Title: Araapilainen pulveri - Yksinäytöksinen huvinäytelmä
Author: Holberg, Ludvig
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Araapilainen pulveri - Yksinäytöksinen huvinäytelmä" ***


ARAAPILAINEN PULVERI

Yksinäytöksinen huvinäytelmä


Kirj.

LUDVIG HOLBERG



Boman & Karlsson, Hämeenlinna, 1903.


Suomennos [Larin-Kyösti]



Komedian päähenkilöt:

 Polidor.
 Henrik.
 Kettuliini.
 Andreas.
 Leonoora.
 Pernilla.
 Juutalainen.
 Leander.



Kohtaus 1.

    Andreas. Kettuliini.

Kettuliini: Ei tämä kaupunki olekkaan niin pieni kuin luulin. Täällä on
paljon komeita rakennuksia, joista päättäen täällä asuu varakasta
väkeä. Mutta kas, no, sun taivaan tulivasara, tuossahan on vanha
toverini Andreas, jota en moniin vuosiin ole nähnyt. Andreas! Sinäkö se
olet vai haamusiko?

Andreas: Hei, veliseni, Kettuliini! Enpä uskoisi silmiäni, vielähän
minulla on onni nähdä sinut ja näin äkkipikaa.

    (He syleilevät, suutelevat ja itkevät).

Kettuliini: Sinä kunnon nahjus ja uskollinen asetoverini! Olenpa ilosta
revetä nähdessäni sinut täällä. Arvelin, että sinä jo monta vuotta
sitten olisit tullut hirtetyksi. Vaan huomaanpa, että taidat ammattisi;
sillä eihän ole mikään konsti varastaa, sitä osaa halpa talonpoikakin;
vaan varastaa niin, ettei joudu kiikkiin, sitä kutsun minä
hantvärkkinsä ymmärtämiseksi.

Andreas: Kiitän nöyrimmästi, veliseni, että ajattelet niin hyvää
minusta. Minua erittäin ilahuttaa saada kiitoksia sellaiselta mieheltä
kuin sinä olet. Muuten kiitän minä vanhempiani hyvästä kurituksesta ja
varoituksesta, joita minä olen käyttänyt hyväkseni kaikkialla, kun
maailmalla olen liikkunut, niin että itseäni kehumatta, veliseni, voin
sanoa, etten ole teoistani kiinni joutunut kuin yhden ainoan kerran ja
pääsin siitäkin häläkästä jotenkin helpolla, sillä minä en kadottanut
korvistani muuta kuin kaksi.

Kettuliini: Pikku seikkoja! Kaksi korvaa enemmän tai vähemmän, mitäs se
merkitsee. Nytpä huomaan, että sentähden sinä käytätkin puolalaista
hattua.

Andreas: Niinpä niin, sentähden minä tervehdän ihmisiä upseerien tavoin
kun ne vartiopaikalleen kulkevat, kumarran hiukkasen ja nostan käden
hattua kohden. Sentähden monet sanovat minua ylpeäksi, mutta siinä he
totta tosiaankin erehtyvät, sillä minä en ole laisinkaan ylpeä. Mutta
mitenkäs sinä, veliseni, olet elänyt?

Kettuliini: Menetteleehän se. Olen kaikkialla tullut toimeen kaikkien
ihmisten kanssa paitsi näiden kirottujen kaupunginvoutien kanssa, tuon
tuostakin ne solvaisevat hyvää nimeäni ja mainettani. Neljätoista
päivää sitten jouduin erään sellaisen kanssa tekemiseen. Hän panetti
minut kiinni, vaan minä välttääkseni monimutkaisuuksia, puikahdin
tieheni arestista, sillä, veliseni, ei sitä käräjöimisellä suuria
voita.

Andreas: Totta, veliseni, totta! Olenpa minäkin huomannut, että nämä
kaupunginvoudit ovat ilkiöitä, eivätkä anna kunnon ihmisten kulkea
rauhassa.

Kettuliini: Niin, ne ovat niin kateellisia. Jos kunnon mies on
kiliinkin itsellensä ansainnut, tahtovat ne häneltä sen riistää.

Andreas: Niin, hyvettä vainotaan kaikkialla.

Kettuliini: Kummallista menettelyä omien maanmiesten puolelta, siksi
olenkin vannonut, etten toiste jalallani syntymäkaupunkiini astu.

Andreas: Mutta mitä sinä nyt aijot täällä toimitella?

Kettuliini: Hiis vieköön, en ole sitä vielä ajatellut, toimettomana en
viitsi olla, sillä toimettomuus on pirun päänalusin. Olen käynyt
kaikkien ammattien läpi. Augsburgissa olin minä medisiinan tohtorina ja
repostelin suurella menestyksellä kunnes tiedekunta sulasta kateudesta
saattoi niskaani prosessin ja vaati minut hirtettäväksi vaikka minä
virassani olin niin tarkka, ettei kellään potilaistani ollut
valittamisen syytä.

Andreas: Luulenpa niin, sillä taisivatpa kuolla kaikki tyyni.

Kettuliini: Sen tekivät, mutta joka tapauksessa pääsivät ne
kivuistansa. Jos minulla olisi ollut rahoja jatkaakseni tohtorien
kanssa prosessia, niin olisin näyttänyt, mistä miehistä he kävivät,
mitenkä he pahemmin kuin pyövelit rääkkäsivät potilasparkojaan
kokonaisen vuoden, jota vastoin minä en potilaitani kiusannut kolmea
päivää kauvemmin. Augsburgissa löytyy monta rikasta ihmistä, jotka
rikkauksistansa saavat kiittää minun rohtomääräyksiäni, sillä, jollen
minä niin nopeasti olisi parantanut heidän rakkaita vanhempiansa, niin
olisivat he vielä kauvan saaneet odottaa perintöänsä, joka heille
luonnon oikeuden mukaan oli tuleva. Minä olisin tohtoreille näyttänyt
heidän todistuksensa minun kyvykkäisyydestäni. Mutta minä päätin
mieluummin jättää koko kaupungin kuin ruveta moisten miesten kanssa
rettelöimään; sillä he tuomitsevat siellä omassa asiassaan ja kun he
ensin ovat tuominneet sinut hengeltä ja hirtettäväksi et pääse puusta
pitkälle, vaikka sata kertaa vetoisit korkeampaan oikeuteen.

Andreas: Siinä veli oli vallan oikeassa.

Kettuliini: Nürnbergissä olin minä profeettana ja ennustin kauvan rahan
edestä, olin alussa suuressa huudossa, sillä minun ennustukseni kävivät
useat kerrat toteen, vaan koska henki ei aina tule samalla lailla
ihmisen päälle ja koska minä ennustin hiukan valtiota koskevaa, joka
kävikin toisin, olivat he vähällä saada minut satimeen. Mutta onneksi
olin profeetta, sillä minä ennustin myös itsestäni, joka lahja ei ole
suotu jokaiselle profeetalle, ennustin nimittäin, että jos olisin
joutunut tutkittavaksi, niin olisi minun käynyt penteleen hassusti,
sentähden minä sain jalat alleni ja pötkin ajoissa tieheni.

Andreas: Olisimpa minäkin samaa voinut ennustaa vaikken koskaan ole
siinä taidossa harjaantunut.

Kettuliini: Frankfurt am Mainissa olin minä miekkailumestarina, sain
koko joukon oppilaita, jotka etukäteen antoivat minulle rahaa, mutta
kun miekkailukoulun piti alkaman, ajattelin minä itsekseni tälleen:
mitä noita nuoria ihmisiä hyödyttää miekkailutaito, ylpeilisivät siitä
vain jälkeenpäin, hurjistuisivat ja syöksyisivät onnettomuuteen.

Andreas: Annoitko sinä oppilaille heidän rahansa takaisin?

Kettuliini: En veliseni. Enhän minä niin äkkiä saanut heitä käsiini,
sitäpaitsi tarvitsin minä matkarahoja; jotteivät sentään luulisi minun
tahtovan heitä pettää, lainasin minä myöskin isännältäni hiukan rahaa
merkiksi, että aikomukseni oli palata. Frankfurtista matkustin minä
Strassburgiin, missä olin olevinani politikoitsija.

Andreas: Mutta kuinka se oikein kävi päinsä?

Kettuliini: Kävi mainiosti päinsä, lueskelin hiukan Hübnerin
"poiiittisia kysymyksiä", erittäinkin sitä lukua, joka koskee
Strassburgia ja sen ympäristöä, kutsuin itseäni aatelismieheksi, olin
syvämietteisen ja kunnia-arvoisan näköinen, joka seikka ei suinkaan ole
vähin, mitä polikoitsijalta vaaditaan, arvostelin sitä paitsi kaikkia
maistraatin toimia, löysin kaikissa kaupungin asioissa vikoja. Tällä
lailla tulin niin kuuluisaksi, että sain viran, jota kuitenkaan en
tahtonut ottaa vastaan ennenkuin minulle etukäteen annettiin vuoden
palkka. Mutta kun olin saanut rahat käsiini, ajattelin minä itsekseni
tälleen: voithan sinä muutenkin elostella kuin istua kurja kynä
kourassa päivät pitkään; matkustin siis koreasti jäähyväisiä ottamatta,
jossa viime mainitussa asiassa minä selvän selvästi osoitin
kunnollisuuteni niille, jotka olivat epäilleet kykyäni, suur'
politikoitsijana. Kölnissä, jossa viimeksi yhdessä oltiin, olin minä
tähtien tähystäjänä, Londonissa kullantekijänä, Andverbenissä
pyhimyksenä, siinä toimessa paraiten rahoja vetelee, sillä ihmiset
uhrasivat huoneelleni kuten kirkolle ikään, siinä toivossa että minä
lukisin esirukouksia heidän puolestansa.

Andreas: Mutta miksi et sinä pysynyt siinä toimessa?

Kettuliini: Niin kas, kerran kadulla seistessäni saarnaamassa kansalle
jumalanpelkoa, tuli luokseni eräs vanha tuttavani, katseli minua
silmiin ja rähähti nauramaan ja sanoi ympärillä seisoville: tämä mies,
jota te pyhänä pidätte, on suurimpia kelmiä, mitä maa päällään kantaa.
Mutta minun maineeni oli niin suuri, että kansa oli vähällä kivittää
hänet kuoliaaksi pyhimyksen pilkkaajana. Kumminkin saattoi se tapaus
minut niin ymmälle, etten uskaltanut kauvemmin kaupungissa viipyä, vaan
matkustin tänne.

Andreas: Mitä sinä nyt aiot tehdä?

Kettuliini: Enpä totta tosiaankaan itsekään tiedä. Tahdonpa laskea
nappini; mikä toimi lankeaa viimeiselle napille, sen otan. (Alkaa
laskea). Tohtori, profeetta, miekkailumestari, pelaaja, politikoitsija,
kullantekijä, tähtientähystäjä, pyhimys. (Laskee uudestaan ja ehtii
kullantekijään). Niin, kultaa minun siis pitää tekemän ja ole sinä
minulle siinä apuna!

Andreas: Apunasi olen, enkä asiata pilaa.

Kettuliini: Kuules Andreas! Tässä on 100 riikintaaleria kultaa
pulveriksi jauhettuna, sitä sinun pitää kaupita muun muassa. Pystytä
itsellesi turulle puotikoju ja kaupitse samaista pulveria, vaan älä myy
sitä kenellekään muulle kuin sille, joka kysyy araapialaista pulveria.
Muuta ei sinun tarvitse päässäsi pohtia. Minä kyllä muusta huolen
pidän. Ne sata riikintaaleria tuottavat meille 4000. Tuossa on kulta,
mene heti ja tee kuten sanoin ja istu torilla. Kun 4000 riikintaaleria
olen saanut, saat sinä niistä neljännen osan.

Andreas: Hyvä, hyvä, puolen tunnin kuluttua olen rihkamoineni torilla.


Kohtaus 2.

    Juutalainen, Kettuliini.

Juutalainen: Sein Diener, mein Herr! Oleko herrall' mite kaupan?

Kettuliini: Ei ole, Mooses, ei ole. Olen vasta äsken tähän kaupunkiin
tullut. Mutta huomena alkaissani työni voitte ansaita hiukan kultaa,
mutta sillä ehdolla, ettette kerro siitä kenellekään sillä muuten en
saa ihmisiltä rauhaa. Minä muuten en tee yhdellä kerralla enempää
kultaa kuin mitä tarvitsen yhden kuukauden elannoksi, vaan jos joku
tahtoo minulta sen taidon oppia, niin maksaa se 4000 riikintaaleria.

Juutalainen: Soo, soo vai Herra kulta teke mahda?

Kettuliini: Hiukan kotitarpeiksi.

Juutalainen: Sit' Herra voi paljon itsens insinuuren yks forneemi Herra
tykö, joka tess asu.

Kettuliini: Mikä on hänen nimensä?

Juutalainen: Nimi olla Polidor. Hen sen takia olla paljo aika ja paljo
raha keytteny, ober turhaan. Hen maksa kernast 4000 riksdaalari se
konsti oppiaksi.

Kettuliini: Onko hän taitavakin mies?

Juutalainen: Yks erinoomanen mees, yks oppiini mees ja suur
luontotutkimees.

Kettuliini: Hänen tutkimuksensa eivät häntä paljon auta sen taidon
oppimiseksi. Minä voin opettaa sen yhtä hyvin talonpojalle kuin
puhkioppineimmalle miehelle, sillä taito on vain pienen seikan
tietämisessä sekä pikkutempuissa, joita tulee vaarin ottaa.

Juutalainen: Hent ole muuten jo niin moni petteny, niin ettei hen oike
takto ene kete usko.

Kettuliini: Hän on siinä oikeassa, sillä maailma on nykyään petoksia
täynnä. En minä pyydäkkään häntä minua uskomaan enempää kuin muitakaan,
ennenkuin näkee kokeeni ja saa uskon käsiinsä.

Juutalainen: Veteke Herra kulta muist metallist ulos?

Kettuliini: Loruja, ei se vaiva kannata! Minä taidan tehdä kultaa
kaikesta. Hyvästi! Minun täytyy mennä asuntooni.

Juutalainen: Miss herra asu?

Kettuliini: Tässä lähellä "Riikinkukon" ravintolassa. Jos huomenna
käytte luonani, voitte saada minulta hiukan kultaa.

Juutalainen: Gut, gut! Adjös so lange!


Kohtaus 3.

    Juutalainen, Henrik. Polidor.

Juutalainen: Sill meehell' olla rehelline naama, aber ich glaube nicht
enneku mine neke hene koko. Minu pite kerto teme historja herr
Poliidorill.

    (Kolkuttaa ovelle).

Henrik: Ketä tahdotte puhutella, Benjamin?

Juutalainen: Mine takto puhu herr Polidoorin kans.

Henrik: Sittepä ette voi saada häntä puheillenne mitä minä luulen,
sillä nyt on hänen pahin hetkensä käsissä, hänellä on se kuume.

Juutalainen: Oleko henel jo kauva ollu se kuume?

Henrik: Ei kahtakymmentä vuotta kauvemmin.

Juutalainen: Mite puhe, mine kolme peiv sitte hent neke.

Henrik: Ei paremmin osaa sanoa kuin, että hänellä on kuume. Nähdessäni
miehen kesän kuumimmalla ajalla seisovan tulihehkussa korviin saakka,
en voi muuta päättää kuin, että hän on pähkähullu tai että hänellä on
kuume.

Juutalainen: Ha, ha, nyt mine ymmerre sinu meiningi. Sine meina hen
taas teke kokeita, ette hen operiiran.

Henrik: En tiedä, josko hän opereeraa tai purgeeraa; minusta nähden se
on yhdentekevää, sillä koko sillä ajalla, jonka hän on kuluttanut
kullantekemiseen, ei hän ole saanut edes sen vertaa, millä tikun
ostaisi, hän on kuluttanut kaiken omaisuutensa tuon turhan asian tähden
ja hän joutuu vielä kurjuudesta hirteen. Hän ei muuten ota ketään
puheillensa ollessaan niissä toimissa.

Juutalainen: Aber mine toki hen peeste puhellen, kun sine sano, et
tenne ole juuri esken yks goldmacher tullu, joka takto koke tehdä,
ennenku hen takto palkka.

Henrik: Jos asia niin on, niin saatte hänet kyllä puheillenne, sillä
vaikka ken sanoisi hänelle: talossanne on tuli irti, eräs mies tekee
rouvallenne väkivaltaa, varkaita on murtautunut huoneeseenne, niin tämä
ei ollenkaan liikuttaisi häntä heittämään puuhiansa.

Juutalainen: Mene sine heti sise, mine ei tietä, miten kauva hen
kaupungiss viipy!

Henrik: Hän istuu tuossa viimeisessä huoneessa, minä huudan akkunasta,
sillä sisään en uskalla mennä. (Huutaa hiljaa kolme kertaa) Herra,
herra, herra Polidor!

Polidor (sisästä): Kuka lurjus uskaltaa minua huutaa?

Henrik: Minulla on herralle jotain sanottavaa, se on äärettömän
tärkeätä.

Polidor: Ja minulla on jotakin millä selkäsi pehmitän, mikä opettaa
sinua toiste antamaan minun olla rauhassa.

Henrik: Täällä ulkona on vieras mies, joka osaa tehdä kaunista
araapilaista kultaa.

Polidor: Anna hänen odottaa! Nyt minä tulen heti.

Henrik: Enkös sitä sanonut. Siinä on se maneitti, joka yksin voi hänet
ulos kiskoa.


Kohtaus 4.

    Polidor. Juutalainen Henrik.

Polidor (yönutussa, nahkaesivaatteessa, alas käännetty leveälierinen
hattu päässä, paljin riippuu olkapäillä ja hiilipihdit ovat kädessä,
naama on vallan nokinen): Missä on se mies, joka osaa tehdä kultaa?

Juutalainen: Mine juur esken puhu henen kans, hen asu Riikinkukko
ravintolass.

Polidor: Tahtoisiko hän minullekin taitoansa opettaa?

Juutalainen: Takto hen, aber hen olla feerpannatun kallis olla.

Polidor: Mitä hän pyytää?

Juutalainen: Hen pyyte neljetuhat riksdaalari.

Polidor: Sehän on jotenkin paljon.

Henrik: Eihän se paljon ole. Minä antaisin mielelläni tynnyrin kultaa,
jos mulla se olisi, sillä mitä minä sillä häviäisin koska jälkeenpäin
saisin sen kymmenkertaisesti takaisin.

Polidor: Neuvotko siis Henrikki, minua antamaan nuo rahat?

Henrik: Minä neuvon herraa hirttämään sekä kullantekijän että
juutalaisen, sillä toinen on juutalainen ja toinen, siitä panen pääni
pantiksi, on yhtä kuin ne muutkin, jotka herraa niin useasti ovat
pettäneet.

Polidor: Kuules Benjamin, menetkö sinä takuuseen hänen puolestansa,
ettei hän minua petä?

Juutalainen: He, ei herra, mine sano suur' kiitos, mine ei hene tunne
kuin ette mine kerran henen kans puhu, hen saa itte taka ittens. Hen
takto ensiteks teke proovi, enneku hen mite takto.

Polidor: No, sehän on hyvin kohtuullinen tarjous. Koitappas Benjamin
hankkia hänet tänne ikäänkuin hän tulisi itsestänsä sillä minä en tahdo
näyttää siltä, kuin liian kernaasti tahtoisin oppia hänen taitonsa.

Juutalainen: Mine takto juur heti sinne mennä.


Kohtaus 5.

    Leonoora. Polidor. Henrik. Pernilla.

Leonoora. Voi, jumala varjelkoon meitä, armaani! Te näytätte pirua
pahemmalta.

Polidor: Työni, rouvaseni, ei muuta muassaan tuo.

Leonoora: Niin sanokaappas, ettei se muuta mukanansa tuo, mitä tuloksia
olette nyt saaneet näinä pitkinä vuosina kiusatessanne itseänne noilla
hullutuksillanne.

Polidor: Kavahtakaa sanojanne, rouva, älkääkä antako maailman
jaloimmalle toimelle sellaista nimeä.

Pernilla: Herra on siinä oikeassa, että toimi on jalo, sillä ainoastaan
rikkaat ja ylhäiset ihmiset voivat sitä harrastaa. Se on myöskin
hyödyllinen ihmissielulle.

Polidor: Sinä menet jotenkin pitkälle.

Pernilla: Mutta minä voin sen selvästi herralle todistaa. Köyhyys on
hyödyllinen ihmissielulle, kullanteko osoittaa tien köyhyyteen, siis on
se hyödyllinen ihmissielulle.

Polidor: Kuulkaa, rouva, älkää pitäkö leivässänne näin näsäviisasta
palvelusväkeä!

Leonoora: Sydänkäpyseni! Pernilla on oikeassa eikä kukaan järkevä
ihminen voi hänen sanojansa moittia. Teidän oma esimerkkinne todistaa
kylliksi, mihinkä tuloksiin tämä ammatti vie.

Polidor: Kun se tulee, niin se tulee yhdellä kertaa.

Pernilla: Kerran se tulee, niin yhdellä kertaa se tulee. Herra
tistileeraa, keittää kiehuttaa ja kuohuttaa niin kauvan, että hän
viimein pistää koko talon tuleen ja sitte tulee köyhyys yhdellä kertaa.

Leonoora: Te olette jo 10 vuotta ahertaneet yhtä ja samaa ja jos vielä
10 vuotta sitä jatkatte, saatte ruveta käsityöläiseksi ansaitaksenne
elantonne.

Pernilla: Niin, ja saatte viheliäisyydessänne ruveta tekemään
rikkitikkuja.

Polidor: Senkin näsäviisas, mene rukkisi ääreen, jo on aika! Ja te
rouva menkää neulomaan koruompeluksianne niin, että saan olla rauhassa!

Pernilla: Rouva lähtee kyllä neulomaan koruompeluksiaan, jahka herra
antaa hiukan siitä kullasta, jota olette valmistaneet, sillä koska
herra tekee niin paljon kultaa päivällä, ei meillä ole varoja ommella
silkillä.

Polidor: Kiusa ja kuolema, paha riivaa sitä räpykkää. Jollen kunniani
tähden niin... Kuulkaa, muutaman päivän kuluttua olen suunne tukkiva ja
saatte nähdä työni hedelmät. Kaupunkiin on tullut vieras mies, joka
tahtoo minun läsnäollessani tehdä kokeiluja.

Pernilla: Sekö? Se on suurin roisto ja petturi maan päällä.

Polidor: Tunnetko sinä hänet?

Pernilla: Sehän on Antikristi, niinhän niitä kullantekijöitä latinan
kielellä kutsutaan.

Polidor: Sinä tarkoitat Alkemistia. Niin kullantekijä hän on. Mutta
mistä sinä tiedät hänet petturiksi?

Pernilla: Siitä että hän on kullantekijä.

Polidor: Saatpa sipin saunan, jollet pidä suutasi kiinni. Tahdotko sinä
minustakin tehdä petturin.

Pernilla: Niin mitäs muuta? Herra pettää itseänsä, pettää rouvaansa,
pettää lapsiansa. Minä sanon suoraan totuuden vaikka henki menisi.
Kuulkaas mitä minä sanon ennenkuin lähden: sen sijasta, että tässä
kysyttäisi neuvoa kullantekijältä, pitäisi lähettää noutamaan
pesueukko, joka pesisi noen ja lian herran naamasta.

    (Menee).

Polidor: Kuulkaas, rouvani, minä en kauvemmin kärsi tuota
palvelustyttöä talossani.

Leonoora: Ei niin, sydänkäpyseni! Älkää sitä hänelle pahaksi lukeko.
Hän on uskollinen ja rehellinen tyttö ja hän puhuu sulasta innosta.

Polidor: Rouvaseni, tehkää minulle se palvelus, että menette hetkiseksi
ulos, nyt minä tahdon olla yksin!

Leonoora: Vallan mielelläni.

Henrik: Herra, tuolta luullakseni tulee juutalainen ja kullantekijä on
hänen seurassaan. Häpeä hänelle, tekisipä itsellensä edes niin paljon
kultaa, että voisi ostaa paremmat vaatteet.

Polidor: Sinä et tunne kullantekijöitä: ne ovat kaikki alhaisen
näköisiä. Tässä Henrik, ota tämä paljin ja nämä hiilipihdit ja tuo
minulle hattuni asemasta minun peruukkini.

    (Henrik rientää peruukia noutamaan ja asettaa sen herran päähän).


Kohtaus 6.

    Kettuliini. Juutalainen. Polidor. Henrik.

Juutalainen: Herra, hier ist den Mann! Mull' olla suur vaiva neke,
ennenku mine hen löysi. Nyt herre osa itte puhu hene kans.

Polidor: Huomenta herrani! Minulla on erittäin mieluista tavata oman
ammattikuntani miehiä. Koska saavuitte tähän kaupunkiin?

Kettuliini: Teille se voi olla yhden tekevää, tulinko eilen tai tänään.

Henrik (hiljaa): Sen miehen päässä on kruuvi hellällä.

Polidor: Katsos kaikki suuret taiteilijat ovat oikullisia. Toivon, että
minä jollakin voin teitä palvella tällä paikkakunnalla.

Kettuliini: Herrani, suurin palvelus minkä minulle voitte tehdä, on
säästää kohteliaisuuksianne. Mitä palveluksia muuten te voisitte
minulle tehdä?

Polidor: Ihminen voi aina toista ihmistä palvella, minä tarkoitan, että
koska olette vieras tällä paikkakunnalla, niin voisin minä tutustuttaa
teitä kunnon ihmisiin.

Kettuliini: Kunnon ihmisiin, ha, ha, ha! Onko teillä niin suuri varasto
niitä! Minä olen nyt matkustanut koko maailman ympäri, vaan en ole
löytänyt kunnon ihmisiä. Yhden ainoan kunnon miehen olen minä
maailmassa tavannut, hän oli minun mestarini Albufagomar-Fagius,
araabilainen synnyltään. Hän oli hurskas ja paljon sääliväisempi
puhumattomia luontokappaleita kohtaan kuin mitä ihmiset ovat toisiansa
kohtaan. Muistan, että kun hänen kissansa makasi hänen nuttunsa hialla
ja samassa lähestyi hänen rukoushetkensä, niin hän, jottei häiritsisi
kissaa sen tyynessä unessa, leikkasi nutustaan sen paikan pois, jossa
kissa makasi.

Polidor: Sepäs oli sääliväisyyttä korkeimmassa määrässä. Sellaisia
ihmisiä ei meillä löydy. Tuletteko herrani nyt juuri Arapiasta?

Kettuliini: En tule, Herrani, minä tulen kuusta. En käsitä, mitä nämä
kysymykset avittavat.

Polidor: Jollakin täytyy keskustelua alkaa.

Kettuliini: Minä en laisinkaan pidä sellaisista alkusoitoista. Jos
teillä on jotakin minulle puhuttavaa niin käykää heti asiaan, sillä
aikani on minulle tärkeä!

Polidor: Olen kuullut, että te, herrani, olette mestari kullanteossa?

Kettuliini: Saattaa niin olla.

Polidor: Ja koska minäkin jo monena vuotena olen sitä tiedettä
harrastanut, niin etsin minä aina tilaisuutta puhella; sen
ammattikunnan miesten kanssa.

Kettuliini: Mitä opasta olette käyttänyt, herrani.

Polidor: Olen läpilukenut parempien tekijöiden kirjat.

Kettuliini: Kaikkein suurimmat tekijä ovat kaikkein suurimpia
lurjuksia, eivätkä itse tiedä, mitä kirjoittavat. Minä opiskelin
kymmenen vuotta turhaan, sillä minä olin yhtä viisas viimeisenä päivänä
kuin ensimäisenäkin, vaan se suuri Albufagomar-Fagius opetti minulle
tunnissa sen, mitä en niin monena vuotena ollut voinut keksii.

Polidor: Eikö herra tahtoisi palkkiota vastaan opettaa minulle sitä
taitoa?

Kettuliini: Kuuteen vuoteen, siitä asti kuin mestaristani erosin, en ole
sinä kenellekään ihmiselle tahtonut opettaa, se on minulta ollut
kielletty, vaan puoli vuotta sitte sain minä hakemuksen kautta
sellaisen vastauksen, minkä herra näkee tästä hänen kirjeestään,
päivätty 23 p. Goraelin kuuta 603 vuotta Hegirasta. Kas tässä mitä hän
kirjoittaa: Allabricams Sriel Stuki, Elmacino Eben Alfantaro Masaki
Gombada.

Polidor: Minä en ollenkaan ymmärrä araapian kieltä.

Kettuliini: Sitte: Mihynki Caraasa Alttanzera Karif Elbrunadora
Alcantara.

Polidor: Mitäs se sana Alcantara merkitsee? Sehän on erään espanjan
kaupungin nimi.

Kettuliini: Sana Alcantara merkitsee rahasummaa, joka vaihdettuna
eurooppalaiseksi rahaksi tekee 4000 riikintaaleria, sillä sen summan
määrää hän minut ottamaan siltä, joka konstin oppii.

Polidor: Mutta, Herra, voittehan ottaa vähemmänkin jos niin tahdotte.

Kettuliini: Kuulkaa mitä hän siitä kirjoittaa: Aitzema Cranganor
Monomotapa Lacargandaro Mihopi Madagascar rencolavet.

Polidor: Sitä en ymmärrä. Mutta kirjoittaako hän, ettei Herra saa ottaa
vähemmän kuin 4000 riksiä.

Kettuliini: Ettekö nyt kuule, että siinä seisoo: Mihopi Madagascar
rencolavet!

Polidor: Mutta eikö Herra jalomielisyydestä tahtoisi tehdä sitä
ilmaiseksi?

Kettuliini: En, hän selittää tarkalleen syyn, miksi sitä ei saa
ilmaiseksi tehdä. Kas tässä: Bramini Muhames Nodir Elaocombre Caffaras
Canunor Elcanan. Jos Herra tahtoo oppia konstin niin se maksaa 4000
riksiä.

Polidor: Jotenkin paljon se on, mutta saisinko minä luvan kysyä, että,
koska herra kerran osaa kultaa tehdä, niin mitä silloin hyödyttää raha.

Kettuliini: Että minä en saa tehdä sitä ilmaiseksi, siitä minulla on
mestarini kirjallinen määräys sekä syy siihen, kuten kirjeestä näkyy,
nimittäin: Broamirci Muhamed Nadir. Saman kysymyksen, jonka te minulle
teette, voin minä myös teille tehdä; nimittäin, mitä liikuttaa teitä
muutama tuhat riksiä, koska tyhjästä voitte kohta rahaa tehdä sijaan?

Polidor: Niin, niin, voi kyllä olla niinkin; mutta jollette muuten
pahaksi pane, niin tahtoisin teiltä kuulla hiukan yhtä seikkaa.

Kettuliini: Voin arvata, mitä aijotte sanoa: teitä on moni pettänyt,
miksi siis minua uskoisitte?

Polidor: Ei herrani teidän ei olisi pitänyt käyttää niin rumaa
lausetapaa. Teidän olisi vähintäinkin pitänyt pettää sanan asenasta
käyttää kohteliaampaa muotoa: koriin toitotella.

Kettuliini: Herra on oikeassa, minä ylistän varovaisuuttanne. En vaadi,
että te minua uskoisitte, enkä siis tahdo rahoja etukäteen, tahdon vaan
vakuutusta siitä, että rahat maksetaan niinpian kuin olette nähneet
taitoni kokeet.

Polidor: Hyvä niin, minä talletan rahat tämän juutalaisen huostaan,
joka paikalla toimittaa ne teille kun kokeet olen nähnyt!

Kettuliini: Hyvä siihen olen tyytyväinen. Minun täytyy nyt käydä
tarkastamassa teidän työpajaanne, josko se on sopiva.

Polidor: Niin olkaa hyvä, astukaa sisään!


Kohtaus 7.

    Henrik. Leonoora. Pernilla.

Henrik; Tahtoisinpa mielelläni tietää miten asia luonnistuu. Olen
peloissani herrani rahojen tähden. Mutta kas tuolla tulee rouva sekä
Pernilla.

Pernilla: Henrikki, missä on herra?

Henrik; Hän pistäytyi huoneeseensa, ja kun hän sieltä taas palaa, on
hän joko keisari tai kerjäläinen. Hän on tehnyt kullantekijän kanssa
konrahdin, joka johdattaa hänet jompaan kumpaan.

Pernilla: Vaatiiko siis kullantekijä rahoja taitonsa oppimisesta?

Henrik: Benjamille, juutalaiselle toimitetaan 4000 riksiä, jotka
annetaan kullantekijälle, kun hän on taitonsa kokeitten kautta
osoittanut.

Leonoora: Ah, koko ruumiini vapisee jo, sillä minä olen varma siitä,
että alla piilee petos.

Henrik: Ei hätää mitään, herra oli kyllä varovainen siinä suhteessa,
hän tahtoo nähdä kokeet ensin ja kun koe on onnistunut, on rahoja hyvin
käytetty.

Pernilla: Juuri se, että hän rahoja pyytää, antaa aihetta epäilemään
petosta; sillä miksi vaatisi rahoja toisilta se, joka osaa tehdä
kultaa?

Henrik: Näes, hän selitti herralleni syyn siihen.

Pernilla: Minä en ymmärrä, mitä syitä hänellä olisi.

Henrik: Niin näes. Syynä siihen kuuluu olevan tämä: Alcanra Aben Ezra
Mahomet podolski Scabhalsiaskomai; se syy oli hyvä kyllä herralleni ja
minusta tuntui kuin se myös kävisi laatuun.

Pernilla: Mitä se meidän kielellä merkitsee?

Henrik: Sitä en tosiaankaan tiedä, ymmärränkö minä araapian kieltä?

Pernilla: Senkin hölmö, koska et sitä ymmärrä, mitenkä sinä siihen
järkeä saat.

Henrik: Näes kullantekijä selitti meille sanat tälleen: Spelandisimo
Madagasca hemancino Rencolavet.

Pernilla: Siitä ei tule hullua hurskaammaksi.

Henrik: En minäkään, mutta tosi on, ettei hän saa yhtään rahoja,
ennenkuin muutaman kerran on kokeillut. Mutta kas, tuolta ne tulevat.
Parasta lienee, että käymme sisään, sillä hän tahtoo olla yksin
kullantekijän seurassa.

Leonoora: Ah, ah, aavistukseni ei minulle mitään hyvää ennusta. Mutta
kun minä oikein aprikoin, niin taitaa olla sillä hyvä, sillä kerran hän
kuitenkin hävittää kaikki joko sitten yhdessä päivässä tai vuodessa, se
on saman tekevä.


Kohtaus 8.

    Polidor. Kettuliini

Kettuliini: Ei herraseni, minä en tahdo ollenkaan ottaa osaa näihin
operatsiooneihin, niin ettette missään suhteessa minua epäilisi.
Oletteko jo panneet pannuun niin paljon mercuriusta kuin käskin?

Polidor: Olen.

Kettuliini: Kiehuuko se myös hiljaisella tulella?

Polidor: Kiehuu, kaikki olen määräyksenne mukaan tehnyt.

Kettuliini: Nyt tulee se salaisuus, joka on muutamissa voimakkaissa
araapilaisissa sanoissa, joita herran tulee kolmasti sanoa operatsionin
aikana. Kas tässä ne ovat kirjoitettuna, jos osaatte niitä lukea.

Polidor (ottaa paperin ja lukee): Ikkiak täjiketnalluk tavo atieruttep
aj änis telo irran.

Kettuliini: Näitä sanoja tulee teidän polvillanne kolme kertaa lausua.

    (Polidor lausuu kolme kertaa).

Kettuliini: Niin, sehän on totta, oletteko pannuun panneet myöskin
araapilaista pulveria?

Polidor: En, herra ei ole puhunut mitään araapilaisesta pulverista.

Kettuliini: Ai, ai, sehän juuri on kaikkein tärkeintä, sillä ilman sitä
ei operatsiooni voi käydä päinsä.

Polidor: Mutta mistäs sellaista pulveria saa?

Kettuliini: Nämä nürnbergiläiset sitä tavallisesti myyvät kaikkialla
torilla. Sitä käytetään muuten vaatteista pilkkuja pyyhittäessä. Sitä
voi markalla saada joltisen määrän, sillä nämä miehet eivät tiedä sen
oikeata arvoa. Lähettäkää kiireesti palvelija torille sitä hakemaan!

Polidor: Henrikki!

Henrik: Herra!

Polidor: Juokse heti torille ja osta markan edestä hiukan araapilaista
pulveria.

Henrik: Keltä minä sitä ostan?

Kettuliini: Useimmat nürnbergiläiset sitä muun romun joukossa myyvät.

    (Henrik menee.)

Polidor: Oi taivas, kuka olisi uskonut että sillä pulverilla on
sellainen arvo.

Kettuliini: Kaikki näyttää vallan helpolta kun sen ensin on oppinut.

Polidor: Tuleekos vielä muitakin seikkoja vaarin ottaa?

Kettuliini: Muuta ei tarvitse. Sitä lippua, jolle araapilaiset sanat
ovat kirjoitetut tulee herran säilyttää kuten koira luutansa, sillä
siinä on koko salaisuus.

Polidor: Mutta koska pitää panna sitä araapilaista pulveria pannuun?

Kettuliini: Aika ei mitään merkitse, kunhan se tapahtuu kiehumisen
aikana. Kas tuolla tulee jo palvelija takaisin. Tiesinhän, että sitä
kaikkialla löytyy.

Henrik: Tässä on takaisin 8 killinkiä herra, sain 8 kiliinkin edestä
koko nenäliinani täyteen.

Kettuliini: Menkää nyt huoneeseenne ja kaatakaa sitä täysi kourallinen
pannuun!

    (Menevät sisään.)


Kohtaus 9.

    Kettuliini.

Kettuliini (yksin): Kaikki käy hyvin. Minä annan hänen opereerata vielä
pari kertaa niin, että hän sitä enemmän vahvistuu uskossaan. Sillä
siinä suhteessa hän ei pety, että hän kahdesta kourallisesta tuota
pannuun kaadettua pulveria saa likimaille 10 riksiä. Rahat saatuani
matkustan minä toverini Andreaksen kanssa pois kaupungista ja annan
tuon kunnon herran pitää siitä huolta, mistä hän saa enemmän
araapilaista pulveria, ha, ha, ha, siitä tulee lysti juttu, kun hän
lähettää hakemaan sellaista, jota ei koskaan ole maailmassa
löytynytkään sekä kuullessaan ettei kukaan tiedä mitään araapilaisesta
pulverista. Minä nipistän tältä mieheltä 4000 riksiä ja kuitenkin teen
minä hänelle siinä palveluksen, josta hänen tulee minua kiittää, sillä
hän oppii tästä jutusta niin paljon, että hän hylkää hulluutensa ja
jättää kullan tekemisen muiden huoleksi. Minun toverini Andreas on
muuten hyvin ansainnut neljännes osan rahoista, sillä hän on viisaasti
ja uskollisesti asiansa toimittanut. Minä olen tuntenut hänet jo monta
vuotta ja tiedän, ettei hän kekseliäisyydessä jää jälelle ketään paitsi
minua, sillä muuten en olisi häntä siihen toimeen valinnut. Mutta kas,
tuolta tulee jo Henrikki takaisin.


Kohtaus 10.

    Kettuliini. Polidor.

Polidor (syleillen ja suudellen Kettuliiniä): Ah, herrani, taivas itse
on tuonut teidät tänne palkitsemaan minua minun uutterasta työstäni ja
monen vuoden turhista vaivoistani. Taito on onnistunut, te olette
rehellisesti ansainneet 4000 riksiä, vieläpä kaksinkertaisesti.

Kettuliini: Minä en tahdo killinkiäkään enempää kuin mitä sopimus
määrää.

Polidor: Ja nytkös minä tukin kaikkien niiden suut, jotka ovat minua
pilkanneet ja minä tahdon riemuita vihamiesteni ja niiden
kustannuksella, jotka ovat minulle selkänsä kääntäneet, koska he
luulivat minun kurjuuteen joutuvan ja sentähden unhottivat kaikki ne
hyvät teot, joita minä heille hyvinä päivinäni osoitin.

Kettuliini; Niin, herra! Maailman meno on nyt sellainen.

Polidor: Mutta minä vuorostani voin nyt heitä halveksia.

Kettuliini: Ei, sitä ei herran pidä tehdä, sillä jalointa mitä minun
suuri mestarini Albufagomar-Fagius määrää, on nöyryys. Te näette,
herrani, minusta, millainen mies minä olen. Minä voisin esiintyä kuin
ruhtinas jos tahtoisin, vaan se on vasten meidän sääntöjämme, siinä
onkin syy, miksi ei luulla meidän ymmärtävän tätä jaloa taitoa koska me
elämme köyhien ihmisten tavoin.

Polidor: Minä olen myöskin noudattava hänen varoituksiansa, sen
voitte vakuuttaa Albufagomar-Fagiukselle, ja viekää hänelle nöyrin,
kunnia-arvoinen tervehdykseni, koska hänelle kirjoitatte!

Kettuliini: Sen varmasti teen.

Polidor: Kas tässä, herrani, on sinettini, kun sen näytätte Benjamin
juutalaiselle, niin saatte heti rahat.

Kettuliini: Tehkää varovaisuuden vuoksi vielä yksi koe!

Polidor: Sen teen, tahtooko herra viipyä täällä niin kauvan, vaimoni
tekee teille sillä aikaa seuraa?


Kohtaus 11.

    Kettuliini. Leonoora. Pernilla,

Leonoora: Oi, herrani, jospa löytäisin niin voimakkaita sanoja kuin
tahtoisin, lausuakseni teille kiitollisuuteni!

Kettuliini: Rakas rouva, teidän herranne on kunnon mies, siitä syystä
olen minä ilmaissut hänelle taitoni.

    (Pernilla suutelee häntä kädelle).

Kettuliini: Olette liian nöyrä, neitiseni! Kätenikin on hiukan
likainen.

Pernilla: Ei, kätenne on kallisarvoinen ja sitä pitäisi suudella monet
kerrat.

Leonoora: Ettehän, herrani, tahdo halveksia tätä sormusta ja
tahdottehan sitä kantaa minun tähteni?

Kettuliini: Ei, ei hyvä rouva, minä en ota mitään lahjaa teiltä.

Leonoora: Ah, herrani, se olisi ystävyydenosotus minua kohtaan. Älkää
sitä halveksiko, pyydän nöyrimmästi!

Pernilla: Hyvä herra, tehkää nyt rouvalle mieliksi!

Kettuliini: Jotten loukkaisi rouvaa, tahdon minä ottaa sen vastaan.

Pernilla: Voi, hyvä herra, jospa minullakin olisi jotakin hyvää teille
annettavaa. Ettehän tahdo halveksia tätä muistorahaa, jonka minä
vanhemmiltani olen perinyt.

Kettuliini: Olisi synti riistää teiltä teidän perintöänne.

Pernilla: Voi hyvä herra, minä en päästä teitä, ennenkuin otatte sen
vastaan.

Kettuliini: No, teidän tähtenne tahdon minä sitä säilyttää ja lähetän
teille vastalahjaksi kultasen. Mutta kas tuolta tulee jo herra
takaisin.

Polidor: Ah, ah minun riemuni on niin suuri, että tuskin voin sitä
kestää. Koe on onnistunut. Sain yhtä paljon kultaa kuin viimeiselläkin
kerralla. Ah, minä pyydän teitä käymään luonani joka päivä niinkauvan
kuin kaupungissa viivytte.

Kettuliini: Sen tulen tekemään. Viivyn ehkä pari kuukautta tässä
kaupungissa.

Polidor: Ettekö tahdo tehdä minulle sitä kunniaa, että syötte luonani
päivällistä?

Kettuliini: Minulla ei ole aikaa, vaan pyydän saada kunnian syödä
luonanne illallista. Nyt minulla on yhtä ja toista toimitettavaa.

Polidor: En tahdo siis teitä viivytellä. Rahat saatte juutalaiselta
niin pian kuin näytätte hänelle sinetin.

Kettuliini: Sitä en epäile. Hyvästi siksi aikaa!

Polidor: Hyvästi, minä sulkeudun koko perheineni teidän suosioonne.


Kohtaus 11.

    Polidor. Leonoora, Pernilla. Henrik.

Polidor: No, rouvaseni, mitäs te nyt sanotte? Olenko minä nyt
hävittänyt teidän talonne kehnon työni kautta.

Leonoora: Oi, sydänkäpyni, älä lue ajattelemattomuuttani minulle
pahennukseksi!

Pernilla: Minä myöskin pyydän nöyrimmästi herralta anteeksi, minä kun
olen monasti ja niin rohkeasti siitä pilkkaa tehnyt.

Polidor: Lapsikullat, minä annan sen teille anteeksi kaikesta
sydämmestäni, kunhan siitä oppisitte olemaan toiste puhumatta asioista,
joka käy yli järkenne. Kas Henrikkiä, mistäs sinä tulet?

Henrik: Oi, herra, onko se totta?

Polidor: Mikäkö totta?

Henrik: Että herra osaa kultaa tehdä?

Polidor: On, Henrikki, vallan totta se on, vaan mistä sinä sen olet
saanut tietää?

Henrik: Siitä puhutaan yli koko kaupungin, minä kuulin sen ensiksi
viinikauppiaalta tässä lähellä, hän sulkeutui seitsemäntoista kertaa
minun mielisuosiooni ja hyväntahtoisuuteni, kaatoi minulle ison lasin
kanariasotkua, eikä tahtonut siitä killinkiäkään vaikkei se nälistynyt
koira koskaan sitä ennen antanut minulle viinaryyppyäkään ennenkuin
panin rahan pöydälle.

Polidor: Siitä näkee, millainen maailma on, niin pian kuin jollekin
hyvin käy, etsivät kaikki hänen ystävyyttänsä. Mutta millä ihmeen
lailla tämä asia niin pian on levinnyt?

Henrik: Luultavasti on sen juutalainen kertonut yhdelle ja kun kerran
yksi saa asiasta vihiä, niin tietää sen kohta koko kaupunki. Kaikki
ihmiset, jotka näkivät minut kadulla, tervehtivät minua ikäänkuin minä
olisin ollut paltskreivi ja Kristo Voikukkanen, joka tätä ennen ei
koskaan ole tahtonut minua tuntea, kumarsi niin syvälle, että oli
vähällä keikahtaa katu-ojaan, mutta minäpäs kuljin yhtä ylpeästi hänen
sivutsensa, kuin hän ennen minun ohitseni.

Polidor: Siellä kolkutetaan varmaan, Henrik, mene avaamaan ovi!

Henrik: Siellä on herra Leander, joka tahtoo päästä luoksenne
kunniaterveisille.

Polidor: Onko mahdollista? se mies on minua ennen sydämestään
halveksinut.

Leonoora: Sano Henrikki, ettemme ota vastaan sellaisia ihmisiä.

Polidor: Ei, ei, rouvaseni, käyttäytykäämme oikein myötäkäymisessä!
Tulkoon hän vaan sisään.


Kohtaus 13.

    Leander, Edellisen kohtauksen henkilöt.

Leander. Oi, rakkaani Polidor, minut valtaa sanomaton ilo nähdessäni
teidät terveenä, en voi kuvailla mikä sanomaton sydämen halu minulla on
ollut tavata teitä.

Polidor: Minä en ole voinut sitä huomata, sillä olen usean kerran
halunut tavata teitä, vaan te olette sanoneet olevanne poissa kotoa ja
kadulla teidän nähdessäni ette ole viitsineet minua tervehtää.

Leander: Oi, rakkaani herra Polidor, te teette minulle kaikkein
alamaisimmalle palvelijallenne väärin, sillä minä vaadin taivaan
todistajaksi siitä, etten ketään maan päällä niin suuressa määrässä
kunnioittanut kuin teitä.

Polidor; Herra! Säästäkää kohteliaisuuksianne.

Henrik: Ei, herra, minä luulen kyllä, että herra Leander on ystävänne,
sillä niinpian kuin hän sai tietää herraa kohdanneesta onnesta, muuttui
hän heti niin, että on revetä rakkaudesta teitä kohtaan.

Leander. Minä vannon kaiken nimessä mikä pyhää on, että minä aina olen
sama kuin ennenkin ja että se onni, joka on armollista herraani
kohdannut, ei suinkaan ole syynä tänne tulooni. Olen aina pitänyt
herraa muita tuttujani parempana ja luen itselleni suurimmaksi onneksi
olla teidän alhaisin palvelijanne.

Polidor: Jo riittää herra! Nyt minun täytyy jättää teidät, minulla on
hiukan tehtäviä.

    (Menee huoneeseen).

Leander (suutelee Henrikkiä): Oi, kunnon herra von Henrik, olkaa minun
ystäväni ja hyväntekijäni, tahdotteko?

Henrik: Miksen minä sitä tahtoisi.

    (Suutelevat taas. Kolme muuta nauhustettua herraa tulee, syleilevät
    Henrikkiä ja menevät Leanderin jälessä Polidorin luo. Leanderin
    rouva tulee sisään ja suutelee Leonooran esiliinaa).

Leonoora: Ei, katsos rakasta rouvaa, mistä se suur' alhaisuus tulee?

Rouva: Ah, armollinen rouva, voiko kukaan teidän edessänne olla liian
alhainen. Tehän olette kaikkien kaupunkilaisten valo.

Leonoora: Teillä ei ole ollut vallan samallaisia ajatuksia minusta
ennen.

Rouva: Minä en teidän läsnäollessanne uskalla vannoa, armollinen rouva,
vaan jos minä uskaltaisin, niin minä pyhimmällä valalla vakuuttaisin
että -- -- --

    (Kolme muuta rouvaa tulee, suutelevat myöskin esiliinaa).

Leonoora: Hyvät rouvat, menkäämme sisään toiseen huoneeseen. Näen, että
koko maailma pyrkii tänne. Sentähden emme kauvemmin voi viipyä
etehisessä.

    (Henrik ja Pernilla jäävät kahden, tulee kolme kavaljeeria
    tehden syviä kumarruksia Polidorin edessä, joka on sisällä,
    niin että yksi putoaa päällensä, suutelevat Henrikkiä ja
    sulkeutuvat hänen suosioonsa ennenkuin menevät. Rouvat
    tekevät samoin ja suutelevat Pernillan kättä).

Pernilla: Tämä käy vallan ihmeeksi, Henrikki! Kaikki nämä kolme rouvaa
suutelivat minua kädelle.

Henrik: No, sitte sinä sait enemmän juhla-iloa osallesi kuin minä,
sillä herrat suutelivat minua ainoastaan suulle.

Pernilla: Tämä tapahtuma kuvastaa tarpeeksi maailmaa.

Henrik: Kuka olisi uskonut, että hienot rouvat kädelle suutelisivat
sellaista lutkaa kuin sinäkin olet.

Pernilla: Niin sanoppas muuta ja että sellaiset hienot herrat
suutelisivat sellaista karheata leipälaukkua kuin sinullakin on? Mutta
kas tuonne seisahtui paljon vaunuja, saamme vielä useampia vierailuita.

    (Kaksi herraa rouvineen tulee, pyytävät saada kunnian
    tavata isäntää).

Henrik: Hyvät ihmiset, en tiedä ottavatko herra ja rouva vastaan.
Jääkää kuitenkin seisomaan, kunnes he tulevat ulos!

    (Henrik järjestää ne arvonsa mukaan sivulle, samassa tulee
    kaksi mustiinpuettua miestä)

Henrik: Mitäs miehiä te olette?

Runoilija: Me olemme runoilijoita.

Henrik: Hyvä, tulette sopivaan aikaan. Minulta kuoli eilen kissa ja
siitä minä nyt tahtoisin tehtäväksi pari kaunista värsyä.

Runoilija: Meidän alhaiset kynämme odottavat käskyänne.

Henrik (Hiljaa): Vieköön teidät hiisi, senkin katalat koirat! (Ääneen).
Mikä muuten oli pyyntönne?

Runoilija; Me tahtoisimme herran ja rouvan ylistykseksi julkilausua
pari alhaista värssyä.

Henrik: Hyvä, jääkää seisomaan tähän toiselle sivulle kunnes herrasväki
tulee ulos. Hattu pois päästä senkin kanaljat! Ettekö tiedä kenen
talossa olette?

    (He ottavat hatut päästään ja tuijottavat maahan).

Henrik (kävelee edestakaisin): Kuulkaas miehet, montako värsyä te
päivässä voitte tehdä?

Runoilija (kumartaen): Kuinka henki kulloinkin päälle tulee.

Henrik: Voitteko te tehdä loppusoinnun sanalle: Henrik Lassinen?

Runoilija: Se on hiukan vaikeata.

Henrik: No sittehän te olettekin yksiä runoilija-kahjuksia. Kuulkaas,
osaatteko tehdä värssyjä soluuttiseen tyyliin?

Runoilija: Emme, se on vastoin luontoa.

Henrik: Mitä? Vastoin luontoa? Tahdotteko tehdä minusta pilkkaa? Senkin
sekulit!

Runoilija: Sitä emme tee.

Henrik: Montako runojalkaa menee yhteen värssyyn? Minä olen unohtanut
koko sen pikkuseikan.

Runoilija: Se riippuu siitä, millaiset värsytkin ovat.

Henrik: Mitä lorua, eivätkö kaikki värsyt ole yhtä pitkiä? Mutta mistäs
se tulee, että te ette ennen ole tehneet värsyjä herrasväen kunniaksi,
vaikka he aina ovat ansainneet saman kiitoksen kuin nytkin?

Runoilija: Sentähden ettei meillä ole ollut onnea tuntea heidän
hyveitänsä kuin vasta nyt.

Henrik: Sanokaa mieluimmin, että ette ole tahtoneet tuntea heidän
hyveitänsä, ennenkuin saitte tietää heidän varallisuutensa. Jos minä
puolestani voin jotain vaikuttaa herrani luona, niin hirtätämme me,
hiisi vieköön, joka päivä yhden runoilijan, kunnes ne koko maasta ovat
perinjuurin hävitetyt. Mutta kas, tuolta tulee herra ja rouva, nyt
saatte kuulla heiltä itseltä, mitä he sanovat.

    (Polidor ja Leonoora tulevat juhlapuvuissa).

Polidor: Juokseppas Henrikki hakemaan vielä samaa pulveria taalarin
edestä, niin ei sinun tarvitse niin usein hypätä.

Henrik: Kuten käskette, herra!

    (Menee).

Polidor: Mikä on pyyntönne, hyvät ihmiset? Tahdotteko minua puhutella?

    (He astuvat esiin, tekevät syviä kumarruksia, sanovat tulleensa
    tekemään alamaisimpia kunnianosoituksia sekä kuullakseen josko
    herralla on mitään käskettävää. Rouvat tekevät samoin Leonooran
    luona ja suutelevat hänen esiliinaansa. Runoilijat astuvat esiin
    tarjoten papereitaan).

Polidor: Mitä papereita nämä ovat?

Runoilija: Runopahasia vaan herran ja rouvan kunniaksi.

Polidor: Kuulkaat hyvät ihmiset kaikki! Kun maailma oli minua vastaan
ja ajateltiin, että minä pitkällisen, turhan työni kautta olin joutunut
vallan syrjään, ette minussa ollenkaan hyveitä löytäneet, vaan
halveksitte minun perhettäni ja puhuitte minusta ivaten. Vaan nyt,
kun työni on onnistunut ja minun taloni on rikkaudella tullut
siunatuksi, katselette te nyt sitä silmillä, mitä ette ennen voineet
nenälaseillakaan nähdä; jos minä nyt olisin suurin hupsu, pitäisitte te
minua Salamonina, jos minä olisin rumin mies, pitäisitte te minua
Absalonina, jos en muuta tekisi kuin pahaa, pitäisitte te minua
siveänä. Sellainen on maaliman meno, se ei anna arvoa kelleen muulle
kuin sille, joka on onnellinen. Ja niinpian kuin onni katoaa, katoaa
myös rakkaus ja arvonanto. Älkää koskaan kuvitelko, että minä olisin
niin hirveän yksinkertainen, etten huomaisi teidän petollisuuttanne,
sillä -- -- --

Henrik (tulee takaisin): Voi herra, mitähän se merkitsee? Ennen sain
minä kahdeksalla killingillä niin paljon araapilaista pulveria kuin
saatoin kantaa, mutta nyt en voi saada jyvääkään, vaikka tynnörin
kultaa siitä tarjoisin.

Polidor: Mitä, mitä sinä sanot?

Henrik: Missä vaan olen käynyt torilla tahi apteekissa, nauretaan
minulle ja ja sanotaan, että minä juoksen aprillinarria.

Polidor: Oi, taivas, mitä tämä merkitsee?

Henrik: Pelkäänpä, herra, että meitä on petetty, sillä kaikki ihmiset
sanovat ettei sellaista araapilaista pulveria ole koskaan löytynytkään.
Mutta istu ja pala, mitä tämä mies tahtoo?

    (Riikinkukon isäntä tulee rientäen, puettuna kokiksi).

Henrik: Oletteko hullu mies? Kuinka te sillä lailla uskallatte syöksyä
suin päin hienon herran huoneeseen?

Isäntä: Ah, ah, jollei se malja olisi perittyä tavaraa, niin en koskaan
olisi siitä niin suuttunut.

Polidor: Sehän on kokki, joka asuu tässä vastapäätä. Vie mies kotiinsa,
että taas rauhoittuu, sillä miesraukka on tullut raivoon!

Kokki: Ah, ah, jospa ei rakkaitten vanhempieni nimi olisi ollut siihen
kaiverrettu!

Polidor: Minä sydämmestäni säälin häntä, sillä mies on taitava ja paras
kaupungin kokki.

Kokki: Lusikka on myös mennyt hornan kitaan ja kun minä oikein
muistelen niin on tainnut muutakin mennä samaan matkaan.

Henrik: Kuulkaas, mestari Kristoffer, oletteko te jo kauvankin ollut
hulluna? (hiljaa) Jospa minulla olisi vitsa, millä löisin, niin saisin
hänet hyväksi jälleen.

Kokki: Vähemmästäkin voi hulluksi tulla.

Polidor: Mikä teitä vaivaa, mestari Kristoffer!

Kokki: Vieras mies, joka sanoi olevansa kullantekijä, tipahti tiehensä
talostani ja vei muassaan yhden hopeamaljan ja hopealusikan. Minä
luotin häneen, koska kuulin että hän käy herra Polidorin talossa. Vähää
ennen lähtöänsä kävi hänen luonansa tois'silmäinen perkele, jolla oli
pitkät mustat vaatteet.

Henrik: Oliko hänellä päässä puolalainen hattu?

Kokki: Oli musta laastari silmällä.

Henrik: Oi, me olemme kuin täit tervassa. Sama mies myi minulle
araapilaista pulveria.

Polidor: Ah, ah, olen menettänyt 4000 riksiä!

    (Vieraat, niinhyvin kuin runoilijatkin asettavat hatut
    päähänsä ja käyvät yli lattian).

Juutalainen (tulee sisään). Ist di Goldmacher nicht hier. Mine ole anda
henell yks juveeli, kun hen minult raha sai.

Polidor: Olen mielissäni, että teitäkin on petkutettu, sillä te toitte
hänet tänne.

Juutalainen: Oliko petturi mees? Au, au, au, minun kallis juveeli.

Polidor: Minä en ole muuta saanut 4000 riksistäni kuin paperipalan,
siinä on kirjoitettuna muutama araapilainen sana, niitä minun piti
kokeeni aikana lausua.

Eräs mies: Antakaappas, minä katson, ymmärrän hiukan araapian kieltä.
Ei, tämä ei ole koskaan ollut araapian kieltä eikä siksi tule. Mitä
sekamelskaa tämä on? Lukiessani viimeisen sanan edestakaisin, seisoo
siinä: narri. Katsotaanpa ensimmäistä. Tässä on kirjoitettuna: kaikki
kullantekijät ovat pettureita ja sinä olet narri, ha ha, ha!

    (Kaikki kulkevat pois nauraen, runoilijat tekevät takaperoisia
    kumarruksia, niin että he kääntävät selkänsä Polidoorille).

Leonoora: Ja minä lahjoitin hänelle päälle päätteeksi vielä sormukseni.

Pernilla: Minä en ole niin vihoissani sen muistorahan tähden, jonka
hänelle annoin vaan sentähden, että minä suutelin sen rakkarin likaista
kättä.

Polidor: Käykäämme sisään, matkustakaamme maalle ja asukaamme
pikkutilallamme, joka meillä vielä jälellä on. Minä en milloinkaan
enään rupea kultaa tekemään, vaan jätän sen toimen pahimmalle
vihamiehelleni. Se on ollut vähällä syöstä minut köyhyyteen ja monen
muunkin kunnon miehen. Jospa ihmiset kerran ottaisivat vaarin näistä
tällaisista esimerkeistä!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Araapilainen pulveri - Yksinäytöksinen huvinäytelmä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.