Title: Merirosvo
Author: Marryat, Frederick
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Merirosvo" ***


MERIROSVO

Kirj.

Frederick Marryat


Suom. Kaarlo Kramsu



Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1917.



SISÄLLYS:

 Biskajan lahti.
 Vanhapoika.
 Myrsky.
 Vuoto.
 Vanhapiika.
 Kadetti.
 Sleepers-lahti.
 Hyökkäys.
 Ryöstäjä.
 Hietasärkkä.
 Haaksirikko.
 Luutnantti.
 Maihinnousu.
 Tapaaminen.
 Erehdys.
 Caicos-saaret.
 Oikeudenkäynti.
 Loppusanat.



BISKAJAN LAHTI


Oli kesäkuun loppupuoli v. 179--, Biskajan lahden pauhaavat aallot
olivat jo vähitellen asettumassa raivoisan ja tänä vuodenaikana
harvinaisen myrskyn jälkeen. Kuitenkin ne hyökyivät vielä valtavasti,
ja kerran toisensa perästä kiihtyi tuuli oikullisiksi rajuiksi
vihureiksi, ikään kuin olisi tahtonut uudelleen aloittaa
temmellyksensä. Mutta sen ponnistukset kävivät yhä heikommiksi, myrskyn
kiidättämät synkät pilvenlongat pakenivat kaikille suunnille auringon
voimakkaiden säteiden tieltä, jotka häikäisevällä valo- ja
lämpövirrallaan hajottivat pilviröykkiöt.

Atlantin rannattomalla, auringon valaisemalla ulapalla saattoi silmä
erottaa vain yhden ainoan, tuskin havaittavan esineen. Se oli mastonsa
menettäneen ja melkein upoksissa kulkevan laivan runko. Hyökylaineet
tyrskysivät aluksen partaiden yli, ja niiden peitosta se kohosi
näkyviin vain aallonpohjassa, kun vesi virtasi sen sivuporteista ulos.

Näennäisesti laiva oli yhtä vaarallisessa tilassa kuin hukkuva, joka
etsii oljenkortta. Mutta todellisuudessa tämä hylky oli uppoamisen
vaaralta paremmassa turvassa kuin moni pikapurjehtija, joka myrskyä
uhmaten pyrkii nopeasti satamaan.

"Sirkassian", muhkea ja hyvin varustettu laiva, oli lähtenyt
puutavaralastissa New Orleansista. Kapteeni oli kelpo merimies sanan
parhaassa merkityksessä ja miehistö rotevaa, kunnollista väkeä.
Atlantilla laivan oli yllättänyt odottamaton myrsky, ja se oli
ajautunut Biskajan lahteen; alus oli saanut vuodon, jota ei ollut voitu
ankarimmillakaan ponnistuksilla tukkia. Viisi päivää oli nyt kulunut
siitä, kun miehistö oli lähtenyt laivasta kahdella veneellä. Toinen oli
miehineen uponnut heti, toisen kohtalo oli tuntematon.

Mutta kaikki eivät olleet lähteneet. Tuossa myrskyn murjomassa,
petollisen meren armoilla heittelehtivässä laivahylyssä oli vielä
eläviä olentoja. "Sirkassianin" kannella olevassa keittiössä, joka oli
onneksi niin lujarakenteinen, että kesti hyökylaineiden ankarat
rynnistykset, oli vielä kolme ihmistä, mies, nainen ja pikkulapsi.

Molemmat aikuiset kuuluivat siihen verraten alhaiseen rotuun, jota
kauan sitten oli ryhdytty tuomaan kuuman Afrikan rannoilta raatamaan
muiden hyväksi. Lapsi, joka lepäsi naisen rinnoilla, oli eurooppalaista
syntyperää ja tällä hetkellä kalman kalpea yrittäessään turhaan saada
ravintoa kuihtuneesta imettäjästään. Vesihelmet kierivät naisen
mustilla poskilla, kun hän vuoroin puristi lasta rintaansa vasten,
vuoroin kääntyi suojan puolelle varjellakseen sitä vaahdolta, jota
jokainen aalto ryöpytti heidän ylitseen. Välittämättä mistään muusta
kuin pienestä hoidokistaan hän istui äänetönnä, vaikka vapisi vilusta,
sillä vesi huuhteli hänen polviaan joka kerran laivan kallistuessa
tavallista enemmän. Vilu ja pelko olivat muuttaneet hänen kasvojensa
värin; ne näyttivät nyt keltaisilta tai vivahtivat vähän
kuparinruskeaan.

Mies istui häntä vastapäätä rautaisella tulisijalla, joka ennen oli
ollut lämmön ja valon lähde, mutta nyt kelpasi ainoastaan
istuinpaikaksi alakuloiselle, uupuneelle raukalle. Hänkään ei ollut
virkkanut mitään moneen tuntiin. Veltot kasvolihakset, paksut ja pitkät
huulet, jotka törröttivät kaukana syvälle vajonneista poskista, terävät
sarvennystyrän näköiset poskiluut ja silmät, joista valkuaista tuskin
näkyi lainkaan, saivat hänet näyttämään vielä surkuteltavammalta kuin
nainen, jonka ajatukset olivat kiintyneet ainoastaan lapseen eivätkä
häneen itseensä. Mies näytti kuitenkin vielä tarkoin tuntevan ja
huomaavan kaikki, vaikka hirveät kärsimykset olivat ilmeisesti
turruttaneet hänen muut sielunkykynsä.

-- Voi minä kurja! voihkaisi neekerinainen pitkän vaitiolon perästä, ja
hänen päänsä vaipui taaksepäin uupumuksesta.

Mies ei vastannut, mutta naisen ääni havahdutti hänet; hän ojentautui
eteen päin ja raotti vähän ovea luoden silmäyksen vastatuuleen. Kuohuva
vaahto ryöpsähti suoraan vasten hänen lasimaisina tuijottavia silmiään
hämärtäen näköalan; hän huokasi syvään ja vaipui takaisin entiseen
asentoonsa.

-- Mitä kuuluu, Koko? kysyi nainen ja peitti lapsen vielä
huolellisemmin. Epätoivoinen katse oli miehen ainoa vastaus.

Kello oli nyt kahdeksan paikoilla aamulla ja merenkäynti asettumaan
päin. Päivällisaikaan he havaitsivat vilahdukselta auringon, jonka
säteet tunkeutuivat sisään lautaseinän raoista.

Neekeri näkyi vähitellen virkoavan eloon, hän nousi lopulta ja sai
suurella vaivalla oven uudestaan auki. Meren raivo oli jo vaimentunut,
ja ainoastaan sattumalta hyökyivät laineet yli laivan. Pidellen lujasti
kiinni pihtipielestä Koko kurottautui laivan partaalle ja tarkasteli
taivaanrantaa.

-- Mitä sinä näke, Koko? kysyi nainen, joka oli huomannut miehen
tähystelevän johonkin tiettyyn suuntaan.

-- No, Juumala kiitos! Minä ole näke jokin, mutta ole paljo suolavesi
silmä, ei näke selvä, vastasi Koko hieroen silmistään suolaa, joka oli
kiteytynyt hänen kasvoillensa aamun kuluessa.

-- Mikä se oli muoto, Koko?

-- Peeni pilvi, vastasi mies astuen keittiöön ja istuutuen syvään
huoaten entiselle paikalleen tulisijalle.

-- Voi minä kurja! huudahti neekerinainen. Hän oli nostanut peitteen
tarkastaakseen lasta ja huomasi tämän voimien yhä riutuvan.

-- Peeni Edvardi parka, tosi ole, hän ole kovin sairas... hän kuole
pia, minä pelkä. Katso, Koko, ei hengitä kauva.

Lapsen pää painui alas imettäjän rinnoilta, elonkipinä näytti
sammuneen.

-- Judy, sinä ei ole maito lapse; jos ei saa maito, kuinka taita elä?
Ahaa, Judy! Minä pistä pikkusorme häne suu! Jos Edvardi ei ole kuollu,
hän ime.

Koko pisti sormensa lapsen suuhun ja tunsi heikkoa imemistä.

-- Judy! huusi Koko. -- Edvardi ei veelä ole kuollu. Koita veelä, onko
peeni pisara!

Judy raukka pudisti surullisena päätään ja kyynel kieri poskelle. Hän
tunsi, ettei luonto voinut enempää.

-- Koko, hän sanoi kuivaten kädenselällä poskensa, minä anta vaikka
sydänveri Edvardille, mutta maito ei ole... se vallan loppu.

Innostuneena siitä sanomattomasta rakkaudesta lapseen, joka ilmeni
Judyn sanoissa, Koko sai päähänsä uuden aatteen. Hän otti taskustaan
veitsen ja leikkasi sillä tyynesti etusormensa halki luuhun asti. Veri
alkoi virrata ja valui sormen päähän, jonka hän pisti lapsen suuhun.

-- Katso, Judy! Edvard ime, hän ei ole kuollu! huudahti mies naurahtaen
tyytyväisenä kokeensa onnelliselle tulokselle ja hetkeksi unohtaen
heidän melkein toivottoman asemansa.

Lapsi virkistyi oudosta ravinnosta ja imi muutaman minuutin sormea
hyvin vahvasti.

-- Näke Judy, kuinka Edvard pitä kiinni, jatkoi Koko. Ime vaan, Edvard,
ime vahva, Koko ole kymmenen sorme, kestä kauan, enne ku kaikki tyhjä.
Mutta lapsi oli pian tyytyväinen ja nukahti Judyn syliin.

-- Koko, jos mene katso uudesti, lausui Judy. Mies kömpi taas ulos ja
silmäili tarkasti taivaanrantaa.

-- No, Juumala kiitos, minä nyt näke, Judy, ja Juumala kiitos, minä
näke laiva! huusi Koko iloisesti.

-- Oh! lausui Judy vähän iloisemmalla äänellä. Sitte Edvard ei kuole!

-- Jaha, Juumala kiitos, se tule tämä tie! Koko, joka näytti saaneen
takaisin osan entisestä voimastaan ja vireydestään, kiipesi keittiön
katolle. Istuen jalat ristissä hän huitoi siellä keltaista nenäliinaa
toivoen siten voivansa herättää laivassa olevien huomiota; hän tiesi,
että esine joka kohoaa ainoastaan vähän merenpinnasta, jää helposti
huomaamatta.

Onneksi fregatti tuli suoraan kohti, vaikkei maston huipussa oleva
tähystäjä huomannutkaan hylkyä tarkatessaan vain taivaanrantaa.
Vähemmän kuin puolen tunnin kuluttua haaksirikkoisia uhkasi uusi vaara
fregatti oli purjehtia suoraan heidän päälleen. Se porhalsi jo noin
neljän kaapelinmitan -- vajaan kilometrin -- päässä heistä ajaen
edellään suurta vaahtoharjaista kuohuaaltoa ja kyntäen merta hyvin
nopeasti. Koko huusi ja kirkui, minkä kurkusta lähti, ja kaikeksi
onneksi sattuivat miehet, jotka olivat keularaa'alla kokoamassa myrskyn
jälkeen kuivumaan levitettyä purjetta, huomaamaan hänet.

-- Tiukasti oikeaan! kuului huuto. -- Oikeaan! kuului vastaus
peräkannelta, ja peräsin käännettiin oitis, niin kuin ainakin
sotalaivoissa, joissa väen täytyy aina olla valmiina selityksiä
odottamatta tottelemaan käskyä.

Yläpurje alkoi lepattaa, keulapurje ja halkaisija pullistuivat ja laiva
kääntyi vastatuuleen hädin tuskin sivuuttaen hylyn, joka oli keulan
edessä ja keikkui niin rajusti vihaisten aaltojen valkeassa kuohussa,
että Koko vain vaivoin ja lujasti tarrautumalla kiinni keulamaston
tynkään pysyi korkealla paikallaan.

Fregatti vähensi purjeita, asettui hylyn lähelle, laski veneen vesille,
ja vähemmässä kuin viidessä minuutissa Koko, Judy ja lapsi olivat
pelastuneet hirvittävästä asemastaan. Judy raukka, joka oli unohtanut
kaiken lapsen vuoksi, jätti sen eräälle upseerille ja meni samassa itse
tainnoksiin, jossa tilassa hänet nostettiin laivaan. Koko oli tuskin
istuutunut laivan peräpuolelle, kun hän alkoi tuijottaa ympärilleen ja
purskahti sen jälkeen hurjaan nauruun -- ainoa vastaus, minkä hän
saattoi antaa hänelle tehtyihin kysymyksiin. Tätä jatkui, kunnes hän
pyörtyi. Mies jätettiin lääkärin hoiviin.



VANHAPOIKA


Saman päivän iltana, jolloin lapsi ja neekerit pelastuivat hylystä,
istui herra Witherington Finsbury Squaren varrella olevan asuntonsa
ruokasalissa ja ihmetteli, minne "Sirkassian" oli joutunut ja miksi hän
ei ollut saanut mitään tietoa sen tulosta. Herra Witherington oli
yksin; hänellä oli edessään sherryä ja portviiniä, ja vaikka ilma oli
hyvin lämmin, paloi uunissa pieni tuli, sillä "se näytti mukavalta",
kuten herra Witheringtonin oli tapana sanoa. Hetken aikaa tarkkaan
silmäiltyään huoneen kattoa, vaikka siinä ei totta puhuen ollut juuri
mitään näkemistä, hän täytti uudestaan viinilasinsa ja asettui vielä
mukavampaan asentoon aukaisten liiveistään kolme nappia, työntäen
tekotukkansa taemmaksi päälaelle ja päästäen polvihousujensa siteet
tykkänään auki polvien kohdalta. Lisäksi hän veti luokseen kaksi
tuolia, jotka olivat käden ulottuvilla, laski jalkansa toiselle ja
nojasi kättään toiseen. Ja miksi ei herra Witherington olisi asettunut
mukavasti! Hänellä oli hyvä terveys, rauhallinen omatunto ja
kahdeksantuhatta puntaa tuloja vuodessa.

Tyytyväisenä kaikkeen herra Witherington maisteli portviiniään, laski
lasin kädestään ja nojautui tuolissaan taaksepäin kädet ristissä
rinnalla. Tässä erittäin mukavassa asennossa hän alkoi uudestaan
ajatella "Sirkassiania", jota ei ollut kuulunut.

Herra Witheringtonin isä oli erään West-Ridingissä Yorkshiressä asuvan
vanhan, ylhäisen suvun nuorempi vesa. Hänellä oli valittavana neljä
toimialaa, jotka aatelisnuorukaisille ovat tarjolla, nimittäin armeija,
laivasto, lakitiede ja kirkko. Sotilaaksi hänestä ei ollut, hän sanoi;
edestakaisin marssiminen ei ollut lainkaan mukavaa; laivasto ei
myöskään kelvannut, sillä tykin laukaukset ja tuuliset ilmat eivät
tarjonneet mitään mukavuuksia; lakitiede miellytti häntä yhtä vähän,
hän kun ei ollut varma siitä voisiko päästä selville omastatunnostaan;
kirkon hän hylkäsi myös, koska kuvitteli sitä -- kaikkea muuta kuin
mukavaksi.

Koko suvun kauhuksi hän hylkäsi kaikki nuo jalot toimialat, otti vanhan
jörön sedän tarjouksesta vastaan toimen tämän kauppaliikkeesssä ja sai
osuuden tämän vuosivoitosta niin pian kuin oli sen ansainnut. Siitä oli
seurauksena, että sukulaiset käänsivät hänelle halveksien selkänsä
eivätkä sen koommin välittäneet hänestä vähääkään. Hän oli loukannut
suvun tunteita.

Tästä huolimatta herra Witherington oli toimessaan ahkera, pääsi
muutaman vuoden kuluttua liikkeen osakkaaksi ja tuon vanhan kunnon
sedän kuoltua suuren omaisuuden omistajaksi. Sen lisäksi hän ansaitsi
edelleen joka vuosi suuria summia liiketoiminnallaan. Hän osti sitten
talon Finsbury Squaren varrelta ja harkitsi viisaimmaksi ottaa
aviosiipan.

Herra Witheringtonissa oli sentään vielä aimo annos sukuylpeyttä, joten
hän päätti tarkasti valita tulevan puolisonsa. Etsittyään aikansa hän
kosi skotlantilaisen aatelismiehen tytärtä; tämä herra oli tullut
Leithistä Lontooseen yhdeksän tytärtä mukanaan "vaihtamaan vertaan
rahaksi" -- etsimään tyttärille aviopuolisoa.

Herra Witheringtonilla oli onni sattua ensimmäiseksi kosijaksi, joten
hän saattoi mielensä mukaan valita yhdeksästä neidosta. Hänen
valittunsa oli vaaleatukkainen, sinisilmäinen, hieman pisamainen ja
hyvin pitkä, mutta muuten verraten hauskan näköinen, ja hänen nimensä
oli perheraamatun kannessa neljäntenä järjestyksessä. Avioliitosta
syntyi ensin tytär, joka tämän kertomuksen alkaessa oli
seitsemänviidettä ikäinen vanhapiika, ja sitten poika, Anthony
Alexander, sama herra Witherington, joka juuri odotteli tietoja
"Sirkassianista".

Jo herra Witherington vanhempi oli varsin mukavuutta rakastava mies,
mutta vasta poika kehitti nuo varhain perimänsä taipumukset
mahdollisimman pitkälle. Hän näet jakoi kaikki asiat "mukaviin" ja
"epämukaviin".

Herra Witherington vanhempi toivoi, että poika jatkaisi hänen
liikettään. Tämä kävikin toimistossa joka päivä mutta muuta hän ei
tehnytkään. Hän oli näet havainnut, että "isä oli syntynyt ennen
häntä", ts. isällä oli paljon rahaa, joka tämän täytyi luonnon
järjestyksen mukaan kerran jättää hänelle perinnöksi.

Herra Witherington vanhempi sai halvauksen, jota hänen muutamia päiviä
vuoteen omana maattuaan seurasi toinen halvauskohtaus. Se passitti
hänet samaan hautaholviin, jossa hänen armonsa rouva Mary Witherington
oli jo aikaisemmin saanut viimeisen leposijansa. Herra Witherington
nuorempi -- josta tässä kertomuksessa on puhe -- havaitsi, jätettyään
ensin neljäkymmentätuhatta puntaa sisarensa tilille, omistavansa
muhkeat vuositulot sekä komean talon Finsbury Squaren varrella. Hänestä
se oli mukavaa, hän vetäytyi tykkänään pois liike-elämästä ja pysyi
vanhanapoikana.

Sisar Moggy oli myös naimaton, mutta on vaikea päätellä, oliko tähän
syynä se, että hänen kaikkea muuta kuin kauniit kierot silmänsä
pelottivat kosijoita, vai se että hän samoin kuin veljensäkin inhosi
avioliittoa. Herra Witherington oli kolme vuotta sisartansa nuorempi;
hänellä oli jo kolme vuotta ollut tekotukka, mutta syynä siihen oli se,
että hän piti tuollaista tukkaa erittäin mukavana.

Herra Witheringtonin luonteen voi lyhykäisesti määritellä kahdella
sanalla: haaveksiva ja hyväntahtoinen. Varsinkin ensin mainittu
ominaisuus oli hyvin voimakkaasti kehittynyt, kuten useimmilla
vanhoillapojilla. Ilman sitä siloitusta, jonka mies saa hienomman
sukupuolen seurassa, hän on ainoastaan karhea kivenmöhkäle: mutta
kummallista on, kuinka naiset osaavat tasoittaa ja silittää miehestä
särmät.

Herra Witherington heräsi syvistä unelmistaan ja tavoitteli
soittokellon nuoraa, joka hovimestarin aina oli kiinnitettävä isännän
tuolin käsinojaan ennen kuin lähti ruokasalista; sillä, kuten herra
Witherington aivan oikein muistutti, ei ollut ensinkään mukavaa, jos
täytyi nousta kun tahtoi soittaa; niin, useammin kuin kerran hän oli
miettinyt, miltä mahtaisi tuntua, jos olisi kahdeksanvuotias tytär,
joka osaisi soittaa kelloa, toimittaisi sanomalehdet ja leikkaisi auki
uuden romaanin.

Hän havaitsi kuitenkin, ettei tytär aina pysyisi kahdeksanvuotiaana, ja
päätyi siis mietteissään siihen, että tytär voisi häiritä mukavuutta.
Hän soitti uudestaan ja vaipui synkkiin mietteisiin.

Hovimestari Jonathan ilmestyi heti huoneeseen, mutta havaitessaan, että
isännällä oli jotakin tekemistä, hän pysähtyi ovelle liikkumattomana,
vankkana ja suorana, niin surullisen näköisenä kuin olisi ollut
ovenvartijana aatelismiehen asunnossa, josta isäntää juuri viedään
hautaan; sillä kuta korkeampi vainajan arvo on, sitä pitempi naama
ovenvartijalla, ja tietysti sitä parempi palkka -- se on itsestään
selvää. Jonathan Tropp oli ollut ensin asiapoikana ja sitten
kamaripalvelijana; vihdoin hän kohosi hovimestarin arvoon herra
Witherington vanhemman palveluksessa; sen korkeammalle hän ei enää
voinut kohota.

Sitten Jonathan rakastui, sillä hovimestarit tekevät itsensä syypääksi
samanlaisiin ajattelemattomuuksiin kuin heidän herransakin. Eivät hän
eikä hänen kaunis mielitiettynsä, joka oli kamarineitona toisessa
aatelisperheessä, ottaneet varteen muiden ihmisten erehdysten
seurauksia, vaan erosivat palveluspaikoistaan ja menivät naimisiin.

Kuten useimmat hovimestarit ja kamarineidot, jotka hankkivat oman
kodin, hekin perustivat kapakan. Kuitenkin täytyy kamarineidon
puolustukseksi mainita, että hän mieluummin olisi pitänyt ruokalaa,
mutta Jonathan sai kaunokaisensa taipumaan huomauttamalla, että
ihmisten on tapana juoda, vaikkei heitä janotakaan, mutta että he eivät
koskaan syö jollei heidän ole nälkä.

Vaikka tämä huomautus pitää kyllä paikkansa, on kuitenkin aivan varmaa,
ettei heidän yrityksellään ollut lainkaan menestystä. Muutamat ovat
siinä luulossa, että Jonathanin pitkä, laiha ja hoikka olemus
vahingoitti liikettä, koska ihmisillä on liian suuri taipumus
arvostella oluen hyvyyttä kapakoitsijan enemmän tai vähemmän punaisen
naaman ja paksun vartalon mukaan; missä isäntä on kuin nälkäkurki,
siellä ei olut voi olla hyvää, niin pääteltiin.

Varmasti ulkomuoto merkitsee paljon tässä maailmassa, ja näyttää siltä
kuin Jonathanin laihuus olisi ollut syynä siihen, että hän vähän ajan
kuluttua teki vararikon; mutta se, mikä oli hänen turmionsa
kapakkaliikkeessä, hankki hänelle heti toisen toimen. Muuan arviomies,
joka samalla oli verhoilija ja hautausurakoitsija, näki Jonathanin, ja
kun hän ymmärsi antaa arvoa tämän eriskummallisen surulliselle
katseelle sekä kun hänellä oli veli, joka oli yhtä pitkä, hän tarjosi
Jonathanille heti hautajaisairuen tointa. Jonathan unohti pian surra
omaa muutaman sadan punnan häviötään itkiessään uudessa toimessaan
monia tuhansia vainajia, ja hänen suorasta, jäykästä, patsasmaisesta
ryhdistään ja pitkästä, surullisen näköisestä naamastaan hänen
seisoessaan niiden portilla, joille toisen maailman portit olivat
vastikään auenneet, pisti usein esiin perillisten surun ivailu. Tässä
kamasaksamaailmassa ei ole suurta arvoa sellaisella surulla ja
kaipauksella, josta ei makseta hyvin. Jonathan hautasi monta vainajaa,
vihdoin oman vaimonsakin.

Sitä myöten oli kaikki hyvin, mutta viimein hänen täytyi haudata
isäntänsäkin, hautausurakoitsija, eikä se ollut juuri hauskaa. Vaikka
Jonathan ei itkenytkään saattaessaan työnantajaansa ikuiseen lepoon,
hän osoitti kuitenkin synkkää surua ja joi isäntänsä muistoksi
pullollisen portteria palatessaan hautajaisista ja istuessaan
tovereineen tämän ruumisvaunujen katolla kuin musta varis.

Ja nyt Jonathan menetti virkansa ja semmoisesta syystä, jota useimmat
olisivat pitäneet hänen parhaana ansionaan. Kaikki hautausurakoitsijat
kieltäytyivät ottamasta häntä palvelukseensa siitä syystä, ettei
hänelle ollut saatavissa veroistaan seuraajaa. Tässä tukalassa tilassa
Jonathan tuli ajatelleeksi herra Witherington nuorempaa, jonka isää,
sir Witheringtonia, ja äitiä, hänen armoaan Marya, hän oli palvellut ja
lopuksi saattanut heidät hautaan.

Jonathanin onneksi herra Witheringtonin silloinen hovimestari oli juuri
valmis tekemään saman hullutuksen, jonka Jonathan oli tehnyt
aikaisemmin, ja niin Jonathan asetettiin uudestaan entiseen virkaansa.
Totuttuun tapaan hän käyttäytyi jokapäiväisessä elämässään aivan
samalla tavalla kuin ennen hautajaisissa; hän ei koskaan näyttänyt
iloista naamaa, jos ei hänen isäntänsä ollut iloinen, ja silloinkin hän
teki niin pikemmin velvollisuuden tunnosta kuin todellisesta
ilomielisyydestä. Jonathanilla oli asemaansa verraten tavallista
paremmat koulutiedot, hän oli hautausurakoitsijaa palvellessaan oppinut
ymmärtämään kaikki latinankieliset lauseparret, mitä oli vainajien
arkunkilvissä. Näitä lauseparsia hän vatvoi jokaisessa sopivassa
tilaisuudessa.

Jonathan oli sulkenut oven ja piti yhä kädellään lukon kahvasta kiinni.

-- Jonathan, sanoi herra Witherington oltuaan pitkän aikaa ääneti,
tahtoisin nähdä viimeisen New Yorkista tulleen kirjeen; se on
pukupöydälläni.

Jonathan ei vastannut, mutta lähti huoneesta ja tuli takaisin kirje
mukanaan.

-- Olen kauan odottanut sitä laivaa, huomautti herra Witherington
avatessaan kirjettä.

-- Niin, kauan aikaa. Aika rientää, tempus fugit, sanoi hovimestari
hiljaa silmät puoliummessa.

-- Toivottavasti ei ole sattunut mitään vahinkoa, jatkoi herra
Witherington. Pieni serkku parka ja hänen kaksosensa! Ehkä he ovat
tällä hetkellä kaikki meren pohjassa!

-- Niin, herra Witherington, vastasi hovimestari, meri ryöstää monen
rehellisen hautausurakoitsijan ansiot.

-- Esi-isieni veren nimessä! Saattaa vielä käydä niin, että jään ilman
perillistä ja minun täytyy itseni mennä naimisiin! Se olisi sangen
epämukavaa.

-- Ei juuri mukavaa, kertasi Jonathan. Minun vaimoni on kuollut. In
coelo quies, taivaassa on lepo!

-- Meidän täytyy toivoa parasta, mutta tämä epävarmuus on kaikkea muuta
kuin mukavaa, lausui Witherington luettuaan kirjeen ainakin
kahteenkymmeneen kertaan. Hyvä on, Jonathan, minä soitan heti kahvia.
Ja herra Witherington oli taas yksin ja silmäili tarkkaan huoneen
kattoa.

Serkku, nuoren Witheringtonin lemmikki, oli tavallaan sotkenut asiansa,
hän oli näet vastoin vanhempiensa ohjeita rakastunut nuoreen
jalkaväenluutnanttiin, jonka sukuperästä tuskin kannatti puhuakaan ja
varallisuus -- sitä oli ainoastaan hänen vähäpätöinen palkkansa -- oli
perin mitätön. Köyhillä miehillä on aina parempi onni rakkausasioissa
kuin rikkailla; köyhät ovat vähemmän itsekkäitä ja ajattelevat
rakastettuaan enemmän kuin itseään. Ja rakastuneet naiset eivät koskaan
välitä punnita, onko heillä tulevaisuudessa kylliksi syötävää vai ei;
rakastuneina heillä ei ole ruokahalua, ja luultavasti he siksi
erehtyvät luulemaan, että rakkaus kyllä aina riittää korvaamaan
ateriat. Valitettavasti he vain pian huomaavat, ettei se riitä.
Hääpäivänä pöydän antimet melkein inhottavat, mutta myöhemmin tuntuu
ruokahalu palaavan entistä suurempana.

Niin oli ainakin Cecilia Witheringtonin eli oikeammin Cecilia
Templemoren laita -- se oli hänen uusi nimensä -- ja samoin myös hänen
miehensä. Seurauksena oli, että talousarvio ylitettiin muutamassa
viikossa kerrassaan pelottavasti. Cecilia kirjoitti kotiinsa, josta
vastattiin hyvin ystävällisesti, että hän heidän puolestaan mielellään
saa kuolla nälkään. Kun tämä neuvo ei tyydyttänyt häntä eikä hänen
miestään, hän kirjoitti Anthony-serkulleen, joka vastasi, että hän
tuntisi itsensä hyvin onnelliseksi nähdessään heidät pöytänsä ääressä,
ja tarjosi heille asunnon Finsbury Squaren varrelta.

Tätä juuri he toivoivat, mutta asiassa oli kuitenkin vielä muutamia
vaikeuksia. Luutnantti Templemoren rykmentti oli majoitettu
Yorkshireen, hyvän matkan päähän Finsbury Squaresta, ja päivällisen
syöminen kello 6 illalla herra Witheringtonin luona kävi vaikeaksi, kun
aamulla oli pakko olla harjoituksissa kello 9. Tämän kysymyksen
johdosta vaihdettiin useita kirjeitä, mutta vihdoin sovittiin, että
herra Templemore myy upseerinvaltakirjansa ja muuttaa kauniin vaimonsa
kanssa herra Witheringtonin luo. Niin hän tekikin ja havaitsi paljon
mukavammaksi käydä kello 9 aamulla hyvän aamiaispöydän kimppuun kuin
taisteluharjoituksiin.

Mutta herra Templemoressa oli todellista kunniantuntoa ja
luonteenvakavuutta, jotka eivät sallineet hänen viettää laiskaa elämää.
Eleltyään kaksi kuukautta mukavasti hän ilmaisi kantansa suoraan herra
Witheringtonille ja pyysi tämän apua: hän halusi itse ansaita leipänsä.
Herra Witherington, joka oli mieltynyt nuoreen pariin, yritti
vastustella ja muistutti, että Cecilia on hänen oikea serkkunsa ja että
hän itse aikoo varmasti pysyä naimattomana. Herra Templemore pysyi
kuitenkin päätöksessään, ja herra Witheringtonin täytyi lopulta taipua.
Eräs arvossapidetty kauppahuone halusi yhtiömiestä avustamaan
Amerikassa. Herra Witherington luovutti takuusumman, ja pari viikkoa
myöhemmin herra ja rouva Templemore matkustivat New Yorkiin.

Herra Templemore oli toimelias ja älykäs mies; onni suosi häntä, ja hän
laski voivansa palata muutaman vuoden kuluttua varakkaana miehenä
kotimaahan. Mutta toinen vuosi heidän Amerikkaan tulonsa jälkeen oli
kovin tautista aikaa; keltakuume raivosi, ja niiden tuhansien uhrien
joukossa, jotka se ryösti manalaan, oli myös herra Templemore, joka
kuoli kolme viikkoa sen jälkeen kun hänen vaimonsa oli saanut kaksoset.

Yhtiö, jossa herra Templemore oli ollut osakkaana, täytti hänen
paikkansa, ja herra Witherington tarjosi serkulleen entisen
turvapaikan, jota tämä nyt surullisen ja odottamattoman menetyksensä
takia suuresti kaipasi. Kolmessa kuukaudessa rouvan asiat olivat
järjestyksessä; miespalvelijansa Kokon sekä kahden neekerinaisen
seuraamana -- muita ei saatu lähtemään tälle vaaralliselle matkalle --
hän astui hyväksi tunnettuun laivaan, jonka nimi oli "Sirkassian",
matkan määränä Liverpool.



MYRSKY


Ne, jotka satamassa olivat nähneet, kuinka muhkeana "Sirkassian"
levitti purjeensa tuuleen, eivät juuri osanneet aavistaa, mikä kohtalo
sitä odotti, vielä vähemmän se johtui laivalla olevien mieleen.
Luottamus on juuri merimiehille tunnusomaista, ja heillä on onnellinen
kyky herättää sama luottamuksen tunne kenessä tahansa, joka on heidän
kanssaan.

Alkumatka sujui onnellisesti, mutta Eurooppaa lähestyttäessä tapahtui
onnettomuus.

Kova, kolme vuorokautta kestänyt luodetuuli oli ajanut "Sirkassianin"
Biskajan lahteen; oli puoliyö, ja tuuli näkyi olevan asettumaan päin.
Kapteeni, joka ei ollut koko aikana hievahtanut kannelta, kutsui sinne
nyt ensimmäisen perämiehen.

-- Oswald, sanoi kapteeni Ingram, myrsky on heikkenemässä, ja luulen,
että se huomiseen mennessä on temmeltänyt itsensä uuvuksiin. Minä menen
levolle pariksi tunniksi. Ilmoittakaa minulle, jos jotakin tapahtuu.

Oswald Bareth, pitkä, jäntevä, komea amerikkalainen, tähysteli mitään
sanomatta pitkän aikaa kiinteästi taivaanrantaa.

-- Minä en ole samaa mieltä kuin te, kapteeni. Suojan puolella ei näy
ensinkään olevan toivoa selkenemisestä. Tuuli vain vähän vetää henkeään
puskeakseen sitten kahta kiukkuisemmin, uskokaa minua.

-- Tuulta on nyt kestänyt kolme vuorokautta, virkkoi kapteeni.
Suvituuli ei tavallisesti kestä kauempaa.

-- Se on kyllä totta -- mikäli ei toinen tuuli tule heti perässä, sanoi
perämies. Sää ei näytä kauniilta. Tuuli yltyy uudestaan, se on yhtä
varmaa kuin että Virginiassa on käärmeitä.

-- Olkoon niin, jos niin on säädetty, oli kapteenin luja vastaus.
Tähystäkää tarkkaan, Bareth, älkääkä hievahtako kannelta; jos tulee
asiaa, niin lähettäkää joku miehistä sanomaan minulle.

Kapteeni meni hyttiinsä. Oswald katsoi kompassiin, lausui muutaman
sanan peränpitäjälle, antoi pari voimakasta läimäystä muutamille
saumoja tilkitseville miehille, pani suuhunsa uuden mällin ja alkoi
silmäillä taivasta.

Taivaankantta tummensi muita mustempi ja synkempi pilvenhattara, joka
leveni keskitaivaalle ja jonka alapää hipoi näköpiirin rajaa tyynen
puolella. Ainoastaan muutaman silmänräpäyksen oli Oswaldin huomio ollut
kiintyneenä tähän, kun hän näki heikon salaman purkautuvan pilven
synkimmästä kohdasta; sitä seurasi toinen voimakkaampi. Äkkiä tuuli
taukosi, ja "Sirkassian" kohosi suoraksi kaltevasta asennostaan. Sitten
myrsky alkoi taas vinkua ja painoi laivan uudestaan kallelleen. Seurasi
vielä salama ja kaukainen jyrähdys.

-- Temmeltänyt itsensä uuvuksiin, sanoi kapteeni! Aavistin, että pahin
tuuli on vielä tulematta, mutisi Oswald itsekseen alinomaa tarkaten
taivaankantta.

-- Kuinka laiva tottelee peräsintä, Matthew? kysyi Oswald ja meni
peräpuolelle.

-- Se sujuu jotenkin, kun ohjaa hiukan ylätuuleen.

-- Minä vähennän joka tapauksessa apinapurjeen. Pojat, perään, kootkaa
apina! Pitäkää kiinni jalusnuorasta, kunnes purje on kiinni, muuten se
paukkuu ja pelottaa naismatkustajat järjiltään. Jaa, jaa, jos minä
joskus saan oman laivan, en milloinkaan ota matkaan naisia... en, en
rahastakaan.

Salamat risteilivät ilmassa, ja niitä seuraavat ankarat jyrähdykset
osoittivat, että ukkosilma läheni lähenemistään. Vettä tuli kuin
saavista kaataen, tuuli heikkeni, yltyi jälleen, taukosi tykkänään,
muutti suuntaansa piirun tai pari. Läpimärät purjeet liehuivat ja
paukkuivat.

-- Enemmän ylätuuleen, Matt! huusi Oswald samassa kun kaikki kannella
olijat silmänräpäykseksi sokaistuivat lähelle iskevän salaman
häikäisevässä valossa ja olivat menettää kuulonsa sitä seuraavassa
jyrähdyksessä. Tuuli kiihtyi, heikkeni, äkkiä tuli haudantyyni. Purjeet
riippuivat velttoina raakapuista, sade valui virtanaan ja laivan
keikkuessa edestakaisin aaltojen välissä tuli synkkä pimeys.

-- Joku ilmoittamaan kapteenille! huusi Oswald. Totta tosiaan myrsky on
nyt niskassamme. Märssypurjeen olisi pitänyt olla koossa, mutta enhän
minä ole kapteeni. Purjeet kokoon, pojat, hän jatkoi, sukkelaan,
sukkelaan! Tämä ei ole lapsenleikkiä!

Kun oli vaikea löytää köydenpäitä ja saada niitä selville
pilkkopimeässä ja rankkasateessa, joka esti näkemästä mitään, eivät
miehet voineet täyttää perämiehen käskyjä niin joutuisasti kuin tarve
olisi vaatinut. Ennen kuin heidän oli onnistunut suorittaa tehtävänsä
ja kapteeni Ingram ehtinyt kannelle, puhkesi myrsky hirmuiseen raivoon.
Se iski tuon perikatoon tuomitun laivan kimppuun ihan päinvastaiselta
suunnalta kuin ennen; purjeet työnsivät laivaa takaperin ja se
kallistui niin, että parras joutui veden alle. Peränpitäjä singahti
ruorirattaan yli; muut miehet, jotka Oswaldin kanssa olivat ison maston
ympärillä jaluspiikkien luona, kierivät valumisreiälle köysikääryjen ja
kaiken muun mukana, mitä kannella oli irtainta. Laivan äkillinen raju
kallistuminen herätti kaikki kannen alla olevat miehet. He luulivat
laivan uppoavan ja syöksyivät ainoasta peittämättömästä luukusta ylös
alusvaatteisillaan.

Oswald Bareth kömpi ensimmäisenä ylös alatuulen puolelta; hänen
onnistui päästä ruorirattaan luo, jonka hän käänsi tiukasti ylätuuleen.
Kapteeni Ingram ja muutamat laivamiehet pääsivät myös peräsimen luo,
joka on kaikkien merimiesten kokoontumispaikka tukalassa tilassa; mutta
myrskyn vinkuna, sade ja suolainen vaahto, hyökylaineet, joiden vauhti
heikkeni tuulen kääntyessä ja jotka syöksivät suunnattoman
vesipaljoutensa laivan yli, hirvittävät ukkosenjyrähdykset ja synkkä
pimeys sekä laivan kallistuminen, joka pakotti heidät käsivoimiensa
turvin liikkumaan paikasta toiseen, tekivät toiminnan mahdottomaksi.

Heidän ainoa ystävänsä tässä luonnonvoimien temmellyksessä oli salama.
-- Todellakin tukala tila, kun salamaa voi tervehtiä ystävänään! Sen
häikäisevässä valossa he saattoivat päästä selville tilanteesta ja niin
hirvittävältä kuin se näyttikin ei se kuitenkaan ollut niin kauhistava
kuin pimeys ja epävarmuus.

Oswald jätti ruorirattaan parin laivamiehen huostaan ja irrotti
veitsellään maalatuista purjekangaskääröistä mesaanimastoon kiinnitetyt
kirveet. Yhden hän piti itse, toiset kaksi annettiin pursimiehelle ja
toiselle perämiehelle. Oli mahdotonta puhua niin kovasti, että toiset
olisivat myrskyn pauhinan läpi erottaneet sanoja, mutta lamppu paloi
vielä kompassikojussa ja siitä leviävässä himmeässä valossa kapteeni
Ingram saattoi nähdä perämiehen tekemät merkit ja antaa suostumuksensa.
Oli ihan välttämätöntä kääntää laiva myötätuuleen, koska se ei totellut
peräsintä. Tuossa tuokiossa katkaistiin mesaanimaston takilaköydet ja
masto rojahti mereen.

Oswald ponnisteli seuralaisineen taas kompassikojun luo ja katseli
muutaman silmänräpäyksen kompassia. Laiva ei kääntynyt tuuleen, vaan
näkyi vajoavan yhä syvemmälle veteen.

Oswald antoi uudestaan merkin kapteenille, ja tämä suostui taas. Pitäen
kiinni laivan partaasta ja jaluspiikeistä uhkarohkea merimies ryntäsi
eteenpäin kahden rotevan kumppaninsa seuraamana. Kaikkien kolmen
tehtävä oli erittäin vaikea ja vaarallinen, heidän kun oli
hyökylaineiden ahdistaessa päästävä käsiksi rustirautoihin, joihin
takilaköydet oli kiinnitetty. Yhden laivamiehen aalto vei laivan
partaan yli alatuulen puolelta, mutta takila pelasti hänet joutumasta
meren helmaan. Lannistumattoman rohkeana hän kapusi takaisin tuulen
puolelle ryhtyen uudelleen auttamaan kumppaneitaan. Oswald antoi
viimeisen iskun, takila irtautui ja samassa isomasto katosi vaahtoaviin
aaltoihin. Oswald ja hänen toverinsa kiiruhtivat vaaralliselta
paikaltaan kapteenin luo, joka useiden miesten kanssa oli pysähtynyt
ruorirattaan luokse. Laiva kääntyi nyt vähitellen tuuleen ja kohosi
aalloista. Muutamassa minuutissa se alkoi purjehtia hyvää vauhtia
myrskyssä keikkuen rajusti ja aina tuon tuostakin kolhiutuen
mastonpirstaleisiin, joita se veti perässään takilaköysistä.

Vaikka myrsky raivosi yhtä rajusti kuin ennenkin, ei sen vinkuna
kuitenkaan enää tuntunut niin huumaavalta, kun laiva nyt purjehti
myötätuuleen vailla perämastoja. Ensimmäinen tehtävä oli päästä
vapaaksi köysistön jätteistä, mutta vaikka kaikki miehet olivat työssä,
ei saatu paljonkaan aikaan ennen kuin päivä valkeni. Silloinkin yritys
oli vaarallinen, sillä laiva keikkui niin, että kumpikin parras oli
vuoroin veden alla. Kaikki miehet oli sidottu kiinni jottei vesi veisi
heitä, ja tuskin he olivat saaneet työnsä loppuun, kun äkillinen
keikahdus ja samalla aallon raju rynnistys suojanpuolen keulalaitaa
vastaan viskasi etumaston laidan yli.

Siten "Sirkassian" menetti mastonsa myrskyssä.



VUOTO


Etumaston köysistö hakattiin poikki; myrskyä jatkui, mutta aurinko
paistoi kirkkaasti ja lämpimästi. "Sirkassian" käännettiin taas
tuuleen. Vaaran arveltiin nyt olevan ohi, ja väki laski leikkiä ja
nauroi tehdessään varamastoja päästäkseen niiden avulla määräsatamaan.

Tuuli, joka oli puhaltanut myrskyisenä ja puuskaisena, muuttui nyt
tasaiseksi, vahvaksi tuuleksi, jommoiseen merimiehet ovat tottuneet ja
jolle he hymyilevät. Sitä paitsi taivas oli kirkas ja selkeä eikä
mitään vaarallista näkynyt suojan puolella. Tämä oli erittäin
tervetullut muutos yön pimeyteen, sekasortoon ja vaaroihin, ja väki
teki halukkaasti työtä saadakseen tarpeeksi purjeita pystyyn tukemaan
laivaa, jotta se tottelisi peräsintä.

-- Minä uumoilen, että kapteeni antaa laivan nyt mennä myötätuuleen
varapurjeella, kun vain ehdimme saada sen pystyyn tuonne keulaan,
huomautti yksi miehistä, joka pujotti köyttä taljaan.

-- Niin, ja tällä tuulella ei varmaan tarvita paljoa purjeita, vastasi
laivamies.

-- Ei ole nyt suurta vaivaa takilasta, kun ei ole mastoja. Ei niin
pahaa, ettei jotakin hyvääkin.

-- Vaivaa on tarpeeksi, Bill, kun vain ehdimme satamaan, vastasi toinen
äreästi. On tehtävä uusi alatakila ja uudet väkipyörät.

-- Se merkitsee: sitä kauemmin siis satamassa. Minä aion mennä
naimisiin.

-- Jahaa! Kuinka usein aiot mennä naimisiin? Sinulla on vaimo joka
satamassa, sen tiedän varmaan.

-- Ei ainoatakaan Liverpoolissa vielä.

-- Lienee kuitenkin parasta, keskeytti Oswald, joka oli seisonut
lähellä ja kuunnellut miesten juttelua, samalla kun piti silmällä työn
edistymistä, että katsomme, paljonko laiva on vuotanut; kyllä se on
saanut iskuja ja kolahduksia ihan tarpeekseen. Harmittaa, etten
muistanut sitä ennen kuin nyt. Heittäkää kirveenne, kirvesmies, ja
katsokaa miten syvälti on vettä pumpussa.

Kirvesmies, joka valitti mastottoman laivan epätasaisia heilahduksia,
suoritti hänelle kuuluvan tärkeän tehtävän. Vetäessään ylös
nuoranpäähän kiinnitetyn rautaviivoittimen, joka oli laskettu
pumpuntorveen, hän näki, että nuorasta tippui vesi. Uskoen varmasti,
että se oli kastunut jo kannella, hän irrotti siitä viivoittimen.
Sitten hän otti uuden nuoran kannella olevasta kiepistä, jota miehet
juuri selvittelivät, ja jatkoi huolellisesti pumpun tarkastusta. Hän
veti viivoittimen ylös, tuijotti siihen pelästyneenä muutaman
silmänräpäyksen ja huudahti:

-- Seitsemän jalkaa vettä ruumassa, Jumala varjelkoon!

Sähköisku ei olisi voinut hätkähdyttää "Sirkassianin" kannelle
kokoontunutta laivaväkeä pahemmin kuin kirvesmiehen kauhistava
ilmoitus.

Merimiehet kykenevät kestämään uljaasti kaikki ne vaikeudet ja
vastoinkäymiset, joita luonnonvoimat aiheuttavat. He toivovat vain että
se lankku, joka erottaa heidät kuolemasta, on eheä. Silloin he
luottavat omaan voimaansa ja turvaavat omaan taitoonsa, mutta jos
ilmestyy vuoto, he lamautuvat pelosta ja joutuvat epätoivoon, sillä kun
he näkevät ponnistuksensa turhiksi he menettelevät kuin lapset.

Kuullessaan kirvesmiehen ilmoituksen Oswald juoksi pumppujen luo.

-- Koettakaa uudelleen, Abel; on mahdotonta, että vettä olisi niin
paljon. Leikatkaa poikki tämä nuora ja antakaa uusi kuivempi.

Vielä kerran Oswald tutki pumpun, mutta tulos oli sama.

-- Meidän täytyy panna pumppu käyntiin, pojat, sanoi perämies koettaen
salata omaa pelkoaan. Puolet tästä vedestä laiva on ryypännyt
maatessaan kallellaan.

Taitavasti lausutun arvelun merimiehet uskoivat ja kiiruhtivat
täyttämään käskyä samalla kun Oswald meni ilmoittamaan kapteenille,
joka väsyneenä valvomisesta ja ponnistuksista oli heittäytynyt kojuunsa
levähtämään muutamaksi tunniksi, koska vaara näytti olevan ohi.

-- Luuletteko, Bareth, että laiva on saanut vuodon? kysyi kapteeni
vakavasti. On mahdotonta, että se olisi ryypännyt niin paljon vettä.

-- En, vastasi perämies, mutta laiva on ollut niin kovassa pinteessä,
että laiteet ovat auenneet. Toivon, ettei asia ole sen vaarallisempi.

-- Mitä siis luulette?

-- Pelkään, että mastonpirstaleet ovat vahingoittaneet laivaa;
muistatte kyllä, kuinka usein ne kolhivat kylkiä, ennen kuin pääsimme
niistä eroon, ja muistan erityisesti, että isomasto kerran tuntui
olevan suoraan pohjan alla ja puski rajusti sitä vasten.

-- No niin, kaikki on Jumalan vallassa! Nopeasti kannelle.

Kun he tulivat ylös, tuli kirvesmies kapteenin luo ja ilmoitti
tyynesti: "Seitsemän jalkaa kolme tuumaa, kapteeni." Pumput olivat
käynnissä, väki oli pursimiehen ohjeiden mukaan jakaantunut työkuntiin,
jotka vyötäisiin saakka alastomina vuorottelivat aina kahden minuutin
perästä. Näin he raatoivat taukoamatta puoli tuntia.

Puoli tuntia kului epätietoisuudessa, sillä oli saatava selville,
vuotiko laiva vain saumoista ja oliko se ryypännyt vettä. Siinä
tapauksessa oli toivoa saada vuoto estetyksi. Kapteeni Ingram ja
perämies seisoivat äänettöminä pumpun ääressä laivaväen ponnistaessa
viimeisetkin voimansa. Kello oli kymmenen minuuttia yli seitsemän ja
puoli tuntia oli kulunut. Veden syvyys pumpussa tarkastettiin, nuora
mitattiin -- seitsemän jalkaa ja kuusi tuumaa! Vesi oli siis noussut
huolimatta ahkerasta ja rasittavasta pumppuamisesta. Miehet loivat
toisiinsa synkkiä ja epätoivoisia silmäyksiä, sadattelivat
ja kiroilivat. Kapteeni Ingram seisoi äänettömänä huulet
yhteenpuserrettuina.

-- Me olemme hukassa! huudahti yksi miehistä.

-- Ei vielä, pojat; vielä on yksi keino, sanoi Oswald. Luultavasti ovat
kylkisaumat auenneet viime yönä, niin että vesi suurimmaksi osaksi
tunkee sisälle niistä; siinä tapauksessa meidän tarvitsee ainoastaan
kääntää laiva myötätuuleen ja uudestaan tarttua pumppuihin. Kun ei
laivan koko kylki enää ole yhtä tiukasti merta vasten kuin nyt, se
alkaa kyllä pitää vettä.

-- Luulenpa, että herra Bareth on oikeassa, vastasi kirvesmies.

-- Niin minäkin luulen, lisäsi kapteeni Ingram. Rivakasti kiinni,
pojat! Kannattaako itkeä ennen kuin pää on poikki! Koetetaanpa vielä
kerta! Ja rohkaistakseen väkeään kapteeni Ingram otti takin yltään ja
auttoi ensimmäistä työkuntaa pumppuamisessa, samalla kun Oswald kävi
käsiksi peräsimeen ja käänsi laivan myötätuuleen.

Kun "Sirkassian" nyt lasketti myötätuuleen, se kohosi niin kankeasti
kaltevasta asennostaan, että saattoi päätellä vettä olevan ruumassa
paljon. Väki raatoi ankarasti ja lakkaamatta koko tunnin; pumppu
tutkittiin uudestaan -- kahdeksan jalkaa!

Miehet eivät tosin kieltäytyneet pumppuamasta, mutta ilmaisivat
kuitenkin sangen selvästi aikeensa siten, että kaikki pukivat ylleen
paidat ja mekot, jotka olivat riisuneet aloittaessaan raskaan
urakkansa.

-- Mitä on tehtävä, Oswald, sanoi kapteeni Ingram, kun he menivät
peränpuolelle. Näette nyt, etteivät miehet tahdo enää pumputa, eikä
siitä sitä paitsi ole hyötyäkään. Meidät on tuomittu.

-- Pelkään pahoin, että "Sirkassian" on tuomittu tuhoutumaan, vastasi
perämies. Pumppuaminen ei hyödytä mitään, eikä laivaa voi estää
uppoamasta huomisaamuun mennessä. Meidän täytyy siis turvautua
veneisiin, joiden luulen olevan hyvässä kunnossa, ja lähteä laivasta
ennen iltaa.

-- Veneet täpötäynnä tämmöisessä merenkäynnissä? vastasi kapteeni
Ingram ja pudisti miettivästi päätään.

-- Parempi on olla täyteenahdetussa veneessä kuin pulikoida meressä.
Mitään muuta emme voi tehdä kuin koettaa pitää miehet selvinä. Jos se
onnistuu, voitamme enemmän kuin jos tarpeettomasti väsytämme heitä. He
kyllä kaikki tarvitsevat loputkin voimansa ennen kuin saavat jalkansa
kuivalle maalle, jos sitä onnea on heille enää suotu. Menenkö puhumaan
heille?

-- Menkää vain, Oswald, vastasi kapteeni. Itse puolestani huolin vähät
hengestäni, sen tietää Jumala, mutta vaimoni -- ja lapseni!

Oswald meni miesten luo, jotka nyreinä ja äänettöminä odottivat
neuvottelun tulosta ymmärtäen, että jatkuva pumppuaminen ainoastaan
tarpeettomasti uuvuttaisi heitä.

-- Meidän täytyy panna veneet kuntoon; hyvä vene on parempi kuin huono
laiva. Myrskyn ja pauhaavan meren varaan ei tosin tällä hetkellä ole
viisasta laskea veneitä; senpä vuoksi meidän on parasta turvautua
laivaan niin kauan kuin voimme. Ryhdytään nyt varustamaan veneisiin
ruokaa, vettä ja mitä muuta tarvitaan ja sitten meidän täytyy luottaa
Jumalan armoon ja omiin ponnistuksiimme, hän sanoi.

-- Ei mikään vene kestä tuollaista aallokkoa, huomautti yksi miehistä.
Minun mielestäni pitäisi elämän olla hauska, kun se kerran on lyhyt,
vai mitä pojat? hän lisäsi kääntyen miesten puoleen.

Useat näistä olivat samaa mieltä, mutta Oswald sieppasi kirveen, astui
lähemmäksi äskeistä puhujaa, katsoi häntä tiukasti silmiin ja sanoi:

-- Lyhyt saattaa meidän kaikkien elämä olla, mutta ei hauska. Minä
ymmärrän sangen hyvin tarkoituksesi. On ikävää, jos minun täytyy
tahrata käteni sinun tai jonkun muun vereen, mutta totisesti halkaisen
kallon siltä, joka koettaa murtautua viinikellariin. Tiedätte, etten
minä koskaan laske leikkiä. Teidän pitäisi hävetä! Sanotteko te
itseänne miehiksi, te jotka saadaksenne nyt vähän viinaa aiotte hylätä
ainoan mahdollisuutenne päästä maihin. Ja jos pelastutte, juotte vain
itsenne humalaan joka ainoa päivä. Kaikella on aikansa, ja nyt, luulen
minä, on aika pysyä selvänä.

Kun useimmat miehistä pitivät Oswaldin puolta, täytyi heikomman
puolueen alistua, ja valmistuksiin ryhdyttiin. Molempien veneitten
havaittiin olevan hyvässä kunnossa. Muutamat miehet hakkasivat osan
laivan laiteesta pois siten että veneet voitiin lykätä mereen laidan
yli, kun ei muulla tavoin voitu saada niitä vesille.

Veden syvyys pumpussa tarkastettiin uudelleen. Ruumassa oli vettä
yhdeksän jalkaa. Laiva uppoaisi nähtävästi pian. Kaksi tuntia oli nyt
kulunut, myrsky ei enää raivonnut yhtä ankarasti, ja aallokkokin, joka
tuulen käännyttyä oli ärtynyt vihaiseksi, alkoi nyt käydä
rauhallisemmaksi. Kaikki oli valmista. Molemmat veneet olivat kyllä
niin suuret, että niihin mahtui sekä laivaväki että matkustajat; mutta
kuten laivamiehet keskenään puhuivat -- mikä todistaa heidän hyvää
sydäntään -- kuinka kävisi noiden pienokaisraukkojen avoimessa
veneessä, jossa heidän kenties täytyi olla useita päiviä ja öitä?

Vasta kello kuuden ajoissa illalla oli kaikki kunnossa: laiva
käännettiin taas vitkaan tuuleen ja veneet työnnettiin laidan yli.
Myrsky oli suuressa määrin asettunut, mutta laiva oli vettä täynnä, sen
odotettiin pian uppoavan.

Kylmäverisyys ja päättäväisyys olivat nyt tarpeen. Mahdotonta oli
tietää milloin vesilastissa oleva laiva uppoaisi. Kaikki olivat
kuumeentapaisen levottomuuden vallassa pelätessään viipyvänsä aluksessa
liian kauan, niin että se ehtisi vaipua pohjaan ja jättää heidät
taistelemaan aaltojen kanssa.

Kaikki oli valmista, Oswald ohjasi toista venettä, ja oli sovittu niin,
että rouva Templemore ja hänen lapsensa otettiin isompaan, jota ohjasi
kapteeni Ingram itse. Kun Oswaldin osalle määrätty väki oli astunut
veneeseen, hän työnsi sen ulos laivasta jättääkseen tilaa toiselle
veneelle, asettui suojanpuolelle kokka tuulta vasten ja odotti
kapteenia. Rouva Templemore nousi kannelle kapteeni Ingramin kanssa,
joka auttoi häntä laskeutumaan veneeseen. Toinen imettäjä asetettiin
toisen lapsen kera istumaan hänen viereensä ja Koko talutti toista
imettäjää, joka piti lasta käsivarrellaan.

Kapteeni Ingramin, jonka oli täytynyt astua veneeseen ensimmäisen
lapsen kanssa, piti juuri kiivetä ylös auttamaan Judya, kun laiva
yhtäkkiä keikahti niin että keulakansi joutui veden alle, ja samassa
vene törmäsi laivan kylkeen.

-- Se uppoaa, Herra armahtakoon, laivamiehet huusivat pelästyksissään
ja työnsivät veneen loitommas päästäkseen pois laivan pyörteistä.

Kapteeni Ingram, joka seisoi veneen peräteljolla, kaatui selälleen
veneen pohjalle, ja ennen kuin hän ennätti päästä jaloilleen, oli vene
jo kaukana laivasta.

-- Lapseni, lapseni! valitti äiti.

-- Soutakaa uudestaan lähelle, pojat! huusi kapteeni Ingram tarttuen
peräsimeen.

Miehet, jotka olivat pelästyneet kuullessaan, että laiva oli
uppoamaisillaan, koettivat uudestaan päästä laivan lähelle, kun näkivät
sen pysyvän vielä pinnalla. Mutta heidän yrityksensä olivat turhat --
he eivät mahtaneet mitään tuulelle ja merenkäynnille. He ajautuivat yhä
kauemmaksi kaikista ponnistuksista huolimatta. Kapteeni Ingram oli
innostanut väkeään viimeiseen saakka, mutta nyt hän havaitsi, että
ponnisteleminen oli turhaa.

-- Lapseni, lapseni! huusi rouva Templemore seisoen veneessä ja
kurottaen käsiään laivaa kohti. Kapteeni antoi merkin, vene lähti
myötätuuleen. Äiti näki että kaikki toivo oli mennyttä, ja vaipui
pyörtyneeni veneeseen.



VANHAPIIKA


Eräänä aamuna vähän "Sirkassianin" haaksirikon jälkeen herra
Witherington tuli tavallista aikaisemmin ruokailuhuoneeseen. Silloin
hän havaitsi palvelijansa Williamin istumassa isäntänsä vihreässä
nojatuolissa jalat uuninristikolle nostettuina. Mies oli niin
syventynyt sanomalehteen, ettei edes huomannut Witheringtonin tulevan.

-- Toivon, että teillä on oikein mukava asento, herra William. Älkää
missään tapauksessa salliko minun häiritä teitä, hyvä herra! sanoi
herra Witherington.

Vaikka William oli yhtä häpeämätön kuin kamaripalvelijat yleensä, hän
hämmästyi kuitenkin vähän.

-- Suokaa anteeksi, herra, Jonathanilla ei ollut aikaa
lukea sanomalehteä. Hän sanoo olevan ihan paikallaan tutkia
kuolinilmoitukset, etteivät ne äkkiarvaamatta yllättäisi teitä.

-- Se on todellakin erittäin huomaavaista.

-- Ja tässä on kertomus eräästä haaksirikosta...

-- Haaksirikosta! Missä, William? Herran nimessä, missä siitä on?

-- Luulen, että se koskee samaa laivaa, josta olette ollut niin
levoton. Olen unohtanut nimen. Mahtoikohan se olla "Sirkassian"?

Herra Witherington tempasi sanomalehden ja löysi heti kirjoituksen,
jossa yksityiskohtaisesti kerrottiin, että "Sirkassianin" hylystä oli
pelastettu kaksi neekeriä ja lapsi.

-- Niin, niin on käynyt! huudahti Witherington. Cecilia raukka
avoimessa veneessä! Toisen veneen nähty uppoavan. Ehkä hän on kuollut,
armias Jumala. Toinen poika pelastettu! Varjelkoon, missä Jonathan on?

-- Tässä, herra, vastasi Jonathan juhlallisesti. Hän oli juuri tuonut
paistetut munat pöytään ja seisoi vakavana kuin hautajaisissa isäntänsä
tuolin takana, sillä tässä oli kysymyksessä onnettomuus, niin, ehkä
kuolemakin.

-- Minun täytyy matkustaa Portsmouthiin heti syötyäni -- ei, en voi
syödä mitään, ruokahaluni on tiessään.

-- Harvoin on tapana syödä tämmöisissä surullisissa tilaisuuksissa,
vastasi Jonathan. Haluatteko omat vaununne vai suruvaunut?

-- Mistä saisin suruvaunut, joilla pääsee neljätoista mailia tunnissa
kahdella hevosparilla? Oletteko hullu, Jonathan!

-- Pitääkö ajurilla ja palvelijalla olla suruharso hatussa ja
hansikkaat?

-- Menkää hiiteen surupukuinenne! Tässä ei ole kysymys kuolemasta, vaan
pelastumisesta. Näyttää siltä kuin ainoastaan toinen vene olisi
uponnut.

-- Mors omnia vincit, kuolema voittaa kaiken, lausui Jonathan silmät
kattoon luotuina.

-- Heittäkää latinanne, Jonathan, ja hoitakaa tehtävänne!
Kirjeenkantaja kolkuttaa, kysykää, onko hänellä kirjeitä!

Niitä oli useitakin, muiden muassa yksi "Eurydiken" päälliköltä,
komentajakapteeni Maxwelliltä. Siinä kerrottiin tapahtumat tarkasti ja
ilmoitettiin, että kapteeni oli sen päivän postivaunuissa lähettänyt
neekerit ja lapsen herra Witheringtonin luokse ja että eräs upseeri,
joka aikoi kaupunkiin samoissa vaunuissa, saattaisi heidät
turvallisesti hänen kotiinsa.

Komentajakapteeni Maxwell oli herra Witheringtonin vanha tuttava. Hän
oli syönyt päivällistä hänen luonaan Templemoren seurassa ja arvatenkin
kysellyt neekereiltä, minne hänen oli lähetettävä haaksirikkoutuneet.

-- He tulevat tänne illalla, huudahti herra Witherington. Minun ei siis
tarvitsekaan matkustaa. Mitä on tehtävä? Parasta lienee sanoa Marylle,
että hän panee huoneet kuntoon. Vuoteet pienelle pojalle ja kahdelle
neekerille, ymmärrättekö, William?

-- Ymmärrän, herra. Mutta minne ne mustat sijoitetaan?

-- Minnekö sijoitetaan! Eihän se minua liikuta! Toinen nukkukoon
keittäjättären, toinen Maryn huoneessa.

-- Hyvä on, herra, minä sanon sen heille, vastasi William ja kiiruhti
ulos jo edeltäkäsin ihastuksissaan siitä melusta, jonka tiesi
keittiössä syntyvän.

-- Pyydän anteeksi, huomautti Jonathan, luulen että toinen neekeri on
mies.

-- No, mitä sitten?

-- Tytöt eivät mahdollisesti suostu nukkumaan hänen kanssaan.

-- Kaiken pahan nimessä, mitä Witheringtonin suvulle on tapahtunut!
Olette oikeassa. Mutta te, Jonathan, voitte ottaa hänet -- te pidätte
juuri siitä väristä.

-- En pimeässä, herra, vastasi Jonathan kumartaen.

-- No antakaa heidän maata yhdessä sitten.

-- Ovatko he naimisissa? kysyi hovimestari.

-- Hiisi vieköön heidät molemmat! Mistä minä sen voisin tietää? Tuokaa
minulle aamiaista, niin saadaan sitten enemmän neuvotella asiasta.

Herra Witherington kävi nyt kananmunien ja teeleipien kimppuun ja
nautti aamiaisensa niin nopeasti kuin suinkin ehti. Siihen oli syynä
se, että hän oli sekä vimmastunut että hämmästynyt näiden henkilöiden
odottamattomasta tulosta ja toivoi saavansa rauhassa miettiä, sillä
juttu oli todellakin poikamiehelle arveluttava. Juotuaan toisen
kupillisen teetä hän oikaisihe mukavampaan asentoon nojatuolissaan ja
alkoi mietiskellä itsekseen:

-- Esi-isieni veren nimessä, mitä minä, poikamies, teen pienellä
lapsella ja imettäjällä, joka on musta kuin pataässä, ja toisella
mustalla vielä kaupan päälle? Lähetänkö neekerit takaisin? Se taitaa
olla parasta; mutta lapsi! Herätä joka aamu kello viisi sen parkunaan,
suudella sitä kolmesti päivässä, olisipa se hauskaa! Päälliseksi tuo
paksuhuulinen neekeriakka suutelee lasta koko päivän ja tyrkyttää sitä
sitten minulle. Akka on kömpelö kuin lehmä; jos lapsen vatsa tulee
kipeäksi, hän syöttää sille pippuria -- länsi-intialainen tapa!
Lapsilla on vatsa aina kipeänä -- onneton serkkuparkani! Minne hän ja
se toinen lapsi ovat joutuneet? Olisi hyvä, jos olisivat pelastaneet
hänet, raukan, jotta hän itse voisi tulla pitämään huolta lapsistaan...
Mitä on tehtävä? Minua totisesti haluttaa hakea Moggy-sisareni -- mutta
hän pitää niin ankaraa komentoa. Ei ole syytä hätäillä. Parasta miettiä
vielä kerran.

Tähän herra Witheringtonin mietteet keskeytyivät, sillä joku naputti
ovelle.

Keittäjätär tuli huoneeseen kasvot punaisina kuin olisi laittanut
päivällistä kahdeksalletoista hengelle.

-- Suokaa anteeksi, herra, hän sanoi niiata lyykistäen. Olisin
kiitollinen, jos hankkisitte itsellenne uuden keittäjättären.

-- Vai niin, no hyvä on! vastasi Witherington suuttuneena siitä että
häntä oli häiritty.

-- Ja jos sallitte, muutan jo tänä päivänä; en jää tänne pitemmäksi
aikaa, siitä voitte olla varma!

-- Menkää vaikka hiiteen! vastasi herra Witherington, mutta menkää
ensin ulos ja sulkekaa ovi jäljessänne.

Keittäjätär katosi, ja niin herra Witherington oli taas yksinään.

-- Kylläpä hän oli tuohtunut! Ei tahdo tietystikään laittaa ruokaa
mustille -- niin, sepä se.

Uudestaan häiritsi herra Witheringtonia kaksi koputusta.

-- Ahaa, nyt hän on ennättänyt ajatella asiaa. Sisään! Mutta tulija ei
ollutkaan keittäjätär, vaan sisäkkö Mary.

-- Suokaa anteeksi, herra, tämä sanoi itkien, minä haluan lähteä
paikastani.

-- Tämähän on oikea kapina! No, muuttakaa sitten!

-- Lähtisin jo tänä iltana, herra, jos vain suostutte.

-- Mene vaikka heti, minusta se on samantekevää, ärjäisi herra
Witherington suuttuneena.

Sisäkkö meni, ja kului hetken aikaa ennen kuin herra Witherington tuli
jälleen levolliseksi.

-- Kaikki palvelijat joutavat hiiteen! hän totesi viimein. Olivatpa ne
totisesti pöyhkeitä narreja -- eivät tahdo siivota huoneita mustien
jäljiltä. Periköön paha heidät kaikki, niin mustat kuin valkoiset! Nyt
on koko talo ylösalaisin, kun tuo kakara tulee tänne. Se ei ole
mukavaa. Mitä on tehtävä? Pyytäisinkö Moggy-sisaren tänne? Ei, minä
kutsun Jonathanin.

Herra Witherington soitti ja Jonathan tuli huoneeseen.

-- Mitä tämä kaikki merkitsee, Jonathan? Keittäjätär on raivoissaan,
Mary itkee ja molemmat ovat lähdössä pois. Mikä on syynä kaikkeen tähän
sekamelskaan?

-- Niin, herra, William kertoi heille teidän järkähtämättömän käskynne,
että molempien mustien on nukuttava heidän huoneessaan, ja luulen, että
hän sanoi Marylle, että mies saa nukkua hänen kanssaan.

-- Senkin kirottu vintiö! Hän saa aina aikaan häiriöitä. Tiedättehän,
etten minä niin tarkoittanut.

-- Niin, en minäkään sitä uskonut, herra, onhan se aika lailla outoa.

-- No, sanokaa se heille sitten, jotta pääsemme kuulemasta siitä
enempää.

Herra Witherington neuvotteli sen jälkeen hovimestarinsa kanssa ja
suostui hänen ehdotuksiinsa. Matkustajat saapuivat määräaikana ja
heidät majoitettiin sopivimmalla tavalla. Nuorta Edvardia ei vaivannut
vatsatauti eikä hän herättänyt herra Witheringtonia viideltä aamuisin.
Kun kaikki saatiin järjestykseen, ei olo tuntunut suinkaan niin
epämukavalta kuin herra Witherington oli luullut. Mutta ei ollut oikein
mukavaakaan; herra Witherington sai paljon kärsiä palvelusväen
alituisista kinasteluista ja Judyn valituksista keittäjätärtä vastaan
-- tämä kun aina epäili häntä ja Kokoa kun lapsi sattui olemaan pahoin
voipa tai jotakin muuta semmoista tapahtui -- niin ettei hänen kotinsa
tuntunut enää rauhalliselta ja levolliselta. Lähes kolme kuukautta oli
kulunut eikä veneistä ja niiden matkustajista ollut kuulunut mitään
tietoa. Komentajakapteeni Maxwell, joka kävi herra Witheringtonia
tervehtimässä, lausui luulevansa että he olivat hukkuneet myrskyssä.
Kun näytti toivottomalta, että rouva Templemore koskaan voisi pitää
huolta lapsesta, herra Witherington päätti vihdoin kirjoittaa
sisarelleen Bathiin, kertoa hänelle koko tapahtuman ja kehottaa häntä
tulemaan hänen kotiaan hoitamaan. Parin päivän kuluttua hän sai
seuraavan vastauksen:

    'Rakas Anthony-veli.

    Kirjeesi sain viime keskiviikkona, ja minun täytyy tunnustaa,
    että hämmästyinpä sen sisällöstä oikein aika lailla; niin,
    todellakin mietiskelin sitä niin, etten muistanut tunnustaa
    maata pelatessani whistiä neiti Blabkin luona, vaan menetin
    neljä shillinkiä kuusi pennyä. Kerrot, että kodissasi on lapsi,
    joka on serkkumme, hänen, joka joutui onnettomiin naimisiin.
    Toivon, että se, mitä sinä sanot, on totta, mutta tiedän myös,
    mihin nuoret miehet voivat syyllistyä, vaikka, kuten Betty-neiti
    sanoo, paras on olla puhumatta, vieläpä huomauttamattakin
    semmoisista seikoista. En kuitenkaan voi ymmärtää, minkä vuoksi
    nuoret miehet arvelevat, ettei heidän tarvitse lainkaan välittää
    maineestaan, josta naimattomat naiset ovat niin arkoja. Samaa
    sanoo Betty-neiti, jonka kanssa vähän keskustelin tästä. Mutta
    tehty mikä tehty, ja hänen mielestään on samoin kuin minunkin
    parasta salata asia niin hyvin kuin taidamme.

    Otaksun, ettet aio tehdä lasta perilliseksesi; se olisi
    todellakin hyvin väärin minun mielestäni. Betty-neiti sanoi myös,
    että testamentin mukaisella omistusoikeudella voittaa kymmenen
    prosenttia, eikä sitä voitane välttää. Kuitenkin on tapana olla
    puhumatta semmoisista asioista. Mitä tulee pyyntöösi, että
    minä tulisin hoitamaan kotiasi, olen neuvotellut Betty-neidin
    kanssa, ja hän sanoi, kuten minäkin, pitävänsä suvun kunnian
    nimessä parhaana, että minä tulen sinun luoksesi ja pelastan
    siten maineesi. Olet joutunut pahaan pinteeseen, kuten useimmat
    intohimoiset ja viekkaiden naisten lumoamat miehet. Mutta, kuta
    vähemmän siitä puhun, sitä pikemmin kaikki on taas hyvin, kuten
    Betty-neiti sanoo.

    Aion sen vuoksi ryhtyä tarpeellisiin valmistuksiin ja toivon
    olevani luonasi noin puolentoista viikon kuluttua; sitä ennen
    minun on mahdotonta tulla, ymmärrät näet, että läksiäiskestit
    kestävät niin kauan.

    Minulle on jo tehty monia kysymyksiä tämän ikävän asian johdosta,
    mutta annan aina saman vastauksen: nuoret miehet ovat nuoria
    miehiä ja ettei asia sentään ole niin hirvittävä, kuin jos he
    olisivat naimisissa, sillä minun on tapana olla puhumatta,
    vieläpä huomauttamattakin semmoisista seikoista, erittäinkin,
    koska miehet helposti joutuvat pahaan pulaan kuten Betty-neiti
    sanoo. Mutta kuta pikemmin siitä lakataan puhumasta, sitä
    parempi. Eikä nyt tällä kertaa enempää.

                        Uskollinen sisaresi Margaret Witherington.

    P. S. Betty-neidin ja minun mielestäni teit sangen oikein, kun
    palkkasit ne kaksi mustaa tuomaan lasta kotiin luoksesi. Se
    näyttää niin ulkomaalaiselta, ja me voimme pitää salaisuuden
    omana tietonamme.'

-- Mitä! Kaiken nimessä mitä Witheringtonit ovat syntiä tehneet! Eikö
tämä ole tarpeeksi tekemään ihmistä hulluksi! Kirottu epäluuloinen
vanhapiika! Hän ei tule tähän taloon, sen minä lupaan! Kirottu olkoon
hän ja kaikki vanhat häväistysjuttuja janoavat vanhatpiiat! Voi minua
mies parkaa! jatkoi Witherington ja heitti kirjeen pöydälle syvään
huoaten. Tämä on kaikkea muuta kuin mukavaa!

Mutta jos asia herra Witheringtonista jo alussa näytti olevan kaikkea
muuta kuin mukavaa, niin tuonnempana se tuntui ihan sietämättömältä.

Moggy-sisko saapui ja asettui asumaan niin komeasti ja loistavasti ja
sellaisin elein kuin olisi tullut vartavasten pelastamaan veljensä
kotia ja mainetta. Kun lapsi ensi kerran tuotiin hänelle, hän loi --
ottamatta lainkaan huomioon, että poika erittäin suuresti muistutti
herra Templemore-vainajaa -- kulmien alta silmäyksiä lapseen ja
veljensä kasvoihin ja puhkesi puhumaan sormeaan heristäen.

-- Oi, Anthony! Anthony! Sinä luulit voivasi pettää minua! Sama nenä,
sama suu -- sinun pitäisi hävetä, Anthony! Hyi häpeä!

Ajatella kaikkea sitä kurjuutta, mitä herra Witheringtonin hyvä sydän
ja avuliaisuus tuottivat hänelle! Ei kulunut päivää, tuskinpa
tuntiakaan, jolloin hänen korviaan eivät kiusanneet sisaren
salavihjaisut. Judy ja Koko lähetettiin takaisin Amerikkaan.
Palvelijat, jotka jo kauan olivat olleet hänen palveluksessaan,
muuttivat pois toinen toisensa perästä ja uudet vaihtuivat sittemmin
miltei joka kuukausi. Sisar hallitsi ja vallitsi ankarasti koko taloa
ja herra Witherington paran koko mukavuus oli mennyt menojaan, kunnes
viimein koitti aika, jolloin nuori Edvard oli lähetettävä kouluun.
Silloin herra Witherington kokosi kaiken rohkeutensa ja ajoi muutamien
myrskyisten kuukausien kuluttua sisarensa takaisin Bathiin ja sai
jälleen nauttia kotoisesta mukavuudestaan.

Edvard tuli aina loma-ajoiksi kotiin ja oli kaikkien lemmikki; mutta se
luulo, että hän oli tuon vanhan kunnon miehen poika, oli niin yleinen
ja siihen suuntaan käyvät vihjaukset ukosta niin vastenmielisiä, että
vaikka hän pitikin kovin pojasta, ei hän ensinkään pannut vastaan, kun
tämä sanoi lähtevänsä merille.

Komentajakapteeni Maxwell otti Edvardin palvelukseensa. Kun
komentajakapteenin oli sittemmin terveyden heiketessä pakko joksikin
ajaksi luopua virastaan, hän hankki turvatilleen paikan toisissa
laivoissa. Näin kului muutamia vuosia. Edvard Templemore edistyi
urallaan, herra Witherington vanheni ja kävi yhä omituisemmaksi, ja
hänen Moggy-sisarensa nautti Betty-neidin sukkeluuksista ja
lempipelistään whististä.

Koko tänä aikana ei kuulunut mitään veneistä, rouva Templemoresta ja
hänen toisesta lapsestaan. Tästä syystä pidettiin siis varmana, että he
kaikki olivat hukkuneet, ja heitä muistettiin ainoastaan henkilöinä,
jotka kerran olivat olleet elossa.



KADETTI


Hänen brittiläisen majesteettinsa fregatin "Unicornin" peräkannella
seisoi tuulen puolella kaksi hyvin mahtavaa henkilöä. Toinen oli laivan
päällikkö, komentajakapteeni Plumbton, joka oli iso mies, ei
pituudeltaan, mutta sitä enemmän leveydeltään, ja olisi ottanut
kohtuullista suuremman tilan, jollei hänellä päällikkönä olisi
ollut oikeutta ottaa niin suurta tilaa kuin hän itse tahtoi.
Komentajakapteeni Plumbton oli tuskin puolentoista metrin pituinen,
mutta yhtä paksu; hänessä oli kyllä tarpeeksi ainesta, kun sen vain
olisi saanut kohtuullisesti venytetyksi. Hän käveli takki avoinna ja
peukalot liivien hihanreikiin pistettyinä, joten hänen olkapäänsä
työntyivät taaksepäin. Päänsä hän piti hyvin kenossa, niin että rinta
ja vatsa oikein pullottivat. Hän oli todellinen turhamaisuuden ja
sävyisyyden perikuva ja teiskaroi kuin näyttelijä juhlakulkueessa.

Toisen miehen luonto oli laatinut aivan päinvastaisen mallin mukaan.
Hän oli yhtä pitkä kuin komentajakapteeni lyhyt ja yhtä laiha kuin
hänen esimiehensä lihava. Hänen pitkät koipensa ulottuivat lähes
komentajakapteenin olkapäiden tasalle, ja hän saattoi kumartua
esimiehensä pään yli aivan kuin olisi ollut nostokurki ja päällikkö
tavaramytty, joka oli nostettava ylös. Kätensä hän piti selän takana ja
vaikeinta näkyi hänelle olevan pitää jättiläisaskelensa tasassa
päällikön papukaijansipsuttelun kanssa. Hänen kasvonpiirteensä olivat
terävät ja laihat samoin kuin ruumiskin ja osoittivat kaikin tavoin,
että hän oli luonteeltaan äreä.

Hän oli esittänyt monenmoisia kanteita useita henkilöitä vastaan,
mutta päällikkö oli tähän asti ollut järkähtämättömän tyyni.
Komentajakapteeni Plumbton oli hyväsydäminen ja tyyniluontoinen mies
sekä erittäin tyytyväinen syötyään hyvän päivällisen. Luutnantti
Markitall oli luonteeltaan oikullinen ja saattoi paremman puutteessa
torua vaikka omaa voileipäänsä.

-- Aivan mahdotonta, herra komentajakapteeni, jatkoi luutnantti, on
hoitaa virkaansa, jollei saa kannatusta.

Tämä muistutus, joka kuului kuin yläilmoista, sai päällikön vastaamaan:

-- Se on totta.

-- Siis luulen, herra komentajakapteeni, ettei teillä ole mitään sitä
vastaan, että määrään sille miehelle rangaistuksen?

-- Minä mietin asiaa. Mutta komentajakapteenin huulilla kuvastui jo
kieltävä vastaus.

-- Nuoret herrasmiehet ovat, ikävä kyllä, kovin hankalia.

-- Kuten poikien tapa on, virkkoi päällikkö.

-- Niin, herra komentajakapteeni, mutta virka on hoidettava, enkä voi
tulla toimeen ilman heitä.

-- Aivan oikein; kadetit ovat erittäin käyttökelpoisia.

-- Valitettavasti minun velvollisuuteni on sanoa, etteivät he ole.
Herra Templemore esimerkiksi! Hänestä ei minulla ole ensinkään apua,
hän ei tee muuta kuin nauraa.

-- Vai nauraa? Nauraako hän teille, luutnantti Markitall?

-- Ei suorastaan minulle, mutta hän nauraa kaikelle. Jos lähetän hänet
mastonhuippuun, hän nauraa, jos käsken hänet takaisin, hän tulee alas
ja nauraa, jos muistutan häntä jostakin virheestä, hän nauraa
seuraavassa silmänräpäyksessä. Niin, herra komentajakapteeni, hän ei
todellakaan tee muuta kuin nauraa myötäänsä. Toivoisin hartaasti, että
puhuisitte hänen kanssaan; ehkä hän silloin --

-- Itkisi, vai mitä tarkoitatte? Parempi naurava kuin itkevä suu. Eikö
hän itke milloinkaan, luutnantti Markitall?

-- Kyllä, herra komentajakapteeni, ja hyvin sopimattomaan aikaan. Tässä
tuonnoin, muistatte ehkä, kun rankaisitte merisotilas Williamia, jonka
olin määrännyt pitämään huolta hänen kirstustaan ja kojustaan, hän itki
koko ajan.

-- Poika oli pahoillaan siitä, että hänen palvelijaansa rangaistiin.
Minä en kurita koskaan miestä, luutnantti Markitall, olematta itse
pahoillani siitä.

-- No niin, en tahdo jatkaa keskustelua, mikäli se koskee hänen
itkuaan. Saan kai antaa sen anteeksi, mutta tuosta nauramisesta tahdon
huomauttaa. Tässä hän tuleekin, herra komentajakapteeni. Templemore,
päällikkö tahtoo puhutella teitä.

Päälliköllä ei nyt ollut ensinkään halua puhutella nuorukaista, mutta
hän ei voinut olla puhumatta, kun luutnantti oli näin saattanut hänet
pulaan. Herra Templemore teki kunniaa ja seisoi päällikkönsä edessä
katse niin iloisena, veitikkamaisena ja hilpeänä, että se suoraan
todisti syytöksen oikeaksi.

-- Vai niin, sanoi päällikkö pysähtyen kesken kävelyään ja työntäen
olkapäitään vielä enemmän taaksepäin. -- Olen kuullut, että te nauratte
luutnantille.

-- Minäkö, herra komentajakapteeni? vastasi poika ja hänen iloinen
hymynsä muuttui ilminauruksi.

-- Niin, te juuri, sanoi luutnantti ja oikaisi vartalonsa täyteen
mittaansa. Tehän nauratte juuri nytkin.

-- Minä en voi sitä auttaa, herra luutnantti, se ei ole minun syyni
eikä myöskään teidän, herra luutnantti, siitä olen varma, lisäsi poika
viekkaasti.

-- Ymmärrätkö sinä, Edvard -- herra Templemore, oli aikomukseni sanoa
-- että on sopimatonta osoittaa halveksimista esimiestään kohtaan?

-- En ole milloinkaan nauranut luutnantti Markitallille, paitsi silloin
kerran, kun hän kompastui köysikieppiin.

-- Ja miksi nauroitte silloin?

-- Nauran aina kun joku kaatuu, vastasi poika; en voi sille mitään,
herra komentajakapteeni.

-- Otaksun siis, hyvä herra, että te nauraisitte silloinkin, jos
näkisitte minun vierivän pitkin kantta laivan kallistuessa, virkkoi
päällikkö.

-- Niin, vastasi poika voimatta kauemmin pidättäytyä, menehtyisin
naurusta -- minä olen juuri näkevinäni teidän vierivän, herra
komentajakapteeni.

-- Vai niin! Olen kovin hyvilläni, kun en kuitenkaan nyt vieri. Mutta
pelkään, nuori mies, että olette omalla tunnustuksellanne todistanut
itsenne syylliseksi.

-- Olen kyllä syyllistynyt nauramiseen, herra komentajakapteeni, jos se
on rikos, mutta ohjesäännössä ei siitä mainita.

-- Ei, hyvä herra, mutta ylenkatseesta siinä kyllä puhutaan. Te
nauratte silloinkin, kun teidät on määrätty istumaan mastonhuipussa,
hyvä herra.

-- Mutta minä tottelen silmänräpäyksessä käskyjä enkö tee niin,
luutnantti Markitall?

-- Tottelette, se on totta, mutta naurunne osoittaa samalla, ettette
välitä rangaistuksesta.

-- En enää välitäkään. Toiset puolet ajastani kulutan mastonhuipussa;
siihen olen nyt jo tottunut, herra luutnantti.

-- Mutta eikö rangaistuksen häpeällisyys vaikuta teihin ollenkaan,
herra Templemore? kysyi päällikkö ankarasti.

-- Kyllä, herra komentajakapteeni, silloin kun olen vakuuttunut
siitä, että olen sen ansainnut. Minä en nauraisi, jos te, herra
komentajakapteeni, lähettäisitte minut mastonhuippuun, vastasi poika
näyttäen hyvin totiselta.

-- Näettehän, luutnantti Markitall, että hän osaa olla totinenkin,
huomautti päällikkö.

-- Minä olen käyttänyt kaiken kekseliäisyyteni saadakseni hänet
totiseksi, vastasi luutnantti, mutta tahtoisin kysyä herra
Templemorelta, mitä hän oikeastaan tarkoittaa sanoilla: että olen sen
ansainnut. Tahtooko hän väittää, että minä joskus olen rangaissut häntä
aiheettomasti?

-- Niin juuri, herra luutnantti, vastasi poika rohkeasti, viisi kertaa
kuudesta saan istua mastonhuipussa syyttömästi; siksi ei asia minusta
ole kovin vakava.

-- Syyttömästi, herra! Entä nauraminen? Eikö se ole mitään?

-- Olen toimessani niin tarkka kuin suinkin voin, herra luutnantti,
tottelen aina käskyjänne ja koetan kaikin tavoin olla teille mieliksi,
mutta te rankaisette minua myötäänsä.

-- Niin rankaisenkin, koska te aina nauratte ja kaiken lisäksi saatte
vielä koko laivaväenkin nauramaan, mikä on vielä pahempi.

-- He kiskovat ja vetävät silti yhtä hyvin, jopa tekevät työtä
paremminkin kun ovat iloisia, niin luulen.

-- Kuka teille antaa luvan luulla semmoista? vastasi luutnantti aivan
raivoissaan. Komentajakapteeni Plumbton! Koska tämä nuorukainen
arvelee, että hänellä on oikeus arvostella miten minä pidän yllä kuria
laivassa, pyytäisin, että te koettaisitte mitä teidän määräämänne
rangaistus häneen vaikuttaa.

-- Herra Templemore, sanoi päällikkö, te olette ensiksikin liian
avopuheinen ja toiseksi kovin taipuvainen nauramaan. Kaikella on
aikansa, herra Templemore, niin iloisuudella kuin totisuudellakin.
Peräkansi ei ole oikea paikka ylenmääräiselle iloisuudelle.

-. Eikä komentokansi myöskään? keskeytti poika viekkaasti.

-- Ei, siinä olette oikeassa. Nauraa saatte keulakannella ja
kumppanienne seurassa tuolla alhaalla.

-- Ei, herra komentajakapteeni, emme saa; luutnantti kieltää heti jos
kuulee meidän nauravan.

-- Sen vuoksi, että te nauratte myötäänsä, herra Templemore.

-- Taidan todella nauraa, ja jos se on väärin, olen pahoillani, etten
voi tehdä teille mieliksi, mutta halveksimista se ei suinkaan ole. Minä
nauran nukkuessani, nauran valveilla, kun aurinko paistaa -- tunnen
itseni aina hyvin onnelliseksi; ja vaikka te, luutnantti Markitall,
määräätte minut mastonhuippuun, en nauraisi, vaan olisin pahoillani,
jos teille tapahtuisi jotakin pahaa.

-- Sen minä kyllä uskon, hyvä poika, myönsi päällikkö.

-- Hyvä, toisti luutnantti, koska herra Templemore näkyy havainneen
virheensä, en tahdo jatkaa kannettani kauemmin. Pyydän ainoastaan,
ettei hän enää nauraisi.

-- Te kuulette, poika, mitä luutnantti sanoo; se on oikein; älkää enää
antako aihetta moisiin kanteisiin. Luutnantti Markitall, ilmoittakaa,
milloin etumärssypurje on korjattu; tahtoisin vaihtaa sen illalla.

Luutnantti Markitall lähti tiedustelemaan asiaa.

-- Ja kuulkaa nyt, Edvard, jatkoi komentajakapteeni Plumbton heti kun
luutnantti oli niin etäällä, ettei puhetta enää kuulunut, minulla on
paljonkin sanottavaa teille tämän asian johdosta, mutta nyt minulla ei
ole aikaa; tulkaa siis päivälliselle minun luokseni. Pöydässäni sallin
naurettavan -- mutta kohtuullisesti.

Poika teki kunniaa ja meni pois kiitollisena ja onnellisen näköisenä.

Tämä pieni kohtaus kuvasi hyvin Edvard Templemoren luonnetta. Hän oli
perin iloinen, rattoisa ja helläsydäminen tovereitaan, vieläpä
luutnanttiakin kohtaan, vaikka tämä kantoi hänelle kaunaa hänen
nauramisensa takia. Niin kuin päällikkö sanoi, kaikella on aikansa,
eikä Edvardin nauru ollut aina paikallaan, mutta se johtui kerta
kaikkiaan hänen luonteestaan eikä hän voinut sille mitään. Hän oli
iloinen kuin kevätaamu ja pysyi sellaisena vuosikausia; hän nauroi
kaikelle, oli tyytyväinen kaikkiin ihmisiin, ja hänestä pitivät kaikki.
Hän pysyi aina iloisena, suorana ja rohkeana miehenä, jota eivät
vastoinkäymiset eivätkä onnenoikut saaneet lannistumaan.

Hän palveli aikansa, oli saada reput tutkinnossa, koska nauroi, meni
sitten jälleen merille ilomielin, oli veneen päällikkönä, kun
ranskalainen sotalaiva vallattiin, ja kun hän oli päässyt laivaan,
häntä huvitti sen pieni ranskalainen kapteeni -- joka asteli kannella
pitkä ja todistettavasti monelle onnettomuutta tuottanut miekka
vyöllään -- niin että sai vihdoin tuolta pieneltä miekkoselta iskun,
joka kaatoi hänet kannelle.

Tämän seikan ja siinä saamansa haavan ansiosta hänet korotettiin
luutnantiksi ja määrättiin linjalaivaan Länsi-Intiaan. Siellä hän
nauroi keltakuumeelle, sai paikan erään amiraalilaivan saattoaluksessa,
oivassa kuunarissa, ja sitten hänet lähetettiin ryöstöretkelle --
hankkimaan saalista amiraalille ja virkaylennystä itselleen, mikäli hän
kykeni hankkimaan sen jonkin onnellisen sattuman avulla.



SLEEPERS-LAHTI


Afrikan länsirannalla on pieni lahdelma, jolle satunnaiset kävijät ovat
antaneet useampia kuin yhden nimen. Portugalilaisten -- jotka
ensimmäisinä rohkenivat kyntää Atlantin aaltoja -- antama nimi hävisi
samalla kuin heidän merivaltansa kukistui. Sitä nimeä, jonka rannikon
kähäräpäiset asukkaat ovat sille antaneet, on tuskin koskaan tultu
varmasti tuntemaan; kuitenkin sillä on muutamissa vanhoissa
englantilaisissa merikorteissa nimenä Sleepers-lahti.

Lahdelman rannat ovat jokseenkin ilottomat ja autiot. Silmä kohtaa
ainoastaan loivasti viettävän rannan, jolla on häikäisevän valkeaa
hiekkaa, ja ylempänä muutamia pieniä kumpuja, joita Atlantin raivoisat
myrskyaallot lakkaamatta huuhtelevat. Maa on kuiva ja paljas, ei
pienintäkään kasvillisuuden merkkiä. Lahden vesi on tyyni ja kirkas
kuin hienoin kuvastin, hiljaisinkaan loiske rantaa vastaan ei häiritse
luonnon rauhaa, vienoinkaan tuulen leyhkä ei liikuta veden pintaa, jota
keskipäivän pystysuorat, polttavat auringonsäteet lämmittävät levittäen
kaikkialle masentavan kuuman valo- ja lämpövirran. Ainoatakaan
vesilintua ei näy liitelemässä veden yllä. Kaikkialla vallitsee
hiljaisuus, kolkkous ja autius; ainoastaan silloin tällöin näkyy
jättiläishai, joka hitaasti ui eteenpäin kuumassa pintavedessä tai
pysyttelee keskipäivän helteessä laiskana paikoillaan. Karumpaa,
elottomampaa ja ihmiselle sopimattomampaa seutua tuskin voi kuvitella.

Lahden suussa, noin kolmen sylen syvyisessä paikassa, ankkuritouvi
höllällä roikkuen, lojui liikkumattomana laiva, joka olisi herättänyt
ihmettelyä jokaisessa, joka olisi osannut arvostella sen huolellista
rakennetta. Aluksen piirteet olivat niin viehättävän sopusuhtaiset,
että miltei olisi voinut luulla sen lähteneen jumalallisen rakentajan
omasta kädestä hänen luomanaan ja valtamerelle uskottuna olentona, joka
on määrätty korostamaan hänen töittensä kauneutta ja vaihtelevaisuutta.
Sillä suuresta merihirviöstä mitättömimpään evin liikkuvaan otukseen,
suuren suuresta myrskylinnusta pahaenteiseen myrskypääskyyn saakka ei
ainoallakaan valtameren siivekkäällä eikä evälliselläkään asujalla
ollut tarkoituksenmukaisempaa, sopusuhtaisempaa muotoa kuin tällä
ihmiskätten mestarityöllä, jonka kauniit viivat ja somat sirot
pyöröpuut olivat tällä hetkellä ainoat esineet, jotka kuvastuivat
taivaanrannan rajaviivaa vasten.

Valitettavasti tämän mestariteoksen oli luonut ahneus julmaan ja
väärään tarkoitukseen, mutta nyt sitä käytettiin vielä hirvittävämpään
työhön: se oli ollut orjalaivana -- nyt se oli kuuluisa ja pelätty
merirosvokuunari "Kostaja".

Ei ollut laivuria, jolla ei ollut tarkkoja ohjeita tuon laivan suhteen,
jonka nimi oli tullut niin kuuluksi rikoksien ja konnantöiden
yhteydessä, ei missään purjehdukselle mahdollisessa maapallon osassa
ainoaakaan kauppalaivaa, jonka väkeä ei olisi hirvittänyt, kun sen
nimeä mainittiin tai kun muisteltiin niitä hirmutöitä, joita sen hurja
miehistö oli tehnyt. Se oli purjehtinut kaikkialla: idässä, lännessä,
pohjoisessa ja etelässä osoittivat ryöstöt ja murhat sen jälkiä.

Laivan perässä oli pieni vene. Kun oli aivan tyyni, näytti siltä kuin
vene olisi vetänyt kuunaria luokseen.

Etäältä erehtyi helposti laivan koosta. Sitä saattoi pitää ehkä
yhdeksänkymmenen tonnin pikku aluksena, mutta se oli todellisuudessa
lähes kahdensadan tonnin kantoinen. -- Se oli erikoisen leveä ja
näöltään siro ja keveät pyöröpuut olivat tavattoman jykevää tekoa.
Kansi oli tehty honkalankuista, joissa ei ollut oksaa eikä halkeamaa,
manillahamppuköydet oli somasti laskettu kuparisille jaluspiikeille ja
kääritty kiepille kannelle, joka kiilteli puhtauttaan kuvastaen
vaaleanvihreitä portaita; väkivivuissa ja kompassikopeissa oli
uurteinen mahonkipäällys ja messinkikoristeet, kajuutan ikkunaa suojeli
metalliverkko. Kiväärit olivat telineessä isomaston kohdalla, keihäät
taas puomin ympäri sidottuina.

Keskellä laivaa, etu- ja isonmaston välillä, oli liikkuvalla lavetilla
pitkä, 32-naulainen metallitykki, joka pahalla säällä voitiin laskea
alas ja peittää. Kummallakin laidalla oli kahdeksan metallitykkiä, ne
olivat pienempiä mutta erinomaisen hyvää työtä. Kuunari todisti
rakentajan suurta taitoa ja kaikki sen varustukset huolellisuutta.

Kaikki oli siroa ja somaa, mutta mitään ei ollut liikaa. Puhtaus ja
järjestys osoittivat, että päällikkö oli sekä ankara kurinpitäjä että
todella pystyvä merimies. Kuinka laiva olisikaan muuten voinut niin
kauan jatkaa laitonta, mutta menestyksellistä toimintaansa? Kuinka
olisi muuten ollut mahdollista pitää aisoissa pelkistä pahantekijöistä
kokoonhaalittua miehistöä, joka ei pelännyt Jumalaa eikä ihmisiä ja
josta suurimmalla osalla oli omallatunnollaan hirvittäviä murhia ja
vielä iljettävämpiä tihutöitä. Sen tähden, että laivan päällikkö oli
miehistöä päätään pitempi joka suhteessa niin ettei kukaan voinut vetää
hänelle vertoja, hän sai pidetyksi heidät kurissa. Ei kukaan vetänyt
hänelle vertoja älykkyydessä, ammattitaidossa, pelkäämättömyydessä ja
ruumiinvoimissa, jotka hänellä olivat kuin jättiläisellä, eikä liioin
konnamaisuudessa ja julmuudessa, hän kun näet halveksi kaikkia
siveellisiä velvoituksia.

Tämän henkilön varhaisemmista vaiheista oli hyvin vähän tietoja.
Epäilemättä hän oli saanut erinomaisen kasvatuksen, ja väitettiin hänen
olevan lähtöisin vanhasta, Tweed-virran varsilla asuvasta suvusta.
Mutta mistä sattuman oikusta hänestä oli tullut merirosvo, millaiset
hairahdukset olivat syösseet hänet yhteiskunnallisesta asemastaan,
siitä ei koskaan saatu selvää; se vain tiedettiin, että hän oli
muutamia vuosia harjoittanut orjakauppaa, ennen kuin anasti tämän
laivan ja aloitti nykyisen hurjan ammattinsa. Merirosvolaivan väki
sanoi häntä Kainiksi, ja hyvin valittu nimi se olikin, sillä yli kolmen
vuoden ajan hän oli ollut sodassa kaikkia ihmisiä ja kaikki ihmiset
häntä vastaan.

Hän oli lähes kahden metrin pituinen, mutta samalla hyvin harteva,
mistä jo näki, että hänellä oli tavattomat ruumiinvoimat. Kasvot
olisivat olleet kauniit, jolleivät olisi olleet täynnä rumentavia
arpia, ja -- mikä omituisinta -- sinisistä silmistä loisti lempeä
katse. Suu oli siromuotoinen, hampaat lumivalkeat, tukka kihartava, ja
parta -- hänellä oli parta samoin kuin koko laivaväellä -- peitti
kasvojen alaosan pitkinä, vahvasti aaltoavina suortuvina. Hän oli
vartaloltaan mitä sopusuhtaisin, miltei pelottavan suuri ja voimakas.
Puku sopi hänelle hyvin: pellavahousut, parkitsemattomasta nahasta
tehdyt keltaiset saappaat, leveäraitainen puuvillapaita, punainen
kashmirvaippa hartioilla, kultareunuksin somistetut liivit. Mustassa
samettitakissa oli kaksi riviä kultanappeja ja päässä somasti
koristettu turkkilainen lakki; pitkä veitsi ja pari vyöhön pistettyä
pistoolia täydensivät asua.

Laivaväkeen kuului kaikkiaan 165 miestä, kaikkia mahdollisia
kansallisuuksia. Päällystönä oli pääasiassa englantilaisia ja
skandinaaveja, muut olivat suurimmaksi osaksi espanjalaisia ja
maltalaisia. Sitä paitsi laivassa oli portugalilaisia, brasilialaisia
ja neekereitä laivaväen täytteenä.

Neekerit kuuluivat siihen mustaan rotuun, joka asuu rannikolla Kap
Palmasin lähellä ja jota usein käytettiin sotalaivoissa auttamassa
englantilaisia merimiehiä töissä, jotka kuumassa ilmanalassa ovat
näille liian raskaita. Mustat neekerit ovat vahvaa väkeä,
hyväluontoisia, oivallisia merimiehiä ja kestävät raskasta työtä
paremmin kuin muut Afrikan asukkaat. He pitävät englantilaisista ja
puhuvat heidän kieltään ymmärrettävästi, ja he ovat hyvin hyvillään,
jos heidät "kastetaan" kun he tulevat laivaan. Saamansa nimen he
pitävät tavallisesti kautta elämänsä.

Nuo miehet eivät olleet tulleet rosvokuunariin suinkaan
vapaaehtoisesti. He olivat palvelleet englantilaisissa laivoissa, jotka
kävivät kauppaa rannikolla. Kun laiva oli vallattu ja poltettu ja
väestön eurooppalainen osa surmattu, heidät otettiin väkisin
merirosvolaivaan. Heille oli luvattu palkkio, jos he hoitavat
tehtävänsä, mutta siihen he eivät luottaneet, vaan odottivat vain
sopivaa karkaamistilaisuutta.

Kuunarin kapteeni seisoi peräkannella ja tarkasteli väliin
kaukoputkella autiota taivaanrantaa odotellen, että jokin laiva
ilmestyisi näkyviin. Muu päällystö ja miehistö makaili tai käveli
toimetonna kannella huohottaen hirveässä kuumuudessa ja kärsimättömästi
odottaen tuulenpuuskaa, joka virvoittaisi kuumaa otsaa.

Kuunarin kajuutta oli sisustettu yksinkertaisesti: kiinteä makuulavitsa
kummallakin puolella, perälaipion puolella suuri ruokakomero, joka alun
pitäen oli kai aiottu lasin ja posliinin säilytyspaikaksi, mutta oli
nyt täynnä kaikenlaisia hopea- ja kultaesineitä; lamput olivat myös
hopeaa ja ilmeisesti peräisin jostakin katolisesta kirkosta.

Kajuutassa oli kaksi henkilöä. Toinen oli iloinen, soreamuotoinen
neekeri, joka oli ristitty Pompeius Suureksi varmaankin mahtavan
kokonsa ansiosta. Toinen oli noin kahdeksantoistavuotias nuorukainen,
nähtävästi eurooppalaista syntyperää. Hänen kasvonsa olivat älykkäät ja
hienopiirteiset, mutta surumieliset. Hänellä oli melkein samanlainen
puku kuin kapteenilla, mutta se näytti hauskemmalta hänen yllään. Hän
istui keulanpuoleisella sohvalla kädessään kirja, johon hän silloin
tällöin loi silmäyksen seuratessaan välillä neekerin liikkeitä tämän
puhdistaessa ja järjestäessä kalliita esineitä.

-- Herra Francisco, tämä on erinomaisen kaunis kapine, sanoi Pompeius
ihaillen juomakannua, joka oli harvinaisen sirotekoinen.

-- Niin on, vastasi Francisco tyynesti, se on todellakin kaunis.

-- Kuinka on kapteeni Kain saanu tämän?

Francisco pudisti päätään, ja Pompeius laski sormensa huulilleen ja loi
Franciscoon pari silmäystä, joista saattoi helposti havaita hänen
tarkoituksensa.

Samassa silmänräpäyksessä kuului kapteeni laskeutuvan kajuuttaan.
Pompeius alkoi taas puhdistaa hopeita ja Francisco katsoi kirjaansa.

Mikä merkillinen yhdysside oli kapteenin ja tämän nuorukaisen välillä?
Sitä ei tiedetty, mutta kun viimeksi mainittu oli aina kapteenin mukana
ja aina elänyt hänen kanssaan, oli yleinen käsitys, että hän oli
kapteenin poika, ja laivaväen kesken häntä sanottiin yhtä usein
"Nuoreksi Kainiksi" kuin ristimänimeltään Franciscoksi.

Kuitenkin oli havaittu, että he viime aikoina usein riitelivät ja että
kapteeni epäluuloisena seurasi kaikkia Franciscon puuhia.

-- Älkää salliko minun keskeyttää, sanoi Kain astuessaan kajuuttaan. Ne
tiedot, mitä neekeri voi antaa, ovat varmaankin erittäin tärkeitä.

Francisco ei vastannut, vaan oli syventyvinään kirjaansa. Kain loi
katseensa vuoroin kumpaankin.

-- Kuule, Pompeius, mitä sinä äsken sanoit?

-- Mitä sano, herra kapteeni? Minä vain sano: Nuori, herra, tämä on
kovin kaunis kapina, minä kysy, mistä te sen saanu, herra Francisco ei
vasta mitä.

-- Ja mitä se sinuun kuuluu, senkin musta lurjus! kiljaisi kapteeni,
tempasi juomakannun ja iski sillä neekeriä päähän, niin että astia meni
lyttyyn ja mies kaatui pitkäkseen lattialle. Veri vuoti haavasta, kun
hän hämmästyneenä ja vapisten saamastaan iskusta kömpi hitaasti
pystyyn. Sanaakaan sanomatta hän lähti pois kajuutasta. Kain heittäytyi
arkulle vastapäätä makuusijaa ja lausui ivallisesti nauraen:

-- Nyt sinulle tuli ero uskollisesta, hartaasta ystävästä.

-- Ja ero vaaratonta ihmistä kohtaan harjoitetusta julmuudesta ja
vääryydestä! vastasi Francisco laskien kirjan pöydälle. Neekeri kysyi
asiaa viattomuudessaan, sillä hän ei tuntenut niitä seikkoja, jotka
liittyvät kannun ryöstämiseen.

-- Mutta sinä et unohda niitä, otaksun. No, hyvä on, nuori mies. Mutta
varoitan sinua, kuten jo ennen olen monesti varoittanut. Ainoastaan
äitisi muisto on estänyt minua jo aikoja sitten heittämästä sinua
haikalojen syötäväksi.

-- En tiedä kuinka äitini muisto on teihin vaikuttanut. Valitan vain
sitä onnettomuutta, että hän jollakin tavoin joutui yhteyteen teidän
kanssanne.

-- Hän vaikutti minuun sillä tavoin, vastasi Kain, kuin nainen aina
vaikuttaa mieheen. Mutta sanon sinulle suoraan: tuo vaikutus laimenee
yhä enemmän, enkä minä aio sallia edes äitisi muiston estää minua, jos
havaitsen, että jatkat samaan tapaan kuin viime aikoina olet tehnyt.
Sinä olet osoittanut kapinamieltä minua kohtaan miesten kuullen, olet
vastustanut käskyjäni, ja minulla on täysi syy otaksua, että olet
salahankkeissa minua vastaan.

-- Voinko osoittaa muuta kuin halveksimista, vastasi Francisco, kun
saan nähdä moisia hirvittäviä, kylmäverisen julmia tihutöitä kuin
äskeinenkin? Miksi toitte minut tänne ja miksi pidätte minua täällä? En
pyydä mitään muuta kuin että sallitte minun lähteä pois koko laivasta.
Te ette ole isäni, sen olette itse sanonut minulle.

-- En, minä en ole sinun isäsi, mutta sinä olet äitisi poika.

-- Se ei anna teille mitään oikeutta komennella minua, vaikka olisitte
ollut naimisissa äitini kanssa; mutta te --

-- En ollut naimisissa hänen kanssaan.

-- Jumalan kiitos, sillä naimisissa olo teidän kanssanne olisi ollut
vielä suurempi häpeä.

-- Mitä sanot! kivahti Kain tarttuen samassa nuorukaista kauluksesta ja
nostaen hänet korkealle kuin leikkikalun. -- Mutta ei -- en voi unohtaa
äitiäsi. Kain hellitti kätensä Franciscosta ja istuutui jälleen
arkulle.

-- Tehkää mitä tahdotte, sanoi Francisco toinnuttuaan, ei ole yhtään
väliä, lyöttekö pääni puhki vai heitättekö minut mereen haitten
ruoaksi, sehän olisi ainoastaan yksi uusi murha entisten lisäksi.

-- Hullu! Mieletön! Miksi kiusaat minua? vastasi Kain ponnahtaen
pystyyn ja syöksyen saman tien kajuutasta.

Keskustelulta ei ollut puuttunut kuuntelijoita, sillä kajuutan ovet
olivat auki ja ikkuna raollaan. Kainin kasvot kuumottivat hänen
porhaltaessaan käytävien läpi kannelle. Hän havaitsi ensimmäisen
perämiehen seisovan luukulla ja monen laivamiehen kohonneen
makuupaikoiltaan kyynärpäiden varaan kurkottaen päätään ikään kuin
kuunnellakseen kajuutasta kuuluvaa keskustelua.

-- Se ei koskaan käy päinsä, herra, lausui perämies Hawkhurst pudistaen
päätään.

-- Ei, vastasi kapteeni, ei, vaikka hän olisi oma poikanikin. Mutta
mitä on tehtävä? Hän ei anna pelotella itseään.

Hawkhurst osoitti laskuportaita.

-- Säästäkää neuvonne siksi, kunnes minä niitä kysyn! ärähti kapteeni
ja kääntyi synkkänä pois.

Sillä välin Francisco asteli edestakaisin kajuutassa syviin ajatuksiin
vaipuneena. Vaikka hän oli nuori, hän piti elämää vähäarvoisena; mikään
side ei kiinnittänyt häntä siihen eikä tehnyt sitä hänelle elämisen
arvoiseksi. Hän muisti äitinsä, mutta ei tämän kuolemaa, joka oli
pidetty häneltä salassa.

Seitsemän vuoden vanhasta hän oli purjehtinut Kainin seurassa
orjalaivassa ja siitä asti ollut hänen parissaan. Viime aikoihin asti
hänelle oli uskoteltu, että kapteeni oli hänen isänsä. Niinä vuosina,
jolloin Kain harjoitti orjakauppaa, hän oli uhrannut paljon aikaa
nuorukaisen kasvatukseen, ja sattumalta oli ainoa kirja koko laivassa
Kainin alkaessa opettaa poikaa sama Raamattu, joka oli ollut Franciscon
äidin oma. Tästä kirjasta hän oppi lukemaan, ja sitä mukaa kuin hänen
kasvatuksensa edistyi, hankittiin uusia kirjoja. Saattaa tuntui
omituiselta, ettei se kauppa, jota hänen kasvatusisänsä harjoitti,
turmellut pojan luonnetta; mutta hän oli aina pitänyt neekereitä
alhaisempana ihmislajina. Tämän otaksuman teki eurooppalaisten heitä
kohtaan osoittama julmuus täysin ymmärrettäväksi.

Franciscon luonne oli niin lempeä ja jalomielinen, ettei huonojen
ihmisten antama esimerkki tai seurustelu heidän kanssaan voinut häntä
turmella. Vartuttuaan hän alkoi yhä itsenäisemmin arvostella asioita ja
häntä inhotti se julma tapa, jolla onnettomia tummaihoisia kohdeltiin.
Ensi aluksi eivät tihutyöt olleet perin likaisia: laivoja oli otettu
kiinni ja ryöstetty, mutta ihmishenget oli säästetty. Mutta pahuuden
tiellä edistytään nopeasti, ja kun kuunari oli vapaiksi päästettyjen
vankien kertomusten johdosta ollut usean kerran vaarassa joutua kiinni,
ei viime aikoina enää säästetty ihmishenkiä, ja sangen usein oli murhia
seurannut vielä häpeällisempiäkin tekoja.

Francisco oli ollut hirvittävien tihutöiden todistajana, hän oli
koettanut pelastaa onnettomia, mutta turhaan.

Inhoten kapteenia, laivaväkeä ja heidän julmuuksiaan hän oli viime
aikoina pelkäämättä lausunut julki ajatuksensa ja asettunut
vastustamaan kapteenia, sillä kerran Kain oli ilmaissut, ettei
Francisco ollut hänen poikansa.

Jos joku laivamiehistä tai päällystöstä olisi puhunut kymmenennen
osankaan siitä, mitä kapteeni oli saanut kuulla pelkäämättömän
Franciscon huulilta, hän olisi jo aikoja saanut maksaa rohkeutensa
hengellään, mutta Kainin rinnassa oli Franciscoa kohtaan tunne, jota
oli mahdoton tukahduttaa, yhdessä elämisen ja tottumuksen aiheuttama
tunne. Muutamia vuosia nuorukainen oli ollut hänen seuralaisensa ja
tottumuksen voimasta ikään kuin osa hänestä itsestään. Ihmisluonteessa
on taipumus, joka ei koskaan häviä, tarve omistaa jotakin, mitä
rakastaa, suojella ja varjella, ja jollei sitä voi osoittaa
ihmisolennolle, se kohdistuu koiraan tai muuhun eläimeen. Semmoinen oli
se tunne, joka niin lujasti liitti Kainin Franciscoon ja joka tähän
asti oli pelastanut nuorukaisen hengen.

Kuljettuaan hetken aikaa edestakaisin nuorukainen istuutui arkulle,
jolta kapteeni äsken oli noussut; hänen katseensa kääntyi heti
Pompeiukseen, joka kurkisti kajuuttaan ja viittasi hänelle sormellaan.

Francisco nousi, otti kaapista pullon, jossa oli viinaa, lähestyi ovea
ja ojensi pullon neekerille lausumatta sanaakaan.

-- Herra Francisco, kuiskasi Pompeius, Pompeius sano -- kaikki neekerit
sano -- jos te aiko karata, tulee neekerit myös. Pompeius sano --
kaikki neekerit sano jos tahto tappaa te -- ei koskaan tappa, jos vain
yksi neekeri elä.

Sitten neekeri työnsi kädellään Franciscon hiljaa luotaan ja kiiruhti
välikannelle.



HYÖKKÄYS


Vihdoin tuuli alkoi puhaltaa. Kapteeni määräsi yhden miehen tähystämään
tarkasti, itse hän asteli kannella edestakaisin ensimmäisen perämiehen
kanssa.

-- Mahdollisesti se on lähtenyt vasta päivää tai paria myöhemmin, sanoi
kapteeni jatkaen keskustelua, mutta sen olen ottanut huomioon
laskuissani, ja luottakaa siihen, että jos se kulkee itäistä väylää,
tapaamme sen heti kohta. Jollei se tule näkyviin illalla, kun vielä on
valoisaa, lasken suoraan merelle. Minä tunnen portugalilaisen. Nyt on
hyvä tuulenpuuska; levittäkää halkaisijapurje ja pitäkää silmällä, että
ankkuri on valmiina.

Päivä alkoi kallistua iltaan. Päivällinen oli kannettu kajuuttaan.
Kapteeni meni sinne ja istuutui pöytään Franciscon kanssa, joka söi
ääneti. Kapteenin viha oli nyt lauhtunut ja hän koetti aloittaa
keskustelun pojan kanssa. Mutta aivan yllättäen tähystäjä ilmoitti
havainneensa laivan näköpiirissä.

-- Siinä se nyt on! huudahti kapteeni ja hypähti ylös, mutta istuutui
jälleen kuin hillitäkseen levottomuuttaan.

Francisco, joka nojasi kyynärpäitään pöytään, vei kätensä otsalleen ja
peitti silmänsä.

-- Se on suuri laiva, herra. Saatoimme erottaa toisen reivin sen
märssypurjeessa, sanoi Hawkhurst, joka pisti päänsä kajuutan ikkunasta
sisään.

Kapteeni otti äkkiä siemauksen viinipullosta, loi vihaisen katseen
Franciscoon ja riensi kannelle.

-- Nyt varuillanne, pojat! huusi kapteeni tarkasteltuaan tuokion
vierasta laivaa kaukoputkellaan. Hyvä, se se on. Kootkaa aurinkopurjeet
ja nostakaa ankkuri. Pojat, tuossa laivassa on enemmän hopeaa kuin
teidän arkkuihinne mahtuu, ja Goan kirkkojen hyvät pyhimykset saavat
huoleti odottaa vielä jonkin aikaa kultaisia kynttilänjalkojaan.

Käden käänteessä oli väki täydessä työssä, kaikki miehet kiskoivat
ankkuriköyttä laivan peräpuoleen ja nostivat ankkurin keulalaidan alle.
Kahta minuuttia myöhemmin "Kostaja" purjehti merelle ja ohjasi kulkunsa
vieraan laivan tien poikki. Tuuli kiihtyi, ja kuunari kynti aaltoja
kiitäen kuin hai saaliinsa perässä.

Tunnin kuluttua saattoi selvästi erottaa laivanrungon, mutta aurinko
oli laskeutumaisillaan, ja ennen kuin rosvolaivassa oli ehditty saada
selville portugalilaisen tykistö, oli jo pimeä.

Oli mahdoton sanoa, oliko vieraasta laivasta huomattu kuunaria vai ei;
ainakaan se ei ollut muuttanut suuntaansa. Arvatenkaan sen väki ei
olisi pitänyt sen enempää lukua, vaikka olisikin nähnyt sen.
"Kostajassa" ei suinkaan oltu jouten. Keskilaivan pitkän tykin
ympäriltä oli raivattu pois kaikki esineet, jotka olivat olleet tiellä;
muut tykit oli samoin pantu kuntoon, ammustarvikkeet tuotu paikoilleen,
kaikki oli järjestetty taistelun varalta yhtä jäntevästi ja yhtä lujaa
sotakuria noudattaen kuin sotalaivassa.

Vainottua alusta ei ollut päästetty näkyvistä. Merirosvolaivan kapteeni
piti sitä yhä silmällä yökaukoputkellaan. Noin tuntia myöhemmin oli
kuunarin ja takaa-ajetun laivan välimatka mailia lyhempi, ja kuunari
muutti nyt suuntaansa päästäkseen tuulen alapuolelle kaapelinmitan
päähän laivasta. Kain seisoi partaan luona ja huusi vieraalle. Siitä
vastattiin portugalin kielellä.

-- Kääntäkää vastatuuleen tai ammun teidät upoksiin! jatkoi Kain
samalla kielellä.

Portugalilaiset antoivat ratkaisevan vastauksen lähettämällä tiheän
luotituiskun hätyyttäjiä vastaan. Tykit oli suunnattu liian korkealle,
niin etteivät laukaukset osuneet kuunarin matalaan runkoon, mutta
vaikutuksen ne kuitenkin tekivät: halkaisijapuomi meni mereen,
isonmaston kahveli halkesi ja joukko sekä kiinteitä että juoksevia
köysiä putosi jymähtäen kuunarin kannelle. Musketinluodit tuottivat
vielä enemmän tuhoa: kolmetoista merirosvoa haavoittui, niistä muutamat
pahasti.

-- Hyvin tehty, herra portugalilainen! kiljaisi Hawkhurst. Pirukaan ei
olisi voinut arvata teitä noin rohkeaksi.

-- Kyllä se kepponen tulee heille kalliiksi, vastasi tyynesti Kain,
joka oli pysynyt vaarallisella paikallaan.

-- Veri verestä, kun minusta on kysymys, virkkoi toinen perämies
katsellen kapeaa punaista verivirtaa, joka käsivarteen tulleesta
haavasta valui pitkin vasemman käden sormia. Ota jotakin riepua ja sido
tämä haava, Bill!

Sillä välin Kain oli antanut tykkimiehille käskyn suunnata
korkeammalle, ja nyt vastattiin myös kuunarista.

-- Nyt riittää, pojat! Käskekää kääntymään oikealle, Hawkhurst! Meidän
ei kannata menettää enempää väkeä.

Kuunari kääntyi ja purjehti purjeet höllällä vastustajastaan poispäin.

Portugalilaiset, jotka luulivat kuunarin pakenevan odottamattomasta
vastarinnasta pelästyneenä, kohottivat kaikuvan hurraahuudon.

-- Viimeisen kerran te nyt hurrasitte! sanoi Kain pilkallisesti.

-- Nyt ylös tuuleen, Hawkhurst! Miehittäkää pitkä tykki ja pitäkää
huoli siitä, että joka laukaus osuu portugalilaiseen! Muu väki
asettakoon uuden halkaisijapuomin ja ryhtyköön pujottamaan ja solmimaan
takilaa.

Kuunari kääntyi ja kulki nyt samaan suuntaan kuin portugalilainen, noin
mailin verran tai vähän enemmän sen takana. Pitkää 32-naulaista tykkiä
käytettiin säännöllisesti; jokainen laukaus osui vainottuun laivaan,
tunkeutui sisään kajuutan ikkunasta tai muualta peräpuolelta. Turhaan
laiva muutti suuntaansa kääntäen vastustajalle kylkensä; kuunari
vähensi heti purjeitaan pysyäkseen siitä saman matkan päässä, joten
laivalla ei ollut mitään hyötyä laitatykeistään; mutta kuunarin pitkä
tykki teki yhä tuhojaan. Vieras laiva oli merirosvojen armoilla eivätkä
he suinkaan säästäneet uhriaan.

Kolme tuntia kesti takaa-ajoa, kunnes tykki, joka oli messinkiä,
kuumeni siinä määrin, että merirosvokapteenin täytyi käskeä lopettamaan
ampuminen. Oliko vieras laiva antautunut vai ei, sitä oli nyt pimeässä
mahdoton saada selville. Pitkällä tykillä ammuttaessa oli vaihdettu
uusi isomaston kahveli ja halkaisijapuomi, kaikki kiinteät ja juoksevat
köydet oli korjattu. Kuunari pysyi entisen matkan päässä laivasta ja
seurasi sen vanavedessä, kunnes aamu valkeni.

Portugalilainen laiva oli niitä harvoja Itä-Intian purjehtijoita, joita
Portugalin hallitus vielä aika ajoin lähetti maahan, joka kerran oli
ollut sen herruuden alaisena, mutta jossa sillä nykyään on ainoastaan
muutamien mailien laajuinen alue. Se oli matkalla Goaan, ja siinä oli
pieni sotaväenosasto, uusi kuvernööri kahden poikansa kanssa, piispa
veljentyttärineen sekä tämän kamarineito. Kun laiva lähti purjehtimaan
mukanaan sellainen lasti, se oli tietysti harvinainen tapaus, josta
yleisesti puhuttiin jo aikoja ennen lähtöä. Jo useita kuukausia ennen
Kain oli saanut tarpeelliset tiedot laivan lastista ja määräpaikasta,
mutta -- kuten portugalilaisille usein tapahtui -- lähtö lykkäytyi
kerran toisensa perästä, ja vasta kolme viikkoa sitten hän oli saanut
varman tiedon siitä, että laiva todella oli lähtenyt. Kain purjehti
silloin nopeasti pitkin rannikkoa väijytyksiin Sleepers-lahteen.

Kuunarin tykki oli saanut aikaan suurta tuhoa. Laivan miehistöstä sekä
sotamiehistä oli monta kaatunut ja huomatessaan puolustusyritykset
turhiksi eloon jääneet alkoivat ajatella omaa turvallisuuttaan ja
riensivät lastiruumaan etsiäkseen suojaa sen loukoista.

Kun kuunarin tuli taukosi, portugalilaisen laivan kannella oli
ainoastaan kapteeni sekä ahavoitunut merimies, joka piti perää. Muu
laivaväki ja matkustajat olivat sulloutuneet ahtaaseen soppeen
lastiruuman pohjalle, toiset hoitelivat haavoittuneita, toiset
rukoilivat pyhimyksiä. Piispa, pitkä, arvokkaan näköinen mies, joka
näytti olevan kuudenkymmenen korvilla, oli polvillaan keskellä tuota
parin, kolmen lyhdyn heikosti valaisemaa ihmisryhmää vaipuneena
hartaaseen rukoukseen, joka hänen täytyi aina väliin keskeyttää, kun
oli annettava synninpäästö haavoittuneille, joita henkitoreissaan
kannettiin hänen eteensä. Hänen toisella puolellaan oli polvillaan
hänen orpo veljentyttärensä, noin seitsentoistavuotias tyttö, joka
toisinaan loi silmänsä piispaan tämän rukoillessa ja katseli sitten
taas säälivin silmin kuolevia maanmiehiään, joiden viimeisiä hetkiä
tämä pyhä toimitus lohdutti.

Piispan toisella puolella seisoi kuvernööri don Felipe de Rivolta
molempine poikineen, jotka olivat kukoistavia nuorukaisia ja kuninkaan
palveluksessa. Don Felipe itse oli synkkä; hän käsitti, että pahin oli
odotettavissa. Vanhempi poika katseli lakkaamatta Teresa da Silvaa --
juuri samana iltana he olivat kävellessään yhdessä laivan kannella
vaihtaneet uskollisuudenlupauksia, juuri tänä iltana he olivat
tunteneet sanomatonta riemua nykyisyydestä ja koristaneet loistavin
unelmin tulevaisuutensa.

Portugalilaisten päällikkö oli mennyt peräpuolelle ja pysähtynyt
peränpitäjän, vanhan Antonion viereen.

-- Minä näen sen yhä vielä kaukoputkellani, eikä se kuitenkaan ole
ampunut ainoatakaan laukausta lähes kahteen tuntiin. Luuletko että sen
pitkä tykki on jotenkin vioittunut? Siinä tapauksessa meillä olisi
mahdollisesti vielä toivoa.

Antonio pudisti päätään.

-- Minä pelkään, herra kapteeni, ettei meillä ole enää toivoa. Huomasin
pamahduksesta, että tykki on messingistä; tuollainen kuunari ei
voisikaan pitää niin pitkää ja suurta rautatykkiä. Aivan varmasti sen
päällikkö vain odottaa metallin jäähtymistä ja päivän valkenemista.
Yksi tai pari kauaskantavaa tykkiä olisi mahdollisesti voinut meidät
pelastaa, mutta nyt, kun tuolla vieraalla on se etu, että se on meidän
peräpuolellamme, olemme sen armoilla.

-- Mikähän se lienee... ehkä ranskalainen kaapparialus.

-- Toivon että se olisi ja olen luvannut hopeisen kynttilänjalan
Pyhälle Antoniolle, jollei se ole pahempi. Siinä tapauksessa meillä
olisi vielä hieman toivoa saada nähdä kotimme. Mutta pelkään, etteivät
asiat ole niin onnellisesti.

-- Miksi sinä sitten luulet tuota kuunaria?

-. Merirosvoksi, josta olemme kuulleet niin paljon puhuttavan.

-- Jeesus varjelkoon. Siinä tapauksessa meidän täytyy taistella niin
kauan kuin mahdollista.

-- Niin minä aionkin tehdä, herra kapteeni, sanoi Antonio tarttuen
jälleen ruoriin.

Aamu alkoi jo sarastaa, ja kuunari näkyi nyt selvästi laivan takana
saman matkan päässä yhä jatkaen takaa-ajoaan, mutta sen kannella ei
voinut huomata mitään liikettä. Vasta kun aurinko oli kohonnut vähän
matkaa taivaan rantaa korkeammalle tuprahti jälleen savupilvi kuunarin
keulalaidan ympärillä ja tykinluoti tunkeutui rytisten portugalilaisen
laivan hirsien läpi. Merirosvo tahtoi odottaa auringonnousua
todetakseen oliko mitään muita laivoja näkyvissä, ennen kuin iski
kiinni uhriinsa. Portugalilainen kapteeni meni laivan perään ja nosti
lipun, mutta kuunari ei näyttänyt omaansa. Jälleen vingahti tykinluoti
repäisten onnettoman laivan kantta, ja moni, joka oli tullut kannelle
kuulemaan miten asiat olivat, painui jälleen joutuin entiseen
turvapaikkaansa.

-- Pidä huolta peräsimestä, Antonio, virkkoi kapteeni. Minun täytyy
mennä neuvottelemaan kuvernöörin kanssa.

-- Olkaa huoleti, herra kapteeni; niin kauan kuin nämä jäsenet pysyvät
koossa teen velvollisuuteni, vastasi vanha merimies, vaikka hän oli
kovin väsynyt pitkäaikaisesta valvomisesta ja ponnistuksista.

Kapteeni laskeutui ruumaan, jossa tapasi suurimman osan laivaväestä ja
matkustajista.

-- Hyvät herrat, hän sanoi kääntyen kuvernöörin ja piispan puoleen.
Kuunari ei ole näyttänyt lippuaan, vaikka meidän lippumme on vedetty
mastoon. Olen tullut kuulemaan mielipidettänne. Vastarinta on
mahdotonta, sillä pelkään pahoin, että olemme joutuneet merirosvojen
kynsiin.

-- Merirosvojen! huudahtivat useat säikähtyneinä.

-- Hiljaa, rakkaat ystävät, hiljaa! sanoi piispa levollisesti. Minä en
voi päättää, mikä olisi parasta tällaisessa tapauksessa, hän jatkoi
sitten kääntyen kapteenin puoleen. En osaa neuvoa mitään. Olen rauhan
mies enkä siis kykene ottamaan osaa sotaneuvotteluun. Don Felipe, jätän
kysymyksen kokonaan teidän ja teidän poikienne ratkaistavaksi. Älä
vapise, rakas Teresa, olemme aina Kaikkivaltiaan suojassa.

-- Pyhä neitsyt, armahda meitä! huudahti Teresa.

-- Tulkaa, pojat, virkkoi don Felipe, mennään kannelle neuvottelemaan.
Kukaan muu ei saa tulla mukaan, sillä on tarpeetonta panna alttiiksi
ihmishenkiä, joista vielä voi olla hyötyä.

Don Felipe da Rivolta ja hänen poikansa menivät kapteenin mukana
peräkannelle.

-- Yksi ainoa pelastuksen mahdollisuus meillä ehkä vielä on, sanoi
vanha Antonio hetkisen kuluttua. Lasketaan lippu alas ikään kuin
aikoisimme antautua. Silloin saamme nähdä mikä tuo laiva on laatuaan,
ja jos se on merirosvoalus, meidän täytyy taistella viimeiseen saakka.
Jos kuunari asettuu meihin sivuittain kuten arvelen, täytyy kaikkien
miesten valmistautua taistelemaan vimmatusti.

-- Olet oikeassa, Antonio, vastasi kuvernööri. Laskekaa lippu ja
katsotaan, mihin toimiin vihollinen sitten ryhtyy. Menkää alas, pojat,
ja kehottakaa väkeä tekemään velvollisuutensa.

Niin kuin Antonio oli jo edeltäpäin arvannut, kuunari lakkasi ampumasta
ja lisäsi purjeitaan heti kun portugalilaisen lippu oli laskettu alas.
Se laski laivan kylkeen, ja isonmaston kahveliin ilmestyi äkkiä pelätty
musta lippu, merirosvojen tunnusmerkki; sitten rosvolaiva ampui
portugalilaista laivaa, ja ennen kuin ruudin savu oli haihtunut,
molempien kyljet pyörähtivät vastakkain ja parrakkaat merirosvot
hyökkäsivät laivaan.

Portugalilaisen laivan miehistö muodosti yhdessä sotamiesten kanssa
vielä melkoisen joukon. Mustan lipun nähdessään merimiehet tunsivat
hyytävää pelkoa, mutta samalla he tunsivat, että heidän oli uljaasti
jatkettava puolustautumista, vaikka se olisikin toivotonta.

-- Puukot käteen, miehet, puukot käteen! huusi Antonio ja hyökkäsi
merirosvoja kohti urhoollisimpien seuraamana.

-- Veri verestä! kiljaisi toinen perämies tavoittaen vanhusta.

-- Tuosta saat! vastasi Antonio, ja hänen puukkonsa tunkeutui
merirosvon sydämeen samassa kun hän itse kaatui kuolleena maahan.

Nyt syntyi vimmattu tappelu elämästä ja kuolemasta, mutta merirosvojen
suurempi lukumäärä ja hurjuus ratkaisivat taistelun. Kain ja Hawkhurst
ryntäsivät eteenpäin ja tappoivat kaikki, jotka yrittivät vastarintaa.
Merirosvokapteenin sivallus halkaisi don Felipen pään hartioihin
saakka. Toinen isku tappoi vanhimman pojan, samalla kun Hawkhurstin
miekka lävisti toisen. Portugalilainen kapteeni oli kaatunut eikä
miehistö enää voinut pitää puoliaan. Alkoi yleinen verilöyly, ja
kaatuneiden ruumiit viskattiin mereen. Viiden minuutin kuluttua ei
ollut enää yhtään ainoaa portugalilaista hengissä onnettoman laivan
verisellä kannella.



RYÖSTÄJÄ


-- Hawkhurst, antakaa käsky, ettei kukaan saa mennä alas, komensi
kapteeni.

-- Olen jo antanut ja asettanut vartijoita luukkujen kohdalle.
Laskemmeko kuunarin ulommaksi?

-- Antaa sen jäädä tähän viereen, tuuli on jo varsin heikko. Puolen
tunnin perästä on ihan tyyni. Olemmeko menettäneet paljon väkeä?

-- Ainoastaan seitsemän jos olen oikein laskenut, mutta toinen perämies
Wallace on kaatunut.

-- No, sitten pääsee joku muu toiseksi perämieheksi eikä pienoinen
viranylennys tee haittaa. Ottakaa tusina parhaita miehiämme ja etsikää
tarkoin koko laiva. Kyllä täällä vielä täytyy olla joitakuita elossa.
Kuulkaapas, lähettäkää vartioväkeä kuunariin; se on nyt värillisten
hallussa, ja --

-- Entä mitä teemme niille, jotka löydämme tuolta alhaalta? kysyi
Hawkhurst.

-- Ne saakoot elää.

-- Hyvä on, muuten meidän taitaisi olla vaikea löytää sitä osaa
lastista jonka tahdomme, sanoi Hawkhurst ja laskeutui luukusta
keräämään kokoon miehiä, jotka parhaillaan etsivät saalista yläkannelta
ja kapteenin hytistä.

-- Tänne, maltalaiset! Tulkaa pois sieltä ja pitäkää tarkoin silmällä,
näettekö mitään laivaa lähistöllä, sanoi kapteeni ja meni peräpuolelle.

Ennen kuin Hawkhurst oli koonnut väen ja lähettänyt sen kuunariin, ilma
oli muuttunut aivan tyveneksi.

Missä Francisco oleskeli tuon verisen näytöksen aikana? Hän oli pysynyt
koko ajan kuunarin kajuutassa. Kain oli monesti turhaan käynyt hänen
luonaan kehottamassa häntä tulemaan mukaan laivan valtaukseen.
Nuorukaisen vastaus merirosvon uhkauksiin ja kiivaisiin kehotuksiin oli
aina sama:

-- Tehkää minulle mitä tahdotte, minä olen tehnyt päätökseni.
Tiedättehän, etten pelkää kuolemaa. Niin kauan kuin olen tässä
laivassa, en aio ottaa osaa julmuuksiinne. Jos kunnioitatte äitini
muistoa, niin sallikaa hänen poikansa koettaa ansaita leipänsä
rehellisesti ja kunniallisesti.

Nämä Franciscon sanat soivat kapteenin korvissa hänen kävellessään
edestakaisin portugalilaisen laivan peräkannella. Hänen täytyi myöntää,
että nuorukainen oli aivan yhtä rohkea kuin hän itse. Hän ihmetteli
juuri mitä hänen oli tehtävä Franciscolle, kun Hawkhurst ilmestyi
kannelle miehineen, jotka laahasivat kuutta verilöylystä pelastunutta.
Nämä olivat piispa, hänen veljentyttärensä, tämän nuori portugalilainen
kamarineito, laivan toimitsija, suntio ja lisäksi piispan palvelija.
Heidät asetettiin riviin kapteenin eteen, joka katseli heitä ankarin,
tutkivin silmäyksin. Piispa uhmasi ylpeästi Kainin katsetta, vaikka
tiesikin, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut; veljentytär sen
sijaan varoi katsomasta merirosvokapteenia silmiin ja vilkui arasti
ympärilleen nähdäkseen, oliko siellä muita vankeja ja oliko siinä
tapauksessa hänen sulhasensa niiden joukossa. Mutta hän ei huomannut
etsimäänsä, näki vain partaisia merirosvonnaamoja ja vereen
tahrautuneen laivankannen.

Hän kätki kasvonsa käsiinsä.

-- Tuokaa esille tuo mies, sanoi Kain viitaten palvelijaan. Kuka sinä
olet?

-- Herra piispan palvelija.

-- Entä sinä? jatkoi kapteeni.

-- Vähäpätöinen kirkonpalvelija. Nyt olen herra piispan seurueessa.

-- Ja kuka sinä olet? ärjäisi kapteeni kolmannelle.

-- Laivan toimitsija.

-- Viekää hänet syrjään.

-- Tarvitsetteko noita muita? kysyi Hawkhurst.

-- En.

Hawkhurst viittasi muutamille merirosvoille, jotka veivät pois piispan
molemmat palvelijat. Kohta kuului tukahtunut huuto ja aika loiskahdus
-- mies parat heitettiin yli laidan. Merirosvokapteeni tiedusteli
laivan toimitsijalta lastia ja sen säilytyspaikkoja, mutta äkkiä
kuulustelun keskeytti yksi merirosvoista, joka juoksi läähättäen
kertomaan, että laiva oli saanut useita osumia vedenrajaan ja vajosi
nopeasti. Kain, joka miekka kädessä seisoi tykinlavetilla, kohotti
kätensä ja antoi miehelle miekankahvalla iskun, joka musersi pääkallon
ja kaatoi rosvon kuolleena kannelle.

-- Siinä saat palkan tiedonannostasi, senkin lavertelija. Jos nämä
lurjukset niskoittelevat vaatiessamme heiltä tarpeellisia tietoja, emme
kenties ehdi saada mitään saalista.

Muilla merirosvoilla ei näkynyt olevan mitään muistuttamista
rangaistusta vastaan, ja ruumis korjattiin pois.

-- Mitä armahtavaisuutta me saatamme odottaa näiltä, jotka eivät
armahda edes toisiaan? lausui piispa luoden silmänsä korkeuteen.

-- Hiljaa! tiuskaisi Kain ja kysyi sitten toimitsijalta, mitä
lastiruumassa oli.

Mies raukka vastasi kysymykseen mitä tiesi.

-- Entä hopea ja sotaväelle tulevat rahat? Missä ne ovat?

-- Rahat ovat viinikellarissa, mutta hopeasta en tiedä mitään, se on
kai jossakin piispan arkuissa.

-- Hawkhurst, menkää heti viinikellariin etsimään rahoja. Sillä välin
aion tehdä muutamia kysymyksiä tälle kunnianarvoisalle piispalle.

-- Tarvitsetteko vielä laivan toimitsijaa?

-- En tarvitse, menköön matkoihinsa.

Mies parka heittäytyi polvilleen osoittaakseen kiitollisuuttaan, mutta
merirosvot laahasivat hänet mukaansa, ja tuokion kuluttua hänen
ruumiinsa oli haikalojen hampaissa.

Sillä välin oli Francisco, joka oli neekereiltä kuullut laivassa
olevista vangeista, merirosvokapteenin huomaamatta yhtynyt peräkannella
olevaan joukkoon kehottaakseen merirosvoja armahtavaisuuteen.

-- Kunnianarvoisa isä, virkkoi Kain lyhyen äänettömyyden jälkeen
piispalle, teillä on monta arvokasta esinettä mukananne laivassa?

-- Minulla ei ole mitään muuta kuin tämä tyttö raukka, ja hänen toivon
pääsevän enkelinä taivaaseen, vastasi piispa.

-- Mikäli teidän saarnoihinne on uskomista, tämä maailma on kiirastuli,
joka on läpäistävä ennen taivaan iloon pääsemistä, ja kidutusta saa
tyttö riepu kärsiä jos kieltäydytte kertomasta mitä tiedätte. Teillä on
mukananne suuret varastot kulta- ja hopeakoruja. Missä ne ovat?

-- Niiden tavaroiden joukossa, jotka on uskottu minun huostaani.

-- Kuinka monta myttyä teillä on kaikkiaan?

-- Sata, jollei enemmänkin.

-- Olkaa siis hyvä ja ilmoittakaa, missä kalleudet ovat.

-- Kulta ja hopea eivät ole minun omaisuuttani, ne ovat Jumalan, sillä
ne on aiottu hänen kunniakseen, vastasi piispa.

-- Vastatkaa pian! Ei mitään mutkitteluja! Missä ne ovat?

-- Sitä en tahdo sanoa sinulle, sinä veren tahraama mies! Ainakin tämän
kerran petyt toiveissasi, ja meri nielee nuo maalliset aarteet, joita
hankkiaksesi sinä olet saastuttanut kätesi. Paina mieleesi, murhamies;
et saa ikinä tietää missä aarteet ovat.

-- Ottakaa kiinni tyttö, miehet! huusi Kain. Saatte hänet omaksenne.
Tehkää hänelle mitä tahdotte.

-- Pelasta minut! Oi, pelasta minut! rukoili Teresa tarttuen piispaan.

Merirosvot kävivät Teresaan käsiksi, mutta nyt Francisco, joka oli
seisonut kapteenin takana, ryntäsi esiin ja sysäsi lähinnä seisovat
syrjään.

-- Pidättekö itseänne miehinä? hän huusi merirosvoille, jotka
väistyivät. Hurskas isä, minä kunnioitan teitä, mutta en voi pelastaa
teitä! hän jatkoi sitten surullisesti. Teen kuitenkin parhaani. --
Rukoilen teitä, hän sanoi sitten kääntyen Kainin puoleen, sen rakkauden
nimessä, jota kerran tunsitte äitiäni kohtaan, sen ystävyyden nimessä,
jota ennen olette tuntenut minua kohtaan: älkää tehkö tätä julmuutta!
-- Pojat, jatkoi Francisco kääntyen merirosvoihin päin, yhtykää minuun
ja rukoilkaa armoa kapteeniltanne. Te olette liian urhoollisia ja
miehekkäitä voidaksenne häväistä viatonta ja turvatonta olentoa, liian
miehuullisia voidaksenne vuodattaa pyhän miehen ja tämän tyttö raukan
verta.

Kaikki vaikenivat. Näytti siltä kuin merirosvot olisivat taipuneet
Franciscon puolelle. Kapteeninkin kasvolihakset vavahtelivat
mielenliikutuksesta.

Samassa Teresan kamarineito, joka pelästyksissään oli vaipunut
polvilleen ja luonut arkoja silmäyksiä merirosvoihin, huudahti ilosta,
huomatessaan heidän joukossaan rakkaan ystävän. Tämä oli nuori,
viidenkolmatta ikäinen mies. Entisinä viattomina aikoina hän oli ollut
kamarineidon sulhanen, ja tyttö oli vuosikausia surrut luullen häntä
kuolleeksi, kun ei laivasta, jossa nuorukainen oli lähtenyt merille,
ollut kuulunut mitään. Laivan olivat merirosvot vallanneet, ja
pelastaakseen henkensä mies oli liittynyt heidän joukkoonsa.

-- Filip, Filip! huusi tyttö heittäytyen miehen syliin. Neiti! Tämä on
Filip! Me olemme pelastuneet!

Filip tunsi heti entisen morsiamensa. Tytön näkeminen herätti hänen
mielessään muinaisten viattomien ja onnellisten päivien muiston, ja
rakastuneet syleilivät kauan toisiaan.

-- Säälikää heitä! Pelastakaa heidät! jatkoi Francisco kääntyen
uudelleen kapteenin puoleen.

-- Jumala sinua siunatkoon, nuori mies! virkkoi piispa astuen esiin ja
laskien kätensä Franciscon pään päälle.

Kain ei vastannut mitään, mutta hänen leveä rintansa paisui
mielenliikutuksesta. Silloin Hawkhurst äkkiä tunkeutui esiin miesjoukon
läpi.

-- Kiiruhtakaa, kapteeni! hän huusi. Vettä on jo kuusi jalkaa! Nyt on
pidettävä huolta, että saamme edes hopea- ja kultaesineet haltuumme.

Tämä tieto näytti tukahduttavan kapteenin mielenliikutuksen.

-- Kas niin, nopeasti nyt, herra! hän tiuskaisi piispalle. Missä aarre
on? Mutta älkää laskeko leikkiä minun kanssani, tai taivaan nimessä...

-- Älkää vedotko taivaaseen! vastasi piispa. Olette jo kuullut
vastaukseni.

Kapteeni kääntyi poispäin ja antoi muutamia käskyjä Hawkhurstille, joka
kiiruhti kannen alle.

-- Viekää pois tuo poika, sanoi Kain merirosvoille osoittaen
Franciscoa. Erottakaa nuo hulluttelijat toisistaan, hän jatkoi
katsahtaen siihen suuntaan, missä Filip ja tyttö vielä itkien
syleilivät toisiaan.

-- Ei koskaan! huudahti Filip.

-- Viskatkaa tyttö haikalojen ruoaksi. Kuuletteko? Ettekö tottele?
kiljaisi Kain tarttuen puukkoonsa.

Filip oikaisihe, irrottautui tytöstä, tempaisi puukkonsa ja hyökkäsi
kapteenin kimppuun pistääkseen puukon hänen rintaansa.

Salamannopeasti Kain tarttui hänen käteensä ja paiskasi hänet
pitkäkseen kannelle.

-- Vai niin, todellakin! hän huusi pilkallisesti.

-. Te ette voi erottaa meitä! sanoi Filip koettaen nousta seisomaan.

-- En aiokaan, hyvä mies, vastasi Kain. Sitokaa heidät kiinni toisiinsa
ja heittäkää mereen.

Käskyä noudatettiin tuossa tuokiossa, sillä merirosvot eivät ainoastaan
nöyrtyneet nähdessään, kuinka kylmä ja tunteeton heidän kapteeninsa
oli, vaan myös vihastuivat, kun hänen henkeään uhattiin. Tuskinpa oli
tarpeellistakaan sitoa onnetonta paria kiinni toisiinsa, sillä he
olivat kietoutuneet niin lujaan syleilyyn, että olisi ollut mahdotonta
erottaa heitä. Yhtenä myttynä heidät vietiin laskuluukulle ja
tyrkättiin mereen.

-- Hirviö! huudahti piispa kuullessaan loiskahduksen. Hirmuinen
tilinteko odottaa sinua tuon julmuuden takia.

-- Tuokaa nyt nuo tänne! komensi Kain tylysti.

Piispa ja hänen veljentyttärensä talutettiin laivan laidalle.

-- Mitä näette tuolla, arvoisa piispa? kysyi Kain viitaten
samentuneeseen veteen, jossa vilahteli lisää saalista odottavien
häitten selkäeviä.

-- Näen siellä luonnostaan raatelevia petoja ja epäilemättä ne ovat
pian raastaneet palasiksi heikot jäsenemme, mutta sinunlaistasi
hirviötä en siellä näe. Rakas Teresa, älä pelkää; on olemassa Jumala --
kostava ja palkitseva Jumala.

Mutta Teresa oli sulkenut silmänsä, hän ei voinut katsella tuota
kamalaa näkyä.

-- Valitkaa nyt. Jos kieltäydytte vastaamasta, joudutte ensin
kidutettavaksi ja sitten haitten ruoaksi, ja tytön jätän heti
laivaväkeni haltuun; tehkööt hänelle mitä ikinä tahtovat.

-- Ei koskaan! huudahti Teresa ja heittäytyi partaalta aaltoihin.

Vedessä syntyi sellainen loiskina ja pyrstöjen huiske, että vesi näytti
kerrassaan kuohuvan. Kohta veden tumma väri tasoittui jälleen, eikä
voinut huomata muuta kuin kirkkaan sinisiä aaltoja ja saalista
himoitsevia petoja.

-- Tänne peukaloruuvit! Nopeasti! Meidän täytyy pusertaa hänestä
salaisuus esiin! huusi merirosvokapteeni kääntyen miestensä puoleen.
Nämä olivat paatuneita roistoja, mutta kuitenkin heitä kauhistutti
äskeinen tapaus. -- Sitokaa hänet!

-- Älkää koskeko häneen! huusi Francisco. Älkää koskeko häneen, jos
olette miehiä!

Silmittömästi vimmastuneena Kain päästi piispan käsivarren, tempasi
pistoolinsa ja tähtäsi Franciscoa. Mutta piispa tyrkkäsi Kainin
käsivartta ylöspäin pistoolin lauetessa, ja nähdessään ettei luoti
osunut aiottuun uhriin, kirkonmies risti kätensä ja kiitti Jumalaa.
Raivostuneena Hawkhurst tarttui hänen kurkkuunsa ja viskasi hänet
mereen.

-- Mokomakin hätikkö, murahti Kain nähdessään perämiehen äkkipikaisen
työn, mutta malttoi mielensä ja huusi: -- Ottakaa kiinni tuo poika ja
tuokaa tänne!

Pari rosvoa syöksyi käskyä täyttämään, mutta Pompeius ja muut
värilliset, jotka olivat tarkkaan seuranneet tapahtumien kulkua,
keräytyivät nyt Franciscon ympärille. Syntyi käsikähmä ja merirosvot,
jotka eivät olleet erikoisen halukkaita ottamaan kiinni Franciscoa,
sallivat neekerien viedä hänet terveenä ja vahingoittumattomana
portugalilaisesta laivasta kuunariin.

Hawkhurst ja suurin osa rosvolaivan miehistöä olivat sillä välin
mellastaneet lastiruumassa etsien kalleuksia löytämättä kuitenkaan
mitään. Vesi oli jo noussut niin korkealle ettei yrityksistä enää
voinut olla lainkaan hyötyä. Laiva vajosi nopeasti, joten siitä täytyi
kiireesti poistua ja työntää kuunari siitä erilleen, jottei se joutuisi
uppoavan laivan pyörteeseen. Kain ja Hawkhurst palasivat pettyneine
miehineen kuunariin, ja ennen kuin he olivat saaneet molemmat alukset
kaapelinmitan päähän toisistaan, portugalilainen upposi vieden mukanaan
kaikki ahnaasti himoitut aarteet.

Kapteeni asteli edestakaisin kuunarin kannella kasvoillaan niin
kiukkuinen ilme, että merirosvot ymmärsivät hänen hautovan julmaa
kostoa. Francisco ei palannut kajuuttaan, vaan jäi värillisten pariin.
Näitä oli kyllä laivaväestä ainoastaan vähäinen osa, mutta he olivat
tunnettuja rohkeudestaan. He olivat nähtävästi kaikki varustautuneet
asein ja vetäytyivät lähelle toisiaan keulan puolelle pitäen tarkasti
silmällä jokaista tapausta, jokaista liikettä, puhellen innokkaasti
omalla kielellään.

Kuunari kulki nyt luoteeseen täysin purjein. Aurinko laski jälleen,
mutta Francisco ei palannut kajuuttaan, vaan laskeutui kannelta
värillisten ympäröimänä. Kerran yöllä Hawkhurst kutsui heitä kannelle,
mutta he eivät totelleet käskyä eivätkä vastanneet mitään pursimiehen
kehotuksiin.

Useat merirosvotkin näkyivät pitävän neekerien puolta. Merirosvolaivan
miehet eivät vielä kaikki olleet perin turmeltuneita. Hurskaan
hengenmiehen äkillinen murha, kauniin Teresan julma kohtalo ja
kapteenin raakamainen menettely Filipiä ja tämän lemmittyä kohtaan
olivat julmempia tekoja kuin mihin he olivat tottuneet. Franciscon
vaatimus ei ainakaan ollut rikos, ja kuitenkin he olivat sitä mieltä,
että hänet oli tuomittu. Hän oli kaikkien suosikki. Hawkhurstia
lukuunottamatta eivät ilkeimmätkään heistä voineet olla kunnioittamatta
häntä, vaikka he samalla käsittivät, että Kaininkin valta olisi pian
mennyttä, jos Francisco viipyisi kauemmin merirosvolaivassa. Useita
kuukausia oli jo Hawkhurst, joka vihasi nuorukaista, vaatinut että
hänet oli toimitettava pois kuunarista, ja nyt hän ahdisti kapteenia
tiukaten, että nuorukainen oli tavalla tai toisella raivattava tieltä.
Hän ilmoitti Kainille värillisten hankkivan kapinaa ja monien
laivamiestenkin nurisevan.

Kain käsitti Hawkhurstin olevan oikeassa ja meni kajuuttaan miettimään
mitä olisi tehtävä.

Puoliyö oli jo ohi, kun Kain väsyneenä päivän järkytyksistä vaipui
levottomaan uneen. Hän uneksi Franciscon äidistä. Tämä ilmestyi hänen
eteensä ja rukoili poikansa puolesta. Samaan aikaan olivat Francisco ja
Pompeius hiljaa hiipineet kajuuttaan noutamaan Franciscon pistoolia
sekä hiukan ampumavaroja, jos tapaisivat kapteenin nukkumassa. Pompeius
hiipi sisään ensiksi, mutta peräytyi säpsähtäen kuullessaan kapteenin
äänen. Molemmat pysähtyivät kajuutan ovelle kuuntelemaan.

-- Ei -- ei, mutisi Kain. Hänen täytyy kuolla -- se on turhaa -- älä
rukoile, nainen -- minä tiedän, että murhasin sinut -- älä rukoile --
hänen täytyy kuolla!

Pieni hopealamppu loi kajuuttaan himmeätä valoa. Francisco, joka oli
kuullut Kainin sanat, astui sisään ja meni kapteenin luo.

-- Poika, älä rukoile! jatkoi Kain maaten selällään ja hengittäen
raskaasti. Älä rukoile, nainen -- huomenna hän kuolee. Nyt seurasi
äänettömyys, ikään kuin nukkuva olisi odottanut vastausta. -- Niin,
samoin kuin murhasin sinut, murhaan hänetkin, mutisi kapteeni vihdoin.

-- Roisto, kysyi Francisco hiljaa juhlallisella äänellä, murhasitko
äitini?

-- Murhasin, murhasin, vastasi kapteeni joka nukkui yhä.

-- Mistä syystä? jatkoi Francisco, joka kuultuaan tuon tunnustuksen
nukkuvalta kapteenilta ei enää välittänyt huomattaisiinko hänet.

-- Hän suututti minua kerran, kun olin jo ennestään ärtynyt.

-- Sinä siis tunnustat rikoksesi, hirviö! kiljaisi Francisco täyteen
ääneen niin, että kapteeni heräsi ja hypähti pystyyn. Mutta ennen kuin
hän oli selvinnyt unenpöpperöstä ja saanut silmänsä auki, oli Pompeius
sammuttanut lampun niin että tuli pilkkosen pimeä; samassa hän painoi
kätensä Franciscon suulle ja vei hänet pois kajuutasta.

-- Kuka siellä? Kuka siellä? huusi Kain.

Vartiovuorossa oleva perämies riensi kajuuttaan ja kysyi:

-- Huusitteko te, kapteeni?

-- Taisin huutaa, ihmetteli kapteeni. Luulin jonkun olevan kajuutassa.
Tuo tänne kynttilä, muuta en tarvitse, hän jatkoi malttaen mielensä ja
pyyhkien tuskanhikeä otsaltaan.

Sillä välin olivat Francisco ja Pompeius ehtineet takaisin entiseen
turvapaikkaansa värillisten luo. Nuorukaisen alakuloisuus oli nyt
muuttunut kostonhimoksi. Hänen ei ollut onnistunut saada aseitaan
käydessään kajuutassa, mutta nyt hän päätti ottaa kapteenilta hengen.
Seuraavana aamuna neekerit kieltäytyivät taas ryhtymästä työhön ja
tulemasta kannelle, ja Hawkhurst ilmoitti sen kapteenille. Perämies
käytti nyt toisenlaista puhetapaa kuin ennen neuvoteltuaan ensin
kaikkein sisukkaimpien ja hurjimpien miesten, rikosten tiellä
pisimmälle ehtineiden lurjusten kanssa.

-- Sen täytyy tapahtua, herra kapteeni, muuten teidän käskyvaltanne
tässä aluksessa on mennyttä; niin minun on käsketty teille sanoa.

-- Vai niin, lausui Kain pilkallisesti. Ehkäpä olette jo valinneet
uuden kapteenin minun seuraajakseni?

Hawkhurst huomasi joutuneensa vaarallisille vesille ja muutti sen takia
puheensa nöyremmäksi.

-- Puhun ainoastaan oman etunne nimessä, herra kapteeni. Jos te
luovutte päällikkyydestä, en minäkään enää jää tähän laivaan; jos te
lähdette pois, lähden minäkin. Siinä tapauksessa meidän täytyy koettaa
hankkia toinen laiva.

Kain oli leppynyt, eikä asiasta puhuttu sen enempää.

-- Kutsukaa miehet kannelle, sanoi kapteeni vihdoin.

Merirosvolaivan miehistö kokoontui kuunarin peräpuolelle. Kapteeni
alkoi puhua:

-- Pojat, mieltäni pahoittaa se, että lakimme pakottavat minut
osoittamaan kovuutta, mutta kapinayritykset ja napina on rangaistava.
Samoin kuin te olen itsekin niiden määräysten alainen, jotka olemme
hyväksyneet ohjesäännöksi niin pitkäksi aikaa kuin purjehdimme, ja
voitte olla varmat siitä, että noudatan velvollisuudentuntoani ja
haluan osoittaa teille ansaitsevani olla teidän päällikkönne. Francisco
on ollut luonani pienestä pojasta; hän on aina elänyt kanssani, ja on
ikävää erota hänestä, mutta minun on valvottava, että lakejamme
noudatetaan. Useita kertoja hän on tehnyt itsensä syypääksi
kapinahankkeisiin ja niskoitteluun -- hänen täytyy kuolla.

-- Kuolema! Kuolema hänelle! huusivat muutamat etumaisina seisovat
merirosvot. Kuolema ja oikeus!

-- Ei enää uusia murhia! huusivat siihen vastaukseksi useat taempana
seisovat.

-- Ketkä siellä takana puhuvat?

-- Eilen oli liiankin monta murhaa, ei enää uusia murhia! huusi moni
ääni yhtaikaa.

-- Astukoot esiin, jotka siellä puhuvat! karjaisi Kain vihasta
säihkyvin silmin. Ei kukaan totellut käskyä. Alas, miehet, ja tuokaa
Francisco tänne!

Koko laivan miehistö lähti kannen alle, mutta eri aikeissa. Toiset
olivat päättäneet ottaa nuorukaisen kiinni ja jättää hänet
surmattavaksi, toiset taas suojella häntä.

Kuului sekavia huutoja: -- Ottakaa hänet kiinni! Toiselta puolelta: --
Ei enää murhia!

Kumpikin puolue varasi itselleen aseita. Ne jotka pitivät Franciscon
puolta, liittyivät neekereihin, toiset taas yrittivät raastaa poikaa
kannelle. Syntyi pieni mellakka ennen kuin puolueet pääsivät
ryhmittymään ja kummankin voimakkuudesta saattoi saada selvän.
Francisco, joka huomasi, että häneen yhtyi melkoinen joukko, kehotti
puoluelaisiaan tulemaan mukaan köysiportaita myöten ja otti keulapaikan
haltuunsa. Ne merirosvot, jotka olivat yhtyneet häneen, antoivat
hänelle aseita, ja hän asettui heidän etunenäänsä. Hawkhurst ja se osa
laivaväkeä, joka oli asettunut hänen puolelleen, oli vetäytynyt
peräkannelle ja kerääntynyt kapteenin ympärille. He saattoivat nyt
suunnilleen laskea, kuinka paljon väkeä oli kummallakin puolella.
Franciscon joukko oli miesluvultaan suurempi, mutta kapteenin puolella
olivat vankimmat ja voimakkaimmat ja -- se on lisättävä -- rohkeimmat
miehet. Kapteeni ja Hawkhurst ymmärsivät kuitenkin vaarallisen asemansa
ja pitivät aluksi viisaimpana ryhtyä keskusteluun ja vasta myöhemmin
rangaista uppiniskaisia. Muutamia minuutteja neuvoteltiin hiljaa
molemmin puolin, mutta vihdoin astui Kain esiin.

-- Pojat, hän aloitti kääntyen miehiin päin, jotka olivat kokoontuneet
Franciscon ympärille. Minusta tuntui ihan uskomattomalta, että tässä
laivassa voisi syntyä eripuraisuutta. Päällikkönä oli velvollisuuteni
ehdottaa, että lakiamme noudatettaisiin järkähtämättä. Sanokaa nyt
mitä haluatte! Minä seison tässä ainoastaan päällikkönänne ja
tiedustellakseni koko laivaväen mieltä. Minä en tunne vihaa tuota
nuorukaista kohtaan; olen rakastanut häntä, mutta kiitokseksi hän on
purrut minua niin kuin kyykäärme. Eikö meidän tulisi pitää yhtä sen
sijaan, että ase kädessä seisomme vastakkain? Ehdotan siis, että
ratkaisemme asian äänestämällä. Päättyipä äänestys miten hyvänsä, minä
noudatan päätöstänne. Voinko tehdä sen enempää?

-- Pojat, virkkoi Francisco vuorostaan, kun kapteeni oli lakannut
puhumasta, hyväksyn tämän ehdotuksen. Minun henkeni ei ole paljon
arvoinen. Sanokaa, suostutteko äänestykseen ja alistutteko niiden
lakien alaisiksi, jotka, niin kuin kapteeni sanoo, on laadittu
järjestyksen ylläpitämiseksi laivassa?

Franciscon puolella olevat merirosvot katselivat omaa joukkoaan ja
suostuivat ehdotukseen huomatessaan, että heitä oli enemmistö, mutta
Hawkhurst astui esiin ja sanoi: -- Värilliset eivät tietysti saa
äänestää, koska he eivät kuulu laivaväkeen.

Tämä oli tärkeä väite, koska neekereitä oli viisikolmatta miestä, ja
jollei näitä otettaisi lukuun, Franciscon puoltajat jäisivät
epäilemättä vähemmistöksi. He kieltäytyivät siis suostumasta ja
asettuivat taas puolustusasentoon.

-- Vielä silmänräpäys! huusi Francisco astuen esiin. Ennen kuin kysymys
ratkaistaan, tahtoisin mielelläni kuulla teidän mielipiteenne eräästä
toisesta laistanne. Minä kysyn teiltä, Hawkhurst, ja kaikilta teiltä,
jotka nyt olette minua vastaan: onko teillä laki, joka sanoo: veri
verestä?

-- On, on! huusivat kaikki merirosvot.

-- Astukoon siis päällikkönne esille ja vastatkoon minulle, jos
uskaltaa!

Kain väänsi halveksien suutaan ja astui parin askelen päähän
Franciscosta.

-- No, poika, tässä minä nyt olen. Mistä syytät minua?

-- Ensin kysyn teiltä, kapteeni Kain, joka pidätte niin tunnollisesti
kiinni siitä, että lakiemme kaikkea ankaruutta on noudatettava,
myönnättekö, että "veri verestä" on oikea laki?

-- Se on aivan oikea, ja joka on kostanut vuodatetun veren, ei ole
lainkaan vastuussa vuodattamastaan verestä.

-- Hyvä! Vastaa nyt, roisto, oletko murhannut äitini?

Kain säpsähti kuullessaan tuon syytöksen.

-- Sano totuus tai valehtele niin kuin raukka! jatkoi Francisco. Oletko
murhannut äitini?

Kapteenin kasvolihakset ja huulet vavahtelivat, mutta hän ei vastannut
mitään.

-- Veri verestä! huusi Francisco laukaisten pistoolinsa Kainia kohti,
joka horjahti ja kaatui aluksen kannelle.

Hawkhurst ja useat merirosvot kiiruhtivat kapteenin avuksi ja nostivat
hänet ylös.

-- Hänen äitinsä kai on sanonut sen hänelle viime yönä, sopersi
vertavuotava kapteeni.

-- Hän itse on sanonut sen minulle, virkkoi Francisco ympärillä
seisoville.

Kain vietiin kajuuttaan. Havaittiin, ettei hänen haavansa ollut
kuolettava, vaikka verenvuoto oli kova. Muutaman minuutin perästä
Hawkhurst palasi jälleen miestensä luo peräkannelle. Hän huomasi
yleisen mielipiteen kääntyneen Franciscon eduksi. Lakia "veri verestä"
pidettiin näet mitä tarkimmin voimassa, ja itse asiassa juuri se esti
miehiä alituisesti kahakoimasta keskenään. Muuten he olisivat
vastanneet puukonpistolla jokaiseen loukkaukseen.

Hawkhurst piti parhaana ryhtyä jälleen keskusteluun.

-- Hawkhurst, vastasi Francisco, minulla on esitettävänä ainoastaan
yksi pyyntö. Jos siihen myönnytään, se tekee lopun näistä
riitaisuuksista. Pyydän, että minut lasketaan maihin ensimmäiselle
rannalle, joka laivasta nähdään. Jos te ja puolueenne sitoudutte
tekemään niin, kehotan omia puolustajiani myös suostumaan.

-- Minä suostun, vastasi Hawkhurst, ja muut myös. Ettekö suostukin,
miehet?

-- Suostumme -- suostumme, huusivat merirosvot, heittivät pois aseensa
ja lyöttäytyivät taas toistensa pariin niin kuin eivät koskaan olisi
olleetkaan riidassa.

Vanha sananlasku sanoo, että rehellisyyttä on varkaidenkin kesken.
Merirosvolaivassa tiesi jokainen mies, että tuota sopimusta tarkoin
noudatettaisiin, ja Francisco käveli laivan kannella tyynenä kuin ei
mitään olisi tapahtunut.

Hawkhurst, joka kyllä ymmärsi, että hänen täytyi pitää mitä oli
luvannut, tarkasteli kauan merikortteja kajuutassaan. Tullessaan
jälleen kannelle hän muutti kuunarin suuntaa kaksi piirua
pohjoisemmaksi. Seuraavana aamuna hän oli melkein puoli tuntia
märssyssä, ja laskeuduttuaan takaisin aluksen kannelle hän muutti
jälleen suuntaa. Kello yhdeksän aikaan tuli näkyviin matala hietasaari,
ja puolen mailin päässä siitä Hawkhurst käski kääntämään laivan
vastatuuleen ja laskemaan peräpuolelta pienen veneen. Sitten hän kutsui
kaikki miehet kannelle.

-- Meidän on pidettävä lupauksemme, pojat, hän sanoi, ja laskettava
Francisco maihin ensimmäiselle rannikolle, jonka läheisyyteen saavumme.
Tuossa se rannikko nyt on.

Ilkeä hymy levisi roiston kasvoille hänen osoittaessaan alastonta
hietasärkkää, jossa oli tarjolla vain nälkään nääntyminen ja
pitkällinen kuolinkamppailu. Useat laivamiehet napisivat, mutta
Hawkhurstin puolue kannatti johtajaansa, ja perämies oli toisten
huomaamatta kätkenyt kaikkien muiden aseet.

-- Sovittu, mikä sovittu. Noutakaa Francisco tänne!

-- Tässä minä olen, ja sanon teille suoraan, että niin autio kuin tuo
alaston hietasärkkä onkin, pidän sitä kuitenkin teidän seuraanne
parempana. Käyn heti noutamassa arkkuni.

-- Ei, ei! Se ei kuulunut sopimukseen! huudahti Hawkhurst.

-- Laivassa saa joka mies itse hallita omaisuuttaan. Minä vetoan koko
miehistöön.

-- Hän on oikeassa! huusivat merirosvot ja Hawkhurst huomasi, että
hänen oli myöntyminen.

-- Olkoon niin sitten!

Franciscon arkku laskettiin veneeseen.

-- Onko siinä kaikki? huusi Hawkhurst.

-- Enkö saa mukaani ruokavaroja enkä vettä, pojat? kysyi Francisco.

-- Et saa, vastasi Hawkhurst.

-- Saat, saat! huusi rosvojen enemmistö.

Hawkhurst ei uskaltanut antaa asian mennä äänestykseen, vaan kääntyi
kiukkuisesti pois. Neekerit toivat kaksi vesilekkeriä ja muutamia
silavanpalasia.

-- Kas tässä, herra! sanoi Pompeius ja pisti Franciscon käteen
ongensiiman ja koukkuja.

-- Kiitos, Pompeius; mutta unohdin sen kirjan kajuuttaan, tiedäthän?

Pompeius nyökkäsi ja meni hakemaan kirjaa, mutta kului vähän aikaa,
ennen kuin hän tuli takaisin. Hawkhurst oli vähällä menettää
kärsivällisyytensä. Vene, joka oli laskettu vesille, oli sangen pieni.
Siinä oli purje ja kaksi paria airoja, ja kun siihen oli sijoitettu
Franciscon arkku ja muut kapineet, ei siihen juuri muuta olisi
mahtunutkaan.

-- Joutuin nyt, minulla ei ole aikaa odottaa, hoputti Hawkhurst.

Francisco pudisti usean miehen kättä ja sanoi jäähyväiset kaikille, ja
hänen pahimmat vihamiehensäkin tunsivat hiukan sääliä tuota kovaonnista
nuorta miestä kohtaan. Vaikka he olivatkin sitä mieltä, että hänen
poistumisensa laivasta oli välttämätöntä, he ymmärsivät kuitenkin antaa
arvoa hänen rohkeudelleen ja päättäväisyydelleen. Ne ominaisuudet
vaikuttivat heihin aina voimakkaasti.

-- Kuka soutaa pojan maihin ja tuo veneen takaisin?

-- En ainakaan minä, vastasi yksi, se teko painaisi tuntoani iän
kaiken.

Kaikki näyttivät olevan samaa mieltä, eikä ketään vapaaehtoista
ilmoittautunut.

Francisco hyppäsi veneeseen.

-- Ei tässä ole tilaa kenellekään muulle kuin minulle, ja minä soudan
itse itseni maihin, hän huusi. Hyvästi, pojat! Hyvästi!

-- Seis! Ei se käy laatuun; venettä hän ei saa pitää. Hän voisi päästä
pakenemaan sillä saaresta, huusi Hawkhurst.

-- Ja miksi poika raukka ei saisi yrittää? vastasi laivaväki. Sallikaa
hänen pitää vene.

-- Niin, niin, jättäkää hänelle vene! -- Hawkhurst huomasi jälleen
olevansa vähemmistönä.

-- Tässä, herra Francisco... tässä kirja.

-- Mikä se on? ärjäisi Hawkhurst ja tempasi kirjan neekerin kädestä.

-- Se on hänen piplia.

Francisco odotti kirjaansa.

-- Antakaa minulle kirjani, herra Hawkhurst!

-- Enkä anna! vastasi tuo ilkeä heittiö ja viskasi kirjan mereen. Hän
ei saa sitä, olen kuullut sanottavan siitä olevan lohdutusta
murheellisille.

Francisco työnsi veneen erilleen kuunarista, tarttui airoihin ja souti
kuunarin perän puolelle, jossa hänen onnistui tavoittaa vielä veden
pinnalla kelluva kirja. Hän laski sen peräteljolle kuivumaan ja souti
sitten maalle päin. Sillä välin oli kuunari jättänyt hänet jo kauas
jälkeensä. Ennen kuin Francisco oli ehtinyt hietasärkälle, kuunarin
runko oli katoamaisillaan pohjoisen taivaanrannan taa.



HIETASÄRKKÄ


Ensimmäisen puolituntisen ajan, jonka Francisco vietti autiolla
särkällä, hän katseli sekavien ajatusten vallassa siihen suuntaan,
mihin merirosvolaiva purjehti. Hän muisteli tuossa laivassa sattuneita
tapauksia ja palautti mieleensä entisten toveriensa erilaiset luonteet.
Niin inhottavilta kuin hänestä tuntuivatkin nuo miehet, joiden parissa
hänen oli ollut pakko elää, ja niin hartaasti kuin hän oli halunnutkin
päästä pois koko laivasta, hän ehti kuitenkin tuntea moneen kertaan
kuunarin purjeiden vähitellen kokonaan häipyessä silmistä, että olisi
ollut parempi pysyä laivassa kuin heittäytyä näin toivottomaan asemaan.

-- Ei, ei! hän huudahti ajateltuaan asiaa lähemmin. Parempi kuolla
tänne kuin elää merirosvojen parissa näkemässä kaikkia niitä
kauhutekoja joita he tekevät.

Vielä kerran hän loi katseensa häipyviin valkoisiin purjeisiin ja
istuutui sitten pehmeälle hiekalle vaipuen syviin ja surullisiin
ajatuksiin, kunnes paahtava auringonpaiste jälleen muistutti hänen
asemastaan. Hän nousi ja rupesi miettimään mihin olisi paras ryhtyä.
Pienen veneen, jolla oli saarelle tullut, hän veti ylemmäksi maalle ja
kiinnitti kokkanuoran airoon, jonka tunki syvälle hiekkaan. Hän
tarkasteli sitten särkkää lähemmin ja huomasi, että ainoastaan pieni
osa siitä oli kuivilla nousuveden aikana. Korkein kohta, pienoinen
kumpu, joka oli viitisentoista metriä ympärimitaten, ei kohonnut täyttä
viittä metriä vedenrajaa ylemmäksi nousuveden ollessa korkeimmillaan.
Sinne hän päätti viedä kapineensa ja palasi siksi veneen luo, nosti
siitä pois arkun, veden, ruokatavarat ja mitä muuta hän oli saanut
mukaansa, sekä laahasi tavarat valitsemalleen paikalle. Sitten hän otti
airot ja pienen purjeen, joka onneksi oli jätetty veneeseen, ja vihdoin
hän hinasi veneenkin samaan paikkaan, vaikka se kysyikin suuria
ponnistuksia.

Uupuneena hän otti vesilekkeristä kulauksen virkistyksekseen. Kuta
pitemmälle päivä kului, sitä sietämättömämmäksi kävi kuumuus, mutta se
kiihotti häntä uusiin ponnistuksiin. Hän käänsi veneen kumolleen ja
hänen onnistui saada sen keula ja perä kahdelle pienelle töyränteelle,
niin että keskikohta oli metrin verran maasta koholla. Suojaksi
auringonsäteiltä hän veti purjeen veneen päälle ja pingotti sen
hankaimiin, vesilekkerit ja ruokavarat hän veti veneen alle, mutta
jätti arkun ulkopuolelle. Hankittuaan sillä tavoin suojaa päivän
helteeltä ja yön kosteudelta hän ryömi itse veneen alle odottaakseen
sen katveessa yön tuloa.

Francisco tiesi osapuilleen millä paikoin oli. Hän otti esille
merikortin ja tarkasteli rannikkoa saadakseen selville, kuinka kaukana
siitä hän todennäköisesti oli ja oliko hänellä toivoa saada apua. Hän
totesi olevansa hietasärkällä noin seitsemänsadan mailin päässä St.
Thomas-saarista, lähimmästä paikasta, missä hän saattoi toivoa
näkevänsä eurooppalaisia. Francisco oli varma siitä, ettei särkkä
voinut olla kauempana kuin neljän- tai viidenkymmenen mailin päässä
itse rannikosta. Mutta saattoiko hän uskaltautua sikäläisten hurjien
alkuasukkaiden armoille? Hän tiesi, miten pahoin eurooppalaiset olivat
näitä kohdelleet, sillä niihin aikoihin oli tavallista, että
orjakauppiaat menivät maihin ja väkivalloin raastoivat asukkaita
orjiksi. Mahdollista kuitenkin olisi, että hänen onnistuisi kohdata
jokin niistä harvoista rannikkopurjehtijoista, joiden vielä oli tapana
vaihtaa tavaroita kultaan ja norsunluuhun.

Franciscon asema oli todella surkea. Hän oli yksinään, ilman avun
toivoa, ruokavaroja ainoastaan muutamaksi päiväksi, erossa kaikista
muista ihmisistä ja ainoastaan sen verran lujaa maata jalkojen alla,
että se nipin napin pelasti hänet joutumasta äärettömän, joka puolella
silmänkantamattomiin leviävän valtameren uhriksi! Ja kuinka vähäinen
pelastuksen toivo olikaan! Hän oli satojen mailien päässä ihmisistä,
joilta mahdollisesti olisi voinut odottaa apua, ja ainoa keino millä
päästä heidän luoksensa, oli pahainen pähkinänkuori, jonka ensimmäinen
myrsky auttamattomasti murskaisi.

Siihen suuntaan Franciscon ajatukset liikkuivat, mutta pian hän tointui
epätoivostaan. Hän oli nuori, rohkea ja toiveikas. Ihmisen sisimmässä
on omaan neuvokkuuteen ja voimanponnistuksiin luottava ylpeyden tunne,
joka kannustaa ihmistä ja tekee hänet voimakkaammaksi sitä mukaa kuin
vaarat ja vaikeudet kasvavat.

Kuumuus oli niin läpitunkeva, että Francisco läähätti saadakseen ilmaa
keuhkoihinsa maatessaan koko päivän veneen katveessa; pieninkään
tuulenkare ei rikkonut meren rasvatyyntä pintaa, koko luonto tuntui
vaipuneen kammottavaan horrokseen. Vasta silloin kun yön varjot
levisivät tuolle autiolle paikalle, Francisco uskalsi tulla esille
turvapaikastaan, mutta hän ei sittenkään saanut virkistystä, ilmassa
oli jotakin luonnottoman helteistä ja painostavaa, niin tukehduttavaa,
että se oli harvinaista näilläkin leveysasteilla. Francisco käänsi
silmänsä taivasta kohden ja hämmästyi, kun ei näkynyt ainoatakaan
tähteä; taivaan peitti harmaa sumuverho. Hän silmäsi taivaanrantaan,
mutta sitäkään ei voinut erottaa; synkkä pilvikerros ympäröi sitä joka
taholta. Hän meni rantaan: ei pienintäkään mainingin loisketta. Äänetön
valtameri näytti lepäävän kuolonuneen vaipuneena, se oli ikään kuin
tylsässä horrostilassa.

Francisco pyyhkäisi hiukset kuumalta otsaltaan ja loi vielä silmäyksen
merelle, mutta hänen sydäntään kouristi sitä katsellessa ja hän
heittäytyi pitkäkseen hiekalle. Siinä hän lojui monta tuntia hurjaa
epätoivoa lähentelevässä mielentilassa. Vihdoin hän kuitenkin tyyntyi,
kohottautui polvilleen ja rukoili voimaa ja nöyryyttä mukautua Jumalan
tahtoon.

Noustuaan taas jaloilleen ja tarkastaessaan valtamerta hän huomasi
siinä paraikaa tapahtuvan oudon muutoksen. Synkkä pilvikerros oli
kohonnut taivaanrannalle, pimeys oli käynyt yhä sakeammaksi; ilmasta
kuului kumeaa kohinaa, aivan kuin tuuli olisi puhaltanut, vaikka meri
oli rasvatyyni kuin pieni lampi. Kaikista merkeistä saattoi päätellä,
että jotakin oli tulossa. Nuori mies odotti odottamistaan. Nyt kohina
kasvoi kovemmaksi, ankara tuulen puuska hipaisi siellä täällä
muutamassa kohden tyyntä vedenpintaa, mutta lakkasi sitten yhtä
nopeasti. Sitten kuului humisevia, valittavia ääniä ja vihdoin
kaukaisen ukkosen jyrinää, joka yltyi yhä kovemmaksi; vedenpintaa näkyi
lakaisevan musta juova, se läheni hirmuista vauhtia ja yhtäkkiä puhkesi
hurja rajumyrsky raivoamaan.

Ensimmäinen tuulispää tuli niin äkkiä ja odottamatta, että se paiskasi
Franciscon kumoon maahan, ja hän ymmärsi parhaaksi pysyä paikallaan,
sillä myrsky tuprutti irtonaista hiekkaa hänen ympärilleen sellaista
vauhtia, että se sokaisi silmät ja esti näkemästä metrinkään päähän.
Hän oli ajatellut ryömiä veneen alle suojaan, mutta ei tiennyt mihin
suuntaan oli mentävä. Kauan ei hietamyrskyä kuitenkaan kestänyt, sillä
vesi, jota myrskyn voimakkaat siivet roiskuttivat korkealle rannalle,
kostutti hiekan niin ettei se enää pyrynnyt ilmassa.

Francisco huomasi kastuneensa läpimäräksi ja kohotti päätään. Muuta ei
voinut nähdä kuin taivaanlaen, joka oli kammottavan, synkän pimeyden
peitossa, ja meren, joka näytti äärettömältä, maidonvalkoiselta vaahtoa
kiehuvalta ja kuitenkin liikkumattomalta kattilalta, ikään kuin raju
tuuli olisi pakottanut sen pysymään rajoissaan. Mutta vesi peitti jo
toisen puolen hiekkasärkästä vaahtopyörteiden ryöpytessä toisen puolen
yli.

Ja nyt avautuivat taivaan ikkunat, sade ja myrskyn pärskyttämä
suolainen roiske hakkasivat ja valelivat nuorukaisparkaa, joka makasi
yhä siinä mihin oli heittäytynyt. Aalto, joka loiskahti äkkiä hänen
ylitseen, osoitti kuitenkin, ettei hän voinut kauemmin viipyä
paikallaan, meri nousi nopeasti, ja ennen kuin hän oli ehtinyt siirtyä
nelin kontin muutaman askelen eteenpäin, tuli toinen raivoisa aalto
antaen hänelle uuden varoituksen. Hänen täytyi nousta pystyyn ja
kiivetä hietasärkän korkeampaan osaan, jonne hän oli korjannut veneensä
ja tavaransa.

Sateen ja vaahdon sokaisemana hän ei nähnyt mitään. Äkkiä hän kaatui:
hän oli kompastunut vesilekkeriin ja iski päänsä merimiesarkkuun. Mutta
missä vene oli? Se oli poissa. Varmaankin raivoava myrsky oli lakaissut
sen mereen. Voi, kaikki toivo oli siis mennyttä! Jolleivät hurjat
aallot huuhtaisisi häntä mereen, hänellä ei olisi muuta neuvoa kuin
koettaa pidentää elämäänsä muutamia päiviä ja sitten kuolla! Kolahdus,
jonka hän kaatuessaan oli saanut päähänsä, ja veneen katoamisesta
johtuva mielenmasennus vaikuttivat häneen niin lamauttavasti, että hän
meni hetkeksi tiedottomaksi.

Kun Francisco jälleen virkosi, oli näky taas muuttunut. Häntä ympäröivä
laaja avaruus oli noussut rajuun, pelottavaan raivoon, aallot ärjyivät
kilpaa rajumyrskyn kanssa. Koko hietasärkkä, lukuunottamatta sitä
nyppylää missä hän nyt makasi, oli valkean kuohun peitossa, ja hänenkin
turvapaikkaansa loiskahti toisinaan aalto, joka muita korkeampana ja
voimakkaampana vyöryi melkein hänen jalkoihinsa asti. Francisco
valmistui kuolemaan.

Vähitellen pimeys kuitenkin hälveni; pilvikerros oli kadonnut
taivaanrannalta, ja Francisco toivoi -- niin, mitä hän toivoi?
Pelastuvansa nyt uhkaavasta kuolemanvaarasta joutuakseen vielä
kauheamman kuoleman uhriksi; pelastuvansako raivoavilta hyökyaalloilta,
jotka nielisivät hänet ja muutamassa silmänräpäyksessä vapauttaisivat
kaikista tuskista ja kärsimyksistä, nääntyäkseen nälkään paahtavan
auringon paisteessa, menehtyäkseen janoon? Francisco kätki kasvonsa
käsiinsä ja rukoili: -- Jumala, tapahtukoon tahtosi, mutta salli
armossasi meren nousta yhä korkeammalle!

Mutta meri ei enää noussut; myrskyn ulvonta vaimeni vähitellen, ja
vaahtoavat aallot tottelivat Jumalan käskyä: särkän keskikohdalle
saakka ne olivat vyöryneet, mutta ei ylemmäksi.

Päivä koitti, taivas valkeni. Ensimmäinen punertava hohde, joka
ilmoitti valon ja lämmön palaavan, valaisi jo levotonta taivaanrantaa,
kun epätoivoisen nuorukaisen silmät äkkiä kiintyivät suureen, tummaan
esineeseen, joka kellui myrskyaalloilla. Siellä oli laiva, jossa oli
vain yksi masto pystyssä; se keikkui kovasti ja tuuli painoi sitä
suoraan särkkää kohti, jossa Francisco oli. Aluksen runko kohosi
korkealle aallon harjalle ja katosi taas tuokiossa hänen silmistään
kuohuvien hyökyjen väliin.

-- Se menee palasiksi, ajatteli Francisco. Se on hukassa, merimiehet
eivät huomaa särkkää! Ja hetkeksi unohtaen oman surkean asemansa hän
olisi antanut laivalle varoitusmerkin, jos vain olisi voinut.

Nuorukaisen odottaessa mitä tapahtuisi aurinko nousi kirkkaana ja
loistavana valaisemaan tuota edessä olevaa murhenäytelmää.

Laiva lensi eteenpäin myrskyn käsissä ja tuli yhä lähemmäksi karia. Oli
hirmuista nähdä ja tuskallista tietää sen kiitävän turmioon.

Vihdoin Francisco saattoi erottaa laivassaolijat. Hän huitoi
käsillänsä, mutta häntä ei huomattu; hän huusi ja kiljui, mutta hänen
äänensä hukkui myrskyn ulvontaan. Laiva tuli yhä lähemmäksi, ikään kuin
sen kohtalo olisi jo ollut ratkaistu. Kun se oli parin kaapelinmitan
päässä karista, huomattiin laivassa vihdoin vaara. Mutta se oli jo
liian myöhäistä! Laiva yritti kääntyä laitatuuleen, mutta aalto
toisensa perästä ajoi sitä särkkää kohti. Se karahti pohjaan, ainoa
pystyssä ollut masto romahti mereen, ja kohisevat aallot riensivät
täydentämään hävitystyötä.



HAAKSIRIKKO


Franciscon silmät olivat kiintyneet laivaan, jonka yli aallot vyöryivät
kauhistavan rajuina. Kannella näkyi kahdeksan tai yhdeksän miestä
tuulenpuolen partaan suojassa. Jokainen aalto, joka murtui laivan
kylkeä vasten ja roiskautti vaahtoansa sen yli, työnsi laivaa ylemmäksi
karille, niin että runko nytkähti, kunnes se vihdoin oli niin
korkealla, että aaltojen raivo jo osaksi lannistui, ennen kuin ne
ryntäsivät aluksen kylkeen. Jos laiva olisi ollut vahva ja hyvin
rakennettu, se olisi luultavasti voinut kestää myrskyn raivon, kunnes
ilma olisi asettunut, ja laivaväki olisi kenties pelastanut henkensä
jäämällä laivaan. Mutta alus oli, kuten Francisco oikein arveli,
amerikkalainen priki; se oli hyvin kapea ja lisäksi heikonlaista tekoa.

Francisco ei hetkeksikään irrottanut katsettaan tuosta ainoasta
esineestä, joka nyt saattoi kiinnittää hänen huomiotaan -- hän katseli
hievahtamatta ihmisten saapumista tälle autiolle paikalle ja uhkaavaa
vaaraa, johon he olivat joutuneet.

Hän huomasi kahden miehen menevän luukuille ja lykkäävän ne tuulen
alapuolelle; sitten he menivät alas, mutta vaikka aallot vyöryivät
laivan yli ja epäilemättä aika paljon vettä syöksyi avatuista luukuista
sisään, eivät kannella olijat kuitenkaan sulkeneet niitä. Mutta
arvoitus sai hetken kuluttua selityksen: ensin yksitellen, sitten
ryhminä kohosi laivanruumasta elävä lasti -- ryöstettyjä Afrikan
neekereitä -- koko kansi täyteen. Nuo onnettomat orjiksi aiotut olivat
kahden englantilaisen merimiehen hyväntahtoisuuden tähden päässeet ulos
ruumasta, jotta heillä olisi samanlainen tilaisuus henkensä
pelastamiseen kuin muillakin. Mutta kukaan ei yrittänytkään lähteä
laivasta. Tiheään pakkautuneina kuin lammaslauma viipyivät kaikki, niin
eurooppalaiset kuin neekeritkin, laivassa, vaikka rajut hyökyaallot
huuhtoivat sitä alinomaa, ja kun alus tärisi ja kallisteli niiden
raivokkaissa hyökkäyksissä, tarttuivat laivassa olijat kiinni, mihin
vain käsi osui.

Mutta pian tapahtui muutos. Laivan runko ei jaksanut kauemmin kestää
aaltojen raivoa, ja Francisco huomasi, miten se äkkiä katkesi keskeltä
kahtia ja kumpikin puolisko kaatui. Nyt alkoi taistelu elämästä ja
kuolemasta, ja valtameren valkoinen vaahto oli täynnä mustia
neekerinpäitä, jotka pyrkivät hietasärkkää kohti.

Ykskaks hirveä aalto viskasi uijat laakealle rannalle, seuraavassa
tuokiossa sama aalto imaisi heidät mukaansa takaisin syvyyteen. Niistä,
jotka laivan särkyessä olivat joutuneet aaltojen varaan, oli jo puolet
kadonnut ainaiseksi. Francisco näki mielenkiihkon vallassa, kuinka
haaksirikkoisten lukumäärä alinomaa väheni, kukaan ei ollut vielä
päässyt rantaan. Vihdoin hän tempasi ainoan purjenuoran ja riensi
rantaan auttaakseen hätään joutuneita, eivätkä hänen ponnistuksensa
menneetkään hukkaan.

Kun aallot paiskasivat noita näköjään hengettömiä ruumiita rannalle
temmatakseen ne taas mukaansa ja jatkaakseen sitten yhä julmaa
leikkiään, Francisco tarttui hukkuviin ja laahasi heitä särkän
turvallisempiin osiin, ja hän jatkoi tuota vaivalloista urakkaansa,
kunnes viisitoista neekeriä makasi kuivemmalla maalla, jonne aallot
eivät enää ulottuneet. Vaikka mustat olivat aivan menehtyneet
ponnistuksista ja tainnoksissa, he olivat kuitenkin vielä hengissä, ja
jo kauan ennen kuin viimeinen oli kuivalla, oli moni ensimmäisinä
pelastetuista tullut lämpimässä auringonpaisteessa jälleen tajuihinsa.

Francisco olisi yhä jatkanut armeliasta työtään, mutta raivoavat aallot
olivat nyt pirstoneet keskeltä katkenneen laivan pieniksi kappaleiksi.
Koko rannikko oli täynnä pirstaleita ja kaikenlaisia laivan tavaroita,
joita aallot paiskasivat maalle ja taas tempasivat takaisin mereen.
Francisco sai noista pirstaleista niin ankaria iskuja, että hänen
täytyi ennen pitkää hellittää otteensa, ja hän vaipui uupuneena maahan.

Turha olisi ollutkaan enää mitään yrittää. Kaikki laivassa olleet
olivat yhtaikaa heittäytyneet mereen, eikä niitä, jotka olivat vielä
veden varassa, voinut enää auttaa. Francisco meni katsomaan
pelastamiaan neekereitä ja huomasi, että kaksitoista heistä oli
tointunut ja asettunut istumaan jalat ristissä. Sitten hän meni
kummulle, jossa hänellä oli arkku ja ruokavarat, ja rupesi nyt
katselemaan ympärilleen.

Tuuli oli tyyntynyt, aurinko helotti kirkkaasti eikä merenkäynti ollut
likimainkaan niin raju kuin äsken. Aallot olivat rauhoittuneet ja
vyöryivät rantaan majesteetillisina, juhlallisina maininkeina, ei enää
hurjina ja raivoavina niin kuin muutamia tunteja sitten hirmumyrskyn
ajaessa niitä edellään. Koko ranta oli täynnä laivankappaleita ja
vesitynnyreitä ja aina väliin näkyi neekerien ruumiita kieppuvan ympäri
rantatyrskyjen vaahdossa ja sitten katoavan.

Francisco aprikoi kokonaisen tunnin tähystellen ympärilleen ja meni
sitten taas sille paikalle, jossa pelastetut istuivat. Neekerit olivat
laihtuneita, riutuneita olentoja, mutta he kuuluivat rannikolla asuvaan
neekeriheimoon ja olivat siitä syystä pienestä pitäen tottuneet
liikkumaan vedessä. Senpä tähden he olivat paremmin suoriutuneet
taistelusta aaltoja vastaan kuin sisämaasta olevat orjat, jotka kaikki,
samoin kuin eurooppalainen laivaväki, olivat hukkuneet.

Neekerit näkyivät nopeasti virkoavan auringon paahteessa, joka niin
kovin rasitti Franciscoa, ja vaihtoivat keskenään muutaman sanan.
Kaikki olivat jo toipuneet, mutta niistä, jotka olivat enimmän avun
tarpeessa, eivät toiset välittäneet vähääkään.

Francisco teki heille merkkejä, mutta mustat eivät ymmärtäneet. Hän
meni jälleen kummulle, laski lekkeristä vettä tinakolpakkoon ja ojensi
sen yhdelle joukosta. Mies tarttui siihen halukkaasti; vesi oli
ylellisyyttä, jota saatiin varsin niukasti orjalaivan lastiruumassa.
Mies joi pitkään ja olisi tyhjentänyt koko astian, jollei Francisco
olisi temmannut sitä pois ja nostanut toisen huulille. Kolme kertaa
hänen oli pakko täyttää astia, ennen kuin kaikki olivat juoneet; hän
antoi heille myös kourallisen korppuja ja lähti sitten pois heidän
luotaan. Hän ymmärsi, että jollei hän noudattaisi varovaisuutta,
neekerit anastaisivat ja ahmisivat kaikki ruokavarat mitä hänellä oli.
Siksi hän peitti vesilekkerit ja elintarvikkeet hiekkaan. Kun hän
neekerien huomaamatta oli lopettanut työnsä, vaipui aurinko
taivaanrannan taa. Francisco oli jo saanut tuumansa selville; hän aikoi
rakentaa laivan pirstoista lautan ja koettaa sillä päästä neekerien
avulla mannermaalle. Tämä oli toinen yö, joka hänen oli vietettävä
tällä autiolla, kammottavalla paikalla. Uskoen itsensä Kaikkivaltiaan
huomaan hän vaipui kohta sikeään uneen.

Hän heräsi vasta sitten, kun auringon häikäisevät säteet sattuivat
suoraan silmiin; niin uupunut hän oli ollut edellisen päivän
levottomuudesta ja ponnistuksista sekä ensimmäisen unettoman yön
tuskista. Hän nousi ja istuutui arkulleen. Kuinka erilaista nyt
olikaan! Valtameri oli jälleen tyyni; ilma oli kirkas, ei
pilvenhattaraa taivaalla, taivaanranta piirtyi terävänä vettä vasten.
Hiljainen tuulenhenki hyväili tummansinistä merta, joka nyt oli
vetäytynyt takaisin, joten hietasärkkä oli taas yhtä suuri kuin
Franciscon sinne tullessa. Mutta siihen maiseman kauneus loppuikin;
koko rantaäyräs oli täpötäynnä laivanpirstaleita, vesitynnyreitä ja
kaikenlaista rojua, ja niiden joukossa lojui silpoutuneita hukkuneiden
ruumiita.

Pelastuneet neekerit olivat kaikki kyyristyneet yhteen rykelmään
nähtävästi sikeään uneen vaipuneina. Francisco lähti makuupaikaltaan
kummun laelta ja laskeutui matalalle rantaäyräälle katsomaan, mitä
pelastuskeinoja toisten onnettomuus ehkä oli hänelle tuottanut.

Suureksi ilokseen hän löysi koko joukon tynnyreitä, joista useat olivat
täynnä hyvää vettä, sekä runsaasti rakennustarvikkeita, niin että
hänellä oli tosiaankin kaikkea mitä tarvittiin lautan rakentamiseen,
samoin myös ruokavaroja, joilla saattoi elää itse sekä elättää
henkiinjääneitä neekereitä hyvän aikaa. Hän meni neekerien luo ja huusi
heille, mutta nämä eivät vastanneet, eivät edes liikahtaneetkaan. Hän
tyrkki ja sysi heitä, mutta turhaan. Hänen sydämensä sykki kiivaasti,
sillä hän pelkäsi heidän jo kuolleen uupumuksesta. Hän potkaisi
yhtä heistä, mutta vasta kun hän oli rytyyttänyt miestä niin
kovakouraisesti, ettei olisi muuten moiseen missään tapauksessa
ryhtynyt, neekeri virkosi ja silmäili tylsästi ympärilleen. Francisco
osasi hiukan värillisten kieltä ja puhutteli neekeriä. Suureksi
ilokseen hän sai vastauksen murteella jota hän saattoi ymmärtää.
Neekeri herätti kumppaninsa vielä kursailemattomammin.

Francisco sai mustat pian ymmärtämään, että heidän oli kyhättävä lautta
voidakseen palata takaisin omaan maahansa, ja hän huomautti heille,
että jos he jäävät luodolle, missä nyt olivat, vesi ja elatusvarat
loppuvat pian ja heidän kaikkien täytyy menehtyä.

Nuo surkeat olennot eivät tienneet, oliko heidän pidettävä Franciscoa
yliluonnollisena olentona. He puhelivat keskenään, muistivat hänen
antaneen heille edellisenä päivänä raikasta vettä, tiesivät, ettei hän
ollut haaksirikkoutuneesta laivasta, ja olivat kovin hämmästyksissään.

Olivatpa heidän mietteensä minkälaiset hyvänsä, niistä oli kuitenkin se
hyöty, että he rupesivat pitämään nuorukaista esimiehenään ja
ystävänään ja tottelivat häntä mitä kuuliaisimmin.

Francisco vei neekerit kummulle, käski luoda pois hiekan ja antoi
heille taas raikasta vettä ja korppuja. Kaikkein eniten heidän
kummastustaan herätti tämä kestitys ja se tapa, jolla sitä heille
tarjottiin. Francisco söi yhdessä heidän kanssaan, otti sitten
arkustaan ne harvat työaseet, jotka hänellä oli tallella, ja käski
heidän tulla mukanaan. Tynnyrit koottiin ja vieritettiin kummulle,
tyhjät asetettiin erilleen lautan tarpeiksi; pyöröpuut hinattiin samoin
kummun laelle ja niistä irrotettiin köydet, jotka huolellisesti pantiin
talteen kiinnitysköysinä käytettäviksi. Pari purjetta, jotka olivat
olleet raakojen päälle käärittyinä, levitettiin kuivumaan, ja
ruokatavarat ja vaatekappaleet kerättiin eri paikkaan.

Neekerit tekivät auliisti työtä ja osoittivat suurta älykkyyttä. Ennen
kuin ilta oli loppunut, oli turvallisiin paikkoihin kerätty kaikki,
mistä heille saattoi olla hyötyä, ja aallot velloivat nyt rannalla
ainoastaan pieniä pirstaleita, joita ei olisi voinut käyttää, sekä
haaksirikkoutuneiden ruumiita.

Francisco ja neekerit saivat neljän päivän ankaralla työllä aikaan
uskomattoman paljon. Tuon pienen joukon täytyi koetella monta keinoa
ennen kuin saatiin kyhätyksi lautta, joka oli tarpeeksi tilava
kantamaan heidät ja heidän tavaransa ja jossa oli hyvin tuettu masto ja
purjeet. Vihdoin se oli valmis; viidentenä päivänä Francisco astui
väkineen lautalle, ja päästyään sauvoimilla eroon hietasärkistä he
saattoivat vihdoin levittää purjeen ja laskea heikossa myötäisessä
mannermaata kohti noin kolmen solmun vauhtia. Mutta vasta loitottuaan
karista puolen mailin verran he pääsivät eroon mätänevien ruumiiden
hirmuisesta löyhkästä. Kahtena viimeisenä päivänä oli ruumiiden haju
käynyt niin sietämättömäksi, että se neekereissäkin herätti kauhua ja
inhoa.

Jo ennen yön tuloa, kun lautta oli noin kahdeksan mailin päässä
hietasärkästä, tuli tyyni, jota kesti seuraavan päivän. Sitten virisi
uudelleen tuuli, jonka mukaan he asettivat purjeensa. He kulkivat nyt
pohjoista kohti.

Tämä tuuli vei lauttaa etemmäksi maasta, mutta sitä ei voinut auttaa.
Francisco kiitti onneaan, että heillä oli tarpeeksi ruokavaroja ja
vettä voidakseen kestää muutaman päivän vastatuulta.

Tuuli pysyi tasaisena ja jokseenkin navakkana. He purjehtivat suoraan
Bening-lahden poikki; ilma oli kaunis, meri tyyni, ja lentokaloja
kohosi suurin parvin ilmaan ja putoili lautalle, joka yhä edelleen
tuulen mukana kulki pohjoista kohti.

Francisco ja hänen neekeriväkensä purjehtivat tällä tavoin kaksi
viikkoa aavalla valtamerellä saamatta maata näkyviin. Päivät
pääksytysten oli vain samaa yksitoikkoista taivasta ja merta.
Franciscon laskujen mukaan he eivät voineet olla kaukana maasta, kun
viidentenätoista päivänä vihdoin näkyi pohjoisessa kaksi laivaa.

Franciscon sydän heltyi ilosta ja kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan;
hänellä ei tosin ollut kaukoputkea, millä tarkastaa laivoja, mutta hän
ohjasi lauttansa kuitenkin suoraan niitä kohti, ja pimeän tullen hän
saattoi erottaa, että toinen oli suuri purjelaiva, toinen kuunari.

Franciscon tähystellessä niitä ja koettaessa arvata mitä ne olivat
laatuaan, aurinko laski, ja sen painuessa taivaanrannan taa piirtyivät
alusten ääriviivat muutaman minuutin ajan erittäin terävinä ja selvinä
taivasta vasten. Oli mahdotonta erehtyä: Francisco tunsi olevansa varma
siitä, että kuunari oli "Kostaja" ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli
kääntää lautta toisaalle. Hetken mietittyään hän kuitenkin päätti
toimia toisella tavalla. Hän laski purjeen, jottei lauttaa huomattaisi
kuunarista, ja tarkkasi alusten liikkeitä niinä muutamina minuutteina,
joina päivän valoa vielä kesti. Hän ei lainkaan epäillyt, että tuo
suuri laiva oli vallattu ja että siinä oli valtauksen aikana ja sen
jälkeen tapahtunut tavanomainen verilöyly.

Hän oli nyt neljän mailin päässä laivoista, ja juuri kun ne katosivat
hänen silmistään, hän huomasi kuunarin täysin purjein suuntaavan
kulkunsa länteen. Nyt hän ei enää pelännyt joutuvansa lauttoineen
merirosvojen valtaan ja siksi hän nosti purjeen toivoen pääsevänsä
laivan luo, johon aikoi miehineen asettua. Jollei siihen ollut porattu
reikiä, he voisivat purjehtia sillä rannikolle lähimpään satamaan.
Mutta tuskin lautta oli jälleen muuttanut suuntaansa, kun taivaanrantaa
alkoi valaista tulen loiste, mikä osoitti merirosvojen sytyttäneen
laivan palamaan. Oli siis turhaa ohjata lauttaa laivan luo, ja
Francisco aikoi juuri jälleen kääntää lauttansa pohjoista kohti, kun
hän tuli ajatelleeksi, että mahdollisesti laivassa oli vielä onnettomia
raukkoja, jotka oli jätetty kuolemaan liekkeihin. Hän jatkoi siis yhä
samaan suuntaan tarkaten koko ajan palavaa laivaa. Liekit loimusivat
yhä korkeammalle, nuoleskelivat mastoja ja tarttuivat purjeisiin. Tuuli
puhalsi navakasti ja laiva pysyi myötätuulessa; tämä seikka sai
Franciscon päättelemään, että laivassa oli väkeä. Aluksi näytti siltä
kuin lautan ja laivan välimatka yhä kasvaisi, mutta sitä mukaa kuin
tuli söi laivan purjeita sen vauhti hiljeni, ja tunnin kuluttua
Francisco tavoitti palavan aluksen.

Keulasta isoonmastoon saakka laiva oli nyt tulimerenä; mahtavat liekit
kohosivat ruumasta korkealle alamastojen yli, ja niiden latvana oli
jättiläiskokoinen savupilvi, jota tuuli painoi keulan puoleen.
Peräkanteen tuli ei ollut vielä tarttunut, mutta kuumuus oli niin
ankara, että kaikki laivassa ohjat olivat kokoontuneet peräpartaan luo.
Toiset huusivat taivasta avuksi, toiset olivat vaiti epätoivon
vallassa, sillä "Kostajan" väki oli rikkonut kaikki veneet estääkseen
laivaan jääneitä pelastumasta.

Peräkannelta oli palavan laivan ympärille leviävässä valossa huomattu,
että Francisco oli tulossa apuun, ja niin pian kuin hän oli päässyt
laivan luo ja ottanut pois purjeen, olivat jo melkein kaikki
laskeutuneet alas köysiä myöten ja myrskyharusta pitkin sekä
sijoittuneet lautalle. He olivat vaihtaneet tuskin sanaakaan keskenään
tai lautan väen kanssa ennen kuin kaikki olivat pelastuneet, ja nyt
lautta irtosi laivasta juuri kun liekit rupesivat loimuamaan kajuutan
ikkunoista vaakasuorina hehkuvina käärmeenkielinä. Lautta, jolle nyt
oli tullut kaksitoista henkilöä lisää, kulki taas pohjoista kohti, ja
kun pelastetuille oli annettu vettä, jota he suuresti kaipasivat,
Francisco sai heiltä haluamansa tiedot.

Laiva oli kotoisin Cartagenasta Etelä-Amerikasta ja oli purjehtinut
sieltä Lissaboniin. Sen oli vuokrannut muuan espanjalainen señor
Cumanos, jolla oli laajoja maa-alueita Magdalena-joen rannoilla. Hän
oli käynyt Lissabonissa tervehtimässä erästä sukulaistaan ja oli sieltä
purjehtinut Kanarian saarille, jossa hänellä oli myös tiluksia.
Matkalla Lissabonista Etelä-Amerikkaan tuuli ajoi heidät etelään, ja
sitten he kohtasivat "Kostajan", joka alkoi ajaa heitä takaa. Hyvänä
purjehtijana laiva oli kuitenkin ehtinyt kulkea pitkän matkaa ennen
kuin merirosvot sen saavuttivat. Kun rosvot valtasivat sen ja
huomasivat, että lasti oli heille tuskin minkään arvoinen --
lastiruumassa oli näet vain huonekaluja ja muita señor Cumanoksen
hankkimia tavaroita -- he olivat erehdyksestä suutuksissaan särkeneet
kaikki veneet, sytyttäneet sitten laivan palamaan ja vartioineet sitä,
kunnes ei enää voinut olla toivoa tulen sammumisesta. Sitten ilkiöt
olivat jättäneet viattomat uhrinsa varman kuoleman saaliiksi.

Francisco kuunteli señor Cumanoksen kertomusta ja kuvasi sitten, miten
oli itse lähtenyt kuunarista ja missä seikkailuissa sittemmin oli
ollut. Hän oli nyt kuitenkin sangen levoton siitä, milloin pääsisi
maihin tai saisi apua jostakin laivasta. Kun heitä nyt oli lautalla
niin paljon ja he sitä paitsi jo olivat pitkän aikaa olleet merellä,
hänen oli pakko vähentää vesiannoksia. Onni suosi heitä kuitenkin
kaikkien koettelemusten perästä; kolmantena päivänä tuli näkyviin
laiva, josta heidät huomattiin. Laiva purjehti heitä kohti ja korjasi
haaksirikkoiset. Se oli kuunari, joka kulki rannikkoa pitkin ostamassa
kultahietaa ja norsunluuta, mutta señor Cumanoksen loistavat tarjoukset
saivat sen päällikön luopumaan suunnitelmistaan ja purjehtimaan
Atlantin poikki Cartagenaan. Franciscosta oli yhdentekevää mihin hän
suuntasi kulkunsa, ja señor Cumanoksesta hän oli saanut uskollisen
ystävän.

-- Te olette pelastanut henkeni, sanoi espanjalainen. Sallikaa minun
maksaa velkani! Tulkaa mukaani ja jääkää asumaan luokseni!

Francisco, joka myös puolestaan oli mieltynyt espanjalaiseen, suostui
tarjoukseen, ja he saapuivat kaikki onnellisesti Cartagenaan, josta
lähtivät señor Cumanoksen tiluksille Magdalena-joen varrelle.



LUUTNANTTI


Edvard Templemore oli siis Länsi-Intiassa luutnanttina ja hänen
hallussaan oli amiraalilaivan saattoaluksen päällikkyys. Aluksen nimi
oli "Enterprise"; se oli rakennettu Baltimoressa samalla kertaa kuin
sen sisarlaiva; molemmat kuunarit olivat olleet kuuluja kauneudestaan
ja merikelpoisuudestaan. Ja kuinka erilaisiin toimiin ne olivatkaan
joutuneet! Molemmat oli alkuaan rakennettu orjalaivoiksi; nyt toinen
käytti Englannin lippua ja kulki merellä "Enterprise"-nimisenä, kun
taas toisessa, joka risteili merillä "Kostajana", liehui
merirosvolippu.

"Enterprise" oli monessa suhteessa varustettu samalla tavalla kuin sen
sisarlaiva; siinä oli pitkä metallitykki keskilaivassa ja pienempiä
laidoilla. Laivaväen lukumäärässä oli kuitenkin melkoinen ero, sillä
"Enterprisessä" oli miehistöä ainoastaan kuusikymmentä matruusia.
Samoin kuin useimpia muita amiraalilaivan saattoaluksia sitäkin
käytettiin kuljettamaan milloin muonalähetyksiä, milloin amiraalin
virkailmoituksia. Vähin, kun sitä ei tarvittu muualla, sitä voitiin
käyttää niinkin tärkeihin tehtäviin kuin hellän rakkauskirjeen
viemiseen kauniille neidolle. Sitä paitsi on selvää, että sillä oli
sama tehtävä kuin muillakin hänen majesteettinsa laivoilla; senkin oli
näet määrä polttaa, upottaa ja hävittää mitä vihollisten omaa se vain
tiellään kohtasi, mutta kun se tavallisesti kuljetti virkakirjeitä,
joiden todellista tärkeyttä ei luonnollisesti tiedetty, se ei
sellaisilla asioilla ollessaan saanut poiketa määrätystä suunnastaan.

Edvard Templemore poikkesi kuitenkin silloin tällöin hiukan suunnasta
ja oli äsken kunniakkaan kahakan jälkeen valloittanut sorean
kaapparialuksen, ryöstölaivan. Siitä urotyöstä hän odotti
virkaylennystä, mutta amiraali arveli hänen olevan vielä liian nuori ja
antoi niin ollen ensimmäisen avoimen paikan omalle veljenpojalleen,
joka -- sen amiraali oli unohtanut -- oli vielä nuorempi.

Edvard nauroi kuullessaan Port Royaliin tullessaan tuosta
nimityksestä, ja amiraali, joka oli odottanut, että nuori mies olisi
vastoinkäymisestään nyrpeä, oli niin tyytyväinen nähdessään hänen
iloisen ilmeensä, että pyhästi lupasi varata Templemorelle ensimmäisen
avoimen paikan; mutta senkin lupauksensa hän unohti kokonaan, koska
Edvard sattui olemaan pitkällä risteilyllä kun jälleen tuli paikka
avoimeksi.

Luutnantti Templemore oli nyt ollut melkein kaksi vuotta "Enterprisen"
päällikkönä ja tyytynyt nurisematta kohtaloonsa, koska hänellä oli
iloinen luonne ja hän vietti mielensä mukaista onnellista elämää. Herra
Witherington hemmotteli häntä liiaksikin. Edvard sai niin paljon rahaa
kuin vain tahtoi ja hänellä oli huvituksia runsaasti.

Muiden hauskuuksien ohella hän oli joutunut auttamattomasti rakkauden
pauloihin. Kerran ollessaan matkalla Windward-saarille, hänen oli
onnistunut auttaa espanjalaista laivaa, jossa matkusti Puerto Ricon
uusi kuvernööri perheineen, ja suostunut viemään heidät maihin tuolle
saarelle. Siitä hyvästä englantilainen amiraali oli saanut kohteliaan
kirjeen, joka päättyi siihen kohtuulliseen toivotukseen, että hänen
ylhäisyytensä amiraali eläisi tuhat vuotta, ja samalla siinä oli kutsu
Edvard Templemorelle käydä heitä tervehtimässä milloin hyvänsä hän
sattui kulkemaan ohi. Tämä kutsu oli samanlainen tyhjä kohteliaisuus
kuin kuvernöörin amiraalille lausuma toivotus. Mutta asia oli niin,
että kuvernöörillä oli yksi ainoa, hyvin kaunis tytär, jota
huolellisesti vartioivat vanha hoitajatar sekä munkki, jonka hoitoon
kaikki kuvernöörin talossa tehdyt synnit uskottiin, ja Edvard oli ollut
niin harhaoppinen, että oli rakastunut tuohon katoliseen tyttöön.

Tyttö oli tosiaankin hyvin kaunis ja lisäksi kiihkeätunteinen niin kuin
kaikki espanjalaiset naiset. Ne muutamat päivät, jotka hän yhdessä
isänsä kanssa oleskeli kuunarissa, riittivät herättämään rakkauden
liekin niin hehkuvissa olennoissa kuin Clara d'Alvarez ja Edvard
Templemore olivat. Munkki oli jätetty vuodon saaneeseen laivaan, kun
kuunarissa ei voitu saada hänelle eikä hoitajattarelle tilaa, ja tytön
isällä don Felix de Matos de Cobas de Manila d'Alvarezilla oli liian
paljon tekemistä sikaristaan, jotta olisi joutanut pitämään tytärtään
silmällä.

Heidän noustuaan maihin Edvard Templemore kutsuttiin heidän
varsinaiseen asuntoonsa, joka ei ollut kaupungissa, vaan hymyilevän
lahden rannalla saaren eteläpuolella. Kaupunkitaloa käytettiin
ainoastaan virkahuoneistona sekä suurimmissa juhlatilaisuuksissa;
siellä oli liian kuuma asua, ja kuvernööri oleskelikin siellä
ainoastaan muutamia tunteja päivässä.

Edvard viipyi saarella lyhyen aikaa ja lähtiessään hän sai isältä
mainitun englantilaiselle amiraalille osoitetun kirjeen ja tyttäreltä
lujan uskollisuuden vakuutuksen.

Kun Edvard lähetettiin risteilyretkelle, kuten aina tapahtui kun ei
ollut mitään muuta tekemistä, hän kysyi amiraalilta, eikö hänen, jos
hän sattumalta joutuisi Puerto Ricon lähelle, pitäisi jättää
espanjalaiselle kuvernöörille jokin vastaus tämän kirjeeseen, ja
amiraali, joka ymmärsi, kuinka tärkeätä oli ylläpitää hyvää sopua
vieraiden valtojen kanssa, havaitsi kysymyksen aiheelliseksi ja antoi
hänelle kirjeen toimitettavaksi. Toinen tapaaminen oli tytön puolelta
vielä sydämellisempi kuin ensimmäinen, vaikka hurskas munkki ja vanha
hoitajatar katselivat sitä karsain silmin.

Varovaisuus olikin tarpeen, ja kun salassa pitäminen antaa rakkaudelle
vain lisää tenhoa, Clara sai Edvardilta kaukoputken ja pitkän kirjeen,
jossa ilmoitettiin, että hän saapuu niin usein kuin vain on mahdollista
kuunarillaan saaren eteläpuolelle ja odottaa siellä ikkunasta merkkiä
osoitukseksi siitä, että Clara on huomannut hänen aluksensa. Seuraavana
aamuna hän tulee sitten veneellään maihin ja kohtaa Claran sovitulla
paikalla. Tuo kaikki oli ihastuttavaa, ja Edvardin oli kuluneena vuonna
onnistunut kolme, neljä kertaa kohdata lemmittynsä, ja aina hän oli
lukemattomia kertoja vaihtanut uskollisuudenlupauksia Claran kanssa,
eikä heitä ollut kukaan huomannut. He olivat sopineet niin, että Clara
luopuu kodistaan ja isästään sekä uskoo onnensa englantilaisen,
harhaoppisen miehen käsiin.

Ihme kyllä amiraali ei huomannut mitään kummallista siinä, että
"Enterprise" pistäytyi niin usein Puerto Ricossa, vaikka Edvardin
täytyi näyttää laivan päiväkirja joka kerran sieltä palatessaan. Mutta
amiraali oli tyytyväinen, kun hän oli valmis muun tehtävän puutteessa
lähtemään aluksellaan risteilylle. Hänen päiväkirjansa tuotiin maihin
ja jätettiin kokoonkäärittynä ja sinetöitynä amiraalin adjutantille.
Adjutantti työnsi ne luotaan eikä välittänyt niistä sen enempää, ja
Edvardilla oli aina jokin juttu valmiina istuutuessaan amiraalin
vieraana tämän päivällispöytään. "Enterprise" oli saanut määräyksen
mennä joutuin Antiguaan, ja kun Edvard piti tuota matkaa sopivana
tilaisuutena päästä Clara d'Alvarezia tervehtimään, hän ohjasi
paluumatkalla laivansa saaren eteläpuolelle niemen edustalle. Pian hän
näki valkoisen uutimen, joka oli päästetty liehumaan ulos ikkunasta.

-- Siinä se on, herra luutnantti, sanoi nuori kadetti, joka seisoi
hänen vieressään. -- Edvard oli käynyt paikalla niin usein, että
"Enterprisen" koko väki tiesi hänen hellät tunteensa. Näyttää
rauhanlippua.

-- Älkää puhuko tyhmyyksiä, herra Warren, vastasi Edvard nauraen. Miten
te tämän asian tiedätte?

-- Arvaan vain siitä, mitä on tapahtunut, mitä vasta tapahtuu, ja
tunnen ruumiissani, että minun on mentävä maihin teidän kanssanne tänä
iltana ja odotettava teitä ensi yönä.

-- Se on mahdollista, mutta käskekää vetää haruskeulapurjeen
jalusnuorat kireämmälle; meidän on nyt mentävä niemen taakse.

Kadetti oli oikeassa; samana iltana, juuri ennen pimeän tuloa hän meni
päällikkönsä kanssa maihin.

-- Vielä kerran, rakas Clara! sanoi Edvard ottaen rakastetultaan pois
tämän pitkän hunnun ja sulkien hänet syliinsä.

-- Niin, Edvard, vielä kerran, mutta pelkään, että tämä kerta on
viimeinen; kamarineitoni Inez on ollut kovin sairaana ja ripittäytynyt
isä Ricardolle. Minua niin pelottaa, että hän on kauhistuksissaan --
hän luuli kuolevansa -- tunnustanut kaiken. Nyt hän on paranemaan päin.

-- Miksi luulet hänen tunnustaneen munkille kaiken?

-- Et tiedä miten hupakko hän on sairaana ollessaan. Meidän uskontomme
on erilainen kuin teidän.

-- Niin on, mutta minä opetan sinulle paremman.

-- Ole vaiti, Edvard, noin et saa puhua. Pyhä neitsyt, jos isä Ricardo
kuulisi! Luulen varmaan, että Inez on juorunnut, sillä munkki katselee
minua niin ankarasti mustilla silmillään. Ja eilen hän huomautti etten
ole ripittäytynyt pitkään aikaan.

-- Käske hänen hoitaa omat asiansa.

-- Mutta sehän juuri onkin hänen asiansa. Eilen illalla minun täytyi
tunnustaa hänelle syntini. Juttelin koko joukon, mutta sitten hän iski
silmänsä minuun oikein ankarasti kysyen, olinko kertonut kaiken.
Vapisin sanoessani että olin, sillä se oli valhetta.

-- Minä tunnustan syntini ainoastaan Luojalleni ja rakkauteni vain
sinulle. Tee sinä samoin, rakas!

-- Minä tottelen sinua puoleksi; rakkauttani en tunnusta.

-- Syntejä ei sinulla ole lainkaan; siis tottelet neuvoani
kokonaisuudessaan.

-- Vaiti, Edvard, noin et saa puhua! Meillä on kaikilla syntejä, ja
voi, miten hirmuinen synti onkaan, että minä rakastan sinua, joka olet
harhauskoinen! Pyhä neitsyt, anna minulle anteeksi, mutta minä en voi
voittaa sitä.

-- Jos se on ainoa syntisi, rakas, voin empimättä antaa sinulle
synninpäästön.

-- Älä laske leikkiä, Edvard, vaan kuule minua. Jos Inez on
tunnustanut, he hakevat minua aina täältä, emmekä siis voi tavata
toisiamme ainakaan tällä paikalla. Tunnethan sen pienen lahden, joka on
tuolla kallion takana? Se ei ole paljon kauempana, ja siellä on luola,
jossa voin odottaa sinua. Tästä lähtien meidän on kohdattava toisemme
siellä.

-- Niin, tehdään niin, rakas. Mutta eikö se ole liian lähellä rantaa?
Etkö pelkää veneen miehistöä, joka aivan varmasti silloin näkee sinut?

-- Mutta voimmehan poistua kauemmaksi rannasta. Pelkään ainoastaan isä
Ricardoa ja neitsyt Mariaa. Vanhurskas taivas! Jos isäni tietäisi
tämän, olisimme hukassa, ainaiseksi erotettuja. Ja Clara nojasi päätään
Edvardin olkaan ja vuodatti suuria kyyneleitä.

-- Meillä ei ole mitään pelättävää, Clara. Hiljaa, kuulin ritinää
oranssipuiden takaa. Kuule!

-- Niin, niin, kuiskasi Clara hätäisesti, siellä on joku. Mene, rakas
Edvard mene!

Clara juoksi hänen luotaan ja kiiruhti pois lehtokujaa pitkin. Edvard
katsoi myös parhaaksi poistua, riensi kapeaa ja kivistä polkua viidakon
läpi ja oli pian rannassa veneessään.

"Enterprise" palasi pääasemalle ja Edvard ilmoittautui amiraalille.

-- Minulla on työtä teille, luutnantti Templemore. Teidän täytyy heti
valmistautua lähtemään kuunarillanne jälleen merelle. Olemme löytäneet
teille arvoisenne vastustajan.

-- Toivon, että tapaan hänet, herra amiraali, vastasi luutnantti.

-- Niin minäkin toivon, sillä jos voitte antaa hyvän kertomuksen tästä
jutusta, se tuo teille ylennyksen. Merirosvokuunari, joka on kauan
häirinnyt turvallisuutta Atlantilla, on nähty Barbadosin kohdalla, ja
"Amalia" on ajanut sitä takaa, mutta näyttää siltä, ettei ainoakaan
laivastomme alus saavuta sitä, jollei kenties "Enterprise". Sittemmin
merirosvoalus on vielä vallannut kaksi Länsi-Intiassa kulkevaa laivaa
ja sen on nähty purjehtivan ne mukanaan Guayanan rannikkoa kohti. Aion
nyt antaa teille lisää väkeä kolmekymmentä miestä ja lähettää teidät
ajamaan sitä.

-- Kiitoksia, herra amiraali, vastasi Edvard, ja hänen kasvonsa
loistivat ihastuksesta.

-- Kuinka pian voitte olla valmiina? kysyi amiraali.

-- Huomisaamuna.

-- Oivallista! Sanokaa herra Hadleylle, että hän jättää minulle väkeä
koskevat määräykset sekä teidän purjehdusmääräyksenne, niin
allekirjoitan ne. Mutta muistakaa, luutnantti Templemore: teillä on
vaarallinen otus pyydystettävänä. Olkaa varovainen; urhoollinen te
kyllä olette, sen jo tiedän.

Edvard Templemore lupasi kaiken, niin kuin useimmat ihmiset tekevät
sellaisessa tilaisuudessa, ja seuraavana iltana "Enterprise" oli jo
kaukana aavalla merellä ja kiiti eteenpäin täysin purjein.



MAIHINNOUSU


Señor Cumanoksen maatila, johon hän ja hänen perheensä sekä Francisco
heidän seurassaan olivat vetäytyneet maaelämää viettämään, ulottui
Magdalena-joen suusta monta mailia jokea vastavirtaan. Siellä oli
hedelmällistä lietemaata, leveä alue viljavia niittymaita, joilla
käyskenteli suuria karjalaumoja. Asuinrakennus oli ainoastaan noin
sadan metrin päässä kauniin joen rannasta, ja kapea mutta syvä lahti
pisti läheisimpiin ulkorakennuksiin saakka.

Mutta señor Cumanoksella oli vieläkin arvokkaampia tiluksia. Noin
kahdeksan mailia ylempänä, Jambranon kaupungin läheisyydessä, hänellä
oli kultakaivos, joka viime aikoina oli ollut sangen antoisa.
Kultapitoinen sora ja lietemaa tuotiin sieltä veneillä jokea alas ja
huuhdottiin pikku lahdelman rannalla ulkorakennuksissa.

Jalosukuisen espanjalaisen maatilalla oli työväkeä satakunta henkeä;
osa työskenteli huuhtomoissa, osa oli varsinaista palvelusväkeä.

Kun Francisco oli ollut tilalla jonkin aikaa, hän sai luottamustoimen
señor Cumanoksen töiden ylikaitsijana ja osoitti ansaitsevansa tuon
tärkeän toimen niin hyvin, että häntä pidettiin perheen jäsenenä.

Eräänä aamuna Francisco taas meni huuhtomoihin avaamaan niiden pienten
kannellisten veneiden luukkuja, jotka olivat juuri kultasoralastissa
saapuneet Jambranosta. Kaivoksen päällysmies lukitsi näet aina veneiden
säiliöt lähettäessään ne matkaan, ja señor Cumanoksella oli avaimet.
Silloin yksi työnjohtajista kertoi tuntemattoman aluksen laskeneen
edellisenä päivänä ankkuriin joen suulle. Varhain aamulla se oli
nostanut ankkurin ja näytti pyrkivän nyt vuoroin maalle päin, vuoroin
jälleen merelle.

-- Arvattavasti se on matkalla Cartagenasta, tuumi Francisco.

-- Valgame Dios, sitäpä en usko, herra! sanoi Diego. -- En olisi
pitänyt lukua koko asiasta, mutta minusta tuntuu oudolta, että Giacomo
ja Pedro, jotka lähtivät eilen illalla tavalliseen tapaansa
kalastamaan, eivät ole palanneet, vaikka heidän on tapana tulla
takaisin ennen puolta yötä.

-- Todellakin! Se on kummallista. Eivätkö he ole koskaan ennen olleet
poissa niin kauan?

-- Eivät koskaan, herra, ja he ovat kalastaneet yhdessä seitsemän
vuotta.

Francisco ojensi avaimet miehelle, joka aukaisi luukut ja antoi ne
takaisin.

-- Tuossa se on! tämä huudahti samassa. Noin neljän mailin päässä pisti
niemen kärjen takaa äkkiä näkyviin laivan keulapurje. Francisco katseli
laivaa tuokion ja lähti sitten suoraan asuinrakennukseen virkkamatta
enää sanaakaan.

-- No, Francisco, sanoi señor Cumanos hämmentäen lusikallaan pientä
suklaakuppiaan, mitä uutta tänä aamuna?

-- "Nuestra Señora del Carmen" ja "Aguilla" ovat tulleet. Minä olin
juuri avaamassa luukut. Tuolla niemen edustalla näkyy olevan laiva jota
sietää tarkastaa, ja minä tulin hakemaan kaukoputkea.

-- Sietää tarkastaa! Miksi?

-- Siksi, etteivät Giacomo ja Pedro, jotka eilen illalla lähtivät
kalastamaan, ole palanneet takaisin eikä heistä ole sen koommin
kuulunut mitään.

-. Sepä merkillistä! Mutta mitä tuolla laivalla on sen asian kanssa
tekemistä?

-- Siihen kysymykseen vastaan sitten, kun olen saanut katsoa laivaa
tarkemmin, sanoi Francisco, joka oli ottanut kaukoputken ja veti sitä
paraikaa ulos kotelosta. Hän nojautui ikkunanpieleen ja tarkasti hetken
laivaa sanaakaan virkkamatta.

-- Niin, elävän Jumalan nimessä, se on "Kostaja" eikä mikään muu! hän
huudahti laskien kaukoputken kädestään.

-- Mitä sanotte? kysyi señor Cumanos kiivaasti.

-- Se on merirosvokuunari "Kostaja" niin totta kuin elän! Señor
Cumanos, teidän täytyy heti ryhtyä puolustustoimiin. Tiedän että he
ovat jo kauan aikoneet tulla tälle suunnalle, josta he odottavat hyviä
saaliita. Kalastajienne katoamisesta päättelen, että he ovat eilen
illalla lähettäneet veneitään vakoilemaan ja silloin saaneet nuo miehet
siepatuksi vangiksi.

-- Lienette oikeassa, vastasi señor Cumanos miettiväisen näköisenä, jos
nimittäin voimme edellyttää, että aivan varmasti tunnette sen
merirosvolaivaksi.

-- Tunnenko? Señor Cumanos, tunnen siinä joka hirren, jok'ikisen
lankunpätkän; ei ole sitä köydenpätkää eikä väkipyörää, jota en siinä
tuntisi. Neljän mailin päähän saatan tällaisella kaukoputkella erottaa
jok'ainoan seikan, mikä erottaa sen takilan muista laivoista. Voin
vannoa, että se on "Kostaja", toisti Francisco vielä kerran tarkastaen
kuunaria kaukoputkella.

-- Entä jos he hyökkäävät kimppuumme?

-- Meidän täytyy puolustautua ja karkottaa heidät pois. He tulevat
epäilemättä yöllä veneillä maihin. Jos he purjehtisivat tänne
kuunarilla päiväsaikaan ja laskisivat ankkuriin tähän vastapäätä, ei
meillä olisi toivoa menestyksestä. Mutta heillä ei ole aavistustakaan
siitä, että minä olen täällä ja että heidät tunnetaan, ja luulen, että
he aikovat karata kimppuumme vasta illalla.

-- Mitä siis ehdotat, Francisco?

-- Ehdotan, että lähetämme kaikki naiset don Teodoron luo -- sinnehän
on ainoastaan viisi mailia -- ja kutsumme kaikki miehet kokoon niin
pian kuin mahdollista. Jos varustamme talon murroksilla, olemme
kylliksi voimakkaat ajamaan heidät pakosalle. He eivät voi tuoda maihin
enempää kuin yhdeksänkymmentä tai sata miestä, koska aina täytyy jättää
muutamia kuunaria vahtimaan, ja meillä on miehiä ihan yhtä paljon.
Olisi kai parasta luvata väelle palkinto, jos he käyttäytyvät hyvin.

-- Olette oikeassa. Mutta meillä on täällä kultasoraa.

-- Parasta jättää se tänne. Veisi liian paljon aikaa siirtää sitä
muuanne, ja jäisimme niitä miehiä vaille, joiden haltuun kulta
uskottaisiin. Huuhtomot on jätettävä autioiksi, ja kaikki, millä on
jotakin arvoa, on vietävä sieltä pois. Luultavasti he sytyttävät majat
tuleen. Joka tapauksessa meillä on vielä riittävästi aikaa, jos heti
ryhdymme toimiin.

-- No niin, Francisco, uskon päällikkyyden ja kaikki toimenpiteet
teidän huoleksenne. Menen itse señora Isidoran puheille. Lähettäkää
sana väelle ja puhukaa heille. Luvatkaa palkintoja. Tehkää ja käskekää,
niin kuin hyväksi näette.

-- Toivon voivani osoittaa ansaitsevani luottamuksenne, vastasi
Francisco.

-- Caramba! huudahti vanha herra lähtiessään huoneesta, olipa totta
tosiaan onni, että te olette täällä; muuten meidät kai olisi kaikki
tyynni murhattu vuoteisiimme.

Francisco lähetti sanan maatilan päällysmiehille, ilmoitti, mitä hänen
arvelunsa mukaan oli odotettavissa ja kertoi heille suunnitelmansa.
Sitten kutsuttiin kokoon kaikki muutkin. Ja Francisco selitti, ettei
kenelläkään ollut odotettavana armoa, jos merirosvot pääsivät voitolle,
sekä toiselta puolen, mitä palkintoja señor Cumanos antaisi heille, jos
he täyttäisivät velvollisuutensa.

Espanjalaiset ovat luonnostaan urhoollisia, ja Franciscon innostamina
he päättivät puolustaa maatilaa viimeiseen saakka.

Señor Cumanoksen taloa oli verraten helppo puolustaa tällaiselta
hyökkäykseltä; oli näet odotettavissa ainoastaan kivääritulta. Muurit,
jotka olivat kivestä, muodostivat suorakaiteen; yläkerrassa oli parveke
ja useita ikkunoita, mutta alakerroksessa ainoastaan kaksi ikkunaa.
Porttia lukuunottamatta ei tuossa osittain espanjalaiseen, osittain
maurilaiseen tyyliin tehdyssä rakennusryhmässä ollut maan rajassa
ainoatakaan aukkoa.

Jos vain hyökkääjät voitaisiin estää tunkeutumasta rakennuksen
alaosaan, nämä joutuisivat taistelemaan kovin epäedullisissa
olosuhteissa. Sen vuoksi tukittiin ensin alakerroksen ikkunat, niiden
kohdalle kasattiin suuret joukot kiviä lattiasta kattoon ja peräseinään
saakka, ja samalla ryhdyttiin kaikkiin mahdollisiin valmistuksiin,
jotta portti saataisiin yöksi lujasti teljetyksi. Tikapuita nostettiin
pystyyn parvekkeelle, joka vahvistettiin melkein rinnan korkeudelta
kivääritulta kestäväksi.

Iltapäivällä Isidora-rouva ja talon muut naiset lähetettiin don
Teodoron luo, ja señor Cumanos suostui Franciscon pyynnöstä ja señora
Isidoran kiihkeistä rukouksista lähtemään heidän mukaansa. Hän kutsui
väkensä kokoon, ilmoitti uskoneensa päällikkyyden Franciscolle ja
lausui toivovansa, että he täyttäisivät velvollisuutensa, puristi
sitten Franciscon kättä ja oli pian ratsastavan seurueensa mukana
kadonnut metsään jokea reunustavien kapeiden niittymaiden taakse.

Kiväärejä ja ampumavaroja oli runsaasti. Muutamat miehet pantiin
valamaan luoteja, toiset puhdistamaan pyssyjä, jotka olivat pitkät ajat
olleet käyttämättöminä. Ennen iltaa oli kaikki valmiina. Jokainen mies
oli saanut aseet ja ampumavaroja, ja Francisco ehti jälleen pitää
silmällä kuunaria, joka oli päivällä purjehtinut ulommaksi maasta,
mutta lähestyi nyt jälleen rannikkoa. Puoli tuntia ennen hämärän tuloa
se kääntyi kolmisen mailin päässä rannikosta ja lasketteli suoraan
merelle.

-- He aikovat tänä iltana hyökätä kimppuumme, sanoi Francisco. Siitä
olen melkein varma. He ovat hinanneet ylös nokka-harustaljat ja
valmistautuneet laskemaan parkassin vesille.

-- Antaa heidän vain tulla, herra, kyllä he täältä saavat kuuman
löylyn, vastasi Diego, joka oli alipäällikkönä.

Pian oli niin pimeä, ettei laivaa voinut enää erottaa. Francisco ja
Diego käskivät kaiken väen asuinrakennukseen; sen ovi oli lujasti
teljetty ja sitä vasten oli kasattu muutamia isoja kallionlohkareita,
joita oli vieritetty eteiseen. Viisi miestä Francisco oli asettanut
joen rannalle noin sadan metrin päähän toisistaan pitämään silmällä,
milloin rosvojen veneet lähestyivät. Kello oli kymmenen illalla, kun
Francisco ja Diego laskeutuivat tikapuita myöten ulos ikkunasta ja
menivät tarkastamaan vartijoita.

-- Herra, sanoi Diego heidän tultuaan joen rannalle, mihin aikaan
luulette noiden roistojen aikovan koettaa onneaan?

-- Sitä on vaikea sanoa. Jos heillä on päällikkönä sama mies kuin minun
ollessani laivassa, ei mitään tapahdu ennen kuin kuu on laskenut. Mutta
jos päällikkö on joku toinen, he eivät kenties ole niin varovaisia.

-- Pyhä neitsyt! Oletteko te, herra, joskus ollut tuossa laivassa?

-- Olen kyllä, ja pitkän aikaa, mutta en ollut siellä omasta
tahdostani. Jollen olisi ollut siellä, en olisi nyt tuntenut sitä
"Kostajaksi".

-- Aivan niin, herra. Meidän tulee kiittää pyhimyksiä siitä, että
kerran olette ollut merirosvona.

-- Olisi ollut parempi, etten olisi koskaan joutunut sellaiseen
seuraan, vastasi Francisco hymyillen. Minä olen nähnyt niin kauheita
juttuja tapahtuvan tuossa laivassa, että niitä muistellessa veri vielä
hyytyy suonissani.

Francisco kuvaili Diegolle eräitä hirmutöitä, joita oli nähnyt
"Kostajassa", ja hän oli juuri keskellä kertomusta, kun sieltä minne
kauimpana oleva vartija oli asetettu, kuului kiväärinlaukaus.

-- Varohan, Diego! Yhä likempää kuului nyt merkkejä, että veneet olivat
aivan lähellä, ja muutaman minuutin kuluttua kaikki vartijat saapuivat
ilmoittamaan, että merirosvot soutivat paraikaa jokea ylös kolmella
veneellä ja olivat neljännesmailin päässä valkamasta.

-- Diego, mene ylös isoon rakennukseen katsomaan, että siellä on kaikki
järjestyksessä! Minä viivyn täällä vähän aikaa. Älkää ampuko, ennen
kuin minä tulen!

Diego ja vartijat poistuivat, ja Francisco jäi yksin rannalle.

Kohta kuului selvästi airojen loiskinaa, ja Francisco koetti tarkata,
kuuluisiko mitään puhetta. Veneiden lähestyessä hän saattoi erottaa
Hawkhurstin äänen. Vartijoiden merkkilaukaukset olivat ilmaisseet
rosvoille, että heidän tulonsa oli huomattu ja että he luultavasti
saisivat kokea vastarintaa; ei siis tarvinnut enää pysytellä hiljaa.

-- Lakatkaa soutamasta, pojat! Lakatkaa soutamasta! huusi Hawkhurst.

Yhdessä veneessä lakattiin soutamasta ja heti sen jälkeen toisissakin.

Francisco saattoi nyt selvästi erottaa kaikki kolme venettä noin
kaapelinmitan päässä, ja miesten äänet kuuluivat selvästi pitkin vettä
tähtikirkkaassa, hiljaisessa yössä.

-- Tässä on pieni lahti, joka ulottuu tuolla ulompana oleviin
rakennuksiin asti, puhui Hawkhurst. Eikö siellä olisi parempi nousta
maihin? Rakennukset voivat olla meille suojana, jollei niitä ole jo
miehitetty.

-- Aivan niin, vastasi ääni, josta Francisco heti tunsi puhujan
Kainiksi.

-- Hän elää siis, ajatteli Francisco. Hänen verensä ei ole vielä minun
omallatunnollani.

-- Vedelkää taas, pojat! komensi Hawkhurst.

Veneet kiitivät lahdenpohjaan ja Francisco riensi takaisin
päärakennukseen.

-- Nyt, pojat! sanoi hän, kiiveten sukkelaan tikapuita ylös. Nyt meidän
täytyy osoittaa rohkeutta ja päättäväisyyttä. Joudumme tekemisiin
hurjanrohkeiden miesten kanssa. Tunsin kapteenin ja ensimmäisen
perämiehen äänen, joten ei ole enää epäilystäkään; tulijat ovat
varmasti merirosvoja. Veneet ovat jo lahdessa ja rosvot aikovat astua
maihin majojen takana. Vetäkää ylös tikapuut ja laskekaa ne
parvekkeelle, mutta älkää ampuko ennen kuin voitte tähdätä tarkasti.
Hiljaa nyt, miehet. Tuossa ne tulevat.

Merirosvot näkyivät lähenevän tiheänä rykelmänä majoilta päin. Kun
heitä oli mahdotonta koettaa torjua muualta kuin kuistin puolelta,
jossa ei ollut tilaa kuin kahdeksalle tai kymmenelle miehelle,
Francisco käski, että jokaisen miehen tuli ammuttuaan väistyä syrjään
panostamaan kivääriä antaakseen tilaa toisille.

Kun merirosvot olivat puolitiessä majojen ja asuinrakennuksen välillä,
Francisco komensi miehensä ampumaan. Merirosvot alkoivat myös ampua,
nostivat suuren huudon ja hyökkäsivät eteenpäin Hawkhurst ja Kain
etunenässä. Kun espanjalaiset eivät aluksi voineet laukaista enempää
kuin tusinan verran kiväärejä kerrallaan, vihollinen luuli heidän
mieslukuaan paljon pienemmäksi kuin se todella oli ja ryhtyi kohta
toisenlaisiin keinoihin.

Rosvot hajaantuivat puoliympyrään kuistin eteen ja pitivät yllä
alituista, kiusallista tulta Franciscon joukkoa vastaan, joka vastasi
ampumiseen neljännestunnin ajan. Mutta kun kaikki kiväärit vähitellen
joutuivat mukaan leikkiin, merirosvot huomasivat pian, että heillä
olikin edessä vaarallisempi vihollinen kuin he ensin olivat luulleet.

Nyt oli tullut aivan pimeä, ja oli mahdotonta erottaa mitään muulloin
kuin äkillisten salamoiden välähtäessä kivääreistä. Kain ja Hawkhurst
jatkoivat ampumistaan ja heidän onnistui päästä rakennuksen vierelle
kuistin alle. He tarkastivat portteja ja ikkunoita ja huomasivat kohta,
että oli varsin vähän toivoa päästä murtautumaan niistä sisään. Sen
sijaan he havaitsivat heti, että heidän väkensä oli hyvässä suojassa
kuistin alla, jonka puisen lattian läpi saattoi lisäksi ampua ylhäällä
olevia vihollisia. Hawkhurst riensi pois ja palasi kohta takaisin
mukanaan puolet miesjoukostaan. Pian saattoi huomata, kuinka tehokas
tämä temppu oli. Merirosvojen luodit tunkeutuivat lattialautojen läpi
ja haavoittivat pahasti monta espanjalaista, ja Franciscon täytyi
vihdoin käskeä väkensä vetäytyä huoneisiin ja ampua ikkunoista.

Mutta tästäkin taistelutavasta oli pian luovuttava, kun rosvot
sytyttivät palamaan kuistin rutikuivat puiset kannatinpylväät. Liekit
luikertelivat vähitellen ylöspäin pylväitä pitkin, kiertyivät käärmeinä
niiden ympäri ja nuoleskelivat kohta rintavarustusta. Vihdoin oli koko
kuisti tulessa, mistä oli suuri etu hyökkääjille, jotka nyt saattoivat
nähdä talon puolustajat. Monta oli kaatunut ja haavoittunut. Savu ja
kuumuus kävivät niin sietämättömiksi, ettei yläkerrassa voinut enää
olla, vaan kaikki vetäytyivät Franciscon kehotuksesta pohjakerrokseen.

-- Mitä nyt on tehtävä, herra? kysyi Diego huolestuneen näköisenä.

-- Mitäkö tehtävä? vastasi Francisco. Kuisti on poltettu, siinä kaikki.
Talo ei syty tuleen, sehän on pelkkää kiveä; katto voisi mahdollisesti
syttyä, mutta tässä me nyt kaikki olemme, enkä saata huomata rosvojen
päässeen sen kauemmaksi kuin olivat alussa. Niin pian kuin kuisti on
palanut kokonaan, menemme taas tuonne ylös ja alamme ampua ikkunoista.

-- Kuulkaa, herra, nyt ne koettavat murtaa porttia.

-- Voivathan koetella sitä hetkisen aikaa. Portti heidän olisi pitänyt
murtaa ollessaan kuistin alla, jolloin me emme heitä nähneet. Kun se on
palanut loppuun, voimme torjua heidät. Minä menen tuonne ylös katsomaan
miten asiat ovat.

-- Älkää herra, siitä ei ole mitään hyötyä. Miksi antautuisitte vaaraan
nyt, kun tuli loimottaa niin kirkkaasti?

-- Sitä minun juuri täytyy mennä katsomaan. Kuule, Diego, toimita
kaikki haavoittuneet pohjoisen puoleiseen huoneeseen; siellä he ovat
parhaiten turvassa, eivätkä ole muiden tiellä.

Francisco nousi kiviportaita yläkerrokseen. Huoneet olivat täynnä savua
eikä hän voinut erottaa mitään. Luoti suhahti hänen ohitseen, ja hän
meni ikkunaan etsien suojaa pylvään takaa.

Liekit eivät enää loimunneet yhtä raivokkaina eikä kuumuus ollut enää
niin sietämätön kuin äsken. Pian ilmaisi pariin kertaan toistuva
rytinä, että kuisti oli romahtanut maahan. Francisco katsoi ulos
ikkunasta. Rakennuksen eteen oli varissut hehkuvaa tuhkaa ja
hyökkääjien täytyi hetkeksi vetäytyä takaisin. Kuistista ei ollut
jäljellä muuta kuin muurin ikkunoiden yläpuolelle asetettujen
poikkihirsien palavat tyngät sekä kannatinpylväiden hehkuvat
jäännökset.

Mutta savu hälveni alhaalla, ja pari kiväärin laukausta ilmaisi, että
Francisco oli huomattu.

-- Katto on pelastunut, hän ajatteli vetäytyen takaisin ikkunasta.
Meille on varmasti vain eduksi, että kuisti on nyt poissa.

Oli vaikea saada selville, mitä merirosvot nyt aikoivat tehdä. Hetken
perästä he lakkasivat ampumasta ja Francisco palasi kumppaniensa luo.
Savu oli vähitellen haihtunut ja Franciscon väki saattoi asettua
entisille paikoilleen yläkertaan; mutta kun rosvot eivät jatkaneet
ampumista, eivät hekään tietysti voineet tehdä mitään, koska ainoastaan
kiväärinlaukausten välähtäessä saattoi erottaa vihollisen. Ei kuulunut
uutta hyökkäystä porttia eikä alakerran ikkunoita vastaan ja Francisco
koetti turhaan arvata, mitä rosvoilla oli mielessä.

Melkein puoli tuntia kului jännittyneessä odotuksessa. Muutamat
espanjalaiset jo luulivat, että merirosvot olivat peräytyneet
veneilleen ja menneet matkoihinsa, mutta Francisco tunsi vastustajansa
paremmin. Mitään muuta hän ei saattanut tehdä kuin pysytellä ylhäällä
ja tuon tuostakin katsoa ulos nähdäkseen mitä siellä puuhattiin. Diego
ja pari muuta miestä jäivät yläkertaan hänen luokseen, muut lähetettiin
alas turvaan.

-- Pyhä Francisco! Tämä on ollut kauhea yö, herra! Kuinka kauan vielä
kestää, ennen kuin päivä koittaa? sanoi Diego.

-- Ainakin kaksi tuntia, vastasi Francisco. Mutta sitä ennen on
taistelu ratkaistu.

-- Pyhimykset olkoot meille armolliset: Katsokaa eivätkö ne tule
tuolla?

Francisco tirkisti ulos pimeyteen majoihin päin ja huomasi joukon miehiä
hiipimässä taloa kohti. Vielä muutama silmänräpäys, niin hän saattoi
erottaa heidät ihan selvästi.

-- Aivan niin, olet oikeassa, Diego. He ovat tehneet tikapuita ja
aikovat rynnätä sisään ikkunoista. Kutsu kaikki väki ylös. Nyt tulee
ankara kahakka.

Espanjalaiset riensivät yläkertaan ja miehittivät huoneen, jonka
suojana kuisti oli ollut ja jossa oli etupuolella kolme ikkunaa joelle
päin.

-- Saammeko nyt ampua, herra?

-- Ei, ei! Älkää ampuko, ennen kuin he ovat aivan lähellä. Heitä ei voi
kiivetä yhdellä kertaa useampia kuin kaksi joka ikkunaan. Muistakaa
nyt, pojat, että teidän on tapeltava urhoollisesti, sillä he eivät
säästä henkeänne, eivät tunne armoa eikä sääliä.

Samassa pistivät karkeatekoisten tikapuiden päät näkyviin joka
ikkunasta. Tikkaat oli kyhätty kokoon häthätää, mutta ne olivat lujaa
tekoa ja olivat melkein yhtä leveät kuin ikkunatkin. Kuului kova huuto,
sitten rosvot kiipesivät yhtaikaa ylös kaikkia tikapuita myöten.

Francisco seisoi keskimmäisen ikkunan kohdalla, kun Hawkhurst ilmestyi
ikkunaan sapeli kädessä. Hän löi syrjään häntä kohti ojennetun
kiväärin, ja luoti suhahti ohi kehenkään sattumatta. Vielä askel, niin
hän olisi ollut sisällä, mutta nyt Francisco laukaisi ja luoti
tunkeutui Hawkhurstin vasempaan olkaan. Rosvo kohotti oikeaa kättään,
mutta ennen kuin hän oli ehtinyt tarttua kiinni toista kertaa, karkasi
rohkea espanjalainen kivääreineen hänen kimppuunsa ja tyrkkäsi hänet
syrjään, niin että hän horjahti taaksepäin ja vei pudotessaan mukanaan
kaksi toveriaan, jotka olivat hänen jäljessään kiivenneet tikapuille.

Francisco tunsi Hawkhurstin äänestä ja käsitti, ettei hänen
haavoituttuaan tätä ikkunaa vastaan suunnatulla hyökkäyksellä ollut
enää mitään merkitystä; hän riensi siis vasempaan ikkunaan. Siltä
suunnalta hän oli kuullut Kainin äänen tämän kehottaessa miehiään.

Hän oli arvannut oikein: Kain oli ikkunassa ja koetti raivata itselleen
tietä, mutta Diego ja muutamia muita rohkeita miehiä oli edessä.
Merirosvokapteenilla oli kuitenkin vyö täynnä pistooleja, ja hän oli jo
menestyksellisesti laukaissut niistä kolme. Diego ja kaksi hänen
luotettavinta miestään oli haavoittunut, ja muut, joiden olisi
ollut vastustettava Kainin rynnäkköä, pelkäsivät kovasti hänen
jättiläiskokoaan. Francisco syöksyi hänen kimppuunsa, mutta mitäpä niin
nuoren miehen voimat olisivat voineet Kainin jättiläisruholle.
Kuitenkin hän sai tartutuksi vasemmalla kädellään Kainin kurkkuun ja
tähtäsi häntä pistoolilla, kun toisen pistoolin leimaus jonkun Kainin
toverin ampuessa äkkiä valaisi kirkkaasti Franciscon kasvot juuri kun
tämä huusi: -- Veri verestä! Se riitti. Nähdessään tuon -- niin kuin
luuli -- yliluonnollisen ilmestyksen merirosvopäällikkö päästi
kauhistuneen huudon ja romahti tainnoksissa tikapuilta maahan kuistin
vielä palavien jäännöksien joukkoon.

Molempien päälliköiden joutuminen taistelukyvyttömiksi ja
espanjalaisten urhea vastarinta tukahdutti hyökkääjien innon. He
alkoivat horjua ja peräytyivät vihdoin vieden mukanaan haavoittuneensa.
Espanjalaiset hurrasivat; Francisco etunenässä he ajoivat merirosvoja
takaa tikapuita myöten ja muuttuivat nyt vuorostaan hyökkääjiksi.
Merirosvot peräytyivät kuitenkin hyvässä järjestyksessä, hitaasti,
askel askelelta ja yhä ampuen estäen siten espanjalaisia pääsemästä
aivan likelle, kunnes he olivat ehtineet veneilleen. Silloin he tekivät
uuden hyökkäyksen, jolloin syntyi ankara käsikähmä.

Mutta rosvot olivat menettäneet paljon väkeä eikä heidän rohkeutensa
ollut enää entisellään, kun he eivät nähneet päällikköään. Hawkhurst
oli kuitenkin taas pystyssä ja antoi käskyjä yhtä tyynesti kuin
tavallisesti. Hän huomasi Franciscon, syöksyi tämän kimppuun, tarttui
hänen kaulukseensa ja raastoi hänet rosvojen joukkoon.

-- Otetaan ainakin tämä mukaan! huusi Hawkhurst, heidän verkalleen
peräytyessään veneisiin. Franciscon kimppuun kävi useita miehiä, ja
hänet paiskattiin veneeseen. Samassa kaikki veneet pyrkivät rosvojen
hurjasti soutaessa espanjalaisten luotituiskua pakoon. Espanjalaiset
ajoivat näet heitä takaa pitkin joenrannikkoa yhä ampuen.



TAPAAMINEN


Alakuloisina merirosvot palasivat laivaan. Kuunariin jääneet, jotka
olivat odottaneet saavansa lastata siihen kultaharkkoja, saivatkin
ottaa vastaan ainoastaan haavoittuneita, ja moni kumppani makasi
kuolleena rannalla. Päällikkö oli murheellinen ja synkkämielinen.
Hawkhurst oli pahasti haavoittunut, hänet oli vietävä kannen alle heti
laivaan tultua. Ainoa saalis oli heidän entinen toverinsa Francisco,
jonka Hawkhurst viimeiseksi työkseen käski panna rautoihin. Veneet
nostettiin laivaan hiljaisuuden ja synkeän mielialan vallitessa.
Kuunari tarvitsi sitten kaikki purjeensa, ja aamun sarastaessa
espanjalaiset näkivät sen kaukana saaresta purjehtimassa pohjoiseen
päin.

Kuunarissa levisi nopeasti huhu, että Francisco oli ollut syynä
rosvojen häviöön, ja vaikka se olikin vain arvelu, heillä oli kuitenkin
hyvät syyt epäluuloihin ajatellessaan, etteivät espanjalaiset olisi
mitenkään tienneet varustautua taistelemaan, jollei Francisco olisi
tuntenut merirosvolaivaa. Epäluulot muuttuivat pian lujaksi
vakaumukseksi. Siitä syystä rupesi moni merirosvo vihaamaan häntä
katkerasti ja he odottivat vahingoniloisina hetkeä, jolloin hänet
surmattaisiin. Vangiksi oton he katsoivat vain rangaistuksen
alkusoitoksi.

-- Hiljaa, herra Francisco! sanoi syvä ääni ihan sen arkun vieressä,
jolla Francisco nukkui. Tämä kääntyi katsomaan ja näki vanhan ystävänsä
neekerin.

-- Kas vain, Pompeius. Oletteko kaikki vielä laivassa?

-- Ei olla kaikki, vastasi neekeri pudistaen päätään. Muutama kuollut
-- muutamat mennä tiehensä -- neljä neekeri vain jäljellä. Herra
Francisco, kuinka te tule takaisin? Kaikki luule, että te kuoli. Minä
sano ei, ei kuollut -- on noitakeino -- on kirja!

-- Se noitakeino minulla on vielä jäljellä, vastasi Francisco ja otti
esille Raamatun takkinsa taskusta. Omituista kyllä Francisco itse tunsi
jonkinlaista taikauskoista luottamusta Raamattuun, ja hän oli pannut
sen povitaskuunsa ennen kuin merirosvot tekivät hyökkäyksen.

-- Se hyvin hyvä, herra Francisco, silloin te turvassa varmaan. Tässä
tule Johnson... hän kovin ilkeä mies. Minä mene pois.

Kain oli mennyt kajuuttaansa mielentilassa, jota tuskin voi kuvailla.
Hän oli suunnattomasti hämmästynyt. Huolimatta Franciscon luodista
saamastaan haavasta hän ei olisi koskaan sallinut Hawkhurstin jättää
poikaa maihin sellaiseen paikkaan, jossa ei ollut odotettavana muuta
kuin surkea kuolema. Vaikka nuoren miehen uhkarohkeus oli häntä
suututtanut, hän kuitenkin rakasti tätä paljon enemmän kuin itsekään
aavisti; ja kun hän oli toipunut haavastaan ja kuullut, minne Francisco
oli jätetty, hän oli nuhdellut Hawkhurstia niin kiivaasti ja
katkerasti, ettei Hawkhurst ollut unohtanut eikä antanut anteeksi sitä.
Nälkään nääntyneen nuorukaisen kuva kummitteli alinomaa Kainin silmissä
ja teki hänet onnettomaksi. Hänen rakkautensa Franciscoon oli kasvanut
kymmenkertaiseksi nyt kun nuorukainen oli, niin kuin hän luuli,
ainaiseksi mennyt häneltä, eikä sen jälkeen ollut kertaakaan nähty
Kainin hymyilevän. Hän kävi yhä synkemmäksi ja rajuluontoisemmaksi,
niin että miehet vapisivat hänen ilmestyessään kannelle.

Franciscon salaperäinen ilmaantuminen esiin niin pitkän ajan perästä ja
semmoisessa maapallon osassa, jossa ei olisi hevin voinut luulla hänen
olevan, teki Kainiin lannistavan vaikutuksen. Kun hänet talutettiin
veneeseen, hänen ajatuksensa olivat vielä sekaisin ja vasta sitten, kun
he jo olivat ihan laivan luona, hän huomasi nuorukaisen todellakin
olevan aivan lähellään. Ja mielellään hän olisi syleillyt ja suudellut
tätä, sillä Francisco oli Kainista arvokkaampi saalis kuin kaikki
Intian aarteet. Yksi hyvä, yksi ainoa jalo tunne eli vielä Kainin
rinnassa. Vaikka hän oli syyllistynyt kaikkiin rikoksiin mitä suinkin
saattaa ajatella, vaikka hänen kätensä olivatkin veren tahraamat ja hän
itse sotakannalla koko maailmaa vastaan, tuo tunne leimusi kuitenkin
puhtaana hänen sielussaan, eikä sitä voinut tukahduttaa. Mahdollisesti
siitä olisi voinut tulla se majakkatuli, joka opastaisi hänet takaisin
katumuksen ja hyveen tielle.

Mutta toisiakin tunteita tunkeutui merirosvokapteenin mieleen. Hän
tunsi Franciscon mielenlujuuden ja päättäväisyyden. Jollakin
selittämättömällä ja hänen mielestään yliluonnollisella tavalla
Francisco oli saanut tiedon äitinsä kuolemasta. Kenties hänen
rakkautensa kohtasi nuorukaisen puolelta vihaa ja epäluuloa? Hän oli
liiankin varma siitä, että niin kävisi. Silloin pääsi hänen synkkä raju
luonteensa voitolle ja hän tahtoi kostaa Franciscon hyökkäyksen. Mutta
hänen kummastuksensa tämän ilmestyessä jälleen näkyviin oli tavaton ja
hän vapisi Franciscon nähdessään, ikään kuin nuorukainen olisi ollut
hänen syyttäjänsä ja tuomarinsa. Siten hän siirtyi ajatuksissaan
kauheasta äärimmäisyydestä toiseen, kunnes vihdoin rohkaisi mielensä ja
lähetti noutamaan Franciscoa.

Päällikön käskyn toimitti mustapartainen, tylynnäköinen mies, jota
Francisco ei ennen ollut kuunarissa nähnyt. Francisco vapautettiin
kahleista ja vietiin kajuuttaan. Kapteeni nousi ja sulki oven.

-- Tuskinpa uskoin enää näkeväni täällä sinua, Francisco, sanoi Kain
aluksi.

-- Ettepä tietenkään luullut, vastasi Francisco. Mutta nyt olen jälleen
vallassanne ja voitte tyydyttää kostonhimonne.

-- Minulla ei ole mitään sellaisia ajatuksia, enkä olisi suinkaan
sallinut sinua päästettävän maihin, jos vain olisin tiennyt siitä
ennakolta. Niin tälläkään hetkellä, juuri kun yrityksemme on rauennut
tyhjiin sinun takiasi, en tunne lainkaan vihaa sinua kohtaan, vaikka
käy vaikeaksi suojella sinua toisten raivolta. Olen vilpittömästi
iloinen nähdessäni sinut hengissä; katkerasti olen surrut kuolemaasi.

Ja Kain ojensi kätensä.

Mutta Francisco laski käsivartensa ristiin rinnalle ja oli vaiti.

-- Onko sinun niin vaikea antaa minulle anteeksi? sanoi kapteeni.
Tiedäthän, että puhun totta.

-- Luulen, kapteeni Kain, että puhutte totta; olette siksi rohkea mies,
ettette valehtele. Omasta puolestani annan teille anteeksi kaiken mikä
on mahdollista; mutta käteenne en voi tarttua.

-- Mitä sinä vielä vaadit? Eikö meistä voi jälleen tulla ystävät?
Sinulla on valta mennä mihin tahdot. Kas niin, Francisco tartu käteeni
ja unohda mitä on tapahtunut!

-- Samaanko käteen, joka kenties on tahrautunut äitini vereen! huudahti
Francisco. En koskaan!

-- Asia ei ole niin, niin totta kuin Jumala elää! huudahti Kain
kiivaasti. Ei! Ei, aivan niin pahasti ei asia sentään ole. Vihapäissäni
satutin tosin käteni äitiisi, myönnän sen. En tahtonut tehdä hänelle
pahaa, mutta tahtomattani tulin tehneeksi, ja hän kuoli. Niin on asia
todellisuudessa. Totta on myös, että itkin häntä, sillä rakastin häntä
niin kuin nyt sinua. Se oli minulle kamala, katkera isku, jatkoi Kain
puhuen kuin itsekseen, nojaten päätään käteensä ja lyhyeksi hetkeksi
unohtaen Franciscon läsnäolon. Se teki minusta sen mikä nyt olen, se
teki minut kovasydämiseksi. -- Francisco, jatkoi Kain kohottaen
päätään, merirosvo en ollut, niin kauan kuin äitisi eli. Kirous on
pääni päällä; niitä, joita rakastan eniten, minun täytyy kohdella
huonoimmin. Rakastin äitiäsi enemmän kuin mitään muuta, ja kuitenkin
tein hänelle paljon pahaa ja tulin syypääksi hänen kuolemaansa. Lähinnä
äitiäsi, jonka muistoa rakastan ja kunnioitan ja jota ajatellessani
sydämeni heltyy -- olen rakastanut sinua, ja kuitenkin olen kohdellut
sinua pahoin. Sinä vastustit minua ja siinä teit oikein. Jos olisit
ollut väärässä, en olisi pitänyt siitä lukua; mutta juuri se että olit
oikeassa sai minut hurjistumaan. Sinun rukouksesi päivällä, äitisi
rukoukset unissa...

Franciscon sydän heltyi. Jollei Kain katunutkaan tekojaan, hän oli
kuitenkin murtunut.

-- Säälin teitä sielustani ja sydämestäni.

-- Sinun pitää tehdä vielä enemmän, Francisco, sinun pitää tulla
ystäväkseni, sanoi Kain, ojentaen jälleen kätensä.

-- En voi puristaa kättänne; se on liiaksi veren tahraama, vastasi
Francisco.

-- Niin, niin, samaa olisi äitisikin sanonut. Mutta kuule minua,
Francisco, jatkoi Kain hiljentäen ääntänsä kuiskaukseksi, jottei kukaan
kuulisi heitä. Olen väsynyt tähän elämään -- kenties murheissani siitä,
mitä olen tehnyt, aion luopua siitä -- minulla on kätkössä suuria
rikkauksia, eikä kukaan muu kuin minä itse tiedä missä ne ovat. Sano
minulle, Francisco, emmekö lähde molemmat pois laivasta ja rupea
elämään onnellista elämää tekemättä kenellekään mitään pahaa? Sinä
saat osuuden kaikesta mitä minulla on. Sano, oletko tyytyväinen
ehdotukseeni?

-- Minusta tuntuu hyvältä kuulla, että te, kapteeni Kain, aiotte luopua
laittomasta elämästänne. Mutta ottaisinko osan teidän rikkauksistanne?
Sitä en voi, sillä ne on hankittu väärällä tavalla.

-- Niitä ei voi jättää takaisin omistajilleen, mutta haluan tehdä
niillä hyvää. Aion todellakin tehdä niin. Minä -- tahdon -- katua. Ja
jälleen hän ojensi kätensä.

Francisco oli kahden vaiheilla.

-- Niin totta kuin Jumala minua auttakoon, kadun rikoksiani! Minä
kadun, Francisco! huudahti merirosvopäällikkö.

-- Ja minä annan kristittynä teille kaiken anteeksi, vastasi Francisco.
Antakoon Jumala myös teille anteeksi!

-- Amen! vastasi Kain juhlallisesti ja kätki kasvonsa käsiinsä.

Siinä asennossa hän oli muutamia minuutteja, ja Francisco katseli häntä
äänettömänä. Vihdoin kapteeni otti kädet kasvoiltaan, ja Franciscon
hämmästykseksi hänen silmänsä olivat aivan kosteat ja poskella näkyi
kyynel. Francisco ei enää odottanut, että käsi uudelleen ojennettaisiin
hänelle, vaan meni kapteenin luo, tarttui hänen käteensä ja puristi
sitä sydämellisesti.

-- Jumala siunatkoon sinua, poika! Jumala siunatkoon sinua, poika!
Jumala siunatkoon sinua! sanoi Kain. Jätä minut nyt yksin!

Francisco meni jälleen kannelle sydän keventyneenä ja kiitollisena.
Hänen ilmeestään huomasivat heti kaikki, ettei häntä ollut tuomittu
rangaistukseen, ja useat, jotka aikaisemmin eivät olleet uskaltaneet
katsoa häneen, tervehtivät häntä nyt. Se mies, joka oli päästänyt hänet
kahleista, oli Hawkhurstin käskyläisiä eikä tiennyt miten käyttäytyä,
mutta Francisco, joka huomasi hänet, viittasi kädellään että hän menisi
kannen alle, ja mies teki niin. Heti huomattiin, että Franciscolla oli
jälleen sananvaltaa laivassa, ja ensimmäisen todistuksen antoi siitä
uusi toinen perämies ilmoittamalla hänelle, että ylähangan puolella oli
näkyvissä purjelaiva.

Francisco otti kaukoputken katsellakseen vierasta alusta lähemmin. Se
oli hyvin varustettu kuunari, jolla oli kaikki purjeet levällään. Koska
hän ei halunnut kenenkään muun menevän kajuuttaan, hän meni sinne itse,
koputti ovelle, ennen kuin astui sisään ja ilmoitti, että laiva oli
näkyvissä.

-- Kiitos, Francisco! Sinun pitää nyt joitakin päiviä hoitaa
Hawkhurstin virkaa -- sitä ei kestä kauan -- äläkä luule, että aion
enää anastaa ainoatakaan alusta. En enää hätyytä yhtäkään laivaa,
vannon sen. Mutta tuo kuunari -- tiedän tarkalleen, mikä se on -- on
risteillyt etsimässä meitä jonkin aikaa, ja vielä viikko sitten olin
hyvin halukas kohtaamaan sen saadakseni vuodattaa vielä enemmän verta.
Nyt aion tehdä mitä voin karttaakseni sitä ja päästäkseni itse pakoon.
Enempää en voi tehdä. Itse en aio antautua vangiksi.

-- Siitä en voi teitä moittia. Lienee helppoa päästä erilleen
hätyyttäjästä. "Kostaja" jättää kyllä kaikki muut jälkeensä.

-- Paitsi "Enterpriseä", sisarlaivaansa; mutta Jumalan nimessä tässä
alkaa puhdas peli, jatkoi Kain, jonka taisteluinto taas heräsi
silmänräpäykseksi. Minua pidettäisiin pelkurina, jos karttaisin
taistelua. Älä kuitenkaan pelkää, Francisco. Olen antanut sanani ja
aion sen pitää.

Kain meni kannelle ja katseli vierasta laivaa kaukoputkella.

-- Niin, kyllä se epäilemättä on "Enterprise", hän sanoi kovalla
äänellä, niin että merirosvot kuulivat hänen sanansa. Amiraali on vasta
vasten lähettänyt sen merelle ja antanut siihen täysilukuisen
miehistön, parhaat miehet mitä hänellä on. Mikä vahinko, että meillä on
niin vähän väkeä!

-- Meitä on tarpeeksi monta, kapteeni, sanoi yksi rosvoista.

-- Niin kyllä, virkkoi Kain, jos olisi toivossa muuta kuin kova
selkäsauna; mutta se olisi lorun loppu, enkä voi uhrata enempää väkeä
kuin jo olen menettänyt. Valmiina kääntämään! hän jatkoi ja meni perän
puolelle.

"Enterprise" oli silloin vain noin neljän mailin päässä ja laski
suoraan "Kostajaa" kohti, joka purjehti laitatuuleen. "Kostajan"
kääntyessä "Enterprise" vähensi latvapurjeen ja luovasi ylös tuuleen
sekä tuli sillä tavoin hyvän matkaa ylätuuleen "Kostajasta", joka nyt
levitti kaikki purjeensa. Merirosvot, jotka olivat kyllästyneet
tappelemiseen ja joita ei ollut innostamassa Hawkhurstin läsnäolo
eivätkä päällikön kehotukset, olivat nyt yhtä innokkaita karttamaan
taistelua kuin ennen sitä etsimään.

Kumpikaan kuunari ei näkynyt alussa olevan toistaan parempi
purjehtimisessa; puolen tunnin ajan molemmat kulkivat laitatuulta, ja
kun Edvard Templemore toisen kerran mittasi välimatkan sekstantilla,
hän ei voinut huomata voittaneensa edes kaapelinmittaa "Kostajalta".

-- Meidän on laskettava puoli piirua, sanoi Edvard lähimmälle
miehelleen. Siihen meillä kyllä on varaa, meidän ei silti tarvitse
joutua tuulen alapuolelle takaa-ajettavastamme.

"Enterprise" laski puoli piirua, vauhti parani, ja välimatka lyheni
runsaan neljännesmailin.

-- Rupeavat tavoittamaan, huomautti Francisco. Meidän täytyy laskea
piirun verran.

Niin tehtiin, ja "Kostaja" olisi voittanut takaisin, minkä oli
menettänyt, jollei "Enterprise" olisi laskenut vielä enemmän.

Tällä tavoin kumpikin kuunari muutteli suuntaansa, kunnes niiden asema
oli muuttunut siten, että "Enterprise" nyt oli "Kostajan" oikean
puoleisen peräpartaan kohdalla. Välimatka pysyi kuitenkin samana kuin
ennen, noin kolmena ja puolena mailina, ja näytti siltä, että
takaa-ajon täytyisi joka tapauksessa muodostua "Enterpriselle"
pitkälliseksi ja väsyttäväksi. Viimeksi mainittu laski jälleen piirun
päästäkseen lähemmäksi "Kostajaa". Molemmat kulkivat nyt itään päin.

Noin tuntia ennen pimeän tuloa näkyi suoraan "Kostajan" keulan edessä
toinen purjelaiva, joka selvästi huomattiin fregatiksi. Merirosvot
säikähtivät, koska oli melkein varmaa, että laiva oli englantilainen
risteilijä, ja siinäkin tapauksessa ettei asian laita olisi niin,
heillä oli täysi syy otaksua, että uusi laiva tekisi puolestaan
voitavansa auttaakseen heidän kiinniottamistaan. Fregatista oli
nähtävästi huomattu molemmat kuunarit, sillä pian se levitti kaikki
purjeet ja se kääntyi aina neljännestunnin perästä pysyäkseen entisessä
asemassaan noihin toisiin nähden. "Enterprisestä", josta fregatti myös
oli huomattu, alettiin ampua pitkällä tykillä ainoastaan siinä
tarkoituksessa, että se huomattaisiin fregatissa, sillä "Kostaja" oli
siksi kaukana, ettei tulella ollut lainkaan tehoa.

-- Tästä tulee kiusallinen juttu, huomautti Kain.

-- Ei ole enää tuntiakaan siihen kun tulee pimeä, vastasi Francisco; se
yksin voi pelastaa meidät.

Kain mietti silmänräpäyksen.

-- Pitkä tykki kuntoon, pojat! Me vastaamme ampumiseen ja nostamme
Amerikan lipun, siitä saa fregatin päällikkö ainakin vähän
ajattelemista, ja sitten yö saa tehdä loput.

"Kostajan" pitkä tykki oli nyt kunnossa.

-- Minä en käyttäisi tätä tykkiä, huomautti Francisco. Se ilmaisee
selvästi meidän vahvuutemme, ja silloin olisi mahdoton selittää, miksi
pyrimme pakoon. Mutta jos ammumme laitatykeillä, on meidän tykistömme
paukkeen ja tuon toisen kuunarin voimakkaampien laukausten välillä
siksi suuri ero, että fregatissa ehkä uskotaan meidän laivaamme
amerikkalaiseksi.

-- Se on totta, vastasi Kain, ja kun Amerikka elää nykyisin sovussa
muun maailman kanssa, on vihollisemme tietysti merirosvo. Avatkaa
oikean laidan tykkiportit! Pitäkää huoli, että lippu on kunnossa.

"Kostaja" alkoi nyt ampua silloin tällöin muutamia laukauksia
laitatykistöllään, mutta niiden pauke tuskin kantoi fregattiin asti.
Sitä vastoin "Enterprisen" keskilaivatykin jyrinä kiiri kumeana pitkin
merenpintaa ja ankarat pamaukset kuuluivat tuulen kantamina selvästi
suureen laivaan, joka oli "Enterprisestä" tuulen alapuolella.

Sellainen oli tilanne auringon vaipuessa aaltoihin, ja kohta esti
pimeys näkemästä laivasta toiseen muutoin kuin yökaukoputkella.

-- Mitä arvelette? Mitä meidän on nyt tehtävä, kapteeni Kain? kysyi
Francisco.

-- Olen päättänyt tehdä uhkarohkean yrityksen. Purjehdin fregatin luo
ikään kuin etsiäkseni suojaa, ilmoitan, että tuo toinen laiva on
merirosvo, ja pyydän apua. Sitten on oma asiani vetäytyä pois loukosta;
kuu ei nouse ennen kuin kello yhden tienoissa.

-- Tosiaankin rohkea ja ovela juoni! Mutta jos fregatista ruvetaan
meitä epäilemään, kun olemme heidän tykistönsä kantomatkalla?

-- Silloin käännämme sille selkämme. En pelkäisi sen pattereita, jollei
tuota kuunaria olisi lähellä.

Sen jälkeen kun pimeä oli tullut, "Kostaja" oli aivan fregatin
vieressä. Kain vähennytti purjeita vain vähitellen, ikään kuin hänellä
olisi ollut vähän väkeä.

-- Kuunari ohoi! Mikä on kuunarin nimi?

-- "Eliza of Baltimore" Cartagnesta, vastasi Kain ja luovi ylös
sotalaivan suojanpuolelle, jonka jälkeen hän lisäsi: Tuo laiva, tuo
tuolla kauempana, joka ajaa meitä takaa, on merirosvo. Lähetänkö veneen
sinne fregattiin?

-- Ei tarvitse; pysytelkää likellämme.

-- Selvä on! vastasi Kain.

-- Valmis kääntämään! huudettiin nyt fregatista; ensimmäinen perämies
puhalsi pilliin, ja muutaman silmänräpäyksen perästä laiva kääntyi jo
toiselle kyljelle. "Kostaja" kääntyi myös ja pysytteli ihan lähellä
fregattia.

Sillä välin oli "Enterprise" pitämällä suuntansa muuttamattomana
vähitellen joutunut tuulen alapuolelle. Edvard Templemore ja hänen
miehistönsä ällistyivät suuresti nähdessään alusten liikkeet. He
luulivat jo erehtyneensä ja arvelivat ettei se laiva, jota he olivat
ajaneet takaa, ollutkaan merirosvoalus; sitten taas otaksuivat, että
merirosvot olivat nousseet kapinaan päällikköään vastaan ja antautuneet
fregatille. Edvard käänsi kuunarin laitatuuleen ja purjehti suoraan
toisia kohti saadakseen selville miten asian laita todella oli.
Fregatin päällikkö, joka oli pitänyt laivoja silmällä, hämmästyi nyt
puolestaan yhtä suuresti -- niin kuin hän luuli -- merirosvojen
rohkeutta.

-- Eihän tuo roisto vain aikone yrittää vallata meidän laivaamme! hän
ihmetteli perämiehelle.

-- Ei ole takeita; tunnettehan, millainen hän on miehiään. Vakuutetaan,
että hänellä on kolmesataa miestä laivassaan, siis juuri saman verran
kuin meilläkin. Tai ehkä hän aikoo ampua meitä täydeltä laidalta ja
sitten puikahtaa jälleen tuulen puolelle.

-- Joka tapauksessa meidän on oltava valmiit ampumaan, vastasi
päällikkö. Oikean laidan tykit valmiiksi, niiden suutulpat pois!
Käskekää ylähangan vahti kannelle.

"Enterprise" oli nyt ihan lähellä fregattia tuulen puolella ja aikoi
mennä sen ohi peränpuolelta ja siten luovata laitatuuleen.

-- Se ei vieläkään vähennä purjeita, sanoi perämies samassa, kun
kuunari keula kohisten hyvää vauhtia ilmaantui tuulen puolelle noin
kaapelinmitan päähän laivasta.

-- Se on täynnä miehiä, sanoi fregatin purjehdusupseeri, joka katseli
sitä yökaukoputkella.

-- Ampukaa siihen laukaus! komensi päällikkö.

Tykinlaukaus pamahti. Kun savu hälveni, huomattiin kuunarin
etumärssypurjeen, jota juuri levitettiin, roikkuvan partaalla. Luoti
oli osunut keulamastoon ja katkaissut sen.

"Enterprise" tuli hetkeksi kykenemättömäksi jatkamaan matkaansa.

-- Kuunari ohoi! Mikä on kuunarin nimi?

-- Hänen majesteettinsa kuunari "Enterprise".

-- Lähettäkää heti tänne vene.

-- Selvä on!

-- Kutsukaa väki kannelle ja vähentäkää purjeita!

Fregatin ala- ja prammipurje koottiin ja isomärssypurje käännettiin.

-- Lippu-upseeri, missä toinen kuunari on?

-- Toinen kuunariko? Tuossa aivan lähellä, vastasi lippu-upseeri, joka
samoin kuin kaikki muut oli niin kiintynyt seuraamaan "Enterprisen"
liikkeitä, että oli unohtanut pitää silmällä "amerikkalaisen" kuunarin
puuhia. Hän oli vastannut umpimähkään ja hyppäsi nyt lippuarkulle
katsomaan tarkemmin, missä kuunari oli. Mutta se ei ollutkaan enää
näkyvissä! Kain, joka oli visusti tarkannut, mitä oli tapahtunut
toisten laivojen kesken, jok'ikinen silmänräpäys valmiina pujahtamaan
pakoon, oli kääntynyt niin pian kuin fregatti laukaisi tykkinsä toiseen
kuunariin päin, ja lasketti nyt laitatuuleen kaikki purjeet levällään.
Yökiikarilla saattoi kuunarin nähdä noin puolen mailin päässä fregatin
perän takana ja silloin oivallettiin heti sen ovela juoni. Fregatti
käänsi, lisäsi purjeita, antoi Edvardin palata takaisin kuunariinsa
veneellään, jota ei ollut aikaa odottaa, kääntyi ja rupesi ajamaan
karkulaista takaa. Mutta "Kostaja" oli pian siitä tuulen puolella ja
aamun valjetessa siitä ei enää näkynyt jälkeäkään.

Vihastuneena osakseen tulleesta menettelystä ja lujasti päättäen vaatia
asiaa sotaoikeuteen Edvard Templemore oli seurannut fregatin perässä
niin pian kuin saattoi jälleen levittää purjeet. Puolenpäivän aikaan
hän tavoitti fregatin ja kaikki selvisi nyt täydellisesti. Vaikka oli
harmillista, ettei merirosvoa saatu kiinni, olivat kaikki kuitenkin
sitä mieltä, että hän oli rohkeudellaan ja kylmäverisyydellään
ansainnut päästä pakoon. Huomattiin, että "Enterprisen" masto voitiin
hät'hätää korjata ja lastoittaa puulastoilla niin, että kuunari
kykenisi pian jatkamaan risteilyään. Fregatin salvumiehet lähetettiin
"Enterpriseen", vauriot korjattiin kahdessa päivässä, ja sitten Edvard
Templemore lähti jälleen etsimään "Kostajaa".



EREHDYS


"Kostaja" viiletti pohjoista kohti kaikki purjeet levällään. Se oli
jättänyt takaa-ajajansa kauas taakseen, eikä pilkkuakaan ollut
näkyvissä taivaanrannalla, kun Francisco, joka jälleen oli muuttanut
asumaan päällikön kajuuttaan, seuraavana aamuna tuli kannelle. Vaikka
Kain oli sitä vaatinut, hän oli kieltäytynyt ottamasta mitään
päälliköntehtäviä ja piti itseään vain matkustajana tai vankina, joka
kunniasanaansa vastaan sai vapaasti liikkua.

Hän oli oleskellut kannella muutamia minuutteja, kun hän huomasi señor
Cumanoksen väkeen kuuluvien kadonneiden kalastajien puhelevan
keskenään. Miesten vangitseminen oli kokonaan haihtunut hänen
muististaan, mutta nyt hän meni puhuttelemaan heitä. Suuri oli heidän
hämmästyksensä heidän nähdessään hänet merirosvolaivassa, kunnes
Francisco ilmoitti miten kaikki oli käynyt. He puolestaan kertoivat,
mitä heille oli tapahtunut ja kuinka heitä oli koetettu pakottaa
ilmaisemaan totuus kiduttamalla peukaloruuveilla -- he näyttivät
hänelle peukalonsa. Franciscoa pöyristytti julma näky, mutta hän
lohdutti heitä luvaten, että he pian pääsisivät palaamaan takaisin
entisen isäntänsä luo.

Mennessään jälleen perälle päin Francisco kohtasi kannella Hawkhurstin.
Heidän katseensa iskivät yhteen vihasta säihkyen. Hawkhurst oli kalpea
verenvuodosta ja nähtävästi vielä heikko, mutta hän oli kuullut, että
kapteeni ja Francisco olivat tehneet julkisen sovinnon eikä hän voinut
enää kauemmin jäädä vuoteeseen lojumaan. Hän tiesi myös että kapteeni
oli karttanut ryhtyä taisteluun "Enterprisen" kanssa ja aavisti, että
Kainin mielessä oli tapahtunut muutos muissakin suhteissa. Vaikka hän
olikin sairas, hän päätti kuitenkin tarkoin valvoa, mitä tapahtui. Hän
tunsi veristä vihaa niin Franciscoa kuin Kainiakin kohtaan ja odotti
vain sopivaa tilaisuutta kostaakseen. Tällä hetkellä heidän valtansa
oli kuitenkin liian suuri, mutta hän tunsi, että vielä koittaisi aika
jolloin hänen vuoronsa olisi riemuita voitostaan.

Francisco meni hänen ohitseen mitään sanomatta.

-- Olette jälleen vapaa kuten näen, sanoi Hawkhurst pilkallisesti
hymyillen.

-- Siitä minun ei tarvitse kiittää ainakaan teitä, vastasi Francisco.
Eikä siitäkään, että olen vielä hengissä.

-- Ei kylläkään, mutta luulen, että minä saan kiittää teitä luodista,
joka on olkapäässäni, virkkoi perämies.

-- Niin saattekin, myönsi Francisco tyynesti.

-- Olkaa varma siitä, että maksan teille velkani korkoineen.

-- En lainkaan epäile, että teette niin jos joskus saatte siihen
tilaisuuden. Mutta en pelkää teitä!

Samassa kapteeni kiipesi kajuutanportaita kannelle. Hawkhurst kääntyi
poispäin ja meni keulan puolelle.

-- Tuolla miehellä on paha mielessä sinua kohtaan, Francisco, lausui
kapteeni hiljaa. Tiedän tuskin, kehen saatan luottaa, mutta häntä
täytyy pitää silmällä. Hän lietsoo tyytymättömyyttä ja uppiniskaisuutta
miesten keskuudessa ja on tehnyt niin jo jonkin aikaa. Eipä silti, että
se merkitsisi mitään, jos hän vain pysyy aloillaan vielä vähän aikaa.
Pian hän kyllä voi saada minun puolestani päällikkyyden tässä laivassa,
mutta jos hän koettaa anastaa sitä ennen aikaansa...

-- Minä tiedän kehen voi luottaa, sanoi Francisco. Mennään pois
kannelta.

Francisco lähetti sanan Pompeiukselle ja antoi hänelle käskynsä
päällikön läsnä ollessa. Kaikkien kummastukseksi Hawkhurst hoiti
vahtivuoronsa jo samana yönä ja näytti ponnistuksista huolimatta päivä
päivältä toipuvan haavastaan. Kului monta päivää, mitään erikoista ei
tapahtunut, ja "Kostaja" purjehti kaiken aikaa samaan suuntaan. Mitä
kapteeni tuumi, siitä ei kukaan saanut selkoa. Francisco oli ainoa,
joka tiesi hänen suunnitelmistaan.

-- Vedestä alkaa olla puute, kapteeni, ilmoitti Hawkhurst eräänä
aamuna. Riittääköhän sitä niin kauan kuin ehdimme määräpaikkaamme?

-- Kuinka moneksi päiväksi on vielä täysi vesivarasto?

-- Korkeintaan kahdeksitoista päiväksi.

-- Siinä tapauksessa meidän täytyy tulla toimeen puolella vesimäärällä.

-- Miehet haluavat tietää, mihin olemme menossa.

-- Ovatko he valinneet teidät tekemään tätä kysymystä?

-- Eivät oikeastaan valinneet, mutta minä itse haluan tietää sen,
vastasi Hawkhurst röyhkeällä äänellä.

-- Kutsukaa väki kannelle, virkkoi Kain. Koska kuulutte tähän laivaan
ja olette käskyvaltani alainen, saatte haluamanne tiedon samalla kertaa
kuin muut.

Rosvolaivan miehistö kokoontui peräkannelle.

-- Pojat, aloitti Kain, arvelen, että haluatte tietää, mihin olemme
menossa. Kun meillä on niin paljon haavoittuneita laivassa ja niin
paljon saalista ruumassa, on aikomukseni purjehtia Caicos-saarille,
vanhaan tapaamispaikkaamme. Onko vielä muuta, mitä tahdotte kysyä
minulta?

-- On, vastasi Hawkhurst. Tahdomme tietää, mitä aiotte tehdä tälle
nuorelle miehelle, Franciscolle. Olemme jääneet vaille äärettömiä
rikkauksia, jotka olivat jo melkein käsissämme; yhdeksän kuollutta jäi
joukostamme ja kolmekymmentä haavoittunutta makaa vuoteessa. Siihen
kaikkeen on Francisco syypää. Me vaadimme oikeutta!

Useat merirosvot ilmaisivat yhteen ääneen olevansa samaa mieltä, ja
monet huusivat tahtovansa oikeutta.

-- Hyvät ystävät, te vaaditte oikeutta, ja sitä saatte, vastasi Kain.
Kaikki tunnette tuon nuorukaisen. Minä olen kasvattanut hänet pienestä
poikapahasesta. Hän ei ole koskaan voinut tottua siihen elämään, jota
me vietämme, ja on usein tahtonut erota meistä mutta sitä ei ole
sallittu. Hän vaati minua vastuuseen meidän oman lakimme mukaan ja
haavoitti minua, mutta en kuitenkaan vihaa häntä, sillä hänellä oli
oikeus puolellaan. Jos olisin tiennyt, että hänet aiottiin jättää
maihin nääntymään nälkään, en olisi koskaan sallinut sitä. Minkä
rikoksen hän on tehnyt? Ei mitään. Jos hän on rikkonut, hän on rikkonut
minua vastaan. Vaikka hän oli viaton, hänet tuomittiin kuolemaan, ja te
itse vastustitte tuomiota. Eikö asia ollut niin?

-- Oli, vastasivat useimmat merirosvot.

-- Hän pelastui ikään kuin ihmeen avulla ja joutui hoitamaan toisen
omaisuutta. Tämän omaisuuden puolustaminen ei ole rikos. Hän joutui
vangiksi, ja nyt te vaaditte oikeutta. Sen te saatte. Jos otaksumme,
että hänen täytyy hengellään sovittaa rikoksensa, niin onhan teillä
tällä kertaa velvollisuus armahtaa hänet, koska te jo aikaisemmin
tuomitsitte hänet syyttömänä ja jätitte hänet kuolemaan. Minä vaadin
sitä, hyvät ystävät, enkä vaadi sitä ainoastaan hänen itsensä tähden,
vaan suosionosoituksena päälliköllenne.

-- Siihen suostutaan, se on puhdasta peliä kaikki tyynni, huusi suurin
osa miehistä.

-- Kiitos, hyvät ystävät! Palkinnoksi teidän myöntyväisyydestänne jaan
osuuteni laivassa olevasta saaliista teille niin pian kuin tulemme
Caicos-saarille.

Hänen sanansa saivat miesten mielessä aikaan täydellisen muutoksen
kapteenin eduksi, ja nekin, jotka ennen olivat pitäneet Hawkhurstin
puolta, siirtyivät Kainin kannattajiksi. Hawkhurst oli sillä hetkellä
kuin ilmetty paholainen.

-- Ottakoot ne, jotka suostuvat myymään itsensä, teidän kultanne, huusi
hän; minä en sitä huoli. Veri verestä, sen tahdon saada, ja sanon
teille ennakolta; pojan henki on minun. Minä tahdon ottaa sen, ja
estäkää minua jos voitte, jatkoi perämies ja pui nyrkkiään ihan
kapteenin kasvojen edessä.

Mutta nyt nousi Kainillekin veri päähän. Silmänräpäyksessä hän
oikaisihe suoraksi, tempasi käteensä sorkkaraudan ja iski Hawkhurstia
niin että tämä kaatui pitkäkseen laivan kannelle.

-- Siitä saat, petturi! karjaisi Kain laskien jalkansa Hawkhurstin
niskalle. Vetoan teihin, miehet. Ansaitseeko tämä mies enää olla
perämiehenä täällä? Saako hän elää?

-- Ei! ei! huusivat merirosvot. Kuolkoon!

Francisco astui silloin esiin. -- Hyvät ystävät, hän aloitti, olette
myöntäneet päälliköllenne suosionosoituksen. Sallikaa minun nyt pyytää
teitä antamaan tämän miehen elää. Muistakaa, kuinka usein hän on
johtanut teidät voittoon ja kuinka urhoollinen ja luotettava hän on
tähän saakka ollut. Muistakaa, että haava vielä vaivaa häntä ja että se
on tehnyt hänen mielensä ärtyisäksi. Hän ei voi enää olla perämiehenä,
sillä hän ei voi nauttia päällikkönne luottamusta, mutta antakaa hänen
elää ja lähteä pois laivasta.

-- Olkoon menneeksi, jos suostutte siihen, sanoi Kain silmäillen
väkeään.

Rosvot myöntyivät. Hawkhurst kohosi verkalleen seisoalleen ja hänet
autettiin hyttiinsä. Toinen perämies korotettiin ensimmäiseksi
perämieheksi ja hänen seuraajansa vaali jätettiin miehistön tehtäväksi.

Tämän tapauksen jälkeen vallitsi merirosvolaivassa kolmen päivän ajan
järjestys ja rauha. Kain, joka nyt tiesi aivan varmasti miten hänen
tuli menetellä, ilmoitti tuumansa Franciscolle, ja hänen aikeittensa
vakuutena oli lahja, jonka hän oli antanut miehilleen luvattuaan heille
oman osuutensa laivassa vielä olevasta saaliista.

Kainin ja Franciscon välille kehittyi tuttavallinen, jopa sydämellinen
suhde, mutta Franciscon äidistä ja omista entisistä elämänvaiheistaan
Kain ei tahtonut koskaan puhua mitään. Kun Francisco useasti kyseli
häneltä noita asioita, hän vastasi aina: -- Pian saat sen tietää, mutta
et vielä. Rupeaisit vihaamaan minua liiaksi.

"Kostaja" purjehti nyt heikossa myötäisessä pitkin Puerto Ricon
rannikkoa. Saman päivän iltana, kun maata oli ilmestynyt näkyviin, tuli
aivan tyven kuunarin ollessa kolmisen mailin päässä rannasta, ja uusi
ensimmäinen perämies ehdotti, että hän menee veneellä maihin noutamaan
vettä joensuusta, joka oli kaukoputkella huomattu. Koska asia oli
tärkeä, Kain myöntyi ja vene lähti maata kohti lastinaan joukko tyhjiä
vesilekkereitä.

Nyt sattui niin, että "Kostaja" oli juuri vastapäätä saaren kuvernöörin
don Alvarezin maatilaa. Clara oli huomannut kuunarin ja tavalliseen
tapaansa ripustanut valkoisen liinan ikkunaan, sillä niin pitkän matkan
päästä ei merimieskään olisi voinut erottaa "Kostajaa" "Enterprisestä".
Clara oli sitten rientänyt rannalle rotkoon odottamaan Edvard
Templemorea. Merirosvojen vene laski maihin juuri heidän
tapaamispaikkansa kohdalla ja perämies hyppäsi rannalle. Clara juoksi
vastaan, mutta ennen kuin hän oli huomannut erehdyksensä, perämies oli
jo kopannut hänet syliinsä.

-- Pyhä neitsyt! Kuka te olette ja mitä aiotte tehdä? huusi tyttö
koettaen riuhtoa itseään irti.

-- Olenpa vain mies, joka on kovin mieltynyt kauniisiin tyttöihin,
vastasi perämies pidellen kiinni saalistaan.

-- Päästäkää irti, lurjus! huusi Clara. Tiedättekö kuka minä olen?

-- En tiedä, enkä siitä välitäkään, vastasi merirosvo.

-- Kenties kuitenkin välität, kun kuulet, että minä olen kuvernöörin
tytär! huusi Clara koettaen työntää miestä luotaan.

-- Totta vieköön, olette oikeassa, kaunis neiti! Siitä minä todellakin
välitän, sillä kuvernöörin tyttärestä saa aina runsaat lunnaat. Hei,
pojat, auttakaapa tekin. Tämä on äksy ja uppiniskainen kuin muulivarsa.
Älkää välittäkö vedestä, vaan heittäkää lekkeri takaisin veneeseen;
tätä saalista emme saa millään muotoa päästää käsistämme.

Clara huusi ja riuhtoi, mutta hänen suulleen sidottiin nenäliina ja
hänet nostettiin veneeseen, joka lähti heti takaisin.

Kun perämies palasi kuunariin ja kertoi, millaisen saaliin hän oli
saanut, ihastuivat rosvot ikihyväksi, koska he toivoivat lisää
ryöstörahoja. Kain ei tietenkään voinut tehdä vastaväitteitä, koska se
olisi ollut vastoin hänen tapojaan. Hän käski viedä tytön kajuuttaan,
nostatti veneen laivaan ja levitytti jälleen purjeet, koska alkoi taas
tuulla.

Sillä välin Francisco koetti lohduttaa Clara raukkaa vakuuttaen, ettei
hänen tarvinnut pelätä mitään, ja lupasi suojella häntä.

Tyttö parka itki aivan menehtyäkseen, kunnes Kain tuli kajuuttaan ja
vahvisti Franciscon vakuutukset. Olihan vähän lohtua siitäkin, että
tapasi ystäviä siellä, missä oli odottanut osakseen vain loukkauksia ja
kaikenlaisia nöyryytyksiä -- Francisco oli näet ilmoittanut, että laiva
oli merirosvoalus -- ja nuorukaisen ystävällisyys ja huomaavaisuus
vaikutti tyttöön rauhoittavasti.

Seuraavana päivänä hän ilmaisi Franciscolle minkä vuoksi hän oli mennyt
rantaan ja erehtynyt laivoista. Francisco ja Kain lupasivat suorittaa
lunnaat hänen puolestaan odottamatta, että isä lähettäisi ne, ja
huvittaakseen tyttöä nuorukainen kuunteli hänen jutteluaan Edvard
Templemoresta. Siitä aiheesta Claralla riitti aina puhumista, ja kohta
Francisco tunsi heidän rakkaustarinansa.

Mutta "Kostaja" ei ehtinyt tapaamispaikkaan niin aikaisin kuin oli
aiottu, sillä tullessaan Puerto Ricon pohjoispuolelle se kohtasi
englantilaisen fregatin, joka alkoi ajaa sitä takaa, ja "Kostajan"
täytyi pyrkiä pakoon. Mutta kuunari purjehti huonommin peräntakaisessa
tuulessa ja takaa-ajoa kesti kolme päivää, kunnes oli ehditty
Bahama-saarten ohi.

Merirosvot kärsivät kovaa juomaveden puutetta, niin että heidän oli
pakko yhä vähentää annoksia. Fregatti, joka oli jäänyt yhä enemmän
jälkeen, kun tuuli rupesi heikkenemään, oli vielä näkyvissä. Vihdoin
tuuli lakkasi kokonaan ja oli tyventä kaksi päivää. Toisen päivän
iltana fregatti lähetti veneensä tekemään hyökkäystä viiden mailin
päässä olevaa kuunaria vastaan, mutta silloin alkoi tuulla pohjoisesta,
ja "Kostaja" jätti fregatin kauas jälkeensä.

Vasta seuraavana päivänä Kain uskalsi jälleen kääntää laivan etelään
yrittääkseen hankkia vettä. Vihdoin se onnistuikin, vaikka perin
vaivalloisesti ja aiheutti paljon ajanhukkaa, kun vettä oli vain
niukasti.

Sitä paitsi viivyttivät kuunaria vastatuuli ja merivirrat, niin että he
vasta kolmen viikon kuluttua siitä, kun olivat lähteneet Puerto Ricon
rannikolta, näkivät sen maan, joka ennen oli ollut heidän
kokoontumispaikkansa.

Edvard Templemore ja "Enterprise" olivat jääneet Etelä-Amerikan
rannikolle etsimään "Kostajaa", joka oli niin merkillisellä tavalla
livahtanut heidän käsistään.

Edvard oli etsinyt kaikkialta ja suunnannut sitten matkansa
Windward-saarille, etsien yhä vihollistaan. Hän oli tiedustellut
jokaisesta laivasta, joka kohdattiin, mitä niissä tiedettiin
"Kostajasta", mutta ei saanut kuulla mitään. Vihdoin hän saapui Puerto
Ricon kohdalle.

Nyt ei tosin ollut aikaa ajatella Claraa, mutta koska hän kerran oli
menossa sinne päin, hän purjehti pitkin saaren rannikkoa, ja kun hänen
aluksensa oli hämärän tullessa ihan kuvernöörin asuinpaikan edustalla,
hän laski niin lähelle rannikkoa, että saattoi kaukoputkella tarkastaa
ikkunoita. Sovittua merkkiä ei kuitenkaan näkynyt. Odotettuaan pimeän
tuloon saakka hän jatkoi matkaansa aivan menehtymäisillään
levottomuudesta ajatellessaan, että kuvernööri oli kai saanut kaiken
tietoonsa. Mutta hän saapui paikalle kaksi päivää sen jälkeen kun Clara
oli ryöstetty.

Vielä hän yritti löytää rosvolaivan, ja tarkastettuaan kahden viikon
aikana kaikki San Domingon satamansuut ja lahdelmat hän palasi Port
Royaliin kaikkea muuta kuin iloisena.

Sillä välin oli Claran ryöstö herättänyt Puerto Ricossa suurta
hämmästystä, ja kun kuulusteltiin hänen kamarineitsyttään sekä
tutkittiin häntä yhdessä vanhan hoitajattaren ja munkin kanssa, tuli
Claran rakkaus selville. "Kostajan" ilmestyminen rannikolle samana
iltana antoi tukea luulolle, että englantilainen meriväenluutnantti oli
vienyt Claran mukanaan, ja don Alvarez lähetti heti Jamaicaan laivan
viemään valitusta häntä kohdanneesta loukkauksesta ja vaatimaan tyttöä
takaisin.

Laiva saapui Port Royaliin muutamia päiviä ennen "Enterpriseä".
Amiraali hämmästyi kovin, mutta lähetti hyvin kohteliaan vastauksen
jossa sanottiin, että asiasta pidetään kuulustelu heti kun kuunari
palaa satamaan ja että hän lähettää laivan tuomaan kuvernöörille
ilmoitusta tutkimuksen tuloksista.

-- Niin, kylläpä tämä on kaunis juttu! harmitteli amiraali
adjutantilleen. Minä lähetän tuon nuoren rajupään etsimään merirosvoa,
ja hän tuhlaa aikaansa valloittaakseen kuvernöörin tyttären. Mutta ei
tämä asia vielä tähän lopu.

-- Minä tuskin voin uskoa, että se on totta, herra amiraali, sanoi
adjutantti, mutta epäilyttävältä se vain näyttää. Niin lyhyen
tuttavuuden jälkeen...

-- Kukapa sen tietää, herra Hadley. Tuokaa tänne hänen
laivapäiväkirjansa, tarkastetaan ne tyystin. Ehkäpä hän on jo pitkänkin
aikaa pitänyt tuota tuttavuutta vireillä.

"Enterprisen" päiväkirjat tarkastettiin, ja niissä esiintyi usein tuo
kovan onnen Puerto Rico; saaren luona oli käyty jok'ikisellä
risteilymatkalla, jopa silloinkin kun kuunarilla oli ollut tärkeitä
tiedonantoja vietävänään.

-- Asia näyttää selvältä, sanoi amiraali. Hiton veitikka, kun saattoi
minut tällaiseen pulaan! Eipä silti; mitäpä se minua koskee, jos hän
vain nai tytön, mutta rangaistuksen määräykseni rikkomisesta annan joka
tapauksessa. Asetan hänet sotaoikeuteen, se on varmaa.

Adjutantti ei vastannut; hän tiesi kyllä, ettei amiraali ajatellutkaan
vakavissaan sotaoikeutta.

-- "Enterprise" on laskenut ankkuriin, herra amiraali, ilmoitti
adjutantti pari päivää myöhemmin amiraalin istuessa aamiaispöydässä.

-- Entä missä luutnantti Templemore on?

-- Odottaa kuistilla. Hänelle on kerrottu, mistä häntä syytetään, ja
hän vakuuttaa, ettei siinä ole perää. Uskon häntä, sillä hän näyttää
olevan aivan murtunut siitä, mitä on täällä kuullut.

-- Odottakaa hetki. Oletteko tarkastanut hänen laivapäiväkirjansa?

-- Olen, herra amiraali. Hän näyttää olleen Puerto Ricon edustalla
viime kuun 19. päivänä, mutta espanjalainen kuvernööri sanoo
kirjeessään, että "Enterprise" on käynyt siellä ensin seitsemäntenä- ja
sitten yhdeksäntenätoista päivänä. Mainitsin hänelle siitä, ja hän
vakuuttaa kunniasanallaan, että hän oli siellä ainoastaan
yhdeksäntenätoista päivänä, kuten laivapäiväkirja todistaa.

-- No niin, kutsukaa hänet sisään, niin hän saa itse puhua puolestaan.

Edvard astui sisään mielenliikutuksen vallassa.

-- No, luutnantti Templemore, tepä huvittelette hauskalla tavalla. Mitä
tämä kaikki merkitsee, hyvä herra? Missä on kuvernöörin tytär?

-- Missä tyttö on, sitä minun on mahdotonta sanoa, herra amiraali. Olen
varma siitä, että merirosvot ovat ryöstäneet hänet.

-- Merirosvot! Tyttö raukka, surkuttelen häntä. Ja surkuttelen myös
teitä, Edvard. Kas niin, istukaa ja kertokaa koko tapaus.

Edvard tunsi niin hyvin amiraalin luonteen, että tunnusti hänelle
suoraan kaikki, mitä oli tapahtunut Claran ja hänen välillään. Sitten
hän kertoi, miten "Kostaja" oli päässyt pujahtamaan pakoon
petkuttamalla rohkeasti fregatin päällikköä, miten hän oli sopinut
Claran kanssa uudesta tapaamispaikasta, sekä varman luulonsa, että
merirosvokuunari, joka oli "Enterprisen" sisarlaiva ja aivan sen
näköinen, oli käynyt ennen häntä Puerto Ricossa ja vienyt hänen
rakastettunsa.

Vaikka Edvard olisi voinut joutua ankaraan vastuuseen puuhistaan,
amiraali tunsi kuitenkin sääliä häntä kohtaan eikä lausunut mitään
siitä, että hän oli niin usein poikennut Puerto Ricossa. Kun aamiainen
oli syöty, hän käski, että "Comukselle", pienenpuoleiselle korvetille,
oli annettava määräys olla valmiina nostamaan ankkurinsa, ja käski,
että laivaston veneillä oli vietävä "Enterpriseen" tarpeelliset
muonavarat.

-- Nyt on teidän, Edvard, yhdessä "Comuksen" kanssa lähdettävä ajamaan
takaa tuota kirottua merirosvoa, ja toivon, että sitten annatte minulle
tyydyttävän meriselityksen. Rohkeutta, poikani! Luottakaa siihen, että
he kyllä yrittävät saada tytöstä hyvät lunnaat, ennen kuin tekevät
hänelle mitään pahaa.

Samana iltana "Enterprise" ja "Comus" lähtivät retkelleen ja
poikettuaan Puerto Ricoon ja jätettyään kirjeen saaren kuvernöörille ne
purjehtivat pohjoiseen päin ja saivat seuraavana aamuna näkyviinsä
Caicos-saaret juuri kun "Kostaja" viiletti saariston edustalla
kohoavien särkkien ohi ja suuntasi kulkunsa ahdasta satamansuuta kohti.

-- Tuolla se on! huudahti Edvard. Jumalan nimessä, tuolla se on! Ja hän
antoi merkin "Comukselle", joka vastasi heti.



CAICOS-SAARET


Se pieni saariryhmä, jota nimitetään Caicos- eli Cayques-saariksi,
sijaitsee noin kaksi astetta pohjoiseen San Domingosta ja on melkein
eteläisin siinä saarijonossa, joka ulottuu Bahama-saarten ryhmään asti.
Sen useimmat saaret ovat asumattomia, mutta olivat muinoin merirosvojen
tyyssijana, koska saaria kaikilta puolin ympäröivät särkät ja karit
tarjosivat hyvän suojan vihollisia vastaan.

Suurimmassa Caicos-saaressa on hevosenkengän muotoinen etelää kohti
aukeava lahti, joka on turvallinen ankkuripaikka. Mutta ennen kuin
sinne pääsee, täytyy pujotella korallisärkkien lomitse, joita on
saarten edustalla nelisenkymmenen mailin pituudelta. Kulkuväylä on
sangen vaarallinen ja mutkikas, mutta Hawkhurst, joka tähän saakka oli
ollut rosvojen luotsina, tunsi sen hyvin. Kain sitä vastoin ei tuntenut
sitä yhtä tarkasti, joten varovaisuus oli tarpeen nyt, kun ei
Hawkhurstin apua ollut käytettävissä.

Itse saaret olivat korallisaaria, joiden yli muutamat kookospalmut
kohottivat komeita latvuksiaan niillä paikoin, missä oli tarpeeksi
maata. Kallionhalkeamista pisti esille sieltä täältä matalia pensaita.
Mutta omituisinta näissä saarissa olivat niiden lukuisat kallioluolat.
Toiset olivat nousuveden rajaa ylempänä, mutta useimpiin virtasi
merivesi sisään ja jälleen ulos. Muutamiin ulottui vesi ainoastaan
vuoksen aikana ja täytti silloin niiden sisällä olevat syvennykset,
jotka luoteen aikana jäivät merestä erilleen. Toisissa taas oli
kaikkina vuorokauden aikoina niin paljon vettä, että niissä saattoi
soutaa isollakin veneellä. Sanomattakin on selvää, kuinka soveliaita
korkeammalla sijaitsevat kuivina pysyvät luolat olivat sellaisten
tavaroiden säilytyspaikoiksi, jotka täytyi huolellisesti kätkeä, kunnes
tarjoutui tilaisuus niiden myymiseen.

"Kostaja" laski särkkien väliseen väylään juuri kun "Comus" ja
"Enterprise" saivat sen näkyviinsä. "Kostaja" oli mennyt eteläiseen
väylään ja kulkenut varovaisesti koko ajan luodaten nelisen mailia vain
muutama purje levällään.

"Enterprise" ja "Comus" olivat Caicos-saarten itäpuolella tarkastaneet
Turkki-saaren ympäristön, kulkeneet sen pohjoispuolitse ja olivat nyt
suuren, Caicos-saarten kanssa yhteydessä olevan särkän pohjoispään
sisäpuolella. Niin ollen he olisivat voineet tavoittaa "Kostajan",
ennen kuin se olisi ehtinyt ankkuripaikkaan, jolleivät särkät olisi
tukkineet tietä. He eivät voineet tehdä muuta kuin kääntää laivat
etelään päin päästäkseen kulkuväylän suulle. Epäilemättä väylässä oli
siksi syvää, että "Enterprise" pääsisi kulkemaan "Kostajan" perässä.
Tämän olisi mahdotonta päästä pakoon, koska kapeassa väylässä oli liian
ahdasta laivan kääntyä ja tuuli kävi etelästä. Merirosvolaiva oli siis
joutunut satimeen eikä sillä ollut muuta neuvoa kuin turvautua
vastarintaan, jota se kyllä kykeni tekemään.

"Kostajasta" nähtiin selvästi vihollinen ja sen liikkeet, ja Kain
käsitti olevansa tukalassa tilanteessa. Hän oli varma siitä, että hänen
laivansa kimppuun käytäisiin, ja vaikka hän ennen oli sellaisissa
tapauksissa iloinnut ja toivonut saattavansa vihollisensa häpeään, hän
oli nyt tullut toisiin ajatuksiin. Hän olisi antanut mitä vain, jos
olisi voinut välttää vihollisten hyökkäyksen ja hänen olisi sallittu
kaikessa rauhassa erota tovereistaan. Francisco puolestaan oli yhtä
huolissaan tästä onnettomasta tapaamisesta, mutta he eivät vaihtaneet
sanaakaan niin kauan kuin viipyivät kuunarin kannella.

Yhdeksän tienoissa he olivat onnellisesti päässeet väylän puoliväliin.
Kain käski heittää ankkurin ja lähetti väen aamiaiselle.

Francisco oli mennyt kajuuttaan ja ilmoittanut laivan aseman Claralle,
kun Kain astui sisään. Hän heittäytyi istumaan lähimmälle arkulle ja
näkyi vaipuneen syviin ajatuksiin.

-- Mitä aiotte tehdä? kysyi Francisco.

-- En tiedä; en tahdo päättää sitä itse. Jos noudattaisin omaa
mieltäni, antaisin luultavasti kuunarimme olla paikallaan. Nuo toiset
voivat käydä kimppuumme ainoastaan veneistä enkä siinä tapauksessa
olisi levoton. Jos purjehdimme lahteen saakka ja luovutamme tämän
kapean väylän ilman taistelua, tulee amiraalin kuunari perässämme ja
ahdistaa meitä siellä syvässä vedessä, emmekä voi kestää sitä
ylivoimaa, jonka molemmat alukset yhdessä voivat muodostaa. Voisimme
kyllä puolustaa kuunaria joko laivasta tai maalta käsin, mutta voimamme
ovat nykyään heikot. Kutsun kuitenkin miehet koolle ja annan heidän
päättää. Jumala tietää, että jos itse saisin ratkaista, en ryhtyisi
ollenkaan taisteluun.

-- Eikö ole mitään keinoa päästä pakoon? kysyi Francisco.

-- Voisimme lähteä kuunarista ja kun vihollinen ei aavista mitään
pujahtaa veneillä Caicos-saaren välisestä salmesta, mutta sitä en
uskalla ehdottaa. Miehet eivät suostuisi siihen, ja epäilen suuresti,
antaisiko vihollinen meille siihen aikaakaan. Jo varhain aamulla, kauan
ennen kuin näin nuo laivat, tunsin mielessäni, että kohtaloni on
ratkaistu ennen auringon laskua.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Äitisi, joka aina näyttäytyy minulle unessa, kun minulle tapahtuu
jotakin erikoista, ilmestyi minulle viime yönä. Saatoin nähdä hänen
suloisilla kasvoillaan huolta ja sääliä, kun hän surullisesti viittasi
kädellään ikään kuin kehottaen minua tulemaan mukaan. Niin, Jumalan
kiitos, hän ei enää katsonut minuun samalla tavoin kuin ennen.

Francisco ei vastannut, ja Kain näytti jälleen vaipuvan ajatuksiinsa.

Vähän ajan kuluttua hän otti laatikosta pienen mytyn ja laski sen
Franciscon käteen.

-- Säilytä tämä huolellisesti. Jos minulle sattuu jokin onnettomuus,
saat siitä selville, kuka äitisi oli, sekä tiedon, miten löydät maahan
kaivamani aarteet. Määrään jälkisäädöksessäni kaiken sinulle,
Francisco. Se on epärehellisellä tavalla hankittua tavaraa, mutta
sinulla ei ole mitään syytä eikä liioin ole ketään vaatimassa sitä
itselleen. Älä sano mitään. Ehkä saat sitten, kun ei minua enää ole
olemassa, ystäviä, jotka ajattelevat samalla tavoin kuin minä. Vielä
kerran pyydän sinua säilyttämään huolellisesti tämän mytyn.

-- En käsitä, että siitä voisi olla minulle mitään hyötyä, vastasi
Francisco. Eikö minua pidetä merirosvona niin kuin muitakin?

-- Ei, ei, sinä voit todistaa, ettet ole merirosvo!

-- Epäilen sitä. Mutta tapahtukoon Jumalan tahto!

-- Niin, tapahtukoon Jumalan tahto, virkkoi Kain surullisesti. Kuukausi
sitten en olisi uskaltanut sanoa niin. Ja merirosvokapteeni lähti
kannelle Franciscon kanssa.

"Kostajan" väki kutsuttiin peräkannelle ja kapteeni kehotti heitä
ilmoittamaan, mitä heidän mielestään olisi paras tehdä. Miehet
arvelivat viisaimmaksi nostaa ankkurin ja purjehtia lahteen, jossa he
mielestään kykenivät puolustamaan kuunaria paljon paremmin kuin jos
pysyisivät sillä paikalla, missä nyt olivat.

Merirosvoalus nosti siis ankkurin ja jatkoi matkaansa. Tuuli oli yhä
kiihtynyt ja aallokko kävi niin korkeana, etteivät he enää voineet
huomata vaanivia vaaranpaikkoja. Korvetti ja "Enterprise" jatkoivat
risteilyään särkän ulkopuolella.

Puolenpäivän aikaan tuuli oli yltynyt siinä määrin, että mainingit
vyöryivät kohisten korallisärkkien yli kaikkiin suuntiin. "Kostajassa"
koottiin purje toisensa perästä, sillä vaara kasvoi vauhdin
lisääntyessä. Myrskypurje levitettiin ja kaikki muut purjeet koottiin,
mutta tuokin pieni purjelappu kuljetti laivaa lentävää vauhtia. Kain
seisoi halkaisijapuomilla ja antoi käskyjä peränpitäjälle. Useaan
kertaan raapaisi talka korallikallioihin tarttumatta kuitenkaan kiinni.
Kaikin mahdollisin keinoin koetettiin vähentää kuunarin vauhtia.
Mainingit, jotka kuohuivat laivan molemmin puolin, olivat ainoana
tienviittana.

-- Miksi ei Hawkhurst, joka tuntee väylän hyvin, saa luotsata meitä?
kysyi yksi keulanpuolella seisovista miehistä.

-- Se on totta. Noudetaan hänet tänne! huusivat toiset. Muutamat
menivät heti hakemaan häntä. Hawkhurst ei hangoitellut vastaan, ja
miehet vaatimalla vaativat häntä luotsaamaan laivaa.

-- Mutta jospa en suostu siihen? tokaisi Hawkhurst kylmästi.

-- Silloin ei henkenne enää ole penninkään arvoinen, vastasi yksi
joukosta. Eikö niin, miehet? hän jatkoi kääntyen muiden puoleen.

-- Aivan niin: joko hän vie meidät koreasti satamaan tai hänet
viskataan mereen! sanoivat monet.

-- Uhkauksistanne minä viis välitän, pojat, vastasi Hawkhurst. Tiedätte
minut hyvänahkaiseksi ja luotettavaksi mieheksi, enkä nytkään jätä
teitä avutta. No niin, kun ei kapteeninne pysty auttamaan teitä
pulasta, täytyy kai minun yrittää. Mutta mitä tämä merkitsee? hän
huudahti katsellen ympärilleen. -- Olemme jo syrjässä väylältä. Enpä
todellakaan tiedä pääsemmekö sille jälleen.

-- Emme ole syrjässä väylältä, sanoi Kain. Tiedätte hyvin, ettemme ole
poissa siltä.

-- Hyvä, koska kapteeni tuntee väylän paremmin kuin minä, on kai
parasta, että hän luotsaa itse, sanoi Hawkhurst.

Mutta miehet olivat toista mieltä ja vaativat itsepintaisesti
Hawkhurstia, joka tunsi hyvin kulkuväylän, ottamaan luotsaamisen
toimekseen.

-- Yritän parastani, pojat, sanoi tämä, mutta muistakaa, että jos nyt
ajamme kivelle koettaessamme päästä jälleen oikealle väylälle, älkää
syyttäkö minua. Vähän oikeaan -- enemmän oikeaan -- aivan niin -- nyt
olemme jälleen väylällä, hän huusi osoittaen kohtaa tyrskyjen välissä,
missä vesi oli tyvenempää. Hiukan vasempaan -- aivan niin!

Hawkhurst, joka tiesi, että hänet jätetään maihin heti sopivan
tilaisuuden tullen, oli päättänyt saattaa kuunarin haaksirikkoon,
vaikka itsekin menettäisi siinä henkensä, ja käännätti aluksen pois
väylältä vedenalaisia kallioita kohden. Muutaman silmänräpäyksen
kuluttua siitä kun hän oli ottanut peräsimen hoitoonsa, kuunari iski
kaksi kertaa kariin, ja kolmannella kerralla se kallistui kyljelleen.
Terävä korallikärki tunkeutui ohuen laudoituksen ja lankkujen läpi ja
vettä tulvi koskena ruumaan.

Merirosvojen joukossa syntyi kuolonhiljaisuus.

-- Pojat, sanoi Hawkhurst, tein kaikki, mitä suinkin voin. Viskatkaa
minut mereen, jos tahdotte. Syy ei ole minun, vaan tuon, hän lisäsi
viitaten kapteeniin.

-- Nyt ei merkitse paljoakaan, kenen syy tämä oli! Siitä saamme kyllä
aikanaan selon. Tällä hetkellä meillä on muutenkin yllin kyllin
tekemistä. Veneet vesille niin pian kuin mahdollista! Kaikki miehet
varatkoot mukaan aseet ja ampumavaroja! Olkaa huoletta! Kuunari pysyy
tässä paikallaan eikä mene kappaleiksi, ja vähitellen me kyllä saamme
kaikki pelastetuksi.

Merirosvot tottelivat päällikön käskyjä. Veneet, kolme luvultaan,
laskettiin mereen. Ensimmäiseen vietiin kaikki haavoittuneet ja Clara
d'Alvarez, jonka Francisco auttoi veneeseen. Niin pian kuin miehet
olivat saaneet aseet, tarjoutui Francisco rupeamaan veneen päälliköksi
voidakseen suojella Claraa, ja se lähti soutamaan satamaan.

Sotalaivat, joista oli nähty "Kostajan" tarttuvan karille ja laivaväen
valmistuvan lähtemään maihin, asettuivat heti vastatuuleen, ja niistä
laskettiin vesille veneitä, jotka miehitettiin vahvasti. Upseerit
toivoivat ehtivänsä vihollisen luo, ennen kuin nämä pääsivät saarelle,
sillä vaikka laivat eivät voineet lähestyä särkkiä, vesi oli kuitenkin
monin paikoin niin syvää, että veneet pääsivät kulkemaan. Kohta sen
jälkeen kun Francisco oli ensimmäisessä veneessä lähtenyt "Kostajasta",
kiitivät jo sotalaivojen purret nuolennopeina läpi maininkien aikoen
katkaista viholliselta tien. Merirosvot huomasivat heidän aikeensa ja
pitivät kiirettä. Toinenkin vene lähti kohta kuunarin vierestä, ja
Hawkhurst hyppäsi siihen juuri kun se lähti liikkeelle. Kain jäi vielä
laivaan tarkastamaan, ettei ainoakaan haavoittunut ollut jäänyt sinne.
Sitten hän lähti viimeisessä veneessä muitten jälkeen. Hän oli nyt
neljännesmailin päässä toisesta veneestä, johon Hawkhurst oli
sijoittunut.

Kainin lähtiessä kuunarista oli vielä vaikea päättää, onnistuiko
sotalaivojen veneiden päästä merirosvojen veneiden eteen. Molemmin
puolin ponnisteltiin viimeiseen saakka, ja kun ensimmäinen vene, jossa
Francisco ja Clara olivat, tuli maihin, lähimmät takaa-ajajat olivat
tuskin enemmän kuin puolen mailin päässä heistä. Mutta veden mataluus
esti ja viivytti heitä. Hawkhurst saapui veneineen maihin juuri kun
"Comus" laukaisi kahdeksantoistaleiviskäisen tykkinsä. Viimeinen vene
oli vielä kahdensadan metrin päässä maasta, kun toinen laukaus
ammuttiin parkassista, joka tähän saakka oli turhaan koettanut särkkien
välistä päästä perille. Ammus osui veneeseen, se täyttyi vedellä ja
upposi.

-- Kain painui pohjaan! huudahti Francisco, joka oli vienyt Claran
lähimpään luolaan ja asettunut itse luolan suulle puolustaakseen
tyttöä. He ampuivat hänen veneensä upoksiin -- ei, hän ui maalle ja
ehtii kyllä tänne, ennen kuin englantilaiset pääsevät maihin.

Niin näytti käyvänkin. Kain halkoi vettä voimakkain vedoin päästäkseen
pieneen lahteen, joka oli lähempänä sitä paikkaa, missä vene oli
uponnut, kuin se, missä Francisco oli noussut maalle Claran ja
haavoittuneiden kanssa. Lahdekkeen erotti tästä kallioharjanne, joka
jakoi hietaisen rantaäyrään kahtia ja pisti lyhyen matkaa mereenkin.
Francisco saattoi helposti erottaa Kainin toisista miehistä, jotka myös
uivat rantaa kohti, sillä kapteeni oli muista paljon edellä. Mutta kun
kallioharjanne esti näköalan Kainin ehtiessä lähemmäksi rantaa, kiipesi
Francisco, joka oli levoton hänen vuokseen, kalliolle voidakseen nähdä,
miten hän pääsisi maalle.

Kain oli ainoastaan muutaman metrin päässä maasta, kun Francisco äkkiä
kuuli kiväärinlaukauksen ja näki merirosvokapteenin kouristuksen
tapaisesti nousevan vedestä keskiruumista myöten. Hänen kätensä ja
jalkansa nytkivät, kirkas sininen vesi värjäytyi punaiseksi. Hän upposi
eikä tullut enää näkyviin.

Francisco riensi kallioiden välistä ja näki Hawkhurstin seisovan niiden
juurella kädessään kivääri, jota juuri latasi uudelleen.

-- Roisto! Tästä saat vastata! hän karjaisi.

Hawkhurst oli saanut uuden sankkiruudin pyssyynsä.

-- En sinulle ainakaan! hän vastasi nostaen kiväärinsä ja tähdäten
Franciscoa.

Luoti osui Franciscon rintaan. Hän horjahti taaksepäin, hoippui pitkin
hiekkarantaa, pääsi luolaan ja vaipui maahan Claran jalkojen juureen.

-- Voi hyvä Jumala! huudahti tyttö. Oletteko haavoittunut? Kuka minua
sitten suojelee?

-- Tuskin tiedän itsekään, vastasi Francisco heikosti ja lisäsi
katkonaisesti. En usko että olen haavoittunut minusta tuntuu -- kuin
nyt voisin paremmin. Ja hän nosti kätensä sydämelleen.

Clara avasi hänen takkinsa ja huomasi, että luoti oli sattunut siihen
pieneen myttyyn, jonka Kain oli lahjoittanut Franciscolle ja jota tämä
oli säilyttänyt povessaan. Luoti ei ollut aiheuttanut mitään näkyvää
vahinkoa. Kuitenkin Francisco pyörtyi ja hänen päänsä vaipui Claran
rinnalle.

Edvard Templemore oli sillä välin kiihkeästi, pelon ja toivon vaiheilla
tarkannut rosvokuunarin liikkeitä. Pitkällä kaukoputkellaan hän saattoi
selvästi erottaa kaiken, ja hänen jännityksensä kiihtyi kouristavaksi
tuskaksi, kun hän huomasi valkoisen naisen puvun haaksirikkoutuneen
laivan partaalla ja näki kuinka tämä lainkaan vastahakoisuutta
osoittamatta astui veneeseen, kuinka monta kättä ojentui ottamaan häntä
vastaan ja kuinka hän itse levitti käsivartensa pudotakseen syliin,
joka hänelle avautui. Voiko tuo nainen olla Clara?

Edvard heitti kiivaasti kaukoputken luotaan, tempasi miekkansa, hyppäsi
veneeseen, joka keinui lähtövalmiina "Enterprisen" vierellä, ja käski
muiden tulla mukaan. Ensimmäisen ja ainoan kerran elämässään hän tunsi
rohkeutensa pettävän lähestyessään vihollista. Jäinen kylmyys värisytti
ruumista, ja kun hän ajatteli merirosvojen hillittömiä tapoja, hän
joutui kokonaan suunniltaan.

Lähestyessään rantaa hän nousi peräteljolle seisomaan kalpeana ja
hurjistuneena, huulet vapisten ja tunteet kuohuksissa. Hän puristi
kovasti miekkansa kahvaa; sydän jyskytti kiivaasti. Hän läheni pikku
lahdelmaa ja huomasi luolan suulla naisen, hän oli nyt varma siitä,
että nainen oli Clara. Tytön nimi oli hänen huulillaan, kun hän äkkiä
kuuli kaksi laukausta. Ampuja oli Hawkhurst. Hän näki Franciscon
vetäytyvän taaksepäin ja vaipuvan maahan, näki Claran rientävän
kaatuvan luo. Siinä tuo nuori mies nyt makasi Claraan nojaten, pää
tytön rintaa vasten! Saattoiko hän uskoa silmiään? Oliko tuo todella
hänen morsiamensa? Oli, se oli hän -- hän tuki nuoren miehen vartaloa
-- pistipä vielä kätensä tämän poveen odottaen, että nuorukainen
virkoaisi. Edvard ei voinut kestää tuota näkyä. Hän peitti kasvonsa
käsillään, ja mielettömänä mustasukkaisuudesta hän karjaisi:

-- Soutakaa, pojat! Soutakaa niin kuin hengen hädässä!

Vene oli enää vain muutaman aironvedon matkan päässä rannasta ja Clara
oli juuri ottanut paperimytyn Franciscon povitaskusta, kun Hawkhurst
tuli näkyviin kallioiden takaa. Francisco oli jälleen tullut tajuihinsa
ja nähdessään Hawkhurstin lähenevän hän hypähti pystyyn ottaakseen
kiväärinsä. Mutta ennen kuin hän sai sen käteensä, Hawkhurst oli jo
hyökännyt hänen kimppuunsa, ja alkoi vimmattu paini, joka olisi
päättynyt Franciscolle onnettomasti, sillä Hawkhurstin onnistui painaa
toisella polvellaan vastustajansa ruumis maahan ja hän olisi pian
kuristanut tämän kaulaliinalla Claran huutaessa ja koettaessa turhaan
raastaa Franciscoa pois hänen käsistään. Francisco makasi jo maassa
kasvot mustanpuhuvina ja tyttö riuhtoi epätoivoissaan pelastaakseen
onnettoman, kun vene tuli nopeasti rantaan ja samaa vauhtia kauas
hietikolle. Kuin raivoisa tiikeri Edvard ryntäsi Hawkhurstin niskaan,
paiskasi hänet selälleen maahan ja viilteli hänen rannettaan
sapelinterällä, kunnes toinen vihdoin päästi uhrinsa irti.

-- Sitokaa hänet, pojat! komensi Edvard osoittaen vasemmalla kädellään
Hawkhurstia sekä lisäsi katkerasti ojentaen sapelinsa Franciscoa kohti:
-- Tämä on minun uhrini.

Mutta mikä hänen tarkoituksensa lienee ollutkin, se jäi pelkäksi
aikomukseksi, sillä Clara, joka nyt tunsi tulijan, parahti: -- Edvard!
juoksi häntä vastaan ja lankesi pyörtyneenä hänen syliinsä.

Merimiehet, jotka olivat ottaneet Hawkhurstin kiinni, katselivat tätä
kohtausta kummastuneina ja uteliaina. Edvard taas odotti maltittomana,
milloin Clara jälleen tulisi tuntoihinsa. Hän tahtoi morsiamensa itse
todistavan hänen erehtyneen ja katseli alinomaa vuoroin häneen, vuoroin
Franciscoon. Viimeksi mainittu tointui nopeasti. Hawkhurst pantiin
köysiin ja pakotettiin istumaan.

-- Edvard! Rakas Edvard! sanoi Clara vihdoin syleillen Edvardia. Olen
siis pelastunut, ja sinä, rakas, olet pelastajani!

Edvardin epäluulot eivät vieläkään haihtuneet.

-- Kuka tuo mies on? hän kysyi ankarasti.

-- Se on Francisco. Hän ei ole merirosvo, vaan minun suojelijani.

Hawkhurst nauroi pilkallisesti käsittäen, miten asian laita oli.

Edvard kääntyi perämieheen päin silmäillen häntä tutkivasti.

-- Ha -- ha! jatkoi Hawkhurst. Vai niin! Kapteenin poika -- eikä
kuitenkaan merirosvo. Niin, mitäpä naiset eivät vanno pelastaakseen
sen, johon ovat hullaantuneet.

-- Jos hän on kapteenin poika, niin miksi olitte äsken käsikähmässä?

-- Siksi, että juuri äsken ammuin hänen isänsä.

-- Edvard, virkkoi Clara, tässä ei ole nyt aikaa selityksiin, mutta
niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi, olen puhunut totta. Älä usko
tuota katalaa!

-- Niin, sanoi nyt Francisco nousten istumaan, uskokaa tuota miestä,
kun hän sanoo ampuneensa kapteenin, sillä se on totta. Mutta hyvä
herra, jos pidätte arvossa tunnonrauhaanne, niin älkää uskoko mitään,
mikä voi loukata neitiä.

-- Tiedän tuskin, mitä uskoisin, mutisi Edvard Templemore, mutta tässä
ei nyt ole aikaa selityksiin. -- Teidän luvallanne, armollinen neiti,
hän sanoi Claralle, veneeni päällikkö vie teidät turvallisempaan
paikkaan, joko kuunariin tai tuohon toiseen laivaan. Velvollisuuteni ei
salli minun nyt viipyä seurassanne.

Clara loi nyt nopeasti Edvardiin nuhtelevan, mutta hellän silmäyksen
mennessään kyynelet silmissä veneen päällikön mukana purteen, jonka
viereen "Comus" juuri oli saapunut. Miehet jättivät Hawkhurstin ja
Franciscon toisten matruusien vartioitavaksi ja lähtivät sitten
soutamaan Claraa kuunariin. Edvard loi silmäyksen veneeseen, joka vei
Claraa laivaan, ja käski, että Hawkhurst ja Francisco otetaan
parkassiin siellä vartioitavaksi. Sitten hän lähti muun väkensä mukana
saaren sisäosiin ajamaan merirosvoja takaa.

Tällä välin olivat muutkin sotalaivojen veneet tulleet rantaan, ja
useita "Kostajan" miehiä oli tapettu tai otettu vangiksi heidän
harhaillessaan saarella ilman johtajia. Parin tunnin kuluttua arveltiin
suurimman osan merirosvoista jo olevaan hyvässä turvassa, ja kun
vankeja oli paljon, päätettiin lähettää heidät veneissä "Comukseen",
jonka komentaja, kapteeni Manly määräisi, miten heidän suhteensa sen
jälkeen oli meneteltävä.

Vangiksi otettuja merirosvoja, jotka tarkastettiin "Comuksessa", oli
lähes kuusikymmentä, niistä oli kuitenkin puolet haavoittuneita, jotka
olivat antautuneet vastarintaa tekemättä. Kaatuneita oli viisitoista,
ja yhtä monta arveltiin hukkuneen, kun parkassista ammuttiin
merirosvojen kolmas vene upoksiin. Vaikka suurin osa rosvoista oli
saatu kiinni, oli kuitenkin syytä luulla, että muutamia oli vielä
saaren luolissa piilossa.

Kun "Comus"-laivan päälliköllä oli määräys palata takaisin niin pian
kuin mahdollista, hän päätti heti ottaa vangit mukaansa ja purjehtia
Port Royaliin. "Enterprisen" tehtäväksi jätettiin ottaa kiinni ne
merirosvot, jotka vielä mahdollisesti olivat vapaina, korjata kaikki
"Kostajaan" jäänyt tavara, millä oli jotakin arvoa, ja tuhota sitten
merirosvoalus.

Käskyjä noudatettiin nopeasti. Merirosvot ja heidän joukossaan
Francisco pantiin varmaan talteen, veneet nostettiin laivaan, puolen
tunnin kuluttua nostettiin lippu mastoon, ja korvetti lähti kaikki
purjeet levällään.



OIKEUDENKÄYNTI


Viikkoa myöhemmin "Comus" saapui Port Royaliin, ja sen päällikkö,
kapteeni Manly meni ilmoittautumaan amiraalille ja kertomaan, että
retki oli onnellisesti lopussa.

-- Jumalan kiitos! virkkoi amiraali. Vihdoinkin saimme ne roistot
kiinni! Pieni kaulanauha ei ole heille hullummaksi. -- Ja heidän
kapteeninsa hukkui, niinkö sanoitte?

-- Niin minulle on ilmoitettu, herra amiraali, vastasi kapteeni Manly.
Hän oli viimeisessä veneessä, joka lähti kuunarista, ja se vene
ammuttiin upoksiin.

-- Sepä vahinko. Sellainen kuolema oli hänelle liian hyvä. Meidän on
kuitenkin pidettävä huoli, että muut joutuvat varoittaviksi
esimerkeiksi. Heitä on kuulusteltava amiraalikunnan oikeudessa, jonka
tuomioalaan merellä tehdyt rikokset kuuluvat. Lähettäkää heidät maihin,
Manly. Sitten voimme pestä kätemme tästä jutusta.

-- Aivan niin, herra amiraali. Mutta on syytä otaksua, että muutamia
rosvoja on vielä saarella, ja "Enterprise" on paraikaa niitä etsimässä.

-- No, löysikö Templemore mielitiettynsä?

-- Löysi kuin löysikin, herra amiraali. Luullakseni on kaikki nyt niin
hyvin kuin olla taitaa.

-- Hm! tuumi amiraali. Olipa se hauska kuulla. Tuokaa merirosvot
kuitenkin maihin. Jos saadaan kiinni vielä toisia, heidät täytyy
hirttää jäljestäpäin, kun Templemore on tuonut heidät tänne. Olen
enemmän hyvilläni siitä, että olen saanut nuo roistot varmaan talteen,
kuin jos olisin vallannut ranskalaisen fregatin.

Noin kolme viikkoa tämän keskustelun jälkeen adjutantti ilmoitti
amiraalille, että "Enterprise" oli nostanut lippunsa sataman edustalla,
mutta kun oli tyven, laiva ei luultavasti pääsisi satamaan ennen iltaa.

-- Sepä olisi vahinko, vastasi amiraali. Nyt juuri tutkitaan
merirosvoja ja ehkä hänellä on mukanaan vielä muutamia heistä.

-- Aivan varmasti hänellä onkin, herra amiraali; mutta oikeudenkäynti
tuskin loppunee tänään, sillä sotatuomari saapuu vasta kello yhden
aikaan.

-- Asialla ei tosin ole suurta merkitystä, sillä rosvoja on niin
paljon, että heidät täytyy hirttää useassa erässä. Mutta koska
Templemore joka tapauksessa on niin lähellä, että hänelle voi antaa
merkkejä, niin ilmoittakaa hänelle: "Rosvot nyt tutkittavina!" Sitten
hän saattaa tulla maihin, jos haluaa.

Samana päivänä puolenpäivän aikaan vietiin merirosvot, niiden joukossa
Francisco, tarkasti vartioituina oikeussaliin, joka oli täynnä väkeä,
sillä asia oli herättänyt suurta huomiota.

Señor Cumanoksen maatilalle tehdyssä hyökkäyksessä haavoittuneista
merirosvoista oli useita kuollut vankeudessa. Kuitenkin seisoi vielä
neljäkymmentä rosvoa aitauksen luona, ja heidän omituiset pukunsa ja
partaiset kasvonsa sekä heidän ilkitöistään kulkeutunut maine
herättivät läsnäolijoissa inhoa ja vihaa.

Kaksi nuorinta heidän joukossaan oli saanut esiintyä todistajina. He
olivat olleet "Kostajassa" ainoastaan muutamia kuukausia, mutta heidän
todistuksensa kolmen Länsi-Intian laivan miehistön murhaamisesta ja
señor Cumanoksen maatilaa vastaan tehdystä hyökkäyksestä riittivät
tuomitsemaan toiset.

Kaikkien muodollisuuksien noudattaminen, merirosvojen nimenhuuto ja
noiden kahden nuoren miehen perinpohjaisten todistusten kirjoittaminen
veivät niin paljon aikaa, että oli jo myöhä kun toverien todistukset
luettiin merirosvoille ja heiltä kysyttiin, oliko heillä mitään
sanomista puolustuksekseen. Tuomari toisti kysymyksensä, ja Hawkhurst
alkoi puhua ensimmäisenä. Hänellä tuskin saattoi olla lainkaan toivoa
pelastumisesta. Hänen aikomuksensa oli vain estää Franciscoa
puolustautumasta ja välttymästä siitä häpeällisestä kuolemasta, joka
odotti Hawkhurstia itseään.

Hawkhurst selitti olleensa jonkin aikaa "Kostajassa". Hänet oli
pakotettu rupeamaan sen perämieheksi, kun hänet ensin oli väkivalloin
raastettu toisesta laivasta. Sen kapteenin poika, joka seisoo tuossa --
hän osoitti Franciscoa -- voi todistaa, koska hän oli ollut kuunarissa
siitä alkaen, kun se ensi kerran lähti merimatkalle. Hän vakuutti
olleensa aina eri mieltä kapteenin kanssa, joka ei voinut tulla toimeen
ilman häntä, koska Hawkhurst oli ainoa, joka osasi ohjata laivaa, sekä
aikoneensa tehdä kapinan kapteenia vastaan ja yllyttäneensä väkeä usein
siihen. Sen tähden hän -- niin kuin muu laivaväki ja kapteenin poika
saattoivat todistaa, jos halusivat -- oli ollut vankina, kun kuunari
saapui Caicos-saarille, ja hänet oli laskettu vapaaksi sen takia että
hän yksin tunsi väylän. Hänet oli uhattu heittää mereen, jollei hän
luotsaa alusta satamaan. Mutta huolimatta siitä, miten lopuksi kävisi,
hän oli laskenut laivan suoraan kivelle. Tietäen, että kapteeni aikoi
murhata hänet, hän oli ampunut Kainin kun tämä koetti uida rantaan. Sen
saattoi kapteenin poika todistaa, sillä hän oli raivoissaan karannut
Hawkhurstin kimppuun ja he olivat taistelleet elämästä ja kuolemasta,
kun sotalaivan upseerit ja veneen miehistö saapuivat erottamaan heidät
ja ottivat molemmat vangiksi. Kuitenkaan hän ei luullut Franciscon
ilmaisevan todellista asian laitaa, koska kapteenin poika oli hänen
vihollisensa. Hänet oli näet lähetetty maihin urkkimaan mistä
voitaisiin saada saalista ja mistä rosvojen oli edullisinta hyökätä.
Magdalena-joen suulla sattuneessa kahakassa hän oli käyttänyt
tilaisuutta hyväkseen ja ampunut luodin Hawkhurstin olkapäähän. Sen
tiesivät kaikki toiset merirosvot ja sitä tuskin Francisco itsekään voi
kieltää. Hän toivoi, että oikeus määräisi Franciscon kidutettavaksi,
jotta hänet saataisiin puhumaan totta. Joka tapauksessa häntä pitäisi
nyt kuulustella.

Kun Hawkhurst oli lopettanut puheensa, syntyi tuskallinen hiljaisuus.
Alkoi nopeasti hämärtää. Avara oikeussali oli jo miltei pimeä; vain
muutama päivänsäde valaisi aitauksen luona seisovien vankien hurjia,
paatuneita kasvoja. Aurinko oli mennyt paksuun pilveen, jonka reunat se
sai hohtamaan kultaisena. Hawkhurst oli puhunut sujuvasti ja
jäntevästi; jonkinlaista rehellisyyden tuntua oli hänen karkeassa
syvässä bassoäänesssään. Vieläpä kirouksetkin, joilla hän tuon
tuostakin höysti puhettaan, tuntuivat pikemminkin vakuutteluilta kuin
herjauksilta ja tekivät hänen puheensa tavallaan väkevän vaikuttavaksi.

Hawkhurstin puheen loputtua syntyneessä syvässä hiljaisuudessa ja
nopeasti tihenevässä iltahämärässä alkoivat oikeussalissa olijat nyt
vasta tajuta näytelmän vakavuuden. Rosvojen kohtalo riippui yhdestä
ainoasta sanasta. Tuskallisen hiljaisuuden katkaisi vihdoin jonkun
naisen tukahdettu nyyhkytys. Tuo valitus, joka tuli niin odottamatta,
liikutti kuuntelijoiden mieltä ja näytti kylvävän ensimmäisen säälin ja
ihmisystävällisyyden siemenen yleisöön, joka tähän saakka oli tuntenut
ja osoittanut vankeja kohtaan pelkkää inhoa.

Tuomari, syyttäjä, valamiehistö, kaikki tunsivat mielenliikutusta. Tuo
sanaton vetoaminen sääliin lauhdutti sitä epäedullista vaikutusta,
jonka Hawkhurstin syytökset olivat tehneet heihin. Kaikki katsoivat nyt
nuorta Franciscoa, jota ei syyttänyt ainoastaan virallinen syyttäjä,
vaan myös hänen omat rikostoverinsa -- ja tuo tarkastelu oli syytetyn
eduksi. He myönsivät mielessään, että henkilö, jolla oli tuollainen
ulkomuoto, saattoi herättää naisten rakkautta myötäkäymisessä ja
surkuttelua häpeän hetkenä. Heidän katsellessaan häntä aurinko
tunkeutui esiin pilven takaa ja vastapäisestä ikkunasta osui häneen
huikaiseva sädekimppu, kun taas tummat varjot pimensivät hänen
ympärillään seisovat merirosvot. Yhtäkkiä selvisi katsojille että
vaikka tuon nuoren miehen kohtalotoverit olivatkin rohkeita miehiä, he
olivat kuitenkin tavallisia pahantekijöitä, joiden oli kiittäminen vain
tottumuksiaan, ruumiillista notkeuttaan ja toveriensa vaikutusta
pelottomuudestaan. He olivat pelkkiä murhamiehiä, teurastajia. Nyt kun
heidän omaa ammattiaan käytettiin heitä vastaan, he kykenivät kestämään
kohtalonsa juron välinpitämättöminä -- mielentila, joka on kokonaan
toista kuin todellinen mielenlujuus.

Francisco erosi todellakin silmäänpistävästi muusta joukosta
ilta-auringon luodessa häneen hohdettaan. Hiljaiset nyyhkytykset, jotka
tuon tuostakin toistuivat, ikään kuin niitä olisi ollut mahdotonta
hillitä, näyttivät herättävän hänet käsittämään, miten tärkeä osa
hänellä oli nyt tapahtuvassa murhenäytelmässä. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat, mutta tyynet. Samalla kertaa ylpeä ja murheellinen katse oli
suora ja vilpitön, mutta se ei kohdistunut oikeussalissa istuviin, vaan
oli suuntautunut kohti laskevaa aurinkoa, jonka loistavat säteet
sattuivat hehkuvina suoraan häneen.

Vihdoin kuului Franciscon ääni, ja kaikki säpsähtivät sen kuullessaan,
sillä se oli täyteläinen ja sointuva kuin iltakellon soitto.
Hawkhurstin karkea, raaka ja jylhä ääni oli tuon syvän hiljaisuuden
aikana tuskin lakannut kuulumasta läsnäolijoiden korvissa, kun
Franciscon hopeankirkas ja kuitenkin miehekäs puhe vastustamattomasti
herätti heidän huomiotaan. Valamiehet nostivat päätään, yleinen
syyttäjä ja kaikki muut salissa olijat kääntyivät levottomasti
katsomaan vankia, kohottipa tuomarikin sormensa merkiksi, että hän
vaati hiljaisuutta.

-- Teidän ylhäisyytenne, herrat valamiehet, aloitti Francisco.
Jouduttuani tällaiseen häpeälliseen asemaan en ensin aikonut lausua
sanaakaan puolustuksekseni. Tuo mies, joka äsken syytti minua, kehotti
että minut määrättäisiin kidutettavaksi. Hän on jo saanut halunsa
tyydytetyksi, sillä mikä kidutus voi olla tuskallisempi kuin nykyinen
tilani? Olen saanut kestää sellaista kidutusta lyhyen, mutta
viheliäisen elämäni aikana, että millainen loppu hyvänsä olisi usein
ollut minulle tervetullut. Mutta näinä lyhyinä minuutteina olen
huomannut, että minussa on vieläkin samanlaisia tunteita kuin muissa
ihmisissä, etten vielä ole valmis kuolemaan. Kukapa ei olisi
vastahakoinen lähtemään tästä maailmasta niin kauan kuin vielä on
olemassa naisen sydän, joka näkee onnettoman viattomana ja osoittaa
säälivänsä hänen onnettomuuttaan? Sääliväisyys ja armeliaisuus eivät
ole vielä hävinneet, ja siksi minusta tuntuu, että olen liian nuori
kuollakseni. Jumala suokoon minulle anteeksi, mutta luulin näiden
hyveiden jo kadonneen maailmasta, sillä koskaan niitä ei ole ilmennyt
niissä miehissä, joiden seurassa olen ollut. Se on ollut syynä siihen,
että olen usein halunnut kuolla. Suokoon nyt vanhurskas Jumala, joka on
meidän kaikkien tuomari minulle kyvyn todistaa, etten ole ansainnut
häpeällistä rangaistusta lähimmäisiltäni, jotka ovat syntisiä ihmisiä
niin kuin minäkin!

En käsitä lain ongelmia enkä myöskään asianajajien temppuja. Sallikaa
minun kuitenkin ensin vakuuttaa, etten ole koskaan rosvonnut, mutta
kyllä antanut rosvotuille omansa takaisin, en ole koskaan murhannut,
mutta kyllä asettunut murhaajan veitsen ja hänen uhrinsa väliin. Siitä
syystä kumppanini ovat minua vihanneet ja parjanneet, ja sen vuoksi
uhkaavat minua nyt nuo lait, joita en ole koskaan rikkonut. Tuo mies,
joka äsken puhui, väitti, että olen merirosvokapteenin poika. Niin
vakuutti henkilö, joka on ainoa paatunut ja tunnoton roisto koko siinä
joukossa, joka nyt odottaa tuomiotaan. Kuulin kapteenin omasta suusta,
etten ole hänen poikansa. Hänen poikansa! Jumalan kiitos, etten ole
hänen poikansa! Se että olen ollut riippuvainen hänestä ja hänen
vallastaan, on kyllä totta, mutta sitä on vaikea selittää. Ennen
kuolemaansa hän jätti minulle papereita, jotka olisivat ilmaisseet kuka
todella olen, mutta tuo paperimytty on hävinnyt minulta. Yhdestä
seikasta sain kuitenkin tiedon siltä mieheltä, jota tavallisesti
sanottiin minun isäkseni, nimittäin, että hän oli ilkeästi kiduttanut
äitiäni.

Franciscon puheen keskeytti tässä kohden vaikerrus, joka sai kuulijat
säpsähtämään. Nyt oli tullut aivan pimeä, ja tuomari käski sytyttää
kynttilät ennen kuin puolustuspuhetta jatkettiin. Salissa kuului
levotonta kuiskutusta, kunnes kynttilät kannettiin sisään. Tuomarin
hiljaisuudenvaatimusta noudatettiin heti ja vanki sai määräyksen jatkaa
kertomustaan.

Francisco rupesi siis uudestaan puhumaan ja aloitti
kertomalla lapsuutensa muistoista. Mitä pitemmälle hän ehti, sitä
kaunopuheisemmaksi hän kävi. Tuo kalpea, ujo nuori mies muuttui
vähitellen innoittuneeksi, haltioituneeksi puhujaksi. Hän kertoi
nopeasti, mutta selvästi ja järkyttävän voimakkaasti kokemuksensa
hirveät tapaukset.

Kaikki kuulijat tuntuivat uskovan häntä, ja tuskin hän oli ehtinyt
lopettaa puheensa, kun valamiehistö näytti maltittomana haluavan
julistaa hänelle edullisen päätöksen. Mutta tuomari nousi seisomaan,
kääntyi valamiehistön puoleen ja sanoi, että raskas velvollisuus vaati
häntä muistuttamaan, että he olivat tosin kuulleet kauniita ja melkein
pakottavia vakuutteluja, mutta ne eivät kuitenkaan sisältäneet mitään
todistuksia.

-- Mitä muita todistuksia voin esittää, huomautti Francisco, kuin
niiden miesten todistukset, jotka seisovat tässä minun kanssani
syytettyinä? Voinko minä herättää vainajat haudoistaan? Voinko toivoa,
että murhatut nousevat kuolleista vakuuttamaan minun viattomuuttani?
Voinko odottaa, että señor Cumanos tulee kaukaiselta maalta todistamaan
puolestani? Voi, hän ei tiedä, millaiseen ahdinkoon olen joutunut,
muuten hän kyllä rientäisi avukseni. Ei, ei! En edes voi toivoa, että
se lempeä nuori espanjalainen nainen, jolle viimeksi tarjosin
suojelustani, tahtoisi esiintyä tällaisessa paikassa, satojen
uteliaitten silmien maalitauluna.

-- Hän on täällä! vastasi samassa miehekäs ääni. Väkijoukko väistyi
hänen tieltään, ja Clara, jota Edvard Templemore talutti, astui
todistajien aitioon. Kauniin tytön esiintyminen herätti suurta
huomiota. Kun hän oli tyyntynyt, hän teki valan ja lausui todistuksensa
Franciscon käytöksestä siltä ajalta, jonka hän oli ollut rosvojen
vankina "Kostajassa". Hän näytti sitä paperipinkkaa, joka oli
pelastanut Franciscon hengen, ja vahvisti suurimman osan nuorukaisen
puolustuspuheesta. Hän ylisti Franciscon hyväntahtoisuutta ja
jalomielisyyttä.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi Edvard Templemore, pyydän saada kysyä
vangilta jotakin. Käydessäni hylyksi joutuneessa "Kostajassa" löysin
tämän kirjan. Se uiskenteli kajuutassa. Haluaisin kysyä vangilta, onko
kirja hänen niin kuin tämä nainen on sanonut. Edvard Templemore otti
esille Raamatun.

-- Se on minun, vastasi Francisco.

-- Sallikaa minun kysyä, miten se on joutunut teidän haltuunne?

-- Se on ainoa muisto, mikä minulla on eräältä henkilöltä, jota ei ole
enää olemassa. Se oli murhatun äitini ainoa lohdutus ja on sittemmin
ollut minun lohdutuksenani. Antakaa se minulle, herra. Luultavasti
tarvitsen sen voimaa nyt enemmän kuin milloinkaan.

-- Murhattiinko äitinne? huudahti Edvard Templemore liikuttuneena.

-- Niinhän jo kerroin. Sanon sen vielä toistamiseen.

Tuomari nousi nyt jälleen ja toisti todistusten sisällön
valamiehistölle. Ilmeisesti hän tunsi Franciscoa kohtaan myötätuntoa.
Kuitenkin useat tapaukset, joihin vanki oli sekaantunut, olivat omansa
tekemään hänet epäluulonalaiseksi, ja todistukset osoittivat, että hän
ainakin jonkin aikaa oli kuulunut merirosvojen liittoon, vaikka
mahdollisesti myöhemmin olikin katunut sitä. Vaikka tuomari tunsikin
myötätuntoa vangittua kohtaan, hänen täytyi kuitenkin muistuttaa
valamiehistölle, ettei todistus ollut riittävä vangin vapauttamiseksi,
ja hän katsoi heidän velvollisuudekseen julistaa kaikki oikeussalissa
olevat vangit syyllisiksi.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi Edvard Templemore, kun tuomari oli
jälleen istuutunut, mahdollisesti tämä mytty, jonka sinettiä en uskalla
murtaa, sisältää sellaista, mikä voi todistaa vangin eduksi. Onko
teillä mitään sitä vastaan, että se avataan, ennen kuin valamiehistö
langettaa tuomionsa?

-- Ei ole, vastasi tuomari. Mutta mitä se voisi sisältää?

-- Siinä ori merirosvokapteenin kirjoitus, vastasi Francisco. Hän jätti
tämän mytyn minun käsiini, ennen kuin lähdimme kuunarista, ja mainitsi
silloin, että siitä saisin tiedon, ketkä vanhempani ovat olleet. Vaadin
myttyä itselleni enkä salli, että sen sisältö luetaan oikeuden kuullen.
Jos minun täytyy kuolla häpeällinen kuolema, ei ainakaan sukulaisteni
tarvitse hävetä minun puolestani, sillä sukuperäni salaisuuden on
kuoltava minun mukanani.

-- Ei! Ei! Noudattakaa neuvoani! huudahti Edvard Templemore kovasti
liikuttuneena. Kapteenin kirjoituksesta, josta todistaja saattaa tuntea
hänen käsialansa ja vakuuttaa sen oikeaksi, saamme luultavasti
todistuksen kaikkeen, mitä olette kertonut, ja sitähän voi pitää
laillisena todistuksena.

-- Siinä tapauksessa, että käsiala voidaan todistaa oikeaksi, katson,
että todistusta voi pitää laillisena, vastasi tuomari, varsinkin kun
tämä nuori nainen oli läsnä, kun paperit annettiin, ja kuuli kapteenin
sanat. Sallitteko, että sitä käytetään todistuskappaleena, nuori mies?

-- En, jollen ensin saa itse lukea sitä läpi, vastasi Francisco. En voi
sallia, että sen sisällys tulee tunnetuksi, niin kauan kuin ei ole
varmaa vapautetaanko minut. Valamiehistö julistakoon tuomion!

Valamiehistö kääntyi poispäin neuvotellakseen. Tällä välin Edvard
Templemore meni Claran kanssa Franciscon luo ja koetti suostuttaa häntä
siihen, että mytty avattaisiin. Mutta Francisco oli taipumaton. Vihdoin
valamiehistön puheenjohtaja nousi seisomaan julistaakseen tuomion.
Juhlallinen, liikuttava hiljaisuus vallitsi koko salissa; odotettiin
tuomion lukemista.

Vihdoin valamiehistön puheenjohtaja aloitti. Päätöksemme on --

-- Odottakaa! huudahti Edvard Templemore kietoen toisen käsivartensa
hämmästyneen Franciscon ympärille ja ojentaen toisen puheenjohtajaa
kohti. Odottakaa! Älkää tehkö hänelle vääryyttä! Hän on minun veljeni!

-- Ja minun suojelijani! huudahti Clara polvistuen Franciscon toiselle
puolen ja kohotti rukoillen kätensä.

Tämä selitys vaikutti kuin ukkosen isku. Puheenjohtaja vaipui
tuoliinsa, tuomarin ja kaikki läsnäolijat valtasi sanaton hämmästys.
Syntyi ensin kuolonhiljaisuus, ja sitten seurasi hälinä, jota tuomari
hetken kuluttua turhaan koetti hillitä.

Edvard Templemore, Clara ja Francisco seisoivat yhä yhdessä ryhmässä.
Nyt, veljesten seistessä vierekkäin, saattoivat kaikki läsnäolijat
huomata nuorten miesten yhdennäköisyyden.

Franciscon iho oli tummempi kuin Edvardin, koska hän oli lapsuudesta
saakka saanut kestää kuumien seutujen aurinkoa, mutta kasvonpiirteet
olivat tavattomasti samannäköiset.

Kesti hetkisen, ennen kuin tuomari sai salissa aikaan hiljaisuuden, ja
kun se vihdoin onnistui, hän itse ei tiennyt miten oikein menettelisi.

Francisco ja Edvard, jotka vaihtoivat muutamia sanoja keskenään,
seisoivat yhä vierekkäin.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi Edvard Templemore, vanki suostuu
avaamaan mytyn.

-- Niin, minä suostun siihen, vastasi Francisco surullisesti,
vaikkei minulla ole suuria toiveita sen sisällöstä. Voi, nyt kun
minulla olisi kaikki, minkä vuoksi elää, tuntuu kuin kaikki toivo olisi
turhaa! Ihmeiden aika on mennyt; ainoastaan sellainen ihme kuin
merirosvokapteenin nouseminen haudastaan voisi todistaa minun
syyttömyyteni.

-- Hän nousee haudastaan todistaakseen sinun viattomuutesi, Francisco!
lausui silloin syvä, kolkko ääni, joka sai kaikki läsnäolijat ja
varsinkin Hawkhurstin sekä muut aitauksen luona seisovat vangit
vavahtamaan. Heidän kasvonsa vääristyivät kauhusta kun Kainin
jättiläishahmo astui todistajanaitioon.

Mutta merirosvokapteenin ulkoasu ei ollut enää entisensä kaltainen:
parta oli poissa, hän oli kalpea, laihtunut ja riutunut; syvälle
vajonneet ja kuopalle painuneet posket ja lyhyt yskä, joka keskeytti
tuon tuostakin hänen puheensa, osoittivat ettei loppu ollut kaukana.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi Kain kääntyen tuomarin puoleen, minä
olen merirosvokapteeni Kain ja "Kostajan" entinen päällikkö. Olen yhä
vapaana. Omasta tahdostani tulen tänne todistamaan tämän nuoren miehen
syyttömäksi. Tähän saakka ei käteni ole tutustunut käsirautoihin eikä
jalkani jalkapuuhun. En ole vanki eikä minua vastaan ole esitetty
kannettakaan, ja todistukseni on siis pätevä. Tässä salissa ei minua
tunne kukaan muu kuin ne, joiden todistuksilla ei ole lain voimaa.
Pelastaakseni tuon nuorukaisen -- ja ainoastaan pelastaakseni hänet --
pyydän saada vannoa valan.

Valan vannominen kävi juhlallisemmin kuin tavallisesti.

-- Teidän ylhäisyytenne, herrat valamiehet! Olen ollut läsnä
tuomiosalissa tutkimuksen alusta alkaen, ja vakuutan, että jokainen
sana, jonka Francisco on lausunut puolustuksekseen, on totta. Hän on
täydelleen syytön merirosvoukseen ja murhiin. Sen olisivat nuo
paperitkin täysin todistaneet. Mutta niissä on salaisuuksia, joiden en
soisi tulevan muiden kuin Franciscon tietoon, ja koska en halua niitä
avattavan, olen astunut itse esiin. En tiedä miten tuo nuori upseeri on
saanut tietoonsa, että Francisco on hänen veljensä, mutta jos hänkin on
Cecilia Templemoren poika, niin se on totta. Paperin sisällys kuitenkin
selittää kaiken.

-- Ja nyt, hyvät herrat, kun olen saanut lausua todistukseni, olen
tyytyväinen. Olen tehnyt hyvän työn ennen kuolemaani, ja ilmoittauduin
itse oikeudelle. Loppuni on lähellä, se on totta. Tuo roisto on
aiheuttanut sen, mutta kuolen mielelläni niin kuin olen ansainnut
sovittaakseni monet rikokseni.

Kain kääntyi sitten Hawkhurstiin päin, mutta perämies näytti olevan
aivan tyrmistynyt. Hän ei ollut vielä tointunut ensimmäisestä
pelästyksestään ja luuli yhä, että Kainin ilmestymiseen olivat
vaikuttaneet yliluonnolliset voimat.

-- Roisto! karjani Kain vieden suunsa aivan lähelle Hawkhurstin korvaa.
Kymmenkertainen kirottu roisto! Sinun pitää kuolla kuin koira
kykenemättä kostamaan. Nuorukainen on pelastut ja minä elän!

-- Elättekö todellakin? mutisi Hawkhurst, joka vähitellen toipui
pelästyksestään.

-- Elän! Olen todellakin lihaa ja luuta. Olette kerran saanut tunteakin
lihaksieni voimaa, jatkoi Kain pilkallisesti. Ja nyt olen lopettanut.
Hyvästi, Francisco! Minä rakastan sinua ja olen todistanut sen. Älä
siis vihaa muistoani, vaan anna minulle anteeksi sitten, kun ei minua
ole enää olemassa. -- Kain kohotti katseensa salin kattoa kohti. --
Niin! Tuolla hän on, sinun äitisi! Tuolla hän on. Katso! hän huusi
ojentaen molemmat käsivartensa ylös. Hän hymyilee minulle, sinun äitisi
hymyilee ja antaa anteeksi --

Lause katkesi kesken. Kainin kohottaessa kätensä Hawkhurst huomasi
hänen vyössään puukon, tempasi sen nopeasti ja survaisi sen
merirosvokapteenin ruumiiseen.

Kain kaatui lattialle, ja salissa syntyi hälinää. Hawkhurst sidottiin.

-- Kiitän teitä, Hawkhurst, sopersi Kain ääni koristen. Teillä on nyt
uusi murha vastattavana. Pelastittehan minut kuitenkin siitä häpeästä,
jota olisin tuntenut joutuessani kuolemaan hirsipuussa teidän
kanssanne.

Niin päättyi kuuluisan merirosvokapteenin elämä. Mies, joka eläessään
oli vuodattanut niin paljon verta, sai itse surmansa murhaajan kädestä.

Ruumis vietiin pois, ja valamiehistön tehtävänä oli vain julistaa
tuomio. Kaikki vangit julistettiin syyllisiksi lukuun ottamatta
Franciscoa, joka lähti syytettyjen aitauksen luota äsken löydetyn
veljensä seurassa.



LOPPUSANAT


Miten Edvard Templemore oli tullut siihen vakaumukseen, että se mies,
jota hän oli pitänyt kilpakosijanaan, olikin hänen veljensä? Ja miten
oli selitettävissä Kainin saapuminen oikeuden istuntoon?

Saamansa määräyksen mukaan Edvard Templemore oli "Comus"-fregatin
lähdettyä mennyt hylyksi joutuneeseen "Kostajaan" ja miesten kootessa
arvokkaimpia tavaroita laskeutunut kajuuttaan, jonka lattialla oli
paksulti vettä. Siellä hän otti vedestä kirjan, joka kellui arkun
vieressä ja jonka hän lähemmin katsoessaan huomasi Raamatuksi.

Kummastuen että löysi moisen kirjan merirosvolaivasta, hän otti sen
mukaansa palatessaan takaisin "Enterpriseen" ja näytti sitä Claralle,
joka heti tunsi sen Franciscon omaksi. Kirja oli suolaisen meriveden
läpeensä kastelema, ja kun Edvard hajamielisenä selaili sitä, hän
huomasi, että kantta lähinnä oleva puhdas lehti oli liimattu kanteen
kiinni ja että siinä oli sisäpuolella kirjoitusta. Puhdas lehti irtosi
helposti kannesta, ja hämmästyksekseen hän näki siinä nimen Cecilia
Templemore -- oman äitinsä nimen! Edvard tunsi tarkoin kertomuksen
pelastumisestaan ja tiesi, kuinka yleisesti arveltiin, että hänen
äitinsä ja veljensä olivat hukkuneet. On helppo ajatella, kuinka
kiihkeästi hän halusi tietää, miten kirja oli joutunut Franciscon
haltuun. Hän ei uskaltanut ajatella Franciscoa veljekseen -- häntä
kammotti ajatella, että hänen läheinen omaisensa olisi merirosvo. Ja
vaikka hän oli aikonut viipyä muutamia päiviä, hän noudatti kuitenkin
Claran rukouksia. Tytön aseman laivassa saattoi selittää ainoastaan sen
omituisen tilan perusteella, josta hänet oli pelastettu. Käytyään vielä
kerran laivahylyssä ja sytytettyään sen tuleen Edvard käski levittää
"Enterprisen" kaikki purjeet ja lasketti suoraan Port Royaliin.

Saavuttuaan onnellisesti perille juuri tutkintopäivänä hän otti Claran
mukaan siltä varalta, että hänen todistuksestaan voisi olla jotakin
hyötyä, ja saapui oikeussaliin tutkimuksen ollessa käynnissä.

Hawkhurst oli ampunut Kainia tämän uidessa rantaan. Kain oli ensin
uponnut, koska luoti oli tunkeutunut rintaan ja mennyt keuhkojen läpi.
Hawkhurstin ja Franciscon tappeli sekä heidän vangitsemisensa oli
tapahtunut kallioharjanteen toisella puolella ja Francisco oli nähnyt
Kainin vajoavan näkymättömiin ja luuli hänen hukkuneen. Niin ei ollut
käynyt, merirosvokapteeni oli jälleen noussut pinnalle ja kahlannut
lähimpään luolaan, jonne oli paneutunut maata kuollakseen sinne.

Mutta samassa luolassa oli kaksi kuolettavasti haavoittunutta
merirosvoa ja neljä neekeriä, jotka olivat kätkeytyneet sinne. He eivät
suinkaan aikoneet ottaa osaa taisteluun, vaan tuumivat lähteä pakoon
veneellä, jonka olivat vetäneet rannalta luolaan.

Kain hoippui luolaan, pääsi kuivalle maalle ja kaatui sitten
pitkäkseen. Pompeius, joka huomasi miten kapteenin laita oli, tuli
avuksi ja sitoi haavan. Kun verenvuoto oli lakannut, merirosvokapteeni
virkosi jälleen. Pahasti haavoittuneet rosvot kuolivat eikä heistä
välitetty sen enempää.

Vaikka saaren jokainen loukko tutkittiin, jäi tuo luola huomaamatta
englantilaisilta merimiehiltä, sillä vesi ulottui vuoksen aikana sen
sisäpuolelle asti. Etsijät vangitsivat suurimman osan merirosvoista ja
veivät heidät laivaan, mutta Kainia ja neekereitä he eivät löytäneet.

Heti pimeän tultua Kain ilmoitti miehille tuumansa, ja vaikka neekerit
tavallisissa oloissa olisivat luultavasti jättäneet hänet oman onnensa
nojaan, he kuitenkin nyt tarvitessaan hänen apuaan auttoivat hänet
veneeseen, ja se lykättiin vesille.

Kainin pitäessä perää he soutivat Caicos-saarien välisestä salmesta ja
ennen päivän sarastusta he olivat jo ehtineet niin kauas, ettei heidän
tarvinnut pelätä joutuvansa kiinni.

Kain oli nyt jonkin verran toipunut, ja kun hän tiesi, että oltiin
paikoilla, jossa liikkui pieniä rannikkoaluksia, hän selitti
neekereille, että heidät hirtettäisiin jos heitä luultaisiin
merirosvoiksi, ja että heidän piti siis sanoa olevansa jonkin pienen,
haaksirikkoutuneen rannikkolaivan väkeä. Pompeiuksen avulla hän ajoi
partansa niin sileäksi kuin suinkin ja järjesteli vaatteitaan enemmän
eurooppalaisittain. Heillä ei ollut vettä eikä ruokavaroja, ja aurinko
paahtoi pystysuoraan. Heidän ja Franciscon onneksi heidät korjasi
seuraavana päivänä amerikkalainen priki joka oli matkalla Antiguaan.

Kain kertoi haaksirikosta sepittämänsä jutun, mutta ei maininnut mitään
haavastaan, joka epäilemättä olisi tuottanut hänelle kuoleman muutaman
päivän perästä, jollei hän sitä ennen olisi joutunut Hawkhurstin vihan
uhriksi.

Kain halusi kiihkeästi päästä tavalla millä tahansa Port Royaliin ja
toivoi vain, että voisi pelastaa Franciscon -- omasta hengestään hän ei
pitänyt lukua -- ja siksi hän oli kovin iloinen tavatessaan kuunarin,
joka kuljetti rahtia saarten välillä ja oli nyt lähdössä Port Royaliin.
Hän pääsi tähän laivaan, saapui perille kolme päivää ennen tutkintoa ja
piileskeli siihen asti, kunnes oikeus kokoontui.

Kain ei halunnut että mytty avattaisiin, koska muiden Franciscoa
koskevien papereiden joukossa oli myös tiedonantoja hänen kätkemiensä
aarteiden piilopaikoista. Niitä hän ei olisi suonut muiden kuin
Franciscon tietoon.

Myttyä avattaessa olivat saapuvilla ainoastaan kaksosveljekset ja
Clara.

Papereissa kerrottiin, että Kain, jonka oikea nimi oli Charles Osborne,
oli purjehtinut Bilbaosta Afrikan rannikolle hankkimaan orjia ja ollut
noin vuorokauden merellä, kun laivaväki huomasi veneen noin mailin
päässä laivasta. Vene näytti tyhjältä. Oli tyyntä, kuunari kulki
hiljaista vauhtia, ja niin pian kuin oli tultu veneen kohdalle,
lähetettiin laivasta pikkuvene tarkastamaan sitä lähemmin.

Laivan vene palasi pian hinausköydessään toinen vene. Veneen pohjalla
näkyi viruvan useita miehiä laihoina kuin luurangot ja melkein
hengettöminä. Sen peräpuolessa oli neekerinainen lapsi sylissään ja
aivan menehdyksissään oleva valkoihoinen nainen.

Osborne oli silloin luonteeltaan iloinen veitikka, mutta ei kuitenkaan
sellainen roisto ja murhamies, jollainen hänestä sittemmin tuli. Hän
saattoi vielä tuntea osanottoa ja sääliä, ja kaikki haaksirikkoutuneet
otettiin laivaan. Muutamat pelastetuista toipuivat. Parantuneiden
joukossa oli Cecilia Templemore ja lapsi, jota aluksi oli luultu
kuolleeksi. Neekerinainen, jonka voimat olivat ponnistuksista
heikentyneet, kuoli heti kun hänet oli nostettu veneestä laivaan.
Onneksi oli laivassa vuohi, joka saattoi hyvin täyttää imettäjän
toimen, ja ennen kuin Osborne oli ehtinyt Afrikan rannikolle, lapsi oli
jälleen terve ja voimissaan ja äiti saanut takaisin harvinaisen
kauneutensa.

Cecilia joutui Osbornen uhriksi. Nuori rouva, joka oli tottunut
kaikkiin mahdollisiin mukavuuksiin ja saanut mitä huolellisimman
kasvatuksen, oli nyt tuomittu ainaiseksi eroon yhteiskunnasta, johon
hän ei koskaan enää uskaltanut palata, ja sellaisten ihmisten joukkoon,
joita hän sekä pelkäsi että halveksi. Hän itki yötä päivää ja sai kohta
vielä enemmän syytä surra sitä raakaa tapaa, jolla Osborne kohteli
häntä. Lapsi oli hänen ainoa lohdutuksensa. Hän olisi mielellään
kuollut, jollei lasta olisi ollut ja jollei hän olisi pelännyt jättää
sitä yksin. Lapsen vuoksi hän eli, lapsen takia hän koetti käännyttää
Osbornea ja kärsi äänettömänä nuhteet ja lyönnit. Vihdoin Osborne
vaihtoi rikollisen ammattinsa vielä häpeällisempään: hän rupesi
merirosvoksi.

Tämä sai Cecilian surkeuden mitan kukkuroilleen. Hän kuihtui päivä
päivältä ja olisi pian menehtynyt murheeseen, vaikkei Kain olisikaan
julmuudessaan jouduttanut hänen loppuaan. Mutta kerran kun Cecilia oli
vakavasti varoittanut miestä ja koettanut osoittaa, millaiset
seuraukset rikollisesta elämästä täytyi ennemmin tai myöhemmin olla,
Kain iski häntä niin rajusti, että hän sairastui pahoin. Cecilia kuoli
rukoillen, ettei hänen lapsestaan kasvatettaisi rikollista, ja kun
sillä hetkellä katuvainen Kain lupasi sen -- vaikkei hän sittemmin
täyttänyt kuitenkaan lupaustaan -- kuoleva siunasi häntä ennen kuin
heitti henkensä.

Tämä oli paperien pääasiallinen sisällys sikäli kuin se koski nuorten
miesten äitiä. Lopetettuaan lukemisen kaksoset istuivat murheellisina
ja sanaakaan sanomatta.

-- Mutta aarretta en voi ottaa haltuuni, sanoi Francisco äkkiä.

-- Ei sinulla olisikaan siihen oikeutta, vastasi Edvard. Se kuuluu
niille, jotka valtasivat rosvokuunarin, ja se on jaettava
ryöstörahoina. Säilytä kuitenkin tuo paperi, koska se on kirjoitettu
sinua varten.

Amiraali oli saanut tiedon tuon merkillisen oikeusjutun kaikista
yksityiskohdista ja kutsui luokseen vierailulle Edvardin, Franciscon ja
Claran. Hän selitti, että tyttö oli oleva hänen suojeluksessaan Port
Royalissa olonsa ajan. Tähän tarjoukseen Clara suostui ilomielin, ja
oikeudenistuntopäivän ylihuomenissa he menivät amiraalin asuntoon.
Clara ja Francisco esitettiin talon isännälle ja kuvernöörin tyttärelle
järjestettiin huone sekä asiaankuuluva lupakirja.

-- Templemore, sanoi amiraali, pelkään pahoin, että minun täytyy
lähettää teidät Puerto Ricoon rauhoittamaan kuvernööriä ja kertomaan
että hänen tyttärensä on turvassa.

-- Toivoisin mieluummin, herra amiraali, että lähettäisitte jonkun
toisen, niin minä pitäisin sillä välin huolta siitä, että tytär viihtyy
täällä.

-- Mitä ihmettä! Aiotteko mennä hänen kanssaan naimisiin? Onpa teillä
suuret ajatukset itsestänne! Odottakaa, kunnes pääsette kapteeniksi!

-- Toivon, ettei minun tarvitse odottaa enää kauan, herra amiraali,
vastasi Edvard painokkaasti.

-- Miten olikaan, sanoi amiraali, kerroitteko, että tiesitte paikan,
minne aarre on kätketty?

-- Veljeni tietää sen, en minä.

-- Meidän täytyy noutaa se tänne. Luulen, että meidän on lähetettävä
matkaan teidät, Edvard, ja te, herra Francisco, saatte mennä hänen
mukaansa.

-- Mielelläni, herra amiraali, vastasi Francisco hymyillen, mutta
luulen, että odotan, kunnes hänestä tulee kapteeni. Hänen tulee saada
vaimonsa ja omaisuutensa samalla kertaa enkä tahdo luovuttaa
papereitani ennen kuin hänen hääpäivänään.

-- Kunniani nimessä, Templemore! huudahti kapteeni Manly. Toivoisinpa,
että teillä jo olisi taskussanne kapteenin valtakirjanne, josta
näyttää riippuvan niin paljon: nuoren neidon onni, minun osuuteni
ryöstörahoista ja herra amiraalin kahdeksasosa. Todellakin, herra
amiraali, tämä asia koskee meitä kaikkia. Olen varma siitä, että hän on
ansainnut valtakirjansa.

-- Minäkin olen varma siitä, vastasi amiraali. Senpä tähden herra
Hadley tuo nyt valtakirjan. Siitä puuttuu vain minun allekirjoitukseni.

Kapteeni Manly kastoi jo kynän mustepulloon ja ojensi sen
esimiehelleen. Amiraali kirjoitti nimensä paperiin.

-- Nyt ei puutu enää sitäkään. Onnittelen, kapteeni Templemore.

Edvard punastui ilosta ja kumarsi kunnioittavasti.

-- Minä en voi antaa upseerin valtakirjoja, herra amiraali, sanoi
Francisco ojentaen amiraalille paperinsa. Sen sijaan saatan antaa
tietoja, jotka eivät liene vähäpätöisiä, sillä aarre näkyy olevan
suuri.

-- Manly, teidän on lähdettävä matkaan jo aamuhämärissä! huudahti
amiraali. Tästä tulee kylliksi lastia korvetillenne. Lukekaahan!

-- Aarre oli aiottu minun omaisuudekseni, virkkoi Francisco
surumielisesti hymyillen, mutta minä en tahdo koskea siihen.

-- Aivan oikein, nuori mies! Kaunis periaate! Me emme ole kuitenkaan
niin arkaluontoisia, sanoi amiraali. Mutta missä nuori neiti on?
Ilmoittakaa hänelle, että päivällinen on valmis.

Pari viikkoa myöhemmin palasi kapteeni Manly aarre mukanaan, ja
"Enterprise" palasi Puerto Ricosta ja toi kuvernöörin vastauksen
amiraalin kirjeeseen, jossa viimeksi mainittu oli ilmoittanut
kuvernöörin tyttären pelastuneen Edvardin avulla. Kirje oli täynnä
kiitoksia amiraalille ja kohteliaisuuksia Edvardille, ja mikä
tärkeintä, siinä oli myös avioliittolupa. Kaupanpäällisinä tuli monta
arkullista kultaa.

Noin kuusi viikkoa tämän tärkeän keskustelun jälkeen tempasi
herra Witherington, joka oli lukenut suuren tukun kirjeitä
ruokailuhuoneessaan, niin hurjasti kellonnuorasta, että vanha Jonathan
luuli isäntänsä menettäneen järkensä. Kuitenkaan hän ei lainkaan
jouduttanut hidasta juhlallista kulkuaan, vaan ilmestyi tavalliseen
tapaansa ovelle sanaakaan sanomatta.

-- Miksi mies ei tule, kun minä soitan? huusi herra Witherington.

-- Tässä olen, herra, sanoi Jonathan levollisesti.

-- Vai niin, vai olette siellä? Te hiivitte näkyviin, hitto vieköön,
ikään kuin olisitte vain hovimestarin haamu! Arvatkaapas kuka tänne
tulee?

-- Sitä en voi tietää.

-- Mutta minä tiedän! Te senkin juhlallinen vanha...! Edvard tulee
tänne!

-- Nukkuuko hän entisessä huoneessaan? kysyi hovimestari jokseenkin
juoheaan -- hänen tyyneyttään ei mikään pystynyt järkyttämään.

-- Ei, hänelle on annettava paras makuuhuone. Hän on naimisissa, hän on
laivan päällikkö, kapteeni Templemore.

-- Hyvä juttu, herra.

-- Ja hän on löytänyt veljensä, kaksosveljensä.

-- Hyvä juttu, herra.

-- Veljensä Franciscon, jonka luultiin hukkuneen. Mutta se on pitkä ja
merkillinen juttu. Hänen onneton äitinsä on ollut jo kauan vainajana.

-- In coelo quies, taivaassa on lepo, sanoi Jonathan nostaen katseensa
kattoon.

-- Mutta hänen veljensä on noussut ikään kuin kuolleista.

-- Resurgam, olen nouseva ylös, äännähti hovimestari.

-- Kymmenen päivän päästä he ovat täällä. Pidä huolta, että kaikki on
järjestyksessä, Jonathan! Herra armahtakoon! jatkoi vanha herrasmies.
Tuskin tiedän enää seisonko jaloillani vai päälaellani! Tyttö on
espanjalainen, kuuletteko, Jonathan!

-- Kuka tyttö, herra?

-- Kuka tyttö, kuka tyttö? Kapteeni Templemoren vaimo tietysti. Ja
häntä on syytetty merirosvouksesta.

-- Ketä, herra?

-- Ketä, ketä! Franciscoa, Edvardin veljeä tietysti! Te olette vanha
tolvana, Jonathan.

-- Onko teillä vielä muita käskyjä, herra?

-- Ei ole, ei ole. Hyvä on, kas niin, menkää nyt!

Kolme viikkoa myöhemmin kapteeni Templemore vaimoineen sekä kapteenin
veli Francisco asuivat jo herra Witheringtonin suureksi mielihyväksi
hänen talossaan. Hän olikin jo aikaa sitten kyllästynyt yksinäisyyteen
ja vanhaan Jonathaniin.

Kaksoset olivat herra Witheringtonin seurana hänen vanhoilla
päivillään. He sulkivat hänen silmänsä viimeiseen lepoon, jakoivat
keskenään hänen siunauksensa ja hänen suuren omaisuutensa. Niin loppuu
kertomus _Merirosvosta_.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Merirosvo" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.