Title: Ferragus eli Salaliittolaisten päällikkö
Author: Balzac, Honoré de
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ferragus eli Salaliittolaisten päällikkö" ***


FERRAGUS ELI SALALIITTOLAISTEN PÄÄLLIKKÖ

Kirj.

Honoré de Balzac


Ranskankielestä suomensi Volmari Raitio



WSOY, Porvoo, 1915.



Pariisissa on muutamia katuja, joilla on aivan yhtä paha maine kuin
häpeän tahraamalla ihmiselläkin voi olla; siellä on hienoja katuja,
on tavallisia kunniallisia katuja, sitten nuoria katuja, joiden
moraalisesta arvosta yleisö ei ole vielä muodostanut mielipidettänsä;
lisäksi murhamiesten katuja, katuja vanhempia kuin vanhimmatkaan
leskirouvat, arvokkaita katuja, aina puhtaita katuja, aina likaisia
katuja, käsityöläisten, työmiesten ja kauppiaiden katuja. Lyhyesti
sanottuna Pariisin kaduilla on ihmisominaisuuksia, ne synnyttävät
meissä ulkomuodollaan määrättyjä ajatuksia, joita emme voi
mielestämme poistaa. On katuja, jotka tarjoavat niin huonoa seuraa,
ettette niiden varsilla tahtoisi asua, yhtähyvin kuin sellaisia,
jonne te mielellänne asettuisitte. Muutamat kadut, kuten esimerkiksi
Montmartre, ovat alkupäästään kauniita, mutta kapenevat sitten
loppua kohden kuin kalan pursto. La Paix-katu on leveä ja suuri,
mutta se ei herätä ainoatakaan niistä miellyttävistä ja jaloista
ajatuksista, jotka Royale-kadulla yllättävät herkkävärähteisen
sielun, ja siltä puuttuu ilmeisesti se majesteetillisuus, mikä
hallitsee Vendome-aukeaa. Jos tunnette hermostuttavaa alakuloisuutta
kävellessänne Saint-Louis-saaren kaduilla, niin syyttäkää siitä
niiden yksinäisyyttä, rakennusten synkkää ulkonäköä ja tyhjiä
suuria palatseja. Tämä saari on Pariisin Venetsia. Pörssi-tori
on täynnä puheensorinaa, kiirettä, kunniattomuutta; se ei ole
kaunis muulloin kuin kuutamossa kahden aikaan aamulla. Päivällä
se on osa Pariisia; yöllä se on kuin unelma Kreikanmaasta. Ja
Traversière-Saint-Honoré- katu -- eikö se ole häpeällinen? Siellä
on kaksi-ikkunaisia rakennuspahasia, joihin on kasattu kerros
kerroksen päälle paheita, rikoksia ja kurjuutta. Ahtailla, pohjoiseen
suuntautuvilla kaduilla, jonne aurinko paistaa korkeintaan kolme
tai neljä kertaa vuodessa, kävelevät murhaajat rankaisemattomina.
Meidän aikamme oikeus ei puutu asiaan; mutta ennen muinoin olisi ylin
tuomioistuin varmaankin kutsunut poliisiupseerin saamaan moitetta
näistä asioista, ja ainakin se olisi määrännyt ehkäiseviä asetuksia
kadun johdosta. Lisäksi vielä on herra Benoiston de Châteauneuf
osoittanut, että kuolevaisuus näillä kaduilla on kaksin verroin
suurempi kuin muilla. Toistaaksemme esimerkin avulla lyhyesti nämä
ajatukset, eikö Fromenteau-katu ole kerta kaikkiaan murhien ja
paheellisen elämän tyyssija? Epäilemättä ne tutkijat, ajattelijat,
runoilijat ja elostelijat, jotka kuljeskellessaan Pariisissa osaavat
koota sen muurien sisäpuolella joka hetki kuohuvaa huikentelevien
nautintojen runsautta, samoinkuin ne, joille Pariisi on herkullisin
ihmeilmiöistä, ymmärtävät näitä huomioita, jotka ulkopuolella
Pariisia ovat käsittämättömiä. Tuossa se on kuin kaunis neito,
tuossa kuin vanha, köyhä nainen, tuossa aivan uutukainen kuin vasta
leimattu raha, tuossa taas komea kuin muotinainen. Pariisilla on
todellinen jättiläisen hahmo. Sen ullakkokamarit muodostavat pään,
joka on täynnä tietoa ja nerokkuutta; sen ensimäiset kerrokset
ovat onnellisia vatsoja; sen myymälät todellisia jalkoja: täältä
ne lähtevät kaikki kävelijät, kaikki liikeasioitsijat. Miten
alati toimeliasta elämää viettääkään tämä jättiläinen! Tuskin on
viimeisten tanssiaisista vyöryvien ajopelien täry häipynyt sen
sydämestä, niin se jo liikuttelee käsivarsiaan laitakaupungilla
ja hitaasti pudistelee itseänsä. Kaikki portit haukottelevat
ja kääntyvät saranoissaan kuin suuren ravun tuntosarvet, joita
kolmekymmentätuhatta miestä tai naista näkymättömästi ohjaa. Kukin
näistä ihmisistä asuu kuuden jalan suuruisessa neliössä, ja tämä
ala sisältää keittiön, työhuoneen, vuoteen, lapsia ja puutarhan.
Siellä ei näe selvästi ja kuitenkin pitäisi kaikki nähdä. Natisten
levenevät nivelliikunnot huomaamatta yhä laajemmalle, katu puhuu.
Keskipäivällä kaikki elää, uuninpiiput savuavat, hirviö syö: sitten
se mylvii ja sen tuhannet käpälät liikkuvat. Kaunis näky! Mutta
oi Pariisi! Kukapa ei ole ihmetellyt sinun varjokkaita teitäsi,
sinun valokäytäviäsi, sinun syviä, hiljaisia umpikujiasi; kuka ei
ole kuullut sinun humuasi kahdentoista ja kahden välillä yöllä,
ei tuntenut sinun todellista runouttasi, sinun kummallisuuksiasi
ja jyrkkiä vastakohtiasi! Pariisissa on pieni joukko kaupungin
ihailijoita, väkeä, joka ei koskaan kulje ummessa silmin; he
maistelevat kaupunkiansa ja tuntevat sen piirteet niin hyvin, että
näkevät niissä jok'ainoan syylän, näppylän ja punoituksen. Toisille
Pariisi on aina sama ihmeotus, suunnaton kokoomus liikuntoja,
koneita ja ajatuksia, sadantuhannen romaanin kaupunki, maailman
pää. Tällaisista Pariisi on joko surullinen tai iloinen, ruma tai
kaunis, elävä tai kuollut; mutta noista toisista se on elävä olento.
Jokainen ihminen, jokainen talon osa on heistä tilkku tämän suuren
hempukan huokoista vaatetta, ja he tuntevat täydelleen hänen päänsä,
sydämensä ja haaveelliset tapansa. Nämä ovat myöskin Pariisin
rakastajia. He kohottavat nenäänsä määrätyllä kohdalla katua varmoina
siitä, että tapaavat jonkun kellotaulun; he sanovat ystävälle,
jonka tupakkamassi on tyhjä: "Mene sitä ja sitä tietä, siellä on
tupakkakauppa vasemmalla erään leipurin lähellä, sen, jolla on sievä
vaimo." Kulkea ympäri Pariisia on näille runoilijoille kallisarvoista
ylellisyyttä. Miksikäs ei voisi tuhlata joitakin hetkiä niihin
näytelmiin, onnettomuuksiin, kuviin ja värikkäisiin tapahtumiin,
jotka yllättävät teidät keskellä tätä kaupunkien eloisaa,
ilmoituksilla vaatetettua kuningatarta. Eikä sillä kuitenkaan ole
edes yhtä omaa nurkkaa, niin suuresti se suosii ranskalaisten
paheita. Kukapa olisi aamulla lähtenyt asunnostaan matkalle Pariisin
äärimmäisiin kolkkiin voimatta kuitenkaan päivällisen aikaan olla
poissa keskikaupungilta? Tällaiset henkilöt tulevat antamaan anteeksi
tässä kertomuksessa esitetylle kulkuriyritykselle, varsinkin kun
se saa alkunsa eräästä silminnähtävästi hyödyllisestä ja uudesta
huomiosta, mikäli joku huomio voi olla uusi. Pariisissa, jossa
ei oikeastaan mikään ole uutta, ei edes eilispäivänä pystytetty
kuvapatsaskaan, johon katupoika jo on ennättänyt piirtää nimensä.
Kuten sanottu, Pariisissa on katuja tai katujen loppuja, samoinkuin
tiettyjä taloja, jotka ovat tuntemattomia useimmille suuren maailman
henkilöistä, ja joihin tähän maailmaan kuuluva nainen ei voisi astua
jalallaankaan aiheuttamatta itsestään mitä loukkaavimpia ajatuksia.
Jos tämä nainen on rikas, jos hänellä on ajopelit, jos hän käy
jalkasin tai valepuvussa muutamilla pariisilaisen maan ahtaista
kujista, saattaa hän kunniallisen naisen maineensa vaaranalaiseksi.
Mutta jos hän sattumalta on tullut sinne kello yhdeksän illalla,
niin ne johtopäätökset, jotka joku tarkkaava näkijä voi tästä tehdä,
tulevat suorastaan hirvittäviksi seuraustensa kautta. Lyhyesti
sanoen, jos tämä nainen on nuori ja kaunis, jos hän käy sisälle
johonkin näiden katujen taloista; jos tässä talossa on pitkä, synkkä,
kostea ja löyhkäävä käytävä; jos käytävän päässä värähtelee lampun
himmeä valo ja sen loisteessa häämöittävät vanhan luisevasormisen
akan hirvittävät kasvot: tosiaankin, sanokaamme se nuorten, kauniiden
naisten menestyksen tähden, tämä nainen on kadotettu. Hän on sen
tuntemansa miehen vallassa, joka hänet ensimäisenä kohtaa näissä
Pariisin rämeissä. Mutta Pariisissa on sellainen katu, jossa tämä
kohtaus voi muodostua peljästyttävän kauheaksi hirmunäytelmäksi,
näytelmäksi, joka on täynnä verta ja rakkautta, nykyaikaisen
kirjallisen koulun näytelmäksi. Onnettomuudeksi tätä tosiasiaa, tätä
draamallisuutta, kuten nykyaikaista draamaakin, vain harvat henkilöt
tulevat ymmärtämään, ja on todellakin sääli kertoa joku kertomus
yleisölle, joka ei voi omaksua itselleen kaikkia sen paikallisia
ansioita. Mutta kukapa voikaan itseänsä imarrella sillä, että olisi
aina ymmärretty? Me kuolemme kaikki tuntemattomina. Se on naisten ja
se on myöskin runoilijoiden sana.

Helmikuussa, noin kolmetoista vuotta takaperin, kello puolikahdeksan
illalla tapahtui Pagevin kadulla eräs seikkailu. Se oli siihen
aikaan, jolloin täällä kadulla ei ollut ainoatakaan seinää ilman
rivouksia, Soly kadun kohdalla, joka on ahtain ja epäkäytännöllisin
kaikista Pariisin kaduista niin hyvin vilkasliikkeisimmältä kuin
autioimmaltakin kohdaltaan. Sattuman johdosta, jommoisia ei kenenkään
elämässä esiinny kahta kertaa, kääntyi eräs nuori mies Pagevin
kadun kulmasta mennäkseen Augustinkadulle oikeata puolta, jossa
juuri Soly katu on. Täällä tämä nuori mies, joka itse asui Bourbon
kadulla, tapasi eräässä naisessa, jonka jäljessä hän jonkun matkan
päässä sangen huolettomasti asteli, heikkoja yhtäläisyyksiä Pariisin
kauneimman naisen, siveän ja viehättävän olennon kanssa, jota hän
salaa kiihkeästi rakasti ja rakasti ilman toivoa: tämä nainen oli
naimisissa. Heti alkoi hänen sydämensä hypähdellä, sietämätön kuumuus
syntyi hänen sydänalassaan ja levisi kaikkiin suoniin, selkää
palelti ja hän tunsi väristyksiä päänsä pinnalla. Hän rakasti, hän
oli nuori, hän tunsi Pariisin. Terävänäköisenä hän ei voinut olla
huomaamatta kaikkea sitä häpeää, mikä mahdollisesti piili tuon
korean, nuoren ja kauniin naisen rikoksellisen salavihkaisessa
kävelyssä. _Hänkö_, tässä saastassa, tähän aikaan! Rakkaus, jota
nuori mies tunsi tätä naista kohtaan, näytti hyvin ihmeelliseltä,
sitäkin enemmän, kun hän oli kuninkaallisen kaartin upseeri. Jos hän
olisi kuulunut jalkaväkeen, olisi asia ollut uskottavampi, mutta
ratsuväen ylempänä upseerina hän kuului siihen ranskalaisen sotaväen
luokkaan, joka käyttää valloituksissaan mahdollisimman suurta
nopeutta ja joka on yhtä turhamielisen tarkka rakkaussuhteissaan
kuin puvuissaankin. Oli miten oli, tämän upseerin rakkaus oli
todellista, ja monesta nuoresta sydämestä oli se jotain suurta.
Hän rakasti tätä naista sentähden, että tämä oli siveellinen, hän
rakasti tässä naisessa siveyttä, kainoa suloutta ja kunnioitettavaa
pyhyyttä salaisen rakkautensa kalleimpina aarteina. Tämä nainen
oli tosiaankin arvokas virittämään eloon tuollaisen platoonisen
rakkauden, jommoista keskiajan historiassa kohtaa ikäänkuin kukkina
veristen raunioiden keskellä, arvokas olemaan vaikuttimena kaikkiin
nuoren miehen toimintoihin; rakkaus yhtä korkea, yhtä puhdas kuin
taivas sinessään; toivoton rakkaus, johon kiintyy sentähden, että
se ei koskaan petä; rakkaus, joka ei säästä hillittömiä nautintoja,
etenkin iässä, jolloin sydän on hehkuva, mielikuvitus kuluttava
ja jolloin miehen silmät näkevät hyvin selvästi. Pariisissa on
erikoisia, kummallisia ja selittämättömiä yövaikutelmia. Ainoastaan
ne, joita huvittaa näiden ilmiöiden tarkkaaminen, tietävät kuinka
haaveellisia muotoja nainen voi saada iltahämärässä. Milloin
näyttää hän teistä, kun sattumalta tai tarkoituksella häntä
seuraatte, hoikalta, milloin, jos hänen sukkansa ovat valkoiset
ja puhtaat, luulette, että hänen jalkansa ovat sirot ja hienot;
vartalo, vaikkakin suojahuivin tai turkisvaipan peittämä, häämöttää
teille nuorteana ja aistillisena, ja lopuksi, jonkun myymälän tai
katulyhdyn laimea valo heittää tuohon tuntemattomaan pikaisen ja
melkein aina pettävän valaistuksen, joka kiihdyttää ja sytyttää
mielikuvituksen ja sinkauttaa sen todellisuuden rajain ulkopuolelle.
Silloin liikkuvat tunteet, kaikki värittyy ja elävöityy. Nainen
saa aivan uuden näön; hänen ruumiinsa kaunistuu; hetkittäin hän
ei enää olekaan nainen, vaan demooni, virvatuli, joka vetää teitä
polttavalla voimalla aina johonkin säädyllisen näköiseen taloon
asti, jossa tuo nainen, kunnon porvaritar, peljästyneenä teidän
uhkaavista askeleistanne tai kaikuvista saappaistanne, sulkee
porttikäytävän nenänne edessä katsahtamattakaan teihin. Häilähtelevä
loiste lankesi erään kenkämyymälän ikkunasta ja valaisi äkkiä juuri
vartalon keskiosan siitä naisesta, joka kävi nuoren miehen edellä.
Varmasti, ainoastaan _hän_ oli niin pyöreäjäseninen. Hänellä yksin
oli tuo salaperäinen, kaino käynti, joka tiedottomasti saattaa
näkyviin mitä ihanimman muotojen kauneuden. Nuohan olivat hänen, tuo
aamuviitta ja tuo aamuisin käytetty samettihattu; hänen harmaissa
silkkisukissaan ei näkynyt yhtään ainoata likapilkkua, enempää kuin
hänen kengissäänkään. Suojahuivi peitti tarkoin yläruumiin; sen alta
häämöittivät viehättävät ääriviivat. Nuori mies oli tanssiaisissa
nähnyt hänen valkeat hartiansa; hän tiesi kaikki ne aarteet, joita
tuo suojahuivi kätki. Tavasta, jolla pariisitar kietoutuu huiviinsa,
tavasta, jolla hän nostaa jalkaansa kadulla, arvaa hienovainuinen
mies hänen oudon kulkunsa salaisuuden. Siinä on jotain värisevää,
jotain kevyttä tuossa naisolennossa ja hänen käynnissään. Hänen
painonsa näyttää vähentyneen, hän kulkee kulkemistaan tai pikemminkin
hän kiitää yhtenä viivana kuin tähti, hän lentää hameensa liehuvista
poimuista ilmenevän ajatuksen siivittämänä. Nuori mies joudutti
askeleitaan, kulki naisen ohitse ja kääntyi häntä katsomaan... Hs!
Nainen oli kadonnut erääseen käytävään, jonka tähystysristikolla
ja kellolla varustettu ovi paukahti ja soi. Nuori mies kääntyi
takaisin ja näki naisen, vanhan portinvartijattaren ylen kohteliaan
tervehdyksen saattamana, nousevan ylös mutkaisia portaita, joista
ensimäiset olivat kirkkaasti valaistuja; ja nousu kävi kevyesti ja
eloisasti, kuten kärsimättömän naisen tapana on.

-- Kärsimätön ja mistä? kysyi nuori mies itseltään ja peräytyi
painautuakseen kadun toisella puolella olevaa muuriaitausta vastaan.

Ja hän katseli, onneton mies, kaikkia talon kerroksia yhtä
tarkkaavasti kuin poliisivirkamies, joka etsii salaliittolaista.

Talo oli yksi niitä rakennuksia, joita on tuhansittain Pariisissa,
ruma, jokapäiväinen, ahdas, väriltään kellertävä, nelikerroksinen
ja kolmi-ikkunainen. Myymälä ja välikerros kuuluivat suutarille.
Ensimäisen kerroksen akkunasuojustimet olivat suljetut. Minne tuo
nainen meni? Nuori mies luuli kuulevansa kellonsoittoa toisesta
kerroksesta. Todellakin, valo liikkui yhdessä kaksi-ikkunaisessa,
kirkkaasti valaistussa huoneessa ja kulki äkkiä kolmanteen, joka
pimeydestä päättäen oli ensimäinen huone, epäilemättä huoneuston sali
tai ruokasali. Pian kuulti ikkunassa heikko varjo naisen hatusta, ovi
sulkeutui, ensimäinen huone tuli pimeäksi, sitten kaksi viimeistä
ikkunaa sai jälleen punertavan värinsä. Tällöin nuori mies kuuli
huudon: "Pois tieltä!" ja sai töytäyksen hartioihinsa.

-- No tehän ette huomaa mitään! sanoi karkea ääni.

Se oli eräs työmies, joka kantoi pitkää hirttä hartioillaan. Ja
työmies meni menojaan. Kaitselmus oli lähettänyt hänet sanoakseen
nuorelle miehelle: "Mitäs tämä sinuun kuuluu? Hoida omat asiasi ja
jätä pariisilaiset rauhaan pikku tehtävineen!"

Nuori mies pani käsivartensa ristiin rinnalleen; sitten kenenkään
näkemättä hän antoi raivon kyynelten vapaasti vuotaa poskiansa
pitkin. Lopulta varjojen leikki kahdessa valaistussa ikkunassa
teki hänelle pahaa, hän katsahti sattumalta ylöspäin pitkin
Vieux-Augustins katua ja näki vuokra-ajurin, joka oli pysähtynyt
seinän vierustalle paikkaan, jossa ei ollut talon portti eikä
myymälän valoa.

Onko se hän vai eikö? Rakastajalle oli tässä kysymyksessä elämä tai
kuolema. Ja tämä rakastaja odotti. Hän pysyi paikoillaan kokonaisen
kahdenkymmenen minuutin vuosisadan. Sen kuluttua nainen laskeutui
alas, ja hän tunsi silloin, että tuo tuntematon oli se, jota hän
salaa rakasti. Kuitenkin hän tahtoi vielä epäillä. Nainen meni ajurin
luo ja nousi vaunuihin.

-- Talo on pysyvä paikallaan, minähän voin aina tutkia sitä, sanoi
itsekseen tuo nuori mies, joka juosten seurasi ajoneuvoja saadakseen
viimeisetkin epäilyksensä häviämään, ja pian hän niistä pääsikin.

Ajuri pysähtyi Richelieu-kadulla erään korukaupan edustalle lähellä
Ménars katua. Nainen astui vaunuista, meni sisälle myymälään,
lähetti ajurille maksun ja tuli ulos valittuaan joukon marabouts
nimisiä jättiläishaikaran sulkia. Marabouts sulkia hänen tummaa
tukkaansa varten! Hän oli lähentänyt niitä päähänsä nähdäkseen kuinka
ne sopivat. Upseeri luuli kuulevansa keskustelun tämän naisen ja
myyjättärien välillä.

-- Armollinen rouva, ei mikään sovi paremmin tummille hiuksille.
Tummatukkaisilla on piirteissään jotain liian täsmällistä ja
Marabouts sulat antavat heille juuri sen pehmeyden, mikä heiltä
puuttuu. Herttuatar de Langeais sanoo, että nämä antavat naiselle
jotain epämääräistä, ossianilaista ja jotain hyvin säädyllistä ja
sopivaa.

-- Hyvä. Lähettäkää ne minulle heti.

Sitten tuo nainen kääntyi reippaasti Ménars kadulle ja meni kotiinsa.
Kun sen rakennuksen portti, jossa hän asui, oli sulkeutunut, käveli
nuori rakastaja kaiken toivonsa ja, mikä pahempi, kalleimman uskonsa
menettäneenä kuin juopunut pitkin Pariisia ja löysi pian itsensä
kotoaan tietämättä miten oli sinne tullut.

Hän heittäytyi nojatuoliin, asetti jalkansa uuninristikolle
ja jäi istumaan kumarruksiin, pää käsien välissä, kuivaten ja
oikeinpa polttaen märkiä saappaitansa. Hetki oli yksi noita
ihmiselämän kauheita hetkiä, jolloin luonne muodostuu ja jolloin
mitä parhaimmankin ihmisen elämänsuunta riippuu hänen ensimäisen
toimintansa hyvyydestä tai pahuudesta. Kaitselmus tai sattuma, kummin
tahdotte?

Tämä nuori mies kuului hyvään perheeseen, joka ei kuitenkaan ollut
kovin vanhaa sukua; mutta vanhoja sukuja on niin vähän tänäpäivänä,
että kaikki nuoret aateliset ovat vastaansanomatta vanhoja. Hänen
esi-isänsä oli ostanut neuvosherran viran Pariisin parlamentissa
ja tullut sitten sen presidentiksi. Hänen poikansa, vaikkakin
olivat kaikki hyvissä varoissa, astuivat virkoihin ja pääsivät
suhteittensa avulla hoviin. Vallankumous oli järkyttänyt tätä
perhettä, mutta siitä oli jäänyt jälelle vanha, sitkeäluontoinen
leskirouva, joka ei ollut tahtonut muuttaa pois maasta ja joka,
oltuaan vangittuna, kuolemalla uhattuna ja sitten 9 p:nä thermidoria
pelastettuna, sai takaisin omaisuutensa. Soveliaana aikana 1804
vuoden tienoilla palautti hän luokseen pojanpoikansa Auguste de
Maulincourin, ainoan Carbonnon de Maulincourin jälkeläisen, ja
kasvatti hänet kolminkertaisella huolella, äitinä, aatelisnaisena
ja sitkeäluontoisena leskirouvana. Kun sitten restauratsionin aika
tuli, astui tämä nuori mies, silloin kahdeksantoista vuoden ikäisenä,
muskettisoturien rykmenttiin, seurasi prinssejä Gent'iin, tuli
henkivartiokaartin upseeriksi, palveli linjaväessä ja kutsuttiin
sitten kuninkaankaartiin, jossa hän nyt kaksikymmentäkolmevuotiaana
oli ratsuväkijoukon päällikkönä -- mainio paikka, josta hän sai
kiittää isoäitiään, joka iästään huolimatta tunsi hyvin maailman.
Tämä kaksinainen elämäkerta on, muunnoksia lukuunottamatta, lyhyt
yleis- ja yksityishistoriallinen silmäys kaikkiin niihin perheisiin,
jotka muuttivat maasta, joilla oli velkoja ja omaisuutta, leskirouvia
ja elämäntaitoa. Paronitar de Maulincourilla oli ystävänä vanha
tuomioherra de Pamiers, Maltan ritariston entinen suurmestari. Tämä
oli yksi niitä ikuisia ystävyyssuhteita, joita kuusikymmeniällä
solmitaan ja joita ei mikään voi repiä rikki, sillä näiden
suhteiden pohjalla on aina ihmissydämen salaisuuksia, ihmeteltäviä
esiinpengottaessa, silloin kun siihen on aikaa, mutta mauttomia
jos yritetään selvittää niitä parillakymmenellä rivillä. Niistä
voisi kirjoittaa neliniteisen teoksen ehkäpä yhtä huvittavan kuin
"Killerinen tuomiorovasti", joka on niitä teoksia, joista nuoret
puhuvat ja lausuvat arvostelujaan niitä edes lukematta. Auguste de
Maulincourilla oli siis isoäitinsä ja tuomioherran kautta paikkansa
vanhan aateliston kaupunginosassa faubourg Saint-Germainissä, ja
suvun kaksi vuosisataa riitti antamaan hänelle samat mielipiteet
ja ylpeän ryhdin, kuin niillä oli, jotka väittivät polveutuvansa
Ranskan valtakunnan perustajasta Klodovig kuninkaasta. Tämä nuori
mies, kalpea, pitkä, solakka ja hienonnäköinen, oli muutoin
tosirohkeuden mies, joka epäröimättä suoritti kaksintaistelunsa, ja
vaikka hän ei ollut vielä ottanut osaa mihinkään sotataisteluun,
kantoi hän napinlävessään kunnialegionan ristiä. Se oli nähkääs
yksi restauratsionin pysyviä virheitä, ehkäpä anteeksiannettavin
niistä. Tämän ajan nuoriso ei ollut minkään aikakauden nuorisoa: se
kukoisti keisarikunnan ja maastamuuton muistojen välillä, vanhojen
hoviperintätietojen ja porvarien tunnollisien yritysten välillä,
uskonnon ja tanssipukujen välillä, kaksinaisen politiikan välillä,
Ludvig 18:nnen, joka ei nähnyt muuta kuin oman aikansa, ja Kaarle
10: nnen, joka näki liiaksi eteenpäin; kaiken lopuksi tämä nuoriso
oli pakotettu tottelemaan kuninkaan tahtoa, vaikka kuningaskunta
kävi harhaan. Tätä kaikessa epävarmaa, sokeaa ja selvästinäkevää
nuoruutta eivät pitäneet minkään arvoisena vanhukset, jotka
olivat kovin kiihkeitä säilyttämään omissa tutisevissa käsissään
valtakunnan ohjakset, sillävälin kun yksinvalta olisi voitu pelastaa
heidän väistymisensä kautta ja päästämällä asioitten johtoon tämän
nuoren Ranskan, josta vielä tänäpäivänä vanhat doktrinäärit,
nuo restauratsioniajan vanhaliberaaliseen puolueeseen kuuluvat
maanpakolaiset tekevät pilkkaa. Auguste de Maulincour oli silloiseen
nuorisoon piintyneitten aatteiden uhri, seuraavalla tavalla.
Tuomioherra oli vielä kuusikymmentäseitsemän vuotiaana sangen
terävä-älyinen mies, paljon nähnyt, paljon kokenut, hyvä kertoja,
kunnian ja kohteliaisuuden mies, mutta hänellä oli naisista mitä
parantumattomimmat mielipiteet: hän rakasti heitä ja hän halveksi
heitä. Naisten kunnia, naisten tunteet -- pelkkää lorua, joutavuuksia
ja teeskentelyä! Heidän lähellänsä tämä ihmeellinen aatelisherra
uskoi heihin; hän ei vastustanut heitä koskaan ja antoi heille
täyden arvon. Mutta ystävien kesken kun tästä oli kysymys, hänellä
oli periaatteena, että naisten pettämisen, useammalla taholla yhtä
aikaa rakkausseikkailuihin ryhtymisen tuli olla nuorten miesten
ainoana tehtävänä, sillä nämä muka menivät harhaan tahtoessaan
sekottautua muihin valtioasioihin. Tuntuu kiusalliselta ryhtyä
hahmottelemaan näin vanhentunutta kuvaa. Kaikkiallahan sitä on
piirretty ja onhan se kirjallisuudessa melkein yhtä usein käytetty
aihe kuin keisarikauden krenatööri. Mutta tuomioherralla oli de
Maulincourin kohtaloon vaikutus, johon on välttämättä tutustuttava;
tuomioherra luki hänelle moraalia omalla tavallaan ja koetti kääntää
häntä sievisteleväisyyksien suuren vuosisadan oppeihin. Leskirouva,
hurskas ja hellä nainen, jakautuneena tuomioherransa ja Jumalan
kesken, oli oikea vienon sulouden esikuva, mutta hänessä oli samalla
hyvään suuntaan kehittynyttä sitkeämielisyyttä, joka ajan pitkään
saa voiton kaikesta. Hän tahtoi säilyttää pojanpojalleen elämän
kauniit harhakuvat ja oli kasvattanut häntä mitä oivallisimpien
periaatteiden mukaan; leskirouva antoi hänelle kaiken hienoutensa
ja teki hänestä aran, avuttoman näköisen ihmisen. Tämän pojan
tunteellisuus säilyi puhtaana eikä suuntautunut ollenkaan ulospäin,
ja hän pysyi niin kainona ja niin arkana, että hän loukkautui
herkästi teoista ja lausunnoista, joihin muut ihmiset eivät
kiinnittäneet mitään huomiota. Häveten herkkämielisyyttään nuori
mies teeskenteli varmuutta ja kärsi hiljaisuudessa; hän teki muiden
kanssa pilkkaa asioista, joita hän yksin ollen ihaili. Sitäpaitsi
hän, tuo vienon alakuloisuuden ja henkevän rakkauden mies, pettyi,
kun hän, seuratessaan kohtalon hyvin tavallista oikkua, kohtasi
ensimäisen rakkautensa esineessä naisen, joka olisi saattanut kauhun
valtaan jonkun saksalaisen tunnevetistelijän. Nuori mies epäili
itseään, tuli uneksujaksi ja kantoi murheista mieltä valitellen,
ettei häntä ymmärretty. Kuta vaikeampi jokin asia on saavuttaa,
sitä voimakkaammin me sitä himoitsemme, ja niinpä hän jatkoi
niiden naisten jumaloimista, joilla on älykäs hellyys ja kissan
liehakoitseva hempeys, ominaisuuksia, joiden salaisuuden he yksin
tietävät ja joita he ehkä tahtovat pitää yksityisoikeutenaan. Totta
puhuen, vaikka naiset aina valittavat, että miehet rakastavat heitä
huonolla tavalla, he eivät kuitenkaan ollenkaan mielly sellaisiin,
joiden sielu on puoleksi naisellinen. Koko heidän ylemmyytensä
ilmenee uskotteluna, että miehet ovat heitä alempana rakkaudessa;
myöskin jättävät he hyvin kernaasti rakastajan, silloinkun tämä
on saanut tarpeeksi kokemusta riistääkseen heiltä pelontunteet,
joilla he tahtovat kaunistaa itseänsä, nuo väärän mustasukkaisuuden
nautinnolliset myrskyt, nuo pettyneen toivon epäilykset, nuo
turhat odotukset, sanalla sanoen koko tuon heidän surkuteltavien
naiskurjuuksiensa valikoiman; Grandissonit [henkilöitä englantil.
kirjailijan Richardson'in romaaneissa. Suom. muist.] ovat heille
kauhistus. Mikä on enempi heidän luontonsa vastaista kuin tyyni
ja täydellinen rakkaus? He tahtovat mielenliikutuksia ja hyvyys
ilman rajuilmaa ei ole heille ollenkaan hyvyyttä. Naissielut, jotka
ovat kylliksi voimakkaat rakastaakseen loppumattomasti, kuuluvat
enkelimäisiin poikkeuksiin ja ovat naisten joukossa samaa kuin
mitä nerot miesten joukossa. Suuret intohimot ovat harvinaisia,
kuten suurtyötkin. Ulkopuolella tätä rakkautta ei ole muuta kuin
sovitelmia, ohimeneviä kiihotuksia, halveksittavia, kuten kaikki,
mikä on pientä.

Salaisten sydänsurujensa aikana, etsiessään naista, joka olisi
häntä ymmärtänyt -- etsintä, mikä sivumennen sanottuna on meidän
aikakautemme rakastavien suuri hulluus -- kohtasi Auguste
maailmassa, joka oli kaikkein kauimpana hänen omastaan, rahamaailman
toisarvoisessa piirissä, jossa pankkikeinottelulla on suurin arvo,
täydellisen olennon, yhden niitä naisia, joissa on jotain sanoin
selittämättömän puhdasta ja ylevää ja jotka herättävät niin suurta
kunnioitusta, että rakkaus tarvitsee kaikki pitkän ystävyyden
apukeinot voidakseen tulla ilmi. Auguste heittäytyi siis kokonaan
tuon liikuttavimman ja syvimmän intohimon, puhtaasti ihailevan
rakkauden hurmauksiin. Siihen sisältyi lukemattomia tukahdutettuja
haluja, intohimon värähtelyjä niin epämääräisiä ja niin syviä, niin
pakenevia ja niin tuntuvia, ettei tiedä, mihin niitä vertaisi. Ne
muistuttavat tuoksuja, pilviä, auringonsäteitä, varjoja, kaikkea
mikä luonnossa hetken loistaa ja sammuu, leimahtaa elämään ja
kuolee, jättäen sydämeen pitkällisiä liikutuksia. Silloin kun
sielu on vielä kylliksi nuori ymmärtääkseen melankolian kaukaisia
toiveita ja kun se löytää naisessa enemmän kuin naisen, onhan se
suurin onni, mikä miehen osaksi voi tulla, kun hän rakastaa niin
ylenmäärin, että tuntee enemmän iloa valkean käsineen kosketuksesta,
hiusten hiipumisesta, lauseesta, silmäyksestä, kuin mitä voi
kiihkeimmästäkään onnellisen rakkauden omistamisesta tuntea.
Sitäpaitsi hyljätyt ihmiset, rumat, onnettomat, tuntemattomat
rakastajat, arkailevat naiset tai miehet, tuntevathan he yksin ne
aarteet, jotka sisältyvät rakastetun henkilön ääneen. Perusteissaan
ja alkulähteissään puhjeten itse sielusta saattaa rakkautta hehkuvan
ilman värinä sydämet niin voimakkaaseen vuorovaikutukseen, välittää
ajatuksen toisesta toiseen niin selvästi ja niin pettämättömästi,
että yksi ainoa äänen käänne merkitsee usein ratkaisua. Kuinka
ylettömään ihastukseen saattaakaan runoilijan sydämen suloisen äänen
sointuva kaiku! Kuinka monia mielteitä se hänessä herättää! Mikä
raikkaus siitä vuotaa! Ennenkuin rakkaus näkyy katseesta, ilmenee
se ensin äänessä. Auguste oli runoilija rakastuneitten tavoin
(on runoilijoita, jotka tuntevat, ja runoilijoita, jotka antavat
tunteillensa muodon, edelliset ovat kaikkein onnellisimpia), Auguste
oli maistanut kaikkia näitä rakkauden runsaita ja hedelmällisiä
ensi iloja. Hänellä oli hivelevin äänielin, mitä joku heimaileva
nainen milloinkaan on itselleen toivonut voidakseen pettää mielensä
mukaan. Hänellä oli tuo hopeainen ääni, joka korvaa viihdyttäen ei
ole painokas muulle kuin sydämelle, jota se pettää ja liikuttaa, jota
se hyväilee ja järkyttää. Ja tämä nainen käveli illalla Soly katua
pitkin lähellä Pagevin katua; ja hänen salavihkainen näyttäytymisensä
pahamaineisessa talossa särki suurenmoisimman kaikista intohimoista!
Tuomioherran järkiperäiset mielipiteet viettivät voittojansa.

-- Jos hän pettää miestänsä, kostamme me, sanoi Auguste.

Siinä oli vielä rakkautta tuossa "jos" sanassa... Descartesin
filosofian epäilys on kohteliaisuutta, jolla aina on kunnioitettava
hyvettä. Kello löi kymmenen. Tällöin muisti paroni de Maulincour,
että tämän naisen piti mennä tanssiaisiin taloon, johon hänelläkin
oli pääsy. Paikalla hän pukeutui, läksi ulos, saapui tanssiaisiin ja
ryhtyi salamielisen näköisenä etsimään _häntä_ saleista. Nähdessään
Augusten niin toimekkaana sanoi rouva de Nucingen hänelle:

-- Te ette näe rouva Jules'iä, sillä hän ei ole vielä saapunut.

-- Päivää, rakkaani, lausui eräs ääni.

Auguste ja rouva de Nucingen kääntyivät. Rouva Jules tuli
valkopukuisena, yksinkertaisena ja hienona, hiuksissaan juuri ne
marabouts sulat, jotka nuori paroni oli nähnyt hänen valitsevan
korukaupasta. Tämä rakkauden ääni lävisti Augusten sydämen. Jos
hän olisi ymmärtänyt hankkia itselleen hitusenkaan oikeutta olla
mustasukkainen tästä naisesta, olisi hän voinut kivetyttää hänet
lausumalla sanat: "Soly katu!" Mutta nyt, vieraana ihmisenä, vaikka
hän olisi tuhat kertaa toistanut nämä sanat rouva Jules'in korvaan,
olisi tämä hämmästyneenä kysynyt häneltä näiden sanojen tarkoitusta.
Nuori paroni katseli häntä tyhmistyneenä. Ilkeämielisille ihmisille
ja niille, jotka kaikesta tekevät pilkkaa, on ehkä suurikin huvi
tuntea jonkun naisen salaisuus, tietää että hänen puhtautensa on
valhetta, että hänen tyynen ulkopintansa alla kytee syvä ajatus ja
että hänen puhtaan otsansa alla piilee joku hämmästyttävä draama.
Mutta on muutamia sieluja, joita tällainen näkö todellakin masentaa,
ja paljon sellaisia, jotka sille nauravat, mutta kotonaan, yksin
omantuntonsa kanssa, kiroovat maailmaa ja halveksivat tällaista
naista. Näihin kuului Auguste de Maulincour rouva Jules'in
läsnäollessa. Omituinen asema! Heidän välillänsä ei ollut muuta
suhdetta kuin se, mikä syntyy maailmassa henkilöiden kesken, jotka
vaihtavat seitsemän tai kahdeksan kertaa talvessa jonkun sanan, ja
tässä hän nyt vaati naiselta onneansa, josta tämä oli tietämätön,
tuomitsi hänet antamatta hänen tietää syytöstä.

Monien nuorten miesten on laita samoin. He menevät kotiinsa
epätoivoisina siitä, että ovat iäksi särkeneet välinsä salaa
rakastetun, salaa tuomitun ja halveksitun naisen kanssa. Yksinäisen
huoneen seinät saavat silloin kuulla outoja yksinpuheluja, sydämen
pohjalla kuohuu ja tyyntyy myrskyjä ja tapahtuu ihmeteltäviä
moraalisia kohtauksia, joita kuvatakseen pitäisi olla maalari. Rouva
Jules kävi istumaan jättäen miehensä tekemään kierrosta salissa.
Istuuduttuaan näytti hän hiukan vaivautuneelta ja yhtämittaa puhellen
naapurinsa kanssa hän heitti salavihkaisen silmäyksen mieheensä Jules
Desmarets'hen, joka oli paroni de Nucingen'in vekselinvälittäjä.
Seuraavassa kertomus tästä perheestä:

Herra Desmarets'lla oli viisi vuotta ennen naimistansa paikka
erään vekselinvälittäjän luona. Hänellä ei silloin ollut muuta
omaisuutta kuin liikeapulaisen laiha palkka. Mutta hän oli niitä
miehiä, joita vastukset kouluttavat nopeasti ja jotka käyvät suoraan
eteenpäin sitkeästi kuin hyönteinen pyrkiessään pesäpaikkaansa;
hän oli niitä lujamielisiä nuoria miehiä, jotka hiljaa vaikenevat
esteitä kohdatessaan ja joiden pitkämielisyys menee kärsivällisyyden
huipunkin yli. Vaikka hän olikin nuori, oli hänellä kaikki köyhän
kansan tasavaltalaishyveet: hän oli raitis, aikaansa säästävä,
huvituksia vihaava. Hän odotti. Luonto oli muutoin antanut hänelle
kaikki ne suuret edut, joita kaunis ulkomuoto tuo mukanaan. Hänen
otsansa oli rauhallinen ja puhdas, hänen kasvojensa juonteet olivat
tyynet, mutta ilmehikkäät, hänen tapansa yksinkertaiset. Kaikki
hänessä ilmaisi työteliästä ja altista elämää, tuota korkeata
persoonallista arvokkuutta, joka vaikuttaa, ja tuota salaista
sydämen aateluutta, joka säilyy kaikissa olosuhteissa. Hänen
vaatimattomuutensa herätti kunnioituksen tapaisia tunteita kaikissa,
jotka hänet tunsivat. Eläen muutoin yksinäisenä keskellä Pariisia,
hän ei nähnyt maailmaa kuin vilauksittain niinä harvoina hetkinä,
jotka hän juhlapäivinä vietti isäntänsä salissa. Tässä nuoressa
miehessä oli hämmästyttävän syviä intohimoja, kuten useimmissa,
jotka elävät kuin hän; intohimoja liian voimakkaita tuhlautuakseen
koskaan pikku tapahtumiin. Hänen pienet varansa pakoittivat hänet
viettämään vaatimatonta elämää, ja hän hillitsi mielikuvituksensa
suurella työtaakalla. Kun hän oli tullut kalpeaksi numeroiden
kirjoittamisesta, virkisti hän itseänsä koettamalla hellittämättä
hankkia itsellensä sitä tietojen kokonaisuutta, mikä nykyään on
välttämätön jokaiselle, joka tahtoo tulla huomatuksi maailmassa,
liikeasioissa, asianajotoimissa, politiikassa tai kirjallisuudessa.
Ainoa kari, joka näiden kaunosielujen tielle kohoaa, on heidän
oma kunnollisuutensa. Jos he näkevät köyhän tytön, rakastuvat he
häneen, naivat hänet ja elävät elämäänsä taistellen kurjuuden
ja rakkauden välillä. Kaikkein kauneinkin kunnianhimo sammuu
talousmenojen kirjaan. Jules Desmarets ajoi täydelleen tälle
karille. Eräänä iltana hän näki isäntänsä luona nuoren, harvinaisen
kauniin naishenkilön. Rakkaudesta osattomat miehet, nuo onnettomat,
jotka kuluttavat nuoruutensa ihanan ajan pitkällisissä töissä,
tietävät yksin salaisuuden niihin rajuihin hyökyihin, joita joku
intohimo nostaa heidän hyljätyissä ja halveksituissa sydämissään.
He ovat niin varmoja suuresta rakkaudestaan, kaikki heidän voimansa
keskittyvät niin pikaisesti siihen naiseen, johon he kiintyvät,
että he hänen läheisyydessään tuntevat hurmaavia tunneväreilyitä
ilman että tuo nainen itse usein ollenkaan on niistä osallinen.
Se on imartelevinta kaikista itserakkauden tunteista naiselle,
joka aavistaa tämän intohimon näennäisen liikkumattomuuden ja
nämä pyörteet niin syvät, että ne tarvitsevat jonkun verran aikaa
ilmetäkseen pinnalle. Näillä miesparoilla, jotka elävät erakkoina
Pariisin sydämessä, on kaikki erakkojen nautinnotkin ja he voivat
välistä sortua kiusauksiinsa. Mutta useammin tulevat he petetyiksi,
harhaan viedyiksi ja väärin ymmärretyiksi ja heidän on harvoin
sallittu poimia suloisia hedelmiä tästä rakkaudesta, joka heille aina
on kuin taivaasta pudonnut kukkanen. Yksi ainoa vaimonsa hymyily,
yksi ainoa äänenkäänne riitti sytyttämään Jules Desmarets'ssa
rajattoman rakkauden. Onneksi tämän salaisen intohimon keskitetty
tuli ilmeni hyvin yksinkertaisella tavalla sen aiheuttajaa kohtaan.
Nämä kaksi ihmistä rakastivat toisiansa melkeinpä uskonnollisella
tavalla. Ilmaistaksemme kaikki yhdellä sanalla, he eivät hävenneet
ihmisten seurassa ottaa toisiansa kädestä kiinni, kuten kaksi
lasta, veli ja sisar, jotka tahtovat käydä ihmisjoukon läpi, jossa
jokainen antaa heille tietä, ihaillen heitä. Tuo nuori nainen oli
yhdessä sellaisessa surkuteltavassa asemassa, johon itsekkyys
saattaa muutamat ihmislapset. Hänellä ei ollut säätyä, ja hänen
nimensä Clémence, samoinkuin hänen ikänsä, olivat julkisen notarion
merkitsemät. Omaisuutta oli hänellä tuskin mitään. Jules Desmarets
oli ylen onnellinen kuullessaan näistä onnettomuuksista. Jos Clémence
olisi kuulunut johonkin hyvin rikkaaseen perheeseen, olisi hän
epäillyt voivansa saada hänet; mutta Clémence oli köyhä rakkauden
lapsi, jonkin hirveän aviorikoksellisen intohimon hedelmä, ja niinpä
he menivät naimisiin. Tästä hetkestä alkoi Jules Desmarets'lle sarja
onnekkaita tapahtumia. Kaikki kadehtivat häntä ja syyttivät häntä
jo silloin siitä, ettei hänellä ollut muuta kuin pelkkää onnea,
ottamatta ollenkaan huomioon hänen hyveitänsä ja hänen rohkeuttansa.
Muutamia päiviä tyttärensä naimisen jälkeen kehoitti Clémencen äiti,
joka maailmassa kävi hänen kummistaan, Jules Desmarets'a ostamaan
vekselinvälittäjän viran, luvaten hankkia hänelle kaiken tarvittavan
pääoman. Tähän aikaan näillä viroilla oli vielä kohtuullinen
hinta. Illalla, vieläpä vekselinvälittäjänsä salissa, ehdotti eräs
rikas kapitalisti tämän rouvan suosituksesta Jules Desmarets'lle
edullisinta liikeyritystä, mihin yleensä voi ryhtyä, ja antoi
hänelle niin paljon luottoa kuin hän tarvitsi päästäksensä hyötymään
etuoikeudestaan. Seuraavana päivänä onnellinen liikeapulainen oli
ostanut isäntänsä viran. Neljän vuoden kuluttua Jules Desmarets oli
yksi liikeseuransa rikkaimpia miehiä. Arvossapidettyjä liiketuttavia
saapui lisäämään niiden lukua, jotka hänen edeltäjänsä oli hänelle
jättänyt. Hän herätti rajatonta luottamusta, ja hänen oli mahdotonta
olla huomaamatta siitä tavasta, millä liikeasiat hänelle koituivat,
jotain salaista anoppinsa vaikutusta tai kaitselmuksen näkymätöntä
huolenpitoa. Kolmannen vuoden lopulla Clémence kadotti kumminsa.
Tällöin oli herra Jules'illa -- näin nimitettiin häntä eroitukseksi
vanhimmasta veljestään, joka toimi notariona Pariisissa -- noin
kahdensadantuhannen markan vuositulot. Pariisissa ei ollut toista
esimerkkiä niin suuresta menestyksestä kuin mikä tällä perheellä
oli. Viiden vuoden kuluessa ei tätä harvinaista rakkautta ollut
häirinnyt mikään, lukuunottamatta erästä panettelua, josta herra
Jules sai mitä loistavimman hyvityksen. Yksi hänen entisiä
tovereitaan luki rouva Julesin ansioksi hänen miehensä menestyksen,
joka muka oli kalliisti ostettujen ylhäisten suosijoiden avulla
saatu. Parjaaja sai surmansa kaksintaistelussa. Näiden puolisoiden
syvä, molemminpuolinen rakkaus, joka säilyi avioliitossakin,
sai seurapiireissä osakseen mitä suurinta suosiota, vaikkakin
tällainen suhde oli vastoin useiden naisten mieltä. Tätä onnellista
avioliittoa kunnioitettiin, jokainen juhli sitä. Herra ja rouva
Jules'ia rakastettiin todellakin, ehkäpä siksi, ettei ole mitään
suloisempaa kuin onnellisten ihmisten näkeminen. Mutta he eivät
koskaan viipyneet kauvan vieraskäynneillään, vaan riistäytyivät
irti, kärsimättöminä pyrkien, nopealla lennolla pesäänsä aivan kuin
säikähtynyt kyyhkyspari. Tämä pesä oli muutoin suuri ja kaunis
rakennus Ménars kadulla. Taiteellinen maku hillitsi siellä tuota
ylellisyyttä, jota rahamiesten on vanhoista ajoista ollut tapana
levittää näkyviin. Täällä nämä molemmat puolisot pitivät loistavia
vieraskutsuja, vaikka hienon maailman velvollisuudet eivät heitä
ollenkaan miellyttäneet. Kuitenkin Jules alistui tähän tietäen,
että se oli ennemmin tai myöhemmin perheelle tarpeen; mutta hän ja
hänen vaimonsa olivat näissä tilaisuuksissa aina kuin kasvihuoneen
kukat keskellä rajuilmaa. Hyvin ymmärrettävällä hienotunteisuudella
Jules oli huolellisesti salannut vaimoltaan niinhyvin panettelun
kuin sen surmatun alkuunpanijan, joka vähällä oli ollut häiritä
heidän onneansa. Rouva Jules, taiteellisena ja hienoutta rakastavana
luonteena, piti ylellisyydestä. Huolimatta kaksintaistelun
peloittavasta opetuksesta kuiskailivat kuitenkin muutamat
varomattomat naiset toisilleen, että rouva Jules'illa pitäisi olla
syytä joutua usein hämilleen. Ne kaksikymmentätuhatta markkaa,
jotka Jules vaimollensa myönsi hänen pukuihinsa ja mielitekoihinsa,
eivät voineet heidän laskujensa mukaan riittää tähän tarkoitukseen.
Totta puhuen oli rouva Jules usein komeammin puettu kotonansa kuin
silloin, kun hän oli lähdössä suuren maailman kutsuihin. Hän rakasti
koristautumista yksinomaan miestänsä varten, tahtoen sillä osoittaa
miehellensä, että tämä oli hänelle enemmän arvoinen kuin suuren
maailman ihmiset. Se oli todellista rakkautta, puhdasta rakkautta ja
ennen kaikkea onnellista, mikäli sitä julkisuudelta salattu rakkaus
voi olla. Siksipä myöskin herra Jules alati rakastaen ja päivä
päivältä yhä enemmän oli onnellinen vaimonsa läheisyydestä ja vieläpä
hänen oikuistaankin, niin että hän oli oikein levoton silloin kun
hän ei niitä vaimossansa huomannut, ikäänkuin se olisi merkinnyt
jotain sairautta. Auguste de Maulincour'illa oli onnettomuus joutua
tämän intohimon pyörteisiin ja rakastua tähän naiseen aina hulluuteen
asti. Kuitenkaan hän ei ollut naurettava, vaikka hän sydämessään
kantoi niin ylevää rakkautta. Hän mukautui kaikkiin, sotilastapojen
vaatimuksiin, mutta hänessä oli kuitenkin selvästi huomattavissa
yksinpä samppanjalasinkin ääressä tuo uneksuva piirre, tuo äänetön
olemassaolon halveksuminen, tuo sumea ilme, sanalla sanoen kaikki
nuo ominaisuudet, jotka niin monennimisinä esiintyvät nautintojen
kyllästyttämissä ihmisissä, niissä, joita elämän tyhjyys kalvaa,
ja niissä, jotka luulevat olevansa keuhkotautisia tai potevat
sydämen sairautta. Toivoton rakkaus, elämään kyllästyminen ovat
nykyään yhteiskunnallisia ilmiöitä. Koettaa järkyttää jonkun
itsevaltijattaren sydäntä tarjoaisi ehkä suurempaa menestystä
kuin hullaantunut rakkaus onnelliseen naiseen. Maulincour'illa
oli siis riittävästi syitä raskasmieliseen alakuloisuuteen. Joku
kuningatar voi vielä valta-asemansa nojalla tyydyttää turha- ja
kevytmielisyyttään ja korkeasta asemastaan huolimatta antautua,
mutta siveä keskisäädyn nainen on kuin siili tai kuin osteri kovissa
pukimissaan.

Tällä hetkellä nuori upseeri oli tuon tuntemattoman rakastettunsa
läheisyydessä, joka ei varmaankaan tiennyt olevansa kaksinkertaisesti
uskoton. Rouva Jules istui tuossa luonnollisena kuin maailman
teeskentelemättömin nainen, sulokkaana, täynnä arvokasta
levollisuutta. Mikä pohjaton syvyys onkaan ihmisluonto! Ennen
keskusteluun ryhtymistään katseli paroni tätä naista ja hänen
miestänsä, vuorotellen kumpaakin. Mitä mietelmiä hän tekikään!
Yhdessä hetkessä hän sepitti uudelleen Young'in "Yöt". Sillävälin
soitto soi saleissa ja tuhannet kynttilät säteilivät. Oli pankkiirin
tanssiaiset, yksi noita ylimielisiä juhlia, joilla tämä setelien
maailma koetti pilkata valetun rahan saleja, joissa faubourg
Saint-Germain'in kunnon seura piti ilojaan aavistamatta, että
eräänä päivänä pankki oli valtaava Luxembourgin ja istuutuva
valtaistuimelle. [Tarkoittaa Ludvig Filipiä, "porvarikuningasta".]
Salaliitot tanssivat vielä tähän aikaan yhtä huolettomina tulevista
vallan kukistumisista kuin tulevista pankin vararikoista. Paroni
de Nucingen'in kultakoristeisissa saleissa vallitsi tuo erikoinen
hilpeys, jonka Pariisin ainakin ulkonaisesti-iloinen hienosto
antaa Pariisin juhlille. Lahjakkaat henkilöt jakavat näissä
yksinkertaisille ajatusrikkauttaan ja nämä taas antavat heille
tuon onnellisen näön, joka on yksinkertaisille ominainen. Tämän
vuorovaikutuksen kautta kaikki elävöityy. Mutta Pariisin juhla
muistuttaa aina jonkun verran ilotulitusta: hienoudet, mielistelyt,
ilostelut räiskyvät ja sammuvat kuin raketit. Ja seuraavana päivänä
on jokainen jo unohtanut hienoutensa, mielistelynsä ja ilonsa.

-- No hyvä! sanoi Auguste mietelmiensä päätteeksi, naiset ovat kait
sitten semmoisia, joina tuomioherra heitä pitää. Varmastikin, kaikki
nämä naiset, jotka täällä tanssivat, ovat vähemmän moitteettomia kuin
rouva Jules, ja hän käy Soly kadulla.

Soly katu oli Augusten sairaus, jo nämä sanat yksin kouristivat hänen
sydäntänsä.

-- Rouva, ettekö te tanssi koskaan? kysyi hän.

-- Tämä on jo kolmas kerta talven alusta kun te teette minulle saman
kysymyksen, sanoi rouva Jules hymyillen.

-- Mutta tehän tuskin koskaan olette vastannut.

-- Se on totta.

-- Tiesin hyvin, että olisitte vilpillinen, kuten kaikki naiset...

Rouva Jules hymyili yhä.

-- Kuulkaahan, herra paroni, jos minä ilmoittaisin teille todellisen
syyn, nauraisitte te sille. Mielestäni se ei ole vilpillisyyttä, jos
on ilmoittamatta salaisuuksia, joita maailman on tapana pilkata.

-- Kaikki salaisuus vaatii, tullakseen julkilausutuksi, ystävyyttä,
johon minä epäilemättä olen arvoton, hyvä rouva; mutta teillä ei
voi olla muita kuin jaloja salaisuuksia, ja uskotteko minun silloin
voivan tehdä pilkkaa kunnioitettavista asioista?

-- Uskon kylläkin, sanoi rouva Jules, te, kuten kaikki muutkin
miehet, pilkkaatte meidän tunteitamme puhtaimpiakin, te parjaatte
niitä. Muutoin, minulla ei ole mitään salaisuuksia. Minulla on oikeus
rakastaa miestäni kaikkien nähden, sanon sen, olen siitä ylpeä ja jos
te teette minusta pilkkaa kuullessanne etten tanssi muiden kuin hänen
kanssansa, saan minä teidän sydämestänne mitä huonoimman käsityksen.

-- Ettekö ole koskaan, avioliitostanne alkaen, tanssinut muiden kuin
miehenne kanssa?

-- En, herra paroni. Hänen käsivartensa on ainoa johon olen nojannut,
enkä ole koskaan ollut kosketuksessa kenenkään muun miehen kanssa.

-- Eikö edes teidän lääkärinne ole koetellut suontanne?

-- Enkös arvannut, nyt te teette minusta pilkkaa.

-- En lainkaan, rouva hyvä, minä ihailen teitä sentähden että
ymmärrän teitä. Mutta te voisitte antaa kuulla ääntänne, antaa nähdä
teitä, te voisitte... voisitte sallia silmiemme ihailla teitä...

-- Ah! sepä minun huoliani onkin, keskeytti rouva Jules, lähtöisin
että avioliitossa oleva nainen voisi elää miehensä kanssa samalla
tavoin kuin rakastajatar rakastajansa kanssa; sillä silloin...

-- Silloin, miksi olitte muutamia hetkiä sitten jalkasin, valepuvussa
Soly kadulla?

-- Soly katu! mitä se merkitsee?

Hänen kirkkaassa äänessään ei voinut huomata mitään liikutusta, ei
ainoakaan piirre värähtänyt hänen kasvoissaan, hän ei punastunut,
vaan pysyi rauhallisena.

-- Mitä! te ette siis noussut toiseen kerrokseen eräässä talossa
Augustinkadulla Soly kadun kulmassa? Teillä ei ollut ajuria kymmenen
askeleen päässä, ja te ette palannut Richelieu katua pitkin
korukauppiaan luota, jolta ostitte nuo marabouts sulat, jotka nyt
kaunistavat päätänne?

-- En ole ollut poissa kotoani tänä iltana.

Näin valehdellen pysyi rouva Jules levollisen ja iloisen näköisenä
löyhytellen viuhkaansa; mutta jos jollakin olisi ollut oikeus asettaa
kätensä hänen vyönsä päälle keskelle hartioita, hän olisi ehkä
tuntenut sen kosteaksi. Tällä hetkellä Auguste muisti tuomioherran
opetukset.

-- Se oli siis joku muu nainen, ihmeesti teidän näköisenne, lisäsi
hän herkkäuskoisen näköisenä.

-- Herra paroni, sanoi rouva Jules, jos te kerran voitte seurata
naista ja siepata hänen salaisuuksiansa, sallikaa minun silloin
teille sanoa, että se on pahoin, hyvin pahoin tehty, ja saan kunnian
olla uskomatta teihin.

Paroni meni pois ja asettui uunin vierustalle näyttäen
miettiväiseltä. Hän oli pää kumarassa, mutta hänen suljettu katseensa
tarkkasi yhä rouva Jules'ia, joka, ottamatta huomioon seinäpeilejä,
loi häneen salaa pari kolme kauhun silmäystä. Rouva antoi miehellensä
merkin, nousi ja tarttui tämän käsivarteen lähteäkseen kävelylle
saleihin. Kun hän meni herra de Maulincour'in ohitse, sanoi tämä,
keskustellen erään ystävänsä kanssa, kuuluvalla äänellä ikäänkuin
vastaukseksi johonkin kysymykseen:

-- Hän on nainen, joka ei varmaankaan nuku rauhallisesti tänä yönä...

Rouva Jules pysähtyi, heitti häneen ylpeän, halveksumista uhkuvan
katseen ja jatkoi käyntiään tietämättä, että vielä yksi katse,
jos hänen miehensä olisi sen huomannut, olisi voinut saattaa
vaaranalaiseksi hänen onnensa ja kahden ihmisen elämän. Auguste
tukahdutti raivon sielunsa syvyydessä ja läksi pian pois vannoen
tunkeutuvansa tämän salaisuuden ytimeen asti. Ennen poislähtöänsä
etsi hän rouva Jules'ia katsellakseen häntä vielä kerran, mutta tämä
oli jo hävinnyt. Mikä draama kehkeytyikään tässä nuorukaisessa, joka
oli selvästi kiihkopäinen, kuten kaikki ne, jotka eivät ole tunteneet
rakkautta kaikessa sen laajuudessa! Auguste jumaloitsi nyt rouva
Jules'ia uudella tavalla, hän rakasti tätä naista mustasukkaisuuden
raivolla, toivon hulluuttavilla tuskilla. Uskottomana miehellensä
tämä nainen tuli julkiseksi. Auguste saattoi heittäytyä kaikkiin
onnellisen rakkauden huumauksiin, ja hänen mielikuvituksensa
paljasti hänelle suunnattomia tämän naisen omistamisesta koituvia
nautinnonmahdollisuuksia. Jos hän olikin kadottanut enkelin, oli hän
sensijaan löytänyt hurmaavimman demooneista. Hän laskeutui levolle
rakennellen tuhansia ilmalinnoja ja puolustellen rouva Jules'ia
jollain ihmeellisellä hyvällä teolla, johon hän ei uskonut. Sitten
hän päätti jo huomenna antautua kokonaan niiden syiden, niiden etujen
etsimiseen, joita tämä salaisuus kätki. Tässä oli romaani luettavissa
tai pikemminkin draama näyteltävissä, ja hänellä oli siinä osansa.

Vakoojan ammatti on hyvinkin mukavaa työtä, kun sitä tekee omaksi
edukseen ja jonkun intohimon kannustamana. Saahan siinä tuntea
kaikkia rosvon nautintoja pysymällä kuitenkin kunniallisena
ihmisenä. Mutta silloin on valmistauduttava kiehumaan kiukusta,
ulvomaan kärsimättömyydestä, jäädyttämään jalkansa katurapakoissa,
jäykistymään kylmästä, palamaan kuumuudesta ja nielemään
harhatoiveita. Silloin on, jotakin vihiä saatua, mentävä tuntematonta
päämäärää kohti, iskettävä kirveensä kiveen, sadateltava, sepitettävä
itselleen elegioja ja dityrambeja, huudettava typeryyksiä jollekin
viattomalle kulkijalle, joka teitä ihmettelee; sitten vielä syöstävä
kumoon kunnon eukkoja leipä- ja hedelmäkoreineen, juostava,
levättävä, seistävä jonkun ikkunan edessä, tehtävä tuhansia
olettamuksia... Mutta tämähän on metsästystä, metsästystä Pariisissa,
metsästystä kaikkine seikkailuineen, vaikkakaan ei juuri koirilla,
pyssyillä ja halloo huudoilla! Näihin kohtauksiin ei löydä vertauksia
muualta kuin näyttelijöiden elämästä. Lopuksi tarvitaan vakoojan
ammattiin vielä rakkaudesta ja kostonhimosta paisuvaa sydäntä
voidakseen asettua Pariisissa väijyksiin kuin tiikeri, joka tahtoo
hypätä saaliinsa niskaan, ja voidakseen nauttia kaikista Pariisin
ja sen jonkun osan tapahtumista lisäämällä niiden jo ennestään
ylitsevuotavaan runsauteen vielä yksi mielenkiinnon aihe. Eiköhän
sydämen silloin täydy olla moninkertainen? Onhan tällainen elämä
tuhansien intohimojen, tuhansien tunteiden samanaikaista kokemista.

Auguste de Maulincour heittäytyi kiintymyksellä tähän kuluttavaan
toimeen, tuntien kaikkia sen onnettomuuksia ja nautintoja. Hän
käveli valepuvussa Pariisissa pitäen silmällä kaikkia Pagevin ja
Augustinkadun kulmia. Hän juoksi kuin metsästäjä Ménars kadulta Soly
kadulle ja Soly kadulta Ménars kadulle tuntematta kostoa, tuntematta
hintaa, jolla hänen oli maksettava niin monet vaivannäöt, juoksut
ja väijytykset, tai korvausta, jonka hän kaikesta tästä oli saava.
Ja kuitenkaan ei häntä vielä ollut vallannut tuo kärsimättömyys,
joka kalvaa sisuksia ja pusertaa hikeä. Hän kuljeskeli toivossa,
ajatellen ettei rouva Jules heti ensimäisinä päivinä asettaisi
itseänsä alttiiksi palaamalla sinne, missä hänet oli yllätetty.
Nämä ensimäiset päivät hän olikin sentähden käyttänyt etupäässä
tutustuakseen kadun kaikkiin salaisuuksiin. Aloittelijana tässä
ammatissaan hän ei rohjennut kääntyä sen talon portinvartijan ja
suutarin puoleen, jossa rouva Jules kävi; mutta hän toivoi voivansa
saada tähystyspaikan talosta, joka oli aivan vastapäätä tuota
salaperäistä huoneustoa. Hän tutki maapohjaa, hän tahtoi sovittaa
keskenään viisauden ja kärsimättömyyden, rakkauden ja salaisuuden.

Huhtikuun ensimäisinä päivinä keskellä suuren iskun
valmistelemissuunnitelmiaan, jättäessään shakkilautansa yhden
tuollaisen innokkaan, mutta tuloksettoman vahdinpidon jälkeen,
kääntyi Auguste noin kello neljän tienoissa asuntoansa kohden,
jonne eräs virka-asia häntä vaati. Kun hän oli päässyt Coquillière
kadulle, yllätti hänet yksi noita rankkoja sadekuuroja, jotka
paisuttavat silmänräpäyksessä katurännit ja joiden joka pisara
muodostaa vesikelloja pudotessaan kadun lätäkköihin. Pariisilainen
jalankävijä on silloin pakotettu muitta mutkitta pysähtymään ja
etsimään suojaa jossain myymälässä tai kahvilassa, jos hän on
kylliksi rikas maksaakseen pakollisen vierailunsa, tai, aina hädän
mukaan, jossakin porttikäytävässä, joita köyhät ja huonosti puetut
pitävät turvapaikkoinaan. Miksi ei kukaan meidän maalareistamme
ole yrittänyt kuvata niitä piirteitä, joita tuollaiseen kosteaan
holvikäytävään paenneessa pariisilaisjoukossa esiintyy? Mistä
voisi löytää rikkaampaa kuvaa? Siinä on jalankävijöiden joukossa
ensiksikin uneksija tai filosofi, joka mieltymyksellä tarkastelee
niitä vesiviivoja, joita sade piirtää harmaaseen ilmaan ja jotka
kaiverrustyön tapaisesti muistuttavat lasijuovien oikullisia
kiehkuroita; tai niitä kirkkaita vesiryöppyjä, joita tuuli
katoilla hajoittelee välkähteleväksi vihmaksi; tai noita kuohuvien
ja solisevien rännien kummallisia purkauksia ja muita tuhansia
ihmeellisiä pikkuseikkoja, joita kuljeksijat nautinnolla katselevat,
huolimatta siitä lakaisemisesta, jolla talonmies heitä kestitsee.
Sitten tuossa joukossa on vielä joku lörpöttelijä, joka valitellen
puhelee portinvartijattaren kanssa tämän nojautuessa luutaansa
kuin krenatööri kivääriinsä; joku köyhä kulkuri haaveellisesti
nojaten seinään, vähääkään välittämättä ryysyisistä vaatteistaan,
jotka ovat tottuneet olemaan kosketuksessa kadun kanssa; joku
oppinut, joka tutkii, tavailee tai lukee ilmoituksia pääsemättä
loppuun; joku pilkkakirves, joka tekee pilaa ihmisistä, joille
kadulla sattuu joku onnettomuus, nauraa lian tahraamille naisille
ja virnistelee akkunoissaolijoille; joku vaitiolija, joka katselee
kaikkia akkunoita ja kerroksia; joku liikemies, joka rahalaukku tai
paketti kainalossaan tuumii sateen tuottamaa voittoa tai häviötä;
joku teikari, joka saapuu kuin tykistä ammuttuna, lausuen: "Ah!
mikä ilma, hyvät herrat!" ja joka tervehtii kaikkia; vihdoin joku
kunnon pariisilainen porvari, jolla on sateenvarjo ja joka on
tottunut roimasateisiin. Hän on edeltäkäsin nähnyt myrskyn tulon,
lähtenyt ulos vaimonsa varoituksista huolimatta ja istuu nyt tuossa
portinvartijan tuolilla. Luonteensa mukaan jokainen tämän tilapäisen
yhteiskunnan jäsenistä tarkastelee taivasta ja lähtee hypähdellen
menemään joko välttääkseen likalätäköitä tai sentähden, että hänellä
on kiire, tai että hän näkee kansalaisia kävelemässä huolimatta
tuulesta ja rapakosta, tai että hän tuossa kosteassa ja kuolettavaa
katarria tuottavassa porttikäytävässä on joutunut, kuten sananlasku
sanoo, ojasta allikkoon. Jokaisella on omat syynsä. Jälellä on vielä
joku viisas mies, joka, päästäksensä lähtemään, tähystelee sinistä
taivasta riekaleisten pilvien lomitse.

Herra de Maulincour pakeni siis kokonaisen kävelijäperheen mukana
erään vanhan talon holvikäytävään. Talon piha muistutti suurta uunia.
Kalkituissa, salpietarilla sivellyissä, vihertävissä seinissä oli
niin paljon rännejä ja johtotorvia, noissa neljässä päärakennuksessa
niin monta kerrosta, että te olisitte kutsuneet tätä kaikkea
Saint-Cloud'n vesiputouksiksi. Vesi virtasi joka taholta; se kuohui,
pulpahteli ja solisi; se oli milloin mustaa, valkeaa, sinistä,
vihreää; se sohahteli ja roiskui portinvartijattaren luudan alla.
Tämä vanha, hampaaton eukko oli kuin luotu rajuilmoja varten; hän
näytti siunaavan niitä lakaistessaan tuossa kadulle tuhansittain
rikkoja, joiden uteliaisuutta herättävä luettelo paljasti jokaisen
talonasukkaan elämän ja tavat. Siinä oli karttuunin palasia,
teelehtiä, vaalentuneiden, särkyneiden tekokukkien hetaleita,
vihannesten jätteitä, metallipalasia. Rakastaja parka tarkasti
tätä näkyä, yhtä niistä tuhansista, joita liikkuva Pariisi joka
päivä tarjoaa. Hän katseli sitä koneellisesti omiin ajatuksiinsa
vaipuneena, kun hän kohottaen silmänsä huomasi olevansa vastakkain
erään miehen kanssa, joka juuri oli tullut sisälle käytävään.

Mies oli ainakin ulkonäöltään kerjäläinen, mutta ei noita Pariisin
kerjäläisiä, joille ihmiskielissä ei ole mitään nimeä. Ei, tämä
mies muodosti uuden tyypin ulkopuolella kaikkia niitä käsitteitä,
joita sana kerjäläinen synnyttää. Tuolla tuntemattomalla ei ollut
ollenkaan sitä aito pariisilaista luonnetta, joka meitä niin
usein liikuttaa niissä onnettomuuskertomuksissa, joita Charlet
on esittänyt välistä hyvinkin onnistuneilla huomioilla. Hänen
kuvauksissaanhan esiintyy noita karkeita, lian tahraamia olentoja
raakoine äänineen, punaisine pahkanenineen, hampaattomine, mutta
silti uhkapiirteisine suineen; noita alhaisia ja pelottavia
miehiä, joiden silmistä loistava syvä älykkäisyys näyttää olevan
peräti ristiriidassa heidän olemuksensa kanssa. Muutamilla näistä
häpeämättömistä kulkureista on iho marmorin kaltainen, naarmuinen
ja suonikas; otsa ryppyjen peittämä ja tukka harva ja tahmainen
kuin nurkkaan heitetyssä peruukissa. He ovat kaikki iloisia
alennustilassaan ja törkeitä huvituksissaan, he ovat kaikki
riettauden leimaamia ja heidän äänettömyytensä on ikäänkuin moite.
Heidän tilansa herättää pelottavia ajatuksia. Asemassaan rikoksen
tekijän ja almun anojan välillä heillä ei ole enää omaatuntoa, ja
he kieppuvat varovasti mestauslavan ympärillä joutumatta sille;
he ovat viattomia rikoksissaan ja rikollisia viattomuuksissaan.
He herättävät usein naurua ja aina ajatuksia. Yksi heistä edustaa
teille kuihtunutta yhteiskuntaa, häneen sisältyy kaikki: vankilan
kunnia, isänmaa, hyve, lisäksi vielä julkisen rikoksen pahuus ja
sukkelan ilkityön hienoudet. Toinen on alistuvaisen, syvämietteisen,
mutta tylsistyneen näköinen. Kaikilla heillä on halua järjestykseen
ja työhön, mutta heidät on sysännyt tähän heidän häpeätilaansa
yhteiskunta, joka ei tahdo ottaa kuuleviinsa sitä, että näiden
Pariisin kulkurien ja kerjäläisten joukossa voi olla runoilijoita,
suuria miehiä ja pelotonta, järjestäytymiskyvyltään suurenmoista
väkeä. Heidän joukossaan on läpeensä hyviä ja läpeensä pahoja
ihmisiä, kuten aina väessä, joka kärsii; he ovat tottuneet kestämään
suunnatonta kurjuutta, ja mahtava kohtalo pitää heitä alati tällä
alennuksen tasolla. Heillä kaikilla on yksi unelma, yksi toivo,
yksi onnellisuus: peli, arpominen tai viini. Ei mitään tästä
oudosta elämästä ollut nähtävissä tuossa miehessä, joka herra de
Maulincour'in edessä huolettomasti nojausi seinään, aivan kuin joku
kätevän taiteilijan atelierissaan tekemä piirustus maalauskankaan
toisella puolella. Tuo luiseva, pitkä mies, jonka lyijynharmaat
kasvot ilmaisivat syvää ja tyyntä ajattelua, karkoitti säälintunteet
uteliaiden sydämestä ivallisella olemuksellaan ja uhkaavalla
katseellaan, jotka ilmoittivat että hän kohteli heitä täydellisellä
välinpitämättömyydellä. Hänen kasvonsa olivat likaisenharmahtavat ja
hänen kuhmuinen, kalju päänsä muistutti lievästi graniittimöhkälettä.
Muutamia suoria, harmaita hiuksia laskeutui joka puolella päätä
hänen kaulaan asti napitetun, likaisen takkinsa kaulukselle. Hän
muistutti samalla kertaa sekä Voltairea että Don Quijotea; hän
oli ivallinen, surumielinen, täynnä halveksumista ja filosofiaa,
mutta samalla puoleksi hourupäinen. Hänellä ei näyttänyt olevan
paitaa. Hänen partansa oli pitkä. Viheliäisen, läpeensä kuluneen ja
rikkonaisen kaulaliinan alta näkyi leveä, kurttuinen kaula, täynnä
paksuja suonia kuin lankoja. Hänen kumpaakin silmäänsä ympäröitsi
leveä, ruskeansinertävä kehä. Hän näytti vähintäin kuudenkymmenen
ikäiseltä. Hänen kätensä olivat valkoiset ja puhtaat. Kengät olivat
rikkonaiset ja kallellansa. Sinertävät, monipaikkaiset housut olivat
nukkavierut ja vaalentuneet ja näyttivät hyvin kurjilta. Ehkä hänen
kastuneet vaatteensa haisivat pahalta, tai ehkä hänellä tavallisissa
oloissa oli tuo kurjuuden tuntu, joka Pariisin likapesissä tavataan
aivan samoin kuin virastoilla, sakaristoilla ja sairashuoneillakin
on siellä oma pahalta haiseva eltaantunut hajunsa, jota ei millään
voi kuvata; oli miten oli, tuon miehen vieressäolijat siirtyivät
pois hänen läheisyydestänsä ja jättivät hänet yksin. Hän loi ensin
heihin, sitten upseeriin tyynen, sulkeutuneen silmäyksen, yhden
noita Talleyrandin kuuluisia katseita, joiden loisteeton, kylmä ilme
on läpitunkemattomana verhona, jonka alla piilee voimakkaan sielun
syvät liikunnot ja mitä tarkimmat laskut ihmisistä, asioista ja
tapauksista. Ei ainoakaan lihas hänen kasvoissaan värähtänyt. Hänen
suunsa ja hänen otsansa oli kylmän-levollinen; mutta hänen katseensa
kääntyi alaspäin liikkeellä, jonka hitaus vaikutti jalolta ja
melkeinpä traagilliselta. Siinä ilmeni kokonainen draama tuossa hänen
kalpeiden silmäluomiensa painumisessa.

Nämä stoalaiset kasvot synnyttivät herra de Maulincour'issa yhden
noita harhailevia unelmia, jotka alkavat tavallisella kysymyksellä
ja loppuvat sisältämällä kokonaisen maailman ajatuksia. Rajuilma oli
mennyt ohitse. Herra de Maulincour ei nähnyt tuosta miehestä enää
muuta kuin takin liepeen, joka hipasi holvin kulmakiveä. Mutta kun
hän jätti paikkansa mennäkseen ulos, löysi hän jalkojensa juuresta
kirjeen, jonka vastikään oli täytynyt pudota. Hän arvasi, että se
kuului tuntemattomalle ja että se oli nenäliinaa taskusta otettaessa
pudonnut, sillä hän näki tämän pistävän kadulla nenäliinan taskuunsa.
Upseeri, joka otti kirjeen, jättääkseen sen tuntemattomalle, luki
vasten tahtoaan päällekirjoituksen:

Herra Ferragusse, Augustinkatu, Solykadun kulma. Pariisi.

Kirjeessä ei ollut mitään leimaa ja sen päällekirjoitus esti herra
de Maulincour'ia jättämästä kirjettä omistajalleen, sillä harvat
intohimot pysyvät ajanpitkään rehellisinä. Paroni aavisti tämän
löytönsä edullisuuden ja hän tahtoi, pitäessään kirjeen, saada
oikeuden tunkeutua tuohon salaperäiseen taloon, mennä sinne ja
jättää kirje tuntemattomalle miehelle, jonka hän varmasti uskoi
salaperäisessä talossa asuvan. Hänen luulevaisuutensa, hämärä kuin
aamun ensi sarastus, rakensi jo suhteita tuon miehen ja rouva
Jules'in välille. Luulevaiset rakastajat olettavat kaikkea, ja
juuri siitä, että he noin olettavat ja valitsevat todennäköisimmät
arvelut, arvaavat tuomarit, rakastajat, urkkijat ja tiedustelijat sen
totuuden, jonka ilmisaamiseen he pyrkivät.

-- Onko tämä kirje hänelle? Onko se rouva Jules'ilta?

Tuhansia samanlaisia kysymyksiä synnytti hänen levoton
mielikuvituksensa, mutta jo ensimäisistä kirjeen sanoista täytyi
hänen hymyillä. Kas tässä sananmukaisesti yksinkertaisten lauseidensa
loistossa ja huonossa oikokirjoituksessaan tämä kirje, johon oli
mahdoton mitään lisätä ja josta ei myös mitään voinut jättää pois,
ellei koko kirjettä. Kun se tässä julkaistaan on se välttämättä
varustettava välimerkeillä. Alkuperäisessä ei ole mitään pilkkuja,
ei mitään pisteitä, ei edes huutomerkkejäkään, seikka, joka olisi
ollut omiansa hävittämään sen välimerkkijärjestelmän, jota nykyajan
kirjailijat käyttävät kuvatessaan suurten intohimojen tuhotöitä.

    "Henrik!

    Niihin uhrauksiin, joihin sinuun nähden olin itseni velvottanut,
    kuulu myöskin se, etten enää antasi sinulle tietoja ittestäni,
    mutta vastustamaton ääni käskee minun ilmottaan sinulle rikoksesi
    minua kohtaan. Tiedän edeltäkäsin, ettei sinun rikosten kovettama
    sielusi alentusi surkuttelemaan minua. Sinun sydämesi on kuuro
    tunteellisuudelle. Onko se sitä myöskin luonnon huudolle? Mutta
    vähät siittä, minun täytyy ilmasta sinulle, kuinka suuresti
    sinä olet rikoksellinen ja kuinka kauhee se asema on, johon
    olet minun saattanu. Henrik, sinähän tiesit kaiken sen, mitä
    minä olen saanu kärsiä ensimäisestä lankeemuksestani, ja
    kuitenkin sinä syöksit minun samaan onnettomuuteen ja jätit
    minun epätoivoon ja suruun. Niin, myönnän sen, usko, että
    rakastit minua ja pidit minua arvossa, oli antanu minulle
    rohkeutta kestään kohtaloni. Mutta nyt, mitä minulla on jäljellä?
    Sinä olet saattanu minun hävittään kaiken, mikä minulle oli
    rakkainta, mikä minua kiinnitti tähän elämään: vanhempani,
    ystäväni, kunnijani, maineeni olen uhrannu sinulle ja minulla
    ei ole jäljellä kuin häpeä, kunnijattomuus ja -- sanon sen
    punastumatta, kurjuus. Onnettomuudestani ei puuttunut enää muuta
    kun varmuus sinun halveksumisestasi ja vihastasi, ja nyt, kun
    minulla on se, on minulla rohkeutta toteuttaa aikeeni. Olen
    tehny päätökseni ja perheen kunnija vaatii sitä: olen tekevä
    lopun kärsimyksistäni. Älä ryhdy mihinkään mietelmiin aikeeni
    vastustamiseksi, Henrik. Se on hirveä, tiedän sen, mutta tilani
    pakottaa minun siihen. Voisinko elää ilman apua, ilman tukea,
    ilman ystävän lohdutusta? En. Kohtalo on niin määränny. Kahden
    päivän kuluttua, Henrik, kahden päivän kuluttua Iida ei ole
    enää ansaitseva sinun kunnijoitustasi, mutta kuule lupaukseni,
    jonka sinulle teen omantunnon rauhani tähden ja koska ansaitsen
    yhä vieläkin sinun ystävyyttäsi. Oi Henrik, ystäväni, sillä en
    ole koskaan vaihtava sinua toiseen, lupaa minulle, että annat
    anteeksi elämäntieni, jota nyt lähden kulkemaan. Rakkauteni on
    antanu minulle rohkeutta, se auttaa minua pysymään siveydessä.
    Kun sinun kuvasi on sydämessäni, olen minä suojattu viettelyksiä
    vastaan. Älä unohda koskaan, että kohtaloni on sinun työtäsi, ja
    tuomitse itseäsi. Älköön taivas rankaisko sinua rikkomuksistasi,
    polvillani rukoilen sinulle anteeksiantamusta, sillä minä tunnen,
    että kurjuuksistani ei puuttuisi enää muuta kun se suru, että
    tietäsin sinun olevan onnettoman. Huolimatta hädästäni kieltäyvyn
    kaikesta avusta sinun puoleltasi. Jos sinä olisit rakastanu
    minua, olisin voinu ottaa sitä vastaan ystävyyden osotuksena,
    mutta säälin aiheuttaman hyvän työn työntää minun sieluni pois
    ja minä olisin sellaista vastaanottaissani halpamaisempi kun
    se, joka sitä tarjoo. Tahtosin kuitenkin pyytää sinulta yhtä
    suosionosotusta. En tiedä kuinka kauvan minun vielä täytyy
    olla rouva Menardie'n luona, ole niin jalomielinen äläkä tule
    luokseni. Sinun kaksi viimestä käyntiäsi teki minulle pahaa,
    jota minä saan vielä pitkän aikaa tuntea. En tahdo ollenkaan
    yksityskohtasesti puhua menettelystäsi tässä asijassa. Sinä
    vihaat minua, nämä sanat ovat syöpyneet minun sydämeeni ja
    jähmettäneet sen pelosta. Voi! juuri tänä hetkenä, jolloin kaikki
    voimani jättää minun, minä tarvitsen kaikki rohkeuteni. Henrik,
    ennenkun minä olen asettanu rajan välillemme, anna minulle
    viimenen osotus siitä, että pidät minua arvossa. Kirjota minulle,
    vastaa minulle, sano minulle, että sinä kunnijoitat minua vielä,
    joskan et enää minua rakasta. Vaikka en koskan tarvitse hävetä
    katsoa sinua silmiin, en kuitenkan tahdo tavata sinua: minä
    pelkään suurta heikkouttani ja rakkauttani. Mutta ole armelijas
    ja kirjota minulle yksi sana vielä, se on antava minulle
    rohkeutta kestään vastonkäymisissä. Jää hyvästi minun kaikkein
    onnettomuuksieni aiheuttaja, mutta minun ainoo ystäväni, jonka
    sydämeni on valinnut ja jota se ei ole koskaan unohtava. Iida."

Tämän nuoren tytön elämä, jonka petetty rakkaus, tuhoa tuottavat
ilot, surut, kurjuus ja hämmästyttävä alistuminen olivat ilmaistut
niin vähillä sanoilla, tämä tuntematon, mutta täydellisesti
pariisilainen runo tahraisessa kirjeessä, liikutti hetkisen
herra de Maulincour'in mieltä, sitten hän kysyi eikö tämä Iida
ollut joku rouva Jules'in sukulainen ja eikö se iltakohtaus,
jonka todistajaksi hän sattumalta oli joutunut, ollut ehkä
johtunut hyväntekeväisyysyrityksestä. Että tuo kurja vanhus olisi
vietellyt Iidan... sehän oli aivan uskomatonta. Harhaillessaan
tässä mietelmiensä labyrintissa, jossa ajatukset risteilivät ja
kumosivat toinen toisiaan, paroni saapui lähelle Pagevinkatua ja
näki ajurin pysähtyneenä Augustinkadun päähän siihen kohtaan, jossa
Montmartrekatu haarautuu. Kaikki odottavat ajurit herättivät hänessä
epäluuloja.

-- Olisiko se _hän_? ajatteli paroni.

Ja hänen sydämensä tykytti kuumeisesti. Hän soitti pienen oven
kelloa, mutta pää kumarassa ikäänkuin jonkin häpeän painamana, sillä
hän kuuli salaisen äänen, joka sanoi: "Miksi sinä tunkeudut tähän
salaisuuteen?"

Hän nousi muutamia askeleita portaita ylös ja tapasi itsensä
vastakkain vanhan portinvartijattaren kanssa.

-- Asuuko herra Ferragus täällä?

-- En tunne häntä...

-- Kuinka! eikö herra Ferragus asukaan täällä?

-- Ei meillä tässä talossa ole sellaista henkilöä.

-- Mutta hyvä rouva...

-- En ole mikään hyvä rouva, herra, olen portinvartijatar.

-- Mutta, rouva, toisti paroni, minulla on kirje jätettävänä herra
Ferragus'ille.

-- No sitten! Jos herralla kerta on kirje, on se kokonaan toista,
sanoi portinvartijatar muuttaen ääntänsä. Antakaapa minun nähdä
kirjettänne.

Auguste näytti kokoontaitettua kirjettä. Vanha eukko pudisti päätänsä
epäilevän näköisenä, oli kahdella päällä ja näytti tahtovan jättää
paikkansa mennäkseen ilmoittamaan salaperäiselle Ferragus'ille tästä
odottamattomasta tapauksesta. Lopulta hän sanoi:

-- Hyvä on, nouskaa vain ylös, herra, te kai tiedätte missä se on...

Vastaamatta tähän lauseeseen, jolla viekas eukko olisi voinut pistää
hänet pussiin, upseeri kiipesi nopeasti portaita ylös ja soitti
kiivaasti toisen kerroksen ovella. Hänen rakastajavaistonsa sanoi
hänelle: "_Hän_ on siellä."

Porttiholvissa ollut tuntematon, Ferragus eli Iidan onnettomuuksien
"aiheuttaja" avasi itse oven. Hän oli puettu kukilla kirjailtuun
yönuttuun, hänen housunsa olivat valkoista flanellia, jalkoja
lämmittivät kudotut koruompeleiset tohvelit ja hänen kasvonsa oli
pesty. Rouva Jules, jonka pää näkyi toisen huoneen oviverhojen takaa,
kalpeni ja vaipui nojatuoliin.

-- Mikä teillä on, rouva? huudahti upseeri kiiruhtaen häntä kohden.

Mutta Ferragus ojensi käsivartensa ja heitti upseerin takaisin
niin kovakouraisella liikkeellä, että Auguste luuli saaneensa
rautatangosta iskun rintaansa.

-- Takaisin, herra! sanoi mies. Mitä te meistä tahdotte? Jo viidettä,
kuudetta päivää luovitte te tässä kaupunginosassa. Oletteko ehkä
vakooja?

-- Oletteko herra Ferragus? sanoi paroni.

-- En, herra.

-- Ei tee mitään, sanoi Auguste, minun on annettava teille tämä
kirje, jonka te pudotitte sen talon porttiholvissa, jossa me molemmat
olimme sateen kestäessä.

Näin puhuessaan ja ojentaessaan kirjettä tuolle miehelle paroni
ei voinut olla heittämättä silmäystä huoneeseen, jossa Ferragus
otti hänet vastaan. Tämä huone oli yksinkertaisesti, mutta
hyvin sisustettu. Tuli paloi uunissa ja sen lähellä oli pöytä
katettu huolellisemmin kuin mitä tuon miehen ulkonainen asema ja
vuokrahuoneiden halpuus edellyttivät. Lopuksi hän vielä näki toisen
huoneen sohvalla kasan kultaa ja kuuli ääntä, joka ei voinut olla
muuta kuin naisen itkua.

-- Kirje kuuluu minulle, kiitän teitä, sanoi tuntematon kääntyen
tavalla, josta paroni saattoi ymmärtää, että mies halusi päästä
hänestä eroon heti.

Liian uteliaana huomatakseen sitä syvää tutkimusta, jonka alaisena
hän oli, Auguste ei nähnyt niitä sähköisiä katseita, joilla
tuntematon näytti tahtovan niellä hänet; jos hän olisi kohdannut
tuon basiliskisilmäyksen, olisi hän älynnyt asemansa vaarallisuuden.
Liiaksi intohimon vallassa ajatellakseen itseään Auguste hyvästeli,
laskeutui alas ja palasi kotiinsa koettaen löytää jotain järkeä
noiden kolmen henkilön yhdistämisessä: Iida, Ferragus ja rouva Jules;
se oli tehtävä, joka henkisesti oli samanarvoinen kuin koettaa panna
kokoon kiinalaisen rakennuspelin kummalliset puupalikat tuntematta
leikin avainta. Mutta rouva Jules oli nähnyt hänet, rouva Jules kävi
tuossa talossa, rouva Jules oli hänelle valehdellut. Maulincour aikoi
tehdä vierailun tämän rouvan luo seuraavana päivänä, rouva Jules
ei voisi kieltäytyä ottamasta häntä vastaan, hän oli tullut tämän
rouvan rikostoveriksi, hän oli käsin ja jaloin kiinni tässä hämärässä
salajuonessa. Hänellä oli mielestään jo valtit käsissään ja hän
ajatteli käskevästi pyytää rouva Jules'ia ilmaisemaan hänelle kaikki
salaisuutensa.

Tähän aikaan Pariisi eli rakennustöitten kuumeessa. Jos Pariisi
on hirviö, on se varmaankin mielettömin kaikista hirviöistä.
Se innostuu tuhansiin haaveisiin. Milloin se rakentaa kuin
suuri herra, joka on mieltynyt muurikauhaan, sitten se jättää
kauhan ja rupeaa sotilaaksi; se pukeutuu kiireestä kantapäähän
kansalliskaartilaiseksi, harjoittelee ja tupakoitsee; äkkiä
jättää se sotilasharjoituksensa ja heittää pois sikaarinsa; se
huolestuu, tekee vararikon, myö huonekalunsa Châtelet-torilla ja
lakkauttaa maksunsa; mutta muutaman päivän perästä se järjestää
asiansa, juhlii ja tanssii. Yhtenä päivänä se ahmii täysin kourin
ryynisokeria; eilen se osti Weynen paperia; tänään hirviöllä on
hammastauti ja se liimaa kaikille muureilleen tuskaa karkottavien
lääkkeiden ilmoituksia; huomenna se varustautuu rintakaramelleillä.
Sillä on omat tottumuksensa kuukautta, huvikautta ja vuotta varten
aivan samoin kuin yhtä päivääkin varten. Juuri tähän aikaan koko
maailma rakensi ja repi alas jotain, josta ei vielä tiennyt, mitä
se oikein oli. Oli harvoja katuja, joilla ei olisi ollut korkeita
rakennustelineitä poikkilautoineen, jotka kerros kerrokselta
liittyivät tukipylväisiin. Tällaiset telineet olivat helposti
sortuvia laitoksia ja ne heiluivat muurarien alla; niitä oli nuorilla
vahvistettu ja ne olivat kalkista aivan valkoiset. Ajoneuvojen
sysäyksiä vastaan suojeli niitä harvoin sellainen lauta-aita, joka
on pakollinen julkisille rakennuksille, jotka ovat työnalaisina.
On jotain merellistä noissa mastoissa, tikapuissa, köysissä ja
muurarien huudoissa. Kaksitoista askelta talosta, jossa Maulincour
asui, oli myöskin kohonnut yksi tuollainen lyhytaikainen laite erään
talon eteen, jota rakennettiin neliskulmaisista kivistä. Seuraavana
päivänä, hetkellä, jolloin paroni de Maulincour ajoi kevyissä
kaksipyöräisissä ajoneuvoissaan näiden rakennustelineiden ohi ollen
matkalla rouva Jules'in luo, pääsi yksi kahden jalan suuruinen kivi,
joka juuri oli telineiden huipulle hinattu, irti nuorista, pyörähti
ympäri ja putosi ajoneuvojen takana istuvan kamaripalvelijan päälle,
musertaen hänet kuoliaaksi. Kauhun huuto tärisytti telineitä ja
muurareita; yksi heistä, joka näytti saaneen kivestä sysäyksen,
pysytteli kuoleman vaarassa vaivoin kiinni pitkissä tukipuissa.
Väkeä kokoontui nopeasti paikalle. Kaikki muurarit laskeutuivat
alas huutaen, kiroillen ja sanoen, että herra de Maulincour'in
ajoneuvot olivat aiheuttaneet heidän nostokoneensa heilumisen.
Jos upseeri olisi istunut pari tuumaa taaempana, olisi hän saanut
kiven päähänsä. Palvelija oli kuollut, ajoneuvot rikki. Tämä oli
huomattava tapaus tässä kaupunginosassa, ja sanomalehdet kertoivat
siitä. Herra de Maulincour, ollen varma, että hänen ajoneuvonsa
eivät olleet koskettaneet telineitä, teki valituksen. Viranomaiset
sekaantuivat asiaan. Pantiin toimeen tutkimus ja saatiin tietää,
että eräs pikku poika oli riuku kädessä pitänyt vahtia ja huutanut
ohikulkijoita väistymään. Asia jäi siihen. Herra de Maulincour ei
saanut hyvikettä palvelijastaan eikä säikähdyksestään ja sai pysyä
muutamia päiviä vuoteessa, sillä ajoneuvojen takaosa oli särkyessään
ruhjonut häntäkin, ja säikähdyksestä johtunut hermotäristys oli
aiheuttanut kuumeen. Hän ei mennyt rouva Jules'in luokse. Kymmenen
päivää tämän tapahtuman jälkeen, ensikertaa uloslähtiessään hän ajoi
korjatuilla ajoneuvoillaan Boulognen metsää kohden. Hänen Bourgogne
katua alasmennessään katkesi pyörän akseli äkkiä keskeltä poikki
juuri sillä kohdalla katua, jossa on likaviemäri, edustajaintaloa
vastapäätä. Paroni ajoi niin nopeasti, että molemmatkin pyörät
akselin katkettua pyrkivät törmäämään yhteen sellaisella voimalla,
että hänen päänsä olisi voinut helposti musertua niiden väliin.
Vaunujen luja katos pelasti hänet onneksi tästä vaarasta; kuitenkin
hän sai vaikean haavan sivuunsa. Jo toisen kerran kymmenen päivän
kuluessa hänet kannettiin aivan kuin kuolleena kyynelehtivän
leskirouvan luo. Tämä toinen sattuma herätti paronissa epäluulon
oireita, ja hän ajatteli hämärästi Ferragus'ia ja rouva Jules'ia.
Saadakseen epäluulonsa hälvenemään hän otti murtuneen akselin
kamariinsa ja kutsutti luokseen ajoneuvojensa tekijän. Tämä tuli,
silmäsi akselia ja katkeamaa ja ilmoitti herra Maulincour'ille kaksi
asiaa. Ensiksi, että akseli ei ollut lähtenyt hänen työpajastaan,
sillä hän ei tehnyt ainoatakaan sellaista kaivertamatta siihen
selvästi nimensä alkukirjaimia, eikä hän voinut selittää, millä
tavalla tuo akseli oli joutunut entisen sijalle; toiseksi, että tuon
epäillyn akselin murtumisen oli aiheuttanut sen sisustaan hyvin
taitavasti kaiverruksilla ja uurteilla aikaansaatu ontelo.

-- Toden totta, herra paroni, onpa sen täytynyt olla koko lurjus,
joka on tehnyt tuontapaisen akselin; voisi vaikka vannoa, että se
näyttää täysin ehyeltä.

Herra de Maulincour pyysi vaununtekijäänsä vaikenemaan tästä
seikkailusta ja piti itseänsä perusteellisesti varoitettuna. Nämä
kaksi murhayritystä oli järjestetty nerokkuudella, joka viittasi
henkisesti kehittyneiden ihmisten taholta lähtevään vihaan.

-- Tämä on sotaa elämästä ja kuolemasta, sanoi hän käännellen itseään
vuoteessaan, villien sotaa, yllätysten, väijytysten ja salakavaluuden
sotaa, ja se on julistettu rouva Jules'in nimessä. Kelle miehelle hän
sitten oikeastaan kuuluu? Mikä valta tällä Ferragus'illa on?

Herra de Maulincour ei voinut lopulta olla värisemättä, vaikka hän
olikin urhokas ja sotilaallinen. Niiden murhayritysten joukossa,
joita hän ajatteli, oli yksi, jota vastaan hän oli voimaton ja ilman
rohkeutta: eivätköhän hänen salaiset vihamiehensä piankin käyttäisi
myrkkyä? Pelon valtaamana, jota vielä lisäsi tilapäinen heikkous,
ruuasta kieltäytyminen ja kuume, hän kutsutti heti luokseen erään
vanhan naishenkilön, joka jo kauan sitten oli liittynyt hänen
isoäitiinsä, naisen, jolla oli häntä kohtaan puoleksi äidillisiä
tunteita ja joka oli oikea palvelijatar-ihanne. Kertomatta hänelle
kaikkea Auguste antoi hänen tehtäväkseen ostaa salaa, joka päivä,
eri paikoista, tarpeelliset ruoka-aineet ja käski hänen asettaa
ne lukon taakse. Hänen itsensä piti tuoda Augustelle ruoka eikä
hän saanut antaa kenenkään lähestyä ruoka-aineita silloin kun
niitä valmistettiin. Sanalla sanoen paroni ryhtyi mitä tarkimpiin
varovaisuustoimenpiteisiin suojellakseen itseään tuolta kuoleman
lajilta. Hän oli vuoteessa, yksin, sairaana; hän saattoi siis
tänä joutoaikana ajatella turvallisuuttaan, -- tarve, jossa
ihmisen itsekkyys kyllä toimii niin selvänäköisesti, ettei mitään
unhotu. Mutta onneton sairas oli myrkyttänyt elämänsä pelolla
vasten tahtoaan, epäluulo väritti kaikki hänen hetkensä synkillä
vivahteillaan. Kuitenkin nämä kaksi murhayritystä opettivat hänelle
yhden niistä hyveistä, jotka ovat välttämättömiä valtiomiehille,
teeskentelyn korkean taidon, jota on käytettävä leikittäessä elämän
suurilla eduilla. Vaieta salaisuuksistaan ei ole vielä mitään; mutta
vaieta edeltäkäsin, osata Ali pashan tavoin olla unohtavinaan joku
teko kolmeksikymmeneksi vuodeksi, jos niin tarvitaan, varmentaakseen
kolmenkymmenen vuoden kuluessa valmistellun koston, se on kaunis
näyte maassa, jossa on vähän ihmisiä, jotka voisivat teeskennellä
edes kolmeakymmentä päivää. Herra de Maulincour ei elänyt enää
muussa kuin rouva Jules'issa. Alinomaa ajatteli hän keinoja, joita
hän voisi käyttää tuossa tuntemattomassa taistelussa saavuttaakseen
voiton tuntemattomista vastustajistaan. Hänen salattu intohimonsa
tähän naiseen lisääntyi vain näistä vastuksista. Rouva Jules oli
alati hänen edessään, hänen ajatuksissaan, hänen sydämessään, vielä
viehättävämpänä luuloteltujen rikoksiensa takia kuin tunnettujen
hyveidensä vuoksi, jotka olivat saattaneet hänet jumaloimaan tuota
naista.

Tahtoen saada tietoonsa vihollisen aseman sairas luuli voivansa
vaaratta vihkiä tuomioherran tilansa salaisuuksiin. Suurmestari
rakasti Auguste'a kuin isä omaa lastaan, hän oli hieno, etevä mies
ja hänellä oli diplomaattista kykyä. Hän saapui siis kuulemaan
paronia, puisteli päätänsä ja ryhtyi sitten hänen kanssansa
neuvottelemaan. Kunnon tuomioherra ei ollut yhtä luottavainen kuin
hänen nuori ystävänsä, kun tämä sanoi hänelle, että aikana, jolloin
he elivät, poliisi ja valtiomahti kykenivät ottamaan selvää kaikista
salaisuuksista ja että, jos heihin kerran tuli turvautua, he olisivat
mahtavia auttajia.

Vanhus vastasi:

-- Poliisi, rakas lapseni, merkitsee sitä, mikä on kykenemättömintä
tässä maailmassa, ja valtiomahti sitä, mikä on voimattominta yksilöä
koskevissa kysymyksissä. Ei poliisi eikä valtiomahti osaa lukea
sydämen pohjalla piileviä ajatuksia. Ainoa, mitä heiltä voidaan
vaatia, on etsiä jonkun teon syitä. Siksipä sekä valtiomahti että
poliisi ovat ilmeisesti sopimattomia ehdottamaasi toimeen. Heiltä
puuttuu tuota persoonallista harrastusta, joka paljastaa kaiken
sille, jonka tarvitsee kaikki tietää. Ei mikään ihmismahti voi estää
murhamiestä tai myrkyttäjää pääsemästä jonkun ruhtinaan sydämeen tai
kunniallisen ihmisen vatsaan. Intohimot ovat paras poliisi.

Tuomioherra neuvoi hartaasti paronia matkustamaan Italiaan,
sieltä Kreikkaan, Kreikasta Syyriaan, Syyriasta Aasiaan, eikä
palaamaan, ennenkuin hänen salaiset vihollisensa ymmärtäisivät,
että hän katui ja oli tehnyt heidän kanssansa hiljaisen rauhan.
Ellei hän näin tekisi, oli hänen pysyteltävä talossaan ja vieläpä
omassa kamarissaan, jossa hän saattoi olla turvassa Ferragus'in
hyökkäyksiltä, eikä lähdettävä ulos paitsi jos hän voisi aivan
varmasti musertaa tuon miehen.

-- Vihollista pitää lähestyä ainoastaan lyödäkseen häneltä pään
poikki, sanoi tuomioherra painavasti.

Vanhus lupasi kuitenkin suosikilleen käyttää kaikkea sitä
oveluutta, jonka taivas oli hänelle suonut, hankkiakseen, ketään
alttiiksiasettamatta, tietoja vihollisesta, ottaakseen hänestä
tarkan selon ja siten valmistaakseen voittoa. Suurmestarilla oli
eräs vanha täysinpalvellut "Figaro" [henkilö ranskal. kirjailijan
Beaumarchais'n näytelmässä "Figaron häät"], pahanilkisin apina, mikä
milloinkaan on ihmiskasvoja kantanut, ennen nerokas kuin paholainen,
kaikkeen valmis kuin rangaistusvanki, valpas kuin varas ja kavala
kuin nainen, mutta nyt henkiseen rappiotilaan vajonnut, olosuhteitten
takia, sillä pariisilaisen yhteiskunnan uusi järjestys oli pannut
toimeen uudistuksen myöskin komedian palvelijoitten suhteen. Tämä
täysinpalvellut "Scapin" [henkilö ranskal. kirjailijan Molière'n
näytelmässä "Les Fourberies de Scapin". Suom. muist.] oli kiintynyt
herraansa kuin johonkin ylempään olentoon, mutta viekas tuomioherra
lisäsi joka vuosi vanhan rakkausseikkailujensa apulaisen palkkaan
kelpo summan, huomaavaisuus, joka vahvisti luonnollista ystävyyttä
myöskin hyödyn näkökannalta ja tuotti vanhalle herralle auliimpaa
palvelusta kuin mitä kiihkeinkään rakastajatar olisi voinut keksiä
sairaalle ystävälleen. Tämän, vanhojen teatteripalvelijoiden helmen,
tämän jäännöksen edelliseltä vuosisadalta, joka oli aivan lahjomaton,
koska hänellä ei enää ollut mitään intohimoja tyydytettävänä, tämän
nyt suurmestari ja herra de Maulincour tekivät uskotukseen.

-- Herra paroni on turmeleva kaiken, sanoi tuo livreepukuinen
suuruus kutsuttuna neuvotteluun. Herra syököön, juokoon ja nukkukoon
rauhassa. Minä otan koko asian hoitaakseni.

Tosiaankin, kahdeksan päivää neuvottelun jälkeen, hetkellä, jolloin
herra de Maulincour, täydelleen parantuneena, söi aamiaista
isoäitinsä ja tuomioherran kanssa, Justin astui sisään tekemään
ilmoituksiaan. Sitten kun leskirouva oli saatettu huoneisiinsa,
hän sanoi tuolla väärällä häveliäisyydellä, jota lahjakkaat miehet
teeskentelevät:

-- Ferragus ei ole sen vihollisen nimi, joka vainoaa
herra paronia. Tuo pahuksen mies kutsuu itseään nimellä
Gratien-Henrik-Viktor-Jean-Joseph Bourignard. Herra Gratien
Bourignard on entinen rakennusurakoitsija ja on ollut ennen
hyvin rikas ja ennen kaikkea yksi Pariisin kauneimpia poikia,
oikea Lovelace [henkilöitä englantil. kirjailijan Richardson'in
romaaneissa. Suom. muist.], kykenevä viettelemään Grandissonninkin.
Tähän loppuvat tietoni. Hän on ollut tavallinen työmies, ja
salaliittolaisten ritarikunta on valinnut hänet sitten johtajakseen
nimellä Ferragus XXIII. Poliisin pitäisi tietää tämä, jos se yleensä
mitään tietää. Tuo mies on muuttanut pois Augustinkadulta ja asuu
nykyään Joquelet kadulla. Rouva Jules Desmarets käy häntä usein
katsomassa; sattuu usein, että herra Desmarets mennessään Pörssiin
saattaa vaimoaan Vivienne katua pitkin, tai tämä saattaa miestänsä
Pörssiin. Armollinen tuomioherra tuntee liiaksi hyvin nämä asiat
pakottaakseen minun sanomaan, mieskö tässä johtaa vaimoaan vaiko
vaimo miestään; mutta rouva Jules on niin kaunis, että minä löisin
vetoa hänen puolestaan. Kaikki nämä tiedot perustuvat viimeisiin
tosiasioihin. Bourignard pelaa usein numerolla 129. Hän on kaikella
kunnioituksella sanottuna, herra paroni, vanha lurjustelija, joka
rakastaa naisia ja koettaa tekeytyä säätyhenkilöksi. Muutoin, hän
voittaa usein, pukeutuu näyttelijäksi, maalaa itsensä tarpeen
mukaan ja viettää maailman omituisinta elämää. En epäile, etteikö
hänellä olisi useampia asuinpaikkoja, koskapa hän enimmäkseen pääsee
pakenemaan sitä, mitä herra suurmestari nimittää parlamentaariseksi
tutkimukseksi. Jos herra paroni niin haluaa, voidaan hänestä ainakin
kunnialla päästä irti, ottamalla huomioon hänen tottumuksensa. On
aina helppo vapautua miehestä, joka rakastaa naisia. Muuten, tuo
kapitalisti aikoo muuttaa vielä kerran asuntoa. -- Onko armollisella
tuomioherralla ja paronilla minulle jotain käskettävää?

-- Justin, minä olen tyytyväinen sinuun, älä mene pitemmälle
ilman määräystä, mutta pidä silmällä täällä kaikkea, niin että
herra paronin ei tarvitse mitään pelätä. -- Rakas lapseni, sanoi
tuomioherra kääntyen Maulincour'in puoleen, iloitse jälleen
elämästäsi ja unohda rouva Jules.

-- En, en, sanoi Auguste, minä en luovuta paikkaani Gratien
Bourignard'ille. Tahdon saada hänet kiinni, hänet ja rouva Jules'in
myöskin.

Illalla paroni Auguste de Maulincour, joka äskettäin oli nimitetty
korkeampaan asemaan eräässä henkivartiokaartin osastossa, läksi
tanssiaisiin Elysée-Bourbon'iin, herttuatar de Berri'in luokse.
Täällä hänen ei varmaankaan tarvinnut peljätä mitään vaaraa.
Kuitenkin Maulincour läksi näistä tanssiaisista suoritettavanaan
kunnianasia, asia, joka oli mahdoton järjestää muutoin kuin aseilla.
Hänen vastustajallaan markiisi de Ronquerolles'illa oli mitä
painavimpia syitä olla tyytymätön Augusteen ja Auguste oli antanut
siihen aihetta entisellä suhteellaan herra de Ronquerolles'in
sisareen, kreivitär de Sérizy'yn. Tämä nainen, joka ei pitänyt
saksalaisesta tunteellisuudesta, pani mitä tarkinta huomiota
teennäisesti vaatimattoman pukunsa pienimpiinkin yksityiskohtiin.
Sitten, kuten elämässä niin usein sattuu, vähäpätöiseltä
näyttävä asia: Auguste tuli lausuneeksi viattoman leikinlaskun,
jonka kreivitär de Sérizy otti kovin pahakseen ja josta hänen
veljensä loukkautui. Selvittely tapahtui nurkassa hiljaisella
äänellä. Maailmanmiehinä nuo kaksi vihamiestä eivät nostaneet
mitään melua. Vasta seuraavana päivänä keskusteltiin faubourg
Saint-Honoré'n, faubourg Saint-Germain'in ja hovin seurapiireissä
tuosta tapahtumasta. Rouva de Sérizy'a puolustettiin innokkaasti,
ja kaikki vääryys siirrettiin Maulincour'in puolelle. Ylhäisiä
henkilöitä puuttui asiaan. Todistajina oli kummallakin riitapuolella
mitä korkeampisäätyisiä henkilöitä, ja oli ryhdytty kaikkiin
varokeinoihin, jottei kaksintaistelupaikalla kukaan saisi surmaansa.
Kun Auguste seisoi vastustajansa edessä, joka oli miellyttävä,
kaikkien kunnioittama mies, ei hän voinut nähdä hänessä Ferragus'in,
salaliittolaisten johtajan, välikappaletta, mutta hänellä oli
salainen halu totella selittämättömiä aavistuksiaan ryhtyessään
puheisiin markiisin kanssa.

-- Hyvät herrat, sanoi hän todistajille, en tietystikään kieltäydy
taistelemasta herra de Ronquerolles'in kanssa; mutta ennen sitä
tahdon ilmoittaa, että olen ollut väärässä ja että olen valmis
tekemään vaadittavat anteeksipyynnöt, vieläpä julkisestikin, jos
herra Ronquerolles niin haluaa, sillä kun nainen on kysymyksessä, ei
mikään luullakseni voi olla häpeäksi kohteliaalle miehelle. Vetoan
siis hänen oikeudentuntoonsa ja jalomielisyyteensä; mielestäni olisi
hiukan tyhmästi taistella, silloin kun oikeus voi ratkaista asian...

Herra de Ronquerolles ei tyytynyt lopettamaan asiaa tällä tavalla, ja
silloin paroni, tullen yhä epäluuloisemmaksi, lähestyi vastustajaansa.

-- Kuulkaa herra markiisi, takaatteko minulle aateliskunnianne kautta
näiden herrojen kuullen, ettei teitä mikään muu koston aihe tuo tähän
kohtaukseen kuin se, josta julkisesti on kysymys?

-- Herra, sellaisia kysymyksiä ei minulle tehdä.

Ja herra de Ronquerolles asettautui paikalleen. Oli sovittu
edeltäkäsin, että molemmat vastustajat vaihtaisivat keskenään
pistoolin laukauksen. Herra de Ronquerolles, huolimatta välimatkasta,
jonka olisi pitänyt tehdä herra Maulincour'in kuolema hyvin
epävarmaksi, jollei suorastaan mahdottomaksi, osui paroniin. Kuula
tunkeutui rintaan, kaksi sormen leveyttä sydämen alapuolelle, mutta
onneksi ilman pahempia vahinkoja.

-- Te tähtäätte liian hyvin, herra, sanoi kaartinupseeri, ainoastaan
kostaaksenne kuolleita tunteita.

Herra de Ronquerolles luuli Augusten kuolleen eikä voinut pidättää
ilkeämielistä hymyä, kuullessaan nämä sanat.

-- Julius Caesarin sisarta, herra, ei saa epäillä.

-- Taas rouva Jules! lausui Auguste.

Hän pyörtyi voimatta täydentää purevaa leikkipuhettansa, joka
kuoleutui hänen huulilleen. Mutta vaikka hän oli menettänyt paljon
verta, ei hänen haavansa kuitenkaan ollut vaarallinen. Viidentoista
päivän kuluttua, jona aikana leskirouva ja tuomioherra tuhlasivat
hänelle tuota huolenpitoa, johon vain vanhukset pystyvät ja jonka
salaisuus riippuu pitkästä elämänkokemuksesta, hänen isoäitinsä
puhui hänelle painavia sanoja. Hän ilmaisi pojanpojalleen sen
kuolettavan levottomuuden, jossa he, vanhukset, olivat eläneet nämä
viimeiset päivät. Hän oli saanut vastaanottaa kirjeen nimimerkillä
F, jossa kohta kohdalta kerrottiin hänelle se vakoilujuttu, johon
hänen pojanpoikansa oli alentunut. Tuossa kirjeessä oli herra
de Maulincour'ia moitittu teoista, jotka olivat sopimattomia
kunnialliselle miehelle. Hän oli, sanottiin kirjeessä, asettanut
erään vanhan vaimon Ménars kadulla vuokra-ajurin paikalle myömään
muka tynnöreistään vettä ajureille, mutta itse asiassa urkkimaan
rouva Jules Desmarets'n kulkua. Hän oli vakoillut maailman
viattominta ihmistä tunkeutuakseen tämän kaikkiin salaisuuksiin,
vaikka niistä riippui kolmen henkilön elämä tai kuolema. Hän yksin
oli tahtonut tuota leppymätöntä taistelua, jossa hän, jo kolme
kertaa haavoitettuna, varmasti oli sortuva sentähden, että hänen
kuolemansa oli vannottu ja pantaisiin toimeen kaikilla käytettävissä
olevilla keinoilla. Herra de Maulincour ei sitäpaitsi voisi enää
välttää kohtaloaan lupaamalla kunnioittaa näiden kolmen henkilön
salaperäistä elämää, koska oli mahdotonta luottaa sellaisen
aatelismiehen kunniasanaan, joka oli vajonnut niin alas, että saattoi
toimia poliisiurkkijana. Ja minkätähden? Häiritäkseen ilman syytä
erään viattoman naisen ja kunnianarvoisen vanhuksen elämää. Kirje ei
merkinnyt Augustelle mitään verrattuna niihin helliin moitteisiin,
joita hän sai kestää paronitar de Maulincour'in puolelta. Laiminlyödä
kunnioitus ja luottamus naista kohtaan, vakoilla olematta siihen
oikeutettu. Ja oliko sopivaa vakoilla naista, johon oli rakastunut?
Se oli oikea tulva oivallisia mielipiteitä, jotka eivät koskaan
merkitse mitään ja jotka saattoivat nuoren paronin, ensikertaa hänen
eläessään, tuollaisen suuren inhimillisen suuttumuksen valtaan, josta
syntyvät ja lähtevät elämän tärkeimmät teot.

-- Koskapa tämä taistelu on taistelua kuolemasta, sanoi hän lopuksi,
niin on minun surmattava viholliseni käyttämällä kaikkia niitä
keinoja, jotka suinkin vallassani ovat.

Suurmestari meni heti etsimään herra de Maulincour'in puolesta
Pariisin salapoliisipäällikköä ja sekottamatta tuon seikkailun
kertomukseen rouva Jules'in nimeä ja persoonaa, vaikkakin tämä
oli kaiken salainen alkusyy, hän ilmoitti poliisipäällikölle sen
pelon, jonka Maulincour'in perheelle aiheutti tuntematon henkilö,
kylliksi rohkea vannomaan tuhoa kaartinupseerille suoraan lain ja
poliisin nenän edessä. Päällikkö nosti hämmästyksissään vihreät
silmälasinsa ylös, niisti useampia kertoja nenäänsä ja tarjosi
tuomioherralle nuuskaa, joka kuitenkin, arvonsa vuoksi, väitti,
ettei hän sitä käyttänyt, vaikka hänen nenänsä oli siitä aivan
tahrainen. Sitten poliisipäällikkö otti paperinsa ja lupasi, että
hän, Vidocq'in vakoojineen auttaessa, oli muutamassa päivässä antava
Maulincour'in perheelle täydet tiedot tuosta vihollisesta, sanoen,
ettei Pariisin poliisille ollut olemassa mitään salaisuuksia.
Muutamien päivien perästä poliisipäällikkö tuli tervehtimään
tuomioherraa Maulincour'in asuntoon ja tapasi nuoren paronin
täydelleen parantuneena viimeisestä haavastaan. Hän lausui heille
virkansa puolesta kiitokset tiedoista, joita hänen oli ollut kunnia
saada heiltä, ja ilmoitti heille, että tämä Bourignard oli mies, joka
oli tuomittu kahdeksikymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön, mutta joka
ihmeellisellä tavalla oli päässyt karkuun vankijoukkoa Bicêtre'sta
Toulon'iin kuljetettaessa. Kolmetoista vuotta jo oli poliisi turhaan
koettanut saada kiinni häntä, sillä tiedettiin, että hän oli
asettunut huolettomana asumaan Pariisiin, jossa hän tähän asti oli
välttänyt kaikkein innokkaimmatkin etsiskelyt, vaikka tiedettiin
hänen sekoittautuneen moneen hämärään konnankoukkuun. Lyhyesti:
tuo mies, jonka elämä tarjosi mitä kummallisimpia yksityiskohtia,
saadaan varmasti piakkoin vangituksi jossakin asunnoistaan ja tulee
jätettäväksi oikeuden käsiin. Poliisipäällikkö lopetti julkisen
tiedonantonsa lausumalla herra de Maulincour'ille, että jos hän
pani niin suurta painoa tähän asiaan, että tahtoi olla todistajana
Bourignard'in vangitsemisessa, hänen tarvitsi vain tulla seuraavana
päivänä kello kahdeksan aamulla Sainte-Foi kadulle erääseen taloon,
jonka numeron poliisipäällikkö ilmoitti. Herra de Maulincour päätti
olla hankkimatta itselleen silminnäkijän varmuutta tässä asiassa,
luottaen tuolla pyhällä kunnioituksella, joka Pariisissa poliisia
kohtaan vallitsee, viranomaisten valppauteen. Kolmen päivän perästä,
kun herra de Maulincour ei nähnyt sanomalehdissä mitään tuosta
vangitsemisesta, jonka kuitenkin olisi pitänyt antaa ainesta johonkin
uutiskirjoitelmaan, valtasi hänet levottomuus, mutta sen haihdutti
seuraava kirje:

    "Herra paroni!

    Saan kunnian ilmoittaa teille, ettei teidän tarvitse peljätä
    mitään, mikä koskee asiaa, josta oli kysymys. Gratien
    Bourignard eli Ferragus niminen henkilö on kuollut tänään
    asunnossaan Joquelet kadun 7:ssä. Ne epäilykset, joita meillä
    oli siihen nähden oliko hän oikea henkilö, ovat tosiasioiden
    kautta täydelleen hälventyneet. Olemme poliisilääkärin
    avuksi ottaneet vielä piirilääkärin, ja turvallisuuspoliisin
    päällikkö on ryhtynyt kaikkiin tarpeellisiin toimenpiteisiin
    täydellisen varmuuden saamiseksi. Sitäpaitsi niiden todistajien
    moitteettomuus, jotka ovat allekirjoittaneet kuolinpaperin,
    samoinkuin niiden henkilöiden ilmoitukset, jotka olivat mainitun
    Bourignard'in luona hänen viime hetkinään, niiden joukossa
    todistus Bonne-Nouvelle kirkon kunnianarvoisalta pastorilta,
    jolle Bourignard rippituolissa teki tunnustuksensa, sillä hän
    kuoli kristittynä, eivät ole sallineet meidän säilyttää enää
    pienimpiäkään epäluuloja.

                    Vastaanottakaa, herra paroni, vakuutus j.n.e."

Herra de Maulincour, leskirouva ja tuomioherra tunsivat mielensä
sanomattoman keventyneeksi ja iloiseksi. Isoäiti syleili
pojanpoikaansa kyyneleitä vuodattaen ja jätti hänet mennäkseen
kiittämään Jumalaa. Hyväsydäminen leskirouva, joka oli pannut toimeen
yhdeksän päivää kestävän hartauden Augusten pelastukseksi, luuli
rukouksensa tulleen kuulluksi.

-- Nythän, sanoi suurmestari, sinä voit mennä tanssiaisiin, joista
minulle puhuit, minulla ei ole enää mitään sitä vastaan.

Herra de Maulincour halusi sitäkin innokkaammin näihin tanssiaisiin,
koska hän tiesi rouva Jules'in saapuvan sinne. Juhlat oli pannut
toimeen Seinen päällikkö, jonka luona Pariisin molemmat suuret
seurapiirit kohtasivat toisensa puolueettomalla alueella. Auguste
kiiruhti salien läpi näkemättä naista, jolla oli hänen elämäänsä
niin suuri vaikutus. Hän astui erääseen vielä tyhjään huoneeseen,
jossa pelipöydät odottivat pelaajia, ja istahti sohvaan mitä
ristiriitaisimpien, rouva Jules'iin kohdistuvien ajatusten vallassa.
Eräs mies tarttui silloin nuoren upseerin käsivarteen, ja paroni
jähmettyi tuntiessaan tässä miehessä Coquillière kadun kerjäläisen,
Iidan Ferragus'in, Solykadun asukkaan, Justin'in Bourignard'in,
poliisin vangin, edellisen päivän vainajan.

-- Herra, ei huutoa, ei sanaakaan, sanoi hänelle Bourignard, jonka
äänen paroni tunsi, mutta joka varmasti olisi ollut tuntematon
jollekin toiselle.

Bourignard oli hienosti puettu ja hänen rintaansa kaunistivat
Kultaisen taljan ritarikunnan merkit ja ritariston tähti.

-- Herra, jatkoi hän äänellä, joka muistutti hyenan sähinää, te
annatte minulle oikeuden hyökkäyksiini kiihoittaessanne poliisia
minua vastaan. Te tulette häviämään, herra. Niin täytyy tapahtua.
Rakastatteko te rouva Jules'ia? Rakastaako hän teitä? Millä
oikeudella ryhdytte te häiritsemään hänen rauhaansa ja mustaamaan
hänen siveyttänsä?

Joku tuli huoneeseen. Ferragus nousi mennäkseen ulos.

-- Tunnetteko tätä miestä? kysyi herra de Maulincour tarttuen
Ferragus'ia kaulukseen.

Mutta Ferragus irroittautui nopeasti hänen otteestaan, tarttui
herra Maulincour'in tukkaan ja pudisti pilkallisesti hänen päätänsä
useampia kertoja.

-- Tarvitaanko sitten välttämättä lyijyä, jotta se tulisi viisaaksi?
sanoi hän.

-- En persoonallisesti, herra, vastasi de Marsay, tämän kohtauksen
todistaja; mutta tiedän, että hänen nimensä on de Funcal; hän on
portugalilainen ja hyvin rikas.

Herra de Funcal oli kadonnut. Paroni läksi hänen peräänsä tapaamatta
häntä, ja kun paroni saapui eteiseen, näki hän loistavissa vaunuissa
Ferragus'in, joka pilkallisesti nauraen katsoi häneen ja ajoi pois
täyttä ravia.

-- Suokaa anteeksi, herra, sanoi Auguste palaten saliin ja kääntyen
de Marsay'n puoleen, jonka hän tunsi, missä herra de Funcal asuu?

-- En tiedä sitä, mutta epäilemättä se teille täällä sanotaan.

Kysyttyään päälliköltä, sai paroni tietää, että kreivi de Funcal asui
Portugalin lähetystössä. Tällä hetkellä, jolloin hän vielä luuli
tuntevansa Ferragus'in jääkylmät sormet hiuksissaan, hän näki rouva
Jules'in kaikessa kauneutensa, raikkautensa, viehättäväisyytensä
ja yksinkertaisuutensa loistossa, säteillen tuota naisellista
pyhyyttä, johon hän oli rakastunut. Tämä nainen, nyt pirullinen
olento hänelle, ei herättänyt Augustessa enää muuta kuin vihaa, ja
tämä viha tulvehti verisenä, peloittavana hänen katseistaan. Hän piti
silmällä tilaisuutta saada puhua rouva Jules'ille muiden kuulematta
ja sellaisen saatuaan sanoi hänelle:

-- Rouva, kolmannen kerran jo teidän "bravi'nne" osuivat harhaan...
[Palkattuja murhaajia Italiassa kutsuttiin nimellä "bravo". Suom.
muist.]

-- Mitä tarkoitatte, herra? vastasi hän punastuen. Tiedän, että
teille on sattunut useampia onnettomuuksia ja olen vilpittömällä
osanotolla ajatellut teitä; mutta kuinka voisin minä jollakin tavalla
olla osallisena niihin?

-- Te tiedätte kuitenkin, että Solykadun mies yllyttää "braveja"
minua vastaan?

-- Herra paroni!

-- Rouva, tästä lähtien minä en ole vaativa teiltä ainoastaan
korvausta onnestani, mutta myöskin verestäni...

Tällöin herra Jules Desmarets saapui vaimonsa luo.

-- Mitä te oikeastaan sanotte vaimolleni, paroni?

-- Tulkaa ja kysykää sitä minulta kotonani, jos haluatte sen tietää,
herra.

Ja Maulincour läksi pois, jättäen rouva Jules'in kalpeana ja melkein
tainnoksissa jäljelle.

On vähän naisia, jotka eivät olisi ainakin kerran elämässään
seisseet, jonkun kumoamattoman tosiasian johdosta, täsmällisen,
läpitunkevan ja selvän kysymyksen edessä, yhden tuollaisen kysymyksen
edessä, joita heidän miehensä säälimättömästi heille tekevät ja
jotka jo lähestyessään saavat aikaan kylmän väristyksen ja joiden
ensimäinen sana tunkee sydämeen kuin tikarin kärki. Tästä johtuu
määritelmä: jokainen nainen valehtelee. Kohteliaisuus-valheita,
anteeksiannettavia valheita, yleviä valheita, kauhistuttavia
valheita, mutta joka tapauksessa velvollisuus valehdella. Sitten
kun tämä velvollisuus kerta on otettu, täytyy tietenkin osata hyvin
valehdella. Naiset Ranskassa valehtelevat aivan ihmeteltävästi.
Meidän tapamme opettavat heitä niin erinomaisen hyvin pettämään!
Lyhyesti, nainen on valehdellessaan niin lapsellisen julkea,
niin kaunis, niin viehättävä, niin todellinen; hän tuntee hyvin
sen hyödyn, sillä valheen avulla välttää hän seuraelämässä ne
voimakkaat hyökkäykset, joita ei mikään onni kykenisi vastustamaan;
se on hänelle yhtä välttämätön kuin puuvillavanu, johon hän
laskee koristuksensa. Valhe tulee heille siten kielen perustaksi
ja totuus ainoastaan poikkeukseksi; he lausuvat sen, olkoon että
ovat siveellisiäkin, vain oikun tai laskelman takia. Muutamat
naiset nauravat valehdellessaan, toiset itkevät, toiset tulevat
vakaviksi, jotkut harmistuvat, kukin luonteensa mukaan. Alotettuaan
teeskentelemällä tunteettomuutta kohteliaisuuksia kohtaan, jotka
heitä enimmän hivelevät, he lopettavat usein valehtelemalla itse
itselleen. Kukapa ei ole ihmetellyt heidän näennäistä ylevämmyyttään
sinä hetkenä, jolloin he värisevät rakkautensa salatuista aarteista?
Kuka ei ole tutkinut heidän taitavuuttansa, heidän kepeyttänsä,
heidän mielensä vapautta elämän suurimmissakin ahdingoissa? Heissä
ei ole mitään pakoitettua: petos tiukkuu heistä kuin taivaasta
putoava lumi. Millä taitavuudella he arvaavatkaan totuuden muissa!
Millä hienoudella he käyttävät mitä terävintä loogillisuutta
intohimoisen kysymyksen edessä, joka heille aina paljastaa jonkin
sydämen salaisuuden miehessä, joka on kylliksi yksinkertainen
tahtoessaan kysymyksillä päästä heidän perillensä. Tehdä kysymyksiä
jollekin naiselle, eikö se ole samaa kuin jättää itsensä alttiiksi
hänelle? Saahan hän tietää kaiken, mitä häneltä tahdotaan salata,
ja osaahan hän vaieta puhuessaankin. Ja kuitenkin on miehiä, jotka
uskaltavat ryhtyä taisteluun pariisilaisen naisen kanssa, naisen,
joka osaa asettautua tikarin pistojen yläpuolelle lausuessaan:
"Kylläpä te olette utelias! Mitä se teitä liikuttaa? Minkätähden
tahdotte sen tietää? Ah, te olette mustasukkainen! Ja entäpä jos
minä en nyt tahtoisi vastata teille?" Lyhyesti, he mittelevät
voimiaan naisen kanssa, jolla on kolmekymmentäseitsemäntuhatta
eri tapaa sanoa "ei", ja lukemattomia muunnoksia sanoa "kyllä".
Kirjoittaa teos "ei" ja "kyllä" sanoista, eikö se ole yksi noista
kauneimmista diplomaattisista, filosofisista, historiallisista ja
moraalisista töistä, jotka vielä ovat tekemättä? Mutta tuollaisen
paholaistyön suorittaminen vaatisi neroa, jolla on miehen ja
naisen sielu ja sentähden siihen ei koskaan ryhdytä. Ja kuitenkin
kaikista julkaisemattomista teoksista on tämä juuri se, jonka
naiset parhaiten tuntevat ja jota he paraimmin käyttävät. Oletteko
koskaan tutkineet jonkun valheen ohessa ilmenevää käytöstä, asentoa,
"disinvolturaa"? Koettakaapas. Rouva Desmarets istui oikeassa,
hänen miehensä vasemmassa vaunun nurkassa. Rouva Jules oli osannut
hillitä mielenliikutuksensa tanssiaisista lähdettäessä ja näytti
nyt täydelleen tyyneltä. Hänen miehensä ei ollut sanonut hänelle
mitään eikä nytkään vielä tehnyt sitä. Jules katseli vaunujen
akkunoista hiljaisten rakennusten tummia seiniä vaunujen vyöryessä
katuja pitkin. Mutta äkkiä, ikäänkuin jonkin ratkaisevan ajatuksen
valtaamana, samalla kun erään kadun kulmasta käännyttiin, hän katsoi
tutkivasti vaimoonsa, jolla näytti olevan kylmä kaksinkertaisesta
turkisviitasta huolimatta. Kaikista niistä asioista, jotka voivat
tarttua toisesta toiseen, ovat miettiminen ja vakavuus kaikkein
tarttuvimpia.

-- Mitähän herra de Maulincour mahtoi sinulle sanoa, koska sinä
tulit niin liikutetuksi? kysyi Jules, ja mitä tarkoitti hän sillä,
että minun pitäisi tulla hänen luoksensa kuulemaan, mitä hänellä on
sanottavana?

-- Hän ei voi sanoa sinulle kotonansa mitään, mitä minä en nyt
sinulle sanoisi, vastasi rouva Jules.

Ja sitten hän odotti tuolla naisviekkaudella, joka aina loukkaa
jonkun verran siveyttä, toista kysymystä. Mies käänsi jälleen
katseensa rakennuksia kohden ja jatkoi porttikäytävien tutkimustaan.
Jos hän vielä olisi kysellyt, eikö se olisi ollut epäluuloa,
epäluottamusta? Epäillä naista, jota rakastaa, on rikos; Jules oli
jo tappanut yhden miehen epäilemättä vaimoansa. Clémence ei tiennyt
mitään siitä todellisesta intohimosta, niistä syvistä mietelmistä,
jotka sisältyivät hänen miehensä äänettömyyteen, yhtä vähän kuin
Jules tiesi siitä ihmeellisestä draamasta, joka ahdisti hänen
Clémence'nsa sydäntä. Ja vaunut vierivät Pariisin läpi kuljettaen
kahta puolisoa, kahta rakastajaa, jotka jumaloitsivat toisiansa
ja jotka, samalla silkkityynyllä kevyesti toisiinsa nojautuen,
kuitenkin olivat kuin kuilun erottamia. Kuinka kummallisia kohtauksia
tapahtuukaan noissa komeissa vaunuissa, jotka palaavat tanssiaisista
kahdentoista ja kahden välillä aamulla, puhumattakaan vaunuista,
joiden lyhdyt valaisevat niin hyvin kadun kuin vaunujen sisustan
ja joiden akkunat ovat läpinäkyvät, samoin kuin vaunuista, joita
avioväki käyttää ja joissa parit voivat riidellä pelkäämättä
ohikulkevien silmäyksiä, sillä siviilisäädyllä on oikeus pilkata,
lyödä ja syleillä vaimoa vaunuissa ja joka paikassa. Kuinka paljon
salaisuuksia paljastuukaan öisille kävelijöille, noille nuorille
ihmisille, jotka vaunuilla saapuvat tanssiaisiin, mutta jotka, mikä
mistäkin syystä, ovat pakotettuja palaamaan sieltä kävelemällä!
Tapahtui ensimäisen kerran, että Jules ja Clémence istuivat näin,
kumpikin nurkassaan. Tavallisesti he istuivat hyvin lähellä toisiaan.

-- On hyvin kylmä, sanoi rouva Jules.

Mutta mies ei kuullut mitään, hän tutki mustia ilmoituksia
myymälöiden yläpuolella.

-- Clémence, sanoi hän lopuksi, suo minulle anteeksi kysymys, jonka
sinulle teen.

Ja hän lähestyi vaimoaan, tarttui häntä vyötöisistä ja veti hänet
viereensä.

-- Jumalani, siinä me nyt olemme! ajatteli vaimo parka.

-- Eikö niin, sanoi hän, kiiruhtaen kysymyksen edelle, sinä tahdot
tietää, mitä herra de Maulincour sanoi minulle. Minä kerron sinulle,
mutta en ilman pelkoa. Jumalani, voiko meillä olla mitään salattavaa
toinen toisiltamme? Jo hetki sitten minä näin sinun taistelevan
rakkautemme rehellisyyden ja hämärien huolien välillä; mutta onhan
meidän omatuntomme valoisa ja sinun epäilyksesi hämärä. Miksi sinä
et siis tahdo pysyä kirkkaudessa, joka sinua miellyttää? Kun minä
olen sinulle kaikki kertonut, tahdot sinä tietää yhä enemmän, ja
kuitenkaan minä en edes itse tiedä, mitä tuon miehen kummallisissa
sanoissa piilee. Katsos, eiköhän kaikki tämä voisi tuottaa jotain
ikävää selkkausta meidän välillemme. Minusta olisi paljon parempi,
jos me kumpainenkin unohtaisimme tämän onnettoman asian. Mutta
joka tapauksessa, vanno minulle, että odotat siksi, kunnes tämä
kummallinen tapahtuma itsestään selviää. Herra de Maulincour on
minulle sanonut, että ne kolme onnettomuutta, joista sinä olet
kuullut puhuttavan: kivi, joka putosi hänen palvelijansa päähän,
hänen vaunujensa särkyminen ja hänen kaksintaistelunsa kreivitär de
Sérizy'n johdosta, olisivat aiheutuneet salaliitosta, jonka minä muka
olen yllyttänyt häntä vastaan. Vielä uhkasi hän minulle selvittävänsä
sen suhteen, joka minulla pitäisi noihin murhamiehiin olla.
Ymmärrätkö sinä mitään tästä kaikesta? Mielenliikutukseni johtui
siitä vaikutuksesta, jonka hänen mielipuolenilmeiset kasvonsa, hänen
villit silmänsä ja hänen sisäistä kiihkoa tulvehtiva puheensa minuun
tekivät. Luulin hänen tulleen hulluksi. Siinä kaikki. Kuitenkin,
en olisi nainen, ellen olisi huomannut, että minä jo vuoden ajan
olen ollut, kuten sanotaan, herra de Maulincour'in intohimona. Hän
ei ole nähnyt minua milloinkaan muulloin paitsi tanssiaisissa, ja
hänen puheensa ovat olleet merkityksettömiä, kuten kaikki, mitä
tanssiaisissa puhutaan. Ehkäpä hän tahtoo erottaa meidät nähdäkseen
minut jonakin päivänä yksin ja ilman puolustajaa. Katsohan, sinun
kulmakarvasi menevät jo kokoon. Oi, kuinka minä vihaankaan ihmisiä!
Me olemme niin onnellisia ilman heitä, minkätähden me siis heitä
etsimme? Jules, rukoilen sinua, unohda kaikki tämä. Huomenna me
varmasti saamme kuulla, että herra de Maulincour on tullut hulluksi.

-- Mikä ihmeellinen tapahtuma! sanoi itsekseen Jules nousten
vaunuista talonsa porraskäytävän edustalla.

Hän ojensi käsivartensa vaimolleen ja molemmat menivät sisälle.

Kehittääksemme tätä kertomusta sen kaikessa yksityiskohtaisessa
totuudessa ja seurataksemme sen mutkailevia polkuja, meidän on
välttämättä otettava puheeksi muutamia rakkauden salaisuuksia
ja pistäydyttävä makuukamarin esirippujen taakse, ei julkeasti,
vaan Trilby'n tavalla, pelästyttämättä Dougal'ia, Jeannie'ta tai
ketään, oltava niin häveliäitä kuin meidän jalo ranskankielemme
vaatii ja niin rohkeita kuin Gérard'in pensseli on ollut hänen
taulussaan "Daphnis ja Chloe." Rouva Jules'in makuukamari oli
pyhitetty paikka. Ainoastaan hänellä, hänen miehellään ja hänen
kamarineitsyellään oli pääsy sinne. Rikkaudella en kauniita
etuoikeuksia, ja kadehtittavimpia niistä ovat ne, jotka tekevät
sille mahdolliseksi kehittää tunteita kaikessa niiden laajuudessa,
hedelmöittää niitä tyydyttämällä niiden tuhannet mielijohteet,
ympäröidä ne loistolla, joka niitä suurentaa, hyvin valituilla
koristuksilla, jotka niitä puhdistavat, ja kaikilla noilla
hienouksilla, jotka tekevät ne yhä miellyttävämmiksi. Jos te
vihaatte nurmikolla aterioimista ja rumasti tarjottuja ruokia, jos
teitä ilahduttaa katsella häikäisevän valkoista damastiliinaa,
kullattua pöytäkalustoa, valikoitua porsliinia, runsaasti varustettua
kultareunaista pöytää, jota hienot kynttilät valaisevat, ja
vaakunoilla koristettujen hopeakansien alla ensiluokkaisen keittiön
ihmeitä; niin, ollaksenne johdonmukainen täytyy teidän silloin jättää
ullakkokamarit vinttikerroksissa ja hempukat kaduilla; teidän on
jätettävä ullakkokamarit, hempukat, sateenvarjot ja päällyskengät
ihmisille, jotka maksavat ateriansa kuukausilipuilla; ja sitten
teidän on käsitettävä, että rakkaus ylimalkaan ei ilmene täydessä
suloudessaan muualla kuin pehmeillä matoilla, marmorisen kattolampun
opaalivalossa, äänettömien, silkkikankaisten seinien välissä,
kullatun uunin edessä, huoneessa, johon ei kuulu naapurien eikä
kadun melu, huoneessa, jonka laskosuutimet, esiriput ja poimuilevat
akkunaverhot estävät kaiken äänen. Sitten te tarvitsette peilejä,
joissa muodot pitävät leikkejään ja jotka heijastavat loppumattomiin
sitä naista, jonka te tahtoisitte moninkertaiseksi ja jota rakkaus
usein monistaakin; sitten vielä hyvin matalia leposohvia, vuoteen,
jonka olemassaolon vain arvaa ikäänkuin jonkin salaisuuden, sitä
näkemättä, ja ympäri tätä viehättävää huonetta taljoja paljaiden
jalkojen suojaksi, taidokkaasti ripustettujen silkkiuutimien
välissä kynttilöitä lasikupujen alla, jotta voisitte minä yön
hetkenä tahansa lukea, kukkia, jotka eivät tuota päänkipua, ja
liinavaatteita, joiden pehmeys olisi tyydyttänyt Itävallan Annaakin.
Rouva Jules oli toteuttanut tämän erinomaisen ohjelman; mutta se
ei ollut vielä mitään. Jokainen nainen, jolla on aistia, olisi
voinut tehdä samoin, vaikkakin tällaisten asioiden järjestämisessä
ilmenee persoonallisuuden leima, joka antaa joka koristeelle, joka
yksityiskohdalle jäljentämättömän luonteen. Nykyään, enemmän kuin
milloinkaan ennen, hallitsee yksilöllisyyden vimma. Kuta enemmän
meidän lakimme pyrkivät mahdottomaan tasa-arvoisuuteen, sitä
kauemmaksi me tavoissamme siitä joudumme. Niinpä rikkaat henkilöt
Ranskassa alkavat tulla omavaltaisemmiksi maussaan ja yksityisissä
oloissaan, kuin mitä he olivat kolmekymmentä vuotta sitten. Rouva
Jules tiesi hyvin, mihin tämä ohjelma häntä velvoitti, ja hän oli
kotonansa kaikki järjestänyt sopusointuun tuolla ylellisyydellä,
joka niin hyvin sopi rakkaudelle. "Viisitoistasataa markkaa ja
Sofiani" tai "rakkaus matalassa majassa", tällaisia puheentapoja
kuulee nälkäisiltä ihmisiltä, joita aluksi kova leipä tyydyttää,
mutta jotka, jos he todellakin rakastavat, tulevat herkuttelijoiksi
ja lopulta kaipaavat kaikkia keittotaiteen rikkauksia. Rakkaus
kammoo työtä ja kurjuutta. Se tahtoo mieluummin kuolla kuin viettää
puutteellista elämää. Enimmät tanssiaisista palaavat naiset,
kärsimättöminä haluten nukkumaan, heittävät vaatteensa ja kuihtuneet
kukkavihkonsa, joiden tuoksu on haihtunut, hujan hajan ympärilleen,
He jättävät pienet kenkänsä nojatuolin alle, kävelevät laahustavilla
puolikengillään, ottavat pois kampansa ja kehittävät irti palmikkonsa
ilman vähintäkään huolellisuutta. He eivät lainkaan välitä siitä,
että heidän miehensä näkevät kaikki nuo soljet, kaksinkertaiset
neulat, taidokkaat hakaset, joilla he pitävät koossa hiustensa tai
koristustensa hienoja laitteita. Ei ole mitään salaisuuksia enää,
kaikki putoaa silloin maahan puolison nähden, mitään ihomaalia ei
tarvita hänen edessänsä. Kureliivit, joista tavallisesti pidetään
tarkkaa huolta, jäävät maahan, jos liiaksi uninen kamarineitsyt
unohtaa korjata ne pois. Lyhyesti sanottuna, kalanluiset pöyhittimet,
kummikankaasta ommellut hihanreiät, petolliset kemputtimet,
kähertäjältä ostetut hiukset, sanalla sanoen, koko tuo vääristetty
nainen jää makaamaan hajallaan ylt'ympäri. "Disjecta membra
poetae", keinotekoinen runous, jota ne, joita varten se on tehty
ja muodostettu, niin ihailevat, tuo kaunis nainen on hajoitettuna
huoneen joka nurkkaan. Haukottelevan puolison rakkaudelle näyttäytyy
nyt todellinen vaimo, joka myöskin haukottelee mauttomassa
epäjärjestyksessään ja rutistuneessa yömyssyssään, jota eilen on
käytetty ja jota huomenna jälleen käytetään.

-- Jos te joka ilta, herraseni, toivotte somaa, vasta silitettyä
yömyssyä, niin lisätkää minun vaaterahojani.

Sellaista on elämä. Vaimo on aina vanha ja epämiellyttävä miehelleen,
mutta aina säteilevä, korea ja kaunistettu toista varten, kaikkien
aviomiesten kilpailijaa varten, maailmaa varten, joka panettelee
ja parjaa kaikkia naisia. Todellisen rakkauden täyttämänä, sillä
rakkaudella on, kuten muillakin olioilla, itsensäsäilyttämisvaisto,
rouva Jules menetteli kokonaan toisella tavoin ja sai onnensa
pysyvistä ilojuhlista tarpeeksi voimaa täyttääkseen nuo pienet
velvollisuudet, joita ei koskaan pidä lyödä laimin, sentähden että
ne pidentävät rakkautta. Nämä huolellisuudet, nämä velvollisuudet,
eivätköhän ne toiselta puolen johdu persoonallisesta arvokkuudesta,
joka on omiansa viehättämään? Eikö ne ole hyväilyä, kunnioitusta,
jota osoittaa sen johdosta, että tuntee olevansa rakastettu?

Rouva Jules oli kieltänyt mieheltänsä pääsyn huoneeseen, jossa hän
riisui tanssipukunsa ja josta hän tuli yöpuvussa, salaperäisesti
koristettuna sydämensä salaisia juhlia varten. Saapuessaan
makuukamariin, joka aina oli järjestyksessä ja miellyttävä, näki
Jules siellä viehättävän, somaan yönuttuun kääriytyneen vaimon,
jonka hiukset kiertyivät paksuina palmikkoina pään ympäri, sillä
pelkäämättä niiden epäjärjestykseen joutumista hän salli rakkauden
sekä nähdä että kosketella niitä; Jules tapasi naisen, joka oli
hänelle aina yksinkertaisempi ja kauniimpi kuin maailmalle, naisen,
joka oli virkistänyt itsensä kylvyllä ja jonka kaikki keinotekoisuus
oli siinä, että hän oli valkeampi kuin liinavaatteensa, raikkaampi
kuin virkistävinkään tuoksu, viettelevämpi kuin taitavinkaan
rakastajatar, lyhyesti, aina rakastava ja sentähden aina rakastettu.
Tämä naistoimien ihmeteltävä ymmärtämys ja käsittely oli Josephinen
suuri salaisuus viehättäessään Napoleonia, samoin kuin se kerta oli
Cesonian, hänen viehättäessään Cajus Caligulaa, ja Diana Poitiers'in,
hänen viehättäessään Henrik II:ta. Mutta jos tämä tuotti runsaita
hedelmiä naisille, jotka saattoivat laskea ikäänsä neli- tai
viisikymmeninä, mikä ase se olikaan nuoren naisen käsissä! Aviomies
alistuu silloin ihastuksella uskollisuutensa onneen.

Astuessaan pukuhuoneeseensa tuon keskustelun jälkeen, joka oli
jäädyttänyt hänet pelosta ja joka yhä vielä tuotti hänelle mitä
kiihkeintä levottomuutta, rouva Jules pani erikoista huolta
yövaatetukseensa. Hän tahtoi tehdä ja hän teki itsensä viehättäväksi.
Hän oli vyöttänyt kiinteästi batistikankaisen yönuttunsa, hänen
kaulansa oli paljas ja mustat hiukset riippuivat vapaasti hänen
pyöreillä hartioillaan; hajuvesikylpy oli antanut hänelle huumaavan
tuoksun ja hänen paljaat jalkansa olivat samettitohveleissa.
Tietoisena viehätysvoimastaan hän saapui hiljaisin askelin ja asetti
kätensä miehensä silmille, jonka hän tapasi ajatuksiin vaipuneena,
yönutussa, nojaamassa uunia vasten, jalat sen kynnyksellä. Hän
kuiskasi silloin miehensä korvaan, lämmittäen sitä hengityksellään ja
purren sitä hampaidensa kärjillä:

-- Mitähän te ajattelette, herraseni?

Sitten hän taitavasti syleili miestänsä ja kietoi hänet käsivarsiinsa
saadakseen hänet pois pahoista ajatuksista. Naisella, joka rakastaa,
on täysi tieto voimastaan, ja kuta hyveellisempi hän on, sitä
tehokkaampaa on hänen viehättelynsä.

-- Sinua, vastasi mies.

-- Minua yksinkö?

-- Niin.

-- Oh! kylläpä tuo "niin" oli hyvin uskallettua. He laskeutuivat
levolle. Nukahtamaisillaan sanoi rouva Jules itsekseen:

-- Herra de Maulincour saa varmasti aikaan jonkun onnettomuuden.
Jules on miettiväinen, hajamielinen ja hautoo ajatuksia, joita hän ei
minulle sano.

Kello oli noin kolmen tienoissa aamulla, kun rouva Jules heräsi erään
aavistuksen takia, joka unessa oli koskettanut hänen sydäntänsä.
Hänestä oli kuin olisi hänellä ollut sekä ruumiillinen että henkinen
tunne siitä, että hänen miehensä oli poissa. Hän ei tuntenut enää
päänsä alla Juleksen käsivartta, tuota käsivartta, jolla hän jo
viisi vuotta oli nukkunut onnellisena ja rauhallisena ja joka ei
koskaan väsynyt. Oli kuin jokin ääni olisi hänelle sanonut: "Jules
kärsii, Jules itkee..." Hän kohotti päätään, nousi istumaan, huomasi
miehensä paikan tyhjäksi ja näki hänen istuvan tulen ääressä jalat
uunin ristikossa ja pää nojaten suurta nojatuolia vasten. Kyyneleitä
oli hänen poskillaan. Vaimo parka hypähti vuoteestaan ja heittäytyi
miehensä polviin.

-- Jules, mikä sinun on? kärsitkö sinä? Puhu! Puhu! Sano minulle, jos
minua rakastat.

Yhdessä hetkessä hän kuiskasi hänelle satoja sanoja, jotka ilmaisivat
mitä syvintä rakkautta.

Jules asettui vaimonsa jalkojen juureen, suuteli hänen polviansa,
hänen käsiänsä ja vastasi hänelle kyynelten jälleen vuotaessa:

-- Rakas Clémence'ni, minä olen hyvin onneton! Se ei ole rakkautta,
jos epäilee rakastettuansa, ja sinä olet minun rakastettuni. Minä
jumaloin sinua ja kuitenkin epäilen sinua... Ne sanat, jotka tuo
mies sanoi minulle tänä iltana, ovat sattuneet sydämeeni; ne ovat
jääneet sinne vastoin tahtoani, kukistaakseen minut. Siinä piilee
jokin salaisuus. Minä häpeän niitä, mutta sinun selityksesi ei ole
minua tyydyttänyt. Minun järkeni heittää tähän asiaan valaistuksen,
jonka minun rakkauteni käskee työntämään pois. Se on hirveä taistelu.
Saatoinko minä jäädä vuoteeseen ja pidellä sinun päätäsi ja kuitenkin
epäillä siinä olevan minulle tuntemattomia ajatuksia? -- Oh! minä
uskon, minä uskon sinua, huusi hän kiihkeästi, nähdessään vaimonsa
surumielisellä hymyllä valmistautuvan puhumaan. Älä sano minulle
mitään, älä moiti minua mistään. Yksi ainoa sana sinun huuliltasi
tappaisi minut. Ja voisitko sinä sitäpaitsi sanoa minulle mitään,
jota minä en olisi jo kolme tuntia sitten itselleni sanonut? Niin,
kolme tuntia minä olen ollut tässä ja katsellut, kuinka sinä nukut
niin kauniina, ihmetellyt sinun puhdasta ja tyyntä otsaasi. Oh!
olethan sinä aina sanonut minulle kaikki ajatuksesi, eikö niin?
Minä yksin olen sinun sielussasi. Sinua tarkastellessani, sinun
silmiisi katsoessani näen minä sinussa kaiken. Sinun elämäsi on aina
yhtä puhdas kuin sinun katseesi kirkas. Ei, näiden puhdaskatseisten
silmien takana ei ole mitään salaisuutta.

Hän kohottautui ja suuteli vaimoansa silmiin.

-- Salli minun tunnustaa sinulle, sinä rakas olento, että se, mikä jo
viisi vuotta on päivittäin lisännyt minun onneani, oli tieto siitä,
ettei sinussa ollut ainoatakaan noista luonnollisista taipumuksista,
jotka aina jonkunverran vahingoittavat rakkautta. Sinulla ei ollut
sisarta, ei isää, ei äitiä, ei ystävätärtä, ja minä en ollut siis
kenenkään yläpuolella enkä alapuolella sinun sydämessäsi: minä
olin siellä aivan yksin. Clémence, sano minulle kaikki sydämesi
rakkaus, jota sinä niin usein olet minulle sanonut; älä ole minulle
vihainen, vaan lohduta minua, minä olen onneton. Minulla on kyllä tuo
vihamielinen epäilys omallatunnollani, mutta sinulla, sinulla ei ole
sydämessäsi mitään, joka sinua polttaisi. Oma rakastettuni, sano,
voinko minä näin pysyä sinun lähelläsi? Voisiko kaksi toisiinsa niin
läheisesti liittynyttä päätä levätä samalla päänaluksella jos toinen
niistä kärsii ja toinen on rauhallinen?... --

Mitä sinä ajattelet? huudahti hän äkkiä nähdessään Clémence'n
uneksuvana, hämmästyneenä ja kyynelissä.

-- Ajattelen äitiäni, vastasi Clémence vakavalla äänellä. Sinä
et voi kuvitella itsellesi, Jules, sitä tuskaa, jota Clémence'si
tuntee, kun hän on pakoitettu, kuunnellessaan sinun ääntäsi, joka on
hänelle suloisinta musiikkia, ajattelemaan äitinsä viime tervehdystä,
tuntiessaan sinun käsiesi hyväilyn muistelemaan kuolevan jäisten
käsien juhlallista puserrusta, juuri sinä hetkenä, jolloin sinä
ylenpalttisesti tuhlaat minulle rakkaudenosoituksiasi.

Hän kohotti miestänsä, syleili ja puristi häntä hermostuneella
voimalla, joka on paljon suurempi kuin miehen voima, suuteli hänen
hiuksiansa ja valeli häntä kyynelillään.

-- Ah! minä antaisin elävältä hakata itseni palasiksi sinun edestäsi!
Sano minulle, että minä teen sinut onnelliseksi, että minä olen
sinulle kaunein kaikista naisista, että minä olen sinulle kuin tuhat
naista. Mutta sinä olet rakastettu enemmän kuin yksikään mies sitä
milloinkaan on ollut. Minä en tiedä mitä sanat "velvollisuus" ja
"siveys" merkitsevät. Jules, minä rakastan sinua itsesi tähden, minä
olen onnellinen saadessani sinua rakastaa ja minä olen rakastava
sinua alati ja yhä enemmän viimeiseen hengenvetooni asti. Minä olen
ylpeä rakkaudestani, minä uskon itseni valituksi tuntemaan vain yhtä
ainoata tunnetta elämässäni. Mitä minä sinulle nyt sanon, on ehkä
kauheaa: minä olen tyytyväinen, ettei minulla ole lapsia, enkä minä
itselleni niitä ollenkaan toivo. Tunnen itseni enemmän puolisoksi
kuin äidiksi. Sano, pelkäätkö sinä vielä? Kuule minua, rakkaani,
lupaa minulle, että sinä unohdat, et tätä epäilyksen ja rakkauden
hetkeä, mutta tuon hullun sanat. Jules, minä tahdon sitä. Lupaa
minulle, ettet ollenkaan katso häneen, etkä mene hänen luoksensa.
Minulla on se vakaumus, että jos sinä astut askeleenkaan vielä tässä
sekasorrossa, me syöksymme syvyyteen, jossa minä olen hukkuva, mutta
sinun nimesi huulillani ja sinun sydämesi sydämessäni. Miksi asetat
sinä minut niin korkealle sielussasi ja niin alas todellisuudessa?
Sinä, joka annat niin monelle ihmiselle velkaa heidän omaisuuteensa
luottaen, sinä et tahdo antaa minulle yhtä epäilystä lahjaksi!
Ensimäisen kerran elämässäsi, jolloin sinä voit osoittaa minulle
rajatonta luottamusta, sinä suljet minut pois sydämestäsi!
Valitessasi mielipuolen ja minun välillä sinä uskot mielipuolta! Oh!
Jules...

Hän pysähtyi, pyyhkäisi pois hiuksensa, jotka olivat valuneet hänen
otsalleen ja kaulaansa ja lisäsi särkyneellä äänellä:

-- Minä olen sanonut liian paljon, yhden sanan olisi pitänyt riittää.
Jos sinun sieluasi ja sinun otsaasi peittää vielä pilvi, olkoonpa se
kuinka kevyt tahansa, tiedä se, minä kuolen siitä!

Hän ei voinut pidättää väristystä ja kalpeni.

-- Oh! minä tapan tuon miehen, sanoi Jules itsekseen ottaessaan
vaimonsa syliinsä ja kantaessaan hänet vuoteeseen. -- Nukkukaamme
rauhassa, enkelini, sanoi hän, minä olen kaikki unohtanut, vannon sen.

Näihin suloisiin sanoihin, jotka vielä suloisemmin kerrattiin, nukkui
Clémence. Nähdessään hänen nukkuneen, sanoi Jules itsekseen:

-- Hän on oikeassa; kun rakkaus on näin puhdas, voi yksi epäilys sen
kuihduttaa. Tälle turmeltumattomalle sielulle, tälle hennolle kukalle
on lakastuminen, niin, -- se on kuolemaksi.

Kun kahden ihmisen välille, jotka ovat täynnä kiintymystä toisiinsa
ja joiden elämä joka silmänräpäys siirtyy toisesta toiseen, on
tullut pilvi, niin vaikkakin tuo pilvi haihtuu, se jättää heidän
sieluunsa jälkiä kulustaan. Joko tulee rakkaus elävämmäksi, kuten
maa on kauniimpi sateen jälkeen, taikka järkytys kaikuu vielä
kuin etäinen ukkonen kirkkaalla taivaalla; mutta entiseen asemaan
palautuminen -- se on mahdotonta, rakkauden täytyy joko kasvaa tai
vähentyä. Aamiaispöydässä osoittivat herra ja rouva Jules toisilleen
tuota huomaavaisuutta, jossa aina on jotain tehtyä. He silmäilivät
toisiansa katseilla, joissa oli pakoitettua iloisuutta ja jotka
näyttävät syntyvän ponnistelusta koettaa pettää itseänsä. Jules'illa
oli epäilyksiä vastoin hänen tahtoansa ja hänen vaimollansa
pelonaiheita. Kuitenkin, molemmat he olivat nukkuneet varmoina
toisistaan. Johtuiko heidän pakoitettu käytöksensä luottamuksen
puutteesta, tuon yökohtauksen muistoista? He eivät tienneet sitä
itsekään. Mutta he olivat rakastaneet toisiansa, he rakastivat
vielä toisiansa liian puhtaasti, jotta tuon yön samalla kertaa sekä
haavoittava että parantava vaikutus olisi voinut olla jättämättä
joitakin jälkiä heidän sieluunsa; molemmatkin olivat innokkaita
hävittämään niitä ja kilpaillessaan siitä, kuka ensimäisenä palaisi
toisen luo, he eivät voineet olla miettimättä heidän ensimäisen
epäsopunsa alkuaihetta. Rakastuneille sieluille ei tämä merkitse
mitään surua ja tuska on heistä vielä kaukana; mutta heissä on
jotain murheellista, jota on vaikea kuvata. Jos on olemassa
vuorovaikutusta värien ja sielunliikutusten välillä, jos, kuten
Locke'n "sokea" on sanonut, tulipunainen väri vaikuttaa kasvoihin
samaa kuin torvenpuhallus korvaan, silloin on ehkä luvallista verrata
tuota jälkisuruisuutta harmaisiin värituntuihin. Mutta surumielinen
rakkaus, rakkaus, jossa vielä on jäljellä todellinen tunne, vaikka
sen onnea onkin hetkeksi häiritty, antaa nautintoja, jotka, tuskan
ja ilon välillä ollen, ovat aivan uusia. Jules tutki vaimonsa ääntä
ja tähysteli hänen katseitaan tuolla nuorekkaalla tunteella, joka
häntä oli elähdyttänyt hänen rakkautensa ensi aikoina. Viiden täysin
onnellisen vuoden muistot, Clémencen kauneus, hänen rakkautensa
teeskentelemätön suoruus hävittivät silloin nopeasti viimeisetkin
tuon sietämättömän tuskan jäljet. Tämä aamu oli sunnuntai, päivä,
jolloin ei ollut Pörssiä eikä liikeasioita; molemmat puolisot
viettivät siis päivän yhdessä tullen toisiansa lähemmäksi enemmän
kuin mitä he koskaan ennen olivat olleet, aivan kuin kaksi lasta,
jotka pelon hetkellä vaistomaisesti liittyvät yhteen syleillen ja
puristautuen toisiinsa. Kahden eläessä saa joskus sattumalta kokea
tuollaisia täysin onnellisia päiviä, jotka eivät riipu eilisestä eikä
huomisesta; lakastuvia kukkasia!... Jules ja Clémence nauttivat siitä
sydämensä pohjasta, ikäänkuin he olisivat aavistaneet, että tämä
oli heidän rakkaudenelämänsä viimeinen päivä. Minkä nimen antaisi
tuolle tuntemattomalle voimalle, joka saattaa kulkijan jouduttamaan
askeleitaan, ennenkuin lähestyvän myrskyn enteet ovat näkyvissäkään;
joka saattaa kuolevan muutamia päiviä ennen loppua säteilemään elämää
ja kauneutta ja herättää hänessä mitä hymyilevimpiä suunnitelmia;
joka saattaa oppineen vääntämään yölamppuaan korkeammalle, vaikka
se valaisee hänet täysin selvästi; joka saattaa äidin pelkäämään
liian syvää katsetta, jonka joku terävänäköinen mies heittää hänen
lapseensa? Me olemme kaikki tuon vaikutuksen alaisia elämämme
suurissa murroksissa; me emme ole vielä antaneet sille nimeä emmekä
tutkineet sitä: se on enemmän kuin aavistus eikä kuitenkaan vielä
mikään ilmestys.

Kaikki kävi hyvin seuraavaan aamuun asti. Maanantaina Jules
Desmarets, jonka tavalliseen aikaansa piti mennä Pörssiin, ei
lähtenyt ulos kysymättä tapansa mukaan vaimoltaan, tahtoiko tämä
käyttää hänen vaunujaan.

-- En, sanoi rouva Jules, on liian paha ilma ulkona liikkumista
varten.

Toden teolla, ulkona satoi virtanaan. Kello oli noin puoli kolme, kun
herra Desmarets meni vekselihalliin ja rahastokamariin. Lähtiessään
Pörssistä kello neljän aikana hän tapasi herra de Maulincour'in, joka
oli häntä siellä odottanut tuolla kuumeisella sitkeydellä, jonka viha
ja kosto antavat.

-- Herra, minulla on teille tärkeitä asioita ilmoitettavana, sanoi
upseeri tarttuen vekselinvälittäjää käsivarresta. Kuulkaahan, minä
olen liian suora ihminen turvautuakseni nimettömiin kirjeisiin, jotka
häiritsisivät teidän rauhaanne, pidin parempana puhua teille. Olkaa
varma siitä, että minä, jollei oma elämäni olisi kysymyksessä, en
millään tavalla tahtoisi tunkeutua perheasioihin, vaikkapa minulla
olisi oikeuskin siihen.

-- Jos se, mitä aiotte minulle sanoa, koskee rouva Desmarets'a, niin
pyydän teitä, herra paroni, vaikenemaan.

-- Jos minä vaikenen, herra Desmarets, näette te ennen pitkää rouva
Jules'in oikeuden edessä syytettyjen penkillä erään rangaistusvangin
vieressä. Pitääkö minun yhä vaieta?

Jules kalpeni, mutta hänen kauniit kasvonsa tulivat nopeasti
teennäisen rauhallisiksi, hän veti upseerin erääseen pörssin
suojakatokseen, jonka edustalla he juuri olivat, ja lausui hänelle
äänellä, jota vapisutti syvä sisällinen liikutus:

-- Herra, minä kuulen teitä; mutta meille tulee kaksintaistelu
elämästä ja kuolemasta, jos...

-- Oh! suostun siihen, huudahti herra de Maulincour, tunnen teitä
kohtaan mitä suurinta kunnioitusta. Te puhutte kuolemasta, herra?
Epäilemättä olette tietämätön siitä, että teidän vaimonne on
luultavasti antanut myrkyttää minut lauvantai-iltana. Niin, herra
Desmarets, toispäivästä alkaen tapahtuu minussa jotain erikoista;
hiukseni nostavat minussa sisäistä kuumetta, ne saattavat aivoni
kuolettavaan raukeuteen, ja minä tiedän liiankin hyvin, kuka mies se
oli, joka kosketti niitä tanssiaisissa.

Herra de Maulincour kertoi, jättämättä ainoatakaan kohtaa pois,
sekä platonisen rakkautensa rouva Jules'ia kohtaan, että ne
yksityistapaukset, joilla tämä kertomus alkaa. Jokainen olisi
kuunnellut häntä yhtä tarkkaavasti kuin vekselinvälittäjä; mutta
rouva Jules'in miehellä oli oikeus olla siitä hämmästyneempi
kuin kellään muulla maailmassa. Nyt näyttäytyi hänen luonteensa,
hän oli enemmän hämmästynyt kuin masentunut. Tulleena tuomariksi
ja vieläpä rakastetulle vaimolleen hän löysi omassa sielussaan
tuomarin taipumattomuuden, mutta myöskin tuomarin oikeamielisyyden.
Vielä rakastaen hän ajatteli enemmän tuon naisen elämää kuin omaa
murtunutta elämäänsä: hän kuunteli, ei omaa tuskaansa, vaan kaukaista
ääntä, joka hänelle huusi: "Clémence ei voi valehdella! Minkätähden
hän pettäisi sinua?"

-- Herra Desmarets, sanoi kaartinupseeri lopettaessaan, koska
varmasti tunsin lauvantai-iltana herra de Funcal'issa tuon
Ferragus'in, jonka poliisi uskoo kuolleen, lähetin heti ovelan miehen
hänen jäljilleen. Palatessani kotiini muistin onnellisen sattuman
kautta rouva de Meynardie'n nimen, joka on mainittu vainoojani
otaksutun rakastajattaren, Iidan, kirjeessä. Tämän ainoan tiedon
avulla on minun lähettini pian saava selon tuosta hämmästyttävästä
seikkailusta, sillä hän on taitavampi totuuden ilmisaamisessa kuin
poliisi itse.

-- Herra paroni, vastasi vekselinvälittäjä, en voi tarpeeksi kiittää
teitä luottamuksestanne. Te lupaatte ilmoittaa minulle tiedot,
todistajat, minä olen odottava niitä. Minä seuraan rohkeasti totuutta
tässä kummallisessa asiassa, mutta sallikaa minun epäillä, siksi
kunnes täydellinen varmuus tosiasioiden avulla on saatu. Joka
tapauksessa te saatte hyvityksen, sillä teidän täytyy ymmärtää, että
sitä tarvitaan meidän välillämme.

Jules palasi kotiinsa.

-- Mikä sinun on, sanoi hänen vaimonsa. Sinä olet peloittavan kalpea!

-- Siellä on kylmä ilma, sanoi Jules, kävellessään hitain askelin
tuossa huoneessa, jossa kaikki kertoi onnesta ja rakkaudesta, tuossa
rauhallisessa huoneessa, jossa kuolettava myrsky oli tulossa.

-- Sinä et ole ollut ulkona tänään? lausui hän näennäisesti
välinpitämättömästi.

Epäilemättä häntä johti tähän kysymykseen viimeinen niistä tuhansista
ajatuksista, joita oli huomaamatta syntynyt hänen selvässä, jos kohta
luulevaisuuden kiihdyttämässä tajunnassaan.

-- En, vastasi rouva Jules teennäisellä suoruudella. Tällöin huomasi
Jules vaimonsa pukuhuoneessa muutamia vesipisaroita samettihatussa,
jota hänen vaimonsa tapasi aamuisin käyttää. Jules oli kiivas
ihminen, mutta samalla hienotunteinen, ja hänestä oli vastenmielistä
ottaa vaimoansa valheesta kiinni. Tällaisessa tapauksessa täytyy
muutamien ihmisten kesken välien tulla selvitetyiksi koko elämää
varten. Nuo vesipisarat olivat Jules'ille valkeutena, joka repeli
hänen aivojaan. Hän meni ulos huoneesta, laskeutui portinvartijan
asuntoon ja sanoi portinvartijalle, saatuaan varmuuden siitä, että
hän oli yksin:

-- Fouquereau, viisisataa markkaa elinkorkoa, jos puhut totta,
paikkasi menetys, jos minua petät, eikä penniäkään, jos sanot
totuuden, mutta puhut kenellekään minun kysymyksestäni ja omasta
vastauksestasi.

Hän pysähtyi katsellakseen tarkkaan portinvartijaansa, jonka hän veti
akkunan valoon ja sanoi:

-- Onko rouva ollut ulkona tänä aamuna?

-- Armollinen rouva läksi ulos viisitoista minuuttia vailla kolme ja
luulen nähneeni hänen palanneen noin puolituntia sitten.

-- Kunniasi kautta, onko se totta?

-- On, herra.

-- Sinä saat korot, jotka lupasin; mutta, jos sinä puhut kenellekään,
niin muista, mitä minä olen sinulle sanonut! Sinä menetät silloin
kaikki.

Jules palasi vaimonsa luo.

-- Clémence, sanoi hän, minun täytyy hiukan järjestää
talouslaskujani, älä pahastu siis kysymyksestä, jonka sinulle
teen. Enkö minä ole antanut sinulle vuoden alusta lukien
neljäkymmentätuhatta markkaa?

-- Enemmän, sanoi rouva Jules. Neljäkymmentäseitsemän.

-- Voisitko saada selville, mihin olet ne käyttänyt?

-- Tietysti, sanoi hän. Ensinnäkin oli minun maksettava useampia
laskuja edelliseltä vuodelta...

-- Tällä tavalla en minä saa tietää mitään, sanoi itsekseen Jules,
minä alotan huonosti.

Samassa Jules'in kamaripalvelija astui sisään ja jätti hänelle
kirjeen, jonka hän muodon vuoksi avasi. Mutta hän luki sen ahmimalla
heti kun hänen silmänsä olivat nähneet allekirjoituksen.

    "Kunnioitettu herra!

    Teidän ja meidän rauhamme tähden olen minä päättänyt kirjoittaa
    teille, vaikka minulla ei olekaan etua olla tunnettu teille;
    mutta asemani, ikäni ja onnettomuuden pelko pakoittavat minua
    pyytämään teidän kärsivällisyyttänne eräässä onnettomassa
    asiassa, joka meidän huolien alaista perhettämme koettelee. Herra
    Auguste de Maulincour on muutaman päivän ajan osoittanut henkisen
    sekaannuksen merkkejä, ja me pelkäämme, että hän voi häiritä
    teidän onneanne houreillaan, joita hän on meille, tuomioherra
    de Pamiers'ille ja minulle, ensimäisen kuumekohtauksen aikana
    puhunut. Me ilmoitamme siis teille täten hänen sairaudestaan,
    joka epäilemättä voidaan vielä parantaa; sillä on niin vakava
    ja tärkeä merkitys perheemme kunnialle ja pojanpoikani
    tulevaisuudelle, että minä luotan teidän täydelliseen
    vaitioloonne. Jos tuomioherra de Pamiers ja minä, kunnioitettu
    herra, olisimme voineet tulla teidän luoksenne, emme olisi
    vaivanneet teitä kirjeellisesti, olen kuitenkin varma siitä, että
    te ette kieltäydy täyttämästä pyyntöä, jonka äiti teille tekee,
    nimittäin, että polttaisitte tämän kirjeen.

    Suvaitkaa vastaanottaa vakuutus minun mitä suurimmasta
    kunnioituksestani.

                       Paronitar de Maulincour, syntyisin de Rieux."

-- Mikä kidutuksien paljous! huudahti Jules.

-- Mutta mikä sinun oikein on? sanoi hänen vaimonsa suuren tuskan
valtaamana.

-- Minä olen tullut niin pitkälle, vastasi Jules, että minä kysyn
itseltäni, sinäkö olet antanut lähettää minulle tämän kirjeen
epäilyksieni hävittämiseksi, ja hän heitti vaimollensa kirjeen.
Käsitä nyt minun tuskani!

-- Onneton, sanoi rouva Jules antaen kirjeen pudota maahan, minä
surkuttelen häntä, vaikka hän onkin tehnyt minulle paljon pahaa.

-- Sinä tiedät, että hän on puhunut minun kanssani?

-- Oh! sinä olet mennyt hänen luoksensa huolimatta lupauksestasi,
sanoi hän kauhun lyömänä.

-- Clémence, meidän rakkautemme on kuoleman vaarassa ja me olemme
ulkopuolella kaikkia elämän tavallisia lakeja, jättäkäämme siis
pikku arvelut sikseen näin suurten vaarojen aikana. Kuule, sano
minulle, miksi sinä menit ulos tänä aamuna? Naiset luulevat olevansa
oikeutettuja joskus sanomaan meille pikku valheita. Huvittaahan heitä
usein kätkeä meiltä iloja, joita he meille valmistavat. Äsken juuri
sinä olet epäilemättä sanonut minulle sanan toisen asemasta, "ei"
sanan "kyllä" sanan asemesta.

Hän meni pukuhuoneeseen ja toi sieltä hatun.

-- Katsos tässä! En tahdo näytellä Bartoloa [henkilö ranskal.
kirjailijan Beaumarchais'n näytelmässä "Sevillan parturi". Suom.
muist.], mutta hattusi on pettänyt sinut. Eivätkö nämä läikät ole
vesipisaroita? Sinä olet siis ajanut ajurilla ja nämä vesipisarat
ovat pudonneet sinun päällesi etsiessäsi vaunuja tai käydessäsi
sisälle taloon, jonne olit menossa, tai lähtiessäsi sieltä ulos.
Mutta nainen voi lähteä kotoaan hyvin viattomista syistä, vieläpä
silloinkin, kun hän on luvannut miehelleen olla sitä tekemättä. Onhan
teillä niin monenlaisia syitä muuttaa aikeitanne! Oikut, nehän ovat
teidän etuoikeuksianne. Teidän ei tarvitse olla johdonmukaisia. Sinä
voit unohtaa jonkun asian, kohteliaisuudenosoituksen, vierailun tai
jonkun hyvän työn. Mutta ei mikään estä vaimoa sanomasta miehelleen
sitä, mitä hän on tehnyt. Tarvitseeko milloinkaan punastua ystävän
edessä? Clémenceni, sinulle ei tässä puhu luulevainen puoliso, vaan
rakastaja, ystävä, veli.

Hän heittäytyi intohimoisesti vaimonsa jalkoihin.

-- Puhu, älä puolustaaksesi itseäsi, vaan tyynnyttääksesi hirveitä
kärsimyksiä. Tiedän hyvin, että sinä olet ollut ulkona. Sano, mitä
sinä teit, missä sinä kävit?

-- Se on totta, Jules, minä olen ollut ulkona, vastasi vaimo
muuttuneella äänellä, vaikkakin kasvot rauhallisina. Mutta älä
kysy minulta mitään enempää. Odota luottamuksella; muutoin tuotat
sinä itsellesi ikuisen katumuksen. Jules, oma Jules'ini, luottamus
on rakkauden voima. Tunnustan sinulle, olen tällä hetkellä
liian kiihdyksissä voidakseni vastata; mutta minä en ole mikään
viekasteleva nainen ja minä rakastan sinua, sinä tiedät sen.

-- Huolimatta kaikesta siitä, mikä voi järkyttää miehen uskoa,
herättää hänessä luulevaisuutta, sillä minähän en ole ensimäinen
sinun sydämessäsi, minä en ole sinä itse... niin Clémence, minä
tahdon mieluummin yhä uskoa sinuun, uskoa sinun ääntäsi ja sinun
silmiäsi! Mutta jos sinä petät minua, ansaitsisit sinä...

-- Oh! tuhat kuolemaa, sanoi rouva Jules keskeyttäen.

-- Minä en salaa sinulta ainoatakaan ajatuksistani, mutta sinä,
sinä...

-- Vaikene! sanoi rouva Jules, onnemme riippuu meidän kumpaisenkin
vaitiolosta.

-- Ah! minä tahdon tietää kaiken, huudahti mies voimakkaassa vihan
puuskassa.

Tällä hetkellä kuului naisen huutoa, ohuen, terävän äänen kirkuna
kuului eteishuoneesta molempien puolisoiden korviin asti.

-- Minä tulen sisälle, sanon sen! huudettiin. Niin minä tulen
sisälle, minä tahdon tavata häntä ja minä olen hänet tapaava.

Jules ja Clémence kiiruhtivat saliin ja pian näkivät he kuinka
eteisen ovi väkisin aukeni. Nuori nainen tunkeutui kiivaasti esille
kahden palvelijan seuraamana; jotka sanoivat herralleen:

-- Armollinen herra, tämä nainen tahtoo tulla sisälle vastoin meidän
tahtoamme. Hän vastasi meille tietävänsä hyvin, että rouva oli mennyt
ulos, mutta että hän oli nähnyt rouvan tulevan kotiin. Hän uhkaa
seista talon portilla siksi, kunnes hän on saanut puhutella rouvaa.

-- Menkää, sanoi herra Desmarets palvelijoilleen.

-- Mitä tahdotte, neiti? lisäsi hän kääntyen tuntemattomaan.

Tämä "neiti" oli naistyyppi, jommoisen vain Pariisissa voi tavata.
Se syntyy Pariisissa kuin lika, kuin katukivitys, kuin Seinen vesi,
jota kootaan Pariisissa suuriin säiliöihin ja jota koneet tislaavat
kymmeniä kertoja, ennenkuin se joutuu hiottuihin lasiastioihin,
joissa se, entisestä likaisuudestaan vapaana, kimaltelee kirkkaana
ja puhtaana. Tuo naistyyppi on myöskin täysin alkuperäinen luoma.
Lukemattomia kertoja maalarin siveltimen, pilakuvittajan hiilen,
piirustajan kynän tavoittamana se pakenee kaikkea tutkimusta, koska
se kaikissa muodoissaan on yhtä luoksepääsemätön kuin luonto,
kuin tämä haaveinen Pariisi. Ainoastaan eräissä olosuhteissa on
tuo nainen paheen tahraama, tuhansissa muissa yhteiskunnallisissa
olosuhteissa on hän siitä kaukana. Sitäpaitsi hän ei tuo esille muuta
kuin yhden piirteen luonteestaan, sen ainoan, joka hänet saattaa
moitteelliseksi: hänen kauniit hyveensä ovat kätketyt; lapsellisen
häikäilemättömän julkeutensa lukee hän itselleen kunniaksi.
Draamoissa ja kirjoissa, jotka ovat kuvanneet häntä kaikessa hänen
runollisuudessaan, jää hän epätäydelliseksi; todellinen ja oikea on
hän vain omassa kamarissaan, sillä kaikkialla muualla häntä alati
joko panetellaan tai imarrellaan. Rikkaana hän tulee paheelliseksi,
köyhänä hän pysyy käsittämättömänä. Eikä toisin voi ollakaan!
Hänellä on liiaksi paheita ja liiaksi hyviä ominaisuuksia; hän
on liian lähellä ylevää jäykistymistä ja häpeällistä naurua; hän
on liian kaunis ja liian kammottava; hän on kuin ruumiillistunut
Pariisi, jolle hän tuottaa hampaattomia portinvartijattaria,
pyykinpesijöitä, lakaisijoita, kerjäläisiä ja joskus julkeita
kreivittäriä, ihailtuja näyttelijättäriä, juhlittuja laulajattaria;
onpa hän antanut valtakunnalle kaksi puolikuningatartakin. Ken voi
tuollaista monimuunnoksista olentoa käsittää? Hän on täydellinen
nainen, vähemmän kuin nainen, enemmän kuin nainen. Tuosta avarasta
kuvasta ei tapojen maalari saa esille muuta kuin yksityispiirteitä,
kokonaisuutta ja äärettömyyttä. Hän oli pariisilainen hempukka, mutta
kaikessa loistossaan; hempukka, joka ajaa vainuissa onnellisena,
nuorena, kauniina, raikkaana, mutta hempukka, jolla on kynnet ja
sakset, rohkea kuin espanjatar, toraisa kuin tekokaino englannitar,
joka vaatii avio-oikeuksiaan, keimaileva kuin suuren maailman nainen,
mutta vapaampi ja kaikkeen valmis; todellinen leijona, joka on
lähtenyt ulos pienestä asunnostaan, jonka punasista kaliko-uutimista,
Utrecht'in sametilla päällystetyistä huonekaluista, teepöydästä,
maalatuista posliiniastioista, kahdenistuttavasta sohvasta, pienestä
samettimatosta, alabasterikellosta ja kynttiläjaloista hän on niin
usein uneksinut, uneksinut tuosta keltaisesta, haahkanuntuvaisesta
huoneesta; lyhyesti, hänessä kuvastuivat kaikki hempukkaelämän ilot:
taloudenpitäjätär, entinen hempukka hänkin, mutta viiksillä ja
vuohentukalla varustettu, näyttämölippuja, mielin määrin kastanjoita,
silkkivaatteita, hattuja tuhlattavaksi, sanalla sanoen kaikkia noita
muotiliikkeissä toivottuja onnellisuuksia, paitsi ajoneuvoja, jotka
ovat muotiliikkeen mielikuvitusmaailmassa samaa kuin marsalkan sauva
sotamiehen unelmissa. Niin, tuolla hempukalla oli kaikki tämä,
todellisen rakkauden lahjoja tai kuvitellun. Nuorella naisella, joka
seisoi herra ja rouva Jules'in edessä, oli niin matalat kengät, että
tuskin näki mustaa juovaa maton ja hänen valkean sukkansa välillä.
Nämä kengät, joiden muodon pariisilainen pilakuva niin hyvin esittää,
ovat pariisilaisen hempukan erikoinen viehätys; mutta katselija
tuntee hänet vielä paremmin siitä huolellisuudesta, jolla hänen
vaatteensa sopeutuvat hänen vartalonsa muotoihin, jotka pääsevät
selvästi esille. Myöskin tämä tuntematon nainen oli, käyttääksemme
ranskalaisen sotamiehen keksimää värikästä ilmaisutapaa, kapaloitu
vihreään hameeseen, ja hänen rintahuivinsa ilmaisi hänen
yläruumiinsa kauneuden, joka nyt oli täydelleen näkyvissä, sillä
hänen kashmirhuivinsa oli pudonnut maahan ja oli vielä ainoastaan
molemmista päistään puolittain kiedottuna hänen käsiinsä. Hänen
kasvonsa olivat hienot, posket punaiset, iho valkea, silmät loistavat
ja harmaat, otsa kaareva ja korkea, hiukset huolellisesti silitetyt,
valuen hänen pienen hattunsa alta suurina kiharoina kaulaan asti.

-- Nimeni on Iida, herra. Ja jos tuo tuolla on rouva Jules, jolle
minun on sallittu puhua, niin tulin minä sanomaan hänelle kaiken,
mitä minulla on sydämelläni häntä vastaan. Kun kaikki on näin
kunnossa ja saa olla tällaisissa huoneissa kuin teillä on, on hyvin
pahoin koettaa ryöstää köyhältä tytöltä mies, jonka kanssa minä
olen mennyt henkiseen avioliittoon ja joka puhuu vääryyksiensä
hyvittämisestä lupaamalla laillisesti naida minut. Onhan niitä paljon
kauniita, nuoria miehiä maailmassa, eikö totta, herra? tyydyttääkseen
haaveitaan tarvitsematta tulla minulta ryöstämään vanhaa miestä, joka
on minun ainoa onneni. Niin, minulla ei ole mitään kaunista taloa,
minulla, minulla on rakkauteni. Minä vihaan kauniita miehiä ja rahaa,
minä olen pelkkää sydäntä, ja...

Rouva Jules kääntyi miehensä puoleen: -- Salli minun olla enempää
kuuntelematta, sanoi hän mennen huoneeseensa.

-- Jos tuo rouva elää teidän kanssanne, olen minä nähtävästi tehnyt
tuhmuuden; mutta sitä pahempi, jatkoi Iida. Minkätähden hän käy joka
päivä katsomassa herra Ferragus'ta?

-- Te petytte, neiti, sanoi Jules suunniltaan joutuneena. Vaimoni on
kykenemätön...

-- Ah! te olette siis naimisissa, te kaksi! sanoi hempukka
hämmästyneenä. Silloin on se vielä pahempaa, eikö totta, herra, että
naisella, jolla on onni elää laillisessa avioliitossa, on suhteita
sellaisen miehen kanssa kuin Henrik...

-- Mitä, Henrik? sanoi Jules tarttuen Iidan käsivarteen ja vieden
hänet sivuhuoneeseen, jottei hänen vaimonsa sen enempää kuulisi.

-- No, se herra Ferragus...

-- Mutta hänhän on kuollut.

-- Turhaa puhetta! Minä olin eilen illalla hänen kanssansa
Franconissa ja hän saattoi minut takaisin kuten sopikin. Muuten
voi teidän rouvanne antaa hänestä teille tietoja. Rouvannehan on
ollut hänen luonansa kello kolmen aikaan. Tiedän sen hyvin: olen
odottanut häntä kadulla, sittenkun eräs kunnon mies, herra Justin,
jonka te ehkä tunnette, pikkunen vanha mies, nyöriliiveissä ja
koristuksia kellonvitjoissa, oli minulle ilmoittanut, että minulla
oli kilpailijana eräs rouva Jules. Tämä nimi on tekaistujen nimien
joukossa hyvin tavallinen. Antakaa anteeksi, että se on teidän,
mutta vaikka rouva Jules olisi herttuattarena hovissa, Henrik on
niin rikas, että hän voi tyydyttää kaikki rouva Jules'in mieliteot.
Asiani on puolustaa omaisuuttani ja minulla on siihen oikeus; sillä
minä, minä rakastan Henrikkiä! Se on minun ensimäinen lempeni, ja
kysymyksessä on minun rakkauteni ja tuleva kohtaloni. En pelkää
mitään, herra; olen kunniallinen ihminen, en ole milloinkaan
valehdellut enkä koskaan keneltäkään mitään varastanut. Vaikka
keisarinna olisi minun kilpailijanani, minä menisin suoraan hänen
luoksensa; ja jos hän ryöstäisi minulta tulevan mieheni, saattaisin
minä hyvinkin tappaa hänet niin keisarinna kuin hän onkin, sillä
kaikki kauniit naiset ovat toistensa vertaisia, herra...

-- Kylliksi, Kylliksi! sanoi Jules. Missä te asutte?

-- Corderia-du-Temple kadun 14:nnessä, herra. Iida Gruget,
kureliiviompelijatar, myöskin teidän palvelukseksenne, sillä me
teemme paljon myöskin herrojen töitä.

-- Ja missä asuu tuo mies, jota te kutsutte Ferragus'iksi?

-- Mutta, herra, sanoi hän nyrpistäen huuliaan, Ferragus ei ole
mikään mies. Hän on herra, rikkaampi teitäkin ehkä. Mutta miksi
kysytte minulta hänen osoitettansa, kun vaimonne kerran sen tietää.
Ferragus on kieltänyt minua ilmoittamasta sitä. En suinkaan minä
ole pakoitettu vastaamaan teille?... En ole, Jumalan kiitos, en
rippituolissa enkä poliisin edessä ja seuraan ainoastaan omaa
tahtoani.

-- Mutta jos minä tarjoan teille kaksikymmentä, kolmekymmentä,
neljäkymmentätuhatta markkaa siitä, että sanotte, missä herra
Ferragus asuu?

-- Oh, ohoh, ystäväiseni, anna jo loppua! sanoi hän yhdistäen tähän
kummalliseen vastaukseen kansanomaisen liikkeen. Ei ole niin suurta
summaa, joka minut saattaisi sitä sanomaan. Saan kunnian sulkeutua
suosioonne. Mistä täältä pois mennään?

Jules, joka oli täydelleen masentuneena, salli Iidan poistua,
ajattelematta häntä sen enempää. Koko maailma näytti vyöryvän hänen
jalkojensa alla ja taivas hänen päällänsä särkyvän pirstaleiksi.

-- Armollinen herra, päivällinen on valmis, sanoi hänelle hänen
kamaripalvelijansa.

Kamaripalvelija ja pöytäpalvelija odottivat ruokasalissa melkein
neljännestunnin, mutta heidän isäntäväkensä ei saapunut.

-- Armollinen rouva ei syö päivällistä, ilmoitti kamarineitsyt.

-- Mikäs nyt on, Josefine? kysyi palvelija.

-- En tiedä, vastasi hän. Rouva itkee ja tahtoo asettua levolle.
Herralla oli epäilemättä joku rakkaussuhde kaupungilla ja se
on tullut ilmi hyvin sopimattomaan aikaan, ymmärrättekös? Minä
en tahtoisi vastata rouvamme elämästä. Kaikki miehet ovat niin
taitamattomia! Aina he panevat toimeen sellaisia kohtauksia ilman
mitään varovaisuutta.

-- Eipäs vastasi kamaripalvelija hiljaisella äänellä, se on
päinvastoin rouva, joka... te tiedätte jo. Milloin olisikaan herralla
aikaa mennä kaupungille, hänellä, joka viiteen vuoteen jo ei ole
kotkaan nukkunut muualla kuin rouvansa huoneessa; kello kymmenen
menee hän alas työhuoneeseensa ja tulee sieltä ulos vasta kello
kaksitoista syödäkseen aamiaista. Hänen elämänsä tunnetaan, se on
säännöllistä, rouva sitävastoin lähtee ulos melkein joka päivä kello
kolme, mene tiedä mihin.

-- Ja herra myöskin, sanoi kamarineitsyt tahtoen puolustaa
valtijatartaan.

-- Mutta herrahan menee Pörssiin. Nyt olen minä hänelle jo kolme
kertaa ilmoittanut, että ruoka on valmista, jatkoi kamaripalvelija
pienen äänettömyyden perästä, mutta se oli samaa kuin jos olisi
kivelle puhunut.

Jules astui sisään. -- Missä on armollinen rouva? kysyi hän.

-- Armollinen rouva on levolla, hänellä on päänkipua, vastasi
kamarineitsyt tärkeän näköisenä.

Jules sanoi silloin suurella kylmäverisyydellä palvelijoilleen:

-- Voitte korjata pois pöydän, minä menen pitämään seuraa
armolliselle rouvalle.

Ja hän meni vaimonsa luo, jonka hän löysi itkevänä, mutta
tukehduttaen nenäliinaan nyyhkytyksensä.

-- Minkätähden te itkette? sanoi Jules. Teidän ei tarvitse peljätä
minun puoleltani väkivaltaisuuksia eikä moitteita. Miksi minä
kostaisin? Jos te ette ole ollut uskollinen minun rakkaudelleni,
johtuu se siitä, että te ette ole ansainnut sitä...

-- En ansainnut!

Nämä sanat tulivat kuuluville nyyhkytyksien välillä ja ne lausuttiin
sellaisella korostuksella, että niistä olisi heltynyt kuka muu mies
tahansa kuin Jules.

-- Teidät tappaakseen täytyisi rakastaa enemmän kuin mitä minä ehkä
rakastan, pitkitti hän; mutta minulla ei olisi siihen rohkeutta,
minä, minä tappaisin itseni ennemmin ja jättäisin teidät onnellenne
ja, ja... kenelle?

Hän ei täydentänyt.

-- Tappaisit itsesi! huusi Clémence heittäytyen Jules'in jalkoihin ja
syleillen hänen polviaan.

Mutta Jules tahtoi päästä vapaaksi tästä syleilystä ja hän pudisteli
vaimoansa vetäen hänet aina hänen vuoteeseensa asti.

-- Päästäkää minut, sanoi hän.

-- En, en, Jules! Jos sinä et enää rakasta minua, kuolen minä.
Tahdotko sinä tietää kaikki?

-- Tahdon.

Hän nosti ylös vaimonsa, pusersi häntä kiihkeästi, istuutui vuoteen
reunalle pitäen häntä polviensa välissä ja katsellen kuivin silmin
noita kauniita kasvoja, jotka olivat tulleet tulipunaisiksi ja aivan
uivat kyynelissä.

-- Puhu siis, jatkoi hän.

Clémencen nyyhkytykset alkoivat uudelleen.

-- Ei, se on salaisuus, josta riippuu elämä ja kuolema. Jos minä sen
sanoisin, minä... Ei, minä en voi. Armoa, Jules!

-- Sinä petät minua yhä,

-- Ah! sinä et enää sano minulle "te"! huudahti Clémence. Niin,
Jules, sinä voit uskoa, että minä sinua petän, mutta pian saat sinä
tietää kaiken.

-- Mutta tuo Ferragus, tuo rangaistusvanki, jota sinä käyt
tapaamassa, tuo rikosten kautta rikastunut mies, jos hän ei ole
sinun, jos sinä et hänelle kuulu...

-- Oh! Jules!...

-- Sano onko hän sinun tuntematon hyväntekijäsi, onko hän se mies,
jota me saamme kiittää omaisuudestamme, kuten jo on kerrottu?

-- Kuka on niin sanonut?

-- Eräs mies, jonka minä olen surmannut kaksintaistelussa.

-- Oh! Jumalani! jo yksi kuollut.

-- Jos tuo mies ei ole sinun suojelijasi, jos hän ei anna sinulle
kultaa, vaan sinä hänelle, sano, onko hän sinun veljesi?

-- Entä, sanoi hän, jos niin olisi? Herra Desmarets pani käsivartensa
ristiin.

-- Miksi se olisi minulta salattu? jatkoi hän. Te olisitte siis minua
pettäneet, äitisi ja sinä? Muutoin, käydäänkö veljen luona joka päivä
tai melkein joka päivä, mitä?

Hänen vaimonsa oli pyörtynyt hänen jalkojensa juureen.

-- Kuollut, sanoi hän. Ja jos minä sittenkin olisin väärässä?

Hän juoksi soittokellon luo, kutsui Josefinea ja asetti Clémencen
vuoteeseen.

-- Minä kuolen tästä, sanoi rouva Jules palatessaan tajuntaan.

-- Josefine, huusi herra Desmarets, menkää hakemaan herra
Desplein'ia. Sitten te menette minun veljeni luokse ja pyydätte häntä
tulemaan tänne niin pian kuin mahdollista.

-- Minkätähden veljesi? sanoi Clémence. Jules oli jo mennyt ulos.

Ensimäistä kertaa viiden vuoden kuluessa rouva Jules nukkui yksin
vuoteessaan ja oli pakoitettu päästämään lääkärin pyhitettyyn
kamariinsa. Kumpainenkin näistä asioista tuotti hänelle suurta
tuskaa. Desplein huomasi rouva Julesin hyvin sairaaksi, ei koskaan
ollut voimakas mielenliikutus tullut sopimattomampaan aikaan. Hän
ei tahtonut kuitenkaan vielä mitään edeltäpäin sanoa, vaan jätti
mielipiteensä lausumisen seuraavaan päivään annettuaan muutamia
määräyksiä, joita ei kuitenkaan noudatettu, sillä sydämen asiat
saattoivat unohduksiin kaiken ruumiillisen huolenpidon. Aamu koitti
eikä Clémence vielä ollut nukkunut. Häntä piti ylhäällä epäselvä
puheen sorina keskustelusta, jota jo useampia tuntia oli jatkunut
molempien veljesten välillä; mutta seinien paksuus esti häntä
eroittamasta ainoatakaan sanaa, josta hän olisi voinut arvata, mitä
tuo pitkä neuvottelu koski. Notario Desmarets läksi keskustelun
loputtua heti pois. Yön hiljaisuudessa, aistimien ollessa kärsimyksen
johdosta erikoisen herkkiä, Clémence saattoi kuulla kynän rapinaa ja
kirjoitustoimessa olevan ihmisen koneellisia liikkeitä. Ne, jotka
ovat tottuneet valvomaan öisin ja jotka syvässä äänettömyydessä
ovat huomanneet erilaisia ääniaaltojen ilmiöitä, tietävät, että
usein aivan hiljainen ääni voidaan kuulla samassa paikassa, jossa
tasaisesti jatkuvaa hälyä ei voi ollenkaan erottaa. Kello neljän
aikana nuo liikkeet taukosivat. Clémence nousi ylös levottomana ja
väristen. Sitten, paljasjaloin, ilman aamunuttua ja ajattelematta
hiestyneisyyttään ja tilaa, jossa hän oli, vaimo parka meni miehensä
huoneen ovelle, joka hänen onnistui äänettömästi avata. Hän näki
miehensä, joka kynä kädessä oli nukkunut nojatuoliinsa. Kynttilät
paloivat jalustoissaan. Hän läheni hiljaa ja luki jo valmiiksi
sinetöidyn kirjeen päältä: "tämä on minun testamenttini."

Hän polvistui aivan kuin haudan ääressä ja suuteli miehensä kättä;
tämä heräsi äkkiä.

-- Jules, oma ystäväni, kuolemaantuomituille rikoksellisille
myönnetään muutamia päiviä, sanoi hän katsoen miestänsä kuumeesta
ja rakkaudesta hehkuvin silmin. Sinun viaton vaimosi pyytää sinulta
ainoastaan kahta päivää. Jätä minut kaksi päivää vapaaksi, ja...
odota! Sitten minä kuolisin onnellisena, ainakin sinä minua surisit.

-- Clémence, minä myönnän sen sinulle.

Ja, kun hän suuteli miehensä käsiä sydämensä liikutustulvassa, Jules
tämän viattomuuden huudon valtaamana nosti hänet ylös ja suuteli
hänen otsaansa, aivan häpeissään, huomatessaan yhä vielä olevansa
tuon jalon kauneuden vallassa.

Seuraavana päivänä, muutamia tunteja levättyään, Jules astui
vaimonsa kamariin, seuraten koneellisesti tottumustaan nähdä hänet
ennen ulosmenoansa. Clémence nukkui. Akkunoiden ylimmistä raoista
tunkeva valonsäde lankesi tuon koetellun naisen kasvoihin. Tuskat
olivat jo uurtaneet hänen otsansa ja vaalentaneet huulien raikkaan
punan. Rakastavan silmä ei voinut pettyä nähdessään muutamia syviä
varjoja ja sairaalloisen kalpeuden, joka oli tullut poskien tasaisen
värin ja vaalean ihon sijalle, kaksi kirkasta lähdettä, jotka niin
välittömästi ilmentivät tuon kauniin sielun tunteet.

-- Hän kärsii, sanoi Jules itsekseen. Clémence raukka, suojelkoon
Jumala meitä!

Jules suuteli hyvin hellästi häntä otsaan. Hän heräsi, näki miehensä
ja ymmärsi kaiken; mutta voimatta puhua, hän tarttui miehensä käteen
ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

-- Olen viaton, sanoi hän ikäänkuin täydentäen jotakin unta.

-- Aiotko mennä ulos? kysyi Jules.

-- En, tunnen itseni liian heikoksi jättääkseni vuoteeni.

-- Jos kumminkin muutat aikomustasi, niin odota minun tuloani, sanoi
Jules.

Ja hän meni alas portinvartijan luo.

-- Fouquereau, te pidätte tarkasti silmällä oveanne, tahdon tietää,
ketkä tulevat sisälle taloon ja ketkä lähtevät ulos.

Sitten Jules heittäytyi ajoneuvoihin, ajoi Maulincour'in asuntoon ja
kysyi paronia.

-- Herra paroni on sairas, sanottiin hänelle. Jules pysyi
päätöksessään astua sisälle ja ilmoitti nimensä; herra de
Maulincour'in asemesta hän tahtoi tavata tuomioherraa tai
leskirouvaa. Hän odotti salissa jonkun aikaa vanhaa paronitarta,
joka saapui ja ilmoitti, että hänen pojanpoikansa oli liian sairas
voidakseen ottaa vastaan.

-- Minä tunnen, armollinen rouva, vastasi Jules, hänen sairautensa
luonteen kirjeestä, jolla te suvaitsitte minua kunnioittaa, ja minä
pyydän teitä uskomaan...

-- Kirje teille, herra, ja minulta! huudahti leskirouva keskeyttäen
hänet; mutta en minä ole kirjoittanut mitään kirjettä. Ja mitä minut
on pantu sitten sanomaan, herra, tuossa kirjeessä?

-- Armollinen rouva, vastasi Jules, koska minulla oli aikomus jo
tänään tulla tervehtimään herra de Maulincour'ia ja jättämään teille
tuo kirje, luulin minä voivani saada säilyttää sen, huolimatta
toivomuksesta, joka siinä oli lausuttu. Tässä se on.

Leskirouva soitti saadakseen kaksinkertaiset silmälasinsa, ja kun hän
oli silmäillyt paperia, ilmaisi hän mitä suurinta hämmästystä.

-- Herra Desmarets, sanoi hän, minun kirjoitustani on niin
täydellisesti jäljitelty, että, ellei kysymyksessä olisi aivan
äskeinen tapahtuma, minä itsekin voisin tästä pettyä. Pojanpoikani
on sairas, se on totta, herra Desmarets; mutta hänen järkensä ei
ilmoisna ikinä ole koskaan sekaantunut. Me olemme joutuneet jonkun
ilkeän ihmisen pilkan esineeksi; kuitenkaan en voi arvata, missä
tarkoituksessa tämä julkeus on tehty... Teidän on tultava katsomaan
pojanpoikaani ja te saatte nähdä, että hänellä on järki tallella.

Ja hän soitti uudelleen lähettääkseen kysymään, voiko paroni ottaa
vastaan herra Desmarets'a. Palvelija toi myöntävän vastauksen.
Jules nousi Auguste de Maulincour'in luo ja tapasi hänet istumassa
nojatuolissa uunin vieressä. Ollen liian heikko ylösnoustakseen Jules
tervehti häntä alakuloisella liikkeellä; tuomioherra de Pamiers piti
paronille seuraa.

-- Herra paroni, sanoi Jules, tulen luoksenne eräässä hyvin
yksityiskohtaisessa asiassa ja toivoisin senvuoksi saada puhutella
teitä kahdenkesken.

-- Herra Desmarets, vastasi Auguste, herra suurmestari tietää koko
asian ja te voitte puhua ilman pelkoa hänen läsnäollessaan.

-- Herra paroni, lausui Jules vakavalla äänellä, te olette
järkyttänyt ja melkein hävittänyt minun onneni olematta siihen
oikeutettu. Aina siihen hetkeen asti, jolloin me näemme, kumman
meistä on pyydettävä toiselta tai annettava toiselle hyvitys,
on teidän velvollisuutenne auttaa minua sillä hämärällä tiellä,
jota kulkemaan te olette minut saattanut. Olen sentähden tullut
luoksenne saadakseni tietää, missä tuo salaperäinen olento tällä
hetkellä asustaa, tuo mies, jolla on meidän kohtaloihimme niin
turmiollinen vaikutus ja jolla näyttää olevan yliluonnollinen voima
käskettävänään. Eilen, tullessani kotiini teidän tunnustuksienne
jälkeen, minä sain kirjeen, joka minulla tässä on.

Ja Jules ojensi hänelle väärennetyn kirjeen.

-- Tuo Ferragus, tuo Bourignard tai tuo herra de Funcal on demooni!
huudahti Maulincour luettuaan sen. Mihin hirvittävään labyrinttiin
minä olenkaan astunut? Minne minä kuljen? -- Olen ollut väärässä,
herra, sanoi hän katsoen Jules'iin; mutta kuolema on varmaankin
suurin sovituksista ja minun kuolemani lähestyy. Voitte kysyä
minulta, mitä vain tahdotte, olen kokonaan käytettävänänne.

-- Herra paroni, teidän pitäisi tietää, missä tuo tuntematon asuu,
minä tahdon ottaa tästä salaisuudesta selvän, vaikkapa se maksaisi
kaiken minun omaisuuteni; ja noin julmaa ja nerokasta vihollista
vastassa hetket ovat kalliit.

-- Justin on sanova teille kaiken, vastasi paroni.

Nämä sanat saattoivat suurmestarin liikahtamaan nojatuolissaan.

Auguste soitti.

-- Justin ei ole talossa, huudahti tuomioherra paljon sanovalla
hätäisyydellä.

-- Ei tee mitään, sanoi Auguste eloisasti, väkemme tietää missä
hän on, nouskoon yksi mies hevosen selkään etsimään häntä. Teidän
palvelijannehan on Pariisissa, eikö niin? Hänet siis löydetään.

Suurmestari näytti huomattavasti hämmästyneeltä.

-- Justin ei saavu, ystäväni, sanoi vanhus. Hän on kuollut. Olisin
tahtonut salata sinulta tämän tapahtuman, mutta...

-- Kuollut, huudahti herra de Maulincour, kuollut? Ja koska? ja miten?

-- Eilen yöllä. Hän oli mennyt vanhojen ystäviensä kanssa syömään
illallista ja oli nähtävästi juonut itsensä päihinsä; hänen
ystävänsä, juovuksissa kuten hänkin, jättivät hänet kadulle makaamaan
ja suuret vaunut ovat ajaneet hänen ylitsensä...

-- Rangaistusvanki on siis osunut. Ensi iskulla hän on tappanut
Justinin. Niin suurta onnea hänellä ei ole ollut minun kanssani, hän
on ollut pakotettu yrittämään neljä kertaa.

Jules kävi synkäksi ja miettiväiseksi.

-- Minä en saa siis tietää mitään, huudahti vekselinvälittäjä
pitkän äänettömyyden perästä. Teidän palvelijanne on ehkä syystäkin
saanut rangaistuksensa! Onhan hän mennyt määräyksienne ulkopuolelle
panetellessaan rouva Desmarets'a eräälle Iida nimiselle henkilölle,
jonka mustasukkaisuuden hän on herättänyt ja siten usuttanut hänet
meitä vastaan.

-- Ah! herra, vihassani minä jätin hänelle alttiiksi rouva Jules'in.

-- Herra! huudahti Jules kuohahtaen.

-- Oh! herra Desmarets, vastasi upseeri, pyytäen käden liikkeellä
hiljaisuutta, nyt olen minä kaikkeen valmis. Te ette voi tehdä
enempää kuin mitä on tehty ja te ette voi sanoa minulle mitään, jota
minun omatuntoni jo ei olisi minulle sanonut. Odotan tänä aamuna
kuuluisinta myrkyllisten aineiden professoria saadakseni tietää
kohtaloni. Jos osakseni tulee liian suuria kärsimyksiä, on päätökseni
tehty, minä ammun luodin päähäni.

-- Te puhutte kuin lapsi, huudahti suurmestari hämmästyneenä
kylmäverisyydestä, jolla paroni oli lausunut nuo sanat. Teidän
isoäitinne kuolisi surusta.

-- Siis, herra, sanoi Jules, ei ole mitään mahdollisuutta saada
tietää, missä Pariisin nurkassa tuo harvinainen mies asuu?

-- Muistan, herra, vastasi vanhus, kuulleeni lausuttavan Justin
paralle, että herra de Funcal asuu Portugalin tai Brasilian
lähetystössä. Herra de Funcal on aatelismies, joka kuuluu kahteen
maahan. Mitä tulee rangaistusvankiin, hän on kuollut ja haudattu.
Teidän vainoojanne, kuka hän lieneekin, on mielestäni siksi voimakas,
että te voitte ottaa hänet huomioon hänen uudessa muodossaankin aina
siihen asti, kunnes teillä on keinoja tuhota ja musertaa hänet;
mutta menetelkää viisaasti, herraseni. Jos herra de Maulincour olisi
seurannut neuvojani, olisi kaikki tämä jäänyt tapahtumatta.

Jules jätti hyvästi kylmästi, mutta kohteliaasti, eikä tiennyt, mitä
hänen oli tehtävä löytääkseen Ferragus'in. Astuessaan sisään taloonsa
ilmoitti hänen portinvartijansa hänelle, että armollinen rouva oli
mennyt ulos viemään kirjettä pikku postin laatikkoon, joka oli Ménars
katua vastapäätä. Jules tunsi itsensä nöyryytetyksi huomatessaan
tuon ihmeellisen älykkäisyyden, jolla portinvartija oli ottanut
omakseen hänen asiansa, ja tuon taitavuuden, jolla hän keksi keinoja
häntä palvellakseen. Alempien palvelusinto ja heidän erikoinen
kykynsä asettaa alttiiksi herransa, jotka paljastavat itsensä, oli
hänelle tunnettua samoinkuin hän osasi arvostella sen vaaran, että
heillä oli tietoa isäntäinsä asioista; mutta hän ei ollut voinut
pitää yllä persoonallista arvokkuuttaan sillä hetkellä, jolloin hän
oli tuntenut itsensä niin masennetuksi. Mikä voitto orjalle vetää
herransa, jonka rinnalle hän ei voi kohota, alas omalle tasolleen!
Jules oli tyly ja ankara. Toinen virhe. Mutta hän kärsi niin kovin.
Hänen elämänsä, tähän asti niin suora ja puhdas, joutui nyt kieroille
poluille, ja hänen täytyi nyt käyttää viekkautta ja valehdella. Ja
Clémence myöskin viekasteli ja valehteli. Tämä hetki oli inhon hetki.
Vajonneena katkerien ajatusten syvyyteen Jules pysyi koneellisesti
liikkumattomana talonsa ovella. Epätoivoisten ajatusten valtaan
heittäytyen hän tahtoi paeta, jättää Ranskan ja viedä mukanaan omasta
rakkaudestaan kaikki epävarmuuden harhakuvat. Mutta seuraavalla
hetkellä, ollen varma siitä, että Clémencen postiin viemä kirje
oli osoitettu Ferragus'ille, hän mietti keinoja saada haltuunsa
vastauksen, jonka tuo salaperäinen olento oli antava. Sitten hän
johtui miettimään elämänsä kummallisia sattumia avioliitostansa
alkaen ja kysyi itseltään eikö tuo parjaus, jonka hän oli kostanut,
ollutkin totuus. Lopuksi palautui hän jälleen Ferragus'in vastaukseen
ja sanoi itsekseen:

-- Mutta tuo mies, niin äärettömän taitava, niin viisas
pienimmissäkin toimissaan, tuo mies, joka näkee, joka aavistaa, joka
laskee ja arvaa yksin ajatuksemmekin, tuo Ferragus, vastaako hän?
Eiköhän hän käytä keinoja, jotka ovat sopusoinnussa hänen voimansa
kanssa? Voihan hän lähettää vastauksensa jonkun ovelan lurjuksen
kautta, tai ehkäpä jossain korulaatikossa, jota kunniallinen mies
kantaa tietämättä sen sisällystä, tai kenkäpaketissa, jonka joku
suutari hyvin viattomana jättää vaimolleni. Ehkäpä Clémence ja hän
ovat sopineet keskenään?

Ja hän epäili kaikkea, hän kulki olettamuksien suunnattomia
kenttiä, rannatonta merta pitkin; sitten, horjuttuaan jonkun aikaa
tuhansien ristiriitaisten päätöksien välillä, hän arveli itsensä
voimakkaammaksi kotonaan kuin missään muualla ja päätti valvoa
talossaan kuin muurahaiskorento kiemurtelevassa hiekkakäytävässään.

-- Fouquereau, sanoi hän portinvartijallensa, sano jokaiselle, joka
tulee minua tapaamaan, etten ole kotona. Jos joku tahtoo puhua
armollisen rouvan kanssa tai tuo hänelle jotain, soitat sinä kaksi
kertaa. Edelleen on sinun näytettävä minulle kaikki kirjeet, jotka
ovat tänne osoitetut, olivatpa ne kenelle tahansa! -- Tällä tavoin
ajatteli hän noustessaan työhuoneeseensa, joka oli välikerroksessa,
minä yllätän mestari Ferragus'in viekkaat juonet. Jos hän lähettää
jonkun lähettilään, joka on siksi viekas, että kysyy minua saadakseen
tiedon siitä, onko rouva yksin, en minä ainakaan tule petetyksi kuin
narri.

Hän asettui työhuoneensa akkunan ääreen, joka oli kadulle päin ja
päätti, viimeisessä viekkaudessaan, johon luulevaisuus hänet johti,
omissa vaunuissaan lähettää sijastansa ensimäisen apulaisensa
Pörssiin ja hänen mukanansa eräälle tutulle vekselinvälittäjälle
kirjeen, jossa hän selitti ostonsa ja myyntinsä pyytäen tätä
edustajakseen. Hän lykkäsi tärkeimmät vekselitoimensa seuraavaan
päivään, ollen täysin välinpitämätön kurssin noususta ja laskusta ja
kaikista eurooppalaisista veloista. Ihana rakkauden etuoikeus! Se
musertaa kaiken, himmentää kaiken: alttarin, kruunun ja pääkirjat.
Kello puoli neljä, hetkellä, jolloin Pörssi on kiivaimmassa
prosenttihyvitysten, viimeisten ehtojen, palkintojen, kiinteiden
hintojen y.m. tulessa, Jules näki Fouquereaun aivan säteilevänä
astuvan työhuoneeseen.

-- Armollinen herra, täällä kävi eräs vanha rouva, mutta hienosti
puettu, tarkoitan, oikein tuollainen viekas naisihminen. Hän kysyi
armollista herraa, näytti harmistuneelta poissaolostanne ja antoi
minulle tämän kirjeen vietäväksi armolliselle rouvalle.

Kuumeisen ahdistuksen valtaamana Jules aukaisi kirjeen; mutta hän
vajosi pian nojatuoliinsa aivan uupuneena. Koko kirje oli täynnä
järjettömyyttä ja sitä lukeakseen täytyi tuntea sen avain. Se oli
kirjoitettu salakirjoituksella.

-- Saat mennä, Fouquereau.

Portinvartija meni pois.

-- Tässä piilee salaisuus, syvempi kuin meri siinä, missä luoti
ei tapaa pohjaa. Ah! se on rakkautta, rakkaus yksin on niin
terävänäköinen, niin nerokas kuin tuo kirjoittaja. Jumalani! Minä
olen tappava Clémencen. Tällä hetkellä pälkähti eräs onnellinen
aate hänen päähänsä ja sellaisella voimalla, että hän tunsi itsensä
melkeinpä ruumiillisesti valaistuksi. Työllä raskautetun kurjuutensa
aikoina, ennen avioliittoansa, Jules oli saanut itsellensä todellisen
ystävän eräästä puoli Pemejasta. Se harvinainen hienous, jolla
tämä oli kohdellut häveliään, köyhän ystävänsä herkkämielisyyttä,
kunnioitus, jolla tämä oli hänet ympäröinyt, jalo kekseliäisyys,
jolla tämä oli pakottanut hänet ottamaan osaa rikkauteensa ilman että
hänen tarvitsi siitä punastua, kaikki tämä oli lujentanut heidän
ystävyyttänsä. Jacquet pysyi rikkaudestaan huolimatta uskollisena
Desmarets'lle.

Jacquet, rehellinen, työteliäs, ankaratapainen mies, oli kulkenut
hitaasti tietänsä tuossa ministeriössä, jonka palveluksessa samalla
kertaa käytetään sekä suurinta konnamaisuutta että suurinta
rehellisyyttä. Ulkoasiain ministeriön virkamiehenä hänellä oli
hoidettavanaan arkiston vaikein osa. Jacquet oli ministeriössä
jonkinlaisena kiiltomatona, joka valaisi määrättyinä hetkinä salaisen
kirjeenvaihdon, otti selvän salakirjoituksista ja luokitteli
ne. Ollen yläpuolella tavallista porvaria hän saavutti tässä
ministeriössä korkeimman paikan, johon alempiarvoiset virkamiehet
voivat päästä, ja eli vaatimattomana, onnellisena yksinäisyydestään,
joka suojeli häntä kohtalon iskuilta ja tyytyväisenä saadessaan
suorittaa pienet roponsa isänmaan hyväksi. Kunnallisneuvostoltaan,
jonka ikäänkuin synnynnäisenä apulaisena hän toimi, sai hän
sanomalehtityyliin kaiken ansaitsemansa kunnioituksen. Hänen
asemansa oli parantunut hyvän avioliiton kautta, josta hän sai
kiittää Jules'ia. Tuntemattomana isänmaanystävänä, mutta tietysti
ministeristönsä kannattajana hän tyytyi uuninsa ääressä huokailemaan
hallituksen kulkua. Muutoin oli Jacquet avioliitossansa lempeä
kuningas, mallikelpoinen puoliso, joka kustansi vaimollensa
vuokravaunut käyttämättä koskaan itse niitä. Lopuksi, täydentääksemme
kuvaustamme tästä miehestä, joka oli filosofi itse sitä tietämättä,
hän ei ollut vielä aavistanut eikä hänen pitänyt koskaan aavistaakaan
kaikkia niitä etuja, joita hän asemassaan voi saavuttaa, kun oli
vekselinvälittäjän läheisenä ystävänä ja joka aamu tiesi kaikki
valtiosalaisuudet. Tämä mies, ylevä samalla tavalla kuin se
tuntematon sotamies, joka kuolee, pelastaen Napoleonin huudolla "kuka
siellä?" asui ministeriössä.

Kymmenessä minuutissa oli Jules arkistonhoitajan virastossa,
Jacquet työnsi hänelle tuolin, asetti hitaasti vihreäsilkkisen
silmäsuojustimensa pöydälle, hieroi käsiään, otti tupakkalaatikkonsa,
nousi ylös oikoen lapaluitaan, kohotti rintaonteloansa ja sanoi:

-- Mikä sattuma tuo teidät tänne, herra Desmarets? Mitä sinä tahdot
minulta?

-- Jacquet, tarvitsen sinua erään salaisuuden selville saamiseksi,
salaisuuden, josta riippuu elämä ja kuolema.

-- Se ei koske politiikkaa?

-- En kääntyisi silloin sinun puoleesi, saadakseni sen tietää, sanoi
Jules. Ei, se on eräs perheasia, johon minä pyydän sinulta mitä
syvintä vaitioloa.

-- Claude-Joseph Jacquet, mykkä virkansa takia. Etkö sinä minua vielä
tunne? sanoi hän nauraen. Vaikeneminen, se on minun osani.

Jules näytti hänelle kirjettä lausuen: -- Sinun on luettava minulle
tämä vaimolleni osoitettu kirje...

-- Pahuksen pahus, tyhmä juttu, sanoi Jacquet tarkastaen kirjettä
kuin kirkonkiskuri rahaksi vaihdettavaa esinettä. Ah! tämä on
avainkirje. Odota.

Hän jätti Jules'in yksin työhuoneeseen, mutta palasi pian.

-- Hassutusta, ystäväni! tämä on kirjoitettu vanhalla avaimella, jota
Portugalin lähettiläs käytti herra de Choiseul'in aikana, silloin
kuin jesuiitat karkoitettiin. Kas tässä se on.

Jacquet asetti kirjeen päälle lävistetyn paperin, joka oli
säännöllisesti leikelty aivan kuin joku niistä paperipitseistä, joita
leipurit asettavat sokerileivoksiinsa, Ja Jules saattoi nyt helposti
lukea ne lauseet, jotka jäivät peittymättömiksi:

"Älä ole enää levoton, rakas Clémenceni, meidän onneamme ei ole enää
kukaan häiritsevä ja sinun miehesi on luopuva epäluuloistaan. Minä
en voi tulla sinua katsomaan. Niin sairas kuin sinä oletkin, sinulla
täytyy olla rohkeutta tulla luokseni; etsi, hanki itsellesi voimia;
sinä olet löytävä niitä rakkaudestasi. Kiintymykseni sinuun on
pakottanut minut kestämään mitä hirveimmän operatsionin, ja minun on
mahdotonta jättää vuodettani. Eilen illalla asetettiin minun niskaani
muutamia polttokuulia toisesta hartiasta toiseen ja niiden täytyi
saada polttaa koko kauan. Sinä ymmärrät? Mutta minä ajattelin sinua
enkä ole liiaksi kärsinyt. Johtaakseni harhaan kaikki Maulincour'in
tutkimukset -- hän ei ole meitä enää kauvoja vainoava -- minä olen
jättänyt lähetystön suojelevan katon ja olen nyt turvassa kaikilta
etsiskelyiltä Enfants-Rouges kadulla numero 12 erään Etienne Gruget
nimisen vanhan vaimon luona. Hän on tuon Iidan äiti, joka saa
kalliisti maksaa typerän käyttäytymisensä. Tule sinne huomenna kello
yhdeksän aamulla. Minä olen huoneessa, johon päästään ainoastaan
sisäportaita myöten. Kysy herra Camuset'a. Huomiseen siis. Minä
suutelen otsaasi, rakkaani."

Jacquet silmäsi Jules'ia jonkinlaisella kunnioittavalla
kauhistuksella, joka sisälsi todellista osanottoa ja sanoi
mielisanansa:

-- Pahuksen pahus! korostaen eri tavalla kummankin sanan.

-- Tämä näyttää sinusta selvältä, eikö niin? sanoi Jules. Kuule,
minun sydämeni sisimmässä on ääni, joka puolustaa vaimoani ja joka
kaikuu luulevaisuuden tuskien ylitse. Huomiseen asti minä saan kärsiä
hirvittävintä kaikista kidutuksista, mutta huomenna vihdoin, yhdeksän
ja kymmenen välillä, minä saan tietää kaiken ja olla onneton tai
onnellinen elämässäni. Ajattele minua, Jacquet.

-- Minä tulen luoksesi huomenna kello kahdeksan aamulla. Menemme
sinne yhdessä, ja minä odotan sinua, jos tahdot, kadulla. Sinä voit
joutua vaaroihin ja tarvitset lähelläsi jonkun uskollisen miehen,
joka sinua ymmärtää puolesta sanasta ja jota sinä voit täydellä
luottamuksella käyttää. Luota minuun!

-- Siinäkin tapauksessa, että tarvitsen apua jonkun surmaamiseen?

-- Pahuksen pahus! sanoi Jacquet kiivaasti, toistaen niin sanoaksemme
saman sävelen, minulla on kaksi lasta ja vaimo...

Jules puristi Claude Jacquet'n kättä ja läksi pois. Mutta hän palasi
äkkiä.

-- Unohdan kirjeen, sanoi hän. Lisäksi on se vielä jälleen sinetillä
suljettava.

-- Pahuksen pahus! sinä olet avannut sen ottamatta siitä jäljennöstä;
mutta sinetti on onneksi hyvin tasaisesti murtunut. Jätä kirje
minulle, minä lähetän sen sinulle osoitteen mukaisesti.

-- Mihin aikaan?

-- Kello puoli kuusi...

-- Jos minä en ole vielä silloin kotona, niin anna se ilman muuta
portinvartijalle ja käske hänen jättämään se rouvalle.

-- Tahdotko, että tulen huomenna?

-- En. Hyvästi.

Jules saapui pian Rotonde-du-Temple torille, jätti sinne ajoneuvonsa
ja tuli jalkaisin Enfants-Rouges kadulle, jossa hän tarkasteli
rouva Etienne Gruget'n taloa. Siellä oli paljastuva tuo salaisuus,
josta riippui niin monen henkilön kohtalo; siellä oli Ferragus ja
häneen päätyivät kaikki tuon selkkauksen langat. Rouva Jules'in,
hänen puolisonsa ja tuon miehen yhtymä, muodostihan se tämän jo
verisen draaman Gordionsolmun, jolta ei ollut puuttuva miekkaakaan
katkaisemaan mitä lujimmin toisiinsa kietoutuneet siteet.

Tuo talo oli yksi noita rakennuksia, joista käytetään nimeä
"cabajoutis". Tämän hyvin kuvaavan nimen on Pariisin rahvas antanut
taloille, jotka ovat paikkaamalla kokoonkyhättyjä. Melkein aina
ovat ne alkujaan olleet eristettyjä asumuksia, joita eri omistajat
ovat sitten mielensä mukaan yhdistelleet ja niitä järjestänsä
suurentaneet; tai alotettuja, hyljättyjä, edelleen rakennettuja
ja täydennettyjä taloja; onnettomia taloja, jotka ovat olleet,
kuten eräät kansat, monien oikullisten hallitsijasukujen alaisina.
Kerrokset yhtävähän kuin akkunatkaan eivät "mallaa oikein yhteen",
kaikki ovat epäsoinnussa, yksinpä ulkokoristeetkin. Cabajoutis on
pariisilaiselle rakennustaiteelle samaa kuin romuhuone asunnolle,
todellinen kaatopaikka, jonne on heitetty sikin sokin mitä
erilaisimpia esineitä.

-- Rouva Etienne? kysyi Jules portinvartijattarelta.

Tämä portinvartijatar asui suuren portin alla jonkinlaisessa
kanahäkissä, pienessä pyörien päälle asetetussa puuhökkelissä, joka
hyvin muistutti niitä pikku taloja, joita poliisi on rakennuttanut
kaikkiin ajurien seisomapaikkoihin.

-- Mitä? sanoi portinvartijatar jättäen sukan, jota hän kutoi.

Pariisissa sointuvat ne eri ainekset, jotka yhdessä ahtavat leiman
jollekin tämän suunnattoman kaupungin osalle, ihmeteltävästi
yhteen kokonaisluonteen kanssa. Niinpä portinvartija, ovenvartija,
sveitsiläinen tai miksi tuota Pariisi hirviön tärkeätä lihasta
kutsuttaneekin, on alati sen korttelin mukainen, johon hän
kuuluu, vieläpä usein ruumiillistunut kuva siitä. Joutilaana,
koruompeluksilla kirjailtuna, laskee portinvartija korkojaan faubourg
Saint-Germain'issa, Chaussée-d'Antin'issa hänellä on mukavuutensa,
Pörssin korttelissa hän lukee sanomalehtiä, faubourg Montmartre'ssa
hänellä on virka. Prostitueerattujen korttelissa on portinvartijana
vanha prostitueerattu; Marais'ssa on portinvartijatar kunniallinen,
tiuskea ja oikukas.

Jules'in nähdessään tämä portinvartijatar otti veitsen kohentaakseen
lämmitysastiansa melkein sammuneita hiiliä; sitten hän sanoi:

-- Te kysytte rouva Etienne'a, tarkoitatteko rouva Etienne Gruget'a?

-- Kyllä, sanoi Jules Desmarets melkein harmistuneen näköisenä.

-- Häntä, joka tekee koristetöitä?

-- Niin.

-- Hyvä on, herra, sanoi portinvartijatar tullen ulos häkistään,
asettaen kätensä Jules'in käsivarrelle ja johtaen hänet pitkän
käytävän päähän, joka oli kaareva kuin kellari, nouskaa vain ylös
toisia portaita pihan perällä. Näettekö ikkunoita, joissa on
leukoijia, siellä asuu rouva Etienne.

-- Kiitoksia, rouva. Luuletteko, että hän on yksin?

-- Minkäpä tähden hän ei olisi? Hänhän on leski!

Jules nousi kiireesti hyvin hämärää käytävää, jonka portaat olivat
mukuraiset kovettuneesta liasta, jota menijät ja tulijat niihin
jättivät. Toisessa kerroksessa hän näki kolme ovea, mutta ei mitään
leukoijia. Onneksi yhdellä ovella, öljyisimmällä ja ruskeimmalla
noista kolmesta, hän luki liidulla kirjoitetut sanat: "Iida tulee
tänä iltana kello yhdeksän."

-- Täällä siis, sanoi Jules itsekseen.

Hän veti vanhaa, aivan mustaa soittokellon nuoraa kädensijasta,
kuuli rikkoutuneen kellon käheää ääntä ja pienen ahdashenkisen
koiran luskutusta. Se tapa, jolla äänet kuuluivat sisältä päin,
ilmaisi hänelle, että asunto oli täyteen ahdettu esineitä, jotka
tukahuttivat pienimmänkin kaiun, hyvin ominaista huoneille, joissa
asuu työläisiä ja köyhiä perheitä, joilta puuttuu tilaa ja ilmaa.
Jules etsi koneellisesti leukoijia ja keksi ne vihdoin erään
työntöakkunan ulkoreunalla kahden saastutetun vesirännin välissä.
Siellä oli kukkia; siellä kaksi jalkaa pitkä ja kuusi tuumaa leveä
puutarha; siellä viljan korsi; siellä koko elämä, mutta myöskin
kaikki elämän kurjuudet. Vastapäätä noita näivettyviä kukkia ja
ylpeitä viljankorsia valonsäde, ikäänkuin armosta pudoten taivaasta,
saattoi näkyviin pölyn, rasvan ja tuon määrittelemättömän,
Pariisin hökkeleille ominaisen värin, tuhansia likaisuuksia, jotka
reunustivat, vanhentivat ja tahrasivat kosteita seiniä, portaiden
madonsyömiä käsipuita, irtautuneita akkunanreunoja ja alkuaan
punaisia ovia. Pian käheä yskiminen ja vanhuksille ominainen,
vaivaloisesta huopakenkien laahaamisesta syntyvä ääni ilmoittivat
Iida Gruget'n äidin tulevan. Tämä vanha nainen avasi oven, astui
porrasvälikköön, nosti päänsä ja sanoi:

-- Ah! sehän on herra Bocquillon. Mutta eihän. Siunatkoon, kuinka te
olette herra Bocquillon'in näköinen. Te olette hänen veljensä ehkä.
Millä voin teitä palvella? Astukaa sisään toki, herra.

Jules seurasi tätä naista ensimäiseen huoneeseen ja näki täällä
joukottain linnunhäkkejä, talousesineitä, uuneja, huonekaluja,
pieniä saviastioita täynnä rehua ja vettä kissoja ja koiria
varten, puukellon, peitteitä, Eisen'in vaskipiirroksia, vanhaa,
kokoonkerättyä rautaromua, kaikkea niin sekaisin ja yhdessä
mylläkässä että kokonaisuus tarjosi todellakin hyvin kummallisen
kuvan. Se oli oikea pariisilainen romuhuone, josta ei puuttunut edes
muutamia "Constitutionnelin" numeroltakaan. Jules varovaisuutta
noudattaen ei kuunnellut leski Gruget'a, joka hänelle sanoi:

-- Astukaa tänne sisään, hyvä herra, niin voitte lämmitellä itseänne.

Peläten Ferragus'in kuulevan Jules kysyi itseltään, eikö olisi
parempi päättää asia, jota hän aikoi vanhukselle esittää, tässä
ensimäisessä huoneessa. Eräs kana, joka kaakottaen lensi alas
riippuorrelta, veti hänet pois salaisesta mietinnästään. Jules oli
tehnyt päätöksensä. Hän siirtyi Iidan äidin kanssa lämmitettyyn
huoneeseen, jonne heitä seurasi hengenahdistusta poteva mopsi,
mykkä henkilö, joka ryömi vanhan pallin päälle. Rouva Gruget'ssa
oli ollut näkyvissä kaikki puoliköyhyyden tyhmyys hänen puhuessaan
vieraansa lämmittämisestä. Hänen keittopatansa peitti täydelleen
kaksi toisistaan erillään kytevää halkoa. Kauha oli maassa,
varsi tuhkassa. Uunin reunus, jonka koristuksena oli sinisellä
paperilla reunustettuun neliskulmaiseen lasilaatikkoon asetettu
Jesuksen vahakuva, oli liinavaatteilla, käämeillä ja muilla
nauhanpunomisvälineillä täyteen ahdettu. Jules tarkasteli kaikkia
asumuksen huonekaluja uteliaalla mielenkiinnolla ja ilmaisi vasten
tahtoaan salaisen tyydytyksensä.

-- No, sanokaahan, herra, tahdotteko te ehkä ostaa itsellenne minun
huonekalujani? sanoi leski hänelle istuutuen keltaiseen ruokotuoliin,
joka näytti olevan hänen pääkortteerinsa.

Hän säilytti siinä nenäliinansa, nuuskarasiansa, kudelmansa,
puoleksi perkatut vihannekset, silmälasit, kalenterin, alotettuja
livree-nauhoja, rasvaisen korttipelin ja kaksi romaaninidettä, kaikki
päällekkäin kasattuina. Tämä huonekalu, jolla istuen tuo vanhus
purjehti alaspäin elämän virtaa, muistutti noita kaiken maailman
pusseja, joita naiset käyttävät matkoillaan ja joissa on edustettuina
melkein koko heidän taloutensa, puolison kuvasta aina Melisse-veteen
asti, joka on pyörtymistä varten, sokerileivoksia lapsille ja
Englannin laastaria haavoja varten.

Jules tutki kaikkea. Hän katseli tarkkaavasti rouva Gruget'n
keltaisia kasvoja, hänen harmaita silmiään ilman kulmakarvoja ja
silmäripsiä, hänen autiota suutaan, hänen mustavivahteisia ryppyjään,
hänen punasta tyllimyssyänsä vielä punasempine reunustoineen, hänen
reikäisiä karttuuninuttujansa, hänen kuluneita tohveleitansa, hänen
loppuun palanutta lämmitysastiaansa, hänen pöytäänsä lautasineen,
silkkitilkkuineen, puuvilla- ja liinatöineen, joiden keskellä kohosi
viinipullo. Sitten hän sanoi itsekseen:

-- Tällä naisella on joku intohimo, joku salattu pahe, hän on minun.
-- Rouva, sanoi hän kovalla äänellä ja tehden ymmärtämystä osoittavan
merkin, tulin luoksenne tilaamaan nauhoja...

Sitten hän alensi äänensä.

-- Minä tiedän, jatkoi hän, että teidän luonanne on eräs tuntematon
mies, joka käyttää nimeä Camuset.

Vanhus katsahti häneen äkkiä, näyttämättä ainoatakaan hämmästyksen
merkkiä.

-- Sanokaa, voiko hän kuulla meitä? Ajatelkaa, että kysymyksessä on
teidän onnenne.

-- Herra, vastasi vanhus, puhukaa pelkäämättä, minulla ei ole täällä
ketään. Mutta jos minulla olisi joku tuolla ylhäällä, olisi hänen
mahdoton kuulla teitä.

-- Ah! viekas vanhus, hän osaa vastata kaksimielisesti, sanoi
itsekseen Jules. Me tulemme sopimaan keskenämme. -- Säästäkää
itseltänne valehtelemisen vaiva, rouva, sanoi hän. Ja ensiksikin
tietäkää, etten tahdo teille mitään pahaa yhtävähän kuin
polttoluodeista sairaalle vuokralaisellenne tai tyttärellenne
Iidalle, joka on korsettiompelijatar ja Ferragus'in ystävä. Näette,
että olen perillä kaikesta. Olkaa huoleti, minä en ole poliisiväkeä
enkä halua mitään, mikä voisi loukata teidän omaatuntoanne. Eräs
nuori rouvasihminen tulee tänne huomenna yhdeksän ja kymmenen välillä
keskustelemaan tyttärenne ystävän kanssa. Tahdon, että minulla on
tilaisuutta nähdä kaikki, kuulla kaikki, olematta nähty tai kuultu.
Te järjestätte minulle tämän asian ja palkinnoksi annan teille
kaksituhatta markkaa kerta kaikkiaan maksettuna ja kuudensadan
markan elinkautisen koron. Notarioni valmistaa teidän luonanne tänä
iltana sopimuskirjan; minä jätän hänelle teille tulevat rahat ja
hän antaa ne teille huomenna tuon keskustelun jälkeen, jossa minä
tahdon olla läsnä ja jonka aikana minä olen saava todisteita teidän
luotettavaisuudestanne.

-- Voikohan se ehkä olla vahingoksi tyttärelleni, rakas herra, sanoi
vanhus katsellen häntä rauhattoman kissan silmillä.

-- Ei lainkaan, rouva hyvä. Mutta muutoin näyttää kuin tyttärenne
käyttäytyisi hyvin huonosti teitä kohtaan. Niin rikkaan ja niin
mahtavan miehen rakastamana kuin Ferragus on, hänen pitäisi olla
helppo tehdä teidät onnellisemmaksi kuin miltä te näytätte.

-- Ah! rakas herra, ei edes yhtä vähäistä pääsylippua Ambigu- ja
Gaieténäytäntöihin, joissa tyttäreni saa käydä niin usein kuin
tahtoo. Se on kiittämättömyyttä! Tytär, jonka hyväksi minä olen
myönyt hopeisen pöytäkalustoni, niin että minä nyt, tässä iässäni,
saan syödä saksalaisista tina-astioista maksaakseni hänen opintonsa
ja antaakseni hänelle aseman, jossa hän voisi tehdä kultaa, jos
vain tahtoisi. Sillä siinä hän tulee minuun, hän on sukkela kuin
keijukainen, se täytyy myöntää. Mutta hän voisi minulle kuitenkin
jättää vanhat silkkihameensa, minä kun niin pidän silkkivaatteista.
Mutta hänkö niitä antaisi, herra; hän syö viidenkymmenen markan
päivällisiä Cadran bleu'ssa, ajaa vaunuissa kuin prinsessa, ja tekee
pilkkaa äidistänsä, välittämättä hänestä vähääkään. Jumala paratkoon!
Kuinka tylyn nuorison me olemmekaan saattaneet maailmaan, se ei ole
meille erikoiseksi kiitokseksi. Tehdä tällaista äidille, herra, joka
on hyvä äiti! Sillä minä olen salannut hänen kevytmielisyytensä ja
hän on aina saanut olla minun sylissäni, saanut ottaa minulta leivän
suusta ja syödä kaikki. Vielä vai, tullaan ja mielitellään teitä
ja sanotaan: "Hyvää päivää, äitiseni", ja luullaan sillä kaikki
velvollisuudet elämän antajaa kohtaan täytetyiksi. Selvä asia. Mutta
hänellä tulee kerran olemaan itsellään lapsia ja hän saa vielä itse
nähdä, mitä tuommoinen pahankurinen vesa on, vaikka sitä kaikesta
huolimatta rakastetaankin.

-- Kuinka! eikö hän tee mitään teidän hyväksenne?

-- Ah! mitäänkö, ei, herra, en minä sitä ole sanonut; jos hän ei
tekisi mitään, olisi se toki jo liian vähän. Hän maksaa asuntoni,
antaa minulle puut ja kolmekymmentäkuusi markkaa kuussa... Mutta,
herra; pitääkö nyt minun iälläni, viisikymmentäkaksi vuotiaana,
silmillä, joita iltasin pakottaa, vielä tehdä työtä? Ja miksi hän
ei tahdo minua luoksensa? Olenko minä hänelle häpeäksi? Sanokoon
vaan suoraan. Toden totta, hautaan sitä pitäisi mennä noiden
lapsivintiöiden vuoksi, jotka kädenkäänteessä teidät unhottavat.

Vanhus veti nenäliinan taskustaan ja sen mukana arpalipun, joka
putosi maahan; mutta hän otti sen nopeasti ylös lausuen:

-- Kas! sehän on minun verokuittini.

Jules arvasi heti syyn tuohon viisaaseen säästäväisyyteen, jota tämä
äiti valitti, ja oli senjohdosta yhä varmempi siitä, että leski
Gruget suostuisi tehtyyn ehdotukseen.

-- No niin, rouva, sanoi hän, ottakaa siis vastaan se, mitä minä
teille tarjoan.

-- Te sanoitte, herra, kaksituhatta markkaa puhdasta rahaa ja
kuusisataa elinkautiskorkoja?

-- Rouva, olen muuttanut mielipidettäni ja tarjoan teille ainoastaan
kolmesataa markkaa elinkorkoa. Asia sopii sillä tavoin paremmin
yhteen minun etujeni kanssa. Mutta minä annan teille viisituhatta
markkaa puhdasta rahaa. Ettekö halua mieluummin niin?

-- Kyllä, tietysti, herra.

-- Te saatte enemmän mukavuuksia ja voitte ajaa Ambigu-Comique'en,
Franconi'in, kaikkialle, mielenne mukaan, vaunuilla.

-- Ah! minä en pidä ollenkaan Franconista, koska siellä ei näytellä.
Mutta nähkääs, herra, jos minä hyväksyn tarjouksenne, johtuu se
siitä, että se on niin edullista lapselleni. Vihdoinkaan minä en
olisi hänelle enää rasitukseksi. Pikku raukka, en tahtoisi sittenkään
riistää häneltä hänen mielihalujaan. Nuorison täytyy, saada
huvitella, herra! Jos te siis vakuutatte minulle, ettei kukaan joudu
minun tähteni kärsimään...

-- Ei kukaan, kertasi Jules. Mutta sanokaapas miten aiotte asiassa
menetellä?

-- Niin, herra, kun minä annan tänä iltana herra Ferragus'ille
pienen unikukka-annoksen, nukkuu hän hyvin, tuo rakas mies, ja kyllä
hän unta tarvitseekin kärsimyksissään, joita hänellä on niin, että
oikein käy sääli. Mutta onkos tuo nyt laitaa, terve ihminen antaa
polttaa selkäänsä saadakseen pois kasvojen nykimisen, joka ei häntä
vaivaa kuin joka toinen vuosi. Palatakseni asiaamme, minulla on
avain naapurittareni huoneustoon, joka on minun asuntoni yläpuolella
ja siellä on eräs kamari, joka on sen huoneen vieressä, jossa
Ferragus makaa. Naapurittareni on mennyt maalle kymmeneksi päiväksi.
Jos nyt tehdään reikä yön aikana väliseinään, voitte te nähdä ja
kuulla mielenne mukaan. Minä olen tuttu erään lukkosepän, oikein
miellyttävän miehen kanssa, joka kertoo kuin enkeli; hän on kaikessa
hiljaisuudessa tekevä sen minulle.

-- Tässä sata markkaa hänelle; tulkaa tänä iltana herra Desmarets'n
luo, hän on eräs notario, jonka osoite on tässä. Kello yhdeksän on
välikirja valmis, mutta... suu lukkoon!

-- Niin oikein, juuri kuten sanoitte, suu tukkoon! Näkemiin, herra.

Jules palasi kotiinsa ja oli, varmana siitä, että hän huomenna
saisi kaikki tietää, melkein rauhallinen. Saapuessaan löysi hän
portinvartijansa luota kirjeen täysin hyvin sineteillä suljettuna.

-- Kuinka sinä voit? sanoi hän vaimolleen huolimatta jonkinlaisesta
kylmyydestä, joka heidät eroitti.

Sydämen tottumuksista on niin vaikea luopua!

-- Jokseenkin hyvin, Jules, vastasi Clémence mielistelevällä äänellä;
tahdotko syödä minun kanssani päivällistä?

-- Kyllä, vastasi hän ojentaen vaimolleen kirjeen; tämän on
Fouquereau jättänyt minulle sinua varten.

Clémence, joka oli kalpea, punastui kovin huomatessaan kirjeen, ja
tämä punastuminen synnytti mitä viiltävintä tuskaa hänen puolisossaan.

-- Johtuuko punastumisesi ilosta? sanoi hän nauraen, tai ehkä
odotuksesta?

-- Oh! siihen on monta syytä, sanoi Clémence tarkastaen sinettiä.

-- Jätän teidät, rouva.

Ja hän laskeutui työhuoneeseensa, jossa hän kirjoitti veljelleen
aikomuksistaan leski Gruget'lle määrätyn elinkoron suhteen. Kun hän
palasi, oli hänen päivällisensä valmiina pienellä pöydällä Clémencen
vuoteen vieressä, ja Josefine seisoi valmiina tarjoiluun.

-- Jos minä olisin ylhäällä, millä ilolla minä sinua palvelisinkaan!
sanoi Clémence, kun Josefine oli jättänyt heidät yksin. -- Oh!
vieläpä polvillani, jatkoi hän, haroen valkeilla käsillään Jules'in
tukkaa. Sinä rakas, jalo sydän, sinä olet vast'ikään ollut minua
kohtaan niin lempeä, niin hyvä. Luottamuksellasi olet sinä tehnyt
minulle enemmän hyvää kuin kaikki maailman lääkärit määräyksineen.
Sinun naisellinen hienotunteisuutesi, sillä sinä osaat rakastaa kuin
nainen, sinä,... katsos, se on vuotanut kuin palsami minun sieluuni
ja tehnyt minut melkein terveeksi. On niin rauhallista olla. Jules,
lähennä päätäsi, että minä voin sitä suudella.

Jules ei voinut kieltäytyä syleilemästä Clémenceä. Mutta se
ei tapahtunut ilman katumuksen tunteita sydämessä: hän tunsi
itsensä pieneksi tämän naisen edessä, jota hän alati koetti uskoa
viattomaksi. Clémencessä oli jotain surumielistä iloisuutta. Heikko
toivo loisti hänen surunilmeisillä kasvoillaan. He molemmat näyttivät
yhtälailla onnettomilta ollessaan pakotettuja pettämään toinen
toistaan. Vielä yksi hellyyden osoitus, ja he olisivat tunnustaneet
kaikki toisilleen, voimatta enää vastustaa surujansa.

-- Huomenillallako, Clémence?

-- Ei, herrani, huomenna päivällä te saatte tietää kaikki, ja te
polvistutte vaimonne edessä. Oh! ei, sinun ei tarvitse nöyryyttää
itseäsi, sinulle on kaikki annettu anteeksi; sinä et ole väärässä.
Katsos: eilen sinä kohtelit minua hyvin kovasti; mutta elämäni ei
ehkä olisikaan ollut täydellinen ilman tätä tuskaa, se on varjo, joka
on antava taivaallisten päivien sitä kirkkaammin loistaa.

-- Sinä lumoat minut, huudahti Jules ja sinä nostat minussa
omantunnon tuskia.

-- Ystävä raukkani, kohtalo on voimakkaampi kuin me, ja minä en ole
myötävaikuttanut kohtalooni. Menen ulos huomenna.

-- Mihin aikaan? kysyi Jules.

-- Kello puoli kymmenen.

-- Clémence, lausui herra Desmarets, ole hyvin varovainen, neuvottele
tohtori Desplein'in ja vanhan Haudry'n kanssa.

-- Kysyn neuvoa vain sydämeltäni ja rohkeudeltani.

-- Jätän sinut vapaaksi, enkä tule luoksesi ennenkuin keskipäivällä.

-- Etkö tahtoisi pitää minulle vähän seuraa tänä iltana? En ole enää
sairas...

Lopetettuaan toimensa, Jules palasi vaimonsa luo vastustamattoman
voiman vetämänä. Hänen intohimonsa oli kaikkia hänen tuskiansa
suurempi.

Seuraavana päivänä yhdeksättä käydessä Jules livahti asunnostaan,
kiiruhti Enfants-Rouges kadulle, nousi portaita ylös ja soitti leski
Gruget'n ovella.

-- Ah! te olette sananne pitävä, tarkka kuin aamurusko. Astukaa
sisään vaan, herra, sanoi vanha nauhanpunojatar tuntiessaan hänet.
Olen varannut teille kupin kahvia kerman kanssa, siinä tapauksessa,
että... jatkoi hän, kun ovi oli suljettu. Ah! todellista kermaa,
pikku tilkkanen, jonka minä itse olen nähnyt lypsettävän meijerissä,
joka meillä on Enfants-Rouges torilla.

-- Kiitoksia, rouva, en tarvitse mitään. Viekää minut...

-- Hyvä, hyvä, rakas herra. Tulkaa tätä tietä.

Leski vei Jules'in erääseen kamariin, joka oli hänen oman huoneensa
yläpuolella ja näytti hänelle siellä voitokkaan näköisenä erästä
reikää, joka oli noin kahden markan rahan suuruinen. Se oli yön
aikana tehty paikkaan, joka Ferragus'in kamarissa oli korkeimpien
ja hämärimpien seinäpaperikukkien kohdalla. Aukko oli kummassakin
huoneessa kaapin yläpuolella, joten lukkosepän tekemä kevyt
seinänmurto ei ollut jättänyt mitään jälkiä kummallekaan puolen,
ja oli hyvin vaikea huomata hämärässä tuota ampumareikää. Jules
oli pakotettu, pysytelläkseen aukon kohdalla ja hyvin nähdäkseen,
istumaan väsyttävässä asennossa tikapuilla, joiden tuomisesta leski
Gruget oli pitänyt huolta.

-- Hänellä on luonaan eräs herra, sanoi vanhus poismennessään.

Jules huomasi todellakin erään miehen, joka sitoi määrättyä lukua
haavoja, joita polttaminen oli tehnyt Ferragus'in hartioihin; Jules
tunsi hänen päänsä herra de Maulincour'in antaman kuvauksen mukaan.

-- Milloin luulet sinä minun paranevan? kysyi Ferragus.

-- En tiedä sitä, vastasi tuntematon; mutta lääkärien lausunnon
mukaan täytyy sidettä vielä muuttaa ainakin seitsemän tai kahdeksan
kertaa.

-- Siis tänä iltana, sanoi Ferragus ojentaen kätensä tuntemattomalle,
joka juuri oli saanut asetetuksi viimeisen siteen.

-- Tänä iltana, vastasi hän puristaen sydämellisesti Ferragus'in
kättä. Tahtoisin nähdä sinut vapaana kärsimyksistäsi.

-- Lopultakin, herra de Funcal'in paperit annetaan meille huomenna ja
Henri Bourignard on lopullisesti kuollut, sanoi Ferragus. Nuo kaksi
turmiollista kirjettä, jotka meille tulivat niin kalliiksi, eivät ole
enää olemassa. Minä saan siis jälleen jotain yhteiskunnallista, olen
ihminen ihmisten joukossa ja ainakin tuon merimiehen arvoinen, jonka
kalat ovat syöneet. Jumala tietää oman edunko vuoksi minä teen itseni
kreiviksi!

-- Gratien parka, sinä, meidän etevin päämme, meidän rakas veljemme,
sinä olet liiton lemmikki, kuten tiedät.

-- Hyvästi! pitäkää tarkoin silmällä minun Maulincour'iani.

-- Ole huoleti hänestä.

-- Hei, markiisi! huusi vanha rangaistusvanki.

-- Mitä?

-- Iida voi tehdä mitä hyvänsä eilisillan kohtauksen jälkeen. Jos
hän on heittäytynyt veteen, en minä häntä varmastikaan ongi sieltä
ylös, paremminhan hän silloin säilyttää nimeni salaisuuden, ainoan,
joka hänellä muutoin on; mutta pitäkää hänestä huolta, sillä hän on
sittenkin kaikesta huolimatta kelpo tyttö.

-- Hyvä.

Tuntematon meni pois. Kymmenen minuutin perästä Jules kuuli, ei ilman
kuumeista väristystä, silkkihameelle ominaista kahinaa ja tunsi
melkeinpä vaimonsa askelten kaiun.

-- No, isäni, sanoi Clémence, isä parkani, miten sinä jaksat? Kuinka
rohkea sinä olet!

-- Tule, lapseni, vastasi Ferragus ojentaen hänelle kätensä. Ja
Clémence tarjosi hänelle otsaansa, jota hän suuteli.

-- Sano minulle, mikä sinun on, pikku raukka? Mitä uusia suruja...?

-- Suruja, isäni! mutta kuolemahan tässä on kysymyksessä
tyttärelläsi, jota sinä niin rakastat. Kuten minä sinulle eilen
kirjoitin, sinun täytyy ehdottomasti löytää päässäsi, joka on niin
rikas aatteista, joku keino nähdä minun Jules parkaani ja vieläpä
tänään. Jos sinä tietäisit, kuinka hän on ollut hyvä minulle
huolimatta näennäisesti niin oikeutetuista epäilyksistään! Isäni,
rakkauteni on minun elämäni. Tahdotko sinä nähdä minun kuolevan? Ah!
minä olen jo paljon kärsinyt, ja minä tunnen sen, elämäni on vaarassa.

-- Kadottaisinko sinut, tyttäreni, sanoi Ferragus, kadottaisinko
sinut yhden kurjan pariisilaisen uteliaisuuden kautta! Minä vaikka
polttaisin Pariisin. Ah! sinä tiedät, mitä on rakastaja, mutta sinä
et tiedä, mitä on isä.

-- Isäni, sinä pelästytät minua katsoessasi minuun noin. Älä aseta
rinnakkain kahta niin erilaista tunnetta. Minulla oli puoliso,
ennenkuin minä tiesin, että minun isäni eli...

-- Jos sinun miehesi on ensimäisenä suudellut sinun otsaasi, vastasi
Ferragus, niin olen minä ensimäisenä kastellut sitä kyyneleillä...
Rauhoitu, Clémence, puhu minulle avomielisesti. Minä rakastan sinua
kyllin ollakseni onnellinen silloin kun tiedän sinun sitä olevan;
vaikkakaan sinun isäsi ei ole juuri mitään sinun sydämessäsi, sillä
aikaa kun sinä täytät hänen sydämensä.

-- Jumalani, sellaiset sanat tekevät minulle aivan liian hyvää.
Sinua täytyy yhä enemmän rakastaa, ja minusta tuntuu kuin minä sillä
ryöstäisin jotain Jules'ilta. Mutta, isä hyvä, ajattele kuitenkin,
että hän on epätoivoissaan. Mitä minun tulee sanoa hänelle kahden
tunnin perästä?

-- Lapsi, odottaisinko minä ensin sinun kirjettäsi pelastaakseni
sinut vaarasta, joka sinua uhkaa? Ja miten käy niiden, jotka mielivät
koskea sinun onneesi tai asettua meidän välillemme. Etkö sinä ole
sitten koskaan tuntenut toista kaitselmusta, joka sinun ylitsesi
valvoo? Sinä et tiedä, että kaksitoista miestä, täynnä voimaa
ja viisautta, pitää vartiota sinun rakkautesi ja sinun elämäsi
ympärillä, valmiina kaikkeen teitä suojellakseen? Isäkö, joka
antautui kuoleman vaaraan käydessään sinua katsomassa kävelyretkillä,
tai tullessaan yöllä äitisi luo sinua ihailemaan pikku vuoteessasi?
Isäkö, jolle muisto sinun lapsenhyväilyistäsi yksin antoi voimaa
elää hetkellä, jolloin kunnian miehen olisi pitänyt tappaa itsensä
pelastuakseen häpeästä? Lyhyesti, minäkö, minä, joka en hengitä muuta
kuin sinun suusi kautta, minä, joka en näe kuin sinun silmilläsi,
minä, joka en tunne muuta kuin sinun sydämesi kautta, minäkö en
puolustaisi leijonan kynsillä, isän sielulla ainoaa omaisuuttani,
elämääni, tytärtäni...? Mutta siitä lähtien kun tuo enkeli kuoli,
joka oli sinun äitisi, minä en ole unelmoinut kuin yhtä asiaa,
onnea saada tunnustaa sinut tyttärekseni, sulkea sinut käsivarsiini
maan ja taivaan nähden, tappaa rangaistusvangin... (tässä pysähtyi
hän hetkiseksi) antaa sinulle isän, jatkoi hän, voida puristaa
ilman häpeää miehesi kättä, elää ilman pelkoa teidän sydämissänne,
sanoa koko maailmalle sinut nähdessäni: "Tuossa on minun lapseni!"
lyhyesti, olla isä niinkuin sitä haluan!

-- Oi isäni, minun isäni!

-- Monien vaivojen jälkeen, tongittuaan maapallon läpi, sanoi
Ferragus puhettaan jatkaen, ystäväni ovat löytäneet minulle
ihmisnahkan, jonka minä voin vetää päälleni. Olen muutamien päivien
perästä herra de Funcal, portugalilainen kreivi. Sanon sen, rakas
tyttäreni, on vähän ihmisiä, joilla minun iässäni on kärsivällisyyttä
opetella Portugalin ja Englannin kieliä, joita tuo pahuksen merimies
osasi täydelleen.

-- Minun rakas isäni!

-- Kaikki on otettu huomioon, ja muutamien päivien perästä Hänen
Majesteettinsa Johannes VI, Portugalin kuningas, on oleva minun
rikostovereitani. Sinä tarvitset vain hiukan kärsivällisyyttä
siinä, missä sinun isäsi on tarvinnut paljon. Mutta minulle se
lankesi luonnostaan. Mitäpä minä en tekisi palkitakseni sinun
uhrautuvaisuuttasi näinä kolmena vuotena. Niin uskollisesti olet sinä
tullut lohduttamaan vanhaa isääsi, asettaen onnesi vaaraan!

-- Isäni!

Ja Clémence tarttui Ferragus'in käsiin ja suuteli niitä.

-- Vielä hiukkasen rohkeutta, Clémence'ni, säilyttäkäämme turmiokas
salaisuus loppuun asti. Jules ei ole mikään tavallinen ihminen, mutta
kuitenkin, me emme voi tietää, eikö hänen suuri luonteensa ja rajaton
rakkautensa käänny halveksumiseksi tytärtä kohtaan, jonka isä on...

-- Oh! huudahti Clémence, sinä olet lukenut lapsesi sydämestä,
minulla ei ole muuta pelkoa, lisäsi hän sydäntäsärkevällä äänellä. Se
on ajatus, joka jähmetyttää minut. Mutta, isäni, ajatelkaa, että minä
olen luvannut lausua hänelle totuuden kahden tunnin kuluttua.

-- No hyvä, tyttäreni, sano hänelle, että hän menisi Portugalin
lähetystöön katsomaan kreivi de Funcal'ia, sinun isääsi, minä olen
siellä.

-- Entä herra de Maulincour, joka on puhunut hänelle Ferragus'ista?
Jumalani, isäni, pettää, pettää, mikä kidutus!

-- Kenelle sinä sen sanot? Mutta vielä muutamia päiviä, eikä ole
olemassa ketään ihmistä, joka voisi minua ottaa valheesta kiinni.
Muutoin ei herra de Maulincour'in enää pitäisi kyetä muistamaan
itseään... Näetkös nyt, hupakko, pyyhi kyyneleesi ja ajattele...

Tällä hetkellä kuului hirvittävä huuto siitä huoneesta, jossa herra
Jules Desmarets oli:

-- Tyttäreni, tytär parkani!

Tämä huuto tunki kaapin yläpuolella olevasta pienestä aukosta ja
saattoi Ferragus'in ja rouva Jules'in pelon valtaan.

-- Mene katsomaan, mitä se on, Clémence! Clémence laskeutui nopeasti
alas pieniä portaita myöten, tapasi rouva Gruget'n huoneuston oven
selkoselällään, kuuli huutoja ylemmästä kerroksesta, nousi portaita
ylös ja saapui nyyhkytyksistä syntyneen melun johtamana, aina tuohon
onnettomaan kamariin, josta, ennenkuin hän astui sisään, hänen
korvaansa kuuluivat seuraavat sanat:

-- Te, herra, kuvitteluinenne olette syypää hänen kuolemaansa.

-- Olkaa vaiti, onneton, sanoi Jules asettaen nenäliinansa rouva
Gruget'n suun päälle, tämän huutaessa:

-- Murhamiehiä! auttakaa!

Tällä hetkellä Clémence astui sisään, näki miehensä, päästi huudon ja
pakeni.

-- Kuka pelastaa tyttäreni? kysyi leski Gruget pitkän hiljaisuuden
jälkeen. Te olette tappanut hänet!

-- Ja millä tavalla? kysyi Jules koneellisesti, tyrmistyneenä siitä,
että hänen vaimonsa oli tuntenut hänet.

-- Lukekaa, herra, huusi vanhus kyyneleitä vuodattaen. Onko korkoja,
jotka voisivat antaa lohdutusta tästä!

"Hyvästi, äitini! jätän sinulle kaikki, mitä minulla on. Pyydän
sinulta anteeks virheitäni ja viimeistä murhetta, jonka sinulle
tuotan lopettaissani elämäni. Henrik, jota minä rakastan enempi kuin
itseäni, on sanonu minulle, että minä olen hänen onnettomuutensa,
ja koska hän on työntäny minun luotaan ja että minä olen kadottanu
kaikki oman talouden toivon, minä hukutan itseni. Menen Neuilly'n
yläpuolelle, jottei minua panna ruumiintarkastushuoneeseen. Jos
Henrik ei minua sen jälkeen enää vihaa, kun minä olen rankaissu
itseni kuolemalla, pyydä että hän antaisi haudata köyhän tytön, jonka
sydän ei ole lyöny muuta kun hälle, ja että hän antaisi minulle
anteeks, sillä minä olen ollu väärässä, sekottaissani itseni siihen,
mikä ei minulle kuulu. Sido hyvästi hänen palohaavojansa. Kuinka hän
on kärsinny, tuo aarre parka. Mutta minulla on itseni hävittämiseks
se rohkeus, jolla hän on polttanu itseänsä. Anna kantaa valmiit
korsetit tilaajilleni. Ja rukoile Jumalaa tyttäresi puolesta. Iida."

-- Viekää tämä kirje herra de Funcal'ille, hänelle, joka on tuolla.
Jos vielä on aikaa, on hän ainoa, joka voi pelastaa tyttärenne.

Ja Jules hävisi, juosten pois kuin mies, joka on tehnyt rikoksen.
Hänen jalkansa vapisivat. Verivirrat, kuumemmat ja vuolaammat kuin
milloinkaan ennen hänen elämässään, täyttivät hänen laajentuneen
sydämensä ja työntyivät sieltä pois tavattomalla voimalla. Mitä
ristiriitaisimmat ajatukset taistelivat hänen mielessään, ja
kuitenkin yksi ajatus hallitsi kaikkia muita. Hän ei ollut menetellyt
rehellisesti sitä kohtaan, jota hän enimmin rakasti, ja hänen
oli mahdotonta tyydyttää omaatuntoansa, jonka ääni, rikoksesta
suurentuneena, sointui yhteen hänen rakkautensa sisäisten huutojen
kanssa noina epäilyksen hirveimpinä hetkinä, jotka äskettäin olivat
häntä järisyttäneet. Suuren osan päivää harhaili hän Pariisissa
rohkenematta palata kotiinsa. Tuota oikeamielistä miestä värisytti
kohdata väärinymmärretyn vaimonsa viaton otsa. Rikokset riippuvat
omantunnon puhtaudesta, ja teko, joka jollekin sydämelle tuskin
tuntuu rikokselta, saa muutamissa puhtaissa sieluissa rikoksen
luonteen. Eikö sanalla puhtaus ole todellakin taivaallinen merkitys?
Ja eikö pieninkin tahra neitseen valkeassa vaatteessa tunnu yhtä
alhaiselta kuin kerjäläisen ryysyt. Näiden molempien asioiden ainoana
eroituksena on vaan se, mikä erottaa onnettomuuden rikoksesta. Jumala
ei mittaa koskaan katumusta, hän ei erota sitä, ja hänen edessänsä
tarvitaan tahran poistamiseksi katumusta yhtä paljon kuin kokonaisen
elämän unhottamiseksi vaaditaan. Nämä ajatukset painoivat koko
voimallaan Jules'ia, sillä intohimot ovat yhtä anteeksiantamattomia
kuin ihmislait, ja ne ajattelevat oikeammin: nojautuvathan ne niille
itselle ominaiseen omaantuntoon, joka on yhtä erehtymätön kuin
vaisto. Jules astui kotiinsa kalpeana, vääryydentunnon musertamana,
mutta siitä huolimatta iloiten vaimonsa viattomuudesta. Vapisten
meni hän vaimonsa huoneeseen; Clémence oli vuoteessa, hänellä oli
kuumetta, Jules istuutui hänen vuoteensa viereen, otti hänen kätensä,
suuteli sitä ja peitti sen kyynelillään.

-- Rakas enkeli, sanoi Jules, kun he olivat yksin, tämä on katumusta.

-- Ja minkä johdosta? kysyi Clémence. Sanoessaan nämä sanat hän
käänsi päänsä tyynyllä, sulki silmänsä ja pysyi liikkumattomana,
salaten kärsimyksiään, jottei hänen miehensä peljästyisi: äidin
hienotunteisuutta, enkelin hienotunteisuutta. Noihin sanoihin
sisältyi vaimo kokonaan. Äänettömyys kesti kauan. Jules, luullen
Clémence'n nukkuneen, läksi tiedustelemaan Josefineltä hänen
valtijattarensa vointia.

-- Armollinen rouva tuli kotiin puolikuolleena. Me lähetimme hakemaan
herra Haudry'a.

-- Onko hän saapunut? mitä hän on sanonut?

-- Ei mitään, herra. Hän ei näyttänyt tyytyväiseltä ja määräsi, ettei
ketään saa laskea armollisen rouvan luo, paitsi hoitajatarta, ja hän
sanoi tulevansa jälleen illalla.

Jules meni hiljaa vaimonsa luo, asettui nojatuoliin ja jäi vuoteen
eteen liikkumattomana, silmät kiinnitettyinä Clémence'n silmiin.
Kun Clémence nosti silmäluomensa, näki hän heti Jules'in ja noiden
tuskaisten silmäripsien välistä suuntautui hellä katse, täynnä
rakkautta, vapaa moitteesta ja katkeruudesta, katse, joka tunki
kuin tulinuoli puolison sydämeen, jolle jalolla tavalla oli annettu
anteeksi ja joka yhä vielä oli sen olennon rakastama, jonka hän oli
tappanut. Kuolema oli heidän välillänsä aavistuksena, joka samalla
tavalla kosketti kumpaakin heistä. Heidän katseensa yhtyivät samassa
tuskassa, kuten ne kerta olivat yhtyneet samassa rakkaudessa, tasan
tunnetussa ja tasan jaetussa. Ei mitään kysymyksiä, mutta kauhistava
varmuus. Vaimolla täydellinen jalomielisyys; miehellä hirveät
omantunnontuskat; sitten kummankin sielussa sama ratkaisun tajunta,
sama kohtalon tunne.

Eräänä hetkenä Jules, luullen vaimonsa nukkuneen, suuteli häntä
kevyesti otsalle ja sanoi, katseltuaan häntä pitkän aikaa:

-- Jumalani, salli minun pitää tämä enkeli vielä kyllin kauan,
jotta minä itse voin sovittaa vääryyteni pitkällä jumaloimisella...
Tyttärenä hän oli ylevä; naisena, mikä sana voisikaan sitä ilmaista?

Clémence aukaisi silmänsä; ne olivat täynnä kyyneleitä.

-- Sinä teet minulle pahaa, sanoi hän heikolla äänellä.

Ilta oli kulunut jo pitkälle, tohtori Haudry tuli ja pyysi puolisoa
vetäytymään pois hänen vierailunsa ajaksi. Kun hän meni pois, ei
Jules tehnyt hänelle ainoatakaan kysymystä; hänen liikkeensä oli
selvittänyt Jules'ille kaiken.

-- Kutsukaa neuvotteluun ne virkaveljistäni, joihin enimmin luotatte,
minä voin olla väärässä.

-- Mutta, tohtori, sanokaa minulle totuus. Minä olen mies, minä
voin sen kuulla; ja minulle on muutoin hyvin tärkeää tietää se,
järjestääkseni muutamia asioita...

-- Rouva Jules'in sielu on kuolettavasti satutettu, vastasi lääkäri.
Kysymyksessä on pitkälle kehittynyt hermosairaus, joka häiritsee
hänen jo itsessään sangen vaarallista ruumiillista tilaansa, mutta
joka on kääntynyt vielä uhkaavammaksi varomattomuuksien johdosta:
hän on noussut yöllä ylös paljain jaloin ja mennyt ulos vastoin
kieltoani, eilen jalkaisin, tänään ajoneuvoissa. Hän on tahtonut
tappaa itsensä. Kuitenkaan minun lausuntoni ei ole peruuttamaton,
hänessä on nuoruutta, hämmästyttävää hermoston voimakkuutta... Voisi
panna kaikki alttiiksi käyttämällä jotain voimakasta vastavaikutusta,
mutta minä en ottaisi sitä määrätäkseni, en edes kehottaisi siihen,
ja neuvottelussa minä vastustaisin sen käyttämistä.

Jules astui sisään vaimonsa luo. Yksitoista päivää ja yksitoista yötä
pysyi hän vaimonsa vuoteen ääressä, nukkuen ainoastaan päivisin,
pää nojautuen vuoteen jalkopäähän. Ei milloinkaan ole kukaan
ihminen vienyt pitemmälle huolenpidon intoilua ja uhrautuvaisuuden
kunnianhimoa kuin Jules. Hän ei kärsinyt vaimollensa tehtävän
pienintäkään palvelusta; hän piti vaimoansa alati kädestä ja
näytti siten tahtovan vuodattaa häneen elämää. Oli epävarmoja
aikoja, pettäviä iloja, hyviä päiviä, parantumista, ratkaisevia
käänteitä ja lopuksi kuoleman kauhea horjuminen, kuoleman, joka
epäröi, joka häilyy, mutta joka osuu päämääräänsä. Rouva Jules'illa
oli alati voimia hymyillä miehelleen; hän surkutteli miestään
tietäen, että tämä pian olisi yksin. Se oli kaksinkertaista
kuolinkamppailua, elämän ja rakkauden; mutta elämä kulki pois ja
rakkaus kasvoi. Tuli eräs kauhea yö, jolloin Clémence tunsi tuota
kuumeista mielen nousua, joka nuorissa ihmisissä aina käy kuoleman
edellä. Hän puhui onnellisesta rakkaudestaan, isästään, hän kertoi
tunnustuksista, joita hänen äitinsä kuolinvuoteellaan oli tehnyt,
ja velvollisuuksista, joita hänen äitinsä oli hänelle asettanut.
Hän taisteli, ei elämänsä, mutta rakkautensa puolesta, jota hän ei
tahtonut jättää.

-- Suokoon jumala, sanoi hän, ettei Jules huomaisi, että tahtoisin
hänen kuolevan kanssani.

Jules, joka ei enää voinut kestää tätä näkyä, oli tällöin viereisessä
huoneessa, eikä kuullut näitä toivomuksia, jotka hän olisi
toteuttanut.

Kun käännekohta oli ohitse, voimistui rouva Jules jälleen. Seuraavana
päivänä hän oli taas kaunis, tyyni; hän keskusteli, hänellä oli
toivoa, hän koristi itseänsä, kuten sairaat koristavat. Sitten
hän tahtoi olla yksin koko päivän ja sai miehensä menemään pois
rukoilemalla häntä niin hartaasti, että hänen rukouksensa täytettiin,
kuten täytetään lasten pyyntöjä. Sitäpaitsi Jules tarvitsi tätä
päivää. Hän meni herra de Maulincour'in luo vaatimaan häneltä tuota
kuoleman taistelua, josta he jonkun aikaa sitten olivat sopineet.
Hän ei päässyt ilman suuria vaikeuksia onnettomuutensa aiheuttajan
luo; mutta kuullessaan, että oli kysymys kunnia-asiasta, tuomioherra
mukautui niihin muodollisuuksiin, jotka aina olivat hänen elämäänsä
hallinneet, ja vei Jules'in paronin luo. Herra Desmarets etsi paroni
de Maulincour'ia.

-- Oh! hänhän se on, sanoi suurmestari osoittaen miestä, joka istui
nojatuolissa uunin ääressä.

-- Kuka? Jules? sanoi kuoleva murtuneella äänellä. Auguste oli
kadottanut ainoan kyvyn, josta me henkisesti elämme, muistin.
Herra Desmarets peräytyi kauhistuen tätä näkyä. Hän ei voinut
enää tuntea hienoa, nuorta miestä tuossa oliossa, jolle,
Bossuet'n sanaa käyttäen, kielissä ei ollut mitään nimeä. Se oli
todenteolla valkohiuksinen ruumis, jossa luita töintuskin peitti
ryppyinen, kuivunut ja kurtistunut nahka; silmät olivat valkeat ja
elottomat; suu oli kammottavasti puoleksi auki, kuten hulluilla
tai elostelijoilla, jotka ovat irstailuihinsa kuolleet. Ei mitään
ymmärryksen jälkeä ollut enää hänen otsallaan eikä ainoassakaan hänen
kasvojensa piirteessä, yhtä vähän kuin punaa hänen veltostuneessa
lihastossaan tai jotain merkkejä verenkierrosta. Lyhyesti, hän oli
kutistunut, riutunut ihminen, samalla asteella kuin nuo museoissa
säilytetyt hirviöt, jotka uivat väkiviinapulloissa. Jules luuli
näkevänsä näiden kasvojen yläpuolella Ferragus'in hirvittävän pään,
ja tämä täydellinen kosto poisti hänen vihansa. Aviomies tunsi
sydämessään sääliä nähdessään tuon epämääräisen jäännöksen siitä,
mikä joku aika sitten oli ollut nuori mies.

-- Kaksintaistelu on suoritettu, sanoi tuomioherra.

-- Herra paroni on tappanut jo monta ihmistä, huudahti Jules
tuskallisesti.

-- Ja hyvinkin rakkaita henkilöitä, lisäsi vanhus. Hänen isoäitinsä
kuolee surusta, ja minä luultavasti seuraan häntä hautaan.

Tuon käynnin jälkeisenä päivänä huononi rouva Jules'in tila hetki
hetkeltä. Hän käytti hyväkseen satunnaista voimien jäännöstä
ottaakseen tyynynsä alta kirjeen, ojensi sen eloisasti Jules'ille
ja teki hänelle helposti ymmärrettävän merkin: Clémence tahtoi
suudelmassa antaa hänelle viimeisen elämänhenkäyksensä, hän otti sen,
ja Clémence kuoli. Jules kaatui maahan puolikuolleena ja vietiin
veljensä luo. Kun hän täällä kyyneleitä vuodattaen ja epätoivoisena
valitti edellisen päivän poissaoloaan, ilmaisi veli hänelle, että se
oli ollut Clémence'n harras toivomus. Hän ei ollut tahtonut, että
Jules olisi ollut läsnä tuossa uskonnollisessa toimituksessa, joka on
niin hirveä rakastaville sydämille, ja jota kirkko käyttää antaessaan
kuoleville viimeiset sakramentit.

-- Sinä et olisi sitä kestänyt, sanoi veli hänelle. En itsekään
voinut kestää tuota näkyä, ja kaikki väkesi oli kyyneleissä. Clémence
oli kuin pyhimys. Hän oli koonnut voimia itselleen sanoakseen meille
jäähyväisensä, ja tuo ääni, viimeisen kerran kuultuna, repi sydäntä.
Kun hän pyysi anteeksi suruja, joita hän vasten tahtoaan oli ehkä
tuottanut niille, jotka olivat häntä palvelleet, oli syntynyt
nyyhkytysten katkaisema valitus, valitus...

-- Riittää, sanoi Jules, riittää.

Hän tahtoi olla yksin lukeakseen tuon naisen viimeiset ajatukset,
hänen, jota maailma oli ihaillut ja joka oli kulkenut sen läpi kuin
kukkanen:

    "Rakastettuni, tämä on minun testamenttini. Miksi ei voisi
    tehdä testamenttia sydämen aarteista, kuten kaikesta muustakin
    omaisuudesta? Rakkauteni, sehän on kaikki minun omaisuuteni. En
    tahdo käsitellä tässä muuta kuin rakkauttani: siinä oli sinun
    Clémence'si kaikki omaisuus ja kaikki se, mitä hän kuollessaan
    voi sinulle jättää. Jules, minä olen vielä rakastettu, minä
    kuolen onnellisena. Lääkärit selittävät minun kuolemani omalla
    tavallaan; minä yksin tiedän sen todellisen syyn. Minä sanon sen
    sinulle, niin tuskallista kuin se ehkä voikin sinulle olla. Minä
    en tahtoisi viedä mukanani sydämessäni, joka on yksin sinun,
    mitään salaisuutta, jota ei sinulle vielä olisi sanottu, kun minä
    nyt kuolen välttämättömän vaikenemisen uhrina.

    Jules, minut on elättänyt ja kasvattanut mitä syvimmässä
    yksinäisyydessä, kaukana maailman paheista ja valheista,
    rakastettava nainen, jonka sinä olet tuntenut. Yhteiskunta on
    antanut tunnustuksensa niille ominaisuuksille, joiden kautta
    nainen sitä miellyttää; mutta minä, minä olen salaisuudessa
    omistanut taivaallisen sielun ja minä olen saanut rakastaa
    äitiä, joka teki minun lapsuuteni ajan iloksi ilman katkeruutta,
    ja minä tiesin hyvin, miksi minä häntä rakastin. Eikö se
    ollut kaksinverroin rakastamista. Niin, minä rakastin häntä,
    minä pelkäsin häntä, minä kunnioitin häntä, mutta ei mikään
    painanut minun sydäntäni, ei kunnioitus eikä pelko. Minä olin
    kaikki hänelle ja hän oli kaikki minulle. Yhdeksäntoista
    täysin onnellisen ja huolettoman vuoden aikana minun sieluni,
    yksin keskellä maailmaa, joka kohisi minun ympärilläni, ei ole
    heijastanut muuta kuin puhtainta kuvaa, minun äitiäni, ja minun
    sydämeni ei lyönyt muuta kuin hänen kauttansa ja hänelle. Minä
    olin hyvin hurskas ja minusta oli mieluista pysyä puhtaana
    Jumalan edessä. Minun äitini kehitti minussa kaikkia jaloja ja
    yleviä tunteita. Ah! minä iloitsen tunnustaessani sinulle, Jules,
    minä tiedän nyt, että minä olen ollut nuori tyttö ja että minä
    olen tullut sinun luoksesi neitseenä sydämeltäni. Kun minä jätin
    tämän syvän yksinäisyyden, kun minä ensi kertaa sidoin hiukseni,
    koristaen ne mantelikukkien seppeleellä, kun minä kauniisti
    sovitin valkeaan hameeseeni muutamia silkkinauhoja ajatellen
    maailmaa, jonne minä olin menossa ja jota minä olin utelias
    näkemään; katsos, Jules, tähän viattomaan ja vaatimattomaan
    keimailuun ryhdyin minä sinun tähtesi, sillä astuessani maailmaan
    minä näin ensiksi sinut. Minä huomasin sinun kasvosi, jotka
    erosivat kaikista muista; sinun olemuksesi miellytti minua;
    sinun äänesi ja sinun tapasi synnyttivät minussa onnellisia
    aavistuksia; ja kun sinä saavuit, kun sinä minulle puhuit
    punastuen, kun sinun äänesi vapisi, tuo hetki antoi minulle
    muistoja, joista minun sydämeni vavahtaa vielä nyt sinulle
    kirjoittaessani, kun minä ajattelen sitä viimeistä kertaa.
    Meidän rakkautemme oli aluksi mitä elävintä myötätuntoisuutta,
    mutta se tuli pian molemmin puolin ilmi ja sitten heti myöskin
    jaetuksi, kuten me siitä lähtien olemme tasan saaneet tuntea
    lukemattomia iloja. Siitä saakka minun äitini oli enää vain
    toinen minun sydämessäni. Sanoin sen hänelle ja hän hymyili,
    tuo jalo nainen! Sitten minä olen ollut sinun, kokonaan sinun.
    Siinä on minun elämäni, koko minun elämäni, rakas puolisoni.
    Sanon sinulle nyt tässä sen, mikä minulla enää on sanottavana.
    Eräänä iltana, muutamia päiviä ennen kuolemaansa, äitini ilmaisi
    minulle, kuumia kyyneleitä vuodattaen, elämänsä salaisuuden.
    Olen rakastanut sinua vieläkin enemmän, kun ennen pappia, joka
    antoi synninpäästön äidilleni, kuulin, että on intohimoja, joita
    kirkko ja maailma tuomitsevat. Mutta varmaankaan Jumala ei voi
    olla ankara, kun ne ovat niin hellien sielujen rikoksia kuin
    minun äitini oli; ainoastaan katumukseen tämä enkeli ei voinut
    taipua. Hän rakasti niin suuresti, Jules, hän oli kokonaan
    rakkautta. Minä olen myöskin joka päivä rukoillut hänen edestänsä
    tuomitsematta häntä. Nyt minä sain tietää syyn hänen suureen
    äidilliseen hellyyteensä; nyt minä tiesin, että Pariisissa oli
    eräs mies, jonka koko elämä ja rakkaus minä olin; että sinun
    menestyksesi oli hänen työtänsä ja että hän rakasti sinua; että
    hän oli karkoitettu yhteiskunnasta, että hän kantoi tahrattua
    nimeä ja että hän kärsi siinä enemmän minun, meidän tähtemme
    kuin itsensä tähden. Minun äitini oli hänen ainoa lohdutuksensa,
    äitini kuoli ja minä lupasin olla hänen asemessaan. Hehkuvassa
    sielussani, jonka tunteita ei mikään vielä ollut turmellut,
    en minä nähnyt muuta kuin onnea siitä, että sain lieventää
    katkeruutta, joka murheellistutti äitini viimeisiä hetkiä, minä
    sitouduin siis jatkamaan tätä salaista laupeudentyötä, sydämen
    armeliaisuutta. Ensimäisen kerran näin minä isäni sen vuoteen
    ääressä, jossa äitini juuri oli vetänyt viime henkäyksensä;
    hän kohotti kyynelistä täyttyneet silmänsä löytääkseen minussa
    jälleen kaikki kuolleet toiveensa. Minä olin vannonut, etten
    valehtelisi, vaan olisin vaiti, ja kuka nainen olisi tätä
    vaikenemista rikkonut? Siinä on minun rikokseni, Jules, rikos,
    joka kuolemalla on sovitettu. Minä olen epäillyt sinua. Mutta
    pelko on niin luonnollista naiselle ja etenkin naiselle, joka
    tietää kaiken sen, mitä hän voi kadottaa! Minä olen vapissut
    rakkauteni puolesta. Isäni salaisuus näytti minusta onneni
    kuolemalta, ja kuta enemmän minä rakastin, sitä enemmän minä
    pelkäsin. Minä en uskaltanut ilmaista tätä tunnetta isälleni:
    se olisi ollut hänen loukkaamistansa, ja hänen asemassaan
    jokainen loukkaus oli viiltävä. Mutta hän tunsi, minulle sitä
    sanomatta, samaa pelkoa. Tuo täysin isällinen sydän vapisi minun
    onneni puolesta yhtä paljon kuin minäkin, ja hän ei uskaltanut
    puhua saman hienotunteisuuden johtamana, joka minutkin teki
    puhumattomaksi. Niin, Jules, minä uskoin, että oli tuleva päivä,
    jolloin sinä et enää voisi rakastaa Gratien'in tytärtä yhtä
    paljon kuin sinä rakastit Clémence'asi. Olisinko minä ilman tätä
    hirveätä pelkoa salannut sinulta mitään, sinulta, joka kokonaan
    täytit myöskin tämän minun sydämeni salaisen sopen? Sinä päivänä,
    jolloin tuo inhottava, onneton upseeri puhui sinulle, minä
    olin pakotettu valehtelemaan. Sinä päivänä minä tunsin toisen
    kerran elämässäni tuskaa, ja tuo tuska on kasvanut aina tähän
    hetkeen asti, jolloin minä puhun sinulle viimeisen kerran. Mitä
    välitän minä nyt enää isäni asemasta? Sinä tiedät kaikki. Minä
    olisin voinut rakkauteni avulla voittaa sairauden, kestää kaikki
    kärsimykset, mutta minä en olisi voinut tukahuttaa epäilyksen
    ääntä. Olisihan ollut mahdollista, että minun syntyperäni olisi
    himmentänyt sinun rakkautesi puhtautta, heikontanut ja vähentänyt
    sitä. Tätä pelkoa ei mikään voi minussa hävittää. Se on, Jules,
    minun kuolemani syy. Minä en voisi elää peljäten yhtä sanaa, yhtä
    katsetta; sanaa, jota sinä et ehkä koskaan sanoisi, katsetta,
    jota sinä et ollenkaan loisi minuun; mutta minkäs sille voi,
    minä pelkään niitä kuitenkin. Minä kuolen rakastettuna, siinä
    on minun lohdutukseni. Minä olen tietänyt, että minun isäni ja
    hänen ystävänsä neljä vuotta jo ovat myllertäneet koko maailmaa,
    valehdellakseen maailmalle. Antaakseen minulle säädyn he ovat
    ostaneet erään kuolleen, nimen, omaisuuden, he ovat tehneet
    kaiken tämän auttaakseen elävää elämään, kaiken tämän minun
    tähteni, meidän hyväksemme. Meidän ei pitänyt saada siitä mitään
    tietää. Niin, minun kuolemani säästää epäilemättä isältäni tämän
    valheen, hän on kuoleva minun kuolemani johdosta. Jää hyvästi
    siis, Jules, minun koko sydämeni on näissä sanoissa. Enkö
    ilmaistessani sinulle rakkauteni viattomine pelkoineen, samalla
    jätä sinulle koko sieluani? Minulla ei olisi ollut voimaa puhua
    sinulle, mutta minulla oli sitä kirjoittaakseni sinulle. Olen
    tunnustanut elämäni virheet Jumalalle; olen luvannut, etten enää
    ajattelisi muuta kuin taivaiden kuningasta; mutta minä en voinut
    vastustaa halua tehdä tunnustukseni myöskin hänelle, joka minulle
    on ollut kaikki kaikessa maan päällä. Ah! kukapa ei antaisi
    minulle anteeksi tätä viimeistä huokausta elämän välillä, joka
    oli, ja elämän välillä, joka on tuleva! Hyvästi, minun rakastettu
    Jules'ini; minä menen Jumalan tykö, hänen, jonka luona rakkaus on
    ikuisesti pilvetön, hänen, jonka luokse sinäkin kerran saavut.
    Siellä, hänen valtaistuimensa juurella, ainiaaksi yhdistettyinä
    me voimme rakastaa toisiamme vuosisadasta vuosisataan. Tämä toivo
    yksin voi minua lohduttaa. Jos minä olen mahdollinen tulemaan
    sinne ensin, seuraan minä sieltä sinua elämässäsi, minun sieluni
    kulkee sinun mukanasi ja verhoaa sinut, sillä sinä jäät vielä
    tänne alhaalle, sinä. Vietä siis hurskasta elämää tullaksesi
    varmasti minun luokseni. Sinä voit tehdä niin paljon hyvää
    täällä maan päällä! Eikö ole kärsivälle olennolle taivaallista
    lähetystyötä levittää, iloa ympärilleen, antaa sitä, mitä
    itsellä ei ole? Minä jätän sinut onnettomille. Ainoastaan heidän
    hymyilyjään ja heidän kyyneleitään minä en kadehdi. Me saamme
    suurta viehätystä näistä lempeistä laupeudentöistä. Voimmehan me
    vieläkin elää yhdessä, jos sinä tahdot yhdistää minun nimeni,
    sinun Clémence'si nimen, noihin hyviin tekoihin. Senjälkeen kun
    on rakastanut, niin kuin me olemme toisiamme rakastaneet, ei ole
    enää muuta kuin Jumala, Jules. Jumala ei valehtele, Jumala ei
    petä. Älä rakasta enää muita kuin häntä, tahdon niin. Kirkasta
    häntä kaikkien niiden sydämissä, jotka kärsivät, lohduta hänen
    kirkkonsa surevia jäseniä. Jää hyvästi, rakas sielu, jonka minä
    olen täyttänyt, minä tunnen sinut: sinä et ole rakastava kahta
    kertaa. Minä kuolen siis onnellisena siinä ajatuksessa, joka
    tekee kaikki naiset onnellisiksi. Niin, minun hautani on oleva
    sinun sydämesi. Lapsuuteni jälkeen, josta olen sinulle kertonut,
    on minun elämäni kokonaan kulunut sinun sydämessäsi! Kun minä
    olen kuollut, et sinä aja minua koskaan sieltä pois. Minä olen
    ylpeä tästä yksimielisestä elämästä! Sinä et saanut tuntea minua
    kuin nuoruuden kukoistuksessa. Minä jätän sinulle surun ilman
    pettymystä. Jules, se on hyvin onnellinen kuolema.

    Sinä, joka olet minua niin hyvin ymmärtänyt, salli minun pyytää
    sinua täyttämään eräs naishaave, epäilemättä hyödytön asia, eräs
    toivomus, joka johtuu lemmenkateudesta, jonka alaisia me kaikki
    olemme. Pyydän sinun polttamaan kaiken, mikä meille on kuulunut,
    hävittämään meidän huoneemme, tuhoamaan kaiken, mikä voi olla
    muistona meidän rakkaudestamme.

    Vielä kerran, jää hyvästi, viimeinen jäähyväinen täynnä
    rakkautta, kuten sitä on oleva minun viimeinen ajatukseni ja
    minun viimeinen henkäykseni."

Kun Jules oli päässyt kirjeen loppuun, valtasi hänen sydämensä yksi
noita raivokohtauksia, joiden peloittavia purkauksia on mahdoton
kuvata. Kaikki tuskat ovat yksilöllisiä, niiden vaikutukset
eivät ole minkään varman lain alaisia: muutamat ihmiset tukkivat
korvansa päästäkseen enempää kuulemasta; jotkut naiset sulkevat
silmänsä vapautuakseen enemmistä näkemisistä; mutta on myös suuria
ja jaloja sieluja, jotka heittäytyvät suruun kuin syvyyteen.
Epätoivon tilassa on kaikki totta. Jules riistäytyi veljensä luota
ja palasi kotiinsa tahtoen viettää yön vaimonsa luona ja katsella
viimeiseen hetkeen asti tuota taivaallista olentoa. Kulkiessaan
siinä elämän välinpitämättömyydessä, jota kaikki onnettomuuden viime
asteelle tulleet ihmiset tuntevat, hän käsitti, miksi Aasiassa lait
määräävät, että aviopuolisot eivät saa elää toistensa jälkeen.
Hän tahtoi kuolla. Hän ei ollut vielä kokonaan murrettu, hän oli
tuskan kuumeessa. Hän saapui perille ilman esteitä ja nousi tuohon
pyhitettyyn huoneeseen; hän näki siellä Clémence'nsa kuolinvuoteella,
kauniina kuin pyhimys, hiukset vapaasti alas valuvina, kädet yhteen
liitettyinä ja jo kuolinliinoihin käärittynä. Kynttilät valaisivat
rukoukseen vaipunutta pappia, yhdessä nurkassa polvistunutta,
itkevää Josefineä ja sitten vuoteen ääressä olevaa kahta miestä.
Toinen oli Ferragus. Hän seisoi pystyssä liikkumattomana ja katseli
tytärtänsä kuivin silmin; olisi voinut luulla hänen päänsä olevan
pronssista: hän ei nähnyt Jules'ia. Toinen oli Jacquet, jolle rouva
Jules oli osoittanut muuttumatonta hyvyyttä. Jacquet tunsi häntä
kohtaan tuollaista kunnioittavaa ystävyyttä, joka ilahuttaa sydäntä
tuottamatta sille levottomuutta, joka on vienoa intohimoa, rakkautta
ilman sen pyyteitä ja myrskyjä, ja hän oli tullut uskollisena
maksamaan kyynelvelkansa, sanomaan pitkät jäähyväiset ystävänsä
vaimolle, suutelemaan ensimäistä kertaa kylmentyneelle otsalle tuota
olentoa, jonka hän äänettömänä oli tehnyt sisarekseen. Kaikki oli
hiljaista. Tämä ei ollut peloittava kuolema, sellainen kuin se on
kirkossa; ei komea kuolema, joka kulkee katuja pitkin; ei, se oli
kuolema, joka hiljaa astui kotoisen katon alle, liikuttava kuolema;
siinä oli sydänten loistoa, kaikkien silmistä valuvia kyyneleitä.
Jules istuutui Jacquet'n viereen ja puristi hänen kättänsä, ja tällä
tavoin, sanaakaan vaihtamatta, olivat kaikki huoneessa olijat aina
aamuun asti. Kun päivä vaalensi kynttilöiden valon, vei Jacquet,
edeltäkäsin nähden ne tuskalliset tapaukset, joiden nyt piti
tapahtua, Jules'in viereiseen huoneeseen. Tällä hetkellä puoliso
katsahti isään ja Ferragus näki Jules'in. Nuo kaksi tuskaa kysyivät
toisiltaan, tutkivat toisiaan, ymmärsivät toisiaan tässä katseessa.
Raivon salama välähti nopeasti Ferragus'in silmissä.

-- Sinä olet hänet tappanut! ajatteli hän.

-- Minkätähden piti minua epäillä? näytti puoliso vastaavan.

Tämä kohtaus muistutti kahden tiikerin vastakkain-oloa, kun ne,
sähisemättä, hetken epäröiden toisiaan tarkastettuaan, huomaavat
taistelun hyödyttömyyden.

-- Jacquet, sanoi Jules, sinä olet pitänyt huolen kaikesta?

-- Kaikesta, vastasi virastopäällikkö, mutta joka paikassa ennätti
minun edelleni eräs mies, joka kaikki järjesti ja maksoi.

-- Hän ryöstää minulta tyttärensä! huudahti puoliso rajun epätoivon
valtaamana.

Hän kiiruhti vaimonsa huoneeseen, mutta isä ei siellä enää ollut.
Clémence oli asetettu lyijyarkkuun, ja työmiehet valmistautuivat
juottamaan kiinni sen kantta. Jules kiiruhti pois järkytettynä
tästä näystä, ja miesten vasaraniskuista puhkesivat kyyneleet hänen
silmiinsä.

-- Jacquet, sanoi hän, minulle on jäänyt tästä kauheasta yöstä
eräs aate, yksi ainoa, mutta aate, jonka minä tahdon toteuttaa
millä hinnalla tahansa. Minä en tahdo, että Clémence jää Pariisin
hautausmaahan. Minä annan polttaa hänet, kokoan hänen tuhkansa ja
säilytän sen itselleni. Älä sano minulle sanaakaan tästä asiasta,
vaan järjestä kaikki niin, että se onnistuisi. Minä sulkeudun nyt
hänen huoneeseensa ja olen siellä siksi kunnes lähden matkalle.
Ainoastaan sinä saat tulla sinne kertoaksesi minulle tehtäviesi
menestyksestä... Lähde, äläkä säästä mitään.

Sitten kun rouva Jules oli ollut asetettuna valaistulle
ruumisalttarille talon portilla, vietiin hänet tuona aamupäivänä
Saint-Roche'en. Kirkko oli kokonaan mustiin verhottu. Komeus,
jolla tämä sielumessu suoritettiin, oli kerännyt väkeä kokoon,
sillä Pariisissa on kaikki näytelmää, yksinpä syvin surukin. On
ihmisiä, jotka asettuvat ikkunoihin voidakseen nähdä, kuinka poika
itkee seuratessaan äitinsä ruumista, samoinkuin sellaisia, jotka
hankkivat itselleen mukavia paikkoja nähdäkseen, kuinka joku
mestataan. Ei millään maailman kansalla ole ahnaampia silmiä. Mutta
uteliaat olivat erikoisen hämmästyneitä nähdessään Saint-Rochen
kirkon kuusi ylt'yleensä mustiin verhottua sivukappelia. Kaksi
surupukuun puettua miestä oli kuolinmessun aikana jokaisessa
näistä kappeleista. Kuorissa ei nähty muita kuin notario Desmarets
ja Jacquet; aitauksen ulkopuolella oli palvelusväki. Uteliaista
ihmisistä oli tuollaisessa komeudessa, johon niin vähän sukulaisia
otti osaa, jotain selittämätöntä. Jules ei ollut tahtonut ketään
välinpitämättömiä tähän juhlaan. Suurmessu vietettiin kuolinmessujen
synkällä ylevyydellä. Paitsi Saint-Rochen vakinaisia pappeja otti
toimitukseen osaa vielä kolmetoista eri seurakunnista saapunutta
pappia. Tuskinpa koskaan on "Dies irae" tehnyt kristittyihin,
jotka sattumalta, uteliaisuudesta tai tunne-elämyksien halusta
olivat kokoontuneet, syvempää vaikutusta kuin sinä hetkenä, jolloin
kahdeksan laulajaa pappien ja kuoripoikien säestämänä vuorotellen
viritti tuon hymnin. Kuudesta sivukappelista kohosi kaksitoista muuta
tuskan viiltämää lapsenääntä, jotka valittaen yhtyivät hymniin.
Kaikissa kirkon osissa värähteli pelko; kaikkialta ahdistuksen
huudot vastasivat kauhistuksen huutoihin. Tämä kaamea musiikki
ilmensi tuskia, jotka olivat tuntemattomia maailmalle, salattuja
ystävyyssuhteita, jotka itkivät kuollutta. Ei koskaan ole missään
ihmisuskonnossa voimallisemmin ilmaistu tuota peljästystä, joka
valtaa sielun, kun se tempautuu irti ruumiista ja vavahtelee Jumalan
musertavan majesteetin läsnäollessa. Tuon huutojen huudon edessä
saavat nöyrtyä säveltäjät ja heidän hehkuvimmatkin sävellyksensä. Ei,
ei mikään voi vertoja vetää tuolle laululle, joka kokoaa säveliinsä
ihmisintohimot ja kuin sähkövirta antaa niille elämää haudan tuolla
puolenkin, vieden ne vielä värisevinä elävän ja kostavan Jumalan
eteen. Lasten äänet yhtyneinä mataliin ääniin sisältävät tuossa
kuolinvirressä ihmiselämän sen kaikissa kehitysasteissa, ne tuovat
ilmi kehdon kärsimykset, ne kasvavat elämän vuosien kaikista tuskista
miesten täyteläisessä poljennossa, pappien ja vanhusten sorajavassa
säveleessä: koko tuo ytimiin tunkeva sointu, täynnä salamaa ja
ukkosta, eikö se puhu pelottomimmallekin mielikuvitukselle,
kylmimmällekin sydämelle ja vieläpä filosofillekin? Sitä kuunnellessa
tuntuu kuin Jumala puhuisi. Eivät minkään kirkon holvikaarrokset ole
kylmiä; ne väräjävät, ne puhuvat, ne herättävät pelkoa valtavalla,
moninkertaisella kaiullaan. Te luulette näkevänne lukemattomien
kuolleiden nousevan ylös ja ojentavan käsiään. Ei isä, ei nainen
eikä lapsi ole enää mustan vaatteen alla, se on ihmiskunta, joka
nousee tomusta. On mahdotonta tuomita katolista, apostoolista
roomalaista uskontoa niin kauan kuin ei ole kokenut syvintä tuskista:
itkenyt rakastettua olentoa, joka lepää hautakammiossa; niin
kauan kuin te ette ole tunteneet kaikkia niitä mielenliikutuksia,
joita teidän sydämessänne herättää tuo epätoivon hymni noilla
huudoilla, jotka musertavat sielun, tuolla pyhällä pelolla, joka
kasvaa säkeistöstä säkeistöön, joka kääntyy taivasta kohden, joka
järkyttää, joka painaa alas, joka kohottaa sielun ja jättää teidän
mieleenne ikuisuuden tunteen, sinä hetkenä, jolloin viimeinen värssy
päättyy. Äärettömyyden suuri ajatus on noussut teidän eteenne, ja
silloin on kaikki hiljaista kirkossa. Kukaan ei puhu sanaakaan,
eivätpä epäuskoisetkaan tiedä, mikä heidän oikein on. Espanjalainen
nero yksin on voinut keksiä tuon valtavan majesteetillisyyden
valtavimmalle surulle. Kun juhlan pääosa oli loppunut, tuli
kaksitoista surupukuista miestä kirkon kuudesta sivukappelista ja
asettui arkun ympärille kuuntelemaan toivon laulua, jonka kirkko
soinnuttaa kristitylle sielulle ennen hänen maallisen hahmonsa
hautaamista. Sitten jokainen noista miehistä nousi verhottuihin
vaunuihin; Jacquet ja herra Desmarets ottivat kolmannettoista vaunut
ja palvelijat seurasivat jalkasin. Tunti jälkeenpäin nuo kaksitoista
miestä olivat hautausmaalla, jota kansanomaisesti kutsutaan nimellä
Père-Lachaise, kaikki piirissä haudan ympärillä, johon arkku oli
laskettu, uteliaiden ihmisten edessä, joita tuon julkisen puutarhan
kaikilta puolilta oli kerääntynyt paikalle. Sitten, lyhyen rukouksen
jälkeen, pappi heitti kourallisen maata tuon naisen jäännöksille;
ja haudankaivajat, vaadittuaan juomarahansa, kiiruhtivat täyttämään
hautaa, mennäkseen jonkun toisen hautajaisiin...

Tähän näyttää päättyvän tämän kertomuksen kulku; mutta ehkäpä
se olisi epätäydellinen, jos, annettuamme vähäisen luonnoksen
pariisilaiselämästä ja seurattuamme sen oikullisia heilahduksia,
olisimme siitä unohtaneet kuoleman. Kuolema Pariisissa on aivan
erilainen kuin muissa pääkaupungeissa, ja harvat henkilöt
tuntevat noita taisteluita, joita todellinen suru saa kestää
sivistystä, Pariisin hallitusta vastaan. Ehkäpä myös Jules ja
Ferragus XXIII pyrkivät hyvinkin hartaasti siihen, että heidän
elämänsä kehitys pääsisi vapaaksi kylmyydestä. Lyhyesti, monet
ihmiset ottavat mielellään selvän kaikesta ja tahtoisivat, kuten
nerokkain arvostelijoistamme on sanonut, tietää minkä kemiallisen
menettelyn kautta öljy palaa Aladinin lampussa. Jacquet, hallinnon
virkamiehenä, kääntyi luonnollisesti virastojen puoleen saadakseen
luvan kaivaa rouva Jules'in ruumiin ylös ja polttaa sen. Hän puhui
poliisipäällikölle, jonka suojeluksen alaisena kuolleet nukkuvat.
Tämä virkamies vaati tekemään siitä anomuksen. Oli ostettava arkki
leimattua paperia, oli annettava surulle virastollinen luonne; oli
lausuttava virkakielellä toivomus, jonka ilmaisemiseen masentuneelta
mieheltä puuttui sanoja; oli kylmästi mainittava ja reunaan
merkittävä anomuksen sisällys:

Asianomainen pyytää lupaa vaimonsa ruumiin polttamiseen.

Tämän nähdessään ja lukiessaan tuota reunamuistutusta, jossa
pyynnön sisällys oli hänen neuvonsa mukaan niin selvästi ilmaistu,
virkamies, jonka tehtävänä oli esittää asia valtioneuvokselle,
poliisipäällikölle, lausui:

-- Mutta tämähän on hyvin vakava kysymys! Raportti ei voi olla valmis
ennenkuin kahdeksan päivän kuluttua.

Jules, jolle Jacquet'n oli pakko puhua tästä viivytyksestä, ymmärsi
Ferragus'in sanat: "sytyttää tuleen Pariisi". Ei mikään näyttänyt
hänestä luonnollisemmalta kuin tuhota tuo hirviörykelmä.

-- Mutta, sanoi hän Jacquet'lle, pitää kääntyä sisäasiain ministerin
puoleen. Ehkäpä sinun ministerisi voisi puhua hänelle.

Jacquet meni sisäasiain ministeristöön, pyysi puhelua ja saikin
sen, mutta vasta viidentoista päivän kuluttua. Jacquet oli sitkeä
mies. Hän kulki virastosta virastoon ja pääsi lopulta ministerin
yksityissihteeriin asti, jolle hän sai toimitetuksi asiansa
ulkoasiain ministerin yksityissihteerin kautta. Näiden korkeiden
suosijain avulla pääsi hän jo seuraavana aamuna ministerin puheille,
ja kun hänellä oli mukanaan ulkoasiain hallitsijan antama kirjallinen
suositus sisäasiain Pashalle, toivoi hän yhdellä ryntäyksellä
voittavansa asian. Hänellä oli kaikki perustelut, kumoavat vastaukset
ja niin poispäin valmiina; mutta kaikki meni myttyyn.

-- Asia ei liikuta minua, sanoi ministeri, se kuuluu
poliisipäällikölle. Sitäpaitsi ei ole lakia, joka myöntäisi
aviopuolisoille oikeuden vaimojensa ruumiisiin yhtävähän kuin isille
lapsiensa ruumiisiin. Tapaus on siis sangen mutkallinen. Lisäksi
tulee asiassa esille yleisen hyödyn kysymykset, joita on tarkoin
pohdittava. Pariisin kaupungin edut voivat siinä kärsiä. Sanalla
sanoen, jos asia riippuisi välittömästi minusta, en minä voisi käden,
käänteessä asiaa ratkaista, vaan täytyisi minun ensin saada raportti.

Raportti on nykyisessä hallinnossa samaa kuin helvetin esipiha
kristinuskossa. Jacquet tunsi raporttitaudin, hänen ei tarvinnut
ensi kertaa huoata tuota virastonaurettavuutta, hän tiesi, että
siitä lähtien, kun raportti oli tunkeutunut valtioasioihin,
vuodelta 1804 polveutuvan hallinnollisen vallankumouksen kautta, ei
ainoakaan ministeri olisi muodostanut itselleen mielipidettä tai
ratkaissut jotain asiaa, ellei tuo mielipide tai asia ensin olisi
ollut paperintöhrijöitten, viivotinritarien ja hänen virastonsa
ylevien aivojen supistama, seuloma ja kynimä. Jacquet (hän kuului
noihin ihmisiin, jotka ansaitsisivat Plutarkon elämäkertojensa
kirjoittajaksi) huomasi, että hän oli pettynyt asian kulusta ja
että hän, lakitietä käyttämällä, oli tehnyt sen mahdottomaksi.
Rouva Jules olisi yksinkertaisesti pitänyt viedä jollekin herra
Desmarets'n maatiloista ja siellä kylänvoudin suosiollisella
luvalla tyydytettävä surevan puolison toivomus. Valtiollinen ja
hallinnollinen laillisuus ei edistä mitään, se on sekä kansoille ja
kuninkaille että yksityisten eduille hedelmätön hirviö; mutta kansat
eivät osaa tulkita muita kuin verellä kirjoitettuja perusohjeita, ja
laillisuudesta johtuva onnettomuus on aina rauhallista; se tyhmentää
vain kansaa, siinä kaikki. Jacquet, vapaamielisenä miehenä, ajatteli
takaisin palatessaan rajattoman itsevaltiuden hyviä tekoja, sillä
ihminen arvostelee aina lakeja ainoastaan intohimojensa valossa.
Kun Jacquet sitten seisoi Jules'in edessä, täytyi hänen ilmoittaa
pettymyksensä, ja onneton puoliso, ankaran kuumeen valtaamana, sai
pysyä kaksi päivää vuoteessa. Ministeri puhui vielä samana iltana
eräillä ministeri-illallisilla erään pariisilaisen haaveesta polttaa
vaimonsa roomalaisten tavalla. Pariisin seurapiirien puheenaiheena
oli juuri tällöin lyhyen aikaa antiikkiset hautaukset. Kun vanhat
tavat jälleen tulivat muotiin, pitivät jotkut hyvin kauniina sitä,
että ylhäisille henkilöille jälleen käytettäisiin ruumisrovioita.
Tällä mielipiteellä oli vastustajansa ja puolustajansa. Muutamat
sanoivat, että suuria miehiä oli liian paljon ja että tuo tapa
kallistaisi polttopuita, sitäpaitsi herättäisi, tahdonilmauksiltaan
niin vaihtelevaisessa kansassa kuin ranskalaiset ovat, helposti
naurua nähdä joka kadunkäänteessä pitkä sarja uurniin pantuja
esi-isiä, ja jos uurnilla olisi arvoa, iskisivät ehkä koronkiskurit,
nuo ihmiset, jotka eivät ole tottuneet kunnioittamaan mitään,
kyntensä niihin ja silloin piankin saisi nähdä uurnia, täynnä
kunnianarvoisaa tuhkaa, seisomassa huutokaupassa. Toiset vastasivat,
että esi-isät, sillä tavoin asetettuina, olisivat suuremmassa
turvassa kuin Père-Lachaise'ssa, sillä Pariisin kaupungin täytyisi
nähtävästi ennen pitkää järjestää joku Pärttylinyö kuolleitansa
vastaan, jotka yhä enemmän ja enemmän anastivat maata itselleen
ja uhkasivat jonakin päivänä ulottua la Brie'n maihin. Lyhyesti,
koko asia muodostui yhdeksi noita pintapuolisia, lennokkaita
pariisilaisväittelyitä, jotka usein iskevät kylläkin syviä haavoja.
Onneksi Jules ei tiennyt mitään noista keskusteluista, leikki- ja
kokkapuheista, joihin hänen surunsa antoi aihetta Pariisissa.
Poliisipäällikkö loukkautui siitä, että Jacquet oli käyttänyt
ministeriä välttääkseen korkean katurauhaviraston viisautta
ja hitautta. Rouva Jules'in hautaus oli kysymys, joka kuului
katurauhavirastolle. Poliisitoimisto työskenteli siis anomuksen
jyrkän hylkäämisen suuntaan, sillä jokainen anomus asettaa viraston
liikkeelle, ja kun se on kerran päässyt liikkeeseen, voi sillä päästä
koko pitkälle. Hallitusvirasto voi nimittäin viedä kaikki asiat
valtioneuvostoon asti, ja se on toinen vaikeasti käyntiin asetettava
kone. Toisena päivänä Jacquet antoi ystävänsä ymmärtää, että tämän
oli luovuttava toivostaan; sillä kaupungissa, jossa mustiin liinoihin
ommelluilla kyynelillä oli hintaluettelo, jossa lait määräsivät
seitsemän hautaamisluokkaa, jossa kuolleiden maa punnittiin
hopeassa ja surusta kiskottiin etuja ja pidettiin kaksinkertaista
kirjaa, jossa kirkon rukoukset olivat korkeassa hinnassa, jossa
kirkkoneuvosto otti eri maksun muutamista Dies-irae-kuoron
lisä-äänistä, sellaisessa kaupungissa oli mahdotonta kaikki se, mikä
pyrki eroamaan viranomaisten surulle määräämästä tiestä.

-- Se olisi ollut onni minun kurjuudessani, sanoi Jules, minä olin
tehnyt suunnitelman kuolla kaukana täältä ja toivoin saavani pitää
Clémence'n käsivarsillani haudassa. En tiennyt, että virkavalta voi
ulottaa kyntensä aina meidän ruumisarkkuihimme asti.

Sitten hän tahtoi mennä katsomaan, olisiko hänen vaimonsa
vieressä vielä hiukan tilaa hänelle. Molemmat ystävät läksivät
siis kirkkomaalle. Sinne tultuaan tapasivat he, kuten teatterien,
museoiden ja postipysäkkien ovilla, ciceroneja, jotka tarjoutuivat
heitä opastamaan Père-Lachaise'n labyrintissä. Heidän kumpaisenkin
oli mahdotonta tietää, missä Clémence lepäsi. Mika kauhea ahdistus!
He menivät kysymään hautausmaan portinvartijalta. Kuolleilla
on portinvartijansa, ja on hetkiä, jolloin kuolleet eivät ole
näkyvissä. Saa myllertää kaikki korkeamman ja alemman poliisin
säädökset saadakseen oikeuden öisin tulla itkemään hiljaisuudessa
ja yksinäisyydessä haudalla, jossa rakastettu olento nukkuu. On
asetuksia talvea ja asetuksia kesää varten. Kaikista Pariisin
portinvartijoista on Père-Lachaise'n portinvartija varmaankin
onnellisin. Ensiksikin hänen ei tarvitse vetää mitään soittokellon
nauhaa; sitten hänellä on kopin asemesta talo, rakennus, joka ei
ole tosin täydellinen ministeriö, vaikkakin siellä on suuri joukko
virkamiehiä ja useampia käskyläisiä ja vaikka tuolla kuolleiden
kuvernöörillä on kiinteä palkka ja käytettävänään suunnaton
valta, josta kukaan ei voi valittaa: hän voi olla itsevaltias
oikein sydämensä pohjasta. Hänen talonsa ei ole myöskään mikään
liiketalo, vaikka siellä on konttorihuoneita, kirjanpitoa, tuloja,
menoja sekä voittoja. Tuo mies ei ole sveitsiläinen, ei ovenvahti
eikä portinvartija; portti, joka ottaa kuolleet vastaan, on alati
avoimena; lisäksi, vaikka hänen on pidettävä huolta muistopatsaista,
hän ei ole mikään hoitaja; lyhyesti, hän muodostaa epämääräisen
poikkeuksen, vallan, joka ottaa osaa kaikkeen ja joka itse ei ole
mitään, vallan, joka on kaiken ulkopuolalla, kuten kuolema, josta se
elää. Kuitenkin riippuu tuo kaikkien säädöksien ulkopuolella oleva
mies Pariisin kaupungista, olennosta, joka on haaveellinen kuin
laiva, joka on sen tunnusmerkkinä, järjellä varustetusta olennosta,
jonka tuhannet käpälät harvoin ovat yksimielisiä liikkeissään, niin
että sen virkamiehet ovat melkein erottamattomia. Tämä kirkkomaan
vartija on siis virkamieheksi tullut portinvahti, joka ei riipu
mistään muutoksista. Hänen asemansa ei ole muutoin mikään lepoa
tarjoava paikka: hän ei anna haudata ketään ilman lupatodistusta,
hänen on tehtävä tiliä kuolleistaan, hän osoittaa tuolla avaralla
kentällä ne kuusi neliöjalkaa, jonne te jonakin päivänä asetatte
kaiken, mitä te rakastatte, kaiken mitä te vihaatte, rakastetun,
ystävän. Niin, tietäkää se, kaikki Pariisin tunteet päätyvät tuohon
taloon ja siellä hallitaan. Tuolla miehellä on luetteloita, joihin
hän kirjaa kuolleensa, ne ovat samalla kertaa sekä haudoissaan että
hänen papereissaan. Hänellä on alaisinaan vartijoita, puutarhureita,
haudankaivajia ja apulaisia. Itkevät eivät puhu ensiksi hänelle.
Hän ilmaantuu ainoastaan vakavissa tapauksissa, kun on kysymyksessä
vaihdoksiin joutunut kuollut, murhattu kuollut, haudan avaaminen
tai kuollut, joka nousee ylös. Hallitsevan kuninkaan rintakuva on
hänen kamarissaan ja luultavasti säilyttää hän myöskin entisien
kuninkaiden ja keisarien rintakuvia jossakin kaapissa, jossakin
tuollaisessa pikku Père-Lachaise'ssa, vallankumouksen varalta.
Lyhyesti, hän on julkinen mies, erinomainen mies, hyvä isä ja hyvä
puoliso, tämä olkoon sivumennen sanottuna. Hän on kuitenkin nähnyt
niin erilaisia tunteita kulkevan ohitsensa ruumisvaunujen muodossa,
hän tuntee niin paljon kyyneliä, todellisia ja teeskenneltyjä, hän
on nähnyt surun niin monessa hahmossa ja niin monilla kasvoilla, hän
on oppinut tuntemaan kuusi miljoonaa ikuista surua, niin että suru
on hänelle enää vain yksitoista tuumaa paksu, neljä jalkaa korkea
ja kaksikymmentäkaksi jalkaa leveä kivi. Mitä suruun tulee, on se
hänen virkansa ikävyyksiä. Hän ei voi koskaan syödä aamiaista eikä
päivällistä ilman lohduttamattoman murheen sadetta. Kaikkiin muihin
tunteisiin nähden hän on hyvä ja lempeä: hän voi itkeä jokaista
draaman sankaria, herra Germeuil'iä Auberge des Adrets-näytelmässä,
miestä, jolla on vain keltaiset housut ja jonka Robert Macaire
murhaa, mutta todellisia kuolleita kohtaan hänen sydämensä on
kivettynyt. Kuolleet ovat hänelle numeroita, hänen virkansa on
järjestää kuolema. Lopuksi voi sattua kolme kertaa vuosisadassa
aika, jolloin hänen toimensa on ylevä, ja silloin on hän ylevä
joka hetki... ruton aikana. Kun Jacquet lähestyi häntä, oli tämä
itsevaltias juuri vihan puuskan valtaamana.

-- Minä olin käskenyt, huusi hän, kastella kukat Masséna-kadulta aina
Regnauld de Saint-Jean-d'Angely-torille asti. Mutta olisittekos te
sen tehneet! Piru vieköön, jos sukulaiset suvaitsevat tulla tänään,
kauniilla ilmalla, heittäytyvät he minun niskaani; he huutavat kuin
kärvennetyt, levittävät meistä kauheita asioita ja parjaavat meitä...

-- Herra, sanoi hänelle Jacquet, tahtoisimme mielellämme tietää,
minne rouva Jules on haudattu.

-- Kuka? Rouva Jules? kysyi hän. Kahdeksan päivän aikana on meillä
ollut kolme rouva Jules'ia... -- Ah! huudahti hän keskeyttäen
ja katsoi portille, tuolla tulee översti de Maulincour'in
hautajaissaatto, tuokaa minulle lupatodistus... kaunis saatto
toden totta, jatkoi hän, Hän on seurannut isoäitinsä kantapäillä.
On perheitä, joissa pyritään maakamaraan oikein kilpaa. Näillä
pariisilaisilla on niin kirotun huono veri!

-- Herra, sanoi hänelle Jacquet koskettaen häntä käsivarteen, kuollut,
josta teille puhun, on rouva Jules Desmarets, vekselinvälittäjän
puoliso.

-- Ah! minä tiedän, vastasi hän katsoen Jacquet'hen. Eikö se ollut
ruumissaatto, jossa oli kolmetoista suruvaatteista ajoneuvoa ja
vain yksi ainoa sukulainen kahdessatoista ensimäisessä? Se oli niin
koomillista, että se herätti meidän huomiotamme...

-- Herra, olkaa varuillanne, herra Jules on minun kanssani, hän voi
kuulla puheenne, ja se, mitä sanoitte, on sopimatonta.

-- Anteeksi, herra, te olette oikeassa. Luulin teidän olevan
perillisiä... -- Herra, jatkoi hän vetäen hautausmaan kartan
esiin, rouva Jules on Maréchal-Lefebore kadulla, käytävä n:o
4, Comedie-Francaise'n näyttelijättären neiti Raucourt'in ja
erään lihavan teurastajan herra Moreau-Malvin'in välissä.
Viimeksimainitulle on tilattu muistopatsas valkoisesta marmorista ja
tulee se olemaan kauneimpia, mitä meillä täällä on.

-- Herra, sanoi Jacquet keskeyttäen portinvartijan, näillä tiedoilla
emme ole päässeet sen pitemmälle...

-- Se on totta, vastasi hän katsellen ympärilleen.

-- Johannes, huusi hän eräälle miehelle, joka oli läheisyydessä,
vie nämä herrat erään vekselinvälittäjän puolison rouva Jules'in
haudalle. Sinä tiedät, neiti Raucourt'in vieressä, jonka haudalla on
patsas.

Ja molemmat ystävät läksivät nyt matkaan apulaisen saattamina; mutta
heidän ei onnistunut päästä sille jyrkälle tielle, joka vie ylempään
kirkkomaan käytävään, saamatta osakseen lukemattomia imelin ilmein
tehtyjä tarjouksia marmorin myyjiltä, lukkosepiltä ja hautakiven
veistäjiltä.

-- Jos herra tahtoo antaa jotain laittaa, voimme me hyvin halvalla
hinnalla palvella...

Jacquet'n onnistui suojella ystävänsä korvia näiltä sanoilta, jotka
ovat niin kauheita vertavuotaville sydämille, ja he saapuivat
hautauspaikalle. Nähdessään tuon vasta lapioidun mullan, johon
muurarit olivat pistäneet vaarnoja merkitäkseen kiven paikan
sepälle ristikon valmistamista varten, Jules nojautui Jacquet'n
olkapäähän ja nosti ainoastaan silloin tällöin päätänsä silmätäkseen
tuota multakasaa, johon hänen täytyi jättää sen olennon maalliset
jäännökset, jonka kautta hän vielä eli.

-- Kuinka pahasti hän onkaan tuolla! sanoi Jules.

-- Mutta hän ei ole siellä, vastasi Jacquet, hän on sinun
muistossasi. Tule, jättäkäämme tämä inhoittava hautuumaa, jossa
kuolleet ovat koristetut kuin naiset tanssiaisissa.

-- Jos ottaisimme hänet pois täältä?

-- Onko se mahdollista?

-- Kaikki on mahdollista! huusi Jules. -- Kerran olen siis minäkin
tänne tuleva, sanoi hän hetken kuluttua. Täällä on tilaa.

Jacquet'n onnistui viedä ystävänsä pois tästä ympäristöstä, joka
pronssiristikoilla ja komeilla hautalaitteilla oli jaettu neliöihin
kuten tammilauta. Hautoja koristivat palmut, kirjoitukset ja
kyyneleet, jotka olivat yhtä kylmiä kuin kivet, joihin lohduttomat
ihmiset olivat antaneet hakata surunsa ja vaakunansa. Mustin
kirjaimin oli niissä luettavana sanasutkauksia, epigrammeja
uteliaita vastaan, iskusanoja, lennokkaita jäähyväisiä, sopimuksia
nähdä jälleen toisensa paikoissa, joissa ei milloinkaan ketään
ole; pöyhkeitä elämäkertoja, kilin-kalia, vaaterepaleita,
kissankultaa. Täällä Thyrsussauvoja, tuolla keihäänkärkiä, sen ohessa
egyptiläisiä uurnia ja siellä täällä oikeita kanuuniakin; kaikkialla
tuhansien eri ammattien tunnusmerkkejä ja kaikenlaisia tyylejä:
maurilaista, kreikkalaista ja goottilaista tyyliä, villakankaita,
pallokeppejä, maalauksia, uurnia, suojelushenkiä, temppeleitä ja
paljon lakastuneita kukkia ja kuihtuneita ruusupensaita. Se oli
häpeämätöntä komediaa, se oli vielä kerran koko Pariisi katuineen,
kyltteineen, elinkeinoineen ja taloineen, mutta katsottuna nurin
käännetyn kaukoputken läpi, mikroskopinen Pariisi, supistettuna
varjojen ja kuolinnaamioiden alaan, ihmiskuntaan, jolla ei ole enää
muuta suurta kuin turhamaisuus. Sitten Jules huomasi jalkojensa
juuressa Seine-joen pitkässä laaksossa Vaugirard'in ja Meudon'in,
Bellevillen ja Montmartre'n rantojen välissä todellisen Pariisin
verhottuna sinertävään savuhuntuun, jonka auringonsäteet tekivät nyt
läpinäkyväksi. Hän silmäsi pikaisesti noita neljääkymmentätuhatta
taloa ja sanoi osoittaen Vêndome-torin pylväiden ja invaliidikirkon
kultakupolien välistä alaa: Hänet on riistänyt minulta tuo utelias
maailma, joka tuolla alhaalla liikkuu ja tunkee liikuttaakseen ja
tunkeakseen. Neljä peninkulmaa täältä, Seinen rannalla, eräässä
vaatimattomassa kylässä, joka oli yhdellä niistä kummuista, jotka
liittyvät tuohon pitkään vuorijonoon, jonka keskellä suuri Pariisi
liikkuu kuin lapsi kehdossaan, tapahtui kuolema- ja surunäytelmä,
mutta vailla kaikkea pariisilaista loistoa, vailla soihtuja ja
kynttilöitä, verhottuja vaunuja ja katolilaisia rukouksia, kuolema,
joka oli aivan yksinkertainen. Tapaus oli seuraava. Erään nuoren
tytön ruumis oli aamulla ajautunut Seine'n rannan liejuun ja
kaislikkoon. Hiekanvetäjät olivat sen työhön mennessään huomanneet
noustessaan heikkoon venheeseensä.

-- Katsohan! viisikymmentä markkaa on ansaittu, sanoi yksi heistä.

-- Tosiaankin, sanoi toinen.

Ja he lähestyivät kuollutta.

-- Sehän on hyvin kaunis tyttö.

-- Mennään tekemään siitä ilmoitus.

Ja sitten kun molemmat hiekanvetäjät olivat peittäneet ruumiin
takeillaan, menivät he kylänvoudin luokse, joka suuresti hämmästyi
huomatessaan, että hänen oli tehtävä tästä löydöstä pöytäkirja.

Sanoma tapahtumasta levisi tuolla telegrafinopeudella, joka on
ominaista maille, joissa sosiaalisella yhteydellä ei ole mitään
keskeytystä ja joissa pahanilkiset puheet, juorut ja parjaukset,
lyhyesti, koko tuo sosiaalinen kertomistaito, joka märehtii maailmaa,
on aukottomassa yhteydessä rajalta rajalle. Kylänvoudin vapauttivat
pian kaikesta hämmennyksestä ihmiset, jotka tulivat virkataloon.
He muuttivat pöytäkirjan tavalliseksi kuolintodistukseksi,
sillä he tunsivat, että hukkunut tyttö oli neiti Iida Gruget,
korsettiompelijatar, joka asui Corderie-du-Temple kadulla numerossa
14. Oikeuspoliisi saapui ja myöskin leski Gruget tyttärensä viimeinen
kirje kädessään. Äidin nyyhkyttäessä lääkäri totesi kuoleman
johtuneen mustan veren virtaamisesta keuhkoihin, ja sillä oli
kaikki tehty. Kun tutkimus oli lopetettu ja tarpeelliset määräykset
annettu, salli virasto kello kuuden aikaan illalla haudata tytön.
Kylän pastori ei sallinut viedä kuollutta kirkkoon ja kieltäytyi
rukoilemasta hänen puolestaan. Eräs vanha talonpoikaisnainen kääri
hukkuneen kuolinliinoihin ja neljä miestä kantoi hänet sitten
tavallisessa, kuusilaudoista kokoonkyhätyssä arkussa kirkkomaalle;
pari uteliasta talonpoikaisnaista, jotka puoleksi hämmästyksellä
ja puoleksi osanotolla lörpöttelivät hänen kuolemastaan, seurasi
arkkua. Eräs vanha sääliväinen rouva esti leski Gruget'a ottamasta
osaa tyttärensä surulliseen saattoon. Seurakunnan kellonsoittajan,
lukkarin ja haudankaivajan virkoja hoitava mies oli sillävälin
kaivanut haudan, puoli tynnörinalaa käsittävälle, kirkon takana
olevalle kylän hautausmaalle. Kirkko oli tuota tunnettua klassillista
rakennustapaa. Siinä oli neliskulmainen torni, jonka katto oli
suippo ja liuskakivillä peitetty, ja sitä tukivat monikulmaiset
pilarit. Kuorin muodostaman puoliympyrän takana oli raunioituneen
muurin ympäröimä hautausmaa, kenttä täynnä pieniä kumpuja, ilman
marmorikiviä ja ilman kävijöitä, mutta varmaan oli jokainen hauta
kyynelin ja todellisella surulla peitetty; ainoastaan Iida Gruget'n
haudan täytyi olla ilman niitä, hänet kaivettiin maahan erääseen
nurkkaan, jossa kasvoi pensaita ja korkeata heinää. Kun ruumisarkku
oli laskettu tuon yksinkertaisuudessaan niin runollisen kentän
poveen, jäi haudankaivaja pian yksin yön lähestyessä. Täyttäessään
hautaa pysähtyi hän ajoittain työssään silmätäkseen tietä muurin
toisella puolella; kerran katsoi hän lapioonsa nojaten alas
Seine-virralle, joka oli hänelle tuonut tämän kuolleen.

-- Tyttö parka! huudahti eräs mies, joka äkkiä oli saapunut haudan
ääreen.

-- Te säikähdytitte minua, herra! sanoi haudankaivaja.

-- Onko pidetty sielumessua sille, jota te hautaatte?

-- Ei ole, herra. Pastori ei tahtonut. Tämä oli ensimäinen ihminen,
joka haudattiin tänne kuulumatta seurakuntaan. Täällä kaikki tuntevat
toisensa. Onko herra...? Kah, hän on poissa!

Muutamia päiviä oli kulunut, kun eräs mustiinpuettu mies tuli
Jules'in taloon ja, tahtomatta puhutella häntä, asetti hänen vaimonsa
huoneeseen suuren porfyriuurnan, jonka päältä Jules luki seuraavat
sanat:

    INVITA LEGE
    CONJUGI MOERENTI
    FILIOLAE CINERES
    RESTITUIT,
    AMICIS XII JUVANTIBUS,
    MORIBUNDUS PATER.

[Lain ollessa vastaisena, surevalle puolisolle palautti tyttären
tuhkat, kahdentoista ystävän auttaessa, kuoleva isä.]

-- Mikä mies! sanoi Jules kyyneleitä vuodattaen.

Kahdeksan päivää riitti vekselinvälittäjälle täyttämään kaikki
vaimonsa toivomukset ja järjestämään asiansa; hän möi toimensa Martin
Faleix'in veljelle ja jätti Pariisin aikana, jolloin hallitus vielä
kiisteli siitä oliko kansalaiselle sallittua omistaa vaimonsa ruumis.

Kuka ei ole Pariisin bulevaardeilla, jossain kadun kulmassa tai
Palais Royal'in pylväistöissä, lyhyesti, jossain maailman paikassa,
miten sattuma kulloinkin sovittaa, kohdannut jotain olentoa, miestä
tai naista, jota nähdessä herää tuhansia sekavia ajatuksia? Kun me
näemme tuollaisen olennon, tunnemme me äkkiä syvää mielenkiintoa,
joko hänen piirteidensä vuoksi, joiden kummallinen muoto ilmaisee
levotonta elämää, tai tuon harvinaisen kokonaisuuden vuoksi, jonka
hänen liikkeensä, kasvonilmeensä, käyntinsä ja pukunsa muodostavat,
tuon syvän katseen tai muiden epämääräisten vaikutusten vuoksi,
jotka tunkevat meihin voimakkaasti ja yhdellä iskulla, ilman että
me voimme tarkoin selittää mielenliikutuksemme syytä. Seuraavana
päivänä hävittävät toiset ajatukset, toiset pariisilaiskuvat tuon
ohimenevän unen. Mutta jos me kohtaamme vielä kerran saman olennon
käymällä määrättyyn aikaan säännöllisesti tuon paikan ohi, kuten
tekee esim. kunnallisvirkamies, joka kahdeksan tuntia päivässä
saa päättää asioita, tai harhailemalla pitkin kävelyteitä noiden
ihmisten tavalla, jotka näyttävät olevan Pariisin katujen pysyvää
omaisuutta ja joita tapaa julkisissa paikoissa, ensiesityksissä
tai ravintoloissa, joiden kauneimpana koristuksena he ovat, niin
kietoutuu tuo olento lujasti teidän muistoonne ja pysyy siellä,
kuten ensimäinen nide romaanista, jonka loppua te ette voi
saada itsellenne. Me tunnemme itsessämme halua puhutella tuota
tuntematonta ja kysyä häneltä: "Kuka te olette? Minkätähden te
kuljeksitte? Millä oikeudella pidätte te taitettua kaulusta,
norsunluupäistä keppiä, vanhanaikaista liiviä? Minkätähden teillä
on siniset kaksinkertaisilla laseilla varustetut silmälasit?" tai:
"Minkätähden käytätte te yhä vielä keikarin kaulaliinaa?" Muutamat
noista harhailevista olennoista kuuluvat jonkinlaiseen rajajumalten
joukkoon; he eivät sano sielulle mitään, he ovat olemassa, siinä
kaikki; minkätähden? Kukaan ei sitä tiedä, he ovat kuten nuo kuvat,
joita kuvanveistäjät käyttävät tyyppeinään neljää vuodenaikaa
tai kauppaa tai menestystä varten. Toiset muistuttavat vanhoja
kansliavirkamiehiä, vanhoja valtion kaupanvälittäjiä, vanhoja
kenraaleja; he menevät, astuvat ohitse ja ovat aina jossain määrin
yli-ikäisen näköisiä. Joen vieremille puoleksi juurtuneiden puiden
kaltaisina he eivät näytä koskaan olevan olennaisena osana Pariisin
virrassa eikä sen nuorissa, toimeliaissa aalloissa. On mahdotonta
tietää, onko heidät unohdettu haudata tai ovatko he nousseet ylös
arkuistaan; he ovat joutuneet jonkinlaiseen kivettymistilaan.
Yksi noita Pariisin Melmoth-olentoja oli muutamia päiviä sitten
sekoittautunut tuohon viisaaseen ja mietiskelevään kansaan, joka,
kun taivas on kirkas, säännöllisesti peittää tasangon Luxembourg'in
eteläisen ja Observatoriumin pohjoisen ristikon välillä; suvuton,
puolueeton tasanko Pariisissa. Täällä ei Pariisi todellakaan enää
ole ja kuitenkin on. Tuolla paikalla on jotain torin, kadun,
bulevaardin, linnoituksen, puutarhan, puistokäytävän, maaseudun ja
pääkaupungin luonnetta, eikä se kuitenkaan ole mitään noista: se on
autiomaa. Tuon nimettömän paikan ympärillä kohoaa löytölasten koti,
synnytyslaitos, Cochin'in sairashuone, kapusinilaisluostari, La
Rochefoucauld'in vaivaistalo, kuuromykkäin talo ja Val-de-Grâce'n
sairashuone; lyhyesti, siellä on tyyssijansa kaikilla Pariisin
paheilla ja kurjuuksilla, ja jottei mitään tuosta ihmisystävällisestä
paikasta puuttuisi, tutkii tiede siellä nousu- ja pakoveden aikoja
ja maantieteellisiä pituusasteita. Herra de Chateaubriand on
perustanut sinne Maria-Teresia-sairashuoneen ja karmeliittinunnat sen
ohessa luostarin. Elämän suuret hetket ilmoitetaan kellonsoitolla,
joka kaikuu herkeämättä tuossa autiossa maassa niin äidille, joka
synnyttää, kuin lapselle, joka syntyy, niin paheelle, joka sortuu,
kuin työmiehelle, joka kuolee, samoin neitseelle, joka rukoilee,
vanhukselle, jota paleltaa, nerolle, joka erehtyy. Sitten, kahden
askeleen päässä, on Mont-Parnasse'n kirkkomaa, joka hetkestä hetkeen
ottaa vastaan Saint-Marceau-etukaupungin viheliäisiä surusaattoja.
Tuon korkealla sijaitsevan paikan, joka kohoaa Pariisin yli,
ovat kuulanpelaajat ottaneet haltuunsa, nuo vanhat, harmaat,
hyväntahtoiset olennot, kunnon ihmiset, joissa meidän esi-isämme
elävät yhä edelleen, ja joiden kasvoja voidaan verrata ainoastaan
heidän yleisönsä kasvoihin, elävään kuvakokoelmaan, joka heitä
alati seuraa. Mies, joka muutamia päiviä sitten oli tullut tuon
kaupunginosan asukkaaksi, oli alituisesti läsnä kuulapeleissä ja oli
tuon joukon silmiinpistävin ilmiö, ilmiö, joka, jos olisi luvallista
lajitella pariisilaiset eläintieteen eri luokkiin, olisi kuulunut
nilviäisiin. Uusi tulokas kuljeskeli myötätuntoisesti, kädessään
pieni kuula, jota käytetään maalina ja johon pelin koko mielenkiinto
kohdistuu. Kun maalikuula pysähtyi, nojautui hän puuta vasten ja
katseli samalla tarkkaavaisuudella, jolla koira seuraa isäntänsä
liikkeitä, kuulia, jotka lensivät ilmassa tai pyörivät maassa.
Häntä olisi voinut pitää kuulapelin haaveellisena suojelusjumalana.
Hän ei puhunut mitään, ja kuulanpelaajat, jotka ovat kiihkeimpiä
ihmisiä, jommoisia vain jossakin uskonlahkossa tapaa, eivät koskaan
olleet kysyneet syytä hänen itsepintaiseen vaitioloonsa, ainoastaan
jotkut terävänäköiset heidän joukossaan pitivät häntä sekä kuurona
että mykkänä. Kun oli määrättävä eri etäisyydet heittokuulan ja
maalikuulan välillä, oli tuntemattoman kävelykeppi erehtymättömänä
mittapuuna, jonka pelaajat noutivat vanhuksen jäisistä käsistä
pyytämättä sitä ainoallakaan sanalla lainaksi tai tekemättä edes
jotain ystävällisyyden merkkiä. Hänen keppinsä lainaaminen oli
palvelus, johon hän vaieten oli myöntynyt. Jos tuli sade, jäi hän
seisomaan pelin ääreen, kuulien orjana, alotetun pelin suojelijana.
Sade ei liikuttanut häntä sen enempää kuin kaunis ilmakaan, ja hän
oli, kuten pelaajatkin, jonkinlainen älyttömimmän pariisilaisen ja
älykkäimmän eläimen välimuoto. Muutoin oli hän kalpea ja kuihtunut,
siistimätön ja hajamielinen ja saapui usein paljain päin, jolloin
nähtiin hänen vaalentuneet hiuksensa ja hänen kulmikas, keltainen,
kalju päänsä, joka muistutti jonkun köyhän rikkonaisista housuista
esiinpistävää polvea. Hän oli tylsä, ilman ajatuksen hiventäkään
katseessaan ja ilman lujuutta käynnissään; hän ei hymyillyt koskaan,
ei nostanut koskaan silmiään taivaaseen päin, vaan piti ne alati
maahan käännettyinä, ja näytti siltä, kuin olisi hän alati sieltä
jotain etsinyt. Kello neljältä nouti hänet eräs vanha nainen
viedäkseen hänet jonnekin, ei tiedetty mihin; nainen hinasi häntä
käsivarresta niinkuin nuori tyttö vetää mukanaan itsepäistä vuohta,
joka tahtoo vielä syödä, kun on mentävä talliin. Tämä vanhus oli
hirveä nähdä.

Eräänä iltapäivänä tuli Jules yksin matkavaunuissa, jotka nopeasti
kiitivät Itäistä katua pitkin ja kulkivat Observatoriumi-mäen poikki
juuri sillä hetkellä, jolloin tuo vanhus, puuhun nojaten, antoi
muutamien rauhallisesti kiihtyneiden pelaajien kiroillessa ottaa
kepin itseltään. Jules, joka luuli tuntevansa tuon miehen, tahtoi
pysähtyä ja samassa hetkessä hänen vaununsa seisahtuivatkin: kuski,
jolta ohikulkeva rattaiden jono oli sulkenut tien, ei uskaltanut
pyytää kiihtyneitä kuulanpelaajia väistymään: hänellä oli liiankin
hyvä tajunta siitä, että katumeteliä on kavahdettava.

-- Se on hän! sanoi Jules, joka lopuksi oli noissa ihmisenraunioissa
tuntenut Ferragus XXIII:nnen, salaliittolaisten päämiehen. --

-- Kuinka hän rakasti Clémence'a! lisäsi hän vähän ajan perästä. --
Antakaa mennä, kuski! huusi hän.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ferragus eli Salaliittolaisten päällikkö" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.