Title: Annan unelmavuodet
Author: Montgomery, L. M. (Lucy Maud)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Annan unelmavuodet" ***


ANNAN UNELMAVUODET

Kirj.

Lucy M. Montgomery

Jatkoa kertomukseen "Anna ystävämme"

Suomentanut Toini Kalima



WSOY, Porvoo, 1921



SISÄLLYS:

       I. Miten erilaista kuin ennen.
      II. Syyskukkasia.
     III. Pois kotoa.
      IV. Uusia vaikutelmia.
       V. Kotoa saapuu kirjeitä.
      VI. Puistossa.
     VII. Jälleen kotona.
    VIII. Annan ensimmäinen kosija.
      IX. Merkillinen ehdotus.
       X. Karoliinan maja.
      XI. Atossa-tädin luona.
     XII. Semiramiksen sovitusuhri.
    XIII. Pikku syntejä.
     XIV. Kutsu.
      XV. Kun unelma toteutuu.
     XVI. Uusi koti.
    XVII. Davyn kirje.
   XVIII. Hyväsydäminen Josefina-täti.
     XIX. Pikku pakinaa.
      XX. Gilbert puhuu.
     XXI. Vanha lapsuudenkoti.
    XXII. Kevät ja Anna palaavat Vihervaaraan.
   XXIII. Paul ei löydä luotoihmisiä.
    XXIV. Uusi henkilö tulee näyttämölle.
     XXV. Lumottu prinssi.
    XXVI. Uusi henkilö.
   XXVII. Molemminpuolista luottamusta.
  XXVIII. Kesäkuun ilta.
    XXIX. Dianan häät.
     XXX. Anna Philipalle.
    XXXI. Teekutsuissa.
   XXXII. Miten kauan tätä kestääkään.
  XXXIII. John Douglas saa puhekyvyn.
   XXXIV. Viimeinen vuosi korkeakoulussa.
    XXXV. Hienoja vieraita.
   XXXVI. Jäähyväiset korkeakoululle.
  XXXVII. Rantapaviljongissa.
 XXXVIII. Toisten onni.
   XXXIX. Anna lukee ilmestyskirjaa.
      XL. Vanhassa puutarhassa.



I.

MITEN ERILAISTA KUIN ENNEN...


-- On korjattu elo, ah, kesä, oot poissa, hyräili Anna Shirley
katsellen uneksien leikattuja vainioita. Hän oli Diana Barryn kanssa
poiminut omenat Vihervaaran puutarhasta, ja tytöt istuivat nyt
leväten vaivoistaan aurinkoisessa nurkkauksessa, minne yhä vielä
kesäisen lauhalta tuntuvat tuulet, leyhähdellen Kummitusmetsän
sananjalkain tuoksua, lennättivät kevyitä ohdakkeenhahtuvia.

Mutta koko heidän ympärillään oleva luonto toi kuitenkin mieleen
syksyn. Meri kohisi kumeasti kaukana, ja vainiot heidän edessään
olivat autiot ja kuivettuneet, vain siellä täällä pilkisti joku
kultapiisku. Notkossa, jossa puro virtasi Vihervaaran sivuitse,
heloittivat sinervän purppuraiset asterit, ja Tumma, päilyvä
aallokko oli sinisempi kuin milloinkaan. Sen sini ei kuitenkaan
ollut veitikkamaisesti väreilevää kevään sineä eikä myöskään kesän
haaleata taivaansineä, vaan selkeätä, tyyntä, täyteläistä väriä,
ikäänkuin vesi olisi vapautunut kaikesta maltittomuudestaan ja
levottomuudestaan ja vaipunut rauhaan, jota eivät koskaan enää tulisi
häiritsemään vaihtuvat, oikukkaat unelmat.

-- Kesä on ollut ihana, virkkoi Diana kiertäen hymyillen vasemman
käden sormessa olevaa sileätä sormusta.

-- Ja neiti Lavendelin häät aivan kuin kruunasivat kaiken. Hän on
varmaankin miehensä kanssa nyt kaukana Tyynenmeren rannoilla.

-- Minusta tuntuu aivan kuin he jo olisivat olleet niin kauan
poissa, että siinä ajassa ehtisi matkustaa maailman ympäri, virkkoi
Anna huoahtaen. -- En voi mitenkään käsittää, että on kulunut vasta
viikko heidän häistään. Kaikki on niin muuttunut. Neiti Lavendel
on poissa, pastori Allan ja hänen rouvansa ovat poissa -- kylläpä
pappila näyttääkin yksinäiseltä suljettuine ikkunaluukkuineen! Kuljin
eilen sen ohi, ja minusta tuntui kuin kaikki ihmiset olisivat sieltä
kuolleet.

-- Me emme saa koskaan niin kilttiä pappia kuin pastori Allan,
virkkoi Diana asiastaan synkästi vakuutettuna.

-- Tänne kai yrittää talvella kokonainen liuta vaalia saarnaamaan,
mutta saat uskoa, ettei heidän saarnoistaan kuitenkaan ole mihinkään.
Ja sinä ja Gilbert olette poissa -- oh, kuinka yksitoikkoista ja
ikävää täällä tulee olemaan!

-- Sinullahan on sulhasesi, hyvä ystävä, vastasi Anna veitikkamaisen
näköisenä.

-- Milloin rouva Lynde muuttaa tänne? kysyi Diana, joka ei näyttänyt
kuulevan Annan huomautusta.

-- Huomenna. On hauskaa, että hän tulee, niin äärettömän
toisenlaiseksi kuin kaikki muuttuukin. Eilen kitkin Marillan
kanssa vierashuoneesta pois joka ainoan esineen. Usko pois,
minusta se oli oikein vaikeata. Minusta tuntui -- niin typerää
kuin se luonnollisesti olikin -- aivan kuin me olisimme tehneet
pyhäinryöstön. Vanha vierashuone on aina ollut kuin pyhäkkö. Pienenä
pidin sitä maailman ihmeellisimpänä huoneena. Muistatko, kuinka
hartaasti toivoin saavani kerran nukkua jonkin vierashuoneen sängyssä
-- ei kuitenkaan Vihervaaran vierashuoneessa? Ei siinä, ei toki
mitenkään. Se olisi ollut liian kaameata -- pelkästä kunnioituksesta
olisi minun ollut mahdotonta saada siellä unta silmiini. Kun Marilla
joskus lähetti minut sinne jotain toimittamaan, en koskaan kävellyt
huoneen poikki, sipsutin vain varpaisillani henkeä pidättäen, aivan
kuin olisin ollut kirkossa, ja tuntui helpotukselta päästä taas pois.
Georg Washingtonin ja Wellingtonin herttuan muotokuvat riippuivat
molemmin puolin peiliä katsoen minuun hyvin tuiman näköisinä,
varsinkin jos satuin katsomaan itseäni peilistä, talon ainoasta
peilistä, jossa kasvot eivät vääristyneet aivan muodottomiksi.
Minusta oli aina kummallista, että Marilla uskalsi panna toimeen
suursiivouksen siinä huoneessa. Ja nyt se on sekä lakaistu että
puhdistettu, ja lisäksi on vielä kaikki tavarat viety pois. Georg
Washington ja herttua on karkoitettu kerrosta ylempänä olevaan
suureen eteiseen. Niin voi käydä tämän maailman kuuluisuuksille. Ei
ole koskaan hauskaa nähdä entisiä pyhättöjään hävitettyinä, vaikkakin
ne merkitsisivät jo voitettua kantaa, päätti Anna naurahtaen,
naurussa hiukan surumielinen sointu.

-- Voi, voi, miten täällä tulee olemaan yksinäistä, kun sinä olet
matkustanut pois, valitteli Diana ainakin sadannen kerran. -- Ja
sinähän matkustat jo ensi viikolla.

-- Mutta nythän me vielä saamme olla yhdessä, sanoi Anna hilpeästi.
Me emme saa antaa tulevan viikon turmella itseltämme tämän viikon
iloa. Minusta ei suinkaan ole hauskaa, että täytyy matkustaa, siitä
saat olla varma, sillä minä, jos kuka, olen oikea kotikissa. Sinä
sanot jääväsi yksin. Minun kai täytyisi pikemmin sitä valittaa.
Sinun ympärillesi jää tänne koko joukko hyviä ystäviä -- sinun oma
Fredisikin muitten mukana. Mutta minä joudun olemaan yksin aivan
vieraassa ympäristössä, jossa en tunne ainoatakaan elävää sielua.

-- Paitsi Gilbertiä -- ja Charlie Sloanea, virkkoi Diana jäljitellen
Annan veitikkamaista ilmettä ja äänensävyä.

-- Niin, Charlie Sloanea, hänestähän minulla tosiaan on paljon
iloa ja virkistystä, myönsi Anna. Ja molemmat parantumattomat
neitoset purskahtivat ääneensä nauramaan. Diana tiesi aivan tarkoin,
mitä mieltä Anna oli Charlie Sloanesta, mutta monen monesta
tuttavallisesta keskustelusta huolimatta hän ei ollut aivan selvillä
siitä, miten Anna suhtautui Gilbert Blytheen. Ja täytyy sanoa, ettei
Anna itsekään sitä oikein tietänyt.

-- Pojat tulevat luultavasti asumaan Redmondin toisessa päässä, niin
olen kuullut, virkkoi Anna. -- Minusta on tietysti hyvin hauskaa
päästä korkeakouluun, ja olen melkein varma siitä että viihdyn siellä
jonkun ajan kuluttua oikein hyvin. Mutta ensi viikkoina tulee minulla
varmasti olemaan koti-ikävä. Ei ole edes sitä lohdutusta, että voi
odottaa lauantaipäiviä, jolloin minä seminaarissa ollessani aina sain
matkustaa kotiin. Tuntuu siltä kuin jouluun olisi tuhat vuotta.

-- Kaikki on muuttunut -- tahi muuttuu aivan pian, virkkoi Diana
alakuloisesti. -- Tunnen selvästi, ettei meillä koskaan enää tule
olemaan semmoista kuin ennen oli, Anna.

-- Me olemme kai nyt tosiaan tulleet tienristeykseen, virkkoi Anna
miettivänä. -- Ja sitähän ei voi välttää. Uskotko sinä, Diana, että
todellakin on niin viehättävää olla täysi-ikäinen kuin me pieninä
aina kuvittelimme?

-- En tiedä -- muutamissa suhteissahan se on aika hauskaa, vastasi
Diana hyväillen jälleen sormustansa vienon onnellisesti hymyillen,
mistä oli ehdottomasti seurauksena, että Anna tunsi äkkiä olevansa
ulkopuolelle jäänyt ja kokematon. -- Monet seikat tuntuvat myös
hyvin häiritseviltä. Joskus minua oikein peloittaa tuo tunne, että
on täysi-ikäinen, ja silloin minä antaisin mitä hyvänsä, jos voisin
kasvaa takaisin päin ja tulla taas pikku tytöksi.

-- Me kai totumme aikanamme täysi-ikäisyyden tunteeseen, sanoi Anna
päättävästi. Kun kaikki käy vähitellen, ei yllätyksiä varmaankaan
satu kovin usein -- vaikka juuri yllättävä ja odottamatonhan antaa
elämälle puhtia. Me olemme nyt täyttäneet kahdeksantoista vuotta,
Diana. Kahden vuoden perästä me olemme kaksikymmenvuotiaita.
Kymmenvuotiaana oli minusta kaksikymmentä kauhea ikä. Ei kestä
kauan, ennenkuin sinä olet vakava keski-ikäinen matruuna, ja minä
kiltti vanhapiika, Anna-täti, joka tulee pyhäisin luoksesi sinua
katsomaan. Kyllä kai sinulla on sitten pikku nurkka minullekin
antaa, Diana kulta? Tietystikään ei vierashuoneessa, vanhatpiiat
eivät tietenkään saa olla niin vaativaisia. Jos annat minulle pienen
ullakkokomeronkin, niin olen erittäin tyytyväinen.

-- Kylläpä sinä jaksat hullutella, Anna, nauroi Diana. Sinä menet
naimisiin jonkun komean, kauniin ja rikkaan kanssa, ja sitten ei
ainoakaan Avonlean vierashuone ole sinulle tarpeeksi hieno. Sinä vain
nyrpistät nenääsi kaikille entisille nuoruudenystävillesi.

-- Se olisi hyvin typerää. Minun nenäni on nyt jotakuinkin hyvä,
mutta jos rypistäisin sitä, niin se kaikkea muuta kuin somistaisi
sitä, virkkoi Anna sivellen hellästi kasvojensa hyvinmuodostunutta
keskiosaa. -- Minussa ei tosiaankaan ole niin paljon kaunista,
että kannattaisi turmella sitä vähää, mikä menettelee, joten en
nyrpistäisi nenääni sinulle, Diana, vaikka menisin naimisiin hänen
majesteettinsa Kannibal-saarten kuninkaan kanssa.

Näiden sanojen jälkeen tytöt erosivat, Diana palatakseen kotiin
Mäntymäelle, Anna jatkaakseen matkaa postikonttoriin. Siellä oli
kirje häntä odottamassa, ja hänen silmänsä loistivat iloista
yllätystä, kun Gilbert Blythe saavutti hänet Tumman, päilyvän
aallokon sillalla.

-- Kuule, Priscilla Grant pääsee myöskin korkeakouluun! huudahti
Anna. -- Kuinka kauhean hauskaa! Toivoin kovasti, että hän pääsisi,
mutta hän ei ollenkaan uskonut isänsä suostuvan. Isä on kuitenkin
nyt suostunut, ja me tulemme asumaan samassa täysihoitolassa. Nyt
minusta tuntuu kuin uskaltaisin käydä professoreja vastaan, vaikka he
tulisivat kaikki tyynni yhdessä rykelmässä, kun minulla on mukanani
niin hyvä ystävä kuin Priscilla.

-- Luultavasti me tulemme pitämään Kingsportista, virkkoi Gilbert. --
Siellä kuuluu olevan komea vanha linna ja sen ympärillä mitä kaunein
luonnonpuisto. Ihana näköala taitaa siellä myös olla.

-- Onkohan -- voikohan mikään näköala olla kauniimpi kuin tämä,
virkkoi Anna hiljaa. Hän katseli ympärilleen rakastavin, ihastunein
silmin, joille koti aina pysyy maailman viehättävimpänä paikkana,
vaikka paljon ihanampia seutuja kangastaisi etäämpänä.

Iltahämärän tunnelmaan vaipuneina he nojasivat kaidepuuhun, joka
reunusti pieneen järveen pistäytyvää laituria. Juuri tällä kohtaa
oli Anna kiivennyt vajoavasta ruuhestaan samana päivänä, jona virta
oli vienyt Elainen, liljaneidon, Camelotiin. Auringonlaskun himmeä
purppuranhohde viipyi vielä lännen kevyissä pilvenhattaroissa, kuu
alkoi nousta, ja vedenpinta välkkyi hopeaisena sen valossa. Muistot
johtivat huomaamatta nuoret suloiseen taikapiiriinsä.

-- Sinä olet hyvin vaitelias, Anna, virkkoi Gilbert lopulta.

-- Pelkään liikahtaa tahi sanoa sanaakaan, jottei tämä ihmeellinen
ihanuus katoaisi palaamatta enää samanlaisena, kuiskasi Anna.

Gilbert laski äkkiä kätensä hennolle valkealle kätöselle, joka nojasi
laiturin kaiteeseen. Ruskeat silmät kävivät vielä syvemmiksi ja
tummemmiksi, vielä poikamaiset huulet erkanivat sanoakseen jotain
unelmista ja toiveista, joita sielu oli täynnä. Mutta Anna tempasi
pois kätensä ja vetäytyi syrjään. Hämyhetken lumous oli hänen
sielussaan auttamattomasti särkynyt.

-- Minun täytyy kai lähteä kotiin, sanoi hän koettaen pysyä
luontevana, mikä yritys kuitenkin teki hiukan teennäisen vaikutuksen.
-- Marillaa vaivasi nyt iltapäivällä hänen tavanmukainen
päänsärkynsä, ja kaksoiset ovat varmasti taas olleet jossain
kauhistuttavassa pahanteossa. Minun ei olisi pitänyt mitenkään olla
näin kauan poissa.

Annan jutellessa tähän tapaan, jotakuinkin hajanaisesti, he
tulivat Vihervaaraan erkanevalle tielle. Gilbert-raukalla tuskin
oli tilaisuutta pistää väliin paria sanaa silloin tällöin. Heidän
erotessaan Anna tunsi helpotusta. Outo arkuus Gilbertiä kohtaan
oli päässyt hänessä valtaan siitä hetkestä lähtien, jolloin hänen
mielestään hänen tunne-elämäänsä peittävä verho äkkiä oli vedetty
syrjään Kaikurannan puutarhassa. Jotain vierasta ja kylmää oli
tunkeutunut entiseen kouluaikojen viihtyisään toveruuteen -- jotain,
joka uhkasi sen täydelleen turmella.

-- En ole koskaan ennen tuntenut iloa siitä, että Gilbert on lähtenyt
tiehensä, ajatteli Anna puolittain häpeissään, puolittain pahoillaan,
kulkiessaan Vihervaaraan vievää tietä pitkin. -- Jos hän jatkaa
noita tuhmuuksiaan, on meidän ystävyytemme pilalla. Enkä minä tahdo,
että se turmeltuu -- se ei saa turmeltua. Miksi pojat eivät voi olla
järkeviä?

Annalla oli hämärä aavistus, ettei hänen "järkevyys"-käsitteittensä
kanssa ollut juuri enempää sopusoinnussa sekään, että hän yhä
edelleen tunsi Gilbertin käden lämpimän kosketuksen yhtä selvästi
kuin sinä lyhyenä hetkenä, jolloin Gilbert painoi sitä omaa kättään
vastaan. Samoin hänellä oli vahvat epäilyksensä siitä oliko
"järkevää" pitää tätä tunnetta kaikkea muuta kuin epämiellyttävänä
-- tunnetta, joka oli äärettömän erilainen kuin se, mitä samanlainen
temppu Charlie Sloanen suorittamana oli herättänyt, kun Anna
erään tanssin ajan oli istunut mainitun nuoren herran kanssa
Valkorannan kutsuissa pari iltaa sitten. Kaikki häiritsevät
ajatukset rakastuneista nuorukaisista häipyivät kuitenkin hänen
mielestään heti kun hän taas sai hengittää Vihervaaran keittiössä
kaikenlaisten kodikkaiden tuoksujen täyttämää ilmaa. Penkillä istui
kahdeksanvuotias poikanen vuodattaen surun kyyneleitä.

-- Mikä nyt on, Davy? kysyi Anna ottaen hänet syliinsä. -- Missä ovat
Marilla ja Dora?

-- Marilla panee juuri Doraa nukkumaan, nyyhkytti Davy, -- ja minä
itken, kun Dora putosi kellarinportaita alas -- hän meni ihan
nurinniskoin ja nahka lähti nenästä, ja --

-- Vai niinkö kävi, no niin, älä nyt kuitenkaan itke noin kauheasti!
Onhan sinun tietysti sääli pikku siskoa, mutta hän ei parane siitä,
että sinä vaan itkeä pillität. Kyllä hän huomenna taas on terve,
Davy-poju, saatpas nähdä... Itkemisestä ei ole suurta apua...

-- En minä itke siksi, että Dora putosi kellarinrappusia alas,
keskeytti Davy ja katsoi Annaa väärinkäsityksestä loukkaantuneena. --
Minä itken siksi, etten ollut näkemässä, kun hän putosi... Kaikki,
mikä on hauskaa, sattuu, kun minä olen poissa.

-- Mutta Davy! -- Annan täytyi ponnistaa kaikki voimansa saadakseen
naurunsa pidätetyksi. Olisiko sinusta todellakin hauskaa nähdä pikku
Dora-paran putoavan ja loukkaantuvan?

-- Ei häneen _paljon_ sattunut, vastasi Davy uhmaavasta. -- Kyllä kai
sinä tiedät, että olisin ollut pahoillani, jos hän olisi kuollut.
Mutta me olemme aika sitkeähenkisiä, Dora ja minä. Kuule, eräänä
päivänä Herb Blewett tipahti tallinvinniltä suoraan luukusta, josta
heinät ja kaurat työnnetään, ja joutui samaa kyytiä talliin, missä
on kauhean vihainen hevonen, joka potkii ja puree, ja putosi ihan
sen jalkoihin. Hänet saatiin kumminkin elävänä ulos, kolme pikku
luuta oli vain poikki. Rouva Lynde sanoi, että on ihmisiä, joista ei
saa henkeä lähtemään lihakirveelläkään. Tuleeko rouva Lynde tänne
huomenna, Anna?

-- Tulee, pikku Davy, ja minä toivon, että sinä olet aina kiltti ja
kohtelias hänelle.

-- Kyllä minä olen kiltti ja kohtelias. Mutta ei kai hän vaan pane
minua nukkumaan iltaisin?

-- Kyllä kai hän joskus panee. Miksi hän ei saisi sitä tehdä?

-- Kun hän panee minut nukkumaan, en voi lukea iltarukouksiani
niinkuin sinun kuullen.

-- Sehän on omituista. Miksi et sitten voi?

-- Hyi kaikkea! Minusta ei ole hauskaa puhua Jumalan kanssa, kun
vieras ihminen istuu vieressä kuulemassa. Puhukoon Dora, jos tahtoo,
kun tuo rouva on sisällä, minä en tahdo. Minä odotan kunnes hän on
mennyt, sitten minä annan tulla. Eikö niin?

-- Vaikka niinkin, kun vaan et unhota lukea rukouksia, Davy-poju.

-- En toki -- voit olla rauhassa. Minusta on metkaa lukea
iltarukouksia. Mutta silloin saat vain sinä olla sisällä. Kun sinä
jäisit kotiin, Anna! En voi ymmärtää, miksi sinun pitää lähteä pois
täältä.

-- Älä usko, että se on kovin hauskaa naimistakaan, mutta minusta
tuntuu, että minun täytyy lähteä.

-- Jos se ei ole sinustakaan hauskaa, niin ei kai sinun tarvitse
lähteä. Olethan sinä täysi-ikäinen. Kun minä tulen täysi-ikäiseksi,
niin saat uskoa, etten minä aio tehdä mitään, mikä ei minusta ole
hauskaa.

-- Niin kauan kuin elät, täytyy sinun useinkin tehdä sellaista, mikä
ei sinusta ole hauskaa.

-- No, se on sitten vale, vastasi Davy hyvin vakuuttavasti. -- Älä
usko! Nyt minun on pakko tehdä sellaista, jota en tahdo, muuten sinä
ja Marilla toimitatte minut sänkyyn. Mutta kun minä tulen isoksi,
jätätte te minut kauniisti rauhaan, ja tahtoisin tietää, kuka muu
uskaltaisi... Siinä saakin olla miestä. Kuulepas, kun Milty Boulter
sanoo, että hänen äitinsä sanoo, että sinä lähdet korkeakouluun
katsomaan, etkö saisi sieltä pyydystetyksi miestä itsellesi. Onko se
totta? Sanopas.

Anna tunsi hetkeksi punastuvansa närkästyksestä. Mutta sitten hän
purskahti nauramaan ja rauhoitti itseään ajattelemalla, ettei rouva
Boulterin viheliäiset sukkeluudet voineet häntä vahingoittaa.

-- Ei ole, pikku ystävä. Sentähden minä en matkusta. Minä aion
lueskella ja kehittyä ja oppia koko paljon kaikenlaista.

-- Mutta jos tahtoisit pyydystää miehen, miten sinä silloin tekisit?
Minä tahtoisin tietää sen hyvin mielelläni, jatkoi Davy, joka näytti
tuntevan suurta mielenkiintoa asiaan.

-- Eiköhän liene parasta kysyä sitä rouva Boulterilta, vastasi Anna
harkitsematta. -- Hän kai tietää paremmin kuin minä, miten se käy
päinsä.

-- Minä kysynkin heti ensi kerralla, kun hän tulee tänne, vastasi
Davy vakavasti.

-- Uskallapas vaan, sinä vekkuli, huudahti Anna huomattuaan
erehdyksensä.

-- Sanoithan sinä itse, että kysyisin, huomautti loukkaantunut Davy
kaikessa viattomuudessaan.

-- Kyllä nyt jo on aika sinun mennä nukkumaan, komensi Anna lopettaen
keskustelun.

Davyn mentyä levolle, lähti Anna Viktoria-saareen, jonne istuutui
yksin hämärän kevyen autereen liihoitellessa ympärillä. Hän
kuunteli puron sorinaa ja tuulen huminaa. Sitä puroa hän oli
aina rakastanut. Ennen aikaan hän oli usein uneksinut täällä
valveillaan, katse suuntautuneena välkkyvään virtaan. Hän unohti nyt
huokailevat nuorukaiset, ilkeiden naapurirouvien pistelyt ja kaikki
pikku ongelmat, joita saattaa sukeltautua nuoren tytön elämään.
Mielikuvitus sai nostaa purjeensa, iltatähti majakkana, ja suunnata
kulkunsa satujen kietomain merten ulapoille, jotka huuhtovat etäällä
kangastavia paratiisillisten seutujen rantamia. Unelmat tekivät hänet
rikkaammaksi kuin elämän todellisuus, sillä näkyvä katoaa, mutta
näkymätön pysyy ikuisesti.



II.

SYYSKUKKASIA.


Seuraava viikko kului hyvin pian, mutta siihen sisältyvätkin Annan
niin sanotut "viimeiset päivät". Jäähyväiskäyntejä oli tehtävä ja
vastaanotettava, ja ne olivat sekä hauskoja että ikäviä riippuen
siitä, ottivatko rakkaat ystävät osaa Annan iloon ja toiveihin
vai pitivätkö he Annaa liian ylpeänä siitä, että hän sai lähteä
korkeakouluun, ja katsoivat hänen olevan hiukan "höyhentämisen"
tarpeessa.

Yhdistys A.N.Y. -- Avonlean Nuoret Yhteiskunnan-parantajat -- pani
toimeen jäähyväisjuhlan Annan ja Gilbertin kunniaksi eräänä iltana
Josie Pyen kodissa. Hänen kotinsa valittiin osaksi sen vuoksi,
että talo oli avara ja mukava, mutta myös siksi, että oli suuresti
syytä otaksua, etteivät Pyen tytöt olisi suostuneet olemaan missään
tekemisessä kekkerihomman kanssa, ellei heidän huoneistotarjoustaan
olisi otettu kiitollisina vastaan. Juhlasta tulikin erittäin
onnistunut, sillä Pyen neitoset olivat hyvällä tuulella eivätkä
sanoneet tahi tehneet mitään, joka olisi sorahtanut epäsointuna
yleisen mielialan sopusointuisuudessa -- mikä kylläkin oli vasten
heidän tapojaan. Josie oli harvinaisen suosiollinen -- siinä määrin,
että hän tuli tuona iltana sanoneeksi Annalle alentuvalla sävyllä:

-- Sinun uusi pukusi oikein pukee sinua. Sinä olet melkein sievä
siinä.

Tähän Anna vastasi säteilevin silmin:

-- Sinä olet hyvin kiltti, kun sanot noin.

Hänen huumorintunteensa oli aikaa myöten kehittynyt, ja sanat, jotka
olisivat syvästi pahoittaneet neljätoistavuotiaan mieltä, olivat
hänestä vain huvittavia. Josie epäili kyllä naurun piileskelevän
Annan veitikkamaisessa katseessa, mutta hän tyytyi kuiskaamaan
Gertie-sisarelleen heidän kulkiessaan alas rappusia, että Anna
Shirley varmasti kulkee nenä vielä pystymmässä, kun pääsee
korkeakouluun -- katsotaanpas!...

Koko "vanha kaarti" oli saapuvilla, kaikki uhkuen elämänhalua ja
nuorekasta huolettomuutta. Diana Barry ruusuisena, hymykuopat
poskissa, uskollinen Fred alinomaa kintereillään. Jane Andrews
sievänä ja sirona, vaikka häntä ei voinutkaan pitää kauniina, Ruby
Gillis häikäisevän kauniina, yllään kermanvärinen silkkipusero
ja punaisia kurjenpolvia kullankeltaisissa hiuksissaan, Gilbert
Blythe ja Charlie Sloane kumpikin koettaen pysytellä niin lähellä
taitavasti väistelevää Annaa kuin suinkin, Carrie Sloane kalpean ja
surumielisen näköisenä, kun -- niin tiesi huhu kertoa -- hänen julma
isänsä ei suosinut sitä, että Oliver Kimball kävi tyttöä katsomassa;
Moody Spurgeon Mac-Pherson, pyöreä mukulapää, ulkonevat korvat yhtä
pyöreinä ja ulkonevina kuin ennenkin, ja lopuksi Billy Andrews, joka
istui koko illan samassa nurkassa nauraa virnistäen, kun hänelle
jotain sanottiin, ja tuijottaen Annaan leveät, kesakkoiset kasvot
tyytyväisessä hymyn irvissä.

Anna oli tietänyt edeltäpäin kutsuista, mutta hänellä ei ollut
aavistusta siitä, että Gilbertiä ja häntä juhlittaisiin ja että
he yhdistyksen perustajina saisivat kunnialahjan -- näkyväksi
tunnustuksen ilmaisuksi ansioistaan. Anna sai lahjaksi Shakespearen
näytelmät ja Gilbert mainion täytekynän. Anna joutui kovasti
hämilleen ja liikutuksen valtaan kuullessaan kauniit sanat, jotka
oli kirjoitettu kunnialahjaan liittyvään "adressiin" ja jotka
Moody Spurgeon lausui mitä papillisinta äänenpainoa käyttäen.
Pusertautumaisillaan olevat kyyneleet antoivat Annan suurille
harmaille silmille kostean loisteen. Hän oli työskennellyt
innokkaasti A.N.Y:n hyväksi, ja häntä ilahdutti syvästi, että muut
yhdistyksenjäsenet antoivat niin suuren arvon hänen pyrinnöilleen.
Kaikki olivat tosiaan sydämellisen herttaisia ja ystävällisiä, Pyen
neitosetkin käänsivät tänä iltana parhaimmat puolensa ulospäin...
Anna piti koko maailmasta.

Hän nautti sanomattomasti tästä illasta -- mutta ennenkuin
päästiin loppuun, turmeltui kaikki. Gilbert erehtyi jälleen
sanomaan hänelle jotain tunteellista heidän syödessään illallista
kuutamon valaisemalla verannalla. Rangaistakseen häntä Anna oli
hyvin suosiollinen Charlie Sloanea kohtaan ja antoi tuon muulloin
halveksimansa pojan tulla saattajakseen kotimatkalle. Hän huomasi
kuitenkin, ettei ilkeys vahingoita ketään niin paljon kuin sitä
itseään, joka siihen turvautuu. Gilbert lähti kutsuista hyvätuulisena
Ruby Gilliksen seurassa, ja Anna kuuli heidän puhuvan ja nauravan
minkä jaksoivat tyynessä syysilmassa, joka kantoi äänet kauas.
Saattoi sekä silmin että korvin todeta, että heillä oli hyvin hauska
toistensa seurassa, kun taas hänestä tuntui hirveän tympäisevältä
kuulla koko ajan saattajansa lörpöttelyjä. Charlie Sloane ei näet
kyennyt kertaakaan, ei edes sattumalta, sanomaan mitään kuulemisen
arvoista. Anna vastasi joskus hajamielisesti "kyllä" tahi "ei"
ajatellen, miten viehättävän kaunis Ruby oli ollut samana iltana,
kuinka Charlien silmät muistuttivat kuutamossa pyöriviä tinanappeja
-- ne olivat vieläkin hassummat kuin päivänvalossa -- ja ettei
maailma sittenkään ollut aivan niin hauska kuin se hänestä oli ollut
vähän aikaisemmin iltapäivällä.

-- Minä olen väsynyt ja lopussa -- siitä johtuu kaikki, ajatteli
hän istuessaan vihdoin yksin huoneessaan, mistä tunsi suurta
kiitollisuutta. Ja hän uskoi täyttä totta, että siinä oli syy. Hänen
sydämessään pulpahti kuitenkin pieni ilonlähde, varmaan jostain
salaisesta, piiloutuneesta suonesta, kun hän seuraavana päivänä näki
Gilbertin tulevan pitkin askelin Kummitusmetsästä ja reippaasti
jatkavan matkaansa kapealle sillalle. Gilbert ei siis aikonut viettää
viimeistä iltaansa Ruby Gilliksen seurassa.

-- Sinä näytät väsyneeltä, virkkoi Gilbert.

-- Minä olenkin väsynyt ja, mikä on pahempaa, joutunut pois
tasapainosta. Minua väsyttää, kun olen seisonut koko päivän päälläni
matka-arkussani ja paikkaillut ja korjannut. Ja tasapainosta jouduin,
kun kuusi akk..., ei, kuusi naista kävi täällä sanomassa minulle
hyvästi, ja jokainen heistä tuli sanoneeksi juuri sellaista, mikä vei
elämästäni värin ja teki sen yhtä harmaaksi ja synkäksi kuin on kolea
marraskuun aamu.

-- Senkin ilkeät marakatit, arvosteli Gilbert.

-- Ei, kuule, jatkoi Anna. -- Juuri sitä ne eivät olleet. Jos he
olisivat olleet ilkeitä marakatteja, en minä olisi välittänyt
vähääkään heidän sanoistaan. Mutta he olivat kaikki kilttejä,
herttaisia ja hyväätarkoittavia sieluja, jotka pitävät minusta ja
joista minä pidän, ja siksi se, mitä he sanoivat tahi mihin he
viittailivat, kiusaa minua. Minä sain huomata, että he pitivät minua
hulluna, kun matkustan Redmondiin ja koetan suorittaa tutkinnon, ja
siitä asti olen ajatellut, että ehkä he loppujen lopuksi ovatkin
oikeassa. Rouva Sloane sanoi huoaten toivovansa, että minun
terveyteni kestää, kunnes tulen valmiiksi -- ja kohta kuvittelin
olevani kolmannen vuoden lopussa rasittunut ja näivettynyt ja
mahdoton mihinkään kunnolliseen työhön... Rouva Wright huomautti,
ettei maksa aivan vähän olla neljä vuotta Redmondissa, ja minä
tunsin sormenpäissänikin, että on anteeksiantamatonta tuhlata
Marillan ja omia rahoja sellaiseen järjettömyyteen... Rouva Bell
toivoi, ettei oleskelu korkeakoulussa kokonaan panisi päätäni nurin,
sellaistakin kun joskus sattuu, ja minä näin jo hengessäni miten
itserakas ja ylpeä ja tuiki sietämätön ja kaikkitietävä olen neljän
vuoden kuluttua ja miten vähäarvoisina pidän kaikkia avonlealaisia.
Rouva Elisha Wright sanoi kuulleensa, että kaikki Redmondin tytöt,
varsinkin korkeakoulussa opiskelevat, ovat pukuhulluja ja hirvittävän
keimailevia, ja hänen arvelunsa mukaan minä en tule viihtymään
heidän seurassaan... Silloin näin heti mielessäni, miten tallustelen
kömpelönä, saamattomana ja masentuneena maalaistollona korkeakoulun
vanhoissa saleissa kenkärohjakkeet jalassa, tallukat kenkien päällä
ja villahuivi sidottuna karvalakin ylle...

Anna vaikeni huoaten ja naurahti. Hänen tunteellinen luonteensa ei
voinut sivuuttaa kevyesti mitään paheksumista, ei silloinkaan kun se
tuli sellaisten ihmisten taholta, joiden mielipiteisiin hän muuten
kiinnitti hyvin vähän huomiota. Juuri tällä hetkellä oli hänen
elämänsä vailla virikettä, ja kunnianhimo oli sammunut kuin liian
kovakouraisesti niistetty kynttilä.

-- Et kai sinä välitä siitä, mitä tuollaiset puhuvat! virkkoi
Gilbert. -- Sinähän tiedät erinomaisesti, miten ahdas heidän
näköpiirinsä on, niin kilttejä ja kunnon ihmisiä kuin he muutoin
voivat ollakin. Kun tekee sellaista, jota he eivät koskaan ole
tehneet, on se jo heistä miltei luvatonta. Sinä olet ensimmäinen
tyttö, joka Avonleasta lähtee korkeakouluun, ja onhan tunnettu
asia, että kaikkia tienraivaajia pidetään enemmän tahi vähemmän
mielenvikaisina.

-- Tietysti. Mutta se vaikuttaa minuun joka tapauksessa. Terve
järki sanoo kyllä, että sinä olet aivan oikeassa, mutta on hetkiä,
jolloin terveellä järjellä ei ole mitään valtaa minuun. Se, mikä on
täydelleen vastoin tervettä järkeä, saa vallan sielussani. Minun
täytyy tunnustaa, että rouva Wrightin mentyä tuskin saatoin jatkaa
matka-arkkuni pakkaamista. Olin niin pahoillani ja suuttunut.

-- Se johtui siitä, että olit väsynyt, Anna. Unohda nyt kaikki
ja tule minun kanssani kävelemään -- tehdään retki metsän läpi
suon toiselle puolen. Siellä pitäisi olla jotain, jota näyttäisin
mielelläni sinulle.

-- Pitäisi olla? Etkö sitten tiedä, onko siellä?

-- En. Minun laskelmaini mukaan vaan pitäisi olla, päättäen siitä,
mitä näin siellä keväällä. Tule, lähdetään sinne. Kuvitelkaamme, että
olemme jälleen lapsia ja että lähdemme löytöretkelle.

He läksivät iloisina retkelleen. Annalla oli tuoreessa muistissa
edellisen illan ikävyys, minkä vuoksi hän oli hyvin kiltti
Gilbertille, ja Gilbert, joka oli kokemuksesta viisastunut, teki
kaikkensa nähdäkseen seuralaisessaan vain entisen koulutoverin. Rouva
Lynden ja Marillan katseet seurasivat heitä keittiön ikkunasta.

-- Noista kahdesta tulee aikaa myöten pari, sanoi rouva Lynde,
äänessä hyväksyvä sävy.

Marilla teki pienen vastahakoisuutta ilmaisevan eleen. Hän
toivoi sydämessään, että niin kävisi, mutta hän ei ohut halukas
käsittelemään aihetta kuivan juorumaisesti, joka oli rouva Lyndelle
ominainen tapa.

-- Vastahan he ovat lapsia, vastasi hän lyhyesti.

Rouva Lynde nauroi hyväntahtoisesti.

-- Anna on täyttänyt kahdeksantoista; siinä iässä olin minä
naimisissa. Meillä vanhuksilla, Marilla, on vain suuri halu uskoa,
etteivät lapset milloinkaan kasva suuriksi, siinä on koko asia. Anna
on nuori nainen ja Gilbert mies, ja sen voi helposti nähdä, että
Gilbert jumaloi maata, jota Annan jalat koskettavat. Gilbert on kelpo
poika, Annan ei tarvitse valittaa kauppojaan. Toivottavasti Anna ei
päästä Redmondissa päähänsä mitään romanttisia houreita. Minä en
ole koskaan suosinut yhteiskouluja, olivatpa ne sitten ylemmän tai
alemman asteen kouluja, enkä tule koskaan niitä suosimaan. Minä en
uskokaan, virkkoi rouva Lynde lopuksi juhlallisen ratkaisevasti,
että nuoriso tuollaisissa korkeakouluissa juuri tekee muuta kuin
"hakkailee", niinkuin se itse sanoo.

-- Rakas ystävä, kyllähän he sentään pitävät huolta opinnoistaankin,
virkkoi Marilla hiukan hymyillen.

-- Ei sitä taida kannattaa kehua, tuhisi Rachel. -- Joka tapauksessa
luulen Annan ainakin lukevan. Hän ei ole milloinkaan ollut mikään
poikatyttö. Mutta asian laita on se, ettei hän anna tarpeeksi
arvoa Gilbertille. Minä kyllä tunnen tytöt! Hännysteleehän Charlie
Sloanekin häntä, mutta en neuvoisi Annaa milloinkaan menemään
naimisiin kenenkään Sloanen kanssa. Suku on kilttiä, kunnollista ja
kunnioitettavaa. Mutta se ei paljon auta, he ovat kuitenkin Sloaneja!

Marilla nyökkäsi päätään. Sivulliselle ei selitys, että Sloane aina
oli ja tuli pysymään Sloanena, ollut kovinkaan valaiseva, mutta hän
ymmärsi. Jokaisessa kylässä on sellainen perhe; olipa se sitten miten
kiltti, kunnollinen ja kunnioitettava tahansa, pysyy se kuitenkin
sinä, mitä se on; asia ei parane, vaikka se puhuisi enkelien kielillä.

Gilbert ja Anna, jotka onnellista kyllä eivät tietäneet, miten
rouva Rachel ratkaisi heidän kohtalonsa, kulkivat hitain askelin
Kummitusmetsän hämärässä. Heidän toisella puolellaan viljavainiot
vielä hehkuivat auringonlaskun punertavankeltaisessa valossa, kalpean
läpikuultavan taivaan alla, joka liekehti ruusunpunaisin ja sinisin
juovin. Etäällä havumetsät vivahtivat pronssinruskeaan, ja honkien
pitkät varjot loivat tummia viivoja niityille. Heidän ympärillään soi
tuuli vienosti sammaleisten oksien lomitse, sävel syksyn sointuun
viritettynä.

-- Tässä metsässä kummittelee nyt tosiaan, virkkoi,

Anna kumartuen poimimaan hallanpuremia sananjalkoja. Minusta tuntuu
aivan kuin Diana ja minä pikkutyttöinä vielä leikkisimme täällä ja
istuisimme Metsänymfin lähteellä hämärässä odottamassa kummituksia.
Uskotko, minä en voi koskaan astua tätä polkua pimeässä ilman että
kylmät viireet kulkevat selässäni. Olimme keksineet yhden aivan
erikoisen ilkeän pikku kummituksen -- murhatun lapsen haamun, joka
kulki hiipien meidän takanamme ja tarttui meihin kylmillä sormillaan.
Minun täytyy tunnustaa, että minä vielä tänään kuvittelen kuulevani
sipsuttavia askeleita takanani, kun kävelen metsän läpi auringon
laskettua. En pelkää Valkeata rouvaa enkä päätöntä miestä tahi
kalisevia luurankoja, mutta minä toivoisin, ettemme olisi koskaan
mananneet esiin tuota pientä lapsenhaamua. Kyllä Marilla ja rouva
Barry olivat äkäisiä, kun saivat kuulla siitä! virkkoi Anna lopuksi
ja nauroi sitä muistellessaan.

Suon toisessa päässä oli metsässä purppuranhohteisia aukeamia.
Hämähäkit olivat kutoneet isoja verkkoja puunrunkojen väliin. Kun
retkeilijät olivat kulkeneet kukkulan ohi, jossa kasvoi monista
myrskyistä kunnialla selviytyneitä jylhiä mäntyjä, ja sivuuttaneet
vaahterain reunustaman notkon, jota aurinko vielä lämmitti, olivat he
tulleet suoraan sen "jonkin" eteen, jota Gilbert oli etsiskellyt.

-- Katsopas, tässä se on, sanoi hän hyvin tyytyväisenä.

-- Omenapuu -- näin kaukana piilossa, huudahti Anna ihastuneena.

-- Niin juuri, oikea omenapuu, jossa on omenia, vaikka se on
havumetsän ja koivujen keskellä, pari kilometriä lähimmästä
hedelmäpuutarhasta. Kun kävin täällä keväällä, kukki se aivan
valkeana, päätin silloin tulla tänne taas syksyllä katsomaan,
tulisiko siihen hedelmiä. Katso, sehän on aivan täynnä omenia.
Hyviltä ne näyttävätkin -- vähän tummarintaisilta ja karkeakuorisilta,
mutta puhtailta ja punaposkisilta. Metsistyneet omenat näyttävät
tavallisesti vihertäviltä ja pahanmakuisilta.

-- Se on varmaan lähtenyt kasvamaan jostain siemenkodasta, joka
on tänne heitetty, virkkoi Anna. -- Ja sitten se on kasvanut ja
puhjennut lehteen ja ylennyt korkeaksi täällä muukalaisten keskellä
-- kylläpä se on tarmokas ja kestävä puu!

-- Tässä on kaatunut puunrunko, jossa on pehmeä sammalpeite. Istuhan
Anna -- se ei ole ollenkaan huono sohva. Minä kiipeän poimimaan
omenia. Ne ovat kaikki korkealla -- puun on täytynyt kurottautua
yläilmoihin saadakseen aurinkoa.

Omenat olivatkin ihania. Ruskeanpunaisen kuoren alla oli hieno valkea
sisus, jossa kulki himmeitä, punertavia syitä. Tavallisen hyvän
omenanmaun ohella oli siinä jotain metsistynyttä ja kirpeätä, jota ei
milloinkaan ole viljellyissä omenissa.

-- Katso, virkkoi Anna äkkiä, -- kolme minuuttia sitten oli vielä
hämärä, mutta nyt on kuutamo. Mikä vahinko, ettemme kiinnittäneet
huomiota juuri siirtymähetkeen. Mutta nyt on meidän lähdettävä kotiin.

-- Mennään takaisin suon ympäri ja kuljetaan sitten Rakastavaisten
polkua. No, Anna, oletko vielä yhtä alakuloinen ja haluton kuin kotoa
lähtiessäsi?

-- Älä puhukaan! Omenista virkistyi sekä sielu että ruumis. Nyt
minusta tuntuu kuin tulisin viihtymään Redmondissa ja viettämään
siellä neljä ihanaa vuotta.

-- Ja niiden neljän vuoden kuluttua -- millaista on elämä sitten?

-- Sitten tie taaskin kääntyy, vastasi Anna kevyesti. -- Mutkan taa
ei voi katsoa, eikä minulla ole siihen haluakaan. On parempi olla
mitään tietämättä.

Rakastavaisten polku oli ihastuttava sinä iltana, se oli äänetön ja
salaperäinen kuutamon himmeässä valossa. Gilbert ja Anna astuivat
hitaasti eteenpäin, toverillinen äänettömyys ei tuntunut heistä
kummastakaan painostavalta. Kumpaakaan ei haluttanut puhua.

-- Jos Gilbert olisi aina juuri tällainen kuin tänä iltana, kuinka
hauskaa ja yksinkertaista kaikki silloin olisi, ajatteli Anna.

Gilbert katseli kulkiessaan Annaa. Vaaleassa puvussaan ja hienoine
hentoine piirteineen Anna muistutti Gilbertin mielestä valkeata
kurjenmiekkaa.

-- Voinkohan koskaan saada häntä välittämään itsestäni, mietti
Gilbert ääneti itsekseen, ja epäilys tuntui pieneltä, terävältä
pistolta.



III.

POIS KOTOA.


Seuraavana maanantai-aamuna Charlie Sloane, Gilbert Blythe ja Anna
Shirley lähtivät Avonleasta. Anna oli kaihoisasti toivonut kaunista
ilmaa. Dianan tuli saattaa häntä hevosella asemalle, ja he toivoivat
tästä pitkiksi ajoiksi viimeisestä yhteisestä ajelusta tulevan
oikein hauskan. Annan kiivetessä vuoteeseensa sunnuntai-iltana
vinkui itätuuli Vihervaaran nurkissa ennustaen ilmanmuutosta, mikä
todella pian tulikin. Annan herätessä ropisivat sadepisarat hänen
ikkunaansa vasten ja himmensivät pienen järven harmaata pintaa
lukemattomin laajentuvin ja aina uusiutuvin renkain; harjut olivat
sumun peitossa, ja koko maisema tuntui värittömältä ja alakuloiselta.
Kolean harmaassa aamuhämärässä Anna nousi pukeutumaan, heidän kun
tuli lähteä matkaan ehtiäkseen junaan ja höyrylaivaan; hän taisteli
kyyneleitä vastaan, jotka väkisinkin itsepintaisesti pusertuivat
silmistä. Hänen oli erottava kodista, joka hänelle oli hyvin rakas,
ja jokin ääni hänessä sanoi, että hän jätti sen ainiaaksi, ellei
oteta lukuun matkoja kotiin loma-ajoiksi. Aivan entisenlaista ei
tulisi enää milloinkaan olemaan; aivan toista on tulla kotiin
sattumalta pyhiksi ja kesälomiksi kuin oikein asua kotona. Ah, miten
hän rakasti kaikkea: pientä valkeaksi rapattua, tyttöunelmille
omistettua ullakkokamaria, vanhaa Lumikuningatarta jonka oksat
hiljaa kopauttelivat ikkunaan, alhaalla notkossa juoksevaa puroa,
Metsänymfin lähdettä, Kummitusmetsää ja Rakastavaisten polkua,
kaikkia tuhansia rakkaita paikkoja, joihin kätkeytyi menneiden
aikojen muistoja. Voisiko hän koskaan tulla oikein onnelliseksi
missään muualla?

Aamiainen Vihervaarassa nautittiin tänään mitä surkeimman mielialan
vallitessa. Davy oli -- luultavasti ensi kertaa elämässään -- aivan
kykenemätön syömään ja vuodatti vuolaita kyyneleitä puuroonsa.
Muillakaan ei näyttänyt olevan sanottavaa ruokahalua paitsi Doralla,
joka hyvällä ruokahalulla pisti poskeensa annoksensa, nauttivan
näköisenä. Dora kuului niihin onnellisiin olentoihin, jotka antavat
harvoin minkään painaa sydäntään. Vaikka hän oli täyttänyt kahdeksan
ja häneen jo alkoi ilmestyä järkeä, vaadittiin paljon, ennenkuin
hänen sielunsa tasapaino järkkyi. Hän oli luonnollisesti pahoillaan,
kun Annan tuli matkustaa pois, mutta se ei estänyt häntä mitä
tyytyväisimmin popsimasta munakokkelia ja paahdettua leipää... Ja
huomatessaan, että Davyn oli mahdotonta saada niellyksi ruokaansa,
söi Dora hänenkin annoksensa pelkästä hyväntahtoisuudesta.

Sovittuun aikaan ilmestyi Diana hevosineen ja nelipyörärattaineen,
kasvojen pilkistäessä ruusuisina ja raikkaina esiin sadetakin
hilkasta. Eron hetki oli tullut. Rouva Lynde tuli omalta taholtaan
sydämellisesti syleilemään Annaa ja kehoittamaan häntä kaikin
mokomin pitämään huolta terveydestään. Kasvot maahan kääntyneinä
puuhaili Marilla matkatavarain kimpussa vuodattamatta kyyneltäkään.
Hän hipaisi huulillaan Annan poskea ja mumisi jotain siitä, että
Anna kai antaa tietoja itsestään, kun on päässyt perille ja saanut
siellä elämänsä kuntoon. Pintapuolinen katsoja olisi saanut sen
käsityksen, ettei Annan matka merkinnyt hänelle paljoakaan --
ellei tuo katsoja tullut syvemmältä tarkastaneeksi hänen silmiään.
Dora suuteli Annaa mieli täysin tasapainossa ja hänen silmistään
pusertui pari kyyneltä kasvojen ollenkaan vääntymättä, mutta Davy oli
aamiaisesta saakka ulissut ääneen keittiöportailla ja kieltäytyi nyt
kokonaan jäähyväisistä. Nähdessään Annan tulevan vastaan lennähti
hän paikaltaan, syöksyi portaita ylös ja piilottautui vaatekaappiin,
mistä häntä ei saanut esiin hyvällä eikä pahalla. Viimeisinä ääninä
kuului Vihervaarasta Annan korviin Davyn tukahdutettu ulvonta.

Satoi rankasti koko matkan asemalle saakka. Charlie ja Gilbert
seisoivat asemasillalla Annan ja Dianan sinne tullessa, ja juna
vihelsi tulovihellystään. Anna ehti töintuskin ostaa itselleen lipun
ja panna tavaransa pakaasiin ja sanoa hätäisesti jäähyväiset Dianalle
sekä kiivetä erään vaunun takasillalle. Hän olisi tahtonut päästä
takaisin Avonleahin Dianan kanssa -- hän tiesi tulevansa menehtymään
koti-ikävästä... Kunpa edes tuo kauhea sade lakkaisi. Oli aivan kuin
koko maailma olisi virtanaan itkenyt mennyttä kesää ja päättynyttä
iloa. Gilbertin läsnäolokaan ei tuottanut hänelle mitään lohdutusta,
kun Charlie Sloane myöskin oli läsnä, jota saattoi sietää vain
kauniilla ilmalla. Sadeilmalla semmoinen seura tuntui kerrassaan
sietämättömältä.

Laivan kääntäessä kokkansa ulapalle Charlottetownin satamasta kävi
taivas valoisammaksi, eikä vain taivas. Sade lakkasi, pilviin
ilmestyi suuria aukkoja, ja niistä pilkisti aurinko näkyviin vallan
pyöreänä ja kirkkaana, luoden kuparinpunaisen loiston harmaille
laineille ja hälventäen sumuharsot, jotka siihen saakka olivat
peittäneet saaren punahohteisia rantoja. Näytti siis kuitenkin
tulevan kaunis päivä. Charlie Sloane tuli heti niin merikipeäksi,
että hänen täytyi mennä alas hyttiin. Anna ja Gilbert jäivät siis
kahden kannelle.

-- Mainiota, että kaikki Sloane-nimiset tulevat merikipeiksi heti
kun joutuvat johonkin alukseen, ajatteli Anna sydämettömästi. -- En
olisi voinut oikein sanoa jäähyväisiä näille rakkaille seuduille, jos
Charlie olisi istunut vieressäni ja koettanut näyttää tunteelliselta.

-- No niin, nyt me olemme matkalla, virkkoi Gilbert hilpeästi.

-- Niin, minusta tuntuu aivan samoin kuin Childe Haroldista -- ero
on vain siinä, ettei tämä kuitenkaan ole oikean "isänmaani rantama",
virkkoi Anna räpäyttäen ahkeraan silmäluomiaan. -- Se on Nova Scotia.
Mutta se maa, josta me eniten pidämme, tulee meidän "isänmaamme
rantamaksi", ja siksi on vanha herttainen Prinssi Edvardin saari
minulle sitä. On vaikea ajatella, etten ole aina siellä asunut. Ne
yksitoista vuotta, jotka kuluivat ennen tuloani sinne, tuntuvat
tuskalliselta unelta. Seitsemän vuotta sitten tulin tänne juuri
tällä samalla laivalla -- samana iltana rouva Spencer nouti minut
Hopetownista. Muistan niin selvästi vanhan, kauhean kotikutoisen
hameeni ja haalistuneen merimieslakkini ja kuinka juoksentelin
ihastuneena nuuskimassa kaikki kolkat sekä kannella että hyteissä.
Oli kaunis ilta, voit kuvitella kuinka punaisina rantakalliot
hehkuivat auringonpaisteessa! Nyt lähden taas samaa tietä, vaikka
päinvastaiseen suuntaan. Oi, Gilbert, toivoisin niin äärettömän
mielelläni viihtyväni Kingsportissa ja korkeakoulussa, mutta tiedän
varmasti, etten voi viihtyä.

-- Mutta Anna, mihin on filosofiasi livistänyt?

-- Se on hukkunut kauheaan, kaikkinielevään yksinäisyyden ja
koti-ikävän hyökyaaltoon. Olen kolme vuotta toivonut pääseväni
korkeakouluun -- nyt olen matkalla sinne, ja tahtoisin kovasti taas
saada istua kotona, omassa pienessä huoneessani. Mutta yhdentekevää!
Hyvä tuuleni ja filosofiani kyllä tulevat takaisin, kun kerrankin
olen saanut itkeä kunnollisesti... Minun täytyy tehdä se, mutta on
pakko odottaa kunnes pääsee illalla johonkin täysihoitolan sänkyyn,
olipa se sitten missä tahansa. Sen jälkeen olen taas entinen Anna.
Olisi hauska tietää, onko Davy jo ryöminyt esiin vaatekaapista.

Kello oli jo yhdeksän illalla, kun juna puhisten saapui Kingsportin
asemalle. Pian seisoivat matkatoverukset kupusähkölamppujen
sinertävässä valossa ihmisiä täynnä olevalla asemasillalla. Anna
tunsi olevansa aivan ymmällä ja päästä pyörällä, mutta äkkiä häntä
syleili Priscilla Grant, joka oli saapunut Kingsportiin jo lauantaina.

-- Tervetuloa, rakas ystävä! Sinä olet varmaankin yhtä väsynyt kuin
minä lauantaina tänne tullessani.

-- Väsynytkö! Älä puhukaan, Priscilla! Olen kuolettavasti nääntynyt
ja maalaistollo ja vain kymmenen vuoden vanha. Vie nääntynyt ja
rusikoitu ystäväparkasi jonnekin, missä taas tulee tajuihinsa.

-- Vien sinut suoraapäätä meidän täysihoitolaamme. Minulla on ajuri
odottamassa, täällä ulkopuolella.

-- On suorastaan siunattu asia, että sinä olet täällä, Prissy.
Ellet sinä olisi täällä, niin minä luultavasti istuisin ruskealle
matkalaukulleni ja rupeaisin ulvomaan. Kyllä on suuri lohdutus
nähdä edes yhdet tutut kasvot koko tässä myllertävässä vieraassa
ihmismeressä!

-- Gilbert Blythekö tuossa seisoo? Kylläpä hän on kasvanut viime
vuosina! Hän oli vasta koulupoika, kun minä olin Carmodyssa
opettajana. Ja tuo toinen on tietysti Charlie Sloane. Hän ei sitten
ole muuttunut. Kehdossa hän oli samannäköinen kuin nytkin ja tulee
vielä kahdeksankymmenen vanhana näyttämään samanlaiselta. Tätä tietä,
ole hyvä. Me olemme kotona kahdessakymmenessä minuutissa.

-- Kotona! kauhistui Anna. -- Tarkoitat kaiketi, että saamme istua
hirveässä täysihoitolassa, ikävässä, ahtaassa huoneessa, joka on
roskaiselle takapihalle päin.

-- Hyvä ystävä, se ei ole ollenkaan mikään kauhea täysi-hoitola.
Tässä on meidän ajurimme. Nouse vain -- ajuri pitää huolta
matka-arkustasi. Saat pian nähdä, että meillä on oikein hauska
asunto, sen myönnät itsekin huomenna, kun olet nukkunut suloisesti
ja pystyt näkemään asiat valoisammalta kannalta. Meidän asuntomme on
isossa harmaassa vanhanaikaisessa kivirakennuksessa Johanneksenkadun
varrella, sopivan kävelymatkan päässä korkeakoulusta. Siellä päin
asui ennen aikaan vain hienoa ja ylhäistä väkeä, mutta nykyään
Johanneksenkatu ei ole enää muodissa, ja sen talot saavat vain
uneksien muistella mennyttä loistoaikaansa. Asunnot ovat niin
avaria, että asukkaiden täytyy ottaa täysihoitolaisia saadakseen
huoneistoihinsa edes hiukankin elämää. Meidän emäntämme näyttävät
ainakin pitävän hyvin tärkeänä ilmoittaa meille, että he ovat
yksistään suunnattoman tilan paljouden vuoksi ottaneet meidät. He
ovat tosiaankin ihania -- meidän emäntämme, tarkoitan.

-- Kuinka monta heitä on?

-- Kaksi kappaletta. Neidit Hanna ja Ada Harvey. He ovat kaksoisia,
syntyneet noin viisikymmentä vuotta sitten.

-- Kaksoiset näyttävät minua oikein vainoavan, virkkoi Anna. -- Minun
tielleni ilmestyy kaikkialla kaksoisia.

-- Hyvä ystävä, he eivät ole enää kaksoisia. Sitä he lakkasivat
olemasta noin kolmikymmenvuotisina. Hanna-neiti on vanhentunut,
mutta ei erikoisen viehättävästi, ja Ada-neiti on säilynyt
kolmikymmenvuotisena, pysyen paikoillaan yhtä vähän viehättävästi.
En tiedä osaako neiti Hanna hymyillä vai eikö, en ole koskaan
nähnyt hänen hymyilevän, mutta neiti Ada hymyilee lakkaamatta, ja
se on monin verroin hullumpaa. He ovat kuitenkin hyvin kilttejä ja
kunnollisia ja joka vuodeksi he ottavat pari täysihoitolaista, kun
neiti Hannan taloudellisuus ei voi sietää ajatusta, että niin paljon
tilaa "menee hukkaan"... Sillä heidän ei kylläkään _tarvitsisi_
vuokrata huoneitaan vieraille ihmisille -- sen on Ada-neiti maininnut
minulle senkin seitsemän kertaa lauantaista saakka. Mitä meidän
pikkuisiin komeroihimme tulee, ei niissä voi juuri mitään muuta kuin
nukkua. Minun huoneeni on pihalle päin ja sinun on talon julkisivulla
ja ikkunat ovat vanhaan kirkkotarhaan päin, joka on vastapäätä
toisella puolen katua.

-- Sehän on kolkkoa, huudahti Anna väristen. Mieluummin katselisin
pihaa.

-- Älä sano. Odotahan, niin saat nähdä. Vanha kirkkomaa on
ihastuttava paikka. Se on ollut jo niin kauan hautausmaana,
ettei se enää ole mikään hautausmaa, vaan kuuluu paikkakunnan
nähtävyyksiin. Kävelin siellä kauan huvikseni eilen. Sitä ympäröi
kiviaita ja ikivanhat jättiläispuut ja puistokäytäviä kulkee
ristiin rastiin, ja siinä on mitä merkillisimpiä vanhoja hautakiviä
kummallisine kirjoituksineen. Sinä tulet menemään sinne vielä
usein niitä tutkimaan, saatpas nähdä! Nyt ei sinne enää tietysti
kaiveta hautoja. Muutama vuosi sitten pystytettiin sinne kaunis
muistopatsas Krimin sodassa kaatuneille Nova Scotian sotilaille.
Muistopatsas on vastapäätä hautausmaan suurta ristikkoporttia ja
antaa mielikuvituksellesi tilaisuuden "vapaasti lentää", niinkuin
sinä tavallisesti sanot. Tuossa tulee vihdoin viimein matka-arkkusi,
ja pojat tulevat sanomaan hyvästi. Pitääkö minun todellakin antaa
Charlie Sloanelle kättä? Hänen käsissään oli aina jotain kylmää ja
kalamaista. Meidän täytyy pyytää heitä joskus käymään katsomassa.
Neiti Hanna sanoi minulle aivan vakavasti tässä eräänä päivänä,
että me saisimme pyytää nuoria herratuttaviamme "pistäytymään"
parina iltana viikossa, jos heillä vain on ymmärrystä lähteä pois
säädylliseen aikaan. Ja Ada-neiti pyysi hymyhuulin minua kaikin
mokomin katsomaan, etteivät he istu hänen hienoille kirjailluille
sohvatyynyilleen. Sen minä lupasin, mutta herraties missä ihmeessä
he siinä tapauksessa saavat istua, elleivät tahdo istua lattialla,
sillä tyynyjä on joka paikassa. Ada-neiti on pianollekin asettanut
pörröisen nukkatyynyn.

Anna ei voinut muuta kuin nauraa. Priscillan iloinen pakina vaikutti
tarkoituksensa mukaisesti ja virkisti häntä; koti-ikävä katosi
hetkeksi eikä myöskään palannut yhtä voimakkaana, kun Anna vihdoin
oli yksin omassa pikku huoneessaan. Hän astui ikkunan ääreen
ja katseli ulos. Katu sen alapuolella oli hämärä ja hiljainen.
Vastapäätä paistoi kuu pilvenhattarain lomitse vanhan kirkkomaan
puiden yllä, juuri muistopatsaan ison leijonanpään takana.

Anna ei voinut ymmärtää, että hän todella oli saman päivän aamuna
lähtenyt Vihervaarasta. Hänestä tuntui kuin siitä olisi kulunut
rajattoman pitkä aika. -- Senhän saa usein matka ja muutos aikaan.

-- Juuri tuo sama kuu pilkistää nyt Vihervaaraankin, ajatteli hän
puoliääneen itsekseen. -- Mutta minä koetan olla sitä ajattelematta
-- muutenhan minä oikein hemmottelisinkin koti-ikävääni. En aio
edes suoda itselleni suloista itkuhetkeä. Jätän sen sopivampaan
tilaisuuteen, ja nyt minä menen kilttinä ja järkevänä tyttönä
nukkumaan.



IV.

UUSIA VAIKUTELMIA.


Kingsport on omituinen vanha kaupunki, jonka juuret palautuvat
ensimmäisten siirtolaisten aikoihin saakka. Siitä henkii
vanhanaikaisuus, ja se muistuttaa vanhaa hienoa naista, joka
pukeutuu vielä lavendelituoksuisiin, oman nuoruutensa aikojen
muotien mukaisiin vaatteisiin. Se on hankkinut itselleen jonkun
uudenaikaisen vivahduksen, mutta sydän on säilynyt entisenä; se on
täynnä omituisia vanhoja muistomerkkejä ja verhoutuu muinaisten
tarujen ja legendain romanttiseen sädekehään. Aluksi se vain oli
raja-asema, etuvartiopaikka erämaan laidassa, siihen aikaan, jolloin
intiaanit yhtämittaa toivat vaihtelua uutisasukkaiden elämään, johon
sisältyi hyvinkin jännittäviä tapauksia. Kaupungista tuli sitten
englantilaisten ja ranskalaisten välinen riidanaihe, ja sen miehitti
milloin toinen, milloin toinen puoli. Ja jokaisesta miehityksestä
jäi siihen uusi arpi, jonka taistelevat kansallisuudet olivat siihen
polttaneet.

Kingsportin puistossa on pyöreä torni, joka ennen muinoin kuului
rannikkopuolustukseen ja oli varustettuna kiertotykillä, mutta
nykyään on muurit töhritty täyteen matkailijain nimikirjoituksia.
Vanha hävitetty ranskalainen linnoitus näkyy kaupungin ulkopuolella
olevalla kukkulalla, ja sen toria koristavat muutamat umpeennaulatut
vanhanaikaiset kanuunat. Maankamara on täällä historiallista, eikä
vanhoista muistorikkaista paikoista mikään ole niin erikoinen ja
viehättävä kuin vanha Pyhän Johanneksen kirkkotarha aivan kaupungin
sydämessä. Sitä ympäröi kahdelta puolen hiljaisten, vanhanaikaisten
talojen reunustamat kadut, kahdelta muulta taas uudenaikaiset
liikennereitit tärisevine vaunuineen ja kiiruhtavine kulkijoineen.
Jokainen Kingsportin kansalainen on ylpeä omistusoikeudestaan
vanhaan Pyhän Johanneksen kirkkotarhaan, sillä jos hän kuuluu
edes jotakuinkin hyvään sukuun, niin hänellä on joku "esi-isä"
sinne haudattuna, mureneva kivilaatta pystyssä pään puolella
tahi suojaavasti haudan yli asetettuna ja tärkeimmät päivämäärät
vainajan elämästä kiveen kaiverrettuina. Harvoin on näiden vanhojen
hautapatsaiden koristamiseen uhrattu mitään taiteellista taituruutta.
Useimmat ovat hakatut ympäristön kivilouhimojen ruskeasta tahi
harmaasta kivestä, ja niissä voi harvoin huomata koristeluyrityksiä.
Muutamia koristaa pääkallo ynnä ristiin asetetut luut, joita
kruunaamassa on enkelinpää suuremman esteettisen vaikutuksen
aikaansaamiseksi. Moni hautapatsas on kaatunut ja mennyt rikki.
Miltei kaikkia on ajan hammas kalvanut, joten muutamista on kirjoitus
kulunut aivan näkymättömiin ja toisissa tullut hyvin epäselväksi.
Kirkkotarha muistuttaa suurta lehtimajaa, jonka ympärillä ja sisällä
kasvaa rivissä tuuheita jalavia ja pajupuita. Luulisi vainajien
uinuvan täällä hyvin häiritsemättä, hiljaa lepattelevien lehtien
huminassa, rauhassa läheisten katujen hälinältä.

Ensimmäisenä iltapäivänään Kingsportissa kuljeskeli Anna hitaasti
kirkkomaalla. Aamupäivällä hän oli Priscillan kanssa mennyt
korkeakouluun kirjoittautumaan oppilaaksi, eikä sinä päivänä enää
ollutkaan muuta tehtävää. Tytöt poistuivat sieltä mahdollisimman
pian, sillä oli hyvin vähän rohkaisevaa liikkua suurissa
nuorisoparvissa, missä useimmat näyttivät olevan jokseenkin ymmällä,
ikäänkuin he eivät olisi vielä oikein tietäneet, missä heidän
paikkansa oh.

Vastatulleet, tahi akateemisesti sanottuna keltanokat, seisoivat
hajallaan kahden tahi kolmen hengen ryhmissä katsoen vieraasti
toisiaan. Junior-ylioppilaat, iän ja opin puolesta jo jonkun
verran pitemmälle päässeet, olivat kokoontuneet eteisen isoon
porraskäytävään ja päästivät silloin tällöin kuuluville keuhkojensa
koko voimalla jonkinlaisen sotahuudon, jonka tarkoituksena oli
"tympäistä" otaksuttuja vihamiehiä, senioreja, jotka olivat olleet
kahta vuotta kauemmin korkeakoulussa ja katsoivat voivansa luoda
silloin tällöin ylimielisen arvostelevan katseen "poikasiin".
Gilbertiä ja Charliea ei näkynyt missään.

-- Ajat muuttuvat, sanoi Priscilla. -- En olisi uskonut sen päivän
milloinkaan koittavan, jolloin minusta olisi ilo nähdä Charlie
Sloanen tinanapit. Ne olisivat ainakin tuttua nähtävää.

-- Voi, huokasi Anna, -- en voi selittää, miltä minusta tuntui, kun
seisoin odottamassa vuoroani ilmoittauduttaessa -- tunsin olevani
yhtä vähäpätöinen kuin pienistä pienin pisara vesiämpärissä. Ei ole
hauskaa tietää olevansa vähäpätöinen, mutta on sietämätöntä, kun
sieluun hankautuu tietoisuus siitä, ettei koskaan voi tullakaan
miksikään muuksi... Ihan siltä minusta tuntui kuin olisin ollut
näkymätön ilman suurennuslasia ja kuin kuka tahansa noista
hirttämättömistä "senioreista" olisi voinut astua päälleni.

-- Odota vain ensi vuoteen, lohdutti Priscilla. -- Silloin on meidän
vuoromme näyttää alentuvilta. Tietysti on tuskallista tuntea itsensä
noin vähäpätöiseksi, mutta luulen sen kuitenkin olevan helpompaa kuin
tuntea olevansa niin iso, karkea ja kömpelö kuin minä tunsin olevani
-- vain siksi että satuin olemaan pari tuumaa pitempi muuta joukkoa.
En tietenkään pelännyt kenenkään "seniorin" astuvan päälleni --
pikemminkin tuli mieleeni, että he ehkä luulevat minua aarniometsän
jättiläisnaiseksi, joka on ruvennut himoitsemaan sivistyksen murusia.

-- Vika on kai siinä, että me emme ole vielä ehtineet tottua siihen,
että kaikki on täällä suuripiirteisempää kuin seminaarissa, jatkoi
Anna, joka otti mielellään selvän asioista pohjia myöten. -- Kun
lähdimme seminaarista, niin me tunsimme siellä joka ainoan ja meillä
oli oma, kaikkea muuta kuin halpa asemamme muitten joukossa. Me
olemme kaiketi tietämättämme odottaneet saavamme jatkaa Redmondissa
elämää juuri siitä, mihin se päättyi seminaarissa, ja nyt meistä
tuntuu siltä kuin olisimme pohjaa vailla ja maa liukuisi jalkojemme
alta. Minä olen sekä iloinen että kiitollinen, ettei kukaan kilteistä
Avonlean tädeistä voi katsoa sydämeeni juuri tällä hetkellä, sillä
he saisivat silloin vain vettä myllyihinsä ja huudahtaisivat: enkö
minä sanonut! -- He olisivat varmoja siitä, että tämä on lopun
alkua, vaikka se onkin aivan päinvastoin -- sen alun loppua, joka
epäilemättä on sujunut vähän niin ja näin.

-- Niin juuri. Niin puhuu oikea Anna. Kyllä me pian totumme
ilmanalaan, ei ole hätää. Huomasitko sinä tyttöä, joka seisoi
kauan aikaa aivan yksin vaatesäiliön oven vieressä -- hyvin sievä,
ruskeasilmäinen tyttö, ylähuuli aivan lyhyt?

-- Huomasin. Kiinnitin erikoisesti huomiota häneen, sillä hän oli
varmaan ainoa koko joukossa, joka näytti yhtä yksinäiseltä ja orvolta
kuin tunsi olevansakin. Sinä olit minun seuranani, mutta hän oli
aivan yksin.

-- Kyllä hän taisi tuntea itsensä hyvin hyljätyksi. Näin hänen
monta kertaa tekevän yrityksiä tulla meidän luoksemme, mutta hän
ei tullut sitä kuitenkaan tehneeksi -- hän oli varmaan liian ujo.
Olisin toivonut hänen tulevan. Ellen minä olisi mielestäni ollut
ihan jättiläinen, olisin kyllä ensiksi lähestynyt. Mutta en olisi
mistään hinnasta suostunut marssimaan leveän käytävän poikki, kun
pojanheittiöt vetelehtivät portaissa. Sievä ja herttainen hän joka
tapauksessa oli.

-- Aamiaisen jälkeen aion pistäytyä kirkkomaalla, virkkoi Anna. -- En
kylläkään usko, että kirkkomaa on luotu virkistämään mieltä, mutta
se on lähin paikka, missä on puita, ja ilman puita en voi olla.
Aion istua jollekin vanhalle kivelle, uinailla ja kuvitella olevani
Avonlean metsässä.

Hänen suunnitelmansa ei kuitenkaan semmoisenaan toteutunut, sillä
päästyään määräpaikkaansa Anna näki niin paljon mielenkiintoista,
ettei voinut uinailla, vaan päinvastoin piti silmänsä selko
selällään. He astuivat valtavasta ristikkoportista sisään ja kulkivat
yksinkertaisen, mutta jykevän kaariholvin alta, jota kruunaa
Englannin majesteettinen leijona, ja olivat kohta vihertävässä
ympäristössä, viileässä hämärässä, jossa vain tuuli hiljaa kuiskailit
He astuivat eteenpäin puiden muodostamia pitkiä, ruohonpeittämiä
holvikäytäviä ja lukivat outoja, seikkaperäisiä hautakirjoituksia.
Silloin, kun nämä kirjoitukset oli kaiverrettu, oli ihmisillä ollut
runsaammin aikaa kuin nykypäivinä.

"Tässä lepää Hänen Ylhäisyytensä Albert Crawford", luki Anna
kuluneesta, harmaasta kivestä, -- "useita vuosia ollut Hänen
Majesteettinsa tykistönpäällikkönä Kingsportissa. Palveli sotaväessä
v:n 1763 rauhaan, jolloin erosi heikontuneen terveytensä vuoksi. Hän
oli urhoollinen upseeri, mitä parhain puoliso, isä ja sydämellisin
ystävä. Kuoli 29 p:nä lokakuuta 1792, 84 vuoden iässä." -- Ajattele,
Prissy, miten täynnä seikkailuja hänen elämänsä on varmaankin ollut!
Mitä hänen henkilökohtaisiin ominaisuuksiinsa tulee, näyttävät
ne olleen kaiken kiitoksen yläpuolella. Saikohan hän yhtä paljon
tunnustusta eläessään?

-- Niin, kuka tietää, vastasi Priscilla. -- Tässä on toinen.
"Aleksanteri Rossin muistolle. Kuoli 22 p:nä syyskuuta 1840, 43
vuoden iässä. Kiven pystytti kiitollisuuden osoitukseksi eräs, jota
hän palveli 27 vuotta niin uskollisesti, että vainajaa pikemmin
pidettiin täyden luottamuksen ja syvän kiintymyksen ansainneena
ystävänä."

-- Siinä oli kaunis hautakirjoitus, sanoi Anna miettivänä. -- En
osaisi toivoa itselleni sen parempaa. Me olemme kaikki palvelijoita
tavalla tahi toisella, ja jos hautakirjoitus pitää paikkansa
sanoessaan, että olemme olleet uskollisia, niin eihän muuta tarvita.
Tässä on pieni surullisen näköinen harmaa kivi "pikku lemmikin
muistoksi". Ja tähän on toinen kivi "pystytetty muistoksi vainajalle,
joka on muualle haudattu". Tahtoisin tietää, missä se tuntematon
hauta on. Voi, Prissy, nykyajan kalmistot eivät milloinkaan liikuta
niin sydäntä kuin tämä. Sinä olit oikeassa -- tänne minä tulen usein.
Olen jo aivan ihastunut tähän paikkaan. Mutta katsohan, me emme ole
täällä ainoat -- tuolla on nuori tyttö viereisen käytävän päässä.

-- Niin, ja minä luulen, että se on sama tyttö, jonka minä näin
korkeakoulun eteisessä aamulla. Olen pitänyt häntä silmällä vähän
aikaa. Hän on noin viisi, kuusi kertaa tullut vähän matkaa tännepäin
ikäänkuin haluten tulla meitä puhuttelemaan, mutta yhtä monta kertaa
kääntynyt takaisin. Joko hän on hirmuisen ujo taikka hänellä on paha
omatunto. Mennään häntä vastaan. On varmasti helpompaa tutustua
täällä ulkoilmassa kuin korkeakoulun seinien sisäpuolella.

He alkoivat kulkea nurmettunutta puistokäytävää pitkin tuntematonta
nuorta tyttöä kohti. Tyttö oli istuutunut hautakivelle tuuhean,
kauniin halavan suojaan. Hän oli todella hyvin kaunis, sitä
kauneustyyppiä, jossa enemmän viehättävät värit ja eloisuus kuin
säännölliset piirteet. Silkinhienoissa hiuksissa oli ruskean
kastanjan loiste, ja vieno puna oli kohonnut hänen pyöreille
poskilleen. Suurten, ruskeiden ja lempeiden silmien yllä kaareutuivat
mustat, selväpiirteiset kulmakarvat, ja suu liian lyhyine
ylähuulineen oli ruusunpunainen. Hän oli pukeutunut hyvin sulavaan
ruskeaan kävelypukuun, jonka helman alta pilkisti esiin pari pientä,
erittäin muodinmukaista kenkää, ja bananinkeltainen hattu, jonka
kupua seppelöivät isot, kullanruskeat unikot, todisti ehdottomasti
tulleensa hattuompelijattaren käsistä, joka oli mestari alallaan.
Priscillan mieleen tuli omituisen kiusallisesti se seikka, että
Avonlean ompelutarpeidenkaupan neiti oli vaatettanut hänen hattunsa,
ja Anna, jolla oli hiukan häiritsevä tunne, olisi tahtonut tietää,
näyttiköhän hänen puseronsa, jonka hän oli itse ommellut ja jonka
rouva Lynde oli hänen sitä koettaessaan nuppineuloilla merkinnyt
pienennettäväksi, hyvin maalaiselta ja kotitekoiselta tuntemattoman
nuoren tytön harvinaisen tyylikkään puvun rinnalla. Annan ja
Priscillan mieli teki yhtäkkiä kääntyä takaisin.

Mutta he olivat jo pysähtyneet ja kääntyneet harmaata kiveä kohti.
Oli liian myöhäistä peräytyä, sillä ruskeasilmäinen tyttö oli
nähtävästi jo huomannut, että he olivat tulleet tehdäkseen hänen
kanssaan tuttavuutta. Hän nousi hyvin nopeasti ja lähestyi heitä käsi
ojennettuna ja iloisesti ja ystävällisesti hymyillen, osoittamatta
vähääkään ujoutta tahi pahaa omaatuntoa.

-- Olen niin kovasti toivonut saada tietää, ketä te molemmat olette,
huudahti hän innokkaasti. -- Olen toivonut sitä ihan kuolemakseni...
Näin teidät aamulla eteisessä. Huh, eikö siellä ollut kauheata? Minä
toivoin jo todellakin, että olisin jäänyt kotiin ja mennyt naimisiin.

Tytöt purskahtivat ääneen nauramaan kuullessaan tämän odottamattoman
tunnustuksen. Ruskeasilmäinen nauroi myöskin.

-- Se on totinen tosi -- minä olisin voinut mennä naimisiin. Tulkaa
istumaan tähän hautakivelle, niin tutustumme. Se ei ole vaikeata.
Minä tiedän, että me ihastumme hirmuisesti toisiimme -- sen minä
tunsin hengessäni heti kun näin teidät aamulla korkeakoululla.
Minulla oli kova halu tulla teitä syleilemään.

-- Miksi te ette tehnyt sitä? kysyi Priscilla.

-- Niin, en tullut sitä tehneeksi. Minulla on se vika, etten voi
koskaan mitään päättää -- minä epäröin aina. Kun päätän jotain
tehdä, on heti kuin jokin sisäinen ääni käskisi tehdä päinvastoin.
Se on kauhean kiusallista, mutta sellaiseksi minä olen syntynyt.
On aivan turhaa koettaa muuttaa minua toisenlaiseksi tahi torua,
niinkuin muutamat tekevät. Sentähden en myöskään voinut olla niin
päättäväinen, että olisin tullut teitä tervehtimään, vaikka kuinka
olisi haluttanut.

-- Me luulimme teitä ujoksi, virkkoi Anna.

-- E-ei. Ujous ei kuulu Philippa Gordonin moniin puutteisiin tahi
hyveisiin. Minua sanotaan mukavuuden vuoksi Philiksi. Niin voitte
tekin aivan hyvin sanoa. No, mikä teidän nimenne on?

-- Tämä on Priscilla Grant, vastasi Anna osoittaen sormellaan
toveriaan.

-- Ja tämän nimi on Anna Shirley, virkkoi Priscilla osoittaen
vuorostaan toista sormellaan.

-- Ja me olemme Prinssi Edvardin saarelta, sanoivat molemmat yhtaikaa.

-- Ja minä olen kotoisin Bolingbrokesta, Nova Scotiasta, ilmoitti
Philippa.

-- Bolingbrokesta! huudahti Anna. -- Mutta minähän olen syntynyt
siellä! Sehän on mainiota, että olemme ihan kuin heimolaisia. Kaiken
ikäni olen kuitenkin ollut Prinssi Edvardin saarella ja olen sen
puolesta valmis vaikka mihin.

-- Niinkö! virkkoi Philippa. Se on minustakin hauskaa, sillä kun
minä nyt kohta tässä käyn kertomaan salaisuuksiani teille, niin en
kerrokaan mielestäni vieraille. Ja minun täytyy kertoa. Minä en voi
itsekseni hautoa salaisuuksia -- ei kannata koettaakaan Se on minun
pahin vikani -- ja se etten voi päättää, niinkuin äsken sanoin.
Voitteko uskoa, että meni puoli tuntia, ennenkuin päätin minkä hatun
ottaisin, kun läksin tänne -- tänne kirkkomaalle. Aioin ensin ottaa
ruskean, jossa on siipi, mutta kohta kun sain sen päähäni oli minusta
tämä mutkalierinen pukevampi. Kun se lopulta oli päässäni, pidin
enemmän ruskeasta. Viimeksi asetin molemmat vierekkäin vuoteelleni,
puristin silmäni kiinni ja tökkäsin hattuneulan umpimähkään hattuja
kohti. Onkeen tuli vaalea, ja siksi otin sen. Se pukee minua
ihanasti, eikö se ole totta? Ja nyt teidän täytyy sanoa minulle,
miltä minä teistä näytän!

Priscilla purskahti jälleen nauramaan lapselliselle kysymykselle,
joka tehtiin aivan vakavalla äänellä. Mutta Anna tunne-ihmisenä
puristi lujasti Priscillan kättä sanoen:

-- Meidän mielestämme sinä olit aamulla kaunein tyttö, mitä me olemme
Kingsportissa nähneet.

Philippa hymyili tyytyväisesti, jolloin lyhyt ylähuuli paljasti rivin
pieniä, hyvin valkeita hampaita.

-- Olin ainakin omasta mielestäni, oli odottamaton vastaus, --
tahdoin kuitenkin mielelläni kuulla myös jonkun toisenkin mielipiteen
tullakseni siitä varmaksi. Minä en ole varmempi ulkomuodostani kuin
mistään muustakaan. Juuri kun olen vakuutettu, että tosiaan olen
jokseenkin sievä, tulen alakuloiseksi ja uskon olevani kauhean
ruma. Minulla on muuten hirmuisen vanha äidintäti, joka aina sanoo
minulle valittavalla äänellä ja huokaillen: "Voi, kuinka sievä sinä
olit pienenä ollessasi kehdossa. Merkillistä, kuinka lapset voivat
muuttua, kun kasvavat suuriksi!" -- Pidän kyllä omista tädeistäni,
mutta en vanhempien tädeistä. Ettekö tahtoisi olla niin kilttejä ja
kultaisia että joskus sanotte minulle, että olen sievä. Silloin olisi
paljon parempi olla. Ja minä teen mielelläni teille saman palveluksen
-- ja hyvällä omallatunnolla voin tehdäkin.

-- Kiitoksia vaan, nauroi Anna, -- mutta Priscilla ja minä olemme
itse niin varmasti vakuutettuja siitä että olemme hauskan näköisiä,
ettei kenenkään tarvitse vahvistaa meitä siinä asiassa.

-- Sinä teet vain pilaa minusta. Minä tiedän kyllä olevani teidän
mielestänne hirvittävän itserakas ja turhamainen, mutta minä en ole
kuitenkaan. Minussa ei ole totta tosiaan itserakkautta hiventäkään.
Enkä minä koskaan epäilisi sanoa toiselle tytölle ystävällisiä sanoja
hänen ulkomuodostaan, jos se tekisi hänet vähän iloiseksi. Kuinka
hauskaa, että me olemme tulleet tutuiksi! Tulin tänne lauantaina,
ja olen ikävöinyt kotiin, niin että olen ollut menehtyä. En tiedä
mitään kauheampaa tunnetta. Kotona Bolingbrokessa olen jotakuinkin
merkitsevä, mutta täällä minä olen pelkkä nolla. Olen ollut vähällä
tulla aivan hupsuksi... Missä te oikein asutte?

-- Johanneksen kadulla, kolmessakymmenessäkahdeksassa.

-- Sehän on hienoa -- minä asun aivan kulman takana Wallace-kadulla.
Minä en ollenkaan pidä täysihoitopaikastani. Siellä on niin synkkää
ja ikävää, ja minun huoneeni on inhottavalle pihalle päin. Se on
rumin paikka mitä voi kuvitella. On ehkä liikaa sanoa että kaikki
Kingsportin kissat kokoontuvat siellä öisin, mutta puolet kokoontuu
aivan varmasti. Rakastan kissoja, jotka kehräävät sohvannurkassa
tahi jollain matonpalasella, kodikkaasti räiskyvän uunivalkean
ääressä, mutta takapihan kissat keskellä yötä ovat aivan toista.
Koko ensimmäisen yön täällä itkin, ja kissat panivat kaikki voimansa
liikkeelle ja naukuivat aivan hirvittävästi. Olisitte nähneet kuinka
punainen ja turvonnut minun nenäni oli aamulla! Kyllä minä kadun,
että tulin tänne ollenkaan!

-- En käsitä, kuinka sinä ensinkään saatoit päättää tulla tänne, kun
olet niin epäröivä, huomautti Priscilla.

-- Hyvä lapsi, enhän minä päättänyt. Isä oli saanut sen päähänsä --
en tiedä todellakaan minkätähden. Eikö olekin naurettavaa, että minun
pitää olla täällä lukemassa tutkintoa varten! Ei silti, etten voisi
selviytyä, jos tahdon Minulla on mainion hyvä lukupää.

-- Niinkö! virkkoi Priscilla äänensävyllä, joka oli hiukan
monivivahteinen.

-- Niin juuri. Mutta kyllä se kysyy voimia. Ja ne, jotka
valmistautuvat tutkintoon, tulevat hyvin viisaiksi ja oppineiksi
ja arvokkaiksi -- sitähän ei voi välttää. Ehei -- minä en tahtonut
korkeakouluun. Tulin tänne vain siksi, että tahdoin olla pikku
isä-ukolleni mieliksi -- hän on niin kultuinen. Tiesin muuten, että
olisi täytynyt mennä naimisiin, jos olisin jäänyt kotiin. Sen keksi
äiti -- ja hän tietää kyllä, mitä tahtoo, sen saat uskoa. Mutta
hyi -- minä en tahdo mennä naimisiin vielä moneen vuoteen. Täytyy
sitä nyt vähän huvitella ennenkuin perustaa kodin ja tulee vanhaksi
ja ymmärtäväiseksi. Olen vasta kahdeksantoista vanha. Mieluummin
matkustin tänne, kuin menen naimisiin. Miten ihmeessä minä sitten
olisin voinut päättää, kenet minun oli otettava?

-- Oliko sinulla niin monta valittavana? kysyi Anna ihmeissään.

-- Varmasti! Tusinoittain! Minä olen kovasti miesten makuun. Mutta
vain kaksi saattoi tulla kysymykseen. Kaikki muut olivat liian nuoria
ja liian köyhiä. Minun täytyy tietysti mennä naimisiin rikkaan kanssa.

-- Minkätähden?

-- Rakas pikku hupakko -- et suinkaan sinä voi kuvitella minua
naimisissa jonkun köyhän kirkonrotan kanssa? Minä en voi tehdä
kerrassaan mitään hyödyllistä, ja minä olen hirmuisen tuhlaavainen,
mitä rahoihin tulee. E-ei -- minun tulevan mieheni täytyy olla
upporikas. Siksihän ne hupenivat vain kahteen. Mutta minun oli yhtä
vaikea valita kahdesta kuin kahdestasadasta. Tunsin ihan varmasti,
että jos olisin valinnut kumman hyvänsä, niin olisin surrut koko
loppu-ikäni, etten ottanut toista.

-- Etkö sinä ollut -- rakastunut -- kumpaankaan, kysyi Anna
epäröiden. Hänestä tuntui vastahakoiselta puhua aivan uuden tuttavan
kanssa niistä salaperäisistä voimista, jotka ovat omiaan järkyttämään
ihmiselämää.

-- Hyvät ihmiset -- en minä osaa rakastua kehenkään! Minulta puuttuu
siihen kaikki edellytykset. En muuten tahtoisikaan rakastua.
Rakkaushan tekee ihmisen vain orjaksi. Miehet saavat sitten niin
paljon valtaa meihin -- minä tahdon säilyttää itsenäisyyteni... Ei
mistään hinnasta! Alec ja Alonzo ovat kunnon poikia, ja minä pidän
oikein paljon heistä kummastakin. Täsmälleen yhtä paljon -- siinähän
sitä taas ollaan... Alec on kyllä komeampi, enkä voi kuvitellakaan
koskaan ottavani ketään, joka ei ole kaunis. Hänellä on lisäksi
vielä tasainen ja hyvä luonne ja niin herttainen musta, kihara
tukka. Hänessä ei ole kerrassaan mitään muistuttamista, mutta niin
täydellinen mies olisi varmaan kyllästyttävä ajan pitkään.

-- Miksi et sitten ottanut Alonzoa? kysyi Priscilla vakavana.

-- Hyi kauhistusta, olla naimisissa miehen kanssa, jonka nimenä on
Alonzo! huudahti Phil surkealla äänellä. -- Sitä en jaksaisi. Mutta
hänellä on hieno roomalainen nenä, ja olisi aika hauskaa saada sukuun
mies, jolla on ylhäinen nenä. Olen aivan hullaantunut hienoihin
neniin. Sinun nenäsi on erinomaisen hyvä, Anna Shirley. Alonzon komea
nenä painoi paljon vaa'assa. Mutta nimi! Ei, en voinut mitenkään
päättää. Olisi kai ollut paras tehdä Alecin ja Alonzon suhteen
niinkuin tein hatuille -- asettaa ne vierekkäin, sulkea silmät ja
keihästää hattuneulalla.

-- Miltä mahtoi tuntua Alecin ja Alonzon sydämessä, kun matkustit
tiehesi? tiedusteli Priscilla.

-- Oh, he elävät vielä toivossa. Sanoin heille, että he saavat
odottaa siksi kunnes olen ehtinyt päättää. He odottavat hyvin
mielellään. He ovat hullaantuneet minuun kumpikin. Sillaikaa aion
huvitella täällä niin paljon kuin jaksan. Pian minulla on koko
liuta hakkailevia kavaljeereja täällä korkeakoulussa. Minä en
viihtyisikään, ellei olisi. Vastatulleet eivät olleet kuitenkaan
minkäännäköisiä minun mielestäni. Näin vain yhden ainoan oikein
komean. Hän meni tiehensä jo ennenkuin te tulitte. Kuulin, että hänen
toverinsa kutsui häntä Gilbertiksi. Toverin silmät muistuttivat
hillottuja karviaismarjoja sameassa kastikkeessa. Ette kai te vielä
lähde, tytöt? Äh, istukaa vielä!

-- Meidän täytyy kyllä jo mennä, vastasi Anna hieman kylmästi. --
Tulee jo myöhä, ja minulla on vielä koko lailla työtä, joka on
saatava valmiiksi.

-- Tulettehan molemmat minua katsomaan, ettekö tulekin? pyysi
Philippa nousten ja kietoen kätensä heidän ympärilleen. -- Ja minä
kai saan tulla katsomaan millaista teillä on. Tahdon tulla teidän
parhaimmaksi ystäväksenne. Pidän niin paljon teistä. Mutta teidän
mielestänne minä kaiketi olen kovasti hupsu.

-- Sitä ei tarvitse pahasti pelätä, nauroi Anna syleillen vuorostaan
Philiä sydämellisesti.

-- En ole kuitenkaan puoleksikaan niin hassu kuin miltä päältäpäin
näyttää... Ottakaa vain levollisesti vastaan Philippa Gordon
sellaisena kuin Luoja on hänet luonut, kaikkine vikoineen ja
puutteineen, niin luulisin teidän pitävän hänestä. Eikö tämä
hautausmaa ole suloinen paikka? Täällä tahtoisin mielelläni
olla haudattuna. Katsokaa -- tätä hautaa en ole vielä nähnyt.
Tämä rauta-aitauksen sisässä oleva -- oi tytöt, katsokaa,
kiveen on kirjoitettu: "tässä lepää nuori merikadetti, joka sai
surmansa Shannonin ja Chesapeaken välillä tapahtuneessa suuressa
meritaistelussa." Oh, ajatelkaa!

Anna pysähtyi rauta-aitauksen ääreen ja katseli kulunutta kiveä
sydän kiivaasti sykkien. Vanha kirkkomaa tuuheine puineen ja
varjoisine käytävineen häipyi hänen silmistään. Hän näki sen sijaan
Kingsportin sataman noin vuosisata sitten. Sumusta sukelsi näkyviin
mahtava fregatti, jossa Englannin värikäs lippu hulmusi. Sen takaa
ilmestyi toinen, jonka kannella virui, oman tähtilippunsa peittämänä,
kuoleman kangistamana, urhoollinen Lawrence. Ajan sormi oli kääntänyt
taaksepäin suuren kirjansa lehtiä -- "Shannon" purjehti voittoa
säteillen lahteen voitettu "Chesa-peake" sotasaaliina.

-- Tule takaisin, Anna Shirley -- tule takaisin! nauroi Priscilla.
-- Sinä olet siirtynyt ajassa sata vuotta taaksepäin. Tule kohta
takaisin!

Anna tuli huoaten takaisin, hänen silmänsä loistivat lempeästi.

-- Olen aina pitänyt hyvin paljon tuosta sotatapauksesta, vaikkakin
englantilaiset voittivat. Rakastan sitä luultavasti tuon urhean,
kaatuneen ylipäällikön vuoksi. Tämä hauta tuo sen tapauksen niin
lähelle ja tekee sen niin todelliseksi. Pikku kadettiraukka oli vain
kahdeksantoistavuotias. "Hän kuoli jaloihin haavoihin, kunniakkaassa
taistelussa saatuihin" -- niin sanotaan hautakirjoituksessa. Juuri
sellaista hautakirjoitusta pitäisi reippaan sotilaan tavoitella.

Ennenkuin he poistuivat irroitti Anna vyöstään pienen kimpun tummia
punertavansinisiä orvokkeja ja antoi sen hiljaa pudota vihertävälle
kummulle, jonka povessa uinui suuressa meritaistelussa kaatunut
nuorukainen.

-- No, mitä sinä pidät meidän uudesta ystävästämme? kysyi Priscilla
heidän erottuaan Philistä.

-- Hän on minusta miellyttävä. Vaikka hän hulluttelee niin paljon,
on hänessä jotain hyvin kultuista ja herttaista. Hän on luultavasti
oikeassa väittäessään, ettei hän ole puoleksikaan niin hupsu kuin
miltä näyttää. Hän tekee kiltin, mutta hemmoitellun tyttölapsen
vaikutuksen. Herraties, tuleeko hänestä milloinkaan oikein
täysi-ikäistä.

-- Minä pidän myöskin hänestä, vakuutti Priscilla. -- Hän puhuu
kyllä aivan yhtä paljon pojista kuin Ruby Gilliskin. Minua aina
kiusaa ja tuntuu äitelältä, kun Ruby puhuu, mutta Phil saa minut vain
nauramaan. Mistähän sekin johtuu?

-- Niin, siinä on varmasti eroa, virkkoi Anna miettiväisenä.

-- Se johtuu kai siitä, että Ruby oikeastaan on kauhean itsetietoinen
ja pikkuvanha. Hauska ja luonnollinen suhde poikien ja tyttöjen
välillä täytyy hänen aina tehdä hakkailuksi tahi joksikin rakkauden
parodiaksi. Huomaa sitäpaitsi hyvin selvästi, että hän oikein
tahtomalla tahtoo kerskailla ihailijalaumallaan ja saada toisen
päähän, ettei muilla ole puoltakaan siitä määrästä. Mutta kun Phil
juttelee ihailijoistaan, kuuluu vain siltä kuin hän puhuisi hyvistä
tovereistaan. Hänestä kaikki pojat ovat tovereita, ja hän on iloinen
ja tyytyväinen, kun näkee niitä suunnilleen tusinan ympärillään, ja
hänelle tuottaa lapsellista ihastusta huomio, että hänestä yleisesti
pidetään. Alec ja Alonzokin -- vastedes nämä nimet varmaankin tulevat
kulkemaan minun mielessäni rinnakkain -- ovat hänelle vain kaksi
leikkitoveria, jotka toivoisivat hänen leikkivän heidän kanssaan
koko elämän ajan. Minusta on oikein hauskaa, että me tapasimme hänet
ja että me tulimme tänne vanhalle kirkkomaalle. Tuntuu kuin sieluni
olisi iltapäivällä hiukan juurtunut Kingsportin maaperään. Niin
ainakin toivon. Ei tunnu hauskalta tulla istutetuksi uuteen maaperään.



V.

KOTOA SAAPUU KIRJEITÄ.


Seuraavina kolmena viikkona Annasta ja Priscillasta yhä edelleenkin
tuntui siltä kuin he olisivat olleet muukalaisina vieraalla
maalla. Mutta tulipa päivä, jolloin äkkiä kaikki alkoi heistä
hahmottua tuttuihin, miellyttäviin piirteisiin -- korkeakoulu,
professorit, kurssit, toverit, seuraelämä. Elämä muodostui jälleen
yhtenäiseksi, tähän asti se oli ollut vain joukko hajanaisia
sirpaleita. Vastatulleet, jotka aluksi olivat esiintyneet kirjavana
ja jotakuinkin päättömänä laumana, olivat nyt sulautuneet yhdeksi
elimistöksi, jota elähytti voimakas yhteenkuuluvaisuuden tunne,
yhteiset sympatiat ja antipatiat ja väkevästi kuohuva halu
kunnostautua. Oli liian aikaista ajatella voittoja älyllisellä
alalla, mutta vuosittain toistuvassa isossa jalkapallokilpailussa
voitti tulokkaiden puoli "seniorien" vanhan, kokeneen puolen,
millä edellämainitut hankkivat itselleen katoamattoman kunnian
ja suunnattomasti suosiota. Kolmen vuoden aikana oli voitto
ollut seniorien käsissä; onnen kääntyminen tänä vuonna luettiin
yleisesti Gilbert Blythen harvinaisten johtajaominaisuuksien
ansioksi. Hän kiihoitti reippaita joukkojaan ja keksi osittain uusia
taistelutapoja, joista seniorit joutuivat ymmälle ja joiden avulla
tulokkaat pääsivät yhä lähemmäksi houkuttelevaa voittoa. Palkinnoksi
valittiin hänet "uusien" luottamusmieheksi, kunniakas ja -- ainakin
tulokkaiden näkökannalta -- vastuunalainen tehtävä, jota moni oli
turhaan tavoitellut. Erikoisen pätevyyden saavuttamiseksi tähän
tehtävään tuli hänen terästää luonnettaan eräiden kokeiden avulla,
jotka hänen oli suoritettava. Ensimmäinen koe edellytti jotakuinkin
suurta moraalista rohkeutta, mutta Gilbert suoritti sen täysin
kunniakkaasti. Hänen tuli kokonainen päivä kulkea pitkin Kingsportin
vilkasliikkeisimpiä katuja päässään räikeä, kukilla koristettu
olkihattu ja edessään valtavan suuri kukallisesta kankaasta tehty
hihallinen esiliina. Hän teki sen hilpeän reippaasti ja nosti
kohteliaasti olkihattua kohdatessaan naistuttaviaan. Charlie Sloane,
joka oli turhaan ponnistellut samaan asemaan, sanoi Annalle, ettei
hän voi käsittää, kuinka Blythe saattoi alentua sillä tavoin --
täytyyhän ihmisellä olla oman arvon tuntoa...

-- Ajattelepas millainen Charlie Sloane olisi edessään kirjava
esiliina ja päässä leveälierinen, kukilla koristettu olkihattu,
nauraa hihitti Priscilla.

-- Hän olisi aivan Sloane'ien vanhan isoäidin näköinen. Mutta
Gilbert näytti mieheltä sormenpäitä myöten -- aivan kuin omissa
vaatteissaankin.

Anna ja Priscilla huomasivat ihmeellisen äkkiä joutuneensa niiden
korkeakoulun piirien huostaan, joissa ei ainoastaan opiskeltu vaan
myöskin vilkkaasti huviteltiin. Siitä he saivat suureksi osaksi
kiittää Philippa Gordonia. Hän oli arvossapidetyn ja varakkaan miehen
tytär ja kuului vanhaan, hienoon sukuun. Mainitut seikat sekä niiden
lisäksi hänen miellyttävä ulkomuotonsa ja herttainen välittömyytensä
hankkivat hänelle pian pääsyn kaikkiin harrastuspiireihin, kerhoihin
ja yhdistyksiin, ja milloin hänet kutsuttiin, kutsuttiin myös Anna
ja Priscilla. Phil oli ihastunut molempiin Avonlean tyttöihin,
varsinkin Annaan. Hän oli välitön, uskollinen sielu, jossa ei ollut
oikullisuutta eikä alhaisia laskelmia. "Jos pidät minusta, niin pidä
ystävistäni", näytti olevan tiedottomasti hänen tunnuslauseensa.
Mitä yksinkertaisimmalla ja luonnollisimmalla tavalla hän vei
heidät yhä taajenevaan ystävä- ja tuttavapiiriinsä, joten Anna ja
Priscilla huomasivat joutuneensa Redmondin seuraelämään hyvinkin
vaivatta ja miellyttävästi, mitä muut uudet naisylioppilaat eivät
voineet olla ihmettelemättä ja kadehtimatta. Sillä kukaan Philippa
ei ottanut heitä siipiensä suojaan, vaan he saivat ensimmäisenä
opiskeluvuotenaan useinkin pysyä jotakuinkin passiivisina katsojina,
kun huvituksia pantiin toimeen.

Anna ja Priscilla, jotka ottivat elämän vakavammalta kannalta,
näkivät Philissä edelleenkin saman herttaisen ja kehittymättömän
tyttölapsen kuin tavatessaan hänet ensi kerran. Hän oli itse
maininnut "kauhean hyvästä lukupäästään". Mutta selittämättömänä
salaisuutena pysyi, milloin ja missä hänellä oli aikaa lukea, sillä
hän näytti aina ajavan takaa jotain 'metkaa', ja niinä iltoina,
joina hän sai ottaa vastaan vieraita, tuli näitä huone täyteen --
enimmäkseen "tuttuja poikia". Hänellä oli ihailijoita loppumattomiin,
sillä yhdeksän kymmenesosaa 'uusista' ja suuri osa muista ikäluokista
kilpaili hänen hymyilyistään. Hän oli siitä lapsellisen onnellinen ja
kertoi ilosta säteillen Annalle ja Priscillalle jokaisesta uudesta
valloituksestaan -- nenäkkäin huomautuksin ja selittelyin, joista
miespoloisten korvat olisivat tulleet tulikuumiksi, jos he olisivat
saaneet olla niitä kuulemassa.

-- Alecia ja Alonzoa ei ole kuitenkaan vielä lyöty laudalta,
kiusoitteli Anna.

-- Ohoh, siltäkö näyttää, virkkoi Philippa. -- Minä kirjoitan heille
kerran viikossa ja kerron, miten minua suositaan. Luulen sen varmasti
huvittavan heitä. Mutta tietysti on niin, että se, josta minä eniten
pidän, ei välitä minusta. Gilbert Blythe ei välitä minusta vähääkään
-- hän pitää minua korkeintaan sievänä pikku kissanpoikana, jota
tekisi mieli taputtaa. Minä kyllä tiedän syyn siihen. Oikeastaan
minun pitäisi olla sinulle kateellinen, Anna. Sen sijaan jumaloi
minun sydämeni sinua, ja minä olen onneton sinä päivänä, jona
olen sinua näkemättä. Sinä olet erilainen kuin kaikki muut tytöt,
jotka tunnen. Kun sinä katsot minuun erikoisella tavalla, niin
minä tunnen, miten tyhjä ja ryhditön minä olen, ja teen kaikkein
parhaimmat päätökset vakaantua ja kehittyä. Mutta sitten tulee taas
paljon muuta väliin, joka vie ajatukseni muuhun... Kyllä on kauhean
hauskaa opiskella korkeakoulussa. Ajattele, kuinka typerä minä olin
ensimmäisenä päivänä -- kaduin, että olin tänne ollenkaan tullut!
Ellen olisi tullut, niin en olisi koskaan tullut sinun kanssasi
tutuksi. Anna, kultamuru, sano minulle nyt taas, että pidät minusta
edes aivan, aivan pikkuruisen. Minä kaipaan kauheasti saada sitä
kuulla.

-- Minä pidän sinusta oikein paljon. Sinä olet herttainen ja pehmyt
ja sametinlauhkea pikku kissimirri -- kynnet vedettyinä käpälien
sisään ainakin mitä minuun tulee, nauroi Anna. -- Mutta vaikka
miettisin huomisaamuun, niin en ymmärrä, milloin sinulla on aikaa
edes vilkaista oppikirjojasi.

Philillä täytyi kuitenkin olla salatut ahkeruushetkensä, sillä
hän selvisi hyvin kaikissa aineissa. Vanha ärtyisä matematiikan
professorikaan, joka inhosi yhteisopetusta ja kiukkuisasti vastusti
tyttöjen pääsyä korkeakouluun, ei voinut keksiä mitään keinoa hänen
reputtamisekseen. Phil oli 'uusista' paras kaikissa aineissa, paitsi
Englannin kirjallisuuden historiassa, jossa Anna Shirley pääsi
voitolle. Annasta itsestään oli hänen ensimmäinen opiskeluvuotensa
odottamattoman helppo, mikä johtui siitä uutteruudesta, johon
hän ja Gilbert olivat kannustaneet toisiaan kahtena viimeisenä
vuonna Avonleassa. Näin saattoi hän antautua nauttimaan iloisesta
toveri-elämästä, joka oli hänestä erittäin hauskaa.

Mutta hän ei unohtanut kuitenkaan hetkeksikään Avonleassa olevia
ystäviään. Onnellisimmat hetket viikossa olivat hänelle ne,
jolloin kirjeenkantaja kävi talossa. Vasta sitten kun hän oli
saanut ensimmäiset kirjeet kotoaan, alkoi hän uskoa voivansa pitää
Kingsportista ja tulevansa siellä toimeen. Ennen niiden tuloa tuntui
hänestä kuin Avonlea olisi ollut tuhannen peninkulman päässä; kirjeet
ikäänkuin lyhensivät välimatkan ja liittivät uuden elämän niin
läheisesti entiseen, että ne alkoivat sulautua yhteen eivätkä enää
tuntuneet olevan, kuten tähän asti, kaksi toivottomasti erotettua
olotilaa. Ensimmäisessä lähetyksessä oli kuusi kirjettä, Jane
Andrewsilta, Ruby Gillisiltä, Diana Barrylta, Marillalta, rouva
Lyndeltä ja Davylta.

Janen kirje oli huoliteltua kaunokirjoitusta, jokaisella "i:llä"
oli pisteensä juuri siinä, missä piti ollakin, eikä minkään "t:n"
tarvinnut tuskitella viivan unohtumista. Mutta siinä ei ollut
ainoatakaan mielenkiintoista lausetta. Koulua hän ei edes maininnut,
ja siitä oli Anna kovasti kaivannut uutisia. Hän ei vastannut
ainoaankaan Annan kirjeessä tehtyyn kysymykseen. Sitävastoin hän
selitti tarkoin, montako metriä pitsiä hän oli virkannut, sekä
välipitsiä että reunapitsiä; hän kertoi, millainen ilma oli ollut,
miten hän aikoi ommella pukunsa ja että hänen päänsä oli "pakahtua"
jollain erikoisella tavalla, kun sitä pakotti. Ruby Gillis kirjoitti
hyvin tunteellisen epistolan kuvaten suruaan ja kaipaustaan Annan
lähdettyä. Hän siirtyi vähitellen iloisempiin asioihin, kysyi,
minkä vaikutuksen korkeakoulun "pojat" tekivät ja täytti molemmat
viimeiset sivut ihmeellisillä elämyksillä, joita hän oli saanut
kokea ollessaan ihailijoittansa kanssa kahden kesken kävelymatkoilla
ja tanssitilaisuuksissa. Se oli turhanpäiväinen kirje, kiltille ja
huolimattomalle Rubylle hyvin ominainen, ja Anna olisi nauranut
sille, ellei siinä olisi ollut seuraava jälkikirjoitus: "Gilbert
näyttää viihtyvän erinomaisesti Kingsportissa kirjeistä päättäen.
Charlie ei taida olla yhtä tyytyväinen."

Gilbert siis kirjoitti Rubylle! Kirjoittakoon vaan -- siihen hänellä
tietysti on täysi oikeus. Vaikka... Anna ei tietänyt, että Ruby oli
kirjoittanut ensin ja että Gilbert vastasi vain kohteliaisuudesta.
Anna heitti halveksien Rubyn kirjeen syrjään. Dianan raikas kirje,
johon oli ahdettu hauskaa lörpöttelyä ja huvittavia uutisia, oli
kuitenkin hyvin välttämätön lääkitsemään sen pienen piston kirvelyä,
jonka Rubyn jälkikirjoitus oli jättänyt. Hiukan liian laveasti
oli Dianan epistolassa rakkaasta Fredistä, mutta muuten siinä
kerrottiin niin paljon mieltäkiinnittäviä seikkoja, että Anna niistä
lukiessaan melkein tunsi olevansa jälleen Avonleassa. Marillan
pikku kirje oli mallikelpoinen ja persoonaton, siinä ei ollut
tunnepurkauksia eikä pirteitä juoruja. Mutta siinä oli hyväätekevä
henkäys yksinkertaisesta ja terveestä Vihervaaran elämästä, siinä oli
vanhanaikaisen rauhallisuuden tuoksua ja sen uskollisesti valvovan
rakkauden henkeä, jota Anna sai siellä aina nauttia.

Rouva Lynden kirjeessä oli enimmäkseen kirkollisia asioita. Nyt, kun
hän oli lakannut pitämästä omaa taloutta, riitti häneltä runsaasti
aikaa seurakunnan asioihin, ja hän oli tällä hetkellä kovasti
kuohuksissaan niiden vaalisaarnaajien viheliäisyydestä, jotka
sunnuntaisin korottivat aran äänensä Avonlean kirkon saarnastuolista.

"Jumala ties", minkälaista väkeä nykyään antautuu papin uralle,
kirjoitti hän. "Siunatkoon, millaisia vaivaisia jäniksiä tänne
lähetetään ja millaista soppaa saarnataan! Puoletkaan ei ole totta
ja, mikä on paljon pahempaa, se on väärää oppia. Meillä on nyt
paraikaa kauhein kaikista. Hän valitsee tekstin, mutta saarnaa aivan
muusta. Ja lisäksi hän ei sano uskovansa, että pakanat ovat ikuisesti
kadotettuja. Kylläpä se olisi kaunista! Jos niin olisi, niin kaikki
rahat, jotka me olemme vuosien kuluessa antaneet pakanalähetykselle,
olisivat suorastaan kaivoon heitettyjä. Missä kirkossa sinä käyt?
Toivon sinun käyvän säännöllisesti. Usein on niin, että ne, jotka
matkustavat pois kotoaan, eivät enää yhtä ahkeraan käy kirkossa, ja
minä olen kuullut sanottavan, että korkeakoulun oppilaat tekevät
paljon syntiä siinä suhteessa. Väitetään vielä lisäksi, että moni
lukee läksyjään sunnuntaisin juuri jumalanpalveluksen aikana. Niin
syvälle et varmaan lankea, rakas Anna. Muista, miten sinua on
kasvatettu. Ja katso tarkkaan, millaisia ystäviä valitset. Taitaa
olla hyvin sekalaista seurakuntaa noissa korkeakouluissa. Ulkoapäin
ne voivat olla kuin valkeaksi rapatut haudat, mutta sisällä on
raatelevia susia, se on varmaa. Äläkä antaudu seurusteluun kenenkään
nuoren herran kanssa, joka ei ole meidän saareltamme kotoisin.

"Minun täytyy kai kertoa sinulle, miten hullunkurisesti sattui, kun
virkaatekevä pastori tuli meillä käymään. Hullumpaa en ole koskaan
nähnyt. Sanoin juuri Marillalle: jos Anna olisi ollut täällä, niin
hän olisi nauranut itsensä kuoliaaksi. Marillakin nauroi. Kuten
tiedät, on pastori lyhyt, paksu ja vääräsäärinen. Harrisonin vanha
sika -- se suuri paksu -- oli, niinkuin se usein tekee, eksynyt
tänne pihaan ja astunut keittiönporstuaan meidän ollenkaan sitä
aavistamatta ja oli siinä vielä pastorin marssiessa sisään. Se lähti
luonnollisesti pötkimään pihalle, mutta kun ei ollut muuta tietä,
pujahti se pastorin länkäsäärien väliin, ja kun se oli iso ja pastori
pieni, nosti se pastorin maasta ja laukkasi eteenpäin pastorin
istuessa hajareisin selässä. Pastorin hattu lensi toiseen suuntaan
ja kävelykeppi toiseen, juuri kun Marilla ja minä tulimme ulos. Sitä
näkyä en unohda koskaan. Ja sika tuli melkein hulluksi pelosta.
En voi enää koskaan lukea raamatusta sitä kohtaa, jossa puhutaan
kalliolta mereen syöksyvästä sikolaumasta, näkemättä sielussani,
miten herra Harrisonin sika laukkaa mäkeä alas pastori selässä.
Jumalan kiitos, etteivät kaksoiset olleet kotona. Olisi todellakin
ollut kovin sopimatonta, jos he olisivat nähneet Herran palvelijan
niin epäarvokkaassa tilanteessa. Juuri ennenkuin sika tuli purolle,
hyppäsi tahi putosi pastori selästä. Mutta sika jatkoi matkaa kuin
villitty laudan yli puron toisella puolella olevaan metsään. Marilla
ja minä juoksimme pastorin luokse, autoimme hänet ylös ja pudistimme
pölyn hänen takistaan. Hän ei ollut saanut mitään vammaa, mutta oli
kauhean suuttunut. Hänestä varmaan kaikki oli Marihan ja minun syytä,
vaikka me sanoimme hänelle, ettei sika edes ollut meidän, vaan oli
kulkenut tässä meidän kiusanamme koko kesän. Miksi hänen sitten piti
tulla keittiön kautta? Pastori Allan ei koskaan tehnyt sitä. Kyllä
kestää ennenkuin saamme tänne hänen vertaisensa. Ei ole kuitenkaan
mitään niin pahaa, jossa ei samalla olisi jotain hyvää. Me emme ole
nähneet sikaa vilaukseltakaan sen jälkeen, ja minun uskoni on, ettei
meidän tarvitsekaan nähdä.

"Hiljaista ja rauhallista on täällä Avonleassa. Minusta ei ole
kuitenkaan niin yksinäistä Vihervaarassa kuin alussa pelkäsin
olevan. Alan pian kutoa kangasta uuteen vieraspeitteeseen. Rouva
Silas Sloanella on kaunis malli, väri punainen ja valkea, kuvioina
omenankukkasia ja lehtiä.

"Kun kaipaan vähän virkistystä, luen murhajuttuja Bostonin lehdestä,
jonka veljentyttäreni lähettää minulle. En ole koskaan maailmassa
ennen lukenut, mutta ne ovat aika huvittavia. Hyvänen aika, millaista
mahtaa olla Yhdysvalloissa! Toivottavasti et joudu sinne milloinkaan.
Mutta tytöthän kulkevat ja retkeilevät nykyään aivan kauheasti. Se
tuo mieleen saatanan Jobin kirjasta -- kuinka siitä sanotaankaan:
'olen kulkenut ympäri kaiken maan'. En voi milloinkaan saada päähäni,
että se olisi meidän Herramme tarkoitus.

"Davy on ollut aika kiltti lähtösi jälkeen. Eräänä päivänä, kun
hän oli paha, ja Marilla pakotti hänen kulkemaan Doran esiliina
edessään koko päivän, meni hän leikkaamaan isoja lovia Doran kaikkiin
esiliinoihin. Mutta silloinpa minä otinkin ja kuritin nuorta
herraa, ja niin pian kuin hän pääsi käsistäni, juoksi hän ulos ja
alkoi ajaa takaa minun suurta kukkoani, kunnes se kaatui kuoliaana
maahan. MacPhersonit ovat muuttaneet minun vanhaan tupaani. Rouva
on kelpo emäntä ja kauheasti tarkka. Hän on nyhtänyt pois kaikki
minun kieloni. Hän sanoo, että ne tekevät puutarhan roskaiseksi.
Thomas istutti ne heti meidän mentyämme naimisiin, mutta täytyy kyllä
myöntää, ettei hän istuttanut niitä mitenkään järjestykseen, vaan
jotakuinkin miten sattui. Luulen että MacPherson on kiltti kunnon
mies, mutta rouva ei koskaan pääse vanhanpiian tavoistaan.

"Älä vain lue liiaksi, niin että rasitut, ja muista ottaa yllesi
villahousut, kun ilma alkaa käydä kylmäksi. Liivit sait myöskin
mukaasi. Marilla on aina niin huolissaan sinusta, mutta minä olen
sanonut hänelle, että sinä olet viime aikoina tullut aika paljon
järkevämmäksi kuin mitä uskalsinkaan toivoa ja että sinä kyllä tulet
toimeen."

Davyn kirje lähti heti hyvin surullisesta aiheesta: "Kiltti Anna, ole
niin kiltti ja kirjota ja sano Marillale ettei hän saa sitoo minua
siltaan kiini, ku menen onkiin, pojat vaan nauraa minule, ku hän
niin tekee. On kamalan yksinästä ilman sinuu, mutta me tehhään paljo
kivaa koulussa. Jane Andrews ei ole niin mukava kun sinä. Pelotin
rouva lyndeä paukulla eilen illala ja hän oli vihanen! Ja sitte hän
oli vihanen ku minä jahtasin pihalla sitä vanhaa kukkovaaria että se
kaatu ja kual. Em minä ajatellu sit tappaa mistä sinä luulet että se
kual sanoppas. Rouva lynde viskas sen tunkiolle, olishan hän voinu
sen myyvä taikka me oltas voitu ite se syyvä. Minä kuulin ku rouva
lynde pyysi että pastor rukoilis häne puolestaa mitä koirankujeita
luulet että hän on tehny. Minulla on lohikäärme ja sillä on komija
häntä. Milty Boulter jutteli eilen koulussa jotain mikä on ihan
totta saat uskoa. Niin vanha Joe noser istui renkisä kanssa metsässä
korteja pelamassa yhtenä iltana viime viikolla. Kortit oli kannon
päällä ja yks kaks tuli sinne pitkä musta mies pitempi kuin puut ja
kisko kannon ja kortit ja lensi tiehensä semmosella jyrinällä ku
kamalin ukkonen. Ja Joe ja renki kaatu maahan ne ku nii pelästyi.
Milty sanoo että musta mies oli ite paholainen, olikohan se,
luuletko. Herra Kimball spencervale on kovasti sairas ja ne vie hänet
pian sairashuoneeseen. Odota hiukan ku minä kysyn Marilalta olenkos
kirjottanu oikeen. Marilla sanoi että hän on hupsu niin että hän ei
menekää sairashuoneeseen vaan hulluinhuoneseen. Hän uskoo että häellä
on käärme vattassa. Miltä mahtaa tuntua kun on käärme vattassa? Hyi,
kyllä kai se siinä osaakin kiemurrella. Rouva Lawrencebeel on kanssa
kipee mutta rouva Lynde sanoo että hän ajattelee liian paljon mikä
häntä mahtaa vaivata ja että se on koko tauti."

-- Mitähän rouva Lynde pitäisi Philipasta? sanoi Anna kääntäessään
kirjeen kokoon.



VI.

PUISTOSSA.


-- Mitä te aiotte hommata tänään tytöt? kysyi Philippa kurkistaessaan
eräänä lauantai-iltana Annan huoneen ovesta.

-- Me aiomme lähteä puistoon kävelemään, vastasi Anna, -- Minun
pitäisi tietysti jäädä kotiin, jotta saisin puseroni valmiiksi. Mutta
ei tule mitään ompelemisesta tällaisena päivänä. Ilmassa on jotain,
joka saa veren nopeammin kiertämään ja sielun riemuitsemaan. Sormet
hyppisivät, ja jokainen sauma menisi vinoon. Sentähden me aiomme
heittäytyä vapaiksi ja marssimme honkien juurelle.

-- Ketä kaikkia sinä oikeastaan tarkoitat sanalla "me"? Vain
Priscillaa ja itseäsi?

-- Sillä tarkoitan myöskin Gilbertiä ja Charliet'a, ja meistä on
erittäin mieluista saada tarkoittaa sillä myös sinua.

-- Mutta, virkkoi Philippa alakuloisesti -- siinä tapauksessa pyörin
vain tarpeettomana viidentenä pyöränä, ja se on Philippa Gordonille
uusi kokemus.

-- Uudet kokemukset laajentavat näköpiiriä. Tule sinä vaan mukaan,
niin kykenet vastedes antamaan myötätuntosi kaikille raukoille,
joiden täytyy useinkin pyöriä viidentenä pyöränä. Mutta missä on
kunniatervehdykselle tuleva ritaristo?

-- Oh, minä olin väsynyt heihin kaikkiin, he tympäisivät minua
kaikki tyynni. Olen suoraan sanoen vähän huonolla päällä tänään.
Kirjoitin viime viikolla Alecille ja Alonzolle ja pistin kirjeet
kirjekuoriin ja kirjoitin niihin osoitteet, mutta en sulkenut
niitä. Ja sitten tapahtui ihan kamalan hassua. Nimittäin Alecista
se saattoi olla hassua, mutta ehkäpä ei Alonzosta. Minulla oli
kauhean kiire ja vedin kirjekuoresta Alecin kirjeen, -- niinkuin
luulin -- ja töhersin vitsikkään jälkikirjoituksen. Pistin sitten
molemmat kirjeet postilaatikkoon kulmassa. Tänä aamuna sain kirjeen
Alonzolta, -- kuulkaa nyt, tytöt, miten hullua! Minä olin lisännyt
jälkikirjoituksen hänen kirjeeseensä, ja hän oli suunniltaan!
Hänen on lepyttävä taas -- ja ellei hän sitä tee, on se minusta
yhdentekevää -- mutta hyvä tuuli meni kuitenkin. Tulin siksi teidän
luoksenne, kullanmurut, että saisitte minut vähän paremmalle
tuulelle. Aion vastedes mennä joka lauantai katsomaan jalkapalloilua.
Minulla on räikeä lakki ja juovikas urheilupaita, juovissa Redmondin
värit. -- Minä olen sitten melkein krokettipaalun näköinen. Oletteko
kuulleet, että naisten Gilbert on valittu "uusien" joukkueen
kapteeniksi?

-- Olemme, hän kertoi sen meille eilen illalla, virkkoi Priscilla
nähdessään, että Annaa harmitti ja että hän oli haluton vastaamaan.
-- Gilbert ja Charlie pistäytyivät täällä. Me tiesimme, että heidän
piti tulla, siksi me tahallamme poimimme pois kaikki neiti Adan
tyynyt. Suuritöisimmän, sen, jossa on koholla seppeleitä ja lehtiä,
asetin lattialle nurkkaan tuolin taakse, johon se oikeastaan kuuluu.
Luulin sen saavan olla siellä rauhassa. Mutta voitko ajatella --
Charlie Sloane marssi suoraan tuolia kohti, näki tyynyn lattialla
ja onki sen sieltä varovasti ja istui sen päällä koko illan.
Tyynyparkaan tuli aika kuoppa! Ada-neiti poloinen kysyi minulta
tänään huulillaan ikuinen hymy, mutta kuitenkin masentuneena, kuinka
minä olin voinut antaa kenenkään istua sen päällä. Sanoin hänelle,
että olin aivan viaton -- kuinka voisin torjua kohtalon, joka saapuu
Sloanen hahmossa?

-- Neiti Adan tyynyt kysyvät oikein hermojani, virkkoi Anna --
Kaksi uutta hän taas ompeli viime viikolla, kirjaili ja täytti,
niin että ne olisivat pysyneet pystyssä vaikka missä. Kun ei enää
ollut mitään muuta tyynytöntä paikkaa, mihin ne olisi voinut
asettaa, pani hän ne pystyyn seinää vasten porraskäytävään. Joskus
ne tekevät kuperkeikan ja ovat jaloissa, kun juoksee pimeässä ylös
tahi alas rappusia. Toissa sunnuntaina, kun pastori Davis saarnassaan
puhui merenkulkijoista ja kaikesta, mitä he saavat kestää, niin
minä ajattelin, mitä ne saavat kärsiä, joiden asunnossa palvotaan
epäjumalina paksuja täytettyjä tyynyjä. Kas niin, nyt ollaan jo
valmiit ja tuossa näkyvät pojatkin tulevan kirkkomaan kautta. No
tuletko mukaan, Phil?

-- Kyllä kiitos, jos minä saan kulkea Priscillan ja Charlien kanssa.
Silloin tuntuu vielä siedettävältä viidentenäkin pyöränä. Sinun
Gilbertisi on suloinen, Anna, mutta miksi hän raahaa aina muassaan
tuota "Mulkosilmää"?

Anna jäykistyi. Hän ei itse ollut ollenkaan mikään Charlie Sloanen
suosija. Mutta Charlie oli avonlealainen eikä kenelläkään vieraalla
ollut oikeutta tehdä hänestä pilaa.

-- Charlie ja Gilbert ovat aina olleet hyviä ystäviä, sanoi hän
kylmästi. -- Charlie on kunnon poika. Hän ei voi sille mitään,
millaiset hänen silmänsä ovat.

-- Älä sinä! Kyllä hän voi. Uskon aivan varmasti, että hän on tehnyt
jotain kauheaa jossain edellisessä olotilassa ja siksi hänen nyt
täytyy rangaistukseksi kulkea tuollaiset pyörivät mulkosilmät päässä.
Priss ja minä aiomme iloita oikein vimmatusti hänen kustannuksellaan
nyt iltapäivällä. Kujeilemme kamalasti hänen kanssaan, mutta sitäpä
hän ei tule huomaamaan.

"Hyljätyt P:t", kuten Anna heitä kutsui, toteuttivat hauskan
suunnitelmansa. Mutta Charlie ei aavistanut mitään, hän oli ylpeä
ja tyytyväinen saadessaan kävellä kahden niin komean tytön kanssa,
varsinkin Philippa Gordonin, joka oli kaunotar ja ensimmäinen
"uusista tytöistä". Ei haittaa ollenkaan saada näyttää Annalle, että
on niitäkin, jotka ymmärtävät antaa minulle oikean arvon, ajatteli
Charlie.

Gilbert ja Anna kulkivat muita hitaammin; he nauttivat syksyisen
iltapäivän tyynestä, hiljaisesta kauneudesta ja hengittivät
pihkantuoksua jota laivareitille päin johtavan rantapolun varressa
kasvavat hongat levittivät.

-- Tämä hiljaisuus tuntuu aivan rukoukselta. Miten paljon pidänkään
hongista, sanoi Anna, kasvot suunnattuina kirkaspaisteista taivasta
kohti. On kuin honkien juuret ulottuisivat syvälle menneisiin
aikoihin ja niiden koko romantiikkaan. On niin viihdyttävää päästä
välistä tänne hetkiseksi puhelemaan niiden kanssa. Täällä tunnen aina
olevani onnellinen.

-- Eikö sinusta meidän omat harrastuksemme niiden varjossa ikäänkuin
kutistu vähäpätöisemmiksi, Anna?

-- Ainakin on varmaa, että jos minua kohtaisi suuri suru, tulisin
minä honkien juurelle lohdutusta hakemaan, sanoi Anna haaveksien.

-- Toivottavasti sinun ei tarvitse milloinkaan kokea kovaa surua,
sanoi Gilbert, jonka oli vaikea liittää suru-käsitettä vierellään
astelevaan vilkkaaseen ja hilpeään olentoon. Hän ei tiennyt, että ne,
jotka voivat liitää huimaavimpiin korkeuksiin, kadottavat myöskin
helpoimmin jalkainsa alta tuen ja suistuvat syvään kuiluun. Ne
luonteet, jotka kykenevät muita helpommin iloitsemaan, tuntevat myös
voimakkaimmin kärsimyksen karvauden.

-- Senhän täytyy kerran kuitenkin tulla, huomautti siihen Anna. --
Elämä on minusta kuin riemun pikari, joka juuri nyt on nostettu
minun huulilleni. Mutta siinäkin täytyy olla karvasta pohjasakkaa --
sitähän on jokaisessa juomassa. Kerran saan minäkin sitä maistaa.
No, minä uskon voivani ottaa sen vastaan urheasti ja pelkäämättä. Ja
minä toivon, etten itse tule olemaan sen aiheuttaja. Muistatko, mitä
pastori Davids sanoi viime sunnuntai-iltana -- että ne surut, jotka
Jumala lähettää meille, antavat voimaa ja alistuvaisuutta, kun taas
ne surut, joihin me itse olemme syypäät ja jotka aiheutuvat meidän
pahuudestamme ja ajattelemattomuudestamme, ovat paljon raskaampia
kantaa. Mutta älkäämme puhuko suruista tällaisena iltana. Nyt tulee
meidän vain tuntea, miten kaunista elämä on. Sitä varten tämä ilta on
annettu.

-- Jos minulla olisi valta, poistaisin minä sinun elämästäsi kaiken
muun paitsi ilon ja onnen, Anna, sanoi Gilbert äänellä, joka oli
käynyt Annalle tutuksi.

-- Rakas ystävä, se ei olisi ollenkaan viisasta, vastasi Anna
nopeasti. -- Minä olen vakuutettu siitä, ettei kenenkään kehitys
kulje oikeata latua, jollei ole jonkunverran koettelemuksia ja
suruja, mutta kenties me myönnämme sen vain silloin, kun meidän on
oikein hauska... Joudupas -- toiset ovat ehtineet huvimajalle, he
seisovat ja vilkuttavat meille.

He istuutuivat kaikki pieneen huvimajaan katselemaan syksyistä
auringonlaskua, joka verhoutui tummaan punaan ja himmeään kultaan.
Vasemmalta näkyi Kingsport kattoineen ja sinipunertavasta sumusta
sukeltavine torninhuippuineen. Oikealla oli satama, jonka tyyni pinta
väreili ruusunpunervana ja vaskenvärisenä. Lähinnä rantaäyrästä,
jolla he olivat, kimmelsi vesi hopeanharmaana, ja kauempana nousivat
autereesta Williaminsaaren aaltomaiset ääriviivat. Sen majakan tuli
vilkahti silloin tällöin pienen uneliaan tähden tavoin ja kaukana
taivaanrannalla vastasi toinen vilkutukseen.

-- Oletteko milloinkaan nähneet paikkaa, joka olisi noin torjuvan ja
vieroittavan näköinen? kysyi Philippa. -- Minä en erikoisesti kaipaa
Williaminsaarta, mutta siitä olen varma, etten voisi sitä koskaan
saada, jos mieleni sitä tekisi. Katsokaa vahtisotilasta, joka seisoo
linnoituksen huipulla lipputangon oikealla puolella. Eikö hän ole
aivan kuin romaanista siihen leikattu?

-- Romaanista muistan, sanoi Priscilla, -- että olemme etsineet
kanervia, mutta luonnollisesti emme ole löytäneet ainoatakaan. Ehkä
on syksy jo liian pitkällä, niin luulisin.

-- Kanervia? kysäisi Anna. -- Eihän kanervia kasva Amerikassa -- vai
mitä?

-- Koko mantereella kasvaa kaksi kanervamätästä, sanoi Phil, --
toinen on juuri tässä puistossa, toinen taas jossakin muualla Nova
Scotiassa, en muista missä. Skotlannin vuoriston kuuluisa rykmentti
"Musta vartio" majaili leireineen täällä eräänä vuonna, ja kun
miehet keväällä pudistivat oljet matrasseistaan, joutui maahan
kanervansiemeniä, joista muutamat rupesivat itämään.

Juuri tämäntapainen viehätti Annaa. -- Voi, se on erinomaista!
huudahti hän.

-- Mennään kotiin Spofford-tietä, ehdotti Gilbert. -- Silloin saamme
nähdä kaikki ne komeat talot, joissa Kingsportin kapitalistit asuvat.
Spofford-tie on hienoin katu koko kaupungissa. Sinne ei saa rakentaa
kukaan, joka ei ole miljonääri.

-- Niin, mennään sitä tietä, sanoi Phil. -- Siellä on suorastaan
hurmaava pikkupaikka, jonka tahtoisin näyttää sinulle, Anna. Sitä
ei totisesti ole mikään miljonääri rakentanut. Se on ensimmäinen
talo, kun tullaan puistosta, ja se on noussut siihen varmaankin jo
silloin, kun Spofford-tie oli vasta maantie. Sillä se on noussut
siihen muuten, sitä ei ole rakennettu. Minä en välitä valtatien
rakennuksista. Ne ovat liiaksi uutuutta hohtavia ja kopeilevia.
Mutta se pikku talo on kuin unelma... Ja mikä sen nimi on, siitä ei
sinulla saata olla aavistusta. Mutta sinä saat heti paikalla itse
nähdä. He saivat nähdä sen kiivetessään puistosta honkien reunustamaa
kumpua ylös. Ylinnä mäen huipulla, jonka laella upea valtatie oli
jo muuttunut vaatimattomaksi maantieksi, oli pieni vaaleankeltainen
puuhuvila, honkametsikön peitossa, rakennuksen matala katto
suojaavien oksien alla. Talo oli punaa ja kultaa hohtavan tuuhean
villiviinin peitossa, jonka välistä vihreiden luukkujen reunustamat
ikkunat pilkistelivät. Talon edessä näkyi matalan kiviaidan
ympäröimä pikku puutarha. Vaikka jo oltiin lokakuussa, loisti
puutarhasta vielä runsaasti viehättäviä, värikkäitä, vanhanaikaisia
kukkia -- harjaneilikoita, saksankatajia, tuoksuva verbena,
intiaanikrassi, kehäkukkia, päivänkukkia. Pieni käytävä, joka oli
laskettu kuviomaisesti asetetuilla kirjavilla kivillä, johti portilta
eteiskuistille. Koko paikka teki sen vaikutuksen, kuin se olisi
äskettäin siirretty jostain etäisestä maalaiskolkasta, ja sillä oli
sellainen luontevan yksinkertaisuuden leima, joka teki ruohikkoinaan
toisella puolen olevan lähimmän naapuritalon, tupakkakuninkaan
omistaman, torneja ja tankoja täyteensullotun huvilan, sangen
pöyhkeilevän ja nousukasmaisen näköiseksi. Kuten Phil oli kerran
sanonut, näki täällä synnynnäisen hienouden ja tuhrimalla tehdyn
loisteliaisuuden välisen erotuksen.

-- Sievempää paikkaa en ole milloinkaan nähnyt, sanoi Anna, äänessä
syvän ihailun väreet. -- Se on niin sievä, että suorastaan tunnen
suloista kipua sydämessäni. Tämä on vielä somempi ja erikoisempi kuin
neiti Lavendelinkin viehättävä pikku koti.

-- Toivoisin sinun erikoisesti kiinnittävän huomiota nimeen, sanoi
Phil -- katso -- valkeita kirjaimia portin holvikaaren päästä toiseen
-- "Karoliinan maja". Sepä on ihastuttavaa! Juuri tämän valtatien
päässä, missä miljonäärien huvilat pöyhkeine nimineen kilpailevat
keskenään. Karoliinan maja, eikä mitään muuta -- se tuntuu suorastaan
liikuttavalta.

-- Onko sinulla mitään aavistusta siitä, kuka Karoliina on? kysyi
Priscilla.

-- Mikäli olen saanut tietää, on Karoliina Spoford sen vanhan naisen
nimi, jonka hallussa paikka on. Hän asuu siellä veljentyttärensä
kanssa, ja niin he ovat asuneet jo miltei vuosisatoja -- ei sentään
aivan, Anna. Liioittelu on vain runollisen mielikuvituksen korkeampaa
lentoa. Mikäli olen kuullut, ovat rikkaat jo usein koettaneet saada
ostaa tupaa tontteineen -- niiden arvo on nyt tietenkin jo kokonainen
omaisuus. -- Mutta Liina ei suostu myymään millään ehdoilla. Ja
tuvan takana on vihannestarha känsäisine omenapuineen -- saat
nähdä sen, kun pääsemme vähän tuonnemmas. Kuvittele, että kaalimaa
rabarbereineen ja omenapuineen on tämän keikarimaisen valtatien
varrella!

-- Minä näen unta Karoliinan majasta ensi yönä, sanoi Anna. --
Minusta on aivan kuin olisin sen talon asukas. Olisi hauska tietää,
tuleeko milloinkaan käymään niin, että me saamme nähdä sen sisältä.

-- Se on tuskin luultavaa, sanoi Priscilla.

Anna hymyili salaperäisesti.

-- Ei, luultavaa se ei ole. Mutta minä olen kuitenkin vakuutettu,
että niin tapahtuu.. Minä tunnen aivan selvästi -- tästä lähtien alat
sinäkin uskoa aavistuksia -- että Karoliinan maja ja minä tulemme
vielä läheisiksi tuttaviksi.



VII.

JÄLLEEN KOTONA.


Kolme ensimmäistä korkeakoulussa vietettyä viikkoa oli tuntunut
pitkältä, mutta lukukauden loppu-osa meni yhtenä hurinana.
Ennenkuin nuoret opiskelijat aavistivatkaan, olivat joulututkinnot
edessä, joista he selviytyivät mikä suuremmalla mikä vähemmällä
kiitoksella. Vastatulleista saivat Anna, Gilbert ja Philippa eniten
kiittäviä arvosanoja; myös Priscilla suoriutui hyvin. Charlie Sloane
selvisi niin ja näin. Mutta hänen tyytyväisistä ja itsetietoisista
kasvoistaan päättäen olisi helposti tullut siihen käsitykseen, ettei
koko Redmondissa ollut suurempaa tietomestaria kuin hän. -- Minä
en osaa mitenkään kuvitella, että huomenna tähän aikaan harhailen
Vihervaarassa, sanoi Anna lähdön edellisenä iltana. -- Mutta niin on
joka tapauksessa asianlaita. Ja sinä, Phil, kävelet Bolingbrokessa,
Alecin ja Alonzon kanssa.

-- Niin, minun on todella ikävä niitä kilttejä poikia, myönsi Phil
ja pisti uuden chokoladipralinin suuhunsa. -- Voi, minulla tulee
olemaan äärettömän hauska loma. Tanssitilaisuuksia ja rekiretkiä
tulee olemaan paljon -- yhtämittaista juhlimista. En anna sinulle
milloinkaan anteeksi, Anna Shirley, ettet tule minun luokseni
joululomaa viettämään.

-- "Ei milloinkaan" merkitsee sinun kielessäsi kolmea päivää, Phil.
Teit hyvin kiltisti pyytäessäsi minua luoksesi -- ja minä tulisin
tavattoman mielelläni joskus toiste Bolingbrokeen. Mutta tänä
vuonna se ei käy päinsä -- minun täytyy matkustaa kotiin. Sinun on
mahdotonta aavistaa, miten ikävöin sinne.

-- Mitä iloa sinulla on Avonleassa? sanoi Priscilla halveksivasti. --
Varmaankin vain pari kolme ompeluseura-kokousta "pullakahveineen",
ja kaikki vanhat rouvat ja vanhatpiiat tulevat arvostelemaan sinua
ja korkeakoulun vaikutusta, sekä edessäsi että selkäsi takana. Huh,
miten kuivaa sinulla onkaan siellä.

-- Avonleassa? sanoi Anna vetäen suunsa hymyyn.

-- Mutta jos seuraat minua, niin tulee sinulla olemaan hauskempaa
kuin tähän saakka on milloinkaan ollut. Oh, minkä vaikutuksen tulet
tekemään -- tukallasi ja koko ulkomuodollasi! Sinussa on kaikki aivan
omalaatuista ja sinä olet aivan erilainen kuin muut ihmiset. Sinä
tulet herättämään suunnatonta ihastusta -- ja minä saan lämmitellä
sinun loisteessasi. Tule, tule, Anna, ei ole vielä liian myöhäistä!

-- Sinä kuvaat minun voittokulkuni seurapiireissä äärettömän
houkuttelevin värein, Phil, mutta nyt minä kerron sinulle
vastapainoksi, mitä minä ikävöin. Minä matkustan vanhaan
maalaistaloon, jonka päärakennus on aikoinaan ollut vihreä,
mutta jonka väri nyt on jo miltei kokonaan lähtenyt ja jonka
ympärillä on tähän aikaan paljaat, känttyräiset omenapuut.
Jonkun matkan päässä talon alapuolella lirisee puro ja toisella
puolella humisee ja kohisee valtava havumetsä -- väliin siitä
kuuluu kuin harpun ääni, kun tuuli liikuttelee sen kieliä. Aivan
talon vieressä on pieni lampi, joka nyt uinuu harmaan himmeänä.
Talossa on kaksi iäkkäänpuoleista naista, toinen pitkä ja
laiha, toinen lyhyt ja paksu, ja lisäksi on meillä kaksoiset,
joista toinen on oikea mallilapsi, toinen rouva Lynden sanojen
mukaan "mahdoton lurjuksenalku". Toisessa kerroksessa on pieni
taitekattoinen vinnikamari, ja siellä majailevat vanhat unet
paksuina kuin hämähäkinverkot, ja eräässä nurkassa on sänky suurine,
houkuttelevine, pöyheine höyhenpatjoineen, jotka tulevat tuntumaan
erikoisen ihanilta täysihoitoasunnon laihan ja lutistuneen matrassin
jälkeen. Mitä arvelet minun kuvauksestani, Phil?

-- Eipä se juuri ole erittäin houkutteleva, sanoi Phil virnistellen.

-- Mutta siellä on semmoista, mistä en ole sinulle vielä puhunut,
sanoi Anna alentaen ääntään. -- Siellä on rakkautta, Phil, uskollista
ja hellää rakkautta, jonka vertaista en koskaan voi maan päällä
tavata -- ja se odottaa minua. Ja siinä on minun kuvaukseni valtti,
jos värit muuten tuntuvat sinusta hiukan haaleilta.

Phil nousi äänetönnä, työnsi rajusti syrjään chokoladirasian, meni
Annan luo ja syleili häntä.

-- Anna, jospa minä olisin sinun kaltaisesi! sanoi hän vakavasti.

Seuraavana iltana oli Diana Annaa vastassa Cormodyn asemalla, ja he
ajoivat kotiin äänettömän öisen tähtitaivaan alla. Vihervaara näytti
erikoisen juhlallisen näköiseltä, kun matka päättyi, kynttilä paloi
joka ikkunassa ja valo loisti pimeyteen muistuttaen tulipunaisena
liekehtivää kukkaa, joka versoi Kummitusmetsän tummaa taustaa vasten.
Ja pihalle oli tehty valtava riemurovio, jonka ympärillä tanssi kaksi
pientä iloista olentoa. Toinen heistä päästi raikuvan sotahuudon, kun
vaunut kääntyivät poppelien alle.

-- Tuo kuuluu olevan intiaanien sotahuuto, selitti, Diana. -- Davy
on oppinut sen herra Harrisonin renkipojalta ja hän on opetellut
sitä hyvin ahkerasti voidakseen sillä lausua sinut tervetulleeksi.
Rouva Lynde väittää, että hänen hermonsa vääristyvät, kun hän kuulee
sen. Davy hiipii hänen taakseen, ajatteles, ja kiljaisee sen. Ja
riemurovion tahtoi hän välttämättä tehdä sinun kunniaksesi, mikään ei
auttanut. Kaksi viikkoa on hän yhtämittaa pinonnut oksia ja risuja ja
piinannut Marilla-raukkaa jankutuksellaan, että Marihan tulee panna
hiukan lamppuöljyä rovioon, ennenkuin hän sytyttää sen. Kaikesta
päättäen on Marilla niin tehnytkin, koska rovio leimuaa noin kovasti,
mutta rouva Lynde sanoi viimeiseen saakka, että Davy räjäyttäisi
varmasti koko talon ilmaan, jos hän saisi täyttää tahtonsa.

Anna oli nyt hypännyt vaunuista ja Davy oli iki-ihastuneena syöksynyt
syleilemään hänen polviaan, kun taas Dora oli tarttunut hänen toiseen
käteensä.

-- Eikö meidän roviomme ole tavattoman komea, Anna? Odotas, niin saat
nähdä, miten sitä kohennetaan! Kuule, miten se rätisee! Minä olen
toimittanut sen sinun kunniaksesi, sillä minä olin ihan äärettömän
iloinen siitä, että sinä tulet kotiin.

Keittiön ovi avautui ja kulmikas Marilla näkyi valaistulla taustalla.
Hän piti parhaana tervehtiä Annaa hämärässä. Hän näet pelkäsi
kauheasti rupeavansa itkemään ilosta -- niin vakava ja hillitty
kuin hän olikin -- ja piti kaikkia mielenliikutuksen ilmauksia
sopimattomina. Hänen takaansa häämötti rouva Lynde rehevänä,
kukoistavana ja hyväntahtoisena, aivan kuin ennenkin. Se rakkaus,
josta Anna oli Philille kertonut, tulvahti nyt häntä vastaan
lämpimänä vuona ja valoi siunaustaan häneen. Oh, ei voi verrata
mitään kaikkeen siihen vanhaan, joka yhdistää -- nyt hän oli siis
taas vanhojen ystäviensä parissa vanhassa Vihervaarassa! Miten
loistivatkaan Annan silmät tähtinä, kun hän istuutui herkullisen
illallispöydän ääreen, miten punehtuivat hänen poskensa, miten
hopeankirkas oli hänen naurunsa! Ja Diana saisi olla täällä yötä.
Sehän oli aivan kuin entisinä aikoina. Ja päivän kunniaksi oli otettu
esiin ruusunnuppumalliset teekupit. Marilla oli kunnostautunut ihan
ihmeellisesti.

-- Varmaankin Diana ja sinä puhelette koko yön, sanoi Marilla vähän
ivallisella äänensävyllä, kun tytöt vihdoinkin nousivat yläkertaan.
Marilla pelkäsi liiaksi paljastaneensa, mitä hänen sisällään liikkui,
ja silloin hän aina itsepuolustuksekseen turvautui ivaan.

-- Se on kyllä luultavaa, virkkoi Anna, mutta ensiksi pitää minun
panna Davy "tutumaan". Hän pyysi sitä hyvin hartaasti.

-- Et usko, miten kovasti olen odottanut ihmistä, joka kuuntelisi,
kun minä luen iltarukoukseni, sanoi Davy, kun he kulkivat
ullakkoporstuan läpi. -- Ei ole yhtään kivaa lukea yksin.

-- Ethän sinä luekaan yksin. Onhan Jumala aina sinun kanssasi ja
kuuntelee sinua.

-- Niin, mutta häntä minä en näe, huomautti Davy. -- Minä tahdon
rukoilla sellaista, jonka voin nähdä. Ja rouva Lynde ja Marilla -- ei
niistä ole.

Kun Davy vihdoinkin seisoi puettuna pitkään harmaaseen
flanellipaitaansa, ei hänellä näyttänyt olevan kiirettä ryhtyä
iltarukoukseen. Hän seisoi Annan edessä paljain jaloin siirtyen
toiselta jalalta toiselle epäröivän näköisenä.

-- No, Davy rakas, tuleeko siitä mitään? kysyi Anna.

Davy painoi päänsä Annan syliin, mikä jonkun verran häiritsi hänen
puhettaan, kun hän vihdoin pääsi alkuun.

-- Anna, mumisi Davy, minua ei vähääkään haluta lukea iltarukousta.
Ei ole tehnyt mieli koko viikkoon. Minä en lukenut eilen -- enkä
toissapäivänäkään.

-- Minkätähden et, Davy? kysyi Anna lempeästi.

-- Sinä -- sinä kai et suutu, jos minä kerron sinulle?

Anna nosti syliinsä harmaapukuisen pikku olennon

ja asetti Davyn pään olkaansa vasten.

-- Suutunko minä koskaan, kun kerrot jotain minulle, Davy-poju?

-- Et, ethän sinä suutu. Mutta sinä olet pahoillasi ja se on
pahempaa. Sinä olet kauheasti pahoillasi, kun saat kuulla tämän
asian, ja sinä häpeät minun puolestani.

-- Oletko tehnyt jotain pahaa? Ja senkö vuoksi sinä et voi lukea
iltarukoustasi?

-- En, en ole tehnyt mitään pahaa -- vielä. Mutta minä tahtoisin niin
mielelläni tehdä.

-- Mitä sitten?

-- Tahtoisin niin mielelläni sanoa ruman kiroussanan, tuli
epätoivoisen ponnistuksen jälkeen. -- Kuulin viime viikolla herra
Harrisonin renkipojan sanovan sen, ja siitä saakka minulla on ollut
kauhea halu saada sanoa samalla lailla -- vaikka minä olen lukenut
iltarukouksenikin.

-- No, sano se!

Davy nosti hämmästyneenä tummanpunaiset kasvonsa.

-- Mutta se on kauhean ruma kiroussana.

-- Sinä saat sanoa sen.

Davy loi Annaan vielä ihmettelevän katseen -- sitten hän hiljensi
ääntään ja lausui kauhean sanansa. Hän upotti päänsä Annan puseroon
heti sen sanottuaan.

-- En sano sitä enää koskaan. -- En milloinkaan. Minulta on mennyt
halu kokonaan. Tiesin kyllä, että se oli rumaa -- mutta en voinut
kuitenkaan uskoa, että -- että se kuuluisi niin pahalta.

-- Luulen varmasti, ettet sinä viitsi sanoa sitä enää koskaan --
ja ettet viitsi ajatellakaan sitä. Ja sinun sijassasi minä en
seurustelisi niin paljon herra Harrisonin renkipojan kanssa.

-- Hän päästää niin komeita sotahuutoja, virkkoi Davy masentuneena.
-- Aivan kuin intiaani.

-- Niinkö! Mutta et kai sinä tahdo ahtaa ajatuksiisi rumia sanoja,
Davy, -- sanoja, jotka myrkyttävät ja kuolettavat sinussa kaiken,
mikä on hyvää ja miehekästä, sanopas?

-- En, vastasi Davy, silmät pyöreinä kuin pallo itsetutkistelun
oudosta ponnistuksesta.

-- Älä mene sellaisten ihmisten seuraan, jotka käyttävät niitä. Joko
sinun nyt tekee mieli lukea iltarukous?

-- Jo, vastasi Davy, ja hän kiepsahti kiireesti maahan polvilleen, --
nyt minä kyllä voin. En pelkää enää sanoa: "jos kuoloon nukahtaisin,
heräämättä jälleen". Pelkäsin aina niitä sanoja silloin, kun teki
mieli päästää suusta kiroussana.

On otaksuttavaa, että Diana ja Anna purkivat toisilleen sydämensä
sinä yönä, mutta mitään selontekoa heidän salaisuuksistaan ei
ole säilynyt jälkimaailmalle. Kumpikin näytti aamiaispöydässä
niin vastaheränneeltä ja kirkassilmäiseltä kuin vain nuoruudessa
voi näyttää, kun on hekumoinut monta yön tuntia suloisissa
tunnustuksissa. Siihen saakka ei ollut lunta vielä satanut, mutta
juuri kun Diana kotimatkallaan oli menossa puron yli, alkoi valkeita
lumihiutaleita liidellä metsissä ja niityillä, jotka uneksivat
talviuntaan ruskeina ja harmaina. Etäisten harjujen aaltoilevat
ääriviivat peittyivät pian pehmoiseen valkovaippaan. Joulu saapui
siis kuitenkin lumiasussa ja toi mukanaan paljon muutakin hauskaa.
Jo aamupäivällä tuli jouluaattona kirjeitä ja joululahjoja neiti
Lavendelilta ja Paulilta; Anna avasi ne Vihervaaran viihtyisässä
keittiössä, joka oli täynnä sitä, mitä Davy, pystyyn kohonnut pikku
nenä ihastuneesti tunnustellen, nimitti "hyviksi hajuiksi".

-- Neiti Lavendel ja herra Irving ovat jo saaneet uuden kotinsa
järjestykseen, kertoi Anna kirjeen luettuaan. -- Olen varma siitä,
että neiti Lavendel on rajattoman onnellinen, huomaan sen kirjeen
koko sävystä, mutta tässä on irtonainen lippu Charlotta Neljänneltä.
Hän ei ollenkaan viihdy Bostonissa, vaan ikävöi kauheasti kotiin.
Neiti Lavendel pyytää minua menemään jonakuna päivänä, kun olen
kotona, Kaikurantaa lämmittämään ja tuulettamaan ja katsomaan,
etteivät makuu vaatteet ole kosteina. Diana ja minä voimme mennä
sinne joskus yhdessä.

Philipalta oli myös saapunut muutamia kirjoittajalle erittäin
ominaisia variksenvarpaita, jotka toitottivat pelkästään Alecia ja
Alonzoa, mitä he sanoivat ja mitä tekivät ja miltä näyttivät, kun
heidän silmänsä olivat suuntautuneet häneen.

-- "En tiedä kuitenkaan vielä, kummanko minä otan", kirjoitti Phil.
"Jos olisit tullut minun mukanani, niin olisit voinut auttaa minua
valinnassa. Sillä omin päin minä en voi milloinkaan mitään päättää.
Kun näin Alecin, väräjöi sydämeni ja minä ajattelin: hän on oikea.
Sitten vähän myöhemmin tuli Alonzo, ja uskotko, että tunsin aivan
samanlaisen värähdyksen sydämessäni silloinkin? Siitä ei siis voi
päättää, vaikka sen pitäisi romaanien mukaan olla pettämätön merkki.
Mitä sinuun tulee, Anna, niin voin lyödä vetoa, ettei sydämesi värise
ennenkuin Se Oikea ilmestyy. Mitähän sitten on minussa hullusti? Joka
tapauksessa minulla on kauhean hauskaa. Toivoisin kovasti, että sinä
olisit täällä. Tänään sataa lunta, ja se on vasta mainiota. Pelkäsin
pahoin, että saamme tyytyä vihreään jouluun; inhoan sellaista. Onko
sinusta muuten hiventäkään järkeä siinä, että sanotaan _vihreäksi_
sellaista joulua, joka uiskentelee likaisenruskeassa savivellissä?

"Oletko koskaan noussut raitiovaunuun ja vasta vaunun liikkuessa
huomannut, ettei sinulla olekaan mukanasi tarpeeksi rahaa, millä
maksaa. Niin sattui minulle tässä eräänä päivänä. Se oli suorastaan
kamalaa. Minulla oli hopearaha -- tasainen summa -- taskussani, kun
nousin vaunuun. Luulin sen olevan kävelypukuni vasemmassa taskussa.
Kun olin saanut paikan ja istuin oikein mukavasti, aloin kopeloida
toista taskuani. Niks -- ei ollut siinä. Kylmät väreet kulkivat
pitkin selkää. Koettelin toista taskuani. Ei siinäkään. Nyt tunsin
uudet vielä kylmemmät väreet selässäni. Riisuin hansikkaat, laskin
ne penkille ja kopeloin uudelleen kaikki taskut sekä sisältä että
päältä. Rahaa ei löytynyt. Nousin ja pudistelin ja katselin lattiaan.
Raitiovaunu oli täynnä ihmisiä, jotka palasivat teatterista, ja
kaikki katsoivat minuun, mutta sellaiseen pikkuasiaan en kiinnittänyt
huomiota.

"Raha oli auttamattomasti kateissa. Tulin vakuutetuksi, että olin
tietämättäni pannut sen suuhuni ja nielaissut.

"Mitä ihmeessä oli tehtävä? Uskoin konduktöörin pysähdyttävän
vaunun ja häpeällisesti ajavan minut pimeään, räntäsateeseen.
Onnistuisikohan minun saada hänet uskomaan, että vain olin oman
hajamielisyyteni uhri ja ettei minulla ollut minkäänlaista aikomusta
pettää yhtiötä? Miten kaipasinkaan Alecia ja Alonzoa! Mutta juuri
siksi, että kaipasin heitä, olivat he tietysti toisessa maan ääressä.
Ja minun oli aivan mahdoton keksiä, mitä sanoisin konduktöörille, kun
minun vuoroni tulee maksaa. Niin pian kuin olin tekaissut lauseen,
jonka tuli käydä jonkinlaisesta selityksestä, tunsin sen kuuluvan
aivan mahdottomalta ja oli keksittävä uusi. Lopulta ei ollut muuta
neuvoa kuin luottaa sallimukseen, mutta se tuotti minulle yhtä vähän
lohdutusta kuin laivamatkalla olleelle entiselle rouvalle, jolle
kapteeni sanoi myrskyn raivotessa, ettei ollut enää muuta neuvoa
kuin luottaa sallimukseen ja joka huudahti epätoivoisena: 'Voi, hyvä
kapteeni, onko meidän laitamme tosiaan niin huonosti?'

"Juuri viime hetkessä, kun viimeinen toivon kipinäkin oli sammunut ja
konduktööri jo ojensi lähinnä minua istuvalle rahalippaansa, välähti
äkkiä mieleeni, minne olin pistänyt hopearahani. En ollut sitä
nielaissut. Vähääkään kiirehtimättä ongin sen käsineeni etusormen
päästä ja pistin rahalaatikkoon. Hymyilin kaikille raitiovaunussa
istuville, ja elämä tuntui jälleen ihanalta."

Käynti Kaikurannassa ei ollut suinkaan huonoimpia kaikista
joululoman aikana tehdyistä hauskoista retkistä. Anna ja Diana
kulkivat sinne vanhaa tietä pyökkimetsän läpi, eväskori mukanaan.
Neiti Lavendelin häistä saakka oli Kaikuranta ollut suljettuna,
mutta nyt sai jälleen vähän aikaa raikas tuuli ja auringonpaiste
päästä sinne, ja uunivalkea valaisi taasen pieniä huoneita. Neiti
Lavendelin ruukku kuivuneine ruusunlehtineen levitti vielä ilmaan
tuoksuaan. Tuntui ehdottomasti siltä kuin neiti Lavendel itse
minä hetkenä hyvänsä saattaisi sipsuttaa sisään, ruskeat silmät
tapaamisen ilosta säteillen, ja että Charlotta Neljäs solmukkeiden
koristamme, jäykkine palmikkoineen ja suu korvia kohti vetäytyneenä
heti kurkistaa ovenraosta ja niiaa. Saattoipa melkein kuulla myös
pikku Paul Irvingin tassuttelevan ympäri huoneita ja kuiskailevan
"kuvitteluihmistensä" kanssa.

-- Kuule, minusta tuntuu melkein vähän kolkolta tässä häärätä ja
samalla houkutella esiin vanhoja muistoja, nauroi Anna. -- Jos olet
samaa mieltä kuin minä, niin menemme ulos kuulemaan, ovatko kaiut
kotona. Tuo tänne vanha torvi. Se riippuu keittiön oven takana, kuten
ennenkin.

Kaiut olivat kodissaan metsänlaidan takana, lumenpeittämän, jäätyneen
joen rannalla, yhtä kirkkaina, hopeasointuisina ja moniäänisinä kuin
ennenkin. Niiden mentyä levolle mäntyjen taa sulkivat tytöt jälleen
Kaikurannan oven ja astuivat kotiin päin talvisen auringonlaskun
tulipunakeltaista värikarkeloa seuraavassa leppoisassa, utuisessa
hämärässä.



VIII.

ANNAN ENSIMMÄINEN KOSIJA.


Vanha vuosi ei häipynyt vihertävän kuulakkaaseen iltahohteeseen,
vaan kohiseva ja jyrisevä lumimyrsky loi umpeen sen haudan. Oli
niitä iltoja, jolloin myrskynpuuskat ulvoen kirmaavat jäätyneille
vainioille ja tummiin rotkoihin, valittavat katonharjan äärellä kuin
kadotetut henget ja pieksävät pyryävää lunta ikkunoihin.

-- Kyllä on suloista saada puikahtaa hyvään pikku sänkyynsä ja
tietää, ettei tarvitse mennä millekään asialle Kummitusmetsän kautta,
virkkoi Anna Jane Andrewsille, joka oli tullut iltapäivällä häntä
tervehtimään ja jota oli pyydetty jäämään yöksi. Kun he olivat jonkun
aikaa oikoilleet itseään lämpöisten huopapeitteittensä alla Annan
kodikkaassa päätyhuoneessa, kävikin ilmi, että Jane ajatteli aivan
muuta kuin Kummitusmetsää.

-- Kuulepas, Anna, aloitti hän oikein juhlallisesti, minulla on vähän
kerrottavaa sinulle.

Anna oli aika lailla väsynyt edellisen illan kutsujen jälkeen, jotka
oli pidetty Ruby Gilliksen kodissa. Hän olisi paljon mieluummin
tahtonut nukkua rauhassa kuin kuunnella Janen salaisuuksia, joiden
hän otaksui käyvän jokseenkin pitkäveteisiksi. Hänellä ei ollut
aavistustakaan siitä, mitä oli tulossa. Luultavasti Janekin oli
kihloissa. Huhu tiesi kertoa, että Ruby Gillis menisi kihloihin
Spencervalen uuden opettajan kanssa, johon kaikki tytöt olivat
kovasti ihastuneet.

-- Pian minä olen ainoa meidän vanhasta neliapilaastamme, jolla ei
ole sileätä sormusta, ajatteli Anna unisena. Ääneen hän sanoi: --
Anna kuulua, kultaseni!

-- Anna, virkkoi Jane äänensävy yhä merkitsevämpänä -- sano, mitä
sinä arvelet Billystä?

Anna säpsähti kuullessaan odottamattoman kysymyksen ja sai vaivoin
kootuksi ajatuksensa. Niin, mitä hän arveli Billy Andrewsista?... Hän
ei ollut todellakaan koskaan tullut erikoisesti ajatelleeksi häntä,
pyöreäposkista, typerää ja kilttiä, aina hymyilevää Billy Andrewsia.
Saattoiko kukaan ihminen kiinnittää erikoisesti huomiota Billy
Andrewsiin?

-- Minä -- minä en oikein ymmärrä, änkytti Anna. -- Mitä sinä
tarkoitat -- oikeastaan?

-- Pidätkö sinä Billystä? kysyi Jane aivan mutkattomasti.

-- Pidän toki -- hyvänen aika -- tietysti minä pidän hänestä,
vakuutti Anna, itsekseen kuitenkin vähän ymmällä, puhuiko nyt aivan
totta. Eihän hän ollut pitänyt Billyä vastenmielisenäkään... Mutta
saattoiko välinpitämätön huolettomuus, joka oli hänen katseessaan,
jos Billy sattumalta joutui hänen näköpiiriinsä, merkitä että hän
piti Billystä? Mihin Jane oikein tähtäsi kysymyksellään?

-- Tahtoisitko sinä saada hänet mieheksi? kysyi Jane tyynesti.

-- Mieheksikö? -- Anna oli noussut istumaan vuoteeseensa päästäkseen
paremmin selville tunteistaan Billy Andrewsiin. Hän vaipui jälleen
istumaan tyynyjensä varaan ja hengitys salpautui. -- Kenen mieheksi?

-- Omaksi mieheksesi luonnollisesti, vastasi Jane. -- Billy
tahtoo mennä sinun kanssasi naimisiin. Hänhän on aina ollut
sinuun ihastunut, ja nyt on isä antanut hänelle toisen meidän
ulkokartanoistamme, jota hän saa hoitaa omassa nimessään, joten ei
mikään estä häntä menemästä naimisiin. Mutta hän on niin ujo, ettei
mitenkään voinut itse kosia, ja siksi minun piti tehdä se hänen
puolestaan. Minulla ei ollut vähääkään halua siihen, minusta ihmisten
pitäisi hoitaa tuollaiset asiat itse, mutta hän ei antanut minulle
hengenrauhaa ennenkuin lupasin, jos sattuisi sopiva tilaisuus. No,
mitä sinä ajattelet asiasta, Anna?

Oliko tämä unta? Oliko hänessä nyt tuollainen kauhea kuumehoure,
jossa huomaa olevansa kihloissa tahi naimisissa jonkun kanssa, jota
vihaa taikka jota ei tunne, eikä voi käsittää, miten kaikki on
käynyt päinsä. Ei, valveillahan hän oli omassa sängyssään, ja aivan
hänen vieressään makasi Jane Andrews, joka ilmaisi veljensä Billyn
rakkauden. Anna ei tiennyt pitäisikö hänen voihkia ja valittaa vai
purskahtaa nauruun, mutta kumpikaan ei ollut paikallaan, sillä
Jane-siskon tunteita ei saanut loukata.

-- Jane-kulta, en minä voi mennä naimisiin Billyn kanssa, onnistui
hänen lopulta saada kuuluviin. -- Sellainen ajatus ei ole milloinkaan
pälkähtänyt päähänikään...

-- Niin, onhan se mahdollista, myönsi Jane. -- Billy on aina ollut
niin ujo, ettei hän ole tullut hakkailleeksi, niinkuin on tavallista.
Mutta voithan sinä ajatella asiaa, Anna. Billy on herttainen poika,
sen voin vakuuttaa, vaikka hän on oma veljeni. Hänellä ei ole mitään
ikäviä tapoja, hän on työteliäs ja häneen voi luottaa. Parempi pyy
pivossa kuin kymmenen oksalla. Hän pyysi minua sanomaan, että hän
mielellään odottaa, kunnes olet päässyt korkeakoulusta, jos se nyt
kerran on tuiki välttämätöntä -- muuten hän kyllä olisi mieluimmin
mennyt naimisiin keväällä, ennen kyntöjen alkamista. Hän olisi kyllä
hyvin hyvä sinulle aina, siitä voisit olla varma, ja sinähän tiedät,
miten mielelläni minä ottaisin sinut sisarekseni.

-- Ei se käy päinsä, vastasi Anna, ääni hyvin päättävänä. Hän oli
jälleen päässyt tasapainoon ja oli vähän pahastunutkin. Olihan tuo
kaikki läpeensä hullunkurista. -- En voi mennä naimisiin Billyn
kanssa, se on ihan mahdotonta, Jane, ei kannata ajatella asiaa.
Minulla ei ole mitään sellaisia tunteita häntä kohtaan, saat sanoa
hänelle.

-- _Minä_ en oikeastaan ihmettele sitä, virkkoi Jane alistuvasti
huoaten. Hän tiesi tehneensä, mitä suinkin taisi, eikä kukaan voinut
vaatia sen enempää. -- Sanoin kyllä Billylle, että olisi turhaa
kysyäkään sinulta, mutta hän oli itsepäinen kuin aina. Vai niin, sinä
olet siis tehnyt päätöksesi. Kunhan et vaan tulisi katumaan!

Janen sanat kuuluivat jotakuinkin kylmiltä. Sisimmässään hän
oli ollut täysin vakuutettu, ettei rakastuneella Billyllä ollut
hiukkaakaan toiveita. Siitä huolimatta hän tunsi piston sydämessään,
kun Anna Shirley, joka sittenkin oli vain orpo ottolapsi ja jolla
ei ollut verisukulaisia, antoi rukkaset hänen veljelleen -- hänen
veljelleen, joka kuului hyvään perheeseen, nautti arvonantoa ja
oli varakas. No, katukoon sitten itserakkauttaan, ajatteli Jane
verrattain katkerana.

Anna rohkeni pimeässä hymyillä ajatellessaan, että hän tulisi vielä
katumaan Billy Andrewsille antamiaan rukkasia.

-- Soisin, ettei Billy olisi kovin pahoillaan, sanoi hän
ystävällisesti.

Jane teki liikkeen kuin olisi hän äkkiä paiskannut päänsä tyynyjä
vastaan.

-- Ei se taida häneen erikoisesti koskea... Hän on liiaksi järkevä.
Sitäpaitsi hän pitää aika paljon myöskin Nettie Blewettistä, ja äiti
on aina kovasti pitänyt Nettien puolta. Hän on niin säästäväinen ja
huolellinen. Kun Billy saa kuulla, ettet sinä hänestä välitä sillä
tavalla, niin hän luultavasti ottaa Nettien. Tahdot kai olla niin
kiltti, ettet kerro tästä kenellekään?

-- Kyllä voin sen luvata, vastasi Anna, jolla ei ollut vähääkään
halua saattaa yleisön tietoon, että Billy Andrews oli kosinut häntä,
mutta loppujen lopuksi valitsikin mieluummin Nettien Blewettin. Pikku
Nettie-kanan!

-- Nukutaanko jo! ehdotti Jane.

Tuumasta toimeen -- Jane nukahti hyvin pian. Vaikka hänessä ei
muuten ollut mitään yhtäläistä lady Macbethin kanssa, oli hänen
kuitenkin onnistunut tappaa uni Annalta. Nuori neito, jonka kättä
oli pyydetty, lepäsi unettomana vuoteellaan vielä pikkutunneillakin,
mutta hänen mietteensä olivat kaikkea muuta kuin romanttisia. Vasta
seuraavana aamuna hän sai tuntea raikkaan naurun tuomaa vapautusta.
Janen otettua jäähyväiset ja lähdettyä kotiin -- yhä vielä hiukan
kylmäkiskoisena ja hillittynä mitä tuli äänensävyyn ja käytökseen,
Anna kun oli epäkiitollisesti kyllä kieltäytynyt siitä kunniasta,
jota liiton solmiminen Andrewsin perheen kanssa merkitsi -- ryntäsi
Anna ullakkokamariinsa, sulki oven lukkoon ja nauroi sydämensä
pohjasta.

-- Kun saisin uskoa salaisuuteni jollekin toiselle, joka nauraisi
minun kanssani! ajatteli hän. -- Mutta se ei käy päinsä. Diana on
ainoa, jolle tahtoisin kertoa, mutta vaikka en olisi luvannutkaan
Janelle olla vaiti, en voi enää kertoa mitään salaisuuksia Dianalle.
Hän kertoo kaikki Fredille -- minä tiedän, että hän tekee niin.
Minua on nyt siis ensi kerran kosittu! Uskoin sellaista kyllä joskus
tapahtuvan, mutta en voinut aavistaa, että se oli näin lähellä
vaanimassa. Se on kauhean metkaa -- mutta samalla se on vähän
ikävääkin.

Anna tiesi varsin hyvin, missä piili pieni pistävä oka, vaikka hän
ei ilmaissut sitä selvin sanoin. Hänellä oli ollut omat salaiset
unelmansa hetkestä, jolloin tuo suuri kysymys ensi kerran tehtäisiin
hänelle. Ja näissä hänen unelmissaan oli kaikki aina tapahtunut
erittäin kauniisti ja runollisesti -- tuon tuntemattoman tuli olla
kaunis ja tummasilmäinen, ylhäisen näköinen ja kauniisti ajatuksiaan
ilmaiseva, joko hän sitten oli lumotun linnan prinssi, jolle oli
viivyttelemättä annettava myöntävä vastaus, tahi suhteellisesti
jokapäiväistä lajia oleva komea ja miellyttävä ilmiö, joka
oli torjuttava sirosti ja hienotunteisesti lausutulla, mutta
peruuttamattomalla kieltävällä vastauksella. Rukkaset saatuaan,
jotka, kuten sanottu, oli ilmaistava niin lempein ja tahdikkain
sanoin kuin mahdollista, etteivät ne mitenkään loukkaisi kosijan
tunteita, kumartuisi kosija syvään suutelemaan Annan kättä ja
katoaisi hänen näkyvistään vakuuttaen hänelle koko elämänajan
kestävää kunnioitustaan ja kiintymystään. Tapaus oli aina pysyvä
ihanana muistona, josta saattoi olla ylpeä ja samalla vähän
surumielinen.

Ja nyt olikin ensimmäinen elämys, joka olisi voinut olla ihastuttavan
jännittävä, vajonnut pelkäksi naurettavaksi pilaksi. Billy Andrews
oli saanut sisarensa kosimaan puolestaan siksi, että hänen isänsä oli
antanut hänelle ulkokartanon viljeltäväksi pojan omissa nimissä, ja
ellei Anna hänestä huolinut, pojan kävi koettaminen onneaan varmasti
taipuvaisemman Nettie Blewettin taholla. Siinä oli romantiikkaa niin
että paukkui! Anna nauroi -- ja huokasi sitten. Kauniina väikkyvä
nuoren tytön haave oli särkynyt... Jatkuisiko samaan tapaan, kunnes
lopulta kaikki hänen ympärillään olisi tuhansina sirpaleina?



IX.

MERKILLINEN EHDOTUS.


Toinen lukukausi korkeakoulussa kului yhtä nopeasti kuin
ensimmäinenkin -- se tosiaan ihan suhahti, kuten Philippa
sanoi. Annalle tuotti mielihyvää ja nautintoa kaikki, mitä se
tarjosi, kannustava kilpailu toverien kesken, uusien ja hauskojen
ystävyyssuhteiden solminta, iloiset juhlat ja illanvietot, toiminta
eri yhdistyksissä, joiden jäsenenä hän oli, harrastuksien kasvu,
näköpiirin laajentuminen. Hän luki ankarasti, sillä hän oli päättänyt
saada stipendin osaamalla parhaiten Englannin kirjallisuuden
historian. Jos hän sen saisi, voisi hän palata Redmondiin
tarvitsematta käyttää Marillan pieniä säästöjä, ja Anna tahtoi olla
niihin turvautumatta mistään hinnasta.

Gilbert pänttäsi myös päähänsä minkä jaksoi saadakseen erään
stipendin, mutta ehti siitä huolimatta käydä verrattain tiheään
Johanneksenkadun 38:ssa. Hän oli Annan uskollisena kavaljeerina
kaikissa illanvietoissa, ja Anna tiesi, että juoruille otollisessa
korkeakoulun maaperässä heidän nimensä liitettiin yhteen. Se oli
kyllä aika ilkeätä, mutta mitäpä Anna sille voi? Ei käynyt mitenkään
lähettäminen vanhaa ystävää tiehensä. Se olisi ollut sitä nolompaa,
kun tämä oli muuttunut hyvin tahdikkaaksi ja varovaiseksi. Mutta
saattoi hyvin nähdä, ettei Gilbert minkään rohkeamman toverin
hyväksi aikonut lähteä paikaltaan hennon Avonlean-tytön vierestä,
jolla oli harmaat tähtisilmät ja kuparinloisteiset hiukset. Annan
ympärillä ei milloinkaan hyörinyt yhtä monipäinen kavaljeeriparvi
kuin liehittelijäin saartaman sydäntenmurtajan Philipan, tämän
ensimmäisenä korkeakouluvuotena; mutta eräs pitkäsäärinen "uusi",
joka hekkumoi korkeammassa matematiikassa, iloluontoinen pieni
ja paksu "vanha" ja komea, monitaitoinen "nuori" pistäytyivät
kaikki mielellään Johanneksenkadun 38:ssa keskustelemassa Annan
kanssa sekä tieteellisistä kysymyksistä että kevyemmistä aineista.
Gilbert ei välittänyt paljoa mainituista herroista, mutta hän piti
varansa, etteivät he saaneet vilkaista hänen kortteihinsa. Hänen
tunteensa Annaa kohtaan olivat kokonaan hänen oma asiansa. Annalle
hän oli jälleen tullut kodikkaaksi Avonlean aikojen toveriksi ja
sellaisena hän piti puolensa miten itserakasta narria vastaan
tahansa, joka yritti tulla hänen kilpailijakseen. Kukaan ei voinut
olla ihanteellisempana seurana opinnoissa tahi kävelyillä, sen
myönsi Anna itsekin. Hän oli hyvin iloinen siitä, että Gilbert oli
luopunut muutamista typeristä ajatuksista -- Anna koetti ainakin
hyvin hartaasti vakuuttaa sitä itselleen --, mutta hän mietti monet
salaiset hetket, mikä siihen mahtoi olla syynä.

Eräänä päivänä tuli Anna juosten kovaa vauhtia Priscillan huoneeseen.

-- Luepas tämä, virkkoi hän heittäen Prissylle kirjeen. -- Se on
Stellalta, ja hän tulee tänne korkeakouluun ensi vuonna. Ja mitä
arvelet hänen ehdotuksestaan? Minusta se tuntuu erinomaiselta, jos se
vain käy päinsä. Luuletko, että se on mahdollista, Priscilla?

-- On helpompi antaa lausunto kun ensin saa kuulla, mistä on kysymys,
vastasi Priscilla, työnsi syrjään paksun kreikankielen sanakirjan ja
otti käteensä Stellan kirjeen.

Stella Maynard oli ollut heidän parhaita ystävättäriään seminaarissa.
Tutkintonsa suoritettuaan hän oli toiminut opettajattarena.

"Mutta nyt minä lopetan tämän hommani, rakas Anna", kirjoitti hän,
"ja aion laittautua korkeakouluun sen sijaan. Kun olen kolme vuotta
ollut seminaarissa, saavutan teidät kyllä pian. Hullu täällä rupeaa
kuluttamaan itseään loppuun typerien nulikkain kimpussa. Ennemmin
tahi myöhemmin tekaisen kirjoituksen: 'Koulumamsselin vaivat'. Voit
uskoa, että se tulee olemaan ääriään myöten täynnä pöyristyttäviä
kuvauksia todellisuudesta. Ihmisillä näkyy olevan se käsitys, että
meidän kouluihmisten elämä on huoletonta tyhjäntoimittamista, ettei
meillä ole muuta tekemistä kuin nostaa palkkamme. Kirjoituksestani
pursuaa peittelemätön totuus voimasanoin. Luuletko viikonkaan
kuluvan ilman että tavalla tahi toisella minun päähäni juntataan
selviötä, että saan nostaa suuret rahat oikeasta laiskantyöstä?
'Niin', sanoo joku yhteiskunnan veronmaksajista, 'te nuori neiti
ansaitsette helposti rahaa. Pyörähdätte kateederiin, istutte siinä
ja kuulustelette läksyjä'. Ennen maailmassa annoin kaunopuheisia
selityksiä, mutta sen menettelytavan olen jo jättänyt. Hymyilen vain
ylpeästi katsomatta arvoni mukaiseksi vastata.

"Talvisin on koulusalissa yhdeksän astetta, ja minun on opetettava
yhtä ja toista, kastematojen sisälmyksistä aurinkokuntaan
asti. Nuorin oppilaani on neljän vuoden vanha -- hänen äitinsä
lähettää hänet kouluun 'päästäkseen hänestä.' Vanhin on täyttänyt
kaksikymmentä -- hänen päähänsä pälkähti eräänä kauniina päivänä,
että on vaivattomampaa käydä koulua ja hankkia yleissivistystä kuin
kulkea härkäin ja aurain perässä. Nämä eri ikävuodet ja lisäksi
kaikki niiden välissä olevat on joka päivä ahdettava täyteen kuuden
tunnin aikana heidän usein olemattomaan lahjakkuuteensa soveltuvia
tietoja -- ihmeteltäköön sitten, jos kaikesta tulee moskaa...

"Millaisia kirjeitä luulet minun saavan, Anna! Tommyn äiti kirjoitti
minulle, ettei Tommy edisty matematiikassa niin paljon kuin hän olisi
odottanut, Tommy kun on vasta päässyt kertolaskuun kokonaisilla
luvuilla, mutta Johnny Johnson on jo murtoluvuissa, eikä Johnnyllä
ole läheskään niin hyvä pää kuin Tommyllä, joten se on äidille aivan
käsittämätöntä. Ja Susyn isä pyysi saada tietää, mikähän on syynä
siihen, ettei Susy osaa kirjoittaa kirjettä, jossa ei joka toinen
sana olisi hullusti, ja Dickin täti pyytää, että Dick saisi vaihtaa
paikkaa, kun hänen vieressään istuva ilkeä Brownin poika opettaa
hänelle kaikenlaisia rumia sanoja.

"Usko pois, ketä jumalat tahtovat rangaista, siitä he tekevät
koulumestarin. Nyt minä voin jo paremmin, kun olen vähän purkanut
sisuani. Aika paljon hauskaa on kyllä myös sattunut näinä vuosina.
Mutta Redmondiin tulen joka tapauksessa.

"Nyt, Anna, saat kuulla -- minulla on nimittäin pieni suunnitelma.
Sinä tiedät, etten voi sietää täysihoitoloita. Olen asunut
täysihoitolassa neljä vuotta ja olen kuolettavasti siihen
kyllästynyt. En jaksa enää olla vuotta samassa kidutuksessa. Emmekö
voisi, sinä, minä ja Priscilla yhtyä pieneen osuustoimintaan ja itse
vuokrata pientä asuntoa jostain Kingsportista ja keittää ruokamme
itse? Ensiksikin se olisi koko lailla huokeampaa. Meillä täytyy
luonnollisesti olla joku, joka hoitaa taloutemme, ja tällaisen
henkilön voin loihtia esiin nyt heti. Olet kai kuullut minun puhuvan
Jamesina tädistä? Hän on herttaisin sielu, mitä koskaan on ollut
olemassa, vaikka hänen nimensä kuuluu vähän konstikkaalta. Mutta
sille hän ei mahda mitään. Hänet ristittiin Jamesinaksi siksi,
että hänen isänsä, jonka nimi oli James, hukkui vesillä kuukautta
ennen hänen syntymäänsä. Minä kutsun häntä aina Jimsie-tädiksi.
Hänen ainoa tyttärensä on äskettäin mennyt naimisiin ja lähtenyt
lähetyssaarnaajaksi -- Kiinaan luullakseni. Jimsie-täti tepastelee
yksin kauhean isossa talossa ja on nääntyä yksitoikkoisuuteen.
Jos me tahdomme, niin hän tulee mielellään Kingsportiin hoitamaan
meidän talouttamme, ja minä tiedän, että te tulette kumpikin
pitämään hänestä aivan kauheasti. Kuta enemmän minä ajattelen tätä
suunnitelmaa, sitä enemmän minua se viehättää. Ajattele, kuinka
ihanaa elämä tulisi olemaan ja ennen kaikkea, miten saisimme nauttia
kultaisesta vapaudestamme! Jos Priscilla ja sinä olette sitä mieltä,
ettei tämä ajatus ole hullumpi, niin eikö olisi siinä tapauksessa
käytännöllisintä, että te molemmat etsisitte sopivan asunnon
kevääksi, kun olette siellä? Sillä olisi parempi valita jo nyt kuin
syksyllä. Jos voitte hankkia kalustetun asunnon niin sitä parempi,
mutta ellei sitä saa, voimine kaiketi haalia kokoon vähän vanhoja
tuoleja ja pöytiä ja kääntyä hyvien ystäviemme puoleen, joilla on
ullakkokonttoreita. Miten päätättekin, päättäkää mahdollisimman pian
ja kirjoittakaa minulle, jotta Jamesina-täti saa tietää, miten hänen
on järjestettävä olonsa ensi vuodeksi."

-- Minusta se on erinomainen ajatus, sanoi Priscilla.

-- Niin minustakin, yhtyi Anna ihastuneena. -- Onhan meillä kyllä
jokseenkin hyvä täälläkin, mutta täysihoito on aina täysihoito,
sitä ei voi kieltää. Täysihoitola ei voi milloinkaan olla koti.
Mennään siis heti pyydystämään jotain hauskaa asuntoa, ennenkuin
tutkintokausi alkaa.

-- Minä pelkään, että tulee olemaan aika vaikeata saada sopiva
asunto, jatkoi Priscilla huolestuneena. -- Älä toivo liikoja, Anna.
Hauska asunto hauskassa kaupunginosassa tulee varmaankin meille liian
kalliiksi. Kyllä kai saamme tyytyä johonkin syrjäkadun surkeaan
pieneen asuntoon, jossa meillä ei ole ainoatakaan tuttua. Koti on
sitten tehtävä sitä hauskemmaksi sisältä.

He lähtivät siis hyvin pian tiedusteluretkelle ja kävivät
tarkastelemassa asuntoja, mutta juuri toiveidenmukaisen asunnon
saanti näytti olevan vaikeampaa kuin mitä Priscillakaan oli voinut
kuvitella. Asuntoja oli kyllä loppumattomiin, kalustettuja ja
kalustamattomia, mutta milloin ne olivat liian suuria, milloin liian
pieniä, milloin liian kalliita, milloin liian kaukana korkeakoulusta.
Tutkinnot suoritettiin ja lopetettiin, lukukauden viimeinen viikko
alkoi, ja heidän "unelmiensa koti", kuten Anna sanoi, pysyi yhä
edelleen vain kangastavana tuulentupana.

-- Meidän täytyy kai jättää asia toistaiseksi ja odottaa syksyyn,
virkkoi Priscilla masentuneena heidän vaeltaessaan puiston läpi
ihanana tuulisena huhtikuun päivänä, jolloin taivas oli kirkkaan
sininen. -- Ehkä me silloin löydämme oman pienen pesän. Ellei, niin
onhan täysihoitoa saatavana missä tahansa joka päivä.

-- En aio ainakaan surra ja olla katkeralla mielellä juuri nyt, sanoi
Anna katsoen ympärilleen ihastunein silmin. Raikas, viileä tuuli
toi mukanaan pihkan ja havun tuoksua, ja aurinkoisella taivaalla
purjehti siellä täällä kevyitä pilvenhattaroita. -- Tällaisen
iltapäivän turmeleminen olisi korvaamaton vahinko. Kevät laulaa
tänään veressäni, ja minä näen näkyjä ja uneksin unelmia! Huhtikuussa
on aina jotain ihmeellistä... Minä rakastan länsituulta. Se laulaa
toivoa ja rakkautta eikö niin? Kun itätuuli puhaltaa, ajattelen
aina katonräystäästä tippuvaa sadetta ja alakuloisia laineita,
jotka loiskivat harmaata autiota rantaa vasten. Kun tulen vanhaksi
muoriksi, rupeaa varmaan reumatismi minua ahdistamaan heti kun tuuli
kääntyy itään.

-- Eikö ole rajattoman hauskaa ensi kerran jättää pois vanhat
talvitamineet ja purjehtia eteenpäin, kuten nyt, uudessa kevätasussa?
nauroi Priscilla. -- Eikö sinusta tunnu niinkuin olisit uudesti
syntynyt?

-- Kaikki tuntuu uudelta keväältä, vastasi Anna. -- Ja kevät on
itsekin uusi, se ei ole milloinkaan samanlainen kuin muut keväät.
Se tarjoaa aina uutta viehätystä. Katso kuinka ruoho vihannoi pikku
lammen ympärillä -- ja miten pajun umput pullistuvat!

-- Ja tutkinnot on suoritettu! Viikon kuluttua me olemme kotona.

-- Tulee olemaan suloista, sanoi Anna uneksien. -- Kaipaan yhtä
ja toista, johon jo tahtoisin ryhtyä. Tahtoisin istua keittiön
puolen portailla ja tuntea tuulen puhaltavan Harrisonin-ukon
vainioilta. Tahtoisin etsiä sananjalkoja ja kallioimarteita
Kummitusmetsästä ja poimia orvokkeja Orvokkienlaaksosta. Muistatko
ihanaa huviretkipäiväämme, Priscilla? Tahtoisin kuulla sammakkojen
kurnuttavan ja poppelien humisevan. Mutta minä olen oppinut pitämään
myöskin Kingsportista ja iloitsen koko sydämestäni, että saan tulla
tänne taas syksyllä. Ellen olisi saanut stipendiä, ei se ollenkaan
olisikaan mahdollista. En mitenkään tahdo enää kuluttaa Marillan
vähäisiä säästörahoja.

-- Kun vaan löytäisimme asunnon! huokasi Priscilla. -- Katsohan
tuonne Kingsportiin päin, Anna -- taloja, pitkiä talorivejä, minne
vain katsot, mutta ei ainoatakaan meille luotua asuntoa.

-- Tukahuta valituksesi, Priss! Toivoa älä milloinkaan heitä!
Eikö joku vanha roomalainen sanonut: 'Ellen löydä huonetta, niin
rakennan itse'. Tällaisena päivänä ei epäonnistumisen käsitettä ole
olemassakaan.

He vaelsivat puistossa auringonlaskuun asti, riemuiten kevään alati
uudistuvasta ihanuudesta ja sulosta. Kuten tavallista kääntyivät he
kotiin päin Spoffordkatua saadakseen nähdä Karoliinan majan.

-- Minusta tuntuu aivan kuin jotain merkillistä ja salaperäistä
olisi tekeillä, sanoi Anna, kun he nousivat rinnettä. -- Vasenta
silmäluomiani kutkuttaa ja nykäisee, ja se merkitsee iloista
yllätystä. Mutta mitä ihmettä! Priscilla Grant, avaa tähystysluukut
selälleen ja katso tuonne ja sano minulle, onko se totta -- vai
näenkö minä näkyjä.

Priscilla katsoi. Annan nykäisevä ja kutkuttava silmäluomi ei ollut
ennustanut väärin eikä hänen silmänsä ollut pettänyt. Ristikkoportin
holvikaaressa riippui pieni vaatimaton valkea plakaatti, johon oli
kirjoitettu ilmoitus. Se kuului:

Vuokralle tarjotaan täysin kalustettuna. Lähempiä tietoja paikalla.

-- Priscilla, sanoi Anna kuiskaukseksi hiljentyneellä äänellä.
Uskotko, että saamme vuokrata Karoliinan majan?

-- En, sitä en kylläkään usko, tunnusti Priscilla. -- Mikään niin
suloinen ei ole koskaan mahdollisuuden rajojen sisäpuolella.
Ihmeitten aika on ohi. Minä en tahdo toivoa. En voisi kestää toivon
sammumista. He tahtovat tietysti siitä paljon enemmän kuin mitä me
raukat voimme maksaa. Muista, että tässä kulkee Spoffordkatu.

-- Meidän täytyy joka tapauksessa ottaa selko asiasta, virkkoi Anna
päättävästi. -- On liian myöhäistä mennä sinne tänä iltana, mutta
huomenna me tulemme takaisin tiedustelemaan. Voi, Prissy, mitä, jos
me saisimme tuon ihastuttavan paikan! Minusta on aina tuntunut, kuin
kohtaloni olisi kytketty Karoliinan majaan -- siitä saakka, kun näin
sen ensi kerran.



X.

KAROLIINAN MAJA.


Seuraavana iltana he kulkivat päättäväisin askelin monivärisin kivin
laskettua käytävää läpi puutarhan. Huhtikuun tuuli humisi petäjissä,
ja lehdoissa kahisivat kultarintakertut -- paksut, hyvinsyötetyt,
rohkeat pikku veitikat, jotka hyppelehtivät hiekkakäytävillä. Tytöt
soittivat vähän arasti ovikelloa. Ovea tuli avaamaan iäkäs, hiukan
nokinen palvelijatar. Eteisestä tultiin suoraan isoon arkihuoneeseen,
missä iloisen uunivalkean ääressä istui kaksi naista. Hekin olivat
harmahtavia kasvoiltaan ja vanhanpuoleisia. Jollemme ota lukuun sitä,
että toinen näytti olevan seitsemänkymmenen ja toinen viidenkymmenen
ikäinen, ei heidän välillään ollut juuri mitään eroa. Kummallakin
oli hämmästyttävän suuret, veden väriset silmät terässankaisten
silmälasien takana, myssy päässä ja harmaa saali hartioilla, kumpikin
kutoi sukkaa kiirehtimättä, mutta samalla hellittämättä, kumpikin
keinui verkkaan keinutuolissaan ja katsoi tyttöihin sanomatta
sanaakaan. Kummankin naisen takana istui iso valkea posliinikoira,
jossa oli pyöreitä, vihreitä täpliä, vihreä kuono ja vihreät korvat.
Koirat vetivät heti puoleensa Annan mielikuvituksen, ja hän korotti
ne kohta kaksoisjumaluudeksi, joka vartioi Karoliinan majaa.

Pari minuuttia kului kenenkään katkaisematta äänettömyyttä. Tytöt
olivat liiaksi hermostuneita löytääkseen sanoja, eivätkä vanhukset
enempää kuin vihreätäpläiset koiratkaan näyttäneet olevan halukkaita
keskustelun aloittamiseen. Anna katsahti nopeasti ympärilleen. Miten
rajattoman hauskan näköistä täällä oli! Lasiruutuinen ovi johti
suoraapäätä petäjiä kasvavalle ruohokentälle, ja kultarintakertut
tulivat uteliaina sipsuttaen portaille asti. Lattiaa peittivät pitkät
kotikutoiset, heleänväriset matot. Sellaisia oli Marillan tapana
kutoa vanhoista kangastilkuista kotona Vihervaarassa, mutta ne olivat
joutuneet muodista pois kaikkialla muualla, Avonleassakin, jossa
kuitenkin oli ymmärretty antaa arvoa kunnon tilkkumatoille. Ja tässä
hienon Spofford-kadun varrella oli samanlaisia! Korkea, kirkkaaksi
kiilloitettu kaappikello naksutti kuuluvasti ja juhlallisesti
eräässä nurkassa. Pieniä, ihastuttavia seinäkaappeja oli asetettu
avonaisen takan kummallekin puolelle, ja niiden lasiovien takaa
näkyi vilahdukselta omituisia posliinitavaroita. Seinillä riippui
vanhoja kuparipiirroksia ja silhuetteja. Eräästä nurkasta kulki
portaat yläkertaan ja ensimmäisellä, jotakuinkin matalalla olevalla
askelmalla oli leveä ikkuna ja sen alla houkutteleva, siniseksi
maalattu penkki. Kaikki näytti juuri sellaiselta, millaiseksi Anna
edeltäpäin oli kuvitellut.

Äänettömyys oli jo käynyt verrattain painostavaksi, ja Priscilla
nipisti Annaa merkiksi, että hänen tuli puhua.

-- Me -- me luimme ilmoituksesta, että tämä talo on vuokrattavana,
aloitti Anna heikolla äänellä, kääntyen vanhemman naisen puoleen,
joka nähtävästi oli neiti Karoliina Spofford.

-- Niin, niin on, virkkoi neiti Karoliina. -- Aioin juuri ottaa pois
ilmoituksen tänään.

-- Voi -- me tulemme siis liian myöhään, sanoi Anna alakuloisesti. --
Neiti on jo vuokrannut sen toiselle?

-- En, mutta me päätimme, ettemme vuokraa sitä ensinkään.

-- Voi, kuinka ikävää, huudahti Anna ääni suruisena. -- Minä olen
niin ihastunut tähän paikkaan. Olin kovasti toivonut, että me
saisimme sen vuokrata.

Silloin neiti Karoliina laski kädestään sukankutimensa, otti
silmälasit nenältään, hankasi niitä, asetti ne jälleen nenälleen ja
tarkasti ensimmäisen kerran Annaa ihmisolentona. Nuorempi nainen
seurasi hänen esimerkkiään niin perinpohjaisesti, että hän olisi
aivan hyvin voinut olla vanhemman peilikuva.

-- Oletteko ihastunut siihen? kysyi neiti Karoliina korostaen. --
Merkitseekö se, että te todellakin pidätte siitä, ettei se teistä
ole vain pikkusievä? Nykyajan tytöt käyttävät niin liioiteltuja
lausetapoja, ettei koskaan tiedä, mitä he oikeastaan tarkoittavat.
Niin ei tehty minun nuoruudessani. Silloin ei nuoren tytön tapana
ollut sanoa, että hän rakasti perunasosetta ja läskiä, aivan samalla
äänensävyllä, jolla hän olisi voinut sanoa rakastavansa äitiään tahi
Vapahtajaa.

Hyvä omatunto antoi Annalle rohkeutta.

-- Minä pidän todellakin tästä paikasta, sanoi hän ujosti. --
Ihastuin siihen heti kun näin sen syksyllä. Toverini ja minä
tahtoisimme hyvin mielellämme koettaa omaa taloutta ensi vuonna,
jotta ei tarvitsisi asua täysihoidossa. Siksi me olemme koettaneet
saada vuokrata oman asunnon. Ja kun minä näin, että tämä talo oli
vuokrattavana, tulin kovin iloiseksi.

-- Siinä tapauksessa voitte sen saada, virkkoi Karoliina-neiti.
-- Maria ja minä päätimme tänään olla kokonaan vuokraamatta. Ne,
jotka tulivat tänne katsomaan, eivät meistä olleet miellyttäviä.
Meidän ei ole pakko vuokrata kotiamme. Meillä on varaa lähteä
Euroopan-matkalle, niinkuin olemme aikoneet, vaikka kotimme olisi
tyhjä ja asumatonkin. Olisihan tulo siitä hyvä olemassa, mutta en
tahtoisi kullastakaan jättää kotiani sellaisten ihmisten haltuun,
jotka ovat tunkeutuneet tänne urkkimaan ja katsomaan kaikkea. Mutta
te olette toista lajia. Minä uskon, että pidätte meidän tuvastamme ja
olette sille hyvä. Voitte sen saada.

-- Kun vaan -- kun vaan voisimme maksaa mitä pyydätte, änkytti Anna.

Karoliina-neiti mainitsi summan. Anna ja Priscilla katsoivat
toisiinsa. Priscilla pudisti päätään.

-- Niin paljon me emme kylläkään voi antaa, pelkään minä, virkkoi
Anna ja räpytteli kiivaasti silmiään. -- Meitä on vain muutama
korkeakoulussa opiskeleva tyttö, ja me olemme köyhiä.

-- Kuinka paljon olette laskeneet voivanne maksaa? kysyi
Karoliina-neiti, joka ei hetkeksikään lakannut kutomasta sukkaa.

Anna mainitsi summan, jonka he arvelivat voivansa antaa.
Karoliina-neiti nyökäytti vakavasti.

-- Hyvä on. Niinkuin äsken sanoin, ei meille ole ehdottomasti
välttämätöntä vuokrata tätä paikkaa. Me emme ole rikkaita, mutta
me olemme siksi riippumattomia, että voimme matkustaa Eurooppaan.
Minä en ole eläessäni ollut Euroopassa enkä uskonut koskaan
sinne joutuvani -- en ole siitä erikoisesti välittänyt. Mutta
veljentyttärelleni tässä, Maria Spoffordille, on tullut halu lähteä
sinne. Ja tehän kyllä ymmärrätte, että Marian ikäisen nuoren naisen
ei sovellu kulkea yksin maita ja mantereita.

-- Kyllä -- luonnollisesti... sanoi Anna, huomatessaan, että neiti
Karoliina tarkoitti täyttä totta.

-- Niin, eihän se kävisi mitenkään päinsä. Sentähden täytyy minun
lähteä mukaan pitämään hänestä huolta. Minustakin on hyvin hauskaa
päästä matkustamaan. Olen tosin seitsemänkymmenen vuoden vanha, mutta
minusta tuntuu niinkuin minulla olisi vielä paljon tekemättä tässä
maailmassa. Olisin kai lähtenyt Eurooppaan aikoja sitten, jos olisin
tullut sitä ajatelleeksi. Aiomme jäädä sinne pariksi, ehkä kolmeksi
vuodeksi. Kesäkuussa matkustamme ja lähetämme teille avaimen sitä
ennen ja jätämme kaiken siinä kunnossa, että voitte muuttaa tänne
milloin hyvänsä. Ne tavarat, joista olemme erikoisen arkoja, me
siirrämme pois, mutta muita saatte käyttää.

-- Jättääkö neiti posliinikoirat paikoilleen? kysyi Anna kainosti.

-- Toivoisitteko niiden jäävän?

-- Oi, minä kyllä toivoisin! Ne ovat kauhean herttaisia.

Tyytyväinen ilme levisi neiti Karoliinan kasvoille.

-- Minun täytyy sanoa, että annan hyvin suuren arvon noille koirille,
virkkoi hän. -- Ne ovat sadan vuoden vanhoja ja ovat istuneet tässä
avonaisen takan kummallakin puolella siitä saakka kun veljeni Aaron
toi ne mukanaan Lontoosta viisikymmentä vuotta sitten. Spoffordkatu
on saanut nimensä veljeni Aaronin mukaan.

-- Se oli oikein miehinen mies, sanoi neiti Maria, joka nyt ensi
kerran puuttui puheeseen. -- Hänen vertaistaan ei tapaa nykyään.

-- Hän oli sinulle hyvä setä, Maria, virkkoi neiti Karoliina
huomattavasti liikutettuna. -- Sinulle on varmaan jäänyt muisto
hänestä?

-- Tulen muistamaan häntä, niin kauan kuin elän, vastasi Maria-neiti
juhlallisesti. -- Näen hänet nytkin silmieni edessä seisomassa tuossa
uunivalkean ääressä kädet takinliepeiden alla ja suu hyväntahtoisessa
hymyssä.

Neiti Maria otti esiin nenäliinansa ja pyyhki silmiään, mutta neiti
Karoliina palasi päättäväisesti tunteiden ylemmistä piireistä
aineellisiin asioihin.

-- Koirat saavat siis olla paikoillaan, jos te lupaatte huolellisesti
varoa niitä, sanoi hän. -- Niiden nimet ovat Gog ja Magog. Gog
katsoo oikeaan ja Magog vasempaan. Ja sitten vielä eräs asia. En voi
uskoa teillä olevan mitään sitä vastaan, että talo saa pitää vanhan
nimensä "Karoliinan maja".

-- Oi, miten voitte ajatellakaan! Juuri sitä me pidimme heti
ensimmäisestä päivästä aivan erikoisen hauskana.

-- Minä huomaan, että te olette järkeviä tyttöjä, sanoi
Karoliina-neiti hyväksyvästi -- Mutta eikö ole hullua, että jokainen,
joka ennen teitä tuli katsomaan taloa, kysyi kävisikö päinsä saada
ottaa pois nimikilpi siksi aikaa, kun he asuvat täällä. Sanoin heille
suoraan, että nimi liittyi tähän paikkaan. Talon nimi on ollut
Karoliinan maja siitä saakka kuin veljeni Aaron jätti sen minulle
testamentissaan, ja Karoliinan majana se pysyy, kunnes minä kuolen
ja Maria kuolee. Kun niin pitkälle päästään, saa uusi omistaja antaa
tuvalle miten komean nimen hän suinkin tahtoo. Se ei koske meitä.
Mutta teitä ehkä huvittaa kulkea talon läpi katsomassa kaikkea,
ennenkuin me pidämme asian ratkaistuna.

Uusi tutkimusretki herätti tytöissä mitä suurinta ihastusta. Paitsi
suurta arkihuonetta eli vierashuonetta oli alakerrassa keittiö
ja pieni makuuhuone. Yläkerrassa oli kolme huonetta, yksi iso ja
pari pientä. Anna rakastui heti toiseen näistä kahdesta huoneesta,
jotka olivat mäntymäelle päin, ja toivoi saavansa sen. Siinä oli
siniset seinäpaperit ja pieni vanhanaikainen peilipöytä, kirkkaaksi
kiilloitetut kynttilänpitimet molemmin puolin. Pikkuruutuista ikkunaa
kehysti valkeat musliiniverhot rypytettyine kaistaleineen, ja ikkunan
alla oli pieni penkki, joka viekoitteli huoneen asukasta istuutumaan
siihen lukemaan taikka haaveilemaan.

-- Kaikki on niin ihastuttavaa, että me varmaankin heräämme ja
huomaamme sen suloiseksi uneksi, joka katoaa kukon laulaessa, virkkoi
Priscilla heidän mennessään kotiin.

-- Minusta neiti Karoliina ja hänen veljentyttärensä näyttävät siksi
tanakoilta, etteivät he aivan helposti haihdu häipyvänä sumuna,
nauroi Anna. -- Voitko kuvitella heitä maapallon matkailijoina --
varsinkin saaleissa ja myssyissä, jotka näimme.

-- Luultavasti he riisuvat ne yltään, kun he todella lähtevät
matkalle, sanoi Priscilla, mutta sukankutimen he varmasti ottavat
mukaansa kaikkialle. Siitä on heidän suorastaan mahdoton luopua. He
tulevat kävelemään Rooman Pietarinkirkon holvien alla kutoen sukkaa,
siitä olen varma. Mutta sillaikaa me asumme Karoliinan majassa, jota
ei saa ristiä uudestaan, oikein Spoffordkadun varrella. Minusta
tuntuu jo kuin olisin puolittain miljoonanomistaja.

-- Minä olen niin suunnattoman iloinen, että vain tahtoisin riemuita
ja laulaa, sanoi Anna.

Samana iltana Philippa Gordon koputti erästä ovea Johanneksenkadun
kolmessakymmenessäkahdeksassa ja heittäytyi Annan vuoteelle aivan
elämään kyllästyneenä.

-- Rakkaat ihmiset, minä olen niin väsynyt ja lopussa, että voisin
hypätä... Olen seisonut päälläni matka-arkussa ja pakannut koko
päivän.

-- Pakkaaminen oli luonnollisesti kaksi kertaa rasittavampaa kuin sen
olisi tarvinnut olla, siksi ettet voinut ratkaista mitä oli pantava
pohjalle ja mitä päälle, nauroi Priscilla.

-- Kas vaan, sinä arvasit ihan oikein! Niin, kun minä vihdoin olin
saanut pakatuksi kaiken ja minun emäntäni ja hänen palvelijattarensa
olivat istuneet kumpikin matka-arkun kannella painamassa niin
paljon kuin jaksoivat, jotta saisin sen lukkoon, niin minä huomasin
pakanneeni aivan alimmaksi pohjalle koko joukon tavaroita, joita
välttämättä tarvitsin lukukaudenpäättäjäisissä. Ei auttanut siis muu
kuin avata arkku taas, viskellä ja etsiä kokonainen tunti, jotta
saisin esiin, mitä tarvitsin. Väliin luulin saaneeni käsiini sen,
mitä etsin, ja minä vedin ja kiskoin niin paljon kuin jaksoin, ja se
olikin sitten aivan muuta, semmoista, mikä olisi mainiosti saanut
pysyä paikoillaan. Anna, minä en sanonut mitään rumia sanoja.

-- En kai ole sitä väittänytkään.

-- Et, mutta näytit siltä. Myönnän, että ne pyörivät kielelläni.
Sitäpaitsi olen saanut ihan kauhean nuhan, en voi muuta kuin honottaa
ja aivastaa ja puhua dedääd... Kertokaa nyt virkistykseksi jotain
hauskaa.

-- Ensi torstai-iltana tulevat Alec ja Alonzo sinun luoksesi, sanoi
Anna koetteeksi.

Phil pudisti alakuloisena päätään.

-- Bidä ed välitä Alecista edkä Alodzosta diid kauad kuid bidulla od
duha. Mutta mikä teitä oikeastaan vaivaa? Kun tarkemmin katselen,
niin minusta näyttää kuin teidän sisässänne olisi jonkinlainen
bengaalivalaistus. Tehän ihan loistatte. Mitä on tapahtunut?

-- Ensi talvena me asumme Karoliinan majassa, virkkoi Anna, iloinen
ylpeys väreillen äänessä. -- Asumme, ymmärräthän, meillä on oma
talous, emme ole täysihoidossa. Me olemme sen vuokranneet, ja Stella
Maynard tulee myöskin, ja hänen tätinsä hoitaa meidän kotiamme.

Phil ponnahti pystyyn, pyyhki nenänsä ja heittäytyi Annan eteen
polvilleen.

-- Tytöt -- oi hyvät, rakkaat ihmiset -- antakaa minun tulla mukaan!
Minä olen hyvin kiltti. Ellei siellä ole minulle mitään oikeata
huonetta, niin minä nukun öisin pienessä koirankopissa omenapuiden
alla -- minä olen nähnyt sen. Antakaa minun vaan tulla mukaan!

-- Nouse, pikku hupakko!

-- En liiku paikaltani, niin kauan kuin olen hengissä, ennenkuin
lupaatte minulle, että saan olla samassa taloudessa teidän kanssanne.

Anna ja Priscilla katsoivat toisiinsa. Sitten sanoi Anna hitaasti:

-- Rakas lapsi, tietysti meistä olisi hirmuisen hauskaa saada sinut
mukaan. Mutta suoraan sanoen -- minä olen köyhä, Prissy on köyhä,
Stella Maynard on köyhä -- meidän täytyy järjestää elämämme kauhean
yksinkertaiseksi, ja ruoka tulee olemaan sen mukaan. Sinun olisi
pakko syödä ja elää aivan samoin kuin me. Mutta sinä olet rikas,
ja sitä todistaa parhaiten se, mitä sinun isäsi maksaa kuukaudessa
asunnostasi ja ruuastasi.

-- Oh, luuletko sinä, että minä siitä välitän? huudahti Phil. --
Mieluummin silakkaa korinttikastikkeen kanssa teidän luonanne,
pikkuiset kullanmurut, kuin tryffeleillä täytetty kalkkuna
yksinäisessä täysihoitolan ruokasalissa. Älkää luulko, että minä olen
pelkkää vatsaa, tytöt. Elän erittäin mielelläni leivällä ja maidolla
-- ja joskus vähän hilloa -- kun vaan annatte minun tulla mukaan.

-- Sitäpaitsi saamme tehdä itse aika paljon. Stellan täti ei voi
ehtiä kaikkea. Meidän jokaisen osalle tulee koko lailla tehtäviä. Ja
sinä --

-- Ja minä olen tähän asti ollut kuin kedon liljat, jotka eivät työtä
tee eivätkä kehrää, täydensi Philippa. -- Mutta minä kyllä opin. Kun
näytätte yhdenkin kerran, miten minun pitää tehdä, niin minä kyllä
osaan. Vuoteen järjestämisestä minä jo nyt selviydyn; ruokaa en
tietysti osaa valmistaa -- vielä. Mutta minä olen luonteeltani kiltti
ja tasainen enkä ole koskaan happamalla tuulella, kun on ruma ilma.
Se saa monen marisemaan. Rakkaat kulta-ihmiset! En ole eläessäni
toivonut mitään näin kauheasti -- ja lattia on niin kamalan kova
polviparoille.

-- Vielä eräs asia, keskeytti Priscilla päättävästi. -- Koko Redmond
tietää, että sinulla on vieraita melkein joka päivä. Niin suuri
vastaanotto ei käy päinsä Karoliinan majassa. Me olemme päättäneet
olla kotona vain perjantai-iltaisin, jolloin hyvät ystävämme ovat
tervetulleita. Jos sinä liityt meihin, niin sinäkin saat mukautua
samaan sääntöön.

-- Äärettömän mielelläni. Niinkuin minä vähääkään välittäisin koko
tuosta vieraiden paljoudesta! Tulee päinvastoin olemaan suloista
saada olla vähän rauhassa. Olin itsekin ajatellut määrättyä
päivää, mutta tietysti en voinut mitään päättää tahi ilmoittaa
asianomaisille. Ellette suostu siihen, että minä lyön ryysyt
yhteen ja jaan myötä- ja vastoinkäymiset teidän kanssanne joka
suhteessa, niin minä kiukuttelen itseni hengiltä ja kummittelen
sitten kauheasti... Minun päämajani on sitten Karoliinan majan
portailla, joten te ette pääse ulos ettekä sisään koskettamatta minun
astraaliruumistani.

Anna ja Priscilla vaihtoivat syvämietteisiä katseita.

-- Niin, sanoi Anna, me emme voi luonnollisestikaan luvata ottaa
sinua joukkoomme ennenkuin olemme neuvotelleet Stellan kanssa, mutta
en usko hänellä olevan mitään sitä vastaan. Me otamme kyllä omasta
puolestamme sinut mielellämme yhteen joukkoon.

-- Jos kyllästyt meidän yksinkertaiseen elämäämme, niin saat mennä
tiehesi, ja sillä hyvä, lisäsi Priscilla.

Phil hyökkäsi pystyyn, suuteli ja puristi molempia suunniltaan
riemusta ja lähti rallattaen tiehensä.

-- Niin, kunhan kaikki menisi hyvin, sanoi Priscilla laimeasti.

-- Katsotaan, että menee, vastasi Anna rohkaisevalla äänellä. --
Minä luulen, että Phil tulee olemaan verrattain hauska jäsen meidän
pienessä taloudessamme.

-- Varmasti, Phil on mukava ja vitsikäs seura joutohetkinä. Ja kuta
useampia meitä on, sitä huokeammaksi meille tulee. Mutta millaista
on olla hänen kanssaan yötä päivää? Voi mennä sekä talvi että kesä,
ennenkuin pääsee selville, kenen kanssa viihtyy, kenen ei.

-- Mitä siihen tulee, on alkuaika meille kaikille koetusaikaa. Ja
meidän on käyttäydyttävä kuin kiltit ja kunnolliset ihmiset ainakin
-- oltava itse häiritsemättä ja suotava jokaiselle vapaus. Phil ei
ole itsekäs, vaikka onkin vähän ajattelematon, ja minä uskon, että me
tulemme kaikki vetämään samaa köyttä viehättävässä majassamme.



XI.

ATOSSA-TÄDIN LUONA.


Anna palasi Avonleahin suuren stipendin säteilevä kajastus otsallaan.
Ystävät ja tuttavat sanoivat hänelle, ettei hän ollut kovinkaan
paljon muuttunut -- äänensävy ilmaisi, että he olivat ihmeissään
ja vähän pettyneitä siitä, ettei niin ollut. Avonleakaan ei ollut
muuttunut. Ainakaan ei alussa siltä tuntunut.

Mutta kun Anna ensimmäisenä sunnuntaina kotiintulonsa jälkeen istui
Vihervaaran kirkonpenkissä ja katseli seurakuntaa, huomasi hän useita
pieniä erilaisuuksia, jotka nyt olivat kaikki yhtaikaa näkyvissä
ja paljastivat hänelle, ettei aika edes Avonleassa pysynyt aivan
paikallaan. Uusi sananjulistaja puhui saarnatuolista. Penkeistä
olivat useammat kuin yhdet tutut kasvot poistuneet ainiaaksi.
Abe-setä, mainehikas sääprofeetta, joka oli ennustanut niin monet
ukkosilmat, oli jo ennustanut kaikki ennustuksensa, ja vanha Josiah
Sloane, jota ei kukaan voinut arkussa makaavana enää tuntea, hänen
viiksensä ja partansa kun olivat hyvin sievästi leikatut, uinuivat
pienellä hautausmaalla kirkon takana. Ja Billy Andrews oli viettänyt
häänsä Nettie Blewettin kanssa. He olivat juuri tänä sunnuntaina
vastanaineina koekävelyllään. Kun Billy säteillen ylpeyttä ja
tyytyväisyyttä ohjasi sulkain koristamaa ja silkkiin verhottua
morsiantaan perheen kirkonpenkkiin, loi Anna silmänsä maahan,
jotteivät ne liiaksi loistaisi. Hän palautti mieleensä joululomalla
viettämänsä myrsky-yön, jolloin Jane oli kosinut Billy-veljensä
puolesta. Rukkaset eivät suinkaan olleet särkeneet Billyn sydäntä.
Anna olisi tahtonut tietää, olikohan Jane kosinut myös Nettieä
veljensä puolesta vai oliko Billyllä ollut niin paljon rohkeutta
rinnassaan, että hän uskalsi itse esittää tuon tärkeän kysymyksen.
Koko Andrewsin perhe näytti hekkumoivan samassa ylpeydessä ja
tyytyväisyydessä kuin Billykin, mukavassa sopessaan istuvasta
lihavasta anopista ylhäältä lauluparvelta katselevaan Janeen, joka
oli jättänyt opettajatartoimensa Avonlean koulussa ja aikoi syksyllä
matkustaa länteen.

-- Kosijoita ei ole Avonleassa joka oksalla, virkkoi rouva Rakel
Lynde ivallisesti hymyillen. -- Hän syyttää nyt terveyttään, joka
muka on heikko, ja sanoo lännen ilmanalan paremmaksi. En ole
milloinkaan kuullut hänen terveydessään olleen mitään vikaa.

-- Jane on herttainen ja kunnon tyttö, sanoi uskollinen Anna. -- Hän
ei ole koskaan koettanut hankkia huomiota osakseen, niinkuin monet
muut.

-- Ei olekaan, hän ei ole koskaan juossut poikien jälkeen, jos sitä
tarkoitat, virkkoi Rakel-rouva. -- Mutta hän tahtoisi mielellään
joutua naimisiin, kuten kaikki muutkin. Mitä muuta tekemistä hänellä
olisi kaukana lännessä -- jossain maailman matkojen takana, mistä
tietää vain sen verran, että miehiä on paljon ja naisia harvassa? Hyh
-- minä en jaksa kuulla sitä...

Janea ei Anna kuitenkaan sinä päivänä katsonut huolestuneesti ja
ihmeissään, vaan Ruby Gillistä, joka istui lauluparvella Janen
vieressä. Miten oli Rubyn laita? Hän oli kauniimpi kuin milloinkaan
ennen, mutta hänen sinisissä silmissään oli kuumeinen loiste ja
poskien heleä puna oli melkein huolestuttavan korea. Hän oli
sitäpaitsi laihtunut ja käynyt heikon näköiseksi, laulukirjaa
pitelevät kädet näyttivät melkein läpikuultavilta kuin kukan lehdet.

-- Onko Ruby Gillis sairas? kysyi Anna rouva Lyndeltä, kun he yhdessä
menivät kirkosta kotiin.

-- Ruby Gillis on kuolemaan tuomittu, hänessä on lentävä keuhkotauti,
vastasi rouva Lynde tuimasti. -- Sen tietää koko maailma, paitsi
hän itse ja hänen perheensä. He eivät huomaa sellaisia asioita. Jos
kysyt heiltä, voi hän erinomaisen hyvin. Hän ei ole jaksanut hoitaa
opettajatartointaan sen jälkeen kun hänellä oli keuhkokuume talvella,
mutta hän lupaa ryhtyä taas opetustyöhön syksyllä, ja hän hakee
paikkaa Valkorannassa. Tyttöparka, hän makaa varmasti haudassa, kun
lehdet syksyllä putoavat.

Anna kuunteli tätä äänettömän kauhun vallassa. Oliko mahdollista,
että Ruby Gilliksellä, hänen vanhalla koulutoverillaan, josta hyvin
paljon pidettiin, oli vain vähän aikaa elettävänä? Oli kaameata sitä
ajatella. He olivat tosin joutuneet verrattain kauas toisistaan
vuosien kuluessa, mutta vanha tyttö-ystävyys yhdisti heitä vieläkin,
ja Anna tunsi piston sydämessään. Ruby oli kaikista nuorista tytöistä
vilkkain, iloisin ja keimailevin. Tuntui mahdottomalta sovittaa
kuolemaa ja katoovaisuutta häneen. Hän oli jumalanpalveluksen jälkeen
tullut sydämellisesti tervehtimään Annaa ja pyytänyt häntä seuraavana
iltana luokseen.

-- Tiistaina ja keskiviikkona se ei sovellu, sanoi hän jonkinlaisella
ylpeydellä. -- Konsertti toisena päivänä ja isot kutsut toisena,
hyvä ystävä. Herb Spencer ja minä menemme yhdessä -- hän on nykyään
minun... Mutta lupaa varmasti tulla huomenna. Tahtoisin kauhean
mielelläni puhua sinun kanssasi. Tahdon kuulla kaikesta, mitä olet
tehnyt korkeakoulussa.

Anna ymmärsi, että Rubyn mieli teki puhua omista valloituksistaan,
mutta hän lupasi tulla, ja Diana tarjoutui tulemaan mukaan.

Tytöt kulkivat ääneti eteenpäin. Alkoi jo hämärtää. Kultarintakertut
visersivät korkealla puitten latvoissa jäähyväisiä laskevalle
auringolle, ja niiden riemuitseva laulu täytti kullaltahohtavan
ilman. Sammakkojen kurnutus kuului lammesta ja suomaista peltojen
takaa, missä oras alkoi nousta ja varttua elähyttävän auringon
ja sadekuurojen vaikutuksesta. Ilma oli täynnä vastaleikattujen
karhunmaaramapensasten raikasta tuoksua. Valkeita sumuharsoja
leijaili äänettömissä notkoissa, ja sinihohteiset tähdet kuvastuivat
puroon, joka jyrkkien rantojen välissä virtasi.

-- Kuinka ihana auringonlasku! sanoi Diana. -- Katso Anna, on kuin
näkisi toisen maan kangastavan. Sen rantama on tuo purppuraisten
pilvien äyräs, ja erillään uiskenteleva valoisa hattara muistuttaa
kultaista merta.

-- Mitä sanoisit, jos voisimme purjehtia sinne Paulin kultaisessa
veneessä -- se oli uusi kuu, ja Paulin oli tapana sanoa, että sitä
oli ohjattava hyvin varovasti, jottei se törmäisi karille mihinkään
pilveen -- miten hauskaa se olisi, virkkoi Anna kuljettuaan syviin
mietteisiin vaipuneena. -- Uskotko, että me silloin voisimme jälleen
löytää kaikki suloiset muistot, kaikki ihanat keväät, jotka meille
ovat kukkineet?

-- Kuinka sinä puhutkaan! huudahti Diana. -- Minusta alkaa tuntua
oikein kaamealta, aivan kuin me jo olisimme vanhoja mummoja, joilta
kaikki hauska elämässä on mennyttä.

-- Jotain sentapaista minä olen tuntenut siitä saakka kun kuulin,
miten on Ruby-raukan laita, sanoi Anna. -- Jos on totta, että hänellä
ei ole pitkiä aikoja elettävänä, niin kaikki muukin kauhea ja synkkä
voi olla totta.

-- Tahtoisitko tulla hetkeksi Elisha Wrightin luo? kysyi Diana. --
Äiti pyysi minua antamaan tämän pienen purkin Atossa-tädille.

-- Kuka on Atossa-täti?

-- Vai et sitä tiedä? Hänen oikea nimensä on Samson Coates
Spencervalesta, ja hän on rouva Wrightin täti. Hän on myös minun
isäni täti, joten me olemme sukua. Hänen miehensä kuoli talvella, hän
jäi hyvin varattomaksi ja yksinäiseksi, minkä vuoksi Wrightit ottivat
hänet luokseen. Äidin mielestä meidän olisi pitänyt ottaa hänet,
mutta isä sanoi: "Ei kiitoksia. Asua Atossa-tädin kanssa -- se vielä
puuttuisi."

-- Onko hän sitten niin hirveä? kysyi Anna hajamielisenä.

-- Saat itse nähdä, kunhan olemme siellä, sanoi Diana merkitsevällä
äänellä. -- Isä sanoo aina, että hänellä on terävä nenä, mutta vielä
terävämpi kieli.

Iltapäivä oli jo pitkällä, mutta Atossa-täti leikkasi
täydessä touhussa siemenperunoita keittiössä. Hän istui vanhaan
haalistuneeseen aamupukuun kääriytyneenä ja hänen harmaat
hiussuortuvansa olivat aikalailla pörröiset. Kasvot ilmaisivat
mahdollisimman selvästi hänen olevan pahoillaan siitä, että hänet
yllätettiin mitä arkipäiväisimmässä touhussa.

-- Ahaa, vai tässä on Anna Shirley! virkkoi hän Dianan esittäessä
ystävätärtään. -- Sinusta olen kuullut puhuttavan. -- Äänen sävystä
kävi selville, ettei hänen kuulemansa ollut Annalle edullista. --
Rouva Andrews juuri mainitsi sinun tulleen kotiin. Hän sanoi sinun
muuttuneen paljon eduksesi.

Täti Atossa oli ilmeisesti sitä mieltä, että tuon edullisen
muutoksen pitäisi jatkua vielä hyvän aikaa. Hän leikkasi edelleenkin
perunoitaan reippain ja varmoin ottein.

-- Tuskinpa kannattanee pyytää teitä istumaan? jatkoi hän ääni
happamana. -- Täällähän ei ole mitään hauskaa tarjottavana
tuollaisille neideille. Kaikki muut ovat tiessään.

-- Äiti lähetti terveisiä ja pyysi saada antaa tädille tämän pienen
ruukun rabarberihyytelöä, sanoi Diana ystävällisesti. -- Hän keitti
sen tänään ja arveli sen ehkä maistuvan.

-- Kiitos vaan, sanoi Atossa-täti yhtä äreästi kuin ennenkin. --
Äitisi hyytelö ei ole milloinkaan ollut erikoisesti minun heikkouteni
-- hän imellyttää aivan liiaksi. Hiukan minä kai kuitenkin koetan
saada alas. Ruokahaluni on ollut surkeanpuoleinen nyt keväällä. Minä
olen kaikkea muuta kuin terve, jatkoi Atossa-täti painokkaasti,
mutta kuitenkin täytyy minun puuhata ja touhuta. Täällä ei tarvita
sellaisia, jotka eivät osaa tehdä työtä. Ellei sinulle tuota liiaksi
vaivaa, tahtoisitko viedä hyytelöpurkin ruokakonttoriin? Minulla
on kova kiire saada nämä kurjat perunat valmiiksi illaksi. Teidän
tapaisenne hienot naiset eivät kai milloinkaan ole näin karkeassa
työssä. Taidatte pelätä käsien pilaantuvan.

-- Minä leikkasin aina siemenperunat, ennenkuin me vuokrasimme maat
muille, virkkoi Anna hymyillen.

-- Minä teen vieläkin sen, nauroi Diana -- Kolme päivää istuin
leikkaamassa viime viikolla. Mutta luonnollisesti, lisäsi hän
kiusoitellen, minä aina iltaisin voitelin käsiäni ruusuvedellä ja
sitruunamehulla ja vedin niihin vanhat, pehmeät hansikkaat, ennenkuin
menin nukkumaan.

Atossa-täti kohotti nenänsä pystyyn ja tuhahti halveksivasti.

-- Sinä olet varmaan oppinut tuon niistä monista typeristä
aikakauslehdistä, joita ihmiset tilaavat nykyään. Niissähän annetaan
neuvoja sekä käsien säilyttämisestä että tuuheista silmäripsistä
ja kaikenlaisesta turhamaisuudesta ja koreudesta, -- minä vain
ihmettelen, kuinka sinun äitisi antaa sinun tuhlata aikaasi
sellaiseen. Mutta hän on aina hemmotellut sinua. Kyllähän me
aavistimmekin, kun George meni hänen kanssaan naimisiin, ettei hän
ollut onnistunut vaimoa valitessaan.

Atossa-täti huokasi niin raskaasti kuin olisivat kaikki George Barryn
avioliittoon kohdistuneet synkät aavistukset toteutuneet.

-- Vai te lähdette? kysyi hän, tyttöjen noustessa paikoiltaan. --
Eipä olekaan mikään ilo jutella minunlaiseni vanhan akan kanssa.
Kylläpä sattuikin ikävästi, kun pojat eivät ole kotona.

-- Me aiomme pistäytyä vähän Ruby Gilliksen luona, selitti Diana.

-- Oh, ei ollenkaan tarvitse antaa selityksiä, virkkoi täti Atossa
rakastettavasti. -- Te vain pujahdatte sisään ja lennätte tiehenne
niin sukkelaan että töin tuskin ennätätte sanoa hyvää päivää ja
hyvästi. Korkeakoulun tapoja nähtävästi! Jos olisitte viisaita, niin
te pysyttelisitte loitolla Ruby Gilliksestä. Tohtorit väittävät
keuhkotaudin tarttuvan. Minä tiesin edeltäpäin, että Ruby sairastuisi
johonkin tautiin, kun hän itsepintaisesti laittautui Bostoniin viime
syksynä. Kun ei tyydy pysymään kauniisti kotona, sattuu aina jotain
ikävää.

-- Sellaista voi sattua, vaikka ei matkustakaan, virkkoi Diana. --
Välistä voi suorastaan kuolla.

-- Silloin ei tarvitse ainakaan syyttää itseään, huudahti Atossa-täti
voitonriemuisena. -- Sinä Diana kuulut viettävän hääsi kesäkuussa.

-- Ei ole vielä päätetty mitään varmaa, vastasi Diana vältellen.

-- Minä en kehoita sinua lykkäämään häitäsi liian kauas, sanoi
Atossa-täti hyvin painokkaasti. -- Sinun ulkomuotosi on kohta
mennyttä, sinussahan on vain iho ja tukka. Ja Wrightien Suvussa
miehet ovat huikentelevia. Anna, sinun ainakin pitäisi käyttää
hattua, sinähän olet niin täynnä kesakoita, että on aivan synti ja
häpeä. Kas vaan, hän taitaa punastua. Emmeköhän me liene kaikki
sellaisia, jommoisiksi Herra on meidät luonut. Saanko lähettää
terveiseni Marilla Cuthbertille? Eipä siksi, että häntä milloinkaan
olisi haluttanut tulla minua katsomaan, senjälkeen kun muutin
Avonleahin, mutta minun ei kai pitäisi valittaa. Cuthbertin perhe
on aina pitänyt itseään jo vähän parempana paikkakunnan muita
tavallisia, yksinkertaisia ihmisiä.

-- Eikö hän ole kauhea! läähätti Diana kun he olivat kulkeneet pitkän
matkaa toista tietä, jolle olivat kääntyneet.

-- Hän on kamala, puhkui Anna. -- Mutta ajattele myöskin millaista
olisi kulkea koko elämänsä Atossa-nimisenä! Sekin jo voisi
katkeroittaa kenen hyvänsä. Hänen olisi pitänyt hankkia liikanimiä --
esimerkiksi Kordelia. Se olisi varmasti auttanut paljon.

-- Ihanaa, että siellä jo on käyty! virkkoi Diana. -- Oikein
pöyristyttää ajatella kuinka ilkeä hän on -- kaiken, mitä hän
sanoo, hän sanoo ilkeyksissään. Isä tietää kertoa hänestä hyvin
hullunkurisen jutun. Ennen maailmassa Spencervalessa oli pappi, joka
oli sekä kiltti että kelpo saarnaaja, mutta aika kuuro. Kun puhuttiin
tavallisella keskusteluäänellä, ei hän voinut seurata ollenkaan. Ja
pyhäiltoina oli tavallisesti kirkossa hartaushetki, jossa jokainen
seurakunnan jäsen nousi vuorostaan lukemaan rukouksen tahi muutamia
säkeitä raamatusta. Eräänä iltana Atossa-täti ilmoitti tahtovansa
todistaa ja lausua "totuuden sanoja". Mutta mitään pyhän raamatun
sanoja ei saatukaan kuulla, vaan hän otti käsiteltäväkseen useita
läsnäolevista, yhden kerrallaan, hän mainitsi heidät nimeltä ja
läksytti mitä kauheimmalla tavalla ja puhui siitä, miten he olivat
käyttäytyneet ja penkoi kaikki juorut ja kaikki häväistysjutut
viimeisten kymmenen vuoden ajalta. Lopuksi hän sanoi saaneensa oikean
inhon Spencervalen kirkkoa kohtaan, vakuutti, ettei milloinkaan enää
aikonut astua sen ovesta sisään ja että toivoo Jumalan rangaistuksen
oikein pian kohtaavan koko seurakuntaa. Hän istui sitten paikoilleen
aivan hengästyneenä vuolaan sanatulvansa jälkeen, ja pastori, joka ei
ollut kuullut sanaakaan siitä, mitä täti oli sanonut, kumarsi päätään
ja sanoi hartaasti: Amen. Kuulkoon Jumala hurskaan sisaremme pyynnön!
-- Jospa kuulisit isän kertovan tuon jutun!

-- Mitä juttuihin tulee, Diana, aloitti Anna matalalla
tuttavallisella äänellä, niin kuule, minä olen viime aikoina hyvin
paljon ajatellut, enkö voisi tekaista pientä juttua -- kertomusta,
joka kelpaisi painettavaksi...

-- Ihan varmasti, sanoi Diana, kun hän vihdoin tajusi ehdotuksen
täyden merkityksen. -- Sinähän kirjoitit hirmuisen jännittäviä
juttuja meidän Historiallisen kerhomme aikana.

-- Hyh, minä tarkoitan tietysti toisenlaisia kertomuksia, virkkoi
Anna halveksivasti hymyillen. -- Minä olen tässä hiukan ruvennut
tuumimaan viime aikoina, mutta minua melkein peloittaa yrittää, olisi
niin kauhean ilkeätä, jos epäonnistuisin.

-- Olen kuullut, että moni suuri kirjailija on kirjoittanut aluksi
oikeata roskaa, rauhoitti Diana. -- Mutta olen aivan varma siitä,
että niin vitsikäs tyttö kuin sinä tekaiset heti jotain suurenmoista.
Ja sanomalehtimiehet ehkä huomaavatkin nykyään paremmin kuin ennen
tosilahjat...

-- Voi sinua, pikku kullannuppua, mitä sanot... Mutta joka
tapauksessa voin kertoa, että Margaret Burton, tämän vuoden tyttöjä
Redmondissa, kirjoitti viime talvena kertomuksen, joka otettiin
"Kanadan Naiseen". Luulen kyllä voivani kirjoittaa aivan yhtä hyvän
kuin sekin on.

-- Lähetätkö sitten kertomuksesi samaan lehteen?

-- Voisinhan minä ensiksi yrittää johonkin suurempaan lehteen. Kaikki
riippuu siitä, mitä lajia kertomukseni tulee olemaan.

-- Mitä se koskee.

-- Sitä en vielä tiedä. Tahtoisin käydä käsiksi tavattoman hienoon
juoneen -- jännittävään, mutta ei jokapäiväiseen. Hyi, minä
inhoan joutavanpäiväistä kirjallisuutta. Sanomalehdentoimittaja
katsoo erikoisesti sitä, että juoni on hieno -- luonteenkuvausta
luonnollisesti myöskin. Ainoa lopullisesti päätetty seikka on
sankarittaren nimi. Hänen nimekseen tulee Semiramis Lester. Se
sointuu hyvältä, eikö niin? Sinä et saa hiiskahtaakaan tästä
kenellekään, kuuletko Diana? En ole uskonut tätä kenellekään muulle
kuin sinulle ja setä Harrisonille. Hän ei ollut kovinkaan rohkaiseva
-- hän sanoi, että jo ennestäänkin on kirjoitettu aivan liiaksi
paljon roskaa ja että hänellä oli ollut minusta parempi käsitys, kun
minä olin jo ollut vuoden korkeakoulussa.

-- Älä välitä siitä. Mitäpä herra Harrison tietää korkeakoulusta!
huudahti Diana täynnä halveksuntaa.

Gilliksen talo oli kirkkaasti valaistu ja täynnä vieraita. Kaksi
keskenään kilpailevaa nuorta herraa, toinen Spencervalesta, toinen
Carmodystä, mulkoili vihamielisesti toisiaan vierashuoneen toisesta
päästä toiseen. Useita sieviä ja iloisia tyttöjä oli tullut tänne
vieraisille. Ruby oli valkeaan puettu, hänen silmänsä loistivat,
ja hänen poskillaan oli mitä helein puna. Hän nauroi ja puheli
lakkaamatta, ja vieraiden tyttöjen sanottua jäähyväiset hän vei Annan
yläkertaan näyttääkseen hänelle uudet kesä pukunsa.

-- Minulla on vielä sininen silkkikangas ompelematta, se on minusta
liian raskas kesällä. Luultavasti odotan ja annan ommella vasta
syksyllä. Kuten tiedät otan opettajatoimen Valkorannassa. Mitä sinä
pidät minun hatustani? Hiukan rohkea kenties, mutta mitä se tekee!
Hattu, joka sinulla oli eilen kirkossa, on oikein tyylikäs. Minä
kyllä puolestani pidän vähän kirkkaammista väreistä. Huomasitko
vierashuoneessa olevia hassuja poikia? He ovat päättäneet varmasti
"katsoa ulos" toisensa. En välitä kummastakaan penninkään vertaa,
sen sinä tiedät parhaiten, Anna. Herb Spenceristä minä pidän.
Väliin minä todella uskon, että hän on se oikea. Jouluna luulin,
että Spencervalen opettaja oli oikea. Mutta sitten minä sain
tietää hänestä jotain enkä sitten enää tahtonut häntä. Hän tuli
aika epätoivoiseksi -- minä melkein pelkäsin, että hän menettäisi
järkensä... Kun nuo itserakkaat pojat eivät olisi tulleet tänne tänä
iltana! Minä olisin tahtonut jutella sinun kanssasi oikein hauskasti
kahden kesken, minulla olisi niin paljon sinulle kerrottavaa... Me
olemme aina olleet niin hyviä ystäviä ja olemme vetäneet yhtä köyttä,
eikö niin, Anna?

Ruby kietoi kätensä Annan vyötäisille soinnuttomasti naurahtaen.
Heidän katseensa kohtasivat toisensa ja Anna huomasi Rubyn
häikäisevän loistavissa silmissä jotain, joka viilsi pistona hänen
sydämessään.

-- Tule usein minua tervehtimään, tulethan, Anna? kuiskasi Ruby. --
Tule yksin -- minä kaipaan sinua.

-- Tunnetko olevasi aivan terve, Ruby?

-- Terve? Varmasti en ole eläessäni voinut paremmin. Tietysti
viimetalvinen keuhkokuume vei vähän voimia. Mutta katso millainen
väri minun poskissani on! En kai minä näytä sairaalta!

Rubyn ääni oli hieman terävä. Hän veti pois kätensä Annan
vyötäisiltä, ikäänkuin jostain pahastuneena, ja riensi nopeasti alas
portaita. Alhaalla vierashuoneessa hän sai takaisin entisen loistavan
tuulensa, koko hilpeän ylimielisyytensä, ja antautui niin kokonaan
pilantekoon ja leikinlaskuun molempien ihailijoittensa kanssa,
että Anna ja Diana tunsivat olevansa tarpeettomia ja sanoivat pian
jäähyväiset.



XII.

"SEMIRAMIKSEN SOVITUSUHRI."


-- Mitä sinä oikein haudot päässäsi, Anna?

Tytöt olivat eräänä iltana istuutuneet sammaleiseen notkoon puron
rannalle. Sananjalkain tuuheat viuhkat huojuivat, ruohomättäät
vihannoivat vehmaina ja metsistyneiden päärynäpuiden harsomaiset,
vienosti tuoksuvat hunnut liehuivat hiljaa.

Anna heräsi unelmistaan tyytyväisenä huoaten.

-- Muovailen päässäni kertomustani, pikku Diana.

-- Älä nyt, mitä ihmeissä! Joko olet ryhtynyt siihen? huudahti Diana
mitä vilkkaimman mielenkiinnon vallassa.

-- Olen kuin olenkin. Vain pari sivua on kirjoitettu puhtaaksi, mutta
loppu on jo päässäni ihan valmis. On ollut kauhea vaiva hyvän juonen
keksimisessä. Mikään niistä aiheista, jotka minulla oli varastossa,
ei soveltunut Semiramis-nimiselle tytölle.

-- Etkö olisi voinut muuttaa nimeä?

-- En, ymmärrätkö! Se oli suorastaan mahdotonta. Minä koetin kyllä,
mutta se ei käynyt päinsä. Se olisi ollut yhtä vaikeata kuin oman
nimeni muuttaminen. Semiramis oli tullut minulle niin ilmieläväksi,
että annoinpa hänelle minkä nimen hyvänsä, minun olisi joka
tapauksessa pitänyt ajatella häntä Semiramiksena. Mutta lopuksi
minä kuitenkin keksin juonen, joka soveltui juuri hänelle. Nimien
valitseminen kaikille muille henkilöille oli vasta jännittävää! Sinä
et aavista, kuinka hirmuisen hauskaa se on. Olen maannut valveilla
tuntikausia ja miettinyt sopivia nimiä. Sankarin nimi on Percival
Dalrymple.

-- Joko olet keksinyt nimet kaikille henkilöille? kysyi Diana
pettyneenä. -- Ellet ole ehtinyt, olisin pyytänyt saada antaa nimen
vain yhdelle ainoalle -- vain jollekin vähäpätöiselle sivuhenkilölle.
Silloin minusta tuntuisi niinkuin minullakin olisi hiukan osuutta
kertomuksessasi.

-- Saat antaa nimen pienelle kyökkipojalle, joka oli Lesterin rikkaan
ja mahtavan perheen palveluksessa, lupasi Anna hyväntahtoisesti. --
Hän ei ole erikoisen tärkeä ja hän on ainoa, jolta vielä puuttuu nimi.

-- Anna sitten hänelle nimeksi Raymond Fitz-Osborne, pyysi Diana,
joka muistinsa kätköissä säilytti kokonaisen varaston sointuvia
nimiä. Ne olivat rippeitä entisen "Historiallisen kerhon" ajoilta,
jonka hän itse, Amia, Jane Andrews ja Ruby Gillis olivat perustaneet
kouluaikanaan.

Anna pudisti epäröiden päätään.

-- Pelkään vain, että se on aivan liian juhlallinen nimi
kyökkipojalle. En voi kuvitella Fitz-Osbornea syöttämässä sikoja ja
vetämässä maasta nauriita. Voitko sinä?

Diana ei nähnyt mitään esteitä; jos yleensä on mielikuvitusta,
niin kyllä kaikki saadaan hiukan venymään... Anna osasi kuitenkin
arvostella asiaa paremmin, ja kyökki-pojan nimeksi tuli lopulta
Robert Ray, jonka arkioloissa saattoi lyhentää Bobbyksi.

-- Paljonko luulet siitä saavasi? kysyi Diana.

Sitä Anna ei ollut vielä ollenkaan ajatellut. Hän tavoitteli vain
mainetta ja kunniaa, ei viheliäistä mammonaa, eivätkä alhaiset
aineelliset laskelmat vielä saastuttaneet hänen kaunokirjallisia
unelmiaan.

-- Minä saan varmaankin lukea sen? pyysi Diana.

-- Kun minä olen saanut sen valmiiksi, niin luen sen ääneen sinulle
ja setä Harrisonille ja pyydän teitä sitten arvostelemaan sitä hyvin
ankarasti. Kenenkään muun silmä ei tule sitä näkemään ennenkuin se on
painettu.

-- Kuinka sinä annat sen päättyä -- onnellisesti vai onnettomasti?

-- En tiedä vielä oikein. Oikeastaan toivoisin sen päättyvän
onnettomasti, sillä se olisi paljon romanttisempaa. Mutta
toimittajilla taitaa olla ennakkoluuloja surullisesti päättyviä
kohtaan, niin omituiselta kuin se kuuluukin. Kirjallisuudenhistorian
professori sanoi kerran korkeakoulussa, että muiden kuin nerojen ei
pidä ryhtyä kirjoittamaan onnetonta loppua. Ja, sanoi Anna lopuksi
hyvin vaatimattomasti, minä olen kyllä kaikkea muuta kuin nero.

-- Minä puolestani pidän enemmän onnellisesta lopusta. Anna heidän
vaan saada toisensa, virkkoi Diana, joka mentyään kihloihin Fredin
kanssa oli sitä mieltä, että rakkausjutun ainoa mahdollinen loppu oli
häät.

-- Mutta sinustahan on hauska itkeä, kun luet jotain mielenkiintoista?

-- Luonnollisesti, keskellä kertomusta. Mutta minä toivon palavasti,
että kaikki lopulta kääntyy hyvään päin.

-- Jokin aivan erikoisen liikuttava kohtaus täytyy siinä olla,
virkkoi Anna miettiväisenä. -- Voisin antaa Robert Rayn haavoittua
jossain onnettomuudessa -- voisihan paistinvarras saada jotain aikaan
-- ja nukahtaa hiljaa ja tunteellisesti.

-- Hyi, miksi tappaisit pikku Bobbyni? nauroi Diana. -- Hän on minun,
ja minä tahdon, että hän elää ja kukoistaa. Ota mieluummin hengiltä
joku muu, jos se on välttämätöntä.

Seuraavan kahden viikon aikana tunsi Anna vuorotellen riemua ja
tuskaa kirjallisen työnsä vuoksi. Milloin sai loistava ajatus hänet
valtavan ilon ja ylpeyden valtaan; milloin hän oli joutua epätoivoon,
kun joku oikutteleva henkilö ei tahtonut käyttäytyä niinkuin olisi
pitänyt. Dianan oli mahdoton sitä ymmärtää.

-- Täytyyhän sinun voida pakottaa heitä tekemään niinkuin itse
tahdot, virkkoi hän.

-- Niinhän sinä luulet, voihki Anna. -- Sinä et voi aavistaa, miten
vastaanhangoitteleva ja kiusallinen sankaritar Semiramis on. Hänen
täytyy ehdottomasti tehdä ja sanoa sellaista, mitä en ole milloinkaan
tarkoittanut hänen osakseen. Ja silloin on kaikki entinen pilalla,
ja minun täytyy kirjoittaa kaikki uudestaan. Voi, miten vaivaloista
onkaan olla kirjailija!

Kertomus tuli vihdoin viimein valmiiksi, ja Anna luki sen ääneen
Dianalle päätyhuoneen kodikkaassa yksinäisyydessä. Hän oli muovannut
"liikuttavan kohtauksensa" ottamatta hengiltä kyökkipoika Robert
Rayta, jota sanottiin arkioloissa Bobbyksi, ja hän seurasi silmillään
tarkoin Dianaa lukiessaan. Diana oli erittäin kiitollinen kuulija.
Hän itki oikeissa paikoissa, mutta kun loppuun vihdoin oli päästy
ja Anna laski käsikirjoituksen syliinsä, näytti hän jonkun verran
nololta.

-- Minkä tähden sinä otit hengiltä Maurice Lennoxin? kysyi hän
nuhtelevalla äänellä. -- Luulin hänen taas virkoavan henkiin.

-- No mutta, hänhän on konna, vastasi Anna hämmästyneenä. -- Ymmärrät
kai, että oikeutta on noudatettava, ja silloin täytyy häntä rangaista.

-- Vahinko -- pidän hänestä eniten kaikista, väitti Diana
puolueellisesti.

-- Niin, nyt hän on kuollut ja kuolleena pysyköön, virkkoi Anna
hieman nyrpeänä. -- Jos minä olisin antanut hänen elää, olisi hän
tietysti aina edelleenkin vainonnut Semiramista ja Percivalia.

-- Niin tietysti -- ellet olisi voinut jalostaa hänen luonnettaan
lopuksi.

-- Tiedätkö, se ei olisi ollut vähääkään romanttista, ja siinä
tapauksessa olisi kertomus venynyt liian pitkäksi. Tuollaisesta
äärimmäisen harkitsevasta konnasta ei saa kädenkäänteessä kunnon
miestä.

-- Niin, minun täytyy joka tapauksessa sanoa, että kertomuksesi on
viehättävä ja että se tekee sinut kuuluisaksi, siitä olen varma.
Oletko sinä miettinyt kertomuksellesi nimeä?

-- Olen toki jo kauan sitten. Sen nimeksi tulee "Semiramiksen
sovitusuhri". Eikö se kuulu hienolta s:ineen? Minä olen aina pitänyt
niin paljon alkusoinnusta. Nyt sinun täytyy sanoa minulle suoraan,
Diana kulta, tahtoisitko jotain muutoksia kertomukseen. Oliko missään
kohdassa semmoista, mikä sinua loukkaa?

-- Hm, jos minun on jotain sanottava -- Diana oli hyvin epäröivänä
-- niin en tiedä muuta kuin että se kohta kertomuksessa, missä sinä
annat Semiramiksen sekoittaa kakkutaikinaa ennen suurta juhlaa,
ei minusta tunnu aivan niin romanttiselta kuin muu. Kuka tahansa
osaa sekoittaa kakkutaikinaa. Sankarittarien ei pitäisi minusta
milloinkaan ottaa osaa ruuanlaittoon.

-- Rakas ystävä, juuri siinä kohdassa minä annan valtaa
huumorintunteelle -- sekin on joskus tärkeätä -- ja se on hienoimpia
palasia koko kertomuksessa.

Totuuden nimessä on myönnettävä, että Anna oli siinä aivan oikeassa.

Viisaasti kyllä Diana pidättyi sen enempää arvostelemasta, mutta
paljon vaikeampaa oli tyydyttää herra Harrisonia. Ensiksikin oli
hänen mielestään kertomuksessa aivan liian paljon luonnonkuvauksia.

-- Pyyhi pois kaikki hentomielinen lörpöttely kukkaisniityistä ja
avaruuden kultapilvistä, sanoi hän säälimättä.

Annalla oli epämiellyttävä tunne, ettei herra Harrison ollut aivan
väärässä, ja voittaen suurenmoisesti itsensä hän pakottautui
leikkaamaan pois suurimman osan rakkaista luonnonkuvauksistaan. Ja
kertomus oli kolmasti kirjoitettava uudestaan puhtaaksi, ennenkuin se
lyhennetyssä muodossaan -- säälimättä silvottuna, väitti Anna -- edes
jonkun verran tyydytti arvostelijaa.

-- Kaikki luonnonkuvaukset paitsi auringonlaskua olen ottanut
pois, virkkoi hän huoaten. -- Siitä en todellakaan voinut luopua.
Se on ihastuttavan kaunis purppurahohteineen, joka häipyy viileän
kuulakkaisiin vihertäviin sointuihin. Eikö ole kummallista, että on
ihmisiä, jotka eivät ymmärrä sellaista!

-- Sillä ei ole kerrassaan mitään tekemistä kertomuksen juonen
kanssa, virkkoi proosallinen setä Harrison. Sinun ei olisi pitänyt
sijoittaa tapahtumia pelkkien rikkaiden ja mahtavien kaupunkilaisten
piiriin. Mitä sinä senkaltaisista tiedät? Mikset antanut kaiken
sattua täällä Avonleassa? Nimi olisi tietysti pitänyt muuttaa, muuten
rouva Rachel Lynde olisi luullut olevansa kirjan sankaritar.

-- Se ei olisi toki koskaan käynyt päinsä, väitti Anna. -- Avonlea on
herttaisin paikka maailmassa, mutta se ei ole niin romanttinen, että
sopisi järkyttävän rakkaustarinan tapahtumapaikaksi.

-- Mitä siihen tulee, luulen minä varmasti, että meillä on ollut aika
paljon romantiikkaa Avonleassa -- kenties silloin tällöin suorastaan
tragedioja, virkkoi herra Harrison kuivasti. -- Mutta sinäpä et
annakaan tavallisten ihmisten esiintyä. Henkilöt puhuvat liian
paljon, ja heidän puheensa on aivan liian juhlallista. Sinä annat
väsyttävän rakastajasi puhua ja pitää ääntä kokonaista kaksi sivua,
eikä tyttö saa pistetyksi sanaakaan väliin. Jos hän tosi elämässä
olisi tehnyt samaten, olisi tyttö varmasti piankin jo tukkinut
häneltä suun.

-- Minä en ainakaan sitä usko, vastasi Anna hiukan loukkaantuneena.

Hän oli sielunsa syvimmässä sitä mieltä, että ne kauniit ja
tunteelliset sanat, jotka hän antoi rakastajan lausua, ehdottomasti
vahaisivat jokaisen tytön sydämen. Oli muuten kauheata kuulla
käytettävän niin auttamattoman arkipäiväisiä sanoja kuin "tukkia
suu", kun oli puhe Semiramiksesta, ihanasta neitosesta, jolla oli
puhdas otsa ja uneksiva katse. Semiramis vain epäsi ihailijainsa
kosinnan tai antoi heille korkeintaan rukkaset.

-- Ja kun sinä nyt tahdot kuulla vilpittömän mielipiteeni, jatkoi
herra Harrison aimottomana, niin saan sanoa, etten ymmärrä, miksi
Maurice Lennox ei häntä saanut. Hän oli ainakin miestä. Hän teki
kyllä yhtä ja toista kamalaa, mutta osoitti kuitenkin tarmokasta ja
toimekasta luonnetta. Percival vain nahjusteli ja jaaritteli.

Jaaritteli!... Siksi että hänen joskus täytyi purkaa tuskan kalvamaa
sydäntään ja että hän kykeni ylevästi tulkitsemaan tunteittensa
kuohua!

-- Maurice Lennox'han oli konna, sanoi Anna pahoillaan. -- Kuinka
ei kukaan sitä ymmärrä! Minä en voi käsittää, miksi kaikki pitävät
hänestä enemmän kuin Percivalista.

-- Sinun Percivalisi on hyvä kuin enkeli. Sellainen luonne ärsyttää.
Kun seuraavan kerran kyhäät sankarin, täytyy sinun antaa hänelle
vähän enemmän inhimillistä lihaa ja verta.

-- Semiramis ei olisi milloinkaan voinut mennä naimisiin Mauricen
kanssa. Mauricella oli alhainen luonne.

-- Sankaritar olisi kai voinut häntä höylätä. Mutta on ehkä niitä,
joihin se ei vaikuta. Sinä kai itse tiedät, miten paatunut konnasi
on... Lopuksi voin vielä mainita, ettei kertomuksesi ole suinkaan
hullumpi, sen myönnän. Mutta sinä olet vielä liian lyhyissä hameissa
voidaksesi kirjoittaa mitään erikoisempaa. Odota kymmenisen vuotta --
sinä ehdit kyllä vielä.

Anna päätti lujasti olla antamatta kertomuksiaan kenenkään
arvosteltaviksi, jos hän vastedes jotain kirjoittaisi. Tuollainen
arvostelu vaikutti aivan liian masentavasti... Hän ei lukenut
Gilbertille sepittämäänsä kertomusta, mutta uskoi hänelle sen
olemassaolon.

-- Jos se pääsee julkisuuteen, voit lukea sen painettuna, mutta jos
se menee myttyyn, ei kukaan ihminen koskaan saa sitä nähdä.

Marilla ei tietänyt mitään kirjallisesta seoksesta, jota keitettiin
hänen välittömässä läheisyydessään. Anna kuvitteli mielessään, miten
hän jostain aikakauslehdestä lukisi novellin Marillalle, jonka
mielenkiinto väkisinkin heräisi -- Marilla ei voi enää pidättää,
hänen täytyy sanoa pari kehuvaa sanaa. Mielikuvitukselle, kuten
tunnettua, ei mikään ole mahdotonta... Suuri yllätys -- vai niin,
sinä pidät tästä kertomuksesta? Saat siis kuulla, että minä olen sen
kirjoittanut!

Eräänä päivänä Anna kuljetti postiin verrattain paksun soikean
käärön. Nuoruuden kokemattomuuden viehättävä luottamus oli määrännyt
sen osoitettavaksi kaikkein suurimmalle "suurista" aikakauslehdistä.
Diana oli yhtä suuressa jännityksessä kuin Anna itsekin.

-- Kuinka kauan luulet viipyvän, ennenkuin sieltä tulee vastaus?
kysyi hän.

-- Luultavasti ei kahta viikkoa kauemmin, vastasi Anna. -- Miten
ylpeäksi ja iloiseksi minä tulen, jos se otetaan!

-- Onhan selvää, että se otetaan, ja luultavasti he samalla pyytävät
sinulta uutta kirjoitusta. Kun heräät jonakuna kauniina päivänä, olet
kuuluisuus, ja ajattele kuinka sitten olen ylpeä, kun olen sinun hyvä
ystäväsi, virkkoi Diana, jolla ainakin oli se hyvä puoli, että hän
saattoi epäitsekkäästi ihailla ystäviensä lahjakkuutta ja menestystä,
mikä on verrattain harvinaista.

Kului viikko, joka uhkui suloisia haaveita -- sitten tuli katkera
herääminen. Diana löysi eräänä iltana Annan ullakkohuoneesta ja
silmät kertoivat kyynelistä. Pöydällä oli avattu kirjekuori ja
rutistunut käsikirjoitus.

-- Anna, ei suinkaan kertomusta ole palautettu? huusi Diana
kauhistuneena.

-- On, ole huoleti, vastasi Anna lyhyesti.

-- Toimittaja on varmasti pähkähullu. Mitä hän ilmoitti syyksi?

-- Ei mitään. Mukana oli painettu lippu, jossa seisoo, ettei
tarjottua lähetystä ole katsottu käyttökelpoiseksi.

-- Minä olen aina pitänyt tuota aikakauslehteä roskalehtenä, sanoi
Diana kiihkeästi. -- Sen kertomukset eivät ole lähimainkaan yhtä
hauskoja kuin "Kanadan Naisen", vaikka se maksaa paljon enemmän
vuodessa. Mutta luultavasti on toimittaja ennakkoluuloinen niitä
kohtaan, jotka eivät ole "yankee'itä". Älä anna mielesi lannistua,
Anna! Pysy lujana ja lähetä kertomuksesi "Kanadan Naiseen".

-- Se kai on parasta, virkkoi Anna, mieli jo jotakuinkin
tasapainossa. -- Ja jos se otetaan, lähetän totta totisesti sen
numeron tuolle hirttämättömälle toimittajalle ja alleviivaan
sarakkeeni paksulla siniliidulla. Totta kai on ihmisiä, joilla on
arvostelukykyä ja makua... Mutta minä otan pois auringonlaskun.
Ehkäpä setä Harrison kuitenkin oli oikeassa.

Auringonlasku sammui ikuisiksi ajoiksi, mutta huolimatta tästä
raskaalta tuntuvasta leikkauksesta palautti tunnoton "Kanadan Nainen"
niin viipymättä "Semiramiksen sovitusuhrin", että Diana katkeroituna
epäili, olivatko toimituksen ilkimykset edes ehtineet lukea
käsikirjoitusta. Hän teki vakavan ja juhlallisen lupauksen, ettei
enää uudistaisi kuukausitilaustaan.

Anna suhtautui vastoinkäymiseensä epätoivoisen tyynesti. Hän sulki
kertomuksensa ullakkokonttorissa olevaan arkkuun, jossa kootut
kirjoitukset "Historiallisen kerhon" ajoilta lepäsivät rauhassa, mutta
myöntyen sitä ennen Dianan pyyntöön hän lahjoitti tälle jäljennöksen
teoksestaan.

-- Nyt minä lukitsen kirjallisen kunnianhimoni arkkuun, virkkoi hän
katkerasti.

Hän ei maininnut asiasta mitään herra Harrisonille, mutta eräänä
iltana tämä kysyi häneltä suoraan, oliko kertomus otettu lehteen.

-- Ei, toimittaja ei huolinut siitä, vastasi Anna lyhyesti.

Herra Harrison vilkuili salavihkaa hienopiirteisiin kasvoihin, joille
nousi tumma puna.

-- No, sinä et kai välitä siitä, vaan annat palttua semmoiselle,
sanoi herra Harrison rohkaisevasti.

-- Minä en pane koskaan enää kynääni paperille kertomusta
kirjoittaakseni, sanoi Anna, äänessä yhdeksäntoistavuotiaan toivoton
päättäväisyys, kun ovi läimähytetään kiinni nenän edessä.

-- Sinun sijassasi minä en lopettaisi kokonaan, jatkoi herra Harrison
miettiväisenä. -- Kirjoittaisin silloin tällöin kertomuksen, mutta
en vaivaisi sillä ketään toimittajaa. Minä kirjoittaisin ihmisistä
ja seuduista, joita tunnen, ja antaisin ihmisten puhua niinkuin
tavallisesti puhutaan, ja aurinko saisi nousta ja laskea kaikessa
hiljaisuudessa joka päivä, ilman että teen siitä mitään numeroa.
Jos joutuisin tekemisiin konnien kanssa, niin minä antaisin niille
tilaisuutta, Anna -- kuulepas -- parannukseen ja mahdollisuuden
muuttua kelpo ihmisiksi. Maailmassa on kyllä laumoittain hirveitä
lurjuksia, sen minä uskon mielelläni, mutta taitaa saada kulkea
melko matkoja ennenkuin ne löytää, väittäköön rouva Lynde miten
usein tahansa, että me olemme kaikki parantumattomia synnin orjia.
Taitaa meissä kaikissa sentään olla jotain hyvää sielumme kätköissä.
Kirjoita sinä vaan, Anna!

-- Ei kiitoksia. On kauhean typerää edes koettaa. Kun päätän
korkeakoulun, antaudun yksinomaan opetustyöhön. Takoa tietoja lasten
päähän minä osaan. Mutta kirjoittaa en osaa.

-- Kun lopetat korkeakoulun, on sinun kai aika mennä naimisiin ja
rakentaa pesä, sanoi setä Harrison. -- Ei ole hyvä lykätä sellaista
fliian kauaksi -- sen minä tiedän parhaiten itse, Jumala paratkoon.

Anna nousi lähteäkseen kotiin. Sattui hetkiä, jolloin totta totisesti
ihmisen hienotunteisuus sai liian kovia kolahduksia setä Harrisonin
suorasukaisuudesta.



XIII.

PIKKU SYNTEJÄ.


Davy ja Dora olivat valmiiksi puettuina lähdössä pyhäkouluun. Heidän
piti mennä yksin, mikä ei tapahtunut usein, sillä rouva Lynden oli
aina tapana käydä pyhäkoulutunneilla pitämässä silmällä, miten
nuoriso edistyi. Tällä kertaa rouva Lynde oli nyrjäyttänyt jalkansa
eikä voinut kävellä, vaan istui lujasti ankkuroituna viihtyisässä
nojatuolissaan. Kaksoisten tuli kirkossa edustaa perhettä, sillä Anna
oli matkustanut lauantai-iltana hyvien ystäviensä luokse Carmody'hin
viettääkseen siellä sunnuntain, ja Marilla oli saanut taaskin
tuskallisen päänkivistyspuuskan.

Davy tuli hitaasti tallustaen alas portaita. Alhaalla eteisessä
odotti Dora, jonka rouva Lynde oli asianmukaisesti tarkastanut
ja tutkinut. Davy oli omin päin varustautunut matkalle. Hänellä
oli taskussa kupariraha pyhäkoulukolehtiin ja hopearaha
päiväjumalanpalveluksen kolehtiin. Raamattu oli toisessa kädessä
ja lukukirja toisessa. Tekstin, raamatunlauseet ja virrensäkeet
hän osasi vuolaana virtana. Olihan hän istunutkin pänttäämässä
niitä päähänsä koko lauantai-illan rouva Lynden keittiössä --
muu ei auttanut. Davyn tulisi siis olla erikoisen leppoisassa ja
sopusointuisessa mielialassa. Niin ei kuitenkaan ollut lainkaan
laita, huolimatta virrensäkeistä ja katkismuksesta.

Rouva Lynde tuli ontuen keittiöstään, juuri kun Doran ja Davyn tuli
lähteä.

-- Sinä olet kai puhdas ja siisti, poika? kysyi rouva Lynde ankarasti.

-- Olen. Kaikki, mikä minussa näkyy, vasusi Davy hyvin topakasti.

Rachel-rouva huokasi. Hänellä oli omat epäilynsä, mitä tuli Davyn
korviin ja kaulaan. Mutta hän tiesi, että jos hän vähääkään
osoittaisi tarkempaan tarkasteluun ryhtymisen oireita, livistäisi
Davy ehdottomasti tiehensä ja jalan nyrjähdys estäisi taas häntä
itseään ajamasta takaa.

-- Käyttäytykää nyt niinkuin oikein kiltit lapset, neuvoi rouva
Lynde. -- Älkää kävelkö pahimmassa pölyssä. Älkää pysähtykö porstuaan
lörpöttelemään muiden lasten kanssa. Älkää hangatko ja hieroko
itseänne penkkiin. Koettakaa painaa mieleen päivän teksti. Älkää
pudottako kolehtirahoja ja älkää mitenkään unohtako pistää niitä
haaviin. Älkää kuiskatko, kun kumarrutaan rukoilemaan, ja kuulkaa
tarkoin, mitä pappi saarnaa -- minä kysyn teiltä, kun palaatte kotiin.

Davy ei alentunut vastaamaan. Hän lähti kulkemaan oikotietä, Doran
nöyrästi tallustellessa perästä. Mutta hänen sielunsa kapinoi. Davy
oli saanut kestää paljon sekä todellista että kuviteltua tuskaa sen
jälkeen kun rouva Lynde oli muuttanut Vihervaaraan. Tämän tuskan
aiheuttajana olivat olleet rouva Lynden vahvat nyrkit ja terävä
kieli, sillä rouva Lynde ei voinut olla saman katon alla kenenkään
kanssa, olipa se sitten yhdeksän- tahi yhdeksänkymmenvuotias,
koettamatta antaa asianomaiselle kristillistä ja tervettä kasvatusta.
Ja niin äsken kuin edellisenä iltana oli hän kehoittanut Marillaa
kieltämään Davya menemästä kalastamaan Cottonin poikien kanssa. Davyn
mieli kuohui vielä tätä ajatellessa.

Heidän päästyään valtatielle pysähtyi Davy heti ja väänsi kasvonsa
niin hirvittävään irvistykseen, että Dora, vaikka tunsikin hänen
ihmeellisen taitonsa sillä alalla, joutui kauhun valtaan. Hän
pelkäsi, että Davyn kasvot ovat tuomitut pysymään koko elämän ajan
noin kauhistuttavana kuonona.

-- Peeveli! räiskyi Davyn suusta.

-- Voi, Davy, sinä et saa kirota niin rumasti! huudahti Dora
kauhuissaan.

-- Peeveli ei ole mikään kirosana -- ei ainakaan mikään oikea
kirosana. Ja minun puolestani olkoon vaikka mikä, vastasi Davy
uhmaavasti.

-- Jos sinun on pakko sanoa rumia sanoja, voisit ainakin olla
sanomatta sunnuntaina, pyysi Dora vaikeroivalla äänellä.

-- Minä keksinkin itselleni oman kiroussanan.

-- Silloin Jumala varmasti rankaisee sinua, Davy, sanoi Dora
juhlallisesti.

-- Se olisi minusta aika halpamaista. Kun hän kerran tietää kaikki,
pitäisi hänen myös ymmärtää, että ihmisen täytyy jollakin sanalla
sanoa, mitä tuntee.

-- Davy, kuuletko sinä! sanoi Dora. Hän odotti Davyn kaatuvan
kuoliaana maahan. Mutta ihme kyllä ei tapahtunut mitään senkaltaista.

-- Mutta sen minä ainakin sanon, että loppu siitä tulee, että Lynden
täti saa mielensä mukaan reistailla minun kanssani, sähisi Davy.
-- Anna ja Marilla reistailkoot, mutta hän ei saa. Nyt minä teen
jok'ikisen konstin, mitä hän on kieltänyt. Odotapas, niin saat nähdä.

Dora saattoi vain jäykästi tuijottaa ihmetyksestä ja kauhusta, kun
Davy kiukkuisen äänettömänä poikkesi maantien vieressä kulkevalta
nurmettuneelta polulta maantien hienoon pölyyn, jota neljän viikon
itsepintainen kuivuus oli kerännyt ja jota oli hänen nilkkoihinsa
saakka. Hän kulki laahaten jalkojaan hitaasti, tuntien ilmeistä
tyydytystä, ja puolen minuutin kuluttua hän hyppeli takaisin oikean
pilvipatsaan ympäröimänä.

-- Tämä on vain alkua, selitti hän voitonriemuisena. -- Jään
porstuaan ja puhelen niin kauan kuin siellä on yksikään nulikka.
Ja kirkonpenkissä minä kiemurtelen ja vääntelen kuin ankerias ja
kuiskaan joka taholle. Tekstistä minä viis, ja nyt saat nähdä mitä
teen kolehtirahoilla.

Davy viskasi uhmaavan ihastuneeni rouva Lynden pennit kauas lähimmän
aidan taa.

-- Pahahenki käski sinun noin tekemään, virkkoi Dora soimaavasti.

-- Mitä vielä, sen minä keksin itse, vastasi Davy suuttuneena. -- Ja
muutakin olen minä keksinyt. En aiokaan edes mennä pyhäkouluun taikka
kirkkoon. Menen leikkimään Cottonin poikien kanssa. He sanoivat
minulle eilen, etteivät mene tänään pyhäkouluun, kun äitimuori on
matkustanut pois eikä kukaan nyt voi lähettää heitä. Tule, Dora, niin
pidetään hauskaa.

-- Minä en tahdo tulla mukaan, esteli Dora.

-- Sinun täytyy, sanoi Davy. -- Ellet tule, niin kerron Marillalle,
että Frank Bell suuteli sinua koulussa maanantaina.

-- En minä sille mitään mahtanut. Saatoinko minä tietää, että hän
aikoi suudella? virkkoi Dora tullen hehkuvan punaiseksi.

-- Sinä et ainakaan lyönyt häntä etkä ollut vihaisenkaan näköinen,
jatkoi Davy. -- Sen minä myös kerron, ellet sinä tule mukaan. Mennään
oikotietä niityn poikki.

-- Siellä on lehmiä ja minä pelkään niitä, ruikutti Dora-raukka,
nähden pelastuksen väikkyvän.

-- Älä! Oikeinko pelkäät kahta lehmää? pilkkasi Davy. Ne on molemmat
nuorempia kuin sinä.

-- Mutta ne on suurempia, sanoi Dora.

-- Ei ne tee sinulle yhtään mitään. Älä viivyttele, vaan tule. Tämä
on kivaa. Kun minä tulen suuteksi, en minä koskaan vaivaudu kirkkoon.
Kyllä minä laitan, että pääsen taivaaseen muutenkin.

-- Sinä joudat siihen toiseen, ilkeään paikkaan, ellet pyhitä
pyhäpäivää, varoitti Dora-raukka lähtien laahustamaan Davyn perästä
hyvin vastahakoisesti.

Mutta Davy ei pelännyt -- vielä. Tuo n. s. ilkeä paikka oli hämärässä
etäisyydessä, mutta Cottonin poikien kanssa tehtävä iloinen
kalastusmatka kangasti aivan lähellä. Hän olisi vain toivonut Doran
kulkuun vähän enemmän vauhtia. Dora käveli jörönä, katseli vähänväliä
taaksensa ja piti suunsa niin supussa kuin voisi milloin hyvänsä
purskahtaa itkuun. Aina tyttöjen täytyy pilata kaikki... Davy ei
nyt kuitenkaan sanonut "peeveli" -- ei edes ajatuksissaan. Hän ei
suinkaan katunut sitä mitä oli sanonut neljännestuntia aikaisemmin
-- eihän se tullut kysymykseenkään -- mutta ei kannattanut uhmata
Valtoja liiaksi samana päivänä.

Cottonin nuori väki leikki takapihalla ja tervehti Davya äänekkään
ihastunein huudoin. Pete, Tommy, Adolphus ja Mirabel-sisko nauttivat
täysin siemauksin vapaudestaan äiti-muorin, isän tai vanhempien
sisarien häiritsemättä, nämä kun olivat lähteneet pois hevosella.
Dora oli iloinen siitä, että Mirabel edes oli kotona, hänestä
oli matkalla tuntunut kolkolta joutua yksin tuohon poikaliutaan.
Mirabel oli täysin pojan veroinen, yhtä telmivä, päivettynyt ja
rohkea. Mutta hänellä oli kuitenkin hameet ja nauhasolmukkeet
rotanhäntäpalmikoissaan.

-- Nyt me ollaan tultu kalastamaan teidän kanssa, selitti Davy.

-- Se on kivaa, ulvoi Cottonin joukko. Kaikki ryntäsivät heti matoja
kaivamaan, ja Mirabel juoksi etunenässä ruosteinen kasari kädessä
löytöjen tallettamiseksi. Doran mieli olisi tehnyt istahtaa itkemään.
Voi, kun tuo halpamainen Frank Bell ei olisi suudellut häntä! Silloin
hän olisi voinut olla Davysta välittämättä ja mennä mitä parhaimmalla
omallatunnolla rakkaaseen pyhäkouluun.

Kalastusretkeilijät eivät luonnollisestikaan uskaltaneet lähteä
pienelle järvelle, sillä sieltä heidät olisi huomannut kirkkoväki.
Heidän oli pakko tyytyä puroon, joka virtasi metsän läpi Cottonin
pihan takana. Se oli täynnä taimenia, ja päivä oli hauska -- ainakin
Cottonin pojille. Ja näytti siltä kuin Davyn olisi ollut oikein
hauska. Hän oli vetänyt kengät ja sukat jalastaan -- tällainen
varovaisuus ei ollut suinkaan hänelle ominaista -- ja esiintyi
paljain jaloin, edessään Cottonin vanhemman sisaren hihallinen
esiliina. Siinä asussa hän oli valmis uhmaamaan suon, rämeen ja
puron kaikkia hirviöitä. Dora murjotti ja torjui kaikki lähentelevät
yritykset talonväen puolelta. Hän seurasi vaieten toisten harharetkiä
lätäköstä lätäkköön, puristi lujasti raamattuaan ja lukukirjaansa ja
ajatteli mieli katkerana rakasta luokkaansa, jossa hänen sinä hetkenä
olisi pitänyt istua todellisena kaunistuksena jumaloimansa opettajan
edessä. Sen sijaan hän juoksi sotkuisassa, pistävässä pensaikossa
kelvottomien poikien kanssa koettaen kaikin tavoin suojella hienoa
valkeata pukuaan repeämästä ja tahraantumasta ja kenkiään vajoamasta
liejuun. Mirabel oli tarjonnut hillotahrojen peittämää esiliinaansa
suojaksi, mutta Doran mieleen oli varoittavana muistunut sananparsi,
jossa puhuttiin joutumisesta "ojasta allikkoon", ja hän kieltäytyi
sitä ottamasta.

Taimen tarttui onkeen ihmeellisesti, kuten aina sunnuntaisin. Tunnin
kuluttua urheilevat nuoret herrat olivat saaneet kaloja kuinka paljon
tahansa, joten he Doran suureksi helpotukseksi jälleen palasivat
kotiin. Dora istuutui ylhäisesti eristäytyen ja huolellisesti
alasvedetyin hamein pihan kanakopille, kun taas muut ryhtyivät
juoksuleikkiin, joka sai maan tömisemään. Sitten koko seurue kiipesi
sikolätin katolle ja kaiversi nimensä melkein saavuttamattomissa
olevaan hirteen. Kanakopin lattea katto sekä vieressä oleva
pieni heinäruko antoivat Davylle nerokkaan päähänpiston. Ihana
puolituntinen vietettiin kiipeämällä katolle ja syöksymällä siitä pää
edellä alas heiniin huutaen ja nauraen.

Kielletytkin huvit päättyvät. Kun vaununpyöräin kumea tärinä sillalla
ilmaisi kirkkoväen palaavan kotiin, katsoi Davy lähtöhetken tulleen.
Hän irroitti yltään suojaavan vaatetuksensa, veti jälleen jalkaansa
kaikesta huolimatta merkillisen tahmeat sukkansa ja kenkänsä
ja käänsi huoaten selkänsä ihanalle taimensaaliilleen. Olisipa
kannattanut viedä kotiin...

-- No, eikö meillä ole ollut hirmuisen hauskaa? kysyi hän jotakuinkin
teennäisen iloisesti heidän palatessaan kotiin päin oikotietä vainion
poikki.

-- Ei minulla ainakaan, vastasi Dora nyrpeästi. -- Enkä myöskään
usko, että sinulla on ollut, kun oikein ajattelet, lopetti hän
väläyttäen ilmoille terävyyttä, joka ei juuri muuten ollut hänelle
ominaista.

-- On ollut, voin antaa siitä pääni pantiksi, vakuutteli Davy. --
Mutta ei suinkaan ollut mikään ihme, ellei sinun ollut hauska.
Sinähän istuit vain ja mulkoilit niinkuin mikäkin -- simppu.

-- Minä pidän itseäni liian hyvänä leikkimään kaikenlaisten vekarain
kanssa, sanoi Dora kopeasti.

-- Ohoh, kylläpäs sinä osaat... Mikä vaivaa Cottonin poikia? On
heillä vaan paljon vitsikkäämpää kuin meillä. He tekevät ihan mitä
tahtovat ja sanovat aivan mitä tahtovat kenelle hyvänsä vasten
kasvoja. Niin minäkin aion tehdä tästä päivästä lähtien.

Suurista sanoista ja karskista äänestä huolimatta ei Davysta tuntunut
oikein hyvältä. Hän olisi kuitenkin mieluummin kuollut kuin myöntänyt
sen Doralle. Onnistuneen kalastuksen ja virkistävän seurustelun
tuottama ilo oli muuten jo ehtinyt haihtua; sen sijaan omatunto
muistutti olemassaolostaan pienillä terveellisillä pistoksilla
silloin tällöin. Loppujen lopuksi olisi ehkä kuitenkin ollut
parempi mennä pyhäkouluun ja kirkkoon?... Olihan täti Lynde kyllä
usein kiusallinen ja ilkeä pikku pojalle, joka rakasti vapautta
ja riippumattomuutta, mutta hänellä oli tavallisesti koko joukko
makeisia isossa keittiönkaapissaan, eikä hän ollut saita. Juuri
samana sopimattomana hetkenä muistui Davyn mieleen, että täti Lynde
oli, hiiskahtamattakaan asiasta Marillalle, hyvin mukavasti ommellut
kiinni ison reiän, jonka Davy oli housuihinsa repinyt viime viikolla.

Davyn rikosten mitta ei ollut vielä kukkuroillaan. Hänen oli vielä
tehtävä havainto, että synti vaatii toisen itseään peittämään.
Sunnuntaipäivällinen nautittiin rouva Lynden luona, ja jo ensimmäisen
ruokalajin aikana kysyi täti Davylta:

-- No, oliko koko luokka tänään pyhäkoulussa?

-- Oli, vastasi Davy, liemen pyrkiessä väärään kurkkuun. -- Kaikki,
paitsi yksi.

-- Kysyttiinkö sinulta tekstiä taikka katkismusta?

-- Kysyttiin.

-- Ja panit haaviin kolehtirahat?

-- Panin.

-- Oliko rouva MacPherson kirkossa?

-- En tiedä. -- Se oli ainakin totta, ajatteli onneton Davy.

-- Onko Naisten apuyhdistyksellä kokous ensi viikolla?

-- O-on -- niin minusta sanottiin... Ääni alkoi jo käydä hieman
epävarmaksi.

-- Onko hartaushetkeä sitten?

-- Sitä -- sitä minä en kuullut.

-- Kuuntelisit vähän paremmin, sen minä olen sanonut lukemattomia
kertoja. Sinun täytyy panna mieleen, mitä kuulutetaan. Mitä pastori
oli valinnut tekstiksi?

Davy otti lasistaan suunnattoman kulauksen vettä suuhunsa ja
huuhtaisi alas viimeisen omantunnon epäröimisen. Hän esitti erittäin
sujuvasti erään hyvin kauniin tekstin, joka hänen oli täytynyt oppia
ulkoa muutama viikko takaperin. Onneksi tuli paisti, ja rouva Lynde
lakkasi kysymästä, mutta Davyn ruokahalu oli pilalla. Ruoka ei
maistunut, kuten tavallisesti, eikä hän jaksanut syödä muuta kuin
annoksen mannaryyni vanukasta mehukastikkeen kera.

-- Mikä sinua vaivaa? kysyi Lynden täti ihmetellen eikä suinkaan
aiheettomasti. -- Oletko sairas? Sinä näytät niin kalpealta. Sinun on
parasta olla leikkimättä ulkona auringonpaisteessa nyt iltapäivällä,
neuvoi rouva Lynde.

-- Tiedätkö, kuinka monta valetta syötit täti Lyndelle
päivällispöydässä? kysyi Dora nuhtelevasti heidän ollessaan kahden
päivällisen jälkeen.

Malja vuosi yli äyräittensä... Davyn kiukku kävi ylivoimaiseksi, ja
hän sähisi:

-- En tiedä, eikä se kuulu minuun, ja pidä kitasi, muuten väännän
leukasi.

Kiusaantunut nuorukaisparka vetäytyi sitten halkopinon suojaamaan
soppeen saadakseen rauhassa harkita syntejään.

Vihervaara oli pimeä ja äänetön Annan palatessa kotiin. Hän meni
nopeasti levolle, sillä hän oli hyvin uninen ja väsynyt. Edellisellä
viikolla oli Avonleassa ollut useita pieniä juhlatilaisuuksia, jotka
olivat kestäneet pikkutunneille asti. Tuskin oli Anna painanut päänsä
tyynylle ennenkuin hänen silmänsä menivät umpeen. Mutta samassa ovi
aukeni hiljaa, ja surkea, rukoileva ääni sanoi: "Anna".

Anna nousi unenpöpperössä istualleen.

-- Davy, sinäkö? Mikä on?

Pieni valkopukuinen olento tassutteli lattian poikki ja hiipi
tuolille Annan pään puolelle.

-- Anna, nyyhkytti Davy kietoen kätensä Annan kaulaan, minä olen
niin kauhean iloinen, kun taas olet kotona. Minä en voinut nukkua,
ennenkuin olen kertonut sen jollekulle.

-- Mitä sinun piti kertoa?

-- Että olen kauhean pahoillani.

-- Rakas ystävä, miksi sinä olet pahoillasi?

-- Kun olen ollut hyvin paha tänään, Anna. Voi, minä olen ollut niin
hirmuisen paha -- pahempi kuin koskaan ennen.

-- Mitä sinä sitten olet tehnyt?

-- Hyi, en uskalla kertoa. Sinä et pidä minusta sitten enää koskaan,
Anna. Minä en voinut lukea iltarukoustani tänä iltana. Minä en
uskaltanut kertoa Jumalalle, mitä minä olin tehnyt. Minua hävettää
kauheasti, kun hänen pitää saada se tietää.

-- Hän taitaa tietää sen muutenkin, Davy.

-- Niin sanoi Dorakin. Mutta jospa hän ei tullut niin tarkalleen
nähneeksi... Minun täytyy ainakin kertoa sinulle ensin.

-- No, mitä sinä olet saanut aikaan?

Tunnustus tuli ryöppynä.

-- En ollutkaan pyhäkoulussa enkä mennyt kirkkoonkaan, vaan olin
kalastamassa taimenia Cottonin poikien kanssa ja syötin täti Lyndelle
hirveän paljon valheita -- taisi niitä olla kuusi, seitsemän
ainakin... Ja minä -- minä sanoin peeveli, Anna -- vaikka ei kai
se ole mikään oikea kiroussana kuitenkaan, kuule, onko? -- ja minä
sanoin, että Jumala on halpamainen... Jos hän rankaisisi minua
vain siitä syystä, tarkoitin.

Huoneessa oli hyvin hiljaista. Davy ei oikein tietänyt, mitä hänen
tuli ajatella, kun Anna oli niin liikkumaton. Oliko Anna niin
ihmeissään ja suuttunut, ettei koskaan enää aikonut puhua hänelle
sanaakaan?

-- Anna, mitä sinä aiot tehdä minulle? kuiskasi Davy.

-- En mitään, hyvä ystävä. Sinä olet kai jo saanut tarpeeksi
rangaistusta, eiköhän ole niin?

-- En ole saanut. Kukaan ei ole tehnyt minulle mitään.

-- Etkö ole ollut pahoillasi ja onneton siitä saakka kun teit kaiken
tuon ruman, sanopas?

-- Olen, aivan kauheasti, virkkoi Davy urheasti.

-- Sinua on soimannut omatunto, Davy.

-- Missä paikassa omatunto oikein on?

-- Se on sinun omassa sydämessäsi, Davy, ja se ilmoittaa meille, kun
olemme tehneet jotain pahaa, ja se tekee meidät hyvin onnettomiksi,
ellemme tee parannusta, vaan jatkamme tuota pahaa. Etkö ole sitä
huomannut koskaan?

-- Onhan sitä voinut sattua, vaikka en ole ymmärtänyt, mitä se on
ollut. Minusta on ikävää, että tarvitsee tuollaista tuntea. Minun
mieleni tekisi vain metkaa. Mutta missä kohdassa omatunto on, Anna?
Kerran kun juoksin oikein kovaa Cottonin pihalla, sain niin kamalan
piston vatsaan ja nikon. Se oli kai omatunto? Onko se vatsassa?

-- Ei ole, se on sydämessäsi, niinkuin äsken sanoin, vastasi Anna
kiitollisena ympäröivälle pimeydelle, kun ei käynyt toki päinsä näin.
vakavassa keskustelussa tinkiä arvokkuudesta purskahtamalla nauruun.

-- Kyllä kai se sitten on kasvanut lujasti kiinni, kun siitä ei voi
päästä, virkkoi Davy huoaten. Aiotko kannella minusta Marillalle ja
täti Lyndelle?

-- En, hyvä ystävä, minä en kantele kenellekään. Sinä varmaankin
kadut oikein kovasti, että olet käyttäynyt niin pahasti?

-- Kadun, varmasti.

-- Etkä tee sellaista enää koskaan?

-- En, mutta -- Davy ei, varovasti kyllä, myöntynyt ehdottomasti --
voihan sattua, että olen ilkeä jollain muulla tavoin...

-- Sinä et saa sanoa rumia sanoja etkä jäädä pois pyhäkoulusta tahi
kirkosta etkä valehdella peittääksesi pahoja tekojasi.

-- Eipä semmoista kannatakaan tehdä, virkkoi Davy.

-- Minusta sinä nyt sanoisit Jumalalle, että sinä kadut ja olet
pahoillasi ja pyydät häneltä anteeksi.

-- Oletko sinä antanut anteeksi, Anna?

-- Olen, pikku Davy.

-- Hi, hii, huudahti Davy ihastuneena, sama minusta sitten, antaako
Jumala vai eikö.

-- Davy!

-- No, kyllä minä -- kyllä minä... virkkoi Davy nopeaan, kiiveten
alas sängystä. Annan ääni osoitti hänelle selvästi, että hän oli
sanonut hyvin sopimatonta. -- Ei minusta ole mitään pyytää häneltä...
Hyvä Jumala, minä kadun kovasti, että olen tehnyt niin pahoin tänään,
ja minä koetan olla kiltti aina sunnuntaisin, ja ole hyvä ja anna
minulle anteeksi. -- Kuulithan, Anna.

-- Kuulin, hyvä on, juokse nyt kohta nukkumaan kilttinä poikana.

-- Heti paikalla. Kuulepas, nyt minusta ei tunnu enää pahalta, olen
päinvastoin oikein iloinen. Hyvää yötä!

-- Hyvää yötä.

Anna vaipui jälleen pieluksilleen huoaten helpotuksesta. Voi, miten
tavattomasti häntä väsytti... Seitsemän sekunnin kuluttua...

-- Anna!

Pimeässä kuului jälleen tassutusta, ja joku suuntautui suoraan hänen
vuodettaan kohti. Anna kohotti uneliaita silmäluomiaan.

-- Multa, hyvä ystävä, mikä nyt taas on? kysyi hän koettaen estää
ääntään kuulumasta kärsimättömältä.

-- Anna, oletko huomannut, kuitilta herra Harrison sylkee? Uskotko,
että minäkin oppisin sylkemään aivan samalla tavalla, jos oikein
harjoittelisin?

Anna nousi äkkiä istualleen.

-- Kuule nyt, pikku herra, virkkoi hän, nyt sinä menet heti
nukkumaan, ja uskallapas vielä kerran tulla tänne kummittelemaan!
Kuulitko sinä? Hyvästi nyt.

Davy livisti tiehensä eikä ilmestynyt näkyviin enää sinä yönä.



XIV.

KUTSU.


Anna istui Ruby Gilliksen seurassa Gilliksien puutarhassa, jonne
hämärä hiljaa loi varjojaan. Iltapäivä oli ollut lämmin ja
autereinen. Oli jälkikesän rehevä kukoistuksen aika. Auer viivytteli
vielä notkojen rinteillä. Niityillä väikkyivät himmeästi villien
asterien sinipunervat värisoinnut.

Viettääkseen illan Rubyn luona oli Anna kieltäytynyt ajelusta
kuutamossa kauniiseen Hiekkarantaan parin kilometrin päähän. Hän
oli näin viettänyt Rubyn kanssa monet illat tänä kesänä, vaikka
hän joskus epäili, ettei kummallekaan heistä ollut siitä mitään
varsinaista iloa tai hyötyä, ja väliin hän kotimatkalla päätti olla
enää tulematta.

Kesän lähestyessä loppuaan kävi Ruby kalpeammaksi. Hän oli
kokonaan luopunut aikomuksestaan ryhtyä opettamaan -- "isästä on
parasta siirtää se syksyyn" -- ja taiteelliset käsityöt, joita
hän oli hyvin mielellään ommellut, liukuivat yhä useammin hänen
väsyneistä käsistään. Hän oli kuitenkin aina iloinen ja täynnä
toivoa, jutteli niinkuin ennenkin ja uskoi hiljaa salaisuuksiaan
liehittelevistä kavaljeereista, heidän kilpailustaan keskenään ja
särkyneistä toiveistaan. Annan mielestä juuri tämä teki käynnit hyvin
turhanpäiväisiksi ja väsyttäviksi. Mikä ennen maailmassa oli kenties
ollut lapsellista, mutta kuitenkin verrattain hauskaa, vaikutti
nyt kaamealta; tuntui siltä kuin kuolema olisi kurjistanut elämän
itsepintaisen ja ylimielisen naamion silmäaukoista. Mutta Ruby oli
todella kiintynyt Annaan, eikä hän antanut ystävättären milloinkaan
mennä, ennenkuin tämä oli luvannut tulla pian uudelleen. Rouva Lynde
murisi tyytymättömänä, että Anna juoksi liian usein Rubyn luona ja
että keuhkotauti voi tarttua häneen itseensäkin, ja Marillaakin alkoi
arveluttaa.

-- Joka kerran, kun käyt Rubyn luona, olet kotiin tultua aivan
nääntyneen näköinen, sanoi hän.

-- Koko juttu on hyvin surullinen, sanoi Anna matalalla äänellä.
-- Ruby ei näy ensinkään käsittävän, miten hänen laitansa on. Ja
kuitenkin minusta tuntuu kuin hän tarvitsisi apua -- ja omalla
tavallaan pyytäisi sitä minulta -- ja minä tahtoisin mielelläni
auttaa häntä, mutta en kykene siihen. Koko ajan, kun istun hänen
luonaan, on kuin näkisin hänen taistelunsa näkymätöntä vihollista
vastaan, jota hän koettaa sysätä luotaan heikoilla voimillaan. Siksi
tulen kotiin niin väsyneenä ja näännyksissä.

Tänä iltana Anna ei tuntenut samaa tunnetta yhtä voimakkaasti
kuin tavallisesti. Ruby oli ihmeellisen hiljainen. Hän ei puhunut
sanaakaan kutsuista, huviretkistä, puvuista tahi "pojista". Hän
lepäsi riippuverkossa leppoisan valaistuksen ja väräjöivien varjojen
viihdyttämänä. Puolivalmis käsityö oli koskematta, ja ystävälliset
kädet olivat kietoneet ohuen valkean liinan hennoille olkapäille.
Pitkät keltaiset palmikot -- miten Anna kouluaikana oli kadehtinut
näitä palmikoita! -- riippuivat kummallakin puolen kasvoja. Hän
oli irroittanut ne päästään ja poiminut pois hiusneulat -- hän sai
niistä päänsäryn. Heleä puna oli väistynyt poskilta, ja kalpeissa
kasvonpiirteissä oli jotain lapsellista.

Kuu nousi kuultavan kirkkaalla taivaalla ja valoi sädeloistoaan
untuvankevyille hattaroille. Hopeinen juova väreili pienen lammen
pinnalla. Aivan Gilliksen pihan vieressä oli kirkko ja sen ympärillä
vanha kirkkomaa. Kuutamo valaisi valkeita hautakiviä, joiden
ääriviivat piirtyivät selvästi tummia puita ja pensasaitaa vasten.

-- Kirkkomaa näyttää niin oudolta kuutamossa, virkkoi Ruby äkkiä. --
Niin aavemaiselta! lisäsi hän väristen. -- Anna nyt ei kestä enää
kauan ennenkuin minäkin lepään tuolla. Sinä ja Diana ja muut tulette
hehkumaan elämää, mutta minä lepään tuolla syvällä haudassani.

Hänen sanansa tulivat niin odottamatta, että Anna joutui kokonaan
tasapainostaan. Aluksi hänen oli mahdoton vastata.

-- Kyllä sinä tiedät, että niin on, jatkoi Ruby hieman terävästi.

-- Tiedän kyllä, vastasi Anna matalalla äänellä. -- Rakas Ruby, minä
tiedän sen.

-- Kaikki tietävät sen, virkkoi Ruby katkerasti. -- Minäkin tiedän
sen kyllä, minäkin -- olen tiennyt sen koko kesän, vaikka en ole
tahtonut sitä myöntää. Mutta Anna -- hän kumartui ja tarttui kiihkeän
rukoilevasti Annan käteen -- minä en tahdo kuolla. Minä pelkään
kuolla.

-- Minkätähden sinä pelkäät sitä, Ruby? kysyi Anna hiljaa.

-- Sentähden -- sentähden -- voi, en usko muuta kuin että pääsen
taivaaseen, Anna. En minä ole niin kovasti rikkonut... Mutta --
kaikki tulee olemaan erilaista. Mietin hyvin paljon maatessani --
ja minua alkaa aina silloin niin peloittaa -- ja kaipaan kovasti
kotia. Kyllä kai taivaassa on hyvin ihanaa -- niinhän sanotaan meille
raamatussa -- mutta, Anna, se ei ole kuitenkaan sitä, mihin me olemme
tottuneet...

Annan sielussa välähti heikosti muisto lystikkäästä jutusta, jonka
hän kerran oli kuullut Philippa Gordonilta. Vanha, tottumuksiinsa
kangistunut ukko oli suunnilleen samaan tapaan lausunut epäilyksensä
mitä tulee haudantakaisiin seikkoihin. Miehen sanat tuntuivat
hyvin hullunkurisilta, Anna muisti vielä, miten he, Priscilla ja
hän, olivat nauraneet niille. Rubyn kalpeiden, värisevien huulten
lausumassa epäilyksessä ei kuitenkaan ollut mitään huumoria,
ainoastaan syvää alakuloisuutta. Traagillista siinä oli se, että
Rubyllä saattoi olla syytä epäilykseensä. Taivaaseen ei Ruby
tosiaankaan ollut tottunut.

Iloinen, ajattelematon, huvitteluja täyteen ahdettu elämä,
pintapuolinen katsantotapa ja kaikkien korkeampien tarkoitusperien
halveksiminen eivät olleet suinkaan omiaan kasvattamaan häntä edessä
olevaan suureen muutokseen taikka antamaan hänelle voimia katsoa
vastaista elämää sillä tavoin, ettei siinä näkynyt yksinomaan
peloittava ja käsittämätön.

Anna mietti avuttomana, mitä hän sanoisi lohdutukseksi. Miten hän
parhaiten sovittaisi sanansa? Hänen oli vaikea lausua kenellekään
sydämensä sisimpiä ajatuksia, puhua uusista käsitystavoista, jotka
vähitellen olivat alkaneet orastaa hänen sisimmässään ja jotka
koskettelivat nykyisen ja tulevan elämän suuria salaisuuksia,
ja kaikkein vaikeinta oli puhua näistä asioista Ruby Gilliksen
tapaiselle ihmiselle.

-- Minä uskon, Ruby, aloitti hän epäröiden, että meillä
ajatuksissamme on useinkin hyvin vääriä kuvitelmia iäisyydestä
-- siitä, mitä se on ja mikä meitä siellä odottaa. En usko sen
saattavan olla kovin erilaista kuin meidän maallinen elämämme, kuten
ihmiset tavallisesti näyttävät uskovan. Minä uskon, että me jatkamme
elämäämme jotakuinkin samaan tapaan kuin me elämme täälläkin,
vaikka paljon nöyrempinä ja kiihkeästi oppia janoavina... Ja me
tulemme pysymään sellaisina kuin me aina olemme olleet -- on vain
helpompi olla hyvä ja -- aina pyrkiä korkeimpaan... Kaikki esteet ja
kompastuskivet raivataan tieltä, ja me näemme selvästi... Älä pelkää,
Ruby.

-- Minä en mahda sille mitään -- en voi muuta kuin pelätä, sanoi
Ruby ääni kyynelistä väristen. -- Vaikka se olisikin totta, mitä
sanot taivaasta -- ja sinunhan on mahdoton olla varma, sinä kait vain
kuvittelet, että niin on -- siellä ei saata kuitenkaan koskaan olla
aivan samanlaista kuin täällä. Se on mahdotonta. Ja minä tahdon elää
täällä vielä. Minä olen niin nuori. En ole vielä ehtinyt saada sitä
osaa elämästä, joka kuuluisi minulle. Olen taistellut epätoivoisesti
saadakseni elää -- ja mitä se kaikki nyt hyödyttää -- minä olen
kuolemaan tuomittu -- minun täytyy kuolla ja jättää kaikki, johon
olen kiintynyt.

Annan sydäntä kouristi tuska, katkerampi kuin mikään hänen ennen
kokemansa. Hänen oli mahdotonta tuoda esiin mitään petollisia
lohdutusnäkökohtia, ja kaikki, mitä Ruby sanoi, oli kauhistuttavan
totta. Hänenhän täytyi todellakin jättää kaikki, mikä hänelle oli
kallista. Hän oli koonnut vain tavaraa maan päällä, hän oli elänyt
yksinomaan kaikkea vähäpätöistä ja epäolennaista varten, sellaista
varten, mikä vain oli tästä maailmasta, mutta hän oli unohtanut sen,
mikä on suurta, millä on iäisyyden kantavuutta, mikä luo sillan
kahden olemassaolon välille ja tekee kuolemasta vain siirtymisen
asunnosta toiseen -- hämärästä auringon kirkastamaan päivään. Jumala
kyllä ottaa Rubyn haltuunsa -- se oli Annan luja usko -- hän saa
oppia paljon, hänkin... Mutta ei ollut kovinkaan ihmeteltävää, että
hänen sielunsa juuri nyt sokeassa avuttomuudessaan tarrautui siihen
ainoaan, minkä hän tunsi ja mistä piti.

Ruby nojasi toiseen käsivarteensa ja kohotti kirkkaat, kauniit
siniset silmänsä hopeanhohteista avaruutta kohti.

-- Minä tahdon elää, sanoi hän ääni väristen. -- Minä tahdon elää
niinkuin muutkin nuoret tytöt. Minä -- minä tahdon mennä naimisiin
sen kanssa, josta pidän, Anna. -- Ja minä tahdon pieniä lapsia.
Sinä tiedät, että minä olen aina rakastanut pikkulapsia, Anna. En
voisi sanoa tätä koskaan kenellekään muulle kuin sinulle. Mutta minä
tiedän, että sinä ymmärrät. Ja Herbert-raukka -- hän -- hän pitää
minusta, ja minä pidän hänestä. Muut -- muut eivät ole olleet minulle
mitään, mutta hän on paljon. Ja jos minä vain saisin elää, tulisin
hänen vaimokseen ja hyvin onnelliseksi. Voi, Anna, kuinka se tuntuu
kovalta!

Ruby vaipui jälleen pieluksilleen nyyhkyttäen hillittömästi. Anna
puristi hänen kättään, sielu tulvillaan myötätuntoa, sanatonta
myötätuntoa, joka kenties auttoi Rubya enemmän kuin kaikki
lohduttavat vakuutukset. Hetken kuluttua hän rauhoittui, ja
nyyhkytykset taukosivat.

-- Olen iloinen siitä, että olen puhunut sinulle avomielisesti, Anna,
kuiskasi Ruby. -- On tuntunut hyvältä saada purkaa sieluaan. Sitä
olen kaivannut koko kesän -- joka kerran, kun tulit, aioin avata
sinulle sydämeni, mutta siitä ei tullut mitään. En voinut. Tuntui
siltä kuin olisin suorastaan houkutellut kuoleman esiin, jos olisin
sanonut kuolevani taikka jos joku muu olisi sanonut taikka viitannut
siihen. Minä en tahtonut sanoa sitä tai edes ajatella niin pitkälle.
Päivisin, kun ihmisiä oli ympärillä ja kaikki oli iloista, oli
helpompaa olla sitä ajattelematta. Mutta öisin, kun oli kuumetta ja
vääntelin unettomana sängyssäni, tuntui hirveältä, Anna. Silloin minä
en voinut siitä päästä. Kuolema astui esiin ja tuijotti minua suoraan
kasvoihin, kunnes minua alkoi niin peloittaa, että olisin voinut
huutaa ääneen.

-- Mutta nythän sinä et enää pelkää, Ruby, rakkahin pikku ystäväni?
Sinun täytyy olla rohkea ja uljas ja uskoa, että kaikki kääntyy
sinulle parhaimpaan päin.

-- Koetan... Ajattelen, mitä sinä olet minulle sanonut ja koetan
uskoa sitä. Ja sinä kai tulet minua katsomaan niin usein kuin voit,
sano, etkö tulekin, Anna?

-- Tulen, pikku Ruby.

-- Ei kestä -- ei kestä enää kauan. Tunnen sen. Ja minä tahdon
mieluummin olla sinun seurassasi kuin kenenkään muun. Minä olen
aina pitänyt sinusta eniten kaikista koulutovereista. Sinä et ollut
koskaan kateellinen tahi halpamainen niinkuin muutamat muut. Emmy
White kävi eilen minun luonani. Muistatko, että Emmy ja minä olimme
niin tavattoman hyviä ystäviä kolme vuotta sitten, kun vielä kävimme
koulua? Mutta sitten jouduimme riitaan kerran koulujuhlassa emmekä
sen jälkeen ole puhuneet toistemme kanssa. Eikö se ole hassua?
Nyt se tuntuu minusta niin mahdottomalta -- olla loukkaantunut
vuosikausia... Mutta eilen me sovimme täydellisesti. Hän sanoi, että
hän mielellään olisi ottanut ensimmäisen askeleen kauan sitten, mutta
hän pelkäsi, että minä nolaisin hänet. Enkä minä puhunut koskaan
hänen kanssaan, sillä minä luulin, että hän vain kohauttaisi päätään
ja kääntäisi minulle selkänsä. Eikö ole kummallista, että' voi olla
sillä lailla piilosilla pääsemättä paikasta pois?

-- Monet ikävyydet elämässä johtuvat vain väärinkäsityksestä, sanoi
Anna. -- Mutta nyt minun täytyy mennä, rakas. Kello on paljon -- eikä
sinun pitäisi maata täällä ulkona, ilta on kylmä.

-- Tulet kai pian uudelleen?

-- Oikein pian, sen minä lupaan. Ja jos voin auttaa sinua jollakin,
niin teen sen hyvin mielelläni.

-- Tiedän sen. Ja sinä olet jo minua auttanut. Mikään ei tunnu niin
peloittavalta nyt kuin ennen. Hyvää yötä, Anna!

-- Hyvää yötä, rakas pikku Ruby!

Anna astui hitaasti kotiin kuutamossa, joka täytti avaruuden
hopeisella loistollaan. Tämä ilta oli tuonut häneenkin muutoksen.
Elämä oli saanut toisen merkityksen, korkeamman tarkoituksen.
Pinnalla kaikki jatkui entiseen tapaansa, mutta syvyydessä olivat
tuntemattomat voimat joutuneet liikkeelle. Hänen ei saanut käydä
samoin kuin Rubyn, perhosraukan. Maallisen elämän päättyessä ei
toinen elämä saanut tuntua hänestä aivan uudelta ja oudolta, hän
ei saanut värisyttävän pelon vallassa seisoa aivan tuntemattoman
edessä -- maailman edessä, joka oli vieras hänen ajatustavalleen ja
josta hänen harrastuksensa ja aatteelliset tarkoitusperänsä olivat
kaukana. Elämän pikkuseikat, niin suloisilta ja miellyttäviltä kuin
ne ehkä tuntuvatkin satunnaisessa ympäristössään, eivät saa meille
riittää päämääräksi, jota varten me elämme. Korkeammalle meidän
täytyy asettaa päämäärämme. Taivaaseen tähtäävän elämän tulee alkaa
jo täällä maan päällä.

Puutarhassa lausutut hellät jäähyväiset tulivat olemaan hyvästijättö
ainiaaksi. Anna ei nähnyt Rubya enää elossa. Seuraavana iltana
järjesti vielä tarmokas "Avonlean Yhteiskuntaa Parantava Yhdistys"
juhlan Jane Andrewsille, jonka aivan piakkoin tuli lähteä matkalleen
länteen. Ja keveiden jalkojen tanssiessa, kirkkaiden silmien
loistaessa ja iloisten kielten jutellessa sai Avonleassa eräs sielu
kutsun, jota oli ehdottomasti kuultava. Aamulla levisi talosta taloon
tieto Ruby Gilliksen kuolemasta. Hän oli huomaamatta nukahtanut
kuolemanuneen, tuskitta ja tyynesti, ja hänen kasvojaan kirkasti
hymy. Kuolema oli varmaan saapunut hänen luokseen ystävänä ja
vapauttajana kuljettaakseen hänet yli kynnyksen tuntemattomaan, eikä
synkkänä viikatemiehenä, jota hän oli vavisten pelännyt.

Rouva Rachel Lynde vakuutti hautajaisten jälkeen, ettei hän kositaan
ollut nähnyt mitään kauniimpaa kuin Ruby Gillis oli arkussaan.
Lumivalkeaa pukua koristivat ihanat kukkaset, joita Anna oli
sirotellut arkkuun, ja näky oli niin liikuttavan kaunis, että
avonlealaiset muistivat sen vuosikausia ja puhuivat siitä. Ruby oli
aina ollut harvinaisen kaunis, mutta hänen kauneutensa oli ollut
tästä maailmasta ja hyvin maallista. Siinä oli ollut eräänlainen
ivallinen ja uhmaava leima ja se oli näyttänyt vaativan ihailua.
Sielu ei ollut koskaan siitä kuvastunut eikä äly sitä hienostanut.
Mutta kuolema oli kosketuksellaan pyhittänyt sen. Se oli tuonut
näkyviin piirteiden puhtauden ja ilmeen lempeän sielukkuuden, jota
ei milloinkaan ennen Rubyssa ohut -- se oh tehnyt saman, minkä
epäitsekäs elämä, uhrauksiin valmis ihmisrakkaus olisi voinut
Rubylle tehdä. Kun Anna kyynelten verhoamin silmin katseli kuollutta
ystäväänsä, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi nähnyt ne kasvot,
jotka Jumalan tarkoituksena oli ollut antaa Rubylle, ja sellaisina ne
jäivät ainiaaksi hänen mieleensä.

Ennenkuin hautajaisvieraat lähtivät talosta, vei rouva Gillis Annan
asumattomaan huoneeseen ja antoi hänelle pienen käärön.

-- Tämän minä tahdon antaa sinulle, nyyhkytti hän -- Se olisi ollut
Rubynkin toivomus. Tässä on se kirjailtu kaitaliina, jota hän ompeli
viimeiseen asti. Se ei ole aivan valmis -- neula on vielä siinä,
minne hänen väsyneet sormiraukkansa pistivät sen, kun hän viimeisen
kerran tätä ompeli, kuolemansa edellisenä iltana.

-- Meiltä jää aina jotain kesken, sanoi rouva Lynde pyyhkien
silmiään. -- Mutta luultavasti on työllämme aina jatkaja, kun me
hellitämme.

-- Kyllä on vaikea käsittää, että ihminen, jonka me aina olemme
tunteneet, todellakin on kuollut ja poissa, virkkoi Anna, kun
hän Dianan kanssa astui kotiin päin. Ruby on ensimmäinen meistä
koulutovereista, joka kutsuttiin pois. Ja vähitellen, ennemmin tai
myöhemmin, tulee meidän kaikkien vuoro.

-- Niin kai on, sanoi Diana vaivautuneesti. Hän ei pitänyt
tästä puheenaiheesta. Mieluummin hän olisi syventynyt pohtimaan
hautajaisten yksityiskohtia, keskustelemaan kauniista valkeasta
arkunpeitteestä ja sen riippuvista ripsuista, Herbert Spencerin
surullisista kasvoista, Rubyn sisaren hillittömän hysteerisestä
itkukohtauksesta -- mutta niistä Anna ei viitsinyt puhua. Hän näytti
olevan vaipunut unelmiin, ja Diana tunsi ikäväkseen, ettei hänellä
ollut niissä mitään osaa.

-- Muistatko, kuinka Ruby Gillis osasi nauraa, kun hän oli iloinen?
sanoi Davy äkkiä. -- Nauraako hän taivaassa yhtä paljon kuin
Avonleassa, Anna? Tahtoisin tietää.

-- Luulen hänen varmasti nauravan, sanoi Anna.

-- No mutta, Anna! asettui Diana vastustamaan näyttäen sekä
loukkaantuneelta että hämmästyneeltä, vaikka koetti hymyillä.

-- Miksi ei? kysyi Anna aivan vilpittömästi. -- Etkö usko meidän
koskaan nauravan taivaassa?

-- Sitä -- sitä minä en todellakaan ole niin tarkoin tullut
ajatelleeksi, selitti Diana. -- Mutta tuntuu siltä kuin se ei olisi
oikein sopivaa... Pidetäänhän hyvin sopimattomana nauraa kirkossa.

-- Mutta taivas ei ole kirkon kaltainen -- aina, sanoi Anna.

-- Tietysti ei, niin ainakin toivoisin, huomautti Davy. Muuten minä
en tahtoisi tulla sinne. Huu -- kuinka ikävää on kirkossa. Mutta minä
en aiokaan kepertyä vielä moneen, moneen vuoteen. Minä tahdon elää
sadan vuoden vanhaksi, niinkuin ukko Thomas Blewett Valkorannassa.
Hän sanoo, että hän on tullut niin vanhaksi sentähden, että hän on
aina polttanut piippua ja se on tappanut kaikki basillit. Saanko pian
ruveta polttamaan piippua, Anna?

-- Et, Davy, ethän sinä tahdo milloinkaan ruveta polttamaan, vastasi
Anna hajamielisenä.

-- Niinkö luulet? Miltähän sinusta sitten tuntuu, kun basillit ovat
minut tappaneet? sanoi Davy.



XV.

KUN UNELMA TOTEUTUU...


-- Nyt on vain viikko enää -- sitten on taas lähdettävä Redmondiin,
sanoi Anna. Hän oli koko lailla hyvillään siitä, että saisi palata
työhönsä, kursseilleen ja Redmondin-ystäviensä luo. Karoliinan
majaan liittyvät viehättävät tulevaisuuden kuvat kangastivat hänen
mielessään. Pelkästään jo sen ajatteleminen toi mieleen kodikkuutta,
vaikkei hän vielä milloinkaan ollut asunut "majan" seinien
sisäpuolella.

Paljon onnea oli myös tuottanut kesän ihana, vapaa elämä
auringonpaisteessa ja metsän huminassa, samoin vanhat ilonaiheet,
joista hän ei milloinkaan voinut kokonaan vieraantua. Hän oli
herättänyt uudelleen henkiin ja syventänyt vanhoja ystävyyssuhteita
ja oppinut suorittamaan käytännölliset askareet entistä suuremmalla
kärsivällisyydellä ja nauttimaan pienestäkin huvista lapsellisen
kiitollisena.

-- Ei kaikkea sittenkään opita korkeakoulussa, ajatteli hän. -- Voi
tosiaan oppia seikan sieltä, toisen täältä.

Mutta voi -- Annan hauskan kesäloman viimeisen viikon turmeli eräs
noita harvinaisen kiusallisia pikku tapauksia, joita ilkeä kohtalo
joskus tuo meidän tiellemme. Annan harras toivomus täyttyi, mutta
tavalla, jota hän ei ollut milloinkaan aavistanut...

-- No, oletko harrastanut kirjailijatointa viime aikoina? kysyi herra
Harrison hyväntahtoisesti eräänä päivänä Annan juodessa teetä hänen
ja hänen rouvansa luona.

-- En, vastasi Anna verrattain kuivasti.

-- No, niin, älä pane pahaksesi! Rouva Hiram Sloane kertoi
tässä eräänä päivänä, että isoon kuoreen pantu, postimerkeillä
varustettu kirje, joka oli osoitettu Rollingin Parhaimmalle
Leivinpulveri-Yhtiölle Montrealiin, oli pistetty postikonttorin isoon
kirjelaatikkoon kuukausi sitten ja hän epäili, että sen lähettäjä
kilpaili palkinnosta, joka oli luvattu parhaimmasta kertomuksesta,
missä mainitaan heidän erinomainen leivinpulverinsa. Hän sanoi, ettei
käsiala ollut sinun, mutta minä tulin ajatelleeksi, että sinä ehkä
kuitenkin olet koettanut onneasi.

-- En olekaan! Minä kyllä näin ilmoituksen palkintokilpailusta,
mutta sellainen ei pälkähtäisi milloinkaan päähäni. Minusta olisi
ehdottomasti alentavaa kirjoittaa kertomus leivinpulverireklaamin
vuoksi. Muistan hyvin, miten paljon näimme muutama vuosi sitten
vaivaa Yhteiskuntaa Parantavassa Yhdistyksessämme saadaksemme Judson
Parkerin estetyksi vuokraamasta koulupihaa ympäröivää aitaa ja
maalaamasta sitä täyteen inhoittavia reklaami-ilmoituksia. Eräänä
yönä heräsin ja sananmukaisesti uin hiessä -- näin unta, että hän
oli maalannut aivan portin viereen suurin punakeltaisin kirjaimin:
Koettakaa meidän uutta maksaihraamme!

Tähän tapaan puheli Anna verrattain halveksivalla äänensävyllä,
aavistamatta mitään nöyryyden kuilusta, joka häntä odotti. Samana
iltana Diana tupsahti päätyhuoneeseen kirje kädessä, kirkassilmäisenä
ja ruusuposkisena.

Anna avasi kirjeen vähän ihmeissään ja silmäili koneella
kirjoitettuja rivejä.

          "Neiti Anna Shirley,
              Vihervaara.
    Avonlea, Prinssi Edvardin saari."

"Arvoisa Neiti! -- Meillä on täten ilo ilmoittaa Teille, että
erittäin mielenkiintoinen ja onnistunut novellinne 'Semiramiksen
sovitusuhri' on saanut äsken julistetun kilpailumme palkinnon 25
dollaria. Mainitun summan suuruinen shekki oheenliitetään. Olemme
ryhtyneet toimenpiteisiin novellin julkaisemiseksi useissa Kanadan
arvossapidetyimmistä aikakauslehdistä, jota paitsi me myöskin aiomme
julaista sen lentokirjasena suuremman levikin saavuttamiseksi.
Lausuen kiitoksemme hyväntahtoisesta mielenkiinnosta, jota te olette
osoittanut yritystämme kohtaan piirrämme kunnioittaen

                           "Rollingin Paras Leivinpulveri-Yhtiö".

-- Minun järkeni ei liiku, virkkoi Anna voimattomana.

Diana taputti käsiään.

-- Oi, minä tiesin, että se saisi palkinnon, minä olin aivan varma...
Minä lähetin kertomuksesi palkintokilpailuun.

-- Diana, mitä sinä sanot?

-- Totta totisesti minä tein niin, sanoi Diana iloisesti
hypähtäen vuoteenlaidalle istumaan. -- Kun luin sanomalehdestä
palkintokilpailusta, ajattelin paikalla kertomustasi, ja aioin
ensiksi ehdottaa, että sinä itse lähettäisit sen. Mutta sitten
pelkäsin, ettet olisikaan halukas -- sinä olit melkein menettänyt
luottamuksesi siihen. Ja sentähden minä päätin lähettää jäljennöksen,
jonka olit antanut minulle ja olla luiskahtamatta mitään sinulle.
Ellet olisi saanut palkintoa, et olisi myöskään mitään tietänyt eikä
asia olisi voinut sinua suututtaa, sillä palkitsematta jääneitä
kertomuksia ei lähetetä takaisin. Mutta ajattelin, että jos sinä
saisit palkinnon, mistä minä olin jotakuinkin varma, niin se olisi
sinulle mitä suurenmoisin yllätys, kultamuruni.

Diana ei yleensä ollut erikoinen terävänäköinen, mutta tänä hetkenä
hän ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta, ettei Anna näyttänyt
kovinkaan ihastuneelta. Suunniteltu yllätys oli toteutunut, sitä ei
voinut kieltää. Mutta miten oli ilon ja tyytyväisyyden laita?

-- Mutta Anna, sinähän et näytä ollenkaan iloiselta? huudahti Diana.

Anna tekaisi heti hymyilyn, jolla kirkasti kasvonsa.

-- Tietysti en voi olla muuta kuin iloinen epäitsekkäästä halustasi
tuottaa minulle iloa, sanoi hän hitaasti. -- Mutta ymmärräthän --;
se tuli niin odottamatta -- minä en oikein käsitä...Eihän minun
kertomuksessani sanallakaan mainittu -- Annan oli vaikea saada tuota
sanaa huuliltaan -- mikä koski -- leivinpulveria.

-- Ei mainittukaan, mutta sen minä lisäsin siihen, sanoi Diana
huomattavasti tyynempänä. -- Se ei ollut ollenkaan vaikeata --
minähän totuin hiukan kirjailijatoimeen Historiallisen kerhon aikana.
Muistathan kohdan, missä Semiramis sekoittaa kakkutaikinan -- minusta
se oli vähän niinkuin epärunollista sankarittarelle, mutta sinä pidit
kovasti siitä kiinni -- no, kuten sanoin, siihen minä vain lisäsin,
että Semiramis sekoitti kakkuun Rolling-Yhtiön leivinpulveria, minkä
vuoksi se nousi niin mainiosti. Ja sitten lopussa, kun Percival
syleilee Semiramista ja sanoo: "Minun sieluni rakastettu, tulevina
ihanina vuosina kohoavat haavelinnamme ylpeät muurit" -- niin minä
vain lisäsin: "ja siellä me tulemme käyttämään aina yksinomaan
Rolling-Yhtiön leivinpulveria".

-- Höh! läähätti Anna-raukka, aivan kuin hänen ylitseen olisi
kaadettu ämpärillinen kylmää vettä.

-- Ja nyt sinä olet voittanut kaksikymmentäviisi dollaria, jatkoi
Diana hyvin ihastuneena. -- Minä olen kuullut, ettei Kanadan Nainen
maksa enempää kuin viisi dollaria kertomuksesta.

Anna piti värisevin sormin etäällä itsestään inhoittavaa
vaaleanpunaista paperiliuskaa.

-- Niitä minä en tahdo -- sinä olet ne ansainnut, Diana. Sinä olet
lähettänyt kertomuksen ja tehnyt muutokset. Minä -- minun päältäni
ei tosiaankaan olisi koskaan tullut lähettää sitä. Siksi saat ottaa
shekin. -- Minä en nosta niitä rahoja.

-- Oh, älä sano, kyllä vaan on hauskaa omistaa ne, jatkoi Diana.
-- Ei kannata puhua siitä pienestä vaivasta, mikä minulla on siitä
ollut. Minulle riittää kunnia, kun olen palkinnon saajan hyvä ystävä.
Nyt minun täytyy lähteä. Minun olisi pitänyt mennä kotiin suoraan
postikonttorista, meillä kun on vieraita. Mutta minun täytyi livistää
tänne kertomaan sinulle tämä suuri uutinen. Oi, kuinka minä iloitsen
sinun puolestasi, Anna!

-- Minä luulen, ettei maailmassa voi olla herttaisempaa ja
vilpittömämpää ystävää kuin mitä sinä olet, Diana, virkkoi Anna ääni
hieman väristen, ja minä voin vakuuttaa, että annan täyden arvon
hyvälle tarkoituksellesi.

Diana lähti menemään sekä iloisena että hämillään, mutta Anna-raukka
heitti syyttömän shekin piironginlaatikkoonsa ikäänkuin siinä olisi
ollut verirahoja, ja heittäytyi itse vuoteelleen. Hän itki siinä
nöyryytyksen ja loukattujen tunteiden kyyneleitä. Oi, miten hän voisi
elää tämän jälkeen -- se oli mahdotonta!

Gilbert tuli hämärässä viemisille, tulvillaan onnentoivotuksia, hän
kun ohimennen oli pistäytynyt Mäntymäellä ja kuullut mielenkiintoisen
uutisen. Onnentoivotukset sammuivat kuitenkin hänen huulilleen, kun
hän näki Annan kasvot.

-- Rakas ystävä, mikä nyt on? Minä luulin näkeväni sinut
tyytyväisyyttä loistavana, kun olit saanut leivinpulveri-yhtiön
palkinnon. Olihan sinulla hyvä onni.

-- Voi Gilbert, täytyykö minun kuulla sinunkin niin sanovan? huudahti
Anna aivan "sinäkin veljeni Brutus"-äänensävvllä. Luulin _sinun_
ainakin ymmärtävän. Etkö käsitä, miten hirveätä tämä on?

-- En, minun täytyy sanoa, etten ollenkaan käsitä. Mikä on hullusti?

-- Kaikki, valitti Anna. -- Minusta tuntuu siltä kuin minut
olisi häväisty ainiaaksi. Mitä sinä luulisit äidin tuntevan
sydämessään, kun hän jonakuna päivänä huomaisi, että hänen lapseensa
olisi tatuoitu ilmoitus leivinpulverista? Juuri sellaiselta
minusta tuntuu. Minä rakastin pientä kertomusparkaani, ja panin
siihen kaiken, mikä minussa oli parasta. On pyhäinhäväistystä
alentaa se kurjaksi reklaamiksi ja panna vielä palvelemaan
proosallisinta, mitä maailmassa on. Muistatko, mitä meidän
kirjallisuudenhistorianprofessorimme aina teroittaa meille? Hän
sanoo, että me emme saa koskaan kirjoittaa riviäkään alhaisista
tai epäarvokkaista vaikuttimista; vain ihanteellinen tarkoitusperä
pankoon meidät tarttumaan kynään. Mitä hän ajatteleekaan, jos saa
tietää, että minä olen kirjoittanut kertomuksen halvan liikereklaamin
vuoksi? Voimme panna päämme pantiksi, että se ilmestyy myöskin
Redmondissa. Sen kyllä arvaa, kuinka kaikki nauravat minulle ja
tekevät kiusaa!

-- Älä pelkää, se kyllä saadaan estetyksi, rohkaisi Gilbert ajatellen
itsekseen nyrpeänä, pelkäsikö Anna erikoisesti miespuolisten
korkeakoulutovereittensa pilaa ja siksi oli pahoillaan. -- Pojat ovat
varmasti aivan samaa mieltä kuin minäkin -- ettei sinua, enempää
kuin yhdeksää kymmenettä osaa meistä kaikista, paina erikoisemmin
maallinen kulta ja tavara, ja että sinä olet senvuoksi valinnut
tämän täysin kunniallisen keinon ansaitaksesi lisäkolikon ensi
lukukauden menoihin. En näe siinä mitään alhaista tahi epäarvokasta
enkä myöskään mitään naurettavaa. Tietysti kirjoittaisi mieluummin
kaunokirjallisia mestariteoksia ja soisi niiden joutuvan oikean
kustantajan julkaistaviksi; mutta Herra nähköön -- niin pitkälle
me emme vielä ole päässeet, ja täysihoito ja opetus on kuitenkin
maksettava.

Gilbertin koruton ja käytännöllinen katsantotapa rohkaisi Annaa
jonkun verran. Se ainakin haihdutti hänen pelkonsa yleisen naurun
alaiseksi joutumisesta, vaikka hän sydämessään vielä suri sitä, että
hänen ihanteelleen oli tehty törkeätä väkivaltaa.



XVI.

UUSI KOTI.


-- Minusta ei ole missään tuntunut näin kodikkaalta -- täällä
on kodikkaampaa kuin kotona, huudahti Philippa Gordon katsellen
ympärilleen ilosta säteilevin silmin.

He istuivat kaikki Karoliinan majan isossa arkihuoneessa hämärää
viettämässä, Anna ja Priscilla, Phil ja Stella, Jamesina-täti,
Noita, Josef, Saara-kissa, Gog ja Magog. Uunivalkean liekehtivä
valo hyppelehti seinillä, kissat kehräsivät, ja isossa maljakossa
jättiläiskokoiset krysanthemum-kukat, jotka joku Philin viimeisistä
uhreista oli hänelle lähettänyt, loistivat punertavassa hämyssä,
muistuttaen kellertävää kuu-sikermää. Jo kolme viikkoa sitten he
katsoivat saaneensa kotinsa kuntoon ja kaikki olivat jo verrattain
selvillä siitä, että koe oli onnistunut erikoisen hyvin. Ensimmäiset
pari viikkoa muuton jälkeen olivat tarjonneet runsaasti tilaisuutta
kaikkien toimintahalulle; monet eri pikku kuningaskunnat oli jaettava
ja sisustettava, ja väliin hyvinkin toisistaan eroavat mielipiteet
saatava yksimielisyyteen ja sopusointuun.

Anna erosi tällä kertaa miltei helpotuksen tuntein Avonleasta
lähteäkseen takaisin korkeakouluun. Kesäloman viimeiset päivät
eivät olleet hauskoja. Palkintokirjoitus oli painettu paikkakunnan
lehtiin ja sekatavarakaupan omistaja, herra William Blair, oli
myymäpöydälleen pinonnut suunnattoman pinkan vaaleanpunaisia,
vihreitä ja keltaisia lentokirjasia, kaikki ylipainoksia
"Semiramiksen sovitusuhrista". Niitä hän hyväntahtoisesti lahjoitti
jokaiselle asiakkaalle, joka tuli ostoksille. Hän lähetti Annalle
kohteliaan tervehdyksensä sekä paksun pinkan tekijäkappaleita, jotka
Anna heti viskasi uuniin.

Annalla oli kuitenkin aivan yksin nöyryyttävä käsitys asiasta, sillä
kaikki avonlealaiset olivat sitä mieltä, että hänen kannattaisi
olla ylpeä ja iloinen, kun oli saanut sellaisen palkinnon ja tullut
äkkiä kuuluisaksi. Lukuisat ystävät katsoivat häntä peittelemättömän
ihastuneesti, harvat viholliset kateellisen ivallisesti. Josie Pye
vakuutti, ettei se ollut Annan omaa keksintöä, hän muisti aivan
varmaan lukeneensa saman jutun sanomalehdestä toista vuotta sitten.
Sloanet, jotka joko tiesivät tai aavistivat, ettei Anna antanut
kylliksi arvoa heidän Charlielleen, lausuivat mielipiteenään, ettei
hänen kirjallinen saavutuksensa ollut mikään erikoisen suurenmoinen;
sellaista osaa jokainen, joka viitsii yrittää... Ja muutamia näkyy
vetelevän hyvin. Täti Atossa virkkoi Annalle, että hänen vanhaan
sydämeensä koski, kun hän sai kuulla Annan ryhtyneen kirjoittamaan
rahan vuoksi. Niin syvään ei kukaan Avonleassa syntynyt ja kasvanut
ollut vielä langennut. Mutta niin käy, kun ottaa vieraita lapsia,
jotka ovat perineet Jumala ties mitä taipumuksia... Rouva Rachel
Lynde tunsi myös epäilystä, soveltuiko kunnon naisen panna paperille
kaikenmoista tekaistua roskaa, mutta kahdenkymmenen viiden dollarin
shekki loi kuitenkin asiaan hänen silmissään verrattain edullisen
valon.

-- Sitä tosiaan aivan hölmistyy, kun saa kuulla, mitä ne katsovat
voivansa maksaa mokomasta höpötyksestä, sanoi hän puolittain
ylpeästi, puolittain moittivasti.

Kaiken kaikkiaan tuntui siis jotakuinkin ihanalta, kun tuli aika
lähteä. Ja oli kauhean hauskaa palata korkeakouluun, jossa nyt sai
olla viisaana ja kokeneena juniorina ja jossa tapasi joukon hyviä
ystäviä avajaispäivänä. Siellä olivat Priss ja Stella, Gilbert ja
Charlie Sloane, viimeksimainittu tärkeänä ja kopeana kuin olisi
hän jo tutkintonsa suorittanut, Phil, jolla oli vielä valinta
Alecin ja Alonzon välillä tekemättä, ja Moody Spurgeon MacPherson.
Viimeksi mainittu oli seminaarista päästyään ollut opettajana
eräässä koulussa, mutta hänen äitinsä oli nyt sitä mieltä, että
Moodyn välttämättä tuli jättää opettajantoimi ja lukea papiksi.
Moody-paralle sattui ankara koettelemus heti uran alussa. Puoli
tusinaa sydämettömiä tovereita, jotka asuivat samassa paikassa kuin
hänkin, ryntäsi eräänä yönä hänen kimppuunsa ja ajoi häneltä hiukset
puolen pään alalta. Moody Spurgeon parka sai kulkea ihmisten ilmoilla
siinä asussa, kunnes tukka taas kasvoi entiselleen. Hän uskoi Annalle
hieman katkerin mielin salaisuuden, että hän toisinaan epäili, oliko
hänellä todella pappisalan edellyttämä oikea mielenlaatu...

Jamesina-täti ei tullut ennenkuin Karoliinan maja oli valmiina
ottamaan hänet vastaan. Karoliina-neiti oli lähettänyt Annalle
avaimen ja kirjeen, jossa sanottiin, että Gog ja Magog oli pakattu
vierashuoneen sängyn alla olevaan laatikkoon, mutta että ne saatiin
ottaa esiin sieltä milloin tahansa. Jälkikirjoituksena oli lisätty,
että hän toivoi tyttöjen olevan varovaisia naulatessaan taulujaan
seinille. Vierashuoneeseen oli pantu uudet seinäpaperit viisi vuotta
sitten, ja neiti Marian ja hänen oma toivomuksensa oli, ettei ihan
uusiin seinäpapereihin tulisi useampia reikiä kuin oli ehdottomasti
tarpeellista. Hän sanoi muuten tuntevansa kaikessa muussakin
rajatonta luottamusta Annaan.

Uuden kodin järjestäminen oli tytöistä sanomattoman hauskaa. Kuten
Phil oli sanonut, oli se melkein yhtä hauskaa kuin naimisiinmeno.
Järjestäminen ja puuhaaminen tuotti pelkkää huvia eikä tarvinnut
huolehtia aviomiehestä. Kaikki toivat kortensa kodin yleiseksi
kaunistamiseksi. Priss, Phil ja Stella asettelivat paikoilleen
sieviä pikkuesineitä ja ripustivat tauluja seinille. Unohtaen
neiti Karoliinan varoituksen he ripustivat taulut pikemmin
kauneusvaatimuksia silmälläpitäen kuin seinissä ennestään olevien
reikien mukaan. Estetiikka sai voiton uusien seinäpaperien vaatimasta
varovaisuudesta.

-- Kitataan reiät, kun muutamme täältä, kultaseni -- hänen on sitä
ihan mahdoton huomata, sanoi Stella vastaväitteitä tekevälle Annalle.

Diana oli lahjoittanut Annalle ison neulatyynyn toaletti-pöydälle,
ja neiti Ada ei näyttänyt sanottavammin ottavan pahakseen
täysihoitolaistensa siirtymistä muille maille, koska lahjoitti sekä
Annalle että Priscillalle suuritöisiä kirjailtuja ja ripsireunaisia
sohvatyynyjä. Marilla oli lähettänyt suuren laatikollisen
hillopurkkeja ja vihjannut johonkin sisällöltään erittäin
arvokkaaseen koriin, jonka piti tulla myöhemmin, ja rouva Lynde antoi
Annalle lahjaksi heleävärisen juovikkaan virkatun villapeitteen ja
lainasi sitä paitsi vielä viisi lisäksi.

-- Ota, lapsi, ne vaan, virkkoi hän äänessä sävy, joka ei sietänyt
vastustamista. -- Yhtä hyvin ne voi ottaa käytäntöön kuin antaa olla
kirstussa koin ruokana.

Mikään koi ei olisi kuitenkaan uskaltanut niitä maistella, niissä
kun oli niin voimakas naftaliinin ja kamfertin haju, että niiden
täytyi riippua tuulettumassa Majan puutarhassa omenapuiden välissä
kokonaista kaksi viikkoa ennenkuin voitiin aivastamatta olla samassa
huoneessa. Ylhäinen Spofford-katu ei ollut tosiaankaan milloinkaan
ennen nähnyt moista kirjavaa näyttelyä. Karoliinan majan vieressä
asuva vanha jäyhä miljoonamies astui portista sisään ja pyysi saada
ostaa heloitta van puna- ja keltatulppaanisen peitteen, jonka rouva
Rachel oli antanut Annalle lahjaksi. Hän sanoi äitivainajansa
virkanneen samantapaisia ja haluavansa sellaista, joka toi mieleen
äitimuorin... Hänelle oli suuri pettymys, kun Anna ei tahtonut myydä
peitettä, mutta Anna kirjoitti rouva Lyndelle tapahtumasta. Rouva
Lyndestä se oli hyvin mairittelevaa, ja hän kirjoitti vastaukseksi,
että hänellä tosiaan oli vielä käyttämätön korea tulppaanimallinen
peite, joten tupakkaruhtinas todella sai mitä hänen mielensä oli niin
kovasti tehnyt. Virkattu taideteos levitettiin hänen määräyksestään
hänen vuoteelleen, ja siinä se sai olla, niin suurta inhoa kuin se
herättikin hienossa ja hemmoitellussa talonrouvassa.

Rouva Lynden peitteet eivät kuitenkaan olleet vain miljoonamiesten
silmänruokana, niistä oli myös paljon käytännöllistä hyötyä.
Karoliinan majalla oli monta hyvää puolta, mutta sillä oli myös
pienet vikansa ja puutteensa. Talo oli vanha ja verrattain kylmä ja
vetoinen, ja pakkasöiden tullessa tytöistä oli kovin hauskaa saada
kääriytyä täti Lynden peitteisiin, ja he toivoivat hänelle runsasta
palkintoa siitä, että hän oli hyväsydämisesti lainannut ne heille.

Anna asui sinisessä pikku huoneessa, johon heti kohta oli mieltynyt.
Priscillalla ja Stellalla oli iso huone yhteisesti. Phil oli
erinomaisen tyytyväinen keittiön yläpuolella olevaan pieneen
huoneeseen, ja Jamesina-tädin tuli asua alakerrassa, vierashuoneen
viereisessä huoneessa. "Noita" nukkui matolla sopessa portaiden
vieressä.

Kun Anna Avonleasta palattuaan eräänä päivänä oli matkalla kotiinsa
Majaan, huomasi hän, että vastaantulijat katsoivat häneen salavihkaa
hymyillen ja säälivästi. Hän tuli levottomaksi ja ajatteli, oliko
jotain hullusti hänen puvussaan. Oliko hattu väärässä? Oliko
"juopaa" puseron ja hameen välillä? Kurottaessaan kaulaansa lähemmin
tarkastaakseen ulkonaista olemustaan huomasi hän ensi kerran Noidan.

Aivan hänen kintereillään tassutti viheliäisin ja ränsistynein kissa,
mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Se oli jo kauan sitten sivuuttanut
herttaisen kissanpoikakautensa ja oli nyt vain luuta ja nahkaa ja
näytti jääneen kokonaan huolenpitoa vaille. Kummassakin korvassa oli
syviä pykäliä, toinen silmä oli verinen ja rikki, ja toinen pikku
poski surkean hullunkurisesti turvonnut. Mitä väriin tuli, oli sillä
epämääräinen vivahdus, joka voi syntyä siten, että alkuaan mustan
kissan karvat kärventyy, ja sen sijalle myöhemmin tulee samalla
kertaa harva ja takkuinen ja paikoittain liasta tahmea turkki.

Anna polki jalkaa sähisten "hyss". Otus ei kuitenkaan välittänyt
siitä vähääkään. Annan seisoessa paikoillaan jäi myös kissa
paikoilleen istumaan tirkistäen häneen soimaavasti terveellä
silmällään; Annan jatkaessa kävelyään marssi se perästä, kuten
aikaisemminkin. Anna tyytyi seuraansa, kunnes pääsi Majan portille
asti, jonka hän sulki armottomasti kissan kuonon edessä siinä
uskossa, että otus lähtee matkaansa uutta suojelijatarta etsimään.
Mutta kun Phil avasi porstuan oven neljännestuntia myöhemmin, istui
ruosteenkarvainen kissa portailla. Yllätys saavutti huippunsa, kun
se kiiti nuolena sisään ja harppasi suoraan Annan syliin puristaen
kurkustaan osittain rukoilevasti, osittain voitonriemuisesti
"miau"-tervehdyksen.

-- Anna, sanoi Stella ankarasti, onko tuo eläin sinun?

-- Ei ole tietystikään, vastasi Anna hyvin kyllästyneenä. -- En tiedä
mistä se ilmestyi ja mikä sen sai seuraamaan minua. Minä en päässyt
siitä eroon. Hyi, ruma elukka, lähde tiehesi. Pidän aika paljon
kunnollisista ja siistinnäköisistä kissoista, mutta sinähän näytät
ties miltä! Hienoa perhe-kissaa ei sinusta tule ikänä.

Mutta kissa kieltäytyi ehdottomasti hyppäämästä alas sylistä. Se
kiertyi mukavasti keräksi, haukotteli leveästi ja alkoi kehrätä.

-- Se on nähtävästi valinnut sinut kasvattiäidiksi, nauroi Priscilla.

-- Mutta minä sanon: varjelkoon tuollaisesta kasvattilapsesta,
virkkoi Anna.

-- Pikku kissaparka on aivan nälkiintynyt, sanoi Phil
helläsydämisempänä. -- Katso, sen pikku luut melkein törröttävät
nahan läpi!

-- No, siinä tapauksessa tarjoan sille oikein perusteellisen aterian,
sitten se saa pötkiä tiehensä, sanoi Anna.

Kissa sai ruokaa ja ajettiin sitten ulos lempeästi, mutta
päättävästi. Aamulla se oli vielä portailla. Se istui ylimmällä
portaalla ja harppasi sisään heti, kun ovi avattiin. Hyisen kylmä
vastaanotto ei vaikuttanut siihen vähääkään eikä se välittänyt
kenestäkään muusta kuin Annasta Tyttöjen oli sitä sääli ja he
antoivat sille ruokaa. Mutta kun viikko oli kulunut, päätettiin, että
jotain oli tehtävä. Kissa näytti kuitenkin jo paljon paremmalta.
Silmä oli parantunut, turvotus poskessa oli laskenut, se ei ollut
enää niin laiha, häntä liehui pystyssä, ja sen nähtiin jo pesevän
kasvojaan.

-- Se on hyvin kiitettävää ja hauskaa, mutta me emme voi sittenkään
pitää sitä, sanoi Stella. -- Jimsie-tätihän tulee ensi viikolla
ja hän tuo Saara-kissan mukanaan. Me emme voi mitenkään pitää
kahta kissaa; muuten tappelisi Noita Saara-kissan kanssa niin että
karvat vain sinkoilisivat. Se on kauhean äkäinen. Aamulla se kaivoi
itselleen vallihaudan ja hyökkäsi siitä meidän kiltin naapurimme
tupakkakuninkaan rauhaarakastavan kissan kimppuun tuottaen sille
tavattoman tappion.

-- Meidän täytyy päästä siitä, virkkoi Anna katsellen synkästi
keskustelun kohdetta, joka kehräten nökötti mattopalasella uunin
edessä lammasmaisen viaton ilme kasvoillaan. -- Mutta kysymys on vain
siitä, miten se käy päinsä. Millä tavoin neljä nuorta turvatonta
naista voi vapautua kissasta, joka tarrautuu kiinni neljän käpälänsä
kynsin?

-- Meidän täytyy antaa kloroformia, ehdotti Phil, joka tunsi vilkasta
asianharrastusta. -- Se on armeliain tapa.

-- Kuka meistä tietää, miten kissoille annetaan kloroformia? kysyi
Anna jurosti.

-- Pikku luilta, minä tiedän, virkkoi Phil. -- Turhien kotieläinten
toimittaminen pois maailmasta kloroformin avulla kuuluu minun
harvoihin -- ah, ikävä kyllä, aivan liian harvoihin avuihini. Kotona
minä olen toimittanut sellaista paljon, usko pois. Aamulla annetaan
kissan syödä hyvä aamiainen, lähtöaamiainen niin sanoaksemme. Sitten
otetaan vanha säkki -- ulkona puuliiterissä näkyi olevan sellainen --
sille lasketaan kissa ja puulaatikko kaadetaan varovasti sen ylitse.
Gogin ja Magogin entinen kätkö kelpaa. Sitten otetaan sadangramman
pullo kloroformia, siitä vedetään pois korkki ja pullo pistetään
mukavasti reunan alta laatikkoon. Sitten pannaan muutamia raskaita
silitysrautoja painoksi laatikon päälle, ja sitten saa tapahtua,
mikä on tapahtuvaksi tarkoitettu. Illalla tarkastetaan. Kissa lepää
silloin rauhallisesti nukahtaneena, hymyillen viiksien alta. Ilman
tuskia, ilman kamppailua.

-- Onko tuo totta? Se kuuluu niin yksinkertaiselta, virkkoi Anna
epäröiden.

-- Se ei olekaan mikään vaikea temppu. Jätä se asia minun
huolekseni. Minä kyllä otan kissan hoitaakseni, sanoi Phil valtavan
hyväntahtoisesti.

Kloroformi siis ostettiin apteekista, ja seuraavan aamun tuli olla
Noidan viimeinen. Se söi herkullisen aamiaisensa, nuoleskeli itseään
sieltä täältä ja hypähti kehräten Annan syliin. Annan valtasi syvä
sääli. Tuo otus, poloinen, rakasti häntä ja tunsi luottamusta häntä
kohtaan... Kuinka hän saattoikaan ottaa osaa salaliittoon sen henkeä
vastaan?

-- Ota se pian, sanoi hän nopeasti Philille. -- Minusta tuntuu kuin
olisin murhaaja.

-- Sinähän tiedät, että se tapahtuu aivan tuskattomasti, lohdutti
Phil, mutta Anna oli paennut tiehensä.

Teon tuli tapahtua liiterissä. Kenelläkään ei ollut sinne asiaa koko
päivänä. Mutta hämärissä Phil ilmoitti, että pikku Noidan pitää saada
kunnialliset hautajaiset.

-- Priss ja Stella saavat kaivaa haudan rabarberimaahan, virkkoi
Phil, ja Anna saa tulla minun kanssani nostamaan laatikon pois. Se on
minusta aina ikävä tehtävä.

Liittolaiset marssivat hitain askelin liiteriin. Phil otti pois
raskaat silitysraudat, joita oli kuormattu laatikolle. Äkkiä kuului
laatikosta -- heikosti, mutta aivan selvästi -- naukumista.

-- Hyvät ihmiset -- se ei olekaan kuollut, huohotti Anna vaipuen
jäykkänä pölkylle istumaan.

-- Varmasti se on kuollut, vakuutti Phil.

Uusi vieno naukuminen todisti, että se oli vielä elossa. Tytöt
katsoivat kauhusta tuijottaen toisiinsa.

-- Mitä me teemme? voihki Anna.

-- Miksi ihmeessä te ette tulekaan? kysyi Stella ilmestyen liiterin
ovelle. -- Meillä on hauta ollut jo kauan valmiina. Istutteko tässä
vain suremassa vainajaa?

-- Mainio vainaja, sanoi Anna osoittaen laatikkoa. Naurunpurskahdus,
joka seurasi, ei tehnyt kolmatta naukumista aivan kuulumattomaksi.

-- Meidän täytyy jättää se tänne huomiseksi, sanoi Phil hetken
äänettömyyden perästä ja asetti silitysraudat paikoilleen. -- Se
ei ole enää naukunut moneen minuuttiin. Tai kenties me kuulimme
kuolinnau'unnan. Taikka ajatelkaa, jos me vain kuvittelimme
kuulleemme pahan omantunnon vuoksi?

Mutta kun laatikko aamulla kallistettiin kumoon, harppasi Noita
terveenä ja hyvissä voimin Annan olkapäälle ja alkoi nuolla hänen
korvaansa terävällä kielellään. Mikään kissa ei ollut Noitaa elävämpi.

-- Vai niin, nyt se tiedetään -- oksan reikä kulmassa, sanoi Phil
tutkittuaan laatikkoa tarkoin. -- Kuka saattoi sen arvata! Sentähden
kloroformi ei vaikuttanut. Reikä täytetään iltapäivällä ja sitten
yritetään uudestaan huomisaamuna!

-- Ei, sitä emme me tee, vakuutti Anna hyvin päättävästi. -- Toista
kertaa ei oteta sitä hengiltä, Noita-parkaa! Se on nyt minun kissani,
ja siihen saatte te tyytyä.

-- Kuten tahdot -- katsotaan vain miten Jimsie-täti ja Saara-kissa
mukautuvat siihen, sanoi Stella äänensävyllä, joka ilmaisi, että hän
"oli pessyt kätensä".

Siitä hetkestä lähtien Noita oli perheen jäsen. Se nukkui öisin
vanhalla kookosmatolla portaiden alla, ja sille syötettiin
kaikenlaisia herkkupaloja. Jamesina-tädin saapuessa oli se lihonut,
karva oli tuuhea ja kiiltävä, ja sillä oli täysin kunnioitettava
herrasväen kissan ulkomuoto. Mutta kauhea äkäpussi se oli, ja
sotajalalla jokaikisen niillä tienoin liikkuvan kissan kanssa. Toinen
toisensa jälkeen joutuivat Spofford-kadun hienot pitkäkarvaiset
seuraeläimet sen sähisevän kiukun ja terävien kynsien uhriksi.
Inhimillisistä olennoista se rakasti Annaa ja vain Annaa. Kukaan muu
ei uskaltanut edes taputtaa Noitaa. Jos niin teki, nosti se karvansa
pystyyn ja sylki suustaan jotain, joka kissojen kielellä taisi olla
hyvinkin ruma sana.

-- Tuosta kissaheittiöstä ei kohta enää ole huoneissa pidettäväksi,
virkkoi Stella julmistuneena.

-- Mitä sinä tyhmä tyttö puhut minun omasta pikku herttaisesta
kissastani? Hyi, mitä hän puhuu! Kynsitäänkö häntä hiukkasen? jokelsi
Anna puristaen hellästi lemmikkiään.

-- Niin, en tiedä miten se tulee Saara-kissan kanssa toimeen, jatkoi
Stella synkän näköisenä. -- Ei ole juuri hauskaa kuulla öisin
kissojen tappelevan ja kirkuvan puutarhassa. Mutta ehdottomasti
sietämätöntä on nähdä kissojen hyökkäävän toistensa niskaan täällä
sisällä vierashuoneessa.

Jamesina-täti saapui sovittuun aikaan. Anna, Priscilla ja Phil olivat
verrattain sekavin tuntein odottaneet hänen tuloaan, mutta kun
Jamesina-täti oli noussut valtaistuimelleen, mikä merkitsee, että
hän oli istuutunut keinutuoliin ja alkanut siinä hiljalleen keinua
uuni-valkean ääressä, lankesivat he kuvannollisesti polvilleen ja
palvoivat häntä.

Jamesina täti oli hienorakenteinen vanha nainen. Kasvot olivat
vielä täyteläiset, silmät suuret, lempeät ja siniset ja loistivat
yhä vielä nuorekkuutta ja iloista odotusta. Poskilla oli vieno puna
ja lumivalkea tukka oli lystikkäissä kiehkuroissa korvilla --
tukkamuoti, jota ennen maailmassa sanottiin tykkikiharoiksi.

-- Minä kuulun vanhaan aikaan ja te saatte tyytyä minuun sellaisena
kuin minä olen, pikku tytöntypykät, sanoi hän kutoen ahkerasti
jotain, joka oli yhtä ilmavaa ja ruusunhohteista kuin hattara
auringonlaskussa. -- Minä olen vanhanaikainen sekä vaatteiltani
että mielipiteiltäni. En sano sitä siksi, että minusta minun
vaatteeni taikka mielipiteeni olisivat parempia kuin nykyajan. Mutta
vanhanaikaiset sopivat minulle. Uudet kengät ovat tyylikkäämpiä
kuin vanhat, mutta vanhat tuntuvat paremmilta jalassa. Minä olen
jo siksi vanha, että saan rauhassa pitää sekä mielipiteeni että
kenkäni, vanhat uskolliset palvelijani. Tehtäväni täällä aion ottaa
jotakuinkin kevyeltä kannalta. Minä tiedän, että te, pikku mamsselit,
otaksutte minun ottavan teidät hoiviini ja katsovan, että te pysytte
alallanne, mutta sitäpä minä en ollenkaan aio tehdä. Teillä on
tarpeeksi ikää osata käyttäytyä siivosti, ja ellette ole vielä
sitä oppineet, niin tuskinpa koskaan opittekaan. Minä puolestani,
lopetti Jamesina-täti veitikkamainen välähdys sinisissä tyttömäisissä
silmissään, en aio kohottaa sormeakaan -- vaikka hulluttelisitte
miten paljon tahansa.

-- Voi, kuka tulee erottamaan kissat? pyysi Stella kauhuissaan.

Jamesina-täti oli tuonut mukanaan paitsi Saara-kissaa myöskin
Josefin. Josef kuului oikeastaan eräälle hänen hyvälle ystävälleen,
joka oli matkustanut Vancouveriin. -- Hän ei voinut ottaa Josefia
mukaansa ja pyysi sen vuoksi minua ottamaan sen haltuuni. Minä en
tahtonut kieltää. Se on kaunis kissa -- tarkoitan, että sillä on
hyvin kaunis luonne. Sillä on nimenä Josef siksi, että sen turkki on
kuin kirjava vaate.

Se oli tosiaan kirjava. Stella katseli tylysti Josefia ja sanoi sen
muistuttavan liikkuvaa tilkkumattoa. Pääväriä oli mahdoton määrätä.
Käpälät olivat mustat, mutta valkotäpläiset. Selkä oli harmaa, sen
vasemmalla puolella oli iso keltainen täplä ja oikealla musta. Häntä
oli keltainen ja päättyi harmaaseen nypykkään. Toinen korva oli
musta ja toinen keltainen. Toisen silmän yläpuolella oleva musta
täplä antoi sille ehdottomasti ryövärimäisen leiman. Sydämessään
ja sielussaan se oli hurskas ja viaton ja luonteeltaan hyvin
seurallinen. Josefin ja kedon liljojen välillä oli suuri yhtäläisyys.
Se ei koonnut latoihin eikä pyydystänyt hiiriä -- korkeintaan
kehräsi. Mutta Salomo kaikessa loistossaan ei nukkunut pehmeämmillä
patjoilla eikä elänyt herkullisemmin.

Josef ja Saara-kissa saapuivat hyvin nyöritetyissä koreissa.
Päästyään vapauteen ja saatuaan ruokaa valitsi Josef itselleen
tyynyn viehättävimmältä tuntuvasta nurkasta, Saara-kissa istuutui
arvokkaasti uunivalkean ääreen ja alkoi pestä itseään. Se oli iso,
sileä ja kiiltävän harmaa ja valkea kissa, ylhäisen itsetuntoinen
elukka, johon ei vaikuttanut vähimmässäkään määrin tietoisuus
verrattain vaatimattomasta syntyperästä. Jamesina-täti oli saanut sen
lahjaksi pesumuijaltaan.

-- Pesumuijan nimi oli myöskin Saara, niin että minun mieheni
tavallisesti aina erotukseksi sanoi kissaa Saara-kissaksi, kertoi
Jamesina-täti. -- Se on kahdeksan vuoden vanha ja ottaa rottia aivan
ihmeellisesti. Älä ole huolissasi Stella. Saara-kissa ei tappele
koskaan ja Josefkin vain harvoin.

-- Täällä niiden on pakko tapella, vaikkeivät tahtoisikaan, jos
tahtovat säilyttää henkensä, sanoi Stella.

Samassa Noita ilmestyi näyttämölle. Se harppasi iloisesti keskelle
huonetta, ennenkuin huomasi vallantavoittelijat. Silloin se pysähtyi
äkkiä, ja häntä paisui paksuksi kuin pensas. Karvat selässä nousivat
uhmaavaksi kaareksi. Se taivutti päätään, päästi kurkustaan ilkeän
äänen -- vihamielisen haasteen -- ja syöksyi suoraapäätä Saara-kissan
kimppuun.

Mainittu majesteettinen eläin oli päättänyt toaletti-askareensa ja
katsoi ihmetellen Noitaan. Se vastasi Noidan hyökkäykseen iskemällä
lujasti voimakkaalla käpälällään. Noita kellahti takaperin matolle ja
oli aikalaina pökerryksissään noustessaan pystyyn taas. Mikä ihmeen
kissa tuo on, joka antoi hänelle korvapuustin? Hän katseli epäröiden
Saara-kissaa. Pitiköhän yrittää uudestaan vai oliko parempi olla
hyökkäämättä? Saara-kissa käänsi selkänsä ja alkoi nuolla valkeata
rintalappuaan. Noita päätti olla hyökkäämättä. Se ei hyökännyt enää
koskaan. Siitä hetkestä lähtien Saara-kissa oli voitolla. Noita ei
milloinkaan enää hieronut tappelua sitä vastaan.

Mutta Josef nousi harkitsemattomasti ja avasi kitansa valtavaan
haukotukseen. Noita tunsi polttavaa halua saada kostaa tappionsa
ja tuiskahti heti Josefin kimppuun. Josef oli luonteeltaan
rauhaarakastava, mutta jos tarve vaati, saattoi siitä tulla kova
aktivisti. Katkeamaton sotatila kehittyi näiden kahden vihollisvallan
välille. Noita ja kirjavapukuinen Josef taistelivat keskenään joka
päivä raivokkaasti. Anna piti Noitansa puolta ja rohkeni käydä
kovakouraisesti käsiksi Josefiin. Stella oli epätoivoinen. Mutta
Jimsey-täti vain nauroi.

-- Antaa niiden tapella niin kauan kuin jaksavat, virkkoi hän hyvin
vapaamielisesti. -- Varmaankin ne viimein tekevät rauhan. Josef
onkin hiukan voimistelun tarpeessa -- se oli vähällä tulla jo liian
lihavaksi. Ja noidan on terveellistä oppia, ettei se ole ainoa kissa
maailmassa.

Vihdoin Josef ja Noita tulivat järkiinsä ja tekivät rauhan ja
sovinnon.

Verivihollisista tuli mitä parhaimmat ystävät. Ne nukkuivat
samalla tyynyllä, käpälillään syleillen toisiaan. Nähtiinpä niiden
auttavankin toisiaan pesemisessä.

-- Me olemme nyt jo kaikki tottuneet toisiimme, sekä kaksi- että
nelijalkaiset, totesi Philippa. -- Ja minä olen sitäpaitsi oppinut
pesemään ja pyyhkimään astioita ja lakaisemaan lattiaa.

-- Mutta älä koeta uskotella meille enää, että sinä osaat antaa
kloroformia kissoille, nauroi Anna.

-- Kaikki oli oksanreiän syytä, vastasi Phil.

-- Se oli oikea onni, että siinä sattui olemaan oksanreikä, sanoi
Jamesina-täti terävämmin kuin mitä hänen tapansa oli. -- Kissanpoikia
täytyy hukuttaa, sen minä myönnän, muuten olisi maailma niitä
tulvillaan. Mutta täysi-ikäistä kunnon kissaa ei saa koskaan tappaa
-- ellei se syö munia.

-- Täti ei olisi varmastikaan saanut erikoisen hyvää käsitystä
Noidan avuista, kun se ensikerran tuli tänne, virkkoi Stella. -- Se
oli suorastaan itse paholaisen näköinen -- taikka ehkä pikemminkin
paholaisen isoäidin.

-- Minä en ollenkaan usko paholaista niin rumannäköiseksi, kuin sen
aina väitetään olevan, sanoi Jamesina-täti miettiväisenä. -- Jos se
olisi hyvin ruma, ei se voisi saada niin paljon pahaa aikaan. Luulen
sitä päinvastoin aikalailla lumoavan näköiseksi.



XVII.

DAVYN KIRJE.


-- Nyt alkaa sataa lunta, tytöt, sanoi Phil tullessaan kotiin
iltapuolella eräänä marraskuun pakkaspäivänä, -- ja koko
hiekkakäytävä on täynnä mitä sievimpiä pikku tähtösiä ja ristejä. En
ole koskaan ennen huomannut, miten hienonhieno lumihiutale on. Nyt
kun elämä on näin järjestetty, on aikaa kiinnittää huomiota moneen
uuteen seikkaan ja tehdä kaikenlaisia havaintoja, joita emme ole
lainkaan ennen tehneet. Niin, kiitos tyttökullat, kun otitte minut
joukkoonne. Tuntuu oikein hyvältä saada tuskitella sitä, että voi
taaskin on kallistunut viisi senttiä.

-- Älä nyt, kuule, onko se? kysyi Stella, joka hoiti pienen talouden
tilit.

-- Onpas vaan, ja tässä on sinun kilosi. Minä alan jo olla taitava
ostoksien tekijä. Se on vielä hauskempaa kuin hakkaileminen, sanoi
Phil vakavasti.

-- Voi sentään, miten kaikki kallistuu kauheasti! On suorastaan
halpamaista, että ruoka tulee niin kalliiksi, huokasi Stella.

-- Niin, Jumalan kiitos, että vielä saa raitista ilmaa ilmaiseksi,
virkkoi Jamesina-täti.

-- Hyvä naurukaan ei vielä maksa mitään, sanoi Anna. -- Siitä
ei kanneta vielä veroa, ja hyvä onkin, sillä nyt saatte nauraa
makeasti kaikki tyynni. Minä luen teille ääneen Davyn kirjeen. Hän
on huomattavasti edistynyt oikeinkirjoituksessa viime vuonna ja
käyttelee välimerkkejäkin kuin poika. Hän on pudotellut kynästään
oikein sisältörikkaan kirjeen. Istukaa nyt, niin saatte kuulla,
ennenkuin taas jokailtainen lukuaherrus alkaa.

"Rakas Anna", aloitti Davy kirjeensä, "minä tartun kynään, jotta
saisit tietää, että me kaikki voimme hyvin, ja me toivomme, ettei
sinuakaan mikään vaivaa. Tänään sataa vähän lunta, ja Marilla sanoo
että pilvien akka pudistelee höyhenpatjojaan. Jos hän asuu pilvissä,
niin hän varmaankin on Jumalan sukulainen? Kuinkahan läheistä sukua
hän on? Täti Lynde on ollut kauhean sairas, mutta hän on nyt parempi.
Hän romahti maahan kellarin rappusissa viime viikolla. Kun hän
romahti, niin hän koppasi kiinni hyllystä, missä kaikki maitoastiat
ovat, ja se jyrähti maahan samalla ja aika ryminä kuului. Marilla
luuli ensin, että oli maanjäristys. Maitoastiat meni säpäleiksi ja
täti Lyndeltä meni pari kylkiluuta poikki. Tohtori tuli ja antoi
hänelle lääkkeitä, joilla hänen piti voidella kylkiluita, mutta
sitä hän ei ymmärtänyt, vaan ottikin ne lusikalla suuhunsa. Tohtori
sanoi että oli Herran ihme ettei hän paikalla kuolla kupsahtanut,
mutta eipäs niin käynyt, ja hänen kylkiluunsa on taas hyvät, ja
Marilla sanoo, että kyllä voi tulla hyvin hyvästi toimeen ilman
lääkäreitä. Mutta maitoastioita ei voitu laittaa, ne sai Marilla
heittää rikkaläjään. Oli yleinen kiitospäivä viime viikolla. Meillä
oli lupaa koulusta ja hirveän hyvää ruokaa päivälliseksi. Meillä
oli lihamureketta ja paistettu kalkkuna ja omenakakkua kermavaahdon
kera ja rinkeleitä ja ässiä kahvin kanssa. Marilla sanoi että minä
varmaan olin syönyt liikaa ja että yöllä sattuisi onnettomuus,
mutta ei sattunutkaan. Minä heräsin itsestäni ja nousin. Dora sai
sitten korvasäryn, mutta se tuntui aivan vatsanväänteiltä. Minulla
ei ollut missään korvasärkyä. Meidän koulussamme opettaa nyt herra.
Hän on hurjan kiva. Viime viikolla hän antoi meidän kaikkien poikien
kolmannella luokalla kirjoittaa, millaisen rouvan me tahtoisimme,
ja tyttöjen, millaisen miehen he tahtoisivat. Hän nauroi niin
tavattomasti kun hän luki aineet. Näin minä kirjoitin. Sinusta on
ehkä hauska lukea.

"Minkälaisen rouvan minä mieluimmin tahtoisin.

"Hänen pitää käyttäytyä hyvin hyvästi ja saada ruoka valmiiksi
minuutilleen, ja tehdä mitä minä sanon hänelle ja aina olla hyvin
kohtelias minulle. Hänen pitää olla viidentoista vuoden vanha. Hänen
pitää olla kiltti köyhille ja pitää siistinä ja järjestyksessä ja
mennä kirkkoon joka sunnuntai. Hänen pitää olla hyvin kaunis ja
hänellä täytyy olla kihara tukka. Jos minä saan ihan sellaisen
rouvan kuin minä tahdon, niin minä olen hirveän kiltti mies hänelle.
Minun mielestäni rouvan aina pitäisi olla hurjan kiltti miehelleen.
Muutamilla naisparoilla ei ole mitään miehiä.

                                                 Loppu."

"Minä olin suurissa hautajaisissa Valkorannassa viime viikolla rouva
Wright oli ruumis. Ruumiin mies suri niin kovasti. Täti Lynde sanoo
että rouva Wrightin isoisä kerran varasti lampaan, mutta Marilla
sanoo ettei saa puhua pahaa kuolleista. Miksi ei sitä saa tehdä Anna?
Tulevatko ne sitten takaisin ja nipistävät meitä nenästä?

"Täti Lynde suuttui minuun niin tavattomasti tässä yhtenä päivänä, kun
minä kysyin häneltä oliko hän elänyt Noakin aikana ja nähnyt arkin ja
kaikki eläimet. Miksi hänen sitten piti suuttua minuun?

"Setä Harrisonilla on uusi renkipoika. Hän on hyvin kömpelö, setä
sanoo että hän on vasenkätinen sekä käsistään että jaloistaan. Rouva
Harmon Andrewsin iso sika, josta hän sai palkinnon ja josta hän aina
puhuu niin paljon, sai halvauksen ja kuoli. Täti Lynde sanoi että
se oli hänelle oikein, kun hän aina oli niin ylpeä ja kehui niin
tavattomasti. Minusta oli sääli kun sian piti kuolla. Milty Boulter
on ollut sairas. Tohtori määräsi hänelle lääkkeitä, ja ne maistuivat
kauheilta. Minä sanoin: voinhan minä ottaa ne, jos sinä annat minulle
kaksikymmentäviisi senttiä, mutta ajattele hän oli niin ahne että
hän mieluummin tahtoi itse juoda lääkkeet ja pitää rahansa. Teidän
yhdistyksenne, joka koettaa parantaa Avonlean yhteiskuntaa, aikoo
maalata uudestaan käräjätalon, he ovat kyllästyneet, kun se on aina
sininen. Uusi pastori oli täällä eilen illalla juomassa teetä. Hän
otti kolme palaa safranikakkua -- jos minä olisin niin tehnyt, niin
kyllä minä olisin saanut rouva Lyndeltä aika ripityksen ahneudesta.
Ja hän söi nopeasti ja pisti suuria paloja suuhun ja Marilla sanoo
aina että minä en saa syödä sillä lailla. Minkätähden pastori saa
tehdä sitä, jota minä en saa tehdä? Tahtoisin mielelläni tietää.

"Nyt minulla ei enää ole mitään kerrottavaa. Minä lähetän sinulle
kuusi suudelmaa. Tässä ne on. Dora lähettää sinulle yhden. Tässä on
häneltä.

                                  Sinun rakastava ystäväsi

                                        David Keith."



XVIII.

HYVÄSYDÄMINEN JOSEFINA-TÄTI.


Päästiin joululomaan ja kaikki Karoliinan majan tytöt hajaantuivat
kotiseudulleen, mutta Jamesina-täti ei halunnut lähteä minnekään.

-- Minä en voisi viedä kolmea kissaa yhteenkään niistä paikoista,
jonne minut on kutsuttu, virkkoi hän. -- Enkä minä mitenkään voi
jättää elukoita tänne yksin melkein kuukaudeksi. Jos meillä olisi
semmoisia kunnon naapureita, jotka voisivat antaa heille ruokaa,
kävisi minunkin lähteminen täältä, mutta tämän kadun varrellahan asuu
vain miljoona-miehiä. -- Minä jään siksi tänne ja pidän Karoliinan
majan teille lämpöisenä.

Anna matkusti kotiin tavanmukainen iloinen odotus mielessään --
toiveet eivät kokonaan toteutuneet. Ensiksikin oli Avonleassa
niin aikainen, tuulinen ja jäätävän kylmä talvi, etteivät edes
kylän "vanhimmat asukkaat" voineet muistaa mitään senkaltaista.
Suunnattomat lumikinokset kirjaimellisesti erottivat Vihervaaran
muusta maailmasta. Tämän joululoman aikana, jota luonnonvoimat eivät
näyttäneet suosivan, yltyi tuuli melkein joka päivä myrskyksi,
ja tyyninä päivinä satoi lunta miltei lakkaamatta. Tuskin oli
ehditty lumiauralla ajaa auki tiet, kun lumipyry ne jälleen
tuiskutti umpeen. Oli melkein mahdotonta mennä ulos. A.N.Y.
-yhdistys yritti kolmena päivänä peräkkäin juhlan toimeenpanoa
korkeakoululaisten kotiinpaluun johdosta, mutta joka kerta puhkesi
sellainen rajuilma, ettei kukaan voinut mennä ulos ovestaan. Lopuksi
luovuttiin epätoivoisina yrityksestä. Niin hellää kiintymystä kuin
Anna tunsikin Vihervaaraa kohtaan, ei hän voinut olla ikävöiden
ajattelematta Redmondin "majaa", kodikasta, avointa takkaa räiskyvine
valkeuteen, Jamesina-tädin veitikkamaisia, ymmärtämystä osoittavia
katseita, kehrääviä kissoja, tyttöjen iloista lörpötystä ja hauskoja
perjantai-iltoja, kun korkeakoulutoverit pistäytyivät juttelemaan
kaikenlaisista asioista.

Anna tunsi olevansa yksin ja hänestä oli hiukan yksitoikkoista.
Hänen rakkaan ystävänsä Dianan täytyi koko joululoman ajan pysytellä
sisällä kovan nuhan ja rintasäryn vuoksi. Diana ei siis päässyt
Vihervaaraan, ja Anna pääsi harvoin Mäntymäelle, tavallinen tie
Kummitusmetsän läpi kun oli miehenkorkuisten kinosten peitossa, ja
pitempi tie jäätyneen Tumman, päilyvän aallokon yli oli melkein yhtä
vaivaloinen. Ruby Gillis uinui valkean peitteen alla kirkkomaan
mullassa. Jane Andrews ei päässyt irti koulustaan, hän oli jollakin
aavikolla kaukana lännessä. Ainoa uskollinen oli Gilbert, joka tuli
lumessa rämpien joka iltapäivä Vihervaaraan.

Mutta Gilbertin käynnit eivät olleet samaa kuin ennen aikaan.
Anna melkein pelkäsi niitä. Miksi piti hänen niin joutua
mielentasapainostaan, kun hän keskellä äkkiä syntynyttä äänettömyyttä
nosti katseensa ja näki Gilbertin kirkkaiden, ruskeiden silmien
katsovan syvästi vakavina häneen ja saattoi olla varma niiden ilmeen
merkityksestä! Vielä tukalampaa oli se, että hän tuon kiinteän
katseen nähdessään tunsi tulevansa hehkuvan punaiseksi ja hämilleen,
aivan kuin -- niin, aivan kuin... Se oli hirmuisen ilkeätä. Anna
toivoi olevansa majassaan Redmondissa, missä aina oli läheisyydessä
joku, joka saattoi pelastaa kiusallisesta tilanteesta. Vihervaarassa
Marilla tavallisesti heti Gilbertin tultua pani kamssunsa kokoon ja
meni rouva Lynden puolelle ottaen kaksoiset mukaansa, vaikka Anna
teki kaikkensa pitääkseen heidät luonaan. Marillan toimenpiteen
tarkoitus oli niin selvä ja näkyvä, että Anna-raukka sisäisesti
vääntelehti voimattomasta raivosta.

Davylla oli täysi syy riemuita elämästä. Hän nautti saadessaan
aamuisin lähteä ulos lapio ja luuta kainalossa luomaan pois lunta
kaivolle, puuliiteriin ja kanalaan johtavilta teiltä. Hän hekkumoi
maistiaisista, kun Marilla ja rouva Lynde saivat valmiiksi Annaa
varten kilpaa laittamansa jouluherkut, ja joutohetkinä hän syventyi
lukemaan koulun kirjastosta lainaamaansa erittäin hauskaa kirjaa. Hän
seurasi siinä ihmeellistä sankaria, jolla näytti olevan erikoinen
taito joutua pulaan, mutta selviytyi kuitenkin säännöllisesti
kaikista vaikeuksista, milloin maanjäristyksen, milloin taas
tulivuorenpurkauksen avulla, joka viskasi hänet vahingoittumattomana
kuivalle maalle ja vihdoin erään lumoavan perijättären ylettyville,
jolla oli suunnaton omaisuus.

-- Se on vasta metka kertomus, sen saatte uskoa, huudahti hän
tavattomasti haltioissaan. -- On paljon hauskempaa lukea sitä kuin
raamattua.

-- Niinkö? kysyi Anna huulet vetäytyen hymyyn.

Davy tähysti häntä uteliaana.

-- Minä uskoin sinun pahastuvan. Täti Lynde päivitteli kamalasti, kun
sanoin niin hänelle.

-- Ei se minua niin järkytä, hyvä ystävä. Minusta on aivan
inhimillistä ja luonnollista, että yhdeksänvuotias poika mieluummin
lukee seikkailukirjaa kuin raamattua. Mutta vanhemmaksi tultua toivon
ja uskon sinun pääsevän selville siitä, miten ihmeellinen kirja
raamattu on.

-- Tietysti se on paikoittain jokseenkin hauska... Esimerkiksi mitä
kerrotaan Josefista ja hänen häijyistä veljistään. Vaikka jos minä
olisin ollut Josef, niin en olisikaan antanut anteeksi. Minä olisin
lyönyt päät poikki niiltä kaikilta -- taikka ehkä en minä itse,
mutta olisin ainakin antanut hovipyövelin lyödä. Täti Lynde tuli
hurjan vihaiseksi, kun minä sanoin niin, ja löi raamatun kiinni ja
sanoi, ettei hän koskaan enää lue sitä minulle, jos minulla on niin
jumalaton mieli. Sen tähden en minä nyt sanokaan mitään ääneen,
kun hän lukee minulle sunnuntai-iltapäivinä, mutta sen mitä minä
ajattelen, sanon seuraavana päivänä koulussa Milty Boulterille. Minä
kerroin Miltylle profeetta Elisasta, joka kutsui karhut poikien
kimppuun syömään ne, ja hän pelästyi niin, ettei siitä lähtien ole
koskaan tehnyt pilaa setä Harrisonin kaljusta päästä. Onko karhuja
Prinssi Edvardin saarella, Anna? Olen tullut usein ajatelleeksi sitä.

-- Ei nykyään, vastasi Anna hajamielisenä. Tuuli hujautti samassa
lumipilven ikkunaruutua vasten. -- Ohhoh, eikö tämä paha tuuli-ilma
koskaan lakkaa?

-- Niin, Jumala tietää, sanoi Davy luontevasti ryhtyen jälleen
lukemaan.

Mutta nyt oli Annan vuoro pahastua.

-- Mitä sinä sanoit, Davy? huudahti hän nuhdellen.

-- Niin sanoo täti Lynde usein, puolusteli Davy. -- Viime viikolla
eräänä iltana sanoi Marilla: "Tuleekohan Ludovic Speedistä ja
Theodora Dixistä koskaan pari" -- ja rouva Lynde vain raapi päätään
sukkapuikollaan ja sanoi: "Hm, Jumala tietää."

-- Hänen ei olisi pitänyt sanoa niin, virkkoi Anna, joka ei voinut
muulla tavoin päästä pälkähästä, vaikka hän olisikin toivonut,
että täti Lynden työt ja toimet olisivat olleet kaiken arvostelun
ulkopuolella. -- Kukaan ei saa väärinkäyttää sitä nimeä, tahi
oikeammin päästää kevytmielisesti huuliltaan. Älä tee sitä koskaan
enää!

-- Eikö sittenkään, vaikka lausuisin sen hitaasti ja juhlallisesti
niinkuin pappi saarnatuolista? kysyi Davy vakavana.

-- Ei sittenkään.

-- No, sitten en sanokaan. Rachel-täti sanoo, että Ludovic Speed on
seurustellut Theodoran kanssa sata vuotta. Eivätkö he pian ole liian
vanhoja menemään naimisiin? Ei suinkaan Gilbert odota sinua niin
kauan? Koska sinä menet naimisiin, Anna? Täti Lynde sanoo, että on
yhtä varmaa kuin aamen kirkossa että...

-- Täti Lynden ei pitäisi puhua niin paljon, keskeytti Anna
kiivaasti, mutta vaikeni kohta.

-- Ei pitäisikään, siinä sinä olet ihan oikeassa, jatkoi Davy aivan
tyynesti. -- Minä tiedän, että muutamat sanovat häntä oikeaksi
vanhaksi juoruämmäksi... Mutta vietätkö sinä pian hääsi, Anna? Olisi
hauska tietää.

-- Sinä olet tyhmeliini, kun kysyt sellaista, johon ei kukaan ihminen
osaa vastata, vastasi Anna tylynpuoleisesti ja lähti huoneesta.

Keittiö oli autio ja tyhjä, ja Anna istuutui ikkunan ääreen.
Huone verhoutui nopeasti yhä tummempaan talven hämärään. Aurinko
oli laskenut ja tuuli uinahtanut. Viileän kelmeä kuu pilkisti
lännenpuolella esiin purppuransinisen pilviharjun takaa. Värit
vaihtuivat ja sulautuivat yhteen taivaalla, mutta pitkin lännen
taivaanrantaa kulkeva kullankeltainen juova alkoi palaa yhä
kirkkaammin, kuin olisivat kaikki sammuvan valon viime heijastukset
löytäneet täällä toisensa; lumenpeittämien männynlatvojen muodostamat
aaltoilevat ääriviivat erottuivat etäällä tummina ja selvinä. Anna
loi katseensa hiljaisille, valkeille vainioille, jotka värjöttivät
kylminä ja elottomina laskevan auringon punakeltaisessa hohteessa,
ja huokasi. Yksinäisyyden tunne valtasi hänet taas äkkiä, ja hän
tunsi levottomuutta ja ahdistusta. Hän mietti itsekseen nyt, kuten
monta kertaa ennenkin, olisiko hänen mahdollista palata korkeakouluun
seuraavana vuonna. Se näytti verrattain vähän luultavalta...
Stipendit, jotka hän mahdollisesti voisi saada, jos onni oli
myötäinen, merkitsivät hyvin vähäpätöisiä summia. Marillan rahoja hän
ei tahtonut enää ottaa vastaan, ja toiveet ylimääräisestä ansiosta
kesällä olivat hyvin pienet.

-- Minun täytyy kai ensi vuonna keskeyttää opintoni, ajatteli hän
masentuneena, ja olla taas opettajana jossain koulussa, kunnes olen
sen verran ansainnut, että voin jälleen alkaa opiskella. Silloin
kaikki entiset toverit pääsisivät minun edelleni, enkä saisi enää
koskaan asua Karoliinan majassa... No niin, Anna, mitä kannattaa
istua suremassa?

Pää pystyyn vaan! Voin olla kiitollinen siitäkin, että pääsen
eteenpäin omin voimin, jos niin vaaditaan, ja ainakin ansaitsen
elatukseni.

-- Nyt tulee setä Harrison rähmien lumikinoksissa, julisti Davy,
tempaistuaan keittiön oven auki.

-- Kunpa hänellä olisi posti mukanaan! Emme ole saaneet postia
kolmeen päivään. Tahtoisin nähdä lehdistä, montako junaa on juuttunut
lumeen.

Herra Harrison oli käynyt hakemassa postin, ja Stellan, Priscillan
ja Philin iloiset kirjeet haihduttivat pian Annan alakuloisuuden.
Jamesina-täti oli myös kirjoittanut muutaman rivin. Hän kertoi,
että tuli paloi takassa yhtäpäätä, että kaikki kissat olivat mitä
parhaimmassa voinnissa ja että ruukkukasvit rehoittivat erinomaisen
upeasti.

"Täällä on ollut oikein paukkuva pakkanen, minkä vuoksi annan
kissojen nukkua sisällä. Noita ja Josef nukkuvat arkihuoneessa
ja Saara-kissa vuoteeni jalkapäässä. Kun kuulen sen kehräävän,
tuntuu minusta aivan kuin olisi seuraa, kun yöllä herään ja
ajattelen lähetysmailla, kaukana toisella puolella maailmaa olevaa
tyttöraukkaani. Jos hänen ei tarvitsisi olla juuri Intiassa, niin
en olisi levoton, mutta sanotaan, että käärmeet siellä ovat ihan
kauheita. Saara-kissan täytyy kehrätä aika tavalla, ennenkuin pääsen
näistä ajatuksistani. Uskoni on kyllin luja siirtämään kaikkea
muuta, mutta käärmeihin se ei pysty. Minä en käsitä, miksi Luoja ne
ollenkaan loi. Väliin minä en uskokaan, että hän on ne luonut. Kyllä
pimeyden ruhtinaalla oli sormensa pelissä, kun käärmeet tulivat
maailmaan."

Anna oli jättänyt viimeiseksi ohuen, koneellakirjoitetun ilmoituksen
siinä uskossa, ettei se ollut mitään tärkeätä. Kun hän oli sen
lukenut, istui hän hyvin hiljaa, ja silmät täyttyivät vähitellen
kyynelillä.

-- Mikä sinun on, Anna? kysyi Marilla.

-- Neiti Josefina Barry on kuollut, vastasi Anna matalalla äänellä.

-- Vai niin, hänen päivänsä ovat viimeinkin päättyneet, virkkoi
Marilla. -- Hän on maannut sairaana yli vuoden, ja hänen sukulaisensa
ovat täällä odottaneet joka hetki tietoa hänen kuolemastaan. On hyvä,
että hän nyt on päässyt lepoon, hän on saanut kärsiä kauheasti. Hän
oli aina hyvä sinulle, Anna.

-- Hän on ollut hyvä viimeiseen asti, Marilla. Tämä kirje on
asianajajalta, hänen pesänselvitysmieheltään. Hän on jättänyt minulle
perinnöksi tuhat dollaria.

-- Mitä! Älä nyt! Niin kamalan paljon rahaa, huusi Davy. Se oli sama
neiti, jonka päälle sinä ja Diana kumpsahditte, kun te illalla otitte
vauhtia hypätäksenne vierashuoneen sänkyyn. Diana on kertonut minulle
kaikki tyynni. Siksikö hän antaa sinulle niin paljon rahaa?

-- Vaiti, pikku Davy, virkkoi Anna hiljaa. Sydän tulvillaan hän hiipi
ylös yliskamariin jättäen Marillan ja rouva Lynden pohtimaan asiaa
kahden kesken.

-- Uskovatko tädit Annan nyt koskaan joutuvan naimisiin? uteli Davy
levottomana. -- Kun Dorcas Sloane kesällä meni naimisiin, niin hän
sanoi, että jos hänellä vain olisi ollut tarpeeksi rahoja, mistä
elää, niin hän ei mitenkään olisi ottanut miestä niskoilleen, mutta
oli muka kuitenkin parempi asua lesken kanssa, jolla on kahdeksan
lasta, kuin kälyn kanssa.

-- Sinä olet ihan löylynlyömä! huudahti rouva Lynde poikanulikalle
julmistuneena. -- Sinä puhut niin että saa hävetä silmät korvat
täyteen, vaikka olet olevinasi parempien vanhempain lapsi.



XIX.

PIKKU PAKINAA.


-- Tänään minä siis täytän kaksikymmentä vuotta ja olen ainiaaksi
jättänyt nuoruusiän, virkkoi Anna istuessaan kyyryssä matolla
avonaisen takan edessä, Noita sylissään. Hän oli yksin arkihuoneessa
Jamesina-tädin kanssa, joka istui lempituolissaan lukien. Stella ja
Priscilla olivat menneet erään yhdistyksen illanviettoon, ja Phil oli
yläkerrassa pukeutumassa kutsuihin.

-- Sinusta ehkä tuntuu vähän surulliselta, virkkoi Jimsie-täti. --
Aika ennen kahtakymmentä on hyvin hauska osa elämästä. Minä olen
iloinen, kun itse en ole oikeastaan koskaan joutunut siitä iästä pois.

Anna nauroi.

-- Et sinä koskaan joudukaan, pikku täti. Sinä olet kahdeksantoista,
kun sinun pitäisi täyttää sata. Mutta minä olen puolestani vähän
alakuloinen ja myös vähän pettynyt. Hyvä opettajani neiti Stacey
sanoi minulle jo kauan sitten, että kun tulen kahdenkymmenen
ikäiseksi, on luonteeni jo ehtinyt saada valmiin muotonsa, hyvän tai
pahan. Mutta minusta tuntuu kuin se ei olisi vielä ollenkaan sitä
mitä sen pitäisi olla. Se on täynnä puutteita.

-- Niin on joka ihmisen, virkkoi Jamesina-täti rohkaisevalla äänellä
ja laski kirjan kädestään. -- Kyllä minussakin on säröjä, saat uskoa.
Opettajasi tarkoitti luultavasti, että luonne on kahdenkymmenen iässä
saanut määrätyn suuntansa, johon se jatkaa kehitystään. Älä menetä
rohkeuttasi niin vähästä, Anna! Täytä velvollisuutesi Jumalaa ja
lähimäistäsi kohtaan ja huvittele aikanasi. Se on minun filosofiani,
ja jos sinä seuraat sitä, ei sinun luullakseni tarvitse katua. Minne
Phil aikoo lähteä tänä iltana?

-- Hänet on kutsuttu tanssiaisiin tänä iltana, ja hän on saanut mitä
ihastuttavimman puvun, joka on kullanvärisestä silkistä ja jota
verhoo pitsi, hieno kuin hämähäkinverkko. Hillitty keltainen väri
sopii erinomaisesti hänen lämpimältä vaikuttavaan tummaan ihoonsa.

-- Eikö ole jonkinmoinen tenhovoima sanoissa silkki ja pitsi?
virkkoi Jamesina-täti. -- Niistä kuuluu pehmyt kahina, ja tulee niin
tanssinhaluiseksi. Vai keltaista silkkiä!... Tulee mieleen puku, joka
on pelkkää auringonpaistetta... Nuoruudessani toivoin aina hartaasti
keltaista silkkipukua, mutta äiti ei tahtonut koskaan kuulla siitä
puhuttavan enempää kuin myöhemmin miehenikään. Kun tulen taivaaseen,
hankin ensi työkseni itselleni keltaisen silkkileningin.

Annan vielä nauraessa tuli Phil kaikessa loistossaan purjehtien
portaita alas ja alkoi tyytyväisen näköisenä keikkua edestakaisin
pitkän seinäpeilin edessä.

-- Mairitteleva peili edistää suuressa määrin mielenlaadun
rakastettavuutta, virkkoi hän. -- Minun oman huoneeni peili tekee
kasvot vihertäviksi ja pitentää hirvittävästi leukaa. Olenko minä
sievä, Anna?

-- Tokkohan sinä tiedätkään, kuinka kaunis sinä olet, Phil? kysyi
Anna avomielisesti ihaillen.

-- Kyllä minä sen tiedän. Eiväthän peilit ole turhaan olemassa. Mutta
en minä sitä ajatellut. Eikö mikään pistä näkyviin, mikä ei saisi
näkyä? Onko hame oikein napitettu? Kenties ruusu näyttäisi paremmalta
vähän alempana. Pelkään, että se on liian korkealla -- se muistuttaa
vähän kukonharjaa. Mutta minusta on ilkeätä, jos jokin kutkuttaa
korvaa.

-- Kaikki on juuri niinkuin olla pitää, ja poskesi lounainen kuoppa
on suorastaan hurmaava.

-- Anna, erään seikan vuoksi pidän sinusta aivan erikoisesti -- sinä
osaat antaa tunnustusta ilman mitään sivutarkoitusta. Sinä olet niin
hyväsydäminen, ettei sinussa ole hitustakaan kateutta.

-- Minkätähden hän olisi kateellinen? huomautti Jamesina-täti. -- Hän
ei ole aivan yhtä sievännäköinen kuin sinä, mutta hänen nenänsä on
aika paljon kauniimpi.

-- Kyllä minä sen tiedän.

-- Minun nenäni on aina ollut minulle suureksi lohdutukseksi,
tunnusti Anna.

-- Ja minä pidän sinun kauniista ja tasaisesta hiusmarrostasi,
Anna. Ja sitten tuosta herttaisesta pikku kiharasta, joka näyttää
olevan pyörähtämäisillään alas, mutta ei kuitenkaan pyörähdä. Se on
tavattoman soma. Mutta mitä neniin tulee, antaa minun nenäni minulle
paljon huolta. Kun olen täyttänyt neljäkymmentä, törröttää se kahta
kauheammin pystyssä ja on punaisia suonia täynnä. Miltä luulet minun
näyttävän nelikymmenvuotiaana?

-- Vanhalta ja vakavalta keski-ikäiseltä naiselta, jolla on hiukan
taipumusta lihavuuteen, sanoi Anna leikillään.

-- Ole nyt, virkkoi Phil ja istuutui varovasti odottamaan
henkivartioitaan. -- Kuule, sinä värikäspukuinen Josef -- olepas
hyppimättä syliini. Minä en tahdo mennä tanssiaisiin kissankarvoja
täynnä. Ei, Anna, vanhalta ja vakavalta minä viimeksi näytän. Mutta
luultavasti olen naimisissa.

-- Alecin vai Alonzon kanssa? kysyi Anna.

-- Jommankumman kanssa varmasti, kun vaan milloinkaan voisin valita,
huokasi Phil.

-- Sen ei pitäisi olla kovin vaikeata, virkkoi Jamesina-täti vähän
terävästi.

-- Täti kulta, minä olen syntynyt epäröimisen merkeissä, ja
sellaisena kuin olen syntynyt, olen tuomittu pysymäänkin.

-- Sinulla pitäisi olla selkeämpi ajatuksenjuoksu, Philippa.

-- Tietysti pitäisi olla selkeämpi ajatuksenjuoksu -- eikö se
merkitse jokseenkin samaa kuin selväjärkinen? -- mutta silloin menee
paljon hauskaa hukkaan. Jos täti tuntisi Alecin ja Alonzon, niin täti
ymmärtäisi, miten vaikea on tietää, kumpi heistä on valittava. He
ovat yhtä hauskoja kumpikin.

-- Ota sitten joku, joka on vielä hauskempi, ehdotti Jamesina-täti.
-- Onhan täällä kunnon seniori, joka juoksee meillä ja koettaa
parastaan, Will Leslie. Olen erikoisesti huomannut hänen suuret,
lempeät silmänsä -- eikö hän sitten sopisi?

-- Ne ovat juuri hiukan liian suuret ja liian lempeät, ne
muistuttavat lehmää, sanoi Phil armottomasti.

-- No, mitä pidät John Parkerista?

-- En hitustakaan -- myönnän kyllä, että hän näyttää vastatärkätyltä
ja vastaprässätyltä.

-- Entä Marc Holworthy? Hänessä et kaiketi voi nähdä mitään vikaa.

-- En, hän kelpaisi, ellei hän olisi köyhä. Minun täytyy mennä
rikkaisiin naimisiin, nähkääs, Jamesina-täti. Rahaa täytyy minun
tulevalla miehelläni olla ja kaunis hänen täytyy olla, ne ovat kaksi
peruuttamatonta ehtoa. Minä menisin huomispäivänä naimisiin Gilbert
Blythen kanssa, jos hän olisi rikas.

-- Älä, menisitkö? virkkoi Anna myrkyllisestä

-- Kas, se ei meille maistunut, vaikkemme tietystikään itse tahdo
Gilbertiä -- eihän toki, ei mitenkään, ilkamoi Phil. -- Mutta
älkäämme puhuko epämiellyttävistä asioista. Joskus minun kai täytyy
astua aviosäätyyn, mutta kyllä minä lykkään sen vihoviimeisen päivän
niin kauas kuin voin.

-- Sillä teepä muuten mitä teetkin, pikku Phil, mutta älä mene
naimisiin kenenkään kanssa, josta et pidä, varoitti Jamesina-täti.

Sä sydän, joka uskot lemmen taikaan, et muodissa oo ollut moneen
aikaan, rallatteli Phil piloillaan. -- Nyt vaunut tulevat. Minä
pakenen -- hyvästi jääkää! Siirtykää nyt taaskin siihen "vanhaan,
hyvään aikaan", jonne te kuulutte kumpikin ja jatkakaa rauhassa
keskusteluanne oikeasta rakkaudesta.

Philin lennähdettyä huoneesta katsoi Jamesina-täti juhlallisen
rukoilevasti Annaan.

-- Tyttö on sievä ja herttainen ja hyväsydäminen, mutta joskus
hänellä on sellaisia puuskia, että ihan ajattelee, onko hän oikein
viisas. Mitä sinä arvelet, Anna?

-- Minun luullakseni ei Philin järjessä ole mitään vikaa, vastasi
Anna kääntäen kasvonsa poispäin peittääkseen hymynsä. -- Tuollainen
puhe on vain hänen tapaistaan.

Jamesina-täti pudisti miettivänä päätään.

-- Ehkäpä hän ei kuitenkaan tarkoita paljon mitään lörpöttelyllään.
Minä toivoisin niin olevan, sillä olen kiintynyt tyttöön. Mutta en
minä häntä käsitä -- hän tekee minut väliin aivan hervottomaksi. Hän
ei muistuta ketään minun tuntemistani tytöistä eikä siskoparvessa,
jossa minä olen kasvanut, ollut yhtään sen tapaista.

-- Kuinka monta tyttöä teitä oli, Jimsie-täti?

-- Oh, meitä oli kai noin puoli tusinaa, hyvä ystävä.



XX.

GILBERT PUHUU.


-- Tämä päivä on ollut kauhean pitkäveteinen ja kiusallinen,
haukotteli Phil ojennellen jäseniään levätessään sohvalla, josta oli
ajanut pois pari erittäin hämmästynyttä ja loukkaantunutta kissaa.

Anna nosti katseensa "Pickwick-klubin" jälkeenjääneistä papereista.
Nyt, kun kevättutkinnot olivat ohi, virkisti hän sieluaan Dickensillä.

-- Meidän mielestämme se on ollut pitkäveteinen, sanoi hän
miettivänä, mutta jollekin tahi useallekin suuressa maailmassa
työskentelevälle se on ollut ihmeellinen päivä. Joku on ollut
sanomattoman onnellinen tänä päivänä. Kenties on jossain suoritettu
suurenmoinen teko -- on kirjoitettu ihana runoelma -- tai tuleva
suurmies on syntynyt maailmaan. Ja luultavasti on joku sydän
särkynyt, rakas Phil.

-- Minkätähden sinä pilasit kauniin ajatuksesi pitkittämällä
viimeistä lausettasi, kullannuppu? mutisi Phil. -- Minusta ei ole
hauska ajatella särkyneitä sydämiä -- tahi yleensä mitään ikävää.

-- Uskotko sinä koko elämäsi ajan voivasi välttää sellaista, mitä
sanot ikäväksi, Phil?

-- Oh, en, niin onnellisesti ei tule käymään. Nytkin minä olen jo
hukkua ikävyyksiin -- usko pois, että ihan menehdyn, kun ajattelen
Alecia ja Alonzoa.

-- Sinä et voi koskaan ottaa mitään vakavalta kannalta, Phil.

-- En, miksi minä ottaisin? On tarpeeksi muita, jotka ottavat. Minua
ei saa käsittää aivan sananmukaisesti. Kaikki eivät voi olla järkeviä
ja päättäväisiä ja yhtämittaa ajatella vain syvintä vakavuutta. Minun
tehtäväni elämässä on koettaa saada ihmiset hiukan tinkimään tuosta
arvokkaan vakavasta. Ja kyllä kai teidän täytyy myöntää, että elämä
täällä Karoliinan majassa on ollut paljon iloisempaa ja vilkkaampaa
siksi, että minä olen ollut mukana ja piristänyt teitä kaikkia.

-- Se on aivan totta, myönsi Anna.

-- Ja te pidätte kaikki minusta -- Jamesina-tätikin, joka uskoo,
että minä olen pähkähullu. Minkätähden minä siis koettaisin tekeytyä
toisenlaiseksi. Jaa-a, tässä istuessa tulee oikein uniseksi. Yöllä
makasin valveilla kello yhteen asti ja luin rajattoman jännittävää
kummitusjuttua. Luin vuoteessa, ja luuletteko, että saatoin nousta
sammuttamaan lampun, kun olin päässyt kertomuksen loppuun? Älkää
uskoko! Ja jollei kaikeksi onneksi vakava Stella olisi tullut kotiin
myöhään jostain yörymyistä, olisi lamppu saanut levittää kirkasta
valoaan aamunkoittoon asti. Kun kuulin Stellan askeleet, huusin
minä hänet huoneeseeni, kerroin viheliäisen asemani ja annoin hänen
sammuttaa lampun. Jos minä olisin itse noussut sängystä -- niin,
annan vaikka mitä pantiksi -- olisi jokin nykäissyt minua jaloista.
No, Anna, onko täti Jamesina jo selvillä, mitä hänen pitää tehdä
kesällä?

-- On, hän aikoo jäädä tänne. Minä tiedän, että hän jää rakkaiden
kissojen vuoksi, vaikka hän sanoo, että on liian vaivaloista panna
kuntoon oma koti ja tuulettaa ja järjestää kaikki, eikä hänen tee
mieli matkustaa toisten ihmisten luo.

-- Mitä sinä luet?

-- Dickensin Pickwick-klubia.

-- Se tekee minut aina nälkäiseksi, virkkoi Phil. --

Ihmiset syövät siinä aina kaikenlaisia herkkuja -- meheviä pihvejä
sinapin kera ja paistettua kinkkua ja paistettuja munia. Minun
täytyy aina lähteä tiedusteluretkelle ruokakonttoriin, kun olen
lukenut Pickwick-klubia. Ja vain siksi, että me nyt puhumme siitä,
tuntuu minusta kuin olisin aivan nälkiintynyt. Rakas kulta, onko
ruokakaapissa mitään hyvää?

-- Leivoin pehmeän piparkaakun aamulla. Ota siitä itsellesi pala.

Phil livisti ruokakonttoriin, ja Anna lähti Noidan seurassa talon
takana olevaan pikku puutarhaan. Oli alkukevään kostea ilta,
ilma henki raikasta mullantuoksua. Lumi ei ollut vielä kokonaan
sulanut ympäristöissä, likaisenharmaa kinos törrötti vielä honkien
alla maantien varressa suojassa lämpimästi paahtavalta huhtikuun
auringolta. Lumisohjon vuoksi olivat tiet puistoon ja satamaan
likaiset ja ilma illalla viileä. Mutta aukeilla etelärinteillä pisti
ruoho näkyviin, ja Gilbert oli suojatusta nurkkauksesta löytänyt
joitakuita kalpeita voikukkasia. Hän asteli puistosta päin järjestäen
pieneen kukkavihkoonsa vihreitä heiniä.

Anna oli pyrähtänyt istumaan isolle harmaalle puutarhan kivelle
ja katseli vielä paljaana olevaa koivunhaaraa, jonka oksien ja
hentojen vesojen verkko piirtyi ilmavan sirosti vienosti punertavaa
auringonlaskua vasten. Hän rakensi tuulentupaa -- ihmeellistä
rakennelmaa, jossa auringonpaisteiset pihat ja pylväskäytävät olivat
täynnä kaikkia mahdollisia Arabian hyviä tuoksuja ja missä hän itse
hallitsi linnanrouvana. Hän rypisti hieman kulmiaan nähdessään
Gilbertin lähestyvän omenapuiden välistä. Viime aikoina Anna oli
järjestänyt niin, ettei hänen milloinkaan tarvinnut olla Gilbertin
kanssa kahden. Mutta nyt oli mahdotonta päästä pakoon, ja Noitakin
oli jättänyt hänet oman onnensa nojaan.

Gilbert istuutui hänen viereensä kivelle ja ojensi hänelle
kukkavihkonsa.

-- Eikö tästä tule mieleesi koti ja meidän kouluaikaiset retkemme?

Anna otti kukkaset ja painoi niihin kasvonsa. Kukat olivat vielä
kasteiset ja tuoksuivat keväälle.

-- Tänä hetkenä minä harhailen Silas Sloanen haassa, virkkoi hän
hengittäen syvään niiden mieluisaa tuoksua.

-- Sinä olet kai siellä ruumiillisesti muutaman päivän kuluttua?

-- En vielä muutamaan viikkoon. Matkustan Bolingbrokeen Philin
kanssa, ennenkuin lähden kotiin. Sinä olet Avonleassa ennen minua.

-- En tule olemaan Avonleassa ollenkaan tänä kesänä. Minulle on
tarjottu viransijaisuutta sanomalehdentoimituksessa, ja minä aion
ottaa sen vastaan.

-- Niinkö! sanoi Anna pitkänlaisesti. Hän ei voinut käsittää,
millainen olisi kokonainen kesä Avonleassa ilman Gilbertiä. Mistä
johtuikaan, ettei tieto tuntunut erikoisen hupaiselta. -- Vai niin,
jatkoi hän lopulta, jonkinmoinen pettymyksen sävy äänessään, -- se on
tietysti sinulle hyvin edullista?

-- On kyllä. Olen toivonut itselleni sitä paikkaa. Niillä tuloilla
tulen toimeen ensi vuoden.

-- Mutta et saa tehdä työtä liian ankarasti, virkkoi Anna, oikeastaan
siksi, että hänestä tuntui välttämättömältä sanoa jotain. Voi jospa
tuo siunattu Phil aavistaisi, miten hän olisi täällä tarpeen! --
Sinä oletkin niin uutterasti ahertanut koko talven... Eikö ole ihana
ilta? Kuule, minä löysin tänään vaaleansinisiä orvokkeja tuon vanhan
käyristyneen puun alta, tuolta. Minusta tuntui kuin olisin löytänyt
vähintään ainakin kultakaivoksen...

-- Sinä löydät usein kultakaivoksia, sanoi Gilbert, hänkin
hajamielisenä.

-- Lähdetään löytöretkelle hakemaan vielä lisää, kehoitti Anna
innokkaasti. -- Minä huudan Philin mukaan ja --

-- Orvokit eivät juokse tiehensä Anna, ja Philin voit tavata
myöhemmin, sanoi Gilbert tyynesti ja tarttui Annan käteen lujalla
otteella, josta Anna ei voinut vapautua. -- Tahtoisin saada sanotuksi
sinulle jotain.

-- Voi, jätä sanomatta, pyysi Anna hartaasti. -- Hyvä Gilbert, minä
pyydän, älä sano.

-- Minun täytyy. Näin ei voi enää jatkua. Anna, minä pidän sinusta.
Sinä tiedät sen hyvin hyvästi. Minä -- minä en voi sanoa sinulle
kuinka paljon. Tahdotko luvata minulle tulla kerran vaimokseni.

-- En -- en voi, virkkoi Anna surkealla äänellä. -- Voi Gilbert --
sinä -- sinä olet turmellut kaikki.

-- Etkö sinä välitä vähääkään minusta? kysyi Gilbert painostavan
äänettömyyden jälkeen, jolloin Anna ei uskaltanut nostaa katsettaan.

-- En sillä tavoin kuin tarkoitat. Minä pidän sinusta paljon
ystävänä. Mutta en rakasta sinua, Gilbert.

-- Etkö voi kuitenkin antaa minulle toivoa -- että voit joskus
rakastaa?

-- En, sitä en voi, huudahti Anna epätoivoisena. -- Niitä tunteita en
tule koskaan tuntemaan sinua kohtaan. Sinä et saa koskaan enää puhua
minun kanssani näistä asioista, kuuletko.

Seurasi jälleen äänettömyys, niin pitkä ja niin kauhea, että
Annan lopulta täytyi katsoa Gilbertiin. Hän näki Gilbertin
huulia myöten kalpeana. Ja hänen silmänsä -- Annaa värisytti ja
hänen täytyi kääntää pois katseensa. Siinäkään ei ollut mitään
romanttista...Täytyikö kosinnan aina olla joko yksinomaan naurettava
tahi kauhea? Voisiko hän koskaan unohtaa Gilbertin kasvot?

-- Joku toinenko? kysyi Gilbert lopulta matalalla äänellä.

-- Ei, ei, saat olla varma, vastasi Anna innokkaasti. -- Minä en
välitä kenestäkään maailmassa sillä tavoin kuin tarkoitat -- minä
pidän enemmän sinusta kuin kenestäkään muusta, Gilbert. Ja meidän
täytyy olla edelleenkin ystäviä niinkuin tähän asti.

Gilbert naurahti hieman katkerasti.

-- Ystäviä, niinkö! Sinun ystävyytesi ei minulle riitä, Anna. Sinun
rakkauttasi minä pyydän, ja sinä sanot, ettet voi koskaan antaa sitä
minulle.

-- Olen hyvin pahoillani. Anna minulle anteeksi, Gilbert.

Muuta ei Anna voinut sanoa. Missä nyt olivat kaikki hienotunteiset,
lohduttavat sanat, joilla hänen oli tapana mielikuvituksessaan torjua
kosijat, joille antoi rukkaset?

-- Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa. On ollut hetkiä,
jolloin uskoin sinun välittävän minusta hiukan. Minä erehdyin --
siinä kaikki. Jää hyvästi, Anna!

Anna lähti hitain askelin huoneeseensa, istuutui penkille männikköön
päin olevan ikkunan alle ja antoi kyynelten vapaasti virrata. Hänestä
tuntui kuin korvaamattoman kallista olisi elämästä kadonnut. Ja se
oli Gilbertin ystävyys. Miksi hänen täytyi kadottaa se tällä tavoin.

-- Mikä sinua vaivaa, sokeritoppani? kysyi Phil tullessaan hämärässä
hänen luokseen.

Anna ei vastannut. Hän toivoi sinä hetkenä Philin olevan tuhannen
penikulman päässä.

-- Sinä olet varmaankin antanut Gilbert Blythelle rukkaset. Sinä olet
koko lailla suurempi idiootti kuin mitä olisin uskonut, Anna Shirley.

-- Onko sinusta idioottimaista antaa rukkaset ihmiselle, jota ei
rakasta? virkkoi Anna suuttuneena.

-- Sinä et tiedä mitä rakkaus onkaan, pikku ystäväni. Sinun
suunnattoman vilkas mielikuvituksesi on luonut semmoista, mitä sinä
uskot rakkaudeksi, ja sitten sinä odotat tapaavasi jotain vastaavaa
todellisuudessa. Kuule, nämä sanat ovat ensimmäiset järkevät sanat,
mitkä olen eläessäni sanonut! Kuinkahan tulinkaan sen tehneeksi!
Toivon, ettei herrasväellä nyt ole mitään huomauttamista minun
ajatuksenjuoksuni selvyydestä.

-- Hyvä, kulta Phil, pyysi Anna, mene tiehesi ja anna minun olla
vähän aikaa yksin. Minun maailmani on luhistunut sirpaleiksi. Minun
täytyy koettaa saada se rakennetuksi uudelleen.

-- Ilman mitään Gilbertiä? sanoi Phil ja nousi lähteäkseen.

Maailma ilman Gilbertiä? Annan ajatukset takertuivat

siihen, ja hänen mielensä oli synkkä. Se tulisi olemaan autio ja
ikävä paikka. Niin, hän ei voinut sille mitään -- se oli yksinomaan
Gilbertin syytä. Hän oli turmellut heidän hauskan suhteensa, toveri- ja
lapsuudenystäväsuhteensa. Gilbert sai syyttää itseään, ja mitä
Annaan itseensä tuli, täytyi hänen oppia elämään sitä vailla.



XXI.

VANHA LAPSUUDENKOTI.


Ne kaksi viikkoa, jotka Anna vietti Bolingbrokessa, kuluivat
hyvin hauskasti ja kodikkaasti, ja kuitenkin hän tunsi jäytäviä
tunnonvaivoja joka kerran kun Gilbert puikahti hänen ajatuksiinsa.
Hänellä ei ollut kuitenkaan paljoa aikaa ajatella Gilbertiä. Kaunis,
vanha koti, jossa Gordonin suku oli hallinnut monen miespolven ajat,
oli iloisen ja viihtyisän seuraelämän keskipisteenä, ja Philin
hyvät ystävät, kuuluivatpa he kumpaan sukupuoleen tahansa, olivat
aina sinne tervetulleet. Ajelumatkat, veneretket, tanssiaiset ja
ulkoilmajuhlat seurasivat toisiaan katkeamattomana virtana, ja
Philin oli mahdotonta viihtyä, ellei hän aina ollut "menossa". Alec
ja Alonzo liehittelivät häntä sellaisella touhulla, että Anna alkoi
epäillä, ennättivätkö he tehdä hyödyllisempääkin työtä kuin seisoa
varpaisillaan Philin edessä. He olivat kumpikin kunnollisia ja
siivoja nuoria miehiä, mutta Annakaan ei voinut ratkaista, kummalleko
oli annettava etusija.

-- Minä luotin niin siihen, että sinä antaisit minulle hyvän neuvon,
jotta vihdoinkin voisin päättää, kumpiko minun on otettava, sanoi
Phil hieman nuhtelevasti.

-- Sen sinä sittenkin saat ratkaista itse, sanoi Anna. Ja sitten hän
pisti odottamatta ystävättäreensä pienen terävän okaan lisätessään:
-- Sinullahan on niin varma ja selvä ajatuksenjuoksu, kun on kysymys
muiden ihmisten liittämisestä yhteen.

-- Se on kokonaan eri asia, julisti Phil ylimielisesti.

Annan suloisimmaksi muistoksi oleskelusta Bolingbrokessa jäi
kuitenkin käynti siellä, missä hän ensi kerran oli nähnyt päivänvalon
-- pienessä viheliäisessä, keltaisessa talossa syrjäisen kadun
varrella, josta hän niin usein oli uneksinut. Hän katseli sitä
hellästi ja ihastuneesti, astuessaan Philin kanssa portista sisään.

-- Se on melkein täsmälleen sellainen, miksi minä olen sen
kuvitellut, virkkoi hän. -- Eteisen seinillä ei kiertele
vuohenkuusamia, mutta nurmikolla on syreenipensas -- niin, ja
ikkunoissa on ohuet punaruutuiset, kotikutoiset verhot. Iloitsen
kovasti siitä, että talo on vielä keltaiseksi maalattu.

Oveen ilmaantui hyvin pitkä nainen, jonka kasvot näyttivät
rasittuneilta.

-- Kyllä Shirleyn nuori pari asui täällä parikymmentä vuotta
sitten, virkkoi hän vastaukseksi Annan kysymykseen. -- He asuivat
vuokralaisina. Minä muistan heidät kyllä. Kuolivat kuumeeseen
kumpikin samalla viikolla -- se oli oikein surkeaa. Heiltä jäi pieni
vastasyntynyt lapsi, tyttö muistaakseni. Se oli heikko lapsi -- se on
kyllä jo kuollut aikoja sitten. Ukko Thomas ja hänen vaimonsa ottivat
sen huostaansa -- niinkuin heillä ei olisi ollut tarpeeksi omia
lapsia.

-- En minä kuollut, virkkoi Anna hymyillen. -- Minä olin se pikku
lapsi.

-- Älkää, onko se mahdollista? Hyvänen aika, kuinka neiti on kasvanut
huudahti nainen, aivan kuin hänestä olisi ollut ihmeellistä, ettei
Anna enää ollut pieni, muutaman kuukauden vanha lapsi. -- Nyt, kun
lähemmin katson, huomaan samannäköiseksi. Punainen tukka on teidän
isältänne, vaikka hänen oli tummempi. Mutta silmät ja suu ovat
äidiltä. Hän oli kovin kiltti ja herttainen. Hän oli minun tyttäreni
opettajana koulussa, ja tyttäreni oli häneen ihmeen ihastunut. Heidät
haudattiin samaan hautaan, ja kouluneuvosto pystytti patsaan heidän
haudalleen kiitokseksi uskollisesta palveluksesta. Ettekö tahdo käydä
sisään?

-- Voinko saada katsoa koko talon? pyysi Anna säteilevin silmin.

-- Kernaasti, jos tekee mieli. Se ei vie paljon aikaa -- asunto ei
ole suuri. Minä olen pyytänyt ja rukoillut miestäni rakentamaan
uuden keittiön, mutta hän ei ole mikään hätäilijä. Tässä on meillä
vierashuone ja kaksi huonetta on tuolla ylhäällä. Olkaa hyvä ja
katselkaa kaikkea mielenne mukaan. Minun täytyy mennä pienokaistani
katsomaan. Neiti on syntynyt päätyhuoneessa tuolla idän puolella.
Minä muistan kuinka teidän äitinne aina sanoi, että hänestä oli
hauskaa nähdä auringon nousu, ja sain sitten kuulla teidän syntyneen
juuri auringon noustessa taivaanrannan takaa. Teidän äitinne oli
maatessaan katsellut, miten se valaisi pienen vastasyntyneen kasvoja.

Anna tunsi hellyyden läikähtävän sydämeensä. Hän nousi kapeita
narisevia portaita yläkertaan, idän puolella olevaan pieneen
ullakkokamariin. Se oli muuttunut hänelle pyhäköksi. Hänen äitinsä
oli uneksinut siinä hiljaiset, suloiset unelmansa pientä lasta
odottaessaan, auringonnousu oli luonut punertavan hohteensa heihin
molempiin pienen vastasyntyneen herätessä uuteen elämään. Siinä hänen
äitinsä oli vaipunut kuolonuneen. Anna katseli hartaana ympärilleen,
hänen silmiään himmensivät kyyneleet. Tämä oli hänelle niitä elämän
hetkiä, jotka väikkyvät muistissa kirkkaana jalokivenä.

-- Ja äiti oli saadessaan minut nuorempi kuin minä olen nyt, kuiskasi
hän itsekseen.

Annan astuessa portaita alas tuli talon nykyinen emäntä porstuassa
hänen luokseen. Hän ojensi Annalle pienen pölyisen käärön, jonka
ympäri oli sidottu haalistunut sininen nauha.

-- Tässä on pinkka vanhoja kirjeitä, jotka minä löysin yläkerran
kaapista, kun muutin tänne, virkkoi hän. -- Minä en tiedä, mitä siinä
mahtaa olla -- en ole milloinkaan tullut lähemmin katsoneeksi --
mutta päällimäisessä on osoitteena Neiti Bertha Willis, ja se oli
teidän äitinne tyttönimi. Voitte ottaa ne, jos mielenne tekee.

-- Voi, sitä ei tarvitse epäillä -- kiitos, kiitos! huudahti Anna
hyvin ihastuneena.

-- Mitään muuta ei ollut talossa, jatkoi talon rouva. Kaikki
huonekalut oli myyty maksuksi lääkärille, ja rouva Thomas otti
äitinne vaatteet ja pikkuesineet. Ne kuluivat aika kyytiä loppuun,
siitä pitivät penskat huolen. Ne huristivat yli kivien ja kallioiden
kuin vasikat.

-- Minulla ei ole ollut ainoatakaan äidiltäni jäänyttä esinettä,
virkkoi Anna tukehduttava tunne kurkussaan. -- En voi koskaan
kylliksi kiittää teitä näistä kirjeistä.

-- Ei mitään kiittämistä, pikku neiti. Hyvä Jumala, kuinka teillä on
ihan äitinne silmät! Hänkin osasi aivan kuin puhua silmillään. Teidän
isänne ei ollut juuri minkään näköinen, mutta hän oli tavattoman
kunnollinen. Minä muistan sanotun heidän mennessään naimisiin,
ettei milloinkaan liene nähty rakastuneempaa paria... Pian heidät,
poloiset, temmattiin pois... Mutta he olivat hyvin, hyvin onnellisia
sen ajan, jonka saivat elää, ja olihan sitä siinäkin.

Anna paloi halua päästä kotiin lukemaan kallisarvoista kirjepinkkaa,
mutta hän teki pienen pyhiinvaellusmatkan sitä ennen. Hän lähti
yksin siihen osaan Bolingbroken kirkkotarhaa, jossa puiden vihreät
latvat suojaavan tuuheina kaartuvat ja missä hänen vanhempansa
lepäsivät maan povessa. Pienen hautakiven ympärille, joka oli paikkaa
osoittamassa, asetti hän mukaan ottamansa valkeat kukkaset. Sitten
hän kiiruhti takaisin Gordonin huvilaan, sulkeutui huoneeseensa ja
luki kirjeet. Toiset oli isä kirjoittanut, toiset äiti. Niitä ei
ollut monta -- yhteensä vain kaksitoista, sillä Walter ja Bertha
Willis eivät olleet paljon erillään kihlausaikanaan. Kirjeet olivat
kellastuneet ja haalistuneet, ja käsialasta oli joskus vaikea saada
selvää, menneet vuodet olivat tehneet sen hämäräksi. Tahriintuneilta,
rypistyneiltä sivuilta ei löytynyt mitään syvän viisauden sanoja,
ainoastaan rakkauden ja toivon ilmaisua. Kauan unholassa olleen
menneisyyden lempeä tuoksu tuulahti niistä -- vainajien lämmin
tunne-elämä ja valoisa rakkauden onni. Bertha Shirleyllä oli
ollut taito kirjoittaa kirjeitä, jotka kuvasivat elävästi hänen
miellyttävää personallisuuttaan, ja hänen ajatuksensa, jotka olivat
säteilyä hänen omasta olemuksestaan, tuntuivat lakkaamatta versovan
esiin kuin raikkaasti tuoksuvat, kasteiset kukkaset. Annan mielestä
kirjeissä oli jotakin pyhää. Hänestä oli kauneinta kaikesta se, mitä
oli kirjoitettu isälle jonkun aikaa Annan syntymän jälkeen, isän
ollessa lyhyellä matkalla. Kirje oli täynnä ylpeän nuoren äidin
kuvauksia pienokaisesta -- miten viisas hän oli, miten iloinen ja
herttainen ja miten hän jo ymmärsi huvittaa ympäristöään.

"Pidän hänestä äärettömästi, kun hän nukkuu ja tuhisee, mutta vielä
enemmän, kun hän herää ja avaa suuret silmänsä", oli Bertha Shirley
lisän nyt jälkikirjoitukseksi. Tämä lause oli luultavasti viimeinen,
jonka hän eläessään oli kirjoittanut. Hänen päivänsä olivat luetut.

-- Tämä on ollut elämäni ihanin päivä, sanoi Anna Philille myöhemmin
illalla. Minä olen löytänyt vanhempani. Näiden kirjeiden kautta he
ovat tulleet eläviksi minulle. En ole enää mikään löytölapsi, vailla
isää ja äitiä. Minusta tuntuu kuin olisin avannut kirjan ja löytänyt
lehtien välistä eilispäivän ruusuja, ihania ja suloisia.



XXII.

KEVÄT JA ANNA PALAAVAT VIHERVAARAAN.


Hämärässä varjot karkeloivat seinillä uunivalkean loimutessa
Vihervaaran keittiössä; kevätillat olivat vielä vilpoisia.
Idänpuoleisesta puoliavoimesta ikkunasta kuiskailivat yön suloiset
ja salaperäiset äänet. Marilla seisoi valkean ääressä -- ainakin
ruumiillisesti. Hänen sielunsa liiteli kauas, hän astui jälleen
vanhoja tuttuja polkuja uudelleen nuortunein ja kevyiksi käynein
jaloin. Marillalta oli viime aikoina kulunut näin haaveisiin moni
tunti, joka hänen oikeastaan olisi tullut käyttää sukkien kutomiseen
kaksoisille.

-- Kyllä kai on niin, että minä tulen vanhaksi, virkkoi hän.

Ja kuitenkin Marilla oli muuttunut vain aivan vähäisen viimeisten
yhdeksän vuoden aikana, tullut ainoastaan hieman ohuemmaksi ja
kenties vielä vähän kulmikkaammaksi. Harmaat juovat olivat jonkun
verran näkyvämmät hiuksissa, jotka olivat kierretyt samaan kiinteään
solmuun kuin ennenkin, ja solmun läpi oli pistetty kaksi luuneulaa
-- lienevätkö neulat olleet koko ajan samat? Hänen ilmeensä oli
kuitenkin aivan toinen kuin ennen. Suun ympärillä oleva piirre, joka
ennen oli viitannut sisäiseen huumoriin, oli muuttunut huomattavasti
terävämmäksi, silmät olivat hyväntahtoisemmat ja ystävällisemmät, ja
lempeä hymy tuli yhä useammin näkyviin.

Marilla ajatteli pitkää elämää, jonka hän oli jättänyt taakseen.
Lapsuutta, jolloin häntä oli kohdeltu ankarasti, joskaan hän
ei silti ollut onneton, tyttöajan mustasukkaisesti salattuja
unelmia ja särkyneitä toiveita, elottoman ja värittömän
keski-iän pitkiä, harmaita, yksitoikkoisia vuosia, jotka olivat
pinoutuneet päällekkäin. Sitten Anna oli tullut taloon -- tuo
vilkas, tunteellinen lapsi, jolla oli niin eloisa mielikuvitus,
palvoi kauneutta ja janosi rakkautta. Hän toi mukanaan lämpöä ja
kevätauringon väikettä, ja elämän autiot ja routaiset erämaat olivat
alkaneet vihannoida ja kukkia. Marillasta tuntui kuin hän olisi
kuudestakymmenestä ikävuodestaan elänyt vain ne yhdeksän vuotta,
jotka olivat seuranneet Annan tultua. Ja Annan piti tulla kotiin
huomeniltana.

Keittiön ovi avautui hiljaa. Marilla nosti katseensa odottaen
näkevänsä rouva Lynden. Anna seisoikin siinä hentona ja suorana,
silmät kirkkaina kuin tähdet. Kädet olivat täynnä kieloja ja aikaisia
orvokkeja.

-- Kas, Anna! huudahti Marilla. Yllätys sai hänet kerrankin
unohtamaan karun ujoutensa. Hän veti tytön syliinsä puristaen
sekä häntä että kukkasia sydäntään vasten ja suudellen lämpimästi
välkkyvää tukkaa ja lempeitä kasvoja. -- Minä odotin sinua vasta
huomeniltana. Millä tavoin olet tullut Carmodysta?

-- Kävellyt jalkaisin, sinä kuituisin Marilla. Enkö minä ole tehnyt
samoin monta kymmentä kertaa loman aikana? Ajuri tuo matka-arkkuni
huomenna. Alkoi olla niin kova ikävä kotiin, että minä läksin matkaan
päivää aikaisemmin. Ah, miten ihanaa oli kävellä toukokuun hämärässä.
Hevoshaassa pysähdyin poimimaan nämä kielot ja sitten minä käännyin
Orvokkien laaksoon ja sain suuren keltaisen maljakon aivan täyteen.
Katso, kuinka kirkkaansinisiä ja suloisia ne ovat... Tunnetko,
Marilla, miltä ne tuoksuvat, hengitä syvään!

Marilla pisti velvollisuudesta niihin nenänsä, mutta hänestä Anna oli
mielenkiintoisempi kuin kukkasten tuoksu.

-- Istupas, kultaseni, sinä olet kai hyvin väsynyt. Nyt minä panen
sinulle vähän illallista pöytään.

-- Kuu on kirkkaana ja kiiltävänä kukkulan takana, Marilla, etkä
usko, miten sammakot kurnuttivat koko matkan Carmodysta saakka!
Nautin niin niiden soitosta -- se on kuin soista kumpuavaa kellojen
helinää. Se liittyy erottamattomasti minun parhaimpiin muistoihini
entisaikain ihanista kevätilloista. Ja se tuo aina minun mieleeni
illan, jolloin tulin tänne ensi kerran. Muistatko sinä sitä, Marilla?

-- Kysytkö sitä? vastasi Marilla vakuuttavan pontevasti. -- Tuskinpa
unhotan eläessäni.

-- Sinä vuonna sammakot kurnuttivat kuin hullut suossa ja purossa.
Istuin tavallisesti ikkunassa kuuntelemassa niitä hämärässä, ja
ihmettelin, miten niiden soitto samalla saattoi kuulua niin iloiselta
ja niin surulliselta. Voi, kuinka suloista on olla kotona taaskin!
Redmond oli mainio ja Bolingbroke ihastuttava -- mutta mikään ei
voita Vihervaaraa -- täällä on koti.

-- Olen kuullut, ettei Gilbert tule kotiin tänä kesänä, virkkoi
Marilla.

-- Ei tule. -- Annan äänessä oli jotain, joka sai Marillan luomaan
häneen nopean katseen, mutta Annan koko huomio näytti olevan
kiintynyt orvokkien järjestämiseen maljakkoon. -- Katso, eivätkö
ne sovi hyvin? jatkoi hän kiireisesti. -- Eikö sinusta vuosi
muistuta kirjaa, Marilla? Kevään lehdille on kirjoitettu kieloja ja
orvokkeja, kesän ruusuja, syksyn punertavia vaahteranlehtiä ja talven
rauta-tammia ja mistelejä.

-- Kuinka Gilbert suoriutui tutkinnoissa? kysyi Marilla.

-- Hän selviytyi mainiosti -- paras koko kurssilla. Mutta missä
kaksoiset ovat ja Rachel-täti?

-- Rachel ja Dora ovat menneet Harrisonille. Davy on leikkimässä
Boultersilla. Minusta on kuin hän laukkaisi paraikaa kotiin.

Davy ryntäsi sisään, huomasi Annan, päästi riemuhuudon ja heittäytyi
hänen syliinsä.

-- Oi, Anna, kuinka kauhean hauskaa, että sinä tulit! Voitko
ajatella, että minä olen kasvanut pari tuumaa syksystä! Täti Lynde
mittasi minut tänään mittanauhallaan. Ja katsohan, Anna, katso
etuhammastani! Se on poissa -- siinä on iso aukko. Täti Lynde sitoi
nyörin toisen pään siihen ja toisen ovilukkoon ja sitten hän sulki
oven. Minä myin sen Miltylle parista sentistä. Milty kokoo hampaita.

-- Mitä ihmeessä hän tekee muiden hampailla? kysyi Marilla.

-- Niistä hän tekee itselleen kaulanauhan, jota saa pitää, kun
leikkii intiaanipäällikköä, selitti Davy kiiveten Annan polville.
-- Hänellä on jo viisitoista kappaletta ja hän on tilannut kaikki
hampaat, jotka jo tuntuvat irtonaisilta. Ei kenenkään muun kannata
ruveta keräämään. Boultersit kyllä aina osaavat pitää puolensa.

-- Kaiketi sinä olit kiltti Boultersilla? kysyi Marilla ääni jonkun
verran epäilevänä.

-- Olinhan minä, mutta nyt minä en enää jaksa olla kiltti aina vaan,
aina vaan.

-- Parempi olisi, ellet jaksaisi olla paha, Davy-poju, virkkoi Anna.

-- Niin, mutta voisihan olla metkaa pitkän aikaa, arveli Davy. --
Voisihan sitten katua, eikö voisikin?

-- Onhan katuminenkin hyvä asia, mutta se ei voi tehdä tehtyä
tekemättömäksi. Muistatko, Davy, viimekesäistä pyhäpäivää, kun jäit
pois pyhäkoulusta ja kirkostakin? Ajattele, kuinka sinusta illalla
tuntui pahalta, kun tulit pimeässä minun luokseni ja tunnustit
kaikki. No, mitä te olette Miltyn kanssa tänään tehneet?

-- Me olemme kalastaneet ja ajaneet takaa kissaa ja etsineet munia
ja huutaneet kaiulle vesakossa Boultersin ladon takana. Mitä kaiku
oikeastaan on?

-- Kaiku on kaunis neitonen, joka asuu kaukana metsissä ja nauraa
maailmalle kukkuloittensa ja vuortensa takaa.

-- Minkänäköinen hän on?

-- Hänen hiuksensa ja silmänsä ovat tummat, mutta kaula ja käsivarret
ovat valkeat kuin lumi. Mutta kukaan kuolevainen ei saa milloinkaan
oikein nähdä, kuinka kaunis hän on. Hän on kepeäjalkaisempi kuin
metsäkauris, ja pilkallinen ääni on ainoa, mitä hänestä kuulemme.
Voit kuulla hänen huutavan yöllä ja voit kuulla hänen nauravan
tähtien tuikkeessa. Hän pakenee sinua, jos koetat häntä seurata, ja
hän nauraa sinulle lähimmästä metsänreunasta.

-- Onko tuo kaikki totta? Vai juksaatko sinä vain? kysyi Davy silmät
pyöreinä hämmästyksestä.

-- Rakas Davy, eikö sinulla ole sen vertaa ymmärrystä, että voit
erottaa, milloin kerrotaan satu ja milloin "juksataan".

-- Mutta mikä sitten vastaa vesakosta Boultersin ladon takaa? Ja
väliin kuuluu siltä kuin se tulisi itse seinästä, tenäsi Davy.

-- Kun tulet vähän vanhemmaksi, niin minä selitän sinulle kaikki.

Kun tuli iästä puhe, kääntyi Davyn ajatuksenjuoksu toiseen suuntaan,
sillä hän mietti vähän aikaa ja kuiskasi sitten aivan vakavasti:

-- Anna, minä menen naimisiin.

-- Älä nyt! Onko se mahdollista? virkkoi Anna yhtä vakavasti. --
Milloin?

-- Sitten vasta kun tulen täysi-ikäiseksi, tietysti.

-- Rintani keventyi. Kenen kanssa sinä olet kihloissa?

-- Stella Fletcherin kanssa. Hän on samalla luokalla. Hän onkin aika
sievä... Hän on kaikin puolin makuuni. Jos minä kuolen ennenkuin
tulen täysi-ikäiseksi, tahdotko silloin pitää hänestä huolta?

-- Pikku Davy, me emme jaksa kuulla tuollaista hassutusta, huomautti
Marilla ankarasti.

-- Se ei olekaan hassutusta, virkkoi Davy loukkaantuneella äänellä.
-- Hän on minun morsiameni, ja jos minä kuolisin, olisi hän minun
leskimorsiameni, onhan se selvä. Eikä hänellä ole kissaakaan, joka
pitäisi hänestä huolta, vanha isoäiti on ainoa.

-- Tule nyt syömään illallista, Anna, kehoitti Marilla, äläkä yllytä
poikaa puhumaan lisää roskaa.



XXIII.

PAUL EI LÖYDÄ LUOTOIHMISIÄ.


Elämä kului hyvin viihtyisästi Avonleassa sinä kesänä, vaikka Anna
ei päässyt vapaaksi tunteesta, että jotain kuitenkin puuttui. Mutta
hän ei tahtonut tunnustaa edes itselleen itsetutkistelun hetkinä,
että tämän tunteen aiheutti Gilbertin poissaolo. Kun hän sai yksin
astua kotiin kutsuista ja Avonlean Nuorten Yhteiskunnanparantajien
iloisista kokouksista Dianan ja Fredin ja monen muun nuoren parin
haaveillessa kuutamossa tuuheissa puistokäytäväholveissa, tunsi hän
kuitenkin sydämessään hiljaa jomottavaa kipua, jota hän ei voinut
selittää. Gilbert ei edes kirjoittanut hänelle, kuten Anna kuitenkin
oli toivonut hänen tekevän. Anna tiesi, että Gilbert joskus kirjoitti
Dianalle, mutta hän ei tahtonut tehdä mitään Gilbertiä koskevia
kysymyksiä, ja kun Diana uskoi Annan luonnollisesti myös saavan
tietoja Gilbertiltä, ei hän tuonut milloinkaan terveisiä.

Gilbertin äiti oli hyväntahtoinen ja avomielinen nainen, mutta häntä
ei vaivannut liiallinen tahdikkuus. Hänellä oli aika kiusallinen
tapa kysellä Annalta, aina hyvin kuuluvalla äänellä ja monen hengen
läsnäollessa, oliko tämä äsken "kuullut mitään Gilbertistä". Ja
Anna-raukka ei voinut muuta kuin tulla hehkuvan punaiseksi ja
kuiskata "ei nyt pitkään aikaan" -- mikä kaikkien mielestä, myös
rouva Blythestä, todisti vain tyttömäistä ujoutta.

Kaikesta tästä huolimatta oli Annan kesä kuitenkin hyvin hupaisa.
Priscilla ilahdutti häntä tulemalla kesäkuussa käymään, ja
hänen lähdettyään tulivat herra ja rouva Irving, pikku Paul ja
Charlotta Neljäs viettääkseen heinä- ja elokuun vanhalla rakkaalla
kotiseudulla.

Kaikuranta tuli siis jälleen leikin, rupattelun ja hauskojen pikku
tilaisuuksien näyttämöksi, ja joen toisella puolen asustavalla
kaiulla oli täysi työ vastata heleäsointuisiin naurunremahduksiin,
jotka kuuluivat puutarhasta kuusiaidan takaa.

"Neiti Lavendel" ei ollut muuttunut, ellei ottanut huomioon, että
hän oli tullut vielä sievemmäksi ja herttaisemmaksi. Paul jumaloi
häntä, ja heidän sydämellinen ja kaunis suhteensa teki miellyttävän
vaikutuksen.

-- Mutta äidiksi minä en kutsu häntä kuitenkaan, sanoi Paul Annalle.
-- Se nimihän kuuluu minun omalle rakkaalle pikku äidilleni, enkä
minä voi antaa sitä kenellekään muulle. Senhän neiti kyllä ymmärtää.
Mutta välistä minä sanon häntä "äiti-Lavendeliksi" ja minä pidän
hänestä isän jälkeen eniten. Minä -- minä pidän hänestä vielä hitusta
enemmän kuin neidistäkin.

-- Aivan niin pitää ollakin, virkkoi Anna.

Paul oli nyt kolmentoista vuoden vanha ja hyvin pitkä ikäisekseen.
Hänen kasvonsa ja hänen silmänsä olivat yhtä kauniit kuin ennenkin,
ja hänen mielikuvitustaan saattoi verrata hiottuun lasiin, josta
kaikki kuvastui sateenkaaren värein. Hän teki Annan kanssa ihania
kävelymatkoja metsissä ja vainioilla ja pitkin merenrantaa. Ei olisi
voinut mistään löytää kahta läheisempää "sukulaissielua".

Charlotta Neljäs oli kehittynyt muhkeaksi ja kukoistavaksi
neitokaiseksi. Hän oli jo kauan sitten jättänyt pois hiuksistaan
siniset nauhasolmukkeet ja piti tukkansa ylhäällä suurissa
pullistuvissa kiehkuroissa. Kasvot olivat kuitenkin yhtä kesakkoiset,
nenä yhtä tylppä ja hymy ja suu yhtä leveät kuin ennenkin.

-- En suinkaan minä vaan neidistä ole ruvennut puhumaan niinkuin
yankeet, sanokaa neiti? kysyi hän huolestuneena.

-- Sitä minä en ole ollenkaan huomannut, Charlotta.

-- No, se on hauskaa. Kotona sanoivat, että puhun murretta, mutta
kaiketi ne vain tahtoivat tehdä kiusaa, kun en tahdo puhua niinkuin
yankeet. Ei sentähden, että minulla olisi mitään yankeeta vastaan,
voihan ne kyllä olla kilttejä ja hyviä ihmisiä, mutta Prinssi
Edvardin saari se vasta on jotakin ja ne ihmiset kun siellä asuvat.

Paul vietti ensimmäiset pari viikkoa isoäiti Irvingin luona
Avonleassa. Anna oli häntä vastassa hänen tullessaan sinne ja näki
hänen palavan intoa päästä rantaan -- siellähän hänen piti tavata
Nora ja Kultainen nainen ja Merimieskaksoiset. Hän tuskin malttoi
syödä illallista. Hän luuli varmasti näkevänsä Noran keijukaiskasvot
läpikuultavan hunnun takaa niemen toiselta puolen, missä Nora
ikävöiden häntä odotti...

Mutta Paul palasi hämärässä verrattain nolona rannalta.

-- Etkö löytänyt luotoihmisiäsi? kysyi Anna.

Paul pudisti surullisena kastanjanruskeita kiharoitaan.

-- En, voiko neiti ajatella -- eivät Merimieskaksoiset eikä Kultainen
nainen tulleet näkyviin, sanoi hän. -- Nora oli kyllä siellä -- mutta
Nora ei ole sama kuin ennen. Nora on muuttunut.

-- Voi, pikku mies, sinä olet itse muuttunut, virkkoi Anna. --
Sinä olet jo päässyt Luotoihmisistä. Niille kelpaavat vain lapset
leikkitovereiksi. Pelkään pahoin, etteivät Merimieskaksoiset tule
enää koskaan purjehtien luoksesi helmenhohtoisessa venheessään, jonka
purje on kudottu kuunsäteistä, ja ettei Kultainen nainen enää soita
sinulle kultaharppuaan. Tuskinpa Norakaan enää viitsii tulla sinua
tapaamaan. Nyt saat rangaistuksesi siitä, että olet tullut isoksi
pojaksi, Paul. Sinä olet jättänyt satumaailman taaksesi.

-- Minun mielestäni herrasväestä kumpikin puhuu yhtäläistä hassutusta
kuin ennenkin, sanoi vanha rouva Irving, osaksi suopeasti, osaksi
nuhdellen.

-- Suuri erehdys, hyvä rouva Irving, virkkoi Anna pudistaen vakavasti
päätään. -- Me alamme tulla aivan kauhean järkeviksi, ja se on niin
ikävää. Me emme ole läheskään yhtä mielenkiintoisia sitten enää,
kun olemme oppineet, että kieli on annettu meille, jotta osaisimme
peittää ajatuksemme.

-- Eiköhän se ole annettu siksi, että voisimme vaihtaa ajatuksiamme,
virkkoi isoäiti Irving. Hän ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan
Talleyrandista eikä ymmärtänyt paradokseja.

Myöhemmin kesällä Anna vietti pari onnellista ja rauhallista viikkoa
Kaikurannassa. Viimeisenä iltana hän istui neiti Lavendelin kanssa
kahden puhellen tuttavallisesti.

-- On aivan minun makuuni saada tällä lailla lopettaa viehättävä
kesäloma, sanoi Anna. -- Nyt on jälellä vain kaksi viikkoa, kunnes
lähden takaisin Kingsportiin, korkeakouluun ja Karoliinan majaan.
Maja on herttaisin paikka, mitä voi ajatella, neiti Lavendel.
Minusta tuntuu aivan siltä kuin minulla olisi kaksi kotia -- toinen
Vihervaara ja toinen Maja. Mutta minne on kesä kadonnut? On aivan
kuin vasta viime viikolla olisi ollut se toukokuun ilta, jolloin
tulin kotiin kieloja ja orvokkeja käsissä hämmästyttäen Marillaa.
Pienenä en voinut nähdä kesää päästä päähän. Se oli minun edessäni
kuin loppumattoman pitkä tie. Nyt se lentää kädenkäänteessä ja on
yhtäkkiä poissa.

-- Sano, Anna, oletteko Gilbert Blythe ja sinä yhtä hyvät ystävät
kuin ennen maailmassa? kysyi neiti Lavendel odottamatta.

-- Ystävällisiä ajatuksia kulkee usein Gilbertin ja minun välillä,
vastasi Anna.

Neiti Lavendel pudisti päätään.

-- Minä huomaan, ettei välinne ole sama kuin ennen. Nyt aion tehdä
tungettelevan kysymyksen. Oletteko tulleet eripuraisiksi?

-- Emme toki ole, on vain niin, että Gilbert on pyytänyt minulta
enempää kuin ystävyyttä, ja sitä minä en voi hänelle antaa.

-- Oletko varma siitä, Anna?

-- Aivan varma.

-- Silloin minä olen hyvin, hyvin pahoillani.

-- Onpa kummallista, että kaikki ihmiset näyttävät tehneen yhteisen
sopimuksen, että minun täytyy mennä naimisiin Gilbert Blythen kanssa,
virkkoi Anna ärtyisästi.

-- Siksi, että te olette luodut ja tarkoitetut toisillenne, Anna --
siinä on syy. Sinun ei tarvitse heilauttaa nuorta niskaasi. Niin on
kuitenkin asia.



XXIV.

UUSI HENKILÖ TULEE NÄYTTÄMÖLLE.


_Merituvassa 20 p:nä elokuuta_.

"Rakas Anna", kirjoitti Philippa -- "koetan pitää silmäluomeni auki,
kunnes ehdin saada kokoon sinulle kirjeen. Olen kirjoittanut sinulle
kauheasti harvoin tänä kesänä, oma sydänystäväni, mutta jos se on
sinulle lohdutukseksi, niin voin sanoa, että olen käyttäytynyt yhtä
huonosti kaikkia muita kohtaan, joille olen kirjevelassa. Minulla on
tässä kokonainen pinkka odottamassa, joten saan sonnustaa itseni ja
sylkeä kouriini. Toivon, että annat anteeksi jonkun verran sekalaisen
kuvakieleni.

"Olen kauhean uninen, silmät ovat mennä kiinni. Eilen illalla olin
vieraisilla naapuritalossa Emily-serkun kanssa -- hänellä on se
pensionaatti, jossa asun. Siellä oli paljon muita vieraita, ja heti
kun nuo poloiset elivät lähteneet talosta, kyni talon emäntä kolmen
tyttärensä kanssa heidät aivan pataluhiksi. Tietysti he iskivät
kyntensä meihin heti kun olimme päässeet eteiseen. Kun sitten
palasimme kotiin, kertoi eräs täysihoitolainen, että renkipoika
samassa talossa, josta juuri olimme tulleet, oli sairastunut
tulirokkoon ja oli kuolemankielissä. Mainitun neidin erikoisala on
tarjoilla tämänkaltaisia miellyttäviä uutisia. Minä pelkään hirveästi
tulirokkoa. Jo se ajatus, että olen voinut saada tartunnan, esti
minua nukkumasta. Kääntelin ja vääntelin itseäni sängyssä ja kun
hetkeksi uinahdin, näin heti ilkeätä unta. Kello kolme minä heräsin
kuumeisena, kaula kipeänä ja päässä jyskyttävä kipu. Tiesin, että
minussa oli tulirokko, mutta varmuuden vuoksi nousin vapisevin jaloin
katsomaan Emily-serkun 'Kotilääkäristä' taudin tuntomerkkejä.

"Anna, minussa oli ne kaikki. Sitten menin uudestaan nukkumaan ja
kauhean tiedon uuvuttamana nukahdin ja nukuin kuin tukki seuraavaan
aamuun, keskelle päivää. Olin silloin niin terve kuin pukki, joten
minussa luultavasti ei voinut olla tulirokko. Jos olin saanut illalla
tartunnan, niin tauti ei varmaankaan ollut voinut kehittyä niin
nopeasti. Lääkärikirjasta löysin muuten hyvin tieteellisen sanan,
inkubatsioperiodi. No, tuommoisia järkeviä ajatuksia voi kyllä saada
päähänsä keskellä päivää, mutta yöllä kello kolme ei ole -- miten
sanat kuuluivatkaan -- niin, ajatuksenjuoksu täysin selvä. Hihii!

"Sinä varmaankin ihmettelet, mitä minä täällä Merituvassa teen.
Minusta on aina hauskaa viettää osa lomasta merenrannalla, ja isä
lähettää tavallisesti minut silloin Emily-serkun 'matkailijain
kesäpensionaattiin'. Pari viikkoa sitten tulin siis tänne, kuten
tavallisesti, ja kuten tavallisesti oli minua asemalla vastassa,
asemahuoneen edustalla, vanha kuski, setä Mark Miller, vanhoine
kiesseineen ja jäykkäkoipisine hevosineen. Mark Miller on herttainen
vanha ukko ja hän tarjosi minulle heti kourallisen vaaleanpunaisia
piparminttumakeisia. Tuonkaltaiset karamellit tuovat aina mieleeni
tukalan kirkonpenkissä-istumisen keskikesällä -- luultavasti siksi,
että minun isoäidilläni oli aina mukanaan niitä pussillinen. Ne
tuoksuivat aina voimakkaasti, ja hän antoi niiden kiertää penkissä.
Toisilla oli ajanvietoksi mukanaan piparminttumakeisia ja toisilla
suuria rosmariini- ja lavendelikimppuja. En välittänyt juuri
erikoisesti setä Markin karamelleista, hän kun onki niitä paljaasta
taskustaan. Ne olivat jotakuinkin karvaisia ja hänen täytyi ensin
noukkia pois muutamia ruosteisia nauloja ja yhtä ja toista muuta
pientä, ennenkuin tarjosi niitä minulle. Minä en olisi mistään
hinnasta tahtonut loukata hänen hyväntahtoisia vanhoja tunteitaan,
vaan otin karamellit ja annoin niiden sitten huomaamatta pudota
maantielle. Kun viimeinen oli kadonnut, huomautti Mark-setä vähän
nuhdellen: 'Ei olisi pitänyt nakertaa kaikkia karamelleja yhtaikaa
Phil-neiti. Nytpä tulee pikku vatsa kipeäksi!'

"Emily-serkulla on minua lukuunottamatta viisi täysi-hoitolaista
-- neljä vanhempaa tahi puolivanhaa naista ja yksi nuori herra.
Ruokapöydässä istuu minun oikealla puolellani eräs rouva Smith. Hän
kuuluu siihen lajiin ihmisiä, joille tuottaa tavatonta huvia syventyä
ajattelemaan kaikenlaisia tauteja ja vammoja ja niiden inhoittavia
yksityiskohtia. Hän peloitti meitä tietysti tulirokolla. Kun vaan
ohimennenkin mainitsee jonkin taudin, niin hän pudistaa päätään
ja sanoo: Voi, se on minulle hyvin tuttu -- ja siitä aineesta saa
sitten kuulla enemmän kuin tarpeeksi. Jonas kertoi, että hän kerran
tuli puhuneeksi moottorin pysähtymisestä rouva Smithin seurassa, ja
tämä tarttui heti sanaan ja mainitsi, että se tavallisesti on hyvin
itsepäinen tauti. Hän oli itse potenut sitä kymmenisen vuotta, mutta
vihdoin hän sattui tapaamaan erään matkustavan lääkärin, joka paransi
sen.

"Kuka Jonas on? Odota kärsivällisesti, Anna Shirley. Kun oikea hetki
tulee, saat kyllä kuulla puhuttavan Jonaksesta. Mutta minulla ei ole
vähääkään halua sekoittaa häntä näiden naisten kanssa yhteen.

"Vasemmalla puolella minua istuu pöydässä rouva Phinney. Hän puhuu
aina ruikuttavalla ja itkuisella äänellä -- oikein pelkää hänen
yhtäkkiä alkavan ulista. En tiedä mitä hän suree, mutta hän näyttää
pitävän maailmaa surunlaaksona, ja nauru on hänestä mitä tuomittavin
kevytmielisyyden ilmaus. Hänen mielestään minä olen ihan hullu,
kuten Jamesina-tädinkin mielestä, mutta Jamesina-täti pitää minusta
kuitenkin hiukan, ja siinä on hirvittävän suuri ero. Neiti Maria
Grimsby istuu vinosti vastapäätä. Samana päivänä, jona saavuin,
huomautti neiti Maria, että näytti vähän sateiselta -- ja sitten hän
nauroi. Kun sanoin, että tie asemalta oli erittäin kaunis, niin hän
hihitti sillekin. Sanoin, että nyt näkee vielä muutamia sääskiä
-- neiti Maria purskahti taas mitä vilkkaimpaan nauruun. Sanoin,
että Meritupa on kaunis, kuten aina -- taaskin hän hihitti. Jos
minä sanoisin Maria-neidille: Minun isäni on hirttänyt itsensä ja
äitini on ottanut myrkkyä, minun veljeni on joutunut elinkautiseen
kuritushuoneeseen, ja minä tunnen saavani jäykkäkouristuksen
neljännestunnin kuluttua -- niin Maria-neiti nauraisi täyttä kurkkua.
Hän ei voi sille mitään -- hän on syntynyt sellaiseksi, ja se on
hyvin omituista ja surullista.

"Viides vanha nainen on rouva Grant. Se on herttainen muija,
mutta hän ei sano koskaan pahaa sanaa kenestäkään eikä tiedä
mitään skandaaleja, joten keskustelu hänen kanssaan on kauhean
epäintresanttia.

"Mutta nyt pääsemme Jonakseen.

"Samana päivänä, jona tulin, näin pöydässä vastapäätä itseäni nuoren
miehen, joka tarkasteli minua niin hyväntahtoisesti kuin olisi
tuntenut minut kehdosta asti. Minä tiesin -- sen oli Mark-setä
kertonut minulle maantiellä --, että hänen nimensä oli Jonas Blake,
että hän oli teologian ylioppilas S:t Columbasta ja että hänen
tehtäviinsä kuului sielunhoito Merituvassa ja sen ympäristöllä kesän
aikana.

"Hän on oikea rumuus -- hän on suorastaan rumin nuori mies,
mitä minä olen milloinkaan nähnyt. Hän on iso ja vankka, mutta
kuitenkin hoikka, ja hänellä on uskomattoman pitkät jalat. Tukka on
harmaankeltainen ja siirollaan, silmät harmaat -- hyvä harmaa väri --
suu on iso, ja korvat -- niin, niistä on paras olla puhumatta.

"Hänellä on miellyttävä ääni -- kun sulkee silmänsä, on mies vallan
hurmaava -- ja hänellä on varmaankin kaunis sielu ja enkelimäisen
hyvä luonne.

"Meistä tuli heti hyvät ystävät. Hän on tietysti opiskellut
Redmondissa, joten päästiin heti yhteiselle pohjalle. Me kalastamme
ja soutelemme yhdessä ja teemme ihania kävelyretkiä kuutamossa meren
rannalla. Hän ei ole niin ruma kuutamossa -- ja hyvä Jumala, kuinka
kuituinen hän on! Hänestä oikein säteilee kiltteyttä ja hauskuutta.
Puolivanhat hupakot -- paitsi rouva Grant -- eivät hyväksy Jonasta,
siksi että hän osaa nauraa ja laskea leikkiä ja ilmeisesti mieluummin
kävelee minun ajattelemattoman ja turhamaisen vähäpätöisyyteni kanssa
kuin seurustelee heidän kanssaan.

"Niin merkilliseltä kuin kuuluukin, en toivoisi hänen pitävän minua
pintapuolisena ja kevytmielisenä. Sehän on oikeastaan naurettavaa.
Kuuluuko minuun, mitä tuollainen liinatukka-Jonas, jota en ennen
eläessäni ole nähnyt, ajattelee minusta!

"Sunnuntaina Jonas saarnasi kylän kirkossa. Menin tietysti sinne,
mutta en voinut ollenkaan kuvitella Jonasta saarnatuolissa. Jonas
hengenmiehenä -- tahi siksi tulemaisillaan -- ei, pila oli mennyt
liian pitkälle.

"No, sitten alkoi Jonas saarnata. Kun hän oli puhunut yhtä kyytiä
kymmenen minuuttia, tunsin itseni niin pieneksi ja vähäpätöiseksi,
että minusta tuntui kuin olisin tullut aivan paljaalle silmälle
näkymättömäksi. Jonas ei sanonut sanaakaan nykyajan naisista
eikä katsonut kertaakaan minuun päin. Mutta minulle kävi aivan
selväksi, kuinka surkean pintapuolinen ja tyhjä ja turhamainen olen
luonteeltani ja kuinka rajattoman vähän minun täytyy muistuttaa
naista, jonka Jonas on asettanut ihanteekseen. Sen naisen täytyy olla
ylevämielinen, jalo ja luja. Jonas tuntui hyvin vakavalta, hellältä
ja uskolliselta. Hän oli juuri sitä, mitä pappismiehen tulee' olla.
Ihmettelin, kuinka olin koskaan voinut pitää häntä rumana -- vaikka
hän on ruma, Anna! -- häntä, jolla on niin kauniit, ilmehikkäät
silmät ja ajattelijan otsa, joskin sillä arkioloissa riippuu
takkuisia liinasuortuvia.

"Saarna oli ihana, ja minä olisin voinut kuunnella sitä koko
elinikäni, mutta lopuksi tunsin vain oman viheliäisyyteni ja
alhaisuuteni. Jospa olisin sellainen kuin sinä, Anna!

"Kotimatkalla kirkosta hän sai minut kiinni ja tuntui olevan yhtä
vitsikäs kuin tavallisesti. Mutta hänen leikillisyytensä ei voinut
enää eksyttää minua. Olin nähnyt oikean Jonaksen. Olisin tahtonut
tietää, tulisiko hän koskaan huomaamaan oikean Philin -- jota ei
kukaan, et sinäkään, Anna, vielä ole nähnyt.

"'Jonas', sanoin minä -- minä unohdin sanoa häntä herra Blakeksi,
eikö se ollut kauheata? Mutta on tilaisuuksia, jolloin tuollainen ei
merkitse mitään. 'Jonas', sanoin minä, 'te olette syntynyt papiksi.
Mikään muu ei teistä voisi tulla'.

"'Ei voisikaan', vastasi hän hiljaa ja tyynesti. 'Yritin kauan muuta
-- minulla ei ollut ollenkaan halua tulla papiksi. Mutta lopulta
havaitsin, että juuri se kutsumus oli annettu minun täytettäväkseni
-- ja Jumalan avulla koetan selviytyä siinä.'

"Hänen äänensä oli matala ja hyvin harras. Hänestä tulee varmasti hyvä
ja arvokas sananjulistaja, ja onnellinen se nainen, jolle on suotu
kykyä auttaa häntä hänen elämäntehtävässään. Se nainen ei saa olla
mikään tuulihattu, joka kääntyy pienimmänkin tuulahduksen mukaan.
Hänen täytyykin nopeasti päättää, minkä hatun hän ottaa päähänsä.
Luultavasti hänellä ei tule olemaankaan useampia kuin yksi. Maalla
asuvilla apulaispapeilla ei ole koskaan liiaksi rahoja. Mutta hänelle
olisi aivan yhdentekevää, vaikka hänellä ei olisi hattua ensinkään,
sillä hänellä olisi sen sijaan aina Jonas.

"Anna Shirley, et suinkaan sinä aio uskoa tahi yrittää hengittääkään
sanoaksesi, että minä olen tässä rakastunut pastori Blakeen? Voisiko
minussa olla hellempiä tunteita liinatukkuista rumaa teologia
kohtaan, jonka nimi on Jonas? Pois se! Kuten Mark-sedän on tapana
sanoa: Se on mahdotonta, eikä nä kylliksi, se on uskomatonta.

                           Hyvää yötä toivoo Sinun _Philisi_."

"P. S. Se on _mahdotonta_ -- mutta pelkään hirmuisesti, että se on
totta. Minä olen onnellinen ja häpeissäni ja huolestunut. Tiedän,
ettei hän kuuna päivänä voi välittää minusta. Uskotko, että
koskaan voisin kehittyä ja edistyä niin pitkälle, että kelpaisin
papinrouvaksi? Tietysti saa muuttaa elämäänsä paljon..."



XXV.

LUMOTTU PRINSSI.


Olen tässä hyvin kahden vaiheilla, virkkoi Anna katsellen Majan
ikkunasta puiston etäisiin petäjiin ja lehtikuusiin. -- Minulla on,
Jimsie-täti, varaa omistaa kokonainen iltapäivä suloiseen tehtävään
olla kerrassaan mitään tekemättä. Vietänkö minä sen tässä kodikkaasti
räiskyvän uunivalkean ääressä, missä on lautasellinen tavattoman
punaisia ja herkullisia omenia, kolme liikuttavan yksimielisinä
kehräävää kissaa kaksi säädyllistä posliinikoiraa vihertävine
kuonoineen? Vai menenkö kävelemään puistoon, missä honkain latvat
humisevat ja aallot loiskivat rantaa vasten?

-- Jos minä olisin yhtä nuori kuin sinä, valitsisin puiston,
vastasi Jamesina-täti kutkuttaen Josefin keltaista korvalehteä
sukkapuikollaan.

-- Minä luulin sinun pitävän itseäsi yhtä nuorena kuin muutkin,
virkkoi Anna leikillisesti.

-- Niin olenkin sielussani. Mutta jalat eivät ole yhtä nuoret kuin
teidän. Mene sinä, Anna, ulos hengittämään vähän raitista ilmaa.
Minusta sinä olet nyt viime aikoina näyttänyt vähän kalpealta.
Aurinko ja tuuli tuovat ruusuja poskille.

-- Ehkäpä menen sitten hetkeksi kävelemään, virkkoi Anna
haluttomasti. -- En ole tänään oikein kotoisten huvitusten tuulella.
Tahdon tuntea olevani yksin ja vapaa -- astua reippaasti ja täyttää
keuhkot. Puistossa ei ole ketään, sillä kaikki ovat katsomassa
jalkapalloilua.

-- Minkä tähden sinä et ole mennyt sinne.

-- Kukaan ei pyytänyt -- paitsi pieni äitelä Dan Ranger. Hänen
kanssaan en suostu menemään minnekään, mutta jotten olisi loukannut
hänen pieniä, hienon hienoja tunteitaan, sanoin, etten ole ollenkaan
aikonut lähteä kilpailuihin. Ja nyt ne saavat jäädä. Jalkapalloilu ei
huvita minua tänään rahtuakaan.

-- Mene sinä hengittämään raitista ilmaa, kehoitti Jamesina-täti.
-- Mutta ota sateenvarjo mukaan, luultavasti tulee sade. Reumatismi
ahdistaa jalkaparkaani.

-- Vanhoilla mummoilla vain on reumatismi, pikku täti.

-- Kuka hyvänsä voi saada reumatismin jalkoihinsa, Anna. Mutta ne
ovat vanhoja, joilla on reumatismi sielussaan, Jumalan kiitos, en
tunne mitään oireita siihen. Jos saa reumatismin sieluunsa, niin on
parasta mennä puusepältä tilaamaan ruumisarkku itselleen.

Oli marraskuu -- purppuranpunaisten auringonlaskujen ja matkaavien
muuttolintujen kuukausi, jolloin meri kohisee surulaulujaan ja
honkain latvat huokaavat kiihkeästi. Anna vaelsi edestakaisin
harmaiden syyspilvien ajelehtiessa taivaalla, etäältä näki hän
vilahduksen värittömänä välkkyvästä merestä. Hän tahtoi antaa
raikkaan tuulen puhaltaa puhtaiksi sielun sisimmät sopukat -- tuntui
siltä, kuin sinne olisi kerääntynyt hämähäkinverkkoa. Annalle hyvin
harvinainen tuntemus... Oli miten oli, siitä saakka kun Annan
kolmas lukuvuosi korkeakoulussa oli alkanut, ei hän ollut kyennyt
voittamaan raskasmielisyyttä, joka väliin valtasi hänet. Häntä eivät
askarruttaneet mitkään huolet, mutta huoleton, auringonpaisteinen
mieli ei palannut.

Karoliinan majassa vaihtelivat yhtä miellyttävästi kuin ennenkin
määrätietoinen työ ja hyvin ansaittu lepo ja virkistys.

Ison, uunivalkean valaiseman vierashuoneen täyttivät aina
perjantai-iltaisin kutsumattomat, mutta silti tervetulleet vieraat,
ja ilo ja nauru kaikui huoneessa Jamesina-tädin myhäillessä kaikille.
Philin kirjeistä tuttu "Jonas" kävi usein, tuli aamupäiväjunalla S:t
Columbasta ja matkusti kotiin viimeisellä junalla. Hän oli voittanut
kaikkien majan asukkaiden sydämet, vaikka Jamesina-täti pudisteli
päätään ja ilmoitti peruuttamattoman mielipiteensä olevan, ettei
nykyajan pappismiehiä voinut verrata vanhan hyvän entisajan pappeihin.

-- Hän on oikea kunnon mies, kultaseni, sanoi hän Philille, mutta
sananjulistajan tulee olla vakavampi ja arvokkaampi olemukseltaan.

-- Eikö voi olla kristitty, vaikka nauraakin? ihmetteli Phil.

-- Kyllähän tietysti tavalliset ihmiset voivat hyvin hyvästikin.
Mutta minä puhuin Herran palvelijasta, virkkoi Jamesina-täti
nuhtelevasti. -- Ja sinun ei pidä keimailla pastori Blakelle, se nyt
ei ole ollenkaan soveliasta.

-- Mutta enhän minä ollenkaan keimaile hänelle, väitti Phil.

Kukaan muu ei uskonut häntä kuin Anna. Toiset uskoivat hänen
harjoittavan tavallista urheiluaan ja sanoivat hänelle suoraan,
etteivät hyväksyneet hänen käytöstään.

-- Pastori Blake ei ole Alec- ja Alonzo-rotua, joiden kanssa
rankaisematta leikittelee, huomautti Stella ankarasti. -- Hän
ottaa asian vallan vakavasti. Voit tehdä hänet onnettomaksi koko
elämänajaksi.

-- Älä, mitä sinä sanot? huudahti Phil. -- Uskotko todellakin, että
minä voisin? Hyvänen aika kuinka metkaa!

-- Philippa Gordon! En ole luullut sinua noin tunteettomaksi.
Minä puhun mahdollisuudesta, että rehellinen, kunnon mies tulee
onnettomaksi koko elämänsä ajaksi, ja sinä olet ihastunut, kun sinun
vallassasi on saada se aikaan.

-- Nyt sinä pistät omiasi, pikku kulta. Kun harkitsematta sanoin:
hyvänen aika, kuinka metkaa, niin en ollenkaan tarkoittanut, että
minä tahtoisin tehdä hänet onnettomaksi, vaikka voisinkin, mikä
minusta juuri oli suurenmoista.

-- Minusta ei ero ole kovinkaan suuri. Enkä minä ymmärrä sinua, Phil.
Sinä narraat hänet juoksemaan perästäsi, ja tiedät, ettei sinun
tarkoituksesi ole ollenkaan vakava.

-- Minun tarkoitukseni on saada hänet kosimaan, mikäli minä vain voin
asiaan vaikuttaa, sanoi Phil tyynesti.

-- Sinä olet parantumaton, virkkoi Stella toivottomasti.

Gilbert tuli joskus perjantai-iltaisin. Hän näytti aina olevan
hyvällä tuulella, otti koko sielullaan osaa keskusteluun eikä jäänyt
milloinkaan vastausta vaille. Hän ei etsinyt eikä välttänyt Annan
seuraa. Kun olosuhteet johtivat heidät toistensa kanssa tekemiin,
keskusteli Gilbert hänen kanssaan kohteliaasti ja ystävällisesti,
aivan kuin Anna olisi ollut uusi tuttavuus. Entinen toverillinen
suhde oli kuin poispuhallettu. Anna tunsi jonkinlaista katkeruutta
tämän vuoksi, mutta koetti uskotella olevansa hyvin iloinen
ja tyytyväinen, kun Gilbert niin täydellisesti oli toipunut
pettymyksestä, minkä Anna oli hänelle tuottanut. Tuona huhtikuun
iltana omenapuiden alla hän oli vakavasti pelännyt tuottaneensa
Gilbertille sydän haavan, joka ei moneen aikaan paranisi. Nyt hän
huomasi pelkonsa liialliseksi ja aiheettomaksi. Miehen mielellä on
myös oma joustavuutensa. Gilbert ei näyttänyt siltä kuin häntä olisi
jäytänyt salainen suru. Hän nautti elämästä ja teki tarmokkaasti
ja kunnianhimoisena työtä. Hänen suuntaviivojaan ei järkyttänyt
se, että nuori tyttö oli kylmä häntä kohtaan. Kun Anna sattui
kuuntelemaan Gilbertin ja Philin välillä alituisesti vallitsevaa
leikillistä sanasotaa, täytyi hänen epäillä, että hänen silmissään
oli kummitellut, kun hän luuli nähneensä synkän epätoivon Gilbertin
katseessa sanoessaan hänelle, ettei voisi milloinkaan pitää hänestä
sillä tavoin kuin Gilbert toivoi.

Ei puuttunut niitä, jotka halukkaasti tavoittelivat Gilbertin
jättämää vapaata paikkaa ja pyrkivät Annan palvelevaksi
kavaljeeriksi. Mutta Anna piti heidät loitolla eikä rohkaissut
ketään. Jos "se oikea" kerran oli ilmestyvä, saattoi hän kyllä
odottaa. Hän ei kaivannut ketään virkaatekevää. Täten varoitteli
ja opetti Anna omaa minäänsä kävellessään puistossa tuulisena päivänä.

Jamesina-tädin ennustama sade puhkesi, alkaen rapista ja suhista
puiden latvoissa. Anna avasi sateenvarjonsa ja riensi mäkeä ylös.
Juuri kun hän pääsi isolle maantielle, pyyhkäisi tuulenpuuska
kiivaasti hänen sivuitseen kääntäen hänen sateenvarjonsa nurin. Anna
tarttui epätoivoisena varteen ja koetti turhaan saada vastahakoista
sateenvarjoa tottelemaan. Silloin kuuli hän äkkiä korvansa juuressa
sanat:

-- Anteeksi -- rohkenenko tarjota sateenvarjoni?

Anna nosti katseensa. Siinähän seisoi ilmi-elävänä hänen edessään
hänen unelmiensa sankari pitkänä, komeana ja ylhäisenä, silmät
tummat, surumieliset, salaperäiset ja ääni lempeä, sointuisa ja
miellyttävä. Hän ei olisi voinut olla tarkemmin Annan ihanteen
kaltainen, vaikka olisi ollut tilauksesta tehty.

-- Saan kiittää, sanoi Anna aivan ymmällä.

-- Kenties me koetamme pyrkiä tuonne niemellä olevaan pieneen
puistomajaan, ehdotti tuntematon. -- Siellä voimme odottaa, kunnes
puuska on mennyt ohi. Sade ei tule kestämään kovin kauan.

Sanat olivat jokapäiväiset, mutta ah, äänensävy!... Ja hymy, joka
niitä seurasi. Anna tunsi sydämensä sykkivän kiivaammin.

He kiiruhtivat puistomajaan ja istuutuivat hengästyneinä suojaavan
katon alle. Anna piti nauraen koholla uskotonta sateenvarjoaan.

-- Kun tällainen vanha koeteltu ystävä tekee tenän, niin sekä
hämmästyy että suuttuu, virkkoi hän hilpeästi.

Sadepisaroita välkkyi hänen hohtavassa tukassaan, josta kiemurteli
vallattomia kiharoita pitkin otsaa ja ohimoita. Poskilla oli
heleä puna, isot silmät muistuttivat tähtiä. Hänen seuralaisensa
katseli häntä ihaillen. Anna tunsi punastuvansa hänen katseestaan.
Kuka tuo olikaan? Kas -- tuossa näkyi vilahdukselta eräs
korkeakoulun punavalkea merkki, joka oli nuppineulalla kiinnitetty
takinkäänteeseen. Ja Anna oli uskonut tuntevansa ainakin ulkomuodolta
kaikki korkeakoulun opiskelijat, vastatulleita lukuunottamatta. Tämä
nuori mies, jonka käytös oli sulava ja hieno kuin maailmanmiehen, ei
varmastikaan ollut mikään vastatullut.

-- Me olemme opiskelutovereita, huomaan minä, virkkoi hän ja hymyili
nähdessään Annan heleän punan. -- Silloinhan voimme jo katsoa
olevamme tuttuja. Minun nimeni on Royal Gardner. Ja te olette
varmaankin sama neiti Shirley, joka luki Tennysonia eräänä iltana
Kaunokirjallisen liiton kokouksessa?

-- Se pitää paikkansa, mutta en tiedä ollenkaan, mihin minun tulee
sijoittaa teidät, virkkoi Anna avomielisesti. -- Saako kysyä, mikä
teidän paikkanne on korkeakoulussa?

-- Minusta tuntuu kuin minulla ei vielä olisi oikein mitään paikkaa.
Pari vuotta sitten olin "tulokkaana" Redmondissa. Mutta senjälkeen
olen ollut koko ajan Euroopassa. Olen nyt tullut takaisin päättämään
taidehistorian ja estetiikan opintoni.

-- Tämä on myöskin minun juniorivuoteni, virkkoi Anna.

-- Silloinhan me olemme sekä kurssitovereita että
korkeakoulutovereita. Ja minä olen täysin leppynyt niihin kahteen
vuoteen, joiksi minun täytyi keskeyttää opintoni, virkkoi nuori mies
erittäin merkitsevin katsein.

Sade valui yhä edelleen rankasti melkein tunnin ajan. Mutta
aika kului hyvin nopeasti. Kun pilvet hajaantuivat ja kalpean
marraskuunauringon säde valaisi satamaväylää ja mäntyistutuksia,
lähtivät Anna ja hänen seuralaisensa kotimatkalle. Heidän tultuaan
Majan veräjälle pyysi mies lupaa saada tulla käymään, mikä hänelle
myönnettiin.

Anna astui sisään hehkuvin poskin ja jyskyttävin ohimoin. Noita
kiipesi hänen polvilleen ja painoi hyväillen päänsä hänen olkaansa
vasten, mutta sai vain kylmän vastaanoton. Annan sielu oli ääriään
myöten täynnä romantiikkaa, eikä häneltä riittänyt mielenkiintoa
tylppäkuonoisen kissan osalle.

Samana iltana tuotiin Majaan paketti neiti Shirleylle. Siinä oli
pahvikotelossa kaksitoista ihanaa ruusua. Phil hyökkäsi kuin
pieni kotkatar mukaanliitetyn käyntikortin kimppuun, joka putosi
ruusuista maahan, ja luki nimen sekä runollisen omistuksen, joka oli
kirjoitettu toiselle puolelle korttia.

-- Royal Gardner! huudahti hän. -- Mutta Anna, minä en ole
tiennytkään, että sinä tunnet Royal Gardnerin!

-- Minä tapasin hänet puistossa nyt iltapäivällä sateessa, selitti
Anna kiireisesti. -- Minun sateenvarjoni kääntyi nurin, ja hän
tarjosi minulle oman sateenvarjonsa.

-- Vai sillä tavalla -- hm. -- Phil katsoi uteliaasti Annaan. -- Ja
tämä tavattoman jokapäiväinen tapaus antaa aiheen lähettää tusinan
pitkävartisia ruusuja ja runopukuisen omistuksen? Ja sinulle punastua
mitä suloisimmin, kun äsken katselit hänen korttiaan? Anna, kasvosi
ilmiantavat sinut.

-- Älä puhu roskaa, Phil! Tunnetko sinä herra Gardnerin?

-- Minä olen tutustunut hänen molempiin sisariinsa ja olen
kuullut hänestä puhuttavan. Kaikki ihmiset tuntevat sen perheen.
Gardnerit ovat hienoa ja ylhäistä sukua ja hirmuisen rikkaita.
Roy on hyvin kaunis ja hänellä on erittäin hyvä pää. Pari vuotta
sitten hänen äitinsä terveys oli vähän heikko, ja Gardner jätti
silloin korkeakoulun lähteäkseen hänen kanssaan Eurooppaan, jotta
äiti saisi hoitaa terveyttään -- hänen isänsä on kuollut. Hänestä
kuului tuntuneen hyvin vaikealta keskeyttää opintonsa, jotka olivat
erikoisen hienosti suunnitellut. Kuulepas nyt, Anna... Tässä on
varmaan jotain intressanttia pelissä. Minä melkein kadehdin sinua,
mutta en niin kauheasti kuitenkaan. Katsos, hän ei ole kuitenkaan
Jonas.

-- Voi, mikä hupakko sinä olet, virkkoi Anna luoden Philiin
armollisen silmäyksen. Mutta hän makasi kauan valveilla sinä iltana
eikä hän pitänytkään unta kovin tärkeänä. Unelmat, joita hän näki
valveilla, olivat vielä lumoavammat ja kiehtovammat kuin ne kirjavat
kuvat, joita hänen oli tapana nähdä suljetuin silmäluomin. Oliko
lumottu prinssi -- se oikea -- vihdoinkin tullut? Kun Anna ajatteli
säteileviä tummia silmiä, jotka olivat syvästi katsoneet hänen omiin
silmiinsä, oli hän hyvin taipuvainen antamaan sisimmässään myöntävän
vastauksen.



XXVI.

UUSI HENKILÖ.


Karoliinan majan tytöt pukeutuivat paraikaa illanviettoon, jonka
korkeakoulun juniorit antoivat senioreille eräänä helmikuun iltana
ja jossa myös tanssittaisiin. Anna tarkasti itseään tyttömäisen
tyytyväisenä sinisen huoneen peilin edessä. Hänellä oli yllään
erittäin kaunis puku. Aluksi se oli ollut aikalailla yksinkertainen,
kermankeltaisesta silkistä tehty pikku kotelo, päällyshame
shiffonista. Mutta Phil oli pyytänyt saada ottaa sen mukaansa
joululomaksi ja kirjaillut mitä sievimpiä ruusunnuppuja yli koko
ohuen valkean kankaan. Philin sormet olivat taitavat ja nopeat ja
tuloksena oli puku, jota jokainen tyttö Redmondissa kadehti. Allie
Boonekin, joka sai pukunsa Pariisista, loi aina kaihoisia katseita
ruusunnuppuhameeseen, kun Anna purjehti sen ilmavien verhojen
ympäröimänä korkeakoulun isoa porraskäytävää.

Anna koetti, miltä valkea kämmekkä näyttäisi hänen hiuksissaan.
Roy Gardner oh lähettänyt hänelle valkeita kämmeköitä illanviettoa
varten, ja Anna tiesi, ettei kenelläkään Redmondin tytöllä tulisi
olemaan niitä illalla. Phil tuli huoneeseen ja asettui heti ihailemaan.

-- Minun täytyy sanoa, Anna, että sinä tänä iltana olet oikein
eduksesi. Yhdeksänä iltana kymmenestä minä helposti himmennän sinut
loistollani. Mutta kymmenentenä sinä puhkeat kukkaan loistokasvina,
joka täydellisesti saattaa minut varjoon. Millä sinä oikein saat sen
aikaan?

-- Puku sen tekee, rakas lapsi. Ei lainattuja höyheniä, vaan
rehellisesti maksettuja. Mutta kuitenkin höyheniä.

-- Eipäs olekaan. Toissa iltana, kun tuolla tavoin puhkesit kukkaan,
oli sinulla vanha vaaleansininen villapuserosi, jonka rouva Lynde
on sinulle ommellut. Ellei jo se olisi vienyt Roylta sekä pään että
sydämen, menettäisi hän ne varmasti tänä iltana. Mutta minusta
kämmekät eivät sovellu sinulle, Anna. Ei, se ei ollenkaan johdu
kateudesta... Mutta kämmekät sointuvat huonosti yhteen sinun oman
olemuksesi kanssa. Ne ovat liian eksoottisia -- liian troopillisia --
liian ärsyttäviä. Älä ainakaan pane niitä tukkaasi, teepä muuten mitä
tahansa.

-- En panekaan. Myönnän, etten ole itsekään niin kovin ihastunut
kämmekköihin. Minusta ne eivät ole samaa maata kuin minä. Roy ei
lähetäkään minulle usein niitä -- hän tietää, että minä pidän eniten
kukista, joiden kanssa viihtyy kuin rakkaiden ystävien kanssa,
enkä sellaisista, jotka alentuvat tulemaan lyhyelle käynnille
kuumasta kasvihuoneestaan ja sitten hyvinkin pian osoittavat, ettei
ilmanmuutos heitä miellytä.

-- Jonas on lähettänyt minulle muutamia ruusunnuppuja täksi illaksi
-- mutta ikävä kyllä hän ei tule itse mukaan. Hänen piti lähteä
kiertoretkelle köyhiin koteihin kauas laitakaupungille. En usko, että
häntä haluttaisi tullakaan. Anna, minä pelkään kauheasti, ettei Jonas
loppujen lopuksi sittenkään välitä minusta. Ja minä vaivaan nykyään
juuri päätäni ratkaistakseni, päästänkö itseni riutumaan ja kuolemaan
vai karaisenko itseni ja suoritan tutkintoni ja elän yhä edelleen
järkevänä ja hyödyllisenä yhteiskunnan jäsenenä.

-- Phil, sinun luonteesi mukaista ei ole ensinkään elää järkevänä ja
hyödyllisenä yhteiskunnan jäsenenä. Siis sinun on paras riutua ja
kuolla, virkkoi Anna.

-- Voi, kuinka sinä osaat olla sydämetön!

-- Ja kuinka sinä voit olla hirmuisen typerä! Kyllä sinä varsin hyvin
tiedät, että Jonas pitää sinusta!

-- No, mutta miksi hän ei sitten voi sanoa suoraan, että hän pitää?
Enkä minä voi saada häntä siihen. Hän näyttää kyllä siltä minustakin.
Mutta niin kauan kuin hän vain katselee minua hellästi eikä avaa
suutaan, on minun vaikea istuutua päärmäämään keittiöpyyhinliinoja ja
merkkaamaan lautasliinoja. En voi vakavasti ryhtyä kapiooni ennenkuin
olen oikein kihloissa. Sillä vain panisi kohtalon koetukselle.

-- Minä sanon sinulle erään asian. Sinun Jonaksesi ei uskalla kosia
sinua, Phil. Hän on köyhä eikä voi tarjota sinulle sellaista kotia,
johon sinä olet tähän saakka tottunut. Sinä ymmärrät kyllä, että se
on ainoa syy, miksi hän ei ole kosinut aikoja sitten.

-- Niin taitaa olla, virkkoi Phil olematta vielä täysin vakuutettu.
-- Mutta -- hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä -- ellei hän
kosi minua, niin minä kosin häntä. Lopputulos on kai hyvä joka
tapauksessa. Ei kannata olla huolissaan edeltäkäsin. Asiasta toiseen
-- Gilbert Blythe on usein kävelemässä Helena Stuartin kanssa.
Tiedätkö sen?

Anna koetti kiinnittää hienoa kulta vitjaa kaulalleen. Hänestä
lukko tuli äkkiä tavattoman konstikkaaksi. Siinä mahtoi olla jotain
hullusti -- vai vaivasiko hänen sormiaan jokin?

-- En, sanoi hän välinpitämättömästi. -- Kuka on Helena Stuart?

-- Ronald Stuartin sisar. Hän on Kingsportissa tämän talven
soitto-opintoja harjoittamassa. Minä en ole häntä nähnyt, mutta
väitetään, että hän on hyvin kaunis ja että Gilbert on häneen oikein
ihastunut. Voi, kuinka minua harmitti, kun annoit Gilbertille
rukkaset! Mutta oli kai edeltäpäin määrätty, että sinun tulee saada
Roy Gardner. Ymmärrän sen nyt. Teit kyllä aivan oikein.

Anna ei punastunut, mikä muulloin tapahtui usein, kun hänen
tyttöystävänsä tekivät hänelle kiusaa Roy Gardnerista. Hän tunsi
äkkiä olevansa jäähtynyt ja haluton. Philin puhe tuntui hänestä
joutavanpäiväiseltä ja typerältä -- mieluummin hän olisi jättänyt
koko illanvieton sikseen. Hän läimähytti viatonta Noitaa korville.

-- Älä siinä tuhraa tyynyä karvaiseksi, kissaheittiö! Ulos paikalla
ja pysy siellä, missä tiedät saavasi olla.

Anna otti orkideansa ja lähti portaita alas arkihuoneeseen, missä
Jamesina-täti istui kunniapaikalla lämpiämään ripustettujen
iltakappojen edessä. Roy Gardner odotti Annaa ja käytti odotusajan
Saara-kissan härnäämiseen. Saara-kissa ei suosinut Royta. Se käänsi
hänelle aina selkänsä. Mutta kaikki muut Karoliinan majassa olivat
hyvin suopeita häntä kohtaan. Jamesina-täti, jonka Gardnerin
kohtelias ja kunnioittava käytös ja miellyttävä, vastustamaton
äänensointu olivat lumonneet, julisti ettei hän ole milloinkaan
nähnyt niin erinomaista miestä ja että Annalla oli täysi syy tuntea
itsensä hyvin onnelliseksi. Tällaiset lausunnot ärsyttivät Annaa ja
herättivät hänessä vastustushalua. Ensimmäinen tuttavuus Royn kanssa
ja se seikka, että Roy oli peittelemättömästi osoittanut ihailuaan,
olivat tosin omiaan viehättämään nuorta neitosta, jonka olemukseen
oli aina kuulunut suuri taipumus romanttisuuteen, mutta hän toivoi
kuitenkin, etteivät Jamesina-täti ja tytöt olisi niin varmoja asiasta.

Auttaessaan päällystakkia Annan ylle kuiskasi Roy hänelle
tilaisuuteen soveltuvan kohteliaisuuden, jonka hän oli ottanut
heille kummallekin tutusta runosta, mutta se ei herättänyt Annassa
yhtä suurta ihastusta kuin tavallisesti, ja Royn mielestä Anna oli
verrattain harvapuheinen heidän lyhyellä matkallaan korkeakoulun
juhlahuoneistoon. Anna näytti Roysta hieman kalpealta tullessaan
naisten pukuhuoneesta, eikä hän erehtynytkään, mutta kun Anna oli
astunut juhlasaliin, palasi puna äkkiä hänen poskilleen ja hän
muuttui jälleen säteilevän iloiseksi. Hän kääntyi Royn puoleen
välkehtivä ilme kasvoissaan, ja Roy hymyili hänelle ja katsoi häntä
syvillä mustilla "samettisilmillään", joiksi Philin oli tapana
niitä nimittää. Todellisuudessa Anna ei huomannut Royta. Kuuma
laine tulvi hänen rintaansa, ja hänestä tuntui kuin olisi hän ollut
tukehtumaisillaan. Salin toisessa päässä, ison palmuryhmän suojassa
seisoi Gilbert puhuen nuoren tytön kanssa, joka ei voinut olla kukaan
muu kuin Helena Stuart.

Tyttö oli harvinaisen kaunis, kookas ja komea, ryhti itsetietoinen.
Hänellä oli suuret tummansiniset silmät, tasainen, kirkas iho
ja pronssinkuulteinen hohde sileässä tukassaan. Hän muistutti
jotain pohjoismaisen aatelisnaisen muotokuvaa viisitoista- tahi
kuusitoistasataluvulta.

-- Hänellä on sellainen ulkomuoto, jota minä aina olen kovasti
toivonut itselleni, ajatteli Anna masentuneena. -- Iho ruusua ja
liljaa -- haaveelliset siniset silmät -- metallinhohteiset hiukset
-- hänellä on kaikki... Ihmeellistä, ettei hänen nimensä ole samalla
Cordelia Fitzgerald. Eiköhän hänellä kuitenkin ole vähän kömpelö
vartalo, ja ainakin on varmaa, että minulla on parempi nenä kuin
hänellä.

Anna tunsi voimansa jonkun verran elpyvän, kun hän oli tehnyt tämän
havainnon.



XXVII.

MOLEMMINPUOLISTA LUOTTAMUSTA.


Maaliskuu ei ollutkaan tänä talvena loppumaton ja petollinen
siirtymäkausi, jolloin pakkanen värjyy ilmassa ja nurkkia
pyyhkäisevät kylmät vihurit. Taivas olikin keväisen valoisa ja
auringon lämmittämät päivät vaipuivat kylmään, vaaleanpunertavaan
hämärään, ennenkuin kuu isona ja kirkkaana nousi taivaalle. Merituuli
asettui levolle, mutta tuntui siltä kuin olisi vielä voinut kuulla
talven viimeisten jäälohkareiden murskautuvan.

Korkeakoululaisilla oli edessään huhtikuun kokeet, jotka loivat
varjojaan Karolinan majaan ja sen asukkaihin. Tytöt pänttäsivät
kirjoja päähänsä, minkä jaksoivat. Philkin askarteli paksujen
nidosten ja hakemistojen ääressä osoittaen intoa, joka tuotti hänen
leimahtavalle tarmolleen kunniaa.

-- Minun aikomukseni on saada matematiikan stipendi, vakuutti hän
eräänä päivänä. -- Helposti lähtisi myös kreikankielen stipendi,
mutta minä näytän mieluummin mihin pystyn matematiikassa. Silloin
Jonas huomaa, miten paljon älyä minussa oikeastaan on.

-- Jonas pitää sinusta enemmän siksi, että sinulla on suuret ruskeat
silmät ja veitikkamainen hymy kuin kaikkien niiden monimutkaisten
aivolokeroiden vuoksi, joita sinulla saattaa olla kiharoittesi alla,
virkkoi Anna.

-- Kun minä olin nuori tyttö, ei pidetty sopivana, että
hyvinkasvatetulla naisella on vihiäkään matematiikasta, sanoi
Jamesina-täti. -- Mutta ajat muuttuvat, ja me ajan mukana. En osaa
sanoa parempaanko päin. Osaatko keittää ruokaa, Phil?

-- En, hyvä täti. Kerran olen sekoittanut kakkutaikinan -- mutta
se ei noussut ollenkaan, ja siitä tuli pannukakku. Kyllä kai täti
tietää, millaista tarkoitan -- moni muu on leiponut samanlaisia.
Mutta sano, pikku herttainen muori-kulta, etkö usko, että minä
samalla kirkkaasti säteilevällä älylläni, jonka avulla saavutan
matematiikan stipendin, myös voin päästä selville herkkujen
salaisuuksista, jos minä nyt jonkun ajan kuluttua vakavasti päätän
ruveta oppimaan ruuan valmistusta?

-- Jumala tietää -- emmehän me voi heittäytyä toivottomuuteen,
arveli Jamesina-täti varovaisesti. -- Minulla ei ole erikoisen hyvä
käsitys nykyajan naisen kasvatuksesta. Minun tyttäreni on suorittanut
kandidaattitutkinnon. Hän osaa myös valmistaa ruokaa. Mutta sen
minä opetin hänelle ennenkuin hän sai ryhtyä kuiviin tieteisiin
yliopistossa.

Maaliskuun puolivälissä saapui kirje vanhemmalta neiti Spoffordilta,
missä tämä ilmoitti, että hän veljentyttärensä kanssa oli päättänyt
viipyä Euroopassa vielä vuoden. "Käy siis päinsä jäädä Karoliinan
majaan vielä vuodeksi", sanottiin kirjeessä. "Maria ja minä aiomme
nyt ryhtyä Egyptiin. Tahtoisin ainakin nähdä sfinksin ennenkuin
kuolen."

-- On aika hullunkurista ajatella heitä "ryhtymässä Egyptiin",
nauroi Stella. -- He aikovat varmasti istua sfinksin edessä omilla
telttatuoleillaan ja kutoa sukkaa katsellessaan sitä.

-- Minä olen hyvin iloinen, kun me saamme jäädä Majaan vielä
vuodeksi, virkkoi Stella. Minulla on ollut oikein pelko ja vavistus
siitä, että he tulevat pian takaisin. Silloin meidän herttainen
pikku kotimme hajaantuisi kaikkiin ilmansuuntiin -- ja meidät,
linnunpoikaparat, heitettäisiin höyhenettöminä pesästä jälleen
täysihoitolarouvien armottomaan ilmapiiriin.

-- Nyt minä lähden ulos vetämään nenääni raitista puiston ilmaa,
virkkoi Phil heittäen logaritmitaulun menemään. -- Uskon olevani
vielä kahdeksankymmenvuotisena iloinen siitä, että menin kävelemään
puistoon juuri tänä iltana.

-- Sinä puhut arvoituksin, sanoi Anna.

-- Tule mukaan, kenties saat kuulla jotain, kullanmuru.

Maaliskuun illan tenhoava ja salaperäinen tunnelma valtasi heidät
kohta. Ilta oli lauha ja hiljainen, äänettömyyteen vaipunut --
äänettömyyteen, josta kuitenkin soi joukko vienoja, hopeankirkkaita
ääniä, mutta ne saattoi kuulla vain se, joka kuunteli sielullaan.
Tytöt kulkivat honkain reunustamaa puistokäytävää pitkin, joka näytti
suoraan johtavan komeaan, tulipunaiseen talviseen auringonlaskuun.

-- Menisin kotiin kirjoittamaan runon heti paikalla, jos vain
tietäisin, miten se tehdään, sanoi Phil pysähtyen erääseen
tienristeykseen, missä ruusuinen hohde peitti honkien tummanvihreät
latvat. -- Kaikki on täällä niin ihmeellistä -- suuri valkea
hiljaisuus ja tummat puut, jotka näyttävät kätkevän syviä ajatuksia.

-- Metsä oli Jumalan ensimmäinen temppeli, virkkoi Anna hiljaa. --
Ei voi muuta kuin olla hartautta ja kunnioitusta täynnä tällaisella
paikalla. Kun kuljen honkien alla, tunnen aina olevani Häntä
lähempänä.

-- Anna, minä olen onnellisin olento auringon alla, pääsi äkkiä
Philin huulilta.

-- Vai on pastori vihdoinkin puhunut? kysyi Anna tyynesti.

-- On, kuulepas! Ja minä aivastin kolme kertaa hänen puheensa aikana.
Eikö se ollut kamalaa? Mutta minä vastasin 'tahdon' melkein jo
ennenkuin hän oli ehtinyt lopettaa -- minä pelkäsin niin, että hän
katuisi ja jättäisi kesken. Olen suunnattoman iloinen. Minun oli niin
vaikea uskoa vakavasti, että Jonas oli tosiaan kiintynyt niin tyhjään
ja turhamaiseen ihmiseen kuin minä olen.

-- Phil, älä koeta uskotella itsellesi ja muille, että sinä olet
tyhjä, virkkoi Anna vakavasti. -- Jonkun verran kevytmielisen pintasi
alla asustaa lämmin, kiltti, uskollinen ja aito naisellinen sielu.
Miksi tahdot itsepintaisesti kätkeä sen?

-- Minä en voi sille mitään, Anna. Sinä olet oikeassa -- sisin
olemukseni ei ole kevytmielinen. Mutta sieluani peittää aivankuin
turhamaisuuden ja pintapuolisuuden verho, enkä minä voi repiä sitä
pois. Kun tietäisin keinon, miten sen voisi nylkeä... Mutta Jonas
tuntee minun oikean minäni ja pitää minusta sellaisena kuin olen
verhoineni ja kaikkineni. Ja minä pidän hänestä. En ole koskaan
elämässäni ollut niin hämmästynyt kuin huomatessani, että niin
tosiaan on laita. En ollut milloinkaan ajatellut mahdolliseksi
rakastumista rumaan mieheen. Kuule, minä olen nyt vihdoin tehnyt
päätöksen ja antanut palttua kaikille keikareille! Ja valittuni nimi
on Jonas. Mutta minä aion kutsua häntä Joeksi. Se on niin sievä nimi
ja niin helppo sanoa. Alonzoa en olisi koskaan voinut lyhentää.

-- No, miten nyt käy Alecin ja Alonzon?

-- Heille minä sanoin jo jouluna, ettei meidän välillämme voi koskaan
olla mitään. On omituista ajatella, että minä tosiaankin yhteen
aikaan vakavasti uskoin toisin. Se koski heihin niin kipeästi, että
minä itkin tyynyni aivan märäksi heidän tähtensä. Mutta minä tiesin,
että koko avarassa maailmassa oli vain yksi ainoa mies, jonka kanssa
voin koskaan mennä naimisiin. Nyt minä olet tehnyt päätökseni eikä se
ollut hitustakaan vaikea. On ihana tunne olla niin varma asiastaan ja
tietää luottavansa vain omaan mielipiteeseensä eikä kenenkään muun.

-- Ja sinä uskot pysyväsi tässä päätöksessä?

-- Luuletko todella, että minä vielä katuisin, kun minun nyt on
näin hyvä? Minäpä kerron sinulle, minkä pienen opetuksen Joe antoi
minulle. Hän sanoo, että minun pitäisi epäröidessäni ja ollessani
kahden vaiheilla toimia niinkuin kahdeksankymmenvuotiaana toivoisin
siinä asiassa tehneeni. Joe kuuluu muuten niihin, joilla on
jotensakin luja tahto ja päättäväisyyttä, eikä olisi oikein hauskaa,
jos samaan taloon joutuisi kaksi hyvin lujaa tahtoa. Silloin on
parempi, että hän saa päättää minun puolestani.

-- Mitä sinun vanhempasi tulevat sanomaan?

-- Isä ei tule sanomaan mitään erikoisesti. Hän hyväksyy kaiken,
mitä teen. Mutta äiti kyllä antaa kuulla yhtä ja toista, hän tulee
sanomaan erinäisiä totuuksia. Hänellä on hyvin terävä kieli, kun
hän kääntää sen puolen näkyviin. Mutta hänen on kaiketi tyydyttävä
vähitellen tosiasiaan.

-- Sinun on pakko kieltäytyä monesta seikasta, johon tähän asti olet
tottunut, Phil, kun menet naimisiin pastori Blaken kanssa.

-- Mutta minähän omistan hänet. En tule kaipaamaan muuta. Me menemme
naimisiin kesäkuusta vuoden perästä. Joe tulee teologiankandidaatiksi
nyt keväällä, kuten tiedät, ja hänet vihitään heti papiksi. Sitten
hän ottaa hoitaakseen liitynnäisseurakunnan köyhäin kaupunginosassa.
Siellä käyn kodeissa hänen kanssaan -- kuuletko? Mutta minä seinään
häntä sinne ja vaikka Grönlannin jäävuorille, jos tarvitaan.

-- Siinä on tyttö, jolle ei köyhä koskaan saattanut tulla
kysymykseenkään, virkkoi Anna nuorelle, tiepuolessa olevalle
petäjälle.

-- Älä nyt pilkkaa minua nuoruuteni tyhmyyksistä. Minä kannan
köyhyyteni yhtä helposti ja kevyesti kuin tähän saakka rikkauteni.
Saat nähdä, että minä kyllä opin keittämään hyvää kotiruokaa ja
korjaamaan kuntoon vanhat hameeni. Nyt, kun meillä on ollut oma
talous Majassa, olen oppinut ostamaan ruokaa, ja minä ymmärrän aika
hyvin tavarain laadun. Kokonaisen kesän olen opettanut yhtä luokkaa
pyhäkoulussa. Jamesina-täti väittää, että minä turmelen Jonaksen
virkauran, jos menen naimisiin hänen kanssaan. Sitä en suinkaan aio
tehdä. Kun on täynnä vilpitöntä hyvää tahtoa, täytyy kai saada jotain
aikaan. Bolingbrokessa on mies, joka ei osaa puhua oikein selvästi,
mutta hän esiintyy usein todistajana hartaushetkissä, ja kerran minä
kuulin hänen sanovan: rattaat ystävät, pantaa se mieliitte, että
me emme voi taitti olla tirttaasti paistavia sähtölamppuja, vaan
muutamat saavat tyytyä olemaan talitynttilöitä. Minusta tulee Joen
pikku talikynttilä.

-- Rakas Phil, minä pidän sinusta niin paljon, etten voi tässä laatia
pientä onnittelupuhetta, niinkuin pitäisi. Mutta iloitsen koko
sydämestäni, kun olet onnellinen.

-- Minä tiedän sen. Näen sen sinun suurista harmaista silmistäsi,
Anna. Jonakuna päivänä jonkun ajan kuluttua katson samalla tavalla
sinua. Sillä sinä menet kai naimisiin Royn kanssa, vai miten, Anna?

-- Rakas lapsi, en voi antaa hänelle rukkasia enkä vastata
myöntävästi ennenkuin hän on kosinut.

-- Tietäähän koko korkeakoulu, kuinka ihastunut hän on sinuun, sanoi
Phil avomielisesti. -- Ja sinä pidät varmaankin hänestä myöskin, etkö
pidäkin, Anna?

-- Kyllä kai, vastasi Anna vähän haluttomasti.

Hänestä tuntui kuin olisi pitänyt punastua tällaisen tunnustuksen
johdosta, mutta puna ei noussut hänen poskilleen. Mutta ottipa kuka
tahansa hänen kuullen puheeksi Gilbert Blythen tahi Helena Stuartin,
hän tuli heti hehkuvan punaiseksi. Ja kuitenkin olivat Gilbert Blythe
ja Helena Stuart hänelle tyhjää -- ehdottomasti tyhjää. Anna oli
turhaan miettinyt syytä, miksi hän punastui tahi oli punastumatta.
Mitä Royhin tuli, oli Anna tietysti rakastunut häneen -- hyvin
rakastunut... Kuinka hän voisi muuta olla? Eikö Roy ollut hänen
unelmiensa ihanne? Kuka voisi vastustaa hänen tummia, ihmeellisiä
silmiään? Ja ääntä, joka soi kuin taikakellojen soitto ja houkutteli
Annaa yhä kauemmas todellisuudesta. Kuinka muut kadehtivatkaan
häntä! Ja miten viehättävän sonetin Roy oli hänelle lähettänyt
orvokkikotelon mukana hänen syntymäpäivikseen! Anna osasi ulkoa sen
alusta loppuun. Oi, kuinka hienosti se oli kirjoitettu! Kenties
se ei ollut aivan Shakespearen tahi Keatsin sonettien tasolla --
niin syvästi kuin Anna muuten olikin rakastunut, ei hän kuitenkaan
ollut siinä määrin rakkauden sokaisema. Mutta aivan varmasti olisi
monikin isoimmista aikakauslehdistä ottanut sen ilomielin... Ja se
oli hänelle omistettu -- ei Lauralle eikä Beatricelle eikä Ateenan
Neitoselle, vaan hänelle, Anna Shirleylle. Olihan toki korkean ja
hienostuneen nautinnon huippu saada kuulla sointuvin runomitoin --
ja sonettiin puettuna, joka on hyvin vaikea runomuoto, että silmät
muistuttavat säteilevää aamutähteä, että poski on saanut purppuransa
ruusunpunaiselta Auroralta ja että huulet ovat viehättävämmät kuin
paratiisin riemut... Gilbert ei olisi koskaan tullut ajatelleeksikaan
lauluin ylistää hänen hienosti piirtyviä kulmiaan...

Mutta Gilbert ymmärsi huumoria. Anna oli kerran kertonut Roylle
pienen hauskan jutun -- eikä tämä ollut ymmärtänyt pilaa! Hänen
mieleensä muistui, miten Gilbert ja hän yhdessä olivat makeasti
nauraneet samalle jutulle, ja hän ajatteli jonkinlainen ahdistava
levottomuus povessaan, millaista olisi elää pitkän elämän aika
miehen rinnalla, joka ei ymmärrä huumoria. Mutta kuinka saattoikaan
odottaa, että sankari, jolla on polttava katse ja surumieliset varjot
ohimoilla, huomaisi elämässä huumoria? Sehän on sula mahdottomuus.



XXVIII.

KESÄKUUN ILTA.


-- Millaiselta inahtaisi tuntua elää sellaisessa maailmassa, missä
aina olisi kesäkuu? virkkoi Anna.

Hän tuli autereisen sinisessä hämärässä tuoksuvasta puutarhasta.
Portailla istuivat Marilla ja rouva Rachel keskustellen rouva
Coateksen hautajaisista, joissa he olivat aikaisemmin päivällä
olleet. Dora istui heidän välissään ja pänttäsi uutterasti päähänsä
läksyjään. Mutta Davy istui nurmikolla jalat ristissä ja näytti niin
synkältä ja kolkolta kuin posken veitikkamainen kuoppa suinkin salli
hänen näyttää.

-- Sinä kyllästyisit siihen varmasti, sanoi Marilla huoaten.

-- Hyvin mahdollista -- mutta juuri nyt minusta tuntuu kuin
tarvitsisin hirmuisen pitkän ajan kyllästymiseen, jos kaikki olisi
niin ihanaa kuin tänään. Kesäkuussa kaikki riemuitsee ja kukoistaa.
Mutta Davy-poju, miksi sinulla on noin happamat kasvot keskellä
kukkaskuukautta?

-- Kaikki on niin ikävää. Tahtoisin, että kaikki olisi lopussa,
virkkoi nuori pessimisti.

-- Ja sen sinä sanot kymmenvuotisena! Sepä on todellakin ikävää.

-- Minä en juksaa, sanoi Davy arvokkaana. Pelkkiä vastoinkäymisiä, en
jaksa enää.

-- Mitä on sitten tapahtunut? kysyi Anna istuutuen hänen viereensä.

-- Uusi opettaja, joka tuli, kun herra Holmes sairastui, on antanut
minulle kymmenen laskua maanantaiksi. Saan kykkiä niiden ääressä koko
huomispäivän. On väärin, että täytyy tehdä työtä lauantaina, Milty
Boulter sanoi, että hän ei ainakaan sitä tee, mutta Marilla sanoo,
että minun täytyy. Minä en pidä pennin vertaa neiti Carsonista.

-- Sillä tavoin et saa puhua opettajastasi, Davy, sanoi täti-Lynde.
-- Neiti Carson on oikea kunnon tyttö. Hänessä on pontta ja tarmoa,
sen voi sanoa. Ei ole hyvä astua hänen varpailleen.

-- Tädin kuvaus kuuluu jotakuinkin peloittavalta, kun on puhe
nuoresta tytöstä, joka on suunnilleen minun iässäni, sanoi Anna
hyväntahtoisesti. -- Mutta minä en ole aivan yhtä mieltä täti Lynden
kanssa. Näin eilen neiti Carsonin työhuoneessa, ja hänen silmänsä
osaavat kyllä myhäillä oikein herttaisen ystävällisesti. Rohkaise
mieltäsi, Davy-poikani! Huomenna on taas uusi päivä, ja minä autan
sinua mielelläni laskennossa. Älä nyt istu tässä turmelemassa tätä
suloista hämyhetkeä kiusaamalla itseäsi osoittajilla ja nimittäjillä.

-- En minä sitten viitsikään, arveli Davy kirkastuen paikalla. --
Jos sinä autat minua laskuissa, niin minä ehdin mennä ongelle Miltyn
kanssa. Kun vanha Atossa-täti vain ei olisi vielä haudattu, ja minä
saisin mennä sinne huomenna! Minulla oli kauhea halu mennä sinne
tänään, sillä Milty sanoi, että hänen äitinsä oli sanonut, että
Atossa-täti varmaankin nousee arkussaan istumaan ja sanoo ilkeyksiä
hautajaisvieraille. Mutta Marilla sanoi, ettei hän sitä tee.

-- Atossa-parka lepäsi tosiaan hiljaa ja rauhallisesti arkussaan,
sanoi rouva Lynde juhlallisesti. -- En ole milloinkaan ennen nähnyt
hänen kasvoissaan niin ystävällistä ilmettä. Niin, monta kyyneltä ei
vuodatettu hänen tähtensä, mummo-paran. Wrightit ovat tyytyväisiä,
kun ovat hänestä päässeet, enkä minä puolestani voi sanoa siitä
ainoatakaan pahaa sanaa.

-- Mahtaa olla kauheata erota maailmasta jättämättä jälkeensä ketään,
joka suree meidän kuolemaamme, virkkoi Anna väristen.

-- Kukaan muu kuin vanhemmat eivät ole milloinkaan pitäneet
Atossa-raukasta, se on varma, sanoi rouva Lynde. -- Ei edes hänen oma
miehensä. Atossa oli hänen neljäs vaimonsa. Mies oli jo ikäänkuin
tottunut menemään naimisiin. Hän eli vain pari vuotta senjälkeen
kun oli mennyt Atossan kanssa naimisiin. Tohtori väitti hänen
kuolleen vatsakalvontulehdukseen, mutta minä pysyn lujasti siinä,
että hänet tappoi Atossan häijy kieli. Ihmisparka, hän tiesi kaikki
lähimäisestään, mutta miten hänen itsensä laita oli, siitä hän ei
koskaan ottanut selkoa. Niin, nyt hän on poissa ja seuraava tärkeä
tapaus tässä yhteiskunnassa tulee kai olemaan Dianan häät.

-- Minusta on niin hullunkurista ja hirveätä, että Diana aikoo mennä
naimisiin, huokasi Anna kiertäen kädet polviensa ympäri ja etsien
katseellaan Kummitusmetsän aukeamasta tulta, jolta tuikki Dianan
huoneesta.

-- Minä en ollenkaan voi käsittää, mitä kauheata siinä on. Eihän
hänellä ole muuta kuin hyvää tiedossa, virkkoi rouva Lynde hieman
terävästi. -- Fred Wrightillä on muhkea kartano, ja hän on
erinomaisen kunnollinen nuori mies.

-- Hän ei ole ainakaan se raju, uhkarohkea, kiihkeä ja intohimoinen
nuori mies, jota Diana ennen maailmassa toivoi sulhasekseen, virkkoi
Anna hymyillen. -- Fred on mallikelpoinen poika.

-- Paras mahdollinen on kai aina tarpeeksi hyvä. Tahtoisitko sinä,
että Diana ottaisi paheissa mallikelpoisen pojan? Taikka toivoisitko
sinä itse sellaista?

-- En mitenkään. En tahtoisi suinkaan mennä naimisiin ilkeän ihmisen
kanssa, mutta minä luulisin pitäväni siitä, että mieheni voisi olla
ilkeä, mutta ei tahtoisi. Fred on suorastaan toivottoman kiltti.

-- Toivottavasti sinunkin järkesi joskus kasvaa, virkkoi Marilla.

Äänessä oli jonkunverran katkeruutta. Marilla suri
pettyneitä toiveitaan. Hän tiesi, että Anna oli antanut epäävän
vastauksen Gilbert Blythelle. Avonleassa juoruttiin paljon tästä
hämmästyttävästä tosiasiasta, joka oli päässyt ihmisten tietoon,
vaikka kukaan ei tiennyt oikein millä tavoin. Kenties Charlie Sloane
oli arvaillut ja tehnyt johtopäätöksiä ja levittänyt tietojaan.
Ehkäpä Diana myös oli uskonut salaisuutensa Fredilleen, eikä
Fred ollut sitä voinut säilyttää. Se vaan oli varmaa, että asia
tunnettiin, eikä rouva Blythe milloinkaan enää kysynyt Annalta, ei
kahden kesken eikä muiden kuullen, oliko tämä äsken saanut tietoja
Gilbertiltä, vaan pyyhkäisi hänen ohitseen jääkylmästi tervehtien.
Anna, joka aina oli pitänyt Gilbertin iloisesta ja nuorekkaasta
äidistä, suri sitä hiljaisuudessa.

Marilla ei sanonut mitään suoraan, mutta rouva Lynde pisteli
Annaa koko lailla, kunnes hänen korviinsa tuli eräänä kauniina
päivänä Moody MacPhersonin äidin välityksellä, että Annaa
uskollisesti liehitteli Kingsportissa nuori mies, joka myös opiskeli
korkeakoulussa ja oli sekä rikas että kaunis ja kiltti, kaikkea
yhtaikaa. Siitä päivästä lähtien rouva Lynde oli vaiti, mutta
toivoi kuitenkin sydämensä pohjassa, että Gilbert olisi ollut Annan
valittu. Olihan rikkauskin hyvä asia, mutta niin käytännöllinen kuin
rouva Lynde olikin luonteeltaan, ei hän kuitenkaan pitänyt tätä
etua välttämättömänä edellytyksenä. Jos Anna todella "piti" tuosta
kauniista tuntemattomasta enemmän kuin Gilbertistä, ei asiasta ollut
sen enempää sanomista, mutta rouva Lyndeä vaivasi kauhea pelko, että
Anna erehtyisi menemään rahojen vuoksi naimisiin. Marilla tunsi Annan
liian hyvin voidakseen pelätä samaa, mutta hän tunsi myös kauan
sitten luodun ja vaalitun suunnitelman särkyneen.

-- Mikä on tapahtuva, se tapahtuu, virkkoi Rachel-rouva hiukan
masentuneella äänellä, -- ja sekin, mikä ei ole tapahtuva, tapahtuu
kuitenkin välistä. Saa nähdä eikö Annan käy sillä tavoin, ellei
kohtalo aivan erikoisesti sekoitu asiaan.

Ja sitten hän huokasi. Rachel-rouva tuskin uskalsi luottaa mihinkään
kohtalon erikoiseen toimenpiteeseen tässä tapauksessa eikä hän omasta
puolestaan uskaltanut mihinkään ryhtyä.

Anna oli mennyt Metsänymfin lähteelle ja lyyhistynyt istumaan
sananjalkaviidakkoon, ison valkoisen koivun juurelle, missä hän
niin usein ennen kesäisin oli istunut Gilbertin kanssa. Gilbert
oli korkeakoulun päätyttyä jälleen ottanut toimen sanomalehden
toimituksessa, ja Avonleassa tuntui tyhjältä ja oudolta ilman
häntä. Hän ei kirjoittanut, ja Anna kaipasi kirjeitä, joita hän
ei koskaan saanut. Roy kirjoitti sensijaan pari kertaa viikossa,
hänen kirjeensä olivat pieniä taideteoksia, jotka olisivat sopineet
erinomaisesti muistelmakirjallisuuteen tahi biografiseen teokseen.
Anna tunsi lukiessaan hänen kirjeitään ihailevansa häntä enemmän kuin
koskaan, mutta niiden näkeminen ei milloinkaan saanut Annan sydäntä
kiivaammin sykähtämään, mikä sen sijaan oli sattunut eräänä päivänä,
kun postinhoitajan rouva antoi hänelle kirjekuoren, johon osoite oli
kirjoitettu Gilbertin mustalla musteella ja pystykirjoituksella. Anna
oli rientänyt kotiin ja syöksynyt päätyhuoneeseensa ja kiihkeästi
repinyt sen auki, mutta löysi siitä vain koneellakirjoitetun pakinan
erinäisistä korkeakoulua koskevista seikoista, joista hän tunsi
olevansa rajattoman kaukana. Anna heitti syyttömän paperin huoneen
toiseen päähän ja istuutui kirjoittamaan erikoisen rakastettavaa
kirjettä Roylle.

Dianan häiden tuli olla muutaman päivän perästä. Mäntymäen harjulla
olevassa harmaassa talossa antoi oluenpano, leipominen, paistaminen
ja keittäminen työtä enemmän kuin tarpeeksi, sillä häiden tuli olla
entisaikojen malliin suuret ja komeat. Annan piti tietysti olla
morsiustyttönä, minkä tytöt olivat sopineet jo kaksitoistavuotiaina,
ja Gilbertin piti ottaa lomaa työstään Kingsportissa ollakseen
sulhaspoikana läsnä. Anna seurasi moninaisia valmistuksia iloista
mielenliikutusta tuntien, mutta voimakas alakuloisuuden tunne valtasi
hänet usein huomaamatta ja turmeli hetken tunnelman. Hänhän oli
tavallaan menettävä entisen lapsuudenystävänsä; Dianan uusi koti tuli
olemaan parin kilometrin päässä Vihervaarasta, eikä jokapäiväisestä,
tuttavallisesta seurustelusta tulisi enää mitään. Anna katseli Dianan
ikkunasta välkkyvää valoa ja ajatteli, miten se monena vuonna oli
tuikkinut hänelle ja vilkuttanut tervehdyksiään. Muutaman päivän
kuluttua ei se enää loistaisi kesäillan hämärään. Pari suurta,
polttavan kuumaa kyyneltä nousi hänen silmiinsä.

-- Ah, ajatteli hän, kuinka katkeraa on kasvaa -- ja mennä naimisiin
-- ja muuttua!



XXIX.

DIANAN HÄÄT.


-- Mitä kukkiin tulee, ei vaaleanpunaisiin ruusuihin voi kuitenkaan
verrata mitään, virkkoi Anna sitoessaan valkeata silkkinauhaa Dianan
morsiuskukkavihkoon pienessä tyttöhuoneessa Mäntymäen läntisessä
päädyssä. -- Ne ovat rakkauden ja uskollisuuden vertauskuva.

Diana seisoi hieman hermostuneena keskellä huonetta kauniiseen
valkoiseen morsiuspukuun puettuna. Läpikuultavan valkea huntu peitti
kevyesti hänen mustia kiharoitaan. Anna oli järjestänyt hunnun moniin
poimuihin, kuten vanhemman ajan maku vaati.

-- Tästä näyttää tulevan jokseenkin tarkoin se, mitä kuvittelin
aikoja sitten, kun itkin välttämätöntä naimisiinmenoasi ja sen
aikaansaamaa eroa, nauroi hän. -- Sinä olet se unelmien morsian,
Diana, jonka huntu on kuin "ilmava pilvi", ja minä olen sinun
morsiustyttösi. Mutta, oi -- kohohihoja minulla ei ole! Mutta jos
saan sanoa mielipiteeni, niin nämä pitsihihat ovat kauniimmat. Minun
sydämeni ei ole myöskään murtua, enkä voi juuri sanoa, että vihaisin
Frediä.

-- Emmehän me oikeastaan eroa, virkkoi Diana. -- Enhän minä muuta
kauaskaan. Pitäkäämme toisistamme aivan kuin ennenkin. Olemmehan me
aina pitäneet "ystävyysvalamme", jonka me vannoimme monta vuotta
sitten, emmekö olekin?

-- Olemme. Me olemme pitäneet sen uskollisesti. Meidän ystävyytemme
on ollut kaunis, Diana. Me emme ole koskaan sitä turmelleet
pikkukinastelulla, kylmyydellä tahi epäystävällisillä sanoilla, ja
minä toivon että suhteemme edelleenkin pysyy semmoisena. Kaikki
ei voi kuitenkaan jäädä ennalleen. Sinulle tulee paljon uusia
harrastuksia. Minä jään osaksi niiden ulkopuolelle. Mutta sellaista
on elämä, kuten Rachel-tädin on tapana sanoa. Sinä saat tänään erään
hänen rakkaista kudotuista "tupakanlehtimallisista" peitteistään, ja
hän on jo luvannut minullekin samanlaisen, kun menen naimisiin.

-- Mitä sinun häihisi tulee, on ikävintä se, etten voi olla sinun
morsiustyttönäsi, valitti Diana.

-- Vuoden kuluttua, kesäkuussa, tulen olemaan Philin morsiustyttönä,
kun hän menee naimisiin pastori Blaken kanssa, mutta sitten se
saakin olla lopussa, sillä olet kai kuullut sananlaskun: "kolmasti
morsiustyttönä, ei koskaan morsianna", virkkoi Anna luoden
katseensa ikkunasta puiden latvojen vaaleanpunertavaan ja valkeaan
kukkaslumeen. -- Taivas varjelkoon, tuossa tulee pappi, Diana.

-- Voi Anna, älä nyt, onko se hetki todella jo tullut! huohotti Diana
tullen hyvin kalpeaksi ja alkaen vavista. -- Anna rakas, tunnen
itseni niin merkilliseksi -- ei, minä en pysy pystyssä -- voi, Anna,
minusta tuntuu kuin pyörtyisin...

-- Jos sinä pyörryt, niin minä laahaan sinut ison vesitiinun alle ja
kastan sinut siinä, sanoi Anna valitettavan tunteettomasti. -- Päätä
olla luja ja järkevä, niin olet kiltti. Ei suinkaan naimisiinmeno voi
olla niin kovin kauheata, kun niin moni ihminen kestää kunnialla tuon
tapahtuman. Katso kuinka tyyni ja maltillinen minä olen, ota minusta
esimerkkiä!

-- Saat nähdä, kun sinun vuorosi tulee, että sinä ehkä et olekaan
kovin tyytyväinen itseesi... Voi, Anna, minä kuulen isän tulevan
portaissa. Anna minulle kukkavihko! Onko huntu hyvin? Olenko
hirmuisen kalpea?

-- Sinä olet parahiksi sievästi kalpea. Diana, kullanmuru, suutele
minua jäähyväisiksi, viimeisen kerran! Diana Barry ei suutele minua
enää milloinkaan.

-- Mutta Diana Wright suutelee; ja verrattain pian. Kas nyt -- äiti
huutaa. Tule!

Anna astui portaita alas vierashuoneeseen Gilbertin käsivarteen
nojaten. He tapasivat toisensa yläkerran hallissa ensi kerran
Kingsportista lähdettyä, Gilbert kun oli saapunut vasta itse
hääpäivän aamuna. Hän otti morsius tyttöään kohteliaasti kädestä. Hän
oli erinomaisen miellyttävän näköinen, mutta Anna ei heti huomannut
hänen laihtumistaan. Kalpea hän ei ollut, poskilla hehkui puna, joka
oli niille noussut, kun Anna tuli häntä vastaan yläkerran himmeässä
hallissa, pehmeä valkea puku hiljaa kahisten, kieloja hohtavassa,
runsaassa, tuuheassa tukassaan. Heidän astuessaan sisään täpötäynnä
väkeä olevaan vierashuoneeseen kuului hiljainen ihailun humina
huoneessa. -- Kuinka kaunis pari! kuiskasi helposti haltioituva rouva
Lynde Marillalle.

Sulhanen marssi sisään yksin, hyvin punaisena kasvoiltaan, ja sitten
ilmestyi morsian isänsä taluttamana. Hän ei pyörtynyt eikä mikään
muukaan kiusallinen seikka häirinnyt juhlamenoja. Erittäin loistava
hääpäivällinen nautittiin sitten naurun ja ilon vallitessa. Useita
onnistuneita tilapäärunoja luettiin. Illan varjojen pidentyessä
ajoivat Fred ja Diana kuutamossa uuteen kotiinsa, ja Gilbert seurasi
Annaa Vihervaaraan.

Vapaan juhlatunnelman vaikutuksesta oli entinen sydämellinen ja
toverillinen suhde jonkun verran palannut heidän välilleen. Ah,
kuinka hauskaa oli taas kävellä Gilbertin kanssa tuttua tietä...

Yö oli niin hiljainen, että olisi voinut kuulla ruusujen kuiskailut
-- sinikellojen soiton -- sirkkain innokkaan sirityksen -- monet
hillityt sointuvat äänet, jotka sulautuivat yhteen hiljaiseksi
huminaksi. Kuu oli vähitellen noussut ja koko avaruus tuntui olevan
sen loiston kyllästämä.

-- Emmekö käänny Rakastavaisten polulle, ennenkuin menet sisään?
kysyi Gilbert, kun he astuivat siltaa pitkin Tumman, päilyvän
aallokon yli, missä kuu kellui isona kultaisena kukkana.

Anna suostui mielellään Gilbertin ehdotukseen. Rakastavaisten polku
oli sinä iltana todellinen satumaailmaan johtava tie, houkutteleva ja
salaperäinen, lumoava ja tenhoisa kuutamon välkkyvässä valovuossa.
Oli ollut aika, jolloin tällainen kävely Gilbertin kanssa
Rakastavaisten polulla olisi ollut aivan liian vaarallinen. Mutta
Royn ja Helenan avulla oli tuo vaara nyt torjuttu. Anna huomasi
pakinoidessaan Gilbertin kanssa ajattelevansa Helenaa verrattain
usein. Hän oli tavannut Helenan useita kertoja ennen lähtöään
Kingsportista ja koettanut olla hänelle erikoisen ystävällinen.
Helena oli myöskin ollut Annalle hyvin rakastettava. He olivat
todellakin mitä sydämellisimmin lähestyneet toisiaan. Mutta
miten olikaan, heidän tuttavuutensa ei ollut koskaan muuttunut
ystävyydeksi. Helena ei liene ollut sukulaissielu.

-- Oletko Avonleassa koko kesän? kysyi Gilbert.

-- En. Ensi viikolla matkustan itäänpäin Valley Roadiin. Esther
Hawthorne on pyytänyt minut sijaisekseen heinä- ja elokuuksi.
Koulussa on kesäkurssit, eikä Esther tunne olevansa oikein terve.
Minä menen siksi hoitamaan hänen tointaan. Minulla ei ole oikeastaan
mitään sitä vastaan. Voitko uskoa -- olen alkanut nykyään tuntea
olevani vähän vieras Avonleassa. Se on surullista -- mutta niin on.
Tuntuu omituiselta nähdä lapsijoukkoa, joka on varttunut pitkiksi
pojiksi ja tytöiksi -- niin, melkein jo nuoriksi miehiksi ja naisiksi
-- vain kahtena viimeisenä vuonna. Puolet minun oppilaistani on
täysikasvuisia. Minä tunnen olevani itse kauhean vanha, kun näen
heidän olevan sillä asteella johon kuuluvaksi muuten ajattelen sinua
ja itseäni ja kaikkia meidän yhdenikäisiä tovereitamme.

Anna nauroi ja huokasi. Hän tunsi olevansa hyvin vanha ja vakiintunut
ja järkevä, mikä parhaiten todistaa, miten nuori hän oli. Hän
ajatteli itsekseen, että hän olisi tahtonut siirtyä hyvin mielellään
takaisin iloisiin nuoruudenpäiviin, jolloin elämä vielä kangasti
toivon ja haaveiden ruusunpunaisessa autereessa, ollen täynnä sanoin
ilmaisematonta tenhoa, joka nyt oli ainiaaksi häipynyt. Missä nyt
olivat keväisen valoisat unelmat ja värikkään loistavat tuulentuvat?

-- Se on jokaisen sukupolven kohtalo, eikä ainoastaan meidän, sanoi
Gilbert etäiseltä ja hajamieliseltä tuntuvalla äänellä. Anna olisi
tahtonut tietää, ajatteliko hän Helenaa. Kuinka yksinäiseltä ja
tyhjältä nyt tuntuisikaan Avonleassa, kun Dianakin oli lähtenyt
omille teilleen!



XXX.

ANNA PHILIPALLE.


_Metsämökissä 1 p:nä heinäkuuta_.

"Minun on tosiaan jo aika, rakas Phil, kirjoittaa sinulle ja kertoa
millaista minun elämäni täällä on. Olen täällä Valley Roadissa
taaskin kunnon koulunopettajana, ja mitä aineelliseen puoleen tulee
olen turvautunut neiti Janet Sweetin aika runsaisiin lihapatoihin.
Jane on herttainen ja hyvin miellyttävän näköinen nainen, pitkä,
mutta ei hintelä -- hänellä näyttää päinvastoin olevan jonkun verran
taipumusta täyteläisyyteen, jota ehkäisemässä on vastapainona
eloisa ja tarmokas sielu. Hänen huolellisesti käherretyssä
tukassaan on harmaita juovia, hänellä on auringonpaisteiset kasvot
ja punaruusuiset posket, ja hänen kiltit siniset silmänsä tulevat
joskus suuriksi ja pyöreiksi lapsellisesta ihmetyksestä. Hän
valmistaa kauhean ihanaa ruokaa vanhojen keittoreseptien mukaan
eikä hänestä ole mitään, vaikka söisi vatsansa kipeäksi; pääasia
on että 'maistuu'. Minä pidän hänestä, ja hän pitää myös minusta
-- luultavasti etupäässä siksi, että hänellä on ollut sisar, joka
kuoli nuorena ja jonka nimi oli Anna. 'Saan toivottaa neidin
tervetulleeksi' virkkoi hän, kun kyytimieheni toi minut hänen
pihaansa. 'Vaikka ette ole ollenkaan sen näköinen kuin kuvittelin.
Olin varma siitä, että te olisitte tumma -- sisarvainajani oli tumma.
Mutta kun tulette, niin loistaakin punainen tukkanne jo etäältä!'

"Pari minuuttia pelkäsin sympatiani Janetia kohtaan joutuneen jo
kankkulan-kaivoon. Sitten huomautin itselleni, että minun tuli pitää
itseäni liian hyvänä antaakseni itsessäni valtaa ennakkoluuloille
ketään kohtaan vain siksi, että tämä on sanonut hiuksiani punaisiksi.
Sana 'kastanjanruskea' luultavasti puuttui Janetin sanakirjasta.

"Tilapäinen kotini, Metsämaja, on hyvin hauska paikka. Tupa on pieni
ja valkoinen, isolta maantieltä viettävässä, ihastuttavassa notkossa.
Tien ja tuvan välillä hedelmäpuiden alla vaihtelevat hauskasti
keskenään vihanneskasvitarha ja kukkasarat. Hiekkakäytävää reunustaa
eteisen ovelle saakka isot simpukankuoret, vaaleanpunaiset sisältä
ja piikikkäät päältäpäin, villiviini kiemurtelee kuistin ympärillä
ja katolla kasvaa sammalta. Huoneeni on soma ja pikkuinen ja siihen
tullaan vierashuoneesta. Siihen sopii töintuskin sänkyni ja minä.
Sänkyni yläpuolella riippuu teräspiirros runoilija Burnsista, joka on
kumartuneena komean halavan varjostamalle Highlandin Maryn haudalle.
Runoilijan kasvot ovat niin surumieliset, ettei ole ihme, jos näen
kauheita unia. Voitko uskoa, nukkuessani täällä ensimmäistä yötä näin
unta, etten voinut nauraa.

"Vierashuone on siro ja sievä. Toista ikkunaa varjostaa iso jalava,
joten huoneen täyttää luolamainen tummanvihreä valaistus. Tuoleilla
on ihmeellisiä irtopäällisiä ja lattialla koreita matonpätkiä,
ja pyöreällä sohvapöydällä on kirjoja ja maisemakortteja
sievästi järjestettyinä. Uuninreunalla on kuivatettuja ruohoja
kukkamaljakoissa. Kukkamaljakkojen välissä on näytteille pantuina
joukko jäykkiä, surureunaisia kortteja, pelkkiä kutsukortteja,
joissa pyydetään 'läsnäolollaan kunnioittamaan' hautajaisia, missä
päähenkilöinä ovat esiintyneet Janetin isä ja äiti, eräs veli,
edellämainittu sisar Anna sekä eräs renkipoika. Jos minut jonakuna
päivänä viedään raskasmielisenä ja yhtä ja samaa hautovana johonkin
laitokseen, niin ovat kortit siihen syynä.

"Mutta muuten kaikki on oikein kodikasta, ja sen minä olen kyllä
sanonutkin emännälleni. Olen sillä voittanut Janetin sydämen, mutta
käsitin pian, ettei Esther-parka oikein ollut hänen mieleensä, tämä
kun oli sanonut, ettei ole oikein terveellistä, jos asuinhuoneessa on
hyvin varjoisaa, ja sitten pyytänyt saada jouhimatrassin vuoteeseensa
untuvapatjan sijaan. Mutta minäpä puolestani rakastan untuvapatjoja,
ja kuta syvemmälle vajoaa niiden epähygienisiin syvyyksiin sitä
ihanampaa minusta on. Janetin mielestä on oikea ilo nähdä minun
syövän; hän oli kovasti peljännyt, että minä olisin samanlainen kuin
neiti Hawthorne, joka söi aamiaiseksi vain hiukan keitettyjä hedelmiä
ja joi lasin lämmintä vettä ja koetti estää Janetia paistamasta
mitään, kun hänestä sellainen ruoka ei ole hyvä ruuansulatukselle.
Esther on kyllä kiltti ja herttainen tyttö, mutta hänellä on muutamia
päähänpinttymiä. Häntä vaivaa suuressa määrin mielikuvituksen puute
ja samalla heikko vatsa.

"Janet ilmoitti minulle, että saan käyttää vierashuonetta, kun
nuoria herroja tulisi käymään. Luultavasti niiden lukumäärä on
pian laskettu. En ole vielä nähnyt ainoatakaan nuorta herraa
paikkakunnalla, lukuunottamatta viereisen talon apumiestä, pitkää,
hintelää nuorta miestä, harmaankeltaiset suortuvat otsalla. Hän tuli
tänne äskettäin eräänä iltana, en tiedä todellakaan minkä vuoksi,
ja kyykötti kyyköttämistään aidalla kuistin vieressä, missä Janet
ja minä istuimme käsitöinemme. Hän tarjosi piparminttukaramelleja
paperitötteröstä ja antoi meille muutamia vihanneskasvitarhaa
koskevia neuvoja. Häntä ei paljoakaan kehoitettu tulemaan toiste.

"Ja kuitenkin, usko tai älä, on täälläkin käynnissä rakkausjuttu.
Minun kohtalooni näyttää kuuluvan keikkua kannoilla vanhempien
ihmisten eroottisilla rekiretkillä. Herra ja rouva Irvingin on tapana
sanoa, että minä sain aikaan heidän avioliittonsa. Toistaiseksi olen
vain passiivisena katsojana siinä, mitä täällä on tekeillä. Luulen
saavani syytä vielä joskus palata tähän aineeseen. En aio kuitenkaan
panna kahtakaan kortta ristiin jouduttaakseni tapausten kehitystä.
Tavallisesti saa vain kiittämättömyyttä osakseen, kun työntää nenänsä
keittoon, vaikka sen tekisikin mitä parhaimmassa tarkoituksessa."



XXXI.

TEEKUTSUISSA.


Ensimmäisenä torstai-iltana Annan tultua Valley Roadiin pyysi Janet
hänet mukaansa viikkosaarnaa kuulemaan. Anna suostui tulemaan,
ja Janet ryhtyi pukeutumaan hienommin ja huolellisemmin kuin
mitä olosuhteet Annan mielestä oikeastaan olisivat vaatineet.
Hän pani ylleen vaaleansinisen, kukikkaisen musliinileningin,
jossa oli runsaammin röyhelöitä ja volangeja kuin mitä olisi
luullut säästeliään Janetin haluavan hankkia itselleen, ja kaikkea
siunaamassa oli leveälierinen italialainen olkihattu, jossa oli
reunusteena heleitä ruusuja ja kolme strutsinsuikaa. Anna joutui
aivan hämilleen. Vähitellen alkoi hänelle selvitä syy tähän
ylellisyyteen, syy, joka on vanha kuin synti.

Valley Roadissa pidettävät viikkosaarnat näyttivät houkuttelevan
yksinomaan naiskuulijakuntaa. Tilaisuuteen oli saapunut
kolmekymmentäkaksi naista, kaksi puolikasvuista poikaa ja yksi
ainoa mieshenkilö pastoria lukuunottamatta. Anna kohdisti pastoriin
lähemmän tarkastelunsa. Kaunis hän ei ollut, ei myöskään nuorekas tai
notkealiikkeinen. Hänellä oli tavattoman pitkät jalat, niin pitkät,
että hänen täytyi sotkea ne läjään tuolin alle, jotta ne eivät
olisi tiellä, ja hän oli aika lailla köyryselkäinen. Kädet olivat
suuret, hiukset kaipasivat saksia ja viikset olivat hoitamattomat.
Mutta Annasta hänen kasvonsa tuntuivat kuitenkin miellyttäviltä,
ne kun kuvastivat rehellisyyttä ja hyvyyttä ja vielä jotain, mitä
Annan oli vaikea määritellä itselleen. Anna teki joka tapauksessa
sen johtopäätöksen, että tämä mies oli kärsinyt ja ollut luja
kärsimyksessään ja että juuri tuo sitkeä alistuvaisuus oli painanut
leimansa hänen kasvoihinsa.

Kun jumalanpalvelus oli päättynyt, meni pastori Janetin luo ja sanoi:

-- Saanko tulla sinua saattamaan, Janet?

Janet tarttui hänen käsivarteensa -- jäykästi ja ujostellen kuin
hän olisi ollut kuusitoistavuotias ja häntä ensi kerran "saatettu
kotiin", kertoi sittemmin Anna Majassa tytöille.

-- Neiti Shirley, saanko esittää pastori Douglaksen, sanoi Janet
samaan jäykkään tapaan.

Pastori Douglaksen kumarrus oli pieni ja lystikäs.

-- Minä katselin neitiä kirkossa, ja minusta te näytitte niin ihmeen
herttaiselta, sanoi pastori.

Tällainen lausunto olisi yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa
sadasta tuntunut Annasta kiusalliselta, mutta pastori Douglas
lausui sanat sillä tavalla, että Anna huomasi niiden tulleen aivan
vilpittömänä ystävyyden ilmaisuna. Anna hymyili kiitollisena
pastorille ja vetäytyi hyvin hienotunteisesti parin taa kuutamon
valaisemalla maantiellä.

Janet oli siis joutunut huomaavaisen kavaljeerin hoteisiin. Anna
oli kovasti ihastuksissaan. Janetista tulisi varmasti mallivaimo --
hilpeä, huolehtiva, viisas ja säästäväinen, ja miten ihanan hyvää
ruokaa hän tulisikaan laittamaan!... Kyllä luonto tuhlaisi suorastaan
anteeksiantamattomalla tavalla, jos niin erinomainen emäntä jäisi
vanhaksipiiaksi.

-- John Douglas pyysi, että minä ottaisin sinut lähipäivinä mukaani
hänen vanhan äitinsä luo, sanoi Janet seuraavana aamuna. -- Hänen
äitinsä on melkein yhtämittaa vuoteen omana eikä voi liikkua enää
minnekään. Mutta hän pitää hyvin paljon seurasta ja tahtoo aina
tutustua niihin, jotka asuvat minun vuokralaisinani. Menisimmekö
sinne tänä iltana?

Anna suostui tähän mielellään, mutta myöhemmin päivällä tuli pastori
itse tuoden terveisiä äidiltään ja pyytäen molempia naisia tulemaan
teelle lauantai-iltana.

-- Miksi et ottanut kaunista sinipunervaa orvokkileninkiäsi, joka
sinulla oli torstaina? kysyi Anna kun he olivat lähteneet kotoa. Oli
tukahuttavan kuuma päivä, ja Janet-parka, jonka päähän oli noussut
veri mieluisasta odotuksesta ja josta korkeakaulainen ja raskas,
musta kashmirileninki tuntui tukalalta, oli kasvoiltaan suunnilleen
keitetyn hummerin näköinen.

-- Minä pelkään että vanha rouva Douglas pitäisi sitä aivan liian
nuorekkaana ja sopimattomana. Mutta John pitää siitä puvusta, lisäsi
hän huoaten.

Vanha maakartano, jonne he olivat matkalla, oli kukkulan huipulla,
jonne raikkaat tuulet pääsivät puhaltamaan kaikilta suunnilta.
Itse asuinrakennus oli tilava ja mukava, ikä oli antanut
sille jo eräänlaisen arvokkuuden, ja sen ympärillä humisivat
jättiläisvaahterain rykelmät ja satoisat hedelmäpuut. Jonkun matkan
päässä oli suuria, täysinäisiä latoja ja eläinten suojia ja kaikki
vakuutti varakkuutta. Mikä sitten olikaan tuonut pastorin ilmeeseen
kärsivällisen alistuvaisuuden piirteen? Taloudelliset huolet eivät
ainakaan, ajatteli Anna hiljaa mielessään.

John Douglas tuli heitä vastaan portaille ja vei heidät
vierashuoneeseen, missä hänen äitinsä istui mukavassa nojatuolissaan
vieraita vastaanottamassa.

Anna oli kuvitellut rouva Douglaksen pitkäksi ja luisevaksi, kuten
tämän poika oli. Mutta hän näkikin naistyllerön, jolla oli vielä
raikkaat punaiset posket, lempeät siniset silmät ja suu pehmeä kuin
lapsella. Rouvalla oli kaunis, aivan uudenaikaisesti ommeltu musta
silkkileninki, olkapäillä kevyt saali, ja lumivalkea tukka osittain
sievän pitsimyssyn peitossa, jossa asussa hän muistutti kovasti
isoäidin aikuista sirosti puettua nukkea.

-- No, hyvää päivää, rakas Janet, sanoi hän hyvin ystävällisellä
äänellä. -- On oikein hauskaa saada hiukan nähdä sinua. -- Hän
kurotti eteenpäin vanhat kauniit kasvonsa ja tarjosi poskensa
suudeltavaksi. -- Ja tässä on meidän uusi opettajattaremme. On
hauskaa tutustua teihin, neiti. Minun poikani on toitottanut niin
teidän ylistystänne, että minä olen tullut miltei kateelliseksi, ja
Janetilla on varmasti syytä olla todenteolla kateellinen. Janet-paran
korvat kävivät taas kuumiksi. Anna lausui muutamia sovinnaisen
kohteliaita sanoja, ja sitten istuuduttiin ja koetettiin saada
keskustelu käyntiin. Mutta se kävi kankeasti, eikä Annakaan voinut
sitä auttaa, sillä kaikki tuntuivat olevan jäykkiä, paitsi vanha
rouva Douglas, jonka näytti olevan hyvin helppo jutella. Hän viittasi
Janetin viereensä ja taputteli silloin tällöin hänen kättään. Janet
istui jähmettynyt hymy huulilla, hän ei näyttänyt ollenkaan viihtyvän
huonosti soveltuvassa puvussaan, ja John Douglas oli juron ja
avuttoman näköinen.

Illallispöydässä pyysi vanha rouva hyvin herttaisella äänellä Janetia
hoitamaan teen tarjoilua. Janet tuli tummanpunaiseksi, mutta totteli.
Anna kuvasi sittemmin tätä ateriaa Stellalle kirjoittamassaan
kirjeessä.

"Illalliseksi oli kylmää häränkieltä, kananpoikia,
hyötymansikkahilloketta, sitruunatorttua ja voitaikinakaakkuja,
suklaaleipiä, korinttikaakkuja, hedelmätäytteistä sokerikaakkua ja
lopuksi paahtovanukasta. Kun olin syönyt kaksi kertaa niin paljon
kuin oikeastaan jaksoin, huokasi rouva Douglas ja sanoi, että minulla
oli hyvin huono ruokahalu -- eikä hänellä, ikävä kyllä, ollut mitään,
jolla sitä kiihoittaisi...

"'Minä pelkään, että Janet on aivan hemmotellut teidät pilalle
kaikilla herkkulaitteillaan, ja nyt teille ei kelpaa mikään muu
ruoka', sanoi hän rakastettavasti. 'Mutta eihän täällä päin voi
kukaan yrittääkään kilpailla hänen kanssaan. Saanko tarjota vähän
lisää kinkkupiirakasta, neiti Shirley? Tehän ette ole syönyt
mitään, lapsukaiseni.' Ja minä olin kuitenkin, Stella, ahtanut
itseeni kaksoisannokset sekä kieltä että kananpoikaa ja verottanut
osaltani kaikkia seitsemää kaakkulajia sekä vielä ottanut kokonaisia
hyötymansikkahillovuoria.

"Teen jälkeen hymyili Douglas-muori hyväntahtoisen merkitsevästi ja
pyysi Johnia menemään 'meidän pienen Janetimme' kanssa puutarhaan
katsomaan ruusuja. -- Neiti Shirley pitää kyllä minulle seuraa, kun
te molemmat olette ulkona, teettehän te sen? pyysi hän ja vaipui taas
huoahtaen nojatuoliinsa.

"-- Minä olen niin raihnas vanha mummo, ettei teillä ole aavistusta,
neiti Shirley. Minulla on ollut tämä paha vaivani jo yli
kaksikymmentä vuotta. Kaksikymmentä pitkää, tuskallista vuotta olen
ollut aivan kuoleman kielissä.

"-- Se on hyvin ikävää, sanoi Anna. Hän koetti pakottaa liikkeelle
kaiken myötätuntonsa, mutta sanat, joita hän haki myötätuntonsa
ilmaisuksi, eivät irtautuneet.

"-- Lukemattomina öinä on kotiväkeni ollut vakuutettu, etten minä enää
näe päivänkoittoa, jatkoi vanha rouva juhlallisesti. -- Ei kukaan
tiedä, mitä minä olen kokenut -- ei kukaan, paitsi minä itse. Niin,
nythän ei voi enää kestää kovin kauan ennenkuin pyhiinvaeltajan
sauva vaipuu minun riutuvasta kädestäni. Minusta tuntuu suurelta
lohdutukselta, että John saa niin kunnon vaimon huolenpitäjäkseen,
kun minä olen poissa -- tehän ymmärrätte, että äiti ei voi muuta
tuntea, neiti Shirley.

"-- Janet on hyvin harvinainen ihminen, sanoi Anna lämpimästi.

"-- Te sanotte: harvinainen? Hän on maailman jaloin luonne. Ja kelpo
emäntä -- mitä minä en ole milloinkaan ollut. Terveyteni on estänyt
siitä, neiti Shirley. Minä olen todella kiitollinen, että John
on valinnut niin viisaasti. Minä uskon ja toivon, että hän tulee
olemaan onnellinen. Hän on minun ainoa poikani, ja hänen menestystään
ajattelen hartaammin kuin mitään muuta.

"-- Se on luonnollista, sanoi Anna, tuntien kuitenkin samalla,
että hänen järkensä pysyi liikkumatta. Eikä hän kuitenkaan oikein
ymmärtänyt, miksi. Mutta hän ei voinut keksiä mitään, mitä sanoisi
tälle lempeästi hymyilevälle vanhalle naiselle, joka taputti
ystävällisesti hänen kättään.

"-- Tule pian käymään taas minun luonani, armaani, sanoi rouva Douglas
hyvin sydämellisesti Janetille, kun molemmat vieraat hyvästelivät
lähtiessään talosta. -- Sinä et tule läheskään niin usein kuin minä
toivoisin. Mutta lähipäivinä tuo John luultavasti sinut tänne, niin
että sinä jäät tänne koko elämäksesi.

"Kun vanha rouva lausui nämä sanat, sattui Annan katse olemaan
luotuna John Douglakseen, ja hän aivan tyrmistyi. Pastorin kasvoilla
oli niin kärsivä ilme kuin olisi tilanne tuntunut hänestä aivan
sietämättömältä. Anna oli varma siitä, että pastori oli tullut
ruumiillisesti hyvin pahoinvointiseksi, ja hän kiiruhti siksi lähtöä.

"-- Eikö vanha rouva Douglas ollut herttainen, sanos? kysyi yhä vielä
punoittava Janet, kun he laskeutuivat mäkeä alas.

"-- Oli toki, vastasi Anna hajamielisenä. Hän mietti yhä, mikä saattoi
olla syynä John Douglaksen kummalliseen ilmeeseen.

"-- Hän on saanut kärsiä hyvin paljon, jatkoi Janet. -- Väliin on
hänellä oikeita puuskia. Se on Johnin kauhu. John pelkää lähteä
koskaan pois kotoa, hänen äitinsä kun voi milloin tahansa saada
kohtauksen, ja silloinhan vain palvelijatar on kotona."



XXXII.

"MITEN KAUAN TÄTÄ KESTÄÄKÄÄN?"


Kolme päivää myöhemmin tuli Anna kotiin koulusta ja tapasi Janetin
hillittömästi itkemässä. Kyyneleet ja Janet tuntuivat kuuluvan niin
huonosti yhteen, että Anna joutui aivan ymmälle.

-- Mikä ihme sinun on? huusi Anna tuskaisesti.

-- Voi, voi -- minä täytän neljäkymmentä vuotta tänään, nyyhkytti
Janet.

-- No, mutta olethan sinä tiennyt kauan sitten, että se päivä saapuu.
Mitä suremista siinä sitten on? rauhoitti Anna ja koetti olla
hymyilemättä.

-- Niin, mutta, jatkoi Janet niellen pari kolme nyyhkytystä samalla
kertaa, John Douglashan ei kosi milloinkaan.

-- Ole nyt, sehän on vain hetken kysymys, sanoi Anna laimeasti. --
Ole nyt vain vähän kärsivällinen, Janet.

-- Hetken kysymys! sanoi Janet, kuvaamaton ivan ilme äänessä. --
Hänellä on nyt ollut kaksikymmentä vuotta aikaa. Miten paljon hän
tarvitsee vielä?

-- Tarkoitatko, että John Douglas on tällä lailla -- hm --
kaksikymmentä vuotta seurustellut sinun kanssasi?

-- Tietysti. Eikä hän ole milloinkaan edes ottanut puheeksi
avioliittoa minun kanssani. Enkä minä enää uskokaan, että hän aikoo
siitä puhua. Minä en ole milloinkaan maininnut tästä ainoallekaan
elävälle sielulle, mutta nyt pälkähti päähäni, että minun täytyy
avata sinulle sydämeni, muuten minä tulen luultavasti ihan höperöksi.
John Douglas alkoi kävellä minun kanssani ja saattaa minua kotiin
kaksikymmentä vuotta sitten, ennenkuin äiti kuoli. Niin, hän tuli
minun luokseni käymään hyvin usein, ja jonkun ajan kuluttua aloin
minä toimittaa itselleni liinavaatteita ja liinakankaita ja panna
arkun pohjalle, mutta hän ei puhunut milloinkaan häistä, hän tuli
vain entiseen tapaansa. Minä en voinut mitenkään ryhtyä toimeen siinä
asiassa. Tällaista oli kestänyt kahdeksan vuotta, kun äiti kuoli.
Silloin minä otaksuin, että John nyt kenties kosii, kun hän näkee,
että minä olen näin yksin maailmassa. Eipäs, kaikkea vielä -- kiltti
ja osaaottava hän kyllä oli ja teki minun hyväkseni kaiken, minkä
voi, mutta että me menisimme yhteen, sitä ei otettu milloinkaan
puheeksi. Tällaista on nyt jatkunut siitä saakka. Minua pidetään
siihen syypäänä. Sanotaan, että minä en halua mennä hänen kanssaan
naimisiin, kun hänen äitinsä on niin raihnas enkä minä halua kaikkea
sitä puuhaa, mitä hänen hoitamisessaan on. Kyllä kai! Minusta olisi
vain suuri ilo saada palvella hänen äitiään. Mutta ajatelkoot ihmiset
mitä tahansa! Mieluummin he saavat moittia minua kuin sääliä. Minulle
on kauhean nöyryyttävää, että John ei saa sitä tehdyksi. Miksi hän ei
tahdo? Minusta tuntuu välistä, että jos tietäisin syyn, niin en olisi
siitä enää niin pahoillani.

-- Ehkä hänen äitinsä tahtoo, että hän ei sido itseään kehenkään.

-- Ei ollenkaan, sitä se ei ole. Hänen äitinsä on sanonut minulle
lukemattomat kerrat, että hän tahtoisi mielellään nähdä Johnin hyvään
avioliittoon joutuneena ennenkuin hänen on erottava elämästä. Ja
hänhän antaa pojalleen selviä viittauksia -- sinähän kuulit itse
muutama päivä sitten. Minä luulin vajoavani maan alle.

-- Minun järkeni ei liiku, sanoi Anna avuttomana.

-- Minä en käsitä sitä. Mutta ehkä sinun pitäisi pitää lujemmin
oma pääsi, Janet? Kun hän ei voi rehellisen miehen tavoin sanoa
sanottavaansa, olisi sinun pitänyt lähettää hänet tiehensä jo kauan
sitten.

-- Mutta sitä minä en ole voinut mitenkään tehdä, sanoi Janet-parka,
taaskin itkuun purskahtamaisillaan. -- Sinähän tiedät, Anna, että
minä olen pitänyt Johnista aina ihan kauheasti. Olisi ollut melkein
samantekevää, tuliko hän yhä vai eikö, kun en kuitenkaan olisi
halunnut ketään muuta.

-- Mutta silloin hän olisi kenties tullut päättäneeksi ja kosinut
tavalliseen, kunnolliseen tapaan.

Janet pudisti päätään.

-- Ties, olisiko se sittenkään ollut oikea tapa... Minä en uskaltanut
missään tapauksessa koettaa, sillä minä pelkään, että hän uskoisi
minun tarkoittavankin, mitä minä sanon... Minussa pitäisi kai olla
enemmän arvokkuutta, mutta minä olen nyt kerta kaikkiaan tällaiseksi
luotu... Enkä minä voi muuttaa luontoani.

-- Sinä voit kuitenkin muuttaa hiukan menettelytapaasi, Janet. Ei
ole vielä liian myöhäistä. Näytä, että et ole pekkoja pahempi. Anna
miehen tietää, että sinä olet saanut tarpeeksesi kaikesta tästä
juoksemisesta. Hän saa nyt lähteä muille markkinoille. Minä autan
sinua.

-- Niin, rakas ystävä, kunhan minä vain saan sen verran luontoa
itseeni, sanoi Janet neuvottomana. -- Tätä tällaista on nyt kestänyt
niin kauan, että on vaikea ryhtyä mihinkään. Mutta minä lupaan
miettiä asiaa.

Anna tunsi pahasti erehtyneensä John Douglaksen suhteen. Hän
oli pitänyt miehestä paljon eikä olisi mitenkään luullut, että
tämä panisi kokonaista kaksikymmentä vuotta naisen tunteilla
ilveilemiseen. Mutta nyt se mies saisi kuulla kunniansa, ja Anna
tunsi itsessään vahingonilon hekumoiden myllertävän, kun hän
ajatteli, että hän saa olla näkemässä tuon miehen häviötä. Hän
ihastui kovasti, kun Janet heidän kävellessään seuraavana iltana
tavanmukaiseen iltasaarnaan uskoi hänelle, että tänä iltana
"paukahtaa".

-- Nyt minä näytän John Douglakselle, vaikka mikä olisi, ettei minua
saa pilkata miten tahansa.

-- Hyvä, pysy sanassasi, sanoi Anna hyvin tyytyväisenä.

Kun jumalanpalvelus oli päättynyt, tuli John Douglas heidän luokseen
ja esitti tavanmukaisen pyyntönsä.

-- Kiitoksia hyvin paljon, mutta se on tarpeetonta, sanoi Janet
hyytävän kylmästi. -- Tien kotiin minä tunnen mainion hyvästi -- minä
olen vaeltanut sitä rohkeasti neljäkymmentä vuotta. Minun takiani ei
herra Douglaksen tarvitse vaivautua.

Anna katsahti mieheen, jota nyt tituloitiin herra Douglakseksi, ja
petollisen kirkkaassa kuutamossa hän huomasi taaskin sen tuskan ja
epätoivon ilmeen, jonka hän oli kerran ennen huomannut tämän miehen
kasvoissa. Sanomatta sanaakaan pastori kääntyi maantieltä takaisin ja
poistui pitkin askelin.

-- Pysähtykää, pysähtykää! huusi Anna kiihkeästi, välittämättä
vähääkään ympärille kokoontuneista hämmästyneistä katsojista. --
Herra Douglas, pysähtykää! Tulkaa takaisin!

John Douglas pysähtyi, mutta ei liikahtanutkaan takaisin sinne
päin, mistä oli tullut. Anna kiiti alas tietä pitkin, tarttui hänen
käsivarteensa ja kuljetti hänet lempeän väkivaltaisesti takaisin
Janetin luo.

-- Teidän täytyy tulla takaisin, rukoili Anna. -- Se oli erehdys,
herra Douglas, ja minä olen siihen syypää. Minä narrasin Janetin
sanomaan noin. Hän ei itse tahtonut -- mutta nythän on kaikki hyvin
taas, eikö niin, Janet?

Janet tarttui sanaakaan sanomatta John Douglaksen käsivarteen ja
lähti kulkemaan. Anna seurasi heitä hiukan häpeissään ja livahti
sisään keittiön ovesta.

-- Kyllä sinä autoit minua hienolla tavalla, sanoi Janet, kun he
tapasivat toisensa suuressa eteisessä.

-- Minä en voinut sille mitään, sanoi Anna katuvana. -- Minulla oli
sellainen tunne, kuin olisin seisonut murhateon katsojana. Minun
täytyi juosta hänen jälestään.

-- Olihan oikein hyvä, että teit sen. Kun minä näin John Douglaksen
lähtevän yksin kulkemaan tietään, niin tuntui sydämessäni kuin olisi
hänen mukanaan mennyt menojaan pieninkin ilon ja onnen tähde, mikä
elämässäni vielä oli. Se oli kauhea tunne.

Eikö hän kysynyt, miksi sinä sanoit niin? sanoi Anna.

-- Ei, ei ollenkaan. Sitä asiaa ei hän sanallakaan kosketellut,
vastasi Janet väsähtäneellä äänellä.



XXXIII.

JOHN DOUGLAS SAA PUHEKYVYN.


Annaa elähytti pieni toivo, että heidän epätoivoinen yrityksensä
asian saattamiseksi ratkaisuun johtaisi kuitenkin pian tulokseen.
Mutta ei tapahtunut mitään. John Douglas saattoi Janetin kotiin
kirkosta ja tuli joskus hakemaan häntä hevosella ajelulle; niin hän
oli tehnyt jo kaksikymmentä vuotta, ja näin näytti tulevan jatkumaan
toiset kaksikymmentä vuotta. Kesä lähestyi loppuaan. Anna hoiti
opetustehtäväänsä koulussa, kirjoitti kirjeitä ja harjoitti hiukan
omia opinnoita. Hänen kävelyretkensä koululle ja sieltä takaisin
tuntuivat virkistäviltä. Hän kulki aina suosimansa suon läpi. Se
oli mehevän vihreätä, sammaleista mättäikköä, aaltomaista, käydessä
hiljalleen hyllyvää maata. Hopeankirkas puro lirisi hiljalleen sen
läpi, ja siellä täällä huojui suuria tuuheita sananjalkamättäitä,
joiden juurilla heloitti värikäs kainojen metsäkukkien hursti.

Anna ei voinut olla tuntematta elämäänsä Valley Roadissa jonkun
verran yksitoikkoiseksi. Sattui kuitenkin semmoista, mikä tuntui aika
lailla yllättävältä.

Pitkää ja luisevaa piparminttumakeisten tarjoojaa Samuelia ei Anna
ollut tavannut sen illan jälkeen, jona tämä istui aidalla, ellei
oteta lukuun sitä, että he olivat silloin tällöin kohdanneet toisensa
maantiellä. Mutta eräänä lämpimänä elokuun iltana mies ilmestyi ja
istuutui hiukan juhlallisesti eteiskuistin ulkopuolella olevalle
keinulaudalle. Hänellä oli yllään tavalliset työpukimensa, hyvin
paikkaiset housut, sininen pumpulipaita, kyynärpäiden kohdalla
reiät, ja rikkinäinen olkihattu. Hän pureskeli ruohonkortta ja
jatkoi pureskeluaan antaessaan ruskean koirankatseensa vakavasti
kiintyä Annaan. Anna pani huoaten pois kirjansa ja tarttui pieneen
lautasliinaan, jota hän paraikaa kirjaili ompeluksilla. Mutta
luonnollisestikaan ei hän puolestaan ryhtynyt panemaan alulle
keskustelua Samuelin kanssa.

Hetken äänettömyyden jälkeen alkoi Samuel itse puhua.

-- Nyt minä muutan tuolta, tokaisi hän ja huiskutti kosteata kortta
lähellä olevaa naapuritaloa kohti.

-- Vai niin, te muutatte, sanoi Anna kohteliaasti.

-- Niin teen.

-- Mihin te sitten aiotte ryhtyä?

-- Minä olen hiukan tuuminut mennä omiin leipiin ja ostaa paikan
itselleni. Siellä olisi Mollersvillessä semmoinen, joka soveltuisi
minulle. Mutta jos minä ostan sen, tarvitsen minä naisihmisen taloon.

-- Se on kyllä luonnollista, sanoi Anna, ja hänen harrastuksensa
laimeni.

-- On se.

Uusi pitkä äänettömyys seurasi. Vihdoin otti Samuel uudestaan
ruohonkorren suustaan ja sanoi:

-- Tahotteko työ minut?

-- Tarkoitatteko -- mieheksi? kysyi ihmeissään Anna-parka ääni
sammuen.

-- Justiin niin.

-- Mutta minähän olen töin tuskin tuttu teidän kanssanne, sanoi Anna
äkäisenä.

-- Työ voisija hyvin tutustua minuun sitten jälestäpäin, kun myö
ollaan naimisissa, tuumi Samuel.

Anna kokosi kaiken sangen pahaksi kolhiutuneen arvokkuutensa.

-- Ei kiitos, olkaa rauhassa, minä en mene milloinkaan teidän
kanssanne naimisiin, sanoi Anna ylpeästi.

-- Ohoh, hullumminkin voi tehdä, sanoi Sam. -- Minä olen aika
työntekijä, ja minulla on hiukan rahaa pankissa.

-- Te ette saa koskaan enää puhua minulle tästä. Miten ihmeen
tavalla teille on juolahtanut semmoinen päähän? kysyi Anna, jonka
huumorivaistot nyt olivat pääsemäisillään kiusallisuuden tunteesta
voitolle. Tilannehan oikeastaan oli hullunkurinen -- mistäpä olisi
kannattanut tulla huonolle tuulelle!

-- Työ ootta hyvännäköinen ja ketterä jaloistanne, sanoi Sam. -- Minä
en huoli semmoisesta naisväestä, joka häärää tyhjää eikä saa mitään
toimeen. Aatelkaa asiata! Minä pysyn toistaiseksi ehotuksessani.
Ei, nyt kai minun onkin jo lähettävä. Minun on mentävä navettaan
lypsämään lehmiä.

Annan haaveet, mikäli ne koskivat kosintaa, olivat viime vuosina
saaneet niin monta kolahdusta, ettei niistä ollut sanottavia enää
jälellä. Siksi saattoi hän makeasti nauraa tälle viimeiselle
elämykselleen tuntematta mitään salaista pistoa sydämessään.
Illemmällä jäljitteli hän Sam-parkaa Janetille, ja heille molemmille
tuotti suurta huvia miehen aikeet hankkia rouva tehokkaaksi avuksi
maataloudessa.

Eräänä iltapäivänä, kun Annan oleskelu Valley Roadissa jo oli
päättymäisillään, tuli John Douglaksen talon vanha kuski täyttä
laukkaa ajaen hakemaan Janetia.

-- Neidin on tultava meille niin pian kuin mahdollista, sanoi kuski.
-- Nyt se on meidän vanha rouvamme kuoleman kielissä; kaksikymmentä
vuotta on hän pelihdellyt ja ollut olevinaan.

Janet juoksi hakemaan hattuaan. Anna kysyi, miten vanhan rouvan laita
oli.

-- Hän ei huuda eikä vaikeroi, sanoi kuski, ja sepä juuri saa
minut uskomaan, että nyt onkin leikki poissa. Muutenhan hän aina
pitää kauheata elämää, käy ihan mahdottomaksi ja tahtoo heittäytyä
pois sängystä. Nyt hän makaa jäykkänä ja kankeana kuin tukki eikä
hiiskahdakaan. Ja kun rouva Douglas on kauniisti ääneti, on hän jo
hyvin huonossa kunnossa.

-- Te ette pidä talon vanhasta rouvasta? kysyi Anna uteliaana.

-- Minä pidän oikeista hännällisistä kissoista. Mutta kissat,
jotka ovat olevinaan naisihmisiä, ne sais kaikki rötköttää järven
pohjassa, kuului vanhan kuskin hiukan oraakkelimainen vastaus.

Janet tuli kotiin hämärissä.

-- Nyt siellä on tullut loppu, sanoi hän väsyneenä. -- Rouva Douglas
kuoli pian senjälkeen kun minä olin tullut. Yhden ainoan kerran puhui
hän minulle. 'Nyt sinä kai menet naimisiin Johnin kanssa' sanoi
hän. Se vihloi minun sydäntäni, Anna. Miten saattoi Johnin oma äiti
luulla, että minä en tahtonut mennä naimisiin Johnin kanssa niin
kauan kuin hänen äitinsä oli elossa! Alina en voinut sanoa sanaakaan
-- hänen ympärillään oli niin paljon muita. Mutta minä iloitsin
siitä, että John juuri silloin oli toisessa päässä huonetta.

Janet istuutui ja alkoi itkeä nenäliina kasvojen edessä. Mutta
Anna meni keittiöön ja laittoi hänelle mainion yöjuoman kiehuvan
kuumasta teestä, inkivääristä ja sitruunamehusta. Anna havaitsi tosin
myöhemmin, että hän oli ottanut jauhettua valkopippuria inkiväärin
sijasta, mutta Janet ei tullut erehdystä milloinkaan huomanneeksi.

Hautajaisten jälkeisenä iltana istuivat Janet ja Anna auringonlaskun
aikana talon julkisivulla olevalla pienellä verannalla. Tuuli
oli käynyt levolle metsänlaidan takana, ja kauniit kalevantulet
välkehtivät taajaan pohjoisella taivaalla. Janetilla oli yllään
rumentava musta leninki, eikä hän muutenkaan juuri esiintynyt
edukseen, kun silmät ja nenä olivat itkusta käyneet tulipunaisiksi.
Monta sanaa ei vaihdettu, sillä Janet näytti suorastaan
loukkaantuvan Annan lohdutusyrityksistä. Hän tahtoi ilmeisesti
mieluummin saada esteettömästi antautua surunsa valtaan.

Yhtäkkiä narahti portin salpa, ja John Douglas tuli pitkin askelin
nousten hiekkakäytävää. Hänellä oli niin kiire, että hän tuli lyhintä
tietä suoraan geraniumipenkin yli. Janet nousi seisomaan. Samoin teki
Anna. Anna oli pitkä ja solakka, ja hänellä oli yllään valkea puku,
joka loisti hämärässä, mutta John Douglas ei nähnyt häntä.

-- Janet, tahdotko tulla vaimokseni? sanoi tulija.

Sanat syöksähtivät melkein räjähtävästi suusta -- aivan kuin hän
olisi jo kaksikymmentä vuotta tahtonut sanoa ne ja kuin hänen olisi
täytynyt tähän saakka väkisin estää niitä tulemasta kuuluviin. Alutta
nyt niiden täytyi päästä purkautumaan ihan ensi työksi.

Janetin turvonneille punaisille kasvoille tuli vielä vahvempi
purppuravivahdus.

-- Aluksi sinä et ole koskaan ennen sanonut minulle tätä? kysyi hän
hitaasti.

-- Minä en ole voinut. -- Hän -- äiti -- vaati minulta lupauksen,
etten milloinkaan tee väliäni sinun kanssasi lopullisesti selväksi.
Kaksikymmentä vuotta on hän maannut kuin noiduttuna, kuin
loihdittuna... Minä en saattanut mitenkään luulla, että hän eläisi
niin kauan. Ja hän rukoili ja pyysi, että minä en kosisi sinua
ennenkuin hän on poissa elämästä. Minä en olisi tahtonut luvata
mitään semmoista, en edes silloinkaan, kun me luulimme, ettei hänellä
ollut pitkiä aikoja elettävänä -- lääkäri vakuutti enintään voivan
olla puhetta kuudesta kuukaudesta. Mutta voi -- hän pyysi minulta
sitä polvillaan, sairaana ja kurjassa tilassa... Minun täytyi luvata.

-- Mitä äidilläsi oli minua vastaan, virkkoi Janet.

-- Ei mitään -- ei mitään, saat olla varma. Mutta hän ei tahtonut,
että talossa on ketään muuta naista -- ei ketään, olipa se sitten
kuka tahansa -- niin kauan kuin hän on elossa. Hän sanoi, että
ellen minä lupaa, kuolee hän heti paikalla, ja silloin minä
murhaisin hänet. Siksi minä lupasin. Ja sen lupauksen pitämisestä
ei hän ole vähääkään hellittänyt, vaikka minäkin puolestani olen
maannut polvillani hänen edessään pyytäen, että hän päästäisi minut
lupauksestani.

-- Miksi et ole tätä kertonut minulle? kysyi Janet, joka oli
nyyhkytyksiinsä tukehtua. -- Jospa minä olisin tiennyt. Olisithan
sinä voinut puhua minulle siitä!

-- Äiti pakotti minut myöskin lupaamaan, etten mainitse asiasta
kenellekään ihmiselle, sanoi John käheänä. -- Minun oli pantava
sormeni raamatulle ja vannottava. Minä en olisi tehnyt sitä koskaan,
jos olisin aavistanut, että kestää näin kauan. Janet, sinä et saa
koskaan tietää, miten paljon minä olen kärsinyt näinä yhdeksänätoista
vuotena. Minä tiedän, että minäkin olen tuottanut sinulle
kärsimyksiä, mutta tahdothan tulla kuitenkin omakseni, eikö niin,
pikku Janet? Tahdothan sinä, sano? Minä tulin niin pian kuin suinkin
pääsin puhuakseni asiat selviksi ja avatakseni sydämeni.

Hämmästynyt Anna oli nyt jo sen verran toipunut ihmetyksestään, että
hän käsitti olevan parasta poistua toiseen päähän rakennusta. Hän
hiipi hiljaa pois eikä tavannut Janetia ennenkuin seuraavana aamuna,
jolloin ystävätär kertoi hänelle loput jutusta.

-- Miten ihminen voi olla niin itsekäs ja tekopyhä ja julma? huudahti
Anna.

-- Ssh -- hän on kuollut, sanoi Janet juhlallisen vakavasti. --
Jollei hän olisi -- mutta hänhän makaa haudassaan. Me emme siis saa
puhua pahaa hänestä. Nyt minä olen siis vihdoinkin onnellinen, Anna.
Mutta paljon vähemmän katkeralta olisi odottaminen minusta tuntunut,
jos, olisin tiennyt syyn.

-- Milloin teidän häänne ovat?

-- Ensi kuussa. Ne vietetään luonnollisesi aivan hiljaisesti.
Tietysti tämä kaikki antaa kauheasti puheen aihetta -- tullaan
tietysti sanomaan, että minä iskin Johniin aivan kuin petolintu, heti
kun hänen äiti-parkansa oli ummistanut silmänsä. John tahtoi, että
asia olisi tullut oikeassa valossa tunnetuksi, mutta minä sanoin:
"Ei, John, hän oli kuitenkin sinun äitisi, ja sen me säilytämme
omana salaisuutenamme, me emme tahdo tuottaa mitään varjoa hänen
muistolleen. Minä en välitä siitä, mitä ihmiset puhuvat, kun minä nyt
itse tiedän totuuden. Sillä ei ole pienintäkään merkitystä. Olkoon se
kaikki vainajan mukana hautaan laskettuna", sanoin minä Johnille. Ja
lopulta minä sain hänet suostumaan siihen.

-- Sinussa on totisesti paljon enemmän anteeksiantamusta kuin minussa
voisi olla, sanoi Anna hiukan närkästyneenä.

-- Kun sinä tulet minun ikäisekseni, alat sinä katsoa toisella lailla
useitakin seikkoja, sanoi Janet hyväntahtoisesti. -- Niitä seikkoja,
jotka me vanhetessamme opimme, on anteeksiantaminen. Se käy helpommin
nelikymmenvuotiaana kuin kahdenkymmenen iässä.



XXXIV.

VIIMEINEN VUOSI KORKEAKOULUSSA.


-- Täällä me olemme taas kaikki tyynni koolla, viehättävän
päivettyneinä ja valmiina lähtemään kilpailuun tiedoista ja
saavutuksista, sanoi Phil istuutuessaan helpotuksesta huoahtaen
matkalaukulle. -- Onpa sentään jotain nähdä taaskin tämä mainio vanha
Maja! Ja täti Jimsey -- ja nuo hellantertun kissat! Minusta näyttää!
kuin Noidalta olisi lähtenyt vieläkin yksi liuskale korvasta.

-- Noita olisi herttaisin kissa koko kristikunnassa, vaikka se
olisi korvaton, vastasi Anna matka-arkultaan, kun Noita hyöri hänen
polviensa ympärillä mielettömän iloisena ystävänsä näkemisestä.

-- Etkö ole kauhean iloinen, kun me kaikki taas olemme täällä, pikku
täti? tiedusti Phil.

-- Olen toki. Mutta minä toivoisin, että te raivaisitte tavaroitanne
hiukan järjestykseen vähitellen, sanoi Jamesina-täti valittavalla
äänellä ja toivottoman näköisenä katsellen sitä matkakirstujen,
-laukkujen ja kapsäkkien ja myttyjen sekamelskaa, joka oli neljän
nauravan tytön ympärillä. -- Tehän voitte tänä iltana tarinoida
niin paljon kuin haluatte. Työ ensin, leikki sitten oli minun
mielilauseeni, kun olin tyttö.

-- Sen järjestyksen on meidän sukupolvemme kääntänyt aivan nurin,
täti-kulta. Meidän mielilauseemme on, että ensin leikitään ja sitten
häärätään. Häärääminen käy monta vertaa paremmin, kun ensin on ollut
metkaa.

-- Jos sinä kerran menet papin kanssa naimisiin, sanoi Jamesina-täti
nostaessaan Josefin syliinsä ja ryhtyessään ompelukseensa, näin
taipuen välttämättömyyteen rakastettavan miellyttävästi, mikä teki
hänet oikeaksi perheenemäntien kruunuksi -- jos sinä kerran menet
papin kanssa naimisiin, on sinun kokonaan lakattava käyttämästä
tuollaisia kauheita sanoja kuin "häärätä" ja "metka".

-- Miksi niin? sanoi Phil ihmeissään. -- Miksi täytyy papinrouvan
ehdottomasti puhua niin kauhean huolellista kieltä? Minä välitän
viis semmoisesta. Jokainen perhe meidän kadullamme puhuu tällaista
-- kuvakieltä, ja heidän mielestään minä olisin sietämättömän
säntillinen -- minä tarkoitan sinun tähtesi, pikku täti-Jimsey --
pöyhistelevä ja ylpeä, jos minä en puhuisi samoin kuin he.

-- Oletko ilmoittanut omaisillesi, että olet hankkinut heille
vävypojan? kysyi Priscilla, joka istui ruokkien Saara-kissaa
aamiaiskoristaan ottamillaan herkkupaloilla.

Phil nyökkäsi päätään. -- Olen toki.

-- Mitäs asiasta sanottiin?

-- Oh, äiti ihan raivostui. Mutta minä pysyin lujana kuin kivikallio
-- juuri minä, Philippa Gordon, joka en ennen maailmassa voinut
koskaan tehdä mitään päätöstä. Isäukko pysyi rauhallisena. Isän oma
pappa oli pappi, joten hänen sydämensä joka tapauksessa tuntee pientä
hellyyttä pitkätakkeja kohtaan. Minä otin Jonaksen luokseni kotiin
eräänä päivänä, kun äiti oli jonkun verran rauhoittunut, ja Jonas
saavutti molempien ihastuksen. Mutta äiti ei voinut kuolemakseen olla
pistelemättä häntä, olipa mistä tahansa puhe, että Jonas oli sotkenut
hänen suunnitelmansa mitä minun tulevaisuuteeni tulee. Ohhoi, minun
kesälomani ei ole juuri ollut ruusujen koristamaa, rakkaat tytöt.
Mutta minä olen saanut tahtoni läpi, ja Jonas on minun. Kaikesta
muusta vähät.

-- Vähät, niin, sinun mielestäsi, sanoi Jamesina-täti purevasti.

-- Ja myöskin Joen mielestä, virkkoi Phil. -- Onko sinun vielä nytkin
sääli häntä? Miksi sitten? Hän saa älyä, kauneutta, sydämen, joka on
kultaa -- ja kaiken tämän MINULTA.

-- On hyvä, että me osaamme arvostella sinun suitsutustasi ansion
mukaan, sanoi Jamesina-täti kärsivällisen suvaitsevasti. --
Toivottavasti sinä et puhele tuollaista ihmisille, joita sinä et
tunne. Mitä he ajattelisivat sinusta?

-- Äh, minä vähät siitä, mitä he ajattelevat! Minä en halua ollenkaan
nähdä itseäni muiden silmillä nähtynä. Se olisi varmasti oikein
ikävää.

Annasta oli viisainta vaihtaa keskustelun aihetta ja hän kertoi
Johnin ja Janetin historian, heidän pitkästä odotusajastaan ja
lopullisesta yhdistymisestään.

-- Kerro nyt meille, mikä se romanttinen kohtaus oli, johon sinä
viittailit hämärästi eräässä viimeisistä kirjeistäsi, pyysi Phil.

Anna esitti pitkän Samuelin kosintakohtauksen suurta draamallista
kykyä osoittavalla tavalla. Tytöt olivat katketa naurusta, ja
Jamesina-tädin suu vetäytyi hymyyn.

-- Se ei osoita mitään erikoista tahdikkuutta, että voi mennä
tekemään pilaa omista kosijoistaan, joille on antanut rukkaset, sanoi
hän. -- Mutta, lisäsi hän pienen äänettömyyden kuluttua, jos minä
olen vilpitön, niin täytyy minun myöntää, että minä olen aina itse
tehnyt niin.

-- Kerro nyt minulle, täti, ketkä kaikki ovat saaneet sinulta
rukkaset, rukoili Phil. -- Sinä olet luultavasti ajanut ulos
kokonaisen pitkän kosijajonon.

-- Älä sinä luule, että ne ovat vielä tänäkään päivänä lopussa, sanoi
Jamesina-täti. -- Niitä ilmestyy vähänväliä. Minun kotiseudullani on
kolme vanhaa leskimiestä, jotka pyörivät minun ympärilläni ja joilta
minä saan lempiviä silmäyksiä. Älkää te tyttöset luulko, että teillä
on kaikki tämän maailman romantiikka ja ettei sitä muilla olekaan.

-- Minusta ei ole juuri paljoakaan romanttista hohdetta
liehittelevissä leskimiehissä.

-- Voi kyllä niin olla, mutta olihan minulla nuoruudessani
senkinlaisia ihailijoita, jotka saisivat ehkä teidänkin
hyväksymisenne. Kyllä minä nauroin niille, poikaparoille! Niiden
joukossa oli esimerkiksi Jim Elwood -- hänen tapoihinsa kuului
nähdä valveilla unta, joten hän ei milloinkaan tiennyt, mitä hänen
ympärillään tapahtui. Hän ei saanut päähänsä, että minä olin antanut
hänelle rukkaset, ennenkuin vuoden kuluttua kosimisesta. Kun hän
oli mennyt naimisiin, ajoi hän eräänä iltana vaimonsa kanssa reessä
kotiin kirkolta, ja rouva vieri eräässä tien käänteessä reestä, mutta
tietystikään ei mies sitä huomannut... Sitten oli Dan Winston. Hänen
pääkopassaan oli tavaton tietomäärä. Hän oli selvillä kaikesta,
mikä koski tätä maailmaa, ja suurimmasta osasta tule vankin elämän
asioita. Hän osasi vastata jok'ainoaan kysymykseen, koskipa se
sitten vaikka viimeisen tuomion päivää ja hetkeä. Milton Edwards oli
oikein kunnon mies, ja hänestä minä pidin, vaikkei meidän välillämme
tullut avioliitosta koskaan mitään. Ensiksikin oli hän hiukan liian
ahdasälyinen ja hyvin hidas käsittämään mitään pilaa, ja toiseksi ei
hän milloinkaan kosinut minua. Horatio Reeve oli kylläkin hauskin
minun "tuttavistani pojista". Mutta kun hän kertoi hauskan jutun,
-- hän oli hyvin halukas kertomaan -- höysti hän sen kaikenlaisilla
lisillä. Pieni valhe vain koristaa puhetta, sanotaan -- mutta hänen
puheestaan ei voinut milloinkaan tietää, minkä verran siinä, mitä hän
kertoi, oli perää, niin paljon hän sepitti ja keksi omasta päästään.

-- No, entäs muut, sinä rakas tätimme?

-- Laittautukaa matkaanne ja pakatkaa auki kirstunne, sanoi
Jamesina-täti ja huitoi heitä Josefilla, vaikka oli aikonut huitoa
sukkapuikolla. -- Toiset olivat erittäin kunnollisia, heistä ei
sovi tehdä pilaa. Minä säilytän heidän muistonsa kauniina. Sinun
huoneessasi on kukkia täynnä oleva rasia. Se saapui suunnilleen tunti
sitten.

Ensi viikon kuluttua ryhtyivät Karoliinan majan tytöt pänttäämään
lukujaan ja he ahtoivat tietoja päähänsä minkä ehtivät. He olivat
nyt viimeistä vuottaan korkeakoulussa, ja nyt oli koetettava saada
suoritetuksi niin paljon kuin mahdollista. Anna keskittyi, kuten
ennenkin, Englannin kirjallisuuteen, Priscilla pysyi erottamattoman
uskollisesti klassillisten kirjailijainsa kimpussa, ja Philippa
ponnisti aivojaan korkeamman matematiikan ongelmissa -- Jonaksen
iloksi. Väliin heitä väsytti ja kyllästytti kaikki tyynni, väliin
he olivat aivan masentuneita ja heistä tuntui, että se, mitä he
mahdollisesti saavuttivat, ei ollut hiukkaakaan kaiken tavattoman
puuhan ja vaivannäön arvoista.

Tällaisen masentuneen mielialan vallassa oli Stella eräänä sateisena
marraskuun iltana kavutessaan rappuja siniseen huoneeseen, missä
uutteruuden lamppu paloi tavallisesti myöhään yöhön saakka. Anna
istui lattialla sen pienen valokehän sisäpuolella, jonka tuo
lamppu loi, ja hänen ympärillään oli kasoittain rutistuneita
käsikirjoituksia.

-- Missä ihmeen työssä sinä nyt olet?

-- Oh, minä tarkastelen vähän vanhaa roskaa Historiallisen kerhon
ajoilta. Minun täytyi vähän ravistaa itseäni virkeämmäksi -- minä
olen lukea päntännyt, kunnes kaikki minun silmissäni alkoi vilistä.
Sitten minä tulin tänne ja aloin penkoa kirstuani ja sain nämä
käsiini. Ne ovat niin lionneet kyynelissä ja tragiikassa, että voi
nauraa itsensä kuoliaaksi.

-- Minä tunnen olevani jokseenkin alakuloinen, sanoi Stella
heittäytyen Annan leposohvaan. -- Kaikki on ihan hyödytöntä. Miksi me
puuhaamme ja ponnistelemme? Minun ajatuksenikin ovat vanhoja. Kaiken
sen minä olen jo ennen ajatellut. Kannattaako oikeastaan elää, Anna?
Etenkin kun ei ole tuollainen velvollisuudentunnetta säkenöivä luonne
kuin sinä.

-- Pikku pulmuseni, noin puhutaan silloin kun aivokoneisto on hiukan
voitelun puutteessa. Ja toiseksi vaikuttaa ilma. Kun on koko päivän
tehnyt työtä ja sitten illalla tulee rankkasade, voi mieli käydä noin
synkäksi. Mutta kyllä sinä tiedät, että elämällä on suuri tarkoitus.

-- Niin kai, ehkä on. Mutta minun järkeni ei käsitä sitä juuri nyt.

-- Ajattele vaan jaloja ja yleviä luonteita, jotka ovat eläneet
ja vaikuttaneet maailmassa, sanoi Anna ja silmäili miettivänä
lampun valoa kohti. -- Eikö kannata seurata heitä ja ottaa heiltä
perinnöksi, mitä he ovat taisteluillaan saavuttaneet? Ja ajattele
niitä suuria luonteita, jotka elävät meidän päivinämme ja joiden
ajatuksista me voimme tulla osallisiksi! Ja meidän jälkeemme
tulevia suuria henkiä! Eikö ole ihana tehtävä saada tehdä työtä,
valmistaaksemme heille tietä, mikäli kykenemme -- vaikkapa vain
Tehdäksemme yhden ainoan askeleen heidän tiellään helpommaksi.

-- Minun järkiriepuni tunnustaa sinun olevan oikeassa, Anna. Mutta
minun sydämeni ei silti kevenny. Minä tulen sadeiltoina aina
nyrpeäksi ja kiukkuiseksi.

-- Joskus iltaisin minä nautin tavattomasti sateesta. Minusta on
hauskaa maata hyvässä sängyssä ja kuunnella, miten se ropisee kattoa
vasten ja valuu raskaina patsaina honkien latvain välistä.

-- Kyllähän sitä vielä tulee toimeen, kun sade pysähtyy kattoon,
sanoi Stella. -- Niin ei käy aina. Minä sain viettää kaamean yön
vanhassa kartanossa viime kesänä. Katto oli harva ja sade valui
suoraan minun päälleni sänkyyn. Se oh kaikkea muuta kuin runollista,
ja unta antavaa se ei laisinkaan ollut. Keskellä yötä täytyi minun
kiivetä sängystä ja ottaa syliini koko tuo epäinhimillisen raskas
sänky -- se oli noita vanhanaikuisia imperialisänkyjä, jotka painavat
ainakin pari sataa kiloa -- ja siirtää se pahimman vuotopaikan alta.
-- Niin minä kyllä olin päässyt kuivaan kohtaan, mutta tippumista
kesti koko yön, kunnes minun hermoni olivat ihan pois paikoiltaan.
Sinä et aavista, miten kaamealta ja aavemaiselta kuuluu, kun sade
pursuaa sisään keskellä yötä ja napsahtelee paljasta puulattiaa
vasten. Tuntuu kuin kuulisi henkien askelten sipsutusta ja rupeaa
kuvittelemaan kaikenlaista. Mitä sinä naurat, Anna?

-- Meidän vanhoille tarinoillemme. Ajatteles, miten monet meidän
mielenkiintoisimmista henkilöistämme saivat väkivaltaisen lopun --
me suorastaan otimme heiltä hengen. Ja miten häikäisevän hienoja
meidän sankarittaremme olivat ja miten hienoihin pukuihin me pu'imme
heidät. Niillä oli vain silkkiä, samettia, kultakirjovaatteita,
pitsiä ja jalokiviä, eikä milloinkaan muuta. Tässä eräs omassa
elämässään sangen vaatimattoman Jane Andrews'in kertomuksista, jossa
sankaritar uinahtaa vuoteessaan yllään valkeasta silkistä tehty,
väärentämättömillä jalokivillä runsaasti koristettu yöpuku.

-- Jatka, sanoi Stella. -- Minä en ole enää aivan niin haluton, ja
minä voin jo nauraa.

-- Tässä on minun kirjoittamani kertomus. Minun sankarittareni
huvittelee tanssiaisissa, säihkyen kiireestä kantapäähän mitä
puhtaimman veden värisiä suuria timantteja. Mutta mitä hyödyttivät
kauneus ja kalliit vaatteet? "Koreuden tiet johtavat vain hautaan."
Kauniiden ja jalosyntyisten naisten täytyy joko joutua salamurhaajan
uhriksi tai kuolla sydän särkyneenä. Muuta neuvoa ei ollut.

-- Anna minun lukea muutamia kertomuksiasi.

-- Tässä saat nähdä minun mestariteokseni. Katsopas, miten virkistävä
otsake! "Hautani". Minun silmistäni vuoti kyynelvirtoja, kun
kirjoitin kertomuksen, ja muut tytöt ulvoivat, kun luin sen heille
ääneen. Jane Andrews'in äiti torui tytärtään, kun tällä oli sinä
viikkona niin paljon nenäliinoja pesussa. Niin, siinä kertomuksessa
esitetään sydäntäsärkevä kuvaus erään metodistipapin rouvan
harharetkistä. Minä tein naisesta metodistin siksi, että nämähän
ovat aina matkoilla. Hän sai haudata yhden lapsistaan kuhunkin
asuinpaikkaansa. Lapsia oli yhdeksän, ja heidän hautansa olivat
hajallaan eri suunnilla New-Foundlandin ja San Franciskon välisellä
alalla. Minä kuvasin lapset ja miten viehättäviä he olivat, kuvasin
eri tautivuoteet ja tein selkoa heidän hautakivistään ja niihin
piirretyistä hautakirjoituksista, jotka olivat toinen toistaan
liikuttavampia. Olin aikonut haudata kaikki yhdeksän, mutta kun minä
olin toimittanut pois maailmasta kahdeksan, en voinut enää keksiä
mitään uutta kuolettavaa tautia, jonka kaikki kauheat yksityiskohdat
olisin tuntenut, vaan annoin yhdeksännen lapsen sairastua verrattain
lievään lapsihalvaukseen ja jatkaa elämäänsä kainalosauvain varassa,
rautalasta toista jalkaa pitkin asetettuna.

Stellan lukiessa "Hautani"-kertomusta ja hihittämällä ilmaistessa,
missä oli traagillisia kohtia, ja Noidan nukkuessa koko yön ulkona
juoksentelemassa olleen kissan vanhurskasta unta valitsi Anna
vielä yhden lukemisenarvoisen kertomuksen. Sen kirjoittaja oli
Jane Andrews ja siinä kerrottiin kauniista viisitoistavuotiaasta
tytöstä, joka kävi katsomassa spitaalitautisten siirtolaa, jäi sinne
hoitajattareksi ja luonnollisesti juuri kukoistuksensa ihanuudessa
joutui tuon kauhistuttavan taudin uhriksi. Sen hän työnsi Stellan
polville -- he istuivat yhä kyyryssä lattialla -- ja sitten Anna
rupesi selailemaan muita vanhoja vihkoja ja oli pian siirtynyt
siihen iloiseen ja huolettomaan aikaan, jolloin Historiallisen
kerhon jäsenten tapana oli istua humisevien honkien tai puron
rannalla sananjalkain keskellä saamassa milloin onnellisempaa milloin
ala-arvoisempaa inspiratsionia. Kyllä heillä oli ollut hauska!
Miten kuluneiden kesäin päivänpaiste ja hilpeys tuntui sädehtivän
rivien lomitse, kun hän luki... Eivät Kreikan eikä vanhan Rooman
sankaritarujen jännittävyys ja kekseliäisyys pystyneet vetämään
vertoja sille naiville huvin ja kyynelten sekamelskalle, jonka
Historiallinen kerho oli luonut... Käsikirjoitusten joukosta Anna
löysi tuotteen, joka oli kirjoitettu karkeille käärepaperipalasille.
Se rupesi loistamaan hänen harmaissa silmissään, kun hän palautti
mieleensä, missä ja milloin se oli syntynyt. Tämän pienen tekeleen
hän oli kirjoittanut sinä päivänä, jolloin hänen ja Dianan oli
käytävä asialla Copp-neitien luona Kuusikujan varrella jonkun matkan
päässä Avon-leasta. Neidit eivät olleet silloin kotona, ja kun Anna
oli koettanut kurkistaa sisään ruokakonttorin ikkunasta nähdäkseen,
olisiko siellä kenties eräs erikoismallinen vati, joka hänen oli
määrä tuoda, oli hän pudonnut hauraasta katosta sisään ankkakarsinaan.

Anna silmäili vanhaa kangistunutta paperia ja alkoi sitten lukea
hartaammin, mitä sille oli kirjoitettu. Sievään puutarhaidylliin,
jonka hän oli sepustanut sangen epämukavassa asennossa, avatun
sateenvarjon alla, sisältyi pieni asterien ja hajuherneiden välinen
kaksinpuhelu sekä sireenipensaassa olevien villien kanarialintujen
ja puutarhan suojelushengen välinen puhelu. Kun hän oli lukenut sen
loppuun, istui hän liikkumattomana ja tuijotti eteensä, ja kun Stella
oli lähtenyt, silitti hän rutistuneen paperin tasaiseksi.

-- Minäpä taidan tehdä sen, sanoi hän ja ilmeestä päättäen hän oli
tehnyt päätöksen.



XXXV.

HIENOJA VIERAITA.


-- Tässä on kirje sinulle, Jimsie-täti, ja siinä on intialainen
postimerkki kuoressa, sanoi Phil. -- Tässä on kolme Stellalle ja
kaksi Prissylle ja yksi ihanan paksu minulle minun omalta pikku
Jonakseltani. Sinulle, Anna, ei ole mitään, vain koneellakirjoitettu
ilmoitus.

Ei kukaan huomannut, että veri syöksähti Annan poskille, kun hän
otti käteensä tämän ohuen kirjeen, jonka Phil heitti hänelle
huolettomasti. Mutta kun Phil parin minuutin kuluttua nosti
katseensa, näki hän Annan aivan loistavan ilosta.

-- No mutta, kultuseni, mitä ihmeen hauskaa nyt on tapahtunut?

-- "Nuorison ystävä" on ottanut pienen sepustuksen, jonka minä
lähetin pari viikkoa sitten, sanoi Anna ja koetti puhua kuin olisi
hänelle aivan jokapäiväinen asia, että hänen kirjoituksiaan otetaan
aikakauslehtiin. Mutta se ei onnistunut täydelleen.

-- Anna Shirley! Mitä sinä puhut! Sepä hauskaa! Mitä se koskee?
Milloin se ilmestyy? Oletko saanut rahaa siitä?

-- Olen saanut, ne lähettävät minulle postiosoituksena kymmenen
dollaria, ja toimittaja kirjoittaa, että hänestä olisi hauska, jos
minä kirjoittaisin vastakin. Sitä sinä kyllä tulet saamaan, sinä
rakas, kiltti ukko. Se oli vanha sepustus, jonka minä löysin eräästä
laatikosta. Minä kirjoitin sen uuteen asuun ja lähetin, mutta en
saattanut ollenkaan uskoa, että se hyväksyttäisiin heti, sillä
siinä ei ollut minkäänlaista toimintaa, sanoi Anna ja muisteli,
miten niukka tulos oli ollut "Semiramiksen sovitusuhrin" taitavasti
sommitelluista intrigeistä.

-- Mihin sinä panet kymmenen dollaria, Anna? Lähdetäänpäs ja mennään
kaupunkiin kaikkityynni juhlimaan, ehdotti Phil.

-- Minä käytän ne johonkin mielettömään hommaan, olipa se sitten mitä
hyvänsä, lupasi Anna nauraen. -- Nämä eivät ainakaan ole _taikinaisia
_ rahoja -- kuten rahat, jotka minä sain kauheasta Parhaasta
hiivapulverijutusta. Niillä minä ostin järkevästi kyllä vaatteita,
mutta kun minulla oli ne vaatteet ylläni, tuntui minusta pahalta.

-- Ajatelkaas, että meillä on oikein ilmi elävä kirjailijatar
Karoliinan majassa! sanoi Priscilla.

-- Siinä on samalla suuri velvoitus, virkkoi Jamesina-täti
odottamatta.

-- Niin, sen minä myönnän, vakuutti Prissy sama juhlallisuus
äänessään. -- Siinä on omat vaaransa, kun joudut seurustelemaan
kirjallisten henkilöiden kanssa ja tiedät kirjailijan olevan joka
hetki kintereilläsi. Et aavistakaan, kun ne tarttuvat johonkin
aiheeseen! Mikä estää Annaa jonakin päivänä kuvaamasta meitä?

-- Minä tarkoitin, että painettuun sanaan liittyy vastuunalaisuutta,
sanoi Jamesina-täti hyvin vakavasti. -- Ja toivoakseni Anna
ymmärtää sen. Minun tyttäreni sepitti ennen aikaan novelleja ja
pikku kertomuksia, ennenkuin hän lähti lähetystyöhön, mutta nyt
hän on suunnannut henkensä korkeampiin tehtäviin. Hänen tapanaan
oli sanoa: "Älä kirjoita milloinkaan riviäkään semmoista, mitä et
toivoisi luettavan omissa hautajaisissasi." Se sopii sinun, Anna,
panna mieleesi, jos antaudut kaunokirjallisuuden alalle. Vaikka, kun
minä tarkemmin ajattelen, jatkoi Jimsey-täti kauhistunein kasvoin,
niin nauroi Elisabeth aina, kun hän sanoi näin. Se tyttö oli niin
naurunhaluinen, etten minä voi käsittää, miten hän tuli valinneeksi
lähetysalan työmaakseen. Minä olen kiitollinen, että hän teki niin --
minä rukoilin Herraa, että hän valitsisi sen alan -- mutta voi, miten
toivoisin, ettei hän olisi koskaan tehnyt sitä.

Näin puhui Jamesina-täti ja samalla kertaa hän ihmetteli, miksi nuo
tyttöletukat kaikki purskahtivat nauruun.

Annan silmät loistivat koko sen päivän samalla kuin kunnianhimoiset
kirjalliset suunnitelmat nousivat ja hahmottuivat hänen aivoissaan.
Iloinen mieliala siirtyi hänen mukanaan Jennie Cooperin kutsuihin,
eikä edes se, että Anna näki Gilbertin ja Helenan kulkevan jonkun
matkan päässä hänestä ja Roy Gardnerista, kyennyt synkentämään sitä.
Vaikka hän oli kohonnut korkeisiin ilmapiireihin, ei hän ollut
kuitenkaan niin paljon maallisten pikkuseikkain yläpuolella, että
häneltä olisi jäänyt huomaamatta, miten korkeat, aivan liian korkeat,
Helenan kengänkorot olivat ja miten rumasti hän käveli.

-- Mutta Gilbert katselee kaiketi vain hänen kasvojaan.
Likinäköisesti, kuten kaikki miehet, ajatteli Anna ivallisesti.

-- Oletko sinä kotona lauantaina iltapäivällä? kysyi Roy.

-- Olen.

-- Minun äitini ja sisareni ovat aikoneet tulla sinua katsomaan,
sanoi Roy tyynesti.

Omituinen tunne kulki Annan läpi -- se muistutti lähinnä
vastenmielisyyden tunnetta. Hän ei ollut koskaan ennen ollut
kenenkään Royn perheen jäsenen seurassa ja hän ymmärsi, että Royn
ilmoitus ei ollut aivan merkityksetön. Ahdistava levottomuus
sydämessään aavisti hän ratkaisun hetken nyt kenties olevan tulossa...

-- Tulee olemaan hauska saada tutustua heihin, sanoi Anna
laimeahkosti -- ja sitten hän mietti, mitä hauskuutta siinä
oikeastaan oli. Mutta tietysti hänen täytyi olla hyvillään siitä,
että sai tutustua Royn lähimpiin omaisiin, ja koettaa esiintyä
mahdollisimman paljon edukseen. Nyt oli siis vain koetettava tehdä
suotuisa vaikutus... Annan korviin oli tullut jonkun verran juoruja
siitä, mitä Gardnerin perheessä ajateltiin pojan ja veljen "sokeasta
rakastumisesta". Roy oli varmaankin pannut kaiken kykynsä liikkeelle
saadakseen omaisensa taivutetuksi tähän vierailuun. Anna tiesi
joutuvansa vaakalaudalle. Mutta siitä seikasta, että äiti ja sisaret
olivat ystävällisesti suostuneet tulemaan käymään hänen luonaan, hän
ymmärsi, että he olivat selvillä siitä mahdollisuudesta, että Anna
tulisi ennemmin tai myöhemmin kuulumaan heidän perheeseensä, olipa
tuo tieto heistä sitten mieluisa tai ei.

-- Minä olen tarkoin oma itseni. Minä en mielistele heitä enkä
tee mitään viehättääkseni heitä, vaikka osaisinkin, ajatteli Anna
itsetietoisesti.

Mutta hän harkitsi, minkä puvun ottaisi lauantai-iltana ja punnitsi
tarkoin, sopisiko uudenaikainen korkea tukkalaite hänelle paremmin
kuin vanha. Jennie Coopersin kutsuihin nähden hän oli käynyt
välinpitämättömäksi. Kun hän illalla kävi levolle, oli hänen
päätöksensä valmis. Hän panee lauantaina ylleen ruskean
chiffonipukunsa, mutta tukka saa olla kammattuna entiseen tapaan
niskassa olevalle nutturalle.

Perjantaina iltapäivällä ei korkeakoulussa pidetty mitään luentoja.
Stella käytti tilaisuutta ryhtyäkseen toimittamaan pilalehteä
Kaunokirjallisuusliiton seuraavaan kokoukseen ja oli istuutunut
pöydän ääreen vierashuoneen nurkkaan, ympärillään muistiinpano- ja
käsikirjoituskasoja, joiden hän oli antanut pudota lattialle.
Stella vakuutti aina, ettei hän saa kynästään lähtemään riviäkään,
jollei saa työntää jokaista arkkia menemään heti, kun se on valmis.
Annalla oli yllään villapusero ja tummansininen hame, ja tukka
oli verrattain pörröinen, hän kun oli ollut tuulessa kävelemässä.
Hän istui räätälimäisesti keskellä lattiaa härnäten Saara-kissaa
karanpojanluulla. Josef ja Noita makasivat kumpikin keräksi
kääriytyneinä hänen sylissään. Sokerin ja keitettyjen luumujen lämmin
tuoksu täytti talon, Priscillan toimintahalu kun oli vienyt hänet
tänään keittiön uunin ääreen. Hän tulikin äkkiarvaamatta sisään,
valtava keittiöesiliina edessään ja nokipilkku keskellä nenää,
näyttämään Jamesina-tädille chokoladipiirakasta, johon hän oli tehnyt
hyvin taitavasti kiiltokuoren.

Tänä ylen mielenkiintoisena hetkenä kuului porttisalvan kolahdus.
Mutta kukaan ei viitsinyt mennä avaamaan, paitsi Phil. Hän oli saman
päivän aamuna ostanut hatun ja syöksyi nyt porttia avaamaan, sillä
hän odotti hatun tuojaa. Ulkoportailla oli rouva Gardner tyttärineen.

Anna kapusi kiireesti pystyyn istualtaan, pudisti samalla kertaa
molemmat närkästyneet kissat hameensa helmasta ja siirsi aivan
konemaisesti kananpojanluun oikeasta kädestä vasempaan. Priscilla,
jonka olisi paluumatkalla keittiöön pitänyt juosta huoneen poikki,
menetti kaiken mielenmalttinsa, työnsi chokoladipiirakkaan uunin
edessä olevan jakkaran tyynyn alle ja hyökkäsi kuin mieletön portaita
ylös. Stella alkoi hermostuneesti poimien kokoilla käsikirjoitustaan.
Ainoastaan Jamesina-täti ja Phil suhtautuivat rauhallisesti
tilanteeseen. Heidän mielenmalttiaan on kiittäminen siitä, että
kaikki istuivat pian sohvalle ja tuoleille asettuneina, Annakin.
Priscilla palasi alakertaan ilman esiliinaa, saippuan aikaansaama
kiilto äskeisen nokitahran paikalla, Stella oli nurkastaan poistanut
kaikki toimitus-huoneen tuntomerkit, ja Phil pelasti tilanteen
päästämällä vuolaan juttelun vauhtiin.

Rouva Gardner oli pitkä, solakka ja hyvännäköinen. Hän oli erikoisen
huolellisesti puettu ja hänen olemuksensa henki sydämellisyyttä,
joka tuntui hiukan teennäiseltä. Aline Gardner oli nuorempi laitos
äitiään, sydämellisyys poisluettuna. Hän koetti olla viehättävä
ja hauska, mutta ei saanut käytöksestään pois eräänlaista
suojelevaisuutta ja ylemmyydentuntua. Dorothy oli pieni virkeä
rasavilli. Anna tiesi hänet Royn lempisisareksi ja tunsi heti
vetovoimaa häneen. Tämä tyttö olisi ollut ulkonaisesti kovasti
Royn näköinen, jos hänellä olisi ollut tummat uneksivat silmät,
eikä vaaleanruskeat, vilkkaat ja veitikkamaiset. Hänen ja Philin
avulla suoriuduttiin vierailusta erittäin hyvin, jollei oteta
lukuun eräänlaista mielialan painostavuutta ja kahta jossain määrin
häiritsevää seikkaa. Noita ja Josef, jotka saivat tulla toimeen omin,
kaikkea muuta kuin väheksyttävin neuvoin, rupesivat hippasille ja
ponnahtivat rajusti juostessaan rouva Gardnerin silkkipukuiselle
polvelle ja siitä alas. Rouva Gardner nosti varsilornjettinsa ja
tarkasti niiden livistäviä takakäpäliä ja käpristyneitä häntiä, aivan
kuin ei olisi milloinkaan ennen nähnyt kissaa, ja Anna, joka ei
voinut pidättää pientä hermostunutta naurahdustaan, koetti parhaansa
mukaan puolustaa vallattomia kissoja.

-- Pidättekö kissoista? kysyi rouva Gardner, kasvoissa säälivän
ihmettelevä ilme.

Anna piti kyllä omasta Noidastaan, mutta mikään pinttynyt
kissainystävä ei hän ollut. Häntä pisteli kuitenkin rouva Gardnerin
äänensävy, ja nuolennopean mielleyhtymän avulla muisti hän, miten
ihastunut Gilbertin äiti oli kissoihin: hänellä oli niitä niin suuri
lauma kuin hänen miehensä suinkin saattoi niitä talossa nähdä.

-- Ne ovat minun mielestäni viehättäviä elukoita, sanoi hän
pelkästään härnätäkseen.

-- Minä en ole voinut milloinkaan suosia kissoja, sanoi rouva Gardner
hyytävän kylmästi.

-- Mutta minä pidän niistä sitä enemmän, sanoi nuorempi sisar
Dorothy. -- Ne ovat niin herttaisia ja itsekkäitä. Koirat ovat
liian kilttejä -- ne ajattelevat enemmän herraansa kuin itseään.
Minusta tuntuu niiden seura rasittavalta. Mutta kissat ovat ihmeen
inhimillisiä.

-- Teillä on tuolla kaksi oikein hauskannäköistä posliinikoiraa,
sanoi Aline armollisesti. -- Ehkä minä saan katsoa niitä vähän
lähempää. Aline kulki lattian yli ja pysähtyi uunijakkaran luo,
joten hänestä tuli tietämättään uuden onnettomuuden aiheuttaja. Hän
nosti Magogin ilmaan ja istuutui tarkastamaan sen vihreätäpläistä
kauneutta juuri sille tyynylle, jonka alla Priscillan vasta
siloitettu chokoladipiirakka oli piilossa. Priscilla ja Anna
vaihtoivat tuskaisia silmäyksiä, mutta eivät voineet asialle mitään.
Iso ja muhkea Aline istui tyynyllä ja keskusteli eri kansallisuuksien
posliinikoirista, kunnes äiti antoi lähtömerkin.

Dorothy viipyi muutamia silmänräpäyksiä kauemmin puristaakseen Annan
kättä ja kuiskatakseen pari sanaa hänen korvaansa.

-- Minä tiedän, että meistä kahdesta, sinusta ja minusta, tulee
tavattoman hyvät ystävät. Roy on kertonut minulle yhtä ja toista
sinusta. Minä olen ainoa kotona, jolle hän voi uskoa asioitaan,
poikaraukka -- äidille ja Alinelle ei totisesti kukaan tule avaamaan
sydäntään. Teillä mahtaa olla täällä äärettömän hauskaa, teillä
tytöillä. Saanhan minä joskus vastakin tulla tänne, jotta minäkin
saisin nauttia vähän teidän hauskuudestanne?

-- Tule niin usein kuin sinulla on halua, vastasi Anna, iloisena
siitä, että edes toinen Royn sisarista oli miellyttävä. Alinesta
hän ei voisi koskaan pitää, se oli aivan selvää, eikä Aline
koskaan tulisi pitämään hänestä, vaikka rouva Gardner kenties
oli voitettavissa Royn puolelle. Mutta joka tapauksessa päästi
Anna pitkän helpotuksen huokauksen, kun tulikoe oli onnellisesti
sivuutettu.

-- Tästä chokoladipiirakkaasta tuli totisesti pannukakku, sanoi
Priscilla murheellisen näköisenä nostaessaan varovasti tyynyä --
ja tyyny on luonnollisesti myöskin pilalla. Turhaa on enää koskaan
sanoa, ettei perjantai ole onnettomuuksien päivä.

-- Kun ilmoituttaa tulevansa lauantaina, niin ei pidä tulla päivää
liian aikaisin, sanoi Jamesina-täti.

-- Varmasti Roy sotki ja sekoitti mitä hänen piti sanoa.

Se poikahan joutuu aivan pyörälle päästä heti kun hän puhuu Annan
kanssa. Mihin Anna on joutunut?

Anna oli paennut yläkertaan. Pidätetty itku kuristi hänen kurkkuaan.
Mutta hän pakotti itsensä nauramaan. Noita ja Josef olivat olleet
aika hullunkurisia... Ja Dorothy oli herttainen.



XXXVI.

JÄÄHYVÄISET KORKEAKOULULLE.


-- Kunpa olisin kuollut tahi kunpa olisi ainakin jo huomenilta,
voihki Phil.

-- Jos saat elää ja pysyä terveenä niin molemmat toivomuksesi
toteutuvat, virkkoi Anna.

-- Niin, sinä olet tyyni kuin viilipytty, ja se ei olekaan sinulle
vaikeata. Sinulta luistaa logiikka kuin vesi ja sinulla on aika
lailla filosofisia taipumuksia. Minulla taas ei ole -- ja kun minä
ajattelen kamalaa _pro gradu-kirjoitusta,_ jäätyy veri suonissani.
Kuule, jos minulle kävisi hullusti -- mitä Joe silloin sanoisi?

-- En tiedä. Mutta kyllä sinä selviydyt. No, miten kreikka meni
sinulta tänään?

-- Älä kysy ollenkaan! Se saattoi yhtä hyvin olla ihanaa klassillista
kreikkaa kuin siansaksaa, joka saa Homeroksen pyörähtämään
haudassaan. Minä olen istunut kuukausimääriä kieliopit ja
sanakirjat ja kaikenlaiset roomalaiset antikviteetit nenän alla,
ja nyt minun on aivan mahdotonta ajatella ainoatakaan itsenäistä
ajatusta -- jossa olisi tervettä järkeä nimittäin. Kylläpä pikku
Phil-parka on kiitollinen, kun hän taas paranee tästä tilapäisestä
tutkintotaudistaan. Tytöt, onko teillä selvästi tajunnassa, että
päivänne korkeakoulussa pian ovat luetut?

-- Minulla ei ole, se on minulle ylivoimaista, virkkoi Anna
surullisesti. -- Minusta tuntuu kuin vasta eilen olisimme Prissy ja
minä seisoneet yksinäisinä korkeakoulun eteisessä "vastatulleiden"
tulvassa. Ja nyt olemme senioreja ja erotutkinto on aivan nenän
edessä.

-- Viisaita, kirjanoppineita ja kunnianarvoisia senioreja, paransi
Phil. Uskotteko todella meidän olevan hiukkaakaan viisaampia nyt kuin
tänne tullessamme?

-- Ei suinkaan aina näytä siltä neitien käytöksestä päättäen, virkkoi
Jimsie-täti pisteliäästi.

-- Älähän nyt Jimsie-täti, olemmehan me sentään yleensä esiintyneet
oikeina ihannetyttöinä niinä kolmena talvena, joina sinä olet ollut
meidän mammamme -- eikö niin?

-- Te olette sievimmät, kilteimmät ja herttaisimmat tytöt kaikista
korkeakoulua käyneistä, vastasi Jamesina-täti säästämättä sanojaan,
kuten aina, kun kerran rupesi kiittelemään. -- Epäilen vain, ettei
järki vielä ole teissä oikein päässyt täysikasvuiseksi. Sitä ei
tietysti voi odottaakaan. Kokemukset vasta tuovat arvostelukyvyn.
Sellaista ei saavuta parilla korkeakoulukurssilla. Te olette, nuoret
neitoseni, opiskelleet tuossa korkeammassa oppilaitoksessa neljä
vuotta, kun taas minä en ole milloinkaan pistänyt jalkaanikaan
sellaiseen laitokseen, mutta sittenkin minä tiedän koko lailla
enemmän kuin te.

-- Elämänkokemuksesta me kyllä pidämme huolta aikanamme, täti kulta,
virkkoi Stella. -- Uutteraa hakkailua seuraa lopulta kihlaus, sanoo
vanha hyvä sananparsi, ja sitten alkaa heti perästä elämän vakavuus.

-- Oletteko oppineet korkeakoulussa tämän taivaallista muuta kuin
kuolleita kieliä ja geometriaa ja muuta senkaltaista roskaa? kysyi
Jamesina-täti.

-- Tottahan toki. Olemme tietysti, pikku täti, vakuutti Anna kaikkien
puolesta.

-- Me olemme oppineet antamaan arvoa niille totuuksille, joita
saimme kuulla professori Woodleigh'in viime luennolla. Aiheena oli
elämisen taito, virkkoi Phil. -- Hän sanoi: Huumori on terveellisin
maustin niissä ruokalajeissa, joita katetaan elämän pöydälle.
Naurakaa erehdyksillenne, mutta ottakaa niistä oppia, laskekaa
leikkiä huolistanne, mutta tulkaa niistä lujemmiksi, tehkää pilaa
vaikeuksistanne, mutta voittakaa ne. Eikö tämä ole oppimisen
arvoista, Jamesina-täti?

-- On kyllä, hyvä ystävä, on tietysti. Kun te olette oppineet
nauramaan sille, jolle tulee nauraa, ja olemaan nauramatta
sellaiselle, mille ei pidä nauraa -- olette te päässeet aika pitkälle
opissa ja viisaudessa.

-- Mitä korkeakoulukausi on antanut sinulle, Anna? kysyi Priscilla
matalalla äänellä.

-- Uskon todellakin oppineeni ottamaan leikkinä jokaisen pienen
vastoinkäymisen, ja jokaisen suuremman vaikeuden kykyäni ja
toimintahaluani hedelmöittävänä kasteena. Siinä on luullakseni
pääasiassa sanottuna, mitä Redmond on minulle antanut.

-- Minun täytynee vielä kerran viitata professori Woodleighin
sanoihin, jotta voisin tehdä selkoa siitä voitto-osuudesta, jonka
minä olen saanut korkeakoulussa, sanoi Priscilla. -- Muistatko, mitä
hän sanoi tervehdyspuheessaan? Maailmassa on paljon meille kaikille
tarjolla, jos meillä vain on silmät sitä näkemään, sydäntä, joka
rakastaa, ja kädet, joilla itse voimme poimia, -- paljon meidän
ympärillämme olevissa ihmisissä, paljon taiteessa ja kirjallisuudessa,
paljon kaikkialla, mistä me voimme iloita ja mistä meidän tulee olla
kiitollisia. Vähäsen tätä kaikkea on Redmond minulle opettanut.

-- Jos saamme tehdä tästä johtopäätöksen, huomautti Jamesina-täti,
niin on loppusumma se, että te kyllä voitte oppia -- jos teissä
nimittäin on luontaista tarkkapäisyyttä -- neljässä vuodessa sen,
mihin te kenties olisitte tarvinneet kaksikymmentä vuotta muuten
elämässä. No, sitten minun täytyy sanoa, että korkeakoulun arvo
huomattavasti nousee minun silmissäni. Tähän asti olen tosiaan
suhtautunut siihen vähän epäilevästi.

-- Mutta miten käy niiden raukkojen, joilla ei ole luontaista älyä,
Jimsie-täti?

-- Ihmiset, joilla ei ole luontaista tarkkapäisyyttä, eivät koskaan
opi mitään korkeakoulussa enempää kuin elämässäkään, vastasi
Jamesina-täti. -- He ovat sadan vuoden vanhoina, jos saavat elää
niin vanhaksi, yhtä tietämättömiä kuin kehdossakin. Se ei ole heidän
poloisten vika, vaan huono onni. Mutta niiden meistä, joiden osaksi
on tullut tarkkapäisyyttä, tulee olla Herralle hyvin kiitolliset.

-- Etkö tahdo tarkemmin määritellä, mikä tarkkapäisyys on,
Jimsie-täti, pyysi Phil.

-- En kiitos, typykkäni. Joka itse on tarkkapäinen, se tietää kyllä,
mitä sillä tarkoitetaan, joka ei ole, hän ei tule sitä koskaan
käsittämään. En aio ryhtyä mihinkään selittelyihin.

Jännittävät ja merkitykselliset päivät lensivät ohi, ja erotutkinto
oli suoritettu. Anna sai korkeimman arvosanan Englannin
kirjallisuuden historiassa. Priscilla sai lähinnä korkeimman
klassillisissa kielissä ja Phil saman matematiikassa. Stellakin sai
ilokseen tasaisia, kauniita arvosanoja. Ja sitten tuli korkeakoulun
juhlallinen päättäjäisjuhla.

-- Tätä olisin ennen maailmassa sanonut elämäni virstantolpaksi,
virkkoi Anna nostaen varovasti kotelosta Royn orvokit ja miettivänä
niitä katsellen.

Hänen tarkoituksensa oli luonnollisesti koristautua niillä illaksi,
mutta hänen katseensa siirtyi toiseen valkeaan pahvikoteloon, joka
oli pöydällä. Se oli täynnä kieloja, ja ne olivat yhtä raikkaita ja
tuoksuvia kuin kielot, jotka tavallisesti kukkivat Vihervaaran haassa
Annan tullessa Avonleahin. Ja niiden vieressä oli Gilbert Blynthen
käyntikortti.

Annasta oli ihmeellistä, että Gilbert lähetti hänelle kukkia
päättäjäisiin. Hän oli nähnyt Gilbertiä hyvin vähän tänä talvena.
Joululoman jälkeen Gilbert oli käynyt vain kerran Karoliinan majassa,
eräänä perjantai-iltana, Majan asukkaiden vastaanottoaikana, ja
muualla he eivät juuri olleet tavanneet toisiaan. Anna tiesi, että
Gilbert oli kokonaan syventynyt opintoihinsa, hänen päämääränään kun
oli korkeimmat arvosanat ja Cooperin stipendi, minkä vuoksi hän ei
juuri ottanut osaa seuraelämään.

Annalle oli talvi tuonut runsaasti vaihtelua ja virkistystä.
Gardnerien perheessä hän oli seurustellut aika uutterasti, Dorothy
ja hän olivat tulleet läheisiksi ystäviksi. Asiasta perillä
olevat odottivat Annan ja Royn julkaisevan kihlauksensa minä
hetkenä hyvänsä. Anna odotti itse ratkaisua. Juuri kun hänen tuli
lähteä kotoa lopettajaisjuhlaan, siirsi hän syrjään Royn orvokit
ja kiinnitti pukuunsa sen sijaan Gilbertin kielot. Hän ei olisi
itsekään voinut sanoa, minkätähden hän niin teki. Mutta oli kuin
vanha Avonlean-aika unelmineen ja ystävyyssuhteineen olisi jälleen
tullut häntä lähemmäksi, samalla kuin hänen kauan hautomansa
tulevaisuudensuunnitelmat olivat toteutuneet. Hän ja Gilbert olivat
kerran, kauan sitten, kuvanneet toisilleen sitä onnellista päivää,
jolloin he tutkinnon suoritettuaan saisivat rehtorilta lakkinsa ja
kunniakirjansa. Nyt oli odotettu suuri päivä tullut, matta Royn
orvokeilla ei ollut sen kanssa mitään tekemistä. Vain lapsuusvuosien
vanhan ystävän lahjoittamat kukkaset tuntuivat liittyvän tähän
päivään, jolloin kevään hento vehreys ja puhkeavat kukkaset vihdoin
tuottivat hedelmiä.

Vuosikausia oli tämä päivä kangastanut Annan mielessä houkuttelevin
hohtein, mutta kun se nyt koitti, jättikin se jälkeensä vain yhden
pysyvän muiston. Tuona muistona ei tullut olemaan jännittävä hetki,
jolloin komea korkeakoulun rehtori täydessä virkapuvussaan ojensi
hänelle baretin ja diplomin ja kiitti häntä siitä, että hän oli
tuottanut Redmondille kunniaa. Ei myöskään kielojen aiheuttama ilon
välähdys Gilbertin silmissä, eikä Royn ihmettelevä ja alakuloinen
katse hänen kulkiessaan Annan ohi korokkeella. Ei myöskään Aline
Gardnerin armolliset onnittelut tai Dorothyn lämpimät ihastuksen
purkaukset. Ei, muistoksi jäi omituinen, selittämätön sydämen
kirvely, joka turmeli Annalta kauan odotetun päivän ja jätti
jälkeensä kalvavan katkeruudentunteen.

Juhlallisen päivän loppunumerona tulivat olemaan tanssiaiset.
Pukeutuessaan tanssiaistilaisuuteen Anna työnsi syrjään helminauhan,
jota hän tavallisesti oli käyttänyt, ja otti matka-arkustaan pienen
kotelon, joka oli ilmestynyt Vihervaaraan viimeistä edellisenä
jouluaattona. Siinä oli hienonhienot kultavitjat, joissa riippui
koristuksena pieni vaaleanpunainen, emaljoitu sydän. Korttiin, joka
sitä seurasi oli kirjoitettu "Hyvää joulua toivoo vanha toverisi
Gilbert". Anna oli nauranut muistolle, jonka emaljisydän hänessä
herätti; se liittyi kouluajan onnettomaan päivään, jolloin Gilbert
oli huutanut hänestä ja hänen punaisesta tukastaan "tuli on irti"!
ja sitten turhaan anteeksiantoa tavoitellessaan lahjoittanut
vaaleanpunaisen sokerisydämen, tehden siinä kuitenkin turhaa työtä.
Anna oli kirjoittanut sievän kiitoskirjeen Gilbertille. Mutta pientä
koristetta hän ei ollut vielä milloinkaan käyttänyt. Hän ripusti sen
nyt valkeaan kaulaansa uneksuvasti hymyillen.

Hän lähti Philin seurassa korkeakouluun. Anna kulki vaiteliaana, Phil
jutteli yhtä ja toista ja sanoi äkkiä:

-- Joku kertoi tänään, että Gilbertin kihlaus Helena Stuartin kanssa
julkaistaan heti päättäjäisten jälkeen. Oletko kuullut mitään siitä?

-- En, vastasi Anna.

-- Minä luulen, että se on totta, virkkoi Phil kevyesti.

Anna ei puhunut. Hän tunsi poskiensa polttavan pimeässä. Äkkiä
hän pisti kätensä takinkauluksensa sisäpuolelle ja tarttui
kultavitjoihin. Hän nykäisi voimakkaasti -- ja vitjat katkesivat.
Anna pisti särkyneen koristeen laukkuunsa. Hänen kätensä vapisivat ja
silmiä kirveli.

Mutta hän oli iloisessa juhlapukuisessa parvessa iloisin kaikista,
ja tuntematta kaipauksen pistostakaan sanoi hän Gilbertille, että
hänen tanssiohjelmansa oli täyteen merkitty, kun Gilbert tuli
pyytämään häntä tanssimaan. Ja kun hän myöhemmin istui tyttöjen
kanssa punaisena hehkuvan hiilloksen ääressä Karoliinan majassa ja
lämmitteli paljaita käsivarsiaan, joita oli kävelyllä kylmähkössä
kevätilmassa hiukan paleltanut, ei kukaan jutellut vilkkaammin kuin
hän kuluneen vuorokauden tapahtumista.

-- Moody Spurgeon MacPherson oli täällä eilen illalla teidän
lähdettyänne, sanoi Jamesina-täti, joka oli valvonut istuakseen
uunivalkean hoitajana -- Hän ei tietänyt, että oli tanssiaiset. Sen
pojan pitäisi nukkua kuminauha päänsä ympärillä, jotta korvat jonkun
verran pysyisivät oikealla paikallaan. Kehoitin kerran nuoruudessani
erästä nuorta herraa, joka vähän hääräili minun ympärilläni, tekemään
niin ulkoneville korvilleen, ja ne tulivatkin paljon paremmiksi.
Mutta minulle hän ei antanut milloinkaan anteeksi, vaikka oli saanut
oikein hyvän neuvon.

-- Moody Spurgeon on hyvin vakavamielinen nuori mies, haukotteli
Stella. -- Hänen ajatuksensa askartelevat paljon tärkeämmissä
asioissa kuin korvissa. Hän aikoo lukea papiksi,'kuten täti tietää.

-- No niin, Herra ei pidä niin lukua korvista, virkkoi Jamesina-täti
keskeyttäen arvostelunsa Moodyn ulkomuodosta. Jamesina-täti
kunnioitti papiksi vihkimättömän teologian ylioppilaankin papinkaapua.



XXXVII.

RANTAPAVILJONGISSA.


Onko mahdollista -- tästä päivästä viikon kuluttua olen taas kotona
Avonleassa, sanoi Anna kumartuen matka-arkkuunsa, johon hän paraikaa
pani rouva Lynden koreita patenttikutoisia peitteitä. -- Se ajatus on
hyvin viehättävä. Mutta viikon perästä olen myös ainiaaksi jättänyt
Karoliinan majan! Kauhea todellisuus!

-- Kummitteleekohan meidän naurumme sitten Liina-neidin ja
Maria-neidin viattomissa tyttöunelmissa, virkkoi Phil miettivänä.

Tätiä ja veljentytärtä odotettiin nyt kotiin. He olivat kiertäneet
suurimman osan asuttua maapalloa. Äsken saapuneessa kirjeessä neiti
Karoliina kirjoitti:

"Olemme kotona toukokuun toisella viikolla. Tiedän jo edeltäpäin,
että Karoliinan maja tulee näyttämään aika mitättömältä, kun olemme
nähneet pyramiidit ja Kamakin kuningaslinnat, mutta minä olen aina
viihtynyt parhaiten siellä, missä katto ei ole ollut erikoisen
korkealla. Tulee tuntumaan ihanalta, kun taas saa olla kotona. Kun
vasta myöhemmällä iällä lähtee matkoille, tulee rasittaneeksi itseään
tarpeettomasti, sillä tietää, ettei käytettävissä ole enää pitkiä
aikoja, ja jos missä, niin tässä suhteessa pitää paikkansa se, että
ruokahalu kasvaa syödessä. Minä pelkään, ettei Maria tule enää
koskaan tyytymään meidän entiseen hiljaiseen elämäntapaamme".

-- Aion jättää tänne pieniä päähänpistojani ja unelmiani tuottamaan
viihdytystä sille, joka tulee tänne asumaan minun jälkeeni, virkkoi
Anna katsellen kaihoisasti ympärilleen kauniissa sinisessä huoneessa,
jossa hän oli viettänyt kolme onnellista vuotta. Ikkunan ääressä hän
oli polvistunut rukoilemaan ja hän oli kumartunut siitä katselemaan,
miten aurinko sammui purppurahohteeseen honkain taakse. Hän oli
kuullut syyssateiden rapisevan taitekattoa vasten ja lausunut kevään
ensimmäisen kultarintakertun tervetulleeksi. Eivätköhän ajatukset ja
unelmat voineet jäädä asuntoihin? ajatteli hän. Eikö jotain hänen
omasta olemuksestaan jäisi ikäänkuin vienosointuisena muistona hänen
jälkeensä, näkymättömänä ja tuskin tuntuvana, mutta joka tapauksessa
todellisena, kun hän ainiaaksi jättää tämän huoneen, jossa hän oli
tuntenut riemua ja tuskaa, nauranut ja itkenyt?

-- Minä puolestani uskon, virkkoi Phil, että huone, jossa miettii ja
suree ja silloin tällöin huvittelee, sanalla sanoen elää, liittyy
erottamattomasti näihin sielunelämän ilmaisuihin ja saa oman
personallisuuden. Olen varma siitä, että jos minä viidenkymmenen
vuoden kuluttua astun tähän huoneeseen, huutaa se minulle: "Phil,
rakkaani, minä, joka puhun, olen Annan fluidumi. Me, seinät, olemme
sillä kyllästytetyt. Muistatko, ah muistatko?" Sillä ajattele
sentään, pikku kullanmuru, miten rajattoman hauskaa meillä on täällä
ollut! Kuinka me olemme täällä kujeilleet ja hupsutelleet! Oi, oi,
voisin nauraa ja itkeä yhtaikaa, kun sitä ajattelen. Menen kesäkuussa
naimisiin pikku Jonakseni kanssa ja minä tiedän tulevani sanomattoman
onnelliseksi, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu kuin tahtoisin elää
tätä ihastuttavaa elämää Majassa ja korkeakoulussa ikuisesti.

-- Minussakin on niin vähän järkevyyttä, että toivoisin aivan
samaa, virkkoi Anna. -- Miten suuria ilonaiheita saanemmekin
tulevaisuudessa, emme kuitenkaan saa koskaan nauttia samanlaisesta
ihanasta ja huolettomasta elämästä kuin täällä. Se on ainiaaksi
mennyttä, Phil.

-- Mitä sinä teet Noidalle? kysyi Phil, kun mainittu etuoikeutetussa
asemassa oleva kotieläin tassutteli huoneeseen.

-- Minä otan sen mukaani kotiin Josefin ja Saara-kissan kanssa,
julisti Jamesina-täti, joka seurasi Noidan kintereillä. -- Olisi
kaikkea muuta kuin kaunis teko erottaa kissat toisistaan, kun ne
kerran ovat oppineet viihtymään yhdessä. Sitä oppia eivät ihmiset
eivätkä eläimet kovinkaan hevillä saavuta.

-- Minusta on ikävä, että täytyy erota Noidasta, virkkoi Anna
sivellen hellästi kissaansa, -- mutta olisi hyödytöntä ottaa se
mukaan Vihervaaraan. Marilla ei ole koskaan voinut sietää kissoja,
ja Davy kiusaisi sen hengiltä. Muuten en usko viipyväni kotona
kovinkaan kauan. Minulle on tarjottu johtajattaren tointa Summersiden
korkeammassa yleisessä oppilaitoksessa.

-- Otatko sen vastaan? tiedusteli Phil.

-- Minä -- minä en ole vielä päättänyt, virkkoi Anna punastuen.

Phil nyökkäsi ymmärtävästi. Anna ei luonnollisesti voinut ryhtyä
mihinkään määrättyihin suunnitelmiin ennenkuin Roy oli ilmaissut
tunteensa. Sen tämä oli pian tekevä -- siitä ei ollut epäilystä.
Selvää oli myöskin, että Anna vastaisi myöntävästi, kun Roy kysyisi:
tahdotko tulla omakseni?

Anna itse tyytyi suhtautumaan asiaan täysin tyynen odottavasti.
Hänen tunteensa olivat hyvin lämpimät Royta kohtaan. Hän oli tosin
uskonut, että suuri ja syvä rakkaus tuntuisi toisenlaiselta, mutta
mieli hieman väsyneenä ja lamassa epäili hän, vastaisiko mikään
elämässä käsitystä, jonka mielikuvitus on edeltäkäsin luonut.
Hän tunsi samanlaista pettymystä kuin lapsenakin oli tuntenut
timantin suhteen -- tuota samaa pettymystä, oli hän myös tuntenut
nähdessään kylmän vedenkirkkaan välkkeen, kun oli odottanut näkevänsä
purppuranpunaisen leimun säteilevän loiston. "En kuvitellut koskaan
timanttia sellaiseksi" sanoi hän. Mutta Roy oli herttainen poika,
ja he tulisivat onnellisiksi yhdessä, vaikkakin Anna tunsi elämästä
katoavan jotain, jota oli sanoin mahdoton ilmaista.

Kun Roy tuli myöhemmin illalla pyytäen Annaa kävelylle puistoon,
tiesivät kaikki Majassa, mitä asiaa hänellä oli, ja kaikki olivat
tahi luulivat olevansa selvillä siitä, mitä Anna vastaisi.

-- Anna kuuluu niihin, joilla on ollut hyvä onni elämässä, virkkoi
Jamesina-täti.

-- Siltä näyttää, sanoi Stella kohauttaen olkapäitään. -- Roy on
kunnollinen ja hauska -- epäilemättä. Mutta hänessä ei ole mitään
sisäistä.

-- Jos hän olisi kosinut sinua, olisit kenties ollut toista mieltä,
Stella, sanoi Jamesina-täti lempeän nuhtelevasti. -- On olemassa
sananlasku ketusta ja pihlajanmarjoista.

-- Aivan oikein, mutta sitä ei voi sovelluttaa tähän, vastasi Stella
olematta millänsäkään. -- Minä rakastan Annaa ja pidän paljon Roysta.
Jokainen sanoo Annan tekevän erinomaiset kaupat, ja hän on viime
aikoina saavuttanut rouva Gardnerinkin korkean hyväksymisen. Kun
panemme kaikki nämä seikat yhteen, niin näyttäisi tosiaankin olevan
tulossa sellainen harvinainen avioliitto, joita kuulutaan solmivan
taivaassa, ja kuitenkin minulla on epäilykseni. Sinä saat nyt itse
lausua tavut ja lukea yhteen, Jamesina-täti.

Niemenkärjen pienessä rantapaviljongissa, jossa he olivat jutellen
istuneet sateisena päivänä ensi kertaa tavatessaan, lausui Roy
merkitykselliset sanansa. Annan mielestä tuli tilaisuus hyvin
tunnelmalliseksi siitä, että Roy oli valinnut juuri tämän paikan. Ja
Roy tunnusti rakkautensa niin kauniin sanoin, kuin olisi ottanut ne
Rakastavien kirje-oppaasta, kuten eräs Ruby Gilliksen kosijoista oli
tehnyt. Koko tunnustus kuului aivan erinomaiselta. Se oli sitä paitsi
rehellinen ja vilpitön. Ei ollut vähääkään epäilemistä, ettei Roy
tarkoittanut sitä, mitä hän sanoi. Hänen sanoissaan ei ollut mitään
sorahtelevaa epäsointua. Annasta tuntui kuin hänen olisi pitänyt
sulaa hiljaiseen autuuteen. Mutta hänen tunteensa eivät olleet
suinkaan nousseet siihen lämpöasteeseen -- hän huomasi olevansa
päinvastoin merkillisen viileä. Kun Roy vaikeni odottamaan vastausta,
avasi Anna huulensa lausuakseen myöntävän sanan, jonka tuli ratkaista
kummankin kohtalo.

Mutta silloin -- silloin häntä värisytti aivan kuin katse olisi
sattunut kuiluun, mikä sai hänet kiivaasti peräytymään. Hänen
elämässään oli tämä hetki niitä, jolloin katse selkenee ja me näemme
ikäänkuin häikäisevän salaman valossa enemmän kuin olemme tajunneet
koko kuluneen elämämme aikana. Hän veti kätensä Royn kädestä.

-- Ei -- minä en voi mennä sinun kanssasi naimisiin

-- oi, en voi, huudahti hän.

Roy kalpeni ja näytti olevan hyvin ymmällä. Hän oli jo ennakolta
ollut asiastaan varma, -- mistä ei suinkaan käynyt häntä moittiminen.

-- Mitä sinä tarkoitat? änkytti hän.

-- Tarkoitan, etten voi tulla sinun vaimoksesi, toisti Anna aivan
epätoivoisena. -- Luulin voivani -- mutta en voikaan.

-- Minkätähden et voi? kysyi Roy tyynemmin.

-- Sentähden -- etten pidä sinusta tarpeeksi paljon.

Royn kasvojen väri muuttui tummemmaksi.

-- Sinä olet siis vain tehnyt minusta pilaa näinä kahtena vuotena?
sanoi hän hitaasti.

-- En, en, sitä minä en suinkaan ole tehnyt, läähätti Anna-raukka.
Oi, miten hän voisi selittää? Hän ei voinut selittää. On olemassa
semmoista, mille on aivan mahdotonta löytää selitystä. -- Uskoin
pitäväni sinusta -- minä vakuutan, että uskoin -- mutta nyt tiedän,
ettei niin olekaan laita.

-- Sinä olet turmellut elämäni, sanoi Roy katkerana.

-- Anna minulle anteeksi, pyysi Anna posket hehkuen ja silmät
kyynelissä.

Roy kääntyi muutamaksi minuutiksi tuijottamaan merelle. Kun hän
jälleen katsoi Annaan, oli kalpeus palannut hänen kasvoilleen.

-- Etkö voi antaa minulle mitään toivoa? kysyi hän.

Anna pudisti päätään äänettömänä ja masentuneena.

-- Jää hyvästi siis, sanoi Roy. -- Minä en käsitä sitä -- minä en voi
uskoa, että sinä olet se, jona koko ajan olen sinua pitänyt. Mutta
moitteet eivät saa tulla kysymykseen meidän välillämme. Sinä olet
ainoa nainen, jota koskaan voin rakastaa. Nyt kiitän sinua ainakin
ystävyydestäsi. Jää hyvästi, Anna!

-- Jää hyvästi, vastasi Anna ääni väristen.

Royn mentyä Anna istui kauan paviljongissa ja näki valkean usvan
hiljaa hiipivän satamaan ja verhoavan sen vaippaansa. Tämä hetki oli
hänelle nöyryytyksen, häpeän ja itsensähalveksumisen hetki -- sen
aallot vyöryivät hänen ylitseen ja olivat vähällä tukehuttaa. Mutta
sielun syvimmästä tunkeutui outo, jälleen saavutetun vapauden tunne.

Hämärässä hän hiipi Majaan ja pakeni huoneeseensa. Mutta siellä istui
Phil jo häntä odottamassa ikkunapenkillä.

-- Odota vähän, pyysi Anna, tahtoen välttämättä etukäteen torjua
onnentoivotukset. -- Odota, kunnes saat kuulla, mitä minulla on
sanomista. Phil, Roy pyysi minua vaimokseen, mutta minä annoin
kieltävän vastauksen.

-- Mitä ihmeessä! -- Annoit kieltävän vastauksen? huudahti Phil aivan
ymmällä.

-- Niin annoin.

-- Anna Shirley, oletko enää järjissäsi?

-- Enköhän sentään liene, sanoi Anna väsyneesti. -- Oi, Phil, älä
toru minua! Sinä et ymmärrä.

-- En ymmärräkään, se on kyllä totta. Sinä olet jo pari vuotta kaikin
tavoin rohkaissut Roy Gardneria -- ja nyt sinä kerrot antaneesi
hänelle rukkaset. Se on siis ollut pelkkää anteeksiantamatonta
hakkailua. Anna, minä en olisi koskaan uskonut sinusta sellaista.

-- Se ei ole ollut hakkailua -- viime hetkeen asti luulin toden
teolla pitäväni hänestä -- ja sitten -- sitten minulle yhtäkkiä
selvisi, etten milloinkaan voisi mennä hänen kanssaan naimisiin.

-- Asianlaita oli kai se, että aioit mennä hänen kanssaan naimisiin
rahojen tähden, sanoi Phil loukkaavan suoraan, -- vaikka sinun
parempi minäsi viime hetkenä nousi kapinaan ja esti sinut siitä.

-- Jos niin luulet, niin erehdyt. En ole ajatellut hänen rahojaan
vähääkään. Oi, en voi selittää sitä sinulle enempää kuin hänellekään.

-- No niin, en voi sanoa sitten muuta kuin että olet käyttäytynyt
häpeällisesti Royta kohtaan, virkkoi Phil tullen yhä katkerammaksi.
-- Hän on kaunis, hyväpäinen ja kiltti. Mitä muuta sinä vielä toivot?

-- Minä tahdon sellaisen, joka kuuluu minun elämääni. Hän ei kuulu.
Ihan ensiksi ihastuin hänen kauniiseen ulkomuotoonsa ja taitoonsa
ilmaista ajatuksensa ja lausua hienoja kohteliaisuuksia... Ja hän on
paljon lukenut, ja meidän kirjalliset harrastuksemme kävivät hyvin
yhteen. Ja lopulta tuntui minusta, että minun täytyi olla häneen
rakastunut, koska hän oli minun tummasilmäinen ihanteeni.

-- Minä saan aina kuulla siitä, etten tiedä, mitä tahdon, mutta sinun
laitasi on senkin seitsemän kertaa hullummin.

-- Minä tiedän, mitä tahdon, puolustautui Anna. -- Vika on vain
siinä, että minun tahtoni vaihtuu, ja sitten minun täytyy uudelleen
selvittää itselleni, niitä oikeastaan tahdon.

-- Silloin ei kannata ollenkaan keskustella sinun kanssasi.

-- Se onkin ihan totta, Phil, ei kannatakaan. Mutta siitä saat
olla varma, että olen niin pahoillani ja häpeissäni, että olisin
valmis vaipumaan maan alle. En voi koskaan ajatella Redmondin aikaa
muistamatta tämän illan surua ja tunnonvaivoja. Roy halveksii minua
-- ja sinä halveksit minua -- ja minä halveksin itseäni.

-- Voi, sinä pikku kulta-raukka, kuinka sinua kuitenkin on sääli,
huudahti Phil, jonka sydän äkkiä lauhtui. -- Tule tänne, jotta saan
lohduttaa sinua. Minulla ei ole mitenkään oikeutta torua sinua. Minä
olisin kenties mennyt naimisiin sekä Alecin että Alonzon kanssa,
ellen olisi tavannut Jonasta. Huh, minusta on niin sekamelskaista
todellisessa elämässä. Romaaneissa tapahtuu kaikki hienosti ja
hyvässä järjestyksessä, ja kaikki selviytyy lopulta.

-- Nyt on minulla vain toivomus, ettei kukaan minua kosisi koko
elämäni aikana, nyyhkytti Anna-raukka uskoen tosiaan tarkoittavansa,
mitä sanoi.



XXXVIII.

TOISTEN ONNI.


Elämä tuntui Annasta hiukan värittömältä ensimmäisinä viikkoina
hänen tultuaan Vihervaaraan. Hän kaipasi Karoliinan majan iloista
toverielämää. Hän oli viime talvena rakentanut loistavia tuulentupia,
mutta ne olivat nyt kaikki raunioina. Nykyisessä masennuksen ja
itsehalveksumisen tilassa hän ei heti voinut ryhtyä niitä uudelleen
luomaan. Ja hän teki sen huomion, että ruusuisten unelmien
täyttämä yksinäisyys on ihastuttava mutta unelmaton yksinäisyys on
kuivanlainen.

Anna ei ollut tavannut Royta heidän surullisen rantapaviljongissa
tapahtuneen eronsa jälkeen, mutta Dorothy tuli häntä tervehtimään,
ennenkuin hän lähti Kingsportista.

-- Minusta on rajattoman ikävää, ettet tahdo mennä Royn kanssa
naimisiin, virkkoi hän. -- Minä olisin niin mielelläni tahtonut
sinut sisarekseni. Mutta sinä teit aivan oikein. Hän kyllästyttäisi
sinut kuoliaaksi, jos olisitte yhdessä koko elämän läpi. Minä pidän
hänestä, ja hän on tavattoman herttainen veli, mutta mielenkiintoinen
hän ei ole vähääkään. Hän voi kyllä näyttää mielenkiintoiselta, mutta
siinä erehtyy.

-- Ei suinkaan tämän tarvitse turmella meidän ystävyyttämme, eihän
Dorothy? oli Anna surullisena kysynyt.

-- Kaikkea vielä! Sinusta ei toki luovu mielellään, kuka nyt olisi
kultuisempi. Ellen voi saada sinua sisareksi, tahdon kuitenkin yhä
olla sinun hyvä ystäväsi. Ja älä sinä rupea olemaan pahoillasi Royn
tähden. Hän on nyt kyllä kauhean epätoivoinen -- minä saan jok'ikinen
päivä kuunnella hänen purkauksiaan... Mutta hän toipuu pian. Niin käy
hänelle aina.

-- Aina? toisti Anna äänensävy vähän muuttuneena. -- Onko hän sitten
toipunut tällaisesta ennenkin?

-- On toki, sen saat uskoa, virkkoi Dorothy avomielisesti. -- Kaksi
kertaa ennen. Ja hän suri yhtä kauheasti kummallakin kerralla ja
toitotti suruaan minulle korvat täyteen. Niin, ei hän suorastaan
saanut rukkasia tytöiltä, he vain julkaisivat kihlauksensa toisen
kanssa. Mutta kun hän oli tutustunut sinuun, vakuutti hän tietysti,
ettei hän ollut koskaan oikein rakastanut ketään ennen -- molemmat
edelliset jutut olivat vain olleet koulupoikahaaveilua. Minusta sinun
ei pidä kovin paljon surra tätä asiaa.

Anna päätti noudattaa hyväätarkoittavaa neuvoa. Hän tunsi mielensä
keventyneeksi, mutta oli samalla jonkun verran närkästynyt. Roy oli
vakuuttanut hänelle pyhästi, että Anna oli ainoa tyttö, jota hän
koskaan oli rakastanut. Roy oli epäilemättä itse niin uskonut. Mutta
Annasta oli kuitenkin lohduttavaa tietää, ettei hän sentään ollut
tuhonnut Royn elämää. Tämä saattoi kohdistaa palvontansa toisiin
jumalattariin -- Royhan kuului sisaren väitteen mukaan niihin,
joiden ehdottomasti täytyy olla polvillaan jonkun pyhätön edessä.
Mutta Annasta tuntui siitä huolimatta kuin elämä olisi köyhtynyt ja
menettänyt joukon haavekuvia, ja hänestä se alkoi olla kolkonlainen.

Samana iltana, jona hän oli saapunut kotiin, tuli hän alas
päätyhuoneestaan ullakolta kasvot sangen surkeannäköisinä.

-- Miten on käynyt vanhalle Lumikuningattarelle, Marilla?

-- Ah niin, arvasin että olisit pahoillasi siitä, virkkoi Marilla.
-- Itkin muutaman kyyneleen itsekin. Se puu on seisonut siinä siitä
asti, kun olin nuori tyttö. Myrsky kaatoi sen marraskuussa, kun oli
ankara pohjatuuli. Sen sydän oli mädäntynyt.

-- Voi, miten kaipaan sitä, valitti Anna. -- Minun vanha
tyttöhuoneeni on muuttunut aivan erilaiseksi. En voi koskaan katsoa
ikkunasta tuntematta, että jotain on poissa. Ja aina ennen tullessani
kotiin Vihervaaraan on Diana ollut minua vastassa ja toivottanut
tervetulleeksi.

-- Dianalla on paraikaa muuta ajattelemista, virkkoi täti Lynde
merkitsevän näköisenä.

-- No, kertokaa nyt minulle kaikki, mitä täällä Avonleassa on
tapahtunut, pyysi Anna istuutuen portaille, missä ilta-auringon
kultainen hohde loi väikettään hänen hiuksiinsa.

-- Ei ole tapahtunut juuri muuta kuin mistä me olemme jo
kirjoittaneet sinulle, virkkoi täti Lynde. -- Mutta kenties sinä et
ole kuullut, että Simon Fletcher taittoi jalkansa viime viikolla. Se
oli perheelle mainio asia. Nyt he saavat toimitetuksi satoja asioita,
joihin heillä aina olisi ollut suuri halu, mutta joihin ei saatu
lupaa, kun ukkorähjä tallusteli kaikkialla.

-- Mistäpä hänkään olisi erikoisen hyvää perinyt, jatkoi Marilla.
-- Hänen äidillään oli tapana nousta rukouskokouksissa kertomaan
vekarainsa pahimmista tuhmuuksista ja pyytämään seurakunnan
esirukousta heidän puolestaan. Penskat olivat jo ennestään mestareita
keksimään kujeita -- mutta tulivat senjälkeen kahta kauheammiksi.
Sinä et ole vielä kertonut Annalle suurta uutista Jane Andreaksista.

-- No, ehtiihän sen vielä, arveli täti Lynde myhähtäen. -- Niin,
kuulepas, Jane on tullut kotiin länsirannikolta -- hän tuli viime
viikolla -- ja on kihloissa winnipegiläisen miljoonamiehen kanssa.
Kuten arvaat, ei hänen äitinsä viivyttänyt mielenkiintoisen uutisen
levittämistä kaikkiin ilmansuuntiin.

-- Herttainen vanha Jane! Oli oikein hauska kuulla, sanoi Anna
vilpittömästi. -- Hän on ansainnutkin pelkkää hyvää.

-- Niin, miksei, minulla ei ole mitään Janea vastaan. Hän on kiltti
ja hyvä tyttö. Mutta hän ei ole tähän saakka liikkunut miljonäärien
piireissä, ja saatpa nähdä, ettei kukaan viitsisi päätänsäkään
kääntää tuohon mieheen päin, ellei hänellä olisi rahoja. Hän on muka
englantilainen, niin ainakin rouva Andrews väittää, ja hän kuuluu
ansainneen rahansa kaivoshommilla, mutta katsotaanpas eikö lopulta
sentään yankee pilkistä miehestä esiin. Rahaa hänellä täytyy olla
kuin roskaa, sillä hän tuhlailee jalokivikoristeita Janelle aivan
kahmalokaupalla. Kihlasormuksessa on niin suuri läjä timantteja,
ettei Jane varmaan koskaan enää saa hansikasta lihavaan käpäläänsä.

Verrattain suuri katkeruus värähteli täti Lynden äänessä. Mokomakin
Jane Andrews, ruma ja mitätön, asettelee koukkujaan miljoonamiehelle
ja eikös vaan saakin hänet, kun taas heidän oma komea Annansa ei
ollut vielä lupautunut enempää köyhälle kuin rikkaallekaan. Ja rouva
Andrews kopeili niin tyttärensä hyvällä naimiskaupalla, ettei kohta
enää voinut olla samassa huoneessa hänen kanssaan.

-- Mikä Gilbert Blythelle on tullut korkeakoulussa? kysyi Marilla. --
Minä näin hänet, kun hän viime viikolla tuli kotiin, ja hän on käynyt
niin laihaksi ja kalpeaksi, että töin tuskin tunsin.

-- Hän hautautui talvella ahtamaan ankarasti tietoja päähänsä,
virkkoi Anna. -- Kuulittehan, että hän sai korkeimman arvosanan
klassillisissa kielissä ja sieppasi sitäpaitsi itselleen
Cooper-stipendin. Sitä ei ole annettu viiteen vuoteen. Ei olekaan
ihme, jos se alkaa hänessä tuntua. Me olemme vähän väsyneitä
jok'ainoa.

-- No, sinulla on joka tapauksessa komea korkeakoulututkintosi, ja
sitä Jane Andrewsilla ei ole eikä tule koskaan olemaan, virkkoi täti
Lynde, äänessä kolkko tyydytys.

Joitakin päiviä myöhemmin Anna meni eräänä iltana tervehtimään
Janea, mutta morsian oli matkustanut Charlottetowniin -- tilaamaan
muutamia "kunnollisia leninkejä", ilmoitti rouva Andrews ylpeänä. --
Senjälkeen, mitä oli tapahtunut, piti Janen luonnollisesti hankkia
parempi ompelijatar kuin mitä Avonleassa oli saatavissa.

-- Minulle kerrottiin äsken hauska uutinen Janesta, virkkoi Anna.

-- Niin, niin, onhan se Jane hoitanut hyvin asiansa, vaikkei ole
käynytkään mitään korkeakoulua, vastasi äiti tyytyväisenä heilauttaen
vähän niskaansa. -- Tuleva vävyni on miljoonien arvoinen, ja he
lähtevät häämatkalle Eurooppaan. Takaisin tultuaan he tulevat asumaan
pelkästä marmorista rakennetussa isossa huvilassa Winnipegissä.
Yhdestä asiasta Jane vain on pahoillaan -- hän on niin etevä
ruuanlaittaja eikä sulhanen toivo hänen olevan missään tekemisissä
ruuan kanssa. Hän on niin rikas että voi hankkia palvelusväkeä miten
paljon hyvänsä. Heillä tulee olemaan keittäjätär ja pari muuta
palvelijatarta ja kuski ja miespalvelija. Entä sinä itse, Anna, mitä
sinulle kuuluu? En ole vielä kuullut mitään sulhasesta, vaikka sinä
olet ollut niin paljon siellä korkeakoulussa.

-- Oh, nauroi Anna, minä olen päättänyt jäädä vanhaksipiiaksi. En ole
tosiaankaan löytänyt ketään, jonka voisin hyväksyä.

Tämä Annan ilmoitus oli oikeastaan aika lailla häikäilemätön. Hän
tahtoi nimenomaan saada sanotuksi rouva Andrewsille, ettei hän
sulhasten puutteessa ollut menemättä naimisiin. Mutta rouva Andrews
osoitti heti olevansa tilanteen tasalla.

-- Joka ei muuta tee kuin valikoi ja asettaa vaatimuksia, ei saa
lopulta mitään, sen olen usein huomannut, virkkoi hän. -- Kuulin
tässä eräänä päivänä pakistavan, että Gilbert Blythe olisi kihloissa
erään neiti Stuartin kanssa. Charlie Sloane väittää, että tyttö on
ihmeen kaunis. Onko se totta?

-- En tiedä, onko totta, että hän on kihloissa Helena Stuartin
kanssa, vastasi Anna säilyttäen oikein spartalaisen mielenmaltin,
mutta varmaa on, että tyttö on tavattoman sievä ja viehättävä.

-- Ennen maailmassa kuvittelin, että Gilbertistä ja sinusta tulisi
pari, jatkoi rouva Andrews. -- Varo, Anna, ettet vielä joskus joudu
"Kyöpelinvuoren taa"!

Anna päätti olla jatkamatta kaksintaisteluaan rouva Andrewsin kanssa.
On turha taistella vastustajatarta vastaan, joka vastaa siroihin
floretinlyönteihin kömpelöllä lihakirveellä.

-- Kun Jane ei ole kotona, virkkoi hän nousten pää pystyssä, niin
sanon kenties hyvästi. Pistäydyn luultavasti joskus, kun hän on
tullut takaisin.

-- Niin, tule katsomaan, sanoi rouva Andrews hymyillen leveästi ja
tyytyväisesti. -- Jane ei ole vähääkään ylpeä. Hän aikoo seurustella
entisten ystäviensä kanssa aivan kuin ennenkin. Hän tulee kyllä
oikein iloiseksi, kun saa nähdä sinut.

Janen miljoonamies saapui toukokuun viimeisenä viikkona ja vei
morsiamensa mukanaan kultaaräiskyvässä pilvessä. Rouva Lynde totesi
sangen vahingoniloisena, että herra Inglis -- se oli sulhasen nimi --
oli ruumiiltaan lyhyehkö ja paksu, täyttänyt varmasti neljäkymmentä
vuotta, ja että hänen hiuksensa päälaelta olivat harmaat ja harvat.
Ja mainituista huomioistaan hän teki erittäin suuren numeron.

-- Kyllä tarvitaankin aika annos hänen kultaansa ennenkuin
semmoinen pilleri on saatu maukkaaksi, kuului eräs hänen miedoimpia
arvostelmiaan. -- Jane-raukka -- hänelle voi todellakin sanoa: "suu
auki ja silmät kiinni!"

-- Mies on minusta kiltin ja hyväntahtoisen näköinen, sanoi
vilpittömän uskollinen Anna. -- Ja minä olen varma siitä, että hän on
tavattomasti ihastunut Janeen.

-- Rakas ystävä, sen uskosi saat hyvin hyvästi pitää minun
puolestani, sanoi täti Lynde.

Seuraavalla viikolla vihittiin Philippa Gordon ja hänen Jonaksensa,
ja Anna matkusti Bolingbrokeen ollakseen häissä morsiustyttönä.
Phil oli kruunuun ja huntuun puettuna kaunis kuin keijukainen, ja
vastaleivottu komministeri Jonas oli niin onnesta säteilevä, ettei
kukaan olisi raskinut pitää häntä rumana.

-- Ensiksi lähdemme pienelle huvimatkalle kahden, kertoi Phil,
ja sitten me asetumme pieneen asuntoomme kaupungin laitaan --
Patterson-kadun varrelle. Äidin mielestä se on hirveätä -- hän oli
koko ajan toivonut, että Jonas sentään vuokraisi asunnon hienon kadun
varrelta, vaikka hänen toimialansa onkin köyhäin kaupunginosassa.
Mutta minä asun kuin tuoksuvassa ruusutarhassa katuojien ja savuavien
savutorvien keskellä, kun vaan saan olla Jonaksen kanssa. Oi, Anna,
minä olen niin onnellinen, että sydämeen oikein koskee.

Anna iloitsi aina ystäviensä onnesta, mutta ajan pitkään tuntuu
vähän yksitoikkoiselta nähdä kaikkialla ympärillään onnea, joka on
toisen. Ja niin oli laita, kun hän vihdoin palasi Avonleahin. Tällä
kertaa Dianaa ympäröi se ihmeellinen autuus, jota nainen tuntee, kun
esikoinen lasketaan hänen viereensä. Anna katsoi kalpeata nuorta
äitiä jonkinlaisen kunnioittavan kauhun vallassa, jota hän ei
milloinkaan ollut tuntenut Dianaa kohtaan. Saattoiko tämä nainen,
jonka suun ympärillä vielä näkyi kärsimyksen merkkejä, olla sama
pieni mustakiharainen, ruusuposkinen Diana, jonka kanssa Anna oli
leikkinyt hyvin kaukaiselta tuntuvana kouluaikana? Anna tunsi outoa
orpoutta havaitessaan, että hän suhteessaan Dianaan ikäänkuin pohjasi
rakkaisiin lapsuusvuosiin, pysyen sen sijaan verrattain vieraana
nykyisyydelle.

-- Eikö hän ole ihan kuvankaunis? kysyi Diana ylpeästi.

Pieni, paksu pallero oli suorastaan naurettavasti Fredin näköinen --
yhtä lihava, pullea ja punakka. Anna ei voinut hyvällä omallatunnolla
sanoa pitävänsä lasta kuvankauniina, mutta hän vakuutti aivan
vilpittömästi, että se oli niin sievä ja kultuinen että voisi syödä
sen. Ja äiti oli jokseenkin tyytyväinen.

-- Ennenkuin se tuli maailmaan toivoin kovasti pikku tyttöä, jotta
olisin saanut ristiä sen Annaksi, sanoi Diana. -- Mutta nyt, kun
pikku Fred on tässä, en tahtoisi vaihtaa häntä miljoonaan tyttöön.
Hän on jo oma pikku herttainen minänsä, hänkin.

-- Oikea pikku personallisuus, erilainen kuin kaikki muut maailman
pikkulapset, sanoi rouva Allan sivellen vastasyntyneen lauhkeata
poskea. -- Ja jokaisen äidin mielestä on hänen vastasyntynyt pikku
palleronsa suloisin ja herttaisin kaikista.

Rouva Allan, entinen papinrouva ja Annan opettajatar, oli Avonleassa
käymässä ensi kertaa paikkakunnalta muutettuaan. Hän oli yhtä
iloinen, ystävällinen ja osaaottavainen kuin ennenkin. Hänen entiset
ystävänsä tyttömaailmassa olivat haltioituneina toivottaneet hänet
tervetulleeksi. Uudella papinrouvalla oli kyllä erinomaiset puolensa,
mutta mikään "sukulaissielu" hän ei ollut.

-- Kuinka ikävöin sitä päivää, jolloin hän on niin suuri, että alkaa
puhua, huokaili Diana. -- Voi sentään, kun saa kuulla hänen sanovan
"äiti"! Ja minä olen päättänyt, että hänen ensimmäisen muistonsa
minusta tulee olla hyvä ja kaunis. Ensimmäinen muisto, joka minulla
on äidistäni, on korvapuusti jostakin pahasta teostani. Olin varmasti
sen ansainnut, ja äiti on aina ollut herttainen äiti, ja minä pidän
hänestä koko sydämestäni. Mutta olen usein ajatellut, että olisi
hauskaa, jos ensimmäinen muistoni hänestä olisi miellyttävämpi.

-- Minulla on yksi ainoa muisto äidistäni, ja se on suloisin kaikista
muistoistani, sanoi rouva Allan. -- Olin viiden vuoden vanha ja olin
saanut luvan mennä molempien vanhempien sisarien kanssa kouluun.
Kun opetus oli päättynyt, menivät sisareni kotiin, kumpikin omassa
seurassaan, ja kumpikin uskoi, että minä olin toisen sisaren kanssa.
Mutta minä olin sen sijaan mennyt erään pikkutytön mukana, jonka
kanssa olin leikkinyt välitunneilla. Minä menin hänen kanssaan hänen
kotiinsa -- hän asui lähellä koulua -- ja me aloimme siellä leikkiä
hiekkakasalla ja leipoa kakkuja. Meillä oli ihmeen hauskaa, kun
vanhempi sisareni syöksähti luoksemme hengästyneenä ja suuttuneena.

"Vietävän penska", huusi hän, tarttui minun vastahakoiseen käteeni
ja veti minut mukaansa. "Sinun täytyy paikalla tulla kotiin. Ja
odotapas! Äiti on kauheasti suuttunut. Saat vitsaa heti kun tulemme
kotiin."

En ollut vielä koskaan saanut vitsaa. Alakuloisuus ja kauhu valtasi
sydänparkani. En ole koskaan eläessäni tuntenut olevani niin onneton
kuin silloin matkalla kotiin. Minä en ollut tahtonut olla häijy.
Lizzie Cameron oli pyytänyt minut mukaansa kotiin, ja minä olin
mennyt hänen luokseen tietämättä, että oli väärin erota isoista
siskoista. Ja nyt odotti minua rangaistus. Kun me olimme päässeet
kotiin, laahasi sisareni minut keittiöön, missä äiti istui hämärässä
valkean ääressä. Pikku polviraukkani vapisivat niin että tuskin
saatoin seisoa. Ja äiti -- nosti minut syliinsä sanomatta ainoatakaan
epäystävällistä tahi soimaavaa sanaa, suuteli minua ja painoi minut
rintaansa vasten. -- "Minä pelkäsin, että olit eksynyt, pikku
typykkäni", sanoi hän hellästi. Näin, miten rakkaus loisti hänen
silmistään, kun hän katseli minua. Mitään nuhteita tahi läksytystä en
saanut siitä, mitä olin tehnyt -- hän sanoi minulle lempeästi, etten
saa mennä minnekään pyytämättä lupaa. Hyvin pian sen jälkeen hän
kuoli. Tämä on minulla hänestä ainoa jotakuinkin selvästi mieleeni
painunut muisto. Eikö se ole kaunis?

Anna tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan kävellessään kotiin
pitkin Koivukäytävää, Orvokkien laaksoa ja Kuiski, kuiski pajua.
Hän ei ollut kulkenut siitä kuukausiin.. Ilta-aurinko oli sammunut
purppurahohteeseen. Ilma oli kukkien tuoksujen kyllästämä -- sitä
oli melkein raskas hengittää. Polun varrella olevat koivut olivat
hennoista vesoista kehittyneet täysikasvuisiksi puiksi. Kaikki oli
muuttunut. Annalla oli tunne, että hän olisi iloinen, jos kesä
loppuisi ja hän voisi matkustaa tiehensä käydäkseen taas työhön
käsiksi. Silloin elämä kenties ei tuntuisi niin tyhjältä. Mutta mihin
oli kaikki romantiikka häipynyt?



XXXIX.

ANNA LUKEE ILMESTYSKIRJAA.


Irvingin herrasväki palasi kesäksi Kaikurantaan, ja Anna vietti
siellä kolme onnellista viikkoa heinäkuussa. Neiti Lavendel ei
ollut muuttunut. Mitä suurimmassa määrässä oli sen sijaan muuttunut
Charlotta Neljäs. Hän oli omaksunut täysi-ikäisen nuoren naisen
tavat, mutta jumaloi edelleen Annaa vilpittömästi.

-- Minä sanon neiti Shirleylle erään asian -- en ole Bostonissakaan
nähnyt neidin vertaista, sanoi hän kerran ihailunpuuskassa.

Paulkin oli varttunut pitkäksi pojaksi. Hän oli kuudentoista vuoden
vanha, vaaleanruskeat kiharat olivat kadonneet ainiaaksi ja sijaan
tullut tiheä tumma tukka, ja häntä huvittivat enemmän jalkapalloilu
ja kuulantyönti kuin keijukaiset ja luolaihmiset. Mutta yhdysside
hänen ja hänen entisen opettajattarensa välillä oli sitkeä ja säilyi
yhä. Sukulaissielut eivät jätä toisiaan, vaikka vuodet vierivät.

Ikävänä ja koleana heinäkuun iltana Anna palasi Vihervaaraan. Kiihkeä
etelätuuli, joka välistä kesäisin myllersi merenlahdella, vyörytteli
suunnattomia aaltoja. Annan astuessa sisään rapisivat ensimmäiset
sadepisarat ikkunoita vastaan.

-- Paulko saattoi sinut kotiin? kysyi Marilla. -- Minkätähden et
pyytänyt häntä jäämään yöksi? Tulee kauhea ilma, myrsky yltyy.

-- Minä uskon hänen kyllä ehtivät takaisin Kaikurantaan ennenkuin
alkaa sataa oikein rankasti. Ja hän tahtoi ehdottomasti päästä
kotiin yöksi. Niin, hauskaa minulla on ollut, mutta kyllä mielellään
jälleen näkee teidän kultuiset kasvonne. "Oma maa mansikka, muu maa
mustikka". No, Davy, oletko kasvanut pitemmäksi viime aikoina.

-- Minä olen kasvanut kokonaisen tuuman senjälkeen kun sinä läksit,
vastasi Davy hyvin ylpeänä. -- Nyt minä olen yhtä pitkä kuin Milty
Boulter, eikä hänen tarvitse enää olla olevinaan. Olen kamalan
iloinen. Kuule Anna, tiedätkö että Gilbert Blythe makaa sairaana ja
on vähällä kuolla.

Anna jäi seisomaan aivan hiljaa ja liikkumatta, katsoen vain Davyyn.
Kaikki väri oli kadonnut hänen kasvoiltaan, ja rouva Lynde luuli
hänen pyörtyvän.

-- Aina sinun pitää puhua vähän liikaa, poika, sanoi Rachel-täti
suuttuneena. -- Anna, älä nyt noin... hyvä lapsi, koeta nyt vähän...!
Me emme aikoneet kertoa sinulle sitä aivan suoraapäätä.

-- Onko se totta? kysyi Anna, mutta ääni ei ollut hänen.

-- Gilbert on hyvin sairas, vastasi täti Lynde vakavasti. -- Hän sai
hermokuumeen heti, kun sinä olit lähtenyt Kaikurantaan. Eikö kukaan
ihminen ole kertonut sitä sinulle?

-- Ei, vastasi sama tuntematon ääni.

-- Tauti näytti olevan heti alusta hyvin ankaraa. Lääkäri sanoi,
että Gilbert oli työstä rasittunut ja että hänen vastustuskykynsä
on pieni. Heillä on sairaanhoitajatar ja kaikki tehdään, mikä on
tehtävissä. Älä nyt noin, pikku Anna! Niin kauan kuin on elämää, on
myös toivoa.

-- Niin, mutta setä Harrisonhan oli siellä eilen illalla, ja silloin
sanottiin, ettei ollut toivoa, muistui Davyn mieleen.

Marilla, joka näytti vanhalta, harmaalta ja väsyneeltä, nousi
paikaltaan ja työnsi Davyn edellään keittiöön.

-- Rakas lapsi, älä menetä kokonaan toivoa, virkkoi Rachel-täti
kietoen ystävälliset vanhat kätensä kalmankalpean tytön ympärille. --
Minä en ole ainakaan kadottanut toivoani -- se meidän viimeksi pitää
tehdä. Hänellä on luja terveys ja vankka, turmeltumaton elimistö --
miksi se ei kestäisi nytkin? Saat nähdä, että hän kyllä toipuu.

Anna irtautui hiljaa rouva Lynden käsivarsista ja meni mitään
näkemättä keittiön läpi portaita ylös vanhaan huoneeseensa. Hän
polvistui ikkunan ääreen ja tuijotti sokeana ulos. Oli hyvin pimeä.
Sade valui virtanaan tuulenpieksämään maahan. Kummitusmetsän mahtavat
puut valittivat ja vaikeroivat myrskyn väänteleminä, ja kuohuvien
hyrskyjen pauhu kuului etäältä merenrannalta. Ja Gilbert oli
kuolemankielissä.

Jokaisen ihmisen elämässä on ilmestyskirja, aivan kuin raamatussa.
Anna luki omaa ilmestyskirjaansa tuona kauheana yönä, jona hän
tuskassa ja hädässä valvoi monet tunnit pimeässä, keskellä luonnon
kapinaa. Hän rakasti Gilbertiä -- hän oli aina rakastanut Gilbertiä.
Sen hän nyt tiesi. Hän ymmärsi nyt, että yhtä vähän kuin hän voisi
hakata poikki oikean kätensä ja heittää sen luotaan, yhtä vähän hän
voisi tästä lähtien erottaa Gilbertiä elämästään. Mutta tietoisuus
siitä oli tullut liian myöhään -- ei edes niin ajoissa, että hänelle
olisi suotu katkera lohdutus saada istua Gilbertin luona viimeiseen
saakka... Ellei hän olisi ollut niin sokea -- niin auttamattoman
mieletön ja sokea -- olisi hänellä nyt voinut olla oikeus mennä
Gilbertin luo. Mutta Gilbert ei saa nyt koskaan tietää, että Anna
rakasti häntä -- hän poistuisi elämästä vakuutettuna, että Anna
oli häntä kohtaan välinpitämätön. Oi, miten pimeät, autiot vuodet
avautuivat Annan eteen! Hän ei voisi niitä kestää -- ei voisi. Hän
lyyhistyi ikkunanpieltä vasten ja toivoi ensi kerran huolettoman,
nuoren elämänsä aikana saavansa kuolla hänkin. Jos Gilbert lähtisi
hänen luotaan jättämättä hänelle ainoatakaan sanaa, merkkiä tahi
tervehdystä, ei hän voisi enää elää. Annasta ei millään ollut
arvoa ilman Gilbertiä. Hän kuului Gilbertille ja Gilbert hänelle.
Tänä tuskaisena selvänäköisyyden hetkenä häipyivät kaikki hänen
epäilyksensä. Gilbert ei pitänyt Helena Stuartista -- hän ei ollut
koskaan pitänyt. Voi, mikä umpisokea hupsu hän olikaan ollut, kun
ei ollut ymmärtänyt, miten voimakas ja luja side yhdisti hänet
Gilbert Blytheen! Ne miellyttävää mairittelua uhkuneet turhamaisuuden
tunteet, jotka olivat hänestä säteilleet Roy Gardneriin, eivät olleet
milloinkaan olleet rakkautta... Ja nyt hänen täytyi sovittaa
mielettömyytensä ja sokeutensa rangaistuksella, niinkuin rikos
sovitetaan.

Marilla ja täti Lynde hiipivät hiljaa hänen ovelleen, ennenkuin
menivät levolle, pudistivat huolestuneina päätään huoneessa
vallitsevalle kuolonhiljaisuudelle ja sipsuttivat tiehensä. Myrsky
raivosi koko yön, mutta päivän sarastaessa sen voima oli lauennut.
Anna näki himmeän valojuovan hopeoivan tummien pilviröykkiöiden
reunoja. Idässä välkkyivät metsäiset harjut heleänpunaisina.
Pilvet hajaantuivat valkeisiin ajelehtiviin hattaroihin, haihtuen
pitkin taivaanrantoja, ja taivas niiden välissä loisti sinisenä ja
auringonpaisteisena. Hiljaisuus ja lepo laskeutui yli maailman.

Anna nousi polvistuvasta asennostaan ja meni hiljaa portaita alas.
Kostea aamutuuli leyhyi hänen kalpeille kasvoilleen, kun hän astui
pihalle, jäähdyttelemään kuivia, polttavia silmiä. Eräs kulkija
vihelteli kimeästi iloista säveltä. Muutaman hetken kuluttua
työpukuinen nuori poika tuli näkyviin.

Annasta tuntui äkkiä kuin polvet olisivat pettäneet. Ellei hän olisi
tarttunut riippuvaan piilinoksaan, olisi hän kaatunut. Nuorukaisen
nimi oli Pacifique Buote, hän oli George Fletcherin renki, ja George
Fletcher oli Blythein lähin naapuri. Rouva Fletcher oli Gilbertin
täti. Pacifiquen täytyi tietää, mitä yleensä oli tiedossa.

Nuori mies astua lönkötti maantien punaista hiekkaa yhä viheltäen.
Hän ei nähnyt Annaa. Anna yritti kolmasti turhaan huutaa hänelle.
Poika oli melkein ehtinyt ohitse, ennenkuin Anna sai värisevät
huulensa sellaiseen asentoon, että ne lausuivat nimen "Pacifique!"

Komean nimen haltija kääntyi leveästi virnistäen ja hyväntuulisesti
sanomaan "hyvää huomenta!"

-- Pacifique, sanoi Anna heikolla äänellä, tuletteko suoraan kotoa?

-- Tulen, vastattiin. -- Minulle tuotiin illalla sana, että isä-ukko
oli käynyt sairaaksi. Oli niin ilkeä ilma, etten eilen voinut mennä,
vaan läksin matkaan nyt aamulla aikaisin Menen metsän kautta, se kun
oikaisee.

-- Kuulitteko, miten oli Gilbert Blythen laita nyt aamulla?

Täydellinen epätoivo kuvastui kysymyksestä. Mutta totuus, olipa se
millainen tahansa, oli joka tapauksessa parempi kuin riuduttava
epätietoisuus.

-- Hän voi paremmin, sanoi Pacifique. -- Ne puhuivat eilen jostain,
jota ne sanoivat griisiksi tai kriisiksi, ja että se muka oli tullut
ja että se muka oli hyvä. Lääkäri sanoi, että pahin oli nyt ohi,
mutta että hän on ollut kauhean sairas. Hän oli jo melkein mennyttä
miestä. Ei, kyllä minun on jouduttava. Isä vuoteessaan odottaa minua.

Pacifique lähti taas liikkeelle ja painalsi vihellellen kaikin voimin
eteenpäin.

Anna seurasi häntä silmillään, joista ilo oli karkoittamaisillaan
yön nääntyneen, tuskaisan ilmeen. Pacifique oli laiha ja hintelä
poika, pörröinen ja kömpelö. Mutta Annan silmissä hän oli kaunis kuin
taivaan maista tullut sanantuoja. Nähdessään koska tahansa Pacifiquen
ruskeaksi paahtuneet kasvot ja pyöreät mustat silmät ei Anna voinut
koko elämänsä aikana milloinkaan olla muistelematta lämpimästi
hetkeä, jona tuo poika oli tuonut hänelle lohdutuksen balsamia.

Kauan sen jälkeen, kun Pacifiquen huilumaiset lirutukset olivat
lakanneet ja häipyneet vaahterain alle Rakastavaisten polun päässä,
seisoi Anna vielä halavain juurella nauttien siitä onnen tunteesta,
joka täyttää ihmissydämen, kun se on päässyt vapaaksi lamauttavasta
pelosta. Aamu oli kuin pikari, joka oli laitojaan myöten raikkautta
ja loistetta täynnä. Läheisessä pensaikossa odotti häntä yllätys:
kasteiset villiruusut olivat vasta puhjenneet. Laululintujen
riemuitsevat kuorot, jotka lauloivat hänen yläpuolellaan korkealla
suuressa puussa, ilmaisivat hänen mielestään vain heikosti, mitä
hän sisällään tunsi. Hänen huulilleen tulivat sanat eräästä hyvin
vanhasta ja omituisesta totuudenkirjasta:

-- Itku ja murhe kestäkööt yhden yön, mutta aamulla saapuu lohdutus.



XL.

VANHASSA PUUTARHASSA.


-- Olisikohan sinusta hauskaa lähteä minun kanssani pienelle
metsäkävelylle, kuten ennen maailmassa? sanoi Gilbert sukeltaessaan
odottamatta Vihervaaran eteiskuistiin. -- Syyskuu on aina tuntunut
minusta erikoisen houkuttelevalta. Jos me kävisimme tutkimassa, minkä
näköistä on Hester Grayn puutarhassa.

Anna, joka istui kiviportaiden askelmalla syli täynnä
vaaleanvihreitä, puoleksi läpinäkyviä kangaskaistaleita, nosti
katseensa, kasvoissa yhtaikaa hämmästynyt ja alakuloinen ilme.

-- Ah, kunpa minä voisin! sanoi hän hitaasti. -- Mutta se on minulle
todellakin mahdotonta, Gilbert. Minut on kutsuttu tänä iltana Alice
Penhallow'n häihin, kuten tiedät. Minun täytyy hiukan muuttaa tämän
puvun koristelaitteita, ja kun se on tehty, on jo aika ruveta
pukeutumaan. Se on ikävää. Minä olisin hyvin mielelläni tullut sinun
kanssasi!

-- No, etkö voi sen sijaan tulla huomenna iltapäivällä? kysyi Gilbert
osoittamatta vähääkään pettymystä.

-- Voin luultavasti.

-- Siinä tapauksessa minä laukkaan kotiin heti ja teen siellä
sellaista, minkä olisin muuten lykännyt huomiseen. Vai niin, Alice
Penhallow'n häät! Nyt sinä olet ollut kolmissa häissä samana kesänä,
Anna -- Philin, Alicen ja Janen. Minä en anna milloinkaan Janelle
anteeksi sitä, että hän ei kutsunut minua häihinsä.

-- Siitä sinä et saa moittia häntä, jos otat huomioon, mikä ääretön
nuotanköysi Andrewsin suku on. Heidät oli tietysti kutsuttava kaikki.
He mahtuivat töintuskin talon neljän seinän sisälle. Minut pyydettiin
sulasta armosta -- siksi, että minä olen ollut Janen hyvä ystävä
kouluajoista saakka; luullakseni oli se ainakin Janen vaikutin. Mutta
jos kysytään miksi rouva Andrews pyysi minut -- niin oli koko syy se,
että minä saisin nähdä Janen suorastaan häikäisevän hienouden loiston.

-- Onko totta, että Janella oli niin paljon timantteja, ettei voinut
nähdä, missä timantit loppuivat ja missä Jane alkoi?

Anna nauroi.

-- Totta on kyllä, että hänellä oli niitä aika joukko. Timantteja ja
valkeata silkkiä ja tylliä ja pitsiä ja oranssikukkia ja ruusuja oli
niin paljon, että meidän tavallisissa oloissa vaatimaton ja koruton
Janemme aivan hukkui niihin. Mutta hän oli hyvin onnellinen, samoin
kuin sulhanenkin, mutta onnellisin oli kuitenkin anoppi.

-- Tämän puvunko sinä otat yllesi tänä iltana? kysyi Gilbert
katsahtaen röyhelöihin ja volangeihin.

-- Senpä juuri. Eikö se ole sievä? Ja hiuksissa minulla tulee olemaan
tähtimöitä. Koko Kummitusmetsä on täynnä niitä tänä kesänä.

Gilbert näki äkkiä mielessään näyn -- Annan, kevyen ja ilmavan
vaalean vihreän puvun verhoamana, joka jätti paljaaksi pyöreän
valkean kaulan ja myös tyttömäisen hennot käsivarret olkapäistä
saakka. Valkeat tähdet loistivat hiusten kuparinvälkettä vasten. Tämä
ilmestys sai veren kiertämään nopeammin hänen suonissaan. Hän kääntyi
nopeasti poispäin ja sanoi kevyesti:

-- Niin, minä kai sitten pistäydyn huomenna. Toivon sinulle oikein
hauskaa iltaa!

Anna seurasi katseellaan, kun hän pitkin askelin lähti menemään.
Kuinka Gilbert oli kiltti ja kuinka suurta iloa Annalle tuotti
nähdä hänen hyvyyttä kuvastavat kasvonsa ja kuulla hänen
äänensä...Gilbert oli parannuttuaan hermokuumeestaan tullut usein
Vihervaaraan, ja heidän suhteeseensa oli jälleen tullut jotain
entisestä sydämellisestä ja luontevasta toveruudesta. Mutta se ei
enää riittänyt Annalle. Rakkauden tummanpunaiseen ruusuun verrattuna
tuntuivat ystävyyden kukkaset kalpeilta ja tuoksuttomilta. Ja Anna
oli alkanut uudelleen pelätä, ettei Gilbert tuntenut häntä kohtaan
muuta kuin ystävyyttä. Päivän arkisessa valossa oli haltioituneen
aamutunnelman säteilevä varmuus himmentynyt. Häntä vaivasi
alituisesti uusiutuva pelko, että hän sittenkin oli erehtynyt. Oli
lopultakin hyvin luultavaa, että Gilbert piti Helenasta. Kenties
oli Gilbert suorastaan salakihloissa Helenan kanssa. Anna koetti
karkoittaa kaikki petolliset toiveet sydämestään ja alistuvasti
suhtautua tulevaisuuteen, jossa rehellinen ja selvään päämäärään
tähtäävä työ saisi korvata rakkauden. Opettajana hän ainakin
saattoi antaa oman kortensa kekoon ihmiskunnan palveluksessa, ja
se, että hänen pienet kirjalliset yrityksensä oli otettu hyvin
suopeasti vastaan eräiden aikakauslehtien toimistoissa, lupasi hyvää
tulevaisuutta. Mutta -- mutta... Anna tarttui jälleen vihreään
pukuunsa ja huoahti.

Kun Gilbert ilmestyi seuraavana iltapäivänä, odotti Anna
häntä raikkaana kuin keväinen tuulenhenkäys ja viehkeänä kuin
niittykukkanen, vaikkakin hän oli tullut kotiin sangen myöhään
edellisen illan juhlallisuuksista. Hänellä oli yllään vihreä puku --
ei sama, joka oli ollut hänellä häissä, vaan vanhempi, josta Gilbert
eräässä korkeakoulun tanssiaisissa oli lausunut ihailevan arvostelun.
Siinä oli juuri se vihreä väri, joka oli omiaan tuomaan näkyviin
välkkyvän tukan vivahdukset, tähtimöjen lempeän harmaan värin ja
ihon kukkasvienouden. He lähtivät astumaan varjoisaa metsäpolkua, ja
kun Gilbert syrjästä katseli Annaa, ei hän ollut mielestään nähnyt
tätä milloinkaan niin kauniina ja suloisena. Anna silmäili silloin
tällöin Gilbertiä, ja häntä ihmetytti, miten paljon vanhemmalta tämä
näytti sairautensa jälkeen. Oli kuin Gilbert ainiaaksi olisi jättänyt
nuorukaisvuodet.

Päivä oli ihana, ja kävely tuntui ihanalta. Anna oli miltei
pahoillaan, kun he saapuivat perille Hester Grayn puutarhaan ja
istuutuivat vanhalle penkille. Mutta sielläkin oli ihastuttavaa
-- yhtä ihastuttavaa kuin sinäkin päivänä kauan sitten, jolloin
tytöt olivat olleet huviretkellä ja Diana, Jane, Priscilla ja
Anna tehneet ihmeellisen löytönsä. Vanhassa, autioksi jätetyssä
puutarhassa oli maa silloin ollut kokonaan vaikeitten ja keltaisten
narsissien peitossa, jotka yltäkylläisen kukkeina huojuivat ilmavissa
varsissaan, ja sammaleessa tuoksuivat orvokit. Nyt oli kultapiisku
sytyttänyt tulipunaiset soihtunsa nurmettuneiden hiekka käytä vien
varsille, ja mehevästä ruohosta kohosi tiheässä tummansinisiä
astereita. Puron lorina alhaalta koivujen seppelöimästä notkosta
soi yhtä lumoavan viekoittelevana kuin ennen maailmassa, ja etäinen
meren pauhina yltyi ja laimeni tuulenhenkäysten mukaan. Puutarhan
toiselta puolen aukeni kesäauringon hopeanharmaiksi haalistamat aidat
kehyksissään, ja taivaanranta rajoittui kauas ulottuviin harjuihin,
joita syyspilvien varjot siellä täällä tummensivat.

-- Minä uskon, sanoi Anna hiljaa, että "maa, jossa unelmat
toteutuvat", on tuolla kaukana sinisessä autereessa, pienen notkon
yläpuolella.

-- Onko sinulla unelmia, jotka eivät ole toteutuneet, Anna? kysyi
Gilbert.

Gilbertin äänensävyssä oli jotain, jota Anna ei ollut kuullut
pitkään aikaan, ei lainkaan onnettoman illan jälkeen, jolloin
he olivat olleet omenapuiden alla Majan puutarhassa, ja se sai
Annan sydämen kiivaasti sykkimään. Mutta hän vastasi näennäisesti
välinpitämättömänä:

-- Tietysti minulla on. Onhan kaikilla ihmisillä. Meille ei olisi
terveellistä, jos kaikki meidän unelmamme toteutuisivat. Me
vaipuisimme hirveään horrostilaan, ellemme voisi mistään uneksia.
Tunnetko, kuinka ihanasti asterit ja sananjalat tuoksuvat nyt illalla
auringonpaisteessa? Jospa voisimme nähdä tuoksut, eikä vain tuntea!
Olen varma siitä, että ne olisivat viehättävän näköisiä.

Mutta Gilbert ei ollut johdettavissa pois asiasta.

-- Minulla on unelma, alkoi hän jälleen puhua. -- Sen unelman uneksin
aina uudelleen ja uudelleen, vaikka minusta on tuntunut siltä kuin se
ei koskaan voisi toteutua. Uneksin kodista, jossa takkavalkea räiskyy
ja jossa on koira, kissa, ystävien ääniä ja -- sinä.

Anna olisi tahtonut puhua, mutta ei löytänyt sanoja. Onni vyöryi
laineen tavoin hänen ylitseen. Se melkein peloitti häntä.

-- Noin pari vuotta sitten tein sinulle erään kysymyksen. Jos tänään
taaskin kysyisin sinulta samaa -- vastaisitko minulle toisin?

Vieläkään Anna ei voinut puhua. Mutta hän loi Gilbertiin silmänsä,
joissa loisti hellyys ja rakkauden onni, ja katsoi hetken hänen
silmiinsä. Muuta vastausta Gilbert ei tarvinnut.

He viipyivät vanhassa puutarhassa, kunnes se peittyi hämärän
varjoihin, yhtä pehmoisiin kuin mitä paratiisin yrttitarhan varjot
lienevät olleet. Oli hyvin paljon puhuttavaa ja muisteltavaa --
semmoista, mitä oli sanottu ja tehty ja kuultu ja ajateltu ja
tunnettu ja väärinymmärretty.

-- Minä luulin, että sinä olit rakastunut Helena Stuartiin, kertoi
Anna hänelle niin soimaavasti kuin ei hän itse olisi antanut
Gilbertille täyttä syytä uskoon, että hän piti Roy Gardnerista.

Gilbert nauroi kuin koulupoika.

-- Helena on kihloissa jonkun kotipaikkakuntalaisensa kanssa, ja
hän tiesi minun olevan asiasta perillä. Kun hänen veljensä oli
suorittanut loppututkinnon, sanoi tämä minulle, että hänen sisarensa
seuraavana vuonna tulisi Kingsportiin opiskelemaan musiikkia ja
pyysi, että minä vähän koettaisin huolehtia hänestä, kun hän ei
tuntenut ennestään ketään ja tulisi olemaan verrattain yksin.
Minä teinkin niin. Aloin sitten pitää Helenasta hänen itsensäkin
vuoksi. Hän on hauskimpia tyttöjä, mitä koskaan olen tuntenut.
Tiedän, että meidän nimemme korkeakoulun juoruissa liitettiin
yhteen -- väitettiin, että olimme rakastuneet toisiimme. Se oli
minusta yhdentekevää. Jonkun aikaa senjälkeen, kun sinä olit
sanonut, ettet koskaan voisi pitää minusta, suhtauduin kaikkeen yhtä
välinpitämättömästi. Ketään muuta ei ollut -- minulla ei maailmassa
voisi olla ketään muuta kuin sinä, Anna. Olen rakastanut sinua siitä
päivästä saakka, kun koulussa löit kivitaulusi rikki minun päätäni
vasten.

-- Minä en voi käsittää, kuinka sinä yhä saatoit pitää minusta,
vaikka minä useinkin olen käyttäytynyt typerästi ja hupsusti sinua
kohtaan, sanoi Anna.

-- Koetin kyllä tehdä siitä lopun, sitä en kiellä, vastasi Gilbert
aivan avomielisesti, -- en sentähden, että olisit käyttäytynyt niin
kuin äsken sanoit, vaan siksi, että olin varma siitä, ettei minulla
enää ollut mitään toiveita, kun Gardner oli ilmestynyt näyttämölle.
En voinut kuitenkaan päästä siitä vapaaksi -- enkä voi ollenkaan
sanoa sinulle, mitä minulle merkitsi olla kaksi vuotta siinä uskossa,
että sinä menet hänen kanssaan naimisiin, ja kuulla joka viikko jos
joltakin taholta toitotusta, että kihlauksesi julaistaisiin aivan
piakkoin. Ja minä olin tietysti tässä uskossa siihen siunattuun
päivään asti, jona sain hetkisen istua ylhäällä hermokuumeen jälkeen.
Sain silloin kirjeen Phil Gordonilta -- tahi oikeammin Phil Blakelta
-- ja hän kirjoitti, ettei sinun ja Royn välillä ollut ollenkaan
mitään, ja hän neuvoi minua "yrittämään uudestaan". Saman päivän
jälkeen tohtori ihmetteli, miten nopeasti aloin parantua.

Anna nauroi -- mutta sitten hän värisi kuin vilusta.

-- En voi koskaan unohtaa yötä, jolloin luulin sinun olevan
kuolemaisillasi, Gilbert. Voi, silloin kaikki selveni minulle äkkiä
-- silloin ymmärsin -- mutta minä luulin sen olevan liian myöhäistä.

-- Niin ei kuitenkaan ollut, pikku rakkaani. Anna, nyt me vedämme
viivan kaikkien vanhojen väärinkäsitysten yli -- nykyhetki korvaa
meille kaiken mitä runsaimmin. Ja jos sinä olet samaa mieltä
kuin minä, niin me vietämme tätä päivää aina tulevaisuudessa
merkkipäivänä. Se on antanut meille ihanan lahjan.

-- Tänään on meidän onnemme syntymäpäivä, sanoi Anna vienosti. --
Olen aina rakastanut Hester Grayn puutarhaa, mutta nyt se on minulle
vielä rakkaampi kuin ennen.

-- Mutta minun täytyy pyytää, että sinulla riittäisi
kärsivällisyyttä, Anna, sanoi Gilbert äänensävy vakavampana. --
Kestää kolme vuotta ennenkuin olen suorittanut lääkärintutkinnon.
Eikä senkään jälkeen tule olemaan mitään silkkisiä seinäverhoja tahi
marmorihalleja.

Anna nauroi.

-- Minä en välitä silkkisistä seinä verhoista enkä marmorihalleista.
Minä tahdon vain sinut. Sinä näet, että olen yhtä villiytynyt kuin
Phil Jonakseensa. Silkkiset seinäverhot ja marmorihallit voivat kyllä
olla hyviä, mutta minä osaan rakentaa haavelinnani aivan yhtä hyvin
ilman niitä. Ja mitä odotusaikaan tulee, niin mitä siitä! Me tulemme
olemaan hyvin onnellisia odottaessamme toisiamme ja tehdessä työtä
kumpikin omalla tahollamme. Monta tällaista hämyhetkeä me kuitenkin
suomme itsellemme. Ja silloin me haaveilemme yhdessä.

Gilbert veti Annan lujasti itseään vasten ja suuteli häntä.
He astuivat sitten kotiin vieretysten varjojen tummentuessa,
vastakruunattu kuningas ja kuningatar rakkauden valtakunnassa, pitkin
kiemurtelevia polkuja, joita reunustivat suloisimmat kukkaset, mitkä
milloinkaan olivat levittäneet tuoksuaan, ja yli lumoavien niittyjen,
missä toivon ja muiston hyväilevät henkäykset puhaltelivat heidän
ympärillään.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Annan unelmavuodet" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.