asian salassa!"

"Kahdeksan tuhatta puntaa!" toisti hän. "Se on mahdotonta. Siihen ei
tilamme kykene!"

"Olemmepa saaneetkin puristaa siitä viimeisenkin pennin", sanoin minä.
"Mutta kahdeksan tuhatta ja kuusikymmentä on summa, shillinkiä
lukuunottamatta. Ja jos te tämänkin jälkeen luulette isäntääni
saidaksi, niin en koskaan enää sekaannu asioihinne."

"Riittää jo, mr. Mackellar", sanoi hän. "Te teette varsin oikein, kuten
niin vaatimattomasti sanotte, sekaantuessanne minun asioihini. Minä
ansaitsen kyllä moitetta ja teidän mielestänne minä varmaankin olen
kovin huolimaton vaimo (tässä hän katsoi minuun omituisesti hymyillen),
mutta sen minä kyllä kohta korjaan, Master on aina ollut hyvin
ajattelematon, mutta sydän hänellä on erinomainen; hän on läpeensä
jalomielinen. Minä kirjoitan hänelle itse. Ette voi uskoa kuinka olette
huolestuttanut minua kertomillanne asioilla."

"Minä puolestani luulin voivani ilahduttaa teitä, hyvä rouva", sanoin
minä, raivoissani siitä, että huomasin hänen yhä ajattelevan masteria.

"Tietysti", sanoi hän, "tietysti myöskin ilahduttanut."

Samana päivänä (en kiellä pitäneeni heitä silmällä) näin
tyydytyksekseni mr. Henryn tulevan vaimonsa huoneesta olematta
ollenkaan laisensa; hänen silmänsä olivat itkusta punaiset ja kuitenkin
näytti hän pikemmin astelevan ilmassa kuin maassa. Siitä päätin rouvan
vihdoinkin täydellisesti korvanneen kaikki. "Ahaa", ajattelin, "olenpa
saanut tänään aika tavalla tehdyksi."

Kun seuraavana aamuna istuin kirjojen ääressä, tuli mr. Henry hiljaa
sisään, otti minua olkapäistä ja pudisti leikillä. "Te olette siis
kuitenkin petollinen", sanoi hän; se oli ainoa viittaus siihen, mitä
olin tehnyt, mutta sävy, millä se sanottiin, ilahdutti minua enemmän
kuin kaunopuheisinkaan vakuutus. Olin saanut aikaan enemmänkin; kun
masterin lähetti tuli seuraavan kerran, sai hän mukaansa ainoastaan
kirjeen. Viime aikoina olin minä pitänyt huolta noista asioista. Mr.
Henry ei kirjoittanut ollenkaan ja minä vain kuivin ja mitä
muodollisimmin kääntein. Mutta tuota kirjettä minä en nähnyt. Mr. Henry
tunsi kerrankin, että rouva oli hänen puolellaan, ja sinä päivänä, jona
se lähti, huomasin hänen näyttävän kovin tyytyväiseltä. Perheessä
syntyi nyt parempi suhde, joskaan ei tätäkään voinut sanoa hyväksi.
Mitään molemminpuolista väärinymmärrystä ei ainakaan enää ollut
olemassa; he olivat kaikki ystävällisiä toisilleen, ja luulen, että
isäntäni ja hänen vaimonsa olisivat voineet lähentyä jälleen toisiaan,
jos vain edellinen olisi voinut heittää ylpeytensä ja jälkimmäinen
unohtaa koko vahingon syyn, sen, että oli muistellut toista miestä. Oli
ihmeellistä, kuinka julkilausumattomat ajatukset kuitenkin tulevat
näkyviin. Niinpä en voi nyt tehdä itselleni selväksi, kuinka voimme
seurata hänen tunteittensa suuntaa, ja aina, vaikka hän esiintyi
hiljaisesti ja oli luonteeltaan tasainen, tiesimme, milloin hänen
ajatuksensa asuivat Pariisissa. Eikä olisi luullut, että se, mitä
hänelle ilmaisin, olisi kerrassaan tehnyt lopun jumaloimisesta. Minä
luulen naisissa olevan pirua: moniin vuosiin hän ei ollut ollenkaan
nähnyt miestä ja niiltäkin ajoilta, jolloin hän oli täällä ollut,
saattoi rouva (kaikkien kertomusten mukaan) muistella saaneensa häneltä
varsin vähän ystävällisyyttä: tieto hänen kuolemastaan oli tullut
väliin, hänen sydämetön ryöstöhalunsa oli kuvailtu rouvalle -- mutta
että tämäkään ei auttanut, että hänen täytyi yhä luovuttaa tuolle
kirotulle miehelle paras paikka sydämessään, se voi saattaa rehellisen
miehen raivoon. Minä en ole koskaan erityisesti pitänyt
intohimoisesta rakkaudesta, mutta nähdessäni isäntäni vaimon
järjettömyyden rupesin sitä perin pohjin inhoamaan. Muistan näitä
ajatuksia hautoessani haukkuneeni erästä palvelustyttöä, joka lauloi
jotakin lapsellista renkutusta, ja kuiva äkäisyyteni sai koko talon
naisväen nousemaan minua vastaan. Siitä minä vähät välitin, mutta se
huvitti mr. Henryä ja hän laski kanssani leikkiä, että nyt me olimme
molemmat vailla kansan suosiota. Ihmeellistä kyllä -- äitini näet
varmaan kuului maan suolaan ja tätini rouva Dickson, joka maksoi
yliopistolukuni, oli erinomainen ihminen -- mutta minä en ole koskaan
erityisemmin sietänyt, luultavasti en myöskään ymmärtänyt toista
sukupuolta, ja kun olen luonteeltani kaikkea muuta, mutta en rohkea,
niin olen aina kammonut naisseuraa. En kumminkaan ymmärrä, miksi
vihaisin tätä itseluottamuksen puutetta; olen alinomaa huomannut
onnettomain seurausten kohtaavan niitä, jotka ovat varomattomampia.
Olen pitänyt tarpeellisena lisätä nämä huomautukset, jotten loukkaisi
rouvaa. Se tuli aivan luonnollisestikin mieleeni lukiessani uudelleen
kirjeen, joka muodosti seuraavan askelen asiain kehityksessä ja joka
minun suureksi ihmeekseni salaa jätettiin käteeni noin viikko viimeisen
lähetin käynnin jälkeen.

_Kirje majuri (sittemmin ritari) Burkelta mr. Mackellarille_.

                        Troyes, Champagne, 12 p. heinäk. 1756.

    Hyvä herra

    Teitä varmaankin kummastuttaa saada kirje henkilöltä, jota niin
    vähän tunnette; mutta tavatessani Teidät Durrisdeerissa sain
    sen käsityksen, että olette luotettava ja vakavaluontoinen
    nuori mies, jota seikkaa, saatte olla siitä varma, lähinnä
    synnynnäistä nerokkuutta tai ritarillisen rohkeata sotilasmieltä,
    enimmin kunnioitan. Lisäksi se, että tunsin mielenkiintoa jaloon
    perheeseen, jossa Teillä on kunnia palvella tai (oikeammin
    sanoen) jonka kunnioitettava ja kunniassa pidetty ystävä Te
    olette, ja keskustelumme eräänä varhaisena aamuhetkenä, on
    antanut minulle paljon ajattelemisen aihetta.

    Ollessani äskettäin täältä kuuluisasta kylästäni, johon olen
    majoittunut, Pariisissa käymässä, käytin hyväkseni tilaisuutta
    kysyäkseni nimeänne (jonka totta puhuen olin unohtanut)
    ystävältäni, Ballantraen masterilta, ja kun tässä tarjoutuu
    sopiva tilaisuus, niin kirjoitan Teille kertoakseni asian
    nykyisestä tilasta.

    Ballantraen master sai (aikaisemmin hänestä jutellessamme)
    runsasta kannatusta skotlantilaisten rahastosta. (Tämän
    lienen jo Teille maininnut.) Sitten hän sai komppanian ja
    yleni pian rykmentin päälliköksi. Hyvä herra, minä en tahdo
    ottaa selittääkseni tätä seikkaa, yhtä vähän kuin sitäkään,
    että minulle, joka ratsastin prinssin oikealla puolella, on
    annettu kurja vänrikin paikka ja minut lähetetty makaamaan ja
    mätänemään tänne maaseudun sydämeen. Kun olen tottunut hoveihin,
    tunnen, kuinka epäsuotuisa maaperä tämä on kelpo sotilaalle,
    enkä voi koskaan toivoa yleneväni tällaisin keinoin, vaikka
    ehkä alentuisinkin yrittämään. Mutta ystävällänne on erityinen
    kyky päästä eteenpäin naisväen avulla, ja jos kaikki, mitä
    olen kuullut, on totta, on hän nauttinut varsin laajaperäistä
    suojelusta. Nähtävästi on onni nyt kääntynyt vastaiseksi,
    sillä kun minulla oli kunnia puristaa hänen kättänsä, oli hän
    juuri äskettäin päässyt Bastiljista, jonne hänet oli teljetty
    _lettre de cachet'lla_, ja on hän, joskin vapaalla jalalla,
    menettänyt sekä rykmenttinsä että eläkkeensä. Myöntänette siis
    rehellisenä ja sivistyneenä miehenä, että suoran irlantilaisen
    lojaalinen käytös lopultakin voittaa viekkauden. Nähkääs, mr.
    Mackellar, master on mies, jonka loistavia luonnonlahjoja minä
    sanomattomasti kunnioitan. Lisäksi hän on ystäväni. Mutta
    mieleeni juolahti, ettei ehkä olisi niinkään sopimatonta
    kirjoittaa Teille hiukan tästä onnen muutoksesta, sillä, mikäli
    tiedän, on hän nyt aivan epätoivoinen. Tavatessamme hän jutteli
    Intiaan matkustamisesta -- on mahdollista, että itse saan luvan
    seurata sinne kuuluisaa maanmiestäni, mr. Lallya -- mutta siihen
    hän ymmärtääkseni tarvitsisi enemmän rahaa kuin hänellä oli
    käytettävänään. Te ehkä tunnette erään sotilas-sananlaskun:
    pakenevalle viholliselle on hyvä rakentaa kultainen silta. Minä
    luotan siihen, että minua ymmärrätte, lähetän kunnioittavimman
    tervehdykseni parooni Durrisdeerille, hänen pojalleen ja
    kauniille rouva Durielle, ja olen

                       kunnioittavimmin Teidän nöyrin palvelijanne

                                         Francis Burke.

Tämän sanoman minä vein heti mr. Henrylle. Ajattelimme heti samoin:
kirje oli tullut viikkoa liian myöhään. Minä riensin vastaamaan majuri
Burkelle ja pyysin häntä, jos näkisi masterin, tälle vakuuttamaan,
ettei hänen seuraava lähettinsä tulisi palajamaan tyhjin toimin. Mutta
miten kiiruhdimmekaan, en ehtinyt torjua sitä, mikä oli tulossa; nuoli
oli jänteellä, sen täytyi lentää. Voi melkein epäillä kaitselmuksen
kykyä (ainakin sen halua) poistaa seuraukset jostain tapaussarjasta, ja
ihmeellistä on ajatella, miten moni meistä oli tämän onnettomuusketjun
renkaita takonut, miten pitkän ajan ja kuinka tietämättöminä siitä,
mitä teimme.

Saatuani majurin kirjeen olin hankkinut huoneeseeni kaukoputken ja
alkanut jaella kysymyksiä alustalaisillemme. Kun mitään erityistä
salaperäisyyttä ei harjoitettu -- seudun salakuljetus tapahtui yhtä
paljon väkivalloin kuin viekkaudella -- niin opin pian tuntemaan
yleiset ilmoitusmerkit ja tiesin sen vuoksi verrattain tarkoin milloin
voimme odottaa lähettiä. Minä, kuten sanoin, kyselin talonpojilta,
sillä salakuljettajain, noiden asestettujen velikultain kanssa en
tahtonut tulla tekemisiin, ellei olisi siihen pakko. Jotkut noista
tappelupukareista olivat alkaneet halveksia minua; onneton asia, kuten
seuraukset osoittivat. He eivät ainoastaan antaneet minulle
haukkumanimeä, vaan eräänä yönä, hyökättyään kimppuuni eräällä
syrjäisellä tiellä ja ollen hiukan hauskalla tuulella (kuten he itse
sanoivat) he saivat minut tanssimaan siitä nauttiakseen. Sen he saivat
aikaan heiluttelemalla paljastettuja miekkojaan säärieni läheisyydessä,
samalla huutaen: "Varo varpaitasi!" Vaikka en mitenkään vahingoittunut,
tunsin kuitenkin itseni kovin uupuneeksi, joten minun oli
pysytteleminen sängyssä useita päiviä -- seikka, joka paremmin kuin
mikään kertomus kuvaa Skotlannin kurjia oloja.

Marraskuun seitsemännen päivän iltapuolella samana onnettomana vuonna
sattui että näin Mucklerossista nousevan merkkitulen savua.
Kotiinmenoaika oli lähellä, mutta mieleni oli tuona päivänä niin
rauhaton, että minun täytyi kulkea läpi tiheikön Craig Head-nimiselle
kukkulalle. Aurinko oli jo laskenut, mutta lännessä viipyi vielä leveä
valojuova, jonka loistossa näin muutamia salakuljettajia sytyttämässä
merkkituliaan kutterin levätessä reivatuin purjein. Se oli nähtävästi
aivan äsken laskenut ankkurin, mutta venhe oli jo vesillä ja kulki
kohti maihintulopaikkaa pitkän rantapensaikon toisessa päässä. Tämän
minä tiesin olevan merkkinä yhdestä ainoasta asiasta: Durrisdeeriin oli
tulossa lähetti.

Rohkaisin itseni, ryömin alas harjulta -- jonne en koskaan ennen ollut
uskaltanut kiivetä -- ja pääsin piiloon rantapensaikkoon niin ajoissa,
että näin venheen laskevan maihin. Vastoin tavallisuutta oli kapteeni
Crail itse peräsimessä; hänen vieressään istui joku vieras, ja
miehistön oli vaikea liikkua, sillä heidän tiellään oli puoli tusinaa
erikokoisia matkasäkkejä. Mutta maihin he tulivat yht'äkkiä ja samassa
olivat matkatavaratkin rannalla ja venhe matkalla takaisin kutterin
luo. Vieras jäi yksin rannalle seisomaan. Hän oli pitkä, solakka,
mustiin puettu herrasmies, miekka sivullaan ja kävelykeppi
käsivarrella. Siinä seisoessaan heilautti hän hyvästiksi keppiään
kapteeni Crailille ja tuossa liikkeessä oli jotain samalla sulavaa ja
pöyhkeää, mikä teki minuun syvän vaikutuksen.

Kohta kun venhe minun vihamiehineni oli poissa, rohkaisin hieman
itseäni, hiivin tiheikön reunaan ja pysähdyin jälleen; minussa
taistelivat luontaiset pelontunteet ja synkät tulevaisuudenaavistelut.
Siinä minä olisin voinut seisoa koko yön, ellei vieras olisi kääntynyt
ja laskeutuvan iltausvan lomitse huomannut minua. Hän viittasi ja huusi
minua lähemmäksi. Minä tottelin lyijynraskain sydämin.

"Kas tässä, hyvä mies", sanoi hän, äänessä englantilainen vivahdus,
"tässä on muutamia kapineita, jotka olisi vietävä Durrisdeeriin."

Minä olin nyt kyllin lähellä hänet nähdäkseni. Hänellä oli hyvin kaunis
vartalo, samoin olivat kasvot miellyttävät, mustanpuhuvat, laihat,
pitkähköt, katse vilkas ja terävä, kuten tappelemaan ja komentamaan
tottuneella; hänen toisessa poskessaan oli syntymämerkki, joka ei
ollenkaan häntä rumentanut; suuri timantti välkkyi sormessa; vaatteet,
vaikkakin yksiväriset, olivat muodikasta ranskalaista tyyliä; hänen
kalvosin- ja kaularöyhelönsä olivat harvinaisen leveätä ja hienoa
pitsityötä, ja minä ihmettelin sitäkin enemmän nähdessäni hänet näin
puettuna, että hän oli vast'ikään astunut maihin ahtaasta
salakuljettajavenheestä. Samassa hän katsoi minua tarkemmin, loi
vieläkin minuun terävän katseen ja sanoi hymyillen:

"Minä uskallan lyödä vetoa siitä, että tiedän sekä teidän nimenne että
haukkumanimennekin. Teillä on juuri sellaiset vaatteet kuin
käsialastanne saatoin päättää, mr. Mackellar."

Nämä sanat saivat minut vapisemaan.

"No, no", sanoi hän, "ei teidän tarvitse minua peljätä. Minä en kanna
teille kaunaa ikäväin kirjeittenne vuoksi ja tarkoitukseni on antaa
teille aika lailla tekemistä. Voitte nimittää minua mr. Ballyksi; se on
nimi, jonka olen omaksunut, tai oikeammin (puhuessani sellaisen
erinomaisen turhimuksen kanssa kuin te) jollaiseksi olen entisen nimeni
sievistänyt. No niin, ottakaapa tuo ja tuo" -- hän osoitti paria
matkasäkkiä. "Enempää te ette jaksa kantaa; muut saavatkin kyllä jäädä
odottamaan. Olkaa hyvä ja tehkää joutua!"

Hän puhui niin käskevästi, että minä vaistomaisesti aloin totella,
aatosteni villeinä liehuessa asiasta toiseen. Kun olin nostanut säkit
maasta, pyörähti hän ympäri ja lähti pitkän pensaiston läpi, missä jo
oli pimeä; pensaat näet olivat tiheitä, aina viheriöitseviä. Minä
seurasin, melkein näännyksissä, vaikka sillä hetkellä en tuntenutkaan
taakan painoa, ajatukseni kun yhä vaan kiertelivät tässä kohtalokkaassa
kotiintulossa kuin sukkulat lointen lomassa.

Äkkiä minä laskin säkit maahan ja seisahduin. Hän kääntyi ja katsoi
minuun.

"Mitä nyt?" kysyi hän.

"Oletteko Ballantraen master?"

"Olen", vastasi hän, "ja te myöntänette, etten ole yrittänytkään pettää
viekasta Mackellaria?"

"Mutta jumalan nimessä", huusin minä, "mitä te täältä haette? Palatkaa
ajoissa takaisin!"

"Kiitos vain", sanoi hän. "Teidän herranne on niin tahtonut, enkä minä.
Mutta kun hän kerran on valinnut, niin saa myöskin sietää seuraukset,
samoin te. Ottakaa nyt tavarani ylös, olettehan asettanut ne selvään
suohon. Tehkää mitä olen tehtäväksenne antanut."

Mutta minä en aikonut enää häntä totella, menin aivan hänen luokseen ja
sanoin: "Ellette voi kääntyä, vaikka varmaa on että asiain näin ollen
jokainen kristitty, jokainen kunnon mies empisi tulla --"

"Kuinka imartelevia puheenparsia", keskeytti hän.

"Ellei mikään saa teitä kääntymään takaisin", jatkoin minä, "tulee
teidän ainakin noudattaa jonkinlaista soveliaisuutta. Odottakaa tässä
tavaroinenne, niin minä menen edeltäpäin ilmoittamaan tulostanne.
Isänne on vanha mies..." minä en tiennyt miten jatkaa, "niin,
soveliaisuutta on noudatettava."

"Tietysti, tietysti", sanoi hän. "Tämä Mackellar näkyy voittavan, kun
oppii hänet lähemmin tuntemaan. Mutta kuulkaahan nyt, hyvä mies, ja
pankaa se päähänne kerta kaikkiaan -- teidän kaunopuheisuutenne vuotaa
hukkaan. Minä seuraan horjahtamatta omaa tietäni."

"Vai niin?" minä sanoin. "Sitten täytyy koettaa muuta keinoa!"

Samassa minä käännyin ja juoksin Durrisdeeria kohti. Hän lähti
vihaisesti kiljaisten perässäni; sitten luulen kuulleeni hänen
nauravan. Olen sen vuoksi varma, että hän juoksi jäljessäni pari
askelta mutta luopui siitä heti (luullakseni). Se ainakin on varmaa,
että minä muutaman minuutin kuluttua olin päärakennuksen ovella,
hengästyksissä niin että olin tukehtua, mutta aivan yksin. Rappuja
ylöskin minä juoksin ja suoraa päätä saliin, missä seisoin perheen
jäsenten edessä saamatta sanaa suustani. He lienevät kuitenkin
kasvoistani nähneet, mitä olin kokenut, sillä he nousivat seisaalleen
ja tuijottivat minuun aivan kuin suunniltaan.

"Hän on tullut", sain minä vihdoin puristetuksi ulos.

"Hän?" kysyi mr. Henry.

"Niin, juuri hän", vastasin minä.

"Poikani!" huusi parooni. "Voi sitä varomatonta, varomatonta veitikkaa.
Voi, miks'ei hän pysynyt siellä, missä hän ainakin oli turvassa?"

Rouva ei sanonut sanaakaan, minä vältinkin katsoa häneen, tiedän tuskin
miksi.

"Hyvä", sanoi mr. Henry syvään henkäisten. "Missä hän sitten on?"

"Minä jätin hänet tuonne pensaistoon."

"Seuraa minua hänen luokseen", sanoi hän.

Me menimme yhdessä ulos vaihtamatta sillä kertaa sen useampaa sanaa ja
keskellä isoa hiekkakenttää me kohtasimme masterin. Hän tuli hiljakseen
astellen, heilutti keppiään ja vihelteli. Oli vielä niin valoisa, että
voi tuntea kasvot, mutta kasvojen ilmeitä oli mahdoton seurata.

"No hyvää päivää, Jaakoppi", sanoi master. "Nyt on Esau tullut
takaisin."

"James", sanoi mr. Henry, "Jumalan tähden, kutsu minua oikealla
nimelläni. Minä en tahdo teeskennellä olevani iloinen sinut nähdessäni,
mutta tahdon mielelläni ottaa sinut vastaan isämme huoneessa niin hyvin
kuin voin."

"_Minunko_ huoneessani vai _sinun?_ Kummanko olisit sanonut?"
tiedusteli master. "Mutta se on vanha haava, ei kosketa siihen.
Vaikk'et halunnutkaan tehdä jakoa kanssani, kun olin Pariisissa, toivon
kumminkin, ettet kiellä vanhemmalta veljeltäsi sijaa täällä
Durrisdeerin uuninnurkassa."

"Mitä hyötyä on tuommoisesta puheesta?" vastasi mr. Henry. "Sinä tiedät
varsin hyvin, että sinulla on täällä valta."

"Ehkäpä", sanoi toinen nauraen lyhyeen. Ja tähän voikin sanoa veljesten
jälleennäkemiskohtauksen loppuneen, vaikka he eivät olleet kättäkään
puristaneet. Sitten kääntyi master puoleeni ja pyysi minua tuomaan
hänen matkatavaransa taloon.

Minä en totellut, vaan käännyin mr. Henryn puoleen odottaen käskyn
vahvistusta; käytöksessäni oli ehkä jotain uhittelevaa.

"Niin kauan kun master on täällä, teette te, mr. Mackellar, minulle
suuren palveluksen tottelemalla hänen toivomuksiaan, aivan kuin ne
olisivat minun", sanoi mr. Henry. "Me vaivaamme teitä alinomaa;
oletteko hyvä ja kutsutte jonkun palvelijan?" -- hän painosti viimeistä
sanaa.

Näillä sanoilla saattoi olla ainoastaan yksi tarkoitus: hyvin ansaittu
huomautus uudelle vieraalle; mutta _hän_ oli niin pirullisen hävytön,
että käänsi sen päinvastaiseksi.

"Menisimmekö niin pitkälle, että pyytäisimme teitä säkit avaamaankin?"
kysyi hän lempeästi, vilkaisten syrjäsilmällä minuun.

Minä en olisi maksustakaan osannut sanoa sanaakaan joutumatta
suunniltani; palvelijan kutsuminenkin oli mahdotonta. Mieluummin minä
siis itse kävin miehen avuksi, käännyin sanaa sanomatta pois ja lähdin
pensaikkoon sydän täynnä vihaa ja epätoivoa. Puitten varjossa oli
pimeä, minä kävelin eteeni katsomatta, unohdin asiani ja olin taittaa
sääriluuni kompastuessani säkkeihin. Niihin tarttuessani minä huomasin
omituisen seikan: äsken minä olin kantanut ne molemmat, painoa tuskin
huomaten, nyt taas sain panna kaikkeni saadakseni yhden liikkeelle.
Sentähden oli minun pakko kulkea matka kahteen kertaan ja tulin siten
olemaan pitemmän ajan poissa salista.

Kun tulin sisään, oli vieras jo aikoja sitten toivotettu
tervetulleeksi. Seurue oli jo istuutunut illallispöytään, ja
laiminlyönnin vuoksi, mikä minua syvästi loukkasi, ei minulle ollutkaan
jätetty sijaa. Olin oppinut tuntemaan yhden puolen kotiinpalanneen
masterin käytöstavasta, nyt tulisin tutustumaan toiseen. Hän ensinnä
huomasi minun sisääntuloni, kun verraten vihaisena seisoin taka-alalla.
Hän hypähti seisaalleen.

"Ei, nyt olen varmaankin vallannut kelpo Mackellarin paikan", huusi
hän. "John, aseta tähän viereen mr. Ballya varten; hän ei totta tosiaan
halua ketään karkoittaa ja teidän pöytänne on riittävän iso."

Voin tuskin uskoa omia korviani, yhtä vähän kuin muitakaan aistejani,
kun hän otti minua olkapäistä ja nauraen painoi minut omalle
paikalleen; niin iloiselta ja sydämelliseltä kuulosti hänen äänensä.
Sill'aikaa kun John asetteli lautasia toiseen paikkaan häntä varten,
hän meni isänsä tuolin luo, nojasi siihen ja katsoi vanhukseen, joka
kääntyi katsomaan poikaansa. Niin miellyttävää oli tuo heidän
toisilleen osoittamansa rakkaus, että minä tunsin halua tarttua päähäni
todellakin hämmästyneenä.

Ja sellaisena hän esiintyi koko ajan. Ei ainoatakaan purevaa sanaa, ei
yhtään pilkallista ilmettä. Hän oli luopunut kovasta englantilaisesta
puhetavastaankin ja puhui nyt suloista skotlantilaismurrettaan, joka
itsestään lisää hellien sanojen arvoa, ja vaikka hänen olemuksessaan
ilmeni Durrisdeeriemme tavoista suuresti poikkeava hienous ja sulo, oli
se kuitenkin kotoista hyvänsuopaisuutta, joka oli meille mieleen, eikä
synnyttänyt meissä huonommuuden tunteita. Niin, kaikki mitä hän aterian
aikana teki -- joi maljani todellakin kohteliaasti, puhutteli
ystävällisesti Johnia, taputti isäänsä kädelle, kertoi pieniä
huvittavia piirteitä kokemistaan tai viittaili sopivasti menneihin
aikoihin -- kaikki sopi hänelle hyvin, ja hän itse oli niin komea,
ettei voinut oikeastaan kummastella jos vanhan paroonin ja rouvan
silmät säteilivät tai jos John itki liikutuksesta pöydässä
palvellessaan.

Heti aterian jälkeen nousi rouva vetäytyäkseen omaan huoneeseensa.

"Sitä sinulla ei ollut tapana koskaan ennen, Alison", sanoi hän.

"Nyt se on minulla tapana", vastasi hän, avoimesti valehdellen, "ja
sitten minä toivotan sinulle hyvää yötä, James, ja tervetuloa --
kuolleista", lisäsi hän. Hänen äänensä oli heikko ja vapisi.

Mr. Henry parka, joka oli näytellyt verrattain ikävää osaa aterian
aikana, seurasi asioita tarkemmin kuin koskaan; oli iloinen siitä, että
rouva lähti, mutta sittenkin melkein pahoillaan ajatellessaan miksi hän
sen teki, ja vihdoin aivan onneton kuullessaan millä lämmöllä hän puhui
veljelle.

Minä puolestani katsoin nyt olevani liikaa, ja olin vetäytymäisilläni
pois rouvan jälkeen, kun master sen huomasi.

"Hei, mr. Mackellar", sanoi hän, "minun täytyy tuota pitää melkein
ystävällisyyden puutteena. Älkäähän menkö, muutenhan otatte
tuhlaajapojan vastaan kuin vieraan, ja muistakaa missä -- hänen isänsä
huoneessa. Istukaa nyt ja juokaa vielä lasi viiniä mr. Ballyn kanssa."

"Niinpä kyllä, mr. Mackellar", sanoi parooni, "meidän ei sovi pitää
häntä enempää kuin teitäkään vieraana. Minä olen juuri kertonut
pojalleni", lisäsi hän, ja viimeistä sanaa lausuessa hänen ääneensä
tuli kuten ennenkin omituinen sointu, "kuinka suuressa arvossa me
pidämme ystävyyttänne ja palveluksianne."

Niin ollen minä istuin siellä vaiti niin myöhään kuin muulloinkin ja
olisin saanut aivan väärän käsityksen miehen luonteesta, ellei eräs
lause olisi selvää selvemmin ilmaissut hänen väärämielisyyttään. Minä
kerron sen; lukija voi sitten itse vetää johtopäätöksensä veljesten
ensimmäisestä kohtauksesta. Kun mr. Henry istui ja näytti jokseenkin
synkeältä, huolimatta siitä, että hän teki kaikkensa pysyäkseen hyvällä
tuulella isänsä läsnä ollessa, hypähti master ylös, meni poikki lattian
ja taputti veljeänsä olkapäähän.

"No, no, _Harry poika_", sanoi hän hyvin leveästi, sellaiseen tapaan,
jota he lienevät lapsina käyttäneet, "älä sinä sitä sure, että veljesi
on tullut kotiin. Kaikkihan on sinun, se on minunkin mielipiteeni ja
minä suon sen sinulle mielelläni. Niinpä voisit sinäkin sallia minun
istuvan jossakin nurkassa kotilieteni luona."

"Se on liiankin totta, Henry", sanoi hän, ja aivan vastoin
tavallisuutta muuttui hänen kasvojensa ilme hyvin teräväksi. "Sinä olet
ollut vertauksen vanhempi veli hyvässä mielessä; varo ettet tulisi
hänen kaltaisekseen pahassakin."

"Helppo on sälyttää vääryys minun hartioilleni", sanoi mr. Henry.

"Kuka puhuu vääryydestä?" huusi vanha parooni; ankaralta se kuulosti
niin lempeän miehen sanomana. "Sinä olet tuhansin kerroin hankkinut
itsellesi minun ja veljesi kiitollisuuden; voit olla varma, että sen
saat; tyydy siis siihen."

"Niin, Henry, siihen voit luottaa", sanoi master. Minusta näytti mr.
Henryn katseessa olevan jotain villiä, kun hän sen suuntasi veljeensä.

Neljä kysymystä minä usein tein itselleni ja teen vieläkin,
ajatellessani koko sitä konnamaista menettelytapaa, jota näitä
tapauksia seuranneena aikana käytettiin. Ajoiko miestä siihen
erityinen vastenmielisyys mr. Henryä kohtaan? vai sekö, mitä hän piti
omana etunaan? vai se pelkkä julmuuden iloko, jota näemme kissassa ja
jonka teologit sanovat ilmenevän paholaisessa? vai sekö, mitä hän itse
olisi nimittänyt rakkaudeksi? Yleensä epäröin kolmen ensimmäisen
selityksen välillä, mutta mahdollista on, että hänen käytöksensä
perustana oli hiukan jokaista. Niinpä voisi vastenmielisyys selittää
sen, että hän käyttäytyi niin vihaisesti heidän ollessaan kahden
kesken; ne edut, joita hän oli tullut valvomaan, selittäisivät hänen
peräti toisenlaisen käytöksensä vanhan paroonin läsnäollessa; sama
seikka ja lisäksi pieni annos liehakoimishalua hänen intonsa pysyä
hyvissä väleissä rouvan kanssa, sekä vihdoin iloitseminen pahuudesta
sen itsensä tähden hänen keskeytymättömän, kiihkeän pyrkimyksensä
pitämään nämä vastakkaiset menettelytavat erikseen eleillä.

Minäkin jouduin hänen paholaishuviinsa osalliseksi, ensinnäkin sen
vuoksi, että aivan avoimesti esiinnyin isäntäni puolella, toiseksi
sentähden, että hänelle Pariisiin kirjoittamissani kirjeissä olin usein
uskaltanut häntä moittia. Kun olin hänen kanssaan kahden kesken, niin
hän pilkkaili minua mitä pahimmin; perheenjäsenten läsnäollessa hän
taas oli kovin tuttavallinen ja ystävällinen. Tämä ei ollut ainoastaan
itsessään kovin kiusallista ja saattanut minua väärään valoon, siinä
oli sitäpaitsi jotakin mitä suurimmassa määrässä loukkaavaa. Minua
kiukutti ylenmäärin se, että hän kehtasi olla teeskentelemättä minulle,
aivan kuin minä olisin ollut liian alhainen voidakseni tulla
todistajana huomioonotetuksi. Mutta se mitä _minä_ kärsin, ei ansaitse
lähempää tarkastelua. Minä mainitsen sen tässä vain seurauksensa
vuoksi; sen kautta näet minussa syntyi lämpimämpi osanotto mr. Henryn
kärsimyksiä kohtaan.

Hänen kannettavakseen raskain taakka lankesi. Kuinka saattoi hän
muitten joukossa tyynellä mielellä kestää loukkaavaa puhetta siltä,
joka ei koskaan kahden kesken jättänyt käyttämättä tilaisuutta häntä
pilkatakseen? Kuinka piti hänen vastata tuon väärämielisen ivaajan
hymyyn? Hän oli tuomittu näyttämään jurolta. Hän oli tuomittu olemaan
vaiti. Ja jos hän olisi ollut vähemmän ylpeä, jos hän olisi puhunut,
kuka olisi silloin luottanut totuuteen? Se juorutyö, joka oli pantu
käyntiin, oli tehnyt tehtävänsä: parooni ja rouva voivat joka päivä
nähdä, mitä tapahtui; he olisivat voineet vannoa masterin olevan
pelkkää hyväntahtoisuutta ja ystävyyttä, mr. Henryn taas mitä
mustasukkaisimman ja kiittämättömimmän veljen. Ja miten rumilta
tällaiset virheet yleensä näyttänevätkin, mr. Henryssä ne olivat
kymmenen kertaa rumempia, sillä kukapa olisi saattanut unohtaa, että
masterin henki oli vaarassa ja että hän jo oli menettänyt morsiamensa,
arvonimensä ja perintönsä.

"Henry, lähdetkö hiukan ratsastamaan?" kysyi master eräänä päivänä.

Mr. Henry, jota hän on koko aamupäivän kiusaillut, tiuskaisee lyhyesti
ja ynseästi: "En."

"Sinä voisit mielestäni toisinaan olla minulle ystävällisempi", sanoo
toinen liikuttavan hellästi.

Tämä vain näytteeksi; samantapaisia kohtauksia sattui alinomaa. Oliko
siis ihme, että mr. Henryä moitittiin; oliko ihme, että minua suututti
siinä määrin, että olin saada sappitulehduksen, niin, että vielä
nytkin, asioita ajatellessani, tunnen vereni kiehuvan.

Kieltämättä ajettiin asiaa harvinaisen pirullisella taidolla, niin
kavalasti ja yksinkertaisesti, että vastustus oli melkein mahdotonta.
Mutta sittenkin täytyy minun yhä ajatella samaa: rouvan olisi pitänyt
arvata asian laita; hänen olisi pitänyt paremmin tuntea miehensä
luonne; niin monta vuotta kestäneen avioliiton kuluessa hänen olisi
pitänyt voida voittaa hänen luottamuksensa. Ja vanha parooni sitten,
hän, joka muuten oli niin teräväpäinen herra -- missä oli nyt koko
hänen huomiokykynsä? Mutta ensinnäkin oli silmäinkääntäjä mestari
taidossaan ja olisi voinut pettää taivaan enkelinkin. Toiseksi (mitä
rouvaan tulee) olen huomannut, etteivät kutkaan muut ihmiset ole niin
kaukana toisistaan kuin aviopuolisot, joiden suhde ei ole oikea. Tuntuu
aivan siltä kuin he eivät olisi kuulomatkan päässä tai eivät puhuisi
samaa kieltä. Kolmanneksi (mitä molempiin katselijoihin tulee) sokaisi
heitä vanha, juurtunut mieltymys masteriin. Ja neljänneksi: se vaara,
jossa masterin luultiin (lukija kuulee kohta miksi sanon "luultiin")
olevan, vaikutti, että pidettiin vieläkin halpamaisempana häntä
ahdistella. Sitäpaitsi master vielä pimitti virheitänsä pitämällä heitä
alituisessa levottomuudessa rakkaan henkensä kohtalosta.

Tähän aikaan minä selvimmin näin, mitä hieno käytös merkitsee, ja sain
syytä valittaa että itse olin niin juro. Mr. Henry oli pohjaltaan
kohtelias ja hieno; kun hän ponnisteli erityisten asianhaarain pakosta,
voi hän esiintyä arvokkaasti ja henkevästi, mutta turhaa on kieltää,
että häneltä jokapäiväisessä elämässä puuttui ritarillisuudesta aika
paljon. Master taas ei voinut ryhtyä mihinkään ilman että se puki
häntä. Siten jokainen liike ikäänkuin vahvisti toisen tekemää
miellyttävää ja toisen ikävää vaikutusta. Eikä siinä kyllin. Mitä
enemmän mr. Henry tunsi olevansa veljensä juoniin kietoutunut ja pyrki
niistä pääsemään, sitä naurettavammaksi hän kävi, ja mitä enemmän
masteria alkoi huvittaa tuo ilkeä leikki, sitä mieltäkiinnittävämmäksi
ja hauskemmaksi tuli hänen olemuksensa. Siten sai juonittelu ravintoa
ja vauhtia omien keinojensa laadusta.

Eräs miehen juonista oli käyttää hyväkseen sitä vaaraa, jossa, kuten
sanottu, hänen luultiin olevan. Hän kertoi siitä leikillisen hienosti,
mikä teki asian vielä liikuttavammaksi. Mr. Henryä vastaan hän käytti
sitä julmana ahdistelukeinona. Muistan kuinka hän eräänä päivänä, kun
olimme kolmen salissa, osoitti sormellaan väritöntä palasta maalatussa
ruudussa. "Tuosta sinun onnenrahasi heitettiin läpi, Jaakoppi", sanoi
hän. Ja kun mr. Henry vastaukseksi vain synkästi tuijotti häneen, niin
hän lisäsi: "Säästä minua ilkeältä katseeltasi, hyvä kärpänen. Sinä
pääset hämähäkistäsi milloin vain tahdot. Minä taidan ynnä psalmistan
kanssa sanoa: O, Herra, kuinka kauan? Koska pääsemme niin pitkälle,
että sinä annat minut ilmi, sinä omantunnontarkka veljeni? Se on yksi
huvittavimmista asioista tässä inhoittavan ikävässä luolassa. Kokeista
minä olen aina pitänyt." Mr. Henry yhä vain tuijotteli häneen otsa
rypyssä, ja loppujen lopuksi master purskahti nauruun, löi häntä
olkapäälle ja sanoi, että hän oli itsepäinen möhkö.

Mutta silloin isäntäni astui askeleen taaksepäin ja minusta hän näytti
uhkaavalta. Kenties samoin masterista, sillä en muista hänen sittemmin
koskeneen mr. Henryyn. Mutta vaikka hän alati tavalla tai toisella piti
puhetta vaarastansa, näytti hänen käytöksensä minusta ihmeen
varomattomalta, ja olin uskomaisillani, että hallitus -- joka oli
luvannut palkinnon hänen päästään -- oli vaipunut syvään uneen. En
tahdo kieltää, että mieleni teki antaa hänet ilmi. Mutta kaksi seikkaa
pidätti minua: ensinnäkin, jos hän siten joutuisi päättämään päivänsä
pölkyllä, tulisi hän isänsä ja rouvan muistossa pyhimykseksi
julistetuksi; toiseksi: jos jollakin tavoin sekaantuisin asiaan, niin
melkein välttämättä osuisivat epäluulot jossakin määrin mr. Henryyn.
Meidän vihamiehemme liikuskeli vaan vapaammin kuin ajatella taisi, ja
koko seutu jutteli hänen takaisintulostaan, mutta hänen ei käynyt
kuinkaan. Niistä mitä erilaisimmista henkilöistä, jotka tiesivät hänen
tulleen, ei yhdelläkään ollut rahan tarvetta -- kuten minä
suutuksissani tapasin sanoa -- eikä pienintäkään uskollisuudentunnetta
hallitusta kohtaan, joten master kulki siellä ja täällä aivan yhtä
tervetulleena kuin mr. Henry -- jota kohdannut vanha viha ei vielä
ollut hälvennyt, ja paljon turvallisemmin kuin minä, jota
salakuljettajat uhkailivat.

Kuitenkin oli olemassa jotain, joka antoi hänelle päänvaivaa. Kerron
nyt siitä, koska seuraukset olivat mitä vakavinta laatua. Lukija
lienee tuskin unohtanut Jessie Brownia; hän seurusteli ahkeraan
salakuljettajain kanssa. Kapteeni Crail itse kuului hänen ystäviinsä,
joten naikkonen sai pian tietää mr. Ballyn olevan talossa. Mikäli
ymmärrän, ei hän ollut enää pitkiin aikoihin masterista itsestään
mitään välittänyt, mutta hänen tavakseen oli tullut sekoittaa hänen
nimensä kaikkeen; se oli koko hänen näyttelemisensä perustana, ja nyt,
kun master oli tullut kotiin, piti hän velvollisuutenaan myötäänsä
maleksia Durrisdeerin lähistöllä. Master pääsi tuskin ulos ovesta häntä
tapaamatta.

Kamala naikkonen hän oli ja harvoin selvällä päällä; hän kirkui
hurjasti "soreaa poikaansa", lausueli rihkamarunoutta, koettipa, mikäli
minulle on kerrottu, heittäytyä masterin kaulaan. Minä myönnän
hykerrelleeni käsiäni ajatellessani mitä hän sai sietää; master taas,
joka osasi kyllä muita piinata, esiintyi varsin kärsimättömänä.
Omituisia kohtauksia sattui talon mailla. Jotkut kertoivat masterin
lyöneen häntä kepillä, Jessien taas käyttäneen vanhaa asettaan --
kiveä. Varmaa on ainakin, että master kääntyi kapteeni Crailin puoleen
saadakseen naisen pois tieltä, ja että kapteeni tavattoman kiivaasti
kieltäytyi sitä tekemästä. Loppujen lopuksi Jessie voitti. Hankittiin
rahoja; tapahtui kohtaus, jossa ylpeän kavaljeerimme täytyi alistua
siihen, että Jessie itkien ja ulvoen häntä suuteli, ja naikkoselle
laitettiin oma ravintola jonnekin Solwayhin päin (en muista minne).
Hänen ravintolassaan kerrottiin sittemmin käyvän kaikkein pahinta
roskaväkeä.

Mutta minä ennätän liian kauas. Eräänä päivänä niihin aikoihin, jolloin
Jessie juuri oli alkanut häntä vaaniskella, tuli master luokseni
konttoriin ja sanoi tavallista kohteliaammalla äänellä: "Kuulkaapa, mr.
Mackellar, täällä juoksentelee inhoittavan ilkeä vaimoihminen. Minä en
itse juuri voi asiaa auttaa ja tulen sen vuoksi luoksenne. Olkaa hyvä
ja ottakaa se huoleksenne; on annettava ankara määräys, että talonväki
ajaa naikkosen tiehensä."

"Mr. Bally", sanoin minä hiukan vavisten, "voitte itse pitää huolta
likaisista asioistanne."

Hän ei vastannut mitään, meni vain menojaan.

Pian sen jälkeen tuli mr. Henry. "Mitä minun pitää kuulla!" huusi hän.
"Tämä kaikki ei näytä riittävän, te lisäätte vielä taakkaani. Nyt te
olette loukannut mr. Ballya."

"Armollisella luvallanne, mr. Henry", sanoin minä, "oli se hän, joka
loukkasi minua, karkeastikin mielestäni. Mutta ehkä en ottanut huomioon
teidän asemaanne puhuessani hänelle, ja jos se on teidän mielipiteenne
kuultuanne, mitä on tapahtunut, niin sanokaa vain sana ja minä
tottelen. Teidän tähtenne sen teen, olkoonpa että se olisi synti,
Jumala paratkoon." Sitten minä kerroin hänelle tapahtuman.

Mr. Henry hymyili itsekseen; kamalampaa hymyä en ole koskaan nähnyt.
"Te teitte aivan oikein", sanoi hän. "Hän saa nauttia rakkaan Jessie
Browninsa sakkaan asti." Sitten hän avasi ikkunan, nähtyään masterin
ulkona ja huusi tätä -- mr. Ballyksi hän häntä nimitti -- tulemaan
sisään hiukan juttelemaan.

Kun kiusaajamme oli tullut sisään ja sulkenut oven jälkeensä -- hän
hymyili minulle, aivan kuin ajatellen, että minä nyt saisin nöyrtyä --,
sanoi mr. Henry. "James, sinä valitit mr. Mackellarin käytöstä;
valituksesi olen nyt tutkinut. Minun ei tarvinne sanoa sinulle, että
aina uskon hänen puheeseensa enemmän kuin sinun; mehän olemme nyt
täällä yksin ja minä aion käyttää samaa vapaata puhetapaa kuin sinäkin.
Mr. Mackellar on mies, jota pidän arvossa, ja niin kauan kuin olet
tässä talossa, saat luvan välttää yhteentörmäyksiä tämän miehen kanssa,
jota minä aion tukea, maksakoon se sitten mitä hyvänsä minulle ja
omaisilleni. Mitä tulee hänelle selittämääsi asiaan, niin voit itse
poistaa julmuutesi jäljet; ketään palvelijoistani et saa millään
tavalla vaivata siinä asiassa."

"Isäni palvelijoita kai tarkoitit", sanoi master.

"Mene ja juttele hänelle tämä asia", sanoi mr. Henry.

Masterin kasvot kävivät aivan kalpeiksi. Hän osoitti minua sormellaan.
"Minä vaadin, että tuo mies erotetaan", sanoi hän.

"Häntä ei eroteta", vastasi mr. Henry.

"Sen saat maksaa minulle kalliisti", sanoi master.

"Minä olen jo maksanut niin kalliisti kehnon veljeni", vastasi mr.
Henry, "että minulta on pelkokin lopussa. Sinä et voi enää mitenkään
minuun iskeä."

"Minäpä näytän, että voin", sanoi master ja meni hiljaa pois.

"Mitä hän vielä keksinee, Mackellar?" huudahti mr. Henry.

"Antakaa minun lähteä", sanoin minä. "Hyvä isäntä, antakaa minun
lähteä. Minun tähteni on kurjuus vain Lisääntynyt."

"Tahtoisitteko jättää minut tänne aivan yksin?" kysyi hän.

Meidän ei tarvinnut kauan odottaa uutta hyökkäystä. Tähän asti oli
master ollut hyvin varovainen pelissään rouvan kanssa, oli
silmiinpistävällä tavalla välttänyt kahden kesken oleskelua, jota
seikkaa minä aluksi pidin sopivaisuussyistä johtuvana, mutta nyt
arvelen kavalaksi sotajuoneksi. He tapasivat toisensa oikeastaan vain
aterian aikana ja silloinkin käyttäytyi master rouvaa kohtaan kuin
vanhempi veli. Tähän asti, voi sanoa, ei hän juuri ollut astunut mr.
Henryn ja hänen vaimonsa väliin, paitsi siten, että oli salakavalasti
ryöstänyt edelliseltä jälkimmäisen suosion. Nyt näyttivät asiat
muuttuvan; mutta oliko muutos todellakin kostoa, vai johtuiko se vain
siitä, että masterin aika kävi Durrisdeerissa pitkäksi ja hän halusi
jotain huvia -- sen voi ainoastaan itse paholainen ratkaista.

Nyt hän joka tapauksessa alkoi rouvaa piirittää ja niin viekkaasti hän
teki tehtävänsä, että luulen rouvan tuskin sitä huomanneen. Aviomies
sai seurata vaieten asian kehitystä. Ensimmäinen piiritysliike johtui
(kuten näytti) sattumasta. Puhe sattui, kuten usein ennenkin Ranskassa
oleskeleviin pakolaisiin ja johtui siten heidän lauluihinsa.

"Jos teitä nämä asiat huvittavat", sanoi master, "niin tiedän erään,
jota aina olen pitänyt erittäin liikuttavana. Ne ovat aivan
yksinkertaisia, koristelemattomia säkeitä, mutta ovat sittenkin,
kenties sen aseman vuoksi, missä olin, ainaiseksi painuneet sydämeeni.
On kuviteltava mielessään, että ne laulaa jonkun maanpakolaisen
morsian; ne eivät ehkä niinkään paljon ilmaise hänen todellisia
ajatuksiaan kuin sitä, mitä tuo vierailla mailla vaeltava miesparka
toivoo hänen ajattelevan." Tässä master huokasi syvään. "Voitte uskoa,
että on liikuttavaa kuulla joukon raakoja irlantilaisia -- kaikki
tavallisia sotamiehiä -- virittävän tuollaisen laulun, ja niistä
kyyneleistä, jotka vuotavat, voi päättää, kuinka syvästi he sen
tuntevat. Näin se kuuluu, isä", sanoi hän, kääntyen viekkaasti kyllä
paroonin puoleen, "ja ellen saakaan sitä loppuun asti lauletuksi, niin
saatte ajatella, että niin meidän maanpakolaisten käy." Sitten hän
alkoi laulaa samaa säveltä, jota olin majurin kuullut viheltävän. Sanat
olivat tosin talonpoikaiset, mutta ilmaisivat varsin liikuttavalla
tavalla miten tyttö parka kaipaa maan paossa olevaa sulhastaan. Minä
muistan vielä yhden säkeistön (tai osan siitä): --

    Puen ylleni punaisen hamehen,
    käyn kerjäten luo oman sulhasen,
    saa luulla muut minun kuollehen,
    luo Willyni käyn minä pois, käyn pois...

Hänen laulunsa oli itsessään hyvä, mutta esityksensä vielä parempi.
Olen Edinburghissa kuunnellut kuuluisia näyttelijöitä, joiden sana
nosti jokaiseen silmään kyynelen; se oli ihmeellistä nähdä, mutta yhtä
ihmeellistä oli kuulla, kuinka master käytteli tätä pikku ballaadia ja
kuuntelijoitaan kuin soittokonetta, jota hän täydellisesti hallitsi,
kuinka hän toisinaan oli kokoon lyyhistymäisillään, toisinaan taas
näytti voittavan murheensa, niin että sanat ja sävelet tuntuivat
pursuvan hänen omasta sydämestään ja omasta menneisyydestään ja olevan
aiotut rouvan kuultaviksi eikä kenenkään muun. Hänen taitonsa meni
vielä pitemmälle; kaikki esitettiin niin kevyesti ja hienosti, että
tuntui mahdottomalta epäillä hänen ensinkään toimivan tarkoituksella,
ja olisi voinut vannoa, ettei hän suinkaan yrittänyt näyttää
liikutetulta, vaan päinvastoin koetti liikutustaan salata. Kun laulu
oli loppunut, istuimme me kaikki hetken vaiti; hän oli valinnut
iltahämärän, ettei voinut nähdä vieressäistujan kasvoja, mutta tuntui
siltä kuin emme olisi uskaltaneet hengittää; vanha parooni vain ryähti.
Laulaja liikahti ensinnä; hän nousi äkkiä sanaa sanomatta paikaltaan ja
meni salin toiseen päähän, missä mr. Henry tapasi pysytellä, ja
astuskeli siellä edestakaisin. Siellä me ajattelimme hänen voittaneen
viimeisenkin liikutuksensa, sillä pian hän palasi ja alkoi tavallisella
äänellään laajasti selitellä irlantilaisten kansallisluonnetta, (jota
aina kuvailtiin väärin ja jota hän otti puolustaakseen) ja ennenkun
kynttilät kannettiin sisään, istuimme me jo juttelemassa totuttuun
tapaan. Mutta vielä silloinkin näyttivät rouvan kasvot minusta hieman
kalpeilta, ja mainittava on, että hän melkein heti vetäytyi
huoneeseensa.

Seuraava merkki oli ystävyys, jonka tuo paholainen solmi viattoman miss
Katarinan kanssa. He kävelivät aina käsi kädessä ja istuessa kiipeili
tyttö hänen polvillaan. Kuten kaikilla hänen pirullisilla juonillaan,
oli tälläkin vaikutuksia moneen suuntaan; mr. Henrylle oli viimeinen
isku nähdä oma lapsensa nostettuna häntä vastaan. Se teki hänet
kovasydämiseksi viatonta pienokaista kohtaan, mikä taas alensi häntä
vieläkin alemmaksi vaimon silmissä, ja vihdoin se liitti rouvan ja
masterin lähemmin toisiinsa. Tämän johdosta heidän suhteensa kävi päivä
päivällä vapaammaksi. Siitä kehittyi nopeasti kävelyretkiä rannan
pensaistoon, jutteluhetkiä lehtimajassa ja kaikenlaista tutunomaista
yhdessäoloa. Rouvan kävi varmaankin kuten monen muun kunnon naisen; hän
tiesi omantuntonsa puhtaaksi, mutta hänen oli kuitenkin samalla pakko
katsella hiukan läpi sormiensa. Niinkin tylsä huomioittentekijä kuin
minä saattoi selvästi havaita, että hänen mieltymyksensä oli hellempää
laatua kuin sisaren. Hänen äänensä sointi aaltoili entistä enemmän,
hänen silmänsä loistivat lempeyttä; hän oli ystävällisempi kaikille,
mr. Henrylle, vieläpä minullekin; hän näytti uivan hiljaisessa,
kaihoisessa onnentunteessa.

Minkälaista tuskaa tämä katseleminen tuottikaan mr. Henrylle! Ja
kuitenkin oli, kuten kohta saamme nähdä, sen ansio, että vihdoinkin
vapauduimme tuskistamme.

Masterilla ei ollut Durrisdeerissa oleskellessaan mitään hienompaa
tarkoitusta (miten hän sitä koristelikaan) kuin rahojen kiskominen. Hän
suunnitteli matkaa Ranskan Intiaan onnen etsintään, kuten ritari de
Burke oli meille kirjeessään kertonut, ja siihen tarvittavaa summaa
hän oli tullut hakemaan. Se merkitsi selvää perikatoa muille
perheenjäsenille, mutta uskomattomassa puolueellisuudessaan parooni
aina vaati, että hänen pyyntöönsä oli suostuttava. Perhe oli nyt niin
vähälukuinen (todellisuudessa kuului siihen ainoastaan isä ja kaksi
poikaa), että sopi jakaa perintötila ja ottaa kukin osuutensa. Tähän
pakotettiin nyt mr. Henry suostumaan, aluksi vihjausten avulla, sitten
suoraan pakottamalla. Olen vallan varma siitä, että hän ei koskaan
olisi asiaan myöntynyt, elleivät olosuhteet olisi olleet niin
tuskalliset. Ellei hän niin intohimoisesti olisi toivonut veljeään
pois, ei hän koskaan olisi toiminut vastoin vakaumustaan ja talon
vanhoja tapoja. Joka tapauksessa hän möi suostumuksensa heille
kalliisti, puhui suunsa puhtaaksi ja kuvaili asian sen omilla,
häpeällisillä väreillä.

"Muistakaa", sanoi hän, "että tämä on rikos poikaani kohtaan, jos
minulla joskus on sellainen."

"Luultavaa ei ole, että saat", sanoi parooni.

"Jumala tiesi", vastasi mr. Henry. "Ja ottaen huomioon sen väärän
suhteen missä olen veljeeni, sekä sen, että te olette herrani ja isäni,
jolla on oikeus käskeä, kirjoitan minä tämän asiakirjan alle. Mutta
erään asian sanon sitä ennen: tähän on minut pakotettu epähienolla
tavalla, ja kun te, herra isäni, ensi kerran tunnette halua vertailla
molempia poikianne, pyydän teitä muistamaan mitä _minä_ olen tehnyt ja
mitä _hän_. Tuomittakoon meitä tekojemme mukaan."

En ole koskaan nähnyt ketään niin tuskallisten tunteitten vallassa kuin
vanha parooni oli; vaikka hänen kasvonsa jo olivat vanhuuden
rypistämät, lensi hän aivan punaiseksi. "Minusta ei hetki näytä
sopivasti valitulta syytösten tekemistä varten, Henry", sanoi hän. "Se
vähentää jaloutesi arvoa."

"Älkää erehtykö, herra isäni", sanoi mr. Henry, "minä teen
tämän rikoksen tottelevaisuudesta teitä kohtaan, enkä mistään
jalomielisyydestä."

"Vieraitten läsnäollessa...", alkoi parooni, vieläkin tuskallisemmassa
tilassa.

"Täällä ei ole ketään muuta kuin Mackellar", sanoi mr. Henry; "hän on
minun ystäväni. Ja koska te, herra isäni, ette lue häntä vieraaksi
kaikkina niinä kertoina, joina te minua moititte, olisi liian ankaraa,
jos minä pitäisin häntä sellaisena, kun kerrankin puolustaudun."

Luulenpa melkein, että parooni olisi muuttanut mieltään, ellei master
taas olisi ollut varuillaan.

"Henry kulta", sanoi hän, "sinä pysyt aina meistä parhaimpana. Karski
kyllä olet, mutta rehellinen sielu! Olisinpa minä veroisesi!"

Tämä suosikin jalomielisyyden todistus sai paroonin luopumaan
epäröimisestään ja asiakirja kirjoitettiin valmiiksi.

Kohta kun asia saatiin järjestykseen, myytiin Ochxerhallin maa-ala
melko lailla alle arvonsa, ja rahat maksettiin verenimijällemme, joka
ne lähetti yksityistä tietä Ranskaan. Niin hän ainakin sanoi;
jälkeenpäin olen alkanut epäillä, että asia ei ehtinyt niin pitkälle.
Nyt oli mies siis onnistunut tarkoituksessaan; hän oli jälleen
täyttänyt taskunsa kullallamme; mutta sittenkään emme me saavuttaneet
mitä olimme toivoneet tehdessämme tämän uhrauksen: vieras pysytteli yhä
Durrisdeerissa. Tietämätöntä on, oliko se ilkeyttä, vai johtuiko se
siitä, ettei ollut vielä tullut aika, jolloin hän lähtisi Intiaan
onneaan etsimään, vai toivoiko hän ehkä suunnitelmainsa rouvaan nähden
johtavan tuloksiin, vai oliko hänellä sellainen määräys hallitukselta.
Durrisdeerissa hän vain yhä oleili, viikon toisensa jälkeen.

Lukija kai huomasi sanat: oliko hänellä sellainen määräys
hallitukselta; tähän aikaan näet miehen häpeällinen salaisuus alkoi
tulla ilmi.

Ensimmäisenä viittasi siihen eräs alustalaisemme, joka
huomautteli masterin luonamme viipymisestä ja vielä enemmän hänen
turvallisuudestaan. Tämä talonpoika oli jakobiitti mieleltään ja oli
menettänyt pojan Cullodenin tappelussa, joten hän katseli asiaa
arvostelevammin kuin muut. "On eräs seikka", sanoi hän, "jota minä
pidän varsin omituisena, nimittäin hänen tulonsa Cockermouthiin."

"Cockermouthiin?" kysyin minä ja muistin äkkiä alun pitäen
ihmetelleeni, että mies niin pitkän matkan jälkeen astui maihin
täysissä juhlatamineissa.

"Sinnepä juuri", vastasi talonpoika, "sieltä kapteeni Crail hänet otti
laivalleen. Te luulitte hänen tulleen suoraan Ranskasta meritse, ja
niin luulimme mekin."

Minä mietiskelin jonkun aikaa tätä uutista ja vein sen sitten mr.
Henrylle. "Saattepa kuulla hassun jutun", sanoin minä ja kerroin sen
hänelle.

"Mitä se merkitsee, Mackellar, mistä hän on tullut, niin kauan kuin hän
on täällä?" huokasi mr. Henry.

"Niinpä kyllä, mr. Henry, mutta miettikäähän toki hiukan. Eikö tunnu
hiukan siltä, kuin hallitus tässä katselisi läpi sormiensa?
Muistattehan kuinka jo olemme ihmetelleet, että hän uskalsi niin
levollisesti kulkea missä hyvänsä."

"Malttakaas", sanoi mr. Henry. "Minä mietin asiaa." Hänen ajatellessaan
levisi hänen kasvoilleen kammottava hymy, hiukan samanlainen kuin
masterin. "Antakaa minulle paperia", sanoi hän sitten. Pitemmittä
puheitta hän istuutui ja kirjoitti eräälle tuntemalleen herralle --
nimeä en huoli mainita, mutta korkeassa asemassa oleva mies se oli.
Tämän kirjeen lähetin minä ainoalla luotettavalla miehellä --
Macconocchiella. Tuo vanha mies ratsasti nopsaan ja palasi
vastauksineen jo ennen kuin olin jännityksissäni häntä odottanutkaan.
Kirjettä lukiessa ilmestyi mr. Henryn kasvoille sama kamala hymy.

"Se oli paras palvelus mitä koskaan olette minulle tehnyt, Mackellar",
sanoi hän. "Tämä hallussani minä kyllä hänet nujerran. Saatte nähdä
päivällisen aikaan."

Päivällistä syötäessä mr. Henry ehdotti, että master jossakin
tilaisuudessa esiintyisi hyvin suuressa seurassa. Parooni, kuten hän
toivoi, kielteli sen vaaran vuoksi, mikä siitä johtuisi.

"Ooh!" huokasi mr. Henry varsin levollisena, "ei teidän enää tarvitse
tässä asiassa teeskennellä. Minä tiedän salaisuuden yhtä hyvin kuin
tekin."

"Salaisuuden?" kertasi parooni. "Mitä tarkoitat, Henry? Minä annan
kunniasanani, etten tiedä mitään salaisuutta, josta sinä olisit
ulossuljettu."

Masterin ilme vaihtui; näki, että sanat olivat osuneet arkaan kohtaan.

"Mitä?" sanoi mr. Henry kääntyen hänen puoleensa kovin hämmästyneen
näköisenä, "sinä palvelet herrojasi varsin uskollisesti, kuten kuuluu,
mutta olisit sinä siltä voinut rauhoittaa isäsi mielen."

"Mitä sinä juttelet? Minä en halua asioistani puhuttavan kaikkien
kuullen. Herkeä, sanon minä", huusi master aivan suunniltaan; hän
käyttäytyi kovin lapsimaisesti.

"Niin suurta salakähmäisyyttä en tosiaankaan sinulta odottanut, sen
vakuutan", jatkoi mr. Henry. "Tuttavani näet kirjoittaa" -- hän avasi
kirjeen --: "On luonnollisesti tärkeää sekä hallitukselle että sille
herrasmiehelle, jota ehkä sopivimmin yhä edelleen kutsumme mr.
Ballyksi, että tämä sopimus pysyy salassa, mutta ei koskaan ole ollut
tarkoitus, että hänen perheensä jäisi sellaiseen jäytävään pelkoon,
jota te niin tuntehikkaasti kuvailette, ja minua ilahduttaa, että voin
kokonaan poistaa pelkonne. Mr. Bally on Suur-Britanniassa yhtä hyvässä
suosiossa kuin tekin."

"Pitääkö minun uskoa tämä?" huudahti parooni katsoen poikaansa; hänen
kasvojensa ilme näytti kummastelevalta ja vielä enemmän epäilevältä.

"Isä hyvä", sanoi master, joka jo oli aika lailla hillinnyt itseään.
"Minua ilahduttaa kovin, kun saan luvan sen ilmaista. Omat määräykseni,
suoraan Lontoosta saadut, kuuluivat aivan toisin; minua vaadittiin
pitämään armahdus salassa kaikilta, tekin olitte erityisesti mainittu.
Tämän voin näyttää toteen, ellen ole kirjettä hävittänyt. He lienevät
muuttaneet mieltään aivan äkkiä, sillä asia on vasta hiljattain
järjestetty, tai pikemmin on Henryn tuttava ymmärtänyt asian väärin
tässä kohden kuten nähtävästi muutenkin. Sanoakseni suoraan, isä",
jatkoi hän, ja voi nähdä että hän tunsi itsensä turvallisemmaksi --
"olen otaksunut, että tämä selittämätön kapinoitsijan armahtaminen
johtui teidän toimestanne ja että minua vaadittiin pitämään se
perheeltä salassa, koska te ette tahtonut ilmaista hyvyyttänne.
Sentähden minä niin ehdottomasti tottelin. Nyt siis jää ainaiseksi
salaan, mitä tietä niin tunnettu valtiorikoksen tekijä kuin minä on
voinut saada armon; minä näet otaksun, ettei teidän poikanne tarvitse
puolustautua sellaista syytöstä vastaan, johon näytään Henryn kirjeessä
viitattavan. Minä en ole vielä koskaan kuullut, että kukaan Durrisdeer
olisi ollut petturi tai vakooja", sanoi hän ylpeästi.

Nyt siis näytti siltä, kuin hän pääsisi sen pitemmittä asiasta; mutta
hän ei ottanut huomioon erästä tekemäänsä tyhmyyttä eikä mr. Henryn
itsepintaisuutta. Nyt saimme nähdä, että isännässäkin oli masterin
henkeä.

"Sanot asian järjestetyn aivan äskettäin", sanoi hän.

"Niin, aivan viime aikoina", vastasi master iloisesti ja suoraan,
joskaan ei aivan varmasti.

"Todellako aivan viime aikoina?" kysyi mr. Henry, aivan kuin olisi
ollut jotain, mitä hän ei saanut sopimaan. Hän avasi jälleen kirjeen.

Siinä ei ollut ajasta mitään, mutta master ei sitä voinut tietää.

"Minusta se tuntui kyllin myöhäiseltä", sanoi hän nauraen. Kun parooni
kuuli naurun, joka rämisi kuin särkynyt kello, loi hän taas katseen
poikaansa, ja minä näin hänen ryppyisen suunsa vetäytyvän tiukemmin
kiinni.

"Kyllä", sanoi mr. Henry, yhä silmäillen kirjettä, "minä ajattelen vain
sanoja, joita käytit. Sanoit sen tapahtuneen aivan äskettäin."

Näin me saimme todistuksen voitostamme ja mitä selvimmän todistuksen
paroonin uskomattomasta kärsivällisyydestä; hän näet nytkin asettui
puolustamaan suosikkiaan paljastumiselta.

"Minusta tuntuu, Henry", sanoi hän niin kiihkeästi, että oli oikein
ikävä kuulla, "minusta tuntuu kuin olisi turhaa pohtia asiaa kauemmin
sinne ja tänne. Me olemme kaikki iloisia kuullessamme veljesi olevan
turvassa, ja kiitollisina alamaisina teemme parhaiten, jos juomme
armollisen kuninkaan maljan."

Siten master pelastui. Mutta hänen oli ainakin ollut pakko ruveta
puolustusasemaan ja hän oli siinä hävinnyt. Se mielenkiinto, jota hänen
persoonallinen turvattomuutensa oli hänelle vaatinut, oli näet häneltä
riistetty kaikkien nähden. Parooni tiesi nyt sisimmässään, että hänen
suosikkinsa oli hallituksen vakooja, ja rouva (miten hän muuten jutun
käsittikään) oli silmiinpistävän kylmä paljastettua romantista sankaria
kohtaan. Niinpä on parhaimmassakin petoksen kohottamassa rakennuksessa
jokin heikko kohta, johon iskemällä kaikki kukistuu. Ellemme olisi
tehneet onnellista iskuamme ja horjahuttaneet epäjumalankuvaa, kuka
tietää miten meidän lapuksi olisi käynyt?

Ja sittenkin näytti silloin vielä siltä, kuin emme olisi saaneet mitään
toimeen. Parin päivän kuluessa hän oli hävittänyt kaikki tappion jäljet
ja oli kaikesta päättäen yhtä suuressa arvossa kuin konsanaan.
Mitä parooni Durrisdeeriin tulee, oli hän kokonaan vajonnut
puolueellisuuteensa; se ei ollut niinkään suuressa määrin rakkautta --
joka on toimiva voima -- kuin hänen muitten kykyjensä heikontumista ja
tylsymistä, ja anteeksiantavaisuus (käyttääksemme niin jaloa sanaa)
vuosi hänestä pelkän heikkouden tähden kuten vanhuksen kyynelet. Rouvan
laita oli toinen, ja taivas yksin tietää, mitä master osasi hänelle
sanoa ja kuinka hän poisti rouvassa syntyneen halveksimisen. Pahinta
hellissä tunteissa on se, että ääni saattaa tulla tärkeämmäksi kuin
sanat ja puhuja tärkeämmäksi kuin hänen puheensa. Mutta jonkinlaisen
anteeksipyynnön master lienee keksinyt, tai oli hänen ehkä jollakin
juonella onnistunut vääntää tämä paljastus vielä edukseen. Kun näet
tuota kylmää suhdetta oli kestänyt jonkun aikaa, näyttivät heidän
välinsä muuttuvan arveluttavammiksi kuin koskaan ennen. Nyt he olivat
lakkaamatta yksissä. Kaikki se moite, minkä tuo onneton nainen minulta
saa, voidaan lukea puoleksi tahallisen sokeuden ansioksi, mutta
sittenkin on vakaumukseni, että hän viimeisinä aikoina leikki kovin
varomattomasti tulella, ja olkoonpa että siinä asiassa erehdyn tai en,
on varmaa ja sinänsä riittävää, että mr. Henry oli samaa mieltä. Isäntä
parka istui päiväkaudet kammarissani niin kurjan näköisenä, etten
koskaan uskaltanut hänelle puhua, ja kuitenkin täytyy minun otaksua,
että hän löysi lohdutusta pelkästä läsnäolostani ja siitä, että tiesi
minun kärsivän kanssaan. Toisinaan me juttelimmekin varsin omituisella
tavalla; ei koskaan mainittu yhtään nimeä eikä viitattu mihinkään
erityiseen seikkaan, ja kuitenkin me molemmat ajattelimme samaa ja
tiesimme toistemme mietteet. On ihmeellistä kuinka taitavasti osasimme
menetellä; puhuimme tuntikaudet jostakin, sitä mainitsematta tai siihen
edes viittaamatta. Muistan miettineeni, olisiko ehkä sentapaisen kyvyn
ansio, että master voi ahdistella rouvaa päivät pääksytysten hänen
koskaan peljästymättä olemaan varuillaan.

Todistukseksi siitä, miten hullusti mr. Henryn asiat olivat, mainitsen
minä muutamia sanoja, jotka hän lausui helmikuun 26 päivänä vuonna 1757
(jota päivää en eräistä syistä voi koskaan unohtaa). Oli kolea,
takatalven sää, ilma oli tyyni ja purevan kylmä, kaikkialla lepäsi
härmää, taivas oli matala ja harmaa, meri lepäsi mustana ja mykkänä.
Mr. Henry istui aivan tulisijan luona ja puheli tapansa mukaan siitä,
kuinka "pitäisi tehdä jotakin", olisiko "viisasta tarttua asiaan", ja
hautoi muita samanlaisia yleisiä mietteitä, joille me kumpikin annoimme
erikoismerkityksen. Minä seisoin ikkunassa katsellen ulos, kun samassa
kulki ohi tuo eroamaton kolmiyhteys, master, rouva ja miss Katarina.
Lapsi juoksenteli edestakaisin, pakkassään elähyttämänä. Master
kuiskaili aivan rouvan korvaan; pitkänkin matkan päästä käsitti hänen
pirullisesti lumoavan sulonsa. Rouva kulki pää alaspäin, kiintyneenä
yksinomaan hänen puheensa kuunteluun. Nyt minä unohdin arkuuteni ja
sanoin:

"Teidän sijassanne, mr. Henry, puhuisin asiasta paroonille."

"Kunnon Mackellar", vastasi hän, "te ette huomaa asemani heikkoutta.
Minä en voi ilmaista niin alhaisia ajatuksia kellekään -- kaikkein
vähimmin isälleni; se halventaisi minua vain entistä enemmän. Asemani
on heikko", jatkoi hän, "siitä syystä, että olen se, mikä olen; en voi
tekeytyä rakastettavaksi. Heidän kiitollisuutensa minulla on, niin he
sanovat kaikki, ja siinähän sitä onkin omaisuutta! Mutta itse asiassa
minä en merkitse heille mitään, he eivät jaksa ollenkaan pitää minua
ajatuksissaan. Siinä minun köyhyyteni!" Hän nousi seisaalleen ja
kohensi tulta. "Mutta muutettava se asia on jollakin keinoin,
Mackellar", sanoi hän ja kääntyi äkkiä puoleeni, "joku keino on
keksittävä. Minä olen kärsivällinen -- liiaksikin -- liiaksikin. Minä
alan halveksia itseäni. Ja toisaalta, minä en koskaan ennen ole ollut
tällaisessa verkossa." Hän vaipui jälleen mietteisiinsä.

"Älkää kadottako rohkeuttanne", sanoin minä. "Asia selviää itsestään."

"Siitä on pitkä aika kun olen tuntenut vihaa", sanoi hän. Tuo lause
sopi niin huonosti minun viimeisiin sanoihini, etten voinut
ajatuksenjuoksua ollenkaan seurata.



VIIDES LUKU.

Yö helmikuun 28:tta päivää vasten vuonna 1757.


Saman päivän iltana master lähti pois. Hän oli poissa suuren osan
seuraavaakin päivää, kohtalokasta 27:ttä; mutta missä hän oli ollut ja
mitä puuhaillut, siitä emme huolineet ottaa selkoa, ennenkuin
seuraavana päivänä. Jos olisimme sen tehneet ja sattuneet saamaan
selkoa, olisi kaikki voinut käydä toisin. Mutta kun kaikki mitä teimme,
tehtiin sitä tietämättä ja on sen jälkeen arvosteltava, niin kerron
tapaukset sellaisina kuin ne meille ilmenivät ja jätän sen, mitä
myöhemmin saimme tietää, tuonnemmaksi, ajallaan kerrottavaksi. Nyt minä
näet olen tullut yhteen kertomukseni synkimmistä kohdista ja on minun
toivottava lukijan myötätuntoa isännälleni.

Koko 27:nnen päivän vallitsi rajusää; oli purevan kylmä; ihmiset
kulkivat ulkona höyryten kuin savupiiput; salin suuri takka oli täynnä
puita; muutamia muuttolintuja, jotka jo olivat uskaltaneet luoksemme
pohjoiseen, kokoontui talon ikkunoihin, tai hypähtelivät ne viluissaan
paleltuneella pihamaalla. Päivällisaikaan valaisi jokunen auringonsäde
kaunista pakkasmaisemaa valkoisine kukkuloineen ja metsineen; Crailin
kutteri näkyi odottamassa suotuisaa tuulta Craig Headin luona, ja savu
nousi suorana pylväänä kaikkien talojen ja mökkien savupiipuista. Yön
tullen taivas peittyi pilveen; oli pimeä, ilma tyyni ja katkeran kylmä;
mitä ilkein yö, kammottaviin tapauksiin sopiva.

Rouva vetäytyi aikaisin huoneeseensa, kuten hänellä nykyään oli tapana.
Viime aikoina me olimme tottuneet viettämään iltoja korttia pelaamalla
-- uusi todistus siitä, että vieraamme oli väsymäisillään Durrisdeerin
elämään. Kauan emme olleet istuneet, ennenkuin vanha parooni hiljaa
vetäytyi pois paikaltaan tulen luota ja hävisi sanaa sanomatta
makuusuojaansa. Me kolme, jotka nyt olimme jääneet jäljelle, emme
huolineet osoittaa toisillemme erityistä rakkautta emmekä
kohteliaisuuttakaan; kukaan meistä ei olisi toisen vuoksi jatkanut
ilta-istuntoa, mutta tavan voimasta ja sentähden, että kortit juuri
olivat jaetut, me jatkoimme pelin pelaamista. Minun on lisättävä, että
istuimme myöhäiseen, ja vaikka parooni oli lähtenyt tavallista
varhemmin, kävi kello sentään jo yhtä ja talon väki oli kauan ollut
unen helmoissa. Sekin on lisättävä, että vaikka en ole koskaan nähnyt
masteria päissään, oli hän nyt juonut paljon viiniä ja oli ehkä
(vaikk'ei sitä huomannut) hiukan lämmennyt.

Miten hyvänsä, mutta nyt tapahtui hänessä taas tuollainen äkkinäinen
muutos. Kohta kun ovi oli sulkeutunut paroonin jälkeen, siirtyi hän
ääntänsä vähääkään vaihtamatta tavallisesta kohteliaasta puheesta mitä
loukkaavimpaan sanatulvaan.

"Henry kulta, sinun vuorosi", oli hän juuri saanut sanotuksi ja jatkoi:
"on todellakin varsin merkillistä, että sinä ilmaiset moukkamaisuutesi
niinkin viattomassa asiassa kuin korttipelissä. Sinä pelaat, Jaakoppi,
aivan kuin suutari tai kapakassa istuva merimies. Sama kömpelyys, sama
pikkumainen saituus, _cette lenteur d'hébeté qui me fait rager_ --
ihmeellistä että minulla pitää olla tuommoinen veli. Itse 'Vältä
varvastakin' on toki hiukan elämään päin, kun hänen panoksensa on
vaarassa, mutta sinun kanssasi käy pelaaminen niin inhoittavan
ikäväksi, etten voi sitä sanoin selittää."

Mr. Henry katseli yhä korttejaan, aivan kuin harkiten, miten pelaisi;
mutta hänen ajatuksensa olivat toisaalla.

"Armias Luoja, eikö hän koskaan pääse valmiiksi?" huusi master. "_Quel
lourdeau!_ Mutta turhaahan on sinua vaivata ranskalaisilla lauselmilla;
suotta ne ovat semmoiselle tyhmyrille kuin sinä. _Lourdeau_, rakas
veljeni, se on sama kuin möhkö, tuhrus, pässinpää, mies, jossa ei ole
sulon, notkeuden, reippauden jälkeäkään; aivan kykenemätön tekemään
minkäänlaista vaikutusta, aivan vailla luontaisia lahjoja; sellainen,
jollaisen voit nähdä jos haluat, kun kurkistat kuvastimeen. Omaksi
hyödyksesi minä tämän sanon, sen vakuutan, ja sitäpaitsi, sinä Varvas"
-- tässä hän kääntyi minuun pidätetyin haukotuksin -- "on yksi
huveistani tässä hirvittävän ikävässä paikassa paistaa teitä ja teidän
herraanne kuten kastanjoita tulessa. Teistä minä aina kovasti nautin,
sillä minä huomaan aina, että haukkumanimenne (joka tosiaan on
jokseenkin moukkamainen) antaa teille vatsanväänteitä. Mutta toisinaan
minulla on enemmän vaivaa tuosta veikosta, joka nyt on nukahtanut
korttiensa ääreen. Etkö älyä, Henry, kuinka hyvin se sana sopii, jonka
äsken sinulle selitin? Katsohan nyt, tässä yksi esimerkki. Huolimatta
kaikista oivallisista ominaisuuksistasi, jotka ilolla tunnustan, en ole
vielä koskaan tavannut naista, joka ei olisi pitänyt minua parempana --
enkä liioin", jatkoi hän, mitä kissamaisimman harkitusti, "niin, en
liioin ketään, joka ei yhä pitäisi minua parempana."

Mr. Henry laski kortit kädestään. Hän nousi aivan hiljaa paikaltaan, ja
näytti siltä, kuin hän olisi koko ajan ollut syvissä mietteissä. "Sinä
pelkuri!" sanoi hän tyynesti, aivan kuin itsekseen. Ja pitämättä
ollenkaan kiirettä ja ilman erityistä kiivastumista hän löi masteria
vasten suuta.

Master hypähti ylös aivan kuin uudessa hahmossa; hän ei ollut koskaan
ollut niin komea. "Lyönti!" huusi hän. "Minä en ota vastaan lyöntiä
Jumalalta itseltään!"

"Hiljempaa", sanoi mr. Henry. "Haluatko taaskin isää avuksesi?"

"Hyvät herrat!" huusin minä ja koetin asettua heidän välilleen.

Master tarttui minua olkapäähän, piti minut käden ulottuvilla ja sanoi,
yhä tuijottaen veljeensä: "Tiedätkö mitä tästä seuraa?"

"Minä en ole koskaan toiminut enemmän harkiten", vastasi mr. Henry.

"Minä vaadin verta, verta", sanoi master.

"Jos Jumala suo, näet omasi", sanoi mr. Henry, meni ja otti seinältä
pari paljaana riippuvaa miekkaa ja ojensi ne masterille. "Mackellar saa
katsoa, että kaikki käy rehellisesti", sanoi hän. "Se kyllä lienee
tarpeen."

"Sinun ei tarvitse loukata minua enempää", sanoi master ja otti
koettelematta toisen miekan. "Minä olen aina sinua vihannut."

"Isämme on vasta äsken mennyt makuulle", sano: mr. Henry. "Meidän
täytyy mennä ulos jonnekin."

"Pitkässä pensaistossa on erinomainen paikka", sanoi master.

"Hyvät herrat", sanoin minä, "saatte hävetä kumpikin. Olette saman
äidin lapsia ja aiotte nyt turmella sen elämän, jonka hän teille
antoi."

"Kyllä, Mackellar", sanoi mr. Henry, samaan täysin rauhalliseen tapaan,
jolla hän oli koko ajan esiintynyt.

"Mutta minä estän sen", sanoin minä. Mitä nyt seuraa, on tahrapilkku
elämässäni. Viime sanoja saneessani näin masterin kääntävän miekkansa
kärjen rintaani kohti; valo välkähti terässä, minä nostin käteni ylös
ja putosin polvilleni lattialle hänen eteensä. "Ei, ei", huusin minä
aivan kuin pieni lapsi.

"Hänestä ei ole sen suurempaa vaivaa", sanoi master. "On hyvä, että on
yksi pelkurikin talossa."

"Meillä pitää olla jonkunlainen valaistus", sanoi mr. Henry, aivan kuin
ei mitään keskeytystä olisi ollutkaan.

"Tuo tutisija voi tuoda pari kynttilää", sanoi master.

Olkoon häpeäkseni sanottu, että olin vielä niin kovin tuon paljaan
miekan häikäisemä, että tarjouduin kantamaan lyhtyä.

"Emme me tarvitse mitään l-l-lyhtyä", sanoi master, minua matkien.
"Siellä ei käy tuulen henkeäkään. No, ylös vain, ota pari kynttilää ja
käy edellä. Minä tulen heti jäljessä tämän kanssa", -- samassa hän
leikki miekallaan.

Minä otin kynttilät ja kävin heidän edellänsä. Antaisin oikean käteni,
jos ne askelet olisivat ottamatta; mutta pelkurihan ei ole muuta kuin
yksinkertaisesti orja, ja vielä mennessämmekin löivät hampaani loukkua.
Master oli puhunut totta: ei tuulen henkäystäkään, ilma oli sakoontunut
kovaksi, tyyneksi hallasääksi, ja meidän käydessämme eteenpäin
kynttiläin valossa lepäsi pimeys kattona päittemme päällä. Ei
puhuttu sanaakaan; ei kuulunut muuta ääntä kuin askeltemme narske
kylmettyneellä polulla. Yökylmä valahti ylitseni kuin jäinen vesi,
joten ei pelko yksin minua järisyttänyt; toverini taas, jotka olivat
paljain päin kuten minäkin ja juuri tulleet lämpimästä salista, eivät
näyttäneet lämmön vaihdosta edes huomaavan.

"Tässä on paikka", sanoi master. "Pane kynttilät maahan."

Minä tein kuten hän käski, ja samassa loimahtivat liekit suoraan ylös,
niin liikkumattomina ulkona talvisessa metsässä, kuin olisivat tuvan
pöydällä palaneet -- ja minä näin veljesten asettuvan vastakkain.

"Valo hiukan häikäisee silmiäni", sanoi master.

"Minä annan sinulle kaikki edut", vastasi mr. Henry vaihtaen paikkaa,
"sillä minä luulen, että nyt olet kuoleman oma." Äänen sävy oli lähinnä
raskasmielinen, mutta samalla siinä oli sentään ylevää ja miehekästä.

"Henry Durie", sanoi master. "Pari sanaa vain, ennenkuin alamme. Sinä
olet oppinut miekkailemaan, osaat pitää kiinni floretista, mutta et
tiedä, mikä ero on kun saa miekan käteensä. Sentähden tiedän minä sinun
kaatuvan. Mutta huomaahan, miten luja minun asemani on. Jos sinä
kaadut, katoan minä maasta sinne, mihin rahani jo ovat viedyt. Jos minä
kaadun, mihin tilaan joudut sinä? Isäsi, vaimosi -- joka, kuten kyllä
tiedät, on minuun rakastunut -- vieläpä lapsesikin, joka pitää enemmän
minusta kuin sinusta -- kuinka kostavatkaan he minun kuolemani! Ehket
ollut sitä ajatellut, Henry hyvä?" Hän katsoi veljeään ja tervehti
miekallaan sääntöjen mukaisesti.

Mr. Henry ei sanonut sanaakaan, tervehti vain hänkin. Miekat
kalskahtivat yhteen.

En ymmärrä aseenkäyttöä; sitäpaitsi olin pakkasen, pelon ja
kauhistuksen vaikutuksesta aivan pyörällä; mutta mikäli asiaa oivalsin,
oli mr. Henry heti aluksi voitolla ja säilytti asemaansa vakavasti. Hän
ahdisti vihollistaan hillityin, mutta samalla kammottavin innoin. Yhä
lähemmäksi hän työntyi, kunnes master hypähti taaksepäin ja kirosi
lyhyeen. Luulen valon taas häikäisseen häntä. Vaihdettuaan paikkoja he
hyökkäsivät jälleen toistensa kimppuun, mutta olivat nyt lähempänä
toisiaan; mr. Henry kävi uhkaavammin päälle, kun taas masterin
itseluottamus näytti horjuvan. Nyt hän nähtävästi itse huomasi olevansa
hukassa ja tunsi jonkinlaista kuolemantuskan kylmyyttä; muuten ei hän
olisi ryhtynyt siihen petolliseen temppuun, jota hän käytti, En voi
sanoa sitä seuranneeni, kokematon silmäni ei mitenkään voinut kyllin
nopeasti erottaa yksityisseikkoja; mutta veljensä miekkaan hän näytti
tarttuvan vasemmalla kädellään, seikka, joka on kaksintaistelussa
kielletty. Varmaa on, että mr. Henry pelastui ainoastaan sivuun
hyppäämällä, ja samoin, että master pisti tyhjää ilmaa, kaatuen
toiselle polvelleen. Ennenkuin hän siitä ehti liikahtaa, oli
vastustajan miekka hänet lävistänyt.

Minä kiljaisin puolitukehtunein äänin ja juoksin päin, mutta lävistetty
ruumis virui jo maassa, vääntelehti hetkisen kuin käärme ja jäi sitten
aivan liikkumatta.

"Katsokaa hänen vasenta kättänsä", sanoi mr. Henry.

"Se on aivan verinen", vastasin minä.

"Sisäpuoleltako?" kysyi hän.

"Se on haavoittunut sisäpuolelta pitkin pituuttaan", sanoin minä.

"Sitä minäkin", sanoi hän ja kääntyi selin.

Minä avasin kaatuneen vaatteet; sydän oli aivan hiljaa, ei sykkinyt
vähääkään.

"Jumala meitä armahtakoon, mr. Henry!" sanoin minä. "Hän on kuollut."

"Kuollut?" kertasi hän tylsänlaisesti, mutta sitten kovemmalla äänellä:
"Kuollut? Kuollutko?" ja äkkiä hän heitti verisen miekkansa maahan.

"Mitä nyt teemme?" kysyin minä. "Tulkaa järkiinne, herra; nyt on liian
myöhäistä; tulkaa järkiinne."

Hän kääntyi jälleen ja tuijotti minuun. "Voi, Mackellar!" sanoi hän ja
kätki kasvonsa käsiinsä. Minä tartuin hänen nuttuunsa. "Jumalan tähden,
teidän pitää olla rohkea nyt!" sanoin minä. "Mitä me teemme?"

Hän otti kätensä kasvoiltaan, ja minä näin hänen tuijottavan tyhjään
ilmaan. "Teemme!" sanoi hän. Samassa hänen katseensa osui elottomaan
ruumiiseen ja hän huusi "voivoi!" vieden kättänsä otsalle aivan kuin
vasta nyt olisi muistanut jotakin. Sitten hän kääntyi poispäin ja alkoi
juosta taloa kohti omituisesti kompastellen.

Minä seisoin hetkisen mietteisiin vaipuneena, mutta sitten minusta
tuntui, että minun kumminkin piti etupäässä huolehtia eloon jääneestä.
Juoksin hänen jälkeensä ja jätin kynttilät seisomaan kohmettuneelle
maalle. Niitten valoon puitten alle jäi kaatunut makaamaan. Minä sain
juosta kuinka nopeasti tahansa, mr. Henry oli edellä ja oli jo ehtinyt
sisään saliin asti. Sieltä minä hänet tapasin tulen äärestä; hän piteli
taasen käsiä silmillään ja värisi siinä seisoessaan koko mies.

"Mr. Henry, mr. Henry", sanoin minä, "tästä syntyy onnettomuus meille
kaikille."

"Mitä minä olen tehnyt?" huusi hän ja katsoi minuun. Kasvojen ilmettä
minä en koskaan unohda. "Kuka kertoo siitä vanhukselle?" kysyi hän.

Nuo sanat sattuivat sydämeeni; mutta siinä ei ollut aikaa osoittaa
hellämielisyyttä. Menin ja kaasin hänelle lasin konjakkia. "Juokaa",
sanoin minä, "juokaa se pohjaan asti." Pakotin häntä kuin pientä lasta
sitä nielemään, ja kun olin aivan yökylmän läpitunkema, kaasin
itsellenikin.

"Meidän on pakko se ilmaista, Mackellar", sanoi hän. "Me emme voi olla
sitä sanomatta." Äkkiä heittäytyi hän tuolille -- vanhan paroonin
istumasijalle takan ääreen -- ja puhkesi kyynelettömään nyyhkytykseen.

Tämä oli kamalan masentavaa; mr. Henrystä ei siis ollut apua.

"No niin", sanoin minä, "jääkäähän tänne, minä teen mitä on tehtävä."

Sitten otin kynttilän käteeni ja lähdin vaeltamaan pimeässä talossa.
Oli aivan hiljaista. Toistaiseksi ei kukaan ollut mitään huomannut,
ja minun harkittavanani oli nyt, kuinka johtaisin asiaa yhtä
salaperäisesti edelleen. Ei ollut aikaa olla liiaksi turhantarkka;
avasin siis koputtamatta rouvan makuuhuoneen oven ja astuin rohkeasti
sisään.

"On tapahtunut onnettomuus!" huusi hän ja nousi istumaan.

"Rouva", sanoin minä, "minä menen jälleen ulos käytävään; pukeutukaa
niin nopeasti kuin voitte. Teillä on nyt paljon tekemistä."

Hän ei pidättänyt minua kyselyillä; ei minun myöskään tarvinnut kauan
häntä odottaa. Ennenkuin ehdin vähääkään miettiä, mitä hänelle
sanoisin, oli hän jo ovella ja viittasi minua sisään.

"Rouva", sanoin minä, "ellette te kykene osoittamaan suurta rohkeutta,
täytyy minun heti sanoa hyvästi; sillä ellei kukaan auta minua tänä
yönä, on Durrisdeerin huone hukassa."

"En minä ole pelokas", sanoi hän hymyillen surullisesti ja ikävästi,
mutta samalla varsin rohkeasti.

"On tapahtunut kaksintaistelu", sanoin minä.

"Kaksintaistelu?" kertasi hän. "Kaksintaistelu? Henryn ja --"

"Ja masterin välillä", sanoin minä. "On kauan kärsitty asioita,
asioita, joista te ette tiedä mitään, joita te ette uskoisi, jos niistä
kertoisin -- ja ne on kestetty kärsivällisesti. Mutta tänä yönä se kävi
mahdottomaksi, ja kun hän häpäisi teitä --"

"Odottakaahan", keskeytti hän. "Hän? Kuka hän?"

"Hyvä rouva!" huusin minä katkeruuteni puhjetessa esiin. "Voitteko te
kysyä niin? Sitten lienee minun pakko etsiä apua muualta; täältä en
sitä saa."

"En ymmärrä, miten olen teitä loukannut", sanoi hän. "Antakaa anteeksi.
Älkää pitäkö minua jännityksessä kauempaa."

Mutta minä en vielä uskaltanut kertoa sitä hänelle, minä en häneen
vielä oikein luottanut; ja epävarmuuden synnyttämä voimattomuuden tunne
sai minut melkein vihaisesti puhuttelemaan vaimo parkaa.

"Rouva", sanoin minä, "kysymys koskee kahta miestä; toinen on teitä
häpäissyt ja te kysytte kumpi. Minä autan teitä itseänne vastaamaan.
Toisen kanssa te olette ollut yksissä myöhään ja varhain; onko toinen
teitä siitä moittinut? Toiselle olette aina ollut ystävällinen,
toiselle -- niin totta kuin Jumala meidät näkee ja tuomitsee -- ette
aina; mutta onko hänen rakkautensa teihin koskaan ehtynyt? Nyt, tänä
yönä, on toinen noista miehistä sanonut toiselle minun, palkatun
vieraan läsnäollessa, että te olette häneen rakastunut. Ennenkuin sanon
sanaakaan lisää, saatte itse vastata kysymykseenne: kumpi se oli?
Toiseenkin saatte vastata: kun loppu on tällainen kammottava, kenen on
syy?"

Hän tuijotti minuun aivan kuin soaistuna. "Hyvä Jumala!" huudahti hän
ensin aivan kuin huomaamattaan ja kuiskasi sitten itsekseen: "Laupias
Jumala! -- Mackellar, minä pyydän, minä rukoilen teitä, mitä pahaa on
tapahtunut?" huudahti hän taas kohta. "Minä olen nyt valmistunut; minä
voin kuulla kaikki."

"Ette te saa sitä kuulla", sanoin minä. "Mitä lieneekään tapahtunut,
teidän on ensin sanottava, että se oli teidän tähtenne."

"Voi-voi", huusi hän käsiään väännellen, "tuo mies tekee minut
hulluksi! Ettekö voi olla ajattelematta _minua_?"

"En minä teitä ollenkaan ajattele, ajattelen vain rakasta herra
parkaani", huusin minä.

"Voi-voi", huusi hän käsi sydämellään, "onko Henry kuollut?"

"Älkää puhuko niin ääneen", sanoin minä. "Ei, toinen."

Minä näin hänen heiluvan kuin puunlatvan tuulessa, käännyin poispäin ja
tuijotin lattiaan. En tiedä teinkö sen siksi, etten uskaltanut häneen
katsoa, vai siksikö, että häntä säälin. "Niin, se on kamala sanoma",
sain vihdoin sanotuksi, kun olin alkanut käydä rauhattomaksi hänen
vaitiolonsa vuoksi, "ja sitä enemmän rohkeutta pitää teidän ja minun
osoittaa, jotta huoneemme pelastuu." Hän ei vastannut vieläkään. "Onhan
miss Katarinakin olemassa", lisäsin minä. "Ellemme me korjaa tätä
asiaa, saa hän periä häpeää."

En tiedä saiko lapsen muisto vaiko pelkkä sana "häpeä" hänet
tajuihinsa; varmaa on, että heti kun olin tämän sanonut, tuli hänen
huuliltaan ääni, jonka laista en ole koskaan kuullut; tuntui siltä kuin
hän olisi ollut kallion alle hautaantunut ja koettanut sitä vierittää
päältään. Seuraavana hetteenä hän taas voi vähän puhua.

"Se oli taistelu", hän kuiskasi. "Se ei ollut --?" hän empi jatkaa.

"Se oli kunniallista taistelua rakkaan isäntäni puolelta", sanoin minä.
"Toinen sai iskun juuri yrittäessään petollista juonta."

"Muistakaa, että hän nyt on kuollut!" huudahti hän.

"Hyvä rouva", sanoin minä, "minä vihaan sitä miestä ja viha polttaa
nytkin rinnassani kuin helvetin tuli. Jumala tietää, että olisin
estänyt taistelun, jos olisin uskaltanut. Oma häpeäni on, etten sitä
tehnyt. Mutta nähdessäni hänen kaatuvan -- jos minä silloin olisin
voinut muutakin paitsi sääliä herraani, niin olisin iloinnut siitä,
että hän nyt oli vaaraton."

En tiedä käsittikö hän puhettani. Hänen seuraavat sanansa olivat:
"Entäs parooni!"

"Sen minä otan huolekseni", vastasin minä.

"Ettehän toki puhu hänelle kuten minulle?" kysyi hän.

"Rouva", sanoin minä, "eikö ole olemassa ketään muuta, jota teidän
tulee ajatella? Paroonin voitte jättää minun huostaani."

"Toista?" kertasi hän.

"Miehenne", sanoin minä. Hän katsoi minuun selittämättömin ilmein.
"Aiotteko jättää hänet oman onnensa nojaan?" kysyin minä.

Hän katsoi yhä minuun; sitten hän jälleen vei käden sydämelleen. "En",
sanoi hän.

"Jumala teitä sanastanne siunatkoon", sanoin minä. "Menkää nyt hänen
luokseen saliin; puhukaa hänelle -- sama mitä sanotte; antakaa hänelle
kätenne ja sanokaa: 'Minä tiedän kaikki', -- ja jos Jumala teille
siihen armonsa antaa, niin sanokaa 'Anna anteeksi!'"

"Jumala suokoon teille voimaa ja armeliaisuutta", sanoi hän. "Minä
menen mieheni luo."

"Minä valaisen teille", sanoin minä ja otin kynttilän käteeni.

"Kyllä minä osaan pimeässäkin", sanoi hän väristen. Minä luulen, että
hän vapisi minun tähteni.

Niin me erosimme -- hän meni alas kohti pientä valojuovaa, joka näkyi
salin ovessa, ja minä menin käytävää pitkin paroonin huoneeseen.
Vaikeata on selittää miksi, mutta niin kävi, etten voinut työntyä
vanhan miehen huoneeseen niinkuin nuoren naisen; minun piti koputtaa.
Mutta vanhuksen uni oli kevyt, tai ehkä hän oli vielä valveilla; heti
kun olin koputtanut, hän kutsui minut sisään.

Hänkin istui sängyssä; hän näytti kovin vanhalta ja kuihtuneelta.
Päivän valossa ja pukeutuneena hän teki voimakkaan vaikutuksen; nyt hän
oli raihnainen ja pieni; kasvot (kun hänellä ei ollut tekotukkaa)
olivat pienet kuin lapsen. Tämän tähden minä varsin hämmästyin, ja yhtä
paljon oudostutti minua hänen arka ja murheellinen katseensa, joka
osoitti hänen aavistavan pahaa. Ja kumminkin hän kysyi lempein ja
rauhallisin äänin, mitä tahdoin. Asetin kynttilän tuolille, nojasin
sängyn jalkopäähän ja katsoin häneen.

"Lordi Durrisdeer", sanoin minä, "te tiedätte yhtä hyvin kuin kukaan,
että olen liittynyt määrättyyn puolueeseen perheessänne."

"Minä toivon, ettei meidän kenenkään tarvitse liittyä mihinkään
puolueeseen", sanoi hän. "Olen aina iloinnut nähdessäni teidän
vilpittömästi kiintyneen poikaani."

"Lordi hyvä, nyt on se aika ohi, jolloin tuollaiset kohteliaisuudet
olivat paikallaan", vastasin minä. "Jos aiomme jotakin palosta
pelastaa, on meidän otettava asiat toden kannalta. Puolueeseen minä
olen liittynyt; niin olemme tehneet kaikin. Ja puoluelaisena minä
nytkin tulen keskellä yötä puhumaan kanssanne eräästä asiasta.
Kuunnelkaa minua; miksi tätä pyydän, sen saatte kyllä tietää, ennenkuin
lähden."

"Minä kuulen aina mielelläni teitä, Mackellar", sanoi hän, "ja teen sen
milloin hyvänsä, päivällä tai yöllä, sillä minä olen aina varma siitä,
että teillä on asia, mistä puhutte. Te olette puhunut kerran ennenkin
hyvin sopivassa tilaisuudessa; minä en ole sitä unohtanut."

"Minä tulen puhumaan isäntäni puolesta", sanoin minä. "Minun ei
tarvitse kertoa, millaista elämää hän viettää. Te tiedätte hänen
asemansa. Te tiedätte kuinka jalomielisesti hän aina on täyttänyt
toisen -- täyttänyt teidän toivomuksenne", korjasin minä; sanaa
"poikanne" en saanut suustani. "Te tiedätte -- teidän täytyy tietää --
kuinka hän on kärsinyt -- kuinka hän on kärsinyt suhteestaan
vaimoonsa."

"Herra Mackellar!" huudahti parooni ja kavahti pystyyn vuoteessaan kuin
ärsytetty jalopeura.

"Te lupasitte kuunnella minua", jatkoin minä. "Mitä te ette tiedä,
mutta mitä teidän tulee tietää, eräs niitä asioita, joita olen tullut
teille kertomaan, on se kidutus, jota hän saa salassa kestää. Tuskin
olette te kääntänyt selkänne, kun hän, jonka nimeä en tässä uskalla
mainita, hyökkää hänen kimppuunsa, mitä ilkeimmin häntä ivaten,
pilkallisesti hänelle huomautellen -- niin, minun täytyy se sanoa,
herra parooni -- huomautellen teidän puolueellisuuttanne, kutsuu
häntä Jaakopiksi ja pölkkypääksi, ahdistaa häntä pilkalla niin
häijynsisuisella, ettei kukaan sellaista sietäisi. Mutta kohta kun joku
teistä näyttäytyy, hän muuttaa nahkaa, ja isäntäni on hymyiltävä ja
oltava ystävällinen miehelle, joka aivan äsken on syytämällä syytänyt
hänelle loukkauksia. Minä voin puhua asiasta, olenhan itsekin saanut
osani ja uskokaa minua, sellainen olotila on sietämätön. Sellaista on
nyt kestänyt koko viimeksi kuluneen neljännesvuoden; se alkoi heti kun
hän oli tullut maihin; Jaakoppi-nimellä hän tervehti isäntääni
ensimmäisenä iltana."

Vanha parooni näytti aikovan heittää sänkyvaatteet syrjään ja nousta
ylös. "Jos tuo on vähänkään totta -- -- --" sanoi hän.

"Näytänkö minä valehtelijalta?" keskeytin minä ja ojensin käteni
pidättääkseni häntä.

"Teidän olisi pitänyt heti sanoa se minulle", virkkoi hän.

"Niinpä kyllä, herra parooni, niin olisi todellakin pitänyt, ja teillä
on kyllä syytä vihata näin uskottoman palvelijan kasvoja!" huudahdin
minä.

"Minä otan asiasta selvän", sanoi hän, "nyt heti." Ja hän teki
samanlaisen liikkeen aikoen nousta.

Minä pidätin häntä jälleen kädelläni. "Minä en ole vielä ehtinyt
loppuun", sanoin minä. "Jumala suokoon, että olisin! Kaiken tämän on
rakas, onneton herrani kantanut ilman apua ja tukea. Paras, mitä te
itse, herra parooni, osasitte hänelle sanoa, oli, että olitte
kiitollinen. Mutta olihan hän teidän poikanne! Hänellä ei ollut muuta
isää. Hän oli tehty kansan vihaamaksi, kuinka väärämielisesti, tietää
Jumala yksin. Avioliitossaan hän ei saanut rakkautta. Hän oli yksin,
täydellisesti vailla hellyyttä ja tukea -- tuo rakas, jalomielinen,
onneton, hieno mies!"

"Kyyneleenne ovat teille kunniaksi ja minulle suureksi häpeäksi", sanoi
lordi, suonenvedon tapaisesti vavahdellen. "Mutta te soimaatte minua
väärin. Minä olen aina pitänyt Henrystä paljon, kovin paljon. Ehkä
(minä en sitä kiellä, mr. Mackellar), ehkä pidän enemmän vanhemmasta
pojastani. Te ette ole nähnyt Jamesin kaikkein parhaimpia puolia; hän
on paljon kärsinyt onnettomuuksiensa aikana, ja meidän on muistettava
kuinka suuria ja ansaitsemattomia ne ovat olleet. Ja nytkin _hänen_
mieleensä mahtuu eniten luonnollista hellyyttä. Mutta minä en tahdo
puhua hänestä. Kaikki, mitä sanotte Henrystä, on aivan oikein, minä
ymmärrän sen varsin hyvin, tiedän, että hän on jalomielinen. Luuletteko
ehkä, että minä lyön rahaksi sen tiedon? Voipa olla, että sen teen;
on olemassa vaarallisia hyveitä, hyveitä, jotka houkuttelevat
liiallisuuteen. Mr. Mackellar, minä korjaan hänen asiansa; minä otan
kaikki tämän huolekseni. Minä olen ollut heikko, ja mikä pahempi, minä
olen ollut tylsä ja tunteeton."

"En voi sallia teidän pitävän tutkintoa itsenne kanssa, lordi hyvä, kun
minulla vielä on niin paljon teille sanottavaa", vastasin minä. "Te
ette ole ollut heikko; teitä on pettänyt pirullisen viekas
teeskentelijä. Näittehän itse, kuinka hän oli teille valehdellut
vaarallisen asemansa; samoin on hän valehdellut teille kaikkia alusta
loppuun. Minä tahdon repiä hänet teidän sydämestänne; tahdon pakottaa
teidät kiinnittämään katseenne toiseen poikaanne; niin, hänessä teillä
on todellakin poika!"

"Ei, ei", sanoi hän, "minulla on toinenkin -- minulla on kaksi poikaa."

Tein epätoivoisen liikkeen, joka vaikutti häneen; hän katsoi minuun
muuttunein ilmein. "Onko paljon pahempia asioita sanomatta?" kysyi hän
ja hänen äänensä vaipui, vaikka hän korotti sitä kysymystä
aloittaessaan.

"Paljonkin pahempia", vastasin minä. "Tänä yönä sanoi hän mr. Henrylle
näin: En ole koskaan tavannut naista, joka ei olisi pitänyt minua
parempana, enkä liioin ketään, joka ei yhä minua sinä pitäisi."

"En tahdo kuulla miniääni mitenkään moitittavan", huudahti hän, ja
siitä innosta, millä hän minut tässä keskeytti, päätin, ettei hänen
silmänsä ollutkaan ollut niin tylsä kuin olin luulotellut, ja ettei hän
niinkään ilman huolta ollut huomannut, miten rouvaa ahdisteltiin.

"En ajattele hänestä lausuttuja moitteita", huudahdin minä. "Niistä ei
ole kysymys. Nuo sanat sanottiin minun kuulteni mr. Henrylle, ja
ellette te sitä vielä pidä kyllin selvinä, niin saatte kuulla
seuraavat: 'Vaimosi, joka on minuun rakastunut'."

"Ovatko he taistelleet?" kysyi hän.

Minä nyökkäsin.

"Minun täytyy rientää heidän luoksensa", sanoi hän ja aikoi jälleen
nousta sängystä.

"Ei, ei!" huudahdin minä ja ojensin käteni häntä kohden.

"Te ette sitä ymmärrä", sanoi hän; "nuo olivat vaarallisia sanoja."

"Eikö teille ensinkään tahdo selvitä, mitä on tapahtunut, lordi hyvä?"
kysyin minä.

Hänen silmissään näkyi rukous: sano kaikki suoraan.

Heittäydyin polvilleni sängyn viereen. "Voi, lordi, lordi", huusin
minä, "ajatelkaa häntä, joka on jäljellä. Ajatelkaa tuota syntisparkaa,
jonka olette siittänyt, jonka vaimonne on synnyttänyt maailmaan, jota
kukaan meistä ei ole auttanut, niinkuin olisi pitänyt; ajatelkaa häntä,
älkää itseänne. Hän on kärsimystoverinne -- ajatelkaa häntä! Se on
oikea ovi surulle, Kristuksen ovi, Jumalan ovi: se on teille avoinna.
Ajatelkaa häntä kuten hänkin teitä ajatteli. 'Kuka sanoo sen
vanhukselle?' -- niin hän sanoi. Siitä syystä minä tulin; siitä syystä
minä tässä teidän edessänne puhun hänen puolestaan."

"Päästäkää minut ylös", huusi hän, sysäsi minut syrjään ja oli
jaloillaan ennenkun minä. Hänen äänensä vapisi kuin purje tuulessa,
mutta hän puhui silti kovasti, kasvot olivat lumivalkeat, mutta silmät
kiinteät ja kuivat. "Me olemme jutelleet liikaa", sanoi hän. "Missä se
tapahtui?"

"Pensaistossa", sanoin minä.

"Entäs mr. Henry?" hän kysyi. Saatuaan vastauksen hän mietiskeli kasvot
rypyssä. "Entäs mr. James?" kysyi hän sitten.

"Minä jätin hänet makaamaan", sanoin minä, "kynttiläin luo."

"Kynttiläin?" huudahti hän. Samassa hän juoksi ikkunaan, avasi sen ja
katsoi ulos. "Se voisi näkyä maantielle."

"Siellä ei kulje ketään tähän aikaan", huomautin minä.

"Kuinka hyvänsä", sanoi hän. "Voisi niin sattua. Hst!" huusi hän. "Mitä
se on?"

Joukko miehiä souti varovasti lahdelmassa; minä sanoin sen hänelle.

"Salakuljettajia", sanoi parooni. "Juokse heti tuonne alas, Mackellar,
ja sammuta kynttilät. Minä pukeudun sillä välin, ja teidän palattuanne
voimme keskustella, mikä olisi parasta."

Kompuroin rappuja alas ja ulos pihalle. Jokseenkin kaukaa saattoi
huomata pensaistosta tunkeutuvan valoa pieninä hajanaisina kirkkaina
pilkkuina; niin pimeänä yönä se voi näkyä peninkulmain päähän, ja minä
moitin omaa varomattomuuttani. Mutta kuinka paljon suuremmassa määrässä
sen teinkään tultuani paikalle! Toinen kynttilänjaloista oli kumossa,
kynttilä sammuksissa.

Toinen seisoi vielä ja paloi tasaisesti heittäen leveän valoväikkeen
yli routaisen maan. Kaikki mitä oli sen piirissä näkyi sitä ympäröivän
sankan pimeyden vuoksi selvemmin kuin päivällä. Keskellä oli veritäpliä
ja hiukan kauempana mr. Henryn hopeakahvainen miekka; mutta kaatuneesta
ei näkynyt jälkeäkään. Sydämeni jyskytti kylkiluita vasten ja hiukset
päälaellani kohosivat pystyyn, kun siinä seisoin ja tuijotin -- niin
omituinen oli näky, niin kammottava se pelko, jonka se synnytti.
Katselin oikeaan ja vasempaan; maa oli aivan roudassa, siitä ei voinut
saada mitään selkoa. Seisoin kuunnellen, kunnes korviini alkoi koskea;
tunsin yön pimeyden lepäävän ympärilläni sameana ja äänetönnä, aivan
kuin olisin seisonut isossa, tyhjässä kirkossa. Ei ainoatakaan
aallonlyöntiä kuulunut mereltä; oli kuin olisi voinut kuulla
nuppineulan putoamisen peninkulman päähän.

Puhalsin kynttilän sammuksiin, ja pimeys valahti nokimustana
ympärilleni. Minusta tuntui, kuin olisin seisonut tuhansien
näkymättöminä vilisevien olentojen seassa, ja minä lähdin takaisin
taloon pää rinnalle painuneena. Joka hetki minä arasti säpsähdin,
aavistellen pahaa milloin siellä, milloin täällä. Ovella seisoi
ihminen; se liikkui minua kohti, ja minä olin kiljaista pelosta,
ennenkuin tunsin sen rouvaksi.

"Oletteko kertonut hänelle asiasta", kysyi hän.

"Hän minut lähetti katsomaan", sanoin minä. "Se on poissa. Mutta miksi
te siinä seisotte?"

"Se on poissa!" toisti hän. "Mikä on poissa?"

"Ruumis", vastasin minä. "Miksi ette ole isäntänne luona?"

"Poissa?" sanoi hän. "Te ette varmaankaan katsonut tarkemmin. Mennään
sinne takaisin."

"Siellä ei ole enää valoa", sanoin minä. "Minä en uskalla."

"Minä näen pimeässä. Minä olen seisonut tässä niin kauan, -- niin
kauan", sanoi hän. "Tulkaahan, antakaa kätenne."

Käsi kädessä me menimme jälleen pensaistoon tuolle kohtalokkaalle
paikalle.

"Varokaa verta", sanoin minä.

"Verta?" huudahti hän ja väistyi äkkiä taaksepäin.

"Niin, sitä kai on tässä hiukan", sanoin minä. "Minä itse olen aivan
sokea."

"Ei", sanoi hän, "ei täällä mitään ole! Ettekö ole nähnyt unta?"

"Suokoon Jumala, että niin olisi!" huudahdin minä.

Hän keksi miekan ja nosti sen maasta, mutta kun hän huomasi sen olevan
veressä, niin hän antoi sen jälleen pudota, ojensi käsiään ja huusi
tuskasta. Sitten hän äkkiä sai rohkeutta, otti sen uudelleen käteensä
ja pisti sen pystyyn kovettuneeseen maahan. "Minä otan sen kotiin ja
puhdistan sen oikein hyvin", sanoi hän ja katsahti taas ympärilleen
joka taholle. "Ei hän sitten olekaan kuollut?" lisäsi hän.

"Ei hänen sydämensä ainakaan sykkinyt", sanoin minä ja johduin sitten
ajattelemaan muita seikkoja. "Miksi ette ole isäntänne luona?"

"Ei se hyödytä", sanoi hän, "hän ei tahdo puhua kanssani."

"Ei tahdo puhua kanssanne", toistin minä. "Silloin ette ole todella
yrittänytkään."

"Teillä on oikeus epäillä minua", sanoi hän lempeän arvokkaasti.

Nyt tuli minun ensi kerran häntä sääli. "Jumala tietää, hyvä rouva",
huudahdin minä, "Jumala tietää, etten ole niin kovasydäminen kuin
näytän; mutta kuka voi oikein asetella sanojaan tällaisena kauhun yönä?
Olen ystävällinen jokaiselle, joka ei ole Henry Durien vihamies."

"Niin ollen on kovaa, ettette tiedä, mitä ajatella hänen vaimostansa",
sanoi hän.

Nyt tuntui jokin pimeys yht'äkkiä selkenevän, ja minä käsitin kuinka
jalosti hän oli kantanut tämän luonnottoman onnettomuuden ja kuinka
ylevämielisenä hän oli sietänyt moitteeni.

"Mennään takaisin kotiin ja kerrotaan asia lordille", sanoin minä.

"Hänen näkyviinsä minä en voi tulla", huudahti hän.

"Saatte nähdä, että hän on kaikkein rauhallisin", sanoin minä.

"En minä sittenkään voi tulla hänen silmäinsä eteen", sanoi hän.

Kun kävelimme kotiinpäin, minä kantaen kynttilänjalkoja, hän miekkaa --
omituinen kantamus juuri hänelle -- sai hän uuden ajatuksen.
"Sanommekohan tätä Henrylle?" kysyi hän.

"Annetaan lordin ratkaista se asia", sanoin minä.

Lordi oli melkein valmiiksi pukeutunut, kun astuin sisään. Hän rypisti
otsaansa kuullessaan kertomukseni. "Salakuljettajat", sanoi hän. "Mutta
elävänäkö vai kuolleena."

"Minusta hän näytti --" aloin minä, mutta pysähdyin, kun en saanut
aikomaani sanaa sanotuksi.

"Niinpä kyllä; mutta te voitte hyvinkin erehtyä. Miksi olisivat he
hänet mukaansa ottaneet, ellei hän ollut elossa?" kysyi hän. "On kyllä
syytä toivoa. Meidän täytyy sanoa hänen matkustaneen -- kuten hän
tulikin -- sitä millään tavoin edeltäpäin ilmoittamatta. Meidän täytyy
välttää juoruhälinää."

Huomasin, että hänkin, kuten me muut, oli alkanut ajatella talon
asemaa. Nyt, kun kaikki perheen elossa olevat jäsenet olivat
syövyttävän surun vallassa, oli omituista havaita, kuinka meidän
huomiomme kiintyi perheen käsitteeseen sellaisenaan ja miten me pyrimme
pitämään yllä tyhjää ulkokuorta, sen kunniaa; eivätkä sitä tehneet
yksin Durrisdeerit, vaan vieläpä heidän palvelijansakin.

"Sanotaanko se mr. Henrylle?" kysyin minä.

"Minä mietin asiaa", sanoi hän. "Nyt minä ensinnä menen sisään häntä
katsomaan; sitten menemme yhdessä tutkimaan pensaikkoa ja harkitsemme
asiaa."

Menimme alas saliin. Mr. Henry istui kuin kiveenhakattuna pöydän luona
pää käden varassa. Rouva seisoi hänen takanaan, käsi suun edessä; oli
ilmeistä, ettei hän voinut saada miestään tuosta tilasta heräämään.
Lordi meni lujin askelin poikaansa kohti; hänen kasvojensa ilme näytti
minusta kiinteältä ja samalla hiukan kylmältä. Päästyään aivan hänen
luoksensa hän ojensi molemmat kätensä ja sanoi: "Poikani!"

Katkonaisesti, tukahdutetusti huudahtaen mr. Henry hypähti ylös ja
vaipui isänsä rinnoille nyyhkyttäen ja itkien -- sydäntäsärkevin näky,
mitä olla voi. "Voi isä", huusi hän, "tiedäthän, että minä hänestä
pidin; tiedäthän, että minä alun alkaen hänestä pidin; olisin voinut
mennä kuolemaan hänen edestänsä -- sen tiedät! Olisin antanut henkeni
hänen ja sinun tähden. Voi, sano, että sen tiedät! Voi, sano, että voit
antaa minulle anteeksi. Voi, isä, mitä olen tehnyt, -- mitä olen
tehnyt! Ja me, me leikimme pieninä yhdessä!"

Hän itki ja nyyhkytti ja hyväili vanhusta, pitäen häntä kaulasta aivan
kuin pieni lapsi, joka on peloissaan.

Sitten hän huomasi vaimonsa (ei olisi luullut hänen häntä ennen
nähneenkään), joka itki kuunnellessaan hänen puhettaan, ja lankesi
hänen jalkoihinsa. "Voi, rakas tyttöni", huudahti hän, "anna sinäkin
anteeksi minulle! Ei miehellesi -- minä olen vain hävittänyt sinun
elämääsi. Mutta sinä olet tuntenut minut nuorena; silloin ei Henry
Duriessa ollut mitään pahaa; hän aikoi aina olla sinulle lempeä ja
hyvä. Hän se on -- poikanen, joka leikki kanssani muinoin -- voi,
voitko koskaan, koskaan antaa hänelle anteeksi!"

Kaiken tämän aikana seisoi lordi kylmäverisenä, ystävällisenä
katselijana, joka hallitsi asemaa. Ensi huudahduksen jälkeen, joka
todellakin olisi voinut säikyttää talon väen jalkeille, hän kääntyi
minuun päin ja sanoi: "Sulkekaa ovi." Nyt hän nyökkäsi itsekseen.

"Nyt voimme jättää hänet vaimonsa huostaan", sanoi hän. "Hae kynttilä,
Mackellar."

Kulkiessamme lordin kanssa, huomasin omituisen seikan; vaikka oli aivan
pimeä, eikä yö vielä ollut varsin pitkällä, tuntui minusta kumminkin
kuin olisi ilmassa ollut aamun henkeä. Samalla liikahtelivat aina
viheriöitsevien puitten oksat kohisten hiljaa kuin lainehtiva meri.
Silloin tällöin tuntui raitis ilmavirta, ja kynttilän liekki lekutti.
Luulen, että riensimme sitäkin enemmän juuri ympärillämme heräävän
elämän vuoksi. Tulimme kaksintaistelupaikalle, jossa lordi katseli
veritäpliä tyynesti kuin stoalainen, ja kulkiessamme eteenpäin
maihinnousupaikkaa kohden tapasimme vihdoin muutamia merkkejä siitä,
miten asian laita todella oli. Ensinnäkin oli siinä paikassa, missä
tiellä oli verilätäkkö, jää murskaantunut nähtävästi useamman kuin
yhden miehen askelten alla; hiukan kauempana oli nuori vesa taittunut,
ja alhaalla maihinnousupaikalla, jonne salakuljettajat tapasivat vetää
veneensä, oli toinen verilätäkkö eittämättömänä merkkinä siitä, että
kantajain oli täytynyt siinä pysähtyä hengähtämään.

Aloimme huuhtoa pois tuota veritahraa merivedellä, jota kannoimme
lordin hatulla. Meidän tätä tehdessämme alkoi tuuli yht'äkkiä valittaen
puhaltaa ja silmänräpäyksessä oli ympärillämme niin pimeä, ettemme
nähneet mitään.

"Alkaa tulla lunta", sanoi lordi, "ja se onkin parasta, mitä voimme
toivoa. Mennään nyt pois, me emme voi saada mitään aikaan pimeässä."

Kun kävelimme kotiin päin, oli tuuli jälleen tyyntynyt, ja me kuulimme
kovaa, läiskivää ääntä ympäriltämme. Tultuamme pois puiden suojasta
huomasimme, että oli tullut rankkasade.

Kaiken tämän aikana oli lordin huomiokyky ja hänen ruumiillinen
reippautensa herättänyt huomiota. Hän oli vieläkin verrattomampi siinä
neuvottelussa, joka pidettiin, kun olimme ehtineet sisään.
Salakuljettajat, sanoi hän, olivat varmaan ottaneet masterin mukaansa,
vaikka meidän täytyikin tyytyä vain arvailemaan, oliko hän elävä vai
kuollut. Sade liottaisi ennen aamua pois viimeisenkin jäljen siitä,
mitä oli tapahtunut; sitä oli meidän käyttäminen hyväksemme. Master oli
tullut kotiin aivan odottamatta illan pimetessä; nyt piti levittää
tietoa, että hän oli lähtenyt yht'äkkiä ennen päivän koittoa, ja jotta
asia näyttäisi todenmukaisemmalta, piti minun mennä miehen kammariin,
koota hänen tavaransa ja piilottaa ne. Tosin jäi asian onnistuminen
riippumaan salakuljettajista, heidän vaitiolostaan; tämä oli se
auttamaton heikko kohta, joka syyllisyydentuntoamme seurasi.

Minä, kuten sanoin, kuuntelin häntä ihmetellen ja lähdin heti
noudattamaan hänen käskyänsä. Mr. Henry ja rouva olivat lähteneet
salista, lordi kiiruhti takaisin levolle, talonväki ei osoittanut
mitään levottomuuden merkkejä, ja kulkiessani torninrappuja ylös,
kuolleen miehen huoneeseen, tunsin mielessäni yksinäisyyden kammoa.

Tultuani sisään näin suureksi ihmeekseni, että kaikki oli
epäjärjestyksessä aivan kuin lähdön edellä. Kaksi matkasäkkiä oli jo
suljettu; kolmas oli vielä auki, mutta melkein täynnä sekin. Yht'äkkiä
aavistin asian oikean laidan. Miehellä oli ollut aikomuksena joka
tapauksessa lähteä; hän oli vain odottanut Crailia, joka taas odotti
sopivaa tuulta. Aikaisin yöllä olivat merimiehet huomanneet sään
vaihdoksen, vene oli laskenut maihin siitä ilmoittamaan, ja miehet
olivat kompastuneet maassa makaavaan. Niin, vieläpä enemmänkin minä
aavistin. Matkan edeltäpäin suunnitteleminen selvitti jossain määrin
hänen käsittämättömän loukkaavaa käytöstänsä viimeisenä iltana; se oli
jäähyväislaukaus, nyt kun hänen ei enää tarvinnut pitää vihaansa
aisoissa etujensa vuoksi. Ja vielä lisäksi, tuon loukkaavan käytöksen
laatu ja rouvan menettely viittasivat toisenlaiseenkin päätökseen,
josta en koskaan ole saanut varmaa tietoa ja josta sitä en saakaan,
ennenkuin suurena tilinteonpäivänä -- sellaiseen päätökseen, että hän
vihdoin oli unohtanut itsensä, mennyt liian pitkälle lähentelyssään ja
tullut hyljätyksi. Kuten sanoin, en voi tästä asiasta koskaan saada
selkoa; mutta ajatellessani sitä tuona aamuna hänen matkatavaroittensa
keskellä, oli ajatus minusta kuin sula hunaja.

Vilkaisin avonaiseen matkasäkkiin, ennenkuin sen suljin. Mitä
hienoimpia röyhelöitä ja liinatavaroita, monta hienoa, korutonta pukua,
jollaista hän mieluimmin käytti; pari hyvää kirjaa, Caesarin Gallian
sota, eräs Hobbesin teos, Voltairen Henriade, eräs Intiaa käsittelevä
kirja, joku matemaattinen teos, paljon korkeampaa tiedettä kuin minun
tutkimani. Varsin sekavin tuntein katselin näitä kaikkia. Minkäänlaisia
papereita ei avonaisessa matkalaukussa ollut. Se sai minut taas
ajatuksiini. Oli mahdollista, että mies oli kuollut, mutta ei silti
aivan todennäköistä, koska salakuljettajat olivat hänet vieneet pois.
Oli mahdollista, että hän myöhemmin kuoli haavastaan, mutta samoin
mahdollista, ettei hän kuollut. Ja jälkimmäisen tapauksen varalta minä
vakavasti aioin hankkia jotakin, mikä turvaisi meitä häntä vastaan.

Kannoin matkalaukut toisen toisensa jälkeen ylimmäiseen
ullakkohuoneeseen, jota pidimme lukittuna, kävin hakemassa avaimeni ja
huomasin ilokseni, että pari niistä sopi varsin hyvin. Eräästä
matkalaukusta löytyi nahkainen kirjesäiliö; sen minä avasin puukollani,
ja siitä hetkestä oli mies minun vallassani (mitä hyvään nimeen ja
maineeseen tulee). Siellä oli laaja kirjeenvaihto, enimmäkseen hänen
Pariisin-ajaltaan, ja mikä minulle oli paljon tärkeämpää, siellä oli
suurin osa hänen Englannin ministeristölle lähettämistään
tiedonannoista ja ministeristön alkuperäiset vastaukset. Ne olivat
hyvinkin musertavia todistuskappaleita, joiden julkaiseminen olisi
tehnyt masterin kunniattomaksi ja kiinniotettavaksi. Nauroin
sydämessäni lukiessani nopeasti asiakirjat läpi, hieroin käsiäni ja
laulelin ilosta. Olin vielä päivän noustessa samassa huvittavassa
hommassa, enkä silloinkaan sitä lopettanut, meninhän vain ikkunaan ja
katsahdin ulos. Pakkanen oli aivan lauhtunut, maisema oli jälleen musta
ja sade ja tuuli kiiriskelivät lahdelmassa. Tulin vakuutetuksi siitä,
että kutteri oli lähtenyt ankkuripaikaltaan ja keinutteli nyt masteria
(elävää tai kuollutta) Irlannin merellä.

Tähän voin sopivasti liittää sen vähän, mitä sittemmin olen kuullut
tuon yön tapahtumista. Viivyin kauan näiden pikku tietojen
kokoilemisessa, sillä en uskaltanut kysellä suoraan, ja salakuljettajat
katselivat minua vihamielisesti, vieläpä halveksien. Kului noin kuusi
kuukautta, ennenkuin saimme varmuuden edes siitä, että mies oli elossa;
ja kului vuosia, ennenkuin eräältä Crailin mieheltä, joka oli
epärehellisesti ansaituilla rahoillaan pystyttänyt ravintolan, kuulin
muutamia yksityisseikkoja, jotka tekivät hyvin luotettavan vaikutuksen.
Hänen kertomuksensa mukaan löysivät salakuljettajat masterin vaivoin
kohonneena kyynäspäänsä varaan; hän tuijotteli vuoroin ympärilleen,
vuoroin kynttilään ja käteensä, joka oli aivan verinen; hän näytti
olevan aivan tajuiltaan. Kun miehet astuivat lähemmäksi, hän näytti
kyllä taas selkiävän; hän pyysi heitä viemään hänet laivaan ja olemaan
vaiti asiasta, ja kun kapteeni kysyi miten hän oli tuommoiseen peliin
joutunut, vastasi hän kirous-tulvalla ja pyörtyi kohta sen jälkeen. He
kiistelivät vähän siitä, mitä oli tehtävä, mutta odottivat joka hetki,
että alkaisi tuulla; he olivat saaneet paljon rahaa hänen Ranskaan
viemiseksi eivätkä halunneet myöhästyä. Sitäpaitsi nuo lurjukset
pitivät hänestä; he luulivat kuolemantuomion uhkaavan häntä, eivät
tienneet, millaisessa pahassa jutussa hän oli haavansa saanut ja
pitivät hyvänä tekona hänen vaarasta pelastamisensa. Hän siis vietiin
laivaan, toipui merimatkalla ja jätettiin paranemaan Havre de Graceen.
Eräs asia on todenteolla huomattava: Hän ei puhunut kaksintaistelusta
kenellekään, eikä yksikään salakuljettaja vielä tänä päivänäkään tiedä,
minkälaisessa taistelussa ja millaisen vastustajan käden kautta hän
kaatui. Kenessä muussa hyvänsä olisin tätä pitänyt luontaisen
sopivaisuuden tunteen aiheuttamana, mutta hänessä katson sen johtuneen
ylpeydestä. Hän ei voinut saada tunnustetuksi kellekään, ei ehkä
itsellensäkään, että hänet oli voittanut mies, jota hän oli niin
syvästi loukannut ja jota hän niin katkerasti vihasi.



KUUDES LUKU.

Lyhyt kertomus siitä, mitä tapahtui masterin ollessa toisen kerran
poissa.


Sitä kovaa tautia, joka seuraavana aamuna alkoi, voin muistella
rauhallisin mielin, sillä se oli viimeinen pelkästään onneton tapaus,
joka herraani kohtasi, ja sekin ehkä sittenkin oli oikeastaan onneksi,
sillä olikohan olemassa sellaista ruumiillista kipua, joka olisi
täydelleen voinut vaimentaa hänen sielulliset kärsimyksensä? Rouva ja
minä valvoimme sängyn ääressä. Lordi kävi silloin tällöin tiedustamassa
sairaan tilaa, mutta ei yleensä tullut sisään. Kerran, kun kaikki jo
näytti melkein toivottomalta muistan hänen tulleen sängyn luo. Siinä
hän hetkisen katseli poikansa kasvoja, kääntyi sitten jälleen takaisin,
heilautti kättään ja heitti päätään taaksepäin. Tuossa liikkeessä oli
jotain omituista. Vielä nytkin, sitä muistellessani, se tuntuu
murheelliselta, niin suurta surua ja niin syvää maallisen turhuuden
halveksuntaa se ilmaisi.

Yleensä olimme me, minä ja rouva, ainoat huoneessakävijät; pidimme
vuoroa yön aikaan ja seuraa toisillemme päivällä, sillä sairaamme ei
ollut hauska hoidettava. Hän heittelehti sängyssä sinne tänne,
kiristellen hampaitaan. Hänen päänsä oli ajeltu ja kääreessä. Hänen
kielensä ei pysynyt hetkeäkään rauhassa; vuoteelta kuului keskeytymätön
sanatulva, joka sai sydämeni aivan kipeäksi. Ihmeellistä ja minulle
sanomattoman kiusallista oli, että hän kaiken aikaa puhui
vähäpätöisistä asioista: kotoa lähdöstä ja sinne palaamisesta,
hevosista --, joita hän alinomaa käski satuloida, ehkä siinä
tarkoituksessa (mies parka!), että pääsisi pakenemaan onnettomuuttaan
-- puutarhan siivoamisesta, lohiverkoista, ja (mikä minusta tuntui
erittäin kiusalliselta kuulla) alinomaa raha-asioista; hän laski yhteen
summia ja riiteli vuokralaisten kanssa. Hän ei puhunut koskaan
sanaakaan isästään eikä vaimostaan, ei myöskään masterista,
lukuunottamatta paria kertaa, jolloin menneisyyden muistot kokonaan
täyttivät hänen mielensä ja hän kuvitteli olevansa jälleen pikku
poikanen ja leikkivänsä veljensä kanssa jotakin viatonta leikkiä. Tämä
oli sitäkin järisyttävämpää, kun saattoi ymmärtää masterin hänen
houreissaan joutuneen jollain tavalla hengenvaaraan; hän huusi
nimittäin: "Voi, Jamie hukkuu! -- Voi, pelastakaa Jamie!" ja kertasi
samaa hädissään useita kertoja.

Tämä, kuten sanottu, teki sekä rouvaan että minuun järisyttävän
vaikutuksen, mutta yleensä eivät herrani houreet paljastaneet hänen
parhaita puoliaan. Tuntui siltä kuin hän olisi ottanut todistaakseen
veljensä moitteet oikeiksi ja yrittänyt esiintyä kylmänä ja kuivana
luonteena, joka ei ajattele muuta kuin rahojen keräämistä. Jos olisin
ollut yksin, en olisi vähääkään välittänyt tuosta, mutta koko ajan kun
hänen puhettaan kuuntelin, kuvailin samalla mielessäni, millaisen
vaikutuksen se oli tekevä rouvaan, ja ajattelin hänen arvonsa päivä
päivältä laskevan. Olin koko avarassa maailmassa ainoa, joka häntä
ymmärsi, ja pidin velvollisuutenani koettaa opettaa eräs toinenkin
häntä ymmärtämään. Joko hän kuolisi ja hänen hyveensä hautaantuisivat
mukana, tai jäisi hän eloon ja saisi jälleen tuon murheellisen osan:
oman ymmärryksensä -- joka tapauksessa oli minun pidettävä huolta
siitä, että häntä sydämestä surtaisiin tai teeskentelemättä
toivotettaisiin tervetulleeksi elämään, ja että sen tekisi hänen eniten
rakastamansa, hänen vaimonsa.

Kun en saanut tilaisuutta persoonalliseen puhelemiseen, keksin
jonkunlaisen asiakirja-menettelyn. Muutamina öinä, niinä tunteina,
joina minun olisi pitänyt nukkua, laadin niin sanoakseni tilin
toimistani. Huomasin kumminkin pian, että se oli tehtäväni helpoin osa,
ja että se, mitä oli jäljellä -- paperien jättäminen rouvalle -- meni
melkein yli uskallukseni. Useita päiviä minä kuljin paperit kainalossa
väijyen tilaisuutta, jolloin puhe kääntyisi sellaiseen suuntaan, että
voisin sen johdattaa asiaani. En tahdo kieltää niin toisinaan
tapahtuneenkin, mutta kieleni kohmettui aina juuri silloin kitalakeeni
ja olisin varmaankin saanut iankaikkisesti vaeltaa asiakirjat
kainalossa, ellei onnellinen sattuma olisi tullut avukseni.

Se tapahtui eräänä iltahetkenä, kun jälleen olin lähdössä pois asia
yhtä epävalmiina ja epätoivon tuska sydämessäni.

"Mitä te kuljettelette mukananne, mr. Mackellar?" kysyi hän silloin.
"Viime päivinä olen nähnyt teidän tulevan sisään ja menevän ulos aina
vain sama mytty kainalossanne."

Käännyin sanaa sanomatta takaisin, panin paperit pöydälle ja jätin
hänet yksin niitä lukemaan. Niiden sisällöstä tulee minun nyt tehdä
tili lukijalle, ja se tapahtuu parhaiten jäljentämällä eräs
kirjoittamani kirje, joka oli päällimmäisenä tiliasiakirjakokoelmassa
ja josta minulla (erinomaisen tavan mukaan) on säilössä jäljennös. Se
osoittaa samalla, kuinka varovasti olen tässä asiassa esiintynyt,
seikka, jota muutamilla tahoilla on kovasti epäilty.

                                         Durrisdeer, 1757.

    Korkeasti kunnioitettu Rouva!

    Uskallan hyvällä omallatunnolla vakuuttaa, etten ilman todellista
    syytä menisi asemani rajoja ulommaksi; mutta olen huomannut, kuinka
    paljon pahaa Teidän jalossa suvussanne on tähän saakka johtunut
    siitä onnettomasta, hajoittavasta virheestä, ettei koskaan ole
    puhuttu suoraan, ja ne paperit, joihin täten uskallan kiinnittää
    huomiotanne, ovat perhepapereita ja ansaitsevat mitä suurimmassa
    määrässä tulla Teillekin tutuiksi.

    Minä liitän tähän luettelon, josta löytyvät tarpeellisimmat
    huomautukset, ja olen

                                Teidän Armonne alamaisin palvelija

                                         Ephraim Mackellar.

_Luettelo papereista_.

A. Alustelmat kymmeneen kirjeeseen Ephraim Mackellarilta
   jalosyntyiselle Herralle James Durielle arvonimeltään Ballantraen
   master, viimeksimainitun oleskellessa Pariisissa, päivätyt ...
   (päivänmäärä seuraa) ... N. B.: Luettava yhteydessä B. ja C.
   kohtien kanssa.

B. Seitsemän alkuperäistä kirjettä yllämainitulta Ballantraen
   masterilta ylläm. Ephraim Mackellarille, päivätyt ... (päivänmäärä
   seuraa).

C. Kolme alkuperäistä kirjettä yllämainitulta Ballantraen masterilta
   jalosyntyiselle Herralle Henry Durielle, päivätyt ... (päivänmäärä
   seuraa) ... N. B.  Mr. Henryn minun vastattavikseni jättämät. Minun
   vastaukseni ovat A 4, A 5, ja A 9 tässä kokoelmassa. Mr. Henryn
   tiedonantojen laadun voi arvata hänen luonnottoman veljensä
   kirjeistä; mitään alustelmaa niihin en voi löytää.

D. Kirjeenvaihto, alkuperäiset ja jäljennökset, ulottuen yli
   kolmivuotiskauden tämän vuoden tammikuuhun asti yllämainitun
   Ballantraen masterin ja ... valtiosihteerin apulaisen välillä,
   yhteensä 27 kirjettä. N. B.: Masterin papereista löydetyt.

Vaikka olinkin valvomisesta ja surusta väsynyt, en kumminkaan saanut
unta. Koko yön kävelin huoneessani edestakaisin miettien, mitä asiasta
tulisi. Toisin hetkin minua kadutti, että olin sekaantunut niin
yksityistä laatua oleviin asioihin. Heti päivänkoitteessa olin
sairashuoneen ovella. Rouva oli avannut ikkunaluukut, vieläpä
ikkunankin, sillä ilma oli leuto. Hän katsoi suoraan ja kiinteästi,
vaikk'ei ollutkaan muuta näkyvissä kuin metsien helmoista nousevan
päivän hiljainen loimotus. Kuullessaan askelteni äänen hän ei kääntänyt
päätänsäkään. Sen minä otin pahaksi merkiksi.

"Hyvä rouva", aloitin minä; ja taas uudelleen: "Hyvä rouva", mutta
siihen se minulta jäi. Eikä rouva myöskään minua sanallakaan auttanut.
Siinä seisoessani aloin koota papereita, jotka makasivat pöydällä
hajallaan, ja ensimmäinen asia, joka minua hämmästytti, oli se, ettei
niitä ollut yhtä paljon kuin ennen. Selailin ne läpi kerran ja
kaksikin, mutta ministeristön ja masterin kirjeenvaihtoa, johon
tulevaisuutta silmällä pitäen olin kiinnittänyt varsin suuria toiveita,
ei löytynyt mistään. Katsoin takkaan; suitsuvalla hiiloksella näkyi
mustaa paperintuhkaa, joka häilyi vedossa. Nyt katosi pelokas
epäröimiseni.

"Hyvä Jumala, rouva", huusin minä äänellä, joka ei sopinut
sairashuoneeseen. "Hyvä Jumala, rouva, mihin olette pannut paperini?"

"Olen ne polttanut", vastasi rouva minuun päin kääntyen. "Se riittää,
siinä on liiaksikin, että te ja minä olemme ne nähneet."

"Olipa se soma yötyö, jonka te olette saanut valmiiksi", huusin minä.
"Ja kaikki vain pelastaaksenne kunnian sellaiselle miehelle, joka on
ansainnut elatuksensa kirjoittelemalla tovereittensa kuolemantuomioita,
aivan kuin minä kirjoittelemalla numeroitani."

"Pelastaakseni sen perheen kunnian, jota te, mr. Mackellar,
palvelette", vastasi hän, "ja jonka hyväksi te jo olette tehnyt
paljon."

"Sitä perhettä minä en enää tahdo aivan kauan palvella", huusin minä,
"sillä nyt minut on ajettu epätoivoon. Te olette lyönyt miekan
kädestäni; teidän tähtenne me nyt olemme turvattomia. Noiden kirjeitten
minä olisin antanut riippua uhaten hänen päänsä päällä, mutta nyt, mitä
meillä on sanottavaa? Olemme niin huonossa asemassa, ettemme uskalla
ajaa miestä ulos ovesta; kansa nousisi aseisiin meitä vastaan. Tuon
avulla minä olisin voinut häntä vallita -- mutta nyt se on mahdotonta
-- nyt hän voi tulla takaisin vaikka jo huomenna, ja meidän kaikkien
täytyy istua hänen kanssaan pöytään, käyskennellä hänen kanssaan
puutarhassa, vieläpä tarttua kortteihin saadaksemme hänen aikansa
kulumaan! Ei rouva! Jumala teille anteeksi antakoon, jos Hän voi sen
tehdä, minä en sitä voi."

"Minä ihmettelen yksinkertaisuuttanne, mr. Mackellar", sanoi rouva.
"Mitä välittää sellainen mies kunniasta? Mutta hän tietää kuinka arkoja
me olemme siitä; hän tietää, että me ennen menisimme kuolemaan kuin
julkaisisimme sellaisia kirjeitä, ja luuletteko, että hän jättäisi tuon
tiedon hyväkseen käyttämättä? Se mitä te, mr. Mackellar, sanotte
miekaksenne, ja joka aivan varmaan voisi käydä aseesta, jos olisi
kysymyksessä mies, jolla olisi hiukankin säädyllisyydentuntoa, olisi
vain pahvi-miekka häntä vastaan käytettynä. Hän hymyilisi teille ja
teidän uhkauksillenne vasten naamaa. Hän tekee alennuksestaan lujan
aseman, siitä tulee hänen vahva puolensa; sellaisia luonteita vastaan
ei auta taistella." Viimeiset sanat hän huudahti hiukan hillittömästi,
mutta lisäsi sitten rauhallisemmin: "Ei, mr. Mackellar, olen miettinyt
asiaa koko yön, ja siinä sopii menetellä ainoastaan yhdellä tavalla.
Olkoon meillä papereita tai ei, tämän talon ovi on hänelle avoin; hän
on laillinen perijä, hän juuri! Jos me yrittäisimme sulkea häneltä
tien, saisi siitä vain Henry parkani kärsiä ja minä näkisin hänet taas
kadulla kivitettynä. Niin -- jos Henry kuolee, on asia toinen. He ovat
omasta tahdostaan rikkoneet perintösäännön; tila joutuu tyttärelleni,
ja minä tahtoisin nähdä sen, joka uskaltaa siihen sormellaankaan
koskea. Mutta jos Henry elää, hyvä mr. Mackellar, ja tuo mies palaa,
saamme me kantaa kärsimyksemme, mutta silloin meitä on kaksi."

Yleensä olin tyytyväinen rouvan mielensuuntaan, enkä voinut kieltää
sitäkään, että hänen papereita koskeva puheensa oli jossakin määrin
ymmärrettävää.

"Ei puhuta siitä sen enempää", sanoin minä. "Valitan vain, että tulin
jättäneeksi naishenkilölle alkuperäisiä asiakirjoja, menettely, jota
sopii sanoa mitä lyhytnäköisimmäksi. Mitä puheeseen eroamisestani
tulee, niin se ei ollut muuta kuin suunpieksämistä. Te voitte olla
rauhassa, rouva. Minä kuulun Durrisdeeriin, aivan kuin olisin täällä
syntynyt."

Minun on tunnustaminen, että hän näytti pääsevän keveämmälle mielelle,
ja tuosta aamusta me aloitimme monta vuosikautta kestävän toiminnan
molemminpuolisen ymmärryksen ja kunnioituksen pohjalla.

Samana päivänä, joka epäilemättä oli määrätty ilon päiväksi, me
huomasimme mr. Henryssä ensimmäiset paranemisen oireet, ja kello kolmen
tienoissa seuraavan päivän iltapuolella hän tuli jälleen tajuihinsa;
hän tunsi minut ja puhutteli minua nimeltä mitä herttaisimmalla
tavalla. Rouva oli myöskin huoneessa sängyn jalkopäässä, mutta sairas
ei näyttänyt häntä huomaavan. Hän olikin vielä niin heikko (kuumeen
jäljeltä), että hän teki tuon yhden ainoan ponnistuksen ja vaipui
sitten jälleen tylsyyteensä takaisin. Tämän jälkeen edistyi paraneminen
hitaasti, mutta tasaisesti. Joka päivä tuli ruokahalu paremmaksi; joka
viikko voimme huomata hänen voimistuneen ja kohentuneen, ja ennen
kuukauden loppua hän voi nousta ylös. Me olimmekin jo sitä ennen
tavallisesti kantaneet hänet tuolissaan puutarhaan.

Ehkä juuri tuohon aikaan meidän -- rouvan ja minun -- mielissämme
vallitsi suurin ahdistus. Kuoleman pelko oli ohi, mutta pahempi
seurasi. Joka päivä meistä tuntui, kuin kulkisimme lähemmäksi
ratkaisua, mutta päivät kuluivat, eikä mitään tapahtunut. Mr. Henryn
voimat lisääntyivät; hän jutteli kanssamme pitkään mitä erilaisimmista
asioista; hänen isänsä tuli ja istui hänen luonaan ja meni jälleen
pois, mutta kertaakaan ei edes viitattu elettyyn murhenäytelmään eikä
edellä käyneisiin aiheisiin. Muistiko hän tapauksen, mutta salasi
kammottavan tietonsa, vai oliko kaikki kadonnut hänen mielestään? Tämä
arvoitus pakotti meidät päivisin, hänen seurassaan ollessamme,
alituiseen pelonalaiseen varovaisuuteen, ja yöllä se piti unen
loitolla. Emme edes tietäneet, kumpaa näistä kahdesta olisimme
toivoneet, siinä määrässä ne molemmat näyttivät luonnottomilta ja
samalla selviltä todistuksilta siitä, että aivot olivat vioittuneet.
Tultuani tällaisiin pelokkaisiin ajatuksiin seurasin hänen käytöstään
erityisen tarkasti. Jotakin lapsellista oli hänen olemuksessaan,
iloisuutta, joka oli hänen alkuperäiselle luonteelleen aivan vierasta,
äkkiä syntyvää ja pysyväistä huomaavaisuutta pikku seikkoja kohtaan,
joista hän ennen ei ollut vähääkään välittänyt. Ahdistuksen aikana olin
minä ollut hänen ainoa uskottunsa, voinpa sanoa hänen ainoa ystävänsä.
Vaimostaan hän oli ollut etäällä. Mutta nyt, parannuttuaan, hän oli
kuin toinen ihminen, menneisyys oli unhotettu ja vaimo oli hänen
ensimmäinen ja ainoa ajatuksensa. Kaiken, mikä häneen vaikutti, hän
kertoi rouvalle, aivan kuin pieni lapsi äidilleen, ja näytti olevan
varma osanotosta, kutsui hänet luokseen, joka kerta kuin jotakin
tarvitsi, niin huolettoman vapaasti, että tuntui siltä kuin hän olisi
edellyttänyt suopeutta, ja rouvan kunniaksi on mainittava, ettei hän
koskaan pettynyt. Rouvaan vaikutti miehen muuttunut käytös sanomattoman
liikuttavasti; luulen hänen sisimmässään tunteneen aivan kuin
soimausta, ja ensi aikoina huomasin hänen joskus hiipivän pois
huoneesta saadakseen vapaasti kyynelöidä. Mutta minusta ei muutos
näyttänyt luonnolliselta, ja vertaillessani sitä siihen, mitä muuten
havaitsin, minun täytyi useinkin pudistaa päätäni, ja vähitellen alkoi
minussa syntyä epäilyksiä, oliko hän täysin järjissään.

Kun tuo epävarmuuden tila kesti vuosikausia, oikeastaan aina isäntäni
kuolemaan asti, ja pimensi koko meidän keskinäiset suhteemme, on syytä
puhua siitä perinpohjaisemmin. Kun hän jälleen kykeni hiukan ryhtymään
asioihin, oli minulla monta tilaisuutta tarkasti tutkia hänen tilaansa.
Häneltä ei puuttunut ymmärtäväisyyttä, eipä vaikutusvoimaakaan, mutta
vanha, aina vireillä oleva innostus oli poissa. Hän väsyi pian
ja alkoi haukotella, ja raha-asioissa, missä sellainen vähimmin on
paikallaan, hän esiintyi kevytmielisesti, melkeinpä huolimattomasti.
Totta kyllä, ettei meillä, nyt, kun ei enää tarvinnut tapella masterin
vaatimuksia vastaan, ollut yhtä suurta syytä olla periaatteellisesti
turhantarkkoja ja pitää kiinni killingistä. Totta on sekin, että hänen
välinpitämättömyytensä ei mennyt sopivaisuuden rajain ulkopuolelle;
muutenhan en olisi siihen koskaan myöntynytkään. Mutta joka tapauksessa
tämä oli muutoksen merkki, hyvin pieni tosin, mutta samalla sangen
selvä, ja vaikk'ei kukaan voinut sanoa isäntäni millään tavalla tulleen
päästä vialle, ei myöskään kukaan voinut kieltää hänen menettäneen
jotain persoonallisuudestaan. Sama oli laita kauttaaltaan hänen
käytöksensä ja esiintymisensä. Hieman kuumehehkua oli jäänyt hänen
vereensä, hänen liikkeensä olivat hiukan rauhattomammat, hänen puheensa
kävi huomattavasti nopeammin, mutt'ei toki koskaan aivan päin seiniä.
Miellyttäville vaikutelmille hänen henkensä oli hyvin avoin; ne se otti
innokkaasti vastaan ja nautti niistä paljon; jos taas sattui pieninkin
viittaus vastoinkäymiseen ja suruun, tunsi hän selvää kärsimättömyyttä
ja välitöntä helpotusta sellaisten mietteitten jälleen poistuessa. Tätä
mielentilaa hän sai kiittää siitä onnesta, jota hän viimeisinä
vuosinaan nautti, ja sittenkin juuri tässä suhteessa sopi sanoi, ettei
mies ollut oikein entisellään. Eräs tärkeimpiä elämän vaatimuksia on,
että uskallamme katsoa silmiin sitä, mikä ei ole autettavissa; mr.
Henryn sitävastoin oli pakko ajaa huoli pois joko olemalla tahallaan
sitä ajattelematta tai myöskin hävittämällä hinnasta mistä hyvänsä sen
syyn, joten hän näytteli vuoroin strutsia, vuoroin härkää. Tästä
pontevasta tuskan pelosta johtuvina täytyy minun pitää kaikkia hänen
myöhemmän elämänsä aikana sattuneita onnettomia, ajattelemattomia
tekoja. Se oli epäilemättä syynä siihen, että hän kuritti tallirenki Mc
Manusta, seikka, joka on mitä ankarimmassa ristiriidassa sen tavan
kanssa, millä hän ennen esiintyi, ja joka muutamaksi ajaksi antoi
aihetta moninaisiin juorujuttuihin. Saman tunteen laskuun kuuluvaksi
luen senkin, että menetimme noin kaksisataa puntaa kokonaan, vaikka
olisin voinut puolet pelastaa, jos hänen kärsimättömyytensä olisi ollut
pienempi. Mutta hän piti parempana häviötä tai mitä muuta äärimmäisen
epätoivoista tekoa kuin huoliin alistumista.

Kaikki tämä on johtanut minut kovin kauas siitä, mikä meitä
toistaiseksi suretti: epävarmuus siitä, muistiko hän vai oliko hän
unohtanut kamalan työnsä, ja jos hän sen muisti, missä valossa hän sitä
katseli. Aivan äkkiä me saimmekin sen tietää, ja ilmitulo-tapa on
elämäni suurimpia yllätyksiä. Hän oli ollut ulkona useampia kertoja ja
saattoi jo hiukan kävellä toisen taluttamana. Sattumalta olin kerran
hänen kanssaan kahden kesken puutarhassa. Silloin hän kääntyi puoleeni
hymyillen omituisen pelokkaasti, aivan kuin koulupoika, joka on tehnyt
jonkin ilkityön, ja kuiskasi ilman minkäänlaista aloittelua: "Minne te
hänet hautasitte?"

En saanut sanaa suustani vastaukseksi. "Mihin te hänet hautasitte?"
toisti hän. "Minä tahdon nähdä hänen hautansa."

Huomasin olevan parasta tarttua sonnia sarviin. "Mr. Henry", sanoin
minä, "minulla on kerrottavana teille jotain, mikä teitä varmaankin
suuresti ilahduttaa. Inhimillisen todennäköisyyden mukaan ette ole
syypää mihinkään surmatyöhön. Teen johtopäätökseni eräiden todisteiden
pohjalla, ja niiden mukaan näyttää siltä, ettei veljenne ollut kuollut,
vaan vietiin pyörtyneenä kutteriin. Nyt hän mahdollisesti on aivan
terve."

En voinut selittää hänen kasvojensa ilmettä. "Veljenne James",
vastasin. "En mielelläni herätä toivoa, joka ehkä osoittautuu vääräksi,
mutta persoonallinen vakaumukseni on, että hän nähtävästi on elossa."

Mr. Henry voihkasi. Sitten hän äkkiä nousi paikaltaan reippaammin kuin
koskaan sitä ennen, asetti sormensa rinnalleni ja sanoi puoleksi
kuiskaten puoleksi kiljaisten: "Mackellar" -- niin sanat kuuluivat --
"ei mikään voi tappaa sitä miestä. Hän ei voi koskaan kuolla. Hän
ahdistaa minua iankaikkisesti -- iankaikkisesta iankaikkiseen!" sanoi
hän, ja istuutui jälleen, vaipuen katkeamattomaan vaitioloon.

Pari päivää myöhemmin hän sanoi samoin salaperäisesti hymyillen ja
katsahtaen ympärilleen, aivan kuin tullakseen vakuutetuksi siitä, että
olimme kahden: "Mackellar, kun saatte vähäkin vihiä, kertokaa se heti
minulle. Meidän täytyy pitää häntä silmällä; muuten hän meidät
yllättää, kun sitä vähimmin odotamme."

"Ei hän enää tule tänne itseänsä näyttämään", sanoin minä.

"Kyllä, kyllä hän tulee", sanoi mr. Henry. "Missä minä ikänä olen,
sinne hänkin saapuu." Taas hän katseli tarkoin ympärilleen.

"Älkää ajatelko sellaisia, mr. Henry", sanoin minä.

"Ei", sanoi hän, "se on hyvin hyvä neuvo. Me emme ajattele sitä
koskaan, paitsi silloin kun te saatte tietää jotakin uutta. Asiahan ei
ole vielä selvillä", lisäsi hän; "voihan olla, että hän on kuollut."

Tapa, millä hän tuon sanoi, sai minut aivan varmaksi siitä, mitä tuskin
olin uskaltanut otaksua: että hän, ollenkaan mitään katumusta
tuntematta, päinvastoin oli pahoillaan, ettei tappoyritys ollut
onnistunut. Tämän keksinnön minä pidin omana tietonani, sillä pelkäsin
sen vahingoittavan häntä rouvan silmissä. Mutta sen vaivan olisin
voinut olla näkemättä; hän oli sen arvannut omin neuvoin ja piti
tunnetta varsin luonnollisena. Eipä käynyt kieltäminen, että me kaikin
kolmen olimme samaa mieltä, ja Durrisdeeriin ei yleensä olisi voinut
saapua tervetulleempaa uutista kuin tieto masterin kuolemasta.

Tässä minun on mainittava se poikkeus, joka oli olemassa: vanha lordi.
Kohta kun pelkoni oman isäntäni suhteen jonkun verran hälveni, huomasin
minä vanhassa herrassa, hänen isässään, muutoksen, joka näytti olevan
uhkaavan kuoleman merkki.

Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja pöhöttyneet. Istuessaan lieden ääressä
latinaansa lukemassa hän saattoi vaipua uneen, jolloin kirja vieri
tuhkaan; oli päiviä, joina hän veti jalkoja perässään, ja toisia,
jolloin hänen puheensa katkeili. Hänen olemuksensa lempeys näytti
kehittyvän aivan äärimmäisyyteen; hän pyysi anteeksi pienintäkin
vaivannäköä, oli mitä huomaavaisin kaikille, ja osoitti minulle mitä
imartelevinta kohteliaisuutta. Eräänä päivänä hän oli kutsunut
lakimiehensä luokseen ja ollut kauan kahden kesken hänen kanssaan
huoneessaan. Kulkiessaan vaivalloisin askelin salin läpi kohtasi hän
minut ja tarttui ystävällisesti käteeni. "Mr. Mackellar", sanoi hän,
"minulla on ollut monta syytä pitää palveluksianne oikeassa arvossa, ja
tänään, kun olen uudistanut testamenttini, olen uskaltanut mainita
teidät yhtenä sen toimeenpanijana. Olette varmaan niin kiintynyt
perheeseemme, että teette minulle sen palveluksen."

Siihen aikaan, jolloin tämä sanottiin, hän vietti suurimman osan päivää
maaten, ja usein oli hyvin vaikea saada häntä hereille. Hän ei enää
ollenkaan käsittänyt aikaa ja oli useita kertoja (etenkin herätessään)
huutanut vaimoaan ja erästä vanhaa palvelijaa, joka oli ollut kuolleena
niin kauan, että hänen hautakivensä oli aivan sammaltunut! Jos minulta
olisi vaadittu valallista selontekoa, olisi minun ollut pakko sanoa,
ettei hän kyennyt tekemään testamenttia, ja kumminkin olivat kaikki
yksityiskohdatkin hänen testamentissaan mitä järkevimmin ajatellut ja
sekä henkilöt että olosuhteet erinomaisesti otetut huomioon.

Hänen hupenemiseensa ei tosin kulunut kovin pitkää aikaa, mutta siinä
saattoi erottaa lukemattomia eri vaiheita. Hänen hengenvoimansa
vähenivät yhtä mittaa; hän oli melkein kokonaan kadottanut
liikkumiskykynsä; hän oli kovin kuuro; puhe oli muuttunut mutinaksi, ja
kuitenkin onnistui hänen viimeiseen asti ilmaista jonkinverran vanhaa
hienouttaan ja hyväntahtoisuuttaan. Jokaisen häntä jotenkin auttavan
kättä hän pusersi; minulle hän lahjoitti erään latinankielisen
kirjansa, johon hän vaivalloisesti oli kirjoittanut minun nimeni, ja
tuhansin tavoin hän sai meidät ajattelemaan, kuinka suuri se häviö oli,
jonka me oikeastaan jo olimme kärsineet. Viimeiseen asti oli hetkiä,
joina hän jälleen osasi lausua ymmärrettäviä sanoja; tuntui siltä kuin
hän olisi vain unohtanut puhumisen taidon, aivan kuin lapsi unohtaa
läksynsä, ja joskus vain jossakin määrin vielä sitä muisti. Elämänsä
viimeisenä iltana hän hiljaisuuden vallitessa yht'äkkiä kertasi
Vergiliuksen sanat: "_Gnatique patrisque, alma, precor, miserere_." Hän
lausui tuon aivan selvästi ja oikein korostaen. Kuullessamme näin
odottamatta selviä sanoja unohdimme kaikin omat mietteemme, mutta
hyödytöntä oli, että käänsimme huomiomme häneen; hän istui vaieten ja
ulkopuolisista merkeistä päättäen aivan tylsänä. Hiukan myöhemmin hänet
vietiin sänkyyn heikompana kuin koskaan ennen. Yön aikana hän sitten
heitti henkensä ilman kuolonkamppailua.

Pitkien aikojen perästä tulin näistä asioista puhuneeksi eräälle
lääketieteen tohtorille, miehelle, joka on niin suuressa maineessa,
etten pidä sopivana mainita hänen nimeänsä. Hänen käsityksensä mukaan
vaivasi sekä isää että poikaa sama tauti; isää luonnottoman suuren
surun tähden, poikaa ehkä kuumekiihoituksen johdosta: kummaltakin oli
särkynyt verisuoni aivoissa, ja luultavaa oli (lisäsi tohtori), että
suvussa oli sellaiseen taipumusta. Isä kuoli, poika jäi eloon,
ulkonaisissa suhteissa aivan terveenä miehenä, mutta nähtävästi oli se
hieno kudos, jossa sielu asustaa ja toimittaa ajallisen tehtävänsä,
jotenkin vioittunut. Sen ikuinen elämä, toivon minä, on lihallista
ruumistamme kohtaavien onnettomuuksien ulkopuolella. Ja kuitenkin, jos
asiaa tarkemmin ajattelee, niin tuo ei merkitse mitään, sillä meidän
elämämme tuomari on itse meidät puutteellisiksi luonut.

Vanhan lordin kuolema sai aikaan uuden yllätyksen meille, jotka
seurasimme hänen jälkeläistensä käytöstä. Jokaiselle ajattelevalle
täytyi olla selvää, että veljekset yhdessä olivat aiheuttaneet isänsä
kuoleman, ja hänen, joka oli miekkaan tarttunut, voi sanoa tappaneen
hänet omin käsin. Mutta mikään sellainen ajatus ei näyttänyt rasittavan
paroonia. Hän oli kyllä vakava, mutta murheelliseksi häntä ei voinut
sanoa; hän oli joka tapauksessa vain tyynesti alakuloinen; hän puheli
vainajasta kuin iloisesta muistosta, josta epämieluisasti eroaa, kertoi
hänestä luonteenomaisia piirteitä vanhoilta päiviltä, hymyili niille
hyvällä omallatunnolla, ja kun hautajaiset tulivat, otti hän niihin
osaa aivan moitteettomasti. Huomasin hänen olevan aika lailla
mielissään, kun häntä nyt puhuteltiin lordiksi, ja hän pitikin tarkoin
huolta siitä, että tätä arvonimeä käytettiin.

Nyt ilmestyi näyttämölle uusi henkilö, jolla myöskin oli osansa
tapausten kulussa, nimittäin nykyinen lordi Aleksander, jonka
syntyminen (heinäkuun 17 päivänä 1757) täydensi rakkaan isäntäni onnen.
Nyt ei hänellä ollut enää mitään toivottavaa, eipä edes toivomisen
aikaakaan. Ei voi ajatella hellempää isää kuin hän. Hän oli aina
pahalla tuulella, ellei poika ollut hänen luonaan. Jos poika oli
ulkona, tutki isä pilviä, alkaisiko ehkä sataa. Yöllä hän saattoi
nousta vuoteeltaan katselemaan nukkuvaa lasta. Hänen juttelunsa kävi
väsyttäväksi vieraalle; hän näet ei puhunut juuri muusta kuin
pojastaan. Kaikki, mikä koski taloa, ratkaistiin erityisesti
Aleksanderia silmällä pitäen. Niinpä sanottiin: "Pidetään huolta siitä,
että metsä ehtii kasvaa, kunnes Aleksander on täysi-ikäinen", tai
"Sehän sopii mainiosti, kun Aleksander joutuu naimisiin." Päivä
päivältä saattoi yhä selvemmin huomata, miten isä koko olemuksellaan
kiintyi lapseen. Se osoittautui monena liikuttavana ja muutamina varsin
moitittavina piirteinä. Pian saattoi lapsi lähteä hänen kanssaan
kävelemään, ensin puutarhaan, käsi kädessä isän kanssa, ja sitten
edemmäksikin talon maille. Tämä muuttui vähitellen paroonin
varsinaiseksi toimeksi. Heidän ääntensä kaiku (joka kuului kaukaa,
sillä he puhuivat kovalla äänellä) oli hyvin tuttu seudulla, ja minä
puolestani pidin sitä suloisempana kuulla kuin linnunlaulua. Oli
kaunista nähdä heidän yhdessä palaavan kotiin syli täynnä kukkasia; isä
oli yhtä lämmennyt ja usein yhtä likainen kuin poikakin, sillä heillä
oli molemmilla yhtä suuri halu kaikenlaiseen lapsellisuuteen, rannan
hietikossa kaiveluun, sulkujen rakentelemiseen ja sen semmoiseen;
kerran minä näin heidät aidan takana kurkistelemassa karjajoukkoa, ja
kumpikin oli saman lapsellisen ihastuksen vallassa.

Näistä retkistä puhuessani johdun mainitsemaan erään tapauksen, jossa
itse olin mukana. Oli olemassa tie, jota en voinut koskaan käydä
tuntematta sydämen kipua, niin monasti olin sitä kulkenut surullisissa
asioissa, niin monta onnettomuutta oli sillä tiellä tapahtunut. Mutta
polku kulki mukavasti, minne päin lähtikin Muckle Rossin rinteeltä, ja
minun täytyi vasten tahtoanikin käyttää sitä ainakin kerran joka toinen
kuukausi. Kun mr. Aleksander oli seitsemän tai kahdeksan vuoden
ikäinen, sattui kerran, että minulla oli ollut asioita kauempana
varhain aamusella. Kotimatkalla kuljin pensaiston läpi kello yhdeksän
tienoissa. Aamu oli kirkas. Oli se vuodenaika, jolloin metsät ovat
parhaassa kevätloistossaan, orjantappura kukkii ja linnut livertävät
uutterimmin. Niin iloisella taustalla oli pensaisto sitäkin synkempi,
ja siihen liittyvät muistot ahdistivat minua sitäkin enemmän. Tässä
mielentilassa tuntui minusta ikävältä, kun kuulin puhetta edeltäni ja
tunsin paroonin ja mr. Aleksanderin äänet. Kuljin eteenpäin ja tulin
kohta aivan heidän näkyviinsä. He seisoivat aukiossa, jossa
kaksintaistelu oli tapahtunut, lordi piti kättään poikansa olkapäällä
ja puhui vakavasti. Vihdoin, kun hän kohotti päätänsä minun
lähetessäni, olin näkevinäni hänen ilmeensä kirkastuvan.

"Ah", hän virkkoi, "tuossa tulee kelpo Mackellar. Olen juuri kertonut
Sandille tämän paikan tarinan: kuinka oli kerran mies, jota paholainen
pyrki surmaamaan, mutta joka oli vähällä surmata paholaisen."

Olin pitänyt kyllin omituisena sitä, että hän toi lapsen tälle
paikalle, mutta yli kaikkien rajojen meni, että hän ryhtyi tapahtumasta
puhumaan. Pahin oli kumminkin vasta tulossa. Hän näet kääntyi poikansa
puoleen ja lisäsi: "Voit kysyä Mackellarilta; hän oli täällä ja näki
sen."

"Näittekö todellakin paholaisen?" kysyi lapsi.

"En ole kuullut kertomusta", vastasin minä, "ja minulla on nyt kiire."

Sen sanottuani syöksyi äkkiä mieleeni menneisyyden katkerat kokemukset
ja tuo peloittava, kynttiläin valossa esitetty näytelmä. Tulin
ajatelleeksi, että jos väistö olisi tapahtunut sekuntiakin myöhemmin,
ei tuo lapsi olisi milloinkaan nähnyt päivänvaloa, ja mielenliikutus,
joka minut aina valtasi tässä pimeässä kolkassa, puhkesi sanoiksi.
"Mutta se ainakin on totta", huudahdin, "että olen kohdannut paholaisen
tässä metsikössä ja nähnyt hänet tuossa lyötynä. Jumalalle kiitos, että
pääsimme hengissä -- Jumalalle kiitos, että Durrisdeerin seinissä vielä
on kivi kiven päällä! Ah, mr. Aleksander, jos milloinkaan saavutte
tälle paikalle, vaikkapa sadan vuoden kuluttua, ja vaikka seurassanne
olisi maan iloisimpia ja korkeimpia, niin astukaa syrjään ja muistelkaa
jotakin rukouksen katkelmaa."

Lordi nyökkäsi hyvin vakavasti. "Niin", sanoi hän, "Mackellar on aina
oikeassa. Otahan lakki päästäsi, Aleksander." Samassa hän paljasti
päänsä ja ojensi kätensä. "Oi Jumalani", hän lausui, "minä kiitän sinua
ja poikani kiittää sinua moninaisesta suuresta laupeudestasi. Anna
meille rauha toistaiseksi; suojele meitä pahalta mieheltä. Lyö häntä,
Jumala, vasten valehtelevaa suuta!" Viimeinen lause tuli häneltä
huudahduksena, ja vihan muistoko lienee keskeyttänyt hänen rukouksensa
vai lieneekö hän huomannut rukouksensa omituiseksi, joka tapauksessa
hän vaikeni ja hetken kuluttua pani lakin päähänsä.

"Luulenpa, että olette unhottanut erään asian, lordi hyvä", virkoin
minä. "Anna anteeksi rikoksemme, niinkuin mekin annamme anteeksi
niille, jotka meitä vastaan rikkovat. Sillä sinun on valtakunta ja
voima ja kunnia iankaikkisesti. Amen."

"Oh, tuo on helposti sanottu, Mackellar", virkkoi lordi. "Tuo on varsin
helposti sanottu. Mutta minunko pitäisi antaa anteeksi? Luulenpa, että
näyttäisin hyvinkin tuhmalta, jos niin väittäisin."

"Muistakaa lasta, lordi!" sanoin minä jokseenkin ankarasti, sillä
mielestäni eivät hänen lauseensa soveltuneet lasten kuultaviksi.

"Onhan se totta", hän virkkoi. "Tämä on liikaa lapselle. Mennäänpä
etsimään pesiä."

En muista sattuiko samana päivänä vai seuraavana, että lordi
tavatessaan minut yksin avasi sydäntänsä hieman enemmän samalta
kulmalta.

"Mackellar", virkkoi hän, "minä olen nyt erittäin onnellinen."

"Uskon sen mielelläni", vastasin minä, "ja olen siitä iloinen"

"Onnellisuus velvoittaa, eikö teidänkin mielestänne?" kysyi hän
hymyillen.

"Aivan varmaan", vastasin, "ja suru samaten. Ellemme koeta täällä
toimia parhaamme mukaan, niin mielestäni on parempi, mitä pikemmin
häviämme."

"Mutta jos kävelisitte minun kengissäni, antaisitteko hänelle
anteeksi?" kysyi lordi.

Hyökkäyksen äkillisyys sai minut hieman hämilleni. "Onhan se ehdoton
velvollisuutemme", sanoin.

"Mitä vielä!" virkkoi hän. "Nuo ovat lauseparsia. Annatteko itsekään
hänelle anteeksi?"

"Enpä kyllä", vastasin. "Jumala minua armahtakoon, mutta en anna."

"Kätenne tänne sen asian johdosta!" huudahti lordi hyväntuulisena.

"Huono tunne se on, jonka johdosta kättelemme", sanoin minä, "huono
tunne kristityissä. Ehkäpä ojennankin käteni teille kristillisemmässä
tilaisuudessa."

Tuon minä lausuin hieman hymyillen; lordi taas lähti huoneesta ääneen
nauraen.

En voi keksiä täysin tyydyttävää lausepartta ilmaistakseni, millaiseen
orjan asemaan lordini asettui lapseensa nähden. Hän kerrassaan hukkui
tuohon alinomaiseen ajatukseen: tehtävät, ystävät ja vaimo unohtuivat
kokonaan tai saattoi hän muistaa niitä vain ankarin ponnistuksin.
Selvimmin oli siten hänen vaimonsa laita. Siitä asti kun olin
Durrisdeeriin tullut, oli rouva ollut hänen ajatustensa sisältönä ja
hänen katseensa kiintokohtana -- nyt hän oli heitetty aivan syrjään.
Olen nähnyt lordin tulevan huoneen ovelle, silmäilevän ympärilleen ja
jättävän rouvan huomiotta ikäänkuin hän olisi ollut takan ääressä
loikova koira. Hän haki Aleksanderia, ja rouva tiesi tuon hyvin. Olen
kuullut hänen puhuvan rouvalle niin äreästi, että minun teki mieli
sekaantua asiaan. Syy oli silloinkin sama: rouva oli muka jotenkin
vastustellut Aleksanderin aikeita. Epäilemättä tämä oli jonkinlainen
rouvaa kohdannut luonnollinen rangaistus, jollaisen ainoastaan sallimus
voi säätää: hän oli vuosikausia suhtautunut kylmästi jokaiseen
hellyyden ilmaukseen; nyt oli hänen vuoronsa joutua laiminlyödyksi.
Sitä suurempaa kiitosta hän ansaitsee siitä, että suoritti osansa
hyvin.

Syntyi omituinen tilanne: talossa oli jälleen kaksi puoluetta, ja minä
olin nyt rouvan puolella. Tosin en milloinkaan lakannut rakastamasta
herraani. Mutta ensinnäkin hän nyt vähemmän kaipasi seuraani. Toiseksi
en voinut olla vertailematta mr. Aleksanderin ja miss Katarinan
kohtelua. Viimeksimainitusta ei lordi ollut koskaan vähääkään
välittänyt. Kolmanneksi minua loukkasi se muuttunut tapa, jolla hän
kohteli rouvaa ja joka minuun vaikutti uskottomuudelta. Muuten en
voinut olla ihailematta rouvan osoittamaa tasaisuutta ja hyvyyttä.
Kenties hänen tunteensa, jonka pohjana alun pitäen oli ollut sääli, oli
pikemmin äidin kuin vaimon tunnetta; kenties häntä ilahdutti nähdä --
jos niin saan sanoa -- molempain lastensa viihtyvän niin hyvin
toistensa seurassa, sitä enemmän, kun toinen heistä oli aikaisemmin
saanut syyttömästi kärsiä paljon. Mutta kaiken tuon takia hänen oli
tyydyttävä laiminlyödyn miss Katarina rukan seuraan, ja minä puolestani
tulin yhä enemmän viettäneeksi aikaani äidin ja tyttären seurassa. Tätä
seikkaa voisi helposti liioitella, sillä perhe oli toisiin perheisiin
verraten sangen sopuisa. Mutta tuo asia oli sittenkin olemassa. Tiesikö
lordi sen, vai eikö, sitä en kykene ratkaisemaan. Luulen, ettei hän
tullut sitä ajatelleeksi. Poika kiinnitti hänen mieltänsä mitä
suurimmassa määrin. Me muut sitävastoin sen tajusimme ja tavallaan
kärsimmekin tiedostamme.

Eniten meitä kumminkin huolestutti lasta uhkaava suuri ja yhä kasvava
vaara. Lordi oli ilmetty isänsä; oli pelättävissä, että poika
osoittautuisi masterin kaltaiseksi. Aika oli näyttänyt pelkomme aivan
liioitelluksi: Skotlannissa ei nykyään ole arvokkaampaa gentlemania
kuin seitsemäs lordi Durrisdeer. Asiani ei ole kertoa siitä, miten minä
itse tulin eronneeksi hänen palveluksestaan, etenkin kun tarkoitukseni
on hänen isänsä puolustaminen.....

[_Julkaisijan huomautus. -- Tästä kohdasta mr. Mackellarin muistelmia
on viisi sivua jätetty pois. Ne luettuani sain sen käsityksen, että mr.
Mackellar vanhoilla päivillään oli verraten vaativainen palkollinen.
Seitsemättä Durrisdeerin lordia vastaan (joka ei missään tapauksessa
kuulu kertomukseemme) ei tuoda mitään oleellisia syytöksiä.
-- R. L. S._]

--- Mutta me pelkäsimme tuona aikana, että hän eläisi edelleen
pojassaan veljensä kuvana ja jälkeläisenä. Rouva oli koettanut saada
käytäntöön jonkinmoisen hyödyllisen kurinpidon, mutta oli saanut olla
iloinen, kun sai sen jättää, ja katseli nyt asiain kehittymistä
salaisesti tyytymättömänä. Joskus hän puheessaan siihen viittailikin,
ja joskus, huomatessaan jonkin esimerkin lordin kamalasta
kärsivällisyydestä, hän voi ilmaista ajatuksensa liikkein tai
huudahduksin. Minua taas ajatus vaivasi yötä päivää, ei niin paljon
lapsen vuoksi kuin isän. Mies oli vaipunut uneen ja uneksi, ja jos hän
jotenkin väkivaltaisesti herätettäisiin, olisi se epäilemättä hänen
kuolemansa. Ei voinut ajatellakaan, että hän eläisi kauemmin kuin
lapsi, ja kun minut käsitti pelko siitä, että viimeksimainittu voisi
tahrata maineensa, täytyi minun kätkeä kasvoni käsiini.

Tuo sama jatkuva päähänpisto sai minut lopuksi rohkaisemaan itseni ja
tekemään hänelle ehdotuksia -- seikka, joka ansaitsee lähempää
kuvailua. Lordi ja minä istuimme eräänä päivänä saman pöydän ääressä
miettien jotain väsyttävää ja vähäpätöistä pikkuasiaa. Kuten olen
kertonut, oli häneltä kokonaan kadonnut halu sellaisiin toimiin; hän
toivoi silminnähtävästi pääsevänsä kohta pois ja oli ärtyinen ja
väsynyt. Vanhemmaltakin hän minusta näytti kuin koskaan ennen.
Varmaankin hänen kalpeat kasvonsa saivat minut nyt käymään asiaan
käsiksi.

"Lordi hyvä", sanoin minä pää painuksissa, ja olin jatkavinani työtä --
"tai sallikaa minun mieluummin jälleen kutsua teitä mr. Henryksi, sillä
minä pelkään teidän vihastuvan ja tahtoisin mielelläni saada teidät
muistamaan menneitä aikoja --"

"Kelpo Mackellar!" sanoi hän niin ystävällisin äänin, että olin
luopumaisillani aikeesta. Mutta sitten muistin puhuvani hänen hyväkseen
ja jatkoin.

"Ettekö koskaan ole tullut ajatelleeksi, mitä te teette?" kysyin minä.

"Mitä minä teen?" kertasi hän. "Minä en ole koskaan kelvannut
arvoituksia arvaamaan."

"Mitä te teette pojastanne?" sanoin minä.

"No", sanoi hän hiukan vaativasti, "mitä minä sitten teen pojastani?"

"Teidän isänne oli varsin hyvä mies", sanoin minä, poiketen hiukan
syrjään itse asiasta. "Mutta luuletteko, että hän oli ymmärtäväinen
isä?"

Kesti jonkun aikaa, ennenkuin hän vastasi; sitten hän sanoi: "Minä en
moiti häntä mistään. Minulla ehkä olisi syytä siihen, mutta minä en
sitä tee."

"Niinpä kyllä", sanoin minä, "teillä voisi ainakin olla syytä siihen.
Ja kuitenkin oli isänne kelpo mies; en ole tuntenut ketään parempaa;
ellei tuota yhtä seikkaa ota huomioon, en myöskään viisaampaa. Missä
hän kompastui, olisi joku toinen todennäköisesti kaatunut. Hänellä oli
kaksi poikaa --"

Lordi löi äkkiä nyrkkinsä vihaisesti pöytään.

"Mitä tarkoitatte?" huusi hän. "Puhukaa suunne puhtaaksi."

"Minä teen sen", sanoin minä äänellä, joka yritti tukehtua sydämeni
jyskytykseen. "Jos te yhä edelleen lellittelette mr. Aleksanderia, niin
te käytte isänne jälkiä. Varokaa, lordi hyvä, ettei poikanne
kasvettuaan ala astua masterin askeleita."

En ollut koskaan aikonut puhua suutani niin puhtaaksi, mutta kun on
kovin peloissaan, niin tulee tavallaan häikäilemättömäksi,
arkailemattomammaksi kuin koskaan muulloin, ja niinpä minäkin poltin
laivani noilla suorilla sanoilla. En saanut mitään vastausta. Kun
kohotin päätäni, oli lordi noussut seisomaan ja seuraavassa
silmänräpäyksessä hän kaatui raskaasti lattialle. Tapaus tai kohtaus ei
kestänyt kauan; hän tuli tajuntaan voimatta ymmärtää, mitä oli
tapahtunut, tarttui kädellä päähänsä, jota minä pitelin, ja sanoi
murtunein äänin: "Olen ollut kipeä", ja pian sen jälkeen. "Auttakaa
minua." Sain hänet pystyyn; hän seisoi varsin hyvin, vaikka hän nojasi
pöytään. "Olen ollut kipeä, Mackellar", sanoi hän taas. "Jotakin meni
rikki -- tai oli menemäisillään rikki, ja silloin vuosi kaikki ulos.
Minä olin kyllä kovin vihainen. Älkää te siitä koskaan mitään
välittäkö, Mackellar, älkää välittäkö siitä, hyvä mies. En minä
tahtonut hiuskarvaakaan päästänne vahingoittaa. Olemmehan me liiankin
paljon jakaneet surua ja iloa. Meidän välimme on selvä kuin päivä.
Mutta nyt minä luulen, Mackellar, että menen mrs. Henryn luo -- nyt
luulen meneväni mrs. Henryn luo", sanoi hän ja lähti huoneesta
jokseenkin varmoin askelin. Minä jäin istumaan aivan katumuksen
vallassa.

Kohta sen jälkeen lennähti ovi auki, ja rouva pyrähti sisään silmät
säkenöiden. "Mitä tämä merkitsee?" huusi hän. "Mitä te olette tehnyt
miehelleni? Ettekö mitenkään voi oppia pysymään asemanne rajoissa tässä
talossa? Ettekö koskaan lopeta nenäkkäitä neuvojanne?"

"Rouva", sanoin minä, "niin kauan kuin olen ollut tässä talossa, olen
saanut riittävästi kovia sanoja. Jonkun ajan olivat ne jokapäiväistä
leipääni, ja minä sulatin kaikki. Ja tänä päivänä te saatte nimittää
minua miten haluatte; te ette koskaan löydä nimeä, joka olisi kyllin
ankara sellaiselle rikkojalle. Ja sittenkin minä tein sen parhaassa
tarkoituksessa."

Juttelin hänelle aivan avomielisesti kaikki, juuri samoin kuin tässäkin
olen kertonut. Kun hän oli loppuun asti kuunnellut, voin huomata hänen
vihansa talttuvan. "Niin", sanoi hän, "hyvää te todellakin olette
tarkoittanut. Minulla itselläni on ollut samansuuntainen ajatus, tai
oikeammin samanlainen kiusaus, ja sentähden minä annan teille aneeksi.
Mutta taivaan nimessä ettekö näe, ettei hän voi enempää sietää!" huusi
hän. "Kaari on jännitetty, niin että se on katkeamaisillaan. Mitä
merkitsee tulevaisuus, kunhan hänellä vain nyt on pari hyvää päivää?"

"Amen", sanoin minä. "Minä en enää asiaan sekaannu. Olen kyllin iloinen
tietäessäni teidän tunnustavan, että toimin hyvässä tarkoituksessa."

"Niin", sanoi rouva, "mutta kun asia tuli esille, luulen rohkeutenne
horjuneen, sillä te sanoitte sanottavanne armottomalla tavalla." Hän
oli vaiti hetkisen; sitten hän hiukan hymyillen lausui merkilliset
sanat: "Tiedättekö, mr. Mackellar, mikä te olette? Te olette
vanhapiika."

Sen useampia huomattavia tapauksia ei perheessä sattunut, ennenkuin
onnettomuudenlintu, master, jälleen tuli vieraaksemme. Mutta tähän on
minun liitettävä uusi ote ritari Burken muistelmista; se on itsessään
varsin huvittava ja suunnitelmalleni hyvin tärkeä. Ainoastaan siinä
saamme kuulla masterin oleskelusta Intiassa ja ensi kerran Secundra
Dass'ista. Huomattava on eräs seikka, joka varsin helposti selviää
kertomuksesta -- jos sen olisimme tietäneet pari kymmentä vuotta
takaperin, kuinka monta onnettomuutta ja surua silloin olisikaan
vältetty! -- se tosiasia, että Secundra Dass osasi englannimkieltä.



SEITSEMÄS LUKU.

Eräs seikkailu, johon majuri Burke joutui Intiassa.

(Ote hänen muistelmistaan.)


... Niinpä siis kuljeksin pitkin katuja kaupungissa, jonka nimeä en saa
päähäni, ja olin silloinkin niin eksyksissä, etten tiennyt pitikö minun
lähteä etelään vaiko pohjoiseen päin. Kun meidät oli äkkiarvaamatta
yllätetty, olin lähtenyt pakoon ilman kenkiä ja sukkia, hattu
oli kahakassa lyöty päästäni, matkatavarani olivat joutuneet
englantilaisten käsiin. Mukanani oli vain yksi sotaveikko, ei mitään
muuta asetta kuin miekkani, eikä penniäkään taskussani. Lyhyesti
sanoen, minä olin aivan kuin joku niistä sankareista, joihin Galland on
meidät tutustuttanut. Nämä herrat, kuten muistettaneen, joutuivat
alinomaa mitä ihmeellisimpiin seikkailuihin, ja minun itse piti nyt
kokea sellainen, niin hämmästyttävä, etten totta puhuen vielä tänä
päivänäkään osaa sitä selittää.

Sotaveikkoni oli hyvin kunniallinen mies; hän oli useita vuosia
palvellut Ranskan armeijassa ja olisi mielellään antanut hakata itsensä
kappaleiksi pelastaakseen kenen hyvänsä kenraali Lallyn kelpo
maanmiehistä. Hän oli sama mies (nimi on kokonaan muististani
kadonnut), josta jo olen kertonut, kuinka hän osoitti hämmästyttävää
jalomielisyyttä -- löytäessään hra de Fassacin ja minut valleilta aivan
humaltuneina, ja peitti meidät oljilla komentajan kulkiessa ohi.
Neuvottelin siis täysin tuttavallisesti hänen kanssansa. Kysymys siitä,
mitä tekisimme, oli varsin pulmallinen, mutta loppujen lopuksi me
päätimme kiivetä muurin yli johonkin puutarhaan, missä varmaan
voisiimme nukkua puiden suojassa ja ehkä saisimme tilaisuuden pukeutua
jonkinlaisiin tohveleihin ja turbaaniin. Tuossa kaupunginosassa oli
yllinkyllin valitsemisen varaa, sillä ylt'ympäri näkyi vain
puutarhamuureja, ja kadut niitten välillä olivat tähän yönaikaan varsin
autiot. Minä paneuduin sotaveikon astinlaudaksi, ja pian olimme
lipuneet suureen aidattuun puutarhaan. Siellä ihan höyrysi yökaste,
joka Intiassa on kovin epäterveellinen, etenkin eurooppalaisille, mutta
minä olin niin lopen väsynyt, että olin jo unen helmoissa, kun
sotaveikko minut jälleen ravisti hereille. Puutarhan toiseen päähän oli
äkkiä ilmestynyt valoa, joka yhä liikahtamatta kimalsi lehväin läpi.
Tuo oli kovin tavatonta sellaisessa paikassa ja sellaiseen aikaan, ja
asemamme ollessa sellainen kuin oli, täytyi meidän käyttäytyä hiukan
varovasti. Sotaveikko lähti vakoiluretkelle ja palasi pian, tuoden sen
tiedon, että olimme astuneet aivan harhaan, sillä talo kuului eräälle
valkoihoiselle, joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli englantilainen.

"No niin", sanoin minä, "jos reitillämme on joku valkoinen mies, niin
haluanpa häntä hiukan tarkastella, sillä niitä on, Jumalan kiitos,
useamman laatuisia!"

Sotaveikko siis vei minut paikalle, josta voi hyvin nähdä talon. Sitä
kiersi leveä parveke; lattialla paloi hyvänkuntoinen lamppu, ja
kummallakin puolen lamppua istui mies itämaiseen tapaan jalat ristissä.
He olivat molemmat muslimin peitossa aivan kuin pari alkuasukasta,
mutta siitä huolimatta oli toinen heistä valkoihoinen, vieläpä minun ja
lukijan hyvä tuttava: ei kukaan muu kuin Ballantraen master, hän, jonka
urhoollisuudesta ja nerosta minulla on ollut niin paljon kertomista.
Olin kuullut hänen tulleen Intiaan, mutta emme olleet siellä vielä
toisiamme tavanneet, enkä minä paljon tiennyt hänen hommistaan. Mutta
joka tapauksessa, kohta kun olin tuntenut hänet ja nähnyt joutuneeni
vanhan toverini luo, otaksuin kaikkien tuskieni olevan ohi. Astuin
nähtäville kuutamoon -- se olikin tavattoman kirkas -- ja huusin:
"Ballantrae" sekä selitin hänelle lyhykäisesti, kuinka kurja asemani
oli. Hän kääntyi ollenkaan mitään mielenliikutusta osoittamatta, katsoi
minua suoraan kasvoihin, ja kun olin saanut puhutuksi, niin hän kääntyi
toverinsa puoleen käyttäen alkuasukasten raakaa murretta. Toinen, joka
näytti ylenmäärin hienolta ja hapraalta -- jalat olivat kuin
kävelykepit ja sormet kuin piipunvarret [herra Mackellarin muist. --
Nähtävästi Secundra Dass. -- E. Mc. K.] -- nousi silloin seisaalleen.

"Sahibi", sanoi hän, "ei ymmärtää teidän kieli. Minä ymmärtää se itse,
ja näkee, että te vähän erehdytte -- no, se tapahtuu usein. Mutta
sahibi hyvin mielellään tietää, kuinka te tulla puutarhaan."

"Ballantrae!" kiljaisin minä, "oletko sinä niin kirotun julkea, että
kiellät minut elävin silmin?"

Ballantrae ei muuttanut yhtään ilmettänsä, tuijotti vain minuun kuin
pyhimyksen kuva pagodissa.

"Sahibi ei ymmärtää teidän kieli", sanoi alkuasukas yhtä nokkelasti
kuin ensi kerrallakin. "Hän hyvin mielellänsä tietää, kuinka te tulla
puutarhaan."

"Piru hänet periköön", sanoin minä. "Vai tahtoo hän tietää, kuinka minä
pääsen puutarhaan; häh? No niin, kuulehan nyt, hyvä mies, ole hyvä ja
tervehdi sahibiasi mitä lämpimimmin ja sano minun puolestani, että
täällä on pari soturia, joita hän ei koskaan ole tavannut ja joista hän
ei ole koskaan kuullut puhuttavankaan, mutta että tämä sotaveikkoni
tässä on peeveli miehekseen, ja minä itse olen peeveli miehekseni, ja
että ellemme me pitemmittä puheitta saa kunnollista ruoka-annosta,
turbaania, tohveleita ja yhtä kultamohuria pikku rahassa, niin tunnen
minä jumal'avita erään puutarhan, jossa pian tapellaan."

He menivät niin pitkälle näyttelemisessään, että puhelivat jonkun aikaa
keskenään hindustaniksi. Sitten sanoi hindu yhä hymyillen, mutta
samalla huoaten aivan kuin toistaminen olisi häntä väsyttänyt: "Sahibi
hyvin mielellään tietää, kuinka te tulla puutarhaan."

"Vai sitä kaipaatte!" sanoin minä, laskin käteni miekankahvalle ja
käskin sotaveikkoni vetää sapelin ilmoille.

Ballantraen hindu veti, aina vain hymyillen, pistoolin poveltaan, ja
vaikka Ballantrae itse ei liikahuttanut ilmettäkään, tunsin minä hänet
riittävän hyvin tietääkseni hänen olevan varuillaan.

"Sahibi ajattelee: te parempi mennä pois", sanoi hindu.

Ja totta puhuen minä itsekin ajattelin samoin; sillä pistoolin laukaus
olisi Jumalan avulla saattanut viedä meidät molemmat hirsipuuhun.

"Sanokaa sahibille, että minä en pidä häntä kunnian miehenä", sanoin
minä ja käännyin poispäin tehden halveksivan liikkeen.

En ollut päässyt kolmea askelta eteenpäin, kun hindun ääni kutsui minua
takaisin. "Sahibi on iloinen, jos tietää että olette kirottu hävytön
irlantilainen", sanoi hän. Näitten sanojen aikana Ballantrae hymyili ja
kumarsi syvään.

"Mitä se merkitsee?" kysyin minä.

"Sahibi sanoo, te kysytte hyvä ystävänne Mackellar", sanoi hindu.
"Sahibi, hän sanoo nyt se on yhtä hyvä."

"Sano sahibillesi, että kun me ensi kerran kohtaamme, niin hän saa
maksun skotlantilaisista kirpuistansa", huusin minä.

Pari hymyili vielä, kun minä poistuin.

Voi olla erinomaisen mahdollista, etten minä itse ole aina esiintynyt
kuten olisi pitänyt, ja kun mies, miten hienokäytöksinen hyvänsä,
kääntyy jälkimaailman puoleen kertoen tekemistään, on melkein varmaa,
että häntä odottaa sama kohtalo kuin Caesaria ja Aleksanteria ja että
hänen on tyydyttävä muutamain moitteeseen. Mutta on olemassa eräs asia,
josta majuri Burkea ei koskaan sovi soimata: hän ei ole koskaan
kääntänyt toverille selkäänsä...

(Tämän jälkeen seuraa muutamia
sivuja, jotka ritari Burke on repinyt irti, ennenkuin lähetti
käsikirjoituksensa minulle. Niillä on tietysti ollut hyvin luonnollinen
valitus siitä, mitä hän luuli minun lörpötelleen, vaikka minä tosiaan
en muista tehneeni itseäni sellaiseen syypääksi. Ehkä mr. Henry on
ollut vähemmän varuillaan, tai myöskin voi ajatella, että master on
keksinyt tilaisuuden tutkia minun kirjeenvaihtoni ja itse lukenut
Troyes'sta lähetetyn kirjeen. Silloin olisi hän ikäänkuin kostoksi
tehnyt tuota julmaa pilaa majuri Burkesta, joka oli aivan pahassa
pulassa. Masterilta, niin konnamainen kuin hän olikin, ei aivan
kokonaan puuttunut luontaisia kiintymys-tunteita. Luulen, että hän
aluksi todella piti majuri Burkesta, mutta ajatus tämän tekemästä
petoksesta kuivasi hänen ylen pintapuolisen ystävyystunteensa lähteet,
joten hänen inhoittava luonteensa esiintyi alastomuudessaan.
-- E. Mc. K.)



KAHDEKSAS LUKU.

Vihamies talossa.


On omituista, että minun täytyy empiä ilmoittaessani erään päivänmäärän
-- ja vielä lisäksi päivänmäärän tapaukselle, joka perinjuurin muutti
elämäni ja ajoi meidät kaikki vieraisiin maihin. Mutta syynä on se,
että minut väkivaltaisesti temmattiin irti kaikista vanhoista
tavoistani, joten tuona aikana kirjoittamani päiväkirjatkin ovat kovin
sekavat: toisinaan ei päivänmäärää ole ollenkaan merkitty viikon tai
parin aikana, ja kaikesta voi päättää, että päiväkirjaa on pitänyt
epätoivon partaalla oleva mies. Se tapahtui varhaisintaan maaliskuun
lopussa tai ehkä vasta huhtikuulla 1764. Olin nukkunut sikeästi ja
heräsin aavistellen jotain pahaa. Olin niin kovin tuon aavistuksen
vallassa, että riensin rappuja alas puettuna ainoastaan paitaan ja
housuihin ja käteni vapisi, kun kuljetin sitä pitkin kaidepuuta. Oli
kylmä, kirkas halla-aamu, mustarastaat laulelivat ääneen ja suloisesti
päärakennuksen ympärillä, ja kaikkiin huoneisiin voi kuulla meren
kohinan. Kun kuljin saliin vievän oven ohi, sai eräs toinen ääni minut
pysähtymään -- kuulin puhelua. Astuin lähemmäksi enkä tiennyt olinko
unissani vaiko valveilla. Ihmisääni se oli; se kaikui oman isäntäni
talossa, ja sittenkään minä en sitä tuntenut; ihmiskieltäkin se oli,
kaikui omassa isänmaassani, mutta sittenkin sain kuunnella miten paljon
halusin, tavuakaan siitä ymmärtämättä. Tulin ajatelleeksi kertomusta
eräästä noita-akasta (vai oliko hän ehkä vain vaeltava muukalainen?),
joka muutamia sukupolvenaikoja takaperin tuli niille seuduille, mistä
minä olen kotoisin, jäi sinne viikoksi, puhui paljon kielellä, josta
kuuntelijat eivät saaneet mitään selvää, ja lähti jälleen samoin kuin
oli tullutkin, yön pimeydessä, eikä oltu edes saatu tietää hänen
nimeänsä. Olin hiukan peloissani, mutta vielä enemmän utelias, avasin
salin oven ja astuin sisään. Illallisen jätteet olivat vielä pöydällä,
ikkunaluukut olivat kiinni, vaikka päivä pilkoitti raoista, ja suurta
huonetta valaisi yksi ainoa kynttilä ja joku vielä takassa hehkuva
hiili. Aivan tulisijan luona istui kaksi miestä. Toisen, joka oli
kääriytynyt viittaansa ja jolla oli jalassa saappaat, minä tunsin aivan
kohta: se oli pahan onnen lintu, joka oli palannut. Toinen, joka istui
aivan hehkuvain hiilten rajalla, oli kiertynyt kaapuunsa aivan
kuin muumio; voin ainoastaan nähdä että hän oli ulkomaalainen,
tummempi-ihoinen kuin kukaan meidän maanosassamme ja hyvin
hentorakenteinen. Hänen otsansa oli omituisen korkea ja katse tutkiva
ja arka. Lattialla oli muutamia myttyjä ja pieni matkalaukku. Päättäen
tavaran vähyydestä ja masterin saappaitten ulkomuodosta -- ne oli
siivottomasti paikannut joku huolimaton maalaissuutari -- ei pahuus
tällä kertaa ollut menestynyt.

Hän nousi seisaalleen minun astuessani sisään, meidän katseemme
tapasivat toisensa, ja minä en tiedä miten siinä kävi, mutta rohkeuteni
yleni aivan kuin kiuru keväisenä aamuna.

"Ahaa!" sanoin minä. "Tekö siinä olettekin?" -- ja minä iloitsin siitä,
että ääneni kuului aivan tyyneltä ja tavalliselta.

"Niin, minä eikä kukaan muu, arvoisa Mackellar", sanoi master.

"Ja tällä kerralla teitä aivan sananmukaisesti seuraa musta koira",
jatkoin minä.

"Tarkoitatteko Secundra Dassia?" kysyi master. "Sallikaa että esitän
teidät. Hän on alkuperäinen intialainen herrasmies."

"Hm!" sanoin minä. "Minä en suuria välitä teistä enkä teidän
ystävistänne, mr. Bally. Mutta parasta on, että päästän hiukan päivää
sisään ja tarkastan teitä hieman." Samassa minä avasin idänpuolisen
ikkunan.

Aamuvalossa voin huomata hänen muuttuneen. Sittemmin, kun olimme kaikin
yksissä, minä ihmettelin enemmän miten kevyesti aika oli häneen
koskettanut, mutta ensimmäinen vaikutelma oli toisenlainen.

"Te olette kohta vanha mies", sanoin minä.

Hänen kasvonsa synkistyivät. "Jos te voisitte nähdä itsenne, ette ehkä
tuosta asiasta puhuisi."

"Pyh!" vastasin minä, "minua ei vanhuus vahingoita. Minusta tuntuu kuin
olisin aina ollut iäkäs, ja nyt minä olen, Jumalan kiitos, tunnetumpi
ja kunnioitetumpi kuin ennen. Sitä eivät kaikki voi sanoa, mr. Bally!
Rypyt teidän kasvoillanne johtuvat pahoista töistä; elämänne alkaa
kahleena kiertyä ympärillenne; kuolema kohta kolkuttaa ovellenne, enkä
minä ymmärrä, mistä te löytäisitte lohdutusta."

Tässä kääntyi master Secundra Dassin puoleen puhuen hindustania, josta
minä (suureksi ilokseni, sen myönnän) tein sen johtopäätöksen, että
sanani olivat häneen sattuneet. Ymmärrettävää on, että ajatukseni
liikkuivat muissa asioissa silloinkin kun vihollistani pilkkailin.
Etenkin mietiskelin, miten antaisin tiedon lordille nopeasti ja salaa.
Tähän käytin koko henkisen joustavuuteni sinä pienenä hetkenä, jonka
olin vaiti, mutta samassa näin minä päätä kääntämällä juuri hänet, jota
ajattelin. Hän seisoi ovella ja näytti aivan rauhalliselta. Kohta sen
jälkeen, kun olimme katsahtaneet toisiimme, hän astui yli kynnyksen.
Master kuuli hänen tulevan ja astui hänkin esiin; noin neljän askelen
päässä toisistaan veljekset pysähtyivät ja katsoivat toisiaan
kiinteästi silmiin; sitten lordi hymyili, nyökkäsi ja kääntyi nopeasti
pois.

Lordi kääntyi häneen päin yhä jäykästi hymyillen. "Lordi Durrisdeer",
sanoi hän.

"Oho! Ei koskaan näin meidän kesken", vastasi master.

"Kaikki tässä talossa nimittävät minua sillä nimellä, joka minulle
kuuluu", sanoi lordi. "Jos sinä pidät parempana tehdä poikkeuksen, niin
jätän ainoastaan mietittäväksesi, millaisen vaikutuksen se tekee
vieraisiin, ja eikö sitä ehkä selitettäisi avuttoman kateellisuuden
ilmaukseksi."

Olisin mielelläni lyönyt kädet yhteen ihastuksesta, etenkin kun lordi
ei odottanut häneltä vastausta, vaan lähti salista, annettuaan minulle
merkin seurata itseään.

"Rientäkää", sanoi hän, "meidän pitää puhdistaa talo syöpäläisistä --."
Hän kulki käytävän läpi niin nopein askelin, että tuskin voin häntä
seurata, suoraan John Paulin ovelle; sen hän avasi koputtamatta ja
astui sisään. John Paul näytti nukkuvan kaikessa rauhassa, mutta
isäntäni ei ollenkaan huolinut olla häntä herättelevinään.

"John Paul", sanoi hän mitä rauhallisimmalla äänellään, "sinä olet
palvellut kauan isääni, muuten ajaisin sinut kuin koiran kartanostani.
Jos sinä puolessa tunnissa ehdit täältä pois, saat alkaa nostaa
palkkasi Edinburghissa. Mutta jos sinä jäät tänne tai St. Brides'iin,
niin saat olla miten vanha mies ja miten vanha palvelija tahansa, joka
tapauksessa minä silloin pidän huolta siitä, että uskottomuutesi
rangaistaan tavalla, jota et ole uneksinut. Kiiruhda ylös ja matkaan.
Saat mennä ulos samasta ovesta, josta olet heidät laskenut sisään. En
tahdo, että poikani enää näkee kasvojasi."

"Minua ilahduttaa, että esiinnyitte asiassa niin rauhallisesti", sanoin
minä, kun olimme jälleen ulkona kahden kesken.

"Rauhallisesti!" huudahti hän, tarttui käteeni ja laski sen
sydämelleen; se jyskytti kuin pajavasara.

Tämän huomatessani minä aloin kummastella ja pelätä. Ei minkäänlainen
ruumiinrakennus voinut sietää niin ylivoimaista jännitystä, kaikkein
vähimmin hänen, joka oli jo perinpohjin runneltu. Päätin itsekseni,
että tällaisesta sietämättömästä olotilasta on tehtävä loppu.

"Olisi varmaankin parasta, jos ilmoittaisin asiasta rouvalle", sanoin
minä. Oikeastaan olisi hänen itse pitänyt mennä, mutta minä otaksuin --
enkä erehtynytkään -- että hän oli välinpitämätön.

"Niin, tehkää se", sanoi hän. "Minä käsken äkkiä kattaa aamiaispöydän;
meidän täytyy kaikkien olla mukana, Aleksanderinkin; meidän pitää
näyttää aivan rauhallisilta."

Minä kiiruhdin rouvan huoneeseen ja kerroin hänelle pitemmittä
puheitta, mitä oli tapahtunut.

"Minä olen sitä kauan odottanut", sanoi hän. "Meidän täytyy tänään
salaa koota tavaramme ja matkustaa salaa pois ensi yönä. Onhan meillä,
Jumalan kiitos, toinenkin koti. Ensimmäinen lähtevä laiva vie meidät
New-Yorkiin."

"Entäs hän?" kysyin minä.

"Hänelle me jätämme Durrisdeerin", huudahti hän. "Tehköön hän sillä,
mitä tahtoo."

"Ei, teidän luvallanne ei saa niin käydä", sanoin minä. "Hänellä pitää
olla koira kintereillään, joku, joka pitää häntä silmällä. Asunnon hän
saa ja ruuan ja ratsuhevosen, jos on ihmisiksi; mutta avaimet, rouva,
ne jätetään teidän luvallanne Mackellarin huostaan. Hän kyllä pitää
hyvän huolen kaikesta, olkaa varma siitä."

"Kiitos, mr. Mackellar, kun olette asiaa ajatellut", huudahti hän.
"Kaikki jätetään teidän haltuunne. Kun meidän täytyy lähteä vieraaseen
ja villiin maahan, jää teille perinnöksi kohtalomme kostaminen.
Lähettäkää Macconocchie St. Brides'iin kaikessa hiljaisuudessa
hankkimaan hevosia ja pyytämään lakimiestämme tänne. Lordin täytyy
jättää valtakirja."

Samassa tuli isäntäni ovelle, ja me selvitimme hänelle suunnitelmamme.

"Siihen minä en koskaan suostu", huudahti hän; "hän luulisi minun
pelkäävän. Minä jään omaan talooni, jos Jumala niin tahtoo, aina
kuolemaani asti. Ei löydy sitä miestä, joka voisi minut peloittaa pois.
Kerta kaikkiaan, täällä minä olen ja tänne jään, vaikka kaikki helvetin
voimat olisivat vastassani." En saa kuvatuksi, miten kiihkeästi hän
tuon lausui, mutta molemmin me seisoimme aivan ällistyksissämme,
etenkin minä, joka ennen olin nähnyt hänen hyvin itseänsä hillitsevän.

Rouva katsoi minuun niin rukoilevasti, että se koski sydämeeni ja sai
minut jälleen tasapainoon. Minä annoin hänelle salaisen merkin lähteä,
ja kun olimme jääneet kahden kesken lordin kanssa, menin hänen luokseen
salin toiseen päähän, missä hän kiivaasti käveli edestakaisin, ja
laskin käteni hänen olkapäälleen.

"Lordi hyvä", sanoin minä, "minä puhun teille vielä kerran suoraan; jos
tämä on viimeinen kerta, niin sitä parempi, sillä minä olen väsynyt
osaani näyttelemään."

"Minun päätäni ei käännä mikään", vastasi hän. "En millään ehdolla
tahdo kieltäytyä teitä kuulemasta, mutta mieltäni ei muuta mikään."
Tämän hän sanoi vakavasti, ei ollenkaan kiihkoisasti kuten äsken, joten
minulla oli jo hiukan toivomisen syytä.

"Hyvä", sanoin minä, "ei se minuun koske, vaikka puhuisinkin kuuroille
korville." Osoitin erästä tuolia ja hän istuutui, katsoen minuun. "Oli
aika, muistelen, jolloin rouva oli teille hyvin kylmä", aloitin minä.

"En minä siitä koskaan puhunut siihen aikaan, kun asiat niin olivat",
vastasi lordi, kovasti punastuen, "ja nyt ne ovat aivan muuttuneet."

"Niinpä kyllä", sanoin minä. "Mutta tiedättekö kuinka _paljon_ ne ovat
muuttuneet? Suhde on kerrassaan vaihtunut, lordi hyvä! Nyt rukoilee
rouva teiltä yhtä ainoata sanaa, yhtä ainoata katsetta -- ja rukoilee
turhaan. Tiedättekö, kenen kanssa hän viettää päivänsä sill'aikaa
kun te kuljeskelette missä milloinkin? Lordi hyvä, hän tyytyy
seurustelemaan erään vanhan voudin kanssa nimeltä Ephraim Mackellar, ja
te varmaankin muistatte, mitä se merkitsee, sillä ellen erehdy, oli
teidän joskus ennen pakko pitää hyvänänne saman miehen seura."

"Mackellar!" huudahti parooni ja nousi seisaalleen. "Oi Jumalani,
Mackellar!"

"Ei Mackellarin eikä Jumalankaan nimi voi totuutta tehdä tyhjäksi",
sanoin minä. "Ja minä kerron sen teille sellaisenaan. Mutta että te,
joka olette niin paljon kärsinyt, tuotatte nyt toiselle samanlaisia
kärsimyksiä, sopiiko sellainen menettely kristitylle? Te antaudutte
niin kokonaan uudelle ystävällenne, että vanhat aivan unohtuvat. He
ovat kaikki teidän muististanne kerrassaan kadonneet. Ja kuitenkin he
olivat teitä tukemassa pimeimpänä aikana, ei vähimmin rouva. Ja
ajatteletteko te nyt koskaan rouvaa? Ajatteletteko koskaan kuinka hän
sai kärsiä tuona yönä? -- tai miten oiva puoliso hän on teille ollut
sen jälkeen? -- tai hänen nykyistä sietämätöntä tilaansa? Ette koskaan.
Ylpeytenne pakottaa teidät olemaan hänelle ynseä, ja sittenkin hänen on
pakko elää teidän kanssanne. Niinpä niin, lordin ylpeys -- sen tieltä
saa kaikki muu väistyä. Ja lisäksi vielä hän on vain nainen ja te
pitkä, luja mies. Hän on nainen, jota te olette vannonut varjelevanne,
ja vielä enemmän, hän on teidän ainoan poikanne äiti!"

"Nuo ovat kovin katkeria sanoja, Mackellar", sanoi hän; "mutta Jumala
minua auttakoon, minä pelkään, että ne ovat hyvin tosia. Minä en ole
kestänyt onneani, niinkuin olisi pitänyt. Käskekää rouva jälleen
sisään."

Rouva ei ollut kaukana ja odotti jännityksissä keskustelumme tulosta.
Kun olin tuonut hänet sisään, tarttui lordi sekä häntä että minua
käteen ja vei ne molemmat rinnalleen. "Minulla on ollut kaksi ystävää
tässä elämässä", sanoi hän. "Kaikki se ilo, minkä olen saanut, on
tullut jommaltakummalta heistä. Kun te molemmat ajattelette samoin,
olisin minä kiittämätön koira --." Tässä hän puristi huulensa kiinni ja
katsoi meitä harmain silmin. "Tehkää minulle, mitä tahdotte", sanoi
hän, "mutta älkää suinkaan luulko --" hän pysähtyi jälleen. "Tehkää
minulle mitä hyväksi näette, Jumala tietää, että minä teitä rakastan ja
kunnioitan." Sitten hän päästi kätemme, kääntyi selin ja meni ikkunan
luo. Mutta rouva juoksi hänen jälkeensä. "Henry!" huusi hän, heittäytyi
hänen kaulaansa ja itki kiihkeästi.

Minä poistuin huoneesta sulkien oven jälkeeni.

Ulkopuolelle päästyäni minä pysähdyin ja kiitin Jumalaa sisimmästä
sydämestäni.

Aamiaispöytään me olimme lordin suunnitelman mukaan kaikin
kokoontuneet. Master oli nyt riisunut paikatut saappaansa ja saanut
ylleen puvun, joka paremmin sopi tilaisuuteen. Secundra Dass ei enää
ollut kapaloissaan, vaan oli vetänyt ylleen soman mustan puvun, joka
omituisesti erosi hänen ulkonäöstään. Kun perheen jäsenet astuivat
sisään, seisoivat herra ja palvelija ison ikkunan luona katsellen ulos.
He kääntyivät ja musta mies (sen nimen hän jo oli talossa saanut)
kumarsi melkein maahan asti; master taas aikoi astua esiin aivan kuin
perheen jäsen hänkin. Rouva sai hänet pysähtymään niiaamalla hänelle
syvään salin toiselta puolen. Lapset seisoivat hänen takanaan. Lordi
oli tullut lähemmäs, ja siinä nyt seisoi kolme Durrisdeerin suvun
ainoata elossa olevaa jäsentä vastakkain. Aika oli heihin kaikkiin
iskenyt helposti huomattavia jälkiä; minusta tuntui, kuin olisin heidän
muuttuneissa kasvonpiirteissään lukenut jonkunlaisen memento morin, ja
vielä enemmän minuun vaikutti se, että kehno mies oli parhaiten
säilynyt. Rouvasta oli tullut leveä muori, vaimo-ihminen, joka saattoi
hyvin sopia pöydän päähän, missä hänen ympärillään oli paljon lapsia ja
useita palvelijoita kummallakin puolen. Lordi oli menettänyt entisen
joustavuutensa, hän oli kumarahartiainen; hänen käyntinsä oli
epävarmaa, aivan kuin hän olisi ottanut uutta oppia mr. Aleksanderilta;
kasvot olivat käpertyneet, näyttivät hiukan pitemmiltä kuin ennen ja
vetäytyivät toisinaan ihmeen epävarmaan hymyyn, joka minusta näytti
sekä katkeralta että liikuttavalta. Master taas pysytteli vielä
suorana, joskin ehkä ponnistellen: hänen otsallaan oli ryppyjä, jotka
antoivat hänelle hallitsija-ilmeen, ja hänen suunsa näytti käskemään
luodulta. Hänellä oli koko se arvokkuus ja jotain siitä loistosta, joka
saatanalla on "Kadotetussa paratiisissa." Minä voin ainoastaan ihailla
miestä ja ihmettelin vain, etten peljännyt häntä sen enempää. Mutta
näytti todellakin siltä (niin kauan kuin istuimme pöydässä), että hänen
mahtinsa oli aivan kadonnut ja kynnet kokonaan katkaistut. Ennen olimme
tutustuneet häneen aivan kuin johonkin poppamieheen, joka vallitsi
luonnonvoimia, ja nyt hän istui siinä aivan tavalliseksi herrasmieheksi
muuttuneena ja jutteli samoin kuin muutkin. Nyt, kun isä oli kuollut ja
lordi ja rouva sovussa, ei hänellä ollut kuuntelevaa korvaa
juoruillensa. Minä älysin jonkinlaisen ilmestyksen avulla, kuinka kovin
suureksi olin miehen nokkeluuden arvioinut. Hänen ilkeytensä oli
muuttumaton; hän oli yhtä väärämielinen kuin konsanaan, mutta kun
olosuhteet, joista hän imi voimia, olivat kadonneet, oli hän aivan
hervoton; hän oli yhä kyykäärme, mutta tuhlasi samoin kuin saduissa
mainittu myrkkynsä raudankappaleesen. Pari muutakin ajatusta johtui
mieleeni aamiaisella istuessani; ensinnäkin, että hän oli alakuloinen
-- voisinpa melkein sanoa onneton -- huomatessaan, ettei hänen
pahuutensa yhtään menestynyt, ja toiseksi, että lordi ehkä oli oikeassa
sanoessaan, ettei meidän tarvinnut paeta aseetonta vihollistamme. Mutta
sitten minä muistin rakkaan isäntäni sydämenjyskytyksen ja käsitin
taas, että pelkuruutemme tarkoituksena oli hänen henkensä pelastaminen.

Kun ateria oli ohi, seurasi master minua huoneeseeni, otti tuolin (jota
minä en ollenkaan hänelle tarjonnut) ja kysyi minulta, mille kannalle
hänen suhteensa aiottiin asettua.

"Mr. Bally", vastasin minä. "Talo on vielä jonkun aikaa teille avoin."

"Jonkun aikaa?" sanoi hän. "Minä en oikein ymmärrä mitä tarkoitatte."

"Sanoinhan kyllin selvästi", sanoin minä. "Me pidämme teitä talossa
maineemme vuoksi, mutta niin pian kuin te jollakin ilkityöllä
julkisesti itsenne häpäisette, ajamme me teidät ulos ovesta."

"Teistä on tullut hävytön lurjus", sanoi master rypistäen uhkaavasti
otsaansa minulle.

"Minä olen käynyt hyvää koulua", vastasin. "Ja te lienette itse
huomannut, että vanhan lordin kuoltua valtanne on kokonaan poissa. Minä
en pelkää teitä nyt, mr. Bally, luulenpa päinvastoin -- Jumala minua
armahtakoon -- että olen tavallaan huvitettu seurastanne."

Hän purskahti nauruun, jonka selvästi kuuli teeskennellyksi.

"Minä palaan taskut tyhjinä", sanoi hän pienen vaitiolon jälkeen.

"Minä en luule, että täältä tippuu rahoja", vastasin minä. "Teidän
sijassanne en minä ajattelisi mitään sellaista."

"Haluan sentään hiukan jutella asiasta", vastasi hän.

"Niinkö?" sanoin minä. "Minä en käsitä kuinka silloin menettelisitte."

"Te olette kovin varma olevinanne", sanoi master, "mutta minulla on
vielä vahva turva -- se, että te ihmisparat pelkäätte häpeänhälinää, ja
minä panen siihen paljon painoa."

Taas hän nauroi. "Te olette kyllä opetellut vastaamaan", sanoi hän.
"Mutta sana on pian sanottu ja joutuu myöskin usein häpeään. Minä
varoitan teitä avoimesti: minä tulen olemaan sappena ja myrkkynä tässä
talossa. Viisaammin tekisitte, jos löisitte rahat pöytään ja saisitte
minut pois." Samassa hän heilautti kättään ja poistui.

Vähän myöhemmin tuli lordi asianajaja Carlylen seurassa. Me saimme pari
pulloa vanhaa viiniä ja otimme kukin lasin, ennenkuin ryhdyimme asioita
selvittämään. Sen jälkeen laadittiin ja allekirjoitettiin tarpeelliset
asiakirjat, ja lordin Skotlannissa olevat tilukset luovutettiin
Carlylen ja minun hoidettaviksi.

"On eräs seikka, mr. Carlyle", sanoi lordi, "jossa toivon meitä oikein
arvosteltavan. Tehdään varmaankin huomautuksia siitä, että niin
äkkiarvaamatta matkustaisimme pois samaan aikaan kun veljeni palasi.
Olisin iloinen, jos saisitte aikaan sen, ettei kansa asettaisi näitä
kahta asiaa yhteyteen toistensa kanssa."

"Minä teen parhaani siinä asiassa, lordi", sanoi Carlyle. "Maat -- mr.
Bally ei siis seuraa teitä?"

"Se on seikka, jota nyt tahdon koskettaa", sanoi lordi. "Mr. Bally jää
Durrisdeeriin mr. Mackellarin huolenpitoon, enkä minä halua hänen edes
tietävän minne matkustamme."

"Mutta hän saa helposti muilta" --, alkoi lakimies.

"Niin, mutta, mr. Carlyle, tämän pitää jäädä meidän väliseksi
salaisuudeksi", keskeytti lordi. "Ei kukaan muu kuin te ja Mackellar
saa tietää, minne lähdemme."

"Ja mr. Bally jää tänne? Varsin hyvä", sanoi Carlyle. "Valtakirja,
jonka te jätätte --" sitten hän taas pysähtyi. "Mr. Mackellar, meille
tulee verraten raskas taakka kannettavaksi."

"Kieltämättä", sanoin minä.

"Kieltämättä", sanoi hän. "Mr. Ballylle ei siis tule mitään
sananvaltaa?"

"Hänelle ei tule mitään sananvaltaa", sanoi lordi, "eikä
vaikutusvaltaakaan, toivon ma. Mr. Bally ei ole mikään hyvä
neuvonantaja."

"No niin", sanoi asianajaja. "Muuten uskaltanen kysyä onko mr. Ballylla
varoja?"

"Mikäli minä tiedän, ei mitään", vastasi lordi. "Minä annan hänelle
talosta ruuan, valon ja polttopuut."

"Entäs kuinka on rahallisen avustuksen laita? Kun minun täytyy olla
vastuunalaisuudessa, ymmärrätte kyllä kuinka toivottavaa on, että
teidän tarkoituksenne ovat minulle selvät", sanoi asianajaja. "Kuinka
on rahallisen avustuksen laita?"

"Ei tule olemaan mitään rahallista avustusta", sanoi lordi. "Minä
toivon mr. Ballyn elävän hyvin hiljaa. Me emme ole aina olleet
tyytyväisiä hänen käytökseensä."

"Ja mitä raha-asioihin tulee", lisäsin minä, "on hän osoittautunut
hävyttömän kehnoksi taloudenhoitajaksi. Luokaahan silmäys tähän
luettelooni, mr. Carlyle, tähän minä olen merkinnyt ne summat, jotka
tuo mies on kiskonut taloistamme viimekuluneina viitenätoista tai
kahtenakymmenenä vuotena. Siitä tulee soma kokonaissumma."

Carlyle suipenti suutaan aivan kuin viheltääkseen. "Siitä minulla ei
ollut aavistustakaan", sanoi hän. "Minun täytyy vielä kerran pyytää
anteeksi teiltä, lordi hyvä, jos olen tunkeileva, mutta kovin
toivottavaa on, että minä saan täysin selville kuinka haluatte asiat
järjestettävän. Mr. Mackellar voi kuolla, ja siinä tapauksessa minä
jään yksin niitä hoitamaan. Eiköpä teidän korkea-arvoisuutenne
mielellään kuulisi mr. Ballyn -- e -- hm -- matkustaneen maasta?"

Lordi katsoi Carlyleen. "Miksi te sitä tiedustelette?" kysyi hän.

"Olen saanut sen käsityksen, ettei mr. Bally ole erinomaisemmaksi
iloksi perheelleen", sanoi asianajaja hymyillen.

Lordin kasvot synkistyivät äkkiä. "Piru hänet periköön!" huudahti hän
ja kaasi itselleen lasin viiniä, mutta niin vapisevin käsin, että puoli
lasin sisällyksestä putosi hänen rinnoilleen. Tämä oli toinen kerta,
jolloin hänen intohimoinen vihansa puhkesi ilmi juuri kun hän
käyttäytyi mitä hillityimmin ja järkevimmin. Tämä säikäytti Carlylea,
niin että hän sen jälkeen katseli lordia salaisen uteliaasti. Minä taas
varmistuin uskossani, että olimme valinneet oikean menettelytavan,
ottaen huomioon lordin sekä ruumiillisen että henkisen terveydentilan.

Tuota huudahdusta lukuunottamatta kävi keskustelu varsin onnellisesti.
Oli varmaa, että Carlyle asianajajan tapaan tulisi vähissä erissä
ilmaisemaan, mitä oli saanut kuulla. Siten voimme nyt olla varmoja
siitä, että kansa alkoi katsella meitä suopeammin, ja masterin kehno
käytös varmaan täydentäisi tekoamme. Todellisuudessa asianajaja jo
ennen poislähtöään ilmaisi, että vieraatkin olivat alkaneet aavistella
asian todellista laitaa.

"Minun ehkä pitänee tunnustaa teille, lordi hyvä", sanoi hän, seisoen
hattu kädessään, "että teidän korkea-arvoisuutenne mr. Ballya koskevat
määräykset eivät olleet minulle aivan odottamattomia. Jotain sen
suuntaista kuului siihen aikaan, kun hän viimeksi oli Durrisdeerissa.
Juteltiin jotain eräästä naisesta St. Brides'issä, jota kohtaan te
olitte käyttäytynyt erittäin kauniisti ja mr. Bally verrattain
armottomasti. Perinnön jakokysymyksestäkin paljon puhuttiin. Sanalla
sanoen ei puuttunut puhetta sinne ja tänne, ja jotkut meidän viisaat
villakoiramme laususkelivat hyvinkin ehdottomia tuomioita. En tahtonut
muodostaa asiasta mitään mielipidettä, mikä minun virassani olevalle
miehelle tuntuisikin mahdottomalta, mutta mr. Mackellarin äsken
näyttämä luettelo on lopullisesti avannut silmäni. Minun mielipiteeni
on, ettemme me, mr. Mackellar, tule suomaan hänelle liian hölliä
ohjaksia."

Tuo tärkeä päivä kului onnellisesti loppuun. Suunnitelmaamme kuului
vihollisen vartioiminen, ja minä pidin häntä vuorostani silmällä kuten
muutkin. Luulen hänen rohkeutensa kasvaneen, kun hän huomasi, kuinka
ankarasti me olimme varuillamme; oma uskallukseni taas vähitellen
laskeutui. Eniten minua peloitti se erinomainen kätevyys, millä mies
osasi salaa saada tietoonsa mitä me vehkeilimme. Ehkä lukijani on
huomannut, miten esim. jonkin onnettomuustapauksen jälkeen välskärin
käsi osaa nokkelasti erottaa ja tutkia lihaksia ja iskeä juuri siihen
paikkaan, joka on vioittunut. Sama oli laita masterin kielen, joka oli
niin näppärä kyselemään, ja hänen silmäinsä, jotka niin nopeasti
huomasivat kaikki. Tuntui siltä kuin olisin ilmaissut hänelle kaikki,
vaikk'en ollut sanaakaan maininnut. Ennenkuin tiesinkään, oli mies niin
pitkällä, että vakuutti yhdessä minun kanssani kärsivänsä lordin
välinpitämättömyydestä rouvaa ja minua itseäni kohtaan sekä pojan
surkeasta hemmoittelulla pilaamisesta. Huomasin suureksi kauhukseni,
että hän alinomaa palasi viimeksimainittuun asiaan. Poika oli jossain
määrin arkaillut setäänsä; minun täytyi johtua ajattelemaan, että hänen
isänsä oli tyhmyyksissään hänet siihen totuttanut. Se ei tietysti ollut
mikään ymmärtäväinen valmistus, ja kun minä katselin miestä, joka oli
vielä komea, niin hyvä sommittelemaan sanojansa ja jolla oli niin suuri
varasto seikkailujuttuja kerrottavana, niin ymmärsin, että hän oli
juuri mies vangitsemaan pojan mielikuvituksen. John Paul oli lähtenyt
vasta tuona aamuna; ei ollut juuri ajateltavissa, että hän olisi
kokonaan vaiennut mieliaineestaan, joten meillä siis nyt mr. Aleksander
näytteli uteliaisuudesta palavan Didon osaa ja master taas oli
pirullinen Aeneas, täynnä juttuja, jotka mitä suurimmassa määrässä
huvittivat lapsia, juttuja tappeluista, haaksirikoista, pakoretkistä,
Lännen metsistä ja intialaisten vanhoista kaupungeista. Olin aivan
selvillä siitä, kuinka viekkaasti tuota syöttiä voitaisiin käyttää ja
kuinka sillä vähitellen saattoi voittaa puolelleen minkä poikasen
tahansa. Niin kauan kuin mies oli talossa, ei mikään kielto voinut
heitä kahta toisistaan erottaa; sillä jos onkin vaikeata lumota
käärmeitä, ei ole niin erittäin suuri asia kietoa pauloihinsa
ihmislapsi, jonka housunlahkeet vielä ovat varsin lyhyet. Mieleeni
johtui eräs vanha merimies, joka asui Figgate Whinsissä (jos muistan
oikein, oli hän antanut sille nimen Portobellon kaupungin mukaan
Amerikassa), ja jonka luo Leithin poikia tulvasi sunnuntaisin suurin
joukoin. Siellä heitä istui niin tiheässä kuin korppia haaskan
ympärillä, kuuntelemana hänen kirosanoilla höystettyjä juttujaan. Minä
näin heidät siellä useinkin kulkiessani nuorena ylioppilaana tuvan ohi
sunnuntaikävelylläni, joka oli tavallisesti hiljaisille aatoksille
pyhitetty. Monet noista pojista menivät varmaankin sinne nimenomaisesta
kiellosta huolimatta, useat pelkäsivät, jopa vihasivatkin tuota vanhaa
veijaria, jonka he olivat tehneet sankarikseen. Niinpä näin heidän
juoksevan tiehensä, kun hän oli saanut tipan liikaa, ja kivittävän
häntä, kun hän oli sikahumalassa. Mutta sinne he vain saapastivat joka
sunnuntai. Kuinka paljon helpommin saisikaan mr. Aleksanderin
valtoihinsa seikkailija, joka oli hänen omaa sukuansa, komeannäköinen
ja kaunopuheinen, jos hänessä vain heräsi halu vetää poika puoleensa,
ja kun hän kerran olisi saanut vaikutusvallan käsiinsä, olisi hänen
helppo käyttää sitä pojan turmelemiseksi.

En luule vihollisemme maininneen mr. Aleksanderin nimeä vielä
kolmeenkaan kertaan, kun jo ymmärsin hänen ajatuksensa -- kuin
leimauksessa selvisi minulle hänen koko mietejuoksunsa -- ja minä niin
sanoakseni -- peljästyneenä peräydyin, ikäänkuin olisi ammottava kuilu
avautunut eteeni maantiellä. Mr. Aleksander: siinä oli heikko kohta,
siinä katoavan paratiisimme Eeva, ja käärme jo vihelteli uhrilleen.

Sitäkin suuremmalla innolla ryhdyin matkavalmistuksiin nyt, kun
viimeinenkin epäröintini oli hävinnyt ja viivyttelyn vaara alati oli
suurin kirjaimin painettuna silmäini edessä. Tästä hetkestä saakka minä
en enää istunut levähtämään. Milloin olin vahtipaikallani masterin ja
hänen hindunsa luona, milloin ullakolla täyttämässä matkalaukkuja,
milloin lähetin Macconocchien takaportista ja syrjätietä viemään niitä
sovitulle paikalle, milloin pidin rouvan kanssa salaa pienen
neuvottelun. Sellainen oli elämämme toinen puoli Durrisdeerissa tuona
päivänä, toiselta puolen näytti kaikki rauhalliselta: perhe oleskeli
kotona isäinsä talossa, ja jos jotain hämmennystä ilmeni, täytyi
masterin otaksua sen johtuvan hänen odottamattomasta tulostaan ja siitä
pelosta, jota hän oli tottunut herättämään.

Illallinen meni selkkauksitta; sanottiin kylmästi hyvää yötä toisilleen
ja mentiin kukin makuusijalleen. Minä seurasin masteria viimeiseen
asti. Olimme sijoittaneet hänet hinduineen vierekkäisiin huoneisiin
pohjoisessa kylkirakennuksessa, koska se oli kauimpana ja voitiin
erottaa päärakennuksesta sulkemalla ovet. Panin merkille, että hän oli
hellä ystävä tai hyvä isäntä (kumpi hän sitten lie ollut) Secundra
Dassiaan kohtaan ja piti huolta hänen hyvinvoinnistaan; hän lisäsi omin
käsin puita pesään, kun hindu valitti viluansa, haki riisiä, josta
muukalainen eli, ja puheli hänelle ystävällisesti hindustaniksi
sill'aikaa kun minä seisoin kynttilä kädessä ja olin aivan uneen
vaipuvinani. Vihdoin huomasi master kuinka huonossa kunnossa näytin
olevan. "Minä näen", sanoi hän, "että teillä on kaikki vanhat tapanne:
varhain ylös ja varhain levolle! Nyt voitte varsin mielellänne madella
matkaanne."

Tultuani huoneeseeni tein ne liikkeet, jotka tavallisesti kuuluvat
riisuutumiseeni, tietääkseni, että käytin siihen oikean ajan. Sen
tehtyäni panin tulusvehkeeni kuntoon ja puhalsin kynttilän sammuksiin.
Noin tunnin kuluttua minä jälleen sytytin, pukeuduin pehmeihin kenkiin,
joita olin lordin sairauden aikana käyttänyt, ja lähdin kutsumaan
niitä, joitten piti lähteä matkalle. He olivat kaikki pukeutuneina ja
odottamassa: lordi, rouva, miss Katarina, mr. Aleksander ja kamarineiti
Kristina, ja minä huomasin kuinka tällainen salakähmäinen toiminta
vaikutti näihin aivan viattomiinkin ihmisiin. Toinen toisensa jälkeä
kävi lumivalkeaksi kasvoiltaan, kun heidän huoneensa ovi narahteli. Me
hiivimme ulos takaovesta yön pimeydessä, jota tuskin pari tähteä
valaisi, ja ensin oli meidän hapuiltava kompastellen ja kaatuillen
pensaikossa. Päästyämme jonkun sata askelta metsäpolulle, tapasimme
siellä Macconocchien, joka odotti meitä iso lyhty kädessään, niin
että matkan loppuosa kävi hauskemmin, joskin yhä vielä arasti
vaikenimme. Vähän matkaa luostarista yhtyi polku valtatiehen, ja
neljännespeninkulman päässä siitä, paikalla, jonka nimenä on Eagles ja
jossa kanervakangas alkaa, näimme kahden vaunulyhdyn välkkeen.
Hyvästellessä vaihdettiin vain pari sanaa, ja nekin koskivat talon
asioita; me puristimme vaieten toistemme käsiä ja käänsimme päämme
poispäin. Siinä olikin kaikki; hevoset alkoivat laukata, lyhtyjen valo
hypähteli kankaan mättäillä kuin virvatuli, nyt se hävisi Stony Brae'n
taakse, ja Macconocchie ja minä seisoimme lyhtyinemme kahden
maantiellä. Me voimme vielä odottaa, kunnes vaunut tulisivat näkyviin
Cartmoren kunnaalla. He olivat varmaankin pysähtyneet kunnaan laella,
luoneet taakseen viimeisen silmäyksen ja nähneet, ettei lyhtymme vielä
ollut siirtynyt siltä paikalta, missä olimme eronneet. Vaunuista näet
irroitettiin toinen lyhty ja heilutettiin sitä kolme kertaa
edestakaisin ikäänkuin jonkunlaiseksi jäähyväisten tervehdykseksi.
Sitten he katosivat, viimeisen kerran katseltuaan Durrisdeerin kotoista
kattoa, ja suuntasivat kulkunsa kohti barbaarien maata. Minä en ollut
ennen huomannut kuinka synkkä ja autio yö oli, jossa me kaksi palvelija
parkaa -- toinen vanha, toinen vanhentuva -- olimme yksinämme. En ollut
koskaan ennen huomannut olevani niin riippuvainen muiden läsnäolosta.
Yksinäisyyden tunne poltti sisässäni kuin tuli. Tuntui siltä kuin me
kotiin jääneet olisimme olleet todellisia maanpakolaisia ja että
Durrisdeer, Solway-rannikko ja kaikki, mikä teki isänmaani kotoiseksi,
sen ilman hyväksi hengittää ja sen kielen kajahduksen rakkaaksi, olisi
kadonnut pois, muuttanut merien taakse vanhan isäntäväkeni mukana.

Lopun yötä minä kävelin tasaisella maantiellä ajatellen entisyyttä ja
tulevaisuutta. Ajatukseni, jotka ensin lempeinä ja hellien asustivat
äsken poislähteneissä, saivat miehekkäämmän suunnan, kun aloin
aprikoida, mitä nyt oli tehtävä. Päivä kohosi esiin ylänkömaan vuorten
takaa, linnut alkoivat visertää ja ruskealla kanervakankaalla rupesi
savu sievästi nousemaan ilmoille talojen savupiipuista, ennenkuin
käännyin kotiin, kulkien polkua pitkin kohti Durrisdeeria, jonka katto
välkkyi auringonpaisteessa kauempana merenrannalla.

Master herätettiin tavalliseen aikaan, ja minä odotin rauhallisena
hänen tuloaan saliin. Hän katseli ympärilleen tyhjässä huoneessa ja
ihmetteli pöytää, joka oli katettu vain kolmelle.

"Pieni seurahan meitä on", sanoi hän. "Mistä se johtuu?"

"Tällaiseen seuraan me nyt saamme tottua", vastasin minä.

Hän katsahti äkkiä minuun terävästi. "Mitä te tuolla tarkoitatte?"
kysyi hän.

"Te, minä ja ystävänne Dass, me muodostamme nyt koko seuran", vastasin
minä. "Lordi, rouva ja lapset ovat lähteneet matkalle."

"Sanokaas muuta!" huudahti hän. "Minä olen totta tosiaan säikäyttänyt
teidät, 'te Coriolin volskit'. Mutta sen vuoksi ei ole mitään syytä
antaa aamiaisen jäähtyä. Olkaa hyvä ja istuutukaa, mr. Mackellar",
samalla hän istuutui pöydän päähän, jonne itse olin aikonut asettua --
"ja sill'aikaa kun syömme, voitte te lähemmin kertoa tuosta paosta."

Minä näin, että asia oli tehnyt häneen syvemmän vaikutuksen kuin hän
halusi ilmaista ja päätin kilpailla hänen kanssaan kylmäverisyydessä.

"Minä aioin juuri pyytää teitä sijoittumaan pöydän päähän", sanoin
minä, "sillä vaikka olenkin nyt saanut isännyyden toimekseni, en aio
kumminkaan koskaan unohtaa, että te olette tämän perheen jäsen."

Jonkun aikaa hän näytteli isäntää, antoi määräyksiä Macconocchielle,
joka otti ne hyvin ynseästi vastaan, ja oli erityisen huomaavainen
Secundraa kohtaan.

Sitten hän kysyi aivan ohimennen: "Minne ovat rakkaat sukulaiseni
vetäytyneet?"

"Mr. Bally, se on toinen asia", sanoin minä. "Minä en ole saanut mitään
määräystä tehdä selkoa heidän matkasuunnitelmistaan."

"Minulle", lisäsi hän oikaisuksi.

"Ei teille eikä muillekaan", sanoin minä.

"Se tekee asian vähemmän loukkaavaksi; _c'est de bon ton_; veljeni
alkaa vähitellen esiintyä edukseen. Entäs minä, rakas Mackellar?"

"Te saatte ruuan ja asunnon, mr. Bally", sanoin minä. "Minulle on
annettu lupa pitää teille avoinna viinikellari, joka on jokseenkin
hyvin varustettu. Kunhan pysyttelette ystävänä minun kanssani, mikä ei
olekaan vaikeata, niin ei teiltä tule puuttumaan viiniä eikä
ratsuhevosta."

Hän keksi jonkin syyn saadakseen Macconocchien pois huoneesta.

"Entäs rahat?" kysyi hän. "Pitääkö minun pysytellä hyvissä suhteissa
vanhan kunnon ystäväni Mackellarin kanssa taskurahainkin saannin
vuoksi? On hauskaa näin palata lapsuusajan menettelytapoihin."

"Mitään rahallista avustusta ei ole määrätty", sanoin minä, "mutta
omalla vastuullani pidän huolta siitä, että teillä on riittävästi
vaatimattomampiin tarpeisiin."

"Vaatimattomampiin tarpeisiin", kertasi hän. "Ja te teette sen omalla
vastuullanne?" Hän nousi seisaalleen ja katseli seinällä riippuvaa
tummaa muotokuvasarjaa. "Esi-isäini nimessä, kiitos teille siitä",
sanoi hän, ja lisäsi sitten pilkallisesti: "Mutta Secundra Dassin
varalle kai on määrätty apuraha? Sitä eivät he suinkaan ole voineet
unohtaa?"

"Minä otan sen asiakseni ja kysyn, kun kirjoitan", sanoin minä.

Nyt hän äkkiä muutti käytöstä, kumartui eteenpäin, kyynärpäät pöydässä,
ja kysyi: "Luuletteko toimivanne viisaastikin?"

"Minä teen mitä minulle on tehtäväksi annettu, mr. Bally", sanoin minä.

"Varsin vaatimattomasti puhuttu", sanoi master, "ehkei kumminkaan yhtä
rehellisesti. Te kerroitte minulle eilen, että mahtini oli mennyt isäni
kuollessa. Mistä sitten johtuu, että eräs valtakunnan pääri pakenee yön
pimeydessä talosta, missä hänen esi-isänsä ovat kestäneet monta
piiritystä? Että hän salaa oleskelupaikkansa, joka voi kumminkin olla
varsin tärkeä tietää Hänen Majesteetilleen kuninkaalle ja koko
valtakunnalle? Ja että hän sallii minun jäädä tänne, vieläpä luovuttaa
minulle isälliseksi suojelijakseni ja holhoojaksi verrattoman
Mackellarinsa? Kaikki tämä maistuu minusta kovin selvältä ja
sietämättömältä pelolta."

Yritin keskeyttää häntä verrattain valheellisella kiellolla, mutta hän
antoi kädellään vaikenemismerkin ja jatkoi:

"Minä sanon, että se minusta siltä maistuu, mutta minä menen vielä
pitemmälle ja sanon, että pelko on hyvin perusteltu. Ei minulla ollut
suurta halua tulla tänne. Sen tavan vuoksi, millä viimeksi täältä
lähdin, en olisi enää palannut, ellei minun olisi ollut pakko. Mutta
rahoja minun täytyy saada. Te ette tahdo antaa niitä suosiolla; no
hyvä, minä pakotan teidät siihen. Viikon kuluessa minä saan,
Durrisdeerista liikkumatta, selville minne ne hölmöt ovat paenneet.
Minä lähden heidän jälkeensä ja kun olen saanut riistan saarretuksi,
isken sellaisen kiilan perheeseen, että se taas hajoaa. Sittenhän
saamme nähdä, pitääkö lordi Durrisdeer (hän lausui nimen sanomattoman
halveksivasti ja raivoissaan) parhaana maksaa minulle siitä, että
lähden, ja te kaikki saatte nähdä valitsenko silloin hyödyn vaiko
koston."

Minä hämmästyin hänen suorasukaista puhettaan. Mutta asia oli se, että
häntä kiusasi lordin onnistuneen paon synnyttämä kiukku. Hän tunsi
joutuneensa puijatuksi, eikä ollut sellaisessa mielentilassa, missä
sanoja punnitaan.

"Luuletteko nyt tekevänne viisaasti?" kysyin minä, kerraten hänen omat
sanansa.

"Kaksikymmentä vuotta olen nyt elänyt oman köyhän ymmärrykseni
nojassa", vastasi hän, hymyillen melkein narrimaisesti, niin itserakas
hän oli.

"Ja tullut siten vihdoin kerjäläiseksi", sanoin minä, "ellei
kerjäläinen ehkä ole liian lempeä nimitys."

"Minun täytyy pyytää teitä, mr. Mackellar, pitämään mielessänne", alkoi
hän niin kiivaasti ja niin ylevästi, etten voinut olla häntä
ihailematta, "että minä panen mitä suurimman painon kohteliaaseen
käytökseen. Teidänkin pitää pyrkiä siihen; siten tulee meistä vieläkin
paremmat ystävät."

Koko tämän keskustelun aikana olin levottomana katsellut Secundra
Dassia. Ei kumpikaan meistä ollut alkanutkaan syödä; silmämme
tuijottivat toistemme kasvoihin, tai sanoisinko sieluihin, ja minua
huolestutti se, että näin hindun silmissä jonkinlaisen loiston, joka
meni ja tuli, aivan kuin hän olisi seurannut keskustelua. Mutta minä
ajoin pois tuon: mietteen sanoen vielä kerran itselleni, ettei hän
ymmärtänyt englanninkieltä; hän oli saattanut ainoastaan huomata, että
oli puhe jostain tärkeästä, kuullessaan miten vakavasti me juttelimme
ja siitä halveksimisen ja vihan värinästä, joka toisinaan tuntui
masterin sanoissa.

Noin kolmen viikon ajan me elelimme edelleen Durrisdeerissa, ja siitä
alkoi yksi elämäni merkillisimpiä jaksoja -- se, jota voin nimittää
tuttavalliseksi seurusteluksi masterin kanssa. Aluksi hän oli
käytökseltään hiukan horjuvainen; milloin kohtelias, milloin
pilkallinen minua kohtaan, kuten ennenkin, ja kummassakin tapauksessa
minä annoin hänelle takaisin samalla mitalla. Nyt ei minulla, jumalan
kiitos, ollut enää syytä arastella hänen kanssaan asioidessani, enkä
minä muuten koskaan ole peljännyt vihaisia ilmeitä, paljastettua
miekkaa vain. Sentähden minua huvittivat tuollaiset hävyttömät
hyökkäykset, eivätkä vastaukseni aina olleetkaan kovin kehnoja
päähänpistoja. Vihdoin (erään kerran illallis-pöydässä) keksin
hullutuksen, joka kokonaan löi hänet hämmästyksellä. Hän nauroi
nauramistaan ja huudahti: "Kuka olisi aavistanut, että tuolla vanhalla
akalla on sukkeluuttakin kallossaan?"

"Ei se sukkeluutta ole, mr. Bally", sanoin minä, "kuivaa Skotlannin
huumoria, eikä mitään muuta." En minä muuten koskaan ole yrittänytkään
esiintyä sukkelana.

Siitä lähtien hän ei koskaan ollut karkea minua kohtaan; koko suhteemme
muuttui leikilliseksi. Erinomaisin tilaisuus leikinlaskuun tarjoutui
aina silloin, kun hän vaati hevosta, viinipulloa tai hiukan rahaa.
Silloin hän kääntyi puoleeni kuin koulupoika ja minä puolestani
näyttelin hänen isäänsä; peli huvitti suuresti kumpaistakin.

En voinut olla huomaamatta, että hänen kunnioituksensa minua kohtaan
oli kasvanut, ja se kutkutteli erästä meissä ihmisissä heikkoa puolta:
turhamaisuutta. Sitäpaitsi hän muuttui (luullakseni huomaamattaan)
olennoksi, joka ei ollut ainoastaan tuttavallinen, vaan kerrassaan
ystävällinen, ja tämä tuntui minusta sitäkin kavalammalta, kun oli
kysymys miehestä, joka niin kauan oli minua inhonnut. Hän ei liikkunut
paljon kotoa, kieltäytyipä toiminaan kutsuistakin. "Ei", sanoi hän,
"mitä minä huolin noista paksupäisistä yömyssyistä. Minä jään
mieluummin kotiin. Mackellar, juodaan yhdessä pullo ja jutellaan taas
hyvä juttelu."

Minun noin sanoessani hän pudisti päätään. "Kunnon Mackellar, te
voisitte elää tuhat vuotta oppimatta ymmärtämään minua", sanoi hän
sitten. "Tämä taistelu on nyt käynnissä, harkinnan aika on aivan ohi,
eikä armon aika ole vielä tullut. Se alkoi silloin, kun me heitimme
rahaa Durrisdeerin salissa, parikymmentä vuotta sitten; me olemme
olleet voitolla vuorotellen, mutta kumpikaan ei ole koskaan ajatellut
alistumista, ja minä puolestani panen henkeni ja kunniani alttiiksi,
kun kerran olen heittänyt hansikkaani."

"Vähät minä teidän kunniastanne!" vastasin minä. "Ja luvallanne, nuo
sotilaselämästä lainatut sanat kaikuvat liian komeilta käytettyinä nyt
puheena olevassa asiassa. Te tahdotte saada jonkin kurjan kultarahan,
siinä taistelunne aihe, ja entäs keinot, joita te käytätte? Luotte
surua perheeseen, joka ei koskaan ole teille mitään tehnyt, pilaatte,
jos voitte, oman veljenpoikanne ja muserratte veljenne sydämen! Rosvo,
joka lyö vanhan repaleisen ämmän kuoliaaksi likaisella sauvalla
saadakseen pari penniä ja hiukan nuuskaa -- sellainen soturi te olette,
ettekä mitään muuta."

Kun minä näin (tai suunnilleen näin) ahdistin häntä, saattoi hän
hymyillä ja huokaista kuten mies, jota ei ymmärretä. Kerran muistan
hänen laveammin puolustautuneen. Silloin hän lausui muutamia omituisen
viisastelevia sanoja, jotka kannattaa mainita, sillä ne valaisevat
hänen luonnettansa.

"Teidänlaisenne siviilimies saattaa luulla, että sota merkitsee rumpuja
ja liehuvia lippuja", sanoi hän. "Kuten vanhat viisaat sanoivat, sota
on _ultima ratio_. Kun häikäilemättä käyttää hyväkseen etujansa,
silloin käy sotaa. Kelpo Mackellar, te itse olette peijakkaanmoinen
soturi Durrisdeerin voutikonttorissa, tai muuten juoruavat alustalaiset
teistä liian julkeasti."

"Minä en suuria välitä siitä, mitä sota on, mitä ei", vastasin minä.
"Mutta se minua kiusaa, että te vaaditte minua itseänne kunnioittamaan.
Veljenne on kunnon mies ja te olette kehno -- ei enempää eikä
vähempää."

"Jos olisin ollut Aleksander --" alkoi hän.

"Niin, siten me kukin itseämme puijaamme", huudahdin minä. "Jos minä
olisin ollut pyhä Paavali, olisi asia ollut aivan sama, minä olisin
tuhrinut siinä työssä ihan samoin kuin nyt näette minun tekevän."

"Minä sanon teille", huudahti hän, välittämättä keskeytyksestäni, "että
jos olisin ollut kurjin pikkupäällikkö ylänkömaan miesten joukossa, jos
olisin ollut Afrikan alastomain neekerien vähäpätöisin mies, olisi
kansani minua jumaloinut. Kehno mies, sanoitte. Niin, mutta luotu
hyväksi itsevaltiaaksi. Kysykää Secundra Dassilta, hän kertoo teille,
että olen ollut hänelle kuin isä. Siirtykää minun puolelleni huomenna,
tulkaa orjakseni, irtaimekseni, olennoksi, jota voin käskeä, kuten
jäseniäni ja henkeäni -- niin te ette enää koskaan näe pimeätä
puoltani, sitä, jonka käännän maailmaa vastaan vihassani. Minun täytyy
saada kaikki taikka ei mitään. Mutta ken kaikkensa antaa, sille minä
korvaan moninkertaisesti. Minulla on ruhtinasluonne."

"Pikemmin se on ollut muiden onnettomuus tähän asti", huomautin minä,
"ja se paljastaa hiukan ruhtinaallisuuden toista puolta."

"Joutavia!" huusi hän. "Minä sanon teille: nytkin minä tahtoisin
säästää sitä perhettä, jonka kohtaloihin niin innokkaasti otatte osaa;
nytkin -- milloin hyvänsä -- haluaisin jättää heidät sotimaan omia
pikku sotiaan ja kadota siihen sissien ja konnien asumaan metsään, jota
nimitetään maailmaksi. Sen tekisin milloin tahansa!" sanoi hän. "Kunhan
vain -- kunhan vain --"

"Kunhan vain mitä?" kysyin minä.

"Kunhan he vain sitä minulta polvillaan pyytäisivät. Niin, ja tietysti
kaikkien nähden sen pitäisi tapahtua", lisäsi hän hymyillen.
"Oikeastaan, kelpo Mackellar, on tuskin olemassa salia, riittävän
suurta, sitä anteeksipyyntöä varten, jonka minä panisin toimeen."

"Turhuuksien turhuutta!" koetin minä saarnata. "Onpa omituista
ajatella, että niin suurta pahanteon kykyä johtaa sama tunne, joka
panee piikatytön keimaileman kuvastimen edessä."

"Jokaistahan asiaa voi nimittää sekä niin että näin; toinen sana tekee
siitä suuren, toinen vähäpätöisen; ette te minua sanoilla masenna!"
sanoi hän. "Te sanoitte tässä eilen, että minä luotin teidän
omaantuntoonne; jos minulla olisi yhtä suuri halu halventaa kuin
teillä, niin voisin sanoa luottavani teidän turhamaisuuteenne. Te
koetatte olla _un homme de parole_, minä taas mies, joka ei osaa
väistyä. Sanokaa sitä turhamaisuudeksi, sanokaa sitä hyveeksi, sanokaa
sitä sielukkuudeksi -- mitä merkitseekään nimitys? Mutta myöntäkää,
että meissä on sama vaisto: sekä te että minä elämme aatteelle."

Kaikesta tästä tuttavallisesta juttelusta ja kaikesta siitä
kärsivällisyydestä, jota osoitimme toisillemme, voitaneen päättää, että
me sovimme erinomaisesti. Sellainen käänne oli suhteessa taas
tapahtunut, ja nyt oli siinä vakavuutta enemmän kuin ennen.
Lukuunottamatta mielipiteen vaihdoksia, sellaisia kuin äsken
kuvailemani, ei meidän seurustelullamme ollut ainoastaan
huomaavaisuuden vaan, voisinpa melkein sanoa, todellisen ystävyyden
leima. Kun minä sairastuin (se tapahtui pian suuren myrskyn jälkeen),
niin hän istui vuoteeni vieressä huvittaen minua jutuillaan, ja antoi
minulle oivallisia lääkkeitä, jotka minä turvallisin mielin otin
vastaan. Hän itse huomautti tuosta. "Seikka on se", sanoi hän, "että
teillä on nyt tilaisuus oppia paremmin minut tuntemaan. Muutamia päiviä
sitten, tässä yksinäisessä aluksessa, missä ei kukaan muu kuin minä
vähintäkään tunne lääkintätaitoa, olisitte te varmaan luullut minun
väijyvän henkeänne. Ja huomatkaa vielä, että minä sen jälkeen, kun
huomasin teidän vainoavan itseäni, olen alkanut enemmän teitä
kunnioittaa. Saanko kysyä, todistaako se alhaista mieltä?" Minä en
oikein tiennyt, mitä olisin vastannut. Omasta puolestani uskoin hänen
tarkoittavan minulle hyvää; mahdollista on, että annoin hänen
teeskentelytaitonsa sitäkin enemmän pettää itseäni, mutta vakava uskoni
oli (ja on vieläkin), että hänen ystävyytensä minua kohtaan oli
vilpitön. Omituinen ja surullinen tosiasia on, että heti tämän
muutoksen tapahduttua vastenmielisyyteni alkoi laimentua, ja ne näyt,
jotka olivat minua vaivanneet, esiintyen herrani hahmossa, katosivat
kokonaan. Niinpä lienee ehkä ollut jotain totta hänen viimeisissä
kerskaavissa sanoissaan, jotka hän lausui minulle heinäkuun toisena
päivänä, kun olimme melkein pitkän matkamme päässä. Olimme silloin
ankkurissa New-Yorkin suuren sataman suulla, paahtavassa kuumuudessa,
joka pian sen jälkeen muuttui raivoisaksi rankkasateeksi. Minä
seisoin peräkannella katsellen läheisiä viheriöitseviä rantoja ja
määräpaikastamme, pikku kaupungista, sieltä täältä nousevia savuja. Ja
kun juuri olin miettimässä, kuinka pääsisin viholliseni ja ystävällisen
seuramieheni edelle, jouduin hiukan hämilleni, kun hän lähestyi minua
kättä tarjoten.

"Nyt minä sanon teille hyvästi", sanoi hän, "ja ainaiseksi. Sillä nyt
te lähdette vihollisteni luo, ja siellä kaikki teidän vanhat
ennakkoluulonne heräävät uudelleen eloon. Minä en ole vielä koskaan
epäonnistunut yrittäessäni voittaa puolelleni jonkin ihmisen; tekin,
ystäväiseni -- sallikaa minun ainakin tämä kerta kutsua teitä sillä
nimellä -- tekin olette saanut minusta aivan toisenlaisen kuvan
mieleenne, vieläpä sellaisen, jota ette koskaan tule kokonaan
unhottamaan. Matka ei ollut riittävän pitkä; muuten olisin tehnyt
syvemmän vaikutuksen. Mutta nyt on kaikki ohi, ja me olemme jälleen
sotajalalla. Tästä pienestä välinäytöksestä saatte päättää, kuinka
vaarallinen minä olen, ja noiden tuolla" -- hän osoitti sormellaan
kaupunkia -- "täytyy olla hölmöjä, elleivät mieti paria kertaa päänsä
ympäri, ennenkuin minua uhmailevat."

Durrisdeerin ateriat olisivatkin todellakin voineet tuottaa huvia
kenelle hyvänsä, niin oivallisia olivat pöytäpuheet. Hän lausui usein
julki ihmetyksensä, ettei ennen ollut välittänyt mitään minun
seurastani. "Mutta se johtui luonnollisesti siitä, että kuuluimme
vastakkaisiin puolueisiin. Samahan on laita vieläkin, mutta ei puhuta
siitä koskaan. Minä en antaisi teille niin suurta arvoa, ellette olisi
uskollinen isännällenne."

Ottakoon lukija huomioon, että hän mielestäni oli aivan mahdoton
mihinkään juoneen, ja millaista hienoa imartelua on se, että täten
monen ajastajan kuluttua ihmisen luonteelle ja henkisille kyvyille
annetaan tunnustus. Mutta tarkoitukseni ei ole puhdistaa itseäni. Minä
menettelin väärin; minä annoin hänen imarrella itseäni, ja luulen toden
totta, että vahtikoira oli vaipumaisillaan sikeään uneen, kun se
yht'äkkiä herätettiin.

Minun on mainittava, että hindu alinomaa kuljeskeli edestakaisin
talossa. Hän ei puhunut muulloin kuin masterin kanssa ja silloin omalla
kielellään, käveli kuulumattomin askelin ja ilmaantui aina sinne, missä
häntä vähimmin odotti, seisoi aivan mietteisiinsä vaipuneena. Jos joku
sattui tulemaan, tervehti hän narrimaisin, syvin kumarruksin. Hän
näytti niin hiljaiselta, niin hennolta ja niin omiin ajatuksiinsa
kiintyneeltä, etten lopuksi häntä juuri enää huomannut, pidinhän häntä
vain maankulkuriksi joutuneena siivona intialaisena. Ja sittenkin oli
tuo veitikka koko ajan vaaniskelupuuhissa, ja hänen kavaluutensa ja
minun huolimattomuuteni avulla master varmaan sai salaisuutemme
selville. Oli hyvin kolea ilta; olimme illastaneet ja laskeneet
tavallista enemmän leikkiä. Silloin minua kohtasi tuo kova isku.

"Hyvin kaikki, varsin hyvin", sanoi master, "mutta parasta kai olisi
jos järjestäisimme matkakapineemme kuntoon."

"Miksi niin?" kysyin minä. "Matkustatteko te?"

"Me matkustamme kaikin varhain huomisaamuna", sanoi hän. "Ensin
Glasgow'n satamakaupunkiin, sitten New-Yorkiin."

Minulta lienee päässyt äänekäs valitus.

"Niin", sanoi master, "minä kerskailin. Sanoin viikko, mutta olenkin
tarvinnut melkein parikymmentä päivää. Mutta sama se; minä saan ne
kyllä takaisin, matkustetaan sitä nopeammin."

"Onko teillä matkarahoja?" kysyin minä.

"On kyllä, rakas ja jalo herraseni", vastasi hän. "Te voitte kyllä
moittia minun teeskentelyäni, mutta totta on, että samalla kun kerta
kerran jälkeen olen papaltani puristanut lantin, on minulla ollut pieni
summa, jota olen säästänyt kaikkien mahdollisuuksien varalle.
Te maksatte oman matkanne, jos teillä on halua seurata meitä
sivustahyökkäysretkellemme; minulla on riittävästi Secundra Dassia ja
itseäni varten, mutta ei enempää -- se riittää ollakseni vaarallinen,
mutta ei riitä hyväntekeväisyystarkoituksiin. Vaunuissa on joka
tapauksessa yksi ulkopuolinen istuin, jonka luovutan teille
kohtuullisesta korvauksesta. Niinpä voimme matkustaa yhdessä koko
eläinnäyttely -- vahtikoira, apina ja tiikeri."

"Minä tulen mukaan", sanoin minä.

"Minä toivon teidän niin tekevän", sanoi master. "Te olette nähnyt
minut maahan lyötynä; minä haluan teidän näkevän minut voittajana.
Tässä tarkoituksessa uskallan niinkin paljon, että te kastutte kuin
koira tässä jumalan ilmassa."

"Ja joka tapauksessa", lisäsin minä, "te tiedätte, etten minä irtaannu
teistä."

"Ettepä niinkään helposti", sanoi hän. "Te iskette oikeaan kohtaan,
erinomaisen ymmärryksenne opastamana kuten ainakin. Minä en koskaan
taistele välttämättömyyttä vastaan."

"Ei hyödyttäne koettaa teille asiasta puhua", sanoin minä.

"Ei ollenkaan; saatte luottaa siihen", vastasi hän.

"Ja sittenkin, jos antaisitte minulle aikaa, voisin kirjoittaa --"
aloitin minä.

"Ja mitähän Durrisdeerin lordi vastaisi?" keskeytti hän.

"Niin", sanoin minä, "siinäpä se on kysymys."

"Ja joka tapauksessa on monin verroin käytännöllisempää, että minä itse
matkustan sinne", sanoi hän. "Mutta tämähän on pelkkää suun
pieksämistä. Kello seitsemän huomisaamuna ovat vaunut portaitten
edessä. Minä näet lähden portaitten edestä, Mackellar; minä en kompuroi
läpi metsän ja nouse vaunuihin maantiellä -- sanokaamme Eaglesin
luona."

Nyt minä olin täydellisesti asian päättänyt.

"Voitteko odottaa minua St. Brides'issä neljännestunnin?" kysyin minä.
"Minun pitää välttämättä puhua Carlylelle eräästä asiasta."

"Tunnin, jos haluatte", sanoi hän. "Minä en yritäkään kieltää, että ne
rahat, jotka te maksatte paikasta vaunuissa, merkitsevät minulle
jotakin, ja tehän voisitte päästä Glasgowiin ennen meitä, jos
kulkisitte ratsain."

"Niinpä niin", sanoin minä, "en ole koskaan luullut, että lähden
vanhasta Skotlannista."

"Se virkistää teitä", sanoi hän.

"Tästä matkasta tulee olemaan vahinkoa yhdelle tai toiselle", sanoin
minä, "ja minä luulen juuri teidän joutuvan kärsimään. Minä kuulen
varoittavan äänen sisimmässäni, ja niin paljon se sanoo selvästi --
että tämä on kohtalokas matka."

"Jos te pidätte profetioista", sanoi hän, "niin kuunnelkaa tuotakin."

Yli Solway-lahden kulki raju myrskypuuska ja sade löi suuria ikkunoita
vasten.

"Voiko ennustaja keksiä, mitä tuo merkitsee?" kysyi hän mitä
leveimmällä murteella. "Että pikku Mackellar tulee merellä kovin, kovin
kipeäksi."

Tultuani huoneeseeni istuin siellä, mieli kiusoittavasti kuohuksissa,
kuunnellen tuulten möyryntää talon päätyä vasten. Kun olin
sielullisesti sairas, kun myrkky mylvi ja vingahteli viireissä ja talo
vavahteli perustuksillaan, en saanut unenrahtua silmiini. Istuin ja
katselin kynttilän valossa mustia ikkunanruutuja, jotka myrsky joka
hetki uhkasi särkeä ja viskata sisään, ja tuolle pimeälle pohjalle
ilmaantui yhtenäinen sarja tulevaisuuden kuvia, jotka nostivat hiukset
päälaellani pystyyn. Lapsi turmeltuna, koti särjettynä, isäntäni
kuolleena tai mielipuolena, rouva epätoivoon vaipuneena -- kaiken tuon
minä näin räikein värein maalattuna pimeälle pohjalle, ja tuntui kuin
olisi myrskyn karjunta pilkannut minua siitä, että istuin toimetonna.



YHDEKSÄS LUKU.

Mackellarin matka masterin seurassa.


Ilmassa lepäsi paksu, märkä sumu, kun vaunut ajoivat oven eteen. Me
lähdimme kaikessa hiljaisuudessa; Durrisdeerin talo oli kuin oikea
murheen koti, kattoräystäät tippuivat ja ikkunan luukut olivat kiinni.
Minä huomasin masterin pistävän ulos päänsä ja katsovan jälkeensä noita
kosteita seiniä ja kimaltelevia kattoja, kunnes ne äkkiä hävisivät
sumun sekaan, ja minä otaksun, että hänet käsitti jonkunmoinen
luonnollinen ikävän tunne näin lähtiessään pois; tai ehkä se oli
aavistelua siitä, mitä lopuksi oli tuleva. Se ainakin on varmaa, että
hän, kun vaunut kulkea ratisivat pitkää ylämäkeä Durrisdeerista
lähtiessä ja me liikuimme eteenpäin märkyydessä, alkoi ensin viheltää
ja sitten laulaa surullisinta kansanlauluamme, erästä niistä,
jotka saavat kapakassa istuvan miesjoukon kyynelöimään, laulua
"Vaeltaja-Villestä." Niitä sanoja, joilla hän sen lauloi, en ole
muulloin kuullut, enkä saanut koskaan niitä kirjoitettuina käsiini.
Mutta muutamia rivejä, jotka erityisesti sopivat lähtöömme, minä vielä
muistan. Eräs säkeistö alkoi:

    Koti oli koti silloin, kaikki hymyili;
    kodin helmass' oli lapsi onnenautuas.

Ja loppu jotenkin näin:

    Nyt, kun päivä paistaa yli kunnaiden,
    on talo autio, sen ovi liiku ei.
    Niin siinä seisköön, armaat asujat
    maailmanranta vei. --

En ole kosikaan voinut sanoa, onko runo hyvä, mutta sille antoi
murheellinen sävel liikuttavan värityksen, ja sen lauloi minulle ensi
luokan laulaja hetkellä, joka oli varsin suotuisa vaikutelmalle.
Päästyään loppuun hän katsoi minuun ja huomasi, että silmäni olivat
kyynelissä.

"Oho, Mackellar", sanoi hän, "ettekö luule minun ollenkaan tuntevan
kaipuuta ja ikävää?"

"Minä en usko, että te voisitte olla niin paha mies", sanoin minä,
"ettei teissä olisi kaikkia mahdollisuuksia olla hyvä."

"Ei, ei kaikkia", sanoi hän, "ei kaikkia. Siinä te erehdytte. Halu
puuttuu, herra evankelista."

Mutta minusta kuulosti siltä, kuin hän olisi huokaissut astuessaan
jälleen vaunuihin.

Koko päivän me ajoimme; sää oli yhtä surullinen, tiheä sumu
ympärillämme ja sateena putoavia pilviä pääni päällä. Tie kulki yli
kanervanummien, missä ei kuulunut muuta ääntä kuin teeren kukerrus
märästä metsästä ja paisuvien purojen kohina. Toisinaan uinahdin uneen
ja jouduin silloin kamalan, pahaa ennustavan kauhu-unen valtaan, josta
heräsin yököttävin tuntein. Toisinaan, kun tie oli jyrkkä ja pyörät
kierivät vitkaan, kuuntelin vaunun sisästä kuuluvaa itämaisen kielen
sorinaa, josta minun oli yhtä vaikea saada selvää kuin lintujen
laulusta. Välistä, kun tie pitemmän ajan kulki vastamaahan, astui
master vaunuista ja kulki vieressäni, enimmäkseen sanaa sanomatta. Ja
koko ajan, nukuin tahi valvoin, oli minulla mielessäni samanlaisia
synkkiä lähestyvän turmion aavisteluja, ja samat kuvat liikkuivat
sieluni silmäin edessä, kuvastuen nyt vain vuorisumuun. Yksi, jonka
vielä muistan, oli niin selvä väreiltään, että se näytti todelliselta.
Näin siinä lordin istumassa pöydän ääressä jossakin pienessä tuvassa;
ensin lepäsi hänen päänsä käsien varassa, sitten hän nosti sen hitaasti
pystyyn ja katsoi minuun. Kasvoissa kuvastui äärimmäinen toivottomuus.
Olin sen nähnyt ensi kerralla ikkunan ruudussa viimeisenä yönä, jonka
olin Durrisdeerissa, ja puolen matkaa palasi se tavan takaa minua
kiusaamaan aivan kuin painajainen. Kumminkaan se ei ollut minkäänlaista
alkavaa mielenvikaisuutta, sillä minusta on nyt tullut vanha mies ilman
että olen menettänyt vähintäkään tervettä järkeäni, ei myöskään (kuten
silloin oli helppo otaksua) mikään jumalallinen tulevaisuuden enne,
sillä kaikki mahdolliset onnettomuudet tapahtuivat, mutta tuota ei --
ja minä näin monta surullista näkyä, mutta en koskaan tätä.

Suunnitelman mukaan meidän piti matkustaa läpi yön. Omituista oli, että
minä heti hämärän langettua tulin hiukan paremmalle tuulelle. Kirkkaat
lyhdyt, jotka heittivät valoaan yösumuun, höyryäviin hevosiin ja
postimieheen, joka hypähteli satulassaan, vaikutti ehkä, että kaikki
tuo tuntui minusta hauskemmalta kuin päivänvalossa, tai ehkä oli
mieleni uupunut murheellisia ajatuksia hautoessaan. Varmaa on, että
minä muutaman tunnin, joina en nukkunut, tunsin jonkinlaista henkistä,
hyvinvointia, vaikka ruumiillisesti olinkin märkä ja väsynyt, ja että
vihdoin vaivuin luonnolliseen, rauhalliseen uneen. Kuitenkin lienevät
aivoni syvimmässäkin horroksessa työskennelleet ja työskennelleet
ainakin _jossakin määrin_ johdonmukaisesti. Äkkiä minä näet olin aivan
valveilla ja aikeissa lausua:

    Kodin helmass' oli lapsi onnenautuas. --

Minua hämmästytti, kun huomasin tuon säkeen tavalla, jota en eilen
ollut huomannut, sopivan siihen kamalaan suunnitelmaan, joka masterilla
tätä matkaa tehdessään oli mielessä.

Olimme nyt aivan Glasgow'n läheisyydessä, tulimme pian sinne, söimme
aamiaista jossakin kapakassa ja löysimme (paholaisen johdatuksesta)
juuri lähdössä olevan laivan. Tilasimme hyttipaikat ja saimme pari
päivää myöhemmin tavaramme laivaan. Laivan nimi oli _Verraton_; se oli
ikivanha ja nimi sopi sille erinomaisesti. Yleinen mielipide oli, että
matka tulisi olemaan sen viimeinen; satamassa väki pudisteli sille
päätään, ja sattui useita kertoja niinkin, että ventovieraat ihmiset
tulivat kadulla minua puhuttelemaan ja kertoivat, että laiva oli
mädännyt kuin vanha juusto ja liian ankarassa lastissa, joten se
ehdottomasti haaksirikkoutuisi joutuessaan myrskyn käsiin. Tästä syystä
ei matkustajia tullut muita kuin me; kapteeni Mc Murtrie oli vaitelias
mies, joka piti huolta vain omista asioistaan; hän puhui Glasgow'n tai
Gaelin murretta. Perämiehet olivat raakoja tietämättömiä merimiehiä,
jotka olivat palvelemalla kohonneet tavallisista matruuseista. Masterin
ja minun siis oli tyytyminen toistemme seuraan.

_Verraton_ lähti Clydestä hyvässä tuulessa. Viikon ajan oli sää
suotuisa ja me pääsimme jotenkuten eteenpäin. Ihmeekseni huomasin
olevani täysi merimies ainakin siinä merkityksessä, etten koskaan ollut
kipeä, mutta niin hyvässä voinnissa kuin tavallisesti en suinkaan
ollut. En tiedä, oliko syynä laivan keinunta aalloilla, ahdas tila,
suolainen ruoka, vai kaikki tämä yhdessä, mutta murheellinen oli
mieleni ja hermoni kapinoivat. Matkamme tarkoitus vaikutti myöskin
hiukan, mutta vain hiukan; sairauden todellinen syy oli ympäristössäni,
ja ellei se johtunut laivasta, johtui se masterista.

Viha ja pelko ovat huonoja sänkykumppaneita, mutta (häpeä sanoa)
niitten kanssa olen ollut muulloin tekemisissä; olen mennyt levolle ja
noussut jälleen ylös niitten seurassa, olen syönyt ja juonut niiden
kanssa, enkä kuitenkaan milloinkaan, en ennen enkä jälkeen, ole ollut
sekä sielullisesti että ruumiillisesti niin perin myrkytetty, kuin
tunsin olevani _Verrattoman_ kannella. Myönnän mielelläni, että
vihamieheni kärsivällisyydellään oli minulle hyvänä esimerkkinä;
pahimpinakin hetkinä esiintyi hän mitä rakastettavimpana ja
kärsivällisimpänä, oli seuranani niin kauan kuin sallin hänen sitä
tehdä, ja kapusi kannelle lukemaan, kun minä olin osoittanut hänelle
ynseyttä.

Kirja, jonka hän oli ottanut mukaansa, oli Richardsonin kuuluisa
_Clarissa_, ja muiden pikku huomaavaisuuksiensa ohella hän luki
toisinaan siitä minulle palasia, ja kukaan kehittynein taiteilijakaan
ei olisi voinut vaikuttavammin esittää sen liikuttavia kohtia. Minä
taas vastailin hänelle otteilla raamatusta, joka muodosti koko
kirjastoni -- ja joka oli minulle aivan uusi ja vieras, kun minä paha
kyllä aina, vieläpä tähän päivään asti, olen kokonaan laiminlyönyt
uskonnolliset velvollisuuteni. Hän osasi pitää arvossa kirjan hyviä
puolia, kirjallisuuden tuntija kun oli, ja otti sen toisinaan
kädestäni, selaili sitä tavalla, joka osoitti hänen olevan perillä
asiassa, ja maksoi minulle samalla mitalla. Mutta ihmeellistä oli,
kuinka vähän hän sovitti lukemaansa itseensä; se meni ylhäältä hänen
päänsä yli kuin keskikesän ukkosilma. Lovelace ja Clarissa, kertomus
Davidin jalomielisyydestä, hänen katumuspsalminsa, järisyttävä kysely
ja epäily Jobin kirjassa, Esaiaan liikuttava rukous -- kaikki tämä oli
hänelle vain huvitteluaihetta, samaan tapaan kuin viulunsoitto
kapakassa. Tuo ulkonaisen vastaanottavaisuuden ja sisäisen paatumuksen
sekoitus vieroitti minua hänestä: se sopi hyvin siihen karkeaan
hävyttömyyteen, jonka tiesin löytyvän hänen hienotapaisen ulkokuorensa
alta. Toisinaan inhosin häntä kuin muodotonta, toisinaan arastelin
häntä kuin jotain puoleksi kummitusmaista olentoa. Oli hetkiä, jolloin
hän näytti minusta pelkältä pahvikuvalta, niin että olisi tarvinnut
vain iskeä tukeva isku hänen naamioonsa nähdäkseen sisäpuolella
ammottavan tyhjyyden. Tämä kauhu (joka tuskin oli aivan kuviteltua)
lisäsi hänen seuransa inhoittavuutta mitä suurimmassa määrin. Vihdoin
kehittyi asia siihen, että minä hänen tullessaan aivan kuin
sielullisesti vapisin; toisinaan teki mieleni kiljaista, toisinaan
tuntui taas siltä, kuin olisin voinut häntä lyödä. Tähän sieluntilaan
oli epäilemättä osaksi syynä häpeäntunne; minähän olin Durrisdeerissa
olomme viime aikoina alkanut hyvinkin sietää miestä, mutta jos nyt joku
olisi minulle sanonut, että jälleen saan saman katsantokannan, olisin
nauranut hänelle. Mahdollista on, ettei hän huomannut minun kivulloista
kiihoitustilaani -- mutta siihen kai hänen teräväjärkisyytensä oli
liian suuri, joten on otaksuttavampaa, että hän ainaisen joutilaan
elämänsä aikana oli niin tottunut seuraan, että hänen oli pakko tyytyä
minuun, vaikka huomasikin minun huonosti salatun vastenmielisyyteni.
Varmaa on ainakin, että hän mielellään kuunteli omaa puhettaan,
kuten hän yleensäkin suuresti rakasti kaikkia omia kykyjään ja
omituisuuksiaan -- eräs muoto henkistä köyhyyttä, jota melkein aina
seuraa luonteen kehnous. Useita kertoja näin hänen turvautuvan pitkiin
keskusteluihin laivurin kanssa, kun minä en antautunut hänen seuraansa.

Ja sen hän teki vaikka laivuri selvään osoitti, miten väsynyt hän oli
miehen juttuihin ja kärsimättömänä odotti hänen lähtevän, vastaillen
vain lyhyin murahduksin.

Kun ensimmäinen viikko oli ohi, kääntyi tuuli epäsuotuisaksi ja sää
ankaraksi. Meri aaltoili kovin. _Verraton_, joka oli vanhanaikainen
rakenteeltaan ja pahasti lastattu, keinui aivan hurjasti. Laivuri
pelkäsi mastojansa ja minä henkeäni. Emme päässeet suunnassamme
etenemään. Koko laivan valtasi sietämätön apeus; laivamiehet,
perämiehet ja kapteeni soimasivat toisiaan päivät pääksytysten. Nenäkäs
sana toiselta ja lyönti toiselta puolen kuuluivat päiväjärjestykseen.
Toisinaan voi tapahtua, että koko miehistö kieltäytyi työskentelemästä,
ja meidän, jotka pysyttelimme kannenkatoksen alla, täytyi pari kertaa
valmistautua tappelemaan -- ensi kerta, jolloin minä olen ollut aseissa
-- kapinan pelosta. Juuri kun olimme tällaisessa vaarallisessa tilassa,
puhkesi myrsky riehumaan, niin että kaikki luulivat aluksen vajoavan.
Minä olin kajuuttaan sulkeutuneena toisen päivän puolipäivästä toisen
iltaan. Master oli kannella, vyöstä kiinni jossakin. Secundra oli
nauttinut jotakin huumaavaa ainetta ja makasi tiedotonna, joten minä,
kuten ymmärrettävää on, vietin nuo tunnit aivan yksinäni. Aluksi olin
pelon lainaamia, melkeinpä pyörryksiin lyömä. Mutta pian alkoi minussa
kajastaa ilon hohde. Jos _Verraton_ uppoisi, veisi se sen olennon, jota
me kaikki niin syvästi pelkäsimme ja vihasimme, mukanaan pohjattomaan
syvyyteen; silloin olisi Ballantraen masterin loppu, kalat
uiskentelisivat hänen kylkiluittensa välitse; hänen suunnitelmansa
särkyisivät ja hänen viattomat vihollisensa saisivat rauhan. Aluksi se,
kuten jo sanoin, oli vain ilon hohde, mutta siitä kehittyi pian kirkas
päivänpaiste. Ajatus, että mies kuolisi, poistuisi tästä maailmasta,
jossa asumisen hän niin monelle teki katkeraksi, valtasi mieleni
kokonaan. Minä hyväilin sitä; nautin sitä aivan kuin herkullisinta
ruokaa. Ajattelin, ahtaassa huoneessani istuen, kuinka laiva sukeltaisi
viimeisen kerran, kuinka aallot tunkisivat kajuuttaan kaikilta
tahoilta; kuvailin mielessäni siellä tapahtuvaa viimeistä
kuolonkamppailua, katselin kaikkia kauhuja melkeinpä tyytyväisenä.
Tunsin voivani kestää kaikki, vieläpä lisääkin, kunhan _Verraton_ veisi
rakkaan isäntäni vihamiehen mukanaan yhteiseen hautaamme.

Seuraavana päivänä kahdentoista tienoissa vaimeni tuulen ulvonta; alus
ei enää niin kovin keinunut, ja vähitellen minulle selvisi, että olimme
päässeet pahimmasta myrskystä. Se oli minulle, niin totta kuin toivon
Jumalan armoa, pelkkä pettymys. Siinä itsekkyydessä, jonka halpamainen,
kaikki nielevä vihantunteeni synnytti, unohdin kokonaan viattoman
miehistön ajatellen vain itseäni ja vihollistani. Omasta puolestani
olin jo vanha; en ollut koskaan ollut nuori, minulla ei ollut
taipumuksia maallisiin iloihin; minua sitoi tänne vähän; ei merkinnyt
yhtä killinkiä sinne tai tänne, jos nyt yhtäkkiä hukkuisin Atlantin
aaltoihin tai elää jurnuttaisin vielä jonkin vuoden kuollakseni sitten
ehkä aivan yhtä kamalan kuoleman sairasvuoteella. Niinpä laskeuduin
polvilleni -- pitelin kiinni kajuuttapöydästä, muuten olisin heti
heilahtanut keinuvalle lattialle -- korotin lempeän ääneni keskellä
laimenevan myrskyn mylvintää ja rukoilin omaa kuolemaani. "Oi Herra!"
minä huusin, "rohkeammin olisi tehty, jos nousisin ja löisin kuoliaaksi
tuon miehen, mutta sinä olet tehnyt minut kerskuriksi hamasta äitini
kohdusta. Herra, sinä olet minut niin luonut, sinä tiedät minun
heikkouteni, sinä tiedät, että kuolema, missä muodossa ikänä se
esiintyykin, saa minut vapisemaan. Mutta katso! Nyt on sinun
palvelijasi valmis, hän on riisunut pois inhimillisen heikkoutensa.
Salli minun antaa henkeni tuon olennon edestä; ota ne molemmat,
Herra, ota ne molemmat ja armahda viattomia!" Tällaisin ja vielä
jumalattomammin sanoin ja vieläkin kiihkeämmin rukoillen minä vuodatin
ulos tunteitani. Jumala ei minua kuullut, ja oli varmaankin armo, ettei
hän sitä tehnyt. Minä yhä vielä suonenvedontapaisesti rukoilin, kun
joku veti purjekangaskaihtimen syrjään, joten laskeutuvan auringon valo
virtasi kajuuttaan. Minä hypähdin häveten seisaalleni ja huomasin
hämmästyksekseni, että horjuin ja tunsin tuskia, aivan kuin olisin
ollut kidutuspenkissä. Secundra Dass, joka oli nukkunut unijuomansa
loppuun, seisoi eräässä nurkkauksessa aivan lähellä tuijotellen
hurjasti minuun, ja kapteeni katsoi minuun avoimesta kajuutan ovesta ja
kiitti minua rukouksistani.

"Te olette pelastanut laivan, mr. Mackellar", sanoi hän. "Ei mikään
merimieskunto olisi voinut sitä pitää veden pinnalla. Meidän sopii
todellakin sanoa: 'Ei auta vankat vartijat, jos ei oo' Herra
suojanas!'"

Kapteenin väärinymmärrys nöyryytti ja hämmensi minut. Samaan suuntaan
vaikutti se kummastus ja pelko, jonka alaisena hindu aluksi näytti
olevan, ja se mateleva kohteliaisuus, jota hän nyt minulle osoitti. Nyt
tiedän, että hän oli kuullut ja käsittänyt mitä oikeastaan rukoilin.
Luonnollisesti hän heti ilmaisi asian herralleen, ja kun nyt,
salaperäisyyksien selvittyä, ajattelen tapausta, voin ymmärtää sen
ihmeellisen ja voinpa sanoa hyväksyvän hymyn, jolla master minua
kunnioitti ja jota minä silloin en käsittänyt. Samoin selviävät eräät
sanat, jotka hän muistaakseni samana iltana lausui. Hän ojensi minulle
hymyillen kätensä ja sanoi: "Ei, kelpo Mackellar, ei jokainen ole niin
suuri pelkuri, kuin itse luulee -- eikä liioin niin hyvä kristitty."
Hän ei voinut tietää, kuinka totta hän puhui. Ei näet käy kieltäminen,
että ne ajatukset, jotka olivat tulleet mieleeni myrskyn raivotessa,
yhä pitivät minua vallassaan, ja ne sanat, jotka itsestään lipuivat
kielelleni rukouksen aikana, kaikuivat yhä korvissani. Velvollisuuteni
on kertoa aivan avomielisesti, mitä häpeällisiä seurauksia tästä oli,
sillä en voisi koskaan puolustaa sellaista epärehellistä menettelyä,
että kuvailisin muiden syntejä ja salaisin omani.

Tuuli laimeni, mutta maininki kävi yhä korkeampana. Koko yön _Verraton_
keinui mitä kamalimmin, seuraava päivä koitti ja vieläkin
seuraava, mutta ilman muutosta. Oli melkein mahdotonta päästä yli
kajuutan-lattian; vanhat kokeneet merimiehet heittelehtivät kannella
loukkaantuen pahasti; vanhan aluksen joka ainoa lankku kitisi
liitoksissaan ja ankkuriketjujen luona oleva iso kello kilisi valittaen
lakkaamatta. Eräänä noista päivistä istuimme me, master ja minä, laivan
peräkannella. Minun on huomautettava, että _Verrattoman_ perävannas oli
hyvin korkea. Sen reunaa kulki verrattain leveä porras, joka aluksen
kummallakin kyljellä, keskipartaaseen yhtyessään, muuttui hienoksi,
vanhanaikaiseksi leikkauskoristeeksi. Tuo laitos, joka näytti olevan
enemmän komeuden kuin hyödyn vuoksi, vaikutti, että sinne syntyi
paikka, missä ei ollut minkäänlaista turvaa, ja se aivan korkeimman
osan rajalla, missä sitä laivan heilahdellessa eniten saattoi tarvita.
Siellä me istuimme, jalat riippumassa, master minun ja laivanreunan
välillä ja minä pitäen molemmin käsin kiinni kajuuttaikkunan
ristikosta; olin näet huomannut olevan vaarallista siinä istua, etenkin
kun alinomaa voin seurata heilahteluamme katselemalla masteria, jonka
hahmo kuvastui aurinkoa vasten partaan aukon kohdalla. Milloin oli
hänen päänsä zenitissä, jolloin varjo lankesi yli _Verrattoman_ sen
toiselle puolelle, milloin hän heilahti alaspäin, kunnes hän oli
jalkaini alla, niin että näin merenpinnan hänen yläpuolellaan kuin
huoneen katon. Tuota katsoessani lumoonnuin yhä enemmän, lumoonnuin
kuten lintujen sanotaan lumoutuvan käärmettä katsellessaan.
Samalla huumasi minua kaikenlainen meteli, sillä nyt, kun olimme
nostaneet kaikki purjeet siinä turhassa toivossa, että pääsisimme
matkasuunnassamme eteenpäin, ratisi laiva aivan kuin jokin tehdas.
Puhuimme ensin kapinasta, joka oli meitä uhannut, ja jouduimme siten
puhumaan murhasta. Tämä sai masterin kiusaukseen, suurempaan kuin mitä
hän voi vastustaa. Hänen piti kertoa minulle juttu ja samalla osoittaa,
kuinka nokkela ja kuinka ilkeä hän oli. Tällaisissa tapauksissa hän
aina esiintyi teeskennellen ja mahtipontisesti, saaden tavallisesti
aikaan, mitä oli tarkoittanut. Mutta kertomus, jonka nyt sain kuulla,
kerrottuna kovalla äänellä keskellä mahtavaa kohinaa, ja kertojana
mies, jonka toisena hetkenä näin yläpuolellani taivaalla ja toisena
anturaini alla -- juuri tämä kertomus teki minuun aivan erikoisen
vaikutuksen.

"Ystäväni kreivi", aloitti hän kertomuksensa, "vihasi erästä
saksalaista paroonia, joka ei ollut ollut kauan Roomassa. Voi olla
samantekevää, mikä vihamielisyyden syynä oli, mutta kun kreivi oli
päättänyt kostaa, ja kostaa panematta itse mitään alttiiksi, niin hän
piti aikeensa parooniltakin salassa. Tämä onkin itse asiassa
ensimmäinen ehto koston onnistumiselle; viha, joka ilmaistaan, on
voimaton. Kreivi oli tiedonhaluinen, etsivä henki. Hänessä oli hiukan
taiteilijaa. Kun hän ajatteli tehdä sitä tai tätä, tahtoi hän aina
suorittaa asian täydellisesti hyvin, ei ainoastaan tarkoitusta silmällä
pitäen, vaan myöskin ottaen huomioon välineet ja keinot; muuten näytti
asia hänestä epäonnistuneelta. Hän ratsasti nyt eräänä päivänä
etukaupunkien syrjäpuolissa ja joutui ruohottuneelle sivutielle, joka
kääntyi Campagnaan päin. Oikealla oli vanha roomalainen hauta ja
vasemmalla puutarha, jonka puut olivat aina viheriöitseviä. Tie vei
hänet pian rauniojoukkioon; keskellä hän huomasi kallionkylkeen
johtavan avoimen oven ja aivan sen läheisyydessä yksinäisen
surkastuneen pinjan, viinimarjapensaan korkuisen. Paikka oli autio ja
kaukana valtatieltä; sisäinen ääni kuiskasi kreiville, että täällä oli
jotakin, josta hän voi hyötyä. Hän sitoi hevosensa pinjaan, otti esiin
tuluksensa saadakseen valoa ja astui kallionkyljessä olevasta ovesta
sisään. Aukko johti vanhaan roomalaiseen holvikäytävään, joka kohta
jakaantui kahdeksi. Kreivi kulki oikeanpuolista käytävää, hapuillen
pimeässä eteenpäin, kunnes kohtasi jonkinlaisen aitauksen. Se ulottui
jokseenkin vyötäisiin asti ja kulki yli koko käytävän. Hän tunnusteli
jalallaan ja huomasi aitauksen takana sileän kivireunan ja sen takana
tyhjyyden. Hän oli nyt tullut kovin uteliaaksi ja kokosi sen vuoksi
muutamia lahoja puunpalasia, joita makasi maassa, ja sytytti pienen
nuotion. Aivan hänen edessään oli syvä kuoppa; epäilemättä oli joku
lähiseudun talonpoika käyttänyt sitä joskus kaivona ja rakentanut
aitauksen. Kauan seisoi kreivi aitaukseen nojaten ja katseli kaivoon.
Sen olivat roomalaiset kaivaneet ja se näytti, samoin kuin kaikki
muutkin tuon kansan laitokset, rakennetun iankaikkisuutta varten.
Laidat olivat vielä tasaiset ja liitokset tiiviit; se, joka sinne
putoaisi, olisi auttamattomasti hukassa. 'Miten olikaan?' mietti
kreivi, 'minut toi tänne selvä sisäinen vaisto. Mikä voi olla syynä?
Mitä olen saavuttanut? Miksi lähetettiin minut tuohon kaivoon
tuijottamaan?' Samassa myötäsi aitaus ja hän oli suin päin
syöksymäisillään kuoppaan. Hän hypähti taaksepäin pelastuakseen ja
polki samalla sammuksiin viimeisetkin nuotion jäännökset; valoa ei
käytävässä enää ollut, kitkerää savua vain. 'Onko minut lähetetty tänne
kuolemaan?' sanoi hän väristen kiireestä kantapäähän asti. Silloin
juolahti hänen mieleensä jotakin. Hän ryömi takaisin kuopan partaalle
tunnustellakseen käsillään. Aitausta oli aikoinaan tukenut pari
sivupönkkää; toinen vain oli irtaantunut, joten aitaus riippui toisen
varassa. Kreivi nosti sen jälleen pystyyn, samaan asentoon, missä se
oli ennenkin ollut, niin että seuraava kaivolla kävijä oli varman
kuoleman oma. Sitten hän haparoi ulos katakombista, aivan
pahoinvoipana.

"Seuraavana päivänä, ratsastaessaan paroonin kanssa juhlakulkueessa,
kreivi tahallaan oli olevinaan mietteisiinsä vaipunut. Toinen kysyi
(kuten hän oli laskenutkin), mistä se johtui, ja kreivi, hetken
esteltyään myönsi aivan harvinaisen unen hänen mieltänsä painostavan.
Tällä hän tahtoi saada paroonin kiintymään asiaan; tämä näet oli
taikauskoinen mies, mutta oli halveksivinaan kaikkia taikoja. Hän alkoi
tehdä pilaa, mutta silloin kreivi vastasi -- aivan kuin tahtomattaan
huudahtaen -- että hänen piti varoa, sillä uni koski juuri häntä. Te
tunnette riittävästi ihmisluontoa, kunnon Mackellar, selvästi
ymmärtääksenne, ettei parooni rauhoittunut, ennenkuin oli saanut kuulla
unen. Kreivi tiesi hänen nyt sitä vaativan ja kiusasi häntä, kunnes
hän oli aivan suunniltaan; sitten hän vihdoin teeskennellyn
vastenmielisesti oli suostuvinaan hänen pyyntöönsä. 'Minä varoitan
teitä', sanoi hän, 'se johtaa onnettomuuteen; joku aavistus sanoo sen
minulle. Mutta kun ette te enkä minäkään saa muuten rauhaa, niin saatte
itse siitä vastata. Uneni oli sellainen, että näin teidän ratsastavan
jossakin, en tiedä missä, mutta jossakin Rooman lähistöllä se kai oli,
sillä oikealla kädellä teistä oli vanha hauta ja vasemmalla puutarha,
jonka puut olivat aina viheriöitseviä. Minusta näytti kuin olisin
kauhun valtaamana teille herkeämättä huutanut, että kääntyisitte
takaisin. En tiedä, kuulitteko ääntäni, mutta eteenpäin te ratsastitte
mitään huolimatta. Tietä pitkin te jouduitte raunioiden ympäröimälle
autiolle paikalle, jossa oli kallioseinämään johtava ovi ja oven
läheisyydessä ränstynyt pinjapuu. Siinä te minun yhä huutaen teitä
varoittaessani astuitte hevosen selästä, sidoitte hevosenne pinjaan ja
kävitte rohkeasti ovesta sisään. Sisällä oli pimeä, mutta unessa minä
yhä voin teidät nähdä, ja huusin aina vain teitä kääntymään takaisin.
Te kuljitte tunnustellen oikeallepäin ja tulitte pieneen huoneeseen,
jossa oli aidattu kaivo. Mutta nyt -- en tiedä miksi -- kasvoi pelkoni
tuhatkertaiseksi, ja minusta tuntui, että huusin ääneni käheäksi teitä
varoittaessani, huusin, että vielä on aika ja rukoilin teitä mitä
pikimmin rientämään pois tuosta vestibyylistä. Minä käytin juuri sitä
sanaa unissani ja sen merkitys tuntui minusta silloin olevan aivan
selvä, mutta nyt, kun olen valveillani, täytyy minun tunnustaa, etten
sitä käsitä. Minun huutamisestani te ette vähääkään välittänyt,
nojasitte vain koko ajan aitaukseen katsellen tarkkaavasti alas veteen.
Ja sitten te saitte jonkinlaisen ilmoituksen; minä en luule edes
käsittäneeni, mitä se koski, mutta se peloitti minua siinä määrin, että
havahduin unestani, ja vapisin ja itkin herätessäni. Ja nyt', jatkoi
kreivi, 'minä kiitän teitä sydämestäni siitä, että pakotitte minut
kertomaan. Tuo uni lepäsi raskaana taakkana mielessäni, mutta nyt, kun
olen saanut sen kerrotuksi yksinkertaisin sanoin ja päivän valossa, ei
se minusta näytä suuria merkitsevän!' 'Enpä sentään tiedä', sanoi
parooni, 'jotakin omituista siinä on. Ilmoituksen, sanoitte.' -- 'Niin,
onpa se naurettava uni; se on hauska kerrottava ystävillemme!' 'Sitä
nyt en niinkään tiedä', sanoi kreivi. 'Minusta on verraten epämieluista
enää siihen palata. Unohdetaan se mieluummin kokonaan!' 'Kernaasti
minun puolestani', sanoi parooni. Eikä unesta tosiaankaan tullut enää
heidän kesken puhetta. Muutamia päiviä myöhemmin kreivi ehdotti, että
he tekisivät ratsastusmatkan ulos kaupungista; heistä näet oli viime
päivinä tullut yhä paremmat ystävät. Kotimatkalla kreivi aivan
huomaamatta muutti matkasuuntaa. Yht'äkkiä hän pysäytti hevosen, peitti
kasvonsa käsiinsä ja huudahti. Sitten hän paljasti kasvonsa (jotka nyt
olivat aivan valkoiset; hän näet oli oivallinen näyttelijä) ja tuijotti
parooniin. 'Mikä teitä vaivaa?' huusi parooni, 'mikä on vikana?' 'Ei
mikään', huusi kreivi. 'Ei ole mikään vikana. Minua vain hämmästytti
jokin, en tiedä mikä. Rientäkäämme Roomaan!' Mutta samassa oli parooni
katsellut ympärilleen ja käännyttyään Roomaan päin huomannut tien
vasemmalla puolella tomuisen sivutien, jonka toisella puolella oli
hauta ja toisella puutarha aina viheriöitsevine puineen. -- 'Niin',
sanoi hän muuttunein äänin, 'rientäkäämme todellakin Roomaan. Luulenpa,
ettette voi oikein hyvin!' 'Jumalan tähden', huusi kreivi vavisten,
'kunpa pääsisin Roomaan ja sänkyyni!' He ratsastivat takaisin melkein
sanaa sanomatta, ja kreivi, jonka oikeastaan olisi pitänyt
kutsuihin, paneutui makuulle, käskien sanoa, että hän oli saanut
malariakohtauksen. Seuraavana päivänä löydettiin paroonin hevonen
pinjaan sidottuna, mutta hänestä itsestään ei siitä hetkestä lähtien
kuultu mitään. -- Niin, oliko tuo sitten murha?" kysyi master,
keskeyttäen äkkiä kertomuksensa.

"Oletteko varma siitä, että hän oli kreivi?" kysyin minä.

"En minä hänen arvonimestään niin varma ole", vastasi hän, "mutta
jalosukuinen herra hän oli, ja Jumala varjelkoon teitä, Mackellar, niin
viekkaasta vihollisesta."

Viimeiset sanat tulivat ylhäältäpäin; hän hymyili minulle korkealta
ilmasta; seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jalkaini alla. Minä
seurasin yhä hänen heiluntaansa, olin siitä huvitettu kuin pieni lapsi;
se sai minut pyörryksiin ja ajatuksista tyhjäksi, minä puhuin kuin
unissani.

"Hän siis vihasi syvästi paroonia?" kysyin minä.

"Hänen mieltään ihan käänsi, kun tuo toinen oli läheisyydessä", sanoi
master.

"Samaa olen minäkin tuntenut", sanoin minä.

"Todellako!" huudahti master. "Mitä kuulenkaan -- olenko liian
itserakas, vai saanko todellakin juuri minä aikaan tuon sisälmysten
sekaannuksen?"

Hän kykeni valitsemaan miellyttävän asennon silloinkin, kun ainoana
katsojana olin minä, ja hän oli sitäkin taipuvaisempi sellaiseen, jos
tila oli edes jonkinverran vaaranalainen. Hän istui nyt polvi toisen
päällä ja käsivarret ristissä; hän seurasi aluksen heiluntaa ja
pysytteli niin taitavasti tasapainossa, että pieninkin sysäys olisi
hänet pudottanut. Yht'äkkiä näin isäntäni pöydän ääressä kasvot käsiin
peitettynä, mutta tällä kerralla oli niissä, kun hän ne paljasti, kovin
moittiva ilme. Samalla ilmaantuivat salamannopeasti mieleeni ne sanat,
joita olin käyttänyt rukoillessani -- _rohkeammin olisi tehty, jos
löisin kuoliaaksi tuon olennon_ --. Kokosin kaikki voimani ja
potkaisin, juuri kun laiva heilahti sille laidalle, missä vihamieheni
istui, häntä voimakkaasti jalallani. Kohtalon kirjaan oli kirjoitettu,
että tulin tuohon yritykseen syylliseksi, siinä kumminkaan
onnistumatta. Lieneekö syynä ollut oma epävarmuuteni vai hänen
uskomaton reippautensa, joka tapauksessa hän vältti iskun, hypähti
seisaalleen ja sai samassa tarttuneeksi kiinni erääseen vanttiin.

En tiedä kauanko kului sill'aikaa kun makasin laivan kannella, pelon,
katumuksen ja häpeän valtaamana, ja hän seisoi selkä laivanporrasta
vasten pidellen kiinni vantista ja silmäillen minua, kasvoilla
omituisen sekava ilme. Vihdoin hän alkoi puhua.

"Mackellar", sanoi hän, "minä en teitä moiti, vaan tarjoan teille
sovintoa. Te puolestanne ette luultavasti halua tätä urotyötä
kuuluteltavan maailmalle, ja minä puolestani myönnän avoimesti, ettei
minua miellytä alinomaa peljätä, että minut murhaa mies, jonka kanssa
syön samassa pöydässä. Luvatkaa minulle -- ei", katkaisi hän puheensa,
"Te ette ole vielä täysin oman itsenne herra, voisitte jälkeenpäin
ajatella, että minä otin teiltä lupauksen heikkouden hetkenä, enkä minä
tahdo jättää viisastelulle mitään sijaa -- sitenhän omantunnontarkat
ihmiset petosta harjoittavat. Ajatelkaahan sitä enemmän."

Sitten hän hyppi pitkin heilahtelevaa kattoa kuin orava ja pujahti
kajuuttaan. Noin puolen tunnin kuluttua hän palasi -- minä itse makasin
vielä samassa paikassa.

"No", sanoi hän, "lupaatteko minulle kristittynä ja veljeni uskollisena
palvelijana, että minä tästä lähtien saan olla rauhassa teidän
vainoomiseltanne?"

"Sen lupaan", vastasin minä.

"Saatte lyödä kättä sen asian vahvisteeksi", sanoi hän.

"Teillä on oikeus tehdä vaatimuksia", vastasin minä, ja me löimme
kättä.

Hän istui heti samalle paikalle, samaan vaaralliseen asemaan.

"Olkaa varuillanne!" huusin minä, peittäen silmäni käsilläni. "Minä en
saata katsella teitä siinä. Pieninkin muutos merenkäynnissä voi heittää
teidät syvyyteen."

"Tepä olette epäjohdonmukainen", vastasi hän hymyillen, mutta teki
kuten pyysin. "Mutta kaiken kaikkiaan, Mackellar, teidän tulee tietää,
että kunnioitukseni teitä kohtaan on äärettömästi kasvanut. Te
luulette, etten minä voi antaa todellista arvoa ystävyydelle. Mutta
minkätähden luulette minun kuljettavan Secundra Dassia mukanani ympäri
maailman? Siksi, että hän kuolisi ja tekisi murhan puolestani minä
hetkenä hyvänsä, ja sentähden minä hänestä pidän. Teistä tämä ehkä
tuntuu ihmeelliseltä, mutta totta on, että siedän teitä paremmin tuon
äskeisen tekonne jälkeen. Minä luulin teidän olevan kokonaan kymmenen
käskysanan pauloissa, mutta ei -- jumal'avita!" huudahti hän -- "tuolla
vanhalla akalla oli sittenkin verta suonissaan! Silti en tahdo sanoa",
jatkoi hän, jälleen hymyillen, "ettei lupauksen anto ollut oikein
tehty; minä näet uskon, ettette te koskaan voisi kunnostautua uudessa
ammatissanne."

"Onhan velvollisuuteni", vastasin, "pyytää teiltä ja Jumalalta anteeksi
yritystäni. Joka tapauksessa olen nyt antanut sanani ja tahdon sen
kunniallisesti pitää. Mutta kun ajattelen niitä, joita te vainoatte --"
siihen minä pysähdyin.

"Elämä on ihmeellinen", sanoi hän, "ja ihmiset ihmeellisiä olentoja.
Te luulottelette nyt rakastavanne veljeäni. Voitte olla varma siitä,
että se on pelkkää tottumusta. Muistelkaapas, niin mieleenne johtuu,
että hän teistä, kun Durrisdeeriin tulitte, näytti älyttömältä
nuorukaiselta, josta ei ollut mihinkään. Hän on vieläkin yhtä älytön,
eikä hänestä sen suurempiin ole nytkään, vaikk'ei hän enää olekaan yhtä
nuori. Jos te sen sijaan olisitte kohdannut minut, olisitte yhtä
ankarasti minun puolellani."

"Minä en mitenkään tahdo sanoa, ettei teistä ole mihinkään, mr. Bally",
vastasin minä, "mutta nyt te esiinnytte älyttömästi. Te olette
vast'ikään osoittanut luottavanne sanaani. Se, mitä muuten sanon
omaksitunnokseni, aivan itsestään arastaa teitä, samoin kuin silmä, kun
sitä kohtaa liian kirkas valo."

"En minä juuri tuota tarkoittanutkaan", sanoi hän. "Minä tarkoitan, jos
olisitte kohdannut minut silloin, kun olin nuori. Teidän on pidettävä
mielessänne, etten ole ollut aina sellainen kuin nyt, ja etten olisi
tullutkaan tällaiseksi, jos minulla olisi ollut teidänlaisenne ystävä."

"Kyllä, mr. Bally", sanoin minä. "Te olisitte tehnyt minusta pilaa. Te
ette olisi koskaan uhrannut kymmentä kohteliasta sanaa sellaiselle
kankeavarpaalle kuin minä."

Mutta nyt hän oli päässyt oikein puhdistautumisintoon, ja sillä hän
minua kiusasi koko lopun matkaa. Ennen hän varmaankin oli pitänyt
huvinaan maalata itsensä mustemmaksi kuin tarvis vaati, ylpeillyt
konnuudestaan ja käyttänyt sitä aseenaan. Ei hän nytkään tehnyt
itseänsä vikapääksi sellaiseen epäjohdonmukaisuuteen, että olisi
peruuttanut vähääkään siitä, mitä oli tunnustanut. "Mutta nyt, kun
tiedän teidän inhimilliseksi olennoiksi", sanoi hän, "pidän sopivana
selittää asioitani. Vakuutan teille, että olen itsekin inhimillinen ja
omistan hyveitä samoinkuin muutkin." Minua tuo, kuten jo sanoin,
vaivasi, sillä minä voin vastata ainoastaan yhdellä tapaa, ja sen olin
sanonut jo sata kertaa: "Luopukaa nykyisestä suunnitelmastanne ja
palatkaa Durrisdeeriin; silloin minä teitä uskon."



KYMMENES LUKU.

Mitä New-Yorkissa tapahtui.


Mainitsin jo, että ali aikomukseni ehtiä masterin edelle. Se kävikin
varsin helposti päinsä, kun sain kapteeni Mc Murtrien avukseni. Master
laskettiin juuri lastattavaan venheeseen aluksen toiselle kyljelle ja
sill'aikaa lähti toiselta ruuhi, jossa ei ollut muuta lastina kuin
minä. Suurempaa vaivaa ei minulla ollut lordin talon etsinnässäkään, ja
sinne minä kiiruhdin niin nopeasti kuin suinkin. Talo oli kaupungin
laidassa: oivallinen asumus komeine puutarhoineen; sivurakennus, joka
oli tavattoman iso, sisälsi sekä ladot, aitat että tallit. Siellä lordi
käyskenteli minun tullessani; siellä hän yleensä enimmäkseen
oleskelikin, sillä maanviljelysharrastukset olivat saaneet hänet
kokonaan valtoihinsa. Hyökkäsin hengästyneenä hänen luokseen ja
ilmoitin hänelle uutisen, joka itse asiassa ei mikään uutinen ollut,
sillä kaupunkiin oli saapunut useita laivoja, jotka olivat lähteneet
myöhemmin kuin _Verraton_.

"Olemme odottaneet teitä kauan", sanoi lordi, "ja olemme oikeastaan jo
lopulta lakanneet odottamasta. Minua ilahduttaa saada jälleen puristaa
kättänne, Mackellar. Minä luulin teidän lepäävän meren pohjassa."

"Jospa niin olisikin, lordi hyvä", huudahdin minä. "Silloin olisivat
teidän asianne paremmin."

"Ei, ei ollenkaan", sanoi hän vihaisesti. "Tämä oli parasta, mitä
toivoa voin. Siinä ankara laskelma tehtävänä, ja nyt -- vihdoinkin --
voin siihen ryhtyä."

Aloin varoittaa häntä niin suuresta rauhallisuudesta, mutta hän vain
vastasi: "Oh, me emme ole nyt Durrisdeerissa ja minä olen ollut
varoillani. Hänen maineensa on kulkenut häntä nopeammin; minä olen
valmistanut veljelleni tervetuliaiset. Sattumakin on tullut avukseni;
olen näet tavannut erään albanylaisen kauppamiehen, joka on tutustunut
häneen kohta kapinavuosien jälkeen, ja joka onneksi epäilee häntä
murhasta; asia koski erästä Chew-nimistä miestä, joka myöskin oli
Albanysta kotoisin. Ei hämmästytä ketään, jos ajan hänet ulos ovesta:
hän ei saa lähestyä lapsiani eipä edes tervehtiä vaimoani. Mitä minuun
itseeni tulee, sallin minä hänen veljenäni puhutella itseäni. Muutenhan
ei asiasta olisi minulle mitään huvia", sanoi lordi hieroen käsiänsä.

Sitten hän sai uuden ajatuksen ja lähetti nopeasti kutsukortteja seudun
ylhäisölle. En muista mitä tekosyytä hän käytti, mutta joka tapauksessa
hän sai aikaan, mitä oli tahtonutkin, joten vanha vihollisemme
näyttämölle ilmestyessään tapasi lordin astelemassa talon edustalla
varjokkaitten puitten siimeksessä kuvernööri toisella puolellaan ja
useita ylhäisiä miehiä toisella. Rouva, joka istui kuistikolla, nousi
paikaltaan varsin kärsimättömän näköisenä ja vei lapset mukanaan
sisään.

Master oli hyvin puettu; vyötäisillä riippui hieno koristemiekka; hän
teki miellyttävän kumarruksen seurueelle ja nyökkäsi lordille
tutunomaisesti. Lordi ei vastannut tervehdykseen, tuijotti vain
veljeensä otsa rypyssä.

"No, hyvä herra", sanoi hän vihdoin, "mitä pahaa ilmaa on meidän
kiittäminen siitä, että juuri tänne tulet, tänne, jonne maineesi
kaikkien meidän häpeäksi on ehtinyt ennen sinua?"

"Teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsee olla kohtelias", huudahti master
vavahtaen.

"Minä suvaitsen puhua asian suoraan", vastasi lordi, "sillä
välttämätöntä on, että selvästi tajuat asemasi. Kotona, missä sinua
niin vähän tunnettiin, kävi vielä päinsä antaa asiain mennä menojaan,
mutta täällä siirtomaassa se olisi aivan mahdotonta. Sentähden voin
sinulle vakuuttaa, että olen lujasti päättänyt pysyä sinusta erossa.
Sinä olet jo ennen melkein kokonaan hävittänyt minut, kuten aikaisemmin
isäni -- jonka sydämen sinä sitäpaitsi musersit. Sinun rikoksiasi ei
voi rangaista laki; mutta ystäväni kuvernööri on luvannut suojella
perhettäni. Varo itseäsi, hyvä mies!" huusi lordi heiluttaen hänelle
keppiä, "jos sinun huomataan puhuneen sanankin viattomalle
talonväelleni, niin mennään niin pitkälle, että saat siitä
lakimääräisesti kärsiä."

"Oho!" sanoi master, varsin viekkaasti. "Sellaisiako etuja maastamuutto
tuo mukanaan. Nämä herrat eivät tunne historiaamme, huomaan minä. He
eivät tiedä, että minä olen Durrisdeerin lordi, he eivät tiedä, että
sinä istut sijallani vajallisen perhesopimuksen nojalla; he eivät tiedä
(muuten he eivät ystävinä seurustelisi kanssasi), että jok'ainoa
jalanala Durrisdeerin tilaa kuuluu minulle kaikkivaltiaan Jumalan
edessä -- ja että jok'ainoan pennin, jonka pidätät minulta, pidätät
varkaana, valapattona ja uskottomana veljenä!"

"Kenraali Clinton", huusin minä, "älkää kuunnelko hänen valheitaan.
Minä olen talon vouti ja vakuutan, ettei hänen puheessaan ole
pienintäkään perää. Mies on kuolemaantuomittu kapinoitsija, josta
sittemmin on tullut lahjottu vakoilija; siinä hänen historiansa parilla
sanalla."

Siten minä hetkellisen kiivastuksen vallassa paljastin hänen
konnuutensa.

"Mies", sanoi kuvernööri ankaralla äänellä, kääntyen masteriin päin.
"Minä tunnen sinut paremmin kuin luuletkaan. Me olemme täällä
siirtomaassa saaneet selville eräitä seikkailujesi jälkiä, ja parasta
on, ettet pakota minua niitä tarkemmin tutkimaan. Kysymys on siitä,
kuinka Jakob Chew kaikkine tavaroineen katosi sekä siitä, mistä tulit,
kun sinut löysi rannikolta paljon rahaa ja jalokiviä mukanasi eräs
Albanysta kotoisin oleva Bermudas-laivuri. Voit olla varma siitä, että
jätän nämät asiat silleen vain siksi, että säälin perhettäsi ja
kunnioitan arvoisaa ystävääni, lordi Durrisdeeria."

Väkijoukosta kuului hyväksyvää sorinaa.

"Minun olisi pitänyt muistaa, millaisen loisteen lordin arvo luo
ympärilleen tällaisessa loukossa", sanoi master, kalmankalpeana
kasvoiltaan, "miten väärin se sitten lie saatukin. Minulla ei siis ole
muuta neuvoa kuin kuolla lordin oven eteen, missä ruumiini voi olla
varsin soma koristus."

"Herkeä näyttelemästä", huusi lordi. "Sinä tiedät varsin hyvin, etten
minä mitään sellaista toivo; tahdonhan vain puolustautua juoruilta ja
varjella kotini sinun sinne tunkeutumiselta. Saat valita kahden asian
välillä. Joko kustannan matkasi kotiin ensimmäisellä laivalla;
silloinhan ehkä voisit jälleen ryhtyä valtiolliseen toimintaasi, vaikka
Jumala tietää, että mieluummin näkisin sinut maantierosvona. Tai ellei
tämä sovi sinulle, niin ole hyvä ja jää tänne. Minä olen ottanut selvää
pienimmästä rahamäärästä, millä New-Yorkissa voi kunnolla pitää
ruumiinsa ja sielunsa koossa; sen verran saat jokaviikkoisina erinä; ja
ellet osaa tehdä työtä hankkiaksesi lisää, on parasta että heti alat
opetella. Mutta se ehto tässä on -- ettet puhu yhdellekään perheeni
jäsenelle, paitsi minulle", lisäsi hän.

En luule koskaan nähneeni ihmistä niin kalpeana kuin master oli; mutta
hän seisoi suorana, suu tiukasti kiinni.

"Minulle on täällä lausuttu muutamia loukkaavia sanoja, joita en ole
ansainnut", sanoi hän, "ja joita en totta tosiaan aio pakenemalla
kumota. Anna minulle almusi. Minä en häpeä sitä ottaa, sillä se
kuuluukin minulle -- yhtä hyvin kuin paita, joka on ylläsi -- ja minä
jään mieluummin tänne, kunnes nämä herrat saavat minusta paremman
käsityksen. He lienevät jo huomanneet pukinsorkan, kun sinä, huolimatta
innoittelustasi perheen kunnian säilyttämiseksi, nyt jo huviksesi sitä
häpäiset minun persoonassani."

"Hyvin, varsin hyvin kaikki", sanoi lordi, "mutta voit luottaa siihen,
ettei tuo tee minkäänlaista vaikutusta meihin, jotka entuudesta sinut
tunnemme. Sinä valitset puolen, josta luulet enemmän hyötyväsi. Ota se,
jos saatat, hiljaisuudessa; ajan mittaan se sinua auttaa enemmän kuin
moinen ilmeinen epäkiitollisuus."

"Kiitollisuus, lordi Durrisdeer", huudahti master paisuvin äänin ja
etusormi korkealla. "Olehan huoletta; sitä ei tule puuttumaan. Nyt
riittää, kunhan tervehdin näitä jaloja herroja, joita olemme vaivanneet
perheasioillamme."

Sitten hän kumarsi heille kullekin, asetteli miekkaansa ja lähti.
Kaikki jäivät ihmettelemään hänen käytöstään, ja minä yhtä paljon
lordin.

Perheriita oli täten saanut aivan uuden käänteen. Master ei ollutkaan
niin avuton kuin lordi otaksui, sillä hänen vapaasti käytettävänään
oli erinomainen ja monipuolinen taiteilija-kultaseppä. Lordin
raha-avustuksella, joka ei ollut niin niukka kuin hän itse oli sanonut,
voivat herra ja palvelija pysyä hengissä, joten se, minkä Secundra Dass
ansaitsi, voitiin panna talteen tulevia tarpeita varten. En ollenkaan
epäilekään, että näin tapahtui. Kaiken todennäköisyyden mukaan oli
masterin suunnitelmana koota niin paljon kuin oli tarpeen ja sitten
lähteä etsimään sitä aarretta, jonka hän pitkiä aikoja sitten oli
kaivanut maahan vuoristoon. Jos hän olisikin tyytynyt tällaisiin
ajatuksiin, olisi hän epäilemättä tehnyt viisaammin. Mutta hän antoi
itsensä ja meidän turmioksi vihansa vallita. Se julkinen häväistys,
jonka hän oli kärsinyt tullessaan -- ja jonka hän suureksi ihmeekseni
jaksoi sietää -- oli tunkeutunut hänen luihinsa ja ytimiinsä. Hän oli
sillä mielellä, että olisi -- kuten vanha sananlasku sanoo -- leikannut
nenänsä nolatakseen naamansa. Nyt hänen oli pakko antautua ihmisten
naurettavaksi siinä toivossa, että joku osa häpeästä pirahtaisi
lordiinkin.

Hän valitsi asunnokseen yksinäisen pienen puutalon eräässä kaupungin
kehnoimmassa osassa. Talon ympärillä kasvoi muutamia akasioja. Sen
etupuolelle oli rakennettu jonkinlainen parveke, jossa oli aukko
aivankuin koirankopissa ja joka kohosi noin pöydän korkeudelle maasta.
Sinne oli talonrakentaja, köyhä mies, ennen asetellut tavaroitaan
myytäväksi; ja se herätti masterissa halun asua talossa, ehkäpä myöskin
synnytti ajatuksen siitä vehkeestä, jonka hän pani toimeen. Mikäli
ymmärrän, oli hän merirosvolaivalla oppinut jonkin verran neulomaan --
ainakin niin paljon, että voi julkisesti näytellä räätäliä, eikä
enempää kuulunutkaan hänen kostosuunnitelmaansa. Parvekkeen yläpuolelle
hän ripusti ilmoituksen, jonka sisältö oli suunnilleen seuraava:

           VAATTEITA PAIKKAA SIEVÄSTI
                _James Durie_,
           Entinen Ballantraen master.

           HIENOA KULTASEPÄNTYÖTÄ SUORITTAA
                _Secundra Dass_,
           Muunnettu intialainen herrasmies.

Tämän ilmoituskilven alla, parvekkeen sisäpuolella, istui isäntä itse,
kun hänellä oli työtä, räätälin tavoin jalat ristissä allaan ja ompeli
ahkerasti. Kun hänellä oli työtä, sanoin; liiketuttavat näet
enimmäkseen kääntyivät Secundran puoleen, joten masterin ompelu oli
samantapaista kuin Penelopen. Hän ei luonnollisesti koskaan ollut
ajatellutkaan ansaita edes voita leivälleen moisella käsityöllä;
hänelle riitti, että ilmoituskilpi veti Durie-nimen lokaan, ja että
tuon ylpeän suvun entinen kantaherra nyt istui kaiken kansan nähtävänä
sääret ristissä ja veljensä halpamaisuuden häpeällisenä todistuksena.
Ja siinä määrin hänen suunnitelmansa onnistuikin, että kaupungissa
alkoi kuulua ääniä, ja muodostua puolue, joka oli kovin vihamielinen
lordille. Kuvernöörin suosio teki sitäkin ilmeisemmäksi isäntäni
kuulumisen toiseen joukkoon; rouva, jota ei koskaan oltu erityisen
hyvin kohdeltu siirtomaassa, sai kuulla kiusallisia viittauksia;
naisseurassa oli hänen melkein mahdoton yhtyä puhumaan käsitöistä,
seikka, joka luonnollisesti siellä aivan helposti tulee esille. Niinpä
olenkin nähnyt hänen tulevan vihoissaan kotiin, vakuuttaen, ettei hän
koskaan enää lähtisi kutsuihin.

Kaiken tämän aikana pysytteli lordi omassa kartanossaan puuhaillen
innokkaasti maanviljelyshommissa; ne, jotka hänen kanssaan eniten
tulivat tekemisiin, pitivät hänestä, hän taas ei huomannut muita tai ei
heistä välittänyt. Hän alkoi lihoa; hänen ilmeessään oli iloisuutta ja
hommakkuutta; hikihatussakin näytti hän voivan mitä parhaimmin. Rouva
taas -- huolimatta persoonallisista ikävyyksistään -- siunasi joka
päivä taivasta siitä, että hänen isänsä oli jättänyt hänelle perinnöksi
sellaisen paratiisin. Hän oli ikkunasta katsellut, kuinka masteria
nöyryytettiin, ja näytti siitä hetkestä tuntevan olonsa turvalliseksi.
Minä puolestani en ollut yhtä varma; minusta alkoi lordin tila näyttää
jossain määrin kivulloiselta. Onnellinen hän oli, siitä ei ollut
epäilystäkään, mutta tuon onnen syyt eivät olleet näkyvissä.
Perheensäkin keskuudessa hän ilmeisesti nautti jostain salaisesta
ajatuksesta, ja minussa heräsi vihdoin eräs epäluulo, sopimaton sekä
häneen että minuun nähden, se nimittäin, että hänellä oli jossain
kaupungilla jalkavaimo. Hän kävi kuitenkin hyvin vähän ulkona ja oli
koko päivän kovassa puuhassa; oikeastaan oli vain yksi hetki päivästä,
jolloin en tiennyt hänen toimistaan, ja sekin sattui aamupäivällä,
jolloin Aleksanderilla oli lukutuntinsa. Sen puolustukseksi mitä
silloin tein, muistutan vieläkin alinomaa peljänneeni, ettei parooni
olisi oikein täydellä järjellään, ja että tein oikein ollessani
varuillani nyt, kun vihollisemme oleskeli samassa kaupungissa kuin
mekin. Sen vuoksi keksin tekosyyn saadakseni siirretyksi sen tunnin,
jona opetin mr. Aleksanderille matematiikan alkeita, ja aloin sen
sijaan vakoilla isäntäni askeleita.

Joka aamu, oli ilma millainen tahansa, hän otti kultanuppisen keppinsä,
heitti hattunsa niskalle -- uusi tapa, jonka otaksuin johtuvan siitä,
että hänen otsaansa poltti -- ja lähti tekemään määrättyä kiertokulkua.
Aluksi hänen tiensä johti pitkin sievää puistokäytävää ja ohi
kirkkotarhan, missä hän istui hetkisen mietteisiinsä vaipuneena, jos
oli kaunis ilma. Sitten kääntyi polku rantaan päin, sieltä pitkin
satamalaidetta ja kulki masterin puodin ohi. Lähestyessään tätä paikkaa
retkellänsä alkoi lordi Durrisdeer kävellä yhä hitaammin, aivan kuin
nauttien raittiista ilmasta ja näköalasta, ja puodin edustalle, sen ja
merenrannan keskivaiheille, hän pysähtyi hetkeksi nojaten keppiinsä.
Juuri siihen aikaan master istui kojussaan heittäen neulaansa.
Veljekset tuijottivat vihaisesti toisiinsa, sitten lordi lähti
eteenpäin hymyillen itsekseen.

Kaksi kertaa minun vain tarvitsi alentua vakoilijan epäkiitolliseen
ammattiin, sitten minä jo olin selvillä siitä, mikä tarkoitus lordin
retkillä oli ja mistä hänen salainen ilonsa johtui. Siinä oli hänen
rakastajattarensa: viha se hänen kasvoilleen loi terveen värin eikä
rakkaus. Voi ehkä olla sellaisia moralisteja, joita tällainen huomion
teko olisi tyydyttänyt; minuun se koski kipeästi. Se, että kaksi
veljestä oli sotakannalla keskenään, ei ollut ainoastaan sinänsä
vihattavaa; minun mielestäni siihen sisältyi paljon tulevia
onnettomuuksia. Siksipä pidinkin tapanani oikoteitse rientää paikalle
ja piilosta katsella heidän kohtaustaan. Eräänä päivänä, kun tulin
hiukan myöhemmin, oltuani viikon päivät estettynä pääsemästä, minä
hämmästyin nähdessäni suhteen vieläkin entisestään kehittyneen. Minun
on mainittava, että masterin tuvan edustalle oli asetettu tuoli
liiketuttavien istuttavaksi, kun tulivat miehen kanssa kauppoja
tekemään. Nyt näin lordin istuvan tuolla tuolilla, leikkivän
kävelykepillään ja tuijottelevan varsin tyytyväisenä lahdelmalle. Parin
kolmen jalan päässä hänestä istui master neulomassa. Kumpikaan ei
puhunut mitään; lordi ei edes luonut silmäystäkään viholliseensa siinä
istuessaan. Pelkkä ruumiillinen läheisyys sai hänet epäilemättä sitäkin
selvemmin tuntemaan toisen läsnäolon, ja hän nautti epäilemättä syvin
siemauksin hänen läsnäolostaan.

Kohta kun hän oli lähtenyt paikaltaan, astuin minä hänen luokseen.

"Lordi hyvä", sanoin minä, "ei tuollainen käytös ole sopivaa teille."

"Minä tiedän sen", virkkoi hän. Minua ei värisyttänyt ainoastaan tuo
omituinen lause, vaan koko hänen puhetapansa.

"Varokaa, lordi, noin antamasta valtaa katkerille tunteillenne", sanoin
minä. "En tiedä, onko se vaarallisempaa sielullenne vaiko
ymmärryksellenne, mutta te olette murhaamaisillanne molemmat."

"Ette te voi käsittää", sanoi hän. "Ei teillä ole koskaan ollut
sellaisia katkeruuden vuosia kannettavinanne."

"Ja ellei muuta olisikaan peljättävissä", lisäsin minä, "niin ärsytätte
varmaan miehen johonkin epätoivoiseen tekoon."

"Päinvastoin; hänen rohkeutensa on lannistumassa", vastasi lordi.

Noin viikon ajan kävi isäntäni joka päivä penkillä istumassa. Siinä oli
miellyttävä paikka akasiain alla; näkyi meri ja laivoja, ja kuului
kuinka merimiehet laulelivat työtä tehdessään. Siinä he nyt istuivat,
puhumatta ja liikahtamatta kumpikin. Neula vain lensi ja master puraisi
toisinaan poikki langan; hän näet yhä oli ahkeroitsevinaan. Siellä minä
tavallisesti yhdyin heihin, ihmetellen itseäni ja tovereitani. Kun joku
lordin ystävistä kulki ohi, tervehti hän heitä iloisesti ja huusi, että
hän istui siellä antamassa joitakin hyviä neuvoja veljelleen, josta nyt
hänen suureksi ilokseen oli tullut oikein uuttera. Ja tämänkin master
otti vastaan tyynen näköisenä; mitä hän itsekseen mietti, tietää Jumala
tai ehkä paholainen yksin.

Mutta yht'äkkiä, eräänä hiljaisen kauniina päivänä, siihen
vuodenaikaan, jota nimitetään intiaanikesäksi, kun metsät olivat
värjäytyneet kultaisiksi, vaaleanpunerviksi ja verenkarvaisiksi, laski
master neulan kädestään ja purskahti ankaraan nauruun. Hän oli varmaan
valmistanut sitä kauan hiljaisuudessa, sillä se kuulosti itsessään
varsin luonnolliselta, mutta se tapa, jolla se äkkiä katkaisi ylen
pitkän vaitiolon ja silloiset olosuhteet, jotka eivät suinkaan
kehoittaneet riemuun, antoivat sille korvissani pahaaennustavan kaiun.

"Henry", sanoi hän. "minä olen kerrankin tehnyt virheen ja sinä olet
kerrankin ollut kyllin viisas käyttääksesi sitä hyväksesi. Nyt loppuu
paikkaräätäli-näytelmä, ja minä myönnän iloksesi, että sinä olet ollut
siinä voitolla. Veri ei ole koskaan niin ohutta, ettei se olisi vettä
sakeampaa, ja sinulla on epäilemättä erinomainen kyky olla
kiusoittava."

Lordi ei sanonut sanaakaan; aivan kuin master ei olisikaan vaitioloa
katkaissut.

"Kuulehan", jatkoi master, "älä nyt niskoittele, muuten et enää esiinny
eduksesi. Voin vakuuttaa, että sinulla on syytä olla jonkin verran
jalomielinen; minun näet täytyy mennä vielä edemmäksi kuin pelkkään
tappioni tunnustamiseen. Tarkoitukseni oli jatkaa tätä työtä, kunnes
olisin kerännyt rahoja riittävästi erästä suunnitelmaa varten; mutta
minä myönnän rehellisesti, ettei minulla ole siihen rohkeutta.
Otaksuttavaa on, että sinä toivot minun lähtevän tieheni tästä
kaupungista; minä olen toista tietä johtunut samaan ajatukseen. Ja nyt
minä teen erään ehdotuksien, tai jos teidän korkea-arvoisuutenne niin
tahtoo, pyydän erästä armonosoitusta."

"Pyydä sitten", sanoi lordi.

"Sinä lienet kuullut, että minulla oli kerran tässä maassa melkoinen
aarre", vastasi master; "no niin -- joka tapauksessa se on minulla
ollut. Minun oli pakko kaivaa se maahan paikalle, josta minä riittäväin
tuntomerkkien avulla voin sen löytää. Tuon aarteen takaisin saaminen on
nyt muuttunut kunnianhimoni vaatimattomaksi päämääräksi, etkä sinä
kadehtine sitä minulta, kun sen saan käsiini."

"Mene hakemaan", sanoi lordi. "En minä sinua pidätä."

"No niin", sanoi master, "mutta niin tehdäkseni minulla täytyy olla
apumiehiä ja kuljetusneuvoja. Sinne on pitkä ja huono tie, ja villit
intiaanit tekevät seudulla liikkumisen epävarmaksi. Annahan minulle
vain tarvittava määrä, joko joku pyöreä summa viikkorahojeni sijasta
tai, jos mieluummin niin tahdot, lainaksi. Minä maksan sen palattuani
takaisin. Ja senjälkeen pääset sinä, jos haluat, ainaiseksi minua
näkemästä."

Lordi tuijotti häntä kiinteästi silmiin: suun ympärillä näkyi jäykkä
hymy, mutta hän ei sanonut mitään.

"Henry", sanoi master niin rauhallisesti että minua kammotti, ja
peräytyi samassa vähän, -- "Henry, minulla oli kunnia puhutella sinua."

"Astellaanpa kotiinpäin", sanoi lordi minulle, joka seisoin nykien
häntä hihasta. Sitten hän nousi, suoristi itseään, asetti hattunsa
kuntoon ja alkoi, vieläkään mitään vastaamatta, kulkea hitaasti
poispäin pitkin rannikkoa.

Seisoin hetkisen tietämättä kummanko veljen puoleen kääntyisin; niin
vaarallisen käänteen näytti asia nyt saaneen. Mutta master oli jälleen
ryhtynyt työhönsä, hänen päänsä oli painuksissa, mutta käsi näytti
liikkuvan yhtä nopeasti kuin konsanaan. Sen vuoksi päätin lähteä lordin
jälkeen.

"Oletteko mieletön?" huusin minä saavutettuani hänet. "Päästättekö noin
hyvän tilaisuuden käyttämättä?"

"Vieläkö te hänen loruistaan välitätte?" kysyi lordi halveksivasti.

"Tahtoisin hänet pois tästä kaupungista!" huusin minä. "Tahdon hänen
lähtevän minne hyvänsä ja miten hyvänsä, kunhan hän vain ei ole
täällä."

"Minä olen sanonut mitä minä tahdon", vastasi lordi, "ja te olette
sanonut mitä te tahdotte. Riittäköön se siitä."

Mutta minä ajattelin yhä vain masterin pois saamista. Mieltäni
liikutti mitä ankarimmin, kun muistin miten kärsivällisesti hän jälleen
ryhtyi työhönsä. Ei kukaan voisi sietää niin pitkällistä pilkkaa,
kaikkein vähimmin master. Olin tuntevinani ilmassa veren hajua, ja
lupasin itselleni, etten löisi laimin mitään, en mahdollisuuden
välkähdystäkään, kun oli kysymyksessä onnettomuuden välttäminen. Samana
päivänä menin lordin luo konttoriin, missä hänellä oli jotain pientä
puuhaa.

"Lordi hyvä", sanoin minä, "olen keksinyt sopivan käyttökeinon
säästämilleni rahoille. Mutta ne ovat, paha kyllä, Skotlannissa;
niiden nostamiseen kuluisi aikaa, ja asia on kiireellinen. Voisiko
korkea-arvoisuutenne antaa minulle tuon summan etukäteen velkakirjaa
vastaan?"

Hän katsoi minuun hetkisen kiinteän tutkivasti. "Minä en ole koskaan
tiedustellut taloudellista asemaanne, Mackellar", sanoi hän. "Lukuun
ottamatta myöntämäänne takausta, voi sattua, ettette ole killinginkään
arvoinen."

"Minä olen ollut kauan teidän palveluksessanne, enkä ole
koskaan sanonut valheellista sanaa; en liioin pyytänyt mitään
suosionosoitusta", sanoin minä, "ennenkun tänä päivänä."

"Suosionosoitusta masterille", vastasi hän rauhallisesti. "Pidättekö
minua hupsuna, Mackellar? Koettakaa ymmärtää kerta kaikkiaan, että minä
teen tuolle pedolle mitä tahdon; minua ei liikuteta hyvällä eikä
pahalla, ja ennenkuin minun silmäni pimitetään, tarvitaan sukkelampi
temppuilija kuin te. Minä tahdon, että minua palvellaan, palvellaan
uskollisesti, enkä, että te vehkeilette ja sotkette asioita minun
selkäni takana ja varastatte rahoja minulta itseltäni kukistaaksenne
minut."

"Lordi hyvä", sanoin minä, "noita sanoja en anna teille anteeksi."

"Miettikääpä asiaa, Mackellar, niin te ehkä huomaatte, että ne ovat
paikalleen puhutut. Teidän juonittelunne se on anteeksiantamatonta.
Kieltäkää, jos voitte, että aiotte käyttää rahoja tehdäksenne jotakin,
mihin minä en suostu. Jos voitte kieltää, niin pyydän mielelläni
anteeksi. Mutta muuten täytyy teidän tyytyä siihen, että menettelyänne
nimitetään sen oikealla nimellä."

"Jos luulette minun muuta aikovan kuin teidät pelastaa" -- aloin minä.

"Vanha ystävä", sanoi hän. "Te tiedätte varsin hyvin, mitä minä luulen.
Tässä tarjoan käteni vilpittömin sydämin; mutta rahaa te ette saa
penniäkään."

Kun olin siten epäonnistunut, menin suoraapäätä huoneeseeni, kirjoitin
kirjeen, juoksin se mukanani satamaan, kun tiesin siellä olevan laivan
lähdössä, ja olin masterin tuvalla siinä illan pimetessä. Astuin
koputtamatta sisään ja tapasin masterin intialaisineen syömässä
yksinkertaista maissipuuro- ja maitoillallistaan. Tupa oli
sisäpuoleltaan puhdas, mutta köyhä; ainoa silmiinpistävä esine oli
kirjahylly, jolla oli muutamia kirjoja, sekä Secundran pieni penkki
yhdessä nurkassa.

"Mr. Bally", sanoin minä, "minulla on Skotlannissa säästössä noin
viisisataa puntaa; ne minä olen koonnut vaivalloisen elämäni aikana.
Nyt lähtee tuolla laivalla kirje, jolla ne nostetaan. Jos tahdotte
kärsivällisenä odottaa, kunnes laiva tuo vastuun, niin saatte ne kaikki
niillä ehdoilla, jotka esititte lordille aamulla."

Hän nousi pöydästä, asteli tuvan lattialla, tarttui olkapäihini ja
katsoi minuun hymyillen.

"Ja kumminkin te pidätte aika paljon rahoista", sanoi hän, "ja
kumminkin te pidätte rahoista enemmän kuin mistään muusta, veljeäni
lukuunottamatta."

"Minä pelkään vanhuutta ja köyhyyttä", sanoin minä; "siinä on ero
asiassa."

"En minä tahdo sanasta sotaa nostaa; nimittäkää sitä vain sillä
nimellä", vastasi hän. "Voi Mackellar, Mackellar, jos te tekisitte
tämän rakkaudesta minuun, kuinka iloisesti ottaisinkaan tarjouksenne
vastaan."

"Niinpä niin", vastasin minä kiivaasti, "minun on häpeäkseni
tunnustaminen, etten voi hyvillä mielin nähdä teidän asuvan tällaisessa
köyhässä paikassa. Ei se ole ainoa ajatukseni, eikä ensimmäinenkään,
mutta niin minä mietin. Mielelläni minä teitä auttaisin asiassa. En
minä rakkauttani tarjoa -- kaukana siitä; mutta niin totta kuin Jumala
on tuomarini -- ja minä itsekin sitä ihmettelen -- minä teen sen aivan
ilman vihamielisiä tunteita."

"Oho!" sanoi hän, pidellen olkapäistäni ja minua hiljaa ravistellen.
"Teillä on minusta suuremmat ajatukset kuin itse arvaattekaan! Ja minä
itsekin sitä ihmettelen", lisäsi hän matkien äskeisiä sanoja ja
jossakin määrin ääntänikin. "Te olette rehellinen mies, ja senvuoksi
minä teitä säästän."

"Säästätte minut?" huudahdin minä.

"Niin, säästän teidät", toisti hän, laski minut irti ja kääntyi pois.
Sitten hän jälleen asettui eteeni. "Te tiedätte vain vähän siitä, mitä
minä rahoilla tekisin, Mackellar. Oletteko todellakin luullut, että
olisin pitänyt tappion kiltisti hyvänäni? Kuulkaahan nyt: minun elämäni
on ollut sarja ansaitsemattomia tappioita. Tuo tyhmyri, Kaarle-prinssi,
pilasi erittäin lupaavan yrityksen; siinä meni onneni ensi kerran
nurinniskoin. Pariisissa minä olin jälleen pääsemäisilläni satulaan;
sillä kerralla tuli sattuma tielle; eräs kirje joutui vääriin käsiin,
ja minä olin yhtä alhaalla kuin ennenkin. Kolmannen kerran minä keksin
tilaisuuden päästä eteenpäin; sanomattoman kärsivällisesti rakentelin
itselleni asemaa Intiassa; silloin tuli Clive, rajah nujerrettiin ja
minä pelastuin häviöstä kuten mikäkin Aeneas, Secundra Dass selässäni.
Kolme kertaa minä olen ollut kurottautumassa korkeinta asemaa kohti, ja
olen vasta neljänkymmenenkahden. Minä tunnen maailman paremmin kuin
moni mies elämänsä iltana -- hovin ja leirin, idän ja lännen; minä
tiedän, minne voin mennä, tunnen tuhansia keinoja. Minä olen nyt
kykyjeni kukoistusajassa, terveyteni on hyvä ja kunnianhimoni
erinomainen. No niin, tuosta kaikesta minä luovun, en välitä, vaikka
kuolenkin ilman että maailma milloinkaan kuulee nimeäni. Minä välitän
ainoastaan yhdestä asiasta, ja sen minä tahdon saavuttaa. Varokaa,
ettette tekin katon pudotessa murskaannu raunioihin."

Tultuani ulos hänen huoneestaan vakuutettuna siitä, että väliintuloni
ei voisi mitään hyödyttää, huomasin satamassa hyörinää ja näin,
luodessani sinne katseeni, erään laivan vast'ikään nostaneen
ankkurinsa. Kuinka kummallista, että saatoin sitä katsella
välinpitämättömästi, vaikka se toi molemmille Durrisdeerin veljeksille
surman. Kaikkien tämän kamppailun onnettomain tapausten, loukkausten,
ristiriitaisten pyyteiden, veljesten välisen kaksintaistelun
tapahduttua oli vielä jäljellä, että eräs Grub-Streetillä asuva kurja
raukka, joka kirjoitti ansaitakseen päivällisensä, eikä välittänyt
siitä, mitä hän sotki, onnistui neljätuhatta peninkulmaa leveän
suolaisen meren poikki heittämään noituutensa ja lähettämään veljekset
lumiaavikolle kuolemaan. Mutta tuollainen ajatus oli minulle aivan
vieras, ja kun seudun väki, satamassa vallitsevan vilkkauden tähden,
vilisi ympärilläni, kuljin minä läpi väkijoukkojen kokonaan vaipuneena
miettimään äskeistä luonakäyntiäni ja masterin puheita.

Samana iltana tuotiin meille laivasta pieni käärö lentolehtisiä.
Seuraavaksi päiväksi oli lordi sopinut huvimatkasta kuvernöörin kanssa;
siihen ei ollut pitkältä, ja minä jätin hänet hetkiseksi yksin
huoneeseensa silmäilemään lentokirjasia. Kun tulin takaisin, oli hänen
päänsä painunut pöydän kantta vasten, ja hänen kätensä olivat levällään
kokoonrutistettujen papereitten keskellä.

"Lordi hyvä!" huusin minä rientäen hänen luokseen; luulin näet hänen
saaneen kohtauksen.

Hän hypähti ylös aivan kuin tanssinukke, kasvot raivon vääristäminä,
niin että vieraassa paikassa olisin häntä tuskin tuntenut. Samassa
kohosi hänen kätensä aivan kuin hän olisi aikonut iskeä minut maahan.
"Jättäkää minut yksin!" kiljaisi hän, ja minä kiiruhdin, niin nopeasti
kuin vavahtelevat polveni sallivat, rouvan luo. Ei hänkään suotta aikaa
tuhlannut, mutta kun tulimme takaisin, oli hän lukinnut oven
sisäpuolelta ja huusi vain sieltä meille, että jättäisimme hänet
rauhaan. Me katsoimme toimiimme -- kovin kalpeita olimme kumpikin,
sillä luulimme, että loppuisku oli tullut.

"Minä kirjoitan hänen puolestaan kuvernöörille anteeksipyynnön", sanoi
rouva. "Meidän täytyy turvata ylhäisiin ystäviimme." Mutta kun hän
kynään tarttui, putosi se hänen kädestään. "Minä en voi", sanoi hän.
"Voitteko te?"

"Minä teen sen niin hyvin kuin osaan, hyvä rouva", vastasin minä.

Hän katseli olkapääni yli, kun kirjoitin. "Hyvä", sanoi hän, kun olin
saanut kirjeen valmiiksi. "Jumalan kiitos, Mackellar, että minulla on,
kehen voin hiottaa. Mutta mitä se nyt saattaa olla? Mitä, mitä
kumminkin se lieneekään?"

Minä ajattelin mielessäni, ettei mikään selitys ollut mahdollinen, eipä
edes tarpeellinenkaan; pelkäsin että herrani hulluus oli nyt yhtäkkiä
puhjennut ilmoille aivan kun tulivuoren purkaus, joka on kauan pysynyt
kytemässä; mutta tätä en uskaltanut ilmaista, kun säälin rouvaa.

"Tärkeämpää on, että harkitsemme, mitä meidän itse on tehtävä", sanoin
minä. "Onko meidän pakko jättää hänet yksin tuonne?"

"Minä en uskalla häntä häiritä", vastasi hän. "Luonto sen ehkä
parhaiten tietää. Ehkä juuri luonto huutaa, että hänet on jätettävä
rauhaan, ja me hapuilemme pimeässä. Niin, minä mieluimmin jättäisin
hänet yksin."

"Sitten minä lähetän tämän kirjeen, hyvä rouva, ja tulen, jos niin
tahdotte, tänne takaisin seuraksenne", sanoin minä.

"Tehkää niin", huudahti rouva.

Koko iltapäivän me istuimme yhdessä, enimmäkseen vaiti, vartioiden
lordin huoneen ovea. Ajatukseni asuivat äskeisessä tapauksessa ja sen
silmiinpistävässä yhtäläisyydessä sen näyn kanssa, joka minulla oli
ollut. Minun täytyy sanoa tästä pari sanaa, sillä asia on juteltu
hyvinkin liioitellussa muodossa; olenpa nähnyt sen painettunakin ja
minut mainittuna nimeltä, jota paitsi arveltiin minun voivan antaa
lähempiä tietoja. Seuraavat seikat olivat samat: lordi istui jossain
huoneessa pää pöytää vasten painuneena, ja kun hän kohotti päätään, oli
kasvoilla ilme, joka sai minut syvästi murheelliseksi. Mutta huone oli
toinen, lordin asento pöydän ääressä ei ollut ollenkaan sama, ja
kasvot, hänen ne paljastaessaan, osoittivat surullisen suurta raivoa,
eivätkä sitä kalvavaa epätoivoa, joka aina (paitsi erästä kertaa, josta
olen ennen puhunut) niillä esiintyi, kun ne ilmestyivät sieluni
silmälle. Tämä on täysi totuus, joka nyt vihdoin tulee julkisuuteen, ja
joskin eroavaisuudet olivat melkoiset, riitti kuitenkin se, mikä sopi
yhteen, saamaan mieleni kauhun valtaan. Koko iltapäivän minä, kuten jo
sanoin, istuin tuumien tuota aivan yksikseni; rouvalla näet oli kyllin
omissa ajatuksissaan, eikä mieleeni suinkaan juolahtanut kiusata häntä
mielikuvillani. Kesken odotustamme hän keksi hyvän suunnitelman,
lähetti hakemaan mr. Aleksanderia, ja käski hänen koputtaa isänsä
ovelle. Lordi tosin käski pojan pois, mutta ilman minkäänlaista
sanoissa tai eleissä ilmenevää väkivaltaisuutta, niin että minä aloin
hiljalleen toivoa kohtauksen menevän ohi.

Vihdoin illan tullen, juuri kun olin sytyttämässä lamppua, aukeni ovi,
ja lordi seisoi kynnyksen toisella puolen. Valoa ei ollut riittävästi
voidaksemme erottaa ilmeen hänen kasvoillaan; kun hän puhui, tuntui
ääni minusta jossain määrin muuttuneelta, mutta kumminkin aivan
rauhalliselta.

"Mackellar", sanoi hän, "viekää tämä kirje omakätisesti sen
vastaanottajalle. Se on ankaran yksityistä laatua. Koettakaa tavata
asianomainen yksin jättäessänne kirjeen hänelle."

"Henry", kysyi rouva, "ethän kipeä ole?"

"En, en", vastasi hän äreästi, "minulla on puuhaa. En, en ollenkaan;
puuhaa minulla vain on. Ihmeellistä, että ihmistä heti luullaan
sairaaksi, jos hänellä on jotain tekemistä. Tuokaa minulle sisään
illallinen ja kori viiniä; minä odotan erästä ystävää luokseni. Muuten
ei minua saa häiritä."

Samassa hän jälleen sulkeutui huoneeseensa. Kirje oli osoitettu eräälle
kapteenille nimeltä Harris, johonkin kapakkaan satamassa. Minä tiesin
kulkupuheista, että Harris oli vaarallinen seikkailija, jonka kovasti
epäiltiin ennen harjoittaneen rosvoamista, ja joka nyt teki raakaa
intiaanikauppaa. En voinut mitenkään käsittää mitä lordilla oli hänelle
sanottavaa tai hänellä lordille, enkä myöskään kuinka lordi oli saanut
hänet tietoonsa, ellei se ollut tapahtunut erään häpeällisen
oikeusjutun kautta, josta Harris joku aika takaperin oli päässyt
luikertamaan irti. Kaiken kaikkiaan minä lähdin matkalle varsin
vastenmielisesti, ja tutustuttuani hiukan kapteeniin palasin
murheellisena. Minä löysin hänet eräästä haisevasta huoneesta, missä
hän istui tippuvan kynttilän ja tyhjän pullon äärestä. Hänen
käytöksestään voi jossain määrin huomata, että hän oli joskus ollut
sotilas, tai oli se ehkä teeskenneltyä, sillä hänen esiintymistapansa
oli kömpelö.

"Tervehtikää lordia, että minulla on kunnia käydä tapaamassa hänen
korkea-arvoisuuttaan vähäisen hetken kuluttua", sanoi hän kirjeen
luettuaan. Senjälkeen oli hän kyllin moukkamainen osoittaakseen tyhjää
pulloaan ja pyytääkseen minua ostamaan siihen viinaa.

Vaikka palasinkin kotiin niin nopeasti kuin suinkin, seurasi kapteeni
aivan kintereilläni ja jäi taloon myöhään yöhön. Kukko kiekui jo toisen
kerran, kun minä huoneeni ikkunasta näin lordin seuraavan häntä lyhty
kädessä portille; he olivat molemmat juovuksissa, nojasivat silloin
tällöin toisiinsa ja juttelivat tuttavallisesti.

Seuraavana aamuna lordi oli kumminkin jo varhain lähtenyt ulos ja
ottanut satoja puntia mukaansa. Minä olen aina tietänyt, ettei hänellä
enää niitä ollut palatessaan, ja samalla olin varma siitä, ettei master
ollut niitä saanut; minä näet pysyttelin koko aamupäivän hänen puotinsa
läheisyydessä.

Tämä oli viimeinen kerta New-Yorkissa ollessamme jolloin lordi
Durrisdeer meni tiluksiensa rajain ulkopuolelle; hän kuljeskeli
kartanollaan tai istui juttelemassa perheensä kanssa yhtä usein kuin
ennenkin. Kaupungilla ei häntä nähty; hänen jokapäiväiset masterin
luona käyntinsäkin taukosivat kokonaan. Ei Harriskaan enää näyttäytynyt
-- ei ennenkuin lopuksi.

Minua painosti kovasti se salaperäisyys, johon olimme alkaneet
kietoutua. Yksin lordin jokapäiväisissä tavoissa tapahtuneista
muutoksista kävi riittävän selväksi, että hänellä oli jotain vakavaa
mielessä, mutta mitä se oli, mistä kotoisin ja minkätähden hänen sen
vuoksi oli pysytteleminen talon ja puutarhan rajoissa, siitä ei minulla
ollut aavistustakaan. Ilmeistä, jopa suorastaan todistettavaa oli, että
lentolehtisillä oli osansa tässä mylläkässä. Nyt minä luin kaikki,
jotka suinkin käsiini sain, ne olivat aivan mitättömiä sisällöltään
kaikki tyyni, tavallista karkeata puolue-kinastelua; minun oli
mahdotonta keksiä mitään, josta innokkainkaan puoluemies olisi voinut
erityisempiä välittää, ja lordia eivät valtioasiat juuri suuresti
huvittaneet. Mutta seikka oli se, että se lentolehtinen, joka oli
saanut kaiken matkaan, yhä oli piilossa lordin povella. Sieltä minä sen
vihdoin hänen kuoltuansa löysin, kaukana aavikolla. Sellaisessa
paikassa ja mitä kamalimpain olosuhteiden vallitessa minä ensi kerran
luin seuraavat erään whig-puolueeseen lukeutuvan häväistyskirjoitusten
sepustajan kirjoittamat valheelliset sanat, joiden tarkoituksena oli
estää jakobiitteja saamasta armoa: "Eräs toinen kuuluisa kapinoitsija,
B----n m----, saa kohdakkoin arvonimensä takaisin. Tätä asiaa on
valmistettu kauan, aina siitä asti, kun hän Skotlannissa ja Ranskassa
suoritti muutamia varsin häpeällisiä tehtäviä. Hänen veljestään B----n
l----sta tiedetään, ettei hän mielenlaadultaan ole veljeään
valkoisempi, ja otaksuttu perillinen, joka nyt tulee syrjäytetyksi, on
kasvatettu mitä halpamaisinten periaatteiden mukaan. Niinkuin vanha
sananlasku sanoo: _isompi puoli kummallekin ja loppu tasan_; mutta
sellainen suosionosoitus kuin tämä arvon takaisinsaanti olisi, on liian
suuri saadakseen huomaamatta tapahtua."

Täysijärkinen mies ei olisi huolinut mitään koko jutusta, joka niin
selvästi oli sepustettu; ei yhdenkään ajattelevan ihmisen päähän olisi
voinut juolahtaa hallituksella mitenkään olevan sellaisia tuumia, ellei
ehkä oteta lukuun tyhmeliiniä itseään, joka sepustuksen oli laatinut;
lordi taas, niin tervejärkinen kuin oli ennen ollutkin, ei ollut
koskaan osoittanut loistavia hengenlahjoja. Että hän pani niin suuren
arvon tuommoiseen juoruun, kulki lentokirjanen povellaan ja sen sisältö
sydämessään, se todistaa paremmin kuin muu, että mies oli mielipuoli.
Epäilemättä kiirehti uhkaavaa järjen pimentymistä mr. Aleksanderin
nimen pelkkä mainitseminen sekä suoraan lausuttu uhkaus lapsen
perintöoikeutta kohtaan. Voisi myöskin ajatella, että isäntäni oli
ollut jo kauan täydellisesti mielipuolena, mutta ettemme me huonoina
havaitsijoina olleet sitä älynneet tai olimme häneen niin tottuneet,
ettemme huomanneet hänen heikkoutensa kehittymistä.

Noin viikko siitä päivästä, jona lentolehtiset olivat saapuneet, olin
minä myöhään sataman puolella ja kävelin kohti masterin tupaa, kuten
usein tein. Ovi aukeni, valovirta valahti tielle ja minä näin erään
miehen ystävällisesti tervehtivien ottavan jäähyväisiä. En osaa sanoa
kuinka kummalliselta minusta tuntui, kun huomasin, että hän oli
seikkailija Harris. En voinut muuta ajatella kuin että lordi oli hänet
sinne lähettänyt, ja jäin kävelemään kovin vakaviin ja tuskallisiin
mietteisiin vaipuneena. Palasin vasta myöhään kotiin ja tapasin lordin
järjestämässä matkalaukkuaan kuntoon matkaa varten.

"Miksi tulette näin myöhään?" huusi hän. "Huomenna me matkustamme
Albanyyn yhdessä, te ja minä, ja te saatte pitää kiirettä joutuaksenne
kuntoon."

"Albanyynko, lordi hyvä?" huudahdin minä. "Mutta miksi taivaan nimessä
sinne?"

"Vaihteen vuoksi", vastasi hän.

Rouva, joka näytti itkeneen, antoi minulle merkin totella enemmittä
puheitta. Hiukan myöhemmin (kun saimme tilaisuuden vaihtaa pari sanaa)
kertoi hän minulle, että lordi, kapteeni Harrisin jälleen hänen luonaan
käytyä, oli yht'äkkiä ilmoittanut matkustavansa. Kaikki rouvan
yritykset saada hänet luopumaan matkasta tai ilmoittamaan sen tarkoitus
olivat olleet aivan turhia.



YHDESTOISTA LUKU.

Matka erämaahan.


Matkamme pitkin kaunista Hudson-virtaa oli mitä onnellisin; sää oli
suotuisa ja kukkulat loistivat erittäin ihanina syyskesäisessä
väriloistossaan. Albanyssa me asetuimme asumaan erääseen ravintolaan.
En ollut niin sokea, eikä lordi niin viekas, etten olisi älynnyt
hänen koettavan pitää minua vankina. Sillä, mitä hän tehtäväkseni
antoi, ei ollut sellaista kiirettä, että se olisi ollut tehtävä
ravintolapahasessa, missä ei ollut edes kunnollista paperia, eikä
asiakirja myöskään voinut olla niin tärkeä, että siitä välttämättä piti
laatia neljä viisi jäljennöstä. Minä alistuin näennäisesti hänen
määräyksiinsä, mutta pidin samalla omaa neuvoa ja sain ystävälliseltä
isännältämme joka päivä tietää kaupungin tapahtumat. Sitä tietä minulle
vihdoin saapui uutinen, jota oikeastaan koko ajan olin odottanutkin.
Kuuliin, että kapteeni Harris ja joku "kauppias mr. Mountain" olivat
lähteneet veneellä virtaa ylöspäin. Minulla oli syytä peljätä isäntäni
jotain huomaavan, niin kovin minuun vaikutti se ajatus, että isäntäni
varmaan oli samassa juonessa. Sain kumminkin sanotuksi, että tunsin
jossain määrin kapteenin, mutta en Mountainia, ja kysytyksi, ketä muita
oli mukana. Sitä ei kertojani tiennyt; mr. Mountain oli tullut maihin
tekemään joitakin välttämättömiä ostoksia, oli kulkenut kaupungilla
kaupoissa, juonut ja rentustellut, ja kuulosti siltä kuin veitikoilla
olisi aikomus matkallaan hyvinkin hyötyä, sillä hän oli puhunut paljon
siitä, kuinka suuria asioita hän palattuaan voisi toimittaa. Muuta ei
tiedetty, sillä kapteeni yksin oli ollut maissa. Kiire heillä näytti
olevan päästä johonkin määrättyyn paikkaan ennen lumen tuloa.

Seuraavana päivänä tosiaan jo Albanyssakin satoi hiukan lunta, mutta se
taukosi aivan heti ja oli siis vain enne siitä, mitä oli tuleva. Minä
en sitä silloin sen enempää ajatellut, kun en paremmin tuntenut maan
koleita sääsuhteita; nyt minä muistelen sitä aivan toisin tuntein ja
kysyn joskus itseltäni, eikö nyt kerrottavain tapausten kammottavaisuus
osaksi johtunut juuri ankarasta lumentulosta ja rajuista tuulista,
joiden käsiin jouduimme, ja kärsimästämme polttavasta pakkasesta.

Kun venekunta oli tiessään, luulin ensin, että lähtisimme pois
kaupungista. Mutta niin ei tapahtunut; lordi jäi Albanyyn, jossa
hänellä selvästi ei ollut mitään tekemistä, ja pidätti minua, jolla ei
mitään todellista hommaa ollut, tekosyillä luonansa. Tästä seikasta
minua ehkä syystäkin soimataan. Minä en ollut niin huomaamaton, etten
olisi asiaa ollenkaan mietiskellyt. Minä en voinut otaksua masterin
antautuvan Harrisin valtaan aivan suotta, jotain täytyi asiassa piillä.
Harrista pidettiin yleensä huonomaineisena, ja lordilla oli ollut hänen
kanssaan salaisia kohtauksia; kauppias Mountain, kun asiaa tiedustelin,
kuului olevan samanlainen lurjus. Se seikka, että heidän matkansa
päämääränä oli petoksella kootun aarteen käsiinsä saaminen, antoi jo
itsessään melko lailla aihetta petokseen, ja tila siinä maassa, jonne
he matkustivat, tarjosi heille tilaisuuden tappaa vapaasti,
rangaistusta pelkäämättä. Minä en siis kiellä kaikkea tätä miettineeni
ja peljänneeni, ja aavistaneeni kuinka masterin kävisi. Mutta
huomattakoon, että minä, juuri sama mies, olin yrittänyt sysätä hänet
laivanreunan yli mereen, sama, joka aivan hiljattain oli synnillisesti,
mutta vilpittömästi koettanut tehdä kauppaa Jumalan kanssa ja yrittänyt
lahjoa Jumalaa salamurhaajakseen. Toisaalta minä aivan varmaan olin nyt
suopeammalla mielellä vihollistamme kohtaan. Mutta sitä minä aina pidin
lihan heikkoutena, syntinä, ja henkeni oli alati vakaa ja täysin
vihamielinen hänelle. Toisaalta oli jälleen toinen asia ottaa
hartioilleen murhayrityksen tuottama vikapäisyys ja vaara, toinen taas
rauhallisesti katsella kuinka lordi omin ehdoin joutui ahdinkoon ja
häpeään. Mutta juuri siinä oli syy, miksi en toiminut. Sillä jos
jotenkin sekaantuisin asiaan, voisi varsin hyvin sattua, että masterin
pelastuminen epäonnistuisi, mutta lordin maine olisi auttamattomat
hukassa.

Senvuoksi minä en ryhtynyt mihinkään puuhiin, ja saman selityksen tuon
vielä tänä päivänäkin esiin väittäen käyttäytyneeni oikein. Me elelimme
yhä edelleen Albanyssa, mutta vaikka olimme kahden vieraassa paikassa,
emme siltä juuri paljoa seurustelleet, muodollisia kohteliaisuuksia
joskus vain vaihdettiin. Lordilla oli suosituskirjeitä kaupungin ja
lähiseudun huomattavimmille henkilöille; muutamia heistä hän oli jo
tavannutkin New-Yorkissa. Seurauksena oli, että hän oli usein
vieraissa, ja hänen elämäntapansa muuttui, surullista sanoa, aivan
liian hupaiseksi. Minä olin usein makuulla hänen tullessaan, mutta en
nukkunut koskaan. Melkein joka yö voi huomata hänen juoneen liiaksi.
Päivisin hän antoi minulle loppumattomia tehtäviä, joiden keksimisessä
hän osoitti varsin suurta neuvokkuutta, aivan kuin Penelope
kudonnassaan. Minä, kuten sanottu, en koskaan kieltäytynyt, sillä minä
olin sitoutunut hänen käskyläisekseen, mutta senvuoksi en katsonut
olevan syytä asettaa tarkkanäköisyyttäni vakan alle, joten saatoin
toisinaan hymyillä hänelle vasten kasvoja.

"Luulenpa, että olen itse vihtahäntä ja te Mikko Scott, josta vanhat
tarinamme tietävät", sanoin minä hänelle eräänä päivänä. "Minä olen
saanut Tweedin sillan tehdyksi vieläpä halkaissut Eildonvuoret, ja nyt
te panette minut hiekasta köyttä punomaan."

Hän tuijotti minuun säkenöivin silmin ja kääntyi sitten pois; hänen
leukansa liikahteli, mutta hän ei sanonut sanaakaan.

"Niin, niin, herra lordi", sanoin minä. "Teidän tahtonne on minun
lakini. Minä teen saman työn neljänteen kertaan, mutta iloinen olisin,
jos voisitte huomiseksi keksiä jonkun uuden homman, sillä totta puhuen
minä olen tähän yhteen kyllästynyt."

"Te ette tiedä, mitä puhutte", vastasi lordi, pisti hatun päähänsä ja
käänsi minulle selkänsä. "Omituista sentään, että teitä huvittaa
kiduttaa minua. Ystävä -- mutta sehän on toinen juttu. Omituista, minä
olen mies, jolla on ollut vastuksia läpi elämän. Minun tielleni
punotaan lakkaamatta pauloja. Minne käännynkin, aina kohtaan
salajuonen. Koko maailma on liitossa minua vastaan."

"Teidän sijassanne minä en laskisi suustani tuollaista halpamaista
jaaritusta", vastasin minä; "mutta minä sanon, _mitä_ tekisin -- minä
pistäisin pääni kylmään veteen, sillä tänä yönä te olette saanut
enemmän kuin siedätte."

"Luuletteko?" sanoi hän, aivan kuin olisi erinomaisesti ihastunut.
"Olisiko se hyvä minulle? Sitäpä minä en ole koskaan koettanut."

"Minä muistan ajan, jolloin teidän ei ollut tarvis sitä tehdä, lordi
hyvä, ja sen ajan minä tahtoisin takaisin", sanoin minä. "Mutta totta
puhuen, ellette te lopeta säännötöntä elintapaanne, joudutte aivan
hunningolle."

"Näyttääpä siltä kuin en enää voisi juoda yhtä hyvin kuin ennen", sanoi
lordi. "Minä saan liikaa hattuuni, Mackellar. Mutta ollaanpa paremmin
varuillaan."

"Niin tehkää", vastasin minä. "Teidän on toki muistettava, että olette
mr. Aleksanderin isä: pitäkää huolta siitä, että pienokainen saa
sellaisen käsityksen nimestään, että se tuo velvollisuuksia mukanaan."

"Kyllä, kyllä", sanoi hän. "Te olette hyvin ymmärtäväinen mies,
Mackellar, ja olette kauan ollut palveluksessani. Mutta ellei teillä
ole mitään muuta sanottavaa minulle, niin luulenpa, että lähden hiukan
käyskentelemään. Ellei teillä ole muuta sanottavaa", lisäsi hän sillä
kuumeisen lapsellisella innolla, mikä nyt oli hänelle niin luontaista.

"Ei, lordi hyvä, ei minulla muuta ole", sanoin minä jokseenkin
kuivasti.

"Niinpä luulen, että hiukan käyskentelen", sanoi lordi, seisoi ja
katseli minua ja vaivasi hattuansa, jonka oli jälleen ottanut päästään.
"Ei suinkaan teillä ole mitään asioita. Eikö? Minä lähden tapaamaan Sir
William Johnsonia, mutta kyllä minä olen paremmin varuillani." Hän oli
vaiti hetken ja sanoi sitten hymyillen: "Muistatteko erään paikan,
Mackellar -- hiukan Eaglesin alapuolella -- missä puro virtaa hyvin
syvällä läpi pihlajametsän? Minä muistan siellä olleeni kerran nuorena
-- oi, se palajaa mieleeni kuin laulu menneiltä ajoilta! -- Minä olin
siellä kalastamassa, ja sainkin oivan saaliin. Niin, silloin olin
onnellinen. En minä tiedä, Mackellar, miksi en nyt enää milloinkaan ole
onnellinen."

"Lordi hyvä", sanoin minä, "jos te joisitte kohtuullisemmin, olisi
siihen suurempia mahdollisuuksia. Vanha sana sanoo, että pullo on väärä
lohduttaja."

"Niinpä kyllä", sanoi hän, "niinpä kyllä. No niin, nyt minä kaiketi
lähden."

"Hyvästi, lordi", sanoin minä.

"Hyvästi, hyvästi", sanoi hän ja pääsi vihdoin ulos huoneesta.

Minä kerron tämän esimerkkinä siitä, millainen lordi oli aamupuolella,
ja olen kuvannut isäntäni huonosti, ellei lukija huomaa hänessä selvää
rappeutumista. Kun näki hänet noin murtuneena ja tiesi kumppanien häntä
pitävän tylsänä juopporaukkana, tervetulleena (jos hän ollenkaan oli
tervetullut) ainoastaan arvonsa vuoksi, ja sitten muisti hänen entiset
hyveensä, jotka olivat ilmaantuneet mitä epäsuotuisimmissa oloissa --
silloin samalla kertaa harmitti ja hävetti.

Juovuspäissään hän oli vieläkin kurjempi. Kuvailen yhden ainoan
kohtauksen kaikkein viimeisimmältä ajalta, joka vieläkin on kirkkaana
muistissani, ja joka sillä kertaa vaikutti minuun melkein
kauhistuttavan voimakkaasti.

Makasin valveilla sängyssäni ja kuulin hänen juttelevan ja laulavan
portaissa. Lordi ei ollut ollenkaan musikaalinen; hänen veljensä oli
saanut kaikki lahjat. Kun siis sanon hänen laulaneen, niin
ymmärrettäköön sillä jonkunlaista kovaäänistä rallatusta, jota ei
oikeastaan voinut sanoa puheeksi eikä lauluksi. Sentapaista voi kuulla
lapsilta, ennenkuin he oppivat käyttäytymään, mutta täysikasvuisen
miehen suusta se kuulosti kovin oudolta. Hän koetti muka varovasti
avata ovea, mutta saikin aikaan ison metelin, piteli kättä kynttilän
edessä ja kurkisti sisään. Päästyään siihen uskoon, että minä nukuin,
hän tuli huoneeseen, asetti kynttilän pöydälle ja otti hatun päästänsä.
Minä voin hänet nähdä varsin selvästi; korkea, kuumehehkuinen riemu
näytti kuohuvan hänen suonissaan, hän seisoi kynttilän valossa ja
hymyili itsetyytyväistä hymyään. Pian sen jälkeen hän heilautti kättä,
napsautti sormeaan ja ryhtyi riisuutumaan. Samalla oli hän jälleen
unohtanut minun läsnäoloni ja rupesi uudelleen laulamaan.

Nyt minä voin erottaa sanat: ne olivat loppusäkeet tuosta vanhasta
laulusta "Kaksi korppia", joita hän herkeämättä toisti:

    Ja korpeen valkee yljän luut,
    käy tuulen henki, huokaa puut.

Lordi oli, kuten sanoin, aivan epämusikaalinen. Äänet seurasivat
toisiaan täydellisessä epäjärjestyksessä, säännöllistä oli vain se,
etteivät ne vahingossakaan tulleet aivan puhtaita. Tuo rallatus tuntui
tekevän raakaa väkivaltaa tunteelle, mutta seurasi kuitenkin sanoja ja
ilmaisi laulajan mielentilaa barbarisen vaikuttavalla tavalla. Aluksi
oli tempossa ja soinnissa renttumainen sävy, mutta sen kammottava riemu
laimeni pian; esitykseen tuli sensijaan liikuttavampi luonne ja laulu
loppui vihdoin jonkunmoiseen juoponitkuiseen valitukseen, jota minun
oli vaikea sietää. Sitten hänen liikkeissään aluksi ilmaantunut
reippaus vähitellen hävisi, ja kun hänellä enää oli housut yllään,
istuutui hän vuoteen reunalle ja alkoi ulvoa. Minä en tiedä mitään
kurjempaa kuin viina-itku; käänsin kylkeä päästäkseni katselemasta
tuota surkeata näkyä.

Mutta nyt hän oli luullakseni alkanut tuntea sääliä itseään kohtaan; se
on paha myötämaa, eikä sillä pääse ennen uupumistaan pysähtymään mies,
jonka vanhat huolet ja uusi juominen ovat heikontaneet. Hänen
kyyneleensä vuosivat herkeämättä, ja hän istui puolialastonna kylmässä
huoneessa. Minä soimasin itseäni vuoroin epäinhimillisyydestä vuoroin
taas vesiherkkäisestä tunteellisuudesta, toisinaan kavahdin puoleksi
pystyyn ryhtyäkseni asiaan, mutta päätin taas kohta olla mitään
välittämättä ja yritin saada unta; mutta sitten juolahti yht'äkkiä
mieleeni ajatus _quantus mutatus ab illo_ (kuinka hän onkaan
muuttunut!) ja johdatellessani siinä mieleeni hänen entistä
viisauttaan, lujuuttaan ja kärsivällisyyttään, käsitti minut melkeinpä
epätoivoinen sääli ei yksin isäntääni vaan yleensä ihmisten lapsia
kohtaan.

Hyppäsin sängystä, menin hänen luokseen ja laskin käteni hänen
jääkylmälle olkapäällensä. Hän vei kädet pois kasvoiltaan, jolloin minä
näin, että ne olivat turvonneet ja kyyneleiset, aivan kuin pienen
lapsen, ja se herätti minussa jälleen inhoa.

"Saisitte hävetä", sanoin minä. "Käyttäydytte kuin pieni lapsi. Minäkin
voisin istua vinkumassa, jos olisin ajanut mahani täyteen viiniä. Mutta
minäpä olen mennyt sänkyyni selvällä päällä, kuten miehen sopiikin.
No, suoriutukaa nyt sänkyynne ja lopettakaa tuo säälittävä
näyttelemisenne."

"Voi, Mackellar", sanoi hän, "sydämeni on kovin kipeä!"

"Kipeä?" huudahdin minä. "Eipä se niin ihmettä olekaan. Mitä te
laulelitte sisään tullessanne? Säälikää te muita, niin voimme puhua
säälistä itseänne kohtaan. Te voitte olla sitä tai tätä, mutta mistään
sinne tänne huojumisesta en pidä. Jos tahdotte lyödä, niin lyökää, jos
teillä taas on halu määkiä, niin määkikää!"

"Oo!" huudahti hän äkkiä, "siinäpä se -- lyödä, sitä juuri pitäisi! Ei,
minä olen sietänyt tätä kaikkea liian kauan. Mutta koska ne ovat
yrittäneet käsiksi lapseen, koska lasta uhataan" -- tässä hän kadotti
silmänräpäykseksi ilmenneen itsehillintänsä ja puhkesi itkuun --
"lastani, Aleksanderia!" -- ja hän alkoi taas itkeä.

Minä ravistelin häntä olkapäistä. "Aleksander!" sanoin minä. "Tokkopa
te häntä edes ajattelette? Ettepä varmaankaan! Olkaa rohkea ja katsokaa
itseänne suoraan silmiin, niin huomaatte, että te vain petätte
itseänne. Vaimo, ystävä, lapsi, kaikki tyyni on unohdettu, ja te itse
olette alentunut aivan itsekkääksi raukaksi."

"Mackellar", sanoi hän, ja oli ihmeellistä nähdä kuinka hän olennoltaan
ja ulkonäöltään muuttui entisensä kaltaiseksi. "Te voitte sanoa minusta
mitä tahdotte, mutta itsekäs en ole koskaan ollut, en koskaan."

"Minä tahdon avata teidän silmänne, kuinka te ponnistelettekin sitä
vastaan", sanoin minä. "Kuinka kauan me olemme täällä olleet? Ja kuinka
monta kertaa te olette kirjoittanut kotiin? Te kai olette nyt ensi
kertaa yksin matkoilla; oletteko kirjoittanut ollenkaan? Tietääkö
kotiväkenne, oletteko elävä vai kuollut?"

Olin koskettanut hänessä jotakin, mitä hän ei voinut salata, ja se
rohkaisi hänen parempaa luontoansa. Hän ei enää itkenyt, vaan kiitti
minua kovin katuvaisena, meni sänkyynsä ja vaipui pian sikeään uneen.
Seuraavana aamuna hän ensi työkseen istui kirjoittamaan kirjettä
rouvalleen; siitä tuli kyllä hyvinkin hellä kirje, vaikk'ei sitä
koskaan kirjoitettu valmiiksi. Yleensä minä pidin huolta kaikesta
kirjeenvaihdosta, ja on ymmärrettävää, ettei se ollut mikään
kiitollinen tehtävä. Mitä piti minun kertoa rouvalle ja millaisin
sanoin, kuinka paljon minun piti valehdella ja kuinka paljon puhua
julmaa totta, siinä kysymyksiä, jotka usein öisin pitivät minua
hereillä.

Kaiken tämän aikana lordi epäilemättä hyvinkin kärsimättömänä odotti
uutisia rikostovereiltaan. On luultavaa, että Harris oli luvannut
toimia nopeasti; jo joku aika takaperin olisi voinut saapua tietoja
häneltä, ja jännitys on kovin kehno neuvonantaja miehelle, jonka järki
on hämmentynyt. Lordin ajatukset suuntautuivat tänä odotusaikana
melkein yksinomaan erämaahan, seuraten niitä miehiä, joitten toiminta
merkitsi hänelle niin paljon. Hän kuvaili herkeämättä mielessään, miten
he asettuivat leiriin ja kulkivat taas eteenpäin, miltä seutu näytti,
kuinka he tuhansin eri tavoin suorittivat saman kammottavan työn ja
vihdoin sen seurauksena, kuinka he näkivät masterin luiden ilman
käsissä viruvan. Lordin puhuessa minä näin näitten rikollisten
ajatusten pistävän esiin, aivan kuin olisivat kaniinit reijistään
kurkistelleet. Eipä niin ollen ole ihme, että se seutu, jossa hän
ajatuksissaan asui, alkoi ruumiillisestikin vetää häntä puoleensa.

Tunnettua on, minkä syyn hän keksi lähteäkseen. Sir William Johnsonilla
oli joku diplomaattinen asia noissa seuduissa, ja lordi ja minä
lähdimme hänen mukaansa uteliaisuudesta vain, kuten sanoimme. Sir
Williamin palveluskunta oli suuri ja elintapa oivallinen. Metsästäjät
hankkivat meille riistaa; joka päivä pyydystettiin kaloja vesistä ja
konjakki vuosi virtoina. Kulkumme päivisin ja leiriytymisemme yöksi
tapahtui sotilas-malliin; vahteja asetettiin ja vaihdettiin; jokaisella
oli määrätty tehtävänsä, ja Sir William oli kaiken sieluna. Matka olisi
ehkä kokonaisuudessaan minua suuresti miellyttänyt, ellei sää
onnettomuudeksemme olisi ollut niin kovin kolea; päivisin oli
lämpömittari vielä jäätymispisteen yläpuolella, mutta öisin oli heti
hallaa. Melkein koko ajan puhalsi kiusallinen pureva tuuli, niin että
istuimme venheessä sormet sinisinä; kun taas illalla seisoimme nuotion
ääressä naamojamme paistaen, tuntui siltä kuin vaatteet selän puolelta
olisivat olleet paperista. Ympärillämme vallitsi peloittava autius; ei
näkynyt yhtään ihmistä, ei edes nuotion savua, emmekä matkustajiakaan
kohdanneet, paitsi erään yksinäisen kauppiaanvenheen, jonka tapasimme
matkamme toisena päivänä. Oli tosin jo verrattain myöhäinen syksy,
mutta itse Sir Williamiakin vaivasi se huomio, että vesireitit olivat
niin autiot, ja minä kuulin hänen useamman kerran lausuvan julki
rauhattomuutensa asian johdosta. "Pelkäänpä, että tulemme liian
myöhään; ne lienevät kaivaneet sotakirveensä maasta", sanoi hän, ja me
saimme myöhemmin nähdä hänen olleen oikeassa.

En voi sanoin kuvailla, millainen murheen pimeys sielussani lepäsi
tämän matkan aikana. Luonteeni ei kuulu niihin, joita tavattomat asiat
huvittavat, ja minusta tuntui ilkeältä unelta, kun näin talven
laskeutuvan maille ja minun oli pakko nukkua taivasalla, kaukana,
kaukana ihmisasunnoilta, ja samalla me mielestäni julkeasti
uhmasimme Luojan voimaa. Tämä ajatus, joka varmaankin ainoastaan
osoittaa, että olin pelkuri, kärjistyi äärimmilleen, kun hyvin tiesin
minkä vuoksi olimme lähteneet. Samalla rasittivat minua ne
kohteliaisuusvelvollisuudet, jotka olin Sir Williamille velkaa; minun
oli nyt hänelle pidettävä seuraa, kun lordi oli kerrassaan vaipunut
tylsämielisyyttä lähentelevään tilaan ja istui vain jäykin silmin
tuijottaen metsään, nukkui tuskin koskaan eikä toisinaan saanut
pariakymmentä sanaa suustaan koko pitkänä päivänä. Ajatusta hänen
puheessaan vielä oli, mutta hän näytti melkein yksinomaan kiintyneen
ajatukseen, miten löytäisi miehet, jotka kulkivat hänen asioillaan. Hän
kertoi Sir Williamille usein ja joka kerta aivan kuin uutena asiana,
että hänellä oli "veli täällä jossain metsässä", ja pyysi että vahdit
saisivat käskyn "käydä häntä kuulustelemassa." "Minä odotan
jännityksellä tietoja veljestäni", saattoi hän sanoa kerran toisensa
perästä. Ja toisinaan kun me kuljimme eteenpäin, voi hän saada
päähänsä, että kaukana virralla näkyi kanootti tai rannalla leirisija,
ja silloin hän joutui pelonsekaisen rauhattomuuden valtaan. Hänen
omituinen käytöksensä ei tietysti voinut jäädä Sir Williamilta
huomaamatta. Niinpä hän vihdoin veikin minut syrjään ja ilmaisi
huolensa asian johdosta. Minä nostin sormen otsalleni ja pudistin
päätäni; minä halusin kaikin tavoin levittää sitä luuloa, ettei hän
ollut täysijärkinen, siltä varalta, että hänen aikeensa myöhemmin
tulisi ilmi.

"Mutta kun niin on laita", huudahti Sir William, "onko silloin viisasta
pitää häntä vapaalla jalalla?"

"Ne jotka hänet parhaiten tuntevat", vastasin minä, "väittävät, että
hänen täytyy saada pitää päänsä."

"No niin", vastasi Sir William, "eihän se minun asiani ole. Mutta jos
olisin sen ennen tiennyt, ette suinkaan olisi päässeet mukaani."

Näin me olimme kulkeneet eteenpäin kahdeksan päivää tuossa autiossa
maassa, ilman että mitään erityistä oli tapahtunut, ja asetuimme
kerran yöksi leiriin paikalle, missä virta juoksi jotenkin korkeiden
metsäisten vuorten välitse. Siinä me sytytimme tasaiselle rannalle
nuotion, söimme ja paneuduimme levolle, kuten tavallisesti. Tämä yö oli
tappavan kylmä; pakkanen tunkeutui terävän purevana luihin ja ytimiin,
eikä peittoni voinut asiaa ollenkaan auttaa, joten minä en saanut unen
rahtua silmiini. Ennen päivän koittoa olin jälleen pystyssä, istuin
mykkyrässä nuotion ääressä tai juoksin edestakaisin virran rantaa
poistaakseni jäsenistäni kolottavaa kylmyyttä. Vihdoin alkoi
aamunkajastus näkyä metsien ja vuorten takaa; makaajat liikahtelivat
kääreissään ja virta vieri räiskien eteenpäin särkien rantaan syntyneen
jääkalvon. Siinä minä seisoin kankeihin turkkeihin kietoutuneena, ja
hengitys muuttui harmaaksi höyryksi jäätyneitten sierainteni alla.
Silloin yht'äkkiä kuului omituisen hurja huuto metsänrinteestä. Vahdit
vastasivat, makaajat hyppäsivät jaloilleen; eräs heistä osoitti
sormellaan, toiset katsoivat hänen viittaamaansa suuntaan, ja juuri
metsänreunassa, kahden puun välissä me näimme ihmisolennon, joka ojensi
käsiään, aivankun olisi ollut suunniltaan. Heti sen jälkeen se juoksi
esiin, lankesi polvilleen leirin edustalle ja puhkesi itkuun.

Se oli kauppias John Mountain, joka oli pelastunut aivan kuoleman
kidasta. Kun hänet vihdoinkin saimme puhumaan, kysyi hän ensi
sanoikseen, olimmeko nähneet Secundra Dassia.

"Nähneet mitä?" huusi Sir William.

"Ei", sanoin minä, "emme me ole häntä nähneet. Kuinka niin?"

"Ettekö ensinkään?" kysyi Mountain. "Niinpä minä sittenkin olen
oikeassa." Samassa hän tarttui päähänsä. "Mutta mikä häntä ajaa
takaisin?" huudahti hän. "Miksi mies palaa ruumiiden joukosta takaisin?
Siinä piilee jokin kirottu salaperäisyys."

Nämä sanat saivat meidät ylenmäärin uteliaiksi, mutta lukijalle asiat
selvinnevät paremmin, jos kerron ne oikeassa aikajärjestyksessä. Liitän
siis tähän selonteon, jossa olen käyttänyt kolmea eri lähdettä, jotka
eivät kaikissa suhteissa ole aivan yhtäpitävät:

_Ensiksi_: Mountainin kirjoittamaa kertomusta, jossa hän varsin
viekkaasti on jättänyt kaikki rikostyöt kertomatta.

_Toiseksi_: Kahta keskustelua Secundra Dassin kanssa.

_Kolmanneksi_: Useita keskusteluja Mountainin itsensä kanssa; näissä
hän oli kyllin ystävällinen ilmaisemaan koko totuuden; hän näet totta
puhuen piti minua rikostoverinaan.

       *       *       *       *       *

_Kauppias Mountainin kertomus_.

Siihen joukkueeseen, joka kapteeni Harrisin ja masterin yhteisessä
ylijohdossa kulki virtaa ylöspäin, kuului kaikkiaan yhdeksän henkeä,
joissa ei ollut yhtään (Secundra Dass pois luettuna) hirtinpuuhun
soveltumatonta. Harrisista lähtien siirtomaan kansa tunsi heidät
vimmatuiksi, verenhimoisiksi konniksi; muutamat harjoittivat
rosvoamista ammattinaan. Kaikki olivat oivallisia renttuilemaan ja
ryyppäämään; useimmilla oli rommikauppa käsityönä, ja kaikki yhdessä
olivat sopiva seurue lähtemään petollisiin murhatöihin. Mikäli
ymmärrän, ei joukkueessa ollut erityisempää kuria eikä vakituista
johtajaa, mutta Harris ja neljä muuta -- Mountain itse, kaksi
skotlantilaista -- Pinkerton ja Hastie -- ja eräs Hicks niminen
virkaheitto suutari -- pistivät päänsä yhteen ja sopivat
menettelytavasta. Mitä puhtaasti aineelliseen puoleen tulee, olivat he
aika hyvin varustetut; niinpä oli masterilla mukanaan teltta, jossa hän
oli suojassa ja häiritsemättä. Tuokin pieni etuoikeus yllytti hänen
tovereitaan häntä vastaan. Mutta yleensäkin oli hänen asemansa siinä
määrin väärä, jopa naurettava, että koko hänen hallitsemiskykynsä ja
kaikki hänen miellyttävät ominaisuutensa eivät täällä merkinneet
mitään. Kaikki muut, Secundraa lukuunottamatta, pitivät häntä miehenä,
joka oli antanut houkutella itsensä loukkuun ja joka nyt itsekään
asiasta tietämättä kulki kaulankatkeamista kohti. Itse hän kuitenkin
lienee pitänyt itseään matkueen todellisena johtajana ja
alkuunpanijana; tämä tietysti ei voinut olla hänen käytöksessään
ilmenemättä, ja kun hän pienimmässäkin määrin osoitti mahdin tai
alentuvaisuuden merkkejä, niin ne, jotka olivat hänet pettäneet,
naureksivat partaansa.

Minä olin siinä määrin tottunut pitämään ja ajattelemaan häntä
mahdikkaana johtajana, että minuun koski kipeästi ja hävettävästi tieto
siitä, missä asemassa hän tällä retkellä oli ollut. Miten varhain hän
oli voinut jotakin aavistaa, on mahdoton tietää, mutta pitkä aika
kului, kulkue ehti jo kauas erämaahan, ennenkuin asiain todellinen tila
hänelle selvisi.

Se tapahtui seuraavasti. Harris ja muutamat muut olivat menneet metsään
neuvottelemaan ja olivat yht'äkkiä säikähtäneet pensaikosta kuuluvaa
rasahdusta. Kaikki he tunsivat intiaanien sodankäyntitavat, olipa
Mountain sekä asunut että metsästänyt yhdessä alkuasukasten kanssa,
vieläpä saavuttanut mainetta taisteluissa heitä vastaan. Hän osasi
liikkua äänettömästi metsässä ja seurata jälkiä kuin koira. Sen vuoksi
hän sai toisilta toimekseen hiipiä tiheikköön tarkastamaan rasahduksen
syytä. Häneltä ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin hän tiesi aivan
lähellä edessään kulkevan ihmisen, joka varovasti, mutta
tottumattomasti pujahteli lehväin välitse, ja kun hän pian sen jälkeen
pääsi hyvälle näköpaikalle, onnistui hän huomaamaan Secundra Dassin,
joka vikkelästi puikki eteenpäin, alinomaan taakseen katsellen. Tuon
nähdessään ei hän tiennyt pitikö nauraa vai itkeä, ja kun hän
palattuaan oli kertonut asian rikostovereilleen, oli heidän laitansa
jokseenkin samoin. Ei siis ollut mitään syytä peljätä intiaanien
hyökkäystä, mutta toisaalta, koska Secundra Dass otti huolekseen heitä
vakoilla, oli varsin todennäköistä, että hän osasi englanninkieltä, ja
jos hän osasi englanninkieltä, oli varmaa, että master tunsi kaikki
heidän vehkeensä. Nyt oli asema erikoisen omituinen. Jos Secundra Dass
osasi englanninkieltä ja salasi sen, taisi toisaalta Harris useita
Intian kieliä; ja kun hän oli oppinut niitä oloissa, joissa hänen
käytöksensä oli mennyt kauas suurimmankin julkeuden rajojen
ulkopuolelle, oli hän katsonut parhaaksi olla asiasta vaiti. Siten oli
molemmilla puolueilla mahdollisuuksia vakoilla toista. Salaliittolaiset
palasivat leiriin saatuaan kuulla, että heillä oli sellainen etu
puolellaan; Harris ryömi masterin teltan luo, kun hän kuuli hindun
ehtineen sinne takaisin; toiset taas istuivat piippuineen nuotion
ääressä ja odottivat kärsimättöminä, mitä hän saisi tietoonsa. Kun hän
vihdoin tuli, oli hänen ilmeensä hyvin synkkä. Hän oli kuullut kylliksi
varmistuakseen pahimmassa epäluulossaan. Secundra Dass osasi
erinomaisesti englanninkieltä; hän oli hiiviskellyt heidän jäljessään
ja vakoillut heitä useita päiviä; masterilla oli nyt täysi selko
salaliitosta; hän ja hindu aikoivat seuraavana päivänä erota toisista
sellaisella paikalla, missä piti kulkea yli maakannaksen, ja lähteä
oman onnensa nojaan vaeltamaan metsissä; he pitivät parempana kaikkea,
he antautuivat nälälle, petoeläimille ja intiaaneille alttiiksi
mieluummin kuin jäivät nykyiseen asemaansa petturien joukkoon.

Mitä nyt oli tehtävä? Jotkut tahtoivat heti lyödä masterin kuoliaaksi,
mutta Harris sai heidät ymmärtämään, ettei sellaisesta rikoksesta olisi
mitään hyötyä, koska master, joka oli aarteen kaivanut maahan, veisi
mukanaan tiedon sen paikasta. Toiset tahtoivat heti luopua koko
yrityksestä ja lähteä New-Yorkiin päin, mutta tuo houkutteleva sana,
aarre, ajatus pitkästä matkasta, jonka he jo olivat suorittaneet, sai
enemmistön hylkäämään tämän ehdotuksen. Olen taipuvainen luulemaan,
että suurin osa joukosta oli aivan matalajärkistä väkeä. Harris tosin
ymmärsi yhtä ja toista, Mountain ei ollut mikään hölmö, Hastie oli
saanut kirjallista sivistystä, mutta hekin olivat varsin huonosti
menestyneet elämässä, ja jäljellä olevat kuuluivat pahimpaan
roskaväkeen, mitä missään siirtomaassa voi tavata. Siihen
loppupäätökseen, johon he vihdoin tulivat, olivat enemmän syynä ahneet
toiveet kuin harkinta. He päättivät, että oli meneteltävä varovasti,
pidettävä hyvin silmällä masteria, oltava vaiti eikä enää annettava
aihetta epäluuloon. Mikäli voin asiaa arvostella, luottivat he kokonaan
siihen, että heidän uhrinsa sattuisi olemaan yhtä ahne, yhtä täynnä
haluja ja yhtä ajattelematon kuin hekin, ja että hän asiain niin
kehittyessä joutuisi uhraamaan sekä henkensä että aarteensa.

Kahteen kertaan lienevät Secundra ja master seuraavan päivän kuluessa
luulleet päässeensä pakoon, ja kaksi kertaa tulivat he viekkaudessaan
voitetuiksi. Masterissa ei näkynyt minkäänmoista pettymyksen merkkiä,
paitsi että hän toisella kerralla kalpeni hiukan. Hän ihmetteli, kuinka
hän tyhmyyksissään oli joutunut harhateille, kiitti kiinniottajiaan,
aivankuin nämä olisivat tehneet hänelle palveluksen, ja liittyi
uudelleen kulkueeseen niin kohteliaan ja reippaan näköisenä kun
konsanaan. Mutta hän oli varmaankin haistanut ruudin, sillä tästä
lähtien hän ja Secundra puhuivat keskenään vain kuiskaten, eikä
hyödyttänyt mitään se, että Harris seisoi väijymässä pakkasessa teltan
ulkopuolella. Samana iltana, jona tämä saatiin tietää, täytyi jättää
venheet ja kulkea eteenpäin jalkaisin, joten pakenemismahdollisuudet
suuressa määrässä vähenivät.

Nyt alkoi äänetön taistelu molempien puolueiden kesken; toiset
taistelivat elämästä, toiset rikkauksista. He olivat nyt lähellä sitä
erämaan osaa, jossa masterin itse täytyi alkaa opastaa, ja tämä
aiheenaan istuivat Harris ja hänen miehensä joka ilta hänen ääressään
nuotion ympärillä ja ponnistelivat saadakseen hänet ilmaisemaan
jotakin. Jos hän luopuisi salaisuudestaan, tiesi hän vallan hyvin
olevansa kuoleman oma; toisaalta ei hän uskaltanut kieltää heitä
kysymästä ja hänen täytyi olla auttavinaan heitä parhaan kykynsä
mukaan; muutenhan hän olisi voinut yhtä hyvin sanoa epäilevänsä heitä.
Ja kumminkin väittää Mountain, ettei hänen ilmeensäkään koskaan
muuttunut. Hän istui näiden verikoirain keskellä elämän riippuessa
ohukaisesta langasta, aivankuin joku iloluontoinen isäntä istuu
tyytyväisenä kotonansa oman lieden ääressä. Aina hänellä oli vastaus
valmiina -- hyvin usein leikillinen; hän ei päästänyt rosvoja
uhkailemaan ja väisti loukkauksia, jutteli, nauroi ja kuunteli mitä
avomielisimmän näköisenä -- käyttäytyi sanalla sanoen niin, että olisi
saanut heidät neuvottomiksi, jos pelkkä epäluulo olisi ollut
kysymyksessä, ja oli saada heidät horjumaan heidän varmasta
tiedostaankin huolimatta. Niin, myönsipä Mountain minulle, että he pian
olisivat lakanneet uskomasta kapteenin tiedonantoihin, ja uskotelleet
itselleen, ettei se, jonka he aikoivat tappaa, vielä nytkään tietänyt
mitään heidän aikeistaan, ellei esteenä olisi ollut se seikka, että hän
kerta kerran jälkeen (tosin varsin nokkelasti) kiersi heidän
vastauksiaan, ja elleivät hänen uudistetut pakoyrityksensä olisi olleet
vieläkin pätevämpiä todistuskappaleita. Viimeisestä tällaisesta
yrityksestä, joka kärjisti asian huippuunsa, kerron seuraavassa.

Ensinnäkin on mainittava, että Harrisin väki oli aivan suunniltaan;
pidettiin tuskin enää yllä kohteliaisuuden varjoakaan, ja oli (mikä jo
yksin merkitsee paljon) otettu pois aseet masterilta ja Secundralta
jonkinmoisen tekosyyn nojalla. Mutta uhattu pari puolestansa säilytti
yhä ystävällisen ja soveliaan käytöksensä; Secundra oli pelkkää
kumartelua ja master pelkkää hymyä. Viimeisenä rauhallisena iltana hän
oli mennyt niin pitkälle, että oli huvittanut seuruetta laululla. Oli
myöskin huomattu hänen syöneen tavattoman vankasti ja juoneen tiheään,
epäilemättä tarkoituksella.

Vihdoin, noin kello kolmen tienoissa aamulla, hän lähti teltasta ulos
ääneen ähkyen ja valittaen, ja käyttäytyi yleensä aivan kuin liiallinen
syöminen olisi häntä vaivannut. Jonkun ajan kuluttua tuli Secundra ja
hoiteli kaikkien nähden herraansa. Vihdoin tämä näytti toipuvan ja
vaipuvan uneen maahan teltan taakse; hindu taas meni takaisin telttaan.
Jonkin ajan kuluttua saapui uusi vahtimies; hänelle osoitettiin master,
joka makasi puhvelinnahkaturkkiinsa kääriytyneenä. Vahtimies piti
sitten (ainakin omien sanojensa mukaan) yhtämittaa häntä silmällä.
Päivän alkaessa sarastaa tuli äkkinäinen tuulenpuuska, joka avasi
turkkien toista reunaa, ja samassa heitti hatun masterin päästä vähään
matkaan. Vahtimiehestä näytti ihmeelliseltä, ettei nukkuja herännyt.
Senvuoksi hän meni teltan luo. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän
huudahti ja ilmoitti toisille, että vanki oli karannut. Hindunsa hän
oli jättänyt ja tämä oli saada hengellään maksaa isäntänsä pakenemisen;
joka tapauksessa rosvot häntä ensi kiivastuksen ja hämmästyksen
vallassa mitä epäinhimillisimmin rääkkäsivät. Mutta kaikkien uhkausten
ja kidutustenkin aikana Secundra urhoollisesti väitti, ettei hän
tiennyt vähintäkään herransa suunnitelmista, mikä olikin varsin
mahdollista, eikä hänen pakenemistavastaan, mikä aivan silminnähtävästi
oli valhetta. Liittolaisilla ei näin ollen ollut muuta mahdollisuutta
kuin kokonaan antautua Mountainin johdettaviksi. Yöllä oli kylmentynyt,
maan pinta oli kova, mutta heti auringon noustua tuli lämmin suojasää.
Mountain ylpeili siitä, ettei tällaisia jälkiä moni olisi voinut
seurata, vielä harvemmat alkuasukkaistakaan löytää. Ennenkuin
takaa-ajajat siis pääsivät masterin jäljille, oli hän päässyt
kauas edelle, ja hän lienee kulkenut niin harjaantumattomaksi
jalankävelijäksi hämmästyttävän nopeasti, sillä Mountain sai hänet
näkyviinsä vasta puolenpäivän seutuvilla. Kun tämä tapahtui, oli
kauppias yksin; hänen oman toivomuksensa mukaan seurasivat kaikki hänen
toverinsa vasta useita satoja askeleita jäljempänä; hän tiesi että
master oli aseeton; sitäpaitsi häntä kiihoitti nopea kulku ja
takaa-ajointo. Kun hän nyt näki saaliinsa niin lähellä, avuttomana ja
uupuneen näköisenä, sai hänen turhamaisuutensa hänet yrittämään vangita
pakolaista omin neuvoin. Kuljettuaan pari askelta eteenpäin hän tuli
pienelle aukealle paikalle, ja sen toisella reunalla istui master
käsivarret ristissä isoon kiveen nojaten. Mountain ehkä sai aikaan
jonkin risahduksen; joka tapauksessa on varmaa, että master nosti
päätään ja suuntasi katseensa juuri siihen kohtaan metsikköä, missä
hänen vainoojansa makasi:

"En ole varma siitä, näkikö hän minut", sanoi Mountain, "mutta hän
tuijotti minuun päin kuten epätoivoinen, ja silloin rohkeus virtasi
minusta kuin rommi pullosta." Kun master kohta sen jälkeen katsoi
toisaalle ja näytti jälleen painuvan ajatuksiinsa, hiipi Mountain pois
ja kääntyi hakemaan apua tovereiltaan.

Nyt seurasi sarja yllätyksiä, sillä vakooja oli tuskin ehtinyt
ilmoittaa toisille keksintönsä, ja he eivät olleet vielä varustautuneet
käymään pakolaisen kimppuun, kun mies jo olikin heidän keskellänsä; hän
käveli aivan rauhallisena kädet selän takana.

"Hei miehet!" huusi hän heidät nähdessään. "Olipa hyvä, että toisemme
tapasimme. Mennäänpä takaisin leiriin."

Mountain ei ollut kertonut rohkeutensa sulamisesta eikä masterin
mieltä-muuttavasta silmänluonnista; sen vuoksi kaikki muut luulivat
epäilemättä hänen tulevan omasta vapaasta tahdostaan. Joka tapauksessa
syntyi melua; kirottiin, puitiin uhkaavasti nyrkkiä ja osoitettiin
pyssynsuuta.

"Mennään takaisin leiriin", sanoi master. "Minä selitän asian,
mutta vasta kaikkien kuullen. Kääntäkääpä pois nuo kiväärinne; voisi
helposti sattua, että jokin niistä laukeaisi ja hävittäisi
aarteensaantimahdollisuutenne. Älkäähän toki", sanoi hän, "lyökö
kultamunia munivaa kanaanne kuoliaaksi."

Hänen vaikutusvoimansa tehosi sillä kertaa, ja seurue lähti
paluumatkalle ilman erikoista järjestystä. Siten sai master tilaisuutta
vaihtaa pari sanaa Mountainin kanssa.

"Te olette nokkela ja rohkea mies", sanoi hän, "mutta saanetteko te
kyvyistänne riittävän korvauksen? Miettikäähän, eikö olisi teille
parempi palvella minua sensijaan että palvelette tuollaista aivan
tavallista ämmää kuin Harris. Miettikää sitä", lisäsi hän, lyöden
toista keveästi olkapäähän, "älkääkä toimiko ajattelemattomasti.
Elävänä tai kuolleena, aina on minun kanssani paha tapella."

Kun he olivat tulleet takaisin leiriin, missä Harris ja Pinkerton
vahtivat Secundraa, hyppäsivät nämä kaksi raivoissaan masterin kimppuun
ja hämmästyivät kovin, kun toverit sanoivat, että heidän piti "pysyä
alallaan ja kuunnella mitä herralla oli sanottavaa." Master ei ollut
liikahtanutkaan, kun he hänen kimppuunsa hyökkäsivät, ei myöskään tämä
todistus saavutetusta edusta millään tavalla häntä paisuttanut.

"Ei kiirehditä liiaksi", sanoi hän. "Ruokaa ensin ja sitten julkinen
kokous."

Niinpä syötiin ateria äkkiä, ja niin pian kuin se oli ohi, nojasi
master kyynäspäillään pöytään ja aloitti puheensa. Se kesti kauan; hän
kääntyi erikseen kaikkien muitten paitsi Harrisin puoleen ja jokaiselle
hänellä oli imarteleva sana valmiina. Hän nimitti heitä rohkeiksi,
kunnon pojiksi, sanoi, ettei hän koskaan ollut nähnyt hauskempaa
seuraa, tehtävän paremmin työtä, tai kannettavan reippaammin
kärsimyksiä. "No niin", sanoi hän, "nyt voi joku kysyä, mikä piru pani
minut juoksemaan tieheni. Mutta siihen kannattaa tuskin vastata, sillä
minä luulen, että te kaikki tiedätte sen jokseenkin hyvin. Mutta vain
jokseenkin hyvin: On eräs seikka, johon minä heti palaan, ja ottakaa se
huomioonne, kun se tulee. Täällä on petturi, kaksinkertainen petturi;
minä ilmaisen hänen nimensä, ennenkuin puheeni lopetan; enempää en sano
nyt. Mutta nyt tulee toinen ja kysyy, mikä perhana minut toi takaisin.
No niin, ennenkuin vastaan tähän kysymykseen, teen teille toisen:
Tämäkö ilveskissa, tämä Harrisko hindustanin kieltä osasi", huusi hän
nousten ylös ja osoittaen miestä suoraan kasvoihin kuvaamattoman
uhkaavin elein. Saatuaan myöntävän vastauksen hän sanoi: "Epäluuloni
oli siis sittenkin oikea, ja minä tein niinkuin pitikin, tullessani
takaisin. Nyt saatte kuulla totuuden ensi kerran, miehet." Senjälkeen
hän aloitti pitkän kertomuksen, jonka hän esitti erittäin taitavasti.
Siinä hän kuvaili, kuinka hän koko ajan oli epäillyt Harrista, kuinka
hänen pelkonsa oli varmistunut, ja kuinka Harris varmaan oli vääriin
tulkinnut hänen ja Secundran välisiä keskusteluja. Näin kauas
ehdittyään hän teki rohkean hyökkäyksen, jonka vaikutus oli mitä
erinomaisin. "Te luulette", sanoi hän, "että Harris jakaa kanssanne; te
kai luulette itse voivanne pitää huolta siitä, että niin tapahtuu; te
ette tietystikään usko, että tuollainen kurja lurjus voisi teidät
pettää. Mutta varokaa. Hänenlaisensa puoli-idiootit ovat tavallaan
viekkaita, se kuuluu heihin samoinkuin haju kärppään, ettekä te
varmaankaan tiedä Harrisin jo pitäneen huolta omista eduistaan. Niin,
hänelle merkitsee aarre puhdasta rahaa. Teidän täytyy joko löytää se
tai kuolla nälkään. Hän sitävastoin on saanut maksun ennakolta, veljeni
on lahjonut hänet, syöstäkseen minut onnettomuuteen. Jos epäilette,
niin katsokaa häntä -- katsokaa, kuinka hän irvistelee ja vääntelehtii
niinkuin ilmisaatu varas ainakin."

Saatuaan aikaan tämän hyvän vaikutuksen selitti master kuinka hän oli
lähtenyt karkuun, mutta tullut parempiin ajatuksiin ja vihdoin
päättänyt palata, kertoa heille totuuden ja koettaa jälleen onneaan
heidän kanssansa, koska hän nyt oli vakuutettu siitä, että he heti
panisivat Harrisin viralta ja valitsisivat itselleen uuden
johtajan. "Kas siinä koko totutte", sanoi hän, "ja yhtä poikkeusta
lukuunottamatta minä antaudun kokonaan käytettäväksenne. Mikäkö se
poikkeus on? Tuossa hän istuu", huusi master jälleen osoittaen
Harrista, "ja siinä on mies, jonka pitää kuolla! Aseet ja ehdot ovat
minulle yhdentekevät; asettakaa minut häntä vastapäätä, ja vaikk'ette
anna minulle muuta asetta kuin kepin, niin näytän teille viidessä
minuutissa murskatun raadon, jossa koirat saavat piehtaroida."

Oli jo pimeä yö, kun hän lopetti puheensa; miehet olivat kuunnelleet
melkein aivan hiljaa; mutta nuotion loimo ei ollut kyllin kirkas, jotta
olisi voinut nähdä toverin kasvoista, missä määrin hän oli tullut
voitetuksi tai vakuutetuksi. Ja sille paikalle, jota tuli kirkkaimmin
valaisi, oli master itse asettunut, joten jokaisen katse kiintyi hänen
kasvoihinsa, seikka, jonka hän epäilemättä oli edeltäkäsin tarkoin
suunnitellut. Lyhyen hetken vallitsi hiljaisuus, mutta sitten alkoivat
miehet innokkaasti pohtia asiaa. Master makasi selällään, kädet
ristissä pään alla ja polvi toisen päällä, aivan kuin ei asiain kohtalo
olisi häntä millään tavalla liikuttanut. Tässä hänen halunsa komeilla
rohkeudellaan epäilemättä vei hänet liian pitkälle ja vahingoitti hänen
asiaansa. Hiukan sinne tänne huojuttuaan mieliala lopullisesti kääntyi
auttamattomasti häntä vastaan. Hän luultavasti toivoi voivansa saada
aikaan saman, minkä oli tehnyt merirosvolaivalla; toivoi pääsevänsä
johtajaksi, joskin kovilla ehdoilla, ja asiat olivat niin lähellä
sellaista käännettä, että Mountain jo sitä ehdottikin. Mutta kivi,
johon hän kolahti, oli Hastie. Tästä veikosta ei pidetty; hän näet oli
juro ja ärtyisä ja ulkomuodoltaan ruma, pöhöttynyt, mutta hän oli
lueskellut jonkin aikaa papiksi Edinburghin yliopistossa, kunnes kehno
käytös oli hävittänyt häneltä tulevaisuuden mahdollisuudet, ja nyt hän
muisti ja käytti hyväkseen, mitä oli oppinut. Hän ei ollutkaan puhunut
aivan kauan, ennenkun master huolettomasti käänsi kylkeä, minkä hän
Mountainin käsityksen mukaan teki salatakseen epätoivoa, joka olisi
näkynyt hänen kasvoillaan. Hastie sanoi, ettei hän tahtonut ollenkaan
puhua suurimmasta osasta masterin esitystä, koska se ei koskenut asiaa;
heille oli tärkeä ainoastaan aarre. Kaikki, mitä hän oli sanonut
Harrisista oli ehkä totta, ja he saisivat sen kyllä kuulla aikanaan,
mutta mitä oli sillä aarteen kanssa tekemistä? He olivat kuulleet koko
joukon tarpeetonta jaaritusta; alaston totuus oli, että mr. Durie oli
ollut pahoin peloissaan ja juossut pakoon kerran toisensa perästä. Hän
oli nyt paikalla -- vangittunako vai itsekö palanneena, se oli
Hastiesta saman tekevää; tärkeätä oli vain saattaa asia loppuun. Mitä
johtajan erottamiseen ja valitsemiseen tuli, toivoi hän, että he kaikki
olivat vapaita miehiä, joilla oli jokaisella kykyä pitää huolta
asioistaan. Se oli vain pelkkä yritys pimittää miesten silmiä, ja sama
oli laita sen ehdotuksen, joka koski kaksintaistelua Harrisin kanssa.
"Hän ei saa tapella kenenkään kanssa tässä leirissä, siitä voi hän olla
varma", sanoi Hastie. "Meillä oli kyllin vaivaa ottaessamme häneltä
pois aseet, ja tomppeleita olisimme, jos antaisimme ne hänelle
takaisin. Mutta jos herra haluaa päästä jännittävään olotilaan, niin
voin palvella häntä tässä suhteessa ehkä paremmin kuin hän luuleekaan.
Minä näet en aio viettää loppuikääni täällä vuoristossa; minä olen jo
täällä ollut liiankin kauan, ja esitän nyt sen vaatimuksen, että hänen
on heti sanottava, missä aarre on, uhalla että hänet muuten heti
ammutaan. Ja tässä", sanoi hän vetäen aseen esille, "tässä on se
pistooli, jota me tulemme käyttämään."

"Kah, tuotapa mieheksi sopii sanoa", huusi master ja nousi istumaan,
ihaillen katsellen puhujaa.

"En minä kysynyt, mikä olen", vastasi Hastie.

"Minkä valitsette?"

"Hyödytön kysymys", sanoi master. "Kun on pakko, niin on pakko, siinä
ei auta itse pirukaan. Totta puhuen me olemme aivan likellä
aarrepaikkaa, ja minä näytän sen teille huomenna."

Ikäänkuin nyt kaikki olisi ollut täydellisesti järjestetty, ja
järjestetty aivan hänen mielensä mukaan, käveli hän teltalleen, jonne
Secundra jo aikaisemmin oli poistunut.

Minä en voi muistella tätä vanhan vihamieheni viimeistä kamppailua,
jossa hän kääntelehti ja vääntelehti niin moneen tapaan, tuntematta
ihailua, johon tuskin sekaantuu sääliäkään; niin urheasti hän kesti
onnettomuutensa, niin reippaasti hän soti niitä vastaan. Vielä tuonakin
hetkenä, jolloin hän huomasi olevansa aivan hukassa, jolloin hän näki
ainoastaan vaihtaneensa vihollisia, kukistaneensa Harrisin Hastien
eduksi, ei hänen olemuksessaan ilmennyt minkäänlaista heikkoutta, ja
kun hän vetäytyi takaisin telttaansa ja varmaankin oli jo päättänyt
alistua niihin uskomattomiin vaaroihin, joita hänen viimeinen
yrityksensä toi mukanaan, tapahtui se yhtä kevein, varmoin ja
ystävällisin ilmein ja elein, kuin jos hän olisi lähtenyt teatterista
syömään illallista johonkin kaunosielujen kokoukseen. Mutta jos olisi
voinut katsoa hänen sieluunsa, olisi epäilemättä huomannut sen
vapisevan.

Aikaisin yöllä tuli leiriin tieto, että hän oli kipeä, ja heti
seuraavana aamuna hän käski kutsua luokseen Hastien, ja kyseli häneltä
kovin innokkaasti osasiko hän yhtään lääketaitoa. Täten master
todellakin viekkaasti osasi koskettaa entisen teologin turhamaisuuteen.
Hastie tutki häntä; häntä miellytti toisaalta osoittaa tietojansa,
toisaalta ei hänellä niitä ollut, ja kun hän sitäpaitsi oli erittäin
epäluuloinen, niin hän seisoi siinä aivan ällistyneenä, tietämättä,
oliko master kipeä vai oliko hän vain olevinaan. Tässä tilassa palasi
hän kumppaniensa luo ja kertoi heille, että sairas on aivan lähellä
kuolemaa (joka tapauksessa oli hänelle eduksi esittää asiat tällä
tavalla).

"Mutta sama se", lisäsi hän kiroten, "vaikka hän siihen hajoaisikin, on
hänen vietävä meidät aarrepaikalle tänä aamuhetkenä."

Leirissä oli kuitenkin useita, niitten joukossa Mountain, joita
tällainen raakamaisuus ei miellyttänyt. He olisivat ilman vähintäkään
sääliä nähneet masterin ammuttavan tai ampuneet hänet itse; mutta heitä
näytti liikuttaneen hänen urhoollinen taistelunsa ja avomielinen
antaumisensa edellisenä iltana; samalla he ehkä jo olivat alkaneet
kapinoida uutta johtajaansa vastaan; ainakin he selittivät, että jos
mies kerran on kipeä, oli hänen saatava levätä päivä Hastien
hammastenkiristyksestä huolimatta. Seuraavana aamuna master selvästi
oli huonompi, ja Hastiekin alkoi osoittaa jonkunmoista inhimillistä
osanottoa (niin helposti herättää teeskenneltykin tohtoroiminen
myötätuntoa). Kolmantena aamuna kutsutti master Mountainin ja Hastien
luoksensa telttaan ja sanoi nyt kuolevansa, kertoi heille tarkasti,
missä aarre oli, ja käski heidän heti lähteä sitä etsimään, nähdäkseen
valehteliko hän heille, ja myöskin sen vuoksi, että hän voisi heitä
vielä opastaa, elleivät he heti sitä löytäisi.

Mutta tässä syntyi vaikeus, jonka hän epäilemättä ennakolta oli ottanut
huomioon. Ei yksikään miehistä luottanut toveriinsa: ei kukaan siis
voinut suostua jäämään leiriin. Toisaalta: master tosin näytti ylen
heikolta; hänen puheensa oli melkein kuiskaavaa, ja hän nukkui
enimmäkseen tiedotonna; mutta sittenkään ei ollut aivan mahdoton sekään
otaksuma, että sairaus oli teeskennelty ja että he lähtiessään aarteen
hakuun voisivat juosta ansaan ja huomata linnun lentäneen tiehensä, kun
palaisivat. Sen vuoksi he edelleen lojuivat leirissä sanoen suurella
osanotolla seuraavansa masterin kohtaloa, ja niin monenkirjava on
ihmisluonto, että useat heistä todellakin tunsivat vilpitöntä, joskaan
ei kovin syvää surua, nähdessään miehen, jonka he olivat aikoneet
kylmäverisesti murhata, joutuvan aivan luonnolliseen vaarantilaan.
Iltapäivällä kutsuttiin Hastie sairasvuoteen luo rukoilemaan, minkä
hän, niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, teki erinomaisen hartaasti.
Kahdeksan tienoilla illalla kuultiin Secundran valituksesta, että
kaikki oli lopussa, ja ennen kello kymmentä nähtiin hindun kaivavan
hautaa soihdun valossa. Auringon noustessa seuraavana aamuna tapahtui
masterin hautaaminen. Siihen ottivat kaikki osaa käyttäytyen varsin
sopivasti, ja ruumis laskettiin maahan nahkaturkkeihin käärittynä,
ainoastaan kasvot paljaina; ne olivat vahankellertävät, ja sieraimet
oli Secundra itämaalaiseen tapaan tukkinut. Kohta kun hauta oli luotu
umpeen, puhkesi hindu jälleen valituksiin, jotka liikuttivat kaikkia,
ja mikäli kuulemastani kertomuksesta selvisi, ei tuo rosvojoukko
välittänyt, vaikka huuto kuului kamalalta ja voi sellaisessa seudussa
olla heidän turvallisuudelleenkin vaarallinen. Päinvastoin he koettivat
häntä lohduttaa, tosin karkeasti, mutta silti ystävällisesti.

Mutta joskin inhimillinen luonto pahimmassa rappiotilassaankin jossakin
tapauksessa voi esiintyä ystävällisenä, on se sittenkin aina ja ennen
muuta ahnas. Pian miehet kääntyivätkin pois surevan luota ja alkoivat
huolehtia omista asioistaan. Kun aarteen piilopaikka oli aivan lähellä
-- missä, sitä he eivät vielä varmaan tienneet -- päättivät he antaa
leirin jäädä sijoilleen, ja päivä kului heiltä turhassa etsinnässä
kautta metsäin. Secundra taas yhä makasi herransa haudalla. Sinä yönä
ei asetettu ollenkaan vartijoita; miehet makasivat piirissä nuotion
ympärillä, kuten metsänkävijöillä on tapana, päät ulospäin aivan kuin
pyörän puolapuut. Aamulla he makasivat samoin; ero oli vain se, että
Pinkerton, jonka sija oli Mountainin oikealla puolella, hänen ja
Hastien välissä, oli yön pimeydessä salaa murhattu ja makasi nyt kuten
ennenkin viittaansa kietoutuneena, mutta takaapäin saattoi nähdä hänen
joutuneen kamalan surman uhriksi: hänen päänahkansa oli poissa. Tuona
aamuhetkenä olivat rosvot kaikki kalpeita kuin kummitusjoukko, sillä he
tiesivät aivan hyvin, kuinka itsepintaisesti intiaanit pyrkivät
päämääräänsä ollessaan sotajalalla tai mieluummin: murhaamassa. Mutta
suurimpana syynä he pitivät sitä, ettei ollut asetettu vahtimiestä, ja
kun heitä vielä kiihoitti ajatus aarteesta, joka oli aivan saatavilla,
päättivät he jäädä vielä paikoilleen. Pinkerton haudattiin aivan
masterin viereen; jäljellejääneet viettivät taas päivänsä hakemalla
aarretta, osaksi peloissaan, osaksi toivehikkaina; he näet olivat
toisaalta varmoja siitä, että aarre kohta löytyisi, toisaalta he
alkoivat pimeän tullen peljätä intiaaneja. Mountain oli seuraavana yönä
vahtimiehenä; hän väittää valvoneensa koko yön, sanoo ettei hän edes
istahtanut, vaan vartioi leiriä mitä valppaimmin. Niin ollen ei hän
voinut aavistaa mitään pahaa mennessään (nähtyään tähdistä
vahtivuoronsa olevan ohi) herättämään seuraavaa vahtimiestä. Se oli
suuri Hicks; hän makasi piirissä suojan puolella, hiukan edempänä
nuotiosta kuin muut, ja paikassa, jonka sinnepäin heittyvä savu
pimensi. Mountain kumartui ja tarttui häntä olkapäähän; samassa sai hän
käteensä jotakin tahmeata ja märkää, ja kun tuuli kääntyessään sai
nuotion loimun lankeamaan sinne päin, näki Mountain, että häneltä,
kuten Pinkertoniltakin, oli viety päänahka.

Oli ilmeistä, että he olivat joutuneet erittäin viekkaitten
intiaani-salamurhaajain uhreiksi. Nämä voivat toisinaan seurata
matkuetta useita päiviä, pysyttelevät sen kintereillä, kuinka nopeasti
se rientäneekin eteenpäin, ja varastavat päänahan jokaisessa
leiripaikassa, olkoot vahdit kuinka valppaita hyvänsä. Kun tämä selvisi
aarteenkaivajille -- heitä oli nyt enää ainoastaan puoli tusinaa --
valtasi heidät täydellinen mielenmasennus; he tempasivat tärkeimmät
tarvekalunsa ja syöksyivät suoraa päätä metsään, jättäen kaiken muun
omaisuutensa. Nuotionsa he jättivät sammuttamatta ja kuolleen toverinsa
hautaamatta. Koko päivän he pakenivat; he söivät kulkiessaan kädestä
suuhun, ja kun he eivät uskaltaneet nukkua, riensivät he pimeänkin
tultua umpimähkään eteenpäin. Mutta ihmisen kestävyyden raja on pian
saavutettu; kun he vihdoin lepäsivät, vaipuivat he sikeään uneen, ja
huomasivat herätessään vihollisen yhä olevan kintereillään ja vielä
kerran tuoneen heidän joukkoonsa silpovan kuoleman.

Nyt miehiltä katosi viimeinenkin ymmärryksen ja harkinnan rahtu; he
olivat täydellisesti eksyksissä erämaassa, ja ruokavarat alkoivat sulaa
kovin vähiin. Ei maksa vaivaa täyttää tätä liiankin pitkää kertomusta
niillä kauhuilla, joita miehet vielä saivat kestää. Riittäköön,
kun sanon, että vihdoin koitti aamu, jolloin ei mitään verityötä
havaittu ja jolloin siis voitiin toivoa murhaajan vihdoin luopuneen
takaa-ajosta. Silloin olivat ainoastaan Mountain ja Secundra elossa.
Kauppias on varmasti vakuutettu siitä, että tuo tuntematon vihollinen
oli hänen omia tuttaviaan, ja että hän ystävyydestä oli jäänyt
murhaamatta. Secundran säästymisen hän selittää siten, että murhaaja
oli pitänyt hindua mielipuolena. Tämä olisi johtunut osaksi siitä, että
Secundra paon kaikkien kauhujen aikana, muiden heittäessä ruokavarojaan
ja aseitaan pois, huojui eteenpäin kuokka olkapäällä, osaksi taas
siitä, että hän viimeisinä päivinä innokkaasti ja herkeämättä jutteli
itsekseen omalla kielellään. Englanninkieltä puhuessaan hän kyllä oli
täysin järjissään.

"Sinä uskot, hän olla mennyt aivan pois?" kysyi hän, kun he heräsivät
elossa kahden.

"Suokoon Jumala, että niin olisi; luulenpa uskaltavani uskoa", oli
Mountain vastannut. Mikäli hän minulle kertoi, olivat sanat tulleet
häneltä aivan sekaisin.

Hän oli todellakin siinä määrin suunniltaan, että hän aina seuraavan
päivän aamuun, jolloin kohtasi meidät, ei ollut ollenkaan varma siitä,
oliko hän nähnyt unta, vai oliko jotain sellaista todellakin
tapahtunut, että Secundra samassa kääntyi ja lähti sanaa sanomatta
seuraamaan heidän jälkiänsä takaisin päin suunnaten jälleen kulkunsa
kohti talvista, autiota erämaata ja vaeltaen tietä, jonka tienviittoina
olivat jokaiseen levähdyspaikkaan jääneet silvotut ruumiit.



KAHDESTOISTA LUKU.

Matka erämaahan.

(Jatkoa.)


Mountainin kertomuksessa, sellaisena kuin se Sir William Johnsonille ja
lordille kerrottiin, oli tietysti kaikki retken alkupuolta koskevat
yksityisseikat jätetty pois ja asiat yleensä esitetty ikäänkuin ennen
masterin sairastumista ei olisi mitään erikoista tapahtunut. Viimeisen
päivän kertoja kuvaili varsin tärisyttävällä tavalla; kertojaa
itseäänkin puistatti muistellessaan tapahtumia, ja sen aseman kautta,
missä olimme, saman erämaan rajalla, ja niistä erityisistä syistä,
joita kullakin oli osanottoon, hän sai heti kuulijansa puolelleen. Se
mitä Mountainilla oli kerrottavaa, ei muuttanut ainoastaan lordi
Durrisdeerin maailmaa, vaan vaikutti oleellisesti Sir William
Johnsoninkin matkasuunnitelmiin.

Mielestäni on tästä tehtävä lukijalle tarkempaa selkoa. Albanyyn oli
saapunut huhuja, joitten sisällys oli kovin huolestuttava; puhuttiin
sellaista, että intiaaneilla oli sotasuunnitelmia, ja Sir William, joka
oli diplomaattisissa suhteissa intiaanien kanssa, kiiruhti tuohon
autioon maahan, vaikka talvi oli jo ovella, tukahduttaakseen vaaran,
ennenkuin se ehti laajemmalle levitä. Täällä rajamailla hän huomasi
lähteneensä matkaan liian myöhään, ja nyt oli miehen, joka yleensä ei
ollut niinkään uskalias kuin varovainen, tehtävä vaikea valinta. Hänen
suhtautumistaan noihin tatuoituihin sodankävijöihin voi verrata siihen
asemaan, mihin lordipresidenttimme Culloden joutui, kun ylämaan
päälliköt alkoivat kapinoida; hän nimittäin oli ainoa terveen järjen
edustaja, ja ainoastaan hänen vaikutuksensa kautta voitiin saada aikaan
rauhaa ja kohtuutta, jos sellainen yleensä oli mahdollista. Siinä
tapauksessa, että hän palaisi kotiin, joutuisi ehkä koko alue
intiaanisodan kamalasti runtelemaksi -- taloja poltettaisiin,
matkustajia vangittaisiin ja metsien asujat kokoilisivat inhoittavia
saaliitaan, ihmisten päänahkoja. Toisaalta voi helposti ymmärtää, ettei
hänellä ollut suurtakaan halua kulkea kauemmaksi pohjoiseen, edetä
syvemmälle erämaahan niin pieni joukko mukanaan, vieden rauhan sanomaa
sotaisille villeille, joita jo ilahdutti tulevan taistelun mahdollisuus
-- tällaista äärimmäistä toimenpidettä hän tietysti vältti.

"Olen tullut liian myöhään", sanoi hän useaan kertaan, ja saattoi
sitten vajota syviin ajatuksiin, pää peitettynä käsiin ja rauhattomasti
liikutellen jalkojansa.

Kun hän tuosta asemasta kohotti päänsä ja katsoi meihin, lordiin,
Mountainiin ja minuun, jotka istuimme tiheässä ryhmässä leirin
ulkoreunaan sytytetyn nuotion ympärillä, puhkesi hän puhumaan: "Herra
lordi, sanon teille aivan suoraan, etten tiedä, miten menettelisin.
Pidän kovin tärkeänä etenemistä, mutta en katso mitenkään sopivaksi,
että kauemmin nautin teidän seurastanne. Emme ole ehtineet vielä kauas
vesireitiltä, joten epäilemättä voi lähteä paluumatkalle etelään päin
joutumatta erityisemmin vaaralle alttiiksi. Ettekö te ja herra
Mackellar halua ottaa yhtä venhekuntaa ja palata Albanyyn?"

Lordi oli kuunnellut Mountainin kertomusta silmät kiusallisen
kiinteästi kertojaan luotuina, ja oli jo ennen jutun päättymistä
vaipunut aivan kuin uneen. Hänen ulkonäössään oli jotakin kammottavaa,
jotakin, mikä minun silmissäni ei ollut oikein ihmisen kaltaista;
kasvot olivat laihat, tummat ja vanhan näköiset, suu murheen
vääristämä; hammasrivi pilkisti alituisesti esiin; silmäluonten reunat
olivat veripunaiset ja silmämunat näyttivät pullistuvan ulos. En voinut
katsella häntä tuntematta ilkeää ärsytystä, mikä tosin onkin useimmiten
pääasiallisin tunteemme, kun joku, josta pidämme, sairastuu. En voinut
olla huomaamatta, että muut tuskin saattoivat sietää häntä
läheisyydessään -- Sir William vältti hänen seuraansa, Mountain
arasteli hänen katsettaan, pysähteli ja änkytteli sen vuoksi
kertoessaan. Mutta kun lordi kuuli tämän ehdotuksen, näytti hän jälleen
toipuvan lamaannuksestaan.

"Albanyynko?" kysyi hän selvästi ja kuuluvasti.

"Niin, ei ainakaan kauas sieltä", vastasi Sir William. "Lähempänä ei
löydy paikkaa, jossa olisitte varmassa turvassa."

"Ei minua ollenkaan huvita kotiinpalaaminen", sanoi lordi. "En minä
pelkää -- intiaaneja", lisäsi hän yht'äkkiä.

"Jospa minä voisin sanoa samoin", vastasi Sir William hymyillen; "ja
jos kellään olisi mahdollisuutta niin sanoa, niin olisin kai minä se.
Mutta teidän on otettava huomioon se vastuunalaisuus, joka minua
painostaa, sekä se seikka, etten mitenkään voisi antaa itselleni
anteeksi, jos sallisin teidän jatkaa matkaa nyt, kun olotilamme on
käynyt näin vaaranalaiseksi, ja teidän asianne -- jos teillä mitään
sellaista on ollut -- on tullut päätökseen, mikäli saamistamme
surullisista perheuutisista kuuluu. Minä joutuisin huonoon huutoon, jos
sattuisi jokin ikävä tapaus."

Lordi kääntyi Mountainin puoleen. "Mistä hän oli kuolevinaan?" kysyi
hän.

"En ymmärrä mitä lordi tarkoittaa", vastasi kauppias, pysähtyen
hämmästyneenä puuhissaan (hän hoiteli paria pahannäköistä
kylmänhaavaa).

Hetkiseksi näytti lordi käyvän aivan sanattomaksi, mutta sitten hän
jotenkin kiivaasti toisti kysymyksensä: "Minä kysyn, mistä hän kuoli.
Minä pidän sitä suorana kysymyksenä."

"En minä tiedä mikä oli syynä hänen kuolemaansa", sanoi Mountain. "Ei
sitä Hastiekaan tiennyt. Hän näytti aivan luonnollisesti riutuvan ja
lopuksi heittävän henkensä."

"Niin, siinäpä se on!" huudahti lordi Sir Williamin puoleen kääntyen.

"Minä en voi seurata teidän kunnia-arvoisuutenne ajatuskulkua", vastasi
Sir William.

"No niin", sanoi lordi, "kysymyksessä on perintöasia; poikani
arvoonpääsylle voidaan asettaa esteitä, ja kun sanotaan, ettei ole
selvää tietoa miehen kuoleman syystä, niin voi syntyä monenlaisia
epäluuloja."

"Mutta perhana soikoon, mieshän on haudattu!" huudahti Sir William.

"Sitä minä en koskaan usko", vastasi lordi väristen. "Minä en sitä
koskaan usko!" huudahti hän taas ja hypähti ylös. "Näyttikö hän
kuolleelta?" kysyi hän Mountainilta.

"Kuolleeltako?" toisti kauppias. "Kalpealta hän näytti. Mutta mitä te
mietitte? Minähän sanon, että loimme multaa hänen päällensä."

Lordi tarttui Sir Williamin takkiin. "Sitä miestä sanotaan kyllä minun
veljekseni", sanoi hän, "mutta selvää on, ettei hänen laitansa koskaan
ollut oikein."

"Laita ollut oikein?" kysyi Sir William. "Kuinka tuo on ymmärrettävä?"

"Hän ei ole tästä maailmasta", kuiskasi lordi. "Ei hän, eikä se musta
perkele, joka häntä palvelee. Minä olen pistänyt miekkani hänen
lävitsensä", huusi hän. "Minä olen tuntenut miekan kahvan kolahtavan
hänen kylkiluihinsa, ja lämpimän veren ruiskahtavan vasten kasvojani
kerran toisensa jälkeen, kerran toisensa jälkeen!" toisti hän, tehden
kuvaamattoman liikkeen kädellään. "Mutta kuollut hän ei ole
sittenkään", sanoi hän, kuuluvasti huokaisten. "Miksi uskoisin hänet
nyt kuolleeksi? Sitä en usko, ennenkun näen hänen silmäini edessä
mätänevän", sanoi hän.

Sir William katsoi minuun kulmakarvat koholla. Mountain unohti haavansa
ja tuijotti suu auki.

"Lordi hyvä", sanoin minä, "rauhoittukaahan toki." Mutta kurkkuni oli
niin kuiva ja järkeni niin pysähdyksissä, etten enempää saanutkaan
sanotuiksi.

"Ei", sanoi lordi, "hän ei tietystikään voi minua ymmärtää. Mackellar
kyllä voi; hän tietää kaikki ja on nähnyt hänet pistettävän maahan
kerran ennenkin. Tämä Mackellar, se on oiva palvelija, Sir William;
hän kaivoi miehen maahan omin käsin -- hän ja vanhus -- kahden
hopeakynttilän valossa. Tuo toinen on palveleva henki, hän on tuonut
sen Coromandelista mukanaan. Minä olisin sen mielelläni teille kertonut
hiukkasta ennemmin, Sir William, mutta nuohan olivat oikeastaan
perheasioita." Viimeiset sanansa hän lausui murheellisesti ja samalla
rauhallisesti, ja hänen mielensä näytti selviävän sekaannuksestaan.

"Voitte itse tehdä johtopäätöksenne tästä kaikesta", sanoi hän.
"Veljeni sairastuu, kuolee ja haudataan, niin he juttelevat, ja se
näyttää varsin yksinkertaiselta. Mutta minkä vuoksi palveleva henki
kääntyi takaisin? Käsitätte itse varsin hyvin, että tuo seikka kaipaa
selvittelyä."

"Heti paikalla, lordi hyvä, olen teidän käytettävänänne", sanoi Sir
William, nousten seisaalle. "Ehkä saan sitä ennen puhua pari sanaa
teidän kanssanne, mr. Mackellar."

Samalla hän alkoi kuljettaa minua leiristä pois; routainen maa
rusahteli askeltemme alla, ja huurteiset puut seisoivat tiheinä
ympärillämme, aivan kuin tuona kauhun yönä rannan pensaistossa. "Niin,
tuo on tietysti selvää hulluutta", sanoi Sir William niin pian kuin
olimme päässeet kuulomatkan ulkopuolelle.

"Niin, luonnollisesti", sanoin minä. "Mies on hullu. Sehän on selvää."

"Käskenkö siis ottaa hänet kiinni ja sitoa?" kysyi Sir William.
"Teen sen, jos vain te suostutte. Jos hänen juttunsa on pelkkää
mielipuolenlorua, niin se on varmaan viisainta."

Katselin maahan, katselin taakseni leiriin, missä nuotiot loimusivat,
katselinpa ympäröitsevään metsään ja vuorillekin, mutta yhteen suuntaan
en uskaltanut katsoa, Sir Williamin kasvoihin.

"Sir William", sanoin minä vihdoin. "En pidä lordia oikein viisaana,
enkä ole pitänyt enää pitkiin aikoihin. Mutta hulluudessakin on
asteita, ja olisiko hänelle tehtävä väkivaltaa -- sitä, Sir William, en
minä ole mies päättämään", sanoin minä.

"Kyllä _minä_ päätän", sanoi hän. "Tosiasioita minä vain haluan tietää.
Oliko tuossa lörpötyksessä pienintäkään totuuden tai järjen rahtua?
Epäröittekö?" kysyi hän. "Tuleeko minun käsittää asia niin, että te
olette kysymyksessä olevan miehen kerran ennen haudannut."

"En haudannut", sanoi hän. Samassa minä vihdoinkin rohkaisin itseni ja
sanoin: "Sir William, mahdotonta olisi saada teidät käsittämään tämä
asia, kertomatta teille pitkää historiaa, jolla on suuri merkitys tähän
perheeseen nähden. Jos välttämättä niin tahdotte, niin kerron sen
teille, olkoonpa että menettelisin väärinkin. Sen verran sanon joka
tapauksessa, ettei lordi ole niin mieletön kuin puheesta voisi luulla.
Te olette onnettomuudeksi joutunut tekemisiin kovin omituisen asian
kanssa."

"En ollenkaan halua saada tietoa teidän salaisuuksistanne", vastasi Sir
William, "mutta tahdon puhua suuni puhtaaksi, vaikka tulisin
epäkohteliaastikin käyttäytyneeksi, ja tunnustan suoraan, ettei minua
kovinkaan huvita nykyinen matkaseurani."

"Siitä minä en suinkaan tahdo teitä soimata", sanoin minä.

"En ole pyytänyt teiltä moitetta enkä kiitosta", vastasi Sir William.
"Haluan vain päästä teistä vapaaksi, ja siinä tarkoituksessa jätän
käytettäväksenne venheen miehistöineen."

"Sehän on kohtuullinen tarjous", sanoin minä asiaa aprikoituani. "Mutta
sallikaa minun lausua sananen toiselta näkökannalta. Meissä elää
luontainen uteliaisuus saada tietää tämän asian oikea laita; minussa
itsessäni on sellaista tunnetta ja lordissa silminnähtävästi liiankin
paljon. On arvoitus, miksi hindu palasi takaisin."

"Se on minunkin ajatukseni", keskeytti Sir William, "ja kun nyt lähden
niille maille, aion tutkia asian perinpohjin. Olkoon mies mennyt
kuolemaan herransa haudalle, kuten koira, tai muista syistä sinne
palannut, joka tapauksessa on hänen henkensä suuressa vaarassa, ja minä
aion pelastaa hänet, jos vain suinkin voin. Ei suinkaan teillä ole
hänestä mitään pahaa sanottavaa?"

"Ei mitään, Sir William", vastasin minä.

"Entäs tuo toinen?" kysyi hän. "Tietysti minä kuulin mitä lordi sanoi;
mutta kun hänen palvelijansa osoittaa niin suurta uskollisuutta,
täytynee minun otaksua hänessä olleen hienojakin ominaisuuksia."

"Älkää minulta sitä kysykö!" huudahdin minä. "Helvetin liekitkin voivat
olla hienoja. Minä olen tuntenut hänet parikymmentä vuotta, ja aina
vihannut, aina ihaillut ja aina orjamaisesti pelännyt häntä."

"Nyt näyttää siltä, kuin taaskin yrittäisin saada tietoa
salaisuuksistanne", sanoi Sir William, "mutta uskokaa minua, siihen
minulla ei ole ollenkaan halua. Riittää, kun sanon tahtovani nähdä
haudan ja, jos mahdollista, pelastaa hindun. Voitteko näillä ehdoilla
ottaa houkutellaksenne lordin palaamaan Albanyyn?"

"Sir William", virkoin minä, "sanon teille kuinka asia on. Te ette nyt
näe isäntääni edullisessa valossa; teistä näyttänee omituiselta, että
minäkin voin hänestä pitää, mutta sen teen, enkä aivan yksinäni. Jos
hänen pitää takaisin Albanyyn, täytyy sen tapahtua väkivalloin ja
silloin on mennyttä hänen järkensä, ehkäpä henkensäkin. Tämä on vakaa
uskoni, mutta minä olen vallassanne ja valmis tottelemaan, jos otatte
kantaaksenne vastuunalaisuuden."

"En tahdo vähintäkään vastuunalaisuutta; sitähän minä juuri kaikin
voimin koetan välttää", huusi Sir William. "Te tahdotte jatkaa matkaa
kanssani; no niin, se tapahtukoon! Minä pesen käteni kaikesta."

Samassa hän käännähti korollaan ja antoi käskyn valmistautua lähtemään
eteenpäin: lordi, joka oli risteillyt läheisyydessä, tuli heti
luokseni.

"Kuinka käy?" kysyi hän.

"Niinkuin tahdotte", vastasin minä. "Te saatte nähdä haudan."

Kun joukossamme oli miehiä, joille seudun matkasuunnat olivat selvät,
saimme helposti tietoomme masterin haudan paikan; se näet sijaitsi
kohdassa, jota erämaassa käytettiin matkan viittana, eräällä korkealle
kohoavalla, omituisenmuotoisella selänteellä, josta monta virtaa
syöksyy alas Champlain-järveen. Senvuoksi voitiinkin lähteä suoraan
sinne käsin, tarvitsematta seurata paenneitten verisiä jälkiä, ja
voitiin kuudessatoista tunnissa marssia matka, johon he sinne tänne
harhaillen olivat kuluttaneet yli kuusikymmentä. Venheemme me jätimme
vartioitaviksi virralle; odotettavissa oli, että palatessamme
tapaisimme ne kiinni jäätyneinä. Se pikku varasto matkatarpeita, jonka
otimme mukaamme retkelle, käsitti, paitsi lukematonta joukkoa nahkoja,
joiden tuli suojella meitä pakkaselta, myöskin ison määrän lumikenkiä,
joiden avulla aioimme siirtyä eteenpäin odotettavissa olevan lumen
pudottua. Tapa, millä me etenimme, osoitti paljon pelkoa olevan
matkassa; marssia johdettiin sotilaallisella varovaisuudella, ja
yöleirin paikka valittiin ja vartioitiin mitä huolellisimmin.
Tämänlaatuinen syy sai meidät matkamme toisena päivänä pysähtymään,
ainoastaan muutaman sadan askeleen päässä määräpaikastamme. Yö oli
tulossa, ja paikka, johon olimme saapuneet, näytti erinomaisen
sopivalta lujaksi leiriksi meidän kokoiselle joukolle. Niinpä käskikin
Sir William (äkkinäisen mielijohteen vaikutuksesta) meidän pysähtyä.

Edessämme kohosi se korkea vuorijono, jota kohden koko päivän olimme
luovineet. Aina varhaisesta aamusta alkaen olivat sen kimaltavat huiput
olleet silmämääränämme kulkiessamme läpi tasaisen alangon, jonka läpi
juoksi vuolaita virtoja ja joka oli täynnä kiviä, toinen toistaan
suurempia. Huiput kimalsivat hopealta, sillä kohta kun tulimme
hiukankin ylemmäksi, satoi lunta joka yö; metsässä ja tasangolla taas
oli maa vain vähän roudassa. Koko päivän oli taivas ollut ilkeän sumun
peitossa; aurinko pääsi sen läpi paistamaan vain himmeästi, kuin
kultaraha; koko päivän puhalsi vasempaan poskeemme purevan kylmä tuuli,
mutta puhdasta ja keveätä oli hengittää. Illan lähestyessä tuuli
vaimeni, pilvet hajaantuivat ja katosivat, kun ei tuuli enää uusia
kuljetellut; auringolla, laskiessaan taaksemme, oli jonkinmoinen
talvinen hohto, ja vuorten valkenevat särmät punertuivat sen kuolevassa
kajossa.

Oli pimeä, ennenkuin pääsimme illastamaan; me söimme äänettöminä, ja
ateria oli tuskin ohi, kun lordi jo hiipi nuotion luota leirin
ulkoreunaan. Minä riensin hänen jälkeensä. Leiripaikka oli korkealla;
sieltä näki yli jäätyneen järven, joka pisimmältä kohdaltaan saattoi
olla peninkulman pituinen; ympärillämme lepäsi aaltomainen metsämaa,
yläpuolellamme kohosivat valkoiset vuoret, ja vieläkin korkeammalla
kirkkaan taivaan laella purjehti kuu. Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut,
ei oksa liikahtanut, ja ympäröivä hiljaisuus hukutti kuulumattomiin
leiristämme lähtevän hälynkin. Nyt, kun ei paistanut päivä eikä
puhaltanut tuuli, tuntui ilma melkein lämpimältä kuten heinäkuunyönä --
omituinen aistimus-erehdys, sillä maa, ilma ja vesi olivat pakkasesta
särkymäisillään.

Lordi (eli se olento, jota yhä nimitin hänen kalliilla nimellään)
seisoi pidellen toisella kädellään kyynärpäätä, toisella leukaansa ja
tuijotteli eteensä metsään. Minun katseeni liukui samaan suuntaan
ja lepäsi melkein mielihyvin tuolla laajalla huurteisella
honkatantereella, joka milloin kohosi kuuvaloisiksi kunnaiksi, milloin
hävisi pienten laaksojen varjoon. Tässä aivan lähellä, mietin minä,
lepää vihamiehemme haudassaan; hän on nyt mennyt sinne, missä paha ei
enää vahingoita; ne jäsenet, jotka ennen olivat niin sulavasti
liikkuneet, piilivät nyt ainaisesti maan povessa. En voinut olla
ajattelematta häntä tavallaan onnelliseksi; olihan hän vapaa elämän
tuskista ja kiusoista, sielun jokapäiväisestä silvonnasta ja siitä
alituiseen muuttuvasta tapausten virrasta, joka _on_ uitava yli, jos
tahtoo välttää häpeää ja kuolemaa. En voinut olla ajattelematta, kuinka
hyvä oli saada päätökseen tämä pitkä matka, ja siten johduin
kiinnittämään huomioni lordiin. Sillä eikö lordikin ollut kuollut? Eikö
hän ollut silvottu soturi, joka turhaan toivoi kuolemaa, joka virui
tappotantereella vihollisten pilkkana? Muistossani hän eli hyvänä
ihmisenä, viisaana, jokseenkin ylpeänä, isäänsä kohtaan ehkä liiaksikin
velvollisuudentuntoisena, rouvaansa kohtaan ylenmäärin lempeänä,
miehenä, joka osasi puhua ja vaieta, miehenä, jonka kättä oli ilo
pusertaa. Äkkiä sai sääli minut syvään huokaamaan; olisin voinut ääneen
itkeä ajatellessani hänen entisyyttään ja nähdessäni hänet siinä
edessäni. Seisoessani aivan hänen vieressään kirkkaassa kuuvalossa minä
rukoilin hänelle vapahdusta tai sitten itselleni voimaa pysyä lujana
rakkaudessani häneen.

"Jumalani", rukoilin minä, "tässä mies, miesten parahin minua ja
itseään kohtaan, ja nyt minä alan häntä kammota. Ei hän pahaa ole
tehnyt, ei ainakaan ennenkuin surut hänet mursivat; mutta hänen
kunnioitettavia haavojansa me vain alamme kammota. Oi, peitä se, oi,
päästä hänet pois, ennenkuin häntä vihaamme!"

Tällaiset ajatukset täyttivät vielä mieleni, kun yht'äkkiä kajahti ääni
yössä. Se ei ollut kovin kuuluva, eikä lähtenyt aivan läheltä, mutta
niin pitkällisen ja syvän hiljaisuuden keskeltä kaikuen se sai leirin
jalkeille kuin torventoitotus. Ennenkuin ehdin henkäistä, oli Sir
William jo vieressäni ja useimmat muut kerääntyivät hänen taakseen,
tarkasti kuulostellen. Katsellessani heitä yli olkani olin näkevinäni
heidän poskillaan kalpeuden, joka ei ollut kuuvalosta kotoisin, ja
kuutamon säteet, jotka kimallellen heijastuivat toisten silmistä ja
jäivät varjoina lepäämään toisten kulmain alle (heidän nostaessaan ja
kumartaessaan päätänsä), loivat joukkoon omituisen vilkkaan ja
pelonsekaisen ilmeen. Lordi oli etunenässä; hän kumartui hiukan
kohottaen kättään aivan kuin hiljaisuuden merkiksi: hän näytti
jähmettyneen kiveksi. Ääni kuului yhä, se toistui lakkaamatta, nopeasti
ja säännöllisesti.

Äkkiä Mountain alkoi puhua; hän kuiskasi kuuluvasti ja katkonaisesti,
kuten ihminen, joka pääsee taakan alta. "Nyt minä tiedän", sanoi hän,
ja kun me kaikki käännyimme häntä kuulemaan, niin hän lisäsi: "Hindu on
varmaankin tiennyt piilopaikan. Hän se on -- hän kaivaa aarretta
maasta."

"Niin tietysti!" huudahti Sir William.

"Kuinka tyhmää, ettemme sitä heti älynneet."

"Eräs seikka siinä vain on ihmeellinen", jatkoi Mountain, "ääni kuuluu
aivan kuin entisen leirimme paikkeilta. Ja toiseksi, en käsitä kuinka
mies on ehtinyt ennen meitä, ellei hänellä ole siipiä!"

"Ahneudella ja pelolla on siivet", huomautti Sir William.

"Mutta se lurjus on meidät säikäyttänyt, ja minä haluan maksaa hänelle
samalla mitalla. Mitä tuumitte, hyvät herrat, lähdemmekö kuuvalossa
otusta ajamaan?"

Ehdotukseen suostuttiin; alettiin piirittää Secundraa, joka yhä oli
työssään; muutamia Sir Williamin intiaaneja kiiruhti edeltäpäin
matkaan, ja jätettyämme leiriin lujan vartioston lähdimme mekin
liikkeelle pitkin epätasaista metsämaata; routainen maa ratisi, joskus
jääkin risahti rikki askeltemme alla. Päämme päällä taas oli
honkametsän himmeys ja kuun kellertävä kajo. Tiemme vei notkelmaan;
sinne laskeutuessamme kuulimme äänen vain heikosti, ja kohta se häipyi
kokonaan. Notkelman toinen reuna oli avonaisempi, siellä näkyi vain
jokin honka siellä täällä, ja ylt'ympäri makasi maassa isoja
kallionlohkareita, jotka heittivät pikimustan varjon. Ääni alkoi kuulua
selvemmin; me voimme kuulla raudan kirahtelun ja saimme selvemmän
käsityksen siitä, kuinka raivoisan nopeasti kaivaja käytti työkaluaan.
Kun lähenimme notkelman reunaa, lensi pari lintua yöpuultaan;
ne leijuivat kuin tummat haamut kuuvalossa; ja seuraavassa
silmänräpäyksessä me voimme suoraan puujonon välitse nähdä omituisen
näytelmän.

Pieni, metsien ympäröimä ylätasanne, jonka takaa, näköpiirin rajalta
välkkyivät valkoiset vuoret, lepäsi kirkkaassa kuutamossa. Kömpelöitä
talouskaluja, jollaiset ovat metsässä-asujan ainoa omaisuus, makasi
maassa siellä täällä, mitä suurimmassa epäjärjestyksessä. Jokseenkin
keskipaikoilla oli huurteesta kimalteleva teltta; sen avoimen aukon
kautta näkyi sisällä vallitseva pimeys. Tuon pienen tasanteen toisella
kulmalla makasi jotakin, mikä näytti ihmisruumiin hajonneilta
jäännöksiltä. Oli selvää, että me olimme tulleet Harrisin leirin
paikalle; tuolla makasivat heidän paetessaan poisheittämänsä tavarat;
tuossa teltassa oli master heittänyt henkensä, ja edessämme makaava
jäätynyt raato oli juopon suutarin ruumis. Traagillisen tapauksen
näyttämö vaikuttaa aina tärisyttävästi katselijaan; me tulimme
sellaiselle paikalle näin pitkän ajan kuluttua, ja kun nyt huomasimme
sen lepäävän muuttumattomana ja yhtä autiona kuin ennenkin, niin
kylmäverisimmänkin täytyi tuntea liikutusta. Ja kumminkaan ei meitä
tämä näky muuttanut kivimaiksi, vaan teki sen eräs toinen, jota melkein
olimme odottaneet: Secundra seisoi nilkkaa myöten entisen herransa
haudassa. Enimmän osan vaatteistaan hän oli heittänyt yltään, mutta
sittenkin olivat hänen laihat käsivartensa ja olkapäänsä aivan hiessä
ja kimaltelivat kuuvalossa; hänen kasvoillaan kuvastui pelko ja
jännitys; hänen kuokaniskunsa seurasivat nopeasti toisiaan, ja
routaisella maakamaralla näkyi hänen varjonsa, joka hullunkurisesti
vääristellen toisti hänen kiivaita liikkeitänsä. Meidän tullessamme
kohosi pensaikosta yölintuja, jotka heti jälleen laskeutuivat alas,
mutta Secundra ei toimessaan kuullut eikä huomannut mitään.

Minä kuulin Mountainin kuiskaavan Sir Williamille: "Hyvä Jumala! Hän on
haudassa! Hän kaivaa ruumista ylös." Me olimme kaikki tehneet saman
johtopäätöksen, mutta sittenkin minua puistatti, kun kuulin asian
julkilausuttavan. Sir William hätkähti kovin.

"Sinä kirottu haudan häväisijä!" huusi hän. "Mitä sinä teet?"

Secundra hypähti, hän kuului hengästyneesti huudahtavan, kuokka putosi
hänen käsistään, ja hän tuijotti hetkisen liikkumattomana puhujaan.
Seuraavassa hetkessä syöksyi hän nuolen nopeasti metsään vastaisella
puolella, ja taas seuraavassa hän nosti päättävästi kätensä ylös, mistä
näki, että hän oli tehnyt päätöksensä, ja alkoi kävellä takaisin.

"No niin, te tulla, te auttaa --" yritti hän sanoa. Mutta nyt oli lordi
astunut Sir Williamin viereen. Kuuvalo lankesi suoraan hänen
kasvoilleen, eikä Secundra ollut vielä saanut sanoja suustaan, kun hän
jo näki ja tunsi herransa vihamiehen. "Hän!" kiljaisi hindu, löi
kätensä yhteen ja vaipui väristen maahan.

"No, no!" sanoi Sir William. "Ei kukaan meistä tee sinulle pahaa, jos
olet viaton; jos taas olet syypää, ei auta yrittääkään paeta. Annappas
kuulua, mitä sinulla on tekemistä täällä hautojen ja hautaamattomain
ruumiitten keskellä."

"Te ette murhaaja?" kysyi Secundra. "Te kunniallinen mies? Te näkee
minun olla rauhassa?"

"Kyllä minä puolustan sinua, jos olet syytön", vastasi Sir William.
"Sen olen sanonut, enkä ymmärrä, miksi sitä epäilet."

"Kaikki murhaajat", huusi Secundra, "sentähden! Hän tappaa --
murhaaja", osoittaen Mountainia; "ne kaksi vuokramurhaajaa", osoittaen
lordia ja minua -- "kaikki hirsipuumurhaajia. Oo! Minä näen kaikki
nuorassa. Nyt minä mennä pelastaa sahib; hän näkee te nuorassa. Sahib",
jatkoi hän, hautaa osoittaen, "hän ei kuollut. Hän haudassa, hän ei
kuollut."

Lordi äännähti, liikahti likemmäksi hautaa ja seisoi siihen tuijottaen.

"Haudattu eikä kuollut!" huudahti Sir William. "Mitä juttua se on?"

"Katso, sahib", sanoi Secundra, "sahib ja minä yksin murhaajien kanssa;
koettaa paeta, ei koskaan pääse. Koettaa sitten tämä keino; hyvä keino
jos lämmin maa, hyvä keino Intiassa; täällä paha, kylmä maa, ei helppo
tietää. Nyt tulkaa aivan pian; auttakaa, tehdä tuli, auttakaa hieroa."

"Mitä tuo olento haastelee?" huusi Sir William. "Päätäni pyörryttää."

"Minä teille sanon, minä hänet hautaan elävänä", sanoi Secundra. "Minä
hänet opetan niellä kieli. Nyt tulkaa aivan pian; kaivaa hänet ylös,
hän ei paljon sairas. Tehdä tuli."

Sir William kääntyi lähimpäin miesten puoleen: "Sytyttäkää nuotio",
sanoi hän. "Minun osani on joutua tekemisiin mielipuolen kanssa."

"Te hyvä mies", sanoi Secundra. "Nyt minä kaivaa sahib ylös."

Samassa hän taas astui hautaan ja alkoi uudelleen uutterasti kuokkia.
Lordi seisoi kuin maahan naulattuna, minä taas pysyttelin hänen
vieressään, peljäten, en tiennyt itsekään mitä.

Routa ei ollut vielä ehtinyt syvälle maahan. Sen vuoksi hindu heittikin
pian pois kuokkansa ja alkoi lapioida multaa käsin. Puhvelinnahkaturkin
yhtä reunaa alkoi näkyä, sitten näkyi hänen sormiensa lomassa
hiustukko; vielä hetkinen ja kuuvalo lankesi johonkin valkoiseen. Nyt
Secundra hetkeksi polvistui, raaputti varovasti kynnellään ja puhalteli
suu supussa. Kun hän väistyi syrjään, näin minä masterin kasvot aivan
paljaina. Ne olivat kalman kalpeat, silmät ummessa, korvat ja sieraimet
täytettyinä, posket sisäänpainuneet, nenä terävä kuin kuolleella. Mutta
vaikka hän oli maannut useita päiviä maassa, ei hän vielä ollut alkanut
mädäntyä. Kaikkiin meihin teki omituisen vaikutuksen se, että hänen
huulensa ja leukansa olivat mustan parran peitossa.

"Jumalani!" huusi Mountain, "hän oli sileä kuin lapsi, kun hänet
hautasimme!"

"Sanotaan, että kuolleitten hiukset kasvavat", sanoi Sir William
hiljaisin, värähtävin äänin.

Secundra ei välittänyt mitään siitä, mitä me puhelimme, kaivoi vain
kuin katukoira löyhää multaa. Masterin puhvelinnahkaturkkiin kääritty
ruumis tuli yhä enemmän näkyviin. Kuu paistoi kirkkaasti, ja ympärillä
seisovain varjot, heidän kumarrellessaan eteenpäin, kuvastuivat
masterin kasvoille, jälleen kadoten. Tuo näky piti meitä kamalan kauhun
vallassa. En uskaltanut katsoa lordin kasvoihin, mutta koko tänä aikana
en huomannut hänen vetävän henkeänsä. Taempana eräs miehistä (en tiedä
kuka) puhkesi jonkunmoiseen nyyhkytykseen.

"No", sanoi Secundra, "te auttaa minut nostaa hänet pois."

Ajan kulumisesta ei minulla ole minkäänlaista käsitystä. Meni ehkä
kolme tuntia, ehkäpä viisikin, joina hindu yritti elämää palaamaan
herransa jäseniin. Sen vain tiedän, että oli vielä yö, ja ettei kuu
ollut vielä laskenut, joskin se matalalta heitti pitkiä varjoja yli
tasangon, kun Secundra yht'äkkiä huudahti tyytyväisenä. Kumartuessani
nopeasti eteenpäin olin minäkin huomaavinani muutosta haudasta kaivetun
jääkylmillä kasvoilla. Heti sen jälkeen näin hänen silmäluontensa
värisevän, pian hän ne avasi kokonaan, ja minuun sattui kahdeksan
päivää maassa maanneen vainajan tuijottava katse.

Että nämä elonmerkit esiintyivät, siitä voin tehdä valani. Kuulin
toisilta, että hän silminnähtävästi ponnisti puhuakseen, että hänen
hampaansa näkyivät parran sisästä, ja että hänen otsa-nahkansa rypistyi
aivan kuin tuskallisessa kuolonkamppailussa. Tuo voi olla mahdollista;
minä en sitä tiedä, minun mieltäni kiinnitti muu. Samassa hetkessä
näet, jona kuolleen silmät aukenivat, syöksyi lordi Durrisdeer maahan,
ja kun minä nostin hänet siitä, oli hän kuollut.

Päivä nousi, eikä vieläkään saatu Secundraa luopumaan turhista
ponnistuksistaan. Sir William jätti johdettavakseni pienen
komennuskunnan ja lähti eteenpäin heti päivän koitteessa. Hindu istui
yhä hieroen kuolleen jäseniä ja henkien hänen suuhunsa. Olisi voinut
luulla sellaisen puuhan saavan kiveenkin elämää, mutta paitsi tuota
yhtä hetkeä, joka toi lordi Durrisdeerille kuoleman, pysyi masterin
synkkä henki poissa murtuneesta multaverhostaan, ja puolenpäivän
tienoissa oli uskollinen palvelija vihdoin koettanut kyllikseen. Hän
oli aivan rauhallinen.

"Liian kylmä", sanoi hän, "hyvä tapa Intiassa, ei hyvä täällä." Sitten
hän pyysi hiukan ruokaa, söi ahnaasti heti kun hänelle tarjottiin ja
vetäytyi viereeni nuotion luo. Syötyään hän heittäytyi pitkäkseen ja
vaipui uneen kuin pieni lapsi. Muutamia tunteja myöhemmin hän
vielä nukkui, ja minun täytyi herättää hänet ottamaan osaa
kaksoishautajaisiin. Hänen laitansa oli nyt sama joka suhteessa; hän
näytti yht'äkkiä ja yhdellä voimainponnistuksella voittaneen sekä
isännän kuoleman synnyttämän surun että pelkonsa minua ja Mountainia
kohtaan.

Eräs jäljellejääneistä miehistä osasi hakata kiveen, ja ennenkuin Sir
William palasi meitä noutamaan, oli erääseen kallionlohkareeseen saatu
piirretyksi seuraava kirjoitus, joka muodostanee sopivan lopun
kertomukselleni:

              J. D.

      Skotlantilaisen aatelisarvon perijä,
      Kaikkien tieteitten ja taiteitten mestari,
      Ihailtu Euroopassa, Asiassa, Amerikassa, sodassa ja rauhassa.
      Villien metsästäjäin teltoissa ja kuningasten linnoissa,
      Lepää nyt, niin paljon opittuaan, tehtyään ja kärsittyään,
      Unohdettuna tässä.

              H. D.

      Hänen veljensä.
      Kuoli, kärsittyään eläessään alituisen ja ansaitsemattoman
          kovan onnen iskuja,
      Melkein samalla hetkellä,
      Ja nyt lepää yhdessä haudassa
      Veljensä ja vihamiehensä kanssa.

    Hänen vaimonsa ja eräs vanha palvelija pystyttivät rakastaen
    ja kunnioittaen tämän muistomerkin molemmille.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Veljekset - Talvinen tarina" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home