Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Musta nuoli - Kertomus Ruusujen ajalta
Author: Stevenson, Robert Louis
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Musta nuoli - Kertomus Ruusujen ajalta" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



MUSTA NUOLI

Historiallinen romaani


Kirj.

R. L. STEVENSON


Suomennos.



Ilmestynyt ensimmäisen kerran
Otavan kustantamana Helsingissä 1913.



MUSTA NUOLI

Kertomus ruusujen ajalta[1]



SISÄLLYS:

Alkusanat: John Kostaja.

Ensimäinen kirja: Kaksi nuorukaista.

 1. Aurinko Kettleyssä.
 2. Suolla.
 3. Lautta.
 4. Vihreän metsän veljeskunta.
 5. Verinen ajo.
 6. Päivän kuluessa.
 7. Valepukuinen mies.

Toinen kirja: Tunstallin Mont House.

 1. Dick kyselee.
 2. Kaksi valaa.
 3. Kappelinpäällinen kammio.
 4. Salakäytävä.
 5. Dick vaihtaa puoluetta.

Kolmas kirja: Lordi Foxham.

 1. Talo rannalla.
 2. Kahakka pimeässä.
 3. Pyhän Briden risti.
 4. "Hyvä toivo."
 5. Hyökkäys ja pako.

Neljäs kirja: Valepuku.

 1. Luola.
 2. Vihollisen talossa.
 3. Kuollut urkkija.
 4. Luostarinkirkossa.
 5. Lordi Risingham.
 6. Kapteeni Arblaster.

Viides kirja: Richard Kyttyräselkä.

 1. Torventoitotus.
 2. Shorebyn tappelu.
 3. Shorebyn tappelu (jatkoa).
 4. Shoreby ryöstetään.
 5. Yö metsässä. Alicia risingham.
 6. Dick ja Joanna.
 7. Dickin kosto.
 8. Loppu.



ALKUSANAT

John Kostaja


Eräänä loppukevään iltapäivänä kuultiin Tunstallin Moat Housen kellon
soivan sellaiseen aikaan, jolloin se tavallisesti oli äänetönnä.
Lähellä ja kaukana, jokivarren metsässä ja kentillä jätti kansa työnsä
rientääkseen kohti ääntä. Ja Tunstallin pienessä kylässä oli joukko
talonpoikia kokoontunut ihmettelemään ja keskustelemaan siitä, mitä tuo
kutsu mahtoi tarkoittaa.

Tunstallin kylä oli tähän aikaan, vanhan kuningas Henrik kuudennen
hallitessa, melkein samannäköinen kuin se on vielä tänäkin päivänä.
Parikymmentä paksuista tammihirsistä kyhättyä rakennusta sijaitsi
siellä täällä pitkässä vihreässä, jokeen päin viettävässä laaksossa.
Laakson pohjassa vei silta joen poikki, ja toisella puolen jokea tie
taas nousi ja hävisi metsänreunaan matkallaan Moat Houseen ja sieltä
eteenpäin Holywoodin luostarille. Puolitiessä sillan ja kylän väliä
seisoi kirkko punakatajien ympäröimänä. Vihreät jalavat ja vihreään
pukeutuvat tammet kaunistivat kummallakin puolen tienvartta ja
rajoittivat näköalaa.

Aivan sillan korvassa seisoi kivinen risti kunnaalla, ja sinne oli tuo
kansanjoukko kokoontunut -- puoli tusinaa naisia ja pitkä
tummanuttuinen mies -- tiedustellen mitä tuo kellonääni merkitsi. Puoli
tuntia sitten oli pikalähetti kulkenut läpi kylän. Kiireen takia hän ei
ollut uskaltanut astua maahan, vaan oli hevosenselässä istuen juonut
kipon olutta. Hän ei itse tiennyt mitä oli tekeillä, sanoi vain
vievänsä suljetun kirjeen sir Daniel Brackleyltä papille, sir Oliver
Oatesille, joka isännän poissa ollessa isännöi Moat Housessa.

Mutta nyt kuului kaviontöminää, ja pian sen jälkeen tuli
metsänrinteestä näkyviin ratsastaja, joka jatkoi matkaansa yli
kumisevan sillan. Se oli nuori herra Richard Shelton, sir Danielin
holhotti. Hän ainakin osaa tehdä asiasta selkoa, he arvelivat. He
huusivat hänelle ja pyysivät häneltä tietoja, ja suostuen
juttusille hän pysäyttikin hevosensa. Hän oli nuori, ei vielä
kahdeksantoistavuotias, päivettynyt, harmaasilmäinen nuorukainen.
Yllänsä hänellä oli hirvennahkainen nuttu, kaulus mustasta sametista ja
päässä harmaa hytyrä, selässä teräksinen varsijousi. Hänen puheensa
mukaan pikalähetti oli todellakin tuonut tärkeitä uutisia. Oli tulossa
taistelu. Sir Daniel oli antanut käskyn, että joka miehen, joka kykeni
virittämään jousen tai kantamaan keihästä, tuli kiireimmiten saapua
Kettleyhin hänen ankaran suuttumuksensa uhalla. Mutta kenenkä puolesta
oli taisteltava tai missä tappelu oli odotettavissa, sitä Dick[2] ei
tietänyt mainita. Sir Oliver itse oli pian saapuva, ja Bennet Hatch,
joka oli tuleva joukon johtajaksi, varustautui jo paraikaa.

"Se on tämän rakkaan maan häviö", sanoi muuan nainen. "Kun paronit
käyvät sotaa, saa maamies syödä juuria."

"Oh!" sanoi Dick, "joka mies, joka on mukana, saa kuusi pennyä[3]
päivältä, ja jousimies kaksitoista."

"Niin, voinevat saada, jos jäävät eloon", nainen vastasi, "mutta entä
jos kaatuvat, nuori herra, kuinkas silloin?"

"Eivät he voi arvokkaammin kuolla kuin luonnollisen isäntänsä
puolesta", Dick sanoi.

"Ei ainakaan minun luonnollinen isäntäni", sanoi tuo tummanuttuinen
mies. "Minä ja kaikki muutkin olimme Walsinghamin puolella Brierleyn
tappeluun saakka kaksi vuotta sitten kynttilänpäivästä. Ja nyt minun
täytyy liittyä Brackleyhini! Laki sen teki; sitäkö te sanotte
luonnolliseksi? Mutta nyt, huolimatta sir Danielista ja huolimatta sir
Oliverista -- joka on paremmassa tuttavuudessa lain kuin rehellisyyden
kanssa -- ei minulla ole toista luonnollista herraa kuin kuningas
Henrik kuudes -raukka, Jumala häntä suojelkoon! Se viaton raukka ei
ymmärrä erottaa oikeata kättänsä vasemmasta."

"Te käytätte pahaa kieltä, ystävä", Dick vastasi, "kun samassa
hengenvedossa soimaatte hyvää isäntäänne ja herraani kuningasta. Mutta
kuningas Henrik -- pyhimysten olkoon kiitos! -- on jälleen tointunut
järjilleen ja on sovinnossa järjestävä kaikki hyvään kuntoon. Ja mitä
sir Danieliin tulee, olette kovin urhoollinen hänen selkänsä takana.
Mutta en ole kielikello -- ja siinä tarpeeksi."

"En soimaa teitä, nuori herra Richard", talonpoika vastasi. "Te olette
vielä nuorukainen, mutta kun ehditte miehen ikään, huomaatte kyllä
olevanne puilla paljailla. En sano sen enempää; pyhimykset auttakoot
sir Danielin naapureita ja Pyhä Neitsyt varjelkoon hänen holhottejaan."

"Clipsby", sanoi Richard, "te puhutte semmoista, mitä minun ei kunnolla
sovi kuunnella. Sir Daniel on minun hyvä isäntäni ja holhoojani."

"No, selittäkää minulle arvoitus", Clipsby vastasi, "kenen puolella on
sir Daniel?"

"En tiedä", Dick vastasi punastuen hiukan, sillä hänen holhoojansa oli
näinä levottomina aikoina alinomaa vaihtanut puoluetta, ja jokainen
vaihdos oli tuottanut lisää hänen kukkaroonsa.

"Niin", vastasi Clipsby, "eikä sitä tiedä kukaan muukaan. Sillä
semmoinen hän on, että panee maata lancasterilaisena ja nousee
yorkilaisena."

Silloin hevosen rautakengät panivat sillan jymisemään, väkijoukko
kääntyi sinnepäin ja näki Bennet Hatchin tulevan ratsastaen täyttä
laukkaa. Tämä oli tummaihoinen ja harmahtavatukkainen, vankkakätinen ja
tuimakasvoinen mies. Aseina hänellä oli miekka ja keihäs, päässä
teräskypärä ja yllänsä nahkanuttu. Hän oli mahtava mies näillä seuduin,
sir Danielin oikea käsi rauhassa ja sodassa ja tähän aikaan isäntänsä
vaikutuksesta kihlakunnan vouti.

"Clipsby", hän huusi, "pian Moat Houseen ja lähetä kaikki muut
kuhnustelijat samaan paikkaan. Bowyer antaa teille asepuvut ja kypärät.
Meidän täytyy lähteä ennen kuin iltakello soi. Ja muista: se joka
viimeisenä ruumisportille saapuu, on saava vastaavan palkinnon sir
Danielilta. Paina tarkoin mieleesi tämä! Tiedän että olet aika nahjus,
Nance", hän lisäsi yhdelle naisista, "onko Appleyard kylässä?"

"Missäpä hän muuallakaan olisi", nainen vastasi, "varmaankin
pellollaan."

Sitten väkijoukko hajosi. Clipsby käveli kiirettä pitämättä yli sillan,
Bennet ja nuori Shelton ratsastivat kylän kautta eteenpäin kirkon ohi.

"Saatte nähdä", Bennet sanoi, "että tuo vanha mörökölli kuluttaa
enemmän aikaa mörisemiseen ja lavertelemiseen Henrik viidennestä, kuin
mitä kuluu hevosen kengittämiseen. Ja kaikki tämä siitä syystä, että
hän on ollut mukana Ranskan sodassa."

Tupa, jonnepäin he olivat menossa, oli kylän äärimmäinen, se oli siellä
erillään sireenien ympäröimänä. Sen takana oli kolmella puolen
viljelysmaata, joka ulottui metsänrintaan saakka.

Hatch astui hevosenselästä, kietaisi ohjakset kiinni aitaan ja käveli
Dickin pysyessä hänen kintereillään sinnepäin, missä vanha soturi
polviin saakka kaalimaahansa painuneena näkyi kaivavan maata, silloin
tällöin särkyneellä äänellä hyräillen jotain laulunpätkää. Hän oli
ylt'yleensä nahkapuvussa, ainoastaan hytyrä ja laaja kaulus olivat
mustaa nukkakangasta ja tulipunaisilla nauhoilla reunustetut. Hänen
kasvonsa olivat saksanpähkinän näköiset sekä värin että ryppyjen
puolesta. Mutta hänen vanhat harmaat silmänsä olivat vielä kirkkaat ja
hänen näkönsä oli heikkenemätön. Kenties hän oli huonokuuloinen,
kenties hän ei pitänyt vanhan, Azincourtin taistelussa olleen
jousimiehen arvon mukaisena ottaa huomatakseen kaikenlaisia
pikkuhäiriöitä, sillä ei hätäkellon kaiku eikä Bennetin ja nuorukaisen
lähestyminen näyttänyt laisinkaan herättävän hänen huomiotaan. Hän vain
itsepintaisesti jatkoi kaivamistaan ja lauleli heiveröisellä,
vapisevalla äänellään:

    Nyt, rouva armahainen, pyydän sua
    sydämes suosiosta säälimähän mua...

"Nick Appleyard", sanoi Hatch, "sir Oliver sulkeutuu suosioosi ja
käskee sinun tunnin kuluessa tulla Moat Houseen ottaaksesi
päällikkyyden haltuusi."

Vanha soturi nosti silmänsä.

"Jumala varjelkoon teitä, hyvät herrat!" hän sanoi irvistäen. "Ja mihin
herra Hatch lähtee?"

"Herra Hatch lähtee Kettleyhin ottaen mukaansa joka miehen, jonka
voimme asettaa hevosenselkään", Bennet vastasi. "On tulossa taistelu,
kuten näyttää, ja isäntäni odottaa lisäväkeä."

"Oh, todellako", Appleyard vastasi, "ja mitä sitten jätätte minulle
linnaväeksi?"

"Jätän sinulle kuusi vankkaa miestä ja sir Oliverin päälliköksi."

"Se ei riitä linnan puolustamiseen", Appleyard sanoi. "Lukumäärä on
liian vähäinen, pari tusinaa on tarpeen."

"No niin, siitähän syystä tulimmekin tänne sinun puheillesi, vanha
veikko", toinen vastasi. "Kukapa muu kuin sinä kykenisi jotain
toimittamaan semmoisessa talossa semmoisella linnaväellä?"

"Vai niin! Kun rupeaa jalkaa likistämään, muistatte vanhaa kenkää!"
Nick vastasi. "Ei ole teissä ainoatakaan, joka kykenisi istumaan
kunnollisesti hevosenselässä tahi pitelemään tapparakeihästä. Ja mitä
jousella ampumiseen tulee, niin -- pyhän Mikaelin kautta! -- jos vanha
Henrik viides nousisi haudastaan, hän olisi valmis asettumaan teille
maalitauluksi farthingista[4] joka ampumalta!"

"Eipä niinkään, Nick, onhan vielä yksi ja toinen, joka kykenee jousta
virittämään", sanoi Bennet.

"Virittämään jousta!" Appleyard huudahti. "Niin, mutta kuka kelpaa
ampumaan nuolen pilkkaan? Siihen on tarkka silmä tarpeen ja pää
paikallaan. Kuulkaa, Bennet Hatch, mitä oikeastaan sanotte pitkäksi
ampumamatkaksi?"

"Noh", sanoi Bennet katsoen ympäriinsä, "pitkä ampumamatka olisi ehkä
tästä metsään."

"No niin, se olisi pitkähkö ampumamatka", vanhus sanoi ja kääntyi
katsahtamaan olkansa yli. Sitten hän varjosti silmiänsä kädellään ja
jäi tuijottamaan metsään päin.

"Noh, mitä katselet?" Bennet tokaisi hihittäen. "Näetkö kuningas Henrik
viidennen?"

Sotavanhus yhäti vain äänetönnä tähysteli mäkeä. Aurinko valaisi koko
terältänsä kenttää, jolla joitakin valkoisia lampaita kävi laitumella.
Kaikki oli hiljaista, ainoastaan kellon kumahtelu kuului kaukaa.

"Mitä katselet, Appleyard?" Dick kysyi.

"Katselen lintuja", sanoi Appleyard.

Ja todellakin näkyi parvi lintuja levottomasti lentelevän sinne tänne
puitten latvojen ylitse eräässä paikassa, missä metsänkieleke pistäytyi
peltojen väliin, päättyen muutamiin lehteviin jalaviin noin
ampumamatkan päässä siitä missä he seisoivat..

"Minkä tähden lintuja katselet?" Bennet sanoi.

"Oh", Appleyard vastasi, "olettepa te viisas mies mennäksenne sotaan,
herra Bennet. Linnut ovat hyvä sotavartio. Metsämaissa ne ovat
etumaisimpana rintamana. Katsokaa, jos tässä nyt olisimme leirissä,
saattaisi tuolla metsässä hiiviskellä jousimiehiä väijymässä meitä, ja
me täällä vain istuisimme levollisina, aavistamatta mitään."

"Mutta kuulepas, vanha veitikka", Hatch sanoi, "nyt ei ole jousimiehiä
sen likempänä meitä kuin sir Danielin väki Kettleyssä. Täällä olemme
yhtä hyvässä turvassa kuin Lontoon Towerissa, ja sinä koetat meitä
pelästyttää muutamilla peipposilla ja varpusilla!"

"Kuules sitä!" Appleyard sanoi irvistäen. "Eiköhän näillä seuduin vain
ole Jumala ties kuinka monta roistoa, jotka luopuisivat kahdesta
korvalehdestään saadakseen sijoittaa nuolen jompaan kumpaan meistä!
Pyhän Mikaelin kautta, mies! He vihaavat meitä kuin ruttoa!"

"Niinpä kyllä, he vihaavat sir Danielia", Hatch sanoi totisena.

"He vihaavat sir Danielia ja vihaavat joka miestä, joka on hänen
palveluksessaan", Appleyard sanoi, "ja heidän vihansa ensimmäisiä
kohteita ovat Bennet Hatch ja vanha jousimies Nick. Katsokaa! Jos
tuolla metsänreunassa olisi rohkea jousimies ja jos te ja minä
seisoisimme täällä alttiina heidän nuolillensa -- niinkuin, pyhä
Mikael, seisommekin -- kummanko meistä he valitsisivat?"

"Sinut, sen veikkaan", Hatch sanoi.

"Panen vetoa takkini teidän nahkavyötänne vastaan, että te se
olisitte", vanha jousimies huusi. "Te poltitte Grimstonen, Bennet --
sitä he eivät milloinkaan anna teille anteeksi, hyvä herrani. Mitä
minuun tulee, pääsen Jumalan avulla pian semmoiseen talteen, etteivät
nuolet, eivät tykinluodit eivätkä minkäänlaiset konnanjuonet minua
tapaa. Minä olen vanha mies ja lähestyn nopeasti kotia, missä vuode on
minulle valmiina. Mutta te, Bennet, te jäätte tänne omalle
vastuullenne, ja jos te elätte minun ikääni joutumatta hirsipuuhun,
niin kylläpä oikea vanha englantilainen henki on kuollut."

"Sinä olet ilkein vanha vahingonvaakkuja koko Tunstallin metsässä",
Hatch vastasi, silminnähtävästi hieman kammahtaen moista kaameata
ennustusta. "Tartu aseisiisi ennen kuin sir Oliver tulee, ja jätä
lavertelut pitkäksi aikaa. Jos olisit laverrellut yhtä paljon Henrik
viidennelle, olisi hänen korvissaan ollut enemmän tavaraa kuin hänen
taskuissaan."

Samassa silmänräpäyksessä soi ilmassa nuoli kuin herhiläisen surina. Se
sattui Appleyardiin, lapaluiden väliin, ja lävisti hänet tykkänään,
niin että hän kaatui kasvoillensa kaaleihin. Hatch päästi tukahdutetun
huudahduksen ja karkasi pystyyn, sitten hän kumarassa hiipi tuvan
taakse suojaan. Sillä aikaa Dick Shelton oli vetäytynyt sireenipensaan
taakse, virittänyt jousensa ja asettanut sen poskelleen terävästi
tähystellen metsän rinnettä.

Ei lehtikään liikahtanut. Lampaat kävelivät levollisina syömässä,
linnutkin olivat rauhoittuneet. Tuossa makasi vanha mies, kyynärän
pituinen nuoli ruumiissaan. Hatch pysyi tuvan suojassa ja Dick makasi
sireenipensaan takana, valmiina ampumaan.

"Näettekö mitään?" Hatch kysyi.

"Ei oksakaan liiku", Dick vastasi.

"On häpeä jättää hänet makaamaan", Bennet sanoi astuen taas esille
epäröivin askelin ja kovin kalpeana. "Pitäkää metsää tarkasti silmällä,
nuori herra Shelton -- pitäkää tarkasti silmällä. Pyhimykset päästäkööt
meidät synnistä! Sepä oli aika ampuja!"

Bennet nosti vanhan jousimiehen polvivaraan. Hän ei vielä ollut
kuollut, hänen kasvonsa värähtelivät, hänen silmänsä sulkeutuivat ja
aukenivat konemaisesti ja hän näytti kärsivän kauheita tuskia.

"Pystytkö kuulemaan, vanha Nick?" Hatch kysyi. "Onko sinulla mitään
viimeistä toivomusta, ennen kuin lähdet, vanha veikko?"

"Vetäkää ulos nuoli ja antakaa minun kuolla, pyhän Marian nimessä!"
Appleyard läähätti. "Olen suorittanut välit vanhan Englannin kanssa.
Vetäkää se ulos!"

"Nuori herra Dick", Bennet sanoi, "tulkaa tänne ja riuhtaiskaa nuoli
haavasta. Hän haluaa kuolla, syntisparka."

Dick laski jousensa maahan ja vetäisi voimakkaalla otteella nuolen
vanhuksen ruumiista. Verisuihku kumpusi haavasta, vanha jousimies nousi
puoleksi pystyyn, huusi vielä Herraa Jumalaa avukseen ja kaatui sitten
kuolleena maahan. Polvillansa kaalimaassa Hatch rukoili hartaasti
lähteneen puolesta. Mutta rukoillessakin hänen mielensä oli silmin
nähtävästi kääntyneenä kahtaalle päin, sillä herkeämättä hän tarkkaan
tähysteli metsän sitä kohtaa, mistä nuoli oli tullut. Lopetettuansa hän
nousi seisaalleen, veti rautakintaan kädestään ja pyyhkäisi kalpeita
kasvojaan, jotka olivat tuskanhiestä kosteat.

"Oh", hän sanoi, "tulevalla kerralla on minun vuoroni."

"Kuka tämän on tehnyt, Bennet?" kysyi Richard, joka vielä piti nuolta
kädessään.

"Niin, pyhimykset sen tietävät", Hatch sanoi. "Täällä on runsaasti
parikymmentä kristittyä sielua, jotka olemme ajaneet pois kodista ja
konnulta, hän ja minä. Hän on maksanut velkansa, miesparka, eikä
viipyne kauankaan, ennen kuin ehkä minäkin maksan omasta puolestani.
Sir Daniel pitelee väkeä liian kovakätisesti."

"Tämähän on harvinainen nuoli", nuorukainen sanoi katsellessaan
kädessään olevaa nuolta.

"Niinpä onkin, kunniani kautta!" Bennet huudahti, "musta, ja musta on
sulkakin. Tämä on pahaenteinen nuoli, se on varma, sillä mustan
sanotaan ennustavan hautajaisia. Ja tähän on jotakin kirjoitettu.
Pyyhkikää pois veri. Mitä näette?"

"_Appleyard John Kostajalta_..." Shelton luki, "mitä se merkitsee?"

"Tuo ei minua miellytä", Bennet Hatch vastasi pudistellen päätään.
"John Kostaja! Se on konnan nimi kaikkien parempionnisten silmissä!
Mutta miksi seisomme täällä nuolien kohteina? Ottakaa, hyvä herra
Shelton, häntä polvista, niin minä nostan olkapäistä ja viekäämme hänet
huoneeseensa. Tämä on paha isku sir Oliver raukalle, hän varmaankin käy
kalpeaksi kuin palttina ja pälpättää rukouksia kuin tuulimylly."

He nostivat vanhan jousimiehen ja veivät hänet huoneeseen, missä hän
yksinäisenä oli eleskellyt. Siellä he sitten laskivat hänet lattialle,
jotteivät ryvettäisi vuodevaatteita, ja koettivat kykynsä mukaan
ojentaa ja sovitella hänen jäseniään.

Appleyardin huone oli siisti ja yksinkertainen. Siinä oli
sinipeitteinen vuode, astiakaappi, iso arkku, pari laskutuolia,
takanurkassa laskupöytä ja seinässä vanhan soturin varustukset, jousia
ja puolustusaseita. Hatch alkoi uteliaasti katsella ympäriinsä.

"Nickillä oli rahaa", hän sanoi. "Lienee ollut hyvinkin viisi-,
kuusikymmentä puntaa arkun pohjalla. Haluaisin saada ne päivänvaloon!
Paras lohdutus, nuori herra Richard, kadottaessamme vanhan ystävän, on
periä hänen omaisuutensa. Katsokaa tuota arkkua, panen vetoa, vaikka
paljostakin, että siinä on kosolta kultaa. Hänellä oli tanakka käsi
ottamaan vastaan ja luja käsi pitämään, mitä oli ottanut, niin oli
Appleyard-jousimiehellä, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen!
Pian kahdeksankymmentä vuotta hän oli liikkunut ja hommannut ja aina
hän hyötyi, mutta nyt hän makaa selällään, miesparka, eikä enää kaipaa
mitään, ja jos hänen kolikkonsa joutuisivat hyvän ystävän haltuun,
luulisinpä hänen iloitsevan taivaassaan."

"Malttakaa, Hatch", Dick sanoi, "kunnioittakaa hänen sammuneita
silmiään. Tahtoisitteko ryöstää mieheltä aivan hänen ruumiinsa ääressä?
Muistakaa että hän voi nousta kummittelemaan."

Hatch teki monta ristinmerkkiä mutta oli jälleen toipunut ennalleen,
eikä ollut helppoa saada häntä luopumaan aikomuksestaan. Huonosti olisi
arkun käynyt, jollei samassa veräjä olisi narahtanut ja heti sen
jälkeen tuvan ovi auennut. Sisään astui kookas ja muhkea, punakka,
mustasilmäinen noin viisikymmenvuotias messukasukkaan ja kauhtanaan
pukeutunut mies.

"Appleyard", rupesi vastatullut puhumaan astuessaan sisään, mutta
vaikeni äkisti. "Ave Maria!" hän huudahti. "Pyhimykset varjelkoot
meitä! Minkälaiset pidot täällä ovat menossa?"

"Kylmät pidot ne ovat Appleyardille, herra pastori", Hatch vastasi
varsin levollisena. "Ammuttu oman ovensa eteen ja seisoo kai
parhaillaan kiirastulen portilla. Heh, siellä hän ei suinkaan kaipaa
lämmitystä eikä valaistusta, jos ihmisten puheissa on perää."

Sir Oliver kompuroi vaivalloisesti laskutuoliin, jolle hän vaipui
istumaan kalpeana ja hervotonna. "Tämä on Jumalan tuomio! Julkea teko!"
hän mutisi ja rupesi latelemaan rukouksia.

Sillä aikaa Hatch riisui kypäränsä ja lankesi kunnioittavasti
polvilleen.

"Bennet", sanoi pappi hiukan toivuttuansa, "mitähän tämä oikein
merkitsee? Mikä vihamies on tehnyt tämän?"

"Tässä, sir Oliver, on nuoli. Katsokaa, tässä on kirjoitus", Dick
sanoi.

"Oh", sanoi pappi, "huonoja uutisia! John Kostaja! Sepä nimi! Ja musta,
paha enne! Hyvät ystävät, tämä kirottu nuoli ei minua miellytä. Nyt
ovat hyvät neuvot tarpeen. Kukahan lienee tuon lähettäjä? Koetapas
aprikoida, Bennet. Kuka monista vihamiehistämme uskaltaisi näin
rohkeasti uhaten astua meitä vastaan? Simnel? Tuskinpa. Walsinghamit?
He eivät vielä ole niin masentuneet, he toivovat vielä lain avulla
voivansa voittaa meidät, kun ajat muuttuvat. Mutta entäpäs Simon
Malmesbury? Mitä arvelet, Bennet?"

"Mitä luulette Ellis Duckworthista, herra pastori", Hatch kysyi
vuorostaan.

"Ei, Bennet, ei milloinkaan. Ei, ei hän", pappi sanoi. "Kapinanhenki ei
milloinkaan ala alhaaltapäin, Bennet -- siinä kohden kaikki
arvostelukykyiset historiantutkijat ovat yksimielisiä. Kapina kulkee
aina ylhäältäkäsin alaspäin ja jos Pekat, Tuomaat ja Heikit tarttuvat
aseisiin, niin tutki tarkoin asiaa päästäksesi selville siitä, mikä
ylimys on jutun takana. No nyt, kun sir Daniel on taas yhtynyt
kuningattaren puolueeseen, hän on Yorkin herrojen mustassa kirjassa.
Sieltä päin, Bennet, isku tulee -- kenen kädessä ase on, sitä en vielä
kykene erottamaan, mutta siinä on tämän onnettomuuden ponsi."

"Teidän suosiollanne, sir Oliver", Bennet vastasi, "pyörien akselit
ovat tässä maassa niin kuumat, että jo kauan aikaa olen tuntenut
tulenkäryä. Ja niin teki tämä Appleyard-parkakin. Ja paha sanoa:
ihmisten mielet ovat niin kiihtyneet meitä kaikkia vastaan, ettei
tarvita Yorkia eikä Lancasteria usuttamaan heitä meitä vastaan. Minun
halpa ajatukseni on tämä: te, joka olette kirkon mies, ja sir Daniel,
joka purjehtii joka tuulen mukaan, olette ryöstäneet omaisuuden monelta
mieheltä ja tuominneet tai hirtättäneet yhden ja toisen. Teidät
vaaditaan nyt edesvastuuseen siitä. Oikeudessa jutut ovat aina
ratkenneet niin, että te pääsette voitolle, en tiedä millä keinoilla,
ja te luulette että kaikki on sillä hyvä. Mutta sallikaa minun sanoa,
sir Oliver: mies, jolta olette ryöstäneet omaisuuden ja jota olette
suomineet, on sitä vihaisempi, ja jonakin päivänä, kun paholainen on
liikkeellä, se mies tarttuu jouseensa ja lähettää kyynäräisen nuolen
sisälmystenne läpi."

"Ei, ei Bennet, sinä olet väärässä. Bennet, sinun olisi paras pitää
järkesi aisoissa", sir Oliver sanoi. "Sinä olet lörpöttelijä, Bennet,
suunpieksäjä, hölökieli; sinun suusi on avonaisempi kuin kaksi
korvaasi. Ota ojentuaksesi, Bennet, ota ojentuaksesi."

"Heh, en sano sen enempää, käyköön teille niin kuin mielenne tekee",
Bennet sanoi.

Pappi nousi tuolilta ja otti kirjoituslippaasta, joka riippui hänen
kaulastaan, sinettivahan, vahakynttiläkierukan ja tulukset. Näillä
välineillä hän sir Danielin sinetillä sulki arkun ja astiakaapin,
Bennetin seisoessa nyrpeän näköisenä katselemassa. Sitten koko seurue
hiukan pelokkaana poistui tuvasta ja nousi hevosenselkään.

"Tähän aikaan meidän pitäisi jo olla matkalla, sir Oliver", sanoi Hatch
pitäessään papille jalustinta, kun tämä nousi selkään.

"Niin, mutta Bennet, olot ovat muuttuneet", pappi vastasi. "Ei nyt ole
Appleyardia -- rauha hänen sielulleen! -- komentamassa linnaväkeä.
Minun täytyy varata sinut, Bennet. Minä tarvitsen vankkaa miestä, johon
voin luottaa tänä mustien nuolien päivänä. 'Nuoli, joka lentää
päivällä', sanoo evankeliumi... en muista jatkoa. Oh, minä olen kehno
pappi, olen vaipunut liian syvälle maallisiin asioihin. Kas niin, vouti
Hatch, laskekaamme nyt laukkaa, ratsumiehet ovat kai jo kirkolla."

He ratsastivat tietä myöten, tuuli liehutteli papin vaipan liepeitä.
Heidän takanansa rupesi nousemaan pilviä, himmentäen laskevan auringon
valon. He olivat sivuuttaneet kolme niistä hajallansa olevista
taloista, jotka muodostivat Tunstallin kylän, kun tien polvekkeessa
kirkko tuli heidän näkyviinsä. Kymmenkunta rakennusta sijaitsi taajana
ryhmänä kirkon ympärillä, mutta sen takana oli niittyjä ja peltoja.
Ruumisportin kohdalla oli parikymmentä miestä, joista toiset istuivat
hevosenselässä, toiset taas seisoivat hevosten päitten kohdalla.
Miesten asut ja ratsut olivat kovin erilaisia. Toisilla oli keihäät,
toisilla tapparakeihäät, toisilla jouset; muutamien hevoset olivat
äsken vetäneet auraa ja olivat vielä saven tahraamia. Sillä nämä miehet
olivat maan alhaisinta kerrosta, kaikki paremmat miehet varusteineen
olivat jo sir Danielin kanssa sotaretkellä.

"Tämä ei näytä huonolta, kiitetty olkoon Holywoodin risti! Sir Daniel
tulee kyllä tyytymään toimiimme", huomautti pappi, arvioiden mielessään
miesten lukua.

"Kuka tuolla? Seis, jos olet kunnollinen mies", huudahti Bennet.

Mies hiipi kirkkotarhan punakatajien seassa. Kuullessaan Bennetin
huudahduksen hän nousi eikä koettanut enää piilotella, vaan pötki
nopeasti metsään päin pakoon. Portin kohdalla seisovat miehet, jotka
eivät olleet häntä ennen huomanneet, heräsivät nyt ja hajaantuivat
sinne tänne. Ne heistä, jotka olivat astuneet hevosenselästä, rupesivat
kiipeämään satulaan, toiset ajoivat juoksevaa miestä takaa, mutta
heidän oli pakko kiertää kirkkotarhan vihitty maa, ja pian kävi
selväksi, että saalis oli pääsevä heidän ulottuviltaan. Hatch koetti
kiroten ja pauhaten pakottaa hevosensa aitauksen yli, sulkeaksensa
takaa-ajetulta pakotien, mutta hevonen teki tenän, karkasi pystyyn ja
heitti ratsastajan lokaan koipiansa pyristelemään. Ja joskin hän heti
nousi ja tarttui ohjaksiin, oli aika jo ehtinyt liukua hänen käsistään,
ja pakeneva mies oli päässyt niin pitkälle, ettei ollut toivoakaan enää
saada häntä kiinni.

Toisia neuvokkaampi oli Dick Shelton ollut. Sen sijaan, että hän olisi
ruvennut turhaan takaa-ajoon, hän oli tarttunut varsijouseensa,
virittänyt sen ja asettanut nuolen paikalleen. Ja nyt, kun muut olivat
lakanneet takaa-ajostaan, hän kääntyi Bennetin puoleen ja kysyi, pitikö
hänen ampua.

"Ammu! Ammu!" huusi pappi verenhimoisen rajusti.

"Laittakaa että häneen osutte, nuori herra Dick", Bennet sanoi.
"Ampukaa hänet maahan kuin kypsän omenan."

Pakenijalta puuttui ainoastaan pari askelta päästäkseen suojaan, mutta
mäki jyrkkeni, joten hänen juoksunsa hidastui. Iltahämärä ja karkaajan
epäsäännölliset liikkeet vaikeuttivat tähtäämistä, ja suunnatessaan
joustaan Dick tunsi vähän sääliä, jopa melkein toivoi ampuvansa
sivuitse. Nuoli lensi.

Mies horjahti ja kaatui maahan. Hatch tovereineen päästi
riemuhuudahduksen. Mutta he olivat myyneet nahan ennen kuin karhu oli
ammuttu. Mies oli vikkelästi heittäytynyt maahan, mutta vikkelästi
noussutkin. Sitten hän kääntyi, heilutti hattuansa pilkallisesti ja
seuraavassa silmänräpäyksessä hävisi metsään.

"Rutto hänet periköön!" Bennet huusi. "Hänellä on varkaan jalat, kylläpä
hän osaa juosta, pyhän Banburryn kautta! Osasitte kuitenkin häneen,
nuori herra Shelton, hän on varastanut nuolenne, enkä silti häntä
kadehdi."

"Mutta mitä hän kirkon luona toimitti?" kysyi pappi. "Clipsby, hyvä
mies, astupas alas hevosenselästä ja haeskele tarkoin punakatajien
alta."

Ei ollut Clipsby montakaan aikaa ollut poissa, kun hän jo palasi
paperiliuska kädessään.

"Tämä kirjoitus oli naulattu kirkon oveen", hän sanoi ojentaessaan
paperin sir Oliverille. "En muuta löytänyt, herra pastori."

"Mutta, pyhän Kirkko-Äidin kautta, tämä on melkein pyhänhäväistystä. On
toista, jos kuninkaan suosioksi ja linnanherran hyödyksi naulataan
julistuksia. Mutta että jokainen vihreänuttuinen mieronkiertäjä
kiinnittää ilmoituksia kirkonoveen -- niin, se on jo melkein
pyhänhäväistystä, -- moni mies on vähemmästäkin roviolla palanut! Mutta
mitä tämä kirjoitus sisältää? Ilta hämärtyy nopeasti. Hyvä herra
Richard, sinulla on tarkat silmät. Lue tämä herjauskirjoitus."

Dick Shelton otti paperin ja luki sen ääneen. Se sisälsi muutamia
epätasaisia runosäkeitä, käsiala oli huonoa, kirjaimet isoja ja
kirjoitus kovin virheellistä. Hiukan korjattuna se kuului näin:

    Neljä mulla vyössä on mustaa nuolta,
    neljä niille, jotka toi mulle tuskaa ja huolta.
    Neljä miestä minulle pahaa aikoi,
    katalasti tielleni kuoppaa kaivoi.

    Jo lensi jousesta yksi nuoli,
    ja vanha Appleyard äkkiä vaipui ja kuoli.

    Pian Bennet Hatch toisen saa läpi rinnan,
    hän poroksi poltti Grimstonen linnan.

    Kolmas kostaa Oliver Oatsin juonet.
    Hän katkoi Harry Sheltonin kaulasuonet.

    Sir Daniel on neljännen päämäärä.
    Ei sano kenkään, että sen suunta on väärä.

    Sydän teillä oli mustempi syttä,
    siksi kantaa mustia nuolia kyttä.

    Alas polvistukaa ja rukoelkaa.
    Veren verestä, konnat, te olette velkaa.

Vihreän metsän Kostaja ja hänen iloiset kumppaninsa.

Item. Meillä on enemmänkin nuolia ja hyvää hamppunuoraa teikäläisten
varalle.

"Mutta pyhän laupeuden ja Jumalan armon nimessä!" sir Oliver
voivotteli. "Hyvät ystävät, paha on maailma, jossa elämme, ja
pahemmaksi se joka päivä käy. Vannon Holywoodin ristin kautta, että
olen niin viaton kuin äsken syntynyt lapsi. Olen sekä ajatuksissa että
työssä viaton tuon hyvän ritarin kuolemaan. Eikä häneltä kurkkua
leikattukaan, siinäkin he erehtyvät, on vielä elossa luotettavia
todistajia, jotka voivat sen toteen näyttää."

"Turhaan puhutte, herra pastori", Bennet sanoi. "Turha on tuhlata
sanoja enää siihen asiaan."

"Ei, ei, vouti Bennet, ei niin. Pysykää aisoissanne, hyvä Bennet",
pappi vastasi. "Minä tahdon saada viattomuuteni toteen näytetyksi. En
millään ehdolla tahdo erehdyksen takia menettää henkikultaani. Otan
kaikki läsnäolijat todistajiksi, etten ole syypää tuohon tekoon. En
silloin edes ollut kotona Moat Housessa. Minut lähetettiin asialle
ennen kello yhdeksää --"

"Sir Oliver", keskeytti hänet Bennet Hatch, "koska ette suvaitse pitää
suutanne kiinni, täytyy minun ryhtyä toisiin keinoihin. Goffe, soita
lähtöön ja mars!"

Torven soidessa Bennet lähestyi hämmästynyttä pappia ja kuiskasi
vihaisena pari sanaa hänen korvaansa.

Dick Shelton huomasi papin pelästyneenä vilkaisevan häneen. Hänellä oli
kylliksi syytä miettimiseen, sillä tuo puheena oleva sir Henry Shelton
oli hänen oma lihallinen isänsä. Mutta sanaakaan hän ei lausunut,
eivätkä hänen kasvonsakaan osoittaneet mitä hän ajatteli.

Hatch ja sir Oliver pitivät vähän aikaa keskenänsä neuvoa siitä, mihin
toimenpiteihin nyt oli ryhdyttävä, kun Appleyardin kuolema oli
muuttanut asiaintilan. Kymmenen miestä päätettiin jättää suorittamaan
linnaväen palvelusta sekä saattoväeksi sir Oliverille hänen matkallaan
läpi metsän. Koska Bennet Hatch oli jäävä linnan päälliköksi, uskottiin
kootun apujoukon päällikkyys nuorelle Sheltonille. Muuta neuvoa ei
ollut. Miehet olivat hitaita, typeriä ja tottumattomia sotatoimiin,
Shelton sen sijaan oli väen suosiossa ja sitä paitsi päättäväinen ja
vakaantunut paljon enemmän kuin hänen ikäisensä tavallisesti. Vaikka
hän oli kasvanut näissä yksinkertaisissa maalaisoloissa, hän oli saanut
kirjallistakin kasvatusta sir Oliverin johdolla, ja Bennet Hatch itse
oli opettanut hänelle aseittenkäyttöä ja päällikkyystaidon alkeita.
Bennet oli aina ollut ystävällinen ja avulias häntä kohtaan. Hän oli
niitä miehiä, jotka ovat julmia kuin tiikeri niille, joita he pitävät
vihollisinaan, mutta juromaisen ystävällisiä ja uskollisen
hyväntahtoisia ystävilleen. Sillä aikaa kun sir Oliver astui lähimpään
mökkiin kirjoittaakseen hienolla ja näppärällä kynällään sir Daniel
Brackleylle kertomuksen päivän tapauksista, tuli Bennet oppilaansa luo
toivottaakseen hänelle menestystä matkalle.

"Teidän täytyy kiertää silta, nuori herra Shelton, vaikka tie onkin
pitempi, suojellaksenne henkeänne! Pankaa luotettava mies kulkemaan
tähystelijänä viisikymmentä askelta edellä, ja ratsastakaa hiljaa siksi
kun olette päässyt metsän ohi. Jos roistot hyökkäävät teidän
kimppuunne, niin kannustakaa eteenpäin, seisahtumisesta ei ole apua. Ja
yhä eteenpäin, nuori herra Shelton, älkääkä palatko takaisin, jos
henkenne on teille rakas, sillä täällä Tunstallissa ei ole apua
saatavissa, muistakaa se. Ja kun nyt lähdette tuohon suureen
kuningassotaan ja minä jään tänne henkeni uhalla ja ainoastaan
pyhimykset tietävät, tapaammeko toisiamme enää täällä maan päällä, niin
annan teille viimeiset neuvoni lähtiessänne. Pitäkää sir Danielia
tarkoin silmällä, häneen ei voi luottaa. Älkää myöskään mustatakkiin
luottako -- hän ei tarkoita pahaa, mutta hän juoksee toisten asioita.
Hän on sir Danielin käsiputki! Valitkaa itsellenne hyvä isäntä ja
hankkikaa mahtavia ystäviä, pitäkää huolta siitä. Ja ajatelkaa joskus
Bennet Hatchia. Onhan pahempia konnia maailmassa kuin Bennet. Ja
Jumalan haltuun!"

"Ja Jumala olkoon teidänkin kanssanne, Bennet", Dick vastasi. "Te
olette ollut hyvä ystävä minulle, sitä en unohda."

"Ja kuulkaa, nuori herra", Hatch lisäsi hiukan hämillään, "jos tuo John
Kostaja lähettäisi ruumiiseeni nuolen, ehkä suvaitsisitte uhrata
kultarahan tahi pari sieluraukkani puolesta, sillä luultavasti menen
suoraa tietä kiirastuleen."

"Niin kuin tahdotte, Bennet", nuori Shelton vastasi. "Mutta mitä
joutavia! Kyllä me vielä toisemme tapaamme siellä, missä kippo olutta
on paremmin onneksemme kuin messut."

"Pyhimykset sen suokoot, nuori herra Shelton", toinen vastasi. "Mutta
tuossa tulee sir Oliver. Jos hän olisi yhtä näppärä käyttämään jousta
kuin kynää, hän olisi oivallinen soturi."

Sir Oliver jätti nuorelle Sheltonille sinetillä suljetun mytyn, jonka
päällekirjoitus kuului näin: "Korkeasti kunnioitetulle herralleni, sir
Daniel Brackleylle, ritarille, kiireessä lähetetty."

Shelton pisti kirjeen nuttunsa povitaskuun, antoi tunnussanan ja lähti
joukkoineen kylästä länteen päin.



ENSIMMÄINEN KIRJA

Kaksi nuorukaista



ENSIMMÄINEN LUKU

Majatalo "Aurinko" Kettleyssä


Samana yönä, jolloin "alkusanoissa" mainitut asiat olivat tapahtuneet,
istui sir Daniel Kettleyn majatalossa. Koska ympäristö oli rämeistä,
tuntui yö kylmältä, ja Tunstallin ritarin täytyi turvautua
takkavalkeaan pysyäkseen lämpimänä. Siitä huolimatta hän oli ollut
jalkeilla keskiyöstä asti, vaikkei hänellä ollut mitään syytä pelkoon,
koska vartio oli vahva. Mutta hänen levottomuuteensa olivatkin syynä
aivan toiset seikat.

Sir Daniel oli näet niitä miehiä, jotka eivät koskaan lepää, kun
rahojen hankkiminen on kysymyksessä, eivätkä kammo mitään keinoja, ei
huonojakaan. Niinpä ei hänen itaruutensa sinäkään yönä suonut hänelle
lepoa.

Kello kahden paikkeilla aamulla hän jo istui kapakkahuoneen takkatulen
ääressä. Hänen vieressään oli pullo höystettyä olutta. Hän oli riisunut
silmikolla varustetun kypäränsä, yllänsä hänellä oli veripunainen
lämmin vaippa, ja kaljua, laihaa, tummahahmoista päätään hän nojasi
käteensä. Oven luona oli tusinan verran sotilaita; toiset seisoivat
vartiona ovella, toiset viruivat penkeillä nukkumassa. Vähän likempänä
makasi lattialla vaippaansa kääriytyneenä noin kaksi- tahi
kolmetoistavuotias nuorukainen. "Auringon" isäntä seisoi mahtavan
miehen edessä.

"Pane nyt, isäntä, mieleesi", sanoi sir Daniel, "ja noudata tarkoin
käskyjäni, niin saat minusta hyvän herran. Minä tarvitsen luotettavaa
väkeä poliisimiehiksi ja minä tahdon Adam-a-Moren heidän
ylikonstaapelikseen. Pidä huolta siitä. Jos valitset toisenlaisia
miehiä, niin paha sinut perii. Niitten suhteen, jotka ovat maksaneet
veroa Walsinghamille, aion ryhtyä sopiviin keinoihin -- sinä, isäntä,
olet yksi niitä."

"Hyvä ritari", isäntä vastasi, "vannon Holywoodin ristin kautta, että
maksoin veroa Walsinghamille ainoastaan pakosta. Niin, jalo ritari, en
rakasta Walsinghamin veijareita, he ovat köyhiä kuin varkaat, jalo
ritari! Toista on semmoinen herra kuin te, jalo ritari! Niin, tehkää
hyvin ja kysykää naapureilta, minä olen kova Brackleyn puolustaja."

"Olkoon niin", sir Daniel sanoi kuivasti. "Te maksatte siis
kaksinkertaisesti."

Majatalon isäntä irvisti pahasti tämän kuullessaan. Mutta siihen aikaan
tällainen menettely oli niin tavallista, että vuokraaja saattoi iloita
päästessään niinkin vähällä.

"Tuo tänne tuo veijari tuolta, Selden", huusi ritari.

Yksi palvelijoista toi hänen eteensä vanhan köyryselkäisen miesraukan,
joka oli kalpea kuin kynttilä ja värisi suokuumeesta.

"No ukkoseni", sir Daniel kysyi, "mikä on nimesi?"

"Teidän suosiollisella luvallanne", mies vastasi, "nimeni on Condall --
Shorebyn Condall --, teidän ylhäisyytenne luvalla."

"Sinusta on minulle kerrottu rumia juttuja", ritari sanoi, "sinä
hommailet maanpetosta, lurjus; sinua epäillään pahasti monen miehen
murhasta. Olet rohkea veijari, mutta kyllä minä ylpeytesi masennan."

"Korkeasti kunnioitettu herrani", mies huudahti, "tuon kaiken ovat
häijyt kielet keittäneet teidän korkean selkänne takana. Olen vain
halpa mies enkä ole ketään loukannut."

"Alituomari kertoi minulle kovin pahoja juttuja sinusta", ritari sanoi.
"'Tuo Shorebyn Tyndall on vangittava', hän sanoi."

"Condall, hyvä herra, Condall on minun halpa nimeni", sanoi onneton
mies.

"Condall tai Tyndall, samantekevä", sir Daniel vastasi tylysti.
"Täällä sinä nyt vain olet, ja minä kovin epäilen kunnollisuuttasi. Jos
tahdot niskasi pelastaa, niin sinä heti kirjoitat minulle
kahdenkymmenen punnan suuruisen sitoumuksen".[5]

"Kahdenkymmenen punnan, hyvä herra!" Condall huusi. "Sehän on ilmeistä
hulluutta. Minun koko omaisuuteni ei nouse seitsemääntoista
sillinkiin!"

"Condall tai Tyndall", sir Daniel vastasi irvistellen, "minä vastaan
tappiostasi, kirjoita minulle kaksikymmentä, ja saatuani kaikki mitä
voin sinulta saada, olen sinulle hyväntahtoinen herra ja annan sinulle
loput anteeksi."

"Voi surkeata, hyvä herrani, se on mahdotonta, en osaa kirjoittaa",
Condall vaikeroi.

"Ai, ai", ritari vastasi, "asia näyttää pahalta. Olisin kumminkin
mielelläni tahtonut pelastaa sinut, Tyndall, jos omatuntoni olisi
sallinut. Selden, hirtä tämä vanha jörri lähimpään puuhun, jotta voin
häntä tervehtiä ratsastaessani ohi. Hyvästi, hyvä herra Condall, rakas
herra Tyndall, pääsette pikapostilla paratiisiin, onnea matkalle."

"Ei, ei, leikkisä herrani", Condall vastasi pakottaen itsensä nöyrästi
hymyilemään, "koska olette noin ankara, niin minäkin koetan noudattaa
teidän hyväntahtoista käskyänne, heikon kykyni mukaan."

"Ystäväni", sir Daniel sanoi, "nyt sinä kirjoitat neljäkymmentä puntaa.
Nopeasti! Selden, katso että hän kirjoittaa kunnollisen sitoumuksen, ja
toimita se todistetuksi."

Ja sir Daniel, joka oli varsin leikkisä ritari, nielaisi kulauksen
höystettyä olutta ja nojautui nauraen taapäin.

Sillä aikaa alkoi lattialla makaava nuorukainen liikkua, nousi istumaan
ja silmäili pelästyneen näköisenä ympärillensä.

"Tänne", sir Daniel sanoi. Poikanen nousi ja lähestyi häntä hitaasti.
Sir Daniel heittäytyi taapäin ja nauroi täyttä kurkkua. "Pyhän ristin
kautta!" hän huudahti, "vankka poika!"

Poika punastui vihasta ja heitti mustista silmistään leimuavan katseen
sir Danieliin. Nyt kun hän oli pystyssä, oli varsin vaikea arvata hänen
ikäänsä. Hänen kasvojensa ilme näytti hiukan vanhemmalta, mutta hänen
ihonsa oli hieno kuin nuoren lapsen, hänen ruumiinrakenteensa
tavattoman hento ja hänen käyntinsä tuntui hiukan kömpelöltä.

"Olette kutsunut minut, sir Daniel", hän sanoi. "Sitäkö varten, että
saisitte nauraa kurjaa tilaani?"

"Oh, salli minun nauraa", ritari sanoi. "Salli minun nauraa, senkin
veitikka. Jos voisit nähdä itsesi, nauraisit itse ensimmäisenä, minä
vakuutan."

"Hyvä", nuorukainen sanoi punastuen, "te saatte vastata tästä kuten
kaikesta muustakin. Naurakaa niin kauan kuin vielä voitte."

"Oh, rakas serkku", sir Daniel vastasi vähän totisempana, "eihän pieni
pila liene kiellettyä näin sukulaisten ja hyvien ystävien kesken.
Tahdon toimittaa sinulle tuhannen punnan arvoisen naimakaupan. Mitä
siitä arvelet? Suhtauduin sinuun tosin hiukan törkeällä tavalla, olojen
pakosta, mutta tästä lähtien tahdon auliisti sinua elättää ja
ystävällisesti kohdella. Sinusta on tuleva rouva Shelton -- lady[6]
Shelton, kautta kunniani, sillä pojasta lupaa tulla kelpo mies. Kas
niin, älä pelkää kelpo naurua, se poistaa alakuloisuuden, konnat eivät
naura, serkkukulta. Hyvä isäntä, toimita ateria serkulleni, nuori herra
Johnille. Istu, kultaseni, ja syö."

"En", sanoi poika, "en tahdo suurusta. Olette pakottanut minut tähän
syntiseen tilaan, ja minä aion paastota. Mutta, hyvä isäntä, pyydän
kohteliaasti, antakaa minulle lasi raitista vettä, niin olen teille
kiitollinen."

"Syntinen tilasi! Kyllä sinut synnistäsi päästetään, älä pelkää!"
ritari lausui, "ei sinun synnintunnustuksesi vaikeaksi käy, totta
tosiaan! Tyydy nyt ja syö."

Mutta nuorukainen oli itsepäinen, joi lasin vettä, verhoutui vaippaansa
ja meni syrjäiseen nurkkaan, jossa hän sitten istui synkissä
mietteissä.

Pian sen jälkeen syntyi vilkas liike kylässä, kuultiin aseitten räminää
ja kavionkapsetta, ja ravintolan ovesta astui sisään joukko miehiä,
etunenässä nuori Shelton liejuisena ja savisena.

"Jumala varjelkoon teitä, sir Daniel", hän sanoi.

"Kuinka! Dick Shelton!" ritari huudahti, "miksi ei Bennet Hatch
tullut?" Sheltonin nimeä mainittaessa toinen nuorukainen loi uteliaan
katseen tulijaan.

"Tehkää hyvin, herra ritari, ja lukekaa tämä sir Oliverin lähettämä
kirje, joka ilmoittaa kaiken. Ja vielä tehkää hyvin ja rientäkää
kiireesti Risinghamin luo. Tapasimme matkalla pikalähetin, joka
ratsasti hurjaa vauhtia. Hän vei kirjeitä ja kertoi lordi Risinghamin
olevan huutavassa hädässä ja että hän suuresti tarvitsee teidän
apuanne."

"Mitä sanot? Huutavassa hädässä?" ritari vastasi. "Hoh, me siis pysymme
'kiireesti' alallamme, hyvä Richard. Nykyoloissa ratsastaa
turvallisimmin se, joka pitää pienintä kiirettä. Ja kuten sananlasku
sanoo: liika hoppu, huono loppu, pane se mieleesi, Dick. Mutta
katsokaamme ensiksi minkälaista karjaa olet tänne tuonut. Selden,
soihtu tänne!"

Sir Daniel astui ulos kylätielle ja tarkasti soihdun punaisessa valossa
äsken tullutta väkeä. Hän oli vihattu naapuri ja vihattu isäntä, mutta
sotapäällikkönä häntä rakastivat ne, jotka seurasivat hänen lippuaan.
Hänen hyökkäystapansa, hänen taattu rohkeutensa, hänen huolenpitonsa
sotilasten hyvinvoinnista, jopa hänen törkeät pilapuheensakin olivat
kaikki hänen soturiensa tapojen ja mielenlaadun mukaisia.

"Ah, mutta pyhän ristin kautta!" hän huusi, "mitä poloisia koiria nämä
ovat? Toiset ovat käyriä kuin jousi, toiset taas hoikkia kuin keihäs.
Ystävät, teidät pannaan ensimmäiseen taisteluriviin, teistä ei minulle
ole mitään hyötyä, ystävät. Katsokaa tuota talonpoikaa tuossa papurikon
selässä. Kaksivuotias lammas sian selässä näyttäisi uljaammalta! Haa!
Clipsby, sinäkö siellä olet, vanha kettu. Sinunkaltaisestasi minä voin
ihan itkemättä luopua, sinä saat kulkea kaikkien muiden edellä,
maalaamme ison pilkun sinun nuttuusi, jotta jousimiehet sinuun paremmin
osaisivat. Sinä lurjus saat näyttää meille tietä."

"Minä kyllä näytän tien minne tahansa, sir Daniel, mutta en vihollisen
puolelle", Clipsby vastasi jörösti.

Sir Daniel purskahti nauruun.

"Hyvin sanottu!" hän virkkoi, "sinulla on ovela kieli. Annan sinulle
tuon hauskan sanan anteeksi. Selden, toimita ruokaa sekä miehille että
elukoille."

"Ja nyt, Dick-ystäväni", hän sanoi, "tulepas. Täällä on hyvää olutta ja
kinkkua. Syö sillä aikaa kun minä luen kirjeen."

Sir Daniel avasi kirjeen, ja lukiessa hänen kasvonsa synkistyivät.
Luettuansa hän kotvan aikaa istui miettimässä. Sitten hän katseli
terävästi holhottiansa.

"Dick", hän sanoi, "oletko nähnyt tämän sepustuksen?"

Nuorukainen vastasi myöntäen.

"Siinä on mainittu isäsi nimi", ritari jatkoi, "ja joku mielipuoli
syyttää poloista pastoriamme hänen murhastaan."

"Hän kiisti sen hyvin kiihkeästi", Dick vastasi.

"Niinkö?" ritari huudahti terävästi. "Älä ota korviisi mitä hän
lavertelee. Hänellä on höllä kieli, hän visertää kuin varpunen. Jonakin
päivänä, Dick, kun on parempi aika, tahdon itse sinulle laveammalta
selittää nämä asiat. Siitä syytettiin erästä Duckworthia, mutta ajat
olivat levottomia eikä ollut mahdollista laillista tietä päästä asian
perille."

"Tapahtuiko se Moat Housessa?" Dick pisti väliin hänen sydämensä
pamppaillessa.

"Se tapahtui Moat Housen ja Holywoodin välillä", sir Daniel vastasi
tyynesti. Mutta hän loi salaa epäluuloisen katseen Dickin kasvoihin.
"Ja nyt", hän jatkoi, "syö nopeasti, sinun pitää palata Tunstalliin
viemään kirjelippu minulta."

Dickin kasvot synkistyivät.

"Sir Daniel", hän huudahti, "lähettäkää joku miehistä, minä rukoilen
teitä, päästäkää minut tappeluun, minä osaan kyllä iskeä, sen lupaan."

"En epäile sitä", sir Daniel vastasi ja istui kirjoittamaan. "Mutta
tässä ei niitetä kunniaa, minä jään Kettleyhin siksi kunnes
saan varmat tiedot sodasta, ja silloin yhdyn voittajaan. Älä puhu
pelkurimaisuudesta, se on vain viisautta, Dick. Tämä maa raukka on niin
täynnä kapinaa, ja kuninkaan nimi vaihtuu niin usein, ettei yksikään
mies tiedä, mitä huomispäivä tuo myötään. Hupsut yltiöpäät pitävät
hoppua, mutta järkimies malttaa odottaa."

Sen sanottuaan sir Daniel kääntyi selin Dickiin ja jatkoi pitkän pöydän
päässä kirjettään, suu pahasti vinossa, sillä tämä mustan nuolen juttu
huolestutti häntä kovasti.

Sillä aikaa nuori Shelton kiitettävällä ahkeruudella osoitti
aterialleen kunniaa. Äkkiä hän tunsi jonkun koskettavan käsivarttansa,
ja hyvin hiljainen ääni kuiskasi hänen korvaansa.

"Älkää olko huomaavinanne", ääni sanoi, "laupeuden nimessä neuvokaa
minulle suorin tie Holywoodiin. Hyvä poika, auttakaa vaarassa ja
suuressa hädässä olevaa ihmisraukkaa ja neuvokaa minulle tie
turvapaikkaani."

"Kulje tuulimyllyn tietä lauttapaikalle ja tiedustele siellä sitten
tarkemmin", Dick kuiskasi päätään kääntämättä ja keskeyttämättä
syömistään. Mutta kun poika hiipi hiljaa ovesta ulos, heitti Dick
häneen salavihkaa nopean silmäyksen.

"Mitä!" hän ajatteli, "yhtä nuori kuin minä ja kuitenkin hän sanoi
minulle: 'hyvä poika!' Jospa vain olisin sen huomannut ennen kuin
rupesin häntä auttamaan, niin kyllä minä! No, jos hän kulkee suon
tietä, tapaan hänet kyllä, ja silloin minä lämmitän hänen korviaan."

Puolen tunnin kuluttua sir Daniel antoi Dickille kirjeen ja käski hänen
mitä pikimmin viedä sen Moat Houseen. Ja puoli tuntia sen jälkeen
saapui Risinghamin herran pikalähetti, joka ilmoitti seuraavaa:
"Tappelu alkoi varhain tänä aamuna, ja olemme lyöneet etujoukon ja
hajoittaneet vihollisen oikean siiven. Ainoastaan keskusta pitää vielä
puoliaan. Jos teidän verekset joukkonne olisivat mukana, voisimme
työntää vastustajat pian virtaan. Toden totta, sir Daniel, missä
viivytte? Kunnianne tähden, joutukaa! Tahdotteko jäädä viimeiseksi --
omaksi vahingoksenne?"

"Olen juuri tulossa", ritari vastasi. "Selden, soita torvea. Tulen
heti, herra lähetti, lisäjoukkoni on vasta äsken saapunut. Ohoi pojat,
joutukaa."

Torvi soi, joka kulmalta hyökkäsivät sir Danielin miehet pääkadulle ja
asettuivat ravintolan edustalle. Kymmenen minuutin kuluttua oli sata
hyvin aseistettua ja hyvään sotakuriin tottunutta miestä koossa
valmiina lähtemään tappeluun. Enimmät olivat sir Danielin väreissä,
tummanpunaisessa ja sinisessä, ja näyttivät niissä komeilta.
Ensimmäisinä marssivat parhaat joukot ja viimeisenä yöllä saapunut
kurja apujoukko.

Sir Daniel katseli väkeään ylpeänä, ja lähettikin arveli: "Uljaita
miehiä nuo tosiaan, vahinko vain etteivät ennemmin ole lähteneet."

"Ei haittaa", sir Daniel vastasi noustessaan hevosenselkään. Mutta
sitten hän äkkiä huudahti: "Mitä tämä on? John! Joanna! Pyhän ristin
kautta! Missä hän on? Missä on tyttö?" hän kysyi kääntyen majatalon
isännän puoleen.

"Tyttö?" sanoi majatalon isäntä, "en minä ole mitään tyttöä nähnyt."

"No poika sitten, vanha narri", ritari sanoi, "etkö jaksanut nähdä,
että hän oli tyttö? Se, jolla oli tummanpunainen vaippa -- joka joi
vettä suuruksen asemesta, hölmö, missä hän on?"

"Kaikkien pyhimysten nimessä! herra ritari, sanoittehan häntä nuoreksi
herra Johniksi, en minä voinut mitään muuta epäillä. No niin, hän on
poissa. Näin pojan -- tytön -- näin hänet tallissa noin tunnin aikaa
sitten, siellä hän satuloi harmaan hevosen."

"Pyhän ristin kautta!" ritari huusi, "tyttö oli minulle enemmän kuin
viidensadan punnan arvoinen."

"Herra ritari", huomautti katkerasti lähetti, "sillä aikaa kun te
täällä pidätte melua viidestäsadasta punnasta, ratkaistaan muualla
taistelu Englannin kuninkuudesta."

"Oikein", ritari vastasi. "Selden", hän jatkoi, "ota kuusi jousimiestä
ja sieppaa hänet kiinni. Maksoi mitä maksoi, mutta palatessani Moat
Houseen hänen täytyy olla siellä. Muista se niskasi kaupalla, Selden."

Ja nyt joukko lähti menemään täyttä ravia. Selden ja hänen kuusi
seuralaistaan jäivät töllistelevien kyläläisten pariin kadulle.



TOINEN LUKU

Suolla


Kuuden paikkeilla aamulla Dick alkoi ratsastaa suota kohti kotiin päin.
Hän oli koko yön istunut satulassa, mutta hänen mielensä oli hilpeä,
hänen ruumiinsa jäntevä, ja kaunis oli sääkin. Iloisena hän ratsasti
eteenpäin yhä alemmas suoseudulle, kunnes kaikki hänen ympärillään oli
autiota erämaata. Muuta tienviittaa ei näkynyt kuin Kettleyn
tuulimyllyn pyörivät siivet hänen takanansa ja Tunstallin tummansininen
metsänharja hänen edessään. Oikealla ja vasemmalla ei ollut muuta kuin
suota ja jälleen suota, vireän tuulen mukaan notkuvaa ruo'ikkoa ja
pajukkoa ja siellä täällä jokin pettävä allikko, jonka sen vihreä peite
teki vielä vaarallisemmaksi.

Tämän suomaan keskitse vei suora, muinaisroomalaisten sotamiesten
rakentama tie. Paikoittain se oli vajonnut suohon niin että satoja
metrejä oli veden peitossa. Eräässä paikassa tämmöinen veden vallassa
oleva syvänne oli tavallista pitempi ja syvempi, eikä tottumaton
millään muotoa voinut erottaa tien suuntaa. Huolimatta siitä, että vesi
nousi hevosen polviin asti, Dick ratsasti rauhallisesti eteenpäin
vedenalaisella kovalla tiellä, pitäen merkkinään tuulimyllyn siipiä ja
Tunstallin metsäylännettä. Mutta hän ei voinut tukahduttaa jonkinmoista
levottomuutta ajatellessaan tuota toista, seutuun perehtymätöntä
nuorukaista, jolle hän oli antanut tiestä niin epämääräisiä tietoja.

Päästyänsä niin pitkälle, että hän jo saattoi huomata tien, joka nousi
syvänteen toiselle puolelle, hän kuuli äkkiä kovaa molskinaa oikealta
puoleltaan, ja luodessaan silmänsä sinnepäin hän huomasi harmaan
hevosen, joka oli vatsaa myöten vajonnut suohon ja vielä kaikin voimin
ponnisteli henkensä puolesta.

Ikään kuin eläinraukka olisi aavistanut avun lähestyvän, se rupesi
surkeasti hirnahtelemaan. Pelosta hurjistuneena se mulkoili vertyneillä
silmillään, ja piehtaroivan hevosraukan ympärillä nousi rämeestä koko
pilvi pisteleviä hyönteisiä.

"Taivas varjelkoon!" Dick ajatteli. "Olisiko nuorukaisparka sortunut
suohon? Tuo on hänen hevosensa, aivan varmaan -- kelpo harmo! Niin,
ystävä, koska noin surkeasti valittelet, tahdon tehdä mitä voin, jottei
sinun tarvitsisi noin kurjasti tuuma tuumalta vajota kuolemaan."

Näin sanoen hän otti varsijousensa ja lähetti nuolen läpi elukan pään.

Tämän kolkon laupeudentyön tehtyänsä hän ratsasti eteenpäin
alakuloisena ja tarkoin katsellen ympärilleen, huomaisiko hän mitään
jälkiä onnettomasta nuorukaisesta.

"Minun olisi pitänyt häntä paremmin neuvoa", hän ajatteli, "pelkään
hänen hukkuneen rämeikköön."

Samassa hän kuuli äänen huutavan hänen nimeänsä tien varrelta, ja
luodessaan silmänsä sinnepäin hän keksi nuorukaisen kasvot ruoikosta.

"Siinäkö oletkin!" hän sanoi pidättäen hevosensa. "Olit niin ruokojen
peitossa, että olin ratsastaa ohitse sinua huomaamatta. Näin hevosesi
vajonneena rämeikköön ja lopetin sen tuskat. Se sinun olisi pitänyt
itse tehdä, jos sinussa olisi ollut enemmän sääliväisyyttä. Mutta tule
nyt pois piilostasi, ei täällä ole ketään sinua vainoamassa."

"Ei minulla ole asetta, hyvä poika, enkä kykenisi sitä käyttämään, jos
olisikin", toinen vastasi kömpiessään ruo'ikosta tielle.

"Minkä tähden sanot minua pojaksi?" Dick huusi. "Et sinä luullakseni
ole meistä kahdesta vanhempi."

"Hyvä nuori herra Shelton", puhuteltu sanoi, "pyydän anteeksi. En
millään muotoa tahdo teitä loukata. Päinvastoin. Minä olen nyt
pahemmassa pulassa kuin milloinkaan, ja minun täytyy vedota teidän
jalomielisyyteenne. Olen näet eksynyt tieltä ja kadottanut vaippani ja
hevoseni. Minulla on jäljellä vain ratsuruoska ja kannukset. Ja ennen
kaikkea", hän lisäsi katsellen vaatteitaan surullisen näköisenä, "ennen
kaikkea olen surkean likainen."

"Ohoh!" Dick huudahti. "Sitäkö suret, että olet vähän likainen? Veri
haavasta ja tomu matkasta, se on miehen kaunistus."

"Kyllä minä vain heistä enemmän pidän puhtaina", toinen arveli, "mutta
sanopas, mitä minä teen. Hyvä nuori herra Shelton, auta minua viisaalla
neuvolla. Jollen pääse turvallisesti Holywoodiin, olen hukassa."

"Autan paremmin kuin neuvolla", Dick sanoi astuen hevosenselästä, "ota
sinä hevoseni, niin minä juoksen rinnalla kunnes väsyn, sitten
vuorotellaan eteenpäin."

Niin sovittiin, ja sitten pyrittiin eteenpäin niin joutuisasti kuin
huono ja epätasainen tie salli. Dick piti kättänsä toisen polvella.

"Mikä on nimesi?" Dick kysyi.

"Sano John Matcham", oli vastaus.

"Ja mistä syystä pyrit Holywoodiin?" Dick jatkoi.

"Pyytääkseni suojelusta sitä miestä vastaan, joka tahtoo minua sortaa",
oli vastaus. "Holywoodin hyvä apotti on vankka turva vähäväkisille."

"Mutta mitenkä sinä olet joutunut sir Danielin seuraan?" Dick uteli
edelleen.

"Oh", Matcham vastasi, "väkivallan pakosta! Hän ryösti minut väkisin
maatilaltani, puki minut tähän pukuun, pakotti minut ratsastamaan
kunnes olin väsymyksestä nääntyä, hän on pilkannut minua niin että
itketti, ja kun muutamat ystäväni ajoivat meitä takaa vapauttaakseen
minut hänen käsistään, hän asetti minut jälkijoukkoon nuolille
alttiiksi. Jopa riipaisikin nuoli oikeata jalkaani niin että minun on
vaikea kävellä. Mutta tulee vielä tilinteon aika, jolloin välimme
selvitetään."

"Yritätkö ampua kuuta pyssyllä?" Dick sanoi. "Hän on voimakas ritari ja
hänellä on rautainen käsi. Jos hän aavistaisi, että minä olen ollut
jossain tekemisissä sinun pakosi kanssa, minun kävisi huonosti."

"Oi poika raukka", puhuteltu vastasi, "sinä olet hänen holhottinsa,
kuten minäkin luullakseni olen, ainakin hän niin väittää, tai sitten
hän on ostanut naittajaoikeuden minun suhteeni, en oikein tiedä.
Kaikissa tapauksissa hänellä on jokin keino, jolla hän aikoo minut
masentaa."

"Taaskin 'poika'!" Dick sanoi.

"No, pitääkö minun sanoa: tyttö?" kysyi matkatoveri.

"Tytöt hiiteen! Minä inhoan heitä, halveksin koko joukkoa", Dick
vastasi.

"Sinä puhut poikamaisesti", Matcham sanoi, "sinä pidät heistä enemmän
kuin tahdot myöntää."

"Minäkö?" Dick sanoi. "En heitä ajattelekaan. Tytöt hiiteen, sanon
vielä! Toista on kun saa metsästää, tapella ja huvitella. En
milloinkaan ole kuullut naisesta, joka olisi johonkin kyennyt, paitsi
yhdestä ainoasta, ja se raukka poltettiin noituudesta ja siksi että hän
huolimatta sukupuolestaan kävi miehenvaatteissa."

Nuori herra Matcham teki ristinmerkin ja näytti rukoilevan.

"Mitä teet?" Dick kysyi.

"Rukoilen hänen sielunsa puolesta", toinen vastasi äänellä, jossa oli
säälin sävy.

"Noidan sielun puolestako?" Dick huudahti. "No rukoile vain hänen
puolestaan, jos sinua miellyttää. Hän oli tosiaan paras tyttö
Euroopassa, niin hän oli, tuo Jeanne d'Arc.[7] Vanha Appleyard juoksi
häntä pakoon, niin hän itse sanoi, kuin olisi tyttö ollut
ilmipaholainen. Niin, hän oli kelpo tyttö."

"Mutta, hyvä nuori herra Richard", Matcham vastasi, "jos noin halveksit
tyttöjä, et ole oikea mies."

"Lörpötystä!" Dick sanoi. "Sinä olet piimäsuu lapsi ja sovit parhaiten
tyttöjen seuraan. Enkö mielestäsi ole oikea mies? Koetapas astua
maahan, niin opetan selällesi, olenko mies vai enkö?"

"Oh, ei minusta ole tappelijaksi", virkkoi toinen vilkkaasti, "en
aikonut sinua loukata, laskin vain pilaa. Puhun tytöistä vain siksi,
että satuin kuulemaan sinun pian menevän naimisiin."

"Minäkö naimisiin?" Dick huudahti. "Senpä kuulen ensimmäistä kertaa. Ja
entä kenen kanssa?"

"Erään Joanna Sedleyn kanssa", puhuteltu vastasi punastuen. "Se on sir
Danielin vehkeilyjä, aikoo kai ansaita rahaa kummaltakin puolen."

"No niin. Avioliitto samoin kuin kuolema on kerran meidän kaikkien
osa", Dick sanoi alistuvaisesti.

"Tytönkin olen kuullut haikeasti valittelevan, hän näyttää siinä kohden
olevan yhtä mieltä kuin sinäkin, tai kenties tuo sulhanen muutoin on
hänelle vastenmielinen."

"Kylläpä nuo tytötkin ovat hätäisiä. Ruveta valittelemaan, ennen kuin
on minua edes nähnyt. Valittelenko minä? En. Mutta jos minun on mentävä
naimisiin, tahdon sen tehdä vetistelemättä. Tunnetko tytön? Minkälainen
hän on? Onko hän kaunis vai ruma? Onko hän ikävä vai hauska?"

"Mitäpäs siitä? Jos sinä menet naimisiin, niin menet naimisiin ja sillä
hyvä. Yhdentekevähän silloin, onko morsian kaunis vai ruma. Sinähän et
ole piimäsuu, kyllä sinä joka tapauksessa voit vetistelemättä naimisiin
mennä", Matcham arveli.

"Hyvin sanottu", Dick tokaisi väliin, "minä en siitä välitä hölyn
pölyä."

"Tyttö raukka, ei hän suinkaan miellyttävää miestä saa", huokasi
toinen.

"Kuinka niin?" Dick kysyi.

"Kovaa on mennä noin puiselle miehelle", kuului vastaus.

"Kylläpä minä olenkin puusta tehty mies, kun tallustelen täällä
jalkaisin ja sinä istut mukavasti hevoseni selässä. Mutta hyvää puuta
olenkin", Dick arveli.

"Anna anteeksi, hyvä Dick", virkahti Matcham, "en tarkoittanut pahaa,
sinulla on paras sydän koko Englannissa, hyvä Dick."

"Ole huoleti!" Dick vastasi hiukan hämillään. "En ole, Jumalan kiitos,
niin närkäs. -- Hiljaa! Kuuletko! Torventoitotusta takanamme!"

"Minä olen hukassa", Matcham sanoi kalmankalpeana, "he ovat huomanneet
pakoni ja nyt minulla ei ole hevosta. Minä olen hukassa."

"Etpä niinkään", Dick vastasi tyynesti, "meillä on pitkä etumatka ja
pian ehdimme lautalle. Ja minähän tässä ilman hevosta olen."

"Ei, ei, kyllä he minut tapaavat", kuului ratsun selästä. "Dick, hyvä
Dick, auta minua, auta vähäisen, minä rukoilen hartaasti."

"Mikä sinun on?" Dick mutisi. "Enkö minä sinua auta minkä vain voin?
Rohkaise toki mielesi! John Matcham -- koska nimesi on John -- kyllä
minä, Richard Shelton, vien sinut turvallisesti Holywoodiin, tulkoon
mikä tahansa, niin totta kuin pyhimykset minua auttakoot. No, rohkaise
mielesi, sinä kalpeanaama! Tie tulee nyt paremmaksi, kannusta hevosta
äläkä ole minusta huolissasi, minä osaan juosta kuin hirvi."

Ja niin he kiiruhtivat eteenpäin. Matcham hevosenselässä ja Dick
juosten rinnalla. Pian he pääsivätkin suon päähän ja saapuivat virran
rantaan lautturin mökin kohdalle.



KOLMAS LUKU

Lautta


Till-joki oli leveä, hitaasti juokseva ja savinen virta, joka
liejuisten, pajukkoa kasvavien saarten välitse hiipi läpi soiden.

Tie päättyi poukaman rantaan, missä seisoi lautturin sievä savimökki.
Dick avasi oven ja meni sisään. Siellä makasi lautturi vanhalla
likaisella sarkatakilla, kalpeana ja laihana, väristen vilutaudista.

"Ohoi, nuori herra Shelton", hän virkkoi, "lauttaako te kysytte? Huonot
ajat, huonot ajat! Pitäkää itse huolta asiastanne. Ei ole nyt
lautturia. Kiertäkää ja menkää siltatietä."

"Ei käy laatuun, Tom-lautturi", sanoi Dick, "on kova kiire, joka
minuutti on kallis."

"Semmoinen itsepäinen otus", lautturi mutisi. "Jos pääsette eheänä Moat
Houseen, voitte kiittää onneanne, en sano sen enempää. Ahah, kuka tämä
on?" hän kysyi huomatessaan toisen nuorukaisen.

"Sukulaiseni, nuori herra Matcham", Dick vastasi.

Matcham, joka oli laskeutunut hevosenselästä, lähestyi nyt ohjaten
hevosta suitsista. "Hyvää päivää, lautturi-ystävä! Olkaa hyvä ja
laskekaa aluksenne vesille, meillä on kova kiire."

Laiha, kuihtunut lautturi jäi seisoa töllistelemään suu auki.

"Pyhän neitsyen nimessä!" hän huudahti viimein purskahtaen leveään
nauruun.

Nuori Matcham punastui korvia myöten, Dick puolestaan laski suuttuneena
kätensä miehen olalle. "Mitä nyt, hölmö?" hän sanoi. "Ryhdy työhösi
äläkä pilkkaa niitä, jotka ovat sinua parempia."

Lautturi irroitti mutisten aluksensa ja työnsi sen syvemmälle veteen.
Dick talutti hevosen, lautalle ja viimeisenä seurasi Matcham.

"Te olette kovin hienorakenteinen, hyvä nuori herra!" sanoi mies
katsellen häntä naurusuin. "Tässä piilee jotain -- hm, siltä minusta
näyttää. Mutta olen teidän miehiänne, nuori herra Shelton. Satuin vain
luomaan syrjäkatseen nuoreen herra Matchamiin."

"Vaiti, mies! Ei sanaakaan enää, käännä selkäsi meihin päin", sanoi
Dick. Lautturi tarttui airoihin.

He saapuivat nyt lahdelman suuhun ja saattoivat nähdä pitkin virtaa
sekä ylös- että alaspäin. Se oli täynnä pieniä liejurantaisia,
pajutiheikön peittämiä saaria. Ruo'ikot aaltoilivat ja pääskyset
lentelivät iloisina liverrellen ja viilettivät liki vedenpintaa, johon
taivaan kirkas sini kuvastui. Ihmishahmoa vain ei näkynyt tässä
vesisokkelossa.

Lautturi oli kuitenkin levoton. "Minulla on paha aavistus, hyvä nuori
herra", hän sanoi, "että Suo-John piileskelee täällä jossakin saaressa.
Hän vihaa kauheasti kaikkia, jotka jollain tavoin ovat yhteydessä sir
Danieliin. Mitähän jos poikkeaisimme virtaa ylös ja nousisimme maihin
noin nuolenkantaman päähän tiestä. Ei ole hyvä joutua tekemisiin
Suo-Johnin kanssa."

"Kuinka niin? Onko hän sitä joukkoa, josta äsken mainitsit?" Dick
kysyi.

"Parasta olla vaiti", vastasi lautturi, "mutta kyllä minä tahtoisin
pyrkiä ylöspäin, nuori herra Dick. Mitä sanoisitte, jos nuori herra
Matcham saisi nuolen hipiäänsä?" ja taas hän nauroi.

"Niinkuin tahdot, Tom", Dick vastasi.

"Kuulkaa nyt", jatkoi Tom, "virittäkää jousenne, noin, ja pankaa nuoli
paikalleen -- hyvä on. Kääntykää nyt minuun päin ja katselkaa minua
ankaran näköisenä."

"Mitä tämä merkitsee?" Dick kysyi.

"Katsokaa, jos lauttaan teidät virran yli, täytyy näyttää siltä kuin
tekisin sen pakosta", viekas lautturi vastasi, "muussa tapauksessa saan
Suo-Johnista ikävän naapurin."

"Niinkö rohkeita nuo miehet ovat, että uskaltavat hallita sir Danielin
omaa lauttaa?"

"Niin", kuiskasi Tom salaa vilkaisten. "Sir Daniel on jo tuomittu,
hänen aikansa on tullut, mutta siitä vaiti!"

Soudettuaan kappaleen matkaa ylöspäin he tulivat ahtaaseen kanavaan
likelle rantaa.

"Tässä minun täytyy laskea rantaan, pajukkoon", Tom sanoi.

"Mutta täällä ei ole laisinkaan tietä, ainoastaan pajusuota ja
rämettä", vastasi Dick.

"Nuori herra Shelton", sanoi Tom. "Teidän oman henkenne tähden en
uskalla teitä alemmaksi viedä. Hän vaanii jousi kädessä kaikkia, jotka
jollain tavoin kannattavat sir Danielia, ja ampuu heidät kuoliaiksi
niinkuin jänikset. Olen kuullut hänen vannovan sen pyhän ristin kautta.
Jollen minä olisi tuntenut teitä pahasesta pojasta alkaen, olisin
antanut teidän mennä omaa tietänne. Mutta vanhan tuttavuuden tähden ja
kun teillä on seurassanne tämä lelu, joka ei kelpaa sotaleikkiin, olen
omien korvieni uhalla kuljettanut teidät tänne. Tyytykää siis, muuta en
voi, niin totta kuin tahdon tulla autuaaksi."

Lautturi oli tuskin lopettanut puheensa, kun lähimmän saaren pajukosta
kuului kova huuto ja heti sen jälkeen kahinaa, ikään kuin voimakas mies
olisi raivannut itselleen tietä.

"Kaikki pyhät! Hän olikin ylemmässä saaressa", huusi Tom ja souti
suoraa tietä kohti rantaa. "Uhatkaa nyt, hyvä Dick-herra, jousellanne
minua -- oikein selvästi. Olen tehnyt voitavani pelastaakseni teidät,
pelastakaa te nyt minut."

Samassa alus kohahti tiheään pajukkoon. Dickin viittauksesta Matcham
hyppäsi rannalle. Dick puolestaan tarttui hevosen suitsiin aikoen
seurata, mutta raskas hevonen vajosi pohjattomaan liejuun ja sotkeutui
taajaan viidakkoon, johon hänkin takertui.

"Ei käy laatuun", Dick sanoi, "ei tämä ole sopiva maihinnousupaikka."
Hän ponnisteli voimainsa takaa päästäkseen irti, hevosen tuskallisesti
hirnuessa ja potkiessa.

Silloin saaren rannalle ilmestyi äkkiä kookas mies, pitkä jousi
kädessään. Dick näki vilahdukselta miehen, joka kiireesti jännitti
jousensa.

"Kuka on matkustaja, Tom?" hän karjui.

"Nuori herra Shelton, John", vastasi lautturi.

"Seis, Dick Shelton!" huusi mies. "En tee teille mitään pahaa, pyhän
ristin kautta! Seis, minä sanon. Takaisin, Tom-lautturi."

Dick huusi uhkaavasti: "Suu kiinni!"

"Ohoh", sanoi mies, "menkää sitten jalkaisin eteenpäin", ja samassa
lensi nuoli, joka sattui hevoseen. Tuskissaan ja peloissaan tämä rupesi
potkimaan niin että alus kaatui, ja seuraavassa silmänräpäyksessä
kaikki pulikoivat sekaisin virrassa.

Kun Dick nousi vedenpintaan, hän oli vain muutaman jalan päässä
rannasta, ja ennen kuin hänen silmänsä olivat ennättäneet selvitä
liejuisesta vedestä, hänen kätensä tarttui koneellisesti johonkin
lujaan ja kiinteään, joka heti rupesi vetämään häntä rantaan päin. Se
oli hänen toverinsa ratsuruoska. Matcham oli näet kavunnut veden yli
ulkonevalle puunrungolle ja ojentanut ruoskan hänelle.

"Pyhän messun nimessä", Dick huusi päästyään onnellisesti maihin.
"Oletpa totta tosiaan pelastanut henkeni. Minä uin kuin kivi."

Sitten hän kääntyi katselemaan saareen päin. Puolitiessä virtaa ui Tom
aluksineen, ja rannalla seisoi Suo-John raivoissaan onnistumattomasta
yrityksestä. Hän huusi täyttä kurkkua lautturille käskien tätä
kiirehtimään.

"Tule, John", sanoi Shelton, "rientäkäämme pois ennen kuin Suo-John
ennättää saada aluksen haltuunsa ja kuntoon."

He lähtivät kiitämään harpaten pajujen lomitse mättäältä mättäälle.
Ehtimättä tarkemmin valita suuntaansa he koettivat vain päästä niin
pitkälle virrasta kuin suinkin mahdollista.

Pian maa alkoi kohota, ja siitä Dick arvasi heidän olevan oikealla
tolalla. Kohta he saapuivatkin jalavia ja pajuja kasvavalle
niitynrinteelle.

Mutta nyt Matcham, joka oli jäänyt yhä jäljemmäksi, heittäytyi maahan
ja huusi läähättäen: "Jätä minut, Dick, en jaksa enää."

Richard kääntyi ja palasi hänen luokseen.

"Minäkö jättäisin sinut, John! Sepä olisi kaunista. Olithan sekä hukkua
että tulla ammutuksi pelastaessasi henkeni. Niin -- totta tosiaan --
hukkua, sillä pyhimykset yksin tietävät mistä se johtui, etten vetänyt
sinua alas veteen."

"Silloin olisin pelastanut meidät molemmat, minä näetkös osaan uida."

"Osaatko todellakin?" Richard huudahti hämmästyneenä, sillä uiminen oli
miehen taidoista ainoa, jossa hän ei ollut etevä. "Niin", hän jatkoi,
"tästä näkee, ettei pidä halveksia ketään. Lupasin viedä sinut turvassa
Holywoodiin, mutta näyttääkin siltä kuin sinä voisit paremmin pitää
huolta minusta."

"Älkäämme siitä puhuko sen enempää. Olemmehan nyt hyviä ystäviä, Dick?"
toinen arveli.

"Tietysti, emmehän milloinkaan ole muuta olleetkaan", Dick sanoi, "sinä
olet kelpo poika omalla tavallasi, vaikka oletkin joissakin suhteissa
lellipoika. En milloinkaan ole semmoista tavannut. Mutta koetapas nyt
reipastua, meidän täytyy joutua eteenpäin. Tämä ei ole sopiva paikka
lörpöttelyyn."

"Jalkaani särkee pahasti", Matcham valitteli.

"Oh, en muistanut kipeätä jalkaasi", vastasi Dick. "Hyvä, meidän täytyy
siis kulkea hitaammin. Paha vain, etten oikein tiedä missä olemme.
Mutta parempi onkin, kun oikein ajattelen, ettemme ole löytäneet
oikeata tietä, sillä jos nuo lurjukset vartioivat lauttaa, niin kyllä
he tietäkin pitävät silmällä. Tule John, nojaa olkapäätäni vasten,
poikaraukka! Oh, sinä et yletä, et ole kyllin pitkä; vanhako oletkaan?
-- Kaksitoista vuotta?"

"Kuusitoista", Matcham vastasi.

"Mitä? No kylläpä olet pieni ikäiseksesi", sanoi Dick, "mutta tartuhan
nyt käteeni, niin pyrimme verkalleen eteenpäin, olen henkeni sinulle
velkaa, ja minun on tapana maksaa velkani, sekä pahat että hyvät."

Ja eteenpäin pyrittiin mäkeä ylös.

"Kyllä me löydämme tien, jahka ehdimme, ja sitten reippaasti
eteenpäin", Dick jatkoi, "mutta kas, sinullapa on pieni käsi, minua
oikein hävettäisi jos minulla olisi noin mitätön käsi. Kuules", hän
jatkoi hihittäen, "usko pois, totta vie lautturi luuli sinua tytöksi!"

"Ei, ei!" huudahti Matcham punastuen.

"Kyllä hän luuli, eikä kummakaan, sillä olet todellakin hiukan
oudonnäköinen pojaksi, tyttönä sitä vastoin olisit oikein sievä", Dick
arveli.

"Mutta tiedäthän sinä, etten ole", vastasi toinen kovasti punastuen.

"Kyllä, kyllä, pilanpäiten vain niin sanoin", Dick lohdutteli.

Samassa he kulkivat tien varrella pulppuavan pienen lähteen ohitse.
"Dick hyvä", sanoi Matcham, "odotapas kun juon. Ja voi, Dick, minun on
kovin nälkä."

"Mikset sinä hupsu syönyt Kettleyssä?" Dick kysyi. "Tässä on, syö nyt",
hän lisäsi antaen eväspussinsa Matchamille.

Tämän syödessä Dick rupesi tarkemmin tutkistelemaan paikkaa, missä he
olivat. Pienen lorisevan puron toisella puolen kasvoi suurempaa metsää,
tammia ja koivuja, eikä ainoastaan viidakkoa, kuten tähän saakka.

Huomattuaan tammen, joka oli muita puita paljon korkeampi, hän rupesi
kiipeämään sitä ylös. Päästyään sen latvaan hänellä oli lavea näköala.
Hän näki koko suolakeuden Kettleyhin saakka, hitaasti juoksevan
Till-joen saarinensa ja toisaalle päin metsän läpi kiemurtelevan
keltaisen tien. Lautturin alus oli nyt käännetty pystyyn ja oli
keskellä jokea palaamassa toiselle rannalle. Hän aikoi jo ruveta
pyrkimään alas, kun hän äkkiä huomasi keskellä suota pienen
ratsujoukon, joka hyvällä vauhdilla Kettleystä päin lähestyi lauttaa.
Nopeasti hän laskeutui maahan ja palasi toverinsa luo.



NELJÄS LUKU

Vihreän metsän veljeskunta


Kun Matcham oli levännyt ja virkistynyt, nuorukaiset jatkoivat
matkaansa vielä suuremmalla nopeudella. Dick kertoi, mitä hän oli puun
latvasta huomannut. Nopeasti he taivalsivat loppupuolen viidakkoa,
menivät kenenkään estämättä tien poikki ja rupesivat nousemaan
Tunstallin metsämäkeä. Puut ryhmittyivät nyt yhä enemmän puistomaisiksi
lehdoiksi, joitten välillä oli kanervaa kasvavia hietaisia aukeamia ja
siellä täällä jokunen punakataja. Maanpinta kävi kuoppaiseksi ja yhä
epätasaisemmaksi, ja mitä ylemmäksi he nousivat, sitä tuimemmaksi kävi
tuuli, niin että pitkät puut notkuivat kuin ongenvavat.

He olivat juuri tulleet tuommoiseen aukeamaan, kun Dick äkkiä
heittäytyi kasvoilleen risukkoon ja rupesi ryömimään takaperin lehdikön
suojaan. Tyrmistyneenä Matcham seurasi toverinsa esimerkkiä, vaikka hän
ei laisinkaan käsittänyt syytä tähän kummalliseen temppuun. Vasta kun
he olivat päässeet tiheän viidakon suojaan, Dick selitti syyn
käytökseensä, viitaten aukeaman toisessa päässä olevaan korkeaan
kuuseen.

Puu nousi maasta suorana kuin pylväs, mutta noin viidenkymmenen jalan
korkeudella se jakaantui kahdeksi vahvaksi haaraksi, ja haaraumassa
seisoi vihreään asetakkiin pukeutunut mies tähystämässä ympärilleen.
Hänen tukkansa kiilteli auringon säteissä, kädellään hän varjosti
silmiänsä paremmin nähdäkseen, kun hän konemaisesti käänteli päätään
puoleen ja toiseen.

Nuorukaisten silmät kohtasivat toisensa.

"Kiertäkäämme vasemmalle", Dick sanoi, "olimmehan joutua suoraan suden
suuhun."

Kymmenen minuutin kuluttua he saapuivat polulle, jota Dick ei tuntenut,
mutta, "koettakaamme minne se vie", hän sanoi, ja niin he tekivätkin.

Tie johti ensiksi harjulle ja alkoi sitten jyrkästi viettää
alaspäin, päättyen maljakkomaiseen syvänteeseen, jonka pohjasta
orapihlajapensaiden joukosta kohosi pari noen mustaamaa rakennuksen
päätyä ja yksi ainoa korkea savutorvi raunioineen.

"Mitä tämä merkitsee?" Matcham kuiskasi.

"En tiedä, pyhimysten nimessä!" vastasi Dick. "Olen kuin pilvistä
pudonnut. Olkaamme varuillamme."

Sykkivin sydämin he kulkivat orapihlajapensaikon läpi. Siellä täällä
he näkivät jonkun hedelmäpuun tahi metsistyneen keittiökasvin,
aurinkokello oli kaatunut maahan. Nähtävästi he olivat joutuneet
entiseen kasvitarhaan.

Vielä jonkun askelen otettuaan he saapuivat raunioituneen talon
edustalle. Se oli kaikesta päättäen ollut kaunis ja suuri
herraskartano. Sitä ympäröi syvä ja leveä oja, joka nyt osaksi oli
muurikivillä täytetty ja jonka yli pari puuta oli asetettu sillaksi.
Koko rakennus oli tulen turmelemana raunioröykkiönä, paitsi takimmaiset
seinät, jotka vielä seisoivat pystyssä.

"Nyt tiedän", Dick kuiskasi viimein, "tämä on varmaankin Grimstone. Se
oli erään Simon Malmesburyn oma. Sir Danielin käskystä Bennet Hatch
poltti hänen talonsa noin viisi vuotta sitten. Vahinko komeata linnaa."

Alhaalla laaksossa, missä tuuli ei käynyt, oli lämmin ja tyyni. Äkkiä
Matcham kosketti Dickin käsivartta. "Hiljaa", hän sanoi, "kuulin jotain
ääntä."

Omituinen ääni keskeytti hiljaisuuden. Se uudistui kolme kertaa, ja
sitten he äkkäsivät että se oli kurkkuaan karistelevan miehen ääni. Ja
heti sen jälkeen alkoi käheä, soinnuton ääni laulaa:

    "Ja metsäpoikain kuningas se virkkoi: 'Miehet hoi,
    Tunstallin metsään vihantaan mi toimi teidät toi?'
    Ja vastas siihen Gamelyn ja katsoi kasvoihin:
    'On metsän mies, ken olla saa ei kansaa kaupungin.'"

Laulaja herkesi, kuului heikkoa raudankilinää. Sitten oli kaikki
hiljaa.

Nuorukaiset katselivat toisiinsa kalpeina. He eivät käsittäneet, mistä
ääni tuli. Likellä se vain oli. Äkkiä Matcham ryömi siltahirsiä myöten
kaivannon yli ja kiipesi varovasti yli soraläjän, joka täytti
katottoman talon sisäpuolen. Dick, joka ei ehtinyt häntä pidättää, ei
osannut muuta kuin seurata.

Eräässä raunion nurkassa oli pari hirttä muodostanut jonkinlaisen
katoksen, joka ei ollut kirkonpenkkiä tilavampi. Tähän nuorukaiset
hiljaa hiipivät. He olivat siellä täydellisesti piilossa ja entisestä
jousen ampumareiästä he saattoivat tähystellä. Mutta sanoin
selittämätön oli heidän kauhistuksensa, kun he näkivät mitä siellä
heidän edessänsä oli. Palata he eivät uskaltaneet, eivätkä
hievahtaakaan. Tuskin tohtivat hengittää. Tuolla, toisella puolen
kaivantoa, noin kolmenkymmenen jalan päässä heistä porisi ja höyrysi
rautainen kattila hehkuvalla tulella, ja vieressä seisoi kookas,
punanaamainen, ränstyneen näköinen mies kuuntelevassa asennossa. Siinä
oli siis laulaja. Hän oli ilmeisesti seisonut hämmentämässä kattilan
sisällystä, kun jokin nuorukaisten varomaton liike oli herättänyt hänen
huomionsa, sillä hänellä oli vielä rautalusikka kädessään. Vyössään
hänellä oli torvi ja hirveä tikari.

Vähän matkan päässä makasi toinen mies nukkumassa verhoutuneena
ruskeaan vaippaan, ja kukkivan orapihlajan oksilla riippui jousi ja
kimppu nuolia.

Hetken aikaa mies seisoi kuunnellen, sitten hän tyyntyneenä nosti
lusikan huulilleen maistellakseen keitosta, nyökäytti päätään ja rupesi
uudestaan laulamaan:

    "On metsän mies, ken olla saa ei kansaa kaupungin.
    Ei paha meillä mielessä, mut paistiks ammutaan
    me hirvi kunnon kuninkaan, jos missä kohdataan."

Laulaessaan hän tuon tuostakin otti lusikallisen keittoa kattilasta,
puhalsi siihen ja maisteli, kuten tottunut keittäjä ainakin. Viimein
keitos häntä tyydytti, hän otti vyöstä torvensa ja puhalsi siihen
kolmesti.

Toinen mies heräsi, nousi istumaan, ajoi pois päänsä ympärillä
liipottelevat perhoset ja virkkoi:

"Mitä nyt, toveri? Päivällinenkö?"

"Niin, hölmö", keittäjä vastasi, "päivällinenhän se on, ja kuiva
päivällinen onkin, ei olutta eikä leipää. Ei ole nyt hauska elää
vihreässä metsässä. Toista oli ennen aikaan, jolloin reipas mies
saattoi elää täällä pulskasti kuin piispa ikään, ellei ota sadetta ja
kylmää lukuun. Silloin oli olutta ja viiniä yllin kyllin, mutta nykyään
ei ole enää miehenmieltä. Ja John Kostaja, Herra varjelkoon! ei ole
muuta kuin kiltti narri vain, variksenpelätti."

"Ja sinä, Lawless, olet liiaksi ruokaan ja juomaan menevä. Maltahan,
kyllä hyvä aika vielä palaa", vastasi toinen.

"Katsos", keittäjä jatkoi, "olen odottanut noita hyviä aikoja pienestä
paitaressusta alkaen, olen ollut harmaaveli, olen ollut kuninkaallinen
jousimies, olen merimiehenä purjehtinut valtameriä ja olen ennen tätä
elänyt metsissä, toden totta, ampumassa kuninkaan hirviä. Mitä hyvää
siitä on ollut? Eipä mitään! Viisaampaa olisi ollut jäädä luostariin.
John Apotista on enemmän hyötyä kuin John Kostajasta. Pyhän neitsyen
kautta, tuolla ne tulevat."

Parvi komeita kookkaita miehiä saapui nyt toinen toisensa jälkeen.
Kukin heistä otti perille päästyään esille puukon ja sarvikupin, jolla
varasi itselleen keittoa kattilasta ennen kuin istui.

He olivat varsin erilaisissa aseissa ja asuissa. Toiset
ruosteenvärisissä mekoissa, aseinaan ainoastaan puukko ja vanha jousi,
toisilla taas oli metsämiehen komea puku, vihreä nuttu ja hytyrä, sirot
riikinkukonsulilla koristetut nuolet vyössä, torvi olkahihnassa ja
miekka sekä tikari kupeella. Nälkäisinä he astuivat kattilan ääreen,
töin tuskin murahtivat hyvän päivän ennen kuin kävivät ruoan kimppuun.

Noin kaksikymmentä miestä oli koolla, kun kuului riemuhuuto, ja hetken
kuluttua orapihlajapensaista astui viisi kuusi miestä kantaen paareja.
Etunenässä astui pitkä, rivakka, harmahtavatukkainen mies, jonka kasvot
olivat ruskeat kuin parkittu nahka. Hänen ryhtinsä oli käskijän,
hänellä oli jousi selässään ja kiiltävä metsäkarjukeihäs kädessään.

"Pojat!" hän huusi, "hyvät toverit ja iloiset ystävät! Kaikki te olette
pitkät ajat eläneet laihasti ja laulaneet kuivin kurkuin. Mutta mitä
minä olen aina sanonut? Odottakaa kärsivällisesti Onnetarta. Hän palaa,
hän palaa joutuisaan. Ja katsokaahan, tässä on hänen esikoisensa --
olutta, toverit, olutta."

Suosionhuuto kaikui kun kantajat samassa pysähtyivät, laskien
kantamuksensa maahan, ja näkyviin tuli aika tynnyri.

"Ja nyt pojat, joutukaa", hän jatkoi, "me saamme aika urakan. Äsken
saapui lautalle parvi tummanpunaisia ja sinisiä jousimiehiä. Ei
yksikään heistä saa päästä tästä metsästä elävänä. Meitä on
viisikymmentä, ja jok'ainoa meistä on kärsinyt mitä ilkeintä sortoa ja
vääryyttä. Ystäviämme on tapettu, omaisuutemme on ryöstetty,
henkipattoja olemme -- kaikki sorron saaliina. Ja kuka on syypää
kaikkeen tähän pahaan? Kukapa muu kuin sir Daniel, ystävät! Pyhän
ristin kautta! Saako hän siis rauhassa järsiä meistä lihat, luut omissa
taloissamme? Pitääkö hänen saada häiritsemättä viljellä maitamme? Ei,
totta tosiaan. Aina hän oikeudessa voittaa, olivatpa hänen asiansa
kuinka kehnot tahansa -- mutta nyt minulla on tässä vyössä kirjoitus,
joka, pyhimyksille kiitos, on hänet kukistava."

Keittäjä Lawless oli juuri tyhjentämässä toista olutpikaria. Hän nosti
pikarinsa ikään kuin juodakseen puhujan terveydeksi.

"Herra Ellis", hän sanoi, "te märehditte ainoastaan kostoa -- no,
olkoon se teidän asianne. Mutta Vihreän metsän toverirukka, jolla ei
milloinkaan ole ollut kotia eikä kontua, hän haluaa ensi sijassa jotain
kouraantuntuvaa. Häntä miellyttäisi kultanoopeli[8] ja pullo
kanarianviiniä paremmin kuin kaikki kiirastulen kosto."

"Lawless", vastasi toinen, "tullaksensa Moat Houseen sir Danielin
täytyy kulkea tämän metsän halki. Me teemme hänelle tämän matkan
kalliimmaksi kuin ikinä mikään tappelu. Kun hänen miehensä ja hänen
ystävänsä ovat kaatuneet tai pötkineet käpälämäkeen, silloin me
piiritämme tuon vanhan ketun ja teemme hänestä surkean lopun. Hän on
lihava kauris, toverit! Hän riittää päivälliseksi meille kaikille."

"Niinpä kyllä", Lawless vastasi, "olen kyllä ennenkin syönyt monta
sellaista päivällistä, mutta, hyvä herra Ellis, semmoisen päivällisen
valmistaminen on varsin kuumaa työtä. Ja mitä me sitä ennen teemme? Me
valmistamme mustia nuolia, kirjoitamme runonpätkiä -- ja juomme kylmää
vettä."

"Sinä lörpöttelet, Will Lawless! Sieraimiisi käy vieläkin haju
harmaaveljesten ruoka-aitasta. Ahneutesi vie sinut vielä
onnettomuuteen", Ellis vastasi. "Me otimme kaksikymmentä puntaa
Appleyardilta ja viime yönä seitsemän markkaa[9] lähetiltä ja toissa
päivänä viisikymmentä kauppamieheltä."

"Ja tänään minä", sanoi yksi heistä, "seisautin lihavan anekauppiaan,
joka oli matkalla Holywoodiin, ja otin häneltä kukkaron, tässä se on."

Ellis laski kukkaron sisällyksen.

"Sata sillinkiä!" hän murahti. "Narri, hänellä oli enemmän kengissään
tai vaatteisiinsa ommeltuna. Sinä olet lapsi, ystäväni, sait käsiisi
kultakalan ja annoit sen sitten uida luotasi."

Mutta siitä huolimatta Ellis varsin luontevasti pisti kukkaron
taskuunsa. Hän seisoi nojaten keihääseensä ja katseli miehiä, jotka
istuivat erilaisissa asennoissa ja ahmivat lihakeittoa, helpottaen
oluella sen vaellusta vatsaan. Heillä oli nyt hyvä päivä. Onnetar oli
ollut heille suosiollinen. Mutta työ oli edessä, heidän täytyi joutua.
Ensiksi saapuneet olivat jo lopettaneet syöntinsä. Jotkut heistä
paneutuivat pitkälleen ja vaipuivat heti uneen, kuten jättiläiskäärme
syötyänsä. Toiset pakinoivat tai tarkastelivat aseitaan, ja yksi, joka
oli kovin iloisella tuulella, nosti olutsarvensa ja rupesi laulamaan:

    "Viheriässä metsässä ei lain pakko paina,
    ja ruoka ja juoma on runsas meille aina;
    kaurispaisti makeasti maistuvi täällä,
    ja hauska meill' on olo suloisella säällä.

    Kun tulee lumituiskut ja talvi päälle päätyy,
    kun räntää viikot viskoo ja virrat, järvet jäätyy,
    käy, veltto, kammioosi ja piile turkin taljaan
    ja laita roihu takkaan ja lämmin viini maljaan."

Sillä aikaa olivat molemmat nuorukaiset piilostaan katselleet ja
kuunnelleet miesten elämää kuin jotain näytelmää. He eivät uskaltaneet
liikahtaakaan, Richard oli vain irroittanut jousensa vetokoukun
voidakseen tarpeen vaatiessa ampua. Äkkiä kuultiin suhiseva ääni,
sitten seurasi kilahdus, ja muurikiven sirusia sinkoili alas korkeasta
savutorvesta.

Matcham ei voinut pidättää tukahutettua huudahdusta, ja Richardinkin
kädestä pääsi vetokoukku, mutta samassa he molemmat älysivät, että
varmaankin tuo puussa seisova tähystelijä, jonka he olivat nähneet, oli
tällä tavoin antanut tovereilleen merkin.

Kaiketi miehet olivat odottaneet tätä merkkiä, sillä he karkasivat
seisaalleen, toiset kiinnittivät vyötään, toiset koettelivat jousen
jännettään tai tarkastelivat miekkaansa ja tikariaan. Ellis nosti
kätensä; hänen kasvonsa olivat äkkiä muuttuneet hurjan tarmokkaiksi ja
silmänvalkuaiset kiilsivät hänen ruskeissa kasvoissaan.

"Pojat", hän huusi, "te tiedätte paikkanne. Älkää päästäkö ainoatakaan
sielua pakoon. Appleyard oli kuin ruokaryyppy, nyt menemme pöytään.
Minä vaadin kostoa kolmen miehen puolesta: Harry Sheltonin, Simon
Malmesburyn ja" -- iskien leveään rintaansa -- "ja Ellis Duckworthin,
kautta pyhän messun."

Samassa hyökkäsi orapihlajapensaista esiin juoksusta punoittava mies.
"Ei sir Daniel vielä tule", hän läähätti, "heitä on ainoastaan
seitsemän. Onko nuoli lentänyt?"

"On äsken ikään", Ellis vastasi.

"Hitto vieköön!" mutisi sanantuoja. "Olinkin kuulevinani sen viuhunaa,
en ole vielä saanut päivällistä."

Minuutin kuluttua kaikki "Mustan nuolen" miehet olivat hävinneet eri
haaroille, kukin edeltäkäsin määrätylle paikalleen. Jäljelle oli jäänyt
ainoastaan kattila ja sammuva tuli sekä kuollut kauris, jonka miehet
äsken olivat tuoneet ja jättäneet orapihlajapensaihin makaamaan.



VIIDES LUKU

Verinen ajo


Nuorukaiset makasivat liikkumatta, kunnes viimeiset askelten äänet
olivat häipyneet tuuleen. Silloin he nousivat ja kömpivät jäykkinä ja
väsyneinä raunioista takaisin toiselle puolen kaivantoa.

"Nyt", sanoi Matcham, "nopeasti Holywoodiin."

"Holywoodiinko!" Dick huudahti. "Kun hyvät toverini ratsastavat suoraa
tietä surman suuhun. Ei toki. En vaikka mikä olisi!"

"Jätätkö minut, Dick?" Matcham kysyi.

"Jätän", vastasi Dick. "Ellen ehdi heitä varoittaa, tahdon kuolla
heidän kanssansa. Pitäisikö minun pettää omat mieheni, joitten kanssa
olen elänyt? Ei suinkaan. Anna minulle jouseni vetokoukku."

Mutta siihen Matcham ei ollut kovinkaan taipuvainen. "Dick", hän sanoi,
"olet pyhimysten kautta vannonut vieväsi minut eheänä Holywoodiin.
Tahdotko rikkoa valasi ja jättää minut?"

"Valaani en aio rikkoa", Dick vastasi, "niin pian kuin olen varoittanut
miehiä, palaan tänne ja saatan sinut Holywoodiin."

"Sinä vain teet minusta pilkkaa", Matcham jatkoi, "juuri nuo miehet,
joita auttaaksesi sinä jätät minut, ajavat minua takaa."

Dick raapi korvallistaan.

"En keksi mitään neuvoa", hän sanoi, "ei auta, sinä olet täällä
turvassa, mutta heitä vartoo kuolema. Anna minulle vetokoukku!"

"Richard Shelton", sanoi Matcham katsoen häntä vakavasti silmiin,
"tahdotko todellakin kuulua sir Danielin miehiin? Etkö kuullut mitä tuo
Ellis sanoi? Etkö välitä omasta verestäsi, isästäsi, jonka he
tappoivat? 'Harry Shelton' hän sanoi. Ja Harry Shelton oli sinun
isäsi."

"Pitäisikö minun uskoa varkaita?" Dick huusi.

"Ei, mutta sen olen kuullut jo ennenkin", vastasi Matcham. "Käy yleinen
huhu, että sir Daniel hänet tappoi, vieläpä hänen omassa talossaan.
Taivas vaatii hänelle kostoa isäsi verestä -- ja sinä, murhatun oma
poika, menet taistelemaan murhaajan puolesta."

"Mitä minun sitten tulee tehdä?" Dick huudahti. "En tiedä, saattaa
kyllä niin olla, mutta katsos, sir Daniel on minua elättänyt ja
kasvattanut, hänen väkensä kanssa olen metsästänyt ja leikkinyt.
Pitäisikö minun nyt vaaran uhatessa pettää heidät? Ei ikinä! Jos niin
tekisin, olisin kunnoton roisto. Ei, toveri, et voi semmoista minulta
vaatia."

"Mutta isäsi?" Matcham sanoi. "Isäsi ja valasi? Sinä vannoit pyhimysten
kautta."

"Isäni!" huudahti Dick. "Niin, isäni kehoittaisi minua menemään. Jos
niin on, että sir Daniel tappoi isäni, niin minä kyllä sen hänelle
maksan, kun aikani tulee -- mutta pettää hänet ja hänen miehensä hädän
hetkellä, sitä en tee. Ja mitä valaani tulee, hyvä ystävä, sinä
varmaankin päästät minut siitä."

"Minäkö, Dick? En ikinä", Matcham vastasi. "Jos sinä minut jätät, olet
valapatto."

"Vereni kiehuu", sanoi Dick, "anna minulle vetokoukku! Heti paikalla!"

"En anna", Matcham kiisti.

"Etkö?" huudahti Dick, "kyllä minä sinut opetan."

"Koetapas", Matcham vastasi.

Kotvan aikaa he seisoivat vastatusten katsoen vihaisesti toisiansa
silmiin. Sitten Dick hypähti kohti. Matcham karkasi pakoon, mutta Dick
saavutti hänet kahdella harppauksella, heitti hänet maahan ja väänsi
vetokoukun hänen kädestään. Matcham makasi suullaan nurmikossa.

"Kyllä minä sinulle näytän", Dick huusi raivoissaan. "Mene sen
kattilaan kaikkine valoinesi." Ja sitten hän rupesi juoksemaan. Matcham
puolestaan karkasi pystyyn ja alkoi juosta hänen jäljessään.

"Mitä sinä tahdot?" Dick huudahti seisahtuen. "Minkä tähden juokset
perässäni? Mene matkoihisi!"

"Tahdon seurata sinua", sanoi Matcham, "metsä on yhtä hyvin minun kuin
sinunkin. Vai nostat sinä jousesi? No niin, ammu, ammu, olethan sinä
aika sankari."

Dick laski jousensa hämillään. "Mene nyt tiehesi", hän sanoi, "olet jo
tehnyt minulle kylliksi kiusaa. Mene hyvällä taikka minun täytyy
pakottaa sinut menemään, jollet tule järkiisi."

"Hyvä", sanoi Matcham itsepintaisesti, "sinä olet väkevämpi, tee mitä
tahdot, mutta minä seuraan sinua, ellet estä väkivoimin."

Dick seisoi tyrmistyneenä. Lyödä hän ei saattanut niin heikkoa ja
turvatonta olentoa, mutta hän ei myöskään voinut keksiä keinoa, millä
päästä tästä vastuksellisesta ja, kuten hän rupesi epäilemään, tuskin
luotettavasta toveristaan.

"Sinä olet hullu", hän sanoi. "Minä riennän vihollistesi luo, ja sinä
vain seuraat."

"En välitä", vastasi toinen, "jos sinä riennät kuoleman kitaan, minä
tulen mukaan. Mieluummin joudun sinun kanssasi vankeuteen kuin jään
vapaaksi ilman sinua."

"Hyvä!" sanoi Dick, "en jouda enää kiistelemään kanssasi. Tule siis
mukaan, jos välttämättä tahdot. Mutta älä vaan rupea petolliseksi,
sillä et pitkälle potki. Saat nuolen nahkaasi, poika."

Niin sanottuaan Dick rupesi nopein askelin kulkemaan eteenpäin
viidakossa, ja Matcham seurasi häntä uskollisesti. Tultuansa
aukeammalle maalle he huomasivat jonkin matkan päässä kummun, jonne
Dick suuntasi kulkunsa saadakseen avaramman näköalan. He eivät
kuitenkaan ehtineet monta askelta ennen kuin Matcham kosketti Dickin
käsivartta ja osoitti kummun vasemmalla puolen olevaa notkoa, josta
puolentusinaa vihreänuttuisia miehiä paraikaa astui ruosteenkarvaisen
kanervan peittämää rinnettä myöten kummun laelle. Etunenässä käveli
Ellis Duckworth, joka oli helppo tuntea metsäkarjukeihäästään.

Dick katsahti Matchamiin leppeämmin.

"Sinä siis kuitenkin olet uskollinen minulle", hän sanoi. "Pelkäsin
sinun olevan toisten puolella."

Matcham rupesi nyyhkimään.

"Mitä hulluja!" Dick sanoi. "Pyhimykset varjelkoot! Rupeatko
vetistelemään yhdestä sanasta?"

"Sinä loukkasit minua, kun heitit minut maahan", Matcham nyyhki. "On
raukkamaista tehdä pahaa heikommalleen."

"Mitä jaarittelet?" vastasi Dick. "Sinulla ei ollut minkäänlaista
oikeutta vetokoukkuuni, hyvä nuori herra. Minun olisi oikeastaan
pitänyt antaa sinulle selkäsauna. Jos tahdot tulla seurassani, saat
myös totella minua; ja nyt mennään."

Tällä aikaa olivat kaikki metsäsissit ehtineet kummun yli ja hävinneet
toiselle puolen. Dick siis riensi hyvää vauhtia sinnepäin. Matcham
puolestaan alussa epäröi, mutta päätti sitten seurata Dickiä. Tällä oli
kuitenkin nopeammat jalat, ja maa oli kovin epätasaista, kanervikko
sakeata ja pitkää, mäki jyrkkää, niin että Dick oli jo aikaa sitten
ehtinyt kummun laelle ja piiloutunut korkeaan kanervikkoon, ennen kuin
Matcham läähättäen ehti paikalle ja äänetönnä painautui hänen
viereensä.

Alhaalla laakson pohjassa näkyi Tunstallin kylästä alas suolle päin
vievä tie. Paikoittain sen varrella oli matalia metsikköjä ja viitoja,
paikoittain aukeata maata kahden puolen. Kaukana alhaalla kiilui
auringon valossa seitsemän teräskypärää. Sieltä he nyt olivat tulossa,
nuo sir Danielin miehet, jotka hän oli lähettänyt ajamaan Matchamia
takaa.

"Näetkö tuota puusaarentoa tuolla tien varrella?" Dick sanoi. "Kunpa
vain pääsisin sinne, voisin antaa heille merkin. Mutta epätoivo valtaa
sydämeni, heitä on vain seitsemän niin monta vastaan, ja pelkät
varsijouset aseina, vihollisilla sitä vastoin pitkät jouset."

Sillä aikaa sir Danielin miehet, Selden etunenässä, lähenivät
lähenemistään, vaaraa aavistamatta. Kerran he kuitenkin seisahtuivat ja
kokoontuivat yhteen ikään kuin kuunnellakseen ja neuvotellakseen. Mutta
se ääni, joka oli herättänyt heidän huomiotaan, oli aivan toista. Se
oli kumeaa tykinjyskettä, jonka kova tuuli aika ajoin kantoi
kaukaiselta taistelukentältä. Ja äänen suunta ilmoitti heille, että
taistelu oli siirtynyt itään päin ja että siis sir Danielin puolue,
"Punaisen ruusun" herrat, olivat kärsineet tappion.

Pian kuitenkin tuo pieni joukko rupesi taas liikkumaan eteenpäin. Nyt
he tulivat ihan aukealle paikalle, ainoastaan yksinäinen metsänkieleke
ulottui tielle saakka. Kun he olivat edenneet tämän kohdalle, lensi
metsiköstä nuoli. Yksi miehistä nosti kätensä ilmaan, hevonen karkasi
pystyyn, ja molemmat, mies ja hevonen sortuivat maahan, yleisen
hämmingin ja hälinän syntyessä toisten joukossa. Tämän kohtauksen
saattoivat molemmat nuorukaiset varsin hyvin sekä nähdä että kuulla.

Hiukan tyynnyttyään ensimmäisestä hämmästyksestään ja säikähdyksestään
yksi miehistä rupesi astumaan alas hevosenselästä, kun jo toinenkin
nuoli tulla suhahti heihin, tehden vielä enemmän tuhoa kuin
ensimmäinen. Taas suistui satulasta mies, ja se joka jo oli
astumaisillaan alas, päästi ohjakset käsistään, hevonen laukkasi täyttä
vauhtia pakoon, laahaten mukanaan jalustimesta riippuvaa ratsastajaa,
jota kivet ja hevosen kaviot pahoin runtelivat.

Nyt oli siis ainoastaan neljä miestä jäljellä. Heistä yksi kääntyi
huutaen ja kiljuen takaisin suolle päin, muut kolme laukkasivat hurjaa
vauhtia eteenpäin Tunstallin tietä, nuolien lentäessä jokaisesta
puuryhmästä, jonka sivuitse he riensivät. Pian yksi hevonen kaatui ja
ratsastaja jäi juoksemaan toisten perässä, kunnes uusi nuoli teki
hänestä lopun. Kaksi oli enää jäljellä. Taas kierähti heistä toinen
maahan, ja heti sen jälkeen kaatui toiselta hevonen. Koko joukosta oli
siis yksi ainoa jäljellä ja hänkin oli nyt muuttunut jalkamieheksi.
Kolmen valtoimeksi jääneen hevosen kavionkapse häipyi kaukaisuuteen.

Kaiken tämän tapahtuessa ei hyökkääjistä ollut näkynyt vilahdustakaan.

Ainoa henkiin jäänyt ratsastaja seisoi kauan aikaa kauhuissaan tiellä
kaatuneen ratsunsa vieressä, tähystellen ympärilleen, eikö jo hänenkin
vuoronsa tule. Mutta kun ei mitään tapahtunut, hänen mielensä
rohkaistui vähitellen ja hän irroitti varsijousensa ikään kuin
hankkiutuakseen ampumaan. Hänen liikunnassaan oli jotakin, josta Dick
heti tunsi hänet Seldeniksi.

Mutta metsästä hänen ympäriltään soi kaikuva nauru. Heti sen
jälkeen lensi nuoli hänen olkapäänsä ylitse. Onneton mies harppasi
taka-askelen. Sitten tuli toinen nuoli, joka tarttui maahan hänen
viereensä. Sitten kolmas hänen eteensä. Ja sitten raikui taas tuo
äänekäs ilkkunauru joka haaralta. Ilmeisesti hänen vihollisensa vain
pilkkasivat häntä, kuten kissa leikkii hiirellä. Hän päästi
vihanulvonnan, nosti jousensa ja lähetti umpimähkään nuolen metsään
päin. Eikä turhaan, sillä nuolen viuhunaan vastasi tukahutettu
kiljahdus metsästä. Silloin hän turvasi jalkoihinsa, heitti jousensa
pois ja lähti juoksemaan täyttä vauhtia melkein suoraan sitä paikkaa
kohti, missä Dick ja Matcham makasivat piilossa.

Nyt "Mustan nuolen" miehet rupesivat tekemään totta. Mutta paras
hetkipä olikin heiltä jo livahtanut ohi. Aurinko paistoi heitä suoraan
silmiin, vaikeuttaen tähtäämistä, ja Selden teki äkkimutkia
harpatessaan pakoon.

Näytti jo siltä kuin hän pääsisi karkuun. Mutta äkkiä soi vihellyspilli
kolme kertaa metsässä, sitten vielä kaksi kertaa. Siihen tuli vastaus
toiselta taholta, ja metsästä kuului kovaa rytinää miesten syöksyessä
läpi viidakon. Selden yhä vain juoksi. Silloin tällöin lensi nuoli
hänen jälkeensä. Jännitetyin mielin ja vapisevin sydämin molemmat
nuorukaiset katselivat tätä turman leikkiä. Dick piti joustansa
valmiina auttaakseen pakenevaa miestä, ja Matchamkin oli unohtanut,
että tämä oli hänen vihollisensa. Selden oli tuskin viidenkymmenen
askelen päässä heistä, kun nuoli sattui häneen ja hän kaatui maahan.
Hän nousi kuitenkin heti ja rupesi uudestaan juoksemaan, mutta nyt hän
hoiperteli kuin sokea ja erehtyi suunnastaan.

Dick karkasi pystyyn. "Tännepäin!" hän huusi. "Tännepäin! Täällä on
apua! Juokse mies, juokse!"

Mutta samassa tuli toinen nuoli, joka sattui Seldenin hartiaan, lävisti
hänen rautarengaspaitansa saumauksen ja hänen nuttunsa sekä kaatoi
hänet maahan kuin kiven.

"Oi, mies parka!" Matcham huudahti väännellen käsiään.

Dick seisoi kuin kivettyneenä mäellä, nuolten maalitauluna. Epäilemättä
olisikin hänen viimeinen hetkensä heti tullut, jollei Ellis Duckworthin
mahtava ääni olisi kajahtanut.

"Seis!" hän huusi. "Älkää ampuko! Ottakaa hänet elävältä! Se on nuori
Shelton -- Harryn poika."

Samassa soi taas vihellyspillin räikeä ääni monta kertaa perätysten,
johon yhtäläinen ääni sieltä täältä metsästä vastasi. "Kostajan"
sotapilli täten antoi käskynsä väelleen.

"Tuhat tulimmaista!" huusi Dick. "Nyt olemme hukassa. Nopeasti, toveri,
nopeasti."

Samassa he kääntyivät ja puikkivat pakoon metsään, minkä käpälistä
lähti.



KUUDES LUKU

Päivän kuluessa


Onni oli nuorukaisille suopea. Joka haaralta "Mustan nuolen" miehet
riensivät mäenrinnettä kohti ja muutamat olivat jo melkein ehtineet
kummun laelle saakka, kun sen toisella puolen Dick ja hänen turvattinsa
pujahtivat tammistoon, jossa maa oli kova ja pensaaton sekä loivan
viettävä, niin että he saattoivat kiitää aika vauhtia. Sitten tuli
eteen aukea maa, ja heidän täytyi poiketa vasemmalle pysyäkseen metsän
suojassa, joten he lähenemistään lähenivät maantietä ja jokea jonka yli
he aikaisemmin samana päivänä olivat tulleet.

Heidän takaa-ajajansa sitä vastoin kaartoivat

80

toisaalle, Tunstalliin päin, otaksuen nuorukaisten pyrkivän sinne sir
Danielin linnan turviin. Ainoastaan joku heistä oli eksynyt vasemmalle,
kuten nuorukaisetkin.

Huomatessaan ettei heitä ajettu takaa, nuorukaiset pysähtyivät
hengähtääkseen. Dick koetti kuunnella korva maata vasten, mutta kova
tuulen kohina metsässä esti saamasta täyttä varmuutta, minkä takia hän
komensi: "Eteenpäin taas."

Huolimatta väsymyksestään ja vaikka Matchamille kävi vaikeaksi
loukkaantuneella jalallaan nilkutella eteenpäin, he jatkoivat pakoansa
milloin sakean tammiston milloin harvemman viidakon läpi.

"Seis!" jylisi äkkiä miehen ääni.

Puitten välissä, noin viidenkymmenen askelen päässä, seisoi kookas
vihreänuttuinen mies, juoksusta hengästyneenä ja läähättäen. Hän ojensi
jousensa heitä kohti. Matcham seisahtui kovasti kiljahtaen. Dick
puolestaan paljasti väkipuukkonsa ja hyökkäsi nopeasti kuin salama
miehen kimppuun. Joko pojan rohkeuden yllättämänä tai saamaansa kieltoa
noudattaen tämä jätti ampumatta, seisoi vain typertyneenä,
puolustautumatta, kun Dick tarttui hänen kurkkuunsa ja heitti hänet
selälleen maahan. Jousi lennähti toiselle puolelle ja nuoli toiselle.
Aseeton mies kävi hyökkääjään kiinni, mutta väkipuukko välkähti ja
painui kahdesti. Pari huokausta kuului, Dick nousi ja seisoi
liikkumattoman ruumiin ääressä.

"Pois, pois!" hän huusi, ja niin lähdettiin taas juoksemaan, Matcham
nilkutellen perässä. Mutta jopa täytyi heidän hiljentää vauhtiaan.
Dickiäkin rupesi väsymys painamaan, ja Matchamin jalkaa särki kovasti.
Äkkiä he saapuivat metsän rajaan, ja Risinghamista tuleva tie oli
heidän edessään. He seisahtuivat. Tie kulki kahden korkean
metsäseinämän välitse.

Seisoessaan siinä neuvottomina he äkkiä erottivat epämääräistä ääntä,
ensiksi ikään kuin vahvaa tuulenhuminaa, mutta se kasvoi ja läheni
nopeasti, eikä ollut enää epäilemistä: se oli laukkaavien hevosten
jalantöminää. Kohta ilmestyikin tien mutkasta kokonainen komppania
ratsuväkeä, joka epäjärjestyksessä ja hurjaa vauhtia ikään kuin
henkensä edestä kiiti nuorukaisten ohitse, tuli ja hävisi. Nuorukaiset
ehtivät kuitenkin huomata, että miehissä oli paljon haavoittuneita, ja
joukossa laukkasi miehettömiäkin hevosia satulat verissä. Ilmeisesti
pakolaisia siitä suuresta tappelusta, josta tykkien jyske jo oli tuonut
tiedon.

Tuskin oli joukko ehtinyt hävitä näkyvistä, kun taas kuului
kavionkapsetta. Mutta nyt ilmestyi ainoastaan yksinäinen ratsastaja,
jonka loistava sota-asu ilmaisi hänet ylhäiseksi mieheksi. Häntä
seurasi joukko kuormavankkureita, joitten ajajat pieksivät hevosiaan
henkensä takaa. Nämä olivat varmaan jo aikaisin päivällä lähteneet
pakoon, mikä ei heitä kuitenkaan pitkälle auttanut. Sillä juuri nyt
heidän ehdittyään kummissaan katselevien nuorukaisten kohdalle heidät
saavutti aseellinen mies, joka raivoissaan rupesi hakkaamaan heitä
lyhyellä säilällään. Osa heistä pakeni metsään, mutta muut hän yhä
sadatellen hakkasi maahan istuinlaudoiltaan.

Taaskin kaukainen kolina ilmoitti uusia tulijoita, ja tällä kertaa ääni
kasvoi entistä paljon kovemmaksi. Vaunujen rytinä, kaviontöminä,
miesten huudot, kauhea sekava melske täytti ilman. Kokonainen
sotajoukko aaltoili tietä pitkin kuin tulvavesi.

Dick katseli synkkänä tätä näytelmää. Hän oli tuntenut Risinghamin
herran värit ja hän käsitti että tappelu oli päättynyt Lancasterin,
"Punaisen ruusun", täydelliseen tappioon. Mutta missä oli sir Daniel?
Oliko hänet otettu vangiksi, oliko hän häviöön joutunut pakolainen vai
oliko hän kunniapattoisena paennut vihollisen, Yorkin, "Valkoisen
ruusun" puolelle?

Se olisi ruma juttu.

Dick oli aikonut seurata maantietä Holywoodin tienhaaraan saakka, mutta
nyt hänen täytyi muuttaa päätöksensä.

"Tule!" hän sanoi Matchamille synkkänä ja vakavana. He palasivat
takaisin metsään ja kävelivät kotvan aikaa sanaakaan virkkamatta.
Aurinko oli mailleen menemäisillään ja ilma kävi koleaksi.

"Olisipa jotain syötävää!" Dick huudahti.

83

Matcham istahti maahan ja alkoi itkeä.

"Kylläpä sinä nyt osaat itkeä illallisen tähden", sanoi Dick
halveksivasti, "mutta kun kysyttiin seitsemän miehen henkeä sinun
tähtesi, silloin oli sydämesi kova. Sinulla on seitsemän miehen kuolema
tunnollasi, toveri. Sitä en milloinkaan anna sinulle anteeksi."

"Minun tunnollani?" Matcham huudahti katsellen häntä tuimasti. "Ja
sinun väkipuukkosi on vielä punainen miehen verestä. Minkä tähden
tapoit sen miesraukan? Hän viritti jousensa, mutta hän ei ampunut. Sinä
olit hänen vallassaan, mutta hän säästi sinut. Olethan sinä urhoollinen
sankari."

Dick seisoi äänetönnä.

"Tein sen rehellisessä taistelussa", hän sanoi viimein, "hyökkäsin
tähdättyä jousta vastaan."

"Teit raukkamaisesti", Matcham vastasi. "Olet vain suurisuinen
kerskuri, nuori herra Dick. Sinä käytät väärin etuasi, kun olet
yläkynnessä, mutta kun tulee joku sinua väkevämpi, kylläpä silloin olet
nöyrä. Isäsi murhan jätät kostamatta, mutta jos tiellesi tulee turvaton
naisparka, jolla ei ole voimia eikä asetaitoa, vaan tahtoisi olla
sovussa sinun kanssasi -- kas silloin olet mies hänet masentamaan."

Dick oli siinä määrin raivoissaan, että häneltä jäi huomaamatta tuo
"naisparka", joka liiassa innossa oli lipsahtanut Matchamin kieleltä.

"Sieluni kautta!" hän huusi. "Kahdesta on toinen väkevämpi. Väkevämpi
sortaa heikompaa, jos tämä sen ansaitsee, ja sinä nuori herra Matcham
olet ansainnut selkäsaunan pahankurisuudesta ja kiittämättömyydestä
suojelijaasi kohtaan. Ja mitä sinä ansaitset, sen saatkin."

Sen sanottuaan hän tyynesti rupesi irroittamaan vyötään.

"Tästä saat illallisen", hän sanoi tuimasti.

Matcham oli lakannut itkemästä. Hän oli kalpea kuin palttina, tuijotti
vain liikahtamatta riitakumppaniaan kasvoihin. Dick astui askelen
heilauttaen vyötään. Mutta uhrin silmät ja hennot väsyneet kasvot
tyrmistyttivät häntä. Rohkeus oli pettämäisillään.

"Tunnusta olleesi väärässä", hän sanoi hiukan epävarmana.

"En", sanoi Matcham, "olin oikeassa. Anna tulla, julmuri! Jalkani on
loukkautunut, olen väsyksissä, en vastusta. En ole sinulle mitään pahaa
tehnyt. Tule ja lyö -- pelkuri!"

Noista sanoista vimmastuneena Dick nosti vyön lyödäkseen, mutta
nähdessään kuinka toinen vavahti ja kyyristyi kokoon, hänen kävi
sääliksi, käsivarsi hihnoineen vaipui ja hän jäi seisomaan
neuvottomana.

"Paha sinut periköön!" hän sanoi viimein. "Kun olet noin heikko, sinun
pitäisi hillitä kieltäsi. Mutta menköön pääni jos lyön sinua." Ja hän
kiinnitti vyön taas paikoilleen. "En tahdo sinua lyödä", hän jatkoi,
"mutta anteeksi en anna sinulle -- en milloinkaan. En sinua tuntenut,
sinä olit isäntäni vihollinen, lainasin sinulle hevoseni, päivälliseni
olet syönyt, olet sanonut minua pelkuriksi ja kerskuriksi."

"Ja sittenkään et minua lyö", Matcham vastasi.

"Vaiti!" sanoi Dick, "vaiti! sanon minä sinulle. Olet mahtanut saada
huonon kasvatuksen, mutta huomaan että sinussa on hyvä pohja, ja ennen
kaikkea sinähän pelastit minut virrasta. Kas, sen unohdinkin kokonaan,
olen ollut yhtä kiittämätön kuin sinäkin. Mutta nyt, menkäämme. Jos
aiomme päästä Holywoodiin tänä iltana -- tahi aikaisin huomisaamuna, on
parasta panna jalat liikkeelle."

Mutta nyt oli Matchamin vuoro. Vaikka Dick oli tyyntynyt, ei Matcham
tahtonut antaa hänelle anteeksi. Hänen rajuutensa, tapetun metsäsissin
muisto ja ennen kaikkea tuon nostetun vyön näky ei mennyt hänen
mielestään.

"Kiitän sinua muodon vuoksi", hän sanoi. "Mutta puhuakseni totta, hyvä
nuori herra Shelton, kulkisin mieluummin yksin. Metsä on laaja,
menkäämme kumpikin omaa tietämme. Olen sinulle velkaa aterian ja
nuhdesaarnan. Hyvästi!"

"Niinkö?" sanoi Dick. "Jos vedät sitä virttä, olkoon menneeksi, ja paha
sinut periköön!"

Niin he erosivat ja kumpikin rupesi kulkemaan omaa tietään välittämättä
minnepäin, ajatellen ainoastaan riitaansa. Dick ei ollut kuitenkaan
monta askelta astunut ennen kuin kuuli nimeänsä mainittavan: Matcham
riensi hänen jälkeensä.

"Dick", hän huudahti, "olisihan sopimatonta erota näin jäykästi. Tässä
on käteni ja sydämeni myös. Kaikesta hyvästä mitä olet minulle tehnyt,
avusta ja neuvosta, kiitän sinua, en muodon vuoksi, vaan sydämestäni.
Ja onnea matkalle!"

"Hyvä toveri!" vastasi Dick. "Onnea matkalle vain, jos onni suinkin voi
sinua seurata. Sinä olet liian riitaisa."

Sitten he erosivat toistamiseen, mutta tällä kertaa taas Dick riensi
heti Matchamin perään.

"Tässä on jouseni", hän sanoi, "ei sinun sovi kulkea ihan aseetonna."

"Jousi!" sanoi Matcham. "Ohoh, mitä minä sillä teen, en jaksa sitä
jännittää enkä osaa tähdätä. Ei siitä ole minulle apua. Kuitenkin
kiitän sinua."

Yö oli jo tehnyt tuloa ja puiden alla he eivät enää erottaneet
toistensa kasvonilmeitä.

"Yö on pimeä", Dick sanoi, "minä kävelen hiukan matkaa kanssasi,
ainakin siksi kunnes pääset polulle. Kunpa ei sinulle vain mitään
tapahtuisi."

Enempää puhumatta hän rupesi kulkemaan eteenpäin, ja Matcham perässä,
kuten ennenkin. Yhä synkemmäksi kävi pimeys. Siellä täällä
metsänaukeamissa he näkivät tähtituikkeisen taivaanlaen. Kaukaisuudesta
kuului yhä heikkenevä kaiku Lancasterin sotajoukon pakohälinästä.

Kuljettuansa puolen tuntia he tulivat aukealle kankaalle. Kanervat
kimaltelivat tähtien valossa. Punakatajaryhmät siellä täällä näyttivät
pieniltä saarilta. Nuorukaiset katselivat toisiaan.

"Sinä olet väsyksissä?" sanoi Dick.

"Niin, kovin väsyksissä", toinen vastasi, "suorastaan tahtoisin
laskeutua maahan kuolemaan."

"Kuulen veden solinaa", sanoi Dick, "menkäämme sinnepäin, minua kovin
janottaa."

He astuivat loivaa rinnettä alas, ja siellä noron pohjassa lorisi
pensaitten reunustama puro. He laskeutuivat vatsalleen ja joivat
viileätä vettä kyllikseen.

"Dick", sanoi Matcham, "nyt en jaksa enää, käyköön miten tahansa."

"Kulkiessamme tänne alas huomasin pienen hietakuopan", Dick sanoi,
"menkäämme sinne nukkumaan."

"Hyvin mielelläni", sanoi Matcham.

Kuoppa oli kuiva, toisessa reunassa kasvoi sinivatukkapensaita, jotka
muodostivat jonkinlaisen katoksen. Nuorukaiset laskeutuivat levolle
likitysten pysyäkseen lämpiminä. Riita oli unohtunut ja pian he
sikeästi nukkuivat levollista unta tähtitaivaan alla.



SEITSEMÄS LUKU

Valepukuinen mies


Päivän valjetessa, ennen kuin aurinko oli noussut, nuorukaiset
heräsivät. Itäisen taivaanrannan väriloiste kuitenkin ilmoitti, että
päivän ruhtinas oli tulossa, puissa jokin lintu silloin tällöin
hiljaisella sirkutuksella valmistautui ottamaan häntä vastaan.
Nälkiintyneinä ja väsyksissä nuorukaiset makasivat liikkumatta,
suloiseen hervottomuuteen vaipuneina. Äkkiä heidät havahdutti kellon
ääni.

"Kello!" huudahti Dick nousten istualle. "Olemmeko niin likellä
Holywoodia?"

Kotvasen kuluttua kello soi uudestaan, mutta tällä kertaa vielä
likempänä. Ja sitten taas yhä uudestaan, aina vain likempänä.

"Mitähän tämä oikein merkinnee?" arveli Dick, joka nyt oli täysin
valveilla.

"Joku liikkuu", Matcham sanoi, "ja hänen kävellessään soi kello."

"Sen kyllä älyän", sanoi Dick, "mutta mitä varten? Mitä hän Tunstallin
metsissä toimittaa? Kolea sointi ei minua miellytä."

"Niin", sanoi Matcham väristen, "se kuuluu kaamealta. Ellei jo olisi
päivä --"

Hän ei ehtinyt lopettaa ennen kuin kilinä kävi varsin kiireiseksi ja
tiheäksi, sitten kuului yksinäinen kilahdus, ja sitten se taukosi.

"On niinkuin joku olisi ensin juossut ja sitten hypännyt puron yli."

"Nyt hän taas kulkee rauhallisesti", Matcham sanoi.

"Eipä niinkään", vastasi Dick, "ei niinkään rauhallisesti. Hän käy
nopeasti ja levottomasti. Aivan kuin olisi hengenhädässä tahi
kiireisissä asioissa. Etkö huomaa kuinka nopeasti kilinä lähenee?"

"Nyt se on ihan lähellä", Matcham huomautti.

He olivat kavunneet hietakuopan partaalle, ja kun kuoppa oli kummun
rinteessä, heidän eteensä avautui kanervikkoaukio metsään saakka.
Aukion poikki kiemurteli valkeana juovana polku, Dickin mielestä Moat
Houseen päin.

Polkua myöten hoiperteli valkoinen olento. Nyt hän seisahtui ja katsoi
ympärilleen. Sitten hän taas hitaasti eteni kumartuneena miltei kaksin
kerroin. Joka askelella tiuku kilisi. Valkoinen päähine oli vedetty
kasvoille ikään kuin silmikoksi niin syvälle, ettei niitä laisinkaan
näkynyt. Kulkija näytti tunnustelevan tietä sauvallaan. Nuorukaisten
selkäpiitä karmi.

"Spitaalinen", Dick änkytti.

"Se, jota hän koskettaa, on kuoleman oma", sanoi Matcham. "Juoskaamme."

"Ei", sanoi Dick. "Etkö näe? -- Miesparka on sokea ja tunnustelee tietä
sauvallaan. Hän on enemmän surkuteltava kuin pelättävä."

"Kyllä häntä surkuttelen, kun hän vain on mennyt ohi", Matcham arveli.

Sokea spitaalinen oli nyt tullut ihan likelle, ja samassa
silmänräpäyksessä aurinko nousi ja valaisi kirkkaasti hänen valkoista
päähinettään. Hän oli ollut pitkä mies ennen kuin tuo kauhea tauti oli
hänet koukistanut, ja vieläkin hän astuskeli voimakkaasti. Tiu'un
surullinen kilinä, sauvan kolahtelu maahan, silmäaukoton kasvojen peite
ja tieto siitä, että hän ei ollut ainoastaan kärsimykseen ja kuolemaan
tuomittu, vaan ihmisten seurastakin eristetty, saattoi nuorukaiset
kammosta värisemään.

Tullessaan kuopan kohdalle hän seisahtui ja käänsi kasvonsa nuorukaisia
kohti.

"Neitsyt Maria auttakoon meitä!" Matcham kuiskasi. "Hän näkee meidät."

"Vaiti!" kuiskasi Dick vastaan. "Hän vain kuuntelee. Onhan hän sokea,
höperö."

Spitaalinen katseli tahi kuunteli muutamia sekunteja. Sitten hän taas
rupesi liikkumaan eteenpäin, mutta ei montakaan askelta ennen kuin
vielä kerran seisahtui ja kääntyi nuorukaisiin päin ikään kuin
katsellakseen. Nyt myös Dick kalpeni ja ummisti silmänsä. Mutta pian
tiuku taas kilisi ja spitaalinen sen enempää empimättä kulki eteenpäin
metsään saakka, johon hän hävisi.

"Hän näki meidät", Matcham sanoi. "Sen vaikka vannon."

"Lorua!" sanoi Dick. "Hän vain kuunteli. Hän oli peloissaan, miesparka.
Jos sinä olisit sokea ja aina kävelisit umpipimeässä, säikähtäisit jo
lehden kahinaakin tai linnun piipitystä."

"Dick hyvä! Hän näki meidät", toisti Matcham. "Tuolla tavoin ei kukaan
kuuntele. Hänellä on paha mielessä. Kuulehan, hänen tiukunsa ei soi
enää."

"Se on totta", Dick sanoi. "Se ei tiedä hyvää. Menkäämme, pyhän messun
kautta."

"Hän meni itään päin, menkäämme me länteen", sanoi Matcham. "En voi
tyynesti hengittää ennen kuin tuo spitaalinen on selkäni takana."

"Olet liian pelkuri, John", vastasi Dick. "Aiommehan pyrkiä suoraa
tietä Holywoodiin, niin suoraan kuin osaamme, ja meidän on siis mentävä
pohjoiseen päin, ymmärtääkseni."

He rupesivat heti kävelemään ja päästyänsä kiveltä kivelle harpaten
puron yli he pyrkivät jyrkempää äyrästä ylös metsään päin. Maa kävi
epätasaiseksi, siellä täällä kasvoi yksinäinen puu tai puuryhmä. Oli
vaikea pysyä selvillä suunnasta, ja lisäksi vielä nälkä sekä väsymys
hidasti kulkua.

Äkkiä he eräältä mäennyppylältä näkivät spitaalisen parinsadan jalan
päässä kävelevän poikittain heidän editseen. Tiuku ei nyt kilissyt eikä
sauva survonut maata. Hän astui reippaasti ja varmasti, kuten näkevä
ainakin. Seuraavassa tuokiossa hän oli hävinnyt pensaikkoon.

Nuorukaiset piiloutuivat säikähtyneinä kanervikkoon.

"Aivan varmaan hän ajaa meitä takaa", Dick sanoi. "Näitkö, hän piti
tiu'un kielestä kiinni, jottei se soisi, nyt auttakoot meitä
pyhimykset, spitaalista vastaan minä en pysty taistelemaan."

"Mitä hän aikoo?" Matcham huudahti. "Mitä hän tahtoo? Onko milloinkaan
kuultu että spitaalinen, vain pahaa tehdäkseen, on vainonnut
onnettomia? Eikö hänellä ole tuo tiuku juuri ihmisiä varoittamassa?
Dick, tässä piilee jotakin pahempaa."

"En käsitä mitä tämä tietää", kuiskasi Dick, "olen ihan hervoton.
Pyhimykset auttakoot meitä!"

"Aiotko jäädä tähän loikomaan?" Matcham sanoi. "Palatkaamme aukiolle,
siellä hän ei voi huomaamatta hiipiä kimppuumme."

"En minä", sanoi Dick. "Voimani on mennyttä. Ja kenties hän menee ohi
meitä huomaamatta."

"Jännitä edes jousesi", toinen huudahti. "Oletko sinä olevinasi mies?"

Dick teki ristinmerkin. "Älä, älä!" hän sanoi. "Terveitä ihmisiä
vastaan kyllä taistelen, mutta en aaveita vastaan -- enkä spitaalisia.
En tiedä kumpi on kimpussamme. Taivas meitä suojelkoon!"

"Jos miehen rohkeus on tuollaista, niin kylläpä hän on aika raukka!"
Matcham sanoi. Silloin kuultiin taas tiu'un kilahdus. "Hän ei enää pidä
kiinni tiu'un kielestä", Matcham kuiskasi. "Pyhimykset auttakoot!
Kuinka likellä hän on!"

Dick ei vastannut sanaakaan; hänen hampaansa kalisivat.

Nyt vilahti jotain valkeata pensasten välistä, ja sieltä tuli näkyviin
ensiksi pää ja sitten koko haamu. Äkkiä hän päästi huudon ja juoksi
suoraan kohti nuorukaisia. Nämä pakenivat kirkaisten, yksi yhtäälle,
toinen toisaalle. Mutta heidän kauhistava vihollisensa syöksyi
Matchamin jälkeen, saavutti tämän muutamalla harppauksella ja tempaisi
hänet käsiinsä.

Nuorukainen päästi parahduksen, johon kaiku vastasi läheltä ja kaukaa,
hänen hento ruumiinsa värähteli, sitten hänen jäsenensä herpaantuivat
ja hän lyhistyi taintuneena kiinniottajan käsiin. Dick kuuli
parahduksen. Hän kääntyi ja näki Matchamin kaatuvan. Silloin hänen
rohkeutensa ja voimansa palasi. Säälin ja vihan huuto pääsi hänen
suustaan ja samassa hän jännitti varsijousensa. Mutta ennen kuin hän
ehti ampua, spitaalinen nosti kätensä.

"Seis, Dick", huusi tuttu ääni. "Älä ammu, houkkio! Etkö tunne
ystävääsi?"

Samassa hän laski Matchamin maahan ja paljasti kasvonsa.

"Sir Daniel!" Dick huudahti.

"Juuri niin, pyhän messun kautta, juuri sir Daniel", vastasi ritari.
"Aiotko ampua kasvattajaasi, veijari? Mutta tässä on tämä --" Hän
keskeytti ja osoittaen Matchamia hän kysyi: "Miksi häntä sanot, Dick?"

"Niin", sanoi Dick, "minä sanon häntä nuoreksi herra Matchamiksi.
Ettekö häntä tunne? Hän sanoi teidän tuntevan hänet."

"Kyllä tunnen", sir Daniel vastasi hihittäen. "Hän on mennyt
tainnoksiin ja, totta puhuen, vähemmästäkin hän olisi voinut pyörtyä.
Hei Dick, pelästytinkö teidät pahastikin?"

"Pelästytitte, sir Daniel, kyllä te meitä kauheasti pelästytitte",
sanoi Dick ja päästi vieläkin huokauksen muistellessaan sitä. "Teidän
luvallanne, sir, olisin melkein mieluummin tahtonut kohdata itse mustan
paholaisen. Ja totta puhuakseni minua värisyttää vieläkin. Mutta mikä
saattoi teidät esiintymään tuommoisessa valepuvussa?"

Sir Danielin kasvot synkistyivät vihasta.

"Mikäkö minut saattoi?" hän sanoi. "Hyvä että muistutit minulle. Mikä?
Minä piileskelen henkeni takia täällä omissa metsissäni. Jouduimme
onnettomuudeksemme liian myöhään taistelupaikalle, juuri parhaiksi
suuren pakopyörteen nieltäviksi. Missä ovat reippaat ratsumieheni?
Pyhän messun kautta, Dick, en tiedä itsekään. Meidät pyyhkäistiin pois,
jouduimme keskelle pahinta mellakkaa, en ole nähnyt ainoatakaan oman
värini miestä sen jälkeen kun näin kolmen heistä kaatuvan. Minä itse
pääsin eheänä Shorebyhin, ja 'Mustaa nuolta' muistellen hankin
itselleni tämän puvun ja tiu'un ja rupesin hiljakseni pyrkimään Moat
Houseen. Tämä valepuku on kerrassaan verraton, Dick. Tiu'un kilinä
suojelee pahimmaltakin rosvolta, sen ääni panee joka ainoan
kalpenemaan. Viimein satuin kulkemaan sinun ja Matchamin ohitse. En
heti varmasti teitä tuntenut, päähine esti minua selvästi näkemästä ja
sen lisäksi minun oli mahdoton käsittää, mitenkä te olitte joutuneet
yhteen. -- Mutta huomaan", hän keskeytti, "että tämä sinun
toveriparkasi rupeaa näyttämään toipumisen oireita. Pari tippaa hyvää
viiniä ei liene hänelle vahingoksi."

Näin sanoen hän veti tilavan kaapunsa alta isohkon pullon ja rupesi
hieromaan Matchamin ohimoita sekä kostuttamaan tämän huulia viinillä.
Vähitellen pyörtynyt tointui, avasi silmänsä ja katseli kummastuneena
vuorotellen sir Danielia ja Dickiä.

"Rauhoitu, Jack!" Dick sanoi, "ei se ollutkaan spitaalinen, se oli sir
Daniel, näetkö!"

"Otapas kunnollinen kulaus tätä", sanoi ritari, "se palauttaa tarmosi.
Sen jälkeen annan teille hyvän aterian ja sitten kiiruhdamme kaikki
kolme kotiin Tunstalliin. Sillä tunnustanpa suoraan, Dick", hän jatkoi
asetellessaan heidän eteensä leipää ja lihaa, "minulla on kiihkeä halu
päästä neljän muurin turvaan. Siitä alkaen kun ensi kerran nousin
hevosenselkään, en ole ollut näin kovassa ahdingossa; henkeni ja
omaisuuteni on vaarassa, ja kaiken lisäksi nuo roistot ajavat minua
takaa metsässä. Mutta en ole vielä hukassa. Kyllä jokunen joukko
miehistäni pelastautuu kotiin. Bennet Hatchilla on kymmenen miestä,
Seldenillä oli kuusi. Ei, kyllä me pian jälleen olemme entisissä
voimissa. Kunhan vain pääsen sovintoon onnen suotta suosiman Yorkin
herran kanssa, Dick, niin olen kyllä taas miestä ja valmis vaikka
mihin."

Ritari täytti viinillä juomasarvensa juodakseen siinä vieressä
seisoneen, tyrmistyneen näköisen Dickin terveydeksi.

"Selden", tämä änkytti, "Selden --", ja sitten hän vaikeni.

Sir Daniel laski juomasarvensa alas juomatta.

"Mitä!" hän huusi muuttuneella äänellä. "Selden! Puhu! Mitä hänestä
tiedät?"

Dick kertoi änkyttäen, mitä oli tapahtunut.

Ritari kuunteli äänetönnä, viha ja murhe vääristivät hänen kasvojaan.

"Malttakaa", hän huusi, "vannon oikean käteni kautta, kyllä minä
kostan! Minä murskasin tuon Duckworthin kuin ruo'on, poltin katon hänen
päänsä päältä, saatoin hänet mieron tielle, ajoin hänet pois näiltä
mailta, ja nyt hän palaa astuaksensa minua vastaan! Mutta odotapa,
Duckworth, kyllä saat tämän velan maksaa!"

Hän seisoi kotvan aikaa äänetönnä. Hänen kasvoistaan kuvastui kova
sisäinen taistelu.

"Syökää!" hän huusi, "ja sinä siinä, vanno minulle", hän jatkoi
Matchamille, "että seuraat minua Moat Houseen."

"Kunniani kautta", Matcham vastasi.

"Viis minä sinun kunniastasi!" huusi ritari. "Vanno minulle äitisi
autuuden kautta!"

Matcham vannoi vaaditun valan. Sir Daniel korjasi päähinettään, otti
tiukunsa ja sauvansa.

"Syökää nopeasti", hän sanoi, "ja seuratkaa sitten minua kotiin!"

Niin sanoen hän poistui viidakkoon, ja heti rupesi tiuku jälleen
kilisemään. Nuorukaiset istuivat kuunnellen kilinän häviämistä
kaukaisuuteen.

"Sinä aiot siis Tunstalliin?" kysyi Dick.

"Totta kai", Matcham vastasi, "kun täytyy. Olen urheampi sir Danielin
selän takana kuin hänen kasvojensa edessä."

He söivät sitten kiireesti ja alkoivat kulkea Tunstalliin päin. Pari
tuntia kuljettuaan he näkivät Moat Housen punaisten muurien ja kattojen
vilahtavan puitten välistä.

"Nyt", Matcham sanoi seisahtuessaan, "saat jättää ystäväsi John
hyvästi, et enää koskaan häntä näe. Anna, Dick, hänelle anteeksi, jos
hän on sinua loukannut, niinkuin hän sydämestään ja rakkaudella antaa
sinulle anteeksi."

"Mitä tarkoitat?" kysyi Dick. "Jos me molemmat menemme Tunstalliin,
tapaamme tietysti toisemme useinkin."

"Et sinä milloinkaan enää saa nähdä John Matcham parkaa", toinen
vastasi, "häntä joka oli sellainen pelkuri ja niin vaivalloinen ja joka
kuitenkin veti sinut virrasta. Kunniani kautta, Dick. Kun olemme
saapuneet Moat Houseen, sinä et enää näe John Matchamia."

Hän avasi sylinsä ja ystävykset syleilivät toisiaan.

"Ja Dick", Matcham jatkoi, "minä aavistan, ettei hyvä meitä
Tunstallissa odota. Sir Daniel ei ole enää sama kuin ennen. Onni on
tähän saakka ollut hänelle myötäinen, mutta nyt, kun hänen kohtalonsa
on kypsymäisillään ja hänen on taisteltava henkensä puolesta, pelkään
että hänestä tulee huono isäntä meille kummallekin. Hän saattaa olla
uskollinen tappelussa, mutta hänellä on vilpistelijän silmä. Hänen
silmissään, Dick, piilee pelko, ja pelko on julma kuin susi! Me menemme
sisään tähän taloon, Pyhä Maria auttakoon meidät siitä pois!"

Vähän matkaa äänettöminä käveltyänsä he astuivat ulos metsästä.
Heidän edessänsä kohosi sir Danielin pyöreätorninen metsälinna.
Linnankaivannon veteen kuvastuivat tummanpunaiset, siellä täällä
sammaltuneet muurit. Heti kun nuorukaiset tulivat näkyviin, avautui
linnan portti, nostosilta laskettiin alas ja sir Daniel itse, Hatch ja
pappi hänen vieressään seisoivat valmiina ottamaan heidät vastaan
linnan muurien sisäpuolelle.



TOINEN KIRJA

Tunstallin Moat House



ENSIMMÄINEN LUKU

Dick kyselee


Tunstallin linna sijaitsi vähän matkan päässä kuoppaisesta metsätiestä.
Rakennus muodosti lujatekoisen neliön, jonka jokaisessa nurkassa oli
pyöreä torni. Punaisista kivistä rakennetussa muurissa oli
ampumareikiä, ja ylinnä oli rintavarustus sakaroineen. Sisäpuolella oli
vähäinen piha. Koko rakennusta ympäröi noin kahdentoista jalan levyinen
linnankaivanto, "moat", jonka yli yksi ainoa nostosilta vei
linnanporttiin. Pienestä lammikosta johti oja vettä hautaan.

Kun pojat saapuivat linnaan, oli osa linnanväkeä pihalla
puolustushankkeissa. Huolestuneina keskusteltiin piirityksestä, toiset
tekivät nuolia, toiset hioivat miekkoja, jota tehdessään he epäilevästi
pudistelivat päätään.

Sir Danielin ratsumiehistä oli kaksitoista hengissä palannut
taistelusta. Näistäkin oli kolme pahoin haavoittunut, kaksi Risinghamin
tappelussa ja yksi kotimatkalla, sissien yllättäessä. Kun näitten
lisäksi laskettiin sir Daniel itse, Bennet Hatch ja nuori Shelton sekä
ne miehet, jotka ennestään olivat linnassa, niin linnaa puolustamassa
oli kaksikymmentäkaksi miestä, siis kylläkin riittävästi väkeä,
erittäinkin kun toivottiin pakolaisia vielä saapuvan.

Väenpuute ei siis painanut mieliä, siihen oli toinen syy. "Musta nuoli"
se kummitteli miesten ajatuksissa. Yorkin puolueen vihollisuus ei heitä
niinkään paljon huolestuttanut. "Olot muuttuvat pian", oli kansan
tapana sanoa tähän aikaan. Mutta nuo metsänaapurit saivat heidät
pelosta vapisemaan, sillä nämä eivät vihanneet ainoastaan sir
Danielia. Kaikki hänen miehensä tiesivät meneteiksensä julmasti ja
väkivaltaisesti koko lähiseudulla. He olivat kaikki olleet sir Danielin
julmia käskyläisiä. Ja nyt oli parin tunnin taistelu -- johon suurin
osa heistä ei ottanut osaakaan -- kokonaan muuttanut sir Danielin
aseman, hän ja hänen miehensä olivat nyt vain pieni joukko
valtionkavaltajia, jotka suojelusta vailla olivat suljetut mitättömään
linnaan leppymättömien vihollisten lakkaamattoman vainon alaisina.

Yön kuluessa oli kokonaista seitsemän ratsua ilman ratsastajaa ja
pelosta hirnuen saapunut ulkopuolelle linnan porttia. Kaksi kuului
Seldenin joukolle, viisi oli niitä, joilla sir Danielin kanssa
taisteluun lähteneet miehet olivat ratsastaneet. Ja päivän valjetessa
hoiperteli haavoittunut keihäsmies linnanhaudan partaalle ja heitti
siinä henkensä.

Rohkea Bennet Hatch oli myös huolissaan. Ja saatuansa Dickiltä kuulla
Seldenin kohtalon hän hervotonna vaipui kivirahille -- ja itki.
Hämmästyneinä ja kauhistuneina muut miehet katselivat häntä, mutta
eivät rohjenneet mitään kysyä.

"Oi, nuori herra Shelton", sanoi Hatch viimein, "enkö minä sitä
sanonut? Meidän täytyy kaikkien seurata. Selden oli luja mies, hän oli
minulle kuin veli. Hän on mennyt toisena. Niin, meidän täytyy kaikkien
seurata. Sillä mitä tuossa runossa sanottiin:

    "Sydän teillä oli mustempi syttä,
    siksi kantaa mustia nuolia kyttä."

"Niin, Appleyard, Selden, Smith ja vanha Humphrey ovat menneet, ja John
Carter raukka makaa kuolemankielissä ja huutaa pappia."

Dick säpsähti. Matalasta ikkunasta ihan läheltä kuului voihkinaa ja
valitusta.

"Tuolla sisälläkö hän makaa?" hän kysyi.

"Niin, portinvartijan kammiossa", Hatch vastasi, "emme voineet viedä
häntä edemmäs. Joka askelella luulimme hengen hänestä lähtevän. Mutta
sielu nyt luullakseni enimmän kärsii. Hän huutaa taukoamatta pappia,
mutta sir Oliver ei vain tule, en tiedä mistä syystä. Siitä syntyy
pitkä rippi."

Dick lähestyi ikkunaa. Pieni kammio oli matala ja pimeä, hän saattoi
kuitenkin erottaa olkivuoteella makaavan vaikeroivan miehen.

"Carter, ystäväparka, kuinka on laitasi?" hän kysyi.

"Oi, nuori herra Shelton", sai kuoleva kuiskatuksi, "taivaan tähden,
hankkikaa tänne pappi. Minä olen mennyttä miestä. Rientäkää, se on
viimeinen palvelus, jonka voitte minulle tehdä. Minulla on
omallatunnollani jotain, joka vetää minut syvyyteen."

Silloin sir Daniel äkkiä ilmestyi hallin ovelle kirje kädessään.

"Miehet", hän sanoi, "kova isku on kohdannut meitä, minkä tähden
koettaisimme sitä kieltää? Pyrkikäämme siis uudestaan nopeasti
satulaan. Vanha Henrik kuudes on kohta mennyttä. Peskäämme siis hänet
käsistämme. Minulla on hyvä ystävä, joka on herttuan lähin mies --
lordi Wensleydale. No niin, hänelle olen kirjoittanut kirjeen, jossa
pyydän hänen hyväntahtoista suosiotaan. Olen tarjonnut runsaan
hyvityksen menneisyydestä ja riittävän vakuuden tulevaisuutta varten.
Hän on varmaankin antava suotuisan vastauksen. Lahjaton pyyntö on kuin
laulu ilman säestystä. En ole säästänyt lupauksia. Mutta vielä puuttuu
jotakin. Tarvitsen kirjeenviejän -- toimi on vaikea ja vaarallinen, en
sitä salaa. Metsät ovat, kuten tiedätte, täynnä vihollisia. Nopeutta
kysytään. Mutta nopeus ei yksin auta, tarvitaan myös viekkautta ja
varovaisuutta. Kuka siis teistä ottaa viedäkseen tämän kirjeen lordi
Wensleydalelle ja tuodakseen minulle hänen vastauksensa?"

Yksi miehistä nousi heti. "Minä kyllä sen vien, jos suvaitsette", hän
sanoi.

"Ei, ei, jousimies Dicky", ritari vastasi. "Sinä olet kyllä viekas
mutta et nopea, et kelpaa."

"Jos niin on, sir Daniel", sanoi toinen mies, "niin tässä olen minä."

"Pyhimykset varjelkoot", ritari sanoi, "sinä olet kyllä nopea mutta et
viekas. Sinä syöksyisit suin päin John Kostajan leiriin. Kiitän teitä
kumpaakin hyvästä tahdostanne ja rohkeudestanne, mutta ei kumpikaan
teistä sovi."

Silloin Hatch tarjoutui. "Sinä olet täällä tarpeellinen, hyvä Bennet,
sinä olet oikea käteni", ritari vastasi. Hetken aikaa valikoituaan sir
Daniel määräsi erään miehen kirjeenviejäksi.

"Nyt", hän sanoi, "riippuu kaikki sinun nopeudestasi ja älystäsi. Tuo
minulle hyvä vastaus, niin kolmessa viikossa puhdistan metsäni noista
paholaisista, jotka silmiemme edessä levittävät kauhistusta ja kuolemaa
ympärilleen. Mutta huomaa, Throgmorton: toimesi ei ole helppo. Sinun
täytyy hiipiä matkaan yöllä ja liikkua kuin kettu. Ja mitenkä aiot
päästä Till-joen yli? Et voi käyttää siltaa etkä lauttaa."

"Osaan uida", Throgmorton vastasi. "Olkaa huoleti, kyllä minä perille
pääsen."

"Hyvä ystävä, mene nyt ruokailuhuoneeseen, syö ja juo vahvasti", sir
Daniel vastasi ja palasi halliin.

"Sir Daniel on viisas", sanoi Hatch hiljaa Dickille. "Joku toinen olisi
nykyisissä oloissamme koettanut kaunistella asioita, mutta hän puhuu
suoraa kieltä miehilleen. Tässä on vaara, hän sanoo, ja tässä on
vaikeuksia, ja sitä sanoessaan hän laskettelee pilaakin. Totta tosiaan,
pyhän Barbaran kautta, hän on syntynyt päälliköksi! Ei ole sitä miestä
täällä, joka ei olisi äsken hänen puheestaan hiukan rohkaistunut.
Näettekö millä vauhdilla he ryhtyvät työhön?"

Kuullessaan sir Danielia näin innokkaasti kiitettävän Dick vaipui
mietteisiin.

"Bennet", hän sanoi, "kuinka oli isäni kuoleman laita?"

"Älkää kysykö!" sanoi Hatch. "Ei minulla ollut siinä osaa enkä siitä
mitään tiedä. Sen enempää en puhu. Omista töistänsä sopii puhua
niinkuin itse tietää, mutta muitten töistä huhujen ja kulkupuheitten
mukaan ei pidä puhua. Kysykää sir Oliverilta -- niin, ja Carterilta,
jos tahdotte, mutta ei minulta."

Ja Hatch poistui vartiokierrolle jättäen Dickin mietteisiinsä.

"Minkä tähden hän ei tahtonut minulle kertoa?" ajatteli nuorukainen.
"Ja minkä tähden hän mainitsi Carterin? Carter -- oliko hän ehkä
syyllinen?"

Hän meni sisään ja astui kapean käytävän läpi kammioon, missä
haavoittunut sotilas makasi.

"Oletteko tuonut papin?" kysyi tämä kiivaasti.

"En vielä", Dick vastasi. "Tahdon ensiksi puhua pari sanaa sinun
kanssasi. Mikä oli syynä isäni, Harry Sheltonin kuolemaan?"

Miehen kasvot muuttuivat heti.

"En tiedä", hän vastasi lyhyesti.

"Sinä tiedät kyllä", vastasi Dick, "älä koeta minua pettää."

"En tiedä", Carter vastasi.

"Siis saat kuolla ripitönnä", sanoi Dick. "Täällä minä olen ja tänne
jään. Et tarvitse pappia, sillä mitä hyödyttää katumus ja rippi, jollet
aio korjata niitä väärintekoja, joissa olet ollut osallisena?"

"Ette tarkoita mitä sanotte, nuori herra Dick", sanoi kuoleva. "Ette
voi niin kohdella kuolevaa miestä. Se ei olisi teidän arvoistanne eikä
se teitä hyödyttäisi. Jääkää, jos tahdotte. Siten te kyllä syöksette
sieluni kadotukseen -- mutta itse ette sillä mitään voita. Se on
viimeinen sanani." Ja hän kääntyi toiselle kyljelleen.

Dick huomasi puhuneensa malttamattomasti ja oli häpeissään.

"Carter", hän sanoi, "älä ymmärrä minua väärin. Tiedänhän minä että
olit ainoastaan välikappaleena toisen kädessä. Sinun oli pakko totella
isäntääsi, en tahdo sinulle mitään pahaa. Mutta minä olen ruvennut
monesta syystä huomaamaan, että raskas velvollisuuteni on, vaikka
olenkin nuori ja kokematon, kostaa isäni murhaajalle. Pyydän siis, hyvä
Carter, unohda uhkaukseni ja auta minua hyvästä tahdostasi ja oikein
katuaksesi."

Haavoittunut mies ei hiiskahtanut sanaakaan.

"Hyvä", sanoi Dick kotvan aikaa odotettuaan vastausta, "minä menen
hakemaan pappia. Sillä olkoon syntisi minun ja omaisteni suhteen kuinka
suuri tahansa, en minä puolestani tahdo vahingoittaa miestä, joka tekee
lähtöä."

Tätäkin puhetta vanha soturi kuunteli vastaamatta siihen mitään. Hänen
valituksensakin olivat nyt lakanneet. Poistuessaan Dick ei voinut olla
ihailematta miehen järkähtämätöntä lujuutta.

"Ja kuitenkin", Dick ajatteli, "mitä hyödyttää lujuus ilman älyä. Jos
hän olisi ollut syytön, hän olisi puhunut. Hänen vaitiolonsa tunnusti
enemmän kuin hänen lausumatta jääneet sanansa. Niin, joka haaralta saan
todistuksia siitä, että sir Daniel taikka hänen miehensä ovat sen
rikoksen tehneet."

Raskaat mietteet painoivat hänen sydäntänsä. Pitikö hänenkin nyt, kun
sir Danielin onnentähti oli laskemaisillaan, kun toiselta puolen "Musta
nuoli" häntä vainosi ja toiselta puolen voittoisa Yorkin puolue oli
julistanut hänet lainsuojattomaksi, pitikö hänenkin kääntyä sitä miestä
vastaan, joka oli hänen kasvattajansa.

"Jumala suokoon että hän olisi syytön", hän sanoi itsekseen.

Kuului askeleita käytävän kivilattialta, ja sir Oliver lähestyi
synkännäköisenä.

"Teitä odotetaan hartaasti", sanoi Dick papille.

"Olenkin menossa, hyvä Richard", pappi vastasi. "Carter-parka! Hän on
mennyttä miestä."

"Ja vielä sairaampi kuin hänen ruumiinsa on hänen sielunsa", Dick
vastasi.

"Oletko nähnyt häntä?" pappi kysyi säpsähtäen.

"Olen, tulen juuri hänen luotaan", vastasi Dick.

"Mitä hän sanoi -- mitä hän sanoi?" pappi änkytti.

"Hän huusi vain kiihkeästi teitä, sir Oliver. Hyvä olisi jos
rientäisitte", nuorukainen vastasi.

"Menen viipymättä", sanoi pappi. "Oh, me olemme kaikki syntisparkoja ja
meidän täytyy kaikkien kuolla."

"Niin, sir, ja onnellinen se joka voi hyvällä omallatunnolla astua
kohti kuolemaa", Dick vastasi.

Pappi loi silmänsä maahan ja kiiruhti pois jupisten hiljaista rukousta.

"Hänkin", ajatteli Dick hänen poistuttuaan, "hänkin, joka on opettanut
minulle uskonoppia. Minkälaisessa maailmassa elämmekään jos kaikki,
jotka ovat pitäneet huolta minusta, ovat syypäät isäni kuolemaan!
Kostoa! Kostoa! Voi minua onnetonta, jonka täytyy kostaa ystävilleni."

"Ystävilleni", tämä sana johdatti hänen mieleensä Matchamin.
Muistellessaan omituista matkatoveriansa hän hymyili ja kummasteli
ettei ollut poikaa nähnyt siitä alkaen kun he yhdessä astuivat sisään
Moat Housen portista. Hän ikävöi häntä nähdä.

Noin tunnin kuluttua kokoontui talonväki halliin päivälliselle. Halli
oli pitkä matala suoja. Seinät olivat peitetyt kudotuilla verhoilla,
joihin oli kuvattu hurjia miehiä ja nuuskivia verikoiria. Siellä täällä
riippui keihäitä, jousia ja kilpiä. Suuressa tulipesässä leimusi
iloinen roihu, ja pitkin seiniä kulki verhottuja lavitsoita. Keskellä
lattiaa seisoi katettu ja runsaasti varustettu pöytä odottamassa
päivällisvierasten tuloa. Ei sir Daniel itse eikä hänen puolisonsa
ollut läsnä, ja sir Oliverkin, pappi, oli poissa. Samoin Matcham. Dick
rupesi käymään levottomaksi. Hän muisteli toverinsa surullista
ennustusta ja tuumi itsekseen, olisiko tälle tehty jotain pahaa.

Päivällisen jälkeen hän tapasi emännöitsijä Hatchin, joka kiiruhti lady
Brackleyn luo.

"Emännöitsijä hyvä", hän sanoi, "missä on nuori herra Matcham? Näin
teidän saattavan häntä sisään tullessamme tänne."

Vanha nainen nauraa hohotti. "Kylläpä teillä, nuori herra Dick, on
terävät silmät päässänne." Ja taas hän nauroi.

"No, mutta missä hän siis on?" Dick uteli.

"Ette milloinkaan enää saa häntä nähdä", nainen vastasi. "Ette
milloinkaan, se on varma."

"Jollen saa häntä nähdä, tahdon tietää syyn siihen", vastasi
nuorukainen. "Hän ei tullut tänne vapaaehtoisesti. Vaikka olenkin
nuori, olen kuitenkin hänen paras suojelijansa, ja minä tahdon pitää
huolta siitä, että häntä kohdellaan hyvin. Rupean vainuamaan
merkillisiä salaisuuksia täällä ja alan niihin kyllästyä."

Hänen näin puhuessaan laskeutui raskas käsi hänen olalleen. Bennet
Hatch oli heidän huomaamattaan lähestynyt heitä. Peukalonsa
vihjauksella hän kehoitti vaimoansa poistumaan.

"Dick-ystävä", hän sanoi niin pian kuin he olivat kahden kesken,
"oletteko vallan hullu? Jollette lakkaa sekaantumasta muutamiin
asioihin, on merenpohja teille parempi vuode kuin Tunstallin Moat
House. Te olette kysellyt minulta, te olette ahdistanut Carteria ja te
olette säikähdyttänyt mustatakkia. Viisastukaa, mieletön nuorukainen.
Kun sir Daniel kutsuu teidät luoksensa, koettakaa näyttää tyyneltä ja
punnitkaa vastauksenne, sillä hän aikoo luultavasti kuulustella teitä
perinpohjaisesti."

"Hatch", sanoi Dick, "tämä kaikki haiskahtaa pahalta omaltatunnolta."

"Jollette tahdo viisastua, saatte piankin haistella verta", Bennet
vastasi. "Tahdon vain teitä varoittaa. Ja tässä tullaan teitä
noutamaan."

Samassa tulikin lähetti käskemään Dickiä sir Danielin luo.



TOINEN LUKU

Kaksi valaa


Sir Daniel käveli vihaisennäköisenä edestakaisin hallissa takkatulen
edessä. Sir Oliver istui arkana huoneen perässä lukien matalalla
äänellä rukouskirjaansa.

"Olette kutsunut minut, sir Daniel", sanoi Dick.

"Olen todellakin kutsunut sinut", ritari vastasi. "Mitä minä kuulen?
Olenko ollut sinulle niin tyly holhooja, että sinulla on syytä ensi
tilaisuudessa ruveta epäilemään minusta pahaa? Vai aiotko minut pettää,
nähdessäsi onnenkin minua pettävän? Pyhän messun kautta, semmoinen ei
isäsi ollut. Hän piti uskollisesti ystäviensä puolta myötä- ja
vastoinkäymisissä. Mutta sinä, Dick, näytät olevan hyvänpäivän-ystävä
ja koetat nyt päästä uskollisuuden velvollisuudestasi."

"Erehdytte, sir Daniel", Dick vastasi vakavasti. "Olen sekä kiitollinen
että uskollinen, kun minun pitää niin olla. Ja ennen kuin jatkan,
kiitän sekä teitä että sir Oliveria. Teillä on oikeus vaatia
kiitollisuutta minulta, ja katala raukka olisin, jos sen unohtaisin."

"Hyvä on", sir Daniel sanoi, "mutta", hän lisäsi tuimistuneena,
"kiitollisuus ja uskollisuus ovat sanoja, Dick Shelton. Minä vaadin
tekoja. Tällä hädän hetkellä, kun nimeni on häväisty, omaisuuteni
menetetty, kun metsät ympärillämme vilisevät sissejä, jotka janoavat
häviötäni, tällä hetkellä vaaditaan tekoja eikä sanoja. Mitä sinä
puolestasi teet? Sinä koetat salaisilla kuiskimisilla myrkyttää sen
vähälukuisen joukon mieltä, joka minulla nyt enää on jäljellä. Jumala
minua varjelkoon semmoisesta kiitollisuudesta. Mitä sinä oikeastaan
tarkoitat? Puhu! Minä vastaan."

"Sir Daniel", Dick vastasi. "Isäni sortui minun ollessani lapsi.
Korviini on tullut, että vilppi ja rikos olivat syynä hänen
kuolemaansa. Korviini on tullut sellainenkin huhu -- tahdon olla suora
-- että te olette ollut joissakin tekemisissä isäni kuoleman kanssa. Ja
totta puhuakseni, mieleni ei voi rauhoittua enkä voi teitä tarmokkaasti
auttaa ennen kuin saan vastauksen epäilyksiini."

Sir Daniel istuutui. Hän nojasi leukansa käteen ja katseli tutkivasti
Dickiä.

"Ja sinä luulet, että minä haluaisin olla sen nuorukaisen holhoojana,
jonka isän olen murhannut?" hän sanoi.

"Antakaa minulle anteeksi", Dick vastasi, "jos puhun taitamattomasti,
mutta tiedätte varsin hyvin, että holhoojan toimi on edullinen. Ettekö
näinä holhousvuosina ole korjannut tulojani ja käskenyt miehiäni?
Eiköhän teidän hallussanne vielä ole oikeus olla minun naittajanikin,
josta on voittoa siitäkin, en tiedä kuinka paljon? Pyydän vielä
anteeksi, mutta tahdon olla suora: jos olette ollut kyllin
halpamielinen murhataksenne suojeluksenne alaisen miehen, niin
voisitte kyllä tehdä vähemmän halvan teon."

"Kun minä olin sinun iässäsi", ritari vastasi totisena, "ei minun
mieleni ollut noin taipuvainen epäluuloihin. Ja sir Oliver, pappi", hän
lisäsi, "kuinka saattaisi hän olla vikapää semmoiseen tekoon?"

"Sir Daniel", sanoi Dick, "minne isäntä käskee, sinne koira menee.
Tiettyä on, että tämä pappi ei ole muuta kuin teidän välikappaleenne.
Puhun suoraa kieltä mitään peittelemättä. Ja pyydän suoraa vastausta.
Mutta vastausta en saa! Te vain yhä kysytte. Jollette anna suoraa
vastausta, lisäätte siten vain epäluulojani."

"Tahdon antaa sinulle suoran vastauksen, nuori herra Richard", sanoi
ritari vihoissaan. "Tule minun luokseni, kun olet omavaltainen mies,
enkä minä enää ole sinun holhoojasi, ja minä tahdon vastata niin kuin
sinä ansaitset, korvapuustilla. Siihen saakka sinulla on kaksi tietä
valittavana: joko peruutat loukkaavat sanasi, pidät suusi kiinni ja
taistelet sen miehen puolesta, joka on elättänyt ja suojellut sinua
lapsuudestasi alkaen; tahi -- ovi on auki, metsät ovat täynnä
vihollisiani -- mene!"

Se uljuus, millä nämä sanat lausuttiin, ja se katse, joka niitä
seurasi, horjutti Dickin mieltä, mutta sittenkään hän ei voinut olla
huomaamatta, ettei hän nytkään saanut vastausta.

"En mitään niin halukkaasti toivo, sir Daniel, kuin että voisin uskoa
teitä", sanoi Dick. "Vakuuttakaa minulle olevanne syytön."

"Hyväksytkö kunniasanani, Dick?" kysyi ritari.

"Hyväksyn", Dick vastasi.

"Kunniani kautta", sanoi ritari, "sieluni ikuisen autuuden kautta,
niinkuin minä olen vastedes vastaava teoistani, vannon etten minä
neuvoilla enkä teoilla ollut osallisena isäsi murhaan."

Hän ojensi kätensä, ja Dick tarttui siihen halukkaasti. Ei kumpikaan
heistä huomannut pappia, joka juhlallisen valan kuullessaan
kauhistuneena kohosi istuimeltaan seisaalle.

"Sir Daniel", huudahti Dick, "voitteko jalomielisesti antaa minulle
anteeksi? Olin hölmö teitä epäillessäni. Mutta nyt en niin enää tee.
Sanani ja käteni siitä."

"Annan sinulle anteeksi, Dick. Et tunne maailmaa. Se on täynnänsä
panettelua ja parjausta", ritari vastasi.

"Olin sitä enemmän moitittava", sanoi Dick, "koska parjaajat eivät
suorastaan tarkoittaneet teitä, vaan sir Oliveria -- -- --"

Tätä lausuessaan hän kääntyi pappiin päin, mutta katkaisi äkkiä
puheensa. Tämä kookas, lihava ja tanakka mies oli sanalla sanoen
luhistunut kokoon. Hänen kasvoistaan oli väri hävinnyt ja hänen valkeat
huulensa supisivat rukouksia. Ja nyt, kun Dickin silmät äkkiä sattuivat
häneen, hän parahti kuten säikähtynyt peto ja peitti käsillään
kasvonsa.

Parilla askelella sir Daniel hyökkäsi hänen luokseen ja ravisti häntä
kovasti olkapäistä. Dickin epäluulo heräsi uudestaan.

"Sir Oliverinkin tulee vannoa, häntähän tarkoitettiin", Dick sanoi.

"Hänen pitää vannoa", sanoi ritari.

Pappiraukka heilutteli käsiänsä saamatta sanaakaan suustaan.

"Pyhän messun kautta! Teidän pitää vannoa", ritari huudahti ihan
mielettömänä vimmasta. "Mitä? Pitääkö minun epäillä teitä? Vannokaa,
sanon minä, vannokaa."

Mutta pappi ei vieläkään saanut sanaakaan lausutuksi. Pelko ja
kauhistus kuristi hänen kurkkuansa.

Samassa kuului kilinää, ja salin korkeasta värillisestä ikkunasta lensi
musta nuoli. Se iski keskelle pöytää ja jäi siihen värisemään.

Ääneen huudahtaen pappi lankesi pyörtyneenä lattialle. Ritari ja Dick
hyökkäsivät pihalle ja sieltä lähimpiä kiertoportaita ylös linnan
rintavarustukseen. Vartiosoturit olivat kaikki varuillaan, päivä
valaisi vihreitä niittyjä, joilla siellä täällä kasvoi jokin yksinäinen
puu, ja näköalaa rajoittivat metsän kummut.

"Mistä tuo nuoli tuli?" ritari kysyi.

"Tuosta pensaikosta, sir Daniel", vastasi yksi sotureista.

Vähän mietittyänsä ritari sanoi Dickiin kääntyen: "Jätän sinut tänne
miehiä valvomaan. Mitä pappiin tulee, hänen pitää puhdistautua, muuten
minäkin rupean häntä epäilemään."

Dick vastasi väkinäisesti, ja ritari loi häneen terävän silmäyksen.
Tultuansa alas halliin hän otti ensiksi tuon mustan nuolen
tutkittavakseen. Hän ei ollut näitä nuolia ennen nähnyt, ja tämän musta
väri häntä hiukan kammotti. Nuoleen oli jotakin kirjoitettu, yksi ainoa
sana: "_Haudattu_."

"Vai niin", arveli ritari, "he tietävät siis, että olen kotiutunut.
Haudattu! Niin, mutta ei ole heissä koiraa, joka kykenisi kaivamaan
minut pois tästä haudastani."

Tällä aikaa oli pappi hiukan tointunut. "Oi, sir Daniel", huokasi hän
päästyään vaivoin seisaalle, "te olette vannonut kauhean valan --
olette kadotettu ajassa ja iankaikkisuudessa."

"Olen", ritari vastasi, "olen vannonut valan, te! hölmö; ja te itse
saatte vannoa vielä kovemman valan. Teidän tulee vannoa Holywoodin
pyhän ristin kautta. Muistakaa sitä ja valmistakaa sanat. Teidän tulee
tänä iltana vannoa."

"Valistakoon taivas teidän mieltänne!" vastasi pappi. "Taivuttakoon
taivas sydämenne pois tästä vääryydestä!"

"Kuulkaa, hyvä isä", sir Daniel sanoi, "jos rupeatte hurskaaksi, en
puhu sen enempää -- se puuska tulee jotenkin myöhään, siinä kaikki.
Mutta jos tahdotte olla viisas, niin kuulkaa minua. Tämä nuorukainen
rupeaa minua ärsyttämään kuin ampiainen. Hän on minulle tarpeellinen,
sillä hänen naittamisensa tuottaa minulle sievät rahat. Mutta jos hän
jatkaa tätä menoa, niin hän saa seurata isäänsä, sen sanon suoraan.
Minä siirrän nyt hänet kappelinpäälliseen kammioon. Jos lujalla valalla
ja vakaalla muodolla vannotte olevanne syytön, on hyvä. Säästän silloin
pojan toistaiseksi. Mutta jos änkytätte tai kalpenette tai jollain
tavoin vannoessanne arkailette, niin hän ei usko teitä, ja siinä
tapauksessa hän saa kuolla, sen lupaan pyhän messun kautta. Ajatelkaa
asiaa!"

"Kappelinpäälliseen kammioon!" läähätti pappi.

"Niin juuri", vastasi ritari. "Siis, jos tahdotte pelastaa hänet, niin
pelastakaa. Jollette, niin tehkää miten tahdotte, mutta jättäkää minut
rauhaan. Jos olisin ollut äkkipikainen, olisin jo miekallani lävistänyt
teidät sietämättömän pelkuruutenne ja hölmömäisyytenne takia. Oletteko
valinnut? Sanokaa pian!"

"Olen valinnut", sanoi pappi. "Taivas antakoon minulle anteeksi.
Pelastaakseni nuorukaisen hengen tahdon vannoa, tahdon pahaa hyvän
vuoksi."

"No niin, se on oikein!" sir Daniel sanoi. "Toimittakaa siis hänet
nopeasti tänne. Te saatte olla kahden kesken, mutta tahdon kuitenkin
pitää teitä silmällä. Minä jään tänne paneelikäytävään."

Ritari nosti kudottua seinäverhoa, vetäytyi sen taakse ja laski sen
sitten taas alas. Kuultiin lukon aukeavan ja sitten kuluneiden
porrasten narinaa.

Jäätyänsä yksikseen pappi loi pelokkaan silmäyksen ylös verhottuun
seinään ja teki kauhun ja tuskan vallassa ristinmerkin.

"Niin se on on, jos hänet tuodaan kappelikammioon", mumisi pappi,
"minun täytyy pelastaa hänet, vaikkapa autuuteni uhalla."

Tullessaan halliin muutaman minuutin kuluttua Dick näki papin seisovan
pöydän ääressä varmana mutta kalpeana.

"Richard Shelton", hän sanoi, "sinä olet vaatinut minulta valaa. Tahdon
tehdä niin kuin vaadit. Holywoodin pyhän ristin kautta, en ole isääsi
murhannut."

"Sir Oliver, lukiessamme yhdessä John Kostajan kirjoitusta", sanoi
Dick, "olin vakuuttunut syyttömyydestänne, mutta suvaitkaa minun tehdä
kaksi kysymystä. Te ette murhannut isääni, hyvä. Mutta ettekö millään
tavoin ollut murhaan avullinen?"

"En millään lailla", pappi vastasi, mutta samalla hän rupesi
kummallisesti vääntelemään suutaan ja silmiään, ikään kuin
varoittaaksensa Dickiä, uskaltamatta mitään sanoa.

Dick katseli häntä ihmeissään, sitten hän kääntyi ja katsoi ympärilleen
joka taholle. "Mitä tarkoitatte?" hän kysyi papilta.

"Minäkö, en mitään", vastasi pappi nopeasti hilliten kasvonsa. "Minä
vain tunnen tuskia, minä olen kipeä. Anna anteeksi, Dick, minun täytyy
nyt poistua. Holywoodin pyhän ristin kautta, olen yhtä syytön
väkivaltaan kuin petokseenkin. Tyydy siihen ja tyynny, hyvä ystävä.
Jumalan haltuun!"

Ja pappi poistui kiireesti.

Yksiksensä jääneenä Dick seisoi tähystellen ympäri huonetta. Hänen
kasvoistaan kuvastui kummastus ja epäluulo, joka yhä yltyi, saaden
hänet pelkäämään pahinta. Hän nosti päätään ja säpsähti. Korkealla
seinässä oli seinäverhoon kudottuna hurjan metsästäjän kuva. Se oli
musta, sillä se esitti neekeriä, mutta takassa palava roihu valaisi
huonetta, ja Dick huomasi selvästi, että neekeri räpäytti silmäänsä ja
että silmäluomi oli valkea.

Dick tuijotti tuohon merkilliseen silmään. Roihun levittämässä valossa
se kiilsi kuin jalokivi -- se oli kirkas, se oli elävä. Samassa silmä
ummistui -- ja hävisi.

Ei ollut enää epäilemistä, tuo silmä ilmoitti selvästi, että sir Daniel
oli seinäverhon takana piillen seisonut kuuntelemassa papin valantekoa.
Hän muisteli myös Hatchin varoitusta ja älysi nyt sen tarkoituksen ja
tärkeyden. Hän oli keskustelussa papin kanssa uudestaan ilmaissut
epäluulojaan sir Danielin kuullen, hän oli siis mennyttä miestä, ellei
jokin ihme tapahtuisi. "Ja Matcham-raukka", hän tuskitteli, "mihin
käärmeenpesään olen hänet vienyt?"

Dickin vielä seisoessa noihin ajatuksiinsa vaipuneena tuli palvelija
ilmoittamaan, että hänen piti muuttaa aseensa, vaatteensa ja harvat
kirjansa kappelinpäälliseen kammioon.

"Sehän on kauan ollut asumaton", Dick sanoi. "Minkälainen huone se on?"

"Kyllä huone on hyvä", vastasi palvelija, "mutta sanotaan että siinä
kummittelee", hän lisäsi alentaen ääntään.

"Kummittelee", toisti Dick kauhistuen, "ja kuka sitten?"

Palvelija vilkaisi varovasti ympärilleen ja kuiskasi: "Pyhän
Johanneksen sakristaani.[10] Hänet vietiin sinne yöksi, ja aamulla hän
oli poissa. Piru oli yöllä hänet ottanut, ja kummakos se, kun hän
edellisenä iltana oli juonut kamalasti."

Synkkien aavistusten valtaamana Dick seurasi palvelijaa.



KOLMAS LUKU

Kappelinpäällinen kammio


Päivä oli illastunut. Tähystelijät muurinharjalla eivät olleet
havainneet ketään elävää olentoa linnan lähettyvillä. Yön tultua
laskettiin siis sir Danielin kirjeenviejä, Throgmorton, varovasti alas
sen huoneen ikkunasta, joka oli linnankaivannon kulman yläpuolella.
Hiljainen loiske ilmoitti hänen uivan yli haudan, ja heti sen jälkeen
nähtiin mustan olennon pensasten välitse ryömivän ylös kaivannosta ja
häviävän korkeaan ruohikkoon.

Sir Daniel ja Bennet Hatch seisoivat kotvasen aikaa kuuntelemassa. Ei
mitään ääntä. Lähetti oli siis päässyt eheänä matkalle. Sir Danielin
otsa selkeni. "Bennet", hän sanoi kääntyen tämän puoleen, "tuo John
Kostaja ei kuitenkaan ole muuta kuin ihminen. Hän nukkuu. Kyllä me
viimein teemme hänestäkin lopun."

Iltapäivän ja illan kuluessa oli Dickiä käsketty milloin mihinkin
työhön. Hänen päänsä kävi oikein pyörälle kaikista näistä käskyistä ja
hommista. Hän olisi halunnut saada tavata sir Oliveria ja Matchamia,
mutta kumpaakaan ei näkynyt. Hän ei nyt muuta ajatellut kuin paeta
Tunstallin Moat Housesta mahdollisimman pian.

Illalla hän lamppu kädessään meni uuteen asuntoonsa. Tämä oli tilava,
matala ja pimeänpuoleinen huone. Ikkuna oli korkealla, mutta siitä
huolimatta varustettu lujalla ristikolla. Se antoi linnankaivantoon
päin. Vuode oli pehmeä ja hieno, peite punainen, ruusukuvioinen.
Seinillä seisoi astiakaappeja, kaikki lujissa lukoissa ja
tummanväristen verhojen peittäminä. Dick tutkiskeli huonetta, koputteli
paneelilaudoitusta, koetteli kaappeja, mutta ei saanut niitä avatuksi,
ja huomattuaan että ovi oli vankka ja telki luja, hän istui. Mistä
syystä, hän ajatteli, hänet oli muutettu tähän huoneeseen, joka oli
tilavampi ja mukavampi kuin hänen entinen huoneensa? Oliko se ansa?
Johtiko salainen ovi tähän huoneeseen? Kummitteliko täällä todellakin?
Hänen verensä miltei jähmettyi siitä ajatuksesta.

Hänen päänsä päältä kuuluivat vartijasoturin askelet. Hänen allansa oli
kappelin holvikatto, sen hän tiesi, ja kappelin vieressä oli halli.
Epäilemättä hallin seinäverhon takana oli jokin salainen käytävä, siitä
oli todistuksena tuo verhon takaa tähystellyt silmä. Oli siis enemmän
kuin luultavaa, että tuo käytävä ulottui kappelin kohdalle asti, ja
siinä tapauksessa se päättyi siihen huoneeseen, jossa hän nyt oli.
Varmaankin huoneessa oli salaovi.

Mieletöntä oli hänestä ruveta nukkumaan tämmöisessä pesässä. Hän pani
aseensa kuntoon ja istui huoneen oventakaiseen nurkkaan. Jos jotain
konnantyötä häntä vastaan aiottiin, hän aikoi myydä henkensä kalliista.

Jalkojen kopina hänen päänsä päällä, vartijain huudot ja tunnussanan
lausuminen ilmoittivat vartionvaihdon tapahtuvan.

Ihan samana hetkenä Dick kuuli hiljaa koputettavan kammion oveen;
koputus toistui hiukan kuuluvammin ja sitten seurasi kuiskaus: "Dick,
Dick, minä se olen."

Dick hyökkäsi ovelle, veti teljen pois ja päästi Matchamin sisään. Tämä
oli kovin kalpea. Toisessa kädessään hänellä oli lamppu, toisessa
paljastettu tikari.

"Sulje kiireesti ovi", hän kuiskasi, "talo on täynnä vakoilijoita.
Kuulin heidän hiipivän jäljessäni ja hengittävän seinäverhon takana."

"Tyynny, tyynny", Dick sanoi, "ovi on nyt varmasti suljettu. Saatamme
tällä hetkellä olla turvassa, jos näiden muurien sisäpuolella turvaa
ylimalkaan on. Sydämeni iloitsee kun näen sinut. Pyhän messun kautta,
poikaseni, luulin sinun jo olevan mennyttä kalua. Missä olit piilossa?"

"Ei siitä väliä", Matcham vastasi, "olemme nyt yhdessä. Mutta Dick,
ovatko silmäsi auki? Onko sinulle kerrottu huomispäivän tapauksia?"

"Ei, en minä tiedä mitään", Dick vastasi, "mitä he siis huomenna
aikovat panna toimeen?"

"Huomenna taikka jo tänä yönä he aikovat ottaa henkesi. Minä tiedän sen
varmasti, kuulin heidän kuiskailevan keskenään, niin, melkeinpä he sen
minulle ilmoittivatkin."

"Vai niin", Dick sanoi, "niinkö aiotaan? Johan sitä aavistin."

Hän kertoi Matchamille, mitä hänelle päivän kuluessa oli tapahtunut.

Nyt Matchamkin rupesi tutkimaan huonetta.

"En voi löytää muuta sisäänpääsyä", hän sanoi, "kuin tämän näkyvän,
mutta varmasti tänne on jokin salaovi. Dick, minä jään tänne sinun
luoksesi. Jos sinun täytyy kuolla, minäkin tahdon kuolla sinun
kanssasi. Voinhan minä olla jollain tavalla sinulle avuksi. Kas minä
olen varustanut itselleni tikarin, teen parastani. Kunpa vain voisimme
löytää jonkin pääsyn täältä, niin ilolla kohtaisin mitä vaaroja hyvänsä
paetakseni sinun kanssasi."

"John", sanoi Dick, "pyhimysten kautta, olet paras ja uskollisin olento
koko Englannin valtakunnassa! Anna kätesi, John." Ja hän puristi
äänetönnä ystävänsä kättä. "Kerron sinulle jotakin", sanoi Dick. "On
muuan ikkuna, josta kirjeenviejä laskeutui alas. Köysi jäi kai siihen
huoneeseen. On siis kuitenkin toivoa."

"Hys", kuiskasi Matcham.

Molemmat kuuntelivat. Lattian alta kuului ääntä. Se vaikeni ja toistui
taas.

"Joku kävelee tämän alla olevassa huoneessa", Matcham kuiskasi.

"Ei", vastasi Dick, "tämän alla ei ole asuinhuonetta, vaan kappeli.
Minun murhaajani siellä liikkuu salakäytävässä. Hyvä! Tulkoon vain, hän
saa kovan pähkinän purrakseen." Ja hän kiristeli hampaitansa
vihoissaan.

"Sammuttakaamme lamput", sanoi Matcham, "kenties hän tulee näkyviin."

He sammuttivat lamput ja pysyivät äänettöminä. Astunta oli varsin
pehmeätä, mutta kuului kuitenkin selvästi. Se lähestyi ja loittoni taas
pari kertaa. Nyt kuului avain työntyvän lukkoon, sitten oli taas pitkä
hiljaisuus.

Hetkisen perästä kuului uudestaan askeleita, ja äkkiä tunkeutui
valonsäde perimmäiseen nurkkaan laudoituksen raosta. Se kasvoi,
laskuovi avattiin, ja sisään virtasi leveä valojuova. Vahva käsi nosti
laskuovea. Dick kohotti varsijousensa valmiina tähtäämään päätä, kun se
näyttäytyisi aukosta.

Mutta äkkiä tuli keskeytys. Jostakin linnan kaukaisesta osasta kuului
huutoja, kuultiin ensiksi yhden, sitten monen äänen huutavan jotain
nimeä. Tämä hälinä nähtävästi häiritsi murhaajaa, sillä hän laski taas
hiljaa oven alas, ja askelet etääntyivät nopeasti. Vielä kerran ne
kulkivat sen paikan alitse, missä nuorukaiset istuivat.

Nämä saivat nyt hetkisen ajattelemisen aikaa. Melu kasvoi linnassa yhä,
ovia avattiin ja suljettiin, tuntui siltä kuin olisi koko linna ollut
liikkeellä. Ja kaiken melun keskeltä kuului sir Danielin äänekäs huuto:
"Joanna!"

"Jonna?" toisti Dick, "kuka kumma se on? Ei tässä talossa ole eikä
milloinkaan ole ollut ketään Joannaa. Mitä se tarkoittaa?"

Matcham ei virkkanut mitään. Hän näytti vain vetäytyneen syvemmälle
pimeään nurkkaan, jossa he istuivat.

"John, en ymmärrä missä olet ollut koko päivän", sanoi Dick. "Oletko
sinä tuota Joannaa nähnyt?"

"En", Matcham vastasi, "en ole häntä nähnyt."

"Etkä kuullut hänestä puhuttavan?" Dick jatkoi.

Kuului lähestyviä askeleita. Pihalla jyrisi vielä sir Danielin ääni
yhäti huutaen: "Joanna, Joanna!"

"Kuulitko hänestä puhuttavan?" Dick toisti.

"Kuulin", sanoi Matcham. "Äänesi vapisee. Mikä sinun on?" Dick kysyi.
"Tuo Joannan juttu on meille onneksi, se saattaa heidät hetkeksi
unohtamaan meidät."

"Dick", huudahti Matcham, "minä olen hukassa, me olemme molemmat
hukassa! Paetkaamme jos vielä on aikaa. He eivät rauhoitu ennen kuin
ovat löytäneet minut. Taikka, Dick, anna minun mennä. Kun he ovat
löytäneet minut, sinä voit paeta. Anna minun mennä, Dick -- hyvä Dick,
päästä minut pois!"

Hän hapuili telkeä, ja Dick ymmärsi viimeinkin. "Oi taivas!" huudahti
hän. "Sinä et olekaan Jack, sinä olet Joanna Sedley, se tyttö, joka ei
tahtonut mennä minun kanssani naimisiin."

Nuori tyttö seisoi äänetönnä ja liikahtamatta. Dick oli myös hetken
aikaa puhumatta, sitten hän taas alkoi puhua.

"Joanna", hän sanoi, "sinä olet pelastanut henkeni ja minä olen
pelastanut sinun henkesi. Me olemme olleet ystäviä -- ja vihollisia,
sillä minä aioin lyödä sinua vyölläni, koko ajan luulin näet sinua
pojaksi. Mutta nyt olen kuoleman oma, minun aikani on lopussa. Ennen
kuin kuolen, minun täytyy kuitenkin sanoa sinulle: sinä olet paras ja
uskollisin tyttö taivaankannen alla, ja jos minä saisin elää, naisin
sinut. Elävänä tai kuolleena rakastan sinua."

Tyttö ei vastannut mitään.

"Puhu", Dick jatkoi, "sano jotakin, John. Ole nyt kiltti tyttö ja sano
että rakastat minua."

"Oi, Dick!" puhkesi tyttö puhumaan, "olisinko muutoin tullut tänne?"

"Kas niin", jatkoi Dick, "kunhan vain eheinä pääsemme tästä luolasta,
menemme naimisiin. Ja jos meidän täytyy kuolla, kuolemme yhdessä. Mutta
sanopas, mitenkä löysit kammioni."

"Kysyin rouva Hatchilta", tyttö vastasi.

"Emännöitsijä Hatch on luotettava", sanoi Dick, "hän ei petä sinua.
Meillä on vielä aikaa."

Samassa kuului askeleita oven takaa, ja luja nyrkki iski kovasti oveen.

"Hoi!" huusi ääni. "Aukaiskaa, nuori herra Dick, aukaiskaa!"

Dick ei liikkunut eikä vastannut.

"Nyt on kaikki lopussa", tyttö valitteli ja kietoi käsivartensa Dickin
kaulaan.

Mies toisensa jälkeen komusi portaita ylös, ja viimein tuli sir Daniel
itse. Silloin melu äkkiä hiljeni.

"Dick", ritari huusi, "älä ole aasi. Tämmöisestä hälinästä olisi
pahinkin unikeko herännyt. Tiedämme tytön olevan luonasi. Avaa siis
ovi, poika."

Dick pysyi äänetönnä.

"Ovi sisään", sanoi ritari, ja samassa hänen miehensä rupesivat jaloin
ja käsin "muokkaamaan" ovea. Ovi oli tosin tukevaa työtä, salpakin oli
luja, mutta ei se kuitenkaan olisi kestänyt kauan. Silloin taaskin
sattuma sekaantui asiain menoon.

Kovemmin kuin iskujen jyrinä kaikui vartiosoturin huuto. Se toistui ja
eteni etenemistään pitkin rintavarustusta, ja metsästä tuli vastaus.
Kuului siltä kuin aikoisivat metsäläiset ottaa linnan rynnäköllä. Sir
Daniel ja hänen miehensä jättivät heti paikalla oven rauhaan ja
hyökkäsivät alas puolustaakseen muureja.

"Nyt olemme pelastetut", Dick huusi. Molemmin käsin hän tarttui vanhaan
jykevään sänkyyn siirtääksensä sen oven eteen. Mutta turhaan Dick
ponnisteli, sänky ei liikahtanut.

"Auta minua, John", hän sanoi. "Käypäs kaikella voimalla kiinni,
henkesi on kysymyksessä." Kovalla ponnistelulla he viimein yhteisvoimin
saivat tuon raskaan tammiesineen vedetyksi ovelle, pääty vasten ovea.

"Teemme täten tilamme vain pahemmaksi", arveli tyttö, "nyt he kaikki
tulevat laskuoven kautta."

"En luule", Dick vastasi, "tuskinpa sir Daniel uskaltaa ilmaista
salaisuuttaan niin monelle. Laskuoven kautta me voimme paeta. Hys!
Hälinä on vaiennut. Se oli kai vain väärä hälytys."

Niin olikin asian laita. Joukko pakolaisia Risinghamin väestä oli
pimeän suojassa onnellisesti hiipinyt metsän läpi. Heidät oli päästetty
sisään linnan suuresta portista. Pihalla oli nyt hevosten kaviontöminää
ja aseitten kalsketta.

"Hän palaa pian", Dick sanoi, "tällä kertaa laskuovelle!"

Hän sytytti lampun, ja yhdessä he riensivät huoneen vastakkaiseen
nurkkaan. Pian he löysivät raon, josta valonsäde vielä tunkeutui. Dick
otti vankan miekan vähäisestä asevarastostaan, pisti sen rakoon ja
väänsi kaikella voimallaan. Laskuovi liikkui ja viimein se kokonaan
aukeni. Alapuolella oli lyhyt porraskäytävä, jonka juurelle sisään
pyrkinyt murhaaja oli jättänyt lamppunsa palamaan.

Kohtalotoverit astuivat nopeasti alas. "Ota sinä lamppu ja käy edellä,
minä tulen heti, suljen vain laskuoven", Dick sanoi.



NELJÄS LUKU

Salakäytävä


Se käytävä, johon pakenijat nyt joutuivat, oli kapea, likainen ja
lyhyt. Sen toisessa päässä oli ovi raollaan -- arvattavasti sama ovi,
jonka he olivat kuulleet miehen avaavan. Laesta riippui
hämähäkinverkkoja ja kivilattia kajahteli heidän kävellessään.

Tästä ovesta vei kaksi suorakulmaisesi ristikkäistä käytävää. Dick
valitsi arviolta toisen. Siellä täällä oli seinässä pieniä
vakoilureikiä. Dick loi yhdestä katseen alaspäin ja näki selvästi
kappelin, alttarin palavine vahakynttilöineen ja sen astuimilla sir
Oliverin kohotetuin käsin.

Käytävän toisesta päästä vei pari porrasta alaspäin. Käytävä tuli yhä
kapeammaksi. Toinen seinä oli puuta, raoista tunki silloin tällöin
puheensorinaa ja valonsäteitä. Eräästä pyöreästä, ihmissilmän
suuruisesta reiästä Dick koetti katsoa alas. Hän näki koko suuren salin
ja puoli tusinaa nahkanuttuihin pukeutuneita miehiä, jotka istuivat
ruoalla ja juomalla runsaasti varustetun pöydän ympärillä. Nämä olivat
arvattavasti ne miehet, jotka äsken olivat tulleet linnaan.

"Tästä ei ole apua", Dick sanoi, "kääntykäämme takaisin."

"Ei", sanoi Joanna, "kenties käytävä ulottuu pitemmälle." Ja hän astui
edelleen. Pian heidän kuitenkin täytyi palata takaisin, oli näet
mahdotonta päästä pakoon niin kauan kuin soturit istuivat salissa
juomassa.

Palattuaan siihen paikkaan, mistä käytävä haaraantui, he koettivat
toista haaraa myöten päästä eteenpäin, tietämättä minne se vei. Tämä
oli vielä kapeampi ja monimutkaisempi, siellä täällä joku porras. Se
kävi viimein niin kapeaksi, että kookas mies töin tuskin pääsi
liikkumaan eteenpäin. Seinät kävivät kosteiksi ja limaisiksi, ja
kauempana heidän edessään kuului rottien vikinää ja hyppyjä. "Olemme
arvattavasti vankitornissa", Dick huomautti.

"Eikä poispääsystä merkkiäkään", lisäsi toinen. "Niinpä niin. Mutta
sittenkin täytyy tästä olla ulospääsy", Dick vastasi.

He saapuivat nyt terävään kulmaukseen, ja siinä käytävä päättyi pariin
portaaseen. Portaiden yläpuolella oli vankka laskuoven tapainen
kivilaatta. He nojasivat selkäänsä sitä vasten ja koettivat
yhteisvoimin sitä painaa, mutta se ei liikahtanut.

"Joku pitää toisella puolen vastaan", Joanna arveli.

"Sitä en luule", sanoi Dick. "Vaikka hänellä olisi jättiläisen voimat,
liikahtaisi luukku kumminkin jonkin verran. Mutta tämä on luja kuin
kallio, luultavasti on jokin paino asetettu sen päälle. Ja nyt, rakas
Jack, olemme kuin olemmekin ansassa, en näe missään ovea. Istukaamme
hetkiseksi neuvottelemaan. Kotvasen kuluttua voimme palata katsomaan
joko soturit ovat saleista poistuneet, ja kenties voimme silloin
kenenkään huomaamatta hiipiä ulos. Minun mielestäni olemme kuitenkin
nyt miltei vankeina."

"Dick", sanoi tyttö, "onneton se päivä, jolloin satuin sinun tiellesi,
sillä minä tyttöpoloinen olen kiittämättömyydelläni saattanut sinut
tähän onnettomaan tilaan."

"Lorua!" Dick vastasi. "Niin oli kohtalon kirjassa määrätty, ja mikä on
määrätty, se tapahtuu, kysymättä meidän tahtoamme. Mutta kerro nyt
minulle, kuka sinä oikeastaan olet ja mitenkä olet joutunut sir
Danielin haltuun. Se on parempi kuin vaikeroida omaasi tai minun
osaani."

"Olen orpo kuten sinäkin", Joanna sanoi. "Ja pahaksi onneksi sekä
itselleni että sinulle olen niin sanottu rikas perijätär. Lordi Foxham
oli holhoojani, mutta sir Daniel lienee kuninkaalta ostanut
naittajanoikeudet ja maksanut siitä hyvänkin hinnan. Siten lapsena
ollessani nuo kaksi rikasta miestä taistelivat edullisesta
naittajanoikeudesta. Valtiolliset olot vaihtelivat, tuli uusi
kuninkaallinen kansleri, ja lordi Foxham osti minut takaisin. Sitten
tuli taas vaihdos, jolloin sir Daniel jälleen osti minut. Olen ollut
todellisena kauppatavarana. Mutta minä jäin kuitenkin lordi Foxhamin
huostaan, ja hän oli minulle kovin hyvä. Viimein päätettiin, että minun
piti mennä naimisiin, toisin sanoen että minut myytäisiin, ja lordi
Foxhamin oli määrä saada minusta viisisataa puntaa. Hamley oli
sulhaseni nimi, ja juuri huomispäivä oli määrätty kihlauspäiväkseni.
Jollei sir Daniel olisi tullut väliin, Dick, olisin epäilemättä
joutunut naimisiin, ja silloin en olisi milloinkaan saanut nähdä sinua,
Dick -- rakas Dick."

Tyttö tarttui Dickin käteen ja suuteli sitä. Dick vastasi tähän hellään
rakkaudenosoitukseen samalla tapaa.

"No niin", tyttö jatkoi. "Sir Daniel ryösti minut äkkiarvaamatta
puutarhasta, missä kävelin, pakotti minut pukeutumaan miehen
vaatteisiin, mikä naiselle on kuolemansynti, ja sen lisäksi vaatteet
eivät minulle sopineet. Hevosella hän vei minut Kettleyhin, niinkuin
itse näit, ja sanoi että minun täytyy mennä sinun kanssasi naimisiin.
Mutta itsekseni päätin mennä Hamleylle, hänen kieltonsa uhallakin."

"Vai niin, sinä rakastit siis tuota Hamleytä", Dick huudahti.

"En suinkaan", Joanna vastasi, "mutta vihasin sir Danielia. Ja silloin,
Dick, esiinnyit sinä ja olit niin hyvä ja uljas, että sydämeni taipui
sinun puoleesi tahtomattanikin -- ja nyt, Dick, jos suinkin on
mahdollista, tahdon mennä naimisiin sinun kanssasi. Mutta jos kova
kohtalo sen estää, tahdon aina pitää sinua rakkaana. Niin kauan kuin
sydämeni sykkii, olen oleva sinulle uskollinen."

"Niin minäkin", Dick sanoi, "minä joka en ennen ole rahtuakaan
välittänyt kenestäkään tytöstä, minä rupesin pitämään sinusta jo
silloin kun luulin sinua pojaksi. Minun oli sinua sääli, en tietänyt
mistä syystä. Olinhan kerran lyödä sinua, mutta käsi ei totellut. Ja
nyt, kun sanoit olevasi tyttö, John -- minä sanon sinua yhä Johniksi --
nyt tiedän että olet juuri se tyttö, joka on minulle määrätty. St", hän
keskeytti, "joku tulee."

Raskaita askeleita kuului. Dick harkitsi asemaansa. Jyrkkä kulmaus oli
hänelle eduksi. Muurin suojaamana hän saattoi esteettömästi ampua.
Mutta lamppu oli liian lähellä, hän siirsi sen nopeasti edemmäs,
käytävän keskelle, ja palasi sitten.

Heti sen jälkeen tuli Bennet Hatch näkyviin käytävän toisesta päästä.
Hän oli yksin, kädessään hänellä oli palava soihtu, joten hän näkyi
vielä selvemmin.

"Seis, Bennet!" huudahti Dick. "Askel vielä, ja olette kuollut mies."

"Vai täällä te olette", Bennet vastasi tirkistellen pimeään, "en voi
teitä nähdä. Olettepa ollut varovainen, Dick, kun panitte lampun
edemmäs. Totta tosiaan, vaikka teitte sen voidaksenne lähettää nuolen
ruumisparkani läpi, iloitsen nähdessäni teidän hyötyneen opetuksestani!
Mutta sanokaa mitä täällä toimitatte? Mitä haette? Minkä tähden
tahdotte ampua vanhaa uskollista ystävää? -- Ja onko meidän nuori
neitimme täällä teidän kanssanne?"

"Minun sopii paremmin kysellä teiltä, Bennet", Dick sanoi. "Minkä
tähden olen täällä hengenvaarassa? Minkä tähden hiivitään luokseni
murhaamaan minua salaa vuoteeseeni? Minkä tähden minun täytyy paeta
oman holhoojani talosta ja niiden ystävien luota, joiden kanssa olen
elänyt millään tavalla heitä loukkaamatta?"

"Nuori herra Dick, nuori herra Dick", sanoi Bennet, "mitä minä teille
sanoin? Te olette uljas mutta mielettömin nuorukainen, minkä
milloinkaan olen nähnyt."

"Olkoon", Dick vastasi, "huomaan että te olette juonien perillä ja että
tuomioni on valmis. Hyvä! tässä olen ja tänne jään. Ottakoon sir Daniel
minut pois, jos voi."

Hatch mietti.

"Kuulkaa", hän sanoi sitten, "minä palaan nyt sir Danielin luo,
kertoakseni hänelle missä olette, sillä totta puhuen sitä
tiedustelemaan minut lähetettiin tänne. Mutta olette pölkkypää, ellette
pakene ennen kuin minä palaan."

"Ellen", Dick toisti. "Olisinhan jo varhemmin paennut, jos vain olisin
tietänyt millä tavoin se kävisi laatuun. En voi tätä laskuovea
liikuttaa rahtuakaan."

"Pistäkää kätenne nurkkaan ja katsokaa mitä sieltä löydätte", Bennet
vastasi. "Throgmortonin köysi on vielä ruskeassa kammiossa. Hyvästi!"

Niin sanoen Bennet Hatch kääntyi ja hävisi käytävän kierroksiin.

Dick toi heti lamppunsa ja noudatti kiireesti Bennetin vihjausta.
Laskuoven yhdessä kulmassa oli syvä kolo muurissa. Dick pisti kätensä
siihen ja tapasi rautaisen salvan, jonka hän kaikella voimallaan työnsi
ylöspäin. Kuului napsahdus, ja kivilaatta laskeutui heti.

He pääsivät nyt ulos käytävästä. Vähäisellä ponnistuksella he saivat
oven taas nostetuksi paikalleen. He saapuivat nyt holvattuun kammioon,
joka antoi pihaan päin, missä pari miestä suki äsken tulleiden
pakolaisten hevosia. Seinässä olevaan rautarenkaaseen pistetty soihtu
valaisi lekottavalla valollaan pihamaata.



VIIDES LUKU

Dick vaihtaa puoluetta


Dick sammutti lampun, jotta se ei herättäisi huomiota. Ruskeassa
kammiossa oli köysi yhä sidottuna raskaaseen sänkyyn: Dick vei koko
vyyhden ikkunalle ja rupesi varovaisesti laskemaan sitä alas. Joanna
seisoi vieressä katsomassa, mutta kun nuoran laskemisesta ei näkynyt
tulevan loppua, alkoi häntä pelottaa.

"Dick", hän sanoi, "onko todellakin noin syvää? Silloin en uskalla
yrittää, minä ihan varmaan putoaisin, hyvä Dick."

Tämän kuullessaan Dick säpsähti niin että köysivyyhden koko laskematta
jäänyt loppuosa luiskahti hänen kädestään ja putosi loiskahtaen
vallihautaan. Tornin rintavarustuksesta kuului heti vartijan ääni.
"Kuka siellä?"

"Surma syököön!" Dick huudahti, "nyt olemme hukassa -- nopeasti alas,
tartu köyteen."

"En voi", tyttö sanoi peräytyen.

"Jollet sinä voi, en minäkään voi", sanoi Dick "Kuinka minä voisin
päästä vallihaudan yli sinun avuttasi, enhän osaa uida."

"Dick", huohotti Joanna, "en voi, voimani ovat lopussa."

"Pyhimysten kautta", Dick huudahti, "silloin olemme hukassa."

Samassa hän kuuli askeleita ja juoksi ovelle lykätäkseen salvan eteen,
mutta ennen kuin hän ehti sitä tehdä, olivat jäntevät kädet ulkoapäin
työntäneet oven auki. Turhaan ponnisteltuaan vastaan Dick hyökkäsi
ikkunalle.

Tämän tapahtuessa nuori tyttö oli pyörtynyt. Liiallinen ruumiin- ja
hengenvoimien ponnistelu oli hänet kokonaan uuvuttanut. Hädissään ei
Dick ehtinyt sen enempää ajatella, salaman nopeudella hän hypähti ylös
ikkunalaudalle, tarttui molemmin käsin solmuilla varustettuun köyteen
ja liukui alas. Tottumattomana tämmöiseen voimisteluun hän ei voinut
välttää sitä että hänen päänsä samoin kuin kätensäkin kerta kerralta
iskivät muuriin ja saivat naarmuja.

Tuuli suhisi hänen korvissaan ja allansa hän näki tähtien kuvastuvan
vallihaudan veteen. Hänen päätänsä huimasi ja äkkiä höltyivät hänen
kätensä, hän päästi köyden ja putosi suin päin vallihaudan jääkylmään
veteen.

Noustessaan jälleen pinnalle hän tapasi käteensä heiluvan köyden, jonka
avulla hän jollakin tavoin pääsi kaivannon toiselle puolen, missä sai
kiinni veden yli ulottuvasta pajupensaan oksasta.

Rintavarustuksessa seisovat vartiosoturit olivat kuitenkin kuulleet
vedenloiskeen, ja luodessaan katseensa taakse- ja ylöspäin Dick
huomasi, että koko rintavarustus oli soihtujen valaisemana ja nuolia ja
kaikenlaisia heittoesineitä sateli alas, mutta kun oli aivan pimeä, he
eivät voineet erottaa Dickiä, ja heidän nuolensa iskivät tyhjään
veteen. Äkkiä rintavarustuksesta lennähti palava soihtu, se tarttui
hetkeksi vallin reunaan ja valaisi kuten ilotuli ympäristön. Mutta Dick
oli silloin jo ehtinyt hiipiä pensaisiin, joten häntä ei näkynyt, ja
pian soihtu sitten sammuikin.

Soihtu oli kumminkin täyttänyt tarkoituksensa: ampujat näkivät
pajuvarvikon, johon Dick oli kömpinyt, ja siihen he nyt tähtäsivät
nuolensa. Ikään kuin ihmeen kautta Dickin onnistui kuitenkin paeta
edemmäksi. Hän juoksi henkensä takaa, mutta ihan eheänä hän ei
kuitenkaan leikistä päässyt. Yksi nuoli hipaisi häntä olkapäähän ja
toinen haavoitti häntä lievästi päähän.

Tietämättä ja ajattelematta minne menisi, Dick juoksi suoraan
eteenpäin. Nuolet häntä vielä seurasivat, ja haavojen tuottama tuska
kasvatti siivet hänen jalkoihinsa. Viimein hän seisahtui. Hän oli nyt
jo päässyt melkoisen matkan päähän Moat Housesta, mutta näki vielä
soihtujen leimuavan valon muurien rintavarustukselta.

Dick nojautui puuhun väsyneenä, verissään, haavoittuneena ja yksinänsä.
Hän oli kuitenkin pelastanut henkensä. Hänen oli tosin täytynyt jättää
Joanna jälkeensä sir Danielin haltuun, mutta hän ei voinut itseänsä
siitä syyttää, koska hänen oli ollut mahdotonta muulla tavoin
menetellä. Hän ei myöskään pelännyt Joannalle mitään pahaa tapahtuvan.
Sir Daniel oli tosin julma, mutta tuskin oli luultavaa että hän
osoittaisi väkivaltaista julmuutta nuorta aatelisneitiä kohtaan, jolla
oli voimakkaita suojelijoita. Luultavampaa oli, että hän mitä pikimmin
koettaisi naittaa tämän jollekulle ystävälleen.

"No niin", Dick ajatteli, "ennen sitä kykenen kai rankaisemaan
kavaltajaa hänen ilkitöistään, sillä, kaikkien pyhimysten kautta, kyllä
minä nyt olen kaikista kiitollisuuden ja velvollisuuksien siteistä
vapaa, ja niin kauan kuin maassa on sota, ei keinoja puutu."

Tällä hetkellä hän kuitenkin oli jotenkin tukalassa tilassa.

Kappaleen matkaa hän vielä hoiperteli eteenpäin läpi metsän. Mutta
väsymys, haavojen synnyttämä tuska, yön pimeys ja mielenliikutus
masensi hänet niin, että hän pian huomasi mahdottomaksi jatkaa
matkaansa läpi valkean viidakon, ja niin hän viimein pakostakin istui
maahan ja nojasi selkänsä paksua puuta vasten. Ja siihen hän nukahti.

Vasta päivän sarastaessa Dick havahtui horrosmaisesta unestaan. Kolea
tuuli suhisi heilutellen puitten oksia. Hänen silmänsä sattuivat
johonkin mustaan esineeseen, joka jonkin matkan päässä hänestä virui
maassa. Dick hieroi silmiään. Lisääntyvä, päivänvalo ja hänen selvenevä
ajatuskykynsä teki hänelle viimein mahdolliseksi erottaa mitä hän näki.
Esine oli miehen ruumis. Dick ponnistihe pystyyn ja saaden puusta tukea
hoiperteli sen ääreen.

Hän paljasti ruumiin kasvot ja säikähti. Kuollut mies oli Throgmorton,
sir Danielin kirjeenviejä. Ei hän siis pitkälle ollut päässyt ennen
kuin kova kohtalo hänet saavutti. Hänen nuttunsa taskusta pisti esiin
paperi, joka arvattavasti oli jäänyt "Mustan nuolen" miehiltä
huomaamatta. Dick otti paperin. Se oli sir Danielin kirje lordi
Wensleydalelle.

"Ahaa", Dick arveli, "jos olot vielä muuttuvat, on tässä todistus, joka
on saattava sir Danielille häväistystä -- ehkäpä kuolemankin."

Hän pisti paperin omaan taskuunsa, luki rukouksen kuolleen miehen
puolesta ja jatkoi matkaansa metsän läpi.

Hänen väsymyksensä ja voimattomuutensa lisääntyivät yhä, hänen
käyntinsä kävi horjuvaksi ja vähän väliä hän melkein menetti tajuntansa
verenvuodon takia, joten hän usein eksyi oikealta tieltä. Viimein hän
saapui maantielle lähelle Tunstallin kylää.

Tuima ääni huusi: "Seis!"

"Seis", toisti Dick, "olenpa vähällä kaatua", ja samassa hän kaatuikin
pitkälleen maahan.

Kaksi vihreänuttuista, varsijousella, nuoliviinellä ja lyhyellä
miekalla varustettua miestä tuli esiin viidakosta.

"Hei, Lawless, sehän on nuori Shelton", sanoi nuorempi miehistä.

"No totta tosiaan, olipa tämä herkkupala John Kostajalle", Lawless
vastasi. "Mutta totisesti, hän on ollut kahakassa, hänellä on päässä
naarmu, josta on mahtanut juosta runsaasti verta."

"Ja olkapäässä", toinen lisäsi, "on reikä, joka sekin kyllä on vienyt
voimia. Kukahan tämän on tehnyt? Jos se on joku meikäläisistä, hän saa
sitä katkerasti katua. Ellis ei silloin turhia siekaile eikä köyttä
säästä."

"Nosta poika maasta ja heitä hänet selkääni", Lawless sanoi.

Kun niin oli tehty ja Dickin käsivarret kiedottu Lawlessin kaulan
ympäri, tämä lisäsi:

"Pysy sinä vartiopaikallasi, toveri Greensheve, kyllä minä jaksan
yksinkin viedä hänet perille."

Greensheve palasi siis väijytyspaikkaansa tien varrelle, ja Lawless
astui viheltäen mäkeä alas, pyörtynyt nuorukainen selässään.

Aurinko nousi samana hetkenä kun Lawless astui ulos metsästä ja näki
Tunstallin kylän vastapäisellä kummulla. Kaikki näytti rauhalliselta,
mutta kummallakin puolen tietä sillan korvalla loikoi tusina
jousimiehiä etuvartiona. Niin pian kuin he huomasivat Lawlessin
kuorminensa he hypähtivät pystyyn ja rupesivat kuten ainakin varovaiset
etuvartijat sovittelemaan nuoliansa jänteeseen.

"Kuka siellä", kuului päällikön ääni.

"Will Lawless, kaikkien pyhimysten kautta. Tunnethan sinä minut yhtä
hyvin kuin oman kätesi", vastasi henkipatto välinpitämättömästi.

"Tunnussana, Lawless", vastasi päällikkö.

"Hohoo! Taivas valistakoon ymmärryksesi, sinä pöllöpää", Lawless
vastasi. "Enkö minä itse sinulle tunnussanaa määrännyt? Mutta tuo
sotamiesleikki on pannut teidän kaikkien pään pyörälle. Ollessani
metsässä noudatan metsän tapoja, ja minun tunnussananani tällä kertaa
on: hiiteen koko sotakomento."

"Sinä annat huonon esimerkin, Lawless. Lausu nyt tunnussana, vanha
pilkkakirves."

"Mutta jos olen sen unohtanut?"

"Jos sinä olet sen unohtanut -- varmastikaan et ole, sen tiedän -- niin
totta tosiaan lähetän nuolen paksuun ruumiiseesi", toinen vastasi.

"No niin, jollet laisinkaan ymmärrä pilaa", Lawless sanoi, "niin tässä
on tunnussana: 'Duckworth ja Shelton'. Ja sen tunnussanan kuvana kannan
nyt selässäni nuorta Sheltonia Duckworthin luo."

"Saat mennä, Lawless", vartija sanoi.

"Ja missä John oleskelee?" kysyi entinen harmaamunkki.

"Hän pitää hovia ja nostaa veroja niin kuin olisi siihen toimeen
syntynyt", mies vastasi.

Ja niin olikin asian laita. Kun Lawless saapui kylän pieneen kapakkaan,
hän tapasi siellä Ellis Duckworthin, joka sillä oikeudella, jonka hänen
jousimiehensä hänelle hankkivat, kylmästi nosti veroa sir Danielin
vuokramiehiltä ja antoi heille siitä kirjoitetut kuitit. Vuokramiesten
kasvonilmeet kyllä selvästi osoittivat, mitä he tästä verotuksesta
pitivät, he kun syystäkin tiesivät saavansa maksaa veroa kahteen
kertaan.

Heti kun Ellis sai tietää, mikä oli syynä Lawlessin tuloon, hän lähetti
jäljellä olevat miehet menemään ja käski liikutetun ja huolestuneen
näköisenä kantaa Dickin kapakan sisempään kammioon. Siellä nuorukaisen
haavoja tutkittiin ja hoideltiin, ja yksinkertaisilla keinoilla hänet
herätettiin tajuntaan.

"Rakas nuori ystävä", sanoi Ellis puristaen Dickin kättä, "olette
ystävän hallussa, ystävän joka rakasti isäänne ja isänne tähden
rakastaa teitä. Levähtäkää nyt rauhallisena, sillä olette melkein
lopussa. Sitten kerrotte minulle, mitä teille on tapahtunut, ja kaikki
muuttuu kyllä vielä hyväksi."

Myöhemmin päivällä Dick heräsi virkistävästä unesta, hänen sielun- ja
ruumiinvoimansa alkoivat palata, joskin hän vielä oli raukea. Hetkisen
kuluttua tuli Ellis, istui hänen viereensä ja käski hänen kertoa, mistä
syystä hän oli paennut Tunstallin Moat Housesta. Ellis Duckworthin
käytöksessä oli jotain kunnioitusta herättävää. Hänen rehelliset
päivettyneet kasvonsa, hänen selvät terävät silmänsä pakottivat Dickin
häntä tottelemaan. Peittelemättä hän Eilisille kertoi kahden viimeisen
päivän tapaukset.

"Hyvä on", Ellis sanoi, kun Dick oli lopettanut kertomuksensa,
"katsokaa, mitä leppeä kohtalo on tehnyt teidän hyväksenne, Dick
Shelton. Se on pelastanut henkenne silminnähtävästä turmasta ja
saattanut teidät minun haltuuni, joka en parempaa halua kuin auttaa
isänne poikaa. Olkaa vain uskollinen minulle -- näenhän minä että
olette kunnollinen -- niin kyllä me yhdessä toimitamme tuolle
viekkaalle kavaltajalle hyvin ansaitun rangaistuksen hänen
ilkitöistään."

"Aiotteko rynnäköllä ottaa linnan?" Dick kysyi.

"En suinkaan, mieletöntähän se olisi", Ellis vastasi. "Hänen linnansa
on siksi vahva ja hyvin varustettu. Ei, Dick, teidän ja minun ja
kaikkien meidän urhoollisten jousimiestemme pitää päinvastoin
mahdollisimman pian pyrkiä pois metsästä ja jättää tie vapaaksi sir
Danielille."

"Olen kovin huolissani John-ystäväni puolesta", nuorukainen sanoi.

"Johnin?" toisti Ellis, "ahaa -- ymmärrän, tytön puolesta. No niin,
lupaan teille, että jos sir Daniel rupeaa häntä hommaamaan naimisiin,
niin ryhdymme toimenpiteisiin. Siihen asti tai siksi kun oikea hetki on
käsissä, meidän kaikkien tulee hävitä näkyvistä, kuten yön varjot
häviävät aamuauringon noustessa. Sir Daniel saa urkkia lännestä ja
idästä löytämättä vihollista, kunnes hän tulee aivan huolettomaksi,
luullessaan ettei vihollista enää olekaan. Mutta neljällä silmällämme,
Dick-ystävä, seuraamme häntä lakkaamatta, ja neljällä kädellämme
kaikkien pyhimysten avulla hänet kukistamme."

Kahden päivän kuluttua oli Moat Housen linna väki kasvanut niin, että
sir Daniel uskalsi hyökätä ulos linnastaan. Neljänkymmenen miehen
etunenässä hän ratsasti Tunstallin kylään saakka mitään vastustusta
kohtaamatta. Ei ainoatakaan vihollista hän voinut metsästä löytää, ei
yksikään nuoli lentänyt, silta, jota ei enää vartioitu, oli avoinna
kelle tahansa, ja kun sir Daniel ratsasti sen yli, hän näki kyläläisten
pelokkaina tirkistelevän asuntojensa ovista.

Viimein yksi heistä rohkaisi mielensä ja astui syvästi kumartaen
ritarin luo kirje kädessään.

Ritarin kasvot synkistyivät hänen lukiessaan kirjettä, joka kuului
näin:

    Vilpilliselle ja julmalle aatelismiehelle,
    Daniel Brackley-ritarille, tämä:

    Olen huomannut, että Te alusta alkaen olette ollut vilpillinen
    ja paha. Kätenne ovat isäni veren tahraamat, ja sitä ei käy pois
    peseminen. Kerran tulette sortumaan minun toimestani, sen nyt
    Teille ilmoitan. Sen lisäksi ilmoitan Teille, että jos koetatte
    antaa jalosukuisen neidon Joan Sedleyn vaimoksi jollekin muulle
    kuin minulle, joka pyhällä valalla olen vannonut ottavani hänet
    vaimokseni, tapaa kosto teidät varsin nopeasti. Ensimmäinen askel
    siihen suuntaan on myös ensimmäinen askel kohti hautaanne.

                                                  _Rich. Shelton_.



KOLMAS KIRJA

Lordi Foxham



ENSIMMÄINEN LUKU

Talo rannalla


Kuukausia oli kulunut siitä kun Richard Shelton pakeni holhoojansa
luota. Tämä aika oli ollut vaiherikas Englannille. Lancasterin puolue,
joka silloin näytti olevan häviön partaalla, oli jälleen nostanut
päätään. Yorkilaiset olivat taistelutanterella kärsineet tappion ja
hajaantuneet, heidän johtajansa oli kaatunut sodassa. Näyttipä siis
miltei siltä kuin Lancasterin puolue olisi lopullisesti saanut
täydellisen voiton vihollisistaan.

Pieni Shorebyn kaupunki Till-joen luona oli täynnä lähiseudun
lancasterilaisia aatelismiehiä ja heidän sotureitaan. Siellä oli
Risinghamin jaarli kolmensadan rautapukuisen miehen seurassa. Lordi
Shorebylla oli kaksisataa miestä -- sir Danielkin oli siellä, ja
hänellä oli käskynsä alaisina kuusikymmentä miestä. Hän oli nyt päässyt
suureen suosioon ja taas alkanut rikastuttaa itseään laittomilla
anastuksilla. Hän majaili miehinensä omassa talossaan kaupungin
pääkadun varrella. Ajat olivat tosiaankin muuttuneet.

Oli pimeä, viiltävän kylmä ilma tammikuun ensimmäisellä viikolla. Kävi
ankara tuuli ja taivas ennusti lunta ennen aamua.

Halvassa olutkapakassa syrjäkadun varrella, likellä rantaa, istui kolme
neljä miestä juomassa olutta ja, kuten näytti, ahmien jotain ruokalajia
sen ohella. He olivat kaikki iloisia, tanakoita, päivettyneitä miehiä,
vahvakätisiä ja rohkeasilmäisiä. Pukuna heillä oli pitkät mekot,
jommoisia maakansa tähän aikaan käytti. Siitä huolimatta olisi varmaan
juopunut soturikin kaksi kertaa ottanut punnitakseen ennen kuin olisi
ruvennut tässä seurassa riitaa rakentamaan.

Vähän matkan päässä näistä miehistä istui leimuavan takkavalkean edessä
nuorukainen. Hänen pukunsa oli melkein samanlainen kuin toistenkin,
mutta hänen ulkomuodostaan saattoi kuitenkin helposti päättää, että hän
oli jalosukuinen ja että hän olisi voinut kantaa miekkaa, jos olot
olisivat olleet toisenlaiset.

"Ei", sanoi yksi miehistä. "En pidä tästä elämästä. Hitto vieköön! Tämä
ei ole sopiva paikka iloisille veitikoille. Reippaalle pojalle pätee
selvä tie, tiheä viita ja harvat viholliset. Täällä olemme sen sijaan
suljettuina kaupunkiin, vihollisten ympäröiminä, ja kaiken lisäksi
saatte nähdä, että sataa lunta ennen kuin päivä koittaa."

"Niin, mutta olemmehan täällä nuoren Sheltonin tähden", sanoi toinen
nyökäyttäen päätään nuorukaisen puoleen.

"Olen kyllä valmis vaikka mihin nuoren Sheltonin edestä", vastasi
edellinen puhuja, "mutta en suurestikaan halua lopettaa päiviäni
hirsipuussa toisen hyväksi."

Ovi aukeni ja yksi mies edellisten lisäksi astui sisään ja meni suoraa
tietä nuorukaisen luo.

"Herra Shelton", hän sanoi, "sir Daniel lähtee matkalle kahden
soihdunkantajan ja neljän jousimiehen saattamana."

Dick -- sillä hän juuri oli tuo nuorukainen -- nousi heti seisaalle.

"Lawless", hän sanoi, "sinä otat toimeksesi John Copperin vartiovuoron.
Greensheve seuraa minua. Copper, käy edellä. Tällä kertaa seuraamme
häntä, jos hän lähtee Yorkiin."

Seuraavalla hetkellä he olivat pimeässä kadulla olutkapakan
ulkopuolella. Copper, viimeksi kapakkaan tullut mies, osoitti kahta
soihtua, jotka vähän matkan päässä lekottivat tuulessa.

Koko kaupunki oli vaipunut uneen, kadut olivat tyhjät, helppo oli siis
seurata matkuetta joutumatta huomatuksi. Edellä kävivät nuo kaksi
soihdunkantajaa, heidän perässään kulki yksinäinen mies, jonka pitkää
viittaa tuuli liehutteli, ja jälkijoukkona astuskeli neljä jousimiestä,
kullakin jousi olalla. He liikkuivat reippain askelin eteenpäin
mutkikkaita kujia myöten alas rantaan päin.

"Onko hän joka ilta käynyt tätä tietä?" kuiskasi Dick.

"Jo kahtena päivänä ennen tätä", vastasi Copper, "ihan samaan aikaan ja
saman seurueen saattamana."

Sir Daniel miehineen oli nyt tullut kaupungin ulkoreunalle. Shoreby oli
linnoittamaton pikkukaupunki. Lancasterin herrat kyllä vartioivat
kaikkia kaupunkiin vieviä teitä, mutta mahdotonta ei suinkaan ollut
kenenkään huomaamatta tulla kaupunkiin tahi lähteä siltä pois
syrjäkatuja myöten.

Se kuja, jota sir Daniel seurueineen kulki, päättyi epätasaiseen
hiekkanummeen, jonka takaa kuului aallokon pauhina. Vartijaa ei ollut
likellä eikä ainoakaan tuli tuikkinut tässä kaupunginosassa.

Dick miehineen läheni varovasti takaa-ajonsa esinettä, mutta tuskin he
olivat päässeet talojen välistä ja saapuneet aukiolle, kun he
huomasivat toiselta taholta lähenevän soihdun.

"Ahaa", arveli Dick, "tämä rupeaa haiskahtamaan petokselta."

Sir Daniel oli seisahtunut, soihdut pistettiin hietaan ja miehet
paneutuivat pitkällensä, ikään kuin odottaakseen toisen seurueen tuloa.

Tämä lähenikin nopeasti. Siihen kuului neljä miestä: kaksi jousimiestä,
palvelija soihtuineen ja keskellä heitä pitkään viittaan pukeutunut
herrasmies.

"Tekö se olette, lordi?" sir Daniel huudahti.

"Minä juuri, ja jos konsanaan mies on suorittanut todellisen
ritarinkokeen, niin kylläpä minä sen nyt olen tehnyt", vastasi äsken
tulleen seurueen johtaja, "sillä ken tahansa uhmaisi mieluummin
jättiläisiä, noitia ja kaikkia pakanallisia vehkeitä kuin tätä purevaa
kylmyyttä."

"Sitä suuremmaksi käy palkka, hyvä lordi, älkää sitä epäilkö", sanoi
ritari Daniel. "Mutta emmekö jatka kulkuamme? Mitä pikemmin olette
nähnyt tavarani, sitä pikemmin pääsemme palaamaan kotiin!"

"Mutta mitä varten pidätte tyttöä tänne piilotettuna, hyvä ritari?"
puhuteltu kysyi. "Jos hän on niin nuori, kaunis ja rikas kuin sanotte,
mistä syystä ette häntä vie vertaistensa seuraan? Kyllä kai silloin
löytäisitte edullisen naittamistilaisuuden, eikä teidän tarvitsisi näin
palelluttaa sormianne eikä antautua kavalille nuolille alttiiksi;
vaeltaessanne öisin tällaisina rauhattomina aikoina."

"Olenhan teille jo sanonut, hyvä lordi", ritari vastasi, "että se on
minun salaisuuteni. Enkä nytkään rupea sitä seikkaperäisemmin
selittämään. Sanon vain, että jos olette kyllästynyt vanhaan toveriinne
Daniel Brackleyhin, niin ilmoittakaa julkisesti aikovanne mennä
naimisiin Joanna Sedleyn kanssa, ja vakuutan kunniasanallani, että te
silloin varsin pian pääsette hänestä. Ennen pitkää tapaatte silloin
hänet nuoli selässä."

Herrat jatkoivat yhdessä matkaansa nopein askelin, soihdunkantajat
edellä ja jousimiehet jälkijoukkona.

Dick miehineen seurasi heitä niin pitkän välimatkan päässä, että hän ei
voinut kuulla heidän keskustelunsa sisällystä. Hän tunsi kuitenkin
toisen ritarin vanhaksi lordi Shorebyksi, joka oli niin huonossa
maineessa, että sir Danielkin julkisesti oli häntä moittivinaan.

Pian he saapuivat rantahiekalle, ilma tuoksui suolalta ja aaltojen
kuohu kasvoi. Täällä laajassa, muurilla aidatussa puutarhassa sijaitsi
pieni kaksikerroksinen puurakennus talleineen ja talousrakennuksineen.

Etumaisin soihdunkantaja avasi muurissa olevan oven lukosta ja sulki
sen taas sisäpuolelta, koko seurueen mentyä sisään.

Dick miehineen ei siis voinut pitemmälle seurata heitä, ellei halunnut
kiivetä muurin yli ja pistää siten päätään ansaan.

He istuivat siis maahan pensasten taakse odottamaan. Sisäpuolella
soihtujen liekki liikkui yhtä mittaa edestakaisin, ikään kuin
soihdunkantajat olisivat kiertäneet vartiona.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua koko seurue astui taas ulos
puutarhasta. Juhlallisesti sanottuaan toisillensa hyvästi ritarit
miehinensä erosivat toisistaan ja läksivät kumpikin eri haaralle
kotiinsa.

Niin pian kuin heidän askeleittensa ääni oli hukkunut tuulen suhinaan,
Dick karkasi seisaalle -- hänen oli näet kovin kylmä.

"Copper", hän sanoi, "astu muurin luo, niin kapuan hartioillesi ja yli
muurin."

He menivät kaikki kolme lähelle muuria, Copper kumartui, Dick nousi
hänen hartioilleen ja tarttui muurin harjakiveen.

"Nyt, Greensheve", kuiskasi Dick, "seuraa sinä ja jää sitten makaamaan
muurin päälle, jotta voit kurottaa kätesi minulle, jos joutuisin
ahdinkoon." Näin sanottuaan hän laskeutui alas puutarhaan. Oli
kaikkialla pimeä kuin haudassa, ei valon merkkiä koko talossa. Tuuli
vinkui vihaisesti ja aallot pauhasivat. Ei muuta ääntä.

Dick hiipi varovasti askel askelelta pensasten välitse, kunnes hän
huomasi tulleensa käytävälle. Silloin hän seisahtui, otti viittansa
alta jousensa ja astui sitten rohkeammin eteenpäin. Käytävä johti
rakennusten luo, jotka kaikki näyttivät kovin rappeutuneilta, joten
olisi luullut niitä ihan autioiksi. Dickiä tämä ei kuitenkaan pettänyt.
Hän tutki tarkoin joka paikkaa, ja tultuansa toiselle, merenpuoleiselle
sivulle, hän huomasi heikon valonhohteen eräässä yläikkunassa.

Hän vetäytyi pari askelta taaksepäin ja luuli havaitsevansa varjon
liikkuvan sisällä huoneen takaseinässä. Hän muisti että hänen kätensä
äsken oli sattunut tikapuihin. Hän palasi niitä hakemaan ja löysikin ne
vähän aikaa etsittyänsä, toi ne mukanaan ja asetti ne seinää vasten
ikkunan alle.

Tikapuut olivat lyhyet, mutta kun Dick nousi ylimmälle kapulalle,
ylettyi hänen kätensä ikkunan ulkopuolella olevaan rautaristikkoon, ja
siihen tarttuen hän nosti itseänsä niin että saattoi katsoa sisälle
huoneeseen.

Siellä oli kaksi henkilöä. Toisen hän heti tunsi Bennet Hatchin
vaimoksi, ja toinen -- solakka, kaunis ja totisennäköinen nuori neiti
pitkässä koruompeleisessa hameessa -- oliko se todellakin hänen
metsätoverinsa, Joanna Sedley -- sama John, jota hän oli aikonut
kurittaa vyöllänsä?

Melko tyrmistyneenä Dick laskeutui jälleen tikapuitten kapulalle. Oliko
hänen kihlattunsa noin hieno olento? Ujous ja toivottomuus valtasi
hänen mielensä. Mutta nyt ei ollut aikaa pitkiin miettimisiin. Alhaalta
kuului hiljainen: Hei! Dick laittausi nopeasti alas.

"Kuka siellä?" hän kuiskasi.

"Greensheve!" kuului vastaus.

"Mitä tahdot?" Dick kysyi.

"Taloa vartioidaan, herra Shelton", vastasi toinen. "Emme ole täällä
yksin vartioimassa. Maatessani vatsallani muurin päällä näin useiden
henkilöiden hiiviskelevän pimeässä ja kuulin heidän hiljaa viheltävän
toisilleen."

"Pyhimysten kautta, sepä kummallista!" Dick sanoi. "Olisivatkohan ne
sir Danielin miehiä?"

"Ei suinkaan", Greensheve vastasi. "Jos omat silmäni vielä ovat
päässäni, niin heillä jokaisella oli lakissaan valkoinen tähti ja siinä
jotain mustaa."

"Valkoinen tähti ja siinä musta merkki?" toisti Dick. "Semmoista
tunnustähteä en tunne, ei ole semmoista näillä seuduin. Kaikissa
tapauksissa teemme viisaimmin hiipiessämme pois mahdollisimman
varovasti. Olemme täällä arveluttavassa asemassa. Epäilemättä sir
Danielillakin on miehiä täällä vartioimassa, ja niin saatamme joutua
kahden tulen väliin. Ota tikapuut, ne täytyy palauttaa paikoilleen."

He veivät tikapuut takaisin ja hiipivät hapuillen samaan paikkaan mistä
olivat puutarhaan tulleet.

Copper makasi nyt Greensheven sijaisena muurilla. Hän kurotti
käsivartensa ja nosti muurin ylitse ensiksi toisen ja sitten toisen.

Hiljaa ja varovasti he laskeutuivat alas toiselle puolen, uskaltamatta
virkkaa mitään ennen kuin olivat päässeet entiseen piilopaikkaansa
pensasten taa.

"Nyt, John Copper", sanoi Dick, "sinun täytyy lähteä takaisin
Shorebyhin ja rientää kuin henkesi edestä. Sieltä sinun pitää heti
paikalla tuoda minun luokseni niin monta miestä kuin saat käsiisi.
Kokouspaikka on tässä, tahi jos päivä rupeaa sarastamaan ennen kuin
saat miehet kokoon, niin jääkää kaupungin ulkopuolelle. Greensheve ja
minä jäämme tänne vartioimaan. Nopeasti nyt, John Copper, ja suojelkoot
sinua pyhimykset!"

"Ja nyt, Greensheve", hän jatkoi Copperin lähdettyä, "tehkäämme iso
kierros puutarhan ympäri. Tahtoisin mielelläni saada selkoa siitä,
ovatko silmäsi pettäneet?"

He pysyttelivät jonkin matkan päässä muurista ja nousivat joka
töyrylle, jolta saattoivat luoda silmäyksen puutarhaan. Tällä tavoin he
olivat kiertäneet puutarhan kahdelta laidalta mitään huomaamatta, ja
joutuivat rannalle. Muuri ulottui näet tällä puolen niin likelle
rantaa, että heidän täytyi astua rantahiekalle aivan lähelle
vedenrajaa, voidakseen pysytellä sopivat matkan päässä muurista. Vaikka
nousuvesi vielä oli alhaalla, oli rantapenger niin loiva, että joka
ärjyaalto heitti hiekkarannalle vaahtoa ja vettä. Dickin ja Greensheven
täytyi tästä syystä kahlata Pohjanmeren suolaisessa ja jääkylmässä
vedessä, joka välistä nousi heidän polviinsa saakka.

Äkkiä he näkivät miehen hahmon kuvastuvan hiukan vaaleampaa muuria
vasten. Kuten kiinalainen varjokuva hän heilutti kiivaasti käsiänsä ja
kyykistyi sitten. Vähän matkan päässä toinen mies toisti samat temput,
ja näin jatkuen tämä äänetön tunnussana kulki eteenpäin piiritetyn
puutarhan ympäri.

"He pitävät tarkkaa vartiota", Dick kuiskasi. "Palatkaamme takaisin
maihin, hyvä herra", vastasi Greensheve, "me seisomme täällä liian
näkyvissä, kuvastumme selvästi valkoista hyrskyä vasten."

"Totta puhut", Dick vastasi. "Kiiruhtakaamme takaisin maihin."



TOINEN LUKU

Kahakka pimeässä


Läpimärkinä ja viluisina molemmat seikkailijat palasivat entiselle
paikalleen.

"Taivas suokoon Copperin yrityksen onnistuvan", Dick sanoi. "Lahjoitan
komean vahakynttilän Shorebyn pyhälle Neitsyt Marialle, jos mies saapuu
ajoissa. Tuossa talossa on se tyttö, jota rakastan, ja nämä vartioivat
miehet ovat epäilemättä vihollisia."

"Jos John pian tulee", Greensheve vastasi, "suoriudumme pian näistä. Ei
niitä ole kuin noin neljäkymmentä muurin ulkopuolella, minun
luullakseni, ja kun he ovat noin erillänsä toisistaan, on
kahdenkymmenen miehen helppo hajoittaa heidät. Mutta hyvä herra Dick,
koska tyttö nyt on sir Danielin hallussa, niin ei minun mielestäni
olisi vahingoksi, jos hän nyt joutuisi toisiin käsiin. Mutta kenen
miehiä he mahtavat olla?"

"Minä epäilen", Dick vastasi, "että he ovat lordi Shorebyn miehiä.
Mihin aikaan he tänne saapuivat?"

"He alkoivat tulla siihen aikaan kun te menitte muurin yli", Greensheve
vastasi. "En ollut maannut muurin päällä minuuttiakaan, kun jo huomasin
ensimmäisen heistä hiipivän kulman ympäri."

Dick oli kahden vaiheilla. Jos nuo talon ympäri hiipijät olivat lordi
Shorebyn miehiä, jotka aikoivat väkivallalla viedä Joannan pois, niin
asia päättyisi vielä pahemmin kuin jos tyttö jäisi sir Danielin
haltuun. Hänelle ei siis jäänyt muuta neuvoa kuin kaikilla tavoin estää
tytön poisviemistä.

Aika kului ja kaikki pysyi hiljaisena. Joka neljännestunnin kuluttua
toistui tuo omituinen tunnusmerkin antaminen, ikään kuin olisi johtaja
tahtonut tietää, olivatko hänen miehensä varuillaan, mutta mitään muuta
ei tapahtunut.

Tähän aikaan alkoivat Dickin apujoukot saapua paikalle. Yö ei ollut
pitkälle kulunut, kun jo noin kaksikymmentä miestä oli hänen
käytettävänään. Nämä hän jakoi kahteen osastoon. Itse hän rupesi toisen
johtajaksi ja toisen hän määräsi Greensheven johdettavaksi.

"Vie sinä, Kit, oma osastosi tuonne rannalle, puutarhamuurin lähimpään
kulmaan, ja järjestä miehesi taitavasti", Dick määräsi. "Te pysytte
sitten paikoillanne, kunnes huomaatte minun toiselta puolen tekevän
hyökkäyksen. Päähyökkäys on tehtävä merenpuoleista joukkoa vastaan,
sillä siinä luultavasti on joukon johtaja; muut juoskoot tiehensä, jos
haluavat. Ja muistakaa, älkää ampuko jousilla, saattaisitte vain
vahingoittaa toisianne. Käyttäkää miekkaa, ja jos me voitamme, lupaan
teille jokaiselle runsaan palkan, sitten kun olen saanut omaisuuteni
haltuuni."

Sangen kirjava oli se joukko, jonka Ellis Duckworth oli haalinut kokoon
saavuttaakseen elämänsä päämäärän: koston. Siinä oli varkaita,
murhamiehiä, köyhtyneitä talonpoikia ja muita haaksirikkoutuneita
ihmisparkoja. Rohkeimmat ja sotakuntoisimmat heistä olivat
vapaaehtoisesti tarjoutuneet Richard Sheltonin palvelukseen. Mutta alun
pitäen heistä oli tuntunut ikävältä valvoa sir Danielin liikkeitä
toimettomina Shorebyn kaupungissa, ja he olivat jo ruvenneet
nurisemaan, jopa uhanneet lähteä poiskin. Ilomielin he nyt ottivat osaa
yritykseen, joka näytti lupaavan kovan kahakan, ehkäpä hyvän
saaliinkin.

He heittivät yltään pitkät asetakkinsa ja toiset esiintyivät nyt
vihreissä nutuissaan, toiset taas paksuissa nahkatakeissa. Monella
heistä oli hytyrän alla rautalevyllä vahvistettu lakki, ja koska heillä
aseina oli miekka ja tikari, vieläpä muutamilla metsäkarjukeihäs ja
tapparakin, he kyllä kykenivät taistelemaan sotaan harjaantuneita
läänitysjoukkojakin vastaan. Pitkät asetakit, jouset ja nuoliviinet
piilotettiin pensaihin, ja sitten lähtivät molemmat osastot päättävästi
otteluun.

Saavuttuaan talon toiselle puolen Dick asetti miehensä riviin noin
kymmenen metrin päähän muurista ja asettui itse pari askelta muitten
edelle. Sitten he kohottivat kuin yhdestä suusta sotahuudon ja
hyökkäsivät vihollisen kimppuun. Tämä odottamaton yllätys hämmensi
kokonaan hajallaan olevat vastapuolen miehet, ja ennen kuin he ehtivät
selvitä, kaikui toisesta päästä yhtäläinen huuto. Silloin he eivät enää
koettaneetkaan tehdä vastarintaa, vaan suuri osa heistä pötki pakoon
suin päin.

Siihen ei kuitenkaan leikki loppunut. Yllätys oli kyllä alussa auttanut
Dickin puolta, mutta hänen joukkonsa oli vähälukuinen vastapuoleen
verrattuna. Pakovesi oli ruvennut nousemaan niin että rantahiekasta oli
jäänyt ainoastaan kapea kaistale, ja tällä ahtaalla ja märällä
taistelutanterella muurin ja aallokon välillä alkoi nyt pimeässä
epävarma, hurja taistelu elämästä ja kuolemasta. Vastustajat olivat
hyvästi aseistetut. He kävivät raivokkaasti hyökkääjien kimppuun, ja
pian joukot olivat käsikähmässä toistensa kanssa. Dick, joka
ensimmäisenä oli heittäytynyt taisteluun, sai heti vastaansa kolme
miestä. Ensimmäisen hän kaatoi yhdellä iskulla, mutta kun toiset kaksi
häntä kiivaasti ahdistivat, hänen täytyi peräytyä. Toinen heistä oli
tavattoman kookas mies, oikea jättiläinen. Hän heilutti kaksiteräistä
miekkaa kuin ratsupiiskaa. Tätä vastustajaa, hänen pitkiä käsivarsiaan
ja raskasta asettaan Dickin oli lyhyine tapparoineen mahdoton
vastustaa, ja jos toinen mies olisi yhtä aikaa häntä ahdistanut, Dick
olisi epäilemättä ollut mennyttä kalua. Mutta toinen mies, joka oli
lyhyempi ja hitaampi liikkeissään, seisoi hetkisen toimetonna, kenties
siksi että hän näki huonosti pimeässä tai luuli kuulevansa muita
vihollisia takanaan.

Askel askelelta Dick varovasti peräytyi, pitäen tarkoin silmällä
pelättävän vastustajansa jok'ainoata liikettä. Nyt tuo hirveä kalpa
nousi ja iski kauhealla voimalla, mutta sukkelana Dick väistyi, ja
nopeasti kuin salama hänen tapparansa tapasi jättiläisen, joka tuskasta
kiljahtaen kaatui pitkällensä hiekalle.

Dick ei kuitenkaan ehtinyt hengähtääkään, kun jo toinen mies kävi
hänen kimppuunsa. Molemmat taistelijat olivat ruumiinvoimiltaan
tasamittaiset, toinen oli taitavampi miekan käytössä, jota vastoin Dick
tapparoineen oli sukkelampi liikkeissään. Ei kumpikaan heistä alussa
päässyt voittopuolelle toisestaan, mutta vanhempi ja tyynempi heistä
ymmärsi paremmin katsoa etunsa ja sai Dickin vähitellen työnnetyksi
veteen polviin asti. Tässä hänen notkeutensa ei ollut hänelle miksikään
hyödyksi. Hän oli tullut erotetuksi miehistään ja huomasi asemansa
arveluttavaksi. Näin ollen hän päätti heti ratkaista taistelun
rohkealla hyökkäyksellä. Kun seuraava aalto vetäytyi takaisin ja hänen
jalkansa siten jäivät hetkeksi kuivalle, hän hyökkäsi rohkeasti
vastustajansa kimppuun, torjui tapparallaan hänen miekaniskunsa ja
tarttui hänen kurkkuunsa. Mies kaatui selällensä aaltojen hyrskyävään
vaahtoon ja Dick hänen päällensä. Temmattuaan aseen vastustajansa
kädestä Dick nousi läpimärkänä mutta voitonriemuisena.

"Antautukaa", sanoi Dick, "minä lahjoitan teille henkenne."

"Minä antaudun", sanoi vastustaja nousten polvilleen, "te taistelette
nuorukaisen tavalla, taitamattomasti ja uhkarohkeasti, mutta
urhoollisesti kuin jalopeura."

Rannalla vielä oteltiin. Miekka iski miekkaan, aaltojen pauhinan
voittivat tuskanparkuna ja sotahuudot.

"Viekää minut päällikkönne luo, nuorukainen", sanoi voitettu ritari,
"on aika tehdä loppu tästä teurastamisesta."

"Sir", Dick vastasi, "jos näillä rohkeilla miehillä on päällikkö, niin
kyllä hän on se mies, joka paraikaa puhuu kanssanne."

"Käskekää siis miehenne lopettamaan leikki, niin minä teen samoin",
sanoi toinen.

Dickin vastustajan äänessä kuten hänen käytöksessään yleensäkin oli
jotain jaloa, joka heti saattoi Dickin täydellisesti luottamaan hänen
vilpittömyyteensä.

"Aseet pois, miehet!" ritari huusi, "olen antautunut säästääkseni
henkeni."

Silmänräpäyksessä hiljeni aseiden kalske ja melu.

"Lawless", Dick huusi, "oletko hengissä?"

"Olen", Lawless vastasi, "hengissä ja hyvässä kunnossa."

"Sytyttäkää soihtu", Dick sanoi.

"Eikö sir Daniel ole täällä?" kysyi ritari.

"Sir Daniel?" toisti Dick, "toivottavasti ei, sillä siinä tapauksessa
kävisi minun huonosti."

"Mutta", kysyi ritari jälleen, "kenen asioissa siis oikeastaan
liikutte, jollette kuulu sir Danielin väkeen? Minkä tähden siis
hyökkäsitte meidän kimppuumme? Missä tarkoituksessa olette täällä? Ja
lopettaakseni kyselyni, kenelle olen antautunut, nuori kiivas
ystäväni?"

Ennen kuin Dick ennätti vastata, kuului ääni pimeästä.

"Lordi", sanoi puhuja, "jos nämä miehet ovat sir Danielin vihollisia,
on varsin ikävää että olemme täällä tapelleet. Mutta nyt olisi parasta,
jos sekä he että me poistuisimme täältä. Talon sisällä ovat vartijat
epäilemättä kuulleet meteliä -- elleivät he ole kuolleita tai kuuroja
-- he ovat arvattavasti antaneet merkkejä kaupunkiin, ja jollemme
nopeasti korjaa luitamme pois, on sir Danielin väki varmaankin ennen
pitkää täällä, ja silloin olemme kaikki tyynni surman suussa."

"Hawksley on oikeassa", lordi sanoi. "Minne meidän on mentävä, sir?"

"Minun puolestani, lordi", Dick sanoi, "menkää minne haluatte. Alan
uskoa että meillä on täysi syy rakentaa ystävyyttä keskenämme. Joskin
ensimmäinen tuttavuutemme alkoi niin sanoakseni kovakouraisesti, en
tahtoisi jatkaa tätä menoa. Erotkaamme siis, lordi, kättä lyöden, ja
yhtykäämme neuvottelemaan milloin ja missä suvaitsette."

"Te olette liian luottavainen, nuori ystäväni", lordi sanoi, "mutta
tällä kertaa ette turhaan luota. Yhtykäämme huomenna aamunkoitteessa
'Pyhän Briden ristin' kohdalla. Tulkaa pojat, seuratkaa!"

Vieras poistui miehineen melkein salaperäisellä nopeudella. Dickin
miehet alkoivat korjata ruumiita pois, ja hän itse tarkasteli vielä
kerran taloa, jolloin hän huomasi korkealla räystään alla pienen
ikkunan, jossa oli valoa. Tämä epäilemättä näkyi kaupunkiin, sir
Danielin taloon, ja oli varmaankin se merkki, joka Hawksleytä oli
pelottanut ja joka arvattavasti ennen pitkää oli tuova Tunstallin
ritarin keihäsmiehet paikalle.

Hän kallisti korvansa maahan ja luuli kuulevansa kumeaa melua
kaupungista päin. Hän riensi rannalle. Täällä oli kaikki työ jo tehty.
Kaatuneilta oli riisuttu vaatteet ja aseet, ja paraikaa neljä miestä
kahlasi vedessä laskien viimeisen ruumiin meren syvyyteen.

Parin minuutin kuluttua, kun nelikymmenmiehinen ratsujoukko hyökkäsi
paikalle, oli merenrannalla sijaitsevan talon ympäristö autio ja
hiljainen.

Dick ja hänen miehensä palasivat "Vuohi ja Säkkipilli"-nimiseen
olutkapakkaan nauttimaan muutaman tunnin lepoa ennen seuraavan
päivän kohtausta sovitussa yhtymäpaikassa.



KOLMAS LUKU

Pyhän Briden risti


"Pyhän Briden risti" sijaitsi vähän matkan päässä Shorebystä Tunstallin
metsän reunalla. Kaksi tietä yhtyi tässä paikassa, toinen tuli
Holywoodista metsän läpi, toinen, joka johti Eisinghamista, oli sama
tie, jota myöten olemme nähneet Lancasterin sotajoukon jäännösten
epäjärjestyksessä pakenevan. Yhtymäpaikasta tie johti alas mäkeä
Shorebyn kaupunkiin. Likellä molempien teiden yhtymäkohtaa oli pienellä
kummulla vanha ränstynyt risti.

Tälle paikalle Dick saapui seitsemän paikkeilla seuraavana aamuna. Ilma
oli kylmä, maa härmässä. Idässä päivänkoitto kirjasi taivaankannen
tulipunaiseksi ja punakellerväksi.

Dick istui ristinjalustan alimmalle askelmalle, kääriytyi pitkään
viittaansa ja tähysteli tarkkaavaisesti joka taholle. Hänen ei
tarvinnut kauan odottaa. Holywoodista päin tulla tömisti komean hevosen
selässä ratsumies. Hänen sotavarusteensa olivat loistavat ja
kallisarvoiset, hartioilla liehui kallispuuhkainen vaippa.
Neljäkymmentä askelta taempana ratsasti joukko keihäsmiehiä, jotka
seisahtuivat heti kun yhtymäpaikka tuli näkyviin, ritari sitä vastoin
lähestyi yksinänsä. Hänen kasvojensa käskevä ja arvokas ilme oli hänen,
asunsa ja aseittensa mukainen.

Hiukan arastellen Dick astui alas mennäkseen vankiansa vastaan.

"Kiitän teitä, lordi, täsmällisyydestänne", Dick sanoi kohteliaalla,
matalalla äänellä. "Suvaitseeko teidän armonne astua maahan?"

"Yksinkö täällä olette, nuori mies?" kysyi tulija.

"Niin ajattelematon en ole", Dick vastasi, "totta puhuakseni metsä
kummallakin puolen tätä ristiä on täynnä rohkeita miehiäni."

"Olette menetellyt viisaasti", lordi sanoi. "Se miellyttää minua
sitäkin enemmän, koska viime yönä taistelitte uhkarohkeasti, pikemmin
hullun saraseenin kuin kristityn soturin tavalla. Mutta ei sovi minun,
voitetun, valittaa."

"Vain sattuma soi minulle voiton, lordi", vastasi Dick. "Jolleivät
aallot olisi tulleet minun avukseni, olisin jäänyt alakynteen."

"Olette varsin kohtelias", ritari sanoi.

"En suinkaan kohtelias", Dick vastasi. "Mutta kun uuden päivän valossa
näen, miten uljaan ritarin voitin, en ainoastaan aseitteni, vaan
pimeyden, aaltojen ja sattuman avulla, ja tiedän miten helposti
taistelu olisi voinut päättyä päinvastaisella tavalla -- sellaiselle
kokemattomalle ja kömpelölle soturille kuin minä olen -- niin älkää
ihmetelkö, lordi, jos voittoni saattaa minut hämille."

"Kauniisti puhuttu", vieras sanoi. "Teidän nimenne?"

"Nimeni, mylord, on Shelton", Dick vastasi.

"Ja minua sanotaan lordi Foxhamiksi", sanoi toinen puolestaan.

"Siinä tapauksessa, hyvä lordi, jos sallitte minun sanoa, olette
Englannin suloisimman tytön holhooja", Dick vastasi, "ja silloin minä
tiedän mitkä lunnaat pyydän teistä ja teidän joukostanne. Rukoilen
teitä, hyvä lordi, luovuttakaa -- olkaa lempeä ja armollinen -- minulle
ylevän neidon Joanna Sedleyn käsi. Ja ottakaa te puolestanne. Rukoilen
teitä, hyvä lordi, luovuttakaa -- Ja, jos suvaitsette, minun
kiitollisuuteni ja palvelukseni on oleva teidän käytettävänänne
kuolemaani saakka."

"Mutta ettekö ole sir Danielin holhotti? Niin luulen kuulleeni, jos
olette Harry Sheltonin poika", lordi Foxham sanoi.

"Ettekö suvaitse astua maahan, hyvä lordi? Haluaisin mielelläni kertoa
teille kaiken, mitään peittelemättä, kuka olen ja millä perusteella
uskallan niin rohkean anomuksen esittää. Pyydän, hyvä lordi, käykää
istumaan näille askelmille, kuulkaa minun kertomukseni ja tuomitkaa
minut sen mukaan hyväntahtoisesti."

Niin sanottuaan Dick ojensi kätensä lordille auttaakseen häntä astumaan
alas, ja sitten hän vei hänet ristin ääreen ja pyysi hänet istumaan
sille paikalle, missä hän itse oli istunut ennen lordin saapumista.
Itse hän jäi kunnioittavasti seisomaan jalon vankinsa eteen ja kertoi
juurta jaksain elämänsä vaiheet viime yön kohtauksiin saakka.

Lordi Foxham kuunteli totisena ja lausui, kun Dick oli lopettanut:

"Nuori herra Shelton, te olette samalla sekä hyvin onnellinen että
onneton nuorukainen. Mitä onneenne tulee, olette sen rehellisesti
ansainnut, onnettomuuteenne ette ole syypää. Olkaa huoleti, olette
saanut ystävän, jolta ei puutu valtaa eikä vaikutusta. Ja joskaan
teidän arvoisenne miehen ei mielestäni sovi seurustella lakipattojen
kanssa, minun täytyy tunnustaa, että olette sekä uskollinen että
kunnollinen, varsin vaarallinen taistelussa ja hyvin kohtelias
rauhassa. Mitä omaisuuteenne tulee, ette saa sitä nähdä ennen kuin
tapahtuu valtiollinen mullistus. Niin kauan kuin Lancasterin puolue on
vallassa, pitää sir Daniel omaisuutenne hallussaan. Mitä minun
holhottiini tulee, on asianlaita toinen, olen ennen luvannut hänet
toiselle, Hamley-nimiselle sukulaiselleni. Lupaus on aikoja sitten
annettu --"

"Oi hyvä lordi, ja nyt on sir Daniel luvannut hänet lordi Shorebylle",
Dick keskeytti. "Ja vaikka tämä lupaus on aivan äsken annettu, on
todennäköisempää että se saatetaan täytäntöön heti."

"Siinä olette oikeassa", lordi vastasi. "Ja ottaessani sen lisäksi
lukuun, että olen teidän vankinne, ja vielä senkin, että tyttö itse
tulisi onnettomaksi jonkun muun kuin teidän kanssanne, tahdon siinä
kohden suostua. Mutta auttakaa minua urheiden poikienne kanssa --"

"Hyvä lordi", Dick keskeytti, "he ovat noita samoja henkipattoja,
joiden vuoksi minua äsken moititte."

"Olkoot mitä ovat, taistella he ainakin osaavat", lordi vastasi.
"Auttakaa minua siis, ja jos meidän onnistuu vapauttaa hänet, niin
ritarinsanallani lupaan: te saatte hänet vaimoksenne."

Dick polvistui vankinsa eteen. Mutta tämä ponnahti seisaalle, nosti
Dickin pystyyn ja syleili häntä kuin omaa poikaansa.

"Jos aiotte mennä naimisiin Joannan kanssa", hän sanoi, "täytyy meistä
heti tulla ystävykset."



NELJÄS LUKU

"Hyvä toivo"


Tunnin kuluttua Dick istui taas "Vuohi ja Säkkipilli"-nimisessä
olutkapakassa. Ellis Duckworth oli monenlaisissa hommissa. Hän ei nyt
ollut Shorebyssa. Sanottiinpa, että hän sekaantui valtiollisiinkin
riitoihin tunnetun "kuninkaantekijän" Richardin, Warwickin jaarlin
asiamiehenä. Hänen poissa ollessaan oli joukkueen päällikkyys joutunut
Richard Sheltonin toimeksi.

Dick istui nyt kapakassa aamiaista syömässä. Hänen totiset ja miettivät
kasvonsa osoittivat, että hänellä oli tärkeitä tekeillä. Hän oli lordi
Foxhamin kanssa sopinut rohkean hyökkäyksen tekemisestä sinä iltana
rantataloa vastaan, vapauttaaksensa Joannan sir Danielin vallasta.
Mutta hänen tiedustelijansa toivat perin masentavia tietoja.

Edellisenä yönä tapahtunut taistelu rantatalon ympärillä oli
pelästyttänyt sir Danielia. Tämä oli vahvistanut talon vartioväkeä ja
lisäksi asettanut miehiä pitkin taloon vieviä teitä, ja ratsujoukko oli
valmiina kaupungissa rientämään avuksi heti saatuaan talosta merkin.

Ei ollut siis ajattelemistakaan valloittaa taloa äkkiyllätyksellä maan
puolelta. Dick rupesi näin ollen ajattelemaan hyökkäystä mereltä päin.

"Lawless!" hän huudahti äkkiä, "voitko hankkia minulle laivan?"

"Laivanko?" Lawless vastasi hämmästyneen näköisenä. "No niin, jos te
olette tukena, luulen voivani vaikka mitä. Saanhan koettaa."

Sattuma tuli Lawlessin avuksi. Toisen pöydän ääressä istui joukko
miehiä juomassa. Heidän puvustaan, käytöstavastaan ja puheestaan oli
helppo huomata, että he olivat merimiehiä. Näitä miehiä Lawless nyt
alkoi tarkata.

Kauan hänen ei tarvinnut kuunnella heidän puheluaan, kun hänen
älykkäässä päässään jo oli keino valmiina. Heidän puheestaan hän sai
selville, että yksi heistä oli laivan omistaja ja samalla sen
päällikkö. Muut nimittivät häntä Arblasteriksi, laiva oli nimeltään
"Hyvä toivo", kotoisin Yarmouthista ja ankkuroituna sataman suuhun.

Lawlessin omatunto ei ollut kovinkaan arka. Hänen
kirjavat elämänvaiheensa olivat melkoisesti hämmentäneet hänen
oikeuskäsityksiään, niin että hän empimättä oli hyväksynyt ohjeeksensa
lauselman: tarkoitus pyhittää keinot.

Huomattuaan että kapakan antimet olivat jo kylliksi hämmentäneet
miesten arvostelukyvyn, hän ryhtyi rohkeasti asiaan.

Lähestyttyään heidän pöytäänsä hän istui pian hyvänä ystävänä heidän
seurassaan vilkkaasti puhellen, kehuskellen rikkauksiaan ja auliisti
tarjoillen juotavaa. Kapteeni ihastui näin iloiseen ja runsaskätiseen
ystävään ja koetti hänkin kykynsä mukaan kertoilla ja kehuskella
kauppojaan ja yrityksiään. Sana seurasi sanaa, ja ennen kuin Lawless
nousi pöydästä, hän oli -- tietysti mitään maksamatta -- vuokrannut
laivan. Kapteeni ja pari hänen miehistään olivat vaipuneet sikeään
uneen ja muut olivat hoiperrellen poistuneet kapakasta.

Lavdess kutsui nyt avukseen muutamia tovereitaan, ja kapteeni Arblaster
ja hänen kaksi seuralaistaan kannettiin pihan takana olevaan
heinälatoon, jonka ovet tarkoin teljettiin.

Dick, joka uteliaana mutta äänettömänä katselijana oli koko ajan
istunut toisen pöydän ääressä, lähetti nyt sanan lordi Foxhamille, että
niin pian kuin ilta rupesi hämärtämään, oli aika ryhtyä toimiin,
hänellä oli laiva vuokrattuna satamassa.

Sen jälkeen hän miehistään valitsi pari tottunutta miestä, joiden
seurassa hän lähti satamaan, missä he pian löysivät "Hyvän toivon"
laivaveneen. Oli pimeä ja tuulinen ilta, synkät pilvet ennustivat
myrskyä, ja alkoi jo tuiskuta lunta. Meri aaltoili kovasti. Dick
miehineen astui veneeseen. Onnellisesti he saapuivat laivan luo, vaikka
pikku vene hyppeli aalloilla kuin pähkinänkuori.

"Hyvä toivo" oli ankkurissa erillään muista aluksista, ja pahan sään
takia oli niin sen kuin muidenkin alusten jok'ainoa mies mennyt maihin.
Ei ollut muuta elävää olentoa laivassa kuin pieni koira, joka kyllä
vihaisesti ärhentäen koetti sitä puolustaa Dickin miehineen noustessa
kannelle. Pian tämäkin puolustaja saatiin suljetuksi kojuun. Sen
jälkeen he sytyttivät lyhdyn, joka vedettiin ylös köysistöön merkiksi
maalla oleville. "Hyvä toivo" oli melkein täydessä lastissa. Muun
tavaran ohessa siinä oli koko joukko viinitynnyreitä. Dick avasi yhden
ja he joivat pikarin aiotun retken onneksi. Sitten Dick jätti toisen
miehen laivaan vartijaksi, toisen laskeutuessa alas veneeseen
soutaakseen Dickin takaisin rantaan.

"Pidä hyvin vahtia, Jack", Dick sanoi lähtiessään, "täällä sinä kyllä
tulet toimeen."

"Niin", vastasi mies, "kyllä varmaan niin kauan kuin laiva on
satamassa, mutta kunhan se pistää keulansa ulos --. Katsokaa kuinka se
jo vapisee! Se kai kuuli sanani ja sen sydän sävähti tammisten
kylkiluitten sisässä. Katsokaa, herra Dick, kuinka taivas mustenee!"

"Todellakin", myönsi Dick katsellen taivasta, "näyttää kyllä
uhkaavalta. Mutta se on kai vain ohimenevä vihuri."

Dick ei kuitenkaan ollut niin levollinen kuin hänen sanoistaan saattoi
luulla. Laskeutuessaan laivaveneeseen hän teki ristinmerkin ja rukoili
mielessään Jumalaa ja Pyhää neitsyttä niiden puolesta, jotka hänen
tähtensä aikoivat panna henkensä tämmöiselle ilmalle alttiiksi.

Palatessaan maihin hän kohtasi lordi Foxhamin miehinensä, ja vähitellen
hänen omatkin miehensä saapuivat paikalle. Lordilla oli päässään musta
hytyrä, joka puoleksi kätki hänen kasvonsa, ja halpa karkea sarkavaippa
peitti hänen kiiltävää sotapukuaan.

"Nuori Shelton", lordi sanoi, "aiotteko lähteä meren vaaraan
tällaisella säällä?"

"Aion, lordi", Shelton vastasi. "Sir Danielin ratsuväki vartioi taloa,
on mahdotonta saada maan puolelta mitään aikaan. Parempi siis koettaa
meren puolelta, sään uhallakin."

"Hyvä on", lordi sanoi, "minä seuraan häpeän vuoksi, mutta kyllä
tunnustan, että mieluummin olisin tänä yönä katon alla."

Sillä aikaa kun Dick oli käynyt laivassa, oli aina toimelias Lawless,
huolimatta siitä että hän juotuansa Arblasterin kanssa oli aika
humalassa, hankkinut riittävän luvun veneitä, joihin lordi Foxhamin ja
Dickin miehet nyt astuivat.

Niistä neljästäkymmenestä miehestä, jotka näin ottivat laivan
haltuunsa, olivat enimmät maamoukkia, jotka eivät milloinkaan olleet
astuneet jalkaansa laivan kannelle. Ainoastaan kahdeksan heistä oli
ollut merimiehen toimessa. Näitten avulla saatiin pari purjetta
nostetuksi, ja Lawless, joka tuskin kykeni jaloillaan seisomaan, istui
varmana pitämään peräsintä.

Matkan alku ei näyttänyt rohkaisevalta. Pieni alus keikkui aalloilla
kuin kaarnankappale, ja räntä ja vaahto roiskui miesten kasvoihin.
Toiset heistä makasivat kannella pitäen kiinni mikä mistäkin,
meritautisina ja rukoillen, toiset taas olivat kömpineet alas kannen
alle viinitynnyrien ääreen, joista lupaa kysymättä hankkivat itselleen
lohdutusta.

Ei ollut siis pahoista enteistä puutetta. Myrskykin yhä kiihtyi, aallot
kävivät yhä korkeammiksi. Ja peräsintä hoiteli Lawless merimieslauluja
loilotellen. Mutta ikään kuin vaiston johtamana hän ohjasi aluksen
tyrskyjen ja särkkien välitse, kunnes tultiin rappeutuneen kivilaiturin
kylkeen, johon alus kytkettiin.



VIIDES LUKU

Hyökkäys ja pako


Laituri, johon laiva kytkettiin, ei ollut kaukana rantatalosta.
Tarkoitus oli vartioväen huomaamatta päästä maihin ja sitten nopeasti
saartaa talo, tunkeutua huoneisiin ja viedä Joanna pois. Mutta maihin
astuttaessa syntyi äänekästä melua, miehet kun eivät taipuneet
noudattamaan järjestystä. Melu herätti vartioväen huomion, vaikka
pimeys esti heitä vihollista näkemästä.

Kun vihdoin viimein laiturilla oli päästy jonkinlaiseen järjestykseen,
Dick valitsi luotettavimmista miehistä vähäisen joukon, jonka
etunenässä hän lähti tiedustelemaan asiain tilaa. Tuskin hän oli
ehtinyt laiturin maanpuoleiseen päähän, kun hän luuli kuulevansa jotain
ääntä. Hän käski miesten pysähtyä ja hiipi yksin eteenpäin. Suureksi
pettymyksekseen hän saattoi pimeässäkin erottaa miehiä ja hevosia.
Hänet valtasi toivottomuus. Edessä oli taisteluun valmis vihollinen,
takana kuohuva meri, ja miehistönä tyytymätön ja kuriton joukko.

Dick vetäytyi nopeasti taapäin. Ei ollut muuta neuvoa kuin ryhtyä
kaikesta huolimatta hyökkäykseen. Hiljaisella vihellyksellä hän antoi
sovitun merkin. Seuraus oli toinen kuin mitä hän oli tarkoittanut.
Nuolisade singahti Dickin laiturille sulloutuneeseen joukkoon.
Ensimmäisiä haavoittuneita oli lordi Foxham, joka kannettiin takaisin
laivaan. Hänen miehensä jäivät johtoa vaille. Äkkiä kuului ääni:
"Kaikki on hukassa." Siihen vastasi toinen: "Laivaan, miehet, henkenne
tähden." Ja kolmas lisäsi: "Meidät on petetty!" Silmänräpäyksessä oli
kaikki kuri ja järjestys mennyttä.

Kaikki koettivat kilvan päästä laivaan, toinen tuuppaili toistaan, moni
suistui laiturilta mereen, haavoittuneet vaikeroivat huutaen apua,
surkea sekasorto vallitsi.

Nuolien yhä sadellessa saatiin laiva viimein irti laiturista, ja
myrskyisessä aallokossa se lähti liikkeelle. Mutta kamala oli retki,
kamala miesten tila. Raivoisat aallot uhkasivat tuossa tuokiossa
upottaa koko aluksen, kansi oli täynnä haavoittuneita ja kuolevia,
laivan valurei'istä virtasi veri. Lawlessia, joka istui peräsintä
hoitamassa, uhattiin, ja miekallaan hänen täytyi pitää paikkaansa
puhtaana hyökkääjistä. Viinitynnyreitä avattiin, ja kuka ei ollut
meritaudin nujertama, nujertui viiniin.

Masentuneena seisoi Dick Lawlessin rinnalla. "Lawless", hän sanoi, "me
olemme nyt kaikki sinun varassasi, mutta me luotamme sinuun, sinä olet
kylmäverinen ja uskollinen."

"Pelkään että olemme hukassa", Lawless vastasi. "Niin kauan kuin olemme
täällä ahtailla vesillä, saatamme ehkä selviytyä, joskin on vaikea
pimeässä väistää särkkiä, mutta aavalla merellä tämä laiva on pian
mennyttä kalua."

"Niinkö luulet?" Dick sanoi huolestuneena.

"Niin luulen", Lawless vastasi, "ettekö huomaa miten raskaasti se jo
nousee aalloille. Jos se ottaa enemmän vettä, se painuu pohjaan kuin
myllynkivi taikka ajautuu rantakallioihin pirstaleiksi."

"Eikö sinua pelota?" Dick kysyi. "Hoidathan peräsintä ihan tyynenä!"

"Niin", Lawless vastasi, "ei ole tämmöisessä leikissä pelosta apua. Jos
kuolla täytyy, tahdon kuolla silmä kirkkaana ja käsi vankkana."

Dick ei vastannut mitään, ihmetteli vain itsekseen miehen
kylmäverisyyttä.

Kansi oli nyt melkein tyhjänä miehistä. He eivät kestäneet kylmää
talvista myrskyä ja laivan yli tyrskyävää vaahtoa, vaan olivat
pyrkineet kannen alle, missä he parhaansa mukaan hakivat lohdutusta
Arblaster-kapteenin viinitynnyreistä, laulellen ja pitäen kovaa
räyhinää. Vähitellen laulu ja räyhinä hiljeni ja vihdoin ihan vaikeni,
kun "Hyvän toivon" liikunnat rupesivat tuntumaan yhä pelottavammilta.
Toiset makasivat meritautisina hiljaa oihkaillen. Kannella ei nyt enää
ollut muita kuin Greensheve, Cuckow ja eräs nuori lordi Foxhamin mies.
Nämä olivat vakavia ja luotettavia miehiä, jotka Dick määräsi Lawlessin
käskettäviksi. Sitten hän meni alas kojuun, johon lordi Foxhamin
palvelijat olivat isäntänsä vieneet.

Täällä lordi nyt makasi vaikerrellen, ja laivakoira säesti häntä
surkeasti ulvahdellen joko vankeutensa takia tai vaaraa aavistaen.

Lordi Foxham makasi lavalla turkisvaippa allansa. Pieni lamppu paloi
unisena Arblasterin Pyhän neitsyen kuvan edessä. Dick saattoi lampun
himmeässä valossa erottaa haavoittuneen kalpeat kasvot ja kuoppaiset
silmät.

"Olen vaarallisesti haavoittunut", lordi sanoi heikolla äänellä.
"Tulkaa lähemmäksi, Shelton, jotta luonani olisi ainakin yksi
jalosukuinen, sillä surkeata on, elettyänsä jalona ja rikkaana koko
elämänsä, tällä tavoin haavoittua nurkkakahakassa ja kuolla tämmöisessä
laivarähjässä lurjusten ja seikkailijain seurassa. -- Onko laivassa
pappia?"

"Ei ole", Dick vastasi.

"Toivon että kuoltuani olette minulle yhtä hyvä ystävä kuin eläessäni
olitte jalomielinen vihollinen. Olen kaatunut varsin onnettomalla
ajalla -- onnettomalla sekä itselleni että Englannille ja kaikille
niille, jotka minuun ovat luottaneet. Väkeni kokoontuu Hamleyn, teidän
kilpakosijanne johdolla Holywoodiin. Ottakaa tämä sormus, se on
hankkiva teille luottamusta esittäessänne minun käskyni. Kirjoitan pari
sanaa Hamleylle, pyydän häntä luopumaan neidosta teidän hyväksenne.
Tahdotteko tehdä minulle tämän palveluksen?"

"Hyvä lordi, mitä käskette?" Dick kysyi.

"Niin", lordi vastasi, "mitäkö käsken?" ja hän katseli Dickiä
tutkivasti. "Oletteko yorkilainen vai lancasterilainen?" hän kysyi
viimein.

"Häpeäkseni tuskin osaan vastata siihen kysymykseen", Dick sanoi. "Sen
vain tiedän että olen Ellis Dukworthin puolella; totta kai siis olen
yorkilainen."

"Hyvä on", lordi sanoi. "Kuulkaa siis! Saavuin tänne pitääkseni näitä
Shorebyn lordeja silmällä sillä aikaa kun oivallinen lordi Richard,
Gloucesterin herttua,[11] kokoo riittävän sotavoiman kukistaaksensa
heidät. Olen hankkinut tietoja heidän voimistaan, vartiopaikoistaan ja
asemistaan. Nämä tiedot minun piti kirjoitettuina antaa nuorelle
lordille tuntia ennen keskipäivää ensi sunnuntaina 'Pyhän Briden
ristin' kohdalla metsässä. Valitettavasti en nyt voi sitä tehdä. Sen
tähden pyydän teitä viemään ne puolestani perille. Ja muistakaa, ettei
myrsky eikä sade, ei haava eikä rutto saa estää teitä määrätyllä ajalla
saapumasta tuohon sovittuun paikkaan, sillä Englannin kohtalo riippuu
tästä arvanheitosta."

"Suostun epäröimättä tähän tehtävään ja luulen voivani suorittaa sen
toivomuksenne mukaisesti", Dick vastasi.

"Hyvä on", lordi sanoi, "herttua on antava teille enempiä määräyksiä,
ja jos ymmärtäväisesti ja kunnollisesti noudatatte hänen käskyjänsä,
olette saanut kiinni onnen oikeasta päästä. Nostakaa lamppu hiukan
lähemmäksi, jotta näen kirjoittaa." Hän kirjoitti pari riviä
"kunnianarvoiselle sukulaiselleni Sir John Hamleylle" ja sitten toisen
kirjeen, johon hän ei pannut päällekirjoitusta.

"Tämä on herttualle", hän sanoi. "Tunnussana on: 'Englanti ja Edward',
ja vastaus: 'Englanti ja York'."

"Ja Joanna, hyvä lordi?" kysyi Dick.

"Niin, Joannasta teidän täytyy itsenne pitää huolta, olen molemmissa
näissä kirjeissäni maininnut omasta puolestani valinneeni teidät.
Lopusta teidän täytyy itsenne selviytyä. Kuten tiedätte, olen teitä
auttaakseni pannut henkeni alttiiksi, enempää ei kukaan voi tehdä."

Haavoittunut oli nyt puhunut niin kauan, että hänet valtasi väsymys.
Dick siis pisti kallisarvoiset kirjeet poveensa, käski hänen rohkaista
mieltään ja jätti hänet lepoon.

Noustuansa kannelle Dick huomasi, että päivä jo sarasti kylmänä
sinertäen. Sekä tuuli että aallokko oli asettunut, mutta mainingeissa
laiva vyöryi kauheasti. Ranta, vuoroin kallioita vuoroin hiekkasärkkiä,
oli tuulen alla ihan lähellä. Taempaa näkyivät Tunstallin metsäiset
harjut.

Lawless istui yhä peräsimessä, ja kannelle nousseet miehet katselivat
kalpeina uhkaavaa rannikkoa.

"Ajaudummeko rantaan?" Dick kysyi.

"Ajaudumme", Lawless vastasi tyynesti, "jollemme sitä ennen mene
pohjaan."

Greensheve, Hawksley ja muista miehistä parhaat olivat kannesta
murtaneet irti lautoja, joista sekä muusta irtotavarasta he paraikaa
tekivät lauttaa. Sitä ei kuitenkaan tultu tarvitsemaan, sillä
koht'ikään laiva ankarasti tärähtäen puskeutui hiekkaan. Pari kertaa
laineet sitä vielä nostivat, ja sitten se jäi pohjaan tarttuneena
paikalleen.

Säikähdys ja kauhistus valtasi miehet, mutta aina peloton Lawless
rauhoitti heitä.

"Älkää hätäilkö!" hän sanoi, "pakoveden aika on tulossa, silloin voimme
vaaratta kahlata maihin."

Noin tunnin kuluttua vesi olikin alentunut sen verran, että he
saattoivat lähteä aluksesta.

Dick oli mennyt alas lordi Foxhamin luo, joka makasi vuoteellaan
epätoivoisena ja kauhistuneena pimeässä, sillä lamppu oli laivan
törmätessä pudonnut ja sammunut. Kojussa oli vettä polven korkeudelta.

"Älkää pelätkö, lordi", Dick sanoi. "Pyhimykset suojelevat meitä.
Laineet ovat heittäneet laivan matalalle rantasärkälle, ja niin pian
kuin vesi alenee, pääsemme kahlaamaan rantaan."

Päästyänsä eheinä rantaan he huomasivat mäenkukkulalla joukon miehiä,
jotka näyttivät epäluuloisina heitä tähystelevän.

"Menkäämme heidän puheilleen", sanoi Hawksley. "Tuolla on mökki, ja
mitä pikemmin pääsemme katoksen alle, leimuavan tulen ääreen, ja
löydämme kuivan vuoteen, sitä parempi lordi-raukalle."

Mutta he eivät ehtineet astua monta askelta, kun mäellä olevat miehet
ikään kuin sopimuksesta nousivat kaikki yhtaikaa ja lähettivät
haaksirikkoisia kohti nuolisateen.

"Takaisin, takaisin!" lordi huudahti. "Taivaan tähden, älkää ampuko
vastaan! He luulevat meitä ranskalaisiksi merirosvoiksi, eikä kumma,
koska emme kykene puolustamaan omia rantojamme näinä onnettomina
aikoina."

Haaksirikkoiset etenivät väistyen pitkin rantaa. Talonpojat
tähystelivät heitä tarkoin ja seurasivat jonkin matkan päässä, kunnes
saavuttiin maantielle, jolloin he levollisina palasivat kotiinsa,
tyytyen siihen että olivat omansa pelastaneet.



NELJÄS KIRJA

Valepuku



ENSIMMÄINEN LUKU

Luola


Se paikka, jossa Dick ja lordi Foxham joukkoineen saapuivat maantielle,
ei ollut kovin kaukana Holywoodin luostarista ja vain noin kolmen
tunnin matkan päässä Shorebysta. Lordin miehet veivät hänet luostariin,
ja Dick jäi yksikseen niiden "Mustan nuolen" miesten seuraan, jotka
vielä olivat jäljellä.

Heitä ei enää ollut kuin tusinan verta ja jotkut niistäkin
haavoittuneita. Ja kaikki olivat raivoissaan yrityksen vaivoista ja
huonosta tuloksesta. Dickillä ei ollut muuta neuvoa kuin tyhjentää
kukkaronsa vähäksi tyydytykseksi viluisille ja nälkäisille
tovereilleen. Sitten hän kiitti heitä heidän urhoollisuudestaan, vaikka
kyllä mielessään moitti heidän pelkuruuttaan. Tämän jälkeen miehet
saivat palata Shorebyhin.

Ainoastaan luotettava Lawless jäi Dickiä saattamaan. Heidän tultuaan
monihaaraiseen, korkeita ja kierorunkoisia tammia kasvavassa metsikössä
olevaan tienristeykseen, Lawless sanoi:

"Nyt, herra Richard, jollette ole liian ylpeä vieraillaksenne miehen
luona, joka ei ole jalosukuinen eikä edes kelpo kristitty, voin teille
tarjota pikarillisen viiniä ja nuotion, jonka ääressä saatte sulatella
vilunkohmeen pois luistanne."

"Kiitos ja kunnia", Dick sanoi, "pikarillinen viiniä ja hyvä nuotio!
Niiden luokse olisin valmis käymään pitkänkin matkan."

Lawless poikkesi tieltä, ja astuskeltuaan reippaasti ja varmasti
kappaleen matkaa he saapuivat luolantapaiseen, johon oli tuiskunnut
lunta sisään. Ylellisyyttä ei luolassa suinkaan ollut, mutta nokinen
tulisija nurkassa ja iso rautakiskoinen tammiarkku osoittivat heti,
että se oli ihmisen asunto eikä eläimen kaivama pesä.

Vaikka kinos puoleksi peitti luolan suun ja sisässäkin oli lunta, oli
siellä kuitenkin lämpöisempi. Lawless viritti tulen kuiviin oksiin ja
muihin sytykkeihin, jotka rupesivat iloisesti loimuamaan, ja halpa
asunto tuntui oikein kodikkaalta.

"Tässä on nyt vanhan Lawlessin kaniininkolo", sanoi luolan isäntä
tyytyväisenä lämmitellessään tulen edessä. "Estäköön taivas minkään
nuuskivan koiran osumasta tänne! Niin, kyllä olen liikkunut maailmassa
siellä ja täällä, kuljeksinut maita ja meriä neljätoistavuotiaasta
alkaen, jolloin ensi kerran pakenin luostarinkirkosta, vieden mukanani
lukkarin kultaketjun ja messukirjan, jonka möin neljästä markasta.
Englannissa olen ollut, Ranskassa ja Burgundissa, vieläpä
Espanjassakin, jonne tein pyhiinvaelluksen sieluparkani puolesta. Ja
vielä merelläkin, joka on joka miehen maata. Mutta tässä on minun
kotini, herra Shelton. Tämä on minun isänmaani, tämä maakuoppa. Olipa
sade tai tuuli, olipa mailla kirjava kevät tai talvi, jolloin istun
rovion ääressä ja kuuntelen kuinka kultarintakerttu lirittelee metsässä
-- tämä on kirkkoni ja torini, vaimoni ja lapseni. Tänne aina palaan ja
täällä toivon saavani kerran kuolla."

"Onhan tämä lämmin pesä", Dick sanoi, "mukava ja hyvin piilossa."

"Niin pitääkin", Lawless sanoi, "jos se löydettäisiin, särkyisi
sydämeni. -- Mutta tässä", hän lisäsi pistäessään sormensa
hietapermantoon, "tässä on viinikellarini, ja nyt otamme pullon
oivallista sydämenvahvistajaa."

Vähän kaivettuaan maata hän veti esille suuren nahkaleilin, joka oli
melkein täynnä makeaa tulista viiniä. Juotuansa toistensa terveydeksi
ja Lawlessin lisättyä puita tuleen he paneutuivat pitkälleen nauttimaan
suloisesta lämmöstä.

"Herra Shelton", Lawless virkkoi, "kaksi kertaa on hankkeenne rauennut
tyhjiin, ja näyttää siltä kuin menettäisitte tytön -- eikö niin?"

"Niin näyttää", Dick myönteli.

"Kuulkaa siis vanhan veitikan neuvoa!" Lawless jatkoi. "Te käytte liian
paljon muitten asioita, Ellis Duckworthin, joka ei haudo mielessään
muuta kuin sir Danielin surmaa, samoin lordi Foxhamin asioita --
pyhimykset häntä suojelkoot, hän kai tarkoittaa hyvää. Mutta pitäkää te
huolta omista asioistanne, hyvä Dick-herra. Laittautukaa lähelle tyttöä
ja pitäkää häntä hyvänä, muutoin hän teidät unohtaa. Ja olkaa sitten,
kun aika tulee, valmis sieppaamaan hänet satulaanne."

"Niin, mutta hän on sir Danielin talossa ja hallussa", arveli Dick.

"Siis menemme sinne", Lawless vastasi.

Dick tuijotti häneen kysyvästi.

"Tarkoitan mitä sanon", nyökkäsi Lawless. "Ja jos ehdotukseni teitä
hämmästyttää, niin katsokaa tänne!"

Samassa hän otti avaimen ja avasi tammiarkkunsa, josta hän veti esille
ensiksi munkinkaavun, sitten köysivyön ja lopuksi rukousnauhan, jonka
puiset helmet olivat siksi jykeviä, että sitä saattoi käyttää aseena.

"Tässä", hän sanoi, "pankaa yllenne."

Dickin pukeutuessa tähän valepukuun Lawless toi värejä ja siveltimen,
ja hetkisen kuluttua Dick oli muuttunut totiseksi nuoreksi munkiksi.

"Kas niin", sanoi Lawless, "jahkahan minäkin olen samoin muuttunut,
olemme niin oiva munkkipari, ettei paremmasta apua. Ja sitten me
astumme rohkeasti sir Danielin taloon, jossa meidät pyhän kirkon tähden
otetaan auliisti vastaan."

"Mitenkä minä voin sinulle kaiken tämän hyvyytesi palkita?" Dick sanoi.

"Älkää puhuko, veli", vastasi Lawless. "Tämän teen ainoastaan
huvikseni. Älkää minusta huoliko. Olen sitä laatua, että itse pidän
huolen itsestäni. Minulla on kieli yhtä pitkä kuin luostarin kellolla,
ja mitä en saa pyytämällä, otan itse."

Vanhan veitikan suu vääntyi ilon irvistykseen, ja joskin Dickistä
tuntui vastenmieliseltä olla kiitollisuudenvelassa näin epäiltävälle
henkilölle, hän ei voinut olla hänelle nauramatta.

Lawless oli nyt arkustaan ottanut itsellensä yhtäläisen valepuvun,
mutta kummaksensa Dick huomasi että hän pukunsa alle kätki viinen
mustia nuolia.

"Mitä varten otat nuo", hän kysyi, "kun sinulla ei ole jousta?"

"Arvelen että saattaa jokin otsa -- ehkä selkäkin murtua, ennen kuin
olemme sieltä selviytyneet, ja jos joku sattuu kaatumaan, tahdon
näyttää miltä taholta isku tulee."

"Koska näin perusteellisesti hankettamme valmistelet", Dick sanoi,
"olisi kai parempi sekä itseni että niidenkin tähden, jotka ovat nämä
paperit minulle säilytettäväksi antaneet, että jätän ne tänne, kuin
että pidän niitä mukanani. Mihin minä ne piilotan?"

"Poistun metsään", Lawless sanoi, "viheltämään pari laulunpätkää, niin
voitte sillä aikaa piilottaa paperit mihin tahdotte, ja ripottaa
hiekkaa päälle."

"En ikinä", Dick huudahti, "luotan sinuun. Olisin totta tosiaankin
halpamielinen, jollen luottaisi."

"Kallis veli, olette vielä kokematon lapsi", vastasi vanha henkipatto.
"Minä olen vanha hyväsydäminen kristitty, joka en pettäisi toisen
henkeä enkä säästä omaani, kun kysytään ystävän auttamista pulasta,
mutta, lapsi kulta, minä olen ammattivaras syntyjäni ja tottumuksesta.
Jos pulloni olisi tyhjä ja suuni kuiva, ryöstäisin teidät, kallis nuori
herra, niin varmaan kuin teitä rakastan, kunnioitan ja ihailen. Voiko
selvemmin puhua?"

Sen sanottuaan hän poistui pensaikkoon. Ihmetellen miehen
ominaisuuksien keskinäistä ristiriitaisuutta Dick piilotti maahan
paperinsa, pitäen luonansa ainoastaan yhden, joka ei saattanut hänen
ystäviään vahingoittaa, jos se joutuisikin syrjäisten käsiin, sen
kirjeen näet, jonka sir Daniel oli kirjoittanut lordi Wensleydalelle
Risinghamin tappion jälkeen ja jonka sankarimme seuraavana päivänä
löysi tapetun kirjeenviejän povesta. Se saattaisi häntä hyödyttää, jos
hän joutuisi pulaan.

Sitten Dick sammutti tulen ja lähti tapaamaan toveriaan, joka seisoi
vanhojen tammien alla viheltelemässä. Nähdessään toisensa taivasalla he
eivät voineet olla nauramatta, niin hullunkurisilta he valepuvussaan
näyttivät.

He alkoivat kävellä Shorebyn tietä, joka toisinaan kulki metsän
reunassa, toisinaan kentällä sen ulkopuolella. Siellä täällä oli jokin
mökkipahanen. Erään semmoisen kohdalla Lawless äkkiä seisahtui.

"Veli Martin", hän sanoi jäljitellyllä munkinäänellä, "menkäämme tuohon
majaan kerjäämään noilta syntisparoilta! Pax vobiscum!"[12]

Sitten hän heti lisäsi: "On niinkuin pelkäsin. Äänessäni ei ole ihan
oikeata sävyä. Sir Danielin talossa moni mies minut tuntee, minun
täytyy, luvallanne, harjoitella hiukan ennen kuin menen panemaan
kaulani alttiiksi. Menkäämme sisään." Sitten hän lisäsi: "Katsokaa
kuinka hyödyllistä monipuolisuus on. Jollen olisi ollut merimies, olisi
epäilemättä 'Hyvä toivo' mennyt pohjaan, jollen olisi varas, ei olisi
minulla ollut väriä, millä maalata kasvojamme, ja jollen olisi
harmaanaveljenä veisannut luostarinkirkossa, en saattaisi esiintyä
tässä valepuvussa niin luonnollisesti, etteivät koiratkaan epäile."

He olivat nyt mökin luona. Lawless kohottautui varpailleen
kurkistaaksensa sisään.

"Ahah!" hän sanoi, "yhä parempaa! Nyt saamme oikein koettaa. Siellä on
joitakin meikäläisiä, ja päälle päätteeksi saan toveri Copperille tehdä
hauskat kepposet."

Näin sanoen hän avasi oven, ja molemmat astuivat sisään.

Pöydän ääressä istui kolme "Kostajan" miestä parhaan kykynsä mukaan
pistämässä muonaa nahkaansa. Tikarinsa he olivat iskeneet pöytään, ja
ne tuimat silmäykset, joita he loivat isäntäväkeen, osoittivat että he
kestityksestään saivat kiittää pakkoa eikä hyväntahtoisuutta. Munkkien
astuessa nöyrän arvokkaina sisään, he näyttivät erityisen
vastenmielisesti katselevan heitä, ja yksi heistä -- John Copper itse
-- joka esiintyi johtajana, käski töykeästi heitä poistumaan. "Emme
tarvitse kerjäläisiä", hän sanoi.

Mutta toinen, vaikka hänkään ei tuntenut munkkeja, lausui toverin kovia
sanoja lieventääkseen: "Ei niin, me olemme väkeviä miehiä ja otamme.
Mutta nämä ovat heikkoja ja pyytävät. Lopussa nämä kuitenkin joutuvat
päällepäin ja me allepäin." Ja kääntyen Lawlessiin hän lisäsi: "Älkää,
isä, hänestä välittäkö, vaan tulkaa ja ottakaa kulaus pikaristani ja
antakaa minulle siunauksenne!"

"Pyhimykset varjelkoot minua", Lawless vastasi, "rupeamasta Belialin
miesten parissa juomaan viiniä! Mutta säälistä syntisparkoja kohtaan
tahon antaa teille siunatun pyhäinjäännöksen. Sielunne tähden pyydän
teitä sitä suutelemaan ja hellimään."

Näin sanoen hän sieppasi mustan nuolen povestaan ja heitti sen
pöydälle, tarttui sitten Dickin hihaan, ja samassa he katosivat ennen
kuin hämmästyneet miehet ehtivät virkkaa sanaakaan.

"No nyt", hän sanoi, "olemme koettaneet valepukuamme ja valekasvojamme,
nyt uskallan panna viheliäisen ruumiini alttiiksi mille seikkailulle
tahansa, niinkuin vain tahdotte."

"Hyvä on", sanoi Dick, "menkäämme suoraa tietä Shorebyhyn."



TOINEN LUKU

Vihollisen talossa


Sir Danielin talo Shorebyssa oli tilava tammihirsistä tehty
olkikattoinen rakennus, jonka takana oli puisto hedelmäpuineen,
lehtokujineen, huvimajoineen, ja puiston takaa kohosi korkealle
luostarinkirkon torni.

Tässä talossa sir Daniel ajan tavan mukaan piti ylellistä
hovia. Ovet olivat avoinna kaikille. Sinne kokoontuikin väkeä
kaikenlaista, kuljeskelevia runoilijoita, ilveilijöitä, lääkkeiden ja
pyhäinjäännösten kaupustelijoita, ja erittäinkin olivat tervetulleita
papit, munkit ja pyhiinvaeltajat. Tässä talossa he kaikki asustivat,
söivät ja joivat. Kun ulkona oli kylmä ja satoi lunta, pyrki sinne
säältä suojaan ja katetun pöydän ääreen myös monenlaista koditonta
kulkuriväkeä.

Myöhään illalla saapui muiden mukana kaksi munkkia, toinen vanha,
toinen nuori. Nyt he seisoivat takkavalkean ääressä lämmittelemässä.
Vanhempi tuntui olevan iloinen veitikka, jonka ympärille sotamiehet ja
muut vetelehtijät kokoontuivat kuulemaan hänen kokkapuheitaan. Nuorempi
taas vetäytyi vähitellen taemmaksi, missä hän istui tarkoin kuunnellen
ja huomioiden, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Hänen tähystelevä silmänsä keksi nyt pienen kulkueen, joka pääportista
saapui taloon. Etunenässä kulki kaksi paksuihin turkisvaatteisiin
verhoutunutta naista. Heitä seurasi pari kamarineitsyttä ja neljä
vankkaa aseellista sotilasta.

Sotilaat seisahtuivat talon pääovelle, mutta naiset ja kamarineitsyet
astuivat sisään.

"Pitempi heistä on kai sir Danielin puoliso", Dick arveli, "ja missä
hän on, siinä varmaankin Joanna on lähellä."

Varovasti hän rupesi heitä seuraamaan, ja koska ainoastaan siellä
täällä jokin öljylamppu lekotti himmeästi valaisten, hänen onnistui
kenenkään huomaamatta seurata heitä kolmanteen kerrokseen saakka. Tosin
oli nuorempi nainen parikin kertaa kääntynyt ja katsahtanut häneen
tutkivasti, antamatta kuitenkaan mitään merkkiä siitä, että hän olisi
hänet tuntenut tai että munkin käytös olisi hänestä tuntunut oudolta ja
epäilyttävältä.

Kolmannessa kerroksessa vanhempi nainen kamarmeitsyeineen meni
oikeanpuoleiseen käytävään ja sisään huoneeseensa, nuoremman jatkaessa
kulkuaan. Dick jäi katsomaan sinnepäin, minne vanhempi nainen oli
mennyt, arvellen että "koska lady Brackleyn huone on tässä, kyllä kai
emännöitsijä Hatchkin pian ilmestyy jollekin asialle." Samassa joku löi
häntä takaa olkapäähän. Dick päästi hillityn huudahduksen ja tarttui
lujasti ahdistajan käteen. Hämmästyksekseen hän huomasi, että se oli
nuorempi äskeisistä naisista. Hänkin näytti pelästyneeltä.

"Pyydän nöyrästi anteeksi", Dick sanoi, "mutta minulla ei ole silmiä
niskassani, en voinut tietää että olitte nainen."

Tyttö tarkasteli häntä terävästi, pelästys rupesi muuttumaan
kummastukseksi ja kummastus epäilyksi. Dick, joka ymmärsi hänen
ajatuksensa, rupesi pelkäämään turvallisuuttaan tässä vihollisen
talossa.

"Kaunis tyttö", hän sanoi tekeytyen levolliseksi, "sallikaa minun
suudella kättänne osoitukseksi että annatte minulle anteeksi."

"Olette kummallinen munkki, nuori mies", vastasi nainen katsoen häntä
vakavasti ja terävästi silmiin. "Hämmästykseni asetuttua saatan teissä
huomata maallikon sekä käytöstä että puhetapaa. Mitä täällä toimitatte?
Ystävänäkö vai vihollisena olette täällä? Ja minkä tähden varkaan
tavalla vakoilette lady Brackleytä?"

"Siitä pyydän teitä olemaan vakuuttunut, jalo neitsyt", vastasi Dick,
"että varas minä ainakaan en ole. Ja joskin olisin tänne tullut
vihollisena, en ainakaan kauniiden tyttöjen vihollisena. Henkeni on
teidän käsissänne. Vain huudahdus teidän huuliltanne, ja minä olen
kuoleman oma. En luule teidän sitä tarkoittavan."

"Oletteko siis vakoilija -- yorkilainen?" kysyi tyttö.

"Olen kyllä yorkilainen ja tavallaan vakoilijakin. Mutta se, mikä on
tuonut minut tähän taloon, ei ole yorkilaisuus eikä lancasterilaisuus.
Minä jättäydyn teidän armoillenne, rakastan nuorta neitiä,
nimeni on --"

Nuori nainen tukki hänen suunsa kädellään, heitti pikaisen katseen
ympärilleen, ja nähdessään ettei ketään ollut näkyvissä, hän rupesi
lujasti vetämään häntä mukaansa.

"Hys!" hän sanoi. "Tulkaa, sanon sitten."

Hiukan hämmästyneenä Dick seurasi häntä pitkään käytävään ja sitten
äkkiä pieneen kamariin, jossa, niinkuin muissakin huoneissa, paloi tuli
takassa.

"Nyt", sanoi tyttö pakottaessaan hänet istumaan tuolille, "istukaa ja
noudattakaa ehdottomasti suosiollisia käskyjäni. Teidän henkenne on
minun vallassani, enkä epäile käyttää valtaani. Olette julmasti
tarttunut käsivarteeni. Ette muka tiennyt että olen tyttö. Jos olisitte
tiennyt, olisitte ehkä käyttänyt vyötänne!"

Niin sanoen hän hävisi huoneesta, jättäen Dickin avosuin
kummastelemaan, näkikö hän unta vai oliko hän valveilla?

"Käyttänyt vyötä!" hän toisti, "käyttänyt vyötä!" Hän muisteli
metsäkohtausta, ja mielessään hän näki Matchamin hennon vartalon ja
rukoilevat silmät.

Sitten hän heräsi ajattelemaan, kuinka vaarallisessa tilanteessa hän
oli. Hän kuuli jotain ääntä viereisestä huoneesta, ikään kuin joku
olisi liikkunut, sitten hän kuuli huokauksen ihan likeltä, ja
seisoessaan kuuntelemassa hän huomasi, että riippuvat seinäverhot
aaltoilivat. Nyt ovi kuului aukenevan, samassa verhot jakautuivat, ja
lamppu kädessä seisoi Joanna Sedley hänen edessään.

Hämmästymättä, vapisematta hän nosti lamppunsa tarkemmin katsellakseen
nuorta munkkia. "Mitä täällä toimitatte, hyvä veli?" hän kysyi.
"Luultavasti olette erehtynyt. Ketä haette?"

"Joanna", sanoi Dick, ja hänen äänensä petti. "Joanna", hän toisti,
"sanoit rakastavasi minua, ja minä narri uskoin."

"Dick!" huudahti neito. "Dick!" Ja samassa hän sulki hämmästyneen
Dickin syleilyynsä ja peitti hänen suunsa suudelmilla.

"Oi, sinä hullu poika!" hän huudahti. "Oi armas Dick! Jospa näkisit
itsesi. Ai, ai, nyt minä tuhrin pilalle ihomaalisi, Dick! Mutta", hän
lisäsi huoahtaen, "sen voi korjata, mutta korjattavissa ei ole, minä
pelkään, minun joutumiseni lordi Shorebyn vaimoksi."

"Onko se siis päätetty?" kysyi Dick järkyttyneenä.

"Huomenna ennen puoltapäivää, Dick, meidät vihitään luostarin
kirkossa", kuului vastaus. "Sekä Matcham että Joanna Sedley saavat
surkean kohtalon. Jos kyynelet auttaisivat, itkisin silmät päästäni.
Olen rukoillut, mutta taivas ei minua sääli. Oi Dick, rakas Dick! Ellet
voi viedä minua pois tästä talosta ennen huomispäivää, meidän täytyy
jättää toisemme Jumalan haltuun iäksi päiväksi."

"Ei, Joanna!" Dick vastasi. "Sitä sanaa en ikinä päästä huuliltani.
Toivottomalta kyllä näyttää. Mutta huomispäivä ei ole vielä tullut.
Taivaan ja pyhimysten kautta! Ennen kuin tiesin edes nimeäsi,
heittäydyin sinun tähtesi vaaraan, ja nyt nähtyäni että olet kaunein ja
paras tyttö koko Englannin valtakunnassa -- luuletko minun nyt
peräytyvän? Jos välillämme olisi syvä meri, kulkisin sen poikki, jos
tie olisi täynnä jalopeuroja, hajoittaisin ne kuin hiiret."  Pidellen
toisiaan käsistä he rakastuneitten tavalla lempisanoin selittelivät
tunteitaan, kun he äkkiä kuulivat kahinan, ja taas jakaantui seinäverho
heidän takanaan.

"Taivaan tähden", lausui sisääntulija, äskeinen nuori nainen. "Te
pidätte täällä semmoista hälinää. Ja nyt, Joanna, mitä annatte minulle,
ystävällenne siitä, että olen tuonut kultanne tänne teidän luoksenne?"

Joanna syleili häntä sydämellisesti.

"Ja te, herra", hän sanoi kääntyen Dickin puoleen, "mitä te minulle
annatte?"

"Tahtoisin mielelläni kiittää teitä samalla tavoin", Dick vastasi.

"Tulkaa siis", tyttö sanoi, "se teille sallitaan."

Mutta Dick, käyden punaiseksi kuin pioni, ainoastaan suuteli hänen
kättään.

"Mikä vika on kasvoissani?" tyttö kysyi niiaten maahan asti, ja kun
Dick viimein oli varsin laimeasti häntä syleillyt, hän lisäsi: "Joanna,
teidän kultanne on varsin ujo silmienne edessä, mutta minä vakuutan,
että hän oli paljoa rohkeampi, kun ensiksi kohtasimme toisemme. Minulla
on siitä vielä sinelmät ja mustelmat muistona. Ja nyt, oletteko
sanottavanne sanoneet? Minun täytyy pian lähettää pois tämä kuljeksiva
ritari."

Mutta molemmat huudahtivat, että he eivät vielä olleet ehtineet puhella
kuin pari sanaa, ja yö on pitkä.

"Mutta illallinen?" neiti kysyi. "Kello soi pian."

"Ah tosiaan", Joanna huudahti, "sen olin ihan unohtanut."

"Piilota minut sitten", sanoi Dick, "verhon taa tai arkkuun tai mihin
vain tahdotte, niin minä jään tänne siksi kun palaatte. Muistakaa,
kaunis neiti, että me kenties viimeisen kerran elämässämme olemme
yhdessä!"

Ja nuoren neidin sydän suli. Kun siis illalliskello parin minuutin
kuluttua soi, oli Dick piilossa seinäverhon takana, siinä missä oli
rako, niin että hän saattoi vapaasti hengittää ja myös nähdä mitä
huoneessa tapahtui.

Hiljaisuus vallitsi nyt siellä ylhäällä. Ainoastaan takkavalkean
räiskynä keskeytti sen silloin tällöin. Äkkiä hän kuuli hiiviskeleviä
askeleita. Ovi aukeni ja mustakasvoinen kääpiömäinen olento,
pukeutuneena lordi Shorebyn väreihin, pisti ensiksi päänsä ja sitten
koko epämuotoisen ruumiinsa huoneeseen. Suunsa hän piti auki ikään kuin
paremmin kuullaksensa, ja hänen tutkivat ja terävät silmänsä
harhailivat levottomina ja vireinä paikasta toiseen. Hän tutki tarkoin
huoneen kaikki nurkat ja sopet, kosketellen siellä täällä
seinäverhoakin, jonka takana Dick seisoi, mutta ikään kuin ihmeen
kautta Dick jäi havaitsematta. Tutkittuansa lamppua ja huonekalujen
aluksia hän aikoi kovin pettyneen näköisenä hankkiutua pois, kun hän
äkkiä heittäytyi polvilleen ja sai käteensä jotakin, jonka hän tarkoin
tutki ja sitten tyytyväisenä pisti vyölaukkuunsa.

Dickin mieli lannistui, sillä esine, jonka kääpiö oli löytänyt, oli
hänen vyöstään pudonnut vipsu, ja selvää oli, että tämä toimelias
urkkija heti paikalla oli vievä löytönsä isännälleen.

Dick harkitsi nopeasti, mitä hänen tuli tehdä. Pitikö hänen henkensä
kaupalla heti hyökätä urkkijan kimppuun, vai mitä? Hän ei ehtinyt tehdä
päätöstä ennen kuin hän kuuli raa'an äänen, joka selvästi lähti
juopuneen suusta, laulelevan käytävässä:

    "Tunstallin metsään vihantaan mi toimi teidät toi?"

Ei ollut epäilemistäkään. Lawless oli juonut itsensä päihdyksiin ja
käveli nyt laulellen ja naureskellen hakemassa paikkaa, missä hän saisi
nukkua päänsä selväksi.

Dick oli raivoissaan. Urkkija oli loilotuksen kuullessaan ensin
pelästynyt, mutta huomatessaan olevansa tekemisissä juopuneen kanssa,
hän hiipi pois kamarista ketterästi kuin kissa.

Dick ei tiennyt mikä nyt neuvoksi. Jollei hän tavannut Lawlessia, oli
mahdotonta tehdä mitään Joannan pelastamiseksi. Jos hän taas rupeaisi
väittelemään juopuneen kanssa, se saattoi helposti maksaa hänen
henkensä, jos urkkija vielä liikkui lähellä.

Uskaltaa kuitenkin täytyi. Hän astui pois piilopaikastaan ja seisoi
ovessa käsi nostettuna varoitukseksi Lawlessille. Mutta tämä ei
välittänyt, astui vain likemmäksi ja mainitsi häntä nimeltä. Dick
hypähti esiin ja ravisti häntä käsivarresta.

"Elukka!" hän huudahti. "Tämä on pahempi kuin petos. Syöksethän
juomisellasi meidät kaikki turmioon."

Mutta Lawless vain hymyili, horjuili edestakaisin ja koetti taputella
Dickiä olkaan.

Samassa Dick kuuli jotain ääntä käytävän seinäverhon takaa. Hän hypähti
ääntä kohti, ja seuraavassa vilauksessa Dick ja urkkija piehtaroivat
irti reväistyn seinäverhon poimuissa lattialla. Tavoitellen toisiaan
kurkusta he kamppailivat äänettöminä. Mutta Dick oli väkevämpi, ja pian
urkkija makasi hänen polviensa alla pitkänään. Yhdellä iskulla Dickin
tikari teki hänestä lopun.



KOLMAS LUKU

Kuollut urkkija


Lawless oli neuvottomana katsellut tätä lyhyttä taistelua, ja vielä
sittenkin kun se oli ratkaistu ja Dick kuunteli, lähestyikö kukaan
alemmista kerroksista, vanha juoppolalli yhä tyhmännäköisenä tuijotteli
kuolleen kasvoihin, hoippuillen pettävillä jaloillaan.

"Hyvä on", sanoi Dick viimein, "he eivät ole mitään kuulleet,
pyhimysten kiitos. Mutta mitä teen tälle urkkijaparalle? Ainakin otan
vipsuni hänen laukustaan."

Niin sanoen hän avasi laukun, jossa oli vähän rahaa, vipsu ja lordi
Shorebyn sinetillä suljettu lordi Wensleydalelle osoitettu kirje. Nimi
herätti Dickin huomiota, hän mursi epäröimättä kirjeen auki ja luki
sen. Se oli lyhyt mutta, Dickin mieliksi, selvä todistus lordi Shorebyn
petollisesta yhteydestä Yorkin-puolueen kanssa.

Ajan tavan mukaan hänellä oli mukanaan pienet kirjoitusneuvot, ja
pieneen paperiliuskaan hän kirjoitti nopeasti seuraavat rivit:

    Lordi Shoreby, te, joka kirjoititte kirjeen, tiedättekö mistä
    syystä miehenne on kuollut? Yhden neuvon annan teille: jättäkää
    häät pitämättä.

                                               _John Kostaja_.

Hän asetti paperin kuolleen miehen rinnalle. Vieressä katselevan
Lawlessin järki rupesi vähitellen hiukan selvenemään. Hän otti kaapunsa
alta mustan nuolen ja pisti sillä paperin kiinni. Dickiä hirvitti tuo
kylmäverinen tunteettomuus kuollutta miestä kohtaan, ja hän päästi
tahtomattaan hiljaisen huudahduksen.

"Toverikuntani saakoon sille tulevan kunnian", Lawless hoki, "eikö
niin?" Ja sitten hän ummisti silmänsä, avasi suunsa ja alkoi laulaa
jylistää.

"Vaiti, hurja!" huudahti Dick sysäten häntä seinää vasten. "Jos mies,
jossa on enemmän viiniä kuin järkeä, jotain älyää, niin pyhän neitsyen
nimessä korjaa luusi tästä talosta, missä saatat meidät molemmat
hirsipuuhun! Mene!"

"Pyhän messun kautta", Lawless huudahti, "jollei minua tarvita, niin
kyllä lähden." Sen sanottuaan hän rupesi risteilemään alaspäin, silloin
tällöin törmäten seinään.

Tuskin hän oli hävinnyt näkyvistä, kun Dick palasi piilopaikkaansa
seinäverhon taakse, vaikka järki neuvoikin häntä mitä pikimmin
poistumaan koko talosta. Mutta rakkaus vei järjestä voiton.

Aika kävi hänelle pitkäksi. Takkatuli oli sammumaisillaan, lamppu
loppuun tuikahtamassa, kaikki hiljaista ja äänetöntä. Silloin tällöin
kantautui jotain kilinää tai ääntä alhaalla illallista syövien luota.

Viimein kuitenkin alkoi kuulua läheneviä ääniä ja askelia, ja heti sen
jälkeen saapui useita sir Danielin vieraita käytävään, missä he heti
huomasivat revityn seinäverhon ja kuolleen miehen.

Toinen juoksi sinne, toinen tänne, kaikki huusivat.

Vieraat, sotilaat, naiset, palvelijat, sanalla sanoen kaikki ja
kaikenlaiset talon vakinaiset ja satunnaiset asukkaat riensivät
paikalle ja yhtyivät yleiseen melskeeseen.

Tie avautui ja sir Daniel itse astui näkyviin huomispäivän sulhasen,
lordi Shorebyn saattamana.

"Hyvä lordi", sanoi sir Daniel. "Enkö ole puhunut teille tuosta
kirotusta 'Mustasta nuolesta'. Tässä näette todisteen! Siinä se nuoli
on, ja pyhän ristin kautta, ystävä, tapettu mies on teidän väkeänne
tahi joku, joka on varastanut teidän värinne."

"Totta tosiaan hän on minun miehiäni", lordi vastasi säpsähtäen, "ja
vielä lisäksi yksi parhaista. Soisin itselläni olevan monta semmoista.
Hän oli viekas kuin kettu, innokas kuin verikoira ja vaitelias kuin
myyrä."

"Niinpä niin, ystävä", sir Daniel arveli, "mutta mitä hän nuuski minun
taloni yläkerroksissa? Nyt hän ei enää nuuski."

"Jos suvaitsette, sir Daniel", sanoi joku, "kirjoitettu paperiliuska on
kiinnitetty miehen rintaan."

"Antakaa minulle nuoli ja paperi, kaikki tyynni", ritari sanoi.

Saatuaan kirjoituksen käteensä ja luettuansa sen hän kääntyi
synkännäköisenä lordi Shorebyn puoleen:

"Tämä viha seuraa aina minun kintereilläni. Tämmöinen musta nuoli
sattuu vielä minuunkin. Ja, hyvä ystävä, noudattakaan neuvoani; jos nuo
koirat saavat vainua teistä, ne pysyvät kintereillänne sitkeästi kuin
tauti. Katsokaamme mitä he ovat kirjoittaneet. On niin kuin ajattelin.
Te olette merkitty kuin vanha tammi, jonka kirves kaataa tänään tai
huomenna. Mutta mitä tässä mainittu kirje sisälsi?"

Lordi Shoreby tempasi paperiliuskan, luki sen, rutisti sen kädessään,
ja huolimatta kauhistuksestaan, joka tähän saakka oli pidättänyt häntä
lähenemästä, hän heittäytyi polvilleen kuolleen viereen ja rupesi
innokkaasti tutkimaan miehen laukkua.

"Ystävä!" hän sanoi hämmästyneenä noustuaan. "Minulta on todellakin
hävinnyt tärkeä kirje. Jos saisin käsiini sen miehen, joka sen on
ottanut, niin hän pian pääsisi koristamaan hirsipuuta. Mutta
vartioikaamme ensiksi talon ovia, täällä on ollut jo tarpeeksi
hälinää."

Kuollut mies kannettiin luostarinkirkkoon. Vartijoita asetettiin talon
ympärille, joka ovelle ja joka porraskäytävään sekä kokonainen joukko
etuhalliin. Ei ollut puutetta miehistä, koska sekä sir Danielin että
lordi Shorebyn väki majaili talossa. Vasta sitten kun kaikki tämä oli
toimitettu ja suhteellinen hiljaisuus oli palannut, uskalsivat molemmat
tytöt vetää Dickin piilopaikastaan ja kertoa hänelle kaikki mitä oli
tapahtunut. Dick puolestaan kertoi heille urkkijan käynnistä ja
kuolemasta.

"Ah", Joanna huokaili, "mitä apua on tästä kaikesta? Huomenna minut
kuitenkin viedään vihille."

"Kuinka!" sanoi toinen neiti, "onhan täällä kuljeksiva ritarimme, joka
ajaa jalopeuroja kuin hiiriä! Tulkaa, ystävä jalopeuranajaja,
lohduttakaa meitä, puhukaa ja antakaa meille hyvä neuvo."

Dick punastui kuullessaan omat kerskuvat sanansa, mutta pysyi silti
rohkealla mielellä.

"Olemme todellakin pulassa", hän sanoi. "Kunpa vain puoleksi tunniksi
pääsisin pois tästä talosta, niin luulen varmaan että siitä
selviäisimme, ja häistä ei tulisi mitään."

"Entäs jalopeurat", tyttö ärsytteli, "kuinka niitten käy?"

"Pyydän anteeksi", Dick sanoi. "En nyt ole kerskailutuulella. Olen avun
ja neuvon tarpeessa. Jollen pääse ulos tästä talosta, en voi saada
aikaan edes tyhjän vertaa. Ja vartijoita seisoo joka ovella. Mutta minä
yritän sittenkin. Munkki ei herätä suurta huomiota, ja koska löysin
hyvän keijukaisen tännetuojakseni, löydän ehkä toisen viemään minut
pois. Mikä tuon urkkijan nimi oli?"

"Rutter", sanoi neitonen. "Mutta sanokaa, jalopeuranajaja, mikä on
tarkoituksenne?"

"Aion rohkeasti mennä pois", Dick vastasi, "ja jos joku koettaa estää,
sanon levollisesti aikovani mennä rukoilemaan Rutterin sielun
puolesta."

"Teidän juonenne ei todellakaan ole erikoisen mutkikas", neitonen
sanoi, "mutta saattaahan se silti olla hyvä."

"Enpä juonta tarkoitakaan", Dick sanoi, "mutta usein rohkeus auttaa
enemmän kuin suurikin viisaus."

"Olette oikeassa", neitonen sanoi. "Hyvä on, menkää Pyhän neitsyen
nimessä, ja suojelkoon teitä taivas! Te jätätte tänne tyttöparan, joka
teitä hartaasti rakastaa, ja toisen, joka on teidän uskollinen
ystävänne. Olkaa siis varovainen heidän tähtensä."

"Niin", Joanna lisäsi, "mene Dick, yhtä vaarallista on jäädä tänne
kauemmaksi. Mene, minun sydämeni on sinun kanssasi, pyhimykset sinua
suojelkoot!"

Dick meni ensimmäisen vartijan ohi niin varmannäköisenä, että mies vain
seisoa töllisteli. Mutta seuraavassa polvekkeessa vartija laski
keihäänsä käytävän poikki ja käski hänen mainita asiansa.

"Pax vobiscum!" Dick vastasi. "Menen rukoilemaan Rutter-paran sielun
puolesta."

"Hyvä on", vartija vastasi, "mutta ei ole sallittua mennä yksin." Niin
sanoen hän kumartui tammisen aidakkeen yli ja päästi kimeän
vihellyksen. "Sieltä tullaan", hän sanoi ja päästi Dickin menemään.

Porrasten juurella seisoivat vartijat valmiina ottamaan häntä vastaan,
ja Dickin mainittua saman asian käski vartion päällikkö neljän miehen
seuraamaan häntä kirkkoon.

"Älkää antako hänen päästä pakoon, pojat", hän sanoi. "Viekää hänet sir
Oliverin luo, jos henkenne on teille kallis."

Ovi avattiin, kaksi miestä talutti Dickiä, yksi kummastakin
käsivarresta, yksi käveli edellä ja neljäs perässä, nuoli viritetyn
varsijousen juonella. Tässä järjestyksessä he kävivät puutarhan läpi
yön pimeydessä ja lumisateessa. Luostarinkirkon ikkunoista levisi
himmeä valo.

Kirkon ovella olevat vartijat päästivät Dickin sisään vasta hänen
saattajiensa lausuttua pari sanaa.

Kirkko oli heikosti valaistu. Ainoastaan vahakynttilät pääalttarilla ja
jokunen ylhäisten perheitten hautakappelien edessä laesta riippuva
lamppu levittivät vähän valoa. Keskellä kuoria makasi kuollut mies
paareilla.

Pääalttarin portailla seisoi juhlapukuinen pappi lukemassa messua, ja
ympärille polvistuneet munkit mutisivat hiljaa rukouksia.

Dickin astuttua kirkkoon nousi yksi heistä ja tullen häntä vastaan
kysyi saattajilta, mikä asia toi tämän vieraan munkin kirkkoon. Vaikka
vastaus lausuttiin hiljaisella äänellä, vei kaiku sen pitkin kirkkoa.

"Munkki!" kuului sir Oliverin ääni, sillä hänkin oli läsnä. "Veljeni,
en ole teitä vaivannut. Kuka te olette? Kenen pyynnöstä olette tullut
yhtymään rukouksiimme?"

Dick, jonka kasvot olivat kaapupäähineen peitossa, viittasi pappia, sir
Oliveria, astumaan pari askelta syrjään jousimiesten luota, ja kun tämä
seurasi hänen kutsuaan, hän kuiskasi:

"Tiedän etten voi pettää teitä, sir. Henkeni on käsissänne."

Sir Oliver hätkähti rajusti. Hänen pulleat punaiset kasvonsa kävivät
kalmankalpeiksi, ja hetken aikaa hän seisoi sanatonna.

"Richard", hän sanoi sitten, "en tiedä mikä sinut on tänne tuonut,
mutta suuresti epäilen että sinulla on pahoja aikeita. Vanhan
ystävyyden vuoksi en kuitenkaan tahdo syöstä sinua perikatoon. Saat
viipyä täällä koko yön minun vieressäni kuorituolissa, saat olla siinä
kunnes lordi Shorebyn vihkiminen on toimitettu ja hääsaatto on rauhassa
lähtenyt kirkosta. Ja jos kaikki käy hyvin eikä sinulla ole ollut
mitään salavehkeitä, voit sinäkin lähteä minne tahdot. Mutta jos sinä
punot joitakin murhajuonia, saat ne maksaa omalla verelläsi. Amen."

Viimeiset sanat lausuessaan sir Oliver teki hartaan ristinmerkin,
kääntyi alttarin puoleen ja kumarsi nöyrästi.

Sitten hän lausui taas muutamia sanoja sotamiehille, tarttui Dickin
käteen ja vei hänet kuoriin asettaen hänet istumaan tuolille oman
istuimensa viereen. Nuorukainen polvistui heti, kuten tapa vaati, ja
näytti vaipuvan hartaudenharjoituksiinsa.

Mutta hänen ajatuksensa harhailivat levottomina sinne tänne. Hän
huomasi että niistä sotilaista, jotka olivat saattaneet hänet kirkkoon,
kolme ei palannutkaan takaisin, vaan asettui rauhallisesti
sivukäytävään ikään kuin vartijoiksi -- epäilemättä sir Oliverin
käskystä. Hänen täytyi siis vankina jäädä tähän puolipimeään kirkkoon,
tappamansa miehen läheisyyteen, ja voimatta mitään tehdä hänen täytyi
huomispäivänä olla läsnä, kun hänen lemmittynsä vihitään toisen
vaimoksi.



NELJÄS LUKU

Luostarinkirkossa


Luostarinkirkossa kesti rukoilemista koko yön lakkaamatta, ja Richard
Sheltonin täytyi pysyä aitiossaan ihan likellä kuollutta, joka makasi
kädet ristissä rinnalla ja lasimaiset silmät kirkon holviin
tuijottavina.

Ainoastaan yhden kerran yön kuluessa sir Oliver kumartui vankinsa
puoleen ja kuiskasi: "Richard, jos tarkoitat minulle pahaa, vannon
sieluni autuuden kautta, että se kohtaa viatonta. Syntinen olen Jumalan
edessä -- mutta sinua vastaan en ole tehnyt syntiä."

"Isäni", Dick vastasi samoin kuiskaten, "uskokaa minua, en teille
mitään pahaa tarkoita. Mutta mitä teidän viattomuuteenne tulee, en voi
unohtaa että te varsin väkinäisesti puhdistitte itsenne."

"Ihminen saattaa olla johonkin syypää olematta itse rikollinen", pappi
jatkoi. "Hänet voidaan viekoitella tekemään jotain, jota hän ei tiedä
eikä tahdo. Niin oli minunkin laitani. Viekoittelin kyllä isäsi
kuoleman kitaan, mutta niin totta kuin Jumala on läsnä tässä
temppelissä, vannon, etten tietänyt mitä tein."

"Saattaa niin olla", Dick vastasi. "Mutta katsokaa minkä hirmuisen
verkon olette kutonut. Olen täällä nyt yhtaikaa teidän vankinanne ja
teidän tuomarinanne, joten teidän täytyy sekä vainota että pyytää
minulta anteeksi. Jos olisitte aina pysynyt vilpittömänä ihmisenä ja
hyvänä pappina, ette nyt minua pelkäisi ettekä samalla kertaa
vainoaisi. Menkää rukoilemaan. Minä tottelen teitä sen tähden, että
minun täytyy, mutta älkää vaivatko minua seurallanne."

Pappi huoahti niin syvään, että se melkein herätti sääliä Dickissä, ja
painoi päänsä käsiinsä kuten mies, jota raskas huoli painaa. Ei hän
enää yhtynyt veisuuseen, mutta Dick kuuli hänen lakkaamatta
kalistelevan rukousnauhaansa ja kuiskailevan rukouksia.

Vähitellen päivä rupesi sarastamaan. Vahakynttiläin valo himmeni
himmenemistään. Lumimyrsky oli vaiennut -- ja kirkas aurinko valaisi
puhdasta talvimaisemaa.

Kirkonpalvelijoille tuli kiire. Kannettiin paarit ruumiskappeliin,
veripilkut pestiin pois tiililattiasta, ja suuri joukko
hurskaita ihmisiä saapui vähitellen kirkkoon rukoilemaan, kukin
suojeluspyhimyksensä kappelissa. Siten kirkossa syntyi yleinen
sekaannus ja hälinä, niin etteivät sir Danielin vartijat ovella voineet
tarkoin pitää Dickiä silmällä. Dick saattoi siis vapaammin katsoa
ympärilleen. Suureksi hämmästyksekseen hän muitten seassa huomasi
Lawlessin yhäti munkinpuvussa.

Samassa tämäkin näki Dickin ja antoi hänelle kädellään ja silmillään
merkin.

Dick ei suinkaan ollut vielä antanut hänelle anteeksi eilispäiväistä
sopimatonta juopumustaan, mutta välttääksensä kohtausta, joka saattaisi
heille molemmille tuottaa turmion, hän antoi hänelle mahdollisimman
selvästi viittauksen poistua.

Lawless vetäytyi pylvään taa ja Dick rauhoittui hiukan. Suuri oli siis
hänen hämmästyksensä, kun hän tunsi nykäistävän hihastaan, ja
katsoessaan sivulle hän näki Lawlessin rukoilijan asennossa. Dickin
levottomuus lisääntyi vielä, kun sir Oliver nousi ja meni
sotilasvartion luo. Olisiko hän jotain huomannut ja ruvennut varomaan?

"Älä liiku", Dick kuiskasi, "olemme nyt pahassa kiipelissä, josta
etupäässä on kiittäminen sinun eilistä juopumustasi. Olisihan sinun
pitänyt käsittää, etten ole täällä omasta tahdostani, mikset siis
voinut noudattaa viittaustani ja mennä pois?"

"Antakaa anteeksi!" Lawless vastasi, "arvelin että Ellis oli lähettänyt
teille sanan, ja olen täällä hänen käskystään."

"Ellis?" toisti Dick. "Onko Ellis palannut?"

"On", Lawless sanoi. "Hän tuli viime yönä ja antoi minulle aika
selkäsaunan päihtymisestäni -- joten olette saanut hyvitystä, nuori
herra. Hurja ihminen on Ellis Duckworth! Hän on ratsastanut kuin jehu
ehtiäksensä tänne estämään vihkimistä. Te tunnette hänen tapansa. Jos
hän tahtoo, niin hän tekee."

"Me molemmat olemme siis kuolemaan tuomitut!" Dick sanoi. "Olen täällä
vankina, epäluulon alaisena, ja kaulani on takeena siitä vihkimyksestä,
jonka hän aikoo estää. Minulla on ollut kaksi ehtoa: menettää rakkaani
tai henkeni. Hyvä, arpa on heitetty: menetän henkeni."

"Pyhän-messun kautta!" sanoi Lawless puoleksi nousten, "minä lähden
heti."

"Pysy liikkumatta, ystävä Lawless", sanoi Dick pannen kätensä hänen
olalleen ja painaen häntä alas. "Katso tuonne sivukäytävään, siellä
sotilas pitää sinua silmällä. Tyydy kohtaloosi! Laivassa olit
pelkäämätön, ole nytkin hirsipuun uhatessa."

"Se tulee niin äkkiä, nuori herra Dick", Lawless vastasi. "Antakaa
minun vähän hengittää, niin olen oleva yhtä luja kuin te itse, pyhän
messun kautta!"

"No nyt tunnen vanhan urhoollisen toverini!" Dick vastasi. "Ei kuolema
minuakaan miellytä, mutta ei auta itku, miksi siis itkisimme?"

"Niin on", toisti Lawless. "Kuolemasta viisi, sen täytyy tulla ennemmin
tai myöhemmin, ja kuoleman hirsipuussa sanotaan olevan yhtä helppo kuin
mikä muu kuolema tahansa. Tosin en ole ketään tavannut, joka olisi
siitä palannut kertomaan."

Sen sanottuaan vanha seikkailija asettui mukavaan asentoon,
pani kätensä ristiin ja rupesi katselemaan ympärilleen mitä
välinpitämättömimmin, melkeinpä hävyttömästi.

"Parasta pysyä tyynenä ja odottaa", Dick sanoi. "Emme vielä tiedä,
mihin toimenpiteeseen Ellis on ryhtynyt. Kenties vielä pääsemme
tästäkin pälkäästä."

Tuskin he olivat lakanneet puhelemasta, kun kuului iloista soittoa,
joka lähenemistään läheni, ja samaan aikaan rupesivat kirkonkellot
soimaan. Kirkon suuri läntinen ovi avattiin, ja kansaa virtasi
joukoittain kirkkoon. Dickille selvisi, että lordi Shoreby ja sir
Daniel olivat pelosta ja varovaisuudesta päättäneet vihkimyksen
toimitettavaksi varhain aamulla ja että hääseurue nyt oli tulossa.

Jotkut lordi Shorebyn miehet avasivat kansanjoukossa tien, lykäten
väkeä taapäin kummallekin puolelle, ja avonaisen kirkonoven
ulkopuolelle saapuneet soittajat jäivät siihen kasvot ponnistelusta
punaisina. Sitten he jakaantuivat kahteen ryhmään, ja heidän väliltään
astui hääjoukko kirkkoon.

Ensimmäisenä astui kalpea morsian sir Danielin taluttamana. Häntä
seurasi morsiusneitona se nuori neiti, joka edellisenä iltana oli ollut
Joannan ja Dickin seurassa. Heidän takanaan käveli sulhanen koreimmassa
loistopuvussaan mutta luuvaloisten jalkojensa takia surkeasti ontuen,
ja hänen paljas päänsä loisti mielenliikutuksesta punaisena, kun hän
sen paljasti astuessaan kirkon kynnyksen yli.

Mutta sillä hetkellä syntyi kansanjoukossa kohua. Osoitettiin sormilla
parvea, johon kaikkien silmät nyt kääntyivät. Siellä seisoi näet kolme
tai neljä miestä käsissään jännitetyt varsijouset. Dick näki kuinka
nuolet lennähtivät, ja kirkossa syntyi sanomaton hälinä. Ennen kuin oli
ehditty tointua, miehet olivat hävinneet. Ellis Duckworth oli tehnyt
tehtävänsä.

Kirkossa oli soitto vaiennut, samoin kellot tornissa. Sijaan oli tullut
hääväen pauhina ja hälinä, ja keskellä kirkkoa makasi sulhanen
kivipermannolla kahden mustan nuolen lävistämänä. Morsian oli
pyörtynyt. Korkeana seisoi sir Daniel, hämmästyksen ja raivon
valtaamana. Hänen toisessa käsivarressaan tutisi nuoli. Toinen oli
hiipaissut hänen otsaansa, josta veri juoksi hänen kasvoilleen.

Hävinneet olivat teon tekijät, mutta panttina olivat Dick ja Lawless
vielä kirkossa. He olivat kyllä jo nousseet ja koettaneet tunkeutua
väkijoukon läpi ulos, mutta väentungos teki yrityksen turhaksi, minkä
takia he palasivat paikoilleen.

Mutta nyt nousi sir Oliver kalmankalpeana kauhusta, kääntyi sir
Danielin puoleen ja viittasi Dickiin.

"Tuossa on Richard Shelton", hän huudahti, "oi onnetonta päivää! Hän on
syypää verenvuodatukseen! Ottakaa hänet kiinni! Käskekää vangita hänet!
Kaikkien meidän henkeämme kysytään, pankaa hänet lujiin siteisiin, hän
on vannonut tappavansa meidät kaikki."

Sir Daniel oli hurjassa mielentilassa, vihan ja kasvoihin juoksevan
veren sokaisemana hän karjaisi: "Missä? Temmatkaa hänet tänne!
Holywoodin pyhän ristin kautta, hän saa katkerasti katua tätä hetkeä."

Kansa peräytyi ja joukko jousimiehiä eteni kuoriin, tarttui Dickiin ja
heitti hänet alttarin portaille. Lawless puolestaan jäi liikkumattomana
istumaan paikalleen.

Sir Daniel pyyhkäisi veren kasvoistaan voidakseen paremmin katsella
Dickiä.

"Petollinen ja hävytön lurjus!" hän huudahti. "Oletpa nyt joutunut
haltuuni. Minä vannon kaiken pyhän kautta, että jokaisesta
verenpisarasta, joka tippuu silmiini, tahdon pusertaa tuskanvikinän
kurjasta ruumiistasi. Viekää hänet talooni, tahdon kiduttaa sinua jäsen
jäseneltä."

Mutta työntäen luotaan kiinniottajat Dick huusi kovalla äänellä:

"Turvapaikka! Eikö kirkko ole turvapaikka, pyhät isät?"

"Olet verellä saastuttanut kirkkoa, poika!" lausui pitkä, loistavasti
puettu mies.

"Missä ovat todisteet?" Dick vastasi. "Minua syytetään osallisuudesta
tähän murhaan, mutta todisteita ei ole lainkaan. Tunnustan vapaasti,
että olen kosinut tätä neitosta, ja uskallan sanoa että olin suosittu
kosija. Mutta entä sitten? Enpä luule rakkautta tyttöön rikokseksi --
enkä edes hänen rakkautensa saavuttamista. Kaikkeen muuhun olen
syytön."

Hyväksymisen sorinaa kuului ympäriltä. Mutta toiselta puolelta häntä
vastaan viskeltiin uusia syytöksiä.

"Pyhyydenhäväisijä", huudettiin, "hän on munkin puvussa tunkeutunut sir
Danielin taloon ja kirkkoon."

Samassa sir Oliver viittasi Lawlessiin, syyttäen tätä osallisuudesta
rikokseen. Hänetkin siis temmattiin rukouspaikastaan ja asetettiin
Dickin viereen. Nyt syntyi todellinen taistelu, kun toiset läsnäolijat
koettivat vapauttaa syytettyjä vetämällä ja lykkäämällä heitä sinne
tänne syyttäjien luota, toiset taas kirosivat ja löivät heitä
nyrkillään. Dickin korvissa humisi ja silmissä pimeni, kuten hukkuvan
ihmisen.

Sama pitkä mies palautti järjestyksen käskevällä äänellään.

"Tutkikaa", hän sanoi, "onko heillä aseita. Siitä saatamme päättää,
mitä heillä on mielessä."

Dickiltä ei löydetty muuta kuin hänen tikarinsa, ja tämä puhui hänen
puolestaan, kunnes yksi jousimiehistä veti tikarin tupesta ja huomasi
sen Rutterin veren tahraamaksi. Sir Danielin seuralaiset nostivat tämän
johdosta hälinän, jonka sama pitkä mies tukahdutti kädenviittauksella
ja käskevällä silmäyksellä.

Mutta Lawlessin vuoron tullessa löydettiin hänen kaapunsa alta viisi
yhtäläistä nuolta kuin ne, jotka äsken oli ammuttu.

"Mitä nyt sanotte?" kysyi pitkä mies ankarannäköisenä Dickiltä.

"Sir!" Dick vastasi. "Olen turvapaikassa, eikö niin? Hyvä, huomaan
teidän ryhdistänne, että olette ylhäisessä asemassa, ja teidän
kasvoissanne on hurskauden ja oikeamielisyyden ilme. Teidän vangiksenne
jättäydyn mielelläni luopumalla pyhän paikan turvasta. Mutta mieluummin
kuin jättäydyn tämän miehen mielivaltaan -- miehen, jota kuuluvalla
äänellä syytän täällä oman isäni murhasta ja minun tilojeni ja tulojeni
laittomasta anastamisesta -- mieluummin pyydän teitä omalla jalolla
kädellänne antamaan minulle armonpiston. Omin korvin olette kuullut,
kuinka hän minulle uhkasi kidutusta ennen kuin syyllisyyttäni oli
tutkittu. Ei ole kunnianne arvoista jättää minua veriviholliseni
haltuun, vaan tutkittakoon asiani laillisesti, ja jos minut huomataan
syylliseksi, niin ottakaa henkeni."

"Hyvä lordi", huudahti sir Daniel, "älkää kuunnelko, mitä tämä susi
puhuu. Hänen verinen tikarinsa huuruaa valheen takaisin vasten hänen
kasvojaan."

"Hyvä ritari, sallinette sanoa", lordi vastasi, "teidän oma kiivautenne
ei puhu teidän puolestanne."

Mutta tällöin tapahtui jotain odottamatonta. Morsian, joka nyt oli
toipunut ja kauhistuneena katseli tätä kohtausta, hyökkäsi häntä
ympäröivien estelemisistä huolimatta esille ja lankesi lordin eteen
polvilleen.

"Lordi Risingham", hän huudahti, "kuulkaa minua oikeuden nimessä. Olen
täällä tämän miehen hallussa väkivalloin ryöstettynä. Minut on
ryöstetty kavaluudella sukulaisteni luota.

"Siitä päivästä alkaen en ole kokenut sääliä, en hyvyyttä, enkä
lohdutusta kenenkään muun puolelta kuin ainoastaan hänen -- Richard
Sheltonin -- jota he syyttävät ja koettavat tuhota. Hyvä lordi, jos hän
eilen oli sir Danielin talossa, niin minä hänet sinne saatoin, hän tuli
minun pyynnöstäni eikä hän tarkoittanut mitään pahaa. Niin kauan kuin
sir Daniel kohteli häntä hyvin, Shelton oli hänelle uskollinen ja
taisteli hänen puolestaan 'Mustaa nuolta' vastaan. Mutta kun tämä ilkeä
holhooja kavalasti väijyi hänen henkeänsä, niin että hänen täytyi yöllä
paeta tästä verellä tahratusta talosta, niin kehen hän saattoi turvata?
Ei hänellä ollut auttajaa, ei rahaa penniäkään. Jos hän silloin joutui
henkipattojen seuraan, kumpaako siitä syytätte, nuorukaistako,
jonka henkeä väijyttiin, vai holhoojaa, joka käytti väärin
holhoojanasemaansa?"

Ja nyt Joannan viereen polvistui tuo toinen nuori nainen, josta jo on
puhuttu.

"Ja minä, hyvä lordi ja setäni", hän sanoi, "minä todistan omantuntoni
mukaan ja kaiken pyhän kautta, että tämä Joanna Sedley puhuu totta.
Minä itse, arvoton, vein nuoren miehen Joannan luo."

Lordi Risingham kuunteli tyynesti ja seisoi hetkisen äänetönnä. Sitten
hän ojensi kätensä Joannalle ja auttoi häntä nousemaan, mutta ei
osoittanut samaa kohteliaisuutta sille, joka oli sanonut häntä sedäksi.

"Sir Daniel", lordi sanoi, "tässä on meillä varsin sekava vyyhti, jonka
selvitteleminen, teidän suosiollanne, jää minun asiakseni. Rauhoittukaa
siis, asianne on luotettavissa käsissä, oikeutta noudatetaan. Menkää
nyt viipymättä kotiin ja pitäkää huolta haavastanne, ilma on tuima,
enkä soisi teidän saavan kylmänvihoja."

Hän viittasi kädellään. Huomaavaisten palvelijain jatkamana viittaus
kulki eteenpäin kirkon toiseen päähän. Heti soi kirkon ulkopuolella
torventoitotus, ja avonaisesta ovesta astui sisään lordi Risinghamin
väreihin ja vaakunaan pukeutunut rivi jousimiehiä ja sotilaita. Dick ja
Lawless vapautettiin sir Danielin miesten käsistä, ja sulkien rivinsä
vankien takana lordin miehet kulkivat pois kirkosta.

Kun he astuivat Joannan ohi, tyttö ojensi molemmat kätensä Dickiä kohti
ja huusi hänelle jäähyväistervehdyksen, ja morsiusneito, jonka mieltä
hänen setänsä osoittama tyytymättömyys ei millään muotoa ollut
masentanut, heitti Dickille suukkosen huutaen hänelle: "Pysykää
rohkeana, jalopeuranajaja!" Ja nämä hilpeät sanat saattoivat kansan
hymyilemään ensi kerran tämän tapauksen aikana.



VIIDES LUKU

Lordi Risingham


Vaikka lordi Risingham epäilemättä oli ylhäisin mies Shorebyssa silloin
majailevista herroista, hän asui varsin vaatimattomasti yksityisen
miehen talossa kaupungin reunalla. Ainoastaan aseelliset miehet ovella,
jopa useasti saapuvat ja menevät lähetit ilmaisivat korkean lordin
tilapäistä asuntoa. Tästä syystä Dick ja Lawless pistettiin samaan
suojaan.

"Hyvin puhuttu, nuori herra Richard", sanoi Lawless, "erittäin hyvin
puhuttu, ja minä puolestani kiitän teitä sydämestäni. Täällä olemme
hyvissä käsissä, meitä tutkitaan oikeudenmukaisesti ja tänä iltana
meidät hirtetään samaan puuhun."

"Niinpä pelkään todellakin, ystäväraukka", Dick vastasi.

"Mutta vielä on yksi jänne jousessamme", Lawless jatkoi. "Ellis
Duckworthin kaltaisia miehiä ei ole kuin yksi tuhannessa. Te olette
hyvin läheinen hänen sydämelleen sekä oman itsenne että isänne tähden.
Ja tietäessään teidät syyttömäksi tähän tekoon hän kyllä mullistaa maat
ja taivaat pelastaakseen teidät."

"Tuskinpa hän voi tehdä mitään", Dick vastasi. "Hänellä on vain
kourallinen miehiä käytettävänään. Jospa vain olisin päässyt huomiseen
-- jos vain voisin huomenna tuntia ennen keskipäivää saapua sovittuun
paikkaan -- kävisi kaikki luullakseni toisin. Mutta nyt ei ole apua."

"Hyvä", päätteli Lawless, "jos te vain takaatte minun syyttömyyteni,
kyllä minä takaan teidän puolestanne pelkäämättä. Ei se meitä
suurestikaan auta, mutta jos minut hirtetään, se ei suinkaan tapahdu
siksi, etten osannut soittaa suutani."

Dickin vaipuessa omiin mietteisiinsä vanha veijari kyyristyi nurkkaan
ja peitti kasvonsa munkinkaavullaan, nukkuaksensa paremmin. Pian hän
kuorsasi minkä jaksoi, ikään kuin ei olisi ollut hädän päivää.

Oli jo iltapuoli, kun ovi avattiin ja Dickiä tultiin noutamaan
yläkertaan, lämpöiseen huoneeseen, missä lordi Risingham istui
takkatulen edessä mietteisiin vaipuneena. Kun Dick astui sisään, hän
nosti silmänsä.

"Sir", hän sanoi, "minä tunsin isänne, joka oli kunnon mies, ja se
seikka kehoittaa minua lempeyteen. Mutta en saata teiltä salata, että
teitä syytetään rumista asioista. Te seurustelette murhamiesten ja
rosvojen kanssa, teidän epäillään petollisesti anastaneen laivan,
olette rikkonut yleistä rauhaa ja valepuvussa piillyt vihollisenne
talossa, jossa samana iltana on tapettu mies."

"Jos sallitte, lordi", Dick sanoi, "tahdon heti tunnustaa tekoni
semmoisena kuin se on. Minä tapoin Rutterin, ja todisteena" -- hän haki
povestaan -- "on kirje, jonka otin hänen laukustaan."

Lordi Risingham otti kirjeen, avasi sen ja luki sen kahdesti.

"Te olette lukenut tämän?" hän kysyi.

"Olen lukenut", Dick vastasi.

"Oletteko yorkilainen vai lancasterilainen?" lordi kysyi.

"Vähän aikaa sitten minulta kysyttiin samaa. En silloin ymmärtänyt mitä
minun piti vastata", Dick sanoi. "Mutta koska jo kerran olen vastannut,
en tahdo muuttaa puoluetta. Olen yorkilainen, lordi."

Lordi nyökäytti päätään hyväksymisen merkiksi.

"Rehellisesti vastattu", hän sanoi. "Mutta miksi sitten annatte minulle
tämän kirjeen?"

"Eivätkö kaikki puolueet hylkää kavaltajia?" Dick kysyi.

"Niin kai pitäisi olla", lordi vastasi. "Ja ainakin minä hyväksyn
vastauksenne. Teissä on enemmän nuoruuden kuin vilpillisyyden vikaa,
huomaan. Jollei sir Daniel olisi mahtava meidän puolemme mies, olisin
melkein taipuvainen puolustamaan teidän asiaanne. Sillä minä olen
tutkinut asioita ja olen saanut tietää, että teitä vastaan on pahoin
rikottu ja se on luettava puolustukseksenne. Mutta huomatkaa, sir, olen
ennen kaikkea johtajan asemassa, minun on valvottava kuningattaren
etuja, ja joskin luonnoltani, kuten luulen, olen oikeutta kunnioittava
mies ja pikemmin liiaksikin lempeäsydäminen, minun täytyy kuitenkin
järjestää toimenpiteeni puolueeni etujen mukaan. Ja saadakseni sir
Danielin pysymään puolellani, teen paljon."

"Olen kai hyvin rohkea mielestänne", Dick vastasi, "kun annan teille
neuvoja, mutta luotatteko todellakin sir Danielin sanaan? Hän on varsin
usein ennen muuttanut puoluetta."

"On kyllä. Semmoinen on tapa tätä nykyä Englannissa. Mitä sille
mahtaa?" lordi sanoi. "Mutta te arvostelette Tunstallin ritaria väärin.
Hän on viime aikoina ollut vilpittömästi uskollinen Lancasterin
puolueelle, myös viime vastoinkäymisen jälkeen."

"Jos suvaitsette vilkaista tähän kirjeeseen, ehkä jossain määrin
muutatte mieltänne", Dick sanoi ojentaen lordille sir Danielin lordi
Wensleydalelle osoittaman kirjeen.

Kirjeen vaikutus ilmeni heti lordin kasvoista. Hänen katseensa kävi
synkäksi ja uhkaavaksi kuin vihastuneen jalopeuran, hänen kätensä
tarttui nopeasti tikariin.

"Olette kai lukenut tämänkin?" hän kysyi.

"Olen", Dick vastasi. "Hän vain muitta mutkitta tarjoaa tilanne lordi
Wensleydalelle."

"Niin on!" lordi vastasi. "Minä olen teille kiitollinen tästä
kirjeestä. Se on minulle näyttänyt ketunpesän. Pyytäkää minulta jotain,
nuori herra Shelton, ja minä olen osoittava teille kiitollisuuttani.
Ensiksikin, olkaa yorkilainen tai lancasterilainen, te olette nyt
vapaa. Menkää Pyhän neitsyen nimessä! Mutta kuten itse ymmärrätte,
vaatii oikeus että hirtätän toverinne Lawlessin. Hänen rikoksensa on
julkinen, ja tarpeellista on, että rangaistus seuraa tekoa."

"Hyvä lordi!" Dick sanoi. "Minun ensimmäinen pyyntöni on, että
säästätte hänetkin."

"Hän on vanha kirottu konna, varas, hirtehinen ja maankulkija", lordi
sanoi. "Hän olisi jo ansainnut hirsipuun, samantekevä hirtetäänkö hänet
tänään vai huomenna. Kerran se kuitenkin tapahtuu."

"Totta kyllä", Dick sanoi. "Mutta ystävyydestä minuun hän tuli tänne,
minä olisin itsekäs ja kiittämätön, jos hylkäisin hänet."

"Olette kiusallinen, sir", sanoi lordi ankarasti. "Sillä tavoin
ei menestytä tässä maailmassa. Kuitenkin päästäkseni teidän
itsepäisyydestänne tahdon vielä kerran tehdä teille mieliksi. Lähtekää
siis yhdessä, mutta olkaa varovaiset ja rientäkää pois Shorebystä.
Sillä sir Daniel (piru hänet vieköön) janoo ahneesti teidän vertanne."

"Hyvä lordi, ainoastaan sanoilla voin nyt teitä kiittää, mutta toivon
että minulla pian on tilaisuus kiittää teitä teoilla", Dick sanoi
poistuessaan huoneesta.



KUUDES LUKU

Kapteeni Arblaster


Kun Dick ja Lawless päästettiin takatietä ulos talosta, jossa lordi
Risingham majaili, oli ilta jo käsissä.

He pysähtyivät puutarhanmuurin suojaan neuvottelemaan, mitä tietä olisi
viisainta kulkea. Heidän asemansa oli sangen vaarallinen. Jos joku sir
Danielin miehistä sattuisi heidät näkemään ja nostaisi metelin, heidät
otettaisiin silmänräpäyksessä vangiksi, ja silloin he olisivat mennyttä
miestä. Eivätkä vaarat väijyneet heitä yksin Shorebyn kaupungissa, koko
ympäristö kuhisi vihollisen vartioita, joiden käsiin he milloin tahansa
saattoivat joutua.

Jonkin matkan päässä he näkivät myllyn, joka kohosi aukeamalla, ja sen
läheisyydessä hyvin suuren ladon, jonka ovet olivat selkosen selällään.

"Jospa piiloutuisimme tuonne, kunnes yö joutuu?" Dick ehdotti.

Koska Lawless ei tietänyt parempaakaan keinoa, he juoksivat mainittuun
latoon ja pian loisti kuu hopeanvalkoisena lumelle. Nyt jos koskaan
heidän oli pyrittävä entiseen majataloonsa, vaihtaakseen vaaralliset
valepukunsa tavallisiin vaatteisiin. Mutta yön pimeydessäkin oli
varminta kiertää kaupungin syrjäkatuja ja välttää vilkasliikkeisempiä
paikkoja.

He saivat tehdä pitkän kierroksen. He joutuivat rantaan lähelle tuota
Dickille niin tärkeätä taloa, joka nyt oli pimeä ja autio, ja saapuivat
viimein satamaan. Monet laivoista olivat, mikäli he saattoivat
kirkkaassa kuutamossa erottaa, nostaneet ankkurinsa ja käyttivät
hyväkseen suotuisaa säätä, suunnatakseen kulkunsa toisiin satamiin.
Tästä syystä sataman oluttuvat, joissa vastoin voimassa olevaa lakia
paloi tuli vielä iltasoiton jälkeen, eivät olleet enää tungokseen asti
täynnä väkeä, ja hilpeät merimieslaulut olivat vaienneet.

Nostellen munkinkaapujensa liepeitä polviin asti Dick ja hänen lihava
toverinsa riensivät eteenpäin lumikinosten läpi, puikkelehtien
ranta-aittojen ja kaikenlaisten romukasojen välitse, ja olivat jo
saapuneet puolitiehen satamasta, kun he joutuivat aivan lähelle muuatta
oluttupaa. Juuri samassa avattiin äkkiä ovi, ja kirkas valovirta osui
pakolaisiin.

He pysähtyivät heti ja olivat vaipuvinaan syvään keskusteluun.

Kolme miestä astui ulos ovesta toinen toisensa jälkeen, ja kolmas sulki
oven. He astuivat kaikki jotakuinkin epävarmasti.

Dick ja Lawless tunsivat heti kaksi heistä. Toinen oli "Hyvän Toivon"
isäntä, kapteeni Arblaster, ja toinen hänen laivamiehensä. Kolmas oli
tuntematon. Kookkain heistä puhui valittavalla äänellä:

"Seitsemän astiaa hienointa ranskalaista viiniä, mitä ikinä mikään
viinikauppias on myynyt, paras purjealus koko Dartmouthissa, kullattu
Mariankuva ja kolmetoista puntaa selvää kultarahaa..."

"Niin, niin, olen minäkin kärsinyt tappiota", toinen keskeytti.
"Martinpäivänä minulta varastettiin viisi riikintaalaria ja
nahkakukkaro, joka sekin kyllä oli maksanut aika lailla."

Kapteenin vaikeroivat sanat vaikuttivat syvästi Dickiin. Tähän asti hän
oli tuskin kertaakaan ajatellut Arblaster-rukkaa, joka hänen
ajattelemattoman kepposensa tähden oli menettänyt koko omaisuutensa.
Näinä sotaisina aikoina ylemmät säädyt eivät näet paljoa piitanneet
halpasäätyisten ihmisoikeuksista. Mutta tämä odottamaton kohtaus
johdatti peittelemättä hänen mieleensä, miten omavaltaisesti hän oli
menetellyt toisen omaisuuden suhteen ja kuinka surkeasti hänen
yrityksensä oli päättynyt. Molemmat, sekä Dick että Lawless, kääntyivät
poispäin, jotta heitä ei tunnettaisi.

Mutta laivakoira oli paennut hylystä ja päässyt takaisin Shorebyhin. Se
seurasi nyt Arblasterin kintereillä. Äkkiä se alkoi vainuta ja höristää
korviaan ja rupesi sitten rajusti haukkumaan molempia munkkeja.

Sen isäntä lausui epävakaisella äänellä:

"Kuulkaahan, kunnon ystävät! Antakaa lantti köyhälle laivuriraukalle,
jonka koko omaisuus on hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Kysykää tältä
Tomilta, laivamieheltäni, ellette minua usko. Seitsemän astiaa hyvää
ranskalaista viiniä, plataanipuinen, runsaasti kullattu Marian-kuva ja
kolmetoista puntaa kultana ja hopeana! Mitä siitä arvelette? Sitä
paitsi ei kukaan kumppaneistani koko Dartmouthin ankkuripaikalla ole
tapellut ranskalaisia vastaan niin rohkeasti kuin minä. Kas niin, raha
tänne vain!"

Dick ja Lawless eivät uskaltaneet kumpikaan hiiskua, peläten että
kapteeni tuntisi heidät äänestä. He seisoivat siinä avuttomina kuin
vene karilla, eivätkä tienneet mitä tehdä, minne kääntyä. -- "Oletko
mykkä poika?" kysyi viimein laivuri.

"Toverit", hän sopersi kääntyen toisten puoleen, "minä en pidä mykistä,
he ovat epäkohteliasta väkeä."

Mutta Tom, joka oli vahva, tukeva mies, oli sillä aikaa alkanut epäillä
noita kahta äänetöntä munkkia. Hän astui askelen eteenpäin, tarttui
kovakouraisesti Lawlessin olkapäähän ja kysyi karkeasti kiroten, mikä
häntä vaivasi, kun hän ei vastannut. Lawless huomasi joutuneensa
kiikkiin ja antoi merimiehelle niin kovan töytäyksen, että tämä kaatui
pitkin pituuttaan hietikolle. Sitten vanha seikkailija pötki
käpälämäkeen ja käski Dickin seurata perässä.

Kaikki tämä oli silmänräpäyksen työ. Mutta ennen kuin Dick ennätti
paeta, oli Arblaster iskenyt häneen kiinni, ja Tom, joka sätki
hiekalla, tarttui hänen toiseen sääreensä, kolmannen miehen
heiluttaessa uhkaavasti miekkaansa.

Richard Shelton ei tällä hetkellä tuntenut niin paljon pelkoa ja
suuttumusta kuin nöyryytystä. Hän häpesi sitä, että hän, joka oli
päässyt sir Danielin käsistä ja voittanut lordi Risinghamin suosion,
nyt oli aivan avuttomana vanhan juopuneen laivurin ja hänen parin
toverinsa vallassa. Sen lisäksi sanoi hänen omatuntonsa, nyt kun oli
liian myöhäistä, että hän ansaitsi rangaistuksen, koska hänellä ei
ollut rahoja korvata laivurille vahinkoa, minkä oli hänelle tuottanut.

"Malttakaahan, kun katson häntä silmästä silmään", sanoi laivuri
kääntäen Dickin kasvot kuuta kohti. "Pyhä neitsyt!" hän huusi sitten,
"sehän on laivanryöstäjä!"

"Hei!" Tom huusi.

"Niin, totta tosiaan! Se on hän itse ilmi elävänä!" Arblaster toisti.
"Kuules sinä lurjus!" hän kirkui. "Missä on laivani? Missä on viinini?
Kas niin, nyt olet käsissäni. Maltahan, kyllä minä sinut löylytän."

Raivostuneet miehet alkoivat piestä Dickiä voimiensa takaa. Dick ei
päässyt heidän käsistään muulla tavoin kuin houkuttelemalla heidät
uudestaan kapakkaan keskustelemaan asioista. Tapansa mukaan miehet
ahkerasti joivat, kunnes Dick arveli hetken sopivaksi ja luikahti
nopeasti ovesta ulos.

Juopuneet miehet hoipertelivat hänen jälkeensä kiljuen ja meluten.
Mutta Dick oli heitä sukkelampi. Kaavun liepeet nostettuna hän pimeässä
juoksi henkensä takaa, tietämättä minnepäin Lawless oli suunnannut
matkansa ja minnepäin hänen itsensä tuli pyrkiä.

Harhailtuansa puolen yötä hän pääsi jonkinlaiseen vierasmajaan
kaupungin ulkopuolelle, missä hän sai kohtalaisen yösijan, ja vaipui
heti sikeään uneen.



VIIDES KIRJA

Richard Kyttyräselkä



ENSIMMÄINEN LUKU

Torventoitotus


Jo aikaisin seuraavana aamuna, ennen päivänkoittoa Dick nousi kurjalta
vuoteeltaan ja vaihtoi munkinkaapunsa enemmän säätynsä mukaisiin
vaatteisiin ja lähti nyt rauhallisempana ja paremmalla onnella matkaan.

Dickin aikomuksena oli koettaa päästä Lawlessin metsäluolaan, johon hän
oli piilottanut lordi Foxhamin paperit. Koska hän oli varhain lähtenyt
matkalle, hän luuli ehtivänsä sinne kyllin ajoissa ennättääkseen vielä
kohtaamaan Gloucesterin nuoren herttuan sovitussa yhtymäpaikassa.

Oli kylmä aamu. Ilma oli tyyni ja kuiva, kuu oli jo laskenut, tähdet
vain vielä tuikkivat kirkkaina. Lumen heijastus teki ilman valoisaksi
ja vaikutti virkistävästi mieleen.

Dick oli kulkenut suurimman osan Shorebyn ja metsän välistä aukeata ja
saapunut kummun juurelle noin parinsadan metrin päähän paikasta, missä
Pyhän Briden risti seisoi, kun hän äkkiä kuuli torventoitotuksen, joka
rikkoi aamun hiljaisuuden niin kimeästi ja läpitunkevasti, ettei Dick
milloinkaan ollut sen vertaista kuullut. Toitotus uudistui pari kertaa,
sitten kuului aseitten kalsketta.

Dick heristi korviaan, paljasti miekkansa ja juoksi reippaasti mäkeä
ylös. Pian hän pääsi ristin luo ja joutui hämmästyksekseen keskelle
tulista taistelun tuoksinaa. Seitsemän tai kahdeksan miestä oli
toisella puolen, toisella ainoastaan yksi. Mutta niin nopealiikkeinen
ja taitava oli tämä ainoa ja niin hurjasti hän kävi vastustajiensa
kimppuun, että jo ennen kuin Dick ehti sekaantua leikkiin, hän oli
kaatanut maahan yhden, pahasti haavoittanut kahta ja torjunut muut
luotaan.

Näytti kuitenkin ihmeeltä, että hän ollenkaan kykeni vastustamaan niin
monta vihollista, ja pieninkin sattuma, jalan luiskahdus tai käden
hairahdus saattoi hänelle maksaa hengen.

"Kestäkää vielä hetkinen, sir", huusi hänelle Dick, "täältä tulee
apua", ja unohtaen olevansa yksin ja että hänen huutonsa oli jotensakin
turha, hän kiljaisi: "Mustan nuolen puolesta! Mustan nuolen puolesta!"
ja hyökkäsi häikäilemättä ahdistajien selkään.

Nämä olivat kuitenkin urheita miehiä, jotka eivät pelästyneet
yllätyksestä, vaan kääntyivät nopeasti uutta vastustajaansa kohti
tavattoman raivokkaasti. Neljä yhtä vastaan he kävivät hänen
kimppuunsa. Miekat salamoivat kirkkaassa tähtivalossa ja säkenet
sinkoilivat. Nyt yksi vastustajista kaatui, Dick tuskin tiesi mistä
syystä; sitten isku sattui hänen omaan päähänsä, ja vaikka teräskypärä
hytyrän alla suojeli häntä, painoi isku hänet kuitenkin toiselle
polvelle ja hänen päätänsä pyörrytti.

Sillä aikaa oli mies, jonka avuksi Dick oli rientänyt, vetäytynyt
taapäin ja toitahutti nyt torveensa tällä kertaa vielä räikeämmin ja
pitempään kuin ennen. Seuraavassa silmänräpäyksessä ahdistajat
kääntyivät uudestaan häntä vastaan Dickin onneksi. Mutta mies
puolustautui taaskin urheasti, käyttäen miekkaa ja tikaria, kättä ja
jalkaa yhtä väsymättä. Hän hyökkäsi ja peräytyi, teki hyppäyksiä ja
lankesi polvilleen erinomaisen taitavasti ja nopeasti.

Korvia särkevät torventoitotukset eivät kuitenkaan olleet turhaan
kajahtaneet. Metsästä kuului lumen vaimentamaa kavioiden kapsetta, ja
onneksi sekä vieraalle miehelle että Dickille syöksyi kummaltakin
puolen tietä parvi kiireestä kantapäähän aseistettuja ratsumiehiä.
Jokaisen ratsastajan takana istui hevosenselässä vielä jousimies, joten
apuväki oli kahdenkertainen.

Tämmöisen ylivoiman yllättäminä ahdistajilla ei ollut muuta neuvoa kuin
äänettöminä antautua.

"Vangitkaa nuo lurjukset!" huusi uljas torventoitottaja, ja kun käskyä
oli noudatettu, hän lähestyi Dickiä ja katseli häntä terävästi silmiin.

Dick kohtasi tyynesti hänen tutkivan katseensa. Vasta nyt hän huomasi
että soturi, joka äsken oli osoittanut niin suurta voimaa, taitoa ja
päättäväisyyttä, oli vielä nuorukainen, häntä itseään tuskin
vanhempi.[13] Sen lisäksi hän oli hiukan epämuotoinen, toinen olkapää
oli näet toista korkeampi. Kasvot olivat äskeisestä ponnistuksesta
huolimatta kalpeat, rumat ja tuskanilmeiset. Ainoastaan kirkkaat,
terävät ja rohkeat silmät ilmoittivat sisäistä tarmoa.

"Sir", sanoi nuorukainen, "tulitte sopivaan aikaan avukseni, ette
hetkeäkään liian aikaisin."

"Mylord", vastasi Dick, joka hämärästi tunsi olevansa ylhäisen henkilön
seurassa, "olette itse niin satumaisen taitava miekankäyttäjä, että
olisitte kyllä suoriutunut ominkin voimin. Joka tapauksessa oli minulle
onni, ettei väkenne kauemmin viipynyt."

"Mistä minut tunsitte?" vieras kysyi.

"En tälläkään hetkellä tiedä kenen kanssa puhun", Dick vastasi.

"Onko se mahdollista?" kysyi toinen, "ja siitä huolimatta panitte
henkenne alttiiksi tässä epätasaisessa taistelussa."

"Näin yhden miehen ottelevan monta vastaan", Dick vastasi, "ja
häpeällisesti olisin käyttäytynyt, ellen olisi rientänyt hänen
avukseen."

Omituinen pilkallinen hymy ilmestyi nuoren ylimyksen huulille hänen
vastatessaan:

"Puhutte varsin jalosti, mutta päästäksemme itse asiaan -- oletteko
lancasterilainen vai yorkilainen?"

"En tahdo salata, jalo lordi", Dick vastasi, "että olen Yorkin suvun
puolella."

"Pyhän messun kautta!" vastasi vieras jälleen. "Se on teille onneksi."

Näin sanoen hän kääntyi yhden seuralaisensa puoleen ja lausui samalla
pilkallisella ja julmalla äänellä kuin ennen:

"Pitäkää huoli siitä, että nuo urheat herrat saavat matkapassin.
Nostakaa heidät ilmaan."

Elossa ei enää ollut kuin viisi hyökkääjää. Jousimiehet tarttuivat
heihin, heidät vietiin metsänreunaan, ja parin minuutin perästä
hirsinuora oli tehnyt heistä lopun.

"Ja nyt", huudahti epämuotoinen johtaja, "takaisin vartiopaikkoihinne
ja olkaa vasta nopeammat."

"Armollinen herrani ja herttua", sanoi yksi hänen miehistään, "rukoilen
teitä, älkää jääkö tänne yksin. Pidättäkää ainakin kourallinen
keihäsmiehiä luonanne."

"Mies", sanoi herttua, "minä en ole moittinut teitä
vitkallisuudestanne, älkää tekään nyt ruvetko minun aikeitani
valvomaan. Luotan käteeni ja käsivarteeni, joskin olen viallinen. Te
olitte varsin hitaat tulemaan, kun torvi äsken kutsui, nyt liian
rohkeasti annatte minulle neuvoja. Mutta niin on aina: viimeisinä
keihäällä, ensimmäisinä kielellä. Tehkää päinvastoin!"

Ja melkoisen kopealla kädenliikkeellä hän viittasi heitä poistumaan.

Jalkamiehet nousivat taas ratsumiesten taakse hevosten selkään, ja koko
joukko kahlasi lumessa pois, häviten metsään eri tahoille.

Päivä oli nyt jo tulossa ja tähdet vaalenivat vaalenemistaan. Harmaassa
päivänvalossa molemmat nuorukaiset katselivat toisiansa.

"Te olette nähnyt kostoni", herttua sanoi, "joka samoin kuin säiläni on
sekä terävä että nopea. Mutta en millään muotoa soisi teidän luulevan
minua kiittämättömäksi. Tulitte minun avukseni hyvällä miekalla ja
vielä paremmalla rohkeudella -- jollette pelkää epämuotoisuuttani,
sallikaa minun syleillä teitä!"

Näin sanoen nuori päällikkö ojensi käsivartensa syleilyyn.

Sydämessään Dick tunsi sekä kauhua että inhoa sitä miestä kohtaan,
jonka hengen hän oli pelastanut. Mutta kehoitus lausuttiin sellaisella
tavalla, että olisi ollut kovin epäkohteliasta, jopa tylyäkin estellä
tai epäröidä. Hän heittäytyi siis toisen avoimeen syliin.

"Ja nyt, mylord", hän lausui vapauduttuaan syleilystä, "arvaanko
oikein? Oletteko Gloucesterin herttua?"

"Olen Richard, Gloucesterin herttua", kuului vastaus. "Entä te -- mikä
on teidän nimenne?"

Dick sanoi nimensä ja näytti lordi Foxhamin sinettisormuksen, jonka
herttua heti tunsi.

"Te olette tullut ennen sovittua aikaa, mutta niin olen minäkin
tehnyt", herttua sanoi. "Olin täällä kaksi tuntia ennen päivännousua.
Mutta tämä on minun ensimmäinen sotaleikkini; tällä retkellä, herra
Shelton, olen voittava tahi menettävä kunniani. Tuolla Shorebyssa
majailevat viholliseni kahden vanhan, taitavan päällikön, Risinghamin
ja Brackleyn johdolla. He ovat kaiketi vahvasti varustetut, mutta
kahdelta taholta estetyt peräytymästä, merensataman ja virran
saartamina. Luulenpa, Shelton, että voisimme tuottaa heille tuntuvan
tappion, jos voisimme hiipiä vihollisen kimppuun odottamatta ja
nopeasti."

"Niin minäkin arvelen", Dick vastasi innostuen.

"Onko teillä lordi Foxhamin muistiinpanot mukananne?" herttua kysyi.

Dick ilmoitti, mistä syystä hänellä ei nyt ollut muistiinpanoja, mutta
sanoi rohkenevansa itsekin antaa tarkkoja tietoja vihollisista.

"Omasta puolestani arvelen, että jos on riittävästi väkeä, olisi
parasta nyt heti hyökätä vihollisen kimppuun", hän sanoi. "Sillä,
nähkääs, päivän koittaessa yövartiot poistetaan, päivällä ei ole
vartioimista laisinkaan -- ainoastaan kulkuvartiot kiertävät
laitakaupungilla. Nyt juuri, kun yövartio on lakannut ja muu sotaväki
istuu aamiaisensa ääressä -- olisi sopiva aika hajoittaa heidät."

"Paljonko luulette heitä olevan?" herttua kysyi.

"Ei täyttä kahtatuhatta", Dick vastasi.

"Minulla on 700 miestä metsässä takanamme", herttua sanoi, "700 tulee
Kettleystä, he saapuvat pian. Kauempana on vielä 400 miestä, ja
Holywoodissa puolen päivänmatkan päässä täältä on lordi Foxhamin väkeä
500 miestä. Odotammeko heitä vai ryhdymmekö heti hyökkäykseen?"

"Herttua", Dick vastasi, "hirttäessänne nuo viisi roistoa ratkaisitte
itse asian. Mitä väkeä he lienevätkin olleet, heitä kaivataan kuitenkin
näinä levottomina aikoina, heitä ruvetaan etsimään ja seutua penkomaan.
Sen tähden on minun nöyrä ajatukseni se, että jos aiotte turvautua
yllätykseen, teidän ei tule hukata hetkeäkään."

"Niin minäkin arvelen", Kyttyräselkä sanoi. "Tunnin kuluessa saatatte
ansaita ritarikannukset. Reipas mies menköön Holywoodiin lordi Foxhamin
sinettisormus mukanaan, toinen mies tielle jouduttamaan minun
nuhjuksiani! Niin, Shelton, pyhän ristin kautta tapahtukoon niin!"

Sitten hän taas toitahutti torveaan.

Tällä kertaa hänen ei tarvinnut kauan odottaa. Tuokiossa ristin
ympärillä oleva aukio oli täynnä ratsu- ja jalkaväkeä. Herttua lähetti
miehen toisensa jälkeen jouduttamaan niitä 700 miestä, jotka olivat
taempana metsässä, ja jo neljännestunnin kuluttua hän saattoi asettua
joukkojensa etunenään kulkeakseen mäkeä alas Shorebyta kohti.

Hänen suunnitelmansa oli hyvin yksinkertainen. Hän aikoi valloittaa sen
osan kaupunkia, joka oli oikealla puolen valtatietä, ja linnoittua
ahtaihin kujiin siksi kunnes lisäväkeä saapuisi.

Jos lordi Risingham päättäisi peräytyä, herttua ajaisi häntä takaa,
joten lordi joutuisi kahden tulen väliin, koska lisäväki tullessaan
kohtaisi hänet. Jos taas lordi päättäisi jäädä kaupunkiin, hän joutuisi
satimeen, jossa herttuan ylivoima hänet nujertaisi.

Ei ollut siis herttualla muuta pelkoa kuin että hänen ensimmäiset 700
miestään voitettaisiin ja hajoitettaisiin. Tämän välttämiseksi oli
tarpeellista, että yllätys oli nopea ja täydellinen. Senpä tähden piti
nytkin jalkamiesten istua hevosenselässä ratsumiesten takana, ja
Dickille tapahtui se kunnia, että hän sai istua herttuan takana.

Niin kauan kuin he olivat metsän peittäminä, kuljettiin hitaammin. Kun
oli päästy metsän reunaan, pysähdyttiin lepäämään ja tarkastamaan
asemaa.

Aurinko oli nyt noussut ja valaisi kylmänkirkkaalla keltaisella
valollaan Shorebyn punaisia rakennuksia, joitten lumivalkoisilta
katoilta aamusavut nousivat kohti taivasta.

Herttua kääntyi Dickin puoleen.

"Tuossa kaupunkipahasessa", hän sanoi, "jossa ihmiset nyt kaikessa
rauhassa keittävät aamiaistaan, joko te voitatte tänään kannuksenne ja
minulle alkaa uusi elämä, täynnä valtaa ja kunniaa -- taikka me
molemmat kaadumme ja meidät haudataan unohduksen yöhön. Olemme kaksi
Richardia. Siis rohkeutta, Shelton. Meidän tulee voittaa, ja niinkuin
meidän miekkamme tänään kalskuu miesten kypäriä vasten, niin pitää
meidän nimemmekin kerran kaikua ihmisten korvissa."

Dick hämmästyi kuullessaan herttuan kunnianhimoista ja tulista puhetta.
Tyynesti ja järkevästi hän vastasi, että hän omasta puolestaan tahtoi
tehdä velvollisuutensa ja toivoi muittenkin tekevän samoin. Silloin
olisi hänen luullakseen voitto varma.

Hevoset olivat nyt tarpeeksi levähtäneet, herttua nosti miekkansa,
kannusti ratsunsa juoksemaan, ja koko joukko kiiti täyttä laukkaa yli
lumipeitteisen lakeuden, joka heidät erotti kaupungista.



TOINEN LUKU

Shorebyn tappelu


Välimatka oli vain noin viisisataa askelta. Mutta tuskin he olivat
tulleet metsän suojasta esiin, kun he huomasivat väkijoukkojen meluten
ja huutaen tulvivan lumisilla niityillä kaupunkiin kummaltakin puolen.
Ja itse kaupungissa nousi rymy ja liike, eivätkä hyökkääjät ehtineet
suorittaa puolta matkaa ennen kuin torninkellot jo rupesivat soimaan.

Nuori päällikkö puri hammasta. Hätäkellojen nyt jo soidessa hän pelkäsi
tapaavansa viholliset valmistautuneina. Jollei hänen onnistuisi saada
jalansijaa kaupungissa, sortuisi ja hajaantuisi hänen pieni joukkonsa
piankin.

Kaupungissa eivät lancasterilaiset kuitenkaan olleet niinkään hyvässä
tilassa. Oli niinkuin Dick oli sanonut. Yövartijat olivat jo riisuneet
aseensa ja muu väki loikoi kaupungin eri osissa majoissaan levollisena
kuin rauhan vallitessa, ihan varustautumattomana ja mitään hyökkäystä
odottamatta. Koko kaupungissa oli tuskin viittäkymmentä miestä täysissä
tamineissa, tuskin viittäkymmentä ratsua satuloituna. Mutta nämäkään
eivät osanneet noudattaa minkäänlaista järjestystä, vaan ensi
säikähdyksessään riensivät mikä minnekin, kun johtoa ei näkynyt.

Siten tapahtui, että kun Gloucesterin herttua saapui kaupungin
laitimmaisten talojen luo, ei kadunsuussa ollut vastassa kuin
pivollinen keihäsmiehiä, jotka hän hajoitti kuin myrsky ruumenet.

Heidän edettyänsä kaupungissa noin sata askelta Dick kosketti herttuaa
käsivarteen. Ymmärtäen seuralaisensa tarkoituksen herttua pidätti
hevosensa, nosti torven suulleen, toitotti sovitun kimeän kajahduksen
ja ohjasi hevosensa pääkadulta oikealle. Kuin yksi mies koko hänen
joukkonsa noudatti annettua käskyä ratsastamalla kujia myöten oikealle.
Ainoastaan parikymmentä ratsumiestä pysähtyi kadun suuhun. Jalkamiehet
hypähtivät heti maahan heidän takaansa, osa heistä jännitti
varsijousensa ja toinen osa hyökkäsi läheisiin taloihin ja otti ne
haltuunsa.

Ne harvat lancasterilaiset, jotka olivat aseissa, hämmästyivät
nähdessään vihollisen niin äkkiä muuttavan suuntaa ja pelästyivät
huomatessaan vartijoiksi jääneen jälkijoukon. Hetkisen neuvoteltuansa
he peräytyivät kaupungin sisäosiin hakemaan lisävoimia.

Se kaupunginosa, jonka herttua Dickin neuvosta oli ottanut haltuunsa,
käsitti viisi kapeata kujaa ja kurjia hökkeleitä, jotka kohosivat
matalalla mäellä.

Tässä köyhäin kaupunginosassa ei majaillut yhtäkään lancasterilaista
herraa, ei ylhäisempää eikä alhaisempaa, ei edes sotaväkeä. Vakinaiset
asukkaat taas pakenivat heti kuin yhteisestä päätöksestä, jättäen
asuntonsa kylmille niin pian kuin herttuan väki ilmestyi. Ei siis ollut
vastarintaa.

Melkein keskellä kaupunginosaa oli jotenkin pahamaineinen olutkapakka.
Koska nuo viisi kujaa tämän kohdalla yhtyivät, päätti herttua sijoittaa
päämajansa tähän oluttupaan. Dickin hän määräsi vartioimaan yhtä noista
viidestä kadusta.

"Menkää", hän sanoi, "ansaitsemaan kannukset itsellenne. Hankkikaa
minulle kunniaa, toinen Richard toiselle Richardille. Sanon teille: jos
minä nousen, niin tekin nousette samoilla tikapuilla. Menkää", hän
lisäsi puristaen lujasti Dick Sheltonin kättä.

Mutta niin pian kuin Dick oli mennyt, hän sanoi vähäpätöisennäköiselle
jousimiehelle, joka seisoi aivan hänen vieressään:

"Lähde, Dutton, ja heti", hän lisäsi. "Seuraa tuota nuorukaista. Jos
huomaat hänet uskolliseksi, vastaat hänen turvallisuudestaan henki
hengestä. Onneton olet, jos palaat ilman häntä! Mutta jos huomaat hänet
petolliseksi tai jos vain epäiletkin, häntä -- pistä hänet kuoliaaksi
takaa."

Sillä aikaa Dick kiirehti hänelle uskottuun paikkaan, jonka tärkeyden
hän kyllä älysi. Se oli näet ahdas ja pimeä kuja, jonka yli kummaltakin
puolen rakennukset osaksi ulottuivat, mutta koska se päättyi kaupungin
toriin, oli luultavaa että tappelun ratkaisu oli tapahtuva tässä
kohden.

Tori oli täynnä sikin sokin pakenevia kaupunkilaisia, mutta vihollisen
sotaväestä ei vielä näkynyt merkkiäkään. Dick arveli siis ehtivänsä
hyvin ryhtyä puolustustoimenpiteisiin.

Kadun kaksi viimeistä taloa oli jätetty tyhjiksi, niiden ovet olivat
selkiselällään. Dick pani sotamiehet kantamaan ulos huonekalut ja
rakentamaan niistä katusulun. Sata miestä oli annettu hänen
käytettäväkseen. Heistä hän asetti suurimman osan näihin taloihin,
joiden ikkunoista he saattoivat ampua. Loput hän otti mukaansa
katusulun puolustusväeksi.

Kaupungissa vallitsi hurja hälinä ja melu. Kellot soivat, torvet
kajahtelivat, ratsujoukkoja kiiti sinne tänne; naiset huusivat,
päällikköjen käskyt raikuivat -- oli korvia tukahduttava melske.
Vähitellen hälinä rupesi asettumaan, ja pian nähtiin torilla ratsu- ja
jalkamiehiä, jotka rupesivat järjestymään taistelurintamaan.

Suuri osa näistä oli pukeutunut tummanpunaiseen ja siniseen, ja Dick
tunsi sir Daniel Brackleyn, joka hevosenselässä järjesti väkeänsä.

Seurasi hetkisen hiljaisuutta, ja sitten soi neljä torvea miltei
yhtaikaa. Niiden ääneen vastasi viides torvi torilta, ja samassa
rupesivat rivit liikkumaan eteenpäin. Nuolisade tapasi varustuksen ja
talon, jotka herttuan väki oli ottanut haltuunsa.

Taistelu oli alkanut yhteisestä merkistä noiden viiden kadun suulla.
Dick älysi, ettei hän voinut puolustaa asemaansa, jollei hän saattanut
täydellisesti luottaa omaan satamiehiseen joukkoonsa.

Seitsemän nuolikuuroa seurasi toinen toistaan. Äkkiä Dick huomasi, että
joku takaa kosketti hänen käsivarttansa, ja kääntyessään katsomaan hän
näki nuorukaisen, joka ojensi hänelle kiiltävillä metallilevyillä
varustetun nahkakölterin.

"Herttua lähettää tämän teille", nuorukainen sanoi. "Hän huomasi teidän
lähteneen taisteluun ilman rautapaitaa, sir Richard."

Dickin sydäntä sykähdytti tämä herttuan huolenpito. Hän hypähti maahan
hevosenselästä ja nuolien sadellessa hänen ympärilleen hän pukeutui
nopeasti rautapaitaansa. Surukseen hän samassa huomasi nuolen sattuneen
nuorukaiseen, joka kuolettavasti haavoittuneena kaatui maahan.

Sillä aikaa vihollisen koko joukko oli ennättänyt niin likelle, että
Dick antoi miehilleen käskyn ampua. Mutta ikään kuin viholliset
olisivat tätä odottaneet, he hyökkäsivät voimakkaan sotahuudon
kohottaen Dickin varustusta vastaan. Ratsuväki seisoi vielä
liikkumatta, kypäränsilmikko alas laskettuna.

Sitten käytiin tuliseen ja veriseen käsirysyyn. Hyökkääjät
heiluttelivat toisella kädellään miekkaa, toisella he koettivat repiä
rikki sulkuvarustusta, jota vastustajat taas puolustivat henkensä
edestä. Vähän aikaa taisteltiin näin melkein ääneti, ystäväin ja
vihollisten kaatuessa toistensa päälle sekaisin. Äkkiä annettiin
torvella vihollisen jalkaväelle käsky vetäytyä taapäin. Koska aina on
helpompaa repiä rikki ja hävittää kuin rakentaa, hyökkääjät olivat
saaneet varustuksen sen verran revityksi, että se oli nyt puolta
matalampi ja sen lisäksi pysyi huonosti koossa.

Jalkaväki peräytyi nyt nopeasti kaikille suunnille, jättäen sijaa
ratsuväelle, joka iskevän kyykäärmeen nopeudella teräsvarusteissaan
syöksyi puoleksi hävitettyä katusulkua vastaan. Syntyi ankara ottelu.
Ensimmäiset hyökkääjät, miehet ja hevoset kaatuivat, mutta taemmat
ratsastivat heidän ylitsensä eteenpäin. Dickin rivit särkyivät, ja
ratsuväki hyökkäsi täyttä laukkaa kujaa myöten eteenpäin.

Mutta Dick ja hänen eloon jääneet miehensä tekivät sotakirveillään
ratsastajien takana ankaraa työtä kujan suussa, ja kun kaatuneet
hevoset miehineen olivat muodostaneet entistä korkeamman varustuksen,
jonka takaa samoin kuin talojen ikkunoista nuolet yhäti lensivät, alkoi
jäljelle jäänyt osa ratsuväkeä vähitellen peräytyä, ja kun nuolet nyt
satelivat vielä sakeammin, muodostui peräytyminen melkein paoksi.

Sillä aikaa se osa ratsuväkeä, joka oli päässyt varustuksen yli, oli
rientänyt katua ylöspäin ja saapunut oluttuvan luo, missä herttua itse
varajoukkoineen oli heitä vastaanottamassa. He pakenivat sinne tänne
hurjassa epäjärjestyksessä, kauhean Kyttyräselän ja hänen väkensä
takaa-ajamina, ja kiitivät takaisin kujaa alaspäin, mistä taas Dick
miehinensä lähetti heihin nuolisateen. Kahden vihollisen väliin
joutuneina lancasterilaiset ratsumiehet parin minuutin kuluessa
hajosivat niin, ettei heitä enää ollut ainoatakaan elävää miestä
näkyvissä.

Nyt Dick nosti miekkansa ja käski miestensä kohottaa kaikuvan
eläköönhuudon.

Herttua oli laskeutunut alas hevosenselästä ja tuli tarkastamaan
sulkua. Hänen kasvonsa olivat valkoiset kuin lumi, mutta hänen silmänsä
paloivat kuin timantit ja hänen äänensä oli liikutuksesta käheä ja
sortunut. Hän katseli varustusta ja hänen suunsa vetäytyi tyytyväiseen
hymyyn.

"Richard Shelton", hän sanoi, "olen teihin tyytyväinen. Polvistukaa!"

Tällä aikaa lancasterilaiset olivat uudestaan järjestyneet ja heidän
jalkaväkensä lähetti taas sakean nuolisateen kujan suuhun, missä
herttua ja Dick seisoivat. Kylmäverisenä ja tyynenä, ikään kuin hän ei
olisi tätä huomannutkaan, herttua paljasti miekkansa ja löi Dickin
ritariksi.

"Ja nyt, sir Richard", herttua jatkoi, "jos näette lordi Risinghamin,
toimittakaa minulle heti sanoma, vaikka teidän täytyisi lähettää
viimeinen miehenne. Sillä tietäkää, te kaikki", hän lisäsi korottaen
äänensä, "jos lordi Risinghamin kaataa toinen käsi kuin minun, tämä
voitto kääntyy mielestäni tappioksi."

"Herttua", sanoi yksi hänen seuralaisistaan, "te panette tarpeettomasti
kalliin henkenne alttiiksi. Minkä tähden jäätte tänne seisomaan?"

"Catesby", herttua vastasi, "tässä paikassa riehuu tappelu eikä
muualla. Tässä meidän tulee voittaa, muualla tapellaan ainoastaan näön
vuoksi. Ja mitä alttiiksipanemiseen tulee -- jos te olisitte muodoton
kyttyräselkä, jota lapsetkin kadulla pilkkaavat, pitäisitte ruumistanne
halvempana ja hetkisen kunniaa elinkauden arvoisena. Siitä huolimatta
ratsastamme, jos niin tahdotte, tarkastamaan muita asemia. Kaimani sir
Richard kyllä pitää hallussaan tämän paikan. Häneen voimme luottaa.
Mutta huomatkaa, sir Richard, pitäkää silmänne auki, älkää nukkuko, ei
ole vielä kaikki lopussa, pahin leikki on ehkä vielä tulossa."

Hän astui aivan lähelle nuorta Sheltonia katsoen häntä terävästi
silmiin, ja ottaen hänen kätensä molempiin omiinsa hän puristi sitä
niin kovasti, että tuntui kuin veri olisi pusertunut ulos. Dick
kammoksui tätä katsetta. Tämä mieletön kiihko, tämä rohkeus ja julmuus
herttuan silmissä ei ennustanut hyvää. Nuori herttua oli kyllä rohkea
ja kuin luotu sodassa ratsastamaan rivien etunenässä, mutta pelättävä
oli, että sodan jälkeen, rauhan päivinä ja ystävien piirissä tämä
hillitön luonne levittäisi kuolemaa ja turmiota ympärilleen.



KOLMAS LUKU

Shorebyn tappelu (Jatkoa)


Kun herttua oli lähtenyt, Dick rupesi katsomaan ympärilleen. Nuolisade
oli vähennyt. Vihollinen oli kaikkialla peräytymäisillään. Suurin osa
torista oli tyhjä. Lumi oli hyytyneen veren punaama, kuolleitten
miesten ja hevosten peittämä, ja sulitetut nuolet seisoivat kuin
sianharjakset lumessa.

Dickin omasta väestä oli kuolema korjannut kauhean sadon. Sadasta
miehestä, jotka hänellä tappelun alussa oli ollut, oli jäljellä tuskin
seitsemääkymmentä, jotka kelpasivat aseitaan käyttämään.

Päivä kului kulumistaan. Ensimmäistä lisäjoukkoa odotettiin joka hetki,
ja lancasterilaiset, jotka heidän hurja mutta onnistumaton
hyökkäyksensä jo oli masentanut, olivat liian heikossa tilassa
voidakseen kestää uutta vihollista.

Kello oli kymmenen aamupuolella. Dick kääntyi vieressään seisovan
hintelän jousimiehen puoleen, joka paraikaa sitoi haavoittunutta
käsivarttaan. "Reippaasti taisteltu", hän sanoi, "totta tosiaan, eivät
he toistamiseen meitä ahdista."

"Sir", pieni jousimies sanoi, "olette tapellut urhoollisesti Yorkin
puolesta ja vielä paremmin omasta puolestanne. Ei vielä milloinkaan ole
kukaan niin nopeasti päässyt herttuan suosioon. Käsittämätöntä on, että
hän uskoi näin tärkeän aseman miehelle, jota hän ei tuntenut. Mutta
olkaa varuillanne, sir Richard! Jos joudutte tappiolle -- niin, jos
väistytte jalankin verran -- on mestaajan kirves tahi köysi
rangaistuksenne. Tahdon rehellisesti tunnustaa, että minä seison tässä
iskeäkseni teihin takaa, jos teette jotain epäiltävää."

"Tekö?" Dick huudahti kauhistuneena. "Ja takaa?"

"Ihan niin", jousimies vastasi, "ja koska tällainen tehtävä ei minua
miellytä, ilmaisen sen teille. Henkenne uhalla teidän tulee puolustaa
tätä asemaa. Niin, Kyttyräselkämme on taitava miekankäyttäjä ja hyvä
soturi, mutta olipa hän kylmällä tai kuumalla päällä, niin hän vaatii
että kaikissa kohdin hänen käskyjään tarkoin noudatetaan. Se, joka
laiminlyö tai estelee, on kuoleman oma."

"Pyhimysten nimessä", Dick huudahti, "semmoinenko hän on? Ja tahtovatko
sotilaat semmoista päällikköä seurata?"

"Tahtovatko?" toisti mies. "Tahtovat, ja tahtovat mielellään, sillä jos
hän onkin ankara ja nopea rangaistessaan, hän on yhtä aulis
palkitessaan. Ja jollei hän muitten verta ja hikeä säästä, ei hän
omastaankaan ole kitsas, aina ensimmäisenä taistelussa, viimeisenä
levossa. Pitkälle hän vielä pääsee, pitkälle, tämä Gloucesterin Richard
Kyttyräselkä."

Dick rupesi huomaamaan että se suosio, jonka hän niin pikaisesti oli
saavuttanut, toi mukanansa vaaraakin. Hän loi tutkivan ja huolestuneen
katseen torille. Asiat olivat siellä entisellään.

"Tämä hiljaisuus ei minua miellytä", hän selitti. "Varmaankin he
valmistavat jotain yllätystä?"

Kauan hänen ei tarvinnutkaan odottaa. Jousimiehet rupesivat taas
järjestymään ja hitaasti lähenemään Dickin varustusta kadun suussa.
Nuolia sateli taas, mutta hyökkäyksessä oli jotain epäröivää. He eivät
lähenneet reippaasti, vaan näyttivät ikään kuin odottavan jotain
merkkiä.

Levotonna Dick katseli ympärilleen, aavistaen salaista vaaraa. Ja aivan
oikein. Puolitiessä katua oli talo, jonka sekä ovesta että ikkunoista
äkkiä alkoi tulvia "Punaisen ruusun" jousimiehiä. Sikäli kuin miehet
pääsivät kadulle, he asettuivat järjestettyihin riveihin ja rupesivat
lennättämään nuoliaan kohti Dickiä ja hänen miehiänsä.

Torilla sijaitsevat joukot uudistivat samalla kahta vertaa innokkaammin
hyökkäyksensä, lähenivät lähenemistään Dickin varustusta, yhäti
ahkerasti ampuen.

Dick kutsui avuksi kaikki miehensä taloista, joihin heidät tappelun
alussa oli sijoitettu, ja muodosti vastarintaman kummallekin taholle,
kehoittaen ja kiihottaen väkeään sekä sanoilla että liikkeillä. Nuolia
sateli kummaltakin puolen.

Talo toisensa jälkeen avattiin nyt pitkin katua ja ovista ja ikkunoista
tulvi lancasterilaisia niin että niitä oli Dickin takana yhtä monta
kuin hänen edessäänkin. Hänelle rupesi selviämään, ettei hän kauan enää
voinut asemaansa puolustaa. Ja mikä pahempi, joskin hän voisi sitä
puolustaa, se ei olisi miksikään hyödyksi, sillä koko yorkilaisten
joukko näytti olevan auttamattomasti häviön partaalla.

Silloin Dick päätti tehdä uhkarohkean kokeen. Hän teki hurjan
hyökkäyksen takanansa olevia joukkoja vastaan, niin hurjan, että
lancasterilaiset jousimiehet horjuivat ja peräytyivät niihin
rakennuksiin, joista he voitonvarmoina olivat tulleet.

Mutta torilla sijaitsevat viholliset olivat sillä aikaa käyneet
katusulun kimppuun, se kun oli jäänyt puolustusta vaille. Dick kääntyi
nopeasti näitä vastaan, ja hänen pieni urhea joukkonsa ajoi hyökkääjät
takaisin. Mutta silloin taas takana olevat kolmannen kerran tulvivat
ulos taloista, niin että Dickin oli pakko uudestaan kääntyä heitä
vastaan.

Tällä tavoin hänen joukkonsa täytyi yhtä mittaa puolustautua
vuorotellen takaa ja edestä hyökkääviä vihollisia vastaan, eikä se
aikaa myöten olisi jaksanut pitää paikkaansa.

Äkkiä Dick kuuli kovaa torventoitotusta kaupungin ulkoreunoilta.
Moniääninen, voitonriemuinen sotahuuto kajahti voimakkaana. Silloin
etupuolella olevat viholliset rupesivat nopeasti vetäytymään pois kujan
suusta torille. "Pakoon!" huudettiin. Torvet törähtelivät yhtä mittaa,
toiset kehoittivat hyökkäämään, toiset taas uudestaan järjestymään.
Siitä Dick saattoi varmasti päättää, että oli taisteltu ja että
lancasterilaiset ainakin tällä haavaa olivat joutuneet tappiolle ja nyt
pakenivat kauhistuneina.

Ja sitten seurasi Shorebyn murhenäytelmän viimeinen kohtaus. Dickin
edessä olevat jousimiehet tekivät äkkiä kokokäännöksen ja juoksivat
täyttä laukkaa kuin piestyt koirat, ja samalla torin yli kiiti myrskynä
ratsuväki, toinen joukko edellä, toinen ajaen sitä takaa.

Keskellä tulisinta mellakkaa Dick näki hurjan Kyttyräselän. Tässä
tappelussa tämä jo näytti sitä huimaa urheutta ja taitoa, millä hän
raivasi itselleen tien sotatanteren yli ja mikä vuosia myöhemmin,
jolloin hänen nimensä jo oli rikosten tahraama, Bosworthin
taistelutanterella[14] melkein yksin ratkaisi taistelun ja Englannin
valtaistuimen kohtalon. Väsymättä hän ratsasti eteenpäin kannustaen
voimakasta sotaratsuaan ja polkien maahan kaiken mikä oli hänen
tiellään. Verisellä miekallaan hän raivasi itselleen tietä siihen
paikkaan, minne lordi Risingham oli koonnut ympärilleen urheimmat
ritarinsa. He kohtasivat toisensa: kookas, voimakas ja kuuluisa soturi
ja tuo kivulloinen kyttyräselkäinen nuorukainen.

Richard Shelton näki heidät. Ei silmänräpäystäkään hän epäillyt, miten
tämä kohtaus oli päättyvä. Rivit sulkeutuivat heidän ympärillään niin
ettei hän voinut nähdä kumpaakaan taistelevaa, mutta kun ne hetken
kuluttua avautuivat, lordi Risingham oli kadonnut näkyvistä ja kaikkien
etunenässä huimimmassa kahakassa näkyi Richard Kyttyräselkä taas
kannustavan vankkaa hevostaan ja heiluttavan veristä miekkaansa.

Taistelu oli kuitenkin pian lopussa. Gloucesterin herttua Richard oli
voittanut ensimmäisen suuren ja tärkeän voittonsa.



NELJÄS LUKU

Shoreby ryöstetään


Ei ainoatakaan vihollista ollut enää näkyvissä. Dick alkoi synkkänä
laskea, montako hänen urheista miehistään oli vielä jäljellä. Itse hän
oli lopen väsynyt, kankea ja arka jäseniltään, niin että hänestä tuntui
mahdottomalta enää ryhtyä uusiin ponnistuksiin.

Mutta vielä ei ollut aika levähtää. Shoreby oli valloitettu
äkkirynnäköllä. Ja huolimatta siitä, että se oli linnoittamaton
kaupunki ja ettei asukkaita millään tavoin voitu syyttää
vastustamisesta, olivat raa'at soturit yhtä raakoja taistelun
päätyttyä, ja nyt alkoi sodan julmin osa. Gloucesterin Richard ei ollut
niitä päälliköitä, jotka suojelevat asukkaita hurjilta sotamiehiltä, ja
vaikka hän olisikin tahtonut heitä suojella, on tuskin luultavaa että
hän olisi voinut.

Oli siis varsin ymmärrettävää, että Dick kävi levottomaksi Joannan
kohtalosta ja päätti nyt heti koettaa päästä siitä selville. Hän siis
valitsi miehistään neljä luotettavinta ja pyrki niitten kanssa sir
Danielin talolle.

Tultuansa torin poikki vastakkaisille kaduille hän näki kaikkialla
kuolemaa ja hävitystä. Kadut olivat täynnä ruumiita ja pois heitettyjä
aseita, siellä täällä oli taloissa vielä asukkaita, jotka koettivat
puolustautua sisään tunkevia ryöstäjiä vastaan heittämällä ikkunoista
huonekaluja heidän päällensä.

Päästyään pääkadulle, jonka varrella sir Danielin talo sijaitsi, Dick
huomasi heti kauhuksensa, että se oli jo valloitettu. Avonaisesta
ovesta tulvi sotamiehiä sisään, toiset taas tulivat ulos, vieden
mukanansa mitä suinkin jaksoivat kantaa.

Mielettömänä kauhusta Dick hyökkäsi sisään ja nousi yläkerrokseen.
Huoneet olivat tyhjät asukkaista, ainoastaan ryöstäviä sotamiehiä
juoksenteli ulos ja sisään.

Dick tarttui ohi kulkevan jousimiehen takkiin. "Olitko täällä taloa
valloitettaessa?" hän kysyi.

"Päästä irti", sanoi juopunut jousimies, "taikka lyön."

"Maltahan", Dick sanoi. "Pysähdy ja vastaa minulle, muutoin syntyy
toinen leikki." Mutta juopunut soturi löi häntä vain olkapäähän.
Silloin Dickin kärsivällisyys loppui ja hän puristi vastahakoista
miestä vasten rautapukuista rintaansa kuin pientä lasta.

"Armoa", soturi vaikeroi, "jos olisin tietänyt teidän olevan näin
kiivas, en olisi niin varomattomasti teitä loukannut. Kyllä olin
täällä."

"Tunnetko sir Danielin?" Dick kysyi.

"Tunnen hyvin", vastasi mies.

"Oliko hän talossa?"

"Oli, sir, mutta juuri tullessamme suuresta portista hän ratsasti
puutarhan kautta pois."

"Yksinkö?" Dick huudahti.

"Hänellä oli mukanansa parikymmentä keihäsmiestä", mies sanoi.

"Keihäsmiestä! Eikö naisia?" kysyi Dick.

"Totta tosiaan, en minä naisia nähnyt", jousimies vastasi. "Mutta jos
sen tahdotte tietää, ei täällä naisia ollutkaan."

"Kiitoksia", Dick sanoi, ja kun hän kopeloituaan vyölaukustaan huomasi,
ettei hänellä ollut mukanaan rahaa, hän sanoi miehelle: "Kysele minua
huomenna, Richard Shel -- sir Richard Sheltonia, niin saat runsaan
palkkion."

Sitten hän riensi luostarin kirkolle. Kirkon ovi oli auki. Tänne oli
paennut suuri joukko kaupungin asukkaita, miehiä, naisia ja lapsia.
Kirkko oli niin täyteen ahtautunut, että ihmiset painoivat toisiaan
kuin sillit tynnyrissä. Alttarilla rukoilivat papit täydessä
kirkollisessa juhlapuvussa Jumalan armoa. Kun Dick astui kirkkoon,
kajahti äänekäs messu kirkon korkeissa holveissa.

Dick tunkeutui kansanjoukon läpi päästäkseen ovelle, josta noustiin
torniin. Pitkä pappismies astui häntä vastaan.

"Mihin pyrit, poikani?" hän kysyi ankarasti.

"Isä", Dick vastasi, "älkää minua pidätelkö, liikun Gloucesterin
herttuan asioissa."

"Gloucesterin herttuan?" toisti pappi. "Onko siis taistelu päättynyt
niin surullisesti?"

"Taistelu on päättynyt, isä", Dick vastasi. "Lancasterilaisten joukko
on murskattu, lordi Risingham -- Jumala suokoon hänelle rauhan! --
makaa taistelukentällä. Ja nyt teidän luvallanne toimitan asiani." Ja
samassa hän, hiljaa työntäen kauhistuneen papin tieltään, avasi oven ja
ryntäsi tornin avonaiselle tasakatolle. Sieltä hänellä oli lavea
näköala yli kaupungin ja sen ympäristön, kenttien, metsien ja meren.

Kaduilta tunki hänen korviinsa sekava moniääninen hälinä. Satamassa ei
ollut ainoatakaan laivaa, ei edes venettä. Mutta kauempana merellä oli
kokonainen laivasto valkeita purjeita, jotka turmion pesästä veivät
pakolaisia kohti tuntemattomia kohtaloita.

Kentällä kaupungin ja metsän välillä liikkui ratsastajajoukkoja, toiset
pyrkivät metsän suojaan, toiset taas, yorkilaiset, koettivat heitä
estää ajamalla takaisin kaupunkiin. Valkealla lumella makasi kaatuneita
miehiä ja hevosia.

Rannalla huomasi vielä tappelun jälkimaininkia. Ne jalkasoturit, jotka
eivät olleet laivoihin ja veneisiin mahtuneet, tekivät täällä vielä
vastarintaa ampuen kapakkain ikkunoista ja ovista yorkilaisia
jalkamiehiä. Pari taloa oli sytytetty palamaan, ja mustat savupatsaat
nousivat kylmässä auringonvalossa ja ajautuivat tuulen mukana yli
meren.

Aivan metsän reunassa Holywoodin taholla ratsasti pakolaisjoukko,
joka erityisesti herätti Dickin huomiota. Se oli jotenkin lukuisa, --
niin pitkälle kuin silmä kantoi ei missään näkynyt niin suurta
lancasterilaisjoukkoa. Hevosten kaviot jättivät lumeen tumman ja leveän
jonon mustia jälkiä, niin että Dick saattoi askel askelelta seurata
heidän tietänsä ja erottaa mistä kohden kaupunkia he olivat lähteneet.

Dickin seisoessa tätä kulkuetta katsomassa se oli jo saapunut metsän
reunaan. Siellä se teki käännöksen, niin että Dick saattoi katsella
sitä sivulta, ja hän saattoi nyt selvemmin nähdä esineet ja väritkin,
jotka auringonvalossa erosivat takana olevasta tummasta metsästä.

"Tummanpunaista ja sinistä", Dick huudahti. "Saatan vannoa sen olevan
tummanpunaista ja sinistä!"

Tuossa tuokiossa hän riensi tornista alas kadulle. Hänen piti nyt
välttämättömästi tavata Gloucesterin herttuaa. Katu oli täynnä
juopuneita ja kiljuvia sotamiehiä. Toiset olivat ryöstäneet tavaraa
niin runsaasti, että eivät jaksaneet sitä kantaa. Mutta herttuaa hän ei
nähnyt eivätkä sotamiehetkään tietäneet antaa hänen kyselyynsä
tyydyttävää vastausta. Sattumalta hän löysi herttuan sataman puolelta.
Tämä istui hevosenselässä järjestämässä siellä vielä vastarintaa
yrittelevien jousimiesten pois karkoittamista.

"Sir Richard Shelton", sanoi herttua, "olen huomannut teidät
täysipainoiseksi. Saan kiittää teitä kahdesta asiasta -- toisesta, jota
pidän halpahintaisena, hengestäni, ja toisesta, josta en voi teitä
milloinkaan kylliksi kiittää, tämänpäiväisestä voitosta. Catesby, jos
minulla olisi kymmenen semmoista päällikköä kuin sir Richard, kulkisin
suoraa tietä Lontooseen. Mutta nyt, sir, mainitkaa palkkanne."

"Ilomielin, hyvä lordi", Dick sanoi. "Muuan henkilö, jota kohtaan
minulla on vanhaa kaunaa, on päässyt pakoon, ja hän on vienyt mukanaan
neidon, jota rakastan ja kunnioitan. Antakaa siis minulle viisikymmentä
keihäsmiestä, ajaakseni häntä takaa. Koetan rehellisesti maksaa
kiitollisuudenvelkani, jos suostutte tähän pyyntöön."

"Kuka hän on?" kysyi herttua.

"Sir Daniel Brackley", Dick vastasi.

"Sen kaksimielisen konnan kimppuun!" herttua huudahti. "Ei tässä ole
puhetta suosiosta, päinvastoin suoritatte minulle palveluksen, jos
teette lopun hänen ilkitöistään. Catesby, antakaa hänelle viisikymmentä
keihäsmiestä. Ja sir, miettikää sillä aikaa, miten parhaiten voisin
teille suosiotani osoittaa. Mielihyvin myöntäisin teille mitä tahansa."

Juuri herttuan puhuessa olivat "Valkoisen ruusun" miehet valloittaneet
yhden rantakapakoista, jonka he olivat piirittäneet kolmelta eri
taholta. Puolustajat otettiin vangiksi tai ajettiin pakoon. Tämä oli
herttuan mieleinen työ, hän ratsasti lähemmäksi ja käski tuoda vangit
näkyviin.

Niitä oli neljä tai viisi, niiden joukossa lordien Shorebyn ja
Risinghamin miehiä. Viimeisenä tulla laahusteli pitkä harmaapäinen
laivuri puolihumalassa, kintereillään vinkuva koira.

Nuori herttua katseli heitä pari minuuttia ankarasti.

"Hyvä", hän sanoi sitten, "hirttäkää heidät!" Ja sitten hän aikoi
ratsastaa eteenpäin katselemaan, miten ottelu toisaalla menestyi.

"Hyvä lordi", kiirehti Dick sanomaan. "Olen teidän suosiollanne
valinnut palkintoni. Suokaa minulle tämän vanhan laivurin henki ja
vapaus."

Gloucester kääntyi Dickin puoleen ja katsoi häntä terävästi silmiin.

"Sir Richard", hän sanoi, "en käy sotaa riikinkukonsulilla, vaan
teräsnuolilla. Ne, jotka ovat vihollisiani, surmaan armotta. Sillä
huomatkaa, tässä rikki revityssä Englannin valtakunnassa ei ole
yhtäkään miestä joukossani, jolla ei olisi veljeä taikka ystävää
vastapuolueessa. Jos rupean toiselle tai toiselle osoittamaan suosiota,
saattaisin yhtä hyvin pistää miekkani tuppeen."

"Saattaahan olla niinkin, lordi, mutta siitä huolimatta pyydän
suosionne uhallakin saada olla niin uhkarohkea, että vetoan teidän
armonne lupaukseen", Dick vastasi.

Gloucesterin Richard punastui kovasti. "Pankaa mieleenne", hän sanoi
terävästi, "en rakasta armoa enkä armonpyytäjiä. Te olette tänä päivänä
alkanut kohota nopeasti kunniaan ja maineeseen. Jos vetoatte sanaani,
olen velvollinen siinä pysymään, mutta taivaan kunnian kautta, siihen
suosioni sammuu."

"Tappio on minun", Dick sanoi.

"Antakaa hänelle hänen laivurinsa", sanoi herttua, ja pyöräyttäen
hevosensa hän käänsi nuorelle Sheltonille selkänsä.

Dick ei ollut iloissaan eikä suruissaan. Hän oli nähnyt liian paljon
herttuan luonnetta pitääksensä tämän ystävyyttä sanottavassa arvossa.
Hänen voittamansa suosion synty ja kasvu oli ollut liian nopeata,
löyhää ja pintapuolista, synnyttääkseen luottamusta. Yhtä seikkaa vain
hän pelkäsi, sitä että kostonhaluinen päällikkö ei antaisikaan
keihäsmiehiään. Mutta siinä kohden hän ei oikein arvostellut
Gloucesterin herttuan kunniantuntoa ja ennen kaikkea hänen
päättäväisyyttänsä. Jos hän kerran oli katsonut Dickin oikeaksi
mieheksi ajamaan sir Danielia takaa, niin hän ei ollut niitä miehiä,
joka olisi muuttanut päätöstään. Sen hän piankin näytti huutaessaan
Catesbya kiirehtimään, koska ritari odotti.

Sillä aikaa Dick kääntyi vanhan laivurin puoleen, joka näytti olevan
ihan yhtä välinpitämätön sekä tuomiostaan että vapautuksestaan.

"Arblaster", sanoi Dick, "olen pahoillani siitä, että menetitte
laivanne. Olen nyt koettanut korvata laivan hengellänne."

Vanha laivuri katseli häntä tylsästi ja juron näköisenä, suutaan
avaamatta.

"Reipastukaa!" Dick jatkoi. "Henki on henki, vanha jöröpää, ja se on
laivoja ja viinejä kalliimpi. Sanokaa että suotte minulle anteeksi,
sillä jos henkenne on teistä arvoton, se on minulle maksanut
loistavasti alkaneen elämänuran. Kas niin, olen maksanut velkani
kalliisti, älkää noin jörritelkö."

"Jos minulla olisi ollut laivani", sanoi viimein Arblaster, "olisin
ollut turvassa kaukana täältä merellä -- minä ja laivamieheni Tom.
Mutta te hävititte laivani, ja minä olen nyt kerjäläinen. Ja mitä
Tomiin tulee, niin eräs ruskeatakkinen hölmö ampui hänet kuoliaaksi.
'Hitto vieköön!' tämä sanoi, ja se oli hänen viimeinen sanansa,
henkiparka pakeni. Ei hän milloinkaan enää purjehdi merellä,
Tom-raukka."

Dickin valtasi syvä katumus ja sääli. Hän yritti tarttua laivurin
käteen, mutta tämä väisti häntä itsepintaisesti.

"Älkää!" hän sanoi, "olette pitänyt pahaa peliä minun suhteeni,
tyytykää siihen."

Sanat tukehtuivat Dickin kurkkuun ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä.
Hän näki vanhan miesrukan viinin ja surun sokaisemana poistuvan lumessa
horjuvin askelin, alla päin, ja hänen kintereillään juoksenteli koira,
jota hän tuskin huomasi. Ja nyt vasta Dick rupesi täydellisesti
käsittämään, miten hurjaa peliä tässä elämässä pelaamme ja että tehty
teko on peruuttamaton, vaikka kuinkakin katkerasti sitä kadumme.

Mutta nyt ei ollut aikaa turhiin katumismietteisiin. Catesby oli
koonnut ratsumiehet ja ratsasti Dickin luo. Laskeutuen satulasta hän
tarjosi Dickille hevosensa.

"Tänä aamuna", hän sanoi, "olin melkein kateellinen teille
voittamastanne suosiosta. Se ei ollut pitkäikäinen. Ja nyt sir Richard,
hyvästä sydämestä tarjoan teille tämän hevosen -- kiirehtikää pois
täältä."

"Suokaa minun kysyä", Dick vastasi, "mistä johtui tuo nopea suosio?"

"Teidän nimestänne", Catesby vastasi. "Semmoinen on hänellä taikausko.
Jos minun nimeni olisi Richard, olisin huomenna kreivi."

"Hyvä sir, kiitän teitä", Dick vastasi. "Ja koska minun onneni täällä
on mennyttä, sanon teille hyvästi. En ole erikoisesti suruissani tämän
onnen kukistumisesta, joskin valta ja rikkaus saattavat houkutella.
Sananen korvaanne -- tämä teidän herttuanne on kauhea nuorukainen."

Catesby hymyili. "On", hän sanoi, "sen, joka tahtoo ratsastaa
Kyttyräselkä Dickin kanssa, täytyy istua lujasti satulassa. Niin,
Jumala varjelkoon meitä pahasta. Kiirehtikää!"

Dick asettui ratsumiestensä etunenään ja lähti matkalle.

Varovasti ja verkalleen Dick ratsasti läpi kaupungin. Katuja peittivät
kuolleet ja haavoittuneet, joiden vaivat kovassa talvipakkasessa
kipeästi vihloivat Dickin mieltä. Talosta taloon liikkui räyhääviä,
kiljuvia sotureita ryöstöpuuhissaan. Kaikki tämä kurjuus koski Dickin
sydämeen, sitä syvemmin, kun äskeinen tapaus vielä painoi hänen
omaatuntoaan.

Viimein hän saapui kaupungin ulkoreunaan. Siellä hän piankin huomasi
lumessa saman leveän likaisen polun, jonka hän kirkontornista oli
nähnyt. Hän saattoi nyt jouduttaa vauhtiaan, tarkastaen kuitenkin
ratsastaessaan polun varrelle kaatuneita miehiä ja hevosia. Moni niistä
oli sir Danielin väreissä, siellä täällä hän näki tutut kasvot.

Noin puolivälissä kaupunkia ja metsää oli nähtävästi oteltu. Pakenevan
joukon kimppuun oli varmaankin hyökätty, sillä ruumiit makasivat täällä
likellä toisiaan, kaikki nuolten lävistäminä. Kaatuneiden seasta Dickin
silmä huomasi aivan nuoren pojan ruumiin, jonka kasvot hänestä
tuntuivat tavattoman tutuilta.

Hän seisautti joukkonsa, astui maahan ja kohotti pojan päätä. Silloin
putosi hytyrä pojan päästä ja paksut, pitkät, ruskeat hiukset valuivat
olkapäille. Samassa haavoittunut avasi silmänsä.

"Oh, jalopeuranajaja!" sanoi heikko ääni. "Tyttönne on edempänä.
Ratsastakaa -- ratsastakaa nopeasti!"

Ja sitten nuori tyttöraukka vaipui uudestaan tainnoksiin.

Yksi Dickin miehistä toi pullon tehokasta virvoitusjuomaa, jolla Dickin
onnistui herättää tyttö tajuihinsa. Sitten hän nosti Joannan ystävän
satulankaarelle ja riensi eteenpäin metsään.

"Mistä syystä otitte minut?" sanoi tyttö. "Te vain siten viivästytte."

"Oi neiti Risingham", Dick vastasi, "Shoreby on täynnä verta,
juopumusta ja väkivaltaa. Tässä olette turvassa. Rauhoittukaa."

"En tahdo joutua kiitollisuudenvelkaan kenellekään teidän
puoluelaisistanne", hän huudahti. "Laskekaa minut maahan."

"Neiti", Dick vastasi, "ette tiedä mitä sanotte. Olette
haavoittunut --"

"En ole", hän sanoi. "Ainoastaan hevoseni ammuttiin."

"Saman tekevä", Dick sanoi. "Olette täällä keskellä lumikinoksia,
vihollisten ympäröimänä. Tahtokaa tai olkaa tahtomatta, minä vien
teidät mukanani. Olen iloissani tästä tilaisuudesta. Voin tällä tavoin
maksaa osan velastani."

Tyttö oli vähän aikaa mitään virkkamatta. Sitten hän äkkiä kysyi:
"Setäni?"

"Lordi Risingham?" Dick sanoi. "Mielelläni kertoisin teille hyviä
uutisia. Valitettavasti ei minulla niitä ole. Näin hänet kerran
tappelussa, ainoastaan kerran. Toivokaamme parasta."



VIIDES LUKU

Yö metsässä. Alicia Risingham


Saattoi jotenkin varmasti otaksua, että sir Daniel pyrki Moat Houseen.
Mutta luultavaa oli myös, että paksu lumi, myöhäinen aika ja pakko
kulkea metsän kautta valtateitten välttämiseksi oli viivyttävä hänen
matkaansa, niin että hän tuskin saattoi toivoa saapuvansa perille ennen
aamua.

Dickillä oli kaksi vaihtoehtoa. Hän saattoi joko seurata sir Danielin
jälkiä tai kulkemalla toista tietä ehtiä ennen häntä ja sulkea häneltä
tien hänen linnaansa.

Kumpikin suunnitelma saattoi olla arveluttava. Joannan tähden hän
pelkäsi tappelua, ja saapuessaan metsän reunaan hän ei vielä ollut
tehnyt päätöstään.

"Mitä arvelette?" hän kysyi eräältä mieheltään, "seuraammeko sir
Danielin jälkiä vai menemmekö suoraa tietä Tunstalliin?"

"Sir Richard", mies vastasi, "minä seuraisin heidän jälkiään niin kauan
kuin he pysyvät yhdessä."

"Epäilemättä olette oikeassa", Dick vastasi. "Mutta asian
kiireellisyyden tähden olemme joutuneet tälle retkelle ihan
valmistautumatta. Täälläpäin ei ole taloja, joissa saisi suojaa ja
ravintoa, ja aamun koittaessa ovat sormemme kankeat ja vatsamme tyhjät.
Mitä sanotte pojat? Tahdommeko asian tähden heittäytyä yömatkan
vaivoihin, vai poikkeammeko Holywoodin luostariin nauttiaksemme
äitimme, kirkon vieraanvaraisuutta. En tahdo ketään pakottaa, mutta
omasta puolestani ehdottaisin, että jatkaisimme matkaa, jos tahdotte
minua seurata."

Melkein yhteen ääneen miehet vastasivat seuraavansa sir Richardia minne
hän vain tahtoi. Dick ratsasti siis eteenpäin.

Sir Danielin joukko oli polkenut lumen varsin kovaksi, niin että
takaa-ajajien oli helpompi kulkea. Pian he saapuivat Holywoodin
valtatielle. Tiellä oli vähän aikaa mahdotonta erottaa takaa-ajettujen
jälkiä. Kun ne sitten taas vähän kauempana näyttäytyivät metsän
lumessa, huomasi Dick ikäväkseen, että sir Daniel oli jo jakanut
joukkonsa, koska jälkiä oli vähemmän.

Dick seurasi kuitenkin umpimähkään metsään johtavia jälkiä. Mutta
hetken aikaa kuljettuaan he saapuivat paikkaan, missä jäljet
jakautuivat yhtä moneen haaraan kuin kaikki kompassin suunnat.

Epätoivoissaan Dick pidätti hevosensa. Lyhyt talvipäivä oli
loppumaisillaan, taivaanrannalla heitti aurinko punaisenkeltaisena
kehränä himmeät säteensä puitten runkojen ja lehdettömien oksien
välitse, ja tummat varjot pitenivät yhä lumella. Pakkanen puri
hyppysiä, ja hevosten sieraimista nousi henki höyrypilvenä ilmaan.

"Meidät on viekkaasti saatettu eksyksiin", sanoi Dick. "Menkäämme
kaikissa tapauksissa Holywoodiin, se on vielä lähempänä kuin Tunstall,
auringon asemasta päättäen."

He poikkesivat siis vasemmalle, pyrkien luostariin. Mutta koska lumi
nyt oli polkematta, he joutuivat vain hitaasti eteenpäin. Silloin
tällöin nousi kinos eteen, ja pian aurinkokin meni maillensa, ja nyt
heidän oli kulkeminen sankassa pimeydessä. Ainoastaan kylmät tähdet
tuikkivat.

Ei ollut muuta neuvoa kuin leiriytyä siksi kun he kohta nousevan kuun
valossa saattaisivat jatkaa kulkuaan.

Vartijat asetettiin, pieni ala puhdistettiin lumesta, ja muutaman
turhan yrityksen jälkeen heidän viimein onnistui sytyttää nuotio
loimuamaan. Miehet istuivat tiheässä kehässä tulen ympärillä, jaettiin
mitä sattui olemaan ruoka-aineita, ja pullot kiersivät suusta suuhun.

Dick valitsi niukasta varastosta parhaat palaset ja vei ne lordi
Risinghamin veljentyttärelle, joka istui hevosenloimella erillänsä
muista, selkä puun nojassa.

Kun Dick tarjosi hänelle ruokaa, hän hätkähti kuin unesta heräten ja
kieltäytyi päätään pudistaen vastaanottamasta sitä.

"Armollinen neiti", Dick sanoi, "rukoilen teitä, älkää rangaisko minua
niin kovasti. En tiedä, miten olen herättänyt epäsuosionne. Olen tosin
kuljettanut teidät tänne vasten tahtoanne, mutta sehän on hyvässä
tarkoituksessa. Olen myös saattanut teidät yökylmälle ja pimeälle
alttiiksi, mutta kiireinen matkamme johtuu siitä, että tahdon pelastaa
ja suojella henkilöä, joka on yhtä arka ja avuton kuin te itse. Älkää
ainakaan rangaisko itseänne, hyvä neiti, vaan syökää, ellei juuri nälän
vuoksi, niin ylläpitääksenne voimianne."

"En tahdo vastaanottaa mitään siitä kädestä, joka on surmannut
sukulaiseni", tyttö vastasi.

"Neiti kulta!" huudahti Dick, "vannon pyhän ristin kautta, etten ole
häneen koskenut kädelläni."

"Vannokaa, että hän vielä elää."

"En voi teitä pettää", Dick vastasi. "Niin raskaalta kuin minusta
tuntuukin, minun täytyy mieltänne pahoittaa. Sydämessäni luulen, että
hän on kuollut."

"Ja te kehoitatte minua syömään!" Alicia huudahti. "Ja olette muka
ritari. Te olette voittanut kannuksenne surmaamalla hyvän setäni. Ja
ellen minä olisi ollut kyllin ajattelematon ja petollinen pelastaakseni
teidät vihollisenne talossa, olisitte nyt kuoleman oma, ja hän -- joka
on enemmän arvoinen kuin kaksitoista teidän vertaistanne -- eläisi
vielä."

"Minä täytin ainoastaan velvollisuuteni kuten sukulaisennekin teki
omasta puolestaan", Dick vastasi. "Jos hän vielä eläisi -- taivas
tietää, että se on hartain toivoni -- hän kiittäisi minua eikä
moittisi."

"Sir Daniel on kertonut minulle kaiken", tyttö sanoi. "Hän piti teitä
silmällä katusulun luona. Teistä, hän sanoi, riippui koko puolueen onni
tai onnettomuus, teitä sai Kyttyräselkä kiittää voitostaan. Sen vuoksi
juuri te surmasitte lordi Risinghamin, yhtä varmasti kuin jos olisitte
itse omilla käsillänne hänet tappanut. Ja sitten vaaditte vielä, että
minä söisin sitä, mitä te minulle tarjoatte. Mutta odottakaa, sir
Daniel kostaa kyllä puolestani."

Silloin valtasi katumus Dick-raukan. Muisto vanhasta Arblasterista
heräsi taas eloon, ja hän voihki ääneensä.

"Olenko minä teidän mielestänne rikollinen?" hän kysyi, "teidän joka
puolustitte minua -- joka olette Joannan ystävä!"

"Mitä tekemistä teillä oli taistelussa?" vastasi tyttö. "Te ette
kuulunut mihinkään puolueeseen, olette vain poika -- luuta ja lihaa
vain, ilman järkeä ja kykyä. Minkä vuoksi taistelitte? Halusitte vain
aikaansaada meteliä -- siinä kaikki."

"Ei", Dick huudahti, "älkää niin sanoko. Vanhassa Englannissamme ovat
olot tätä nykyä sellaiset, että on miltei välttämätöntä itsekunkin
taistella toisella tai toisella puolella. Ei kukaan voi seisoa yksin,
se sotii luonnon järjestystä vastaan."

"Niiden, joilla ei ole omaa arvostelukykyä, ei pitäisi tarttua
miekkaan", nuori neito vastasi. "Te, joka vain tappelette umpimähkään
ilman pätevää syytä, ette ole teurastajaa parempi. Ainoastaan jalo
tarkoitusperä oikeuttaa sodan, mutta te olette sen häväissyt."

"Jalo neiti", vastasi onneton Dick, "tunnustan että olette osittain
oikeassa. Olen ollut liian kiihkeä ja toiminut ennen kuin olin siihen
kypsä. Olen jo anastanut laivan -- siinä luulossa, sen vannon -- että
voisin tehdä jotain hyvää, mutta yritykseni aiheutti monen syyttömän
kuoleman ja tuotti surua ja onnettomuutta vanhalle miesparalle, jonka
kasvot nyt yötä päivää vainoavat minua kuin jäytävä omatunto. Ja mitä
aamulliseen toimintaani tulee, ajattelin vain kuinka voisin
kunnostautua ja saada kunniaa, niin että pian voisin mennä naimisiin --
ja voi! Nyt olen syypää rakkaan sukulaisenne kuolemaan, hänen, joka
osoitti minulle niin suurta hyvyyttä. En tiedä mitä kaikkea vielä
olenkaan rikkonut. Onhan mahdollista, että olen auttanut 'Valkoisen
ruusun' Englannin valtaistuimelle, ja siitä ehkä koituu vain
onnettomuutta rakkaalle isänmaalleni. Oi jalo neiti, huomaan nyt
selvästi rikokseni. En todellakaan ansaitse elää. Katumukseni merkiksi
aion heti tämän seikkailun päätyttyä mennä luostariin, luopua Joannasta
ja sotilasammatista. Minä rupean munkiksi ja rukoilen joka päivä jalon
sukulaisenne sielun puolesta."

Kun Dick näin puhui katumuksen ja itsensä syyttämisen raatelemana, hän
oli huomaavinaan, että nuori neito nauroi hänelle.

Nostaessaan päätään hän näki, että Alicia Risingham tarkasti häntä, ja
nuotiotulen valossa hän huomasi, että tytön kasvoissa oli omituinen
mutta ei epäystävällinen ilme.

Ajatellen että nauru, jonka hän oli luullut huomanneensa, oli vain
mielikuvitusta, hän jatkoi hiukan rohkaistuneena: "Jalo neiti, eikö
tämä voi teitä tyydyttää? Minä luovun kaikesta sovittaakseni mitä olen
rikkonut, minä saatan rukouksillani taivaan autuuden lordi
Risinghamille. Ja tämän kaiken teen samana päivänä, jolloin olen
voittanut kannukseni ja pitänyt itseäni onnellisimpana nuorukaisena
koko maan piirissä."

"Voi sinä poikaparka -- sinä suuri, kiltti poika!" huudahti Alicia
Risingham.

Dickin suureksi hämmästykseksi tyttö ensin pyyhki kyynelet hänen
poskistaan, heittäytyi sitten hänen kaulaansa kuin äkillisen tunteen
valtaamana, kohotti hänen kasvojaan ja suuteli häntä sydämellisesti.
Luonnollinen, suorasukainen Dick joutui perin hämilleen.

"Mutta kuulkaahan", tyttö sanoi hilpeästi, "te, uljas soturi,
tarvitsette tietysti illallista. Miksi ette syö?"

"Parahin neiti Risingham", Dick vastasi, "minun piti vain
ensin pitää huolta vankini ravinnosta, mutta suoraan sanoen ei
katumisvelvollisuuteni enää salli minun iloita ruoasta. Minulle on
hyödyllisempää paastota ja rukoilla, jalo neiti."

"Sanokaa minua Aliciaksi", tyttö tokaisi, "emmekö ole vanhoja ystäviä?
Ja syökäämme nyt yhdessä, minä jaan illalliseni teidän kanssanne pala
palalta. Jos te ette syö, en minäkään, mutta jos te syötte vahvasti,
syön minäkin kuin susi."

Näin sanoen hän alkoi syödä, ja Dick, jolla oli mainio ruokahalu, teki
hänelle seuraa, ensin vastahakoisesti, mutta sitä myöten kuin hänen
mielialansa kohosi, maistui ruoka yhä paremmalta, ja viimein hän jo oli
koko joukon edellä ruokatoveristaan.

"Jalopeuranajaja", Alicia sanoi, "te ette erityisesti ihaile
pojanpukimissa olevia tyttöjä, vai kuinka?"

Kuu oli noussut, ja vielä viivyttiin ainoastaan siksi, että väsyneet
hevoset saisivat levätä. Kuun valossa näki Dick, joka nyt oli kylläinen
mutta yhä vielä katuvainen, että tyttö katseli häntä hiukan
veikistellen.

"Mitä, neiti", hän sanoi kummastuneena tytön muuttuneesta käytöksestä.

"Kas niin", jatkoi Alicia, "älkää kiistäkö. Joanna on kertonut sen
minulle, mutta katsokaa minua, Jalopeuranajaja, katsokaa minua --
olenko minä kauhistuttava -- mitä?"

Hän katseli nuorukaiseen hilpeästi.

"Te olette jotenkin pieni, tietysti", Dick alkoi.

Tässä tyttö taaskin keskeytti hänet purskahtaen iloiseen raikuvaan
nauruun, joka yhä lisäsi Dickin hämmästystä ja neuvottomuutta.
"Jotenkin pieni!" hän huudahti. "Kuulkaapas nyt, olkaa yhtä rehellinen
kuin olette rohkea, minä olen mielestänne kääpiö tai ainakin jotain
sinnepäin, mutta siitä huolimatta sanokaa -- enkö kuitenkin ole mukiin
menevä?"

"Kyllä, neiti, te olette erinomaisen kaunis", vastasi onneton ritari
koettaen turhaan näyttää luontevalta.

"Ja kuka mies tahansa naisi minut ilomielin, eikö niin?" tyttö jatkoi.

"Niin varmasti, neiti, ilomielin", Dick vastasi.

"Sanokaa minua Aliciaksi", sanoi tyttö.

"Alicia", sanoi Dick.

"Kuulkaahan nyt, jalopeuranajaja", tyttö jatkoi. "Koska te olette
surmannut sukulaiseni ja siten saattanut minut turvattomaksi
maailmassa, vaatii kunnianne teitä antamaan minulle kaiken mahdollisen
hyvityksen, eikö niin?"

"Niin, se on myönnettävä", Dick vastasi. "Vaikka omantuntoni mukaan
tosin olen vain osaksi syypää urhean ritarin kuolemaan."

"Joko te nyt tahdotte peräytyä?" Alicia huudahti.

"En, neiti, en suinkaan. Olenhan jo sanonut teille, että olen valmis
teidän käskystänne menemään luostariin", Richard vakuutti.

"Siis, kunnianne kautta, te olette minun?" jatkoi tyttö yhä.

"Kunniani kautta, neiti, luulenpa -- -- --", alkoi nuorukainen.

"Kas niin!" tyttö keskeytti, "te teette aivan liiaksi verukkeita!
Kunnianne kautta, ettekö ole minun, kunnes olette sovittanut
onnettomuuden, minkä minulle olette tuottanut?"

"Olen, kunniani kautta", Dick vakuutti.

"Kuulkaa siis", jatkoi tyttö. "Te olisitte jotenkin nurinkurinen
munkki, luullakseni, ja koska minä nyt saan vallita teitä mieleni
mukaan, päätän täten ottaa teidän puolisokseni. Ei, ei, älkää
vastustelko!" hän huusi, "se ei hyödytä mitään. Pitäisihän teidän
itsekin huomata, kuinka luonnollista on että te, joka olette riistänyt
minulta kodin, annatte minulle uuden kodin menetetyn sijaan. Ja mitä
Joannaan tulee, vakuutan teille, että hän ensimmäisenä hyväksyy tämän
toimenpiteen, sillä oikeastaanhan on yhdentekevä, kummanko meistä
otatte vaimoksenne, kun olemme niin hyviä ystäviä. Mitä väliä sillä
on?"

"Neiti", sanoi Dick, "minä menen luostariin, jos niin haluatte, mutta
en ikipäivinäni ota vaimokseni koko avarassa maailmassa ketään muuta
kuin Joanna Sedleyn, siihen ei minua saa väkivalta eikä kenenkään
naisen mielisuosio. Suokaa anteeksi, että lausun ajatukseni näin
peittelemättä, mutta kun nuori tyttö esiintyy rohkeasti, täytyy
miesrukan esiintyä vielä rohkeammin."

"Dick!" sanoi Alicia Risingham, "te olette kelpo poika, tulkaa tänne ja
suudelkaa minua siitä hyvästä. Kas niin, älkää pelätkö, suutelo on
Joannan tähden, ja minä luovutan sen hänelle, kun hänet tapaan, ja
sanon samalla, että se on varastettu. Ja mitä minuun tulee, ette
suinkaan yksin ole syypää onnettomuuteeni, ettehän te ollut yksin
tuossa suuressa taistelussa, ja jos Yorkin suku nyt tuleekin
valtaistuimelle, se ei ole teidän vikanne. Mutta teillä on lämmin ja
rehellinen sydän, Dick, ja jos minun olisi mahdollista kadehtia Joannaa
jostakin, kadehtisin häneltä teidän rakkauttanne."



KUUDES LUKU

Dick ja Joanna


Hevoset olivat nyt levänneet ja syöneet mukaan otetun vähäisen
rehuvarastonsa. Dickin käskystä sammutettiin nuotio lumella, ja miehet
nousivat hevostensa selkään. Tällöin Dick muisti, tosin sangen myöhään,
ylänkömaissa tavallisen varokeinon, ja kiipesi korkean tammen latvaan.
Sieltä hän saattoi nähdä kauas yli kuun valaiseman lumipeitteisen
metsän. Lounaassa kohosi tummana taivaanrantaa vasten kanervainen
ylänkö, jossa Joanna ja hän pakomatkallaan olivat kohdanneet
kauhistavan spitaalisen, ja juuri siellä hänen tottunut silmänsä keksi
pienen, neulannupin kokoisen pilkun, joka loisti punertavaa valoa.

Dick pahoitteli nyt ankarasti omaa huolimattomuuttaan. Jos tuo valo
johtui sir Danielin nuotiosta, olisi Dickin jo kauan sitten pitänyt se
huomata. Joka tapauksessa ei hänen itsensä olisi millään ehdolla
pitänyt virittää tulta. Nyt ei ainakaan enää sopinut tuhlata kallista
aikaa. Suorin tie ylängölle oli noin kaksi mailia pitkä, mutta sen
leikkasi kahtia hyvin syvä ja jyrkkä notko, jota hevosten oli mahdoton
kulkea. Koska aika oli täpärällä, Dick päätti jättää hevoset ja koettaa
onneaan jalkaisin.

Kymmenen miestä jätettiin vartioimaan hevosia, ja kun oli sovittu
merkeistä, jotka molempien joukkojen hätätilassa tuli antaa toisilleen,
lähti Dick joukkonsa etunenässä matkaan. Alicia Risingham käveli
reippaasti hänen rinnallaan.

Miehet olivat riisuneet raskaat varustuksensa sekä jättäneet keihäänsä
ja astuivat nyt rohkein mielin eteenpäin jäätyneellä hangella kuun
kirkkaassa valossa. Ääneti ja hyvässä järjestyksessä he astuivat
notkoon, jonka pohjalla pieni virta vaivoin raivasi itselleen tietä
lumen ja jään keskitse, ja vastakkaisella rannalla noin puolen mailin
päässä siitä paikasta, missä Dick oli huomannut tulenloisteen,
pysähdyttiin hiukan hengähtämään ennen hyökkäystä.

Metsän syvässä hiljaisuudessa saattoi kuulla pienimmänkin äänen pitkän
matkan päästä, ja Alicia, jonka kuulo oli erittäin tarkka, nosti
varoittaen sormensa suulleen ja kumartui kuuntelemaan. Kaikki
seurasivat hänen esimerkkiään, mutta lukuun ottamatta puron hiljaista
lorinaa alhaalla laaksossa aivan heidän takanaan, ei Dick voinut
erottaa hiiskahdustakaan, vaikka hän jännitti huomionsa äärimmilleen.

"Mutta olen aivan varma siitä, että kuulin aseiden kalsketta", Alicia
kuiskasi.

"Neiti", sanoi Dick, joka pelkäsi enemmän nuorta neitiä kuin kymmentä
tuimaa soturia, "en suinkaan tahtoisi väittää teidän erehtyneen, mutta
kenties melu kuuluu jommasta kummasta leiristä."

"Ei", tyttö sanoi, "se kuuluu lännestä."

"Tulkoon nyt mistä tahansa", vastasi Dick, "ja käyköön niin kuin
kohtalo määrää. Parasta ettemme siitä lainkaan välitä, vaan ryhdymme
vitkastelematta toimeen. Ylös, ystäväni, olemme jo kylliksi
levähtäneet."

Sitä myöten kuin he kulkivat eteenpäin, he huomasivat lumessa lukuisia
hevosten kavionjälkiä, ja yhä selvemmäksi kävi, että he lähestyivät
suuren ratsujoukon leiripaikkaa. Pian he saattoivat nähdä savun
kohoavan puitten välistä, joiden alempia oksia leimuava nuotio valaisi.

Dickin määräysten mukaan miehet alkoivat nyt yksitellen hiipiä
läheiseen viidakkoon, piirittääkseen vihollisen leirin joka puolelta.
Sijoitettuaan Alician suuren tammen suojaan Dick hiipi itse suoraa
päätä kohti tulta.

Puitten lomasta hän näki koko leiripaikan. Tuli oli sytytetty pienelle
kanervaiselle kummulle, jota kolmelta puolen ympäröi viidakko, ja se
paloi kirkkaasti leimuten ja kovasti rätisten. Nuotion ympärillä istui
kymmenkunta paksuihin viittoihin kietoutunutta miestä, mutta vaikka
lumi ylt'ympärillä oli tallattu aivan kuin olisi kokonainen rykmentti
siinä temmeltänyt, etsi Dickin silmä turhaan hevosia. Hän alkoi
aavistaa joutuneensa ansaan. Katsellessaan miehiä tarkemmin hän tunsi
Bennet Hatchin, joka teräskypärä päässä uljaan näköisenä lämmitteli
käsiään tulen ääressä. Erillään muista istui kaksi mieheksi puettua
hentoa olentoa, jotka Dick luuli tuntevansa Joanna Sedleyksi ja sir
Danielin vaimoksi.

"Vähätpä tuosta", hän arveli itsekseen, "vaikka kadotankin hevoset, en
sitä sure, jos minun vain onnistuu saada Joanna haltuuni."

Leirin vastakkaiselta puolen kuului heikko vihellys, joka ilmoitti,
että Dickin miehet nyt olivat sulkeneet ketjun ja piirittäneet leirin.

Äänen kuultuaan Bennet syöksyi pystyyn, mutta ennen kuin hän ennätti
tarttua aseisiin, huusi Dick hänelle:

"Bennet, Bennet, vanha ystäväni! Te vain suotta uhraatte miehenne, jos
koetatte tehdä vastarintaa."

"Nuori herra Shelton, Pyhän Barbaran nimessä!" huusi Bennet Hatch.
"Minäkö antautuisin? Paljon te vaaditte! Kuinka monta miestä teillä
on?"

"Minä sanon teille, Bennet, että te olette saarroksissa, ylivoiman
ympäröimänä. Caesar ja Kaarle Suuri olisivat teidän asemassanne
pyytäneet armoa. Minulla on täällä nelisenkymmentä sotilasta, jotka
tottelevat pienintäkin viittaustani, ja ensimmäinen nuolisade puhdistaa
leiripaikkanne, sen vakuutan."

"Herra Dick", Bennet sanoi, "minua surettaa, mutta minun täytyy täyttää
velvollisuuteni. Pyhimykset teitä armahtakoot!"

Näin sanoen hän kohotti pienen torven huulilleen ja puhalsi kovan
toitotuksen.

Syntyi hetken aikaa kestävä hämminki, sillä Dick, joka pelkäsi
molempien naisten puolesta, epäröi antaa ampumismääräystä. Bennetin
pieni joukko sitä vastoin tarttui nopeasti aseisiin tehdäkseen
voimakasta vastarintaa. Hälinän aikana syöksyi Joanna paikaltaan ja
riensi nuolen nopeudella lemmittynsä rinnalle.

"Tässä olen, Dick", hän huusi, tarttuen innokkaasti Dickin käteen.

Mutta Dick seisoi edelleen neuvotonna. Hän oli vielä vasta-alkaja sodan
kovassa koulussa, ja kun hän ajatteli vanhaa lady Brackleytä, kuolivat
komentosanat hänen huulilleen. Hänen omat miehensä alkoivat käydä
maltittomiksi. Muutamat heistä huusivat häntä nimeltä ja toiset
alkoivat omin päin ampua. Jo ensi nuolisade kaatoi Bennet-raukan, ja
silloin Dick viimeinkin heräsi.

"Eteenpäin!" hän huusi. "Ampukaa, pojat, ja koettakaa pysyä suojassa.
Englanti ja York!"

Juuri silloin kuului yön hiljaisuudesta kaviontöminää, joka läheni ja
kasvoi uskomattoman nopeasti. Samalla vastasivat torventoitotukset yhtä
mittaa Bennetin äskeiseen kutsuun.

"Hyökkäys, hyökkäys!" huusi Dick. "Kokoontukaa minun ympärilleni!
Tännepäin, jos henkenne on teille kallis!"

Mutta hänen miehensä, jotka olivat jalkaisin ja hajallaan, hämmentyivät
joutuessaan saarroksiin juuri silloin, kun itse luulivat saavuttaneensa
helpon voiton. He alkoivat peräytyä, toiset seisoivat neuvottomina,
toiset taas katosivat tiheikköön. Ja kun ensimmäinen ratsurivi syöksyi
nelistäen paikalle, joutuivat jotkut miehistä hevosten jalkoihin tai
kaatuivat keihäisiin, mutta suurin osa Dickin väestä oli aivan
yksinkertaisesti kadonnut tietymättömiin.

Dick seisoi hetken aikaa typertyneenä, syyttäen itseään ankarasti
uhkarohkeasta ja ajattelemattomasta menettelystään. Sir Daniel oli
nähnyt hänen tulensa ja lähtenyt pääjoukkonsa kanssa joko hyökätäkseen
takaa-ajajainsa kimppuun tai ahdistaakseen heitä selästä käsin, jos he
itse rohkenisivat ryhtyä hyökkäykseen. Sir Daniel oli toiminut kuten
taitava sotapäällikkö ainakin, Dick taas kuin malttamaton poika. Ja
siinä seisoi nyt nuori ritari, tosin kihlattunsa rinnalla mutta muuten
yksin ja hylättynä, ja koko hänen joukkonsa sekä miehet että hevoset
olivat hajallaan avarassa metsässä kuin kourallinen nuppineuloja
heinäladossa.

"Pyhimykset minua nyt auttakoot!" hän ajatteli. "Olipa onni että
saavutin kannukseni aamullisista urotöistäni, sillä tämä seikkailu ei
minulle kunniaa tuota."

Sitten hän alkoi juosta Joannan käsi yhä omassaan.

Läpi yön hiljaisuuden raikuivat sir Danielin miesten huudot ja
hoilotukset, kun he täyttä neliä ratsastivat joka suunnalle pakenevien
jälkeen. Mutta Dick tunkeutui rohkeasti tiheään viidakkoon ja juoksi
eteenpäin nopeasti kuin kauris. Kuun hopeasäteet saivat valkeat
lumiaukiot vielä hohtavammiksi, jolloin pimeys viidakoissa kävi sitä
synkemmäksi, ja voitettujen hajanaiset parvet houkuttelivat
takaa-ajajia eri suunnille. Tästä johtui, että Dick ja Joanna juostuaan
hetken aikaa henkensä edestä uskalsivat pysähtyä tiheän pensaikon
suojaan, josta he saattoivat kuulla takaa-ajajien huudot. Vähitellen ne
kuitenkin hiljenivät ja häipyivät kaukaisuuteen.

"Jospa sentään olisin pitänyt osan miehistä varaväkenä, olisi onni ehkä
vielä kerran kääntynyt", Dick valitti haikeasti. "Mutta oppia ikä
kaikki, ja ensi kerralla, pyhimysten nimessä, käy paremmin."

"Mutta rakas Dick, mitä siitä välität?" Joanna sanoi. "Mehän olemme nyt
taas löytäneet toisemme."

Dick katseli häntä, ja siinä oli vielä kerran -- John Matcham
ilmielävänä. Mutta nyt ei valepuku häntä enää pettänyt, ja kun tyttö
rumentavassa puvussaan iloisesti hymyillen ja hellästi katseli häntä,
paisui hänen sydämensä ilosta.

"Lemmittyni", hän sanoi, "jos kerran sinä annat ajattelemattomuuteni
anteeksi, mitäpä silloin surisin. Lähtekäämme nyt suoraa päätä
Holywoodiin. Siellä majailee hyvä holhoojasi ja luotettava ystäväni
lordi Foxham. Vähät siitä olemmeko rikkaita vai köyhiä, kuuluisia vai
tuntemattomia. Tänään armaani, olen ansainnut kannukseni ja saanut
kunniaa ja ylistystä ylhäisiltä rohkeuteni vuoksi. Luulin silloin
olevani uljain soturi koko Englannin valtakunnassa. Mutta ensiksikin
jouduin mahtavien epäsuosioon ja nyt olen saanut kelpo löylytyksen ja
menettänyt koko joukkoni. Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Mutta, rakas
Joan, siitä en välitä lainkaan, jos sinä vain vielä minua rakastat ja
tahdot ruveta vaimokseni. Niin, jos menettäisin ritarinarvonikin, en
välittäisi siitä rahtuakaan."

"Rakas Dick!" Joanna huudahti. "Oletko tosiaankin lyöty ritariksi?"

"Olenpa niinkin, armaani, sinä olet nyt ladyni", nuorukainen vastasi
hellästi, "tai ainakin tulet siksi huomenna, jos vain tahdot."

"Tahdon, Dick, ilomielin", tyttö vastasi.

"Mitä nyt, sir? Luulin kuulleeni että aiotte munkiksi!" sanoi ääni
aivan heidän vieressään.

"Alicia!" Joanna huudahti.

"Niin, hän juuri", vastasi nuori tyttö ja astui esille. "Alicia, jonka
jätitte jälkeenne kuolleena, Alicia, jonka jalopeuranajajasi löysi ja
herätti kuolleista, alkaen häntä sitten kosiskella, jos tahdot tietää
totuuden."

"Oi, ei, sitä en usko!" Joanna huudahti. "Dick!"

"Dick!" matki Alicia. "Niin juuri Dick! Vai niin, herraseni, te
hylkäätte tyttöraukkoja hädän hetkellä", hän jatkoi kääntyen nuoren
ritarin puoleen. "Te asetatte heidät tammien taakse. Niin, niin,
ritarillisuuden päivät ovat todella luetut, kuten sanotaankin."

"Neiti kulta", Dick huudahti epätoivoissaan, "vannon että aivan unohdin
teidät. Teidän täytyy koettaa antaa minulle anteeksi. Näettehän että
olen löytänyt Joannan."

"En usko, että teitte sen tahallanne. Mutta minä aion kostaa julmasti.
Kerron salaisuuden lady Sheltonille -- tulevalle", hän lisäsi kumartaen
sievästi. "Joanna", hän jatkoi, "luulen tosiaan että kihlattusi on
urhea taistelussa, mutta hän on myös, sen sanon sinulle suoraan,
helläsydämisin hupakko koko Englannissa. Hänelle saat tehdä mitä ikinä
haluat. Ja nyt, te hassut lapset, teidän täytyy ensin suudella minua
kumpikin vuoroonne, tulevan onnen ja ystävyyden nimeen, ja suudelkaa
sitten toisianne minuutin verran, ei sekuntiakaan kauemmin. Sen jälkeen
lähdemme kaikki kolme Holywoodiin niin nopeasti kuin suinkin pääsemme,
sillä metsä on täynnä vaaroja, ja sitä paitsi täällä on kauhean kylmä."

"Mutta kosiko minun Dickini sinua tosiaankin?" Joanna kysyi.

"Ei, sinä pikku hupsu", Alicia vastasi, "minä kosin häntä. Minä
tarjouduin todella hänen vaimokseen, mutta hän käski minun mennä niin
pitkälle kuin pippuri kasvaa. Niin juuri hän sanoi. Minun täytyykin
tunnustaa, että hän on enemmän rehellinen kuin kohtelias. Mutta,
lapset, olkaa nyt järkeviä ja lähdetään matkaan. Koetammeko vielä
kerran kulkea laakson poikki, vai valitsemmeko suoran tien
Holywoodiin?"

"Niin", Dick sanoi, "olisin hyvin tyytyväinen, jos saisin käsiini
hevosen. Minua on näet koko lailla rusikoitu ja löylytetty näinä viime
päivinä, niin että ruumiini on sekä sininen että keltainen. Mutta mitä
arvelette? Jos väkeni pelästyen sotamelskettä on lähtenyt pakoon
ratsuineen, olemme turhaan tehneet mutkan. Suorin tie Holywoodiin on
tuskin kolmea mailia, kello ei vielä ole lyönyt yhdeksää, lumi
kannattaa hyvin ja kuu paistaa kirkkaasti. Mitä arvelette, kävelemmekö
muitta mutkitta jalan?"

"Päätetty!" Alicia huudahti, mutta Joanna tarttui vain lujemmin Dickin
käteen.

He lähtivät siis matkaan paljaiden lehtimetsien ja laaksojen kautta,
astuen lumisia polkuja kylmässä talvikuutamossa. Dick ja Joanna
kulkivat käsi kädessä, tyytyväisinä ja onnellisina, ja heidän hilpeä
ystävänsä seurasi heitä parin askelen päässä, unohtaen oman surunsa
toisten onnea katsellessaan.

Etäältä kuului kyllä vielä tunstallilais-ratsumiesten kavionkopse, kun
nämä kiivaasti ajoivat pakolaisia takaa. Silloin tällöin kuului
teräksenkalsketta ja huutoja, josta he arvasivat vihollisten joutuneen
otteluun. Mutta nämä nuoret ihmiset, jotka olivat kasvaneet melkein
sodan jaloissa ja vastikään kokeneet niin monta vaaraa, eivät olleet
pelkureita eivätkä arkaluontoisia. He iloitsivat siitä, että äänet
kaikuivat yhä kauempaa, ja kulkivat tyytyväisinä melkein kuin
hääsaatossa, kuten Alicia leikillisesti huomautti. Ei metsän synkkä
yksinäisyys, ei yön pimeys eikä pakkanen voinut himmentää tai häiritä
hetken onnea.

Saavuttuaan eräälle kummulle he näkivät Holywoodin laakson jalkainsa
juuressa. Luostarinkirkon korkeat ikkunat olivat kynttilöillä ja
tulisoihduilla valaistut, torninhuiput kohosivat mykkinä kohti kirkasta
iltataivasta, ja korkeimmalla huipulla loisti kullattu risti
kuutamossa. Luostaria ympäröivällä aukiolla paloi nuotioita, telttoja
näkyi kaikkialla, ja keskellä tätä kirjavaa kuvaa kiemurteli jäätynyt
joki.

"Pyhimysten nimessä!" Dick huudahti, "tuolla on lordi Foxhamin väki
vielä leirissä. Sanansaattajaa on varmaankin kohdannut jokin
onnettomuus. Sen parempi meille. Nyt kykenemme otteluun sir Danielia
vastaan."

Mutta lordi Foxhamin viipyminen Holywoodin jokilaaksossa riippui
kokonaan muista syistä kuin mitä Dick otaksui. He olivat kyllä alkaneet
marssia Shorebyta kohti, mutta ennen kuin he olivat ennättäneet
puolitiehen, he kohtasivat toisen lähetin, joka käski heidät takaisin
entiselle leiripaikalleen, sulkeakseen tien lancasterilaisilta
pakolaisilta ja samalla pysyäkseen lähempänä yorkilaista pääarmeijaa.
Richard Kyttyräselkä oli näet taistelun päätyttyä jo matkalla
yhtyäkseen veljeensä, ja vähän ajan kuluttua siitä kun Foxhamin soturit
olivat palanneet Holywoodiin, pysähtyi Gloucesterin Richardin hevonen
luostarinportin eteen. Korkean vieraan kunniaksi olivat ikkunat noin
kirkkaasti valaistut, ja kun Dick Joannan ja Alicia Risinghamin
seurassa saapui luostariin, kestittiin herttuan seuruetta parhaillaan
luostarin ruokasalissa rikkaan ja mahtavan luostarin parhailla
herkuilla.

Dick saatettiin melkein vasten omaa tahtoaan sisään. Sairaana
väsymyksestä istui Gloucester nojaten käteensä kalmankalpeita,
hirvittäviä kasvojaan. Lordi Foxham, jonka haavat nyt olivat melkein
parantuneet, istui kunniasijalla hänen vasemmalla puolellaan.

"Miten on, sir?" kysyi Richard. "Tuotteko sir Danielin pään mukananne?"

"Teidän korkeutenne", Dick vastasi pelottomasti vaikka surullisena,
"valitettavasti en tuo väkeänikään mukanani. Olen joutunut
perinpohjaisesti tappiolle."

Gloucester katseli häneen ja rypisti uhkaavasti kulmakarvojaan.

"Minä annoin teille viisikymmentä ratsumiestä ja vastaavan määrän
peitsimiehiä."

"Teidän korkeutenne, sain ainoastaan viisikymmentä miestä ratsuväkeä",
nuori ritari vastasi.

"Mitä se merkitsee?" Gloucester kysyi. "Hän pyysi viisikymmentä
peitsimiestä?"

"Jos teidän korkeutenne suvaitsee", vastasi Catesby mielistellen, "kun
oli kysymys vain yksinkertaisesta takaa-ajosta, riittivät ratsumiehet
mielestäni."

"Hyvä", Gloucester vastasi lisäten: "Shelton, teidän on lupa poistua."

"Ei, pysähtykää!" sanoi lordi Foxham. "Tämä nuori mies liikkui myös
minun asioillani. Sanokaa, nuori herra Shelton, onko teidän onnistunut
löytää tuo nuori tyttö?"

"On, pyhimyksille kiitos", Dick sanoi. "Hän on täällä, tässä talossa."

"Niinkö? Silloin, teidän korkeutenne", lordi Foxham jatkoi kääntyen
herttuan puoleen, "ehdotan että teidän suosiollanne vietetään häät
huomenna ennen sotajoukkojen lähtöä. Tämä nuori herra..."

"Nuori ritari", oikaisi Catesby.

"Onko se totta, sir William?" huudahti lordi Foxham.

"Olen omin käsin lyönyt hänet ritariksi palkaksi siitä, mitä hän on
minulle tehnyt", Gloucester sanoi. "Hän on kahdesti taistellut
urhoollisesti minun puolestani, rohkeutta häneltä ei puutu, mutta hän
on vailla miehen rautaista tahtoa. Hän ei sen vuoksi tule kohoamaan
korkealle, lordi Foxham. Hän on nuorukainen, joka taistelutanterella
sotii kuin jalopeura, mutta hänen ruumiissaan sykkii kanan sydän. Oli
kuitenkin miten oli, jos hän aikoo naida, niin naittakaa hänet Pyhän
neitsyen nimessä, ja pian."

"Niin, hän on uljas nuorukainen -- sen tiedän", lordi Foxham sanoi.
"Olkaa levollinen, sir Richard. Minä olen järjestänyt asiat herra
Hamleyn kanssa, ja huomenna vietämme häänne."

Dick piti nyt viisaimpana poistua, mutta ennen kuin hän oli ennättänyt
ulos ruokasalista, harppasi muuan mies, joka juuri oli laskeutunut
hevosenselästä luostarinportin edustalla, ylös portaita neljä porrasta
kerrallaan, syöksyi palvelijain ohi saliin ja heittäytyi herttuan eteen
polvilleen.

"Voitto, teidän korkeutenne!" hän huusi.

Ja ennen kuin Dick oli ennättänyt asettua huoneeseensa, joka hänelle
annettiin lordi Foxhamin vieraana, hän kuuli jo sotilaiden leiritulten
ääressä kohottavan riemuhuutoja. Samana päivänä olivat näet
lancasterilaiset noin kahdenkymmenen mailin päässä kärsineet toisen
tappion.



SEITSEMÄS LUKU

Dickin kosto


Seuraavana aamuna Dick oli jalkeilla ennen auringonnousua ja pukeutui
niin hienosti kuin mahdollista, lordi Foxhamin vaatevarastoa käyttäen.
Saatuaan kuulla, että Joanna jaksoi hyvin, hän lähti kävelemään
kuluttaakseen aikaansa.

Hetken aikaa hän käveli katsellen sotamiehiä, jotka kulkivat aseissa
talvisessa aamuhämärässä. Mutta vähitellen hän samoili yhä kauemmaksi,
kulki viimein äärimmäisen vartion ohi ja astui yksin lumipeitteiseen
metsään, nähdäkseen auringonnousun.

Hänen ajatuksensa olivat rauhalliset ja onnelliset. Herttuan
epäsuosiota hän ei surrut. Kun Joanna oli hänen rinnallaan ja lordi
Foxham hänen uskollinen suojelijansa, hän saattoi toivorikkaana
katsella tulevaisuuteen ja kaipauksetta muistella menneitä päiviä.

Ajatuksiinsa vaipuneena hän kulki yhä syvemmälle metsään, aamu valkeni,
aurinko punasi jo itäisen taivaanrannan, ja tuon tuostakin tuprutti
jäätävä viima kylmää lunta korkealle ilmaan. Hän kääntyi palatakseen
luostariin, mutta juuri samassa hän huomasi olennon, joka oli piilossa
suuren puun takana.

"Seis!" hän huusi. "Kuka siellä?"

Puhuteltu astui esiin ja viittasi kädellään, ikään kuin hän ei voisi
puhua. Hän oli pyhiinvaeltajan puvussa ja päähine oli vedetty syvälle
kasvojen yli, mutta Dick näki heti ensi silmäyksellä, että se oli sir
Daniel.

Miekka kädessä Dick astui häntä kohti, ja käsi kaavun sisässä ikään
kuin kätkettyä asetta pidellen ritari seisoi tyynesti odottaen hänen
lähenemistään.

"Mitä nyt, Dick?" sir Daniel sanoi. "Aiotko hyökätä lyödyn miehen
kimppuun?"

"En ole koskaan uhannut henkeänne", Dick vastasi, "ja minä olin
vilpitön ystävänne, kunnes te aloitte vaania minun henkeäni."

"Sen tein ainoastaan itsepuolustukseksi", ritari vastasi. "Ja nyt,
poikani, on sanoma viimeisestä taistelusta ja tuon kirotun epaton
majaileminen omassa metsässäni tykkänään murtanut voimani. Olen
matkalla etsimään tyyssijaa luostarista ja aion sitten viedä mukanani
mitä voin ja lähteä meren yli, alkaakseni Ranskassa tai Burgundissa
uutta elämää."

"Holywoodiin ette pääse", Dick sanoi.

"Kuinka? Ja miksi en?" kysyi ritari.

"Kuulkaa, sir Daniel, tämä on minun hääaamuni, ja aurinko, joka juuri
nousee, valaisee elämäni onnellisinta päivää. Te olette ansainnut
kuoleman -- kahdessakin suhteessa: ensiksi surmaamalla isäni ja sitten
kavaltamalla minut, holhokkinne. Mutta en minäkään ole synnitön, olen
itsekin syypää monen ihmisen kuolemaan, ja tänä ilon päivänä en tahdo
olla tuomari enkä pyöveli. Vaikka olisitte itse paholainen ilmielävänä,
en teihin kättäni satuttaisi, vaan te saisitte vapaasti mennä minne
haluatte minun puolestani. Pyytäkää Jumalalta anteeksi, minä annan
teille anteeksi vapaaehtoisesti. Mutta minä olen Yorkin suvun
palveluksessa enkä kärsi vakoojia sen leirissä. Jos te siis astutte
askelenkaan kauemmaksi tähän suuntaan, minä kohotan ääneni ja käsken
lähimmän vartijan vangitsemaan teidät."

"Sinä pilkkaat minua", sir Daniel sanoi. "Minä en ole turvassa missään
muualla kuin Holywoodin muurien sisäpuolella."

"Siitä en välitä", Richard sanoi. "Teille on tie auki itään, länteen
tai etelään, mutta pohjoista kohti en salli teidän kulkevan. Holywood
on teiltä suljettu. Menkää, älkääkä pyrkikö takaisin, sillä niin pian
kuin te olette poistunut, varoitan minä jokaista vartijaa, niin että he
pitävät silmällä kaikkia pyhiinvaeltajia. On siis aivan turhaa, että
yritättekään sinnepäin, se olisi teille vain turmioksi."

"Sinä tuomitset minut kuolemaan", sir Daniel sanoi synkästi.

"En, sitä en tee", Richard vastasi. "Jos haluatte mitellä voimianne
kanssani, niin tulkaa vain, ja vaikka pelkään, ettei se ole oikein
puoluettani kohtaan, suostun vaatimukseenne ja taistelen teitä vastaan
kutsumatta ketään avukseni. Sillä tavoin voin rauhallisesti kostaa
isäni kuoleman."

"Mutta sinulla on pitkä miekka", sir Daniel sanoi, "ja minulla vain
tikari."

"Minä vetoan yksin taivaaseen", Dick vastasi heittäen miekkansa
kappaleen matkaa taaksepäin lumelle. "Jos kohtalomme niin vaatii,
tulkaa, ja Kaikkivaltiaan avulla toivon voittavani teidät, te kavala
mies."

"Aioin vain koetella sinua, Dick-kulta", sanoi ritari purskahtaen
teeskenneltyyn nauruun. "Minä en suinkaan tahtoisi vuodattaa vertasi."

"Menkää siis, ennen kuin on myöhäistä", Shelton vastasi. "Viiden
minuutin kuluttua kutsun vartion. Huomaan olleeni liian kärsivällinen
suhteenne. Jos olot olisivat olleet päinvastaiset, olisin minä jo kauan
venynyt maassa kädet ja jalat sidottuina."

"Hyvä, Dick, minä lähden", sir Daniel sanoi. "Kun ensi kerran tapaamme,
kadut varmaankin kovasydämisyyttäsi."

Näin sanoen ritari kääntyi ja alkoi astua poispäin puitten lomitse.
Dick katseli hänen jälkeensä vaihtelevin tuntein, kun hän varovasti
hiipi tiehensä, silloin tällöin heittäen häijyn katseen nuorukaiseen,
joka oli säästänyt hänen henkensä, mutta jota hän kuitenkin epäili.

Tien toisella puolen oli viidakko, jota muratti tiheänä kiersi, niin
että se talvisaikanakin oli läpitunkematon silmälle. Äkkiä kuului
tiheiköstä kuin soittimen kielen kilahdus, viuhahtaen lensi nuoli ja
Tunstallin ritari kaatui kirkaisten lumelle.

Dick juoksi hänen luokseen ja kohotti häntä. Ritarin kasvot olivat
tuskasta vääntyneet ja hän kuiskasi vaivoin: "Onko nuoli musta?"

"On, se on musta", Dick vastasi vakavasti.

Sanaakaan sanomatta vaipui haavoitetun pää Dickin sylistä taapäin, ja
sir Danielin elämä oli päättynyt.

Hiljaa nuorukainen laski hänet lumelle ja rukoili hänen syntisen ja
kuolemaan valmistumattoman sielunsa puolesta. Hänen vielä rukoillessaan
kohosi aurinko äkkiä taivaanrannan yli ja kultarintakertut alkoivat
viserrellä muratin seassa.

Kun hän kohosi pystyyn, hän huomasi toisen miehen, joka oli polvillaan
muutaman askelen päässä, ja paljastetuin päin odotti Dick, kunnes tämä
oli päättänyt rukouksensa. Se kesti kauan. Pää syvään kumarassa ja
kädet kasvojen edessä vieras rukoili kuten henkilö, joka on kovassa
tuskassa tai sielunhädässä. Jousesta, joka oli maassa hänen vieressään,
Dick päätteli että hän oli sir Danielin surmannut.

Viimein hän kohosi pystyyn, ja Dick tunsi Ellis Duckworthin.

"Richard", hän sanoi vakavasti, "minä kuulin kaiken. Te valitsitte
paremman osan, annoitte anteeksi, minä huonomman, ja tuossa makaa nyt
viholliseni maassa. Rukoilkaa puolestani!"

Hän puristi lujasti Richardin kättä.

"Sir", Richard sanoi, "minä rukoilen mielelläni puolestanne, mutta en
tiedä vaikuttaako se mitään. Jos kosto, jota te niin kauan olette
harjoittanut, nyt alkaa tuntua teistä katkeralta, niin malttakaa
mielenne ja antakaa anteeksi muille vihollisillenne. Hatch on kuollut,
miesrukka, ja tuossa makaa sir Daniel. Jos panette vähänkään arvoa
rukoukseeni, niin pyydän teitä säästämään sir Oliveria."

Duckworthin silmät säihkyivät.

"Ei", hän sanoi, "paholainen on vielä väkevä minussa. Mutta
rauhoittukaa, mustat nuolet eivät enää lennä -- veljeskunta on
hajonnut. Ne viholliset, jotka vielä elävät, saavat rauhassa päättää
päivänsä, milloin taivaan Herra niin säätää. Ja te itse, nuori mies,
menkää nyt sinne, missä onnenne teitä odottaa, älkääkä enää koskaan
muistelko Ellis Duckworthia."



KAHDEKSAS LUKU

Loppu


Noin kello yhdeksän aamulla lordi Foxham talutti holhokkiansa, joka
taas oli pukeutuneena sukupuolensa mukaisesti ja astui Alicia
Risinghamin rinnalla Holywoodin kirkkoon päin, kun Richard
Kyttyräselkä, jonka otsa jo oli murheen uurtama, äkkiä sattui heidän
tielleen ja pysäytti heidät.

"Tämäkö on nuori morsian?" hän kysyi, ja kun lordi Foxham vastasi
myöntävästi, hän lisäsi: "Kaunis lapsi, kohottakaa päänne, jotta näen
kasvonne."

Hän katseli tyttöä hetken aikaa synkästi.

"Te olette kaunis", hän sanoi vihdoin, "ja mikäli olen kuullut, myös
rikas. Mitä sanotte, jos ehdotan teille kauneutenne ja ylhäisen
syntyperänne mukaisen avioliiton?"

"Teidän korkeutenne", Joanna vastasi, "teidän luvallanne menen
mieluimmin naimisiin Richard Sheltonin kanssa."

"Miksi niin?" herttua kysyi tuimasti. "Ottakaa puolisoksenne se, jonka
minä määrään, ja hänet korotetaan korkeaan arvoon ja te olette lordin
puoliso ennen iltaa. Mitä sir Richardiin tulee, sanon teille suoraan,
että hän elää ja kuolee vähäpätöisenä ritarina."

"Minä en pyydä taivaalta suurempaa armoa kuin saada kuolla sir
Richardin puolisona", Joanna vastasi.

"Kuulkaa, mylord", Gloucester sanoi kääntyen lordi Foxhamiin. "Tämä
pari näkyy olevan teidän mieleisenne. Kun minä kehoitin tätä
nuorukaista palkinnoksi palveluksistaan pyytämään itselleen jotakin
suosionosoitusta, hän valitsi sen, että anoi armoa vanhalle
juopuneelle laivurille. Minä pyysin häntä miettimään, mutta hän pysyi
mielettömyydessään. 'Silloin on suosioni lopussa', minä sanoin, ja hän
vastasi mitä julkeimman nenäkkäästi: 'Vahinko on minun.' Ja sen hän
kautta kaikkien pyhimysten saakin kokea."

"Sanoiko hän niin?" huudahti Alicia. "Oivasti sanottu,
jalopeuranajaja."

"Kuka tämä on?" herttua kysyi.

"Sir Richardin vanki", lordi Foxham vastasi. "Neiti Alicia Risingham."

"Naittakaa hänet luotettavalle miehelle", sanoi herttua.

"Olen ajatellut sukulaistani Hamleyta, jos teidän korkeutenne hyväksyy
hänet. Hän on hyvin palvellut puolueemme asiaa."

"Se sopii hyvin", herttua sanoi. "Pitäkää huoli siitä, että heidät
vihitään mitä pikimmin. Haluatteko mennä naimisiin, kaunis neito?"

"Haluan, teidän korkeutenne", Alicia vastasi, "jos mies on kelvollinen
ja komea --." Hän mykistyi säikähtäen sopimattomia sanojaan.

"Kyllä hän on komea mies, neitiseni", Richard vastasi levollisesti,
"minä olen ainoa kyttyräselkä koko puolueessani, muuten ovat kaikki
miten kuten kauniskasvuisia. Hyvät naiset ja te, lordi", hän lisäsi
äänellä, jonka sävy yhtäkkiä tuntui sekä vakavalta että kohteliaalta,
"älkää pitäkö minua liian epäkohteliaana, jos nyt jätän teidät.
Päälliköllä ei sodassa ole aika omassa vallassaan."

Sirosti kumartaen hän poistui upseeriensa saattamana.

"Oi kuinka minä häpeän!" huudahti Alicia.

"Te ette häntä tunne", lordi Foxham vastasi. "Se oli hänelle vain pikku
seikka, ja hän on jo unohtanut sananne."

"Silloin hän on oikea ritari", sanoi Alicia.

"Ei, mutta hänellä on niin paljon muuta ajattelemista", lordi vastasi.
"Mutta älkäämme enää viivytelkö."

Kuorissa oli heitä odottamassa Dick ja muutamia muita nuorukaisia.
Joanna ja Dick yhdistettiin nyt avioliiton siteillä. Kun he onnellisina
mutta vakavina palasivat raikkaaseen talvi-ilmaan ja päivänpaisteeseen,
oli sotajoukko jo lähtenyt liikkeelle ja Gloucesterin herttuan
sotalippua kannettiin juuri luostarinkirkon ohi. Komeana se liehui
välkkyvien miekkojen yläpuolella, ja sen takana ratsasti teräspukuisten
ritarien ympäröimänä rohkea, vihamielinen, kunnianhimoinen,
epämuotoinen Gloucesterin herttua eteenpäin sillä tiellä, joka johti
hänet lyhytaikaiseen kuninkuuteen ja lukemattomiin rikoksiin.

Morsiussaatto lähti nyt luostarin ruokasaliin, jossa hääaamiainen oli
valmiina. Isä ruokamestari itse piti huolta siitä, ettei mitään
puuttunut, ja otti osaa iloiseen ateriaan. Hamley oli unohtanut entisen
mustasukkaisuutensa ja keskusteli ahkerasti Alician kanssa, joka mieli
hyvänä kuunteli hänen kohteliaisuuksiaan. Ulkona kajahtivat
torventoitotukset, aseet kilisivät ja sotaratsujen kaviot tömisivät,
mutta Dick ja Joanna istuivat onnellisina käsi kädessä hymyillen
toisilleen.

Sota ja taiston temmellys ei heitä tästedes koskenut. He elivät kaukana
sodan pauhinasta vihreässä metsässä, jossa heidän lemmensatunsa alkoi.

Kaksi vanhaa miestä nautti Dickiltä eläkettä ja eli kauan Tunstallin
kylässä rauhallista ja huoletonta elämää, joskin ehkä liian ahkerasti
viiniä ja olutta viljellen. Toinen heistä oli koko elämänsä ollut
merimies eikä koskaan lakannut suremasta toveriansa Tomia. Toinen, joka
oli kokenut yhtä ja toista elämässä, syventyi taas vanhoilla päivillään
hengellisiin asioihin ja kuoli hyvin hurskaana läheisessä luostarissa,
kantaen nimeä veli Honestus. Näin sai Lawless toivonsa täytetyksi ja
kuoli munkkina.



Viiteselitykset:


[1] Punainen ja Valkoinen ruusu, kaksi Englannissa keskiajan
loppupuolella kuninkaanvallasta taistelevaa valtiollista puoluetta,
Lancasterin ja Yorkin sukuhaarojen kannattajat.

[2] Dick lyhennys nimestä Richard.

[3] Englannin penny = noin 2:30 (1949).

[4] Englantilainen vaskiraha = noin 60 Suomen penniä (1949).

[5] Englannin punta = lähes 550 markkaa (1949); punnassa on 20
sillinkiä.

[6] Lady, lue: leidi, armollinen rouva, hieno rouva.

[7] Orléansin neitsyt.

[8] Vanha englantilainen kultaraha = n. 185 mk (1949).

[9] Markka, entinen engl. raha, arvoltaan huomattavasti meidän
markkaamme suurempi.

[10] Lukkari.

[11] Tähän aikaan Richard Kyttyräselkä (sittemmin kuningas Richard
kolmas) ei vielä ollut Gloucesterin herttua. Lukijan luvalla häntä
selvyyden vuoksi tässä kuitenkin siksi sanotaan. Tekijän muistutus.

[12] Rauha olkoon teille!

[13] Richard Kyttyräselkä oli todellisuudessa tähän aikaan paljoa
nuorempi.

[14] Julmuudestaan ja rikoksistaan kuuluisa kuningas Richard III kaatui
Bosworthin taistelussa 1485.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Musta nuoli - Kertomus Ruusujen ajalta" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home