Title: Rauhaton yö - Huvinäytelmä yhdessä näytöksessä
Author: Lundström, Isidor
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Rauhaton yö - Huvinäytelmä yhdessä näytöksessä" ***


RAUHATON YÖ

Huvinäytelmä yhdessä näytöksessä


Kirj.

ISIDOR LUNDSTRÖM


Suomentanut Raine



U. W. Telén & C:o, Kuopio, 1905.

Oy Kuopion Uudessa Kirjapainossa.



    Sensuurin hyväksymä, 29 p:nä Elokuuta 1905, Kuopiossa.



HENKILÖT:

_Patruuna Andersson_.
_Amanda_, hänen tyttärensä.
_Teodor von Flabben_, nuori virkamies.
_Anto_, Anderssonin palvelija.

(Näyttämö: Huone Anderssonin talossa. -- Perällä ikkuna, oikealla ja
vasemmalla ovi. Vasemman oven luona suurenlainen kaappi. Oikealla
etunäyttämöllä sohva, jonka edessä on pöytä kirjoitustarpeineen.
Pöydällä palaa kynttilä.)

(Esiripun noustessa Teodor istuu sohvalla ja nukkuu.)


1 kohtaus.

    Anto.

_Anto_ (tullen oikealta). Totta tosiaan, tuossa hän istuu vielä
patruunan vierashuoneen sohvalla ja nukkuu, ikäänkuin hän olisi
kotonaan. Mitä hän oikeastaan tahtoo? Puhutella patruunaa, sanoi hän.
Oli ehkä tyhmää päästää hänet sisään, kun patruunakin oli poissa...
mutta tuskin voi käskeä hienonlaista mieshenkilöä, joka on puettu
korkeaasen harmaasen hattuun ja kiiltohansikkaihin, ja joka
päällepäätteeksi antaa köyhälle syntiselle juomarahaa, -- käskeä häntä
seisomaan ulkona kadulla odottamassa. Muuten niin luulin minä, että
patruuna piankin tulisi kotiin, koska neitikin oli mukana... mutta nyt
on kello puoli 12... ja jos ukko saa nähdä talossa vieraan tähän aikaan
yötä, niin hän varmaan ajaa minut pois. Hän päättäisi heti, että se on
joku muinaisrahojen kerääjä, niinkuin hän itsekin, ja muinaisrahojen
kerääjät ovat puoleksi varkaita, on hänen tapansa sanoa. Ei... ei sitä
voi auttaa... saan luvan herättää hänet ja pyytää häntä menemään
matkoihinsa. (Huutaa.) Herra! Herra! (Soitetaan.) Myöhäistä! Siinä ukko
nyt jo on.


2 kohtaus.

    Teodor. Anto.

_Teodor_ (unen pöpperössä). Mitä! No mitä nyt? (Tyyneemmin). Ah, se
olet sinä... Onko isäntäsi jo kotona? (Soitetaan jälleen.)

_Anto_. Hän on juuri tulossa... se on hän, joka soittaa noin hurjasti
näin puoli 12 aikaan sydänyöllä.

_Teodor_. Puoli 12! Mies oletko järjetön? Päästä minut ulos!

_Anto_. Entä patruuna...? Herrahan tahtoi puhua hänen kanssaan?

_Teodor_. Minä! Se on erehdys, se on lorua. Minä tahdoin vaan vähäsen
levähtää.

_Anto_. Herra Jumala! Hän on hupsu! (Soitetaan taas.) Minun täytyy
avata.

_Teodor_. Seis, jos hengissä tahdot pysyä! Tuossa on markka. Saat
toisen lisää, jos päästät minut ulos, niin ettei kukaan huomaa. Mene
nyt avaamaan.

_Anto_. Minä riennän. Voi kauhistusta minkälainen tapaus! (Menee
oikealle.)


3 kohtaus.

    Teodor (yksin).

_Teodor_. Kirottu seikka, nurja kohtalo! Voi sinua Teodor parka, sinä
varmaankin lienet syntynyt marakattitähdistön enteillä... kaikki menee
sinulta päin mäntyä. Niin... saatte itse kuulla miten asian laita
oikein on. Minä sain päällikköni tanssijaisissa nähdä nuoren tytön...
enkelin, jolla oli kullankeltaiset posket ja punanen tukka... ei...
punaiset posket ja kullankeltaiset kutrit... Minä tietysti rakastuin,
rakastuin kuin 18-vuotias kadetti. Pyysin häntä tanssimaan kanssani ja
valssin kestäessä kuiskasin hänen hurmaavan pieneen korvaansa:
neitiseni, Te olette lumoava! Hän vaikenee... Minä jatkan: nimeni on
Teodor von Flabben, 28-vuotias ja virkamies lennätinlaitoksessa, jossa
minulla on 2000 mk vuodessa yöpalveluksesta. Korot omasta pienestä
pääomastani tekevät 2800... siis yhteensä 4800 mk vuodessa. Siinä on
minun elämäkertani... ja niin päättyi se valssi. Mutta minä en ottanut
peljästyäkseni, minä... minä istuin hänen viereensä ja jatkoin: minä
rakastan Teitä, neitiseni. Tahdotteko ottaa Teodor von Flabbenin ja
hänen 4800 vuodessa, sekä hänen sydämensä, joka on ainakin saman
arvoinen, siis summa 9600, niin... tässä saatte hänet sitten. Hän
punastuu! Hän on vain 17-vuotias. 17-vuotias... ikä, jolloin nuoret
tytöt ovat minusta hurmaavimmillaan. Hän vastaa vaan kaksi sanaa:
"kysykää isältä". Minä ryntään ylös, lyön käsiäni yhteen ja huudan:
isältänne, neitiseni! Missä ukko asuu, että saisin häntä syleillä ja
sanoa: herra... herra... mutta mikä on isänne nimi, neitini?
"Andersson, herraseni", vastaa hän. "Hyvä! Andersson, vanha Andersson...
minä rakastan Teidän tytärtänne... Teidän... Teidän... Mikä on nimenne,
neitini?" -- "Amanda, herraseni." Amanda! Niin, sehän on selvää, se...
minä rakastan Teidän tytärtänne Teidän Amandaanne... "Ei niin pian,
herraseni", sanoo hän, "hakekaa isäni hänen kotoaan ensin". Oi, minä
olen onnellisin sähkölennätinvirkamies tällä puolen päiväntasaajaa! Hän
rakastaa minua! Tämä ajatus päässäni, sydämmessäni, koko ruumiissani
minä ryntään kotiin... menen levolle, nukun ja näen unta, että olen
kosinut ukko Anderssonia ja saanut myöntävän vastauksen. Vihdoin minä
herään... minä ryntään ylös mennäkseni herra Anderssonin luo... silloin
minun päähäni juolahtaa, että olen unohtanut kysyä hänen osoitettaan,
ja että Amanda on unohtanut sanoa sen minulle. Minä hankin itselleni
osoitekalenterin, alan etsiä: A... Ab... Ac... An... tuossa on. Mutta
taivahan talikynttilät! Siinä ei ole yksi, ei kaksi, ei kolme, eikä
neljä Anderssonia... siinä on 50... 60... 70 kappaletta. Kuka näistä on
Amandan isä? Siitä ei kalenterissa puhuta mitään. Minä kauhistun...
haen pika-ajurin ja ajan vuoron perään Anderssonien luo... siinä
järjestyksessä kuin ne ovat kalenterissakin. Jokaiselle sanon: suokaa
anteeksi, herra Andersson, onko Teillä tytär, jonka nimi on Amanda?
Toisilla on, toisilla ei ole. Sitten... jokaiselle, jolla on Amanda
sanon: herrani, minulla on kunnia pyytää tytärtänne omakseni. Ukko
menee ulos, tuo tyttärensä sisään, mutta minkälainen Amanda! Toinen on
ontuva, toinen kierosilmä, ei milloinkaan minun Amandani. Änköttäen
minä pyydän anteeksi ja ryntään ovelle. Niin olen nyt ollut 49
Anderssonin luona. Vihdoin joudun tänne kulutettuani ajoon neljänneksen
vuosipalkastani. Eräässä läheisessä nuuskakaupassa saan tietää, että
N:o 50 on se oikea, se minun Anderssonini. Voi ilon ihanuutta! Minä
soitan ja minulle avataan, vaan herra Andersson ei ole kotona...
palvelija ei tahdo päästää minua sisään. Markka pehmittää toistaiseksi
hänen sydämmensä ja minä saan astua sisään. Herra Andersson ja neiti
Amanda kuuluvat pian tulevan takaisin. Minä heittäydyn tähän sohvalle
odottamaan heitä... kestää jonkun aikaa. Olen väsynyt ja minä
nukahdan... ja herään vasta kun kello puoli 12 soitetaan... Se on liian
hassua! Minun täytyy hiipiä pois ja tulla huomenna uudestaan... Ah!
Joku tulee... se on ukko. Kuulin selvästi äänen, joka sanoi: hyvää yötä
lapseni... Se oli isä, ja lapsi, se on Amanda, sehän on selvää. Amanda
hän asuu tuolla alikerrassa ja ukko täällä ylhäällä. Voi kauhistuksen
kanahäkki! Hän tulee tänne... Minun täytyy kätkeytyä, vaan minne? Kas,
tuossa on kaappi! (Juoksee kaappiin ja vetää oven kiinni.) Pelastettu!


4 kohtaus.

    Andersson ja Anto (tulevat oikealta. Anto tunkeutuu
    ensin sisään, työntäen Anderssonin tieltään).

_Anto_ (katsoen ympärilleen). Hän on poissa.

_Andersson_. Mikä sinua vaivaa, Anto? Sinä aivan musersit olkapääni
ovenpieleen.

_Anto_. Anteeksi, patruuna... mutta minä vaan tahdoin katsoa, olinko
sytyttänyt kynttilän täällä huoneessa, ettei patruuna loukkaisi itseään
pimeässä.

_Andersson_. Tyhmyyttä! Kuulehan, eikö kukaan ole käynyt minua
kysymässä tänä iltana?

_Anto_. Kysymässä... Ee... ei!

_Andersson_. No, sehän on hyvä.

_Anto_ (erikseen). Mutta jos tuo houkkio tulee taas huomenna ja
lörpöttelee, että hän on ollut täällä... (Ääneen.) Niin, sehän on
totta... oli eräs herrasmies, joka kysyi patruunaa.

_Andersson_. Joku kerjäläinen luullakseni...

_Anto_. Eipä ollutkaan, patruuna. Se oli eräs hieno herra, jolla oli
korkea harmaa hattu päässä ja kiiltohansikkaat käsissä.

_Andersson_. No, mitä hän tahtoi?

_Anto_. Sitä hän ei sanonut.

_Andersson_. Se oli siis kerjäläinen kuitenkin.

_Anto_. Ei ollut! Ehkä se oli joku muinaisrahojen kerääjä, niin,
tuollainen kuin patruunakin.

_Andersson_. Herra varjele! Ethän vaan päästänyt häntä sisään?

_Anto_. Eikös mitä... Patruuna on poissa, sanoin minä, ja sitten suljin
oven, että hänen nenänsä oli jäädä väliin. (Eriks.) Oi jos niin
olisinkin tehnyt.

_Andersson_. Oikein teit, poikani. Ei sitä milloinkaan voi olla liian
varovainen... Tuoppas tänne minun yönuttuni; se riippuu makuukamarin
seinällä.

_Anto_. Makuukamarissa! (Eriks.) Mutta jollei hän olekaan lähtenyt
ulos... jos hän onkin tuolla sisällä... hui sentään! (Ääneen.) Minä
otan kynttilän mukaani, patruuna, etten sysää siellä mitään kumoon.
(Ottaa kynttilän ja menee vas.)

_Andersson_. Niin, oikein, rakas Antoni. Varovaisuutta... Tänään on
sinulla syytä olla hyvilläsi, veli Andersson. Rahahuutokauppa meni
mainiosti... annappas... ei vähempää kuin neljä kultakolikkoa aivan
polkuhinnasta. Muutaman vuoden kuluttua on Anderssonin nimi tähtenä
loistava muinaisrahaopin taivaalla. Oi, ihana tiede!

_Teodor_ (tirkistää kaapista; erikseen). Jos yrittäisin pujahtaa
hämyssä.

_Andersson_. No, Anto, löydätkö?

_Anto_ (sisältä). Tulen heti, patruuna.

_Teodor_ (kuten ennen). Niin, luulen, että uskallan tehdä kepposen...
ei... tuossa hän palajaa kynttilä kädessä. (Vetäytyy sisään.)

_Anto_ (kynttilän ja yönutun keralla). Tässä olen patruuna. (Eriks.)
Hän ei ollut siellä sisällä.

_Andersson_ (riisuu frakin yltään). No, autahan nyt yönuttua päälleni.

_Anto_ (auttaa häntä; eriks.). Kuinka peijakkaan tavalla hän on päässyt
ulos.

_Andersson_. Mitä sinä siinä mutiset?

_Anto_. Minäkö? No voi... minä vaan ihmettelin, missä patruuna on ollut
tänä iltana...

_Andersson_. Vai niin... Minä olen ollut toisessa kaupungin osassa...
eräässä rahahuutokaupassa.

_Anto_. Entä neiti?

_Andersson_. Otin hänet mukaani.

_Anto_. Äh! Ei nuorella naisella voi siitä olla huvia, ei...

_Andersson_. Eikö? Miks'ei sitten? Jos sinä olisit edes vähänkin
sivistynyt, rakas Antoni, jos sinä lukisit sanomalehtiä, niin sinä
tietäisit, että nainen, uusimpien tiedemiesten havaintojen mukaan on
ihmiskunnan jäsen... eli, niin sanoakseni, ihminen. Kun nainen voi
päästä vieläpä tohtoriksikin, niin lienee hänellä myös oikeus innostua
korkeimpaan, jaloimpaan tieteeseen, muinaisraha-oppiin... tieteeseen
metallirahan historiallisesta arvosta... no, mitäs siihen sanot?

_Anto_. Niin, mutta jollei neiti Amanda käytäkään tuota oikeuttaan...
mitenkä silloin käy?

_Andersson_. Hänen täytyy se tehdä, sanon minä... hän tekee sen jo.
Tän'iltaisessa huutokaupassa hän ei kertaakaan nukahtanut...

_Anto_. Mitä patruuna sanoo?

_Andersson_. Täyden totuuden... ei sen vertaa kuin edes pieni
torkahduskaan. Ja sitten jälkeenpäin kutsuin hänet hienoille
illallisille.

_Anto_. Nybergiinkö? [Tässä saattaa nimittää mitä ravintoloita
kulloinkin on muodissa.]

_Andersson_. Ei... ei aivan niin.

_Anto_. No sitten tiedän... Le Nordiin...

_Andersson_. Ei... erään ystäväni luo, erään muinaisrahojen kerääjän
luokse.

_Anto_. Vai niin, no se tulee aina halvemmaksi.

_Andersson_. Aivan niin. Tiedätkö Anto... minulle pälkähti päähän hieno
tuuma, suuri tuuma.

_Anto_. Se ei ole mahdollista, patruuna...

_Andersson_. Sen sijaan, että minä testamenttaisin kokoelmani
valtiolle, olen nyt päättänyt antaa tyttäreni, minun Amandani, periä
sen. Sillä tavoin se jää sukuun... ja Anderssonin rahakokoelmaan
tulevat kerran ruhtinaat ja oppineet vaeltamaan juhlasaatossa, ja...

_Anto_. Mutta, entäs jos neiti menee naimisiin...?

_Andersson_. Käärme, älä pistä sydämmeeni! Sitä ei hän milloinkaan tee.

_Anto_. Mitenkä patruuna sen tietää?

_Andersson_. Suus' kiinni! Sitä et sinä käsitä. Minun tyttärelläni on
ylevämpiä ihanteita kuin ajatella miesrahjusta. Hän on elävä tieteelle
ja minulle, vanhalle isälleen... Minä olen vihkivä hänet tämän opin
salaisuuksiin. Onneksi on minulla siihen aikaa, kun olen vielä niin
nuori.

_Anto_. Niin, sehän on ymmärrettävää... 65 vuotta ei todellakaan ole
mikään ikä...

_Andersson_. 64 ja puoli. Ei rahtuakaan sen enempää.

_Anto_. Onpa sitä siinäkin. Jos minulla olisi 64 vuotta hartioillani,
niin olisin kyllä tyytyväinen tähän elämääni..

_Andersson_. Juuri sentähden, että olen niin tyytyväinen siihen, ei
minulla ole halua erota siitä. Minä en näe mitään syytä miksi minun
pitäisi kuolla. Minnalla on oiva vatsa, hyvät unenlahjat, sanalla
sanoen, minulla on kaikki edut, mitä elämiseen tarvitaan.

_Anto_. Se on siis patruunan mielipide, ettei neiti saa milloinkaan
mennä naimisiin?

_Andersson_. Niin, tietysti. Mitä hyötyä hänellä on naimisiin menosta?
Eikö hänellä ole luonnollisesta isästään myöskin luonnollista seuraa?
Mitäpä tekemistä hänellä olisi vielä toisen miehen kanssa, sitäpä
tahtoisin tietää?

_Anto_. No, voi sun... Miehekseen, tietysti.

_Andersson_. Miehekseen! Oletko sinä hupsu! Mihin mies kelpaa? Mikä
olisi hänen tehtävänsä? Niin, periä minut, joka en häntä tunne,
hävittääkseen sitten minun taide-aarteeni, joita hän ei ymmärrä arvossa
pistää. Vai tyttäreni miehelään, ei ikipäivinä!

_Anto_. Mutta onhan patruuna itsekin ollut naimisissa... ja...

_Andersson_. Vaikene, sinä luonnoton ihminen, äläkä manaa kuolleita
esille. Sitä ei tyttäreni tiedä; sitä ei hän milloinkaan tule
ajatelleeksi.

_Anto_. Vai niin... Se on kerrassaan kauheata, että rouva Andersson
vainaja...

_Andersson_. Tiikeri, vaikenetko! Älä saata minua järjiltäni. Vaimoni
on kuollut, Jumalan kiitos! Ei!... avioliiton kyykäärmeeltä tiedän
varjella minun Amandani, ainoan lapseni. Hän ei milloinkaan saa tulla
tuntemaan ketään muuta mies-henkilöä, kuin minut... ja tieteen. Me
kolme tulemme keskenämme viettämään onnellista elämää ja kun minä
kerran kaukaisessa tulevaisuudessa erkanen täältä isieni luo, voin minä
sanoa itselleni: sinä, isä Andersson, olet viettänyt onnellista
elämää... vahinko vaan, ettei sitä voi jatkua vähän kauemmin... Oi!
kyyneleet täyttävät aina silmäni kun ajattelen eroni hetkeä.

_Anto_. Niin, se on sangen kaunista, minä itken myöskin.

_Andersson_. Todellako? Kunnon palvelija... kiitos siitä sanasta.

_Anto_. Niin, minä tarkoitan, kun minä ajattelen, että _minun_ täytyy
kuolla.

_Andersson_. Mitä pirua se minuun kuuluu, milloin sinä kuolet. Sinulla
ei mahtane olla mitään sydäntä, Anto. Niinhän sinä olet kuin mieletön
eläin. Kurjaa todellakin!

_Anto_. Älkää sanoko niin, patruuna... se oikein sydäntäni särkee, kun
patruuna ajattelee, että minä olen eläin.

_Andersson_. Kas niin, kas niin... No, eihän se ollut niin pahasti
tarkoitettu... (Ottaa rahan liivintaskustaan.) Katsos, poikaseni, tätä
pientä esinettä, se on niin kutsuttu "Quinarius". Siinä on kirjaimet H
ja S, ja se on ikivanha.

_Anto_. Kas vaan noin pientä heittiötä!

_Andersson_. Etkö tunne itsessäsi jotakin, kun näet tällaisen pienen,
viattoman veitikan?

_Anto_. Kyllä minä tunnen, patruuna.

_Andersson_. Kas sitä vaan! Myöskin hän, tuo sivistymätön palvelija!
No, poikaseni, mitä sinä tunnet sitten?

_Anto_. Tunnen sellaisen hirmuisen halun vaihtaa sen.

_Andersson_ (raivoisana). Konna! Sitäkö sinä tunsitkin? Ulos ovesta!
Ulos, sanon minä, ja laita etten näe sinun kirottua irvinaamaasi! (Ajaa
hänet ulos oik.).

_Anto_ (mennessään). Hyvää yötä, patruuna!


5 kohtaus.

    Andersson (yksin).

_Andersson_. Mokomakin kehno aineen orja... hävityksen henki! Mutta ei
kannata suuttua. Mies Amandalle, höpisi hän... Jaa, kas se olisi somaa,
se... Eihän se mies tahdo tyttöä yksin; hän tahtoo myös "rahuskia",
äidinperinnön, niin... mutta se on juuri sitä, kun minä pappa Andersson
en tahdo antaa. Niin Amandan äidinperintö on sijoitettu rahoihin...
Joka päivä tulee uusia kolikoita... Nyt on mainiota aikaa...
huutokauppoja joka viikko. Hyvä, että sain tuon kaapin kotiin. Huomenna
se sisustetaan uusia vieraita varten. No niin, niin on sen asian
laita... Hyvää yötä nyt, kunnon ukkoni! (Ottaa kynttilän ja menee
vasemmalle).


6 kohtaus.

    Teodor.

_Teodor_ (tulee ulos kaapista saappaat kädessä). Niin... hyvää yötä
kunnon ukko, nuku rauhassa. Sinäpä vasta olet oiva isä, sinä... Vai
niin, tyttäresi ei saa mennä naimisiin, jotta sinä saisit pitää hänen
äitinsä perinnön. Sehän on tietty, se on salaisuus, jota ei tiedä
kukaan muu kuin sinä -- ja minä. Mutta siinähän on ainakin jo yksi
liikaa pappa Andersson. No, no, "huomenna on jälleenkin päivä", sanoi
kuningas Valdemarvainaja aikoinaan. Mutta missä on ovi? Annappas...
luulen, että se on vasemmalla... Kotirauhan tähden olen riisunut
saappaat jaloistani. Hyvää yötä, appiseni! (Lähestyy oikeata ovea ja
töytää pöytää vasten, kadottaen toisen saappaansa.)

_Andersson_ (sisältä). Onko siellä joku? Oletko se sinä, Anto?

_Teodor_ (hiljaa). Ei, se olen minä ..! kaappiin taas vaan. Kirottu
kaappi! Entä saapas... kuinka minä sen löydän? (On polvillaan
permannolla ja hapuilee.) Mahdotonta!... täällähän on pimeätä kuin
säkissä eli appivaari Anderssonin omassatunnossa. Oi, rakkaus, rakkaus!
täytyykö minun sinulle uhrata vielä toisen saappaanikin. Tuossa tulee
ukko. Tämäpä kaunista! (Kätkeytyy jälleen kaappiin.)


7 kohtaus.

    Andersson. Teodor.

_Andersson_ (tulee vasemmalta yllään yönuttu ja yölakki: kynttilä
kädessä). Kuka täällä on? Anto, oletko se sinä? (Katsoo ympärilleen.)
Eihän täällä olekaan ketään... olisinko erehtynyt? Mutta minä olin niin
varmasti kuolevinani laukauksen, tai jotakin sen tapaista... Se on
merkillistä. Mutta minä kuulin kai sittenkin väärin... (Työntää
jalallaan saapasta.) Mitä! Mikä tuo on?

_Teodor_ (tirkistää kaapista. Itsekseen). Minun saappaani!

_Andersson_. Saapas!... Kuinka se on tänne joutunut? Olisiko se minun?
(Katsoo sitä tarkkaan.) Ei! Mutta kenenkä se sitten on?

_Teodor_ (kuten ennen). Minun, appiseni.

_Andersson_ (kavahtaen). Mitä? Mitä tämä on? Minusta joku sanoi: se on
minun... (Katsoo ympärilleen. Teodor on vetäytynyt sisään.) Huh,
sentään! Tämä alkaa tuntua niin kummalliselta. Kummitteleeko täällä,
vai mitä tämä on?... Ei, minun täytyy huutaa Antoa. (Syöksyy oikealle
ovelle huutaen.) Anto! Anto! joudu! joudu!

_Teodor_ (hiipii salaa kaapista). Kissa vie, kun täällä alkaa
haiskahtaa häkää. Pelastakoon nahkansa ken voi! (Hiipii sisälle vas.)


8 kohtaus.

    Andersson. Amanda ja Anto (oikealta).

_Amanda_. Isä, isä! Mitä on tapahtunut? Oletko sinä sairas?

_Andersson_. Paljon pahempaa, lapseni, paljon pahempaa.

_Anto_. Onko patruuna kuollut sitten?

_Andersson_. Älä laske leikkiä, Anto, isäntäsi ja näkymättömien henkien
läsnäollessa.

_Amanda_. Mitä isä sanoo?

_Anto_. Patruuna näyttää siltä, kuin patruuna olisi nähnyt
rouvavainajan...

_Andersson_. Uh, sentään, kuinka sinä puhut! Ei, niin kauheata se ei
ollut, mutta se oli sittenkin kammottavaa.

_Amanda_. Sinä pelotat minua, isä... Mitä on tapahtunut? Sinä olet
aivan kalmankalpea.

_Andersson_ (juhlallisesti). Olenko? Paljon mahdollista. Minulla on
syytä siihen. Kas tässä (ojentaa kätensä, jossa on Teodorin saapas) ja
kauhistu...

_Anto_. Mistä patruuna on saanut noin siistin saappaan?

_Andersson_ (kuten ennen). Niin, sano se... Hirveällä tavalla.

_Amanda_. No, isä!

_Anto_. Onko patruuna siepannut sen jostakin?

_Andersson_ (kuten ennen). Minä olen löytänyt sen.

_Amanda_. Löytänyt sen! Mistä sitten, isä?

_Andersson_. Täältä sisältä... aivan äsken.

_Anto_. No, sopiiko se kalosseihin?

_Andersson_. Minä en ole koettanut, mutta saatte kuulla... Älä vaan
pelästy, lapseni... sillä se on kerrassaan kauheata.

_Amanda_. Huh, sentään, isä!

_Andersson_. Olin juuri nukkumaisillani, kun kuulen täältä hirveän
jyskeen; se oli aivan kuin laukaus tai jotain sen tapaista. Minä
rohkasen mieltäni ja ryntään ulos... vaan en löydä mitään... paitsi
tämän saappaan tuosta lattialta. No... minä tietysti luulen, että se on
minun; minä otan sen ylös, kun samassa olen kuulevinani aivan kuin
hautaholvista äänen, joka sanoo: anna sen olla... tai jotain sen
tapaista. Se oli jo liian kauheata... ja se oli juuri silloin, kun minä
huusin teitä.

_Anto_ (its.). Nyt aavistan asian, (Ääneen.) Se oli kissa...

_Andersson_. Tyhmyyksiä! Joku ampui, tai...

_Anto_. Se oli kissa, joka sähisi, patruuna.

_Andersson_. Kissa! No, miten olisi tämä saapas sitten tänne joutunut?

_Anto_. Kuinka minä sen tietäisin? Ehkä se oli mestarikissa, joka käy
saappaissa.

_Andersson_. Anto! Minä en kärsi mitään sukkeluuksia tänä kauheana
hetkenä.

_Anto_. Olkoon niin, patruuna.

_Amanda_. Ajatteles isä, jos se olisi ollut varas.

_Andersson_. Varas, lapseni... Kuinka se olisi tänne päässyt? Ne eivät
ole varkaita, jotka kulkevat lukittujen ovien läpi... ne ovat henkiä,
aineettomia olentoja...

_Anto_. Jotka kulkevat saappaissa...

_Andersson_. Anto!

_Anto_. Patruuna!

_Amanda_ (kiivaasti). Isä! (Osoittaa kaappia). Tuossa kaapissa... siinä
voi joku olla piilossa.

_Anto_ (hiljaa Amandalle.) Hiljaa, neiti, kaikin mokomia... muuten minä
olen mennyt mies.

_Amanda_ (hiljaa Antolle). Mitä sinä tarkoitat?

_Andersson_. Mitä sinä sanot? Tuossa kaapissa? Se on kerrassaan
hirveätä!

_Anto_. Mitä vielä! Ei kaapissa ketään ole, ei niin ketään. (Hiljaa
Amandalle.) Hän on varmaan siellä.

_Amanda_ (samoin). Hän, kuka hän?

_Anto_ (kuten ennen.) Se harmaahattunen herra, tiedänmä.

_Andersson_. Niin... miksikäs ei? Saatatpa olla oikeassa, lapseni.
Kaappi on vielä sisustamaton. Siellä voi joku olla. Anto, avaa kaappi.

_Anto_. Minäkö avaisin... e-en, patruuna. Kaikkea muuta, vaan en sitä.
Sitä en minä uskalla tehdä.

_Andersson_. Pelkuri raukka... Sinähän juuri sanoit, ettei siellä ole
ketään.

_Anto_. Niin... siihen uskallan vaikka patruunan hengen.

_Andersson_. No, avaa sitten.

_Anto_. En koskaan, sanoin minä.

_Andersson_. Niskotteletko sinä, Anto? No hyvä, kyllä minä rankaisen
sinua avaamalla sen itse. (Lähenee kaappia.)

_Amanda_. Ei, älä avaa, isä.

_Anto_. Niin, älkää avatko, patruuna.

_Andersson_. Miehellä täytyy olla päättäväisyyttä. Rohkeutta,
Andersson! (Avaa kaapin.)

_Anto_ (hiljaa Amandalle). Minua on petkutettu.

_Andersson_. Ei ketään!

_Amanda_. Ei ketään!

_Anto_. Niin, enkö minä sitä sanonut. (Its.) Kyllä minä olen luotu kuin
silakka, jos tätä käsitän.

_Amanda:_ No, se oli hyvä, isä. Minua jo niin pelotti.

_Andersson_. Peloitti... Hyi, lapseni! Se, jolla on puhdas omatunto, ei
koskaan pelkää.

_Anto_. Se oli siis kuitenkin kissa.

_Andersson_. Niin, siltä se näyttää. Saattepa nähdä, että se ilkiö on
hiipinyt makuukamariin. Se on ajettava ulos, muuten en saa ummistaa
silmiäni tänä yönä. Sytytäppäs, Anto, toinen kynttilä, niin kyllä minä
sen ajan pellolle. (On sillävälin pistänyt saappaan yönutun taskuun.)

_Anto_. Kyllä, patruuna. (Sytyttää kynttilän, jonka antaa hänelle.)

_Andersson_. Hyvä... Nyt minä pistän sen pirun pihtiin. (Menee
kynttilöineen vasemmalle.)


9 kohtaus.

    Anto. Amanda.

_Amanda_. Sukkelaan nyt, Anto. Mitä sinä tahdoit sanoa?

_Anto_. No, minä kun luulin, että tuo harmaahattunen herra olisi
täällä... mutta hän on varmaankin päässyt ulos, vaikk'en käsitä millä
tavalla.

_Amanda_. Harmaahattunen herra... kuka se oli?

_Anto_. Eräs, joka tahtoi puhutella patruunaa, tiedänmä.

_Amanda_ (vilkkaasti). Pieni?

_Anto_. Niin.

_Amanda_. Valkeaverinen?

_Anto_. Niin, valkeaverinen...

_Amanda_. Sorea?

_Anto_. Niin.

_Amanda_. Käytti silmälaseja?

_Anto_. Oikein... mutta mistä neiti sen tietää?

_Amanda_. Se on hän.

_Anto_. Kuka hän?

_Amanda_. Tuo harmaahattunen herra, tiedänmä.

_Anto_. Niin oikein, aivan oikein.

_Amanda_. Tiedätkö, mitä hän tahtoi?

_Anto_. Puhutella patruunaa, sanoi hän.

_Amanda_. Hän tahtoi naida.

_Anto_. Mitä neiti sanoo! Niin kun tarkemmin muistelen oli hän sangen
naimattoman näköinen.

_Amanda_. Hän on siis saanut meistä selvää.

_Anto_. Kaiketi, koska hän oli täällä... muuten niin hän oli hieno
mies. Hän antoi minulle markan ja sitten toisen lisää... ja sitten hän
jäi vielä markan velkaa.

_Amanda_. Sen saat hääpäivänämme.

_Anto_. Kiitoksia vaan... mutta sitä saan kai odottaa, sillä patruuna
ei näy olevan mieltynyt naimiskauppoihin.

_Amanda_. Oo, hän on myöntyvä, kun saa nähdä minun Teodorini.

_Anto_. Jassoo... vai on hänen nimensä Teodor?

_Amanda_. Kuinka onkaan isä tuleva iloiseksi, kun hän huomenna palajaa.

_Anto_. Niin, neitiseni, toivokaamme niin. (Eriks.) Voi neiti parka,
kuinka hän on voinut hurmaantua tuonlaiseen tolvanaan!

_Amanda_. Mitä sinä sanot, Anto?

_Anto_. Enhän minä mitiä, ei niin mitiä.

_Amanda_. Vaan miks'ei hän viipynyt kauemmin, ja odottanut isää?

_Anto_. Niin, miks'ei hän tehnyt niin? Siinäpä se kysymys juuri onkin.


10 kohtaus.

    Andersson. Anto. Amanda.

_Andersson_ (vasemmalta). Ei näkynyt, ei edes kärpästäkään.

_Anto_. Eikö patruuna saanut selvää kissasta?

_Andersson_. Ei, aivan mahdotonta... Minä olen nuuskinut kaikkialla...
sohinut hiilihangolla sängyn alle ja söhrinyt pöytien ja tuolien
alle... vaan ei mitään näkynyt.

_Amanda_. Mitä sinä nyt sitten aiot tehdä, isä?

_Andersson_. Menen levolle, lapseni, ja samoin voitte tekin tehdä.

_Amanda_. Uskallatteko nukkua yksin, isä?

_Andersson_. Uskallanko!? Mikä sana se on? Olenko minä koskaan
osottanut arkuutta? Kas niin, mene nyt levolle, lapseni. (Suutelee
häntä otsalle.) Ja sinä myöskin, Anto. Toivotan hyvää yötä teille
molemmille.

_Amanda_. Nuku makeasti, isä, jotta sinä aamulla herätessäsi olisit
paraimmalla tuulellasi... Tiedätkö, minulla on erityiset syyni toivoa
sitä.

_Andersson_. Syysi... mitä syytä? Annappas kuulua.

_Amanda_ (mennessään oikealle). Niin, arvaa jos voit... Hyvää yötä,
isä.

_Anto_ (seuraa häntä). Niin... Hyvää yötä, patruuna.


11 kohtaus.

    Teodor. Andersson.

_Andersson_ (sulkee oven heidän jälkeensä). Kas niin. Olisipa hauskaa
nähdä ken uskaltaa häiritä minun yörauhaani. Varmuuden vuoksi olen
ladannut kaikki pistoolini ja pannut ne yöpöydälleni. Pieninkin
narahdus, niin... piff, paff, paukahtaa. (Menee vasemmalle päin.)
Hohhoo, miten hyvältä maistunevatkaan oikein luihin asti tuntuvat
kuorsaukset! (Ovessa hän kohtaa Teodorin, jolla on pistooli kädessä ja
saapas ainoastaan toisessa jalassa.)

_Teodor_ (pelottavalla äänellä). Takaisin... Andersson!

_Andersson_ (peräytyen). Voi kauhistusten kauhistusta, rosvo!

_Teodor_. Niin, rosvo, joka on tullut aina Espanjasta asti nähdäkseen
sinun kallisarvoisia rahakokoelmiasi ja sitten...

_Andersson_. Ja sitten?...

_Teodor_.. Nähdä sinun kuolevan.

_Andersson_ (masentuneena). Kuolevan!

_Teodor_. Mitä on sinulla taskussasi? Vastaa!

_Andersson_. Saapas.

_Teodor_. Ja kuka on sen saappaan omistaja?

_Andersson_. Minä, herra ryöväri, minä.

_Teodor_. Älä valehtele sinä harmaahapsinen vanhus... tässä näet parin.
(Näyttäen jalkaansa.)

_Andersson_ (koettaen lähetä oikeata ovea). Tämä on kauheata!

_Teodor_. Seis!! jos henkesi on sulle rakas! (Tähtää häntä pistoolilla.)

_Andersson_. Kyllä, sitä se kyllä on. Pankaa vaan pois tuo hirvittävä
ase... se voi laueta.

_Teodor_. Sinä olet pelkuri, sinä olet raukka, Andersson.

_Andersson_ (eriks.) Hän heittää jo pois arvonimetkin... hän kutsuu
minua sinuksi.

_Teodor_. Anna saapas tänne!

_Andersson_ (antaa hänelle saappaan). Niin, mielelläni, herra ryöväri.
Se on aivan liian pieni minulle.

_Teodor_. Niin; sinulla on suuret jalat, oikein elefantin jalat... ja
siinä sen lorun loppu. (Panee pistoolin pöydälle, ja vetää saappaan
jalkaansa.)

_Andersson_ (tuskastuneena, vaan päättävästi). Lorun loppu!

_Teodor_. Kas niin, nyt seisomme selvillä.

_Andersson_. No Jumalan kiitos!

_Teodor_ (ottaa pistolin jälleen). Ja parasta mitä voisin olisi, että
muitta mutkitta ampuisin kuulan kallosi läpi.

_Andersson_ (heittäytyen polvilleen). Armoa, jalo ryöväri! Armoa!

_Teodor_ (purskahtaen nauruun). Ha, ha, ha, mainiota, ukko Andersson!
Hyvä! Ooh, tämä on jo liian hassua! Ha, ha, ha!

_Andersson_ (nousee ylös). Te nauratte herrani... uskallanko selittää
tämän naurun edukseni?

_Teodor_. Niin... en voi kieltää, että nauran Teille... Ha, ha!

_Andersson_ (eriks.) Hän näkyy olevan lystikäs velikulta. Hän ei kutsu
minua enää sinuksi. Minun täytyy näyttää rohkeammalta. (Koettaa
sydämellisesti nauraa.) Ha, ha, ha!

_Teodor_ (nauraa täyttä kurkkua). Ha, ha, ha, ha!

_Andersson_ (kuten ennen). Tämä on hirmuinen asema! Hahaha!

_Teodor_. Luulen, että Te nauratte, Andersson?

_Andersson_ (eriks.). Mitä hän tarkoittaa? (Ääneen.) Niin, tunnen
itseni vähän niinkuin virkeämpänä.

_Teodor_. Sitä ei Teidän tule tehdä, ei totta tosiaan.

_Andersson_ (eriks.). Kas niin, piru vieköön! (Ääneen.) Te olette
oikeassa, aivan oikeassa. Ho, ho!

_Teodor_. Huokaatteko?

_Andersson_. Ja... a... a... ellette sitä pahaksi pane, niin...
tosiaankin...

_Teodor_. Kuulkaa, herrani. Huokaus ei ole mikään hyvä merkki. Jos Te
olette väsynyt seuraani, niin olkaa niin hyvä ja sanokaa vaan...

_Andersson_. En suinkaan, herra... Kuinka Te sen voitte uskoa.
Päinvastoin on tämä sangen hupaista tuttavuutta.

_Teodor_. Te olette aivan liian kohtelias. Ha, ha ha!

_Andersson_ (eriks.) Nyt hän nauraa taas. Huu, on tämäkin yö!

_Teodor_. No, koska niin tahdotte, niin kyllä minä jään luoksenne.

_Andersson_. Olen suuresti kiitollinen. (Eriks.) Kunpa vaan saisin
poliisin tänne!

_Teodor_. Sallitte kai minun ottaa tuolin? (Ottaa tuolin ja käy pöydän
luo istumaan.) Olkaa niin hyvä ja istukaa sohvalle. (Panee pistoolin
pöydälle.) Tiedättekö, minä alan oikein pitää Teistä, me viihtyisimme
varmaan hyvin yhdessä.

_Andersson_ (eriks.). Hän tekee pilkkaa minusta keskellä yötä...

_Teodor_. No miksi Te niin tarkkaan katsotte pistoolia? Voin vakuuttaa
Teille, että se on ladattu. (Tarttuu siihen.)

_Andersson_. Älkää! Sen minä mahdan tietää, koska itse olen sen
ladannut (eriks.) kaikessa tyhmyydessäni...

_Teodor_. Niin, se on totta... Mutta kesken kaikkea, Teissähän on vähän
viatonta kiihkoa, herra Andersson.

_Andersson_ (eriks.). Mitä hän tarkoittaa?

_Teodor_. Te kokoilette muinaisrahoja... eikö totta?

_Andersson_ (eriks.). No, nyt siinä ollaan! (Ääneen) Oi, herrani, ei
kannata puhua... Se on aivan mitätön ja vähäarvoinen.

_Teodor_. Sitä parempi... Teistä on siis yhdentekevää, jos sen
menetätte?

_Andersson_. Ei millään muotoa... Te käsitätte minut aivan väärin.
Minulle se on tosiaankin suuresta arvosta... se on hedelmä monien
vuosien säästöistä, vaivoista, valvomisista... mutta jonkun toisen
kädessä se ei olisi monenkaan pennin arvoinen.

_Teodor_. Soo. Te luulette niin.

_Andersson_. Minä_ tiedän_ sen, vaan kuten sanottu, minulle on minun
pieni kokoelmani rakas, rakas kuin oma lapseni.

_Teodor_ (vilkkaasti). Lapsenne... onko Teillä sellaisia, herra
Andersson?

_Andersson_. Yksi ainoa... yksi tytär... Amanda.

_Teodor_. Amanda... kaunis nimi. Arvattavasti oli vaimo-vainajannekin
nimi Amanda?

_Andersson_. Ei, herraseni, se ei ollut hänen nimensä.

_Teodor_. Tiedättekö mitä, herra Andersson, minä olen ajatellut
esittää... tai oikeammin pyytää Teiltä jotakin.

_Andersson_. Todellako! Valitettavasti ovat varani kovia pienet.

_Teodor_. Kas niin, älkää puhuko siitä... Kaksi tiedemiestä, kuten me,
kaksi muinaisrahojenkerääjää.

_Andersson_ (kauhulla). Mitä! Oletteko muinaisrahojenkerääjä?

_Teodor_. Ojenna minulle kätesi, veli Andersson. Suo minulle se ilo,
että voin sanoa lapsilleni, kun kerran saan niitä: minä olen puristanut
Apsalon Pietari Anderssonia kättä, suurimman muinaisrahojenkerääjän
tällä puolen maailmaa.

_Andersson_ (epätoivoisena). Hän tietää sen!

_Teodor_. Minä tiedän kaikki. Tämä kokoelma, jota Te sanotte pieneksi
vähäpätöisyydeksi, oi, minulle se on suuri. Se on oleva elämäni ylpeys
ja tästä ylpeydestä on kiittäminen Teitä, herra Andersson...

_Andersson_. Te ette kai ensinkään tarkoita sitä mitä nyt sanotte...

_Teodor_. Totisesti se on minun tarkoitukseni tai oikeammin... se oli.
Kuulkaa... Tänä iltana tuumin itsekseni. Teodor von Flabben... niin,
nähkääs, se on nimeni, sinun tulee käydä tervehtimässä ukko
Anderssonia.

_Andersson_. Aivan liian kohteliasta, herra... von... Flabben.

_Teodor_. No niin... Nyt olen täällä. Olen antautunut vaaraan, jossa Te
olisitte voinut leikata minut palasiksi... Te oivallatte niin muodoin,
että minulla on omat aikomukseni?

_Andersson_. Ah, minä aavistan pahinta.

_Teodor_ (eriks.). Minun tulee jo ukko sääli. (Ääneen.) Niin, minulla
kyllä oli aikomus esittää Teille, että lahjoittaisitte Teidän
rahakokoelmanne minulle sulasta ystävyydestä ja kunnioituksen
osoitteeksi... mutta...

_Andersson_ (kiivaasti). Mutta!

_Teodor_. Kun sain nähdä miten kurjan näköinen Te olitte, tuumin
itsekseni näin: Teodor, sinä olet aatelismies, ei olisi arvosi mukaista
musertaa vanhan porvarin sydäntä... anna Anderssonin, tuon vanhan
rahjuksen, pitää ruostuneet roponsa.

_Andersson_ (ryntää ylös). Mitä minä kuulen! Te olisitte kyllin
ylevämielinen, kyllin jalo...

_Teodor_ (liikutettuna). Niin se on... Se on tyhmää, mutta se ei ole
autettavissa... Luoja on antanut minulle aivan liian tunteelleen
sydämen. Se on minun onnettomuuteni.

_Andersson_. Jalo suur-ryöväri... miten voin kiittää Teitä? Te annatte
minulle elämäni takaisin... enemmän kuin elämäni...

_Teodor_. Älkää puhuko tuonlaisista pikkuseikoista herra Andersson.

_Andersson_. Kyllä, sillä minun täytyy puhua... Älkää kieltäkö minulta
iloa saada kiittää Teitä...

_Teodor_. No, antakaa soida sitten! Minä en voi kieltää Teiltä mitään.
Teidän ulkomuodossanne ja tavoissanne on jotakin, joka muistuttaa minun
mummovainajaani. Niin, akka kuoli noin kymmenen, kaksitoista vuotta
sitten.

_Andersson_ (itkien). Minkälainen sydän! Ja se ryövärillä... herra...
Teodor...

_Teodor_. Sanokaa minua vaan Teodoriksi koreilematta.

_Andersson_ (eriks.). No, olkoon menneeksi näin kahden kesken, mutta
pahuus tehköön sen muitten kuullen. (Ääneen.) Teodor!

_Teodor_. Apsalon!

_Andersson_. Saanko tarjota sinulle jotakin, Teodor? Minä soitan
palvelijaa.

_Teodor_ (leikkii pistoolilla). Jätä se tekemättä, Apsalon... muista,
että nyt on sydänyö.

_Andersson_ (eriks.). Hän on saakelin viekas... hänellä on pistooli...

_Teodor_. Sinun ei tarvitse kutsua ketään tehdäksesi minulle
palveluksen... todellisen ystävän palveluksen. Tahdotko niin?

_Andersson_. Tietysti minä niin tahdon. Ja miten voin minä palvella
sinua?

_Teodor_. Anna minulle tyttäresi.

_Andersson_. Mitä?

_Teodor_. Sinun Amandasi.

_Andersson_. Mitä sinä ajattelet, Teodor?

_Teodor_. Minä aion naida, Apsalon.

_Andersson_. Mutta sehän on mahdotonta.

_Teodor_. Mahdotonta... miksi niin?

_Andersson_ (eriks.). Appi ryövärille... ei, se on jo liian hassua!
(Ääneen.) En suinkaan minä voi pakoittaa tytärtäni ottamaan miehekseen
henkilöä, jota hän ei tunne... Niin pitkälle ei isällinen valtani
ulotu...

_Teodor_. Jätä se minun huolekseni. Kaikki menee tietysti myttyyn, jos
tyttäresi omasta tahdostaan ei ojenna minulle kättään.

_Andersson_. Mutta sehän on mahdotonta, ajattelematonta...

_Teodor_. Taivaan ja maan välillä tapahtuu asioita, joita
Anderssonilainen filosofia ei pysty käsittämään. Kuulkaahan,
Andersson... tehkää minulle se ilo, että otatte kynän.

_Andersson_ (ottaa kynän pöydältä). Hyvin mielelläni...

_Teodor_. Istukaa alas ja kirjoittakaa...

_Andersson_ (istuu sohvalle kirjoittamaan. Erikseen). Minusta alkaa jo
tuntua, että hänellä on päässä vähän vikaa .. En uskalla vastustaa
häntä. (Ääneen.) Mitä minä kirjoitan?

_Teodor_. Kirjoittakaa: "Minä Apsalon Pietari Andersson"... Onko se
kirjoitettu?

_Andersson_. On kirjoitettu? (Erikseen.) Mitä tästä mahtanee tulla?

_Teodor_. Jatkakaa sitten: "annan täten tyttäreni Amandan
aviopuolisoksi herra Teodor von Flabbenille, kuitenkin sillä ehdolla,
ettei kysymyksessä olevalla Amandalla ole mitään tätä naimiskauppaa
vastaan." Te näette, että muistan sopimuksemme. (Menee pöydän luo ja
ottaa paperin.) Kiitos, appiseni.

_Andersson_. Ooh, niin pitkälle emme vielä ole joutuneet! Minun
tyttäreni ei ole milloinkaan suostuva.

_Teodor_. Sen saamme nähdä! (Ampuu pistoolilla ilmaan.)

_Andersson_. Mitä Te teette?

_Teodor_. Olkaa huoleti, appiseni... minä huomasin kyllä, että Te
unohditte panna kuulaa pistooliin...

_Andersson_. Tuhat tulimaista! Ja minä kun...

_Teodor_. Joku tulee... kuuletteko?

_Andersson_. Se on minun tyttäreni... Jumalan kiitos!

_Teodor_. Teidän tyttärenne, niin... muistakaa, se on hän joka
valitsee.

_Andersson_ (eriks.). Kaikeksi onneksi hän ei ole hassu.

_Teodor_. Avatkaa ovi, appi.

_Andersson_ (äkäisesti). Appi! Sitä minä en vielä ole. (Erikseen.)
Ellei tyttäreni ota häntä, niin kyllä piru hänet perii. (Menee avaamaan
oikean oven.)

12 kohtaus.

    Edelliset. Anto ja Amanda (tulevat oikealta).

_Amanda_. Isä, isä... mitä on tapahtunut?

_Andersson_. Ei mitään, lapseni, ei mitään. (Osoittaen Teodoria.)
Näetkö tuon herran?

_Amanda_. Hän!

_Anto_. Tao tolvana!

_Teodor_ (eriks.). Ei suinkaan hän ottane ajatusaikaa.

_Andersson_. No niin, lapseni... minut on pakoitettu... tai
oikeammin... minä olen luvannut tehdä sinulle kysymyksen, kerrassaan
naurettavan kysymyksen... se onkin vaan muodon vuoksi...

_Amanda_. Mitä sitten, isä?

_Andersson_ (nauraen). Ja... a... a... se on jo liian naurettavaa...
vaan minä olen luvannut tuolle herralle kysyä sinulta, josko sinä...

_Amanda_. Josko minä?...

_Andersson_ (kuten ennen). Josko sinä tahdot mennä naimisiin hänen
kanssaan.

_Amanda_. Kuulenko minä oikein?

_Andersson_ (hiljaa Teodorille). Siinä sen kuulitte. Antakaa minulle
paperi takaisin. (Ääneen.) Niin, kyllä sinä todellakin kuulit oikein.
Ha, ha, ha!

_Amanda_. Kyllä, isä, sitä minä kyllä tahdon.

_Teodor_ (hiljaa Anderssonille). Mitä minä sanoin. (Ääneen.) Oi,
neitiseni! Jos Te tietäisitte...

_Andersson_. Oletko sinä järjetön? Otatko sinä hänet varkaan
mieheksesi.

_Teodor_ (hiljaa Anderssonille). Hiljaa kaikin mokomin, appiseni. Te
arvattavasti ette tahdo, että koko kaupunki puhuisi siitä, miten Te
olette saanut vävypojan...

_Andersson_ (vimmastuneena). Se ei liikuta minua! Minä olen näyttävä
kuka te olette, minä olen...

_Teodor_ (kuten ennen). Te pääsette maksamasta äidinperinnön...

_Andersson_. Mitä? Kuinka Te tiedätte?...

_Teodor_. Minähän olin kaapissa, appiseni...

_Andersson_. Mahdotonta; minä itse tarkastin...

_Teodor_. Niin, silloin niin... silloin minä makasin Teidän
sängyssänne, appiseni...

_Andersson_. Sängyssä... Minä etsin vaan sängyn _alta_, minä. Minua on
puijattu.

_Teodor_. Kunhan vaan ette puhu siitä, niin ei se mitään tee.

_Andersson_ (eriks.). Oi että minun täytyy olla siihen pakoitettu!
(Teodorille). Te lupaatte siis antaa äidinperinnön...

_Teodor_. Olla maksamatta, niin... Teidän kuolemaanne asti, appiseni...
sen minä lupaan.

_Andersson_ (eriks.). Oh, minä sen kostan... minä elän
ijankaikkisesti... sen minä teen. (Amandalle.) Kuuleppas, tyttöni,
oletko sinä aivan varma siitä, että sinä tahdot tuon miehen
aviopuolisoksesi?

_Amanda_. Kyllä, isä, varma olen.

_Andersson_. No, pidä sitten hyvänäsi. Piru ymmärtäköön nais-väkeä!
(Antolle.) Käsitätkö sinä tätä, Anto?

_Anto_ (ravistaen päätään). Kovin vähän, patruuna.

(Esirippu alas.)





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Rauhaton yö - Huvinäytelmä yhdessä näytöksessä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.