Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kuuden vuosikymmenen ajoilta - Muistelmia Suomesta
Author: Schauman, August
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kuuden vuosikymmenen ajoilta - Muistelmia Suomesta" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



KUUDELTA VUOSIKYMMENELTÄ

Muistelmia Suomesta


Kertonut elämänsä taipaleelta

AUG. SCHAUMAN



G. W. Edlund, Helsinki, 1901.



SISÄLLYS:

LAPSUUDEN AIKOJA 1830-1840.

 Vanhempaini koti uudessa Helsingissä; perhesuhteita
    vanhaan Turkuun.
 "Sota" -- "kun vainolainen tuli maahan".
 Ruotsin aika. Ruotsin historia kodissani.
 Uudet valtiolliset olot; keisarit Aleksanteri I ja Nikolai I.
    Pelon aikaa.
 Venäläistä vaikutusta, venäjänkieli, suomalaisia Venäjän
    palveluksessa.
 Mitä ajateltiin; hiljaista talttumista; unta avoimin silmin.
    Suomalaisen kirjallisuudenseuran syntyminen. Kalevala ja
    Runeberg.
 Suomen kaarti Puolan sodassa.
 Helsingin kaupungin kehittyminen ja uudisrakennukset.
 Yliopistotalon vihkiminen ja promotsiooni 1832.
 Ylioppilaitten vormupuvut; ylioppilaskahakoita; Toukokuujuhlat.
    Erojuhla Runebergille.
 Maan sanomalehdistö. Runebergin Morgonblad.
 Runebergin runot; muu kotimainen kirjallisuus.
 Yksityisiä kirjastoja; lukuseuroja; Hvasserin ja Arvidssonin
    valtiolliset Suomea koskevat lentokirjat.
 Kouluopetus; Helsingin lyseo.
 Henkilömuistoja: G. A. Ehnrooth; C. J. von Konow; muita
    sotavanhuksia; upseereja ja sotamiehiä: J. A. Ehrenström;
    W. Klinckowström; C. Walleen; Falck, Richter, Ladau;
    E. B. v. Weissenberg; C. L. Engel; C. v. Rosenkampfi;
    N. Nordenskiöild; kreivi F. Steinheil; F. W. A. Argelander;
    G. G. Hällström; J. G. Linsén.
 Julkinen elämä lamassa; taideaisti maassa.
 Kesäistä elämätä; uintiretkiä; sotilasharjoitukset
    Kampin kentällä.
 Höyrylaivaliikkeen alku Suomessa; keisarin perhe "Ischora"-laivassa;
    huvimatkoja Rääveliin ja sieltä Helsinkiin.
 Ulrikaporin kylpy- ja terveysvesilaitos, sen syntymä ja kehittyminen.
 Yliopiston riemujuhla 1840; vieraita lähetystöjä ja kutsuvieraita;
    Franzénin vastaanotto; promotsioonit; kirjallisia juhlajulkaisuja;
    venäläisten ja suomalaisten kirjailijain ystävällisiä suhteita;
    J. Grot ja hänen kalenterinsa.
 Karjalaisen majoorin riemujuhlamuistot.

NUORUUDENAIKA OPINTOAIKA 1840-1850.

 Käännekohta v:n 1840 tienoissa.
 Reformeja valtionhallinnossa: L. G. v. Haartman; rahakannan
    muutos; sekasorron aika, suomalaista, ruotsalaista ja
    venäläistä rahaa; uudet rahat.
 Suuri koulurefornri.
 Kreivi R. H. Rehbinderin kuolema.
 Rehbinderin jälkeläinen.
 Perintöruhtinas kansleriksi; hänen käyntinsä Helsingissä.
 Sanomalehdistö jälkeen vuoden 1840; aikakauskirja Suomi;
    Hels. Morgonblad ja Fab. Collan; Hels. Tidningar ja Z. Topelius.
 G. Renvall suomenkielen asemasta; G. Rein kansallisen sivistyksen
    kehittymisestä.
 Ylioppilastutkinto ja tuloni yliopistoon.
 Yliopiston varakansleri A. A. Thesleff; rehtori N. A. Ursin;
    W. G. Lagus; J. J. Tengström; J. J. Nordström; J. J. Nervander.
 Sisäänkirjoitus Turun osakuntaan; osakuntaelämää; pohjolainen
    osakuuta; savokarjalainen osakunta; seurustelua savolaisten
    kanssa; suomalaisia ylioppilasnimiä.
 Yliopistoluentoja; dosentit Snellman, Cygnaeus, Wallin, Castrén;
    ylioppilaskunnan eturinnan miehet; kansallistunne; hegeliläisyys;
    Runeberg ja Almqvist.
 Ylioppilaitten rahankeruu vanhojen taideteosten ostamiseksi;
    taistelu konsistoriossa Ursinin ja Nordströmin välillä;
    ylioppilaitten mielenosotus Nordströmin hyväksi; rehtorin
    nuhteet ylioppilaskunnalle.
 Sanomalehdistö; J. W. Snellman Kuopiossa; Saima-lehti; sen
    näytenumero, sen kansallinen ohjelma, sen letkaukset ja
    väittelyt, sen kansallisuusartikkelit, sen vaikutus muuhun
    sanomalehdistöön; Saiman vastustajat; "Irokesi-ystävät" ja
    "Järkevät suomalaiset".
 Heräävä nuoruudenharrastus suomenkieltä kohtaan; Castrénin
    luennot; suomenkielisiä puheita ensi kerran osakunnan
    vuosijuhlassa.
 Savolaisten "Lukemisia"; runollinen kevättuulahdus 1845;
    Morgonbladet Berndtsonin ja Elmgrenin aikaan; uusia
    kirjallisia tuotteita.
 Matkani Savoon; käyntini Porvoossa Runebergin luona; Jyväskylä
    ja W. Kilpinen; tulomme Leppävirroille, elämä Kopolanniemessä;
    iloista ylioppilaselämää Kuopiossa; J. W. Snellman; hänen
    kihlausjuhlansa ja iloista seurustelua hänen kanssaan;
    "Pro Muntris Nunibus", purjehdusmatkalla Saimaalla Kellgrenin,
    Ahlqvistin y.m. kanssa: pieni akatemia Punkaharjulla; Sakari
    Sakarinpoika ja Makkonen, Kymäläinen ja Puhakka; Kotimatka
    Imatran ja Viipurin kautta Helsinkiin.
 Valtiollinen taivas: Mentschikoff, Armfelt, Thessleff, v. Haartman,
    Klinckowström, Casimir v. Kothen.
 Helsingin kaupungin edistyminen; julkisia ja yksityisiä
    uudisrakennuksia; liikeolot.
 Ulrikaporin kylpylaitos loistoaikanaan; F. J. Rappe sen
    intendenttinä.
 Kaisaniemi ja sen hautapuhe.
 Helsingin teaatteri: Hornicke-Reithmeyerin ooppera; Torsslow;
    Fredr. Deland ja ensimmäiset kotimaiset kappaleet; Almlöf
    ja Jolin; Pierre Deland; Gehrmanin ooppera: Hessler; kotimaisen
    teaatterin unelmia; tyytymättömyys teaatteritaloon; kotimaisia
    seuranäytelmiä; suomenkieli näyttämöllä.
 Säveltaide; F. Pacius ja hänen toimintansa; matkustavia
    soittotaiteilijoita; kotimaisia konsertinantajia ja säveltäjiä.
 Taideyhdistys perustetaan; sen ensi vuosipäivä ja näyttely;
    Walleen, Topelius, Cygnaeus.
 Länsisuomalaisen osakunnan syntymä ja yhdistysjuhla;
    ylioppilaskemut Runebergille.
 J. G. Leistenius ja hänen runoutensa.
 J. J. Nordströmin lähtö yliopistosta ja muutto Ruotsiin.
 Rob. Tengströmin kuolema.
 Runebergin "Maamme" laulu.
 Akateeminen lauluyhdistys perustetaan.
 Saima lakkautetaan; Litteraturbladet.
 Suomenkielistä sanomalehdistöä vainotaan; Kanava; Gottlundin
    lehdet; Suometar.
 Toimenpiteitä suomenkielen hyväksi; kysymys suomenkielen
    professorin virasta.
 Suomalaisten kielipyrintöjen edistyminen; Suomalaisen
    kirjallisuuden seura; nuoruuden intoa; aijottu liitto.
 Professori Grot; asetuksia venäjänkielen hyväksi; mieliala
    muuttuu; mielenosoituksia; Grot eroo.
 Promotsioonit 1847; matkani Ruotsiin; historiallisia ja
    valtiollisia opintoja.
 Ensi tiedot helmikuun vallankumouksesta 1848.
 Varakansleri Thessleffin kuolema: kenraali J. M. Nordenstam
    varakanslerina.
 Toukokuunjuhla 1848; Suomen lippu, Paciuksen "Maamme",
    Cygnaeuksen puhe; Topeliuksen "Suomen nimi".
 Uusi varakansleri ja ylioppilaat; Rein rehtorina;
    pahempia ikävyyksiä
 Snellman hakee filosofian professorinvirkaa; Aminoff saa sen;
    nuorison mieliala; naukujaiset; Snellman muuttaa Helsinkiin.
 Sikermä hallinto-toimenpiteitä: seppeleen huippu: sensuurikielto
    huhtik. 3 p:ltä 1850.
 Vänrikki Stoolin Tarinat ilmestyvät.
 Henkinen virkeys Helsingissä; kotiinpalaavia tiedemiehiä;
    kirjallisia iltamia.
 Kandidaattitutkinto ja maisterinvihkiäiset 1850.

NUORUKAISIJÄSTÄ MIEHUUDEN IKÄÄN 1850-1860.

 Mieliala 1850-luvun alkaessa.
 Promotsioonin jälkeen.
 Yliopiston oloja; "Nordenstamin riehunta"; kurinpitotoimenpiteitä;
    vormupuvut; ylioppilaiden tarkastajat ja pedellit; konsistorion
    vastalause; varakanslerin väkivaltaisuuksia; konsistorion uusi
    valituskirja.
 Castrén ja Wallin.
 Yliopiston 25-vuotinen kanslerinjuhla; Nordenstamin tanssiaiset;
    Kansleri-perintöruhtinas saapuu Helsinkiin; Castrén,
    ensimmäinen suomenkielen professori.
 Kenraalikuvernöörinapulainen P. Rokassovsky.
 Topeliuksen "Viidenkymmenen vuoden perästä"; Berndtsonin
    "Elämän taistelusta"; teaatterinjohtajat P. Deland ja
    E. Stjernström.
 Hallitus ja suomenkieli; Suomalaisen kirjallisuuden seura;
    Yliopiston kirjastossa palvelemassa.
 Matka Tanskaan; oleskelu Kööpenhaminassa.
 Mieliala maassa 1852; "Kaarlo kuninkaan metsästys";
    M. A. Castrénin kuolema: tulipalot Porissa ja Vaasassa.
 Uusia yliopiston ohjesääntöjä; ylioppilaspolemiikkia.
 Wallinin kuolema.
 Morgonbladetin toimittajana; maan sanomalehdistö; painotarkastus.
 Teaatteri: Topeliuksen "Regina von Emmeritz"; Fassin oopperaseurue;
    Roosin ja Hesslerin seurueet.
 Musiikki-elämä; koti- ja ulkomaisia konsertinantajia; taiteellisia
    iltamia.
 Teos "Finlands minnesvärda män"; kirjasia paloviinaa vastaan.
 Kolera 1853.
 Morgonbladetin laajennus 1854; polemiikit: vilkasta aikaa.
 Itämainen kysymys; sota alkaa Tonavan varrella; sotavalmistuksia
    Suomessa; Keisari Nikolai poikineen käy Helsingissä.
 Innokkaita sotavarustuksia; jäähyväisjuhlia suomalaisille joukoille;
    venäläisiä joukkoja saapuu; sodan pelko; Helsingin kaupungin
    kehitys seisattuu; näkö- ja sähkölennätinlaitokset; kauppalaivaston
    tappiot; meriliike katkeaa.
 Höyrylaivaliike ennen sotaa.
 Sotatapaukset Suomessa alkavat; kahakka Tammisaaren edustalla;
    "ensi veripisara"; eri käsityksiä sodasta; Plumridgen ilkityöt;
    Kokkolan tapaus; ensi ryntäys Bomarsundia vastaan.
 Ruotuväkeä kootaan; Bomarsundin hävitys; Hangöudd räjäytetään;
    aselepo talviajaksi.
 Kenraali Berg v.t. kenraalikuvernööriksi; jäähyväispitoja
    Rokassovskylle.
 Uusia puolustustoimenpiteitä; "Sana aikanansa"; odotetaan siivosti.
 Keisari Nikolain kuolema; sen vaikutus; ruhtinas Mentschikoff saa
    virkaeron; Berg vakinaiseksi kenraalikuvernööriksi; lähetystö
    ja surujuhla.
 Eroni Morgonbladetin toimituksesta.
 Jännitystä ja levottomuutta keväillä 1855; muuttoni maalle.
 Viaporin pommitus.
 Sevastopolin antautuminen; rauhan toiveet.
 Varakanslerin vaihdos; vphra Munch Nordenstamin sijaan.
 Keskusteluklubissa Snellmannin seurassa.
 Paljastettu vakooja.
 "Töölön tapaus".
 "Sota-tiedekunta".
 J. W. Snellman nimitetään professoriksi; Fischer saa virkaeron.
 Pariisin rauha; keisari Aleksanteri II käy veljineen Suomessa;
    keisari senaatissa; hallitusohjelma.
 Riemu rauhan johdosta; juhlapäivälliset huhtik. 29 p:nä;
    kenraalikuvernöörin puhe.
 Virallinen suomenkielinen sanomalehti; kenraalikuvernööri
    ja suomenkieli.
 Keväisiä tunteita; "toiset ajat".
 Lähtöni ulkomaille; jäähyväiset kahdeksi vuodeksi; alakuloisena;
    Tukholmassa; vanhoja ja uusia tuttavuuksia; A. M. Myhrberg;
    koko talvi Pariisissa; kesä 1857 Schweitzissä; ampumajuhla
    Bernissä; syksyllä Saksassa; talvi Tukholmassa; suomalaisia
    ystäviä siellä; paluu Helsinkiin toukokuussa 1858.
 Vuodet 1856-58 Suomessa; kenraalikuvernöörin matka maassa 1856;
    kruunaus Moskovassa; uusia kouluja ja kaupunkeja; Saimaan
    kanavan vihkiminen; yliopiston kruunausjuhla; kuuluu sana
    "valtiopäivät"; suuria komiteoja; kansakoulukysymys;
    Helsingin-Hämeenlinnan rautatie; vphra v. Haartmannin
    lauselma; Langenskiöld rahavarainpäällikkönä; toimenpiteitä
    merenkulun hyväksi: uusia höyrylaivayhtiöitä; sotaväen
    sijoituskysymys; Suomen asiain komitea Pietarissa;
    senaattorit; yliopiston juhla 1857; ruotsalaisia ylioppilaita
    vieraina maisterivihkiäisissä; jäähyväisjuhla ruotsalaisille;
    Ad. Nordenskiöldin maanpako; kansallisjuhla Runebergille;
    Snellman ja maastamuuttaneet suomalaiset; toimenpiteitä
    suomenkielen hyväksi; kirjallisuus ja sanomalehdistö;
    maalaus- ja kuvanveistotaide; teaatteri ja säveltaide.
 Tuumat ylioppilastalon aikaansaamisesta: kirjalliset iltamat,
    seuranäytelmät, laulajaretket, ja ylioppilasteaatterit
    sen hyväksi.
 Liike v. 1808 sotavanhusten hyväksi; varojenkeräyksiä ja iltamia.
 Suomen kaarti sodan aikana; Rob. Lagerborg.
 Uuden lehden suunnitelma; Papperslyktan.
 Isänmaallisia toiveita; valtiopäiviä toivotaan.
 Suomalaisen kirjallisuuden seura; vainajat; J. T. Tengström,
    H. Kellgren, E. A. Ingman; Porthanin kirjoitukset;
    "Jungfennomaanit".
 Papperslyktanin näytenumero, toimitus, avustajat: väittely
    kansallisuusasiasta Snellmannin kanssa.
 Painotarkastus; kreivi Berg ja rahvaanlehdet; Folkvännen;
    neuvoja sanomalehtien toimittajille.
 Valtiollinen aamuherätys; virkeä ystäväpiiri.
 Fab. Langenskiöld valtiovarain päällikkönä; kauppasuhteet
    Venäjään; raha-asiat; Hypoteekkiyhdistyksen ja Suomen yhdyspankin
    perustaminen; Henr. Borgström.
 Valtiopäivävalmistnksia; epäilyksiä valtiopäiväin suhteen.
 Ritariston ja aatelin komiteain kokous; kysymys ritarihuoneesta.
 Varjonpelkoa; Lainopillinen yhdistys; koulunopettajain kokoukset;
    Teollisuusyhdistys.
 Varojenkeräykset Porthanin patsaan hyväksi; kotimaisen
    teaatterin pyrinnöt; ylioppilasten dramaattinen yhdistys:
    teaatterikoulurahasto.
 V:n 1860 maisterivihkijäiset; vieraita Ruotsista; G. Montgomery
    ja J. J. Nordström; promotsioonitanssiaiset; mielenosoitus
    kreivi Bergiä vastaan; kreivit Berg ja Armfelt vihamiehiä.
 Uuden teaatteritalon vihkiäiset: pysyvä teaatteriorkesteri;
    vanha teaatteritalo.
 Kaasuvalaistus Helsingissä; asematalo rakennetaan; kolme uutta
    kirkkoa; kaupunki kasvaa.
 Hels. Tidningar; toimituksenmuutos vuodesta 1861: Papperslyktanin
    ottavat Berg ja Lagerborg haltuunsa.
 Vänrikki Stoolin tarinain toinen kokoelma ilmestyy.

VUOSI 1861.

 Uudenvuodentoiveita: suuria liikkeitä maailmassa.
 Suomessa aluksi kaikki on hiljaista; U. Cygnaeuksen kansakouluehdotus;
    Seb. Gripenberg senaattoriksi.
 Salaperäisiä tietoja Pietarista; levottomuutta ja jännitystä:
    kreivit Berg ja Langenskiöld palaavat takasin; valtiosalaisuus
    tulee tunnetuksi.
 Julistuskirja säädyttäin valittavasta valiokunnasta; mieliala
    kiihtyy; valtiollisia kokouksia; pikaviestejä maaseudulle;
    senaatin adressi hallitsijalle ynnä sen vastalauseet;
    tilanomistajia y.m. maaseudulta kokoontuu; suurempia kokouksia;
    katumielenosoituksia; kansalaisadressi hallitsijalle laaditaan
    ja allekirjoitetaan; Snellman ja Langenskiöld; mielten
    tyynnyttämisyrityksiä; julistuskirjan aiheuttajat; Langenskiöld
    edesvastuullinen Pietariin lähetetty kirjeenviejä; reskripti
    senaattori Gripenbergille; ensi levottomuus tyyntyy.
 Isänmaallista laulua; epäluottamusta jatkuu: mitä tehtäviä
    valiokunnalla saattoi olla.
 Valiokuntavaaleja valmistellaan; kreivi Berg saa virkavapautta;
    vphra Nordenstam v.t. kenraalikuvernöörinä.
 Rahaolot ja painotavat.
 Valiokuntavaalit: ritariston ja aatelin; Helsingin porvariston;
    vaalivastalauseita; julistus valiokuntakysymyksistä; nämä
    kysymykset julaistaan.
 Perustuslakien ja valtiopäivätapojen kokoelmat; Paimen ja Rosenborg.
 Puolivirallisia matkoja.
 Snellmannin esiintyminen Litteraturbladetissa; kirjoitus "Suomen
    oloista ja Ruotsin sanomalehdistä"; sen vastustusta, kiihkeä
    polemiikki; kompromissiehdotuksia, kirjoituksia ja adresseja;
    protesteja ja vastaprotesteja; väittelyn loppu.
 Porthanin juhlia; Vern. Holmbergin juhla: Hels. Dagblad perustetaan.
 Kreivi Bergin viimeinen hallituskausi Suomessa; eräs vphra Munckin
    antama uutinen; kreivi Bergin ero; vphra Rokassovsky
    kenraalikuvernöörinä; ilonpurkauksia.
 Uusi kenraalikuvernööri tuo lupauksen valtiopäiväin pian
    tapahtuvasta kokoonkutsumisesta; uusi mielenosoitus;
    naukujaiset painotarkastajille.
 Kehotuksia uusien paino-olojen aikaansaamiseksi; sensuuria
    koskeva julistus; komitea uutta painolakia varten.
 Vuosi päättyy; seuraukset siitä, että maa oli puolustanut
    perustuslakiensa pyhyyttä.



KUUDEN VUOSIKYMMENEN AJOILTA



SUOMALAISELLE LUKIJALLE.


Se teos, joka nyt saapuu maamme suomalaiselle yleisölle, herätti, kun
se noin yhdeksän vuotta sitten ruotsiksi ilmestyi, varsin suurta
mielenkiintoa maassamme. Se oli -- ja on vieläkin -- ensimmäinen ja
ainoa elämänhavaintojen ja muistelmain kokoelma, joka koskettelee
tuota Suomelle niin äärettömän tärkeätä kehityskautta, joka ulottuu
1830-luvun alulta 1890-luvun alulle. Persoonallisten muistojen ja
vaikutelmien keveässä, usein pirteässä, usein lämpösesti innostuneessa
muodossa, mutta samalla historiallisella tarkkuudella ja
tunnollisuudella, valaisee se olojemme kehitystä, tapauksiamme ja
vaiheitamme kansallisen heräämisemme ja miehistymisemme ajoilta.
Kosketellen tämän tärkeän kehityskauden niinhyvin synkempiä kuin
valoisampia ajanjaksoja, tarjoa se, paitsi opettavaa ja hauskuuttavaa
historiallista lukemista, monta nykyhetkellekin valaisevaa
vertauskohtaa, joita on hyödyllistä nykyisin palauttaa mieleen. Onpa
senvuoksi suomenkielisenkin yleisön syytä tutustua tähän laivaukseen
"Kuuden vuosikymmenen ajoilta", jonka on kirjoittanut mies, joka
avoimin silmin ja herkällä mielellä on maamme kehitystä tältä ajalta
seurannut.

Suomennostyössä on alkutekstiä sanottavitta muutoksitta seurattu.
Joitakuita harvoja kohtia, kuten selontekoja Helsingissä esiintyneiden
ruotsinmaalaisten näyttelijäseurojen kokoonpanosta, on hieman
lyhennetty, joku teokseen lainattu ruotsinkielinen runo, joka ei
tekstiin ole aivan välttämättömästi kuulunut, on esitetty
suorasanaisesti taikka jätetty pois, jonkun ainoan vähäpätöisen
asiallisen korjauksen on suomentaja tehnyt. Kuvia, joita
ruotsinkielisessä painoksessa ei ollut, on kustantaja suomennokseen
hankkinut. Persoonallisuus on näissä Aug. Schaumannin muistelmissa
hyvin silmiinpistävänä piirteenä ja se on tietysti ollut
suomennoksessakin säilytettävä.

_Suomentaja_.



Lapsuuden ajat 1830-1840.


Vasta seitsemäntoista vuotta oli Suomi ollut yhdistettynä Venäjän
valtakuntaan, kun minä, 1826, ensi kerran päivänvaloa katselin.
Helsinki, jossa synnyin, oli vasta seitsemän vuotta ollut maan
hallinnon keskuspaikkana. Yliopisto ei ollut vielä tänne muuttanut,
vaan kahden vuoden perästä oli se määrätty muutettavaksi.

Vanhempani olivat tulokkaita uusiutumaisillaan olevaan nuoreen
pääkaupunkiin. Senaatin virkamiehenä oli isäni senaatin mukana syksyllä
1819 perheineen muuttanut tänne Turusta. Kuuluen sukuun, jonka kaikki
miespuoliset jäsenet puolentoista vuosisadan ajan olivat olleet
sotureita -- niinkuin hänkin aikusemmin, -- kaikki, melkein
poikkeuksetta, turkulaisissa rykmenteissä, oli hän syvästi kiintynyt
kotipaikkaansa, Turun lääniin, sekä sen muistoihin. Samoin oli
äitinikin, papintytär Nousiaisista, samasta pitäjästä, josta hänen
miehensäkin oli kotosin. Sekä isäni että äitini näyttivät molemmat
tavallaan olevan ylpeitä siitä, että olivat syntyneet pitäjässä, jonka
kirkkoa sanotaan Suomen vanhimmaksi, jonne piispa Henrikin maalliset
jäännökset haudattiin ja missä kristinuskon ja länsimaisen sivistyksen
ensimmäiset siemenet kylvettiin suomalaiseen maahan.

Jos Suomen uusi pääkaupunki jo oli ehtinyt käydä rakkaaksi perheelle,
niin ei ollut rakkaus vanhaa pääkaupunkia eikä sen ympäristöä kohtaan
kylmennyt. Turkuun sekä sen oloihin suuntausi keskustelu kodissani
alinomaa. Turun tuomiokirkon, linnan, akatemian ja muut historialliset
muistot tunsin siis jo lapsuudestani saakka. Vuoden 1827 Turun palo,
tuo suuri kansallisonnettomuus, oli muistini vanhimpina aikoina melkein
joka päivä puheenaineena. Isäni, joka tunsi joka kujan ja talon
vanhassa Turussa, ei koskaan lakannut kauhulla kuvaamasta tuota suurta
hävitystä, jossa hän ei tosin ollut saapuvilla ollut, vaan jonka hän
siltä yksityiskohtia myöten tunsi. Ja syvästi meidän talossa
oivallettiin, kuinka kipeästi Turun asukkaihin koski, kun heiltä
onnettomuuden lisäksi riistettiin vielä yliopistokin.

Turussa ja sen lähitienoilla asuvain useiden sukulaisten kanssa kesti
vilkasta vuorovaikutusta. Ei kulunut vuottakaan, ettei isäni jonkun
perheensä osan kanssa olisi käynyt Turussa. Muuta matkustuskeinoa ei
1830-luvun lopulle asti ollut Helsingin ja Turun välillä kuin maantie.
Matkaa kesti siis runsaasti kaksi päivää, -- se oli sangen pitkä ja
vaivaloinen. Mutta kernaasti me ne vaivat kestettiin; jokainen
kievaritalo oli kuin erikoinen tuttavani, jonka vieläkin selvästi
muistan.

Ilmakehä, jossa kasvoin, ei siis hetikään ollut puhtaasti
helsinkiläinen. Ja se seikka, että silloin nuoressa pääkaupungissamme,
tulevaisten toivojen ja pelkojen kaupungissa, alinomaa vielä saimme
tuntea muistojen pääkaupungin menneitä tuulahduksia, opetti meitä
kenties vähän avarammalti asioita katsomaan, niinhyvin ajan kuin
paikankin puolesta.

       *       *       *       *       *

Isäni oli, kuten mainittu, senaatin virkamies, ja hänen seurapiirinään
olivat siis etupäässä toverit hallitusvirastosta. Hyvin läheisissä
tekemisissä oli hän kumminkin myöskin eräiden yliopiston professorein
ja muiden opettajain kanssa. Nuoremmalla yliopistomaailmalla oli
sitäpaitse lapsuuteni aikoina pysyvä edustajansa kotitalossamme,
vanhempi silloin elävistä veljistäni, Frans, kun näet silloin äsken oli
päässyt fil. kandidaatiksi ja opiskeli edelleen jumaluusopillista
tutkintoa varten. Hänen ja kolmen nuoren, täysikäisen sisaren tuttavina
seurusteli joukko nuoria miehiä, akadeemikkoja, sotilaita ja
siviilivirkamiehiä, talossamme, jossa vieraita kernaasti
vastaanotettiin.

Lapsuudestani saakka olin siten tilaisuudessa näkemään ja tuntemaan
useita maamme enin arvossapidettyjä vanhempia miehiä, sekä valtio- että
tiedemiehiä, samoinkuin nuorempia, toivorikkaita miehiä, ja saamaan
heiltä vaikutuksia.

       *       *       *       *       *

Vanhimpien muistojeni aikoina oli "sota" sana, jota alinomaa kuultiin,
josta varsinkin vanhemmat puhuivat. Olihan tuo "sota" -- 1808-09 vuoden
sota, -- jota oli käyty vähän enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten,
tuottanut niin suuren mullistuksen maan asemaan, ja yleisenä
puheenaineena oli siis vielä tuo tapaus, "jolloin venäläinen tuli
maahan" (kuten kansan puheessa sanottiin), se oli kuin suuri rajakivi
entisyyden ja nykyisyyden välillä. Ei tarvinnut olla kysymystä
ainoastaan valtiollisista, vaan kaikenlaisista yleisistä ja
yksityisistäkin asioista, kun aina oli tapana sanoa: se tapahtui ennen
sotaa tai ennen venäläisen maahantuloa, taikka jälkeen venäläisen
maahantulon.

Varsinkin keskusteltiin meidän suletuimmassa perhepiirissä sodasta ja
sen yksityisistä tapauksista hyvin usein. Isälleni se oli mitä rakkain
aine ja kun hän illoilla illallisen jälkeen rupesi kertomaan
sotamuistojaan, silloin unehtui meiltä nuorimmiltakin lapsilta uni.
Hyvin siten tutustuimme sodan sekä kunniakkaisiin että raukkamaisiin
vaiheisiin ja henkilöihin: Siikajoki, Revolahti, Lapua, Alavus,
Adlercreutz, Klingspor, Kustaa IV Aadolf, Svartholma ja Viapori, kaikki
olivat ne tuttaviamme. Kertomukset perustuivat aluksi persoonallisiin
muistoihin ja suullisiin tarinoihin; mitään painettuja sotakuvauksia
ei silloin vielä ollut ilmestynyt. Kun sitten, 1830-luvulla,
Suchteleinin, Holmin, Aminoffin y.m. teokset vähitellen ilmestyivät,
antoivat ne aihetta perheen keskuudessa uusiin kyselemisiin ja
muistelmiin.

Isääni itseään oli sodan alussa tavannut se surullinen kohtalo, että
hänet, Turun läänin ratsutilapataljoonan vänrikkinä, komennettiin
Viaporiin linnuepalvelukseen, jossa hän siis sai olla mukana
antautumisessa.

Kuinka hyvin muistankaan vielä hänen kertomuksensa tuosta lannistavasta
tapauksesta, sen syistä, Cronstedtin persoonasta ja luonteesta, naisten
vaikutuksesta, F. A. Jägerhornin toimista ensimmäisenä kavaltajana,
sotaneuvottelun kokouksista Lonnanin karilla, antautumisehtojen
julistamisesta miehistölle sateen ja myrskyn raivotessa, katkeruudesta
joukkojen keskuudessa y.m. Se kaikki oli täydellisesti yhtäpitävää sen
kanssa, mitä siitä sittemmin historia on todeksi osottanut. Suru ja
häpeä sydämmessään kertoi hän näistä seikoista ja surulla ja häpeällä
niitä kuunneltiin.

Sen johdosta, että osa Viaporissa antautuneista upseereista oli
rikkonut antautumisehdot ja palannut palvelemaan Suomen armeijan
riveihin, vangittiin toiset myöhemmin kodeissaan ja vietiin Venäjälle.
Niiden joukossa oli isänikin, joka siten oli saanut viettää noin
neljätoista kuukautta, taikka ajan rauhanteon jälkeen, Kalugan
kaupungissa. Yksitoikkoisesta ja niukasta elämisestä siellä kertoi hän
usein yhtä ja toista. Vaan mistään pahoinpitelystä ei hän toki voinut
valittaa.

Mutta sodan takaisiinkin aikoihin loittonivat vanhempaini ajatukset
usein. Tuo entinen "ruotsalainen aika", jolloin Suomi ja Ruotsi olivat
yhdessä, oli heille kaikille hyvin rakas. Tosin ei kaikki tältä ajalta
ollut kehuttavaa, varsinkaan tuon ajan viimeisiltä vaiheilta, ja
etenkään ei säästetty Kustaa IV Aadolfin naurettavaa itsepäisyyttä eikä
useimmissa suhteissa kurjaa hallitusta; vaan Kustaa III, Kaarlo XII.
Kustaa II Aadolf, Kustaa Vaasa, koko Ruotsin loistava historia, olihan
se kaikki meidänkin, -- ja kun siitä puhuttiin, pääsi usein hiljainen
nöyryyden huokaus puhujan huulilta: se oli mennyttä aikaa, joka ei
ollut koskaan palaava!

Ruotsin historia tunnettiin meidän talossa ehkä paremmin kuin muuten
yleensä. Isäni oli sitä paljo lukenut: hänellä oli suuri kirjasto, jota
hän myötään lisäili, niin että se historiallisen ja lainopillisen
kirjallisuuden puolesta oli yksi täydellisimpiä maassamme, ja
historiallisiin aineisiin hän mielellään ympäristönsä ajatukset veti.
Varsinkin hänen kahdessa nuorimmassa pojassaan, veljessäni Otossa ja
minussa, heräsi siten aikusin historiallisia harrastuksia. Emme olleet
vielä paljo kirjoitustaitoa oppineet, kun jo laadimme täydellisiä
Ruotsin kuningasten luetteloja hamasta historiallisen arvostelun
sittemmin hylkäämistä esi-Odinin hallitsijasuvuista asti aina Kaarlo
XIV Juhanaan saakka. Fryxellin kertomukset, joita kuusi ensi osaa
ilmestyi ensimmäisellä vuosikymmenelläni, olivat meidän mielilukemista;
yhä uudelleen ne luettiin. Emme myöskään koskaan väsyneet katselemaan
niitä historiallisia kuvateoksia, joita saatavissa oli. Ruotsalaisen
kilpikirjan tunsimme koko tarkoin ja sinettien kokoamista innolla
harrastimme. Leikeissämmekin esiintyi väliin Ruotsin historiaa. Erään
vuosittain ilmestyvän historiallis-runollisen "Lasten kalenterin"
kuvain mukaan sommiteltiin pieniä kuvaelmia, esittäen Kustaa Vaasaa
Taalainmaalla, Kustaa Aadolfin pelastumista Erik Soopin avulla,
Benderin kahakkaa ja Kaarlo XII:n kuolemaa, -- niin, Tukholman
verilöylystä ja Ribbing-suvun jäsenten surmastakin otimme aiheita
kuvaelmiimme.

Siten tuntui Ruotsi vielä tavallaan meistä isäinmaalta. Erikseen
Suomesta ja sen historiasta ei ollut kuvia eikä kirjoja olemassa
nuorisoa varten. Mitä omasta maasta sai kuulla, se kerrottiin vain
suupuheessa.

       *       *       *       *       *

Jos nuoruuteni aikoina vielä tunnettiinkin lujia siteitä olevan
Ruotsiin, niin eipä oltu toki hetikään tyytymättömiä maan uuteen
asemaankaan. Olot "senjälkeen kuin venäläinen tuli maahan" olivatkin
monessa suhteessa paremmat kuin mitä "Ruotsin aikana" olivat olleet. En
tahdo vielä puhua siitä, minkäverran tunnettiin, että oltiin omaa
kansallisuutta. Mutta oltiinhan varmassa turvassa sodan alinomaa
uhkaavilta vaivoilta. Oli kahdelta keisarilta saatu juhlallisia
vakuutuksia -- vakuutuksia, jotka olivat naulatut kaikkiin maan
kirkkoihin -- siitä, että maan lait, vapaudet ja oikeudet sekä maan oma
hallinto säilytettäisiin aivan erillään venäläisistä. Aineellisessa
suhteessa elettiin useammilla aloilla paremmin kuin ennen. Verot olivat
pienemmät: suostunnat olivat lakanneet, maatullit eivät enää olleet
rasituksena. Uusia virkoja oli perustettu suurissa määrin ja
virkamiehet elivät hyvin runsailla palkoilla. Maa edistyi yhteen jos
toiseenkin suuntaan; se julkilausuttiin kernaasti eikä sitä voinut
eittää. Ennen kaikkea muistettiin, että yliopisto jo 1811 oli saanut
uuden tulo- ja menoarvion, johon sen entistä tuskin voitiin
verratakaan, ja sen lisäksi oli sille, kun se siirrettiin Helsinkiin,
annettu runsaita lahjoituksia, -- sitä kuulin usein suurella
kiitollisuudella mainittavan.

Keisari Aleksanteri I:sen hyvyyttä Suomea kohtaan ei koskaan unhotettu.
Persoonallisuudellaan olikin hän voittanut kaikki, jotka olivat hänen
läheisyyteensä tulleet. Hänen kauneuttaan, hänen lempeyttään, hänen
hyvyyttään kehuttiin rajattomasti. Hänen ensimmäiseltä retkeltään
Suomeen sodan kestäessä ja Porvoon valtiopäiväin aikana ja hänen
pitkältä kiertomatkaltaan v. 1819, Kajaaniin saakka, oli vielä tallessa
useita pieniä kaskuja ja tarinoita, jotka kuvasivat hänen
ystävällisyyttään ja tuttavallisuuttaan, eikä suinkaan vähimmin
muistettu hänen kohteliaisuuttaan naisia kohtaan.

Suuressa määrin ihailtiin myöskin keisari Nikolaita hänen käydessään
Helsingissä 1830 ja 1833. Hänen ylevä, sotilaallinen vartalonsa, hänen
majesteetillisesti kaikuva, käskevä äänensä, hänen hallitsijakatseensa
sai naiset vapisemaan ihailusta, miehet -- pelosta.

Pelko oli muuten Suomessa todellakin läpikäyvänä luonteenpiirteenä
ihmisissä sillä aikakaudella, jossa kasvoin. Ei oltu tyytymättömiä,
elettiinhän yleensä hyvin, mutta oltiin melkein joka hetki valmiita
odottamaan, että jotakin pelottavaa tapahtuisi. Ei uskallettu kaikista
asioista ääneen puhua, kuiskittiin matkareistä, jotka milloin tahansa
voisivat viedä miehen tuntemattomille teille, ja kuinka usein olenkaan
unissani, kuten vielä muistan, äärimmäisessä epätoivossa koettanut
pelastautua huimasti takaa-ajavain kasakkain edestä, vaikka turhaan: --
sellaisissa lapsuudenunelmissa oleskeltiin siihen aikaan!

Onneksi nuo pelätyt seikat eivät usein toteutuneet. Keisari Nikolaikin
tiesi kunnioittaa vannottuja lakeja. Ja venäläisiin kosketuksiin
ruvettiin muuten vähitellen tottumaan ja taipumaan.

       *       *       *       *       *

Vaikutus Suomen yhdistämisestä Venäjään oli pian ruvennut tuntumaan
Helsingin tapoihin ja oloihin. Venäläiset ajopelit, droskat, niihin
kuuluvine ajurinpukuineen, olivat jo lapsuuteni ensi aikoina ruvenneet
tulemaan käytäntöön entisten yksi- ja kaksi-istuimisten kiessien
sijaan. Niitä vuokra-ajureja, joita pääkaupungissa käytettiin,
kutsuttiin jo silloin "issikoiksi". Venäläisiä kauppiaita (toiset
esiintyivät vielä pitkissä parroissa ja kauhtanoissa) ja kauppapuoteja
oli jo joukottain; ruokatavarain kauppa ja osaksi siirtomaankauppa oli
enimmäkseen siirtynyt venäläisten käsiin. Rakennustöissä käytettiin
varsin yleisesti venäläisiä muurareita. Kaupungin arentimaita Töölössä
ja Sörnäisissä viljelivät suurimmaksi osaksi venäläiset puutarhurit,
jotka laudat päälaella kulkivat talosta taloon äänekkäästi tarjoten
kaupaksi kaikenlaisia vihanneksiaan. Teekeittiöt ja venäläiset yönutut
rupesivat yleisesti pääsemään käytäntöön enkä muun ohessa saa unhottaa
myöskään torakoita, jotka "venäläisellä ajalla" olivat tulleet maahan
ja ruvenneet tunkeutumaan taloihin ja joita kauan pidettiin
välttämättömänä pahana, josta ei voi päästä.

Vankka venäläinen sotaväenosasto kaupungissa ja Viaporissa, ainakin
yhtä suurilukuinen kuin nykysin ja siis väkilukuun verraten aivan
toisen kokoinen kuin nykyjään, antoi luonnollisesti venäläiselle
ainekselle melkoisen ponnen. Venäläisiä upseereja, sekä jalkaväen että
laivaston upseereja (joku laivastonosasto oleskeli tavallisesti
talvisin kaupungin tai Viaporin rannassa) oli aina hyvin lukuisasti
saapuvilla julkisissa seurahuveissa ja usein kyllä yksityisissäkin
kesteissä. Työväen- ja palvelijaluokkakin joutui alituiseen tekemisiin
venäläisten kanssa. Jokaiselle oli siihen aikaan miltei välttämätöntä
ymmärtää joitakuita tavallisimpia venäläisiä sanoja.

Edistääkseen venäjänkielen taitoa sivistyneissä luokissa oli hallitus
ryhtynyt tarmokkaisiin toimenpiteisiin. Jo 1812 asetettiin
venäjänkielen opettajia kaikkiin julkisiin kouluihin ja venäjänkielen
opetus kävi kaikille oppilaille pakolliseksi. Vuodesta 1817 täytyi
jokaisen ylioppilaan, jos mieli saada yliopistosta päästökirja valtion
virkaa varten, suorittaa tutkinto venäjänkielessä; tämä määräys koski
vuoteen 1824 asti papeiksikin ja 1831 asti opettajiksi aikovia.
Venäläisten oppi- ja lukukirjain toimittamista oli anteliaasti
kehoitettu ja useita sellaisia oli ilmestynyt. Yliopistoon oli
v. 1828 perustettu silloisen lehtorinviran lisäksi ylimääräinen
professorinvirka venäjänkielessä. Venäjää luettiin siis sangen
yleisesti kouluissa ja yliopistossa. Mutta nämä opinnot eivät jättäneet
erittäin syviä jälkiä. Vastaiset virkamiehet alottivat, kuten käsketty
oli, opintonsa yliopistossa suorittamalla tuon venäläisen tutkinnon --
se tehtiin tavallisesti ensimmäisellä tai toisella lukukaudella -- ja
parin lukukauden kuluttua oli tuo suoritettu tietomäärä unhottunut.
Tuottiko pakollinen venäjänkielen opetus kouluissa muita hedelmiä, kuin
että jokainen koulunkäynyt ihminen osasi venäläiset kirjaimet, sitä en
tiedä.

Suomalaisten ja venäläisten välit olivat kumminkin yleensä hyvät. Tosin
tapahtui joskus pientä sotilasvallattomuutta upseerien ja raakuutta
miehistön puolelta, joka suuttumusta synnytti, ja toisakseen juopuneet
ja tahdittomat ylioppilaat panivat toimeen rumia ja loukkaavia
kahakoita, joista pelättiin koko isänmaalle turmiota. Vaan, kuten
sanottu, yleensä olivat välit rauhalliset ja hyvät. Oli opittu
tuntemaan, paitsi muita venäläisen luonteen piirteitä, heidän
hyväluontoisuuttaan ja arvonantoaan ystävälliselle kohtelulle ja oli
siitä syystä heidän kanssaan tavallisesti helppoa tulla toimeen.

Saman kokemuksen olivat tehneet myöskin ne suomalaiset, jotka olivat
lähteneet Venäjälle sieltä tulojaan hakemaan. Sinne niitä läksi yhä
useampia. Sotilasura keisarikunnassa oli viekotteleva, sillä
loistavalta se näytti. Suomella ei ollutkaan jälkeen 1830-luvun alun
muuta omaa sotaväkeä kuin kaartin pataljoona ja meripuolustusväki. Eikä
ollut suuria vaikeuksia päästä venäläiseen väkeen. Haminan
kadettikoulun käytyään saattoivat suomalaiset nuorukaiset päästä
upseerinvirkoihin venäläisiin kaarteihin taikka muihin joukkoihin.
Tälle tielle antautumista kannatti hallituskin puolestaan myöntäen
vapaapaikkoja, apurahoja j.n.e. Monet maan lahjakkaimmat pojat
joutuivat siis sinne. Kaikkien ura ei toki ollut kovinkaan loistava,
siitä oli meillä omassa perheessämme surullinen esimerkki. Vanhimman
veljeni, Carl Hannibalin, oli suvun vanha soturihalu vallannut; hän oli
ensimmäisnä päässyt kadettikoulusta 1826, oli ratsastavan tykkiväen
upseerina ollut mukana vähän senjälkeen puhenneessa Turkin sodassa ja
hävisi alussa vuotta 1829, matkalla Silistrian ja Schumlan välillä,
kokonaan teille tietämättömille.[1] Mutta toiset menestyivät sitä
paremmin. Eikä kadettikoulu ollut ainoa tie, jota myöten nuoret
suomalaiset soturinalut saapuivat Venäjälle. Aliupseeritietä ruvettiin
yhä yleisemmin käyttämään. Rupeamalla aliupseeriksi Suomen kaartiin
taikka maassa oleviin venäläisiin joukkoihin saattoi silloisten
asetusten mukaan suomalainen mies, jonka isällä oli jokin "arvoaste",
neljässä vuodessa päästä upseeriksi, saattoi päästä kahdessa vuodessa,
jos oli aatelismies ja puolessa vuodessa, jos oli ylioppilas ja
oli suorittanut jonkun opinnäytteen (esim. silloisen pikku
kameraalitutkinnon). Eikä vaatimukset aliupseeriksi pääsemiseksi olleet
suuret: todistus välttävästä terveydestä ja kristinopintaidosta sekä
venäjänkielen ensimmäisten alkeiden taito, -- muut tiedot eivät tulleet
kysymykseen. Vähävaraisemmat säätyperheet maaseudulla eivät senvuoksi
monastikaan huolineet vaivata poikainsa aivoja eikä kustantaa heille
koulunkäyntiä, vaan antoivat heidän vapaasti kasvaa kotona, kunnes
tarpeelliseen ikään olivat ehtineet astuakseen sotilasuralle. Olipa
aivan tavallista, että ylioppilaatkin, jopa hienoimmista suvuista,
vuosikausia komeiltuaan yliopistokaupungin kaduilla ja menetettyään
kaiken tieteilemisen halun, äkkiä pukeutuivat karkeaan, harmajaan
sinelliin ja puolen vuoden perästä esiintyivät uudessa loistossa,
venäläiset vänrikinpoletit olalla. Tietopuoliset vaatimukset upseeriksi
pääsemistä varten eivät olleet paljoakaan suuremmat, kuin
aliupseerinarvoa varten. Siten kasvoi venäläiselle sotilasuralle
antautuvain lukumäärä -- ainakin 1850-luvulle asti -- kasvamistaan.
Yhteen aikaan nousi Venäjän joukoissa upseereina palvelevain
suomalaisten lukumäärä 750:neen. Niissä kahdessatoista n.s.
suomenmaalaisessa linjapataljoonassa, jotka muodostivat divisioonan ja
joihin sisältyi kaikki Suomessa vuodesta 1830 vuoteen 1860 vakinaisesti
oleva venäläinen jalkaväki, oli siten usein puolet upseerien
lukumäärästä suomalaisia. Mutta linjapataljoonat muutettiin sitten
jalkaväkirykmenteiksi ja se venäläinen sotaväenosasto; joka oli Suomeen
sijoitettu, ei uusien määräysten mukaan saanut täällä kauan viipyä, se
oli aina muutamain vuosien perästä vaihdettava; sitä pientä
veljeytymistä, jota oli pysyvissä joukoissa vähinerin tapahtunut,
pidettiin varmaankin vaarallisena.

Venäläisten ja suomalaisten välinen seurustelu oli epäilemättä siiloin
paljoa vilkkaampaa kuin nyt. Ja jos kokoon lapsuudenaikuiset
vaikutukseni yhteen, voin sanoa: mistään erityisestä suomalaisten
vastenmielisyydestä venäläisiä vastaan eivät nämä jälkimmäiset voineet
valittaa, mutta varsinaisesta mieltymisestä ei myöskään voinut olla
puhetta. Venäläinen aines täällä oli ja pysyi jonakin vieraana, jota ei
koskaan meidän omaksi voitu muuttaa.

Palaamista entiseen yhteyteen Ruotsin kanssa ei kukaan enää ajatellut.
Täydellistä sulautumista Venäjään ei kukaan tahtonut ajatella. En
ainakaan minä koskaan kuullut sanoja, jotka toista tai toista olisivat
tarkoittaneet. Yksityisiä onnenonkijoita samoinkuin intoilijoita oli
tietysti silloin niinkuin aina, mutta he eivät tuumiaan ilmaisseet.

Mitä sitten tuohon aikaan oikeastaan tuumittiin? kysyn itseltäni
kaivaen muistojeni etäisimpiä kätköjä. Tuumittiin, se on varmaa, että
Suomi eikä mikään muu, oli meidän isänmaamme ja että tämä maa nyt oli
itsessään jotakin erityistä, joka ei voinut enää muuttua ruotsalaiseksi
eikä koskaan venäläiseksi. Tunsimme itsemme siis suomalaisiksi,
suomalaiseksi kansakunnaksi, jonka tuli kulkea eteenpäin omaa tietään.
Niin tunnettaessa tosin maa huojui jalkojen alla ja eteenpäin
tähystäväin katseen eteen vetäysi sumu. Se oli: jos oli kansallista
itsetietoisuutta, niin ei se vielä kovin lujalle pohjalle perustunut
eikä sitä kannattanut mikään erityisen rohkea luottamus tulevaisuuteen.
Ylpeillä siitä, että Suomi oli "kohotettu kansakuntain joukkoon", ei
ainakaan uskallettu, elettiin, kuten jo sanoin, alituisessa pelon
aikakaudessa. Pidettiin varmimpana, niin luulen, tulevaisuuden suhteen
ajatella ja varsinkin puhua niin vähän kuin suinkin, parhaimpana
hiljalleen alistuen odottaa, mitä vastaiset päivät mahtoivat helmassaan
kantaa.

Aleksanteri I:sen hallituksen viimeisiin vuosiin saakka oli, kuten
tunnettu, korkeammissa valtiomiespiireissä hiljaisuudessa suunniteltu
perustuslaillisen valtiomuotomme kehittämistä säätyjä kokoonkutsumalla.
Mutta mitään sellaista ei enää keisari Nikolain aikana ollut
ajatteleminenkaan. Valtiopäivästä, säädyistä, -- niistä ei puhuttukaan
muuten kuin historiallisina käsitteinä, jotka kuuluivat entisyyteen.
Tiedettiin, että maalla oli perustuslakinsa, joskin niitä silloin
tällöin oli syrjäytetty, mutta niitä pidettiin melkein lukittuna
aarteena, kunnioitustavaativana muinaisjäännöksenä, johon ei ollut lupa
koskea ja jonka sisältöä ei yleisemmin voitu tuntea. Jos puhuttiin
valtiollisista asioista, niin koskivat ne -- paitsi tuota nimitysasiain
aina jännittävää kysymystä -- tavallisesti muistutuksia tai
tyytymättömyyttä jonkun hallinnollisen toimenpiteen johdosta, joka
Pietarissa, jollakin tavoin syrjästä vaikutettua "ruhtinaaseen" (s.o.
kenraalikuvernööriin, ruhtinas Mentschikoffiin), oli saanut
odottamattoman ratkaisun. Tämän ruhtinaan ja kenraalikuvernöörin
kasvava valta ministerivaltiosihteerin, kreivi Rehbinderin rinnalla ja
kysymys tämän edelleen virassaan pysymisestä herätti yleensä syvää
huolta. Erityisesti muistan, minkälainen todellinen huoli valtasi
mielet, kun 1837 äkkiä vanha, kaunis, Ruotsinaikainen "Maaherran"
nimitys muutettiin "Kuvernööriksi." Siinä nähtiin pelolla
lääninhallinnan paljo perinpohjaisempain uudistusten alkua. Sellaisia
uudistuksia ei toki kuulunut, mutta tuo mainittu pelko osottaa, että,
vaikka silloisten painostavain olojen synnyttämä horrostila olikin
suuri, oli kumminkin aina jonkunverran olemassa isänmaallista
valppautta, joka ei typertynyt; nukuttiin, vaan nukuttiin avoimin
silmin, taikka ehkä oikeammin: oltiin hereillään, vaan ei tohdittu
näyttää, että hereillään oltiin.

Unta ja pelkoa oli valtiollisella alalla ja sitä oli saman verran
muillakin aloilla. Niitä kansallishengen virvoittamisen yrityksiä,
joita 1820-luvun nuoret, akateemiset kirjailijat olivat Mnemosynessä ja
Åbo Morgonbladetissa tehneet, ei katsottu ansaitsevan uudistaa. Ei
ollut olemassa ainoastaan uneliasta pelkoa, oli olemassa myöskin
valvova senssuuri. Sanomalehdistössä 1830-luvulla olivat kansallisuus
ja kansallishenki sanoja, joita hyvin varovasti piti käyttää, ne
esiintyivät ainoastaan koristuksina juhlallisemmassa kirjoitustavassa.
Eikä ne liene useammin esiintyneet jokapäiväisissä puheissakaan.
Suomenkieltä, joka oli suomalaisen kansallisuuden varsinainen perustus,
vielä vastaseksi, voinee sanoa, harvat tunsivat. Me kasvava polvi
tiesimme, että suomenkieli oli kansan suuren enemmistön kieli, kuulimme
sitä kadulla ja kyökissä, mutta että tällä kielellä olisi muuta
merkitystä, sitä emme oppineet. Herrasväen joukossa ei yleensä tullut
kysymykseen, että olisi luettu taikka opittu suomenkieltä; suomenkielen
halveksumisesta sen kumminkaan ei tarvinnut johtua. Vanhempani esim.
puhuivat usein ja kernaasti keskenään suomea, mutta sen he
tavallisesti tekivät, kun eivät tahtoneet, että me lapset heitä
ymmärtäisimme. Mitään suomenkielistä kirjallisuutta, sanomalehtiä
taikka kirjoja, ei myöskään ollut sivistyneitä luokkia varten; jos
suomeksi ilmestyi joku muu kuin uskonnollinen kirja, niin herätti se
tosin huomiota ja siitä puhuttiin paljon, sanomalehdissäkin, vaan siitä
puhuttiin melkein kuin jostakin harvinaisuudesta. Gottlundia, joka oli
uskaltanut Tukholmassa ulosantaa "Otavansa", suuren, vaihtelevalla
sisällöllä ja runsailla, värillisillä kuvilla varustetun teoksen, jonka
hän omisti ruhtinas Mentschikoffille, pidettiin, ja osaksi syystä,
jonkinlaisena haaveksivana ihmeilmiönä!

Alussa vuotta 1831 perustettiin kumminkin eräässä Helsingin
vinttikamarissa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Tämän perustetun
seuran merkitys ei kumminkaan ollut itse perustajillekaan hetikään
selvänä. Epäillen ja hapuillen astui seura ensimmäiset askeleensa.
Mutta jo neljän vuoden perästä ilmestyi hedelmänä sen toiminnasta --
Kalevala. Tämän kansallisepoksen ilmestyminen herätti hämmästystä: jo
silloin mainittiin Elias Lönnrotin nimeä ihailulla, sen muistan.
Laajoissa piireissä Kalevalaa tuskin luettiin: sen kieltä oli mahdoton
ymmärtää, niin sanoivat nekin, jotka luulivat osaavansa suomea.
Käännösten ja otteiden kautta saatiin toki vähitellen käsitys sen
sisällöstä: jokainen tunsi ylpeyttä siitä, että meillä oli sellainen
kansallisaarre ja siitä pitäin ruvettiin suomenkieltä katselemaan
toisilla silmillä kuin ennen.

Vasta pari vuotta ennenkuin Kalevala ilmestyi oli Johan Ludvig Runeberg
julkaissut ensimmäiset runovihkonsa. Kun luettiin "Saarijärven Paavo"
"Hauta Perhossa" ja ennen kaikkea "Hirvenhiihtäjät", silloin opittiin
tuntemaan itseään: tunto, että olimme oma kansa, jolla oli oma maa,
että olimme suomalaisia, se kävi siitä selvemmäksi. Sellaisia perin
tuntuvia herätyksiä tuli siis useammilta tahoilta ja ne vaikuttivat,
ettei aikojen raskaan painon alle vaivuttu ikuiseen uneen, että
kansallistunnetta voitiin pitää vireillä, kunnes tuli aika, jolloin
suuremmalla rohkeudella ja täydellä tajunnalla voitiin silmäillä
tulevaisuuteen.

Suuria valtiollisia tapauksia sattui Euroopassa 1830-luvun ensi
vuosina. Se niistä, joka oli Suomea lähellä ja josta minulle on
joitakin muistoja säilynyt, oli Puolan vallankumous. Sodassa tämän
kukistamiseksi läksivät suomalaiset joukot -- taikka suomalainen
joukko, sillä Suomessa ei ollut silloin enää kuin yksi pataljoona --
ensi kerran taisteluun venäläisten kanssa yhdessä. Pidettiinkö Suomen
kaartinpataljoonan viemistä taisteluun ulkopuolelle maamme rajojen
muuna kuin ehdottomana välttämättömyytenä, sitä en tiedä. Mutta varmaa
on, että pataljoonan vähän ennen tapahtunut korotus kaartiksi oli kovin
hivellyt pientä kansallisturhamaisuuttamme, ja että siis oltiin
erittäin ylpeitä tuosta joukosta ja että senvuoksi sen osanottoa
"Puolan sotaan" sitä suuremmalla mielenkiinnolla seurattiin. Jokaista
kunnioittavaa mainitsemista, jokaista tunnustusta, joka sodan kestäessä
tuli sen osaksi, tervehdittiin, riippumatta kaikesta muusta, ilolla ja
sitä käsitettiin suomalaisen nimen niittämäksi kunniaksi.

Soturikunniaa ei koskaan tappioitta niitetä. Tuntuvia vahinkoja kärsi
Suomenkin kaarti Puolan sodan aikana. Pataljoona marssi Helsingistä
sydäntalvella (1831) ja sen oli jo ensimmäisinä 11 päivänä kulkiessaan
Pietariin kestettävä 26 asteen pakkasta. Kokonaista 77 miestä oli,
kuten sittemmin selville saatiin, jätettävä eri sairaaloihin omaan
maahan, useimmilta kädet tai jalat paleltuneina. Sellaista ei silloin
tietysti voitu kertoa. Mutta kotitaloni eteisessä näin sittemmin --
hyvin sen vielä muistan -- useita sellaisia paleltuneita entisiä
kaartilaisia, yhden vailla jalkaa, toisen vailla kättä, ja he pyysivät
eläkettä tai apua isältäni, jolla virkansa puolesta oli sen kanssa
tekemistä. Samaan kohtaloon joutui kai vielä muita marssiessaan
edelleen Venäjän läpi; niiden lukumäärä, jotka sotaretken aikana
kuolivat sairaaloihin taikka kaatuivat tappelutantereille, mainitaan
kaikkiaan nousseen 300:taan. Pataljoonaa, johon sen lähtiessä kuului
noin 600 aseellista miestä (yhteensä upseerien, soittokunnan ja
aseettomain kanssa 740 miestä), vahvistettiin, sen ollessa
kotimatkalla, täältä lähetetyllä 145 mieheen nousevalla varaväellä. Ja
kun joukko huhtikuussa 1832 Räävelin yli oli palannut Helsinkiin ja
asettui jumalanpalvelukseen torille kasarminsa eteen -- minulla oli
unohtumaton onni koko perheemme kanssa eräästä kasarmin kanslian
ikkunasta katsella tuota juhlallista toimitusta --, silloin olivat
upseerien ja soturien rinnat kunniakkaasti koristetut Yrjönristeillä.
"Puolan sodan kunniamerkillä Virtuti Militari" sekä "Mitalilla Varsovan
valloittamisesta" mutta koko Suomen kaartia ei ollut silloin jälellä
kuin vähän päälle 80 miestä. Venäjän ja Puolan sairaaloista palasi
sittemmin kyllä useita sinne jääneitä pataljoonan osia, mutta näistäkin
suuri osa peitettiin pian kotiintulon jälkeen hautaan niiden tautien
johdosta, joita sotaretkellä olivat saaneet.

Venäläisten kiihko-patrioottien, kun mahtipontisesti kuvaavat, miten
paljo venäläistä verta on vuodatettu Suomen yhdistämiseksi Venäjään,
sopisi muistaa, että mainitussa Puolan sodassa samoin kuin toisissa,
myöhemmissä sodissa, jokunen pisara suomalaistakin verta on vuodatettu
samaisen yhdistymisen puolesta.

       *       *       *       *       *

Helsinki oli lapsuuteni päivinä vielä sangen pieni kaupunki. Sen
asukasmäärä oli 1830-luvun alulla noin 12,000 henkeä ja se nousi saman
vuosikymmenen lopulla 16 tai 17.000:ään henkeen. Väkiluku ei siis
erittäin huimaavalla kiireellä lisääntynyt. Kaupungin järjestämistä ja
uudestarakentamista jatkettiin kyllä Ehrenströmin tekemän suunnitelman
mukaan lakkaamatta, ja varmasti, mutta ilman hätäilemistä. Useat
muhkeat yksityiset ja yleisetkin rakennukset, jotka olivat valmistuneet
tai tekeillä, enimmät Engelin piirustusten mukaan, antoivat jo
kaupungille jonkunlaisen pääkaupunkileiman. Mutta vasta suunniteltujen
suorain ja leveiden katujen välissä ja palatsimaisten rakennusten
lomassa säilyivät vielä kauan 1700-luvun, vanhan Helsingin, jätteet,
puhumattakaan niistä kaupunginosista, jotka olivat kaupunginosia
ainoastaan asemakartalla, mutta todellisuudessa vielä olivat veden alla
taikka maamiehen viljavainioina, hiekkasärkkinä tai jyrkkinä mäkinä.

Helsingin keskustana oli Senaatintori ja Kauppatori, joiden varsilla jo
1830-luvun keskipaikoilla oli melkein samat rakennukset, kuin vielä
nytkin. Puita oli istutettu "Esplanaadille" -- s.o. Kauppatorin ja
nykyisen Heikinkadun väliselle linjalle -- 1820-luvun lopulla ja ne
kasvoivat vähitellen. Kasarminkatu ja Etelä-Esplanaadikatu ynnä niiden
väliset korttelit Erottajaan ja Kolmikulmaiseen toriin saakka sekä
Uniooninkadulle asti oli ensimmäiseksi rakennettu uuden kaupunginaseman
mukaan. Erottajan ja Kolmikulmaisen torin länsipuolinen osa, n.s. Uusi
kaupunki, oli Fredrikinkatuun asti rakennettu ja melkein yhtä etäälle
oli Kampin puolella ehditty, pohjoisin katu oli Eerikinkatu. Kampin
nummella oli sotaväen harjoituskenttä ja Hietalahden tienoilla ei ollut
vielä muita rakennuksia kuin kaartin sairaala, Sinebrychoffin
olutpanimon ensi alkeet ja teurastuslaitos. Siitä eteläänpäin olivat
Punavuoret vielä alkuperäisessä tilassaan: siellä oli pari riviä
turvekattoisia kalastaja- ja merimiesmökkejä ja korkeampaa teollisuutta
edusti siellä Röön köydenpunomarata.

Nykyisen Helsingin komein keskipiste Mikonkadun tienoilla oli siihen
aikaan mutanen lampi (Gloet), jota koko lapsuuden aikani lakkaamatta
muutettiin järvestä maaksi. Vesiraja siirtyi siten Esplanaadin
tienoilta askel askeleelta vähitellen pohjoiseen päin. Sieltä annettiin
ilmaiseksi rakennustontteja sillä ehdolla vain, että ne määrätyn ajan
kuluessa olivat täytettävät ja rakennettavat. Mutta pitkälle 1840-lukua
mentäessä oli nykyinen Rautatietori vielä haiseva vesirapakko. Lammikon
ranta sitävastoin ja kalliorinne sen itäpuolella, nykyiseltä
Aleksanterinkadulta aina Kaisaniemen puistoon, oli vanhastaan
tiheäänrakennettu kaupunginosa, jonka vanhat talot ja kadut pian
hävisivät uuden rakennussuunnitelman tieltä. Kaisaniemi, jota
kutsuttiin "Yleiseksi kävelypaikaksi" ja "Seurapuutarhaksi", oli isoksi
osaksi vasta istutettu; kasvitieteellinen puutarha kasvihuoneineen
saatiin kuntoon pian yliopiston muuttamisen jälkeen Helsinkiin.
Kruunuhaka Elisabetintorin tienoilla oli kaupungin uusimpia osia;
vaikka se etäinen kaupunginosa olikin, oli se aina hyvässä huudossa ja
siellä asui aina useita kaupungin hienoimpia perheitä. Estnäsin mäeksi
kutsuttiin seutuja Maarian ja Vironkadun yläpäässä ja sen
Senaatintorille viettävää rinnettä sanottiin Suoksi, jossa oli
vanhoilta ajoilta Suuri ja Pieni Hämeenkatu y.m. katuja, joihin uusi
kaupunginjärjestys ei pitkiin aikoihin paljoa koskenut, mutta jotka
sitten 1830-luvun lopulla yhtäkkiä muutettiin. Viimeinen ja kauan
muiden jälkeen säilynyt osa vanhaa Helsinkiä oli Katajanokka, jonka
muinaisaikaisen muodon vanhat ihmiset vieläkin muistavat.[2]

Eteläsatama oli reunustettu puu-laitureilla Katajanokalta aina
Saunakadun varrelle, vielä 1890-luvun lopulla säilyneiden
makasiinirivien luo. Pohjoissatamassa ei vielä ollut laitureita. Kaikki
torit, kuten Erottaja, eivät vielä olleet kivitetyt. Suurista kaduista
oli Uniooninkatu -- tämän nimen sille antoi, merkittävästi kyllä,
Aleksanteri I itse vahvistaessaan kaupunginaseman, uudisrakennuskomitea
oli sen ehdottanut Aleksanterinkaduksi -- koko pituudeltaan valmis.
Samoin Etelä-Esplanaadinkatu. Bulevaardinkatua vähinerin kivitettiin.
Heikinkatuja ei oltu vielä alotettukaan eikä niiden puistoja. Kaupungin
tullipuomi oli vielä minun muistini aikana nykyisen Aleksanterinkadun
päässä. Pohjois-Esplanaadinkadun keskikohta oli vesiperäinen ja sen
läntinen pää vailla rakennuksia; ainoastaan Uniooninkadun ja
Fabianinkadun välisellä alalla oli runsaammin liikettä.
Aleksanterinkatu taikka Rauhankatu, joksi sitä silloin kutsuttiin, oli
senaatintorin kohdalla ja siitä rantaan asti kaupungin vanhin ja
pulskin katu, sen länsipäätä, joka päättyi Glo-lammikkoon, täytettiin
vähinerin, vaan Hagasundinkadun tienoille keskeytyi täyttäminen
pitkäksi aikaa.

Suurista yleisistä rakennuksista ei moni ole muistojani vanhempi.
Senaatintalo ynnä sen eteläinen ja itäinen sivusta oli valmistunut
jo 1822; samoihin aikoihin oli syntynyt myöskin silloinen
kenraalikuvernöörintalo tai nykyinen Raatihuone, sekä nykyinen
kenraalikuvernöörintalo, joka alkujaan oli rakennettu Suomen sotaväen
päällikön asunnoksi ja sittemmin luovutettu yliopistolle sen ensi
vuosiksi. Samoilta ajoilta oli myöskin Kaartin kasarmi ja sen itäinen
sotilas-sivusta kotosin. Muuatta vuotta myöhemmin oli Katajanokan
kasarmin päärakennus rakennettu. Vanha luterilainen kirkko ja entinen
puinen Teaatteritalo olivat vuosina 1826 ja 1827 vihityt. Venäläinen
kirkko Uniooninkadun varrella ja sitä vastapäätä oleva nykyinen
Venäläinen sairaala (alkujaan kasarmi) olivat paria vuotta vanhemmat.
Keisarillinen palatsi oli jo aikusin paikallaan, vaan se oli
silloin yksityinen talo, kauppaneuvos Heidenstrauchin oma. Vanhan
kaupungin julkisina koristuksina säilyivät jälellä Raatihuone (nyk.
senaatintorilla, kirkon itäisen sivurakennuksen kohdalla), Kellotapuli
(senaatin pihalla) ja sen lähellä Koulutalo aina 1830-luvun lopulle ja
1840-luvun alulle saakka.

Muut Helsingin julkiset rakennukset olen nähnyt nousevan, niin
sanoakseni, perustuksista asti. Nikolainkirkon perustukset pantiin
v. 1830 ja sen rakennustöitä, sen nojatorneja, sivurakennuksia ja
portaita, jotka eivät kuuluneet alkuperäiseen suunnitelmaan, jatkettiin
koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Sehän vihittiin vasta 1852.
Yliopisto valmistui ja vihittiin v. 1832. Melkein samanikuisia kuin
tämä ovat Seurahuone, Vanha klinikka ja Kampin kasarmi. Vähän myöhemmin
valmistui Tähtitorni ja muutamain vuosien perästä Yliopiston Kirjasto.
Mainitsen tässä ainoastaan nämä, koska ne kaikki vielä voidaan lukea
Helsingin uudisrakennusaikakauteen. Se, mitä uudessa yliopisto- ja
pääkaupungissa oli välttämätöntä, oli siten saatu toimeen ja arkkitehti
Engel, niiden mainio luoja, siirtyi töistään ijankaikkiseen lepoon.

Mainitsin yliopiston vihkimisen. Se tapahtui kesäk. 19 p. 1832. Se oli
suuri tapahtuma, ei ainoastaan minun pienelle olennolle, joka, ollen
silloin vajaata kuusi vuotta vanha, sen hyvästi muistan, vaan koko
isänmaalle. Sitä pidettiin, tuon Suomen korkeimman oppilaitoksen talon
vihkimistä, joka, kuten silloin sanomalehdissä kirjoitettiin, "itse
yksinkertaisella suuruudellaan vaikutti", koko Suomen kansalle tärkeänä
tapahtumana, jopa "todellisena kansallisjuhlana". Eikä juhlallisuus
rajoittunut ainoastaan vihkimistilaisuuteen. Kolmena päivänä perättäin
tapahtui uudessa, syystä ihaillussa juhlasalissa ensiksi "lääketieteen
tohtorien" vihkiminen, sitten "filosofian maisterien" vihkiminen ja
lopuksi rehtorin vaihdos.

Sellainen juhlallisuuksien sarja teki pakostakin syvän vaikutuksen
erittäinkin meidän talossa, joka oli yliopistoa niin lähellä.
Erityisesti merkilliset olivat nuo juhlapäivät meille syystä, että
perheen vanhin silloin elävä poika. Frans, sai maisterin-vihkiäisissä
laakeriseppeleen ja että ainoa vihkiäisissä läsnäoleva riemumaisteri
oli enomme. Nousiaisten rovasti Josef Hoeckert, joka silloin vieraili
vanhimman tyttärensä ja vävynsä talossa.

    "Glädje nalkas våra sinnen,
    Sorgens dystra skuggor flyn,
    Sjunken, alla smärtans minnen
    Höj dig Tro på en Försyn!"[3]

Tällainen oli köörin vihkimisjuhlassa laulaman kanttaatin usein
uudistettu loppusäe, jonka vielä muistan, sitä kun me pojat kotona niin
usein juhlallisesti lauleskelimme. Paitsi kanttaattia kuului
juhlallisuuteen ruotsinkielinen puhe, jonka piti silloin melkein
yksinvaltias puhuja ja akateemisten juhlain runoilija, "kaunopuheiden
ja runotaidon" professori Linsén, sekä venäjänkielinen puhe, jonka
piti ylimäär. professori Solovieff. Venäjänkielistä puhetta pidettiin
näet silloin ja kauan senjälkeen välttämättömänä yliopiston
suurissa juhlallisuuksissa; sitävastoin ei pitkiin aikoihin tullut
kysymystäkään, että suomenkieli olisi tällaisissa tilaisuuksissa saanut
kuulua. Juhlallisuuksien päätyttyä yliopistotalossa pidettiin
jumalanpalvelus kaupungin (nyk. "vanhassa") kirkossa, jonne opettajat
ja ylioppilaat kulkivat juhlasaatossa. Kiitosvirttä kun veisattiin
kaikuivat tykinlaukaukset Ulrikaporin vuorelta ja niitä paukkui myös
niiden suurten päivällisten aikana, joita varakansleri, kenraali
Thesleff, antoi.

Vihkiäiset ja rehtorinvaihdos toimitettiin melkein samaan tapaan kuin
tällaisia juhlallisuuksia vielä nykyisinkin vietetään, kumminkin
useammilla juhlatempuilla, suuremmalla komeudella ja prameudella, ja
kaikki kävi tietysti alusta loppuun saakka latinaksi. Itse
juhlatilaisuuksissa en tietenkään saanut olla läsnä, kuulin niistä vain
siskoiltani tarkat kertomukset. Vaan saattokulkueita sain neljänä
päivänä perättäin nähdä omista ikkunoistamme kauniilla kesäilmoilla,
enkä niitä ole kuudenkymmenen vuoden perästäkään unhoittanut. Vartijat
(kurssorit) hopeaisine keihäineen, rehtori punasessa samettivaipassaan,
vihittyjen hatut ja seppeleet, -- se oli kaikki lapselle jotain
mielestä lähtemätöntä. Maistereita ei ollut niin paljo kuin nykyisissä
vihkiäisissä, vaan ne olivat sitä koreammat. Kaikilla ruumiinmukaiset
vormutakit, korkeat, kullatut kaulustat, polvihousut, silkkisukat ja
kultasolkiset matalat kengät. Ylioppilasunivormujen joukossa muistan
nähneeni jonkun virkamiehen puvunkin. Myöskin muistan tykinlaukaukset
ja latinankieliset, imelän alamaiset, painetut ohjelmat, -- ne olivat
hyviä lukuharjoituksia latinankieltä alotteleville. Vielä
kultareunaisen riemulaulun nuorille maistereille, jonka oli
kirjoittanut J. J. Nervander, jossa vihittyjen nimet olivat, ja jota
laususkeltiin uudelleen ja uudelleen. Ja lopuksi muistan makeiset,
joita äiti toi juhlista, ja komeat puvut ja maisterein tanssiaiset,
jotka pidettiin kaupunginpäällikön talossa, jota, kuten jo olen
kertonut, oli käytetty yliopiston tarpeisiin, kunnes sen oma talo
valmistui.

Ilo kyllä näinä juhlapäivinä mielissä vallitsi, kuten runoilija oli
sanonut, mutta surun muistot eivät siltä häipyneet. Entisen
yliopistokaupungin kateus suosittua perillistään vastaan pulpahti
nytkin ilmituleen. Vanhojen turkulaisten sydäntä kirveli nähdessään
uudessa juhlasalissa Aleksanteri I:sen suuren muotokuvan ja komean
juhlalavan, jotka olivat siirretyt tänne Turusta, vieläpä samasta Turun
juhlasalista riistetyt suuret, komeat ovetkin. "Ei edes näitä muistoja
ole annettu vanhan Turun säilyttää", niin kuulin lähimmässä
ympäristössäni huoahdettavan.

       *       *       *       *       *

Mainitsemani ylioppilasten vormupuvut -- sininen hännystakki ynnä rivi
kullatuita nappeja, leuvan alle ulottuva pystykaulus kullatulla
laakerilehdellä molemmin puolin, sekä miekka ja kolmikulmainen hattu --
olivat otetut käytäntöön jo viimeisellä vuosikymmenellä Turussa. Niiden
käyttämistä pidettiin hyvin tärkeänä: kerrotaan, että kun yliopiston
ensi vuosia ollessa Helsingissä ylhäisiä vieraita kerran odotettiin
Pietarista, ja ainoastaan harvoilla ylioppilailla oli juhlatakit, niin
varakanslerin toimesta komennettiin yliopiston luentosaleihin joukko
sotilasräätäleitä ompelemaan yötä päivää niin paljo vormutakkeja, kuin
ylioppilaskunnan esiintymiskunnon kannalta välttämättömänä pidettiin.
Nämä vormutakit kävivät kumminkin aina kalleiksi, niitä ei siis voitu
pakottaa aivan yleiseen käytäntöön. Mutta vähää ennen v. 1832
vihkiäisiä käskettiin käyttää vormupukuja myöskin arkisin ja silloin
ilmestyi määräys n.s. ylioppilassorttuuttien käyttämisestä. Se oli
sinisestä verasta tehty pitkä takki, jossa oli musta, verkanen
pystykaulus, kaksi riviä kullattuja messinkinappeja, joihin lyyry oli
kuvattu, sekä sinisestä verasta tehty lakki, jonka ponnassa oli
pronssinen, lyyryn muotoinen solki. Ja ilmoitettiin, että ylioppilailla
oli velvollisuus lukuvuoden aikana aina käyttää tätä pukua ja että
professorit ja muut yliopiston virkamiehet sitä myöskin saivat käyttää.
Eikä tämä pukuasetus jäänyt pelkäksi paperiasetukseksi. Jonkunlaisella
vastenmielisyydellä näihin takkeihin aluksi pukeuduttiin, vaan ne
tulivat kumminkin pian käytäntöön ja samaa mallia käytettiin vielä,
joskin se väliin unhotettiin, Aleksanteri II:sen aikoihin asti. Onhan
lakin lyyry käytännössä vielä nytkin, vaikka se on pienennetty. Ja
paitsi ylioppilaita, käyttivät eräät professoritkin jonkun aikaa tuota
armossa heille sallittua arkipukua. Ainoastaan se, joka on nähnyt
vanhan, luisevan, harmajatukkaisen lukutoukan puettuna tuohon
pystykauluksiseen nappitakkiin, voi käsittää, minkä näköinen hän oli.

Ryhdyttiinkö näihin vormupukutoimenpiteisiin yliopistossamme muista
syistä kuin yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi venäläisten yliopistojen
kanssa, sitä en tiedä. Ehkä niitä pidettiin tarpeellisina myöskin
jonkun täällä sattuneen, ikävän tapauksen johdosta, taikka yleensä sen
epähienon käytöksen johdosta, joka sen ajan ylioppilaille usein kyllä
oli kuvaava. Eihän voi kieltää, että silloiset ylioppilaat panivat
toimeen paljo rähinää. Mutta yhtä paljo melua aikaansaivat silloiset
yliopistoviranomaiset pienimmistäkin syistä. "Onpa muistettava, että
helsinkiläinen aivastus kuuluu tykinlaukaukselta Pietariin", niin oli
kerran eräs professori varottaen sanonut; tämä lausunto on niille
ajoille ja vielä paljoa myöhemmillekin ajoille hyvin kuvaava.

Muistossani säilyy valitettavasti eräs hyvin ruma tapaus, joka
puistatti koko yliopistoa ja koko maata. Yöllä vasten vapunpäivää 1831,
kun pääsiäisyötä vietettiin venäläisessä kirkossa, viskattiin kivi
ikkunan läpi kaikkein pyhimpään. Tämän ilkityön tekijää ei koskaan
saatu kiinni, vaikka ankarimpia poliisitutkintoja pidettiin ja
kaupungin porvaristo määräsi 500 ruplan palkkion sille, joka syyllisen
ilmiantaisi. Mutta pidettiin varmana, että kirkon loukkaaja oli joku
niitä monia ylioppilaita, jotka silloin, kuten vuosittain samana pyhänä
yönä, olivat uteliaina kerääntyneet kirkon ympärille. Maa vapisi
yliopiston perustusten alla. Kreivi Rehbinder, virkaatekevä kansleri,
saapui Pietarista Helsinkiin, kutsui puheilleen rehtorin ja kaikki
osakuntain inspehtorit ja hän kuuluu, röhöttäen sohvassa, lausuneen
näille akateemisen tieteen edustajille mitä uhkaavimpia ja ankarampia
sanoja.[4] Mutta sen enempää siitä ei tullut. Seuraavana kevännä,
vihkimisjuhlissa, paistoi armon päivä täydeltä terältään Suomen
yliopiston yli, ja käsky vormupukujen käyttämisestäkin annettiin niin
pehmoisin sanoin, että sitä todellakaan ei olisi uskonut tuon
häpeällisen tapahtuman hedelmäksi.

Mutta, kuten mainittu, valtiollisesti vaarattomia melskeitä sattui usein
ja niiden johdosta saattoi ylioppilasten vormupuku poliisinäkökannalta
olla tarpeen vaatima. Ylioppilasosakunnissa säilyivät vielä ensimmäisinä
Helsinginaikoina vanhat säätyerotus-ennakkoluulot taikka se henkinen
ylpeys, joka aina on ollut niin tuntuva pikkukaupunkien yliopistoissa.
Halveksittiin ja vihattiin kaikkea, jolla ei ollut akateemista leimaa,
-- se oli muka korkeamman sivistyksen tunnusmerkki. Turun aikuiset
huonot tavat siirtyivät tännekin. Tappelut ja milteipä järjestetyt
kahakat käsityöläisten ja kisällien kanssa kuuluivat aluksi Helsingin
ylioppilaiden suosittuihin iltahuvituksiin. Taistelupaikoiksi
mainittiin useimmiten tuo vanha ja mutkikas Kluuvi- taikka Suokatu,
Iso Roobertinkatu taikka joku muu käsityöläisten kaupunginosa. Onneksi
nämä tällaiset ottelut täällä pian kävivät vanhanaikaisiksi. Mutta
pienempää kähäkkää ja rymyä kapakoissa ja konditorioissa, kaduilla,
teaattereissa taikka yleisissä tanssiaisissa ylioppilasten ja
sotilaitten, kauppa-apulaisten, poliisien ja kaikenlaisen muun väen
välillä tapahtui usein, niistä saapui vieläkin myötään valituksia
yliopiston rehtorin kuuluville ja ne antoivat viranomaisille paljo
päänvaivaa. Yliopiston rehtorin ensimmäisenä ja työteliäimpänä toimena
pidettiin siitä syystä, luullakseni, ylioppilaspoliisimestarin tointa.
Pipping, tuo väsymättömän uuttera ja tarkka kirjastomies, joka pitkin
koko 1830-lukua oli rehtorina, hoitikin tätä virkansa puolta,
kuten yleensä kaikkea, täydellä tolkulla. Vaan hänen pikkumainen
turhantarkkuutensa ja kylmä ankaruutensa, ne eivät olleet nuorison
ohjaajan sopivimpia ominaisuuksia, ja hänen hallintoaan pidettiin
siitä syystä ylioppilasten kesken aina vihattavana.

Ylioppilaselämän henkisestä puolesta ei sitävastoin siihen aikaan niin
aivan paljo puhuttu. Yksinäisissä ylioppilaskammioissa kyllä luettiin
ahkerasti ja ahtaammissa piireissä liikkui epäilemättä jalompia
aatteita ja korkeampia pyrintöjä. Yhteiselämä ylioppilaskunnissa oli
vastaseksi hyvin vaatimatonta. Osakunnilla ei ollut edes omia
kokoushuoneita, vaan kokoonnuttiin usein kuraattorin luo, kuten itse
olen nähnyt; nostettiin tilapäisesti muutamia penkkejä pieneen
kamariin. Ainoa henkinen ravinto oli tavallisesti väittely erinäisistä
latinalaisista lauseista. Kansallistunto ei ollut vielä siksi voimakas,
että se olisi yleisemmin elähdyttänyt akateemista yhteiselämää.
Ainoastaan Pohjolaisesta osakunnasta kuului joskus heräävän
kansallistunnon ja ihanteellisten pyrintöjen oireita. Tämä osakunta ei
silloin ollut ainoastaan lukumäärältään suurin, vaan se luki myös
joukkoonsa useimmat yliopiston nuoremmat henkiset kyvyt. Tämä osakunta
se esimerkillään antoi aiheen säännöllisiin vuosijuhlaviettoihin eli
"kansakuntajuhliin", joissa vähinerin nuorisossa liikkuvat kansalliset
pyrinnöt esitelmissä ja puheissa ja lauluissa yhä selvemmin ja
voimakkaammin esiintyivät.

Turun ajoilta kuuluisia, iloisia Toukokuunjuhlia koetettiin kyllä
Helsingissäkin edelleen säilyttää. Ne olivat koko ylioppilaskunnan
yhteisiä luonnon helmassa vietettäviä kevätjuhlia. Kolme sellaista
juhlaa vietettiin 30-luvulla, ensimmäinen 1832 Sörnäisten niemellä,
toinen ja kolmas vuosina 1834 ja 1836 Gumtähdessä. Niitä suurenmoisesti
ja virallisesti valmisteltiin ja niihin kutsuttiin paitse yliopiston
opettajia ja viranomaisia senaatin jäsenet ja muut korkeammat
sotilas- ja siviilivirkamiehet ja maljoja esitettiin keisarille,
keisarinnalle, perintöruhtinaalle ja koko keisarilliselle huoneelle,
kenraalikuvernöörille, v.t, kanslerille ja varakanslerille, senaatille,
rehtorille j.n.e., ja kaikki ne puheet olivat hienosti muovailtuja
korulauseita. Mutta muuta henkistä ravintoa noissa juhlissa tuskin
lienee ollutkaan; juominen oli pääasia, laulettiin ja iloittiin, palloa
lyötiin ja muutenkin urheiltiin. Näin viattomia siis nämä juhlat
olivat, vaan senjälkeen kuin Snellman viimeksimainitussa juhlassa oli
uskaltanut esittää maljan isänmaallekin, ei näitä kevätjuhlia enää
pitkään aikaan saatu pitää. Vasta 1848 pitivät ylioppilaat taas
kevätjuhlan, vaan silloin olikin ajan henki jo toinen ja tämän juhlan
muisto, joka kuuluu minun ylioppilasaikaani, onkin aivan toisenlainen.

Tässä puheenalaisilta ajoilta on kumminkin vielä mainittava eräs
tilaisuus, jota kaikki siinä olleet ovat unhottumattomaksi kuvanneet ja
jossa nähtiin, että jalo, isänmaallinen into kyllä saattoi leimuta
senkin ajan akateemisessa nuorisossa. Tarkoitan ylioppilaskunnan
toukok. 8 p. 1837 n.s. Säästöpankissa toimeenpanemaa jäähyväisjuhlaa
Runebergin kunniaksi, jonka ennen pitkää tuli siirtyä Porvooseen.
Siellä selvästi julkilausuttiin niinhyvin surun ja kaipuun tunne
rakastetun opettajan poislähdön johdosta, kuin mielissä vallitseva
harmi niiden olojen johdosta, jotka pakottivat yliopiston luopumaan
parhaasta koristeestaan. Hehkuvia puheita pidettiin, Lauri Stenbäckin
runoja laulettiin ja koko juhlassa, jota kesti kaksitoista tuntia,
kuuluu vallinneen niin lämmin mieliala, että semmoista ennen ei oltu
tunnettu.

       *       *       *       *       *

Yliopisto- ja ylioppilaselämän tapauksista samoinkuin kaikesta muusta
merkillisestä, jota sattui pääkaupungissa, Suomessa yleensä ja koko
maailmassa, sain lapsuudestani saakka tietoja perheenkeskeisistä
keskusteluista. Ateriain aikana ja muulloinkin perheen koossa ollessa
puhuttiin aina vilkkaasti päivän uutisista, suurista valtiollisista ja
kirjallisista asioista ja pienistä perhekaskuista.

Olihan siihenkin aikaan kyllä jo sanomalehtiä, mutta niissä ei silloin,
kuten nyt, ollut uutisia eikä mielipiteitä. Mitä sanomalehtiä maassa
yleensä oli, niitä oli kaikkia aina meidänkin talossa. Isäni oli näet
niitä harvoja, jotka aina tilasivat jokaisen sanomalehden, joka maassa
ilmestyi, nim. ruotsiksi, suomalaisista lehdistä ei siihen aikaan,
lukuunottamatta Lönnrotin Mehiläistä, ollut paljo puhumistakaan. Joka
päivä, tullessaan kotiin senaatista noin klo 2 tienoissa, oli hänellä
povitaskussa kaikki päivän sanomalehdet, kaupungissa ilmestyneet ja
postissa saapuneet, eikä povitasku siitä ollut ensinkään pullollaan.

Sillä sanomalehtiä ei ollut paljo eikä ne olleet suuria. Muoto oli
kaikilla sama: noin puolentoista neliökorttelin koko. Numeron muodosti
neljä sellaista, kahdelle palstalle jaettua sivua, -- joskus,
poikkeustapauksissa, seurasi lisälehti. Joka arkipäivä ilmestyi
Finlands Allmänna Tidning; Helsingfors Tidningar ja Helsingfors
Morgonblad ilmestyivät molemmat kahdesti viikossa, ei toki samoina
päivinä. Kahdesti viikossa ilmestyivät molemmat Turunkin lehdet, Åbo
Tidningar ja Åbo Underrättelser (kumpasenkin nimikuvaa koristi,
omituista kyllä, suuri leväsiipinen kotka), samoinkuin Borgå Tidning,
joka syntyi 1838.[5]

Paljo ei saata otaksua näiden lehtien sisältäneen, vaan niiden
saapumista odotettiin kumminkin jännityksellä aina puolenpäivän aikaan.
Nuo pienet lehdet kiertelivät kädestä käteen, ennenkuin ruokapöytään
käytiin, jopa päivällisen aikanakin, ja sen päätyttyä oli lehden koko
sisältökin tavallisesti loppuunnautittu. Virallisesta lehdestä oli ehkä
saatu tietää jotakin merkillistä valtiollista, jota oli tapahtunut pari
viikkoa sitten -- sillä lennätinlangoista ei vielä tietty mitään eikä
posti Pietarin kautta tuonut ulkomaisia lehtiä kuin kahdesti viikossa.
-- Helsingfors Tidningar'eitä kutsuttiin "juorulehdeksi" ja siihen
oltiin tyytyväisiä, jos sen toimittaja oli "huhun mukaan" saanut
kerrotuksi jonkun senaatissa äsken tapahtuneen nimityksen, jota
suullinen huhu ei vielä ollut ehtinyt tehdä aivan tunnetuksi. Jos lehti
sen lisäksi tiesi kertoa jostakin pidettävästä konsertista taikka
muusta huvista, taikkapa sään muutoksesta eli muusta kaupungin
tapahtumasta, niin katsottiin sen täyttäneen kaikki sellaisen lehden
vaatimukset, jonka tehtävä kaupungin varsinaisena ilmoituslehtenä oli
sen tärkein. Maaseutulehdistä luettiin Åbo Underrttelsejä, niin kauan
kuin Lars Anell niitä toimitti, koko paljo; naisista se lehti oli
erittäin hauska, siinä kun oli hyvin käännettyjä pikkukertomuksia sekä
vereksimpiä "Pariisin muoteja"; lehdessä oli muuten luotettavia
nimitysasioita sekä merenkulku-uutisia. -- Mutta tunnustetusti paras
lehti oli Helsingfors Morgonblad, -- sen lukemiseen meni enin aikaa.

Tämän lehden toimittajana sen alusta asti 1832 oli, kuten tunnettu,
Johan Ludv. Runeberg aina vuoteen 1837. jolloin hän siirtyi Porvooseen.
Vielä muistan hyvin sen riemun, jolla tuota uutta lehteä tervehdittiin,
kuinka sievänä sitä jo ulkopuoleltakin pidettiin, siinä kun nimikuvana
oli avonainen kirja maapallon ja laakeriseppeleen välillä. Vaan
sisältöä tietysti enin ihailtiin. Runebergin nimellä oli silloin jo
hyvä ja mahtava sointu. Ja tiedettiin, että hänen takanaan oli piiri
nuoria miehiä, joiden joukossa yliopiston lahjakkaimmat, kuten
Nervander, Nordström, Cygnaeus, Lille y.m. Syystä odotettiin lehdestä
paljo eikä toiveissa petyttykään.

Runebergin Morgonbladissa sai miltei joka maanantai ja perjantai
lukea jotakin, josta todellakin kannatti puhua, eikä ainoastaan
päivällispöydässä, vaan vielä paljo jälestäkinkäsin, olipa paljo, josta
voi puhua vielä tänään ja vielä kauan. Milloin siinä oli joku
Runebergin oma runoelma taikka Nervanderin, Cygnaeuksen tai
Stenbäckin taikkapa joku Lillen onnistunut tilapää-runo: milloin
käännöksiä Kalevalasta taikka jostakin kauniista, lyyrillisestä
kansanrunosta. Jonakin päivänä huvitti Runeberg lukijoitaan
laskettelemalla leikillisiä mietelmiään uusimmasta ruotsalaisesta
kaunokirjallisuudesta, toisena kirjoitti hän vakavia ja syvällisiä
artikkeleitaan rva Lenngrenistä. Almqvistista j.n.e. Ja kun hän
julkaisi jonkun kertomuksistaan, oli siitä yhtä paljo iloa ja nautintoa
nuorimmille kuin vanhimmillekin lukijoille. Kuinka kilpailtiinkaan,
kuka ensiksi saisi käteensä numeron, jossa oli palanen Runebergin
"Tulipaloa" taikka "Salakuljettajaa", "Kaksintaistelua" tai muuta hänen
kertomustaan. Yhtä suurella ilolla vastaanotettiin hänen näytelmällinen
pilajuttunsa "Kosija maalta" sekä käännöksensä "Katso kuvastimeen".
Hartaalla jännityksellä luettiin "Vanhan puutarhurin kirjeet" ja ne
herättivät pitkällisiä ja vakavia keskusteluja. -- Mutta paitsi
kaikkea, mitä Runeberg itse kirjoitti, sisälsi hänen lehtensä monia
muiden kirjoittamia arvokkaita historiallisia ja kirjallisia
artikkeleita, Lönnrotin ja Nervanderin matkakirjeitä y.m. Muistanpa
m.m. millä mielihalulla luettiin J. J. Nordströmin perinpohjaisia ja
arvokkaita "Muistiinpanoja matkalta Helsingistä Rääveliin"; niinikään
herätti saman kirjoittajan perusteellinen ja ankara v. Bondsdorffin
kameraalilainopin arvostelu tavatonta huomiota ja se oli vastauksineen
ja vastineiden vastineineen miltei ensimmäinen arvostelusota
sanomalehdistössämme. Pikkumainen, nalkuttava sanomalehtipolemiikki ei
ollut vielä muotiin päässyt; vasta Runebergin lähimmän seuraajan
toimittaessa Hels. Morgonbladetia ruvettiin tätä sanomalehtiurheilua
viljelemään, etenkin teaatteriarvosteluissa, koska molemmat lehdet.
Hels. Morgonblad ja Hels. Tidningar, siinä asiassa alinomaa sattuivat
olemaan eri mieltä. Sittemmin tämä urheilu nopeasti kehittyi ja on
kehittynyt viime aikoihin asti.

Jos siis sanomalehdistössä lapsuuteni aikaan oli koko runsaasti hyvää
lukemista, niin ei se kumminkaan vielä ollut erittäin herättävää
laatua. Siinä oli paljo kertomuksia kotimaasta ja sen historiasta, vaan
ei mitään, joka olisi erittäin kehottanut ja innostanut kansalliseen ja
valtiolliseen elämään. Ei myöskään kirjoituksia yhteiskunnallisista
kysymyksistä. Sanomalehtimiehet varoivat sellaiseen koskemasta.
Elettiin, kuten olen sanonut, pelon aikakaudessa.

       *       *       *       *       *

Samoin kuin isäni saattoi meidät kotona tilaisuuteen tutustumaan
melkein koko sanomalehtikirjallisuuteen, tarjosi hän meille enimmät
kirjateokset, joita maassa ilmestyi. Sellainen kirjallinen harrastus ei
siihen aikaan ollut taloudellisestikaan murjova. Kotimaisen teoksen
ilmestyminen oli harvinainen merkki -- ilmiö; sellaisen tekijää
pidettiin merkillisenä miehenä.

Kun koetan muistella, mitä arvokkaampia kirjallisia uutuuksia 1830-luku
tarjosi, niin kääntyy ajatukseni taas Runebergiin. Ensimmäinen vihko
hänen runojaan (Dikter) ilmestyi huhtikuussa 1830 ja saman vuoden
jouluksi saapuivat hänen servialaiset kansanlaulunsa samaan aikaan kuin
J. J. Nervanderin käännös Baijerin kuninkaan Ludvigin runoista. En voi
sanoa, että näiden runoteosten ilmestymispäivän muistaisin, mutta
selvästi on mielessäni vielä Runebergin runojen kaunis kansilehti,
joutsen, joka ilta-auringon valossa ui yli lehtevärantaisen lahden.
Usein viisivuotias poika tätä kuvaa katseli ja luki sen alta
"Joutsenen" viimeiset säkeet.

Tästä ajasta asti muistan, kuinka Runebergin runoutta yleisesti
ihailtiin. Joskin Tegnér oli sen ajan runoilijain kuningas pohjolassa
ja sekä veljeni että siskoni osasivat ulkoa Fritiofin sadun ja muitakin
hänen runoteoksiaan, ja joskin vanhemmilleni Franzénin runot olivat
rakkaimmat ja Choraeuksen runot lapsuudenajan lemmikit, niin oli sekä
vanhempain että nuorempain sydämmissä sijaa Runebergillekin. Kun tämä
1831 sai Ruotsin akatemian toisen palkinnon runostaan "Hauta Perhossa",
vastaanotettiin se tieto suurella riemulla; akateemisilla palkinnoilla
oli silloin toinen merkitys kuin nyt. Kun Hirvenhiihtäjät ilmestyivät
(syyskuulla 1832), niin ei se yleisölle ollut mikään yllätys: kaikki
sitä tiesivät odottaa, sillä runoilija oli edellisenä vuonna lehdessään
julaissut siitä pitkiä otteita suositellakseen sitä yleisölle ja
kenties saadakseen neuvoja korjatakseen mahdollisia virheitä. Jokainen
käsitti heti alusta Hirvenhiihtäjät suureksi runoteokseksi. Se oli
tosin aivan toista maata kuin Fritiofin satu ja muut sen ajan runouden
helmet: kuusmittainen runo tuntui vieraalta, Mutta sisällys oli sitä
kodikkaampaa. Siitä tunnettiin heti oma maa ja oma kansa, jota ei ennen
runoista oltu löydetty, paitsi Saarijärven Paavon hallaisilla mailla.
Olemme suomalaisia, niin lauloi runoilija ensi kerran -- ja se
ymmärrettiin.

Toinen osa Runebergin runoja, joiden joukossa oli m.m. Hauta Perhossa,
ilmestyi kesällä 1833. Sen julkaisi runoilija Vaasan, Oulun ja Kuopion
läänien hätääkärsiväin hyväksi. Ja niin pieni oli vielä se yleisö, joka
osti noin etevän runoilijan teoksia, että Runeberg piti välttämättömänä
edeltäkäsin tilauttaa runovihkonsa. Tässä, ajalle kuvaavassa,
tilausilmoituksessaan sanoi hän m.m.: "Ettei yrityksestä kertyvää
rahamäärää pienennettäisi tarpeettomani liikakappaleiden kautta, ei
suurempaa painosta oteta, kuin mitä käteisellä rahalla tilataan;
kumminkin aijotaan sen lisäksi painattaa sata kappaletta myötäviksi
Ruotsissa kirjakauppain kautta myöskin hätääkärsiväin hyväksi". Vielä
mainittiin, että teosta tulisi seuraamaan painettu tilaajain luettelo
ja pyydettiin, että tilauslistat niin pian kuin mahdollista
lähetettäisiin yliopistoon Pohjolaiselle osakunnalle, "joka on
päättänyt lahjoittaa ainakin teoksen painatuskustannukset ja, jos
tilauksia tulee vähän, myöskin paperin". -- Näkyyhän, että siihen
aikaan ei runoiltu rahan ansiosta!

Vielä saman aikakauden kuluessa, josta nyt puhun, v. 1836, julkaisi
Runeberg "Hannansa". Samoin kuin "Runojen" ensi osaa koristi tätä
teosta kansikuva, joka oli tehty runoilijan langon F. Tengströmin paria
vuotta aikasemmin perustamassa Suomen ensimmäisessä kivipainossa.
Piirustanut sen oli P. A. Kruskopf. Kuva, joka esitti runoelman
molempia nuoria rakastavia kihlautumisensa ensi hetkenä, ei ollut
missään suhteessa mestariteos, vaan ainakin kymmenvuotinen poika
saattoi sitä ihailla samanverran kuin vanhemmat itse runoa, sen voin
vakuuttaa. Hanna hankki Runebergille vielä enemmän suosijoita ja
ihailijoita kuin hänellä ennen oli ollut.

Olen nyt maininnut kaikki, mitä Runeberg julkaisi 1830-luvulla, eikä
sitä vähän ollutkaan. Jo aikasemmin olen viitannut Kalevalan
ilmestymiseen 1835 ja sen merkitykseen. Muuta mainittavaa ei paljoa
olekaan 30-luvun kirjallisesta tuotannosta, Mutta Runeberg ja Kalevala
riittävätkin tekemään tuon vuosikymmenen taiteajaksi Suomen
kirjallisuudessa ja Suomen kansallisessa historiassa.

Muista samaan aikaan ilmestyneistä teoksista ovat kumminkin mainittavat
eräät historialliset teokset, jotka olivat itsessään arvokkaat ja joita
meidän talossa isä ja pojat erityisellä innolla lukivat. V. 1833
julkaisi J. J. Tengström "Nuoremman Gezelion muistot"[6] ja 1838
"Suomen yliopiston entisten varakanslerien, tiedekuntain jäsenten ja
apuopettajain kronoloogiset luettelot yliopiston perustamisesta sen
toiselle vuosisadalle". Samoin julkaisi arkkipiispa Tengströmin toinen
vävypoika ja oppilas historian alalla V. G. Lagus 1834 "Turun
hovioikeuden historian" ja seuraavina vuosina "Asiakirjoja Suomen
kirkkohistorian valaisemiseksi". G. Reinin "Suomen entisyys
kronoloogisesti esitettynä" (1831) ja A. I. Arvidssonin 1832 ilmestynyt
pieni "Suomen historian ja maantieteen oppikirja" olivat tarpeellisia
ja tervetulleita isänmaan tuntemisen oppaita ja samoin oli laita sen
ensimmäisen Suomenmaan tilaston yrityksen, jonka Rein saksaksi julkaisi
1839 nimellä "Statistische Darstellung". Laillaan tärkeä teos oli
myöskin F. P. v. Knorringin "Vanha Suomi eli entinen Viipurin
kuvernementti" (1833); sama tekijä julkaisi sitäpaitsi 1832 "Suomen
sotakoulujen historiikin".

J. V. Snellman alotti kirjailijauransa julkaisemalla lentokirjan
"Spanska flugan", jonka I:nen vihko ilmestyi 1839 ja jonka ankara,
kriitillinen voide monella taholla kirveli. Jo ennen, 1837, oli hän
julkaissut teoksensa "Logiikan esittämisen koe" ja muuten oli hän
tullut tunnetuksi kieltäytyessään rupeamasta viranomaisten toimesta
kahtia jaetun Pohjolaisen osakunnan toisen puoliskon kuraattoriksi sekä
niiden pitkien rettelöjen kautta, joita siitä punoutui. Jotenkin samaan
aikaan esiintyi myöskin Fredr. Cygnaeus runoilijana, ja esteetikkona:
hän julkaisi 1837 ensimmäisen kirjasensa "Jääkynttilät"; tunnetuksi
tuli hän myös pitäessään jäähyväispuheensa Suomen kadeteille ja puheen
kemian professorin P. A. Bonsdorffin hautajaisissa, jotka molemmat
puheet painettiin ja herättivät suurta vastakaikua.

Lainopillisella alalla oli J. G. v. Bonsdorffin "Suomen
Suuriruhtinaanmaan Kameraalilain oppi", joka 1833 ilmestyi kolmena
suurena nidoksena, tärkeä ilmiö. Meidän talossa, jossa isäntä oli
kameraalimies ja tekijän virkaveli, huomattiin tätä teosta erityisesti
ja sitä huomiota lisäsi suuressa määrin Nordströmin ennenkerrottu
ankara arvostelu ja siitä johtunut väittely. -- Lainopillista
kirjallisuutta edustivat muuten asetuskokoelmat, joita vähinerin
ilmestyi: v. 1833 julkasi R. Trapp käytännöllisen lainopillisen
käsikirjan, nimellä "Nuori lakimies", ensimmäinen laatuaan Suomen
kansalaisille.

En saa lopuksi unhottaa silloisen ministerivaltiosihteerin kreivi
Rehbinderin 1836 ulosantamaa "Alamaista kertomusta Suomen
suuriruhtinaanmaan tilasta ja hoidosta vuodesta 1826 nykyiseen aikaan",
huomattava julkaisu, jommoisia valitettavasti sittemmin ei ole
ilmestynyt.

Täten olen nyt melkein tyhjentänyt lapsuudenmuistojeni kotimaisen
kirjallisuuden varastot vuoteen 1840 asti. Tästä yliopistomme
riemujuhlavuodesta, joka kirjallisessakin suhteessa on erityisesti
muistettava, puhun tuonnempana.

Kumminkin on mainitsematta kirja, joka silloin jo vuosittain ilmestyi
ja jonka lukutaitoni ensi ajoilta tunsin miltei paremmin kuin minkään
muun. Tämä kirja, jota perheen miehiset jäsenet paljo viljelivät, oli
-- Suomen valtiokalenteri. Se päivä vähää ennen joulua, jolloin pian
alkavan uuden vuoden kalenteri ilmestyi, oli nautintopäivä meille.
Kirjasta emme hellittäneet, ennenkuin olimme sen kannesta kanteen
katselleet ja ottaneet huomioon jokaisen siinä olevan uutuuden tai
muutoksen. Valtiokalenteri oli _osattava_. Ja sen tuntemisessa pian
vaurastuttiin, sillä sitä opiskeltiin innolla. Tälle voi nauraa! Vaan
varmaa on, että kalenterin tunteminen takaa koko joukon isänmaankin
tuntemista.

       *       *       *       *       *

Kotimainen kirjallisuus oli köyhää, vaan onneksi se ei ollut ainoaa
lukemista, johon meillä kodissamme oli tilaisuus. Isälläni oli, kuten
jo olen maininnut, jommoinenkin kirjakokoelma, eikä ainoastaan Ruotsin
historiaa ja lakitiedettä koskevaa kirjallisuutta, vaan muutakin.
Kaupungin kirjakaupoissa kävi hän usein ja hänet näki aina, samoinkuin
silloisen kirjastonhoitajan Pippingin, jokaisessa kirjahuutokaupassa.
Siten kasvoi kirjasto myötään; huutokauppaostosten kautta sen sisältö
kumminkin kävi hiukan kirjavaksi.

On muuten muistettava, että yksityisiä, suurempia kirjastoja siihen
aikaan oli tiheämmässä kuin nykyjään. Ei ollut niin paljo sanomalehtiä,
luettiin siitä syystä enemmän kirjoja. Jos sittenkin kirjoja ilmestyi
vähemmän ja jos niiden menekki oli nykyistä paljo pienempi, niin se
riippui siitä, että sivistys ei ollut ehtinyt niin pitkälle alaspäin
kuin nykyisin. Mutta ylempäin luokkain keskuudessa, niin sanoakseni
sivistyksen etuoikeutetuissa piireissä, oli tarve lukea kirjoja yleensä
varmaankin suurempi kuin nyt. Sen todistaa minusta sekin, että kohta
senaatin ja muiden virastojen siirryttyä Helsinkiin 1819 muodostui
virkamiesten y.m. joukossa n.s. Lukuseura, joka kymmenessä vuodessa
keräsi melkoisen kirjaston lainattavaksi seuran jäsenten kesken. Tämä
seura, jonka kirjastoon kuului ei ainoastaan kaunokirjallisia teoksia,
vaan myöskin historiallisia, matkakertomuksia y.m., myöskin
vieraskielisiä, ja jonka kaikki kirjat olivat kauniisti nidotut ja
suurella, kultaisella niinileimalla varustetut, hajaantui kumminkin
alussa vuotta 1829 (arvattavasti, koska se katsottiin tarpeettomaksi,
sittenkuin yliopisto oli Helsinkiin siirtynyt ja sen Turun palon kautta
hävitettyä kirjastoa oli ruvettu uudelleen perustamaan), ja sen kirjat
jaettiin seuran jäsenten kesken. Vaan, kuten sanottu, useilla
yksityisilläkin, vaikkeivät tiedemiehiä olleetkaan, oli melkoisia
kirjakokoelmia. Mainittakoon ainoastaan kolme silloista senaattoria,
salaneuvos C. Walleen, vapaah. G. v. Kothen ja valtioneuvos J. P.
Winter, joiden kokoelmat olivat erittäin arvokkaat ja kalliit, --
useita pienempiä en luettelekaan.

Isäni kirjakaappi oli aina auki perheen jäsenille. Siinä
tapasimme myöskin useita ulkomaisia ruotsiksi käännettyjä teoksia,
maailmanhistorioita ja vanhan ja uuden ajan historiaa koskevia
erityisteoksia, varsinkin useita memoaareja Ranskan vallankumouksen ja
Napoleonin vielä tuoreessa muistossa olevilta ajoilta. Matkakertomuksia
oli maapallon kaikista osista. Karttoja ja kuvateoksia (myöskin
luonnontieteellisiä, kuten veljesten v. Wrightin "Ruotsin linnut" ja
Nilssonin "Skandinaavian eläintieteen kuvasto") oli paljo.
Kaunokirjallisesta osastosta tuskin puuttui yhtään Ruotsin runoilijaa
edelliseltä vuosisadalta. Useita Ranskan suuria kirjailijoita oli
alkukielellä ja Saksan mestariteokset olivat edustetut ainakin
Upsalassa painetun suuren teoksen "Bibliothek der deutschen Klassiker"
kautta. Cervantes (Don Qvixote). Walter Scott, Washington Irving ja
Arnellin ruotsiksi kääntämä Cooper olivat jo aikasin siellä; samoin
pitkä rivi saksalaisia rosvo- ja ritariromaaneja (Rinaldo Rinaldini,
Abellino, Fernando Lonelli, Konrad Toxa von Toxhjelm ja mitä ne kaikki
olivatkaan nimeltään). Ja kun niiden lisäksi sitten rupesi ilmestymään
Hjertan Lukemisto ja Thomsonin Kabinettikirjasto, joissa viikottain
säännöllisesti julaistiin ruotsalaisia käännöksiä Victor Hugon,
Marryatin, Sealsfieldin y.m. aikalaisten parhaista romaaneista, niin ei
voitu enää valittaa romaaninlukemisen tilaisuuden puutetta.

Halukkaimmin lukivat kumminkin varsinkin naiset ruotsalaisen
kaunokirjallisuuden uusimpia teoksia. Niiden parhaimpain hankkiminen
kotiimme oli vanhimman veljeni Fransin erityisenä mieleisenä
huolenpitona. Tegnér oli, kuten jo olen maininnut, ensi aikoinani
runollinen epäjumalamme; kun oli kysymys Fritioffin sadusta ei kirjaa
tarvittu, jokainen osasi sen melkein kokonaan ulkoa ja siitä laulettiin
pianon ääressä alituiseen lauluja Crusellin säveleillä. Mutta
vähitellen nousi uusia tähtiä ruotsinkielisen kaunokirjallisuuden
taivaalle. Ihailtiin Nikanderin koreita runoja ja pianon ääressä
kuultiin pian "Ingeborgin valituksen" ohessa usein Böttigerin herkkiä
ja tuntehikkaita lauluja. G. H. Mellinin kalenterista "Vinterblommor"
(Talvikukkia), joka pitkän ajan ilmestyi joka jouluksi, tutustuttiin
Ruotsin nuorimpiin lyyrikkoihin sekä Mellinin omiin hyvin suosittuihin
historiallisiin novelleihin. Mutta ennen kaikkea silloin nousevat
ruotsalaiset naiskirjailijat anastivat yhä suuremman vallan
lukijakunnan joukossa. Fredrika Bremerin kuvauksia arkielämästä,
vapaaherratar v. Knorringin kertomuksia luettiin ja niistä puhuttiin
eikä kukaan voinut olla niitä tuntematta. Yhtä suuren huomion
saavutti rva Flygare (sittemmin rva Carlén), kun hän vähän myöhemmin,
1840-luvulla, astui kirjalliselle näyttämölle. -- Almqvistista en ole
vielä maininnut. Hänen neronsa vaikutti tenhovasti varsinkin
miespuoliseen nuorisoon ja se häntä kauan ihaili, voisipa sanoa,
melkein ihannoiden palveli.

Kuvalehtiä ei siihen aikaan ollut perhelukemiseksi. Vanhaa
puupiirrostaitoa ei oltu uudelleen kehitetty, valokuvauksen ja
valopainoksen aika oli vielä kaukana. Mitä oli kuvattava, se kuvattiin
vähää aikasemmin keksityn kivipainon avulla taikka teräs- ja
vaskipainoksella. Meidän kotiin oli kumminkin tilattu F. Boyen
Tukholmassa toimittama taide- ja muotilehti, joka jossakin määrin ajoi
kuvalehden asian; se ei ollut suuri, ilmestyi vain kerran kuussa, vaan
sitä huolella hoidettiin. Joka vihossa oli neljä kuvaa. Yksi esitti
jotakin kuuluisaa päivän henkilöä, toinen oli jonkun taideteoksen
jäljennös, kolmas esitti jonkun uuden konekeksinnön tai rakennusihmeen
piirustusta, jotakin verestä merkkitapausta taikka jotakin leikillistä
aihetta; neljännellä sivulla tarjottiin aina värillisiä muotokuvia,
uusimpia nais- ja miespukujen malleja, ja se oli luullakseni sen ajan
ainoa muotilehti Skandinaviassa. Ilolla tervehdittiin jokaista uutta
numeroa tätä lehteä, joka ilmestyi vuosina 1818-1844.

Muistettava on vielä, että jommoisenkin osan kirjallisesta huomiostamme
anastivat silloiset rehevät ruotsalaiset valtiolliset lentokirjat.
Tätä kirjallisuutta kehitti etupäässä ruotsalainen Crusenstolpe,
joka julkaisi "Oloja ja suhteita" (Ställningar och Förhållanden)
nimisen kirjassarjan. Hän tuomittiin, kuten tunnettu, 1838
vankeusrangaistukseen syystä, että oli tehnyt hyökkäyksiä Kaarlo
Juhanan hallitusta vastaan; siitä johtui Tukholmassa suuria
kansanmeteleitä ja muita selkkauksia ja kirjakauppoihin tulvi
kaikenlaisia lentokirjoja ja häväistyskirjoituksia. Näitä kaikkia sekä
tapauksia että kirjasia seurasimme me, isä ja pojat, suurimmalla
jännityksellä, kooten talteen jokaisen tuollaisen lentokirjan.
Crusenstolpea pidettiin etevänä kirjailijana ja kun hän sitten 1840
Vaxholman linnasta rupesi julkaisemaan historiallis-romantillista
kuvaustaan "Morianen" niin hankki hän ihailijoilleen verrattoman
nautinnon.

Valtiollinen lentokirjanen, samanaikainen kun Crusenstolpen vihot,
mutta niistä aivan syrjässä, oli entisen Helsingin professorin Isr.
Hvasserin ruotsinkielinen kirjanen "Liittoneuvotteluista Ruotsin ja
Venäjän välillä 1812". Siinä kirjasessa otettiin ensi kerran vakavan
käsittelyn alaiseksi Suomen valtiollinen asema jälkeen v. 1809. Tämä
kirja oli tietysti, kuten melkein kaikki, mitä silloin ilmestyi
valtiollista ja historiallista, senssuurin kieltämä kirja, mutta siltä
sen sai lukeakseen jokainen, joka halusi. Vaan millään erinomaisella
lämmöllä sitä ei, mikäli muistan, vastaanotettu. Se käsitys
valtio-oikeudellisesta asemastamme, jota Hvasser tässä teoksessaan ja
seuraavana vuonna vastineeksi Geijerille julkaisemassaan kirjoituksessa
"Porvoon valtiopäivistä ja Suomen asemasta 1812" esitti, oli kyllä
miltei täydellisesti sama kuin se, joka parin vuosikymmenen perästä
pääsi ja sittemmin yhä edelleen Suomessa jäi yleiseksi. Mutta silloin
ei vielä yleisö Suomessa ollut tällaiselle käsitykselle kypsi:
epäilemättä pidettiin Hvasseria suurena haaveilijana. Pitäisihän kyllä,
niin arveltiin, asemamme oikeastaan ja oikeuden mukaan olla sellaisen
kuin hän sanoo, mutta emme uskalla ajatella, että se todella sellainen
on. Kuinka syvälle valtiolliseen epäilykseen, että en sanoisi
epätoivoon, siihen aikaan oli vajottu, sen osoittaa m.m. A. I.
Arvidssonin, salanimellä Pekka Kuoharinen, Hvasseria vastaan
kirjoittama perin pessimistinen lentokirja "Suomi ja sen tulevaisuus",
jota maassamme ymmärrettiin paljo paremmin, jopa siihen määrään, että
sitä levisi kolme painosta. Samaa kysymystä valaisi kumminkin parin
vuoden perästä uusi Tukholmassa ilmestynyt lentokirja "Suomen
nykyinen valtiomuoto", tekijänä Olli Kekäläinen. Tämä kirja, jota
nimilehdellä sanottiin "yritykseksi yhdistää herrojen Hvasserin ja
Pekka Kuoharisen toisistaan eroavia käsityksiä", tutki kysymystä
vakavasti valtio-oikeudelliselta kannalta ja tärkeimmissä kohdissa
myönsi se Hvasserin olevan oikeassa. Tätä kirjasta pidettiin sitä
suuremmassa arvossa, kun sen yleensä luultiin olevan silloisen
professorin J. J. Nordströmin kirjoittaman, -- tätä miestä jo silloin
pidettiin auktoriteettina. Nordström oli tosin varmasti kieltänyt
olevansa kirjan tekijä, mutta kun hän lienee sen sisällön täydelleen
hyväksynyt, elivät useat hänen lähimmät ystävänsäkin kauan siinä
uskossa, että hän sittenkin oli lentokirjan isä, vaikka hän
valtiollisista syistä tahtoi kieltää sen. Vasta parinkymmenen vuoden
perästä Arvidssonin kuoleman jälkeen selvisi kaikille, että Olli
Kekäläinen oli sama mies kuin Pekka Kuoharinen ja että siis Arvidsson
tuossa jälemmässä lentokirjassa, tarkemmin tutkittuaan ja mietittyään
asioita, oli polemiseerannut itseään vastaan ja kumonnut omat
väitteensä. Mutta tämän salaisuutensa hän, veitikkamaisesti niinkuin
ainakin, säilytti tarkoin omanaan aina kuolemaansa asti.

       *       *       *       *       *

Olen kertonut siitä, mitä olin tilaisuudessa kotonani lukemaan, vaan
koululuvuistani en ole vielä kertonut. Koulua kävin myöskin kotonani.
Niinkuin paljoa muuta siihen aikaan harjoitettiin opetustakin kodeissa
jonkunlaisena kotiteollisuutena. Talossa oli poika, joka oli filosofian
maisteri; olihan siis ihan selvää, että hänen tuli opettaa kahta
nuorempaa veljeään, niinsanottuja "pikkupoikia", joista toinen oli
yksitoista toinen kuusitoista vuotta häntä nuorempi. Niin olivat
vanhempani ajatelleet ja niin he lähettivät minut, kun olin ehtinyt
kuuden ja puolen vuoden ikään, Frans-veljen vinttikamariin lukemaan
läksyjä. Sitä ennen olin ominpäin oppinut sisäluvun ja kirjoitustaidon
ja nyt piti ruveta lukemaan Stenhammarin maantiedettä, Strelingin
Latinan kielioppia, Hübnerin Piplian historiaa, Lindblomin Katkismusta,
Ekelundin Vanhanajan historiaa, Euklideen Laskuopin alkeita j.n.e.
Eräässä nurkassa istuin siellä pöydän ääressä, toisessa nurkassa istui
veli Otto ja pari vierasta poikaa, ja niin luettiin läksyjä sekä
aamu- että iltapuoleen, kunnes meitä ruvettiin kuulustelemaan; s.o. me
luimme, kun vanhin veli oli kotona, vaan leikimme ja metelöimme,
niinpian kuin hän huoneesta läksi. Siihen tapaan "pikku poikain"
opetusta jatkettiin, kunnes he 16-vuotiaina ainoan opettajansa
koulutodistuksella varustettuina laskettiin suorittamaan
ylioppilastutkintoa.

Yksityisopetus oli siihen aikaan hyvin tavallista. Julkisia
oppilaitoksia ei ollut monta eikä nekään olleet sellaisia, että
olisivat nauttineet yleistä luottamusta. Helsingin ainoa valtionkoulu,
jota arkipuheessa sanottiin "suureksi kouluksi", oli erityisesti
huonossa maineessa. Vielä 1830-luvun alkupuolella olivat sen enimmät
opettajat tunnetut lasinkallistajiksi ja vanhassa kivisessä
koulutalossa läiskivät sormipatukat alituiseen, korvaten mitä
opettajilta puuttui moraalista voimaa ja opettajakykyä. Koulun oppilaat
olivat enimmäkseen kaupungin käsityöläisten ja köyhempäin porvarien
sekä pikkuvirkamiesten poikia. Ylemmät virkamiehet sekä muuten
vanhemmat sivistysperheet eivät siihen poikiaan panneet, vaan
käyttivät mieluummin kotiopettajia. Vaan kun 1831 uusi ja
ajanmukaisesti järjestetty yksityisopisto. "Lyseo", alkoi
vaikutuksensa, tulvivat vähitellen mainittujen säätyluokkain pojat
sinne. Tämä lyseo, jonka pitkä ja aika-ajoin loistava elämä vasta
vuoden 1890 paikkeilla päättyi, oli peräisin samasta Suomen henkisessä
viljelyshistoriassa muistettavasta nuorten akateemikkojen piiristä,
n.s. "Lauvantaiseurasta", josta Suomalaisen kirjallisuuden seurakin
samoihin aikoihin syntyi. Uuden opiston johtajaksi saatiin tunnettu
pedagoogi A. A. Laurell ja opettajina toimi siinä muitten joukossa
Runeberg, Nervander ja Snellman. Eipä ihme, että koulu sai oppilaita,
ja innostuneita oppilaita, varsinkin kun siinä koulussa "patukkaa"
hyvin harvoin käytettiin, -- sillä rangaistiin ainoastaan niitä, jotka
suorastaan jo olivat joutuneet "lain ulkopuolelle". Tässä lyseossa
kävivät veljeni ja minun melkein kaikki samanikäiset toverit: sinne
ikävöimme usein mekin. Mutta me olimme nyt kerran tuomitut
"privatisteiksi" ja saimme ainoastaan toveriemme kertomuksista tiedon
heidän vehkeistään ja leikeistään ja saatoimme ainoastaan syrjästä
ihailla noita alituisia katukahakoita "rottain" (suurkoululaisten) ja
"kissain" (lyseolaisten) välillä sekä niissä tehtyjä urostekoja.

Tyttöjä varten -- lisäänpähän sen tähän -- ei valtio silloin vielä
ollut kouluja perustanut. Helsingin varakkaimpain perheiden tyttäret
saivat opetusta yksityisissä pienissä n.s. "pensionaateissa", taikka
pidettiin heitä varten kotiopettajattaria. Korkeita vaatimuksia tällä
opetuksella ei vielä ollut. Pääasia oli ranskan ja saksan kielen
oppiminen: kotiopettajattaret olivat siitä syystä usein kotosin
Viipurista, jossa saksa vielä oli pääkielenä, taikka Räävelistä tai
muualta ulkomailta. Alemman porvariston ja sen veroiseen säätyluokkaan
kuuluvain kansalaisten tyttärien koulunopetuksesta ei tietääkseni
koskaan ollut puhettakaan.

       *       *       *       *       *

Olen muualla[7] kuvannut 1830-luvun Helsingin perhe- ja seuraelämää
enkä siis tätä ajan luonnetta tässä valaise. Mutta koetan muististani
luetella muutamia henkilöitä, joita usein näin ja kuulin, joko heidän
käydessä kotitalossani taikka muualla.

Kun isäni itse oli ollut soturi ja palveli sotilastoimituskunnassa ja
sotaväen leskein ja orpojen rahastossa, oli hän paljo kanssakäymisissä
sotilashenkilöjen ja entisten sotilaitten kanssa, eri ikäisten ja
arvoisten. Runeberg ei silloin vielä ollut laulanut, "voittojemme,
surujemme ja kunniamme kulta-ajoista", vaan kyllä me lapset jo silloin
osasimme kunnioituksella katsella tuon sodan vielä eläviä sankareita,
vielä usein niitä näki harmajapäisinä ja sinikeltainen kunnianauha
rinnassa taikka kaulalla.

Yksi niitä, joita usein näin, oli kenraalimajuri Kustaa Adolf
Ehrnrooth. Hän oli silloin jo virastaan erossa ja poikkesi usein isäni
luona, käydessään Helsingissä Sestan kartanostaan, jossa hän vanhuuden
päiviään vietti. Ei hän sentään vielä erittäin vanha ollut: nuorena oli
hän arvoasteissa ylennyt. Vänrikin arvonimi hänellä oli jo lapsena ja
24-vuotiaana hänestä oli tullut Savon jalkaväessä majuri eikä hän vielä
ollut 30-vuotias, kun hän urostekojensa palkaksi sodassa, erityisesti
Oravaisten tappelussa, jossa hän haavoittui, sai ruotsalaisen
Miekkaritarikunnan suuren ristin. Kun sitten Suomen sotaväki uudelleen
järjestettiin, tuli hänestä toisen jalkaväkirykmentin päällikkö sekä,
Aleksanteri I:sen käydessä Parolan nummella 1819, kenraalimajuri ja
parin vuoden perästä Suomen sotaväen divisioonapäällikkö. Suureksi
suruksi alaisilleen pyysi hän kumminkin jo 1826 eroa virastaan --
jonkun erimielisyyden johdosta, joka oli sattunut hänen ja
kenraalikuvernööri Zakrevskin välillä. Tämä loistava ja mainehikas
elämänura vaikutti, että miestä suurin silmin ja suurimmalla
kummastuksella katsottiin. Vartaloltaan hän ei mikään erittäin mahtava
ollut, lyhyenläntä, hennonlainen. Eikä hän käytöksestään päättäen
näyttänyt vaativan sotilallista nöyryyttä; hän oli suora mies, vilkas
ja puhelias. "Hän oli soturi ja kansalainen näiden sanain parhaassa
merkityksessä, tunsi ainoastaan velvollisuutensa ja teki ainoastaan,
mitä piti oikeana", sanotaan hänestä eräässä hänen elämäkerrassaan.
Eikä muuta hänestä hänen eläessäänkään kuultu.

On hyvin yleiseen luultu, että Ehrnrooth on ollut Runebergin mallina
hänen kuvatessaan "kenraalia" "Vänrikin markkinamuistossa" ja että
tositapaus oli tarinan pohjana. Tämä on kumminkin epäilemättä erehdys.
Sitävastoin on Runeberg antanut hänen terävän kielensä Ranttilan
iloisissa pidoissa tehdä ivaa "Sotamarskista".

Toisenkin Vänrikin tarinoissa lauletun, nimittäin G. J. von Konoffin,
sain usein nähdä ja kuulla. Hänkin oli nyt maanviljelijänä Kemiössä ja
kun hän joskus kävi Helsingissä, kävi hän isäänikin tervehtimässä.
Samaa kunnioitusta kuin Ehrnrooth ei tosin v. Konoff nauttinut; vaan
jos tiesin, että tuo vanha tähtirintainen porilainen oli talossa, niin
totta keksin minä jotakin asiaa isän huoneeseen saadakseni ihailla
hänen pitkiä kirouksiaan ja hänen kuuluisia, satumaisia kertomuksiaan.
Tunnettu on hänen monolooginsa, kun hän eräänä sunnuntaiaamupäivänä
ajoi mustalla hevosella avantoon: "Niin piti tuon mustan saatanan siis
vetää minut alas tänne helvettiin, juuri kun kaikki pirut ovat
kirkossa, ettei yhtään perkelettä ole, joka tulisi avuksi". Sitä en
tietysti ole itse kuullut, mutta kyllä paljo muita melkein yhtä
maustettuja juttuja. Siihen aikaan oli tosin hyvin tavallista, että
ihmiset ylpeilivät siitä, jos osasivat lasketella peräkkäin niin paljo
kirouksia kuin suinkin, mutta ei se taito kumminkaan ollut nuorisosta
kovinkaan kunnioitettavaa, sen voin vakuuttaa. Jos joku minulle
silloin olisi sanonut, että tästä v. Konovista, joka istui isäni
sohvannurkassa, nuuskaa nenässä, huuli lerpallaan ja kiroili, tulisi
runoutemme kuolemattomaksi laulama sankari, -- silloin olisi pieni
ymmärrykseni varmaankin seisattunut.

Useita muita muistan vielä v:n 1808 sotavanhuksia, joista runoilija ei
ole laulanut. Näiden joukossa oli kaksi setääni, Gustaf ja Berndt
Schauman, joilla molemmilla oli urhoudesta saatu Miekkaritarikunnan
kultamitali. Nuo kunniarahansa olivat he ansainneet toinen Alavuudella,
toinen Ruonan sillalla, molemmat ollen Turun pataljoonassa ajutantteja.
Sodan jälkeen ei kumpanenkaan ollut tahtonut uudelleen astua
sotapalvelukseen; he eivät ottaneet palvelusta, niinkuin edellä
mainitsemani miehet, uudelleen järjestetyssä sotaväessä, vaan jäivät
sodan jälkeen asumaan virkataloihinsa, vanhempi kapteenin- ja nuorempi
luutnantin-arvonimellä. Taloudelliset vaikeudet pakottivat heitä
kumminkin vanhoilla päivillä koettamaan pienillä siviiliviroilla
parantaa toimeentuloaan. Vanhemmasta tuli Naantalin postimestari ja
nuoremmasta ensiksi saman kaupungin ja sitten Uudenkaupungin viskaali.
Vaikka he olivatkin näin vaatimattomissa viroissa, eivät heitä
kumminkaan syrinkarin kohdelleet entiset toverit, joiden oli
onnistunut, tinkien omantuntonsa kanssa, sotilasuralla saavuttaa
korkeampia arvoja, koreita ritarimerkkejä ja loistavia eläkkeitä.

Mutt'ei ainoastaan upseereja, vaan myöskin sotamiehiä entisestä Suomen
sotajoukosta kävi usein talossamme. Kolme, neljäkin kymmentä vuotta
sodan jälkeen ilmestyi sinne aina toisinaan joku harmaapäinen
sotavanhus, repaleisessa taskussaan paperi, joka hänet oikeutti saamaan
sen vuotuisen rovon, joka sotilasrahastosta oli myönnetty vanhoille ja
halttauneille entisille sotilaille. Nämä vanhat, usein kunnianarvoisen
näköiset miehet, olivat jalan, leipäsäkki olalla, kulkeneet
talvipakkasessa kuusikymmentä, seitsemänkymmentä, jopa lähes satakunta
peninkulmaa Karjalan ja Pohjanmaan kaukaisimmilta kulmilta hankkiakseen
itselleen sen pienen eläkkeen, joka heille annettiin, -- muistaakseni
kaksikymmentä taikka viisikolmatta pankkoruplaa. Jos heiltä kysyttiin,
miks'eivät ennen olleet tätä apua pyytäneet, niin he vastasivat, että
niinkauan kuin voimat vielä olivat työhön riittäneet, olivat he
tahtoneet auttaa itseään turvautumatta tähän keinoon. Ja kun he olivat
eläkekirjansa saaneet, olivat he heti valmiit lähtemään tuolle pienelle
kävelymatkalle takasin -- Kemiin tai Kuhmoniemelle taikka vielä
edemmäs. Kunnioituksella näitä sotavanhuksia katsottiin, mutta ei vielä
samalla ihailulla, kuin pari vuosikymmentä myöhemmin, jolloin heistä
Vänrikki oli laulanut.

Eräs senaikuisen Helsingin merkillisimpiä henkilöitä oli tuo
valtiollinen veteraani, todellinen valtioneuvos _Johan Albert
Ehrenström_. Pitkä, pulska herra, joka kerran oli seisonut rauta
kaulassaan Tukholman Pakkatorilla ja sieltä viety telotuslavalle, mutta
saanut armon -- siinäpä oli pojalle jotakin katsottavaa ja ihailtavaa.
Hän oli jo vanha. 30-luvulla oli hän jo 70-vuotias, mutta vielä oli hän
hyvin sen kuvansa näköinen, joka oli siinä Wienissä 1803 tehdyssä
vaskipiirroksessa, jossa näkyivät nuo kolme salaliittolaista ystävystä
Armfelt, Aminoff ja Ehrenström yhdessä. Täydellisen hovimiehen ja
valtiomiehen luonne näkyi koko hänen olemuksestaan; ei tarvinnut kysyä,
kuka hän oli, joko hänet näki hienona ja kunniamerkeillä varustettuna,
joskin vuosien taivuttamana, astuvan johonkin juhlaseuraan,
taikka kun hän, karhunnahkaiseen turkkiinsa kiedottuna, päässään
matala, leveälierinen silinterihattu, ajoi kaksivaljakollaan, edessä
kuski, takana lakeija, molemmilla hopeareunaiset, vaaleansiniset
livree-puvut. Jo puolivälissä 20-lukua oli hän eronnut senaatista,
jonka jäsenenä hän useina vuosina oli ollut, ja Helsingin kaupungin
uudisrakennuskomiteasta, jonka puheenjohtajana hän v:sta 1812 asti oli
ollut pääkaupunkimme jos ei perustajana niin ainakin järjestäjänä. Mitä
Ehrenström suurella tarmolla, harvinaisella työkyvyllä ja kehittyneellä
kauneudenaistillaan oli tehnyt luodakseen uudelleen tämän Helsingin,
(joka oli hänenkin syntymäkaupunkinsa), se hänen eläessään jo kylläkin
tunnettiin, vaikka useiden kaupunkilaisten pikkumaisuus ja itsekkyys
antoikin hänelle palkaksi enemmän moitetta kuin kiitosta. Nykysin on
hänen toimensa jo jotenkin unhotettu. Vaan ei kulune kauvoa, ennenkuin
hänen toimintansa todistukset kaivetaan esiin arkistojen kätköistä ja
Ehrenströmille tunnustetaan se paikka Helsingin kaupungin historiassa,
joka hänelle oikeutta myöten on tuleva. -- Hän asui vanhoilla
päivillään Kasarmintorin varrella -- nyk. n:o 6 Etelä Makasiinin katu.
Siellä hän kirjoitteli elämänsä muistiinpanoja, jotka, samoin kuin muut
paperinsa, hän testamentin kautta luovutti Upsalan yliopistolle, jotta
ne viidenkolmatta vuoden perästä hänen kuolemansa jälkeen (hän kuoli
1847) avattaisiin ja julaistaisiin. Tämä hänen toivomuksensa onkin
täytetty.

Toinenkin entinen Ruotsin hovimies ja vanhanaikainen kustaviaani, jota
usein nähtiin ja josta paljo puhuttiin, oli salaneuvos, vapaaherra
Vilhelm Klinckowström. Hän oli hyvin ylhäistä sukua: hänen isänsä oli
ollut ylimarsalkka ja "ylhäisyys" kuningatar Fredrikan hovissa, hän oli
tuon kuuluisan valtiomiehen, valtioneuvoksen F. A. von Fersenin
tyttärenpoika ja roistoväen v. 1810 Tukholman kadulla surmaaman
valtiomarskin kreivi Aksel v. Fersenin sisarenpoika. Syystäpä oli hän
nopeasti sotilasuralla ylennyt ratsuväen överstiksi, Kaarlo XIII:nen
yliajutantiksi ja tämän puolison kamariherraksi. Vaan jo 1815 hän oli
lähtenyt pois loistouriltaan Ruotsista, en tiedä mistä syystä, ja
siirtynyt onneaan hakemaan Suomesta. Ja seuraavana vuonna jo hänet
nimitettiinkin kamariherraksi Venäjän hoviin: 1820 tuli hänestä
Viipurin maaherra ja 1825 pääsi tuo ruotsalainen parooni jäseneksi
senaatin talousosastoon, jossa hän sitten pysyi yli 20 vuotta. -- Hän
oli uljas kasvultaan, käytös hieno ja kasvot kauniit ja saattoi hän
siis, jos kukaan, edustaa, jonka hän lieneekin käsittänyt ainoaksi
tehtäväkseen senaatissa. Valtioasiat hän otti kevyeltä kannalta
niinkuin kaiken muunkin: huolenpitonsa omisti hän keisarillisen
palatsin sisustukseen, joka onkin hänen luomansa, uusien eri virastojen
virkamiesten vormutakkien piirustusten laatimiseen ja muuhun
sellaiseen. Jos kumminkin jotakin pahaa oli tapahtunut, s.o. jos
oikeutta jollain tavoin oli loukattu tai maan parasta syrjäytetty, niin
uskottiin usein, että Klinckowström oli ollut siinä mukana. Sillä jos
hänen kevyt luonteensa ei senaatissa paljoa painanut, niin painoi hänen
vaikutuksensa sitä enemmän Pietarissa, Hovipiireissä ja erityisesti
tuossa vaikutusvoipaisessa Mihailowin palatsissa oli hän suosittu
vieras ja sukkelalla ja lepertävällä kielellään, jolla miltei oli
oikeus sanoa kenelle tahansa mitä tahansa, oli hän hankkinut itselleen
sukkeluutta rakastavan kenraalikuvernöörin, ruhtinas Mentschikoffin
erityisen suosion. Perinpohjin suunnitelluista pyrinnöistä, joko sitten
hyvään tai pahaan päin, ei luullakseni Klinckowströmiä koskaan
syytetty. Hän oli vain kevytmielinen kaikessa: muuta hän ei lie
tavotellut, kuin säilymistä korkeimpain suosiossa, tilaisuutta nauttia
epikurealaista elämää ja antaa kielensä epäilyttäväin sukkeluuksien
loistella seurapiireissä. Taidetta ja kirjallisuutta hän
pintapuolisesti harrasti, hänen seinillään oli joukko arvokkaita
tauluja, isoksi osaksi perittyjä perhemuotokuvia, ja hänen suurenlainen
kirjastonsa kuuluu sisältäneen koko täydellisen kokoelman sellaista
ranskalaista kirjallisuutta, joka salaten painopaikkaansa ilmoitti
ilmestyneensä "Cyteressä", "Luxuripolissa" j.n.e. Myöskin
puutarhanhoitoa hän todellisen ylimyksen tavoin harrasti. Helsingissä
perusti hän ensiksi itseään varten suurenlaisen puutarhan n.s.
Punanotkoon, josta sitten tehtiin Kaartin pataljoonan ampumarata, ja
sitten lunasti hän sen suuren tontin Elisabetintorin varrelta, jossa
Uudenmaanpataljoonan kasarmi nyt on, rakensi sen ja perusti niemelle
suuren puutarhan. Mutta mitä hänen kauneudenaistinsa uhrasi näihin
laitoksiin, sen sai Suomen valtio sittemmin kalliisti maksaa.
Punanotkon puutarhan lunasti hallitus suurella hinnalla
kaartinpataljoonaa varten ja Elisabetintorin varrella olevan talon osti
niinikään kruunu (paroonin kuoleman jälkeen) kasarmiksi venäläistä
junkkarikoulua varten. Runsailla eläkkeillä y.m. ylimääräisillä
määrärahoilla ja palkkioilla vahvistettiin muuten vähä väliä
valtiorahastosta tuon mukavasti elävän hovimiehen kassaa.

Ajalle kuvaavana -- joskaan se ei ole ollut aivan tavatonta
myöhempinäkään aikoina -- mainittakoon vielä, että tuosta entisestä
ruotsalaisesta ratsuväen upseerista yhtäkkiä (1841) tehtiin
insinöörikenraali. Todellisena valtioneuvoksena ja hovimestarina kuoli
hän vihdoin 1850.

Ensimmäisestä vaimostaan, englannittaresta, oli Klinckowström jo
aikusin eronnut. Mutta oltuaan pari vuosikymmentä vapaana avioliiton
kahleista, joutui hän 63 vuotiaana niihin taas: käydessään Pietarissa
meni hän kihloihin erään Helena Paulownan hovinaisen kanssa, jolle,
miehen kuoleman jälkeen ja tämän suurten ansioiden muistoksi, Suomen
valtio sai hänen eläessä leskenä Saksassa, lähes 40 vuoden kuluessa
maksaa 8,000 markan vuotuisen eläkkeen.

       *       *       *       *       *

Eräs sen ajan ylhäisiä, joka komealla vartalollaan ja vakavalla
luonteellaan vaikutti jokaiseen, joka hänet tunsi, oli ent.
prokuraattori, salaneuvos _Carl Walleen_. Jo hänen ollessa nuori
hovioikeuden virkamies olivat hänen harvinaiset taitonsa ja lahjansa
tulleet tunnustetuiksi ja hän oli, vaikka vasta 27 vuoden vanhana,
ollut yksi niistä neljästä lakimiehestä, jotka suomalaisen lähetystön
puheenjohtaja Pietarissa vapaah. O. Mannerheim ehdotti Aleksanterille
Suomen asiain valtiosihteeriksi. Senjälkeen kuin Rehbinder oli tähän
paikkaan otettu, kutsui hän ystävänsä Walleenin Pietariin auttamaan
itseään asiain käsittelyssä ja valmistamisessa; ja kun 1811 komitea
Suomen asioita varten perustettiin, valittiin hän sen jäseneksi. Sieltä
siirtyi hän 1816 Viipuriin sikäläiseksi toiseksi maaherraksi läänin
yhdistymisen jälkeen Suomeen; ensimmäinen oli ollut tuo suuri isänmaan
ystävä Carl Stjernvall, jonka lesken kanssa hän ennen pitkää meni
naimisiin. Oltuaan sen jälkeen kaksi vuotta jäsenenä senaatin
talousosastossa oli hän 1822 tullut Gyldenstolpen jälkeen
prokuraattoriksi ja tällä tärkeällä paikalla pysyi hän sitten yli 30
vuotta eli vuoteen 1854 asti, jolloin hän ijäkkäänä miehenä otti
eronsa. Juoksevista prokuraattorintoimista oli hän kumminkin vapaa
melkein koko sen ajan, jolloin hän johti n.s. lakikomisioonin yli
20-vuotisia, mutta -- sanokaamme se suoraan -- onneksi miltei
hedelmättömiä töitä.

Vaikkei suvultaan oli Walleen (hän korotettiin sittemmin vapaaherraksi)
taipumuksiltaan ja perhesuhteiltaan täydellinen ylimys. Että hän Suomen
valtiollisen aseman suhteen oli samalla isänmaallisella kannalla kuin
kreivi Rehbinder, sen voi päättää heidän tunnetusta ystävyydestään ja
vilkkaasta kirjeenvaihdostaan -- he kirjoittivat tavallisesti syrjässä
postista ja sen silloisista johtajista, Ladausta ja Wulffertista, --
joka kirjeenvaihto kumminkin valitettavasti lie mennyt jälkimaailmalta
hukkaan. Vilpitön ja väsymätön kirjallisuuden ystävä hän oli. Viime
vuosiinsa saakka luki hän hyvin paljo, enimmäkseen historiaa ja
ranskalaista kaunokirjallisuutta. Kalliin ja erinomaisen kirjastonsa
hoiti hän erityisellä huolella. Kaunotaiteitakin hän suosi; kun Suomen
Taideyhdistys 1846 perustettiin, rupesi hän sen puheenjohtajaksi ja oli
kotimaisten taidepyrintöjen mahtavana tukena niiden astuessa
ensimmäisiä horjuvia askeleitaan. Ja puutarhanviljelystä hänkin innolla
harrasti; suurilla kustannuksilla hän ensiksi kaunisti omistamansa
Träskändan tilan Espoossa ja jätettyään sen tytärpuolelleen vielä
koristettavaksi ryhtyi hän toisiin kalliisiin rakennuksiin ja
laitoksiin Hagasundin huvilassaan Helsingin tullin edustalla. Täällä
hän myös 1867 päätti päivänsä 85 vuotiaana. -- Valitettavaa oli vain.
etteivät vapaah. Walleeninkaan taloudelliset varat vastanneet hänen
kauneusaistiaan ja sai Suomen valtio hänenkin hyväkseen silloin tällöin
yhdessä tai toisessa muodossa tehdä ylimääräisiä uhrauksia.

Melkein kaikki toisetkin 1830-luvun senaatin jäsenet ja muut ylemmät
virkamiehet näin myös, minkä useammin, minkä harvemmin. Vaan vaikka he
henkilöinä kai olivat hyvinkin kunnioitettavat, niin ei heistä
useimmissa ollut mitään, joka olisi heidät tavallista virkamiesastetta
yläpuolelle kohottanut ja pysyväisempää muistoa heistä jättänyt.

Tuo aikanansa niin mahtava rahavarainpäällikkö ja varapuheenjohtaja,
salaneuvos A. H. Falck oli, samoin kuin hänen suosijansa,
kenraalikuvernööri Zakrevski, jo vuosikymmenen alussa saanut jättää
hallitusohjat käsistään ja oli hän ruvennut teollisuusmieheksi Kauttuan
tehtaalla. Lars Gabriel von Haartman saapui Turusta vallanpitäjäksi
vasta 1840. Sillävälin vallitsi senaatissa niin sanoakseni
"interregnum", jonka kuluessa silloinen kansliatoimituskunnan päällikkö
S. F. Richter lienee ollut senaatin vaikuttavin mies. Ainakin hänen
vaikutustaan pidettiin suurena nimitysasioissa, joita silloin, muun
politiikan puuttuessa, pidettiin melkein suurimpina valtiollisina ja
yhteiskunnallisina kysymyksinä. Eihän siihen aikaan edes joku Kuusamon
nimismies voinut olla ehdolla johonkin henkikirjurin virkaan, ilman
että hän piti velvollisuutenaan saapua senaikuisilla kulkuneuvoilla
pääkaupunkiin esittämään itseään täydessä vormupuvussa kaikille
talousosaston jäsenille ja "kumartamaan" päästäkseen suosiolliseen
huomioon virkaa täytettäessä. Jos hän sen laiminlöi, oli hän
auttamattomasti menettänyt toiveensa saada hakemansa viran, olipa hänen
mahdollisuutensa koskaan vastaisuudessakaan saada muitakaan virkoja
hyvin epäilyttävä. Kumartajain suurin herra oli tähän aikaan, kuten
mainittu, Richter, kunnes hän 1840 siirtyi presidentiksi Turun
hovioikeuteen, ja silloin hänen asemansa tässä suhteessa samoin kuin
hänen muu johtaja-arvonsa senaatissa siirtyi hänen vielä mahtavammalle
lankomiehelleen, itse "hänen hirmuisuudelleen" von Haartmannille.

Ladaun nimeä en tässä voi jättää mainitsematta. Olen näet lapsena
kuullut sitä niin suurella inholla ja halveksumisella mainittavan.
Senaattori ja postipäällikkö, jolla oli tämä nimi, eli vielä kolme
vuotta 30-luvulla. Mutta tyytyväisenä voin mainita, että häntä en ole
koskaan omilla silmilläni nähnyt.

       *       *       *       *       *

Niitä miehiä, joiden näkemistä voin pitää kunnianani ja joiden kuva,
kun heidät lapsena tapasin, selvästi on muistissani, täytyy minun
mainita eräs neljän sangen merkillisen miehen piiri. He olivat
keskenään ystävykset ja viettivät usein iltojaan keskustellen toistensa
kanssa.

Näistä neljästä oli yksi minulle aikusemmin tuttu nimellä
kolleegineuvos E. B. v. Witte, mutta hänestä tuli sitten suomalainen
aatelismies nimellä _von Weissenberg_; samalla hänestä, joka oli ollut
kenraalikuvernöörinkanslian toimistonpäällikkö, tuli saman laitoksen
tirehtööri sekä valtioneuvos, lopulta oikein todellinen valtioneuvos.
Hänen vilkas luonteensa ilmaisi helposti, että suomalaista verta ei
juossut hänen suonissaan; hän oli erittäin sukkelasuinen ja nerokas ja
oli sentähden seuraelämän elähdyttävä aines ja hilpeällä ystävyydellään
voitti hän varsinkin lasten sydämmet. Syntyjään hän oli liiviläinen,
vaan oli aivan nuorena siirtynyt Viipurin lääniin venäläiseksi
virkamieheksi: kun Vanha Suomi kohta sen jälkeen yhdistettiin uuteen,
sai hän viran kenraalikuvernöörin kansliassa, jonne hän sitten jäikin.
Kielitaitonsa ja asiantuntemuksensa perustuksella tuli hänestä kaikkien
kenraalikuvernöörien (Steinheil, Zakrevski, Thesleff) välttämätön
seuralainen, kun nämä olivat tarkastusmatkoilla. Siten oli hän oppinut
laajasti tuntemaan maan ja sen tarpeet ja vaikka hän täällä olikin
muukalainen, oli hän epäilemättä Suomen vilpitön ystävä. Ollen
samanikäisiä ja hyviä toveruksia hänen poikainsa kanssa -- joista
prokuraattori Aleks. B. von Weissenberg, joka on niin suuressa määrin
ansainnut isänmaansa tunnustuksen, oli yksi, -- olimme Otto veljeni ja
minä myötään heidän kanssaan yhdessä ja olimmepa melkein kuin kotonamme
heidän talossaan, jossa isäntäkin aina meitä ystävyydellä kohteli.

Juuri tässä talossa, Bulevardin varrella, vastapäätä vanhaa kirkkoa,
näin niin usein tuon mainitsemani ystäväpiirin koossa tuttavallisesti
jutellen teekupin ääressä. Siihen kuului paitsi Weissenbergiä kolme
miestä, joita kaikkia kieltämättä voidaan pitää Suomen merkillisimpinä,
nim. Engel, Rosenkampff ja Nordenskiöld.

_Carl Ludvig Engel_, hän oli tuo mainio arkkitehti, jota, Ehrenströmin
ohessa, uuden Helsingin tulee ulkomuodostaan ja luonteestaan kiittää.
Hänen suuret ansionsa tunnustettiin kaikilta tahoilta jo silloin;
niitä on, kuta enemmän aika on kulunut, yhä enemmän tunnustettu.
Hän oli, kuten tunnettu, syntyjään saksalainen, berliiniläinen;
oli miehuutensa parhaina päivinä 1816 saapunut Helsinkiin, jossa
vaikutti aina vuoteen 1840 asti, jolloin hän 62 vuoden ikäisenä kuoli.
Engelin koko persoonallisuus oli jalo ja puhdas, niinkuin hänen
rakennustaiteensakin. Vartalo oli pitkä ja voimakas; kasvonpiirteet
miehevät ja säännölliset; suora ryhti; kaulassa korkea, huolellisesti
sidottu huivi ja puku muutenkin erittäin huolehdittu. Sellaisena hänet
näin sekä sisällä huoneessa että myöskin kadulla astuvan melkein joka
päivä tasasin askelin ikkunaimme ohi. Ruotsinkieltä hän puhui
melkoisesti saksaksi murtaen. Yleensä hän ei paljoa puhunut. Ei kuullut
hänestä koskaan puhuttavan muuten kuin suurimmalla kunnioituksella.

Myöskin vapaaherra _Carl von Rosenkampff_, översti (sittemmin
kenraalimajuri) ja suomalaisen joenperkkauskunnan päällikkö, oli
syntynyt ulkomailla, Liivinmaalla. Ollen setänsä, venäläisen lakimiehen
vphra Gustaf von Rosenkampffin ottopoika -- setä oli jo 1812 tullut
Pietarissa olevan Suomen asiain komitean jäseneksi ja oli siellä
kreivi K. M. Armfeltin apulaisena --, oli hän kasvatusisänsä
vaikutuksesta jo aivan nuorena insinööriupseerina päässyt johtamaan
n.s. joenperkaustöitä Suomessa. Ja tähän tehtävään oli hän antautunut
ja perehtynyt kaikella innolla. Ei hän koskaan väsynyt matkustamaan
maan eri osiin tutustuakseen kaikkiin vesistöihin. Maan molemmat kielet
hän täysin osasi ja toverillisella, ystävällisellä käytöksellään oli
"Koski-parooni", joksi häntä kutsuttiin, tullut tunnetuksi ja
suosituksi jokaisessa kievarissa ja muussa maalaistalossa, jossa hän
viivähti. Hänen käytettävissään olevat varat eivät olleet suuret, mutta
monet suot niillä kuivattiin, monet järvet laskettiin, monet kosket
perkattiin ja paljo kanavia kaivettiin hänen aikanaan. Ja ennenkuin hän
verrattain nuorena v. 1846 kuoli, sai hän jo nähdä töitä tehtävän siinä
suuressa yrityksessä, Saimaan kanavalla, jota hän kauan oli
valmistanut. Yhtä suosittu kuin rahvaan keskuudessa oli hän
pääkaupungin seurapiireissäkin. Iloista päiväpaistetta kajasti aina
hänen pyöreähköistä, punottavista kasvoistaan. Lapsillekin oli hänellä
aina varalta joitakin ystävällisiä sanoja.

Ainoa synnynnäinen suomalainen tuossa pienessä iltaseurassa, jota ei
koskaan pelipöytä yhdistänyt, oli vuori-yli-intendentti _Nils
Nordenskiöld_. Mineroloogina ja geoloogina oli hänellä tieteellisessä
maailmassa suuri arvo, erityisesti oli hän harrastanut Suomen
kivilajien ja niiden merkityksen tutkimista ja vuortenmurtamista
oli hän pontevasti edistänyt. Koko hänen olentonsa osotti aina
jotakin miettivää ja levottomasti harkitsevaa, joka on yhteistä
Nordenskiöld-suvun jäsenille. -- Hän eli kahtakymmentä vuotta
myöhempään kuin kaikki nuo mainitut ystävänsä; kuoli v. 1866. Jos en
lapsena hänestä erittäin pitänyt, niin pidin hänestä sitä enemmän hänen
elämänsä viimeisellä vuosikymmenellä, kun hänen suuren poikansa Adolfin
kautta jouduin hyvin tiheään kanssakäymiseen hänen kanssaan. Ja tahdon
tässä vielä lausua kiitokseni siitä ystävyydestä, jota tuo lahjakas ja
vanhana vielä kaikkia ajan harrastuksia seuraava mies minulle osotti.

Nordenskiöldillä oli ollut onni ryhtyessään minerologiaa opiskelemaan,
saavuttaa silloisen Suomen kenraalikuvernöörin kreivi Fabian
Steinheilin mahtavan suosion. Tämä itse innolla harrasti samaa tiedettä
ja osasi pitää arvossa monen tutkijan lahjoja. Tämän suosion avulla
oli Nordenskiöld voinut saada melkein rajattomia valtionapuja
oleskellakseen lähes 5 vuotta ulkomailla ja tutustuakseen aikakauden
etevimpiin luonnontutkijoihin. Tältä matkalta palattuaan hän heti pääsi
häntä varten perustettuun vuorilaitoksen intendenttivirkaan. -- Myöskin
Engelin oli sama kenraalikuvernööri kutsunut Räävelistä, jossa hän
muutamia vuosia oli työskennellyt, Helsinkiin. Niinikään oli Steinheil
suosinut Rosenkampffia ja Weissenhergkin oli hänen suosikkinsa. --
Sananlasku sanoo: "Sano, kenen kanssa seurustelet, minä sanon, kuka
olet", ja tätä totuutta voinee parhaiten sovelluttaa kun on suosijoista
ja suosikeista puhe. Tässä mainituista henkilöistä voi melkein päättää,
minkälainen heidän suosijansa luonteeltaan oli. Kreivi Steinheil
on Suomessa jo jotenkin unhottunut; kaikki kumminkin osottaa,
että hän rakasti sitä maata, jonka hallinnon johtoon hän oli
joutunut, ja että hän rehellisesti sen parasta tahtoi. Erottuaan
kenraalikuvernöörin toimesta jäikin hän Suomeen ja Helsingissä hän
maalisk. 7 p. 1831 kuoli. Hämärästi muistan vielä nuo muhkeat,
juhlalliset sotilashautajaiset, kun häntä hautaan saatettiin. Sen ajan
sanomalehtien ei ollut tapana tuhlata muistosanoja edes mainioimmille
miehille -- silloiset pitkät n.s. kiitokset kirkoissa korvasivat usein
nykyaikaisia nekroloogeja --, mutta kerrottaessa kreivi Steinheilin
hautajaisista lausuttiin Helsingfors Tidningareissa: "Horjahtamaton
oikeamielisyys, kaiken hyvän ja hyödyllisen lämpöinen harrastaminen,
todellinen kansallishenki ynnä valoisa maailmankatsanto, laajat tiedot,
kypsynyt kokemus ja väsymätön uutteruus, nämä kaikki olivat kreivi
Steinheilin ominaisuuksia. Hänen lempeä arvokkaisuutensa, suora
hyväntahtoisuutensa ja miellyttävä luonteensa, joka oli hänen ainainen
tunnusmerkkinsä, nämä kaikki sydämmen viehätysvoimat ovat jättäneet
muiston, joka monesta silmästä on pusertanut kyyneleen, monesta
rinnasta kohottanut kaipauksen huokauksen. Ei ainoastaan uteliaisuus
taikka hautasaaton loisto näy saattaneen suurinta osaa kaupungin
asujamistosta tuon unhottumattoman miehen haudalle. Se oli yleinen
kunnioitus, jonka surullinen joskin rakas muisto oli kutsunut runsaat
joukot vainajan lepopaikalle osottamaan hänelle kiitollisuuttaan". --
Tällaista jälkikiitosta ei ole tällä vuosisadalla kuultu eikä
kuultanekaan kenestään Suomen kenraalikuvernööristä.

       *       *       *       *       *

Kun olen puhunut muutamista ulkomailla syntyneistä etevistä miehistä,
en voi myöskään unhottaa yliopistomme silloista astronomian professoria
_Fredr. J. A. Argelanderia_. Hän oli Preussista syntysin, mutta jo 1823
oli hänet, vaikka oli silloin vasta 24 vuoden ikäinen, kutsuttu
astronomisten havaintojen tekijäksi Turkuun. Sittemmin hänet
nimitettiin professoriksi ja hän siirtyi Helsinkiin sittenkuin uusi
observatorio-rakennus oli valmistunut. Häntä pidettiin tieteensä alalla
uutena tähtenä ja ihmisenä häntä usein rakastettiin. Muistan hänet
iloiseksi, ystävälliseksi mieheksi; lapsille oli aina riemu tavata
häntä. Olinpa ylen onnellinen, kun kerran pääsin tähtitorniin ja
Argelander uudella Frakenhoferin kaukoputkella antoi minun katsella
auringontäpliä; ujostella ei tarvinnut, niin lempeästi tuon kuuluisan
tähteintutkijan terveet, nuorekkaat kasvot meitä katselivat -- niissä
ei ollut mitään täpliä. -- Kun Argelander 1836 kutsuttiin täältä pois
ja seuraavana vuonna muutti Bonniin, jonne hän sitten koko ijäkseen
jäi, niin häntä yleisesti ikävöitiin. Yliopistomme menetti tuon etevän
tiedemiehen samana vuonna kuin Runebergin täytyi muuttaa Porvooseen.

Vanhin yliopiston opettajista ja suurinta tieteellistä arvoa nauttiva
heistä oli kauan fysiikan professori Gustaf Gabriel Hällström. Hänet
näin usein isäni luona, jonka läheinen tuttava hän oli Turun ajoilta
asti. Hiljanen ja vaatimaton hän oli, mutta kasvot olivat hienot ja
järkevät ja astuessaan kadulla kauhtanassaan, jumaluusopin tohtorin
hatussa ja siihen aikaan ainoastaan vanhojen miesten käyttämissä,
pitkävartisissa saappaissa, oli hän hyvin kunnioitettavan näköinen. Hän
kulki papinpukuun puettuna, sillä vaikka hän fyysikko olikin, oli hän
antautunut papilliseen säätyyn, päästäkseen, samoin kuin monet muut
filosoofisen tiedekunnan professorit, äänivaltaan tuomiokapitulissa ja
saadakseen niistä vaivoistaan jonkun palkkiopitäjän. Ja kirkolliset
velvollisuutensa oli hän täyttänyt yhtä uskollisesti kuin tieteelliset
ja yliopistolliset. Arkkipiispanvaalissa 1833 asettivat hänen
säätyveljensä hänet kolmannelle ehdokassijalle; yliopistossa valittiin
hän 1829 ensimmäiseksi rehtoriksi uusien asetusten mukaan; kun
tiedeseura perustettiin 1838 tuli hänestä sen ensimmäinen
puheenjohtaja. Useissa hallituksen komiteoissa oli hän jäsenenä. Ja
kaiken tämän ohessa riitti häneltä vielä aikaa hoitaakseen laajaa
yksityistä taloutta: suurella säästäväisyydellä ja toisen vaimonsa
perintöjen kautta oli hän hankkinut itselleen melkoiset varat ja oli
hänellä m.m. kolme maatilaa Vihdin pitäjässä. -- Mutta vaikka häntä
näin suuressa arvossa pidettiinkin, katseli nuorempi akateeminen
sukupolvi häntä kumminkin hänen viimeisinä elinvuosinaan (hän kuoli
1844) varsin karsain silmin. Hänen olisi pitänyt, niin arveltiin,
täysinpalvelleeksi päästyään, erota opettajapaikastaan yliopistosta
jättääkseen sen niin etevälle jälkeläiselle, kuin oli tuo nerokas J. J.
Nervander. Ehkä tässä olikin perää. Vaan voin kumminkin vakuuttaa, että
Hällström vielä viime vuosina osasi kerätä luennoilleen niin lukuisan
kuulijakunnan, ettei Nervander, kaikesta henkevyydestään huolimatta,
sitä voinut professoriksi päästyään tehdä. Kaksi vuotta ennen
kuolemataan, kun hän helmik. 20 p. 1842 tuli olleeksi 50 vuotta
ylioppilaana, saikin hän koko ylioppilaskunnan puolesta osakseen
silloisiin oloihin nähden kuulumatonta kunnianosotusta.

Useita muita sen ajan professoreja, joita lapsuudessani näin, voisin
vielä mainita. Vaan kun he kaikki olivat opettajina vielä minun
ylioppilasaikoinakin, puhun heistä tuonnempana kuvatessani noita
aikoja.

Eräästä heistä en sentään malta olla jo tässä kertomatta. Se on _Johan
Gabriel Linsén_, ennenmainittu "kaunotieteen ja runotaiteen", s.o.
roomalaisen kirjallisuuden, professori. Hän oli naimisissa tätini
(äitini sisaren) kanssa ja kuului siis läheisimpiin sukulaisiimme, ja
hänen perheessään vietin lapsena monet loma-ajat. Linsén oli sen ajan
omituisimpia opettajatyyppejä. Ollen nuoruudestaan asti rintatautinen
sekä monenlaisten onnettomuuksien kolhima -- hän oli m.m. Turun palossa
menettänyt talonsa ja tavaransa ja sitä ennen samana vuonna ensimmäisen
vaimonsa ja kaikki neljä lastaan -- oli hän, tuo pelottavan pitkä ja
laiha mies, melkein kuin kärsimysten ja surujen elävä kuva. Ja hänen
luonteensa oli, niinkuin kivuloisten usein, epätasainen ja ärtyisä.
Häntä lähenimme melkein aina vavisten, sillä eihän koskaan tiennyt,
milloin pieninkin aihe saattaisi hänet suuttumaan, ja hänen vihansa oli
väliin aivan hillitön. Ylioppilaat, jotka kirjoitusnäytteineen taikka
tutkintoja varten kävivät hänen luonaan, tiesivät sen kokemuksesta
kyllä. Mutta pohjaltaan oli hän mitä hienotunteisin ja jaloin luonne.
Kun hän oli voimissaan ja tyyneellä mielellä, oli yhtä hauskaa kuin
opettavaa olla hänen seurassaan. Hän tunsi senaikuisen kirjallisuuden
miltei yhtä hyvin kuin klassillisen ja hänen näissä harrastuksissa
kehittynyt makunsa ilmeni etenkin hänen erittäin huolehditussa
kielessään, jota hän sekä puhuessaan että kirjoittaessaan aina käytti.
Turussa oli hän kuulunut niihin nuorempien yliopiston opettajain
piireihin, joissa eli herättävää henkeä; "Mnemosynen" toimittajana oli
hän ollut ensimmäisiä, jotka julkisuudessa olivat ottaneet Suomen
kansallisuuskysymyksen puheeksi. Ja lämpösesti hän yhä edelleen
harrasti tätä niinkuin kaikkia isänmaallisia kysymyksiä. Hän oli
myöskin Suomalaisen kirjallisuuden seuran perustajia ja sen
monivuotinen puheenjohtaja. Hänen ylevistä ja valistuneista
mielipiteistään todistuksina muuten ovat m.m. hänen painettuna
säilyneet yliopiston, konsistoriossa annetut lausuntonsa, joilla hän
kaksi eri kertaa, vaikka valitettavasti turhaan, koetti hankkia J. L.
Runebergille tarpeellisen apurahan, jotta hän voisi pysyä yliopistossa.
-- Että Linsén oli tavanmukainen puhuja ja runoilija melkein kaikissa
yliopiston juhlatilaisuuksissa (aina 1840-luvulle asti), sen olen jo
ennen maininnut. Viimeiset vuotensa vietti hän suureksi osaksi
tautivuoteella ja kuoli 1848.

Jätän tässä henkilömuistoni syrjään ja siirryn muuhun.

Ne julkiset, sivistävät huvit, teaatterit ja laulajaiset, joita
30-luvulla oli tarjona, olen jo ennen kuvannut (Nu och Förr 1876 v. 4).
Julkisia kirjallisia huvituksia, jos semmoisiksi voin kutsua
kaikenlaisia myöhemmin niin usein pidettyjä esitelmiä, ei silloin
tarjottu. Kun Tiedeseura, joka perustettiin 1838, rupesi viettämään
vuosipäiviään esitelmillä ja niihin kutsui suurenkin yleisön, oli se
jotakin aivan uutta. Esitelmiä kansalle ei tietysti kumminkaan pidetty.
Seuroja ei Helsingissä vielä ollut muita, kuin mainittu Tiedeseura,
Kirjallisuudenseura, Fauna- ja Flora-seura, Lääkäriseura ja
Raamattuyhdistys. Ihmisten ajan ja huomion eivät siten vielä riistäneet
seurat eikä keskustelukokoukset. Kunnan asioita hoiti maistraatti ja
harvalukuinen määrä kaupungin vanhimpia. Seurakunnan asioita varten
olivat kirkonkokoukset, joissa hyvin vähän käytiin.

Monella alalla siis ei elämä vielä ollut herännyt ja se huomio käy yhä
selvemmäksi, jos ajattelee kaunotaiteita. "Euroopan maitten joukossa ei
ole monta, joilla on sama yleinen sivistysmäärä kuin meidän maassa.
mutta yhtä vähän taideaistia ja harrastusta", niin kirjoitti Hels.
Tidn. 30-luvun alussa. Ja syytä sellaiseen valitukseen olikin. "Maamme
taidealoista", niin luetaan samassa artikkelissa, "asettuu rakennustaide
kieltämättä eturintaan -- intendentti Engelin taideaisti näkyy hänen
rakennuksistaan." Mutta maalaus- ja kuvanveistotaiteen puolesta oli
Suomen pääkaupunki hyvin köyhä, sen voin minäkin vakuuttaa. Olen jo
maininnut, että täällä oli pari yksityistä, herrojen Walleenin ja
Klinckowströmin omistamaa, jommoistakin taulukokoelmaa. Toisissa
ylimystaloissa löytyi myös joitakin vanhempia, arvokkaita
perhemuotokuvia. Siinä oli melkein kaikki. Jos varakkaiden
virkamies- tai kauppiasperheiden huoneustoissa sai nähdä joitakin
öljytauluja, niin esittivät ne aina isäntäväen omia muotokuvia, --
tavallisesti ne oli loistavan koreilla väreillä maalannut täällä kauan
elänyt maalari, tunnettu J. E. Lindh. Talon isäntä oli kuvattu
virkapuvussaan tai muussa juhlapuvussaan, kaikki tähdet ja arvomerkit
rinnassa, mitä suinkin lie ollut saatavissa, ja rouva hääpuvussaan
taikka muussa silkkiläningissä, tukka juhlallisesti kammattuna, koreat
korvarenkaat korvissa ja usein pitkä nahkakaulus kaulassa. Muuten
olivat salien ja vierashuoneiden seinät suorien tuolirivien yläpuolella
tyhjät, ellei kuvastinta ollut johonkin paikkaan asetettu.
Poikkeustapauksissa vain oli jollakin seinällä joku puitteisiin pantu
puupiirros, kenties joskus joku vanhempi arvoton öljypainostaulu; niin
oli esim. meidän talossa kokoelma Ruotsin kuninkaiden muotokuvia
Kristian Tyrannista Ulrika Eleonooraan saakka, mutta ne olivat enemmän
historiallisia muistoja kuin taideteoksia. -- Valokuvaamisen aika ei
ollut vielä tullut; daguerrotyyppi-kuvia nähtiin 1840-luvun alussa. --
Kuvanveistoa edusti mahdollisesti joku keisarin rintakuva taikka
kipsinen kellon alusta, jommoisia kiertävät katukauppiaat möivät.

Mainittu muotokuvain tekijä Lindh oli melkein ainoa elinkeinoa
harjoittava taiteilija, joka 1830-luvulla aina oleskeli täällä ja eli
taiteestaan. Täällähän kyllä M. v. Wrightkin eli, mutta hän harjoitti
siihen aikaan vielä pääasiallisesti piirustusopetusta, kartantekoa
j.n.e. eikä häntä vielä paljo tunnettu öljymaalaajana. P. A. Kruskopf
oli samoin piirustusopettaja ja harjoitti litograaffisia töitä,
ainoastaan poikkeustapauksissa maalausta. Joskus kävi Helsingissä
kumminkin joku vieras taiteilija, kuten ruotsalainen D. Mazér, joka
1837 täällä maalaili Runebergin, Argelanderin, Hällströmin y.m. eteväin
henkilöjen muotokuvia. Suomesta oli kumminkin jo syntynyt pari mainiota
maalaria, Lauraeus ja Finnberg, joista jälkimmäinen vielä eli alussa
30-lukua; Ekman oli myös jo uransa alottanut, Godenhjelm ja Mathilda
Rotkirch samoin, mutta kukin heistä oleskeli enimmäkseen ulkomailla
eikä täällä Helsingissä saatu nähdä paljo yhtään heidän teoksiaan.

Semmoisena pysyikin taiteen asema Helsingissä aina Suomen
taideyhdistyksen perustamiseen asti 1846. Sellaisen yhdistyksen
aikaansaamista oli tosin jo kymmentä vuotta aikasemmin joukko
taiteenystäviä yrittänyt, mutta he olivat silloin vielä liian
harvalukuiset voidakseen herättää kylliksi asianharrastusta yleisössä.

       *       *       *       *       *

Seuraelämästä ja sen huvituksista pääkaupungissamme olen myös jo ennen
kertonut, (Nu och Förr 1856 v. 3). Mutta olen kertonut pääasiallisesti
vain talvisajan huvituksista. Kesillä on kaupunkien elämällä aina eri
luonteensa. Kerron siis tässä yhtä ja toista aikusemmista
kesämuistoistani.

Kesähuvilain hankkiminen taikka kesäasunnon vuokraaminen on tapa tai
tarve, jonka vasta pari, kolme viimeistä vuosikymmentä ovat
synnyttäneet Helsingissä. Ainoastaan muutamat harvat rikkaammat
kauppiaat olivat 1840-luvulla rakennuttaneet itselleen huviloita
kaupungin luo Töölööseen, Huopalahteen tai Gumtähteen tai läheisiin
saariin. Virkamiehillä ei juuri ollut huviloita. Se, joka
maalaiselämästä tahtoi nauttia, osti pienen maatilan lähempää tai
etempää ja harjoitti siten pientä maanviljelystä sivuelinkeinona. Ne
perheet, joilla omaa maatilaa ei ollut, jäivät tavallisesti koko
kesäksi kaupunkiin.

Tähän luokkaan meidänkin perheemme kuului. Vanhemmat olivat ehkä
nuoruudessaan saaneet maalaiselämästä kyllänsä eivätkä vanhoilla
päivillään siitä enää välittäneet. Jotakin kesää lukuunottamatta
asuivat he läpi vuodet kaupungissa ja lapset siis myöskin. Siten olen
saanut, niin sanoakseni, kuluttaa lapsenkenkäni Helsingin kaupungin
kaduilla ja senaikuisilla mukulakivikäytävillä. Koko lapsuuteni aikana
aina siihen saakka, kunnes olin parin vuoden ylioppilas, jolloin
kaupunki jo tuntui ahtaalta, en ollut maaelämää enkä sen raitista ilmaa
saanut nauttia kuin jonkun ainoan päivän, ehkä joitakin päiviä, kun
käytiin tuttavain luona näiden kesäasunnoissa.

Onneksi ei Helsingin ilma ollut niin pilaantunutta, ettei täälläkin
olisi saanut luontoa nauttia. Meren raittiit tuulet sitä joka taholta
tuulottivat eikä monta askelta tarvinnut kaupungin tulleista poiketa
tavatakseen puhtaan metsän tuoksun. Ullanmäeltä ja muilta kaupungin
mäkilöiltä nähtiin avonainen Suomenlahti ja siihen pistävät
lehtevärantaiset niemet, -- ne olivat maisemakuvia niin kauniita kuin
missä muualla tahansa.

Ja kaupungissa oli jo ruvennut syntymään puistoja ja kävelypaikkoja
pakopaikoiksi kaupunkilaisille kesän kauniina päivinä. Vaatimukset
eivät silloin vielä olleet aivan suuret. Tyytyväinen oli koko perhe,
jos joksikin illaksi tultiin istumaan "Pienen Vasikka-haan" (nyk.
Kappeli-esplanaatin) puoliympyrään asetetuille, viheriäiksi maalatuille
selystäisille penkeille. Mitään ravintolaa siellä ei siihen aikaan
ollut (vasta noin 1840 rakennettiin pieni "kappeli", jossa oli
istuinpaikkoja neljälle hengelle), vielä vähemmin mitään soittoa.
Siellä istuttiin ja ohikulkevia katsottiin ja sitten mentiin kotiin.
Toisena iltana käveltiin uuteen kasvitieteelliseen puutarhaan, jonka
viljelyksiä ja ansareita ihailtiin, istuttaessa hetkinen rantanurmella
vanhojen petäjäin alla. Sieltä käveltiin Granatenhjelmin haudalle ja
n.s. Ekbomin puutarhan kauniille niemekkeelle, vastaiseen Kaisaniemeen,
jossa vasta 30-luvun jälkimmäisellä puoliskolla pieni virvoitusvesien
myymälä alotti ravintolaliikkeen. Niemeltä palattiin tavallisesti
kotiin äsken istutetun n.s. Seurapuutarhan kautta, jonka puut vielä
vuosikymmenen keskivaiheilla olivat niin hennot, ettei niistä mitään
varjoa lähtenyt, vaan luotettiin vastaiseen kehitykseen eikä olekaan
petytty. -- Joskus käveltiin Klinckowströmin puutarhaan, joka oli
yleisölle auki ja jossa kukkia oli jotenkin runsaasti, kunnes siitä,
tehtiin neljä ristiinmenevää ampumarataa kaartin kaikille
komppanioille. -- Vielä oli olemassa Töölön kaunis, joskin pienenlainen
puutarha, nyk. Hesperia, jossa jo aikusin oli täydellinen
ravintolaliike keiliratoineen, biljardeineen, teattereineen j.n.e. --
"Landhaus zum Vergnügen", kuten portin päältä luettiin. Ja vaihteen
vuoksi retkeiltiin joskus Lampeniuksen puutarhan vanhoihin
puistokäytäviin taikka uudelle hautuumaalle, jossa kumminkin, vahinko
kyllä, istutuksia aluksi oli aivan laiminlyöty.

Poikia tuollaiset hiljaiset perhekävelyt tietysti eivät tyydytä, vaan
hakevat he luonnollisesti muita repäsevämpiä kesähuvituksia.
Purjehtiminen tai sounti ei meidän lähimmässä toveripiirissä melkein
koskaan tullut kysymykseen: metsästys ei myöskään eikä kalastus. Uimaan
houkuttelivat kumminkin vedet, jotka joka taholla kaupunkiamme
ympäröivät. Mutta uimahuoneita ei siihen aikaan saatu vaatia. Vanhemmat
ja nuoremmat valitsivat kukin itselleen rannalta sopivan kallionkolon,
jossa kenenkään näkemättä saattoivat riisuutua viskautuakseen meren
viileään laineikkoon. Luonnollista oli, että toverien kesken muodostui
eri uimakuntia. Suuri sellainen uintiseurue, johon kuului kymmenen,
viisitoista koulupoikaa, oli monen vuoden kuluessa olemassa. Siihen
kuuluivat, paitsi veljeäni ja minua, melkein kaikki kaupungissa olevat
toverimme. Tämän nuortean, terveellistä urheilua harjoittavan seurueen
etupäässä oli lääketieteen professori, yliopiston rehtorina sittemmin
hyvin tunnettu Ursin. Tämä oli, vaikka siihen aikaan jo olikin
50-vuotias, innokas uimari, joka oli valinnut itselleen oman
uintipaikan erään ulkonevan kallioniemen rannalta Punavuorten takaa, ja
häntä huvitti kävellä sinne kokonaisen poikajoukon seurassa, -- omain
kasvavain poikainsa ja näiden toverien. Määrätunnilla kokoonnuttiin
hänen talonsa pihalle Boulevardinkadun varrelle (nyk. Uusi ruotsal.
yhteiskoulu) ja sieltä marssi tuo iloinen lauma -- kenellä pyyheliina
oli, kenellä ei -- ystävällisen professorin johdolla Fredrikinkatua
pitkin ja, tämän päätyttyä, toiselle puolelle Roobertinkadun, --
edelleen sitä ajotietä myöten, joka Röörin nuoraradan poikki vei
Klinckowströmin puutarhaan. Tämän portilta oli vielä pitkä matka aivan
autioiden vuorten yli (nyk. Tehdaskaupunginosa), joiden notkoissa
kävellessä syötiin variksenmarjoja ja juolukoita, ja vihdoin saavuttiin
uintirannalle, -- silloin usein huudettiin Xenofonin tapaan "thalatta!
thalatta!" Paikka on erittäin sopiva ei ainoastaan tottuneille
uimataitureille vaan vasta-alkaville porskuttajillekin ja se sai
keksijänsä ja käyttäjänsä mukaan nimekseen "Ursinin kallio", jota nimeä
myöskin kaupungin virallisissa kartoissa jo kauan on käytetty.

Senaikuisten kaupungin poikain kesähuvituksia, joskaan ei juuri
erittäin raitistuttavia, oli vielä käynti sotaväen kenttäharjoituksia
katsomassa. Nuoriso harrasti silloin sotalaitosta aivan toisella
tavalla kuin meidän nykyisinä asevelvollisuusaikoina. Jos otaksuisin,
että tämä harrastus yhä edelleen vähentyisi samassa määrin kuin olen
nähnyt sen vähenevän viimeisinä 50:tenä, 60:tena vuotena, niin
joutuisin epäilemättä siihen onnelliseen johtopäätökseen, että yleisen
aseidenriisumisen ja ikuisen maailmanrauhan aika ei voi olla kovin
etäällä. -- Mutta siihen aikaan leikkivät pojat kaikkialla sotamiehiä.
Paraateja heillä oli joka pyhä- ja juhlapäivä nähtävänä toreilla,
pataljoonan ja komppaniianharjoituksia joka päivä Kampin nummella.
Siellä, vieläkin säilyneellä harjoituskentällä venäläisen kasarmin
takana, oli venäläisillä pataljoonilla harjoituksensa ja vähän
taaempana, missä nyt on työväenasuntoja y.m., suoritti Suomen kaarti
harjoituksensa. Ja siellä vietin lapsuuteni kesäisinä iltoina
lukemattomia tunteja. En siellä siltä oppinut paljo sotataidon
salaisuuksia, vaan kumminkin tulin jossakin määrin tuntemaan miten
sotilaita kohdeltiin. Ja lisänä Euroopan sivistyshistoriaan ansaitsee
siitä yksi ja toinen kuva mainitsemista. Pataljoonan harjoituksissa
kävi kaikki vielä jotenkin inhimillisesti. Mutta kun komppania taikka
sitä pienempi sotaväenosasto oli harjoituskentällä, silloin ei
päällystö katsonut -- siitä huolimatta, että harjoituksia pidettiin
ulkoilmassa ja kuinka suuren yleisön edessä tahansa -- minkäänlaisen
siivouden tarvitsevan tulla kysymykseen. Kun venäläisten harjoituksia
katselimme, silloin emme onneksi sanaakaan ymmärtäneet siitä, mitä
opettajat sotamiehille virkkoivat. Mutta liikkeet ja käsikohtelu
valaisivat jo paljon. Tavallinen korvatillikka taikka nenän puristus ja
vääntäminen, se oli ainoastaan leikintekoa. Sen lisäksi tuli voimakas
nyrkinisku sotamiehen korkean ja kankean kaulustan pönkkäämän leuvan
alle ja joskus, lieventävänä palsamina, -- suloinen sylkäys kasvoihin.

Kaikkea tätä voisi kutsua harjoitusten paremmaksi puoleksi; huonommaksi
puoleksi voisi kutsua sitä, mitä tapahtui rintaman takana. Kun joku
sotamiesraukka jollakin tavoin oli pahemmin erehtynyt käsiliikkeitä
tehdessään, erotti joku aliupseeri hänet rivistä, lyhyet vormutakin
liepeet käännettiin ylöspäin, patukat otettiin esille, ja valkosten
kesähousujen päälle ruvettiin sitä hyppyyttämään; ja sitä kesti,
lakkaamattomain "paschalusta"-huutojen kaikuessa ja pieksettävän
kiemurrellessa, koko pitkän hetken, jollaikaa toiset jatkoivat
harjoituksiaan. Tuollaiset kohtaukset olivat aivan tavalliset, ne
kuuluivat melkein päiväjärjestykseen. -- Suomalaisessa pataljoonassa ei
toki juttu ollut aivan sama. Senkin kasarmissa lienee kyllä tuo
epälaillinen piiskarangaistus ollut alituiseen käytännössä, vaan Kampin
harjoituskentällä ei sitä toki yleisölle näytetty. Pienempää käteistä
ojennusta ei kumminkaan sielläkään säästetty; ja mitä suullisiin
nuhteisiin tulee, niin siroteltiin siellä noita n.s. "kasarmikukkasia"
sekä suomeksi että ruotsiksi runsaasti ja sellaisella mehevyydellä ja
voimalla, että niistä monet vieläkin ovat muistiini tarttuneet ja että
ne hyvin ovat verrattavat niihin komeimpiin kukkasiin, joita
sotilaskasvatuksen viljelys missään samalla alalla on synnyttänyt. On
surullista, kun tulee puhuneeksi sellaisesta, vaikka oli aikomus kertoa
kesäisistä huvituksista. Mutta toiset ajat toivat toisia huvituksia
vanhemmille ja nuoremmille.

       *       *       *       *       *

Höyrylaivaliikkeen alkaminen oli tapaus, joka monessa suhteessa
muodosti käänteen Helsingin kaupungin historiassa. Höyrylaivaliike
avasi kasvavalle pääkaupungille uuden ajan, uuden elämän. Se sai kuin
tervettä ilmaa keuhkoihinsa.

Muistettakoonpa, mitä kulkuneuvoja siihen asti oli tarjona. Maaliikettä
varten ei muuta kuin maanteitä ja kyytihevosia. Ulkomaille ainoastaan
tilapäisiä purjelaivavuoroja; mahdotonta oli edeltäkäsin määrätä,
milloin perille tultaisiin. Lyypekkiin matkustettiin tavallisesti 10-14
päivässä; joskus saattoi matka joutua nopeamminkin, toisen kerran se
saattoi kestää kaksi vertaa enemmän aikaa. Rääveliin kuljettiin
pienillä virolaisilla purjealuksilla tai jahdeilla; joskus saattoi
sellaisella matkalla mennä kokonainen viikko. Turkuun meritse ei
koskaan kuljettu. Kun Ruotsiin matkustettiin, ajettiin ensin maitse
Turkuun ja sieltä n.s. pakettilaivoilla, pienillä, matkustajaliikettä
varten vasiten rakennetuilla jahdeilla, Ahvenanmeren yli Tukholmaan.
Sellaista matkaa varten täytyi varata kahdeksan, ehkä neljäntoistakin
päivän aika. -- Miten näissä oloissa oli kaupan, tavaranvaihdon, laita,
se kyllä voidaan ymmärtää. Sitä valaisevat 30-luvun sanomalehdissä
näkyvät ilmoitukset, joissa kaupungin kirjakauppiaat tiedoksiantavat,
että "vuoden viimeinen kirjatilaus lähtee Saksaan" elokuun
puolivälissä. Sen jälkeen saatiin tyyneesti odottaa uutta
kirjallisuutta -- seuraavaan kesään!

Oliko siis ihme, jos kaikki ikävöivällä mielellä odottivat sitä päivää,
jolloin höyryvoima aikaansaisi nopeampaa liikettä muun maailman kanssa!
Ruotsissa oli höyrylaivoja käytetty jo 1820-luvun alulta asti. Suomen
sisävesille, Saimaalle, oli toimekas tehtailija N. L. Arppe 1833 pannut
höyrylaiva "Ilmarisen" liikkumaan, kumminkin vain hinausta varten.
Mutta Suomenlahdella tai Pohjanlahdella ei ollut 30-luvun alkupuolella
vielä koskaan höyrylaiva koettanut palvella liikettä. Ensi kerran
saapui höyrylaiva Helsingin satamaan toukok. 30 p. 1833, kun
kenraalikuvernööri, ruhtinas Mentschikoff keisarillisella höyrypurrella
"Ischoralla" tuli tänne ilmoittamaan keisari Nikolain ja hänen
puolisonsa keisarinna Aleksandran olevan tulossa Helsinkiin. Samalla
höyrylaivalla saapui myöskin keisarillinen perhe seuraavan kesäk. 10
p:nä. Nyt saatiin siis todellakin nähdä höyrylaiva liikkeessä, -- siitä
oli niin paljo kuultu ja luettu, mutta kumminkin oli sitä pidetty
uskomattomana ihmeenä. Tuo laiva oli niin muhkea ja komea, rivi suuria,
kullattuja, leveäsiipisiä kotkia laivan kummallakin kupeella keulasta
perään saakka, ja sen laivan kannella oli tuo mahtava keisari ja hänen
puolisonsa armollisesti tervehtien innokkaasti hurraavia alamaisiaan.
Se oli kaksinkerroin muistettava päivä. Sen muistohan onkin ikuistettu,
taikka ainakin kiveen piirretty, siinä patsaassa, joka pystytettiin
satamaan lähelle sitä paikkaa, jossa keisarillinen höyrylaiva laski
maihin. Patsas, joka pystytettiin sen johdosta, että Helsinki silloin
ensi kerran sai tervehtiä jotakin keisarinnaa, kustannettiin kootuilla
varoilla ja se paljastettiin suurilla sotilas- y.m. juhlallisuuksilla
Nikolain päivänä jouluk. 18 p. 1835.

Mutta jos näin kerran oli saatu vastaanottaa keisarillinen höyrylaiva
ja jos paria vuotta myöhemmin vielä joku Riikalainen höyrylaiva
satunnaisesti teki tänne huvimatkan Räävelistä, niin ei senkautta vielä
paljo oltu yleisen liikkeen hyväksi voitettu. Suomen höyrylaivaliikkeen
historia alkaa vasta vuosilta 1836 ja 1837. Vuonna 1836 näet
säännöllinen höyrylaivaliike alkoi Tukholman ja Turun välillä
ruotsalaisella höyrylaivalla "Solide", joka sittemmin useina vuosina
tätä liikettä jatkoi. Jo v. 1837 alkoi Suomen höyrylaivaosakeyhtiö
Turussa, jota varten osakkeenkeruuseen oli ryhdytty jo 1835, kahdella
kauniilla laivallaan "Storfurstenilla" ja "Furst Mentschikoffilla"
säännölliset kulkuvuorot Tukholmasta--Turkuun--Helsinkiin--Rääveliin--
Pietariin.

"Storfursten" saapui ensi kerran Helsinkiin puolivälissä toukokuuta
1837. Sitä päivää en unhota. Koko kaupunki tulvasi rantaan katsomaan
tuota odotettua alusta, joka oli rakennettu Lontoossa. Kuinka sitä
tarkastettiin, kuinka ihailtiin, millaista ylpeyttä ja millaisia
toiveita se herätti! Kapteeni -- jäyhä, vanhankansan tapainen merikarhu
nimeltään Palén -- seisoi siipisuojain päällä olevalla komentosillalla,
messinkinen huutotorvi kädessään, kaksi englantilaista koneenkäyttäjää
esiintyi siellä valkoisissa vaatteissa, -- niitä katseltiin ja ennen
kaikkea tuota monimutkaista konetta ja noita komeita salonkeja; kaikki
oli uutta ja ihmeellistä. Tosin lienevät monet jossakin määrin
pelänneet lähteä moisella ihmekojeella matkalle, koskapa sen ajan
sanomalehdet näkivät syytä olevan julaista siinä suhteessa rauhoittavia
kirjoituksia; mutta pelkurimmissakin paloi halu päästä vaikka
henkensä uhalla pienelle höyrylaivaretkelle. Ja tilaisuutta
siihen tarjoutuikin usein. Huvimatkoja tehtiin aluksi läheisiin
saaristoseutuihin ja sitten, kerran toisensa perästä, Rääveliin. Näihin
Räävelin-huvimatkoihin liittyi aina väkeä niin paljo kuin laivaan
suinkin lie sopinut. Eräällä sellaisella olin minäkin muun perheemme
joukossa mukana. Lähdettiin Helsingistä aamulla, kuljettiin noin
seitsemän tuntia kovassa aallokossa ja meritaudissa, juostiin sitten
puolipyörryksissä koko iltapäivän pitkin Räävelin katuja sen
merkillisyyksiä, kirkkoja, Narvan komentajan herttua de Croyn
kivettynyttä ruumista, tuomiokirkkoa, Catharinenthalia y.m. katsomassa
ja oltiin sitten valmiita aikaseen seuraavana aamuna uuden merenkäynnin
ja uuden meritaudin kestäessä lähtemään paluumatkalle Helsinkiin, jonne
myöskin onnellisesti saavuttiin. Kärsiä tällaisella matkalla oikeastaan
sai enemmän kuin nauttia, mutta Rääveli oli nähty ja ennen kaikkea, --
oli oltu höyrylaivamatkalla ja siitä mieli oli tyytyväinen.

Huvimatkoja Helsingistä Rääveliin ja Räävelistä Helsinkiin tehtiin
ristiin aivan myötään höyrylaivaliikkeemme ensi aikoina. Usein näihin
huvimatkoihin liittyi jommoisiakin juhlallisuuksia, joita asianomaiset
kaupungit vieraille järjestivät. Soitolla ja hurraahuudoilla
vastaanotettiin Helsingin rannassa aina rääveliläiset vieraat,
ja jos niiden joukossa oli virolaisia aatelisia ja muuta valioväkeä
niin pantiin toimeen juhlatanssiaiset taikka "déjeuner dansent"
Seura- taikka Kaivohuoneella. Yhtä herttaista oli helsinkiläisille
vastaanotto Räävelissä. Ystävällisiä välejä kesti siten useita vuosia
-- olisi luullut, että Helsingistä ja Räävelistä olisi näin
höyrylaivaliikkeen avulla ainaiseksi tullut hyvin läheiset ystävykset.
Mutta ne välit kylmenivät pian -- paljoko tietävät nyt Rääveli ja
Helsinki toisistaan?

Suomen höyrylaivayhtiön toinen laiva "Ruhtinas Mentschikoff", joka oli
rakennettu Turun veistämössä ja jonka kone oli Motalan tehtaasta
Ruotsista, kävi ensi vuotenaan 1837 Helsingissä ainoastaan jollakin
huvimatkalla Turusta. Sen tuli näet aluksi välittää liikettä ainoastaan
Turun ja Tukholman välillä, kun sitävastoin "Storfurstenilla" oli
hoidettavana koko tuo pitkä linja Turku--Helsinki--Rääveli--Pietari.
Mutta jo vuodesta 1838 huomattiin tarpeelliseksi antaa molempain
laivain vuorotellen kulkea koko matkan Tukholmasta Pietariin. Ja siten
ne molemmat uskollisesti tehtävänsä täyttivät, silloin tällöin vain
jonkun pienen haaksirikon keskeyttäminä, aina itämaisen sodan kaikkea
merenkulkua mullistaviin aikoihin asti.

Jo samana vuonna, jolloin nämä suuret höyrylaivat rupesivat
retkeilemään vesillämme, alkoi Helsingin satamissa myöskin pienten
höyrypursien liike. Pieni höyryvene, jolle nimeksi pantiin "Lentäjä",
oli näet ostettu Ruotsista välittämään säännöllistä liikettä kaupungin
ja Viaporin välillä ja tekemään pyhinä huvimatkoja. Tämä "Lentäjä" ei
kyllä oikeastaan mikään siivekäs singahtaja ollut, sen kone puhkui ja
jyski aivan hirveästi, mutta perille Viaporiin sillä päästiin. Se
puhisikin täällä monta vuotta ja kiitollisessa muistissani se on
säilynyt. Meille sen ajan pojille oli aina erityinen huvi kesän
kuluessa silloin tällöin käydä "linnassa", kävellä siellä muutamia
tunteja, katsella Ehrensvärdin hautaa, vanhoja laivatelakoita,
kasarmeja ja valliportteja, joista kaikista graniittiin hakattu Ruotsin
vaakuna, kolme kruunua, oli poistettu ja peitetty kaksipäisellä
kotkalla; silloin saatoimme lasketella mietelmiämme kohtalon vaihteista
ja historian kulusta. Ennen oli Viaporiin päässyt ainoastaan venäläisen
sotaväen soutuvenheillä, jotka venhesatamasta nyk. keisarillisen
palatsin luota melkein joka tunti soutivat tai purjehtivat Viaporiin.
Niissä oli kyllä kuljettu ilmaiseksi, vaan niin olikin täytynyt istua
ahtaalla kirkuvain matruusien taikka muun sotaväen lomassa ja hengittää
heidän lemuaan. Mutta nyt saattoi 20 kopeekalla matkustaa sinne
hyvin mukavasti ja vielä lisäksi nauttia tuon uuden kulkuvoiman
vauhdista. Jos oli kaksi 20 kopeekan seteliä taskussa, silloin mentiin
kernaasti Beckerin myymälään Aleksanterinkadun varrelle ja ostettiin
Lentäjä-lippu -- vielä ei oltu tehty sitä suurta keksintöä, että
matkustajat voisivat itse laivassa maksaa pilettinsä -- jotta päästiin
pariksi tunniksi Viaporissa käymään.

Kaupungin höyrylaivastoon tuli vielä seuraavana vuonna, 1838, uusi ja
suurempi höyrypursi lisäksi, nim. "Helsingfors". Puolet laivasta oli
kannen peitossa ja sillä oli 12 hevosen voima; se oli määrätty
kulkemaan Helsingin--Porvoon--Loviisan väliä sekä tekemään huvimatkoja.
Ollen rakennettu Turussa, konekin oli Fiskarsin tehtaasta, oli se aivan
kotimainen laiva; mutta sen laita oli, niinkuin väliin perheen
surutytärten, se, ettei se suurta kunniaa tuottanut kelpo
vanhemmilleen. Itse laivan runko ja sen merkillinen peräsalonki oli
erittäin epäonnistunut, ja sen koneessa oli se vika, että sen akseli
katkesi jo ensi matkoilla, joka tapaturma seuraavina vuosina yhä
uudistui. Hidas oli laiva kulultaankin, eikä ollut sillä onni koskaan
mukanaan. Se palveli täällä kumminkin useita vuosia ja kävi joskus
Haminassa ja Viipurissakin asti, mutta aina huonolla menestyksellä.

Nyt mainittujen höyrylaivain ohessa on vielä mainittava höyryalus
"Uleåborg", joka rakennettiin 1838 ja oli kotosin Oulusta. Se oli
tarkotettu Pohjanmaan rannikon liikettä välittämään, vaan jo 1840 sen
täytyi ruveta Turun yhtiön palvelukseen "Storfurstenin" sijaiseksi,
joka silloin oli pahemman haaksirikon kärsinyt. -- Hinaajalaivaksi
ostettiin sitäpaitsi Viipuriin 1839 ulkomailta vanha laiva. Näin olen
tarkoin luetellut kaikki höyrylaivat, joita Suomessa oli ennen v. 1840.

Alkaneen höyrylaivaliikkeen mukana oli, kuten jo sanoin, uusi aika
koittanut Helsingin kaupungille. Kesäelämän se täällä heti suuressa
määrin muutti. Höyrylaivoihin kaikkien, vanhain ja nuorten, mielet
kiintyivät. Jokainen muisti tarkalleen niiden saapumisajat idästä ja
lännestä ja sen merkkihetken lähestyessä täyttyivät jo hyvissä ajoin
satamat, kauppatori ja Esplanaadit; niissä kuhisi kaiken ikäistä ja
säätyistä väkeä, kaikki odottivat jännityksellä tuota suurta hetkeä.
Näkyi sitten salama kaukaa Blekholman takaa, sen jälkeen kuului pamaus,
-- se vaikutti kuin sähköisku väkijoukkoon ja huudettaessa: "se tulee,
se tulee" rynnättiin kilpaa laitureille, niin lähelle vesirajaa kuin
suinkin. Vielä kuului toinen laukaus ja kolmas[8] -- laivan kylki
läheni jo koko komeudessaan. Iloa kuvastui kaikkien odottavain
katseista. Nyt oli vain nähtävä, ketä ja minkälaisia matkustajia
laivassa saapui; tarkempia tietoja siitä antoi Hels. Tidningar, jossa
aina oli luettelo joka laivalla saapuneista ja lähteneistä
matkustajista.

Nyt saatiin alinomaa nähdä vieraita kasvoja, huvimatkailijain hilpeitä
joukkoja, elämää oli ja liikettä, suuren maailman portit olivat
auvenneet ainakin osaksi vuotta, -- se oli jotakin toista kuin entinen
ahdas ja ummehtunut elämä.

Ja meillä pojillakin oli nyt jotakin muuta nähtävätä kuin Kampin kenttä
ja sen harjoitukset. Sen sijaan, että ratsastaen keppihevosilla ennen
huusimme komentosanoja kuin Ramsay ja Wendt, leikimme nyt Palén'ia ja
Halléen'ia (laivankapteeneja) ja seisten kiikkulaudalla taikka muulla
komentosiltaa esittävällä esineellä huusimme me omatekoisilla
huutotorvilla niin kovasti ja vihasesti kuin jaksoimme neljää laivan
lähtiessä aina kuuluvaa komentoa: "Kaikki matkustajat laivaan!".
"Kaikki vieraat maihin!", "Laskusilta laivaan!" ja "Kone käyntiin!" --
ja sen jälkeen lähdettiin mielikuvituksen avulla ulos avaraan
maailmaan.

       *       *       *       *       *

Lähimmässä yhteydessä höyrylaivaliikkeen alkamisen kanssa on Helsingin
historiassa Ulrikaporin kylpyjä terveysvesilaitoksen syntyminen. Sillä
juuri ajatellen pian alkavaa laivaliikettä ja niitä etuja, joita
kaupunki siitä saisi, ryhtyivät muutamat toimekkaat. Helsingin
yhteiskunnan jäsenet puuhaamaan suuremmoista kylpylaitosta louhiseen,
vuorten ja soitten halkomaan merenrannikkoon Ullanvuorten eteläpuolelle
-- seutuun, jota kaupunkilaiset yleensä eivät ensinkään tunteneet.
Tuuman johtajana oli silloinen varakonsuli Henr. Borgström ja hänen
rinnallaan ovat mainittavat apteekkari C. Appelgren, kaupp. J. Etholén,
v. konsuli C. V. J. Sundman, reviisori A. G. Grönvik, v. konsuli G. O.
Vasenius y.m. V. 1834 oli jo osakeyhtiö saatu syntymään ja se valitsi
syysk. 1 p. johtokunnan, jolle kaupunki vähän myöhemmin luovutti
tarkotusta varten pyydetyn alueen 50 vuodeksi, ensi 10 vuodeksi
vuokratta ja sen jälkeen 100 ruplan vuosivuokraa vastaan. Oli merkitty
280 osaketta, 100 ruplan suuruista, (niistä oli 30 ottanut H. M.
Keisari) ja niillä varoilla katsottiin viipymättä voitavan ryhtyä ei
ainoastaan kylpylaitosta rakentamaan vaan myöskin puistoa laatimaan.
Mutta pian huomattiin, että tuo osakepääoma ei hetikään riittänyt
yrityksen toteuttamiseen. Lainoilla ja yhä uusilla lainoilla, jotka
vähitellen nousivat alkuperäistä osakepääomaa kymmentä kertaa
suuremmiksi ja joista neljä edellämainittua puuhaajaa sitoutui
persoonalliseen takuuseen, ajettiin kumminkin yritystä pelottomasti
eteenpäin. Suuri kylpylaitos oli jo 1836 siinä kunnossa, että sitä
ainakin osaksi voitiin käyttää; seuraavana vuonna se täysivalmiina
avattiin ja uimahuone avattiin v. 1838. Puistoa oli myös reippaasti
järjestetty. Ja jo syksyllä 1836 päätettiin rakentaa "Kaivohuone" ynnä
tehdas kivennäisvesien valmistamista varten; sitä hoitivat kemistit
P. A. v. Bonsdorff ja V. Hartvall. Kesäksi 1838 avattiin myöskin
Kaivohuone ja siitä vuodesta saattaa siis Helsingin kylpy- ja
terveysvesilaitoksen laskea vaikuttaneen. Puisto väljine käytävineen,
istutuksineen, lammikkoineen ja vuorenrotkoihin muurattuine portaineen
ansaitsi jo sekin ihailemista. Suuri tie kaupungista Kaivopuistoon,
nyk. Saunakatu, oli vasta pantu rakenteelle; ja osaksi yhtiön
rahavarojen avustamiseksi, osaksi mukavain asuntojen aikaansaamiseksi
vastaisille kylpyvieraille päätettiin vielä samana vuonna myöntää
laitoksen alueesta huvilapaikkoja sillä ehdolla, että huvilat olivat
sirosti rakennettavat ja puilla ja istutuksilla ympäröitävät.
Ensimmäinen huvila (n.s. Kleineh'n huvila) rakennettiinkin jo 1839 ja
seuraavina vuosina tuli toinen toisensa perästä lisäksi.

Uusilla höyrylaivoilla rupesi nyt jo vuodesta 1839 vieraita Pietarista,
Räävelistä ja muista Venäjän ja Itämerenmaakuntain osista saapumaan
Helsinkiin sen kylpylaitoksesta nauttimaan. Muista osista omaa maatakin
tulvi tänne kylpyvieraita. Uuteen kylpylaitokseen oltiin yleisesti
tyytyväisiä; siellä ei hoidettu ainoastaan terveyttä vaan myöskin
huvituksia. Kaupunki oli, voi sanoa, useina seuraavina kesinä aivan
tulvillaan pietarilaisia ja muita vieraita, isoksi osaksi yhtä
jalosukuisia ja ylhäisiä kuin tavoiltaan vapaita ja ylellisiä. Vuosi
vuodelta kävi siten Kaivohuoneen elämä yhä loistavammaksi ja
repäisevämmäksi; ehtimiseen oli siellä juhlapäivällisiä,
kylpytanssiaisia, soitannollisia konsertteja ja iltamahuveja.
Kaivopuistosta rupesivat siten myöskin helsinkiläiset, jotka eivät
kylpeneet eivätkä terveysvesiä juoneet, hakemaan kesäisiä huvituksiaan.
Sinne oli helppo päästä hevosella taikka jalan, höyrypursi "Lentäjällä"
taikka omnibussilla, joka vuosina 1839-40 oli toimessa, mutta jonka
jatkoa sitten viisikymmentä vuotta saatiin odottaa.

Muutamissa vuosissa oli siten, laivaliikkeen ja Kaivohuoneen kautta,
Helsingin elämä ja erityisesti sen kesäinen elämiä hyvin huomattavassa
määrin muuttunut.

       *       *       *       *       *

Käyn nyt kuvaamaan erästä aikoinaan hyvin suurta tapausta, jota voin
pitää lapsuuteni muistojen rajapatsaana. Tarkoitan v:n 1840 suurta
riemujuhlaa, yliopiston 200-vuoiisjuhlaa.

Tämä juhla oli jo ennakolta pitkät ajat kiinnittänyt mieliä. Monella
taholla oli ryhdytty valmistamaan sen viettoa mitä arvokkaimmalla
tavalla; niin olivat tietysti etupäässä yliopiston viranomaiset tehneet
ja niiden joukossa hyvin vilkkaasti v.t. kansleri kreivi Rehbinder,
joka harrasti asiaa koko isänmaallisella lämmöllään. Lähinnä olivat
juhlavalmistukset tietysti kumminkin rehtorinviraston huolena; sitä
virkaa hoiti kesäkuusta 1839 asti ennen mainittu anatomian professori
N. A. Ursin. Tämä oli erittäin sopiva mies noita juhlatouhuja
hoitamaan: hän oli hyvin perehtynyt käytännöllisiin ja taloudellisiin
toimiin ja sen ohessa hän oli maailmanmies kyllin älykäs ja notkea,
voidakseen välttää niitä salakareja, joita tällaista kansallisjuhlaa
järjestettäessä aina oli vastassa. Väsymättä hän koko tarmonsa näihin
toimiin uhrasikin.

Turun akatemia oli vihitty 1640, heinäk. 15 p., eikä vietettävä
juhlapäivä siis sattunut lukukauden ajaksi, vaan keskelle kesälomaa.
Sitä vähemmin tuo juhla häiritsi yliopiston tavallisia toimia ja se
saatettiin siis järjestää niin laajaksi kuin tahdottiin. Juhlaa ei
vietetty ainoastaan sanottuna riemupäivänä, vaan sitä jatkettiin vielä
neljä päivää: vietettiin promotsiooneja kaikissa neljässä
tiedekunnassa, jota ei koskaan ennen ollut Suomen yliopistossa
tapahtunut. Heinäk. 15 p. oli keskiviikko; sen viikon jälellä olevat
päivät eivät siis riittäneet muuta kuin kolmelle tiedekunnalle. Neljäs
tiedekunta, filosoofinen, sai odottaa maanantaihin -- välinen sunnuntai
katsottiin hyvin tarpeelliseksi lepopäiväksi juhlan osallisille ja
katsojille.

Vihkiäiset olivat kaikki vietettävät juhlallisemmin kuin tavallisesti.
Jokaisen tiedekunnan tuli promoveerata ei ainoastaan tutkinnon
suorittaneita tohtoreita, vaan myöskin kunniatohtoreita, joita oli
valittava -- se kuuluu olleen juhlatoimikunnan arkaluontoisimpia
tehtäviä -- sekä kotimaisia että ulkomaisia. Lainopillinen tiedekunta
ei voinut tyytyä mustiin tohtorinhattuihin, vaan sen oli, vanhan
Bolognalaisen traditsioonin mukaan, puettava vihittävät punaisiin
hattuihin, joita ei koskaan ennen pohjoismaissa oltu nähty. Suuri
mitali oli lyötettävä riemujuhlan kunniaksi jaettavaksi eriasteisille
kunniavieraille kultaisena, hopeaisena tai pronssisena. Juhlallinen
kutsumus juhlaan osaaottamaan oli lähetettävä vieraille yliopistoille
ja tieteellisille seuroille. Että niitä Venäjälle oli lähetettävä, sitä
pidettiin selviönä ja välttämättömyytenä; Ruotsiin lähettämistä toiset
myös pitivät välttämättömänä, toiset taas arveluttavana. Myöskin
Norjaan ja Tanskaan lähetettiin kutsumuksia, vaan muihin maihin
lähettämistä ei liene pidetty tarpeellisena.

Kutsumattomia vieraita oman maan kaikilta kulmilta tiedettiin runsaasti
odottaa. Maan korkeinta sivistysahjoa tarkkasivat siihen aikaan,
kenties vielä enemmän kuin nykyjään, kaikkien katseet. Sitä pidettiin
isänmaan tulevaisuuden toivona, siihen luotettiin kohtalon kaikissa
synkissä vastaisuudenvaiheissa; sen riemujuhlaan tahtoi jokainen, joka
vain taisi, ottaa osaa. Myöskin lähimmistä naapurimaista tiedettiin
uusilla höyrylaivoilla lukuisasti vieraita saapuvan. Siten jo ajoissa
huomattiin, että yliopiston juhlasali, vaikka se uusi olikin ja komea,
ei olisi tarpeeksi tilava tuon suuren juhlan viettämiseen. Mutta
onneksi olikin käytettävissä paljo tilavampi huoneusto: äsken muurattu,
mutta vielä sisustamaton ja vihkimätön Nikolainkirkko oli tarjona tätä
suurta tilaisuutta varten. Ja niin päätettiin, että riemujuhla kaikkine
vihkiäisineen oli vietettävä siellä. Mahtavan suuri parnassi
(juhlalava) rakennettiin kuorin edustalle, yliopiston juhlasalin
puhujalava siirrettiin sinne, sen yläpuolella oleva lehteri jätettiin
soitto- ja laulukuntain käytettäväksi ja muihin tarpeellisiin
järjestämistöihin ryhdyttiin.

Ehdittiin sitten itse noihin juhlapäiviin. Vaunuja ja kiessejä,
matkalaukut perälle köytettyinä, pyöri toinen toisensa perästä
tulleista sisälle kaupunkiin, tuoden sukulaisia ja ystäviä maan eri
osista vieraiksi melkein jokaiseen sivistyneeseen kotiin. Höyrylaivat
toivat ulkomaanvieraita naapurimaista, osaksi juhlaan, osaksi
kylpemään, ja niin täyttyivät ei ainoastaan hotellit vaan kaikki
yksityisetkin vuokra-asunnot. Erään sanomalehtiuutisen mukaan oli
sisämaasta riemujuhlaan saapunut yli 700 perhettä(?) ja Pietarista,
Räävelistä ja muista lähikaupungeista saapui vasiten juhlaan 250
henkeä, paitsi noin 120 perhettä, jotka, kuten sanottiin, "suurimmaksi
osaksi äärettömän palvelijajoukon kanssa olivat tulleet käyttämään
hyväkseen merikylpyjä ja keinotekoisia kivennäisvesiä". Ei läheskään
niin monta ihmistä ollut koskaan ennen kokoontunut Helsinkiin; ei
luultavasti koskaan mihinkään muuhunkaan Suomen seutuun.

Suuren ja korkean merkityksen tiesi, kuten jo mainitsin, jokainen
suomalainen antaa lähestyvälle juhlalle. Hels. Morgonblad kirjoittikin
m.m.: "Eri juhlallisuuksien pitkässä rivissä yhtyy Suomen yliopistolle
_tulevaisuuden toivo_ menneisiin muistoihin. Sitä riemujuhlaa, jolla
yliopistomme nyt viettää toisen vuosisatansa päättymistä, emme siis
pidä ainoastaan akateemisena juhlana, vaan myöskin todellisena
kansallisjuhlana. Ne kaksi vuosisataa, jotka yliopisto nyt on
yhteiseksi hyödyksi elänyt, ovat takeena siitä, mikä merkitys
yliopistosta vastaisuudessa, paljo onnellisemmissa olosuhteissa, on
oleva yhteiskunnalle. Ja _tulevaisuuden toivo_, joka perustuu ei
ainoastaan menneisiin muistoihin, vaan myöskin onnelliseen ja lupaavaan
nykyaikaan, muuttuu siten melkoiseksi _varmuudeksi_. Sitä todistaa
yliopistoon kuuluvain nuorempain ja vanhempain tiedemiesten suuri
määrä, joille yliopisto nyt, -- ensi kerran kaikissa tiedekunnissa
yhtaikaa -- aikoo antaa heidän akateemiset arvonsa". J.n.e.

Kansallisjuhla alkoi, niin sanoakseni, iltaa ennen varsinaista
juhlapäivää, kun vastaanotettiin odotetuista vieraista rakkainta,
Suomen vanhaa runoilijaa, Frans Mikael Franzénia. Tämä tuli nyt
katsomaan isänmaansa yliopistoa, jonka hän noin 30 vuotta sitten oli
jättänyt ja joka nyt oli siirtynyt toiseen paikkaan siltä rannalta,
missä hän oli runoillut ja opettanut. Hän saapui, ei ainoastaan
juhlassa edustamaan kahta Ruotsin kaunokirjallista seuraa (Ruotsin
akatemiaa ja Runouden, historian ja muinaistieteen akatemiaa), vaan
myöskin itse saadakseen riemumaisterin seppeleen samalla lavalla, jossa
lähes sadan vihittävän joukosta yksi hänen tyttärenpoikansa oli nuorin
ja jossa seppeleet oli sitonut hänen tyttärentyttärensä, yleinen
seppeleensitojatar, jonka vertaista tuskin enään nähdään, -- Rosina v.
Haartman. Jokainen, joka tunsi Franzénin nimen, ikävöi saadakseen
tervehtiä runoilijaa, ja etupäässä tietysti akateeminen nuoriso.
Tiedettiin, että tämä vieras heinäk. 14 p. iltapuoleen saapuisi
maantietä myöten Turusta vävynsä, C. D. v. Haartmannin seurassa.
Ylioppilaiden oli siis erittäin sopiva lähteä joukolla kappaleen matkaa
ulkopuolelle kaupunkia Töölöön ravintolan luo odottamaan kallista
vierasta ja siellä häntä tervehtimään. Tämän päätöksen tekeminen näytti
niin yksinkertaiselta ja viattomalta kuin suinkin. Mutta, -- mutta --
vieraalle Ruotsista, vieläpä entiselle suomalaiselle, joka oli
hyljännyt maansa ja siirtynyt Ruotsiin, kävisikö laatuun sellaiselle
näin lämmintä suosiota osottaa? Yläilmoissa epäiltiin, itse kreivi
Rehbinder, v.t. kansleri, kuuluu pitäneen aijetta arveluttavana ja
varakansleri, kenraali Thessleff, oli kai jo kuulevinaan
tykinlaukauksia Pietarista. Mutta rehtori Ursin sai korkeat herrat
rauhottumaan eikä tätä kunnianosotusta kielletty. -- Ylioppilaat
marssivat siis esteettömästi Töölööseen, varmuuden vuoksi jo
puolenpäivän aikaan. Lukuisasti muuta yleisöä seurasi mukana tai tuli
jälestä, niiden joukossa minäkin. Muutamia tunteja siellä jännityksessä
odotettiin. Jokaisen tomupilven, joka näkyi etäällä taivaan rannalla,
luultiin ennustavan juhlavieraan tuloa. Mutta pilvi toisensa perästä
petti. Vaunu saapui kyllä vaunun perästä, kärryjä tuli useampia ja
kaikissa oli juhlavieraita, mutta odotettua ei. Mutta nuo alituiset
pettymiset kiihottivat vain juhlamielen vilkkautta. Vihdoin, noin klo 6
tienoissa, tunnettiin toki eräässä vaunussa 68-vuotisen runoilijan
lempeät kasvot. Silloin kajahti loppumaton hurraahuuto, päät
paljastuivat, väkijoukko piiritti vaunun, jonka oli pysähdyttävä.
Laulettiin laulu (sanat olivat R. I. Holstin sepittämät), Fredr.
Cygnaeus, pohjolaisosakunnan kuraattori, tulkitsi ylevin sanoin
ylioppilaitten tunteita ja Franzén vastasi, kyynelten virratessa alas
ryppyisiä poskia myöten, tuohon lämpöiseen tervehdykseen. Uusia
hurraahuutoja kaikui ja vaunut läksivät taas liikkeelle. -- Olin
nelitoistavuotias silloin; ensi kerran olin tässä tilaisuudessa mukana
nuorisoinnostuksen isänmaallisessa pyörteessä.

       *       *       *       *       *

Vierasten yliopistojen ja tieteellisten seurojen edustajina saapuivat
muuten juhlaan Pietarin yliopiston rehtori Pletneff ja kaksi sikäläisen
tiedeakatemian jäsentä, Fuss ja maanmiehemme Sjögren; Tarton
yliopistosta professorit Erdman ja Preller; Kiovan yliopistosta prof.
Trautvetter ja Upsalan yliopistosta sen kirjastonhoitaja, prof. J. H.
Schröder; sitäpaitsi 8 ylioppilasta Tartosta ja 6 Pietarista. Niiden
vierasten joukossa, jotka eivät olleet mitään virallisia edustajia,
huomattiin Pietarin tiedeakatemian jäsen Lenz, tunnettu venäläinen
romaaninkirjoittaja Th. Bulgarin, joka näihin aikoihin muutenkin usein
kävi Suomessa, sekä joitakuita nuorempia venäläisiä kirjailijoita,
kuten kamariherra ruhtinas Odojevski, kamarijunkkari kreivi Sollohub,
hovineuvos J. Grot y.m.

Kotimaisista vieraista oli huomattavin yliopiston v.t. kansleri, kreivi
Rehbinder. Maan papistoa edustivat molempain hiippakuntain päämiehet,
arkkipiispa Melartin ja piispa Ottelin, Turun kuuluisa tuomiorovasti
G. Gadolin, joka oli jumaluusopillisessa tiedekunnassa vihkijänä ja
joka Franzénin kanssa seppelöittiin riemumaisteriksi, sekä vielä joukko
muita Suomen kirkon arvossapidetyimpiä henkilöitä. Eikä juhlan
koristeiden joukosta ole myöskään kahta matkustajaa unhoitettava:
lehtori Johan Ludvig Runeberg Porvoosta ja piirilääkäri Elias Lönnrot
Kajaanista saapuivat juhlaan.

       *       *       *       *       *

Viralliset juhlallisuudet suoritettiin ohjelman mukaan, jonka
pääpiirteet jo mainitsin. Kahdeksalla tykinlaukauksella julistettiin
klo 6 aamulla heinäk. 15:tenä päivänä vuosisataisjuhla alkaneeksi.
Virastot, kutsutut koti- ja ulkomaiset vieraat, ylioppilaskunta y.m.
kokoontuivat senaatintaloon, josta juhlasaatto sitten k:lo puoli 11
läksi Nikolainkirkkoon, missä se soitolla vastaanotettiin. Yliopiston
rehtori Ursin nousi puhujalavalle ja avasi juhlan latinalaisella
puheella. Senjälkeen piti ruotsinkielisen puheen prof. Linsén ja
välttämättömän venäläisen puheen prof. Solovieff. Puheiden välissä ja
jälestä laulettiin ja soitettiin Paciuksen johdolla ja juhlamitali
jaettiin kunniavieraille. Juhlan päätyttyä uudessa kirkossa oli
jumalanpalvelus vanhassa; sinne kaikki juhlijat saatossa kulkivat.
Jumalanpalveluksesta menivät vielä yliopiston viranomaiset juhlasaliin,
jossa Tarton ja Kiovan lähetystöt lausuivat onnittelunsa kaikuvalla
latinankielellä yliopistollemme, jonka puolesta rehtori samalla
kielellä kiitti. -- Komeilla ja hyvin vilkkailla, seurahuoneella
pidetyillä, päivällisillä 350 henkilölle, joiden kuluessa pidettiin
alamaisia maljapuheita, soitettiin ja tykeillä ammuttiin, päätettiin
tämän suuren päivän juhla. -- Väkeä kuhisi kaduilla koko päivän,
soittokunnat soittivat ja kaikki myymälät olivat kiinni.

Kolmen seuraavan päivän promotsioonijuhlat olivat hyvin toistensa
kaltaiset. Lainopilliset vihkiäiset olivat siitä merkilliset, että koko
juhlallisuus suoritettiin ruotsiksi, että kaikilla oli punaset hatut ja
että joukossa oli niin monta korkeaa herraa, nim. neljä senaatin
oikeusosaston jäsentä, prokuraattori ja kolme hovioikeuden
presidenttiä, jotka kaikki saivat nuo punaiset kunniahatut.

Jumaluusopillisen promotsioonin päivänä olivat illalla Helsingin
kauppiaskunnan kustantamat komeat tanssiaiset 1,400 hengelle
seurahuoneella, jonne myöskin kaikki kaupungissa olleet pietarilaiset
kylpyvieraat olivat kutsutut. Ja lauvantaina, lääketieteellisenä
promotsioonipäivänä, antoi v.t. kansleri kreivi Rehbinder päivälliset
kaikille vieraille edustajille, kirjailijoille ja muille
kunniavieraille.

Filosofian tiedekunnan vihkiäiset, jotka pidettiin heinäk. 20 p.,
erosivat monessa suhteessa kaksista täällä Helsingissä ennen
vietetyistä maisterivihkiäisistä. Ensi kerran annettiin nyt Suomessa
kenellekään filosoofinen tohtorinhattu; uusia maistereita oli nyt paljo
enemmän (96) kuin koskaan ennen Suomessa. Ja mitä promovendien
ulkoasuun tulee, niin oli kyllä tuo kaunis vormutakki miekkoineen vielä
säilytetty, mutta valkosten polvihousujen, silkkisukkain ja matalain
kenkäin sijasta oli miehillä nyt pitkät verkahousut. Mutta nämä
vihkiäiset saivat päämerkityksensä, kumminkin siitä, että nuo kaksi
merkillistä riemumaisteria, jotka istuivat ylimpänä parnassilla,
Franzén ja Gadolin, (joista viimeksimainittu oli primus 1789
vihkiäisissä Turussa) siellä saivat seppeleen, ja niiden korkeiden ja
kuuluisain miesten kautta, jotka, vaikkeivät kaikki olleetkaan
saapuvilla, nyt saivat kunniatohtorin hatun, niiden joukossa kreivi
Rehbinder, salaneuvos L. G. v. Haartman, useat Venäjän etevimmät
tiedemiehet, kuten Shukoffski, Pletneff, Fuss, Lenz y.m., ruotsalainen
Isr. Hvasser, sekä suomalaiset N. Nordenskiöld, J. Judén (Juteini), C.
Steven ja J. A. Törngren.

Maisteritanssiaisiin, jotka tietysti olivat mitä komeimmat, päättyivät
v:n 1840 riemujuhlat. Tanssiaisten ruhtinatar oli tuo kaunis
seppeleensitojatar, Franzénin edellämainittu tyttärentytär, jolta
kumminkaan ei siihen aikaan Suomessa puuttunut kauneuden
kilpailijattaria. Venäläinen kirjailija Bulgarinkin on kuvatessaan tätä
juhlaa ja sen tanssiaisia lausunut: "Tanssiaisissa olleiden naisten
lukumäärään nähden oli siellä niin monta kaunotarta, että sekä nuoret
että vanhat tunnustivat, että Suomi tässä suhteessa oli edellä sangen
monen muun maan".

       *       *       *       *       *

Luonnollista on, että nämä juhlapäivät jättivät lähtemättömän
vaikutuksen jokaiseen, eikä vähimmin nuoreen poikaan, kuten minuun.
Useissa Nikolainkirkon juhlallisuuksissa sain olla läsnä, -- istuin
toisella sivulehterillä. Tuo korkea, kasveilla ja köynnöksillä
koristettu parnassi keskellä kirkkoa, sen edustalla kahden puolen
käytävää olevat nojatuolirivit, joissa istui tuo loistava kokoelma mitä
maassa lie ollut suurta ja mahtavaa, oppinutta ja valistunutta, ynnä
ulkomaiset, kuuluisat vieraat, joiden joukossa tuo hopeahapsinen,
kaikille rakas Franzén -- se kaikki painui syvälle muistiin. Eturivissä
istui ja etumaisena on muistissanikin ministeri ja kansleri kreivi
Rehbinder, leveäselkäinen mies, pukunsa koristeina kamariherran avaimet
ja suuret ritarimerkit, kankea kaula kankeassa vormutakin kaulustassa,
kasvot miehevät ja vakavat. Sitä miestä olin aikusimmasta nuoruudestani
tottunut pitämään Suomen parhaana selkärankana ja enemmän kuin ketään
muuta tähystivät siis katseeni häntä.

       *       *       *       *       *

Suomi ei tahtonut viettää yliopistonsa 200-vuotisjuhlaa ainoastaan
loistavilla juhlilla, myöskin tieteellisiä ja kirjallisia tuotteita
tahtoi se julaista todistuksina yliopiston toiminnasta. Painokoneet
senvuoksi uutterasti työskentelivät: mutta valitettavasti oli niitä
silloin vielä liian vähän, jotta olisivat ehtineet suorittaa kaikki
työt, joita nyt yhtaikaa valmistui. Nuo monet tohtorinväitöskirjat sekä
juhlaohjelmat ja runot -- joiden joukossa Fr. Cygnaeuksen suurta
isänmaallista luottamusta uhkuva tervehdys nuorille maistereille --
muodostivat jo kokonaisen kirjallisuuden. Suomen tiedeseura kiiruhti
ulosantamaan "Acta'insa" ensimmäisen vihon. Suomalaisen kirjallisuuden
seura saattoi nyt maailmalle esittää ensimmäisen Lönnrotin keräämän
Suomen lyyrillisten kansanrunojen kokoelman, "Kantelettaren", jota ensi
osa juhlaan valmistui ja jonka kaksi seuraavaa vihkoa ilmestyivät vähän
myöhemmin. M. A. Castrén saattoi ilmoittaa tilattavaksi ruotsalaisen
Kalevalankäännöksensä, joka ei kumminkaan ehtinyt valmistua ennenkuin
seuraavana vuonna. J. J. Nordströmin oli tarkotus juhlan kunniaksi
toimittaa vuosisataisteoksensa "Lisiä Ruotsin yhteiskuntajärjestyksen
historiaan", mutta tilapäinen tauti esti häntä loppuunsaattamasta tuon
suuren teoksen painattamisen ennen seuraavan vuoden alkua. J. J.
Nervander ulosantoi Ruotsin akatemian jo ennen palkitseman runoelman
"Jephtas bok". Lauri Stenbäck painatti ensi kerran kootut
"Runoelmansa". Ja lopuksi arveli C. A. Gottlund, josta äsken oli tullut
yliopiston lehtori, ettei tässä vuosisataisjuhlassa pitäisi
"Suomalaista runotartakaan kokonaan unhottaa ja hyljätä" ja sepitti hän
siitä syystä suomenkielisen runoteoksen, 17 laulua sisältävän
"Runolan", jossa oli pitkä ruotsinkielinen esipuhe ja joka monessa
suhteessa oli merkillinen, kuten kaikki, mitä tämän miehen kynästä on
lähtenyt.

Sangen merkittävä ilmiö oli se vieraina olevain venäläisten ja
suomalaisten tiedemiesten ja kirjailijain välinen ystävällinen
lähestyminen, joka näinä juhlapäivinä tapahtui. Välittäjänä ja
yhdistäjänä oli etupäässä edellämainittu pietarilainen Joh. Grot. Hän
oli nuori mies, ei vielä 30 vuoden ikäinen, hienosti sivistynyt
maailmanmies; nuorena oli hän jo tutustunut Ruotsin kieleen ja
kirjallisuuteen, oli m.m. kääntänyt Tegnérin Fritiofin sadun venäjäksi.
Jo v. 1838 oli hän käynyt Suomessa, tutustunut Porvoossa Runebergiin,
jota hän lämmöllä ja innolla eräässä venäläisessä aikakauskirjassa oli
kuvannut. Samoihin aikoihin taikka vähän myöhemmin tutustui hän myös
Cygnaeukseen. Nervanderiin ja Lönnrotiin sekä muihin suomalaisiin
kirjailijoihin, jotka hänestä paljo pitivät. Siten hän kielitaidollaan
ja tuttavuuksillaan valmistautui siihen paikkaan yliopistossamme, johon
hän näytti pyrkivän. Näin hän siis erittäin hyvin soveltuikin
maamiestensä ja suomalaisten välittäjäksi. Mitä parhain suhde
vallitsikin koko iloisen juhlan aikana suomalaisten ja venäläisten
välillä ja tuo lähentyminen kohosi kukkurilleen, kun sunnuntaina
heinäk. 19 p:nä. vihkiäisten välisenä lepopäivänä, joukko venäläisiä
kirjailijoita, Pletneff, ruhtinas Odojevski, kreivi Sollohub, Grot y.m.
pitivät päivälliset Franzénille, Runebergille. Lönnrotille ja useille
muille suomalaisille kirjailijoille. Tässä päivällisjuhlassa luki Grot
sepittämiään lämpösiä runoja ja siellä myöskin päätettiin riemujuhlan
muistoksi toimittaa kansainvälinen kalenteri, johon sekä suomalaiset
että venäläiset kirjoittaisivat. Kalenteria, jonka piti ilmestyä sekä
suomeksi että venäjäksi, rupesi Grot toimittamaan; hänen huolekseen
myös jäi kaikkien kirjoitusten kääntäminen toiseen kieleen.

Kalenteri ilmestyikin molemmilla kielillä vaikka vasta 1842 keväillä ja
omistettiin se yliopiston korkealle kanslerille, silloiselle
perintöruhtinaalle. Siinä oli monen kuuluisan miehen kirjoituksia:
J. Grot, F. M. Franzén (Matka riemujuhlaan 1840), P. Pletneff, M. A.
Castrén, ruhtinas V. Odojevski, J. E. Öhman, J. L. Runeberg, kreivi V.
Sollohub ja E. Lönnrot. Varmaankin erinäisillä tahoilla tätä pidettiin
hyvänä enteenä vastaista, pysyväistä veljeytyrnistä, Venäjän ja Suomen
kirjallisten voimain yhtymistä varten, -- taikka ehkä mieluummin,
enteenä meidän kirjallisuutemme sulautumisesta venäläiseen. Mutta siitä
on nyt jo kulunut yli 50 vuotta ja Grotin kalenteri on vielä ainoana
ilmiönä, jota ei kukaan ole aikonut jatkaa. Kalenterin varsinainen ja
ainoa merkitys tuli olemaan, että sitä useina vuosina käytettiin
tutkintokirjana, jota kaikkien, jotka yliopistossa tahtoivat suorittaa
venäläisen tutkinnon, tuli lukea.

Grot nimitettiin sillävälin, kuten Suomessa oli aavistettukin,
professoriksi yliopistoomme huhtikuussa 1841. Perustettiin uusi
vakinainen "Venäjän historian ja tilaston sekä venäjänkielen ja
kirjallisuuden" professorinvirka, samalla säilyttämällä entinen
ylimääräinen professorinvirka samoinkuin saman kielen lehtorinvirka.
Muista toimenpiteistä, joihin tämän yhteydessä ryhdyttiin venäjänkielen
oppimisen kehottamiseksi Suomen kouluissa ja yliopistossa ja niistä
tuloksista, joita saavutettiin, saan myöhemmin puhua.

       *       *       *       *       *

Vuosisataisjuhlan komeuden hurmaamina ja isänmaallisten tunteiden
elähyttäminä palasivat matkustavat vieraat kukin kotipuolelleen. Siellä
kai kertoivat kaikki omissa seurapiireissään siitä loistosta, jota
nuori pääkaupunki oli osannut tarjota. Yksi vieraista kumminkin
puki oikein runomittaan tunteensa. Se oli Suomen hajoitettujen
ruotuväki-pataljoonain entinen majuri, nimeltä Henrik Bogislaus Nilsson,
joka asui Karjalassa, Liperin pitäjässä. Tätä vanhusta juhlamuistot niin
innostivat, että hän tarttui runokanteleeseen, jota hän tuskin koskaan
sitä ennen oli kädessään pidellyt, ja sepitti muistorunon Helsingin
kaupungin kunniaksi. Hänen "Muistonsa", jotka hän lähetti julaistaviksi
Hels. Morgonbladettim, olivat muodoltaan puutteellisia, jopa
naurettaviakin, vaan niistä huokui siltä sitä vilpitöntä hurmautumista,
jota tuhannet muut rinnoissaan tunsivat.[9]



Nuoruuden aika ja ylioppilasvuodet 1840-1850.


Monasti on huomautettu, että v. 1840 riemujuhla muodosti ajantaitteen
Suomen sivistyshistoriassa. Niin suurta merkitystä en omasta puolestani
itse tälle juhlalle kumminkaan tahtoisi tunnustaa. Mutta varmaa on,
että juuri tämä v:n 1840:n aika, jossa riemujuhlalla oli tärkeä
sijansa, useammissa suhteissa oli taiteaikaa Suomen kehityksessä.
Turhaan eivät olleet Kalevala ja Kanteletar ilmestyneet loihtien
maailmalle suomalaisessa kansanhengessä asuvan henkisen kyvyn ja
voiman. Runeberg julkasi ennen ilmestyneiden runojensa lisäksi v. 1841
Nadeschdan ja Jouluillan; jokainen hänen runoelmansa kohotti
kansallishenkeä astetta ylemmäs. Vuosien 1808-09 muistot ja sankarit,
jotka ennen olivat eläneet ainoastaan suullisina kertomuksina,
esitettiin nyt historiallisesti yhtäjaksoisina useammissakin teoksissa.
Viimeksi ilmestyi Montgomeryn teos 1842. Sitä lukiessa tykytti jokaisen
sydän ja mielet valmistuivat vastaanottamaan Vänrikki Stoolin
tarinoita. Porthanin muistoa, joka vanhemmista ei ollut koskaan
sammunut, elähdyttivät nuoremmissa Pohjolaisen osakunnan vuosijuhlat
(vuodesta 1839), joissa Cygnaeus piti puheita. Tämän saman miehen
runollinen tervehdys v. 1840 maistereille elvytti osaltaan myös
isänmaallista rohkeutta.

Huolimatta kaikesta ylhäältäpäin tulevasta painosta ja kaikesta
painosorrosta kasvoivat siis kansalliset siivet vuosi vuodelta.
Puoliunisesta lapsuudentilasta astuttiin siten nuoruudenaikaan.
Puolivälissä 1830-lukua saatettiin vielä isänmaallisella mielellä
laulaa sekä suomeksi että ruotsiksi Juteinin "Laulua Suomessa", jossa
sanottiin:

    Arvon mekin ansaitsemme
    Suomen maassa suuressa,
    Ehk'ei riennä riemuksemme
    Leipä miesten maatessa;
    Laiho kasvaa kyntäjälle
    Arvo työnsä täyttäjälle.

    Opin teillä oppineita
    Suomessa on suuria,
    Väinämöisen kanteleita
    Täällä tehdään uusia;
    Valistus on viritetty
    Järki hyvä herätetty.

Ja sitä voitiin pitää miltei kansallislauluna. Mutta nyt 1840-luvulla
se ei enää riittänyt. Ei oltu enää niin vaatimattomia, niin hillityitä.
Vähän ylemmäs tahtoi jo suomalaisen henki lentää.

Myöskin valtiohallinnossa tapahtuneet suuret parannukset tekivät
1840-luvun ensimmäisistä vuosista Suomelle tärkeän ajanjakson.
Valtio-oikeudellisessa suhteessa tosin oltiin liikahtamatta, sillä
alalla vallitsi pakosta haudan hiljaisuus. Hvasserin ja Arvidssonin
lentokirjat olivat tosin jossakin määrin vetäneet ajatuksia sinnepäin,
mutta siitä puhuttiin vain kuiskaten. Liikettä ja tointa oli
sitävastoin raha-asiain alalla.

Salaneuvos Lars Gabriel von Haartman kutsuttiin 1840 Turusta senaatin
jäseneksi rahavaraintoimituskunnan päällikkönä toteuttamaan niitä
rahareformeja, joita hän useiden eri komiteain puheenjohtajana
edellisinä vuosina oli valmistellut. Jo kerran ennen, 1830, oli hän
astunut senaattiin, silloin palaten Pietarista, jossa hän oli ollut
Suomen komitean toimistosihteerinä ja jäsenenä sen alusta asti, jopa
lopuksi valtiosihteerinapulaisenakin. Mutta se oli Falckin mahtivallan
aikana. Falck ja Haartman eivät sopineet saman katon alle ja vähän
enemmän kuin vuoden perästä siirrettiin Haartman maaherraksi Turkuun.
Sieltä hän nyt palasi takaisin senaattiin ja asettui heti sellaisen
johtajan asemaan, jommoisessa tuskin kukaan ennen häntä oli ollut --
ellei mahdollisesti hänen appensa kreivi Mannerheim. Hänen täytyi kyllä
kokonaisen vuoden odottaa talousosaston varapuheenjohtajanvirkaa, mutta
kohta senaattiin tultuaan pääsi hän talousosaston erityisen
väliaikaisen osaston puheenjohtajaksi, erään kolmimiehisen komitean,
jossa kaikki raha- ja pankkiasioita koskevat kysymykset koko osaston
nimessä päätettiin. Ja kaikissa muissakin kysymyksissä hän jo alun
pitäin senaatissa ylintä ääntä piti. Hänen lahjansa riittivätkin,
jotta hän saattoi hallita toisia: hän oli erittäin tietorikas,
laajakatseinen, oli kaunis mies ja hienokäytöksinen; hän saattoi
rakastettavaisuudellaan voittaa taikka ankaruudellaan peloittaa
ihmisiä, aina sen mukaan miten tarve vaati. Usein hän poti
hermotautia eikä hän salannut tautiaan maailmalta; jos joku häntä
suututti taikka vastusti oli hänellä heti, todellisesti taikka
teennäisesti, hermokohtaus. Ja silloin hän huudahduksillaan
taikka suonenvedontapaisella yskällään, taikka julmannäköisillä
kasvojenliikkeillään pelotti ei ainoastaan arvossa alhaisempia
henkilöitä, vaan yksin virkatovereitaankin neuvospöydässä. Siitä hän
pian sai tuon liikanimen "Hänen hirmuisuutensa", joksi häntä sittemmin
koko aikansa yleisesti kutsuttiin.

Jo ennen Haartmannin tuloa senaattiin julaistiin pääasetukset niistä
suurista rahareformeista, joita hän oli suunnitellut, nim.
julistuskirjat veroesineiden vaihtamisesta ja rahakannan muuttamisesta,
sekä asetukset Suomen pankin uudelleen järjestämisestä ja valtio- sekä
sotilasrahaston yhdistämisestä. Kaikki tämä oli nyt ensi vuosina
toteutettava ja toteutettiinkin. Sitäpaitsi oli tullilaitos
uudistettava ja loppu tehtävä siihen asti esivallan melkein
suojelemasta salakuljetuksesta ja Venäjän mallin mukaan laadittu
tullitaksa oli osaksi salateitä saatettava meillä mahdolliseksi.
Lopuksi laadittiin ja valmistettiin 1842 aivan uusi
leimasinpaperiasetus, välittämättä suuresti siitä, mille valtiomahdille
suostuntaoikeus oikeastaan kuului, -- sitä ei oltu paljoa punnittu
silloinkaan, kun oli kysymys veroesineistä. Säätyjen valtaa kumminkin
senverran ajateltiin, että Suomen pankin ohjesäännössä määrättiin, että
pankin hallinto oli tarkastettava neljän valtuutetun läsnäollessa,
joista yhden tuli olla kustakin säädystä, -- valtuutetut sai kumminkin
senaatti valita.

Apulaisikseen uusia reformeja toteuttamaan oli Haartman tuonut Turusta
entisen lääninsihteerinsä, hovioikeudenneuvos C. E. af Heurlinin,
erittäin taitavan ja kokeneen virkamiehen, ja Turun hovioikeuden
kanneviskaalin, Carl Trappin, nerokkaan miehen, joka tärkeimmissä
asioissa tavallisesti lie kirjoittanut rahapäällikön puolesta.
Heurlin pääsi pian senaattiin ja hänestä tuli raha-asiaintoimituskunnan
päällikön apulainen; Trapp pääsi Suomen pankin johtokuntaan
(entiset tirehtöörit siirrettiin uusien vaihtokonttorien johtajiksi
Turkuun, Vaasaan ja Kuopioon) ja ennen pitkää hänestä tuli sen
puheenjohtaja, kunnes hän Heurlinin kuoltua siirtyi tämän paikalle. --
Tullihallituksesta ylitirehtööri erotettiin, kun hän ei tahtonut uuteen
järjestelmään taipua, -- se oli tuo lahjakas ja itsenäisyydestään sekä
suorapuheliaisuudestaan kunnioitettu Cristian Avellan. Hänen
jälkeläisekseen tuli esittelijäsihteeri B. Federley.

Tällaiset reformit ja uudistukset, jotka syvästi koskivat kaikkia
taloudellisia oloja, eivät luonnollisesti päässeet yleisön huomaamatta
menemään. Kaikkein vähimmin rahanmuutos, joka ulottui aina kerjäläisen
taskuun saakka, ja johon ei edes metrijärjestelmän toimeenpanemista
voida verrata. Täytyi näet tehdä loppu siitä venäläisen, suomalaisen ja
ruotsalaisen paperi- ja metallirahan sekasorrosta, joka maassa oli
vallinnut, ja saada käytäntöön vakava rahakanta siten, että venäläinen
hopearupla tuli lailliseksi päärahaksi Suomessa.

Ei ole helppoa sen, joka on syntynyt jälkeen v. 1840, saada käsitystä
siitä, minkälaiset raha-olot Suomessa olivat kolmena vuosikymmenellä
sitä ennen. Eipä olisi helppoa luetella edes niitä erilaisia rahoja,
jotka joka päivä olivat käytännössä. Mainitsen tässä vain sen, mikä
selvimmin muistiini johtuu. Setelit olivat tavallisinta vaihtorahaa ja
niitä oli seuraavia lajeja: Ensiksi Suomen vaihto-, talletus- ja
lainapankin setelit, arvoltaan 2 ruplaa, 1 rupla, 75, 50 ja 20
kopeekkaa pankkoassignatsiooneja; kaikki valkosesta paperista tehdyt,
jotenkin hyvää painoa. Sitten venäläiset pankko-assignatsioonit,
kooltaan suuret, 5-ruplaiset siniset, 10-ruplaiset punaset ja
25-ruplaiset valkoiset. Ja lopuksi miltei enin käytännössä olevat
ruotsalaiset setelit, sekä Ruotsin pankin että valtion velkakonttorin,
joita oli kaiken arvoisia, -- ainakin 8, 12, 16, 32 killingin, 1, 2 ja
3 riikintalarin (banko tai spesie) -- kaikki erinomaisen rumia ja
huonosti painettuja, usein liasta paksuja, rikkinäisiä ja neuloilla
sekä paperikaprokeilla paikattuja; suuremmista seteleistä, joita
niitäkin oli käytännössä, n.s. transporttiseteleistä y.m., ei minun
tässä tarvitse puhua. Omaa metallirahaa ei Suomessa ensinkään ollut.
Mutta venäläisiä hopearuplia oli käynnissä kaikkien hallitsijain
ajoilta, Pietari Suuresta Nikolaihin saakka, ja vaihtorahaa niinikään.
Vaskirahoja oli 2, 5 ja 10 kopeekan kappaleita, monta eri kokoa,
vanhempia ja uudempia. Ja entä sitten Ruotsin raha! Kustaa III:n
kauniit hopeatalarit olivat vielä usein liikkeellä; niitä lienevät
ihmiset muuten enimmäkseen käyttäneet sellaisiin talletuksiin, joiden
sijoituspaikka tavallisesti oli "arkun pohjalla". Myöskin pienempiä
hopearahoja, saman kuninkaan ja muidenkin lyöttämiä, oli käytännössä.
Mutta vielä enemmän kuin ruotsalainen hopea oli Ruotsin vaskiraha
liikkeessä. Kaikennäköisiä ruotsalaisia vaskirahoja, äyrejä, killinkejä
y.m. Fredrik I:stä Kustaa IV Aadolfiin asti käytettiin kilvan
venäläisten rinnalla. Vanhat kupariset "plootut" toki eivät enää olleet
käytännössä, vaan Görtzin rahamerkkejä saatiin vielä joskus nähdä.

Voipi ajatella, mikä sekamelska kaikesta tästä syntyi. Ei ollut
niinkään helppo tietää, mikä yhden setelin tai lantin arvo toisen
suhteen oli. Mitä Ruotsin rahaan tulee, niin oli tavallisinta
arvostella se valtiovelka-kannan mukaan, mutta banko- ja spesie-setelit
olivat 50 % kalliimmat kuin mainitut rahat, josta syystä esim.
yleisintä ja pienintä käytännössä olevaa seteliä, johon oli leimattu
"8 killinkiä spesie", aina kutsuttiin 12 killingin rahaksi. Vaan eipä
riittänyt tämä erilaisten talarien ja killinkien ero: jokapäiväisessä
puheessa käytettiin vielä joukko vanhoja, jo aikoja sitten virallisesti
hyljättyjä nimityksiä ja laskutapoja, jotka aikaansaivat mitä
suurinta häiriötä. Niin puhuttiin yleisesti, varsinkin keittiöissä,
"plootuista", "talareista", "tolpoista" y.m. Yksi plootu oli sama kuin
16 killinkiä: "yhdeksän talaria" oli alinomaa käytetty nimitys ja se
merkitsi 24 killinkiä, j.n.e. Sen lisäksi tuli vielä Ruotsin ja Venäjän
rahan välinen suhde, joka ei ollut pysyvä. Kuultiin senvuoksi
puhuttavan "40 killingin ruplista", "32 killingin ruplista" j.n.e.
Rahasekamelska meni niin pitkälle, ettei ollut harvinaista, kun
hintoja kyseli, saada vastaukseksi: 1 rupla 12 killinkiä taikka 2
riikintalaria, 75 kopeekkaa. -- Missä määrin yksinkertaista väkeä
moisissa olosuhteissa voitiin petkuttaa, sen helposti huomaa. Varsinkin
maan länsiosissa, jossa kauppasuhteiden vuoksi Ruotsin kanssa Ruotsin
raha miltei yksinomaan oli käytännössä ja jossa verot kumminkin olivat
Venäjän rahassa maksettavat, oli kansa pulassa. Pienempien
ruotsalaisten setelien maahantuonti oli kyllä jo aikoja sitten
kielletty; mutta se kielto ei auttanut, ruotsalaisia seteleitä tuotiin
yhä ja niitä oli siedettävä.

Näistä epäkohdista teki nyt rahakannan vakaannuttaminen lopun.
Hopearuplasta tuli, kuten jo sanottiin, ainoa laillinen maksuraha
maassa; Suomen pankki (samoinkuin venäläinenkin) antoi 3, 5, 10 ja 25
ruplan seteleitä; pikkusetelit vedettiin käytännöistä pois, mutta
niinkauan kuin ne käytännössä olivat, maksettiin niistä 3 rupl. 50 kop.
pankkoassignatsioneja. Pankki vaihtoi ja lunasti joukottain
ruotsalaisia paperirahoja v:n 1842 lopulla (tähän määrättyä aikaa oli
täytynyt pari kertaa pidentää), jonka jälestä niiden käyttäminen
Suomessa lakkasi.

Siten tuo suuri reformi toteutettiin. Tuon kirjavan sekasorron jälkeen
ei Suomessa, vuoteen 1860 asti, ollut muuta kovaa rahaa kuin venäläisiä
hopearuplia ja hopeaisia sekä vaskisia kopeekkoja (kultaa ei paljo
koskaan nähty), eikä muita seteleitä kuin mainitut suomalaiset neljää
eri arvoa. Se oli ainakin yksinkertaista ja selvää. Mutta monta oli
epäilemättä, jotka huoahtaen näkivät noiden vanhojen, paperikaprokkiin
käärittyjen ruotsalaisten setelien häviävän; muistuttihan yksi
sellainen repaleinen kappale vielä Suomen entisiä aikoja.

       *       *       *       *       *

Samoihin aikoihin kuin rahareformi toimeenpantiin myöskin
laajaperäinen koululaitoksen uudistus. Kesäkuussa 1841 julaistiin näet
alkeisoppilaitoksista erinäisiä asetuksia, jotka olivat useiden
aikusemmin asetettujen komiteojen pitkäaikaisen työn hedelmiä. Näiden
asetusten kautta perustettiin kaksi uutta kymnaasia (Vaasaan ja
Kuopioon) ja vanhat triviaalikoulut muutettiin korkeammiksi
alkeiskouluiksi, uusia alempia alkeiskouluja perustettiin ja
ensimmäiset naisoppilaitokset, Helsingin ja Turun tyttökoulut, saivat
nyt alkunsa. Kymnaaseissa ja koulujen ylemmillä luokilla jaettiin
opetuskurssit kahteen linjaan, joista toista kävivät opin alalle
aikovat, toista muut. Suomenkieli omistettiin nyt kymnaaseihin
oppiaineeksi ja samoin alkeiskoulujen oppilinjan ylimmälle luokalle.
Venäjänkielen oppimista varten määrättiin useita viikkotunteja, ensi
luokalta lähtien; mutta oppilinjoille ei tätä kieltä ensinkään
määrätty. -- Viipurin läänikin, jolla aina yhdistymisestään asti muuhun
Suomeen oli ollut erikoinen koulujärjestönsä, saksa opetuskielenä, sai
nyt sekin uuden kouluasetuksen, jonka mukaan toisissa aineissa venäjä
tehtiin opetuskieleksi, ja Viipurin kymnaasista lähteneille oppilaille
myönnettiin erikoisoikeudet venäjänkielen opettajanvirkoihin koko
maassa sekä erityisiin siviilivirkoihin Viipurin läänissä. -- Samoin
määrättiin, että vasta ainoastaan synnynnäiset venäläiset taikka
Viipurin kymnaasin käyneet pääsisivät venäjänkielen opettajiksi maan
oppilaitoksiin ja venäjänkielen edistämistä varten oli maan molempiin
hiippakuntiin otettava saman kielen tarkastaja, jonka tuli olla
synnynnäinen venäläinen.

Selitettävissä on, ettei tätä pääpiirteissään näin rakennettua
koulureformia, niin hyvää tarkoittava kuin se monessa suhteessa olikin,
vastaanotettu aivan yksimielisellä ihastuksella.

       *       *       *       *       *

Sillaikaa kuin edellä mainittuja suuria yhteiskunnanuudistuksia
juuri toteutettiin, sattui äkkiä Suomen oloihin hyvin syvällisesti
koskeva tapaus, joka levitti surua yli kaiken Suomenmaan.
Ministerivaltiosihteeri, kreivi Robert Henrik Rehbinder, kuoli
ainoastaan muutamia päiviä sairastettuaan Pietarissa maalisk. 8 p.
1841. Yliopiston riemujuhlassa, -- jonka aikana hän itse riemupäivänä
täytti 63 vuotta -- oli hän puolta vuotta sitten täysissä voimissa
ollut läsnä jo kun siis tuo suuri surunsanoma nyt Helsinkiin saapui,
herätti se synkkää mieltä, jonka vielä hyvin muistan. Niin melkein
rajatonta luottamusta, niin yksimielistä luottamusta, kuin mitä joka
tilaisuudessa, kaikissa piireissä osotettiin tälle Suomen puolustajalle
valtaistuimen ääressä uuden yhtymisen alusta asti, sellaista ei ole
tietenkään moni valtiomies koskaan nauttinut.

Hänen kerran käydessään Helsingissä 1838 pantiin hänen kunniakseen
hänen syntymäpäivänään toimeen päivälliset, joissa esitetyssä
tilapäisessä laulussa m.m. sanottiin:

    Beskyddare af Suomis bygder
    Med altar i hvar Finnes bröst,
    -- -- -- -- --
    I våra kretsar, kojor, salar
    Dig egnar tacksamhet sin gärd
    Och eko ifrån våra dalar
    Förkunnat har, att du är värd
    De Finska hjertans högsta gärd.[10]

Nämä säkeet eivät silloin olleet senaikuista tavallista imartelua, vaan
niissä lausuttiin, mitä koko maa tunsi ja ajatteli.

"Kreivi Rehbinder oli" -- niin kirjoitti hänen ystävänsä C. Walleen
Finl. Allm. Tidn:ssä julkaisemissaan muistosanoissa, joita yleisesti
hyväksyen luettiin -- "_kunnian mie_ sanan täydessä merkityksessä,
kunnian mies ritarillisilta mielipiteiltään ja jalolta sydämmeltään.
Hänellä kenties ei ollut sitä laajaa, luovaa neroa, joka yhdellä
silmänluonnilla huomaa ja käsittää kaikki ja pelottomassa innossa
rientää tarkoitustaan kohden; vielä vähemmän sitä sielun levotonta
toimeliaisuutta, joka esiintyy alinomaa uusissa ehdotuksissa,
herkeämättömässä halussa uudistaa ja parantaa. Mutta hänellä oli
suuressa määrin toinen usein hyödyllisempi joskin vähemmin loistava
ominaisuus: hän käsitti hyvin ja punnitsi tyyneesti niitä asioita,
joita hänelle esitettiin. Varma oli hänen arvostelukykynsä, puhdas
hänen tahtonsa eikä koskaan sivutarkoitukset hänen toimiaan
häirinneet". --

"Kreivi Rehbinderin virkaura", jatkoi elämäkerrankirjoittaja, "ei ollut
helppo ura. Siihen vaadittiin juuri hänen luonteenominaisuuksiaan, kun
täytyi yhtaikaa säilyttää hovin ja maan arvonanto, -- ja hän sen
säilytti. Tosin olivat hänelle hallitsijan jalot aikeet ja
hyväntahtoisuus sitä maata kohtaan, jota hän edusti, aina varmana
tukena, vaan eihän kaikki voinut lähteä korkeimmasta vallasta.
Ministerivaltiosihteerin velvollisuus oli valmistaa kaikki, mikä oli
toimitettava; hankkia luottamusta kotimaassa ja sen ulkopuolella,
tasoittaa, oikasta ja ohjata kaikki parhaimmin päin. Kuinka paljo
hänellä olikaan tasoitettavaa! kuinka monia vaikeuksia voitettavana,
kuinka monia ennakkoluuloja, joita osaksi täytyi säästää, osaksi
voittaa! kuinka monia epäilyksiä, tapoja ja vanhoja käsityksiä, joita
täytyi vastustaa! Tätä eivät kaikki voi kuvitellakaan. Mutta -- emme
epäile sitä sanoa -- koko hänen julkinen elämänsä oli eräissä suhteissa
henkistä taistelua, josta hän kyllä voittamattomana suoriutui,
mutta ei aina haavoittumattomana, Hänen tunnettu rehellisyytensä,
varovaisuutensa, kykynsä huomata, _milloin_ ja _miten_ hänen kussakin
tapauksessa oli toimittava; hänen korkea sivistyksensä, hänen rikas
kokemuksensa, hänen suuri maailmantuntemuksensa -- se kaikki yhteensä
toki riitti pelastamaan häntä vaaroista, joista harvat hänen tilassaan
olisivat pelastuneet ja joita, ne kun olivat yleistä laatua, sitä
tarkemmin täytyi varoa. Kreivi Rehbinderin ansiot tässä suhteessa ovat
vähimmin huomatut, mutta ne eivät siltä ole vähintä tunnustusta
ansaitsevat." -- --

Vainajata surtiin ja se suru pukeusi monenlaisten kunnianosotusten
muotoon. Kun hänet haudattiin Pietarin ruotsalaisen seurakunnan
kirkossa oli m.m. silloinen perintöruhtinas Aleksander saapuvilla, Kun
ruumis senjälkeen vietiin Suomeen, haudattavaksi Paimiossa olevaan
perhehautaan lähelle Viksbergin perhekartanoa, ja ruumissaatto kulki
Viipurin kaupungin kautta, silloin koko virkamieskunta, porvaristo ja
muu yleisö kellojen soidessa sitä seurasi. Yliopisto vietti samana
vuonna syksyllä (lokak. 1 p.) surujuhlan entisen v.t. kanslerinsa
kunniaksi: ruotsalaisen muistopuheen piti Linsén, jotapaitse juhlassa
oli laulua ja soittoa. Ja muuatta kuukautta myöhemmin panivat
suomalaiset kansalaiset alulle rahojenkeräyksen muistorahan teettämistä
varten. Se teetettiinkin: toisella puolella oli Rehbinderin rintakuva,
toisella kirjoitus: _Viro meritis de patria inclyto pietas civium_.

Parhaimman muistokuvan on Rehbinder kumminkin itse itsestään piirtänyt
teoksessaan "Souvenirs de ma vie", joita ei vielä ole julaistu, mutta
joiden sisällöstä Rob. Castrén on tärkeimmät kohdat käyttänyt
"Kuvauksissaan Suomen uudemmasta historiasta".

       *       *       *       *       *

Kreivi Rehbinderin kuoltua tuntui siltä, kuin Suomen kohtalo olisi
tuuliajolle joutunut. Kuka hänen sialleen tulee? niin kysyttiin. Jospa
edes Haartman sinne joutuisi! kuultiin lausuttavan, eikä Haartman
kumminkaan suinkaan ollut suosittu mies. Lähinnä vainajaa oli viime
aikoina hänen apulaisenaan ollut kreivi Aleksander Armfelt.
Luonnollisesti tämä siis ensiksi määrättiin virkaatekeväksi, --
muutamien viikkojen perästä hän nimitettiin varsinaiseksi
ministeri-valtiosihteeriksi. Kaikki tunnustivat uuden ministerin
nerokkaan järjen ja etevät hovimiehenlahjat; mutta luultiin, että
häneltä puuttui taipumusta vakavaan työhön ja valtiomieskokemusta. Hän
oli kohonnut kenraalikuvernöörien Steinheilin ja Zakrevskin ajutanttina
ja sittemmin monta vuotta ollut Suomen pankin pankintirehtöörinä,
ennenkuin hän Pietariin Rehbinderin apulaiseksi määrättiin. Eikä
voitanekaan kieltää, että hänen ensi aikoinaan Suomen asiain tärkeimmät
esitykset luistivat kenraalikuvernöörin käsiin. Mutta hän kasvoi
korkeassa virassaan, jossa hän sittemmin lähes 35 vuotta pysyi.
Olosuhteet hänet kypsyttivät ja vuosien kuluessa opittiin yhä enemmän
pitämään arvossa hänen suurta valtiomiestaitoaan ja hänen rehellistä,
isänmaallista mieltään. Ja vasta hänen kuoltuaan on täydelleen
oivallettu, mitä kreivi Armfelt oli Suomelle ollut ja mitä se hänessä
oli menettänyt.

       *       *       *       *       *

Yliopiston kanslerinviran hoidon oli kreivi Rehbinder puoltatoista
kuukautta ennen kuolemaansa saanut luovuttaa suuriruhtinaalle,
perintöruhtinaalle Aleksanderille, joka vakinaisena kanslerina nyt itse
sen viran haltuunsa otti. Samana vuonna, huhtik. 28 p:nä 1841, meni
perintöruhtinas naimisiin Maria Aleksandrovnan, Hessin-Darmstadtin
prinsessan kanssa, jota iloista tapausta juhlallisesti koko
valtakunnassa vietettiin, ja niin Helsingissäkin, jossa oli paraadit,
ilotulitukset ja tanssiaiset kenraalikuvernöörin apulaisen luona.
Erityisesti yliopisto muutamia päiviä myöhemmin (Aleksandranpäivänä
toukok. 3 p:nä) vietti korkean kanslerinsa ilopäivää yliopiston
juhlasalissa, jonne rehtori oli yliopiston piirit latinankielisellä
ohjelmalla kutsunut ja jossa lakitieteen professori V. G. Lagus piti
latinaksi puheen.

Seuraavana kevännä, toukok. 27 p:nä, sai Suomen pääkaupunki ensi kerran
vastaanottaa saman perintöruhtinaan, vastaisen keisari Aleksanteri
II:sen, vieraanaan. Yleinen innostus, joka aina oli suuri korkeiden
vierasten käydessä, nousi ylimmilleen kun nähtiin tuon 24-vuotiaan
ruhtinaan jalo, korkea vartalo ja koko hänen olentonsa miehevä, tyyni
käytös. Hän viipyi, ensin Viaporissa käytyään, täällä kaksi kokonaista
päivää, tarkasti kaikki julkiset laitokset, oli kanslerina saapuvilla
eräässä konsistorionkokouksessa sen puheenjohtajana,[11] piti
ystävällisen venäjänkielisen puheen ylioppilaskunnalle, katseli
sotaväen paraatia Senaatintorilla, -- ei kukaan voinut silloin
ennustaa, että hänen kuvapatsaansa kerran kohoisi samalle torille
Suomen kansan pystyttämänä, vielä vähemmin _miksi_ se pystytettäisiin!
-- kävi Seurahuoneella "maan puolesta" toimeenpannuissa tanssiaisissa
ja tanssi siellä, ja oli vielä 29 p. illalla läsnä kenraali Thessleffin
Kaivohuoneella pitämässä tanssi-iltamassa. Se oli kaunis ilta, sen
muistan kauan. Kaivopuisto oli väkeä täpösen täynnä; tiettiin,
että perintöruhtinas aikoi iltamasta suoraan soudattaa itsensä
höyrylaivaansa, joka odotti ulkopuolella viedäkseen hänet Pietariin, ja
jokainen tahtoi vielä vilaukselta nähdä tuon ihaillun ruhtinaan. Ja jo
aikusin, noin k:lo 9, lähti tämä iltamasta vaunuissa ajamaan puiston
läpi kylpylaitoksen luona olevalle venhesillalle. Raivoisasti hurraten
syöksi koko väkijoukko jälestä; iltamassa olleetkin riensivät rantaan,
naiset juoksivat avopäin tanssiaispuvuissa, -- se oli komeaa ja
vilkasta nähdä. Ylioppilaat olivat kokoontuneet sille pitkälle,
korkealle sillalle, joka kylpylaitoksesta vei pumppuhuoneeseen ja he
heläyttivät, kun perintöruhtinas astui venheeseen, tilapäisesti
sepitetyn _suomalaisen_ laulun, josta ruhtinas erityisellä
mieltymyksellä kiitti. Kun perintöruhtinas nousi Herkules-laivaansa ja
tämä samassa lähti liikkeelle, kajahuttivat ylioppilaat vielä
kansallislaulun ja loppumattomia hurraahuutoja kuului rannalta
viimeisiksi jäähyväisiksi.

       *       *       *       *       *

Edistymistä ja vauhtia oli huomattavissa monella alalla v. 1840
tienoissa, vaan sanomalehdistön alalla siitä ei voitu kehua. Uhkasipa
kehitys tässä kohden jo takaperinkin astua.

Uusi aikakauskirja syntyi kyllä 1841 ja se oli sitä isänmaallista
tuulahdusta, joka nyt rupesi tuntumaan, hyvin kuvaava. Se oli "Suomi",
isänmaallisia aiheita käsittelevä aikakauskirja, jota useat lämpöset
isänmaanystävät, kuten G. Rein, E. Lönnrot, M. Akiander, M. A. Castrén,
F. J. Rabbe y.m. rupesivat julkaisemaan ja jota ilmestyi kuusi
vihkoa vuodessa, kunnes sen kolmen vuoden perästä Suomalainen
kirjallisuudenseura omisti omakseen; sen julkaisuna se elää vieläkin.
Sisällöltään se kumminkin alusta asti muuttui arvokkaaksi
historiallistieteelliseksi arkistoksi, -- sitä ei ole koskaan voitu
sanomalehtikirjallisuuteen kuuluvaksi lukea.

Mutta varsinaiset sanomalehdet eivät lisääntyneet lukumäärältään eikä
laajuudeltaan. Ainoat suomenkieliset sanomalehdet, joita 30-luvulla
aika-ajoittain oli ilmestynyt, Oulun Viikkosanomat ja Sanansaattaja
Viipurista, nukahtivat v. 1841 kuluessa (Mehiläinen oli jo aikaisemmin
kuollut), niin että nyt ei ollut yhtään ainoata suomenkielistä
sanomalehteä. Helsingfors Morgonblad oli Runebergin eroamisesta vuoteen
1840 asti monipäisen toimituksen hallussa, mutta ei ollut sillä
toimituksella sanottavia lahjoja eikä harrastusta. Ja Hels.
Tidningareissa oli samaan aikaan toimittajana eräs siviilivirkamies,
joka hoiti sanomalehteä niinkuin kaikkea muutakin "viran puolesta".
Yleisö rupesi jo ääneensä napisemaan ja helsinkiläisten lehtien
omistajat huomasivat parhaaksi vuodesta 1841 hankkia uudet toimittajat
lehdilleen.

Helsingfors Morgonbladetin otti silloin hoitaakseen Fabian Collan,
nuori maisteri, joka jo muutamilla kirjoittamillaan kuvauksilla ja
arvosteluilla oli huomiota herättänyt. Tämän miehen heikossa ja
raajarikkoisessa ruumiissa asui terve, henkevä, väsymätön sielu,
"jota 19:nen vuosisadan tuulahdukset elvyttivät", kuten eräs
elämäkerrankirjoittaja hänestä on lausunut. Hän oli altis kaikille ajan
harrastuksille, vaan isänmaahan hänen ajatuksensa lähinnä olivat
tähdätyt, sen historiaan, sen kieleen, sen kirjallisuuteen: myöskin
maan taloudellisia ja yhteiskunnallisia oloja hän harrasti ja tämä
lämpönen, isänmaallinen suunta elvytti sitä lehteä, jota hän toimitti.
Pääasiallisesti tämä lehti kumminkin seurasi kotimaan kirjallisuutta,
arvostellen tunnollisesti sen kaikkia uusia tuotteita. Usein oli
lehdessä matkamuistelmia tai kirjeitä Lönnrotilta ja Castrénilta ja
runollista lukemista ei Morgonbladetista puuttunut nyt enempää kuin
ennenkään. Törnegren, Berndtson, J. H. Roos y.m. kajahuttivat siinä
tähän aikaan kanneltaan. Lukijainsa ratoksi Collan piti vireillä
toisten sanomalehtien kanssa vilkasta polemiikkia; hänen heikkoutensa
oli, että hän siinä usein oli sangen ilkeä. Hels. Morgonbladetin
toimittajana pysyi Collan aina vuoteen 1844 asti.

Myöskin Hels. Tidningarein piti 1841 saada uusi toimittaja. Vaan se
vaali valitettavasti ei onnistunut. Tohtori Edv. Grönblad, joka
toimittajaksi ryhtyi, oli taitava historioitsija, oli perinpohjin
tutkinut Nuijasodan aikoja ja arkistoista kerännyt uusia historiallisia
lähteitä, mutta päivän tapauksista kirjoittamaan, hoitamaan
sanomalehdistön nuijasotaa ja löytämään hetken uutislähteitä, siihen
hän ei soveltunut. Lehti joutui nyt ala-arvoon ja seuraavaksi vuodeksi
oli taas uusi toimittaja etsittävä.

Muistan vielä, kuinka kerrottiin, että konsuli Vasenius, Hels.
Tidningarein kustantaja, oli toimitukseen hankkinut edellisissä
vihkiäisissä seppelöidyn Zacharias Topelius nimisen maisterin. Hän oli,
kerrottiin, silloin jo kuolleen Uudenkaarlepyyn piirilääkärin poika,
joka oli tunnettu Lönnrotin edeltäjäksi suomalaisten kansanrunojen
kokoojana ja joka oli julkaissut useita vihkoja vanhempaa ja nuorempaa
suomalaista kansanrunoutta. Toimittajaksi valittu nuori mies ei ollut
vielä kirjailijana tunnettu, vaan pohjolaisen osakunnan piireissä
kehuttiin Topeliusta hyvin lahjakkaaksi mieheksi, jolla oli erittäin
näppärä kynä ja joka sujuvasti runoa kirjoitti. Luultiin, että hän
toimittajana hyvinkin onnistuisi.

Hels. Tidningarein toimituksen ottikin v:sta 1842 haltuunsa Z.
Topelius, joka silloin oli 24 vuotias ja joka siten alotti suuren
kirjailijauransa. Kohta huomattiin, että tuolle lehdelle uusi päivä oli
sarastanut. Hänen kynänsä oli niin kevyt, niin sulava ja niin
sävelikäs; hänen tapansa kertoa niinhyvin pieniä kuin suuria asioita
oli niin miellyttävä, niin hauska; hänellä osottautui olevan
harvinaiset runoilijanlahjat, jotka ilmenivät niissä pienissä
runoelmissa ja kertomuksissa, joita hän heti rupesi sirottelemaan
lehtensä palstoille; ja niin lämpöinen, niin isänmaallinen henki huokui
kaikista hänen kirjoituksistaan, -- se oli jo heti enemmän kuin
lupaavaa. Lehden lukijakunnan suurelle osalle tuntui tuo uusi
toimittaja aluksi kenties liian nuorelta, haaveilevalta ja
runolliselta, -- hänen ensi vuotenaan tilaajamäärä yhä laskeusi samalla
kuin Morgonbladetin nousi. Mutta kun Topelius seuraavana vuonna
säännöllisillä kuukauskirjeillään, "kirjeitä luutnantti Leopoldille",
joissa hän käsitteli kaupungin ja maan uutisia keveässä muodossa,
loistavalla tavalla pani kronikkain kirjoittamisen alulle
sanomalehdistössämme, ja kun hän sitten rupesi julkaisemaan suurempia
kertomuksiaan, Välskärin kertomuksia ja muita, (joista myöhemmin vielä
saan puhua), silloin hän tiesi, että hänellä oli lukijakuntaa.

       *       *       *       *       *

Kansallisuusasian kieliä näppäiltiin 1840-luvun ensi vuosina silloin
tällöin sanomalehdissä, mutta hyvin heikosti. Vaan voimakkaampia ääniä
rupesi jo kuulumaan muilta tahoilta.

Erityistä huomiota herätti eräs lausunto suomenkielen asemasta, jonka
kunnioitettava professori G. Renvall -- Ulvilan rovasti ja suuren
suomalaisen sanakirjan tekijä -- julkaisi silloin ulosantamansa "Suomen
kieliopin" esipuheessa. Hän kertoi, kuinka Suomenkielen kohtalo
seitsemän vuosisataa oli ollut ja yhä vielä oli uhkaavain pilvien
peitossa. Suomenkieli ei ole koskaan saanut, lausui hän, itsenäisesti
kehittyä eikä sivistyskieleksi kohota, "se ei ole saanut olla sen
kansan kansalliskielenä, joka itsensä suomalaisiksi kutsuu". Tätä
luonnotonta tilaa, on jo "vuosisatoja kestänyt, kansan omaa kieltä on
laiminlyöty, sitä on koetettu tukahduttaa ja se on painettu ainoastaan
alemman rahvaan kieleksi sekä niiden käytettäväksi, joilla on
talonpojan kanssa jotakin tekemistä. Ruotsinkieli on maassa ollut
tuomioistuinten, virastojen ja opetuslaitosten kielenä sekä kaikkien
sivistyneiden kansanluokkain jokapäiväisenä seurustelukielenä. Tämän
johdosta ovat maan säätyläiset hyljänneet ja melkein halveksineet
suomenkieltä ja moni ajattelematon herrasmies miltei häpee osaavansa
suomea". Tämä seikka on eräissä seuduissa vaikuttanut talonpoikiinkin
ja vietellyt heidät jäljittelemään ruotsinkieltä ja siten turmelemaan
ja rumentamaan oman kielensä. -- Jotta voisimme ehkäistä oman
kansalliskielemme enempää rumentumista vaaditaan meiltä hyvää tahtoa,
jatkoi Renvall, ja varsinkin sitä vaaditaan yhteiskunnan korkeimmilta.
Mutta valitettavasti on terve ymmärrys tässä kysymyksessä jo niin
hämmentynyt, "että moni muuten oikeinajatteleva ja maan vastaista etua
vakavasti harrastava mies on ruvennut katsomaan ei ainoastaan
mahdottomaksi auttaa suomenkieltä sen syvästä alennuksesta, vaan
suorastaan vahingolliseksi ja kansakunnan kehitykselle esteeksi, jos
kauan laiminlyöty suomalainen äidinkieli asetettaisiin luonnollisiin
oikeuksiinsa ja korotettaisiin kansallissivistyksen esittäjäksi.
Näytään uskovan, että se ei olisi mahdollista muilla ehdoilla, kuin
että toiset kielet, joita maan sivistyneet asukkaat käyttävät, kokonaan
syrjäytettäisiin, joka ei ainoastaan ole mahdotonta vaan joka olisikin
kovin haitallista. Mutta suomenkieli ei tarvitse niin kallista uhria;
se on aikojen kuluessa tottunut tyytymään kohtuullisiin etuihin. Se
pyytää vain, etteivät myöhemmin tulleet vieraat ja suojelijat kokonaan
ajaisi sitä pois isäinsä talosta". Aluksi ei tarvita muuta, kuin 1:ksi
että suomenkieli saatetaan kaikkiin oppilaitoksiin, ei vielä
opetuskieleksi, vaan kaikille oppilaille pakolliseksi opetusaineeksi,
ja 2:ksi "että suomenkieltä kaikissa maan tuomioistuimissa ja
virastoissa edes senverran vastaiseksi ruvettaisiin käyttämään, että
suomenkielisten asianosaisten sallittaisiin sekä suullisesti että
kirjallisesti käyttää suomenkieltä, jota viranomaisten siis pitäisi
täydellisesti ja ilman tulkkia ymmärtää. Nämä kaksi etua riittäisivät
suomenkielelle vastaiseksi, eikä nykyisiä laitoksia eikä käytännössä
olevaa työjärjestystä tarvitseisi ensinkään muuttaa. Sadan vuoden
perästä jälkeläisemme keskenään sopikoot ja päättäkööt, mitä enempää
tämän asian suhteen olisi tehtävä." -- Suomenkielen edistämiseksi
vaati, hän vielä, että maan sivistyneiden asukkaiden pitäisi
avustaa "koulujen perustamista rahvaan lapsille, joissa kouluissa
opetusta ainoastaan suomeksi annettaisiin työväelle hyödyllisissä
opetusaineissa". Silloinen kansanopetus rajoittui uskonnonopetukseen ja
sisälukuun. "Mutta muuten on jokaiselle kansalaiselle tarpeellinen
ymmärryksen kehittäminen ja käytännöllisessäkin elämässä tärkeä
taitaminen, kuten kirjoitus, luvunlasku y.m., kokonaan laiminlyöty
mikäli suomalaiseen rahvaaseen tulee. Sen lisäksi tulee vielä", niin
kirjoitti Renvall lopuksi, "se epäkohta, että Suomen kansa sellaisten
maahan tuotujen ja käytäntöön otettujen kielten kautta on, melkein kuin
ylipääsemättömällä aidalla, erotettu kahteen eri toisilleen
vastakohtaiseen ja usein vihamieliseen osastoon, nimittäin
herrasmiehiin ja rahvaaseen; josta hajaannuksesta sitten se sisällinen
kateus, epäluulo ja vastenmielisyys on kasvanut, joka usein yleisissä
kokouksissa, kuten pitäjänkokouksissa, näyttäytyy ja hidastaa kaikkia
hyödyllisiä yrityksiä, joita olisi edistettävä yksimielisyydellä ja
sisällisellä hyväntahtoisuudella".

Tämä lausunto, jonka Hels. Morgonbladetkin julkaisi, herätti
tarpeellista huomiota. Sitä ei vastustettu, mutta eräissä
virkamiespiireissä se ehkä tuntui vähän rauhaa häiritsevältä.

Melkein yhtä suorapuheisesti kuin Renvall puhui Suomalaisen
kirjallisuuden seuran puheenjohtaja, prof. Gabr. Rein, seuran
vuosipäivänä 1842 pitämässään esitelmässä, joka heti senjälkeen
julkaistiin aikakauskirjassa "Suomi". Tässä esitelmässään käsitteli hän
historiallisesti "Suomen kansalliskirjallisuuden kehitystä ja sen
vastaisen jatkamisen tarpeellisuutta" ja lopetti esitelmänsä näin:
"Mitä tulee meidän, mitä tulee suomalaisten ja etupäässä sivistyneiden
suomalaisten tehdä kansallisuutemme säilyttämiseksi ja kehittämiseksi?
Tuleeko sivistyneen luopua sivistyksestään? tuleeko meidän hyljätä se
kieli, joka näihin asti on meille sivistyksen lahjat tarjonnut? onko
kaikki valistus näistäpuolin suomenkieliseksi puettava? -- Ei tosin
niin; sivistys on liiaksi kehittynyt, jotta sivistymätön suomenkieli
_heti_ voisi muuttua sille käytettäväksi välikappaleeksi: sillä tavoin
palaisimme takaisin keskiajan barbaarisuuteen. Mitä on meidän siis
tehtävä? Vastaus ei minusta näytä vaikealta: tie, jota meidän on
kuljettava, on jo viitoitettu. Viimeisinä kolmenakymmenenä vuotena on
ennen tuntematon harrastus suomenkielen hyväksi herännyt. -- -- --
jatkettakoon tällä näin aletulla uralla, työskennelköön jokainen,
joka ei häpee suomalaisen nimeä -- ja niiden lukumäärä onneksi
harvenemistaan harvenee -- kykynsä mukaan, puheessa, kirjoituksessa tai
toiminnassa, tuon yhteisen päämäärän hyväksi, kansallissivistyksen
kehittämiseksi ja edistämiseksi: pyhittäköön jokainen virkansa ja
voimansa kansalleen, josta hän on lähtösin, elköönkä kukaan epäilkö,
jos odotettuja tuloksia ei heti näkyisikään. Kansojen kasvattaminen
edistyy hitaasti. Meidän silmämme eivät saane nähdä sen puun kasvavan,
jonka olemme istuttaneet; mutta ehkä siitä lapsenlapsemme saavat iloita
ja nauttia sen varjosta. Jos näet isänmaallisen, kotimaan juuresta
lähteneen sivistyksen harrastus herää, säilyy ja kasvaa, jos koulut,
samalla kuin opettavat nuorisolle eurooppalaista sivistystä, opettavat
sitä myöskin lähestymään kansaa, kansan kielen ja kansan ajatustavan ja
luonteen tarkemman tuntemisen kautta, ja jos näitä opetuksen tarjoomia
tilaisuuksia tunnollisesti hyväksikäytetään, jos kaikkia näitä
apuneuvoja siten vakavasti viljellään, niin koittanee vielä
syntymättömälle polvelle se päivä, jolloin Suomen kieli omistaa sijansa
maapallon sivistyneiden kielten joukossa, päivä, jolloin ei tarvitse
aristella kohottaa kansan käyttämä kieli sivistyskieleksikin, jolloin
sivistynyt, palaten halveksittuun kotitaloonsa, sovinnollisesti ojentaa
kätensä niin kauan takapajulla olleelle, mutta peritylle kielelleen
uskollisena pysyneelle veljelleen; päivä, jolloin se hajaannus, joka
nyt kielieron kautta vallitsee Suomen kansassa, samoin kuin monet muut
sitä rasittaneet, mutta uutteruudella ja ponnistuksilla voitetut kovat
kohtalot, on jäävä pelkäksi muistoksi, muistoksi siitä valmistusajasta,
joka vei todelliseen ja pysyvään kansalliseen sivistykseen".

Vilkkaan vastakaijun saivat nämä sanat kaikkien nuorten ja ajan
riennoille alttiiden miesten mielistä. Ne edustivat lämpösesti ja
rehellisesti sitä käsityskantaa, johon n.s. suomalaiset pyrinnöt
silloin olivat ehtineet.

       *       *       *       *       *

Saavun nyt siihen aikaan, jolloin pääsin ylioppilaselämään mukaan.

Jo paljoa aikusemmin oli opettajani, Frans veljeni, ja minun välillä
sovittu siitä, että minun lopulla syyslukukautta 1842 piti suorittaa
ylioppilastutkinto ja opinnot olivat jo hyvissä ajoin sitä varten
järjestetyt.

Pieni, arvaamaton seikka yritti kumminkin tekemään tyhjäksi tämän
suunnitelman. Lopulla vuotta 1841 ilmestyi näet muiden sen ajan
venäjänkielen edistämistä tarkoittavain toimenpiteitten yhteydessä
eräs asetus, joka teki venäjänkielen taidon välttämättömäksi
ylioppilastutkinnossa kaikille muille kuin niille, jotka olivat
lähteneet kymnasien oppi-osastoilta. Venäjänkieli oli siis välttämätön
minunlaiselle privatistille, enkä ollut koskaan tätä kieltä nimeksikään
lukenut, niin, en aakkosiakaan edes varmasti tuntenut. Mutta tyyneesti
kohtelin tätä vaikeutta ja päätin uhrata osan lähestyvää kesää
lukeakseni Akianderin kieliopin ja nuo 72 pakollista sivua Ehrströmin
ja Ottelinin venäjänkielen oppikirjasta. Melkein opettajatta tuon
kurssin parissa kuukaudessa luinkin, käänsin nuo tunnetuiksi tulleet
harjoituskertomukset, ja tulos oli, että sitten tutkinnossa sain
tutkijalta, Akianderilta, erittäin kiittävän arvosanan. Mutta siihen
venäjänkielen opinnot minulta keskeytyivätkin täksi elämäksi.

Ylioppilastutkinnossa suoriusin muutenkin onnellisesti ja jouluk. 14 p.
1842 -- se oli epäilemättä elämäni tärkeimpiä päiviä -- julisti
filosoofisen tiedekunnan silloinen dekanus, prof. J. M. af Tengström,
minut kiitoksella hyväksytyksi arvokkaaksi akateemiseksi kansalaiseksi.

Muiden kanssa en paljo saanut jakaa ylioppilaaksi pääsemisen onneani
enkä riemuani, kun kultalyyryn lakkiini sain. Ollen privatisti ei
minulla ollut koulutovereita, lähempiä ystäviä ei minulla ollut monta
ja niistäkin sattuivat toiset, kuten minua ijässä lähin veljeni,
olemaan poissa. Vastaanotettuani onnittelut kodissani ja perheen
keskuudessa, riemastutin mieleni vinttikamarissani polttamalla
poroksi vanhan kiusanhenkeni, Euklideen "Elementat". Ja sen sijaan
ostin Lénströmin silloin uuden Ruotsin kirjallisuudenhistorian,
(joka oikeastaan oli pelkkä kirjallisuuden luettelo) ja rupesin
siihen merkitsemään kaikkia niitä tuhansia kirjoja, joita isäni
kirjastossa oli, -- sen tunsin jo tarkoin. Semmoiset olivat minun
ylioppilaskekkerit.

       *       *       *       *       *

Nyt sopinee minun luoda muistosilmäys erinäisiin yliopiston henkilöihin
ja oloihin ylioppilaaksi tuloni ajoilta.

Alan huipusta. Varakanslerina taikka oikeastaan v.t. varakanslerina oli
jo kauan ollut silloinen kenraalikuvernöörinapulainen, kenraali
Aleksander Amatus Thessleff. Ollen viipurilainen syntyjään, oli hänen
elämänuransa nuoruudessa ollut Venäjän pääesikunnassa hyvin loistava.
Kapteenina oli hän ottanut osaa v:n 1807 sotaretkeen Napoleonia vastaan
ja myöskin Suomen sotaan, taistellen useissa tärkeissä otteluissa
suomalaista sotajoukkoa vastaan. Oltuaan vielä vuosina 1812-14
sotaretkillä Napoleonia vastaan oli hänestä tullut Suomeen sijoitetun
venäläisen jalkaväkiosaston päällikkö ja siinä toimessa ollen pääsi hän
jo 1828 yliopiston v.t. varakansleriksi. Siitä virasta oli hän
vapautettuna sillaikaa kuin hän komensi sotaväen osastoa Puolan
sodassa, vaan se uskottiin hänelle uudelleen v. 1832. Seuraavana vuonna
hänestä myöskin tuli kenraalikuvernöörin, ruhtinas Mentschikoffin,
apulainen ja edusti hän siis korkeinta valtaa Suomen pääkaupungissa,
jossa ruhtinas ei itse koskaan ollut muuta kuin käymäseltään. --
Thessleff oli nyt vähän päälle 60 vuoden ikäinen mies, lyhyt ja pieni,
tukka valkoinen, kasvonpiirteet puhtaat ja hienot. Hän ei kiivastunut
koskaan muulloin, kuin luullessaan tavanneensa joitakin yhteiskuntaa
mullistavia aatteita, jotakin itsenäisyyttä taikka tottelemattomuutta
korkeinta valtaa vastaan: silloin saattoi hän raivostua, jopa tarttua
miekankahvaansakin ja jo uhata lähettää vihansa esine "Siperiaan".
Sellaiseen vihaan leimahti hän eri syistä useita tunnettuja henkilöitä
kohtaan, kuten Nordströmia, Cygnaeusta. Snellmania, L. Stenbäckiä y.m.
Mutta viha meni nopeasti ohi ja uhatusta tuli pian hänen "hyvä
ystävänsä". -- Kenraalikuvernöörinapulaisena oli hän erityisesti saanut
toimekseen olla puheenjohtajana senaatissa ja sen istunnoissa hän
innolla olikin läsnä. Niinikään hän, yliopiston hallintomiehenä, piti
velvollisuutenaan olla usein läsnä konsistorion kokouksissa,
väittäjäisissä ja luennoillakin. Luennoilla tapahtui joskus, että
varakansleri vähäksi aikaa keskeytti professorin ja rupesi murtavalla
ruotsinkielellään kertomaan kuulijoilleen joitakin lapsellisia muistoja
tietovarastostaan. Niin oli hän kerran prof. Reinin historian luennolla
kertonut, kuinka hän jollakin sotaretkellään oli joutunut Napoleonin
läheisyyteen ja kuinka hänen vihansa tuota maailmanhävittäjää kohtaan,
joka oli uskaltanut uhata hänen keisarinsakin valtakuntaa, silloin oli
ollut kuohumispisteessä. -- Kenraaliksi jo ehdittyään oli hän Hämeestä
nainut erään ruununvoudintyttären, kauniin ja jalon naisen, joka
halvasta syntyperästään huolimatta osasi mitä arvokkaimmalla tavalla
olla emäntänä tanssiaisissa Nikolain päivänä ja muissa juhlissa, joita
siihen aikaan säännöllisesti pidettiin kenraalikuvernöörin talossa.
Näissä pidoissa näki koko suurta säästäväisyyttä harjoitettavan;
muutenkin oli Thessleffin perin säästäväinen luonne antanut aihetta
moniin hassunkurisiin juttuihin ja kertomuksiin, joista toiset kai
olivat tosia, toiset tekaistuja; mutta tämän heikkouden ihmiset hänelle
mielellään antoivat anteeksi hänen monien hyvien ja kunnioitettavain
ominaisuuksiensa vuoksi. -- Kenraali Thessleff pysyi korkeassa
virassaan aina vuoteen 1847 asti, jolloin hän pyynnöstä sai eronsa ja
asettui Juustilan tilalleen lähelle Viipuria. Vielä samana vuonna hän
kuoli syntymäkaupungissaan Viipurissa.

Yliopiston rehtorina oli, jo toista kolmivuotiskautta, edellä jo ennen
usein mainittu anatomian ja fysiologian professori, kolleegineuvos Nils
Abraham Ursin. Silloisissa olosuhteissa, jolloin ankaraa poliisivaltaa
pidettiin tarpeellisena ja täkäläinen korkein hallintomies helposti oli
hallittavissa, oli rehtorilla hyvin mahtava asema yliopistossa.
Johdettuaan ja järjestettyään v. 1840 juhlallisuudet niin onnellisesti,
oli Ursin korkeampain viranomaisten taholta voittanut melkein
rajattoman luottamuksen ja hänen saamansa runsaat, lisätyt
"edustusvarat" sekä hänen laaja lääkärintoimensa saattoivat hänet
tilaisuuteen harjoittamaan suurenmoista vieraanvaraisuutta. Hän kyllä
oivalsi, että se oli paras keino rauhoittaa sekä levottoman nuorison
että vastustushaluiset virkaveljet. Hänen uudessa talossaan
Pohjois-Esplanaatinkadun varrella (sittemmin vapaaherra Nordenstamin
talo) oli yhtenään päivällisiä ja illallisia yliopiston opettajille
sekä tanssipitoja, "makkarajuhlia" ja muita kestejä sadoille
ylioppilaille. Eikä kukaan voinut valittaa makkarain eikä muiden
nautintotavarain laatua eikä määrää. Kaikkia oli riittävästi ja hyvää
ja "Täti" -- sillä nimellä mainittiin Ursinia naismaisen äänensä vuoksi
varsin yleisesti -- itse oli aina ystävällinen ja kohtelias.
Ylioppilaat tanssivat, lauloivat, söivät ja joivat sydämmen pohjasta
eikä heistä voinut sillä hetkellä ainakaan tuntua muulta, kuin että
tämä rehtori sentään oli monessa suhteessa hyvä mies. Ja professorit
unhottivat Ursinin kukkuraisten pöytien ääressä yhtä ja toista, jota
heidän oli sulatettava konsistorion pöydän ääressä. Sillä tässä
pöydässä ei muiden ääni kuin rehtorin, vaikka se hieno olikin ja
naisellinen, päässyt kuuluville. Jos Ursin ei houkuttelemalla ja
viekkaudella saanut enemmistöä tuumilleen, niin ei hän aristellut
mahtivaltaankaan turvaantua, toisinaan syrjäyttäen kaikki asetukset ja
lailliset järjestykset. Siitä ne johtuivat nuo kiivaat riitaisuudet,
joita siihen aikaan kerrottiin konsistoriossa tapahtuneen ja joissa
J. J. Nordström voimakkaasti edusti vapaamielisiä aatteita ja
laillisia muotoja ja vastusti Ursinia. Näistä riitaisuuksista, jotka
päättyivät siten, että Ursinia ei enää 1845 valittu rehtoriksi --
silloin hän toki jäi vähemmistöön! -- ja Nordströmin siirtymisestä
vähän sen jälkeen pois yliopistosta ja Suomesta, saan jälempänä
muutamia muistoja kertoa.

Vararehtorin toimia hoiti "Suomen yleisen lainopin" professori, Vilhelm
Gabriel Lagus, ja hänestä myöskin Ursinin jälkeen tuli rehtori. Tämän
talo (Kolmikulmatorin varrella) oli rajakkain isäni talon kanssa;
hänellä oli poikia, joista toiset olivat veljeni, toiset minun ikäisiä
ja me pojat olimme tietysti rakentaneet tuttavuutta puutarhain välisen
aidan päällitse tai lävitse. Varhaisimmista vuosistani olin siten
läheinen tuttu sanotun professorin perheessä. Tuo perhe oli niin
läpeensä akateeminen professorinperhe, kuin ajatella voi. Isännän, tuon
korkeasti oppineen professorin, velivainaja oli myös ollut professori,
ensiksi filosofiassa ja sitten jumaluusopissa; hänen puolisonsa,
entisen professorin ja varakanslerin, arkkipiispa Tengströmin tytär,
oli hänkin kasvanut ylhäisimmissä akateemisissa piireissä. Talon
lapsista ei yksikään koskaan lie ajatellut muuta, kuin pyrkiä
oppineiksi miehiksi ja professoreiksi, -- kaikilla oli siihen myöskin
lahjoja ja tarmoa.[12] Alakerta talon päärakennuksessa oli varattu
isälle, jonka rikkaat kirjastot ja suuret arkistot tarvitsivat
paljo tilaa; yläkerrassa asuivat perheen lukuisat naisjäsenet;
piharakennuksessa harjoittivat pojat erittäin uutterasti lukujaan.

Ukko Lagus, joksi häntä usein kutsuttiin, oli hyvin monipuolisesti
oppinut mies. Nuorempana oli hän lukenut verkalleen ja viettänyt
iloista elämää Upsalassa, ollen m.m. virkeä jäsen "Vitterhetens Vänner"
(Kaunokirjallisuuden ystävät) nimisessä yhdistyksessä, jossa n.s.
fosforistinen liike ensiksi Ruotsissa ilmeni ja jossa hänen rinnallaan
Hammarsköld, Rääf, Livijn, Atterbom y.m. kirjallisia voimiaan
mittelivät. Suoritettuaan Upsalassa lainopillisen tohtorinarvon oli hän
palannut kotimaahan ja kohta saanut opettajanviran lainopillisessa
tiedekunnassa, ensin väliaikaisesti, sitten vakinaisesti. Yli
neljäkymmentä vuotta oli hän kaikenkaikkiaan maan juristien tärkein
opettaja; hän opetti heitä julkisissa, yksityisissä ja aivan
yksityisissä ("privatissima") luennoissa, jotka olivat pakolliset ja
joissa hän luki niinhyvin siviili- kuin rikoslain säädäntöä ja hänen
vaikutuksensa maan tuomarikunnan kasvattamisessa on siis ollut suuri.
Vaan vaikka hän olikin etevä lainoppinut, harrasti hän kumminkin
halukkaimmin isänmaan historian tutkimista. Arvattavasti hänen
appiukkonsa, piispa Tengströmin, esimerkki oli kääntänyt hänen
harrastuksensa sinnepäin. Ensiksi oli hän tutkinut Suomen lainsäädännön
historiaa, vaan ulontui pian kirkkohistorian ja sitten aatelissukujen
sekä aatelistilojen vaiheita tutkimaan. Väliin teki hän tutkimusmatkoja
Ruotsin arkistoihin, mutta varsinkin oli hänen tapansa kesälomalla
matkustella maaseudulla, etsiäkseen kirkkojen ja herrastalojen
arkistoista lähteitä kuluneiden aikojen valaisemiseksi. Näillä
matkoilla löytämänsä arvokkaat asiakirjat otti hän tavallisesti
lainaksi mukaansa Helsinkiin, jossa hän kopioitti ne lakitieteen
ylioppilailla taikka muilla vapaaehtoisilla kirjureilla. Tällä tavalla
pääasiallisesti syntyi hänen suuri arkistonsa, joka sisälsi
elämäkerrallisia, sukujaksoisia, maantieteellisiä y.m. kokoelmia. Se,
minkä hän itse näistä kokoelmista käytti, on koottuna hänen teoksiinsa
"Turun hovioikeuden historia", "Suomen kirkkohistoriaa koskevia
asiakirjoja" ja "Tutkimuksia Suomen aateliston suvuista ja tiloista"
sekä muihin pienempiin kirjoituksiin. Käsin kirjoitetut kokoelmansa ja
asiakirjansa lahjoitti hän ennen kuolemataan yliopiston kirjastolle,
kumminkin sillä merkillisellä määräyksellä, että ne olivat
sinetöittyinä säilytettävät 50 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Mitä
arvokasta niissä on, se pysyy salassa aina vuoteen 1909 asti.

Klassilliseen kirjallisuuteen oli Lagus hyvin perehtynyt ja oli hän
latinaopetuksen suuri harrastaja. Horatius oli hänen mielirunoilijansa:
hänen "odejansa" hän usein toisteli. Muinaisaikainen olikin hänen
käsityksensä monesta asiasta. Muistanpa, kuinka syvästi minuun
vaikutti, kun kerran nuorena ylioppilaana kuulin ukko Laguksen puhuvan
kansansivistyksen turmiollisuudesta ja väittävän, että kaikki muu kuin
katkismuksen oppiminen tuottaisi onnettomuutta itse tuolle kansalle,
että talonpojista ja rengeistä ei saa tehdä puoliherroja, jotka
vaativat yhtä ja toista, vaan että heidän pitää saada elää
onnellisina työstään ja tietää -- melkein niin paljon kuin huutia. Ja
yhtä avomielisesti kuin hän lausui kammoksuvansa kaikkinaista
kansanvalistusta ja kansanvaltaisuutta, yhtä nöyrästi hän kunnioitti
aatelisvaltaa ja kuningasvaltaa silloinkin, luullakseni, kuin historia
on esittänyt kaikkein räikeimmät esimerkkinsä. Mutta näiden
vanhentuneiden käsitteiden ohessa oli hänessä monta rakastettavaa
puolta, joiden kautta hän nuorisoakin saattoi innostuttaa. Hän oli
luonteeltaan hilpeä ja leikkisä ja kun hän istui piippu hampaissaan
vanhempain tai nuorempain ystäväinsä piirissä ei häneltä koskaan
puuttunut puheenaihetta, jota oli sekä hauskaa että hyödyllistä kuulla.
Hänen vieraanvaraisessa talossaan, jota useat soitannollisilla
lahjoilla varustetut tyttäret vilkastuttivat, oli nuoriso usein koolla
ja hyvin siellä viihdyttiin. Savokarjalaisia ylioppilaita kohtaan,
joiden inspehtori hän oli, oli hän aina erittäin suosiollinen.
Rehtorina (kolmivuosikaudella 1345-48) ei hän suurta vaikutusta
saavuttanut, ei opettajissa eikä ylioppilaissa; mutta ei hän niin
suurta vihaakaan päälleen koonnut, kuin hänen kahden edeltäjänsä osaksi
oli tullut.

Hänen elämänsä viimeiseltä vuosikymmeneltä on minulla vielä tallessa
joukko pieniä kirjeitä ja pilettejä, ystävällisiä ja silloin jo
ijäkästä muinaistutkijaa kuvaavia. Hän oli näet eräänä kesänä, kun hän
perheineen asui maalla ja minä, hänen lähin naapurinsa, olin
kaupungissa, valinnut minut "taloudellisten ja kirjallisten
asioimistensa päälliköksi hänen ollessaan Helsingistä poissa". Siten
uskoi hän minulle useita "tärkeitä tieteellisiä tehtäviä". Sain m.m.
mennä en ainoastaan hänen kirjastoonsa, mutta vielä "kaikkein
pyhimpäänkin", hänen arkistohuoneeseensa, ottamaan sieltä hänelle
lähetettäviksi kirjoja ja asiapapereita, joita tuo vanha setä
tilapäisesti tarvitsi. Hän, joka määräsi, että hänen yliopistoon
lahjoitetut arkistokokoelmat olisivat pidettävät sinettien takana vielä
50 vuotta hänen kuolemansakin jälkeen, oli niistä tietysti eläessään
vieläkin arempi. Lagus käski minun siitä syystä tarkoin katsoa,
etteivät käsikirjoitukset "jonkun sattuman kautta joutuisi armottomiin
käsiin", kielsi näyttämästä niitä kenellekään, ja käski lähettää ne
sinetöidyssä kuoressa sekä antaa postinkuljettajalle "vakava ja samalla
hellä varoitus säilyttää niitä kuin silmäteräänsä". Vanhuksen uskomat
tällaiset toimet käsitin tietysti kalliiksi luottamustoimiksi, joita
koetin mitä omantunnonmukaisimmin täyttää, ja joita vieläkin
kiitollisuudella muistelen.

       *       *       *       *       *

Toinen arkkipiispa Tengströmin vävypoika ja historiallinen oppilas,
melkein Laguksen ikäinen ja tämän rinnalla yksi konsistorion
vaikuttavimpia jäseniä, oli filosofian professori _Johan Jakob
Tengström_. Hänen työnsä filosoofisen tieteen alalla oli ollut
verrattain tärkeä, hän näet ensimmäisenä rupesi meillä opettamaan
Hegelin filosofiaa, joka sittemmin useiden vuosikymmenien kuluessa niin
mahtavasti meillä ajatustapoihin vaikutti. Mutta kirjallisuuden alalla
hän kumminkin oli alottanut akateemisen opettajanuransa ja isänmaan
sivistyshistoria oli aina yhä edelleen hänen tieteellisen tutkimuksensa
lempiaineena. Molempain Gezelioiden "muistot" sekä elämäkerrallinen
teos Suomen yliopiston opettajista olivat hänen tutkimustensa
päätuloksia ja ne hänen nimensä kirjallisuudessamme asettavatkin hyvin
kunniakkaalle sijalle. -- Ulkomuodoltaan oli tämä "filosoofi", joksi
häntä kutsuttiin, pieni, kuiva ja laiha, ja elämäntavoiltaan oli hän
perin säännöllinen: tasasin askelin nähtiin hänen ulkonakin kävelevän
aina samalla tunnilla ja samoja katuja. Yhtä tasasta kuin hänen
kävelynsä oli myöskin hänen puheensa. Häntä olisi voinut pitää
luonteeltaan kylmänä miehenä ellei hänen ruskean silmänsä katse niin
usein olisi kertonut siitä lämmöstä, joka hänen sisässään asui. Lämmin
hän olikin kaikille nuorison pyrinnöille, ennen kaikkea isänmaalle ja
sen kansalliselle pysymiselle. Runeberg oli hänen lankomiehensä,
Nervander oli hänen likeisin ystävänsä, ja hänen varakkaassa talossaan
Kruunuhaassa olivat Cygnaeus, Castrén. Lönnrot, Topelius y.m.
lahjakkaat miehet jo kauan olleet miltei jokapäiväisiä vieraita. Tämän
vanhemman ystäväpiirin lisäksi tuli sitten 1840-luvulla nuorempi, joka
kokoutui talon ainoan pojan Robert Tengströmin ympärille, joka varsin
yleisesti tunnettiin vilkkaimmaksi, lahjakkaimmaksi, toivorikkaimmaksi
kaikista niistä nuorista sieluista, joita sen ajan kansallishenki
herätti innostumaan. Tämän Robert Tengströmin lähin ystävä -- hänen
toverinsa myöskin Pariisissa, jossa Robert niin aikaseen v. 1847 kuoli
-- oli Herman Kellgren, joka nai Tengströmin perheen kolmesta
tyttärestä vanhimman: keskimmäisen tyttären nai P. Tikkanen ja
nuorimman M. A. Castrén. Kaikki nämä "kirjalliset avioliitot"
solmittiin lyhyen ajan kuluessa (1849-50) ja niiden johdosta vietettiin
hääjuhlia, jotka vielä iloisimpinaan muistaa se, joka niissä lie saanut
saapuvilla olla. Mutta valitettavasti säälimätön kuolema mursi kaikki
nuo siteet melkein yhtä lyhyessä ajassa. Kun vanha "filosoofi" v. 1858
saatettiin hautaan oli hän sinne saanut saattaa, paitsi poikansa, kaksi
vävypoikaansa, nim. Castrénin ja Kellgrenin, sekä viimeksi yhden
tyttäristään. Se oli ollut liian raskas kuorma hänenkin filosoofisesti
tyyneelle mielelleen.

       *       *       *       *       *

Omituista kyllä löytyi siihen aikaan, paitsi viimeksi mainittua, vielä
kaksi hyvin merkittävää professoria, joilla oli Rousseaun etunimet,
nim. _Johan Jakob Nordström_ ja _Johan Jakob Nervander_.

Kun mainitsen Nordströmin, rupee vanha ylioppilaansydämmeni vieläkin
tykyttämään; sillä hän oli nuoruuteni lämpimimmän rakkauden,
kunnioituksen ja ihailun esine. Minä ja suurin osa akateemisen nuorison
parasta puolta ihailin häntä en ainoastaan suurena tiedemiehenä,
vaan ennen kaikkea oikeuden ja totuuden miehevänä ja pelottomana
tulkkina. Olin jo aikusin saanut häneen tutustua, varsinkin veljeni
Fransin luona, jonka kanssa hän läheisesti seurusteli ja hän
vaikutti henkilönä nuorukaiseen mahtavasti. Hänen komea vartalonsa,
hänen hieno käytöksensä, puheensa, joka usein oli kiivasta ja
terävää, mutta aina tietorikasta, selvää ja opettavaa, -- se kaikki
oli jotakin arkielämässä harvinaista. Ja se ihailu, jonka hänen
persoonallisuudestaan sai, lisääntyi yhä sen kautta, mitä hänen
julkisesta elämästään ja toiminnastaan kuului. Kerrottiin, miten hän
luennoillaan Suomen valtio-oikeutta esitti ja vielä paremmin tiesi
yleisö, miten hän konsistoriossa vastusti n.s. "ukkoja", voimakkaasti
ja uutterasti taistellen sitä poliisijärjestelmää ja mielivaltaisuutta
vastaan, jota yhä enemmän oli ruvettu harjoittamaan. Ken haluaa
lähemmin tutustua tuohon pitkälliseen taisteluun hänen ja silloisen
rehtorin Ursinin välillä, se löytää siitä tietoja valtioneuvos V.
Laguksen tiedeseuralle kirjoittamasta lämpöisestä ja perusteellisesta
Nordströmin muistokatsauksesta. Kaikki tämän riidan yksityiskohdat
eivät tietenkään konsistorion istuntosalista päässeet ulos
tunkeutamaan, vaan kun kiista kehittyi niin pitkälle, että ruvettiin
puhumaan Nordströmin eroamisesta yliopistosta ja hänen aikeestaan
muuttaa maasta pois, silloin kuohuivat nuorison tunteet yli reunojensa:
siitä saan, kertoessani sen ajan ylioppilaskunnan muista elonmerkeistä,
vielä tarinoida yhtä ja toista.

Nervander oli varmaankin yhtä lahjakas mies kuin Nordström. Hän oli
nerokas sekä tiedemies että runoilija ja samoin oli hän harvinaisen
pirteä seuramies: hän viehätti jo ulkonäöllään mutta ennen kaikkea
säkenöivällä sukkeluudellaan, jota alinomaa tulvi hänen hienoilta
huuliltaan; kauan hänen sanansutkauksensa sananparsina säilyivät.
Ylioppilaat osasivat kyllä ihailla häntäkin, mutta tekivät sen
etäämmältä: likeisempiin tekemisiin nuorison kanssa ei hän ainakaan
minun aikanani joutunut. Yliopiston vanhuksetkin, konsistorion "ukot",
ihailivat häntä pakostakin, vaan lemmekästä se heidän ihailunsa ei
ollut, päinvastoin, he vihasivat häntä aika kiivaasti. Nervanderin
sukkeluuksien nuolet olivat näet sattuneet sekä yhteen että toiseen
ja usein luultavasti koko syvästi. He syyttivät häntä oikein
ammatti-juonittelijaksi, joka käytti vaikutusvaltaansa toisiin ja
korkeimpiin hallintomiehiin saadakseen toimeen milloin mitäkin, josta
heidän mielestään oli vähemmin yleistä hyötyä, kuin hyötyä hänelle
itselleen. Niin valitettiin, että hän (1838) oli saanut meteorologisen
observatorion perustetuksi ainoastaan jotta hän itse pääsisi sen
johtajaksi, saisi vapaan asunnon ja hyvän palkan, ja sitten aiheuttanut
fysiikan ylimääräisen professorinviran perustamisen itselleen,
odottaessaan Hällströmin eroa. Niinikään väitettiin hänen hankkineen
itselleen kaikenlaisia muita ylimääräisiä toimia ja rahamääriä. Jos
"ukot" olivat monessa suhteessa väärässä, niin lienevät he olleet
oikeassa siinä, että Nervander oli juoniin taipuvainen, että hänen
kekselijään ja terävän luonteen melkein oli tarve hallita toisia
näkymättömillä langoilla ja ohjata heitä mielensä mukaan. Kauan ei
Nervander kumminkaan vihamiehiään kiusannut, vasta 43 vuoden ikäisenä
kuoli hän äkkiä kuumetautiin maalisk. 15 p. 1848. "Hauta kaikki
sovittaa". Ei liene ollut ketään, joka ei olisi pitänyt tätä
kuolemantapausta yliopistollemme ja isänmaalle vahinkona. Muistossani
säilyy tämä kuolinpäivä tummana surun päivänä vuoden 1848 suurten
maailmantapausten kirkastamassa keväässä.

En tahdo väsyttää lukijoita kertomalla tässä yhteydessä vielä
useammista henkilöistä. Mainitsematta jääneistä saan vielä tuonnempana
puhua.

       *       *       *       *       *

Kun tulin ylioppilaaksi ilmoittausin Turun osakuntaan. Perhemuistot
olivat näet suvussani kaikki Turusta ja veljeni Frans, joka oli Turussa
syntynyt, oli samaan osakuntaan kuulunut, jopa useina vuosina ollut sen
kuraattorinakin. Sisäänkirjoitus tapahtui alussa kevätlukukautta 1843
osakunnan inspehtorin, silloisen itämaisen kirjallisuuden professorin
Gabr. Geitlinin ja kuraattorin, maist. J. O. Strömbergin sekä
kymmenkunnan muun osakuntalaisen läsnäollessa. Osakunnan kokoushuone
oli silloin, kuvaavaa kyllä, kaupungin raatihuoneen kolmannessa
kerroksessa, josta tätä tarkoitusta varten kaksi huonetta oli
vuokrattu; poliisikamarin huoneusto oli samassa kerroksessa, ovet
vastakkain.

Pienempäin ylioppilasosakuntain elämä oli silloin vielä hyvin
vähäpätöistä ja Turun osakunta kuului pienimpäin joukkoon. Läsnäolevia
jäseniä oli tavallisesti ylioppilasluettelon mukaan noin neljäkymmentä
ja vähän yli. Kokouksia pidettiin kyllä kerran viikossa, mutta suurta
huvia ei niissä käymisestä ollut. Inspehtori oli hyväntahtoinen ja
hyvinvoipa kunnonmies, vaan osakunnan kokouksiin hän näkyi saapuneen
pääasiallisesti saadakseen toimeen latinankielisiä väittelyitä. Latinan
puhumista hän näet piti akateemisen sivistyksen pääkappaleena ja sen
harjoittamista osakuntaelämän tärkeimpänä tehtävänä. Valitettavasti
saivat hänen innokkaat ponnistuksensa tässä kohden aikaan ainoastaan
sen, että monet osakunnan jäsenet, niiden joukossa minä, pysyivät
poissa kokouksista, peljäten näitä ikävystyttäviä puheharjoituksia.
Kuraattori, joka ammattiopinnoiltaan oli lääketieteilijä, mutta sen
ohessa harrasti estetiikkaa ja filosofiaa, koetti kyllä saada vireille
keskusteluja muistakin aineista, mutta hänen ajatuksensa olivat liian
epämääräiset, jotta ne sanottavasti olisivat voineet innostuttaa.
Vilkkaampaa elämää kokouksissa herätti joskus, selvillä ja järkevillä
mietelmillään joistakin hetken kysymyksistä, maisteri Sven Gabriel
Elmgren, joka silloin luki jumaluustiedettä ja josta syksyllä 1844
tulikin Turun osakunnan ja sitten yhdistetyn Länsisuomalaisen osakunnan
kuraattori. Nuorempain ylioppilaiden piirissä oli hänellä 1840-luvun
myöhemmällä puoliskolla sangen suuri vaikutus.

Varsinaisia esitelmiä noissa kokouksissa verrattain harvoin pidettiin.
Laulukuntaa tuossa pienessä osakunnassa ei myöskään voitu
säännöllisesti ylläpitää. Mutta Turun osakunnalla oli suurenlainen ja
aika arvokas kirjasto, josta osakuntalaisilla, kun yleistä
ylioppilaskirjastoa ei vielä oltu perustettu, oli paljo hyötyä. Sen
ohessa oli osakuntahuoneissa, aina siihen asti kunnes ylioppilaskunnan
lukusali perustettiin, luettavana useita kirjallisia aikakauslehtiä,
ainakin kaikki mitä Ruotsissa ilmestyi.

       *       *       *       *       *

Pohjolaisessa osakunnassa oli, kuten aikusemmin olen maininnut, ensiksi
kaikista osakunnista ollut huomattavana henkistä vireyttä.
Rangaistakseen tätä vireyttä, jota luultavasti jo oli katsottu
yleiselle rauhalle vaaralliseksi, olivat yliopiston viranomaiset 1837
vastoin osakunnan omaa tahtoa jakaneet sen kahteen osakuntaan:
Pohjois- ja Etelä-Pohjolaiseen, Aina vuoteen 1844, jolloin nuo molemmat
osakunnat taas saivat yhtyä, kesti tätä kahtiajakoa virallisesti, vaan
sisällistä elämäänsä elivät nuo kaksi osaa yhdessä.

Alkupuolella 1840-lukua oli vilkkaampi henki ruvennut liikkumaan
myöskin Savokarjalaisessa osakunnassa, joka lukumäärältään oli yhtä
vankka, aika-ajoin mieslukuisampikin, kuin Pohjolainen. Sen silloisen
kuraattorin, Fabian Collanin, ansioksi luettiin, että hän
osakuntalaisissa oli herättänyt isänmaallisen mielen ja kirjallisia
harrastuksia; vaan kenen ansiota oli, että Savokarjalaista osakuntaa
sen ohessa pidettiin muotiosakuntana, sitä en tiedä. Varmaa vain on,
että noin kymmenkunnan vuoden kuluessa useat uusmaalaiset
aatelisnuorukaiset, joilla oli oikeus kotipaikastaan riippumatta mennä
mihin osakuntaan tahansa, kirjoittautuivat savokarjalaiseen osakuntaan.
Niin tuossa osakunnassa nähtiin nimet Creutz, Wrede, Taube, Linder,
Ehrenström, Walleen, de la Chapelle, Sacklén, v. Weissenberg y.m.,
jotka kuuluivat helsinkiläisiin sukuihin ja joilla ei ollut mitään
siteitä Savoon eikä Karjalaan. Totta on myös, että uusmaalaisessa
osakunnassa ei ylioppilasluettelon mukaan minun ensimmäisinä
ylioppilasvuosinani ollut yhtään aatelismiestä. Uusmaalaiseen
osakuntaan kuuluminen oli liian porvarillista -- niin sen ajan
muotinuorukaiset arvelivat. Mikä varsinainen syy siihen oli, sitä on
nyt vaikea saada selville; tosin lienee uusmaalaisessa osakunnassa
siihen aikaan vallinnut huono järjestys, mutta varmaankaan se ei ollut
yksinomainen syy. Tällaiset muotiasiat toki eivät ole ikuisia.

Omassa osakunnassani minulla tuskin oli yhtään ikäistäni
hengenheimolaista. Savokarjalaisessa osakunnassa sitävastoin olivat
likeisimmät lapsuudenystäväni ja tuttavani ja näiden kautta perehdyin
koko paljo mainitun osakunnan asioihin. Jännityksellä ja kateudella
kuuntelin sikäläisten ystäväini kertomuksia esitelmistä ja vilkkaista
keskusteluista, joita heidän osakuntakokouksissaan tapahtui. Se oli
toista kuin mitä minä omasta osakunnastani saatoin kertoa. Mutta yhtä
paljo kiinnitti mieltäni heidän kertomuksensa kotiseudustaan, varsinkin
Kuopion kaupungista, joka samoihin aikoihin Snellmannin siirtymisen
kautta sinne rupesi erityiseen merkitykseen nousemaan. Kuvauksiaan
Savon oloista valaisivat muutamat kuopiolaiset ystäväni rikkailla ja
herkullisilla eväspusseillaan, joita he yliopistokaupunkiin tullessaan
joka lukukauden alussa toivat mukanaan. Heillä oli kalakukkoja,
rieskoja y.m. kansallisia ruokia, oli linnunpaisteja, monenlaisia
leivoksia, savustettuja lihoja ja kaloja, voita ja juustoa ja kuka ne
kaikki muistaakaan. Niitä olivat heidän äidit panneet mukaan
sulostuttaakseen poikainsa rasittavia hakuaikoja. Vaan tavallisesti
annettiin lähemmille ystäville heti tieto sellaisen eväskontin
saapumisesta, toiset, etäisemmätkin tunsivat sen hajun eikä siten
kestänyt kuin pari iltaa, ennenkuin koko tuo eväs oli lopussa. Pojat
eivät siten itse saaneet paljoakaan nauttia noista herkuista, vaan
heidän ystävänsä olivat kiitollisia sekä kesteistä että hauskoista
iltaseuroista.

Vuonna 1890 oli savokarjalaisen osakunnan jäsenillä, noin puolella
suomalaiset sukunimet. Jos tarkastelemme ylioppilasluetteloa
siltä lukukaudelta, jolloin tulin ylioppilaaksi, löydämme 76:n
savokarjalaisen joukosta kaksi, joilla on suomalaiset sukunimet. Paavo
Tikkasen ja Antti Veänäsen nimiä hyvin ihmeteltiin. Nämä nimensä olivat
nuo ylioppilaat perineet isiltään: Kuopion koulussa oli heille kyllä
ajan tavan mukaan annettu uudet, ruotsalaiset nimet Tiklén ja Venell ja
vasta yliopistoon edistyttyään olivat he valloittaneet takasin omat
oikeat nimensä. Viipurilaisessa osakunnassa oli samalla lukukaudella
myös kaksi suomalaista nimeä, muissa osakunnissa ei yhtään. Siis 429
ylioppilaan joukossa 4 suomalaista nimeä. -- Olihan sekin aikaa ja
oloja kuvaavaa!

       *       *       *       *       *

Elämä yliopistossa kului ylioppilasaikani kahtena ensi vuonna yleensä
hyvin hiljaa, tasaisesti ja värittömästi. Puolueriidat taikka
muunlaiset suuremmat kiistat eivät mieliä kuohuttaneet. Herännyt
kansallistunne paloi vielä hyvin hiljaisella liekillä. Ylioppilaat
kuuntelivat luentoja jotenkin uutterasti, -- ainakin lukukauden alussa.
Omasta puolestani kuuntelin etupäässä Linsénin muodoltaan huolehdittuja
esitelmiä roomalaisista kirjailijoista, joita sittemmin. Linsénin
sairastuttua, jatkoi joskaan ei korvannut hänen apulaisensa N. A.
Gyldén. Kuuntelin myöskin silloisen dosentin E. af Brunérin yksityisiä
luentoja, joissa hän Horation runoutta kuvasi. Kreikankielen
professoria Gabr. Sjöströmiä, tuota klassillista "Hefaistosta",
kuuntelin niinikään jonkun lukukauden ja kävin sitäpaitsi huvikseni
hänen toimeenpanemissaan väittäjäisharjoituksissa, joissa tuo ylpeä ja
äkänen ukko koetti puolustaa huonoon ruotsinkieleen kääntämiään
Euripideen murhenäytelmiä, -- vastaväittäjät pyrkivät aina tekemään
näistä väittäjäisistä mitä hassunkurisimpia ilveilyjä. -- Vielä
kuuntelin tuon lämpösen isänmaanystävän Gabr. Reinin luentoja
Suomen historiassa; ne olivat lämpöiset ja arvokkaat, mutta
niillä oli se vika, että niitä jo useampia sarjoja oli pidetty,
joten niitä täydellisinä, entisten kuulijain tekeminä muistiinpanoina
oli saatavissa. -- Myöskin opetushistorian professorin ja
kirjastonhoitajan Aleks. Blomqvistin keveitä estetiikan luentoja
kuuntelin hauskuudekseni. Ensi kerran silloin pidettiin luentoja tästä
aineesta Suomen yliopistossa; niitä pitikin professori, jonka alaan
estetiikka ei varsinaisesti kuulunut, -- estetiikan professorinvirka
perustettiin vasta myöhemmin. Lopuksi voin mainita, että ensi
lukukautenani -- yhdessä Karl Collanin, joka jo silloin oli uskollinen
asetoverini, ja parin muun toverin kanssa -- käytin hyväkseni tuon
vaatimattoman englanninkielen lehtorin Wellmerin opetusta,
pääasiallisesti kumminkin lausumisen takia.

Mitään erittäin innostavaa taikka ylentävää näissä luennoissa ei ollut,
mutta parempaa ei yliopisto silloin voinut tarjota. Johan Vilhelm
Snellman oli vielä dosenttina, hän oli marraskuussa 1842 palannut
kolmi- tai nelivuotiselta ulkomaanmatkaltaan Ruotsista ja Saksasta,
josta hän oli ilmoille lähettänyt kaikki siellä kirjoittamansa
filosoofiset ja kaunokirjalliset teoksensa: "Läran om staten",
"Tyskland", "Fyra giftermål" j.n.e. Hän piti ensi lukukautenani,
keväällä 1843, yksityisluentoja "Hengen olemuksesta", mutta se aine
tuntui minusta silloin korkeammalta, kuin että nuoret siipeni olisivat
sinne asti kannattaneet. Muuten eleli Snellman hiljaa ja vaatimattomana
vinttikamarissaan rouva Strandmannin vaatimattomassa vuokrapaikassa
Vuorikadun varrella ja valmistautui muuttamaan Kuopioon, jossa hänellä
koulun rehtorina oli tiedossa leipä, jota yliopisto ei hänenlaiselle
miehelle voinut tarjota. Virkaansa Kuopiossa astui hän syyslukukauden
alussa 1843. -- Fredr. Cygnaeus, joka myös oli koulunopettaja,
mutta Helsingissä, joten hän saattoi pysyä dosenttina, oli keväillä
1842 pitänyt mies- ja naiskuulijakunnalle luentoja Ranskan
vallankumouksesta, jotka olivat ensimmäiset laatuaan Helsingissä. Mutta
kesällä 1843 lähti hän pitkälle ulkomaanmatkalle, josta hän palasi
vasta syksyllä 1847. -- Myöskin dosentti Yrjö Aukusti Wallin lähti 1843
kesällä suurelle itämaiselle matkalleen, josta hän ei kotimaahan
palannut ennenkuin 1850. -- Neljättä dosenttia, Matias Aleksanteri
Castrénia, joka v:sta 1841 asti oli ollut matkoillaan Lapissa ja
Siperiassa, saatiin kyllä riemulla tervehtiä toukokuussa 1844 kotiin ja
yliopistoon, mutta hän ei jäänyt sinne pitkäksi aikaa. Jo seuraavan
vuoden alussa läksi hän viimeiselle pitkälle matkalleen. Kumminkin piti
hän syksyllä 1844 luentoja Suomen kieliopista ja niillä oli nuorisoon
ja erityisesti minuun mahtava vaikutus, -- siitä vielä saan puhua.

Sitä elähdyttävää ja ylentävää sisältöä, jota yliopistoluennoista
puuttui, saimme me nuorimmat hakea, paitsi kirjallisuudesta,
yhdessäolosta vanhempain, vilkkaiden ja tulevaisuusaatteisten toverien
kanssa, milloin siihen oli tilaisuutta. Ja usein sain ainakin minä olla
läsnä suuremmissa tai pienemmissä seuroissa, joissa vanhempia ja
nuorempia eri osakunnista oli koolla ja joissa ääneti nautinnolla
kuuntelin yliopistonuorison etevimpäin keskusteluja. Kun muistelen
sellaisia tilaisuuksia ensi ylioppilasvuodeltani, näen edessäni aina
kaksi erittäin innostunutta keskustelijaa, jotka molemmat olivat
kuhmuselkäisiä ja molemmat samaan aikaan kuraattoreja -- omituinen
sattumus --, toinen savokarjalaisten, toinen eteläpohjolaisten
kuraattori: Fab. Collan ja Rud. Isr. Holsti. Heidän rinnallaan näen
kolmannen kuraattorin, yhtä vilkkaan joskin hiljaisemman, nim.
pohjoispohjolaisten kuraattorin Z. Topeliuksen. Etevimpien joukkoon
kuuluivat myöskin toverukset Herman Kellgren, Rob. Tengström ja
"Agesilaus" Tigerstedt, kaikki elämänhaluisia ja innokkaita; heidän
joukostaan ei myöskään saa unhottaa Anton Alfthania, joka oli yhtä jalo
kuin lahjakas, mutta joka valitettavasti hänkin kesken uransa kuoli
(lakit. kandidaattina Pisassa 1847 rintatautiin). Niiden joukossa,
joita me nuoret kunnioituksella katselimme, oli vielä tuo melkein
ihanteellisen komea ja kaunis Fredr. Berndtson, joka, vaikka oli
Ruotsista ja Upsalan yliopistosta kotosin, pian oli Suomen oloihin
täysin perehtynyt ja kirjallisella kyvyllään sekä miellyttävällä
luonteellaan saavuttanut yleistä suosiota. Kaikkia näitä ja useita
muita niiden piiriin kuuluvia sivistyneen nuorison eturivimiehiä tulee
minun kiittää monista unhottumattomista hetkistä.

Näissä piireissä oli mieliala läpeensä isänmaallinen. Kansallisuustunne
oli hereillään joka miehessä. Suomen kielen pyrinnöistä tuskin edes
erimielisyyttäkään oli. "Fennomania" ei tosin kyllä ollut outo sana,
mutta kaikki olivat silloin melkein yhtä hartaita fennomaaneja. Sen
ajan "suomenmielisvys" ei sisältänyt mitään ruotsalaisuuden eikä
muunkaan vihaa. Se seisoi vielä samalla vaatimattomalla kannalla, jota
edellä, Renvallin ja Reinin lausunnoihin viitaten, olen koettanut
kuvata.

Teoreettinen ajatussuunta oli täydellisesti Hegelianismin vallassa.
Hegelin filosoofinen järjestelmä innostutti mieliä ja sen
erehtymättömyyteen uskottiin täydelleen. Ei kukaan voinut ajatella,
että tämä järjestelmä taas kerran vuorostaan saisi toisten tieltä
väistyä. Jos joitakuita olikin, joiden pää ei täydellisesti voinut
käsittää hegeliläisen "trichotomian" suurenmoisuutta, niin ei heidän
suinkaan ollut syytä ääneensä epäilyksiään lausua; sellaista epäilijää
varmaankin olisi pilkattu vähämieliseksi ja haukuttu petturiksi.

Jos kirjallisuudesta puhuttiin, silloin oli Runeberg aina
puheenaineena. Kuningas Fjalarin ensimmäinen laulu oli ilmestynyt
Joukahaisen 1:ssä vihossa 1843 ja kokonaisuudessaan tuo runoelma
ilmestyi kirjakauppaan heinäk. 18 p. 1844. En tarvitse sanoa, miten
sellaista runoteosta vastaanotettiin. Mutta Runebergin rinnalla oli
Almqvist suurimman ihailun esineenä. Tuskin muistan noilta ajoilta
yhtään tilaisuutta, jossa sivistynyttä nuorta väkeä olisi ollut koossa
ja jossa ei yhdestä taikka toisesta Almqvistin teoksesta olisi tullut
puhetta ja missä hän ei olisi joutunut yleistä osanottoa herättäneen
keskustelun alaiseksi.

       *       *       *       *       *

Ihanteellisena elämänmerkkinä, joka oli yhteistä kaikille silloisille
ylioppilasosakunnilla ansaitsee mainitsemista se rahankeräys, joka
syksyllä 1843 ja keväillä 1844 ylioppilasosakunnissa toimeenpantiin
muinaisaikaisten taideteosten museon perustamista varten yliopistoomme.
Tässäkin tuumassa olivat taas Rob. Tengström ja Herm. Kellgren, kuten
usein muulloinkin, ylioppilaskunnan etunenässä. He olivat näet yhdessä
samana vuonna opiskelleet Berlinin yliopistossa ja siellä olivat he
tulleet huomaamaan taideteosten merkityksen esteettisten opintojen
harjoittamisessa. He ryhtyivät siis puuhiin, saadakseen meidänkin
yliopistoon ainakin joitakin muinaisen taiteen mestariteoksia ja heidän
onnistui innostuttaa opiskelevan nuorison tämän asian hyväksi. Pantiin
rahankeräys toimeen kaikissa osakunnissa ja saatiin kokoon silloisiin
oloihin nähden melkoinen summa, 420 hopearuplaa. Näillä rahoilla osti
prof. N. A. Gyldén. joka jo kauan oli lentokirjoissa ja luennoilla
puolustanut muisnaisaikaisen taiteen tutkimista, Pariisista nuo suuret
kipsivalokset: Laokoon ryhmän, Diana de Versaillesin ja Apollo di
Belvedare'n sekä joitakin rintakuvia (Niobeii lapset) ja kohokuvia,
jotka ylioppilaat sitten lahjoittivat yliopistolle vastaista
taidemuseota varten. Nuo suuret kipsivalokset asetettiin aluksi ja
kauaksikin aikaa kirjastohuoneustoon, jossa ylioppilaat niitä
ylpeydellä katselivat kuin ikään omia teoksiaan.

       *       *       *       *       *

Olin ollut läsnä niissä innostuneissa juhlissa, joita toimeenpantiin
Lönnrotin ja Castrénin kunniaksi, kun he kauan poissa oltuaan samoihin
aikoihin, toukokuussa 1844, saapuivat Helsinkiin, ja samoin juhlassa
Runebergin kunniaksi, kun tämä kävi saman vuoden promotsioonissa. Mutta
muutamia kuukausia myöhemmin sattui päiviä, joita olen pitänyt
merkillisimpinä koko ylioppilasoloni ajoilta.

Olen jo ennen kosketellut tuota vuosikausia yliopiston konsistoriossa
kestänyttä taistelua silloisen rehtorin Ursinin ja hänen katkeran
vastustajansa, Nordströmin välillä. Tämä taistelu oli nyt --
marraskuussa 1844 -- kehittynyt huippuunsa ja tiedettiin, että
Nordström eräässä kokouksessa, jonkun sääntöjä vastaan sotivan
toimenpiteen johdosta, oli lausunut varakanslerista ja rehtorista
sanoja, joita nämä pitivät miltei kapinallisina ja ylimääräinen
konsistorion kokous, niin kerrottiin, oli pantu toimeen, jotta
Nordström siellä pakotettaisiin peräyttämään sanansa. Miten tämän
laita lie oikeastaan ollut, siitä ei ole vieläkään täyttä selvyyttä
saatu. Vaan niistä seurauksista, joita tuo tapaus synnytti
ylioppilaspiireissä, tahdon kahdeksantoistavuotiaan ylioppilaan
päiväkirjan mukaan melkein sanasta sanaan kertoa:

"Eilen illalla, marrask. 25 p. 1844", niin olen seuraavana päivänä
muistikirjaani kirjoittanut, "kävelin kuutamossa T:n kanssa ulkona ja
tapasin Erottajan varrella kymmenkunnan laulavaa ylioppilasta. Samassa
kohtasimme myös A:n, R:n ja O:n ja he kertoivat minulle päivän suuresta
uutisesta: Nordström, -- Johan Jakob Nordström -- aijotaan erottaa pois
virastaan; häntä on syytetty aamupäivällä pidetyssä ylimääräisessä
konsistorion kokouksessa. Kun sen kuulin, tuntui minusta niin
omituiselta, sydämeni tykytti ja vedet kohosivat silmiini. Suutuin,
tuskittelin, surin ja valitin kurjaa isänmaatamme, jossa suuruutta ja
kykyä vainotaan ja jossa huonous ja halpamaisuus herrastelee, jossa
oikeus ja kohtuus ovat kahleissa ja väkivalta ja julmuus isännöi.
Rupesimme heti miettimään kunnianosoitusta Nordströmille. Mutta meitä
oli liian vähän. Kävelimme eteenpäin ja joukko kasvoi myötään. Mutta
saadaksemme vielä runsaammin väkeä kokoon päätimme puhutella
pohjolaisia, joilla juuri oli lauluharjoitus. Saavuimme heidän
osakuntahuoneeseensa ja meidät otettiin ystävällisesti vastaan. Ensi
kertaa silloin olin toisessa osakunnassa vieraissa. Laulettiin vielä
hetkinen ja sitten lähdettiin liikkeelle Nordströmin taloon päin, uutta
marseljeesia (Topeliuksen mukaelemaa) laulaen. Ylioppilaita yhtyi
laumottain joukkoomme ja meitä oli varmaankin 100 miestä, kun
Nordströmin asunnolle (Pohj. Esplanaati 41) saavuimme. Hänen ikkunansa
ovat pihalle päin. Niiden edustalla huudettiin yhdestä suusta: 'Eläköön
Nordström!' ja 'eläköön' kaikui vielä pitkän ajan. Nordström näyttäytyi
ikkunassa. Kun palasimme ulos portin kautta, astui Nordström porstuansa
ovelle, joka on kadun puolella, mutta ei virkkanut sanaakaan.
Kaksinkertaisena kajahti nyt 'eläköön'. Hän meni sisään, me kävelimme
pois. Olin hyvilläni, sillä tuo oli minusta reippainta, mitä
ylioppilaskunta pitkiin aikoihin on tehnyt. Kävelimme yliopistoon ja
lauloimme sen eteisessä. Ja taas käveltiin, kunnes Erottajalla
pysähdyimme. Ehdotettiin, että mentäisiin johonkin ravintolaan ja
juotaisiin malja ja niin päätettiinkin tehdä. Käveltiin takaisin ja
mentiin Åhrstedtin ravintolaan Thessleffin talossa (nyk. Pohjoismainen
pankki). Kaikki eivät tulleet, vaan useimmat tulivat. Siellä juotiin
monta maljaa ja puheita pidettiin Nordströmille, Suomelle, laille ja
totuudelle. Klo 12 palasimme hyvässä järjestyksessä kotiin. Tämä
surullisesti iloinen päivä elää ikuisesti muistissani.

"Tänään puhutaan kaupungissa ainoastaan Nordströmistä. Hänen luennolleen
oli saapunut suuri määrä muitakin kuin lainopin ylioppilaita, niiden
joukossa minäkin. Hän luki verotuksesta y.m., jotenkin ikävästä
aineesta niille, jotka eivät sitä ymmärtäneet. Mutta kun hän oli
ulosmenossa, kajahti taas huuto: 'Eläköön Nordström!' Hän kumarsi. Se
ilahdutti sieluani. Ja hauskinta kaikesta on, että huhu kertoo asian jo
sovitun. Mutta levottomia ylioppilaspiireissä vielä ollaan".

Viikkoa myöhemmin kirjoitin samaan päiväkirjaan: "Nyt on taas tyyntä.
On näet kuulunut, että Nordströmin juttu, joka ei tainnut ollakaan niin
vaarallinen kuin miksi sitä kuvattiin, on lopussa senjälkeen kuin
Nordström eräässä puheessa on lausunut totuuksia konsistoriolle ja
etenkin rehtorille. Mutta 29 p. illalla levisi se merkillinen tieto,
että ylioppilaskunta seuraavaksi päiväksi klo 12 oli kutsuttu
juhlasaliin. Siitä taas uutta puheenainetta läksi: koetettiin arvailla,
mistä oli kysymys.

"Kello löi 12. Laumoittain tulvi ylioppilaita saliin, asettuen
sohville; oli varmaankin 400 miestä saapuvilla. Vihdoin saapuivat
kaikki inspehtorit; Nordström, Pohjolaisten inspehtori, pysähtyi oven
luo. Vielä odotettiin hetki kylmässä salissa, kunnes vihdoin rehtori,
Täti Magnificus, kahden vanhimman inspehtorin sekä yliopiston sihteerin
seuraamana astui sisään. Kaikki oli hiljaista. Rehtori rupesi kimeällä
äänellään kertomaan, että poliisi oli ilmoittanut (joka oli valetta),
että ylioppilaiden on tapana illoilla laulaen marssia kaupungin
kaduilla. Siitä syystä hän varotti heitä vasta laulamasta, koska se oli
'vaarallista' ja koska se oli kiellettyä, -- sihteeri sai siitä lukea
erään kanslerin kirjeen vuodelta 1827. Tämä oli petkutusta; sillä
kurisäännöt ovat vuodelta 1828, eikä niissä laulamasta kielletä ja
vanhemmat kanslerinkirjeet eivät siis kuulu asiaan. Senjälkeen rupesi
rehtori hellemmistä asioista puhumaan, tarinoiden isänmaasta ja
suomalaisten lainkuuliaisuudesta ja kehottaen meitä olemaan oikeita
suomalaisia. Ja itkien hän pyysi ylioppilaita säästämään rehtoria
'tällaisista ikävyyksistä'. Sitten hän rupesi uhkailemaan, puhumaan,
että viattomatkin saavat kärsiä ja että 'jälkimaailma teitä
halveksii' (senvuoksi, että on laulettu kadulla), ja vetosi meidän
oikeudentuntoonkin (ikäänkuin laulu olisi jotakin epämoraalista).
Puheen kestäessä oltiin hiljaa, väliin vain kuului rykimistä ja jalan
polkemista. Vahinko vain, ettei puhe sen enempää vaikuttanut; en luule
että kukaan siitä oli edes harmistunutkaan, mutta monet nauroivat,
sillä tarkoittihan puhe paljoa muutakin kuin laulua, vaikkei muusta
puhuttu".

Nämä päiväkirjanotteet kuvaavat tuota aikaa ja silloista henkeä
ylioppilaskunnassa aika hyvin.

       *       *       *       *       *

Sanomalehdistömme oli v. 1843 vielä samassa viattomuuden tilassa kuin
ennen eikä sen vaikutus opiskelevaan nuorisoon eikä muuhunkaan yleisöön
ollut sanottava. Hels. Morgonbladia hoiti Fab. Collan kesään asti 1844,
jolloin hän siirtyi Kuopioon uuden lukion lehtoriksi ja rehtoriksi ja
Hels. Tidningarein toimittajaksi jäi Z. Topelius pitkäksi aikaa.

Mutta vuodesta 1844 alkoi uusivuosi Suomen sanomalehdistön historiassa.
Joh. Vilh. Snellman oli, kuten jo olen maininnut, syyslukukauden alusta
1843 astunut virkaansa Kuopion ylemmän alkeiskoulun rehtorina. Tähän
kaupunkiin oli edellisenä vuonna ent. majuri J. Karsten perustanut,
paitsi kirjakaupan, myöskin kirjapainon, ja pian kuultiin, että tästä
kirjapainosta seuraavan vuoden alussa rupeaisi ilmestymään Snellmanin
toimittama sanomalehti. Jännityksellä uudesta lehdestä tarkempaa
ilmoitusta odotettiin. Joulukuun alussa sellainen tulikin julkisuuteen,
mutta se ei yleisölle vielä paljoa valaissut. Saatiin tietää, että uusi
lehti tulisi olemaan nimeltään _Saima_, että se ilmestyisi kerran
viikossa, että se tulisi olemaan kolmipalstainen suurta nelitaitteista
muotoa ja että sen tilaushinta oli kaksi ruplaa hopeassa vuosikerralta.
Muuten vain ilmoitettiin, että lehti, "aikomuksessa sisältää
kaikenlaista ja sen ohessa vielä yhtä ja toista muutakin", piti
"tarpeettomana ajan hukkana edeltäkäsin tarkemmin määritellä
sisältöään".

Näytenumero jaettiin vuoden viime päivinä ja siitä sai kukin muodostaa
itselleen käsityksen uuden lehden hengestä ja laadusta. Leikillisessä
ohjelmakirjoituksessa sanoi Saima "aivan saman syyn aiheuttavan sen
ilmestymisen kuin maan muidenkin lehtien". Siksi se kumarsi
kunnioitettavalle yleisölle ja piti helposti arvattavana, mitä se
tulisi sisältämään, "nim. ei paljo mitään, s.o. kaikkea sitä mitä on
muissakin lehdissä". Sanoi sen lisäksi voivansa yhtä hyvin kuin kukaan
muu "hyödyttää ja huvittaa yleisöä, tarjota valaisevaa ja hauskuuttavaa
lukemista, pitää isänmaallisia asioita erityisesti silmällä j.n.e., --
tietäähän sen, ettei yleisö kumminkaan ota sanomalehden lupauksia
vakavalta kannalta, koska sen on vaikea vieraalla kielellä lausua, mitä
isänmaallisuus oikeastaan on, koska yleisö jo ennakolta on valistunut
ja koska ainoastaan korttipeli oikeastaan hauskuuttaa".

Se, mihin ohjelmakirjoituksessa leikillisesti viitattiin, lausuttiin
selvemmin eräässä toisessa artikkelissa, joka koski aikakauskirjaa
"Suomi". Siinä Snellman kumosi sen vallassaolevan harhaluulon, että
muka maan sivistynyt yleisö olisi erittäin lukuhaluinen. Hän väitti
päinvastoin, että sivistynyt yleisö meillä lukee paljo vähemmän kuin
Ruotsissa ja että se siis tässäkin suhteessa on Euroopan sivistyneistä
kansoista paljo jälellä. Turhaan etsii yksityisten kirjakaapeista.
sanoi hän, jotakin uudenpaan historiaan, luonnontieteeseen tai
kaunokirjallisuuteen kuuluvaa teosta; hän lisäsi kumminkin, että
poikkeuksiakin on. Ja pääsyyn tähän vähäiseen lukuhaluun katsoi hän
olevan siinä, että Suomella ei ole kansallista kirjallisuutta. --
Sivistys, joka ei ole kansallinen, ei myöskään voi olla todellinen,
yleisinhimillinen sivistys. Sellainen sivistys on pakostakin vailla
kaikkea itsenäisyyttä, kaikkea kehittymisen voimaa. Ja ellei kansa
muuta sivistysmäärää saavuta, niin se pakostakin kansakuntana häviää.
Mutta kansan itsenäisen sivistyksen täytyy ilmetä sen omassa
kielessä. -- Myönnettävä on, että Suomella on oma uskonnollinen
kansalliskirjallisuutensa ja että sen rikkaat kansanlaulut ja
runot osottavat omaa sivistystäkin. Vaan sekä tämä sivistys että
kirjallisuus on kansan suuren joukon oma, jotavastoin n.s. sivistynyt
yhteiskuntaluokka on kokonaan tämän sivistyksen ulkopuolella. Siksi on
kirjallinen sivistys Suomessa ainoastaan lainaa, mehutonta ja
ytimetöntä pintapuolisuutta, joka ei voi synnyttää mitään kelvollista.
Suurin syy tähän asiain tilaan on epäilemättä se, ettei maamme
sivistynyt säätyluokka kieleltään eikä isoksi osaksi synnynnältäänkään
kuulu suomalaiseen rotuun, joten sen sivistyskään ei suomalaiselle
pohjalle perustu.

Tästä kirjoituksesta jo varsin hyvin selveni, mitä Snellman lehdellään
tarkoitti. Yksi kieli = yksi kansa; se oli ja se tuli olemaan
Saima-lehden perusajatus.

Lehteensä koetti Snellman kumminkin hankkia hyvin vaihtelevan sisällön.
Ensi sivulla oli virallisia uutisia ja sen lisäksi tavallisesti pieniä
tietoja. Ulkomaan valtiollisista uutisista kertoi lehti aivan lyhyesti
ja leikillisessä taikka ivallisessa muodossa; vaikea lehden olikin
vakavammalta kannalta hoitaa valtiollista osastoa, kun posti saapui
Kuopioon ainoastaan kerran viikossa ja se talvella sen lisäksi vielä
usein kelin takia myöhästyikin; väliin tapahtui, kuten Saima eräässä
ensi numeroistaan kertoi, että, kun posti vihdoin saapui, siinä olleet
lehdet olivat jäätyneet kokoon, joten niitä ei voitu erotella,
ennenkuin Saima oli pantava painoon. Kotimaan uutisia käsitteli
toimitus usein samalla tavalla kuin ulkomaisia, nim. kertoi ne
leikillisessä ja huvittavassa muodossa.

Parhaiten höysti Snellman kumminkin lehteään niillä pienillä, terävillä
ja ivallisilla muistutuksilla ja letkauksilla, joita hän melkein joka
numerossa toisille lehdille jakeli. Ennen kaikkea kohtasivat nuo
sutkaukset Topeliusta ja Hels. Tidningareja. Hän pilkkasi kauan tuon
lehden ohjelmaansa ottamia, mutta näkymättömiä "suomalaisia pyrintöjä"
ja sen varoitusta antautumasta "vähimpäänkään järkeilemiseen" sekä sen
Snellmannin samoihin aikoihin toimittamalle "Maamiehen ystävälle"
antamia isällisiä neuvoja muistaa "Suomen kansan syvästi uskonnollista
pohjaväriä". Ja kaikki muutkin silloin ilmestyvät lehdet -- Borgå
Tidning, jota J. E. Öhman toimitti, Hels. Morgonblad, Åbo
Underrättelser y.m. -- saivat tuhka tiheään Saimassa pieniä
virkistysletkauksia taikka syvemmin tai lieveämmin haavoittavia
näsäyksiä.

Snellman ymmärsi kyllä itse, että nuo jatkuvat, hyökkäävät polemiikit
kiinnittivät yleisön huomion hänen lehteensä suuremmassakin määrin
kuin sen arvokkaat, johtavat kirjoitukset yhteiskunnallisista,
valtiotaloudellisista ja muista aineista, sen kirjallisuusarvostelut,
matkakertomukset, tarinat, Kantelettaren ruotsinnokset y.m.,
jotka täyttivät Saiman seuraavat sivut ja jotka melkein kaikki
olivat toimittajan omasta kynästä lähteneitä. Sen hän tunnusti
suoraan ensimmäisen vuosikerran lopulla eräässä kirjoituksessa
"Sanomalehtiväittelyistä". Siinä hän näet kirjoitti m.m.: "Tässä
lehdessä on väittely sanomalehdistömme laadusta sekä siitä, kuinka
vähän se vastaa tarkoitustaan, ollut pysyvänä ja jatkuvana. Ehkä olemme
sitä tehneet vähän omaksi hyväksemmekin, tietäen, että väittelyn puute
pian tyhjentäisi kirjoitusaiheemme ja supistaisi vaikutusalamme.
Samalla kumminkin olemme olleet vakuutetut siten hyödyttäneemme
yhteistä asiaa. Meidän syyksemme ei voi lukea, että virkaveljemme ovat
asettuneet ainoastaan itseään puolustamaan eivätkä käyneet yleiseen
keskusteluun, jotta yhteisesti olisi saatu asia pohdituksi. Sitä on
pidettävä vain inhimillisenä heikkoutena. Että heidän haavoitettu
itserakkautensa on tehnyt heidän vastaväitteensä katkeriksi, se lie
saman heikkouden syyksi luettava".

Samoin kuin Saiman polemiikit häiritsivät rauhan toisilta
sanomalehdiltä, samoin häiritsivät sen johtavat kirjoitukset rauhan
koko lukevalta yleisöltä. Heristettiin ensi aluksi korvia ja silmät
aukenivat hämmästyksestä suuriksi, niinkuin hevosilta, kun ne ensi
kerran näkevät junaveturin.

Kansallisesta kirjallisuudesta ja kansallisuusasiasta ilmestyi
kirjoitus toisensa perästä samaan suuntaan kuin näytenumerossa ollut.
Totta on, sanottiin niissä, että Suomessa korkeampi sivistys ei ole
kansallinen ja että rahvaan sivistys siis on siitä aivan erillään.
Kirjallisuutta, joka vastaisi kansakunnan sivistysmäärää, ei ole
olemassa, ja mitä on, se on samoista syistä merkitystä vailla. On
myönnettävä, että suomenkielen kohottaminen ja kehittäminen maan
kirjallisuuden kieleksi on välttämätön ehto, jotta kirjallisuutta
pääsisi syntymään. -- "Suomenkieli on tätänykyä" -- niin kirjoitti
Snellman alussa vuotta 1845 -- "yhtä sopiva kuin koskaan muulloin
koulujen opetuskieleksi ja maan viralliseksi kieleksi. Kieli on sitä
varten kylläkin sivistynyt, kunhan vain sivistyneitä miehiä olisi
olemassa sitä käyttämään. _Uusi sukupolvi_ tarvitaan suomalaista
kansallisuutta kohottamaan ja suomenkieltä viljelemään, sukupolvi, joka
rakkaudesta suomenkieleen on saanut kyvyn ruveta sitä käyttämään.
Vaaditaan uusi sukupolvi", niin lausuttiin vielä toistamiseen, "joka
on kasvanut kansallisen sivistyksen vaikutuksen alaisena. Se. mitä nyt
sanotaan Suomen kansan sivistykseksi, on haluton ja voimaton
kerjäläinen, jolta ei voi odottaa mitään toimintakykyä ja joka edelleen
elää näennäistä elämätään. ei omasta työstään ja ansiostaan, vaan
niistä muruista, joita rikkaiden pöydiltä putoo".

Yksi osa yleisöstä luki näitä uusia ja rohkeita väitteitä suurella
ihastuksella. Melkein kaikki olivat jo valmiit tunnustamaan, että
suomenkielen kehittäminen ja kohottaminen sivistyskieleksi oli kansalle
elinehto. Samoin rupesi melkein joka mies oivaltamaan, että
sivistyneiden suhde kansaan, kansakunnan suurimpaan osaan, ei voinut
jäädä niin eristetyksi kuin se oli ollut, jos mieli kansallista
olemassaoloamme säilyttää. Mutta sitä eivät kaikki voineet oppia
ymmärtämään, että maan korkeammassa sivistyksessä ei olisi ollut mitään
kansallista, että se kirjallisuus, joka oli olemassa, olisi ollut
kansalle ihan merkitystä vailla ja ettei mitään siitä, jota ei oltu
suomeksi kirjoitettu, koskan voitaisi pitää Suomen kansalliseen
kirjallisuuteen kuuluvana. -- Ja vielä vähemmän meidän päivinä
ymmärrettäisiin, että J. V. Snellmanin, J. L. Runebergin. M. A.
Castrénin, Fr. Cygnaeuksen y.m. kirjat olisivat Suomen kansakunnalle
merkitystä vailla ja etteivät ne kuuluisi Suomen kansalliseen
kirjallisuuteen.

Yhtä jyrkkä ja jäykkä kuin kansallisissa teorioissaan ei Snellman
onneksi ollut sovittaessaan niitä käytäntöön. Keinoina suomalaisen
kansalliskirjallisuuden aikaansaamiseksi ehdotti Snellman ensiksi
varsin vaatimattomasti, että ulkomaisia kaunokirjallisia teoksia olisi
ruvettava suomenkielelle kääntämään ja että suomenkielen taitoa
ruvettaisiin kehittämään käyttämällä sitä kouluissa opetuskielenä.
Jälkimmäisestä reformista oli hän sitä mieltä, että se ei suinkaan
voisi yhdellä iskulla tapahtua, "vaan että muutos kenties ensiksi olisi
toimeenpantava esim. alemmissa alkeiskouluissa ja ehkäpä ainoastaan
erinäisissä opetusaineissa, joiden joukkoon myöskin ruotsin kieliopin
pitäisi kuulua". Ja yhtä luonnollisena piti hän, että suomenkieltä ei
voisi asettaa opetuskieleksi "erinäisiin Pohjanmaan eikä Uudenmaan
rannikkoseutuihin". -- Tuota vaatimustaan opetuskielen muuttamisesta
suomeksi alemmissa alkeiskouluissa uudisti Snellman moneen kertaan
ja siihen hän rajaittuikin. Kun häntä soimattiin suurista
kumoushankkeista, vastasi hän kerran lopulla vuotta 1844: "On puhuttu
kaikenlaisista 'puolueista' suomenkielen oikeuksiinsa saattamiseksi
Suomessa ja myöskin puolueesta, joka vaatii ruotsinkielen
perinpohjaista hävittämistä ja suomenkielen asettamista heti sen
sijalle. Missä tämä puolue piilee, sitäpä ei kukaan taida tietää.
Rohkeimmat toivomukset, joita julkisuudessa on lausuttu suomenkielen
'heti' tapahtuvan edun hyväksi, ovat tarkottaneet sen asettamista
osaksi alempain alkeiskoulujen opetuskieleksi. Tämä vähäinen vaatimus
on jo antanut erinäisten mielipiteitten äänenkannattajille, jotka ovat
tottuneet puhumaan yleisen mielipiteen nimessä, aiheen puhua
suomalaisista äärimmäisyysmiehistä". -- Vielä seuraavan vuoden
alkupuolella vastusti Saima erästä Morgonbladetin vaatimusta, että
suomenkieli olisi kouluihin siirrettävä latinankielen tilalle; tätä
vaatimusta se sanoi liioitteluksi ja puolusti voimakkaasti
latinankielen oppimista. Mutta samalla Saima vaati suomenkieltä niiden
alkeiskoulujen opetuskieleksi, jotka sijaitsevat suomenkielisissä
paikkakunnissa. Samalla se kumminkin tunnusti, että "vaatimuksemme
tässä kohden ovat kasvaneet samalla kuin toiveet ovat lisääntyneet. Se
lämpöisempi ja yleisempi harrastus suomenkielen unhotettuja oikeuksia
kohtaan, kuin mitä olimme uskaltaneet toivoakaan, se jalo
vapaamielisyys, joka on ilahduttanut yleistä näitä asioita koskevaa
keskustelua, se on antanut meille oikeuden kiinnittää iloisia toiveita
tulevaisuuteen".

Muut sanomalehdet, vaikka niitä vaivasikin se kurittajan toimi, johon
Saima oli ruvennut, eivät voineet olla saamatta vaikutuksia Kuopion
lehden herättävistä torventoitotuksista, se niistä kyllä näkyi. Hels.
Morgonbladetin ensi numerossa 1844 oli F. Collan jo hänkin lausunut,
että se germaaninen sivistys, jonka sivistynyt luokka meillä
lapsuudestaan saakka oli omistanut, olisi asetettava todella
kansalliselle pohjalle; että, koska kaiken sivistyksen ensimmäinen ehto
on kieli, niin edellyttää todellinen, kansallinen sivistys myöskin
kansallista kieltä, meillä suomenkieltä: että vastaisen sukupolven
tulee uhrata ruotsalaisen itsekkäisyytensä ja yhtyä kansallisiin
rientoihin, mikäli niissä on hyvää ja oikeaa: että siinä tosin ei saa
hätäillä eikä ryhtyä äkillisiin muutoksiin "jota syystä voitaisiin
sanoa fennomaniaksi"; mutta että kumminkin "aika on tullut, jolloin
vastaisten virkamiesten, vähitellen, mutta yleisesti, tulee täysin
oppia suomenkieltä ja jolloin he ovat saatettavat tilaisuuteen sitä
oppimaan". -- Ja Hels. Tidningarein ensi numerossa 1845 saatiin lukea
Z. Topeliuksen kirjoittama kaunis ja taivuttava kehoitus "Suomen
äideille", että koettaisivat opettaa lapsilleen suomenkieltä sekä
rakkautta maahan ja kansaan, että kasvattaisivat sukupolven, joka voisi
"sovittaa sivistyksen ja kansan. Ei kukaan pyydä", niin hän kirjoitti,
"että kieltäisitte lapsianne oppimasta ruotsia. Ruotsalainen sivistys
olkoon kallis niille ja teille, kuten tähänkin asti, ja mitä hyvää ja
hyödyllistä muista kansoista löydätte, se opettakaa heille, kuten
ennenkin. Yhtä vain, yksinkertaista ja luonnollista, teiltä vaaditaan:
opettakaa lapsianne rakastamaan kansaansa edellä muitten kansojen,
kieltään edellä muitten kielien ja maataan edellä muitten maitten maan
päällä". Vieläpä ruotsinmaalainen Berndtsonkin, joka kesästä 1844
Collanin jälkeen otti Hels. Morgonbladetin haltuunsa, ja joka kynästään
runsaasti antoi sekä runoa että suorasanaista tulvata, teki runomitalla
(elokuussa 1844) tämäntapaisia "Kysymyksiä":

"Pitäisikö suomenkielen hävitä ja Väinämöisen menettää kotipaikkansa
sen kansan luona, jolle hän henkensä antoi? Koittaako päivä, jolloin
Suomiäidin täytyy valittaa, että sen pojat ovat unhottaneet, että maan
ja kansan tulee toisiaan ymmärtää?

"Eikö kielemme kelpaa elämätämme varten, eikö se ole kyllin voimakas
oikeutta ja lakia lausumaan. Onko se liian köyhä totuuksia julistamaan.
Onko se liian kova kauneutta tulkitsemaan?

"Viipyykö Suomen kansa vielä? Vai kohottautuuko se rohkeasti
omintakeiseen sivistykseen?" j.n.e.

       *       *       *       *       *

Vaan myöskin toisenlaisia ääniä kuului silloin tällöin sanomalehdissä.
Niin kirjoitti esim. syksyllä 1844 Åbo Tidn:ihin eräs lähettäjä,
nimimerkki "Suomalainen", artikkelin, väittäen ei ainoastaan
suomenkielen kehittämisen ja yleisemmän käyttämisen Suomessa
tarpeettomaksi, vaan myöskin Suomen kansallisen kehityksen kokonaan
mahdottomaksi. Tuo kehitys oli muka mahdoton siitä syystä, että Suomi
aina on kuulunut mahtavampain naapurein alle ja että se on ollut ja on
niistä riippuvainen. Suomen kansallisuuden ei siitä syystä tarvitse
kuolla. Sillä kansallisuus voi säilyä, vaikkakin se luopuisi
kielestään, tavoistaan ja yhteiskunnallisesta omituisuudestaan, sen
muka osottavat Irokeesit ja Chippeway-intiaanit, Irlantilaiset ja
Gaeliläiset, Suomi ei voi tulla toimeen niin sivistymättömällä kielellä
kuin suomenkielellä; suomenkielen viralliseksi saattaminen olisi
vääryyttä, koska maan ruotsiapuhuva väestö ei sitä tunne eikä siis
voisi valvoa oikeuttaan ja koska siten vihaa ja katkeruutta syntyisi
suomalaisten ja ruotsalaisten välillä.

Nämä viimemainitut väitteet olivat melkein samat kuin ne, joita
suomalaisuuden pyrinnön vastustajat viimeisiin asti ovat esittäneet.
Vaan tuossa kirjoituksessa niitä erittäin kömpelösti esitettiin ja
niitä oli siis yhtä helppo vastustaa kuin noita ensimmäisiä syitä. Jo
ennenkuin Snellman ehti puuttua asiaan ilmestyi Hels. Morgonbladetiin
lähetetty "Vastine", joka herätti tavatonta huomiota ja jossa A. T:n
kirjoittajan tyhmiä väitteitä reippaasti, voimakkaasti ja murhaavasti
kumottiin. "Kysymyksessä olevan artikkelin kumoamiseen", sanoi
vastalausuja, joka muuten oli Snellmanin jyrkällä kannalla kieli- ja
kansallisuusasiassa, "ei tarvitsisi sanoja tuhlata, ellei sitä voisi
pitää erään puolueen mielipiteenilmauksena, erään kansassamme olevan
vanhan hapatuksen, joka ei ole voinut kehittyä käsittämään kansan
tarvetta säilyttää kansallisuuttaan eikä ymmärrä, että nyt herännyt
suomenkielen harrastus on taistelua elämästä ja kuolemasta, taistelua
kansan vastaisen olemassaolon puolesta. Pitää olla joko raukkamaisen,
tyhmän taikka toisen kansan jäsenen sen, joka voi epäillä tämän
pyrinnön menestymistä, sittenkuin se kerta on henkiin herätetty". Saima
painattikin tämän vastineen kokonaisuudessaan, sanoen sitä "mainioksi
kirjoitukseksi, epäilemättä parhaaksi, jota on Suomen sanomalehden
palstoilla luettu". Snellman muistutti vain, että kirjoitus oli
nimetön. Mutta pian tuli sen tekijä tunnetuksi: saatiin näet tietää,
että vastineen oli kirjoittanut edellämainittu Turun osakunnan
kuraattori maist. S. G. Elmgren, joka tällä ja muutamilla muilla Hels.
Morgonbladetissa julkaisemillaan artikkeleilla loistavasti alotti
sanomalehtimiesuransa, jolla hän sittemmin, seuraavan vuoden alusta,
Morgonbladetin vakinaisena aputoimittajana työskenteli. Uutta suuntaa
vastaan kieliasiassa esiintyi vielä silloin tällöin sanomalehdissä joku
n.s. "rehellinen" taikka "maltillinen suomalainen" taikka joku
"Irokeesiystävä", joksi nyt kansallisuusasian vastustajia oli ruvettu
sanomaan. Ne vain antoivat Saimalle aihetta uudelleen selvitellä ja
terotella oppejaan.

       *       *       *       *       *

Ylioppilasnuorisossa näkyi luonnollisesti Saiman vaikutus
huomattavammin kuin missään muissa piireissä. Kansallinen itsetajunta
meissä nuorissa selvenemistään selveni ja suomenkielen harrastus --
fennomania, jos niin tahtoo -- rupesi mahtavasti laajenemaan.

Kerronpa tässä itsestäni. Niinkuin melkein kaikki Helsingin lapset en
osannut suomea ollenkaan. Olihan kyllä suomenkieltä paljokin kuultu,
mutta luettu sitä ei oltu yhtään sanaa eikä kukaan ollut kehoittanut
tätä kieltä oppimaan. Mikäli kyökissä, torilla ja kievareissa piti
käyttää sitä kieltä, jota kansan enemmistö puhui, sen nyt aina osasi,
niin arveltiin, -- eikähän enempää tarvittukaan. Mutta nyt kaikuivat
Saiman herätyshuudot ja niiden seuraukset. Nyt opittiin ensi aluksi
ainakin häpeämään puuttuvaa suomenkielen taitoa. Ja sillä oli jo paljo
voitettu.

Kuten jo ohimennen olen maininnut, ruvettiin Kuopiossa samoihin
aikoihin kuin Saimaa eli alusta vuotta 1844 ulosantamaan "Maamiehen
Ystävää". Snellman hoiti kolmena ensi kuukautena tämänkin lehden
toimitusta, mutta siitä huolimatta, ja vaikka vuodesta 1841 ei yhtään
suomenkielistä lehteä ollut ilmestynyt, ei sen tilaajamäärä tahtonut
karttua. Neljän viikon perästä ilmoitettiin, että tuolla uudella
kansanlehdellä ei ollut kuin 115 tilaajaa ja että lehti semmoisilla
enteillä katsoi jatkumisensa mahdottomaksi. Silloin perustivat
ylioppilaat eri tahoilla pieniä liittoja tilatakseen yhdessä ja
kannattaakseen tuota ainoaa suomenkielistä sanomalehteä. Sellaisen
yhtiön perustimme mekin, pari hyvää ystävää ja minä ja samalla päätimme
tuosta pienestä lehdestä oppia suomenkielen ensi alkeita. Se oli ensi
askel.

Syksyllä samana vuonna 1844 piti M. A. Castrén esitelmiä suomenkielen
kieliopista. Ne mahtavat, selvät ja tyynet sanat, joilla tämä
vaikutuskykyinen mies selitti suomenkielen merkitystä meille
kansallisessa suhteessa, vaikuttivat enemmän kuin mikään muu sekä
minuun että moneen muuhun. En epäillyt enää, mitä oli tehtävä. Kävin
heti kirjoihin käsiksi ja tutkin Renvallin kielioppia, Lönnrotin
"Suomi"-kirjassa julkaisemia Lisiä Suomen kielioppiin. Stenbäckin
(v. Beckerin mukaan laatimaa) lauseoppia ja kaikkea muuta, mitä
suomenkielen kieliopin alalta painettua oli. Yhä kehittyäkseni nautin
keväällä yksityisopetusta Sakari Sakarinpojan Cajanderin luona, joka
oli omituinen ilmiö siihen aikaan, ylioppilas ja jonkunlainen
kirjailija; hän esiintyi usein todellisen suomalaisuuden apostolina ja
sen ohessa, ollen usein puettuna savolaiseen nuttuun ja pieksuihin,
suurella mielihyvällä todellisena talonpoikana. Hänen johdollaan luin
osia Kalevalasta ja Kantelettaresta, joita tulkitsemaan sen ajan
sanakirjat eivät riittäneet. Ja jotta käytännöllisestikin suomenkieltä
oppisimme, päätimme erään hyvän toverin kanssa, heti lukukauden
loputtua, lähteä Savoon ja asettua johonkin talonpoikaistaloon koko
kesäksi. Monet muut toverukset tekivät samanlaisen päätöksen, useita
kesäyhtiöitä muodostui.

Aikaa kuvaavana ja tavallaan merkillisenäkin tapauksena tahdon kertoa
Savokarjalaisen osakunnan vuosijuhlasta maalisk. 9 p. 1845. Olin siihen
juhlaan vieraaksi kutsuttu. "Nämä ensimmäiset kansalliset kemut joissa
olin", niin olen päiväkirjaani kirjoittanut, "pidettiin Hotel de
Bellevuessä (Palmqvistin kivitalossa). Sen suuri sali soveltui hyvin
tähän tarkoitukseen. Vilkkautta oli juhlassa. Inspehtori, vanha ukko
Lagus, luki ikävän esitelmän mustalaisista. Tavanmukaisia virallisia
puheita pidettiin suuret määrät ja niihin vastattiin. Mutta vieraille
osakunnille pidetty puhe oli harvinainen. Sen piti Rob. v. Fieandt
suomeksi. Se herätti yleistä hämmästystä, sillä suomenkieli kaikui
puhujan suusta erinomaisen kauniilta. Siihen vastasi pohjolainen C. G.
Borg, myöskin suomeksi, hyvin pitkästi. Sitten astui piispa Ottelin,
joka satunnaisesti oli kaupungissa ja oli kutsuttu vieraaksi juhlaan,
esiin ja piti samoin suomenkielisen puheen. Ja kuraattori Kellgren
vastasi siihen suomeksi. Vielä toistamiseen puhui piispa ja hänelle
vastasi Sakari Cajander, puhuen talonpoikain puolesta aito savolaisella
murteella. Vielä illallisen jälkeenkin puhui piispa suomea. Ensi kerran
silloin lie ylioppilasjuhlassa suomea puhuttu ja heti sitä näin
runsaasti puhuttiin. Minä -- yhtävähän kuin eräs myöhempi puhuja
Holsti, joka siihen viittasi -- en korvallani enkä ymmärrykselläni
näitä puheita tajunnut, vaan sydämmellä ja tunteella ne ymmärsin.
Iloitsin ja samalla -- häpesin".

Uutta todella oli että suomea osakuntajuhlassa puhuttiin, niin huomiota
herättävästi uutta, että siitä mainittiin ei ainoastaan Hels. Tidn:ssa,
vaan Saimassakin, joka ilolla kertoi, että Porvoon piispa Helsingissä
käydessään oli julkisesti puhunut suomea sekä savokarjalaisten juhlassa
että eräässä koulutarkastuksessa. Lehti lisäsi: "Ulkomaalainen tuskin
ymmärtäisi, miksi tätä Suomessa pidetään tärkeänä tapauksena".

       *       *       *       *       *

Savokarjalainen osakunta näihin aikoihin vilkastumistaan vilkastui ja
isänmaallisessa innostuksessa tahtoi tämä osakunta, jonka kuraattoriksi
Fab. Collanin jälkeen Herm. Kellgren oli tullut, käydä eturinnassa.
Pohjolaiset olivat jo keväällä 1843 julkaisseet ensi vihon
lentokirjaansa "Joukahaista", jossa oli kirjoituksia sellaisilta
miehiltä kuin Franzénilta, Runebergiltä, Stenbäckiltä, Cygnaeukselta
y.m. Tämänlaista julkaisua eivät savolaiset tuumineet; mutta hekin
tahtoivat kirjallisella toiminnalla vaikuttaa ja vaikuttaa suoraan
kansaan. Jo keväällä 1845 syntyi ensimmäinen sarja "Lukemisia Suomen
kansan hyödyksi", jonka jatkoksi kaksi vihkoa seuraavina vuosina
ilmestyi. Vihko, jossa m.m. oli Aug. Ahlqvistin suomennos "Hauta
Perhossa", Puhakan runo, vuoropuheluja kansakoulujen perustamisesta ja
yleisen maantiedon johdanto ynnä siihen liittyvä värillinen maapallon
ja Euroopan kartta -- se oli laillaan merkillinen ilmiö ja se tuotti
savolaisille todellista kunniaa. En voi unhottaa sitä lämpöä ja
ylpeyttä, jolla he itse vihkoaan katselivat, kun se vihdoin oli
painosta valmistunut ja kun he käyttivät päiviään ja öitään pannakseen
pakettiin noita muutamia tuhansia kappaleita; melkein jokaisella
ylioppilaalla oli sinä kevännä Helsingistä lähtiessään tukku näitä
"Lukemisia", joilla he nyt aikoivat levittää valoa kansan sekaan.

Kirjallisella alalla rupesi nyt näkymään aivan harvinaista vilkkautta.
Varsinkin runouden alalla oli tuo aika erittäin hedelmällinen. Jo
jouluksi 1844 oli ensimmäinen runollinen kalenteri Suomessa ilmestynyt,
nimeltä Necken, toimittaja F. Berndtson, ja siihen olivat apua
antaneet: Nervander, Cygnaeus, Snellman, Lille, Törnegren, Topelius,
Kellgren, Qvanten y.m. Berndtson, joka vuodesta 1845 oli laajentanut
Morgonbladetia, joksi sen nimi silloin muuttui, oli päivän sankareita
ja alituiseen toimessa. Kun hänellä oli tuo onnellinen kyky, että hän
sekä suorasanaisesti että runomittaisesti saattoi kirjoittaa melkein
mistä aiheesta tahansa ja kun hänellä rinnallaan aputoimittajana oli
tuo tietorikas Elmgren sai hän kehitetyksi Morgonbladin paljo
monipuolisemmaksi ja vilkkaammaksi kuin ennen. Niinpä herättivät hänen
ivalliset runonsa "Pimeydessä", "Valossa" y.m. suurta huomiota. --
Z. Topeliuksen runollinen sielu ei ollut vahingoittunut Snellmanin
alituisista näsäyksistä eikä opetuksista, vaan hän lauloi juuri näihin
aikoihin monet ihanimmista lyyrillisistä runoistaan ja julkasi keväällä
1845 ensi runovihkonsa, "Ljungblommor". Samoihin aikoihin painatti
F. Cygnaeus, joka oleskeli Etelä-Euroopassa -- ja jonka Bolognasta
tilattavaksi tarjottu aikakauskirja "Silmäyksiä Eurooppaan" ei koskaan
ilmestynyt -- ensi vihon runokokoelmaansa "Valoa ja Varjoa". Sama
kevättulva synnytti vielä uuden runollisen kalenterin "Lärkan" (Leivo),
jonka ulosantoivat nuo nuoret runoilijat Emil v. Qvanten ja Nestor
Tallgren. -- Pohjolaisella osakunnalla oli myös jo toinen vihko
"Joukahaistaan" valmiina ja siinä vihossa, jossa nyt oli sekasin suomea
ja ruotsia, oli Runebergin vastaus Saiman arvosteluun "Kuningas
Fjalarista", Topeliuksen aikoinaan paljon riidan alaisena ollut
kirjoitus: "Onko Suomen kansalla historiaa", Holstin etevä kirjoitus
Shakespearin Hamletista, ja J. J. Tengströmin historiallinen tutkimus
sekä hänen poikansa R. Tengströmin kirjoitus Kalevalassa kuvatusta
Suomen kansasta. Ja vielä samoina päivinä nuo nuorteat miehet,
H. Kellgren, R. Tengström ja K. Tigerstedt toimittivat ensi vihon
"Fosterländskt albumia", jossa Kellgren julkaisi suomalaisten ja
virolaisten kansanlaulujen käännöksiä, Tengström esitti erinomaisen
arvosteluntapaisen Kalevalatutkimuksen ja Tigerstedt kertoi, mitä
islantilaiset tarut tietävät muinaisista suomalaisista.

Niin runsaita määriä kaunokirjallista ja isänmaallista kirjallisuutta
ei oltu totuttu yksiin aikoihin saamaan.

       *       *       *       *       *

Mainitsin, että olin päättänyt viettää kesän 1845 Savossa, ja sen
tuumani toteutinkin. Ilolla isäni näki, että halusin oppia suomea.
Matka- ja asuntotoveriksi läksi mukaani Oscar Toppelius, jonka kanssa
ensi ylioppilaslukukausiltani saakka olin paljo seurustellut. Olimme
päättäneet asettua Leppävirtain pitäjään, jota arvelimme Savon
hauskimmaksi ja kauniimmaksi seuduksi.

Ikävöineet olimme jo sitä iltaa (kesäk. 11 p.), jolloin saimme istahtaa
leveihin kiesseibin, jotka iloksemme olimme saaneet viedäksemme Savoon,
ja lähteä taipaleelle. Kiessien laatikko oli täynnä savolaisten
"Lukemisia", joita mekin olimme päättäneet levittää kansalle,
kapsäkeissä meillä oli omiksi eväiksemme Fosterländskt Album,
Joukahainen, Ljungblommor, Lärkan ja muut painosta äsken ilmestyneet
tuotteet, puhumattakaan siitä vanhemmasta kirjallisuudesta, jota olimme
ahkerasti päättäneet lukea.

Ensi kertaa nyt lähdin kotoani lentoon maailmalle, tutustumaan omaan
maahani ja sen kansaan ja kieleen. Ilma oli kaunis, luonto vehmaimmassa
kevätkesän puvussaan enkä ollut vielä täyttä yhdeksäätoista vuotta, --
luonnollista siis oli, että tunsin itseni vapaaksi ja innostuneeksi.

Seuraavana aamupäivänä saavuimme Porvooseen. Katselimme kaupunkia
ja sen merkillisyyksiä, Linnamäkeä, vanhaa, historiallista
kimnaasirakennusta y.m. ja tapasimme Nestor Tallgrenin, toisen "Leivon"
toimittajista, joka, ennen tehdyn sopimuksen mukaan, sieltä seuraisi
meitä Leppävirroille, jossa hänen isänsä oli ollut pappina ja jossa
hänellä vielä oli omaisia. Tämä toveri ei kumminkaan tahtonut lähteä
eikä päästää meitä Porvoosta, ilman että olimme nähneet kaupungin
suurimman merkillisyyden, Runebergin. Ollen Porvoon lukion entinen
oppilas ja Runebergin oppilas oli Tallgrenista varsin sopivaa käydä
hänen luonaan. Me toiset pidimme kyllä rohkeana ja röyhkeänäkin lähteä
näin vaivaamaan runoilijaa, mutta ujous sai väistyä oman halun ja
ystävän kehotusten tieltä.

Menimme siis kaikin kolmen iltapäivällä Runebergin luo. Hän ei silloin
vielä asunut viimeisessä kodissaan, vaan eräässä vanhassa, harmajassa
talossa muutaman poikkikadun varrella. Sydämmeni sykähti ja polveni
notkahtivat, kun portista sisään astuimme. Mutta jo porstuassa
tapasimme Runebergin, jonka minäkin jo hyvin tunsin; paitahiasillaan ja
sukkasillaan hän tuli alakerrasta noustakseen yläkertaan. Kohta oli
pelko poissa. Tätä todella suurta miestä ja runoilijaa ei kenenkään
tarvinnut ujostella; siinä oli ihminen ihmistä vastassa, kenet hän
liekin tavannut. Iloisesti ja ystävällisesti saattoi hän meidät
yläkertaan, pieneen kammariin, jossa tarjosi tupakkaa, piippua ja
sikaareja. Lähes pari tuntia hän meitä siellä luonaan piti, iloisesti
jutellen yhdestä jos toisestakin asiasta ja tarjoten meille simaa.
Jäähyväisiksi hän meille mielikukkiaan, kieloja, tarjosi.

Mutta paria tuntia myöhemmin, kun palasimme hautuumaalta, tapasimme
sillalla taas Runebergin. Hän oli erään tuttavan seurassa kävelemässä
maantielle päin, ja pyysi meidät mukaansa. Nyt oli hän erinomaisen
hyvällä tuulella, nauroi ja ilveili kaikenmoista. Kun saavuimme erään
tien varrella kasvavan puun luo, jossa Runebergin tavallinen päämaali
oli, käännyimme takaisin. Keskustelua jatkui aina yhtä iloisesti ja
sillalla seisoimme vielä hyvän hetken. Kun runoilijasta erosimme, pyysi
hän meitä vielä seuraavana aamuna käymään luonaan. Kiitimme
sydämmellisesti, vaan ilmoitimme samalla aikovamme lähteä matkalle jo
aikusin aamulla. Sadeilma teki kumminkin tyhjäksi tämän hyvän
tarkoituksemme emmekä siis voineet vastustaa haluamme sittenkin
noudattaa Runebergin kutsua. Menimme aamulla hänen luokseen. Aina yhtä
ystävällisesti otti hän meidät vastaan ja yhtä virkeästi hän meidän
kanssamme tarinoi. Muistanpa m.m. kuinka hän silloin lausui suotavaksi,
että joku nuoremmista historioitsijoistamme ottaisi tutkiakseen kaikkia
niitä Ruotsin historiassa merkillisiä miehiä, jotka oikeastaan ovat
olleet suomalaisia, ja siten palauttaakseen ne pois ruotsalaisilta,
"jotka tahtovat meiltä kaikki riistää", kuten hän lausui. Se ajatus on
kyllä sittemmin toteutettu.

Sittenkuin ilma oli selinnyt lähdimme kiireellä jatkamaan matkaamme
Porvoosta, mielissämme kiitollisina niistä hetkistä, joita olimme
siellä saaneet viettää.

Alkujaan olimme aikoneet matkustaa Savoon, ei tavallista tietä Heinolan
ja Mikkelin kautta, vaan pitempää tietä Päijänteen länsirantaa pitkin
ja Jyväskylän läpi. Niin teimmekin. Kaksissa kieseissä, joista toiset
olivat kahden hengen, toiset yhden hengen istuttavat, ajoimme, kolme
ylioppilasta, ilosin mielin Mäntsälän. Hollolan, Asikkalan. Padasjoen,
Kuhmoisten, Jämsän ja Korpilahden kautta ja saavuimme kolmen päivän
perästä Jyväskylään. Paljo muistettavaa ei näinä päivinä tapahtunut.
Kuhmoisten erämaan luonto meitä ihastutti, mutta sen monet ja
vaaralliset mäet, joissa kiessiemme heikot silavyöt eivät ensinkään
tahtoneet kestää, eivät olleet meille mieleen. Jämsän kirkolla kävimme
erään suurtilallisen. Kaarlo Juhonpoika Hinkkalan luona, joka harjoitti
melkoista kauppaa ja joka oli lukenut kaikki, mitä siihen aikaan
suomeksi oli luettavana ollut; hän oli todellakin valistunut mies,
ystävällinen ja vaatimaton. Korpilahden kirkonkylän seudut ja näköalat
sieltä olivat suuremmoisemmat, kuin olimme voineet aavistaa.

Jyväskylä oli silloin uusi kaupunki, vasta kahdeksan vuotta vanha.
Siinä oli noin kolmekymmentä taloa, kaikki jotenkin yhteen tyyliin
rakennetut. Kaupungin ainoa merkillisyys oli henkilö, joka jo
ylioppilaana oli tavallaan kuuluisaksi tullut, nim. piirilääkäri Volmar
Styrbjörn Schildt. Hän oli ollut etevimpiä niistä nuorista miehistä,
jotka 1830-luvulla yliopistossa innokkaasti olivat suomenkielen asiaa
harrastaneet; hän oli harjoitusväitöskirjana julkaissut Xenofonin
Anabasin suomenkielisen käännöksen, oli tunnettu kirjailijanimellä W.
Kilpinen ja merkillinen omintakeisen, lyhytlauseisen kirjoitustapansa
sekä venyke-kirjaimiensa takia. Emme voineet Jyväskylän läpi matkustaa
tätä miestä tapaamatta. Olin aina kuvitellut tätä aitosuomalaista
miestä suureksi, mustaveriseksi ja karkeatekoiseksi. Sitä enemmän
hämmästyin, kun näin vaaleaverisen, heikon ja hennon miehen, erittäin
nuortean näköisen, vilkkaan ja koko olennoltaan lempeän ja
ystävällisen. Hän meitä ilolla tervehti, riemuitsi tietysti matkamme
tarkoituksesta ja niistä "Lukemisista", joita hänelle lahjaksi toimme,
joi suomeksi maljamme mutta puhui muuten ruotsia, kyseli kaikkia
kirjallisia, yliopistollisia ja ylioppilaiden oloja ja rientoja,
pidätti meidät asuntoonsa yöksi eikä laskenut meitä pois ennenkuin
seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan. Tällainen ystävällinen
vastaanotto oli meistä liikuttavaa emmekä voineet olla ihailematta tuon
miehen pirteyttä ja sielun vilkkautta, joka kumminkin jo vuosikausia
oli elänyt melkein kuin erämaassa, kaukana kaikista sivistysahjoista.

Jyväskylästä ohjasimme kulkumme edelleen Laukaan, Rautalammen ja
Suonenjoen kautta Vehmasmäen kievariin, josta Kuopion valtamaantietä
myöten käännyimme etelään päin Leppävirtain kirkolle. Rautalammella
tutustuimme Toholahdessa Pentti Lyytiseen, tuohon runoja laulavaan
kievarinisätään, josta siihen aikaan paljo puhuttiin, mutta jonka
liukas ja vaatelias luonne ei meitä ensinkään miellyttänyt. Suonenjoen
rahvaasta sain jo silloin, samoinkuin myöhemmin siellä käydessäni,
hyvin hyvän vaikutuksen; olimme yötä siellä kievarissa ja kohtasimme
koko rippikoulunuorison, joka silloin oli kirkolla koolla.

Leppävirtain kirkolle saavuttuamme tuli meidän hankkia sopiva
kesäasunto jossakin osassa pitäjää. Itse kirkonkylään emme tahtoneet
jäädä, vaikka se onkin kauniilla paikalla: siellä oli liian paljo
herrasväkeä, siellä emme olisi kansan keskuudessa tulleet eläneiksi.
Vihdoin meidät opastettiin erääseen entiseen herrastaloon, joka oli
joutunut talonpoikain käsiin, Kopolanniemeen, sijaitseva 2 penink.
kirkolta pitäjän eteläosassa, lähellä Varkautta. Sinne lähdimme,
Toppelius ja minä (Tallgren matkusti Kuopioon) ja miellyimme siihen
hyvin. Talossa olivat rakennukset siistit ja lisäksi oli puutarha,
jossa oli lehtipuita ja marjapensaita, jäännöksinä herrasväkien
ajoilta. Se sijaitsee kauniilla, pitkällä ja kapealla niemellä, joka on
Unnukkaan juoksevan Kopolanvirran kiertämä. Virrassa, jota myöten suuri
kulkuväylä Kuopioon kulkee, on mitä koreimpia, lehteviä saaria ja
niemiä ja jo Tuneld kehuu maantieteessään sen lohirikkautta; päivän
laskiessa hyppivät lohet siinä kyynärän korkeudelle veden pinnan
yläpuolelle. Luonnollisesti sellainen paikka meitä miellytti. Kuulimme
etäämmältä Varkauden kosken pauhun -- mitäpä sen enempää olisi voinut
toivoakaan!

Siellä asuimme nelisen viikkoa harjoitellen uutterasti suomenkieltä,
nauttien luonnon runoudesta ja tyytyen hyvin siihen ravintoon, jota
talonväki meille tarjosi. Vaihtelua ei ollut muuta kuin joskus
sunnuntaisin, milloin soutaen pitkissä kirkkovenheissä käytiin
kirkolla, taikka kun Taipaleen kanavalla ja Varkauden tehtaassa
pistäydyttiin. Tämä tehdas oli silloin vielä hyvin alkuperäisessä
tilassa. Sen omistaja, E. J. Längman, asui vaatimattomasti matalassa
yksikerroksisessa rakennuksessa; kävimme hänen luonaan ja meitä
kohdeltiin siellä erinomaisen kohteliaasti, mutta emme silloin vielä
osanneet aavistaa, että tälle omituiselle hajamieliselle miehelle
sekä Suomen että Ruotsin kansa tulisi olemaan ainaisessa
kiitollisuudenvelassa.

Jo matkalle lähtiessämme olimme tietysti päättäneet käydä Kuopiossa,
Savon pääkaupungissa ja Suomen senaikuisessa toisessa kirjallisessa
kaupungissa. Kauan kumminkin maltoimme olla sinne menemättä; odotellen
jotakin erityistä, sopivaa aikaa siellä käydäksemme. Ja sellainen
tilaisuus tarjoutuikin. Muutamana päivänä heinäkuun puolivälissä saapui
luoksemme eräs niistä monista ylioppilaista, jotka oleskelivat Savossa
samassa tarkoituksessa kuin me, toi terveisiä Kuopiosta, puhui sen
kauniista neitosista, kertoi, että joukko ylioppilaita parastaikaa oli
siellä koolla ja kuvasi sen elämän erinomaisen hauskaksi. Silloin me
emme malttaneet enää viivytellä. Seuraavana aamuna istuimme
kyytirattailla ja ajoimme tuon 7-8 peninkulman matkan Kuopioon.

Sinne saavuimmekin todella iloiseen hetkeen. Tapasimme siellä noin
tusinan iloisia yiloppilastuttaviamme, niiden joukossa savolaisten
nuoren kuraattorin, tuon aina pirteän Herman Kellgrenin, matkatoverimme
Tallgrenin, pari muuta helsinkiläistä ja joukon kuopiolaisia. Uusi ja
arvokas tuttavuus oli meille Aug. Ahlqvist, silloin pulska, 18-vuotias
nuorukainen, katse miehevä ja rohkea. Hän oli edellisenä vuonna
suorittanut ylioppilastutkinnon, mutta senjälkeen oleskellut Kuopiossa,
jossa hän jo A. Oksasen nimellä oli tullut tunnetuksi Runebergin y.m.
runoilijain teosten suomentajana, joita suomennoksia hän oli julaissut
Saimassa, sekä pienen "Geografian eli Maanoppaan" tekijänä, joka teos
oli ensimmäinen suomenkielinen maantiede. Toveriemme kautta jouduimme
pian kaupungin seuraelämään ja heti ensi päivinä meitä pyydettiin
tanssiaisiin ja aamupäiväkesteihin, joilla senaikuiset Kuopion
herrasväet ja erityisesti "kylpyseura" huvitteli. Kuopion neitoset
olivat siihen aikaan kauneudestaan kuuluisat, ja me saimme nyt huomata
tuon huhun todeksi. Sellaisessa seurassa vilkastui arinkin nuorukainen:
kaikkien mielissä kuohui iloa. Milloin naisseuraa ei ollut, silloin
paikkakunnan nuoret miehet pitivät meille kestejä suositellakseen
meille seutuaan. Milloin teimme retken yhtäälle, milloin toisaalle
Kuopion kauniiseen ympäristöön. Siten oli huvimatkoja Kelloniemeen,
Julkkulaan, Lahdentakaan y.m. ja näillä matkoilla oli punssi hyvin
tärkeä eväs. Jokainen rupesi tuon iloisen mielialan vaikutuksesta
laulajaksi ja kestit päättyivät tavallisesti kesäyön valossa
pidetyillä serenaadeilla ja laulumarsseilla pitkin kaupungin katuja.
Ylioppilaslauluja tietysti laulettiin ja väliin pistettiin tanssiksi
kaupungin suurella torillakin, jossa ei siihen aikaan vielä ollut
mitään istutuksia. Vallatonta ja vilkasta oli se elämä. Saatoimmepa
kehasta, että paitsi pääkaupunkia, mikään Suomen kaupunki ei ollut
saanut nähdä niin iloista ylioppilaselämää.

Mutta eipä ainoastaan meidän iloinen ylioppilaslaulumme noihin aikoihin
valanut kuopiolaisten mieliin eräänlaista juhlatunnelmaa. Siihen oli
muutakin vaikuttamassa. Tiedettiin, näet, että kaupungin suurin mies,
Saiman toimittaja rehtori Joh. Vilh. Snellman oli salakihloissa erään
kaupungin neitosen kanssa ja että tuo kihlaus aivan niinä päivinä
julaistaisiin.

Meille, matkustaville ylioppilaille, oli tietysti mieluinen
velvollisuus käydä Snellmanin luona. Monta kertaa olimme jo, toverini
ja minä, tavotelleet häntä kotoaan, mutta turhaan. Vaan aikasin aamulla
heinäk. 21 p:nä, kun me tuskin olimme vuoteiltamme nousseet, avautui
ovemme ja sisään astui itse rehtori Snellman. Tunsin hänet ulkonäöltä
jo ennestään; usein oli hän dosenttina ollessaan käynyt kotonani ja ne
toverini, jotka olivat lyseon ylimmillä luokilla, olivat kyllin
kertoneet tuosta peljätystä opettajastaan. Nyt hän tuli luoksemme
hienossa puvussa ja veitikkamaisen näköisenä, esitteli itsensä, kertoi
kuulleensa, että me olimme käyneet häntä tapaamassa, sekä pyysi meitä
pitoihin Harjulaan samana päivänä klo 3:ksi: kokoonnutaan apteekkari
Wennbergin talossa, jonne te kai osaatte, lisäsi hän puoleksi
naurahtaen. Me riemusta punastuimme ja nöyrästi kiitimme ja hetken
kuluttua hän läksi, jättäen meidät pukeutumaan. Mitkään kutsut eivät
koskaan vielä olleet minua niin riemastuttaneet kuin tämä. Pyysihän
itse suuri Snellman meitä kesteihin, jotka hän vietti Johannan päivän
kunniaksi ja ehkä kihlautumisensakin johdosta Jeanette Wennbergin
kanssa, jonka lempeä naisellisuus, soinnukas ääni ja leikkisä,
miellyttävä käytös oli minua ihastuttanut melkein yhden verran kuin
Snellmanin ylevä henki ja miehevä toimeliaisuus. Sellaista onnea en
ollut osannut uneksiakaan.

Määrätunnilla saavuimme Wennbergin taloon, jonne kaupungin koko
seurapiiri, vanhat ja nuoret, kuvernööristä lähtien, oli kokoontunut.
Kahvit juotua lähdettiin, useimmat jalan, Harjulaan, joka on parin
virstan päässä kaupungista. Siellä soitto kajahtaa ja tanssin alottaa
isäntä Snellman itse. Kun muutamia katrilleja oli tanssittu, pyysi
isäntä vieraansa pihalle rakennettuun lehtimajaan, jossa hän,
fanffaarit soitettua ja samppanjalasi kädessään, piti puheen miehen ja
naisen velvollisuuksista ja esitti maljan -- "neiti Wennbergille".
Vilkkaasti se malja tyhjennettiin. Hetken kuluttua esitti Snellman
uuden maljan "kaikelle kauniille, mitä maan päällä on, kirkkaalle
taivaalle, säteilevälle auringolle j.n.e. ja kauniille naissilmille.
Sen maljan esitän -- Kuopion nuorille naisille". Sitten taas
tanssittiin ja syötiin illallinen ja laulettiin; ensiksi lauloivat
ylioppilaat, sitten nuoret neitoset ja lopuksi kaikki yhdessä. Kun
lopuksi kiitokseksi olimme tuolilla nostaneet Snellmania, pyysi hän
meitä myöskin nostamaan erästä neitosta, jonka nimeä hänen ei tarvinnut
mainita, mutta "niin varovasti, niin varovasti." Silloin riemuten
nostimme myöskin Johanna Wennbergin soinnukkaan hurraan huutaen -- ja
varovasti sen teimme. Vähitellen lähdimme palaamaan kaupunkiin, ja
iloista se paluumatkakin oli. Naiset kävelivät edellä ja herrat jälestä
tomuisella maantiellä, väliin juostiin, väliin tanssittiin ja maantie
pölisi avaralta. Kaupunkiin vihdoin saavuttuamme saatoimme päivän
sankarittaren ensiksi hänen kotiinsa ja jäähyväiset lausuttiin laulaen
ja hurraten. Muutamia muita neitosia saatettiin niinikään kotiin.

Mutta Snellman, joka kenties oli iloisin koko joukosta, ei vielä meidän
nuorten parista eronnut. Hän väitti nuortuneensa kymmenen vuotta kun
näin ylioppilaiden joukkoon taas oli joutunut ja hän pyysi meidät
ensiksi Viikin hotelliin sekä vielä sittenkin, kun hänen morsiamelleen
vielä serenaadi oli pidetty, omaan kotiinsa. Siten iloiten ja laulaen
vietettiin melkein koko yö, -- vakaviakin sanoja kumminkin sekaan
puhuttiin. Ja kestit päättyivät sillä, että Snellman seuraavaksi --
taikka samaksi -- päiväksi kutsui meidät kaikki kotiinsa aamiaiselle.
-- Sitä aamiaista kesti iltaan saakka. Snellman oli yhä yhtä iloinen,
me toiset samoin. Monet ilveet siellä keksittiin. Niinpä esitti
Snellman itse meille siellä kuuluisan koiransa, Toverin, joka paitsi
muita temppuja osasi isäntänsä käskystä, käpälä kärsällä, osottaa
"miten professorit miettivät palkankorotuksiaan." Mutta kaiken tämän
pilan kesken rupesi Snellman vähän väliä puhumaan jotakin vakavaakin,
jopa hyvinkin vakavaa. Hän kertoi taisteluistaan puutteita vastaan
elämänsä eri aikoina; kerran hän rupesi, samaan tapaan kuin Saimassa,
moittimaan meitä ylioppilaita puuttuvasta vakavasta isänmaanrakkaudesta
ja kyvyttömyydestä kieltäytyä yhteiseksi hyväksi. Vaan seuraavana
hetkenä hän taas oli lempeä ja lauhkea: esitti lämpösin sanoin maljan
Kellgrenille, puhui Ahlqvistista kuin maan parhaasta toiveesta, kehui
Tallgrenin runolahjoja j.n.e. Varmaa on, että hän taisi sekä hivellä
että puistella nuoria sydämmiä ja että ilon maljoja juotaessa monelta
kuuma kyynelkin vierähti.

Vielä muutamia päiviä myöhemmin saimme me ylioppilaat olla Snellmanin
seurassa. Hän väitti tarvitsevansa palstantäytettä Saimaan ja kehotti
meitä kirjoittamaan jotakin hauskaa. Me päätimme kirjoittaa runoja
valmiisiin loppusointuihin ja meille annettiin kaikille muutamia
säikeitä täytettäviksi. Siten kokoonkirjoitetut värssyt julaistiinkin
Saimaassa (1845 n:o 30) otsakkeella "Ylioppilasten impromptuja Laulun
jumalattarelle" ja esipuheeksi niille kirjoitti toimitus uutisen, että
joukko "helsinkiläisten laulunjumalatarten poikia on saapunut tähän
osaan maata perin isänmaallisissa tarkoituksissa oppia tuntemaan maata
ja sen kieltä" ja että he "luultavasti pitääkseen ruotsinkieltäkin
muistissaan olivat harjoitelleet hienostelurunojen sepitystä seudun
nuorten naisten johdolla"; siksi he nyt näiden runojen kautta tahtoivat
todistaa, että laulunjumalattaret vielä saattoivat heidän
uskollisuuteensa luottaa.

Saman päivän iltana olimme koolla ystävämme, Er. Karstenin luona
Lahdentakana, Siellä pisti jollekulle päähän perustaa jonkunlainen uusi
yhdistys, jolle Snellman, muistaakseni, ehdotti nimen "Pro Muntris
Nunibus" (hilpeiden kasvojen yhdistys). Ehdotus hyväksyttiin; Edvard
Strömberg,[13] jonka pohjaton kyky pitää leikillisiä puheita
oli seurojamme enin vilkastuttanut, valittiin yksimielisesti
puheenjohtajaksi; varapuheenjohtaja ja muut toimimiehet valittiin myös
ja seuran kunniajäseneksi pyydettiin Snellman. Siksi illaksi tämän
seuran perustamisesta oli meille suurta iloa eikä sillä mitään
pitempiaikaista oltu tarkoitettukaan.[14]

Vaan meidän oli jo aika lähteä Kuopiosta ja sen juhlista. Snellman oli
kyllä eräänä päivänä ehdottanut, että me jäisimme vielä kolmeksi
viikoksi Kuopioon lukemaan filosofiaa hänen edessään ja suomea
Ahlqvistin johdolla. Tästä ehdotuksesta ei kumminkaan totta tullut.
Toisen lukusuunnitelman laativat sitävastoin muutamat ylioppilaat.
Päätimme, Kellgren, Ahlqvist, Strömberg, Toppelius ja minä lähteä
elokuun alussa yhdessä Punkaharjulle, asettua siellä johonkin
talonpoikaistaloon muutamiksi viikoiksi ja perustaa pienen akatemian,
jossa suomea sekä muutakin vakavasti luettaisiin.

Tämä tuuma toteutui. Me kaksi Leppävirtalaista vetäysimme taas
hiljaisuuteen Kopolanniemeemme, odottaaksemme siellä toisia viikon
ajan. Kellgren ja Ahlqvist, joiden venheellä oli määrä saapua koko
matkan Kuopiosta, antoivat meidän odottaa vähän kauvemminkin kuin
sovittu oli. Vaan vihdoin kuului eräänä aamuna kolme pyssynlaukausta ja
me näimme toveriemme saapuvan purjeveneellä, mukanaan kolmantena
miehenä ystävämme Nestor Tallgren. Kalkkivenheessä he olivat Kuopiosta
saapuneet Leppävirtain kirkolle, jossa olivat pitäjän lukkarilta
saaneet lainaksi oikean purjesluupin -- sellaiset olivat siihen aikaan
hyvin harvinaisia Saimaan vesillä -- kulkeakseen Savonlinnaan, josta
Tallgrenin oli määrä tuoda se takaisin. Viipymättä me kaikin noustiin
sluuppiin; talosta otimme miehen mukaan avuksemme.

Siitä tuli ilonen vesimatka, joskin sillä oli pienet harminsakin.
Sluuppi oli huono, vanha ja vuotava, niin että yhden miehen myötään
täytyi vettä mättää. Saimaan kulkuväyliä ei vielä oltu viitotettu ja
Eklundin Suomen kartta oli meidän ainoa merikorttimme. Oli lakkaamaton
vastatuuli ja risteillä täytyi siis vesistöissä, joissa kuinka tarkoin
lie koetettukaan kiviä katsella, aivan myötään karahdettiin
salakareille. Venhe oli kehno eikä yhtään tottunutta merimiestä ollut
sitä hoitamassa: Kellgreniin me toki luotimme, hän oli sukkela ja
nopsakka kaikenmoisissa elemänvaiheissa. Nopeasti ei siis retkemme
kulunut Haukiveden selkiä ja salmia pitkin. Neljä vuorokautta sitä
matkaa kesti. Yötä olimme kerran eräässä torpassa, toisen kerran
purjeesta tekemässämme teltassa, kolmannen yön vietimme Rantasalmen
pappilassa eikä ruokaa eikä ilonpitoa puuttunut. Eväitä saimme
kievareista, herrastaloista ja talonpoikaistaloista. Mutta lopuksi me
siihen sittenkin kyllästyimme ja kun vastatuuli yhä kiihtyi, nousimme
Putkisalon rannassa Rantasalmella maihin, heitimme hyvästit
Tallgrenille ja jatkoimme kyytikärryillä matkaamme Savonlinnaan.

Katseltuamme Savonlinnan kaupunkia sekä ihailtuamme vanhaa Olavinlinnaa
-- joka siihen aikaan valitettavasti oli venäläisten sotilasvanhusten
kasarmina -- matkustimme edelleen Punkaharjulle. Minuun vaikutti tämä
kaivattu harju ensi näkemällä enemmän ihmettelyä kuin ihailua.
Punkaharju oli silloin äsken ruununpuistoksi ostettu eikä hotelli,
taikka metsänvartijanasunto, joksi sitä ensin kutsuttiin, ollut vielä
valmis. Ajoimme hiljaa pitkin koko harjua Punkasalmen lauttauspaikalle
ja soudatimme siitä itsemme ja tavaramme Kauvoniemen kylään, joka on
puolen virstan päässä lossista.

Tähän kylään oli pientä akateemista siirtolaamme neuvottu. Helposti
siellä asunnon saimmekin kahdessa vauraassa talossa, jotka olivat
puolen virstan päässä toisistaan: toinen oli pulskan lautamiehen
Kososen talo, toinen samannimisen, kirjallisuutta viljelevän
pitäjänmakasiinin hoitajan, joka oli edellisen setä. Toiseen taloon
asettuivat Kellgren, Ahlqvist ja Strömberg, toiseen Toppelius ja minä.
Aterioita söimme yhdessä: kolmena päivänä perättäin yhdessä talossa ja
sitten kahtena toisessa. Jalosti kilpailivat molemmat emännät
tarjotakseen meille yhä maukkaampia ruokia: siten ruoka päivä päivältä
parani ja me elimme oikein pulskasti. Kellgren piti meille kolmesti
viikossa oikeita luentoja Suomen kieliopista Castrénin edellisenä
syksynä Helsingissä pitämäin luentojen mukaan. Ahlqvist korjasi
suomalaisia kirjoitusharjoituksiamme ja suomenteli sillävälin
Runebergin Idyllejä ja ja Epigrammeja, jotka sitten jouluksi nimellä
"Runoelmia J. L. Runebergiltä" ilmestyivät painosta. Kun me väsyimme
työhön ja ilma oli kaunis, lähdimme selän yli Punkaharjulle, ihailimme
sitä sekä auringon että kuun paisteella, huvittelimme monella tavalla
ja toimme joskus palatessamme kotiin joitakuita heinäsorsia, joita
pyssymiehemme olivat saaneet ammutuiksi.

Siten me viisi miestä siellä yhdessä vietimme täyteensä kolmen viikon
ajan unhottumattoman hauskaa elämää. Hauska keskeytys oli, kun eräänä
päivänä kaikkien meidän yhteinen, omituinen ystävämme Sakari
Sakarinpoika (Cajander) tuli luoksemme, mukanaan nuo kolme runoniekkaa
Pietari Makkonen, Olli Kymäläinen ja Antti Puhakka. Loistavin kasvoin
saapui Sakarinpoika nyt Karjalasta, jonne hän oli matkustanat tuomaan
nuo kolme kansanrunoilijaa Helsinkiin. Herännyt harrastus
kansanrunoutta kohtaan oli näet monessa synnyttänyt halun saada
lähemmin tutustua noihin moniin suomalaisen kansanrunouden edustajiin
ja lahjakas pietarilainen maalari Buhovski, joka oleskeli Helsingissä,
odotteli heitä siellä saadakseen maalata heidän muotokuvansa. Matkalla
tahtoi Sakari hieman levätä meidän luonamme -- hän tunsi olopaikkamme
-- ja siitä olimme hänelle kiitolliset. Kokonaisen pitkän illan sekä
seuraavan aamun saimme kuunnella oikeata runonlaulantoa. Kanteleen
säestyksellä he osaksi vuoron päältä lauloivat omatekoisia laulujaan,
osaksi taas yhdessä -- pistivät hakan toisehen hakahan -- Kalevalan
lauluja ja muita. Erittäinkin minua miellytti Kylmäläisen lempeä,
suloinen laulu. Runoniekat jatkoivat sitten matkaansa Helsinkiin, jossa
viipyivät pitemmän ajan ja olivat suuren huomion ja pitkäin
sanomalehtikirjoitusten esineenä.

Elokuun viime päivänä hajaantui meidän Punkaharjunsiirtolamme. Toisessa
talossa asuvat toverit matkustivat silloin Karjalan kautta Kuopioon,
Toppelius ja minä viivyimme vielä pari viikkoa Kouvonniemessä. Siellä
kävi Carl Collan ja eräs toinen ystävämme, Aleks. Roos Viipurista,
meitä tervehtimässä, ja yhdessä sitten kaikin lähdimme Imatran kautta,
jonka silloin ensi kerran näin, Viipuriin. Siellä käväistiin vain
Monrepoota katsomassa ja sateisessa syysilmassa jatkettiin sieltä
kärryillä matkaa Helsinkiin, jonne saavuimme tasan kolmikuukautisen
poissaolon jälkeen.

Terveenä ja mieleltäni pirteänä, niinkuin yhdeksäntoistavuotias voi
olla, saavuin rakkaaseen Helsinkiini. Olin oppinut tuntemaan suuren
osan isänmaatani, saanut nähdä useita sen ihanimpia ja merkillisimpiä
paikkoja, oppinut ainakin jonkunverran sen omaa kieltä, tehnyt
tuttavuutta monen sekä vanhemman että nuoremman maan parhaan pojan
kanssa; -- tunsin mieleni rohkeaksi ja reippaana olin valmis elämän
taisteluun käymään. Suru ei painanut, ei edes siitäkään, että "viikset
vaan sais kasvamaan."

       *       *       *       *       *

Raitis, vilkas, nuortea elämä oli, kuten edellä olemme nähneet,
syntynyt sanomalehdistössä, kirjallisuudessa ja ylioppilasmaailmassa
1840-luvun puolivälissä. Mutta valtiollinen taivas rupesi yhä
entisestään synkistymään.

Pietarissa olivat Suomen kohtalot kenraalikuvernöörin, ruhtinas
Mentschikoffin käsissä, joka nautti keisari Nikolain suurinta
luottamusta. Uusi ministerivaltiosihteeri, kreivi Armfelt, oli aluksi
varovainen eikä uskaltanut vielä koettaakaan saada tahtoaan kuuluville.
Kenraalikuvernöörin sijainen Helsingissä Thessleff oli siivo ja
merkitystä vailla kuten ainakin; hän oli sitäpaitsi jo vanha. --
Senaatissa piti yhä voimakkaalla kädellä hallintoa L. G. v. Haartman.
Ostamalla 1842 erinomaisen salaperäisesti Anjalan tilan Suomen
valtiolle ja lahjoittamalla sen sukutilaksi ruhtinas Mentschikoffille
oli Haartman varmaksi lujentanut vaikutuksensa tämän luona -- ja ehkä
myöskin kiinnittänyt ruhtinaan lujemmin Suomeen -- ja hän saattoi siis,
melkein paikallisena itsevaltiaana, yksin edustaa hallituksen isällistä
huolenpitoa maan ja kansan parhaasta ja talossaan Elisabetintorin
varrella vastaanottaa kumartajain vapisevia joukkoja. Rahamuutoksensa
ja taloudelliset suunnitelmansa saattoi hän siis melkein
yksinvaltiaasti toteuttaa. Sittenkuin vero-, raha-, pankki-, ja
tulli-reformit olivat toteutetut, osoitti hän suurinta huomiotaan
teollisuuden edistämiselle ja kuolemattomaksi suurtyökseen saattoi hän
syystä sanoa syysk. 21 p:nä 1844 allekirjoitettua päätöstä Saimaan
kanavan rakentamisesta. -- Haartmannia vastaan koetti Elisabetintorin
toisella puolella asuva, lopulleen kallistuva Klinckowström vielä
viimeisiin asti säilyttää ruhtinaan luona nauttimataan suosiota ja
vaikutusta. Jos ei hän muuta kyennyt, niin koetti hän ainakin parhaansa
mukaan kuvata ruhtinaalle vaaralliseksi Saimaa, fennomaniiaa ja muita
aaveita ja näissä kauniissa pyrinnöissään hän todellakin onnistui. --
Eräs Klinckowströmin henkiheimolainen, vaikka nuorempi Mentschikoffin
suosikki, parooni Casimir v. Kothen, rupesi myös jo osoittautumaan
vaikutusvoimaiseksi. Oltuaan kenraalikuvernöörin kanslian päällikkönä
siirrettiin hän 1844 Viipurin läänin kuvernööriksi, päästäkseen siellä
tilaisuuteen kehittämään valtiomies- ja hallintomies-taipumuksiaan.
Rutto oli hän toimissaan, uskoi vahvasti omaan itseensä, luotti
ruhtinaan suosioon ja tämän kansliapäällikön, venäläisen C. Fischerin
ystävyyteen, joka mies hyvin paljo sekaantui Suomen asioihin. Ja noihin
ominaisuuksiinsa nojaten halveksi v. Kothen lakeja ja olevia oloja
ja toteutti niistä huolimatta kaikenmoisia tuumia, jotka hänen
päässään olivat syntyneet. Aristelematta hän siten ajoi hataroita
päähänpistojaan, vailla muuta päämaalia kuin halua loistaa suurena ja
mahtavana valtiomiehenä, mutta hän sekausi yhä pitemmälle noihin
omatekoisiin sokkeloihinsa. Sellaisen luonteen kasvava vaikutus ei
voinut olla mieliä huolettamatta. Kothenin ensimmäisiä merkkitekoja oli
Saima-lehden lakkauttaminen v:n 1846 lopussa, -- sitä tekoa pidettiin
yleensä hänen ansionaan. Ja samanlaisia tapauksia seurasi sitten
useampia.

Eipä ihme, jos näköpiiri tuntui pilviseltä.

Kotikaupunkini Helsinki edistyi nuoruuteni aikana monessa suhteessa
tasasesti ja varmasti. Aivan nopeaa se edistyminen tosin ei nytkään
ollut. Väkiluku ei tavallisesti lisääntynyt kuin pari sataa henkeä
vuodessa ja se oli 1840-luvun lopussa tuskin ehtinyt vielä yli
20,000:n. Kaupungin uudestaan rakentaminen ja kaunistaminen edistyi
miltei hitaammin kuin edellisellä vuosikymmenellä. Välttämättömimmät
julkiset rakennuksethan olivat jo suurimmaksi osaksi valmiit ja samoin
olivat jo tärkeimmät katu- ja järjestelytyöt suoritetut. Mutta
täydelleen ei toki seisauksissa oltu. Suurimmista 40-luvulla
suoritetuista järjestämistöistä ovat mainittavat Henrikinkatujen
väliset esplanaadit, Pohjoissataman rakentaminen, Katajanokan kanavan
valmistaminen, joka avattiin liikkeelle 1847, j.n.e. Jalkakäytäväin
kivitykseen ruvettiin maistraatin määräyksen mukaan v. 1846 käyttämään
n.s. Räävelin vuolukiveä; ja samoihin aikoihin saatiin ajotie Töölön
lahden ympäri valmiiksi. -- Julkisista rakennuksista oli Nikolainkirkko
vielä kesken; vuosina 1845 ja 46 siihen rakennettiin sivutornit ja
tapulirakennukset ja samoihin aikoihin siihen urut hankittiin.
Yliopiston kirjastorakennus sisustettiin vuosina 1843-44, n.s. uusi
klinikka rakennettiin samana vuonna ja anatomialliset sekä kemialliset
opintorakennukset Fabianinkadun varrella valmistuivat 1846. Entisen
Heidenstrauchin talon uudestaan rakentaminen ja järjestäminen
keisarilliseksi palatsiksi päättyi 1843 ja samoihin aikoihin valmistui
vahtitalo sekä siihen kuuluvat keisarilliset tallirakennukset. Jotenkin
samoihin aikoihin rakennettiin senaatintaloon lisäksi koillinen
siipirakennus ja vähän myöhemmin kaartin kasarmiin uusi sivurakennus.
-- Yksityinen rakennusyrittelijäisyys jatkui tyyneesti ja tasasesti.
Kaivopuistossa syntyi n.s. kylpylaitoksen etukaupunki, Punavuorille ja
Kämpille päin jatkettiin rakennuksia yhä pitemmälle, uusia taloja
rakennettiin uusien Henrikinkatujen varsille sekä niiden ja
"lammen" väliselle puutarhapellolle, samoin Esplanaadinkadun ja
Aleksanterinkadun varrelle. Useat suurehkot kivitalot Kauppatorin sekä
Uniooninkadun varrella ovat tällä ajalta, 40-luvun jälkimäiseltä
puoliskolta. Salaneuvos Walleenin rakennuttama Hagasundin huvila syntyi
samoihin aikoihin kaupungin edustaa kaunistamaan.

Toimeliaisuus liikemaailmassa ei kumminkaan ollut aivan suuri. Sen voi
päättää siitäkin, ettei, tilaston mukaan vuodelta 1844, Helsingissä
ollut kuin 5 osakeyhtiötä, ja niistäkin meni kaksi heti seuraavina
vuosina vararikkoon.

       *       *       *       *       *

Toimeliaasti, joskaan ei taloudelliseksi voitoksi, hoidettiin
Ulrikaborgin kylpyhuoneyhtiötä. Tämä laitos oli täydessä kukoistuksessa
koko 40-luvun ja 50-lukuakin aina itämaisen sodan aikoihin saakka.
Suurin joukoin siihen joka kesä saapui vieraita Venäjältä ja omasta
maastakin. Näiden vierasten pitkiä nimiluetteloja sekä asuntoluetteloja
julkaisi eri lisälehdissä H:fors Tidningar, tehden selkoa heidän
arvonimistään; siinä on ruhtinattaria, kenraaleja, sala-, valtio- y.m.
neuvoksia, kaikenarvoisia virkamiehiä sekä upseereja, kunniaporvareita
y.m. Nouseva Kaivopuiston etukaupunki ei hetikään riittänyt asunnoksi
näille kaikille; kylpyvieraita majoitettiin kaikkiin kaupunginosiin,
etäisimpiinkin. Kaupunkilaisilla oli heistä hyvää rahanansiota.
Helsinkiläiset oppivat pian korottamaan vuokriaan eikä ollut
harvinaista, että vuokralainen sai kesäajalta asunnostaan enemmän, kuin
hän koko vuodessa maksoi talonomistajalle. Varsinkin oli se aika
kultainen teollisuustuotteiden ja loistotavarain kauppiaille;
tullisuhteet vaikuttivat, että tavarat olivat Helsingissä huokeammat
kuin Pietarissa, Myymälät olivat ostajia täynnä ja aamusta iltaan
saivat kauppiaat apulaisineen levitellä silkkikankaitaan ja muita
muotiesineitään ruhtinattarille ja kenraalin rouville, joiden vaunut
ulkopuolella odottivat noita kallishintaisia ostotavaroita.

Kaivopuistoon keskittyi kaupungin koko elämä kesäiseen aikaan. Sen
itäiseen osaan rakennettiin huvila toisensa jälkeen. Ruhtinatar
Jusupoff rakensi 1842-43 göötiläistyylisen huvilansa, jonka hän nimitti
Rauhanniemeksi ja jossa hän monet kesät hiljaisuudessa asui kasvavan
poikansa kanssa, joka nyt joku aika sitten on kuollut Venäjän
rikkaimpana miehenä. Samoihin aikoihin nousi puistoon tuo kaunis,
ritariaikoja muistuttava "Kalliolinna", jonka asessori, tri J. Rabbe
rakensi. Tämän lämpösen isänmaanystävän, uutteran virkamiehen ja
lahjakkaan muinaistutkijan nimeen yhtyy Ulrikaporin loistavin aika.
Sillävälin kuin hänen ystävänsä, enin käytetyt toiset lääkärit,
Törnroth, Sjöman, Arnell ja v. Willebrand y.m. hoitivat koti- ja
ulkomaisten kylpyvierasten terveyttä, hoiti Rabbe, josta 1842 oli
tullut kylpylaitoksen intendentti, suurimmalla innolla ja kyvyllä sen
hauskuutta. Ilonen ja leikkisä hän oli luonteeltaan, mutta myöskin
pelottavan ankara ja päättäväinen, kun niin tarvittiin. Ja aina hän oli
aikusin ja myöhän saapuvilla valvomassa järjestystä. Rabbe on itse
eräässä puolittain leikkisässä kertomuksessa laitoksen toiminnasta
selittänyt, miten hän asemansa käsitti. "Intendentin toimesta on",
kirjoitti hän, "tullut tärkeä ministeripaikka, jonka tehtävänä on
sovittaa sekä itä- että länsimaisen sivistyksen eri harrastukset.
Intendentille on, paitsi varsinaista virkaansa, tullut velvollisuudeksi
olla isäntänä myöskin kylpylaitoksen tanssiaisissa sekä yleensä
huolehtia kylpyvierasten hauskuudesta, siten edistääkseen laitoksen
kukoistamista. Mutta juuri senvuoksi on tärkeää, että laitoksen
intendentti osaa useampia ulkomaan kieliä. Myöskin häneltä
vaaditaan iloista luontoa ja seurustelutaitoa. Usein tässä virassa
vielä sattuu seikkoja, jotka edellyttävät kekseliäisyyttä ja
itsensähillitsemiskykyä."

Kaivohuoneelle, sen aamu- ja iltakonsertteihin, sen tanssiaisiin ja
muihin huveihin turvautuivat kaupunkilaisetkin alinomaa, kun kesiään
kaupungissa viettivät. Siellä oli tavallisesti jotakin uutta ja hauskaa
nähtävänä ja kuultavana, ellei itse tahtonutkaan ilojen pyörteeseen
antautua.

"So leben wir alle Tagen", kirjoitti Hels. Tidn:ein kronikoitsija
heinäkuun lopulla 1846. "Aamusilla kokoontuvat kaikki kaupungin
merkkihenkilöt Kaivohuoneelle. Kylpyvieraat, joiden lukumäärä nyt on
200 (viimeksi tulleet ovat saapuneet Irkutskista asti Siperiasta)
juovat vähinerin kivennäisvesiään ja kävelevät sillävälin salissa ja
puistossa. Muut nauttivat virvokkeita tilavalla kuistilla taikka
puutarhassa ja kaikki kuuntelevat mielihyvällä soiton säveleitä.
Yhtäällä, pöydän ääressä, pelataan preferanssia, toisaalla pyörivät
keiliradan pallot jyristen ja keilinnostajan ääni kuuluu, kun hän
huutaa 'kahdeksan kovaa'. Joukko herroja ja naisia kävelee rantaan,
valkosten uintitelttain luo, josta toiset astuvat vastaan, kasvot
raikkaan veden tuoreutta kertoen. Niin kuluu aamupäivä. -- Klo 2
tavataan samat ihmiset päivällisissä, joko Seurahuoneella taikka
Kaivohuoneella. Kaunissointuinen orkesteri soittaa. Toimeliaat
edeskäyvät kantelevat vateja, lautasia, pulloja ja laseja:
samppanjakorkit paukkuvat, soiton säveliin sekaantuu puhuvain surina.
Jos hyvin käy, päättyy päivällinen kahdessa tunnissa: ellei, kestää
sitä tunnin tai puolen lisäksi. Sellaiset ponnistukset rasittavat
vankimpiakin miehiä. Täytyy ottaa päivällisunet ja sitä varten nyt
erotaan. Jos on sunnuntai- tai keskiviikkoilta, tavataan taas
kylpytansseissa. Siellä tanssitaan, nauretaan, juodaan, syödään,
ihaillaan niitä monia kauniita kasvoja, joita kesä on tänne
houkutellut, -- lyhyesti, pidetään lystiä. Ja ellei se sattumalta
huvita, silloin mennään näytäntöjä katsomaan. Herran päiviä täällä
Helsingissä vietetään. Se on hetken elämää; samppanjan ilo ei
huomisesta tiedä mitään." -- Vähän myöhemmin samana vuonna kirjoitti
sama lehti: "Kaikenlaisia huveja on joka päivä kaupungin viereisissä
ravintoloissa ja Suomen männyt ja harmajat kalliot katselevat vakavina
tätä huimaa menoa."

Näistä kuvauksista voi saada käsityksen siitä elämästä, jota
Helsingissä kesäaikaan vietettiin ja jonka keskipisteenä Kaivopuisto
oli.

       *       *       *       *       *

Mainitsin edellä myöskin Kaisaniemen. Kaisaniemeä ei voikaan unhottaa,
kun puhutaan Helsingin huveista 1840-luvulla. Kaivopuisto ja Kaisaniemi
olivat pääkaupungin keuhkot, joiden kautta se elämäniloaan hengitti.
Kaisaniemi oli, voisi melkein sanoa, kansallisten, Kaivopuisto
kansainvälisten huvien keskus. Mutta kun Kaivopuistossa elämä kesän
kuluttua sammui, jatkui sitä Kaisaniemessä läpi vuoden. Siellä oli
ylioppilailla iloiset huvinsa, siellä osakuntajuhlat melkein kaikki
vietettiin, siellä pidettiin väittäjäispäivällisiä ja tutkintokestejä
ja muita akateemisia juhlia. Omituinen miellyttävyyden tunne valtasi
mielen, näkipä sen kesällä taikka talvella. Emäntinä sitä kauan
hoitivat Katarina Wahllund ja Emilie Myhrman. Kun ravintola sitten
joutui toisiin käsiin, niin se herätti melkein surua. Tuota mielialaa
koetin (syksyllä 1854) tulkita eräässä Morgonbladetin kirjoituksessa ja
lainaan siitä nyt tähän, aikaa kuvatakseni, erään otteen.

Rakas oli Kaisaniemi meille kaikille, jotka siellä koskaan lienemme
olleet ja kaikki siellä tietysti ovat olleet, jotka vain lienevät
Helsingissä käyneet. Maan joka kulmalla on aina joku, -- tuomari,
lääkäri, opettaja, pappi tai muu -- joka nuorena ystäväinsä seurassa on
kävellyt Kaisaniemeen nauttimaan keväästä, laulusta, kahvista, ja
muusta, taikka on kesäisin syönyt siellä päivällisiä, taikka talvella
hankien läpi sinne kahlannut johonkin iltakestiin, taikka tutkinnon
suoritettuaan rientänyt juomaan lasin ystäväinsä seurassa, taikka on
ylioppilasjuhlissa siellä innostunut puheista ja maljoista ja
lauluista. -- -- --

On melkein merkillistä, kuinka ravintola voi voittaa sellaisen, ei
ainoastaan luottamuksen, vaan todellisen rakkauden kaikissa
kansanluokissa, nuorten ja vanhain, ylhäisten ja alhaisten, miesten ja
naisten, rouvain ja tytärten, isien ja poikien joukossa, ja voi tehdä
sen, vaikka se sijaitsee Suomessa, jossa ollaan hyvin arvostelevalla
kannalla.

Olipa yleisön mielestä melkein jonkunlainen viattomuuden leima tällä
ravintolalla, sellainen, jommoista mikään muu ravintola maassamme ei
ole saanut osakseen. Kaisaniemeen saattoi kuinka säädyllinen nainen
tahansa mennä, siellä saattoivat pienet pojat rankaisematta tilata
simapullon, siellä saattoi nuori mies esiintyä kuinka usein tahansa,
ilman että häntä siltä pidettiin ravintolasankarina; Kaisaniemestä
saattoi aviomies huoletta palata kotiinsa tarvitsematta peljätä
kotiripitystä; luulenpa, että pari, kolme hyvin tunnettua nuorta
naista saattoi ilman muita holhoojia Kaisaniemessä juoda kupin
kahvia. -- -- -- J.n.e.

Tätä hautapuhetta kehuttiin aikoinaan siitä, että se oikein tulkitsi
yleisen mielialan. Se olkoon kylliksi sanottu vanhan Kaisaniemen
kunniaksi.

       *       *       *       *       *

Huveista puhuessani voin nyt siirtyä kertomaan niistä puhtaasti
esteettisistä huvituksista, joista Helsingissä ylioppilasaikoinani
saatiin nauttia.

Mitä näytelmätaiteeseen ensiksikin tulee, niin alkoi sillä alalla
1840-luvulla erittäin vilkas ja loistoisa aika. Syksyllä 1840 saapuivat
näet herrat Th. Hornicke ja J. Reithmeyer saksalaisen oopperaseurueen
johtajina Helsinkiin, ja tuo seurue saattoi (näyttelemällä pari
kuukautta Turussakin) viipyä täällä seuraavaan kesään asti. Hornicke
näytteli itse aina sankarin osia oopperoissa: hän oli kuulunut Pietarin
saksalaiseen oopperaan, hänellä oli miellyttävä ääni ja hän oli vielä
parempi näyttelijä kuin laulaja; varmaankaan ei ole Helsingissä
senjälkeen esiintynyt sellaista Don Juania, Masanielloa, Fra Diavoloa,
Zampaa j.n.e. Toinen johtajista, Reithmeyer, oli jo menettänyt äänensä
ja esiintyi ainoastaan sivuosissa. Mutta hänellä oli neljä nuorta
tytärtä, jotka kauneudesta ja suloudesta keskenään kilpailivat. Eikä
muuta tarvittu, jotta yleisö pysyi lämpimänä: varsinkin oli kaupungin
nuoriso hurmaantunut. Vanhin sisarista oli primadonna, toinen lauloi
altto-osia, nuorimmat esiintyivät pienimmissä osissa. Kun katseltiin
tätä miellyttävää sisarryhmää, unhotettiin mielellään ne suuret
puutteet, jotka esitettyjä oopperoita muuten rasittivat sekä
kokoonpanon, että näyttämöllisen esityksen puolesta samoin kuin sen
huonoa orkesteria. Myrskyävällä mieltymyksellä kuunneltiin siten Don
Juan, Figaron häät, Sevillan parturi. Zampa, Norma, Fra Diavolo, Musta
Domino, Taikahuilu, Fidelio, Fenella, Romeo ja Julia y.m. Se ei ollut
vähäistä silloisiin oloihin katsoen. -- Helsingistä lähdettyään tuo
oopperaseurue pian hajaantui. Reithmeyerin perhe viipyi kumminkin vielä
useita vuosia Suomessa, esiintyi täällä muiden saksalaisten
taiteilijain konserteissa taikka tilapäisissä näytelmissä, kunnes
kaikki nuo neljä sisarta kiintyivät perhe-elämään. Vanhin meni
naimisiin oopperan kapellimestarin kanssa ja toinen järjestyksessä
naitiin Porvooseen, jääden tri G. Wallgrenin puolisona koko ijäkseen
Suomeen. -- Myöskin herra Hornicke yritti vielä kerran, keväillä 1844,
palauttamaan entiseen loistoonsa noita mainioita Helsingin päiviä: hän
saapui tänne kahden sisaruksen Reithmeyerin ja muutamain muiden
Pietarin oopperan jäsenten kanssa ja esitti täällä muutamia suuria
oopperoita. Vaan hän ei ollut enää itse entisessä kunnossaan, eikä
olleet hänen seuralaisensakaan. Jo kolmen viikon perästä huomasi hän
viisaammaksi lähteä Suomesta pois, eikä hän sen jälkeen tänne koskaan
palannut.

Tämän oopperaseurueen poislähdettyä kesällä 1841 jäi Helsinki lähes
kahden vuoden ajaksi vaille kaikkia teaatterinäytäntöjä. Joskus vain
oli joku tilapäinen näytäntö milloin Seurahuoneella, milloin
teaatterissa. Niitä järjesti pietarilainen koomikko C. Mohr muutamain
muiden saksalaisten näyttelijäin ja neitien Reithmeyerein avulla.
Mainita voi myöskin, että eräs ohikulkeva pieni ranskalainen
teaatteriseurue antoi täällä kaksi vaudevillenäytäntöä, joissa oli
täydet huoneet ja suuri innostus.

Mutta 1843 koittivat taas paremmat ajat. Toukokuun puolivälissä sinä
vuonna saapui Tukholmasta kuuluisa taiteilijapari Torsslow, joka
helsinkiläisille oli tuttu käynnistään v. 1838, ja heidän mukanaan tuli
koko henkilökunta Tukholman Djurgårdteaatterista. Silloin saatiin nähdä
kokonainen sarja sen ajan uusia, suuria draamoja ja huvinäytelmiä,
kuten Buhverin "Kardinal Richelieu", Scriben "Vesilasi" ja "Parjaus",
Duman "Kean" j.n.e. ja ne esitettiin pääosiltaan hyvin ansiokkaasti. Se
oli loistava, mutta valitettavasti lyhyt näytäntökausi, sillä jo kolmen
viikon perästä matkusti seurue pois.

Kesällä samana vuonna esiintyi täällä vielä kolmen viikon kuluessa
tukholmalainen hra Edvard Stjernström ynnä muutamia muita
kuninkaallisen teaatterin näyttelijöitä, m.m. kuuluisa koomikko
Sevelin. He esittivät, paitsi pienempiä kappaleita, Hugon "Hernanin" ja
Molièrin "Saiturin" y.m.

Ja syksyllä samana vuonna 1843 saapui Helsingin teaatterihuoneeseen,
jota kesällä oli perinpohjin korjattu, Fredrik Delandin johdolla
melkein sama ruotsalainen teaatteriseurue, joka oli ollut täällä
Torsslowin mukana, ja suurella menestyksellä tämä seurue nytkin
esiintyi. Se, joka silloin oli nuori, muistaa näytäntökauden 1843-44
hyvin hyvästi. Kolme vuotta oli oltu ilman teaatteria ja siksi
nautittiin sitä täyteläämmin. Deland, etevä koomikko, ei tosin vielä
ollut maineensa kukkuloilla, eikä hänen seuralaisensa olleet ensi
luokan kykyjä. Mutta oli kumminkin sellaisia, kuin herrat Broman ja
Osk. Andersson sekä neidet Lindmark ja Asplund, jotka sitten pitemmäksi
ajaksi jäivät Suomeen. Me nuoret olimme innoissamme, nauroimme ja
taputimme käsiämme huvinäytelmille. Mutta annettiin vakavampiakin
kappaleita, kuten Oehlenschlägerin "Aksel ja Valborg" sekä "Corregio",
Shakespearin "Hamlet", Schillerin "Ryövärit", Delavignen "Don Juan
Itävaltalainen", Kotzebuen "Ristiretkeilijät" sekä (Torsslowin
mukailema) "Kustaa Vaasa" ynnä useampia pienempiä kappaleita.
Helmikuussa 1844 läksi Deland seurueineen Turkuun, esiintyäkseen siellä
kesään asti.

Siitä ajasta asti on Helsingissä miltei säännöllisesti joka talvi,
pitemmän tai lyhyemmän ajan kuluessa, ollut ruotsinkielisiä
teaatterinäytäntöjä.

Talvella ja keväillä 1845 esiintyi teaatterissa Djurströmin seurue,
jonka ohjelmisto kumminkin oli huononlaisesti valittu, joten
teaatterissa kävi vähänpuoleisesti väkeä.

Seuraavana kesänä käväsi Torsslow taas pienen seurueen kanssa
Helsingissä, antaen viisi näytäntöä, ja jo lokakuussa samana vuonna
saapui tänne Fredr. Deland tutun henkilökuntansa kanssa, jossa
kumminkin muutoksia oli tapahtunut. Ohjelmisto oli nyt myös uusi.
Annettiinpa Shakespearin "Othellokin" ja "Don Desar de Bazono"
esitettiin maassamme ensi kerran. Aug. Blanchen draamallinen
kirjailijakausi oli nyt alkanut ja useita hänen huvikappaleitaan
saatiin nähdä sekä ihailla Delandin koomillista kykyä niitä
esittäessään. Mutta erittäin merkilliseksi tämä näytäntökausi kävi
syystä, että nyt ensi kerran kotimaisia kappaleita Suomessa esitettiin.
Jouluk. 12 p. 1845 näyteltiin Fr. Berndtsonin kirjoittama 2-näytöksinen
laulukappale "Friarn från Åbo" (Kosija Turusta); sitä päivää pidettiin
kotimaisen näytelmätaiteen syntymäpäivänä. Tuon pienen kappaleen
taiteellisesta arvosta ei ollut tosin paljoa sanottavana. Mutta
saatiinhan siinä kuulla tutuilla sävelillä laulettuja kupletteja,
muutamia viittauksia paikallisiin oloihin, saatiin nähdä tuttu
Kaisaniemen ravintola ja sen edustalla muutamia lyyryotsaisia
ylioppilaita -- itse kappaleen tekijääkin siellä eräs hyvin maskeerattu
pitkä näyttelijä esitti -- eikä enempää tarvittu. Ihastus ja
kansallinen tyytyväisyys oli suuri. Kerran toisensa perästä kappale
annettiin ja suosionosotukset olivat vilkkaat. Vähän sen jälkeen otti
herra Deland näytelläkseen myöskin Runebergin "Maalaiskosijan": mutta
sen tunsivat jo kaikki, se oli 1834 ollut Morgonbladetissa, siinä ei
ollut kupletteja eikä Kaisaniemikuvia, joten tätä "kosijaa" kohtaan
oltiin paljo kylmäkiskoisempia. Vielä sama seurue, ennen lähtöään
täältä Turkuun helmikuussa 1846, esitti saman Berndtsonin sepustaman
pienen ilveilyn "Kamreeri Tullbomin viimeiset seikkailut".

Myöskin kesällä 1846 kävi Helsingissä ruotsalaisia näyttelijöitä,
kävipä kuninkaallisen teaatterin etevimpiäkin. Etevä traagikko N. W.
Almlöf kävi silloin ensi kertaa Suomessa ja hän esiintyi parin viikon
kuluessa "Hamletissa", "Ryöväreissä"; mukana oli koomikko Jolin, joka
esiintyi muutamissa osissa kappaleissaan. Seuraavana talvikautena
1846-47 oli teaatteri Pierre Delandin hallussa, joka kerran ennenkin
(1839-40) oli ollut Helsingissä. Hänellä oli eteviä näyttelijöitä
mukanaan ja hänen onnistui melkein yhtä suuressa määrin kuin veljensä
Fredrikin voittaa helsinkiläisten suosion. Ohjelmisto ei kumminkaan
sisältänyt paljoa uutta, ja sekin oli Pariisin bulevardinäytelmäin
keinotekoista laatua. Seurueen menestystä lisäsi sangen suuressa määrin
kaksi uutta kotimaista kappaletta, nim. kaksinäytöksinen "Per och Pål",
jonka sanat oli sommitellut Reinh. Frenckell ja musiikin R. v. Boningh,
ja Berndtsonin kolminäytöksinen "Enleveringen" (Morsiamen ryöstö),
johon niinikään sama Boningh oli säveleet tehnyt, mutta joka ei niin
hyvin onnistunut.

Seuraavana talvena oli taas Fredr. Deland täällä ja näytteli
alkuperäisiä ruotsalaisia, varsinkin Blanchen kappaleita. Dahlgrenin
"Vermlänningarne" oli silloin uusi ja herätti myrskyistä suosiota.
Tänäkin vuonna saatiin nähdä kaksi alkuperäistä kappaletta, nim. J. A.
von Essenin "Skärgårdsflickan" (Saaristolaistyttö), joka suomalaisilla
kuplettisävelillään viehätti, sekä taas F. Berndtsonin kolminäytöksinen
laulukappale "I det gröna" (Luonnon helmassa), jota myös menestyksellä
näyteltiin.

Syksyllä antoi saksalainen näyttelyseurue A. Kohlerin johdolla täällä
parin kuukauden kuluessa pienempiä huvi- ja laulunäytelmiä, joihin
usein oli sovitettu silloin 14-vuotiaan, yleisön lemmikin, Alina Frasan
soolotansseja. Ja talveksi saapui teaatteriin taas vuorostaan Pierre
Deland, jolle näytäntökausi nyt kävi erittäin edulliseksi. Useita
kappaleita näyteltiin 4, 5 ja 6:kin kertaa. Uusista kappaleista oli
huomattava Hertzin "Kuningas Renen tytär". Ruotsalaiset ilveilyt
miellyttivät sentään enin. Kotimaisten kappalten lukumäärä kasvoi:
N. H. Pinellon mukailema Heibergin "Kesäyö", johon säveleen oli tehnyt
C. Greve, kesti kuusi iltaa. Reinh. Frenckell antoi näyteltäväksi kaksi
pikku kappaletta, "Vangittu leijona" ja "Luutnantin onni", joiden
lisäksi esitettiin nimettömän kotimaisen naiskirjailijan 2-näytöksinen
ilveily, "Nuori kesäleski".

Moneen vuoteen ei oltu Helsingissä saatu kuulla ollenkaan
oopperamusiikkia. Kesäkuussa 1849 saapui tänne vihdoin suuri
saksalainen seurue hra Gehrmannin johdolla. Seuruetta oli,
orkesterineen ja palvelijakuntineen, noin 70 henkeä ja se vieraili nyt
täällä kuukauden, -- ei enempää, vaan silloisiin oloihin se oli
ilahduttavaa sekin. Joka päivä oli teaatteri täysi -- kylpyvieraat
olivat näet muun yleisön lisäksi sitä täyttämässä -- ja mieltymys
oli yleinen. Oopperan primadonna oli koko kuuluisa laulajatar,
nti Krüger-Fürth, ja miespuolisia äänivaroja oli myös hyviä. Suuria
oopperoita esitettiin, kuten Stradella, Lucretia Borgia, Romeo ja
Julia, Fra Diavolo, Norma, Martta, Rykmentin tytär, Zampa, Belisar,
"Vapaa-ampuja", "Valkonen rouva", "Undine" y.m. Tuo loistava menestys
houkutteli hra Gehrmannin vielä seuraavaksi vuodeksi tänne. Ja entisten
oopperain lisäksi saatiin nähdä Hugenotit, Don Juan, Lucia di
Lammermoor, Robert Normandialainen, Fenella, Taikahuilu y.m.
Näytäntökautta kesti kuusi viikkoa, vaan se ei ollut nyt johtajalle
niin edullinen kuin edellinen.

Gehrmannin seurueen lähdettyä 1849 saapuivat tänne Tukholmasta
näyttelijät Georg Dahlqvist ja Edv. Stjernström, jotka teaatterissa
antoivat muutamia dramaattisia lausunto-iltamia.

Talvella 1849-50 esiintyi täällä C. G. Kessler, joka ennen oli kuulunut
Fredr. Delandin joukkoon ja nyt oli ottanut tämän seurueen
johdettavakseen. Mutta useita eteviä näyttelijöitä puuttui nyt
seurueesta, eikä ohjelmistokaan ollut mikään erinomainen. Oli kumminkin
taaskin esitettävänä muutamia kotimaisia kappaleita, kuten pari N. H.
Pinellon mukailemaa laulukappaletta, jotka molemmat Greve oli
säveltänyt, sekä tapetintekijä J. F. Galetskin pikkukappale
"Kaksikymmentä kopeekkaa hopeassa", joka suurimman menestyksen
saavutti. Kotimaisiin kappaleisiin kuuluivat tällä näytäntökaudella
vielä nimettömän tekijän (S. A. Steningin) ilveily "Prosessi" sekä
F. Berndtsonin "Kylpytanssiaiset", jotka kappaleet kumminkaan eivät
menestyneet. -- Seuraavana syksynä saapui taas Pierre Deland antamaan
näytäntöjä koko talvikaudeksi 1850-51.

Näin olen vuosikymmenen loppuun asti seurannut Helsingin
teaatterihuveja. Kuten on näkynyt, oli teaatteri myötään sisään ja ulos
muuttava hyyryläinen; tuskin lie ollut ajatustakaan, että sillä olisi
omaa, lujaa kotimaista pohjaa. Tosin kyllä aina 40-luvun puolivälistä
saakka silloin tällöin nähtiin sanomalehdissä tehtävän jokunen
haaveellinen, unikuvainen ehdotus, että oma, suomalainen teaatteri
olisi aikaansaatava; mutta mitä ehdottajat silloin kotimaisella,
suomalaisella teaatterilla tarkoittivat, siitä ei oltu selvillä. Noita
kotimaisia näytelmäkappaleita, joita silloin tällöin annettiin,
pidettiin, vaikka niillä olikin hyvin vähän kirjallista merkitystä,
kumminkin jonkunlaisen kotimaisen toimeliaisuuden taimina
näytelmätaiteen alalla. Harrastus kasvoi sitten nopeasti ja
vaatimukset myöskin. Varsinkin oltiin tyytymättömiä kaupungin
teaatterihuoneeseen. Jo ainakin v:n 1845 lopulla pitivät teaatterrin
ystävät täällä kokouksia neuvotellakseen uuden teaatteritalon
aikaansaamisesta. Silloin ei neuvotteluista sen enempää syntynyt,
eikä vielä seuraavillakaan kerroilla. Mutta hyökkäyksiä vanhaa
teaatteritaloa kohtaan jatkui yhä, vaan teaatteritalon johtokunta, joka
hyvin huolellisesti valvoi liikkeensä pystyssä pysymistä, väitti niitä
aina aiheettomiksi. Aika-ajoin se korjasi, siisti ja laajenteli tuota
vanhaa "rojuaan" -- joksi sitä haukuttiin -- ja sitten sen kauan
onnistuikin estää uuden näyttämön kodin syntymistä. Milloin jatkettiin
teaatteritaloa eteenpäin, milloin taaksepäin, -- mutta pilkkaajat
sanoivat, että kun tuo talo astuu yhden askeleen eteenpäin, niin se
samalla astuu kaksi askelta taaksepäin. Niinpä esim. kesällä 1849
siirrettiin näyttämöä siksi paljon taaksepäin, että noin 200 uutta
paikkaa saatiin saliin; parterri uusittiin, uusia näyttämötarpeita
hankittiin, uusia tulisioja ja uusia pukuhuoneita samoin, j.n.e. Ja
taas saatiin vaatijat joksikin ajaksi vaikenemaan ja yleisön tärkeimmät
vaatimukset tyydytettiin.

Kotimaisen näytelmätaiteen oireitakaan ei ollut vielä huomattavissa.
Näyttelijöinä ei tietääkseni yhtään suomalaista esiintynyt muuta kuin
tilapäisissä seuranäytelmissä. Sellaisia silloin tällöin annettiin
jotakin hyväntekeväistä tarkoitusta varten. Niinpä uskalsi joukko
taiteenharrastajia maaliskuussa 1849 esittää teaatterissa oopperankin,
"Sevillan parturin". Pääosia lauloivat siinä neidet B. Boije ja H.
Falkman, herrat R. v. Böningh, R. Frenckell, N. Kiseleff ja Graefflé
(täällä asuva ranskalainen kieliopettaja); orkesteria johti Venäjän
palvelukseen antautunut ruotsalainen luutnantti Wikström. Ooppera
annettiin kolmasti yleisön suureksi hauskuudeksi. Tuo menestys kehoitti
jatkamaan näitä dramaattisia yrityksiä ja melkein sama näyttelijäjoukko
antoi seuraavana vuonna maaliskuussa Donizettin "Lemmenjuoman". Tällä
kertaa olivat pääosat nti Falkmannin, hra Aug. Tavaststjernan, R.
Frenckellin ja W. Brummerin käsissä. Viisi kertaa he esiintyivät ja
yleisön suosion- ja kiitollisuudenosotukset olivat vilkkaat. Samoihin
aikoihin, 1850, esitettiin teaatterissa kerran ranskankielinenkin
seuranäytelmä; jo ennenkin oli suljetuissa piireissä ranskankielistä
näytelmätaidetta täällä harjoitettu.

Teaatterinäytäntöjen antamisesta suomeksi tehtiin kyllä silloin tällöin
joku hämärä tulevaisuudenehdotus sanomalehdissä. Mutta muulla tavoin ei
tätä tuumaa minun tietääkseni toteuttamaan ryhdytty, kuin että P.
Hannikaisen onnistunut huvinäytelmä "Silmänkääntäjät", (joka ensiksi
oli ilmestynyt painettuna "Kanavassa") esitettiin seuranäytelmänä
Lappeenrannassa maaliskuulla 1848.[15] Tätä tapausta pidettiin syystä
merkillisenä ajan ilmiönä; ensimmäinen alkuperäinen suomenkielinen
kappale silloin näyttämöllä esitettiin. Joitakin alkuperäisiä
dramaattisia teoksia oli kyllä jo aikusemmin kirjoittanut majuri J. F.
Lagervall, kuten "Ruununlinnan", "Joosepin", "Juditin" j.n.e., mutta ne
eivät olleet näyttämölle soveltuvia.

       *       *       *       *       *

Ei ollut säveltaidekaan näihin aikoihin maassamme paljo lujemmalla
pohjalla kuin näytelmätaide. "Musiikkia ja yleensä taidetta", niin
valitti Topelius 1846 Hels. Tidn:ssä, "ei vielä Suomessa tunnusteta
yleiseksi sivistyksen välikappaleeksi: sitä ei tee valtio eikä
yksityiset". Valtion toimi säveltaiteen hyväksi rajoittui siihen, että
se yliopistossa piti varsin huonopalkkaisen soitonopettajan. Mutta
yliopiston soitannonopettaja oli siihen aikaan onneksi mies sellainen
kuin Fredrik Pacius. Hän oli koko olennoltaan todellinen taiteilija ja
osasi käytettävinään olevilla pienillä apuneuvoilla toki aina luoda
jotakin ja pitää musiikkia hengissä. Monella taholla Helsingissä tätä
taidetta lämpösesti harrastettiin ja ainakin yhdessä talossa, silloisen
konsuli Borgströmin, oli säveltaiteilijoilla aina vieraanvarainen koti.
Mutta jos mieli saada toimeen joku julkinen konsertti, silloin täytyi
johtajan etsiä sekä laulajat että soittajat taiteenharrastajain
muuttelevista piireistä ja kasarmien soittokunnista.

Kesäisin oli kyllä Kaivohuoneella olemassa pieni saksalainen orkesteri,
-- jota ensi aluksi johti hra Neuman, sitten hra Löwe, -- mutta se
hajaantui aina kylpykauden loputtua eikä siitä siis ollut talven
taideharrastuksille mitään hyötyä. Syksystä 1845 koetti hra Ganszauge,
joka silloin tuli Kaivohuoneen soittokunnan johtajaksi, tehdä siitä
Helsingille pysyvän orkesterin, jossa oli noin 12 miestä, ja hän otti
harjoittaakseen joitakin suomalaisiakin oppilaita. Mutta tästä
yrityksestään täytyi hänen, riittävän taloudellisen kannatuksen
puutteen takia, luopua jo 1848.

Väsymättä jatkoi kumminkin Pacius tointaan musiikin hyväksi. Tilattuja
"musiikki-iltamia" pani hän toimeen joka talvi ja oli niissä vaihteleva
ohjelma, oli laulu- ja soittonumeroita. Ja syksyllä 1845 tapahtui iso
edistysaskel, kun perustettiin n.s. "Simffoniiayhdistys", joka sitten
Paciuksen johdolla useina vuosina otti tilatuissa konserteissa
esittääkseen suurempia musiikkiluomia. Pääsiäisjuhlan aikana esitettiin
nyt useina vuosina oratorioita -- Spohrin "Vater Unser" 1841, saman
"Die letzten Dinge" 1844, Mendelssohnin "Paulus" 1847. V. 1848 syntyi,
aina vain Paciuksen johdolla, "Lauluyhdistys", johon kuului naisia ja
miehiä, ja se antoi silloin julkisia konsertteja, joissa suuria luomia
saatiin kuulla: niinpä helmikuulla 1849 Fel. Davidin ode-simffonia
"Erämaa".

Suuressa määrin korottivat musikaalista sivistystä tietysti ne monet
suuret oopperat, joita saksalaisten matkustavain seurueiden
näytännöissä aika-ajoin saatiin kuulla, ja joista jo olen kertonut. Ja
niinikään kävi Helsingissä joka kesä -- se on luettava pääasiallisesti
lukuisain ulkomaalaisten kylpyvierasten ansioksi -- joukko mainioita
ulkomaisia säveltaiteilijoita, jotka eivät hävenneet täällä esiintyä.

Ensimmäisenä näistä suurista taiteilijoista mainitsen _Jenny Lind'in_.
Jo 1843 kesällä saapui hän Suomeen. Hän oli silloin aivan nuori, vasta
22 vuoden ikäinen, eikä hän ollut vielä koskaan esiintynyt julkisesti
Ruotsin rajojen ulkopuolella. Mutta Ruotsissa oli hänen nimensä jo
kuuluisa ja tunnettiin se Suomessakin. Yleisellä jännityksellä hänen
tuloaan siis odotettiin ja koko kaupunki oli nuorta laulajatarta
vastassa rannassa, jossa sotilassoittokunta häntä tervehti. Hän viipyi
Helsingissä lähes kaksi viikkoa, antoi täällä heinäkuun lopulla kaksi
konserttia, esiintyi vielä viulunsoittaja J. Gyhn konsertissa sekä
yksityisissä illanvietoissa, joissa häntä tulisesti ihannoitiin.
Hänen konserttinsa Seurahuoneen suuressa salissa eivät olleet
tavallisten laulajaisten tapaiset. Yhtä myrskyäviä suosionosoituksia
oli ehkä moni muu saanut osakseen, mutta kyyneleitä melkein joka
kuulijan silmässä ei ennen oltu nähty. "Hän on mitä neitseellisimmän
taiteen ihanin edustaja", lausui suuri Meyerbeer samoihin aikoihin
tästä laulajattaresta, ja siinä kai hänen ihmeellinen viehätysvoimansa
pillikin. Sen jälkeen en enää koskaan saanut kuulla Jenny Lindiä enkä
ole koskaan kuullut mitään, joka niin olisi sydämmeeni käynyt, kuin
hänen laulunsa.

Runoilijamme virittivät lyyrynsä laulajatarta ylistääkseen. Berndtson
omisti hänelle ylevän runon "Laulun voima" ja jumaluusopin professori
B. O. Lille toivotti häntä takasin tulemaan Suomeen lämpöisillä
runoilla, jotka päättyivät säkeisiin:

    Vaikk' kuluis vuotta kymmenen
    Me sua ootamme!

Mutta hän ei valitettavasti palannut koskaan.

Muista taiteilijoista, jotka meitä 1840-luvulla opettivat ihailemaan
säveltaidetta, mainitsen ainoastaan muutamia nimiä. Ensi siassa
kumminkin etevän belgialaisen viulunsoittajan Jules Ghyn, joka saapui
tänne kesällä 1843 ja täällä myöskin meni naimisiin (neiti Wulffertin,
kaupungin sotilaspäällikön tyttären kanssa); mainittuna vuonna ja sitä
seuraavina vuosina saatiin siis kuulla hänen soittoaan useissa
konserteissa; mutta sittemmin hän tuli mielisairaaksi ja kuoli
Pietarissa 1848. Hänen jälkeensä esiintyi täällä useita ensi luokan
viulunsoittajia: Miska Hauser, tsekkiläinen syntyjään, esiintyi
joulukuussa 1844, ja nuo molemmat laajalti kuulut taiteilijat: H. V.
Ernst (1847) ja Henri Vieuxtemps (1849). Näiden arvoinen oli melkein
belgialainen sellonsoittaja Francois Servais (1845): nerokas nuori
pianonsoittaja Sophie Bohrer, joka antoi neljä konserttia perättäin
1848; sekä laulajattaret nti Fink-Lohr (1842, 44 ja 45) ja rva
Henriette Nissen-Salomon, joka kävi täällä syksyllä 1850. Vielä voidaan
luetella seuraavat: sellonsoittaja C. Schubert (1841 ja 1850). Gip.
Bomberg (1842 ja 1847) ja tunnettu tanskalainen Chr. Kellermann (1850);
sellonsoittajat Prospero di Manara (1849), Parys (1849) ja O. v.
Köningslöw (1850): pianonsoittajat J. Promberger (1842 ja 1847), E.
Meyer (1844), Anna Römer (1845), Carl Rongsted (1845-46), C. Achenbach
(1846), Aug. Mahler (1846); laulajattaret neidet Bervald (1842), Math.
Gelhaar (1843 ja 1845), Henr. Möller (1845), rouva Lelorrain (1848),
rouva Maria Vollmer (1849); laulajat Ricciardi (1842 ja 1847), Jul.
Günther (1845) ja Giordani (1850): harpunsoittaja Pratté (1843 ja
1850); urkujensoittaja G. Günther (1841, 1844) -- jättäen mainitsematta
joukon vaatimattomampia konsertinantajia.

Kotimaiset konserttitaiteilijat olivat harvinaisia. Kumminkin
saatiin tuota aikoinaan kuuluisata laulajatarta Johanna v. Schoulzia
vielä v. 1841 kuulla parissa konsertissa; vieläpä 1849 rouva
Brandinakin. Myöskin Betty Boije, joka sittemmin siirtyi Tukholmaan
oopperalaulajattareksi ja meni naimisiin Isidor Dannströmin kanssa,
antoi täällä vuosina 1847-50 joukon konsertteja. Edellämainittu Aug.
Tavaststjerna, jonka kaunista ääntä jo kauan oli ihailtu, rupesi
40-luvun lopulla, luovuttuaan soturinvirasta, silloin tällöin antamaan
konsertteja. Ja kotimaisten joukkoon lienee sitäpaitsi luettava
saksalainen Conr. Greve, joka kauan oli soittotaidetta harjoittanut
Turussa ja antanut vuosina 1846-50 Helsingissä joukon konsertteja,
johtaen itse orkesterissa omia sävellyksiään.

Säveltäjiä oli Suomessa vielä vähemmän kuin esittäviä taiteilijoita.
Paitsi mitä Pacius ja tänne koteutunut saksalainen Greve esittivät, ei
suomalaista sävelkirjallisuutta koko vuosikymmenen kuluessa esiintynyt;
muuta, kuin Goethen ballaadi "Elvköning", jonka Aug. Engelberg 1841 oli
säveltänyt (hän oli maailman murjoma maisteri, joka sitten v. 1850
hukkui Aurajokeen); F. A. Ehrströmin 1846 julkaisema "Neliäänisiä
lauluja", joiden joukossa oli "Lähteellä", "Joutsen" ja muutamia muita
jo paljo ennen tunnettuja lauluja: sekä pari vihkoa Axel Gabr.
Ingeliuksen lauluja pianolle ja samanlainen vihko Carl Collanilta, --
nämä molemmat miehet esiintyivät vuosina 1846 ja 47 ensi kerran
säveltäjinä. Siinä oli kaikki.

Kuvaamataiteille koitti parempi aika, kun Taideyhdistys perustettiin.
Jo enemmän kuin kymmenen vuoden kuluessa oli tehty useita, milloin
hämärämpiä, milloin tarkkapiirteisempiä ehdotuksia tällaisen seuran
perustamisesta ja tammik. 27 p. 1846 se vihdoin syntyi. Silloin
pidettiin, salaneuvos C. Walleenin ollessa puheenjohtajana,
ensimmäinen kokous yliopistolla, säännöt hyväksyttiin ja osakkeita
ruvettiin keräämään. Varsinainen perustava kokous pidettiin
puoltatoista kuukautta myöhemmin suuriruhtinas Aleksander
Aleksandrovitsin (sittemmin Aleksanteri III:nen), ensimmäisenä
syntymäpäivänä, maalisk. 10 p:nä, joka päivä sitten määrättiin
yhdistyksen vuosipäiväksi. Yhdistyksen johtokuntaan valittiin tuossa
tilaisuudessa puheenjohtajaksi salaneuvos Walleen sekä jäseniksi
professorit 1. Ilmoni ja J. J. Nervander, konsuli H. Borgström
(rahastonhoitaja) ja insinööri M. v. Wright, Nimeksi pantiin pian
"Suomen taideyhdistys", -- ensiksi oli ajateltu nimeä "Taideyhdistys
Helsingissä".

Vähää ennen Taideyhdistyksen syntymistä oli kumminkin maassamme
tapahtunut ja tehty yhtä ja toista, joka oli omiaan herättämään
taideharrastusta Suomessa. Lokakuulla 1845 oli yliopiston
piirustussalissa ollut järjestettynä Helsingin ensimmäinen
taidenäyttely. Tässä näyttelyssä olivat näytteillä olleet nuo
edellämainitut, ylioppilaskunnan kootuilla varoilla ostamat kipsiset
veistokuvat sekä erinäisiä piirustussaliin kuuluvia kipsikuvia ynnä 11
vanhempaa ulkomaalaista öljymaalausta, joita eräs belgialainen
kauppamatkustaja oli tänne myötäviksi tuonut. Eikä tuo pieni näyttely
ollut tarkotettua vaikutusta tekemättä; se oli herättänyt varsin
yleistä harrastusta. Samassa kuussa oli Rob. Wilh. Ekman, oleskeltuaan
monta vuotta ulkomailla, saapunut Turussa käymään, tuoden mukanaan m.m.
erään kotimaista aihetta, kohtausta "Hirvenhiihtäjistä", esittävän
taulun. Ja hänet vastaanotettiin siellä niin lämpösesti, että hän
sitten jäikin koko loppuijäkseen Turkuun, luoden siellä atelierissään
vielä paljo teoksia. Tämän taiteilijan vaikutuksesta oltiin jo Turussa
aikeessa perustaa erityinen taideyhdistys, vaikka tästä tuumasta
sitten, kun Helsingin taideyhdistys syntyi, luovuttiin ja Turun
yhdistys liittyi haaraosastona siihen. Myöskin yliopisto oli samana
syksynä tehnyt jotakin edistääkseen kaunotaiteita: se oli
piirustussaliinsa ostanut joukon satunnaisesti kaupan olevia vanhempia
tauluja, niiden joukossa kuusi suomalaisen maalarin Lauraeuksen taulua.

Mitä nämä valmistavat herätykset lienevät vaikuttaneet, sitä on nyt
vaikea sanoa, mutta varmaa on, että kun Taideyhdistys maalisk. 10 p:nä
1847 vietti ensimmäistä vuosipäiväänsä ja avasi ensimmäisen
näyttelynsä, niin oli jo 460 osaketta merkitty. Loistavasti senvuoksi
tätä vuosipäivää voitiin viettää. Puheenjohtaja Walleen oli mahtava
mies ja ymmärsi vetää hommiaan julkisuuteen. Hänen välityksellään oli
seuran suojelijaksi saatu suuriruhtinas Aleksander, ja kun vuosipäivä
vietettiin hänen syntymäpäivänään, oli se vietettävä niin, kuin tapa
oli viettää keisarillisia juhlapäiviä. Kokoukseen, joka pidettiin
Heidenstrauchin talossa Kauppatorin varrella, tuli jäsenten saapua
juhlapuvussa, univormuissa, tähdet ja nauhat rinnalla, ja
suurenmoisissa päivällisissä, jotka senjälkeen pidettiin Seurahuoneen
suuressa salissa, juotiin useita alamaisia maljoja, olipa Berndtson
tilaisuutta varten sepittänyt korkealle suojelijalle runotkin.

Näyttely, jonka Taideyhdistys silloin ensi kerran oli järjestänyt, oli
odottamattoman rikas. Luettelossa mainittiin 94 öljytaulua, niistä 52
kotimaista ja 42 ulkomaista, jälkimmäiset suurimmaksi osaksi
yhdistyksen puheenjohtajan, salaneuvos Walleenin omia. Yhdistyksen
tarkoitus oli vaikuttaa taideaistin kehittämiseksi arpomalla
taideteoksia -- pysyvän taidenäyttelyn perustamisesta ei ollut
kysymystäkään -- ja tätä arpomista varten oli ostettu tauluja
Ekmannilta. Magnus ja Ferd. v. Wrightiltä (joka pari vuotta sitten oli
palannut kotiin Ruotsista). E. J. Löfgreniltä, J. E. Lindhiltä ja Edla
Janssonilta (sittemmin rva Blommér). Kotimaisia taiteilijoita ja
taiteilijattaria oli sitäpaitse näyttelyssä edustettuina: Lauraeus,
Finnberg, Math. Rotkirch, Wilh. v. Wright, B. A. Godenhjelm, L. Forsten
y.m. Nämä suomalaiset taiteilijat olivat meidän yleisölle siihen asti
olleet yhtä oudot kuin ulkomaiset: Ekmannilta tosin oli täällä
edellisenä vuonna ollut joitakuita tauluja näytteellä, mutta harvat
olivat muiden taiteilijain teoksia nähneet. Nyt niitä sai nähdä kuka
tahtoi ja samalla jokainen käsitti, että maalaustaide Suomessa ei ole
mahdoton. Kuvanveistoksia ei sitävastoin tässä näyttelyssä ollut
ensinkään; sitä taidetta saatiin maassamme vielä vuosikymmenen odottaa.

Taideyhdistys edistyi pyrinnöissään varmasti ja vireästi. Vuosittain
pidettiin näyttelyitä, aluksi myöskin Turussa, uusia taiteilijoita
syntyi ja ne saivat kannatusta ja taideharrastus kasvoi joka taholla.
Helsingin piirustuskoulu avattiin syksyllä 1848, Godenhjelm oli sen
opettaja, ja Turun piirustuskoulu, jossa opetusta johti Ekman, avattiin
seuraavana vuonna. Ekmannilla oli muuten tilauksia enemmän kuin
hän ehti suorittaa; jo 1847 oli hän ryhtynyt Turun kirkkoon
freskomaalauksia laatimaan.

Yhdistyksen johtokuntaan tuli jo 1847 sihteeriksi Topelius ja
Nervanderin sijaan valittiin 1849 Fredr. Cygnaeus, joka yhdistystä
perustettaessa oli oleskellut ulkomailla. Nämä kaksi miestä sitten
kauan yhdistystä johtivat ja hoitivat. Sillä Walleen luopui
puheenjohtajantoimesta jo 1849, -- yhdistyksen sääntöihin oli näet
tehty muutoksia, joita hän ei ollut hyväksynyt, ja hän ei juuri
kernaasti taipunut muitten tahdon alle.

       *       *       *       *       *

Nyt siirryn kaunotaiteista takasin ylioppilaselämään. Näissä piireissä
tapahtui jo 1846 jotakin, joka valtasi kokonaan nuoren mieleni.

Ensiksi maininnen uuden Länsisuomalaisen osakunnan luomisesta,
Korkeiden viranomaisten kammo ylioppilasosakuntia kohtaan oli
vähitellen lauhtunut, -- sitä oli Pohjolaisen osakunnan luvallinen
jälleenyhtyminen osottanut. Siten saattoivat Turkulainen ja Borealinen
osakunta, kumpikin tahollaan huomaten pienuutensa ja vähäpätöisyytensä,
ruveta ajattelemaan yhtymisensä mahdollisuutta. Ja ennen pitkää
ruvettiin myöskin miettimään, että Satakuntalainen osakunta voitaisiin
liittää noihin edellämainittuihin. Nuo tuumat eivät suinkaan niin aivan
rohkeita olleet, sillä ylioppilasluettelon mukaan oli kevättalvella
1846 Borealisessa osakunnassa 23, Satakuntalaisessa 31 ja Turkulaisessa
osakunnassa 32 jäsentä: näiden osakuntain jäsenluku ei yhteensäkään
noussut edes samaan määrään kuin Savokarjalaisen samoihin aikoihin.
Mutta moinen yhtyminen oli omiaan rikkomaan vanhoja akateemisia
traditsiooneja ja toiveet saada tuuma toteutetuksi eivät suinkaan
olleet suuret. Vaan suuren Länsisuomalaisen osakunnan luominen oli
kumminkin jo niin vilkas ja eloisa tuuma, ettei yksikään noista
kolmesta pienestä osakunnasta enää voinut luopua siitä. Tulisella
innolla asiasta keskusteltiin kaikissa osakuntakokouksissa ja vihdoin
rohkaistiin mielet ja lähetettiin helmikuussa 1846 konsistorioon
yhteinen anomus noiden kolmen osakunnan yhdistämisestä. Lupa saatiin
helpommin kuin kukaan oli uskaltanut toivoakaan. Jo huhtikuun
puolivälissä oli pyyntöön myönnytty ja päätös siitä asianmukaisesti
tarkistettu. Ja heti ryhdyttiin innolla uutta osakuntaa järjestämään,
ensiksi valitsemaan uutta inspehtoria ja kuraattoria. Meidän
Turkulaisten molemmat entiset viranomaiset tulivat valituiksi,
inspehtoriksi uuteen osakuntaan tuli näet Geitlin ja kuraattoriksi
Elmgren.

Näiden vaalien tapahduttua toukokuun alussa oli nyt ensi työksi tuota
suurta yhtymistä vietettävä arvokkaalla veljeytymiskestillä taikka,
toisin sanoen, vietettävä tuon uuden, suuren osakunnan komeita
ristiäisiä. Ihana toukokuun aika oli omiaan tekemään tuosta juhlasta,
joka oli Kaivopuistossa vietettävä, iloisen ja hauskan.

Silloisten ylioppilasolojen ja tapojen kuvauksena otan tähän
päiväkirjastani tätä juhlaa koskevan kertomuksen, joka kumminkin on
kirjoitettu jotakin kuukautta itse juhlan jälkeen.

"Juhla vietettiin toukok. 15 p:nä. Halusimme, että siitä tulisi oikein
muhkea juhlii ja siksi kutsuimme sinne niin paljon vieraita kuin
suinkin. Koko konsistoria pyydettiin (paitsi Grot, jonka, samoinkuin
Ursinin kutsumisesta oli pitkällisiä rettelöitä), samoin noin 50
ylioppilasta toisista osakunnista sekä kunniajäseniä niin paljo, että
vieraita oli yli sadan. Isäntiä oli meitä noin 90. Yhdessä joukossa
marssi koko Länsisuomalainen osakunta kokoushuoneestaan klo 6
Kaivohuoneelle. Sali oli havupuilla ja köynnöksillä aistikkaasti
koristettu. Lamput loistivat hauskasti puiden lomitse. Suomen meriväen
soittokunta oli asetettu lehterille ja se lisäsi suuressa määrin juhlan
hauskuutta. Vieraat kerääntyivät vähitellen. Kun kaikki olivat koolla
luki Elmgren sepittämänsä kirjoituksen 'yhteiskuntahengen
kehittymisestä', jonka hän sittemmin julkasi Horgonbladetissa. Sitten
alkoivat maljapuheet, joita tavallista lukuisammin pidettiin
konsistoriolle, kunniajäsenille, muille vieraille, eroaville
inspehtoreille ja kuraattoreille, uudelle inspehtorille ja
kuraattorille, vieraille ylioppilaille ja jumala tiesi kelle kaikille.
Eipä ollut ihme, että tämä kävi erittäin väsyttäväksi -- puheita ja
vastapuheita kesti monta tuntia. Viimeinen malja esitettiin
Länsisuomalaisen osakunnan onnelle; sen päälle laulettiin Leisteniuksen
tilaisuutta varten sepittämä runo, jonka Ingelius oli säveltänyt.

"Vihdoin päättyivät juhlamenot, laulu oli vapaa ja 'Karlo kuninkaan
ballaadi' kajahti soittokunnan säestyksellä. Illallisen aikaan nousi
Leistenius pöydälle ja lauloi sepittämiään pilalauluja, jotka
herättivät ääretöntä ihastusta ja joita sittemmin on niin yleisesti
laulettu.

"Illallisen jälkeen kannettiin inspehtoria ympäri salia; sitten
Nordströmia ja vihdoin myöskin rehtori Lagusta. Se oli suurenmoista
ilonpitoa -- ylioppilaan vapautta tunsi jokainen povessaan. Ukot
läksivät. Keräsin joukon miehiä ja me saatoimme Nordströmin kantaen
ulos. Tämä kursaili, käski meidän kantaa rehtoria, vaan me vastasimme,
että viisi me rehtorista nyt -- ja kannoimme häntä kauas puistoon. Olen
hyvilläni, että näin häntä kunnioitimme; nyt ei meillä enää ole
suurmiestä professorein joukossa.[16] -- Me nuoret viivyimme juhlassa
kello 6:teen asti aamulla, ja hauska oli; kukaan ei ollut humalassa
koko yönä. Vihdoin soiton kaikuessa kävelimme kotiin päin. Aamu oli
ihana. Kajautimme eläköönhuudon etevälle kuraattorillemme, Elmgrenille,
ja erosimme. -- Se päivä kauan muistossani säilyy."

Sen verran Länsisuomalaisen osakunnan syntymäjuhlasta. Sen yhteydessä
otan tähän vielä seuraavan otteen päiväkirjastani:

"Toukok. 25 p. oli taas ilopäivä. Runeberg oli saapunut kaupunkiin.
Ylioppilaskunta pani hänen kunniakseen toimeen illanvieton, taas
Kaivohuoneella. Meitä oli noin 150 miestä. Kutsuvieraat olivat valitut:
Nordström, Nervander, Tengström, Geitlin, Rein, Ingmaa (E. A.) ja
Rabbe, ja sehän juhlalle arvon antoikin. Seurustelu oli vapaata.
Laulettiin ja puhuttiin ja hurrattiin kuten tavallisesti ja hauska oli.
Leistenius lauloi taas laulunsa: Runeberg ennusti hänestä tulevan
toisen Bellmannin. -- Kotimatka oli hauska. Saatoimme kaikin Runebergin
kotiin. Nordström mukana. Oli sateinen yö. Halusimme nyt saattaa
Nordströmin kotiin, vaan hän kieltäytyi ja uhkasi jäädä Runebergin luo
yöksi. Silloin tuli Runeberg mukaan ja kaikin saatoimme Nordströmin
kotiin, hurrasimme, ja saatoimme taas Runebergin. Kaikkiin näihin
saattamisiin kului yö aamuun asti."

       *       *       *       *       *

Molemmissa näissä juhlissa oli laulajalla, Jakob Gabriel
Leisteniuksella, merkkisija pilapöydässä. Tämä iloinen runohenki oli
Suomen ylioppilaselämässä omituinen, pian ohimenevä piirre, jota sietää
erikseen muistella.

Leistenius oli tullut ylioppilaaksi samana lukukautena kuin minä ja
tunsin hänet niiltä ajoilta asti erittäin hyvin. Tuota pientä,
pyöreähköä satakuntalaista ei ulkomuodosta suinkaan voinut runoilijaksi
arvata: hänen kasvoillaan leikki joskus hyväntahtoista pilaa, mutta
useammin näkyi niissä raskasmielisyyttä ja raatelevia, proosallisia
huolia. Äkkiä kuultiin häntä kumminkin toveripiireissä mainittavan
erittäin lahjakkaaksi ja iloiseksi tilapäärunoilijaksi. Vähää ennen
länsisuomalaisten yhdistysjuhlan hän näin rupesi käymään huomatuksi.
Siellä esittämänsä iloinen laulu perusti hänen maineensa; se olikin
epäilemättä hänen reippain ja hauskin luomansa. Sittemmin hän esitti
useita samanlaisia lauluja, mutta sellaista henkevyyttä kuin siinä ei
enää ollut yhdessäkään.

Kun syksyllä 1861 Julius Wecksellin, Daniel Hjortin tekijän, piti
länsisuomalaisten vuosijuhlassa lausua Leisteniuksesta muistosanat,
pyysi tämä nuorempi ystäväni minua kuvaamaan, miten Leisteniuksen
iloiset laulut oikeastaan olivat syntyneet; hän otaksui että minä,
vainajan samanikäinen osakuntalainen, sen voisin tehdä. Panin
silloin kiireisesti paperille pienen kuvauksen, jonka Wecksell
kokonaisuudessaan muistosanoihinsa lainasi ja jonka tähän otan:

"Meidän aikoinamme olivat ylioppilaat hyvin kekseliäitä löytämään
kestien aiheita -- suurempia ja pienempiä ylioppilaskekkereitä
pidettiin aivan myötään. Kaisaniemessä ne melkein kaikki pidettiin ja
Leisteniuksen aikana ei kesti kestiä ollut, ellei 'tuo suuri
länsisuomalainen runoilija' ollut mukana.

"Kun Leistenius ensin saapui joihinkin kekkereihin, oli hän usein
juromielinen, melkeinpä äkänen. Mutta kun maljoja oli maisteltu ja
lauluja laulettu, väistyivät 'asessorit' vähitellen, hänen pyöreät
kasvonsa rupesivat kirkastumaan ja iloinen laulun jumalatar sai hänet
taas valtoihinsa. Silloin huomasivat toverit hänen kasvoistaan, että
hänen lauluhetkensä oli käsissä. 'Leistenius, tee uusi laulu!' niin
huudettiin joka taholta: hankittiin paperia ja kynä ja vaikka
tahtomattaankin työnnettiin L. yksinäiseen n.s. 'tohtorinhuoneeseen',
jonne hän neljännes- tai puoleksi tunniksi jätettiin, yksin, -- ei
rauhaan, sillä vähä väliä kurkisti joku ovelta kysyen, joko laulu oli
valmis. -- Pian se olikin valmis. Hän tuli runohuoneestaan paperi
kädessään ja meluten hän pöydälle nostettiin, maljakon viereen. Lasit
täytettiin, yksi työnnettiin Leisteniuksen käteen, ja läsnäolevat
tunkeutuivat niin lähelle pöytää kuin mahdollista.

"Nyt alkoi laulu. Pilakuvan piirtäjälle olisi siinä ollut hauska aihe:
Leistenius pöydällä, maljakko jalkojensa välissä, laulaen täyttä
kurkkua: kasvot loistivat riemua, pää, kädet, ja koko tuo pieni olento
notkui sävelten mukaan, ja hänen ympärillään ylioppilaslaulua, ahnaasti
kuunnellen jokaista sanaa, joka hänen suustaan tulvi ja purskahtaen
vähäväliä nauramaan; ja laulun loppuessa yhtyi se yhdestä äänestä
toistamaan loppusäkeet äänekkäästi ja meluavasti. -- Tämä kaikki oli
aivan omituinen piirre Suomen ylioppilaselämälle; se alkoi ja se loppui
Leisteniuksen mukana ja ainoastaan tässä yhteydessä voidaan
Leisteniuksen runous ymmärtää.

"Tämä Leisteniuksen tilapäärunouden kausi kesti oikeastaan vain yhden
vuoden. Senkin jälkeen hän kyllä usein samalla riemulla pöydälle
nostettiin, mutta hän lauloi silloin tavallisesti vanhoja, hyvin
tunnettuja laulujaan taikka joskus jonkun uuden, jonka hän ennakolta
tilaisuutta varten oli sepittänyt. Tapahtuihan kyllä hänen ensi
aikomaankin, että hän saapui johonkin kestiin valmis laulu taskussaan,
vaan niin tapahtui ainoastaan erittäin juhlallisissa tilaisuuksissa".

Kun Leistenius vielä lukuvuonna 1846-47 oli kaikissa osakuntajuhlissa
ja muissa ylioppilaskesteissä sepitellyt lauluja, lopetti hän tämän
tällaisen runonteon. Vaan runoilemasta hän ei siltä lakannut. Jo
keväällä 1846 oli sanomissa näkynyt hänen nimimerkillään --br--l
varustettuja runoja ja lähinnä seuraavana vuonna julkasi hän sekä
sanomalehdissä että "Necken" nimisessä kalenterissa useita sekä vakavia
että leikillisiä runopätkiä. Saavuttamansa menestys houkutteli hänet
keväällä 1847 ulosantamaan itsenäisen runovihon "Pojken". Muistan,
kuinka hän loistavin kasvoin eräänä päivänä tuli luokseni ja kertoi
aikeestaan. Arvelin kyllä sellaista julkaisua, jonka sisällöstä hän
minulle lähemmin teki selkoa, vähän uskalletuksi. Mutta erinäiset
kirjalliset mahtimiehet olivat häntä kehottaneet runojaan painattamaan
ja kustantaja Frenckell oli hänelle luvannut 30 hopearuplaa
tekijäpalkkioksi, enkähän minä voinut noin loistavia ja "heliseviä"
vaikuttimia kumota. "Poika" ilmestyi ja saavutti menestystä; arvostelu
oli sekä omassa maassa että Ruotsissa yleensä erittäin kehuva ja painos
myötiin pian loppuun. Tämä menestys näkyy sitä seuraavina aikoina
suuresti kannustaneen hänen runollista luomisvoimaansa. Sillä jo saman
vuoden jouluksi oli hän saanut valmiiksi uuden, suuremman runovihon,
nimeltä "Ynglinen" (Nuorukainen). jonka hän omalla kustannuksellaan
julkaisi. Mutta tätä vihkoa kohteli arvostelu jo paljo ankarammin.
Vähän myöhemmin siirtyi Leistenius opettajauralle ja hänen toimensa
ylioppilasrunoilijana oli päättynyt.

       *       *       *       *       *

Kysymys J. J. Nordströmin eroamisesta yliopistosta ja siirtymisestä
Ruotsiin oli ollut vireillä aina noista v:n 1844 syyslukukauden
merkkitapauksista lähtien ja se kysymys oli valppaamman nuorison mieliä
melkoisesti huolettanut. -- Siitä virisi huhu toisensa jälkeen. Väliin
kerrottiin, että hänen poistumisensa jo oli peruuttamattomasti
päätetty, väliin taas, että Nordström valittaisiin rehtoriksi Ursinin
sijalle, joka tuuma olikin jotenkin varma v. 1845, mutta josta sitten
viime hetkessä oli pakko luopua. Väliin taas huhuttiin, että hänestä
tulisi prokuraattorin apulainen ja v.t. prokuraattori appiukkonsa
Synnerbergin jälkeen, väliin uskottiin, että isänmaanrakkaus kaikissa
tapauksissa pidättäisi hänet kotimaassaan. Tämä viimemainittu toivomus
elähdytti varsinkin nuorisoa ja se itse Nordströmille julkisesti
lausuttiinkin, kun eräs ylioppilasosakuntain lähetystö kävi hänen
luonaan; vaan sille hän ei vastannut muuta kuin vältellen. Vähän
senjälkeen ja heti rehtorin vaalin tapahduttua (jolloin Lagus
valittiin) jätti hän todellakin erohakemuksensa. Konsistorio kyllä,
lähettäessään Nordströmin erohakemuksen kanslerinvirastoon, huomautti,
kuinka korvaamattoman vahingon yliopisto kärsisi, ellei voitaisi
pidättää Nordströmiä yliopistossa. Ja pitkä aika kului, ennenkuin
eronpyyntiin suostuttiin. Vielä koko syyslukukauden 1845 hoiti
Nordström professorinvirkaansa. Samana syksynä hän kutsuttuna kävi
Pietarissa. Prokuraattorin-apulaisen paikka oli yhä auki. Tämän kaiken
nojalla toivottiin parasta. Mutta yhtäkkiä kuultiin, alussa helmikuuta
1846, että Nordströmin erokirja oli saapunut korkeimmasta paikasta. "Se
oli surullinen aika kun se vihdoin tuli", niin olen kirjoittanut
päiväkirjaani. "Se herätti suuttumusta ja surua; suuttumusta sekä
hallitusta että häntä itseäänkin kohtaan, miltä kannalta kukin asiaa
katsoi". Vaan vielä ei toki lakattu toivomasta, että Nordström Suomeen
jäisi; hän kävi taas Pietarissa ja silloin pidettiin varmana että asia
oli päättynyt hyvin. Siinä uskossa eli ainakin nuoriso vielä
Länsisuomalaisen osakunnan edelläkerrotun yhtymisjuhlan aikana. Mutta
vähän senjälkeen tuli ratkaiseva loppupäätös.

Nordströmin lähdöstä olen päiväkirjaani kirjoittanut: "Hän matkusti
toukokuussa Ruotsiin, nimitettiin heinäk. 19 p. sikäläisen
valtioarkiston hoitajaksi, sai lahjapalkkioita ja palasi tänne takasin
elok. 20 p:n tienoissa. Täällä hän viipyi jonkun aikaa, möi
huutokaupalla tavaransa ja toimitti muuttoaan. Mieleltään oli hän
murheellinen ja hän rupesi potemaan rintatautia. Parikymmentä hänen
ystäväänsä yhtyi lahjoittamaan hänelle hopeaiset kynttiläjalat. Lokak.
4 p. lähti hän perheensä kanssa matkalle. Berndtson oli hänen lähtönsä
johdosta kirjoittanut todella kauniit runomittaiset jäähyväissanat
Morgonbladetiin. Ylioppilaat olivat päättäneet häntä kylmästi kohdella;
vaan kun lähdön hetki lähestyi, silloin ei enää kukaan voinut olla
kylmä. Lyhyessä ajassa teki Ingelius säveleen Berndtssonin runoon,
harjoitettiin laulu ja kello kahdeksan 4 p:än aamulla seisoi 200
ylioppilasta rannalla. Sateessa siinä odotettiin kello 10:neen saakka,
jolloin Nordström tuli laivaan. Nyt heläytettiin laulu ja Nordström
vastasi, syvästi liikutettuna, muutamin sanoin laivan kannelta: hän
sanoi, että vaikkei hän nyt enää voinutkaan puhumalla palvella
isänmaataan, niin alkoi hän sitä kumminkin kirjoittamalla tehdä. Suuri
osa yliopiston opettajistosta ja koko palvelijakunta oli myös rannalla
jäähyväisiä lausumassa. Moni rinta siellä huoahti. Taivaskin oli
pilvessä, siitä tipahti silloin tällöin kyynel. Laivan lähtiessä
lauloimme vielä: 'Kukkuu, kukkuu'. Nordström seisoi kauan kannella,
hattu kädessään -- ja katosi vihdoin. Surullisella mielellä kaikki
maihin kävelivät".

Sattuma oli, että samassa höyrylaivassa, jossa Nordström matkusti
Suomesta pois, oli myöskin monasti edellä mainitsemani Robert
Tengström. Tuo 23 vuotias dosentti matkusti nyt opintomatkalle, mieli
täynnä suuria isänmaallisia tulevaisuudentuumia. Muutamia päiviä
aikuisemmin olimme eräänä iltana Kaisaniemessä lausuneet hänelle
iloiset jäähyväiset. Kukaan ei silloin voinut aavistaa, että tuo nuori,
etevä mies, jonka nerokkaat pyrinnöt olivat niin jalot ja jonka sydän
oli lämpimämpi kuin kenenkään muun, ei enää koskaan palaisi
kotimaahansa. Toisin oli määrätty. Hiukan toista vuotta myöhemmin,
marrask. 13 p. 1847, katkasi kuumetauti Pariisissa hänen onnellisen ja
toivorikkaan elämänsä. Kuinka suurta surua tämä kuolemantapaus
kotimaassa herätti, sen ovat Fr. Cygnaeus ja J. V. Snellman vaikuttavin
sanoin julkilausuneet.

       *       *       *       *       *

Suuri muisto tältä samalta syksyltä on Runebergin "Maamme"-laulun ensi
ilmestyminen. Jäljennöksiä tästä uudesta runoelmastaan oli tekijä
antanut muutamille lähimmille ystävilleen ja nämä sitä aluksi
julkilukivat ainoastaan suurimmassa salaisuudessa ja luotettavimmassa
seurassa. Yleisemmin tunnetuksi se tuli vasta, kun se pohjolaisen
osakunnan vuosijuhlassa samana vuonna, marrask. 9 p:nä, laulettiin
F. A. Ehrströmin tekemällä säveleellä.

Myöhempäinkin polvien nuoriso voinee kyllä ymmärtää, kuinka mahtavasti
tämä laulu vaikutti silloisiin nuoriin mieliin ja kuinka se nostatti
herännyttä kansallistunnetta. Olimme iloiset ja ylpeät, kun olimme
saaneet kansallislaulun, joka oli elävä kaikkina aikoina: vapaina,
iloisina ja turvallisina katselimme tulevaisuutta kohden varmoina,
niinkuin runoilija siitä, että synnyinmaan laulu vielä kerran
korkeemman kaijun saa.

Runeberg antoi sitten "Maamme"-laulunsa niille nuorille ystävilleen,
jotka julkaisivat "Fosterländskt album" nimistä sarjateosta,
painettavaksi sen 3:nteen vihkoon. Tämän vihon julkaiseminen viivähtyi
kumminkin huhtikuuhun asti 1847 ja silloin oli laulu jo ehtinyt tulla
varsin yleisesti tunnetuksi. Olipa Borgå Tidning m.m., sopimattomasti
kyllä, painattanut palstoilleen siitä suurimman osan, kun se oli
laulettu Porvoon kaupungin privilegioiden vuosijuhlassa v. 1846.

Ehrströmin sävel ei tullut koskaan oikein suosituksi ja se unhottuikin
pian. Toukok. 13 p. 1848 kuultiin ylioppilasten Toukokuun juhlassa ensi
kerran Paciuksen sävel, ja se kuljettaa "Maamme" laulun edelleen
tuleville sukupolville.

       *       *       *       *       *

Niiden seikkojen joukossa, jotka meitä ylioppilaita keväillä 1846
innostivat, on mainittava myöskin Akateemisen Lukuyhdistyksen
perustaminen. Siihen puuhaan ryhtyivät muutamat vanhemmat ja nuoremmat
opettajat ja ylioppilaat: sääntöehdotus laadittiin ja sen hyväksyi,
sittenkuin sitä yleisessä kokouksessa oli tarkastettu, myöskin rehtori.
"Isosti tulee tämä yhdistys ylioppilashenkeä virkistämään ja ehkä
herättämään koko yliopistoon uuden elämän" -- sellaisen toivomuksen
olen päiväkirjaani tämän tapauksen johdosta kirjoittanut.

Lukuyhdistys oli avattava uudeltavuodelta 1847 ja perustava kokous
pidettiin kahta kuukautta aikasemmin. Osanotto siihen oli aluksi
vapaaehtoista, vuosimaksu 3 ruplaa 50 kop. hopeata, mutta vuodesta 1849
yhtyivät jo kaikki ylioppilasosakunnat yhdistykseen. Hoito uskottiin
viisimiehiselle komitealle, jonka jäseniksi ensi vuodeksi valittiin
professori Rein, varakirjastonhoitaja Törnegren, dosentti Arppe,
lisensiaatti Topelius ja maisteri Elmgren. Huoneusto vuokrattiin
Etelä-Esplanaatin ja Fabianinkatujen kulmassa olevasta
kaksikerroksisesta puutalosta: se kalustettiin ja siihen hankittiin
vaatimaton ravintola. Hankittiin sanomalehtiä ja aikakauskirjoja,
silloisiin oloihin nähden koko runsaasti: Journal des Débats, Revue des
deux Mondes, Augsburger Allgemeine Zeitung, Illustrierte Zeitung,
Magasin für die Litteratur des Auslandes, Das Inland (Tartosta),
tanskalainen Faedrelandet, muutamia ruotsalaisia lehtiä ja
aikakauskirjoja, sekä kaikki Suomessa ilmestyvät sanomalehdet -- useampia
niitä sentään ei ollut.

Eikä petyttykään siinä, mitä Lukuyhdistyksestä oli toivottu. Ennen oli
menty lehtiä lukemaan kaupungin kondiittoriioihin taikka vanhan
Kahvi-Maijan luokse -- hän oli muinaisaikuinen kahvilan pitäjä Turusta,
joka oli seurannut yliopistoa Helsinkiin ja eli täällä vielä
1850-luvulla --, vaan nyt saivat ylioppilaat lukea lehtiään ja juoda
kahviaan yhdistyksessä, iltoja ei tarvinnut enää viettää kapakoissa,
vaan istuttiin lukuyhdistyksessä, jossa aina tapasi ystäviä ja
tovereita sekä vanhempia akateemisia kansalaisia, joiden keskustelut
olivat opettavia. Ruokaa yhdistyksessä sai, mutta juovutusjuomia ei.
Suurella mielihyvällä muistelen lukuyhdistyksen ensi aikoja ja niitä
monia hauskoja hetkiä, joita siellä vietin. Usein siellä esitelmiäkin
pidettiin. Niin lausui siellä joulukuussa 1847 vasta ulkomailta
palannut Fredr. Cygnaeus ylevät muistosanansa Rob. Tengströmin kuoleman
johdosta ja samana ja seuraavana vuonna siellä eri aineista pitivät
esitelmiä Nervander, Rein, Elmgren, Tigerstedt. Berndtson y.m.
Häiritsemättä sai lukuyhdistys jatkaa hiljaista elämätänsä aina vuoteen
1850 asti, jolloin sitä ruvettiin epäillen katselemaan ja jolloin
ylempäin viranomaisten toimesta määrättiin, että lukusalia ei saa pitää
auki aamupäivin sekä samalla tehtiin muita rajoituksia, joiden
haitalliset seuraukset pian tulivat näkyviin.

       *       *       *       *       *

Vuoden 1846 viimeisiä merkkitapauksia oli Saima-lehden kuolema.

Kahtena ensimmäisenä sanomalehtivuotenaan oli Snellman saanut toimia
verrattain hyvässä rauhassa sensuurin puolelta. Painoasiamiehenä oli
Kuopiossa saman koulun kolleega, jossa Snellman oli rehtorina, ja tämä
osotti, kuten Snellman itse kertoi, siksi suurta kunnioitusta
rehtoriaan kohtaan, että antoi tämän päättää, mitä lehdessä saisi olla.
Vaan, kuten jo edellä huomautin, rupesi 1840-luvun myöhemmällä
puoliskolla yhä tummempia pilviä kerääntymään valtiolliselle taivaalle,
ja nämä pilvet kävivät pian Saimalle uhkaaviksi.

Eihän voi kieltää, että Snellman jos kukaan oli lehdellään häirinnyt
yleistä levollisuutta, ja sehän oli sensuuriohjeiden mukaan
perin vaarallista. Hän oli tosin tarkoin varonut koskettelemasta
puhtaasti valtiollisia kysymyksiä, vaan hän oli taloudellisissa ja
yhteiskunnallisissa artikkeleissaan väliin aika ankarasti arvostellut
olevia oloja ja esivallan toimenpiteitä ja siten loukannut milloin
yhtä, milloin toista vallassaolijaa. Hänen suomenmielisyytensä oli
monesta tuntunut lievimmin sanoen harmilliselta. Useita
yliopistonmiehiä oli hän arvosteluillaan suututtanut: Niin esim.
Nordströmin, jonka laatimaa metsäasetusta hän oli ankarasti
arvostellut; samoin Nervanderin, jota vastaan hän kirjoitteli tuossa
pitkällisessä kynäsodassa "kirjallisesta keskustasta" ja "yliopiston
vähäisestä arvosta", j.n.e. Saiman vihollisten lukumäärä siten vuosi
vuodelta lisääntyi, vaikka toisakseen myöskin sen lukijakunta lisääntyi
(sillä oli noin 700 tilaajaa, joka oli silloisiin oloihin katsoen
paljon). Mutta tuosta lisääntyvästä tyytymättömyydestä luulivat
valtiomiehet sellaiset, kuin Cas. v. Kothen ja Klinckowström, saavansa
kannatusta pyrinnöilleen suojella maata sellaiselta yhteiskunnan rauhan
hävittäjäkappaleelta kuin Saima-lehdeltä.

Siten saatiin ensiksi toimeen keisarillinen kirjelmä (toukok. 11 p:ltä
1846), joka asetti senssorit läänien pääkaupungeissa, Helsinkiä
lukuunottamatta, kuvernöörien valvonnan alaisiksi ja jonka kautta nämä
saivat oikeuden antaa painotarkastajille lähempiä ohjeita, joten
sellaisia kirjoituksia, joita kuvernööri piti "sopimattomina", ei saisi
lehdissä ilmestyä. Tämän määräyksen seuraukset rupesivat pian tuntumaan
ei ainoastaan Saima-lehden toimitukseen vaan myöskin sen lukijoihin.
Saatiin pian lukea kirjakauppailmoituksia keskellä tekstiosastoa sekä
nähdä muita sittemmin tutuksi tulleita jälkiä sanomalehden sisällön
tarkasta huolenpidosta. Kerran hävisi kokonainen numero ihan teille
tietymättömille. Vaan eipä siinä vielä kyllin. Itse kuolemanisku ei
enää ollut kaukana.

Vielä jouluk. 19 p. kertoi Saima ilmestyvänsä seuraavanakin
vuotena 1847. Mutta seuraavassa numerossa, joka ilmestyi vasta
uudenvuoden aattona, ilmoitettiin aivan lyhyesti, että ilmestyminen
oli lakkautettu, josta syystä tilausilmoitus peruutettiin.
Jäähyväissanoissa yleisölle lausuttiin m.m.: "Saiman elinaika ei ole
ollut pitkä; ehkäpä on sitä sentään jonkun mielestä ollut tarpeeksi.
-- -- Erityisesti on moitittu lehden ankaraa kirjoitustapaa,
arvattavasti syystä. -- -- Totuus ei yleensä mitään kultaamista siedä.
Eikä suurelle yleisölle lausuttuja sanoja ole aivan paljo silitettävä
eikä koristeltava. Pysymme vielä siinä vakaumuksessa, että arvoisa
yleisö väliin tarvitsee herätyksen sanan. -- -- Tarvitaan joskus kova
ääni ennenkuin se kaikkien korviin kuuluu ja ennenkuin kaikki
myöntävät, että heidän sisälliset ajatuksensa ovat julkilausutut." --

Ei mikään maan muista lehdistä uskaltanut koettaakaan kertoa tuosta
salaperäisestä lakkautuksesta. Sellaista uutista olisi varmaankin
pidetty "sopimattomana". Mutta Morgonbladetissa oli jouluk. 21 p.
surupuitteiden sisäpuolella runo, nimeltä "Kuolon viesti", jossa
valitettiin, että pimeyden vallat tahtovat hyvän ja jalon kuolemaa,
vaan samalla vakuutettiin, että on olemassa voima ihmisten sydämmissä,
joka on tuota valtaa voimakkaampi. Noiden samojen surupuitteiden
sisäpuolella oli uutinen erään suuriruhtinattaren vähän aikusemmin
tapahtuneesta kuolemasta. Asianomainen senssori varmaankin luuli runon
sitä tarkoittavan.

Vaan Saiman lakkautuksen kautta ei vielä voitu tehdä loppua
Snellmanin toimesta sanomalehtimiehenä. Jo tammikuussa 1847 teki Elias
Lönnrot, joka asui Kajaanissa, anomuksen saada Kuopiosta ulosantaa
"Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning" nimistä sanomalehteä.
Kenellekään ei voinut olla salaisuus, että Snellmanista tulisi tämän
"kirjallisen lehden" varsinainen toimittaja. Vaan vaikka samana vuonna,
varmaankin esiintulleesta syystä, maalisk. 30 p. oikeus antaa lupia
uusille lehdille samoin kuin kieltää ennen luvattujen lehtien
ilmestyminen oli siirretty senaatilta kenraalikuvernöörille, ei tuota
haettua lupaa voitu Lönnrotilta kieltää. Ensimmäinen numero
Litteraturbladetia ilmestyi toukokuulla 1847 ja tässä kuukauslehdessä
Snellman senjälkeen puhui Suomen sivistyneelle yleisölle niinkauan kuin
asui Kuopiossa, eli lopulle vuotta 1849 asti. Uusi lehti oli kyllä
sisällöltään enemmän "kirjallinen" kuin Saima ja sen lukijakunta oli
siitä syystä myös pienempi (tilaajia noin 400): vaan ajan ja
kansakunnan suuria kysymyksiä koetti Snellman senkin kautta pitää
mielissä vireillä niinkuin ennenkin.

       *       *       *       *       *

Tuon ajan synkät pilvet eivät iskeneet salamoitaan ainoastaan Saimaan.
Viipurissa oli maanmittari P. Hannikainen vuodesta 1845 ulosantanut
Kanava-nimistä viikkolehteä, joka oli ensimmäinen vartonaisesti
rahvaalle aijottu suomenkielinen sanomalehti. Asiantuntemuksella ja
tarmolla käsiteltiin tässä lehdessä useita yhteiskunnallisia kysymyksiä
ja kaunokirjallisessa suhteessa hoidettiin lehteä etevällä tavalla.
Mutta juuri Viipurissa oli, kuten tunnettu, parooni C. von Kothen
kuvernöörinä, ja siitä ajasta alkaen, jolloin sanomalehtien tarkastus
joutui kuvernöörien silmälläpidon alaiseksi, kävi Kanavalle elämä
katkeraksi. Hannikainen kesti kumminkin vuoden 1847 loppuun saakka,
mutta silloin sai hänen lehtensä yhtä hiljaisen joululahjan kuin Saima
edellisenä vuotena -- sen ilmestymien kiellettiin.

Sama kohtalo oli tullut myöskin lehtori C. A. Gottlundin omasta
kirjapainosta Helsingistä v:sta 1846 toimittaman lehden "Suomalaisen"
osaksi, jopa sen ensimmäisen elinvuoden alkupuoliskolla: mutta tämä
lakkautus ei aivan paljo hämmästyttänyt ketään, joka tunsi toimittajan
omapäisen luonteen ja joka hänen kirjailijatointaan seurasi. Seuraavana
vuonna sai Gottlund kumminkin panna alulle uuden "Suomi" nimisen
lehden, jota jatkettiin aina vuoteen 1849 asti, mutta sillä tavalla,
että puolet numeroista katosivat tuntemattomille teille.

Eikä näillä kuristustoimenpiteillä onnistuttu tukahduttamaan
suomalaisen sanomalehdistön syntymistä. Alussa vuotta 1847 rupesi
Helsingistä sanomalehti "Suometar" ilmestymään. Sitä rupesi
toimittamaan neljä ylioppilasta, sen innostuksen etevää edustajaa, joka
silloin ylioppilasnuorisoa elähdytti, nim. A. E. Ahlqvist, D. E. D.
Europaeus, P. Tikkanen ja A. Varelius. Kaikki nämä olivat jo antaneet
näytteitä kirjallisesta kyvystään. Ahlqvist oli julkaissut Runebergin
käännöksensä ja yhdessä Tikkasen kanssa ruvennut "Annikka" nimiseen
pieneen kokoelmaan suomentamaan ulkomaisia kaunokirjallisia tuotteita.
Tikkanen oli sitäpaitse pitänyt päähuolta savokarjalaisten "Lukemisien"
toimittamisesta. Tuo haaveilijaluontoinen kielentutkija Europaeus oli
ollut pitkillä runonkeruumatkoilla Kalevalan kotipaikoilla ja tuonut
sieltä hyvin arvokkaita satoja. Länsisuomalainen Varelius oli tullut
tunnetuksi m.m. kansankirjansa kautta "Enon opetuksia luonnon
asioista", jossa hän etevällä tavalla oli kansantajuisesti esittänyt
erinäisiä luonnontieteellisiä aineita. Todellisella isänmaanrakkaudella
he kaikki työhön kävivät käsiksi, sen voin todistaa. Olin näet niihin
aikoihin usein varsinkin Ahlqvistin ja Tikkasen seurassa ja monta
kertaa saapuvilla, kun nuo neljä miestä suunnittelivat uutta
sanomalehteään, voinpa kehua olleeni kummina, kun lehteä ristittiinkin
s.o. läsnä siinä tilaisuudessa, jolloin "Suomettaren" nimi ensiksi
ehdotettiin ja hyväksyttiin.

Kiitettävällä tavalla ajoi Suometar suomalaisen kansallisuuden ja
suomenkielen asiaa. Suurta lukijakuntaa sillä ei ollut (kahtena ensi
vuonna noin 300 tilaajaa, joista 60 tai 70 Helsingissä), vaan Tikkanen
jatkoi työtään sitkeästi ja uuraasti, sittenkin kun hänen toverinsa eri
syistä yksi toisensa perästä olivat luopuneet toimituksesta, taistellen
noissa yhä pimenevissä oloissa kevääseen asti 1850. Silloin tuli isku,
josta tuonnempana laajemmin kerron ja joka vaikutti, että ensi
vuosipuoliskon päätyttyä Suomettarenkin täytyi lakata ilmestymästä.

       *       *       *       *       *

Epäilemättä oli Saimaa ja suomenkielisiä sanomalehtiä kohtaan käytetyn
kuristusjärjestelmän tarkotuksena tukahduttaa kasvava kansallisuusliike
ja masentaa pyrinnöt suomenkielen hyväksi. Mutta eipä ollut siinä
helppo täyttä johdonmukaisuutta noudattaa. Samoilta ajoilta on olemassa
erinäisiä hallituksen määräyksiä suomenkielen hyväksikin. Olen jo
maininnut, että suomenkieli uuden kouluasetuksen kautta vuodelta 1841
oli otettu opetuskieleksi kimnaasien ja ylempäin alkeiskoulujen
ylimmille luokille (2 tuntia viikossa joka luokalla). Nyt,
vuosikymmenen puolivälissä, ilmestyi uusi asetus jumaluusopin
ylioppilaiden vaatimuksista (1846, maalisk. 4 p.), säätäen, että heidän
pitäisi opetella paitsi sekä suomen- että ruotsinkielistä lausuntoa,
laulua ja messuamista, vielä välttämättä suomenkielen lehtorin edessä
suomenkielen kirjoittamisen taitoa ynnä suorittaa suomenkielinen
kirjoituskoe tiedekunnassaan. Vähän sen jälkeen käskettiin
julistuksella maalisk. 21 p:ltä s.v. yliopiston konsistoria tekemään
ehdotuksen niiden stipendien jakamisesta ylioppilaille, jotka osottivat
erityistä suomenkielen ja kirjallisuuden tuntemista, jonka ohessa
tuomiokapitulelta käskettiin, asettaessaan pappeja ehdolle virkoihin,
ottamaan huomioon heidän suomenkielen taitoaan. Ja seuraavana vuonna
(1847, maalisk. 13 p.) säädettiin, että opettajiksi ala-alkeiskouluihin
oli lupa ottaa ainoastaan sellaisia, joilla oli riittävä suomenkielen
tuntemus.[17] Eihän tämä paljoa ollut, vaan osotti se kumminkin, että
ajan pyrintöjä ja vaatimuksia edes joihinkin määriin huomioonotettiin.

Kysymys suomenkielen professorinviran perustamisesta yliopistoon oli
myöskin vireillä. Jo 1840 kuuluu (J. J. Nervanderin tiedonannon
mukaan) maan arkkipiispan ja yliopiston rehtorin kautta tehdyn v.t.
kanslerille, kreivi Rehbinderille, pyyntö sellaisen professorinviran
perustamisesta, erityisesti huomauttamalla Lönnrotin suuria ansioita,
mutta kansleri kuuluu olleen sitä mieltä, että tätä kysymystä ei
silloin voitaisi ottaa esille, koska juuri riemujuhlan johdosta
yliopisto oli saanut käytettäväkseen kaksi virastaeronneen paikkaa.
Kysymys joutui lepäämään vuoteen 1846 asti, jolloin yliopiston
konsistori äsken mainitun reskriptin johdosta suomenkieltä taitavain
ylioppilasten stipendioista, teki ehdotuksen vakinaisen suomenkielen
professorinviran perustamisesta. Asiasta vaadittiin senaatin lausuntoa
ja se, kenraalikuvernöörinapulainen Thesleff etupäässä, sitä puolsi,
vaikkakin Klinckowström tuossa tilaisuudessa lienee tehnyt parastaan
maalatakseen fennomanian hirmuisen pelottavaksi ilmiöksi, joka muka
ulonsi pyrintönsä ja ohjelmansa Suomen rajojen ulkopuolelle asti.
Kysymyksen lopullinen ratkaiseminen lykkäytyi kumminkin vuoteen 1850
asti, jolloin todellakin perustettiin suomenkielen professorinvirka --
samoihin aikoihin jolloin suomenkielinen kirjallisuus sai tuon tunnetun
suuren surmaiskunsa.

       *       *       *       *       *

Varmoilla ja tasasilla askelilla edistyivät kumminkin niihin aikoihin
suomenkielen pyrinnöt. Suomalaisen kirjallisuuden seura oli niiden
pääahjona; sillä oli tosin käytettävänään vähät taloudelliset varat
(sen tulot ja menot eivät vielä näihin aikoihin tavallisesti kohonneet
1,000 hopearuplaan vuodessa); sen kokoukset, joita pidettiin yliopiston
tiedekuntahuoneessa, olivat varsin vaatimattomat, niissä oli saapuvilla
noin pari, kolmekymmentä jäsentä, joista suuri osa ylioppilaita, ja
ruotsinkieli oli vielä kauan käsittelykielenä. Mutta seura oli
kumminkin jo ehtinyt laajentaa toimintaansa: ensi aluksi oli se
julkaissut kansanlaulujen ja satujen kokoelmia, nyt se jo puuhaili
myöskin suomenkielistä oppikirja- ja lukemistokirjallisuutta. "Nämä
ponnistukset, jotka vähitellen käyvät tiheämmiksi ja voimakkaammiksi"
-- niin kirjoitti Snellman kerran ilmoittaessaan Saimassa jonkun seuran
teoksista -- "eivätkö ne olekin kuin hengenvaarasta pelastuneen
ensimmäisiä tajunnan ilmiöitä? Heräävän ympärillä on kysyviä,
levottomia katseita, toivon ja pelon vaiheilla vaappuvia sydämmiä.
Onhan kysymys miljoonain onnesta, kansakunnan elämästä taikka
kuolemasta." -- Yhä yleisemmin seuraa ja sen pyrintöjä ruvettiinkin
kannattamaan; Viipurissa syntyi 1845 erityinen suomalainen
kirjallisuudenseura, toimimaan, ei ristiriidassa vanhemman seuran
kanssa, vaan veljellisessä yhteistyössä; vuodesta 1846 kutsuttiin
naisiakin sen jäseniksi ja lahjoja rupesi entistä runsaammin tulvimaan;
osottivatpa Haminan sotilasuralle valmistautuvat nuorukaisetkin
isänmaallista mieltään lahjoittamalla tulot keväillä 1846
julkaisemastaan kalenterista "Finska kadetten" Suomalaisen
kirjallisuuden seuralle.

Innostus oli joskus mennä yli kaikkien järjen rajojenkin. Helsingissä
oli kevättalvella 1846 puheenaineena eräs tapaus, joka muistutti
muinaisia lasten ristiretkiä pyhään maahan. Kolme koulupoikaa, ijältään
11-14 vuotiaita, katosi eräänä päivänä ja heidät löydettiin vasta monta
päivää haettua jostakin maalta monen peninkulman päästä. M. A.
Castrénin y.m. esimerkki oli innostanut heidän isänmaallista
mielikuvitustaan ja salaa olivat he lähteneet keväthankien halki
astelemaan, tutkiakseen, kuten sanoivat, kolmen vuoden ajan sisämaassa
suomenkieltä ja kansanelämää ja työskennelläkseen sitten kielen ja
kansallisuuden pyhän asian hyväksi.

Toisen innostuksen ilmiön, joka oli vähän sukua tälle tässä kerrotulle,
vaikka se tempasi mukaansa kypsemmässä ijässä olevia ihmisiä -- niiden
joukossa minutkin -- tahdon myöskin mainita. Eräänä päivänä
maaliskuussa 1847 astui vinttikamariini kolme hyvää ystävää, joiden
kanssa erinäisistä syistä viime aikoina olin ollut harvemmin yhdessä:
Ahlqvist, K. Collan ja O. Toppelius. Heidän kasvoistaan näin heti, että
heillä oli jotakin suurta ja tärkeätä mielessään; mutta keskustelu
luisti hitaasti, he vitkastelivat asiaan käydessään. Vihdoin sain
tietää asian:

Oli aikomus perustaa nuorten liitto voimalla ja vauhdilla edistämään
suomenkielen ja suomalaisuuden asiaa sen kautta, että sen jäsenet
mikäli mahdollista vapautuisivat ruotsinkielestä; opettelisivat kaikin
voimin suomea, jos eivät sitä entuudestaan osanneet, ja sitten
puhuessaan ja kirjoittaessaan karttaisivat käyttää muuta kuin suomea
kaikkien kanssa, jotka vain suomea osaisivat. Kaikin tavoin olisi
koetettava levittää valistusta kansaan ja korotettava kansallista
sivistystä. Aikomus oli rakentaa tarkempi suunnitelma, kunhan oli saatu
kokoon suurempi määrä tovereita. Minua tämä tuuma sydäntäni myöten
innostutti ja me lähdimme heti kaikki ulos kokoamaan useampia
liittolaisia. Jo seuraavana päivänä piti noin 12 miestä asian johdosta
kokouksen ja monena päivänä perättäin pidettiin sellaisia kokouksia,
joissa keskusteltiin ja laadittiin sääntöehdotuksia erinomaisella
innolla. Vaikea oli vain saada liitolle käytännöllisiä ohjesääntöjä.
Lopuksi kumminkin, kun jo noihin neuvotteluihin oli melkein väsytty,
saatiin jonkunlainen liittokirja hyväksytyksi ja sen alle kirjoitti
yksitoista miestä nimensä, nim. tuuman alkuunpanijat, Suomettaren
toimittajat ja muutamat muut.[18] Ennenkuin useampia nimikirjoituksia
ennätettiin kerätä, jäähtyivät jo mielemme. Innostuksemme lamautti
etupäässä Elmgren. Luulimme, että tämä vanhempi ystävämme meitä
rupeaisi yrityksessämme tukemaan. Mutta, vaikka hän olikin teoriassa
vankka suomalaisuuden mies, oli kokemus jo osottanut hänelle, kuinka
vaikeaa käytännössä on vaihtaa pois äidinkielensä toiseen, ja hän
osotti meille nuorekkaan tuumamme mahdottomaksi. Silmämme aukenivat nyt
ja koko yrityksestä ei syntynyt muuta kuin unhotettu paperi.

       *       *       *       *       *

Olen jo edellä kertonut, että huhtikuussa 1841 kolleegineuvos J. Grot
nimitettiin venäjänkielen ja kirjallisuuden sekä Venäjän historian
professoriksi Suomen yliopistoon ja että tämän uuden professorinviran
perustamisen yhteydessä muihinkin toimenpiteisiin ryhdyttiin
venäjänkielen oppimisen edistämiseksi Suomessa.

Uusi professori sai toimekseen yleisemmin valvoa venäjänkielen
harjoittamisen oppimista yliopistossa ja siis tarkastaa toisten
venäjänkielen opettajain tointa. Ja tätä tarkoitusta varten seurasi nyt
toinen toimenpide toistaan. -- Venäläisten kirjojen ostamista varten
yliopiston kirjastoon määrättiin 500 hopearuplaa vuodessa. --
Julkisista stipendeistä oli kaksi annettava ylioppilaille, jotka
uutterasti ja menestyksellä olivat venäjänkieltä opiskelleet;
sitäpaitse määrättiin kymmenen samanlaista stipendiä kehotukseksi
venäjänkieltä oppimaan sellaisille ylioppilaille, jotka "olematta
muuten toisia hakijoita heikommat osottivat parhaiten tätä kieltä
taitavansa." -- Toukok. 4 p. ilmestyi keis. julistus, joka määräsi,
että "jos säädetyissä virkatutkinnoissa suoritetut näytteet muuten ovat
yhtäläiset, on sille syntyperäisesti suomalaiselle hakijalle, jolla on
suurempi kyky puhua ja kirjoittaa venäjänkieltä, annettava empimätön
etusija siviilivirkoihin suuriruhtinaskunnassa." -- Ja vielä kesäkuussa
samana vuonna myönnettiin kymmenen 350 ruplan suuruista matka-apurahaa
ylioppilaille, joiden kahden vuoden ajan tulisi opiskella jossakin
Venäjän yliopistossa "perinpohjin venäjänkieltä oppiakseen".[19]

Olen jo puhunut niistä uusista, venäjänkielen opetusta kouluissa ja
kimnaaseissa koskevista muutoksista, joihin ryhdyttiin v. 1841
kouluasetusten johdosta. Maininnut olen myöskin, että saman vuoden
lopulla venäjänkielen opinnäytteen suorittaminen ylioppilastutkinnossa
kävi pakolliseksi kaikille niille, jotka eivät erityisten
kouluasetusten kautta olleet siitä velvollisuudesta vapaat.

Jokainen siis heti alusta selvästi oivalsi, että uudelle venäjänkielen
professorille oli uskottu tärkeitä tehtäviä. Samalla ystävällisyydellä,
jota Grot riemujuhlassa oli saanut Helsingissä nauttia, vastaanotettiin
tuo nerokas ja hienosti sivistynyt professori nytkin astuessaan
uuteen professorinvirkaansa. Hänen ensimmäisillä luennoillaan
venäjänkielisestä kirjallisuudesta -- jotka hän piti ruotsiksi --
kuuluu luentosali olleen täpösen täysi. Arvossapidetyt ja hienot
maisterit ja ylioppilaat -- jotka valmistautuivat valtiomiehiksi --
läksivät toinen toisensa perästä stipendiaatteina Moskovan yliopistoon
eikä sitä pidetty muuna kuin varsin sopivasti yhdistettynä tiedon ja
onnen etsimisenä. Vielä uutena vuotena 1844 kirjoitti tuo
isänmaallisuudestaan tunnettu Fab. Collan samassa kirjoituksessaan,
jossa hän puhui suomenkielestä kansalliskielenämme sekä siitä, mitä
olisi tehtävä, jotta tämä kieli pääsisi täysiin oikeuksiinsa, m.m.
seuraavaa: "Toiselta puolelta on venäläinenkin sivistys meille nyt
suuresta arvosta ja meidän on tutustuttava siihen: sillä ainoastaan jos
tunnemme venäläisen kansan kielen, sen kirjallisuuden ja koko sen
henkisen elämän voimme oikein ymmärtää itäisiä naapureitamme, joiden
lähellä nyt olemme, ja saada heidät meitä ymmärtämään; tämä kielitaito
on varsin tarpeellinen myöskin ulkonaisessa elämässä. Sivistys on
sitäpaitse yleensä ja päätuloksiinsa nähden kaikille kansoille yhteinen
ja sen tulee niin olla."

Mutta asema ja käsitys muuttui tässä suhteessa vähitellen. Ryhdyttiin
yhä uusiin toimenpiteisiin venäjänkielen opetuksen edistämiseksi. V.
1844 (elok. 19 p:nä) ilmestyi julistus, jonka mukaan siitä pitäen
suomalaisia ylioppilaita oli lähetettävä opiskelemaan venäläisiin
yliopistoihin yhtä monta kuin siihen asti, mutta määrättiin näille nyt
korotettu valtioapu, 500 hopearuplaa vuodessa; ehtona oli, että
stipendin saajain täytyi sitoutua viiden vuoden ajan palvelemaan
venäjänkielen opettajina suomalaisissa kouluissa, mutta jos hakijoita
ei näillä ehdoilla riittävästi ilmestyisi, voitiin kumminkin pari kolme
350 ruplan suuruista stipendiä myöntää sellaisillekin hakijoille, jotka
sitoutumatta palvelemaan venäjänkielen opettajina tahtoivat tarkoin
perehtyä venäjänkieleen. Venäjältä palattua luvattiin 500 ruplan
stipendiaateille heti avonaisia venäjänkielen opettajanvirkoja Suomessa
ja sen ohessa kaikki Venäjällä voimassa olevat arvonimet ja niitä
seuraavat edut.

Nämä lisämääräykset matkastipendiohjeisiin muuttivat melkoisessa määrin
niiden entisen luonteen. Nyt ei vaadittu stipendiaatilta ainoastaan,
että hänen itsensä tuli oppia venäjätä, vaan hänen piti myöskin
elinajakseen sitoutua sitä koulujen nuorisolle opettamaan. Mutta
stipendien hakijoita ei nytkään puuttunut, vaikka ne hakijat nyt olivat
toisenlaiset kuin entiset. Ne olivat nyt lukujaan laiminlyöneitä taikka
muita toivottomia, joilta muut pyrinnöt olivat kuivuneet, taikka
sellaisia onnenonkijoita, jotka tavottelivat tarjottua kultakoukkua.
Vaikuttimet ja tarkoitukset kävivät siis tässä kohden varsin
veljellisesti käsikädessä. Ja toverit rupesivat noita "Moskovanmiehiä"
pitkään katselemaan.

Grot rupesi myöskin yhä innokkaammin toimimaan yliopistossa. Niin oli
hän jo syksystä 1845 vaihtanut julkiset venäjänkielen luentonsa
tutkintokollegioihin. Tämä oli siihen aikaan varsin harvinaista ja kun
se huomattiin, herätti se hänen oppilaissaan, jotka sillävälin olivat
varsin harvalukuisiksi sulaneet, suurta harmia. Pian he päättivät panna
mielenosotuksen toimeen tuolle kuulustelevalle luennoitsijalle. Eräänä
päivänä, kun Grot saapui luennolleen, näki hän tuon muuten
harvalukuisen kuulijakuntansa varsin lukuisaksi kasvaneen. Hän
nähtävästi heti oivalsi, mistä oli kysymys, ja kysyi, äänen vähän
vavahtaessa, tahtoivatko ylioppilaat, että heitä kuulusteltaisiin.
"Emme, me tahdomme kuunnella", vastattiin. Silloin Grot selitti, että
koska kuulijakunta nyt on semmoista, ettei se tahdo vastata
kysymyksiin, niin hän luonnollisesti pitää tavallisen luennon. Hän piti
silloin luennon parista Pushkinin runosta -- kellään ei ollut kirjaa
edessään. Kun kello löi, olivat kuulijat niin kärsimättömiä ja
isoäänisiä pois päästäkseen, että luennoitsijan täytyi lopettaa kesken
lauseensa. Seuraavalle luentotunnilleen ei Grot ollenkaan saapunut ja
kun lukukausi samassa loppui, ei kuulustelutunteja enää pidetty sillä
lukukaudella eikä seuraavillakaan. -- Samoihin aikoihin kuuluu
toinenkin pieni mielenosotus tapahtuneen Grotille; oli julkinen
tutkinto venäjänkielessä ja ylim. professori Baranovski oli siinä
tutkijana, vaan Grot yritti siinä, korkeamman virkamahtinsa nojalla,
myös tekemään kysymyksiä. Sitäkään ei sen kerran jälkeen tapahtunut.

Tällaista pientä mielenosotusta tapahtui seuraavina lukukausina
useammissa muodoissa. Eräissä kandidaattipidoissa alussa vuotta 1846
laulettiin, kuten muistan, samalla nuotilla kuin "Studentens glada lif"
ensi kerran tuo sittemmin niin yleisesti tunnettu laulu "Vi fara till
Moskva" j.n.e. Venäläisistä stipendiaateista tuli keväillä 1847
Ahlqvist, suorapuheisena kuin ainakin, lausuneeksi muutamassa
maljapuheessa karkeanlaisen sanan, joka herätti suurta paheksumista ja
vaikutti että Ahlqvist, kun hän ei taipunut peruuttamaan sanojaan,
karkotettiin savokarjalaisesta osakunnasta. Mutta sen johdosta pantiin
Ahlqvistille, ennen hänen lähtöään Helsingistä, hiljaisuudessa toimeen
lähtökekkerit Kaisaniemessä, jossa satakunta ylioppilasta oli
saapuvilla. -- Ja kukapa ne kaikki pikkutapaukset sen ajan
ylioppilaselämästä muistaakaan. Maltilla ja tyyneydellä kohteli Grot
kaikkia noita hänelle osotettuja tyytymättömyyden ilmauksia.
Tiettävästi hän ei koskaan koettanut niitä kostaa eikä hankkia
itselleen hyvitystä. Hän sulkeutui vain yhä enemmän itseensä ja rupesi
ikävöimään täältä pois. Alussa vuotta 1853 saikin hän arvokkaan
opettajanpaikan Pietarissa ja jätti helsinkiläisen professorinpaikkansa
Baranovskille, joka, kuten tunnettu, sai toimeen, että venäjänkielen
oppimista Suomessa ainakaan vastaiseksi ei olisi harrastettava muuten
kuin vapaaehtoisuuden tietä.

       *       *       *       *       *

Vuonna 1847, kesäkuun 21 ja 22 päivänä, vietettiin taas kaksi
promotsioonijuhlaa, toinen lääketieteellisessä ja viides filosoofisessa
tiedekunnassa. Mitään merkillistä ei ole niistä kerrottavana;
lääketieteellinen tapahtui kokonaan ruotsiksi, filosoofiuen
vielä latinaksi: jälkimmäisessä ei promovendejä enää pakotettu
vihkimätilaisuudessa avaamaan eikä sulkemaan kirjoja, eikä heidän enää
tarvinnut esiintyä univormuissa, vaan olivat he puetut mustiin
takkeihin ja valkosiin liiveihin.

Kohta näiden juhlien jälkeen pääsin ensi kerran matkustamaan
ulkomaille, Ruotsiin. Olin aina ikävöinyt päästä tuohon vanhaan
emämaahan, jonka historia minulle hamasta lapsuudestani oli niin tuttu.
Seitsemän hauskaa viikkoa siellä vietin, enimmäkseen Tukholmassa. Kävin
kumminkin myöskin Upsalassa, Skoklosterissa ja Dannemorassa sekä tein
matkan Götan kanavaa pitkin Motalaan ja sieltä Vetternjärveä myöten
Vadstenaan ja Ombergiin.

Tukholmassa oleskellessani oli minulla ilo nähdä J. J. Nordströmin;
kävin hänen luonaankin. Kalliina muistona on minulle se ystävällisyys,
jota hän ja hänen perheensä silloin ja sittemmin Tukholmassa käydessäni
minulle osoitti.

Upsalan hautausmaalla kävin ja, niin sanoakseni, vietin hartaushetken
Erik Gustaf Geijerin kahta kuukautta aikasemmin peitetyllä haudalla.
Geijer oli ihanteeni sekä historioitsijana että ajattelijana ja
stilistinä. Olin lukenut useampaan kertaan kaikki mitä hän on
kirjoittanut. Rakastin häntä niin, että, kuten nuoruudessani kerran
kirjoitin, tuskin saatoin kärsiä, että muut häntä nimeltään
mainitsivat. Sillä ei kukaan muu mielestäni tehnyt sitä kyllin suurella
lämmöllä eikä kunnioituksella.

Kotimaan ja Ruotsin historian ja kirjallisuuden lukeminen oli aina
ollut minulle mieluisinta ja erityisesti olin historiallisen
kirjallisuuden hankkimiseen käyttänyt paljo aikaa. Pohjoismaiden
yhteiskuntajärjestystä olin innolla tutkinut: nyt, syksyllä 1847,
rupesin tutkimaan muitakin yhteiskuntajärjestyksiä. Perehdyin etupäässä
Amerikan Yhdysvaltojen valtiolliseen hallitusmuotoon. Ja todellakin
uusi maailma siinä nuoren sieluni eteen avautui. Minussa heräsi uusia
tulevaisuudentuumia. Eurooppa, oli minusta vanhentunut, mädännyt. Ja
juuri kuin sitä parhaallani ajattelin ja uneksuin, alkoi vuosi 1848!

       *       *       *       *       *

Oli ilta maaliskuussa 1848. Lukuyhdistyksessä oli lukuisa joukko
vanhempia ja nuorempia yliopiston jäseniä koolla, tavallista
lukuisampi, sillä sinä iltana oli pidetty esitelmä. Joimme teetä,
keskustelimme hienoksittain politiikasta; Sveitsin sodasta. Baijerin,
Tanskan, Italian tapahtumista, puhuimme Guizot'sta, Pariisin
reformikokouksista j.n.e. ja odottelimme jonkunlaisella jännityksellä
ulkomaan postia, jonka piti sinä iltana saapua.[20] Mitään ulkomaisia
sanomalehtiä ei kumminkaan saapunut. Vaan Taideyhdistyksen
vuosikokouksesta, jota taas suurilla päivällisillä oli vietetty -- oli
maaliskuun 10:s päivä -- saapuivat myöhemmällä Cygnaeus, Topelius ynnä
muita. He olivat kuulleet hämäriä huhuja Pariisissa tapahtuneesta
suuresta vallankumouksesta, Ludvig Filipin paosta, tasavallan
julistamisesta y.m. ja tulivat lukuyhdistykseen saadakseen vereksistä
lehdistä tarkempia tietoja. Vaan kun niitä ei ollut, päätimme lähteä
Clopattin konditoriaan (Helenankadun varrelle), jossa pidettiin
Pietarilaisia lehtiä, katsomaan, eikö niitäkään ollut saapunut. Siellä
olikin todellakin veres numero St. Pet. Zeitungia. Saimme yksityisen
huoneen -- meitä oli saapuvilla, ellen muista väärin, Fr. Cygnaeus, Z.
Topelius, S. G. Elmgren, A. E. Arppe, Z. Cleve, W. Zilliacus, veljeni
Otto ja minä -- ja luimme siellä nyt, maalisk. 10 päivänä, ensimmäiset
tiedot noista suurista, maailmanhistoriallisista tapahtumista, joita
oli Pariisissa tapahtunut helmik. 23 ja 24 päivinä. Hämmästyksestä
jäimme ensi aluksi äänettömiksi. Ja melkein kuin itsestään ilmestyi
pöydälle pullo samppanjaa. Äänettöminä tyhjensimme lasit. Cygnaeus
käveli lattiata edestakaisin, hiveli poskipartaansa ja rupesi
innostuneena kertomaan henkilöistä ja mielialoista Pariisissa, josta
hän vähän aikaa sitten oli palannut. Topelius kiirehti heti
kirjoittamaan lehteensä 20 rivin pituisen vallankumousuutisen -- lehden
piti ilmestyä seuraavana päivänä. Ja niin pääsi vähitellen keskustelu
vireille. Vaihdettiin ajatuksia siitä, minkä uuden valtiollisen muodon
Eurooppa saisi. Ilma tuntui meistä kaikista kevyeltä hengittää. Ja kun
tästä illanvietosta, jota en ole koskaan voinut unhottaa, erosimme,
hymyili meille uusi päivä.

Sitten seurasivat pitkänä sarjana peräkkäin kaikki v:n 1848 suuret
tapaukset, "Se, joka palavalla nuorukaisen sydämmellä on saanut elää
mukana vuonna 1848, -- se kiittäköön Jumalaa", niin kerran myöhemmin
kirjoitin.

Ja kumminkin oli vuoden 1848 epäsuora vaikutus meidän oloihimme
ainoastaan kieltoperäinen.

Yliopistossamme oli vähää ennen vuoden 1847 päättymistä tapahtunut
merkittävä muutos. Vanha varakansleri Thesleff oli marraskuussa
lähtenyt ijäiseen lepoon ja tuon rauhaisan, valkeatukkaisen
kenraalin sijaan oli yliopisto korkeimmaksi Suomessa oleskelevaksi
hallitusmiehekseen saanut Kaukasian sotatiloilta palanneen, parhaassa
miehuudenijässään olevan soturin, Uudenmaanläänin kuvernööriksi äsken
nimitetyn kenraalimajurin Johan Mauritz Nordenstamin. Yli
kahdenkymmenenvuotisella palvelusajalla Kaukasiassa oli Nordenstam
tullut tavallista huomatummaksi. Hänen nimeään mainittiin kotimaassa
etevimpäin Venäjän palveluksessa olevain suomalaisten joukossa; huhu
kuvasi hänen luonteensa jaloksi ja ritarilliseksi. Oltiin siitä syystä
iloisia, kun sellainen mies saatiin kotimaahan takaisin ja
mielikuvituksessa häneen isänmaallisia toiveita kiinnitettiin. Hänen
saapuessaan tänne pitivät kyllä ne alemmat viranomaiset, joiden kanssa
hän joutui tekemisiin, hänen käytöstään kovin jyrkkänä ja
sotilasmaisena; vaan kun hänet lukukautta avattaessa helmikuussa 1848
ensikerran esitettiin ylioppilaskunnalle, miellyimme hänen kauniiseen
miehevään ryhtiinsä ja hänen meille lausumiin sanoihinsa. Nuo sanat
olivat vakavat, jalot ja humaanit: vakuuttipa hän m.m. että hän tahtoi
antaa kannatuksensa ainoastaan tiedoille ja kyvylle yliopistossa.

Sen aikuiselta ylioppilaselämältä, vaikka siinä jo olikin isänmaallista
innostusta ja jaloja pyrintöjä, ei kumminkaan puuttunut heikkoja ja
eikä huonoja puolia. Elämä ei tosin ollut aivan samanlaista kuin
ensimmäisinä aikoina yliopiston Helsingissä ollessa: mutta tavat
muuttuvat vasta vähitellen. Vaan mies sellainen, kuin uusi
varakansleri, joka ei koskaan ennen ollut tutustunut yliopistoon eikä
ylioppilaisiin, jolle Aasian rajaseutujen sotilaselämän ankara kuri oli
painunut veriin ja jonka luonteessa erinomainen tarkkuus ja järjestys
oli huomattavin piirre, tällainen mies piti varmaankin sitä, mitä hän
täällä sai nähdä ja kokea, aivan merkillisesti ristiriitaisena hyvän
tavan ja järjestyksen kanssa. Hän antoi kumminkin asiain aluksi
rauhallisesti kehittyä. Antoipa hän ylioppilaille luvan
kansleritoimensa ensi lukukaudella viettää Toukokuunjuhlaa vanhaan
totuttuun tapaan, jota he kahteentoista vuoteen eivät olleet saaneet
tehdä. Vuoden 1836 jälkeen, jolloin tuollaisessa juhlassa paitsi
varsinaista julkista ohjelmaa oli juotu malja isänmaallekin, eivät
rehtorit Pipping ja Ursin olleet uskaltaneet myöntyä tällaisen juhlan
viettämiseen. Lagus, vaikka olikin kaikkien vanhojen akateemisten
menojen harras ystävä, ei ollut myöskään voinut auttaa ylioppilaita
tässä kohden, niinkauan kuin Thesleff oli varakanslerina. Mutta nyt,
Nordenstamin aikana keskellä v:n 1848 kevättä, sai nuoriso tuon hartaan
toivonsa täytetyksi.

       *       *       *       *       *

Ken lie mukana ollut, se ei ole unhottanut Toukokuunjuhlaa 1848.
Nuorison mieli oli sinä vuonna tavallista virkeämpi, kevät oli tullut
miltei kuukautta aikusemmin kuin tavallisina vuosina. Floran päivänä,
Toukokuun 13 päivänä, oli kevätjuhla vietettävä; koivut olivat, juhlan
kunniaksi, pukeutuneet hienoimpaan lehtipukuunsa. Se oli kaunista ja
iloista. Valmistukset eivät kumminkaan aivan rettelöittä suoriutuneet.
Kaupungin naiset olivat äsken ylioppilaskunnalle lahjoittaneet lipun --
saman, joka sillä vieläkin on, -- valkosen silkkilipun, Suomen vaakuna
keskellä, laakerilehvän ympäröimänä. Juhlan parhaaksi riemukohdaksi oli
kuviteltu sitä, kun saataisiin tämän lipun suojassa kulkea saatossa
juhlaan. Mutta siinä tuli este. Lippu oli valmis, mutta sitä ei saatu
ottaa mukaan. Vihdoin kumminkin luvattiin, että lippu saataisiin
pystyttää juhlakentälle, mutta marssittaessa sitä ei saanut kantaa
mukana: ja taas virkistyivät jo alakuloisiksi käyneet mielet.

Klo 3 i.p. sanottuna päivänä lähdimme me, ylioppilaitten koko lauma,
yliopistosta laulun kaikuessa kävelemään. Ilma oli kaunis, mieliala
paras. Pitkällä sillalla odotti kaartin soittokunta. Siellä pysähdyimme
ja siellä heläyttivät laulajat ja soittajat yhdessä Paciuksen itsensä
johdolla ensi kerran "Maamme"-laulun. Se oli, sen voin vakuuttaa,
historiallinen hetki; kuvitelkoon myöhempi polvi sitä innostusta!
Sieltä marssia jatkettiin, soittokunta etunenässä, ja loppumaton jono
ajajia ja astujia, miehiä, naisia ja lapsia seurasi meitä juhlaa varten
luovutetulle Gumtähden alueelle saakka. Voimakas "hurraa" kajahti, kun
ylioppilaat hyökkäsivät Suomen lippua kohden, joka siellä liehui. Sen
viereen asettui kaartin soittokunta; toiseen paikkaan meriväen
soittokunta. Nämä molemmat vuorottelivat laulujen kanssa. Joukko
valkosia telttoja oli kentälle pystytetty, niiden edustaisille pöydille
oli maljoja katettu. Tervehdysmaljaksi juotiin suurista sarvista simaa.

Ja niin alkoi juhla, johon oli kutsuttu koko yliopistopiiri,
kenraalikuvernöörinapulainen ja senaatti, ylimmät sotilasviranomaiset,
virastojenpäälliköt ja joukko muita virkamiehiä, porvariston edustajia
y.m., y.m., ja jota sitäpaitse ympäröitsi tuhansiin nouseva joukko
kutsumattomia vieraita, m.m. kaupungin kaikki naiskaunottaret. Juotiin
pitkä sarja virallisia maljoja. Ja viimeiseksi nousi Suomen lipun alle
asetetulle puhujalavalle Fr. Cygnaeus, -- joka noin kuukautta sitten
yliopiston juhlasalissa oli pitänyt suuren muistopuheensa Nervanderista
-- esittämään Suomelle maljan. Tätä puhetta on moneen kertaan kuvattu.
On kerrottu, kuinka Cygnaeus venetialaisessa vaipassaan seisoi siinä
lähes tunnin puhuen Suomen nimestä, sen kauneudesta, sen muistoista,
sen toiveista, kuinka hänen sanansa vaimensivat kaiken rähinän tuossa
vilkastuneessa ihmisjoukossa, kuinka silmät kyyneltyivät, kuinka
kaikuvat hyvähuudot usein keskeyttivät puheen ja kuinka sen päätyttyä
kaikki päät paljastuivat ja kajahutettiin "Maamme" laulu, joka
soitettiin ja laulettiin yhä uudelleen, ilman että siitä oli loppua
tullakaan. Kauniimmin kuvasi sen puheen kumminkin Z. Topelius muutamia
päiviä myöhemmin Hels. Tidningareissa, siinä runossa, joka tässä
(suomennettuna) julaistaan:

    Suomen nimi.

    Toukokuun 13 p. 1848.

    Ja päivyt sammuva kullassaan
    Jo vaipuu vienoihin vesiin;
    Se saaret pukevi purppuraan
    Ja illan siunaus soi yli maan,
    Yön kuu käy ylhä jo esiin.

    Vaan joukot nuoret ne riemuisna
    Saa kokoon kummuilla, mailla;
    Ei tunnu pakkoa, murhetta,
    He kerran kevähän helmassa
    Vain liehuu lintujen lailla.

    Mut torven merkillä julkisen
    Jo taukoo humu ja huiske;
    Vain loiske kuuluvi laineiden
    Ja metsän huokaus hiljainen
    Ja vieno kukkien kuiske.

    Mies kansan keskellä hartahan
    Nyt haastaa jaloa kieltä,
    Tuo ilmi luottehen tenhoisan,
    Ja syntysanan niin mahtavan,
    Mi usvat väistävi tieltä.

    Jäät rintain sana se sulattaa
    Kuin aurinko kevään puolla,
    Kuin raikas tuuli se humajaa;
    On onni, kun sille elää saa,
    Sen vuoksi taistella, kuolla.

    Ja kaikki kuulevat, paljasna pää,
    Niin hiljaa, hengähtämättä,
    Ja sydän rinnassa sylkähtää,
    Ja kyynel poskella välkälitää,
    Pois vierivi näkijättä.

    Niin sana siivekäs lennähtää, --
    Ylt' ympäri silloin raikuu
    Yks riemu määrätön myrskyää,
    Ja torvet ylvähät säestää,
    Ja "Maamme", "Maamme" se kaikuu.

    Ja tietää tahdotko nimen sen,
    Mi kaikuu kauaksi kantain,
    Kautt' ilmojen, yli aaltojen
    Ja vuorten, maiden ja metsien
    Ja selkäin, saarten ja rantain?

    Siis sielus pohjahan piirrä se
    Ja viime hetkehes kanna,
    Sit' uskollisesti palvele,
    Kaikk' yksin Suomelle, Suomelle
    Työs, lempes, henkesi anna!

    Se kalleimmista on kallihin,
    On äitisi armahainen;
    Se elon soi, se sen vaatikin,
    Sen kunniaks elää ja kuoliakin
    Nyt vanno'os, nuorukainen!

    Jo päivyt kullassa sammuupi
    Ja vesiin vienoihin vaipuu,
    Se valas kallihin kuulevi;
    Oi, nähköön heelmät se lempesi,
    Yön varjot kerran kun haipuu!

Puheenalaisen Toukokuunjuhlan monista, vilkkaista hetkistä on
mainittava se, jolloin varakansleri Nordenstam lasi kädessään kiitti
ylioppilaita illan juhlasta ja siitä jalosta hengestä, joka juhlaa oli
elähyttänyt. Korkean vieraan nostivat ylioppilaat vankoille
käsivarsilleen ja kantoivat hänet äänekkäästi hurraten rinnettä alas
odottaviin vaunuihin.

Uuden varakanslerin ja ylioppilaskunnan välinen suhde oli siis silloin
vielä mitä paras. Mutta juuri samassa kuussa tapahtuivat Wienissä nuo
suuret vallankumousmetelit, joihin ylioppilaat niin suoranaista osaa
ottivat ja erityisesti lienevät nämä Wienin tapahtumat nostaneet
keisari Nikolain kauhun ja pelon yliopistoja ja ylioppilaita kohtaan
korkeimmilleen. Varmaankin sai silloin Nordenstam korkeimmasta paikasta
uusia, salaisia määräyksiä, miten hänen yliopiston korkeimpana
hoitajana olisi sitä hallittava, ja näitä ohjeita hän tottelevana
soturina sokeasti otti noudattaakseen. Suhteet siis muuttuivat jo
syksyn alusta 1848.

Kesäkuussa samana vuonna oli tosin Gabriel Rein, nuorison suureksi
riemuksi, valittu ja nimitetty rehtoriksi. "Rein toi uuden ajan
yliopiston rehtorinvirkaan", niin on Cygnaeus joskus lausunut. Ja totta
se olikin, jos piti silmällä konsistorion puheenjohtajan vapaata,
isänmaallista mieltä ja rehellistä, lämpöstä hyväntahtoisuutta nuorisoa
kohtaan. Mutta jos otti huomioon yliopiston hallinnossa ja kurinpidossa
vallitsevat periaatteet, niin oli vanha aika, jota Nordenstamin
persoona edusti, jäykempänä voimassa kuin koskaan ennen, ja uusi aika,
jota tuo liiaksi hyväluontoinen ja liiaksi helposti säikkyvä Rein
edusti, odotteli yhä vielä kainona ovella.

Ikävyydet yliopistossa kävivät siten yhä pahemmiksi. Pienimmät
ylioppilaiden ja poliisivallan väliset kinat -- kuljeskelevien
yöpoliisien lukua lisättiin myötään ja kasakoita ja jalkaväkeäkin
käytettiin lisänä -- säikyttivät jo viranomaisia. Ylioppilasta, joka
kadulla poltteli sikaaria, epäiltiin murhapolttoaikeista: jos hänellä
oli poski- ja leukapartaa, niin häntä pidettiin yhteiskunnalle
epäilyttävänä. Ilma oli täynnä "tykinlaukauksia". Varakansleri rupesi
yhä enemmän kaukasialaiseksi sotapäälliköksi: mutta tuon kankean
vormupuvun alta pilkisti kumminkin useissa yksityistapauksissa jalo
sydän.

       *       *       *       *       *

Tammikuussa 1848 oli J. J. Tengström täysinpalvelleena eronnut
filosofian professorin virastaan. Hakijoiksi tähän auki jääneeseen
professorinvirkaan ilmoittautuivat silloin jo 52 vuotias saman aineen
apuopettaja, G. F. Aminoff ja rehtori J. V. Snellman Kuopiosta.
Molemmat hakijat suorittivat asianmukaiset opinnäytteensä syyskuussa
samana vuonna. Suurimmalla jännityksellä odotettiin, miten konsistorio
ehdollepanon suorittaisi. Tiettiin, että Snellmanin suuret tieteelliset
ja kirjalliset ansiot kyllä tunnustettiin, mutta että suuri osa
konsistorion jäsenistä paheksui hänen rauhaa häiritsevää toimintaansa.
Aminoff sitävastoin ei ollut kenenkään rauhaa häirinnyt. Hän ei
ollut koskaan painosta julaissut muuta, kuin välttämättömimmät
väitöskirjansa; -- mutta hän oli lähes kaksikymmentä vuotta ollut
apuopettajana ja siinä toimessa vakavasti harjoittanut n.s.
ylioppilasleipomista ja vähän aikaa ollut Helsingin lyseon rehtorina.
Viime vuosina oli hän ollut senssorina ja toiminut siinä virassa,
luonteensa koko jäykkyydellä, yhtä suurella säälimättömyydellä kuin
puuttuvalla arvostelukyvyllä. -- Verratessaan toisiinsa näitä miehiä
täytyi konsistorion jäsenten pakostakin luopua siitä persoonallisesta
vastenmielisyydestä, jota useilla heistä oli Snellmania kohtaan;
ensimmäiselle ehdokassijalle asettivat Snellmanin kaikki muut, paitsi
kaksi, jotka pitivät Aminoffin ansioita suurempina. Mutta asia oli
korkeammassa paikassa ratkaistava ja voitiinpa jo ennakolta olla
jotenkin varmoja, että Snellmanille ei virkaa annettaisi. Niinpä
kävikin. Helmik 23 p. 1849 nimitettiin Aminoff professoriksi.

Voi kuvailla ylioppilasnuorison mielialan, kun tieto levisi tämän
nimityskysymyksen ratkaisemisesta. Snellman syrjäytetty, hyljätty, ja
Aminoff, tuo "kuiva ukko", tuo personoittu senssuuri, nimitetty! -- Jos
Snellman olisi ollut Helsingissä, olisi hänen hyväkseen tietysti heti
pantu mielenosoituksia toimeen: -- edellisenä syksynä, kun hän oli
väittelemässä Helsingissä, oli ylioppilaskunta tervehtinyt häntä
juhlaillallisissa Kaivohuoneella. Mutta nyt ei voitu esiinpurkaa
tunteita muulla tavoin, kuin mielenosotuksen kautta Aminoffia
_vastaan_. Ymmärrettiin, että tällainen teko silloisina aikoina
tuottaisi ikävyyksiä. Mutta nuoria miehiä ei millään keinoilla voitu
pidättää. Ja niin päätettiin panna kissannaukujaiset toimeen ja mitä
kirkuvimmalla rähinällä ne laulajaiset maalisk. 7 p:nä pidettiinkin
Aminoffin asunnon edustalla.

Tällä kertaa oli ehkä yliopistolla todellakin syytä vapista. Mutta
pahin ukkospilvi meni toki onnella ohi.

Snellman tiesi itse, yhtähyvin kuin muut, odottaa, miten
professorikysymys ratkaistaisiin. Jo ennenkuin ratkaisu tuli oli hän,
muutamain ruotsinmaalaisten ystäväinsä kehotuksesta, hakenut auki
olevaa professorinvirkaa Upsalassa, mutta sen hakemuksensa hän
kumminkin pian -- samalla tavalla kuin syksyllä 1845, jolloin hän oli
hakeutunut filosofian professoriksi Lundiin -- isänmaallisesta
velvollisuudentunnosta peruutti. Kuopiossa kävi hänelle kumminkin ilma
liian ahtaaksi; taloudellisetkin syyt pakottivat häntä hakemaan
toisenlaista toiminta-alaa. Hän rupesi ajattelemaan "jotakin
porvarillista ammattia"; hyvät ystävät, konsuli H. Borgström
etunenässä, kannattivat häntä tässä aikeessa lämpösesti. Ensiksi
aijottiin Helsinkiin perustaa kauppaopisto, jonka johtajaksi
Snellmania ajateltiin: mutta tästä aikeesta luovuttiin marraskuussa
1849 ilmestyneen, nähtävästi erityisesti tätä tapausta varten
laaditun määräyksen takia, joka kielsi yksityisiä perustamasta
uusia kouluja ilman kenraalikuvernöörin lupaa. Sitten tuumittiin
valmistaa Snellmanille paikka uudessa eteläsuomalaisessa
merivakuutusyhdistyksessä, mutta siitäkin tuumasta oli luovuttava.
Sillävälin Snellman kumminkin erosi rehtorinvirastaan Kuopiosta
lokakuussa 1849 ja muutti saman vuoden viime päivinä Helsinkiin, jossa
hän vastaanotti ystävänsä Borgströmin hänelle tarjoaman konttoripaikan.
Tässä paikassa pysyi hän sitten, samalla hoitaen muitakin afääritoimia,
kuten vakuutusyhtiö Northern'in agenttuuria y.m., siihen saakka, kunnes
uusi aika Aleksanteri II:sen mukana alkoi. Litteraturbladetin
toimittamisen jätti hän vuodesta 1850 Elmgrenille ja ryhtyi siihen taas
vasta 1855.

       *       *       *       *       *

Tahdon nyt yhteen kimppuun kerätä 1840-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta
toimenpiteitä, jotka sangen valaisevasti kuvaavat sen ajan luonnetta.

Vuoden 1846 kirjelmästä sensorien läänien pääkaupungeissa, paitsi
Helsingissä, asettamisesta kuvernöörien tarkastuksen alaisiksi olen jo
maininnut. Samanlainen toimi annettiin seuraavana vuonna Porvoossa
sikäläiselle piispalle.

Olen niinikään maininnut v:n 1847 julistuksesta, jonka kautta oikeus
antaa lupia uusille lehdille sekä kieltää toimessa olevia ilmestymästä
siirrettiin senaatista kenraalikuvernöörille.

Maalisk. 20 p. 1848 ilmestyi julistus, joka kielsi Suomen alamaisia,
poikkeuksetta, kuulumasta salaisiin seuroihin, olivatpa minkä
nimellisiä tahansa.

V. 1849 määräsi heinäk. 4 p:nä annettu julistus "yksityisistä seuroista
jo yhdistyksistä Suomessa": 1) että yksityisiä seuroja tai yhdistyksiä,
tieteellisiä, kirjallisia, taloudellisia, hyväätekeviä tai muita
tarkoituksia varten, olivatpa minkä nimellisiä tahansa, --
kauppayhtiöt, joihin kuuluu ainoastaan muutamia henkilöitä, ainoana
poikkeuksena -- ei saisi perustaa ilman H. K. M:nsa antamaa lupaa: 2)
että yksityisten henkilöjen toimeenpanemia rahankeräyksiä,
lukuunottamatta sellaisia, jotka tarkoittavat jonkun yksityisen ihmisen
auttamista, yhtävähän kuin kirjatilauksia y.m., elleivät ne koskeneet
jotakin luvansaanutta kirjaa tai aikakauslehteä, ei saisi tapahtua
muuten kuin kenraalikuvernöörin erityisesti antaman luvan nojalla:
ja 3) että niiden seurain, joita oli olemassa ilman keisarin
vahvistusta, tuli ennen v:n 1849 loppua jättää sääntönsä hallituksen
vahvistettaviksi, -- muuten ne v:n 1850 alusta suljettaisiin.

Samana vuonna 1849, marrask. 26 pnä, määrättiin eräässä julistuksessa,
että yksityiset eivät saisi Suomessa perustaa mitään uusia kouluja
ilman kenraalikuvernöörin lupaa; ennenkuin se komitea, joka oli
asetettu yliopiston sääntöjä tarkastamaan, "jotta ne saataisiin
yhdenmukaisiksi alempia oppilaitoksia koskevain säädösten kanssa", oli
tehnyt sellaisia ehdotuksia, joita tarvittiin yksityiskoulujen,
saattamiseksi hallituksen "hoitavan ja hyväätekevän tarkastuksen
alaisiksi".

Mainittu komitea oli toukokuussa samana vuonna asetettu yliopiston
sääntöjä tarkastamaan. Sillä oli, kuten jo alusta tiedettiin,
ohjelmassaan muitakin tärkeitä toimia, kuten: filosoofisen tiedekunnan
erottaminen yliopistosta, osakuntalaitoksen hävittäminen,
kurinpitosäädösten uusiminen j.n.e. Komitean puheenjohtajaksi oli
valittu Viipurin hovioikeuden presidentti kreivi C. G. Mannerheim ja
jäseniksi varakansleri Nordenstam, rehtori Rein, rovasti, sittemmin
arkkipiispa Bergenheim, professori Laurell ja silloinen hovioikeuden
asessori J. E. Bergbom. Komitean työn tulokset esiintyivät uusissa
asetuksissa, jotka ilmestyivät vasta 1853.

Kuvaava ja huomattava lehti tässä seppeleessä on sitten tuo jo edellä
kerrottu filosofian professorinviran täyttäminen.

Mutta tällä seppeleellä on vielä huippunsakin. Huhtikuun 8 p. 1850
ilmestyi se keisaril. kirje, joka "sensuurimääräysten täydentämiseksi"
sääti, että "uusia kirjoja, lentokirjasia, aikakauskirjoja taikka muita
kirjoja, minkä muotoisia tai laatuisia lienevätkään, saatakoon
suomeksi julaista ainoastaan sellaisia, jotka, olematta yleisten
sensuurimääräysten vastaisia, tarkoittavat, sekä sen hengen puolesta,
jossa ne ovat kirjoitetut, että esitystapansa puolesta, ainoastaan
uskonnollista hartautta taikka taloudellista hyötyä: sitävastoin
kielletään kokonaan suomeksi kertomasta valtiollisista uutisista taikka
rikoksista, joita ulkomalla on tehty, sekä julkaisemasta mainitulla
kielellä romaaneja, joko sitten alkuperäisiä taikka käännettyjä,
sellaisiakin, joita sensuuri muulla kielellä on hyväksynyt".

Suomi voi kerskailla siitä, ettei minkään muun maan historiassa ole
löydettävissä tällaista kieltoa. Kenen päässä oikeastaan tämä aate oli
syntynyt, oliko se suomalaisen miehen aivojen tuotetta, sitä ei ole
tutkimus vielä selville saanut. Ja -- hänen nimensä unhottukoon![21]

Tätä kirjettä tulkitsivat mitä ahtaimniin ja noudattivat tarkoin
Aminoff ja muut senssorit. Ei laskettu läpi mitään muuta, kuin mitä
voitiin katsoa olevan sisällöltään uskonnollista taikka taloudellista.
Suometar sai ruveta täyttämään palstojaan otteilla Hypnerin
raamatunhistoriasta ja sen kuvilla, kunnes lehti kesäkuun lopussa
lakkasi, lausuen jäähyväisensä lukijoilleen näillä sanoilla: "Eläköön
Suomi ja sen kansa! Menestyköön hyvä hallitus ja hyvät lait sekä
asetukset".

Ne sanat olivat kuin Zidenin urhea huudahdus; "Nyt kuolemme herroiksi!"

       *       *       *       *       *

"Turhuutta, katoovaisuutta!" niin voidaan psalmistan kanssa huudahtaa
kaikista näistä toimenpiteistä, joilla tahdottiin suojella maata ja
kansaa sitä vahinkoa ja vaaraa ja kaikkea pahuutta vastaan, jota
herännyt kansallishenki saattoi aikaansaada.

Oli kuin kohtalon ivaa, että juuri samoihin aikoihin, jolloin vasta
mainitut kirjeet ja julistukset ja säädökset ilmestyivät, Helsingin
kirjakauppoihin ilmestyi -- jouluk. 14 p. 1848 -- kirja niineltä:
Fänrik Ståls Sägner, en samling sånger af Johan Ludvig Runeberg I.

Sitä päivää jolloin Vänrikki Stoolin tarinain ensi vihko ilmestyi, ei
unhota se, joka silloin eli. "Kuinka nautittiin, kuinka huokailtiin,
kuinka riemuttiin, kuinka sydän tykytti valtavammin kuin koskaan".
Nytpä selvemmin kuin milloinkaan ennen tunnettiin, että oltiin kansa,
joka oli elämän arvoinen. Eikä sitä tunnetta voitu millään
mahtikäskyllä lakkauttaa.

Henkinen elämä Helsingissä pysyi myöskin, kaikesta huolimatta, varsin
virkeänä. Useita nuorempia tiedemiehiä palasi näinä vuosina pitemmiltä
matkoilta, tuoden mukanaan raittiita tuulahduksia ei ainoastaan
Eurooppalaisen sivistyksen keskustoista, vaan myöskin Siperian
tundroilta ja Arapian korvista. M. A. Castrén palasi kotiin
helmikuussa 1849, oltuaan poissa neljä vuotta, ja me ylioppilaat häntä
riemulla tervehdimme juhlassa Kaivopuistossa, jossa taas Cygnaeus
kaunopuheliaasti tunteitamme tulkitsi. Melkein yksiin aikoihin
palasivat E. A. Ingman, F. v. Willebrand. J. W. Pipping ja monta muuta
lääketieteilijää pitkiltä tutkimusmatkoilta. Myöskin H. Kellgren palasi
lopulla vuotta 1848 kotiin harjoitettuaan 2,5 vuotta kielitieteellisiä
opintoja Saksassa, Ranskassa ja Englannissa, pääsi seuraavana kevännä
sanskritin kielen dosentiksi ja perusti nyt yhdessä P. Tikkasen kanssa
Suomalaisen kirjallisuudenseuran kirjapainon (joka alkoi toimensa
kesällä 1849), jonka ohessa nuo molemmat langokset ottivat haltuunsa
Öhmanin kirjakauppa-liikkeen. Pitkältä itämaiselta matkaltaan palasi
vihdoin, oltuaan poissa 7 vuoden ajan, G. A. Wallin kesäk. 15 p. 1850.

Tuo kasvava vilkkaus kirjallisessa maailmassa esiintyi erityisesti
niissä useissa kirjallisissa iltamissa, joita pidettiin syksyllä 1849
ja jatkettiin seuraavana vuonna. Näihin iltamiin, joita pidettiin
yliopiston juhlasalissa, oli yleisöllä vapaa pääsy, ja tuskin
mahtui huoneustoon niin monta mies- ja naispuolista kuulijaa, kuin
pyrkijöitä oli. Jokaisessa iltamassa oli kaksi esitelmää, ja niissä
kansantajuisesti ja usein hyvin etevällä tavalla esitettiin erilaisia
tieteitä. Useimmat näistä esitelmistä ilmestyivät sitten painosta
pieninä vihkoina. Sarjan alottivat F. Cygnaeus ja A. von Nordman, tuo
kuuluisa eläintieteen professori. Toisessa iltamassa, Porthanin päivänä
marrask. 9 p:nä, esiintyi M. A. Castrén, joka koko olennoltaan oli
täysi tiedemies, ja piti tuon merkillisen esitelmänsä: "Missä oli
Suomen kansan kehto?" jonka jälkeen F. v. Willebrand, joka äsken oli
palannut kotiin Ranskasta, hauskalla, ranskalaisella tavalla puhui
sähköstä ja galvanismista; -- tuskinpa iltamaa, jossa yleisön jännitys
olisi pysynyt niin vireillä, lie ennen taikka myöhemmin Suomessa
pidetty. Sittemmin pitivät perättäin esitelmiä F. Berndtson ja J. M. J.
af Tengström, C. V. Törnegren ja C. A. Gottlund, A. A. Gyldén ja E.
Grönblad, F. L. Schauman ja W. Lagus, E. af Brunér ja A. A. Laurell, V.
Falck ja S. G. Elmgren, H. Kellgren, Z. Topelius ja vielä useat muut,
kunnes harrastus vähitellen jäähtyi ja iltamat syksyllä 1850
lakkasivat.

       *       *       *       *       *

Noina monissa suhteissa levottomina ja mieltä häiritsevinä 1840-luvun
viime vuosina piti minun vihdoinkin suorittaa kandidaattitutkintoni.
Kirjoitin siitä syystä pro exercitio (latinaksi), suoritin
keskiaikaisen harjoitusväittelyn (latinaksi) -- opettajana oli tuo
luonteeltaan ja lahjoiltaan arvossa pidetty, mutta valitettavasti liian
aikasin kuollut pedagogian dosentti C. A. Alcenius -- kirjoitin pro
gradun (latinaksi) ja taivalsin sitten, kevättalvella 1850, yhdessä
molempain elossa olevain ystäväini kanssa vuodelta 1842, Gust.
Frosteruksen ja Osc. Toppeliuksen, säädetyssä kolmen kuukauden ajassa
läpi koko tuon pitkän suoritettavain tutkintoaineiden sarjan
filosofisen tiedekunnan 12 professorin luona. Yleinen mielipide oli jo
tuominnut kandidaattitutkinnon tässä vanhanaikaisessa muodossaan
hyljättäväksi ja siitä syystä tutkijatkin sen yleensä varsin keveältä
kannalta käsittivät.

Siten valmistuin ja olin mahdollinen nousemaan parnassolle saadakseni
maisterin arvonimen. Promotsiooni oli pidettävä kesäk. 19 pnä, rehtori
Rein promoottorina. Tuollainen juhlameno, niinkuin juhlatemput
yleensäkään, ei minua juuri huvittanut. Mutta olivathan promotsioonit
jonkinlaisia kansallisjuhlia, joiden asemasta ei ainakaan siihen aikaan
ollut lupa muita pitää. Enkä tahtonut olla tovereini ja ystäväini
seurassa iloitsematta. Pääni siis laakerilla seppelöittiin. Se minulle
suotakoon: se on ainoa koristus ja arvonimi, jota koskaan olen
tavotellut.

Promotsioonista alkoi tavallaan uusi ajanjakso elämässäni, ja siitä
tahdon vielä kertoa, jos lukija haluaa minua seurata.



NUORUKAISESTA MIEHEKSI 1850-1860.


Kun nimitän sen vuosikymmenen, jonka muistoja nyt lähden kertomaan,
siirtymisajaksi nuoruudesta miehuuteen, en ajattele niin paljo itseäni,
kuin kansallisen itsetunnon kehittymistä. Tässä suhteessa oli
1830-luku ensimmäisen heräämisen aikaa; 1840-luku oli nuoruuden
innostuksen aikaa; 1850-luvusta tuli aikakausi, jonka kuluessa
mahtavasti vaikuttavat valtiolliset tapahtumat -- ensiksi itämainen
sota ja sen sekä suoranaiset että välilliset vaikutukset Suomeen
ja sitten hallitsijanvaihdos ja siitä johtuvat, muuttuneet
hallintoperiaatteet -- pakostakin saattoivat mielet vakavasti ja
miehevästi miettimään, mitä Suomen kansan oli toivottava, tehtävä ja
tekemättä jätettävä, voidakseen säilyttää itselleen sijan "kansakuntain
joukossa".

Se valoisampi sarastus, jonka me nuoret olimme nähneet nousevan
maailmassa v. 1848, oli jo 1850-luvun alussa kadonnut. Kaikki rohkeasti
rakentamamme ilmalinnat olivat jo muuttuneet "suitsuaviksi raunioiksi".
Unkarin kukistumisen jälkeen elokuussa 1849 oli suuri vallan
kumousdraama päättynyt; taantumisen aika, yleinen väsähtyminen ja
näennäinen tyyneys vallitsi jo Euroopassa.

Itsemme ja maamme hyväksi ei meillä ollut mitään suoranaisia toiveita
ollut. Olihan meillä, valon sarastaessa muussa valtiollisessa
maailmassa, näköpiiri yhä pimennyt. "Kamala oli meille viime vuosi.
Sulkua, kuristusta joka alalla ja joka päivä. Nordenstam riehuu. Kaikki
hajoo." Tämä lause, jonka olen löytänyt päiväkirjastani v. 1849
lopulta, todistanee osaltaan, millainen mieliala silloin oli.

Mutta nuoret mielet eivät kumminkaan lannistuneet. Emme lakanneet
uskomasta kansamme emmekä maamme tulevaisuuteen. Pysyimme yhä edelleen
rohkealla ja iloisella mielellä.

       *       *       *       *       *

Jos olot muuten olivat painostavia, niin tunsin ainakin minä,
maisterinvihkiäisten jälkeen, itseni vapaaksi tutkintopuuhista
astuakseni elämän toimintaan.

Promotsioonijuhlat (ne pidettiin nyt ensi kerran ruotsiksi) ja niiden
jälkijuhlat olivat minulle, samoinkuin kaikille uusille maistereille,
olleet erinomaisen hauskat. Kohta juhlan jälkeen lähtivät nuoret,
niinkuin tavallisesti, eri tahoille -- lepäämään laakereillaan. Pari
lähintä promotsiooniystävääni, Karl Collan, Kasimir Palmroth ja minä
teimme pienen huvimatkan Turkuun; lähdimme juhannusaattona matkalle.
Mainitsen tämän matkan, jota kesti kaksi viikkoa ja jonka ajan melkein
yhtämittaa leikkiä laskien vietimme, ainoastaan muistoni todistuksena
siitä, että vaikka aika olikin "kamala", mielet eivät siltä olleet
tuoreuttaan menettäneet, Vaan lienevät jotkut salakavalat basillit,
(joista ei kumminkaan siihen aikaan tietty mitään), vaanineet meitä
Ruissalon puistossa taikka muualla, sillä kohta Helsinkiin palattuamme
meistä kaksi matkatoverusta, nimittäin Palmroth ja minä, jouduimme
yhteen aikaan lavantautiin ("Ruissalon kuumeeseen", joksi me tautia
kutsuimme), joka tauti ei meille kummallekaan toki käynyt kovin
vaikeaksi.

Tämä tauti kumminkin häiritsi laatimaani opinto- ja elämän ohjelmaa.
Aikomukseni oli näet ollut, heti tutkinnon suoritettuani, lähteä
Tanskaan ja Norjaan tutustumaan näiden maiden valtiollisiin ja
kirjallisiin oloihin. Lavantaudista äsken parantuneena arvelin
kumminkin parhaaksi pysyä ensi talven kotona ja lykätä aijotun
matkani seuraavaan vuoteen. Aluksi käytin syksyn kuluessa aikani
kirjoittaakseni m.m. pari sanomalehtikirjoitusta: Morgonbladettiin koko
ankaran arvostelun eräästä äsken ilmestyneestä Suomen historiasta,
jonka johdosta jouduin väittelyyn Litteraturbladetin toimittajan,
ystäväni Elmgrenin kanssa. Vähää myöhemmin nousi muutamain ystäväini ja
minun välillä kysymys yhtiön muodostamisesta Morgonbladetin
haltuunottamista varten; vaan tämä tuuma kaikeksi onneksi raukesi.

Nuorten mieliä jännittivät muuten sinä syksynä liian paljo yliopiston
sisälliset olot. "Nordestamin hirmuvalta" kävi yhä tukalammaksi. Jo
keväällä 1850 esim. oli varakansleri, niiden säännönmuutosten johdosta,
joita kesäk. 4 p. 1849 ilmestyneen julistuksen mukaisesti oli tehtävä
Akateemisen lukuyhdistyksen sääntöihin, ruvennut sekaantumaan tämän
yhdistyksen puhtaasti kirjallisiinkin toimiin. Niin vaati hän
yksityisesti senssoroitaviksi lentokirjoja, joita oli ilmoitettu
yhdistyksen ostaneen (Fryxellin ja Geijerin kirjoitukset ylimysten
tuomitsemisesta Ruotsin historiassa) sekä määräsi, että yhdistyksen
puheenjohtajan pitäisi joka kerta erikseen pyytää lupaa varakanslerilta
luentojen pitämiseen yhdistyksessä.

Mutta vasta syksypuoleen samana vuonna rupesi, niin voisi sanoa, aika
täyttymään. Elok. 10 p. 1850 lähetettiin näet kanslerinvirastosta
yliopiston konsistoriolie tärkeä ja perinpohjainen kirje "niistä
toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä kurinpidon helpottamiseksi
yliopistossa". Ilmoitettiin, että nämä toimenpiteet olivat
varakanslerin ehdottamat, ja muutoksilla, joita niihin kreivi Armfelt
suullisesti neuvotellessaan varakanslerin kanssa oli tehnyt, olivat ne
esitetyt kanslerille, perintöruhtinaalle, joka ne heinäk. 23 p. alisti
keisarin ratkaistaviksi.

1:ssä kohdassa tätä merkillistä kirjettä määrättiin, että
varakanslerille, jotta hän helpommin voisi velvollisuutensa mukaisesti
valvoa ylioppilaselämän järjestystä, tapoja, siveyttä ja siivoa
käytöstä, myönnetään oikeus "ei ainoastaan muistuttaa asianomaisia
tarmokkaasti rankaisemaan rikkomuksia ja valvomaan lakien
noudattamista tässä kohden, vaan myöskin ryhtyä sellaisiin
rankaisemistoimenpiteisiin, joita voidaan pitää tarpeellisina ja
tarkoituksenmukaisina, järjestyksen ja hyvien tapojen säilyttämiseksi
ja edistämiseksi".

2:ssa kohdassa säädettiin, että rehtorin määräykset kurinpitoasioissa
samoinkuin kurinpitokomissioonin päätökset olivat ilmoitettavat
varakanslerille, jolla oli oikeus päätöksiä koventaa taikka lieventää,
kumminkin velvollisuudella ilmoittaa niistä toimenpiteistään
kanslerille. Kaikki konsistorion päätökset kurinpitoasioissa olivat
varakanslerille lähetettävät, ja hänen tuli alistaa ne kanslerin
tutkittaviksi ja ratkaistaviksi.

3:s kohta oli näinkuuluva: "Ylioppilaita kielletään kodeistaan
poistumasta muussa puvussa kuin alempana luetelluissa vormupukimissa;
kumminkin käyttäkööt ne, jotka oppiarvon ovat suorittaneet,
jos tahtovat, siviilipukuakin, kumminkin ehdolla, että he
juhlatilaisuuksissa ja kaikissa esityksissä ovat vormupuvussa".
Vormupuvuksi jäi "sama kuin ennen" (1:ssä osassa kuvattu)
sotilasmalliin leikattu, tummansininen jäykkäkauluksinen takki ja
lyyryniekat napit: sen lisäksi kolmikulmainen, kokardiotsainen hattu ja
miekka. Tätä vormupukua oli juhlatilaisuuksissa käytettävä. Muulloin
oli käytettävä vormutakkia kahdella nappirivillä, kuusi nappia
kummallakin puolen: sininen vuori ja kaulusta mustaa samettia.
"Vormupukuun kuuluu sitäpaitse -- niin määrättiin vielä -- 1)
samallaisesta kankaasta tehdyt housut, 2) sotilasmallinen virkalakki,
lippu musta ja panta mustaa samettia, jonka keskelle, lipun kohdalle,
on ommeltava kullatusta pronssista tehty lyyry ja 3) sotilasmallinen
päällystakki, harmahtavasta verasta, mustalla samettikaulustalla". --
Tätä vormupukua oli v:n 1851 alusta ruvettava alituisesti käyttämään;
pakollista se oli kumminkin ainoastaan niille ylioppilaille, jotka
syysk. 15 p:n jälkeen 1850 tulivat yliopistoon.

Vielä määrättiin 4:ssä kohdassa, että ylioppilas, joka yön aikaan
joutui kiinni, oli säilytettävä poliisikamarissa taikka päävahdissa
seuraavaan aamuun, jolloin hän oli vietävä rehtorin luo.

"Ylioppilaiden hyvän järjestyksen valvomista varten
yliopistokaupungissa", niin määrättiin 5:ssä kohdassa, oli asetettava
rehtorinapulainen, nimeltään ylioppilasten inspehtori, jonka
käytettäväksi annettiin aluksi 6 palvelijaa eli n.s. pedelliä.
Jokaisella näistä pedelleistä tuli, virantoimituksessa ollessaan, olla
kädessään musta valkonuppinen sauva, ja hänen piti, koska vain tahtoi,
päästä julkisiin paikkoihin, kuten esim. ravintoloihin, sekä voida
tarvittaessa valallaan vahvistaa tiedonantajaan, ja hänellä tuli
olla sama turva ja varmuus, jonka laki myöntää poliiseille ja
sotilasvahdeille.

Lopuksi 6-8 kohdissa määriteltiin, miten ylioppilasten inspehtori ja
pedellit olivat toimiinsa asetettavat, sekä heidän velvollisuuksistaan,
pukimistaan ja palkkaeduistaan, jotka eivät olleet pienet. Pedellit
saivat näet palkakseen 180 ruplaa ja vaatetusavuksi 28 ruplaa (hopeata)
vuodessa. Uutteruudesta ja täsmällisyydestä palkkioksi oli pedelleille
sitäpaitse aina viiden vuoden perästä annettava neljäs osa palkasta
lisäksi, kunnes se oli kasvanut kaksinkertaiseksi.

Minkälaista mielialaa nämä toimenpiteet pakostakin synnyttivät
ylioppilasnuorisossa, sitä ei minun tarvitse kuvata. Ja yliopiston
opettajista tuntuivat nämä toimenpiteet, jotka tulivat kuin pilvistä,
ilman että heitä oli kuulusteltu taikka valmistettu, yhtä loukkaavilta.
Kun tuo merkillinen kanslerinkirje esitettiin konsistoriossa, syysk. 18
p., syntyi siellä siitä syvä ja vakava keskustelu. Useat jäsenet
huomauttivat terävästi ja varmasti, että nämä määräykset olivat
asetustenvastaisella tavalla syntyneet ja lopputulos keskustelusta oli.
että konsistorio, joka "ei voinut olla huomaamatta, että tässä asiassa,
joka syvästi koskee yliopiston sisällistä elämätä, varakansleri on
kääntynyt H. K. K. Kanslerin puoleen, jättämättä konsistoriolle
tilaisuutta antaa siitä lausuntoa", päätti pyytää Kanslerilta, "että
H. K. K. suvaitsisi armossa käskeä varakanslerin vasta, niinkuin
ennenkin on tapahtunut, kun on kysymyksessä yliopistoasioita, jotka
ovat H. K. K. ratkaistavia, noudattaa yliopiston sääntöjen 39:n §:n
määräystä."

Tämä vastalause kaikui, niinkuin monet muut, tyhjään avaruuteen.
Konsistorio ei saanut mitään vastausta eikä sen huomautuksesta ollut
mitään seurauksia. Ja kanslerinkirjeessä mainitut toimenpiteet pantiin
viipymättä täytäntöön. Aluksi käskettiin rehtorin muistuttaa uusille
ylioppilaille, että heidän tuli, ennenkuin kanslerin kirje heille
luettiin, käydä varakanslerin luona, jotta tämä yksityisesti "oppisi
tuntemaan jokaisen yliopistossa opiskelevan nuorukaisen". Nuo kuusi
pedelliä, asianomaisissa virkapuvuissaan ja sauvat kädessään, ryhtyivät
jo syksyn kuluessa toimeensa. Yksi pedelli ynnä yksi kaupungin
poliisimies kulki jokaisen öisin kaupunkia kiertelevän sotilaspatrullin
mukana: sellaiseen kuului jo kymmenen tai kaksitoista jalkamiestä sekä
ratsastavia kasakoita, Ja ennen vuoden loppua asetettiin uuteen
ylioppilasten inspehtorinvirkaan sotilashenkilö, överstiluutnantti,
vapaaherra G. A. Hjärne, joka tavallista iloisemman ja repäisevämmän
upseeriuran aikana Suomen kaartissa ja virkamiehenä yksityisiä asioita
varten varakanslerien, kenraalien Thesleffin ja Nordestamin luona,
varmaankin oli saavuttanut kaikki ne kelpoisuusehdot, joita kysyttiin
mieheltä, jonka tuli rehtorille avuksi hoitaa järjestystä ja hyviä
tapoja ylioppilasnuorison keskuudessa sekä valvoa sen siveellistä ja
siistiä käytöstä.

Uusi pedellihallinto vaikutti kaikkea muuta kuin järjestyksen ja hyvien
tapojen edistämistä. Kun pedellit saapuivat nuuskimaan ravintoloihin ja
muihin julkisiin paikkoihin, niin heitä ylioppilaat pilkkasivat ja
häpäisivät: kuta mahtavampina ja toimeliaampina patrullit öisin
kulkivat, sitä useampiin rettelöihin ylioppilaiden kanssa he antoivat
aihetta. Ja suuttumus sitä miestä kohtaan, joka tämän poliisivallan oli
aikaansaanut, kasvoi joka päivä.

Erityisen syyn yleiseen kiukustumiseen antoi varakansleri vielä samana
syksynä käyttämällä rankaisemismahtiansa väärin eräässä tapauksessa.
Muutamat ylioppilaat olivat eräänä iltana teaatterissa panneet toimeen
ruman rähinän, joka epäilemättä oli ankaran rangaistuksen arvioinen.
Mutta varakansleri, perin kauhtuneena tästä tapauksesta, ei malttanut
odottaa, kunnes lailliset kurinpitoviranomaiset olisivat asian
käsitelleet, vaan rupesi itse tutkimaan asiaa, ja tuomitsi muitta
mutkitta erään syyllisistä, vanhan "rentustelijan", pyyhittäväksi pois
yliopiston nimikirjasta, sekä viisi muuta karkotettaviksi yliopistosta
toisia useammiksi, toisia harvemmiksi lukuvuosiksi. -- Kun
varakanslerin asiaa koskeva kirjelmä, jossa tuomio käskettiin panna
täytäntöön, marraskuulla esitettiin konsistoriossa, päätti tämä,
pitkänlaisen keskustelun jälkeen, taas valittaa korkeampaan paikkaan
varakanslerin toimista. Päätettiin H. K. K. Kanslerilta pyytää
armollista selitystä, oliko katsottava sen _tuomioistuinoikeuden_
kurinpitoasioissa, joka oli annettu kurinpitokomissioonin ja
konsistorion toimeksi, jollakin tavoin muuttuneen tai vähentyneen sen
_kurinpito-oikeuden_ kautta, joka elok. 10 p. annetun kanslerinkirjeen
kautta oli varakanslerille myönnetty.

Ei tästäkään valituskirjeestä ollut mitään suoranaisia seurauksia.
Varakanslerin tuomiot vahvistettiin korkeimmassa paikassa ja pantiin
toimeen. Mutta ei kuulunut myöskään, että se moraalinen rohkeus, jota
konsistorio, joskaan ei aivan yksimielisesti, osotti, olisi synnyttänyt
mitään epäsuosiota. Sopikin niin hyvin, että konsistorio, samalla kun
lähetti tämän uuden valituskirjelmän, saattoi alamaisesti pyytää
yliopistolle lupaa viettää tammik. 11 p:nä seuraavana vuonna
juhlallisesti H. K. K. Perintöruhtinaan viiskolmattavuotista oloa
kanslerina. Ja tähän pyyntöön tietysti armollisella hyväntahtoisuudella
suostuttiin. Mutta jälempänä tulen kertomaan, miten juuri tässä
25-vuotisessa juhlassa mieliala varakansleri Nordenstamia ja hänen
toimiaan vastaan puhkesi ilmoille sellaisella tavalla, että sen täytyi
joutua johonkin huomioon.

       *       *       *       *       *

Vaikka nuoriso säilyttikin luottamuksensa tulevaisuuteen ja luontonsa
iloisuuden niin hyvin kuin taisi, niin levitti kumminkin se poliisi- ja
senssurivalta, joka vallitsi, ikäänkuin raskasta sumua kaikkien
mieliin. Tuo 1840-luvun jälkimmäisen puoliskon iloinen, säkenöivä
innostus oli suureksi osaksi hukkunut siihen väsyttävään,
loppumattomaan pikkukinastukseen, jonka vallitseva järjestelmä
synnytti.

Merkkipäiviksi almanakkaani olen syksyltä 1850 viivannut kaksi saman
viikon päivää, nim. lokakuun 16 ja 19:n päivän, jolloin M. A. Castrén
ja G. A. Wallin suorittivat väitöksensä, edellinen uutta suomenkielen
professorinvirkaa ja jälkimmäinen itämaisen kirjallisuuden
professorinvirkaa varten; sekin oli näet professori Geitlinin
siirtymisen kautta jumaluusopilliseen tiedekuntaan joutunut auki.

Castrén ja Wallin, nämä suomalaisen tieteen kaksoissankarit, he
saattoivat vielä pikkujupakkain aikanakin innostuttaa nuorisoa, heistä
me saatoimme olla ylpeitä, he taisivat vahvistaa rohkeuttamme ja
tulevaisuuden luottamustamme.

Näitä molempia miehiä oli minulla onni koko usein tavata, molemmat
osottivat minulle ystävyyttä ja luottamusta. Castrén oli, niin voisi
melkein sanoa, tieteellinen ylimys, Wallin taas täydellinen
demokraatti. Eihän Castréniakaan voinut ylpeäksi sanoa, vaan, vaikka
hän suletummissa piireissä olikin puhelias ja leikkisä, oli hänen
olennossaan aina jotakin perusteellisen tiedon arvokkuutta ja hän oli
itsestään arka. Wallinia sitävastoin ei pinnalta katsoen voinut edes
aavistaa tiedemieheksi: hän halveksi komeilua ja turhamaisuutta
tieteessä, niinkuin kaikessa muussakin. Hän oli tutkinut ihmiselämää ja
luontoa mieluummin kuin kirjoja. Kaikkea keinotekoista ja luonnotonta,
kaikkea sovinnaista hän vihasi. Vakava, hiljainen ja suljettu hän
yleensä oli, mutta kumminkin sydämmellinen ja avomielinen niitä
kohtaan, joista hän oli oppinut pitämään. Nuorten, reippaiden seurassa
hän parhaiten viihtyi ja vielä viime vuosinaan saattoi hän
ylioppilaskemuissa innostua iloisista ja vallattomista piloista.

Muistan Wallinin poikavuosiltani asti. Ylioppilas- ja
maisteri-aikoinaan herätti hän erityisesti kasvavan polven ihailua,
ollen mainio uimari; jokainen tunsi sen kallion Punavuorilla,
(nyk. laivatokan alueella), josta Wallinin oli tapana viskautua
aallokkoon, tehdäkseen siellä noita tavattoman pitkiä retkeilyjään.
Soittotaiteilijana oli hän myöskin tunnettu, sen ajan orkesterissa "tuo
pulska Wallin" tavallisesti hoiti passoviulua.

Sitten läksi Wallin retkilleen Itämaihin. Seitsemän vuoden perästä hän
palasi, kuten jo mainitsin, vähää ennen v:n 1850 maisterinvihkiäisiä.
Näin hänet ensi kerran tässä juhlassa, promotsioonitanssiaisten
jälkeisenä, sarastavana aamuna, kun hän seurasi meidän nuorten joukkoa
Kaisaniemeen. Keskellä iloisten äänekästä parvea viskautui hän yksin
rannalle ruohikkoon kukkulan rinteelle ja lepäsi siinä kauan
liikahtamatta, ääneti katsellen aamuauringon kirkastamaa lahtea. Mitä
hän ajatteli, sitä ei kukaan tiedä: ehkä samaa, jota hän sitten, ollen
jo sairaloinen ja raskasmielinen, kirjoitti Lontoosta: "Elämäni
taipaleella oli minulla päämaali: päästä ennen auringon laskua
lähteelle äärettömässä korvessa. Vaan juhtani oli nälistynyt, sen
kuhmusta oli rasva loppunut, oppaani vei minut harhaan. Ja siksi nyt
nälkäisenä ja janoavana, tyyneenä kuin beduini ja kiitollisena huoaten
_al hambo lileah_, laskeudun siihen, missä minut yö on tavannut,
laskeudun kuoppaan, jonka itselleni olen hiekkaan kaivanut, odottamaan,
mitä Herra aamun sarastaessa on minulle määräävä: _elämää taikka
kuolemaa_".

Syksyn ja seuraavan vuoden kuluessa sain monasti olla Wallinin
seurassa. Niin voimakasta aatteellisuuden ja tosi miehevyyden
vaikutusta, turhamaisuuden ja komeuden pölystä puhdasta vaikutusta,
kuin tämä Yrjö Aukusti Wallin minuun teki, ei ollut minuun ennen tehnyt
kukaan muu kuin Johan Ludvig Runeberg; eikä ole senkään jälkeen tehnyt
kukaan muu, kuin vapaudensankari Aukusti Maksimihan Myhrberg.

Olinpa mielissäni, kun kerran saatoin tehdä Wallinille
palveluksen. Olin kuullut, että Wallin, suoritettuaan väitöksensä ja
professorinnimitystä odotellessaan, saadakseen hiukan tuloja, kernaasti
halusi ruveta opettamaan ylioppilaille englanninkieltä, jota, niinkuin
kaikkea englantilaista, hän erityisesti harrasti. Riensin senvuoksi,
Wallinin itsensä siitä mitään tietämättä, kokoomaan ylioppilaita näihin
englanninkielen oppikursseihin ja onnistuinkin siinä koko hyvin;
parissa päivässä oli 30-40 nimeä listalla. Tämän listan kanssa menin
Wallinin luo, -- hän asui äitinsä ja sisarensa kanssa talossa n:o 34
Korkeavuorenkadun varrella, yläkerrassa. Sen käynnin aina muistan. Kun
salista astuin hänen huoneeseensa, en nähnyt siellä ketään. Olin jo
palata takasin, vaan silloin näin hänen istuvan huoneen perällä
uuninloukossa, puettuna samaan arapialaiseen pukuun, jossa Ekman hänet
on maalannut, istuvan siinä kyynärpäitään polviin nojaten ja lukien
jotakin suurta itämaista kirjaa. Verkalleen hän sieltä nousi, astui
vastaani ja ojensi minulle hiljaa, mutta ystävällisesti kätensä. Esitin
asiani. Wallinin kellertävät kasvot kävivät iloisiksi ja pian olimme
sopimuksen tehneet, Englanninkielen oppikurssien piti alkaa muutamain
päiväin perästä jossakin yliopiston oppisalissa ja sitten oli niitä
pidettävä kahdesti viikossa. Lukukirjaksi päätimme ottaa Washington
Irvingin "The life of Colombus", jota Wallin aikoi kielellisessä
suhteessa selittää. Siitä sovittua heitin hyvästit ja jäähyväisiksi hän
minuun loi silmäyksen, joka sydämmeeni kävi. -- Englanninkielen luennot
alkoivatkin todella ja niitä kesti sen lukukauden. Kuulijat olivat
hyvin innostuneet ja opettaja oli nähtävästi myöskin. Ennen seuraavan
lukukauden alkua oli Wallin jo professoriksi nimitetty.

       *       *       *       *       *

Kun vuosi 1851 alkoi, uhkasi yliopistoa raskas ukkospilvi, joka pian
oli purkautuva. Pedelli- ja patrullihallintoa oli jo nuoriso ehtinyt
ruveta kyllin vihaamaan; senlisäksi piti nyt asetuksen ylioppilasten
vormupuvuista uudestavuodesta astua täyteen voimaansa. Ja sen mielialan
vallitessa, joka tästä kaikesta sukeusi, oli yliopiston nyt tammik. 11
p:nä vietettävä suuri riemujuhlansa Perintöruhtinaan 25-vuotisen
kansleritoimen kunniaksi.

Suuremmoisia valmistuksia tätä juhlaa varten tehtiin. Juhlasali
koristettiin kasveilla ja puhujalavan molemmille puolille asetettiin
Keisarin ja Perintöruhtinaan miehenkokoiset muotokuvat; tämä
jälkimmäinen kuva oli äsken armollisimmasti lahjoitettu yliopistolle.
Pacius sävelsi suuren juhlakantaatin, johon Cygnaeus oli sanat
kirjoittanut, ja suuri kööri harjoitti sitä uutterasti parin viikon
ajan. Rehtori Rein kirjoitti ohjelman ja prof. Ilmonin tuli pitää
(ruotsinkielisen) juhlapuheen; juhla oli alotettava Mendelsohnin
komealla "Hochzeits-marsch'illa". Yliopiston opettajat ja virkamiehet
tarjosivat päivälliset Seurahuoneella 200:lle henkilölle ja siellä oli,
maljan esitettyä korkealle riemukanslerille, prof. Lillen sepittämiä
lauluja laulettava. Illaksi oli järjestetty suuri ilotulitus ja sitä
varten rakennettiin korkea, Godenhjelmin maalaama tulituskoristus
yliopistotalon parvekkeen yläpuolelle. Ja vihdoin oli samaksi illaksi
varakansleri, kenraali Nordenstam, kutsunut luokseen tanssiaisiin
loistavan seurueen molempia sukupuolia, niiden joukossa 40
ylioppilastakin.

Kaikki suoritettiinkin ohjelman mukaisesti, ainoastaan ylioppilaiden
suhteen oli erehdytty. Varankansleri oli, kuten mainittu, tahtonut
tanssiaisissaan nähdä neljäkymmentä ylioppilaskunnan jäsentä -- kaikki
tietysti täysissä univormuissa -- ja rehtori oli saanut toimekseen
laatia luettelon sopivimmista ja mahdollisimmista miehistä.
Kutsumuskirjeet lähetettiin noille 40:lle valitulle. -- Onneksi en minä
niiden joukkoon kuulunut, sillä käytin partaa ja se teki minut
mahdottomaksi juhlallisiin tilaisuuksiin ja esittelyihin päästäkseni.
-- Mutta näitä kutsumakortteja ei tavallisella tanssiaismielialalla
vastaanotettu. Tuskinpa oli yhtään ylioppilasta, joka olisi katsonut
voivansa lähteä Nordenstamin kutsuihin, nauttimaan sen miehen
vieraanvaraisuutta, joka yliopistoon oli hankkinut tuon uuden,
sietämättömän poliisihallinnon, sen miehen, joka mahtikäskyillään
rikkoi lait ja asetukset. "Ei kukaan noista neljästäkymmenestä mene
tanssiaisiin", se oli jo kohta kaikille selvää. Eipä kyllä toiselta
puolelta jätetty huomaamatta, mitä sellainen kieltäytyminen saattoi
merkitä: saatettiinhan sitä selittää loukkaukseksi sitä korkeata
henkilöä kohtaan, jonka kunniaksi yliopisto juhlaa viettää. Mutta nämä
epäilykset kumottiin: tanssiaisia saattoi pitää aivan yksityisinä,
koska kutsumuskorteissakin oli paitsi varakanslerin, myöskin hänen
vaimonsa nimi ja ylioppilaskunta saattoi kyllä muuten juhlapäivänä
osottaa, että se vilpittömästi kunnioitti korkeaa kansleriaan. Sillä
tätä tilaisuutta -- se oli kaikkien laajemmissa ja ahtaammissa
piireissä pidettyjen neuvottelujen lopputulos -- tätä tilaisuutta
meidän täytyy käyttää osottaaksemme, mitä uusista yliopisto-oloista
ajattelemme, ja miten niiden luojaa arvostelemme. Ja päätös, että
kaikki 40 ylioppilasta pysyisivät poissa tanssiaisista, oli
järkähtämätön.

Tätä päätöstä ei ensinkään pidetty niin salassa, ettei siitä ajoissa
yliopiston rehtorillekin olisi tieto saapunut, ja tämä, erittäin
levottomaksi käyneenä, lähetteli turhaan ylioppilaille varoittavia
terveisiään. Häntä oli vielä pelotellut "hänen hirmuisuutensa",
salaneuvos v. Haartman, joka juhlan edellisenä iltana oli käynyt hänen
luonaan ja kehottanut häntä, jos mahdollista, pelastamaan isänmaan
tuosta arvaamattomasta vaarasta; siksi kutsui rehtori vielä heti juhlan
päätyttyä juhlasalissa ylioppilaat neuvottelemaan tiedekuntahuoneeseen.
Sydän kurkussa selitti hän siellä vilkkaasti ja innokkaasti, kuinka
suuria onnettomuuksia saattoi johtua ylioppilaskunnan päättömästä
mielenosoituksesta ja pyysi, melkein rukoili, että tuo turmiollinen
päätös purettaisiin. Mutta vaikka se raskasta olikin, ei voitu muuten
kuin kieltäen hänen pyyntöönsä vastata. Selitimme suoraan syyt, joiden
nojalla päätöksemme olimme tehneet; me emme olleet voineet, jos
arvostamme pidimme, muulla tavoin menetellä, emmekä päätöstämme enää
muuttaa voineet.

Vilpitöntä mieltään osottivat ylioppilaat kumminkin kokoontumalla
samana päivänä suurilukuisina Kaisaniemeen päivällisille, jossa
kanslerin-perintöruhtinaan malja ilosella mielellä juotiin ja
laulettiin tilaisuutta varten sepitettyjä runoja. Illalla,
ilotulituksen aikana, lauloivat ylioppilaat vielä yliopiston ja sen
parvekkeen edustalla venäläisen kansallislaulun ja "Maamme"-laulun.

Mutta Nordenstamin tanssiaisiin ei yhtään ylioppilasta saapunut.
Mieliala kuuluu tanssisalissa olleen merkillisen synkkä ja tukala. Nuo
40 ylioppilasta olivat aijotut tanssia hoitamaan. Heitä johonkin määrin
korvatakseen muodostivat vanhat herrat jonkunlaisen nostoväen ja he
ponnistivat kaikki voimansa saadakseen tanssin vilkkaana pysymään.
Mutta rasitukseksi tuo juhla siten oli vieraille, sekä miehille että
naisille, ja ennen kaikkea se niin oli isännälle.

Mitähän seurauksia tästä mielenosotuksesta voinee olla? niin
kysyttiin seuraavina päivinä huolestunein katsein joka taholla.
Eikä kulunut kauvan, ennenkuin pahalta kuuluva huhu toisensa perästä
saapui idästä. Milloin kerrottiin, että Perintöruhtinas kieltäytyisi
olemasta enää yliopiston kanslerina, milloin taas, että yliopisto
suljettaisiin pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi tai ainiaaksi. Ja nuo
neljäkymmentä ylioppilasta olivat jo valmiit kärsimään rangaistuksen
epäkohteliaisuudestaan. Fr. Cygnaeus koetti kirjeessä kreivi
Armfeltille selittää tapahtuneen mielenosotuksen oikeassa valossaan,
selittää, että sillä oli tarkoitettu kenraali Nordenstamia eikä ketään
muuta, yliopiston kansleria ei vähimmässäkään määrässä. Mutta siitäkin
kuuluu aluksi vain olleen seurauksena, että tuo muuten niin hieno ja
kohtelias kreivi syytti Cygnaeusta siitä, että hänkin oli osallinen
ylioppilaitten anteeksiantamattomaan rikokseen. Epävarmuuden ja
jännityksen aikaa kesti kauan. Varakansleri Nordenstam kutsuttiin
Pietariin kuulusteltavaksi. Ja hänen palattuaan kutsuttiin rehtori Rein
sinne puolestaan selitystä antamaan. Nämä molemmat -- ja Nordenstam
aivan erityisesti, kuten sittemmin kuultiin, -- kuuluvat panneen
parastaan lieventääkseen mikäli mahdollista arvostelun ankaruutta
korkeimmassa paikassa. Vähitellen tyyntyivät mielet Helsingissäkin ja
kerrottiin, että jos ylioppilaskunta lähettäisi perintöruhtinaalle
jonkinlaisen uskollisuusadressin, saataisiin ehkä kaikki vaara
syrjäytetyksi.

Kaksi kuukautta oli jo kulunut. Mutta kun juuri parhaallaan
neuvoteltiin tepsivimmistä lepytyskeinoista levisi äkkiä huhu, että
korkea kansleri, perintöruhtinas Aleksanteri itse saapuisi Helsinkiin,
epäilemättä sovittamaan kaikki, mitä tapahtunut oli. Ja maalisk. 14 p.
klo 2 aamulla ajoikin odotettu ruhtinas todella Helsinkiin, mukanaan
pieni seurue; hevoset pysähtyivät keisarin palatsin edustalle, jossa
kenraalikuvernöörin apulainen ja muut ylemmät sotilashenkilöt olivat
vastaanottamassa.

Sen voi arvata, kuinka ilma tästä keventyi. Koko kaupunki oli
liikkeessä, juhlallinen mieliala vallitsi. Aikasesta aamusta seisoi
torilla keisarin palatsin edustalla tiheä ihmisjoukko, toivoen saavansa
vilahdukseltakaan nähdä tuon suositun vieraan. Sittenkuin
Perintöruhtinas palatsissa oli vastaanottanut senaatin jäsenet ja muita
viranomaisia, läksi hän jo klo 11 yliopistoon. Konsistorion salissa
esitettiin yliopiston opettajat hänelle. Juhlasalissa, jossa hänen
sisään astuessaan Paciuksen juhlakanttaatti tammik. 11 p:ltä
esitettiin, olivat ylioppilaat koolla.[22]

H. K. K. Kansleri nousi puhujalavalle ja piti ylioppilaille venäjäksi
puheen, jonka kuvernööri, vapaaherra Cas. v. Kothen, joka Viipurista
oli saanut seurata Perintöruhtinasta Helsinkiin, käänsi. Hän lausui,
että yliopisto aina oli ollut ja aina oli oleva hänelle rakas ja että
hän liikutettuna oli kuullut siitä juhlasta, joka äsken hänen
25-vuotisen kanslerina olonsa kunniaksi oli vietetty ja jossa oli
osotettu hänelle uskollisuutta ja rakkautta. Mutta samalla täytyi hänen
ilmoittaa, että hän suureksi ikäväkseen oli kuullut, millä tavalla
useat ylioppilaat samassa tilaisuudessa olivat rohjenneet käyttäytyä
varakansleria kohtaan, josta käytöksestään nuo 40 lain mukaisesti
olisivat erotettavat yliopistosta. Mutta hänelle myönnetyn vallan ja
varakanslerin esirukousten nojalla saattoi hän kumminkin tämän kerran
antaa tapahtuman anteeksi, mutta jos vasta jotakin samanlaista
tapahtuu, rangaistaan se lain koko ankaruuden mukaisesti. Hän toivoi
toki, ettei hän vasta saa syytä tyytymättömyyteen ja oli vakuutettu,
että ylioppilaat rehellisinä suomalaisina eivät koskaan unhota
alamaisia velvollisuuksiaan Venäjän keisaria kohtaan. -- Ylioppilaat
lauloivat kiitokseksi Venäjän kansanlaulun ja seurasivat kansleria
portaille hurraten niin että jyrisi ja torille kokoontunut taaja
kansanjoukko yhtyi siihen hurraa-huutoon.

Yliopistossa tehtävänsä suoritettuaan kävi Perintöruhtinas vielä
aamupäivällä kasarmeissa, sairaaloissa ja kirkoissa, ja tarjosi
senjälkeen päivälliset linnassa. Sen edustalle kokoontui taas koko
ylioppilaskunta ja esitti laupiaalle kanslerille kiitollisuutensa ja
suosionsa laulamalla ensiksi "Maamme" laulun ja sitten kansanlaulun.
Perintöruhtinas astui kahdesti parvekkeelle ja lausui ruotsiksi:
"Kiitän. Jumala teitä siunatkoon!" Riemu oli ääretön. Linnasta
kiirehtivät ylioppilaat Pitkälle sillalle, siellä vielä kerran
heläyttääkseen hurraahuutonsa ja heiluttaakseen lakkejaan korkealla,
jäähyväisiksi ruhtinaalle, joka jo aikaseen iltapäivällä kiireesti
lähti paluumatkalle.

Näin hyvästi ja kauniisti päättyi kertomus noista aikoinaan niin paljo
puhutuista "Nordenstamin tanssiaisista."

Sitä mielialaa, joka vallitsi pääkaupungissa ja koko maassa, kuvasi
Topeliuksen runotar Hels. Tidningareissa kohta perintöruhtinaan
lähdettyä innostuneella runolla, kuten seuraavat otteet osottavat:

    14 p. maaliskuuta 1851.

    Kirkkaana talviaamu nyt meren pintaa sous,
    Ja kaikki mustat pilvet ne haipuu,
    Ja kaikki varjot yön, jotka uhaten nous,
    Ne valtikkoineen nöyrtyen taipuu.
    Nyt uusi päivä nous. Yli maan ja manteren
    Kuin juhlaan valmistuvat nyt kaikki riemuiten,
    On rikas rinnan köyhänkin kaipuu.

    -- -- -- -- --
    -- -- -- -- --

    Ja kuule! Riemu soi yli maan ja manteren
    Hänt' uskollisna seuraten tiellä.
    Ei ääntä imarruksen, ei tekopyhyyden,
    Mi ruhtinaalle raikuvi siellä.
    On kunnioitus vapaa -- oi näky ihana --,
    Mi nousee tuhansista nyt ihmisrinnoista
    Rukoillen Herraa hurskaalla miellä.

    -- -- -- -- --
    -- -- -- -- --

                         (Suom. Y. W--la.)

Perintöruhtinaan käynti Helsingissä jätti erittäin kalliin ja
pysyväisen vaikutuksen sen kautta, että Perintöruhtinas, kun
opettajakunta yliopistossa hänelle esitettiin, omalla kädellään antoi
M. A. Castrénille samana päivänä allekirjoittamansa virkanimityksen
suomenkielen professoriksi. Suurempaa suosiota hän tuskin olisi
Suomelle ja sen yliopistolle voinut osottaa. Yksimielisellä
mieltymyksellä se tieto kuultiinkin.

Kysymys suomenkielen professorinviran perustamisesta oli, kuten ennen
kerrottu, ollut keskeneräisenä vireillä vuodesta 1840 asti. Kymmenen
vuoden arvelemisien jälkeen oli lopuksikin päästy niin pitkälle, että
nyt asia vihdoinkin saatiin korkeimmassa paikassa päätetyksi. Mutta
kuinka arvelluttavana tätä tekoa vielä silloinkin pidettiin, ja kuinka
epäillen siihen nytkin ryhdyttiin, sen osottaa parhaiten se
erikoisasema, johon tämä uusi professorinvirka ensi aluksi joutui.
Keis. kirjeessä maaliskuun 22 p:ltä 1850 säädettiin nimittäin,
"kanslerin mielipiteiden mukaisesti", että suomenkielen professori oli
asetettava yliopistoon "samoilla oikeuksilla ja eduilla virkansa
suhteen kuin oli toisilla professoreilla, sillä erotuksella kumminkin,
että tämä professori ei ota osaa oppiarvoja varten säädettyihin
tutkinnoihin ja että hän asetetaan määräyksellä (konstitutoriaalilla)
_erotettavaksi yliopiston korkeimman hallinnon tahdosta_." Vasta uusien
sääntöjen kautta lokak. 1 p:ltä 1852 pääsi suomenkielen
professorinvirka samanlaiseen asemaan kuin muut vakinaiset
professorinvirat.

Tuskin olen vielä maininnutkaan siitä henkilöstä, joka näinä
huolettavina aikoina oli korkeimman vallan ylin edustaja maassamme.
Kenraalikuvernöörin, ruhtinas Mentschikoffin, apulaiseksi oli,
Thessleffin kuoleman jälkeen, jo tammikuussa 1848 nimitetty
kenraaliluutnantti Platon Rokassowsky, joka saapui Helsinkiin ja rupesi
virkaansa hoitamaan maaliskuussa samana vuonna. Kenraali Rokassowsky
oli silloin 50 vuoden ikäinen: kohta aluksi opittiin hänet tuntemaan
tyyneeksi ja hiljaiseksi mieheksi, joka, käytökseltään yksinkertaisena
ja tyyneenä, ei suurta melua pitänyt. Ehkäpä se huolellinen
eurooppalainen kasvatus, jonka hän oli saanut, vaikutti, että hän
hyvästi oivalsi sen luonteen ja katsantotapain eroavaisuuden, joka
luonnollisesti oli olemassa kahden niin eri rotua olevan kansan välillä
ja niiden sivistyksen ja laitosten välillä, ja hän koetti
hienotunteisesti tasotella niitä epäkohtia, joita tällaisissa
olosuhteissa pakostakin ilmenee. Pian hän maahamme perehtyi ja
tahtoi tänne täysin koteutuakin. Jo täällä olonsa ensi vuosina tuli
hänestä suomalainen tilanomistaja: hän näet osti Degerön tilan
Helsingin vierestä ja uhrasi suuria varoja sen kaunistamiseksi.
Tällä kauniilla maatilalla hän kesäaikansa vietti, onnellisena
nauttien luonnon ja perhe-elämän iloista. Sekä siellä maalla että
kaupungissa olivat perheen ovet aina auki vieraille, joita siellä
sydämmellisesti vastaanotettiin, ilman mitään loistoa ja komeilua.
Kenraalikuvernöörintalossa Rokassovskyn aikaan oli Helsingin
seuraelämän keskus; siinä talossa kaupungin hienoimmat sekä suomalaiset
että venäläiset perheet hyvässä ja hauskassa sovussa tapasivat
toisensa. Sellainen ystävällinen molempain kansallisuuksien
"lähentäminen" ei sittemmin samoissa saleissa ole koetteeksikaan tullut
kysymykseen. En kuullut, että Rokassowsky olisi puuttunut millään
tavalla niihin tapauksiin yliopistossamme, joista edellä oli puhe,
enemmän kuin yleensäkään sen oloihin.

       *       *       *       *       *

Se sama päivä, jolloin Perintöruhtinas kävi Helsinkiä ilahduttamassa,
oli toisessakin suhteessa merkillinen päivä. Kun Pitkällä sillalla
viimeiset jäähyväishurraahuudot olivat kajautetut, oli kiirehdittävä
teaatteriin, jossa Z. Topeliuksen "Viidenkymmenen vuoden perästä"
silloin ensi kerran esitettiin. Tekijä oli ennakolta lehdessään
kertonut, että hän oli kappaleen dramatiseerannut Hels. Tidn:ssa v.
1849 olleen novellinsa "Rautakylän vanhan paroonin" mukaan ja että
siinä, kun se oli ensimmäinen näyttämöllinen yritys, oli suuria
puutteita. Esityksen jälkeen tunnusti hän myöskin, että hänen
ennustuksensa oli toteutunut: kappale kesti ensi kerralla 4,5 tuntia ja
väsytti siis; jo toiseksi kerraksi oli hän lyhentänyt pitkäveteisiä
paikkoja ja myöhemmin vielä kappaletta karsittiin. Mutta tällaisista
puutteista huolimatta ja vaikka mielet päivän suurten tapahtumain
johdosta olivat sangen kiihtyneet, vastaanotettiin kappale vilkkailla
suosion osoituksilla. Vanhan paroonin Magnus Drakenhjelmin esitti
tuo etevä näyttelijä Pierre Deland aivan loistavasti; tässä
luonteenkuvauksessa oltiin sitäpaitsi tuntevinaan erään äsken kuolleen
vanhan kustaviaanin useita piirteitä, miehen, jota edellä usein olen
maininnut. Kustaa III:nen esittäjä (hra Lagerqvist) oli niin Kustaa
III:nen näköinen, että se herätti riemastusta. Myöskin rva Deland ja
muut näyttelijät esittivät osansa hyvin tyydyttävästi. Kappaletta
kokonaisuudessaan saattoi arvostelu syystä pitää "hyvänä ja
ilahduttavana enteenä siitä, miksi kotimainen näyttämömme kerran on
kasvava." Se näyteltiin viisi kertaa perättäin hyville huoneille.

Pierre Deland hoiti nyt taas edellisen vuoden lokakuusta asti Helsingin
yleisön teaatterihuveja. Hänen tyttärensä Betty (sittemmin rva Almlöf)
oli näyttelijättärenä edellisen Helsingissä olonsa jälkeen melkoisesti
edistynyt ja hän oli hyvin suosittu. Vaikka ohjelmistossa ei ollut
mitään erittäin mainittavaa, oli tämä näytäntökausi kumminkin erittäin
hauska. Huhtikuun alussa läksi Deland kumminkin Turkuun.

Vielä samassa huhtikuussa saapui Helsinkiin Delandin sijalle useista
edellisistä käynneistään tunnettu hra Edv. Stjernström. Tämä etevä
näyttelijä oli 1850 Ruotsissa perustanut teaatteriseurueen, jonka
kanssa hän kolmen vuoden ajan oleskeli Suomessa.

Tätä ensimmäistä yritystä perustaa Suomeen pysyväinen teaatteri
kohdeltiin aluksi luonnollisesti vilkkaalla harrastuksella. Stjernström
alottikin toimintansa Suomessa syksystä 1850, mutta kun hänen
seurueeseensa suurimmaksi osaksi kuului vasta-alkajia, näytteli hän
varovasti kyllä ensiksi useita kuukausia Turussa, Porvoossa ja
Viipurissa, harjoitellen joukkoaan, ennenkuin hän esiintyi Helsingissä.
Täällä alotti hän näytäntönsä vasta huhtik. 22 p. 1851.

Uusi teaatteriseurue otettiin suosiolla vastaan. Sen taiteelliset ja
näyttämölliset voimat eivät tosin olleet suuret, mutta Stjernström
osottautui kykeneväksi johtajaksi, joka osasi innostuttaa nuorta
joukkoaan ja sillä voittaa yleisönsä myötätuntoisuuden. Itse hän oli
monipuolinen taiteilija, tosin vartaloltaan sangen kookas, mutta aina
vilkas, henkevä ja nerokas näytellessään ja kupletinlaulajana hän oli
aivan voittamaton. Näyttelijäkunta edistyi hänen johdollaan. Ohjelmisto
oli hyvin vaihteleva. Kepeämpäin kappalten lomassa saatiin jo heti
alussa nähdä m.m. Victor Hugon "Hernani" ja ennen pitkää sai
Stjernström esittää uuden, suuren, runomittaisen kotimaisen kappaleen,
F. Berndtsonin "Ur lifvets strid" (Elämän taistelusta).

Teatterihistoriassamme muistettava päivä oli toukok. 19 p. 1851,
jolloin "Ur lifvets strid" ensi kerran esitettiin. Niin lämpöstä
isänmaallista innostusta tuskin lie koskaan ennen näyttämöltä
herätetty. Porilaisten marssin säveleet, jotka kauan olivat olleet
unhotuksissa ja jotka silloinen polvi ensi kerran kuuli, suomalaiset
univormut vuodelta 1808, joita ei koskaan ennen oltu nähty, Döbeln itse
näyttämöllä vanne otsallaan, kaikki tämä näytelmässä, joka oli
kauniilla runomitalla kirjoitettu ja jossa oli paljo lyyrillistä suloa,
sekä jota O. Greven säveleet säestivät, -- sen kaiken täytyi
panna yleisön sydämmet tykyttämään. Oltiin ylpeitä ja iloisia,
suosionosoitukset olivat suurenmoiset, kolmesti huudettiin tekijä
esiin, seppeleitä ja kukkavihkoja, (jotka siihen aikaan olivat
harvinaisemmat kuin nykysin), viskattiin näyttämölle. Eikä innostus
laskeunut kun esirippu laskeusi. Me ylioppilaat ja muut nuoret
kokoonnuimme suurella joukolla teaatterin edustalle, otimme
Berndtsonin, kun hän astui ulos, väliimme -- melkeinpä tahdoimme kantaa
häntä -- ja saatoimme hänet Kaisaniemeen, jossa pitkästi istuttiin
tunnelmarikasta iltamaa viettäen.

Kappale esitettiin viisi kertaa perättäin ja vähän sen jälkeen vielä
kuudennen kerran, jolloin näyttelijä Torsslow, joka oli saapunut tänne
vierailemaan, esiintyi Döbelninä. Mutta se mieliala, jonka kappale
herätti, huoletti korkeita viranomaisia. Stjernström sai ystävällisen
neuvon, ettei hänen pitäisi enää ohjelmistoaan tällä kappaleella
rasittaa. Kappaleen ilmestyminen painostakin viivästyi samasta syystä
seuraavaan syksyyn.

Näyttelijä Torsslow oli, kuten mainittu, toukokuussa saapunut
Helsinkiin. Hän esiintyi varsinkin Casimir Delavignen suuressa
draamassa Ludvig XI. Juhannuksen aikaan läksi Stjernström Tukholmaan,
jossa hän kesällä Humlegårdin teaatterissa esitti Helsingistä
karkoitetun "Ur lifvets strid" 24 kertaa, Samana kesänä esitti P.
Deland Tukholman Djurgård-teaatterissa Topeliuksen "Viidenkymmenen
vuoden perästä" 37 kertaa. Suomi saattoi siis syystä ylpeillä kasvavan
dramaattisen kirjallisuutensa kahdesta uusimmasta tuotteesta.

       *       *       *       *       *

Suomenkielen pyrintöjä seurattiin yläilmoissa yhä edelleen hyvin
epäillen, miltei kammolla. Sitä todisti riittävästi, paitsi tuota
surullisen kuuluisaa senssuurikirjettä huhtik. 8 p:ltä 1850, esim.
suomenkielen professorinviran väliaikaisuus ja ne turhantarkat
rajoitukset, joita tehtiin suomal. kirjallisuudenseuran sääntöihin, kun
ne julistuksen mukaan heinäk. 4 p:ltä 1849 olivat hallituksen
vahvistettaviksi lähetettävät. Mutta eipä nytkään voitu olla ryhtymättä
aina silloin tällöin johonkin toimenpiteeseen suomenkielen ja
suomenkieltä käyttäväin hyväksi, edes kohtuullisimpain vaatimusten
tyydyttämiseksi. Niin ilmestyi lopulla vuotta 1851 (jouluk. 1 p.)
julistus joka määräsi, että jokaisella, joka yliopistoluvut päätettyään
vuodesta 1856 tahtoi päästä valtion virkoihin, tulisi olla todistus
siitä, että hän voi ajatuksensa suomeksi lausua jos tahtoo saada
virkoja tuomioistuimissa ja viroissa niissä osissa maata, joissa
asujamiston suurin osa ainoastaan tätä kieltä osaa. Samoin sai rahvas
maalla oikeuden pitäjittäin ja kihlakunnittain ottaa ja palkata
kielenkääntäjiä, joiden tulisi kohtuullista palkkiota vastaan kääntää
rahvaalle annettuja pöytäkirjoja ja päätöksiä ynnä muita asiakirjoja ja
virallisesti edesvastuullisina vahvistaa nämä käännöksensä oikeiksi.

Suomalaisen kirjallisuudenseura oli sen sääntöihin äsken tehtyjen
muutosten takia m.m. menettänyt oikeutensa kutsua jäsenikseen muita
kuin, kuten ilmoitettiin, sellaisia 21 vuoden ikäisiä miespuolia, jotka
eivät kuulu yliopistoon eikä muiden oppilaitosten oppilaisiin eivätkä
käsityöläis- eikä maanviljelijäluokkaan. Seuraa oli myös kielletty
sanomalehdissä taikka muulla tavoin ilmoittamasta kokouksistaan ja
muita kuin vakinaisia kuukauskokouksia ei ollut enää lupa ollenkaan
pitää. Seuran julkaisut alistettiin uusimpain senssuurimääräysten alle,
j.n.e. Mutta tämä kaikki ei paljoa häirinnyt kirjallisuudenseuraa. Se
jatkoi tyyneesti ja hiljaa hedelmöittävää toimintaansa, varmana siitä,
että ne ahtaat rajoitukset, joilla sen toimintaa tahdottiin supistaa,
ennemmin tai myöhemmin mahdottomina unhoittuisivat.[23]

Jo 1845, kun oleskelin Savossa, oli minulle se kunnia tapahtunut, että
minut oli kutsuttu kirjallisuudenseuran jäseneksi. Tästä ajasta aina
1860-luvulle asti olin, siitä voin kerskata, seuran kokouksissa
uskollisimmin läsnäolevia jäseniä. Sen hiljaista työtä, vaikka se
puhtaasti kirjallista olikin, pidin aina työnä kansallisen
pystyssäpysymisemme puolesta ja minä seurasin sitä työtä
sydämmellisimmällä uskollisuudella. Rakkain tehtävä oli minulle tavalla
taikka toisella hyödyttää tätä seuraa. Ja vuosikokouksessa 1851
osotettiin minulle sellainen kunnia, että minut valittiin seuran
rahastonhoitajaksi, jossa toimessa sitten olin kuusi vuotta. Tämä toimi
ei siihen aikaan ollut aivan edesvastuurikas eikä työteliäs. Sillä
seuralla ei silloin vielä ollut mitään rahastoja, ei mitään
valtionapuja ollut sillä nostettavana, sen vuotuinen tulo- ja menoarvio
nousi tavallisesti noin 1,500 hopearuplaan ja mitä rahoja kassaan
kertyi, ne myöskin melkein heti maksettiin ulos, niin että
kuukaustilit miltei säännöllisesti osottivat pienen vajauksen, jonka
rahastonhoitajan oli täytynyt vastaseksi täyttää. Taloudellisessa
suhteessa eli seura siten päiväseltään, mutta ei siltä aristellut
ryhtyessään kalliidenkin teosten ulosantamiseen, vaikkei ollut tietoa,
mistä kustannukset suoritettaisiin. Luotettiin kansalaisten
hyväntahtoisuuteen ja uhraavaisuuteen eikä siinä erehdyttykään.
Rahastonhoitaja koetti aina keksiä rikkaita liikemiehiä y.m. eri osista
maata, joita kutsuttiin seuran jäseniksi ja joiden saattoi otaksua
lunastavan jäsenkirjansa vähän suuremmalla summalla kuin sillä 6
ruplalla, joka silloin oli tavallinen jäsenmaksu. Ja tällä tavoin
todella saatiinkin jommoisiakin summia kokoon. Muullakin tavoin rupesi
yhä useammin raha-apuja saapumaan, tulot kirjavarastoista kasvoivat
vähitellen ja siten suoriusi seura onnellisesti, vapaana ja
riippumattomana, lopulle 50-lukua ja alulle 60-lukua, joilta ajoilta
keisarilahjain, valtionapujen, yksityisten lahjoitusten ja
testamenttien kultakausi alkoi.

Kirjallisuudenseuran puheenjohtajana oli 50-luvun alulla yliopiston
rehtori, useinmainittu Gabriel Rein. Hän oli ollut tässä kunniatoimessa
aina vuodesta 1841 lähtien ja pysyi siinä vuoteen 1853, jolloin hän,
valtiollisista syistä, joiden pätevyyttä ei kumminkaan selvästi
tajuttu, katsoi parhaaksi luopua puheenjohtajantoimesta, johon hänet
kumminkin myöhemmin vielä kerran kutsuttiin. Varapuheenjohtajana oli
seuran olemassaolon ensi vuosista lähtien "filosoofi", professori Joh.
Jak. Tengström, ja hän oli siinä toimessa uskollisesti kuolemaansa
saakka v. 1858. Sihteerinä oli viidentoista vuoden ajan (1846-1861)
Sven Gabr. Elmgren, joka sillä lannistumattomalla uutteruudella, joka
oli hänelle ominainen, erinomaisella tavalla hoiti seuran juoksevia
asioita ja usein vaikutti sen päätöksiinkin. Kokoukset pidettiin
yliopistolla, tiedekuntain kokoushuoneessa. Sen viheriän liinan ääressä
tapasi varmasti aina kantajoukon seuran lämpimimpiä, uutterimpia
jäseniä. Puheenjohtajasta oikealla istuivat, miltei säännöllisesti,
varapuheenjohtajan vieressä, Frans Joh. Rabbe, Matth. Akiander, E.
Aleks. Ingman, Matth. Aleks. Castrén ja siinä vanhan kaartin rivissä
monasti myöskin Fredr. Cygnaeus, Joh. Vilh. Snellman, Z. Topelius --
sekä myöhemmin itse Elias Lönnrot, joka muutti Helsinkiin vasta 1854 ja
silloin kohta sai puheenjohtajan paikalle asettua. Pöydän vasemmalle
puolelle, sihteerin viereen, asettuivat tavallisesti toiset toimimiehet
sekä seuran muut nuoremmat jäsenet Herm. Kellgren, B. A. Schauman, Carl
Gust. Borg, Karl Collan, Paavo Tikkanen, Aug. Ahlqvist, D. E. D.
Europaeus, Fredr. Polén, -- näitä miehiä harvoin puuttui tuosta
rivistä, muita mainitsematta, jotka siihen aikaan säännöllisemmin
taikka harvemmin seuran kokouksissa olivat läsnä.

Kokouksissa asioita käsiteltäessä käytettiin melkein yksinomaan
ruotsia. Kun Lönnrot tuli puheenjohtajaksi, rupesi hän kyllä esittämään
asioita suomeksi ja tarkastuskomiteakin antoi senjälkeen lausuntonsa
enimmäkseen suomeksi. Mutta keskustelu kun syntyi, pääsi ruotsinkieli
melkein kohta voitolle, -- se johtui siitä, että kaikki käyttivät
puhuessaan esteettömästi ruotsia, vaan eivät hetikään kaikki
esteettömästi suomea. Pöytäkirja oli myöskin ruotsinkielinen, niinkauan
kuin Elmgren oli sihteerinä. Vasta kun C. G. Borg (1861) tuli
sihteeriksi ja hänen jälkeensä Ahlqvist, Krohn y.m., muuttui pöytäkirja
suomenkieliseksi ja samalta ajalta kävivät keskustelutkin enimmäkseen
suomeksi.

       *       *       *       *       *

Tanska ja sen rikas kirjallinen ja taiteellinen elämä oli jo kauan
minua etäältä viehättänyt. Kaikki ne kuvaukset tästä maasta ja sen
pääkaupungista, joita 1840-luvulla sain lukea -- Snellmanin,
Sturzenbecherin, Kohlin y.m. kertomukset -- ne osaltaan tätä
mieltymystä lisäsivät. Thorvaldsen. Oelenschläger, Örsted, Grundtvig,
Heiberg, rouva Gyllenbourg, Kierkegaard, Andersen, Chr. Winther, Hertz
y.m. olivat nimiä, joita jokainen Suomessa tunsi ja joita yleisesti
ihailtiin. Harrastusta Tanskaa kohtaan lisäsivät vielä sen ajan
skandinaaviset riennot ja suuret ylioppilasretket. Tähän tuli vielä
v:n 1848 valtio-muutos ja uusi perustuslaillinen elämä Tanskassa,
kansallinen taistelu Slesvigin puolesta ja tuo kunniakas, voittorikas
kolmivuotinen sota 1848-50, -- se kohotti harrastuksen Tanskaa kohtaan
milteipä innostukseksi.

Sinne, "Juutinrauman syleilemään, ihanaan Kööpenhaminaan" paloi mieleni
yhä hartaammin. Syksyllä 1851 onnistuivatkin asiani niin, että tämän
toivomukseni sain täyttymään. Kesän kuluessa tein höyrylaivalla
pikaisen huviretken iloisessa seurassa Viipuriin ja sieltä vielä
iloisemmassa seurassa Lappeenrantaan katsomaan sitä suurta kansallista
työtä, jota Saimaan kanavan avaamiseksi tehtiin, ja senjälkeen olin
valmis lähtemään Suomesta lähemmäs vuoden ajaksi. Syyskuun alussa
lausuin siis jäähyväiset vanhalle isälleni, jota en sen jälkeen enää
saanut nähdä, veljilleni ja ystävilleni, ja matkustin Turun kautta
Tukholmaan ja jonkun aikaa siellä viivyttyäni kanavatietä Göteporiin ja
edelleen höyrylaivalla Kööpenhaminaan, jonne saavuin syysk. 27 p.

Kööpenhaminaan jäin nyt enemmäksi kuin seitsemäksi kuukaudeksi.
Nautintoni oli suuri kun sain elää tuossa henkisestä kulttuurista niin
rikkaassa kaupungissa, kansan keskuudessa, jossa kansallistunne äsken
oli herännyt ja jossa valtiollinenkin elämä juuri oli syttynyt. Joskaan
ei Tanskan kansa kaikessa vastannut niitä ihanteellisia käsityksiä,
joita etäälle siitä olin saanut, niin saattoi sitä kumminkin monessa
suhteessa pitää kauniina esikuvana muille pienille kansoille. Suosittu
kansanlaulu, "Urhea jalkasoturi", jota siellä jokainen, puukenkäinen
katupoika hyräili joka kadulla, se oli minusta Tanskan kansaa hyvin
kuvaava; se ei ollut myrskyinen eikä raju, mutta terve ja reipas ja se
tulkitsi sattuvasti sitä iloista, voittoisaa itsetietoisuutta, joka
silloin kansan sydämmen täytti.

Lueskelin ahkerasti Tanskan historiaa ja tilastotiedettä ja perehdyin
joltisestikin maan oloihin. Olin jo aikasemmin tutustunut Tanskan
kaunokirjallisuuteen ja luin sitä vielä enemmän. Kööpenhaminan
kuninkaallisessa teaatterissa kävin tänä näytäntökautena, -- usein
vanhan ystäväni O. Toppeliuksen seurassa, joka myöskin oleskeli tämän
talven Köpenhaminassa -- hyvin usein. Sain nähdä monta Holbergin
ilveilyä näyteltävän sellaiseen perin tanskalaiseen tapaan, ettei sitä
muualla saakaan nähdä. Sain nähdä tuon etevän näyttelijättären, rouva
Heibergin, esittävän Shakespearin draamoja ja ranskalaisia näytelmiä --
ne hetket ovat kauniimpia muistojani tuolta ajalta. Ja käyntini
Thorvaldsenin museossa olivat minulle juhlahetkiä.

Jo ensimmäisinä Köpenhaminassa oleskeluni päivinä sain olla läsnä
valtiopäivämiesvaaleissa. Paria päivää myöhemmin valtiopäivät avattiin.
Ja niiden istunnoissa olin sitten talven kuluessa uutterana ja
tarkkaavaisena kuuntelijana. Siellä ensi kerran tutustuin
parlamenttaariseen elämään. Mahtavasti tykytti sydämmeni, kun sain
kuulla Tanskan nuortean kansan vapaudensankarien sellaisten kuin Orla
Lehmannin. Tscherningin, Monradin, Madvigin y.m. esiintyvän puhujina.

Huomattavia persoonallisia tuttavuuksia en Kööpenhaminassa tehnyt
monta. Runoilijan, prof. H. P. Holstin luona kävin jättämässä Fr.
Cygnaeuksen minulle kirjoittaman suosituskirjeen sekä hänen uusimpia
teoksiaan, mutta hänen jäykkä ja pakollinen kohteliaisuutensa vieroitti
minut ikipäivikseni kaikista sellaisista suositusretkistä. Suomalaisen
kirjallisuudenseuran puolesta oli minulla myös toimena viedä seuran
kirjeenvaihtajajäsenelle, valtioneuvos Chr. Molbechille, joukko seuran
äsken julkaisemia teoksia. Molbech, joka silloin jo oli 70-vuotias
"tieteellisten vaivojen vanhus", pelotti minua aluksi erinomaisella
rumuudellaan ja tieteellisellä turhamaisuudellaan. Mutta hän oli
erittäin ystävällinen, pyysi minut monasti perheeseensä -- m.m.
jouluaatoksikin -- ja hänen talossaan sain tavata useita kuuluisia
miehiä, kuten fysioloogin Eschriehtin, geoloogin Forchammerin,
kasvatustieteilijän M. Hammerichin, silloisen ylimääräisen
oikeustieteen professorin, sittemmin ministeristönjohtajan Hallin y.m.
-- unhottaa en saa vanhuksen poikaa O. K. F. Molbechia, joka silloin
vielä oli nuori runoilija, vaan joka sittemmin saavutti etevän sijan
dramaattisten kirjailijain joukossa. -- Helsingissä jo olin tutustunut
kuuluisaan sellonsoittajaan Chr. Kellermanniin, hän oli näet vaimonsa,
etevän tanssijattaren, ja kahden poikansa kanssa kahdesti käynyt
Suomessa ja m.m. maantiellä Porvoon tiellä taittanut käsivartensa.
Näiden ystävällisten taiteilijain pienessä kodissa vietin monta hauskaa
hetkeä.

Vieraalla maalla voi persoonallisen kanssakäymisen puutteen korvata
tarkoin seuraamalla sanomalehdistöä. Tätä tietä hankin huolellisesti
kaikki mahdolliset tiedot päivän tapauksista siinä maassa, jossa olin
ja niistä erilaisista valtiollisista, kirjallisista ja muista
mielipiteistä, joita siellä oli olemassa.

Mutta kotimaani oloja seurasin samalla myöskin. Vaikutukseni ja
mietelmäni kaikesta siitä, mitä Köpenhaminassa näin ja koin, kerroin
tarkoin ystävilleni Helsinkiin. Kirjotin uutterasti kirjeitä, vaikka
posti siihen aikaan noiden kaupunkien välillä viipyikin 12-14 päivää,
kirjotin milloin yhdelle milloin toiselle, ja hyvällä, pirteällä
tuulella kun olin, kirjotin hauskoja kirjeitä. Pian sain kuulla, että
kirjeitäni mielihyvällä luettiin; eräänä päivänä ilmoitettiin minulle
juhlallisella pöytäkirjan otteella, että kirjeitteni lukemista
varten oli muodostunut pysyvä "komitea", johon kuuluivat, paitsi
Otto-veljeäni, ystäväni Casimir Palmroth, Adolf Vasenius, Karl Collan,
Edv. Strömberg. Aug. Ahlqvist ja Ad. Grotenfelt. Eräästä kirjeestäni
oli, luvattani, lähetetty Morgonbladettiin pitkänlainen Tanskan kansaa
ja sen edustajia valtiopäivillä koskeva kuvaus, ja pian sain sen
kummikseni nähdä painettuna Ruotsinkin lehdissä. "Litteraturbladettiin"
lähetin itse kirjoituksen "Köpenhaminan yliopistosta"; tuo kirjoitus
sisälsi tarkan ja täydellisen selonteon tämän yliopiston laitoksista,
-- olin sitä varten käyttänyt erästä arvokasta asetuskokoelmaa, jonka
sain ostetuksi äsken kuolleen historioitsijan Engelstoftin
kirjahuutokaupasta. Pidin tätä selontekoa juuri silloin hauskana
Helsingin kirjalliselle yleisölle, koska yliopistomme asetuksia
parhaallaan uusittiin.

Opintoni Kööpenhaminassa ja lähimmät tulevaisuudentuumani keskeytyivät
valitettavasti surullisella tavalla. Vanha isäni, jonka voimat viime
vuosina melkoisesti olivat heikentyneet, kuoli maalisk. 30 p. 1852.
Tämän masentavan surusanoman sain vasta kahden viikon perästä;
lennätinlaitosta ei ollut silloin vielä Helsingissä käytettävänä. Nyt
oli minun palattava kotiin niin pian kuin mahdollista; mutta
mahdollista ei ollut matkustaa nopeasti. Mitään talvilaivaliikettä
Itämeren yli ei ollut olemassa; Hangon satama oli olemassa ainoastaan
kartalla. Tosin lähti jo rautatie Kööpenhaminasta, mutta se kulki
ainoastaan Roeskildeen saakka. Ellen tahtonut lähteä retustamaan
postivaunuissa Tanskan saarien yli ja sitten Saksan ja Venäjän halki
Suomeen, olin auttamattomasti vankina, kunnes säännöllinen laivaliike
Tukholman ja Turun välillä alkoi. Ja sinä vuonna oli kevät tavallista
myöhäisempi. Kärsimättömänä lähdin tosin Kööpenhaminasta jo toukokuun
alkupäivinä, mutta silloin siellä parhaallaan satoi lunta. Saavuin
kumminkin salmen yli Ystadiin ja eräällä lyypekkiläisellä höyrylaivalla
sieltä Tukholmaan. Mutta siellä sain viipyä kolmatta viikkoa; vasta
toukokuun 23 tai 24 p:nä saatoin nousta laivaan, joka minut vei
Helsinkiin.

Sangen synkkä ja raskas oli Helsingissä yleisesti vallitseva mieliala,
kun kotiin palasin. Tavallista tummemmilta näyttivät olosuhteet.
Ruhtinas Mentschikoffin venäläisestä kansliapäälliköstä Fischeristä,
jota jo kauan oli pidetty Suomen häijynä henkenä, oli äsken
(marraskuulla 1851) yhtaikaa tullut suomalainen aatelismies ja Suomen
ministeri-valtiosihteerin apulainen: tätä pidettiin vielä
onnettomuuttakin pahempana tapauksena, -- häväistyksenä. Senatissa oli
v. Haartman yhä vielä sama hirvittävä itsevaltias mikä ennenkin: hän
kylpi korkeimman armon päiväpaisteessa eikä hänen mahtiaan vastaan
uskaltanut ajatustakaan nousta. Yliopistoa hallitsivat Nordenstam ja
hänen pedellinsä ja vormupuvut olivat yhä edelleen pakolliset;
odotettiin vain yliopiston sääntöjä. -- Joka taholla tuntui ahtaalta,
umpinaiselta, masentavalta, Ainoa, joka oikeastaan kuluneena talvena ja
keväänä oli virkistänyt mieliä Helsingissä, oli ollut uuden kotimaisen
oopperan, "Kaarlo kuninkaan metsästyksen", esittäminen. Se oli ensi
kerran esitetty maaliskuun 24 p:nä ja sitten lyhyemmässä kuin kuukauden
ajassa yhdeksän kertaa perättäin. Suuremmoinen teoshan olikin tämä
ooppera, jonka Pacius ja Topelius olivat luoneet ja jonka säveltäjän
johdolla yksinomaa kotimaiset taiteensuosijat esittivät. Eipä ollut
ihme, että sitä pidettiin merkkitapauksena Suomen säveltaiteen ja
Suomen näytelmätaiteen historiassa. Harjoituksia oli kestänyt pitkin
koko kevättä -- jo edellisenä keväänä oli Pacius esittänyt osia siitä
eräässä konsertissa -- ja niitä oli suurella mielenkiinnolla seurattu.
Ja kun kappale vihdoin julkisesti esitettiin, nousi innostus
rajattomaksi. Ensi esitys päätettiin laulamalla "Maamme" laulu --
samoin seuraava, jolloin Runeberg oli saapuvilla -- ja senjälkeen
kokoonnuttiin juhlaan Seurahuoneelle, jossa Paciusta ja Topeliusta
riemulla kannettiin ja jossa isänmaallisen innostuksen kuohuessa yli
äyrästensä pantiin osakkeenkeruu alulle, uutta jo ennen tuumissa
ollutta kiviteaatteria varten, -- se osakkeenkeruu pysähtyi sillä
kertaa valitettavasti tuossa tilaisuudessa merkittyihin 6,000:teen
hopearuplaan. -- Tässä kaikessa innostuksessa en ollut saanut olla
mukana; siitä oli kumminkin lämpönen tuulahdus lehahtanut minulle
Kööpenhaminaan saakka.

Mutta "Kaarlo kuninkaan" synnyttämä riemastus oli minun paluuseeni asti
jo joltisestikin ehtinyt haihtua. Syvä suru oli sen jälestä isänmaata
kohdannut. M. A. Castrén, jonka terveydentila pitkin koko kevättä oli
antanut aihetta pahaan pelkoon, oli toukok. 7 p:nä kuollut, vasta 38
vuotiaana. Hautajaiset, jotka vietettiin toukok. 12 p:nä, osottivat
kuinka yleisesti se vahinko käsitettiin, jonka Suomi tämän
kuolemantapauksen kautta oli kärsinyt. Harvoin oli sitä ennen
Helsingissä nähty sellaista väkijoukkoa liikkeellä, koko
ylioppilaskunta oli liittynyt hautajaissaattoon, maahanpanijaisissa
vanhassa kirkossa oli Fr. Cygnaeus puhunut, hautuumaalla oli viimeiset
jäähyväiset vielä lausunut J. V. Snellman ja Z. Topeliuksen ruotsiksi
ja A. Ahlqvistin suomeksi sepittämiä runoja oli laulettu. Tämän
surujuhlallisuuden vaikutus ja erittäinkin Snellmanin tulevaisuutta
melkein epäilevät sanat säilyivät helsinkiläisten mielissä vielä
kotiinpalatessanikin ja alakuloisina tuttavani niistä minulle
juttelivat.

Myöskin toinen suuri onnettomuus oli omiaan mieliä masentamaan. Porin
kaupungin oli tulipalo suureksi osaksi hävittänyt toukok. 22 p:nä. Tätä
tulipaloa seurasi pian senjälkeen toinen, vielä suurempi, kun Vaasan
kaupunki elok. 3 p:nä ja sitä seuraavina päivinä paloi poroksi.

       *       *       *       *       *

Yliopiston uudet säännöt julaistiin lokak. 1 p:nä 1852. Suuret
mullistukset yliopistomme laitoksissa ja oloissa johtuivat niistä ja ne
olivat näiden sääntöjen johdosta uudeltavuodelta toimeenpantavat.
Filosofia joutui virastaan pois yliopistostamme, sen nimikin
karkoitettiin; osakunnat olivat hajoitettavat ja ylioppilasten
yhteiselämä järjestettävä tiedekunnittain, -- muusta puhumattakaan.
Paljo ajattelemisen aihetta oli siis jokaisella, joka kuului
yliopistoon. Ylioppilaille erityisesti oli syksy 1852 kuin yhtenäistä
muuttopäivää. Jokaisen osakunnan täytyi järjestää rahastonsa,
kirjastonsa ja muun omaisuutensa, sekä päättää niiden vastaisesta
käyttämisestä. Eri osakuntain valtuutetut pitivät tiheään kokouksia
voidakseen järjestää olot mikäli mahdollista samalla tavalla. Vaikka
minua, ulkomailta palattuani, ei muodollisesti oltu kirjoitettu takasin
yliopistoon, otin kumminkin vilkkaasti osaa Länsisuomalaisen osakunnan
ja sen valtuuskunnan kuolinpesähuoliin. Ja kun ne onnellisesti oli
saatu suoritetuksi, piti vielä jokaisen osakunnan viettää
hautajaisjuhlansa. Nämä kuusi jäähyväisjuhlaa vietettiin kaikki
tavallista muhkeammin ja tavallista runsaammilla kutsuvierailla,
marraskuulla. Ollessani sillä kertaa ylioppilasten erityisessä
suosiossa sain olla mukana melkein kaikissa noissa juhlissa. Surujuhlan
tapaisia ne toki eivät olleet; olipa kuin silloin jo olisi aavistettu
pian tapahtuvaa ylösnousemusta.

Osakuntain lakkauttaminen muodosti loppunäytöksen kymmenen vuotta
kestäneessä ylioppilaselämässäni. Viimeisellä lukukaudellani sain vielä
olla näkemässä sen kieliriidan nousevia liekkejä, jotka sittemmin
vuosikymmeniä olivat ylioppilaskuntamme niin sanoakseni tärkeimpänä
elinilmiönä. Niihin saakka en ollut paljo koskaan kuullut tästä asiasta
jyrkempiä mielipiteenvaihdoksia. Suomenkielen pyrintöjä oli pidetty
yhteisenä isänmaallisena asiana; jokainen oli, kuten jo ennemmin olen
sanonut, ollut fennomaani, toinen vain innokkaampi, toinen
laimeampi; vihamielisyyttä ei ollut ilmennyt ruotsinmielisyyden ja
suomenmielisyyden välillä. Mutta nyt kuulin Länsisuomalaisessa
osakunnassa ääniä nousevan fennomaniiaa vastaan, jonka vaatimuksia jo
pidettiin liiallisina. Tämä "uusi oppositsiooni" herätti osakunnan
käsinkirjoitetussa sanomalehdessä kynäsodan, jota jatkui kauan;
väittelijöinä esiintyivät pääasiallisesti toverini L. ja E. Minäkin
lopuksi sekaannuin tuohon polemiikkiin, ja kun nyt kellastuneiden
paperien joukosta löydän lausuntoni asiasta, tahdon tähän lainata siitä
otteen, valaistakseni sitä tapaa, miten nuorison keskuudessa kieliasiaa
eri tahoilta käsiteltiin.

Olen kirjoittanut:

"-- -- -- On hämmästyttävää, että tällaisessa väittelyssä ei
kumpanenkaan taisteleva puoli ole ottanut selvittääkseen, mitä hän
_Suomen kansalla_ käsittää. Sellainen selvitys näyttää minusta
kumminkin tarpeelliselta, ennenkuin edemmäs asiassa mennään.

"Kysymys ei ehkä ole niin aivan yksinkertainen, kuin miltä se aluksi
tuntuu. Minä vastaan omasta puolestani: Suomen kansan muodostavat
kaikki ne ihmiset, jotka Suomessa asuvat. Vastaus on yksinkertainen;
vaan eiköhän sitä vastaan voida muistutuksia tehdä?

"Voidaan kyllä. Sanotaan: Suomessa ei asu ainoastaan suomalaisia,
täällä asuu lähes 200,000 ruotsalaista, 1,000 lappalaista, sitäpaitsi
siellä täällä venäläisiä, mustalaisia, saksalaisia y.m. -- voivatko
nämä kaikki muodostaa _yhden_ kansan? Voidaanko suomalaisia ja
ruotsalaisia, näitä kahta eri heimoa ja rotua, pitää yhtenä kansana?
Ei, ainoastaan ne, jotka ovat _yhtä_ heimoa, jotka puhuvat _yhtä_
kieltä, voivat muodostaa yhden kansan, ainoastaan suomalainen väestö
Suomessa voi olla Suomen kansana. Ja vielä ehkä toisaalta lisätään:
Suomen kansaa ei elä ainoastaan Suomessa: missä vain suomeapuhuvia
ihmisiä asuu, kuuluvat ne kaikki Suomen kansaan.

"Kansantieteilijät tekevät ehkä sellaisia väitteitä. Kansantieteellinen
innostus on meidän päivinä suuri eikä kansallisuutta kernaasti tahdota
määritellä muun kuin kielen mukaan.

"Uskovatko nämä etnograafit todellakin, että Suomen suomalaiset ovat
lähemmässä hengenheimolaisuudessa Uralin takaisten sukulaistensa
kanssa, kuin ruotsalaista rotua olevain maamiestensä kanssa. Uskovatko,
ettei monen vuosisadan yhdessäolo, yhteinen uskonto, samat tavat, samat
laitokset merkitse mitään kansallisuutta määriteltäessä?

"En muistele koskaan kuulleeni kenenkään sanovan: 'mitä on Suomen
suomalaisilla ja ruotsalaisilla tekemistä toistensa kanssa? pitäkööt
ruotsalaiset yhtä Pohjanlahden takaisten heimolaistensa kanssa.'
Luulenpa, että jokainen, ennenkuin tällaisia sanoja lausuu, peräytyy
omaa ajatustaan ja hiljaisuudessa myöntää, etteivät ainoastaan
etnograafnset aatteet hallitse maailmaa.

"Ei, suomalaiset ja ruotsalaiset ovat liian kauan Suomessa eläneet
yhdessä, ovat lainanneet toisiltaan ja antaneet toisilleen liian paljo,
ovat liiaksi toisiinsa sekaantuneet, jotta koskaan voisivat erottaa
kohtalonsa toisistaan. Heistä on tullut _yksi kansa_.

"Kansaa pidän aivan samana käsitteenä kuin kansakuntaa, kansallisuutta.
Tuntuuhan nurinkuriselta väittää, että yhdessä kansassa olisi useampia
kansallisuuksia. Olenkin sitä mieltä, ettei Suomessa voida puhua muusta
kuin yhdestä kansallisuudesta. Ja sitä kansallisuutta nimitän
suomalaiseksi. Lohduttaakseni E:tä sanon, että nimitykseni johtuu
_Suomesta,_ eikä _suomalaisista_. Samasta syystä voin puhua
pohjoisameriikkalaisesta kansallisuudesta: samasta syystä puhutaan
sveitsiläisestä kansallisuudesta eikä saksalaisesta, ranskalaisesta
eikä italialaisesta kansallisuudesta Sveitsissä.

"Onhan monessa suhteessa onnellista, kun kansan kaikki osat puhuvat
samaa kieltä. On onnellista, mutta välttämätöntä se ei ole. En tarvitse
puhua siitä, kuinka kallisarvoinen äidinkieli ihmiselle on, kuinka
vaikeaa hänen on siitä luopua. Eikä hän siitä luovu, muuta kuin
suurimman pakon vallitessa. Kun yksi tai kaksi henkilöä siirtyy kansan
sekaan, jolla on toinen äidinkieli, silloin heidän on melkein pakko
luopua äidinkielestään. Mutta tunnettu on, ettei tarvita kovin suurta
joukkoa yhdessä asuvia siirtolaisia, jotta he monen sukupolven läpi
voivat säilyttää äidinkielensä, asukoon toiskielinen kansa kuinka
taajalukuisena tahansa sen ympärillä.

"Mutta kun nyt kerran äidinkieli on niin juurtunut ihmisen olemukseen,
niin täytyy kai hänellä olla oikeus myöskin viljellä tätä kieltään.
Sitä ei kukaan kielläkään.

"Mutta sattuu, että erikieliset ihmiset muodostavat yhden yhteiskunnan,
yhden valtion, yhden kansan, yhden kansallisuuden. Kuinka silloin
voidaan kaikkien oikeutta ja kaikkien vapautta suojella?

"Ehdotonta oikeutta siinä ei voida toteuttaa. Yksilö, joka asuu
toiskielisen kansan keskuudessa, ei voi koskaan vaatia, että esim. maan
lain tulisi käyttää hänen kieltään taikka että uskonnon sanoja hänen
kielellään julistettaisiin. Hän on itse riistänyt itseltään osan
vapaudestaan, kun on siirtynyt vieraaseen maahan. Mutta missä on raja,
jonka mukaan joukko jonkun kansan jäseniä voi tässä kohden saavuttaa
oikeutensa? Sitä rajaa ei voida yleensä määrätä, se riippuu melkein
joka yksityistapauksessa erinäisistä olosuhteista.

"Siirryn meidän omiin oloihin. Vallitseeko maassamme kielellisessä
suhteessa oikeutta, jolla olisi edes oikeuden varjoa. Kirkollisissa
suhteissa kyllä. Mutta entäpä oikeudellisissa, hallinnollisissa
olosuhteissa, opetusoloissa? Tiedämmehän kaikki, että asujamiston 7:s
taikka 8:s osa tässä suhteessa nauttii lapsipuolen oikeutta!

"Elköön kadehdittako maamme ruotsalaisia. Jos he kaikessa voisivat
nauttia oikeutta, ilman että se tapahtuisi suuren enemmistön
kustannuksella, kuka heiltä hiuskarvan vertaa oikeutta tahtoisi
riistää? Fennomaniia pyrkii hankkimaan suomenkielelle sen täydet
oikeudet. Se ei tahdo riistää ruotsinkielisiltä mitään muuta, kuin mikä
loukkaa suuren enemmistön oikeutta.

"'Mutta,' väittää ehkä E., 'pitääkö täällä vaan enemmistön hallita,
eikö sivistyksellä ole mitään merkitystä? Ruotsalaista heimoa täällä
tosin ei ole kuin 8:s osa maan asujamistosta, mutta siihen kuuluvat
kaikki, joilla on edes hiukan korkeampi sivistyksen määrä'.

"Tässä kohden on hauska verrata molempain väittelijäin mietteitä ja
sanoja. L. pitää sivistyneitä luokkia 'suomalais-ruotsalaisena
lapsena', joka on ryöstetty pois kansaltaan -- ja että paitsi
sivistyneitä Suomessa on muitakin ruotsalaisia, sen näkyy hän innossaan
kokonaan unhoittavan. -- E. taas pitää sivistyneitä luokkia muitta
mutkitta ruotsalaisina, koska ne kaikki puhuvat ruotsia. Toinen, pitää
siis kaikkia sivistyneitä suomalaisina, toinen ruotsalaisina. Kun näin
tärkeässä kohdassa molemmilta tahoilta noin eri suunnille eksytään,
niin ei ole ihmettä, että yhtymäkohtaa ei löydy.

"Niin, nämä sivistyneet luokat ansaitsevat paljo huomiota näitä asioita
tarkasteltaessa. Tiedämme kaikki, ettei maassamme alempia kerroksia
koskaan ole kielletty sivistyneisiin luokkiin nousemasta: yksinoikeus
siihen ei koskaan ole ollut suomalaisilla eikä ruotsalaisilla. Mutta ne
suomalaiset, jotka tähän luokkaan ovat siirtyneet, ne ovat todellakin
'ryöstetyt pois kielestään'. Sillä päästäkseen sivistyneiksi, on heidän
ollut alistuttava samaan kohtaloon, kuin sen, joka siirtyy vieraaseen
maahan, s.o. omistamaan toisen kielen, kuin äidinkielensä,
jokapäiväiseksi ajatustensa talkiksi. Ja heidän lapsilleen on tuo
toinen kieli usein muuttunut äidinkieleksi.

"Siis ovat sivistyneet luokat muodostuneet sekä suomalasista että
ruotsalaisista, ja siinä luokassa ovat jäsenet alinomaa sekaantuneet
toisiinsa. Tuskin niistä yksikään yksilö voi sanoa: 'olen puhtaasti
suomalaista juurta' taikka 'olen puhtaasti ruotsalaista juurta'. Juuri
näiden luokkain sekaantuminen on lujin side Suomen suomalaisten ja
ruotsalaisten välillä.

"Jos E. myöntää minun olevan oikeassa väittäessäni, että sivistyneet
luokat ovat lähteneet ja lähtevät kansasta, että nämä luokat eivät
koskaan ole muodostaneet mitään erityistä kastia maassamme, niin
pitäisi hänen myös myöntää johdonmukaiseksi ja oikeutetuksi
suomalaisten vaatimuksen saada sivistystä omalla kielellään.
Mutta samalla on hän tietysti myös myöntänyt tarpeelliseksi ja
välttämättömäksi, että suomenkieltä ja kirjallisuutta kehitetään.
Silloin hän on tunnustanut kaiken, mitä vaadin. En vaadi muuta, kuin
että suomenkielelle myönnetään oikeus kerran esiintyä sivistyskielenä.

"Sillä jos suomenkieli kerran sille asteelle pääsee, että sen avulla
voi itselleen omistaa kaikki sivistyksen tulokset, niin pääsee tämä
kieli kyllä täysiin oikeuksiinsa. Sen pitäisi olla selvää jokaiselle.
Ja että puhuessani toisen oikeuksista en tahdo vääryyttä tapahtuvan
toiselle, se selvennee myös edelläsanotusta.

"'Mutta vaikkei vääryyttä tehtäisikään ruotsinkielelle, niin kadottaisi
se paljo suomenkielen nousemisen kautta.' Se on luonnollista; ja minä
arvelen, että se juuri on tämä pelko äidinkielelle tapahtuvasta
vauriosta, joka on synnyttänyt tämän nuoren suomenmielisyyden
vastarinnan. Kaunista on rakastaa äitiään, mutta ei ole kaunista
moittia naapuria sentakia, että naapurillakin on äiti."

Se kysymys, joka silloin oli käsiteltävänä, oli, kuten näkyy sama,
jonka pohtimiseen seuraavat ylioppilaspolvet nykyaikaan asti ovat
saaneet harjoitella -- taikka hukata -- parhaat henkiset voimansa.

       *       *       *       *       *

Kaikkia muita sen ajan murheita lisäämään tuli vieläkin, syksyllä 1852,
surettava kuolemantapaus. Yrjö Aukusti Wallin kuoli aivan äkkiä lokak.
23 p:nä. Hän oli suunnitellut uutta, suuremmoista retkeä Arapiaan ja
toivonut saavansa siihen kannatusta sekä Pietarista että Lontoosta.
Mutta nämä toiveet pettivät; se pettymys kai kiirehti sitä
sydämmentautia, jota hän poti. Siten jätti tämäkin maamme jalo koristus
kansansa. Suomen yliopisto oli valitettavasti jo tottunut vahinkoja
kärsimään: viiden vuoden kuluessa oli kuolema riistänyt peräkkäin R.
Tengströmin, J. J. Nervanderin, M. A. Castrénin, Y. A. Wallinin.
ennenkuin, yksikään heistä vielä oli keski-ikään ehtinyt. Mutta tottumus
ei vähentänyt surun tuottamaa katkeruutta.

Me länsisuomalaiset, jotka ylpeydellä luimme Wallinin omaan joukkoomme
kuuluvaksi, kannoimme hänen maalliset jäännöksensä lokak. 29 p. hautaan
ja saatossa kulki koko muu ylioppilaskunta sekä kaupungin sivistynyt
yleisö. Viimeinen päätös, jonka Länsisuomalainen osakunta ennen
hajaantumistaan sai tehneeksi, oli se, että se antoi Ekmannille
toimeksi maalata vainajan muotokuvan sekä lahjoitti sen yliopistolle
ikuiseksi muistoksi. Länsisuomalaiset myöskin pystyttivät tuon
yksinkertaisen, hiomattoman muistokiven Wallinin haudalle ja he
viettivät sitten kauan Wallinin kuolinpäivää vuosijuhlanaan.

       *       *       *       *       *

Osakuntain hajoittamiseen päättyi, kuten sanottu, ylioppilaskauteni.
Joulukuun alussa samana vuonna kysyi minulta toiminimi J. O.
Frenckellin ja pojan kirjakauppa- ja kirjapainoliikkeen silloinen
hoitaja, konsuli Reinh. Frenckell, tahtoisinko vuoden 1853 alusta
ruveta Morgonbladetin toimittajaksi. Tämä tarjous ei ollut minulle
aivan odottamaton. Jo kauan oli taipumukseni tähdännyt kirjalliselle
alalle, ja melkein empimättä vastasin myöntävästi. Ja valmistuin siis,
niin hyvin kuin taisin, uuteen toimeeni.

Morgonbladetin, joka alkamisestaan asti oli ilmestynyt Frenckellin
toiminimen kustannuksella, täytyi nyt neljäntenä vuotena perättäin
vaihtaa toimittajaa. Olen edellä kertonut, että Morgonbladettia
1840-luvun keskipaikoilla vakavasti ja taidolla toimittivat Berndtson
ja Elmgren yhteisesti. Mutta Elmgren erosi toimituksesta 1847 ja
Berndtson rupesi toimitustyössään yhä leväperäisemmäksi ja vihdoin hän
laiminlöi lehtensä kokonaan. Lopulla vuotta 1849 luovutettiin lehti G.
Ehrströmin hoidettavaksi, joka hiukan muutti lehden suunnitelmaa, hoiti
sitä huolellisesti ja kyvykkäästi, mutta jo vuoden perästä
lainopillisten lukujensa vuoksi siirtyi siitä pois. V:n 1851 alusta
otti lehden taas huostaansa Berndtson, joka sitä taas hyvin uutterasti
hoiti, kirjoitti artikkeleita, runoja, kertomuksia ja jutelmia
kaikenlaisia sekä säilytti sen arvostelijan maineensa, jonka hän jo
ennen oli hankkinut. Mutta ainoastaan sen vuoden loppuun saakka pysyi
Berndtson nyt Morgonbladetissa. Seuraavasta uudestavuodesta siirtyi hän
Finlands Allmänna Tidningiin, jossa hän sitten useiden vuosien
kuluessa, yhä taidetuomarina pysyen, virallisena toimittajana sai
osottaa kykyään katsella asioita miltä kannalta olot milloinkin
käskivät. Hänen jälkeensä sai Morgonbladet toimittajakseen Theod.
Clasenin, nuoren uudemman kirjallisuuden dosentin, joka oli
lahjakas ja alallaan tietorikas, mutta vailla halua ja taipumusta
sanomalehtityöhön. Eikä hän siihen ollut sitoutunutkaan kuin yhdeksi
vuodeksi; kun se vuosi nyt läheni loppuaan, silloin pyydettiin minua
Morgonbladetin toimittajaksi.

Nämä alituiset toimituksenmuutokset olivat kumminkin suuressa määrin
turmelleet yleisön luottamuksen Morgonbladettia kohtaan. Tilaajain
lukumäärä, joka lehden mahtavimmillaan ollessa 1840-luvun
keskipalkoilla oli noussut noin 600:teen, oli nopeasti laskeutunut ja
50-luvun ensi vuosina se ei ollut 250:ttä korkeampi, vaan kenties
sitäkin pienempi. Helsingissä ei ollut kuin 70 tai 80 tilaajaa.
Kustantajalle ei lehti siis suinkaan voittoja tuottanut: senvuoksi ei
toimittajallekaan maksettu kuin 300 hopearuplaa vuodessa, siihen
luettuina kaikki kustannukset sanomalehdistä, apulaisista y.m.
juoksevista menoista.

Sellaisissa olosuhteissa ja sellaisilla ehdoilla otin alusta vuotta
1853 Morgonbladetin toimittaakseni. Vähän olin niihin asti
julkisuudessa kirjailijana esiintynyt, kokemusta toimitustöistä ei
minulla ollut ensinkään. Mutta rohkealla ja iloisella mielellä kävin
toimeeni käsiksi. Otin lehden vastaan semmoisena kuin se oli. Sen muoto
ja suunnitelma ei minua miellyttänyt, mutta vastaseksi en siihen mitään
muutoksia tahtonut tehdä. Lehti ilmestyi kahdesti viikossa. Joka
maanantai ja torstai k:lo 12 tuli sen olla valmiin jaettavaksi
Frenckellin kirjakaupasta tilaajille. Mutta senssorin tuli
asetusten mukaan saada se käsiinsä 24 tuntia aikusemmin ja se merkitsi
käytännössä, että maanantain numero lähetettiin painosta
painotarkastajalle jo lauvantai-iltana, mutta torstain numero vasta
keskiviikko-iltana. Aikusin ulosantopäivän aamuna saatiin lehti
senssorilta takasin ja silloin siihen olivat merkityt kaikki ne
pyyhkimiset, joita välttämättöminä oli pidetty. Senjälkeen lehti,
asianmukaisesti uudelleen taitettuna, lähetettiin aamupäivällä
toistamiseen senssorille saamaan häneltä hyväksymisen.

_L'Etat c'est moi_, -- toimitus, se olen minä, niin senaikainen
sanomalehden toimittaja Suomessa saattoi sanoa. Niinpä minäkin. Sillä
palkalla, joka toimitukselle maksettiin, ei juuri aputoimittajia voinut
palkata, jos sellaisia olisi ollut saatavissakin. Artikkelit,
kirjallisuusarvostelut, viivanalustat, käännökset, teaatteriarvostelut,
uutiset, -- kaikki sain itse kirjoittaa ja lukea korehtuurit. Ainoa
ala, missä en uskaltanut itseeni luottaa, oli musiikinarvosteleminen;
siinä minua auttoivat ystäväni K. Collan ja Rud. Lagi. Ulkomaisia
uutisia ei onneksi lehdessä ollut. Mutta olipa siltä nuorelle
toimittajalle työtä tarpeeksi. Lähetettyjä kirjoituksia ei monasti
saanut hakea kirjelaatikosta.

Maan sanomalehdistö ei silloin vielä ollut kauas kehittynyt siltä
asteelta, jolla se oli ollut vuosikymmentä aikasemmin. Saima oli ollut
ja mennyt; korkeammat mahdit olivat pitäneet huolta, että sen aika oli
ohi ja ettei se niin aivan väleen voinut palatakaan. Virallista lehteä
koetettiin korottaa jonkinlaiseen arvoon. Professori A. Blomqvist,
jonka yksityisafääri tuo lehti (Finl. Allmänna Tidning) oli ollut
enemmän kuin kymmenen vuotta ja jonka hoitamassa lehdessä ei ollut
näkynyt juuri muuta kuin ulkomaista politiikkaa, oli kuollut 1848 ja
vuodesta 1850 tuo virallinen lehti yhdistettiin kenraalikuvernöörin
kanslian ja siihen laaditun erityisen sanomalehtitoimiston yhteyteen.
Lehden kokoa nyt laajennettiin: siihen ruvettiin panemaan johtavia
kirjoituksia, valtiollisia, taloudellisia ja isänmaallishistoriallisia.
Päätoimittajaksi otettiin protokollasihteeri O. Meurman, joka ennen
hallituksen lukuun oli julkaissut ruotsalais-venäläisen sanakirjan sekä
sitäpaitse tullut tunnetuksi venäläisten kaunokirjallisten teosten
kääntäjänä. Tämän ohessa tuli lehteen toimittajaksi kotimaista osastoa
varten Fab. Collan, joka samoihin aikoihin lehtorinvirastaan Kuopiosta
palasi yliopistoon filosofian apuopettajaksi. Mutta kuolema korjasi
pian molemmat nämä miehet: Meurman kuoli jo syksyllä 1850 ja Collan
Helmikuussa 1851. Näiden jälkeen astui sitten Berndtson, kuten ennen
olen kertonut, vuodesta 1852 tuohon viralliseen sanomalehtitoimistoon.
Uuden toimituksen aikana lisääntyi virallisen lehden lukijakunta koko
joukon vuosi vuodelta. -- Helsingfors Tidningareita edusti yhä edelleen
Z. Topelius, hän eikä kukaan muu. Yksin hänkin lehtensä toimitusta
hoiti. Ainoastaan kesäkuukausiksi jätti hän lehtensä jonkun toimituksen
ulkopuolella olevan henkilön hoidettavaksi.[24] Se yleisö, jota hän
hallitsi "paperisella valtikallaan", jota hän piti salaperäisenä
taikakaluna, kasvoi myötään. Jokaista vuosikertaa koristivatkin hänen
runottarensa uudet, viehättävät tuotteet; hän oli "Rautakylän vanhasta
paroonista" (1849) ja "Suomen herttuattaresta" (1850) syksyllä 1851
siirtynyt "Välskärin kertomuksien" suureen ja merkilliseen sarjaan ja
näillä historiallisilla kertomuksillaan hän yhä enemmän ja enemmän
veti yleisön puoleensa. Halulla luetut "Leopoldilaiskirjeet"
jatkuivat vielä v:n 1853 loppuun asti. Hänen suuri merkityksensä
sanomalehtikirjailijana oli ollut ja oli edelleen se, että hän, kuten
on sanottu, "rajattomassa määrin vaikutti isänmaallisen tunteen
selventämiseksi, harrastuksen herättämiseksi kauniiseen ja hyvään
maassamme". -- Nämä kaksi lehteä olivat, paitsi Morgonbladetia, yhä
edelleen varsinaiset ruotsinkieliset sanomalehdet Helsingissä.
Sitäpaitsehan Litteraturbladet täällä ilmestyi; se oli nimellisesti
kuukauslehti, vaan sen ilmestymisajat eivät olleet niin aivan
säännölliset. Litteraturbladetia toimitti v:sta 1850 vuoteen 1854,
jolloin Snellman taas ryhtyi sen toimittamiseen. S. G. Elmgren, joka,
vaikka häntä muut kirjalliset voimat hyvin vähän kannattivat, ei
väsynyt ilmoittamaan ja arvostelemaan kotimaisen kirjallisuuden
uusia tuotteita ja joka sen ohessa julkaisi monta arvokasta
sivistyshistoriallista kirjoitusta. -- Maaseutusanomalehdistö ei ollut
myöskään paljo varttunut, ei ulkomuodoltaan eikä sisälliseltä
merkitykseltään. Ruotsinkielisistä elivät Åbo Tidningar ja Åbo
Underrättelser sekä Borgå Tidning entisellään, toimittajat niissä vain
usein vaihtuivat: Vasa Tidningin nimi oli muutettu Ilmariseksi ja se
ilmestyi edelleen, lakaten ainoastaan vuoden ajaksi kaupungin palon
vuoksi. Kuopiossa oli 1851 syntynyt pieni Kuopio Tidning, joka pysyi
pystyssä viisi tai kuusi vuotta, mutta se oli kurja Saimaan
jälkeläinen; Viipurissa runoilija J. G. Leistenius toimitti 1854-55
Viborgs Tidningiä, mutta hänen yrityksensä sanomalehtialalla oli lyhyt
ja epäonnistunut. Jos vielä mainitsen pienen lastenlehden Eoksen, joka
rupesi ilmestymään Turussa 1854, niin olen luetellut maan koko
ruotsinkielisen sanomalehdistön 50-luvun alkupuolelta. --
Suomenkielistä sanomalehdistöä ei v:n 1850 surmaiskun jälkeen voinut
edellyttää paljoa olevaksi. Pian se kumminkin hiljalleen rupesi henkiin
heräämään. Jo v:n 1851:n alussa uudestasyntyi Suometar: sitä silloin
aluksi toimittivat E. A. Gr. Rindell ja H. Kellgren, vaan vähää
myöhemmin viimeksimainittu ynnä F. Polén, joka sittemmin P. Tikkasen
kanssa useiden vuosien kuluessa piti lehteä reippaasti ja menestyksellä
voimassa. Maanviljelyksestä ja karjanhoidosta hiipivät silloiset
toimittajat vähitellen muihin aineisiin: senssuurin käsitys
"uskonnollisesta herätyksestä" ja "taloudellisesta hyödystä" laajeni
näet vähitellen. Ja kun itämaisen sodan sytyttyä Kellgren hienolla
diplomaattisella käytöksellään sai hankituksi lehdelleen luvan julaista
sotauutisia, niin oli suomenkielisen sanomalehdistön henki ja
kehityskyky taas pelastunut. Suomettaren tilaajamäärä nousi sotavuosina
yli 4,500 kappaleen. Mutta Suometar olikin vielä siihen aikaan
oikeastaan ainoa mainittava suomenkielinen lehti. Kuopiossa eli kyllä
"Maamiehen Ystävä" edelleen aina vuoteen 1855:teen asti ja Turussa oli
"Sanomia Turusta" alkanut ilmestyä 1851; mutta tämä lehti oli kooltaan
hyvin pieni ja sisältöä pienensivät yhä nuo alituiset senssuuriluukut,
joita lehden kustantaja täytti vanhoilla puupiirroksilla, --
valaskaloilla ja pienemmillä eläimillä, "suurella ja pienellä
Gutenbergillä" ja muilla, joita piti niin tiheään käyttää, että yleisö
ne aivan hyvin tunsi. Paitsi näitä ilmestyi suomeksi ainoastaan pari
pientä kuukaus- taikka viikkolehteä, joiden sisältö oli puhtaasti
uskonnollista taikka taloudellista.

Samanlaista senssuurimääräystä, joka suomenkielistä kirjallisuutta
masensi, ei tosin ollut olemassa ruotsinkielistä sanomalehdistöä
varten. Mutta, siitä riippumatta, minkälaiset lait ja asetukset olivat,
varmaa on, että niin toisen kuin toisenkaan suhteen ei vallinnut muu
kuin sula mielivalta. Mitä oli lupa painaa, mitä ei, sitä ei
sanomalehdentoimittaja voinut edeltäpäin tietää. Se kyllä oli
tunnettua, että oman maan valtiollisia asioita ei kierteisimmälläkään
tavalla saanut ottaa puheeksi; ettei saanut kosketella pienintäkään
hallituksen toimenpidettä, tuskinpa edes olosuhdetta, joka voisi antaa
aihetta tällaiseen toimenpiteeseen; uutisia sellaisia, "jotka
saattoivat vaikuttaa häiritsevästi yleiseen rauhaan", kuten katoa tai
nälänhätää, koleraa taikka muuta kulkutautia taikkapa muita pahempia
tapaturmia koskevia, ei saanut kertoa kuin virallisten julkaisujen
mukaan. Kansallisuus ja kansallishenki olivat luonnollisesti
käsitteitä, joita ei sanomalehdissä saanut kosketella eikä pohtia,
j.n.e. Mutta mitä sen lisäksi saattoi pitää sopimattomana ja
luvattomana, se riippui asianomaisen senssorin satunnaisesta "tuulesta"
taikka hänen suuremmasta tai pienemmästä arvostelukyvyn puutteesta.
Harvoin kannatti korkeampaan paikkaan vedota; minkä olen kirjoittanut
sen olen kirjoittanut, se oli tavallisesti senssorin viime sana.
Voisinpa kuvatakseni näitä tosiasioita esittää ensimmäisiltä
sanomalehtivuosiltani joukon satumaisesti ihmeellisiä juttuja. Mutta
eihän ole nykyisinkään tässä suhteessa mitään niin uskomatonta, että
sitä tarvitsisi todistaa ja voin siitä syystä sivuuttaa nämä sekä
lystikkäät että surulliset muistoni, varsinkin kun koko joukko
sellaisia kuvauksia jo ennen on unhotuksiin joutumasta pelastettu.[25]

Sellaisissa olosuhteissa ei ollut niin aivan helppoa, ei myöskään niin
aivan suloista, toimia sanomalehdentoimittajana. Kovin ahtailla vesillä
oli siinä purjehdittava, kiviä ja salakareja oli siellä joka taholla,
merimerkkejä ei missään, epävarmaan maantuntemukseen ainoastaan oli
luottaminen. Varminta oli senvuoksi kirjoitella kirjallisuudesta ja
teaatterista, panna lehteensä pieniä kertomuksia ja kuvauksia,
varsinkin oman kaupungin elämästä ja oloista, ja suunnata
arvostelunuolensa toisten sanomalehtien pieniä heikkouksia ja vikoja
kohtaan. Nuortealla ja iloisella mielellä, joskin monasti vakavin
tuumin, tein työtä minkä parhaiten osasin. Palkkioksi sain ilokseni
jommoistakin kehoitusta yleisön puolelta. Sanottiin, että
Morgonhladetista oli tullut pirteä ja hauska lehti; jos muutamat
maaseutulehdet, teaatterinjohtajat ja näyttelijät sekä vastustajat
muilla aloilla olivat toista mieltä, niin sille en voi mitään. Lehden
kustantajakin oli minuun tyytyväinen. Hän ehdotti jo hyvissä ajoin
syksyllä, että Morgonbladet uudestavuodesta 1854 laajennettaisiin sekä
kooltaan että suunnitelmaltaan, ja sitä ehdotusta minä sydämmestäni
kannatin. Lehteä ei aijottu antaa ulos entistä useammin, vaan se
päätettiin laajentaa kolmipalstaiseksi, painattaa uusilla kirjasimilla,
siihen päätettiin ottaa ulkomaan uutisia, ilmoituksia j.n.e.

       *       *       *       *       *

Teaatteri kuului, kuten jo olen sanonut, niihin aineisiin, joista
sanomalehdistö siihenkin aikaan jotenkin turvallisesti saattoi puhua.
Ja tätä ainetta uutterasti käsiteltiinkin. Arvosteltiin annettuja
teaatterinäytäntöjä, ivattiin niitä "etu- ja taka-askeleita", joita
vanha teaatteritalo teki, puhuttiin uudesta kivisestä teaatteritalosta,
jota varten Chiewitz jo oli laatinut piirustukset ja väiteltiin siitä,
millä ehdoilla Suomi voisi saada pysyvän, kotimaisen teaatterin.

Stjernström päätti näytäntövuonna 1852-53 kolmivuotisen vierailunsa
Suomessa. Täällä olonsa ajalla lisäili hän joukkoaan ja näytteli osaksi
Helsingissä, osaksi Porvoossa, Viipurissa ja Turussa. Onni häntä
seurasi ja noina kolmena vuotena hankki hän Suomesta itselleen
melkoisen omaisuuden. Hänen ohjelmistonsa ei aina aivan erinomainen
ollut, mutta siinä oli kumminkin joukko klassillisia ja suuria
kappaleita, kuten useita Victor Hugon draamoja, Molièren Tartuffe,
Schakespearin Kuninkaan lääkäri, Börjessonin Eerik XIV, Scriben
draamoja j.n.e. ja palaten usein Cesar de Bazanoon ja Farinelliin sekä
useihin Blanchin iloisiin kappaleisiin piti hän teaatterissa runsaasti
yleisöä. Kesällä 1852 hankki hän eteviä lauluvoimia seurueeseensa,
joten hän saattoi antaa operetteja ynnä osia suuremmista oopperoista,
kuten Marthasta, Don Juanista, Stradellasta, Lemmenjuomasta. Figaron
häistä j.n.e. Syksyllä näytteli hän suuren satunäytelmän "Urdur eller
Nechens dotter", johon säveleen oli tehnyt A. Söderman. Kotimaisia
kappaleita ei Stjernström, senjälkeen kuin "Ur lifvets strid" oli
esitetty, saanut näyteltäväkseen kuin pari pientä tekelettä; vasta
viimeisenä näytäntövuotenaan oli hänellä onni esittää Z. Topeliuksen
uuden kappaleen "Regina von Emmeritz". Se näyteltiin tuo näyttämöllä
vieläkin säilyvä kappale ensi kerran huhtik. 13 p. 1853; rouva
Lagerqvist oli Reginana ja Stjernström itse Kustaa Aadolfina.
Suurenmoiset olivat suosionosoitukset: sekä tekijä että näyttelijät
kutsuttiin näytännön jälkeen illanviettoon n.s. Oetzen juhlasaliin.
Kahdeksan kertaa esitettiin kappale yhdessä kuukaudessa. Vähän sen
jälkeen, touk. 18 p:nä, antoi Stjernström jäähyväisnäytäntönsä
Helsingin yleisölle.

Heinäkuussa samana vuonna saatiin tänne taas oopperanäytäntöjä;
saksalainen seurue tireht. Fassin johdolla saapui tänne Räävelistä, ja
hänellä oli mukanaan muutamia varsin eteviä laulajia ja laulajattaria,
joten joukko suuria oopperoita saatiin esitetyksi. Se oli läpeensä
arvokasta taidenautintoa. Mutta hra Fass'ille saapui tänne samaan
aikaan hyvin vaarallinen kilpailija ja vihamies, nim. kolera, ja hänen
täytyi kiireen vilkkaa heinäkuun lopulla väistyä sen tieltä pois.

Kun sitten kolera oli lähtenyt tiehensä saapui syyskuussa s.v.
Helsinkiin tuo aikoinaan kuuluisa, itserakas ruotsalainen
maaseututirehtööri J. Roos teaatteriseurueineen. Mutta hän ei,
rouvineen ja tyttärineen ja muutamine apulaisineen, voinut tyydyttää
helsinkiläisten teaatteritarvetta eikä vaatimuksia. Roosin näytäntöjä
arvosteltiin siitä syystä varsin terävästi, ainakin Morgonbladet teki
niin. Ja siitä syntyi polemiikki, jota vieläkin on hauska muistella.
Topelius, siivo mies, saatiin Hels. Tidningareissa armeliaisuudesta
puolustamaan Roosin seuruetta oikein hellästi ja itse Cygnaeuskin
innostui puolustamaan Roosin kaunista tytärtä, Jenny-raukkaa, eräässä
kirjoituksessa "Helsingin teaatterin tulevaisuudesta";[26] hän näet
tytön nimessä kirjoitti minulle hyvin pitkän, puoleksi leikillisen
valituskirjeen, vaikeroiden, että Morgonbladet oli tyttöparkaa
vainonnut.

Roos viipyi Helsingissä lähes kaksi kuukautta ja hänen jälkeensä saapui
tänne syystalvella Hesslerin seurue, joka täällä näytteli jouluun
saakka ja sitten, käytyään Viipurissa, kevätpuoleen 1854 myös pari
kuukautta. Tämäkään seurue ei yleisöä tyydyttänyt; sen näytännöistä ei
ole juuri mitään erityistä muistettavaa, paitsi erästä suurempaa
kotimaista kappaletta "Ur en finnes lif" (Suomalaisen elämästä), kirj.
W. Zilliacus, jota kappaletta kumminkaan sitäkään ei arvostelu voinut
aivan paljo kehua. Kevään tultua hajaantui Hesslerin seurue. Silloin
kääntyivät jo kaikkien katseet sotanäyttämöön eikä Helsinki senjälkeen
pariin vuoteen juuri mitään teaatteria tarvinnut.

       *       *       *       *       *

Ohimennen tahdon piirtää tähän muutamia muistoja Helsingin myöskin
soitannollisesta elämästä 1850-luvun alkupuolelta. Pacius työskenteli
samalla innolla ja tarmolla kuin ennenkin, valmisti ja täydenteli
"Kaarlo kuninkaan metsästyksen", josta jo ennen olen puhunut, antoi
ainakin 1851 vielä hengellisen pitkänperjantain konsertin sekä silloin
tällöin suuria konsertteja, ja piti simffoniiayhdistystä hengissä ja
virkeänä. Tämä yhdistys peri alussa vuotta 1852 entisen soitannollisen
seuran ja entisen lauluseuran perut ja rupesi puuhaamaan pysyväistä
soittokuntaa ja sen yhteyteen musiikkiopistoa. Sellainen 12-miehinen
soittokunta saatiinkin, saksalaisen Ganszaugen johdolla, heinäkuussa
samana vuonna toimeen; toivottiin, että tuosta soittokunnasta kasvaisi,
paitsi tuki seudun soittoharrastuksille, vielä taimitarha kotimaisten
soittotaiteilijain kehittämistä varten. Tuohon pieneen musiikkiopistoon
tulikin useita oppilaita, joista paljo hyvää saattoi toivoa, m.m.
viulunsoittaja Joh. Lindberg, joka, vaikka vasta oli 14-vuotias,
saattoi esiintyä 1853 soolosoittajana eräässä konsertissa. Mutta sodan
ukkosenjyry vaimensi pian kaiken muun soiton; silloin huomattiin,
kaikista ponnistuksista huolimatta, taloudelliselta kannalta
mahdottomaksi ylläpitää soittokuntaa ja se hajaantui siis, antaen
jäähyväiskonserttinsa huhtikuussa 1854. Oppilaskoulu pysyi vielä vuoden
pystyssä, vaan syyskuussa 1855 saivat sen oppilaatkin antaa
jäähyväiskonserttinsa. Sen jälkeen he hajaantuivat kaikkiin ilman
suuntiin.

Niistä soitannollisista nautinnoista, joita teaatteri näinä vuosina
saattoi tarjota Helsingin yleisölle, olen jo puhunut. Ulkomaiset
konsertinantajat rupesivat harvenemaan sitä myöten kuin Ulrikaporin
kylpy- ja terveysvesielämä rupesi menettämään entisen loistonsa.
Konsertteja antoivat täällä kumminkin m.m. nuo nuoret veljekset
pianonsoittaja Josef ja viulunsoittaja Henri Wieniovski (1851),
laulajatar Amelie Schramm (1851), sellonsoittajat Chr. Kellerman ja
Andr. Gehrman (1851 ja 1852), viulunsoittaja Kiesewetter (1851) ja
Paganinin "ainoa oppilas" Apollinare de Kontski (1852); vielä
pianonsoittajat Mortier de Fontaine ja Melanie Malescot (1852),
huilunsoittaja Ant. Sauvlet (1852), 12-vuotias viulunsoittaja Maria
Seratt (1852), sellonsoittajat J. Nagel ja Biernachi (1853), laulajatar
Henr. Nissen-Salomon (1853), pianisti T. Leschetitsky (1853) j.n.e.

Jos ulkonaisten konsertinantajain lukumäärä väheni, niin lisääntyi
sitävastoin vähitellen kotimaisten joukko. Rudolf Lagi oli 1851
Kuopiosta muuttanut Helsinkiin Nikolainkirkon ensimmäiseksi urkuriksi
ja hän antoi senjälkeen milloin hengellisiä, milloin muita
suurempia konsertteja, talvella 1853-54 kokonaisen sarjan, kuusi
simffoniiakonserttia. Betty Boije lauloi täällä vielä 1852. Samoihin
aikoihin antoi Aug. Tavaststjerna täällä konsertin ja samoin
päälaulajatar "Kaarlo Kuninkaan metsästyksestä", neiti Hanna Falkman.
Laulaja B. Broms alkoi julkisen laulajauransa 1852; hän oli uusi ja
varsin suosittu ilmiö kotimaisessa sävelmaailmassa. Vähemmin huomiota
herättivät laulajatar W. Toll ja Jacquette Mallen sekä nuori pianisti
Fanny Mannsen antamillaan konserteilla. -- Puolittain kotimaisten
taiteilijain joukkoon olivat vielä luettavat laulajatar neiti Math. In
de Betou, joka, enimmäkseen hyvällä menestyksellä, noihin aikoihin
täällä vuosittain antoi konsertteja.

Vielä on mainittava, että talvisin 1853-54 Ganszaugen kappeli koetti
pitämällä n.s. "Soirées à la Gungl" edellämainitussa Oetzen
juhlasalissa saada helppotajuisia konsertteja suosituksi, vaikka
huononlaisella menestyksellä.

       *       *       *       *       *

Vielä eräänlaiset esteettiset huvit, joita talvella 1852-53 koetettiin
Helsingissä, ansaitsevat muistamista. Ne olivat nuo seurahuoneen
suuressa salissa toimeenpannut, puoleksi yksityiset, puoleksi julkiset
"Taiteelliset iltamat". Näissä iltamissa olivat ei ainoastaan musiikki,
mutta myöskin muut kaunotaiteet, näytelmätaide, maalaustaide, jopa
tanssikin edustettuina. Niissä taiteenharrastajat näyttelivät useita
Topeliuksen pikkukappaleita (m.m. "Titianin ensi lempi") ja myöskin
Berndtsonin; niissä esitettiin kööri- ja soololauluja, m.m. useita
Collanin uusia sävellyksiä; näyteltiin eläviä kuvaelmia sekä Ekmannin,
Wright-veljesten, Wern. Holmbergin y.m. taiteilijain maalaamia tauluja,
Soittokunta soitti ja lopuksi oli aina tanssia. Viiteen nämä iltamat
kumminkin supistuivat; niiden toimeenpaneminen kysyi koko paljo voimia
ja niiden puolittain yksityinen luonne vaikutti, että yleisö niistä ei
oikein paljon pitänyt.

       *       *       *       *       *

Niitä kirjallisia kysymyksiä, jotka sanomalehtimiesaikani ensi vuosina
olivat vilkkaan keskustelun alaisina, oli ehdotus suomalaisen
biograafisen nimikirjan toimittamisesta. Tuon ehdotuksen teki ensiksi
Borgå Tidning, jonka toimittajana silloin oli kimnaasin lehtori A.
Lindfors. Monella taholla ehdotusta vilkkaasti kannatettiin; eri
suunnitelmia tehtiin sen toteuttamiseksi ja niistä väiteltiin
sanomalehdissä. Eikä kauvan kestänyt, ennenkuin ehdotusta käytiin
toteuttamaan. Kolme kuukautta sen jälkeen kuin tuuma ensiksi oli
herätetty, ilmoitettiin jo (toukokuulla 1853) tilattavaksi teos
"Finlands minnesvärda män" (Suomen muistettavia miehiä). Kolmetoista
asiaaharrastavaa kirjailijaa ryhtyi yhteisesti teosta laatimaan,
toiminimi J. C. Frenckell ja Poika otti sen kustantaakseen ja
toimituksen päähuoli jäi tuon aina toimeliaan ja vilkkaan assessori
F. J. Rabben huoleksi. Ensi vihko teosta luvattiin jouluksi valmiiksi
ja se lupaus pidettiinkin. Viisi muuta vihkoa ilmestyivät seuraavina
vuosina, viimeinen 1857. Mutta siihen se teos pysähtyikin. Ei oltu
noudatettu mitään määrättyä sanakirja-järjestystä elämäkertoja
julaistaessa, josta syystä toimittajain välinen yhteys särkyi.
Ilmestyneet elämäkerrat olivat kaikki erittäin arvokkaat, mutta liian
laajat; huomattiin siitä syystä pian, että teosta ei koskaan saataisi
valmiiksi. Mutta se todistaa hyvää isänmaallista harrastusta ja
teoksella on aina arvonsa erinäisten elämäkertojen kokoelmana.

Samana vuonna pohdittiin vilkkaasti myöskin paloviinakysymystä.
Ruotsissa oli äsken prof. M. Huss kirjoituksillaan juoppouspaheesta ja
sen seurauksista saanut aikaan yleisen rahankeräyksen sellaisten
kansankirjasten painattamista ja levittämistä varten, jotka valaisivat
juoppouden seurauksia. Kiinnitin huomion tähän rahankeräykseen ja
terotin sitä seurattavaksi esimerkiksi ja valtioneuvos S. Baranovski,
venäjänkielen professori yliopistossa, joka harrasti monia uusia
aatteita ja pyrinnöltä ja erityisesti vihasi tupakkaa ja viinaa, ei
kauan empinyt, ennenkuin omalla kustannuksellaan painatti ja levitti
maassa avunkeräyslistoja samaa tarkoitusta varten. Kun tämä
varojenkeräys ei päässyt mihinkään vauhtiin, mutta Hussin voimakas
kirjoitus oli Morgonbladetista luettuna tehnyt syvän vaikutuksen,
kutsui Baranovski myöhemmin yleisen kokouksen koolle asian johdosta.
Nyt nähtiin, että harrastusta ei asiaan puuttunut; kokouksessa (elok.
27 p.) oli hyvin paljon väkeä ja siellä valittiin komitea, jonka tuli
ottaa varojenkeräys ja muut enemmät toimenpiteet huostaansa. Komiteaan
valittiin prof. Rein ja Akiander, rehtori Snellman ja minä, jonka
toiset valitsivat varojenhoitajaksi ja toimimieheksi keräystä
johtamaan. Tällä tavoin saatiin parempi tulos toimeen; noin 3,000
hopearuplaa keräytyi vuoden kuluessa. Kirjasia myöskin painatettiin ja
levitettiin (ensimmäisen niistä oli Elias Lönnrot kirjoittanut) jo
seuraavan vuoden alussa ja yhä useampia sitten vuosien kuluessa.
Valittu komitea pysyi kauan toimessaan; vasta 1860 luovutti se
tehtävänsä Snellmannin tuuman ja sääntöjen mukaan perustetulle seuralle
"Kohtuuden ystäville", josta valitettavasti ei koskaan tullut seuraa
muuta kuin paperilla ja jonka ainoana jäsenenä todellisuudessa
rahastonhoitaja oli. Kirjasia julaistiin kumminkin sittemminkin silloin
tällöin. Mutta noista v. 1853 kootuista varoista saatoin minä vielä
kolmeakymmentä vuotta myöhemmin, kun tarmokkaampi raittiusharrastus oli
syntynyt, luovuttaa silloin muodostuneelle suurelle raittiusseuralle
lähes 5,000 markkaa.

       *       *       *       *       *

Olen edellä ohimennen maininnut koleran. Kesällä 1853 raivosi kolera
Helsingissä pahemmin kuin koskaan ennen taikka jälkeen. Tätä
ruttotautia huomattiin jo kesäk. 7 p.; mutta yleistä rauhaa ei saanut
häiritä, kolerasta ei saanut julkisuudessa mainita ennenkuin heinäkuun
puolivälissä. Eikä terveyshoidolliset toimenpiteetkään suinkaan olleet
niin suurenmoiset, että ne olisivat yleistä levollisuutta häirinneet.
Kesä oli tavallista kuumempi, koko kesä- ja heinäkuun ajalla tuskin
tippaakaan satoi vettä. Vasta elokuulla, jolloin sadekausi puhdisti
ilman, rupesi kolera väistymään. Sitä jatkui kumminkin aina syyskuuhun
saakka. Sairastuneita mainitaan kaikkiaan olleen 1,323; tautiin kuoli
605; mutta näissä luvuissa varmaankaan eivät sotilassairaalat olleet.
Se oli koko kamalaa aikaa. Yksi kolerasairaala oli kymmenkunnan sylen
päässä asunnostani, joten kulkutauti oli suorastaan silmieni edessä.
"Kirkonkellot", -- niin kuvattiin silloista tunnelmaa --, "soivat
melkein lakkaamatta klo 10:stä aamulla myöhään iltaan. Lääkärit
rientävät talosta taloon, papit kulkevat virkapuvuissa, potilaita
kuljetetaan ajurirattailla ja ruumisarkkuja kannetaan kaduilla.
Kuusenhavutiet käyvät toistensa kanssa ristiin, eri hautasaattueita
yhtyy kadunkulmissa; tässä tulevat ruumisvaunut, tuossa toiset ja
kolmannet, -- lomassa tavalliset työkärryt, joissa ajaja istuu
kahdenreisin päällekkäin pinotuilla ruumiinarkuilla. Tuosta viedään
mies ja vaimo hautaan, tuossa taas isä lapsineen, tuossa sisar ja veli.
Hautuumaalla, siellä on vilkasta elämää. Hautoja kaivetaan pitkät,
pitkät jonot, toisen ruumiinsiunaajan sanat sekaantuvat toisen
sanoihin; sinne kansa illoilla keräytyy kauhulla katsomaan, miten nuo
hautarivit kasvavat."

Mutta tämäkin synkkä mieliala unhottui kumminkin verrattain pian.

       *       *       *       *       *

Palaan takasin Morgonbladetiin. Sitä oli, kuten mainitsin, v:n 1854
alusta melkoisesti laajennettava. Sellaista laajennusta varten
tarvitsin pysyvän aputoimittajan. Siksi sainkin Edvard Berghin, joka
silloin oli pohjolainen maisteri ja luki lakitiedettä, ollen muutamia
vuosia minua nuorempi. Vähää aikasemmin olin häneen tutustunut, mutta
vaikka hän sanomalehtikirjailijana ei ollut esiintynyt, niin hänen
taipumuksensa sille alalle pian huomattiin. Hän heti mielihyvällä
suostui ehdotukseeni ruveta aputoimittajakseni ja muitta mutkitta
päätimme jakaa työt Morgonbladetin toimituksessa.

Lehden tuli kustantajan toivomuksen mukaan esiintyä uudessa asussaan jo
vanhan vuoden viimeisenä kuukautena. Sittenkuin kaikki tarpeelliset
valmistukset kirjapainossa olivat suoritetut, määrättiin torstai
jouluk. 8 p. Morgonbladetin uudestasyntymispäiväksi.

Ja kaikkien niiden vaikeuksien ja sovittelujen jälkeen, joita aina
kirjapainossa on tarjona, kun uusi lehti on saatava alulle, rupesi uusi
Morgonbladet määräpäivänään todellakin ilmestymään. Se oli kerrassaan
yllätys koko sanomalehtiyleisölle. Eihän entistä Morgonbladetia enää
tunnettu ensinkään. Kaikki oli uutta ja muuttunutta; koko, kirjasimet,
järjestys, sisältö; ja niin suurta sanomalehteä ei koskaan ennen ollut
Suomessa ilmestynyt. Eipä edes vanha riitatoveri ja kilpailija Hels.
Tidningar voinut olla kiittämättä Morgonbladetin uutta sekä ulkomuotoa
että sisältöä, mutta se ei myöskään, viisaasti kyllä, voinut olla heti
valmistuksiin ryhtymättä, voidakseen kohta uudelta vuodelta ilmestyä
ihan yhtä suurena kuin Morgonbladet.

Siitä alkoi vuonna 1854 reipas ja pirteä aika. Tasan jaoimme, Bergh ja
minä, toimituskuorman, teimme työtä ilosella mielellä, ponnistaen
senssuuria ja kaikkea muuta vastaan. Ja me huomasimme yleisömme
kiitolliseksi, --- tilaajamäärä nousi 250:stä nyt 700:aan, joista noin
250 Helsingissä[27] ja ystävällisiä meille oltiin miltei joka taholla.
Nuortea taistelunhalu meissä paloi ja aseemme käänsimme mieluimmin
lähimpää paikalliskilpailijaamme, Hels. Tidningareja ja Topeliusta
vastaan. Hyvällä omallatunnolla saatoimme sellaista vihollista vastaan
sotia, se ei ainakaan turvaton ollut. Jos me ammuimme terävillä
nuolilla niin ei sieltä suinkaan tylsillä vastattu, ja kuumaverisiä
oltiin usein molemmin puolin. Näiden taistelujen eri syistä saan
myöhemmin puhua. Useimmiten olivat kumminkin syyt verrattain viattomat
ja vähäpätöiset ja nämä väittelyt olivat pääasiassa omiaan pitämään
mieliä pirteinä sekä toimituksissa että yleisössä.

Tuo ystävällisyys meitä nuoria toimittajia kohtaan osottautui siinäkin,
että lehti sai kirjallista apua monelta eri taholta. Fredr. Cygnaeus
lähetti meille usein sekä runoja että suorasanaisia kirjoituksia. F.
Berndtson lähetti meille runoja, joita hän ei voinut omaan viralliseen
lehteensä panna. Runomittaisia käännöksiä meille lähetti C. G. Borg
(hän ensiksi ruotsinsi Kalevalan Kullervo- ja Lemminkäisrunot)
Kantelettaresta, R. Lagi saksan- ja norjankielestä, C. G. Estlander,
joka silloin oli nuori maisteri, espanjankielestä sekä samanikäiset
H. v. Becker ja C. Mannerheim kokonaisia käännöskokoelmia Rob. Burnsin
skotlantilaisista lauluista ja balladeista. Lagi ja väliin K. Collan
avustivat meitä yhä edelleen musiikki-arvostelussa; veljekset R. ja L.
Lagus, G. Ehrström, G. Frosterus y.m. lähettivät meille tilapäisiä
arvosteluita ja väittelykirjoituksia tieteellisistä ja kirjallisista
aineista ja ystävät maaseudulta laittoivat meille usein sangen
arvokkaita kirjeitä.

Asunnossani Kauppatorin ja silloisen Kalasataman kulmassa --
sanomalehtitoimistoista ei, vaatimattomasti kyllä, silloin vielä
puhuttu, -- oli elämä virkeätä ja valpasta ja usein kyllä hilpeätä.
Sinne tuli alinomaa vanhempia ja nuorempia ystäviä keskustelemaan
päivän suurista ja pienistä tapauksista ja kysymyksistä. Ja siihen
aikaan oli asioita, jotka saattoivat pitää niin nuorempia kuin
vanhempia mieliä vireillä. Elettiinhän silloin suuren itämaisen sodan
ajoissa.

       *       *       *       *       *

Keväästä asti 1853 oli sota uhannut. Jo maaliskuun alussa tänä vuonna
oli sotanäytelmän alkusoitto soitettu. Silloin näet oli ruhtinas
Mentschikoff, Suomenmaan kenraalikuvernööri, lähetetty ylimääräisenä
lähettiläänä Konstantinopoliin vaatimaan Venäjän keisarille Turkin
kreikkalais-kristittyjen suojelijan oikeutta ja hän oli tuossa
muistettavassa matkapuvussaan, päällystakissa, esiintynyt sulttaanin
edessä. Ja kun ruhtinas sitten toukokuussa samana vuonna tyhjin toimin,
mutta uhkaavan ultimaattuminsa jätettyään, oli saanut palata ja Ranskan
ja Englannin laivastot olivat asettuneet ankkuriin Dardanellien
salmeen, saattoi jo aavistaa, mitä tuleva oli. Eikä kauan kestänytkään,
ennenkuin ruhtinas Gortschakoff armeijan kanssa kävi Pruthvirran yli ja
Turkin myöntymisen pantiksi otti Tonavan ruhtinaskunnat, Moldaun ja
Valakian, haltuunsa. Tosin vielä muutamia kuukausia neuvoteltiin ja
koetettiin sovitella. Mutta lokakuussa saapui Turkin sodanjulistus
Venäjää vastaan; ja marraskuussa oli Omer Pasha jo kahakassa
venäläisten kanssa Tonavan pohjoispuolella. Saman kuukauden lopulla
tekivät Ranska ja Englanti liittosopimuksen Turkin kanssa ja niiden
laivastot purjehtivat Bosporoon; samoina päivinä hyökkäsi amiraali
Nachimoff turkkilaisen laivaston kimppuun Sinopen luona ja hävitti sen.
Silloin oli kaikki valmista.

Helmikuussa 1854 oli jo selvää, että sodan kovat kommelukset tulisivat
Suomeenkin ulottumaan. Saman kuun 9:ntenä (21:nä) päivänä julkasi
keisari Nikolai ylpeän sodanjulistuksensa, joka päättyi huudahdukseen:
"Herra, vapahtaja, ketä meidän pitää peljätä? Jumala meitä
auttakoon ja hänen vihollisensa voitetaan". Venäjän lähettiläät
kutsuttiin pois Lontoosta ja Pariisista; samoin Englannin ja Ranskan
edustajat Pietarista. Sotavarustuksiin ryhdyttiin täydellä todella
Suomenlahdenkin rannoilla. Viaporiin kuljetettiin jäätä myöten alinomaa
kuormastoja, tykkejä, luotia, ruutia, muonia ja muita sotatarpeita.
Helsingin laivavarvissa samoin rakennettiin kiireellä uusia
tykkivenheitä. Toimenpiteisiin ryhdyttiin saapuvain venäläisten
joukkojen majoittamiseksi. Suuramiraali, suuriruhtinas Konstantin
saapui Helsinkiin helmik. 27 p. ja viipyi täällä lähes viikon ajan
tarkastaen Viaporin linnaa ja täällä olevia sotalaivoja ja meriväkeen
kuuluvia muita laitoksia. V.t. kenraalikuvernööri Rokassovsky sai, arm.
julistuksen mukaan maalisk. 1 p:ltä, erikoisen vallan ja oikeudet,
"jotta hänen käsissään olisi kaikki valta, jota tarvitaan niiden
toimenpiteiden pikaista toimeenpanemista varten, joita Suomen
turvallisuus edellyttää". Suomen kaartinpataljoona sai käskyn lähteä
Pietariin. Toisen Suomen meriväkiosaston järjestämistä, josta määräys
oli jo edellisen vuoden lopussa ilmestynyt, kiirehdittiin.
Kenttäjääkärit -- sen ajan viralliset sähkösanomat -- lensivät, minkä
kyytihevoset suinkin kestivät, edestakasin Helsingin ja Pietarin väliä.
Ja kun maaliskuun puoliväliin ehdittiin, saapui viestejä, että keisari
Nikolai itse, poikainsa seuraamana, tulisi käymään Suomen
pääkaupungissa.

Tuo mahtava itsevaltias, jonka pienimmät viittaukset järkähtämättöminä
käskyinä kajahtivat Nevajoelta Behringin salmeen saakka, hän, joka oli
tottunut siihen, että kaikki muut vallat hänen edessään kumartuivat,
hän oli nyt, sittenkuin kaikki liittolaiset hänet olivat pettäneet,
saanut nähdä puolen Eurooppaa nousevan aseissa itseään vastaan. Tällä
vaaran hetkellä huomasi hän, keisari Nikolai, jonkinarvoiseksi, että
hänellä selkänsä takana oli tyyni maakunta ja uskollinen kansa, -- maa
ja kansa, joka tyynenä eli horjumattomassa uskossaan, että hallitsija
ei voi koskaan rikkoa sanaansa ja vannomaansa oikeutta. Ja hän tahtoi
senvuoksi, ennenkuin maailmanhistorian suuri hetki ehti, saapua Suomeen
vielä kerran, niin sanoakseni, puristamaan Suomen kansansa kättä.

Enemmän kuin kahteenkymmeneen vuoteen taikka jälkeen kesäkuun 1833 ei
keisari Nikolai ollut maassamme käynyt. Sanoma hänen tulostaan levisi
nyt siis kuin sähköisku läpi koko kansan. Hänen vastaanottamista varten
ryhdyttiin kaikkiin niihin valmistuksiin, jotka tuossa lyhyessä ajassa
olivat mahdolliset. Mitään tanssiaisia taikka muuta ilojuhlaa ei voinut
ajan vakavuuteen katsoen tulla kysymykseen. Mutta tänne kokoontui
kiireellä suuri joukko maan viisaimpia ja arvossapidetyimpiä miehiä,
kuten maan kaikki piispat, useampia kuvernöörejä, aatelisia
tilanomistajia, Turun kaupungin porvariston edustajia j.n.e. Sotaväki
valmisti paraadeja, yli-oppilaslaulajat harjoittelivat Venäjän
kansallislaulua uusilla suomalaisilla sanoilla sekä "Maamme"-laulun, ja
suuret ilotulitukset pantiin toimeen.

Yöllä vasten maalisk. 13 p:ää oli keisari kolmen poikansa,
perintöruhtinaan Aleksanderin sekä suuriruhtinasten Mikaelin ja
Nikolain, kanssa lähtenyt Pietarista ja jo maalisk. 14 p:nä klo 4
aamulla, saapuivat he Helsinkiin. (Suuriruhtinas Konstantin, joka vähää
aikusemmin oli täällä käynyt, saapui vasta saman päivän iltana.) Osa
seurueesta sekä lähettejä toinen toisensa perästä oli jo ennakolta
saapunut ilmoittaen milloin hallitsija poikineen saapuisi.
Kaksinkertainen rivi palavia tulisoihtuja valasi koko tien
Pitkältäsillalta Unioninkatua myöten aina keisarin palatsiin. Kaupunki
oli paksussa sumussa, mutta läpi yön liikkui kaduilla joukottain
uskollisesti odottavia alamaisia. Näissä joukoissa täytyi tietysti
sanomalehden toimittajan, kuten minun, liikkua, vaikkakin oli kielletty
korkeiden henkilöjen saapumisesta taikka lähdöstä kertoa mitään
uutista, ennenkuin siitä oli kerrottu virallisissa lehdissä.

Vihdoin, kun kello oli lyönyt 4, kuului kirjastonmäeltä
Esplanaadikadulle kavion kopsetta. Paria silmänräpäystä myöhemmin
syöksi ohitsemme huimaa vauhtia osasto kasakoita. Heti niiden jälestä
saapui samassa vauhdissa avonainen reki, jonka eteen kaksi huohottavaa
hevosta oli valjastettu. Jo kuului hurraahuutoja. Mutta kun reki
kääntyi Unioninkadun kulmasta vasemmalle nähtiin apteekkikulmassa
olevan lyhdyn valossa, että siinä ei ollut hallitsijaa eikä
suuriruhtinastakaan, vaan Helsingin pitäjän virkapuvussa oleva
nimismies, joka nähtävästi syvimmässä sielun tuskassa, koetti siinä
viime hetkessä vaihtaa karvalakkinsa kolmikulmaiseen virkahattuun, joka
hänellä perillä piti olla päässään tervehtiäkseen hallitsijaa.
Hurraahuuto vaihtui rämähtäväksi nauruksi. Mutta pian naurukin talttui,
sillä nyt sieltä tuli kokonainen jono leveitä venäläisiä kuomurekiä,
joita kutakin oli vetämässä en tiedä paljoko hevosia. Samassa oli koko
jono keisarillisen linnan edustalla, jonne myöskin koko odottava
ihmisjoukko tulvi: mutta se ei saanut nähdä muuta, kuin tyhjien
matkarekien viemistä linnan vaunuliiteriin. Hurraamiseen siinä tuskin
oli aikaakaan. Kylmän yön ulkona valvottuaan saattoivat ihmisjoukot nyt
mennä kukin kotiinsa nukkumaan muutamaksi hetkeksi, toivossa että he
päivemmällä saisivat palkkion valvomisistaan ja odottamisistaan.

Sumu peitti kaupungin vielä koko päivän, mutta sen asukkaat olivat
siltä jalkeilla ja ulkona kuka vain kynnelle kykeni. Aikusesta aamusta
seisoi tuhansia tungoksessa linnan edustalla luoden ahnaita katseita
sen ikkunoihin. Kunniavahti Suomen kaartinpataljoonaa oli sijoitettu
linnan edustalle. Päivällisen aikaan laski keisari puheilleen senaatin,
sotapäällystön, piispat ja muut korkeammat viranomaiset, Helsingin
maistraatin ja kaupunginvanhimmat, Turun porvariston lähetystön j.n.e.
Ja sen jälkeen, se tiettiin jo ennakolta, piti keisarin tulla alas
tervehtimään ja kiittämään kunniavahtia.

Ainoastaan vähänen osa odottavasta kansanjoukosta saattoi muistaa
keisari Nikolaita hänen aikusemmilta käynneiltään Helsingissä. Mutta ei
ollut ketään, joka ei olisi jo ennakolta kuvista tuntenut tuon miehevän
kauniin hallitsijavartalon. Olihan hänestä nähty öljyvärimaalauksia,
väritettyjä ja värittämättömiä vaskipiirroksia ja kivipainoksia,
milloin kuvattuna hevosen selkään, milloin seisovaksi: viimeksi oli
myöty hänestä pieniä väritettyjä kipsikuvia, esittäen häntä seisomassa
pitkään sotilassinelliin puettuna, kypärilakki päässä, -- aina hänet
oli nähty yhtä uljaana, ylpeänä, voimakkaana, vaikuttavana. Ja nyt tämä
hallitsijakuva saataisiin nähdä ilmielävänä.

Tuntui melkein kuin vavistus koko ihmisjoukossa, kun keisari, vanhimman
poikansa, perintöruhtinaan, seuraamana saapui ulos palatsista.
Korkealle kajahtivat hurraahuudot sumuiseen avaruuteen. Mutta se
keisari, jonka nyt nähtiin astuvan kunniavahtia tervehtimään, hän ei
ollut enää sama, joka kuvissa oli nähty. Kasvot olivat tuhan harmajat,
katse oli väsynyt ja synkkä, tuo pitkä, kookas vartalo ei ollut enää
ihan suora: hän oli kuin Atlas, jonka hartiat tuntuivat horjuvan sen
maapallon alla, jota ne ennen olivat jaksaneet kantaa.

Kaupungille lähtiessään kävi keisari ensiksi sen sydämmessä,
yliopistossa. Sen juhlasalissa olivat opettajat ja ylioppilaat koolla.
Suopein sanoin ilmaisi keisari, jolla oli poikansa mukanaan ja
seuruessaan v.t. kenraalikuvernööri, ministerivaltiosihteeri y.m.,
hyväntahtoisuutensa yliopistoa kohtaan, sanoi erittäinkin olevansa
tyytyväinen ylioppilaiden käyttäytymiseen niiden kolmen vuoden aikana,
jotka olivat kuluneet perintöruhtinaan käynnistä ja lausui olevansa
vakuutettu, että he, jos tarve tuli, kaikin voiminsa avustaisivat
isänmaan puolustamista.[28] Hurraahuutojen kaikuessa läksi keisari
seurueineen salista. Senjälkeen kävi hän kirjastossa, Nikolainkirkossa,
sairaaloissa, tähtitieteellisessä observatoriossa, -- kaikkeen oli hän
tyytyväinen ja kaikkialla kaduilla tervehti töllistelevä kansanjoukko
keisaria eläköönhuudoilla. Klo 4 tarjottiin linnassa suuret
päivälliset, joiden loputtua ylioppilaat linnan pihalla lauloivat
Venäjän kansallislaulun suomalaisilla sanoilla sekä "Maamme". Ensi
laulun päätyttyä astui keisari itse ulos parvekkeelle ja kiitti
ylioppilaita. "Maamme" laulusta lähetti perintöruhtinas erityiset
kiitokset.[29]

Seuraavana päivänä, maalisk. 15 p:nä, aikusin aamupäivällä, piti
keisari senaatintorilla paraatin, jossa Suomen kaartin pataljoona ja
täkäläinen tykkiväki esiintyivät. Edellisten päiväin sumu oli nyt
hälvennyt ja aurinko paistoi kirkkaasti. Moneen tuhanteen nousi se
väkijoukko, joka, ahtautuneena kaduille ja portaille, ikkunoihin ja
katoille, riemastuksella katseli keisarillista paraatia. Käytyään
sitten Viaporissa ja syötyään päivällistä linnassa lähti hallitsija
kolmen poikansa seuraamana klo 5 i.p. paluumatkalle Pietariin.
Suuriruhtinas Konstantin viipyi täällä seuraavaan aamuun. Vilkkaat
hurraahuudot seurasivat korkeita matkustajia tulliin saakka. Yliopiston
portailla lauloivat ylioppilaat vielä kerran Venäjän kansallislaulun.

Siihen päättyi tuo suuri keisarinkäynti Helsingissä, Yhtä ja toista oli
kerrottavana siitä innostuksesta, jonka näiden korkeiden henkilöjen
näkeminen herätti väestössä. Niin kerrottiin esim. että eräs elähtänyt
nainen, kun hän ei muulla tavoin voinut ilmaista palavia alamaisen
tunteitaan, oli uskaltanut, kun keisari nousi ylös jonkun julkisen
rakennuksen rappusia myöten, useampia kertoja taputtaa häntä selkään.

Keisari Nikolai saattoi olla täysin tyytyväinen käyntiinsä Suomessa.
Yleisesti ja vilpittömästi hänelle kunnioitusta osotettiin; kaikki
valitukset, joihin kyllä usein oli syytä ollut, olivat vaijenneet.
Ylevästi ja jalosti lausuikin keisari tyytyväisyytensä kirjeessä v.t.
kenraalikuvernöörille, mainiten, ettei hän ollut koskaan epäillyt, että
hänen huolenpitoaan Suomesta kannatti "sellaisen kansan kehittynyt
siveydentunne, joka sisällisestä vakuutuksesta tuntee velvollisuutensa
ja täyttää sen".

       *       *       *       *       *

Keisaripäiväin merkillisimpiä muistoja on, että Z. Topelius niiden
aikana nimitettiin Suomen historian ylimääräiseksi professoriksi.
Topelius oli puolitoista vuotta sitten hakenut ja saanut historian
lehtorinviran Vaasan kimnaasissa, mutta oli viivytellyt sinne
lähtiessään. Tämä nyt tapahtunut nimitys pelasti Topeliuksen Helsingin
yliopistolle.

Vähää aikasemmin oli Lönnrot saatu kiinnitetyksi yliopistoon ja Fredr.
Cygnaeus pysytetyksi siellä; hän pääsi uuteen, vasta perustettuun
estetiikan ja uudemman kirjallisuuden professorin virkaan. Tuona
sotavuonna 1854 siis Suomen yliopistossa kolme sellaista miestä kuin
Lönnrot, Cygnaeus ja Topelius muutamain kuukausien kuluessa piti
luentonsa professorinvirkaan astumista varten.

       *       *       *       *       *

Ranskan ja Englannin muodolliset sodan julistukset Venäjää vastaan
ilmestyivät tosin vasta maalisk. 28 p., mutta jo sitä ennen Suomen
puolustamiskuntoon asettamista ajettiin täydellä innolla.
Kaikkien Suomen joukkojen ja linnoitusten ylipäälliköksi tuli
v.t. kenraalikuvernööri Rokassowsky. Hänen apulaisekseen
määrättiin kenraaliluutnantti Nordenstam, joka sen ohessa sai jäädä
varakansleriksi, mutta vapautettiin Uudenmaanläänin kuvernöörin
virasta, joka virka vastaseksi uskottiin äsken Mikkelin läänin
kuvernööriksi nimitetylle Fab. Langenskiöldille. Kenraaliluutnantti
A. E. Ramsay valittiin niiden joukko-osien päälliköksi, jotka
sijoitettiin Vaasan kaupunkiin ja sen seuduille. Kuvernöörin
apulaiseksi Ahvenanmaalle sekä sinne komennetun suomalaisen
sotaväenosaston (kaksi komppaniaa Turkuun v. 1845 perustetusta
krenatööri-tarkka-ampujapataljoonasta) päälliköksi määrättiin Suomen
kaartin everstiluutnantti K. Furuhjelm. Suomen kaartin pataljoonaa ei
käytetty oman maan puolustamiseen. Se oli, kuten jo mainittu, aikusin
saanut käskyn lähteä Pietariin. Maalisk. 18 p:nä se läksi; tuo tapaus
synnytti luonnollisesti suurta osanottoa. Edellisenä päivänä olivat
kaupunkilaiset -- isäntiä oli pari, kolme sataa -- kutsuneet
pataljoonan upseerit jäähyväisaamiaisille Seurahuoneelle. Se oli
erittäin pirteä ja sydämmellinen juhla. Maljan pataljoonalle esitti
prof. Ilmoni ja siihen vastasi voimakkaasti ja arvokkaasti kenraali
Ramsay. Laulettiin Topeliuksen sanoilla:

    Nyt malja miesten kaatuvien!
    Ja malja kotiin palaavain
    Jos monta jääkin, -- voiton huomen
    Tok' joukollemme valkiaa.
    Ei unhottaa voi _Kaarti Suomen_
    Ei maatansa, ei kunniaa!

Rajattomia eläköön-huutoja huudettiin ja marssittiin salin ympäri
Porilaisten marssin tahdissa; "Maamme"-laulu laulettiin lämpösin
sydämmin ja riemuittiin iltamyöhään asti. -- Muutamia päiviä aikasemmin
oli jo pataljoonan miehistölle pidetty jäähyväispäivälliset kaartin
maneesissa, jolloin prof. Ilmoni niinikään oli juhlapuhujana.[30]

Kun vähää myöhemmin myöskin molemmat meriväkiosastot -- uusi, toinen
osasto ei ollut vielä silloin ihan valmiskaan -- tekivät lähtöä
laivoihinsa, linjalaivaan "Andrej" ja Helsingin veistämöllä
rakennettuun höyryfregattiin "Olof", pantiin taas heidän kunniakseen
toimeen huhtik. 28 p. suuret kestit, miehistölle Katajanokan kasarmin
pihalla ja upseerikunnalle meriväen maneesissa. Miehistölle puhui taas
tässäkin tilaisuudessa Ilmoni;[31] ja upseereille Fredr. Cygnaeus,
suurenmoisesti ja laajoilta aloilta niinkuin ainakin; Topelius oli
kirjoittanut juhlarunon, jonka Lagi oli säveltänyt.[32]

Puhujat ja runoilijat eivät niin paljo ajatelleet, mitä todellakin oli
tulossa, kun sota läheni, ja muut juhlijat eivät sitä näissä
jäähyväiskesteissä myöskään tehneet. Tahdottiin vain sanoa
sydämmelliset jäähyväiset niille suomalaisille veljille, jotka
sotureina läksivät kunnialla täyttämään velvollisuutensa.

       *       *       *       *       *

Suomalaiset joukot marssivat pois Helsingistä. Niiden sijaan saapui
tänne venäläisiä joukkoja. Etupäässä oli I:nen krenatyöriosasto
kenraaliluutnantti Gyldenstubben johdolla määrätty Suomea puolustamaan.
Hänen neljä kaunista rykmenttiä -- Preussin kuninkaan, arkkiherttua
Frans Kaarlon, Alankomaiden prinssi Fredrikin krenatyörit sekä ruhtinas
Barclay de Tollyn karabinierit -- marssivat toinen toisensa perästä
Helsinkiin huhtikuun puolivälissä. Pidettiin jokaisen kaupungin, jonka
läpi he kulkivat, velvollisuutena tervehtiä kesteillä näitä maan
puolustajia. Helsingissä tämä kestitys tapahtui niin, että rykmentti
heti saavuttuaan asetettiin kauppatorille taikka jonkun kasarmin
pihalle, ja siellä taivasalla sitten, senjälkeen kuin korkein
sotilashenkilö sitä oli tervehtänyt, tarjottiin paloviinaa, voileipiä,
piirakoita ja minkä mitäkin. Kaupungin asukkaitten oli hauska näitä
kestejä katsella, mutta kaupungin rahastolle ne pian kävivät raskaiksi,
josta syystä myöhemmin sotavuonna saapuneet joukot saivatkin jäädä
ilman. Vähän noiden neljän rykmentin jälkeen saapui tuo korea Grodnon
kaartin husaarirykmentti ja sen hienot ja ylellisesti elävät upseerit.
Kasakkarykmenttejä, tykkiväenpatteriioja, sappöripataljooneja ja
kaikenlaisia sotaväenosastoja tuli sitten toinen toisensa perästä.

Onneksi eivät nämä kaikki saapuneet joukot jääneet Helsinkiin.
Pienemmissä tai suuremmassa parvissa marssivat ne edelleen ja niitä
sijoitettiin rannikkoseutuihin, majoitettiin kaupunkeihin ja maalle.
Runsaamman osan kumminkin sai Helsinki pitää. Kasarmit eivät hetikään
riittäneet: jokaiseen taloon oli majoitettavaksi otettava 10-30
sotilasta, väliin useampia, taikka upseereita hevosineen ja
palvelusväkineen. Kesän tultua asetettiin sotilasleirejä eri
paikkoihin: Kampille, Lapinlahteen, Kaartin puutarhaan ja
Siltasaarelle.

Koko kaupunki rupesi vähitellen olemaan sotaleirin näköinen. Kuormia,
joissa kuljetettiin muonaa, ampumavaroja, tykkejä ja muita sotatarpeita
liikkui lakkaamatta kaduilla, Vuorenkorkuisia heinäsuovia pinottiin
Kampin nummelle ja muualle. Sadottain pohjolaisia kirvesmiehiä
työskenteli laivavarvissa rakentaen noita surullisen kuuluisia
tykkivenheitä, jotka Suomen valtio kustansi ja joihin amiraali
v. Schantz oli antanut piirustukset. Pattereita rakennettiin
Punavuorille, Lapinlahden puistoon sekä saariin Viaporin itä- ja
länsipuolelle. Kasakoita ja husaareja lensi edestakasin. Ravintoloissa
kuului yhtämittaa miekkojen kalsketta ja kannusten kilinää, pöytäin
ääressä paukkuivat samppanjakorkit aikusin ja myöhän, tiskeillä helisi
kirkkaita hopearuplia ennen kuulumattomin määrin -- se, joka
Helsingissä ei ainakaan pitänyt sotaa minään suurena rangaistuksena,
oli seudun silloinen kuuluisin ravintoloitsija, ukko Kleineh.

       *       *       *       *       *

Sodan tuottamaa vilkkautta ei Helsingissä voinut huomata ainoastaan
sotaväen liikkeistä, majoituksista, varustustöistä ja muista
sotalaitostoimenpiteistä. Myöskin siviilivirkamiehet tekivät
velvollisuutensa suojellakseen kaupunkia ja yhteiskuntaa sodan
vaaroilta, Varsinkin pidettiin tarpeellisena ryhtyä kaikenlaisiin
varokeinoihin uhkaavain tulipalojen ehkäisemiseksi. Vakinaista
palokuntaa, johon tahdottiin saada pääasiallisesti merimiehiä,
ryhdyttiin perustamaan ja samoin vapaaehtoista pelastuskuntaa; tämän
jälkimmäisen vapaaehtoisen luonteen katsoivat viranomaiset kumminkin
niin huonosti soveltuvan ajan hallinnollisiin periaatteisiin, että koko
tuumasta kohta oli luovuttava. Tärkein toimenpide tulipalojen
välttämiseksi oli kumminkin se määräys, että kaikkien talojen katoille,
jotka eivät olleet rautalevyillä päällystetyt (sellaiset katot olivat
vielä Helsingissä hyvin harvinaiset) oli huhtikuun kuluessa asetettava
ammeita, jotka aina olisivat vettä täynnä, ja että, tulipalon
syttyessä, kohta vesisankoilla varustettujen henkilöjen pitäisi nousta
katoille ja siellä viipyä niin kauan kuin tulenkipunoista oli vaaraa.
Tämä määräys toteutettiinkin, vesisaaveja oli pitkin koko sota-aikaa
katoilla, mutta vesisankoilla varustettujen henkilöjen ei onneksi
monasti tarvittu nähdä katoille nousevan.

Huolta myös pidettiin valtion ja yleisten laitosten kalliimpain
omaisuuksien pelastamisesta sodan vaaroista. Suomen pankin
metallivarastot vietiin hyvissä ajoissa Hämeenlinnaan ja sittemmin
muistaakseni Mikkeliin. Arkistojen tärkeimmät asiakirjat kätkettiin
tulenvarmoihin kellareihin. Yliopiston kirjasto ja muut kokoelmat
sullottiin laatikoihin ja vietiin eri erissä toisiin kaupunkeihin ja
maatiloille, sinne ja tänne; lukukausi yliopistossa oli siitä syystä
lakkautettava kuukautta aikasemmin kuin tavallisesti. Kaikki kääntyi,
niin sanoakseni, ylösalasin.

Ja yksityiset tietysti seurasivat tuota virastojen esimerkkiä. Suuren
osan kaupungin asukkaista valtasi kamala peljästys. Jo rekikelin aikana
nähtiin pitkien kuormastojonojen kuljettavan huonekaluja ja muita
talouskapineita kaikenmoisiin seutuihin, joita niiden omistajat ja
omistajattaret pitivät varmoina. Rahtimaksut olivat näinä sota-aikoina
samoin kuin hinnat ylimalkaan hyvin kalliit, kenties monasti kalliimmat
kuin itse kuljetettavain tavarain arvo, -- siitä, mitä kiireessä
särettiin ja muuten turmeltiin elköön puhuttakokaan. Sai siinä sekä
nauraa että itkeä. Ja niin sitä jatkui pitkät ajat. Vasta kun jää oli
sulanut ja meri auvennut ja kun ei kukaan vihollinen tullut kaupunkia
ahdistelemaan, rupesi tuo peljästys jonkunverran lientymään.

       *       *       *       *       *

Helsingin kaupungin kehitykseen vaikutti tuo sotatila luonnollisesti
useammassa suhteessa hyvinkin häiritsevästi. Kaupungin väkiluku
oli 1850 (vaikka henkiluettelot ja kirkonkirjat eivät hetikään
pitäneet yhtä), laskettu nousevan noin 19,500 henkeen, sotaväkeä
lukuunottamatta. Lisäys oli 1840-luvulla ollut hyvin heikko, vaan
vuosina 1851 ja 1852 oli se suurempi (noin 250 henkeä vuodessa); vaan
sitten tuli 1853 kolera, joka vähensi luterilaisen seurakunnan
väkiluvun 161:llä hengellä. Ja senjälkeen seurasivat sotavuodet.
Näinäkin vuosina oli kuolevaisuus hyvin suuri ja poismuuttojen
yhteydessä se vaikutti, että luterilainen seurakunta 1854 pieneni 300
henkeä ja 1855 lähes 450 henkeä. Siten oli kaupunki, jolla oli sangen
suuri sotilaskuorma kannettavanaan, v:n 1855 lopussa väkilukunsa
puolesta satoja henkilöjä pienempi kuin 1850. Rakennusalalla oli jo
sodan edellisinä vuosina vallinnut melkein täydellinen seisahdus.
Silloin rakennetuista yleisistä rakennuksista on mainittava ainoastaan
postitalo ja uusi, matala pakkahuone Pohjoisrantakadun varrella. Uutta
kylpylaitos-esikaupunkia ei ollut tarviskaan jatkaa, kun kylpyvierasten
lukumäärä vuosi vuodelta väheni. Muutenkin uudisrakentamisinto
kaupungissa mukautui väkiluvun heikon lisääntymisen mukaan. Yleisiä
kunnallisia töitä, kuten laiturirakennuksia j.n.e., suoritettiin hyvin
hitaasti ja laimeasti. Kaupungin kaunistamista piti kumminkin yhä
mielessään sama konsuli Henr. Borgström, joka oli perustanut
Ulrikaporin kylpypuiston ja 1851 perusti yhtiön Töölön puiston taikka
"Helsingin eläintarhan" järjestämistä varten.[33] Vaan tämän yhtiön
toimi ei ollut aijottukaan heti hedelmiä kantamaan. Ja näitä aikeita
samoin kuin monta muuta kaupungin suunnitelmaa ja yritystä tuli sitten
sota katkasemaan. Vastaiseksi ei ollut ajatteleminenkaan mitään uutta:
jokainen oli tyytyväinen, jos vain se, mitä ennen omistettiin, voitiin
sodan jaloista säilyttää ja pelastaa. Mitään uutisrakennusta ei
kaupungissa sotavuosina syntynyt ja kauneudenaisti sai tyytyä siihen
uuteen koristukseen, jonka kaupunki oli saanut -- katoille asetettujen
vesisaavien muodossa.

       *       *       *       *       *

Samoina päivinä, jolloin Englannin ja Ranskan sodanjulistukset
julaistiin, purjehti amiraali sir Charles Napier jo suurella
laivastollaan Itämerelle ja parin viikon perästä seurasi häntä amiraali
Parseval-Deschénen ranskalainen laivasto. Eikä kulunutkaan aikaa kuin
huhtik. 8 p:ään, kun Ulrikaporin vuorilta ensi kerran voitiin
taivaanrannalla nähdä englantilaisia sotalaivoja. Ja siitä hetkestä
tähysteltiin näiltä vuorilta alinomaa kaukoputkella merelle päin.
Rannikkoa suojelivat kumminkin jäät vielä pari viikkoa. Helsingin
satama aukeni vasta huhtikuun viime viikolla. Vihollisten
vakoilijalaivain liikkeitä Suomenlahdella seurattiin kumminkin mitä
suurimmalla jännityksellä; sotaviranomaiset käyttivät sitä varten
nähtävillä merkeillä toimivaa lennätinlaitosta.

Optillisen sananlennätinlaitoksen asettamiseen pitkin Suomen rannikkoa
Pietarista Hankoon oli maan puolustamista varten ryhdytty heti kuin
sotavaara alkoi. Tämän Suomen valtion kustantaman toimenpiteen
toteuttaminen uskottiin maan kirkollispäällikölle, kenraalimajuri vphra
Casimir v. Kothenille, joka edellisenä vuonna Viipurin läänin
kuvernöörinvirasta oli kutsuttu senaattiin. Tunnetulla tarmollaan tämä
tuon tehtävän täyttikin mitä lyhyimmässä ajassa. Näkötelegraafi teki
tehtävätään, vaikka se sodan aikana usein keskeltä katkesikin sen
kautta, että saaristossa kiertelevät englantilaiset tykkivenheet
ampuivat alas kukkuloille rakennettuja pieniä merkinantomajoja ja
panivat laitoksen siellä täällä joksikin ajaksi epäjärjestykseen. --
Vasta kesäkuulla 1855 asetettiin sotatarpeita varten sähkölennätilanka
Venäjän valtion kustannuksella Pietarin ja Helsingin välille. Silloinen
sähkölennätinasema oli ja oli vielä useampia vuosia Töölön pienessä
kivisessä kasarmissa, josta ratsastavat kasakat kuljettivat sanomat
kaupunkiin.[34]

Vilkkaamman postiliikkeen aikaansaamisesta pidettiin myös jo
huhtikuussa 1854 huolta: pantiin toimeen n.s. kuriiriposti
Pietarin--Turun rannikkotiellä ja sellaisia pikaposteja kuljetettiin
kaikkina päivinä, jolloin vakinainen posti ei kulkenut. Helmikuusta
1855 saivat nämä kuriiripostit kuljettaa myöskin yksityiskirjeitä ja
sanomalehtiä.

       *       *       *       *       *

Jo ennen kuin vihollisten laivat lähenivät rannikkojamme kohtasi Suomen
kauppalaivastoa sodan kovin isku. Laskettiin, että noin kolme
neljättäosaa tätä laivastoa oli sodanjulistuksen saapuessa
vierailla vesillä taikka englannin vaikutuksen alaisissa satamissa.
Laivanomistajat koettivat senvuoksi kiirehtää laivojen kotiinpaluuta
taikka saada ne vieraissa satamissa varustetuiksi puolueettomain maiden
lipuilla taikka myödä ne edes jotenkin kohtuullisesta hinnasta.
Maaliskuulla ilmoitettiin jo yli 20 suomalaista laivaa myödyn. Mutta
kahden seuraavan kuukauden kuluessa oli vielä suurempi joukko Suomen
laivoja joita englantilaiset risteilijät tapasivat milloin milläkin
vesillä, joutunut vihollisten saaliiksi.

Kotona olevat laivat saivat jäädä satamiin makaamaan. Kaikki,
laivaliike muihin maihin katkesi. Suomenlahdelle taikka Pohjanlahdelle
ei mikään venäläisellä lipulla kulkeva alus uskaltanut mennä. Koko
sotalaivasto asettui piiloon Kronstadtin ja Viaporin tykkien suojaan.
Helsingin satamassa sijoitettiin suuri sotalaiva vartioimaan
Gustafsvärdin salmen sisäsuulle; toinen samoin Långörnin salmeen.
Ainoastaan sisimmässä saaristossa saattoivat pienemmät alukset hiipien
kulkea; siten saatiin kaupunkeihin toki välttämättömimmät tarpeet,
kuten kalat ja ruokavarat.

Höyrylaivaliikkeen ylläpitämistä rannikoillamme ei tietysti
vuosina 1854 ja 1855 voitu ajatellakaan. Siihen päättyi siten
höyrylaivaliikkeemme historian ensimmäinen ajanjakso.

Kun edellä (I:ssä osassa) olen luonut pienen historiikin Suomen
höyrylaivaliikkeestä aina vuoteen 1840 asti, tahdon tähän liittää
muutamia muistiinpanoja tuon liikkeen jatkuvasta kehityksestä aina
sotavuosiin saakka.

Turun höyrylaivayhtiön laivat "Storfursten" ja "Furst Mentschikoff"
olivat kaikkina kesinä (lukuunottamatta pienempäin karillakäyntien
taikka yhteentörmäysten tuottamia keskeytyksiä) jatkaneet 1837
alkamaansa liikettä linjalla Tukholma--Turku--Helsinki--Rääveli--
Kronstadt (Pietari). V. 1842 oli sama yhtiö kumminkin Lontoosta
tilannut kolmannen höyrylaivan "Finland", joka myös läksi samaa linjaa
kulkemaan, tehden kumminkin ainakin jonkun aikaa suoranaisia matkoja
Tukholman--Helsingin ja Helsingin--Pietarin välillä. Mutta tämä laiva
osottautui mainitulle yhtiölle liikanaiseksi. Jo 1844 pidettiin
edullisempana antaa tuon uuden, kauniin laivan maata hiljaa satamassa:
vuosina 1845-47 oli se lainattu välittämään liikettä Pietarin ja Riian
välillä ja syksyllä 1847 myötiin se polkuhinnasta eräälle yhtiölle
Wismariin, saaden siellä uuden nimen "Obotrit". Vähän senjälkeen,
keväillä 1849, keikahti koko yhtiö ja sen molemmat vanhemmat laivat
myötiin huutokaupalla; uusi yhtiö ne osti ja pani kesän kuluessa
uudelleen käyntiin entiselle linjalle. Siten ne jatkoivat kulkuaan aina
sodan alkuun asti.

Parempia afäärejä kuin tämä yhtiö teki n.s. Transport-laivayhtiö, joka
Turussa 1840 syksyllä rakennutti itselleen "Murtaja" nimisen laivan.
Sillä oli kone Motalan konepajasta ja se alkoi toimintansa 1841; se oli
aijottu kuljettamaan etupäässä karjaa ja maalaistuotteita
rannikkoseuduistamme Pietariin ja tuomaan venäläisiä tavaroita Suomeen.
Ensi vuotenaan se mennessään Turusta Pietariin kävi Tammisaaressa,
Lovisassa ja Koivistolla sekä vuoden 1842 alusta Helsingissä,
jotavastoin Koivisto jäi pois. Laivan koko etukansi oli aluksi hyvin
tarkoin jaettu pilttuihin nelijalkaisia matkustajia varten: mutta se ei
estänyt kaksijalkaisiakin olemasta tähän laivaan erittäin tyytyväisiä.
"Murtaja" ei ollut mikään pikalaiva: sen kone oli heikonlainen eikä se
pysäyssatamissa koskaan mitään kiirettä pitänyt. Ehkäpä se oli juuri
tämä kansallinen tyyneys joka yhdessä vähän huokeampain matkamaksujen
kanssa teki Murtajan kotimaisen matkustavan yleisön niin erityiseksi
suosikiksi. Mutta varmaa on, että tämä Murtaja taloudellisessa
suhteessa erinomaisesti menestyi; sen osakkaat saivat väliin 35 %
vuosiosinkoa. V. 1852 laiva aivan uusittiin ja se jatkoi kulkujaan
sotavuoteen asti sekä ryhtyi niihin taas kohta sodan päätyttyä.

Ennenmainittu höyrylaiva "Uleåborg," joka oli koettanut välittää
liikettä pitkin Pohjanlahden rantaa, meni pian vararikkoon ja se
myötiin huutokaupalla Turussa 1844; sen huusi yhtiö, joka sen
rakensi uudelleen ja se sai sitten "Unionin" nimisenä kulkea
Helsingin--Pietarin väliä, käyden Viipurissa ja Haminassa; sitä se teki
vuoteen 1851 asti. Suomen koko länsirannikko sai olla vailla
säännöllistä höyrylaivaliikettä sodan jälkeisiin aikoihin asti.

Edellä myöskin mainittu höyrypursi Helsingfors jatkoi pitkin koko
40-lukua retkiään rannikkoa pitkin itään päin; mutta sen surulliset
vastoinkäymiset jatkuivat myös. Niin taittui siltä taas 1849
siipiakseli, jonka johdosta se sai kaksi kesää toimetonna maata. V.
1851 se taas rupesi elämään, vaan joutui tietysti uuteen onnettomuuteen
ja siirtyi silloin vihdoin ijankaikkiseen lepoon.

Helsingin--Pietarin linjalla esiintyi perättäin vanhemmille laivoille
useampia kilpailijoita. Niin liikkui siellä lyhyemmän ajan 1847-48,
höyrylaiva "Saima"; samoin lyhyemmän ajan 1850-51 pietarilainen laiva
"Gonstantin", joka kävi Räävelissäkin. V. 1850 alkoi Wellamo, alkujaan
saksalainen mutta Viipuriin ostettu laiva, kulkea Helsingin, Viipurin
ja Pietarin väliä ja kulki sotavuoteen asti, jolloin se myötiin
Lyypekkiin. V. 1851 kulki samalla linjalla komea pietarilainen laiva
Neptun, joka kumminkin syyskuussa samana vuonna kärsi haaksirikon ja
upposi. Sen tilalle tuli 1852 toinen kaunis ja voimakas laiva
"Victoria", joka vielä kauan sodan jälkeenkin tätä linjaa kulki.

Helsingin ja Porvoon välillä oli pieni "Majava" niminen rautalaiva
ryhtynyt liikettä välittämään senjälkeen kuin "Helsingfors"-laiva
oli onnettomuuksiinsa kaatunut.

Höyrylaivaliikettä Itämerellä Lyypekin ja Suomen välillä yritteli ensi
kerran keväällä 1850 höyrylaiva "Hengist". Yrityksestä luovuttiin pian
pois sillä kertaa, mutta sama laiva teki seuraavina vuosina edelleen
silloin tällöin kulkuvuoroja tällä linjalla, Vaan vasta syyskuulta 1852
alkoi Hengist säännölliset kulkuvuoronsa Lyypekistä Helsinkiin ja
Turkuun (vuorotellen) ja niitä se jatkoi sitten yhtämittaa vuoteen 1853
asti ja sitten taas sodan päätyttyä vuodesta 1856.

Tässä tahdon mainita, että myöskin Laatokalla höyrylaiva Valamo rupesi
liikkumaan 1845. -- Saimaalla rupesi 1846 hra Wiikin Kuopiossa
rakentama laiva "Kuopio" (30 hevosvoiman koneella) kulkemaan
Kuopion--Savonlinnan--Lappeenrannan väliä. Tämän laivan, samoin kuin
vähän myöhemmin rakennetun "Seuran" kulkuvuorot olivat kyllä aijotut
matkustajaliikettäkin varten, mutta ne olivat hyvin epäsäännölliset
riippuen hinauksista, lastauksista y.m. satunnaisista töistä eikä
niihin siis tiennyt luottaa. Päijänteelle saatiin sodan seurauksena
höyrylaivaliike 1856, sillä silloin Venäjän valtion sotatarpeita varten
Anjanpellolla rakennuttama ruununlaiva "Suomi", johon oli kuljetettu
turkulaisen "Storfurstenin" kone, luovutettiin Suomen valtiolle:
miehitettynä Suomen meriväen miehistöllä pantiin se käyntiin
palvelemaan yksityisen liikkeen tarpeita tässä osassa sisämaata. --
Muut Suomen sisävedet eivät vielä höyryn voimaa tunteneet.

       *       *       *       *       *

Palaan nyt sota-asioihin. Toukokuun ensimmäisinä päivinä luettiin
sanomalehdissämme uusi keisari Nikolain sodanjulistus, joka oli annettu
huhtik. 11 p:nä vanhaa lukua. Siinä sanottiin: "Tällä hetkellä
heittävät Englanti ja Ranska pois naamarin silmiltään ja ilmaisevat,
että riitaisuutemme Turkin kanssa ovat heille toisarvoisia: heidän
yhteinen pyrintönsä on heikontaa Venäjätä, riistää siltä pois osan
alusmaistamme ja pakolla alentaa isänmaamme siitä mahtavasta asemasta,
johon korkeimman käsi sen on kohottanut. -- Pitääkö oikeauskoisen
Venäjän peljätä noita uhkauksia? -- Ei! Venäjä ei ole unhottanut
Jumalaa! Se ei ole maallisten etujen vuoksi tarttunut aseisiin: se
taistelee kristinuskon puolesta, uskonveljiensä puolesta, joita heidän
hurjat vihollisensa sortavat. -- Me taistelemme uskon ja
kristillisyyden puolesta! _Kun Jumala on mukanamme, kuka voi olla meitä
vastaan_!"

Siitä ymmärsi nyt jokainen, mitä tämä sota tarkoitti. Toukokuu oli
ihana. Helsingissä oli jo sotamietteisiin totuttu, ensimmäinen polttava
levottomuus oli lientynyt. Nautittiin kevään kauneutta ja Ulrikaporin
vuorilta tähysteltiin Suomenlahdella edestakaisin purjehtivia
vihollisen sotalaivoja, jotka vastaseksi sulkivat satamat ja
vakoilivat. Vasta kun puolet toukokuusta oli kulunut, kuultiin
Tammisaaresta, että siellä oli ollut ottelu. Toukok. 19 ja 20 p. oli
kaksi englantilaista laivaa noussut Pohjanlahteen, vaihtaneet
laukauksia ensiksi Lappvikin luo sijoitettujen suomalaisten
tarkka-ampujain kanssa, sitten Hvitsandin luona rantatykistön kanssa ja
venäläisten krenatyörien kanssa Leksvallissa: senjälkeen ne, vietyään
saaliinaan Tammisaaren edustalla olevan kauppalaivan, vetäysivät lahden
suulle. Puolustusta oli johtanut kenraali Ramsay. Yksi venäläinen
majuri ja kolme hänen alaistaan sotamiestä oli kaatunut: suomalaisia
oli yksi mies haavoittunut ja kolme saanut kolahduksia.

Oli kulunut päälle neljänkymmenen vuoden, sittenkuin Suomessa verta oli
sodassa virrannut. Tuntui senvuoksi vähän omituiselta, kun tietoja
saapui tuosta ensimmäisestä verenvuodatuksesta. Paljohan siellä ei
ollut verta vuotanut. Mutta Sylvian ja Kanervankukkain vieno laulaja
innostui kumminkin heti kirjoittamaan runon. "Ensimmäinen verenpisara",
jonka hän pani Hels. Tidningarin samaan numeroon, jossa taistelun
viestikin oli. Valitettuaan ensiksi varsin hellästi, että juuri nyt,
kun kevät kukkasiinsa pukeutui ja tuoksullaan täytti Suomenmaan, oli
muukalaisia mereltä tullut tahraamaan verellä kaunista maatamme, kohosi
runoilija oikein Tyrtaijolaiseen innostukseen, laulaen:

    -- -- -- -- Gud allena ser,
    Hvad denna första droppe skall kosta oss ock er!
    Det var ej vi som börjat den olycksdigra strid
    Och blodat vårens skönhet och stört dess helga frid.

    Vi värna våra kuster, och för vårt land vi slåss.
    Och tyngden ef en blodskuld, den faller ej på oss.
    Och politikens trassel, Europa, Muhamed,
    -- Alt, allt ha vi förgätit, ty nu är Finland med.[35]

En ole voinut olla muistiin palauttamatta tätä aikoinaan hyvin
huomattua runoa, koska siitä ilmenee se kanta, jolle Helsing. Tidn.
sodan suhteen asettui ja josta Morgonbladetin esittämä katsantotapa
jonkunverran poikkesi.[36]

Että Suomen tuli kantaa osansa sodan rasituksesta ja ase kädessä
parhaansa mukaan koettaa torjua vihollisen hyökkäyksiä rannikoiltaan,
siitähän ei voinut olla erilaisia mielipiteitä. Se oli velvollisuus,
raskas velvollisuus, joka uskollisesti oli täytettävä. Mutta tästä
velvollisuudentunteesta eivät kaikki voineet innostua. Jos jokunen
veripisara Suomen rannalla oli vuotanut parista haavoitetusta
soturista, niin eihän senkautta maamme kunnia ollut tahrautunut, ja jos
vihollinen oli ryöstänyt laivan satamasta, niin ei maan oikeutta sillä
oltu loukattu. Sota oli tuottava meille suuria vahinkoja ja
kärsimyksiä, siitä saatoimme olla varmat; meidän oli vain
kärsivällisesti niitä kestettävä ja lohduttauduttava sillä, että
edesvastuu siitä ei "lankea meidän päälle", kuten runoilija sanoi.
Sodan syyt olivat meistä kaukana; niihin ei ollut Suomella mitään osaa.
Niiden seurauksien ei myöskään voinut uskoa tuottavan meille mitään
epäedullisia muutoksia. Että sodan pauhu ehkä tulisi jossakin määrin
puhdistamaan sitä painostavaa ilmaa, joka meitä ympäröitsi, se oli
ainoa muutos, jota saattoi odottaa.

Mutta uutisia uusista sotatapauksista rannikoillamme rupesi tulemaan
toinen toisensa perästä. Pari päivää Tammisaaren taistelujen jälkeen,
toukok. 22 p:nä, oli kuusi englantilaista ja ranskalaista laivaa
ruvennut ampumaan Hankoniemessä olevia varustuksia, mutta ne olivat
pakotetut peräytymään. Ja pian sen jälkeen tapahtuivat amiraali
Plumridgen vielä muistissa säilyneet ilkityöt, toukok. 30 p. Raahessa
ja kesäk. 1-2 p. Oulussa. Ensinmainitussa kaupungissa poltettiin viisi
laivaveistämöä rakennuksineen ja rakennustarpeineen, tervahovi, jossa
oli 6-8,000 tynnyriä tervaa, pikiruukki, kymmenkunta satamassa tai
korjatteella olevaa laivaa ja suuret varastot laivanrakennustarpeita
ja lankkuja, jota kaikkea muka väitettiin sodan aikana kielletyksi
tavaraksi. Oulussa poltettiin samoin seitsemän veistämöä
rakennusaineineen, 15,000 tervatynnyriä, suuret lankkuvarastot, 60
makasiinia ja 13 laivaa. Kumpasessakaan näistä kaupungeista ei ollut
sotaväkeä puolustamassa. Heti kun ensimmäiset laivat olivat riistetyt
kohosi maassa kiivas ja katkera valitus englantilaisten julman
merirosvouksen johdosta. Se valitus oli luonnollinen. Monet yksityiset
saivat siitä kärsiä suuria vahinkoja. Valitukset olivat sitä enemmin
oikeutetut, kun englantilaiset eivät noudattaneet hallituksensa
määräämiä aikoja, joiden kuluessa, sodanjulistuksen jälkeen,
suomalaiset ja venäläiset laivat vielä saivat liikkua vapaasti merellä.
Siten huudettiin jo kovasti englantilaisten väkivaltaa ja ryöstöä, kun
mainitut hävitystyöt Pohjanmaalla tapahtuivat, synnyttäen kiukkua ja
katkeruutta. Nyt kiihtyivät nämä valitushuudot englantilaisten
raakamaisuuksista rajattomiksi ja Hels. Tidn. rupesi empimättä niiden
äänitorveksi. Yhtä vähän kuin kukaan muu tahtoi Morgonbladet puolustaa
Plumridgen hurjia toimia. Mutta se tahtoi tyyneesti arvostella sodan
ikäviä tapahtumia. Saatiinhan nähdä, että Englannin parlamentissa ja
sanomalehdistössä kovasti moitittiin tuon tulipaloamiraalin ilkitöitä
Pohjanmaalla. Koko Englantia ja sen kansaa ei siis noista teoista ollut
tarvis syyttää, vielä vähemmin oli niiden johdosta syytä langeta
surkeaan epätoivoon kaikesta ihmisyydestä ja sivistyksestä. Jotakin
siihen suuntaan salli senssori minun todellakin kerran kirjoittaa.

Onneksi eivät englantilaiset tehneet itseään syypäiksi useampiin
sellaisiin raakuuksiin kuin Raahessa ja Oulussa. Kerrottiin kumminkin
heidän laivaston käynnistä toisissakin Pohjanmaan satamissa tai niiden
edustalla. Niin kävivät he jo kesäk. 7 p. Kokkolassa, joka muodostui
Suomen rannikon puolustamisen historian loistokohdaksi. Yhdeksää
englantilaista tykkivennettä, jotka lähetettiin kaupunkiin, vastassa
oli siellä kaksi venäläistä komppaniiaa ja kaksi tykkiä, jotka kenraali
v. Wendt vähää ennen oli rientomarsseissa tuonut sinne; suuria
tappioita kärsittyään täytyi englantilaisten palata takasin. Yksi
tykkivenhe miehistöineen jäi sotasaaliiksi. Kaupungin puolustukseen
otti miehevästi osaa myöskin satakunta kaupungin asukasta, joista
erittäin mainittiin kauppaneuvos Donner, ruununvouti Holm, v.t.
pormestari Roos y.m., jotka sittemmin saivat hyvät palkkiot.

Mutta Helsinkiä lähemmätkin sotauutiset pitivät levottomuutta
pääkaupungissa alituiseen vireillä. Kesäk. 12 p. oli sir Charles Napier
itse koko laivastonsa kanssa useita tunteja Viaporin edustalla, ei
kaukana siitä. Monta kertaa saapui samassa kuussa viestejä, että 60-70
vihollisen laivaa oli koolla Porkkalan edustalla. Kesäk. 21 p. tehtiin
ensi hyökkäys Bomarsundin linnaa vastaan. Hyökkäyksen teki kolme
englantilaista laivaa, kuten näytti, koetteeksi; yhdeksän tuntia
uutterasti ammuttuaan vetäysivät laivat pois.

Joka päivä odotettiin, että jotakin suurempaa tapahtuisi; mutta kauan
saatiin odottaa turhaan.

Sillävälin ryhdyttiin kaikkiin tarpeellisiin toimiin maan
puolustukseksi. Tärkeä sellainen toimenpide oli Suomen hajotetun
ruotuväen osittainen taas kuntoon saattaminen. Keisarillinen julistus
siitä annettiin kesäk. 23 p:nä. Aluksi oli asetettava ainoastaan kaksi
pataljoonaa, kummassakin 600 miestä; toisen muodostivat ruodut Turun ja
Porin läänistä, toisen Vaasan ja Oulun läänistä siten, että kaksi
ruotua yhteensä asetti yhden sotamiehen. Tämän uuden kansallisen
sotaväen sotajalalle saattaminen ja sen järjestäminen uskottiin
kirkolliskenraalille vphra C. v. Kothenille, joka äsken oli saanut
valmiiksi optillisen sananlennätinlaitoksen ja jonka rinnalle kumminkin
tätä tarkoitusta varten asetettiin komitea, johon kuuluivat
insinöörikenraali A. Stjernvall sekä senaatin jäsenet C. Trapp, P. H.
Edelheim ja A. L. Born; myöhemmin siihen vielä lisättiin valtioneuvos
J. G. v. Bonsdorff ja intendentti S. Gripenberg. Suomalaisen armeijan
uudestaansyntymisen vanhan ruotujaon pohjalla ei voinut olla jossakin
määrin kansallistunnetta vilkastuttamatta ja tätä toimenpidettä
tervehdittiin siitä syystä yleensä mielihyvällä. Sen toimenpanemista
Kothen kiirehtikin koko tarmollaan ja vauhdillaan, itse hän
valitsemainsa pataljoonapäällikköjen seurassa matkusti pitäjästä
toiseen kuulustelemaan ruodunpitäjiä kuuluutetuissa kokouksissa sekä
tasottelemaan ja tekemään sopimuksia. Aluksi hän ainakin siinä
menetteli niin varovasti ja maltillisesti, että hän useimmissa
paikoissa helposti voitti kaikki vaikeudet ja epäilykset. Sotilaita oli
ruodunpitäjäin helppo hankkia: niitä oli tarjona enemmän kuin
tarvittiin. Päällikönpaikkoihin kehoitettiin kaikenmoisia ja
kaikenikäisiä eronsaaneita jalka- ja ratsuväen, jopa meriväenkin
upseereja rupeamaan; heitä kehotettiin lähtemään rauhallisista
maalaiskodeistaan, joissa jo pitempiä aikoja olivat viettäneet ja
vaihtamaan auran miekkaan, puolustaakseen isänmaatansa. Ja tätä
kehoitusta varsin yleisesti noudatettiin; moni jo vanhentunut,
kangistunut mies sai uudistaa vänrikinvuotensa ja ryhtyä palvelemaan
uusissa pataljoonissa entisellä arvoasteellaan. Sillä tavalla tuo uusi
sotaväki sai todellakin kansallisen leiman, joka oli sitä
täydellisempi, kun sillä pukunakin ensiksi oli vanhaa ruotuväkeä
muistuttavat, harmajat vormutakit, jotka kumminkin valitettavasti pian
huomattiin liian kansallisiksi. Ensimmäisen (Turun) pataljoonan
päälliköksi määrättiin yksi maamme aateliston etevimmistä miehistä
kreivi Ad. Aminoff, joka yli viistoista vuotta oli ollut sotaväestä
syrjässä, ja ruotuväen inspehtoriksi nimitettiin samoin mies, joka jo
kauan aikaa sitten oli sotapalveluksestaan luopunut, entinen senaattori
ja entinen kuvernööri kreivi G. M. Armfelt. Tahallaan asetettiin
ruotuväelle eri päällystöt kuin palkkaväelle; niin tehtiin kansan
luottamuksen saavuttamiseksi, mutta suopein silmin sitä ei kaikilta
tahoilta katsottu.

Parin kuukauden kuluessa olivat nuo kaksi ensimmäistä pataljoonaa jo
sotajalalla. Ja ennen vuoden loppua käskettiin kahdella asetuksella
(lokak. 16 p:ltä ja marrask. 13 p:ltä) Oulun, Mikkelin, Kuopion ja
Hämeenlinnan läänien asettaa neljä uutta ruotuväkipataljoonaa, samalla
miesluvulla kuin nuo edelliset. Vuotta myöhemmin asetettiin vihdoin
vielä, julistuksella jouluk. 13 p:ltä 1855. kolme pataljoonaa, Porin,
Uudenmaan ja Viipurin, joten Suomen ruotuväkeä nyt oli yhdeksän
pataljoonaa: niiden tarkastajaksi nimitettiin samalla, sittenkuin
kreivi Armfelt oli luopunut, joukkojen järjestäjä, vphra v. Kothen.

       *       *       *       *       *

Elokuun lopulla kuultiin vihdoin, että liittyneet Länsi-Euroopan vallat
aikoivat tehdä tuiman hyökkäyksen Bomarsundia vastaan. Laivastot
kerääntyivät vähitellen Ahvenan vesistöihin ja ranskalaista maaväkeä
(10-15,000 miestä) laskettiin kenraali Baraguay d'Hilliersin johdolla,
jonka rinnalla tuo kuuluisa insinöörikenraali Niel oli, maihin Ahvenaan
ja samoin laskettiin sinne suurempi määrä englantilaista sotaväkeä.
Näistä sotatapauksista saatiin Helsinkiin tietoja vasta ulkomaan
lehdistä, joiden uutisia senssori usein kielsi meidän lehtiä
kertomasta. Meidän oma korkein sotapäällystö oli aivan katkaistu
kaikesta yhteydestä Ahvenan kanssa; vasta syyskuun kuluessa saattoi
kenraali Rokassovski antaa kertomuksen siitä, mitä elokuun puolivälissä
oli tapahtunut Bomarsundin tienoilla. Elok. 7 ja 8 p:nä oli vihollisia
noussut maihin jonkun matkan päässä linnasta; edellisinä päivinä olivat
koko läheinen Skorpanin kauppala ja kaikki linnan läheistössä olevat
rakennukset poltetut, ettei vihollisella olisi niistä turvaa. Elok. 13
p. alkoi oikeastaan ampuminen, ensiksi C-tornia vastaan, jonka
urhoollisen puolustuksen jälkeen seuraavana päivänä täytyi antautua.
Samoihin aikoihin oli ruvettu ampumaan myöskin toisia torneja U. ja Z.
sekä itse päälinnaa. Molempain tornien oli täytynyt antautua elok. 15
p:nä ja päälinnan elok. 16 p:nä. Linnan päällikkö kenraali Bodisco,
kuvernöörinapulainen Furuhjelm ja linnan koko miehistö, yleensä
vaimojen ja lapsien kanssa noin 2,000 henkeä vietiin laivoilla vangiksi
Ranskaan ja Englantiin. Vihdoin oli saapunut käsky räjähdyttää kaikki
linnarakennukset ja niin tapahtui syysk. 1 ja 2 päivinä. Tuona
jälkimäisenä päivänä saatiin nähdä kamala näytäntö kun päälinna 40:llä
yhtaikaa sytytetyllä miinalla räjähdytettiin. Tuo suuremmoinen,
muhkeasti suunniteltu linna, jota oli rakennettu lähes 25 vuotta ja
joka oli tullut maksamaan äärettömiä summia, vaikkei sen ulkopuolisista
varustuksista vielä kuin pieni osa ollut valmistunut, oli nyt kaikiksi
ajoiksi raunioina.

Bomarsundin hävitys oli länsivaltioiden Itämerenretken suurin toimi v.
1854. Vuoden loppupuolella ei tapahtunut enää sanottavia sotatapauksia.
Tosin neljä englantilaista laivaa elok. 22 p:nä tekivät nopean
vakoiluretken Turun tienoille, mutta sillä retkellä ei ollut sen
enempää merkitystä. Ja aivan vähäpätöinen oli sekin tiedusteluretki,
jonka elok. 26 p:nä kymmenen laivaa, joissa olivat amiraali
Parseval-Deschénes sekä kenraalit Baraguay d'Hilliers, Niel ja Jones,
tekivät niin lähelle Viaporia, että linna katsoi asiakseen niitä
vastaan ampua muutamia laukauksia, jotka kumminkin jäivät vastaamatta.
Merkillisempi tapaus oli se, kun elok. 27 p:nä Hankoniemen kaikki kolme
linnoitusta, jotka aikasemmin kesällä niin urhoollisesti olivat
itseään puolustaneet, korkeimmasta käskystä räjäytettiin ilmaan; sen
teki niiden oma päällikkö välttääkseen enempiä kahakoita vihollisten
kanssa.

Kun syksy läheni, lähtivät liittoutuneiden laivastot vähitellen
Itämereltä. Saarrosta ylläpiti kumminkin lentävä laivasto
Pohjanlahdella lokakuun loppuun asti ja Suomenlahdella joulukuun
puoliväliin saakka: mutta tämä saarros ei ollut kovinkaan ankara, sillä
syksyllä saattoi Viaporin laivasto purjehtia ulos Suomenlahdelle, jopa
Kronstadtiin saakka; marraskuulla tekivät yksin Turunkin laivat
muutaman matkan Pietariin ja Tukholmaan. Ulkomainen kauppa oli jo
kumminkin ruvennut kulkemaan Tornion kautta taikka Pohjanlahden
pohjoisimman kärjen poikki, jota ei paljokaan vartioittu.

Maissakin rupesi talven lähestyessä rauha asettumaan. Helsinkiin
siirrettiin sieltä poismuutetut välttämättömimmät taloustavarat.
Yliopisto alotti toimintansa taas lokakuulla. Sen aikuisista
talvihuvituksista saatiin silloin tavalliset tilatut tanssi-iltamat ja
musiikki-illat à la Gungl taas toimeen. Mutta teaatterista ei sinä
talvena melkein ollenkaan saatu nauttia eikä taiteellisemmasta
musiikista myöskään: _inter arma silent musae!_ Kaupungin laidoilta
hajoitettiin kesän siellä sijainneet sotilasleirit: osa joukoista
majoitettiin talveksi maalle mutta suuri joukko pidettiin kaupungissa
ja majoitettiin taloihin, -- toimenpide, joka ei juuri kotoista
hauskuutta lisännyt.

Muutamiksi kuukausiksi olimme täällä pohjoisessa saaneet aselevon; sota
ei riehunut läheistössämme, mutta sen sijaan suuntautuivat kaikkien
ajatukset etelään, Krimiin, jonne Ranskan ja Englannin joukot olivat
saapuneet. Ja suurimmalla jännityksellä odotettiin jokaista pienintäkin
sanomaa siitä pitkällisestä ja verisestä sotanäytännöstä Sevastopolin
luona, joka nyt alkoi.

       *       *       *       *       *

Että sotaa sekä etelässä että pohjoisessa jatkettaisiin vuonna 1855, se
edellytettiin kaikilla tahoilla. Senvuoksi oli Suomessakin vielä
varustauduttava ja valmistettava uusia ja vahvenpia puolustuskeinoja.

Ensi toimenpide, johon ryhdyttiin alkavan vuoden sotatoimia varten ja
joka kai pidettiin välttämättömänä, oli korkeimman päällikön vaihdos.
Kenraali Rokassovski oli verrattain kokematon puhtaissa sotatoimissa
eikä pitänytkään itseään minään sotapäällikkönä; hän pyysi senvuoksi.
esittäen terveydellisiä syitä, että hänet vapautettaisiin korkeasta
toimestaan. Tähän pyyntöön keisari suostuikin erittäin armollisessa
käsikirjeessä jouluk. 18 p:ltä (uutta lukua) 1854, nimittäen R:n
valtioneuvoston jäseneksi. Ja samana päivänä määrättiin, "nykyisiin
sotaoloihin katsoen," kuten sanottiin, kenraaliajutantti, jalkaväen
kenraali _Friedrich Vilhelm Rembert Berg_ maassa olevain joukkojen
komentajaksi, ja myöskin, "niinkauan kuin sanottua asiaintilaa kestää",
hoitamaan kenraalikuvernöörinvirkaa samalla laajemmalla vallalla, joka
sodan aikana oli hänen edeltäjälleen suotu. Kumminkin tuli Rokassovskin
jäädä virkaansa kunnes Berg voisi ottaa hallinnon ohjat käsiinsä.

Kenraali Berg saapui jo joulupäivänä Helsinkiin, mutta palasi pian
Pietariin eikä ryhtynyt virkansa hoitamiseen ennenkuin tammik. 26 p.
Sillävälin sai kenraali Rokassovski monella tavalla huomata sitä
kunnioitusta, jonka hän täällä oli voittanut. K. senaatin jäsenet,
joiden lausuman toivomuksen mukaan, että v.t. kenraalikuvernööri
ainaiseksi saisi jäädä suomalaiseksi, Rokassovski vähää ennen oli
korotettu suomalaiseksi vapaaherraksi, antoivat eräänä päivänä
juhlapäivälliset hänen kunniakseen. Toisena päivänä pitivät
kaupunkilaiset hänen ja hänen perheensä kunniaksi suuremmoiset
tanssiaiset, joissa salaneuvos vphra Walleen ranskankielisessä puheessa
tulkitsi maassa yleensä vallitsevaa kunnioitusta häntä kohtaan ja
kaipuuta hänen poislähtönsä johdosta; prof. Lille lausui runossa, joka
samassa tilaisuudessa laulettiin, toivomuksen, että Suomen maa vielä
kerran tyyneempinä aikoina saisi nähdä poislähteneen hallintonsa
etupäässä, joka toivomus sitten toteutuikin. Lopuksi antoivat Helsingin
kaupungin vanhimmat kaupungin porvariston puolesta Rokassovskille paria
päivää ennen hänen lähtöään kauniin, taiteellisen adressin. Porvaristo
siinä kiitti häntä etupäässä siitä, että hän ei sotarasituksilla ollut
vaivannut kaupunkia raskaammin kuin sen varat sallivat ja että hän oli
kunnioittanut meidän lakejamme ja tapojamme, -- joka oli kallisarvoista
kaikille.

Kukaan ei tuntenut kenraali Bergiä ennenkuin hän saapui maahamme.
Tiettiin vain, että häntä pidettiin yhtenä Venäjän armeijan
kyvykkäimmistä kenraaleista ja että häntä oli käytetty monissa
tärkeissä sekä sotilaallisissa että diplomaattisissa luottamustoimissa.
Viimeksi, edellisenä sotavuonna, oli hän ollut sotaväen ylipäällikkönä
Vironmaalla. Hän oli liiviläinen syntyjään, uskonnoltaan luterilainen
ja jo kuudenkymmenen vuoden ikäinen.

Sitä vaikutusta, minkä tuo uusi hallitusmies ensi esiintymisellään
täällä teki, ei voitu pitää edullisena. Heti alusta ikäänkuin
huomattiin, ettei hän ja Suomen kansa olleet toisiaan varten luotuja.
Jos tyyntä miettiväisyyttä ja hiljaista punnitsemista, verkkasuutta
puheessa ja toiminnassa, rehellisyyttä ja luotettavaisuutta ja
turhamaisuuden inhoa voisi pitää suomalaisen kansanluonteen
huomattavimpina ominaisuuksina, niin pian huomattiin, että kenraali
Bergillä ei ollut sen kanssa mitään yhteistä. Hänen silmänsä, hänen
kielensä, hänen käsivartensa, hänen jalkansa liikkuivat vilkkaasti kuin
salama: sanat lensivät usein valtoinaan hänen suustaan, miettimättä,
pysähtymättä; kaikenlaisia tuumia ja suunnitelmia tuprusi sekasin hänen
päästään, vaan hän esitti ne kumminkin sellaisella itseluottamuksella
ja varmuudella, joka näytti olevan rajaton. Hänen kasvojaan kutsuttiin
taiteilijan tekemäksi luonnekuvaksi: tekotukka, partavoiteet ja
kasvomaalit tekivät alinomaa työtä karkoittaakseen kauemmas lähestyvän
vanhuuden.[37]

Berg tahtoi, että hänestä paljo puhuttaisiin, ja senvuoksi vaati hän
itseään kohtaan suurta huomaavaisuutta. Ensimmäisinä täällä olonsa
aikoina, tuijotti hän ankarasti jokaiseen vastaantulijaan, nähtävästi
luullen, että jokaisen tulisi tietää, kuka hän oli, sekä häntä
alamaisesti tervehtää. Mutta kun hän huomasi, että näitä hänen
Gesslerin tapaisia vaatimuksiaan ei täytetty, muutti hän pian
menettelytapaa ja antoi ohikulkijain mennä tirkistämättä. Niiltä, jotka
tulivat hänen kanssaan lähempiin tekemisiin, osasi hän vaatia
kunnioitusta; mutta ylimalkaan häntä ei liene peljätty, vaikka hänen
vilkas luonteensa usein tupsahtikin tuleen. Hänen olemuksessaan oli
aina jotakin, joka vaikutti, että hänen vihaansa enemmän naurettiin
kuin vavistiin.

Myönnettävä oli, että Berg osotti suurta tarmoa ja verratonta
toimintaintoa koko sen ajan kuin hän oli Suomen hallinnon etunenässä.
Mutta luottamusta hänelle ei voitu osottaa hänen toimintakautensa
lopussa enemmän kuin sen alussakaan.

       *       *       *       *       *

Sotatoimien vuoksi oli muutos tapahtunut korkeimman hallinnon
edustajissa Suomessa ja sotatoimiin Berg siis ensi aluksi pääasiallisen
tarmonsa kohdistikin. Kuten lie laita melkein aina tällaisissa
vaihdoksissa huomasi uusi ylipäällikkö melkein kaikki edeltäjänsä
toimet riittämättömiksi ja kelvottomiksi. "Kaikki oli hankittava ja
uusittava", kertoi sama Bergin läheinen tuttava, jonka sanoihin edellä
viittasin. Sotavoimaa melkoisesti vahvistettiin; Helsingissä tehtiin
majoittamisvelvollisuus kevätpuoleen kaksinkertaiseksi. Toinen
rykmentti toisensa perästä marssi kaupunkiin; mutta ne uudet joukot,
joita nyt saapui, eivät olleet samanlaisia kuin tänne ennen komennetut.
Ne olivat kiireellä kokoonhaalittuja reservirykmenttejä, miehistönä
suurimmaksi osaksi harjoittamattomia nahkapoikia ja päällystönä
enimmäkseen uudelleen virkaan astuneita, eron saaneita ja taitonsa
unhottaneita upseereja. Näiden joukkojen aseetkin samoinkuin
ampumavarat lienevät olleet ala-arvoiset ja riittämättömät.
Berg ei lienekään ollut näihin joukkoihin tyytyväinen; mutta
hän ei niitä myöskään suinkaan parantanut niillä liiallisilla
yöpalvelusrasituksilla, alinomaisilla edestakaisilla marsseilla eikä
väsyttävillä varustustöillä, joita hän lakkaamatta määräili.

Herkeämättä rakennettiin uusia varustuksia joka taholle. Nyt
rakennettiin varustuksia Kaivopuistoon, Harakan saarelle ja useille
muille saarille Helsingin sekä itä- että länsipuolelle, joita
edellisenä vuotena ei oltu ehditty varustaa. Nyt rakennettiin myös nuo
suuret perääntymistiet Viaporista ja Sandhamnista Hästnäsin salmen ja
Degerön poikki Hertonäsiin ja sieltä edelleen sekä Drumsöstä Löfön ja
Granön poikki Munksnäsiin. Puolustusvarustuksia ei rakennettu
ainoastaan maihin vaan veden allekin. Viaporin edustaisiin ja sen
ympäri kulkeviin väyliin laskettiin useihin paikkoihin miinoja, joiden
tuli tuhota lähelle saapuvia vihollislaivoja. Valitettavasti ei kesän
kuluessa koskaan kuultu, että viholliselle olisi näitten miinain kautta
tapahtunut mitään vahinkoa, mutta tietää saatiin kyllä, että nuo
kaikkialla risteilevät ja vakoilevat höyrytykkivenheet, joita talven
kuluessa oli englantilaiseen laivastoon hankittu lisäksi, onkivat ja
keräsivät talteen yhden toisensa perästä noita venäläisiä
merenalaisiaräjähdyskojeita. Yhden ainoan vaikutuksen nämä miinat
tekivät ja sen mainitsee myöskin Bergin elämäkerran kirjoittaja: yhden
niitä pienempiä höyrylaivoja, joita Helsingin satamaan oli hankittu
sotilashallinnon käytettäviksi, "Medved" nimisen laivan, räjäytti
eräänä kauniina kesäpäivänä tuollainen Långörnin salmeen laskettu miina
kahteen kappaleeseen.

Eipä siis uudenkaan ylipäällikön aikana kaikki niin erinomaista ollut.

       *       *       *       *       *

Puolustuksen vahvistamiseksi tehtiin ylhäältä päin enemmän tai vähemmän
onnistuneita yrityksiä sotaisen hengen herättämiseksi maan väestössä.
Sellainen yritys, jonka varmaankin jokainen, joka siihen aikaan eli
mukana, selvästi muistaa, oli tuo pieni Turussa painettu hengellinen
lentokirjanen: "Sana aikanansa kehoitukseksi, lohdutukseksi ja opiksi
uhkaavan sodan takia; kirjoittanut alussa vuotta 1855 yksi Sanan
palvelija Suomessa". Sen oli Suomen arkkipiispan kehoituksesta, kuten
varmasti kerrottiin, kirjoittanut niin vaikuttava kirkonpalvelija kuin
kirkkoherra F. G. Hedberg ja sitä levitettiin hallituksen toimesta
kymmentuhansin kappalein sekä suomeksi että ruotsiksi. Kirjoituksen
tarkoitus oli lyhyesti kehottaa horjahtamattomaan alamaiseen
uskollisuuteen ja rakkauteen hallitsijaa kohtaan, kehottaa suomalaisia
uutterain esirukousten kautta hänen ja koko hänen huoneensa puolesta
"korottamaan vihollisten sotajoukkoja vastaan sellainen salainen,
näkymätön mahti, jota maailman vallat eivät voi vastustaa, vielä
vähemmin voittaa". Eikähän siitä ollut mitään sanomista. Mutta se tapa,
jolla kristillistä intoa hehkuva kirkon palvelija suoritti tehtävänsä,
ei voinut olla suurta huomiota herättämättä. Aikaansaadakseen oikein
tykinammunnan tapaisen vaikutuksen, joka vavistaisi kaikkia kristityitä
sydämmiä, oli hän turvautunut Ilmestyskirjan 17:nteen lukuun ja sieltä
huomannut Johanneksen jo hengessään nähneen nuo Venäjää vastaan
liittoutuneet vallat. Tuo "purppuraan vaatetettu peto" oli Turkin
valtakunta, "joka jo enemmän kuin neljä vuosisataa on rypenyt
kristittyjen veressä". Entä pedon liittolaiset. Ilmestyskirja puhuu
"siitä suuresta portosta, joka paljon vetten päällä istuu ja jonka
kanssa maan kuninkaat huorin tehneet ovat", vaimosta, joka on
"vaatetettu purppuralla ja verenkarvaisella ja kullalla on kullattu ja
kalleilla kivillä ja päärlyillä", joka on "juopuneena pyhäin verestä"
ja "istuu verenkarvaisen pedon päällä". Tämä portto sehän oli selvästi
tuo hieno, mutta jumalaa pelkäämätön Ranska, joka Perttulin yönä ja
vallankumouksen aikana on "juopunut pyhäin verestä" ja nyt ystävyyden
liitossaan Turkin kanssa "istuu verenkarvaisen pedon päällä". Ja näiden
antikristillisten valtojen kanssa oli myöskin maan matosen kullan ja
aarteiden kumarruttama, ajallista voittoa sammumattomasti janoova
Englanti, kauppavoittojaan silmällä pitäen, tehnyt liiton, jonka
salaverkkoihin se koettaa kiertää niin monta valtakuntaa ja mahtia kuin
mahdollista. Mutta mitä hyvää voidaan odottaa sellaisesta liitosta,
joka "pedon" ja "porton" kanssa tehty on, kuten Ilmestyskirja sanoo. Ja
niin edespäin todisti tuo kristillinen kirjoittaja, että "vihollisemme
kumminkin lopuksi häpeälle joutuvat".

Minkä vaikutuksen tämä kirjanen oli tekevä Suomen kansaan, siitä ei
tainnut Ilmestyskirja tietää mitään.

       *       *       *       *       *

Toinen unohtumaton kirjallinen sotateos samalta ajalta
oli ruotsinkielinen n.s. "Marssi-laulu", joka oli, kuten
kansilehdellä luettiin, "kirjoitettu Suomen sotaväelle suurimmalla
hyvänsuopaisuudella"; tekijäksi ilmoitettiin salanimi Petrus
Månsson Lundasta 1855. Tuo arkkiviisun tapainen laulu herätti
aikoinaan verrattomalla yksinkertaisuudellaan ja lapsellisella
isänmaallisuudellaan suurinta hauskuutta sekä vanhoissa että nuorissa,
sitä laulettiin kaikista iloisissa seuroissa ja siitä lainattiin
otteita kaikenlaisissa sopivissa tilaisuuksissa. Olen nyt
neljänkymmenen vuoden perästä löytänyt tuon rekilaulun, jota sitäkin
saattaa ajan kuvana pitää ja vielä se minulle saman riemun tuottaa.[38]

       *       *       *       *       *

Sellaisilla saarna- ja arkkiviisu-kukkasilla siihen ahtaasen aikaan
mieliä vireillä pidettiin. Ja alistuvalla kärsivällisyydellä kestettiin
Helsingissä niinkuin muualla maassa raskaita majoituksia, alituisia
kuormainkuljetuksia, korkeita tavarainhintoja ja kaikkia muita sodan
tuottamia rasituksia. Voitiin kumminkin jossakin määrin lohduttautua
sillä tiedolla, että varustautumishankkeet toivat maahan runsaasti
hopearuplia ja että tilaisuutta rahan ansaitsemiseen tarjoutui monella
taholla. Sotilaskuria ylläpidettiin myöskin aika hyvin eikä ikävämpiä
selkkauksia vieraan sotaväen ja maan asukkaiden välillä aivan usein
tapahtunut.

Mitä seuraava kesä toisi mukanaan, sitähän ei voitu tietää. Mutta
saatettiin odottaa suurempia tapauksia nyt tapahtuvan Itämeren
rannoilla kuin edellisenä kesänä. Vastaseksi tähystivät kaikkien
katseet Sevastopoliin päin, jonne yhä suurempia sotajoukkoja koottiin
molemmilta tahoilta ja jossa ottelut kävivät yhä kuumemmiksi. Jonkun
kerran pilkisti pieni rauhan toive esiin, mutta sitten taas pimeni
taivaan ranta. Sevastopolia puolustettiin ihmeteltävällä
urhoollisuudella, mutta Venäjää vastaan kertyi yhä useampia vihollisia:
Itävalta yhtyi liittoon ja teki uhkaavia liikkeitä, ja Sardinia --
jossa Cavour nyt alustavasti puuhaili Italian kokonaisuutta ja
suuruutta -- lähetti jo pienen armeijankin Krimiin yhtymään Ranskan,
Englannin ja Turkin sotavoimiin. Venäjä teki omalta taholtaan yhtä
voimakkaita ponnistuksia; mutta vastoinkäyminen seurasi toistaan.
Jokaiselle, joka sitä ei ennakolta ollut tahtonut uskoa, oli nyt
selvää, ettei mikään maailmanvalta ole voittamaton eikä mikään
maallinen mahti katoomaton. Ja tämä oli enempää kuin mitä kestää
voitiin.

       *       *       *       *       *

Saavun nyt erääseen elämäni vaikutuksista rikkaimpaan päivään. Oli
maanantai, maalisk. 5 p. 1855. Edellisen illan olin viettänyt
iloisessa, nuorteassa seurassa, jossa oli naisia ja miehiä; siellä
laulettiin, siellä tanssittiin, eikä vakavista asioista juuri puhuttu.
Ei kukaan silloin aavistanut, mistä seuraavana päivänä saataisiin
puhua. Mutta seuraavana aamuna tuskin olin istahtanut työhöni,
ennenkuin pieni juoksupoika saapui luokseni kaupungilta ja kertoi
kuulleensa, että "keisari kuuluu kuolleen". Hymähdin tuolle huhulle,
jonka poika oli siepannut kadulta ja käskin hänen pitää suunsa kiinni,
ettei hän päätään menettäisi. Mutta pian sen jälkeen saapui eräs
vahtimestari jollekin asialle ja samassa myöskin kolmas asiamies ja
nämäkin molemmat tiesivät kertoa samaa huhua minkä poika. Oliko se
mahdollista? Heitin päällystakin ylleni ja kiirehdin ulos. Kadulla
pysäytti minut jokainen ohikulkeva tuttavani. Kaikki olivat
säikähtyneen, puoleksi hämmentyneen näköisiä: kaikki tekivät he minulle
saman kysymyksen, oliko todellakin totta, että keisari oli kuollut, --
minunhan muka, sanomalehdentoimittajan, tuli se tietää. "En tiedä vielä
mitään", vastasin ja kehoitin kaikkia, etteivät levittäisi tuota huhua,
ennenkuin täydellä varmuudella jotakin tiedettäisiin. Aivan pitkälle ei
minun kumminkaan tarvinnut kulkea ennenkuin täydellisesti luotettavalta
virkamieheltä sain tiedon, että yön aikana pikaratsastaja oli saapunut
v.t. kenraalikuvernöörin luo tuoden viestin, että keisari Nikolai
edellisenä perjantaina, maalisk. 2 p. klo 12 päivällä oli kuollut ja
että keisari Aleksanteri II oli noussut valtaistuimelle. --
Sähkölennätinlaitos saatiin, kuten olen edellä kertonut, vasta muutamia
kuukausia myöhemmin toimeen Pietarin ja Helsingin välille ja optillinen
lennätinlaitos ei toiminut talvisaikana.

Keisari Nikolai kuollut! Oltiin jo varmoja, että se oli totta, mutta
kumminkin sitä oli vaikea uskoa. Oli totuttu katsomaan Venäjän koko
itsevaltiuden keskittyneen ja personoittuneen keisari Nikolaihin; nyt
oli vaikea ajatella tuon mahdin erottautuneen henkilöstä. Olihan tosin
jo viime vuosina saatu esimerkkiä siitä, että ne molemmat ovat
katoovaisuuden ikuisten lakien alaiset; oli nähty henkilön taipuvan
vuosien painon alle ja mahtia nähty muitten maallisten valtain
rajoittavan. Mutta siitä huolimattahan keisari Nikolai oli sellaisen
ajan ja järjestelmän edustaja, jota ei kukaan muu kuin hän voinut
ylläpitää. Ja siksi ei tietty, missä oikeastaan oltiin, kun tämä
jättiläinen oli kaatunut. Aluksi vain tuntui siltä, kuin kallionlohkare
olisi vyörynyt syrjään, kuin kahle olisi katketa romahtanut, kuin
kiinalainen muuri olisi suistunut.

Pian oli koko kaupunki liikkeellä. Jokaisen oli tarve tavata ystäviä ja
tuttavia ja puristaa heidän käsiään, tarve tulla vakuutetuksi siitä,
että tuo suuri uutinen todellakin oli tosi, tarve vaihtaa ajatuksia ja
tunteita. Naiset riensivät myymälöihin ostamaan kankaita surupukujaan
varten. Virastoissa oli kiire, kun oli hommattava valan tekoa uudelle
hallitsijalle; vala tehtiin sotaväen keskuudessa ja senaatissa jo
samana päivänä ja muissa virastoissa, raatihuoneella ja yliopistossa
seuraavina päivinä.

Levottomiakin olivat kumminkin samalla ne tunteet ja ajatukset, joita
tuo hämmästyttävä, suuri kuolemansanoma herätti. Ensi vaikutuksen
valtaamana riensin veljeni Fransin luo. En unhota, mitä silloin
muutamain tuntien kuluessa puhuimme, osaksi kostein silmin. Mitä
maallamme oli ollut, se tunnettiin; mitä se oli saapa, se oli
tuntematonta. Keisari Nikolai oli kaikesta huolimatta kumminkin ollut
jalo ja oikeamielinen hallitsija; Suomea kohtaan oli hän nähtävää
suosiota osoittanut; hän oli kunnioittanut lakejamme eikä tahallaan
tahtonut loukata oikeuttamme. Sitäpaitse oli hän ollut kyllin voimakas
pitääkseen kurissa ne hyökkäykset valtiollista olemassaoloamme vastaan,
joita silloin jo useampia kertoja oli yritetty tehdä. Uusi keisari oli
isänsä aikana saanut hyvin vähän puuttua hallitustoimiin. Häntä täytyi
senvuoksi sääliä, kun hänen näin yhtäkkiä täytyi ottaa kannettavakseen
tuo raskas kruunu ja niin raskaissa olosuhteissa, jolloin mahtavat
viholliset joka taholta ympäröivät hänen suurta valtakuntaansa. Olihan
hän jalo, hieno, hyvää tarkoittava mies, sen olimme täällä saaneet
huomata; että hän myöskin ymmärsi ajan vaatimukset ja saattoi kuulla
kansan ääniä, sitä luultiin voitavan otaksua. Hallitsijavakuutuksensa
oli hän Suomelle antanut samalla tavalla kuin hänen edeltäjänsäkin ja
hyväntahtoisuuttaan Suomea kohtaan oli hän osottanut vielä selvemmin
kuin isänsä. Mutta oliko hänellä myöskin samaa voimaa suojella
oikeuttamme? -- se oli kysymys, joka vastaiseksi oli vastaamatta
jätettävä.

Tähän tapaan keskustelimme. Mitä Suomen kansa puoltatoista vuotta
myöhemmin luuli voivansa hallitsijanvaihtumisesta odottaa ja toivoa,
siitä sai veljeni julkisesti mielensä lausua -- niin että kuului.

       *       *       *       *       *

Aleksanteri II:sen ensimmäisiä hallitustoimia oli, että jo maalisk. 4
p:nä ruhtinas Aleksander Mentschikoff, jolla itämaisessa kysymyksessä
ei ollut suurempaa menestystä ollut sotapäällikkönä kuin valtiomiehenä,
"pyynnöstä" eroitettiin ei ainoastaan ylipäälliköntoimesta Krimin
niemimaalla ja meriväen taapin päällystöstä vaan myöskin Suomen
kenraalikuvernöörinvirasta, jossa hän oli ollut vuodesta 1831 asti.
Suomi sai vakinaiseksi kenraalikuvernöörikseen neljää päivää myöhemmin
kenraali Bergin.

       *       *       *       *       *

Helsingissä ei keisarin kuoleman tuottama hämmästys niinkään pian
hälvennyt ja sen tapauksen tuottamat julkiset toimet antoivat puuhaa
moniksi päiviksi. Sota oli aivan unehtua.

Lähetystö edustajia maamme kaikista säädyistä lähti huhtikuun
keskivaiheilla Pietariin lausumaan julki Suomen kansan surun keisarin
kuoleman johdosta ja onnittelemaan uutta hallitsijaa hänen
valtaistuimelle nousemisensa johdosta. Lähetystöön kuuluivat
salaneuvos, vphra C. Walleen, arkkipiispa E. Bergenheim, kauppaneuvos
A. Donner ja lautamies J. T. Hannuksela Vähästäkyröstä.

Yliopisto valmisti suurta surujuhlaa, jota vietettiin kahtena päivänä
peräkkäin, huhtik. 27 ja 28 p:nä. Ohjelman juhlaa varten julkasi
tavallisessa järjestyksessä rehtori Rein. Professori Fr. Cygnaeus
kirjoitti juhlarunon ja kantaatin, johon Pacius laati säveleen, sekä
piti ensi päivänä ruotsinkielisen puheen. Toisena päivänä puhui
latinaksi dosentti W. Lagus ja suomeksi ylioppilas E. Rudbeck,
suomalaisten kansansatujen ulosantaja. Oli ensi kerran, kun suomenkieli
sai kuulua juhlasalin puhujalavalta.

       *       *       *       *       *

Omalla pienellä elämänurallani tapahtui näihin samoihin aikoihin
vallankumous. Sanomalehtimiestoimintani kahtena ensimmäisenä vuotena
olin jo kylliksi oppinut tuntemaan painotarkastusta. Mutta kun kolmas
vuosi alkoi uuden kenraalikuvernöörin aikana, sain tuntea sitä vielä
enemmän. Kenraali Berg ei tosin ollut mikään sanomalehdistön ehdoton
vihaaja eikä halveksija; hän oivalsi kyllä, kuinka paljo siitä oli
hyötyä. Mutta hänhän oli niin toisessa kuin toisessakin suhteessa juuri
itse se, joka tiesi, miten kaikki oli tehtävä ja joka itse tahtoi tehdä
kaikki, ja hän piti luullakseni sanomalehdistöä senvuoksi haitallisena
ja kelvottomana, että hän ei itse sitä toimittanut ja ettei sitä
toimitettu hänen antamansa kaavan mukaan. Varmaa on, että hän hyvin
tarkoin seurasi sanomalehtiä ja että hänen mielestään eivät ylemmät
eikä alemmat painoviranomaiset koskaan kyllin innokkaasti toimineet.
Morgonbladettia varsinkin lie erityisestä syystä silmätikkuna pidetty.
Varmaa on, että sanomalehtitoimi kävi minulle ihan sietämättömäksi. Se
oli käynyt minulle sitä raskaammaksikin, kun ystäväni ja toverini Edv.
Bergh ja lopulla vuotta 1854 oli lähtenyt Savoon käytännöllisesti
lakitiedettä harjoittamaan ja ainoastaan silloin tällöin sieltä lähetti
jonkun kirjoituksen; toimitustyö oli siten yksinomaa minun
hartioillani. Kun vihdoin asiat huhtikuun alulla kehittyivät niin
pitkälle, että painoviranomaiset pyyhkivät kaikki vastineeni erästä
kaksimielistä, Morgonbladetia vastaan heitettyä syytöstä vastaan,
tunsin syvimpäin tunteitteni loukkautuneen ja julistin silloin
jyrkästi, että en enää voinut jäädä Morgonbladetin toimittajaksi. --
Aivan äkkiä siten jouduin syrjään koko sanomalehtimiesuralta enkä
voinut silloin ajatella, että sille uralle enää koskaan palaisin.

Minun jälkeeni uskottiin Morgonbladet lakit. kand. Knut Laguksen
toimitettavaksi. Vuoden 1855 kahtena viime kuukautena hoiti sitä nuori
runoilija Theod. Sederholm ja sen vuoden lopussa lehti kuolikin,
elettyään 24 vuotta ja läpikäytyään sangen kirjavat vaiheet.

       *       *       *       *       *

Mielten jännitys oli suuri pitkin koko kevättä 1855. Keisarin kuoleman
jälkeen tähysteltiin mitä hallituksen toimenpiteitä Pietarista
kuuluisi, jotka osottaisivat laajempia järjestelmänmuutoksia ja uuden,
toivorikkaan aikakauden lähestymistä. Mutta vastaseksi ei kuulunut
paljo mitään, jolla olisi ollut syvempää merkitystä; toimeenpannut
parannukset koskivat enimmäkseen henkilövaihdoksia ja muutoksia
sotaväessä. Huomio kääntyi siitä syystä taas pääasiallisesti sotaan.
Krimin taistelut, Sevastopolin piirityksen yksityiskohdat, Todlebenin
ihmeellisen taitava puolustus ja liittoutuneiden alituiset hyökkäykset
vallikaivannoistaan, tuota kaikkea seurasi jokainen erinomaisen
tarkasti. Ja vielä suuremmalla jännityksellä kuulusteltiin kaikkia
huhuja ja uutisia siitä, mitä täällä kotona pohjolassa ensi kesänä
tulisi tapahtumaan. Sekä Englanti että Ranska olivat lisänneet Itämeren
laivastoaan ja rakentaneet saaristojamme varten m.m. uusia höyrypursia,
lautoille asetettuja tykkipattereita ja minkä mitäkin: se tiedettiin.
Englantilaisen laivaston päälliköksi oli sir Charles Napierin sijalle
määrätty amiraali Dundas: ranskalaista laivastoa oli amiraali Penaud
komentava. Varmaa oli, että tekeillä oli paljo tärkeämpiä sotaliikkeitä
Itämerellä kuin edellisenä kesänä.

       *       *       *       *       *

Tuo jatkuva jännitys kävi ajan oloon väsyttäväksi. Minä puolestani
tunsin tarvitsevani lepoa ja rauhaa joksikin ajaksi. Ja kun olin vapaa
sanomalehtitöistä ja muista paikallisista siteistä päätin kesäksi
asettua yksinäisyyteen johonkin maaseudulle ja siellä lukuhommissa
korvata sen, minkä sanomalehtivuosinani olin laiminlyönyt. Hain sopivaa
kesäasuntoa ja valitsin vihdoin pienen talonpoikaistalon Svartbäckin
kylässä Porvoon pitäjässä rannikolla lähellä Sipoon rajaa. Siellä
luulin voivani olla syrjässä maailman melskeistä ja sodan hälinästä,
olematta toki niin kaukana, että en voisi, jos jotakin tärkeämpää
tapahtuisi minulle rakkaassa Helsingissä, olla mukana kaupungin
kohtaloa näkemässä. Olihan täysi syy nyt peljätä hyökkäystä Viaporia ja
Helsinkiä vastaan ja minäkin puolestani katsoin nyt syytä olevan
korjata kalleimpani mitä minulla oli, isältä perimäni kirjaston, sodan
vaaroilta talteen. Sulloin siitä syystä kirjani ja paperini suuriin
laatikoihin ja vein ne mukanani kesäasuntooni, jonne jo lähdin
toukokuun lopulla tai kesäkuun alussa.

Kesä oli erinomaisen kaunis ja lämmin. Kolmatta kuukautta vietin
Svartbäckissä uutterasti lukien häiritsemättömässä rauhassa. Silloin
tällöin kävin vaihteen vuoksi Porvoossa ja myöskin Kroksnäsissä,
lähellä Runebergin kesäasuntoa, vietin kutsuttuna pari päivää
Kellgrenin ja Tikkasen perheissä. Mielestä haihtumattomia olivat nuo
päivät, niin hauskaa oli seurustella suuren Runebergin ja tuon
vilkkaan, lempeän Herm. Kellgrenin ja heidän ympäristönsä piireissä.

Sanomalehtiä sain vain jonkun kerran viikossa. Niistä luin nyt aivan
tyyneesti kuulumisia vihollisten laivastojen liikkeistä ja käynneistä
rannikoillamme. Joukko pienempiä sotatapauksia sattui nyt perättäin.
Kesäk. 5 p:nä tapahtui sekava juttu Hangon tienoilla, jossa nuori
vänrikki Svertsckoff anasti maihin saapuneen englantilaisen sluupin
miehistöineen, vaikka, kuten väitettiin, vene oli rauhanlipulla
kulkenut: siitä johtui pitkiä väittelyjä sotivain valtojen välillä.
Kesäk. 21 p. polttivat viholliset joukon rakennuksia Kotkassa ja
räjäyttivät Slavan linnoituksen ilmaan. Saman kuun 22 p. teki
englantilainen fregatti Amfion hyvin nopean tiedusteluretken Sandhamnin
patterein tienoille. Heinäk. 5 p:nä räjäyttivät englantilaiset
Svartholman linnan; samassa kuussa viholliset kävivät Raumalla,
Uudessakaupungissa, Kristiinankaupungissa, Uuraassa. Haminassa, Kemissä
y.m. ja elok. 3 p:nä he ampuivat Brändön satamaa Vaasassa. --
Sotatapauksista oli erillään, mutta saman kesän surullisiin tapauksiin
kuului kumminkin, Loviisan kaupungin palo heinäk. 5 ja 6 päivinä sekä
tulipalo Uudessakaupungissa saman kuun 28 ja 29 p:nä, jolloin tuli
hävitti kolmannen osan tätä kaupunkia.

Sota oli jo karaissut mielet, joten nuo tiheät uutiset pienemmistä
kahakoista taikka jonkun linnoituksen räjäyttämisestä eivät enää niin
paljo mieliä pöyristyttäneet. Minä en muuten maalaisrauhassani
Svartbäckissä ollut aivankaan syrjässä sodan lähemmistäkään
kosketuksista.

Optillinen lennätinasema sijaitsi lähellä asuntoani, n.s. Klobbenilla,
ja sen viereiselle niemekkeelle oli sijoitettu pieni kasakkajoukko.
Tämä jälkimäinen se minulle seuraavan seikkailun aiheutti. Eräänä
päivänä piirittää vaatimattoman maalaiskamarini kasakkajoukko ja sen
aliupseeri astuu sisään minulle selittäen, mikäli ymmärsin, aikovansa
viedä minut epäiltynä "englantilaiseksi" lähimmän ylemmän päällystön
luo tutkittavaksi. Mitä oli siinä tehtävä? Osasin tuskin kymmentä sanaa
venäjätä ja kasakka ei osannut sanaakaan muuta kuin venättä. Odotin jo
vain, että minua kahden kasakan välissä lähdettäisiin raastamaan
tuntemattomiin tienoihin. Silloin muistin, että mulla kai on paperieni
joukossa joku aikoinaan käytetty ulkomaan passi. Löysinkin sen, avasin
tuon komean asiapaperin, jonka yläreunassa leveäsiipinen kotka rehotti
ja joka alkoi venäläisillä sanoilla: "Me Nikolai ensimäinen j.n.e."
Useampia kuvernöörien ja konsulien sinettejä oli alla. Toimekkaan
kasakan valtasi alamaisin hämmästys. Minä sanoin "vott!" ja osotin
venäjäksi kirjoitettua nimeäni, ikäänkuin todistaakseni, minkälainen
"englantinen" olinkaan. Kasakka rupesi tavailemaan: "Magister -- ah,
Maistraatti!", ymmärsi asian, antoi minulle paperin, kumarsi anteeksi
pyytävästi, suurimmasti kunnioittaen minua maistraatin jäsenenä, teki
kokokäänteen ja hävisi kiireimmiten tiehensä.

Pari kertaa näkyi englantilaisia laivoja Svartbäckin selällä
aikaansaaden levottomuutta ja pelkoa pienessä kylässämme. Eräänäkin
päivänä, minun sattumalta poissaollessa, olivat ne ammuskelleet
sanottua lennätinasemaa. Kasakat olivat silloin vahtipaikaltaan
rientäneet pois täyttä neliä ja ajaneet en tiedä montako virstaa
sisämaahan. Ja minun kirjalaatikkonikin olivat saaneet seurata
kasakoita kappaleen matkan sisämaahan, sillä talonväkeni, peljäten,
että viholliset talon sytyttäisivät, piti varmimpana kuljettaa
hevosilla heti viipymättä kirjani pari virstaa sisämaahan erääseen
siellä olevaan taloon.

Niin kului kesä, yhä kauniina pysyen, kappaleen matkan elokuuhun.
Kerrottiin kyllä useiden merkkien jo osoittaneen, että hyökkäys
Viaporia vastaan ennen pitkää tehtäisiin. Mutta ne tiedot, mitä
Svartbäckiin saapui, eivät olleet vereksiä eikä luotettaviakaan.
Varmimmat sinne saapuvat sotauutiset tulivat tykkien paukkeen muodossa.
Tätä pauketta, jota nyt usein kuultiin, kuunneltiin jännityksellä: sen
suunnasta koetettiin päättää, mistä se tuli, sen etäisyydestä taas,
mitä mahdollisesti tapahtui.

Elokuun 9 päivänä aamulla, kun puun alla lueskellen istuin, häiritsi
minua klo 8 tienoissa kaukana mylleröivä tykinjyske. Tuliko tuo ääni
Viaporista? Laskin korvani maahan. Lännestä se pauke kuului, mutta
mahtoikohan se sittenkään olla pommitusta. Jännityksissä istuin ja
sydän tykytti kovasti. Noin tunnin kesti pauketta; sitten oli kaikki
äänetöntä. Se ei siis taasenkaan ollut muuta kuin ampumaharjoitusta,
ajattelin -- tunnin kestävät manööverit eivät siihen aikaan olleet
harvinaisia -- ja jatkoin taas rauhassa lukemistani. Mutta puolenpäivän
aikaan rupesi samaa jyryä taas kuulumaan samalta taholta. Nyt kävi
minulle epävarmuus liian rasittavaksi, tilasin kyytihevosen
matkustaakseni, ellen juuri Helsinkiin, niin ainakin lähimpään
kievariin, tiedustellakseni sen kautta kulkevilta matkustajilta,
pommitettiinko Viaporia ja mahdollisesti Helsinkiäkin.

Parin tunnin perästä saavuin Vekkosken kievariin noin 6 i.p. Siellä
tapasin heti tutun matkustajan Helsingistä, ja hän synkkänä mieleltään
kertoi minulle päivän suuresta tapahtumasta. Pommitus oli alkanut klo 7
ja 8 välillä aamulla, koko Viapori paloi, yksi ruutikellari oli
räjähtänyt. Pommitusta oli kestänyt lakkaamatta koko päivän; mistä
johtui, että sen ääni oli Svartbäckiin katkennut kahdeksi tunniksi,
sitä en osaa selittää. Kaupunkia ei vielä oltu pommitettu, mutta mitä
vain sieltä voitiin muuttaa pois, oltiin pois siirtämässä, Helsinki
tuskin saattoi toivoa pelastuvansa.

Heti pyysin hevosta Helsinkiin kiirehtiäkseni, mutta kului aikaa tässä
niinkuin seuraavissakin kievareissa, ennenkuin sen sain. Lähdin vihdoin
ajamaan. Vasta Sipoon kirkolle kuului tykinpauke, mutta koko
taipaleella kuvastui vastaantulijain kasvoissa suurta juhlallisuutta ja
jännitystä. Kuta lähemmäs Helsinkiä saavuin sitä taajemmin saapui
vastaani ajajia ja kuormia ja sitä lähempää kuului tykkien jyry.
Henriksdaalissa kerrottiin, että läheiselle vuorelle näkyi koko Viapori
palavan tulimerenä ja että sieltä voitiin seurata pommien räjähtämistä
ja polttorakettien pitkien tulisäikeiden kaarevaa kulkua. Ajoin
edelleen. Vanhassakaupungissa tuo suuri näytelmä minunkin silmäini
eteen avautui. Ilta oli jo kulunut klo 11:teen, yö oli pimeä, mutta
taivas kajasti koreana tuosta kamalasta palosta. Näistäpuolin oli
astuen ajettava. Ajajani vääntelihe ja kääntelihe, tuumi, että tämä
kaupunkimatkahan on aivan kuin matkustaisi palavaan pätsiin eikä
tahtonut sinne kiirehtiä ensinkään. Vanhastakaupungista asti tuli
vastaan miltei yhtämittainen jono kuormia, joissa oli huonekaluja,
kaikenlaisia talouskapineita ja tavaroita, joita näin korjuuseen
vietiin hävityksen vaarasta. Olihan sekin nähtävää tuo satojen
muuttokuormien pitkä jono, joka yön pimeydessä hiljaa kuin ruttoon
kuolleen saattue edelleen kulki tykkien paukkuessa ja rakettien
räiskiessä.

Pitkälläsillalla kyytimieheni kerrassaan pysähdytti kulun: hän ei
tahtonut ajaa eteenpäin ja ainoastaan uhkaamalla sekä juomarahoja
lupaamalla sain hänen jatkamaan Uniooninkatua pitkin. Pahaksi onneksi
asuntoni vielä olikin mainitun kadun varrella lähellä Tähtitorninvuorta
ja kun sinne piti ajaa, niin se oli kyytimiehen mielestä ihan surman
suuhun joutumista. Esplanaadin luona hän siitä syystä päättävästi
hyppäsi alas kärryistä, arvellen nyt ainakin täyttäneensä
velvollisuutensa ihmisenä ja kyytimiehenä, mutta vieläkin onnistuin
häntä senverran rohkaisemaan, että hän minut ajoi kotitaloni portille
saakka.

Oli puolenyön aika kun kaupunkiin saavuin. Kadut olivat tyhjänlaiset:
ihmiset, väsyneinä päivän jännityksestä ja levottomuudesta, olivat
lähteneet hetkeksi lepäämään jaksaakseen sitten taas vastaanottaa
seuraavan päivän tapahtumia. Ainoastaan n.s. Uuden Klinikan luona oli
kamalan vilkasta. Koko talo oli valaistu; edustalla ajoneuvoja ja
sotamiehiä kantopaareineen. Siellä ylihaavuri, ent. saksalainen
professori Hagfelder apulaisineen sitoi ja leikkeli Viaporista tuotuja
haavoitettuja.

Asunnostani riensin heti yksin Ulrikaporin vuorille. Parempaa katsojain
lavaa tuskin missään sotanäytelmässä on ollut tarjona. Viaporin kaikki
linnoitetut saaret ovat siellä, niinkuin tunnettu, pitkässä rivissä
katsojain edessä. Oikealla kädellä olivat Gråharan ja Rönnskärin
välillä rivittäin englantilaiset ja ranskalaiset laivastot ja suurten
laivojen edessä liikkuivat edestakaisin nuo pienet pommialukset, jotka
lakkaamatta räjähdysluotejaan suitsuttivat. Saattoi paljaalla silmällä
seurata jokaisen tällaisen pienen laivan liikkeitä, saattoipa, jos
tahtoi, seurata jokaisen yksityisenkin pommin suurta kaarta sen
lähtemisestä mörssärin suulta aina siihen asti, kunnes se räjähti
linnassa; samoin noita pitemmissä kaarissa lenteleviä, sähiseviä
raketteja.

Vuorilla ei nyt yöhetkellä ollut erittäin suurta ihmisjoukkoa koolla.
Helsinkiläiset olivat koko edellisen päivän saaneet kyllältään katsella
tuota suurenmoista näkyä ja tarvitsivat nyt levätä; piirittäjätkin
olivat yön ajaksi vähentäneet tulensa. Muutamia hyviä tuttavia siellä
kumminkin heti tapasin ja he minulle tekivät selkoa kaikista päivän
tapahtumista. He olivat kumminkin jättäneet mainitsematta, että
pienempi määrä pommeja oli Kaivopuistoonkin pudonnut. Kun senvuoksi
ehdotin eräälle ystävälleni, että käveltäisiin vähän Kaivopuistoon,
seurasi hän kyllä minua sinne, mutta hänen askeleensa kävivät vuorelta
laskeutuessamme vähän epäileviksi. Kysyin siitä syystä vihdoin: Eihän
toki tänne puistoon lie luoteja ammuttu? Silloin hän kertoi, että
useita pommeja oli pudonnut kylpyhuoneen ja Kaivohuoneen luo ja muihin
puiston kohtiin. Ei siellä siis ollut turvallista kävellä ja
sotaneuvottelun pidettyämme päätimme hyvässä järjestyksessä palata
vuorelle takasin.

Seuraavana päivänä, elok. 10:tenä päivänä, jatkui, kuten tunnettu,
pommitusta vielä koko päivän. Koeteltuani aamupuoleen vähän levätä,
mikäli tykinjyskeeltä ja mielenkiihtymykseltä saatoin, nousin jo
aikaseen aamulla taas vuorille. Viaporissa paloi suuri rovio
vähentymättömällä liekillä ja liittoutuneiden tuli kiihtyi päivän
kuluessa suurimpaan voimaansa. Kenraalikuvernööri Bergin virallisen
raportin mukaan oli koko tuon 46 tuntia kestäneen piirityksen aikana
linnaa vastaan ammuttu kaikkiaan noin 20,000 laukausta. Se olisi tasan
jaettuna tehnyt 7-8 laukausta minuutissa, mutta ampuminen oli öiseen
aikaan heikompaa ja muistelen, että me joskus päivällä laskimme 20-25
laukausta minuutissa. Miltä tämä "eurooppalainen konsertti" kuulosti,
sen voipi kuvitella. Kodeissa ei ollut mitään rauhaa. Kaikki työt
lepäsivät, kaikki myymälät ja työpajat olivat kiinni. Talot olivat
enimmäkseen tyhjät. Kenellä ei ollut varoja kuljettaa tavaroitaan
kaupungista pois, hän oli hinannut ne ulos esplanaadeihin, Kaisaniemen
puistoon taikka muualle. Naiset ja lapset olivat mikäli mahdollista
muuttaneet kaupungista pois; jälelläoleva osa väestöä vartioi
ulkoilmaan siirrettyjä tavaroitaan. Muut kulkivat edestakaisin
rantavuorille sotanäyttämöä katsomaan ja sieltä kaupunkiin takasin.

Voi sanoa, että koko Helsinki liikkui siellä Ulrikaporin vuorilla.
Olihan asema perin vakava: Suomen nuori pääkaupunki ei sillä hetkellä
voinut turvautua muuhun kuin piirittäjäin sivistykseen ja
jalomielisyyteen. Mutta siltä ei mieliala suinkaan ollut lamassa.
Tuhansia siellä oli, jotka tiesivät, että koko heidän taloudellinen
olemassaolonsa riippui jostakin harhaantuneesta pommista tai raketista,
-- enkä kumminkaan muista nähneeni yhtään vetistelevää miehensilmää.
Päinvastoin, sydämmellisesti toistensa käsiä puristettiin, rohkeasti
toisiaan silmiin katsottiin -- oli kuin edessä olisi nähty suuri
kiirastuli, josta uuden elämän ja uuden ajan tuli syntyä! Jos näytelmä
rantavuorilta katsoen oli traagillinen niin tarjosi kaupunki
vaihetukseksi puistoissaan perin hauskoja pilakuvia. Meitä kulki
muutamia iloisia ystävyksiä siellä tuon tuostaankin edestakaisin
raitistaen mieltämme katselemalla ulkoilmassa asustavain
kaupunkilaisten elämää, Ilma oli onneksi koko pommituksen ajan yhtä
kaunis ja ihana kuin se oli koko kesän ollut. Ei siten ollut ensinkään
epämiellyttävää sellaisina päivinä asustaa ulkoilmassa. Saatoimme siis,
me iloiset pojat, suureksi hauskuudeksemme esim. Henrikinesplanaadissa
pysähtyä katsomaan milloin aviovuodetta, jossa molemmat puoliskot
lepäsivät, ympärillään lastensänkyjä ja vaunuja, joissa pieniä rauhan
enkeleitä nukkui; milloin yksinäistä vanhaapoikaa, joka oli nukahtanut
nahkasohvalleen: milloin kahvitätiseuruetta, joka pannun ääressä valvoi
ja puhui maailman pian tapahtuvasta lopusta; milloin juomaveikkoja,
jotka olivat nukahtaneet nurmelle, pullo välissään kolmantena miehenä:
j.n.e. -- Mainitut puistot olivat melkein täynnä sellaisia yönuotion
ääressä lepääviä kaupunkilaisia ja heidän huone- ynnä kyökkikalujaan.
Mutta vielä täydempi oli Kaisaniemen puisto ja siellä oli tuo
ulkoilma-elämä melkeinpä järjestettyä. Siellä olivat eri perheet
aidoittaneet itselleen pieniä alueita, joita olivat rajoittaneet
kaapeilla, piirongeilla, sohvilla ja muilla suuremmilla huonekaluilla,
joita vastakkain oli asetettu. Peitteet, viltit ja lakanat, joita oli
ripustettu puitten väliin pingoitetuille nuorille, suojelivat jossakin
määrin näiden ilmavain asuntojen eläjiä naapurien ja ohikulkevain
katseilta: mutta auringon säteiltä ja pilvistä mahdollisesti lähteviä
kyynelvesiä vastaan heillä ei ollut muuta suojaa kuin sateen- ja
päivänvarjoja. Siellä kävellessä tuntui kuin olisi kulkenut pienen,
äkkiä syntyneen kaupungin katuja pitkin. Ja sen huomasi, että noiden
ohkasten seinien sisäpuolella saattoi olla hyvinkin hauskaa; lautaset
helisivät, kahvimyllyt sirisivät, teekeittiöt kiehuivat, lapset
leikkivät, pienempiä tuuditettiin, -- sanalla sanoen, ei mitään
perhe-elämään kuuluvia ääniä eikä meluja siellä puuttunut.

Korkeasaarelle oli hyvin suuri ihmisjoukko paennut. Sielläkin kävimme
katsomassa. Sinne olivat ihmiset sijoittuneet paljo mukavammin kuin
kaupungin puistoihin. Sinne oli perustettu useampia pieniä
kauppapuotejakin, leipämyymälöitä ja muita laitoksia välttämättömimpiä
elintarpeita varten.

Niin meni päivä: mitä vaihtelevampia mielialoja sen kuluessa sain
tuntea. Väliin hiivittiin alas Läntiselle rantakadulle, jonne eräs
linnan ja kaupungin väliä kulkeva höyrylaiva purki haavoitetut, jotka
valittelivat ja joita sieltä paareilla kannettiin sairaaloihin.
Vähitellen tämä kaikki herpasi sielun. Yö läheni eikä ampuminen
näyttänyt vieläkään pitkiin aikoihin päättyvän. Väsyttiin pommien,
rakettien ja muiden räjähdysluotien laskemiseen ja näiden ratojen
tähystämiseen, käytiin välinpitämättömiksi ja puolenyön jälkeen menin
kotiin. Vaivuin uneen niin syvään, kuin jos ei koskaan mitään
levottomuutta olisi ollut maailmassa. Mikä uusi melske minut oli
herättänyt? Ei mikään melske, päinvastoin. Tykinpauke oli lakannut.
Mitä se merkitsee? Katsoin kelloani: se oli tasan 5 aamulla elok. 11
p:nä. Kuuntelin vielä hetken, alkaisiko paukkuna taas alusta. Mutta ei:
pommitus oli todellakin lopussa.

Ettei sitä myöskään taas uudistettaisi, siitä päästiin pian varmuuteen.
Rantavuorilta nähtiin, miten liittoutuneet hävittivät Långörnin
kalliolle rakentamansa patterit ja valmistivat paluumatkaansa.
Ainoastaan yksi ja toinen polttoraketti singahti sieltä seuraavana
päivänä ja yönä linnan etuvarustuksia vastaan.

Helsinki oli siten hävityksestä säästetty. Siitä syntynyt ilo sai
helsinkiläiset pian unhottamaan sen levottomuuden ja huolen, jota
edellisinä päivinä oli ollut kestettävä.

Liittoutuneiden laivastot olivat paikoillaan vielä koko
lauvantaipäivän, elok. 11 p:n ja sunnuntain, elok. 12 p:n. Vuorelta
saattoi lauvantai-iltana komeaa taulua katsella. Meri oli peilikirkas.
Elokuun aurinko paistoi lämpöisenä ja selkeänä. Koko Viapori oli vielä
tulena ja savuna, vaikka liekit nyt jo paloivat entistä himmeämpinä.
Linnan uudesta kreikkalaisesta kirkosta (se oli edellisenä vuotena
vihitty), jonka kattokupu nähtävästi oli läpi-ammuttu, mutta joka
muuten oli jäänyt ehyeksi, soivat kirkonkellot iltarukoukseen kutsuen,
ja miehistön, joka äsken oli ryöminyt esiin suojavarustuksistaan,
saattoi nähdä hiljaa ja hartaana kulkevan liekkien lomitse temppeliin.
Toisella puolella, Långörnissä, vallitsi englantilaisten ja
ranskalaisten seurassa, jotka sinne lippunsa olivat pystyttäneet, iloa
ja riemua. Venheitä suikkelehti siellä laivojen ja mantereen välillä.
Suuri väkijoukko oli siellä koolla: nähtävästi siellä eri laivojen
päällystö soitolla ja ilonpidännällä vietti julman työnsä päättymistä.
-- Se taulu ei lähde mielestäni koskaan.

Maanantaina elok. 13 p:nä aamulla nostivat laivat ankkurinsa ja
läksivät pois samoja, osaksi omille luotseillemme tuntemattomia väyliä
myöten, joita olivat tulleet, ja kaupungin tyhjennettyihin taloihin
rupesivat vähitellen asukkaat ja tavarat palaamaan.

       *       *       *       *       *

Tässä esitetyt persoonalliset muistoni Viaporin pommituksesta, jotka
panin paperille tasalleen 25 vuotta tuon tapauksen jälkeen,[39] ovat
muutamilla lisäyksillä täydennettävät.

Liittoutuneet laivastot olivat kokoontuneet Viaporin edustalle elok.
6-8 päivinä; niitä oli kaikkiaan noin 80 erikokoista laivaa, suurista
linjalaivoista pieniin tykkivenheisiin asti. Ne saapuivat asemilleen
Rönnskärin ja Gråharan välille, noin 3-4 virstan päähän linnan
ulkovarustuksista, todellakin väyliä myöten, joita eivät suomalaiset
eikä venäläiset merikortit ensinkään tunteneet. Sen on todistanut
myöskin tuo edellämainittu hra v. R, joka kertoo, että Viaporin
tykistönpäälliköt, kun näkivät laivastojen lähenevän, eivät tahtoneet
uskoa omia silmiään ja että kenraali Berg itse, kun siitä hänelle
ilmoitettiin, vastasi: "se on aivan mahdotonta, koska salaisessa
virallisessa kartassa luettiin sillä paikalla, mihin vihollisten
laivastot olivat ankkuriin laskeneet, suurilla kirjaimilla sanat:
'Vaarallisia kallioita'." Hän nousi heti hevosen selkään ja vasta omin
silmin laivat nähtyään uskoi hän "mahdottoman" mahdolliseksi. Kun
kumminkin matkaa linnasta ja rantavarustuksista laivoihin oli kaksi sen
vertaa, minkä jyreimmätkin venäläiset tykit kantoivat, arveli Berg,
että laivojen oli tultava lähemmäs, ennenkuin saattoivat ryhtyä
mihinkään hyökkäykseen. Mutta kun ampuminen alkoi 9 p. aamulla ja Berg,
joka silloin heti seurueineen asettui Tähtitorninvuorelle, sai nähdä
kuinka pitkälle englantilaiset ja ranskalaiset mörssärit kannattivat,
lähetti hän -- kertoo sama v. P. -- käskyn tykistönkenraali
Baranzoffille ja Viaporin päällikölle, kenraali Sorokin'ille, etteivät
suotta ampuisi pois ruutiaan, vaan että ampuisivat ainoastaan, kun joku
laiva saapuu tykinkantaman matkalle. Siten vihollisten tuleen
vastattiin ainoastaan Drumsön, Sandhamnin y.m. saarien uloimmista
pattereista silloin tällöin. Päälinnasta ammuttiin ainoastaan joku
ainoa laukaus. Tätä päälinnaa vastaan, jossa oli suuri määrä puutaloja
ja jonka suuret, ruotsinaikuiset, kolmi- ja nelikerroksiset kasarmit
olivat kiitollisia pilkkatauluja vihollisten tulelle, tähtäsivät
viholliset etupäässä pomminsa ja rakettinsa. Ja ne tähtäsivät tavalla,
joka herätti ihailua. Luodit lensivät juuri sinne mihin ne olivat
aijotut aikaansaamaan tulipaloa ja hävitystä. Harvoin vain nähtiin
jonkun kuulan putoavan veteen tai räjähtävän ilmassa. Selvästi nähtiin
myöskin, että viholliset eivät tahtoneet kaupunkia hävittää; senvuoksi
ei Harakan eikä Kaivopuiston pattereihin ammuttu yhtään laukausta
senjälkeen kuin nämä itse olivat lakanneet ampumasta. Mitään hyökkäystä
maan puolelta ei Helsinkiä vastaan myöskään tarvinnut peljätä, kun
melkein varmasti tiedettiin, ettei laivoissa ollut mitään maajoukkoja.
Mutta niin aivan helposti ei tietenkään kauhu ja pelko ihmisten
mielistä lähtenyt.

Viaporissa ei pommituksen aikana ollut mitään suomalaista joukkoa;
mutta Drumsössä, jossa kenraali Ramsay oli ylipäällikkönä, palveli pari
komppaniaa översti Lyran komentamia suomalaisia tarkka-ampujia ja
Sandhamnin ja Kungsholman pattereihin oli Suomen meriväen ensi osasto
koko kesäksi sijoitettu ja saattoi se siellä kunnostaa itseään
vihollisten hyökkäyksiä torjuen.

       *       *       *       *       *

Pari päivää viivyin vielä, tykinpaukkeen vaijettua ja vihollisten
lähdettyä, kaupungissa. Sain silloin lähempää tarkastaa sitä osittaista
hävitystä, jonka pommit olivat Ulrikaporin kylpylaitoksessa ja useissa
paikoin sen edustaisessa puistossa tehneet, ja nähdä, miten kaupungin
pojat muistoikseen noista suurista päivistä poimivat pommin sirpaleita
ja keräsivät kokoon niitä kallisarvoisia, puisia pommilaatikoita, joita
aallot joukoittain kuljettivat rannoille. Ja ennen kaikkia sain nauttia
siitä, kun ihmiset, huonekalut, talouskapineet, rauha, tyyneys ja onni
palasivat asukkaiden koteihin.

Vietettyäni sitten vielä pari viikkoa talonpoikastalossani
Svartbäckissä palasin minäkin Helsinkiin.

Monta päivää en ollut siellä ollut, kun tuo suuri uutinen saapui
Sevastopolin lopullisesta antautumisesta syysk. 8 p:nä. Siihen saattoi
katsoa koko sodan melkeinpä päättyneen. Keisari Napoleonin sotainen
kunnianhimo oli nyt tyydytetty. Tämän saavutetun voiton nojalla
saattoivat nyt länsivallat määrätä vastustajalleen nöyryyttäviä
rauhanehtoja; mitään tarkempaa suunnitelmaa Venäjän valta-aseman
rajoittamisesta ei liene kumminkaan koskaan tehty; sota oli jo maksanut
kyllin rahoja ja ihmishenkiä ja kaikilla tahoilla olivat jo
rauhantoivomukset yleiset.

Omasta vähäisestä puolestani ikävöin jo myöskin kernaasti
rauhaa. Minulla oli näet tuumana heti kun sopi lähteä pitemmälle
ulkomaanmatkalle, etupäässä Pariisiin. Ja valkenevat rauhantoiveet
saivat minut jo vähän toivomaan, että piankin voisin tuumani toteuttaa.
Käännyin siitä syystä läänin v.t. kuvernöörin Fab. Langenskiöldin
puoleen kohteliaasti kysyen, enkö nykyoloissa millään tavalla voisi
saada matkapassia. Mutta hän vastasi valitellen mutta perin
suurpoliittisesti, että se oli mahdotonta. Suuremmilla toiveilla
käännyin silloisen kenraalikuvernöörinkanslian päällikön vphra Edv.
Walleen'in puoleen. Mutta ei hänkään sanonut parhaalla tahdollakaan
voivansa hankkia sellaista passia kenraalikuvernööriltä. Sain siitä
syystä kärsivällisesti odottaa.

       *       *       *       *       *

Ensimmäinen Suomelle valoisa merkki, joka osotti
hallitsijavaihdoksen johdosta tapahtunutta järjestelmänmuutosta,
nähtiin Aleksanterinpäivänä, syysk. 11 p:nä, jolloin yliopistolle
osotettiin se suosio, että sen varakansleri vaihtui. Kenraaliluutnantti
Nordenstam vapautettiin pyynnöstään kanslerinvirasta ja hänelle
lausuttiin armollisin suosio siitä erinomaisesta uutteruudesta, jolla
hän oli yliopiston asioita hoitanut sekä luvattiin kaikki entiset
palkkaedut. Hänen jälkeläisekseen määrättiin Suomen kadettikoulun
johtaja, kenraaliluutnantti, vapaaherra _Jonan Reinhold Munck_.
Sotavuosina oli Nordenstam'illa ollessaan taapinpäällikkönä ollut täysi
työ sota-asioista ja siitä syystä oli hän vähemmin joutanut
yliopistosta huolehtimaan.

Mutta hänen järjestämäänsä poliisihallintoa oli siltä kaikella innolla
ylläpidetty. Epäilemättä oli hän itse kumminkin jo tullut huomaamaan,
että jos ylioppilaskunnan elämää ja tapoja mieli parantaa, sitä
tarkoitusperää ei voitu saavuttaa rettelöillä eikä pedelleillä eikä
vormutakeilla, ja varsin tyytyväisenä kai hän siis nyt vastaanotti
armollisen viittauksen, että hän voisi pyytää eroa tästä virastaan.
Uusi varakansleri, vphra Munck oli tunnettu, sekä sisällisesti että
ulkonaisesti, jalon ritarillisen miehen perikuvaksi; tosi isänmaallinen
mieli ja lämmin rakkaus nuorisoa kohtaan olivat olleet hänen
ominaisuuksiaan hänen kadettikoulua johtaessaan. Ihastuksella siis
yliopisto tämän uuden päällikkönsä vastaanotti; kun yliopiston
opettajat ensi kerran lokak. 24 p:nä olivat häntä tervehtimässä hänen
Helsinkiin saavuttuaan julkilausui rehtori opettajakunnan varman
toivon, että vphra Munck tulisi kunnialla täyttämään uuden paikkansa
Suomen yliopiston johtomiesten loistavassa sarjassa Pietari Brahesta
Rehbinderiin saakka.

       *       *       *       *       *

Tuleeko siitä sota vai rauha, -- se oli kysymys, joka Sevastopolin
antautumisen jälkeen koko syksyn 1855 pysyi ratkaisematta. Melkein
vielä suuremmalla innolla kuin ennen luki nyt jokainen sanomalehtiä,
niistä nähdäkseen, miten nuo suuret kysymykset selviävät. Venäläisiä ja
ulkomaisia lehtiä luettiin ahnaasti niin sanotussa Keskusteluklubissa.
Tässä klubissa, joka sijaitsi Uschakoffin, sittemmin Edlundin, talossa
Esplanaadin varrella, kävi runsaasti kaiken säätyistä ja luokkaista
väkeä, myöskin tilapäisesti Helsingissä oleskelevat venäläiset upseerit
pääsivät sinne. Edellisestä keväästä lähtien saatiin joka päivä
Pietarista posti ja ulkomaiset lehdet ja sitä pidettiin syystä suurena
edistyksenä.

Yksi niitä, joita näihin aikoihin joka päivä tapasi klubissa
sanomalehtiä tutkien, oli Joh. Vilh. Snellman. Edellisinä vuosina olin
tämän miehen kanssa varsin läheisesti seurustellut. Hän oli aina
osottanut minulle suurta ystävyyttä. Usein oli hänellä tapana tulla
luokseni, milloin puhumaan jostakin erityisestä asiasta, milloin
leikkipuheessa viettämään hetkisen, taikka, kuten hänen oli tapana
sanoa, kuulemaan sydämmellistä naurua. Yhden Johannanpäivän ja sitä
seuraavan päivän olin minä taas viettänyt hänen seurassaan maalla,
Oulunkylässä, jossa hänen perheensä silloin asui, -- puhumattakaan
kaikenmoisista suuremmissa tai pienemmissä seuroissa vietetyistä
yhteisistä iltamista. Nyt klubissa koetimme usein yhteisellä
puuttuvalla kielitaidollamme saada selvää Venäjän Invaliidin
sotaraporteista ja sähkösanomista, joita varten kumminkin usein piti
saada muiden klubin jäsenten apua. Lehdet luettuamme keskustelimme
politiikasta ja muista kysymyksistä. Mutta klubi ja sen monenlainen
yleisö ei ollut oikein omiaan avomielisempiä keskusteluja varten. Jos
oli puhuttava jostakin oman maan oloille tärkeämmästä asiasta, niin se
säästettiin, kunnes klubista kadulle päästiin. Eipä siis ollut
harvinaista, että valtiollisista asioista keskustellessamme saatoin
Snellmannin hänen kotiinsa Yrjönkadulle ja usein tapahtui vielä
puolenyön aikana, että hän minut saattoi Esplanaadille, sitten minä
taas hänet ja niin edespäin, kunnes hän lopullisesti jäi kotiinsa. Näin
oli etenkin asianlaita niihin aikoihin, marraskuulla, jolloin kenraali
Canrobert oleskeli tunnetulla lähettiläsmatkallaan Tukholmassa. Tätä
retkeä syystä pidettiin Napoleon III:en pelkkänä temppuna kiirehtiä
Venäjää hyväksymään liittovaltain esittämät rauhanehdot. Mutta tuo
mahdollisuus, että Ruotsi ryhtyisi sotahankkeisiin, joka muutamain
nuorten mielissä niin haaveellisena kajasti, oli kumminkin niin monia
mahdollisuuksia sisältävä kysymys, että ei edes Snellman voinut olla
sitä vakavaan huomioon ottamatta. Tässä suhteessa voitiin kumminkin
pian tyyntyä kun Ruotsin ja Länsivaltain välillä solmittu marraskuun
liittosopimus tuli tunnetuksi. Snellman toimitti, kuten jo ennen on
mainittu, vuoden 1855 alusta taas Litteraturbladetiaan. Tähän lehteen
kirjoitin nimimerkilläni erään kirjoituksen "Suomalaisen
kirjallisuudenseuran tulevaisuudesta", joka kirjoitus, julaistuna
marraskuun vihossa 1855, todistaa, kuinka suuria yhä edelleen ajattelin
tästä seurasta ja sen toiminnasta.

       *       *       *       *       *

Joudun nyt erääseen elämänmuistelmaini rumimpaan lehteen.

Oleskellessani Svartbäckissä sain eräänä päivänä heinäkuun alussa
kirjeen Tukholmasta Emil v. Qvanten'ilta. Vaikka ylioppilasaikoinamme
olimme olleetkin hyvät tuttavat ja ystävykset, emme, Qvanten ja minä,
koskaan ennen olleet kirjeenvaihdossa olleet; emme olleet myöskään
toisiamme tavanneet senjälkeen kuin Qvanten 1850 läksi Helsingistä,
terveyttään hoitaakseen, merimatkalle Hyvän Toivon niemeen. Jo kirjeen
sisällys minua hämmästytti ja vielä enemmän ensi lukemisella sen
sisällys. Siinä hän näet pääasiallisesti pyysi minua vastaamaan, kuka
oli kirjoittanut erään keväillä Tukholmassa ilmestyneen kirjan
"Fennomani och Skandinavism", joka oli salanimellä Peder Särkilax
ilmestynyt. Jotakin kuukautta aikusemmin oli sama kirja, en tiedä mitä
salateitä myöten, minulle saapunut, ja sen kannella oli ollut
ystävällinen omistus Qvantenin minulle hyvin tunnetulla käsialalla.
Tässä oli siis jotakin salaperäistä. Ja siihen löysin pian, joskaan en
aivan varman, selityksen, kun luin, että Q. oli lähettänyt kirjeen
erään nuoren, hyvän tuttavani ylioppilaan välityksellä, joka silloin
oleskeli Tukholmassa, asuen samassa hotellissa kuin Qvanten, ja joka
oli tarjoutunut isänsä, Suomen postilaitoksessa palvelevan ylhäisen
henkilön kautta, toimittamaan kirjeitä Ruotsin ja Suomen väliä "aivan
loukkaamattomasti ja varmasti." Täydellisenkin selityksen sain pian.
Sillä muutamia päiviä myöhemmin sain kirjeen eräältä Helsingissä
olevalta virkamieheltä, vanhalta lapsuudenystävältäni, joka, lähdettä
lähemmin ilmoittamatta, aivan lyhyesti kertoi, että se kirje, jonka
äsken olin saanut Qvantenilta, oli Helsingissä avattu "ja että sen
sisällys oli asianomaisella taholla tarkkaan huomioon otettu,"
Enempäähän selitykseksi ei tarvittu: Qvanten oli tiennyt, kenen kautta
hän kirjeensä lähetti.

Tuo nuori ylioppilas, joka otti kirjeitä lähettääkseen -- hänen nimensä
jääköön mainitsematta -- oli kuten sanoin tuttavani. Hänellä oli pieniä
kirjallisia taipumuksia, varsinkin dramaattiselle taholle, hän oli
kielen taitoinen ja tunsi hyvin eri maiden teaatteriolot, koska oli
tehnyt useampia lyhyviä ulkomaanmatkoja. Kun hänen luonteessaan sen
lisäksi oli tungettelevaisuuden taitoa, osasi hän aina päästä
nuorempain ja vanhempain kirjailijamiesten tuttavuuteen, m.m. minun.
Milloin oli hän pyytänyt lausuntoani jostakin pienestä teoksestaan,
milloin oli hän halunnut jotakin kirjallista tietoa, milloin oli hän
jättänyt nähtäväkseni jonkun ulkomaisen, usein täällä kielletyn
sanomalehden, jonka hän isänsä virka-aseman takia saattoi saada
käsiinsä; milloin oli hänellä vielä joku muu kohtelias asia. Hänen
teeskentelevästä käytöksestään ei pidetty eikä hänen huomattavasta
juoruhalustaan, mutta häntä katsottiin kumminkin voitavan kärsiä.

Nuoren miehen sukulaisuussuhteet olivat kumminkin aina vaikuttaneet,
että hänen kanssa seurusteltaessa oltiin johonkin määrin varovaisia.
Sillä Suomen postilaitos oli yhä vielä samalla moraalisella kannalla,
jolle Ladau aikoinaan oli sen saattanut. Ladaun arvokas jälkeläinen
postipäällikkönä, Wulffert, oli kyllä silmäpuoli, mutta toinen silmä
riitti tarkastamaan, kun niin tarpeelliseksi havaittiin, kaikki mitä
postilaitoksen läpi kulki. Hänen lähimmällä miehellään eli
apulaisellaan, puheenaolevan nuorukaisen isällä, olivat sitäpaitse
molemmat silmät tallella ja hän oli tottunut niitä molempia käyttämään.
Ja kun nyt kuultiin, että tuo nuori mies oleskeli Tukholmassa
semmoiseen aikaan, jolloin ei kukaan muu ihminen saanut passia
matkustaakseen sinne taikka muualle ulkomaille, ja kun yllämainitut
kirjeet käsiini saapuivat, oli kaikille selvää, että tässä oli poika,
joka oli kasvatettu "isäinsä jälkiä" kulkemaan.

Kun nuorukainen lokakuun alussa palasi Tukholmasta, oli hänellä suuret
kuormat kirjeitä ja kaikenlaisia lähetyksiä tutuille ja tuntemattomille
henkilöille heidän tuttaviltaan Ruotsista ja hän tarjoutui myöskin
mielihyvällä samaa "varmaa tietä" myöten tuomaan vastaukset Ruotsiin.
Mutta tuon tien varmuus opittiin pian tuntemaan laajemmissakin
piireissä. Sitä tietä kulki näet kirjeiden sisältö kaikkein varmimmin
kenraalikuvernöörin luo. Tämän tiesi silloinen ennen mainitsemani
kansliapäällikkö, ja hänen ylevä mielensä paheksui syvästi sellaista
halpamaista keinoa ja nuoren miehen käyttämistä tuolla tavoin
vakoilemaan tovereitaan, suosijoitaan ja ystäviään. Hän ilmaisi
senvuoksi kaikessa hiljaisuudessa vakoojan -- samalla tavalla kuin
ennen minulle, -- muutamille ylioppilaille, kehottaen heitä "heti
ajamaan roiston tiehensä". Sellaista ei tarvittu kahdesti kehottaa.
Joukko ylioppilaskunnan jäseniä, historiallis-kielitieteellisen osaston
kuraattori, C. G. Borg etupäässä, kokoontui eräänä päivänä, lokak.
28:tena, yksityiseen paikkaan ja "roisto" kutsuttiin sinne. Hän
tulikin, oikeinpa mielissään, luullen kutsun tarkoittavan jotakin
kirjallista iltamaa taikka muuta sellaista. Mutta kohta hänen
saavuttuaan väännettiin ovi reekeliin ja hänelle ilmoitettiin muitta
mutkitta, että oli ilmennyt seikkoja, jotka eittämättä todistavat, että
hän on maksettu vakooja. Turhaan koetti mies sen kuulustelun aikana,
joka nyt alkoi, luikerrella itsensä vapaaksi. Lopuksi hänet kumminkin
pakoitettiin katuen tunnustamaan syyllisyytensä, -- kuinka täydellinen
ja tosiperäinen se tunnustus lie toisessa niinkuin toisessakin
suhteessa ollut, sen jätän arvostelematta.

Tunnustuksessaan tuo heittiö ilmaisi pääasiallisesti seuraavaa:
Postipäällikkö Wulffert, joka oli sanonut tietävänsä, että yliopistossa
oli "ryövärijoukko" nuoria miehiä, joiden oli tarkoitus saada
vallankumous toimeen maassa, oli jonkun kerran edellisenä kevännä
kehoittanut häntä -- uskonnon ja yliopiston nimessä sekä jos
mahdollista pelastaakseen vielä nuo nuoret miehet turmiosta -- sekä,
luvaten hänelle loistavan tulevaisuuden diplomaattisella uralla,
ilmaisemaan useiden historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan
johtavain miesten nimet sekä antamaan joitakin muita tietoja yliopiston
oloista. Ja hän tunnusti vielä, että hänelle, saadakseen, matkapassin
Ruotsiin, oli pantu ehdoksi, että hän koettaisi ottaa selkoa niiden
Suomea koskevain lentokirjain ja sanomalehtikirjoitusten tekijöistä,
joita viime päivinä oli ilmestynyt Ruotsissa, sekä erityisesti pitäisi
silmällä v. Qvantenin tekoja ja toimia. Tässä suhteessa ei hän
kumminkaan omain vakuutustensa mukaan ollut sitoutunut mihinkään, mutta
oli häneltä kyllä hänen kotiin palattuaan kyselty tarkkoja tietoja
mainitusta henkilöstä, "ob man ihn gewinnen könnte" j.n.e.

Tässä oli enemmän kuin kylliksi. Pitemmittä mutkitta selittivät
historiallis-kielitieteellisen osaston ylioppilaat ja opettajat
yliopiston korkeammille virkamiehille, että tämä vakooja on arvoton
ylioppilaana olemaan, ja hänen nimensä pyyhkästiin heti tiedekunnan
nimikirjasta pois. Samanlaisen kirjelmän lähettivät kohta toisetkin
tiedekunnat. Kenelläkään yliopiston viranomaisella ei ollut sitä
vastaan mitään muistuttamista, uusi jaloaatteinen varakansleri hyväksyi
täydellisesti nämä toimenpiteet.

Kenraalikuvernööri Berg, varsin raivostuneena tästä tapauksesta, tahtoi
aluksi ruveta suojelemaan ja kannattamaan nuorta apuriaan. Mutta väleen
hän muutti menettelytapaa. Hän huomasi, kuinka yksimielisesti sellaisia
asioita kuin nyt tapahtunut Suomessa tuomitaan, piti viisaimpana
kuunnella kansan ääntä ja katsoi nyt hänkin vakoojan karkoittamisen
yliopistosta tarpeelliseksi. Hänen sanotaan ainoastaan valittaneen
sitä, että hänen "kansansuosionsa" tuon ikävän asian kautta oli
kärsinyt. Wulffert vakuutti tietysti pyhästi olevansa viaton ja kielsi
ketään uskomasta, mitä "tuo heittiö, tuo roisto" hänestä valehteli.
Ainoaksi syylliseksi väitti hän vakoojan isää.[40]

Yliopistosta karkoitettu nuori mies hävisi täältä pian ja matkusti
Venäjälle, jossa hän palkkioksi sai jonkun toimen jossakin virastossa.
Mutta korkealle onnen tikapuita myöten ei hän koskaan päässyt
kiipeämään. Noin kymmentä vuotta myöhemmin ilmestyi hän taas Suomeen,
asettui syntymäkaupunkiinsa Turkuun ja eli siellä unhotettuna ja
yhteiskunnallisesti kuolleena, kunnes hän ruumiillisestikin kuoli.

       *       *       *       *       *

Ylioppilaskunnassa oli niihin aikoihin, joista nyt kerron, syksyllä
1855, runsaasti vilkkaita miehiä, jotka kuohuilivat ajan suurten
tapausten johdosta. Erityisesti oli siellä piiri hyvin lahjakkaita
nuoria miehiä, joiden iloisissa iltaseuroissa usein mielikuvitus lie
liidellyt ja joissa politiikasta lie puhuttu, ilman että niillä
tuumilla oli suurempaa merkitystä kuin ylioppilaiden muunlaisillakaan
haaveiluilla. Mutta hetken tapahtumat nyt vaikuttivat, että mieli
eräässä tilaisuudessa pääsi kuohahtamaan liiemmälti.

Senmukaan kuin yksi tuohon piiriin kuuluvista, Adolf Nordenskiöld. --
joka jo silloin oli lisenssiaatti ja fyysillismatemaattisen tiedekunnan
kuraattori -- kertoo elämäkerrassaan "päätti tuo iloinen nuorukaispiiri
niiden tavanmukaisten syntymä- ja nimipäiväin asemesta, joita kukin
ennen erikseen oli viettänyt ja joita syksyllä 1855 olisi vietetty,
panna toimeen yhteiset suuret kestit, joissa olisi sotilassoittoa,
kukkaiskoristeita, erityisesti kutsuttu laulukunta j.n.e." Nämä "suuret
kestit" muodostuivat aamiaispäivällisiksi, jotka pantiin toimeen Töölön
ravintolassa Antinpäivänä, marrask. 30 p:nä. Nuo kuusi toimeenpanijaa
ja isäntää, joista kolmella tuona päivänä oli nimipäivä ja kolmella
muulla (m.m. Nordenskiöldilla) vähää ennen oli ollut syntymäpäivät,
kutsuivat kesteihin noin parikymmentä lähintä ystäväänsä sekä pari
vanhempaa vierasta. Kutsuttujen joukossa olin minäkin, pääsin
nähtävästi mukaan niiden arvokkaiden todistusten takia, joita olin
voinut esittää äsken päättyneessä paljastusjutussa, joka luonnollisesti
oli tämän nuorisopiirin mieliä pitänyt hyvin vireillä.

Varmaankaan ei näiden pitojen ohjelmaan kuulunut mitään valtiollisesti
arveluttavaa. Sitä todistaa selvästi se seikka, että päivällissoittoa
soittamaan oli tilattu kymmenen Suomen meriväen soittajaa, jotka
tietenkin kuulivat ja käsittivät kaikki, mitä juhlapöydässä puhuttiin;
ja vielä sekin, että kutsuvieraiden joukossa oli eräs yliopistossa
opiskeleva upseeri, joka oli venäläisessä sotilaanpuvussa ja joka
varmaankaan ei koskaan olisi ottanut osaa valtiollisiin haaveilemisiin
ja jota tietysti ei tahallaan haluttu saattaa vaikeaan asemaan. --
Kesteillä ei koko aikana ollutkaan mitään vakavaa leimaa. Iloisesti
nimipäiviä vietettiin klo 12:sta iltamyöhään asti; syötiin ja juotiin
koko joukko, laulettiin ja loppumattomissa määrin pidettiin yksinomaa
leikillisiä maljapuheita. Mutta joukossa oli useita teräväpäisiä ja
teräväkielisiä miehiä ja kun päivän valtiolliset kysymykset olivat
kaikkien mielissä, oli luonnollista, että myöskin valtiollisilla
sukkeluuksilla koetettiin höystää noita leikillisiä puheita.
Ensimmäisen maljapuheen piti juhlallisen fanffarin jälkeen Karl
Wetterhoff, yksi isäntiä, joka puolittain dramaattisesti koetti matkia
englantilaisia valtiollisia juhlapuheita ja erityisesti erästä
lordi Palmerstonin äsken pitämää puhetta Itämeren linnoitusten
valloittamisesta; tuo pilapuhe päättyi maljan esittämiseen kuningatar
Viktorialle ja muille suursulttanin Abdul-Medschidin liittolaisille ja
tuon perin koomillisen puheen jälkeen juotiin malja täydellä naurulla.
Toinen puhe seurasi nyt toistaan ja pilaa kehitettiin yhä pitemmälle.
Jo ensi puheessa oli joukko sanaleikkejä Krimin hedelmistä, sardineista
ja niiden kuninkaasta ja eri kenraalien nimistä. Näitä sanaleikkejä
käytettiin sitten eri muunnoksissa seuraavissakin puheissa. Niin
koetettiin varsinkin monella tavalla tulkita noita melkein samaa
merkitseviä nimiä Pelissier ja Tulubjeff (venäläinen Krimissä palvellut
kenraali) ja Canrobert'istä taikka Kannu-Roobertista oli hyvin paljo
puhetta, kun näet tuo nimi annettiin silloin Helsingissä hyvin
tunnetulle viinikauppiaalle Robert Cargerille, jonka juhlaan lähettämät
viinit eivät olleet aivan moitteettomat; pahinta kenties oli, että
yleisesti kiusattiin erästä läsnäolevaa, Edv. Bergiä, koska hänellä oli
sama nimi kuin Suomessa olevalla pääkomentajalla; hän myös vastasi
sangen terävästi. Tälle kaikelle naurettiin ja käsiä taputettiin, jota
kesti kunnes taas uusi fanffaari ilmasi uuden pilapuhujan pyytävän
äänivuoroa. Niin sitä jatkettiin, kuten sanottu, iltaan asti, jolloin
tuo iloinen seurue vähitellen pienissä ryhmissä palasi kaupunkiin.

Pois mentäessä ei kumminkaan yksikään isännistä eikä vieraista
käsittänyt sen mitä kestissä oli tapahtunut olevan muuta kuin
tavallista hilpeämpää ja vallattomampaa pilantekoa. Mutta soittokunnan
vääpeli piti velvollisuutenaan kertoa päällystölleen mitä maljapuheita
juhlassa oli pidetty, vaikka se kaikki hänenkin mielestään oli ollut
hullunkurista pilaa. Vaan etäämmältä katsoen tämä kaikki muuttui
toisennäköiseksi. Ja kuta etäämmälle ja korkeammalle kertomus ehti,
sitä kamalammaksi se kävi. Siten Antinpäivän iloisesta vietosta
yhtäkkiä syntyi tuo koko kaupunkia ja maata puistattava, valtiollinen
"Töölön juttu".

Pian oli kenraalikuvernööri Berg saanut käsiinsä -- millä tavalla, sitä
ei ilmoitettu -- täydellisen luettelon kaikista kesteissä olleista ja
hän kuuluu silloin huudahtaneen: "Ah, es sind ja alle alte Bekannte!"
Niille, jotka olivat paljastaneet tuon nuoren kirjeenkantajan, oli
koston ja rangaistuksen hetki nyt tullut. Yliopiston viranomaiset
pantiin kiireellä liikkeelle. Jo jouluk. 4 p:nä pidettiin
poliisitutkinta rehtorin kansliassa ja kahta päivää myöhemmin kokoontui
kurinpitokommissiooni käsittelemään, kuten sanottiin "juttua, koskeva
Töölön ravintolassa marrask. 30 p. 1855 pidettyjä päivällisiä, joissa
ylioppilas C. G. Wertterhoff oli esittänyt huonosti ajateltuja maljoja
j.n.e."

Yliopiston rikostuomioistuimen eteen, johon kuuluivat rehtori ja
kaikki tiedekuntain dekaanukset, kutsuttiin kaksikymmentä ateriassa
läsnäolleeksi ilmoitettua ylioppilasta, kandidaattia ja maisteria;
kaksi läsnäollutta, fyysillismatemaattisen ja lainopillisen tiedekunnan
kurattoria, Ad. Nordenskiöld ja Gust, Ehrström, jotka, lisenssiaatteja
ollen, eivät olleet kurinpitokommissioonin alaisia, oli myös kutsuttu
asiassa kuulusteltaviksi. Ilmiantajana esiintyi Suomen meriväkiosaston
soittokunnan vääpeli ja todistajina kuulusteltiin kahta muuta
soittamassa ollutta musikanttia, kahta Töölön kyypparia, jotka
kesteissä olivat tarjoilleet, sekä myöskin edellämainittu, juhlaan
kutsuttu upseeri.

Suureksi mielihyväkseni ei minua vaivattu miksikään todistajaksi
tässä asiassa. En ollut siis kuulustelussa saapuvilla; mutta
kurinpitokomitean pöytäkirja on tätä kirjoittaessani edessäni. Ja siitä
selviää, että sen lisäksi mitä jo olen kertonut, muuta syytä ei
syytettyjä vastaan löytynyt, kun että kutsutut laulajat kesteistä
kotiin astuessaan kaupungin kaduillakin lauloivat, lauloivatpa m.m.
Marseljeesin Topeliuksen ruotsinkielisillä sanoilla.

Varta vasten määrätty syyttäjä tässä jutussa oli dosentti,
oikeustieteen lisenssiaatti A. Liljenstrand. Tämä loppuväitteessään
kyllä sanoo tutkimuksen osottaneen, että esitetyt maljat olivat olleet
pilantekoa ja leikkiä ja ettei senvuoksi voinut pitää aivan suurena
rikoksena, että tämän pilan esineeksi oli otettu vihollismaiden
hallitsijoita: vaan kun kumminkin oli ajattelematon teko ja suuri
rikos sellaisena aikana ja olosuhteissa, jolloin pila ei ole
paikallaan, valita ivanteon esineeksi tapauksia ja henkilöitä, joita
väärinkäsityksen välttämiseksi olisi ollut koskettelematta jätettävä,
niin hän vaati: että Wetterhoff, joka oli enin syyllinen, tuomittaisiin
kärsimään joku yliopiston kurirangaistus; että kaikki, jotka olivat
Marseljeesia kaduilla laulaneet, saisivat ainakin vakavan varoituksen;
ja että lopuksi kaikkia muitakin päivällisissä läsnäolleita vakavasti
nuhdeltaisiin selittämällä, että heidän heti olisi ollut puhujalle
huomautettava, kuinka sopimattomat hänen sanansa olivat eikä suinkaan
naurulla ja suosionosoituksilla yhdyttävä tuohon sopimattomaan pilaan.

Mutta kurinpitotoimikunta ei tyytynyt tähän kantajan vaatimukseen. Sen
mukaan kuin jouluk. 9 p:nä annetussa päätöksessä sanottiin, oli
toimikunta pitänyt sopimattomana "että nykyiseen aikaan Suomen
yliopistossa ryhdytään näin epäiltävään valtiolliseen ilveilyyn, joka,
joskin se puettiin pilan muotoon, kumminkin on ollut perin rangaistusta
ansaitsevaa kevytmielisyyttä; sen lisäksi tulee, että puheenalainen
kokous on pidetty ravintolassa aikana, jolloin yliopistossa pidettiin
luentoja ja että palatessa muutamat syytetyistä ovat laulaneet
luvatonta laulua kaupungin kaduilla. Siitä syystä ovat syytetyt
rangaistuksen ansainneet." Ja tuomittiin etupäässä Wetterhoff, jota
sitäpaitse "ennen on sopimattomasta esiintymisestä osaksi varoitettu,
osaksi rangaistu", kahdeksi vuodeksi karkoitettavaksi yliopistosta ja
muut syytetyt kestien toimeenpanijat vuodeksi; vielä tuomittiin Edv.
Berg, joka oli ottanut melkoista osaa näihin elkeisiin, ynnä toinen
kutsuvieras, And. Chydenius, "joka jo ennen monasti on moitittavasti
esiintynyt", vuodeksi yliopistosta pois. Neljä laulajaa ja vielä eräs
viides vieras, "jota ennen oli toisesta rikoksesta rangaistu", saivat
4-5 päivää karsseria ja muut kahdeksan syytettyä, "joiden käytöstä
vastaan ennen ei ollut mitään muistutettavaa", tuomittiin ankarasti
nuhdeltaviksi ja varoitettaviksi rehtorinkansliassa pöytäkirjaa
tehtäessä.

Mutta tämäkään ei jäänyt lopulliseksi tuomioksi. Kurinpitotoimikunnan
päätös oli asetusten mukaan alistettava varakanslerin ja kanslerin
tutkittavaksi ja vahvistettavaksi. Ja tulos oli, että kansleri jouluk.
22 p:nä varakanslerin ehdotuksesta melkoisesti lisäsi rangaistusta.
Wetterhoff erotettiin ainiaaksi yliopistosta; yhdeksi vuodeksi
karkoitettaviksi tuomitut saivat karkoitusajan jatketuksi toiset
kahdeksi vuodeksi, toiset kolmeksi lukukaudeksi; laulajille määrättiin
karsserirangaistuksen lisäksi vielä lukukauden karkoitus yliopistosta;
ja yksi niistä, jotka tuomittiin varoitettaviksi, tuli myöskin,
varmaankin suoritetun maisterintutkintonsa vuoksi, vuodeksi
yliopistosta karkoitettavaksi.

Ja viipymättä tämä lopullinen tuomio kaikin puolin täytäntöön
pantiin. Yliopistosta karkoitetut läksivät kaupungista kukin
taholleen ja ystävät ja toverit heitä saattelivat. Noiden monien
karsserirangaistusten pikaista toimeenpanemista varten järjestettiin
tilapäisiä vankikoppeja yliopiston eri suojiin; ja yliopiston rehtori
Rein antoi tuomitut varoitukset niin vakavin ja lämminmielisin sanoin,
että rangaistujenkin täytyi vilpittömästi tunnustaa ne oikeiksi.

Kurinpitorangaistuksesta syrjäänjääneet molemmat kuraattorit Ehrström
ja Nordenskiöld erotettiin muitta mutkitta kuraattorintoimistaan.
Nordenskiöld erotettiin sitäpaitse siitä ylimääräisestä valtionvirasta,
joka hänellä oli vuorihallituksessa.

Sellainen oli tuo laajasti kuuluisa "Töölön juttu". Olen katsonut syytä
olevan laajemmin siitä kertoa, koska siitä sittemmin usein on eri
julkaisuissa mainittu ja koska sitä on, osaksi tietämättömyyden, osaksi
ilkeämielisyyden vuoksi, esitetty syvemmistä vaikuttimista lähteneeksi
uhitteluksi, valtiolliseksi mielipiteenilmaisuksi taikka muuksi
sellaiseksi. Se oli moitittavaa ja rangaistavaa kevytmielisyyttä ja
nuoruudenvallattomuutta, se tunnustettakoon; se oli erityisten
mielipiteiden ilmausta, sitä ei myöskään voida kieltää; mutta missään
tapauksessa se ei ollut, kuten on nähty, salaista vehkeilyä, eikä
myöskään julkista mielenosoitusta.

       *       *       *       *       *

Yliopistosta karkoitetut saatettiin, niinkuin vaaralliset valtiolliset
rikolliset ainakin, poliisin tarkimman valvonnan alaisina kukin
kotipuoleensa. Erityisillä käskykirjeillä velvoitti kenraalikuvernööri
niiden läänien maaherroja, joissa joku karkoitetuista oleskeli,
muistuttamaan näitä, että he eivät millään ehdolla saa olinpaikastaan
lähteä ja että heidän tulee "kaikin puolin taitavasti ja siivosti
esiintyä, sillä uhalla, että jos jotakin heidän käytöstään vastaan
muistutetaan, heitä mitä ankarimmin siitä rangaistaan". Sellainen
ankarampi rangaistus ei kumminkaan liene missään tapauksessa tarvinnut
tulla kysymykseen. Ja vähitellen näkyvät viranomaisetkin saaneen
tyyneemmän käsityksen rangaistun rikoksen laadusta. Seuraavana syksynä
(1856) lievennettiin näet rangaistusta melkoisesti. Wetterhoffin
karkoitus lyhennettiin kolmivuotiseksi; kaksivuotiset karkoitukset
muutettiin yksivuotisiksi j.n.e. Tähän armahdukseen ei kumminkaan
Wetterhoff taipunut. Kun hänen hakemukseensa saada lähteä maasta
annettiin se vastaus, että hänen ensiksi olisi kärsittävä
rangaistuksensa (kolmen vuoden karkoituksen yliopistosta) Suomessa,
läksi hän salaa ilman passia lokakuussa Tukholmaan, jonne hän sitten
koko ijäkseen jäi.

Tätä aikaa kuvaavina toimenpiteinä voi mainita myöskin n.s.
sota-tiedekunnan, joksi sitä arkipuheessa kutsuttiin, perustamisen
yliopistoomme. Kenraalikuvernöörin ehdotuksesta ja sota-asiain
ministerin siitä lausunnon annettua säädettiin näet jouluk. 12 p. 1855
"Suomen Aleksanterin-yliopiston ylioppilaiden kehoittamiseksi
näinä sota-aikoina astumaan sotapalvelukseen", että yliopistoon
olisi järjestettävä "niitä ylioppilaita varten, jotka tahtovat
sotapalvelukseen astua, iltapäiväsin ruotsinkielisiä luentoja niistä
jalkaväen rintamapalveluksen ohjesäännöistä, sekä taktiikasta,
kenttälinnoituksesta ja tykkilaitoksesta, jotka ovat välttämättömän
tarpeelliset rintamassa palvelevalle upseerille varsinkin sota-aikana",
jotapaitsi samoille ylioppilaille olisi annettava yksityisopetusta
venäjänkielessä. Opetustoimi uskottiin suomalaista syntyperää oleville
upseereille, jotka saivat Suomen valtiolta palkkansa, ja heille avuksi
määrättiin käytännöllistä rintamapalvelusta varten muutamia luotettavia
aliupseereja. Tarpeelliset aseet piti tätä tarkoitusta varten upseerein
käytettäviksi hankkia. Neljän kuukauden opetuskurssin jälkeen oli
tutkinto pidettävä, jonka jälkeen ne ylioppilaat, jotka sitä ennen
olivat tieteellisen oppiarvon suorittaneet, olisivat oikeutetut heti
pääsemään armeijaan upseereiksi, jotavastoin ne, jotka eivät olleet
yliopistolukujaan päättäneet, pääsisivät aliupseereina sotapalvelukseen
oikeudella päästä upseereiksi, aatelismiehet puolen vuoden perästä ja
aatelittomat vuoden perästä. Näin sotapalvelukseen joutuneet
palveleisivat ensiksi kuusi kuukautta Suomen ruotuväessä "jotta he,
siten alkaen sotilasuransa kansalaistensa joukossa, sitä helpommin
oppisivat kaikki, mitä ammattiin kuuluu"; senjälkeen olivat he
siirrettävät niihin rykmentteihin, joihin tahtoivat kuulua.

Noin parikymmentä ylioppilasta tarttui tähän nopean ylenemisen onkeen:
oppikurssin yliopistossa päättivät he suorittaa ottamalla n.s. pienen
kameraalitutkinnon opiskellakseen sitten neljä kuukautta tuossa
uudessa tiedekunnassa. Sotaluennot ja harjoitukset suoritettiin
tähtitieteellisessä observatoriossa. Kun noiden toivorikasten
tulevaisuuden sankarien nähtiin kinoksia myöten kiipeevän
tähtitorinvuorelle, sanottiin: "Sic itur ad astra."

Näitä sotaisia opintoja ei yliopistossamme kauan kestänyt. Niitä
alotettiin kevätlukukaudella 1856 ja kun syyslukukausi samana vuonna
alkoi, säädettiin, että, "sittenkuin sota nyt oli päättynyt,
sotatieteelliset luennot voitaisiin viime kevätlukukauden loppuun
katsoa päättyneiksi".

       *       *       *       *       *

Olen maininnut, että ensimmäisenä ilahduttavana enteenä
hallitusjärjestelmän muuttamiseksi voitiin pitää yliopiston
varakanslerin vaihtumista. Tästä vaihdoksesta saatiin kai lähinnä
kiittää v.t. kansleria kreivi Armfelfia. Tämä mies ei ollut erittäin
varmojen periaatteiden mies ja varovainen sekä myöntyväinen oli hän
myöskin luonteeltaan, joten hän tuskin lie tahtonutkaan näyttää
aikaansaaneensa yhtä taikka toista. Mutta hän rakasti vilpittömästi
isänmaataan, kävi usein Suomessa ja oli vilkkaassa kirjeenvaihdossa
sukulaistensa ja vanhojen ystäviensä kanssa, joten hän hyvin tunsi
maassa vallitsevat mielialat ja toivomukset: hän tahtoi kernaasti tehdä
kaikki, minkä katsoi maalle ja hallitsijalle hyödylliseksi. Hienolla
hovimiehen aistillaan kykeni hän tuossa tuokiossa arvostelemaan aseman
ja lienee hän huomannut, että hallitsijanvaihdoksen jälkeen uusi päivä
oli alkanut; samalla hän tunsi vaikutusvoimansa ja asemansa Suomen
edustajana valtaistuimen juuressa jossakin määrin kasvavan.

Varakanslerinvaihdos ei jäänytkään ainoaksi valonenteeksi yliopiston
tai maan oloihin. Jo lopulla vuotta 1855 kuiskaeltiin, että oli
odotettavissa sellainen ilahduttava tapaus, että filosofiaa varten,
jota edellisen hallinnon aikana oli pidetty vaarallisena tieteenä, taas
opettajanvirka yliopistoon perustettaisiin, joskin vastaiseksi toisella
nimellä, ja että Joh. Vilh. Snellman tämän aineen professoriksi
määrättäisiin. Vieläpä kerrottiin, että sama kauan peljätty ja vainottu
Snellman sen lisäksi määrättäisiin varakanslerin sihteeriksi ja että
hän siten olisi yliopiston paikkakunnalla oleskelevan korkeimman
hallintomiehen lähin apulainen. Tätä huhua ruvettiin yhä varmemmin
kertomaan. Snellman oli itse tunnustanut, että jotain sellaista oli
tekeillä ja eräänä helmikuun päivänä 1856 saattoi hän, käydessään
ystävänä luonani, ilolla minulle kertoa olevansa nimitetty "siveysopin
ja tieteiden järjestelmän" professoriksi; kysymys hänen tulostaan
varakanslerin sihteeriksi oli sitävastoin rauennut.

Tämä nimitys herätti yhtä suurta hämmästystä kuin riemua. Kukahan oli
ollut niin tarmokas, että tämän kysymyksen oli vireille saanut? -- sitä
kysyi jokainen. Erityisesti kysyin siitä ystävältäni Cas. Palmrothilta
-- joka v:sta 1852 asti oleskeli Pietarissa valtiosihteerinvirastossa
ja silloin oli virkaatekevänä kanslerinsihteerinä -- ja hän vastasi,
että nimitys oli tapahtunut varakansleri Munckin esityksestä, mutta
kenen alotteesta, sitä hän ei tiennyt. Mutta hän lisäsi: "kerrotaan
kumminkin että Walleen vainaja (joka tammikuussa samana vuonna oli
kuollut) olisi siihen vaikuttanut".

Miltä kannalta kenraalikuvernööri Berg lie käsittänyt Snellmannin
nimityksen, siitä ei vastaiseksi ole varmuutta. Mutta suurta huomiota
herätti se seikka, että nimitys, vaikka se oli tapahtunut jo tammik. 30
p., ilmestyi virallisissa lehdissä vasta maaliskuun puolivälissä.
Palmroth kirjoitti Pietarista maalisk. 4 p.: "Berg lähtee näinä päivinä
täältä. Hänellä on mukanaan Snellmannin professorinnimitys, josta
senaatille ei vielä ole tietoa annettu, vaikka Snellman jo professorina
esiintyykin ylioppilasluettelossa. B. tahtoo kehua tällä nimityksellä
ikäänkuin se hänen työtään olisi." Varsin todenmukaistahan onkin, että
Berg ei ollut asiaa vastustanut, luullen siten vahvistavansa sitä
kansansuosiota, jota hän luulotteli omistavansa. Hän lienee
persoonallisen kanssakäymisen kautta tullut huomaamaan, että Snellman
ei hetikään ollut vallankumouksellinen mielipiteiltään ja hallitsevista
oli ehkä mukavampi, että Snellmanin tapainen mies oli ystävä kuin että
hän oli vihollinen.

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan kuin Snellmannin professorinnimitys julaistiin
virallisissa lehdissämme, julaistiin myös salaneuvos C. Fischerille
myönnetty ero Suomen ministerivaltiosihteerinapulaisenvirasta ynnä
hänen nimityksensä Venäjän johtavan senaatin jäseneksi. Tämäkin oli
tärkeä ajan merkki. Kreivi Armfelt oli nyt saavuttanut siksi paljo
valtaa, että hän saattoi vapautua tuosta epämukavasta, vieraasta
apulaisestaan, jonka ruhtinas Mentschikoff oli hänelle rasitukseksi
hankkinut ja joka, nauttien tämän ruhtinaan suosiota, usein saattoi
vaikuttaa enemmän kuin hänen esimiehensä, ministerivaltiosihteeri itse.
Tasan vuoden Mentschikoffin eron jälkeen oli Fischer pysynyt
suomalaisessa virassaan. Eräs huhu, joka kai ei ollut aivan perätön,
mainitsi ensiksi J. J. Nordströmin hänen jälkeläisekseen: mutta tätä
virkaa pidettiin täyttämättä lähes vuoden ja siihen nimitettiin sitten
vapaaherra E. Stjernvall-Walleen.

       *       *       *       *       *

Alituisena pääkysymyksenä pitkin koko talvea 1855-56 oli luonnollisesti
se, tuleeko siitä sota vai rauha. Eri hallituksissa käsiteltiin
rauhanneuvotteluja lakkaamatta ja milloin olivat rauhan toiveet
suuremmat milloin pienemmät. Helmikuun lopulla päästiin vihdoin niin
pitkälle, että rauhankongressi kokoontui Pariisissa ja maalisk. 30 p.
allekirjoitettiin siellä lopullinen rauhakirja: Tuo verinen sota, joka
kolmatta vuotta oli koko Eurooppaa järisyttänyt ja erityisesti
meidänkin syrjäistä maatamme, oli nyt päättynyt.

Samoin kuin 1854, vähää ennen Länsivaltojen sodanjulistusta, sai Suomi
1856 vähää ennen sodan päättymistä vastaanottaa keisarin rajojensa
sisäpuolelle. Edellisellä kerralla saapui keisari Nikolai sodan pilvet
otsallaan sanomaan jäähyväiset Suomelle ja sen kansalle; nyt tuli
keisari Aleksanteri II, rauhan palmu kädessään, Suomen suuriruhtinaana
tervehtimään tätä kansaansa.

Maalisk. 23 p:nä kello puoli kolme aamulla -- pääsiäisyönä -- saapui
keisari Aleksanteri kolmen veljensä, suuriruhtinaiden Konstantinin,
Nikolain ja Mikaelin seuraamana, Helsinkiin, poikettuaan ensiksi
taipaleeltaan Viipuriin ja Haminaan. Aikuisin aamupäivällä laski
keisari Helsingissä puheilleen sotilas- ja siviili-viranomaiset sekä
kaupungin porvariston. Senjälkeen kävi hän ensiksi yliopistossa, jossa
hän konsistorion salissa tervehti opettajia ja viranomaisia ja
juhlasalissa puhui muutamia sanoja ylioppilaille lopettaen
toivomuksella: "Luotan teihin täydellisesti", johon vastattiin
hurraamalla ja laulamalla venäläisen kansallislaulun säveleihin
sovitetut sanat. Käytyään senjälkeen venäläisessä kirkossa, klinikassa
ja venäläisessä sotilassairaalassa saapui keisari jumalanpalveluksen
aikana Nikolain kirkkoon, jossa seisaaltaan kuunteli virren veisaamista
saarnan edellä, jonka päätyttyä hän läksi. Ensimmäisenä päivänä kävi
hän vielä tarkastamassa Viaporia ympäröiväin saarten linnoituksia ja
pattereita. Päivällisen syötyä keis. linnassa saapuivat ylioppilaat
osottamaan keisarille kaunista suosiota; palavin soihduin he saatossa
kulkivat palatsin edustalle ja lauloivat siellä "Savolaisen laulun"
sävelillä ruotsinkielisen tervehdyslaulun sekä "Maamme" laulun ja
venäläisen kansallislaulun. Tästä tervehdyksestä käski keisari,
joka astui ulos parvekkeelle, varakanslerin lausua erityisen
tyytyväisyytensä.

Seuraavana päivänä, toisena pääsiäispäivänä, kohta kun kaupungissa
olevat joukot olivat pitäneet paraatin senaatintorilla, saapui keisari
senaattiin, jossa hän ikimuistettavassa istunnossa ilmaisi jalomielisen
ohjelmansa Suomen hallinnon lähempiaikaisia toimia varten. --
Illalla piti kenraalikuvernööri Berg suuret tanssiaiset, joissa keisari
ja suuriruhtinaat ottivat tanssiin osaa.

Vielä kolmannen päivän, koko tiistain, viipyivät keisarilliset henkilöt
kaupungissa. Illalla tervehtivät ylioppilaat taas linnan pihalta
keisaria samoilla lauluilla kuin edellisenä päivänä, ja lauloivat
niiden lisäksi "Suomen laulun". Keisari kiitti parvekkeelta ruotsiksi,
lausuen: "Minä kiitän herroja".[41] Samana iltana oli keisari
velimiehineen vielä suurissa tanssiaisissa, jotka kaupungin porvaristo
piti seurahuoneella, jonka jälkeen keisarilliset puolenyön aikana
jatkoivat matkaansa Turkuun.

Kaikkina näinä kolmena iltana oli kaupunki mitä komeimmin valaistu.

Turkuun saapui keisari kolmentoista tuntisen ajon jälkeen[42] ja viipyi
siellä kahden nuorimman veljensä kera 27:nen päivän iltaan asti,
jolloin hän matkusti Tampereelle ja sieltä Hämeenlinnaan sekä edelleen
Haminan ja Viipurin kautta takaisin Pietariin, jonne saavuttiin
maalisk. 30 p:nä. Kaikkialla maassamme tervehdittiin hallitsijaa
juhlilla, innostuksella ja riemulla.

Mainitussa senaatinistunnossa maalisk. 24 p:nä sanoi keisari varmasti
toivovansa, että rauha pian palaisi ja lausui Suomen kansalle
kiitoksensa sen uhrauksista maan puolustukseksi edesmenneinä
sotavuosina; samalla hän toivoi, että maa pian kostuisi niistä
tappioista, joita se sodan kestäessä oli kärsinyt ja että sen
hyvinvointi ja kehitys taas lähtisi kohoamaan. Ja tämän tarkoituksen
saavuttamiseksi tahtoi hän huomauttaa senaatille muutamia seikkoja,
joista hän heidän mielipidettään halusi kuulla. Nuo seikat olivat
ranskaksi kirjoitetut ja tämä "nuotti" liitettiin senaatin
pöytäkirjaan, jonka mukaan senaatti sai toimekseen tehdä ehdotuksen
seuraavista asioista: 1) kaupan ja merenkulun edistämisestä; 2)
keinoista maan teollisuuden kehittämiseksi; 3) kansakoulujen
järjestämisestä; 4) kulkuneuvojen parantamisesta, kanavain ja
rautateiden rakentamisella, sisämaan ja rannikon välille sekä
Pietariin; 5) alempain virkamiesten palkkaetujen korottamisesta.

Tämä hallitsijan laaja ohjelma ohjeenaan sai nyt, rauhan palattua,
senaatti ja etupäässä sen puheenjohtaja, kenraalikuvernööri, joka
kernaasti itse tahtoi tehdä kaikki, alottaa toimintansa maan
sisällisten olojen kehittämiseksi.

       *       *       *       *       *

Rauhansopimus allekirjoitettiin, kuten mainittu, Pariisissa maalisk. 30
p. Jo seuraavana päivänä tuo suuri uutinen huhuna Helsingissä
tunnettiin, vaikka sen luotettavaisuutta vielä epäiltiin. Mutta paria
päivää myöhemmin saapui virallinen tieto ja keisarin rauhanjulistus,
joka oli annettu maalisk. 30 p., julaistiin sanomalehdissämme.
Juhlallisesti veisattiin Te Deum rauhan johdosta kirkoissamme huhtik.
27 p:nä ja julistuskirjalla toukok. 7 p:ltä lakkautettiin se
ylimääräinen valta ja virkamahti, joka sodan ajaksi oli
kenraalikuvernöörille annettu.

Ilonsa rauhan, järjestyksen ja levon palaamisesta ilmaisivat Helsingin
asukkaat julkisesti pitämällä suurenmoiset rauhanpäivälliset keisarin
syntymäpäivänä, huhtik. 19 p:nä. Päivälliset pidettiin seurahuoneella;
osanottajia oli noin 200 ja melkein yhtä monta kutsuvierasta venäläisen
sotapäällystön joukosta oli saapuvilla. Varsinaisen juhlapuheen piti
salaneuvos v. Haartman esittäen maljan keisarille, rauhanrakentajalle.
joka malja tykkien paukkuessa juotiin, jonka jälkeen Berndtsonin
sepittämä runo laulettiin. Muiden keisarillisille pidettyjen
maljapuheiden jälkeen esitettiin malja myöskin kenraalikuvernööri
Bergille, joka vastasi saksankielisessä puheessa esiintyen siinä
leveästi koko virka-arvonsa ylevyydessä. Hän julkilausui suosionsa
Suomen kunnioitettavaa kansaa kohtaan ja tunnustuksensa siitä
velvollisuudentunteesta, jota "kaikki neljä säätyä" sodan aikana olivat
osoittaneet, sekä siitä suuresta määrästä upseereja, joita "urhea
aatelisto, hurskas papisto ja valistunut väliluokka" olivat hankkineet
valtakunnan maa- ja meriväkeen. Hän kiitti maan hallintoa, sen kaikkia
alempia ja ylempiä virkamiehiä, ja erityisesti sitä taitoa, jolla maan
raha-asioita kokeneella kädellä oli hoidettu; hän kiitti rahvaan
auliutta kuljettamaan kuormastoja ja samoin kaupunkeja joukkojen
majoituksesta sekä "armeijan nimessä" kaupunkien ja kylien asukkaita
siitä kohtelusta, jota sotaväelle olivat osottaneet. "Enemmän kuin 40
parasta pataljoonaa", lausui hän, "yli sadan tykin miehistö, lukuisat
soturit Donvirralta asti palaavat piakkoin keisarikunnan sisäisempiin
osiin. He tulevat Moskovan ympäristöissä ja Donin varrella
muistamaan sitä rehellistä ja voimakasta kansaa, joka Suomessa niin
vieraanvaraisesti oli heidät vastaanottanut". -- Ja senjälkeen siirtyi
puhuja rauhan askareisiin. "Me emme tule mitään laiminlyömään,
voimiemme mukaan taas voimistuttaaksemme laivanrakennusta, merenkulkua
ja kauppaa. Kehoitan kaikkia kaupunkeja kääntymään toivomuksineen tässä
suhteessa _suoraan minun puoleeni_." Ja yhä uudistaen sanoja "me
tulemme" kävi hän läpi koko keisarin edelläkerrotun hallinto-ohjelman.
Sitten kehoitti hän jokaista auttamaan häntä rauhan toimissa, jotta
yhteisvoimin työskenneltäisiin maan hyväksi, ja kohotti lopuksi
eläköönhuudon Suomen menestymiselle.

Samana syntymäpäivänä, jolloin rauhanpäivälliset pidettiin, oli
kenralikuvernööri aamupäivällä tapahtuneessa vastaanotossa tiennyt m.m.
ilmoittaa, että keisari oli antanut luvan suomenkielisen virallisen
lehden ulosantamiseen "hyödyllisten tietojen levittämiseksi", sekä että
varoja oli myönnetty suomenkielen kielenkääntäjäin palkkaamiseksi
kaikkiin kuvernöörinvirastoihin.

Suomenkielisen virallisen lehden tuumasta oli jo vähän aikasemmin
kuulunut huhua kenraalikuvernöörinkansliasta. Maan korkein hallintomies
ei näet ollut voinut pitää sopivana, että niitä "hyödyllisiä tietoja",
joita hän katsoi voitavan kansalle ilmoittaa, levittäisi riippumaton
lehti sellainen kuin Suometar, jolla oli 4,600 tilaajaa. Tällaisen
sanomalehden oli hän kaikesta painotarkastuksesta huolimatta huomannut
yhteiskunnan turvallisuudelle vaaralliseksi lehdeksi, joka olisi
tukahdutettava ajoissa. Ja tämä tarkoitus oli hänen käsittääkseen
voitettavissa kilpailevan virallisen lehden kautta, jota hallitus
johtaisi ja kustantaisi ja jonka tilaushinta voitaisiin alentaa kuinka
huokeaksi tahansa. Tämä tuuma oli nyt korkeimmassa paikassa tullut
hyväksytyksi. Se keino osottautuikin tarkoitustaan vastaavaksi. Olihan
kyllä aluksi vaikea löytää tuolle uudelle lehdelle halukas toimittaja,
vaikka palkkaedut kyllä olivat hyvät. Mutta vihdoin löydettiin
toimittajaksi suomalainen pappismies Inkerinmaalta. "Suomen Julkisia
Sanomia" rupesi ilmestymään alusta vuotta 1857; niitä ulosannettiin
kahdesti viikossa ja tilaushinta oli kumminkin huokeampi kuin
kerran viikossa ilmestyvän Suomettaren. Pappien ja nimismiesten
myötävaikutuksella, joka oli ylhäältä päin lähtösin, sai se ensi vuonna
lähes 3,000 tilaajaa, jotavastoin Suomettaren tilaajamäärä laskeutui
16-l,700:teen. Pian tosin tämän virallisen lehden suosio loppui; jo
seuraavana vuonna putosi sen tilaajamäärä 600:teen, mutta Suomettaren
lukijakunta ei kumminkaan enää lisääntynyt.

Kenraalin kreivi Bergin luonteenominaisuuksiin kuului, että hän
todellakin tahtoi harrastaa kansan valistamista ja sivistämistä sekä
suomenkielen kehittämistä; -- ruotsalaisuus Suomessa oli hänelle
sitävastoin hyvin epämiellyttävä. Mutta sen kaiken täytyi tapahtua
virallista tietä, s.o. hänen kauttaan. Suomenmielisestä puolueesta oli
hän lausunut sen mukaan kuin C. v. P. kertoo: "Jos tämä puolue vielä ei
olisi syntynyt, niin olisi pakko saada se syntymään; tulen aina sitä
kannattamaan". Hän kyllä oli sitä mieltä, kuten hän suoraan lausui,
että Suomen kansa on määrätty sulamaan toiseen kansallisuuteen, mutta
hän uskoi siltä, että siitä voisi tulla omakielinen sivistyskansa, --
hän ei sitä tahtonut venäläistyttää, "ellei se muuttuisi
välttämättömyydeksi". -- Loogillista johdonmukaisuutta ei hänen
tuumissaan aina ollut niin helppo keksiä.

       *       *       *       *       *

Rauhanpäivällisiä seuraavana päivänä saatiin Hels. Tidningareissa lukea
Z. Topeliuksen uljas, vertauksellinen kevätruno "Jäänlähtö
Oulunjoesta". Runoilija nimitti runonsa "luonnonkuvaksi", vaan lukija
älysi helposti, ettei se ollut ainoastaan sitä. Seuraavat kohdat esim.
vaikuttivat ajan kuvina mahtavasti:

    Kenenkä orjana mä nuoruudessa
    Sokeena kuljen talven kahlehessa?
    Vapaaks mun Suomen järvi synnytti;
    Vapaana elän, niinpä kuolenki!

    Mun paisuu poveni jo kevähillä:
    Se eikö täyty maani kyynelillä;
    Mun nuori virtain, eikö innoissaan
    Suonista voimaa juonut synnyinmaan?

    Mun uomain syvä on, mun koskein hurjat
    Ne edeltänsä särkee esteet kurjat;
    Vaan pisar pieninkin mun aallossain
    On kaste, sade, helmi kodistain.

    Siis eestä armaan isänmaani maineen,
    Ilossa, murheessa mun vierii laineen'.
    Ei Suomen joesta saa sanoa:
    Vapaita kantaa, itse orjana.

    Eespäin! Ei käänny koskaan taakse tieni:
    Miks hukuttaa ois ykskään hetki pieni?
    Miks ei mun vankka käsivarteni
    Ponnistain rintaa jään jo murtaisi.

    Ma tahdon ilmaa! Valoa ma vaadin!
    Ma itse jo mun kohtaloni laadin!
    Voi kahlehia niitä, jotka sää
    Keväinen hartioillain yllättää!

    Hei purot, virrat! Joutuin pulputkaatte!
    Nuoruuden voimaa äidiltänne saatte!
    Jo yhtykäätte yhteen kohinaan
    Edestä hengen, valon koittamaan!

    Ei mikään sulku matkaamme saa estää;
    Ei meidän voimaa vuoretkaan voi kestää.
    Vaan raukkana ken pyrkii pakohon,
    Kuin puro suohon kurja hukkukoon!

Ken tätä luki, hän ymmärsi, että runoilijan kautta ei puhunut
ainoastaan joki, vaan kansa, joka henki kevätilmaa, mutta jota raskas
kahle vielä esti ilmaisemasta tunteitaan muuten kuin kuvain muodossa.

Näitä samoja kevättunteita julkilausuttiin myös eräissä herttaisissa
päivällisissä, jotka yliopiston opettajat ja virkamiehet toukokuun 15
p:nä Seurahuoneella pitivät arvossapidetyn varakanslerin vphra Munckin
kunniaksi. Noita tunteita pitämissään puheissa esittivät etupäässä
F. L. Schauman ja Fr. Cygnaeus, sekä B. O. Lille y.m. sepittämissään
runoissa. Yhteisenä ajatuksena oli heillä kaikilla: "Toiset ajat
alkavat nyt."

       *       *       *       *       *

Mutta kaikki eivät noita toisia aikoja yhtä valoisiksi kuvitelleet.
Tosin taivas idästäpäin yhä selkeni, osoittaen uutta aikaa ja uutta
järjestelmää, mutta kun sellainen isäntämäinen yksivallan itsekylläinen
edustaja kuin kreivi Berg oli Suomen hallinnon etunenässä emme me
nuoret ainakaan voineet suuresti luottaa tulevaisuuteen. Emme osanneet
kylliksi eteenpäin nähdä arvataksemme, että kerran samasta
hallintomiehestä voitaisiin sanoa, mitä ennen usein mainittu
pietarilainen elämäkerrankirjoittaja täydellä syyllä kirjoitti: "Jos,
kuten Goethe sanoo, on olemassa henki, joka tahtoo pahaa ja tekee
hyvää, niin on kai myöskin olemassa henkiä, jotka tahtovat hyvää ja
tekevät pahaa. Tosiasia on, että kreivi Berg teki taikka aikaansai
aivan vastakohdan, kuin mitä hän tahtoi. Uskallanpa väittää, että
Suomen itsehallinnostaan tulee kiittää juuri tätä miestä, joka ei
ainoastaan velvollisuudentunteesta, ollessaan Venäjän keisarin asettama
kenraalikuvernööri, vaan myöskin syvimmästä yksityisestä vakuutuksesta
oli kaikkien itsenäisyyspyrintöjen jyrkkä vihollinen, ja joka oli
valmis mitä ankarimmilla keinoilla vastustamaan kaikkia sellaisia
pyrintöjä."

       *       *       *       *       *

Mutta ainakin yhdessä suhteessa oli sittenkin rauha tuonut mukanaan
"toisia aikoja". Liikevälitys ulkomaiden kanssa oli jälleen alkanut.
Sitä, jonka niinkuin minun mieli teki maailmaa näkemään, eivät
passikiellot enää estäneet matkalle lähtemästä. Täytyi vain odottaa
kevään tuloa ja laivaliikkeen alkamista.

Pitkän kevään kuluessa tein kärsivällisesti odotellen kaikenlaisia
valmistuksia matkaani varten. Rakkaana muistona tältä ajalta voin
mainita sen jotenkin läheisen yhteyden jossa silloin, suomalaisen
kirjallisuudenseuran asiain sekä muittenkin tointeni johdosta,
ollessani mainitun seuran rahainvartija, tulin olleeksi seuran
puheenjohtajan, Elias Lönnrotin kanssa. Enpä tarvitse kertoa, miten
virkistävää ja opettavaa oli aina kun sain hänen pienessä, aistikkaasti
sisustetussa työhuoneessaan Rautiaisen talossa Fabianinkadun varrella
viettää, jutellen leikillisesti tai vakavasti, jonkun tunnin tuon
hiljaisen, itsensä uhraavan, rauhallisen, tyytyväisen isänmaallisen
työn suurmiehen kanssa, tuon suomalaisen kansallisluonteen ideaalisen
edustajan kanssa, -- hän edusti sen luonteen korkeinta puhtautta ja
kuntoa.

Vihdoin kesäkuussa läksi ensimmäinen matkustajahöyrylaiva Tukholmaan,
jonne ensiksi olin aikonut lähteä. Saadakseni viettää jonkun päivän
sukulaisteni luona Turussa päätin kumminkin maitse matkustaa
sinne. Kesäk. 10 p. iltapuoleen läksin taipaleelle. Mutta noina
maantiematkojen aikoina oli hyvin tavallista, että hyvät ystävät
saattoivat lähtijän lähimpään kievariin taikka muuhun paikkaan, missä
jäähyväismalja voitiin juoda. Niin saattoi minuakin noin kymmenkunta
ystävää Meilansiin, erääseen paikkaan, josta aina olin pitänyt ja jossa
samana kevännä olin pari viikkoa rauhassa asunutkin. Niiden joukossa,
jotka minulle Meilansissa onnea matkalle toivottivat, oli myöskin J. V.
Snellman. Mainitsen sen, koska siellä maljan ääressä jouduin hänen
kanssaan kiivaaseen kiistaan, jommoisia sittemmin valitettavasti usein
uudistui. Snellman oli silloin äsken Litteraturbladetissa harmistuneena
moittinut ruotsinmaalaisia siitä taitamattomasta ja varomattomasta
tavasta, jolla Ruotsin lehdissä ja siellä ilmestyneissä lentokirjoissa
usein oli nähty Suomen kansallisia pyrintöjä arvosteltavan. Tämä moite
ynnä ne kirjeet Suomen oloista, joita oli ruvennut näkymään Ruotsin
lehdissä, antoi nyt aihetta väittelyihin. Snellman silloin melkein
kerrassaan tuomitsi luvattomaksi kaikki kirjeenvaihdon Suomesta Ruotsin
lehtiin; minä ja useat muut emme voineet siihen suostua, kun paino-olot
kotona olivat tuiki ahtaat. Väittely oli sangen kiivasta, vaan se
talttui kumminkin ja kaikessa ystävyydessä jäähyväiset sanottiin.

Paria päivää myöhemmin nousin Turussa "Örnskiöld"-nimiseen laivaan,
jonka eräs suomalainen yhtiö vähää ennen oli ostanut Ruotsista, ja
lähdin siten kahdeksi vuodeksi kotimaastani pois.

       *       *       *       *       *

Hyvää minulle teki kun sain tyydyttää pitkän toivoni ja pääsin Euroopan
suuriin sivistysmaihin. Mutta iloisella mielellä en nähnyt Suomen
rannikkojen taakseni häipyvän. Kuinka olot kotona ensi vuosina
muodostuisivat, se oli aivan hämärän peitossa. Niihin "parempiin
aikoihin", joiden ennustettiin koittavan maallemme, en voinut, kuten jo
sanottu, vielä paljokaan luottaa. En tosin epäillyt silloin enempää
kuin ennenkään, että totuus ja valo lopullisesti voittaisi. Mutta
jos ulkonaiset olosuhteet näyttivät epävarmoilta, niin eipä
sisällisestikään kaikki ollut niin kovin lupaavaa. Kansallishenki oli
kyllä herätetty, mutta se oli elinvoimaansa osoittanut ainoastaan
kielellisissä ja kirjallisissa pyrinnöissä. Yhteiskunnallisissa
suhteissa oli kaikki velttoa ja huonoa, valtiollisissa aivan kuollutta,
niinkuin koko Nikolain hallitusajan oli ollut ja täytynyt olla. Monen
seikan täytyi senvuoksi muuttua, ennenkuin todella voitiin puhua
"toisista ajoista". Jotakin sellaista kuin valtiollista moraalia sai
isonnuslasilla hakea: sen sijaan näkyi kaikkialla raukkamaista
nöyryyttä, orjallista alistumista, halpamaista liehakoimista,
viattomampaa tai räikeämpää onnenonkimista, -- nämä ja kaikki muut
kansalaisten heikkoudensynnit kukoistivat rehevinä kaikissa
yhteiskunnan kerroksissa. Tämän elämän raukkamaiset ja naurettavat
puolet näyttivät minusta tarjoavan aiheita kuinka moneen suureen
ilveilynäytelmään tahansa.

Niinä kahtena vuotena, joina olin kotimaastani poissa, tapahtui tässä
suhteessa kumminkin hiljainen mutta tärkeä muutos mielissä. Sota oli
häiriten vaikuttanut kaikkiin olosuhteisiin maassa ja jättänyt niihin
syviä jälkiä. Näiden tasottamiseksi ja valtion railojen parantamiseksi
oli paljo voimia liikkeelle pantava. Hallitsijanvaihdos ynnä sota
olivat opettaneet, ettei mikään inhimillinen mahti ole järkkymätön.
Tästä kaikesta syntyi ennen tuntemattomia tuumia ja tunteita, siitä
kansalaisten rohkeus valveutui, kansallistunto kohosi muihinkin kuin
kielen ja kirjallisuuden ilmakehiin.

       *       *       *       *       *

Ainoastaan lyhykäisesti tahdon kertoa ulkomaanmatkastani.

Saavuin Tukholmaan kesäkuun puolivälissä (1856) ja viivyin siellä vähän
jälkeen juhannuksen. Uudistin useita vanhoja tuttavuuksia ja tein monta
uutta. Edellisistä mainitsen J. J. Nordströmin, joka aina mielellään
tapasi kansalaisiaan, joiden kanssa hän saattoi puhua Suomesta aina
hehkuvalla lämmöllään, samalla pilkaten erinäisiä sen oloja ja
henkilöitä. Myöskin Emil v. Qvantenin kanssa, joka nyt vakinaisesti oli
asettunut Ruotsiin ja alkanut valtiollisen toimintansa, seurustelin
melkein joka päivä viettäen monta hauskaa hetkeä. Uusi tuttavuus oli
minulle suomalainen Adolf Ivar Arvidsson, jota kävin tapaamassa hänen
työhuoneessaan kunink. kirjastossa: tervennä ja leikkisänä otti hän
minut vastaan kuin vanhan ja hyvän tuttavan. Niiden ruotsalaisten
joukkoon, joita opin tuntemaan, kuului tuo miellyttävä ja Suomen
asioita vilkkaasti harrastava Aug. Sohlman ja pari muuta Aftonbladetin
silloista toimittajaa.

Selvimpänä kaikista niistä, joiden seurassa tällä kertaa Tukholmassa
oleskellessani sain olla, säilyy kumminkin muistoissani tuo harmahtunut
sankari August Maksimihan Myhrberg. Hänet olin ensi kerran nähnyt
Helsingissä syksyllä 1854 J. V. Snellmanin luona, joka eräänä iltana
oli pyytänyt luokseen minut ynnä hyvän ystävänsä Kuopion ajoilta Rud.
Lagin ja pari muuta, erityisesti jotta saisimme tutustua tähän
merkilliseen mieheen. Myhrberg oli silloin aikeissa palata Ruotsiin
oleskeltuaan enemmän kuin kaksi vuotta Suomessa, jossa hänen
oleskelunsa kumminkin noina sotaisina aikoina oli viranomaisista
näyttänyt epäilyttävältä ja vaaralliselta. Tuossa pienessä iltaseurassa
hän hyvin viihtyi, kertoi yksinkertaisella mutta huvittavalla tavallaan
yhtä ja toista, mitä hän vaiherikkaalla elämänurallaan oli kokenut eri
maissa, mutta omista urosteoistaan hän ei sanaakaan puhunut. Minkä
vaikutuksen tämä _mies_ minuun oli tehnyt, siitä olen jo edellä
maininnut. -- Kohta Tukholmaan tultuani tapasin nyt Myhrbergin kadulla.
Hän tervehti minua mitä sydämmellisimmin, tiedusteli missä asuin ja
lupasi tulla luokseni. Ja lupauksensa hän pitikin. Melkein joka aamu
hän senjälkeen luonani kävi; yhtenä päivänä hän tarjoutui saattamaan
minua johonkin laitokseen tai kokoelmaan, jota ennen en ollut nähnyt;
toisena saapui hän saattamaan minut jonkun hyvän, uskollisen ystävänsä
luokse, johon hän katsoi minulla syytä olevan tutustua. Olisin tahtonut
osottaa kiitollisuuttani hänen ystävällisyydestään edes käymällä minä
puolestani häntä asunnossaan tervehtimässä; mutta sitä hän ei sallinut,
eipä hän edes koskaan minulle ilmaissut missä hän asuikaan; hänellä on
hyvää aikaa käydä minua tapaamassa ja hakemassa, sanoi hän. Seurasin
häntä siis kursailematta; minne hänen seurassaan tulinkaan, kuten
vanhan egyptiläistutkijan ja Ruotsin käsityökoulun perustajan, kapteeni
Baltzar Cronstrandin, arvossapidetyn tukkukauppiaan A. V. Frestadiuksen
tai muiden luo, vastaanotettiin minut luottamuksella ja lämpösellä
ystävyydellä. Näitä miehiä ei tarvitse sen laajemmin kuvata, kun sanoo,
että he olivat sen miehen ystäviä, josta on sanottu, että hänen
elämänsä oli yhtä ainoata seikkailua, "jossa hän henkensä alinomaa
uhalle pani, mutta kunniaansa ja mainettaan ei koskaan". -- Eräänä
aamuna ennen lähtöäni sanoi tuo kunnian mies minulle hyvästit, kun
hänen oli lähdettävä jonkun sukulaisensa luo maalle. Senjälkeen en ole
häntä eläissään koskaan enää nähnyt.

       *       *       *       *       *

Tukholmasta kuljin höyrylaivalla Lyypekkiin ja sieltä kohta junalla
Hampuriin. Tutustuttuani tähän kaupunkiin ja vietettyäni pari hauskaa
päivää hyvien suomalaisten ja ruotsalaisten ystävien seurassa, jatkoin
matkaa Hannoverin kautta Kölniin. Ihailin siellä tuomiokirkkoa ja
Rein-virtaa, viivyin edelleen pari tuntia Aachenissa katsellakseni sen
merkillisyyksiä, ja ohjasin sitten matkani Brysseliin. Täällä viehätti
valtiollista elämää harrastavaa mieltäni komea edustajahuone, "Palais
de la Nation" ja sen ylevät seinäkirjoitukset: se sijaitsee vastapäätä
kuninkaallista linnaa, molemmat eri puolilla kaunista puistoa.
Samanverran viehätti minua tuo suurenmoinen muistopatsas, joka on
pystytetty v. 1830 Belgian itsenäisyyden puolesta kaatuneille
"martyreille". Tässä mielestäni ihanteellisessa kaupungissa teki
mieleni viipyä pitemmänkin ajan, mutta parin päivän perästä läksin
kumminkin jo matkani varsinaiseen päämaaliin, Pariisiin.

Sinne saavuin heinäk. 6 p. Jos minusta Brysselissä perustuslaillisuus
jo kaupungin ulkomuodosta oli näkynyt, niin teki minuun Pariisi sitä
voimakkaamman imperialismin vaikutuksen. Saavuinhan sinne tuskin kolmea
kuukautta rauhankongressin päättymisen jälkeen; Ranska kylpi vielä
Krim-sodan "gloire'ssa" ja unhotti senvuoksi kaikki, mitä se oli
vailla; "Napoleon le petit'istä" oli tullut se suuri "l'empreur", joka
piti Euroopan kohtaloiden vaakaa käsissään. Napoleon III oli nyt
ehtinyt onnensa ja valtansa kukkulalle. Notre Dame-kirkon näin vielä
juhlapuvussa keisarillisen prinssin kasteen jälkeen; sen sisusta oli
katosta lattiaan peitetty Bonaparte-suvun loistavilla merkkikuvilla.
Keisarillinen kotka ja nimikuva N III komeili kaikkialla rakennuksilla
ja muistomerkeillä, niilläkin, joista tasavallan "liberté, égalité
ja fraternité" ei ollut vielä aivan näkymättömiin lähtenyt.
Sotilasosastoja ja päristäviä rumpareita liikkui kaikkialla. Yhtä
Louvren uusia, koreita sivurakennuksia käytettiin kasarmiksi, jonka
avoimista ikkunoista aina näkyi noita kuuluisia Zuaveja, puolivillejä
sotureita koreissa vormupuvuissa, jotka notkeuttaan vallattomissa
tempuissa harjoittelivat. Poliiseja, valiojoukko komeita miehiä, oli
joka paikassa ja tämä poliisilaitos ylläpiti järjestystä erinomaisella
tavalla, tukahduttaen jokaisen pienimmänkin tyytymättömyyden ja
levottomuuden oireen. Haussman hävitti parhaallaan pois vanhaa
Pariisia, rakensi uusia bulevardeja ja hankki työmiehille leipää.
Keisari itse asusti Tuilerioissa valiokaartinsa ja muiden
henkivartijainsa suojelemana, ja kun hän kauniin puolisonsa seurassa
oli ajelemassa kansansa keskuudessa, ympäröitsi hänet tiheä saattue
ratsastavia tienavaajia, joista kaksi aina ajoi keisarillisten vaunujen
edessä pistoolit ojennettuina kädessään. Luxembourgin palatsissa
sijaitseva senaatti ja Bourbonlinnassa kokoontuva lainsäätäjäkunta
eivät edustaneet paljo muuta kuin tuota yhtä keisarillista tahtoa;
kaikki vastarinta siinä samoinkuin sanomalehdistössä oli vaijennut.
Mutta keisarillinen loisto ja kunnia korvasi kaikki ja Ranskan kansan
turhamaisuutta hiveli makeimmilleen, kun se näki ruhtinaiden ja
hallitsijain, toisen toisensa perästä, saapuvan Pariisiin, -- noin
vuoden perästä rauhanteon jälkeen saapui sinne keisari Aleksanterin
veli Konstantin seurassaan useita Krimsodan kenraaleja, -- kumartamaan
ja kunnioittamaan Euroopan politiikan uutta johtajaa.

Pariisi oli kaikissa tapauksissa Pariisi. Minulla oli siellä paljo
nähtävää ja opittavaa. Aikomukseni oli alkujaan viipyä siellä
seuraavaan kevääseen asti ja niin teinkin. Vaan sittenkin, vaikka
kuinka koetinkin perehtyä Ranskan oloihin, oli ajatusteni paras puoli
aina kotimaassa. Vilkkaan kirjeenvaihdon kautta kotimaisten ystäväini,
veljeni Oton, K. Collanin, E. Bergin, Edv. Strömbergin y.m. kanssa,
sekä niiden lukuisain kansalaisten kautta, joita toinen toisensa
perästä pitkin vuotta saapui Pariisiin, sain tietoa kaikesta siitäkin
Suomessa tapahtuneesta, josta sen ajan sanomalehdet eivät tienneet
kertoa. Suomalaisten matkustajain tulva oli todellakin sikäläisiin
oloihin nähden erittäin suuri; tiedemiehiä ja kirjailijoita,
virkamiehiä, liikemiehiä, lääkäreitä, kielenopettajiksi aikovia sekä
matkailijoita kaikenlaisia ja kumpaakin sukupuolta sain Pariisissa
tavata; ainoastaan kaunotaiteet olivat silloin vielä suomalaiselta
taholta tuskin ollenkaan taikka hyvin heikosti edustetut. Yhdessä
Fredr. Cygnaeuksen kanssa, joka vietti muutamia viikkoja kesällä
Pariisissa, vietin useita hauskoja iltoja kävelyretkillä ja
teaattereissa; J. A. v. Essen ja hänen rouvansa, tuo kaunis kreivitär
Vava, ynnä viimemainitun pojat, G. Ph. ja C. Armfelt, olivat monta
kertaa viehättävänä seurapiirinäni. Myöhemmin syksyllä saapui sinne
Reinh. Frenckell -- joka nyt oli luovuttanut osansa isältä peritystä
liikkeestä veljelleen Franssille -- ja asettui sinne miellyttävän
rouvansa kanssa asumaan pitemmäksi ajaksi; heidän pienessä asunnossaan
kävin näistäpuolin hyvin usein, heidän luonaan vietin jouluaattoakin;
yhdessä kävimme usein teaattereissa ja muissa iloisissa huveissa.
Jokapäiväiseen seurapiiriini Pariisissa oleskeluni aikoina kuuluivat
lääkärit (sittemmin professorit) Wendelin ja K. Sirelius ja samoin
kirjailija Th. Sederholm, -- mainitakseni ainoastaan ne. Valitettavasti
keuhkotulehdus häiritsi tuumiani ja tutkimuksiani Pariisissa: se minut
maaliskuussa laski pariksi viikoksi tautivuoteelle. Verkalleen
palasivat voimani kevään kuluessa eivätkä täydellisesti; mutta
suunnittelemaani matkaa saatoin kumminkin jatkaa ja toukokuun
keskivaiheilla (1857) lähdin Sveitsiin, etupäässä Geneveen. Rautateitse
ei vielä päästy pitemmälle kuin pieneen Dolen kaupunkiin (Juran
maakunnassa); sieltä sain jatkaa matkaani Sveitsin rajan poikki
dilisanssilla kunnes taas jossakin Vandin kanttoonissa tapasin
rautatien, jota myöten pääsin Geneveen.

Täällä Genevessä, jota näihin aikoihin tarmokas demokraatti James Fazy
uudisteli, halusin viipyä muutamia viikkoja tutustuakseni maahan ja
kansaan ja nauttiakseni luonnosta. Pari päivää viivyttyäni itse
kaupungissa hankin itselleni asunnon maalla puolen tunnin matkan päässä
kaupungista, aivan lähellä loordi Byronin entistä Diodati nimistä
huvilaa. Viiniköynnösten ympäröimänä, toiselta puolelta nähden Mont
Blanc'in ikuisen lumikeilan ja sen ihmeelliset värivivahdukset ja
toiselta puolen Geneve-järven kiiltävän vesikalvon ja rehevät rannat,
elin siellä ihanaa, kadehdittavan hiljaista kevätkauden elämää, jonka
keskeytin ainoastaan joksikin päiväksi tehdäkseni huvimatkan vesitse
Lausanneen, Veveyhin, Evianiin tai muihin paikkoihin.

Heinäkuun ensi päivinä läksin kumminkin Genevestä ehtiäkseni noihin
suuriin, joka toinen vuosi vietettäviin valaliiton ampumajuhliin (tir
federal), jotka tänä vuonna olivat Bernissä. Ampumajuhlalla oli tänä
vuonna tavallista suurempi merkitys: Preussin ja Neufchatel'in välillä
uhannut riita ja sen äsken tapahtunut sopiminen oli suuressa määrin
virkistänyt ja vahvistanut liitto- ja kansallishenkeä. Suuri
sveitsiläinen teollisuusnäyttely oli samaan aikaan avattu Bernissä ja
samoina päivinä avasi myöskin sveitsiläinen liittokokous istuntonsa.
Vaikutukseni kuvaaminen tästä juhlasta ei kuulu kumminkaan tähän; sen
olenkin sitäpaitsi jo ennen toisessa paikassa tehnyt (Papperslyktan
1859).

Juhlapäiväin loputtua lähdin Bernistä taas etelään päin Thuniin ja
edelleen järven yli Interlakeniin, jossa tuossa ihanasti sijaitsevassa
"hotel Jungfraubliekissä", joka silloin vielä oli noin ainoastaan
parinkymmenen vieraan vieraskoti, vietin noin kolmisen viikkoa. Näinä
viikkoina kävi luonani useampia matkoilla olevia suomalaisia ja heidän
seurassa tein hauskan huvimatkan osaksi hevosella, osaksi jalan Berner
Oberlandiin ja Lauterbrunnin, Grinderwaldin, Wengernalpin, Scheideckin
ja Rosenlauin kautta Meiringeniin, edelleen Brienziin ja sieltä
Unterwaldeniin ja Vierwaldstätterjärvelle; Luzernista tehtiin hyvin
vaivaloinen mutta siltä kylläkin hauska retki Rigille, jonka jälestä
tuo iloinen seurue hajaantui eri tahoille. Minä palasin takasin
Interlakeniin, mutta tulin sieltä taas elokuulla Luzerniin, tein retken
koko Vierwaldstätterjärven yli alas Flueleniin ja kävin Altorfissa,
Rütlissä ja muissa paikoissa, joihin Wilhelm Tellin nimi liittyy.
Luzernista jatkoin sitten osaksi maitse, osaksi vesitse --
rautateitä ei näissä Sveitsin osissa silloin vielä ollut -- matkaani
Züricher-järven rannalle. Siellä ollessani en voinut olla
Richterschwylistä tekemättä retkeä tuohon suureen ja mahtavaan
Einsiedelnin luostariin, jossa juuri sattui olemaan pyhiinvaelluspäivä.
Vietettyäni siellä noin 5-6,000 pyhiinvaeltajan seurassa, jotka olivat
saapuneet läheltä ja kaukaa ja mitä erilaisimmista elämänoloista,
erittäin merkillisen ja opettavan päivän, matkustin taas järven
rannalle ja edelleen laivalla Zürichiin. Kolme päivää viivyttyäni tässä
edistyneessä kaupungissa ohjasin kulkuni Schaffhauseniin ja kuuluisille
Rein-putouksille, sieltä jokea myöten höyrylaivalla Constniziin ja
lopuksi Bodenjärven poikki Lindauhin.

Kohta Lindaun satamassa ilmaisi minulle Bayerin silloin hallitsevan
kuninkaan Maksimilianin kuvapatsas sekä joukko kankeapukuisia
sotureita, että olin lähtenyt Sveitsin tasavallasta ja saapunut
monarkismin ja sotilasvallan luvattuun maahan. Olin saanut vapaassa,
ihanassa alppimaassa viipyä lähes kolme kesäkuukautta, joiden kuluessa
aurinko ainoastaan muutamia päiviä oli ollut pilvien takana.

Lindausta matkustin rautateitse Müncheniin. Tässä kuninkaallisessa
taidekaupungissa viivyin noin viikon, nauttien museoista ja oluesta.
Sieltä lähdin Wieniin. Rautatietä Münchenin ja Wienin välillä ei vielä
ollut. Valitsin senvuoksi Tonavantien mukavimpana ja miellyttävimpänä.
Donauworthiin asti päästiin rautateitse. Siellä noustiin pieneen
höyrylaivaan, jolla päivä kuljettiin Regensburgiin. Sieltä seuraavana
päivänä suuremmalla höyrylaivalla Luiz'iin ja lopuksi kolmantena
päivänä suurella, komealla laivalla, jossa oli parisensataa
matkustajaa, mahtavaa jokea alas Wienin keisarikaupunkiin.

Wienissä olin päättänyt oleskella kokonaisen kuukauden, syyskuun. Mutta
suuri osa tästä kuukaudesta meni minulta hukkaan; keuhkotulehduksestani
johtunut jatkuva tauti piti minua puolentoista viikkoa vuoteen omana.
Ennätin kumminkin silmäillä tuon suurkaupungin tärkeimpiin taide- y.m.
merkillisyyksiin. Senjälkeen suuntasin lokakuussa matkani pohjoiseen
päin. Pragin kautta, jossa päivän viivyin, saavuin Dresdeniin.
Kymmenisen päivää käytin sikäläisiin museoihin ja jatkoin sitten
matkaani Berliiniin. Täällä tautini minua taas piti puolittain vuoteen
omana. Berliiniin sain kumminkin tutustua veljeni Oton seurassa, joka
sinne samoihin aikoihin saapui, nyt hän vuorostaan pitemmällä matkalla
etelään päin. Kaksi viikkoa siellä yhdessä vietimme ja sitten erosimme;
minä matkustin marrask. 1 p. Stettiniin ja siellä nousin seuraavana
päivänä, puettuna Berliinissä hankkimaani kelpo supinnahkaturkkiin,
preussilaiseen postilaivaan "Nagleriin", kulkeakseni Tukholmaan.

Parin, kolmen päiväisen kolakan merimatkan jälkeen saavuin Tukholmaan,
jonka nyt peitti sakea ja ilkeä marraskuun sumu. Kolera raivosi siellä
parhaallaan, vaikkei toki aivan vaarallisessa muodossa; tuskin olin
itselleni asunnon ehtinyt hankkia, ennenkuin taudista ja matkustuksesta
riutunut ruumiini sai tuosta kulkutaudista tuntea. Muutamat
tukholmalaiset ystäväni, jotka olivat kuulleet tulostani, olivat
onneksi käyneet luonani ja he hankkivat minulle lääkäriksi tuon
kuuluisan professorin P. H. Malmstenin. Siitä huolimatta kehittyi
minussa kolera tai koleriini varsin arveluttavaksi ja kävin siitä niin
väsyneeksi, että minun senjälkeen kaksi kuukautta oli vietettävä
huoneessani.

Tältä pitkältä sairauden ja parantumisen ajalta on minulla kumminkin
monta suloisinta muistoani. Vaikka asuin hotellissa sain siellä
kumminkin niin ystävällistä ja hellää hoitoa, kuin jos kotonani olisin
ollut ja siitä on minun kiittäminen ja aikoja sitten manalle mennyttä
vanhaa emäntääni, rouva La Croix'ta. Prof. Malmsten, lääkärini, oli
minulle suureksi virkistykseksi. Hän oli reipas ja iloinen ja istui
usein puolisen tunnin taikka yli vuoteeni ääressä, tarinoiden vapaasti
päivän tapahtumista. Eikä kulunut päivääkään, ettei luonani olisi
käynyt joku maamiehistäni tai ystävistäni. Adolf Nordenskiöld, joka jo
silloin oli Suomesta maanpakoon karkoitettu, oleskeli koko talven
Tukholmassa, vaikka hänellä vielä ei ollut vakinaista paikkaa. Melkein
joka päivä hän kävi luonani, viipyen pitemmän tai lyhyemmän hetken.
Emil v. Qvanten, joka vähää ennen oli mennyt naimisiin, kävi myös usein
luonani; ja vielä useammin hauskuutti minua tuo nerokas Karl
Wetterhoff, joka työskenteli Nya Dagl. Allehandan toimituksessa.
Qvanten ja Wetterhoff olivat vähän aikusemmin yhdessä ulosantaneet
vihkosen "Kritiska ströftåg af Heimdal", joka arvosteluteos
kirjallisessa maailmassa herätti suurta melua sen säälimättömän tavan
takia, jolla se kohteli kahta silloista runoilijasuuruutta, Bjursténia
ja Sanderia. Sitäpaitse oli Qvanten v. 1857 ruvennut ulosantamaan
vihkosiaan "Suomen oloista"; hän kokosi niihin yksityisiä ja Ruotsin
lehtiin lähetettyjä kirjeitä -- jotka valitettavasti eivät aina olleet
ihan tunnollisesti todenmukaisia -- Suomessa vallitsevista oloista ja
mielialoista sekä henkilöistä, joista maan omissa lehdissä ei saanut
kertoa. -- Usein kävi luonani myös kirjailija, tohtori A. Edman, joka
"suomalaisten siirtolaisten" joukossa pian Ruotsissa kärsi haaksirikon.
Tilapäisesti oleskeli Tukholmassa silloin joukko lääketieteen
kandidaatteja, jotka opiskelivat Serafimer-sairaalassa; niistäkin sain
hyviä ystäviä. -- Enkä saa unhottaa ihailemaani J. J. Nordströmia; hän
osotti minulle taas vanhaa ystävyyttään. Usein istui hän sairasvuoteeni
luona kertoen arvokkaita mietteitään asiain kulusta Suomessa, Ruotsissa
ja muualla valtiollisessa maailmassa.

Koko talvi ja kevät oli minulle verkkasen parantumisen aikaa. Viivyin
Tukholmassa aina höyrylaivaliikkeen alkamiseen saakka joka tapahtui
toukokuun puolivälissä. Olin joka päivä yhdessä hyväin ystäväin,
etupäässä Nordenskiöldin kanssa, joka toukokuun alussa samana vuonna
läksi O. Torellin kanssa ensimmäiselle retkelleen Huippuvuorille, sekä
muiden suomalaisten seurassa, ja viihdyin hyvin. Pääsin jäseneksi
siihen aikaan kuuluisaan lauvantaiklubiin "Viheriä tupa" ja tutustuin
siellä Blanchen, Carlénin, Herm. Bjursténin ja muiden Tukholman
silloisten kirjallisten merkkimiesten kanssa, -- tuota jo silloin
vanhaa Lars Hiertaa en myöskään saa unohtaa. Mutta elämä tässä klubissa
ei minua erityisesti miellyttänyt; minulla on aina ollut se heikkous,
että vieraissakin paikoissa olen parhaiten viihtynyt omain
kansalaisteni kanssa. Ja kotiin omaan maahani ikävöin hartaasti,
saadakseni nähdä, miten olot siellä olivat kehittyneet.

Noin toukok. 10 p:n tienoissa lähdin kotimatkalle Tukholmasta ja
saavuin Turun kautta Helsinkiin.

Mitä tärkeämpää kahtena matkavuotenani kotimaassa tapahtui, siitä olin
verrattain tarkat tiedot saanut. Merkillisimmistä tapahtumista tahdon
aivan lyhykäisesti mainita.

       *       *       *       *       *

Kun sotahuolet päättyivät, sai tuo väsymätön kenraalikuvernööri omistaa
koko palavan vaikutusintonsa rauhan toimiin. Hänen lähin toimensa oli
nyt matkustamalla koko maan halki ottaa selkoa kansan toivomuksista ja
maan tarpeista. Sellaiselle matkalle hän läksi yhden senaatin jäsenen,
kansliapäällikkönsä y.m. seurassa heinäkuun lopulla 1856. Matkansa
jatkoi hän Tornioon saakka; kävi useimmissa maan kaupungeissa ja palasi
vasta elokuun puolivälissä Helsinkiin. Kaikkialla vastaanotettiin
korkea hallitusmies mitä juhlallisimmin, kaikkialla pidettiin
hänelle nöyriä puheita ja hän antoi armollisia lupauksia. Kaikki
toivomukset, kaikki tarpeet tahtoi hän "suoraan" ilmoitettaviksi
kenraalikuvernöörille, joka yksin näytti voivan kaiken pahan parantaa,
Vuodentulon toiveet olivat useimmissa seuduissa suurta huolta
herättäviä ja elokuun alussa sattui pahoja halloja, jotka riistivät
kaikki viimeisetkin toiveet. Mutta painotarkastajia kiellettiin
ankarasti päästämästä siitä mitään uutisia sanomalehtiin. Tämän kadon
ja hädän tuli, niinkuin maan kaikkien muiden tarpeiden, jäädä
kenraalikuvernöörin hallintosalaisuudeksi. Tyytymättömyys ja pilkanteko
tästä niinkuin paljosta muusta kasvoi joka päivä ja siitä ilmestyi
kertomuksia toisella puolella Pohjanlahtea oleviin sanomalehtiin.
Vihdoin, kun nälänhätä kävi yhä uhkaavammaksi, lievennettiin toki
painotarkastusta tässä kohden: julkisia varojenkeräyksiä hätääkärsiväin
hyväksi pantiin toimeen kotimaassa ja ystävällisiä apulähetyksiä
saatiin pitkin talvea Ruotsista, Venäjältä, Saksasta, Englannista y.m.

       *       *       *       *       *

Merkkitapaus oli samana kevännä keisarillinen kruunausjuhla, joka
tapahtui Moskovassa syysk. 7 p:nä. Sinne matkusti kenraalikuvernööri,
mukanaan lukuisa seurue kansliavirkamiehiä ja ajutantteja, jo kohta
palattuaan kiertomatkaltaan Suomesta. Sinne kutsuttiin myöskin Suomen
neljän säädyn lähetystö, johon kuuluivat kenraaliluutnantti A. E.
Ramsay (översti C. L. Jegerschiöldin sijasta, joka matkalla juhlaan
äkkiä kuoli Pietarissa), kontrahtirovasti J. Wegelius, kauppaneuvos
H. Borgström ja ratsutilallinen K. Tavela Kangasalta, joka
viimemainittu tätä juhlaa varten puettiin kenraalikuvernöörin toimesta
mielikuvituksen avulla muovailtuun talonpoikaispukuun.

Palkintoja ja suosionosoituksia sateli kruunausjuhlasta Suomeen
suuret määrät. Kenraalikuvernööri Berg korotettiin nyt suomalaiseen
kreivilliseen arvoon, jotta hänet sillätavoin, kuten arm.
käskykirjeessä sanottiin, "heltiämättömillä siteillä kiinnitettäisiin
Suomeen". Myöskin tehtiin uusia vapaaherroja ja aatelismiehiä (näiden
jälkimmäisten joukossa oli myös yliopiston rehtori Rein) ja arvonimiä
sekä merkkejä jaeltiin aivan rajattomasti.

Mutta armonosoitukset ulottuivat myöskin vakavampiin asioihin. Maan
edun edistämiseksi määrättiin itse kruunauspäivänä, että seitsemän
käytännöllistä maanviljelyskoulua oli perustettava, yksi Viipurin, yksi
Mikkelin, kaksi Kuopion, kaksi Oulun ja yksi Vaasan lääniin, joissa
kouluissa suomenkieltä oli opetuskielenä käytettävä; ja samoin, että
viisi uutta kaupunkia oli "perustettava ja rakennettava", nim.
Varkauden koskelle, Iisalmeen, Sauvonsaareen Kemijoen suulle, Salon
sillan luo sekä Ikalisiin. -- Näiden uusien koulujen ja kaupunkien
tuuma oli kenraalikuvernörin äskeisen matkan hedelmä; senaatilla ei
ollut kumpasestakaan edeltäkäsin mitään aavistusta. Tuo hedelmä ei
ainakaan mikäli uusiin kaupunkeihin tuli vielä ollut kypsi; mutta
olihan kreivi Pietari Brahe aikoinaan perustanut Suomeen useampia
kaupunkeja, eikähän uusi "kreivin aika" tässä suhteessa saanut jäädä
takapajulle. Uusien kaupunkien perustamisella ei näyttänytkään olevan
mitään kiirettä. Ei ole vielä nytkään, lähes 50 vuotta myöhemmin, kuin
kaksi noista viidestä mainitusta paikasta kaupunkeja ja niistäkin on
toinen, Iisalmi, ollut kaupunkina vasta kymmenkunnan vuotta.

       *       *       *       *       *

Samana päivänä, jolloin kruunajaiset tapahtuivat Moskovassa, vietti
Suomi suurta kansallista riemujuhlaa: Saimaan kanava vihittiin silloin.
Tämä suuri liikeväylä, jota jo edellisinä vuosisatoina oli ajateltu ja
jota sitten vuoden 1845 uutterasti oli rakennettu, oli nyt valmis
liikkeelle avattavaksi. Mutta avajaisista oli pahaa erimielisyyttä
syntynyt korkeimpain hallintomiesten kesken. Kenraalikuvernööri oli
tietenkin pitänyt luonnollisena, että hän näin juhlallisessa
tilaisuudessa edustaisi hallitusta ja vastaanottaisi kunnian ja
kiitokset; ja kun hänen välttämättä täytyi olla saapuvilla
kruunajaisissa Moskovassa tahtoi hän lykätä kanavan avaamisen
seuraavaan kevääseen. Sitävastoin senaatin rahavarainpäällikkö ja
varapuheenjohtaja, vapaaherra v. Haartman, joka syystä piti itseään
kanavan isänä ja katsoi tämän työn elämänsä suurimmaksi kunniaksi, ei
voinut keksiä muuta sopivampaa päivää kanavan avaamiseen kuin keisarin
kruunauspäivän, ja varmaankin juuri samasta syystä, jonka vuoksi
kenraalikuvernööri vaati lykkäystä. Tästä jalosta kunnianhimon
taistelusta suoriusi lopuksi voittajana v. Haartman, jota kannatti
liikemiesten harras halu saada kanava avatuksi niin pian kuin
mahdollista; kenraalikuvernöörille lohdutukseksi määrättiin, että nämä
avajaiset eivät olisi varsinaisia vihkiäisiä, jotka tapahtuisivat vasta
seuraavana kevännä keisarin itsensä läsnäollessa. Ja noissa suurissa
juhlallisuuksissa, joihin, huolimatta että niistä myöhän oli tieto
annettu, oli saapunut suuria väkijoukkoja maan kaikista osista, sai
vphra v. Haartman todellakin esiintyä himmentymättömässä loistossa;
kaikissa pysäyspaikoissa matkan varrella piti hän puheet hallituksen
puolesta ja kaikissa yleisön puolelta pidetyissä puheissa mainittiin
hänen nimensä lähinnä hallitsijaa, tunnustamalla, että hänellä olivat
suurimmat ansiot kanavan aikaansaamisesta ja että maan ja kansan siis
ennen muita tuli kiittää häntä tästä suurtyöstä.

       *       *       *       *       *

Kruunauspäivä vietettiin Helsingissä ja muissa maamme kaupungeissa
ilotulituksilla ja erilaisilla juhlallisuuksilla. Yliopiston piti
sitäpaitse viettää keisarin kruunajaisia niinkuin vanhan tavan mukaan
kaikkia suurempia tapahtumia hallitsijahuoneessa, erityisellä juhlalla.
Ja tällä kruunajaisjuhlalla, joka tapahtui vasta syysk. 20 p:nä, tuli
olemaan aivan harvinainen merkitys.

Rehtori Rein julkaisi kutsumuksen ja ohjelman tavallisessa
järjestyksessä. Puhujiksi olivat valitut prof. F. L. Schauman pitämään
puheen ruotsiksi, prof. E. af Brunér latinaksi, lehtori C. G. Borg
suomeksi ja prof. B. O. Lille oli kirjoittanut runon. Mutta jo tämä
rehtorin ohjelma oli siitä merkillinen, että siinä oli selvää
valtiollista väittelyä niiden valitusten ja moitteiden johdosta, joita
maamme oloista oli tehty Ruotsin sanomalehdissä ja siellä ilmestyneissä
lentokirjoissa. Ohjelmakirjoituksessa osotettiin, kuinka Suomen
kohtalot ja asema olivat yhtymisen aikana Venäjän kanssa muodostuneet
paremmiksi kuin jos yhtymistä Ruotsin kanssa olisi jatkunut -- olipa
senssuurin kahlehtima sananvapauskin melkein parempi kuin sellainen
hillitön painovapaus, joka nyt vallitsi Ruotsissa. Suomen kansa ei ole,
sanottiin edelleen, menettänyt edustusoikeuttaan, vaikka säätyjä
Porvoon valtiopäiväin jälkeen ei ole kokoonkutsuttu; kumminkin olisi,
lausui rehtori, perin toivottavaa, että Suomen kansalle useammin
tarjottaisiin tilaisuus "edustajainsa kautta tärkeistä, maan yleisistä
kysymyksistä, kuten lainsäädäntöä ja veroitusta koskevista, esittää
toivomuksensa ja anomuksensa keisarilleen ja suuriruhtinaalleen", --
mutta säätyjen päättämisoikeudesta hän ei puhunut.

Mutta vielä harvinaisempaa oli sen puheen sisällys, joka juhlassa
ruotsiksi pidettiin. Puhuja esitti vapaasti ja suoraan, vaikkakin
pehmoisin lausein, ne toivomukset, joita Suomen kansan mielessä oli
syntynyt ja joita siellä liikkui. Nämä kansan toiveet olivat lyhyesti
mainiten seuraavat: että se vapaasti saisi kansallisuuttaan kehittää ja
erityisesti vapaasti kehittää kieltään, jotta siitä vähitellen tulisi
myöskin maan sivistyksen kieli; että se saisi loukkaamattomina
säilyttää yhteiskuntamuotonsa ja lakinsa ja että siten toteutettaisiin
myös yksi perustuslakien tärkeimpiä määräyksiä, nim. että maan
säädyille valmistettaisiin tilaisuus perustuslakien mukaisessa
järjestyksessä kokoontua valtiopäiville saadakseen harjoittaa
oikeuttaan olla osallisena lainsäädäntöön ja veroitukseen; ja lopuksi
vielä, että se saisi laajennetun paino-oikeuden voidakseen vapaasti
lausua mielensä maan tilasta ja tarpeista. Voisihan kyllä, lausui
puhuja, kokemus entisyydestä antaa aihetta epäilyksiin näiden
toivomusten täyttymisestä, erittäinkin mikäli valtiopäiviin tulee,
"mutta toiselta puolelta antavat useat, keisari Aleksanterin Venäjällä
alullepanemat, mieluisasti hämmästyttävät toimenpiteet syytä siihen
iloiseen uskoon, että kumminkin on mahdollista ja ajateltavissa, että
valtiopäiväkutsumus voi meille riemuksemme saapua".

Siten oli sana "valtiopäivät", jota ei ennen koskaan oltu saatu mainita
maan sanomalehdissä eikä muussa kirjallisuudessa ja josta tuskin
suullisestikaan oli muuten kuin kuiskaamalla puhuttu, se oli nyt
virallisesti lausuttu yliopiston juhlatavalta. Se herätti sekä pelkoa
että viehätystä. Muutamat hallitsevista arvelivat, että "kapinalippu"
nyt oli yliopiston juhlasalissa pystytetty, toiset ääneti vapisivat,
mutta valtiopäiväin toivo kävi tästä hetkestä yhteiseksi tunnussanaksi
kaikille isänmaallismielisille kansalaisille; siihen kohdistuivat
ajatukset ja pyrinnöt.

Painotarkastajat epäilivät, saataisiinko juhlaohjelmaa ja puheita
kirjakauppojen kautta levittää. Kenraalikuvernööri antoi kumminkin
luvan niiden myömiseen. Mutta pian tuli katumus ja yläilmoista jyrähti
tyytymättömyyden ukkonen rajusti sekä juhlapuhujia, yliopiston
viranomaisia että painotarkastajia vastaan ja siitä oli seurauksena
että painotarkastus kiristyi yhä entistä lujemmalle.

       *       *       *       *       *

Moskovasta, kruunajaisista, palatessaan ryhtyi uusi kreivi,
kenraalikuvernööri, nopeasti toimenpiteisiin toteuttaakseen
keisari Aleksanterin, Helsingissä käydessään, senaatille antaman
hallinto-ohjelman. Kolme suurta komiteaa asetettiin sitä varten: yksi
tekemään ehdotusta uusien kulkuneuvojen aikaansaamisesta, ja siihen
kreivi Berg itse rupesi puheenjohtajaksi, kutsuen jäseniksi
vapaaherrat v. Haartman, Sackleen, Nordenstam, Munck, v. Kothen,
insinööripäällikön översti K. Stjernvallin y.m.; -- toinen
teollisuuden edistämistä varten, johon puheenjohtajaksi tuli
(kenraalikuvernöörin johdon alaisena) rahavarainpäällikön apulainen A.
L. Born ja jäseniksi kutsuttiin, paitsi teollisuusjohtokunnan jäseniä
ja lääkintälaitoksen päätirehtööriä, kokonaista kaksitoista maan
etevintä teollisuudenharjoittajaa ja ammattimiestä; -- sekä kolmas
komitea laatimaan ehdotusta vuoriviljelyksen edistämisestä, johon tuli
kuulumaan vuorilaitoksen ent. yli-intendentti Nordenskiöld sekä
seitsemän maan suurimman rautatehtaan isäntää. Sen ohessa oli Suomen
talousseura jo aikusemmin saanut toimekseen laatia mietinnön niistä
toimenpiteistä, jotka lähinnä saattaisivat edistää maanviljelyksen ja
maalaiselinkeinojen kehittymistä; seura pyysi siitä syystä lausuntoja
jäseniltään maan kaikista osista sekä käsitteli sitten kysymyksiä
pienemmissä komiteoissa.

Mainitut suuret komiteat kokoontuivat Helsingissä marraskuulla ja
joulukuulla 1856. Teollisuus- ja vuorilaitos-komiteain laajat
mietinnöt, joissa oli useita vastalauseita, julaistiin painosta
seuraavan vuoden kuluessa ja samoin talousseuran mietintö. Suuressa
määrin nämä mietinnöt laajoissa piireissä herättivät yleishyvän
harrastusta ja huomauttivat, kuinka kansalaisten yhteistoiminta oli
välttämätön maan edistymiseksi niin toisessa kuin toisessakin
suhteessa. Mutta minne päin taloudellisella alalla ajatukset
kääntyivätkin, oli aina vastassa vanhentuneita mutta voimassaolevia
lakeja, jotka ehkäisivät tervettä kehitystä ja joita säätyjen
myötävaikutuksetta ei voitu muuttaa. Ensimmäinen ja viimeinen, mihin
nämä komiteanmietinnöt johtivat, oli siis valtiopäiväin tarve.

Kansakoululaitoksen järjestämisen suhteen, joka kysymys myöskin
sisältyi keisarin ohjelmaan, oli heti pyydetty kaikkien
tuomiokapitulien lausuntoja ja nämä lausunnot lähetti senaatti
marraskuussa seurakuntiin lausunnon antamista varten. Ajatukset
kiintyivät yhä enemmän tähän asiaan sen johdosta, että Suomen
talousseura samoihin aikoihin oli julistanut kilpailun "pitäjänkoulujen
aikaansaamista" koskevista kirjoituksista, jossa kilpailussa A. Meurman
marraskuussa 1857 sai palkinnon. Mutta aivan korkealle eivät
valitettavasti toiveet kansakouluista maassamme uskaltaneet lentää.
Tarvittiin miestä, joka kauemman aikaa olisi oleskellut maamme
ulkopuolella, jotta hän voisi opastaa hallintomiehet ja yleisön
korkeammalta kannalta tätä asiaa katsomaan. Onneksi Uno Cygnaeuksen
lausunto tuomiokapitulin mietinnöistä pääsi määrääväksi, kun julistus
annettiin "Suomen kansanopetuksen järjestämistä koskevista
perusteista", joka ilmestyi huhtikuussa 1858. Tämän julistuksen
johdosta sai sitten Cygnaeus toimekseen ensiksi matkustelemalla
maaseudulla ottaa selkoa kansansivistyksen silloisesta kannasta ja
sitten muissa maissa laajentaa tietonsa näistä asioista, voidakseen
antaa hallitukselle kertomuksen ja mietinnön asiasta. Siten saatiin
Suomen kansakoulu ohjatuksi sille kauniille tielle, jota se sitten
tasaisin askelin niin voitokkaasti on kulkenut.

       *       *       *       *       *

Rautatiekysymys ratkaistiin ilman että mitään komiteanmietintöä saapui
yleisön nähtäväksi. Tutkimusten nojalla, joita oli tehty jo 1849. oli
1851 olemassa suunnitelma ja kustannusarvio rautatien rakentamisesta
Helsingin ja Hämeenlinnan välille. Tämän suunnitelman nyt komitea ja
senaatti, kumminkin melkoisilla muutoksilla, hyväksyi, joten se jo
helmikuun alussa 1857 voitiin lähettää Pietariin, jossa se maalisk. 4
p. tuli lopullisesti vahvistetuksi. Rautatietöitä johtamaan asetettiin
sitten heti johtokunta, johon tulivat senaatin jäsenet kenraali
Nordenstam ja R. Trapp, översti K. Stjernvall, sekä ylitirehtöörit
C. V. Gyldén ja J. A. von Born; itse toimeenpano uskottiin översti
Stjernvallille. Kun kaikki järjestämistyöt olivat suoritetut saattoivat
varsinaiset työt Suomen ensimmäisellä rautatielinjalla alkaa keväillä
1858.

Juuri rautatiekysymystä esitettäessä senaatissa jouluk. 27 p:nä 1856
antoi vphra v. Haartman aikoinaan kuuluisan "sanelunsa" pöytäkirjaan.
Tässä sanelussa, jota painettiin 50 kappaletta ja "yksityisesti"
jaettiin eräille ylhäisille henkilöille, loi rahavarainpäällikkö
silmäyksen taaksepäin niihin 16:teen vuoteen, joiden kuluessa hän
oli hoitanut maan raha-asioita, sekä katsauksen maan silloisiin
raha-asioihin. Syynä näihin katsauksiin oli varmaankin se loukkaava ja
vaarallinen epäluottamus hallitusta kohtaan, joka hänen mielestään oli
julkilausuttu yliopiston kruunausjuhlassa, jossa puhujat olivat
viitanneet kansan itseveroitusoikeuteen ja hallituksen velvollisuuteen
esittää valtion tila säätyjen valiokunnalle. Näihin määräyksiin
viittaaminen oli hänen mielestään nojautumista "jo aikoja sitten
kadonneisiin ja entisen vallan aikana kumottuihin oikeusperusteihin";
säätykokouksen toiveet piti hän "kuvitteluina, joilla on haaveilujen
varmat tuntomerkit". Hänen oman esityksensä mukaan ei varojenhoidossa
ollut moitteen sijaa, rahallinen asema oli niin hyvä kuin saattoi olla.
Mutta se katsaus, jonka valtiovaranpäällikkö lauselmassaan oli antanut,
ei näyttänytkään aivan luotettavalta ja vähän sen jälkeen (elokuussa
1857) asetettiin komitea laatimaan tarkkaa katsausta rahavarain tilaan
vuosilta 1853-57. Tämän komitean johtava mies oli kuvernööri Fab.
Langenskiöld, joka nyt pitkin askelin rupesi astumaan tietään eteenpäin
valtiomiehen uralla; toiset jäsenet olivat senaattorit Rob. Trapp ja P.
Peterson. Ja tämän komitean salassapidettyjen töiden suoranaisempi tai
välillisempi seuraus oli, että vphra v. Haartman huhtik. 29 p. 1858
erosi viroistaan senaatissa ja siten päätti pitkän ja Suomelle tärkeän
virkamiesuransa, sekä että finanssitoimituskunnan päällikönvirka
uskottiin muutamia kuukausia aikusemmin senaattiin kutsutulle
Langenskiöldille, v. Haartmannin seuraajaksi talousosaston
varapuheenjohtajana tuli kenraali Nordenstam.

       *       *       *       *       *

Kaupan ja teollisuuden avustamisen sodan vaurioiden jälkeen näkyy
kenraalikuvernööri ottaneen oikein yksityisen ja suoranaisen
huolenpitonsa esineeksi. Mitään komiteaa ei asiaa varten asetettu;
suoranaista kirjeenvaihtoa lienee ollut olemassa kreivi Bergin ja
etevimpäin, maan eri osissa sijaitsevain kauppahuoneiden välillä.
Moniin toimenpiteisiin ryhdyttiinkin kiireesti; tullivapautuksia
ja muita helpoituksia sekä melkoisia lainoja myönnettiin
laivanrakentamisen edistämiseksi. Erityisesti kenraalikuvernööri
harrasti yhtiön perustamista, joka toimeenpanisi höyrylaivaliikkeen
rannikkoa pitkin Pohjanmaan satamista Pietariin. Hän hankki sitä varten
Venäjän valtionvaroista jonkunlaiseksi korvaukseksi niistä suurista
summista, joita Suomi puolestaan oli sodan aikana meripuolustuksen
hyväksi uhrannut (rakentamalla höyryfregatin, höyrykorvetin ja 40
tykkivenhettä) 200,000 ruplan suuruisen määrärahan, annettavaksi
korottomana lainana mainitulle yhtiölle. Tällä apurahalla saatiin
"Pohjanmaan höyrylaivayhtiö, kreivi Bergin perustama" (kuten sitä
kutsuttiin) toimeen, ja sen ensimmäiset laivat "Österbotten" ja "Suomi"
alottivat kulkuvuoronsa Pohjanmaan kaupunkien ja Pietarin välillä,
edellinen syksyllä 1857 ja jälkimmäinen kesällä 1858. Yhtiön kolmas
laiva "Grefve Berg" sai omituista kyllä aluksi toimekseen välittää
liikettä Pietarin, Räävelin ja Riian välillä. -- Muutamia kuukausia
myöhemmin syntyi myöskin "Etelä-Suomen Höyrylaivayhtiö" välittämään
liikettä Helsingin ja Pietarin sekä Helsingin ja Lyypekin välillä. Tämä
yhtiö sai korottomaksi lainaksi neljännen osan tuosta venäläisestä
valtioavusta; kaksi yhtiön laivaa "Aleksander" ja "Nikolai" alkoi
toimintansa vuonna 1858.

       *       *       *       *       *

Ruotuväki, joka sodan aikana tulisessa kiireessä oli muodostettu, vaati
rauhan palattua perinpohjaista järjestämistä. Sitä varten asetettiin
lopulla vuotta 1856 vielä suuri. 14-henkinen komitea, kenraali
Nordenstam puheenjohtajana. Komitean ehdotusten mukaan pienennettiin
julistuskirjalla jouluk. 30 p:ltä 1857 pataljoonain miesluku rauhan
aikana 320 mieheksi ja ruotukustannusten sekä joukkojen sijoituksen
yleinen tasoitus päätettiin toimeenpanna senjälkeen kuin kussakin
läänissä oli ruotuvelvollisten kesken saatu pidetyksi neuvotteluja ja
tehdyksi sopimuksia. Niissä kokouksissa, joita kaikkien pitäjäin
valtuutetut tämän johdosta keväillä 1858 pitivät läänien
pääkaupungeissa, tuli ruotuväen tarkastajan vphra Cas. v. Kothenin olla
saapuvilla ja hänen oli senjälkeen määrättävä, kuinka ruotujen oli
asetettava sotamiehiä, sekä toimeenpantava lopullinen jaoitus. Mutta
tässä kohden menetteli vphra v. Kothen välittämättä kuntain asiamiesten
toivomuksista ja niin itsevaltaisesti, että tyytymättömyyttä ja
suuttumusta syntyi joka taholla. Maanomistajain valitukset otettiinkin
huomioon ja kenraalikuvernööri sai toimekseen yhdessä senaatin kanssa
tarkastaa v. Kothenin ruotujakoa sekä, senjälkeen kuin ruotuvelvolliset
vielä olivat saaneet esittää toivomuksensa, laatia koko jako ihan
uudelleen. Uusia lääninkokouksia pidettiin sen johdosta joulukuussa
1858; keskustelu niissä oli niin vilkasta ja vakavaa, että niitä jo
sanottiin "valtiopäiviksi". Erittäin huomattava oli uusmaalaisten
kokous Helsingissä, jossa m.m. kreivi C. M. Creutz osoittautui eteväksi
johtajaksi. Tähän kokoukseen oltiin yleensä tyytyväisiä; kreivi Bergin
onnistui esiintyä siellä vaikeuksia poistavana korkeampana mahtina ja
hän lopetti kokouksen jouluk. 20 p. päivällisillä, joissa molemmin
puolin lausuttiin kohteliaisuuksia.

Mutta vphra v. Kothen oli näiden sotilaskysymysten kautta joksikin
ajaksi katkaissut uransa. Jo lokakuussa 1858 oli hän terveytensä
hoitamista varten saanut yhdeksän kuukauden virkavapauden; huhtikuussa
1859 hänet vapautettiin tarkastajatoimestaan ja heinäkuussa samana
vuonna senaattorintoimestaan ja sotilastoimituskunnan (joka v. 1858 oli
uudelleen perustettu) päällikkyydestä. Hän sai nyt vastaseksi raivata
itselleen uuden uran Venäjällä.

       *       *       *       *       *

Elämää ja toimeliaisuutta, uusia ajatuksia ja uusia hankkeita virisi
siten kaikilla mahdollisilla tahoilla. Kreivi Berg oli pitänyt Suomen
kansaa nukkuvana kansana ja itseään sen herättäjänä. Mutta hän vaati,
että kaikkien tuumain ja toimien tuli mennä hänen tahtomaansa suuntaan;
jokainen itsenäisyyden ilmaus oli tukahdutettava. Painotarkastusta yhä
kiristettiin. Varsinkin senjälkeen kuin nuo akateemiset kruunauspuheet
julaistiin, näkyivät viranomaiset kammoneen yhä lisääntyviä
painotuotteita. Niin kiellettiin esim. lopulla vuotta 1856 ilmestyväksi
aijotun lehden "Dagenin" näytenumeron ulosantaminen; sille olivat G.
Ehrström, K. Collan ja C. G. Estlander ilmoittautuneet toimittajiksi.
Senssuurikomitea oli kieltänyt tältä numerolta luvan; tehdyn valituksen
johdosta senssuuriylihallitus kumosi tämän kiellon ja painolupa
annettiin, vaan siitä huolimatta kielsi kenraalikuvernööri, senjälkeen
kuin lehti jo oli painettu, sen levittämisen. Kun näytenumeron kanssa
siten kuukauden ajan oli rettelöitty, luopui toimitus koko
lehtihommastaan.[43] Tämän johdosta syntyi riita
senssuuriylihallituksen, jonka puheenjohtaja oli varakansleri Munck ja
jonka asetusten mukaan olisi tullut asia lopullisesti ratkaista, ja
kenraalikuvernöörin välillä; se riita päättyi niin, että painoasetus
keis. kirjeellä maalisk. 23 p:ltä 1857 muutettiin sillä tavalla, että
ylin ratkaisuvalta sanomalehtiä ja aikakauskirjoja koskevissa asioissa
siirtyi senssuuriylihallitukselta kenraalikuvernöörille. Siten oli laki
jättänyt sanomalehdet viimemainitun mielivallan alaisiksi. Ja
mielivalta rupesikin rehoittamaan joka taholla. Joutuipa Topeliuskin
nyt Hels. Tidningarein toimittajana kerran toisensa perästä korkeimman
senssuurivallan uhkaavain salamain esineeksi. Niinpä sai hän
korkeimpain vihat herätetyksi pienellä runollaan "Keväälle", joka
ilmestyi hänen lehdessään huhtik. 29 p:nä 1857. Runoilija lauloi siinä
niistä kauniista toiveista, joita kevät ensiksi oli antanut mutta jotka
sitten pettivät. Tästä runosta oltiin löytävinään selviä valtiollisia
viittauksia. Helsingissä herätti varsinkin suurta melua se, kun kreivi
Armfelt Pietarista kirjoitti Topeliukselle ja muistutti häntä siitä,
ettei hän ylimääräisenä professorina ollut niin kovinkaan lujassa.

       *       *       *       *       *

Ajan merkkitapauksiin kuului pari maan hallintovirastojen
järjestämisessä tapahtunutta tärkeää muutosta. Julistuskirjan
kautta huhtik. 8 p:ltä 1857 perustettiin taas Pietariin
valtiosihteerinvirastoon pysyvä komitea Suomen asioita varten. Tämä
toimenpide herätti aluksi Suomessa paljokin epäluuloja; peljättiin,
että tuolla komitealla ehkä tarkoitettiin jossakin määrin korvata
Suomen edustuslaitosta. Tuuma lienee kumminkin lähtenyt ainoastaan
siitä, että ministerivaltiosihteeri tahtoi vahvistaa asemaansa muiden
vaikutuksia vastaan sen kautta että hänellä aina oli rinnallaan
muutamia tietorikkaita ja maan lainsäädäntöön sekä hallintoon
perehtyneitä miehiä. -- Samanlaisella epäluulolla vastaanotettiin
marrask. 28 p. samana vuonna ilmestynyt kirjelmä, joka määräsi, että
senaatin varapuheenjohtajat ja jäsenet, joiden palkkoja nyt
korotettiin, eivät enää jäisi entisten vakinaisten virkainsa
haltijoiksi, vaan että heitä vastaisuudessa oli kutsuttava
senaattoreiksi jommoisina heillä olisi eläkeoikeus. Epäilyksiä tässä
kohden herätti se seikka, että tämän muutoksen katsottiin tekevän
senaatin jäsenet entistä riippuvaisemmiksi niistä paikoista, joihin
heidät kolme vuotta aikasemmin oli kutsuttu. Mieliala rauhoittui
kumminkin vähitellen niin toisen kuin toisenkin toimenpiteen suhteen.

       *       *       *       *       *

Yliopistossa oli "uuden ajan" sarastus herättänyt sen verran rohkeutta
että jo syksyllä 1856 ruvettiin valmistamaan ehdotusta v:n 1852
asetusten muuttamiseksi melkoisessa määrin. Seuraavana kevännä sai
konsistorio valmiiksi ehdotuksensa, jonka mukaan filosoofinen
tiedekunta taas oli perustettava. Varakansleri vphra Munck matkusti
prof. Fredr. Cygnaeuksen seuraamana Pietariin hankkimaan vahvistusta
uudelle ehdotukselle. Mutta se toivo petti. Niin pitkälle eivät olot
olleet kehittyneet, että filosofian nimeä olisi voitu sietää.[44]
Ainoa, mikä konsistorion ehdotuksen kautta saavutettiin, oli
kolme uutta professorinvirkaa, yksi lainopillisessa ja kaksi
lääketieteellisessä tiedekunnassa.

Samana kevännä 1857 oli taas suuria juhlapäiviä yliopistossa.
Vihkiäiset olivat pidettävät jumaluusopillisessa ja ensi kerran uudessa
historiallis-kielitieteellisissä ja fyysillis-matemaattisissa
tiedekunnissa ja samassa yhteydessä oli vietettävä "juhla kristinuskon
tuomisen johdosta Suomeen 700 vuotta sitten". Riemujuhla vietettiin
toukok. 27 p.; puheen suomeksi piti prof. Geitlin (kolmannen kerran nyt
suomea kuultiin juhla-lavalta) ja ruotsiksi profes. Granfelt.
Jumaluusopilliset vihkiäiset vietettiin seuraavana päivänä (toukok. 28
p.) ja ne kävivät erittäin juhlallisiksi sen kautta, että tiedekunnan
promoottori, Lille, sai painaa kunniatohtorin hatun J. L. Runebergin
päähän.[45] Senjälkeen tapahtuivat 29 p. hist.-kielitieteelliset ja
fys.-matemaattiset vihkiäiset, jotka suoritettiin aivan perättäin,
vaikka oli eri vihkijät.

Nämä vihkimisjuhlat kävivät tavallista muistettavammiksi sen johdosta,
että vieraita Ruotsin yliopistoista silloin kävi täällä. Siinä
kauniissa juhlassa, jonka ylioppilaskunta edellisenä syksynä, lokak. 7
p., oli viettänyt J. V. Snellmannille hänen professoriksinimityksensä
johdosta,[46] oli jo voitu esittää lämpönen malja skandinaavisten
yliopistojen nuorisolle ja nyt olivat nuoret maisterit rohenneet,
varakanslerin tieten, kutsua promotsioonijuhliin akateemisia veljiä
Upsalasta, Tätä kutsumusta olikin noudatettu; Helsinkiin saapui viisi
Upsalan ylioppilaskunnan edustajaa ja sattumalta niiden mukana prof.
A. Nyblaeus Lundista. Ensi kerran näin Suomen ylioppilaiden oli
sallittu vastaanottaa veljesvieraita Ruotsista ja ilo siitä oli suuri.
Vieraiden kunniaksi pantiin noina viitenä päivänä toimeen joukko
juhlallisuuksia, joissa pidettiin sydämmellisiä tervehdyspuheita ja
rajaton määrä maljoja esitettiin. Mutta tätä riemua ei kaikilta
tahoilta suopein silmin katsottu ja Suomi sai kalliit sakkorahat siitä
ilosta maksaa.

Eräässä jäähyväisjuhlassa, joka toukok. 30 p. seurahuoneella vietettiin
ruotsalaisille vieraille, esiintyi puhujana myöskin Adolf Nordenskiöld,
joka vihkiäisissä oli yhtaikaa saanut maisterinseppeleen (primuksena)
ja tohtorinhatun. Hän esitti, lyhyesti sanoen, "maljan menneille
päiville ja -- jälelläoleville toiveille". Puheesta kuvastui, niin on
hän itse kertonut, "juhlassa vallinnut mieliala, ehkä oli se vähän
tarkkapiirteisempi kuin muiden". Myrskyävällä riemulla sitä puhetta
kuunneltiin. Mutta muutamat läsnäolevat pitivät puhetta liian rajuna ja
Fredr. Cygnaeus katsoi asiakseen jossakin määrin jäähdyttää tuota liian
kiihtynyttä mielialaa. Hän nousi senvuoksi ja piti puheen, jossa hän
otti vastustaakseen eräässä (Carlén'in kirjoittamassa) tilapäärunossa
Ruotsissa lausuttuja sanoja "orjuuden kultaisesta pesästä", ja muita
samanlaisia ruotsalaiselta taholta tehtyjä kuvauksia Suomen nykyisestä
asemasta. Tällainen kansainvälinen polemiikki, vaikka se ilmenikin
Cygnaeuksen jalossa ja kauniissa puheessa, vaikutti kuohuvaan
nuorukaisinnostukseen kuin kauhallinen jääkylmää vettä; useimmat
läsnäolevat lienevät äänekkäästi osoittaneet tyytymättömyyttään.
Nordenskiöld nousi puhujalavalle, jossa Cygnaeus vielä seisoi, ja
huusi: "Hän ei puhu meidän puolestamme".

Tämä ikävä kohtaus herätti tietysti suurta melua ei ainoastaan
juhlasalissa vaan sen ulkopuolellakin. Jo seuraavana päivänä oli kreivi
Berg puuttunut asiaan. Hänelle, jossa oli vastenmielisyyttä
ruotsalaisuutta kohtaan, oli tilaisuus tervetullut; erittäinkin oli
hänelle mieluista taas tavata "vanha tuttavansa" Nordenskiöld, josta
hän jo Töölö-jutun jälkeen oli (Philippaeuksen mukaan) sanonut, että
hänen tekisi mieli antaa sen miehen "roikkua yliopistorakennuksen
ulkopuolella". Kreivi kutsui heti rehtori Reinin puheilleen ja käski
hänen ottaa tarkka selko asiasta. Nordenskiöld antoi kirjoitetun
puheensa Reinille, joka ei pitänyt puhetta erittäin vaarallisena ja
luuli, että kenraalikuvernööri olisi helposti lepytettävissä. Mutta
kreivi Berg luki puheen omalla tavallaan, oli löytävinään siitä melkein
maankavallusta ja majesteetinrikosta ja ryhtyi toimiin rangaistakseen
tuon rikoksen. "Minä kyllästyin koko meluun -- kertoo Nordenskiöld itse
-- ja läksin maalle Frugårdiin, jonne parin päivän perästä minulle
saapui tervehdys muutamalta suomalaiselta, Bergille hyvin läheiseltä
mieheltä, että minun joko heti tulisi matkustaa ulkomaille taikka
selittää koko jutun johtuvan väärinkäsityksestä. Valitsin edellisen
vaihtopuolen ja matkustin Ruotsiin passilla, jonka jo kuukausia
aikasemmin olin ottanut. Vähää myöhemmin saapui kanslerinkirje
Pietarista, jonka mukaan minulta kuuluu riistetyn, -- ei se stipendio,
joka minulla oli, vaan eräs toinen, jota en ollut koskaan nauttinut ja
minut selitettiin mahdottomaksi koskaan saamaan virkaa yliopistossa.
Täyttä jäljennöstä tästä kirjeestä en ole koskaan saanut, vaikka
monasti olen pyytänyt, arvattavasti siksi, että koko tuomio oli
ennenaikainen eikä ehkä aivan laillinenkaan." Siten menetti Suomi Adolf
Nordenskiöldin. Se muisto vuoden 1857 promotsioonijuhlallisuuksista on
lähtemätön.

       *       *       *       *       *

Kristinuskon maahantuonnin 700-vuotista riemujuhlaa vietettiin kaikissa
maan kirkoissa vähän myöhemmin kuin yliopistossa, sunnuntaina kesäk. 18
p:nä samana vuonna. Muistoraha lyötiin tämän merkkipäivän johdosta. Ja
Runebergin ruotsinkielinen virsikirjan ehdotus ilmestyi samana päivänä
painosta.

Tämän virsikirjan johdosta, jonka Runeberg nyt maalleen lahjoitti,
ryhdyttiin kokoamaan kansalaislahjaa runoilijalle. Pantiin toimeen 25
hopearuplan osakkaiden keruu, jotta siten kertyneellä pääomalla
ostettaisiin tuo virsikirja. Merkityksi saatiin 18,000 hopearuplaa,
joka summa toukok. 22 p:nä 1858 Helsingissä voitiin Runebergille antaa.

Tätä lahjaa ei ollut tarvis salassa kerätä niinkuin oli laita toisen
kansalaislahjan, joka aikusemmin oli runoilijalle annettu. Tarkoitan
sitä kallista taiteellista hopeakannua, jonka "Suomen armeijan
sotavanhukset ja heidän jälkeläisensä" kesäk. 8 p. 1854 hänelle
lahjoittivat, jotta se, kuten lahjoitettaessa lausuttiin, "kauan
Runebergin huostassa säilyttyään siirtyisi hänen suvulleen isältä
pojalle, miespolvesta miespolveen, ollakseen aikojen halki säilyvänä
historiallisena muistona ja sen syvän kunnioituksen ja kiitollisuuden
osoituksena, jota Suomen armeija tuntee Johan Ludvig Runebergia
kohtaan". Ensi ajatus tämän kunnialahjan antamisesta Vänrikki Stoolin
Tarinain johdosta lienee syntynyt aikoinaan hyvin tunnetun,
Runeberginkin laulaman överstiluutnantti Grigori Tigerstedtin mielessä
ja ensi luonnoksen kannua varten piirsi toinen sotavanhus, översti
C. L. Jegerschiöld. Nämä molemmat myöskin johtivat varojen keräystä
tähän tarkoitukseen. Tuo keräys pantiin toimeen Suomen sekä entisen
että myöhemmän armeijan jäsenten ja heidän jälkeläistensä keskuudessa
vapaaehtoisten lahjain muodossa ja se oli siis hyvin varovaisesti ja
hiljaisesti suoritettava. Saatiin kumminkin kokoon 1,100 hopearuplaa,
joilla kannu teetettiin. Ja aivan yksityisesti jätti sitten
edellämainittuna päivänä tämän kauniin lahjan Porvoossa runoilijalle
lähetystö, jota johti översti Jegerschiöld. Turhaan etsii
hiiskaustakaan tästä kunnianosoituksesta sen ajan sanomalehdistöstä.

       *       *       *       *       *

Edelläkerrottu promotsioonijuhlissa sattunut tapaus sekä siihen
liittyvät seikat antoivat tietysti paljo puheenaihetta. Meidän omissa
sanomalehdissä ei niistä asioista voitu kuin yhdeltä puolen puhua.
Mutta mitä kotona ei voitu sanoa, se pyrki julkisuuteen Ruotsin
sanomalehdistössä. Nuorten mielet olivat liian katkerasti ja jyrkästi
kääntyneet Cygnaeusta vastaan hänen esiintymisensä johdosta tuossa
seurauksiltaan turmiollisessa tilaisuudessa. Mutta Snellman antoi sen
sijaan, puolustaessaan Litteraturbladetissa Cygnaeusta, ukkosensa
jyristä tuota hurjastelevaa nuorisoa vastaan.

Vielä keväillä 1858 palasi Snellman tähän aineeseen eräässä
kirjoituksessa "Suomalaisten siirtymisestä Ruotsiin". Tuossa
kirjoituksessa oli monta jaloa ajatusta ja kieltämätöntä totuutta;
mutta Snellman tahtoi kirjoittaa kerrassaan voiman-artikkelin, jonka
kautta hän halusi perin pohjin murskata kaikki ne, jotka eivät
napisematta oloihin tyytyneet, olivatpa ne millaiset tahansa, taikka
jotka eivät malttaneet olla päästämättä tuota tyytymättömyyttään
ilmoille ulkopuolella maan rajojen. Koko sillä kirjoitustapansa
valtavalla voimalla, jota hän hallitsi, tuomitsi hän senvuoksi ei
ainoastaan kaikki ne, joita hän piti "Suomalaisten Ruotsiin
siirtymisen" varsinaisina edustajina, v. Qvantenin, Wetterhoffin y.m.,
mutta myöskin kotoiset vastustajansa, n.s. "verettömät" -- joukko
nuoria miehiä, joista sittemmin kuitenkin on kasvanut useita maan
parhaita tieteellisiä ja kirjallisia kykyjä. Vaan eipä siinä kyllin:
Snellman langetti tuomion myöskin J. J. Nordströmistä, -- vanhasta
vastustajastaan. Hänestä hän lausui m.m., että maalle hänen
siirtymisensä kautta kyllä oli tapahtunut suuri vahinko, "mutta olisi
kumminkin liikaa, jos Suomi vaikeroisi niiden menettämistä, jotka eivät
pidä Suomen menettämistä minään vahinkona"; ja vielä, että Nordström
"itse ei ole katsonut olevansa mitään velkaa sille maalle, joka hänet
on nähnyt syntyvän ja häntä on käsillään kantanut: hän on sen kautta
pyyhkässyt pois vaatimukset myöskin syntymämaansa puolelta"; hän on,
siirryttyään Ruotsiin, ollut "Suomelle kuollut" j.n.e. Sellaiset
lauseet Nordströmistä vaativat oikaisemista. Snellmannia vastaan
monelta taholta pantiinkin vastalauseita. Yksin Runebergkin, jonka ei
muuten ollut koskaan tapana puuttua näihin kahakoihin, kirjoitti,
samoinkuin monet muut Nordströmin lähimmät ystävät, (N. A. Gyldén,
B. O. Lille, F. L. Schauman) vakavan vastalauseen loukatun
puolustukseksi ja se annettiin Litteraturbladettiin. Snellman koetti
kyllä laajasti selittää ja puolustaa sanojaan, vaan niitä ei voitu
tarpeeksi puolustaa.

       *       *       *       *       *

Pyrinnöt suomenkielen viljelemiseksi ja sen oikeuksien puolustamiseksi
kulkivat niinä kahtena vuotena, joiden merkkitapauksia nyt kerron,
varmaa tietään eteenpäin. Nuorempi sukupolvi niihin yhä enemmän
liittyi. Mitään sanottavampia kirjallisia tuotteita ei ole näiltä
ajoilta kumminkaan muistoon merkittävänä. Vuoden 1850 kuuluisa
senssuurimääräyshän yhä vielä (aina vuoteen 1860 asti) oli voimassa,
ainakin näennäisesti. Kreivi Berg oli kumminkin, kuten mainittu,
olevinaan suomenkielelle suosiollinen ja jokunen toimenpide tämän
kielen hyväksi pantiinkin hallituksen toimesta vireille. Ennen on jo
mainittu suomenkielen kääntäjäin asettamisesta lääninhallituksiin
samoinkuin suomenkielisen virallisen lehden perustamisesta. Tärkeämpää
oli, että syksyllä 1857 päätettiin perustaa Jyväskylään korkeampi
alkeiskoulu, jossa suomenkielen aluksi osittaisesti ja sitten yksinomaa
tuli olla opetuskielenä. Tämä koulu saatiinkin käyntiin syyslukukauden
alusta 1858 ja siten oli suomenkieli alkanut vaikutuksensa korkeamman
opetuksen alalla. Samana vuonna 1858 määrättiin, että pitäjänkokousten
pöytäkirjat olivat laadittavat suomeksi niissä seurakunnissa,
joissa jumalanpalvelus pidettiin pääasiallisesti suomeksi.
Yliopistossakin tehtiin samana vuonna, asetuksia muuttamalla,
suomenkielelle se myönnytys, että väitöskirjoja saataisiin kirjoittaa
latinaksi, ruotsiksi tai suomeksi.[47] -- Esimerkkinä suuremmasta
hyväntahtoisuudesta suomenkieltä ja suomenkielistä kirjallisuutta
kohtaan on mainittava, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
maaliskuussa 1858 sai 300 hopearuplan vuotuisen apurahan keisarin
käsikassasta sekä että seuran uudestalaaditut säännöt (joista myös
edellä on ollut puhetta) toukokuussa s.v. saivat korkeimman
vahvistuksen.

Kirjallisuus ei ruotsiksi enemmän kuin suomeksikaan heti sodan
jälkeisinä vuosina sanottavasti vilkastunut. Kirjapainoilla oli sangen
vähän työtä. Sanomalehdistö oli, kuten jo mainittu, miltei kovemmissa
kahleissa kuin koskaan ennen. Tämän sanomalehdistön ruotsinkielistä
osaa edustivat Finl. Allmänna Tidning, Hels. Tidningar,
Litteraturbladet, Turun molemmat lehdet -- Åbo Tidningareissa näihin
aikoihin G. Z. Forsman ja A. Meurman suorittivat harjoituskokeitaan
sanomalehtikirjailijoina -- ja 1855 syntynyt sanomalehti "Viborg",
jossa O. Qvist muutamain vuosien kuluessa, uutterasti taistellen
raivoisaa senssuuria vastaan, vakavasti koetti ylläpitää
edistysrientoja varsinkin taloudellisilla aloilla ja teollisuudessa.

       *       *       *       *       *

Sananen kaunotaiteistakin. Maalaustaidetta edustivat näinä vuosina,
niinkuin ennen, täällä Helsingissä melkein ainoina M. v. Wright ja
Godenhjelm. Turussa hoiti R. V. Ekman sivellintään monipuolisesti ja
reippaasti; syrjäisestä Haminalahdestaan lähetti Ferd. v. Wright
maailmalle kauniit lintunsa. Ulkomailla, Düsseldorffissa, kehittyi
Werner Holmberg jo eteväksi taiteilijaksi; hänen neronsa näytti
takaavan, että maalaustaiteella Suomessa on suuri tulevaisuus.
Düsseldorffissa oli samoihin aikoihin myöskin maalari E. J. Löfgren
tullut hyvin huomatuksi; hän muutti kesällä 1858 työpajansa Helsinkiin,
jonne hän, tuo omituinen mies, sittemmin jäi elämään. -- Suomen
kuvanveistotaide voi laskea syntysanansa vuodesta 1856, jolloin
ruotsalainen Carl Sjöstrand marraskuussa Tukholmasta muutti Helsinkiin.
Fr. Cygnaeus häntä oli kehoittanut valitsemaan Suomen itselleen
toiminta-alaksi; Kalevalataruihin oli E. v. Qvanten jo ennen hänet
tutustuttanut. Täällä häntä kohdeltiin lämpösellä ystävyydellä, jonka
hän henkilönä ja taiteilijana hyvin ansaitsikin: heti sai hän
toimekseen laatia luonnoksen aijottua Porthanin patsasta varten: samoin
tilattiin häneltä Kullervo-kuva ja muita Kalevalan henkilöitä,
Porthanin, Caloniuksen, Lönnrotin ja Runebergin rintakuvat, y.m.
Sitenpä saattoi kuvanveistotaide, Sjöströmin itsensä ja parin hänen
alottelevan nuoren oppilaansa (niiden joukossa Walter Runeberg)
edustamana, ensi kerran esiintyä taideyhdistyksen vuosinäyttelyssä 1857
ja on se taidelaji senjälkeen osaltaan kylläkin tuottanut kunniaa
maallemme.

Säveltaiteen alalla ei Helsingissä enää sodan jälkeen ollut niin suuria
nautintoja tarjolla kuin aikuisemmin oli ollut. Ulrikaporin loistava
kylpy- ja terveysvesi-elämän oli sota keskeyttänyt: rikkaat
pietarilaiset olivat oppineet etsimään kesähuvituksiaan ja
terveydenhoitoaan muualta ja ne ensi luokan säveltaiteilijat, joita he
olivat tänne houkutelleet, eivät enää Suomea muistaneet. Harvoin tänne
enää saapui joku ulkomaalainen konsertinantaja, joka suuremmassa määrin
kykeni yleisöä viehättämään. Mutta kesällä 1856 saapui Helsinkiin
sentään taas saksalainen oopperaseurue J. Schramekin johdolla, joka
täällä kolmen kuukauden ajan esitti eteviä oopperoita; hänellä oli
etevä laulajatar, rva Hoffmann-Mejeranovskaja joukossaan ja tämä
niitti primadonnana myrskyävää suosiota. Ja vielä seuraavana
kesänä 1857 antoi tireht. F. Thomé seurueineen saksankielisiä
oopperanäytäntöjä, joilla kumminkaan ei ollut niin suurta menestystä ja
jotka puolentoista kuukauden perästä olivat keskeytettävät. Mutta
siihen päättyivätkin ainaiseksi saksalaisten oopperaseurueiden ajat
Suomessa.

       *       *       *       *       *

Helsingin vanhassa teaatteritalossa, -- jota sotavuosina oli käytetty
majoituskasarmina -- oli talvikausina 1856-57 ja 1857-58 hra Oscar
Andersson ruotsalaisen seurueen johtajana koettanut tyydyttää yleisön
näytelmätaiteen tarpeita. Uuden teaatteritalon tuumat olivat jo alussa
vuotta 1854 ehtineet niin pitkälle, että alustavat piirustukset olivat
laaditut (arkkit. G. Th. Chiewitz) ja osakekeruu pantu alulle, kun
sota keskeytti kaikki. Mutta tuskin oli rauha tehty, ennenkuin
teaatteritalotuumat uudelleen pantiin vireille. Jo huhtikuussa 1856
pidettiin kokous tätä tarkoitusta varten, osakkeenkeruuta jatkettiin
innolla, saatiin lupeeseen 15,000 hopearuplan valtionapu ja marrask. 8
p. s.v. saattoi uusi teaatteritaloyhtiö varsinaisesti muodostua.
Chiewitzin nyt lopullisesti valmistamat piirustukset hyväksyi yhtiö
sittenkuin niihin erinäisiä muutoksia oli tehty, lopullisesti
kesäkuussa 1857; kustannusarvio nousi 66,550 hopearuplaan. Mutta vielä
kerran piirustukset olivat, erinäisten vahvistettaessa määrättyjen
muutosten vuoksi, uudelleen laadittavat ja ne voitiin siis lopullisesti
hyväksyä vasta joulukuussa 1857. Ja vasta keväillä 1858 voitiin ryhtyä
kaivamaan perustuksia uutta teaatteria varten.

Teaatteritalo ja samoihin aikoihin alullepantu ritarihuone, sekin
Chiewitzin piirustusten mukainen, ynnä pari yksityisrakennusta olivat
tähän aikaan ainoat, jotka olivat rakenteella Helsingissä.
Helsinkiläistemme mielissä oli vielä sodan kammoa jonkunverran jälellä
ja se saattoi heidät muistamaan, kuinka katoavaa maallinen tavara on ja
varsinkin varomaan rakennusyrityksiä. Kaupungin väkiluku lisääntyi
kumminkin vahvasti heti sodan päätyttyä; v. 1856 ilmoitettiin
virallisesti lisäyksen luterilaisessa seurakunnassa tehneen 886 henkeä,
1856 839 henkeä. Ja luonnollinen seuraus oli tästä melkoinen asuntojen
puute, -- siitä yksin sanomalehdissäkin saatiin valittaa.

       *       *       *       *       *

Olen puhunut kotimaan tapahtumista ja pyrinnöistä niiden kahden vuoden
ajalta, joina olin matkoilla.

Palatessani kotiin toukokuun lopulla 1858 tapasin täällä äsken
heränneen liikkeen, joka yhtäkkiä oli mahtavasti vallannut mielet,
nuorten ja vanhain, sekä Helsingissä että myöskin maaseudulla. Eihän
tätä kysymystä voitu miksikään maan elinkysymykseksi sanoa, mutta se
koski maan toivoa, opiskelevaa nuorisoa, ja se oli jalo ja
innostuttava. Se koski ylioppilastalon rakentamista.

Ylioppilaiden oman talon tuuma oli tosin ylioppilaspiireissä puhtaasti
käytännöllisistä syistä herännyt jo jotakin vuotta, paria aikasemmin.
Mutta vasta helmikuulla 1858 oli historiallis-kielitieteellinen
tiedekunta kokouksessaan ottanut asian vakavasti harkittavakseen;
tiedekunnan dekanuksen, Cygnaeuksen, sen kuraattorin, Borgin, sekä
vanhemmista tiedekuntalaisista varsinkin E. Lönnrotin kerrotaan
vilkkaasti ottaneen tähän keskusteluun osaa. Aluksi valittiin edustajia
kaikista tiedekunnista tarkemmin asiaa valmistamaan ja vähää myöhemmin,
maalisk. 13 p., pidettiin asianomaisella luvalla tätä kysymystä varten
yleinen ylioppilaskokous, jossa oli puheenjohtajana maist. C. G.
Estlander sekä läsnä Snellman y.m. professoreja ja jossa pitemmittä
mutkitta päätettiin, että ylioppilastalo oli rakennettava. Samassa
kokouksessa valittiin seitsenhenkinen komitea, osaksi vanhempia
käytännön miehiä, osaksi ylioppilaita, joka sai toimekseen etsiä
paikkaa uudelle ylioppilastalolle, toimeenpanna varojenkeräyksen ja
ryhtyä muihin alustaviin valmistuksiin. Vaikeudetta saatiin esivallan
lupa lähettää keräyslistoja tätä tarkoitusta varten ympäri maan, eikä
yleisön asianharrastukseen turhaan vedottukaan. Koko Helsinki oli kohta
tulisessa innossa ylioppilaittensa vastaisen kodin aikaansaamiseksi.
Naiset kiirehtivät jo huhtikuussa suuressa kokouksessa päättämään että
seuraavana syksynä olivat suuret arpajaiset ylioppilastalon hyväksi
pidettävät. Professorit ja muut kirjailijamiehet lupautuivat tätä
tarkoitusta varten pitämään sarjan kirjallisia iltamia, jotka
alkoivat jo huhtikuulla ja joita jatkui koko kevään sekä seuraavan
syksyn ja talvellakin. Eikä ylioppilaat itsekään jättäytyneet
toimettomiksi; heidän keskuudessaan muodostunut dramaattinen yhdistys
päätti koota varoja puolivirallisilla teaatterinäytännöillä ja
ylioppilas-laulukunnan joukosta muodostui "laulaja-kakstoistikko",
kolmikertainen, valikoitu kvartetti, joka läksi kiertomatkalle yli koko
maan innostuttamaan yleisöä ja kokoomaan varoja ylioppilastalon
hyväksi. Yksin pääkaupungin hienoistokin saatiin liikkeelle;
suuret seuranäytelmät pantiin toimeen teaatterissa ja niissä
esitettiin toukokuun jälkipuoliskolla Topeliuksen tilaisuutta varten
kirjoittama "Saaristossa"[48] sekä Paciuksen johdolla Weberin suuri
musiikkinäytelmä "Preciösa". -- Helsingin esimerkkiä noudatti pian
maaseutu; sielläkin jo samana kevännä pantiin monessa paikassa toimeen
seuranäytelmiä, iltamia, arpajaisia ja monenlaisia huvitilaisuuksia
tuon lempilaitoksen hyväksi.

Noilla mainitsemillani ylioppilasnäytännöillä on oma historiansa. -- Jo
ennen sotaa, vuonna 1853, oli joukko ylioppilaita huvikseen
näytelmätaidetta harjoittanut, ensiksi yksityisessä huoneustossa mutta
vielä samana syksynä suuremman akateemisen yleisön edessä lukuseuran
silloisessa huoneustossa Pihlflycktin talossa Hallituskadun varrella.
Siellä esitettiin osia suuremmista murhenäytelmistä, pienempiä
ruotsalaisia ilveilyjä, sekä suurella menestyksellä vallattoman iloinen
ruotsinkielinen parodia "Pisachiton linna taikka Mustasukkaisuuden
kamalat seuraukset", jonka oli kirjoittanut nuori ylioppilas kreivi C.
Mannerheim. Sodan aikana ja sitä lähinnä seuraavina vuosina ei tuosta
pienestä dramaattisesta yhdistyksestä mitään kuulunut, mutta syksyllä
1857 oli se taas henkiin herännyt, esiintyen taas samassa huoneustossa
kuin ennenkin, mutta sikäli lisätyillä voimilla ja laajennetulla
ohjelmalla, että suomenkielikin siellä oli saanut sijansa silloin
tällöin jossakin lausunto-numerossa. Kun sitten seuraavana kevännä 1858
oli kaikilla tahoilla ja kaikilla keinoilla työskenneltävä
ylioppilastalon hyväksi, rohkasi yhdistys mielensä, hankki itselleen
suuremman huoneuston, n.s. "Oelzen salongin", rakensi sinne näyttämön
ja antoi siellä yleisölle, siitä kumminkaan julkisesti ilmoittamatta,
neljä näytäntöä, nim. huhtik. 17 p:nä ja muutamina sitä seuraavina
päivinä. Ohjelmassa oli osia Schillerin "Don Carloksesta", P.
Hannikaisen ilveily "Silmänkääntäjät", jossa suomenkieli ensi kerran
kaikui näyttämöltä Helsingissä, ja lopuksi "Dramaattista niitä-näitä",
n.s. "kolmiosainen huvittelu", jonka tilaisuutta varten oli
kirjoittanut C. Mannerheim, joka myöskin sekä näyttelijänä että
johtajana oli dramaattisen yhdistyksen pylväitä. Tämä "huvittelu" oli
tapahtuvinaan Sortavalassa, jonka teaatterissa matkustava
ylioppilasseurue oli esittävinään kamalan tragedian ja hellän oopperan
Sortavalan teaatterin johtajan, kauppias Jerofejeffin sekä kaupungin
muun asujamiston suureksi esteettiseksi nautinnoksi. Kappale on hyvin
pirteä ja siinä oli monta viittausta ja letkausta päivän tapahtumiin;
mutta sekä varakansleri että rehtori olivat sen tarkastaneet ja sen
täydellisesti hyväksyneet ja kaikessa viattomuudessa se neljä eri
kertaa täydelle huoneelle esitettiin. -- Mutta äkkiä tuli salama
idästä. Tätä "huvittelua" ei saatu enää esittää; -- yliopisto oli taas
hengenvaarassa eikä sitä voitu sovintouhreitta pelastaa. Ja uhreiksi
valittiin: yliopiston rehtori Rein ja ylioppilas Mannerheim. Rein pyysi
säikäyksissään eroa rehtorinvirastaan ja Mannerheim karkoitettiin
virallisetta tuomiotta puoleksi vuodeksi yliopistosta, ei tuon
turmiollisen kappaleen sepittämisestä, joka oli hyväksytty, vaan, kuten
sanottiin, senvuoksi, että hän oli laiminlyönyt käyttää vormupukua.

Ylioppilaat esittivät vielä kerran ohjelmansa, tällä kertaa
teaatterissa, ja ilman tuota "huvittelua".

Ja rehtorin eronpyyntiin myönnyttiin toukok. 29 p. Gabriel Rein sai
siten "huvittelun" vuoksi luopua rehtorinvirastaan, jota hän oli
hoitanut kymmenen vuotta vaikeimpain olosuhteiden vallitessa.

       *       *       *       *       *

Samoihin aikoihin kuin ylioppilastalon innostus leimahti toinen
isänmaallinen liike vireille. Se koski v:n 1808 sotavanhuksia.

Jo kymmenen vuotta oli innostuksella kuultu Vänrikki Stoolin kertovan
Suomen viime taistelusta, mutta kukaan ei ollut siltä tullut
ajatelleeksi, että tuosta "murtuneesta, repaleisesta sotajoukosta"
vielä eli monta vanhaa soturia, jotka harmaantuneina ja voimattomina
syrjäisissä mökeissään ehkä "nälkää näkivät ja palelivat", niinkuin
muinoisina taistelun aikoina. Silloin saatiin, lopulla vuotta 1857,
eräästä Ruotsin lehdestä lukea kehoitus varojen keräämiseen muutamalle
Nurmeksessa, Karjalassa, elävälle vanhalle soturille, joka oli ollut
mukana useissa v:n 1808 taisteluissa ja jolta välttämättömimmät
elämisen tarpeet puuttuivat. Nyt huomattiin, mitä täällä kotimaassa oli
laiminlyöty; hävettiin, kun moinen kehoitus ilmestyi, ei oman maan,
vaan vanhan veljesmaan sanomalehdessä. Ja täälläkin ruvettiin
vilkastumaan, yhdestä pitäjästä toisensa perästä saapui sanomalehtiin
tietoja vielä elävistä sotavanhuksista. Voimakkaamman herätyksen
toimimaan "v. 1808 miesten" hyväksi antoi kumminkin vasta kesäkuussa
1858 Åbo Underrättelser, -- jossa E. Bergh silloin oli aputoimittajana
--; eräässä lämpösesti kirjoitetussa artikkelissa pyysi se Suomen
kansaa muistamaan isänmaan vanhoja puolustajia, hankkimaan aluksi
tietoja niiden olinpaikoista ja keräämään apua heille vanhuuden
jälelläoleviksi ajoiksi. Tämä kehoitus sai vastakaikua. Kaikilta
tahoilta saapui nyt sanomalehdille ilmoituksia vielä elävistä
sotavanhuksista, niistä tappeluista, joissa he olivat olleet
osallisina, heidän myöhemmistä elinvaiheista, -- ja niitä uutisia ei
sensuuri, merkillistä kyllä, ensinkään ehkäissyt. Samoihin aikoihin
pantiin kaupungeissa ja maaseuduilla varojenkeräyksiä toimeen,
pidettiin arpajaisia, seuranäytelmiä, laulajaisia, tanssiaisia ja
kaikenlaisia iltamia, kirjoja ja sävellysvihkoja ilmestyi, -- kaikki
sotavanhusten hyväksi. Turussa, josta kehoitus oli lähtenyt, muodostui
keskuskomitea, joka otti vastaan ja jakeli kertyneitä varoja.
Hallituskin osoitti suopeutta sotavanhuksia kohtaan -- niihin luki se
myöskin entiset kaartilaiset Puolan sodan ajoilta -- ja lisäsi
vanhusten nauttimat eläkkeet kaksinkertaisiksi. Vanhat soturit saivat
sitäpaitsi lämmintä myötätuntoisuutta osakseen nuorempain soturiveljien
taholta; kaikkien Suomen joukkojen upseeristot tekivät yksimielisesti
kauniin päätöksen luovuttaa osan palkastaan n.s. Suomen sotaväen
vanhusrahastoon, josta oli apuja vanhuksille annettava, niinkauan kuin
sellaisia vielä oli hengissä.

Lopulla vuotta 1858 oli saatujen tietojen mukaan vuoden 1808 sotilaita
vielä laskettu olevan hengissä noin 600.[49] Silloin olikin innostus
vanhuksia kohtaan korkeimmillaan. Helsingissä olivat sotavanhukset,
kuten sanomalehdissä kirjoitettiin, "päivän tunnussanana". Niin antoi
ylioppilasten laulukunta juhlasalissa iltaman, jossa isänmaallinen
innostus korkeimmilleen kohosi. Z. Topeliuksen kauniin proloogin lausui
voimakkaasti silloin 19-vuotias ylioppilas L. Mechelin. Runebergin
"Viidennen päivän heinäkuuta" jota ei vielä oltu painettu, lausui C.
Mannerheim. Porilaisten marssi laulettiin ensi kerran Topeliuksen
tilaisuutta varten sepittämillä sanoilla[50] ja salintäyteinen yleisö
vastaanotti sen kuohuvalla innostuksella. Kahta päivää myöhemmin olivat
Seurahuoneella kaartin upseerikunnan toimeenpanemat tanssiaiset
sotavanhusten hyväksi: sali oli koristettu vanhoilla ja uusilla
lipuilla, kivääreillä, miekoilla ja kaikenlaisilla kuvaannollisilla
sotakuvilla ja vaakunakilpiin olivat kirjoitetut ne merkillisimmät
tappelut, joihin Suomen sotajoukot muinaisina aikoina ovat ottaneet
osaa. Ja samassa sotamaisesti koristellussa salissa olivat paria
päivää myöhemmin samaa tarkoitusta varten muistaakseni n.s.
"karhupäivälliset", joissa oli paljo väkeä ja joissa myöskin vallitsi
raitis isänmaallinen mieliala.

Nämä molemmat liikkeet, -- ylioppilastalon ja sotavanhusten hyväksi,
toinen tähdäten tulevaisuuteen, toinen menneisyyteen, toinen
tarkoittaen isänmaan parasta toivoa, toinen sen parhaita muistoja -- ne
olivat, kotiin palatessani, vastassani kuin raittiit aamutuulahdukset;
ne osottivat herännyttä luottavampaa, toivorikkaampaa, rohkeampaa
mielialaa ja vaikuttivat melkoisessa määrin sen alakuloisuuden
haihduttamiseksi, joka viime vuosina yhtämittaa oli mieltäni
painostanut.

Vanhemmat ja nuoremmat ystäväni ja aatetoverini tapasin myös kahden
vuoden kulutta verrattain rohkeina mieleltään. Heidän riveihinsä oli
sillävälin ilmestynyt jokunen uusikin mies, johon pian tutustuin. Niin
esitettiin minulle jo aivan ensi päivinä nuori kaartinluutnantti Robert
Lagerborg. Hän oli, priimuksena päästyään Suomen kadettikoulusta 1854
ja ensi vänrikinvuotensa venäläisessä kaartinrykmentissä palveltuaan,
siirretty Suomen kaartiin v. 1856, jolloin tämä pataljoona oleskeli
Venäjällä, sekä seurannut kaartia syksyllä Helsinkiin.[51] Täällä oli
hän pian herättänyt tavallista suurempaa huomiota. Hänen avonainen,
rehellinen luonteensa, hänen hieno käytöksensä, hänen jalo,
isänmaallinen innostuksensa ja hänen neronsa oli kiinnittänyt mielet
häneen, missä hän liikkuikaan, yhtähyvin nuorissa, kirjallisissa
piireissä kuin hienoston seuroissa ja kasarmeissa. Eikä pitkää aikaa
kuhmut, ennenkuin hän ja minä olimme hyvin läheisiä tuttavia.
Lagerborg oli vielä täydestä sydämmestään soturi; mutta siltä ei ajan
kirjallisista eikä valtiollisista riennoista mikään ollut hänelle
vieras. Erityisellä huomiolla oli hän seurannut Venäjän
aikakauskirjallisuutta, joka edellisinä vuosina oli vilkkaasti ja
korkealle kehittynyt. Ja mitä Venäjän aikakauskirjoissa silloin jo
voitiin kirjoittaa, miten hallinnollisia ja yhteiskunnallisia oloja
omassa maassa arvosteltiin, miten petoksia ja muita sotilas- ja
siviilihallinnon epäkohtia paljastettiin, kuinka sotilasalalla m.m.
kenraali Miljutin, vastainen sotaministeri, oli loistavalla
kirjailijakyvyllä esittänyt silloisen sotalaitoksen puutteita ja tehnyt
selkoa korjaussuunnitelmastaan, -- kaikesta tästä tiesi Lagerborg
kertoa meille, jotka emme noita asioita tunteneet ja joista ne olivat
melkein uskomattomia. Se palava harrastus, joka oli näiden hänen
esitystensä elähdyttimenä, osotti jo, että tämä upseeri tulisi
sanomalehtialalla taistelunsa taistelemaan. Ja hänen puheistaan täytyi
minun ja monen muun ruveta uskomaan ja toivomaan, että Suomessakin
painostavat paino-olot pian väistyisivät nousevan päivän tieltä.

       *       *       *       *       *

Halu sanomalehtityöhön rupesi siten kotiin palattuani taas valtaamaan
minut.

Vietettyäni pari viikkoa Helsingissä lähdin maalle, Inkooseen, veljeni
Fransin palkkiopitäjään, jonka pappilassa jo pitemmän aikaa sitten
melkein joka kesä olin saanut milloin pitemmän, milloin lyhyemmän ajan
nauttia hauskaa perhe-elämää. Läheltä pappilaa hankin nyt itselleni
vaatimattoman asunnon koko kesäksi: asetuin muutamain virstain päässä
olevaan torppaan Saunamäen lastauspaikan luo. Kesäinen ilma ja merivesi
(prof. Malmstenin neuvon mukaan uin uutterasti meressä) vahvistivat
melkoisesti terveyttäni. Ja sen rinnalla haluni uuteen toimintaan
kasvoi. Yksinäisillä kävelyretkilläni muovailin päässäni uuden
sanomalehden suunnitelmaa, jota päätin ensi vuoden alusta ruveta
ulosantamaan. Siitä piti tulla Suomessa aivan uudenlainen lehti:
viikkolehti, kepeästi toimitettu, joka kumminkin käsitteleisi
vakavampiakin aineita. Suunnitelmasta pääsin vähitellen täydellisesti
selville: toimitusta päätin yksin hoitaa, ainakaan en antautua
kenestäkään riippuvaiseksi. Nimeä uudelle lehdelle oli minun melkein
mahdoton keksiä. Kauan mietittyäni ja haparoituani keksin vihdoin nimen
_Papperslyktan_ (Paperilyhty) ja se oli minusta onnellinen keksintö. Se
nimihän osoitti, että en itse kovin suuremmoiseksi kuvitellut sitä
valoa, jota pieni lehteni tulisi levittämään. Se kuvasi sen ohessa
kuinka epävarmoja ja haihtuvia kaikki sanomalehtiyritykset maassamme
olivat: -- "tulee pieni tuulenhenki, se sammuttaa kynttilän lyhdystä
taikka vie liekin paperiin, jolloin kaikki palaa ja savuun haipuu". Kun
nimi oli tiedossa oli vastainen lehtituumani valmis. Täytyi nyt vain
kirjoittaa tuo lehti, painaa se ja hankkia sille lukijoita.

       *       *       *       *       *

Kun syksyllä 1858 taas olin hyväin ystäväin tuttavallisessa seurassa
huomasin pian, kuinka poissaoloni aikana kaikki isänmaalliset
tulevaisuudentuumat olivat käyneet suunnaltaan varmemmiksi. Tarkoitus,
johon ne tähtäsivät, oli perustuslaillisen valtiomuodon uudelleen
herättäminen. Toivottiin, vaikkei voitu uskoakaan toiveiden pian
toteutuvan. Asema oli yhä vielä sellainen, että painovapauden ja
sanomalehdistön ylin komentaja, kenraalikuvernööri, maaliskuussa 1859
saattoi antaa sellaisen salaisen käskyn painotarkastajille, "ettei
Suomen lehdissä saa painattaa mitään kirjoituksia entisistä eikä
vastaisista valtiopäivistä". Suurilla silmillä oli toisiaan katseltu,
kun kesällä 1858 oli tavattu Åbo Tidningissä v:n 1772 hallitusmuoto ja
v:n 1789 Yhdistys- ja Vakuutuskirja painettuna, joskin ilman enempiä
mietteitä; ja kun saman vuoden lopulla, lähinnä oppikirjaksi Helsingin
lyseoon, samat asiakirjat ynnä keisarien hallitsijavakuutukset voitiin
erikseen painaa nimellä "Suomen Suuriruhtinaskunnan perustuslait",
niin pidettiin sitä korkeimman vallan erittäin vapaamielisenä
myönnytyksenä.[52] Mutta toiselta puolelta tiedettiin, että
hallitsevissa piireissäkään ei vastaisten valtiopäiväin tuumia voitu
kokonaan syrjään sysätä. Eikä kulunutkaan aikaa kuin toukokuuhun 1859,
ennenkuin maan virallisissa lehdissä saatiin lukea, että hallitsija
oli käskenyt kenraalikuvernöörin ja senaatin laatia luettelon
niistä maan lainsäädäntöä ja rahaoloja koskevista kysymyksistä "jotka
nykysin voivat vaatia H. M:n korkeata huomiota", mutta joita
"suuriruhtinaskunnan perustuslakien mukaan ei voida hallinnollista
tietä lopullisesti niin ratkaista, että ne tyydyttäisivät maan tarpeet
ja samalla olisivat sopusoinnussa H. M:nsa maanisällisten tarkoitusten
kanssa."

Että valtiopäiviä siten todellakin valmistettiin, sitä ei enää voitu
epäilläkään. Siitä oli nyt varmempia todistuksia kuin ennen, jolloin
enteinä siitä oli pidetty sitä seikkaa, että maalaaja R. V. Ekmanilta
oli kesällä 1858 tilattu Porvoon valtiopäiviä kuvaava taulu (Thelningin
Porvoossa olevan taulun mukaan), taikka että Ritarihuoneen
rakentamiseen oli ryhdytty keväillä 1858. Ritarihuonejohtokunnan päätös
ryhtyä silloin rakennuttamaan tuota jo kauan sitten aijottua
rakennusta, se oli tosin sattuma, joka näihin aikoihin kumminkin
näytti ajatukselta. Mutta se joka tietää, että silloisessa
ritarihuonejohtokunnassa vphra Cas. v. Kothen oli johtavana sieluna,
ymmärtää helposti, että perustuslailliset tarkoitukset eivät
vaikuttaneet tuon rakennuksen perustuksen laskemista. Valtiopäivät
olivat odotettavissa; -- mutta milloin, kuinka pian, sitä ei voinut
kukaan ennustaa. Ja he, jotka sitä enin ajattelivat ja siitä suurinta
toivoivat, ne sitä päivää samalla jonkinlaisella pelolla ajattelivat.
Peljättiin, että mahdollisesti kaikki se, mitä meillä paperilla oli,
voisi mennä hukkaan. Eihän tiedetty, minkälaiseksi säätykokous meillä
muodostuisi. V:lta 1809 ei ollut enää elossa olevain muistoja jälellä:
kaikki vanhat, mutta vielä voimassaolevat valtiopäivämuodot olivat
unhottuneet ja niihin oli perehdyttävä kirjoista ja asiapapereista.
Entä vastaiset edusmiehet? Selailtiin E. v. Knorringin keväillä 1858
ulosantamaa ensimmäistä Suomen aateliskalenteria ja siitä nähtiin,
kuinka suuri osa aateliston päämiehiä oli Venäjän sotapalveluksessa ja
kuinka pieni muuten niiden saman säädyn jäsenten lukumäärä oli, joissa
voitiin edellyttää edes jossakin määrin olevan valtiollista harrastusta
ja isänmaallista itsetuntoa. Muilta säädyiltä ei myöskään, vanhan
vaalijärjestyksen mukaisesti, voida paljoa odottaa. Kaikilta puuttui
miltei yhtä suuressa määrin tottumusta julkiseen esiintymiseen ja
yleisten asiain käsittelemiseen.

Se saattoi näyttää toivottomalta, mutta ei siltä lakattu parasta
toivomasta.

       *       *       *       *       *

Suomalaisen kirjallisuudenseuran toimintaa olin koko ulkomailla
oleskeluni ajan seurannut suurella harrastuksella. Ja kotiin palattuani
ei minulle mikään ollut sen mieluisempaa kuin saada ottaa osaa tämän
seuran kokouksiin. Siellä tapahtui kaikki vielä yhtä yksinkertaisesti
ja vaatimattomasti kuin ennen. Mutta seuran uskollisimpain jäsenten
joukosta puuttui nyt useita.

Poissa oli tuo kunnioitettava vanha varapuheenjohtaja professori J. J.
Tengström, joka, perhesurujen painamana, äsken oli ainaiseksi
ummistanut silmänsä.

Poissa oli mainitun vanhuksen toimekas vävypoikakin Herman Kellgren,
joka, päästyään Wallinin jälkeläiseksi itämaisten kielten opettajaksi
yliopistoon, jo syyskuussa 1856 oli 34 vuoden ikäisenä lavantautiin
kuollut. Odottamattomampaa surusanomaa ei ole vielä koskaan minulle
saapunut kuin tämä, joka minulle Pariisiin kertoi, että tuo lahjakas,
aina vilkas ja pirteä mies oli lähtenyt tästä maailmasta, johon hän
niin kiinteästi tuntui kuuluvan. Se, joka oli Kellgrenin tuttavana
elänyt 1840-luvun nuortean kansallisen innostuksen aikoina, jonka
kauniimpia edustajia hän juuri oli, se ei koskaan voinut lakata häntä
rakastamasta, vaikkakin hänen käytännöllinen maailmanviisautensa viime
aikoina oli vienyt hänet opportunismiin, jota ei aina voinut hyväksyä.

Poissa oli myöskin Erik Aleksanteri Ingman, joka, tultuaan vähää ennen
nimitetyksi lastensynnytystaidon professoriksi, oli kuollut toukokuulla
1858. Mitä Ingmannin tavallisesti suljetut huulet eivät sanoneet, sen
sanoi hänen hymyilevä, lämmin ja samalla terävä katseensa. Rehdimpää
luonnetta, jalompaa isänmaanystävää tuskin oli olemassakaan. Ollen
kirjallisuudenseuran ensimmäisiä perustajia -- silloin vielä nuorena
ylioppilaana -- pysyi hän tälle seuralle ja työlle suomenkielen hyväksi
kuolemaansa asti hartaasti uskollisena.

Mutta puheenjohtajan paikalla istui vielä Elias Lönnrot, sihteerinä oli
Elmgren ja useimmat muut seuran entisistä, varmoista henkivartijoista
olivat myös paikoillaan. Minulle tarjoutui pian kotiini palattuani
tilaisuus jossakin määrin vaikuttaa seuran hyväksi. Jo vuosikokouksessa
toukok. 16 p:nä 1854, Porthanin kuoleman 50:ntenä vuosipäivänä, jolloin
Akiander ehdotti, että kirjallisuudenseura Porthanin muiston
kunnioittamiseksi pystyttäisi muistopatsaan hänen haudalleen Turun
tuomiokirkon viereen, herätin kysymyksen, että seuran sen ohessa olisi
ryhdyttävä ulosantamaan uutta painosta Porthanin valikoittuja teoksia.
Tämä tuuma oli ylioppilasajoiltani asti ollut mielituumiani. Mutta aika
ei silloin näyttänyt edulliselta tällaisen suuren kirjallisen yrityksen
toteuttamiseen: sota oli tulossa ja seuran rahavarat olivat erittäin
niukat; en voinut siitä syystä pyytää muuta, kuin että ehdotukseni
pantaisiin pöydälle epämääräiseksi ajaksi. Tuumaa kannatettiin
kumminkin heti monelta taholta; sanomalehdissä siitä vilkkaasti
keskusteltiin ja eri mielipiteitä lausuttiin siitä, millä kielellä tuo
uusi Porthanin painos olisi julaistava. Yksi vaati ruotsinkieltä,
toinen suomenkieltä ja kolmas suomalaista käännöstä ruotsalaisen ja
latinalaisen alkutekstin rinnalle. Mutta pian yhtyivät kaikki minun
lausuntooni, että Porthanin teokset ovat sitä laatua, että
historiantutkijalle -- ja ainoastaan niitä vartenhan oli uusi painos
aijottu -- ei olisi hyötyä niiden kääntämisestä muuhun kieleen kuin
millä ne ovat kirjoitetut, ruotsiksi ja latinaksi.

Levättyään neljä vuotta joutui uuden Porthanin-painoksen ehdotus nyt,
1858, taas kirjallisuudenseurassa päiväjärjestykseen. Sittenkuin
laatimani seikkaperäinen suunnitelma teoksen ulosantamisesta oli
hyväksytty, päätettiin lokakuulla heti ryhtyä töihin. Toimitustyön
uskoi seura sihteerilleen, Elmgrenille, ja minulle. Tämä työ oli
luonnollisesti suurella huolella suoritettava. Ensi korehtuurin luin
minä, toisen Elmgren ja kolmannen taas minä. Siten edistyi työ
vähitellen, niin että ensi osa ilmestyi syksyllä 1859 ja toinen osa,
johon Porthanin pääteos, Juustenin piispankronikka päättyi, 1862. Kun
painatus oli ehtinyt kappaleen matkan kolmatta osaa, oli minulla
valitettavasti jo liian paljo työtä jokapäiväisen sanomalehden
toimittamisesta, joten en ehtinyt omistaa kyllin suurta huolenpitoa
Porthanin teosten ulosantamiseen, ja täytyi minun siitä syystä jättää
seuraavain osain ulosantaminen Elmgrenille yksin. Viides ja viimeinen
osa Porthanin teoksia ilmestyi vasta 1873.

       *       *       *       *       *

Ohimennen tahdon tässä kertoa pienen muiston syksyltä 1858,
jolla voi olla jotakin sivistyshistoriallista merkitystä. Koko
nuoruuteni ajan olin, kuten on näkynyt siitä mitä olen kertonut, elänyt
mitä lähimmässä ja uskotuimmassa yhteydessä suomenkielen lämpöisimpäin
ja innokkaimpain edustajain kanssa ja ottanut vilkasta osaa heidän
tulevaisuudentoiveisiinsa ja suunnitelmiinsa. Mutta en ollut koskaan
kuullut puhuttavan mitään vihamielistä enkä sapekasta ruotsalaisuutta
enkä ruotsalaista kulttuuria kohtaan maassamme: sen historiallinen
olemassaolon oikeus oli tunnustettu, joskin oli kaikella voimalla
työskenneltävä sen sijan hankkimiseksi suomenkielelle, joka sille
luonnostaan oli tuleva sekä kirjallisuudessa että kaikilla
yhteiskuntaelämän aloilla. En koskaan ollut kuullut vihamielistä sanaa
ennenkuin syksyllä 1858, jolloin eräässä tilaisuudessa sain kuulla
tavallista lahjakkaamman ja hienosti sivistyneen nuoren miehen purkavan
kansallista innostustaan mitä katkerimmin sanoin ruotsinkielistä
sivistystä vastaan, jota hän kuvasi väkivaltaisesti sortavaksi
voimaksi, josta olisi keinoilla millä hyvänsä vapauduttava; koko
ruotsalainen aines oli ajettava maasta pois, -- miltei sellainen oli
tunnussana.

Huomasin, tätä kuullessani, että asiat poissaoloni aikana olivat
edistyneet. Snellmannin professorinpaikan ympärille oli kasvanut uusi
polvi: "jung-fennomaanit", kuten niitä silloin kutsuttiin, -- saman
suvun kantajoukko, josta sittemmin vuorostaan, kasvoivat "vanhat
fennomaanit".

       *       *       *       *       *

Mutta palaan uuteen sanomalehtiyritykseeni. Pidin asiaa salassa niin
kauan kuin mahdollista. Kun ystäväni G. V. Edlund teki minulle sen
palveluksen, että haki oikeudet "Papperslyktan" nimiselle
viikkolehdelle ja tämä lupa marraskuulla myönnettiin, tiesivät
ainoastaan harvat, että minä rupeaisin tätä uutta lehteä toimittamaan.
Frenckellin kirjapainon kanssa tein kumminkin sopimuksen painatuksesta
ja joulukuun alussa oli näytenumero annettava. Jo näytenumeron olin
aikonut koristaa otsakuvalla, jonka suunnitelman itse olin laatinut.
Mutta siihen aikaan ei vielä hyvässä pääkaupungissamme ollut helppoa
saada sellaista taideteosta toimeen. Piirustuksen laati kumminkin
arkkitehti Hampus Dahlström ystävällisesti ja hyvin onnistuneesti.
Mutta pelkkä piirustus ei riittänyt, se oli myöskin puuhun piirrettävä.
Ja puunpiirrostaito ei ollut maassamme vielä pitkälle edistynyt; eräs
siivo tanskalainen, P. O. Liebert, joka samalla oli valokuvaaja, oli
tämän ammatin ainoa harjoittaja paikkakunnalla. Tämän miehen
kansallisena elämänohjeena oli vanha tanskalainen sananparsi: "jos en
tule tänään, tulen kai huomenna" ja minun otsakuvani ei joutunut hänen
käsistään niinkään huonosti tehtynä, jommoisena sen vihdoin sain, kuin
paljo jälestä määräpäivän. Näytenumeron täytyi senvuoksi ilmestyä ilman
tuota kuvaa.

Näytenumeroni -- 8 suurta, kaksipalstaista sivua -- sisälsi melkein
yksinomaa leikkisän kirjeen "Rustikalle", ihannetytölle, jonka
mielikuvitukseni oli asettanut ja sijoittanut johonkin maalle Turun
läheisyyteen; nimen olin löytänyt eräästä englantilaisesta komediasta,
jonka olin nähnyt näyteltävän Wienissä etevällä tavalla. Tässä
kirjeessä tein selkoa sanomalehteni synnystä, selitin sen nimen ja
esitin sen toimituksen. Toimitukseen tulisi kuulumaan, kerroin, neljä
hyvää päivällispöytätoveria, nim. herrat Metropolitanus, tohtori
Ultramarin, kaukonäköinen edistyksen mies, kaunokirjailija Caravaggio
ja uutisten urkkija Kopisti, joka tuntee kotimaan päivän tapahtumat
yhtä hyvin kuin Ultramarin ulkomaiset.

Pienen suojelusjumalattarensa ja monipäisen toimituksensa kannattamana
saavutti Papperslyktan odottamattoman suurta suosiota. Se sai heti noin
950 tilaajaa, (joista 400 Helsingissä), -- sellaiseen numeroon eivät
monet maamme lehdet vielä silloin olleet tottuneet.

Ja niin rupesi lehteni 1859 joka maanantai ilmestymään. Tein kaikki
mitä voin tyydyttääkseni niitä vaatimuksia, joita noin lukuisa
tilaajamäärä näytti lehdelleni asettavan: koetin tehdä sen sisällöltään
helppotajuiseksi ja vaihtelevaksi, huvittavaksi ja hyödylliseksi,
kosketellen päivän huomattavimpia kysymyksiä, sekä kotimaisia että
ulkomaisia. Nuo neljä toimittajaa -- jotka kaikki olivat eri
ilmestysmuotoja minusta itsestäni -- kirjoittelivat kukin alaltaan.
Niin käsitteli Metropolitanus -- aluksi kirjeissä Rustikalle --
päiväjärjestyksessä olevia kotimaisia kysymyksiä, kirjoitti
sotavanhuksista, ylioppilastalosta, suomalaisen kirjallisuuden
seurasta, suomen ja ruotsin kielestä Suomessa, teaatterista ja
ylioppilasnäytännöistä j.n.e., ja sai näiden kirjeiden johdosta hoitaa
mitä vakavinta polemiikkia, josta enemmän tuonnempana. Paitsi paljoa
muuta kirjoitti Metropolitanus myöskin kertomuksen kotimaiselta
kiertomatkalta, jonka tein kesällä 1859. Matkustin meritse
Viipuriin, sieltä Saimaan kanavan vartta -- maitse, sillä vielä ei,
kolme vuotta kanavan avaamisen jälkeen, oltu keksitty, että sitä
voitaisiin käyttää myöskin matkustajaliikkeeseen -- ja edelleen
surkealla hinaajalaivalla Saimaan yli, poiketen Savonlinnaan ja
Punkaharjulle, sieltä Kuopioon ja sitten Jyväskylän ja Päijänteen
kautta takasin Helsinkiin. -- Nimimerkki Caravaggio kirjoitti silloin
tällöin terävän pilakirjoituksen, kuvaten "kynäpiirroksissa" silloisen
Helsingin elämän eri puolia, kertoi taidenäyttelyistä y.m. --
Ultramarinin osastoon kuuluivat ulkomaan asiat; silloin leimahtava
Italian kysymys, suuri v:n 1859 sota, siihen kuuluvat etevimmät
henkilöt ja Garibaldin ihmeellinen vapautustyö seuraavana vuonna olivat
erityisesti käsittelyn aiheina. -- Kopistin tehtävänä oli lopuksi joka
numeroon laatia "kronikka" kaikesta, mitä merkillistä oli tapahtunut
kaupungissamme ja maassamme ja jota silloisissa oloissa saattoi
kosketella.

Mutta Papperslyktan ei elänyt ainoastaan noiden neljän omain
toimittajain kynäntuotteista. Kirjoituksia sekä nuoremmilta että
vanhemmilta henkilöiltä rupesi pian lehdelle saapumaan.

Ensimmäisiä avustajiani oli tuo yhäti uskollinen ystäväni
Fredr. Cygnaeus. Hän antoi minulle ensiksi kirjoituksen
ylioppilastalokysymyksessä (jonka johdosta olin joutunut kuumaan
polemiikkiin C. G. Estlanderin kanssa), lähetti sitten Dresdenistä.
jossa hän oleskeli kesällä 1859, sarjan kirjoituksia Helsingin
teaatterin tulevaisuudesta ja hauskuutti lehteäni m.m. leikillisellä
runolla, jonka alla oli nimimerkki "Fennoman". Silloinen professori
J. Ph. Paimen kunnioitti minua muutamalla kirjoituksella ja toinen
lakitieteen professori A. Liljenstrand lähetti useampia. Saimpa
julkaistakseni varakanslerilta, vapaaherra Munckiltakin, joka joskus
sanomalehdistössä julkilausui hartaita isänmaallisia mietteitään,
kirjoituksen "kansallishengestä ja puoluehengestä": mutta toisen saman
miehen kirjoituksen "ajatuksenvapaudesta" pyyhki senssuuri armotta,
vaikka kirjoittaja olikin senssuurihallituksen puheenjohtaja ja hänen
nimensä oli kirjoituksen alla.

Erityisen runsaasti minulle tuotiin runomittaista avustusta. Uskollinen
ystäväni Karl Collan julkaisi lehdessäni suuren osan arvokkaita
Goethen, Freiligrothin, Heinen y.m. saksalaisten runoilijan käännöksiä.
Carl Mannerheim toi minulle pari kylläkin onnistunutta alkuperäistä
runoa Mussetin tapaan. Nuori ylioppilas Julius Wecksell, johon silloin
tutustuin, toi minulle usein uusia runojaan, kuunteli neuvojani ja teki
heti sellaisia korjauksia, joita hän piti oikeutettuina. Lähes
kokonainen tusina hänen nuoruudenrunojaan ja siinä joukossa hänen
parhaitaan ilmestyi siten Papperslyktanissa. Sittemmin sain taas useita
runoja kahdelta uudelta, nousevalta runoilijalta, luutnantti Frans
Mörtengreniltä, jonka ura valitettavasti niin kesken katkesi, ja
Theodor Lindhiltä, joka toi sekä omia runojaan että käännöksiä
englanninkielestä. Nuorista runollisista avustajistani muistan myöskin
Leo Mechelinin, joka käänsi lehteeni muutamia runoja saksankielestä.

Muut nuoremmat ystäväni avustivat minua arvokkailla suorasanaisilla
kirjoituksilla. Mainitsen niistä lähinnä Hannes (J. J.) Chydeniuksen,
tuon kaikkea jaloa ja inhimillistä unelmoivan kemistin, joka sekä
Ruotsista että Norjasta, jossa hän silloin oleskeli, lähetti minulle
sisällysrikkaita kirjeitä; sitten Edv. Bergin, joka ystävällisesti
hoiti lehden sillaikaa kuin minä olin kiertomatkallani. Hugo v. Becker
ja Frans af Björksten muistivat lehteäni matkamuistelmilla, edellinen
Kööpenhaminasta, jälkimmäinen Italiasta; ja, mainitsematta enää
useampia, lehteä avusti vielä Robert Lagerborg, joka syksyllä 1860
suoritti ensimmäiset harjoituksensa (niinkuin myöskin L. Mechelin)
Papperslyktanissa kirjoittamalla kirjeitä ja leikillisiä palasia.

Ne olivat iloisata ja valoisata aikaa nuo kaksi vuotta 1859 ja 1860,
joina paperilyhtyäni toimitin. Raitis vapaudentuuli, joka irroitti
monet painavat ja lahoneet siteet, puhalsi läpi Euroopan, innostuttaen
ja kohottaen nuoria mieliä. Ollen lukuisain suosijain ja ystäväin
ympäröimänä ja nauttien suuren yleisön kehoittavaa suosiota tuntui
minusta sanomalehtityö miellyttävältä ja keveältä. Ja kumminkin sillä
työllä oli hyvinkin vakavat ja raskaat puolensa.

       *       *       *       *       *

Tulen nyt siihen aikoinaan hyvin merkilliseen polemiikkiin, jota minun
oli käytävä niin voimakasta vastustajaa, kuin vanhaa ja kunnioitettavaa
ystävääni J. V. Snellmannia vastaan. Tämä kansallisuuskysymystä koskeva
kiista, joka aika-ajoin kävi erinomaisen tuliseksi ja jota jatkui lähes
vuoden, oli koko tämän ajan alituisesti minua uhkaamassa kuin
ukkospilvi, jonka jyrinät ja salamat onneksi eivät toki jaksaneet
masentaa reipasta mieltäni.

Riidan alku oli seuraava. Professori C. V. Törnegren rupesi helmikuussa
1859 pitämään sarjan kansantajuisia historiallisia luentoja
ruotsalaisesta kirjallisuudesta ja näihin luennoihin hänen kevyt ja
miellyttävä esitystapansa veti yleisön, joka melkein täytti yliopiston
juhlasalin kaikki paikat. Näiden esitelmien esipuheessa -- jotka
esitelmät hänen oli sairauden takia valitettavasti pakko liian aikasin
keskeyttää -- puhui hän muutamia sanoja suomalaisen kirjallisuuden,
etupäässä sanomalehtikirjallisuuden, nopeasta edistymisestä viime
aikoina. Hän sanoi tämän edistyksen todistavan, ettei se aika ole
kaukana, jolloin suomalainen kirjallisuus kokonaan on sysännyt
ruotsalaisen kirjallisuuden Suomesta syrjään ja että -- niin kuuluivat
hänen sanansa -- parin sukupolven perästä Suomen sivistyneiden luokkain
varmaankin sanakirja ja kielioppi kädessään on pakko tehdä työtä
ymmärtääkseen Runebergin, Nordströmin ja Castrénin kirjoituksia.

Hiljaisella hämmästyksellä kuuntelivat kuulijat tätä luennoitsijan
lausetta. Sellaista ajatusta tuskin ennen oli julkisesti kuultu
lausuttavan. Ja jokainen tiesi, että Törnegren ei suinkaan ollut
fennomaani. Olivatko hänen sanansa siis ainoastaan hänen tunnetun
ivallisen luonteensa tilapäistä mielenpurkausta? Sitä ei uskallettu
otaksua, kun hän oli lausunut ne melkein synkän vakavalla äänellä.
Mutta Törnegren oli skeptikko niin toisessa kuin toisessakin suhteessa,
oli alakuloinen ja pessimistinen etenkin isänmaan vastaisten kohtalojen
suhteen; siitä ne, jotka hänet lähemmin tunsivat, etsivät selityksen
hänen sanoihinsa.

Minä en voinut jättää tätä paljo huomattua lausetta lehdessäni
koskettelematta. Vielä samassa helmikuussa otin taikka annoin
Metropolitanuksen ottaa sen puheeksi kirjeessä Rustikalle, joka kirje
käsitteli "suomen ja ruotsinkieltä Suomessa". Uskalsin siinä sanoa,
että Törnegrenin ennustus ei tulisi toteutumaan. Kirjoitin aluksi:
"Suomenkieli on edistyvä yhä nopeammin ja rohkeammin askelin, se on
vähinerin omistava sille kuuluvan paikan opistoissa, tuomioistuimissa
ja hallinnossa, se tulee hallitsemaan maan kirjallisuutta, -- sitä ei
saa epäillä eikä sitä kaikkea voi mikään kuolevainen voima maailmassa
enää estää. Mutta siltä ei ole vielä sanottu, että ruotsinkieli parin
sukupolven perästä olisi vieras kieli Suomessa, kieli, jota
sivistyneiden olisi pakko lukea sanakirjan ja kieliopin avulla. On näet
olemassa kaksi asianhaaraa, jotka saattavat minut uskomaan, että
ruotsinkieli ei Suomen sivistyneille koskaan muutu vieraaksi kieleksi.
Toinen on se, että noin kymmenes osa maan asujamistosta on
ruotsinkielistä; toinen se, että se kieli, joka jo vuosisatoja on ollut
sivistyksen äidinkielenä Suomessa, ruotsinkieli, myöskin on paria
vuosisataa edellä suomenkieltä kirjallisen kehityksen puolesta." -- Ja
vielä lausuin hiukan terävästi, että tosin on saksalaisten filosoofien
kirjoissa kirjoitettu, että kansalla tulee olla _yksi_ kieli, ja että
niiden teoriiain mukaan maailma ja meidänkin maamme olisi sen
mukaisesti rakennettava; vaan että kumminkin "suuri maailmanrakentaja
ei teoksissaan aina ole noin aivan johdonmukaisesti menetellyt", vaan
"väliin antanut eri heimoisten ja kielisten kansojen asua yhdessä ja
sovittanut heidän kohtalonsa niin, että he ovat tunteneet olevansa yhtä
ja samaa kansakuntaa huolimatta siitä, että eivät puhu samaa kieltä".
Mainitsin tässä kohden Sveitsin ja lupasin toiste lähemmin kosketella
tämän maan kansallisuusoloja, -- jonka sitten useissa artikkeleissa
teinkin, erityisesti seikkaperäisessä Bernin v. 1857 valaliiton
ampumajuhlan kuvauksessa, jossa juhlassa olin ollut, -- Ja lopetin,
samassa kuin toivoin, että suomenkielen tie sen oikeutettuun asemaan
yhteiskunnassa tulisi olemaan niin lyhyt kuin mahdollista, lausumalla
uskovani, että ruotsinkieli joka tapauksessa niin kauan kuin nähdä
saatoin ja miten kaitselmus kohtaloitamme järjestäneekin, tulisi
olemaan "se kieli, jonka kautta suomalainen lähinnä omistaisi laajemman
sivistyksen, kuin mitä hänen oma, niin paljo kerran jälelle jäänyt
kirjallisuutensa saattoi tarjota."

Että tämä kirjoitus ei jäisi huomiota herättämättä ja että Snellman ja
hänen koulunsa pitäisivät mielipiteitäni kerettiläisinä, sitä en
tarvinnut epäilläkään. Sitenpä ei kauan kestänytkään, ennenkuin sota
alkoi. Kun niissä kauniissa juhlapäivällisissä, jotka vietettiin Fredr.
Paciukselle hänen 50:tenä syntymäpäivänään maalisk. 19 p. 1859,
tapasin Snellmanin -- joka minun ulkomaanmatkani jälkeen oli ollut
minulle yhtä ystävällinen kuin ennen -- kuiskasi hän aivan hiljaa
korvaani, että saatoin odottaa samana päivänä ilmestyvässä
numerossa Litteraturbladia tarpeellisen kurituksen siitä, mitä
kysymyksenalaisessa Rustika-kirjeessä olin kirjoittanut. Kiitin tuosta
huomaavaisuudesta eikä iloinen juhlamieleni tuosta tiedonannosta
mitenkään häiriytynyt.

Seuraavana päivänä sainkin Litteraturbladin helmikuun vihosta[53] lukea
pitemmän johtavan kirjoituksen otsakkeella "Ruotsin kielen tulevaisuus
Suomessa". Kirjoitus oli suunnattu yksinomaan Papperslyktanissa olevaa
kirjettäni vastaan. Kaikkea sitä vastaan, jota suomenkielen
tulevaisuudesta olin sanonut, ei Snellmanilla ollut mitään
muistuttamista. Päinvastoin hän kirjoitti: "Niin lujaa vakuutusta
suomenkielen tulevaisuudesta emme ole vielä koskaan kuulleet
lausuttavan. Suomen kielen ja kansallisuuden lämpösimmät ystävät eivät
ole uskaltaneet pitää tulevaisuutta niin varmana. Papperslyktanin
kauniit ja miehevät sanat ovat niiden, jotka suomenkielen
tulevaisuudesta ovat kirjoittaneet, ilolla tunnustettavat". Mutta
anteeksiantamatonta oli, että myöskin ruotsinkielelle olin jotakin
tulevaisuutta uskaltanut ennustaa. Ja vielä pahempaa oli, että olin
väittänyt eri kielisten ja heimoisten kansojen, jotka ovat osuneet
yhdessä asumaan, koskaan voivan muodostaa yhtä kansallisuutta. Sillä
ajan kansallisuuspyrintöjen lipuissa luettiin kaikkialla: "yksi
kansallisuus -- yksi kieli" eikä voinut löytyä missään kansallista
yhtenäisyyden tunnetta, "ennenkuin eri kielet olivat sulautuneet
yhdeksi kieleksi todistaen, että myöskin kansallisuutemme oli
yhteinen". Sveitsiläisestä kansallisuudesta ei siis voinut puhua yhtä
vähän kuin ameriikkalaisesta.[54]

En viivytellyt kauan vastaustani. Ja taistelu pääsi siten täyteen
vauhtiinsa. Jo seuraavassa Litteraturbladetin numerossa sanottiin
Papperslyktanin vaikutusta turmelevaksi ja minun lausumani mielipiteet
turmiollisiksi. Litteraturbladetin huhtikuun numero omisti minulle
pitkän kirjoituksen: "Kansallisuudesta, kansojen laeista, laitoksista
ja yhteisistä kohtaloista"; elokuun vihossa oli yhtä pitkä kirjoitus
"Polyglott-kansoista" ja syyskuussa taas "Polyglott-kansallisuuksista";
lokakuun vihossa oli puhetta "Papperslyktanin personaalipolitiikasta"
ja vielä marraskuun vihossa, (joka ilmestyi vuoden viime päivänä)
ilmoitti Snellman minulle, ettei hän vastaisuudessa aijo "mistään
asiasta vaihtaa sanoja Papperslyktanin kanssa." Seuraavan vuosikerran
ensi vihoissa piti Litteraturbladetin toimittaja kumminkin
tarpeellisena, joskaan ei suoranaisen väittelyn muodossa,
selittää edelleen kansallisuusteoriiojaan kahdessa artikkelissa
"Yleisinhimillisestä ja kansallisesta sivistyksestä" sekä
"Minkäarvoinen kansan kieli on yhteiskunnallisessa sivistyksessä."

Yhtä usein vastasin minä. Ne esimerkit tosioloista ja muut todisteet,
joita esitin tuota ehdotonta kielikansallisuusoppia vastaan, koetti
Snellman kumota mitättömiksi etevällä väittämiskyvyllään. Ja jokainen,
joka tuntee hänen tapansa polemiseerata, ymmärtää, että hän ei tässä
väittelyssä iskenyt pehmeällä kädellä. Minä puolestani terotin kynäni
mikäli taisin ja kävin mahtavaa vastustajaani vastaan rohkeasti ja --
monen mielestä varmaankin -- uhittelevasti. Sitten kävi riita yhä
kiihkeämmäksi ja muuttui lopulta persoonalliseksi hyökkäilyksi.
Pitkällisissä ja kuumissa väittelyissä tapahtuu usein, että toista tai
toista puoluetta syytetään siitä, ettei ottelun kiivaudessa ole niin
aivan tarkoin kertonut vastustajan sanoja, ja että hän sitten on niiden
tarkoituksen väärentänyt; ja syytetty ottaa siitä aiheen välittääkseen
kunniaansa halpamaisesti loukatun. Sellainen oli loppunäytös tässäkin
vuoden kestäneessä poleemisessa draamassa. Lukuisa yleisö seurasi tätä
polemiikkia koko sen ajan tavallista suuremmalla huomiolla. Useita
lausuntoja ilmestyi tämän riitakysymyksen johdosta maan muissakin
lehdissä. Monelta taholta saivat minun lausumani mielipiteet
täydellistä taikka osittaista kannatusta; m.m. kannatti minua silloinen
rehtori Arppe syyslukukaudella 1859 pitämässään ja sittemmin painosta
julaistussa avauspuheessa, jonka johdosta Litteraturbladet kirjoitti
erityisen vastineen. Mutta suomenkielinen sanomalehdistö langetti
minusta tuomion toisensa perästä. Ne lehdet pitivät, niinkuin Snellman,
minun katsantokantaani turmiollisena, koska se oli omiaan heikontamaan
ja lamauttamaan harrastusta suomalaista kansallisuutta kohtaan. Sillä
ellei yksikielisyyttä pidetä pyrintöjemme päämääränä, lausuttiin, ei
meidän suomalaisten kannata puhua kansallisuudesta.

Mikä oli oikein, mikä väärin tässä taistelussa, siitä ei ole minulla
oikeus mielipidettäni lausua. Mutta sen jätän sen sukupolven
tuomittavaksi, joka nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin elää: ensiksi,
eikö se vakaumukseni suomenkielen tulevaisuudesta, jonka silloin
lausuin, ole toteutunut; -- toiseksi, osottavatko näihin asti
kehittyneet olosuhteet, että ruotsinkieli Suomessa ennemmin tai
myöhemmin kokonaan unhottuu tai muuttuu vieraaksi kieleksi; -- ja
todistaako viime vuosikymmenien Suomen historia, etteivät sellaiset
ihmiset voi samalla tavalla ajatella ja ymmärtää, jotka eivät puhu
samaa kieltä taikka ettei kansallista yhtenäisyyttä ja omaa
kasallishenkeä voi löytyä kansassa, jolla on useampia kieliä.

       *       *       *       *       *

Paitsi niitä huolia, joita monet väittelyvastustajani minulle
hankkivat, täytyi minun tietysti alati pitää Suomen sanomalehdistön
yhteistä perintövihollista, senssuuria, silmieni edessä. Kuinka itse
sensuurihallituksen päällikön oli alistuttava alisenssorien mielivallan
alle, sen olen jo maininnut. Kokemuksen kautta kehittyneen
arvaamiskykyni avulla saatoin kumminkin johonkin määrin suoriutua;
mutta varma en koskaan voinut olla siitä, minkä näköisenä lehteni
palaisi senssorin kiirastulesta. Kuten aikasemmin olen maininnut, oli
kenraalikuvernööri maaliskuulla 1859 salaisella kiertokirjeellä
ilmoittanut senssoreille, ettei sanomalehtiin saisi painattaa mitään
kirjoituksia "entisistä eikä vastaisista valtiopäivistä", -- ja tämä
kiertokirje aiheutui varmaankin eräästä viikkoa ennen Papperslyktanissa
olleesta (prof. Palmén'in antamasta) Porvoon valtiopäiväin lausunnosta,
joka koski ent. Suomen armeijan sotilaitten avustamista. Tuo salainen
kiertokirje saattoi tietysti koskea entisiä ja vastaisia valtiopäiviä
muissakin maissa. Sen vuoksi, kun vuoden 1860 alussa otin kuvatakseni
Ruotsin valtiopäiviä, joihin Tukholmassa ollessani keväällä 1858 olin
tutustunut, pidin hyvin epäiltävänä, pääsisikö sellainen kuvaus
ilmestymään; onneksi se toki pääsi. Erinäiset kertomukset, joita
Ruotsin lehtien mukaan julkasin Italian vapautussodasta, mielten
kuohusta Itävaltaa vastaan, Garibaldista ja muista toiminnan miehistä,
olisivat käsittääkseni voineet olla sensuurista vaarallisemmatkin,
mutta sellaisiin asioihin ei juuri tuhlattu sitä valtiollista
tarkkanäköisyyttä, jota etupäässä omistettiin vähäpätöisiin kotimaisiin
pikku-uutisiin.

Mitä Italian ja muiden maiden vapausliikkeeseen tulee, valvoi sensuurin
silmä paremmin muita lehtiä kuin minun lehteäni. Elokuulla 1860 levitti
itsevaltias pääsenssori, kreivi Berg, erityisen salaisen kiertokirjeen
siitä kaikille kuvernööreille. Kreivi oli huomannut, että
suomenkielisten sanomalehtien toimitukset "erityisellä laajuudella
olivat käsitelleet Italian tapahtumia" ja kun hän "oli sitä mieltä,
että Suomen rahvaalla ei voisi olla erinomaista hyötyä moisten
tapausten tuntemisesta", olisi asianomaisten senssorien tiedoksi
annettava, "että sallivat rahvaalle aijotuissa lehdissä julaista
ainoastaan sellaisia mielipiteitä Italian kysymyksestä, jotka
soveltuvat yhteen lainkuulijaan kansan järjestyksen, siveellisyyden ja
velvollisuudentunnon käsitysten kanssa". Tätä huolenpitoaan
rahvaanlehtien sisällöstä rupesi toimekas kreivi erityisellä innolla
osottaman sen johdosta, että Fr. Cygnaeuksen eräässä keväällä 1860
ilmestyneessä "Rohkea ehdotus" nimisessä lentokirjassa tekemän
ehdotuksen mukaisesti ruotsinkielistä rahvaanlehteä maassa puuhattiin.
Tuskin oli nim. Cygnaeus esittänyt ehdotuksensa, ennenkuin innostuneina
käytiin sitä toteuttamaan: pantiin toimeen osakkeenkeruu tätä
tarkoitusta varten, lyhyessä ajassa merkittiin 350 (10 hopearuplan
suuruista) osaketta ja jo toukokuussa valittiin johtokunta (F.
Cygnaeus, F. L. ja A. Schauman, G. Ehrström ja R. Frenckell), jonka
tuli ottaa toimittaja sekä ryhtyä muihin tarpeellisiin toimenpiteisiin.
Uuden lehden piti ruveta ilmestymään lokakuusta samana vuonna, sen
toimittajaksi otettiin maist. V. Öhberg ja nimeksi sille aijottiin
Cygnaeuksen ehdotuksen mukaan "Fyrbåken" (Majakka). Mutta toimikunnan
ei ollut niinkään helppo toteuttaa tuota suunnitelmaa. Korkein
painoviranomainen, kenraalikuvernööri, otti näet myös vilkasta osaa
tähän hommaan. Aluksi kreivi Berg ilmaisi korkean tyytymättömyytensä
aijottua nimeä kohtaan, jota hän nähtävästi piti erinomaisen
tulenvaarallisena, erehdyttävänä, tai muuten yhteiskunnalle
turmiollisena. Siihen määrään vaarallisena piti hän tätä nimeä, että
hän kielsi siitä sanomalehdissä keskustelemastakin; siten pyyhittiin
Papperslyktanista korkeasta käskystä eräs kirjoitus, vaikka minäkin
siinä omasta puolestani, mutta omilla syilläni, koetin osottaa tuota
nimeä sopimattomaksi. Oli siis pakko antaa aijotulle lehdelle toinen
nimi, ja niin pantiin sen nimeksi "Folkvännen" (Kansan ystävä). Mutta
sittenkään vielä ei oltu hetikään selvillä. Kenraalikuvernööri suvaitsi
antaa uuden määräyksen, että ennenkuin uudelle lehdelle lupaa annetaan,
on sen näytenumero hänelle ensiksi esitettävä. Sellainen "Folkvännenin"
näytenumero hänelle kesän kuluessa asianmukaisesti annettiinkin.
Mutta siitä oli seurauksena hylkääminen; kreivi oli näytenumerossa
keksinyt "valitettavasti hyvin moitittavaan suuntaan kirjoitettuja
artikkeleita", niin sanottiin päätöksessä. Pahin oli pieni asiallinen
ja tosi kirjoitus "Sisilia ja Garibaldi". Se kai nyt lähinnä aiheutti
tuon mainitun kuvernööreille laitetun kiertokirjeen. Ja tätä lyhyttä
kiertokirjettä seurasi pian toinen paljo pitempi syysk. 13 p:ltä 1860,
jota ei tarvinnut pitää salassa vaan jonka sai ilmoittaa rahvaanlehtien
toimittajille ja ulosantajille. Kolmessakymmenessä eri kohdassa --
joiden kirjoittamisessa nähtävästi oli ollut auliina apuna silloinen
kansliapäällikkö S. H. Antell -- otti tuo isällinen kreivi antaakseen
neuvoja sanomalehtientoimittajille, miten kansan sanomalehti olisi
toimitettava. Lueteltuaan kaikki ne aineet "joiden alalla kansan
todellista parasta harrastava sanomalehden toimittaja voisi koko
laajassa piirissä käsitellä kansalle hyödyllisiä huomioita ja tietoja",
selitti hän lopuksi sopimattomaksi pyrinnöksi tyrkyttää kansalle
hyödyttömiä ja sille vieraita aineita ja tapauksia. "Näihin luen
kirjoitukset ja tiedonannot valtiollisista tapahtumista Japanissa,
Kiinassa, Syyriassa, Sisiliassa, Kalabriassa, Umbriassa, Marokossa ja
Meksikossa, joita jotkut sanomalehdentoimittajat syöttävät rahvaalle.
Nämä aineet eivät ole paikallaan sanomalehdissä, joita Suomen
maalaisrahvaalle toimitetaan". -- Millä sydämmellisellä
hauskuudella tätä uutta todistusta korkeimman hallitusmiehemme
kaikkitietäväisyydestä kaikilla tahoilla vastaanotettiin, sitä en
tarvitse sanoa. Mutta kreivi Berg luuli nähtävästi opettavaisilla
neuvoillaan ehkäisseensä kaikki rahvaansanomalehdistöstä johtuvat
vaarat, sillä vähää sen jälkeen antoi hän nyt ilmestymisluvan
"Folkvännen"-lehdelle, joka siten vuoden 1861 alusta saattoi ilmestyä.

       *       *       *       *       *

Ne olivat iloista ja valoisaa aikaa nämä vuodet 1859 ja 1860, sen olen
jo sanonut. Se oli maassamme varsinaisen valtiollisen aamuheräyksen
aika. Kaikki, jotka ajattelivat isänmaan tulevaisuutta, näkivät
edessään sarastuksen, joskin sen synkät pilvet usein pimittivät. Näitä
ajatuksia ja toivomuksia ei kirjoitettuina eikä painettuina voitu
ilmoille päästää. Sitä suurempi tarve meillä nuorilla oli vaihtaa
suullisesti ajatuksia ja samoin ajattelevat rupesivat siitä syystä yhä
useammin persoonallisesti seurustelemaan. Niinpä harvoin kului päivää,
jolloin eivät useimmat tai harvemmat siitä piiristä, johon kuuluin,
ainakin jotakin hetkeä olleet yhdessä. Tähän piiriin olivat luettavat
Karl Collan, Edv. Bergh, Rob. Lagerborg, Hannes Chydenius, Carl
Mannerheim, Hugo v. Becker ja muut jo mainitsemani Papperslyktanin
avustajat, sekä vielä Rob. Momtgomery, Henr. Borgström, veljekset Jacob
ja Gust. Estlander, Theod. Sederholm, Karl Chydenius, Edvin Nylander,
Thiod. Seelan, Wilh. Roschier, Lorenzo Runeberg -- muita mainitsematta.
Virkeä ja raitis elämä vallitsi piirissämme. Me hankimme niin tarkat
tiedot kuin mahdollista kaikista kotimaisen politiikan vivahduksista ja
harkitsimme niiden mukaan toiveitamme isänmaan kohtaloista; iloitsimme
kaikista merkeistä, jotka osoittivat heräävää kansallista ja
taloudellista vireyttä ja joita olikin monella taholla maassa
nähtävänä; päivän taloudelliset ilmiöt olivat tietysti vilkkaan
keskustelun aiheena; ja muun maailman ilmiöitä seurasimme suurimmalla
huomiolla. Mutta vakavain keskustelujen keskessä viihtyivät aina
myöskin nuortea pila ja ilokin; sukkeluuksia ja sanansutkauksia
singahteli myötään ja mieliala Florio Catanin silloin vaatimattoman
kondiittorian sisähuoneessa, jossa tavallisesti kokoonnuimme, vilkastui
usein vielä sen kautta, että joku soittotaiteilijoistamme, kuten K.
Collan tai Filip v. Schantz (joka syksyllä 1860 rupesi pääkaupungissa
esiintymään), istahti pianon ääreen ja soitti jonkun isänmaallisen
sävellyksensä, taikka taas sen kautta, että saatiin kuulla joku pieni
soolo-laulu, kuten kun esim. ystäväni Roschier sanomattoman
tunteellisella huumorilla lauloi kaikkien ihaileman uusmaalaisen
kansanlaulun.

       *       *       *       *       *

Mielten vilkkaus ja yleisten asiain harrastus kasvoi kaikkialla maassa
hyvin nopeasti. Joskaan ei puhtaasti valtiollisessa suhteessa vielä
uskallettu pitää mitään aivan varmana, niin voitiin ainakin
taloudellisessa suhteessa iloita todellisista, suurista
edistysaskeleista. Hallituksemme johtava mies oli nyt Fabian
Langenskiöld, joka, kuten jo mainittu, keväällä 1858 oli tullut v.
Haartmanin paikalle raha-asiain päälliköksi. Hän oli tavallista
kunnianhimoisempi, kyvykkäämpi, rohkeampi ja tarmokkaampi ja hän tahtoi
vakavasti edistää ja hyödyttää isänmaataan. Nuorempana oli hän toiminut
opettajana, -- Helsingin lyseossa ja Suomen kadettikoulussa --, mutta
oli sen ohessa aina ollut huomattu salonkimiehenä; valtiomiesuralle oli
hän valmistautunut etupäässä perinpohjin perehtymällä venäjänkieleen,
opiskellen useissa Venäjän yliopistoissa. Sitten hän senaatin
kielenkääntäjänvirasta siirtyi Pietariin valtiosihteerin virastoon ja
siellä oli hän tilaisuudessa osoittamaan diplomaattisia lahjojaan;
aluksi häntä käytettiin välitysmiehenä noita riidanalaisia rajaoloja
Venäjän-Suomen ja Norjan välillä käsiteltäessä. Hänen onnistumisensa
tässä toimessa lisäsivät korkeiden viranomaisten luottamusta häntä
kohtaan. Nyt hän nopeasti kohosi. Mihin hänet pantiinkaan, suoriutui
hän taitavasti, mikään toimi ei hänelle näyttänyt olevan liian vaikea.
Hän osasi oikealla tavalla kohdella Venäjän viranomaisia Pietarissa ja
samoin kenraalikuvernööriä Helsingissä ja siten hänestä pian tuli se
mies, joka oikeastaan ohjasi Suomen valtioperäsintä. Se kunnianhimo,
joka hänet tähän asemaan oli nostanut, ei onneksi ollut pelkkää
persoonallista vallanhimoa. Eikä epäilty, että Langenskiöld tahtoi
toimittaa suuria maansa hyväksi, ja joskin hän, kuten sittemmin
nähtiin, toisinaan kokonaan erehtyi tähän päämäärään johtavista teistä,
niin sai hän lyhyellä toiminta-ajallaan kumminkin tehdyksi paljo, josta
silloinen aika oli ja jälkimaailma pysyy hänelle kiitollisena.

Yksi niitä toimenpiteitä, jotka Langenskiöldin neuvottelemiskyvyn
avulla saatiin aikaan ja jota yleisellä mielihyvällä tervehdittiin, oli
se kansainvälinen tullisopimus, joka sisällytettiin asetukseen
kauppasopimuksista Venäjän ja Suomen välillä tammik. 31 p:ltä 1859.
Senkautta aikaansaatiin entistä suurempi tasapuolisuus molempain maiden
tavarainvaihtoa koskeviin ehtoihin ja sitä selvempää tullirajaa, joka
siten määrättiin, pidettiin "Suomen vastaisen itsenäisenä pysymisen
takeena".

Jos siihen asti vallinneet tulliolot olivat tuntuneet maalle
painostavilta, niin vielä vaikeampia olivat rahaolot olleet. Kun
Venäjällä itämaisen sodan aikana hopeanvaihto lakkasi ja Venäjän
setelit kulkivat Suomessa yhtä helposti kun sen omat, oli Suomen pankki
jo 1854 myöskin ollut pakotettu lakkauttamaan hopeavaihtonsa.
Suomalaiset ja venäläiset setelit, ynnä ala-arvoinen vaihtoraha, olivat
sen jälkeen ainoana vaihdon välikappaleena Suomessa: niiden arvo
vaihteli olosuhteiden mukaan ja Venäjän paperirahan kurssi määräsi
myöskin suomalaisen. Yhä sietämättömämmältä tuntui se liikeolojen
epävarmuus, jonka tämä epäkohta tuotti. Ja yhä yleisemmin ja
äänekkäämmin kohosi vaatimuksia, että tämän onnettomuuden syy, Venäjän
setelirahan käyminen laillisena maksuvälikappaleena Suomessa, olisi
poistettava. Paremmin kuin kukaan muu oivalsi tämän vaatimuksen
oikeutuksen maan rahavarainpäällikkö, eikä hän epäillyt tehdä kaikkea
voitavaansa, saattaakseen Suomen rahalaitoksen itsenäiselle kannalle.
Sitä ei kumminkaan yht'äkkiä voitu tehdä. Mutta huhtik. 4 p. 1860
kypsyi ensimmäinen tärkeämpi hedelmä Langenskiöldin kauniista
ponnistuksesta, kun julistus Suomen rahayksilön muuttamisesta ilmestyi.
Tämän julistuksen kautta markka ja penni[55] vahvistettiin meidän
rahayksilöksemme ja Suomen pankki sai toimekseen lyöttää omaa
kuparirahaa sekä ulosantaa seteleitä, aluksi 1-3 markkaa hopeata.
Ensimmäiset 3 markan setelit ulosannettiin jo kesäk. 1 p. ja 1 markan
setelit nekin ennen juhannusta. Eikä kulunut kuin kaksi kuukautta,
ennenkuin (kesäk. 12 p.) Suomen hallitus oikeutettiin hopearahaa
lyöttämään (samoja arvoja kuin nytkin vielä) ja Suomen pankki
levittämään suurempia seteleitä, 12:sta markasta 100 markkaan. Siten
oli varma pohja laskettu sitä rahareformia varten, joka, vapauttamalla
maan Venäjän rahan riippuvaisuudesta, oli omiaan tuottamaan meille
varman rahakannan, mutta jonka lopullista toteuttamista vielä useita
vuosia saatiin odottaa.

Hallituksen suurempiin ja tärkeämpiin toimenpiteisiin kuuluivat nekin,
jotka koskivat maan ruununmetsien hoitoa ja metsälaitoksen
järjestämistä. Metsähallinto oli tosin jo 1850-luvun ensi vuonna pantu
alulle ylitirehtööri C. W. Gyldénin toimesta, mutta vasta saman
vuosikymmenen lopulla ryhdyttiin asiaan vakavasti ja vauhdilla. Kreivi
Berg rupesi näet kiinnittämään aivan erityistä huomiota metsätalouteen
ja kun rahavarainpäällikkö Langenskiöld luuli ruununmetsistä voivansa
ammentaa aivan arvaamattomia aarteita valtionrahastoon, innostui hän
asiasta vielä enemmän. Eräs ammattimies Saksasta, Tharandin
metsäopiston johtaja E. v. Berg kutsuttiin 1858 tänne laatimaan
ehdotusta maamme metsälaitoksen järjestämisestä[56] ja varmaankin
isoksi osaksi tämän miehen neuvojen mukaan perustettiin Evon
metsäopisto 1859, järjestettiin metsävirkamiehistö sekä julaistiin
ohjesääntö ruununmetsien hoidosta. Jotta järjestämistyö suoriutuisi
nopeammin oli edellisinä vuosina joukko nuoria miehiä valtionavuilla
lähetetty Ruotsiin ja Saksaan sikäläisissä opistoissa perehtymään
metsänhoitajan toimiin. Ja niin oli Langenskiöld innostunut tähän
asiaan, että hän kesällä 1860, tutustuakseen paremmin ruununmetsiin,
lähti yli-tireht. apulaisen vphra R. Wreden ja insinöröi A. F. Soldanin
seuraamana matkalle maan pohjoisiin osiin, viipyen tällä matkalla yli
kaksi kuukautta ja käyden Lapinmaalla asti. Tästä matkasta antoi hän
sitten senaattiin seikkaperäisen kertomuksen, joka osittain
Litteraturbladetissa julaistiin.

Ilahduttava edistysaskel oli vielä se pieni alku ammattikuntalaitoksen
ja kaupparajoitusten siteiden höltymiseksi, joka sisältyi joulukuussa
1859 annettuihin asetuksiin käsityölaitoksista ja tehtaista sekä
kauppapuotien perustamisesta maalle. Nämä asetukset olivat vielä
kylläkin suppeat, mutta niiden avulla aukeni kumminkin tie vapaampaan
elinkeinoja koskevaan lainsäädäntöön, jommoinen ainoastaan säätyjen
myötävaikutuksella voitiin aikaan saada.

Samana vuonna ilmestyi myöskin asetus niistä ehdoista ja periaatteista,
joiden mukaan hypoteekkiyhdistys oli maahan perustettava. Tällaisen
yhdistyksen perustaminen oli vilkkaasti ollut harkittavana
maanviljelijäin piireissä ja muunkin yleisön kesken aina siitä
lähtien, kuin nuori Henrik Borgström Uudenmaan ja Hämeen läänin
maanviljelysseurassa tammikuulla 1858 ensiksi oli tehnyt ehdotuksen
hypoteekkiyhdistys-järjestelmän perustamisesta maahamme. Matkojensa ja
opintojensa kautta muissa maissa oli Borgström tullut huomaamaan, että
maamme korkeampaa taloudellista kehitystä varten hypoteekkiyhdistysten
ja yksityispankkien aikaansaaminen on välttämätön ehto. Hänen oli
aluksi taisteltava suomalaisen luonteen hitaisuutta vastaan, yleistä
tällaisen kysymyksen tuntemattomuutta vastaan ja niitä monia epäilyksiä
vastaan, joilla sekä hallitusmiehet että muut vaikuttavat henkilöt
hänen ehdotuksiaan kohtelivat, mutta hänen sitkeytensä voitti kaikki ne
vaikeudet. Hän ulosantoi lentokirjan "Hypoteekkiyhdistyksistä", hän
kirjoitti itse sekä kehoitti muita kirjoittamaan sanomalehtiin
artikkeleita tästä kysymyksestä, hän oli laajassa kirjeenvaihdossa,
esiintyi seuroissa ja kokouksissa ja siten hänen vähitellen onnistui
päämääräänsä päästä. Sen jälkeen kuin hallintomiesten epäilykset olivat
väistyneet ja edellämainittu asetus oli tehnyt hypoteekkiyhdistysten
perustamisen mahdolliseksi, kuulutettiin asian johdosta yleinen kokous
syyskuun 15 p:ksi 1859. Tähän kokoukseen saapui noin 70 maanomistajaa
ja muuta asianharrastajaa koko maasta. Etäisemmissä maakunnissa olivat
maanviljelijät valinneet valtuutettuja ja lähettäneet heitä
edustajikseen. Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin kreivi C. M. Creutz
ja sihteeriksi Borgström. Rahavarain toimituskunnan päällikkö
Langenskiöld oli läsnä näissä kokouksissa, joita vilkkaan keskustelun
jatkuessa kesti kaksi päivää. Päätökseksi tuli, että yksi ainoa
hypoteekkiyhdistys koko maata varten oli perustettava, jonka
päähallinto olisi Helsingissä ja jolla olisi haarayhdistyksiä eri
lääneissä. Komitea sai toimekseen laatia ohjesääntöehdotuksen
yhdistykselle. Kun tämä ehdotus seuraavan vuoden alussa oli saatu
valmiiksi ja jaetuksi, pidettiin perustava kokous Haminassa heinäk. 4
p:nä, jonka jälkeisenä päivänä yleinen maanviljelyskokous siellä
avattiin. Ohjesääntöehdotus tarkastettiin siellä ja, vaikka hallitus ei
ollut voinut hyväksyä useita niitä tärkeimpiä ehtoja, joita komitea oli
katsonut tarpeellisiksi, hyväksyttiin pitkän ja ankaran keskustelun
jälkeen; väliaikainen johtokunta valittiin. Hallitus vahvisti säännöt
ja yhdistys alotti toimintansa toukokuussa 1860, vaikka sen varsinainen
lainaliike alkoi vasta vuonna 1862.

Tässä yhteydessä sai Henr. Borgström toisenkin suuren tuumansa
toteutetuksi. Samassa tilaisuudessa Haminassa, jossa hypoteekkiyhdistys
perustettiin ja jossa maan tarpeista ja toivomuksista hyvin selvästi ja
suorasti keskusteltiin, teki Borgström, -- joka oli valmistanut
kysymyksen m.m. kirjoittamalla kirjoituksen: "Raha-asema Suomessa 1857
ja yksityispankit", -- ehdotuksen "Suomen maanviljelyspankin"
perustamisesta. Ehdotusta vilkkaasti kannatettiin, alustavaan
osakekirjoitukseen ryhdyttiin heti ja komitea valittiin yhtiön sääntöjä
laatimaan. Sitten kuin sääntöehdotuksesta oli keskusteltu ja sitä oli
tarkastettu parissa kokouksessa Helsingissä, joissa nimi muutettiin
"Suomen Yhdyspankiksi", saattoi tämä maamme ensimmäinen yksityispankki
pitää perustavan kokouksensa toukokuussa 1861 ja esivallan luvan
saavuttua alkaa vaikutuksensa tammik. 1 p. 1862.

       *       *       *       *       *

Kaikki nämä maan taloudellisiin oloihin syvästi vaikuttavat
toimenpiteet pitivät mieliä vilkkaina ja niistä keskusteltiin sekä
vanhojen että nuorten piireissä. Yksinpä sanomalehdistössäkin voitiin
puhua jotenkin esteettömästi näistä asioista, -- kumminkaan ei Venäjän
rahan käypäisyydestä Suomessa, jonka johdosta valitukset kumminkin joka
päivä kävivät yhä yleisemmiksi ja haikeammiksi.

Kuinka valtiollisella alalla edistyttiin, millä kannalla
valtiopäivävalmistukset olivat, siitä sai suuri yleisö tietää
ainoastaan huhuja. Tiedettiin että senaatti oli täydessä toimessa,
totellen hallitsijan toukok. 31 p:nä 1859 antamaa käskyä,
valmistaakseen luetteloja niistä lainsäädännöllisistä ja
taloudellisista kysymyksistä, jotka lähinnä vaativat sellaista
lopullista ratkaisua, "joka suuriruhtinaskunnan perustuslakien mukaan
ei voinut hallinnollista tietä tapahtua". Mutta tätä työtä tehtiin
senaatissa kauan hyvin salaisesti ja hiljaa. Sittemmin saatiin
kumminkin tietää, että senaatin jäsenet olivat jakaantuneet eri
komiteoihin ja sitten osastoittain kokoontuneet neuvottelemaan siitä,
mitkä säätyjen vallasta riippuvat lait ja määräykset olisivat
tarkastettavat ja korjattavat. Ja tällöin oli huomattu, että puolen
vuosisadan seisahduksen aikana, jolloin lainsäädännöllinen kehitys oli
ollut pysäyksissä, tarvittavain lainmuutosten lukumäärä oli kasvanut
niin suureksi, että kun komiteain ja osastojen ehdotukset vihdoin
alistettiin senaatin täysistunnon tarkastettaviksi, huomattiin
mahdottomaksi, että ne kaikki esitettäisiin yhden ainoan säätykokouksen
käsiteltäviksi. Täytyi sen vuoksi erottaa erikseen ne kysymykset,
joiden alalla muutoksia pidettiin enin tarpeellisina, ja vasta kun
näitä oli lähemmin muodosteltu ja perusteltu, saattoi senaatti alussa
vuotta 1861 lähettää lopullisen ehdotuksensa hallitsijalle. Mutta
saataisiinko todellakin valtiopäivät? Kaikista valmistuksista
huolimatta oli kyllin syitä olemassa, jotka saattoivat sitä epäilemään.
Tarvittaisiin, niin arveltiin, lujia kannustavia voimia, jos mieli
voittaa ne epäilykset, joita Suomen säätyjen kokoonkutsuminen
Pietarissa luonnollisesti herätti. Ja oliko sellaisia voimia olemassa?
Sellainen kenraalikuvernööri, joka kuten kreivi Berg yksin tahtoi
vastata kaikesta ja tehdä kaikki, hän tietenkään ei voinut pitää
valtiopäiviä muuna kuin välttämättömänä pahana eikä siis ollut halukas
kiirehtimään sellaisen edustuslaitoksen kokoonkutsumista, jonka kanssa
hänen tulisi jakaa mahtinsa ja viisautensa. Ministerivaltiosihteeri
kreivi Armfeltilta, joka tunnettiin hyvin varovaksi eikä ensinkään
alkuunpanijaksi, ei arveltu tässä suhteessa olevan paljon
odotettavissa. Niistä miehistä, jotka siihen aikaan olivat vallassa,
oli vphra Langenskiöld epäilemättä se, jonka luultiin enin
harrastavan valtiopäiviä; olivathan ne välttämättömiä hänen suuria
rahauudistuksiaan ja taloudellisia tuumiaan varten. Mutta Langenskiöld
oli rohkea ja itseviisas ja sen vuoksi näyttivät hänestäkin
perustuslailliset muodot hankaloilta; hän oli jo näyttänyt, että
valtionlainoja voitiin ottaa säätyjä kuulustelematta -- jota
periaatetta hän sittemmin puolusti hämmästyttävällä varmuudella ja
sitkeydellä -- ja ennen pitkää saatiin nähdä, miten hänen mielestään
Suomen säätykokous mukavimmalla tavalla oli järjestettävissä.

Ne voimat, joiden avulla valtiopäiväin aate vihdoin toteutettiin,
tulivat muualta.

       *       *       *       *       *

Vastaisten valtiollisten eduskunta-väittelyjen esipuheena saattoi pitää
Ritariston ja Aatelin valtuutettujen kokousta, joka pidettiin alussa
vuotta 1860.

Sen johdosta että suurempi määrä ritariston ja aatelin jäseniä oli
tehnyt ritarihuonejohtokunnalle anomuksen, jonka nojalla mainittu
johtokunta oli esittänyt asian hallitsijalle, oli hallitsija jo
syyskuussa 1847 antanut ritaristolle ja aatelille luvan valita yhdeksän
valtuutettua, kolme joka luokasta, tarkastamaan ritarihuoneen asiain
hoitoa, sen rahastoa, tilejä, arkistoa y.m. sekä antamaan ohjeita
niistä ynnä neuvottelemaan ja päättämään ritarihuonetalon
rakentamisesta, mikäli rahaston varat kannattavat, ja valitsemaan
jäseniä ritarihuonevaliokunnaan. Sukujen päämiesten vaalilistoilla
valitsemat valtuutetut kokoontuivat, kreivi C. G. Mannerheimin
puheenjohtajana ollen, toukok. 15 p. 1848, mutta hajaantuivat kymmenen
päivän perästä kokoontuakseen uudelleen maaliskuulla seuraavana vuonna.
Nämä valtuutetut olivat antaneet pietarilaisen akadeemikon Borzen
laatia pohja- ja fasaadipiirustukset ritarihuonetta varten, vaan kun
nuo piirustukset huomattiin liian suurenmoisiksi, jättivät valtuutetut
ritarihuonejohtokunnan toimeksi hankkia muualta uusia piirustuksia sekä
sitten, kun ne ovat vahvistetut ja ritarihuonerahaston varat myöten
antavat, ryhtyä toimiin talon rakennuttamiseksi.

Valtuutetut olivat sen lisäksi tehneet alamaisen esityksen, että
ritaristo ja aateli saisi joka kolmas vuosi valita yhdeksän
valtuutettua ja siihen esitykseen saatiin arm. lupa maalisk. 4 p. 1850.

V:na 1855 valittiin siten uusia valtuutettuja, jotka kokoontuivat
helmikuulla s.v. kenraalimajuri A. Aminoff puheenjohtajana. He
päättivät nyt lunastaa tontin ritarihuonetta varten sen nykyiseltä
paikalta sekä hankkivat luvan, että Hallituskatu saatiin avata
Maariankatuun asti. Sen ohessa samat valtuutetut päättivät perustaa
aatelisten neitosten rahaston sekä valitsivat ritarihuonejohtokunnan,
johon m.m. kenraali Cas. v. Kothenkin tuli, ja asessori E. v. Knorring
valittiin ritarihuoneen sihteeriksi.

Uusi ritarihuonejohtokunta ryhtyi reippaasti rakennuspuuhiin,
laskematta käytettävissä olevia varoja niin aivan tarkoin, ja teki
elokuussa 1857, kustannusarvion nojalla joka nousi 54,000 ruplaan,
kontrahdin talon rakentamisesta arkkitehti G. Th. Chiewitzin kanssa,
jonka piirustukset taloa varten olivat hyväksytyt. Se itsevaltias
kiire, jota tässä rakennusyrityksessä oli käytetty, herätti suurta
tyytymättömyyttä säädyn jäsenten kesken, varsinkin kun sen ohessa
saatiin tietää, että kustannukset nousisivat melkoisessa määrin
kulunkiarvion yli. Ja tämän mielialan merkkejä näkyi nyt siinä
vaalissa, jonka säädyn valtuutetut taas keväillä 1860 suorittivat.

Kun valtuutetut maalisk. 2 p. 1860 kokoontuivat, niin heistä muutamat
heti rupesivat purkamaan tyytymättömyyttään johtokunnan rakennuspuuhia
vastaan. Viisi noista yhdeksästä asettui kumminkin johtokunnan
puolelle, mutta kun vanhan ritarihuonejärjestyksen mukaan äänestykset
tapahtuivat luokittain, pääsivät nuo neljä vastapuolueen miestä
(tilanomist. kreivi Aug. Armfelt, vphra H. G. Boije sekä hrat J. A. v.
Essen ja A. F. Järnefelt), jotka kaikki kuuluivat ensimmäiseen ja
toiseen luokkaan, voitolle päätöksiä tehdessään. Ja kaksi viikkoa
kestäneiden kuumien ottelujen jälkeen oli tulos se, että ritarihuoneen
rakentamiseen oli ryhdytty ennenkuin tarpeellisia varoja sen
päättämiseen oli koolla, joten johtokunta oli siis menetellyt
toimivaltansa yli; myöskin lausuttiin moite siitä, että kustannukset
olivat tulleet 30,000 hopearuplaa kulunkiarvioita kalliimmiksi. Ja kun
tarpeellisia varoja talon valmistamiseksi nyt ei ollut saatavissa,
katsoivat valtuutetut ainoaksi keinoksi, että talo sikäli
muutettaisiin, että myöskin kolme muuta säätyä vastaisia kokouksiaan
varten sieltä saisivat istuntosalinsa sekä huoneet valiokuntia ja
kanslioita varten, johon tarkoitukseen hallitusta pyydettiin talon
valmistamiseksi myöntämään 28,000 ruplaa ja sen kalustamiseksi sen
lisäksi vielä 10,000 ruplaa. Myöntäen, että he omasta puolestaan
pitivät tätä tarpeellisten varojen puutteesta syntynyttä ehdotustaan
väliaikaisena toimenpiteenä, lausuivat valtuutetut olevansa sitä
mieltä, että "maan säätyjen talo, jossa kaikki neljä säätyä voisivat
veljellisesti kokoontua yhden katon alla keskustelemaan kaikille
säädyille yhtä rakkaan ja kalliin isänmaan eduista, tarvitaan laajempaa
ja ajanmukaisempaa tarkoitusta varten kuin Ritarihuone, jonka merkitys
ja tarkoitus pakostakin käy yhä vähäpätöisemmäksi, kuta enemmän käsitys
aatelistosta erityisenä kastina yhteiskunnassa kalpenee ja vanhenee
kaikkia tasoittavan, edistyvän sivistyksen takia". Voimakkaana
mielipiteittensä tukena oli valtuutetuilla vielä se seikka, että tämä
tontti Aleksanteri I:sen vahvistamalla asemakartalla oli määrätty
talolle "pour les quatre états". Ja antoivat valtuutetut ritarihuoneen
valiokunnalle toimeksi ensi valtiopäivillä ehdottaa säädylle, että se
toisille säädyille lunastettavaksi tarjoaisi kolme neljättäosaa talosta
sekä esittäisi H. M:lleen, että, jos tämä tarjous hyväksyttäisiin,
taloa kutsuttaisiin Maan Säätyjen yhteiseksi taloksi; silloin olisi
ritaristo ja aateli tilaisuudessa ruunulle takaisin maksamaan
edellämainitun summan.

Tähän rohkeaan lausuntoon komitean vähemmistö tietenkin pani
vastalauseensa. Yhteisesti laadittiin kumminkin ehdotus
ritarihuonejärjestykseksi, esitettäväksi säädylle ensi valtiopäivillä,
niinkuin tapahtuikin. -- Ritarihuonejohtokunnan vaali päättyi niin,
ettei ketään entisiä tirehtöörejä jälleenvalittu.

Valtuutettujen rakennustyötä koskevaan esitykseen suostuttiin sikäli,
että H. M:nsa määräsi, että pyydetyt 38,000 hopearuplaa olivat
yleisistä varoista annettavat ritaristolle ja aatelille "ilman
takaisinmaksuvelvollisuutta". Mutta esitykseen talon muuttamisesta
yhteiseksi säätytaloksi ei korkeimmasta paikasta koskaan mitään
vastausta tullut.

Kotimaisen hallituksen kuvaavia piirteitä oli kreivi Bergin aikaan,
enemmän kuin koskaan muulloin, toimenpiteiden johdonmukaisuuden ja
yhtenäisyyden puute. Kun toisessa tapauksessa vähän mukauduttiin
uudemman ajan ja yleisen mielipiteen vaatimuksiin, rehotti toisissa
tapauksissa vanha, absolutistinen varjojenpelko täydellisimmillään.
Niin tapahtui m.m. että, samoihin aikoihin kuin säätykokousta
virallisesti valmistettiin, hallitus pitkän miettimisen jälkeen kielsi
lainopillisen yhdistyksen perustamiselle anotun luvan. Jo alkupuolalla
1850-lukua oli joukko helsinkiläisiä lakimiehiä kokoontunut yksityisiin
seuroihin keskustelemaan laintulkitsemisista ja muista lainopillisista
kysymyksistä, ja tästä piiristä oli virallisen lainopillisen
yhdistyksen tuuma myöskin lähtösin. Joulukuussa 1856 pidetyssä
kokouksessa, jossa oli paljo väkeä, päätettiin pyytää lupaa tällaiselle
yhdistykselle. Mutta asia oli hallitusmiesten mielestä arveluttava.
Kolme vuotta odotettiin turhaan päätöstä ja kun sellainen vihdoin,
useiden kuulustelujen perästä, helmikuussa 1860 saapui, oli se
kieltävä. Tuuma ei siltä sen kautta kumminkaan vielä rauennut.
Seuraavana vuonna haettiin uudelleen vahvistusta yhdistyksen säännöille
ja se annettiin helmikuussa 1862, -- kreivi Berg oli silloin jo poissa,
Samanlainen ilmiö tapahtui, kun pyydettiin lupaa pitää kesällä 1860
yleinen koulunopettajain kokous Helsingissä. Se anomus hyljättiin,
mutta sen sijaan myönnettiin koulunopettajille lupa hiippakunnittain
pitää kokouksia Turussa, Porvoossa ja Kuopiossa, kaikki samana päivänä,
heinäk. 16 ja sitä seuraavina päivinä. -- Ne mielipiteet ja
toivomukset, joita arveltiin koulunopettajain lausuvan, luultiin kai
jäävän vaarattomammiksi, kun ne tällaisen kolmijaon kautta
hajoitettiin.

Antoipa yksin se Teollisuusyhdistyskin, joka näihin aikoihin (keväällä
1860) perustettiin, ja jonka tarkoitus oli herättää ja levittää
harrastusta teollisuutta kohtaan yleensä, korkeille viranomaisille
vakavaa aprikoimisen aihetta. Siltä ei tosin anottua perustamisen lupaa
kielletty, mutta lähes vuoden ajan saatiin odottaa suostumusta.
Yhdistyksen perustajat ja toimekkaimmat jäsenet olivat A. F. Soldan,
A. O. Saelan, R. Frenckell, H. Borgström y.m. Parin vuoden ajan vietti
tämä yhdistys sangen virkeää elämää: yleisiä kokouksia, joissa oli
esitelmiä ja keskusteluja kansallistaloudellisista ja teknillisistä
aineista, pidettiin tuhkatiheään, hankittiin oma huoneusto, jossa oli
aikakautista kirjallisuutta ja kirjasto, julaistiin muutamia
lentokirjavihkoja j.n.e., mutta pian nukahti tuo yhdistys ja hajaantui
vihdoin kokonaan.

       *       *       *       *       *

Se kaikki aaveenpelko, jota yläilmoissa oli, ei ollut kumminkaan voinut
ehkäistä sellaisia innostuksen ilmiöitä, kuin varojenkeräystä
sotavanhusten ja ylioppilastalon hyväksi -- molempia näitä tarkoituksia
varten pidettiin vielä vuosina 1859-61 Helsingissä kirjallisia iltamia
esitelmineen ja lausuntoineen, sekä konsertteja ja lauluiltamia
joukottain -- eikä voitu ehkäistä myöskään sitä uutta kansallista
heräystä, joka syksyllä 1859 pantiin toimeen muistopatsaan
pystyttämistä varten Porthanille. Tämän tuuman oli ensiksi herättänyt
Fr. Cygnaeus ja kolme vuotta oli kuvanveistäjä C. Sjöstrand jo sitä
patsasta muovaillut. Suomalaisen kirjallisuuden seura oli ottanut tämän
aatteen toteuttamisen tehtäväkseen ja kun Sjöströmillä nyt oli
suunnitelmansa ja mallinsa valmiina, katsottiin ajan tulleen ryhtyä
tarvittavia varoja kokoomaan kansallisen keräyksen kautta. Listoja
lähetettiin yli koko maan. Ja muullakin tavalla koetettiin eri tahoilla
edistää tuota isänmaallista yritystä. Helsingissä toimeenpantiin tätä
tarkoitusta varten maalisk. 16 p:nä, Porthanin kuolinpäivänä,
konsertti, joka muodostui hyvin juhlalliseksi. Fr. Cygnaeus oli tätä
tilaisuutta varten kirjoittanut juhlarunon Porthanin kunniaksi; Fr.
Pacius oli runoon säveltänyt erittäin ihanan musiikin ja sen arvokasta
esittämistä varten koonnut ja harjoittanut köörin ja orkesterin, joka
oli suurempi kuin mitä Helsingissä koskaan ennen oli nähty. Erilaisia
juhlia järjestettiin samoihin aikoihin myöskin muilla paikkakunnilla.
Mutta riittäviä varoja ei kumminkaan saatu ennenkuin seuraavana vuonna,
1861, jolloin suurta hälytyskelloa soitettiin ja Porthanin
syntymäpäivää, marrask. 9 p:ää, vietettiin juhlilla ja rahankeräyksillä
melkein jokaisessa maamme kylässä.

       *       *       *       *       *

Niitä isänmaallisia pyrintöjä, jotka 1850-luvun viime vuosina pääsivät
vauhtiin, oli myöskin kotimaisen teaatterin synnyttäminen. Tämän
pyrinnön ahjona oli ylioppilasten dramaattinen yhdistys. Yhdistys ei
ollut lamautunut siitä huonosta onnesta, joka, kuten edellä on
kerrottu, senssuurin taholta kohtasi erästä sen keväällä 1858 esittämää
kappaletta, vaan päätti se rohkeasti taas seuraavana kevännä
julkisuudessa esittää näytäntöjä. Nyt oltiin jo siksi rohkeita, että
laadittiin melkein yksinomaan suomenkielinen ohjelmisto. Eikä sen
pienempää kappaletta ajateltu kuin suuren Holbergin viisinäytöksistä
komediaa Erasmus Montanusta, josta P. Hannikainen jo aikusemmin oli
laatinut meikäläisiin oloihin sovitetun suomennoksen nimeltä Antonius
Putronius "Kanavaan" ja jota Ahlqvist ja O. Toppelius vieläkin olivat
muodostelleet. Se päätettiin nyt Toppeluksen johdolla antaa ilman
naisnäyttelijäin apua. Sen ohessa otettiin ohjelmaan pieni
ruotsinkielinen J. J. Wecksellin alkuperäinen kappale nimeltä "Kaksi
ylioppilasta runoja keräämässä". Nämä kappaleet esitettiin Helsingin
teaatterissa huhtikuun lopulla ja toukokuun alulla 1859 kahdessa
viikossa viisi kertaa täpötäydelle huoneelle. Helsingin yleisö huomasi,
että suomenkieli ei ollut sille niinkään vierasta, kuin moni kenties
oli luullut. Antonius Putronius, jonka pääosaa näytteli S. W. Hornborg
(sittemmin senaattori), herätti erinomaista suosiota; sitävastoin tuota
pientä ruotsinkielistä kappaletta, -- jossa tekijä itse näytteli
naisosaa -- syystä ankarasti arvosteltiin eikä sitä viimeisessä
näytännössä enää esitettykään.

Ylpeänä siitä, että se pääkaupungin näyttämöllä näin
menestyksellä oli esiintynyt, oli ylioppilasteaatteri jo valmis
lähtemään "Putroniuksineen" muuallekin, ainakin Turkuun; mutta
kanslerinvirastosta Pietarista tullut kielto teki lopun tästä
suunnitelmasta. Yhtä haihtuva oli toinen rohkea tuuma, joka
näyttelijöille ehdotettiin, että he näet omistaisivat koko työnsä ja
tulevaisuutensa kansalliselle näyttämölle, kotimaiselle teaatterille.
Sen sijaan päätti dramaattinen yhdistys, edistääkseen edes kotimaisen
näyttämön syntymistä, luovuttaa suurimman osan annetuista näytännöistä
kertyneistä tuloista, noin 500 hopearuplaa, teaatterikoulun[57]
hyväksi, taikka, kuten lahjakirjassa sanottiin "sellaisen Helsinkiin
perustettavan oppilaitoksen apurahaston pohjaksi, jossa suomalaiset
oppilaat saavat dramaattisille näyttelijöille tarpeellista opetusta".
Tämä lahja, niin toivottiin, toisi ehkä muita jälessään, joten rahasto
pääsisi kasvamaan. Varojen tallentaminen ja käyttäminen uskottiin
aluksi professoreille Fr. Cygnaeukselle ja Z. Topeliukselle sekä
yhdistyksen kahdelle toimeliaimmalle jäsenelle. A. Toppeliukselle ja C.
Mannerheimille toimeksi.

Eikä teaatterikouluaate seuraavina vuosina unhottunutkaan. Toukokuussa
1860 annettiin tätä tarkotusta varten kuusi n.s. amatöörinäytäntöä,
osaksi suomenkielisellä, osaksi ruotsinkielisellä ohjelmalla.
Kahdessa viime näytännössä, jotka annettiin promotsioonin edellä,
esitettiin taas "Antonius Putronius" melkein samalla miehistöllä kuin
edellisenä vuonna ja samalla menestyksellä. Myöskin Turussa,
Viipurissa ja muissa kaupungissa koottiin seuranäytelmillä apurahoja
teaatterikoulurahastoon. Mutta ylioppilasten dramaattinen yhdistys
nukahti pian eikä enää herännytkään.

       *       *       *       *       *

Mainitsin promotsioonin. Se promotsioonijuhla, joka nyt, toukok.
31 p. 1860, vietettiin historiallis-kielitieteellisessä ja
fyysillis-matemaattisessa tiedekunnassa, jotka vielä eivät olleet
yhtyneet, ei jäänyt erityisyyksiään vaille yhtävähän kuin v:n 1857
promotsiooni.

Yliopiston hallintomiehet olivat edeltäkäsin pitäneet huolta, ettei
mitään kutsumusta Ruotsin yliopistojen nuorisolle eikä muuta sellaista
saisi tulla kysymykseen. Mutta kuitenkin satutti kohtalo niin, että
nytkin eräs vieras Ruotsista tuli vilkastuttaneeksi ja kohottaneeksi
tätä akateemista juhlaa. Kahta vanhusta, korkeasti kunnioitettua
maamiestä, jotka molemmat kauan olivat olleet Suomesta poissa, saatiin
nyt täällä vihkiäisvieraina tervehtiä ja he lisäsivät juhlan loistoa.
Samalla höyrylaivalla saapuivat, toukok. 26 p:nä, nämä molemmat
vieraat, maaherra Gustaf Montgomery, v:n 1808 sodan historioitsija ja
itse tämän sodan sotavanhuksia, sekä valtioarkistonhoitaja J. J.
Nordström, jota ei Suomessa oltu nähty sittenkuin hän 1846 jätti
opettajavirkansa yliopistossamme. Taaja ihmisjoukko, ylioppilaat
etunenässä, oli kokoontunut höyrylaivaa vastaan; innostus, noita
kalliita vieraita nähtäessä, oli sanomaton; korkealle kajahti laulu,
riemu- ja hurraahuudot. Itse vihkiäisissä ja sitten useissa
tilaisuuksissa seuraavina päivinä olivat nuo kaksi Suomen poikaa
lämpösten suosionosoitusten esineenä. Kesäk. 2 p:nä annettiin heidän
kunniakseen Kaivohuoneella juhlapäivälliset, joihin otti osaa noin 150
kaupunkilaista ja matkustajaa. Nordströmille siellä puhui F. L.
Schauman, Montgomerylle Fr. Cygnaeus, molempain kunniaksi oli B. O.
Lille kirjoittanut runon, joka laulettiin. Sekä surun että ilon
kyyneleitä kimalteli monen silmissä.

Nordström palasi muutaman viikon täällä viivyttyään Hämeen ja Turun
kautta Ruotsiin. Montgomery, joka 70 vuoden ijästään huolimatta oli
juhlatilaisuuksissa yhtä pirteä ja reipas kuin nuorimmat joukossa, hän
viipyi vielä muutamia päiviä Suomessa ja kävi sillävälin Porvoossa
Runebergin luona, joka myös oli ollut vihkiäisjuhlan innostusta
lisäämässä. Porvooseen häntä seurasi joukko nuorempia ja vanhempia
miehiä, jotka häneen olivat lähinnä tutustuneet. Siellä, Runebergin
luona, muutamia herttasia hetkiä vietettiin, erinomaisen juhlallisiakin
hetkiä sen puolesta, että siellä kuulimme runoilijan itsensä v. 1808
sotavanhukselle lukevan muutamia Vänrikki Stoolin vielä painamatta
olevia lauluja.

Mutta ei ainoastaan noiden kahden vanhan suomalaisen käynti
syntymämaassaan tehnyt v. 1860 promotsioonia muistettavaksi. Juhla
antoi vielä aihetta tapahtumaan, joka ei jäänyt valtiollista merkitystä
vaille.

Nuorten maisterien piti, kuten tavallisesti, pitää vihkiäistanssiaiset.
Mutta oli luovuttu tuosta vanhasta tavasta kutsua tanssiaisiin
valtiokalenterin mukaan kaikki korkeimmat viranomaiset perheineen: nyt
kutsuttiin ainoastaan vihittyjen persoonallisia tuttavia. Maan
kenraalikuvernöörikin jäi siten kutsumatta: ja tämän kutsun välttäminen
olikin ehkä koko tanssiohjelman muuttamisen varsinaisena syynä. Mutta
tällainen kutsukysymys ei saanut mennä huomaamatta. Kreivi Berg palasi
pari päivää ennen promotsioonia Pietarista -- jossa hän oli tehnyt
tilin käynnistään Tukholmassa hallitsijansa edustajana Kaarlo XV:n
kruunajaisissa -- ja huomasi nyt, että nuoret vihittävät olivat
jättäneet hänet tanssiaisiin kutsumatta. Se oli loukkaus, jota
kuumaverinen kreivi piti miltei kapinana korkeinta valtaa vastaan.
Raivoissaan hän siitä sähköittää Pietariin ja kohta tulee sieltä
nuorille maistereille kielto pitää vihkiäistanssiaisia.

Kielto saapui päivää ennen promotsioonia äkillisenä salamaniskuna
hämmästyttäen tuon tavallista lukuisamman juhlayleisön. Ja se salama
sai tulenkin syttymään. Sellaista kiihkoa, sellaista tulta kuin tuona
promotsioonin edellisenä päivänä, on harvoin havaittu suomalaisten
mielissä. Kaikki oli tanssiaisia varten valmiina ja nyt niitä ei
saataisikaan pitää, -- ainoastaan hänen vuoksensa. Se oli jo liikaa,
sitä ei voitu sietää. Naiset raivosivat, ymmärrettävästi kyllä, yhtä
pahasti kuin miehet. Kenraalikuvernöörin talon edustalla esplanaadissa
seisoi pitkin päivää ihmisjoukkoja, matkustajia ja kaupunkilaisia,
miehiä ja naisia, jotka kukin tahollaan neuvottelivat siitä mitä olisi
tehtävä. Mikä teki minkin ehdotuksen ja vihdoin keksi joku sen neuvon,
että tanssiaiset, joita nuoret maisterit eivät saaneet antaa,
pantaisiin toimeen heidän miespuolisten kutsuvierastensa puolesta. Ja
siihen yhtyivät kaikki. Yhtäkkiä muodostui komitea, jonka etunenässä
oli tuo kaikkia kansalaisten toimia vilkkaasti harrastava kreivi Creutz
ja joka ryhtyi tarpeellisiin valmistuksiin sekä tarjosi tilaisuuden
ilmoittautumiseen. Jo muutamain tuntien kuluessa oli yli 430 henkeä
ilmoittautunut osallisiksi. Tanssiaiset siis pidettiin samana päivänä
ja tuntina ja samassa huoneustossa (Seurahuoneella), jossa ne alkuaan
olivat aijotut pidettäviksi, kutsujat vain olivat kutsuttuja. Ja kun
isäntiä oli mainittu määrä, kutsuttuja maistereita ja ylioppilaita 350
ja kutsuttuja naisia 8-900, ja kun mielet kreivi Bergin toimenpiteen
takia olivat innostuneet, muodostui näistä pidoista varmaankin
suurenmoisimmat promotsioonitanssiaiset, mitä koskaan on pidetty.

Maan korkein hallitusmies istui linnassaan ja katseli kuinka yleisö
ajoi niihin tanssiaisiin, jotka hän oli kieltänyt, viettääkseen niitä
-- ilman häntä. Sellainen mielenosoitus, sellainen hänen virkamahtinsa
halveksiminen oli liian julkeaa: sen täytyi piankin tulla tunnetuksi
Pietarissa ja Talvipalatsissa. Mitä oli tuon suuttuneen kreivin nyt
tehtävä? Hänen luonteensa mukaista ei ollut tunnustaa, että hän itse
lyhytnäköisyydellään oli aiheuttanut tämän mielenosoituksen. Sen sijaan
koetti hän pelastaa kunniansa esittämällä mitä pikimmin asian sen
vaarallisen vallankumouksen oireeksi, joka parhaillaan leveni koko
maassa ja erityisesti sen yliopistossa. Hän kiirehti sen vuoksi
Pietariin. Mutta pari päivää ennen häntä oli sinne jo ehtinyt
varakansleri Munck ja hän oli onnistunut yhdessä Armfeltin
kanssa esittämällä asiat todellisessa valossaan tehdä tyhjiksi
kenraalikuvernöörin myrkylliset hankkeet.

Kenraalikuvernöörin ja ministerivaltiosihteerin välit olivat jo sitä
ennen olleet huonot. Mutta siitä ajasta olivat he auttamattomia
vihollisia. Nyt oli vain koetettava, kumpi heistä saisi sysätyksi
toisensa syrjään. Vehkeiden arkaan taitoon olivat he molemmatkin
perehtyneet. Mutta Bergin vehkeissä oli liian usein huomattu sangen
selvää totuudenrakkauden puutetta. Ja tämä puute se hänet
lopullisestikin kaatoi.

       *       *       *       *       *

Helsingin elämän merkittävimpiin tapahtumiin v. 1860 kuului tuon kauan
ikävöidyn teaatteritalon valmistuminen ja vihkiminen.

Vanhassa teaatteritalossa oli syksyllä 1858 ja keväillä 1859 edellä
mainittu Anderssonin seurue yhä esiintynyt. Tässä seurueessa sai nyt
Helsinki ensi kerran tutustua neiti Hedvig Ch. Forssmaniin, joka
sittemmin rouva Raana sai niin tärkeän sijan teaatterimme historiassa.
Talvikaudeksi tänne asettui Schwartzin & Dahlgrenen seurue, joka ei
yleisön vaatimuksia tyydyttänyt ja sitten sisällisten levottomuuksien
takia keväillä 1860 täällä hajaantui.

Oli jo väsytty näihin alituisesti vaihtuviin kierteleviin
teaatteriseurueihin ja katsottiin ajan tulleen, että Helsinki hankkisi
itselleen pysyväisen ruotsalaisen näyttelijäkunnan, josta sitten
vähitellen kotimainen dramaattinen teaatteri voisi muodostua.
Kotimaisesta teaatterista eivät uneksineet ainoastaan ylioppilaat;
vanhemmatkin näytelmätaiteen ystävät kirjoittivat ja keskustelivat
innolla asiasta, Välttämättömin ehto oman teaatterin tulevaisuudelle
oli kumminkin uusi, arvokas teaatteritalo, siitä oli jo kauan oltu yhtä
mieltä. Ja tämä ehto oli nyt toteutumaisillaan.

Uusi teaatteritalo, jonka perustustyöt olivat alkaneet keväillä 1858,
alkoi syksyllä 1860 tosiaankin valmistua. Kärsimättömänä ja
jännityksellä odotti yleisö sen vihkimistä. Mutta yksi työn
valmistumiseksi ilmoitettu määräaika toisensa perästä kului ja mieliala
arkkitehtiä hra Chiewitsiä kohtaan kävi yhä äkäsemmäksi. Paljo oli
häntä vastaan muutenkin ollut muistutettavaa: kustannukset, jotka
alkujaan olivat arvatut 66,000 hopearuplaksi, nousivat 110,000 ruplaan:
ja ne, jotka olivat talossa päässeet käymään sillaikaa kuin sitä
rakennettiin, tiesivät kertoa, että se ei järjestyksensä eikä
sisustuksensa puolesta suinkaan kaikkia vaatimuksia vastannut. Ja se
uhkamieli, jolla Chiewits kohteli kaikkia muistutuksia, ei puolestaan
arvostelua lieventänyt.

Pysyväistä teaatteriseuruetta ei kumminkaan oltu edes koetettu
aikaansaada uuteen taloon sen ensi vuodeksi. Jo keväillä oli teaatteri
näytäntökaudeksi 1860-61 vuokrattu hra P. Delandille, jonka paremmin
kuin kenenkään muun ruotsalaisen teaatterin johtajan arveltiin voivan
tarjota kelvollisia näyttämöesityksiä. Mutta uusi teaatteritalo oli
kumminkin vihittävä kotimaisilla voimilla. Topelius ja Pacius, samat
miehet, jotka "Kaarlo kuninkaan metsästyksellä" olivat laskeneet tämän
uuden talon ensimmäiset perustuskivet, ryhtyivät nyt myöskin
valmistamaan talon arvokasta ja kansallista vihkimistä. Yhteisesti
olivat he tätä tilaisuutta varten luoneet soitannollisen satunäytelmän
"Kypron prinsessa", jonka tekstin aihe, niin oudolta kuin nimi
kuulostikin, oli puhtaasti suomalainen, Kalevalasta otettu. Kappale
päätettiin antaa, niinkuin "Kaarlo kuninkaan metsästyskin", yksinomaan
taiteenharrastajain avulla. Jo syyskuussa alkoivat harjoitukset tuon
väsymättömän Paciuksen johdolla. Mutta vasta marrask. 18 p:nä pääsivät
näyttelijät uudelle näyttämölle harjoittelemaan; kuta kauemmin tätä
tilaisuutta oli odotettu, sitä juhlallisemmaksi se kävi. Harjoitus
alkoi "Maamme"-laululla, jonka kööri ja orkesteri esittivät.

Pysyväisen orkesterin aikaansaamisesta oli jo huolta pidetty aikusemmin
kuin pysyvän näyttelijäkunnan perustamisesta. Jo syksyllä 1858 oli
seitsemän nuorta suomalaista lähetetty valtionavuilla Leipzigiin,
sikäläisessä konservatoriossa valmistumaan jäseniksi vastaiseen
teaatteriorkesteriin, jonka vastaista kannattamista varten sen ohessa
apuraha myönnettiin. Yksi näitä nuoria miehiä oli Filip v. Schantz,
jolle, hänen palatessaan kotiin 1860, teaatteritalojohtokunta uskoi
orkesterin johtamisen, ja sen tämä nuori ja reipas kapellimestari jo
syksyn alussa oli saanut järjestetyksi. Aluksi siihen kuului 21
jäsentä, joiden joukossa oli tuo mainio viulunsoittajamme Joh. Lindberg
sekä nuo kuusi Schantzin ohessa lähetettyä stipendiaattia ja sitäpaitsi
muutamia kotimaisia entisiä sotilassoittajia: muuten kuului orkesteriin
ulkomaalaisia, joista sellonsoittaja Aug. Meissner on muistettavin.
Tällä joukollaan rupesi Schantz heti Seurahuoneella antamaan sarjan
helppotajuisia musiikki-iltamia, jotka herättivät vilkkainta suosiota.

Vihdoin, marrask. 28 p., saattoi tuo kauan kaivattu, viimeksi vielä
leskikeisarinna Aleksandran kuoleman kautta muutamia päiviä viivästynyt
vihkiminen tapahtua. Tuo uusi kaasulla valaistu sali oli täynnä
juhlapukuista yleisöä, Helsingin loistavinta yleisöä. Mieliala oli
juhlallinen ja innostus suuri koko illan. Ohjelma alettiin uudella
"Kullervo-ouvertyrillä", jonka Schantz oli säveltänyt ja jonka hänen
orkesterinsa, taiteensuosijoilla melkoisesti vahvistettuna, esitti.
Senjälkeen kohosi ensi kerran uuden näyttämön esirippu ja maisteri L.
Mechelin lausui Fr. Cygnaeuksen kirjoittaman proloogin, joka hetken
merkityistä tulkitsi. Senjälkeen lausui yliopp. S. W. Hougberg Jul.
Krohnin kirjoittaman suomenkielisen proloogin. Ja kun alkusoitto
"Kaarle kuninkaan metsästyksestä" oli soitettu Paciuksen johdolla,
alkoi "Kypron Prinsessa". Kun esirippu viime näytöksen jälkeen oli
laskenut, pyysi yleisö "Maamme"-laulun ja se laulettiin näyttämöltä
orkesterin säestyksellä. Pacius, Topelius ja näyttelijät kutsuttiin nyt
esiin. Ja lopuksi vielä laulettiin "Suomen laulu". Näytelmän loputtua
tarjottiin vihkiäisissä myötävaikuttaneille juhla-illalliset, joissa
Cygnaeus piti puheen ja Pacius ja Topelius olivat vilkkaiden
kunnianosoitusten esineenä. Siten oli teaatteritalo vihdoinkin vihitty.
Ei kukaan voinut aavistaa, minkä kohtalon alaiseksi se kohta jo puolta
vuotta myöhemmin joutui. -- Juhlaohjelma annettiin vielä kahtena
päivänä. Mutta jouluk. 2 p:nä sai P. Deland alottaa esityksensä.

Paljon ponnistuksia oli uuden teaatteritalon aikaansaamiseksi vaadittu.
Mutta melkein yhtä paljo ponnistuksia vaadittiin, ennenkuin tuo vanha
puuteaatteri, joka yhä törötti puistossa uuden tiellä, saatiin pois
paikoiltaan. Vanhalla teaatteritalolla oli uskollinen ja uuttera
toimikunta, joka todellakin oli suurenmoisesti itsepäinen; täytyi pitää
molemmilla tahoilla monta yhtiökokousta, molemmin puolin oli
haastettava toisiaan oikeuteen ja pitkästi kesti muita rettelöitä,
ennenkuin sopimus saatiin aikaan vanhan talon osakkeiden siirtämisestä
kohtuhinnalla uuden talon yhtiölle. Mutta vihdoin se kumminkin onnistui
ja helmikuussa 1861 siirtyi sitten tuo riidanalainen talo julkisella
huutokaupalla (14,000 hopearuplalla) uusille omistajille, jotka vielä
saman vuoden lopulla pystyttivät sen Arkkaadian huvilan alueelle Espoon
tullin edustalle, jossa se sitten, samoinkuin entisellä paikallaan, yhä
edelleen kasvoi sekä pituudeltaan, leveydeltään että korkeudeltaan ja
palveli näytelmätaiteen yleviä pyrintöjä.

       *       *       *       *       *

Uudessa teaatteritalossa sai Helsingin yleisö ensi kerran nauttia
kaasuvalosta. Kaasuvalaistusyhtiö, joka oli perustettu 1860, oli
ripeästi rakentanut kaasutehtaansa ja vuoden lopussa oli se valmis
tarjoamaan valoaan ei ainoastaan teaatterille vaan kaduillekin. Olihan
se suuri edistysaskel kaupungin kehityksessä.

Mutta vielä suuremmalla ilolla saattoivat edistyksen ystävät
nähdä, kuinka Helsingin rautatieaseman rakennukset samana vuonna
kohosivat paaluilleen Glo-Iammikon entiselle mutapohjalle.
Helsingin--Hämeenlinnan rautatie, Suomen ensimmäinen rata, valmistui
valmistumistaan. Ensi lokomotiivit toi Gust. Törnudd Englannista tänne.
Iloisilla toiveilla nähtiin tässäkin uuden ajan sarastavan.

Ritarihuone, teaatteri, kaasutehdas, asematalo ja sen ohessa uudet,
osaksi valmistuneet, osaksi alullepannut kirkot, -- sellaisia
merkillisyyksiä saattaa Helsingin kaupungin rakennushistoria 50-luvun
viime vuosilta kertoa. Kirkonrakennus oli erikoisala, johon kreivi Berg
m.m. näihin aikoihin omisti laajan harrastuksensa. Itse oli hän
saksalainen luterilainen, hänen puolisonsa, joka oli italialaista
syntyperää, oli katoolilainen ja keisarikunnan valtiokirkolle hän
tietysti varsinkaan ei voinut olla kylmäkiskoinen: kaikki nämä eri
uskonopit hän siis ennakkoluulottomasti sulki suojelevaan
syliinsä. Pieni katoolilainen kirkko vihittiin jo 1860. Uudelle
kreikkalaisvenäläiselle kirkolle valitsi hän paikan Katajanokan
vuorilta, hankki sille piirustukset mainiolta arkkitehdiltä
Gronostajeffiltä, sekä piti huolta, että varoja sen pikaista
rakentamista varten ei puuttunut. Ja saksalaisen seurakunnan kirkon
hankkeita, jotka samaan aikaan olivat vireillä, kannatti
kenraalikuvernööri vilkkaasti.

Yksityisen rakennusyrittelijäisyyden muistomerkkejä ei sitävastoin ole
olemassa samoilta ajoilta sanottavasti. Vähitellen syntyi uusia
rakennuksia kaikille kaupungin ulkoreunoille, valmistaen tilaa
kasvavalle väestölle. Asukasmäärä lisääntyi myötään, kumminkaan ei
samalla vauhdilla kuin sodan jälkeisinä vuosina. Ruotsalais-suomalaisen
seurakunnan väkiluvun lisäys ilmoitettiin v. 1858 582 hengeksi, v. 1859
489:ksi ja 1860 667:ksi hengeksi. Siten teki mainitun seurakunnan
väkiluku v:n 1860 päättyessä noin 22,500 henkeä. Helsinki ei vielä
ollut aivan suuri kaupunki.

       *       *       *       *       *

Siksi suuri Helsinki kumminkin oli, että se tunsi useammin kuin
kahdesti viikossa ilmestyväin sanomalehtien tarpeen, muidenkin kuin
virallisten. Sanomalehti Viborg oli jo 1859 ruvennut ilmestymään
kolmesti viikossa. Åbo Underrättelser, joka kustantajansa J. W. Liljan
toimittamana oli uuteen eloon elpynyt ja joka terävillä pistoksillaan
valmisti paikkakunnan senssorille unettomia öitä, seurasi 1860
esimerkkiä. Ja silloin ei pääkaupungin enin levinnyt lehti, Hels.
Tidningar, enää voinut jättäytyä jälelle, vaan rupesi sekin 1860
ilmestymään kolmasti viikossa, taikka joka tiistai, torstai ja
lauvantai.

Z. Topelius oli silloin vielä Hels. Tidn:n toimittajana. Mutta aika oli
nyt toinen kuin se, jolloin hän 19 vuotta sitten oli ottanut lehden
hoitaakseen. Jo edellisen vuoden kuluessa oli hän puhunut haluavansa
jättää toimituksen toisiin käsiin: hän ei pitänyt itseään niiden
valtiollisten ja muiden yhteiskunnallisten pyrintöjen sopivana
puhemiehenä, jotka nyt olivat tärkeimpiä. Oli kumminkin suuri yllätys,
kun eräänä päivänä kesäk. alussa 1860 B. A. Thuneherg, konsuli G. O.
Wasenius vainajan vanha kirjakauppaliike-toveri ja hänen jälkeläisensä
Hels. T:n omistajana saapui luokseni ja kysyi, haluaisinko seuraavan
vuoden alusta ottaa hänen lehtensä toimittamisen huolekseni: Topelius
tahtoi näet luopua sitä johtamasta ja siitä vastaamasta, mutta suostui
edelleen lehteen kirjoittamaan kertomuksia, Välskärin kertomuksia y.m.,
sekä silloin tällöin kirjoituksia omalla nimimerkillään. Tarjous oli
minulle viettelevä ja kunnioittava. Huomasin itse, kuinka vaikeaksi
kävisi ajan mittaan saada yleisöä tyytymään viikkolehteen, jommoinen
Papperslyktan oli, jo toisena vuonna oli sen lukijakunta melkoisesti
vähentynyt.[58] Ja jos ymmärsinkin, ettei ollut helppoa astua
sellaisen toimittajan paikalle, joka siinä määrässä kuin Topelius oli
nauttinut yleisön myötätuntoisuutta ja suosiota, niin voitin pian nämä
epäilykset. En arvioinut voimiani liian suuriksi: muuten tulossa oli
yhä arempi ja vilkkaampi aika ja silloin oli minusta tärkeää saada
niitä vakaantuneita mielipiteitäni, joita maamme suurimmista
elinkysymyksistä olin omaksunut, edustetuiksi maan enin luetussa
lehdessä, -- sen asian vuoksi kannatti alistua vaivoihin ja
vaikeuksiinkin. En senvuoksi kauan epäillyt: vastaanotin tarjouksen,
sitoutuen lehteen kolmeksi vuodeksi. Asia oli vastaiseksi pidettävä
salassa ja se pysyikin salassa vuoden viime kuukausiin asti.

Rohkealla mielellä uutta vuotta varten valmistausin. Oli minulle
kumminkin hetki vaikea, kun eräänä v:n 1860 viimeisistä illoista istuin
Topeliuksen luona vastaanottamassa häneltä toimitusaskareet. Raskaampaa
oli sittenkin eroavan luopua tästä paperivaltikkaasta, jota hän 19
vuotta oli pitänyt käsissään, kuin uuden miehen ottaa se vastaan. Ja
olihan se ymmärrettävää. Topeliuksen viime numerossa olivat hänen
jäähyväissanansa -- "hänen omalla sydänverellään kirjoitetut", kuten
sanottiin -- yleisölle: "Eipä eroa mies kernaasti sellaisesta piiristä,
joka on noussut samasta ajan juuresta kuin hän itse ja jossa hänet
varmasti ymmärretään. Kun olen nähnyt näiden lukijain lukumäärän
vuosittain lisääntyvän, kun olen nähnyt kreivin ja suutarin oppilaan
samalla innolla hakevan sen palstoilta jotakin itselleen, ja kun olen
joskus Lapinmaan rajoilta Suomen lahden rannoille asti ja vielä etemmäs
huomannut sellaisen sanan vastakaikua, joka on oikeaan aikaansa
puhuttu, -- silloin suotakoon minulle anteeksi, jos olen toivoessani
voivani vaikuttaa jotakin hyvää, unhottanut mitä aikamme vaatii ja mitä
sen täytyy vaatia maan enin levinneeltä sanomalehdeltä."

Papperslyktan ei kumminkaan vielä kuollut, vaikka sen minä hylkäsin.
Edv. Bergh ja Rob. Lagerborg pyysivät saada jatkaa sitä seuraavana
vuonna (1861) ja mielelläni heidän pyyntöönsä suostuin. Bergh oli viime
vuosina kirjoitellut pääasiallisesti Åbo Underrättelseriin. Lagerborg
oli alkupuolen vuotta 1860 palvellut opettajaupseerina äsken
perustetussa Hämeenlinnan tarkka-ampujakoulussa, pitäen siellä
sotatieteellisiä esitelmiä, mutta hän oli koulun pian lakattua palannut
alikapteenin arvonimellä kaartin kasarmiin. Jo kesällä oli hän
maininnut minulle, että hän aikoi jättää koko ennen tuumaamansa
sotilas- ja virkamiesuransa sikseen ja omistaa elämänsä
sanomalehtityölle. Tämä miehevän luonteen piirre minua ilahdutti, vaan
en sittenkään voinut häntä kehottaa enkä kiellellä; tiesin paremmin
kuin hän, mitä vaikeuksia sanomalehtimiehellä meidän maassa on. Mutta
Lagerborg ei voinut vastustaa henkensä kutsumusta; ensi askeleensa
uudella urallaan astui hän nyt Papperslyktanissa, joka hänelle oli
Helsingfors Dagbladin edelläkävijä.

       *       *       *       *       *

Vuosisadan kuudes vuosikymmen läheni nyt loppuansa. Kaiken sen kohoksi,
mitä se oli Suomen kansallisen kehityksen hyväksi oli tehnyt, ilmestyi
nyt sen viime hetkellä vielä kaunis ja kuihtumaton koristus: Vänrikki
Stoolin tarinain toinen kokoelma.

Sellaista ei tapahdu usein ja siksipä se onkin minun kauniimpia
muistojani. Jouluk. 14 p:nä -- päivälleen 12 vuotta myöhemmin kuin
ensimmäinen kokoelma -- ilmestyi tuo odotettu vihkonen yleisön käsiin.
Mutta kaikki eivät voineet odottaa niin kauan. Kustantajan, Th.
Sederholmin ystävällisellä välityksellä oli Rob. Lagerborgin ja minun
onnistunut jo edellisenä iltana saada kappale tuota uutta teosta. Sen
käsiimme saatuamme riensimme lähimpään paikkaan, missä saatoimme saada
yksityisen huoneen, saadaksemme rauhassa yhdessä siitä nauttia. Kaksi
ystävää, jotka sattumalta tapasimme, tulivat mukaamme. Ja niin istuimme
siellä vuoron päältä ääneensä lukien Adlercreutziä, Maaherraa,
Veljeksiä, N:o 15 Stoltia. Wilhelm v. Schweriniä. Kuorma-ajuria, von
Esseniä, Munteria, von Törneä, Lode ukkoa, Lotta Svärdiä, toista
toisensa perästä aina kirjan loppuun saakka. Sydämmemme sykkivät,
silmämme olivat kyynelissä, puristimme toistemme käsiä riemuiten ja
säkenöiden, -- tiesimme, ettei toista sellaista hetkeä elämässämme
tule.

"Rohkeat, ylentävät ovat hetket" -- niin kirjoitin seuraavana päivänä
-- "jolloin, niinkuin nyt, kuuluu ikäänkuin koko kansan sydän sykkivän.
Rinta laajenee ja niinkuin Ukko Lode kasvaa yksilö 'päätään
pitemmäksi'. Jokainen tuntee kuuluvansa kansaan, joka on elänyt ja --
on elävä".



Vuosi 1861.


Vuosi 1861 muodostaa erityisen ajankohdan Suomen historiassa. Jo sen
alkaessa sitä ilolla ja luottamuksella tervehdittiin. Kun katsottiin
taaksepäin menneeseen vuoteen ja sen kuluessa tapahtuneisiin
seikkoihin, silloin tunnettiin, että jos koskaan vuotta oli voitu sanoa
valon ja toivon vuodeksi, niin oli kai kuluneelle vuodelle se nimi
annettava. Nuortealla rohkeudella saatoin minäkin kirjoittaa: "Onkohan
nyt olemassa sitä miestä, joka, silmäillessään ympärilleen maailmassa,
ei uskoisi ihmiskunnassa olevan nuorta elinvoimaa, jaloja ja yleviä
tarkoituksia, siveellisten voimain kestävyyttä, valon voittoa?" Omassa
maassamme ei tosin ollut aivan suuria tapahtunut, mutta Suomenkin oloja
saattoi silti ilolla ja toivolla tarkastella. Eipä voinut täälläkään
edistyksen kulusta erehtyä. "Kaikkialla on vireyttä, kaikkialla
heräävän elämän jälkiä. Valtion, kirkon, koulun, tieteen,
kirjallisuuden, taiteen, teollisuuden, maanviljelyksen, kulkuneuvojen,
yhteiskuntaelämän, -- kaikkien näiden aloilla on erityisesti kulunut
vuosi osoittanut piirteitä, jotka eittämättä todistavat edistymistä ja
kansallisen tajunnan vähittäistä nousemista. Voimmeko siis kirkkailla
ja iloisilla katseilla silmäillä Suomea vuodenvaihteessa? Voimme, ei
senvuoksi, että tällä maalla vielä olisi paljo onnea, hyvinvointia ja
kunniaa, mutta koska näemme, että se tyynein, eksymättömin askelin
kulkee oikeaa uraa eteenpäin, -- toivon tähti oppaanaan."

       *       *       *       *       *

Uusi vuosi alkoi kumminkin pakkasella, niin kovalla ja pitkällisellä,
että isänmaallisimmatkin toiveet sen kautta näyttivät voivan jääksi
jäätyä. Tammikuun keskilämpömäärä laskettiin Helsingissä 15:ksi
kylmäpykäläksi Cels., siis paljo alemmaksi, kuin miesmuistiin
tiedettiin tapahtuneen.

Mutta ne liikkeet, ne korjaukset ja uudistukset, joita silloin oli
tekeillä niin monella eri taholla maailmassa, ne pitivät toki mielet
lämpösinä. Pohjois-Ameriikassa syntyi helmikuulla Etelävaltioiden
liitto ja samalla oli merkki annettu siihen sotaan Etelän ja Pohjoisen
välillä, joka sitten neljän vuoden kuluessa oli raivoava. Italiassa sai
samassa kuussa Neapelin kurja kuningas Frans II lähteä viimeisestä
asemapaikastaan Gaétasta ja muutamia päiviä myöhemmin avattiin se
parlamentti, jossa Italian kuningaskunta maaliskuun 17 p:nä julaistiin.
Unkari rupesi huhtikuulla avattavilla valtiopäivillä tavottelemaan
takasin entistä perustuslaillista hallintoaan ja itsenäistä asemataan
Itävallan nyt perustuslailliseksi muuttuneessa valtiossa. Puolassa
rupesivat mielet kuohumaan: Varsovassa tapahtui helmik. 25-28 p:nä
kansallisia mielenosoituksia, jotka eivät jääneet verettömiksi,
maalisk. 26 p:nä annettu ukaasi, jonka mukaan melkoisia, kansalliselle
pohjalle rakennettuja parannuksia pantiin toimeen Puolan laitoksiin, ei
riittänyt levottomuutta asettamaan, vaan alkoivat mielenosoitukset
uudelleen huhtikuun alussa ja ne kävivät vielä verisemmiksi.

Ja Venäjällä vihdoin pantiin alulle mitä suurenmoisin yhteiskunnallinen
muutos sen julistuskirjan kautta, jonka jalomielinen keisari
Aleksanteri II allekirjoitti maalisk. 3 p:nä ja joka julaistiin
Pietarissa saman kuun 17 p:nä, -- julistus maaorjuuden poistamisesta.
-- Meidän maahamme tuo manifesti onnellista kyllä ei ulottunut, mutta
siitä huolimatta se täälläkin vastaanotettiin yleisellä ja hartaalla
ilolla, olihan se valon ja ihmisyyden voitonsanoma. Tiedettiin, että
keisarilta oli vaadittu voimakasta tahtoa voidakseen voittaa kaiken sen
vastarinnan ja ne vaikeudet, jotka olivat häntä kohdanneet tämän
toimenpiteen toteuttamisessa: sitä suuremmalla luottamuksella ja
toivolla saatoimme nyt kääntyä sen jalon ja valistuneen ruhtinaan
puoleen, jonka käsissä Suomen valtikka oli.

       *       *       *       *       *

Kaiken tämän kestäessä oli maassamme aluksi hiljaista ja rauhallista.
Vuoden kaksi ensi kuukautta kului ilman että edes yleisempää huomiota
herättäviä huhujakaan yläilmoistamme olisi kuulunut. Ensimmäisenä
kysymyksenä päiväjärjestyksessä oli edellisenä vuonna alullepantu
ensimmäisen yksityispankkimme järjestäminen. Siitä keskusteltiin
vilkkaasti kokouksissa ja sanomalehdissä ja se ratkaistiin myöhemmin
keväällä onnellisesti.

Toinen, aatteellisempi kysymys astui myös sen rinnalla eturiviin.
Tammikuun lopulla pääsi yleisön tietoon se suuri ehdotus
kansakoululaitoksemme järjestämiseksi, jonka Uno Cygnaeus oli laatinut.
Sen kertomuksen kautta valtion varoilla tekemästään matkasta, jonka
Cygnaeus edellisenä vuonna oli ulosantanut, tunnettiin jo hänen ylevät
tuumansa kansakouluista ja hänen suunnitelmansa sen järjestämisestä
maassamme. Nyt esitetyssä ehdotuksessa nähtiin nämä aatteet ja
suunnitelmat valmiiksi järjestettyinä. Tämä ehdotus sisälsi, niinkuin
sen tekijä uskalsi toivoa ja niinkuin kaikki nyt tunnustavat,
"valoisamman tulevaisuuden aamunkoiton Suomen kansalle." Sen
vastaanottivat senvuoksi innostuksella ne, jotka korkeita uskalsivat
tavotella. Mutta valitettavasti eivät kaikki niin ajatelleet; se näkyi
kyllä niistä monista moittivista arvosteluista, joita ehdotuksen
johdosta ilmestyi. Cygnaeuksen koko kansakoulurakennusta pidettiin
ilmalinnana, ulkomaisten mallien kevytmielisenä jäljennöksenä, maiden,
joiden olot olivat aivan erilaiset kuin meidän, -- siihen suuntaan
melkein kävivät järkevimpäinkin arvostelijain lausunnot. Onneksi
ryhdyttiin kumminkin heti, Cygnaeuksen persoonallisesti vaikutettua
vallassaolijoihin, toimiin hänen ehdotustensa toteuttamiseksi; hän itse
nimitettiin kansakoululaitoksen yli-inspehtoriksi, kahdeksan matkarahaa
myönnettiin vastaisille kansakouluseminaarin opettajille ja
opettajattarille ja komitea asetettiin antamaan lausuntoa Cygnaeuksen
ehdotuksesta.

Tämän komitean puheenjohtajaksi nimitettiin intendentti Sebastian
Gripenberg, joka vähän myöhemmin, helmikuulla, kutsuttiin senaattiin,
uuden maanviljelyksen ja yleisten töiden toimituskunnan
puheenjohtajaksi. Gripenberg oli henkilö, joka maassa oli nauttinut
erittäin suurta arvoa aina siitä lähtien kuin hän 1831 Uudenmaan
läänin v.t. maaherrana esiintymisellään lakeja syrjäyttävää
kenraalikuvernööri Zakrevskiä vastaan oli katkaissut loistavalta
näyttävän virkamiesuransa. Hän oli senjälkeen omistanut kaiken
toimintansa maanviljelykselle, ensiksi isänsä tilalla Hämeessä, sitten
pitemmän ajan kuluessa Mustialan maanviljelysopiston johtajana ja
järjestäjänä ja lopuksi Kuscheloffin lahjoitusmaiden hoitajana Viipurin
läänissä. Julkisissa toimissa oli häntä viime vuosikymmeninä käytetty
ainoastaan parin sotalaitoskomitean jäsenenä ja yleisten
maanviljelyskokousten puheenjohtajana 1857 ja 1860. Siihen että hän
nyt. jo 65 vuoden ikään ehdittyään, kutsuttiin maan korkeimpaan
hallitukseen, lienee osaksi vaikuttanut sekin, että hän oli mahtavan
valtiovarainpäällikön Langenskiöldin eno. Yleinen mielipide suurella
mieltymyksellä hänen nimittämistään tervehti. Mutta vielä ei tiedetty,
että Gripenbergille valmistettiin toistakin paikkaa, vielä korkeampaa
kuin senaattorin toimi oli.

       *       *       *       *       *

Saavuttiin maaliskuuhun ja nyt rupesi ilmassa tuntumaan, että meillä
valtiollisellakin alalla oli jotakin tekeillä. Kuunneltiin kaikenlaisia
huhuja, joita saapui Pietarista. Siellä oli kenraalikuvernööri viipynyt
uudestavuodesta asti, sinne oli senaatin lausunto vastaisista
valtiopäiväkysymyksistä äsken lähetetty ja sinne oli vphra Langenskiöld
maaliskuun alussa kutsuttu. Jotakin tärkeätä oli tekeillä, se pidettiin
varmana, mutta mitä se oli, sitä ei tiedetty. Puhuttiin, että osa
ratsuväestämme lakkautettaisiin tai muutettaisiin, puhuttiin
kaskuntapaisesti valtiopäiväkutsumuksestamme, puhuttiin myöskin muusta,
mutta se oli kaikki hämärää ja epävarmaa.

Tällaisessa epävarmuudessa oltiin huhtikuun puoliväliin saakka. Vihdoin
ensimmäinen varma tieto välähti hämärästä. Eräänä päivänä syöksyi
sanomalehteni toimituspaikkaan kaksi nuorta ystävääni, jotka äsken
olivat yhtyneet valtiolliskirjalliseen ystäväpiiriimme. -- Robert
Björkenheim ja Ernst Linder, jotka molemmat olivat lahjakkaita ja
tarmokkaita miehiä, joiden mieli hehkui isänmaan kansallisesta
itsenäisyysaatteesta ja sen henkisestä ja aineellisesta edistyskulusta.
Huomasin heti heidän katseistaan, että heillä oli jotakin harvinaisen
tärkeää tietonaan. He kertoivatkin minulle äsken Pietarista saapuneesta
tiedonannosta, joka tosin vielä oli salaperäisen hämärän peitossa,
mutta siltä erinomaisen tärkeä. Kirjeessä oli nim. vphra Alfons Walleen
kertonut Helsingissä olevalle rouvalleen (Björkenheimin sisarelle),
että pian oli odotettavissa suuri uutinen, jonka kautta saataisiin
tietää "minkälaiset Suomen valtiopäivät tulisivat olemaan". Tämä tieto
tuli luotettavalta taholta; Walleen, joka oli tykistön översti, oli
suuriruhtinaiden Aleksanderin ja Vladimirin palveluksessa sekä
ministerivaltiosihteerinapulaisen vphra Stjernvall-Walleen'in
velipuoli; saattoi pitää varmana, että hän kyllä asiat tunsi. Jotakin
oli siis odotettavissa olevien valtiopäiväin suhteen ratkaistu; mutta
että jotakin perustuslakien säätämäin valtiopäivämuotojen mullistusta
myös oli tapahtunut, sitäkin saattoi melkein varmaan otaksua. Selitystä
tähän arvoitukseen kai ei kauan tarvinnut odottaa. Sitä nyt suurella
jännityksellä muutamia päiviä varrottiin.

Kreivi Berg palasi tänne Pietarista huhtik. 13 p. ja vphra Langenskiöld
jotakin päivää myöhemmin. Nyt oli tuon suuren salaisuuden peitto siis
pian paljastuva. Jännitys yhä kasvoi.

Kun minä huhtik. 16 p:nä puolenpäivän aikaan pieneltä satunnaiselta
matkalta palasin kaupunkiin, yhytin heti useampia ystäviäni, jotka
suurella mielenliikutuksella minulle kertoivat, mitä tärkeää
aamupäivällä oli kuultu. Senaatissa oli samana päivänä esitetty
hallitsijan huhtik. 10 p. allekirjoittama julistuskirja, joka määräsi,
että olisi asetettava valittu valiokunta, 12 miestä joka säädystä, joka
valiokunta, senaattori L. Gripenbergin puheenjohtajana ollen,
lainsäädäntökysymyksissä korvaisi säätyjä, "kunnes olot sallisivat
niiden kokoonkutsumista". Tämä oli varmasti tunnettua, mutta miten
julistuskirja tarkemmin kuului, sitä ei tiedetty. Useimmille senaatin
jäsenille oli tieto tullut kerrassaan yllätyksenä, ja he hämmästyivät
yhtä pahasti kuin kaikki muut.

Koko julistuskirjaa ei, kuten sanottiin, oltu vielä saatu lukea. Mutta
selvää jo oli, että se sisälsi perustuslakiemme täydellisen
loukkauksen. Selvää myös, että jos se nyt ääneti vastaanotettiin, niin
oli Suomi kaikiksi ajoiksi luopunut valtiollisista oikeuksistaan ja
vaatimuksistaan. Jotakin oli senvuoksi tehtävä taikka ainakin
koetettava, siitä me ystävykset olimme yhtä mieltä. Tästä
neuvotellaksemme päätimme, aluksi harvalukuisempina, vielä samana
päivänä kokoontua. Jokainen koettaisi kumminkin sillä välin tahollaan
hankkia lähempiä tietoja tuosta turmiota uhkaavasta julistuskirjasta.

Pidimme viisaimpana valita kokousta varten yksityisen huoneuston ja
päätimme siis tavata toisemme Henrik Borgströmin luona. Sinne kokoontui
illalla, paitsi Borgströmiä, seuraavat: tilan- ja tehtaanomistaja Rob.
Björkenheim, veljekset, kirurgian professori Jakob ja dosentti Carl
Gust. Estlander, konsuli Reinh. Frenckell, kaartin alikapteenit Rob.
Lagerborg ja Const. Linder (molemmat vielä univormussa, mutta molemmat
aikeessa erota sotilasuralta), viimemainitun veli Ernst Linder, maist.
Rob. Montgomery, tri Carl Qvist. tri Paavo Tikkanen, Suomettaren
toimittaja, lakit. kand. Edv. Gid. Wasastjerna, maalaisten
paloapuyhtiön asiamies, ja vihdoin näiden muistojen ja nimien
muistoonmerkitsijä.

Kukaan meistä ei ollut vielä saanut täyttä selkoa julistuskirjan
sisällöstä. Kaikki myöhemmät tiedot osoittavat kumminkin oikeaksi, mitä
alussa olimme kuulleet. Kuinka tulisi suuri yleisö maassa tervehtimään
tätä julistuskirjaa? kysyimme. Antaisiko se sen säätyvallan ulkonäön,
josta asiakirjassa puhuttiin, huikasta silmänsä. Valtiollisen
itsetunnon määrä ei maaseudullamme tosin ollut suuri: mutta niin heikko
se toki ei liene, ettei siellä täällä löytyisi miehiä, jotka
oivaltaisivat julistuskirjan perustuslakeja loukkaavan luonteen ja
voisivat sen todistaa ympäristölleen. Samanlainen yleinen mielipide
asiasta, joka meillä oli, muodostuu kyllä itsestään, siitä olimme
varmat. Mutta miten oli meneteltävä, jotta tuo mielipide pääsisi
ilmipuhkeamaan ja kaikumaan niin kovasti, että se voisi tunkeutua aina
valtaistuimen ääreen saakka? Sanomalehdistön kautta ei ollut
ajateltavissa saada kuiskaustakaan asiasta ilmi. Muita keinoja oli
senvuoksi ajateltava. Siitä nyt neuvoteltiin. Mutta kaikki päätöksen
teot lykkäsimme seuraavaan iltaan, jolloin toivoimme tuntevamme itse
puheenalaisen asiakirjan.

Seuraavana päivänä, huhtik. 17 p:nä, julkaisivat todellakin viralliset
lehdet tuon merkillisen julistuskirjan. Sen sisältöä en tarvitse tässä
lähemmin kertoa: sitä on jo kyllin usein julkaistu ja selitetty.
Julkaisua seurasi se virallinen tiedonanto, että "H. M:nsa, kuunnellen
ainoastaan jalon sydämmensä ja ylevän, valistuneen ajatustapansa
kehoituksia, on äsken Pietarissa kutsuttanut valtakunnankonseljin
puheenjohtajan sekä yhden jäsenen, Suomenmaan kenraalikuvernöörin,
ministerivaltiosihteerin, Suomen asiain komitean jäsenet sekä
Pietarissa silloin olevan K. senaatin valtiovaraintoimituskunnan
päällikön luokseen ja suvainnut näille henkilöille lukea ehdotuksen
arm. julistuskirjaksi, jonka kautta" j.n.e., sekä "kuunneltuaan
kutsuttujen alamaisia ajatuksia" suvainnut julkaista manifestin.

Tänä päivänä kokoonnuimme me samat kuin edellisenä iltana taas
Borgströmin luo. Nyt oli johonkin ryhdyttävä. Sopivimmaksi
toimenpiteeksi huomattiin, että olisi aikaansaatava kansalaisten koko
maassa allekirjoittama adressi, jossa arvokkaalla tavalla olisi
ilmaistava se huoli, jonka maassa oli herättänyt tuo julistuskirja,
joka, sanain mukaan tulkittuna, sisälsi perustuslakiemme pyhyyden
loukkauksen. Sellainen adressi oli helppo aikaansaada Helsingissä,
sillä täällä olivat mielet jo yleensä kuohuksissa. Mutta adressin
täytyi edustaa koko maan mielipidettä ja siihen olisi siis kansalaisten
kaikista maanosista yhdyttävä. Vaikealta näytti kumminkin saada niin
pian kuin asianhaarat vaativat suurempaa määrää maalaisia Helsinkiin.
Kulkuneuvot olivat kaikissa suhteissa huonot: mitään rautateitä ei
ollut käytettävänä ja keväinen kelirikko pilasi rekikelin,
postinkulustakaan ei sen hitauden vuoksi ollut mitään apua. Ainoa keino
oli lähettää Helsingistä joka taholle pikalähettejä, jotka maaseudulla
kertoisivat mikä mieliala pääkaupungissa vallitsee sekä kehoittaisivat
riippumattomia isänmaallisia kansalaisia kiireesti saapumaan sinne
yhdessä koettamaan pelastaa maan valtiollista tulevaisuutta. Emme
tarvinneet ulontua oman pienen piirimme ulkopuolelle löytääksemme
läheteiksi lähteviä. Jo seuraavana aamuna ajoi Ernst Linder länteenpäin
viemään sanaa Länsi-Uudenmaan ja Turun läänin suurtilallisille;
Björkenheim pohjoiseen päin Hämeeseen; Qvist Uudenmaan itä-osiin.
Jonkunlaisena valtuutuksena oli jokaisella lyhyt kirjoitus, jonka me
kaikki muut olimme allekirjoittaneet.

Odotellen lähettiläittemme matkojen tuloksia lykkäsimme kaikki enemmät
toimenpiteet pariksi päiväksi. Ensi kokouksessamme toivoimme saavamme
nähdä paljo useampia koolla, ei ainoastaan matkustajia maaseudulta,
vaan myöskin suuremman joukon helsinkiläisiä kunnioitettavia
kansalaisia. Erityisesti halusimme pyytää professoreita Palmén,
Schauman ja Snellman mukaan neuvotteluihimme.

Sillävälin tapahtui senaatissa, huhtik. 18 p:nä, se merkillinen
täysistunto, jossa valiokunnan kokoonkutsumista koskeva julistuskirja
esitettiin lähemmin käsiteltäväksi. Se kierrellen, kaarrellen
kirjoitettu kiitosadressi hallitsijalle, jonka enemmistö tuossa
tilaisuudessa päätti lähettää, on yleisesti tunnettu; samoin se
suora vastalause, jossa viisi senaattoria avonaisesti huomautti
julistuskirjan sanamuodon loukkaavan perustuslakejamme ja jossa he siis
alamaisesti pyysivät että se selvennettäisiin; enin tunnettu lie
prokuraattori Gaddin pöytäkirjaan annettu lausunto, jossa hän mitä
voimakkaimmin kannatti vastalausujain ehdotusta. Huhu kertoi pian, mitä
senaatissa oli tapahtunut, kaikki eri lausunnot kiertelivät
jäljennöksinä miehestä miehen; vastalauseet herättivät yleistä
tyytyväisyyttä ja rohkaisivat epäileväisimpäinkin mielet.

"Kulunut viikko on ollut levottomuuden ja jännityksen viikko, --
viikko, jommoista Helsingissä tuskin ennen on eletty; yksi ainoa
kysymys, suuri kysymys, on kiinnittänyt kaikkien ajatukset ja tunteet",
-- niin koetin kirjoittaa Hels. Tidn:n viikkokatsauksessa huhtik. 19
p:nä; mutta nämä viattomat sanat samoinkuin kaikki niitä seuraavat
vakavat lausuntoni tuosta "suuresta kysymyksestä" muutti, kuten jo olin
aavistanutkin, senssori jonoksi ajatusviivoja. Ei puolta sanaa
valiokuntakysymyksestä -- muuta kuin minkä viralliset lehdet olivat
sisältäneet -- saanut päästä julkisuuteen niinkauan kuin kreivi Berg
piti senssuurin ohjaksia käsissään.

Muutamain päiväin kuluttua palasivat lähettiläämme. He olivat retkeensä
tyytyväisiä. Tosin olivat he saaneet ajaa vuoroin reellä, vuoroin
kärryillä, mutta ystävällisesti oli heitä kaikkialla vastaanotettu.
Missä vain puheenalaisesta julistuskirjasta jo oli jotakin kuulunut,
oli se herättänyt säikäyksen ja levottomuuden tunteita. Ilolla ja
kiitollisuudella kaikki suostuivat kiirehtimään Helsinkiin. Tuskinpa
ketään esti kelirikko, terveys tai ajan täperyys tekemästä mitä taisi
sen vaaran välttämiseksi, joka maan vahvistettuja oikeuksia uhkasi.

Siten nähtiin tilanomistaja toisensa perästä saapuvan Helsinkiin. Ennen
muita saapui, sen muistan, parooni H. G. Boije Hangosta ja sitten
kreivi C. M. Creutz Malmgårdista. Pian saapuivat myöskin lännestä päin
tilanomistajat J. R. Taube, J. A. v. Essen, kreivi Aug. Armfelt, vphrat
E. Hisinger ja W. Wrede, G. J. Silfversvan, A. F. Järnefelt y.m.;
pohjoisesta C. G. Idman, A. Meurman, A. W. Helsingius, G. A.
Wasastjerna; idästä E. J. Stråhle, P. H. af Forselles, N. O.
Nordenskiöld, jopa A. L. v. Daehnkin. Lähikaupungeista saapui myös
useita liikemiehiä y.m. Suotakoon minulle anteeksi, jos en enää muista
kaikkia.

Sunnuntaina huhtik. 21 p:nä tapahtui nyt ensimmäinen suurempi
kokous. Kokoonnuttiin taas -- ja yhä vastakin -- Henr. Borgströmin
luo, jolla asunnossaan oli jotenkin tilava sali. Hän asui isänsä
talossa Maariankadun varrella, mutta siinä siivessä, joka on
Konstantiininkadulle päin. Sinne pääseminen ei sillä kertaa ollut aivan
mukavaa. Nykyistä suurta kolmikerroksista taloa näet silloin
rakennettiin. Lautasiltaa myöten oli portin läpi kuljettava ja sitten
pihan yli rakennustelineiden ja tarpeiden lomitse sivurakennuksen
ovelle ja sitten vielä kapeita portaita ja käytäviä pitkin
kokoushuoneeseen. Tämä tiehye teki tavallaan salaperäisen ja melkein
niin sanoakseni konspiratiivisen vaikutuksen; ja monta maalaista, joka
hämärässä tai iltapimeällä ensi kerran sitä kulki, se varmaankin miltei
pelotti. Muuten oli Borgström erittäin sopiva isännäksemme. Sitkeällä
esiintymisellään niissä monissa kokouksissa, joita oli pidetty
hypoteekkiyhdistyksen ja yhdyspankin perustamista varten, oli hän.
tullut tunnetuksi ja saavuttanut vaikutusta useiden vaikutusvoimaisten
henkilöiden joukossa koko maassa ja samalla oli hän myöskin
harjaantunut kokouksiin ja keskusteluihin, enemmän kuin siihen aikaan
yleensä oli tavallista. Hän nyt myöskin johti keskusteluja tässä ensi
kokouksessa. Miesjoukko, sekä kaupunkilaisia että maalaisia, oli
myöskin sangen lukuisa. Maalaisia saapui vielä myöhemmin illan kuluessa
yksi toisensa perästä, jotka vasta silloin olivat ehtineet kaupunkiin.

Tämän päivän keskusteluista ei muistaakseni ollut muuta tulosta, kuin
että päätettiin lähettää hallitsijalle adressi, jonka sisältö ja muoto
seuraavassa kokouksessa oli tarkastettava.

Kenraalikuvernööri kreivi Berg oli tietysti saanut vihiä
kokouksistamme. Kerrottiin, että hän jo oli aikonut poliisivoimalla ja
sotaväellä hajoittaa kokouksemme, mutta että hän sitten ajoissa oli
osannut hillitä vihansa. Saipa valtiollinen mielenosoitus kadullakin
samoina päivinä aivan häiritsemättä tapahtua. Eräänä iltapäivänä -- se
oli luullakseni maanantaina huhtik. 22 p:nä -- nähtiin näet pitkän
jonon ylioppilaita ja muuta nuorta väkeä kulkevan kaupungin katuja
pitkin: se kulki vuoron päältä niiden senaattorien luo, jotka
julistuskirjakysymyksessä muodostivat vähemmistön (V. Furuhjelm,
Federley, Cronstedt, Törnqvist ja Munck) sekä prokuraattorin asunnolle
ja lauloivat siellä isänmaallisia lauluja. Niin kaunis kuin tämä
nuorison mielenosoitus olikin, täytyi meidän kokouspiirimme kumminkin
valittaa, että kaksi jäsentä muitten tiedotta oli ottanut osaa tuohon
mielenosoitukseen, jopa ollut sen alkuunpanijoita.

Kokouksiamme jatkettiin vielä seuraavina iltapäivinä. Borgström esitti
ensiksi ehdotuksen adressiksi. Mutta sitä vastaan tehtiin monenlaisia
muistutuksia ja yhtä vilkas kuin vakava keskustelu syntyi. Eri mieltä
oltiin muistaakseni erityisesti siitä, oliko adressissa lausuttava
paheksuminen niitä neuvonantajia vastaan, jotka olivat puolustaneet
julistuskirjaa, vai eikö; ja vielä siitä, oliko lausuttava toivomus,
että valiokunta ei ensinkään kokoontuisi taikka ainoastaan, että
sen toimivalta rajoitettaisiin siten, ettei sen kautta maan
perustuslakeja loukattaisi. Vilkasta osaa keskusteluun ottivat,
useiden maalaisvieraiden ohessa, professorit Palmén ja Schauman,
jotka olivat noudattaneet heille annettua kutsua. Virkeästi puhui
myöskin vanha valtioneuvos J. G. v. Bonsdorff; hän ei suinkaan ollut
valtiollinen uhittelija, vaan kylliksi terävä juristi huomatakseen
julaistun manifestin valtio-oikeudellisen luonteen ja varmaankin
teki hän maallemme palveluksen ilmoittaessaan heti kreivi Alex.
Armfeltille, nuoruudenystävälleen, jonka kanssa hän oli uutterasti
kirjeenvaihdossa, siitä vakavasta mielialasta, jonka julistuskirja
oli täällä synnyttänyt. Huomattavimmista puhujista muistan
sitäpaitsi oikeusraatimies C. A. Öhrnbergin, joka silloin alotti
valtiollisen uransa, sekä lakitieteen professorit Liljestrandin ja
Rosenborgin. Salissa istui sitäpaitse täyteensä kansalaisia kaikista
yhteiskuntaluokista -- ymmärrettävistä syistä kumminkin virkamiehiä
vähimmin -- jotka osaksi ottivat jonkunverran osaa keskusteluun, osaksi
taas ääneti tai epäillen sitä kuuntelivat.[59]

Neuvottelujen tuloksena oli lopuksi seuraavan adressin hyväksyminen:

S. A. K. ja S.

T. K. M:nne on Arm. Manifestilla Maalisk. 29 / Huhtik. 10 Päivältä 1861
antanut Suomen kansalle uuden todistuksen siitä jalosta ja suojelevasta
huolenpidosta, jolla T. M:nne aina on tämän kansan todellista parasta
hoitanut.

Allekirjoittaneet, T. K. M:nne uskolliset suomalaiset alamaiset emme
ole voineet olla kuuntelematta sydämmiemme sisintä kehoitusta, joka
käskee meidän valtaistuimen juurelle esittämään vilpittömättömimmän
kiitollisuutemme siitä korkeasta luottamuksesta, jota T. M:nne on
suvainnut osottaa Suomen kansalle uudelleen tunnustamalla
perustuslakien järkähtämättömyyden ja ylevästi lupaamalla pidettäviä
valtiopäiviä, jota ennen T. M:nne armollisesti on sallinut maan neljän
säädyn jäsenten valita valiokunnan, joka saisi kokoontua ja antaa
alamaiset lausunnot sellaisista lakikysymyksistä, joita ei ilman
säätyjen myötävaikutusta voida ratkaista.

Selvästi tajuten ne ylevät tarkoitukset, jotka ovat aiheuttaneet tämän
arm. toimenpiteen, vaatii meitä alamaisten uskollisuus T. M:lenne
syvimmässä alamaisuudessa esittämään, että Arm. Manifestin sanamuoto on
yleensä Suomessa käsitetty siten, että valiokunnan lakikysymyksistä
antamat lausunnot voitaisiin, Arm. Manifestin 7 kohdan mukaan, säätyjä
kuulustamatta vahvistaa laiksi ennen ensitulevia valtiopäiviä ja että
siis valiokunta tulisi käsittelemään kysymyksiä sellaisella
toimintavallalla, joka perustuslakien mukaan kuuluu ainoastaan
valtiopäiville kokoontuneille säädyille.

Tämä Arm. Manifestista saatu käsitys on koko maassa herättänyt huolta
ja levottomuutta. Sillä Suomen kansa rakastaa ja kunnioittaa
perustuslakejaan edellisiltä sukupolvilta saatuna pyhimpänä
perintönään.

S. A. K.! Allekirjoittaneet, T. K. M:nne uskolliset alamaiset
uskaltavat lausua rukouksen, johon epäilemättä koko Suomen kansa yhtyy;
me pyydämme alamaisimmasti että T. K. M. suvaitseisi mielten
tyynnyttämiseksi Armollisesti antaa Suomen kansalle varmuuden siitä,
että, jos T. K. M. katsoo tarpeelliseksi sallia mainitun valiokunnan
kokoontua, sen toiminta lainsäädäntökysymyksissä, jotka ovat säätyjen
käsiteltävät, rajoitettaisiin siten, että se ainoastaan tuleville
valtiopäiville valmistaa sellaisia kysymyksiä.

Vilpittömimmin vakuutettuina T. K. M:nne jalosta huolenpidosta niiden
kansojen parhaasta, jotka kuuluvat valtikkaanne alle, olemme tämän
rukouksen uskaltaneet esittää sitä mieluummin, kun olemme syvästi
vakuutetut siitä, että, vaikka Suomen edistyminen niinhyvin henkisessä
kuin aineellisessa kehityksessä välttämättä vaatii erinäisiä
lainsäätämistoimenpiteitä, joita ainoastaan valtiopäivillä voidaan
päättää, Suomen kanssa edelleen niinkuin näihinkin asti, säilyttäen
laillisten laitostensa pyhyyden, tyynesti ja luottamuksella on odottava
sitä ajankohtaa, jolloin T. K. M:nne muut korkeat ja pyhät
valtiontoimet sallivat valtiopäiväin toteuttamisen. Se päivä on oleva
riemun ja siunauksen päivä, jolloin Suomen kansa säätyjensä kautta
välittömästi saa lausua toivomuksensa ja tarpeensa maan suopealle
Isälle ja Hallitsijalle.

Syvimmällä alamaisella kunnioituksella, uskollisuudella ja
uutteruudella pysyen j.n.e.

Adressi oli siten valmis, se oli nyt useammissa kappaleissa
puhtaaksikirjoitettava, sitten niin monien kuin mahdollista
allekirjoitettavaksi. Allekirjoittamista varten oli aijottu pitää
kokous seuraavana päivänä, torstaina huhtik. 24 p:nä, Kleinehn
hotellissa, Ja tähän kokoukseen tulvi hyvin lukuisa joukko
kaikensäätyisiä kansalaisia! Pari sataa nimeä allekirjoitettiin heti.
Mutta samassa levisi sanoma, että jotakin tapahtuisi, joka tekisi koko
adressin tarpeettomaksi.

Mies, joka ei ollut allekirjoittanut adressia eikä ollut
kokouksissamme, oli professori J. V. Snellman. Hän oli joutunut asiaan
käsiksi toisella taholla. Jo aikasemmin oli vphra Langenskiöld, joka
kielenkääntäjäkonttoreissa ja seurapiireissä ei liene suorittanut aivan
täydellisiä valtiomiesopintoja, useampia kertoja huomannut
hyödylliseksi kääntyä vanhan promotsioonitoverinsa Snellmanin puoleen
ammentaakseen yhtä ja toista hänen tietojensa lähteestä. Ja kun rohkea
valtiovarainpäällikkö nyt näki, kuinka julistuskirjaa valiokunnasta --
jota valtiollista epäsikiötä hän ei voinut olla lapsekseen
tunnustamatta -- kohdeltiin senaatissa ja minkälaista mielipiteen
myrskyä se uhkasi herättää koko maassa, silloin kiirehti hän taas
Snellmanin luo toivoen tämän avulla saavansa myrskyn vaimennetuksi.
Eikä hän sitä turhaan tehnytkään. Snellmannin luonnetta ja taipumusta
miellytti varmaankin suuressa määrin sellainen toimi, että sai auttaa
ja suojella sellaista hätääntynyttä kuin tällaisen julistuksen
aikaansaaja ja siten olla, niin sanoakseni, hallitsevain hallitsija.
Eipä Snellmankaan yhtä vähän kuin kukaan muu, voinut olla huomaamatta
julistuskirjaan sisältyvää vaaraa, mutta hän tuli pian vakuutetuksi,
ettei tämä tuuma ollut aiheutunut pahasta eikä kumoavasta
tarkoituksesta, vaan halusta jouduttaa maan edistystä mitä nopeimmalla
tavalla, kun valtiopäiviä ei läheisimmässä tulevaisuudessa näkynyt
voitavan odottaa. Ja Langenskiöldin toivomuksen mukaan kutsui hän sen
vuoksi eräänä päivänä useampia ystäviä kokoukseen luokseen -- kaikki
kutsutut eivät saapuneet -- jossa Langenskiöld, Snellmannin kannattama,
kuuluu selittäneen julistuskirjan kaunista ja hyödyllistä tarkoitusta
myöntämällä kumminkin, että sen sanamuoto saattoi antaa aihetta n.s.
väärinkäsitykseen, mutta vakuuttamalla, että tuo vika esivallan
selvennyksen kautta oli helposti autettavissa. Pääasia oli, että kaikki
saisi tapahtua hiljaa ja melutta, epäluottamuslauseet, mielenilmaukset
ja adressit voisivat ainoastaan pahentaa kaikki ja tuottaa mitä
suurimpia vaaroja. Sellaiseen suuntaan koetettiin sitten tyynnyttää
mieliä ja valmistaa mielipiteitä. Mutta suuri yleisö oli jo muodostanut
käsityksensä eikä näitä neuvoja paljo kuunnellut.

Valiokunnan asettamista koskevan julistuskirjan synnystä kyseltiin
turhaan lähempiä tietoja. Kerrottiin kumminkin, että tuossa
virallisesti mainitussa Pietarin konferenssissa keisari itse olisi
lausunut epäilyksiään ehdotuksen johdosta ja että ulkoasiain ministeri
ruhtinas Gortschakoff olisi lausunut pelkäävänsä, että tätä
toimenpidettä Suomessa pidettäisiin valtiokaappauksena, vaan että
Langenskiöld rohkeasti olisi vakuuttanut vastaavansa siitä, että
julistuskirja Suomessa vastaanotettaisiin kiitollisuudella ja
tyytyväisyydellä. Ja nyt voitanee todistaa tämän olevan historiallisen
tosiasian. Mitä kreivi Bergin asemaan tässä suhteessa tulee, oltiin
siitä silloin, kuten nyt vieläkin, täydellisesti tietämättömiä.
Kumminkin on varmasti väitetty (m.m. on Snellman sen tehnyt), ettei
Berg ole ottanut suoranaista osaa valiokunnan muodostamiseen; ja
todenmukaistahan on, että hän yhtä suurella valtiollisella
tarkkanäköisyydellä kuin Gortschakoff osasi arvostella tätä asiaa.
Kreivi Armfelt oli tietysti, niin otaksuttiin, ollut tämän
arkaluontoisen kysymyksen suhteen hyvin varovainen. Kaikki näytti siis
osoittavan, että Langenskiöld oli näytellyt pääosaa; että hän,
levottoman luonteensa mukaisesti, oli asian perille ajanut vaikkakin
joku muu tuon sääty-valiokunta-aatteen ensiksi olisikin lausunut. Syytä
oli nim. uskoa, että tämän ajatuksen ensiksi oli lausunut tuo
kekselijäs ja ehdotuksista rikas senaattori S. H. Antell, joka siitä
hiljaisuudessa kuuluu kehuneenkin. Pohjimmainen tuuma oli kaikissa
tapauksissa, olipa sen esillekaivanut kuka tahansa, varmasti löydetty
Kustaa III:nen jälkeenjättämistä valtiokaappaustuumista, siitä on jo
ennen (E. Bergin teoksessa Vår styrelse och våra Landtdagar)
julkisuudessa huomautettu. -- Muuta ei julistuskirjan syntymisestä
tunnettu. Sitä paitsi kumminkin otaksuttiin, että sen sisältö ja
sanamuoto tuskin oli voinut olla tuntematon senaattori F. af
Brunérille, kun tiedettiin että tämä suomalaisen komitean jäsen
tunnetun virkamiestottumuksensa ja erinomaisen varovaisuutensa takia
aina oli kreivi Armfeltin uskollisena apuna muodollisissa kysymyksissä.

Kuinka tämän asian laita oikeastaan lie ollutkaan oli Langenskiöld
kumminkin ainoa mies, joka miehevästi otti hartioilleen edesvastuun
siitä, mitä hän tässä asiassa oli tehnyt. Tunnettua on, että hän
kirjeessä keisarille asetti tämän jalkojen juureen virkansa ja päänsä
uhriksi siitä että hän hyvää tarkoittaen oli neuvonut majesteetin
harhaan sen suhteen, miten julistuskirja maassa vastaanotettaisiin.
Hallitsija soi hänelle edelleen armonsa ja palkitsi yhä hänen
ansioitaan. Mutta maassa vallitsevasta yleisestä mielipiteestä sai
Langenskiöld huomata, kuinka epäkiitollista on koettaa edistää
isänmaansa parasta loukkaamalla sen lakeja taikka syrjäyttämällä sen
perussäännön. Ja tämä kokemus kalvoi valtavasti hänen elämänlankaansa;
vuotta myöhemmin oli hänen terveytensä jo murtunut ja kesäkuussa 1863
hän kuoli.

       *       *       *       *       *

Sen levottomuuden aikana, jonka puheenalainen julistuskirja synnytti,
lennätettiin tietysti tiheästi sähkösanomia Helsingin ja Pietarin
välillä ja santarmisto hoiti virkaansa uutterasti. Mutta kaikkia
asioita, olivatpa kuinka kiireellisiä tahansa, ei voitu sähköteitse
toimittaa. Sunnuntaina huhtik. 21 p. läksi pikaviesti kiireellä
kenraalikuvernöörintalosta vieden kirjeen ministerivaltiosihteerille
Pietariin.

Lähetetty viestinviejä oli virassaan paljo kokenut mies, joka jo oli
tottunut korkeiden henkilöjen etehisistä hiukan tarkastelemaan
sisähuoneisiinkin ja huomioistaan tekemään pieniä valtiollisia
johtopäätöksiä. Ja hänen kertomuksensa mukaan saatoin hänen palattuaan
kirjaanmerkitä seuraavat alastomat, mutta epäilemättä luotettavat ja
valaisevat tosiasiat.

Lähetti läksi, kuten sanottu, Helsingistä sunnuntaina 21 p. k:lo 4
i.p., -- s.o. samana päivänä jolloin tilanomistajat ja muut maalaiset
tulvivat pääkaupunkiin. Hän saapui Pietariin tiistaina huhtik. 23 p:nä
k:lo 6 aamulla. Kreivi Armfelt vastaanotti kenraalikuvernöörin kirjeen
k:lo 9 a.p. ja kutsui heti kokoon Suomen asiain komitean. Seuraavana
päivänä, keskiviikkona huhtik. 24 p:nä, oli ministerivaltiosihteerillä
esitys keisarin luona klo 12 päivällä; samana päivänä klo 11 illalla
sai hän keisarilta kirjeen, jonka jälestä komitea virkamiehineen heti
kokoonkutsuttiin ja pidettiin useita tunteja kestävä yöistunto.
Seuraavana päivänä, torstaina 25 p:nä aamupuoleen, oli kreivi Armfelt
taas keisarin puheilla, mukanaan silloin senaattori Gripenberg, joka
sillä välin kiireisesti oli kutkuttu Pietariin. Ja heti sen jälkeen,
klo 2 i.p. sai pikalähetti palata takasin Helsinkiin, jonne hän saapui
27 p. klo 2 aamulla, jolloin kenraalikuvernööri heti herätettiin. Mitä
lähetti toi mukanaan, sitä hän ei luonnollisesti itse tiennyt; mutta
vielä samana päivänä luettiin virallisissa lehdissä tunnettu huhtik. 24
p. päivätty arm. kirjelmä säätyvaliokunnan puheenjohtajalle, senaattori
Gripenbergille.

Tämä kirjelmä sisälsi nyt sen selityksen kokoontuvan valiokunnan
toimivallasta, että valtuutetuilla oli oikeus "niissä kysymyksissä,
jotka voidaan ainoastaan perustuslain mukaisesti ratkaista, laatia
ehdotukset arm. esityksiksi, jotka ovat maan säädyille aikoinaan
esitettävät, jota vastoin valtuutettujen muut alamaiset ehdotukset ovat
heti Meidän armollisesti ratkaistaviksi alistettavat". Sen ohessa siinä
luvattiin, että valiokunnan kokouksen pöytäkirjat, jotta ne tulisivat
julkisemmiksi, saataisiin painaa. Ja oli siihen Aleksanteri II omalla
kädellään, kuten tunnetuksi tuli, lisännyt ne jalot sanat, että hän
takasi jokaiselle edusmiehelle että "rehellisyyden, totuuden ja
lainkuulijaisuuden lausunnot" aina tulevat saavuttamaan hänen
keisarillisen suojeluksensa ja armollisen suosionsa.

Tämän kautta oli julistuskirjan 7 kohdassa oleva määräys, että
valiokunnan ehdotukset voitaisiin muitta mutkitta vahvistaa laiksi ensi
valtiopäiviin saakka, jotenkin tyydyttävällä tavalla tullut oikaistuksi
ja selvennetyksi. Ja pääsyy maan huoleen näytti siten poistuneen.
Meidän adressimme -- ainakaan siinä muodossa, jossa se oli kirjoitettu
ja päivätty samana päivänä kuin arm. reskripti -- ei enää ollut
tarpeeseen.

Mielten ensi kuohuva myrsky oli asettunut. Mutta sen maininkeja ei niin
helposti voitu asettaa. Se valtiollinen tietoisuus, joka yhtäkkiä oli
kaiken kansan seassa herännyt, se ei nukahtanut enää.

       *       *       *       *       *

Runoudessamme on ja säilyy kauniisti esitettyinä niitä tunteita, jotka
näinä huhtikuun päivinä kaikkia innostivat. Kuukauden viime päivänä
sain lehdessäni julaistakseni Julius Wecksellin silloista mielialaa
kuvaavan runon. Koko tämän vuoden -- hänen runoutensa suurimman ja
samalla viimeisen vuoden -- olin hänet läheiseksi ystäväkseni lukenut.

Runo oli suomeksi tulkittuna[60] näin kuuluva:

    Isänmaan laulu. (Fosterländsk sång)

    Maa meillä on, meidän on kohtalo sen,
    Se on raivaama kättemme.
    Kov' on leipä sen, aurinko kelmeinen,
    Mut äidin helma on se.
    Suo, Jumala, voimia meille vaan
    Tätä maatamme miehinä puoltamaan.

    Sill' on kunnia puhdas kilveltään,
    Poiss' on veri syyttömän.
    Ei leimua pohjan liekitkään
    Kuin sankarimuistot tän.
    Suo, Jumala, voimia meille vaan
    Tätä kilpeä miehinä varjelemaan.

    Laki sillä on, vanha ja vakava
    Kuin Jumalan usko on sen,
    Väki, vilppi sit' ei voi murjoa,
    Sit' on kuultava jokaisen.
    Suo, Jumala, voimia meille vaan
    Tätä lakia miehinä suojelemaan.

    Me olemme kansa, se näytettiin.
    Kun maa oli hädässä,
    Sijast' aurojen kalpoja käytettiin,
    Oli ottelu hengestä.
    Suo, Jumala, voimia meille vaan
    Ain' miehinä elämään, kuolemaan.

Olimme koettaneet lakiamme puolustaa ja johonkinhan määriin se oli
onnistunut. Mutta aivan rauhallisia ei vielä katsottu voitavan olla.
Julistuskirjan valiokunnalle myöntämä lainsäädäntövalta oli kyllä nyt
reskriptin kautta poistettu, mutta epäluulo valiokuntaa kohtaan ei
siltä suinkaan vielä ollut kokonaan syrjäytynyt. Olihan tämä valiokunta
uusi ja epäilyttävä laitos; joskaan ei suorastaan perustuslakiemme
vastainen niin niille ainakin aivan vieras. Peljättiin, että tämän muka
"edustuskunnan" päätöksiä mahdollisesti sittenkin jonakin heikkona
hetkenä tultaisiin pitämään oikeina säätypäätöksinä ja että se siten
sittenkin pahasti loukkaisi lainlaadintajärjestystämme. Ja vaikka
sellaiset epäilykset olisivatkin olleet voitettavissa, niin katsottiin
kumminkin epäluulolla sellaista laitosta, jonka hyötyä ja
tarpeellisuutta ei voitu ymmärtää. Sillä vähitellen jokaiselle
selvenemistään selveni, ensiksi, ettei valiokunta voisi pienimmässäkään
määrin harjoittaa lainsäädäntöä; toiseksi, ettei hallitus valiokunnan
lausunnoista voisi saada mitään varmaa ohjetta valmistellessaan eri
kysymyksiä, sillä eihän ollut mitään oikeutta pitää varmana, että
säätyjen vastaiset päätökset toisessa taikka toisessa asiassa menisivät
samaan suuntaan kuin valiokunnan lausunto; kolmanneksi, ettei
valiokunta minään edustajakuntana voisi ryhtyä vastaisia
valtiopäiväkysymyksiä valmistamaan, joka työ tietysti oli erityisten
ammattimiehistä kokoonpantujen komiteain suoritettava; ja lopuksi, että
valiokunnan ei suinkaan ollut ratkaistava, mitkä kysymykset olisivat
luonteeltaan säätylakeja, mitkä hallinnollisia. Ja kun tämä
käsitettiin, ei ollut helppo ymmärtää, mitä valiokunta oikeastaan
tulisi toimittamaan ja mitä hyötyä sen kokouksista olisi odotettavissa.

Melkein suotavimmaksi sen vuoksi katsottiin, ettei valiokunta ollenkaan
kokoontuisi. Sitä ei kumminkaan voitu odottaa, että hallitus
peruuttaisi koko kutsumuksensa. Yksi ja toinen tosin ehdotti, että
valitsijakunnat kieltäytyisivät edusmiehiä valitsemasta; mutta
sellainen jäykkä vastarinta olisi, se ymmärrettiin, ollut
seurauksiltaan yhtä arveluttava kuin mahdoton toimeenpanna. Vaalit
olivat siis suoritettavat, valiokunnan oli kokoonnuttava, siitä ei
päästy. Nyt oli vain saatava valiokuntaan miehiä, jotka selvästi
oivalsivat, etteivät he edustajina valiokunnassa millään tavoin
korvanneet maan laillisia säätyjä; ja tämän käsityksen tulisi
valitsijamiesten jo vaalitilaisuuksissa selvästi lausua.

Valiokunnan tuli, julistuskirjan mukaan, kokoontua tammik. 20 p. 1862.
Vaalien toimeenpanemiseksi ryhtyi senaatti toimenpiteisiin jo
huhtik. 30 p. lähettämällä kirjeet ritarihuonejohtokunnalle,
tuomiokapituleille, yliopiston konsistoriolle, hovioikeuksille ja
kuvernööreille. Ennen joulukuun 15 p:vää tuli kertomusten kaikkien
vaalien päättymisestä ynnä vaalitilaisuuksissa tehtyjen pöytäkirjain
olla lähetettyjä senaattiin.

Myöskin valiokuntain vastaisesta kansliasta pidettiin hyvissä ajoin
huolta: kolme nuorta miestä lähetettiin näet Saksaan oppimaan
pikakirjoitustaitoa, jota maassamme ei vielä tunnettu.

       *       *       *       *       *

Toukokuun 4 p:nä kokoontui senaatti täysistuntoon ottaakseen, siitä
tulleen arm. käskyn johdosta, lopullisesti käsitelläkseen, mitkä
kysymykset lähinnä olisivat säädyille esitettävät; senaatin siitä
tekemä päätös koottiin 52 eri kohtaan.

Tähän täysistuntoon otti myöskin osaa, senaatin puheenjohtajana,
kenraalikuvernööri kreivi Berg. Hän antoi pöytäkirjaan erityisen
kirjallisen lausunnon niistä kysymyksistä, joita hän piti kaikkein
tärkeimpinä ja jotka siis ennen muita olisivat käsiteltäviksi
otettavat. Mutta kuukautta myöhemmin kuultiin ja ilmoitettiin
virallisissa lehdissä kesäk. 10 p:nä, että kreivi Berg sairaloisuuden
vuoksi armollisesti oli saanut virkavapautta kahden ja puolen kuukauden
ajaksi ulkomaanmatkaa varten. Mikä varsinainen syy oli tähän äkilliseen
sairaloisuuteen, sitä eivät kaikki saaneet tietää. Mutta tätä
virkalomaa luultiin voitavan pitää "lopun alkuna". Eikä siinä aivan
erehdyttykään.

Kreivi Berg läksi Helsingistä kesäk. 10 p. Heinäkuun 1 p:stä otti,
saamansa määräyksen mukaan, kenraalikuvernöörinviran hoidettavakseen
senaatin talousosaston varapuheenjohtaja, vphra Nordenstam.
Sanomalehdistölle tämä vaihdos pian osottautui hyvin tärkeäksi.

Vaikka tuo suuri valiokuntakysymys näihin aikoihin niin paljo pitikin
mieliä jännityksessä, ei painostavia rahaoloja siltä voitu unhoittaa.
Yhä yksimielisemmin ja rohkeammin vaadittiin Venäjän rahan pakollisen
käypäisyyden lakkauttamista Suomessa. Toukokuun alussa 1861 oli
Helsingissä suuri komitea koolla antamassa lausuntoa hallituksen
ehdottomasta toimenpiteestä maan raha-aseman varmistuttamiseksi. Mutta
tämä komitea, johon kuului sekä oppineita (Palmén ja Snellman),
pankkimiehiä ja liikemiehiä, että maanviljelijöitä, pääsi kahdessa
päivässä yksimieliseksi siitä, että ehdotus markan käynnistä kurssin
mukaan oli hyljättävä; komitea selitti, että ainoa mahdollinen keino
parantaa maan raha-asemaa olisi se, että, samalla kuin Suomen pankille
valmistettaisiin tilaisuus hopeasta lunastaa ulosannetut setelit niiden
täydestä arvosta, julistettaisiin kovan rahan, jonka arvo ja mitta
määrättäisiin ainoaksi lailliseksi maksuvälikappaleeksi Suomessa. Ja
vähän myöhemmin päätti nuori hypoteekkiyhdistys, jolla kesäk. 1 p. oli
ensimmäinen varsinainen yhtiökokouksensa, jossa tilaisuudessa
huolettavain rahaolojen vuoksi jo ehdotettiin yhdistyksen purkamista,
että hallitsijalle oli lähetettävä yhdistyksen kaikkien jäsenten
allekirjoittama adressi, jossa pyydettäisiin, että rahaepäkohta niin
pian kuin mahdollista korjattaisiin.

       *       *       *       *       *

Huomio kiintyi kumminkin, kuta pitemmälle kesä kului, yhä enemmän
pidettäviin valiokuntavaaleihin. Ritariston ja aatelin tuli lokakuun
kuluessa toimittaa vaalinsa. Jos aivan eri tahoilla asuvat sukujen
päämiehet olisivat ilman mitään johtoa lähettäneet vaalilistansa, olisi
vaalien tulos ollut aivan arvaamaton. Täytyi sen vuoksi mikäli
mahdollista koota äänet, jotta vaali ei jäisi aivan satunnan varaan.
Tämän yrityksen etupäähän asettui Ritarihuoneen ensimmäinen mies,
kreivi C. M. Creutz, ja hänen maatilallaan Pernajassa olimme, pieni
joukko asianharrastajia, koolla parina päivänä heinäkuulla
neuvotellaksemme asiasta. Siellä laadittiin nyt vaalilistat aateliston
kaikkia kolmea luokkaa varten. Noita listoja levitettiin sitten
sopivalla tavalla vaalioikeutettujen sukujen päämiehille. Ja hankkeemme
onnistui. Saapuneiden vaalilistojen suuri lukumäärä (niitä oli
kaikkiaan 129, nim. 1 luokasta 28, 2:sta 32 ja 3:sta 69, paitsi
muutamia hyljättyjä), osoittivat, että harrastus oli vilkas; ja kun
liput avattiin ritarihuoneenjohtokunnassa marrask. 9 ja 11 p:nä,
huomattiin, että laatimaamme ehdokaslistaan otetut nimet kaikissa
luokissa olivat hyväksytyt, useimmat suurella enemmistöllä. Useita
vaalilippuja seurasi valiokunnan kokoonpanoa ja toimivaltaa koskeva
vastalause.

Edusmiesten vaali Helsingin kaupungissa oli määrätty elok. 28 p:ksi.
Erityisellä jännityksellä tätä vaalintoimitusta odotettiin. Sitä ennen
oli tapahtunut ainoastaan yksi vaali, nim. Oulussa. Sitä vaalitapaa,
jota Helsingin porvaristo noudatti, tultaisiin epäilemättä seuraamaan
useimmissa muissa vaaleissa, siksi tällä tilaisuudella oli merkitystä.
Onneksi oli Helsingin maistraatissa mies, yhtä lujaluontoinen kuin
laintunteva, joka selvällä arvostelukyvyllään ja tyyneydellään oli
saavuttanut suurta luottamusta ja vaikutusta kaupungin porvaristoon, --
oikeusraatimies C. A. Öhrnberg. Tämä pani paperille lyhyen lausunnon,
jonka hänen mielestään porvariston tuli liittää vaalipöytäkirjaan.
Ehdotusta yleensä kannatettiin ja kaupungin vanhin puhemies,
kauppaneuvos C. W. I. Sundman, esitti sen vaalitilaisuudessa "useiden
porvariston jäsenten puolesta". Lausunto oli näin kuuluva:

Helsingin kaupungin porvaristo, joka ei haluaisi mitään
väärinymmärrystä syntyvän sen kysymyksenalaisen vaalitoimituksen laatua
ja tarkoitusta koskevasta käsityksestä, pyytää saada laadittavaan
pöytäkirjaan lausua seuraavan selityksen:

Helsingin kaupungin porvaristo on sitä mieltä, että se valiokunta, joka
H. K. M. armollisella julistuskirjalla viime huhtik. 10 p:ltä on
kutsuttu kokoontumaan tähän kaupunkiin tammik. 20 p. 1862, ei
kokoonpanonsa eikä muodostumisensa tai vaikutuksensa puolesta edusta
maata eikä sen säätyjä eikä myöskään voi esittää maan mielipiteitä ja
harrastuksia; ja käyvät porvariston nyt läsnäolevat jäsenet tällä
edellytyksellä armollisimman käskyn mukaisesti valitsemaan jäsentä
kysymyksenalaiseen valiokuntaan.

Tähän lausuntoon, jonka kunnallispormestari julkiluki, yhtyi
yksimielisesti koko tuo jotenkin tarkoin kokoontunut, yli 300 henkeen
nouseva porvaristo. Ja yhtä yksimielisesti ja äänettömästi yhtyi
porvaristo puhemiehensä ehdotukseen, että valtuutetuksi valiokuntaan
valittaisiin oikeusraatimies Öhrnberg.

Sellaista vaalitoimitusta voitiin syystä pitää Helsingille kunniaksi
olevana. Se ei voinut olla mieliä vilkastuttamatta ja sen vaikutus
tuntui koko maahan. Melkein kaikissa seuraavissa vaaleissa, ei
ainoastaan kaupungeissa, vaan myöskin pappis- ja talonpoikaissäädyssä,
laadittiin melkein samoin kuuluvia vastalauseita; Viipurin läänin
talonpoikaissäädyn valitsijamiesten kokouksessa mentiin niinkin
pitkälle, että selitettiin valiokunta epälailliseksi.

       *       *       *       *       *

Vähän jälkeen Helsingin vaalin eli syysk. 5 p:nä julaistiin
virallisissa lehdissä keisarillinen julistus niistä kysymyksistä, joita
oli kokoontuvalle valiokunnalle esitettävä. Tämä julistus, joka oli
päivätty jo elok. 23 p:nä. sisälsi vielä muutamia rauhoittavia
selvennyksiä ja valiokunnan toimintavallan rajoituksia. Siinä näet
määrättiin, että kaikki senaatin pöytäkirjaan toukok. 4 p:ltä merkityt,
52:teen eri kohtaan kootut kysymykset tulisivat valtuutettujen
käsiteltäviksi, jonka ohessa siinä lausuttiin, että "näiden
valtuutettujen toiminta älköön ulottuko sen pitemmälle, kuin että he
alamaisesti ehdottaisivat, minkä periaatteiden mukaan ja mitä
tarkoitusta varten lainmuutokset taikka uudet säädökset heidän
mielestään olisivat maalle hyödyksi"; ja lopuksi, lausuttiin siinä,
"tahdomme Me kuultuamme valtuutettujen lausunnot, antaa tarkempia
armollisia määräyksiä niistä lähemmistä toimenpiteistä, joita voidaan
pitää tarpeellisina kysymysten ratkaisemiseksi, kunkin asian laadun
mukaan, joko hallinnollista tietä taikka säätyjen myötävaikutuksella".

Nuo 52 valiokuntakysymystä saatettiin sittemmin yleisön tietoon: niistä
ilmestyi ei ainoastaan virallinen vaan myöskin yksityisen kustantajan
toimittama painos. Sen ohessa ilmoitettiin puolivirallisesti, että
sanomalehdistöllä nyt olisi tilaisuus vapaasti käsitellä noita tärkeitä
kysymyksiä. Miten tämän vapaan käsittelyn laita kumminkin oli, se näkyy
siitä että kun minä Hels. Tidningareissa, lyhyesti kerrottuani noiden
kaikkien 52:den kysymyksen sisällön, koetin ottaa puheeksi, minkä
verran nuo eri kysymykset valiokunnassa voisivat kehittyä taikka toisin
sanoen mitä valiokunnalla oikeastaan olisi tekemistä, niin pyyhki
painotarkastaja alusta loppuun asti pois kaikki, mitä siitä lokak. 31
p:n numeroon olin kirjoittanut. Vasta seuraavan vuoden tammikuussa,
kokonaan toisissa olosuhteissa, pääsi kirjoitukseni ilmestymään.

       *       *       *       *       *

Valtiollinen tajunta vahvistui päivä päivältä, kansalaisten
esiintyminen kävi yhä rohkeammaksi. Mutta kuta suuremmalla
luottamuksella tulevaisuuteen katsottiin, kuta enemmän varsinainen
säätykokous läheni, sitä haikeammin kaivattiin valtiollista
traditsioonia, sitä ikävämmältä tuntui, ettei tunnettu niitä
voimassaolevia perustuslain määräyksiä, sisällisiä valtio-oikeudellisia
ja erityisesti valtiopäivämuotoja, jotka puolen vuosisadan seisaus
konstitutsionaalisessa elämässämme oli hälventänyt. Oikeusoppineiden
miestemme tehtävä oli nyt koettaa poistaa tämä puute. Eivätkä nämä
velvollisuuttaan laiminlyöneetkään. Palmén kiirehti toimittamaan
perustuslakiemme kokoelman suomeksi ja ruotsiksi ja Rosenborg
valmistihe tutkimuksilla Ruotsin valtio-arkistoissa laatimaan
tyydyttävän esityksen Ruotsinaikaisten valtiopäiväin kokoonpanosta,
voimassaolevain perustuslakimääräysten mukaisesti, sekä säätyjen
toimivallan muodoista ja rajoista, Ja tuo päivä, jolloin Palménin
"Suomen Suuriruhtinaanmaan perustuslait sekä niihin kuuluvat
valtioasiakirjat" ilmestyivät kirjakauppaan, syyskuun 23 päivä,
muodostui todellakin muistorikkaaksi päiväksi, sillä paitsi Vänrikki
Stoolin tarinoita ei liene Suomessa mikään kirja sitä ennen synnyttänyt
sellaista ostointoa kuin tämä; noin 300 kappaletta myötiin jo sinä
päivänä ja sehän osotti, mikä ihmisten mieliä enin jännitti. --
Rosenberg esitti tutkimustensa tulokset yliopisto-luentoina, jotka
sitten, 1863, ilmestyivät painosta.

       *       *       *       *       *

Hallitsevat koettivat puolestaan, mikäli mahdollista, haihduttaa
epäilyksiä valiokuntaa kohtaan. Ministerivaltiosihteerin-apulainen
vphra Stjernvall-Walleen matkusti kesällä, toimistonsihteeri Palmrotin
seuraamana, ympäri maan, siinä tarkoituksessa, kuten ilmoitettiin, että
hän peljätyn kadon johdosta hankkisi tarkemmat tiedot vuodentulosta.
mutta epäilemättä muitakin tarkoituksia varten, oppiakseen tuntemaan
maassa vallitsevan mielipiteen ja lieventääkseen sitä. Toisilla
tahoilla matkusteli samoin uusi maanviljelyspäällikkö senaattori
Gripenberg, ottipa hän Suomen talousseuran ylimääräisessä kokouksessa,
joka oli kutsuttu ja jossa oli paljo väkeä, valtiollisen kysymyksen
julkisestikin puheeksi. Hän katsoi siinä tilaisuudessa täytyvänsä
mainita, että "meillä ovat nyt valtiopäivät omissa käsissämme". Kaikki
riippuu kumminkin, sanoi hän, siitä "komiteasta", jonka tuli kokoontua
ensi tammikuussa; jos vain tämä komitea osottaa luottamusta hallitsijan
tarkoituksia kohtaan, sanoi hän olevansa vakuutettu, että voidaan
toivoa valtiopäiviä parin, kolmen vuoden kuluessa, mutta muussa
tapauksessa, jos epäluuloisuutta ilmeneisi täydellisen luottamuksen
asemesta, -- silloin siirtyisivät varmaankin valtiopäivät kauas meistä.
Melkein siihen tapaan paikkakunnan lehdet kertoivat senaattorin sanoja.

       *       *       *       *       *

Myöskin J. V. Snellman koetti siltä kannalta jolle hän valtiollisissa
kysymyksissä oli asettunut, julkisen sanansa painolla ja voimalla
vahvistaa luottamusta ja saada epäluulot kokoonkutsuttua valiokuntaa
kohtaan vaikenemaan. Hän ei suorastaan voinut hyökätä maassa
vallitsevan mielipiteen kimppuun, kun se niihin asti ei ollut
kotimaisessa sanomalehdistössä päässyt julkisuuteen. Mutta hän sai
Ruotsin sanomalehtien erinäisiä lausuntoja aiheeksi voidakseen asiaan
puuttua. Sen hän aluksi teki eräässä artikkelissa, jonka otsakkeena oli
"Suomalaisia oloja ja Ruotsin sanomalehdistö" ja joka ilmestyi
Litteraturbladin kesäk. 6 p:nä jaetussa toukokuun vihossa. Huomiota
herättävämpää artikkelia Snellman varmaankaan ei ollut koskaan ennen
kirjoittanut, eikä onnettomampaa hänelle itselleen tai sille asialle,
jota hän tahtoi puolustaa. Se oli onnistumaton siksi, että se oli
kirjoitettu semmoisella tavalla, että sen täytyi antaa aihetta
monenlaisiin vääriin tulkitsemisiin ja että sen todistelujen
ontuvaisuus oli liiaksi päivänselvä. Snellman, joka nyt kerran
oli ottanut puolustaakseen ja kannattaakseen hallitsevia ja
valiokuntamanifestin aikaansaajia, ei liene artikkelillaan muuta
tarkoittanut kuin levittää sitä luvallista käsitystä, että
täydellisesti luottamalla hallitukseen ja kiitollisuudella siitä
hyvästä, minkä valiokunta tarjosi, olisi sen toimintaa käytettävä niin
suureksi hyödyksi maalle kuin mahdollista. Mutta valitettavasti ei
hetki ollut otollinen yleisille viisaustieteen lauseille eikä
sellaisille puheenparsille, kuin että esim. "historia on kansakuntain,
ei yksilöjen työtä", -- "kansakunnan oikeus ei koskaan ulotu pitemmälle
kuin sen valta, -- kansa ei pääse historian kirjoihin mielialojensa
vaan toimiensa kautta", -- "kansan asema, oli se mikä tahansa, on sen
itsensä luoma: kunnia ja häpeä siitä ei historian tuomion edessä lankea
kenenkään muun niskoille", j.n.e. Ja kun hän sovelti nämä lauseet
lähemmin meidän oloihimme lausumalla, että jotakin poikkeusta
lukuunottamatta "kaikki hyvä ja kaikki moitittava, jota Suomessa on
viimeisinä 50 vuotena tapahtunut, on pantava Suomen kansan omaan
tiliin", niin eivät nämä sanat olleet omiaan herättämään luottamusta.
Vielä vähemmin paikallaan oli juuri hetkellä, jolloin kaikkien mielet
olivat kiintyneet meidän perustuslaillisten oikeuksien puolustamiseen,
ruveta puhumaan siitä ihmeestä, että Suomella on valtiollisia
oikeuksia. Ja pahinta kaikesta oli, että tuossa kirjoituksessa
sanottiin, "että rauhasopimuksessa Suomi luovutettiin vastaiseksi
Venäjän valtakuntaan yhdistettäväksi maakunnaksi ja että eräässä vielä
v. 1859 muutaman maan lakien tuntijan julkaisemassa kirjoituksessa maan
aseman sanotaan olevan tämän".

Tästä kovin hämmästyttiin. Tuo tarkoitettu kirja oli Palménin "Juridisk
handbok" (Lainopillinen käsikirja). Ilmoittaessaan tämän teoksen
puoltatoista vuotta aikasemmin oli Snellman Litteraturbladetissa
selvillä, valtiollisista asiakirjoista otetuilla todistuksilla
osottanut vääräksi Palménin lauseen, että Suomi olisi "erityisenä
maakuntana" yhdistetty Venäjään.

Tämä kirjoitus herätti myrskyävää vastenmielisyyttä kaikkien niiden
taholta, jotka pitivät isänmaan valtiollisia oikeuksia kieltämättöminä
ja loukkaamattomina. Snellman oli tehnyt enemmän kuin kukaan muu
herättääkseen Suomen kansan kansallistuntoon. Ja nyt, kun tämä tajunta
ensi kerran puhkesi vilkkaampaan valtiolliseen tietoisuuteen, nyt sama
mies lausui melkein näin: Elkäämme moittiko, elkäämme valittako;
kiittäkäämme sitä ihmeellistä armoa, joka on antanut meille edes
joitakin valtiollisia oikeuksia; kiittäkäämme kaitselmusta siitä, mitä
olemme saaneet ja käyttäkäämme olevia oloja siihen hyvään, mihin ne
antavat tilaisuutta; muistakaamme lopuksi, että asemamme ei ole
kenenkään muun kuin meidän omaa työtämme ja sen vuoksi -- olkaamme vain
vaiti ja odottakaamme!

Niin ymmärrettiin Snellmanin kirjoitus ja niin se oli ymmärrettävä.
Luonnollista oli, että sen täytyi herättää vastalauseita mikäli vain
painotarkastus salli. Ensi vastalauseen lausui Åbo Underrättelser,
jossa mentiin aina siihen liiallisuuteen, että väitettiin Snellmannin
kieltäneen Suomella olevan valtiollisia oikeuksia. Hels. Tidningar ei
myöskään voinut olla ottamatta asiaa puheeksi. Eipä minun juuri
mieluista ollut tarttua kynään Snellmania vastaan, kun kokemuksesta
selvästi kyllä saatoin ennustaa, mihin sellainen väittely pakostakin
veisi. Mutta eihän siinä auttanut. Alotin heinäk. 23 p:nä
sarjan "Kirjeitä maalaisystävälleni eräästä Litteraturhladetin
kirjoituksesta", joita muutamain viikkojen kuluessa seitsemässä
numerossa jatkoin. Kreivi Bergin pitkä virkaloma ja hänen sijaisensa
Nordenstamin erityinen myöntyväisyys vaikuttivat, että sain sensuurilta
jotenkin vapaasti noita kirjeitäni kirjoitella. Niissä tarkastelin
Snellmanin kirjoituksen kohta kohdalta, näytin useat hänen väitteensä
ontoiksi ja osotin vuosina 1808-1816 ilmestyneiden valtiollisten
asiakirjain nojalla, kuinka "ihmeteltäviä" meidän valtiolliset
oikeutemme oikeastaan olivat.

Heinäkuun vihossaan (joka ilmestyi syysk. 3 p:nä) kirjoitti Snellman
uuden artikkelin asiasta. Se oli kirjoitettu hänen tunnettuun
poleemiseen tapaansa. Hän väitti, että häntä sekä täällä että Ruotsin
lehdissä oli leimattu maankavaltajaksi. Pääasiallisesti pysyi hän
entisellä kannallaan keskustelunalaisessa kysymyksessä, mutta hän
selitti nyt tarkemmin ne epäiltävät lauseensa ja väitteensä, jotka
olivat tuntuneet loukkaavimmilta hänen ensi artikkelissaan. "Jos
Litteraturbladet olisi ensi artikkelissaan esittänyt asiansa samalla
tavalla kuin toisessa, olisi lehti ehkä voittanut puolelleen useampia
kannattajia, -- taikka ainakaan se ei olisi saanut osakseen tuota
täydellisintä epäluottamusta, mistä sanomalehdistön historia voinee
kertoa", niin kirjoitin Hels. Tidningareissa.

Kuukautta myöhemmin (lokak. 1 p:nä) ilmestyi taas uusi vihko
Litteraturbladetia. Siinä väittelyä jatkettiin yhä hillitsemättömämmin.
Siinä huomasin Snellmannin lukeneen minut "epärehellisten valehtelijain
ja häpäisijäin" joukkoon.

Nyt alkoi oikeastaan perin surullinen juttu, jonka tahdon kertoa niin
harvoin sanoin kuin mahdollista. -- Vaikka tuolta taholta olinkin
saanut ennen vastaanottaa ja sulattaa kaikenlaista ja vaikka itse
kernaasti tunnustin, että olin pannut kovan kovaa vastaan, en
kumminkaan voinut pitää hyvänäni sitä luokkaa ja luonnetta, johon
Litteraturbladet oli minut lukenut. Turvausin silloin siihen
"lapselliseen" -- niin monet arvelivat ja niin se ehkä olikin --
keinoon, että Hels. Tidningarein yleisölle kirjoittamassani
kirjoituksessa vetosin kompromissiin, joka saisi antaa lausuntonsa
"Litteraturbladetin ja minun molemminpuolisesta valtiollisesta
käyttäytymisestä". Sovinto-oikeus saataisiin muodostaa seitsemästä
Litteraturbladetin toimittajan virkaveljestä, yliopiston professorista,
ja ne saisivat valita kolme henkilöä, ketä tahansa, jotka vain
hyväksyisivät Litteraturbladetin kannan ja katsoivat asian vaativan
mitään selvitystä. Jos tuo sovinto-oikeus selittäisi Litteraturbladetin
kuvauksen minun siveellisestä luonteestani oikeaksi ja sattuvaksi, niin
vakuutin, ettei koskaan enään minun likanen käteni tahraisi minkään
sanomalehden palstoja.

Tämän vetoamisen johdosta saapui jo lokak. 5 p:nä luokseni kolme
tunnettua henkilöä (hrat T. T. Renvall, G. Ehrström ja A. Meurman)
mukanaan heidän allekirjoittamansa kirjoitus, jossa he selittivät, että
minä viime kirjeessäni olin "häväissyt" Litteraturbladetin ulosantajaa
ja pyysivät siitä kirjoitustaan lehteeni. Kun tuo kirjoitus ei
kumminkaan sanallakaan kosketellut taistelevain "molemminpuolista
esiintymistä väittelyssä" ja nuo kolme herraa eivät tahtoneet kuulla
puhuttavan mistään sovinto-oikeudesta, niin kieltäysin lehdessäni tuota
kirjoitusta julkaisemasta, josta kumminkin tein lukijoilleni selkoa
samalla kuin siihen vastasin. Muutamia päiviä myöhemmin julaistiin
noiden kolmen kirjoitus Finlands Allmänna Tidningissä. Senjälkeen
taistelu taas lepäsi, kunnes Litteraturbladin syyskuunvihko ilmestyi
marraskuun alussa. Vaan siinä oli nyt väittelyntapainen "Katsaus", joka
vei voiton kaikista edellisistä ja jossa ei, voisi sanoa, jätetty
mitään lausumatta. Senjälkeen ei taistelua enää voitu järkisyillä
jatkaa; turvausin silloin ivaan ja kirjoitin (marrask. 16 p:nä) palstan
pituisen "Mixed Pickles", jossa pippuri -- sen myönnän -- ehkä oli
luvattoman karvesta. Sillä olin tuomiotorveen puhaltanut. Muutamia
päiviä myöhemmin (marrask. 21 p:nä) sain Finlands Allmänna Tidningissä
lukea Hels. Tidningareille osoitetun "Adressin", jonka alla oli
kuusitoista arvossapidettyä nimeä. Näiden nimien joukkoon oli koottu
tasan seitsemän professorin nimet ja heidän lausuntonsa piti siis
vastata sitä kompromissituomiota, johon olin vedonnut. Vastustajani
menettelystä taistelussa ei tuossa tuomiossa kumminkaan mitään
lausuttu. Omalta kohdaltani ymmärsin tuomion niin, että selvä
"ilmiantamishalu" ("denonciatsionslust") oli ollut varsinaisena
kannustimenani esiintyessäni Litteraturbladetin ulosantajaa vastaan. --
Minun täytyi uskoa, että sellainen tuomio oli oikea ja että yleinen
mielipide sitä kannatti. Lupaukseni mukaan luovuin senvuoksi vielä
samana päivänä Hels. Tidningarein toimituksesta ja kirjoitin lehteen
"Selityksen", lausuen siinä jäähyväiset Suomen sanomalehtiä lukevalle
yleisölle.

En ollut otaksunut, että minut julistettaisiin viattomaksi siinä
taistelussa, jota oli käyty. Mutta että minut yksin julistettaisiin
syylliseksi, se oli enemmän kuin mitä olin odottanut. Hyvin pian
sainkin huomata, että asiasta oli useampia mielipiteitä. Jo samana
päivänä, jolloin olin ilmoittanut eroavani, tuli hämmästyksekseni suuri
joukko ylioppilaita ja muita kansalaisia kunnioittamaan minua laululla;
he tahtoivat osoittaa, kuten heidän puhujansa (maist. K. E. F.
Ignatius) suunnilleen lausui, että tapahtuneesta polemiikista oli
toinenkin mielipide olemassa kuin se yksipuolinen, jonka nuo
kuusitoista adressissaan olivat lausuneet. Ja kahta päivää myöhemmin
(marrask. 25 p.) ilmestyi, myöskin Finl. Alm. Tidningissä, kaksi eri
vastalausetta sanottua adressia vastaan, toisen alla 10 yliopiston
opettajan nimet, toinen 51 kansalaisen allekirjoittama. Selityksiä,
vastalauseita, adresseja ja vasta-adresseja singahteli sitten kahden
viikon aikana toinen toisensa jälkeen; koko yleisö oli kuohuksissa
tämän asian johdosta: vanhat yhtähyvin kuin nuoret, naiset yhtähyvin
kuin miehet, näyttivät pitävän velvollisuutenaan lausua mielipiteensä
tuossa kiivaassa riitakysymyksessä. Eikä näin tapahtunut ainoastaan
Helsingissä: Turussa ilmestyi kaksi "vasta-adressia", toinen
hovioikeuden jäsenten ja virkamiesten allekirjoittama, toinen lukuisan
kansalaisjoukon puolesta; Porista, Loviisasta, Hämeenlinnasta y.m. tuli
myös samaan suuntaan käyviä lausuntoja. Ja kun useimmissa näistä
mielenilmauksista lausuttiin toivomuksia, että minä en katsoisi olevani
estetty jatkamasta sanomalehtimiestointani, saattoi Hels. Tidningar --
jonka juoksevia asioita tänä myrskyisenä murrosaikana Z. Topelius
verrattomalla ystävyydellä oli ottanut hoitaakseen -- pian ilmoittaa,
että minä uudelta vuodelta palaisin lehteä johtamaan.

Niin päättyi tämä polemiikki Snellmanin kanssa. Jos eräältä kannalta
saattoikin pitää surettavana, että niin kiihkeää huomiota omistettiin
väittelyyn, joka suuresta asiasta oli luistanut persoonallisuuksiin, ja
jos tämä huomio ennen kaikkea oli kiusallinen niille henkilöille, jotka
olivat sen lähimpänä aiheena, niin oli toki lohduttavaa, että se kaikki
osoitti herännyttä, jopa valtavaa kansallista elinvoimaa. Sillä
eiväthän tämän taistelun pohjalla oikeastaan olleet nuo riitelevät
henkilöt, vaan se suuri isänmaallinen kysymys, jonka kannalta oli
sodittu ja jota kaikki nämä mielenilmaukset tarkoittivat.

       *       *       *       *       *

Vuosi kävi merkillisistä tapauksista yhä rikkaammaksi kuta enemmän se
läheni loppuaan.

Kesken noita kuumia valtiollisia taisteluita vietettiin marrask. 9 p:nä
lämpösellä kansallistunnolla rauhallisia Porthanin juhlia, joiden
kautta koottiin varoja patsaan pystyttämistä varten Turkuun.
Suomalaisen kirjallisuuden seura oli tätä tarkoitusta varten lähettänyt
kehoituksen kaikkiin maan kaupunkeihin ja Snellman oli pienessä
suomeksi ja ruotsiksi ilmestyneessä kirjasessa mestarillisesti
vastannut kysymykseen: "Mitä oli Porthan?" Kehoitusta noudatettiinkin
kaikkialla. Joka kaupungissa ja monessa paikassa maaseuduilla pantiin
nyt toimeen erilaisia juhlia ja listoilla kokosivat sitäpaitse naiset
Helsingissä ja monessa muussa seudussa runsaita apuvaroja tähän
kansalliseen tarkoitukseen. Tulos oli, että huoletta voitiin käydä
patsasta pystyttämään.

Muutamia viikkoja aikasemmin oli täällä Helsingissä myöskin vietetty
kansallinen muistojuhla, nim. edellisenä vuonna kuolleen nerokkaan
maalaajan Werner Holmbergin kunniaksi. Topelius piti puheen tässä
juhlassa, Cygnaeus kirjoitti runon ja nähtävänä oli näyttely, johon oli
koottu nuoren taiteilijavainajan täällä olevia tauluja.

       *       *       *       *       *

Puhuakseni muistakin henkisistä elämänilmiöistä valmistautui
sanomalehdistömme nyt astumaan pitkän askeleen eteenpäin. Se oli
luonnollinen ilmaus sitä uutta elinvoimaa, joka oli täyttänyt
yhteiskunnan ja seuraus niistä paino-olojen muutoksista, joka oli
odotettavissa. Suunnitelma tehtiin ja yhtiö perustettiin Helsingfors
Dagbladin perustamista varten. Lehti, jonka ensimmäinen näytenumero
ilmestyi jo marraskuulla, aikoi seuraavan vuoden alusta ilmestyä
kuudesti viikossa. Sen ulosantaja ja vastaava toimittaja oli aluksi R.
Frenckell: toimitukseen kuuluivat muuten E. Bergh, C. G. Estlander. R,
Lagerborg ja T. Sederholm. Papperslyktan ja Sederholmin kuukauslehti
naisille yhtyivät siis molemmat uuteen lehteen. Myöskin E. Linderin
viikkolehti "Barometern" keskeytti vuoden lopussa kauniisti alotetun
mutta ainoastaan neljä kuukautta kestäneen uransa.

Hels. Tidningareille oli myös aika tullut vuoden alusta ilmestyä joka
arkipäivä. Vastaiseksi oli siis joka toinen päivä n.s. puolinumeroinen
annettava.

       *       *       *       *       *

Palaan politiikkaan. Sillävälin kuin syksyn pimeinä päivinä myrsky
raivosi sanomalehdissämme, saapui idästä tiheästi viestejä vielä paljoa
arveluttavammista myrskyistä. Puolassa tapahtui uusia mielenosotuksia,
koko maa oli julistettu piiritystilaan ja toinen maaherra määrättiin
toisensa sijalle. Pietarissa tapahtui suuria ylioppilaslevottomuuksia,
joita rangaistiin. Omista asioistamme ei korkeuksista kumminkaan
johonkin aikaan kuulunut mitään.

Maan kenraalikuvernööri kreivi Berg oli ulkomaanmatkaltaan palannut
Helsinkiin syysk. 22 p:nä. Hän viipyi täällä vähän yli kuukauden ja
matkusti Pietariin lokak. 24 p. Pidettiin uskottavana ja mahdollisena,
ettei hän enää palaisi, mutta aivan varmoja siitä ei uskallettu olla.

Mutta eräänä päivänä, marrask. 15 p:nä, sain aamulla kirjelipun
vanhalta varakanslerilta vphra Munck'ilta, joka pyysi minua käymään
luonaan, koska hän "tärkeän tapahtuman" johdosta tarvitsi keskustella
kanssani. Ollen aina minulle ystävällinen ja puhelias otti hän nytkin
minut vastaan kauniit silmät tavallista säteilevämpinä. En muista enää,
mistä asiasta hän minulle aluksi puhui. Mutta tärkeä asia se ei ollut
ja pian huomasin, ettei hän sen vuoksi ollut minua luokseen kutsunut.
Eikä kauan kulunutkaan, ennenkuin hän muutti puheenaineen ja virkkoi
puolittain kuiskaten: "No nyt on juttu Pietarissa valmis; kreivi Bergin
virkaero on allekirjoitettu". Jos uutinen oli kallisarvoinen sille,
joka sen kertoi, niin oli se sillekin, joka sen kuuli. Kiitin
sydämmellisesti tiedonannosta ja hetkisen iloisesti keskusteltuamme
läksin, luvattuani paroonille vastaseksi pitää uutisen salassa.

Viittä päivää myöhemmin, marrask. 20 p:nä, tuli asia julkiseksi. Ja
saman kuun 26 p:nä luettiin sanomalehdissämme, että kreivi Berg,
alamaisesta pyynnöstään, on saanut eron Suomen kenraalikuvernöörin
virasta sekä että kenraalikuvernöörin virkaan on nimitetty
valtioneuvoston jäsen, jalkaväenkenraali vphra Rokassovski.
Armollisessa erokirjassa Bergille kiitti keisari häntä hänen
väsymättömästä toiminnastaan niiden 7 vuoden aikana, jolloin hän tätä
maata oli johtanut ei ainoastaan sotavuosina, vaan myöskin sodan
jälkeisinä, joina hän oli ponnistellut hankkiakseen maalle, -- niin
kuuluivat sanat -- "teidän oman vakuutuksenne mukaan kaikkea
mahdollista hyvää".

Saattoihan maakin olla kenraalikuvernöörille kiitollinen, joskaan ei
kaikesta mahdollisesta hyvästä, niin kumminkin kaikista niistä
herätyksistä, joita hän oli maassamme antanut ja tahtonut antaa, -- ja
vielä enemmän niistä herätyksistä, joita hän ei suinkaan ollut tahtonut
aiheuttaa. Mutta varmaa on, että ilo oli yleinen ja suuri, kun
tiedonanto kenraalikuvernöörinvaihdoksesta julaistiin. Seuraavana
iltana, marrask. 27 p:nä, jolloin suurilukuinen yleisö keräytyi uuteen
teaatteriin, -- jossa Suomen ensimmäinen pysyvä teaatteriseurue
näytteli lokakuun puolivälistä saakka, -- pyydettiin ennen näytännön
alkamista yksimielisesti "Maamme"-laulua; orkesteri alkoi sitä soittaa
ja koko yleisö nousi seisomaan ja yhtyi lauluun.

Erityistä iloa herätti se seikka, että kreivi Bergin jälkeläiseksi
valittiin mies, joka entisen toimintansa aikana maassamme oli
saavuttanut niin suurta kunnioitusta kuin vphra Rokassovsky.

Uusi kenraalikuvernööri saapui Helsinkiin jouluk. 9 p. illalla. Huhu
oli jo edeltäpäin tiennyt kertoa, että hän toisi hyviä ja lohduttavia
uutisia mukanaan. Ja se toteutuikin. Kun senaatin jäsenet, kaikki
virastot ja kaupungin porvaristo jouluk. 11 p:nä olivat häntä
tervehtimässä, ilmoitti hän senaatille, että "sittenkuin senaatti on
ehtinyt valmistaa ehdotukset arm. lakiesityksiksi, maan säädyt heti
kokoonkutsutaan". Senjälkeen kenraalikuvernööri lausui, että nyt siis
oli ainoastaan kokoonkutsutun valiokunnan ja senaatin toimittava
hallitsijan tarkoitusten ja maan perustuslakien mukaisesti niin, että
valtiopäiväin pikainen kokoonkutsuminen kävisi mahdolliseksi. Kaikki
toimenpiteet maan ajanmukaiseksi kehitykseksi ovat maan todelliseksi
hyväksi tarkoin suoritettavat perustuslakien mukaisesti ja sitä varten
on tärkeänä ehtona valistunut, maan varojen ja tarpeiden mukaan
sovitettu valtiovarain hoito. Sellainen kehitys on saavutettavissa
ainoastaan tarkasti ja tunnollisesti noudattamalla maassa
voimassaolevia perustuslakeja, jotavastoin hallituksen on vaarallisena
ja laittomana hyljättävä jokainen niistä poikkeava vaatimus.
Kenraalikuvernööri oli vakuutettu siitä, että senaatti hyväksyy nämä
hänen lausumansa mielipiteet.

Kun tämä hallitsijan varma lupaus valtiopäiväin kokoonkutsumisesta
vielä samana päivänä levisi kaupungissa, nousi siitä erittäin suuri
riemu. Illalla olivat hyvin monet ikkunat valaistuina; "loistavat
huoneustot ja vaatimattomimmat ylioppilaskammiot olivat yhtä
tulitetut", niin silloin kirjoitettiin. Teaatterissa, joka myöskin oli
tulitettu, pyydettiin nyt taas, näytännön loputtua, "Maamme"-laulua,
jonka orkesteri soitti ja jota yleisö tavallista lämpimämmillä
tunteilla kuunteli.

Valitettavasti olivat muutamat nuoret miehet, ylioppilaat ja muut,
pitäneet sopivana tänä riemupäivänä panna toimeen raa'an
mielenosoituksen, hurjat naukujaiset kaupungin senssorille. Tämä
mielenosoitus oli sitä vähemmin paikoillaan senkin vuoksi, että
vallassaolevaa painotarkastusta juuri silloin aivan toiselta taholta
ruvettiin ahdistamaan.

Painotarkastus oli kreivi Bergin aikana kehittynyt semmoiselle
kannalle, että siinä välttämättä täytyi käänteen tapahtua. Monelta
taholta oli asianomaisia jo innokkaasti kehoitettu panemaan muutosta
toimeen. Snellman oli tässä suhteessa tehnyt kaiken voitavansa, sen
tiedän; ja J. A. v. Essen oli, sen mukaan kuin hän yksityisessä
kirjeessä minulle kertoi, kääntynyt (toukokuussa 1861) lankomiehensä,
ministerivaltiosihteerin, puoleen, joka kernaasti kuuluu hänen sanojaan
kuunnelleen, ja lähettänyt pitkän kirjoituksen, jossa hän oikeassa
valossaan kuvasi sen "alentavan, häpeällisen ja mielivaltaisen
kohtelun, jonka maamme sanomalehdistö on saanut osakseen", hän oli
ehdottanut komitean asettamista laatimaan ehdotusta varsinaista
painolakia varten taikka ainakin laillisesti rakennettua
sensuuriasetusta varten. Sellaiset kehoitukset tuskin olivat
aivan turhat ja se C. Qvistin Tukholmassa äsken ulosantama
"Sensuuri-kalenteri", jolla hän ikäänkuin vetosi yleisön tuomioon,
vaikutti kai osaltaan sekin, että viranomaiset tulivat huomaamaan uuden
suunnan välttämättömäksi. Tuskin oli siis Berg siirtynyt syrjään,
ennenkuin ilmestyi jouluk. 9 p:nä annettu julistus "Painotarkastuksesta
Suomessa". Siinä nyt kumottiin ne erityiset määräykset, joiden kautta
sanomalehdistön senssoroiminen oli joutunut kenraalikuvernöörin ja
kuvernöörien käsiin; sanomalehdistön tarkastaminen jätettiin taas
painoylihallituksen toimeksi ja senaatti sai oikeuden antaa luvan
sanomalehtien ulosantamiseen ja kieltää sen. Ja tämän yhteydessä
asetettiin komitea laatimaan ehdotusta voimassa-olevan painoasetuksen
tarpeellisia muutoksia varten ja siihen komiteaan kutsuttiin
senaattorit vphra Langenskiöld, Bergbom ja Furuhjelm, kanslianeuvos
Snellman, tuomiorovasti Renvall, professori Ehrström ja lehtori v.
Schoultz.

       *       *       *       *       *

Uusi kenraalikuvernööri, -- keisarin varma lupaus valtiopäiväin
pikaisesta kokoonkutsumisesta ja perustuslakien tarkasta
noudattamisesta, -- alullepantu paino-olojen uudistaminen, --
sellaisiin enteisiin päättyi vuosi 1861.

Sellaiset olivat seuraukset kevytmielisestä yrityksestä sivuuttaa maan
perustuslait ja lujasta ja suorasta, joskin hiljaisesta taistelusta
näiden samojen lakien pyhyyden puolesta. Suomen kansa oli kunnialla
suorittanut valtiollisen miehuudennäytteensä. Ja tämän kautta oli pohja
laskettu sille perustuslailliselle elämällemme, jota sen jälkeen kesti
ja sille kansalliselle tulevaisuudellemme, johon me aina, synkimpinäkin
hetkinä, varmasti luottakaamme.



VIITESELITYKSET:


[1] Huhu, joka itämaisen sodan aikana 1854 Suomessa levisi, että
turkkilainen ylipäällikkö Osman Pascha muka olisi ollut tämä veljeni,
oli tietysti ihan perätön ja se lienee syntynyt siitä, että jotkut
henkilöt, jotka vielä veljeni muistivat, olivat huomanneet heidän
välillään jonkinlaista yhtänäköisyyttä.

[2] Seikkaperäisemmän kuvauksen Helsingistä ja sen uusiutumisesta
1830-luvulla on tekijä kirjoittanut julkaisuun "Nu och Förr". 1886,
vihot 1 ja 2.

[3] Riemu, saavu mieliimme, paetkaa pois te surun synkät varjot.
Vaipukaa pois kärsimysten muistot, nouse usko kaitselmukseen.

[4] Kävikö Rehbinder Helsingissä tällä kertaa tämän tapauksen johdosta
vaiko vähää ennen sattuneen puolalaisen maljajutun johdosta, josta
Strömberg kertoo Runebergin elämäkerrassa, sitä en ihan varmaan muista.

[5] 1830-luvun sanomalehdistöstä katso tarkemmin "Nu och
Förr" 1886, vihko 5.

[6] Kaikki jälempänäkin mainitut teokset ovat tietysti ruotsinkieliset,
vaikka nimet tähän ovat suomennetut.

[7] Nu och Förr, 1886, vihko 3.

[8] Ruutia ei siihen aikaan säästetty. Ei ainoastaan satamaan
saapuessaan ampuivat laivat keulatykeistään kolme laukausta; samoin
tehtiin myöskin lähdettäessä, jolloin vielä neljäs laukaus ammuttiin,
nim. neljännestuntia ennen laivan lähtöä, jotta matkalle aikojat
tietäisivät pitää lähtöhetkeä muistissa.

[9] Tätä pitkää, muodollisesti vajavata runoa, jonka kirjan tekijä
kokonaisuudessaan on julaissut, ei ole katsottu ansaitsevan tähän
suomentaa.

[10] Sä Suomen suojelija, jolla on alttari jokaisen suomalaisen
rinnassa, sinulle kiitollisuutensa lausuvat kaikki meidän piirit,
niinhyvin mökeissä kuin salongeissa asuvaiset. Ja kaiku laaksoissamme
julistaa, että olet ansainnut suomalaisten sydänten parhaan
tunnustuksen.

[11] Tässä istunnossa ilmoitettiin konsistoriolle Aleksanterin
stipendion perustamisesta nuorille tiedemiehille, huomioonottamalla,
paitsi muuta, että hakija kaksi vuotta oli oleskellut Venäjällä
perinpohjin venäjänkieleen perehtymässä.

[12] Professoriksi ehti kumminkin ainoastaan vanhin, valtioneuvos Vilh.
Lagus. Häntä seuraavat veljet kuolivat oikeustieteen dosentteinä
ulkomailla kumpikin noin 35 vuoden ijässä: Knut 1859 Veveyssä ja Robert
1863 Montpellierissä. Nuorin, runoilija ja sivistyshistorioitsija
Gabriel Lagus oli toisia puoltatoista vuosikymmentä nuorempi eikä siis
kuulunut samaan akateemiseen ikäluokkaankaan.

[13] Sittemmin Helsingin oikeusraatimies ja kunnallispormestari.

[14] Tätä hetkellisesti perustettua seuraa ei ansaitseisi tässä paljo
mainitakaan, ellei O. Rancken, elämäkerrassaan O. Leisteniuksesta, sekä
E. West kirjoituksessaan Finsk Tidskriftissä olisi sitä kosketelleet
ja ellei siitä siten syyttä, ansiotta melkein olisi tullut
kirjallishistoriallinen tapaus. Seuralla ei näet ollut mitään muuta
tarkoitusta kuin viettää joku iltahetki lasin ääressä puheilla ja
pilanteolla. Helsingissä, jossa melkein kaikki perustajat olivat koolla
syksyllä 1845, oli seuralla ensi kokouksensa, kun vietettiin Snellmanin
hääpäivää marrask. 18 p:nä. Sittemmin kokoontui seura, johon muutamia
uusia jäseniä otettiin, seuraavina kolmena vuotena pari kertaa
vuodessa, jonka jälkeen se nukkui. Uusista jäsenistä oli Leistenius
yksi; hän oli 1846 runoilijaloistonsa kukkuloilla ja hän valittiin pian
myöskin varapuheenjohtajaksi. Mutta hänen epätasainen luonteensa
vaikutti, ettei hän pitempään seurassa viihtynyt, ja ettei seurakaan
hänestä hauskuutta saanut ja hän jäi siitä syystä pois. Muutamia hänen
tässä seurassa esittämiään runoja, jotka kumminkaan eivät
julkaistaviksi sovi, on kumminkin vielä tallessa. Samoin pöytäkirjat,
jotka olivat minun, seuran sihteerin, laatimat.

[15] Tämä kappale esitettiin jo 1847 ensi kerran Kuopiossa
seuranäytelmänä. _Suomentajan muistutus_.

[16] Nordström oli silloin jo saanut eronsa ja hän nimitettiin vähän
myöhemmin Ruotsin valtioarkiston hoitajaksi.

[17] Kuopion ala-alkeiskouluun oli jo 1845, rovastin, tohtorin M.
Ingmanin lahjoittamilla varoilla, palkattu suomenkielen opettaja. Tämä
opetus alkoi lokakuussa samana vuonna. Snellman kirjoitti silloin
Saimaansa: "Siis saadaan nyt täällä iloita siitä harvinaisesta
ilmiöstä, että valtion koulussa kuullaan opetettavan kansakunnan
omaakin kieltä."

[18] Tämän asiakirjan, päivätty maalisk. 28 p. 1847, joka löydettiin
Ahlqvistin jälkeenjättämäin paperien joukosta, on E. N. Setälä
julkaissut Valvojan joulukuun vihossa 1887.

[19] Jo 1826 oli kanslerin käskystä 4 ylioppilasta lähetetty Moskovan
yliopistoon kahdeksi vuodeksi tutkimaan venäjänkieltä ja saivat he 100
ruplaa kuussa. Heitä valmistettiin virkoihin, joissa venäjänkieli oli
välttämätön. V. 1832 lähetettiin yhtä suurilla matkarahoilla taas neljä
ylioppilasta Kasanin yliopistoon venäjätä oppimaan, -- heitä tarvittiin
opettajiksi Suomen kadettikouluun.

[20] Posti tuli tähänkin aikaan Pietarista ainoastaan kahdesti
viikossa; maaliskuun puolivälissä 1848 pantiin kumminkin kolmaskin
viikkoposti Pietarin ja Turun välille toimeen.

[21] On kerrottu, että syyksi tähän keis. kirjeen ilmestymiseen oli
otettu helmikuussa 1850 ilmestynyt suomalainen käännös A. Dumas'in
kertomuksesta Wilhelm Tellistä. Voihan muuten uskoa mitä tahansa. Mutta
mainittu pieni kirja oli sentään hyvin viaton; sen ulosantaja oli hyvä
tuttavani ja kirjaan otetut kaksi puupiirrosta olivat kotosin sisareni
vanhan ompelurasian kannesta. En ainakaan minä voinut käsittää, että
tuo kirja voisi tuottaa maalle vauriota, vielä vähemmän, että se voisi
tuottaa kuoliniskun suomalaiselle kirjallisuudelle. Mutta siihen
aikaanhan esitettiin Pietarissa ooppera "Wilhelm Tell" muutetulla
nimellä "Kaarlo rohkea". Siihen aikaan ei myöskään saatu soittaa
marseljeesia Venäjällä.

[22] Valitettavasti en voinut tuossa tilaisuudessa olla saapuvilla,
Pedellien oli näet käsketty tarkoin valvomaan, että leuvaltaan
ainoastaan hyvin puhtaaksi ajettuja henkilöitä pääsi saliin.

[23] Niin kävikin. V. 1850:n senssuurisääntö muuttui hyvin lyhyessä
ajassa miltei kuolleeksi kirjaimeksi ja se lakkautettiin kokonaan 1860.
Uudet säännöt seuralle vahvistettiin 1860 ja kaikki v:n 1850:n
kasvannaiset olivat niistä silloin pois karsitut.

[24] Sellaisia H. T:n kesätoimittajia muistelen ainakin seuraavat:
F. Cygnaeus, C. M. Crusell, G. Ehrström, K. Collan, A. P. Koos, B. O.
Schauman, C. V. Törnegren j.n.e.

[25] Julkaisussa "Censur-kalender", joka ilmestyi Tukholmassa 1861.

[26] Julkaisussa "AfhandIingar i populära ämnen" 2:nen vihko.

[27] Tämä menestys ei meille kumminkaan voinut nousta aivan pahasti
päähän, kun tiesimme, että toisten lehtien tilaajamäärä ei sentään
vähentynyt: Hels. T:lla oli samana vuonna 1,580 tilaajaa ja Finl. Alm.
Tid:nilla 1,630 tilaajaa.

[28] Keisari puhui venäjäksi eikä hänen sanojaan siinä tilaisuudessa
muulle kielelle käännetty; useat venäjänkieltä taitavat olivat
kirjoittaneet puheen muistiin, vaan nuo muistiinpanot, jotka vieläkin
ovat tallella, eroavat, mikäli lausetapoihin tulee, melkoisesti
toisistaan.

[29] Seuraavana aamuna kutsutti perintöruhtinas vielä joukon
ylioppilaita luokseen (valittiin venäjänkielen taitoisia),
ilmaistakseen rakkautensa tunteen yliopistoa kohtaan ja
tyytyväisyytensä ylioppilaihin, toivoen sen aina saavansa säilyttää.

[30] Neljä viikkoa marssittuaan saapui pataljoona Pietariin ja siellä
vastaanotti sen mitä sydämmellisimmin keisari poikineen. Se sai
luottamustoimen siellä: olla hallitsijan lähimpänä henkivartijana
Pietarhovissa, jonne pataljoona meni toukok. 8 p. Siellä Pietarhovissa
vietettiin suurilla juhlallisuuksilla heinäk. 27 p. pataljoonan
kaartiksi korottamisen 25-vuotispäivää. Tässä juhlassa lausuivat
keisari ja perintöruhtinas tunnustuksensa ja kunnioituksensa Suomen
kansalle ja keisarinna kiitti erityisesti kaartin kaunista soittoa;
soittokunta esitti m.m. "Maamme"-laulun ja keisarilliset mieltyivät
siihen hyvin. -- Syksyllä samana vuonna sai Suomen kaarti kumminkin
lähteä vaikeampia sotavaiheita kohden.

[31] Se sotainen innostus, jota tuo arvossapidetty lääketieteen
professori näissä puheissaan osotti, vaikutti, että hän seuraavana
talvena sai matkustaa puolivirallisena edustajana Skandinavian maihin,
selittääkseen siellä Suomessa vallitsevaa mielialaa. Hän matkusti
valtion varoilla "erinäisiä tarkoituksia varten", tutkiakseen m.m.
pohjoismaiden sairaushistoriaa.

[32] Suomalaisten meriväkiosastojen sotaretkeä meritse ei kumminkaan
koskaan jatkettu -- Helsingin satamaa etemmäs.

[33] Sitä oli ajateltu jo ennenkin samalla kuin oli tuumittu perustaa
Töölöön kylmävesi-kylpylaitos.

[34] Sähkösanomia lähetettiin aluksi ainoastaan venäjäksi. Mutta sodan
loputtua, syksystä 1856, saatiin Turkuun ja Helsinkiin lennätinsanomia
myöskin ranskan, saksan, englannin ja italian kielillä; vasta
toukokuulta 1858 ruotsiksi ja paljoa myöhemmin suomeksi. -- Vuodesta
1857 ne Suomen kaupungit, joiden läpi lanka kulki, antoivat vuotuista
apua lennätinasemain ylläpitämiseen. Vuosina 1859 ja 1860 jatkettiin
linjaa Turusta rannikkokaupunkien läpi aina Tornioon saakka. -- Jo 1857
oli vireillä tuuma muodostaa yksityinen suomalainen yhtiö, joka ottaisi
lennätinverkon haltuunsa, mutta lennätinlaitos Suomessa jäi kuin jäikin
venäläiseksi laitokseksi.

[35] Jumala yksin tietää, mitä tämä ensimmäinen pisara on maksava
teille ja meille. Me emme alkaneet tätä onnetonta taistelua emmekä
verellä tahranneet kevään kauneutta ja sen pyhää rauhaa.

Me puolustamme rannikoitamme ja taistelemme maamme puolesta.
Veririkoksen paino ei meitä paina. Politikan selkkaukset, Euroopan ja
Muhamedin, ne kaikki olemme unhottaneet, sillä nyt on Suomi taistelussa
mukana!

[36] Mainittava on, että Topelius ei ole katsonut syytä olevan ottaa
tätä runoa mihinkään koottujen runoelmainsa painokseen.

[37] Eräs henkilö, joka monet vuodet palveli Suomen kenraalikuvernöörin
kansliassa ja oli läheisissä tekemisissä esimiehensä kanssa, julkaisi
1889 St. Pet. Zeitungissa nimimerkillä C. v. P. (Philippaeus, joka
lyhyen ajan oli saksankielen lehtorina yliopistossamme) pitkähkön
luonteenkuvauksen kreivi Bergistä, joka kieltämättä monesta kohden on
sattuva ja tosi. Siitä lainaan seuraavaa:

"Berg vormutakissa ja Berg sängyssään -- jossa hänet monasti olen
nähnyt -- ne olivat kaksi aivan eri ihmistä. Vormupuvussaankin hän oli,
runsaista puuvillatäytteistä huolimatta, pituuteensa verraten
tavattoman laiha. Hänen kasvonsa olivat oikeastaan hyväntahtoisen
näköiset: nenä hieno ja kaareva, silmät harmaat, huulet ohkaset,
viikset mustatut ja ylöspäin kierretyt. Mutta nuo kasvot saattoivat
pian muuttua uhkaaviksi. Hänellä oli kokonainen sarja hyvin taitavasti
valmistettuja tummanruskeita tekotukkia, joissa ihan samassa paikassa
oli joukko harmaita haituvia. Määräajan jälkeen vaihtoi hän tekotukkaa
määräjärjestyksessä, riippuen tukan pituudesta. Kun viimeinen numero
oli käytetty alkoi hän alusta ja silloin aina sanottiin, että hän oli
leikkuuttanut tukkansa. Jalat hänellä olivat erinomaisen lujatekoiset.
Olen nähnyt hänen tuntikausia seisovan jalkojaan liikauttamatta. Hän
käveli reippaasti, notkeasti eikä hän koskaan väsynyt kävellessään eikä
ratsastaessaan. Öisin nukkui hän vain pari tuntia. Jos hän joskus
päivillä tunsi itsensä väsyneeksi, kutsui hän palvelijansa ja käski
herättää itsensä kahdeksan tunnin perästä. Samalla hän viskautui
lepotuoliinsa ja nukkui heti paikalla. Täsmälleen kahdeksan tunnin
perästä saapui palvelija kädessään kostea pyyhinliina. Berg pyyhkäsi
unen silmistään ja istuutui levänneenä työnsä ääreen.

"Erinomainen tarmo ja tavaton työvoima olivat hänen kuvaavimpia
ominaisuuksiaan, joita olen ihaillut ja ne hän säilytti kuolemaansa
saakka. Näytti siltä, kuin tämä mies ei olisi koskaan väsymystä
tuntenut. Minun mielestäni, lausui hän kerran, ei ole olemassa
nuoruutta eikä vanhuutta, vaan ainoastaan voimakkuutta ja heikkoutta."

[38] Tätä pitkää laulua, jonka tekijä on ruotsinkieliseen alkuteokseen
kokonaisuudessaan lainannut, olisi mahdoton sen alkuperäisessä
naiivisuudessa saada puetuksi suomalaiseen asuun. Runossa purkautuu
vihaa ja halveksumista Ranskaa ja Englantia kohtaan, joiden
historialliset synnit hyvin räikeässä muodossa kuvataan, joiden
"kehuttua sivistystä" ei täällä Suomessa tarvita, sillä "täällä meidän
on ilmankin hyvä olla". Laulussa on pieni historiikki edellisen kesän
(1854) sotatapauksista, jolloin viholliset raukkamaisesti polttivat
suojattomia kaupunkeja, uskaltamatta aseellista vastustajaa vastaan
käydä. Laulu päättyy noihin tunnettuihin säkeisiin:

    "Ingen nöd och ingen sorg
    Kejsarn finns i Petersborg".

s.o. suomeksi:

    "Olo tääll' on huoleton
    Pietarissa Keisar' on".

[39] Ne ovat julaistut Hufvudstadsbladetissa 1880 (n:o 187).

[40] Wulffert kuoli jo muutamia viikkoja tämän paljastusjutun
jälkeen. Halvauskoktaus kaatoi hänet näet joulukuussa 1855 hänen
kirjoituspöytänsä ääreen ja hän kuoli heti paikalla.

[41] Samassa yhteydessä osoittivat ylioppilaat suosiotaan myöskin
varakanslerille, saattaessaan vapaaherra Munckin laululla hänen
kotiinsa. Heillä olikin syytä tällaiseen tunnustukseen. Sillä Munck oli
jo aikaansaanut monella tavalla uuden hallinnon yliopistoon. Viimeksi
olivat ylioppilaat saaneet heittää pois nuo entiset kankeat
vormupukunsa ja pukeutua uuteen vormutakkiin, jossa oli alas käännetty
samettikaulus ja johon juhlatilaisuuksissa oli lupa kiinnittää
kultaiset lyyryt.

[42] Ennen rautateiden syntymistä ei juuri paljoa tiedetty
eläinsuojelusriennoista.

[43] Mainitut kolme miestä rupesivat sitten (1858) kaikin joksikin
ajaksi Hels. Tidningarein aputoimittajiksi.

[44] Vasta lokak. 1 p 1863 fllosoofinen tiedekunta taas perustettiin;
silloin vasta filosofian professorinvirka sai takasin rehellisen
nimensä.

[45] Minulle kirjoitettiin ulkomaille, että Runeberg, kun hänelle
ilmoitettiin, että sellainen kunniahattu oli hänelle aijottu, huudahti:
"Koettakaa kaikin mokomin estää sitä; miltä se näyttäisi, jos
jumaluusopin tohtori seisoisi avojaloin särkiä onkimassa?"

[46] Samanlaisilla juhlilla oli aikusemmin myöskin Castrénia ja
Lönnrotia tervehditty heidän professorinvirkoihinsa.

[47] Ensimmäiset suomenkieliset väitöskirjat, jotka tarkastettiin 1858,
olivat F. Polénin ja G. Z. Forsmannin kirjoittamat, molemmat
lisenssiaattiarvoa varten. Jo paljo ennen oli tosin jokunen suomennos
julaistu harjoitus-väitöskirjana, mutta silloin oli nimilehti aina
ollut latinankielinen.

[48] Tämän kappaleen miesosia esittivät kaartinluutnantit
ja ylioppilaat veljellisessä sovussa, --- melkein kaikki
tulevaisuuden miehiä, vastaisia senaattoreja, sanomalehtimiehiä ja
ministerivaltiosihteerejä.

[49] Sittemmin keksittiin vielä 50-60.

[50] Nämä sanat painettiin erikseen, vaan niitä ei ole otettu mihinkään
Topeliuksen runokokoelmaan. Runebergin "Porilaisten marssi" ilmestyi
vasta keväillä 1860 ja se laulettiin ensi kerran Kaisaniemessä
Vapunpäivänä samana vuonna.

[51] Tässä kerron ehkä vähän Suomen kaartinpataljoonan seikkailuista
itämaisen sodan aikana. Pataljoona palveli ensiksi Pietarhovissa
keisarin henkivartiona, kuten edellä on kerrottu, syyskuuhun 1854,
jolloin se sai käskyn marssia valtakunnan länsirajalle. Tätä matkaa
kesti puolentoista kuukautta; puolivälissä marraskuuta asettui
pataljoona talvikortteliin Rakischkin kauppalaan ja sen ympäristöön
Kovnon kuvernementissa. Jo matkalla oli joukossa paha lavantauti
ruvennut levenemään ja Rakischkissä se lisääntyi kamalassa määrin.
Kolmen kokonaisen kuukauden kuluessa olivat siellä ja läheisessä
Skopischkissa sairaalat täpösen täynnä suomalaisia sotureita. Kaikkiaan
oli 600 miestä sairastunut; yhteisen hautakummun alla lepää
Skopischkissa 220 suomalaista (niitä kuoli yhtenä ainoana päivänä 27),
kuten sinne pystytetty muistopatsas tietää kertoa. Vihdoin helmikuun
lopussa tuli pataljoonalle käsky siirtyä toiseen paikkaan, Vilkomiriin,
jotta paikanmuutos ehkä vaikuttaisi edullisesti terveysoloihin. Joukko
oli silloin jo niin kutistunut, että sitä oli ainoastaan kaksi
komppaniiaa. Vähitellen Vilkomirissä terveydentila parantuikin; uuden
keisarin syntymäpäivänä huhtik. 29 p:nä saattoi jo 400 miestä olla
paraatissa mukana. Toukokuun puolivälissä saapui pataljoonan
vahvistukseksi Hämeenlinnassa muodostunut reservikomppaniia.
Vilkomiristä läksi patoljoona liikkeelle toukokuun viime päivinä ja
oleskeli sitten kesäkuukausina 1855 ensiksi Porosovan ja sitten
Deretschinin kauppalassa (Vilnan kuvernementissa). Lokakuun alussa,
jolloin rauhan toiveita jo sarasti, sai pataljoona vihdoin käskyn
palata Suomeen. Kaksi kuukautta marssittuaan saapui se Pietariin ja se
majoitettiin sitten tasan puolen vuoden ajaksi Uudenkirkon pitäjään.
Vieläkin oli kaarti niin supistuneena, että se toukokuuhun saakka,
jolloin reserviväkeä saapui, oli jaettuna ainoastaan kahteen
komppaniaan. Kesäkuun puolivälissä komennettiin pataljoona taas
Pietariin, josta se elok. 8 p. läksi rautateitse Moskovaan,
kruunausjuhlallisuuksiin. Moskovasta läksi se paluumatkalle vasta
syysk. 23 p., mutta nyt kuljettiin toki Pietarin kautta suorastaan
Helsinkiin, jonne pataljoona meritse saapui syysk. 29 p. Silloin se,
kaksi ja puoli vuotta poissa oltuaan, taas pääsi omaan kasarmiinsa,
jossa sillävälin oli majaillut osaksi venäläistä sotaväkeä, osaksi
suomalaisia tarkka-ampujia, osaksi sairaaloita. -- Kohta pataljoonan
palattua Helsinkiin annettiin sen päällikkyys kenraalimajuri vphra C.
v. Kothenin käsistä, joka kruunajaisissa oli saanut korkeamman viran,
hänen jälkeläisekseen samalla määrätylle överstille, vapaaherra E. v.
Willebrandtille.

[52] Kumminkin oli jo P. Tikkanen v. 1848 ulosantamaansa "Suomen
Suuriruhtinaanmaan nykyiseen tilastoon" (joka ennen oli ollut eri
osastona savokarjalaisten "Lukemisissa Suomen kansan hyödyksi") voinut
ottaa perustuslakiemme tärkeimmät osat.

[53] Litteraturbladet ei ilmestynyt Snellmannin enemmän kuin
Elmgreninkään aikoina koskaan säännöllisesti siinä kuussa, joka oli
merkitty kansilehdelle.

[54] Sveitsiläisen kansallisuuden ja kielen vastaistakaan kehitystä ei
Snellman näyttänyt uskovan. Mutta Pohjois-Amerikasta hän lausui: "En
kukaan epäile, että siellä on muodostuva oma kansallisuus -- tai
useampia. Se saa kyllä aikoinaan oman mielensä ja omat kielensä."

[55] Näistä onnistuneista nimityksistä saatanee kiittää Elias
Lönnrotia, jonka tunnettuun kekseliäisyyteen Langenskiöld lie tässä
kysymyksessä vedonnut.

[56] Eräs v. B:n kirjoittama "Kertomus Suomen metsistä" ilmestyi 1859
saksaksi ja ruotsiksi.

[57] Muu osa voitosta luovutettiin ylioppilastalorakennuksen hyväksi.

[58] Tämä tapahtui varmaankin suureksi osaksi siitä syystä, että
ystäväni Th. Sederholm 1860 rupesi ulosantamaan kuukauslehteä "Från när
ooh fjerran" (Läheltä ja kaukaa, kuukauslehti Suomen naisille), johon
lehteen suuri osa naispuolisista suosijoistani oli kääntynyt.

[59] Talonpoikaissäädyn edustajia oli kumminkin ainoastaan yksi
saapuvilla, nim. tuo torsti herastuomari ja liikemies Lauri Pelkonen
Kuopiosta, joka, kolmen muun savolaisen ja pohjalaisen talonpojan
kanssa oli ollut rahvaan lähetystönä Pietarissa, jossa keisari huhtik.
1 p. oli laskenut heidät puheilleen. Siellä he olivat lausuneet
keisarille suomalaisten kiitokset kaikista isällisen huolenpidon
osoituksista ja erityisesti suomalaisten ilon Venäjän talonpoikain
maaorjuuden poistamisesta, sekä sen ohessa alamaisessa kirjoituksessa
anoneet että suomenkielen käyttämistä kouluissa ja oikeustoissa
laajennettaisiin umpisuomalaisissa seuduissa.

[60] Suomennos Yrjö Weijolan.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kuuden vuosikymmenen ajoilta - Muistelmia Suomesta" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home