Title: Arabian-pulweria - Komedia yhtenä näytöksenä, kahdella waihoksella
Author: Holberg, Ludvig
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Arabian-pulweria - Komedia yhtenä näytöksenä, kahdella waihoksella" ***


ARABIAN-PULWERIA

Komedia yhtenä näytöksenä, kahdella waihoksella.


Kirj.

LUDVIG HOLBERG

Suomentanut Taawetti Heimo

Sarja: Näytelmiä II.



Wiipurin Suomalaisen kirjallisuusseuran painattama.
N. A. Zilliacus'en kirjapaino, Wiipuri, 1869.



    Näytetty: A. E. Modeen.



JÄSENET:


 Polidor.
 Henrik.
 Oldfuks.
 Andreas.
 Leonora.
 Nilla.
 Juutalainen.
 Leander.
 Leanderin rouwa.
 Wiisi  wierasta herraa.
 Wiisi rouwaa.
 Kaksi runoilijaa.
 Rawintolaisäntä.



Ensimäinen kohtaus.


Polidorin kartanon edusta.

    Andreas. Oldfuks.

Oldfuks. Tämä kaupunki ei olekkaan niin pieni, kuin minä luulin. Täällä
on komeita talojakin koko joukko, josta näkyy, että asukkaat lienewät
warakkaita ihmisiä. (Andreas tulee). Mutta kas! onpa totta niinkin
tuossa minun entinen kumppanini Andreas, jota en ole nähnyt niin moneen
wuoteen. Andreas! sinäkö itse, wai sinun haahmosi?

Andreas. Heh, Oldfuks! Sinäkö, weli hywä! Olenko tosin niin onnellinen,
että löydän sinun täällä näin odottamattani? (Syleilewät, suutelewat ja
itkewät).

Oldfuks. Oi, kunniallinen ystäwäni ja uskollinen weikkoni! Minua
pyörryttää ilosta, nähdessäni sinua täällä. Minä luulin sinun
hirtetyksi jo monta wuotta sitten. Waan nyt minä näen, että sinä osaat
toimittaa wirkaasi. Eihän warastaminen olekkaan mikään mahti, raaka
talonpoikakin osaa tehdä sitä; waan warastaa niin, ett'ei milloinkaan
joudu kiini, se, sanon minä, on oikeata ammattiälyä.

Andreas. Kiitoksia paljon, weli hywä, kun ajattelet niin hywää minusta.
Se ei ole minulle wähäinen mielihywä, että minua kiittää niin kelpo
mies, kuin sinä olet. Muuten kiitän minä wanhempiani hywästä kurista ja
opetuksesta, josta on ollut minulle hyötyä aina, olinpa sitten missä
hywänsä maailmassa. Sentähden minä saatan sanoa, weli kulta,
kiittelemättä itseäni, että minua ei ole saatu kiini töistäni, muuta
kuin yhden ainoan kerran, ja siitäkin pääsin minä jotenki hywin, sillä
minulta meni waan pari korwiani.

Oldfuks. Ei, joutawia! Pari korwia enemmän tahi wähemmän, mitä siitä.
Minä huomaan, että sinä sentähden pidät tuota luppalakkia.

Andreas. Niin, sentähden minä en koskaan tee hywää päiwää ihmisille
muuten, kuin sotamiehen tawoin, kumarran wähän ja panen käteni
korwalleni. Sentähden sanotaan minua ylpeäksi, mutta ne tekewät
minulle, totta maari, wallan wäärin; sillä enhän minä ylpeille. Waan
mitä muuta, weikkoseni?

Oldfuks. Aiwan hywin. Minä olen tullut toimeen kaikkien ihmisten
kanssa, paitsi noita kirottuja kaupungin poliisijunkkareita, jotka
toisillaan owat tahtoneet ahdistella minua hywän nimeni ja maineeni
tähden. Neljätoista päiwää sitten oli minulla tekemistä erään kanssa,
joka panetti minun kiini, waan minä, wälttääkseni selkkauksia, pujahdin
pois arestista; sillä oikeudenkäynnistä, weliseni, ei ole paljon
hyötyä.

Andreas. Kyllä se on totta, weikkoseni. Olenpa minäkin huomannut, että
nuo kaupungin poliisi junkkarit owat mokomia roistoja, jotka eiwät anna
olla kunniallisten ihmisten rauhassa.

Oldfuks. Ne owat niin kateellisia, että kun kelpo mies on saanut jonkun
killingin, koettawat he paikalla nyhtää sitä pois häneltä.

Andreas. Hywäntapaista ihmistä wainoowat kaikki.

Oldfuks. Etenkin hänen omat maalaisensa, jonkatähden minä en ole
koskaan mielinyt tulla juuri usein syntymäkaupunkiini.

Andreas. Waan mitä nyt aiot toimittaa täällä?

Oldfuks. Sitäpä en ole miettinyt wielä. Joutilaaksi en minä tahtoisi
ruweta, sillä siitä ei ole hiidellenkään. Minä olen pikimiltäni kokenut
kaikki ammatit. Augsburg'issa olin minä lääkärinä, ja toimitin sitä
wirkaa kauan hyödyllisesti, siksi kuin lääkärikunta, pelkästä
kateudesta, kietoi minun riitaan, ja tahtoi minua hirtettäwäksi, waikka
minun sairaillani ei ollut mitään walittamista.

Andreas. Sen minä uskon; sillä he, luulen, kuoliwat kaikki.

Oldfuks. Niinpä kyllä. Waan kuitenkin pääsiwät he waiwoistansa. Jos
minulla olisi ollut rahoja jatkaakseni riitaa tohtorein kanssa, olisin
minä näyttänyt heille mitä miehiä he oliwat, miten he rääkkäsiwät
sairaita ihmisraukkoja koko wuosikausia, pahemmin kuin pyöwelit, waikka
minä en koskaan wiiwyttänyt ketään kauemmin kolmea päiwää. Olipa siellä
Augsburg'issa monta rikasta ihmistä, jotka koko onnensa suhteen saawat
kiittää minun lääkelistojani; sillä jos minä en olisi niin pian
parantanut niiden rakkaita wanhempia, olisiwat he wielä saaneet odottaa
perintö-osaansa, mikä oikeuden mukaan oli heidän omansa. Minä en olisi
tarwinnut muuta kuin panna waan heidän todistuksensa, minun
kelwollisuudestani, muita tohtoreja wastaan. Mutta minä päätin lähteä
pois kaupungista, päästäkseni niistä miehistä, sillä he owat siellä
oman asiansa tuomarina; ja kun kerran on tuomittu kuolemaan ja
hirtetty, häntä ei auta sitten enää mikään, apelleeratkoon waikka sata
kertaa.

Andreas. Se on oikein, weli kulta.

Oldfuks. Nürnberg'issä olin minä ennustajana, ennustin kauan
rahapalkalla, ja minua pidettiin ensin suuressa arwossa, sillä monta
minun ennustuksistani käwi toteen tismalleen; mutta, kun ihmisen
wiisaus ei pidä ryhtiänsä aina, niin minäkin kerran ennustin jotakin,
mikä koski tasawaltaa, ja käwikin toisin, josta syystä tahdottiin
tarttua minun siipikynkkääni. Waan onnekseni olin minä ennustaja; minä,
näet, ennustin itsellenikin (mitä etua ei ole sallittu jokaiselle
ennustajalle) että minun olisi paha perinyt, tutkinnon-alaiseksi
jouduttuani; minä siis woitelin saappaani, ja läksin tieheni hywän sään
aikaan.

Andreas. Olisinpa minäkin osannut ennustaa samoin, waikka en ole
koskaan harjoittanut sitä ammattia.

Oldfuks. Frankfurt'issa Mainjoella olin minä olewinani
miekkailun-opettaja, sain koko joukon oppilaita, jotka kaikki
antoiwat minulle rahaa. Waan kun opetus oli pantawa alkuun, arwelin
minä: mitä hyötyä on nuorille ihmisille siitä, että he oppisiwat
miekkailemaan, -- ne muuttuisiwat waan huimapäisiksi, luottaisiwat
taitoonsa, jo saattaisiwat joutua onnettomuuteen. Minä siis,
estääkseni sellaista, matkustin pois kenenkään tietämättä.

Andreas. Mutta annoitko oppilaille heidän rahansa takaisin?

Oldfuks. Ei, weli kulta; kun en tietänyt mistä niitä saisi niin pian,
ja minä tarwitsin matka-rahaa. Kuitenkin, etteiwät he näet luulisi
minun tahtowan pettää heitä, lainasin minä myöskin wähän rahaa
isännältäni, merkiksi, että minä muka tulen takaisin, Frankfurt'ista
matkustin minä Strasburg'iin, ja siellä rupesin waltiomieheksi.

Andreas. Waan miten se käwi laatuun?

Oldfuks. Aiwan hywin. Minä lu'in wähän Hybner'in waltiotieteellisiä
kirjoituksia, etenkin sitä lukua, mikä koskee Strasburg'ia ja sen
seutuja, sanoin itseni aatelismieheksi, rupesin hywin kunniallisen
näköiseksi, mikä ei ole wähäarwoista waltiomiehille, wieläpä löysin
wikoja kaikissa maistraatin toimissa ja koko kaupungin asioissa; sillä
tawoin pääsin minä sellaiseen arwoon että sain wiran, josta kuitenkaan
en huolinut, ennenkuin minulle annettiin wuoden palkka edeltäkäsin.
Waan saatuani rahat, ajattelin minä: kelpaisithan sinä muuksikin, kuin
wiettämään päiwiäsi istuen kynä tökerö kädessä, -- matkustin sentähden
koreasti pois, ilman jäähywäisittä, jolla wiime mainitulla
käytökselläni minä näytin niille, jotka epäiliwät minun
kelwollisuuttani, että minä olin mahtawa waltiomies. Köln'issä, missä
me wiimeksi olimme yhdessä, olin minä olewinani tähtitieteilijä,
London'issa kullantekijä, Antwerp'issä pyhimys, mikä ammatti tuotti
minulle rahaa kaikista enimmän, sillä ihmiset uhrasiwat minun
huoneeseni, niinkuin kirkkoon, että minä muka rukoilisin heidän
puolestansa.

Andreas. No, minkätähden sinä et pitänyt sitä wirkaa?

Oldfuks. Kun kerran parahillani seisoin kadulla, kehoittaen ihmisiä
Jumalisuuteen, tuli eräs minun wanha kumppanini, tirkisti minua
silmiin, purskahti nauruun, ja sanoi läsnäolijoille: tämä mies, jota te
luulette pyhimykseksi, on mitä pahin konna maailmassa. Waan minuun
luotettiin niin, että ihmisjoukko oli walmis kiwittämään sitä miestä,
kuten pyhimyksen pilkkaajata ainakin. Kuitenkin paheni minun asiani
tästä tapauksesta niin, että minä en uskaltanut olla kaupungissa
kauemmin, waan matkustin tänne.

Andreas. No, miksi sinä aiot ruweta nyt?

Oldfuks. Enpä tiedä itsekään, miksi minun olisi rupeeminen.
Minä teen arwan napeillani, ja rupeen toimittamaan sitä ammattia,
mikä sattuu wiimeiselle. (Koskettelee nappejansa). Tohtori,
ennustaja, miekkailunopettaja, pelaaja, waltiomies, kullantekijä,
tähti-tieteilijä, pyhimys. (Alkaa uudesti ja sattuu kullantekijään).
No niin, minä rupeen tekemään kultaa, ja sinä minun apulaisekseni.

Andreas. No kyllä minä autan, kykyni mukaan.

Oldfuks. Kuule Andreas! Minulla on tässä sata taaleria surwottua
kultaa, sekoita siihen jotakin muuta, laita puoti torille, ja rupea
pulwerikauppiaaksi, waan älä myy kellenkään muille, kuin sille, joka
kysyy arabian-pulweria. Siinä on kaikki, mitä sinun päässäsi tarwitaan.
Anna waan minun pitää huolta muusta. Se sata taalaria tuottaa meille
neljä tuhatta. Kas tässä on sinulle kulta, mene nyt paikalla, tee
niinkuin minä sanon, ja aseta itsesi torille. Saatuani neljätuhatta
taalaria, annan minä sinulle neljännen osan.

Andreas. Hywä, hywä, ennen puolen tunnin kuluttua, olen minä walmis
kaupukseni kanssa.

    (Menee. Heti hänen mentyä tulee Juutalainen).



Toinen kohtaus.

    Juutalainen. Oldfuks.

Juutalainen. Hywe päiwe, herra kulta! Mite tarwita?

Oldfuks. Ei mitään nyt, weijari! Minä olen wasta tullut tähän
kaupunkiin. Waan huomena, kun minä alotan työtäni, woitte saada wähän
kultaa, kuitenkin sillä ehdolla, ett'ei sanoa sitä kellenkään, sillä
muuten eiwät ihmiset antaisi minun olla rauhassa. Minä en teekään
kultaa kerralla enemmän kuin mikä minulla piisaa kuukauden tarpeisin;
waan jos ken tahtoo oppia mahtia minulta, maksaa se neljätuhatta
taalaria.

Juutalainen. Haa, on herra kullan tekejä?

Oldfuks. Wähän omiksi tarpeiksi.

Juutalainen. Aa, hywä herra, sillä saa hywä ystäwä; suur herra tääll'
asu.

Oldfuks. Mikä hänen nimensä on?

Juutalainen. Hänen nimi on Polidor. Hän on paljo aika ja suur raha
siihen kuluttanut, aa kaikki turha. Hän anta kernaast' neljätuhat
taalterii, jos hän tämä konsti oppi.

Oldfuks. Onko hän muuten taitawa mies?

Juutalainen. Oike hywe herra oppinu mees, ja suur luonnon-oppiger.

Oldfuks. Hänen oppinsa ei auta paljo sitä mahtia saamaan; minä woin
opettaa sen talonpojalle yhtä pian kuin oppineimmalle miehelle; siihen
tarwitaan waan wähän tietoa ja muutamia taikatemppuja tehtäwä.

Juutalainen. Aa, hän on nin moni pettäny, että hän ei enä taho ketän
usko.

Oldfuks. Hän on hywin oikeassa; maailma onkin nykyään täynnä petosta.
Minä siis en waadi häntä uskomaan minua enemmän kuin muitakaan,
ennenkuin hän näkee kokeita, ja saapi uskon käsiinsä.

Juutalainen. Aber, osako herra tehä kulta mustakin metallist'?

Oldfuks. Mitä joutawia kyselette! Minä teen kultaa kaikista aineista.
Hywästi! Minä menen nyt majaani.

Juutalainen. Mis herra asu?

Oldfuks. Tuolla rawintolassa. Jos tulette luokseni huomena, niin saatte
hiukan kultaa minulta.

    (Menee).

Juutalainen. Hywe, hywe; me tapa, me tapa.



Kolmas kohtaus.

    Henrik. Juutalainen.

Juutalainen (erikseen). Aa, silmist se mees hywelle näky, a wast me
hänt usko, kun me näke. Aber, minu pite puhu täme historia herra
Polidoril.

    (Kolkuttaa owea).

Henrik (tulee owesta). Ketä te tahdotte puhutella, Benjamin?

Juutalainen. Mine pite puhu herra Polidorin kans.

Henrik. Enpä luule saawanne puhutella häntä nyt; sillä nyt on hän
pahalla päällä, jolloin häntä aina waiwaa kuumetauti; -- --

Juutalainen. On hän kauwan kumma-tauti? On hän kipiä?

Henrik. Noin kaksikymmentä wuotta waan.

Juutalainen. Eih, lörpöttä! Mine näki hän kolme päiwä sitte.

Henrik. Minä en tiedä muuta, kuin että hänessä on kuumetauti.
Nähdessäni miestä, joka parhaalla kesähelteellä seisoo hiiloksessa
korwiansa myöten, arwaan minä, että hän on hullu tahi kuumetautinen.

Juutalainen. Aa, nyt mine ymmerrä sinu meininki -- hän teke kulta.

Henrik. En tiedä jos hän tekee tahi pesee, se taitaa olla yhtäkaikki;
sillä koko kultatyöstä ei hän ole saanut wielä senkään werran, millä
ostaisi nuoraa, milloin wiimeinkin hänen kurjan, kaiken omaisuutensa
tuohon joutawaan menetettyä, täytyy ruweta hirteen. Eikä hän laske
puheillensa ketään niissä toimissa ollessaan.

Juutalainen. Aa, sinu pite sano hänel: tänne kultamaasteri äskeh on
tullu; hän opetta ensin, ennenku palkka tahdo; sitt laske hän minu
puhu.

Henrik. Noh, jos se on totta, niin kyllä saatte hänen puhutellaksenne;
mutta muuten, jos hänelle sanottaisiin: talonne palaa, waimonne on
waarassa, warkaat owat murtaneet sisälle huoneesenne, sillä ette saisi
häntä lähtemään kapineitensa luonta pois; waan tämä on jotakin, mitä
minä uskallan sanoa hänelle.

Juutalainen. Mene sukkela sisä; mine ei tietä, kuika kauwan hän täll'
wiipy.

Henrik. Hän on täällä ulkopuolimaisessa huoneessa, minä huudan akkunan
takana, -- sisälle en uskalla mennä. (Huutaa hiljaa kolme kertaa).
Herra! Herra! Herra Polidor!

Polidor (sisäpuolella). Mikä lurjus siellä, joka uskaltaa huutaa
minulle?

Henrik. Minulla on hywin tärkeätä sanomista herralle.

Polidor. Ja minulla on sinun selällesi woidetta, mikä opettaa sinua
antamaan minun olla rauhassa toiste.

Henrik. Täällä ulkona on wieras, joka osaa tehdä oiwallista arabian
kultaa.

Polidor. Äläpä huoli. Minä tulen nyt paikalla.

Henrik (erikseen). Tiesinhän minä, että se manietti wetää hänet ulos.



Neljäs kohtaus.

    Polidor. Juutalainen. Henrik.

Polidor (tulee owesta yökauhtanassaan, nahkaisella esiliinalla, päässä
hattu leweällä alaskäännetyllä lierillä, pale riipuksissa olalla,
pihdit kädessä ja naama hywin nokinen). Missä se mies on, joka osaa
tehdä kultaa?

Juutalainen. Mine justi häne puheilla oli, hän asu trahteeri.

Polidor. Opettaako hän mahtiansa muille?

Juutalainen. Opetta. Aber, se junkkari on kallis.

Polidor. Paljoako hän pyytää?

Juutalainen. Neljätuhat daalterii.

Polidor. Se on wäbän liiallista.

Henrik. Eikö mitä. Minä antaisin hänelle mielelläni koko tynnyrin
kultaa, jos minulla olisi sitä, sillä mitä minä huolisin siitä, kun
sitten osaisin tehdä kymmenen kertaa niin paljon.

Polidor. Kehoitatko sinä siis minua, Henrik, antamaan rahoja?

Henrik. Minä kehoitan teitä hirttämään molemmat, kullantekijän sekä
Juutalaisen; sillä toinen on Juutalainen, ja toinen, takaan minä, yhtä
hywä kuin muutkin, jotka owat pettäneet teitä niin monta kertaa.

Polidor. Kuules, Benjamin! Takaatko, että hän ei petä minua.

Juutalainen. Ei minu ystäwä, mine sano kiitos! Kas, ei mine hänt tunte,
mine waan puhu häne kans; hän itse wasta. Hän ens kaks kerta opetta,
hän ei enne mitä pyytä.

Polidor. Onhan tuossa sopiwat ehdot. Benjamin! toimita hänet tänne,
niinkuin muuten waan, sillä minä en tahdo näyttää hänelle olewani kowin
halukas oppimaan hänen mahtiansa.

Juutalainen. Mine mene kohta.

    (Menee. Leonora ja Nilla tulewat owesta).



Viides kohtaus.

    Leonora. Polidor. Henrik. Nilla.

Leonora. Herrainen aika, kultaseni! Minkä paholaisen näköinen te
olette, -- ja kadulla!

Polidor. Minun työssäni, eukkoseni, ei tule muun näköiseksi.

Leonora. Saattepa sanoa, että siitä ei tule muun näköiseksi; sillä mitä
siitä on herunut teille niin monen wuoden ajalta, kuin te olette
waiwanneet itseänne tuolla paholaisen nokityöllä?

Polidor. Kawata mitä sanot, hywä rouwani, äläkä nimitä siksi
arwollisinta ammattia maailmassa.

Nilla. Oikein herra, tuo ammatti on arwollista, sillä sitä ei woi
harjoittaa muut kuin rikkaat ja ylhäiset. Se on myöskin hyödyllistä
ihmisen sielulle.

Polidor. Johan nyt liikoja laskettelet.

Nilla. Mutta minä näytän sen teille selwästi. Köyhyys on hyödyllistä
ihmisen sielulle, kullanteko saattaa köyhyyteen, ja niin tawoin on se
hyödyllinen ihmisen sielulle.

Polidor. Kuulkaapa, rouwa! Älkää pitäkö leiwässänne mokomia suulaita
neitsywiä.

Leonora. Kultaseni! Nilla on oikeassa, eikä kukaan ymmärtäwäinen
ihminen saata moittia hänen sanojansa. Teidän omalla esimerkillänne
woipi kyllin näyttää, mitä hyötyä tuosta ammatista on.

Polidor. Kun siitä tulee, niin siitä tulee kerrallaan.

Nilla. Kerrallaanpa kyllä. Herra tisleeraa, keittää, sulattaa, walaa
niin kauan, kuin hän lopulta panee tulen nurkkaan, ja silloin tulee
kurjuus kerrallaan.

Leonora. Te olette tehneet tuota työtä kymmenen wuotta, ja jos sitä
kestää wielä yhtä kauan, niin täytyy teidän ruweta tekemään jotakin
käsityötä, ansaitaksenne leipäänne.

Nilla. Ja ruweta tekemään tulitikkuja köyhyydessänsä.

Polidor. Rukillesi, suupaltti! siinä on sinulle kyllä; ja rouwani,
menkää sisälle ompelus-työhönne, älkääkä häiritkö minua.

Nilla. Kyllä rouwa ompelee, jahka te annatte hänelle wähän teidän
tekemää kultaa; sillä kun te teette kultaa niin paljon päiwässä, niin
mitä me tarwitsemme kirjata ja juowittaa silkillä.

Polidor. Johan nyt piru riiwaa piikaa. Jos ei minun kunniani olisi
haittana -- -- Kuulkaa! ennen muutaman päiwän kuluttua sulen minä
teidän suunne, ja näytän teille mitä minun työstäni tulee. Tänne
kaupunkiin on tullut muukalainen mies, joka rupee tekemään kokeita
minulle.

Nilla. Sekö? Hän on mitä pahin roisto ja petturi maailmassa.

Polidor. No, tunnetko sinä häntä?

Nilla. Eikös hän ole Antikristi? Wai miten niitä kullantekijöitä
nimitetään latinankielellä?

Polidor. Aikonet sanoa _Alkemisti_. Niin; Se on kullantekijä. Waan
mistä sinä tiedät, että hän on petturi?

Nilla. Siitä, että hän on kullantekijä.

Polidor. Paha sinun perii, jos et tuki suutasi. Sanotko minunkin
petturiksi?

Nilla. Mitäs muuta? Te petätte itseänne, petätte rouwaanne, petätte
lapsianne. Minä sanon totuuden, waikka henkeni menköön. Kuulkaa, mitä
minä sanon, ennenkuin menen: Olisi parasta, kullantekijän sijaan
lähettää hakemaan pesuakkaa, joka kaapisi pois noen ja karstan teidän
naamastanne.

    (Menee pois sisään).

Polidor. Leonora! minä en suwaitse tuota piikaa tässä talossa.

Leonora. Älkää, kultaseni! Hän on uskollinen ja kunniallinen piika, ja
kaikki, mitä hän sanoo, on pelkkää hywänsuopaisuutta.

Polidor. Rouwani! olkaa niin hywä ja menkää wähän pois, nyt minä tahdon
olla yksin.

Leonora. Mielelläni.

    (Menee huoneesen).

Henrik (katsoen siwukadulle). Jopa totta niinkin tulee tuolta
Juutalainen kullantekijän kanssa. Tehkään waan kultaa senki werran,
millä ostaisi itsellensä koreat waatteet.

Polidor. Oh, sinä et tunne kullantekijöitä, he eiwät koreile. Kas
tässä, Henrik! Wie pale ja pihdit sisälle, ja tuo minulle peruukki
hatun sijaan.

    (Henrik juoksee hakemaan peruukin ja panee sen herransa päähän.
    Wähä wäli-aikaa, jolloin Henrik silmäilee Polidoria).

Henrik. Eikö olisi parempi mennä sisälle?

    (Esirippu putoaa).



WAIHOS.

Polidorin etuhuone.



Kuudes kohtaus.

    Polidor. Henrik. Oldfuks. Juutalainen.

    (Polidor käwelee lattiaa, odotellen. Henrik seisoo owen luona.
    Kolkutus. Henrik awaa. Oldfuks ja Juutalainen tulewat).

Juutalainen. Herra! täss on mees. Mine näki suur waiwa, ennenku sai
täme mees tänne. Hän olko puhu itse.

Polidor. Terwe, herra! Minä olen hywilläni, kun löydän ammattilaisiani.
Milloinka tulitte tähän kaupunkiin?

Oldfuks. Se taitaa olla teille yhtä kaikki, jos minä olen tullut tänä
päiwänä tahi eilen.

Henrik (hiljaa Polidorille). Se mies on jyrkkäpäinen.

Polidor. Niin, Henrik, kaikki suuret mahtimiehet owat juonikkaita. --
(Kääntyen Oldfuksiin). Minä soisin woiwani olla teille apuna näillä
seuduin.

Oldfuks. Hywä herra! Paras apu, mitä te woitte tehdä minulle, on se,
että olette wähemmällä siewistelemisellä. Mitäpä apua teistä woisi olla
minulle?

Polidor. Ainahan ihminen woipi auttaa toista; näette, kun te olette
wieras näillä seuduilla, niin minä saatan toimittaa teitä hywäin
ihmisten tuttawuuteen.

Oldfuks. Hywiä ihmisiä! ha, ha, ha! Onko teillä niitä niin kyllin? Minä
olen kulkenut ympäri kaiken maailman, waan en wielä ole löytänyt hywiä
ihmisiä. Minä olen tawannut ainoastaan yhden hywän ihmisen koko
maailmassa; se oli minun mestarini Albufagomar-Fagius, syntyisin
arabialainen. Hän oli hurskas ja sääli järettömiä eläimiä enemmän, kuin
ihminen toista ihmistä. Muistanpa, kun hänen oma kissansa erään kerran
makasi isäntänsä waatteen liepeellä, ja silloin sattui olemaan hänen
rukoushetkensä, jonkatähden hän, ei tarwitaksensa häiritä kissan
rauhallista unta, leikkasi pois kappaleen waatteestansa, joka oli
kissan alla.

Polidor. Sepä oli erinomaista armeliaisuutta. Sellaisia ihmisiä ei ole
meillä. Tuletteko nyt siis Arabiasta?

Oldfuks. En, herra! minä tulen kuusta. Enkä tiedä, mitä hyötyä
mokomista utelemisista on.

Polidor. Pitäähän sitä olla jotakin puheen aluksi.

Oldfuks. Minä en huoli mokomista alkulauseista. Jos teillä on siis
jotakin sanomista minulle, niin suoraan asiaan; sillä minun aikani on
kallista.

Polidor. Minä olen kuullut, että te olette Adepto.

Oldfuks. Saatanpa olla.

Polidor. Ja kun minäkin olen monta wuotta harrastanut sitä tiedettä,
niin pyrin minä aina tilaisuuteen puhutella sellaisia ihmisiä.

Oldfuks. Mitä teillä on ollut opetuksena?

Polidor. Minä olen lukenut kaikki mitä parahimmat keksijät owat
kirjoittaneet.

Oldfuks. Parahimmat keksijät owat pahimpia pöllöpäitä, jotka eiwät
tiedä itsekään, mitä he owat kirjoittaneet. Minä luin kymmenen wuotta
turhaan, sillä minä olin lukemiseni lopulla yhtä wiisas kuin
alkaissanikin; mutta tuo mainio Albufagomar-Fagius opetti minulle
tuntikaudessa, mitä minä en keksinyt niin monen wuoden ajalla.

Polidor. Ettekö maksua wastaan tahtoisi opettaa sitä mahtia minulle?

Oldfuks. Kuuden wuoden ajalla, mestaristani erottuani, en ole tahtonut
opettaa sitä kellenkään ihmiselle, sillä se on ollut kielletty minulle;
waan puoli wuotta takaperin sain minä pyynnölleni sellaisen wastauksen,
minkä näette tästä hänen kirjeestänsä, kolmekolmannelta päiwältä
Goraelkuuta kuusisataa ja kolme wuotta Hegirasta lukien. Kas tässä,
mitä hän kirjoittaa siitä: _Allrabricamo Triel Sluki, Elmacino Eben
Alfantara Masaki Gombada_.

Polidor. Minä en ymmärrä arabiankieltä wähääkään.

Oldfuks. Wielä: _Mihynki Caraffa Almanzera Tarif Elbrunadora
Alcantara_.

Polidor. Mitä merkitsee sana _Alcantara_? Espaniassa on eräs sen
nimellinen paikka.

Oldfuks. Sana _Alcantara_ merkitsee rahamäärää, joka europalaisessa
rahassa tekee neljätuhatta taalaria; sillä niin paljon rahaa hän käskee
minun ottamaan siltä, kelle minä opetan mahtia.

Polidor. Waan saanettehan ottaa wähemmänkin, jos tahdotte?

Oldfuks. Ei! Kuulkaa mitä hän kirjoittaa siitä: _Aitzema cranganor
Monomotopa Lacangandaro Mihopi Madagascar rencollavet_.

Polidor. Minä en ymmärrä sitä. Mutta kirjoittaako hän, että te ette saa
ottaa wähemmän, kuin neljätuhatta taalaria?

Oldfuks. Äh! kuulettehan te, että tässä on: _Mihopi Madagascar
rencollavet_.

Polidor. Mutta jos tahtoisitte tehdä sitä waan pelkästä
hywäntahtoisuudesta, ihan ilman palkintoa?

Oldfuks. Ei; hän sanoo selwästi syyn siihen, minkätähden sitä ei saa
tehdä ilman palkintoa. Kas tässä: _Bramini Muhames Nadir Elaocombra
Caffares Canunor Elcanan_. Jos siis tahdotte oppia mahtia, niin maksaa
se neljätuhatta taalaria.

Polidor. Se on wähän paljonläntä. Waan saanenhan luwan kysyä, kun te
osaatte tehdä kultaa, niin mitä hyötyä teille rahasta on?

Oldfuks. Sitä tekemästä ilman palkintoa estää minun mainion mestarini
kirjallinen määräys ja se syy, minkä hän sanoo tässä kirjeessä, näette:
_Boamirci Muhamed Nadir_. Mitä te kysytte minulta, saatan minäkin kysyä
teiltä. Näettekös: mitä te pidätte lukua muutamasta tuhannesta
taalarista, kun sitten paikalla osaatte tehdä rahaa tyhjästä?

Polidor. Hywä kyllä, mutta sanoisinpa wielä muutakin, jos ette panisi
pahaksi.

Oldfuks. Arwaanhan minä, mitä te aiotte sanoa: teitä on petetty niin
monta kertaa, miksikä sitten uskoisitte miuua?

Henrik. Eipä herrani, totta maar, olisikaan sanonut sitä noin
moukkamaisesti. Hän olisi wähintäänkin heittänyt pois sanan "pettää",
ja pannut sen sijaan kohteliaalla tawoin: häntä on trompeerattu.

Oldfuks. Te olette oikeassa, minä kiitän teidän warowaisuuttanne. Minä
en pyydä teitä uskomaan minua, enkä siis waadi edeltäkäsin rahoja,
ainoastaan takausta, että ne maksetaan minulle, niin pian kuin te
olette nähneet kokeita minun taidostani.

Polidor. No hywä! Minä annan rahat tälle Juutalaiselle, joka maksaa ne
teille paikalla, nähtyäni kokeita.

Oldfuks. Hywä! minä suostun siihen. Tahtoisin mennä sisälle, katsomaan
teidän keittopajaa, jos se on kelwollinen siihen tarpeesen.

Polidor. Niin, olkaa hywä ja astukaa sisälle.

    (Polidor, Oldfuks ja Juutalainen menewät sisälle).



Seitsemäs kohtaus.

    Henrik. Leonora. Nilla.

Henrik (yksin). Tahtoisinpa tietää, mitä tuosta tulee. Minä pelkään
herrani rahoja. Mutta tuolla tulee rouwa Nillan kanssa.

    (Leonora ja Nilla tulewat).

Nilla. Henrik! missä herra on?

Henrik. Hän meni wähän sisälle, ja takaisin tultuansa on hän Keisari
tahi kerjäläinen. Hän on tehnyt kontrahdin erään uuden kullantekijän
kanssa, joka muuttaa hänen toiseksi niistä.

Nilla. Noh, waatiiko kullantekijä rahaa siitä, kun hän opettaa mahtia
herralle?

Henrik. Benjamin nimiselle juutalaiselle annetaan neljätuhatta
taalaria, mitkä kullantekijä saapi, jahka hän näyttää keinonsa
kelwolliseksi.

Leonora. Oih! koko ruumiini wapisee jo; sillä minä tiedän warmasti,
että hänessä piilee petturi.

Henrik. Ei! Herralla ei ole hätää. Hän oli kyllä warolla siinä, kun
tahtoi nähdä ensin kokeita, ja jos kokeet owat kelwollisia, niin ei ne
rahat ole hukassa.

Nilla. Rahat, mitä hän pyytää, ilmoittaa jo petturia; sillä mitä
sellainen, joka osaa tehdä kultaa, waatisi rahaa muilta?

Henrik. Mutta, hän sanoi herralle syyn siihen.

Nilla. Minä en ymmärrä, mitä hän saattaisi sanoa syyksi siihen.

Henrik. Näetkös, syy siihen kuuluu olewan tämä: _Alcantara Eben Ezra
Mahomet podolski Hakopäisiäskomai_. Herrani katsoi sen syyn hywäksi, ja
olipa tuo sopiwa minunkin mielestäni.

Nilla. Mitä se on meidän kielellä?

Henrik. Enpä tiedä, ymmärränkö minä arabiankieltä?

Nilla. Woi sinua pöllö! Kun et ymmärrä sitä, niin mitenkä tiedät siinä
olewan mitään syytä?

Henrik. Näetkös, kullantekijä selitti meille sanat näin: _Spelamdisimo
Madagascar hemancino rencollavet_.

Nilla. Siitä en minä tullut hullua wiisaammaksi.

Henrik. Enpä minäkään. Mutta sen minä tiedän, että rahoja hän ei saa,
ennenkuin on tehnyt muutamia kokeita. He näkywät tulewan. Nyt on
parasta mennä sisälle; sillä hän tahtoo olla yksin kullantekijän
kanssa.

Leonora. Oi, woi! Wereni ei ennusta mitään hywää. Waan oikein
mietittyäni, en tarwitse huolia tuosta; sillä jos hän häwittää
omaisuutensa päiwän tahi wuoden kuluessa, on yhden tekewä.

    (Menewät kaikki sisään, ja Oldfuks sekä Polidor tulewat esille).



Kahdeksas kohtaus.

    Oldfuks. Polidor. Sittemmin Henrik.

Oldfuks (tullessaan). Ei, herra hywä! minä en tahdo ollenkaan kajota
koko keitokseen, ett'ei teillä olisi syytä ruweta epäilemään. Panitteko
markkuljumia pannuun niin paljon, kuin minä sanoin.

Polidor. Panin.

Oldfuks. Kiehuuko se myöskin wienolla tulella?

Polidor. Kiehuu, -- kaikki on teidän määräyksenne mukaan.

Oldfuks. Nyt tulee salaisuus, joka on monjaissa tärkeissä arabian
sanoissa, joita teidän pitää kertoa kolmesti keitoksen aikana. Kas, ne
owat minulla tässä, jos osaatte lukea niitä. (Ottaa paperin ja lukee).
Täjiketnalluk tavo ajeruttep aj änis telo irran. Kertokaa se kolmesti
polwillanne ollen.

Polidor (Kertoo kolmesti, polwillaan ollen).

Oldfuks. Tosiaankin -- panittehan te myöskin arabian-pulweria pannuun.

Polidor. En, herra, siitä ei ole ollut puhettakaan.

Oldfuks. Ai! ai! Se on mitä tarpeellisinta, sillä ilman sitä ei tule
mitään koko keitoksesta.

Polidor. Mutta mistä saadaan sitä pulweria?

Oldfuks. Näillä Nürnberg'iläisillä on tapana aina kaupoitella sitä
torilta. Muuten sillä otetaan pilkkuja pois waatteista. Sitä saadaan
markalla koko joukko; sillä ne miehet eiwät tiedä sen pulwerin oikeasta
arwosta. Lähettäkää palwelija kiireesti torille.

Polidor. Henrik!

Henrik (tulee). Herra.

Polidor. Juokse paikalla torille, ja osta arabian-pulweria markalla.

    (Antaa rahan).

Henrik. Keltä minä ostan sitä?

Oldfuks. Useammilla Nürnberg'iläisillä on sitä muun rihkaman mukana.

    (Henrik menee pois).

Polidor. Ihme ja kumma! Kuka luulisi sitä pulweria niin hywäksi?

Oldfuks. Wähäinen taika tietäjän mielestä on.

Polidor. Wieläkö muuta?

Oldfuks. Ei mitään muuta. Seteliä, johon on kirjoitettu nuo
arabialaiset sanat, säilyttäkää kuin silmäteräänne, -- sillä siinä on
koko salaisuus.

Polidor. Mutta, milloinka on arabian-pulweri pantawa pannuun?

Oldfuks. Ajasta ei ole lukua, kunhan se waan tapahtuu keitoksen tulella
ollessa. Kas, palwelija tulee jo takaisin. Tiesinhän minä, että sitä on
niillä aina.

Henrik (tulee). Tässä on wiisikymmentä penniä takaisin, herra! Minä
sain puolella markalla niistin-liinani täyteen.

Oldfuks. Menkää nyt sisälle, ja pankaa hywä kourallinen pannuun.

    (Polidor ja Henrik menewät sisälle).



Yhdeksäs kohtaus.

    Oldfuks.

Oldfuks (yksin). Hywä tulee. Minä annan hänen koettaa wielä pari
kertaa, että hän uskoisi sitä paremmin; sillä niistä parista
kourallisesta pulweria, kuin hän panee pannuun, tulee ainakin kymmenen
taalaria. Saatuani rahat, matkustan minä kumppanini Andreaan kanssa
pois kaupungista, ja annan tuon hywän herran pitää itsensä huolta
siitä, mistä hän saapi enemmän arabian-pulweria. Ha, ha, ha!
Onhan se somaa, kun hän lähettää hakemaan sitä, mitä ei ole ollut
koskaan maailmassa, ja saapi kuulla, ett'ei kukaan tiedä koko
arabian-pulwerista. Minä riistän tältä mieheltä neljätuhatta taalaria,
ja kuitenkin teen minä hänelle hywän työn, josta hänen on kiittäminen
minua; sillä tästä historiasta oppii hän niin paljon, että luopuu
houreistansa ja heittää muille koko kullantekemisen. Kumppanini Andreas
ansaitsee neljännen osan rahoista, sillä hän on toimittanut tehtäwänsä
älykkäästi ja uskollisesti. Minä olen tuntenut häntä jo monta wuotta,
ja tiedän, ett'ei hän ole wiekkaudessa huonompi ketään, paitsi minua;
muuten en olisikaan uskonut hänelle sitä toimitusta. Mutta jopa tulee
herra takaisin.



Kymmenes kohtaus.

    Oldfuks. Polidor.

Polidor (tultuaan, syleilee ja suutelee Oldfuksia). Oi kultainen herra
kultaseni! Jumala itse on kulettanut teidät tänne, palkitsemaan minua
pitkällisestä työstäni ja moniwuotisesta hikoilemisestani, mitä minä
olen kestänyt turhaan. Keino on kelwollinen, te olette kunnialla
ansainneet nuo neljätuhatta taalaria, jopa kaksinkertaisestikin.

Oldfuks. Minä en ota penniäkään enemmän, kuin suostumuksemme on.

Polidor. Ähä! nyt minä pistän tulpan niiden suuhun, jotka owat aina
nauraneet minulle, kerskaan wihollisilleni ja niille, jotka owat
kääntäneet selkänsä minulle, ikäänkuin peläten minun muka joutuwan
köyhyyteen, ja sen wuoksi owat unohtaneet kaikki, mitä hywää minä olen
tehnyt heille, warakkaana ollessani.

Oldfuks. Niin, herra hywä! Se on maailman tapa.

Polidor. Mutta nyt on minun wuoroni halweksia heitä.

Oldfuks. Älkää, herraseni! Sillä mitä tärkeintä minun mainio mestarini
Albufagomar-Fagius neuwoo oppilaillensa, on nöyryyttä. Näettehän te,
minkälainen minä olen. Minä woisin elää ruhtinaallisesti, jos
tahtoisin, mutta se on wastoin meidän mieltämme; se on myöskin syynä
siihen, että meidän ei luulla tietäwän tuota kallista mahtia, kuin me,
näette, elämme köyhällä tawoin.

Polidor. Kyllä minäkin seuraan hänen opetuksiansa, sitä saatte
wakuuttaa Albufagomar-Fagiukselle, jolle minä pyydän teidän
ilmoittamaan nöyrintä kunnioitusta minulta, milloin waan kirjoitatte
hänelle.

Oldfuks. Sitä en unhota.

Polidor. Tässä, herra kulta, on minun sinettini; kun wiette sen
Benjamin Juutalaiselle, niin saatte rahat paikalla.

    (Antaa sinetin).

Oldfuks. Koettakaa wielä kerran, warmuuden wuoksi.

Polidor. Niin, tahdottenko wiipyä täällä niin kauan? Waimoni olkoon
seurassanne sillä aikaa.

    (Menee).



Yhdestoista kohtaus.

    Oldfuks. Leonora. Nilla. Sitten Polidor.

Leonora (tullessaan Nillan keralla samasta owesta, mistä Polidor meni).
Oi herra kulta! jos saisin sanoiksi kiitollisuuttani, niinkuin
tahtoisin.

Oldfuks. Rouwa kulta! Teidän miehenne on kelpo mies, ja sentähden olen
minä ilmaissut mahtiani hänelle.

Nilla (suutelee Oldfuksin kättä).

Oldfuks. Se on liian nöyrästi, mamseli! Minun käteni on wähän
likainenkin.

Nilla. Eikö mitä! se on kallis käsi, joka ansaitsee useampiakin
suutelemisia.

Leonora. Ettekö halweksi tätä sormusta, pitääksenne sitä minun tähteni?

Oldfuks. Ei, rouwa kulta! minä en ota mitään antimia teiltä.

Leonora. Ottakaa, herra kulta! Minä katson sen ystäwyyden merkiksi
teiltä, älkää halweksiko sitä, pyydän nöyrimmästi.

Nilla. Oi herra kulta! tehkää toki rouwalle sellainen mielihywä.

Oldfuks. No, minä otan sen, ett'en pahoittaisi rouwan mieltä.

Nilla. Oi hywäinen aika! Ollapa minullakin jotakin hywää
lahjoittaakseni teille. Ettekö halweksi tätä muistorahaa, jonka minä
olen perinyt wanhemmiltani?

Oldfuks. Sääli olisi ottaa teiltä perintöosaanne.

Nilla. Herra kultaseni! minä en laske teitä, ennenkuin otatte sen.

Oldfuks. No, minä säilytän sitä teidän tähden, ja lähetän teille sen
sijaan kultaisen rahan.

Polidor (tullen owesta). Hehei! minä olen niin iloinen, ett'en tiedä
miten olla. Keino on kelwollinen. Wiime keitoksesta sain minä yhtä
paljon kultaa. Hei, herra kulta! käykää meillä joka päiwä, niin kauan
kuin te olette näillä tienoilla.

Oldfuks. Hywin mielelläni. Ehkä minä wiiwyn muutamia kuukausia näillä
seuduilla.

Polidor. Ettekö tekisi minulle sitä kunniata, että tulette luokseni
päiwälliselle?

Oldfuks. Minulla ei ole aikaa; waan kyllä minä tulen iltaiselle teidän
luoksenne. Nyt on minulla wähän pieniä toimituksia.

Polidor. No, minä en tahdo wiiwyttää teitä. Rahat saatte Juutalaiselta,
kun näytätte hänelle sinetin.

Oldfuks. Sitä en epäile. Hywästi niin kauan.

Polidor. Minä sanon jäähywäiset koko perheeni puolesta!

    (Oldfuks menee).



Kahdestoista kohtaus.

    Polidor. Leonora. Nilla. Sitten Henrik.

Polidor. No, rouwa! mitäs sanotte nyt? Olenko minä nyt häwittänyt
teidän taloutenne hullulla työlläni?

Leonora. Oi, kultaseni! Älkää toki panko pahaksi minun
ajattelemattomuuttani.

Nilla. Minäkin pyydän nöyrimmästi anteeksi, kun olen niin monta kertaa
rohkeasti nauranut sille.

Polidor. Minä annan anteiksi teille lapsukaiset! kaikesta sydämestäni.
Oppikaatte waan siitä, ett'ette wasta kajoa asioihin, joita teidän
ymmärryksenne ei käsitä. Kas, Henrik! Mistä sinä tulet?

Henrik (tulee). Oh, herra! onko se totta?

Polidor. Mikä on totta?

Henrik. Että herra osaa tehdä kultaa.

Polidor. Niin, Henrik, aiwan oikein. Mutta mistä sinä olet saanut
tietää sen?

Henrik. Hoho! koko kaupunki tietää sen. Minä kuulin sitä ensin tässä
likellä taimikauppiaalta, hän pyrki senkin seitsemän kertaa minun
suosioni ja hywätahtoisuuteni turwiin, kaatoi suuren pullon täyteen
donskoita minulle, eikä tahtonut penniäkään siitä, waikka tuo nälkäinen
koira ennen ei antanut minulle wiinaryyppyäkään, ennenkuin panin rahat
pöydälle.

Polidor. Kas, sellainen on maailma; niin pian kuin jollekin käypi
hywin, pyrkiwät kaikki hänelle ystäwiksi. Mutta mistä sellainen tulee
niin pian tiedyksi?

Henrik. Juutalainen lienee sanonut sitä ensin yhdelle, ja kun yksi
kerran saapi tietää jotakin, menee se paikalta ympäri kaupunkia. Kaikki
ihmiset, jotka näkiwät minun kadulla, terwehtiwät minua, niinkuin minä
olisin ollut kokonainen kreiwi; ja Risto Woikukkanen, joka ennen ei ole
ollut näkewinänsäkään minua, kumarsi niin sywään, että milt'ei kaatunut
katuojaan, -- mutta minä, näettekös, menin hänen siwuitsensa yhtä
pönäkästi, kuin hän ennen on mennyt minun siwuitseni.

Polidor. Eiköhän siellä kolkuteta. Henrik! mene owelle.

Henrik (awaa owea, waan lyöpi sen heti kiini taas). Siellä on Leanderi
herra, joka pyrkii Teidän luokse kunniaterweisille.

Polidor. Oho! Oikeinko totta? Se mies on ennen halweksinut minua kaikin
tawoin.

Leonora. Sano, Henrik, että me emme laske puheillemme sellaisia
ihmisiä!

Polidor. Ei niin, eukkoseni! Malttakaamme mieltämme onnellisuudessamme.
Tulkaan waan sisälle.



Kolmastoista kohtaus.

    Leander. Entiset. Sitten kolme wierasta herraa.
    Leanderin rouwa ja kolme wierasta rouwaa.

Leander. Ah, armahin herra Polidorini! Minun sanoiksi saamaton iloni on
nähdä teitä hywässä terweydessä. Minä en woi sanoilla kuwailla sitä
harrasta halua, kuin minulla on ollut saada nähdä teitä.

Polidor. Sitäpä en ole huomannut; sillä minä olen monta kertaa käynyt
tawoittamassa teitä, waan te ette muka ole olleet kotona, ja kadulla
ette ole koskaan tahtoneet terwehtiä minua.

Leander. Armahin herra Polidorini! Te teette minulle, wähäarwoisimmalle
palwelijallenne, wäärin; sillä Jumala tietää, että koko maailmassa ei
ole ketään toista ihmistä, jota minä kunnioitan niin paljon.

Polidor. Arwoisa herra! Olkaa wähemmällä siewistelemisellä -- --

Henrik. Ei, herra! Kyllä minä uskon, että Leanderi herra on teidän
ystäwänne; sillä saatuansa tietää, mikä onni teille oli tapahtunut,
muuttui hän niin, että tahtoo haleta pelkästä rakkaudesta teitä
kohtaan.

Leander. Minä wannon, kaiken pyhyyden nimessä, että minä olen
entiselläni, ja se onni, joka on tapahtunut teille, arwoisa herra, ei
ollenkaan ole syynä minun tänne tulooni. Minä olen aina pitänyt teitä
parempana kaikkia muita tuttawiani, ja paras onni minulle olisi olla
teidän wähäarwoisin turwalaisenne.

Polidor. Saattaa olla, herra! Nyt minun täytyy mennä pois teidän
luotanne; minulla on wähän toimituksia.

    (Menee sisälle).

Leander (suutelee Henrikkiä). Ah, weikkoseni monsieur von Henrik!
Ruwetkaa minulle ystäwäksi ja puolustajaksi. Lupaatteko?

Henrik. No miksi ei? _Serviteur treshumble!_ (Suutelewat toinen
toisiansa. Kolme wierasta herraa tulee, ylpeissä pukineissa, tähdet
rinnoissa, he syleilewät Henrikkiä ja menewät Leanderin kanssa sisälle
Polidorin sisähuoneesen).

Leanderin rouwa (tulee ja suutelee Leonoran esiliinaa).

Leonora. Ohoh, rouwaseni! Mistä tulee tuo suuri nöyryys?

Rouwa. Ah, armollinen rouwa! Woipiko kukaan olla liian nöyrä niin
arwokasta waimo-ihmistä kohtaan, kuin te olette? Loistaahan teistä
waloa kaikille näillä seuduilla.

Leonora. No, ennen on teillä ollut ihan toisellaisia ajatuksia minusta.

Rouwa. Minä en rohkene wannoa teidän edessänne, armollinen rouwa, --
waan jos tohtisin, niin saattaisin kalleimmalla walallani wakuuttaa,
että -- -- (Kolme wierasta rouwaa tulee sisälle ja suutelewat hekin
Leonoran esiliinaa).

Leonora. Hywät rouwat! Menkäämme toiseen huoneesen. Koko maailma näkyy
pyrkiwän tänne sisälle; siis emme saata olla kauemmin täällä eteisessä.

    (Henrik ja Nilla jääwät kahden kesken; ne kolme herraa tulewat
    takaisin ulos, kumarrellen Polidorille, joka on sisäpuolella, niin
    että eräs heistä kaatuu päin lattialle; suutelewat Henrikkiä ja
    ottawat nöyrät jäähywäiset, ennenkuin lähtewät; rouwat tekewät
    samoin Nillalle ja suutelewat hänen kättänsä).

Nilla. Eikö tämä ole oiwallista, Henrik? Nuo kolme rouwaa suuteliwat
jokainen minun kättäni.

Henrik. No, johan sinä sait kunnioitusta enemmän kuin minä, sillä
herrat suuteliwat minua suulle waan.

Nilla. Tämä historia kuwailee kyllin maailman menoa.

Henrik. Niin, kuka olisi uskonut, että ylhäiset rouwat suutelisiwat
mokoman hetaleen kättä, kuin sinä olet?

Nilla. Sanopa sitä! ja että mokomat ylhäiset herrat suutelisiwat
sellaista törkysuuta, kuin sinun on. (Katsoo ikkunasta). Mutta tuolla
seisattuu koko joukko waunuja; meille tulee wielä muitakin
kunnia-terweisille.



Neljästoista kohtaus.

    Henrik. Nilla. Kaksi herraa. Kaksi rouwaa. Sitten kaksi runoilijaa.

Kaksi herraa (tulewat sisälle kahden rouwan kanssa). Saisimmeko pyytää
armoa päästä herran puheille?

Henrik. Hywät ihmiset! Minä en tiedä jos herra ja rouwa ottaa wastaan.
Seiskoohan kuitenkin, niin kauan kuin he tulewat ulos. (Asettaa heidät
toiselle siwulle. Sillä aikaa tulee sisälle kaksi miestä mustissa
waatteissa). Mitä miehiä te olette?

Runoilija. Me olemme runoilijoita.

Henrik. Hywä! Te tulette hywään tarpeesen. Minulta kuoli eilen kissa,
jolle tahtoisin teettää muutamia kauniita wärsyjä.

Runoilija. Käskekää waan meidän wähäpätöistä kykyämme, herra.

Henrik (erikseen). Hiisi wieköön teidät, koirankuonolaiset! (Kowaa).
Mitä muuta asiata teillä on?

Runoilija. Meillä on muutamia wähäarwoisia wärsyjä, kunnioitukseksi
herralle ja rouwalle.

Henrik. Hywä! Seiskaa tuolla siwulla, siksi kuin herraswäki tulee ulos.
Ettekö te koirat ota pois hattua päästänne! Ettekö tiedä, minkälaisessa
huoneessa te olette? (Ottawat pois hatun päästänsä ja katsowat kainosti
alaspäin. Henrik käwelee edes ja takaisin). Kuulkaa, miehet! Montako
wärsyä te woitte tehdä päiwässä?

Runoilija (kumartaen). Nero työn tekee.

Henrik. Osaatteko panna minulle riimiä sanoihin Henrik Lassinpoika?

Runoilija. Se on wähän tukalaa.

Henrik. Noh, te lienettekin lurjuksia runoilijoiksi! Osaatteko te tehdä
suorasanaisiakin wärsyjä?

Runoilija. Ei, herra! se on wastoin luontoa.

Henrik. Mitä, onko se wastoin luontoa? pilkkaatteko te minua? Hakopäät?

Runoilija. Ei ollenkaan.

Henrik. Montako jalkaa wärsyssä on? Minä olen unhottanut taas sen
kirjawiisauden.

Runoilija. Se on wärsyjen laadun mukaan.

Henrik. Mitä mökisette! Eikö kaikki wärsyt ole yhtä pitkiä? Mutta
minkätähden te ette ole ennen milloinkaan tehneet wärsyjä
kunnioitukseksi herraswäelle, waikka he owat ansainneet ylistystä aina,
yhtä hywin kuin nytkin?

Runoilija. Sentähden kun meillä ei ole ollut onnea tietää heidän hywiä
awujansa ennenkuin nyt.

Henrik. Sanoisitte, että te ette ole tahtoneet tietää niitä, ennenkuin
saitte kuulla, mikä onni heille oli tapahtunut. Jos herra taipuu minun
tuumiini, niin totta maari, hirtetään yksi runoilija joka päiwä, kunnes
koko suku on häwitetty juurta jaksain. Mutta tuolla tulee herra ja
rouwa; nyt saatte kuulla, mitä he itse sanowat.



Wiidestoista kohtaus.

    Entiset. Polidor. Leonora. Sitten rawintolan-isäntä ja Juutalainen.

Polidor (tulee sisälle Leonoran kanssa, molemmat koreissaan). Henrik!
juokse heti hakemaan minulle samanlaista pulweria neljällä markalla,
jotta et tarwitse käydä niin usein.

Henrik. Paikalla, herra!

    (Menee).

Polidor. Mitä asiata teillä on, hywät ihmiset? Tahtoisitteko puhutella
minua? (Wieraat astuwat esille, nöyrästi kumarrellen ja sanowat
tulleensa, toiset alamaisille kunniaterweisille, toiset kuulemaan jos
herralla on jotakin käskemistä; rouwat tekewät samoin Leonoralle ja
suutelewat hänen esiliinaa, runoilijat astuwat sitten esille ja
tarjoowat paperiansa). Mitä paperia ne on?

Runoilijat. Muutamia wähäpätöisiä wärsyjä, kunnioitukseksi herralle ja
rouwalle.

Polidor. Kuulkaat, hywät ihmiset jokainen! Kun minulla oli wastuksia,
ja minun luultiin pitkällisellä turhalla työllä joutuneen peräti
takapajulle, niin te ette huomanneet minussa mitään hywää, piditte
halpana minun taloani ja pilkkaisitte puheillanne minua itseäni.
Mutta nyt, kun minun työni on onnistunut ja huoneeni siunataan
rikkaudella, näette te paljailla silmin, mitä ennen ette ole nähneet
lasisilmilläkään. Jos minä nyt olisin pahin hölmö, pitäisitte te minua
Salomonina; jos minä olisin mies mitä rumin, nimittäisitte te minua
Absaloniksi; pahinpanakin, olisin minä teidän mielestänne parahin.
Sellainen on maailma tätä nykyä; se ei kunnioita ketään muuta kuin
sitä, ken onnellinen on. Oi! kun onni kääntyy pois, katoo myöskin
rakkaus ja kunnioitus. Älkää kuitenkaan luulko minua niin typeräksi,
että minä en huomaisi teidän petollisuuttanne; sillä -- -- --

Henrik (tulee takaisin). Woi herra kulta! mikä nyt lienee taikana?
Ennen sain minä arabian-pulweria koko kantokuormani wiidellä kymmenellä
pennillä, waan nyt en saa rahtuakaan, waikka antaisin tynnyrin kultaa.

Polidor. Mitä sanot?

Henrik. Missä minä käwin, torilla sekä apteekissa, nauretaan minulle,
ja sanotaan minun juttelewan rojua.

Polidor. Woi taiwaan Jumala! mitä kummia kuullaan!

Henrik. Minä pelkään, herra, että meitä on petetty; sillä kaikki
ihmiset sanowat sellaista arabian-pulweria ei olewan olemassakaan. --
Kas peijakas! mitähän tuo mies tahtoo? (Rawintolan isäntä töytää
sisälle, kokin waatteissa). Oletteko hullu, mies? Uskallatteko juosta
tuon näköisenä ylhäisen herran huoneesen?

Isäntä. Oi, woi! minua ei suututtaisi niin paljon, jos ei se olisi
ollut perinnöksi saatu pikari.

Polidor. Se näkyy olewan kokki, joka asuu tuolla toisella puolella.
Toimita hänet kotiin, että pääsisi rauhaan entiselleen; mies parka on
wimmastunut.

Isäntä. Oih! jos ei siinä olisi ollut minun rakkaiden wanhempien nimi!

Polidor. Oikein on paha mieleni; sillä hän on toimen mies ja kokki mitä
parasta.

Isäntä. Lusikankin wei hiisi, -- ja tarkoin katsottuani, lienee
muutakin mennyt mukana.

Henrik. Kuulkaa, Risto herra! joko kauan olette olleet hulluna?
(Erikseen). Ollappa minulla hywä patukka, millä peloittaisin häntä,
niin kyllä paranisi mies.

Isäntä. Tuleehan sellaisesta hulluksi.

Polidor. Mikä teillä on hätänä, Risto herrani?

Isäntä. Eräs wieras, joka sanoi olewansa kullantekijä, on karannut pois
minun talostani, ja wei mennessänsä hopeapikarin ja hopealusikan. Minä
uskoin häntä hywänä miehenä, kun kuulin hänen käywän Polidor herran
talossa. Hänen luonansa oli äsköittäin, ennenkuin hän meni pois, eräs
yksisilmäinen perkele, pitkissä mustissa waatteissa.

Henrik. Oliko hänellä luppalakki päässä?

Isäntä. Oli, ja musta paikka silmällä.

Henrik. Ahaa, -- -- Me olemme joutuneet yhteen katiskaan. Ihan sama,
joka myi minulle arabian-pulweria.

Polidor. Woi minua poloista! Niin meni minulta neljätuhatta taalaria.

    (Wieraat sekä runoilijat panewat hatun päähänsä ja
    käwelewät röyhkeästi lattialla).

Juutalainen (tulee sisälle). Onkos tääll' kultamaasteri? Mine anto
sille kalliit juwelit, ja hän sai minu raha.

Polidor. Hywä, että teitäkin on petetty; tepä kuletitte hänen tänne
minulle.

Juutalainen. Oh, onko se petturi? Ai, ai, ai! minu kallis juweli!

Polidor. Minulla ei ole neljästä tuhannesta taalarista muuta kuin pieni
paperitilkku, jossa on muutamia kirjoitettuja arabialaisia sanoja,
joita minun piti lukea, kultaa keittäessäni.

    (Ottaa poweltansa paperin).

Eräs wieras. Näyttäkää! Minä ymmärrän wähän arabiankieltä. (Katselee
paperiin). Ei se ole arabiankieltä, eikä muutu siksi sinä ikänä. Mitä
hiisiä tämä on? Kun minä luen takaperin wiimeisen sanan, niin siinä on
Narri. Katsotaanpa ensimäistä. Tässä on, totta niinkin: kullantekijät
owat pettureja, ja sinä olet narri. Hohoho.

    (Wieraat menewät ulos nauraen. Runoilijat kumartelewat
    Polidorille, hänelle selkää kääntäen).

Leonora. Woi minua! kuin lahjoitin wielä sille paholaiselle paraan
sormukseni.

Nilla. Oih! minua ei harmita niin paljon muistoraha, jonka annoin
hänelle, kuin se että minä suutelin sen rötkäleen likaista kättä.

Polidor. Menkäämme sisälle. Me lähdemme maalle, ja asumme siellä
pienellä tiluksellamme, mikä meillä on wielä jälellä. Minä en huoli
enää koskaan kullantekemisestä, waan heitän sen pahimmalle
wiholliselleni. Se on saattanut köyhyyteen minun, wieläpä monia
muitakin kelpo ihmisiä. Oppikaat waan hywät ihmiset tästä ja muista
sellaisista esimerkeistä, olemaan waroillanne!

    (Kaikki menewät ulos, juutalainen ja
    Rawintolan-isäntä woiwotellen).

(Loppu).





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Arabian-pulweria - Komedia yhtenä näytöksenä, kahdella waihoksella" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.