Title: Lars Levi Laestadius - Elämäkerrallinen kuvaus
Author: Maunu, J. A.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lars Levi Laestadius - Elämäkerrallinen kuvaus" ***


LARS LEVI LAESTADIUS

Elämäkerrallinen kuvaus

Kirj.

J. A. Maunu



K. F. Kivekäs, Oulu, 1891.



Ken on likemmin tutustunut siihen uskonnolliseen liikkeesen, joka
viimeisinä vuosikymmeninä laestadiolaisuuden nimellä on voittanut
niin paljon alaa Suomessa, Venäjän Karjalassa, Skandinaavian
pohjoisseuduissa, Lapissa ja vieläpä valtameren toisella puolellakin,
hän varmaankin on alkanut tiedustella, miten tuo suuremmoinen liike
on syntynyt, kuka sen alkuunpanija on ollut. Laestadiolaisuuden
perustaja Lars Levi Laestadius on kyllä nimeltänsä tunnettu, yhtä ja
toista ovat tuon merkillisen miehen vielä elossa olevat oppilaatkin
hänestä suullisesti kertoneet; mutta sittenkin ovat käsitykset
hänestä hyvin hämäriä. Milloin on hänen persoonansa maalailtu mitä
loistavimmilla ihanteellisuuden väreillä, milloin on se lokaan
raiskattu taitamattomuuden tallattavaksi.

Noin vuosi sitten esitti allekirjoittanut kansantajuisessa
esitelmässä muutamia elämäkerrallisia tietoja tuosta kuuluisasta
herätyssaarnaajasta, jolla näilläkin seuduilla on monta harrasta
oppilasta. Se suosio, mikä yleisön puolelta tuli tämän esitelmän
osaksi, kuin myöskin useat kehoitukset sen painattamiseen,
synnyttivät hänessä sen ajatuksen, että tuonlainen elämäkerrallinen
kuvaus Lars Levi Laestadiukesta varmaankin olisi tarpeellinen.
Alkuperäistä esitelmääni olen liitin lavennellut ja jätän sen nyt
yleisön arvosteltavaksi.

Luonnollista on että noin jatkelemalla syntyneessä kyhäyksesssä
ei ole voinut karttaa epätasaisuutta kirjoitus- ja esitystavassa.
Mutta jos minun olisi onnistunut edes sen verran valaista ahkeran
sielunpaimenen itselle hämärää elämän kuvaa, että hänen epäilemättä
suuret ansionsa esiytyisivät seurattaviksi, mutta myöskin
kieltämättömät yksipuolisuutensa kartettaviksi, olisi tarkoitukseni
saavutettu.

Kirjoitelmani lähteinä olen täyttänyt seuraavia: Laestadiuksen
aikakauskirja En ropandes röst i öknen; Ruotsin Biografinen
sanakirja; Biografinen nimikirja; J. Grapen Lapin paimenmuisto;
Pietari Laestadiuksen päiväkirja; Akianderin historia Suomen
uskonnollisista liikkeistä; Ala-Luulajan provastin J. A. Englundin
kirjoitus Lars Levi Laestadiuksesta aikakauskirjassa Teologisk
Tidskrift 1874-76; Korsblomman 1891; Laestadiuksen saarnoja ja
jälkeen jättämiä käsikirjoituksia. Sitä paitsi olen saanut muutamia
pienempiä tietoja henkilöiltä, jotka ovat tunteneet Laestadiuksen.
Valitettavasti kirjoittaja ei ole ollut tilaisuudessa suullisesti
keskustella Laestadiuksen vielä elossa olevan ensimmäisen
työkumppanin Juhani Raattamaan kanssa, joka varmaankin olisi voinut
monessa tärkeässä kohdassa tähdentää hänen muualta saamiansa tietoja.

Oulussa 17 p. Lokakuuta 1891.

J. A. M.



19:sta vuosisata on Suomenkin kansalle merkillinen aika. Tämän
vuosisadan alussa se "korotettiin kansakuntain joukkoon" ja
siitä pitäin on se kehittynyt ja varttunut niin, että sitä
melkein kadehtitaan. Tämä vuosisata on meille luonut järjestetyn
kansakoululaitoksen, verrattain suuren kirjallisuuden sekä
sanomalehdistön, jonka isänmaan rakkaus ja uuttera työ kansan
valistamiseksi on kiitoksella tunnustettava. Ei milloinkaan ole
meidän maassamme yksityiset eikä valtio uhranneet niin paljon rahvaan
hyväksi kuin tällä vuosisadalla. Ja kansan varallisuus ja hyvinvointi
onkin siitä syystä kasvanut.

Uskonnollisellakin alalla muodostaa 19:sta vuosisata käännekohdan.
Bibliaseurat, evankelinenseura, lähetysseura, ja kaikenlaiset
yhdistykset armeliaisuuden harjoittamista tai tapain parantamista
varten ovat osoituksena hengellisen elämän virkistymisestä. Suuret
hengelliset liikkeet, jotka joka osassa maatamme tällä vuosisadalla
melkein samaan aikaan ilmaantuivat, todistavat nekin puolestansa,
että Suomen saloilla elää kansa, jonka povessa on elonvoimaa
ja toiminnan halua. Uskonnonkin asioissa se pyrkii eteenpäin.
Herännäisyys Savossa ja Etelä-Pohjanmaalla, Renqvistiläisyys
Itä-Suomessa, Hedbergiläisyys länsi- ja eteläosassa maata ja
Laestadiolaisuus Pohjois-Pohjanmaalla ovat liikkeitä, jotka,
sanottakoon heistä muutoin mitä tahansa, eivät ole olleet mahtavasti
vaikuttamatta kansanamme uskonnollisiin oloihin.

Kovin pintapuolisen käsityksen Suomen kirkkohistoriasta 19:sta
vuosisadalla saa se, joka mainitut liikkeet jättää huomioon
ottamatta. Luulisin sentähden jokaiselle kansalaiselle olevan sekä
hyödyllistä että hupaista tutustua näihin liikkeisiin, syrjästä
niitä puolueettomasti arvostella ja niiden merkitystä määräillä.
Viimemainittukin näistä liikkeistä -- Laestadiolaisuus -- on jo siksi
vanha, että sitä voi arvostella, niinkuin muitakin historiallisia
ilmiöitä.

Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan puhua tuosta kaikille tunnetusta
suunnasta semmoisena kuin se meidän päivinämme ilmenee, vaan
sen syntymisestä puolisataa vuotta sitten ja sen perustajasta
_Lars Levi Laestadiuksesta_. Silmäimme edessä olevia ilmiöitä ja
liikkeitä on meidän ihmisten vaikeaa puolueettomasti arvostella.
Tapaukset, intohimot, suosio, seikat ja suhteet vaikuttavat meihin
ja tekevät että arvostelmamme useinkin vinoon vetävät. Mutta miestä,
joka jo 30 vuotta on haudassa maannut ja jonka elämän työ alkoi
seitsemättäkymmentä vuotta sitten, pitäisi voida puolueettomasti
arvostella, vaikka saatavissa olevien tietojen vaillinaisuus estää
hänestä luomasta täydellistä kuvaa.

_Lars Levi Laestadius_ [Nimi on latinaisella päätteellä muodostettu
Bollstan kylässä Ångermanjoen varrella olevasta _Lästad_ nimisestä
mökistä.], jota toiset ovat kunnioittaneet rakkaana oppi-isänä,
toiset vihanneet villihenkenä, syntyi Arjeplongin seurakunnassa
Piitimen Lapissa Ruotsissa Tammikuun 10 p. 1800. Hänen isänsä oli
uudistalolainen _Karl Laestadius_, äitinsä _Anna Liisa Juhontytär_.
Ulkopuolella meidän maamme rajoja hän syntyi ja ulkopuolella sitä
hän elämänsä ajan vaikutti, mutta sittenkin on hän luettava Suomen
miesten joukkoon, sillä suomalaisen kansan keskuudessa hän eli, sen
hyväksi hän työtä teki ja sen kansan parissa hän on saanut hartaimmat
oppilaansa. Isällä näkyy olleen jonkinlainen sivistys, mutta eli
huonoissa varoissa uudistalolaisena erämaassa, missä ainoastaan pedot
asuivat.

Vanhemmat elättivät itseänsä kalastuksella, liimankeitolla ja
karjanhoidolla. Äiti leikkasi sirpillä eli nyhti käsin kivien
koloista niitä heinän korsia, joita muut olivat jälelle jättäneet eli
niitti hän viikatteella soista, joista ei kukaan välittänyt, siellä
kasvavan saraheinän. Siten hän voi elättää pari lehmää ja muutamia
vuohia ja lampaita. Kesällä kokoomansa heinät hänen täytyi itsensä
talvella vetää kotiinsa. Usein täytyi jättää lapset päiväkausiksi
kotiin oman onnensa nojaan. Varmuuden vuoksi ne silloin sidottiin,
toinen pöydän jalkaan, toinen pankon pylvääsen.

Vanhemmistaan lausuu Lars Levin kahta vuotta nuorempi veli Pietari:
"köyhyydessään ja raataessaan elämän niukimman toimeentulon
saavuttamiseksi eivät vanhempamme jättäneet meitä luvuille
opettamatta. Kun tuskin osasimme puhua, opetti jo isämme meille
rukouksia. Aamulla aikasin ja illalla myöhään oli rukoiltava.
Äitimme ei vaivojansa säästänyt meitä kirjanluvulle opettaessaan.
Viisivuotiaana osasin selvästi lukea mistä ruotsalaisesta kirjasta
tahansa, ja kuusivuotisena yksinkertaisesti vastata kristinuskon
pääkohtiin. Parhaimmatkaan saarnat eivät milloinkaan tee senlaista
vaikutusta, kuin hänen yksinkertainen opetuksensa ja kehoituksensa
ovat tehneet minuun ja jos se muutoin on totta, että opimme elämää
eikä koulua varten, niin on minun kaikista opettajistani, joita
kiitollisuudella muistelen, äitiäni eniten kiittäminen."

Lapsuutensa kodista kertoessaan lausuu Laestadius: "Siihen aikaan
elivät kaikki uudisasukkaat suuressa köyhyydessä ja harvoilla
oli jokapäiväistä leipää. Lapset kasvatettiin mitä suurimmassa
viheliäisyydessä; mutta niin halveksittuja ja repaleisia, kuin me
olimme, ei ollut koko pitäjässä. Me olimme halpaisimpia kaikista,
eikä kukaan tahtonut tunnustaa olevansa missään tekemisessä meidän
kanssamme."

Laestadius kuvaa isänsä kiivasluontoiseksi ja juovuksissaan
pahapäiseksi, mutta muutoin lystilliseksi mieheksi, jolta ei
kompasanoja puuttunut. Äitinsä mainitsee hän yksinäisyyttä
rakastavaksi, hiljaiseksi ja kärsivälliseksi naiseksi, joka
valittamatta kärsi miehensä kovaa kohteluakin ja etsi lohdutusta
Herrassa. Muutoin näkyy äiti olleen haaveksivainen luonteeltaan. 10
p. Tammikuuta, keskellä pohjolan talvea, syntyi poika. 7 penikulman
päähän papin luokse kantoi äiti lapsensa ristittäväksi ja sai se
nimekseen Lars Levi, luultavasti alkusoinnun, alliteratsioonin
takia, poika näyttää olleen vilkasluonteinen huimapää, mutta
toisinaan myöskin raskasmielinen ja mietiskeleväinen. Sekä isältään
että äidiltään hän oli perinyt muutamia luonteen piirteitä.
16-vuotiaana nuorukaisena hän jo oli kihloissa erään saman ikäsen
tytön kanssa, jonka hän kuitenkin sittemmin hylkäsi, koska tämä ei
ollut uskollinen. Hänenkin niinkuin monen muunkin vilkasluontoisen
nuorukaisen elämä ei ollut myrskyittään, eikä mennyt jättämättä syviä
juovia hänen sieluunsa. Myöhemmin tekemässään synnintunnustuksessa
hän suoraan kertoo nuoruutensa hairahdukset.

Uuttera työ ja kiusaama köyhyys seurasivat häntä lukutiellä.

Velipuolensa Karl Erik, joka oli pappina Qvickjockissa, otti
8-vuotisen Levin kasvatettavakseen. Velipuolen luona saivat Lars Levi
ja hänen nuorempi veljensä Pietari ankaran kasvatuksen: ei siihen
aikaan kasvatettu pojista lalluja, eikä semmoisista olisi ollutkaan
Norrlannin metsiin. Itse kun velipuoli oli luonteeltaan karaistu,
hän ei milloinkaan puhunut varovaisuudesta ja vilustumisesta. Pojat
saivat avojaloin juosta lumikinoksessa, jos heitä+ niin halutti.
Makuuhuoneen lämmönkin oli niin ja näin. Aamulla aikasin tuli
velipuoli kekäle kädessä makuuhuoneesen, viskasi sen uuniin ja huusi
pojille: "ylös pojat!" Ja ylös täytyi heidän, vaikka oli kamarissa
niin kylmä, että muste oli jäätynyt tolppoon ja makuuvaatteet olivat
kuurassa. Halonhakkuuta, peltotyötä, kalastusta, heinäntekoa, sanalla
sanoen, kaikkia maamiehen töitä saivat pojat oppia. Syksyisin
kahlattiin jääkylmässä vedessä ja niitettiin luhtia, aamulla peitti
usein jääkohva veden -- kuitenkin me kahlasimme avojaloin. Se
oli lappalaispappien oikea koulu. Lellikit ja sänkykamaripiltit
eivät niiksi kelpaa, olkoonpa heillä muutoin miten loistavat
lahjat tahansa. Poika pääsi Hernösandin lukioon 1816, mutta jo
seuraavana vuonna kuoli Karl Erik ja pojan oli itse pidettävä huolta
toimeentulostansa. Paras aika käytettiin muiden opetukseen leivän
hankkimiseksi, yöt läksyjen valmistukseen. Ahkeruus kovan onnen
voittaa.

20-vuotisena hän tuli ylioppilaaksi Upsalan yliopistoon. Hurjaa
oli ylioppilaselämä täällä, nuoriso nautti ja hurjasteli. Juoppous
ja muut paheet näkyvät olleen yleisiä. Lars Levillä kun olivat
tavallisesti huononpuoliset vaatteet, ei häntä toverein seuroissa
suosittu ja säästäväinenkin hän oli ottaaksensa niihin liian paljon
osaa.

Jo nuorena oli hän osottanut tavatonta hartautta kasvitieteesen.

Qvickjockin kaunis luonto ja rikas kasvullisuus viehättivät häntä
tähän tieteesen.

Lukiolaisena hän jo kesällä 1819 läksi omalla kustannuksellaan,
50 kruunua taskussaan, pitkälle tieteelliselle retkelle, samoten
läpi Ångermanlandin, Medelpadin, Jämtlandin ja Pohjois-Norjan.
Ylioppilasaikanansa hän sitten tiedeseuroilta saaduilla varoilla
joka kesä teki samanlaisia retkiä Jämtlandiin, Trondhjemiin
ja sieltä Piitimen lappiin. Näillä matkoillaan oli hän oman
kertomuksensa mukaan vaeltanut 800 Ruotsin peninkulmaa. Hän
löysi useampia ennen tuntemattomia kasvia [Näistä mainittakoon
Carex Laestadiana, joka on saanut nimensä hänestä.] ja tutustui
likemmin Lapin jylhään luontoon ja sen katalaan kansaan, joka
sivistyksen puutteesta ja viinan nautinnosta oli vajoomistansa
vajonnut. Myöhemminkin Laestadius jatkoi kasvien tutkimista ja
julkasi havaintonsa Ruotsin taideakademian ja Upsalan tiedeseuran
toimituksissa. Matkalla tehdyt huomionsa Lapin oloista hän kirjoitti
sanomalehtiin ja julkasi erityisenä kirjana 1823 ruotsinkielisen
tutkimuksen "Uutisviljelyksistä Lapissa". Lapin ilmanalasta on hän
kirjoittanut latinankielisen kirjan, samoin kirjoituksen Lappalaisten
pakanallisista jumaloista. Hänessä oli hyvä tiedemiehen alku, tarkka
huomaamiskyky, suuri innostus tieteesensä. Myöhemmin hän itse kertoo
kunnianhimon saattaneen hänet tälle alalle. Eikä hänen ansionsa
olleetkaan vähäiset, jonka vuoksi Upsalan tiedeseura ja Edinburgin
kasvitieteellinen seura kutsuivat hänen jäsenekseen. Saipa hän
myöhemmin jo pappina ollessaan Ranskan kunnialegionan rintamerkinkin.
Jos hän olisi pitkittänyt kasvitieteen tutkimuksiansa, olisi hänestä
epäilemättä silläkin alalta tullut mainio mies. Mutta hänen elämänsä
sai toisen suunnan. 1824 hän eräänä päivänä meni Tukholmassa
kasvientutkijain turvan ja auttajan, kauppaneuvos Casström'in luokse,
joka kehoitti nuorukaista papiksi rupeemaan ja lupasi suosittaa
hänet Hernösandin piispalle Almqvist'ille. Laestadius alkoi lukemaan
jumaluustiedettä ja valmistautumaan papiksi. Vetikö häntä siihen
sisällinen halu, vai pakottiko köyhyys antaumaan alalle, jolla
pikemmin voi leipäänsä ansaita, sitä ei voi varmuudella sanoa.
Vaatimukset papiksi aikovilta eivät siihen aikaan olleet suuria,
eikä Laestadius ehtinyt kovin syvälle tunkeutua jumaluustieteesen,
sillä jo seuraavana vuonna 1825 hän jo vihittiin papiksi. Ei
kuitenkaan voi sanoa että hän tiedoiltansa olisi ollut muita sen
aikuisia virkaveljiänsä huonompi. Kun tuntee hänen kunnianhimonsa ja
väsymättömän työintonsa, sekä hänen kielitaitonsa -- hän tunsi näet
täydellisesti ruotsin, suomen, latinan, lapin, heprean, saksan ja
ranskan kielet -- voi jotenkin suurella todennäköisyydellä olettaa,
että hän oli aikansa oppineimpia pappeja.

Kaaresuannon seurakunta Ruotsin lapissa 40 peninkulmaa pohjosempana
Torniota tuli hänen ensimmäiseksi vaikutuspaikakseen. Luonto on
täällä karua ja autiota. Vaivaiskoivut ja paju muodostavat metsän,
ylänköjä ja avaroita nevoja peittää ruskea sammal ja tekee seudun
kesälläkin kolkon näköiseksi. Yksinäisyydessä, missä sivistävää
seuraa ei ollut, sai hänen mietiskelyyn taipuvainen luonteensa
sopivaa vaikutusalaa. Hänen toiminnanhaluinen henkensä ei voinut
näissäkään epäsuotuisissa oloissa vaipua toimettomuuteen. Kesät
talvet hän tutki tunturikasvia, joiden etevin tuntia hän aikoinansa
oli.

Itse Lapin periltä kotoisin ja tarkkaan kun tunsi kansan olot ja
tavat Lapin raukoilla rajoilla, poloisilla pohjan perillä, hän
varsin hyvin näytti sopivan tämän syrjäisen seudun sielunpaimeneksi.
Ennen seurakuntaansa siirtymistä kertoo hän saaneensa monta
salaista ja julkista viittausta, että Lapinmaassakaan ei ole
ihmisen hyvä yksinänsä olla ja että hänen pitäisi valita elämän
kumppani. Oli niitä halullisia ryökkynöitä ja mamselleja, nuorta jos
vanhaakin. Mutta rakkauden nuolet eivät näkyneet häneen pystyvän.
Aina nuoruutensa ajoista saakka, jolloin hän oli ollut lemmen
seikkailussa erään talonlonpoikaistytön kanssa, oli hän luonut
itsellensä omituisen naisihanteen. Hänen tuleva vaimonsa ei saisi
olla ylhäisestä suvusta, sillä ovat muka ylön suuret vaatimukset,
ei hän saisi olla rikas, sillä vaimon rikkaus tekee miehen vaimonsa
orjaksi, ei hän saisi olla oppinut, sillä oppi voisi erottaa hänet
taloustoimista, ei hän saisi olla sievän-sivistynyt, sillä semmoista
pitäisi ylön paljon palvella. Miehen pitäisi saada hänet tahtonsa
mukaan sivistää. Semmoinen oli Laestadiuksen naisihanne. Tämmöiseksi
huomasi hän uudistalon tyttären _Briita Katriina Alstadiuksen_,
jota hän tämän veljen kautta usean kerran oli turhaan kosinut.
Vihdoin heltyi tyttö ja 1827 vietettiin häät. Pajalan seurakunnassa
elää vieläkin tämä Laestadiuksen elämän kumppani. Onnellinen
oli avioliitto. Laestadius lausuu siitä, että se on ollut ainoa
todellisuus hänen elämässään, joka on ollut unennäköä, ja muutoinkin
arveli Laestadius avioelämän jalostavasti vaikuttaneen häneen:
rakkaus oli sydäntä pehmittänyt ja tehnyt sen tunteellisemmaksi
ja kaikelle hyvälle avonaisemmaksi ja siten valmistanut tietä
uskonnolliselle mielialalle.

24 vuotta eli vuoteen 1849 vaikutti Laestadius tässä perin
turmeltuneessa seurakunnassa. Vieläkin veti häntä halunsa
kasvitieteellisiin tutkimuksiin ja 1838 hän Lapin maassa hallituksen
käskystä opasteli erästä ranskalaista tieteellistä retkikuntaa ja sai
sen vuoksi pari vuotta myöhemmin Ranskan hallitukselta kunnialegionan
rintamerkin.

Kovin katalat olivat olot Lapin seurakunnissa tämän vuosisadan
alkupuoliskolla. Lukutaito, puhumattakaan muista tiedoista, oli
kovin vaillinainen, tavat mitä törkeimmät. Onhan tunnettu kuinka
villikansat -- esim. Indianit -- väkeviä juomia rakastavat ja kuinka
tuo "tulivesi" tekee tuhoja heissä ja ennen pitkää hävittää perin
monenkin ennen voimallisen heimon. Lappalaisillakin oli hillitsemätön
taipumus väkeviin. Viinakauppiaita vilisi melkein joka paikassa,
nämät hävyttömästi pettivät lappalaisraukkoja, jotka himonsa
tyydyttämiseksi viinapullosta möivät poronsa ja omaisuutensa, kunnes
tulivat perin köyhiksi. Laiskat jätkät, jotka eivät viitsineet
ruumistansa työnteolla vaivata rupesivat viinakauppiaiksi.
Poronvarkaus, epäsiveellisyys, valehteleminen, petos ja turha
käräjänkäynti olivat niin jokapäiväisiä, ettei niitä paheeksikaan
huomattu. Eivätpä virkamiehetkään näillä kaukaisilla perillä olleet
luonnollisesti parhaimpia eli eivät ainakaan niin kunnollisia,
että heissä olisi ollut halua ja kykyä työskennellä kansan
siveellisen tilan parantamiseksi. Useinkin herrasmiehet kokoutumalla
juomaseuroihin, joista kohtuus oli kaukana, antoivat kansalle huonon
esimerkin ja epäsuorasti turmelivat sitä. Papit viran puolesta
saarnasivat "puhdasta luterilaista oppia," ja kutsuivat noita
turmeltuneita sanankuulioitansa nimellä: "kalleimmat kristityt,"
mutta ei siitä näkynyt mitään mainittavimpia seurauksia olevan.
Kyllä oli tunnollisiakin ja kykeneviä pappeja, jotka huomasivat,
ettei tuota turmelusta voitu siitä auttaa, että kuulioita kehuttiin
"kalleimmiksi kristityiksi." Läänin provasti Grape oli ahkera
opettaja, joka koetti evankeliumilla liikuttaa sydämiä ja sai ämmät
kyyneleihinsä sulautumaan. Laestadius sanoo että tämä saarnamies
toisinansa "lypsi koko kiulullisen kyyneleitä;" mutta ei sanaakaan
seurannut kuulioita kotiin, ei herätystä syntynyt. Juotiin viinaa ja
elettiin niinkuin ennenkin.

Uutteruudella Laestadius toimitti papin virkaansa, koetti jälitellä
Grapen saarnoja, piti lukukinkereitä lappalaisten kodissa, jota
vaivaa ei kukaan pappi sitä ennen Lapin maassa ollut vaivaksensa
ottanut, piti rippitutkintoja, noudatti lukemattomat luoksensa, oli
tarkka rippikouluvaatimuksissansa. Kaikki työ ja uutteruus näkyivät
menevän turhaan: viinanmyönti ja juopumus lisääntyivät ja köyhiä
kasvoi niinkuin sieniä syyssateella.

Näin oli hän pitkittänyt 14 vuotta, kunnes 1839 käänne tapahtui hänen
elämässänsä. Mainittuna vuonna kuoli hänen rakas Leevi-poikansa, joka
oli ollut isän ilo ja toivo. 3 vuotta myöhemmin vaivasi häntä ankara
rintatauti, jota hän itse piti keuhkotautina ja herätti hänessä
kovan kuoleman pelon. Nämät seikat vaikuttivat tuossa tuntehikkaassa
miehessä syvän herätyksen. Koko kulunut elämä paljastui hänen
sielunsa silmään, se näytti niin turhalta.

Samaan aikaan hän suoritti kirkkoherran tutkinnon Hernösandin
tuomiokapitulin edessä, missä Oululainen _Frans Mikael Franzén_
vuodesta 1834 oli piispana. Laestadius pidettiin vielä tähän aikaan
oikeauskoisena luterilaisena, mutta jo hänen latinankielinen
väitöskirjansa "Crapula Mundi" (= maailman kohmelo) herätti huomiota,
pitämäänsä iltasaarnaa siellä pidettiin kerettiläisenä, mutta piispa
Franzén hyväksyi sen.

Kotiin palattuansa hän alkoi ahkerasti puuhailla seurakunnan
parantamiseksi. Köyhäin tila häntä enin suretti ja hän säälitteli
niitä, kunnes tuli vakuutukseen, ettei Jumala, vaan paholainen, ollut
heitä köyhiksi tehnyt. Hän piti vääränä että papin pitäisi ruokkia
niitä ryysyläisiä, jotka viinakauppias oli putipuhtaaksi ryöstänyt.
Kun asiaa mietti, hän huomasi että useimmat olivat tulleet köyhiksi
juopumuksen, laiskuuden, koreuden ja tyhmyyden kautta, eikä hän
enää voinut pitää köyhyyttä Jumalan sallimana, eikä sääliväisyyttä
ansaitsevana, vaan rikoksena, jota oli ankarasti nuhdeltava.

1844 Laestadius kävi Åselen lapinmaassa tutkintoja pitämässä ja
siellä hän tapasi erään Maria nimisen lappalaistytön, jolla, niin
oppimaton kun olikin, oli paljon kokemusta uskonnon asioissa. Tästä
hän itse kirjoittaa: "tällä yksinkertaisella tytöllä oli autuuden
järjestyksestä senlaisia kokemuksia, jommoisia en milloinkaan ennen
ollut kuullut, pitkiä matkoja hän oli vaeltanut etsiäkseen valoa
pimeässä; kulkiessaan oli hän vihdoin tullut Noran seurakunnan
pastorin Brandell'in luokse ja avattuansa sydämensä hänelle päässyt
elävään uskoon. Tytön yksinkertainen kertomus matkoistaan ja
kokemuksistaan teki niin syvän vaikutuksen sydämmeeni, että valo
minullekin välkähti ja minä sain sinä iltana tuntea taivaan ilon
esimakua." Ankarasti hän alkoi nyt lakia saarnata seurakunnassansa:
juomareita, viinankauppiaita ja muita huonomaineisia ihmisiä hän
pahasti piteli. Törkeitä ja usein säädyllisyyden rajojen yli meneviä
sananparsia ja lausetapoja hän käytti. Laestadius kertoo että "hän
tahtoi maalata kunkin ihmisen tilan niin, että kukin taisi tuntea
itsensä. Sieltä olivat muutamat punaiset naamastaan kuin merikakut,
muutamat harmaat eli pikimustat."

Moni tuli levottomaksi sisällisestä tilastansa ja meni
jumalanpalveluksen päätettyä pappilaan pyytämään neuvoa ja opetusta.
"Ei semmoista milloinkaan ennen ollut tapahtunut", kirjoittaa
Laestadius, "että hengellisesti murheellinen olisi tullut papin
luokse pyytämään ohjausta ja lohdutusta. Sekä kapakoitsiain että
juomarein täytyi kuitenkin vähitellen kömpiä kirkkoon. Mutta kun
muutamia heränneitä alkoi ilmaantua seurakunnassa, huomasin minä
pian kuinka vähän yksinäinen pappi voi aikoihin saada avarassa
kahtakymmentä penikulmaa pitkässä seurakunnassa. Minä kehoitin siis
niitä harvoja heränneitä, joita oli, että koettaisivat vaikuttaa
naapureihinsa ja selitin heille vertauksen erinlaisista leivisköistä
ja kuinka se olisi sovitettava eksyvien veljien palauttamis-työhön".

Seurakunnan lukkari, joka oli suuri viinakauppias ja lappalaisten
pahin petkuttaja, ei ollut ensinkään hyvillään Laestadiuksen
viinasaarnoista. Uhalla asettui hän useinkin kirkon oven eteen ja
otti pullostansa ryypyt seurakunnan ja papin nähden, osoittaakseen
siten, että saarna ainakin hänen suhteensa oli mennyt turhaan.
Joka sunnuntai luki Laestadius saarnansa lopussa kuninkaallisen
asetuksen, joka kielsi väkeväin juomain kuljetuksen Lapinmaahan.
Ehdotonta raittiutta hän saarnasi. Arvattavasti hän huomasi,
etteivät puolinaiset keinot auttaneet tuon turmeltuneen kansan
pelastamiseksi. Ensimmäinen mies, eräs lappalainen, joka oli tehnyt
raittiuslupauksen, sai sen kunnian että hänen nimensä julkisesti
kirkossa mainittiin. Kovasti kapakoitsiat ja juopot pilkkasivat
tuota ensimmäistä raittiusmiestä, joka 2 vuoden aikana oli
ainoa laatuansa. Vähitellen liittyi häneen muita ja ensimmäinen
raittiusseura muodostui 1844. Omituista on että melkein samaan
aikaan eräs toinenkin hengellisen liikkeen perustaja maamme
toisessa kolkassa, Itä-Suomessa, vaati ehdotonta raittiutta. Se oli
Sortavalan kappalainen Henrik Renqvist, k. 1866. Omaa suhdettansa
raittiuskysymykseen kuvaa Laestadius seuraavalla tavalla: "Olen ensin
heittänyt pois paloviinan, sitten olen hyljännyt tisleeratun viinan,
sitten olen lakannut maistamasta punssia ja totia ja viimein olen
heittänyt viininkin, paitsi ehtoollisessa ja lääkärin määräyksestä
ja jos ihmiset tulevat siitä loukatuiksi että juon lasin olutta tahi
lasin sahtia, olen valmis niistäkin luopumaan."

Seuraukset Laestadiuksen raittiusharrastuksista olivat hyvät. Suurin
viinakauppias kaatoi ison viina-astian jokeen ja vaati poikansakin
tekemään samoin. Juoppoutta ruvettiin pitämään paheena ja juomarin
täytyi piilotella itseänsä, jotta eivät muut rupeaisi häntä
nuhtelemaan ja rukoilisi sielunsa tilasta huolehtimaan. Herätyksiä
tapahtui yhä useampia. Viinan synnyttämä eripuraisuus perheistä alkoi
kadota. Pahimmasta kapakoitsiasta tuli innokkain raittiussaarnaaja.
Lappalaiset, jotka ennen suurten juhlain aikana olivat istuneet
piirissä viina-astian ympärillä, meluten ja pahaa elämää pitäen,
istuivat nytkin kirkkomäellä samanlaisessa piirissä, mutta hiljaisina
mietiskellen ja tutkien uskonnon syntyjä syviä.

Laestadiuksen herättämän liikkeen omituisuutena oli mitä suurin
kohtuullisuus ruuassa, juomassa ja vaatteissa sekä kaikenlaisten
koristusten hylkääminen. Naiset repivät pois korvarenkaat
korvistansa, sormukset sormistansa ja kultavitjat kaulastansa,
joka varmaankin oli suuri uhraus noille lapsen kehityskannalla
oleville ihmisille, jotka niin paljo koristuksista pitivät. Ne
muutettiin rahaksi ja käytettiin köyhien auttamiseksi eli koulujen
perustamiseksi. Miehet antoivat hopeaiset viinapikarinsa ja maljansa
samaan tarkoitukseen. Silkkihuivit ja muu koru menivät samaa tietä.

Laestadius kertoo että 5 p. Joulukuuta 1845 ilmaantuivat ensimmäiset
_armon merkit_, joilla hän tarkoittaa Jumalan armontunnon puhkeemista
ulkonaisella tavalla. Näitä merkkejä seurasi pian näkyjä ja
_liikutuksia_: omituisia ilon eli surun ääniä, joita sanan satuttamat
päästivät suustansa. Lähdettiin paikoiltaan kirkossa, halattiin
toisiansa jonkinlaisessa hurmauksessa, tanssittiin ja mentiin
tainnuksiin. Kun, niinkuin usein tapahtui, useat saarnan aikana
näin heittäytyivät tunteittensa valtoihin, kävi huuto kirkossa
melkein sietämättömäksi, eikä edes Laestadiuksen mahtama ääni
päässyt kuulumille. Laestadius oli luonteeltansa salaperäisyyteen,
mystisyyteen kallistuva ja -- (Hän kertoo kuinka hän seurakunnan
huonoimmillaan ollessa oli tuntenut jonkunlaista kalman hajua
nenässään, minne hän vain meni. Hän piti myöskin varmana tosi-asiana,
kun muutamat kertoivat nähneensä, kuinka kaksi mustaa lintua saarnan
aikana laskeutui lukkarin olkapäille ja noukkivat sanan siemenen
hänen sydämestänsä) -- hän piti liikutuksia armon selvänä merkkinä
ja koetti sielutieteellisesti niitä selittää. Laestadius oli muiden
harrastustensa ohessa lueskellut fysiologiaa eli luonnon-elon
tiedettä, samoin oli hän jonkun verran perehtynyt sielutieteesen. Hän
lausuu: "näkyjä ja ilmestyksiä sanotaan luuloitukseksi. Mutta missä
on luuloituksen ja todellisuuden raja? Eivät sielutieteen tutkiat
saata sitä sanoa. Lääkärit kertovat monta esimerkkiä siitä, että
ihmiset ovat kuolleet pelkästä luulottelusta, mutta luuloitushan
muuttuu todellisuudeksi, koska tuosta luuloitellusta kuolemasta tulee
todellinen kuolema."

Liikutuksien selittämiseksi on huomioon otettava lappalaisten
alhainen luonnonvoimainen sivistyskanta, josta seurauksena on
kiihkeämpi ja vähemmän järjen hillitsemä mielikuvitus, kuin
sivistyneimmillä. Sitä paitsi on suomalaisilla levollisen kuoren alla
valtavat tunteet, joiden virtauksia ei ole helppo estää, kun joku
satunnainen voima murtaa pinnalla olevan jääkuoren.

Liikutuksista lausuu Laestadius: "Jumaluusoppineet hyväksyvät
filosofein opin sielusta, juuri kuin tuo oppi perustuisi raamattuun
ja tunnustuskirjoihin. He eivät siis ensinkään voi hyväksyä lääkärien
mielipiteitä sielusta ja siitä seuraa että ihmissydämen salaisia
voimia pidetään hullutuksena, kun nuo voimat satunnaisista syistä
alkavat vaikuttaa. Tunnoton filosofi ei voi älytä että ihminen kantaa
povessaan kokonaisen maailman. Voimalliset intohimot vaikuttavat
sydämmeen ja veren kiertokulkuun. Suru, ilo, rakkaus ja viha aikoihin
saavat suuria muutoksia ruumiin elimistössä. Intohimo voi synnyttää
pyörtymystä ja kuoleman. Pelästys synnyttää kalpenemisen, viha ja ilo
kiihoittavat veren kulkua. Uskonnolliset tunteet voivat vaikuttaa
ruumiiseen, niin että ulkonainen tietämys lakkaa toiminnasta ja
sydämmen tunteet ilmenevät subjektiivisen tietämyksen muodossa."
Laestadius näkyy fysiologisina ilmiöinä pitävän liikutuksia. Hän
uskoi muutoin näkyjäkin. Sanoo kerran tunteneensa tuiman tulikiven
hajun, kun joku oli omantunnon tuskissa, toisinaan oli nähnyt
välkkyviä valon viiruja. Joulu-aattona 1847 sanoo hän kirkkoon
mennessään nähneensä paljon kansaa kirkkotiellä ja sydämmessään
tunteneen sisällisen salaman. Kerran perkele ilmestyi ihmisen
muodossa, joka tahtoi vetää häntä ulos ikkunasta, toisen kerran
sängyn alta makaavan karhun muodossa, joka koetti nostaa sängyn
ilmaan. Kerran sanoi hän nähneensä suuren louhikäärmeen, joka näytti
hampaitansa hänelle. "Semmoiset näkemiset" -- sanoo Laestadius --
"voivat tulla ihmisen sisällisestä henkimaailmasta."

"Järkeisoppineet pitävät tämmöistä taikauskona ja paholainen,
jonka kanssa Lutherilla oli niin paljon tekemistä, on kadonnut
jumaluusoppineiden tietämyksestä". Näkyjen selittämiseksi lausuu
Laestadius toisessa paikassa: "Kun synti monine vaikutuksineen
todellakin on olemassa ihmisluonnossa, koska synti olennoltaan ei
ole tyhjä luuloitus, niin ei voi sanoa, että paha, kun se hirmuisena
kuvana ilmenee ihmissydämmessä, sittenkun synti on tullut äärettömän
suureksi käskysanan kautta, ei voi sanoa, että tuo kuva on tyhjä
luuloitus, vaan subjektiivinen todellisuus; ja niin voidaan selittää
niitä ihmeellisiä näkyjä, joita heränneet ovat nähneet. Tältä
kannalta katsoen eivät kristittyjen näyt ja ilmestykset ole turhia
luuloituksia, ne eivät ole pahojen henkien vaikutusta, vaan ne ovat
toteutunut aate, subjektiivinen totuus. Kun ihminen näkee itsensä
kadotuksessa, niin se on todellisuutta, hän näkee silloin helvetin
omassa sydämmessään. Kun hän näkee itsensä taivaassa, niin silloin
on näkijä onnellisessa tilassa. Kun näkijä näkee, missä tilassa
mikin hänen tuttavistansa on, niin tapahtuu se sisällisen tunteen
takia, jota näkijän tietämys objektiivisesti käsittää. Tunne on
tässä arvostelman perusteena. Kun ei voida todistaa, että taivas ja
helvetti olisivat jossakin erityisessä paikassa ihmisen ulkopuolella,
niin ilmestykset eivät sisällä mitään muuta kuin näkijän itsensä ja
muiden todellisen sieluntilan näkemistä". Semmoiset näyt eivät olleet
niinkään tavattomia ja useita niistä julkasi Laestadius painettuna.
Ensimmäinen näistä näkemystilaan tulleista oli palvelustyttö Sofia
Pietarintytär Niva, joka Mikkelinsunnuntaina 1848 oli horroksissa.
Samana sunnuntaina oli hän tarkkaavaisuudella kuunnellut saarnaa
suurimmasta taivaanvaltakunnassa. Omanvanhurskauden tilassa kun eli,
ei hän voinut itsellensä omistaa etusijaa Jumalan valtakunnassa,
mutta ei tahtonut tyytyä myöskään alempaan sijaan. Hän tuli
hämilleen; järki menetti tasapainonsa, veri nousi kasvoihin ja hän
meni pariksi tunniksi tainnoksiin. Herättyänsä kertoi hän olleensa
taivaassa ja helvetissä. Viimemainitussa paikassa sanoi hän muiden
muassa nähneensä, kuinka erästä hyvin saitaa kapakoitsia vainajaa
paistettiin hänen omain hopiainsa päällä, kunnes hän tuli lihaksi,
josta hän uudestaan kyhättiin ihmismuotoon. Hänen kertomuksensa
näkemistään manalan mailla ja autuuden asunnoissa, semmoisena kuin
Laestadius on sen esittänyt, osoittaa tavatonta mielikuvitusta, mutta
alhaista sivistyskantaa.

Laestadius julkaisi erään toisenkin näyn, jonka Kristina Helena
Laurintytär Ponnojärven kylästä Jellivaaran pitäjää oli nähnyt 31 p.
Joulukuuta 1851. Tästä naisesta sanoo Laestadius että hän oli noin
25 vuoden vanha, lappalaista sukuperää, luonnoltaan koleerinen ja
hysteerinen; "mustan verevä, joka osottaa mustan veren suhteellista
enemmyyttä ja siitä seuraavaa omavanhurskautta, joka on suurin
mustanverevissä ihmisissä." Sieluntuskissaan oli hän vaeltanut
pitkiä matkoja etsiäkseen valoa pimeässä ja lohdutusta murheessa.
Unenkaltaisessa tilassa oli hän nähnyt näyn, jonka Laestadius muutama
päivä sen jälkeen pani paperille ja pari vuotta myöhemmin lyhyillä
selityksillä varustettuna painosta julkaisi. Tämäkin näky näyttää
olevan uhkuvan mielikuvituksen ja kiihtyneen tunteellisuuden tuote.

Tämmöisestä horrostilasta lausuu Laestadius että lapset, jotka
eivät ikinä ole lukeneet raamattua, voivat senlaisessa tilassa
tehdä hyvinkin tarkkoja viittauksia erityisiin lukuihin ja
värsyihin. "Muutamat ovat horrostilassa oppineet vieraita kieliä,
joita ei kukaan ymmärrä, siis kielillä puhumisen lahjan, ehkä oli
se alkukieli, joka sielun voimain kiihtyessä itsestään kehittyi
ihmissydämmestä."

Sekä näyt että liikutukset vaikuttivat hypnotiseeraavasti katsojiin.
Eräs hyvin sivistynyt henkilö on kertonut, että hän kerran
uteliaisuudesta meni tuon merkillisen miehen hartausseuroihin. Pian
alkoivat liikutukset, niissä oli selittämätön tenhovoima. Samoin kuin
kuohuva koski eli pohjaton kuilu vastustamattomalla voimalla vetävät
puoleensa, samanlainen vetovoima oli liikutuksillakin. Hänen teki
mieli ottaa osaa noihin liikutuksiin. Päästäkseen niistä, täytyi
hänen poistua.

Tuonlaisten "armonmerkkien" seuraamana levisi herätys yhä laveammalle
ja vuonna 1848 alkoi Laestadius käyttää lähetyssaarnaajia, jotka
"koulu" nimisissä hartausseuroissa jatkoivat herätystyötä, milloin
itse saarnaten, milloin lukien Laestadiuksen kirjottamia saarnoja.
Ensimmäinen tämmöinen lähetyssaarnaaja oli _Juhani Raattamaa_
[Raattamaa nimen arvelee Laestadius merkitsevän samaa kuin
maanraataja (jordrifvaren). Lönnrotin sanakirjan mukaan merkitsee
kuitenkin Raattamaa rämeistä l. vesiperäistä maata (vert. raatta
= räämä silmässä).], synt. 1811 ja siis nyt 80 vuotias vanhus.
Hän oli uutistalolaisen poika Kaaresuannosta. Hyvälahjainen ja
terävä-älyinen nuorukainen kun oli, asetti Laestadius jo ennen tuota
suurta herätystä hänet katekeetiksi. Uskonnollisia herätyksiä oli
hänellä ollut jo pienestä poikasesta. Niitä pidettiin houreina,
eikä niistä jäänyt mitään pysyväistä. Intohimojen tuli alkoi tuhota
lahjakasta nuorukaista, hänestä tuli juomari. Humalapäissään
käyttäytyi hän kuin vimmattu; mutta selvittyänsä katui hän tekoansa,
kun Laestadius häntä siitä nuhteli. Tuonlaista horjumista juoppouteen
lankeemisen ja sitä seuraavan tuskallisen katumisen välillä kesti,
kunnes todellinen mielenmuutos irroitti hänet synnin orjuudesta ja
Herran käskyjen noudattaminen voitti viinanhimon. Hänen herätyksensä
oli ollut evankelisempaa laatua ja hän rupesi ensin käyttämään
"taivaanvaltakunnan avaimia" (synninpäästöä). 1848 lähetti Laestadius
Raattamaan _Jukkasjärven_ seurakuntaan Tukholman lähetysseuran
antamilla varoilla pitämään koulua lappalaisten lapsille mainitun
seurakunnan Lainion kylässä.

Kovin huonolla kannalla oli tietysti lasten opetus lappalaisten
keskuudessa; vaikka hallitus oli kokenut pitää siitä huolta. Fredrik
I:n toimesta perustettiin näet kouluja kirkkojen luokse Lappiin.
Niin syntyivät Fölingen, Åselen, Arjeplougin, Jukkasjärven ja
Kaaresuannon kiinteät koulut, jotka kuitenkin 1820 lakkautettiin,
koska eivät vastanneet tarkoitustansa, ja opetusta hoitivat sittemmin
papiksi vihityt lähetyssaarnaajat katekeettien avulla. Edellisillä
oli vuotuista palkkaa 20 tynnyriä viljaa, jälkimäisillä 8 tynnyriä.
Jos ylipäätänsä Lapin olot olivat huonot, oli Jukkasjärven tila
vieläkin huonompi. Vaikka asukasluku ei ollut kuin 1300 henkeä, oli
kumminkin vuotuinen viinankulutus 5 à 6000 kannua. Luonnollista oli
että lasten opetus ja kasvatus olivat ihan takapajulla. Etenkin oli
Lainion kylä perin turmeltunut. Tässä kylässä piti nyt Raattamaan
Laestadiuksen antamien ohjeitten mukaan kylvää valon siemeniä.
Hän olikin mies paikallansa. Ahkeran opettajan työ teki mahtavan
vaikutuksen sekä lapsiin että vanhempiinkin. Kuulkaamme mitä
Laestadius kertoo tuosta koulusta ja katekeettinsa menetystavasta.
"Illoilla kokoutuivat kylän asukkaatkin kouluhuoneesen, jommoisena
oli eräs savupirtti. Siellä pidettiin ensin rukous, sitten luki
Raattamaa Laestadiuksen kirjoitetuista saarnoista jonkun vähän,
josta tavallisesti oli seurauksena, että osa kuulioista suuttuneena
poistui, mutta osa jäi paikoillensa. Kun kartta oli luettu,
keskusteltiin myöhään yöhön. Jukkasjärven lappalaiset tulivat
uteliaisuudesta katsomaan tuota merkillistä koulua, jossa lasten
sanottiin tulevan hassuiksi. Ja hassulta se näyttikin syrjäisen
silmään, kun muutamat lapsista taistelivat omantunnon tuskissa,
toiset hyppivät ilosta, muutamat kävivät voimattomiksi eivätkä
jaksaneet pystyssä pysyä. Noin kuukauden aikaa oli Raattamaa tehnyt
työtä tuossa kovassa maassa, jonka 'raataja' hän oli, kun muutamat
kylän suurimmista kapakoitsioista alkoivat saada piston sydämeensä.
Vihdoin päästiin niin pitkälle, että muutama viinanmyyjä tyhjensi
tynnyrinsä sisällön maahan, mutta toiset arvelivat sitä synniksi,
sillä viina olisi voitu myödä ja siitä saatu raha antaa vaivaisille,
jolloin siitä olisi ollut jotakin hyötyä. Ei käynyt kuitenkaan potkia
tutkainta vastaan. Lappalaiset pääsivät selville siitä, että viina
oli pahinna esteenä, kun tahdottiin auttaa Lapin rahvasta kurjuudesta
ja köyhyydestä. Kauvan taisteli kuitenkin viinanhimo saavutettua
vakaumusta vastaan. Tuon himon täytyi vihdoin väistyä ja siihen
vaikutti uskonnollinen herätys, joka yhdistyi taisteluun sitä pahetta
vastaan, joka oli syössyt Lapin kansan taloudellisen ja siveellisen
kurjuuden kuiluun." Entuudestaan kovin turmeltuneet Lainionkyläläiset
muuttuivat ikäänkuin uusiksi ihmisiksi. Juoppous katosi melkein
tykkänään. Raamattua ja hengellisiä asioita alettiin ahkerasti
tutkia ja lasten kasvatuskin aluksi parantui. Menestys kiihoitti
Raattamaata. Varsinaisena lähetyssaarnaajana alkoi hän tehdä
lähetysretkiä kaukaisempiinkin seutuihin. Voimallisesti saarnasi
hän, mihin vain tuli, sekä raittiutta että elämää kristillisyyttä.
Erityistä puhujalahjaa hänellä ei ole, hänen saarnansa ovat
katekismuskyselmyksen kaltaisia. Hän tekee kuulioilleen kysymyksiä,
joihin näiden tulee vastata. Siitä suuresta armosta, joka hänellä
nykyisin on laestadianismin keskuudessa, on hänen kiittäminen sitä
seikkaa, että hän on vanhin tuon rakkaan opetusisän oppilaista. Hän
se on nuoremmille sukupolville välittänyt muistitietoa herätyksen
ensimmäisistä ajoista ja siitä miehestä, joka oli tämän herätyksen
alkuunpanija; mutta hän on myöskin antanut tälle liikkeelle
evankelisen, miltei liika evankelisen suunnan.

Juhanin veljeä _Pietari Raattamaata_ käytti Laestadius myöskin
lähetyssaarnaajana herätyksen levittämiseksi. Tämäkin veli oli ollut
kovin viinaanmenevä, mutta tuli herätetyksi Laestadiuksen saarnoista,
oppi melkein kuin ihmeen kautta lukemaan Laestadiuksen kirjoitettuja
saarnoja ja alkoi pitää "koulua" Jukkasjärven pitäjän Tärännön
kylässä. Hänellä ei ollut veljensä herttaista käytöstapaa, eikä hänen
työnsä ottanut onnistuakseen. Muutamissa paikoin revittiin häntä
tukasta ja riistettiin vaatteet päältä, toisin paikoin ammuttiin
hänen peräänsä.

Kolmas Laestadiuksen lähettiläs oli _E. J. Grape_, ennen mainitun
provasti Grapen poika. Hän oli sivistynein ja herttaisin kaikista
Laestadiuksen lähettämistä saarnamiehistä. Hiljainen ja ujo
luonteeltaan kun oli, ei hän Laestadiuksen kuolemankaan perästä
pyrkinyt puoluepäälliköksi, vaikka kykynsä ja likinen suhteensa
alkuherätykseen siihen olisivat hänet oikeuttaneet. Hänen kantansa
on ollut itsenäisempi ja suvaitsevampi kuin monen muun tuon suuren
miehen oppilaista.

Tornion jokivarrelle lähetti Laestadius _Erkki Antti Juhonpietin_
(synt. 1814) ja Kittilään _Heikki Parkajoen_ noin 1850.
Viimemainitulla näkyy olleen huono onni. Hän tuli pappilaan, pantiin
siellä kiinni ja lähetettiin Oulun linnaan. Kuka tämän vangitsemisen
toimitti ja mistä syystä, sitä en ole tietooni saanut. Oulussa
Parkajoki kuitenkin päästettiin heti irti ja sai omin varoinsa palata
kotipuoleensa.

Näiden lähetyssaarnaajain into ja ahkeruus olivat yhtä suuria kuin
heidän halunsa voittaa uusia uskolaisia. Hartauskokouksia, joita
myöhemminkin, jolloin niissä ei enää lastenopetusta toimitettu,
kutsuttiin kouluiksi, pidettiin kaikkialla. Saarnamiesten
koristelematon puhe, heränneiden itku, ilohuudot ja liikutukset
vaikuttivat hurmaavasti kansaan, joka tähän asti oli elänyt melkein
huolimatonna autuutensa asiasta. Suuret joukot liittyivät liikkeesen,
se kasvoi, laajeni kuin lumivyöry. Kylästä kylään, pitäjästä pitäjään
levisi se.

Mutta eivät saarnamiehet tyytyneet siihen, että pitivät seuroja,
vaan he pitivät velvollisuutenansa myöskin julistaa mitä ankarimpia
tuomioita niitä kohtaan, jotka eivät näyttäneet olevan halukkaita
liittymään tuohon liikkeeseen. Laestadiuskin oli käyttänyt
saarnoissaan säälimätöntä ja kovaa kieltä, siten herättääkseen
uinuvia omiatuntoja. Oppi-isän malliin koettivat lähetysmiehetkin
saarnata ankarasti, mutta koska heiltä, sivistymättömiä kun
olivat, puuttui hienotuntoisuutta ja sivistystä, näyttivät heidän
saarnansa suruttomille hävyttömyydeltä ja haukuskelemiselta.
Niissä ei näkynyt oikein sitä rakkautta, joka kärsii kaikki,
peittää kaikki ja toivoo kaikki. Kaikki heränneet saarnasivat ja
koettivat kaikin tavoin kääntää suruttomia. Parhaimpana keinona
tämän tarkoituksensa saavuttamiseksi pitivät he _n.s. hengellistä
kiroilemista_. Tällä tarkoitettiin sitä, että jokaiselle, joka ei
kuulunut laestadiolaisiin, suoraan sanottiin, että hän oli perkeleen
lapsi. Laestadius hyväksyi tämän menetystavan ja käytti itsekin
sitä sekä pappeja että maallikoita kohtaan. Myöhemmin kun liike oli
levinnyt laveammalle, käytettiin mainittua hengellistä kiroilemista
markkina- ja muissa paikoissa, missä kansaa oli enemmältä koolla.
Joukko heränneitä ympäröi silloin suruttoman ja alkoi uhkaavan ja
kiihkoutuneen näköisenä mitä julmimmilla kirouksilla vaikuttaa
hänessä mielenmuutosta. Tämän kirjottaja on itse kerran ollut
samanlaisen hengellisen kiroilemisen esineenä. Nuorena koulupoikana
käveli hän muutamassa maamme pohjoisimmassa pitäjässä erään
herrastalon pihan läpitse. Hän oli tuntematon sekä koko pitäjässä
että herrastalossa. Talon neiti, joka näkee koulupojan kulkeman pihan
läpitse, rientää hänen luoksensa ja kysyy: "oletko Jumalan lapsi?"
Kun koululainen, hämmästyneenä tästä odottamattomasta kysymyksestä,
ei ehtinyt vielä vastata, alkoi neiti häntä sadatella helvetin
lapseksi y.m. Myöhemmin sai hän kuulla, että tuo neiti kuului
mainittuun liikkeeseen.

Paljon kiihkoakin ilmaantui heränneissä ja muutamissa paikoin
alettiin pelätä, että tuo kiihko ehkä synnyttäisi samanlaisia
veritöitä kuin Koutokeinossa, joista myöhemmin tulemme lyhyesti
mainitsemaan. Tähän pelkoon ei ollut kuitenkaan syytä. Vaikka
Laestadius kyllä itsekin oli hyvin kiihkoluontoinen, ei hän
milloinkaan suvainnut mitään, joka loukkasi yhteiskunnan järjestystä,
ja lakia ja hänen vaikutusvaltansa uskolaisiinsa oli rajaton. Suotava
kuitenkin olisi ollut, että hän olisi tarmokkaasti vastustanut
tuonlaista nurjaa kääntämistapaa. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt ja
seurauksena oli, että tämäkin seikka, niinkuin muutamat muutkin,
himmensivät sitä muutoin valosaa uudenelämän ja uudistuksen taulua,
josta alempana muutamia piirteitä.

Että tämän liikkeen seuraukset ulkonaisen elämän ja tapain suhteen
niissä pitäjissä, joissa herätys oli kulkenut, olivat hyvät, sen
myönsivät kaikki, sekä ystävät että vihamiehet. Pastori Lindstedt
kertoo Jukkasjärven tilasta sitten kun Laestadius sieltä jo oli
muuttanut seuraavaa: "Äpärät, vietteliät ja vietellyt eivät nyt
tahraa seurakunnan kirkon kirjoja. Riitaveljet, petturit, kelmit,
varkaat ja pahantekijät katosivat, kevytmielisyyden, vääryyden
ja itsekkäisyyden sijaan on astunut rehellisyys ja rakkaus.
Kruununmiehen ei tarvitse kutsua ketään käräjiin eikä tuomarin
tuomita eikä piiskurin rangaista, sillä rikoksia henkilöä eli
omaisuutta vastaan ei tehdä. Ne, jotka kauppiaita vuosikausia omat
pettäneet ja petoksella hankkineet itsellensä heidän omaisuuttansa,
tulevat, tarjoovat, ja polvillaan rukoilevat, että saisivat maksaa,
minkä ovat kavaltaneet itsellensä. Monivuotiset riidat sovitaan,
salaiset rikokset, tehdyt vääryydet ilmoitetaan, anteeksi pyydetään,
sovitaan. Riitaiset puolisot antavat anteeksi toisillensa, unohtavat,
sopivat". Niin Lindstedt, joka oli ystävällisessä suhteessa tähän
uskonnolliseen herätykseen. Mutta tälle liikkeelle ventovieraatkin
ja vihamieliset henkilöt ovat antaneet sen elämää parantamista
vaikutuksista kiittävän arvostelun. Niinpä eräs piirilääkärikin,
joka muutamassa virkakertomuksessaan puhuu tuosta hengellisestä
liikkeestä, ei voi olla mainitsematta sen hyvistä hedelmistä, vaikka
hän muutoin pitää herätystä jonkinlaisena tautina, joka samoin
kuin lavantautikin tarttuman kautta leviää. "Herätys on" -- lausuu
hän -- "vaikuttanut enemmän hyvää kuin pahaa. Lappalaiset, nuo
karkeat, puolivillit ihmiset, harrastavat nyt lainkuuliaisuutta,
siveellisyyttä ja keskinäistä rakkautta. Wittangin ja Kaaresuannon
markkinoilla ei luultavasti ollut kortteliakaan viinaa. Viina-astiat,
joita on voinut olla jossakin kylässä, ovat särjetyt ja tyhjennetyt.
Rikoksista ei ole ketään rahvaasta syytetty viime käräjillä
Jukkasjärvellä ja Kaaresuannossa. Edellisessä paikassa oli tänä
vuonna 7 käräjäasiaa, jälkimmäisissä 3, sillä vanhat riidat ovat
sovinnossa ratkaistu. Rikoksia ja varkauksia, joista tähän saakka ei
ole tietty mitään, tulevat nyt tekijät itse ilmoittamaan ja anteeksi
pyytämään ja tahtovat palkita niitä, saadakseen omalletunnollensa
rauhaa. Monta muuta esimerkkiä lappalaisten siveellisestä
jalostumisesta, jonka herätys on vaikuttanut, voitaisiin mainita,
mutta se olisi vain minun jo ennestänsä pitkän kertomukseni
pitentämistä". Kylläkin kaunis todistus mieheltä, jolla muutoin
näkyvät olleen huonot ajatukset heränneistä.

Laestadiuksen innokas työ sanankuuliainsa herättämiseksi ja
jalostamiseksi oli siis onnistunut. Välinpitämättömyys uskonnon
asioissa ja paheet olivat kadonneet kansasta. Nekin, jotka eivät
voineet hyväksyä hänen menetystapaansa ja pilkkasivat hänen
"tulikivisaarnojaan", tunnustivat herätyksen hyvät hedelmät. Hyvä
olisi ollut että tuo liike, josta niin hyviä seurauksia oli ollut,
olisi pysynyt kokonaan lutherilaisen opin kannalla ja vapaana
semmoisista sivuseikoista, kuin liikutukset, näyt ja hengelliset
kiroilemiset, jotka muuttivat herätyksen erityiseksi uskonsuunnaksi
ja karkoittivat sen yhteydestä monta harrasta sielua. Niin ei
kuitenkaan käynyt. Monet seikat vaikuttivat siihen. Silminnähtävästi
on perustajan persoonallisuus jo alussa lyönyt leimansa tuohon
hengelliseen liikkeeseen.

Laestadius oli kyllä teräväjärkinen mies, mutta hänen
mielikuvituksensa oli vilkas, miltei hurja, hän voi itse
tulla horroksiin ja nähdä näkyjä. Luonnollista oli että hänen
puoluelaisensakin alkoivat uskomaan unia ja näkyjä. Ja kun
Laestadius materialistisen maailmankatsantonsa takia [Siitä kerromme
tuonnempana.] oli taipuisa sekoittamaan hengellisiä ja luonnollisia
ilmiöitä, piti hän uskolaistensa tolkuttomia ääniä Jumalan hengen
välittömänä vaikutuksena. Ei ollut kummaa siis, että hänen ystävänsä
pitivät liikutuksia hengellisen elämän olentoon kuuluvina Köyhyys ja
puute nuoruudessa olivat tehneet Laestadiuksen luonteen karkeaksi ja
hienotuntoisuutta ei suinkaan lisännyt se seikka että hän suurimman
osan elämäänsä vietti varsin raakamaisen kansan keskuudessa. Senpä
vuoksi hyväksyykin hän hienotunteisuutta loukkaavan hengellisen
kiroilemisen ja julkisen syntien luettelemisen.

Jaloimmissakin ihmisissä on jotakin puutteellisuutta. Muutoin he
eivät olisikaan ihmisiä. Kaikki inhimillinen työ on enemmän tahi
vähemmän vaillinaista ja Herrankin kasvitarhaan, missä hyvä siemen
orastaa, kylvää vihollinen rikkaruohoa. Tämmöisiä rikkaruohoja olivat
opinriidat ja uskonkiihko (fanatismi), joka muutamissa paikoin kävi
hyvinkin uhkaavaksi.

Opinriidat koskivat kyllä alussa vähäpätöisiä asioita; mutta
olivat kuitenkin osoituksena keskinäisen rakkauden kylmentymisestä
ja hengen taantumisesta. Riideltiin Nikodemuksesta, jonka Luther
eräässä paikassa sulkee armon yhteydestä, koska hän ei tuntenut
uutta syntymistä; mutta eräässä toisessa paikassa (ahtien
selityksissä) myöntää Nikodemuksen osalliseksi P. Hengen töistä,
koska hän oli rohkeampi kuin opetuslapset Jesuksen ruumista
hautaamaan. Laestadius mainitsee, että ensi silmäykseltä tuo riita
näyttää yhtä vähäpätöiseltä kuin riita paavin parrasta, kun monet
sanovat että meille on ihan yhdentekevää, onko Nikodemus tullut
autuaaksi vai ei, eikä hänen uskonsa vaikuta meidän autuuteemme eli
kadotukseemme. "Mutta kun likemmin asiaa tarkastaa, huomaa että
kaikki omanvanhurskauden palvelijat panevat suuren arvon Nikodemuksen
uskolle ja ottavat hänestä väärän lohdutuksen, että muka voitaisiin
tulla autuaaksi, kunhan vain tunnustetaan Jesus Natsarealainen
erinomaiseksi mieheksi, ensimmäisen luokan filosoofiksi, jolla oli
suurempi ymmärrys kuin muilla ihmisillä". Omana mielipiteenään
mainitsee Laestadius että Nikodemus oli omiin hyveisiinsä luottava
ihminen, joka ei tuntenut Jesusta maailman Vapahtajaksi. "Jos hän
olisi tullut kristityksi, niin hän olisi tehokkaasti toiminut
kristinuskon levittämiseksi ja puolustukseksi, eikä apostolien
tekojen kirjoittaja olisi jättänyt häntä mainitsematta. Kun hän oli
suuren neuvoston jäsen, olisi hänen pitänyt lausua ainakin niin
paljon kuin Gamaliel lausui kristinuskon puolustukseksi. Mutta sitä
hän ei tehnyt. Maailman kunnia ja ihmispelko olivat hänessä suuremmat
kuin kunnioitus Kristuksen persoonaa kohtaan. Kun hän kerran koetti
puolustaa Jesusta toisten herrain häväistyksiltä, vaikeni hän heti,
kun nämät kysyivät, oliko hänkin tullut Jesuksen opetuslapseksi.
Hänellä ei ollut rohkeutta puolustaa vakaumustansa. Vapahtajan
hautaaminen ei todista hänen kristillisyyttänsä. Nikodemus oli
vakuutettu siitä, että Jesus viattomasti oli tullut juutalaisten
vihan uhriksi ja piti sentähden velvollisuutenansa osoittaa tuolle
kunnioitetulle opettajalle viimmeinen palvelus".

Vielä 60-luvun viimmeisinä vuosina kiisteltiin laestadiolaisten
kesken tästä asiasta. Oppi-isän mielipide on sittemmin päässyt
voitolle ja Nikodemuksen kadotukseen joutumista pidetään
uskonkappaleena.

Toinen erimielisyys Laestadiuksen oppilasten kesken syntyi
Jesuksen opetuslasten uskosta ennen pääsiäistä. Muutamat pitivät
uskonkappaleena sitä, että opetuslapsilla jo ennen pääsiäistä
oli elävä usko. Laestadius sitä kovasti vastusti. Ainoastansa
armonvarkaat ja ne, jotka olivat pysähtyneet puoliväliin autuuden
tiellä, voivat -- niin arveli hän -- väittää opetuslapsilla
olleen elävän uskon ennen pääsiäistä, koska luulevat opetuslasten
heikkouksista ja puutteellisuuksista saavansa puolustusta omille
puutteellisuuksilleen.

Nämät ja muutamat muut vähäpätöiset riitakysymykset eivät voineet
synnyttää varsinaista hajautumista laestadiolaisissa. Niin kauvan
kuin Laestadius eli ja niin pitkälle kuin hänen vaikutuksensa
ulottui, oli hän kyllin voimakas koossa pitämään tuota suuremmoista
liikettä. Mutta vaarallisemmalta näytti kasvava uskonkiihko, josta
muutamia esimerkkiä, semmoisena kuin se ilmeni Korpilompolon
kappelissa ja Norjan tunturiseurakunnassa Koutokeinossa.

       *       *       *       *       *

Korpilompolossa oli eräs Laestadiuksen puoluelainen saanut päähänsä,
että hän ja hänen uskonveljensä olivat pyhiä ruumiin ja sielun
puolesta. He eivät muka enää tarvinneet raamattua, jonka vuoksi he
tallasivat jalkainsa alle tuon pyhän kirjan. Raivossa ja hurmauksissa
nähtiin noiden pyhien hyppivän ja kiroilevan j.n.e. Tuo kiihko
asettui kuitenkin pian, luultavasti Laestadiuksen vaikutuksesta.

Arveluttavampana esiintyy uskonkiihko Koutokeinossa. Tämä seurakunta
oli ennen kuulunut Ruotsille, mutta joutui 1744 Norjan haltuun. Aina
vuoteen 1852 olivat tämän tunturiseurakunnan asukkaat olleet ilman
pappia ja kristillistä opetusta. Kun sittemmin viimemainittuna vuonna
seurakunta sai papin, ei tämä osannut lapinkieltä. Pappi saarnasi
norjaksi, joka sitten jotenkuten tulkittiin lappalaisille. Mainio
lähetyssaarnaaja _Stockfleth_ (s 1860) osasi kyllä lapinkieltä ja
hänen intonsa Norjan lappalaisten opettamiseksi oli suuri; mutta
hänen vaikutuspiirinsä, joka käsitti koko Pohjois Norjan avarat
tunturiseurakunnat, oli niin suuri, että hän vain varsin vähän ehti
toimia Koutokeinon lappalaisten hyväksi. Näiden kristillisyyden taito
olikin peräti huono. Pastori Hwoslef, heidän uusi pappinsa, oli kyllä
kykenevä mies, sillä hänestä tuli sittemmin Tromsön piispa; mutta
hän oli äsken seurakuntaan tullut, eikä -- kuten mainittu -- osannut
lapinkieltä. Kaaresuannosta, jota Koutokeinosta erotti ainoastansa 9
peninkulman levyinen maakaistale, oli Laestadiuksen alottama herätys
levinnyt tännekin ja herättänyt siellä uskonnollisen liikkeen. 6
Laestadiuksen lähettämää miestä (3 lappalaista ja 3 suomalaista)
oli täällä saarnannut ja koonnut rahoja lähetyksen hyväksi.
Alussa oli herätys täälläkin samanlaista kuin Kaaresuannossa;
mutta kun Laestadius 1849 muutti Pajalan seurakuntaan, jonne
Koutokeinosta oli 30 penikulmaa, ei hän tietysti enää voinut johtaa
Koutokeinon herätystä ja taitamaton kansa joutui pian hurmahenkien
johdettavaksi ja rupesi mielettömän kiihkon kiihottamana meluten
ja pelottavana kyliä kiertämään. He eivät ainoastansa väittäneet
olevansa Kristuksia, vaan sanoivat sen lisäksi olevansa ihan
synnittömiä ja käyneensä läpi 10 astetta Kristuksen alennuksen
ja ylennyksen tilasta. Jumalia kun olivat, olivat he myöskin
raamattua korkeammalla [Heillä olivat siis samanlaiset ajatukset
kuin Korpilompolon lahkolaisillakin, joka seikka näyttää viittaavan
siihen, että nuo molemmat liikkeet olivat samaa alkuperää.] Vielä
oli heillä toimittamatta elävien ja kuolleitten tuomitseminen. Siksi
lähtivätkin he raivostuneina liikkeelle. Väkivallalla tahtoivat he
saattaa mielipiteensä voimaan. Niitä, jotka eivät hyväksyneet heidän
mielipiteitänsä, he kirosivat ja rääkkäsivät. Uskonkiihko muuttui
raivoksi. Seurakunnan pappi koetti raivoa asettaa; mutta joutui siitä
hurmahenkien vihoihin. Lokakuussa 1851 tuli Stockfleth Koutokeinoon
ja oleskeli siellä aina seuraavaan Huhtikuuhun. Lappalaisilla oli
ennen ollut suuri luottamus häneen, mutta kun hän kerran, tiesi mistä
syystä, löi kepillänsä erästä lappalaista, oli luottamus mennyt, eikä
hän saanut raivoa hillityksi.

Erityisen vihan esineeksi tuli v.t. nimismies Bucht. Hän oli ollut
ennen nimismiehenä Ylä-Luulajassa, mutta kun hän tuli vailinkiin,
pakeni hän 1848 Muonioon. Täällä ollessaan oli hän osoittanut
erityistä vihaa laestadiolaisia kohtaan ja kirjoittanut Laestadiusta
vastaan sen valituskirjan, jonka alle Pajalan mies Adam Muodas
Lompolo oli pannut nimensä (josta seikasta tuonnempana). Millä
keinoin tuo virkaheitto oli tullut Koutokeinon v.t. nimismieheksi, on
tuntematonta. Se vain on tunnettua, että hän siellä hoiti nimismiehen
virkaa, silloin kun uskonkiihko siellä oli ylimmillään. Hän ei
kyennyt asettamaan yltiöpäitä, koska häneen ei luotettu. Miehen
entisyys oli kyllin tunnettu. Kun hän vielä lisäksi alkoi köyttää
nyrkkiä ja keppiä lappalaisten masentamiseksi, oli hänen tuomionsa
lausuttu. Muutamana sunnuntaina, kun useimmat kiihkoilioista olivat
kirkossa, tuli eräs norjalainen kauppias Altenista jumalanpalveluksen
aikana sinne ja viskasi kirkon oven eteen käsi- ja jalkarautoja ja
rautavitjoja, siten säikyttääksensä rahvasta. "Mutta näiden asetten
näky vaikutti seurakuntaan niinkuin sähkönisku, kun eräs mies, joka
tuli kirkosta, selitti aiottavan koetella Stefanuksen uskoa. Täten
mielikuvitus kiihtyi hyvin ärtyiseksi".

Edellisenä talvena oli Laestadius tavannut Kaaresuannossa muutamia
näitä kiihkolaisia ja koettanut heitä oikeaan opastaa. Turhaan.
He pitivät tuota opastamista uskon vainona ja syyttivät itse
oppi-isänkin langenneen uskostansa, jonka vuoksi eivät sanoneet
voivansa enää luottaa häneen. "Hän ei voinut", sanoo hän, "puhua
järkevää sanaa niiden kanssa, sillä heidän ihonsa oli musta niinkuin
heidän katsantonsakin, heillä oli valkoinen vaahto suussa ja sylkivät
usein".

8 p. Marraskuuta 1852, yllämainittuna sunnuntaina, kun kiihko oli
ylimmillään, hyökkäsi joukko vimmastuneita lappalaisia, Aslak Hetta
johtajana, kauppias Ruth'in asuntoon, missä nimismies Bucht asui.
Kiroushuutojen kaikuessa surmattiin sekä kauppias että nimismies.
Raivostunut joukkue hyökkäsi sitten pappilaan, rääkkäsi pastori
Hwoslenia ja hänen vaimoansa ja olisi varmaankin surmannut nekin,
jollei apua olisi saapunut. Penikulman päässä olevasta Autsin
talosta, jossa kirkosta palanneet kiihottomat seurakuntalaiset
tiettiin olevan, pantiin noutamaan apua. Sitä saatiinkin vielä siksi
ajoissa, että seurakunnan pappi voitiin pelastaa. Kiihkoiliain ja
apuuntulleiden välillä syntyi kiihkeä taistelu, jossa eräs vaimo
kiihkoiliain joukosta menetti henkensä. Vihdoin saatiin meteliöitsiät
voitetuksi ja päämiehet vangituiksi. Pahimmat syylliset, Aslak
Hetta ja Mans Somby, tuomittiin sittemmin kuolemaan ja mestattiin,
useita tuomittiin elinkautiseen vankeuteen, toisia rahasakkoihin.
Elinkautiseen vankeuteen tuomituista mainittakoon Lauri Hetta, joka
sittemmin sai armon, tuli vakavaksi ja tasapuoliseksi kristityksi ja
avusti professori Friis'iä uuden testamentin lapinkielisen käännöksen
korjaamisessa. Semmoinen oli maan kuulu "Koutokeinon tappelu".

Laestadius tehtiin syynalaiseksi näihin kamaliin tekoihin.
Hernösandin piispa antoi hänelle muistutuksen, kehoittaen suurempaan
varovaisuuteen saarnoissaan. Tromsön hiippakunnan piispa Juel
kirjoitti Norjan kirkolliselle hallitukselle Laestadiusta vastaan
valituksen. Valituskirjassaan mainitsee Juel, että Laestadius
ankaralla lain saarnallaan, törkeillä kuvillaan ja säälimättömillä
lauseillaan papeista ja virkamiehistä oli herättänyt hurmahenkisen
liikkeen lappalaisissa, ettei hän ollut vastustanut villitystä ja
väärää oppia, joka jo ensi alussa oli ollut nähtävänä. Menestyksellä
jo taitavasti puolustautui Laestadius näitä syytöksiä vastaan.
"Jos lähdetään siitä väärästä edellyttämisestä", lausuu hän,
"että jokainen hyvän työn alkaja myöskin on vastuunalainen sen
seurauksista, jos tuo hyvä työ vierasten vaikutuksesta käy huonoksi,
niin voitaisiin sillä edellyttämisellä helposti todistaa, että
Luther oli vastuunalainen uudestakastajain vallattomuuksista, jota
todistamiskeinoa hänen vihollisensa eivät myöskään ole jättäneet
käyttämättä. Hänen saarnainsa kuvaukset eivät ole olleet sen
kummempia kuin ilmestyskirjan kuvauksetkaan, tahi Johannes Kastajan
ja Jesuksen parannussaarnat". Koutokeinon villityksestä oli hän
saanut tiedon vasta Maaliskuussa 1852, kun piispa Juel hänelle siitä
kirjoitti, hän oli heti koettanut saada hurmahenkiä tyyntymään,
oli saarnannut niitä vastaan, eikä häntä pitäisi tehdä syylliseksi
niihin veritöihin, jotka olivat olleet tuon villityksen seurauksena,
"jollei piispa pidä kaikkea elävämpää uskonnollisuutta villityksenä".
Pikemmin oli syy etsittävä lappalaisten taitamattomuudesta ja
alhaisesta siveellisestä kannasta, ehkäpä myöskin mieltäkiihottavista
pakkokeinoista.

       *       *       *       *       *

Maaliskuussa 1849 muutti Laestadius kirkkoherraksi Pajalaan,
oltuansa 24 vuotta Kaaresuannon seurakunnan paimenena. Pajalassakin
oli Laestadiuksella paljon puoluelaisia ja ystäviä; mutta paljon
oli vihamiehiäkin, jotka syytöksiä tekemällä ja muutoinkin tekivät
hänelle elämän katkeraksi. Noihin ikävyyksiin antoi Laestadius
itsekin aihetta. Hän ei ollut niitä maan hiljaisia, jotka istuvat
Jesuksen jalkain juuressa, välittämättä ulkomaailman melusta; hän
oli pitkäisen poika, aina haarniskoitu, joka parhaiten viihtyi
siellä, missä sodan salamat välkähtelivät. Ensimmäisenä hyökkäsi
hän taisteluun, huitoi oikealle ja vasemmalle, välittämättä mihin
lyönti sattui. Ei ollut ihme, että hän itsekin haavoittui ja hänen
sydämmensä vuosi verta.

Ennenkuin likemmin tarkastamme tuota taistelua, jota Laestadius
Pajalassa kävi, heittäkäämme silmäys hänen kirjailiatoimeensa.
Pajalaan muutettuaan alkoi Laestadius näet vaikuttaa hengellisenä
kirjailianakin. Tämä hänen kirjailiatoimensa tunteminen on sitäkin
tärkeämpi, koska siinä juuri kuvastuu hänen persoonallisuutensa sekä
ne aseet, joita hän taistelussansa käytti. Maallisista kirjoitelmista
mainittakoon ennen Pajalaan tuloa kirjoitetut kasvitieteelliset
kirjoitukset Tiede Akademian toimituksissa: _Om Uppodlingar i
Lappmarken_ (Uutisviljelyksistä Lapissa) 1823; Loca parallela
plantarum, josta teoksesta saksalainen kasvitieteen tutkia Wimmer
kirjassaan Salices europaeae on antanut hyvin kiitettävän lausunnon
[-- et ingenium et sollertia viri egregii haud satis laudari posse
videbatur (erinomaisen miehen sekä neroa että ymmärtäväisyyttä ei
näytty voivan kylliksi ylistää). Hänestä itsestänsä lausuu Wimmer:
Tamen et oculis ejus sagacissimis et ingenio praeclaro Salicam
europaearum illustratio plurimum debet (Kuitenkin on euroopalaisten
pajulajien valaiseminen enimmän hänen sekä erinomaisen teräväin
silmäinsä että mainion neronsa ansiota).]; De climate Lapponiae
(Lapin ilmanalasta), löytyy ainoastansa käsikirjoituksena, samoin
kuin hänen kirjoituksensa lappalaisten vanhoista jumalista.
Seurakuntansa lappalaisia varten hän m. 1839 painatti lukukirjan
nimeltä _Hålailattem Ristigasa ja satte Almatja kaskan_ (Keskustelua
kristittyjen ja tavallisten ihmisten välillä); sekä v. 1844 _Biblian
historian_ heidän kielellänsä. Edellä on jo nimeltään mainittu
hänen huomiota herättänyt pastoraliväitöskirjansa Crapula mundi
seu morbus animi contagiosus (Maailman kohmelo eli tarttuva sielun
tauti). Tämän kirjan merkillisestä sisällyksestä sananen. Ensin
vertailee hän nykyaikaa entiseen hyvään aikaan ja tulee siihen
päätökseen, että nykyinen aika on entistä paljon huonompi. "Ennen
taisteltiin isänmaan, vapauden, puolison, lasten ja kodin puolesta;
kaikilla kansalaisilla oli yksi sydän, yksi Jumala ja yksi kuningas;
kunniakasta ja suloista oli kuolla isänmaan edestä ja uskonsa ja
tunnustuksensa tähden kärsiä tuskallisin kuolema. Nyt taistellaan
nyrkkitaisteluja kaduilla, ei sanoilla, vaan riidoilla ja pilkalla"
[Tarkoittaa muuatta siihen aikaan tapahtunutta katukahakkaa
Tukholmassa.]. Syynä tähän on hengellinen orjuus, siveellinen ja
uskonnollinen rappio. Hyve on kuollut samalla kertaa kuin entinen
uskokin ja hurskaus. Yksinkertaiset tavat ovat kadonneet, omistetaan
uskonnon muoto, mutta ei sen ydintä. Kaikkien tarkoitusperänä on
hekuma, maailman kunnia ja tavara. Uskontoa ei opita kouluissa,
vaan kodeissa ja nykyajan filosofiia on huonompi kuin muinaisten
pakanain, filosoofien työt ovat ristiriidassa heidän sanainsa
kanssa; yleisissä asioissa osottavat he tuskin suurempaa älyä kuin
alhaiso. Siitä tulee, että ne lait, joita laaditaan, muutaman
kuukauden perästä kumotaan. Hallituksen ei pitäisi välittää niistä
moitteista, joita se saa kuulla. "Raakain ihmisten on niinkuin
eläinten: jos eivät ne voi purra, niin ne haukkuvat, ulvovat ja
kiristelevät hampaitansa". Jumalanpelkoa ei löydä kaupungeista, vaan
maalta niiden joukosta, jotka ilman tietoja ja sivistystä asuvat
erämaissa. Oikia kristitty, jonka valtakunta ei ole tästä maailmasta
ja jonka vapaus on hintojen hillitsemistä, ei välitä politiikasta.
Hänelle on yhdentekevä, maksaako veronsa Turkin sulttaanille tahi
Yhdysvaltain presidentille. -- Sielunpaimenen velvollisuus on edistää
Jumalan valtakuntaa. Pappien saarnat kantavat niin vähän hedelmää,
siitä syystä että he koettavat vaikuttaa hetkeksi tunteeseen,
sitä kuitenkaan niin tärisyttämättä, että häveten ja huolehtien
alettaisiin kysymään: Herra, mitä minun pitää tekemän, että minä
saisin ijankaikkisen elämän? Syynä on vielä sekin, että papit
eivät ole näkevinään kuuliainsa paheita. Ankarampaa kieltä pitäisi
käyttää. Kuulioita pitäisi kutsua kyykäärmetten sikiöiksi, niinkuin
Johannes, huorintekiäksi suvuksi, niinkuin Jesus. Omavanhurskaus
on syynä siihen, ettei käytetä selvää kieltä. Jos tahtoo jättää
omanvanhurskauden rauhaan, pitää puhua synnistä yleiseen,
parannuksesta ja uskosta yleiseen; mutta ei ketään erityisesti
nuhdella. Niin menettelevät papit. He eivät tahdo loukata suurta
joukkoa, he etsivät kansan suosiota, saarnaavat maailman palkan
takia. -- Siinä tuon merkillisen kirjan johtavat aatteet.

Vuosina 1852-1854 julkaisi Laestadius Piitimestä ruotsinkielisen
hengellisen kuukauslehden nimeltä _En ropandes röst i öknen_
(Huutavan ääni korvessa). Alussa oli aikakauskirjan päätoimittajana
Råneån kirkkoherra Jaakko Dahlberg; mutta sittemmin toimitti
Laestadius sitä yksinänsä. Kun tarkoituksemme ei ole kirjoittaa
ylistyskirjoitusta tuosta mainiosta miehestä, vaan totuuden valossa
esittää hänet virheineen ja ansioineen, niin emme voi salata sitä
seikkaa, että Laestadius tuossa aikakauskirjassa esiytyy kaikista
vähimmän semmoisena, joka olisi oppinut jotakin häneltä, joka oli
lempeä ja nöyrä sydämmestä. Miekkaa heilutettiin katsomatta, kenehen
lyönti sattui. Syytöksiä ja herjauksia sateli tuon kiihkoutuneen
miehen kynästä. Ei siinä kyllin, että piispa Tegnér maalataan
mustaakin mustemmaksi ja hänen yksityisestä elämästänsä vedetään
esille huhupuheisiin perustuvia syytöksiä irstaisuudesta ja paheista,
vaan lempeä ja kykenevä piispa Franzénkin, joka hoiti virkaansa
niin tunnollisesti, että hänet luetaan Ruotsin etevimpäin piispain
joukkoon, naulattiin häpeäpatsaaseen. "Piispat Tegnér, Franzén ja
Nikodemus kuuluvat samaan luokkaan kuin Herodes, Pilatus ja Judas
Iskariot". Papit saavat myöskin samalla mitalla kuin piispat.
"Heidän (pappien) täytyy elää säätynsä mukaan. Heidän täytyy edustaa
kirkon armoa. Heidän täytyy viettää vapunpäiviä ja nimipäiviä, pitää
hautajaisia ja ristiäisiä, tarjoilla vieraille säätynsä mukaan.
Ja tämän maailmankunnian takia täytyy heidän kiskoa saatavansa
tarkkaan köyhältä kansalta. Ja tuota kurjaa loistoa on harjoitettava
rääsyisten huorapenikoiden keskellä, patajuoppojen ja resutanelien
keskellä, jotka ovat juoneet suuhunsa viimeisen pennin vaimoilta
ja lapsilta. Minusta sopisi papeille paremmin käydä isättömäin
ja leskien luona kuin pidoissa". Paljon luuli Laestadius olevan
moittimisen syytä pappein saarnoissakin. "Saarnassa ei tehdä erotusta
heränneiden ja suruttomain välillä, ei erotusta armotettujen ja
armonvarasten välillä, ei erotusta kapakoitsiain ja parannuksen
saarnaajain välillä, ei erotusta juoppojen ja hengellisestä viinistä
juopuneiden välillä, ei erotusta Maria Magdaleenan ja katumattomain
huorain välillä, vaan kaikki on samanlaista, kalleimmat kristityt ja
rakastetut Jesuksen ystävät. Oikein on Herra profeetta Hesekielin
kautta kuvannut nuo sikopaimenet: Eksyneitä he eivät palauta,
kadonneita he eivät etsi. Voi teitä paimenet, jotka turmelette
ja hajotatte Minun laumaani, sanoo Herra!" -- Siihen suuntaan on
aikakauskirja toimitettu.

Käsikirjoituksena on Laestadius jälkeensä jättänyt koko joukon
kirjeitä, joista _lähetyskirje Jukkasjärven seurakunnalle_,
kirjoitettu herätyksen ensi aikoina, on merkillinen säälimättömästä
ankaruudestaan. Niinikään käsikirjoituksena on kolmiosainen
uskonnonfilosoofinen teos _Dårhushjonet_ (hulluinhuonelainen), jossa
Laestadiuksen filosoofinen ja uskonopillinen kanta selvimmin näkyy.
Tämän merkillisen kirjan sisällöstä puhumme jälempänä. 1849-51
painatti Laestadius Piitimessä useampia saarnojansa suomeksi.

Savon herännäisyyden kuuluisa johtaja _Paavo Ruotsalainen_ (k. 1852)
oli lukenut erään noista saarnoista ja kirjoitti eli oikeammin sanoen
kirjoitutti -- hän näet itse ei osannut kirjoittaa -- sen johdosta
Laestadiukselle kirjeen, johon Laestadiuksen ystävä _Iisakki Poromaa_
Pajalasta lähetti Ruotsalaiselle vastauksen. Kun nämät kirjeet
sattuvasti kuvaavat sekä sen ajan uskonnollista kirjoitustapaa että
myöskin Savon herännäisyyden ja Laestadiuksen alottaman liikkeen
keskinäistä suhdetta, mainittakoon niiden sisällys [Akiander,
Meddelanden VI 38, 116.]. Paavo kirjoittaa: "Itse puolestansa luulee
hän (Laestadius) olevansa Herran edessä, mutta ihmisten edessä hän
on niinkuin musta piru. Hän on ylimmäinen helvetin portin vahti; hän
viepi kansan paavin pimeyteen. Hän ei tiedä evankeliumin jälkeen
mitään uskosta Kristuksen päälle, mutta lain töitä hän väkevästi
saarnaa kansalle profeetoin esimerkin mukaan. Ei hän osannut
ollenkaan neuvoa ihmisiä Kristuksen tykö, mutta opetti paavin opin
jälkeen hyvillä töillä ja tekopyhyydellä ansaitsemaan autuutta, ja on
monen köyhän talon hävittänyt, rahalla ostaessa sielun rauhaa". --
Iisakki Poromaa kirjoittaa: "Minä olen nähnyt preivin, joka on tullut
Savonmaasta meidän rovastilla, jonka me todistamme olevan kirkkaan ja
palavan kynttilän, joka paistaa joka haaralle. Enkä minä tiedä, mikä
hengellisesti sokia nauta asuu Savonmaassa, joka ei tunne valkeutta,
koska hän rohkenee soimata rovastia hulluksi ja Kristuksen ristin
viholliseksi. Kuka on Kristuksen ristin vihollinen? Juuri sinä, vanha
hullu, joka olet niin sokia, ettet sinä saata eroittaa, mitä on
lammas eli keituri, vaikka sinä näit siitä saarnasta, minkä kaltaista
ruokaa annetaan keitureille ja minkälainen ruoka annetaan lampaille.
Sinä olet suuri sika ja minä näin Haaparannalla yhden suuren porsaan,
jonka sinä olit synnyttänyt. Pese nyt silmäsi ja katso P. Raamatusta,
kuka on ristin vihollinen, eikö se, joka vihaa valkeutta. Sinä olet
Savonmaan heränneet johdattanut pois Kristuksen ristin tyköä sikain
ja keiturein laitumelle, sinä olet hengellisen ylpeyden kautta
asettanut itses sokiain johdattajaksi, ja olet vienyt Savon heränneet
pimeään metsään, jossa ne raukat kuolevat nälkään". -- Kylläkin
kohteliaita ja kristillisiä kirjeitä!

Laestadiuksen kuoleman jälkeen ilmaantui Luulajassa 1876 hänen
tyttärensä Lotan toimittama saarnakokoelma nimellä _Kirkkopostilla_,
johon tärkeimmät hänen saarnoistansa omat otetut. Sekä postillaan
otetuista että muista jälkeen jääneistä saarnoista käy selville
Laestadiuksen saarnatapa. Saarnojen kieli on kuvarikasta ja raakaa.
Lappalaisten törkeät puheenparret näkyvät vaikuttaneen hänen
tuntehikkaaseen luonteeseensa niin, että hän itse omiksensa omisti
ja jokapäiväisessä elämässä käytti. Viimeiset 35 vuotta elämästänsä
eli hän näet alhaisella sivistyskannalla olevan kansan keskuudessa.
Ja kun vaimonsakin oli sivistymätön, ei asiain näin ollen kotikaan
voinut olla tuon raakuuteen vajoomisen vastapainona. Kun vielä
huomioon otamme, että hän tahtoi saarnoissaan asettua ihan kuuliainsa
kannalle (accommodatsiooni), voimme hyvin hyvästi käsittää törkeydet
hänen saarnoissaan. Mutta toiselta puolen emme saa törkeydeksi kutsua
synnin nimittämistä nimeltään. Siinä tapauksessa olisi raamattukin
törkeä, joka siinä suuteessa puhuu selvää kieltä. Sananparsi
sanoo: "Kun säädyllisyys tuli, niin hyvät tavat katosivat". Kun
Athenalaiset olivat suurimmassa siveellisessä rappiossa, olivat he
niin säädyllisiä, että pidettiin ihan sopimattomana naisten kuullen
puhua esim. saunasta eli nenäliinasta. Tuollainen säädyllisyys on
Laestadiuksen saarnoihin pahimmin loukkautunut. Mutta loukkauksen
sijaa niissä on muutoinkin.

Saarnojen sisältönä on: synti, joka hallitsee maailmaa ja
ilmenee joko törkeinä rikoksina tahi vihana kristittyjä vastaan;
omavanhurskaus; kuollut usko; parannuksen tarpeellisuus; elävä usko
sekä Kristuksen sovintoarmo. Sovintoarmon yleisyyttä ei teroteta,
ei myöskään pyhityksen tarpeellisuutta uskovaisille. Rukoukseen ei
milloinkaan kehoiteta Laestadiuksen saarnoissa. Toisinaan on koko
saarna alusta loppuun kuvapuhetta (allegoriiaa). Kun hän kerran
saarnasi Piitimessä 4:nä sunnuntaina loppiaisesta, oli saarnan
aineena kristikunnan suuri ja pieni laiva. Edellisessä olivat
uskottomat, jälkimmäisessä uskomaiset. Suuressa laivassa ei ollut
pahantekijöitä, vaan rehellisiä varkaita, laupeita kapakoitsioita
ja siveitä huoria. Ohipurjehtiessa pilkattiin suuresta laivasta
pienen laivan kerettiläisjoukkuetta. Kun suuri laiva kävi karille,
taukosivat kiroukset ja Jesusta alettiin avuksi huutaa, mutta kun
irti päästiin, alettiin kiroilla ja viettää entistä syntielämää,
kunnes laiva ja sen väki lopulta vaipuivat pohjattomaan pyörteeseen;
mutta pieni laiva pääsi, vaikka suurella vaivalla, ijankaikkisuuden
viheriälle rannalle. -- Mitä törkeimpiä kuvia ja nimityksiä käytti
hän viinasta, siten herättääksensä kansassa vastenmielisyyttä tuohon
kamalaan juomaan.

Laestadiuksen ankarat viinasaarnat sekä hänen oma luonteensa, joka
ei tuntenut hienotuntoisuutta, hankkivat hänelle paljon vihollisia,
jotka nyt kaikin tavoin alkoivat syyttää sielunpaimentansa
ja katkeroittivat hänen elämänsä loppuajan. Näitä nyt hiukan
tarkastakaamme.

Eräs Adam Muodas Lompolo lähetti Norrbottenin läänin maaherralle
yllämainitun nimismies Buchtin kyhäämän valituskirjan siitä, että
talollisen pojat Kustaa ja Juhana Muodas Lompolo ja lappalainen
Antti Juhonpoika olivat häirinneet hänen kotirauhaansa ja esitti
samassa kirjoituksessa provasti Laestadiuksen näiden kärsimäinsä
onnettomuuksien varsinaiseksi syyksi, koskapa Laestadius
"tulikivisaarnoillansa" oli vaikuttanut senlaisen mielentilan
syntymisen, jonka ilmaisuna moiset rauhattomuudet olivat olleet.
Niinikään lähettivät Kirkonvartia Juho Wänkö ja Maria Kristina
Tornberg lääninprovastin kautta Tuomiokapituliin valituksen
siitä, että Laestadius oli kieltäytynyt kirkkoonottamasta heidän
hoidokkaansa, Sofia Ulrikan, joka oli synnyttänyt äpärälapsen.

Selityksessänsä Tuomiokapitulille mainitsee Laestadius, että
valittaja Adam Muodas Lompolo ("Vanha Aatami", kuten Laestadius häntä
myöskin kutsuu) useain läsnäollessa oli sanonut, ettei hän ollut
kehottanut senlaista valituskirjaa tekemään, eikä pannut puumerkkiä
sen alle ja kun valituksen kirjoittaja (Bucht) ei, kuten Kunink.
Julistus 29 p:ltä Kesäkuuta 1773 määrää, ollut pannut nimeänsä
sen alle, pyysi Laestadius, että maxime venerandum Consistorium
(korkea-arvoinen Tuomiokapituli) jättäisi valituskirjan huomioon
ottamatta. Samoin pyysi hän, että Ulrika Heikintyttären valitus
hylättäisiin, koska varsinainen valittaja Juho Wänkö oli sanonut
muiden pakotuksesta kyhäyttäneensä valituskirjan, eikä senkään
kirjoittaja ollut tunnettu. Vielä mainitsee selityksen antaja, että
hänen raittiussaarnojansa on pidetty katalimpana kerettiläisyytenä,
koska rahvas niiden kautta saatetaan luopumaan "puhtaasta,
viinapannussa ja väkijuomissa kirkastetusta lutherilaisuudesta". "Ja
kun minulta" -- lausuu hän -- "on syytä luulla, että tuomiokapituli
ei puolusta kapakoitsioita, on pyyntöni, että, jos nuo verimadon
sukuun kuuluvat henkilöt vielä tahtovat ammattiansa jatkaa, he
esiytykööt julkisesti, ei salaisesti tekonimillä, vaan oikeina
lutherilaisina kanteeseen saattaakseen luultuja epäjärjestyksiä ja
väärinkäyttöjä, joihin itse omat aihetta antaneet".

Tämän kirjoituksen johdosta antoi Hernösandin Tuomiokapituli 8
p. Helmikuuta 1851 Laestadiukselle varotuksen, koska hän oli
kieltäytynyt antamasta selitystä pääasiassa sekä muutoinkin
kirjoituksessansa käyttänyt sopimatonta kirjoitustapaa.
Varotuskirjassaan mainitsee Tuomiokapituli, että Laestadius
kieltäytyessään heti kirkkoonottamasta Sofia Ulrika Heikintytärtä,
"ei ole noudattanut sitä maltillisuutta ja hellyyttä, joka varmemmin
kuin säälimättömät mahtikeinot edistää syntisen saattamista
parannuksen tielle, sillä syntistä on pikemmin viekoteltava kuin
pelotettava parannukseen". Laestadius taas puolestansa kummasteli,
kuinka Tuomiokapituli oli ryhtynyt varotuksen mahtikeinoon, eikä
häntä syntistä kohtaan käyttänyt "sitä maltillisuutta ja hellyyttä
joka varmemmin kuin säälimättömät mahtikeinot edistää syntisen
saattamista parannuksen tielle".

Varotuksesta aikoi Laestadius valittaa, mutta asiamiehen epähuomion
ja huonon postinkulun takia myöhästyi valitus.

Kun Laestadiuksen oli täytynyt matkustaa Ala-Tornioon saamaan
varotusta ja hän tuossa jutussa muutoinkin oli kärsinyt aineellista
vahinkoa, esittivät hänen ystävänsä, että Laestadiukselle
toimitettaisiin jonkunlainen "ylöskanto". Nyt määrättiin että
jokainen nainen, joka oli rikkonut 6 käskyä vastaan, maksaisi
Laestadiukselle 12 killinkiä ja maksotilaisuudessa useampain
läsnäollessa kertoisi, miten lankeeminen oli tapahtunut. Laestadius
hyväksyi tuon laittoman veronkannon ja alkoi sitä käyttää. Tästä
saivat hänen vihollisensa uutta aihetta valituksiinsa. Laestadius
kyllä lakkasi ottamasta tuota 12 killingin veroa, kun sai tietää
sen laittomaksi; mutta asia tuli kuninkaan tietoon ja Laestadiuksen
täytyi taas ryhtyä selitysten antamiseen. Selitys on hyvin kiertelevä
ja koettaa nähtävästi salata totuutta.

Mutta mikä oli varsinaisena syynä tuohon kummalliseen verotukseen?
Ei suinkaan tietämättömyys, sillä Laestadiuksen kaltainen mies kyllä
tiesi, mitä laki siitä sanoi. Ei ahneuskaan ollut siihen syynä.
Hänen mielipiteensä oli, ettei papin pitänyt ottaa muuta palkkaa,
kuin mikä vapaaehtoisesti tuotiin. Tämän vapaaehtoisuusjärjestelmän
noudattaminen kävi kyllä päinsä Kaaresuannossa, niissä koko
seurakunta oli hänen puolellansa. Toisin oli Pajalassa, missä hänellä
oli niin paljon vihamiehiä. Hänelle lain mukaan tulevat tulot
supistuivat niin vähiksi, että hän ainoastansa mitä ankarimmilla
kieltäymisillä voi päästä päivästä toiseen. Hänen huonekalunsa,
pukunsa ja ruokansa olivat niin kohtalaisia kuin mahdollista.
Saarnansa kirjoitti hän vanhain laskujen ja kirjeitten takapuoleen,
koska ei luullut voivansa ostaa kunnollista kirjoituspaperia.
-- Ainoana syynä tuohon laittomaan verotukseen näyttää olleen
ajattelemattomuus, joka myöskin oli Laestadiuksen luonteen
ominaisuuksia. Ajattelemattomuudesta hän myöskin lehdessään syytti
yllämainittua Sofia Ulrika Heikintytärtä sukurutsauksesta; mutta kun
asiasta nousi käräjäjuttu, kiiruhti hän samassa lehdessä peräyttämään
syytöksensä. Hän ei ollut muka tiennyt, että sukurutsauksella
(blodskam) lakikielessä on muu merkitys kuin se mitä hän oli
tarkoittanut, nim. epäsiveellisyyttä. Peräyttäminen ei kuitenkaan
auttanut, Laestadiuksen täytyi maksaa sovintoja 300 riksiä.

Olemme maininneet noita ikäviä seikkoja, joista käy selville, että
Laestadius hädissään toisinansa ei ollut niin uskollinen totuudelle,
kuin hänenlaiselta mieheltä olisi sopinut vaatia. Emme ole tehneet
tätä, alentaaksemme jälkimaailman silmissä sitä miestä, jota niin
suuresti kunnioitamme, vaan torjuaksemme itsestämme syytöksiä, että
olisimme esittäneet tuon mainion miehen hyvät puolet, mutta salanneet
hänen vikansa.

Läänin äänenkannattajassa, Norrbottens Postenissa oli usein
kaikenlaisia syytöksiä Pajalan heränneistä ja Laestadiuksesta.
Laestadius kirjoitti puolustus- ja selityskirjoituksen, mutta sitä
ei otettu lehteen. Mitä muut kirjoittivat hänen puolustuksekseen,
se kuitenkin julkaistiin lehdessä. Siitä oli Laestadius hyvin
kiitollinen. "Pieninkin valonviiru on tervetullut sille, jonka
maailma on tuominnut ulkonaiseen pimeyteen ja vähäisenkin oikeuden
osoituksen vihollisteni puolelta tunnustan kiitollisuudella. En
ole uskaltanut lähteä myrskyävälle valtamerelle itsepuolustuksen
yrityksillä, niin kauvan kuin intohimojen vaahtoavat aallot
raivosivat, ja vaikka hyökylaineet uhkaavina vieläkin vierivät, on
minun kuitenkin koettaminen pyrkiä eteenpäin aaltojen läpi sillä
pienellä aluksella, jossa Jesus makaa, siinä toivossa, että Jesus voi
herätä hätähuudosta ja tulla hätäytyneen opetuslapsensa avuksi".

Vielä yksi valitus Laestadiuksesta. Nimismies Stenudd ja
ruukinisäntä E. J. Sohlberg lähettivät Tuomiokapituliin
valituskirjoituksen Laestadiuksen laittomasta palkankannosta,
loukkaavista lauseista saarnatuolissa ja hänen alkamansa liikkeen
tuottamista epäjärjestyksistä, joista m.m. mainitaan huudot ja
kirkumiset kirkossa, ne kun olivat häirinneet herrojen valituksen
tekijäin hartautta. Näihin valituksiin oli yhdistynyt muutamia
Pajalan talonpoikia, niinkuin kievari Heikki Pellikka y.m. 31 p.
Heinäkuuta 1853 piti Hernösandin piispa Bergman näiden valitusten
johdosta Pajalassa tarkastuksen. Apulaisina ja tulkkina oli piispalla
Karungin ja Ylitornion kirkkoherrat. Ensin tiedusteli piispa
heränneiltä, olivatko kovaääniset liikutukset heitä häirinneet.
Tähän nämät vastasivat kieltävästi. Päinvastoin olivat he tunteneet
hartautensa tulleen suuremmaksi noita huutoja kuullessaan. Saman
kysymyksen teki piispa sitten niille seurakuntalaisille, jotka
eivät kuuluneet laestadiolaisiin. Nämät sanoivat heidän hartautensa
arveluttavassa määrässä tulleen häirityksi huutamisista ja
liikutuksista kirkossa, jotka viimme aikoina olivat käyneet varsin
tavallisiksi [1851 syytettiin Kittilän kihlakunnan oikeudessa
muutamia vaimoja siitä, että olivat korkealla äänellä huutaneet
kirkossa. Toiset todistivat, että nämät huudot olivat olleet
vastentahtoisia tunteen ilmauksia, toiset ottivat valalleen,
että vaimot olivat tahallansa huutaneet. Tuomari vapautti
syytetyt, koska arveli huutojen lähteneen äkkinäisestä taudin
puuskasta. Vaasan hovioikeus ja senaatti tuomitsivat sakkoihin ja
kirkonrangaistukseen.].

Tuosta loukkautumisesta ja hartauden häiriytymisestä, jota valittajat
sanoivat tunteneensa, lausuu Laestadius, että he siinä olivat
oikeassa, "sillä suruttomat loukkautuvat hengellisistä liikutuksista,
mutta ei siinä mielessä kuin kirkonpahennus tavallisesti otetaan,
nim. tarkkaavaisuuden vetäminen pois saarnasta, vaan siinä
mielessä, jota uudessa testamentissa useissa paikoin mainitaan,
että fariseuksia loukkasi lasten huuto: 'hosianna Davidin pojalle'.
Fariseukset tahtoivat, että Jesus Natsarealainen kieltäisi nuo
huudot sopimattomina. Heitä loukkasi myöskin sen katuvaisen vaimon
ulvominen, joka parannuksen kyynelillä kasteli Vapahtajan jalkoja.
Semmoisen kirkonpahennuksen voi jo silloin lasten huuto ja vaimon
parannuksen kyyneleet synnyttää rehellisissä fariseuksissa ja seikka
on ihan sama nytkin. Käy niin kipeää vanhalle aatamille, että
sen täytyy päästä ulos. Parannuksen ja ilonhuudoissa on jotakin
sisäistä, joka ahdistaa perkelettä ja tekee hänen palvelijoillensa
niin pahaa. Siveellinen kiihko (den moraliska passionen) synnyttää
vihaa ja kammoa hengellisissä asioissa. Ja ompa tapahtunutkin, että
moni suruton juuri näistä huudoista on saanut piston sydämmeensä,
joka juuri oli Pietarin saarnankin tarkoitus helluntaina. Moni
suruton on näistä huudoista saanut sydämmen ahdistuksen, hänen on
täytynyt avata kureliivinsä, kun rinta on alkanut aaltoilla. Se on
vaikuttanut tarttuvasti (sympatetiskt). Jumalan henki on vaikuttanut
suruttomiin katuvaisten parannushuutojen ja armotettujen ilohuutojen
kautta. Se on sielullinen ilmiö, jota on varovasti käsiteltävä. Se
on hengellinen tuli, joka polttaa katumattomat, mutta valistaa ja
lämmittää katuvaisia ja armotettuja syntisiä".

Valitusten johdosta määräsi piispa, että eri saarna oli pidettävä
kaikille niille, joita huudot loukkaavat. Kaikki heränneet, jotka
tiesivät liikutuksiin tulevansa, lupasivat olla kirkkoon menemättä
tuon ensimmäisen saarnan aikana.

Valitukset laittomasta palkankannosta jo kirkonkassan hävittämisestä
hylkäsi piispa perusteettomina, piispa tiedusteli, mitkä ne
loukkaavat lauseet olivat olleet, joita Laestadius saarnatuolista
oli käyttänyt. Ei kukaan iljennyt niitä mainita, niin törkeitä
ne olivat. Kun piispa närkästyi siitä, että oli tehty valitus
loukkaavista lauseista, mutta ei mainittu mitkä nuo lauseet olivat,
rohkasi vihdoin eräs ruukin isäntä itsensä ja lausui nuo lauseet.
Piispa hämmästyi ja tiedusteli syytetyltä, oliko hän niitä käyttänyt.
Tämä vastasi kiertävästi ja käski tiedustella seurakunnalta.
Seurakunta jakautui kahdeksi puolueeksi: toiset sanoivat kuulleensa
jonkun kerran saarnatuolista nuo sanat, toiset taas eivät sanoneet
kuulleensa. Valitus jäi siksensä. Laestadius nähtävästi salasi
totuuden, sillä myöhemmin tunnustaa hän aikakauskirjassaan omikseen
nuo sanat ja sanoo niitä käyttäneensä, jotta asianomaisten
(äpärälapsen tehneitten naisten) hävyttömyys sitä selvemmin näkyisi.

Tarkastustilaisuudessa teki vielä nimismies Stenudd
muistutuksen Laestadiuksen oppia vastaan, jossa sanoi olevan
paljon lutherilaisesta opista poikkeavaa, niinkuin esim. julkinen
synnintunnustus. Mutta kun hän ei voinut likemmin selittää, mitä
synnintunnustusta hän piti epälutherilaisena, raukeni sekin valitus.

Synnintunnustuksen suhteen on Laestadius myöhemmin selittänyt
mielipiteensä, jotka tässä mainitsemme, koska juuri synnintunnustus
ja sitä seuraava synninpäästö on tullut varsin tärkeäksi
opinkappaleeksi laestadiolaisuudessa. Laestadius lausuu että
se on kolmenlainen: 1:o Kovat omantunnon tuskat pakottamat
katuvaisen syntisen tekemään julkisen synnintunnustuksen
useampain eli harvempain kristittyin läsnäollessa, ja tämän
julkisen synnintunnustuksen tarkoituksena on rasitetun omantunnon
huojentaminen. Jos senlainen synnintunnustus on lutherilaista oppia
vastaan, silloin on paljon ensimmäisen kristillisen seurakunnan
tavoissa lutherilaista oppia vastaan. 2:o Kun katuvainen syntinen
lähimmäiseltään pyytää anteeksi tekemänsä rikoksen ja se tapahtuu
julkisesti muitten kristittyin saapuvilla ollessa, niin sekin on
julkinen synnintunnustus, mutta tuo tunnustus on niin vähän sotiva
lutherilaista oppia vastaan, että Luther varmaankin olisi pitänyt
sitä oikean katumuksen merkkinä, jos senlaisessa toimituksessa
olisi saapuvilla ollut. Semmoisia tunnustuksia tapahtuu usein
meikäläisten heränneiden keskuudessa. 3:o Kun kristityt, nojaten
siihen hengelliseen papinvirkaan, joka heillä on apostoli Pietarin
opin mukaan: "Te olette hengellinen papisto", tutkivat toisen
sielun tilaa, niin nousee ensin kysymys sen henkilön katumuksesta
ja synnintunnosta. Jos oikea katumus todellakin on olemassa, niin
tunnustaa katuvainen ne synnit, jotka enimmin raskauttavat hänen
omaa tuntoansa; ja kysymyksiä voi tehdä sen mukaan kuin tunnetaan
hänen entistä elämäänsä: esim. oletko huorannut? oletko varastanut?
oletko ollut juovuksissa? Jos hän on katuvainen, niin hän tunnustaa
rehellisesti, minkä synnin hän on tehnyt ja tämän tekee hän
useampainkin kristittyin saapuvilla ollessa. Mutta jos hän on oikeita
lutherilaisia, niin hän tavallisesti vastaa: ei se kuulu teihin,
kuinka niiltä elän, minä vastaan itse töistäni. Eli vastaa hän näin:
voitko sinä antaa syntini anteeksi, jos tunnustan ne.

Tuo merkillinen piispantutkinto Pajalan kirkossa päättyi siis
onnellisesti Laestadiukselle. Muutamat heränneet mielistyivät niin
piispaan, että syleilivät ja rutistelivat häntä. Vaikka piispa ei
ymmärtänyt heidän kieltänsä, niin hän kuitenkin ymmärsi heidän hyvät
tarkoituksensa.

Ei Laestadius sittenkään päässyt rauhaan. Kun valitukset eivät
onnistuneet, alettiin parjauksilla häntä lannistaa. Hän oli muka
saituri, joka pisti ne rahat, joita koulua varten oli koottu,
omiin taskuihinsa; hän istui piikansa kanssa kyökin lattialla
ja kaapi pataa; hänellä oli portto joka kylässä. Viimemainitun
syytöksen sanoo Laestadius johtuneen siitä, että heränneet vaimot,
jotka hänen toimestansa olivat tulleet autuuden tuntoon, tunsivat
vastustamattoman halun saada kastella hänen rintaansa kiitollisuuden
kyynelillä, niin pian kun tapasivat hänet. "Ihminen on" -- sanoo
hän itse -- "niin heikko, että iskee kiinni lähimpään näkyväiseen
kiitollisuutensa esineeseen, ja vaikka minä omasta puolestani olen
ollut hämilläni noista rakkauden ja kiitollisuuden osoituksista,
koska olen salaisesti pelännyt, että se muuttuisi jonkinlaiseksi
epäjumalanpalvelukseksi, en ole kuitenkaan voinut sysätä heitä
luotani, koska siten loukkaisin heidän pyhimpiä tunteitansa. Enkä
minä ole ainoa, joka olen saanut kokea heidän nyyhkytyksiänsä ja
syleilyjänsä, vieläpä tarmokkaita taputuksiansakin, vaan kaikki,
jotka uskollisesti ovat työtä tehneet Herran viinitarhassa".

Laestadiuksen viimmeisetkään elämän vuodet eivät olleet entisiä
valoisammat. Kaikesta näytti, että hänen elämänsä aurinko
oli laskeumaisillaan. Heränneetkin alkoivat kyllästyä hänen
lakisaarnoihinsa. Laestadius oli verraton parannussaarnaaja, mutta
häneltä puuttui kykyä evankeliumin sanalla ravita uskon elämää.
Häntä, jota ennen suuret kansan joukot olivat rientäneet kuulemaan,
niinkuin juutalaiset muinoin Sakarian poikaa korvessa, ei tahdottu
enää kuulla. Kirkossa käviät vähenivät niin suuressa määrässä,
että Laestadius vuotta ennen kuolemaansa tarkastuksessa teki siitä
valituksen. Tähän kuuliain vähenemiseen oli syynä sekin, että
Laestadius viime vuosina alkoi kerrata itseänsä. Kun hän silmiensä
sairauden takia ei voinut uusia saarnoja kirjoittaa, eikä myöskään
luullut voivansa vapaasti saarnata, luki hän saarnatuolista
vanhoja saarnojansa, jotka jo vuosikausia käsikirjoituksina olivat
kierrelleet ympäri pitäjiä ja tulleet täysin tunnetuiksi. Juhani
Raattamaa ja Erkki Antti Juhonpieti pitivät heränneiden kanssa
kaikessa hiljaisuudessa kokouksen, jossa päätökseksi tuli, että
Laestadiuksen saarnat olivat liian lainomaisia. Hänelle olisi
ilmoitettava tuosta päätöksestä ja häntä kehoitettava saarnaamaan
ehdotonta armoa, päätös saatettiinkin Laestadiuksen tietoon;
mutta hän piti sitä syytöstä, että hän olisi liian yksipuolisesti
saarnannut lakia, perusteettomana ja mainitsi puolustuksekseen useita
raamatun lauseita.

Surukseen sai Laestadius vielä huomata, että hän vastustaessaan
uutta katkismusta ja sen ulkoa lukemista oli, vaikkakin vasten
tahtoansa, edistänyt taitamattomuutta nuorisossa nousevassa.
Tarkastuksessa vuotta ennen kuolemaansa esittää hän luettelon
täysikasvaneista, sisäluvun taitamattomista henkilöistä ja sen
mukaan oli Pajalan pienessä seurakunnassa sata henkilöä, jotka
eivät osanneet edes lukea sisältä. Laestadius oli luullut, että kun
vanhemmat tulisivat herätetyiksi, he myöskin pitäisivät hyvää huolta
lastensa opetuksesta. Niin ei kuitenkaan käynyt. Seuroissa käynnin
takia jäi Jumalan sanan viljelys kotona sikseen. Kehoituksilla
koettivat vanhemmat kyllä edistää lastensa hengellistä elämää; mutta
kirjalle opettaminen niinkuin kirjan lukukin jäivät unhotuksiin.
Kun sen lisäksi Laestadius oli hylyksi tuominnut uudet kirkolliset
oppikirjat, ei tietysti kukaan hänen puoluelaisistansa siitäkään
syystä tahtonut niitä lapsillensa opettaa. Tästä oli seurauksena, ei
ainoastaan lukutaidon taantuminen, vaan lahkolaisuuden ja kirkosta
erkautumisen siemen tuli siten kylvetyksi tuohon hengelliseen
liikkeeseen, joka muutoin oli ollut suureksi siunaukseksi. Kun
Laestadius huomasi erhetyksensä, koetti hän sitä korjata. Katkismus
pääsi taas entiseen armoonsa. Ulko- ja sisälukua alettiin vaatia
kinkereillä ja rippikoulussa. Nuoret ja vanhat saivat tulla
kuulusteltaviksi. Ken ei hyvällä totellut, häntä kohtaan käytettiin
pakkoa.

Vähän ehti hän enää vaikuttaa erhetystensä korjaamiseksi. Hänen
päivätyönsä oli nyt päättymäisillään. Suruttomuuden ja synnin
unessa nukkuvan kansan oli hän herättänyt ja siveettömyyden
loasta kohottanut. Se näkyy olleen hänen elämänsä tehtävä. Tämän
tehtävänsä hän toteutti tavalla, joka aina on herättävä jälkimaailman
kunnioitusta ja ihmettelyä.

Taukoamaton työ, alituinen taistelu ja siitä seuraava sielunvoimain
jännitys heikonsivat hänen ennestään heikonpuoleista ruumistansa.
Intohimon tuli, joka paloi sielussa, jäyti hänen ruumiinsa vointia.
Hänenlaisensa luonteet eivät tavallisesti ole pitkäikäisiä. Alussa
vuotta 1861 vaivasi häntä ankara vatsatauti, joka tuotti suuria
tuskia. Haaparannalle, likimpään paikkaan, mistä lääkärin hoitoa
olisi saanut, oli Pajalasta 17 penikulmaa. Pelastuksen hetki näytti
olevan lähellä tuolle väsyneelle työmiehelle. Sitä hän odottikin. 4
p. Helmikuuta, noin pari viikkoa ennen kuolemaansa, kirjoittaa hän
muutamalle ystävälle: "Tässä minä makaan tuskien vuoteella, odotellen
että kuoleman enkeli pian kirvoittaisi minut, ja rakkaan veljeni,
joka jää vielä minun jälkeeni eloon, ei pitäisi jättää rukoilematta
esirukouksia minun puolestani, sillä minun uskoni on usein heikko
ja toivo usein kaukana; kuitenkin minä uskon, että suuri sovittaja
ja orjantappuralla kruunattu kuningas ei ole hylkäävä minua". 21
p. Helmikuuta 1861 pääsi hänen henkensä elämän taisteluista ja
rauhattomuuksista ijankaikkisuuden rauhaisaan rantaan. "Karhun
taljalla maaten, kurjassa, tuulenhuokoisessa huoneessa heitti
lappalaisten reformaattori, uudistaja, liiallisesta rasituksesta
ja huonosta hoidosta henkensä, korutonna kuolemassa, niinkuin
oli elämässäkin ollut. Uskonnolliset mielipiteensä hän säilytti
kuolemaansa asti ja erosi elämästä sillä varmalla ijankaikkisuuden
toivolla, joka häntä oli elähyttänyt läpi elämän".

"Suuri suru valtasi hänen ystävänsä, kun tämä kuolonsanoma kulovalkean
nopeudella kulki paikasta toiseen näissä pohjoisissa seuduissa,
eikäpä liene monta hautaa, jota niin monet vilpittömän kaipauksen
kyyneleet ovat kastelleet, kuin tuota vaatimatonta turvetta, joka
Pajalan kirkkomaalla peittää Laestadiuksen maalliset jäännökset ja
hänen nimensä, vaikka suuressa maailmassa tuskin tunnettu, elää
rakkaana muistona lappalaisten kodassa, uudisasukkaan matalassa
mökissä ja suomalaisen salomajassa" [Korsblomman 1891.].

Laestadius oli keskinkertainen kooltaan, vanhemmalla puolella
ikäänsä lihavanläntä, kumaraniskanen. Kasvojen piirteissä oli
jotakin nerokasta ja puoleensavetävää. Niiden henkilöiden seurassa,
jotka eivät olleet menettäneet hänen luottamustansa, voi hän olla
iloinen ja puhelias. Tuntikausia voi hän vilkkaasti keskustella
mitä huvittavimmista aineista. Hänelle vastenmielisten henkilöiden
seurassa oli hän jörö, epäkohtelias ja pisteliäs. Pyhät, aret kävi
hän kotikutoisissa sarkavaatteissa, pieksut jalassa ja suussa
suunnattoman suuri pahkapiippu, johon kaksitoista apostolia oli
leikattu. Piippu oli hänelle pilkalla lahjaksi annettu. Ei hän siitä
välittänyt, yhtä hyvä se silti oli. Tupakanpoltto ja kahvinjuonti
näkyvät olleen hänen nautintojansa.

Ollen suuressa määrässä vastakohtain mies, oli hänen itsiössään
jotakin epäsointuista ja arvoituksen tapaista. Hän voi kirjoittaa
nerokkaasti ja hienosti; mutta usein kirjoitti hän ihan kuin aivan
sivistymätön mies, kertoen yhtä ja samaa moneen kertaan. Hän oli
verraton parannussaarnaaja ja hänen saarnojensa sävel on ankara,
henki lainomainen, esitystapa hämmästyttävä, milloin yksinkertaisten,
milloin mielikuvitusta uhkuvain ja rohkeain, mutta aina miellyttävien
kuvainsa kautta. Hänen kielensä on uhkaava, toisinaan ihan törkeä
ja siivoton. Vastenmielisyys kaikenlaatuiseen pahaan sai hänen
pohjaltaan rakastavan sydämmensä lausumaan välinpitämättömän teräviä
sanoja. Rakkaudesta kansaan uhrasi hän entisten ystäväinsä suosion ja
elämänsä rauhan. Vaikka totuutta rakastava, turvansi hän toisinansa
vilppiin, kun oli joutunut pulaan ja tahtoi siitä päästä. Hänen
hengen lahjansa olivat rikkaat ja hänen opintonsa monipuoliset.
Monessa suhteessa -- niinkuin esim. raittiuskysymyksessä -- oli
hän aikansa edellä. Ylpeyttä hänessä ei milloinkaan huomattu.
Vähävaraisuus nuorempana ja uskonnollisuus vanhempana nöyryyttivät
hänet. Uskolaistensa parissa hän nautti suurta luottamusta ja oli
vanhemmalla puolen ikäänsä isänä heille. Niitä maallikoita, joita hän
saarnaretkille lähetti, hän opasteli, neuvoi ja nuhteli, niinkuin
isä poikiansa. Ulkopuolella herätystä oleville tuntemattomillekin
ihmisille luuli hän olevansa oikeutettu tekemään hyvinkin
nenäkkäitä kysymyksiä ja jos ei näihin mieluista vastausta saanut,
tuomitsi hän ne pahanpäiväisiksi. Toisinaan tuo lappalaispukuun
puettu mies tuntemattomana markkinoilla pistäysi kauppiasten
puotiloihin, kysellen, saisiko ostaa viinaa ja korttia. Jos sai
myöntämän vastauksen, silloin piti hän kauppiaalle saarnan, joka oli
kaikkea muuta kuin kohtelias. Jos taas kysymykseensä kieltävästi
vastattiin, silloin lausui hän kiitollisuutensa ja ilonsa siitä.

Hänestä lausuu J. A. Englund [Teologisk Tidskrift 1876.]:
"Varustettuna suurilla tiedemiehen lahjoilla, jotka luultavasti
olosuhdetten takia eivät päässeet täydellisesti kehittymään, oli
Laestadius hyvin teräväjärkinen, hänen mielikuvituksensa oli vilkas,
muistonsa hyvä. Luonteeltaan ponteva kuin oli, ei hän esteistä
väistynyt ja hän oli juuri omiansa aina horjumattomalla rohkeudella,
aina heikontumattomalla voimalla kestämään taistelussa. Vaikka karkea
sanoiltaan ja lamoiltaan, voi hän kuitenkin viehättää ymmärryksensä
terävyydellä ja esiytystapansa vilkkaudella. Hän oli oikia Lapin
poika, aina omituinen, milloin mahdikas, milloin puutteenalainen,
milloin kohottava, milloin alentava, milloin ikävä, milloin
miellyttävä, milloin tyly, milloin ystävällinen, niinkuin niiden
seutujen luonto, missä hän elämänsä päivät vietti ja jos lisäämme,
että tuon pinnan alla oli kosolta rautaa, niinkuin monessa hänen
kotimaansa vuoressa, niin on se semmoista, jota melkein koko hänen
elämänsä todistaa".

Koko Laestadiuksen elämän aika oli yhtämittaista työtä. Hänen
työkykynsä oli tavaton. Jo hänen kirjallinenkin toimensa osoittaa,
ettei hän ollut sen ajan tavallisia pappia, jotka, kun sunnuntaina
lukivat seurakunnalle saarnansa, luulivat sillä tehneensä kaikki,
mitä sielunpaimenelta voi vaatia. Syömättä hän tavallisesti meni
kirkkoon ja piti siellä kaksi saarnaa. Kotiin tultuansa hän kansalle
puheli hengellisistä asioista, opetti ja neuvoi ja vasta iltapäivällä
otti hän ruokaa ruumiin ravinnoksi.

Kuinka suuresti Laestadiuksen oppilaat ja sanankuuliat häntä
rakastivat, osoittaa parhaiten hänen tuomioprovasti Wiesselgrén'ille
kirjoittamansa kirje, jossa hän muun muassa lausuu: "He eivät
ainoastansa syleile minua, vaan jäävät kaulaani riippumaan ja
hyppivät ilosta, kun näkevät minun, jota pitävät sen autuuden
alkuunpanijana, jota nyt tuntevat. Minä olen kuitenkin usein
huomauttanut heitä siitä seikasta, että tuo rakkaus minun itsiääni on
epäjumalan palvelusta, jolleivät tee erotusta oikean alkuunpanijan
ja sen välillä, joka on ollut aseena Herran kädessä. Hurmauksissaan
karkaavat muutamat kaulaani ja röykyttävät minua aika tavalla, niin
että minun toisinaan on vaikea säilyttää silmiäni ja korviani".

Laestadiuksen elämäntyö ja hänen merkityksensä herätyssaarnaajana
ovat tulleet huomatuksi ulkopuolella hänen kotimaatansakin.
Saksalainen Bornbaum on "Evankelisen lähetystoimen historia"
nimisessä kirjassa kiittäen häntä annostellut. Niin ikään kiitettävä
arvostelu on hänestä "Neues Zeitblatt für die Angelegenheiten der
lutherischen Kirche" (Uusi aikakauslehti lutherilaisen kirkon asioita
varten) nimisessä saksalaisessa aikakauskirjassa vuodelta 1882.

Voidaksemme oikein arvostella Laestadiusta ja hänen merkitystänsä
sille uskonnolliselle liikkeelle, joka hänestä on nimensä saanut, on
vielä tarkastettava hänen uskonopillisia mielipiteitänsä.

Vaikka Laestadius ei tahtonut muodostaa mitään erityistä
opinjärjestelmää, hän kun kauttaaltaan pyrki asettumaan alkuperäisen
lutherilaisen tunnustuksen vakavalle pohjalle, on hän kuitenkin
uskonopin eri kohdista lausunut mielipiteitä, jotka ovat siksi
omituisia ja hänen katsantokantaansa niin kumoavia, että niistä on
erittäin mainittava hänen elämäkertaansa esitettäessä. Laestadius
oli syvämielinen, vaikka ei juuri selvä, ajattelia, filosoofi ja
hänen filosoofiset mietiskelynsä ovat myöskin vaikuttaneet hänen
uskonopillisiin mielipiteisiinsä. Eräässä käsikirjoituksena jälkeensä
jättämässä ruotsinkielisessä kirjassa nimellä "Hulluinhuonelainen"
(Dårhushjonet) on hän järjesteellisesti esittänyt filosoofiset ja
uskonopilliset mielipiteensä, joista viimemainituista sananen. [Vert.
J. A. Englund'in kirjoitusta samasta aineesta aikakauskirjassa
Teologisk Tidskrift 1881.].

Jos mieli oikein käsittää Laestadiuksen uskonopillista
katsantokantaa, on saatava selville hänen omituiset käsityksensä
ihmisestä, sillä hänen antropologiansa (ihmisoppinsa) on melkoisesti
vaikuttanut hänen uskonoppiinsa. Filosoofina on Laestadius
realisti ja materialisti. Hän kieltää sielun olemassaolon
ulkopuolella ja ilman ruumista. Sielu on abstraktinen elämä, joka
saa konkrettisuuden, tosioloisuuden elin- ja hermoelämän kautta.
Elinelämän (organlifvet) keskuksena on sydän ja siihen kuuluvat
subjektiiviset sielunominaisuudet, jommoisia ovat vaistot, vietit,
himot, intohimot ja tunteet. Hermoelämän keskuksena ovat aivot ja
siihen kuuluvat objektiiviset sielunominaisuudet, jommoisia omat
muisto, luulotteluvoima, ymmärrys, järki, tahto ja itsetietämys. Kun
hermoelämä on elimistöelämän alainen, seuraa siitä, että ihmisen
järkeä ja tahtoa määrää aina joku intohimo. Mutta intohimon laatua ja
suuntaa ei ihminen voi määrätä, koska intohimon pohjana ovat elimet,
jotka eivät riipu tahdosta. Laestadiuksen käsityskannan mukaan siis
ihmisellä ei ole varsinaista vapautta, sillä tahtoa määrää aina joku
intohimo, johon ihminen ei voi millään tavalla vaikuttaa. Tahdon
vapauden kieltämisestä seuraa johdonmukaisesti vastuunalaisuuden
kieltäminen, sillä jos kerran ihmisen tahdon toiminta ei
riipu hänestä itsestänsä, niin ei myöskään voi tehdä häntä
vastuunalaiseksi teoistansa. Laestadius ei kuitenkaan milloinkaan
ole vastuunalaisuutta kieltänyt. Päinvastoin on hän raamatun mukaan
opettanut, että kukin ihminen saa ijankaikkisuudessa töittensä ansion
mukaan. Tämä on kuitenkin johdonvastaisuutta hänen filosofiiansa
kannalta. Jos Laestadius olisi johdonmukainen, täytyisi hänen kieltää
sielun kuolemattomuudenkin, sillä jos sielu -- niin kuin hän sanoo
-- on metafyysinen prinsiippi eli voima, niin täytyy tämän voiman
lakata olemasta, kun voiman ase, ruumis, kuoleman kautta hajautuu
tomuksi. Mutta Laestadius on toista mieltä. "Jos sielu", sanoo hän,
"ei ole ekstensiivinen, vaan intensiivinen suuruus eli voima, niin ei
ole kukaan filosoofi voinut todistaa sitä, että ainemäärä ja voima
samalla kertaa häviävät eli että voiman täytyy hävitä, kun ainemäärä
lakkaa olemasta".

Kuvaavaa Laestadiuksen materialistisesta kannasta on myöskin hänen
käsityksensä sieluelämän suhteesta ruumiin elimiin. Jokaisella
sielunominaisuudella on näet oma paikkansa ruumiin elimistössä.
Tahdolla, ymmärryksellä, järjellä ja itsetietämyksellä ovat omat
elimensä. Tahdon olopaikkana on se osa aivoista, josta nervi
voluntarii (tahtohermot) alkunsa saavat. Järjen elin "on etsittävä
juuren ja pienen aivon keskellä suuren aivon pohjassa ajatuskyvyn
alimmassa seudussa". Tunteen olopaikkana ja elimenä on sydän,
itsekkäisyys asustaa maksassa, omanvoitonpyyntö mahassa, kunnianhimo
pernassa. Sydän on myöskin intohimojen keskusaseena ja sydämmeen
keskittyy niiden vaikutus silloinkin, kuu ne syntyvät muissa ruumiin
elimissä eli niiden vaikutuksesta.

_Pyhän raamatun_ inspiratsioonia ei Laestadius ole kieltänyt eikä
hänen kirjoituksistaan näy, että hän olisi halventanut kirjoitetun
sanan arvoa puhutun sanan rinnalla. Samoin omat hänen käsityksensä
laista ja evankeliumista sekä niiden suhteesta toisiinsa samat
kuin evankelislutherilaisen kirkon. Lain kautta on synnin tunto
herätettävä ja tietä valmistettava uskolle, joka syntyy evankeliumin
saarnasta eli siitä julistuksesta, että Jumala on niin maailmaa
rakastanut, että hän antoi ainoan poikansa vikauhriksi maailman
syntein edestä.

_Jumala- ja kolminaisuus_-käsitteissään on Laestadius omalla
filosoofisella kannallaan. "Jumala on sielullinen ilmiö, jonka
täytyy toimia olentonsa mukaisesti. Hän ei ole persona idealis,
ihanteellinen itsiö, vaan persona substantialis, aineellinen
itsiö, mutta substansilla me tarkoitamme samaa suin elämä. Jumala
ei ole ehdottomasti vapaa, vaan ollen persona substantialis,
täytyy hänen olla riippuva omasta olennostaan". Kolminaisuudella
on vastaavaisuutensa ihmisen olennossa, jossa myöskin on kolme
olennoitsemaa yhdessä ainoassa substansissa, nimittäin: 1:o
elämänprinsiippi eli abstraktinen elämä, joka voi olla olemassa ilman
elin- ja hermoelämää, 2:o elimellinen elämä, jonka perusteena on
elämänprinsiippi ja 3:o hermoelämä, joka on syntynyt elinelämästä.
Elämän prinsiippiä vastaa Isä, elimellistä elämää poika ja
hermoelämää Pyhä Henki. Kolminaisuusoppia on Laestadius paljon
mietiskellyt. Nämät syvämieliset, joskin hämärät mietteet, ovat
esitetyt yllämainitussa Hulluinhuonelainen nimisessä kirjassa ja
niistä käy selville, ettei hän ainakaan tietoisesti poikkea kirkon
opista.

Maailman _luomista_ hän ei pidä ulkonaisena tekona. "Luuloitellaan
luojaa saviastiantekijän laiseksi, joka eri tavalla muodostelee
savea. Mutta ei luominen varmaankaan ole sillä tavalla käynyt".
"Luominen, niinkuin luonnossakin näemme, tapahtuu sisältäpäin ja
sillä on varsin huomaamaton alku. Aineissa oleva voima on sen
substansi eli oloaine ja aine on ainoastansa voiman kuori eli
accidensi. Elinvoiman on Luoja antanut. Jumalan kaikkivaltaisuudesta
seuraa, että luominen on voinut tapahtua silmänräpäyksessä
eikä siihen ole tarvittu vuosituhansia, niinkuin muutamat
luonnonfilosoofit ovat otaksuneet".

Enkeliopin suhteen näyttää Laestadius siinä eroavan raamatun
käsityskannasta, että hän pitää pahoja henkiä inhimillisten
intohimojen personifikatsiooneina. On olemassa kunnian perkele,
kateuden perkele, koreuden perkele j.n.e. Omanvanhurskauden perkele
se on, joka ilmestyskirjan mukaan Jumalan lapsia yötä ja päivää
syyttää.

_Kaitselmuksesta_ lausutaan, "että Jumala pitää huolta kaikista
luomistaan luonnon valtakunnassa siten, että hän aineeseen on pannut
sellaisia voimia, jotka vaikuttavat määrättyjen lakien mukaan.
Elinvoima ihmisessä on luova ja voimassapitävä voima, niin että
ihminen tämän luomisessa annetun elinvoiman takia voisi elää määrätyn
ajan, jollei hän itse lyhentäisi elämäänsä luonnonvastaisella
elämäntavalla, jotta tuskin yksi tuhannesta saavuttaa määrätyn ijän.
Jumalan kaitselmus ei voi sitä auttaa, vaikka moni niin luulee.
Sen takia, että ihminen vastustaa P. Henkeä, ei se ole Jumala,
joka hallitsee maailmaa, vaan perkele. Hän synnyttää köyhyyttä,
hän vaikuttaa eri maiden hallitusten kautta. Historia osoittaa,
että vallanpitäjiä harvoin on ohjannut Jumalan Henki. Jumala
suvaitsee pahaa hyvän tarkoituksen saavuttamiseksi ja siihen täytyy
perkeleenkin vasten tahtoansa olla hänelle avulias, mutta silti ei
voida perkelettä puolustaa, joka ehdon tahdon toimii Jumalaa vastaan.
Jumala ei loukkaa ihmisenkään vapaata tahtoa. Mutta jos hänelle
lopulta käy huonosti, niin se on hänen oma syynsä".

"Jumala on luomisessa antanut ihmiselle luontaisia ruumiin ja sielun
ominaisuuksia, mutta kun ihminen väärin käyttää ruumiin ja sielun
voimiaan pahoihin ajatuksiin, pahoihin himoihin, pahoihin töihin,
niin helposti huomaa, että luonnollisen ihmisen sieluntoiminnan
perusteena on yksinomaan perkele. Me olemme kyllä myöntäneet, että
ihmisellä nykyisessäkin alennuksen tilassa on negatiivinen kyky
vastustaa intohimoja eli kyky olla pahoja himojansa tyydyttämättä,
mutta hän väärinkäyttää tätäkin tahdon kykyä. Luonnollisessa
tilassaan on ihminen kokonaan perkeleen vallassa eikä hän voi
tahtoakaan hyvää, vielä vähemmin voi hän sitä tehdä".

Raamatun mukaista on siis, että Laestadius kieltää ihmiseltä
kaiken kyvyn itse hankkia vanhurskautta Jumalan edessä ja pitää
tämän onnettoman kohtalon alkuperäiseitä syynä syntiinlankeemista.
Mutta kun on kysymys synnin asunnosta, sillon Laestadius ei
ole enää kirkonopin kannalla. Hän näet asettaa synnin ruumiin
elimiin. "Koska", lausuu hän, "elinelämän ainemäärä ja voima omat
suuremmat kuin hermoelämän ainemäärä ja voima, niin joutuvat aina
hermoelämän voimat elinelämän määrättäviksi. Tahdon taipumus pahaan
ja haluttomuus hyvään perustuu siihen, että elinelämä hallitsee
hermoelämää. Ja kun elinelämä on perin turmeltunut, koska paholainen
on asustunut lihaan ja vereen, niin saastuttaa tuo paha olento
henkielämänkin. Fyysillisessä ja metafyysillisessä suhteessa eivät
hermoelämän voimat ole perin turmeltuneet. Ymmärrys ja muisto voivat
tahdon ponnistuksista kehittyä varsin täydellisiksi. Mutta sydäntä
ei tahto voi muodostaa. Tahto itse sortuu pahan alle. Siveellistä
luonnetta ei määrää tahto, vaan sydän ja intohimot. Raamatussa
pannaan synti lihaan. Mitä lihasta on syntynyt, on liha. Mutta
lihalla tarkoitetaan koko ihmistä semmoisenaan kuin hän luonnosta on,
ei vain eläimellistä luontoa, vaan järjellistäkin luontoa. Raamatussa
pannaan synti sydämmeen, joka on elimellisen elämän keski-elin".
Selittäessään pahan asumista ihmisessä on Laestadius astunut ihan
materialistiselle pohjalle. Sama on seikka silloinkin, kun hän ottaa
puheeksi _lain ilmoituksen ihmisen sydämmessä_. Tästä asiasta lausuu
Laestadius: "Paavali sanoo lain kirjoitetuksi sydämmen lihatauluihin,
hän pitää siis fyysillistä sydäntä metafyysillisen sydämmen elimenä.
Metafyysillinen sydän taas ei ole mitään muuta kuin se henkinen
voima, joka vaikuttaa elimessä itsessään, niin kuin ymmärryskään
ei ole muuta kuin se voima, joka vaikuttaa ymmärryselimissä, jonka
vuoksi elinten vikautuminen voi aikoihin saada ymmärryksen häiriön.
Kun siis laki sanotaan kirjoitetuksi sydämmen lihatauluihin, niin
tietää se sitä, että laki vaikuttaa elimeen itseensä ja synnyttää
muutoksia verenkiertokulussa" j.n.e.

_Kristuksen persoonan_ käsityksen suhteen on Laestadius
puhdasoppinen, hän kun tunnustaa Kristuksen jumal-inhimillisen
persoonallisuuden. "Kristus ei ole vain persona idealis
(ihanteellinen itsiö), vaan todellinen sielullinen persoonallisuus,
joka ei ainoastansa inhimillisen vaan jumalallisenkin luontonsa
puolesta on siveellisen välttämättömyyden alainen. Hänen on
täytynyt tuntea todellista surua lastensa onnettomuudesta jo
aikoja ennen kuin hän otti omakseen ihmisluonnon. Mutta tuota
moralista kärsimystä ei maailma voinut oikein käsittää, ennenkuin
sana tuli lihaksi. Hänen moralinen kärsimisensä Getsemanessa oli
siis moralinen välttämättömyys. Hänen täytyi kärsiä helvetin
tuskat ei ainoastaan veriheimolaisena, vaan myöskin isänä". Vaikka
Laestadius _sovitusta_ käsittää siten -- niinkuin kirkkokin sitä
on käsittänyt -- että Jumalan vanhurskaus on vaatinut rangaistusta
ja että Kristus on kärsinyt rangaistuksen, joka kärsimys sitten
luetaan ihmisille hyväksi (actus forensis), niin ei kuitenkaan hänen
sovitusoppinsa ole ihan puhdasoppinen. "Kaikista inhimillisistä
suhteista käy selville", lausuu hän "että actus forensis ei kelpaa
tekemään sovitusta käsitettäväksi. Sovitus ei ole oikeudellinen,
vaan sielullinen toimi. Kutsumme sitä sielulliseksi, koska se
koskee sielua, sydäntä. Sovitustyö ei tarkoita Jumalan kunnianhimon
tyydyttämistä, vaan isän sydämmen vaatimusten toteuttamista; Jumalan
ankara vanhurskaus ja ääretön rakkaus omat sovituksen kautta
tyydytettävät". Hänen omituinen käsityksensä ihmisestä on vaikuttanut
hänen sovitusoppiinsa. Sovitus näet ei hänen mielestään tarkoita
elämänprinsiippiä eikä hermoelämän piiriä, kuten järkeä, ymmärrystä,
muistoa y.m., vaan sovinto tarkoittaa etupäässä elinelämää, jossa
syntiset himot asuvat. "Elinelämä on se sielu, joka on lunastettu
eli sovitettu, sovitus ei koske suoranaisesti sielunkykyjä, jotka
kuuluvat filosoofiseen järkisieluun". Kun Laestadius, kuten yllä
olemme maininneet, sioittaa intohimot muutamiin ruumiin elimiin,
etenkin ruoansulatuselimiin ja subjektiivinen sovitus tarkoittaa
ihmisen vapauttamista syntisten himojen vallasta, täytyy sovituksen
etupäässä tarkoittaa elinelämää, missä himoilla on aseensa ja
asuntonsa. Subjektiivinen sovitus tapahtuu seuraavalla tavalla:
Jumalan P. Henki murtaa synnin vallan, joka asustaa ruumiissa
ja määrää ihmisen halujen suunnan. Siveellinen intohimo eli
uskonnollinen tunne pääsee sen sijaan vallalle ja samassa lakkaa
pahan vaikutus. Järkeä, tahtoa, luulotteluvoimaa alkaa nyt määrätä
ennen mainittu siveellinen intohimo. Niinkuin ennen paha on
välittömästi hallinnut sydäntä ja välillisesti hermoelämään kuuluvia
yllämainituita kykyjä, niin hallitsee nyt tuo uusi "siveellinen
aines" korkeampia sielunkykyjä sillä vallalla, jolla se vaikuttaa
elinelämään kuuluviin himoihin. Kun siis Jumalan Henki on saattanut
hyvän ihmisessä voitolle, silloin on hän sovitettu Jumalan kanssa.

_Armon järjestystä_ Laestadius ei hylkää, vaikka hänellä sen eri
asteista omat omituiset ajatuksensa, riippuen hänen ominaisesta
filosoofisesta kannastaan.

_Herätys_ tapahtuu siten, että Jumalan laki panee ihmisen luontaisen
oikeudentunnon (omantunnon) liikkeelle ja synnyttää vastavaikutuksen
pahoja himoja vastaan. Tämä oikeudentunto pääsee irti siitä
sitoumustilasta, jossa se suruttomuuden aikana oli ja syventyy
siveelliseksi intohimoksi, joka vaikuttaa sydämmessä synnin surun
ja armon ikävän. "Herätyksen alussa on sydän kova, kylmä, turpunut
eli hellä ja raskas kantaa. Kuolemanpelko rasittaa, salaperäiset
väristykset käyvät läpi koko ruumiin. Toisinaan syntyy saarnan
aikana kiihkeä vapistus, kun lain sana koskee vanhaa aatamia arkaan
kohtaan. Muutamat valittavat sydämmen nousevan kurkkuun. Jonkun ajan
perästä alkaa sydän käydä palavaksi". Kun siis Laestadius sekoittaa
ruumiilliset ja hengelliset vaikutukset toisiinsa ja arvelee
Jumalan lain vaikuttavan ruumiiseen, ei ole kummakaan että hänen
puoluelaisensa pitämät välttämättöminä, että sanan vaikutuksen tuli
näkyä ruumiillisissa tunteenpurkauksissa, liikutuksissa. Vaikka hän
mielellänsä näki, että uskonnollinen innostus puhkesi aistilliseen
kiihkoon (liikutuksiin) ja koetti, niinkuin edellä olemme nähneet,
tuota ilmiötä selittää ja puolustaa, ei hän kuitenkaan hyväksynyt
_kaikkia_ tunteenpurkauksia. "Hulluinhuonelaisen" 488 §:ssä lausuu
hän tästä asiasta: "Usein tapahtuu, että kova herätys rahvaassa,
jonka järki ei ole kyllin voimakas intohimoja tasoittamaan, sydämmen
täydellisyydestä puhkee tainnuksiin menemiseen, jonka taitava
johtaja voi lievittää ja ohjata kristilliseen malttiin, jos hänellä
muutoin on sairaan luottamus". Tästä näkyy, että Laestadius pitää
heränneiden kiihkeitä liikutuksia osoituksena järjen heikkoudesta ja
johtajain tunnottomuudesta. Mutta toisissa paikoissa kirjoituksissaan
hän melkein paheksuu sitä, ettei hänellä ole niin kiihkeitä
tunteenilmauksia kuin rahvaalla, vaikka hänellä itsellänsä oli
niin vilkas mielikuvitus, että usein joutui näkytilaan, jolloin
sielunjännityksestä sisälliset aistimukset ilmenivät ulkonaisella
tavalla.

_Valistuksesta_ lausuu Laestadius, että Jumalan Henki ei välittömästi
valista järkeä. Ilmestys on ensin käsitettävä sydämmellä, sitte
vasta ymmärryksellä. Ennenkuin rakkautta voi ymmärryksellä tajuta,
on se ensin sydämmellä käsitettävä. Pyhä Henki vaikuttaa sydämmeen,
josta tämä vaikutus pyhän aatteena ja Jumalan vanhurskauden aatteena
tulee järkeen. Järki itsessään ei ote hyvä eikä paha, mutta järki
voi ottaa vastaan vaikutuksia sydämmestä. Paha sydän pimentää
sen, hyvä valistaa sitä. _Kääntyminen_ on Laestadiuksen uskonopin
mukaan se muutos ihmisessä, että hän saa itsetietoisen hengellisen
elämän. Tämä hengellisen elämän tietoisuus ilmenee tunteessa,
jolle Laestadius antaa liian suuren arvon. Ihminen itse ei voi
tätä muutosta itsessään synnyttää, sillä hänen tahtonsa ei ole
vapaa, vaan sitä määrää intohimo. Ainoa voima, mikä tahdolla on, on
passiviteetti eli kyky vastaan ottaa P. Hengen vaikutuksia. Missä
tämä vastaanottaminen tapahtuu, siellä synnyttää P. Henki siveellisen
intohimon eli uskonnollisen tunteen, joka panee tahdon liikkeelle.
Niinkuin kääntyminen on yksinomaan P. Hengen työtä, niin _parannus_
on ihmisen omaa työtä. "Ihminen voi itse tehdä parannuksen, jos hän
seuraa herätetyn omantunnon vaatimuksia: -- Senpätähden sanotaankin:
_tehkäät parannus, sillä taivaanvaltakunta on lähestynyt_. Tämä
parannus, jolla ymmärretään sitä, jonka ihminen itse voi tehdä --
hän voi olla juomatta, varastamatta, kiroilematta j.n.e. -- tämä
ulkonainen parannus on ihan välttämätön, sillä ilman sitä ei P. Henki
voi alkaakaan, vielä vähemmän päättää armotyötä sydämmessä". Tuota
uuden elämän syntymistä, jonka P. Henki kääntymisessä vaikuttaa,
kutsuu Laestadius myöskin uudestisyntymiseksi. Uusisyntyminen ja
kääntyminen omat hänestä yhtäisiä käsitteitä. Yhtäpitävästi tämän
käsityksen kanssa lausuu Laestadius selvään, ettei uudestisyntyminen
tapahdu aikaisemmassa lapsuudessa, silloin kuin kaste toimitetaan
ja hän kiistelee kiivaasti niitä vastaan, jotka väittävät, että
kerran kasteen kautta uudestisyntynyt ei enää tarvitse uudestaan
syntyä, vaan ainoastaan uudistaa kasteenliittonsa. "Jos", lausuu
hän, "uudestisyntyminen olisi jotakin semmoista, joka voisi tapahtua
ihmisen tietämättä, niin ei sitte olisikaan mikään konsti tulla
taivaanvaltakuntaan. Mutta uusisyntyminen vaatii mitä selvimpiä
kokemuksia. Se on tuntuva ja aistinnainen; se ei ole vain aate, vaan
toteutunut aate, sydämmen muutos, joka syvältä vaikuttaa ihmisen
henkiseen elimistöön. Herätyskin kyllä on tuntuva, katumuksen
ja synninsurunkin tulee olla tuntuvia, jos mieli niiden olla
oikeita. Mutta noita valmistavia armovaikutuksia ei saa sekoittaa
uudensyntymisen kanssa, jota aina seuraa tuntuva ilo, rauha ja
riemu P. Hengessä". Uudensyntymisen tuntomerkki on syntein anteeksi
saamisen varmuus ja siitä lähtevä ilon ja rauhan tunne.

_Elävällä uskolla_ on kaksi perustetta, objektiivinen ja
subjektiivinen. Jos usko on kuollut, niin sillä on vain edellinen
peruste, pyhä raamattu, jonka se omavanhurskaasti omistaa. Uskon
subjektiivisenä perusteena ovat synnin surun ja armon ilon elävät
tunteet. Elävän uskon ensimmäisenä tuntomerkkinä on tuntuva sovinto
Jumalan kanssa eli P. Hengen todistus armontilasta. Uskoa kutsuu
Laestadius "intohimoksikin" ja sen sisältönä sanoo hän olevan
autuaalliset tunteet, joita kuolleella uskolla ei ole.

_Pyhityksestä_ opettaa Laestadius, että "sovitus eli
vanhurskauttaminen eivät suinkaan sisällä synnittömyyttä, vaan
ainoastaan velattomuutta; se on pelastus synnin velasta ja
rangaistuksesta; se on myöskin pelastus synnin vallasta herätyselämän
piirissä eli niin kauvas kuin tahdon positiivinen vapaus ulottuu.
Pyhitys ei ole sama kuin rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen, sillä
tuo rakkaus on kristityssä varsin heikko. Kun hyvää tahtoa ei voi
toteuttaa tahdon elimessä itsessäkään herättämällä pyhiä haluja
ja poistamalla saastaisia haluja tahdosta, kuinka voidaan sitten
rakkautta toteuttaa sydämmessä, koska luonnollistakaan rakkautta
ei voi hyvällä tahdolla synnyttää? Et voi rakastaa ketään, jota
et voi rakastaa, vaikka kuinka tahtoisit, sillä rakkaus ei riipu
tahdosta. Emme kiellä sitä, ettei heränneillä olisi hyvä tahto, mutta
hyvää tahtoa ei voi toteuttaa hermoelämän piirissä, saatikka sitten
elinelämässä, jossa intohimot hallitsevat. Rakkautta ei myöskään voi
tahdon mahdilla sydämmeen synnyttää, sillä vaikka kristityllä onkin
hyvä tahto rakastaa Jumalaa, niin ei hänellä kuitenkaan ole kykyä
sydämmeensä sytyttää tuota rakkautta".

"Jos armotettu on ainaisessa taistelussa perkelettä vastaan, niin
eivät armonmerkit jää näkymättä: sydän tulee araksi, murtuneeksi
ja vaikka usko toisinaan tuntuukin heikoksi ja epäilyksetkin
nousevat, lähtee kuitenkin evankeliumin sana saarnasta, Jumalan
sanan lukemisesta tahi jostakin satunnaisesta tapauksesta; salamana
lentää se sydämmen läpi, elähyttää entisiä taivaallisia tunteita
ja sielu saavuttaa taas sen levon, jonka tieto Jumalan armosta
ja omantunnon rauhasta tuottaa. Kristitty ei saa kuitenkaan aina
uskoa omia tunteitansa, sillä tunteet voivat olla vääriä, jolleivät
ne pidä yhtä kirjoitetun sanan kanssa. Siksi onkin välttämätöntä
vertailla kokemuksiansa Jumalan sanan kanssa s.o. niiden henkilöiden
tunnetten kanssa, jotka ovat kirjoittaneet pyhän raamatun. Kun
kristityn kokemus pitää yhtä Pietarin, Paavalin ja muiden kristittyin
kokemusten kanssa, silloin vasta voi hän olla varma armontilastansa".

_Sakramentti_-opissa on Laestadiuksen uskonopin heikoin kohta. Hänen
materialistinen filosoofinen kantansa esiintyy selvimmin tässä.

_Kasteen_ tekee hän yhdenmukaiseksi lasten luonnollisen pesemisen
kanssa. Niinkuin äiti pesee lapsensa ja eläimet nuolevat poikiansa,
samoin tarvitsee lapsikin veden pesoa, kastetta. "Kun ihminen on
samassa suhteessa luojaansa kuin lapsi vanhempiinsa, niin sisältää
hengellinen puhdistus sen, että Jumalan tarvitsee puhdistaa eli
pestä lapsiansa uudensyntymisen pesussa". Tämä puhdistuspeso
ei ole kuitenkaan välttämättömän tarpeellinen vastasyntyneille
lapsille. "Aina niistä ajoista kun Augustinus rupesi opettamaan,
että kastamattomat lapset eivät tule autuaaksi, on epäilyksiä
kristillisessä seurakunnassa ollut näiden lasten autuudesta.
Mutta tuo epäilys on kasteella poistettava. Itse äidin sydän
tarvitsee tuota puhdistusta. Koska seurakunnalla on valta syntejä
anteeksiantaa, tulee lapset ottaa seurakunnan yhteyteen kasteen
kautta. Tämä on tehtävä sekä vanhempain ja kummien että seurakunnan
itsensä takia, jos nämät nimittäin epäilevät kastamattomain lasten
autuutta. Mutta jolleivät he tätä epäile, niin jättäkööt lapsensa
kastamattomiksi aina siksi, kunnes alkavat epäillä, tulevatko
kastamattomat 6, 7 vuoden vanhat lapset ilman kastetta autuaaksi".
Eräässä toisessa paikassa sanoo hän, että lapsilla on usko eikä
heiltä voi kastetta kieltää. Jos vanhemmat sen tekevät, ovat he siitä
vastuunalaiset.

_Ehtoollista_ kutsuu Laestadius salaperäiseksi ateriaksi. Uskolla
ihminen ottaa vastaan sakramentin. "Elävällä uskolla on elimensä
sydämmessä. Minkä ihminen käsittää uskolla, se on todellista, koska
usko sen toteuttaa. Kun siis Kristuksen ruumiin ja veren aate
toteutetaan sydämmessä, niin se on toteutettu, s.o. uskon esine ei
ole enää aate, kuvitelma eli tyhjä käsitys, vaan pelkkä todellisuus
sydämmessä. Tässä ei voi tulisi kysymykseen substansi eli olento,
joka voi tulla objektiivisen tietoisuuden esineeksi. Järjellä me
käsitämme Kristuksen ruumiin aistilliseksi olennoksi, jota voi sormin
tuntea. Mitä on ajateltava Kristuksen ruumiista ja verestä? onko
se lihaa ja luuta eli onko se hengellinen ruumis. Jumaluusoppineet
väittävät, että kun Kristus ensin puhui lihansa syömisestä, niin
hän ei tarkoittanut ehtoollista. Mutta kuinka sitä voi todistaa.
Joh. 6: 63 sanoo Jesus itse, ettei liha mitään auta; henki se on,
joka eläväksi tekee. Olisiko hän ehtoollista asettaessa puhunut
ruumiistansa toisessa merkityksessä kuin Joh. 6, missä hän itse
selittää, kuinka nämät sanat ovat ymmärrettävät. Hänen ruumiinsa,
joka ulosannetaan, on sovintouhri. Ei tarvitse sanoa, että leipä ja
viini 'merkitsevät' sovintouhria eli 'muuttuvat' sovintouhriksi, vaan
leipä ja viini ovat ruumiilliselle elämälle samaa kuin Kristuksen
ulos-annettu ruumis ja vuodatettu veri hengelliselle elämälle.
Eli leipä ja viini ovat objektiiviselle tietoisuudelle samaa kuin
Kristuksen ruumis ja veri ovat subjektiiviselle tietoisuudelle.
Pääkohtana ehtoollisessa on siis tuo sielullinen ilmiö, että
Kristuksen ruumis ja veri todella ovat läsnä, jahka niiden aate uskon
kautta on toteutunut sydämmessä. Sillä jos kuvittelen nauttivani
Kristuksen ruumista ja verta ja uskon sen varmasti, mutta en tunne
mitään sydämmessäni, niin se on ainoastansa kuollut usko, josta
ijankaikkista elämää ei voi seurata. Mutta jos tunnen ijankaikkisen
elämän esimakua eli hengellistä iloa ehtoollista nauttiessani
eli heti sen jälkeen, niin sovintouhri on tullut toteutuneeksi
minun sydämmessäni. Leipä ja viini eivät ole ontoloogisessa
eli metafyysisessä suhteessa Kristuksen ruumis- ja veri, vaan
sielullisessa suhteessa ovat ne yhtäisiä, s.o. leipä ja viini
ovat ruumiillisen elämän ravinto, Kristuksen ruumis ja veri ovat
hengellisen elämän ravinto".

Niinkuin yllä esitetystä otteesta näkyy, vivahtaa Laestadiuksen
ehtoollisoppi reformeeratun kirkon käsitykseen. Ainoastansa se usko,
joka nauttimistilassa ilmenee ilon tunteena on elämä ja se tekee
nauttijan osalliseksi Kristuksen ruumiin ja veren sovintouhrista.
Niin hän arvelee.

_Kirkkokäsitteestä_, joka laestadiolaisessa liikkeessä sittemmin on
saanut omituisen merkityksensä, ei Laestadius kirjoituksissaan juuri
usein puhu. Sen verran käy kuitenkin selville, että hän kirkolla
tarkoittaa kaikkein uskovaisten yhteyttä, kuitenkaan rajoittamatta
kirkkoa niihin, Usein kiistelee hän kirjoituksissaan Ruotsin
valtiokirkon palvelioita ja kuollutta puhdasoppisuutta vastaan.
Hän valittaa kurin puutetta. "Pappi ei voi ehtoolliselta pidättää
suurintakaan sikaa, jos ei tahdo saada nuhteita tuomiokapitulilta ja
häväistyksiä uskottomuuden ja synnin puoltajilta". Valtiokirkosta
eroamisen suhteen sanoo hän: "Hengellinen eroaminen turmiosta on
pääasia, eikä turmio asu niissä huoneissa, joita me kirkoiksi
kutsumme, joten hyvällä omallatunnolla voidaan näissä kirkoissa
kuulla sanaa; ja nauttia sakramenttia, vaikka täytyykin kuulla
paljon, joka ei ole hyvää ja hyväksyttävää". Laestadius puhun
"viina-pannussa ja viinan höyryssä puhdistetusta lutherilaisuudesta",
jolla hän nähtävästi tarkoitti senlaista puhdasoppisuutta, joka
puheissaan astui Lutherin kannalle, mutta elämässään rypöi mitä
riettaimmissa paheissa. Muutoin kunnioittaa hän suuresti Lutheria,
vetoo usein hänen sanoihinsa ja kokemuksiinsa. Niinikään viittaa hän
tunnustuskirjoihin, joille hän näyttää, antavan niille tulevan arvon.

Kuolemavaltakunnasta (Hadeksesta), tuhatvuotisesta valtakunnasta eli
ylipäätänsä _viimmeisiä tapahtumia_ koskevista asioista on Laestadius
puhunut niin vähän, ettei voi sanoa, mikä hänen ajatuksensa niistä on
ollut. Monen muunkin tärkeän kysymyksen suhteen jäämme epätietoisiksi
siitä, mikä tuon merkillisen miehen mielipide niistä on ollut.
Yllämainituista hänen uskonopillisista mietteistä, joita mikäli
mahdollista olemme esittäneet hänen omilla sanoillaan, käy kuitenkin
selväksi; että Laestadius järjestelmässään on koettanut sovittaa
toistensa kanssa materialismia ja spiritualismia eli aistimaailman
ja henkimaailman ilmiöitä. Tuo kristinuskon elähyttämä sielunpaimen
teki yrityksen, jota moni ennen häntä oli koettanut, mutta yhtä
huonolla menestyksellä. Hänen hillitsemätön mielikuvituksensa ja
omituinen luonteensa viehättivät häntä usein hyvinkin syrjäisille
poluille siitä elämänkeskiöstä, johon hän koko sydämmensä täydellä
innolla oli kiintynyt. Erehtymisen vaara uhkaa aina kuolevaisia.
Tekijälle jotakin tulee, tekemättömälle ei mitään. Kuinka hänen
erhetyksiänsä arvosteltaneekin, aina on kuitenkin tunnustettava hänen
tarkoitustensa puhtaus ja että hän vilpittömästi etsi totuutta, joka
oli hänen tekojensa äärimäisenä tarkoitusperänä.

Laestadiuksen persoonallisuus on, kuten edellä kerrotusta käy
selväksi, lyönyt leimansa siihen hengelliseen liikkeeseen, joka
hänestä on saanut nimensä. Hänen uskonopilliset omituisuutensa
ja yksipuolisuutensa löytyvät niinikään laestadiolaisuudessa.
Minkälaiseksi tämä herätys hänen kuolemansa perästä on muodostunut
ja minkä verran se on säilyttänyt alkuperäistä omituisuuttansa tahi
onko se jossakin suhteessa poikennut oppi-isän perusaatteista,
ovat kysymyksiä, joiden vastaaminen jääköön vastaisen tutkimuksen
tehtäväksi. Meidän tehtävämme oli ainoastansa piirtää muutamia
elämäkerrallisia kuvauksia siitä miehestä, joka enemmän kuin ehkä
kukaan Ruotsin evankelislutherilaisen kirkon opettajista on ollut
aseena synnyttämässä uskonnollista, samalla niin laajaa ja niin
nopeaan entisiä olosuhteita läpitunkevaa ja muodostavaa liikettä.

Semmoinen on pääpiirteissään Lars Levi Laestadiuksen elämäkerta.
Hän oli tavallaan erämaassa huutavan ääni, joka unesta herätti
paheisiin vaipuneen, häviönsä partaalla olevan sukupolven. Innokkaana
herätyssaarnaajana, paheiden ankarana vastustajana, itsensä
kieltävänä ja sanankuuliainsa parasta tarkoittavana sielunpaimenena
on hän arvosteltava. Hän erehtyi toisinansa, mutta hän etsi kuitenkin
rehellisesti totuutta ja koetti parhaan ymmärryksensä mukaan sitä
edistää.

Liian huono on hän pylvään nenässä ystäväin jumalana palveltavaksi,
mutta liian hyvä vihollisten maahan tallattavaksi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lars Levi Laestadius - Elämäkerrallinen kuvaus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.