Title: Niobe - Nykyajan romaani
Author: Lie, Jonas
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Niobe - Nykyajan romaani" ***


NIOBE

Nykyajan romaani

Kirj.

JONAS LIE

Norjan kielestä suomentanut I. K. Inha



Otava, Helsinki, 1914.



I.


Konttorissa riideltiin. Tohtori kavahti lattialle kiivaana ja
kalpeana, ikäänkuin karkeloidakseen ensi askeleen hallinkia.
Kädessään hän rutisti kirjettä. Pari kolme arkkia hän oli nakannut
levälleen pulpetille ja lääkärikojeilleen. "Olisipahan vaan
täällä, olisi pahan vaan täällä"... Hän katsoi kattoon ja veti
syvään henkeä. "... Uskaltaa minulle kirjoittaa mokomaa -- mokomaa
päätöntä lörpötystä!" -- "Niin, niin, Baarvig, -- täytyyhän meidän
tyytyä siihen, että lapsemmekin -- aikansa haparoivat, ennenkuin
tiensä löytävät. Nuoriso tahtoo oikeutensa tähän aikaan, -- pyrkiä
siksi, mikä sitä viehättää", -- arveli rouva, joka seisoi syrjässä
kirjahyllyn ääressä ja seuraili miestään silmillään. -- "Tyytyä --
tyytyä --. Ee-ei."

Hänen katseensa paahtoi läheltä vaimoa kasvoihin, sitten hän sanoi
verkalleen: "Ee-ei, Bente -- minä _en_ -- tyydy siihen."

Hiljaiset harmaat silmät, jotka hän kohtasi, olivat varmemmat kuin
hänen. Mutta ei hänen aikomuksensa ollutkaan säikähyttää taikka tehdä
suurenmoista vaikutusta; hän vaan tahtoi oikein tuntuvalla tavalla
vaimolleen näyttää ja vakuuttaa sisunsa kaikkein sisintä, jotta tämä
perinpohjin käsittäisi, että oli kokonaan hyödytöntä väittää vastaan,
järkyttää hänen vakuutustaan taikka ylimalkaan yrittää hänelle puhua
järkeä perästäpäin, jahka hän taas rauhoittuisi. Kiireesti hän astui
lattian poikki ja takaisin, ikäänkuin hakien jotain jota vastaan
purkaisi kolerista luontoansa, sitten konttorituoli jälleen natisi
hänen painonsa alla.

"Ee-ei -- Bente! -- tällä kertaa on seinä edessä. Hän ei pääse
kauemmaksi, ei --. Ee-ei, -- ei kauemmaksi."... Hän pani sormet
ristiin, älykkään miehen surullisella alistuvaisuudella. --
"Ensiksi teoloogi... Mutta siksi hän ei voinut ruveta. Hänellä
kun ei enää ollut uskoa -- tuota kokonaista ja puhdasta uskoa
-- jota yliopistossa opetetaan"... "Niin, Baarvig, mutta meidän
tulee antaa vakuutukselle arvoa." -- "Ei totisesti sitä oltu niin
tarkkoja eikä neulannirkkoja uskon asioissa ennen vanhaan. Siinä
meni puolenkolmatta vuoden luvut ja kolme tuhatta kruunua kuin tuhka
tuuleen. Mutta menköön. Ja sitten se tuli filologian ja kielenjuurten
vuoro. Sillä alalla hän muka tunsi itsensä tulevaksi löytäjäksi.
Eikös se niin ollut? -- tulevaksi löytäjäksi, joka keksisi tiet
ihmiskunnan alkuperään ja elämään alku-aikoina... Hänessä muka
'paloi tutkimishalu' -- hän kirjoitti tutkijainnosta kuin mikäkin
napamatkustaja -- niin Bente. Ja sen sijaan että olisit yrittänyt
saada häntä vähän alentamaan ääntään ja malttamaan mielensä, vastasit
sinä samaan tyyliin. Korkeimmassa äänilajissa kumpikin. -- Luuletko
niin väärin tehneeni, kun poikaa rohkaisin. Endre nyt kerran on
semmoinen, että hänen täytyy elää innostuksen mielialassa voidakseen
tehdä työtä."

-- "Tietysti, -- siis ensiksi profeetta, -- profeetta Endre! -- ja
sitten löytäjä Endre!... Hih, hih, hah, hah"... tohtori pudisti
päätään ja huitasi tyhjään paperilla. "Ja sitten... laulaja Endre! --
Tahtoo jumaliste ruveta laulajaksi!"

Hän ponnahti pystyyn ja ojensi kirjettä vaimoaan kohti.

"Tässä se seisoo, kuuletko, -- tässä se seisoo!" hän huusi. "Hän
tahtoo laulaa, kuuletko, poika tahtoo laulaa hurmata maailman
säveltensä voimalla" -- lausui hän jäärytellen. Hän kääntyi ympäri
ja puserti kurkustaan muutamia oopperasäveliä. Herkesi sitten
neuvotonna, suonien paisuessa otsassa: "Kun saisin halvauksen!"
"Jumala varjelkoon sinua omasta pikaisuudestasi, Baarvig; melkein
toivoisin, että pitelisit pahoin minua sisuasi purkaaksesi, --
ethän sentään vaimoasi juuri kuoliaaksikaan löisi?" -- lausui
tämä omituisen lämpöisellä hehkulla. -- "Joo-o, -- niin että talo
jäisi leivättömäksi... eikä olisi muuta purtavaa kuin paljaat
tyhjät seinät" -- alkoi tohtori ajatustaan jatkaa sisällisellä
vahingonilolla. "Niin ei ensinnäkään tulisi rahakirjettä joka
kuukauden lopussa. Ja sittenpähän saisi laulaa, -- jotta vatsa
kiljuisi nälästä kuin postitorvi, -- laulaa koko skaalan korkeaan
F:ään saakka... päivällistä vaan ei kuuluisi, -- ei alkuakaan. Vielä
mitä. Ja silloin ehkä tulisi terve järki, eikä ehkä enää olisi
niinkään halpaa ajatella semmoisia pikku asioita kuin päivällistä ja
illallista -- --."

"Niin, sillä eihän tässä talossa pitänyt saada koskaan mainita,
että hän rupeisi teoloogiksi tai filoloogiksi semmoisten halpain
aineellisten seikkain vuoksi, kuin ruokansa ansaitsemiseksi. Vaan
aina tietysti korkeampia tarkoituksia varten. Minä en koskaan ole
käsittänyt tuommoista ylellisyysresonemankia, -- vaan aina minulle on
tullut siitä paha olo, ikäänkuin olisi ollut kissa huoneessa..."

"Ja siihen olet sinä, Bente, ollut hyvänä apuna! -- aina kannattanut
heitä tuossa korkealle kiipeävässä ihanteellisuudessa."

"Tämä _on_ uutta aikaa, Baarvig. Nyt ei enää olla niin neuvottomia
kuin minun nuoruudessani, jolloin vaan piti ottaa se mitä tarjottiin,
alistua ja alistua." -- "Niin kai, heidän pitää haistella ja
haistella, mistä heillä olisi enin iloa elämässä, niinkuin sinä
niin kauniisti sanot... Nepä ovat jo keksineet senkin, että heillä on
'sisempi olemus, joka on pelastettava', -- heidän täytyy ensinnäkin
tulla sen perille, minkälainen kelvottomuus heitä enin miellyttää.
Heille on käynyt pyhäksi velvollisuudeksi itseään kohtaan tämän
selville saaminen." -- "Olet kylläkin viisas ja älykäs, Baarvig,
mutta sinä et seuraa aikaani. Sinä oikein tahallasi vääristelet
kaikkea."

"-- Ohho, -- soo-o?... Jaha, hän tietysti _uhraa_ itsensä nyt
-- taiteelle -- laulun taiteelle! -- eikös se niin ole sillä
uudenaikaisella siansaksalla?" -- "Rakas Baarvig, etkö voi koettaa
ajatella asiaa vähän rauhallisemmin" "Sinä ostat -- sen vannon,
Bente", hän huusi, -- "sinä ostat kengät sen vuoksi, ettei jalkojasi
palelisi, vaan et suutarinammattia kannattaaksesi... Ääh -- kuinka
minä vihaan noita resonemankeja!"

Hän kerran toisensa jälkeen kärsimättömästi siveli kädellään suurta
aivokoppaansa.

Tuli pieni lomahetki, jonka aikana hentokasvuinen rouva hiljaa
lähestyi häntä. Ikäänkuin lempeä petojenkesyttäjä hän hyväillen ja
rauhoittaen hiipi sormensa hänen tukkansa kautta.

"Niin, tunnusta, että minua on sääli, Bente; minussa on verta ja minä
olen oikeassa, mutta minä en saa iskeä millekään puolelle teidän
kirotun hellän suvaitsevaisuutenne ja lellittelynne vuoksi! -- Sen
minä sanon sinulle, että juuri tämä vielä tappaa minut." "Jos vaan
pääsisimme niin pitkälle, että voisimme siitä keskustella järkevästi,
niin saisit nähdä, miten se helpottaisi", -- lohdutti rouva Bente,
kun pahin puuska nyt näytti olevan ohi. -- "Kaksikymmentäneljä --
kaksi-kymmentä-neljä sivua paljaita fraaseja ja pönkitettyä typerää
itsestäänluulevaisuutta! -- Professoreista ei tietysti kukaan ole
sen arvoinen, että edes kelpaisi hänen saappaitaan lankkaamaan. Koko
tiedekunta ei muuta kuin joka vuosi poikii yhä uusia ahdasnäköisiä
pedantteja, jotka ovat kotoisin Roomasta ja Kreikasta ja meidän
aikanamme ovat kuin kummittelevia peikkoja --. Ja savusta ja häästä,
koko tuosta tekemällä tehdystä sekasotkusta tulee sitten kaiken
kukka: -- Nyt hän tahtoo ruveta laulajaksi! Mäh!"

Mielenosotusta seurasi suun mäiskäys ja teeskennellyn tyhmistynyt
tuijottaminen vaimoon.

"Hän ei saa 'omantunnon rauhaa', jos hänen täytyy vielä elää
itsetietoisena siitä, että hän on 'pettänyt kutsumuksensa', niin hän
itse kirjoittaa." -- "Rakas Baarvig, sitäkö sinun nyt tulee ajatella,
miten saisit minua kiusatuksi ja vaivatuksi? Poikammehan vuoksi me
nyt olemme huolissamme, ystäväni!"... "Ja sitten hän ei voi kestää
sitä, että hänen tulevaisuutensa kytketään näihin poroporvarillisiin
ammatteihin, -- että hänen täytyy valtion virkamiehenä pikku hölkkää
kulkea yhtä ja ainiaan samaa asetusten hengetöntä tietä, niin että
lopulta unohtaa olevan olemassakaan semmoista kuin vapaita tahdon
mielijohteita. -- Ymmärrätkö Bente, vapaita tahdon mielijohteita." --
"Kyllä, hyvä ystävä, -- anna vaan valtaa tunteillesi. Sinä _olet_ sen
tarpeessa, minä näen sen, -- ja minusta sinua on niin sääli."

Rouva puhui hänen päänsä jälkeen hämärällä ilmeellä, ikäänkuin
hänessä olisi jotain kytenyt.

"... Hän tuntisi itsensä halvennetuksi, niin hän kirjoittaa, jos
hänestä tulisi moinen virkamies -- tuntisi itsensä kuolleeksi
kaluksi, koneen nappulaksi!... Ähäh, ymmärrätkös, sinä olet
naimisissa koneen nappulan kanssa, Bente!... Mutta ennenkuin hän
minulta saa äyriäkään" -- Hän paiskasi rutistamansa kirjetötterön
pöydälle. -- "Mutta olemmehan ainakin yksimielisiä siitä,
Baarvig, -- että koetamme pojasta raada parasta, mitä voimme...
ja vereeni on tullut semmoinen kauhu;" -- hän kumartui kovassa
mielenliikutuksessa miehensä yli, ja ääni kävi kuiskaavaksi. --
"Olisivatko ehkä juuri kaikki nuo yli kuohuvat tunteet ja mielialat
hänessä taiteilijaluonteen ilmauksia?... Voi Baarvig, -- entä jos me
olemmekin pakottaneet ja yllyttäneet hänen lahjojansa aloille, jotka
ovat niille vieraat? -- Minä tätä käsitän niin vähän, minä en kykene
tätä itselleni selvittämään... Hän nyt kerran on semmoinen, että
hänellä pitää olla jokin ylevä into kaikessa, johon hän ryhtyy...
Ja mehän tahdomme, tahdomme tehdä poikamme hyväksi kaikki, -- jotta
hän löytäisi itsensä, eikä kävisi onnettomaksi", -- puhkesi rouvasta
semmoisella hellyyden voimalla, että tohtori heti tunsi, että hänen
tuli pitää varansa. "Kas niin, taiteilijaluonteeseenko sitä nyt
tullaan!" huudahti hän ja kavahti tuoliltaan. "Toden totta, nyt
alkavat sinunkin ruuvisi löyhtyä -- --. Ei, -- ei äyriäkään"...

Hän repäisi auki salinoven, jotta pihtipielet tärisivät.

"No mutta isä!" kuului sieltä sisältä. Se oli hänen vanhin,
kahdeksantoistavuotias tyttärensä Minka, joka pelästyen keskeytti
pianoharjoituksensa.

"No no, ei mitään, rakas lapseni", sanoi tohtori hilliten itseään.
"Oli vaan puhe Endrestä, joka aikoo hyljätä filologian ja ruveta
lau-la-jaksi", -- hän epätoivossaan puoleksi lauloi pianoa kohti.
-- "Ja äitisi alkaa nyt mietiskellä hänen taiteilijaluonnettaan"...
"Niin mutta isä!" intti Minka, -- "jos Endre tosiaan tuntee, että se
on hänen kutsumuksensa!" -- "Kutsumuksensa? -- Kutsumuksensa? Koko
talo on fraaseja täynnä."

Hieman epävarmana yritti Minka: "Mutta onhan Endrellä kaunis
ääni; kun hän on seurassa, niin täytyy hänen aina"... -- "Hoh,
nuo seurapiirien kyvyt, jotka lentää pöllähtävät julkisuuteen,
-- niitä minä olen tuntenut aivan kylliksi. Ennen piti kaikkien
haaveilijain ja tyhjäntoimittajain päästä merille, nyt heistä tulee
taiteilijoita... Endrellä on aina ollut oma ilmapumppu, ja nyt hän
on pullollaan omaa tärkeyttään. Ja nyt hän tahtoo huvittaa perhettä
skandaalilla." -- "Eihän se ole skandaalia, jos tahtoo lahjojaan
käyttää", -- uskalsi Minka kiihkoissaan.

Tohtori kääntyi perinpohjin harmistuneena Benten puoleen:

"Eikös todellisuus ole heiltä kokonaan kadonnut. Skandaali...
skandaali... mitä se tekee. Mitäkö se tekee? Tuossa hän istuu,
Minka, eikä jumalaparatkoon tiedä, mitä se tekee... skandaali!
Hullut mielipiteet ovat talossa perin tarttuvaisia, Bente! Kuule kun
lasken... Endre on tähän päivään asti runsaasti tarvinnut kaksi ja
puoli vuotta jokaiseen päähänpistoonsa, -- mitä sanonkaan" -- hän
keskeytti puheensa ja nosti juhlallisesti kättään, -- "jokaiseen
suureen elämäntehtäväänsä. Tietysti ei tule vähempi kysymykseenkään,
elämäntehtävä... No niin, -- hän saa joka tapauksessa kuulla selvät
sanat. Asia on varsin yksinkertainen. Laula vaan minun puolestani,
hra Endre; -- mutta, -- ei äyriäkään!"

Konttorin ovi paukahti kiinni hänen jäljessään.

Se ei ollut hyvä päivä.

Kun lamput oli sytytetty, niin tuli Kjel, tohtorin pojista toinen
järjestyksessä ja hänen suosikkinsa, astui sisään syysmärästä ja
sateesta, sikarin pätkä hampaissa. Päällystakki kiinni napitettuna
hän jatkoi kävelyään ja syljeskeli harmistuneen näköisenä
tupakanhiutaleita sen höysteeksi, mitä mietti. Hänen olennossaan ja
eleissään oli liikemiesmäistä toimeliaisuutta. Astuttuaan pariin
kertaan lattian poikki hän nakkasi ikäänkuin mietelmäinsä päätökseksi
pureskellun sikarinpätkän pellille uunin eteen.

"Vaikka perin vastenmielisesti vaivaan isää... niin ei ole muuta
neuvoa, ellei tahdo suoraa päätä nakata rahoja virtaan" -- huudahti
hän; "saatpa allekirjoituksellasi auttaa minua kuudensadan kruunun
haltijaksi."

Kuului vaan konttorituolin narahdus.

... "Minä olen tilannut seitsemänkymmentä tolttia puita sahattaviksi."
-- "Tietysti, tietysti -- kun sitä esiintyy tukkukauppiaana"...
"Niin, mutta mahdotonta on panna sahaa seisomaan, jotta hyvät
ihmiset alkaisivat luulotella, että minulta puuttuu sekä rahoja että
sahausta, ja kaikki puut uivat alas Johansenin sahaan, -- juuri
silloin kun on niin sanoakseni ratkaiseva hetki käsissä, selviääkö
yritys kilpailusta"...

Ei tullut vastausta, jonka vuoksi Kjel katsoi tarpeelliseksi
keskeyttää äänettömyyden. "Saakelin Johansen, kun keksi sen, että
rupesi juuri minun tuumaani matkimaan, -- jos yksi rupeaa lankarullia
tekemään, niin tekevät heti kaikki muut perässä -- --. Olisin silloin
ostanut hänen pikkukoskensa; mutta kun ei ollut rahoja. Älysin sen
kyllä; mutta en tahtonut sinulta enempää kiristää."

Yhä kesti kiusallista äänettömyyttä.

"No jaa, onhan sinulla rahat sahapuissa, eli oikeammin sanoen
lankuissa ja laudoissa. Niin ettei minun omatuntoni oikeastaan
kovinkaan kauhistu, kun yhden ainoan kerran sinulta kiristän
nimikirjoitustasi. -- -- Mutta", hän astui edestakaisin hieman
mahtipontisesti, -- "en minä tästä pidä. Johan lainasit minulle
sahaankin rahoja... vaikka -- onhan sinulla niistä vakuudet --.
Mutta... Jaa, tahdotko tehdä toiselle pojullesi sen palveluksen --
muutoin täytyy minun varsin lähteä jonnekin vippaamaan. Saanhan minä
tietysti aina" -- --. "Oikeinhan se on kiltisti tehty, Kjel, kun sen
johdosta muistit isääsi", kuului pulpetin äärestä kuivakiskoisesti.
Lampun viheriäisen varjostimen takaa häämötti tohtorin harmaa,
ohimoilta ohentunut tukka, ja silloin tällöin välähtivät terävän
nenän päällä kultarillit. -- "Ei ei, isä, -- koetan ehkä tulla omin
voimin aikaan." -- "Nimeäni allekirjoittamaan minä en rupea, --
minun nimeäni ei kukaan saa nähdä missään paperissa." -- "No voi
helkkari sentään, rakas isä, eihän sinua kukaan pakota." -- "Sinä
sait minun panemaan suurimman osan siitä vähästä, mitä minulla on,
tuohon sahaasi. Sehän oli ainoa keino, millä saada sinut alkuun.
Siitä ei tule mitään, sanoit, ennenkuin saat mitä itse hallita...
Vaan tiedäthän sinä, etten minä voi sinulle hankkia minkäänlaisia
pääomia kauppoihisi." -- "Mutta rakas, rakas isä", -- Kjel taputti
tohtoria olalle poikamaisen herttaisesti ja leikillisesti, -- "senhän
vuoksi minä asian mainitsinkin noin löyhästi vain, -- jos sinä ehkä
sattumalta, -- kolmeksi kuukaudeksi vaan... Mutta jos minä olisin
osannut aavistaa, että siitä tulisit niin pahalle päälle, niin -- --.
No emme enää puhu koko asiasta... Jääköön sanomatta, rakas isä.
Arvaathan sen, että minä aina selviän kuudestasadasta kruunusta.
Helkkari kun satuin sinulle mainitsemaankaan. -- Unhota se nyt
kerrassaan, kuuletko."

Kjel alkoi tehdä lähtöä.

"Mutta Kjel, miks'et voi panna sahaa siksi aikaa seisomaan?"

Kjel napitti päällystakkiaan ja ravisti sitä paremmin olkapäilleen.

"Sinä et ole ajanmukainen, isä." -- "Soo?" -- huudahti tohtori
kuohahtaen. "Rupeatko nyt sinäkin!" -- "Lääkärinä kyllä, lääkärinä
sinä olet helkkarin älykäs mies. Mutta liikeasioissa, suo anteeksi,
et vähääkään! -- Sinulla esimerkiksi ei ole aavistustakaan
reklaamista. Sinä kyllä rakentaisit sahan ja heittäisit sen
seisomaan. Se ehkä ennen vanhaan kävi laatuun. Mutta nyt, kesken
kiivasta kilpailua Johansenin kanssa päällepäätteeksi panna saha
seisomaan --. Kyllä, kyllä, jotta parin penikulman alalla Johansenin
saha olisi ainoa, josta kuuluisi työn humua. Se se vasta olisi
afääriälyä!... Ei, isä, -- reklaamista sitä kyllä sen pahempi
on kiinni pidettävä -- se pitää ymmärtää ja sitä pitää käyttää.
Toisinaan aina pitää kääntää ihmisten silmät. No jaa, -- tässä
se sattumalta ei todenteolla maksa mitään, niin että mitä siitä
tarvitsee väitellä"... "Hm, et näemmä aio lähteä tupaan" "En, olen
kutsuttu illaksi Simonsenille, aiomme lyödä korttia". -- "Kasöörinkö
luo?" -- "Niin, -- ja häneltä saan siinä paikassa, jos hänellä vaan
sattuu olemaan," -- huomautti Kjel kuin sivumennen.

Tohtori tapasi kädellään pari kertaa lamppua ja kohotti varjostinta.

"Kuules Kjel, -- jos nyt valtuuttaisin sinut ottamaan nuo kuusisataa
äidin säästöpankkikirjasta... minä vaan sanon, että _jos_ minä
sen tekisin. -- Oletko varma siitä, että jälleen saan rahat tähän
pöytään", -- tohtori laski painavasti kätensä pulpetille, "kolmen,
ei, sanokaamme varmuuden vuoksi neljän kuukauden kuluttua, -- siis
maaliskuussa... Arveletko ja luuletko sinä aivan varmasti, että voit
sen luvata, poikani, -- aivan varmasti?" -- "Enkä, saattaahan siksi
tulva viedä koko sahan, tuli polttaa -- taikka tulla maailman loppu
und so weiter," -- vastasi Kjel harmissaan. -- "No jaa, saat minulta
valtakirjan tuon summan nostamiseen tämän ainoan kerran. Mutta
enempää ei pistouvata sitä sorttia, ymmärrätkös, vaikka se näyttäisi
kuinka luonnolliselta" -- --.

Tohtori jäi istumaan miettiväisen näköisenä, pojan astellessa edes
takaisin pulpetin edessä.

"Sangen hyvä juttu, että pääsen vaivaamasta kasööriä, -- tuntuu
oikein helpotukselta, isä. Sitä pelaa aivan toisella luonnolla,
ja ottaa pietejä paljon huolettomammin ja huikentelevammin... He,
he, hi, hi, isä", -- melusi hän helpotuksessaan -- --. "Johansenin
saivat narratuksi syksyllä ostamaan ainakin neljäkymmentä tolttia,
ja kaikissa kuiva laho -- jok'ikisessä pölkyssä. Ja nyt ovat, -- hi,
hi, hi, -- lankut pinossa tuolla hänen sahansa vieressä, kalpeita
kuin kuolema, -- valkeita kuin luu. Hän uskoo kaikki, mitä hänelle
syöttävät. Ja -- ja siihen todella perustuu osa toivostani, -- ja
laskuistani... Semmoisia sanotaan hyötyisiksi eriksi, isä."

Tohtori nojautui tuolissaan taapäin ja oikoi sääriä kädet
housuntaskuissaan, ei ilman tyyntä ihailua poikansa vuoksi.

... "Niin, sillä olisipahan oikein kokenut puumies, jonka kanssa
tässä täytyisi taistella, kyllä sitten -- -- hi, hi, hi, tahtoisinpa
tietää, eikö häntä saisi hankkimaan itselleen vähän enemmänkin tuota
samaa kelometsää... Paljasta kilpailua, isä. Parkittua pitää miehen
nahka olla, jos mieli omille jaloille päästä... Ja", hän nyökkäsi
ovesta, -- "emmekös sittenkin saaneet ukosta lähtemään... Hyvää yötä,
isä, äläkä murehdi rahojasi!"

       *       *       *       *       *

Illallispöydässä rasitti kaikkia painostunut mieliala.

Tohtori istui synkkänä ja umpimielisenä ja leikkasi pihviä. Hän
odotti, että häntä yöllä haettaisiin sairaan luo ja söi sen vuoksi
ylimääräisen lämpimän ruuan. Minka näytti vielä vihaiselta, katsoi
ääneti eteensä pöytäliinaan ja hypisteli suuliinaa; tänä iltana
oli nuoremman sisaren Berthean vuoro kantaa kunkin eteen teekupit,
sitä myöden kuin äiti ne täytti. Kaksitoista-vuotias Arnt puri
suun täydeltä ja tähysti pöytäliinan poikki isäänsä, ja Massi taas
istui ärtyisenä ja riiteli vastaan, kun suuliina sidottiin hänen
leukansa alle. Schulteissin, kotiopettajan, kiusaantuneet hermot
kärsivät rasittavan mielialan painosta. Viallinen selkäosa -- hän oli
kyttyräselkäinen -- nousi nousemistaan korkeammaksi ja pää painui yhä
syvemmälle lautasta kohti. Kun hän näin itseensä kokoon kääriytyneenä
mietiskeli, ei hän voinut olla silloin tällöin vilkaisematta
rouvaan. Tämä näytti koko ajan siltä, kuin pyrkisivät kyyneleet
hänen silmiinsä, hänen kasvonsa muistuttivat uhkaavaa sadepilveä...
Nuorena hänellä varmaan oli ollut kihara tukka, lensi Schulteissille
äkkiä mieleen, -- sillä tänä iltana valui ikäänkuin loistava jäykkä
suortuva alas hänen otsalleen. Ehkä se oli siinä muulloinkin; --
mutta tänä iltana... Ja hänestä oli jotain niin kummallista, kun
hän tavan takaa vilkaisi tohtoriin ja levottomana huolehti, ett'ei
häneltä mitään puuttuisi... "Ei, juustoa isä tahtoo, Minka --. Tuo
isälle puhdas lautanen, Massi kulta" --.

... Nyt oli jotain ilmassa... nyt oli jotain ilmassa!... Tohtori
osotti veitsellään malttamattomana voiastiaa, ja leikkasi ja raateli
juustoa, jota hän hajamielisyydessään latoi kahteen kertaan.

Jännitys helpotti hetkeksi, kun tohtori äreänä taas lähetti kysymään
kyökistä, eikö vielä oltu tuotu mitään sanaa... Oliko se joku
potilas, joka tohtorin sai niin pahalle päälle? Mahdotonta, --
samaa suonenvetoa varten hän oli jo eilen ollut Kalnäsin kujassa...
Schulteiss alkoi vilkua salaa, mutta yhä kiihkeämmin Minkaan. Minka
näytti niin ihmeellisen raskasmieliseltä ja rasittuneelta. --
Schulteiss vaipui arveluihin. Oliko tänään tullut postissa jotain
-- -- joka -- on -- häneen koskenut?... Schulteiss kääriytyi vielä
syvemmälle itseensä... Oliko se jotain, jota isä tahtoi, mutta Minka
ei tahtonut... Vai tahtoiko Minka jotain, jota isä ei tahtonut...
Äiti oli semmoisessa mielenliikutuksessa... Kosimakirje... leimahti
Schulteissin aivoissa äkkiä kuin kulovalkea.

Hän alkoi hikoilla ja hieroi siniliinaan nihkeitä käsiään. Hän
oli jo kauan ollut Minkan jäljillä, kuinka tämä salaa lähetteli
kirjeitä pääkaupunkiin... Hän heitti Minkaan sivusta nopeita,
tuskallisia katseita -- -- hänen silmissään alkoi pimetä ja kiertää,
ja Minkan kasvot vuoroin pakenivat etäälle, vuoroin hiipivät
aivan lähelle... Se _oli_ kosimakirje!... Hän vapisi ankarassa
mielenliikutuksessaan... Niin nuorelle kehittymättömälle tytölle...
Epäilemättä isä oli oikeassa, kun ei tahtonut häntä maailmaan
sysätä tuolla tavalla, ensimäiselle, jonka tytär tavattomassa
kokemattomuudessaan sattui päähänsä saamaan. -- Täytyihän, täytyihän
saada rouva Baarvig se käsittämään... Puhuisiko hän?... Uskoisiko
kyynelsilmin tohtorille -- ja rouvalle, -- kuinka suunnattoman
lahjakas, kerrassaan poikkeusluonne Minka oli. Mutta että hän vielä
oli vain kuin painava uinaileva nuppu, täydellisesti tietämätön
omasta syvästä, ihanasta olennostaan -- -- rukoilisiko heitä,
etteivät antaisi minkään ennenaikaisen todellisuuden sitä taittaa ja
murtaa, ennenkuin se oli päässyt puhkeamaan ja kehittymään... Hän
eksyi hurjiin mielikuvituksiin, ei enää muistanut, miten hän oli
pöydästä lähtenyt, -- mutta hänen askeleensa veivät tavallisuuden
mukaan arkihuoneeseen, jossa hän upposi pianon taakse nurkkaan, selkä
seinää vasten, istui ja nautti Minkasta; tämä puolestaan käytti häntä
salaisena yleisönään, jonka varman ihailun edessä hän esiintyi jos
kuinka sielukkaana pianotaiteilijana.

-- Tohtori katosi konttoriin, tapansa mukaan. Hän seisoi ja valaisi
lampulla kirjahyllyä, josta hän etsi jotakin nidosta, eikä kääntynyt,
kun rouva tuli huoneeseen piian kera, joka kantoi sisään hänen
turkkinsa ja matkavaatteensa.

"Niinkuin olen sanonut", lausui tohtori lyhyesti ja kylmästi, kun oli
kirjan löytänyt, palannut pöydän luo ja istunut, -- "ei äyriäkään, --
sen huomenna kirjoitan hänelle."

Rouva Bente seisoi hetkisen ikäänkuin kooten itseään
mielenliikutuksestaan: "Se _ei_ ole minun mielipiteeni, Baarvig.
Minä olen hänen äitinsä, ja minullakin pitää olla oikeus sanoa
jotain tässä asiassa. Ja minä en suinkaan, sen sanon sinulle, --
en ensinkään ole taipuvainen ottamaan sitä edesvastausta päälleni.
Minä olen koko päivän nähnyt hänet edessäni puutetta kärsivänä
ja sydämessään vihaa kantaen meitä kohtaan. Ja ehkäpä syystä...
Minä sanon sen -- minä en sitä kestä!" "Käske piikaa viemään pois
matkavaatteeni... Käske piikaa viemään pois matkavaatteeni... Minä en
ymmärrä, miksi minun pitäisi matkustaa, rähjätä, valvoa ja raastaa
kaiket yöt kurassa, jääsohjossa ja syyspimeässä, jotta hän sitten
laulaisi tiehensä rahat. Tästä lähin otan vaan päiväsairaita --"
-- "Onko tuo laitaa -- pauhata tuolla tavalla, kun meillä on näin
vakava asia edessämme... Sinuun se koskee kipeästi, sinun kannaltasi
katsoen, minä varsin ymmärrän sen. Mutta ethän sinä toki tahdo
leikata poikki kaikkea -- kaikkea meidän ja pojan väliltä." -- "Juuri
sitä, -- niinkuin kuolleen lihan, niinkuin kuolleen lihan, Bente...
Se on ainoa keino. Häneen on mennyt lihakuolio, -- todellisuudesta
tyhjää, onttoa itseluuloisuutta on koko poika. -- Ja se on leikattava
pois, -- hänen täytyy saada tuntea pakko!" -- "Nyt malta mielesi,
Baarvig", -- kuului hiljainen, kolkko vastaus... "Minä olen hänen
äitinsä -- ja minä pelkään, että sinä leikkaat pois muutakin
kuin pojan, -- leikkaat pois minutkin." -- "Sinähän olet aivan
suunniltasi, Bente!" -- "Minä sanon sen sinulle kerrassaan, Baarvig,
että minä olen päätökseni tehnyt. Endreä _ei_ hylätä... Matkustan
suoraa päätä hänen luokseen, jos se käy tarpeelliseksi. Onhan minulla
pankissa rahoja!" --

"No no no no no, Bente, tyynnyhän toki... malta nyt vähän mieltäsi...
ja" -- hän hyökkäsi ylös tuolilta. "Sinä tahdot pelottaa minua, -- --
kääntää pistoolin vasten rintaani... No no no no no, Bente --.
Tule tänne, niin keskustelemme... Sinähän olet aivan kiihkossa,
kuuma ja punainen"... Taas hän hyppäsi pystyyn ja löi pulpettiin.
"Hän on minun kiroukseni, tuo poika rakkari, -- näenhän nyt, että
hän aikoo ottaa minulta äitinsäkin. -- -- Ja sillä tavalla, sillä
tavalla kiristetään minulta rahoja", -- lausui hän itsekseen
katkerasti... "Niin, niin, Bente, kulje sinä vaan hänen asioitaan,
kulje" -- "Minä en kulje kenenkään asioita, -- minä vaan teen, mitä
minun täytyy tehdä, jotta rauha säilyisi talossa .. Ne viisituhatta
kruunua, jotka perin veljeltäni, niiden yli lienee minulla jotain
valtaa -- käytettäköön niistä pari tuhatta hänen kasvatukseensa."
-- "Sinun viisituhattako, jotka ovat säästöpankissa?" -- Tohtori
istui hetkisen ääneti, kasvot synkistyen loukkauksesta. -- "Herran
nimessä, saathan sinä ne," vastasi hän kylmästi... "Minä sen pahempi
melkein pelkään, kun olen tänään käyttänyt oman käden oikeutta sinun
varojasi kohtaan... Annoin Kjelille niistä lainaksi viisisataa...
Mutta minä vakuutan -- kunniani kautta -- on täydet takeet siitä,
että rahat saadaan maaliskuussa takaisin -- silloin ne saat tästä
pöydältä käteesi, käyttääksesi miten hyväksi näet... Minä vaan en
tahdo enää olla missään tekemisissä noiden varain kanssa -- tahdon
yleensä päästä kaikista lähetyksistä pojallemme -- laulajalle." --
"Älä nyt päästä kaikkea tuota pikkumaisuutta itsessäsi valtaan,
Baarvig. Olenko minä koskaan sanallakaan maininnut noita rahoja...
Mutta sano minulle vaan onko muuta keinoa? Vai luuletko olevan hyötyä
siitä, että Endre pakotetaan palaamaan siihen, josta hän kerran on
luopunut. Se ainakin on varma, ettei siitä mitään tule." -- "Sinä
annat pojan vetää itseäsi mihin vaan, Bente", -- jatkoi tohtori häntä
kuulematta, -- "olet aivan -- aivan sokea hänen suhteensa." Hän
nojausi taaksepäin ja katsoi kattoon.

Kuuma puna lensi rouvan kasvoille... "Olenko minä koskaan sanallakaan
pannut vastaan, kun sinä annoit rahat Kjelin sahaan", lausui hän
hillityllä kiivaudella.

"Ohhoo, -- Kjel näetkös -- sitäkö sinä nyt... Se on aivan toinen
asia. Kjel on sillä alalla, jolle hänellä juuri on taipumusta -- hän
on siihen kuin vuoltu. Enkä minä ole sillä taholla minkäänlaisen
sokeuden orja." -- "Sitä nyt ei niin varmaan tiedä, Baarvig. Suurella
vaivalla saimme hänet ensin agronoomiksi. Mutta en minä ole nähnyt
hänen omin käsin koskevan lapioonkaan -- en edes puutarhalapioon."
-- "Et tietenkään, sillä sepä ei hänelle sopinut." -- "Muistatko ne
suuremmoiset laskut ja tuumat, joissa hän liikkui siihen aikaan, kun
ilman pääomaa tahtoi ottaa haltuunsa Rognerudgaardin, -- paljasta
rikkautta ja ylellisyyttä!... Ja nyt olemme nähneet, miten hänen
olisi käynyt. Pidin sitä kerrassaan onnena, että hän sitten sai
säästörahamme tuota sahaa varten ja pääsi siitä kaupasta." -- "No
jaa, -- se nyt oli Kjelin tapa purkaa nuoruutensa hurjuutta -- kaikki
nuo kalkyylit!... Kaikki hänen puuhansa ja pyrkimyksensä tarkoittavat
omaan varaan pääsemistä. -- Ei, _hän_ kyllä on ilmapumpun vastakohta,
hän tahtoo pumpata rahoja itselleen... Ja nyt minä arvelen, että
oikeastaan on tässä kipeä kohta se, miten saataisiin hra Endre edes
johonkin määrin selviämään humalastaan." -- "Ainoa mitä meidän tulee
tehdä, Baarvig", -- hän katsoi mieheensä päättävän vakavasti, --
"on tukea häntä. Enkä muutoin usko sinun täysin määrin käsittävän,
mitä todellinen laulaja on. Ei Endre halua ruveta miksikään
kierteleväksi renkuttelijaksi." -- "En parhaimmallakaan tahdolla
voi siitä ajatuksesta päästä... Mutta" -- hän kuuli kulkuset ja
hevosen, joka tuli häntä noutamaan, ja nousi ylös, -- "Herran
nimessä, onhan sinulla rahat, -- onhan sinulla varoja käyttää hänen
kukoistuksekseen"...

Rouva seurasi häntä matkavaatteille.

"Niin, Baarvig, -- ota asia miltä kannalta tahdot, -- nuo
kaksituhatta kruunua _täytyy_ minun saada, -- minä _tahdon_ käyttää
ne Endren hyväksi. Minä en voi kestää sitä ajatusta, että hänet
hylkäisimme. Minä en saa muutoin rauhaa!" huudahti hän epätoivoisena.
-- "Kuulithan sinä, että saat ne, Bente"...

Hän melkein riuhtaisi itsensä irti vaimostaan, kun tämä tahtoi auttaa
turkkeja hänen päälleen.

"Tiedät kyllä, ett'en ole koskaan ajatellut niitä rahoja, Baarvig,
-- enkä sekaantunut siihen, mitä niistä määräät... Ei, anna kun
köytän vyön paremmin ympärillesi... Sinähän se pidät huolen
meistä kaikista... Ja Endre on pahoittanut mielesi alituisella
horjumisellaan ja pettymyksillään... En sano siihen mitään, että
tuo jo lopulta väsyttää sinua, mies parka... Mutta" -- tuo pieni
hento olento nousi varpailleen ja veti turkinkauluksen vyön päälle
-- "mutta sinulla on yhtä paljon sydäntä lapsia kohtaan kuin
minullakin... Ja kun meidän _täytyy_, niin" -- "Kun _minun_ täytyy,
niin" -- jyrisi tohtori vastaan.

Rouva väistyi vähän taakse päin ja katsoi häneen.

"Kyllä ymmärrän", -- huudahti tohtori katkerasti ja astui
matkasaappaissa nopeasti ovea kohti, "minun täytyy auttaa häntä
sinne, minne kana potkaisee... Ja vasten vakuutustani..."

"Mutta, Bente", -- hän kääntyi äkkiä purevasti ovessa, rouvan
kiiruhtaessa lamppua ottamaan näyttääkseen hänelle tietä, "sinä itse
saat olla niin hyvä ja huomenna panna kokoon kirjeen, jossa laulaja
saa tuon auliin kehotuksen --. Minä pelkään, että minä muutoin
ottaisin häneltä uskon hieman karkealla tavalla", -- kuului alhaalta
katuportailta pimeästä.



II.


Taajaan satoi märkiä lumihiutaleita kouluhuoneen ruutuihin tohtorin
Elvsaetissa.

Oli harmaja aamupäivä ja virran takaa metsäharjuja tuskin häämötti.
Oppilaat istuivat pitkän pöydän ympärillä kolmeen luokkaan jaettuina.
Seinää lähinnä vaipui seitsemän-, kahdeksantoista vuotiaan Minkan
ruskeanpunainen hiustötterö saksalaiseen käännösvihkoon, saksalainen
lukukirja, sanakirja ja pari muuta kirjaa aitana nuorempaa sisarta
Bertheaa vastaan, joka ohuena ja nahkalaihana istui toisena luokkana
ja nakersi rihvelinpätkää. Kolmannen luokan, alimman ja suurimman,
muodostivat tohtorin ja muutamain naapurien pojat ja tyttäret.

"No siis", -- kyttyräselkäinen pieni kotiopettaja nosti linjaalin
olalle ja rupesi asentoon, -- "no siis, sinä Arnt...Mikä oli sen
kuninkaan nimi, jonka tanskalaiset naiset koristeillaan lunastivat
Vendien vankeudesta?"

"Sven -- Sven Kaksiparta."

"Uh -- huh! -- Eikö sinun luonnollinen kauneudenaistisi jo
kuiskaa, ettei semmoisen kuninkaan nimi saattanut olla Kaksiparta
-- Kaks-kymmentäparta" -- Schulteiss oikaisi itseään ja vilkaisi
syrjästä Minkaan -- "että se piti olla semmoinen mies, joka panee
liikkeelle naisten mielikuvituksen."

Hän astui edes takaisin silmät raollaan ja kasvoissa oman
tietäjätunteen kohottama ilme, joka merkitsi, että juuri nyt hän
kohosi korkeampain esitelmäinsä alalle, joista kolmannessa luokassa
ei missään tapauksessa muuta ymmärretty, kuin että päästiin siksi
päiväksi enemmästä läksyjen kuulustelusta ja saatiin pitää lystiä.

... "Luultavasti mies, jonka hienoista kasvonpiirteistä loisti
etevämmyys... terävät, ankarat silmät, jotka äkkiä saattoivat
leppyä viehättäviksi, -- ja" -- hän katsoi ympärilleen jalolla
ylhäisyydellä -- "voimakkaan kauniin, nerokkaan pään tukena ihanat
leveät hartiat"...

Minka ja Berthea iskivät toisilleen silmää.

"No siis, -- he antoivat hänelle koristuksensa... Katuivatko he
sitä?" -- "Sitä ei seiso kirjassa, hra Schulteiss." -- "Minä kysyn,
luuletko, että he sitä katuivat, -- käännyn kehittymättömän järkesi
puoleen. -- Luuletko esimerkiksi, että Minka sisaresi olisi katunut,
jos olisi antanut sievän rintaneulansa?" --

Minka keikautti niskaansa, ikäänkuin merkiksi, että esimerkki oli
sopimaton.

"Riippuisi kai siitä, minkälainen kuningas se olisi", -- pisti
siihen Berthea suurella mielenkiinnolla. -- "Sallittakoon minun
huomauttaa Berthealle, että ilman isänmaallista uhrausta olisi kaunis
teko jäänyt historiasta pois; se loistaa." -- "En ainakaan minä
olisi raahtinut antaa rintaneulaa vaikka minkämoisen edestä", --
vastasi tyttö nenäkkäästi. -- "Jos hänellä olisi ollut kyttyrä kuin
kameelilla"... kuiskasi nimismiehen Ole, silmät pinteinä sisällisestä
naurusta. -- "Se sikseen, -- minä pyydän, mitä levottomuutta siellä
pidetään! -- ym -- ym -- naisen asemasta täällä Pohjolassa eri
aikoina, siitähän minä puhuin. -- -- Tuo koristejuttu osotti yhden
kuvaavan piirteen: -- hänen kykynsä alttiiksiantavaisuuteen ja
innostukseen. Mainitsin Olavi Trygvasonin puolison, Thyran, joka
istui ja itki kannen alla, kun sankari kaatui Svolderin luona, ja
sitten kuoli surusta." -- "Olisi ollut paljon parempi, jos hän
olisi pistänyt kuoliaaksi jonkun vihollisen, sen sijaan että istui
poraamassa", arveli Arnt. -- "Tämä ilmaisee naisessa toisen piirteen;
-- tunteen syvyyden", -- jatkoi Schulteiss, joka ei ollut huomautusta
kuulevinaan, -- "tunteen syvyyden"... "Minä hiljattain luin koirasta,
joka kuoli isäntänsä haudalle", -- näki Minka hyväksi virkahtaa
kesken syvää kiintymystään.

"Oikein, oikein", -- Schulteiss kumarsi mielistelevästi -- "tulemme
nyt intresantimpiin tunteihin -- -- Sigrid Storraadeen...Svolderin
tappelu oli hänen poliitillinen työnsä, kosto, jonka hän, yöt päivät
mietittyään, pani toimeen nerokkailla juonilla, -- sen vuoksi että
Olavi kuningas oli hänet hyljännyt. Tässä meitä kohtaa naisen
_persoonallisuus_: -- Sen miehen, joka polkee hänen ylpeyttään ja
hänen rakkauttaan, sen hän tappaa, -- tappaa!" -- Viimeisen sanan hän
huuti, niin että oli vähällä ääni pettää.

Berthea irvisti letukkamaisesti pöydän alapäässä ja vilkui Minkaan,
vääntäen nenänpäätään, joka oli hänellä erikoinen taito. Minka oikasi
pontevasti niskaansa, nähtävästi vaikutti juttu häneen aivan toisella
tavalla, ja kävi jälleen innolla kirjoitukseen käsiksi. Eihän se
häntä koskenut. Omituisella hiljaisella tyytyväisyyden hymyllä ja
vähän kiihottavalla katseella Schulteiss jälleen kääntyi esitelmäänsä
jatkamaan kolmannelle luokalle, joka oli sen sisällystä kohtaan
suurimmassa määrin kylmäkiskoinen.

... "Semmoinen siis on nainen esiintyessään jonain muuna kuin kodin
kaitsijana ja värttinän vääntäjänä. Elämän suuret himot täyttävät
hänet: rakkaus, himo johtaa ja vallita pienen kotoisen piirin
ulkopuolella, -- vaatimus, että hänenkin tulee saada tilinteko ja
oikeus siltä mieheltä, jolle hän ei enää vain sokeasti ja nöyrästi
antaudu, vaan jonka kanssa hänen tulee jakaa harrastukset, kehityksen
ja kasvun. Semmoiset naiset vaativat myöskin, että saavat pitää
oman nimensä, eivät salli sen avioliittoon hävitä... Sillä, jonka
mainitsin, on nimenä Sigrid Storraade ikuisiksi ajoiksi. -- Voin
melkein kuvailla, minkä näköinen hän oli... Punaisenruskea runsas
tukka", -- hän vilkaisi Minkan täyteläiseen hiustötteröön, --
"selväpiirteiset sukukasvot perittyine sävyineen, -- vähän kuin -- ym
-- ym -- rouva Bentellä -- -- ja silmissä kuin unelma..." lisäsi hän
tuijottaen.

"Minä pyydän teitä, hra Schulteiss, jättäkää äiti vertauksistanne"
-- keskeytti Minka terävästi. -- "Perheen ulkopuolella hänen nimensä
muutoin on rouva Baarvig."

"Ja-ha... ruumiinrakennus ja vartalo niin erilaiset, -- kuin suuri
ja mahtavasti muovailtu hennon ja hienon rinnalla... Tavattoman
voimakkaasti vuoltu, luja kaula ja ihanat hartiat. -- Mutta
nuorena oli Sigrid Storraade korkean, vaaleaverisen, sorean ja
oikullisen hurjasilmäisen tytön perikuva." -- "Te kai arvelette
ettei häntä olisi kukaan saanut kirjoittamaan saksalaisia teemoja",
pärpätti parantumaton Berthea. Hän oli jo aikoja sitten käsittänyt
Schulteissin heikkouden sisartaan Minkaa kohtaan... "Tällä vaimolla
oli tuo hillitsemätön, masentamaton luonne, jota maailma ei koskaan
voinut kukistaa. Hänessä oli neitseellistä ylpeyttä, joka sai
kuninkaat kilpaa juosten häntä kosimaan, mutta hän hylki ja tappoi
niitä sima-ammeeseensa kuin kärpäsiä... Silloin tuli Olavi Trygvason,
Norjan kaunein ja ylpein mies; hän oli kiivennyt Smaltserhornille"...
Schulteiss oikaisi niskaansa korkeita olkapäitään vastaan ja
katsoi ylös kuin Smaltserhornin huippuun... "Tätä hän rakasti,
tälle hän tahtoi antautua. Ja kun Olavi sitten hylkäsi hänet, --
uskonvimmassaan löi häntä hansikkaalla vasten kasvoja ja sanoi häntä
pakanalliseksi nartuksi, hän kun ei tahtonut uskostaan luopua,
-- siitä pitäin himosi hän ainoastaan yhtä, yhtä, _yhtä_ asiaa
elämässään, -- Olavin surmaa... Ja siitä syntyi Svolderin tappelu,
jossa kuningatar Thyra istui kannen alla ja unohti värttinän!" --
"Kuninkaan täytyi vaihtaa miekkaa, sillä omansa hän oli hakannut
aivan pilalle," selitti Ole. -- "Niin, -- ja sitten hän hyppäsi
mereen, eikä hävinnytkään", intoili Arnt... "Luullakseni myönnetään".
-- Minkaa kohti lensi opaalisininen katse, -- "että näiden molempain
naisten persoonallisuuden arvo oli sangen erilainen, -- kumpikin
oli paras laatuaan. Toinen kaikkien kotoisten kehrääjäin uskollinen
kelpo kuningatar, -- -- vaan toinen tienraivaaja", -- hän äkkiä
korotti äänensä, niin että Minkakin huomaamattansa katsoi häneen, ja
iski linjaalilla ilmaan että vinkui, -- "tienraivaaja vapautetulle
naiselle, joka taistelee persoonallisuutensa puolesta meidän
aikanamme!"

Äkkinäisellä voimanponnistuksella hän tällä kertaa voitti kiusauksen,
eikä tapansa mukaan kääntynytkään Minkaan, ja loi sitten lapsiin
ankarasti tutkivan katseen:

-- "Mitä tiedät Gydasta, Arnt?" -- "Hän kosi, -- ei, vaan Harald
Haarfager kosi. Mutta Gyda sanoi, että jos hän tuli toista kertaa
kosimaan, ennenkuin oli valloittanut koko Norjan, niin" -- "Ähä
ähä, -- näetsen, -- kovin vaatimattomia eivät naiset silläkään
kertaa olleet", huomautti Schulteiss salaperäisesti myhähtäen.
-- "Personallisuus" -- hän katsoi jäykästi Minkaan, -- "joka
pyrki valtakunnan haltijaksi... Ja siltä kannalta äärettömällä
halveksimisella katseellaan niitä vähäpätöisiä olentoja, jotka ovat
niin syvällä alla, -- muurahaislaumaa, jolla on selkä koukussa"...

Poikain puolelta kuului tirskunaa.

"Harald Haarfagerillahan oli niin paljon vaimoja ja lapsia, että
oikein kihisi", huusi Ole. -- "Vaikk'ei ollut kuin kahdentoista
vanha", intoili Arnt. -- "Salomolla oli enemmän, hänellä oli
seitsemänkymmentä ja kaksi", julisti Tor, lukkarin poika. --
"Tässä olisi paikallaan se huomautus", sanoi Schulteiss kohti
kattoa ivallisesti, -- "että paitsi mainittua Gydaa ja tämän
jälkeen juuttilaista Ragna kuningatarta, olivat ne kaikki muut
personallisuutta vailla... Onko rukkeja yksi tahi tusina, se ei tässä
merkitse mitään. Aikain kuluessa on niiden luku supistettu yhteen
taloa kohti, -- pääasiallisesti taloudellisista syistä... Tätä on
runollisesti ihannoitu nimityksellä 'Freyan rukki', -- ja se tietysti
on jotain, jota kohtaan nuori nykyajan nainen suuntaa halunsa ja
haaveensa" --.

Viimeistä lausetta seuraava katse ja kasvojen ilme ehdottomasti
kääntyi Minkaan, joka istui hajamielisenä ja hermostuneesti hypisteli
kynäänsä, kaikkea muuta, mutt'ei kirjoitustaan ajatellen.

"Nyt hän pöyhistelee ja luulee onnistuneensa oikein hyvästi", sipisi
Berthea pannen liikkumaan taipuvan nenänpäänsä... "Katso kuinka hän
kääntelee itseään --" -- "Ole vaiti, hän huomaa, että sinä teet
hänestä pilkkaa", uhkasi Minka kiihkeästi.

Schulteiss asteli miettiväisenä edes takaisin ja tuijotti jalkojaan,
joiden muodosta hän näytti olevan erinomaisen turhamainen. Hän
asetti jalkansa huolellisesti ja sirosti eteensä askel askeleelta,
ja aina kääntyessään notkahutti hän syvälle polviaan, ikäänkuin
vahvistukseksi ajatustyölleen.

Hän alkoi innostua yhä enemmän, käänteet kävivät yhä nopeammiksi ja
polvien notkaukset yhä merkitsevämmän syviksi. Äkkiä hän pysähtyi
säteilevään itsetietoiseen hymyyn.

"'Rukin historia'... se tulee nimeksi teokselle, jonka aion
kirjoittaa, -- monta nidosta --. Mitä kaikkea rukin ääressä on
kehrätty... Miehet ovat villatukkoina kulkeneet lankarenkaan läpi.
Se on, y-ym", hän nosti leukansa ilmaan ja puhalsi, -- "kaiken tuon
romanttisen käsityskannan naisesta minä jätän maailman pienille
tuhrijoille. Minä, minä", -- ääni kiihtyi äkkiä intohimoiseksi
kiljunaksi, -- "aion sytyttää palosoihdun, -- palosoihdun! -- näyttää
orjan, joka ostetaan ja myydään ja kytketään rukkiin. Ja sitten,
neiti Minka", -- hän pysähtyi ja loi häneen samalla juhlallisen ja
viekkaan katseen, ikäänkuin luonnolliseen sotatoveriin, -- "alkaa
vapaudentaistelu. -- Mutta ensiksi, -- ensiksi sen vahingon historia,
jonka nainen on saanut, hänen syvän lankeemuksensa historia...
Erittäin arkaluontoinen, monimutkainen, hienonhieno asia, jonka
ainoastaan nero, läpitunkevin psykolooginen silmä voi selvittää, --
paljastaa kaikkine yksityiskohtineen. Semmoisen miehen täytyy tuntea
naisen sydän juurtajaksain, -- juurta -- jaksain!"... Arnt nyki ja
veteli hänen nenäliinansa kulmaa, joka pisti ulos takin takataskusta.

... "Vaan minä, -- kun kynäni kerran on päässyt vauhtiin", -- oli hän
kirjoittavinaan käsi ojossa, niin että laihaa paljasta rannetta näkyi
takinhiasta pitkä matka,-- "toimitan paljastuksen, -- niin -- niin,
paljastuksen --." Tässä Arnt sai nenäliinan vedetyksi ulos hännäksi.
-- -- "Minä paljastan kaikki hänen aseensa, -- koko arsenaalin!...
Askel askeleelta aion seurata hänen kurjaa tietään liitoksia myöten,
näyttää ja _todistaa_, kuinka tuo ainainen peitelty hätä varjeluksen
taistelu ja juoniminen miestä -- vallanpitäjää vastaan -- on
vääristänyt hänen sisimmät, pyhimmät tunteensa silmäneulanhienoiksi,
myrkytetyiksi aseiksi, inhaksi vangitsevaksi viettelykseksi, ja
tehnyt hänestä mestarin kaikilla liukkailla petollisilla aloilla,
-- supistanut hänen vihansa ja rakkautensa pikkumaisen, uskottoman
ja viekkaan orjan tunteiksi, -- nii-in, sen sanon, turmellut hänen
luonteensa sydänjuuria myöten"...

Hän loi verisen katseen Minkaan.

... "Hän keimailee miehen edessä ja leikittelee hänen kanssaan niin
itsekkään kylmällä intohimolla ja verenhimoisella kiihkolla kuin
kissa hiiren kanssa... Hän -- hän -- hä -- än", -- hän kyykistyi
polvilleen mairittelevan näköiseksi, -- "istuu lumoovana ansaluukun
ääressä, imartelee ja viekottelee, -- ja kun tyhmeliini siihen
pudota kopsahtaa", -- seurasi halveksiva potku, -- "antaa elämänsä
ja kokonaisen tunnemaailman", -- suurten ulkonevain huulten pielissä
alkoi sinisen kalpeasti värähdellä, -- "niin hän vuodattaa kyyneleitä
niin lumoovia, niin sydäntä särkeviä"... Schulteiss harppasi edes
ja takaisin, ja nenäliina riippui kuin häntä hänen perässään...
"Nainen on muuttunut maailman suureksi petturiksi... hänellä on
alhainen saatanallinen vaisto, jonka intohimo on viekotella, -- --
hän on muuttunut vaaralliseksi, -- minä sanon, -- tuhansin
viettelevin värin keimailevaksi myrkkyitikaksi." Ääni äkkiä muuttui
pirullisen teräväksi ja kimeäksi... "Olennoksi, e -- he, he, -- jota
-- jota -- olisi psykoloogisesti tutkittava ja valvottava samalla
epäluottamuksella kuin käärmettä, jota luullaan kesytetyksi." -- "Ih
hih hih, -- hih hih, -- tshi tshi tshi, -- käärme, kas käärme"...
Ole koetti nyt vuorostaan saada heiluvan nenäliinan kokonaan ulos
vedetyksi seljapuisen raippansa koukkuisella päällä. Schulteiss
levitti hajalleen molemmat haaransa, keinui niillä ja myhäili
kattoon, poskillaan hivuttava puna ja niska korkeaa kyttyrää vastaan
nojaten. Käärme nyt riippui suoraan alaspäin, ja kaikki silmät
vartioitsivat jännityksellä, milloin se taas rupeaisi liikkumaan.

"Tämä oli kauhea kuva, jonka teille paljastin", -- lausui hän
vihdoin syvään hengähtäen ja kääntyi Minkaa kohti. Pitkäin, alas
painuneiden silmäripsien alta kohosi Minkan katse viattomana ja
vierastaen. "Kuinka? -- Mitä sanoitte? -- Minä kirjoitan teemaani,
hra Schulteiss."

Hänen kasvonsa lensivät aivan harmaiksi. Itsetietoinen innostus
kutistui äkkiä kokoon ja katosi pieneksi, pelokkaasti kärsiväksi
olennoksi, hän yski ja änkötti: -- "Sen jälkeen aioin... aioin
esittää naista sillä kannalla, kun -- sielukas tunne hänen omasta
arvostaan on herännyt, -- hänen suurta, ihanaa taisteluansa meidän
aikanamme ja syvää -- syvää" -- -- "Hihihi-i, -- käärme... tuossa
makaa käärme!" -- poikain kesken purskahti valloilleen hurja
hillitsemätön nauru. Schulteiss katsoi hämmennyksissä ympärilleen. --
"Tuossa -- tuossa, hra Schulteiss"... näytti Berthea avuliaasti.

Schulteiss hairasi äkkiä nenäliinan lattiasta, palasi kirjain luo ja
ryhtyi nolona toiseen läksyyn...

"E -- he he, -- sitten oli meillä maantiedettä, -- Langfjeldit"...
"Saitpahan panemaan kokoon sateenvarjonsa", kuiskasi Berthea
riemuissaan.

Schulteiss selaili kirjaa hermostuneena ja levottomana... Poikain
silmät olivat lakkaamatta seuranneet nurkassa olevan seinäkellon
viisaria.

"Kello on jo kymmentä minuuttia vailla kaksitoista, hra Schulteiss",
ilmoitti Arnt viattomasti, -- "emmekä vielä ole saaneet läksyjä ensi
kerraksi."

"Vai niin, -- noh -- historiassa ottakaa luku loppuun."

"Lukuko loppuun! kun ei vielä ole kuulustettu alkuakaan... Pitääkö
meidän ottaa kaksi läksyä samaksi tunniksi"... napistiin ja mutistiin
siinä viekkaassa tarkoituksessa, että saataisiin jäljellä olevat
minuutit kulumaan. Viisarin imeytyessä ja madellessa lähemmäksi
kahtatoista nousivat äkkiä sekä lukkarin että nimismiehen poika
pystyyn kirjat yhteensidottuina kainalossa. Heille tuli aina
semmoinen hirveä kiire kellon lyödessä, kun muka olivat saaneet
-- he vetosivat siihen -- kotoa ankarat käskyt saapua ajoissa
päivällisille. Massi, tohtorin kahdentoista-vuotias tytär alimmalta
luokalta, oli samassa tuokiossa Minkan luona; ja Berthea hyökkäsi
alas rappusia ollakseen paikalla, kun pojat ulko-oven edessä sitoivat
sukset jalkaan ja lähtivät makasiinimäkeä laskemaan. Schulteiss
kokosi välinpitämättömän näköisenä kasaan muutamia pöydälle jääneitä
kirjoja.

"Antakaa anteeksi, mutta en saanut kirjoitustani tänä päivänä aivan
valmiiksi", virkkoi Minka kokoillessaan tavaroitaan; -- "mutta minä
todella kävin hieman hajamieliseksi. Te puhuitte niin innokkaasti"...
"Vai niin, en minä ole mikään argus, sen vakuutan teille, -- minä en
tahdo valvoa -- oppilasta, joka on kasvanut valvonnasta pois", --
hän huudahti kiivaasti, -- "minä -- minä" -- ääni vapisi sisällistä
liikutusta.

Minka seisoi, ikäänkuin miettien jotain: -- "Schulteiss"... alkoi hän
varovasti ja tutkistellen... "Tunnetteko erästä neiti Feiringiä?"

"Neiti Thekla Feiringiä... Kyl -- lä... tunnen kyllä, -- ellei
kukaan muu kysy, -- meidän kesken, -- ainoastaan meidän kesken!...
On minulla omat vainuni... Hän on yksi niitä naisia, jotka
kirjoittavat 'Kahdenteenkymmenenteen vuosisataan'... yksi niitä
lintusia, jotka vielä visertävät puunlatvoihin piiloutuneina --
syvimpäin salanimien suojassa". -- "Hän tulee tänne tänään", intoili
Minka, --"hän on matkalla vouti Preusin luo, joka on ottanut hänet
kotiopettajattareksi. Minä olen semmoisessa jännityksessä"... lausui
hän, kun riensi huoneesta. Schulteiss seisoi kauan ja tuijotti oveen,
kun se oli Minkan jälkeen sulkeutunut.

       *       *       *       *       *

-- Kello jo neljää lähenteli, ennenkuin kartanolta alkoivat kuulua
umpikulkuset ja neiti tuli. Lumituisku ja huono keli olivat häntä
viivyttäneet. Sillä välin kun alhaalla kävi vilkkaaksi ja talonmies
tuli hevosta ottamaan, seisoi Schulteiss ylhäällä kouluhuoneen
akkunassa, hieroi ruutua ja katseli, ja vanhimman jälkeinen poika
talossa, Kjel, kiiruhti paljain päin neitiä vastaan ottamaan.

Melkein kuin pyryn peittämä virstanpatsas neiti Feiring seisoi
eteisessä, itsepintaisesti kuurona kaikille ystävällisille
kutsumuksille. Häntä ei mitenkään saatu saliin lähtemään, ennenkuin
hänen päältään oli riisuttu paksu kuori päällysvaatteita ja jaloista
raskaat karvaiset töppöset.

Ja sitten hänet huomattiin hieman espanjanruokomaiseksi soreaksi
naiseksi, joka oli puettu muodikkaaseen, vartalon mukaiseen kappaan,
liepeet ja hiat nahalla reunustetut. Kapan selkänapeista killui
toinen pahasti irrallaan melkein poikki kuluneen langan päässä, ja
kaulasta riippuva upea silkillä vuorattu muhvi lemusi hajuvedestä.
Kokoon rutistetun nenäliinan vierestä häämötti sieltä sisästä jotain
keltaisen kirjavihkon tapaista.

Kjel tunsi hänen tarkastavan syrjäkatseensa kulkevan pitkin
paksua pahansään nuttuaan, leveitä maalla neulotulta housujaan,
jotka sukelsivat pitkävartisiin rasvanahkasaappaihin. Helkkarin
kiusallista, kun piti juuri tämmöisenä esiintyä muodikkaan
kaupunkilaisnaisen edessä! Hän hakkasi reippaasti takinliepeitään ja
reisiään ikäänkuin lunta pudistellakseen: "Tämmöiseen ilmaan otetaan
oikea maalaisen sporttipuku, neiti, kun pitää kahlata lumikinoksissa."

Mutta neiti ei kuullut häntä; hänen pienet mustat marjasilmänsä
seurasivat vilkkaalla harrastuksella Minkaa, joka suurimmalla
huolella kantoi sisään matka vaatteet ja levitti ne ruokahuoneessa
parille tuolille lämpiämään. "Ja tekö olette neiti Minka?" kysyi hän.
"Minä en ajatellut teitä semmoiseksi, vaan -- vähän kalpeammaksi ja
-- --" Suu yhä tervehdykseen hymistettynä hän sitten kumarruksella ja
pienellä niiauksella solahti arkihuoneeseen.

Neiti näkyi halveksivan noita tavallisia johdantoja keskusteluun; hän
katsoi ääneti ympärilleen, pidättäen itselleen omat mielipiteensä.

"No täällä maalla joka tapauksessa asutaan tilavasti", alkoi
hän sitten huomioitaan... "Tuntee heti, että on tullut toiseen
viattomampaan aikakauteen, jossa poltetaan koivupuita hiilien ja
koksien asemesta"... "Mutta mistä olette voineet saada käsityksen
meidän Minkastamme?" -- puhkesi rouva kysymään. -- Neiti Feiring
seisoi ja myhäili ja hymyili nuoren tytön puoleen: "Minä oikeastaan
tunnen hänet varsin erinomaisen hyvästi. Poikanne, -- niin,
filolooginhan kirjoissa hän kuuluu kulkevan, -- on minulle puhunut
niin paljon sisarestaan. Hän ymmärtää hänet niin perinpohjin."

Minka punastui ja punastui yhä enemmän ja puuhasi yhä uutterammin
pesän kuumotuksessa.

"Vai niin, te siis tunnette poikamme Endren, -- ehkäpä hyvinkin?"
tunnusteli rouva. --

"Herra Jumala, mikä sielukas ihminen... Ja miten kauniisti hän
laulaa. Olen tavannut hänet melkein joka päivä koko tämän puolen
vuoden aikana laulaja Figerin seurassa. -- Kun hän puhuu laulusta,
-- niin ei siinä auta vastaan sanominen, hyvä rouva! Sillekin
taiteelle koittaa aivan uusi aika, -- vaikutus tehdään eläväksi,
dramaattisesti sulatetaan persoonallisuuteen."

Rouvan kasvoihin tuli hermostunut ilmaus ja levottomana hän katsoi
konttorin ovea koti, josta hän joka hetki odotti miestään.

... "Kun hän ja Figer laulavat duetin, toinen tenoori ja toinen
basso, niin on se verraton nautinto, -- ja he yhä oppivat uusia
kappaleita"... "Olkaa hyvä, neiti, minä pelkään, että ruoka jäähtyy",
kutsui rouva hieman kiirehtien. -- "Kiitos, kiitos... Ja Figer ja
hän ovat eroamattomat, aina ne näkee yhdessä"... "Mutta teidän
täytyy vihdoinkin tulla syömään, neiti."... "Ja ellei hänestä tule
taiteilijaa niin! Hänen koko luonteestaan henkii jotain niin suurta
ja lämmintä, ettei siitä voi erehtyä -- Minä vakuutan teille, niitä
on paitsi Figeriä monta muuta, jotka ovat samaa mieltä"...

Sillä välin kun neiti nautti ne pari hyvää ruokalajia, jotka oli
hänelle säästetty, jatkoi hän, poisjohtamisyrityksistä huolimatta,
innokkaasti puhetta samasta arkaluontoisesta asiasta.

"No jaa, mitä te nyt oikeastaan pidätte, olin sanoa meistä
maalaisista?" -- alkoi Kjel, kun äiti hetkeksi oli poistunut
huoneesta.

"Minä tosiaan luulin, että tekin kysyisitte kalakokkareista", hymyili
neiti.

"Minä pyydän, lihakokkareista."

"Niin, niin, lihakokkareista, -- ruokaopinnoitahan täällä maalla
ensi sijassa täytyy ajatella... Ja hyytelön kanssa", -- hän loi
surkuttelevan katseensa ensinnä vatiin ja sitten oveen, josta rouva
oli mennyt... "Kun ajattelen kaikkea sitä puuhaa", -- hän nosti
kahvelilla pienen linnun lautaselleen, -- "kaupungissa haetaan tämä
ruokalaji ravintolasta, kun alkaa sitä mieli tehdä. Kuinka paljon
huolta ja vaivaa sekin tuottaa... Oih!" -- hän kääntyi Kjelin ja
Minkan puoleen, -- "tunsin heti ensi tunnelissa, johon rautatiellä
tulimme, että nyt, nyt sitä mennään maalaisläpeen, jossa kaikki
haiskahtaa ruualta ja ruokapyrinnöiltä."

"Erittäin miellyttäviä vaikutuksia siis, neiti, kun tulee tänne
ylämaahan", huomautti Kjel ja nojausi mahtipontisesti taapäin.

"Ja kun minut sitten junasta sullottiin sudennahkaisiin
rekivällyihin, niin tuntui siltä, kuin tämä kaikki nielisi minut.
Alussa en uskaltanut karvoihinkaan koskea, sillä minusta se oli
todellinen susi."

"Sangen pikanttia," -- siristi Kjel silmiään ja kaivoi liivinsä
taskusta siron ruskahtavan meripihkaisen sikari-imukkeen...
"Tuommoinen kuolemaan tuomittu tylstyy, näettekös... Kaikki tuo
harmaa lumituisku, joka tuli metsäharjuilta, ja loppumaton iloton
valkoinen virta, jota ajoimme ja ajoimme, vaivuttivat minut
lopulta niin rauhalliseen puoliuneen ja saivat minut mielessäni
kuvittelemaan, että pyry peittäisi minut lumeen ja minä paleltuisin
kuoliaaksi, kunnes jälleen heräisin taivaassa, ystävieni luona
pääkaupungissa." -- "No-no, -- älkää nyt kuitenkaan tehkö itsellenne
kovin liiallisia mielikuvia maalaisesta viattomuudestamme, neiti,"
huomautti Kjel. -- "Mekin toki vähän pippuroimme hermojamme... Saatte
uskoa, että tuommoinen lankkuliikekin, jossa on suuret pääomat
kysymyksessä, -- se terästää aika lailla. -- Niin, en tahdo mainita
summia, te ehkä pyörtyisitte, neiti... Ja mitä tulee niin sanoakseni
yksityiseen elämäämme ja oloomme -- niin emme siinäkään toki ole niin
kovin aikamme jäljessä -- --. Ja, -- mitä minuun tulee niin, -- sitä
pahempi... No niin, siitä älkäämme puhuko perhekodissa"...

Minka katsoi suurilla silmillä veljeensä. Katseesta kuvastui se
vilpitön ajatus, että veli nyt sekä turhisteli että kerskasi.

"Mutta eihän teidän kuitenkaan tarvitse jäädä tänne ainaiseksi,"
-- lohdutti hän oikein sydämelle käyneesti. "Minä vakuutan, että
sydämeni oikein kutistui kokoon, -- ja ellei minulla olisi ollut
luettavana korehtuuria somaan pikku artikkeliin, joka tulee
'Kahdenteenkymmenenteen vuosisataan'... Se oli kuin viimeinen
auringonpaiste pääkaupungista, joka lämmitti jähmettyneitä käsiäni."
-- Neiti käänsi siitä pitäen puheensa Minkan niinkuin ainakin sen
puoleen, joka nähtävästi oli ainoa kykenevä jotain käsittämään.
-- "Sillä oli niin viehättävä nimikin"... Hän kuiskasi tämän
kevyesti sivuun, rouva Baarvigin tullessa huoneeseen, ja katsoi
välinpitämättömän näköisenä ulos akkunasta... "Voitteko arvata mikä?"

Minka kalpeni ja vilkasi äkkiä taakseen, kuka oli huoneeseen tullut.

"'Nainen, joka herää'... Toimitus oli yksimielinen siitä, että se oli
painettava." -- Minka tuijotti häneen vavisten, kylmä hiki otsallaan.
-- "Siitä kuohuu semmoinen viehättävä kapinanhenki. Ja kaikki nuo
erinomaiset sitaatit historiasta... Ei mutta kiitoksia, rouva
Baarvig, pitääkö minun vielä jaksaa sylttiä ja leivoksia... Minä
vakuutan -- jospa näkisin kirjoittajan, niin tarttuisin sitä naista
kädestä ja puristaisin sitä niinkuin nyt puristan teidän kättänne,
neiti Minka", -- hän ojensi kätensä ja teki, niinkuin oli sanonut, --
"ja pyytäisin häntä vaan kirjoittamaan enemmän samaan tapaan"...

Toisen äänessä ja toisen hehkuvassa kasvojen ilmauksessa oli jotain,
joka herätti rouvan huomiota ja sai hänen katseensa jonkinlaisella
tutkivalla ja punnitsevalla hämmästyksellä verkalleen tarkastamaan
kumpaakin... Ikäänkuin yrittäen masentaa jotain kiusallista hän
äkkiä painavasti sanoi: "Ei, se ei ole helppo tehtävä, jonka olette
ottaneet ruvetessanne kasvattamaan ja ohjaamaan kahta puolikasvuista
tyttöä, neiti Feiring... Suuri edesvastaus, tukala tehtävä näinä
aikoina, sekä vanhemmille, että lapsille."

Neiti katsoi häneen hurskaasti suu kaikkein pienimmällään.

"Kun vanhempain noin viimeiseen saakka täytyy pitää kiinni vanhasta,
niin tapahtuu se siksi, että he tuntevat, ettei uusi vielä ole
kestävää, eikä lujaa", -- jatkoi rouva Baarvig.

Neiti Feiring loi pieneen rouvaan tarkastavan katseen. Tässä hän
varmaan oli tavannut oikean maalaisen perheenäidin, jolla oli lujat
lukot ja perustukset kiinni naulatuille mielipiteilleen. Mutta hän
ehdottomasti väisti tuota varmaa, läpitunkevaa katsetta.

"Ei se tietysti ole niinkään helppoa", lausui hän sitten myönnellen.
-- "Ei, -- se ei ole helppoa. -- Uskokaa, että äideillä kyllä on
ajatuksensa näihin aikoihin, neiti Feiring"...

Tohtori astui äkkiä huoneeseen, häntä olivat potilaat viivyttäneet
konttorissa. "Hyvää päivää, neiti, -- tokko teitä on osattu pitää
täällä hyvänä? -- Olette matkalla vouti Preusin luo... Omituisen
ukon siellä tapaatte." -- "Vai niin, -- originaali? -- Ilahuttaa
minua." -- "Hänellä on eräs idea. Jos vaan voitte siihen uskoa,
oikein kunnolla, -- kysellä häneltä sitä joka puolelta, niin on mies
vallassanne." -- "Vai niin, tosiaankin, -- ideain mies?" -- "Se
on, yhden idean mies. Mutta se on sitä perusteellisempi. Hän uskoo
ruumiinpolttoon, -- on kerrassaan hassahtanut siihen. Ensi vuonna
saamme sen. Sitä hän on vakuuttanut minulle kahdeksantoista vuotta,
siitä pitäen kun tälle paikkakunnalle tulin."

-- "Ohhoh!" -- "Kelpo mies muutoin, -- vanhanaikainen ja
konservatiivinen kuin tukki; -- mutta hän ei pakota ketään...
Saa vaan yskän, kun tulee kotiin kaupungin sumusta, kaikista
niistä houreista, joita hän siellä alhaalla kuulee ja joiden ylös
rykimiseksi häneltä menee kokonainen viikko, kuten hänellä on tapana
sanoa." -- "Minun täytyy todellakin vastustaa sitä, että ilma, joka
on harrastuksia täynnä, muka olisi vähemmän puhdasta kuin se, jossa
ei ole harrastuksia ensinkään, hra tohtori." -- "Riippuu siitä,
minkälaisia harrastuksia, neiti, -- minkälaisia... Varmaan siellä
alhaalla leviää hyvinkin ilkeä höyry kaikesta, jolla siellä koneita
lämmitetään -- joka merkityksessä." -- "On esimerkiksi herätetty
harrastus semmoista maailmaa kohtaan, jolla ei ole minkäänlaisia
polttopuita", -- sutkautti neiti terävästi, -- "siellä ovat silmät
auenneet -- köyhälistöä kohti." -- "Tarkoitatte sitä maailmaa, joka
tahtoo heittää koko yhteiskunnan polttopuiksi", sutkahutti vuorostaan
tohtori. -- "Jos pidämme kiinni logiikasta, hra tohtori", -- torjui
neiti urhoollisesti. -- "Naisten logiikasta, -- niin kyllä, -- niin
kyllä", -- virnisteli tohtori, "se on kuuluisaa. Mutta älkää nyt vaan
ruvetko voudin kanssa maailmaa parantamaan. Hän on, nähkääs, niin
hirveän tyytyväinen tähän vanhaan... Tiedätte kyllä, että on ihmisiä,
jotka ovat niin piintyneet vanhoihin saappaihinsa, että mieluummin
paikkaavat ne sataan kertaan, kuin huolivat uusista... Hän on juuri
yksi niitä."

Neiti Feiringin pienet pyöreät, levottomasti vilkuvat silmämarjat
muistuttivat hiirtä, joka ravaa edes takaisin ja hakee rakoa
loukusta päästäkseen. Hän nähtävästi epäröi, tyytyisikö siihen,
että keskustelu päättyi moiseen pilaan, ja vaipui tuoliin ääneti ja
verkalleen syvemmälle ja syvemmälle epäävä ilme kasvoissaan.

"Te oikein pelotatte minua, hra tohtori", -- hän vihdoin alkoi...
"Minusta tuntuu kuin vietäisiin minut Munkkisaareen, taikka johonkin
muuhun saareen maailman loppuun. Ei siis ainoatakaan ihmistä, kenen
kanssa puhua siitä... siitä... mitä ulkona elämässä tapahtuu. --
Minun siis vaan pitää päntätä saksaa, englantia, maantietoa ja
historiaa -- mallikelpoisena kotiopettajattarena, enkä saa vastustaa
talon isäntää... Suoraan puhuen, hra tohtori, tuoko osa kuuluu
semmoiselle olennolle, joka tässä istuu?" -- "Ei kannata ministerin
hakea puhtaaksikirjoittajan paikkaa, neiti. Tavara voipi jäädä
myymättä senkin vuoksi, että se on liian hienoa... ei saa koskaan
pitää hengenvaatimuksia, jotka käyvät aseman yli." -- "Se on,
yhteiskunnan kohtuuttomat lait karkoittavat minut nyt Siperiaan",
huudahti neiti.

Minka seurasi keskustelua kuumana; hän tunsi, miten silmissä
tuikki ja pisti. Ja Kjel oli aivan suunniltaan... Isä tuossa
talonpoikaisilla sukkeluuksillaan nolaili häntä, -- häntä!... Eikä
ymmärtänyt, että raastoi hienoja, rafineerattuja hermojänteitä...

Kjel äkkiä hyppäsi tuoliltaan: "Niinkö isä... Minullako esimerkiksi
ei siis olisi minkäänlaista oikeutta henkisiin pyrinnöihin, ellen
mitään ansaitse. Mutta jos minä huomenna voitan kelpo tavalla
lankuillani, -- niin minulla _on_ niihin oikeus! Tuo on niin
ahdasmielistä ja vanhanaikaista että --. Nykyaikana on meillä
kaikilla henkisiä pyrinnöitä, sen sanon"... "Jaa-a, kaikki nuo
henkiset pyrkijät"... mutisi tohtori. "Mutta itse sinä aivan
hiljattain kerroit ajaneesi työstäsi sahalta pietistin, sen vuoksi
että hän tahtoi kääntää muita, sen sijaan että olisi sahannut... Sinä
luullakseni evästit häntä jonkinlaisilla semmoisilla syillä, että
hän oli liian korkea henki sinun tehtaaseesi" -- "Pyh, mokomaakin --
poikkeustapaus, -- johtui aivan toisista syistä" -- torjui Kjel. Hän
nykäsi omituisesti niskaansa merkiksi, että isä-ukko tällä kertaa ei
voinut oikein kohota asiain tasalle.

Tosiaan merkillinen nainen, lievimmin sanoen, -- äänteli hänen
sisässään...

Yksin tuo tapa, kun hän kumarsi niskaansa ja sanoi jotain, --
tuommoinen pikantti, salattu etevä hymy... Ja vaan tuo pieni
piirre, kun hän noin tapansa mukaan jätti hansikkaat syliinsä
syödessään. Surkeata, että hän oli tuolla tavalla tuomittu voudin
orjaksi... Kjelillä oli kyllä halu kertoa hänelle jotain oikeasta
uskaltamisesta, -- esimerkiksi silloin, kun oli ajanut sormen
paksuista virran jäätä ennättääkseen Kjerstadiin huutokauppaan
ennenkuin asianajaja Ring. -- Ja ehkä vähän siitäkin, -- mitä hän
nyt uskalsi kaupoissa, -- ja miten hän hikoili ja kävi postissa
kahdesti päivässä, jotta eivät kotona saisi vihiä -- ja idylli tulisi
häirityksi. --

-- "Niin, neiti Feiring", -- sanoi tohtori, kun kahvi oli juotu,
-- "älkää pitäkö sitä vieraanvaraisuuden puutteena, että jälleen
karkoitan teidät lumituiskuun. Mutta ellei mieli illan kulua
liian myöhäiseksi, niin täytyy meidän saada teidät uudelleen
matkavaatteisiin ja rekeen pönkityksi."

"Ja sitten, pim pom, mennään Siperiaan", -- sanoi neiti leikillään
ja alkoi suoriutua matkaan. "Voin ainakin sanoa, että olen välillä
levähtänyt hauskalla pysäkillä. -- Toimitus ottaa, mitä kirjoitatte",
-- kuiskasi hän Minkan puoleen kumartuen, kun tämä auttoi
karvatöppösiä hänen jalkoihinsa... "Meidän täytyy nyt jollain tavalla
ylläpitää kirjeenvaihtoa"...

Kun neiti Feiring matkakuoressaan valaistiin ulos, odotti Kjel jo
ulko-ovella, josta lunta pyrysi sisään, puettuna turkkeihin ja
piiska kädessä. "Kovin on pimeä ja virran rannoilla on monessa
paikassa vaarallista jääsohjoa, neiti, ja ellei teillä ole mitään
sitä vastaan, niin luulen teitä parhaiten palvelevani, jos minä ajan
nämä pari penikulmaa voutilaan." -- "Tuossa paljastitte itsestänne
ihmisrakkaan piirteen, hra tehtaanomistaja. Minä kyllä kamalasti
pelkään tätä kaikkea"... kuului vaatemytyn sisästä. "Huh, -- tähänkö
hautaan sitä nyt pitää?" kysyi hän sitten, kun ulkona pimeässä oli
pönkitetty rekeen ja jalat pantu pussiin.

Lumi narisi anturain alla... Alhaalta kuului Kjelin rauhoittava
"soo-ja, soo-ja"... kun hän hillitsi virmaa hevosta, ja sitten kuului
naseva piiskan sivallus. Makasiinimäen alle sumuun hälveni sitten
kulkusten ääni.

       *       *       *       *       *

-- Ruokasalissa oli nyt pimeä, paitsi valohohtoa arkihuoneen
lampusta. Pesän vieressä vielä olivat molemmat tuolit, joilla neiti
Feiringin matka vaatteet olivat olleet... Ja Minka siellä sisällä
käveli hiljaa kuin haamu varpaillaan, jottei kenenkään päähän
pistäisi kutsua häntä ja häiritä. Oli ikäänkuin päivän kokemukset
säilyisivät, niin kauan kun nuo molemmat tuolit seisoivat tuossa
liikuttamatta paikallaan... Niinkauan oli vielä neiti Feiring
läsnä vakuuttamassa, että hänen kirjoituksensa painettaisiin, --
että se todella seisoisi "Kahdennessakymmenennessä vuosisadassa"
otsakirjoituksineen ja kaikkineen... Toisen tuolin alta häämötti
pieni valkoinen esine... Paperossi -- varmaan tavattoman hieno... Ja
aivan sen paikan alla, niissä neiti Feiringin muhvi oli riippunut...

Minka hairasi sen äkkiä maasta. Siinä oli jotain todellisempaa, mistä
pitää kiinni. Hän liiteli sinne tänne levotonta onneaan kantaen,
voimatta antaa tunteilleen valtaa, -- ja kun hän sitten istui
muiden seuraan illallispöytään, niin ihmetteli hän itsekseen tuon
tuostakin salanimellistä suuruuttaan. _Jos_ he olisivat tietäneet...
Jos he olisivat aavistaneet, että hän, joka istui tässä ja tuskin
sai voileipäänsä niellyksi, oli mukana ison maailman taistelussa ja
iskemässä iskun...

Hän oli mielestään näiden keskellä melkein kuin jonkinlaista
salaista nitroglyseriiniä tahi dynamiittia. Niska oikeni oikein
ylpeäksi ja sotaiseksi, kun toiset väittelivät neiti Feiringistä,
-- ja hän mielestään saattoi jättää omaan arvoonsa, mitä he
arvelivat täällä kotona maalla... Mutta kyllä Schulteissin olisi
lentänyt suu selälleen, jos hän olisi tiennyt... Illallisen jälkeen
hän istui soittamaan -- triumfimarssia ja kaikenlaisia oikun
paloja. Ja Schulteiss istui pianon taa tavalliselle paikalleen.
Minka näki hänet, tenhosi hänet, hymyili hänelle silmiin, kun
hän istui siinä niska nuottihyllyä vastaan ja antoi profiilinsa
varjon muistuttaa Napoleonia. Minkan liikkuvat, väikkyvät kasvot
valtasivat hänet kokonaan sanomattomilla salaisuuksilla... Minka
oikaisi niskansa arvokkaaksi ja oli mahtava... Ja Schulteiss oli
kalpeana hurmauksesta. Kun kotiopettaja sitten varsin huumaantuneena
kumarsi hyvän yön, niin katsoi Minka häneen salaperäisesti ja
merkitsevästi... Ja Schulteissin kädet vapisivat portaiden
kaidepuissa, hänen noustessaan ylös kamariinsa.

-- Myöhään illalla makuukamarissa, katsottuaan varmaksi, että sisaret
makasivat, sitasi Minka hameen vyötäisilleen ja kietoi ympärilleen
saalin. Ja ulkona ullakossa hän sitten istui pimeässä ja mietti ja
poltti ja oli eurooppalainen ja nautti, -- kunnes hän tunsi, että se
alkoi tehdä pahaa.

       *       *       *       *       *

Oli jo myöhä, ennenkuin rouva Baarvig sai unta, ja hän heräsi äkkiä
vaikeaan levottomuuteen ja tuskaan. Yölevottomuus oli käynyt hänelle
tavaksi, hänen tohtorin vaimona eläessään. Harvoin tapahtui, ettei
joku levottomuuden puuskaus, mikä milloinkin, ajanut häntä vuoteelta
ja saanut häntä kylmän salin poikki lähtemään kiertoretkelleen
yläkertaan lasten makuuhuoneeseen. Milloin piti lähteä katsomaan,
olivatko pikku tytöt sammuttaneet kynttilän, tahi oliko ehkä Massi
heittänyt peitteen päältään -- makasiko ja yski. Milloin taas,
oliko Arnt kahnannut tärpättirievun kaulastaan, olivatko sukat ja
kengät jääneet sinne märkinä makaamaan, eikö niitä oltu tuotu alas
kuivamaan, taikka oliko huoneessa häkää. Joka kerta hän makasi ja
mietti, miten suorittaisi sen vaikean tempun, että nousisi ylös,
sytyttäisi kynttilän ja pääsisi ovesta ulos herättämättä miestään,
-- joka oli tullut myöhään kotiin, tahi jota milloin hyvänsä yöllä
saatettiin kutsua sairaan luo. Rouva oli tottunut arvaamaan, paljonko
uskalsi, siitä miten hänen miehensä milloinkin makasi, nukkuiko hän
sikeään vai kevyesti. Hän oli tutkinut miehensä kasvoja, seurannut
niiden ilmauksia melkein unien maailmaan, hänen maatessa tuossa
viereisessä sängyssä, -- kasvoissa alati niin kaunis levollinen ilme,
vastakohta kaikille rajuilmoille, joita niissä hereillä liikkui ja
joita vastaan rouvan oli taisteleminen.

Rouva vaelteli salissa, kun ei ollut liian kylmä, ja monesti se oli
hänelle erittäin viihdyttävää, -- hän ikäänkuin sai lepoa omille
ajatuksilleen... Mutta tänä yönä hän oli säpsähtänyt ikäänkuin
pahasta unesta. Jotain oli tapahtunut... Mitä oli Minkan ja neiti
Feiringin välillä?... Peitettyä salaista ymmärrystä. Jotain jota
ei voitu hänelle ilmaista... Kirjoitus, josta neiti Feiring oli
puhunut... Minkako oli jotain kirjoittanut... Kasvojen ilmeet,
-- Minkan huonosti peitetty suuri, pelokas ilo... Hän näki sen
mielessään ja kävi yhä katkerammaksi siitä, että tätä salattiin
häneltä, -- äidiltä. Ja mitä oli hän voinut kirjoittaa?...
"Nainen, joka herää", se oli nimi... Minka oli aina ollut halukas
kynäilemään... Mutta se että Minka kirjoitti, ei se häntä... Ei se...

Rouva Bente tuijotti vaan yhteen ja samaan -- palasi aina vain yhteen
ja samaan: Luottamuksen perustus puuttui, -- se oli mennyt... Minka
oli kehittynyt häneltä salassa... Tähän hän tuijotti ja tuijotti...
Ammottava kuilu leveni levenemistään ja yhä kylmempi henki kuiskasi:
Hän oli kadottanut Minkan!...

Vanhin tytär, joka oli kasvanut hänen valvovan silmänsä ja johtavan
kätensä varassa, -- jonka suhteen hän luuli olevansa niin kaikin
puolin selvillä... Mutta juuri parhaan elämänsä eli tämä nyt
salassa. Tien hänen sisimpään uskoonsa hän oli menettänyt... Hän
oli kadottanut Minkan! Häneen tuli tuskallinen halu rientää ylös
hänen luokseen... Ei muuta kuin katsomaan häntä, kun hän makasi...
Ikäänkuin viimeisen kerran jättääkseen illusioonilleen hyvästi...

Vähän myöhemmin hän seisoi kynttilä kädessä keltaisessa salissa
vanhan pitkän pöydän ääressä, jolle koko pesu oli pinottu.

Kylmä sali oli pimeä, ja raskas rautauuni kohotti pimeästä haahmoaan
suurena ja uhkaavana. Tuo masentava kasvoi yhä, kasvoi... Endre, jota
hän oli koko tahdollaan tukenut uudella uralla... Ja Kjel... Tunsiko
hän heitä, -- mitä he aikoivat, ja ajattelivat? Oliko hänellä heidän
luottamuksensa? Taikka oikeastaan, eikö hän jo aikoja sitten ollut
kadottanut heitäkin, molempia vanhempia poikiaan?

Hän muisteli, kuinka he kumpikin tavallaan olivat vaienneet ja
hymyilleet, kun hän puhuessaan lämpeni jostain asiasta. Kuinka
katkera Endre oli isää kohtaan... Ja vielä hänellä oli Arnt, vielä
Massi kadotettavina! Neuvottomassa tuskassa hän vain tunsi, että hän
tahtoi, että hänen täytyi pelastaa, mitä saattoi. Sisässään hän huusi
hätähuutoja, -- hän ei tahtonut kadottaa enempää, -- kaikkia!... Hän
kulki levottomana, ikäänkuin kynttilällään etsien jotain kylmässä
salissa... Olivatko he antaneet lapsille liian vähän vapautta...
liian vähän asettuneet heitä kohtaan inhimillisen tutunomaisuuden
kannalle? -- Ilahuttivathan häntä itseään niin kaikki ajan ideat,
toivoihan hän niistä parempia oloja. Mutta kun tuli tosi eteen, niin
eivät ne kuitenkaan olleet niinkään helppoja toteuttaa... Tuntui
siltä, kuin ne eivät olisi vielä vakaantuneet oikeeseen muotoonsa...

Hän pysähtyi lasikaapin eteen, jossa kaikki tohtorin apteekkitavarat
olivat, ja näihin mietteisiin vaipuneena valaisi hän kynttilällään
myttyjen, ruukkujen, pullojen, rasiain, suurten ja pienten,
kirjavaa joukkoa, ikäänkuin nimikirjoituksia lukeakseen. Sitten
kirkastuivat äkkiä rouva Benten kasvot... Huomispäivänä jo tilaamme
"Kahdennenkymmenennen vuosisadan". Ja sopivassa tilaisuudessa
mainitsen sitten Minkalle, että voisi hänkin yrittää kirjoittaa --
koettaa kynäonneaan.

Verkalleen kulki hän jälleen kappaleen matkaa poispäin kokoon
käännetyn pelipöydän luo, nyökäten omille ajatuksilleen. Hajallaan
olevat huonekalut olivat kuin erämaassa keitaita, joille hän laski
kynttiläjalan. Häneen tuli levollisuuden tunne. Miten sitä yöllä
liioitteli kaikkea... Niin niin, -- -- hänhän ei voinut illalla
syödä mitään, kun oli niin levoton tuon kotiopettajattaren vuoksi...
Tyhjällä vatsalla ei koskaan nuku hyvin... Jos lähtisi alas
ruokakamariin leikkaamaan itselleen palasen voileipää? Valo katosi
ulos porraskäytävään...



III.


Tohtorin kääsit olivat pyörineet matkoihinsa jo aikaisin viileänä
kesäaamuna. Piika alkoi pestä konttorin akkunoita, ja kotoiset
työt, jotka aina tehtiin tohtorin poissa ollessa, olivat täydessä
käynnissä. Schulteissin ilmaantuminen alakertaan muulloinkin kuin
ruoka-aikoina riippui paljon tuosta kääsien jyrinästä. Hänen
hermojansa aina rasitti tohtori, -- yksistään se tieto, että
hän oli kotona... Tavallisesti hän kiersi kaikki huoneet tahi
astua patsasteli, kädet liivien hian-aukoissa, pitkin pihamaata
saamassa raitista ilmaa, -- seisoi ja tuijotti tahkoon, kun sitä
väännettiin ja niittomies laski viikatettaan, tirkisti syvämielisesti
ovesta puuliiteriin, jossa renkipoika hakkasi puita, jutteli
karsinaan ivallista elämän viisautta imisäsialle ja porsaille tai
filosofeeraili pukin kanssa. Puutarhassa kitkettiin ja kasteltiin,
niin kauan kun aamusta vielä oli vähän varjoa, ja yksinäisissä
mietteissään oli Schulteiss juuri alkanut täsmällisillä askelilla
kulkea pitkin navetan seinustalla olevan tukin selkää, kun Minka
huomasi hänet ja nopeasti tuli puutarhan portista. Schulteiss otti
vauhtia ikäänkuin juostakseen tukin päähän saakka, mutta hyppäsikin
sitten alas notkahuttaen sievästi ja syvään polviaan.

"Schulteiss", intoili Minka, -- "ettehän vaan hajamielisyydessänne
unohda käydä postia ottamassa, ennenkuin Kjel ennättää...
Tiedättehän, että Kjel aina menee ja tarkastaa sen portilla."
Schulteissin hiljainen, itsetietoinen hymähdys torjui kaikki
epäilykset. -- "Kello varmaan jo lähenee kymmentä, ja te vielä
kävelette täällä." "Minä vakuutan teille, neiti Minka... Voitteko
hetkeäkään epäillä minua"... keskeytti Schulteiss hämillään. --
"Ettekö voisi esimerkiksi yhtä hyvin kuljeskella alhaalla maantiellä,
Schulteiss?" -- "Ja siten joutua hra Kjelin huomion alaiseksi!" --
huudahti kotiopettaja voitonriemulla... "herättää hänen epäluuloansa
-- ja saattaa teidän asianne vaaraan... Vähän päästä" -- hän kaivoi
esiin kellonsa -- "saatte nähdä välinpitämättömän astuskelijan
katoovan polulta tuonne alas huvimajan haan taakse." -- "Mitä, --
eikö se vielä ole puolta yhdeksääkään? -- Käykö se oikein, oletteko
varma?" -- keskeytti Minka hätiköiden. -- "Minä vakuutan. Luottakaa
minuun, neiti Minka!" lausui Schulteiss sitten matalalla, ontolla
äänellä, joka kuului kuin tynnyrin sisästä. -- "Uh, teillä on niin
monta mutkaa, Schulteiss", -- torui Minka koketisti, -- "miks'ette
voinut heti sanoa, paljonko kello on." -- "Minä luovun kaikista
vastaväitteistä, -- vaikenen"... Hän kumarsi, ja kasvot loistivat.

"Kuulkaa Schulteiss, asia nyt on semmoinen, että 'Kahdeskymmenes
vuosisata' on saatava pois isän sanomalehtien joukosta. Sitä
kirjoitusta, jolle annoin nimeksi: 'Se pieni ja liukas jaa-sana',
-- en _tahdo_, että äiti saa sen lukeakseen... hän tuntisi minut
kohta kirjoitustavasta... Ja tiedättehän, kun hän tahtoo puhua siitä
kanssani ja nostaa sen ikäänkuin ikkunaan, tuulottaa ja tarkastaa
joka puolelta, mitä sitä on sattunut kirjoittamaan... Se on niin
sietämätöntä!... Jos se on hyväksytty, niin varmaan se tulee tässä
numerossa... Oikein vereni hyytyy ajatellessani, kuinka moni nuori
tyttö jo ehkä samana yönä makaa ja itkee ja katuu, että hän sillä
tavalla on yhdessä minuutissa kokonaan antautunut yksinvaltiaalle...
En saanut rauhaa, ennenkuin kirjoitin, että tuo jaa-sana on annettava
siten, että hänellä on helppo ero ja omistusoikeus ja samat oikeudet
ja kaikki järjestyksessä." -- "Hm, -- idea itsessään on erinomainen,
-- aivan loistava, -- jos olisi -- ym, ym -- toiveita sen -- --.
Siten kerrassaan liitettäisiin jaa-sanaan naisen täydellinen suojelus
lain kautta, -- se olisi niin sanoakseni hänen kihlasormuksensa
vapauden timantti -- -- ym -- ym -- mutta --". -- "Niin, eikö totta"
-- huudahti Minka voiton riemussa ja löi häntä sormille korrella,
jota hän käänteli kädessään, -- "minä olen, -- miksi hän sanoikaan
sitä, joka keksi..." -- "Heureka, -- se oli Arkimedes." -- "Heureka,
heureka! Siinä on ratkaisu koko asialle. Minä olen niin iloinen, että
tekee mieli sisällisesti hyppiä." -- "Hm-m", -- Schulteiss väänteli
miettiväisen näköisenä isotekoisia huuliaan. -- "Miksi tuommoiselta
näytätte?" -- "Ym -- ym... minä vaan tarkoitan, minä hartaasti
haluaisin, että se olisi mahdollista, neiti Minka." -- "Olettehan te
itse niin usein sanonut! --"

... "Vaan sitä pahempi -- te unohdatte epäluulottomassa sydämessänne
yksinvaltiaan, -- sortajan... Hän ei niinkään äkkiä laskisi läpi
semmoista lakia." -- "Minusta näyttää, että te nyt aivan väitätte
itseänne vastaan." -- "Pyydän saada selvittää kantani. Minä vieläkin
pidän kiinni siitä, että idea on loistava... ehdottomasti. Mutta
esteet --" -- "Mitkä esteet... Teillä aina on esteitä, kun tulee tosi
eteen, Schulteiss. Teillä ylipäänsä aina pitää olla esteitä." -- "Tuo
laki -- jotta se läpi saataisiin -- edellyttää... en tahdo teiltä
salata sitä -- ei sen enempää eikä vähempää, kuin että koko naisasia
ensin on voittanut"... "Hyi, mikä kiero ja katala ihminen te olette!"
huudahti Minka.

Schulteiss katsoi häneen avuttomasti, ikäänkuin rukoillen armoa.
Minka löi korrella hamettaan ja polki.

"Se on niin harmillista, kun te aina keksitte jotain, joka on
tiellä... Nyt on muka lakinikin mahdoton. Ja sillä tavalla menee
koko kirjoitus myttyyn!" hän valitti epätoivoisena... "Minä pian
rupean vihaamaan kaikkia miehiä..." -- "Jaa-a, neiti Minka, --
sillä tunteella saataisiin jotain aikaan... Vihan tulee edistää
vapautustyötä, kunnes kaikki menee itsestään -- rakkaudella." --
"Mutta kuitenkin, Schulteiss"... lausui Minka hetkisen mietittyään
-- "jos kirjoitus tulisi -- ja se teidän mielestänne olisi oikein
hyvin kirjoitettu, -- ideasta minä en enää välitä, koska siitä ei
kuitenkaan tule mitään ennenkuin ehkä sadan vuoden kuluttua --.
Mutta jos luulette, että sitä pidetään hyvänä, niin taputtakaa
käsiänne puutarhaportin luona kolme kertaa, niinkuin kyyhkysille.
Ja sitten Schulteiss... Tänään voi jo hyvinkin tulla vastaus neiti
Lundilta, ovatko kaupungissa saaneet toimeen suuren kävelyretkensä
tänne ylämaahan. Siinä tapauksessa tulee Thekla Feiring kohta tänne
pyytämään minulle lupaa, että saan lähteä mukaan. Mutta isä ja äiti
eivät saa aavistaakaan, että minä olen ollut toimessa sen asian
hyväksi vaikuttamassa... Kuulkaa Schulteiss, teillä on tänään paljon
puuhaa."

Tämä iski silmää ja hymyili uskotun onnellista hymyä, sillä välin
kuin Minka riensi takaisin puutarhaan.

       *       *       *       *       *

Postiaika oli ohitse, kirjeet ja sanomalehdet oli, maantiellä
tapahtuneiden ennakkotarkastusten jälkeen, viety kuten tavallisesti
asianmukaisesti seulottuina konttorin pöydälle, ja mytystä loisti
ristisiteinen uusi vihko "Kahdennettakymmenennettä vuosisataa", joka
ei kuitenkaan ollut antanut aihetta mihinkään kätten taputuksiin
alhaalla puutarhaportin luona. Schulteiss oli kävellyt ja vaeltanut
levottomana, ennenkuin hänelle sattui tilaisuus huomauttaa Minkalle
sitä lohduttavaa mahdollisuutta, että tässä vihkossa ehkä ei ollut
tilaa kirjoitukselle. Hän oli menemässä huoneesensa, kun rouva Bente,
joka tuli arkihuoneesta, seisautti hänet:

"Olemme saaneet Endreltä kirjeen... Ettekö tahdo tulla
sisään hetkeksi istumaan, Schulteiss... Dresdenistä." --
"Taiteilijakaupungista, Elben ihanasta Florensista", lisäsi
Schulteiss mielistelevästi. -- "Sehän _on_ taidetta, Schulteiss,
-- syvempää taidetta, -- operettikin? -- Endre nimittäin aikookin
ruveta operettilaulajaksi"... Rouva katsoi häneen tutkivasti. --
"Epäilemättä, rouva, -- aivan epäilemättä." -- "Hän sanoo, että
niin sanotut ensi luokan oopperat tekevät taiteilijan mylvijäksi ja
katuhuutajan heimolaiseksi, huoneet kun ovat niin mahdottoman avarat,
ja että laulaja esityksessään saattaa antaa ainoastaan karkeimmat
momentit." -- "Sangen sattuvaa tosiaan", -- huudahti Schulteiss.
-- "Niin, perin vähän minä oikeastaan tuota ymmärrän... Hänen
kirjeessään oli paljon semmoista, jota arvelin teidän voivan vähän
selittää. Ja sitten hän kirjoittaa, ettei hän tahdokaan ruveta tuon
mainion Lutzmannin oppilaaksi." -- "Vai niin! -- mutta eikö Endre
juuri hänen tähtensä:--" -- "Hän on keksinyt toisen laulunopettajan,
joka ei vielä ole kuuluisa, mutta joka kuitenkin on siellä erään
liikkeen johtaja, -- aivan uuden ja luonnollisen metodin. Vanhat
laulunopettajat ovat sotkeneet ja pilanneet äänet, niin väittävät
nämä. Ja voi kai siinä olla jotain perää, Schulteiss! -- Endrenhän
on niin sulava, -- niin sulava"... lausui rouva ilmeellä, ikäänkuin
muisto olisi kokonaan vallannut hänet. -- "Niin, -- aikamme vaatii
luonnollisuutta... Sen puolesta nostetaan lippuja, riennetään
aseihin kaikilla aloilla!" -- vakuutteli Schulteiss. -- "Mutta
siellä Dresdenissä ei kuitenkaan ole ensinkään semmoista, kuin minä
olin kuvitellut... kaikki nuo ystävät -- ja tuo elämä, johon hän on
joutunut laulajain ja laulajattarien kanssa -- niin, täytyyhän meidän
muistaa, että operettia varten hän valmistautuu. -- Mutta kuitenkin,
Schulteiss, -- neiti ja rouva operettilaulajatar se ja se..." --
"Taiteilijamieli pyrkii ensi sijassa elämään taiteen ilmassa,
rouva Baarvig. Kalalta ei saa riistää sen elementtiä." -- "Niinkö
arvelette, Schulteiss"...

Rouva istui ja keinui omissa ajatuksissaan.

"Niin, käsitättehän te, että äiti aina liioittelee huoliaan. Olin
kuvaillut itselleni, että hän eläisi siellä niin hiljaisesti,
kokonaan antautuisi opinnoilleen, -- että hän tahallaan olisi
piiloutunut entisyydeltään, pariksi kolmeksi vuodeksi, kunnes voisi
astua esiin täysin valmiina. Vaan tuo varmaan hävittää häneltä aikaa?"

Schulteiss kumartui kunnioittavimmasti vastaamaan:

"Suvaitkaa että minä, rouva Baarvig -- Jos kysymyksessä olisi
tavallinen jokapäiväinen ilmiö... Mutta," hän korotti ääntänsä, --
"taiteilijan itsetuntoisuus _ei ole_ jokapäiväinen. On lähdettävä
hänessä asuvasta hillittömyydestä. Metsälintu ei tyydy istumaan
oppiaikaansa häkissä, leikatuin siivin. Muutoin _ei ole_ mitään
hillittömyyttä", -- huuti hän väittelyn kiivaudessa, -- "ja silloin
myöskään ei -- ei ole taiteilijaa."

Rouva ikäänkuin vetäytyi kokoon:

"Varmaan lienette oikeassa, -- varmaan lienette oikeassa, Schulteiss;
ei saa tavallisuuden mukaan arvostella sitä, joka on tavatonta." -- --

Rouva Bente istui neulomapöytänsä ääreen, kun Schulteiss oli noussut
ylös kamariinsa. Kiusaantunut miettivä ilme oli hänen kasvoissaan.

Hän huokasi syvään, -- avasi lippaan, otti kirjeen ja pani sen
konemaisesti pari kertaa jälleen takaisin... Hän alkoi astua edes
takaisin rauhattoman näköisenä, käsi kylkeen painettuna, ikäänkuin
kärsien ruumiillista tuskaa.

       *       *       *       *       *

Hiljaisena suvi-iltana oli tohtorin luona Elvsaetissä äkkiä syntynyt
vilkas elämä. Portailla ja käytävässä makasi matkareppuja, pleedejä
ja sauvoja, huoneissa liikkui sporttipukuisia herroja ja naisia,
jalassa villasukat ja paksunahkaiset pikilangalla neulotut kengät,
meluten ja iloa pitäen. Eräs matkailijaseura -- kolme naista ja kaksi
herraa, -- oli poikennut sinne yhtyäkseen neiti Feiringiin, joka jo
aikaisemmin päivällä oli tullut vouti Preusin luota tohtorin taloon
ja par'aikaa pommitti tohtoria ja hänen rouvaansa saadakseen Minkan
matkaan. Oli suunniteltu pitkänlainen, kolmen neljän päivän retki
metsämaihin. Kjelistä oltiin varmat, -- hänen tulonsa oli Thekla
Feiring taannut, ja hänen luotettavasta ongenvavastaan riippuikin
sitä paitsi, saataisiinko leirivalkeitten ääressä paistaa punaisia
tunturimulloja.

Ja matkaan heidän piti päästä, jo ennen seuraavan aamun auringon
nousua, jotta voitaisiin levähtää päivemmällä, kun alkaisi käydä
liian helteiseksi.

Ovet ja akkunat olivat selällään ja niistä virtasi sisään raitista
ilmaa heinärukoloilta, sillä välin kuin piippua, paperossia poltellen
levättiin päivän vaivoista.

Kjelin ylitsetulviva vieraanvaraisuus milt'ei käänsi nurin koko
talon. Matkaan otetut ruokavarastot olivat tarkastettavat ja
täydennettävät kaikella, mitä vain talon aitasta löytyi suvisia
herkkuja, -- savustettua lohta, savusilavaa, kinkkua ynnä muuta.
Mutta isäukon konjakki... Sitä hän ei uskaltanut suosittaa; hän
hymähti silmää iskien molemmille herroille, -- mutta sitä vastoin
kyllä viinaa... Vene odottamaan kalavedelle, -- hevonen, -- hevonen
eväitä viemään ja varaksi, jos joku sattuisi väsymään, -- hän lupasi
pitää huolen kaikesta, hankkia sekä väkeä että kuormahevoset niin
pitkältä kuin piiriä kesti...

Kasvojen ilmaus, lyhyet tuuheat viikset ja varma paikkansa pitävä
tukkukauppiasmainen puhetapa osottivat selvästi, että heillä oli
ollut onni saada matkaan jonkinlainen suojelija, joka näillä kulmilla
oli kaikkimahtaja, -- johon oli rahavallan ja hyvin tunnetun,
suositun miehen vaikutusvalta yhdistettynä.

Vieraiden väliä juoksivat Arnt ja Massi puuhaten ja suurimmassa
määrin intreseerattuina; pian olivat he tulleet kaikkien kanssa
tutuiksi. Tohtori ilmestyi silloin tällöin heidän joukkoonsa
vierasvaraisena isäntänä, puhellen sanan sinne, toisen tänne. Hänen
käytöksestään ei huomannut, mitä hän oikeastaan ajatteli, mutta
omituinen ilme oli hänen kasvoissaan, kun hän katseellaan seurasi
paperossinsavua, joka sankkana pilvenä liehui naisparven yllä. Ja
hoikkana, ohuena, keltainen piiskamainen palmikko riippuen pitkin
hameen selkämystää, hyöri Berthea, pyöreä pää, nupponenä ja kirkkaat
silmät uteliaina esiin pistäen missä milloinkin. Hän vältti yhä
innokkaammin silmillään kaunista kandidaatti Kreftingiä, kun tämä
katsoi häneen, niin että kandidaatti vihdoin tuli häntä lähemmäksi
ja alkoi kysellä ja kysellä -- oli kauhean intresantti ja sanoi
häntä nupuksi, josta kerran tulisi ruusu... Minka näkyi harvemmin,
hän liiteli sisään ja ulos levottoman hermostunut, raskas hymy
kasvoillaan. Hänellä oli olevinaan kiire. Jos aikoi mukaan päästä,
niin piti tietysti järjestää ja laittaa kuntoon pukunsa, kurtata
uudestaan hameensa j.n.e.

Kerran hänen rientäessään käytävän halki viittasi isä konttorin
ovesta häntä luokseen: "Minka! -- Kuuleppa vähän... Arvaan, että
mielelläsi lähtisit mukaan tuolle retkelle", -- sanoi hän, kun Minka
oli tullut sisään. "Niin, hirveän mielelläni, isä. Enhän ole koskaan
ollut mukana semmoisilla." -- "Minun täytyy sanoa sinulle, rakas
Minka, -- hm, jaa, miten saisin sinulle sen sanotuksi, ilman että
kovin sinua pahottaisin. -- Mutta lääkärinä, näetkös, ja isänäsi --
olen suuresti huolissani siitä, tokko oikeastaan terveytesi kestää
niin pitkää ja vaivalloista retkeä metsiin ja erämaihin... Ei, ei,
lapseni, en tahdo sinua kieltää, esitän vaan itsesi punnittavaksi
-- --. Jospa joskus sattuisit väsymään ja jäisit sairaana makaamaan
kauas metsään." -- "Ei, isä, minä niin hyvin ja varmasti tunnen,
että se ei tapahdu. Jos minä sairastun", -- itku sai äkkiä vallan,
-- "niin tapahtuu se siitä syystä, ellen nyt pääse mukaan." --
"Pääsethän sinä mukaan", huuti tohtori; mutta malttoi äkkiä mielensä.
-- "Kuulehan, Minka, -- jos -- jos... muista, että minä en suutu
sinuun, enkä pakota sinua... mutta, jos sinä luovut matkasta, niin
saat, kun syyskuussa täytät seitsemäntoista vuotta, kultakellon --
ja oikein sievät vitjat", lisäsi hän huomatessaan, että Minkan ilme
alkoi vetäytyä eittäväksi.

Tytär katsoi häneen jäykästi ja kalpeana. "Ei, ei, isä" -- hän äkkiä
puhkesi epätoivossaan. "Jos minua kiellät, niin jään kotia. Mutta
kullan edestä minä en jää!" -- "No no, jaa jaa, -- älä sitä nyt
siltä kannalta. -- Tiedäthän, etten sinulta kiellä mitään. -- Mutta
älyäthän, että minun täytyy varottaa sinua terveytesi vuoksi... soo
soo, soo soo --. Niin, muuta asiaa ei minulla sinulle ollutkaan,
Minka. Jos äitisi myöntyy, niin tiedäthän, etten minä kiellä -- --.
Älä ole noin surullinen, lapseni... Mutta varo kuitenkin vähän noita
vieraita salonkileijonia. Olethan sinä ymmärtäväinen tyttö, eikä ole
varma, että heillä on kyllin ihmistapoja -- --. Ei, ei tosiaankaan
minulla ollut muuta asiaa, -- minä vain arvelin, että ehkä kultakello
ilahuttaisi sinua vielä enemmän." -- --

-- "Ja tuohon joukkoon sinä hänet lasket?" huudahti tohtori kiivaana
tullessaan makuukamariin rouvan luo, joka istui neulomassa ja
kurttaamassa matkailijahametta. -- "Voimmeko muuta?" -- "Soo -- hei
vaan, -- minä en enää ymmärrä mitään -- en niin mitään. Entisinä
aikoina olisi nuori tyttö joutunut koko maailman hampaisiin, jos
olisi tuolla tavalla juossut metsiä vierasten miesten kanssa, --
maine mennyt, minä sanon!"

Rouva Baarvig keikahutti päätään, joka oli neulomuksen yli painunut:
"Sen tiedän, että ainakin minulle olisi ollut vaan hyväksi, jos
olisin nuorena saanut vähän enemmän vapautta"... "Niin _sinulle_,
Bente" -- "Varmaan olin samanlainen kuin muutkin tytöt... Olimmehan
me kuin lampaat karsinassa. Hyvistä ja huonoista, kaikista meistä
tuli yhtä kokemattomia kanoja, joihin ajettiin jos jonkinlaisia
käsityksiä elämästä. Kun tulimme täysikasvuisiksi, niin saimme oppia
kaikki alusta."... "Lähteä tuolla tavalla metsään kaikenlaisessa
seurassa, sopiiko se tytölle? Luuletko tosiaan, että ainoakaan mies,
jolla on jonkinlainen asema, enää huolisi semmoisesta naisesta --"
-- "Aika nyt ajattelee toisin, Baarvig, -- luulen että monikin mies
huolisi... Katso esimerkiksi Kjeliä ja Thekla Feiringiä." -- "Älä
puhu Kjelistä", kiivastui tohtori. -- "Minä sanon sinulle, Bente...
Minä lyhyesti kysyn sinulta: olemmeko tuomitut, -- onko meidän pakko
laskea Minka noiden matkaan?"

Rouva hengähti syvään ja neuloi kiivaasti: "En ainakaan minä tiedä
parempaa neuvoa, Baarvig, kuin että laskemme lapsemme oppimaan
vapauttaan käyttämään. -- Sillä se on varma, -- että jos sen
kiellämme, niin kadotamme heidät kokonaan"...

Nyt tuli Minka salista hamettaan koettamaan.

"Oliko isä levoton retken vuoksi, äiti, -- sitäkö hän oli täällä
luonasi puhumassa?" kärtti hän, kun olivat jääneet kahdenkesken.
-- "Se oli vain sitä, että tämä on ensimäinen kerta, kun olet
poissa omin päin," -- vastasi rouva Bente kierrellen kysymystä. --
"Nuo tapoihin tottuneet kaupunkilaiset, ne niin hyvästi osaavat
erottaa, mikä on tyhjää puhetta ja kohteliaisuuksia, ja mitä todella
tarkoitetaan. Ja tiedäthän sinä, että ei suinkaan pidä käsittää
täydestä kaikkea mitä he pakisevat." -- "En minäkään sentään ole
semmoinen maalaisyksinkertaisuus, äiti... Näiden joukossa ei ole
ainoatakaan, joka vetäisi Thekla Feiringille vertoja. Ja sitä paitsi
luulen voivani sanoa, että minä olen ideain tasalla." -- "Hm",
-- mutisi rouva, lanka suussa, -- "en minä oikeastaan tarkoita
noita intresantteja kysymyksiä, enkä keskusteluita, Minka...
niissä voit kyllä selvitä. -- -- Vaan enemmän -- miten sanoisin...
heidän personallista seurustelutapaansa. Sitä niin helposti vaipuu
tutunomaisuuteen ja ystävyyteen ja muuhun semmoiseen, -- ja sinun
kaltaiselle nuorelle avomieliselle tytölle niin helposti kaikki käy
täydestä, mitä nämä --" -- "No mutta äiti, nyt minun täytyy nauraa
sinulle. Sinä pelkäät kurtiisia ja rakastumista ja muuta semmoista...
Pyh, -- meillä on nykyään niin toisenlaiset harrastukset... Aina
sitä on sitte aikaa mennä naimisiin ja saada herra niskaansa." --
"Niin, näetkös, me niin mielellämme näemme ihmiset niiden ihanteiden
valossa, joiden ritareiksi he ovat ruvenneet; mutta ei ole sanottu,
Minka, että se aina pitää paikkansa"...

Minka pudisti paremmalla tiedolla päätään. "Rakas äiti, älä
nyt kuvittele itsellesi, että me ajattelemme tuommoisia. Ennen
vanhaan ehkä... Kuulehan äiti, -- kulta äiti, -- etkö minun
puolestani pyytäisi isältä, että hän lainaisi parikiikariaan,
-- minä ripustaisin sen remmistä olalleni... Se näyttää niin
sporttimaiselta... Ei sinun tarvitse pelätä hassahtumisia, äiti --
Oi, minä olen niin iloinen, etten voi sitä sanoa, -- minä tiedän,
etten koko yönä saa silmiäni ummistetuksi. Se on niin ikävää,
jos minun nyt monta kertaa täytyy mennä saliin tässä huonossa
suvihameessa, kun muilla on niin sievät matkailijapuvut. Luise Lundia
kyllä eivät auta hänen hienot sheviottinsa eikä messinkivyönsä,
-- Theklassa on enemmän fjongia, hänellä on 'snitti', -- aivan
synnynnäinen, sanoi Kjel, heti kun hänet näki... Kjel oli oikein
kekseliäs, kun toimitti heille aitasta viilipunkat portaille, --
alkoi paikalla tuntua niin maalaishuviretkimäiseltä. Ja sitten
huomasin, että hän iski silmää Theklalle, ja että he yhdessä
nauroivat, -- he huomasivat kohta, että Luise oli tottumaton
polttamaan paperossia -- --. Älä, äiti, -- älä kavenna sitä
vyötäisiltä, se saa olla vaikka vielä väljempi, -- samanlainen kuin
Anna Ristsillä, jotta kohta näkee, ettei ole korsettia --."

"Valmis, äiti? -- sitte minä puen sen kohta päälleni... Se ehkä
voisi olla vielä vähän enemmän ylös kurtattu", arveli Minka,
tarkastellessaan itseään... "Theklan on lyhempi, se tekee jalat niin
vapaiksi." -- "Theklalla on lyhyt selkä ja paljon, paljon pitemmät
sääret hoidettavana kuin sinulla, Minka. Sinulle se ei sopisi, vaan
näyttäisi niin kesken katkaistulta." -- "Äiti, muistatko pyytää
kiikaria" -- "Hae itsellesi ruokaa, Minka, sinähän olit poissa
illalliselta." -- "En jaksa, äiti", -- huuti hän taakseen rientäessään
vieraitten luo saliin.

       *       *       *       *       *

-- Tavallisuuden mukaan kierteli Schulteiss tapahtumain
likiseuduilla, aina paraiksi kaukana, ettei häntä keksitty. Mutta
äkkiä riensi hän ilosta loistavana ja kumarrellen läpi huoneiden,
joissa seurue paraillaan sangen vilkkaana hyöri suvijuomaboolin
ympärillä; boolin oli Kjel valmistanut kaikenlaisista salaperäisistä
aineksista... Jos olisi oltu hänen luonaan alhaalla sahalla, niin
olisi siihen muka tullut samppanjaakin. Schulteiss oli nähnyt Minkan
tulevan matkavaatteissa ja älysi, että taistelu oli voitettu. Tunne
siitä, että hän oli uskottu mies tässä puuhassa, sai Schulteissin
kerrassaan matkatuulelle. Hän oli taitava kuin itse Napoleon saamaan
matkalaukkuun mahtumaan niin paljon tavaraa kuin suinkin. Hän odotti,
kunnes Minka tuli ovelle, antaakseen hänelle läänin kartan. Hän oli
hengessään mukana, piirteli karttaan teitä, toisia punaisella ja
toisia sinisellä. Hän hekkumoi mielikuvituksessaan, -- vartioitsi ja
valvoi Minkan jälkiä... tuki häntä puronportailla, oli hänen salainen
kaitselmuksensa... näki itsensä tähtitaivaan alla valvomassa, kun
Minka makasi...

Hän lensi ylös kamariinsa ja taas alas. Tietysti painettu taru
Rösvandista mukaan, -- sikäläisestä kummituksesta, -- seuralle
luettavaksi sopivassa tilaisuudessa ja mielialassa, kun levättiin
kalastajapirtissä... Käytävässä hänet seisautti heleä nauru, joka
kuului alhaalta ulko-oven portailta. Minka seisoi hymyillen ja
säteillen vallattomassa keskustelussa toisen vieraan herran kanssa.
Se oli Varberg, insinööri, josta piti tulla osastonpäällikkö, kun
uutta rautatietä keväällä aljettaisiin täällä rakentaa. Schulteiss
näki kotkan-nenän ilmaa vastaan. Hänen katseensa ahmasi koko miehen
kuin valokuvauskone; -- tukka ohuenlainen otsalla, -- piirteet
kalpeat, varmat, -- silmät nopeat, väijyvät, -- kylmäverinen viekas
viettelijä...

"Se ei enää ole mikään salaisuus, että uskomattoman suuria rasituksia
saattaa voittaa vain psyykillisellä voimalla" -- kuuli hän insinöörin
esittävän... "Sitä voimaa voi kehittää jokaisessa, jolla vaan on
mediaalinen luonne. Käsken teitä kävelemään kymmenen penikulmaa,
ja te kävelette kymmenen penikulmaa." -- "Niin, jos on semmoiseksi
luotu, että tekee mieli totella", -- vastasi Minka ylimielisesti...
"Voisittehan koettaa Theklan -- neiti Feiringin kanssa, -- voitteko
hänen tahtonsa masentaa. -- Luulenpa, että siinä lämpiäisitte...
Muutoin haluaisimme kyllä jokainen itseemme semmoista koneistoa, kun
on lähdettävä pitkälle kävelyretkelle." -- "Te olette epäuskoinen,
neiti; mutta ellen erehdy, niin olette juuri te erinomainen meedio."
-- "Soo?... Vai te luulette... Mistä sen päätätte?" kysyi Minka
uteliaassa jännityksessä. -- "Kätenne lepää tuossa kaidepuulla,
-- suvaitsetteko, että sivelen sitä muutaman kerran, ainoastaan
sormenpäällä... Mitä? -- eikö se tunnu suloiselta, rauhoittavalta?
-- Jos sivelisin kylläksi kauan, niin vaipuisitte uneen... Nyt olen
varma siitä, että olette harvinaisen hyvä meedio." -- "Suvaitkaa,
neiti Minka", -- kavahti Schulteiss. "Mutta minä pyydän, olkaa
semmoisia kokeita vastaan varuillanne... Isänne varmaan ankarasti
varottaisi teitä niistä"...

Hän kumarsi yhä hammasta näyttävän kohteliaammin... "Tämä on
tuntematon ala... Sillä on seurauksia ja konsekvensseja, joita on
mahdoton arvata... se on tahtovan personallisuutensa pois antamista."
Tämän hän sanoi katkonaisesti, kasvot harmaan kalpeina, tehden
ylenmäärin syvän kumarruksen, hieroen ja pesten käsiään, niin että
rystyt valkenivat.

Insinööri katsoi häneen näyttäen sekä hämmästyneeltä että
naurunhaluiselta ja iski silmää Minkalle, joka oikeastaan ei ollut
koskaan huomannut, mikä irvikuva Schulteiss oli, ennenkuin hän nyt
tänä iltana noin esiintyi vieraan herran edessä.

"Luultavasti se oppimestari, joka on nuoruutenne askelia vartioinut?"
kysyi insinööri naurunhaluansa peittämättä.

Schulteiss seisoi hetkisen hämillään, vetäytyi hämmentyneenä pois ja
juoksi rajusti portaita ylös. Hänen kamarinsa ovi paukahti kiinni.
Siellä hän makasi vuoteellaan ja puri hammasta koko illan...

"Neiti Minka"... huusi ja rukoili hän äkkiä itsekseen kasvot
vääntyneinä ja käsi juhlallisesti ojennettuna, -- "teidän tahtonne
aikoo hän lamata ja vangita... Minä varotan, minä rukoilen teitä
--. Välttäkää häntä ja koko hänen olentoaan, -- hänen katsettaan ja
hänen kättään!... Minä panen liikkeelle maan ja taivaan, -- isänne
ja äitinne"... Hän kohotti itseään sängyssä ja uhkasi... "Äh -- se
perkele!"...

       *       *       *       *       *

Rouva Bente kaikilta huoliltaan tuskin joutui vuoteelleen.
Puoliunessa hän mietiskeli vilustumista, joka päivällä väjyi märistä
jaloista, yöllä latoloissa makaamisesta, -- tuumi ja punnitsi,
vieläkö Minkalle antaisi jonkun neuvon, -- vai oliko viisaampaa,
olla mitään sanomatta. Varotukset ja muistutukset niin helposti
haiskahtavat kodin käskyvallalle. -- Jos olisi voinut lausua sen
hänelle niin hienosti, että tytär sen ajattelisi omanaan... Hän pisti
tyttären matkalaukkuun pullon katkeria vatsatippoja, ynnä pienen
ylimääräisen villaliivin. Ja sitten alkoi joka puolella herättelyn
melu ja liike. Suuruspöytä katettiin aikaiseen, kannettiin kahvit,
voileivät, munat; piti saada jotain lämmitystä, ennenkuin lähdettiin
kylmään, kosteeseen aamuilmaan...

-- Seurue oli lähtenyt matkaan aikaisin päivän sarastaessa, sumun
vielä asuessa virran päällä kuin pitkä vanutettu valkoinen villa,
ja kasteen kostuttaessa jalat ja helmat. Yön liepeillä jo olivat
nousseet ylös ihmiset ja eläimet.

Aamu kävi pitkäksi, vetelehti eteenpäin verkalleen neljän ajoista,
jolloin väki hioi viikatteitaan ja lähti luokoa niittämään
aamukasteen aikana, kunnes auringon paiste viiden aikaan sattui aitan
katolla olevaan ruokakelloon ja alkoi sitä pitkin vaipua alas. Kun se
oli seinällä ennättänyt kottaraisen pesälle, oli kello vasta puoli
kuuden vaiheilla. Talon oli lähteneiden jälkeen vallannut hiljaisuus
-- ikäänkuin jokin kiusaava autius... Massi ja Arnt eivät enää
suostuneet maata lähtemään, osotettuaan kerran niin paljon itsensä
kieltämistä, että olivat nousseet ylös. Arntin lämpöiset, hikiset
kasvot ja röijy, joka oli täynnä heinän törkyä, ne todistivat, kuinka
väsymättä hän oli ajanut kaiken aamua heinäkuorman päällä niityn
ja ladon väliä. Massi oli nyt viimeksi käynyt etsimässä yöllisiä
kananmunia, -- tytöllä oli erikoinen taito saada selville, minne
kanat munansa kätkivät. Tavalliseen aikaan tuli sitten tohtori alas
suurukselle; hän oli nukkunut koko yön umpeensa.

"No", -- alkoi hän iskettyään auki tuoreen munan. -- "Minka on siis
lähtenyt matkaan?... Jos olisin jonkun keinon keksinyt, Bente, niin
vakuutan, että olisin sen estänyt --. Mokomaakin mustalaiselämää"...
"Usko se, Baarvig, että nuoriso tähän aikaan vaatii toisenlaista
henkistä seurustelua kuin meidän nuoruudessamme, -- elävät aivan
toisella tavalla yleisissä harrastuksissa."

"Jaha, -- hoh hoo -- ja hekö eivät muka enään ole tämän aineellisen
maailman lapsia?... Luota sinä vaan siihen... Nyt he vain keskenään
kirjoittelevat, keskustelevat ja filosofeerailevat rakkauden
olemuksesta... Me taas emme muuta ymmärtänet, kuin joko -- tahi.
Mutta nämä, ne ne osaavat keittää vaikka kuinka monimutkaisen sopan
yksinkertaisista asioista, -- onko nähty -- naiset ja herrat, --
hengenliitossa! -- metsään..."

"Terve ja reipas elämä ulkoilmassa johtanee parempaan ja
avonaisempaan suhteeseen, kuin tuo entinen turhanarka hiipiminen
pitkin soppia, solia," arveli rouva.

"Loruja, Bente, -- rakastavaiset aina tahtovat lymytä!"



IV.


Tuulenpuuskat repivät viimeisiä lehtiä piilipuista, jotka seisoivat
päärakennuksen edessä Elvsaetissä, ja latvat taipuivat humisten
yli katon. Säät olivat harmaita, levottomia, milloin raivosi
myrsky rankkasateineen, milloin sateli viikkoja yhteen menoon,
milloin taas olivat syyspäivät hiljaisia, raskaita, sumuineen ja
vihmoineen. Tohtori milloin palasi, milloin lähti päällysnuttu ja
öljytakki yllään, kääsit kurassa. Ulko-ovea pidettiin suljettuna ja
kaaverautaa ja porrashakoja käyttivät jos jonkinlaiset saappaat,
joita tuli syysmärästä joka ilmansuunnalta tohtorin konttoriin.
Talossa elettiin tänä sunnuntaina niissä muutetuissa oloissa, jotka
olivat seurauksena kaksinkertaisten akkunain panosta. Päivänvalo oli
huoneissa käynyt koko joukon hämärämmäksi, pesän lämpö taas samalla
suloisen lauhkeaksi. Tuon tuostakin valui ulkopuolella keräytynyt
märkyys pitkin ruutua pitkänä vääränä juovana, ja tipahteli räystäs
harvaksellen täyteläisin läskäyksin.

Rouva Baarvig ja Massi olivat lähteneet kirkkoon aikoen samalla
käväistä kirkonmenon jälkeen pappilassakin. Tavallisuuden mukaan
poikkesivat he paluumatkalla virran poikki Kjelin puolelle katsomaan
hänen paikkaansa.

Ja Berthea käytti heidän poissa oloaan ja yksinäisyyttä kyhätäkseen
kirjeen ylhäällä makuukamarissa. Hän oli joutunut kahta vuotta
nuoremman nimismiehen Olen hurjan haaveilun esineeksi. Totta puhuen
oli hän antanut Olelle toiveitakin, ja niin oli heidän välillään
koulussa kehittynyt jonkinlainen sormi- ja merkkikieli. Mutta eilen
oli Ole pistänyt hänelle käteen kirjeen kertoen siinä, että isä oli
määrännyt hänet sedän luokse kaupunkiin pyssysepän oppiin. Ole sanoi
tuntevansa, ettei hän kestäisi tätä, ja ehdotti nyt Berthealle, että
he yhdessä pakenisivat Amerikkaan. Dakotassa muka oli kultaa, ei
muuta kuin maasta kaivaa, ja siellä eläisi metsästyksellä. Siellä
on kettua, saukkoa, puhveleita ja biisonihärkiä ja vaikka kuinka
paljon villiä hevosia, joilla niitä ajaa. Hän lisäsi, että olisi
ehkä paras lähteä vasta seuraavana syksynä rippikoulun jälkeen.
Berthea kirjoitti ja antoi kyynelten valua paperille, niin että hänen
epätoivonsa näkyisi sekä musteesta että paperista.

Arnt kulutti pitkää aamupäivää alhaalla halkovajassa työllä, jota hän
oli kauan miettinyt ja jonka teki talven varaksi; hän pani aisoja
kelkkaansa. Tallipässi ilmestyi silloin tällöin uteliaana avoimeen
oveen ja katseli tarkkaavaisena tätä hänen puuhaansa. Hänelle tuli
keskeytys, kun muuan talonpoika kirkkomatkaltaan poikkesi tuomaan
paria metsälintua kyökkiin, -- ne olivat noita tavallisia lähetyksiä,
joilla lääkärinpalkka maksettiin _in natura_. Nämä olivat ensimäiset
linnut tänä syksynä. Tohtori Baarvig ei huolinut linnuista, jotka
oli ammuttu luvattomalla ajalla. Arnt seisoi vähän myöhemmin
eteisessä sangen uteliaan näköisenä. Hän silitti alas linnun pystyyn
ponnistavia niskahöyheniä.

"Kas tuossa, Minka..." hän levitti metson siipeä, -- "tuossa on
reikä, josta luoti on mennyt -- aivan tuossa alla... Ei siitä
varmaan ole kauaa, kun se vielä eli... Se on melkein lämmin vielä --
tunnustele... Et taidakaan uskaltaa koskea. -- Etkö sinä tosiaankaan
uskalla?..."

Metsopari riippui eteisessä naulasta, punareunaiset silmät raollaan,
nokassa kuusen havuja; silloin tällöin tipahti verta lattialle
pieneen verilammikkoon. Minka seisoi ja tuijotti siihen.

"Etkö uskalla edes nokkaa avata -- kas näin", -- intti Arnt.

"Älä koske päähän", -- huudahti Minka kalpeana tuskallisesta
kauhusta, -- "etkö näe, kuinka sen kuolleet silmät tuijottavat
meihin... Älä koske, älä koske päähän. Sinä et saa siihen koskea"...
Pöyristyksellä hän juoksi huoneeseen. --

Vähän ennen päivällistä kokoontui pihaan äkkiä paljon kirkkoväkeä.
Porraspäähän kannettiin verinen miehen ruumis. Se oli sama mies,
joka aamupäivällä oli tuonut metsot. Hänet oli tavattu hengettömänä
makaamassa tien vieressä kiven ääressä, päässään ammottava haava.
Hevonen oli muutamassa alamäessä päässyt ryöstämään, kärryt olivat
kaatuneet ja laahanneet perässä. Mies makasi paareilla, kuolonkalpeat
kasvot ylöspäin, ja haavan tummanpunainen juova katosi märkiin,
verihyhmäisiin hiuksiin. Silmät olivat ikäänkuin uniset, tuijottivat
jäykästi, kamalasti; valkuaiset olivat punertavat alle tunkeneesta
verestä, ja silmäluomet olivat puoleksi auki. Minka ja Arnt juoksivat
ulos ja tunkivat likemmä nähdäkseen. Äkkiä Minka parkasi hurjasti.

Tohtori, joka oli tullut ulos portaille, huudahti lyhyeen ja
vihaisesti: "Sisälle lapset..." ja mies kannettiin portaita ylös,
sekä laskettiin konttorissa pitkälle vahakangassohvalle.

Schulteiss seisoi tavallisella tähystyspaikallaan käytävän akkunassa,
kun Minka omituisen mielenhäiriön valtaamana, hyökkäsi ylös portaita.
Nopeasti hän riensi salin ovea kohti; mutta huomatessaan Schulteissin
huudahti hän ja ikäänkuin epätoivoisella kädenliikkeellä torjui näkyä
silmistään:

"Ne silmät... niistä en pääse koskaan!"

"Mutta neiti Minka, miten saatoittekaan olla niin varomaton, että
päästitte noin hirveän näyn vaikuttamaan herkkiin hermoihinne."...
"Juuri samat punaiset silmät kuin metsollakin... Ne tuijottivat niin
kuolleesti, ikäänkuin tietäen sisimmästä itsestäni jotain, jota minun
täytyy niin kauheasti pelätä... niinkuin jonkinlainen sielu tai
henki, joka niillä silmillä katsoi minuun ja uhkasi..." Hän avasi
salin oven ja vilkaisi saliin; mutta paiskasi sen taas äkkiä kiinni.
"Minä en luule, että uskallan olla yksinäni... Minä jään tänne,
kunnes syödään."

Hän istahti lattianpalkille seinän viereen ja kätki kasvot käsiinsä.

"Minä varmaan luulen, neiti Minka, että on tehtävä ero
hermovaikutusten ja todellisten henki-ilmestysten välillä"... alkoi
Schulteiss varovasti. -- "Ei, ei, -- en minä ensinkään kiellä,
etteikö se ole mahdollista... Mutta tuommoiset veriset silmät voivat
kyllä itsestäänkin" -- -- "Minä vakuutan teille, että silmät ne
paljaastaan _eivät_, -- vaan siinä oli jotain niiden ulkopuolella,
jolla oli minulle jotain sanottavaa... Voih, minä en kestä sitä... Ne
tahtovat minulta jotain... ne ikäänkuin pakottavat ja vetävät minua",
-- mutisi hän... Äkkiä hän nousi seisomaan:

"Nyt minä sen uskon täydellä todella, Schulteiss, -- kaiken sen
mitä Varberg puhui viime kesänä retkellämme... Nyt se vasta on
minulle selvinnyt, että se oli totta jok'ikinen sana, nyt minulla on
siitä kokemus"... Hän mietti itsekseen... "Mitä tahtoo henki sanoa
minulle -- mitä se on... Luuletteko, että se tahtoo varottaa minua,
-- jotakin vastaan tulevaisuudessa, -- jotain suurta onnettomuutta
vastaan"... "Jos tämä tosiaan olisi jokin henkitieto, jota kuitenkin
viimeiseen saakka epäilen" -- "Minä pyydän teitä nyt kerta kaikkiaan
jättämään tuon mahtipontisen opettamisenne tässä asiassa, Schulteiss,
-- minä tiedän, minkä tiedän. Ja jos aikomuksenne on vain arvostella
ja epäillä, niin on parempi, etten puhu teille näistä mitään" --

Minka näytti vihaiselta ja aikoi lähteä.

"Minäkö mahtipontinen, -- ja opettava!... teidän sisällistä
vakuutustanne vastaan, -- joka on minulle niin pyhä... Ei, neiti
Minka", -- Schulteiss löi rintaansa, -- "tänne, -- tänne voitte
huoletta upottaa kaikki ajatuksenne kuin kaivoon --. Ja uskotteko te,
-- uskotteko te tosiaan itse, että se on ollut jonkinlainen hengen
materialisatsiooni, ruumiillistuminen katseen omituisen välähdyksen
kautta, -- se tosiaan olisi hienointa henkien kieltä, mitä voi
ajatella -- --? Jos te sen uskotte, niin uskon _minä_ sen, niinkuin
uskon teihin." -- "Mutta jos se oli paljas varotus, luuletteko?"...
alkoi Minka jälleen. -- "Tuskin se oli muuta. Varmaan se oli
ainoastaan varottava ääni." -- "Niinkö... luuletteko todella... Pelko
oikein sai vereni hyytymään -- --. Mutta mitähän se voisi olla?...
Minussa on semmoinen levottomuus, ikäänkuin minua vedettäisiin, --
odotettaisiin, odotettaisiin... Ajatelkaas", hymähti hän äkkiä, --
"aamupäivällä tuli minuun semmoinen vaikutus, että minun välttämättä
piti päästä kaupunkiin. Se valtasi minut heti, kun olin nähnyt
metson... Eikö se ole omituista, Schulteiss... Kummallista... niin
hirvittävän salaperäistä... Mutta mitähän siinä oli, kun se koski
juuri _minua_?" -- jatkoi hän tuijottaen... "Olisiko joku, joka minua
kaipaa... ajattelee minua... tahtoo minusta jotain?" -- "Ei, ei,
neiti Minka", -- torjui Schulteiss jyrkästi ja lyhyeen, -- "kaikki
tässä viittaa siihen, että se oli varotus, -- ainoastaan varottava
ääni, -- pikemmin melkein vihamielinen!" -- "Niin, mutta siltä se
ei tunnu minusta... Minun melkein tekisi mieli nähdä vielä enemmän"
-- huudahti hän äkkiä. -- "Meidän täytyy koettaa saada siitä selko,
Schulteiss! Meidän täytyy... Jos olette samaa mieltä, niin koetamme
henkikirjoitusta, jonka Varberg minulle selitti. Mutta ei kukaan
saa sitä tietää. Me vaan haemme yhtä sanaa, Schulteiss... Otetaan
vain pyöreä paperi, johon pannaan jonkinlainen viisari, ja pitkin
reunoja kirjoitetaan suuria kirjaimia. Sitä käännetään ja tutkitaan
vastauksia. Kuulkaa, -- nyt meitä huudetaan alas ruualle... Mutta
iltapäivällä kahvin jälkeen alamme."

-- Sillä aikaa kun Minka ja Schulteiss ehtoopäivän hiljaisuudessa
puuhasivat kouluhuoneessa henkimaailman kanssa, tehden kysymyksiä ja
saaden vastauksia, istui tohtori alhaalla arkihuoneessa lueskellen
sanomalehtiä ja aikakauskirjoja. Viikon kiireistä oli aina jäänyt
sunnuntaiksi koko joukon luettavaa. Tavan takaa laski hän luettavat
luotaan, kävi akkunalle ja katsoi ulos. Usva oli käynyt sakeammaksi,
kosteus verhosi akkunan kuin huntu ja akkunalaudoista tippui vesi.
-- Tähän aikaan piti Kjelin saapua kihlattunsa, Thekla Feiringin
kanssa; hän oli jo aikaisin aamulla jigillä lähtenyt voutilaan häntä
noutamaan. Tuossa seisahtui jigi oven eteen.

"Tässä on posti, isä", -- sanoi Kjel astuessaan sisään.

Tohtorin katse tarkasti hätäpikaisesti sisällystä ja kääntyi sitten
terävänä Benteen, joka nopeasti seurasi perässä, -- tulistuneena
ja hermostuneena Endreltä saamansa kirjeen johdosta, jota hän
rutisti taskussa. Hän oli sen verran silmännyt sitä, että huomasi
sen sisältävän uuden rahavaatimuksen. Mutta oli ikäänkuin äänetön
sopimus, että tohtori pysyisi erillään kaikesta kirjeenvaihdosta
Endren kanssa...

"Ja uudet matkaturkit, äiti", -- huusi Kjel tarttuen Theklan käteen
ja näytellen häntä, -- "kaupungista tilatut. Sain ne juuri tänä
aamuna, niin että saatoin viedä ne Theklalle mukanani... Hienot,
vai? -- Helkkarin kalliit sivumennen sanoen... pehmyttä hienoa
oravannahkaa sisäpuolella ja kaulus illerin nahkaa. Thekla pitää
niistä."

"Jospa vaan itse näkisit, kuinka ne sinua vaatettavat", -- intoili
Kjel auttaessaan turkkeja hänen päältään... "Se on varma, että meidän
taloomme hankitaan korkea seinäpeili, jotta näet itsesi kiireestä
kantapäähän... Emme ole tiellä muuta tehneet, kuin vain puhuneet
talostamme... Siitä pitää tulla kerrassaan uudenaikainen -- ja
ajanmukainen, -- ja se sisustetaan kahta itsenäistä personallisuutta
varten". -- "Hm-um", -- tohtori venytti sanaa, -- "mutta se kai
saavutettaisiin paraiten, jos kumpikin asuisi omassa rakennuksessaan
niinkuin ennenkin." -- "Niin, mutta Theklaapa ei pannakaan mihinkään
vanhanaikuiseen hökkeliin, isä. Rakennus pystyyn vaan. Eikö totta,
Thekla?"...

Thekla oli kadonnut; -- hän arvasi, mistä nyt tulisi puhe.

"Joo-o, minä tosiaan aion ruveta rakentamaan -- se se perältäkin,
kun kaikki lukuun otetaan, käy kannattavimmaksi", -- lausui hän
olkapäitään kohauttaen; hän alkoi astella edestakaisin huoneessa, --
"se käy kannattavimmaksi"...

"Jumala varjelkoon sinua, Kjel... Rahat -- rahat..."

Kjel kääntyi äkkiä ja sanoi terävästi, harmissaan: -- "Tässä
vaan on kysymys siitä, kumpiko käy kalliimmaksi, isä, -- jos
laskemme esimerkiksi viiden vuoden ajalta, -- rakentaa, vaiko olla
rakentamatta... Rahoja, -- tietysti se kysyy rahoja! -- -- Vaan tässä
on tehtävä ero niiden välillä, jotka näkee, ja niiden, joita ei näe.
Ruveta kituutellen elämään saattaa sattumalta juuri olla kalleinta
mitä voi keksiä"...

Tohtori ei näyttänyt siltä, että pojan esiintuomat syyt häntä
olisivat tyydyttäneet, hän pudisti kerran ja toisenkin päätään
tyytymättömän näköisenä.

"Katsos Kjel", alkoi Bente varovasti, -- "sekä isäsi että minun
mielestä olisi niin turvallista, jos jättäisit rakennushomman
tuonnemmaksi, kunnes saat vähän pääomaa kerätyksi, jolla alkaa."
-- "Idylliä, äiti, -- idylliä... Matala maja, kaksi sydäntä. Tuo
on juuri sitä vanhanaikaista, joka ei kannata. -- Asua tuolla
alhaalla tehtaalla vanhassa hökkelissä -- sahan surina alati
korvissa, -- vaimon kanssa, joka kaipaa kaikkia ajan vaatimuksia.
Voimatta esiintyä seuraelämässä, niinkuin minun liikeasemassani
naineena miehenä täytyy, jos mieli tehdä vähänkin maksukykyisen
miehen vaikutusta kanssaihmisiini, eikä vaipua aivan takajoukkoon
-- jossa asemassa minulta Jumala paratkoon lakkautettaisiin luotto.
Olen punninnut tätä kaikkea -- --. Todenmukaisinta on, äiti, että
matalassa majassasi odottaisi minua vararikko." -- "Tyytyväisyys
vähään on hyvä avu, Kjel," -- vastasi äiti terävästi, -- "ja kaksi
nuorta, jotka --" -- "Ja sitten viivan toisella puolella, isä" --
intoili Kjel, -- "varain puolella --. Otettakoon selvästi varteen: --
Vaimo tyytyväinen, -- ajan säästö, -- talo, jossa voi päästä hyviin
suhteihin, koota seurapiiriinsä liikemaailman huiput... Ei tarvitse
juosta pitkin kylää kerjäämässä nimiä papereihin, -- on toiveita,
että pääsee tirehtöriksi säästöpankkiin, ja varmuutta siitä, ettei
niitä rahoja, joita tarvitsen, sanota irti ennen aikoja. Ja niin
edespäin ja niin edespäin, pitkäksi kävisi luetella kaikkia --
seurauksia siitä mitä sanotaan 'vaikutukseksi'."

-- "Papereihin, papereihin," intti tohtori kiivastuen, -- "miksi
sinulla välttämättä pitää olla papereita? -- Laajenna liikettä,
sitä myöden kuin sinulla on rahoja." -- "Niin, _siinä_ se on, --
siinä sitä jälleen ollaan," -- päivitteli Kjel epätoivoisena siitä,
tokko voisi asiata selvittää näin perin käsittämättömille päille.
"Minä koetan selittää sinulle, isä, -- osottaa minulle, että
liikemies, joka tekee kunnollisesti työtä, -- aina tarvitsee rahoja
--. Ne ovat kuin vesi myllynrattaassa. Kuta uutterammin hän tekee
työtä, sitä suurempi on hänen rahantarpeensa... Ja luonnollistahan
on, että hänen niin ollen täytyy koettaa raivata itselleen tietä
vaikutukseen ja rahaluottoon, -- ja etenkin pyrkiä valtaan kaikissa
rahalaitoksissa... Tulisipa minusta vaan säästöpankin tirehtöri,
niin että kaikkien tämän seudun liikemiesten täytyisi kääntyä minun
puoleeni rahoja saadakseen, -- ohoh sitten --"

Kuului voihkinaa. Rouva Bente huokasi.

"Jumala tiesi, minkä vuoksi näihin sekaannut, äiti. Hankit itsellesi
vain suruja siitä. Minä arvelen, että minunhan liikkeeni ja minunhan
selkäni tässä kait saa kaikki kestää... Taikka ehkä isä tahtookin
maksaa sen uuden taloni, paljon kiitoksia sitten vaan", -- sanoi Kjel
leikkisästi. -- "Tehköön poika, miten tahtoo, äiti, -- ei tässä muu
auta", arveli tohtori. -- "Minusta pitäisi sinun kuitenkin ajatella,
etkö voisi maksaa isällesi takaisin osaa siitä, mitä olet hänelle
velkaa. Ei tuntuisi niin epäluotettavalta, Kjel!" --

"Tähänkö aikaan sinä esität tuota, -- on sekin hienotunteista,
juuri nyt, -- halpamaista"... älähti Kjel töykeästi. "Mutta niin se
joka tapauksessa on, että minä olen Theklan kanssa päättänyt sanoa
teille tänään, että me aiomme ennen joulua mennä naimisiin ja ryhtyä
rakentamaan, niin että suveksi saamme muuttaa uuteen taloomme."

Tohtorin otsassa kuhmut kuumenivat; -- hän katsoi Benteen ja Bente
häneen...

"Äitisi on sitä mieltä, Kjel, että jättäisit sekä naimahomman että
rakentamisen tuonnemmaksi, kunnes sinulla on tosipohja, jolle
rakentaa." -- "Se on, kunnes rikastun, äiti -- kun voin muuttaa
sahani rahaksi ja ruveta koroilla elämään, -- noin kolmenkymmenen
vuoden päästä -- jaha! -- -- Ei, kyllä Thekla ja minä nyt uskallamme,
ja ja'amme myötä- ja vastoinkäymiset onnen kaupalla. -- Enkä minä
siedä sitä, että hän enää tekee voudin luona orjan työtä. Niin että
nyt tiedätte tuumamme", -- hän lisäsi ja lähti huoneesta; -- "aivan
lapsena ette sentään saa minuakaan pitää"...

Benten ilme oli kalpean kiihtynyt, tuima: "Niin, Baarvig, minä olen
sitä mieltä, että tätä meidän tulee vastustaa kynsin hampain, -- ja
kaikella sillä vaikutusvallalla, joka meillä suinkin on. Silloin
olemme joka tapauksessa tehneet, mitä voimme. Sillä ei koskaan tästä
tule hyvää, jos tuolla tavalla aljetaan."

"Kuules sinua nyt taas, -- et koskaan ymmärrä sitä poikaa!" kuohahti
tohtori. -- "Kjel nyt kerran on semmoinen, ettei hän voi jakaa
harrastuksiaan. Hän antautuu aina kokonaan... Ennen oli hänen
mielensä yksinomaan sahassa, -- ja nyt rakastetussa. Se juuri
on hänen vahvin puolensa, jota sinä et koskaan käsitä, Bente...
Paras on kuitenkin, että hän saa tytön luokseen, silloin on kaikki
paikallaan. -- Vai onko hän muuta tehnyt, kuin ajanut edestakaisin
voutilan ja sahan väliä talvesta pitäen? Sahalla on, kuulemma, käynyt
tavalliseksi vastaukseksi, ettei hän ole kotona... Ei siitä tule
muutoin selvää, sen käsitän... Menkööt naimisiin, kuta ennen sitä
parempi!"

Syntyi äänettömyys, jota vaan häiritsi tohtorin sanomalehti, kun
hän taittoi sen paremmin lukeakseen. Yläkerrasta kuului astuntaa,
ja silloin tällöin sadeharmajan, räystästippuisen iltapäivän
hiljaisuudessa jalkain raappinaa, kun joku tuli pihalta ja kulki
kyökinovessa. Minka liiti hiljaa huoneeseen.

Hän etsi nuottihyllyltä ja pianon päältä jotain, mutta ei löytänyt.
Sitten neulomapöydältä ja konsoolilta korukapineiden ja valokuvain
seasta...

"Sormihattuani minä vaan...", selitti hän, sillä aikaa kun hänen
kätensä kissamaisen sujuvasti ja varovasti koettelivat eteensä,
jott'eivät kaataisi mitään... "Ei täälläkään..." Hän katsoi
ympärilleen, olisiko muuta mahdollista paikkaa... "Ja ajatelkaas,
kun Thekla kuuluu torstaina lähtevän kaupunkiin ostamaan kapioita",
-- lausui hän sivumennen välinpitämättömästi. -- "Soo-oh? -- isä ja
minä emme vielä ole kuulleet siitä mitään." Äidin ääni värähteli
harmista. -- "Ainakin he siitä puhuvat, -- Thekla ja Kjel... niin
että minä arvelin..." "Eukkoseni," -- rauhoitti tohtori huomatessaan,
kuinka Bente onnettomana katsoi apua seinistä. "Heillä on niin hyvät
jarrut. Mahdoton heidän on, näetsen, mennä pitemmälle, kuin rahoja
riittää." -- "Korkealta, korkealta päämme päällitse"... mutisi
Bente. -- "Sinulla on omituinen taipumus näkemään kaikki mustana,
-- sysimustana," kuohahti tohtori; hän hyvin tiesi, että sitä oli
mahdoton kestää, kun Bente rupesi epätoivoiseksi. -- "Mitä sinä
siellä seisot ja vääntelet itseäsi, Minka?" -- puhkesi hän äkkiä.
"Vaivaako sinuakin jokin?... Sinä Jumala paratkoon painostat koko
taloa, Bente, niin että lopulta kaikki tulemme hulluiksi."

"Ja sitten mi-minä ajattelin," -- ankkasi Minka... "minä tosiaan
olen ajatellut sitä kauan, -- aina suvesta saakka, -- että --
että minä tahtoisin puhua siitä teidän kanssanne, -- kysyä enkö
-- enkö minä pääsisi talveksi kaupunkiin... Minä tahtoisin niin
mielelläni olla jonkin aikaa omin päin. Minä tunnen, että minä käyn
niin epäitsenäiseksi, jos vain kuljen täällä kotona tyttärenä ja
lapsena... Ja sitten minä ajattelin, että Kjel ja Thekla nyt niin
helposti voisivat hankkia minulle jonkun, jonka luona asuisin."

"Varsin helposti... Tosiaan erinomaisen kekseliäästi ajateltu...
Aivan ihmeellisen lipeästi... Sehän kävisi kuin rasvattu, --
kun sinulla vaan olisi millä maksaa... Jaha, jaha, olihan sekin
päähänpisto." -- "Minka arvatenkin ajattelee opintojaan, Baarvig,"
-- puolusti Bente. -- "Minä ikävöin niin sanomattomasti päästä pois
täältä kotoa alati samasta ja samasta!" huudahti Minka pidättämättä
enää mieltään. -- "Niin, äiti ja minä myös kovasti ikävöimme, minä
niin tavattoman mielelläni eläisin kaupungissa eläkkeellä, sen sijaan
että ajan täällä sairaitten luona aamusta iltaan ja illasta aamuun...
Minusta suoraan sanoen sinun pitäisi hävetä, Minka. Pyydät tuommoista
juuri nyt, vaikka tiedät, kuinka me nyt tarvitsemme rahoja joka
taholla." -- "Jos minä en pääse pois, -- jos minun täytyy jäädä tänne
talveksikin... silloin minä en tahdo elää... en, en..." huusi hän
hurjana ja silmät palaen kalpeissa kasvoissa.

"Tuo on kalvetustautia, -- aivan varmaan kalvetustautia, Bente...
Hänen tulee saada rautapillereitä, -- oikeata ruumiillista työtä
talouden toimissa tuon kiihtyneen ja nurinkurisen henkisyyden sijaan.
Näethän sinä, Bente, mihin se vie... Herra varjelkoon, miten hänessä
kaikki käy liioitelluksi..."

Äkkiä tohtori pysähtyi astunnastaan: "Miksi ei Minka esimerkiksi voi
auttaa sinua talousaskareissa? -- Miksi täytyy juuri sinun juosta
niissä vuorokauden umpeensa, aamusta varhain, kun neiti vielä makaa
-- ja lepää -- ja tarvitsee rauhaa lukeakseen intresantteja teoksiaan
-- ja vartioidakseen sieluaan ja tunteitaan ja mielialojaan... Miksi,
kysyn sinulta", -- pauhasi tohtori. -- "Makaa ja valvoo hautoen
naisen tulevaisuutta ja kaikenlaisia muita houreita! -- Tietysti
sitä ei saa unta, kun ei koko päivänä ole käyttänyt ruumistaan, --
käy kalpeaksi ja sairaaksi... Miksi kaiken terveen järjen nimessä
emme voi sanoa irti yhtä piioistamme, Bente, ja saada hieman apua
Minkasta"... "Minkalla ei ole taipumusta käytännöllisiin töihin, ne
eivät sovi hänelle, Baarvig, -- tiedäthän sinä, että muutoin olisin
sitä ajatellut." -- "Taipumusta?"-- intti tohtori. --"Niin, niin,
niin tietysti, kun hän on saanut kokonaan vieraantua käyttämästä
käsiään ja ruumistaan ja voimiaan käytännöllisiin töihin. Ne tietysti
ovat korkeammat kaikki nuo kirotut niin sanotut intressit. -- Minä
sanon sinulle Minka, lakkaa vetistämästä", huuti hän ja polkasi
jalkaa lattiaan.

"Niin, siinä hän nyt on, -- taas jonkun häälyväisen oikun riivaamana.
-- Nyt hän tahtoo kaupunkiin -- kaupunkiin vaikka henki menisi,
-- ylevämpään ilmaan... Mutta näetkös, tyttöseni, siitä ei nyt
tule mitään, -- ennenkuin saatat itse hankkia rahoja ja olla oma
määrääjäsi... Vaan nyt on, -- tästä päivästä alkaen, pidettävä huolta
siitä, että alat viettää toisenlaista järjellisempää elämää, --
ensinnäkin on korjattava terveytesi... Minä _tahdon_ niin, Bente.
Hänen täytyy hoitaa taloudesta jotain osaa, minkä sinä katsot
sopivaksi, ja siitä vastata, -- silittää, parsia sukkia ja neuloa,
niin että hän käyttää aikansa niinkuin muutkin hyödylliset ihmiset."
-- "Sinä voit pakottaa minua, isä... Mutta sitten minäkin tiedän,
mitä ajattelen," -- sanoi Minka kalpeana. -- "Minulla on oikeus
kehittyä ja seurata luontoani minullakin. Ja jos minut nyt poljetaan
alas..."

Kjelin nauru ja äänekäs pakina Theklan kanssa kuului käytävästä.

"Niin, jo riittää, Minka", keskeytti tohtori äkkiä karskisti, --
"minä en suvaitse, että kodin keskenäisiä asioita näytellään --
v-vieraille..." Ovi aukeni ja sisään sipsutti Thekla hymyilevänä,
mutta hieman poissa tasapainosta tönäyksen vuoksi, jonka hän oli
saanut selkäänsä.

Loukkaantuneen näköisenä vilkaisten taakseen Kjeliin, hän nopeaan
koetti saada takaisin ryhtinsä ja istahti pinnatuolille rouva
Baarvigin viereen, sillä välin kun Kjel meluten ja ylimielisenä astui
pitkin lattiaa hänen perässään.

"Siitähän meidän piti keskustella isäsi ja äitisi kanssa", --
muistutti Thekla.

Kjel pysähtyi, sormenpäät liivintaskussa, ja lausui kevyesti:
"Niin, eihän se ole muuta kuin että Thekla ja minä aiomme torstaina
lähteä kaupunkiin kapioita ostamaan... Minä olen laskenut, että käy
halvimmaksi hankkia saman tien, -- huonekalut ja kaikki, -- niin
että ne sopivat uuteen taloon." -- "Hm -- jaa-a... Siihen tarvitaan
rahoja, Kjel," -- vastasi tohtori jotenkin terävästi.

"Pyh, pankista saan minä nyt niin paljon kuin tarvitsen... Ja
lyhentää miten itse tahdon. Kirjoitanko tuhannen tai parin tuhannen
paperin, sillä taholla on se aivan saman tekevää."

"Niin ollen ei tässä oikeastaan ole syytä kysyä vanhempaisi
mielipidettä", -- lausui rouva Baarvig kylmästi tiukkaan kiinni
puristetuin huulin.

Theklan pienet pyöreät mustat silmät katsoivat päättävästi rouvaan.
"Sallikaa minun nimenomaan vakuuttaa, että minä en tahdo sanallakaan
puuttua siihen, _kuinka paljon_ Kjelin tulee ostaa. Minä olen
pyytänyt häneltä vain sitä, että se mitä ostetaan on oman makumme
mukaista."... "Se on vaan sitä" -- jatkoi Kjel, nosti sormen
nenälleen ja hymyili isälleen ikäänkuin asianymmärtävälle, -- "että
minä voitan parisen sataa -- vähintäin, -- jos minulla on oikein
hyvä onni, niin ehkä kolme, -- jos kirjoitan kaksituhatta ja ostan
kerrassaan tukkuhinnalla." -- "Varmaan ei kukaan halua hartaammin
kuin minä, että rikastuisit, Kjel!" -- huudahti rouva raskaasti,
raskaasti huoahtaen -- "kaikilla noilla laskuillasi ja kaupoillasi",
-- tuli vähän päästä puoliääneen. -- "Tämä ehkä käy vähän yli
jokapäiväisen talousretuuttelun, äiti... säästetään killinkejä ja
annetaan taalerein mennä," -- sutkautti Kjel, ajelehtien lattialla
laahaavilla, itsetietoisilla askelilla. -- "Minun oikein täytyy
istua ja katsoa sinuun, Minka", -- lausui äkkiä Thekla keskeyttäen
kiusallisen äänettömyyden, -- "mikä sinua vaivaa, sinä näytät niin
huonolta?"

Theklan elävät silmät luistivat tutkivasti tohtorista rouvaan ja
takaisin tohtoriin. Sitten vaihtoi hän katsetta Minkan kanssa, joka
vastasi päänpudistuksella.

"Semmoisessa kodissa kuin meidän on täytyy tyytyä niin moneen
rajoitukseen; mutta silti kyllä voi elää onnellisena," -- sanoi rouva
Baarvig sangen vakavana ja iski Theklaan terävän katseen... "Minka on
juuri saanut tietää, ettei meillä ole varoja lähettää häntä talveksi
kaupunkiin."

Kjel kulki ja mutisi itsekseen ja aprikoitsi, ikäänkuin tämä taas
vahvistaisi, mitä hän oli sanonut: säästetään killinkejä ja -- --
"Siksi minä... siksi minä... kun olin ajatellut niin paljon tästä
talvesta", puhkesi Minka hiljaa itkevällä äänellä. -- "Saamme tottua
pettymyksiin vähin jokainen", arveli rouva Baarvig. -- "Olisin
mielelläni tehnyt työtä yöt ja päivät", -- vakuutti Minka, "jos vaan
olisin saanut tehdä jotain, joka minua intreseeraa". -- "Työ jota
tekee aina intreseeraa, Minka", -- keskeytti tohtori lyhyeen.

Edes takaisin soutaen, molemmat kädet taskussa ja katsoen Theklaan,
jonka silmät paloivat kuin kynttilät, sanoi Kjel: "Eiköhän tuota
samaa kaunista lausetta voitaisi käyttää niidenkin lohduttamiseksi,
jotka istuvat linnassa, isä." -- "Niin, en minä ymmärrä, minkä vuoksi
minä olen olemassa", -- puhkesi Minka kiihkoisesti, -- "kun minä en
saa tehdä sitä, jota minä maailmassa harrastan ... Joka, joka taholla
salpa vastassa... Se on niin, että siitä tukehtuu... Mutta jos minä
en saa tehdä sitä, johon minulla on halua ja harrastusta, niin en
minä tosiaan käsitä, minkä vuoksi minä elän tätä elämää." -- "Ole
käsittämättä sitten, Minka", -- vastasi tohtori tylysti. -- "En minä
ole koskaan pyytänyt päästä maailmaan", -- vetisti Minka. -- "Luulet
kaiketi, että minä seisoin hattu kädessä ja kumarsin ja rukoilin sitä
omilta vanhemmiltani?" -- "Niin aivan ilman oikeuksia eivät lapset
kuitenkaan voine olla tässä maailmassa"... arveli Thekla purevasti.
"Täytyy olla edes jonkinlainen vastuunalaisuus, -- ainakin ihmisten
edessä."

"Sen juuri me vanhemmat niin ankarasti saamme tuta", -- puuttui äkkiä
rouva Baarvig keskusteluun. -- "Me voimme sanoa, se on varma, että
poimimme untuvat omasta rinnastamme, että melkein noukimme itsemme
paljaaksi jokaisen lapsen vuoksi, joka meillä on, -- että asetamme
heihin koko olentomme ja onnemme... Se vaan on niin sanoakseni
vaistoamme... Ja kun lapsemme sitten filosofeerailevat ja kysyvät,
miksikä se maailma, johon he ovat tulleet, _on_ semmoinen, -- niin
ei meillä tosiaan ole muuta kuin raihnas ja vaivaantunut sielumme ja
ruumiimme vastaukseksi, -- Thekla hyvä"... lausui Bente hillityllä
vavahtelevalla äänellä.

Minka oli nopeaan liitänyt lattian poikki ja asettunut äitinsä tuolin
taakse, kiertäen kiihkeästi käsivartensa hänen kaulaansa.

"No no, äiti", -- löi tohtori leikiksi, -- "älä sitä nyt noin
pahaksesi pane. -- Tiedäthän sinä, että lapset ylipäänsä ovat oikeita
ihmissyöjiä"...

-- Sillä aikaa kun ulkona satoi ja laudoista kuuluvasti ja alati
tipahteli, kääntyi keskustelu iltahämyssä myötäjäispuuhiin, joita
pohdittiin ja pääteltiin yhdessä Minkan kera.

Theklan napitettu hieno kenkä pisti silloin tällöin esiin lattialle
lankeavaan valoon, sen mukaan kun hän liikkui keinutuolissa, jonka
selässä Kjelin käsi riippui. Ja Berthea, joka oli uunin edessä
polvillaan ja piti silmällä omenoita, joita hän paistoi hiilustalla,
sekaantui tuontuostakin keskusteluun kiihkein neuvoin, ikäänkuin
hänellä kyllä olisi ollut enemmän älyä ja kokemusta, kuin he
luulivatkaan.

Huoneen pimeimmässä osassa, kappaleen matkaa keinutuolin takana,
kulki Schulteiss edestakaisin kädet takinliepeiden alla, astui
täsmällisiä pieniä askeleita, koska oli tilaa ainoastaan pienille
käännöksille. Hän oikeastaan oli paljasta korvaa, -- jännityksellä
hän koetti älytä sanoista ja viittauksista, tokko Minka tosiaan oli
saanut vanhemmat suostumaan vaaralliseen tuumaansa, lähteäkseen
talveksi pääkaupunkiin tuon herran vaikutuksen alle...

Äkkiä hän teki rajun äkkikäänteen, loistava hymy kasvoillaan... Ei
puhettakaan, että Minka pääsisi kaupunkiin! --



V.


Kjel oli suosittu mies; hän ajeli vaimonsa kanssa vieraissa, ja
aina hän astui sisään huulillaan sama reipas ja rattoisa kokkapuhe:
-- "Uusi reki, uusi karhunnahka, uusi eukko", -- hän ei uskaltanut
sanoa "uusi tamma", niinkuin ensi kerralla oli huomaamatta päästä
hänen kieleltään. Mutta hänen kellertävä liinakkonsa oli tosiaan
äsken ostettu ja menijä, johon hänellä oli syytä olla täysin
tyytyväinen, -- yksitoista kilometriä kolmessa neljännestunnissa
-- matkalla voudin luokse se viipyi vain puolentoista tuntia.
Vouti itse tuli eteisen ovelle juhlallisen ritarillisena vastaan,
tarjosi rouvalle käsivartensa ynnä suuressa salissa sohvan, käski
esille parhaan madeiransa ja selitti, että hän olisi tehnyt
samoin, jos hänen konttoristinsa olisi nimitetty maaherraksi, --
saatikka sitten nuoren naisen vuoksi, joka aina oli ollut hänen
hengenheimolaisensa ainoassa asiassa, mikä nykyaikaisista kelpaa,
nimittäin ruumiinpolttoasiassa... Nyt hän saattoi antaa nuorelle
rouvalle numerot ruumiinpolton kustannuksista neljässä eri maassa, --
ja ruumiinpolttojen luvusta viime vuodelta...

Kjel oli visiiteillään aina alussa vähän jäykempi ja vilkui
levottomana Theklaan, tokko tämä oli tyytyväinen siihen paikkaan,
joka hänelle oli annettu. Arvonsa oli silläkin asialla ja aina oli
pantava toimeen pieni ensi kerran äksiisi ja totutettava paikkakunnan
rouvia pitämään sitä, joka vielä pari kuukautta takaperin oli ollut
voudin luona kotiopettajattarena, täydellisesti heidän vertaisenaan.
Muutos oli liian uusi ja naamat kävivät kyllä siellä täällä hieman
totisiksi ja jäykiksi, kun vastaleivottu rouva niin varmasti ja ilman
muita mutkia oikaisi lattian poikki ja nonsalantisti istahti juuri
sohvapaikkaan.

Kjel sai sitten, milloin sopi, pienen syrjäpakinansa kahden kesken
talon herran kanssa... "Hyvä tilaisuus saada rahoja nyt, jos
tahdotte", -- hän iski ystävällisesti silmää, -- "hyvältä ystävältäni
pankinjohtajalta. -- Vaimoni sukulainen muutoin... Hän pyytää minua
lausumaan mielipiteeni täkäläisistä oloista, -- vakavaraisuudesta
tietysti... Parilla sanalla voin minä nyt... Tietysti parasta, jos
itse kirjoitan paperiin, hän sanoi; -- mutta minä kiitän nöyrimmästi;
kyllä ymmärsin yskän. Vanha kettu, näettekös... Niin, tietysti, kun
vaan minä kirjoittaisin, kyllä kai... Mutta kuten sanoin, meidän
kesken -- pieni suositus minulta ei tosiaan ole haitaksi tätä
nykyä... Tietysti minä en suosittele mitään muuta, kuin mikä on
kultaa. Eikä ole kaikki kultaa, joka kiiltää, -- vai mitä? -- No jaa,
tämä ainoastaan oli pieni ystävällinen viittaus. -- Mahdollisuuden
varalle, -- jos tarve sattuisi, -- niin tiedätte, mitä minulta voitte
odottaa."

Eräänlaisella itsetietoisella salaperäisellä afääri-ilmeellä
sitten jälleen puututtiin muiden kanssa tutunomaiseen pakinaan.
Theklan läsnäolo kieltämättä vaikutti hieman kylmäävästi, osaksi
pääkaupunkilaisrouvapuvun ja pitkävartisten hienojen hansikkaitten
vuoksi, osaksi siitä syystä, -- että hän jonkinlaisella paremmuudella
puhui korkeammista harrastuksista.

Mutta Thekla nyt kerran ei aikonut nöyrtyä rouvain edessä. Hän oli
lujasti päättänyt voittaa taistelussa.

       *       *       *       *       *

"Nyt hurskaat vanhempani tietysti luulevat, etten ole muuta tehnyt,
kuin ajanut vieraissa kaiken aikaa, eikö niin?" -- lausui Kjel
tutunomaisesti isälleen ja äidilleen kerran kotona käydessään.
"Mitä vielä... Minä olen saanut toimeen yhtiön, joka ostaa koko
Mustanmetsän, yksitoistatuhatta tynnyrinalaa. Joko nyt kauhistut
äiti? -- Ei, minä _en_ ole siinä osakas, -- se on, ellen tahdo.
-- Minä vaan hankin muutamille ostajille kaupungista rahat, -- --
valmistan heille mahdollisuuden -- --. Ei, minä _en_ ole osakas...
Yhden ehdon vaan olen pidättänyt itselleni, -- pikkuisen sivuseikan,
että nimittäin kaikki puut ovat sahattavat minun sahassani, -- noin
viisitoistasataa tolttia tämän ja tulevan vuoden kuluessa." -- "Mutta
tämähän kuuluu hyvältä, -- järjelliseltä, Baarvig", -- puhkesi äkkiä
Bente sanomaan, kyynelet silmissään. -- "Ei mutta, kuuleppas rouvaa
-- eikös kohota katsettaan lakea kohti huomatessaan, että pojalla
on järkeä nupissa." -- "Eikö vaaraa ole minkäänlaista, Kjel?" tutki
Bente häneltä jälleen. -- "Ei vähintäkään, äiti, -- -- se vaan, että
pistän taskuuni kahdenkertaiset voitot, kun rautatie valmistuu."

Bente itki...

"Minä kaipasin niin kuullakseni vähän hyvää, rakas poikani", --
nyyhki hän. Hän kokosi mieltään ja lähti huoneesta.

"Äiti on käynyt niin hermostuneeksi, Kjel" -- sanoi tohtori. "Meidän
täytyy säästää häntä... Tuo kunnon poika Endre, hän se kai häneltä
hengen vie... En tahdo koskaan kysyä Benteltä, paljonko on jäljellä
rahoista, noista kahdesta tuhannesta; se loukkaisi häntä. Jos voit
oikein hienosti urkkia sen häneltä, niin kerro minulle; mutta älä
tänään, -- nyt hän ei siedä enempää."

"Pyh, voinhan minä antaa vähän lisää. Eihän se ole sen hurjempaa,
kuin että ihmiselle hankimme muutamia kuukausrahoja, kunnes saamme
nähdä jotain tuloksen tapaista, isä. -- Endre on hurja, tietysti.
Mutta hänen oma perheensä ei voine tuomita häntä suoraa päätä
hulluinhuoneeseen, ilman että hän on saanut koettaa. -- Pahuus
kuitenkin, äitiä on sääli... Hänellä on suurenmoinen arvostelukyky,
kun tiukka tulee. Kas miten hän oitis käsitti tuon Mustanmetsän
asian, -- samassa tuokiossa!..." -- -- "No siinä näet, Bente", --
lausui tohtori perästä päin, -- "olinko oikeassa vai enkö sanoessani,
että Kjel taas rupeisi omaksi itsekseen, kun pääsisi naimisiin. Nyt
käy saha, niin että pirstat lentävät... Oikein mieltä virkistää, kun
iltasella katselee sen valaistuja akkunoita, ennenkuin maata panee."
-- "Niin, tosiaan näyttää siltä, kuin se nyt menestyisi", -- myönsi
Bente ajatuksissaan. -- --

Kjelin kuherruskuukausi oli kulunut kaikenlaisissa visiiteissä ja
vierailuissa, kunnes keväällä kelirikon aikana alkoi raapia maata
reen toinen antura.

Rautatienrakennuksella virran toisella puolen oli työ jo alkanut, ja
sieltä kuului alinomaa vihellyksiä. Kimakat lyhyet hihkaukset, pitkät
kestävät merkkivihellykset, dynamiittiräjähdysten kumeat jyrähdykset,
ikäänkuin lakkaamatta olisi jotain hankkeessa, tämä kaikki häiritsi
tavallista maalaishiljaisuutta, ja sai ihmiset hermostuneina
heräämään yöllä kesken uniaan.

Schulteiss ei sietänyt noita vihellyksiä: Hän usein pysähtyi kesken
läksyjen kuulustelua, vipusi ylös toisen jalkansa ja irvisti,
ikäänkuin se olisi käynyt läpi luiden ytimien. Kuinka hän sydämensä
pohjasta vihasi tuota rähinää! Hän puri hammasta ja puristi kynnet
syvälle käteen...

Minka oli äkkiä käynyt nöyremmäksi kuin koskaan lähtemään
aamukävelyilleen, joita isä oli hänen mieleensä teroittanut.
Schulteiss kuuli, miten hän aikaisin aamulla polki jalkaansa uudet
hienot puolikalossit, jotka Kjel oli hänelle lahjoittanut, ja
kiiruhti eteisestä ulos. Yllään reipas jakku ja hatussa somistava
harso suojelemassa auringonpaahteelta, joka niin helposti poltti
teerenpisamoita, katosi hän milloin millekin suunnalle, -- pohjoiseen
päin, jossa oli nimismiehen talo, tahi muonamiesten asunnoille
vieville metsäteille, taikka alas sahan puolelle. Vähän myöhemmin
astui Schulteiss varovaisella, ympäri katsovalla metsämies-ilmeellä
nopein askelin alas ulko-ovea kohti.

Hän kulki halkaisijoita, -- oikaisi pitkin harjun kylkeä, poikkesi
aidan takana polulle, tai ampui suoraan tohtorinnevan poikki ja
pyörähti huvimaja-haan takana mäenrinteeseen. Piti huomaamatta
päästä erääseen paikkaan, josta hän saattoi vallita asemaa, vakoilla
Minkaa. Sillä vaikka tämä olisi lähtenyt mihin suuntaan, -- aina hän
rautatiesillan kohdalla ilmestyi maantielle.

Sinne oli hän edelliselläkin viikolla kävellyt joka aamu ja aina
ollut niin innokas saamaan Berthean mukaansa. Vasta pari päivää
takaperin oli hra Varberg sukeltanut esiin sillan päähän ja saattanut
heitä niin ritarillisesti paluumatkalle, että Minka oli huomannut
terveydelle edullisimmaksi nousta ylös niin aikaisin, jottei sisar
viitsinyt lähteä matkaan. -- --

Ja tosiaan, -- Schulteissin tarkka silmä ei koskaan pettänyt, --
hra Varberg tuli tänäänkin Minkaa vastaan jostain sillan päältä tai
alta ja liittyi hänen seuraansa. Jaha, -- juuri niin kauaksi, ettei
heitä voitu nähdä kotoa Elvsaetin akkunoista, -- siihen, mutta ei
edemmäksi... Merkillistä, juuri siihen -- hän olisi voinut vaikka
linjan laskea...

Ja siihen jäivät seisomaan, -- miks'eivät menneet vielä paria
kolmeakymmentä askelta kauemmaksi, aivan portin luokse? -- Ja siihen
olisivat he, siltä näytti, jääneet seisomaan, ellei neiti Minka, --
onneksi muistaen, mikä oli sopivaa, -- olisi niin välttämättömästi
tahtonut päästä kotiin kello kahdeksaksi tarjoamaan teetä
suuruspöydässä... Vi-ihdoinkin he sanoivat hyvästi!

Ja pitkillä askelilla Schulteiss oikaisi halkaisijaa pitkin kotiin,
tavatakseen siellä ikäänkuin sattumalta Minkan käytävässä tahi
portailla ja tuskallista pelkoa vavisten lukeakseen, arvatakseen
hänen salaperäisesti säteilevistä silmistään ja vilkastuneista
kasvoistaan, mikä oikotie nyt oli hänelle paras, -- juostako
suoraa päätä alas virtaan... Hän näki sen niin selvään sysimustana
juovana kulkevan lumen poikki suoraan alas vaalean vihreitä
jäämöhkäleitä kohti, jotka puolisulaneina syöksyivät koskeen ja
sen alla mustaan pimeyteen. Jäljestäpäin hän kamarissaan mietti,
nyrkit täynnä naarmuja... Oliko mitään tapahtunut... Oliko Minka
hänelle mennyttä... Vai vastako menemäisillään... Ja hän antautui
edes takaisin astellen raivoaviin, riehuviin mielikuvituksiin. Kyllä
hän... Kyllä h-än...

Iltapäivällä Minka hiipi keltaiseen saliin. Hän seisoi perä-ikkunan
luona, josta hän saattoi nähdä vaalean harmaan sorahaudan
rataleikkauksen luona... piiripäällikkö Varberg asui noin puolen
peninkulman päässä etelämpänä eräässä talonpoikaistalossa virran
varrella. Hän kuunteli kuuntelemistaan... Joka kerta kun höyrypillin
ääni sieltäpäin halkaisi ilman, tuntui hänestä ikäänkuin se olisi
ollut täynnä mystillisiä viestejä, -- vihellyksiä... kiivaita,
lyhyitä hihkauksia... pitkiä, surumielisesti vaikeroivia...
äkkiä hurjan uhkaavia, täynnä tahdon tarmoa, joka pakotti
vastustamattomasti... Ne sihisivät ja vihelsivät ilkeästi,
myrkyllisesti ilkkuen ja pitkin venytetyin jälki-äänin...

Sitten halkaisi ilman matala pitkä vakaa ratajumu ja hän kuunteli
sitä kalpeana mielenliikutuksesta... Se oli hänen tahtonsa, joka
ilman halki rakensi sillan hänen luokseen. Hän näki, kuinka se
varjoista kehittyi hienoksi verkoksi... Ja hänen tahtonsa voimasta
hän kulkisi ilman halki yhä korkeampia ja korkeampia kaaria... Ääni
kasvoi hurjaksi tuskaksi, -- ja sitten yht'äkkiä taukosi. Se oli
hänen oma syynsä. Hän ei ollut kyllin hyvä meedio... hän ei jaksanut
vastaanottaa koko tahtoa... Syvällä tuolla alla kuohui huimana musta
kohiseva virta... Ja taas täytyi hänen yrittää tahdon sillalle. Sillä
se kuului uudelleen valtavana, vastustamattomana.

Hän liiteli ja liiteli, -- kunnes hän äkkiä sanomattomalla kauhulla
huomasi, ettei hän enää ollut oman itsensä oma, -- että hän oli
sulautumaisillaan toiseen -- hänen olentoonsa ja tahtoonsa...
menehtymäisillään, kadottamaisillaan sielunsa, -- vastaansanomatta,
peruuttamatta... Hän näki hänen kasvonsa ja tuon eilisen salaperäisen
verhotun hymyn, joka sanoi, että valta niin varmaan oli hänen...

-- -- Tänä päivänä tuli Varberg äkkiä jäljestä puolisen saliin,
jossa rouva ja Minka istuivat, ja kysyi tohtoria, jota hän tiesi
odotettavan kotiin. Yksi hänen rautatietyömiehistään oli loukannut
itsensä ja tarvitsi hoitoa. Hän katseli ympärilleen, -- näytti siltä
kuin hän olisi tahtonut tunkea ovi-aukosta myöskin ruokasaliin
-- tietysti nähdäkseen, oliko Thekla siellä. -- Ikävä, ettei hän
voinut kärsiä Theklaa, ajatteli Minka. Mutta Thekla oli tosiaan
kaikessa niin kylmäkiskoinen häntä kohtaan --. Hiukan muuttunutkin
oli Thekla ja _naimisissa_ nyt myöskin, yksinomaan ajatellen
rouvuuttaan. Varberg sanoi odottavansa, kunnes tohtori tulisi, -- ei
tahtonut häiritä, -- pyysi rouva Baarvigilta lupaa lukeakseen talon
sanomalehtiä sillä aikaa... Sitten hän otti esille muistikirjan ja
näytti rupeavan laskemaan ahkerasti, ajatukset täynnä rautatieasioita
ja työmiehiä koskevia seikkoja.

Berthea tuli ja kuiskasi jotain rouvalle, joka nousi ylös ja meni
ulos. Minka tiesi, että Berthea ja Massi väjyivät toisessa huoneessa
ja että tämä oli Berthean sotajuonia, jolla hän sai äidin ulos. Hänen
vilkas mielikuvituksensa oli tietysti vireillä; hän oli käynyt niin
merkillisen hienotunteiseksi, ettei enää tahtonut vaivata Minkaa
seurallaan aamuin... Ovi avautui tuolla sisällä ja lattia narisi pari
kertaa varovaisista miehen askelista... Huh, oliko nyt Schulteisskin
liikkeellä sietämättömässä mustasukkaisuudessaan.

Minka aikoi nousta ylös; mutta se esti häntä, että Varbergin silmät
kesken laskuja ikäänkuin väkisin kiintyivät häneen... ne tuijottivat
poissa ajatuksissa omituisen terävinä ja syvällä niiden sisällä
hohti sinertävän harmaa valo... Ja yhä uudestaan ne kiintyivät
häneen... yhä kauemmin ja kauemmin... Muistikirja oli pöydällä,
ikkunasta tulevassa himmeässä auringonsäteessä, ja käsi ja lyijykynä
lepäsivät sen päällä... Katse oli niin poissaolevasti jäykkä,
ettei hän voinut sitä välttää. Se tuli ikäänkuin hänen sisimmästä
unelma-elämästään ja etsi jotain syvältä hänen omasta olennostaan...
Hän katseli Varbergin tahdotonta kättä. Näytti siltä, kuin lyijykynä
alkaisi muodostaa sanoja, -- kirjoittaa, -- hitaasti -- kirjain
kirjaimelta... muodostua kokonainen rivi, selvänä, pitkänä. Ja
ikäänkuin tempauksella siirtyi käsi nyt takaisin. Alkoi uusi rivi --
ja taas uusi... Minkasta tuntui kuin kaikki hänessä olisi uinunut
raukaisevaan puoli-uneen -- josta oli mahdoton päästä irti...
Kirjaimet hyörivät tuolla pöydällä niin selvinä, kuin olisi hän
katsellut mieltä järkyttävien suurentavien lasien läpi. Hän luuli
melkein näkevänsä vaaleanharmaan usvakäden, joka ojentui pitkin
auringonsädettä lyijykynää kohti...

Tietämättänsä hän oli mennyt Varbergin luo ja kumartunut hänen
olkapäänsä yli. Hän luki: "Sinun seurahenkesi puhuu hänen
seurahengelleen sitä, jota te itse ette vielä ymmärrä." Hän katsoi
hänen kipinöivien silmiensä ihmeelliseen syvyyteen, tunsi, että hän
kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja veti hänet syliinsä, ja
ennenkuin hän ajatteli estää sitä, Varberg painoi kiivaan suutelon
hänen huulilleen.

Minka tuijotti häneen hämmästyneen jäykästi, kauhulla ja tutkien --
ikäänkuin äkkiä leimahtavassa magneesiavalossa -- hänen kasvojaan
ja koko olentoaan -- oliko tämä -- tämä -- todellakin -- todellakin
se mies, jolle hän tahtoi antautua. Tuo puoleksi leikillinen, varma
hymy, joka häntä kohtasi, herätti hänessä tuskaa. Se tuli häneen
taas äkillisenä pakokauhuna tuo pelon tunne, että hän ehkä oli
kadottamaisillaan oman persoonansa -- joutumaisillaan mystillisesti
sidotuksi johonkin, joka oli ulkopuolella hänen omaa valtaansa ja
tahtoansa. Hän työnsi hänet luotaan heikosti huudahtaen ja katsoi
hämmennyksissä oveen päin, mutta kuuli samassa äidin tulevan ja
istahti äkkiä kuumana ja punoittavana, pää kumarassa, neulomuksensa
ääreen ompelupöydän taakse.

Hämillään ja peloissaan siitä, mitä äiti mahdollisesti oli
huomannut, hän tuskin ennätti kummastua Varbergin kylmäverisyyttä.
Järkähtämättömän kylmänä tämä vaan puoleksi kääntyi rouva Baarvigiin
päin, silmät vielä muistikirjassa, ja sanoi, luoden verhotun,
väräjävän katseen Minkaan: "Minä olen käyttänyt aikani hyvin,
rouva Baarvig. -- Olen laskenut kokonaisen rautatiekaaren tuolla
pohjoispuolella"... -- --

Kun rouva Baarvig iltapäivällä keitti mansikkasylttiä, mietti
hän huolestuneena Minkaa. Minka oli niin liian herkkä kaikelle.
Toinen palava innostus seurasi yhä toista. Nyt näytti siltä,
kuin kirjoittaminen olisi joutunut vallan syrjään, -- ja koko se
kunnianhimo. Varberg alkoi yhä useammin lähennellä taloa ja sen
tytärtä, se kyllä saattoi viedä enempäänkin... Ei Varberg juuri ollut
se mies, jota Bente oli tyttärelleen ajatellut, -- ei hän tehnyt
sitä vaikutusta, että saattaisi suhteessa paljoa uhrata. Hänessä
ei oikeastaan ollut vienoutta eikä taipuvaisuutta... Mutta hän oli
kuitenkin tarmokas kelpo nuori mies... Joka tapauksessa rehellisesti
ja kokonaan antautunut noihin spiritistisiin tuumiin... Ja toista
semmoista, joka pitäisi tyttärestä niinkuin Schulteiss parka -- ei
Minka varmaankaan löytäisi koskaan...

Tohtoria saatiin kauan odottaa. Varmaan hän oli kutsuttu jonnekin
muualle sairaan luo, ja Varberg jäi sinne koko illaksi, syventyen
spiritistisiin keskusteluihin Minkan kanssa. Schulteiss oli heille
levottomuuden henki. Hän hiipi saliin, hiipi salista jälleen ulos,
kaiken aikaa ylläpitäen itsepintaista äänettömyyttä Varbergia
kohtaan, joka nähtävästi älysi hänen tuskansa ja huvikseen kiusasi
häntä siten, että hän yhä lämpimämmin ja intreseeratumman näköisenä
kääntyi Minkan puoleen.

Schulteiss ei koskaan antanut pettää itseään. -- Hän nyt oli omalla
tavallaan vainunnut, että tässä oli jotain ilmassa... Nuo Minkan
omituiset vastaukset Varbergille, -- kuului todella siltä, että nämä
kävivät omituista syvästi mielenkiintoista sissisotaa keskenään...
Minka loi häneen milloin loukkaantuneen, milloin uhmaavan katseen,
ja -- sen suhteen _oli_ mahdoton erehtyä, -- hänen kätensä vapisi
ja kasvot kalpenivat, kun hän teeskennellen ojensi insinöörille
teekupin. Schulteissin ärtyisyys oli aikaisesta iltapäivästä saakka
ollut yhtämittaa kiihtymässä. Hänen piti, -- hän tahtoi, -- aivan --
aivan välinpitämättömänä -- aivan huolettomasti -- niinkuin ei olisi
mitään, -- osottaa tuon henkisen nollan mitättömyyden -- musertaa
hänet... Aivan Minkan edessä paljastaa tuon naisia hypnotisoivan
maallikkosaarnaajan, joka istui tuossa ja rehenteli koko perheen
edessä mystillisen maailman ilmiöillä ja mahdollisuuksilla niin
kuivasti, lyhytjärkisesti ja kouraan tuntuvasti, ikäänkuin
ovenpatsaista ja akkunoista... Mutta siitä oli tehtävä loppu!...

"Jos suvaitsette", -- kähähti hän äkkiä imelän suopealla ilmeellä,
mutta mulkoilevin silmin, -- "minä kyllä uskon, että te, hra
Varberg, personallisesti voitte omistaa sekä magneetillisia että
hypnootillisia kykyjä. Niitä muutoin on niin monella. Esimerkiksi
oma katseeni"... Hän katsoi omituisesti, jäykästi Minkaan. --
"Mutta syvempää tieteellisyyttä -- sallikaa minun epäillä... Minä
sattumalta olen -- ehe -- tutkinut tätä asiaa ja voin vakuuttaa,
ettei sen perillä suinkaan olla kädenkäänteessä -- vaikka tämä ala
voikin olla niin kiitollinen populäärifilosoofeille"... "Kumarran
suuren oppinne edessä, hra Schulteiss", -- nyökkäsi Varberg
ivallisesti, keskeyttämättä kuitenkaan esitelmäänsä. -- "Tässä on
edessämme tutkimuksia vielä laajemmalle ulottuvasta _taistelusta
elämän edestä_ ja taistelusta ensimäisestä sijasta, kuin tähän asti
olemme tunteneet", -- jatkoi Varberg. "Voimakas pakottaa heikomman
etäisyydestä riippumatta, ainoastaan tahdon voimalla"...

Minka tunsi Varbergin katseen läpi hämärän pesän varjoon.

"Ihi-i, -- jaa", -- vingahti Schulteiss, -- "ja sitten rakennetaan
kokonainen fantastinen henkiusko hermofysiologiialle!" -- "Minä
yksinomaan tarkoitan sitä, mitä havaitsemme, hra Schulteiss, --
tieteellisiä metoodeja käyttäen. Jos koe minulle näyttää intiaanin,
niin uskon minä hänet intiaaniksi, jos se paljastaa minulle hengen,
niin en säikähdä sitäkään tosiasiaa." -- "Sallikaa minun", --
kumarsi Schulteiss rakastettavan purevasti, vääntäen niskaansa
syvimpään vastaväitteeseen, -- "tuo _tieteellinen havaintometoodi_,
-- riippuu niin suuresti siitä, kuka sitä käyttää. Fantastin käsissä
poikii se kovin helposti kokonaisen fantasiamaailman, joka on
täynnä henkisiä intiaaneja", -- hän vilkaisi Minkaan, tokko tämä
vaikutti, -- "henkiä, joilla on jos jonkinlaiset päät ja hännät,
-- niinkuin on kyllä nähty... Eikä ole uskolaisista puutetta, --
mielikuvitus puhuu, niinkuin hyvin tiedätte, mielikuvitukselle, hra
Varberg. Se sytyttää kuin tuli, kunnes syntyy oikea henkitaistelu.
Saamme poppamiehiä ja noitia jokapäiväiseen elämäämme, koko
lauman maallikkosaarnaajia tämän asian hyväksi, ja kaikenlaisia
magneetillisia kykyjä, jotka tekevät ihmeitä hermoheikoille, -- ja --
ja -- etenkin hypnootillisessa naispraktiikassa... Sangen vaarallisia
henkilöitä, hra Varberg!" -- "Minä vaan huomautan", -- torjui Varberg
suuttumustaan peitellen, -- "että psyykinen energia on ihmiskunnan
viimeinen suuri keksintö, -- sen voiman rinnalla tuntuu höyry ja
sähkö mitättömältä."

Schulteiss käännähti äkkiä ja hymähti hänelle ivallisesti: "Olen
lukenut tuon, -- olen lukenut tuon, -- ehe -- he -- kolmen
spiritistisen teoksen johdannossa, samat somat sanat, hra Varberg, --
tosiaan samat sanat -- noista tahdon ylenluonnollisista ihmeistä...
Ne aina tehoovat kalteriyleisöön... Mutta se, jonka tiede myöntää
todeksi, ei _eo ipso_ voi olla havainto-_keinojemme_ ulkopuolella,
joiksi kokeissa kelpaavat _ainoastaan_ aineelliset aistimme. Aineeton
henki on ehdottomasti tämän rajan ulkopuolella, hra Varberg. Minä
mahdollisesti voin uskoa sen olemassa oloon, mutta en koskaan
sitä aistillisesti havaita." -- "Se voidaan valokuvatakin", --
ilmoitti Varberg ikäänkuin ikävystyneenä ja välinpitämättömänä.
-- "Anteeksi, että tässäkin uskallan tunkeutua vähän syvemmälle
aineeseen, hra Varberg... Ei oikeastaan ole mitään järkisyytä,
joka kieltäisi mahdottomaksi kuvitelmaimme valokuvaamisen. Muisti
on, niinkuin tunnettu, valokuvavarasto, varasto fantasian luomia
kuvia, ja valokuvauksen pitäisi kyetä ne kiinnittämään, -- jos
ne vaan _olisivat_ kylläksi voimakkaita. Islantilaiset näkevät
'skinläkassaan' poissa olijan kuvan. Joka meitä ajattelee, saattaa
ilmestyä eteemme kuolinhetkellä... Nämät kaikki ovat energillisiä
tahdon virtauksia, joiden täytyy otaksua jonkun tuntemattoman lain
kautta, ikäänkuin sähkön kuljettavan kuvitelmiamme riippumatta ajan
ja paikan tavallisista käsitteistä. -- Mutta tiede -- tiede, hra
Varberg, -- ei tiedä niin mitään hengistä -- eikä 'hengistä, jotka
kirjoittavat'. Se toistaiseksi pitää kiinni siitä todenmukaisuudesta,
että nämä ilmiöt ovat omaa itsetiedotonta tuotantoamme."

"Te puhutte kuin hyvin valjastettu yliopiston professori, hra
Schulteiss. Mutta näettekös, teoriiain ja kirjalunttujen aika" --
"Tiede on demokratisoitava, tarkoitatte. Jaha... Psyykillinen voima
muka olisi uusi keksintö", -- pysähtyi hän äkkiä keskelle lattiaa. --
"Ikäänkuin ei kaikki mytologia ja piplia olisi sitä täynnä! .. Tyanan
Appolonius, Aleksander Aboniticus ja kaikki nuo ihmeitten tekijät
Kristuksen ajalla... Tutkisitte niitä asioita, hra Varberg, niin
huomaisitte, kuinka ikäharmaita kokemuksia sitä suvaitaan esittää
uusina, -- ihka uusina -- --. Puhumattakaan _Simon Magusesta_, jonka
historian luonnollisesti tunnette... No -- ehe, -- ettekö, -- -- hän
muun muassa mainitaan apostolien teoissa, _Acta Apostolorumissa_"...
Schulteiss nautti ja ympäri katsellen huvitteli itseään sillä
tunteella, että hän oli voittanut Minkan silmissä; hänen kimakka
äänensä ja äkkinäiset asentonsa kävivät yhä uhmaavammiksi.

"Ajan todistuksen mukaan taisi se mies matkia kaikki ihmeet, --
ilmestyi samalla haavaa monessa eri paikassa, näki, mitä etäisyydessä
tapahtui, katosi aivan tuomariensa edestä ja niin edespäin ja niin
edespäin. Kun hän levitti väärää oppia, niin lähti Pyhä Pietari hänen
perässään Romaan taistellakseen häntä vastaan. Siellä Simon Magus
nousi ilmaan keisari Neron silmäin edessä, -- sulkumerkkien välissä
sanoen sama temppu, jonka intialaiset fakiirit tekevät. -- Mutta
sitten seisoo, että kun Pyhä Pietari rukoili häntä vastaan ja veti
häntä korkeammalla voimallaan, niin hän suistui maahan ja kuoli... Ja
siitä huolimatta levitetään, -- kaupataan, -- huudetaan tätä jonain
uutena! -- Sitä voimaa, jonka Jeesus jo kahdeksantoista vuosisataa
takaperin sanoi siksi, joka siirtää vuoria paikaltaan"...

Voitonvarmuudessaan hän astui pitkillä mieltäosottavilla askelilla
edes takaisin ja myhähteli kattoa kohti. Varbergille alkoivat nousta
veret päähän; mutta hän hymyili yhä yltyvällä ivalla Schulteissin
ulkomuodolle ja asennoille, joita hän oli katselevinaan suurimmalla
hämmästyksellä.

... "Tosiaankin" -- vavahteli äänessä mitä syvin ylenkatse, -- "tuota
minä kutsuisin alhaiseksi -- sangen halvaksi ajan ilmaukseksi, hra
Varberg, -- tuota yleiseksi käynyttä uhottelua paholaisenmanauksilla,
henkien esiin kutsumisella ja mystillisellä taikauskolla, jotka
aina ovat kuuluneet puolisivistyneisyyden mielikuvituksille
kuohunta-aikoina, kun jokin suuri totuus tekee tuloaan... Minä en
tahtoisi, -- minä en tarkoita ketään erityisesti", -- hän huuti, --
"minä ainoastaan tarkoitan ajatussuuntaa... Minä tosiaan en tahtoisi
alentaa itseäni siihen määriin, että sekaantuisin tuohon banaaliin
-- alhaiseen -- päivänaaltoon, -- ja saastuttaisin, hukuttaisin
-- murhaisin itseni"... Hän katsoi polviaan notkistaen kattoon,
ikäänkuin osottaen hirttäytymistä. Varberg ojentelihe tuolissa
mukavammasti taakse päin, ikäänkuin oikein nauttiakseen tästä näystä.
Hänen kriitillisiä mietteitään kanteli silloin tällöin Minkalle ja
Berthealle katse, joka oli täynnä paisuvaa pilkkaa...

"Sangen intresanttia", hän sanoi häpeämättömästi silmää iskien...
"'Mustasukkainen filosoofi', -- mainio nimi teatterikappaleelle"...
Minka sai samalla härnäävän hymyn, ikäänkuin Varberg ei ensinkään
epäilisi, epäilisi hänenkin -- oppilaan -- innostunutta sokeaa
ihailua opettajaa kohtaan, ja että Minka kyllä saisi siitä
osansa... "Ennenkuin minä tahtoisin olla mukana tässä yleisessä
idioottimaisessa massatanssissa, -- tässä kankanissa"... tepsutteli
ja potki Schulteiss. -- "Ettekö voisi olla säestämättä esitelmäänne
tanssillakin!" -- huudahti nyt Minka, hypähti seisomaan ja työnsi
kärsimättömänä tuolin taapäin. -- "Tätä on tosiaan mahdoton kestää"...

Schulteiss jäi seisomaan ja tuijottamaan häneen, hämmentynyt ilme
kasvoissaan, ikäänkuin vaipuen korkeudestaan monen avaruuden läpi.
Verkalleen vajosi hän asemastaan ja kävi epäröivän, hupsahtaneen
näköiseksi. Silminnähtävästi oli hänen vaikeata oikein käsittää tätä.

"Minä pysyn, -- minä pysyn -- kannallani!" -- hän kiljaisi
epätoivossaan, äkillisen kuohahduksen valtaamana ja ojensi uhkaavasti
nyrkkiään. Ei kukaan vastannut, ja hän seisoi, tuijotti ja katsoi
ympärilleen kiusallisen äänettömyyden vallitessa... Katsahtaen
arasti Minkaan sopersi hän sitten melkein kuulumattomasti: "Minä --
ymmärrän... Minä -- minä en tahdo häiritä läsnäolollani." Varbergiin
hän syöksi puoleksi uskalletun raivoisan vihan katseen ja hoiperteli
ulos ovesta.

Rouva Baarvig kiirehti hänen kantapäillään ylös portaita.
"Schulteiss, Schulteiss, -- ette saa sitä noin käsittää" -- --
Schulteiss ei kuullut, syöksyi huoneeseensa ja heittäytyi suulleen
sänkyyn. -- "Schulteiss, kuulkaa, ette saa sitä noin käsittää, --
älkää välittäkö pikaistuksen sanasta"... Schulteiss kaivoi
kasvonsa pielukseen... "Te, joka osaatte puhua niin erinomaisesti
puolestanne"...

Kyttyrä alkoi liikahdella ja nytkiä, kuului tukahtunutta,
masentunutta ääntä, ikäänkuin epätäydellistä nyyhkytystä. -- Se yltyi
ja yltyi, kunnes siitä kasvoi hurja poru. Rouva Baarvig jäi istumaan
sängyn reunalle; hän piti Schulteissin kättä, joka oli jäänyt
sivulle, eikä laskenut sitä. "Teihin kaikki koskee niin rajusti",
-- lausui hän, kun taas tuli loma sanan kuulumiselle, -- "te joka
olitte niin paljon etevämpi, voititte niin perin pohjin." -- Ei
vastausta. -- "Minä vakuutan teille, minusta näytti alusta pitäen,
että te kokonaan hallitsitte aineen... Kieltämätön tosiasia on, että
voititte, Schulteiss." Schulteiss ähki ja käänsi hieman päätään...
"Niin, se nyt on teidän mielipiteenne, rouva"...

Hän pyrki jälleen alas pielukseen. Mutta Bente rouva taputti häntä
rauhoittavasti olkapäähän. Se teki äkillisen vaikutuksen, kun hän
tuolla tavalla kosketti Schulteissin vikamuodostusta, ja tämä samassa
tuokiossa nousi istumaan, jalat sängynreunan ulkopuolella... "Teidän
mielipiteenne, rouva. Te olette se ihminen, jota kaikista enin
kunnioitan maailmassa... Sallikaa minun pyytää teiltä anteeksi"...
"Minä kyllä voin teille vakuuttaa", -- sanoi rouva ja nousi ylös, --
"että se perältä on Minkankin mielipide." -- "Luu-letteko... Olisiko
se mahdollista, rouva"... "Minä niin hyvästi näin, mitä hän ajatteli
väittelyn aikana", vakuutti rouva. -- "Huomasitteko -- siis -- tekin
sen, rouva, -- että hän" -- "Ei epäilystäkään siitä, Schulteiss." --
"Luuletteko, rouva, että Minka sittenkin -- tosiaan -- käsitti, --
minä tarkoitan edes jossain määrin hyväksyi minun mielipiteeni"...
"Ihan varmaan, Schulteiss." "Minä tunnustan teille, rouva, että
ehdollani olen hakenut tilaisuutta heikon taakseni tuon hra Varbergin
sangen vaarallista vaikutusta Minkan hermoihin... Hän ei ole mikään
hyvä luonne... sangen epäiltävä"...

Rouva Bente seisoi, ikäänkuin hieman punniten.

"Onhan _teilläkin_ suuri osanne Minkan kasvatuksessa, Schulteiss.
Minä en tiedä, käykö teille niinkuin minulle, -- että meillä ehkä on
vähän liiaksi sitä tunnetta, että omistamme hänet... Se on väärin,
minä tiedän sen; ja kuitenkin, minä ikäänkuin napisen sitä vastaan,
että hän kerran erotetaan minusta... Ja te Schulteiss, niin arvelin,
ehkä juuri voitte käsittää tämän... Minä usein ajattelen itsekseni,
etten saa olla liian itsekäs, -- vaan että minun jo aikaisin tulee
tottua kohtaamaan välttämättömyyttä"...

Schulteiss tuijotti, mitä tämä saattoi tarkoittaa, ja hänen
kasvoihinsa tuli yhä vääntyneempi kauhistuksen ilme. Intohimoisen
kiihkeänä hän alkoi:

"Mutta Minka -- Minka... Ei saa unohtaa -- ei saa jättää huomioon
ottamatta, että hän joka suhteessa on kokonaan poikkeusolento, joka
tarvitsee suojaavaa kättä, -- monenkertaisesti, -- jota kaikin tavoin
on turvattava. -- Aivan omituinen, vieno ja hento -- valioluonne...
Niin hienosti altis kaikille väreille, niin helposti viehättyvä...
tosiaan harvinainen kyky ottamaan vastaan kaikki ajan ideat...
Ylevä, kallisarvoinen ominaisuus. Mutta vaa-a-rallinen, -- hänen
suuren suuri vaaransa, jota teidän äidinsilmänne ei ole voinut
olla huomaamatta... joka saa hänet hetkeksi antamaan -- tosiaan
ainoastaan hetkeksi, -- jokaisen esiintyjän sokaista itsensä, ken
vaan osaa verhoutua ihanteellisuuden sädekehään. -- Näen pohjattoman
kuilun ammottavan hänen aavistamattomani askeleittensa alla... Ja
että minä tänään Curtiuksen tavoin, sokeana perikadolleni, syöksyin
siihen, sitä en kadu, -- syöksyisin tuhat kertaa, jos voisin avata
hänen silmänsä." Schulteiss levitti hurjasti käsiään --. "Tuo hra
Varberg, -- pintapuolinen humbugimestari"... "Niin, minä tiedän,
että tarkoitatte niin hyvää, Schulteiss... Mutta semmoinen on äidin
ja henkisen kasvattajan kohtalo, -- saamme resigneerata -- elää
muistolla... ja siitä mitä hyvää ehkä olemme hänelle antaneet...
Meidän täytyy saada tämä itsellemme selväksi"...

Se kuului surumieliseltä, ikäänkuin lohdutukselta yhteisen kohtalon
varalle.

Rouva jo oli melkein ovesta ulkona, kun hän jälleen avasi sen:

"Kun oikein ajattelen, Schulteiss", -- kuului hänen rankaiseva
äänensä, -- "niin kyllä te sentään olette hieman liiaksi huolimaton
ulkomuotonne suhteen. Tiedänhän minä, ettei teidän tarvitse huolia
semmoisesta, vaan että voitte jättää sen huomioon ottamatta. Mutta
kuitenkin, saisitte olla hieman turhamainen, tekin... Minulla on
alhaalla kaapissani kaunis punainen slipsi, josta Baarvig ei huoli,
-- hän ei pidä väristä. Se pitää teidän ottaa kaulaanne, Schulteiss.
Se sopii teille hyvin, -- oikein erinomaisesti... Minä lähetän sen
ylös teille"...

Ovi loksahti kiinni. Schulteiss teki muutamia epämääräisiä käänteitä;
mutta pysähtyi sitten ylöstyönnetyin huulin. Pyörähti sitten
pienen lakeeratun peilin eteen, veti paidankaulusta ylöspäin,
oikaisi itseään, työnsi ulos alaleukaansa, napitti takkinsa
korkealle kiinni ja aukaisi sen jälleen... Raikkaita värejä pitää
käyttää... Rouva Baarvigin silmä heti älysi tämän, -- punaista,
-- radikaalisen veripunaista, -- se on sopusoinnussa samalla
olentoni ja mielipiteitteni kanssa... Täytyy ulkomuodollaankin
herättää huomiota ja kiinnittää mielikuvitusta... Seurasi sitten,
kaulan ja rinnan seutuja yhtämittaa muutellen ja parannellen,
koko sarja kasvoinilmeitä -- pateetisen uhkaavia, intelligentin
hienoja, salakavalan imeliä ja ivallisia, ylpeästi alaskatsovia,
napoleonimaisen lyhyitä, -- ja silloin tällöin merkitsevä liike tai
hillittyjä huudahduksia -- "henkisiä intiaaneja... hypnotisoivia
naispraktikantteja... Ehe -- ehe -- oli sitä isketty -- paljastettu
pintapuolinen tietämättömyys... työnnetty teräs... kuolettava
teräs... suoraa päätä pimeihin kohtiin"...



VI.


"Vieläkö hän makaa, Bente?" -- "Ei, Endre on jo yläällä", --
vastasi tämä hieman vitkastellen. -- "Kaunis yllätys, -- kun vanhin
poika palaa kotiin niin hyvästi onnistuneen matkan jälkeen... Ei,
ei, ei, -- en Herran tähden minä sinua nuhtele, Bente! Ne raukat
kaksituhatta kruunua, joita sinä ajattelet, ne ne kuitenkin tässä
ovat vähimmän arvoiset. -- Niin, saat vielä lisätä siihen kaikki ne
maksamattomat laskut, jotka tulevat jäljestä päin... Mutta näetsen,
juuri tuommoisen äidin voi semmoinen poika kiduttaa kuoliaaksi,
väärinkäyttää, kuluttaa viimeiseen veripisaraan." -- "Viime yönä
puhuin hänen kanssaan kauan, Baarvig. Hän oli niin onneton --
etenkin meidän tähtemme, joita hän oli, niin hän sanoi, nylkenyt ja
pettänyt." -- "Niin, tuo sortti on aina sangen altista tunnustamaan
syntinsä... Heitä ei koskaan hävetä tuoda julki kurjuuttaan."

"Älä ole tyly, Baarvig. Hän aikoo tehdä työtä, opettaa täällä
kotoseudussa, kunnes on saanut jotain ansaituksi. Hän ei
itseltäänkään salaa, että hän pitää itseään semmoisena, joka on
tehnyt vararikon ja vaan tahtoo pelastaa tähteet. Laulunsa avulla hän
luulee voivansa kehittyä jotakuinkin kelvolliseksi näyttelijäksi. Hän
sanoo, että hänen dramaattista kykyään juuri onkin aina huomattu
enemmän kuin hänen ääntään." -- "Siis -- nyt näyttelijäksi! --
Hohhoo, hohhoo"... huokasi tohtori raskaasti, kulkiessaan lattian
poikki. -- "Muistakaamme, että hän ei juo, vaan on erittäin raitis
ja itsensäpidättäväinen" -- huomautti rouva. -- "Minä tiedän
minkä tiedän, rakas Bente... kroonillinen hermoheikkouden tila ja
ylenpalttisen kiihottunut mielikuvitus... Minun ajallani juotiin.
Tähän aikaan langetaan vaihtelevain fiksien ideain orjiksi. Entiset
kiertelevät juopottelijanerot vaan uudessa muodossa! -- Siihen
yhteen, joka on välttämätöntä, ne vaan eivät pysty, -- työhön, --
toimittamaan jotain. He palaavat isän kotiin säännöllisin väliajoin
varmasti kuin almanakka, -- ilman vaatteita ja terveyttä, -- joka
kerta varustettaviksi uudelleen, rohkaistaviksi ja jaloilleen
nostettaviksi. -- Minä taidan, minä taidan tämän kaikki ulkoa,
Bente... Ne ajat ovat aikoja sitten ohi, jolloin tuon kautta voitiin
herrastella ja tekeytyä intresanteiksi muka hunningolle joutuneina
neroina. Nyt se on kirjoissa pysyvänä tautina... Semmoista indiviidiä
saa näihin aikoihin melkein joka perhe laahata mukanaan." -- "Sinä
otat minut hengiltä, -- kerrassaan muserrat minut kauhistuksella.
Niin pitkälle ei Endre, Herra varjelkoon, ole kuitenkaan vielä
joutunut. Kun hän jälleen pääsee säännölliseen työhön ja puuhaan,
niin" --

Tohtori katsahti häneen omituisella pikaisella ilmeellä: "Kyllä kai!
-- kun poika huomaa, että on työ edessä, niin -- hu-um... Jaa jaa,
koeta sinä, -- se se joka tapauksessa on ainoa, mitä voimme tehdä.
Neulo ja pue hänet, -- puuhaa hänen puolestaan... Mutta älä sekota
minua siihen. -- Ja kuule, Bente, vie hänet arkihuoneesen suurusta
syömään, ennenkuin hän tulee minun luokseni."

Bente katsoi häneen epävarmana.

"Minä en halua mitään avomielisyyksiä enkä raihnauden paljastuksia
häneltä, ymmärrätkö. Jos hän ensinnä saa etuoikeuden olla surkea
-- ajelehtia kuin vuotovene, niin -- niin silloin", -- hän huitasi
kädellään, -- "on leikki lopussa." -- -- "No, eikö nero jo tule alas,
hauskaa nähdä hänet", -- kuuli tohtori Kjelin sanovan arkihuoneessa,
kun Bente oli mennyt. Kuului sitten puhetta ja tervehdyksiä, ja
Kjel oli sangen tyytyväisen veljellisen isoääninen. Tohtori selaili
sanomalehteä, kastoi kynäänsä ja laski sen jälleen luotaan. Kuului
naputusta ja ovi aukeni hiljaa: "Enhän vaan sinua häiritse, isä...
Niin tässä minä nyt olen --." -- "Ole tervetullut." -- "Niin --
niin, en minä juuri palaa kotiin laakereitten kanssa tällä kertaa",
-- sanoi hän ja istahti hiljaa tuolille; -- "mutta sinun pitää olla
pitkämielinen." -- "Laakereitten kanssa, -- laakereitten kanssa...?
Herra nähköön. Minä en ole koskaan vaatinut sinulta niin suuria,
poikani. Laakereita, -- niitä ei ole kuin yhdelle tai parille maassa."

Solakka, pitkä Endre viskasi yläruumistaan ja pyhkäisi otsalta
kauniin mustan tukan. "Ei, yleensä ei pidä kerskata sillä, mitä ei
ole saanut." -- "Sinä aiot nyt alkaa tuohon kirkontapulityyliin,
näyttää minusta. -- Ole selvä ja käytännöllinen, poikani, -- niinkuin
asema vaatii." -- "Kyllä varmaan, isä, etkö luule, että minä käsitän
sen", -- puhkesi Endre kiihkoisesti. -- "Jospa tietäisit, kuinka
monta yötä minä olen maannut valveilla, miettinyt ja punninnut
voimiani ja toiveitani, itkenyt ja ollut niin epätoivossa että" --
"Niin, olin minäkin epätoivossani, kun rahat loppuivat kaksi vuotta
ennen tutkintoa. Mutta sitten käsitin, ettei siitä minulle kukaan
maksanut, ja että minä itse sain olla mies ja ansaita rahat. Niinpä
rupesin ensinnä työhön muutamaan konttoriin, jossa sain raastaa
kymmenen tuntia päivässä, ja sitten kotiopettajaksi. Mutta viimeinen
asia, joka olisi mieleeni juolahtanut, oli säälitellä itseäni." --
"Jos luulet isä..." kuohahti Endre, -- "että minä aion käydä täällä
kerjäämässä, niin sinä erehdyt. Ennen minä kuolen, -- ennen", -- hän
puristi kätensä nyrkkiin, -- "vedän vaikka kiviä."

"Sepä olisi hauskaa, Endre, -- että sinussa olisi miestä tekemään
jotain itsenäisen toimeentulosi eteen. -- Sillä kaikki puheet ja
lupaukset ja senkaltaiset... No niin, mitä aiot tehdä?... Sen sanon
sinulle, että minä en jaksa enää kustantaa sinua. Minulla on nyt
liiaksikin niskoillani, ja muitten sisarustesi tulee myöskin päästä
eteenpäin." -- "En koskaan ole pyytänyt sitä sinulta, isä." -- "Mitä,
etkö ole koskaan pyytänyt minulta mitään semmoista? -- ja sen sanot
aivan sen jälkeen, kun olet taloa keventänyt kahdella tuhannella ja
muutamalla sadalla kruunulla. Oletko hullu, vai onko lorua ja roskaa
kaikki, mitä suustasi pääsee. Etkö ole koskaan pyytänyt mitään?" --
"Minä tarkoitan, etten _nyt_." -- "Mutta minä sanon, että juuri _nyt_
sinä pyydät. Äitisi täytyy sinulle neuloa, minun hankkia vaatteet.
Etkö voi ajatella selvään?"

Endre pisti monokkelin toiseen silmäänsä, ikäänkuin mitä suurimmassa
hämmästyksessä tarkastellen asemaa, ja hän vaihtoi toisen säären
polven päälle.

"Hm, -- jopa tämä kuuluu melkein räätälinlaskulta... Puuttuu vain
lasku neulasta ja langastakin"...

"Niin, niin, ostettavat ovat nekin. Tyhjästä ei tule mitään...
Kyllä vannaan minun on pakko lähteä sairaita hoitamaan niidenkin
vuoksi." -- "Ahaa! -- Tuhlaripojan täytyy uudelleen tehdä
synnintunnustuksensa, itkeä läpi moraalisen ABC:nsä, jos oikein
ymmärrän." -- "Uudelleenko? -- Ikäänkuin hän olisi koskaan sitä
itselleen omistanut."... "on taivutettava ja kuritettava --
ja pakotettava -- ja piinattava kotoiseen pikkumaisuuteen --
ylösrakennusta ja katumista varten. Paljonko maksaa tuo nappi ja
tuo tilkku" -- "Älä unohda äitiäsikään, Endre, jonka täytyy istua
neulomassa ja puuhaamassa."

"Ei, ei, säästä minua, säästä minua, isä... Ruvetaanko nyt
sentimentaaleiksikin", -- huudahti Endre synkkänä, värisevällä
äänellä, ja hypähti tuolilta. -- "Minä ajattelen, että nyt olen
niellyt kylläksi, -- nauttinut kylläksi sinun -- sinun -- ...
Riittää, sen sanon, tämä nolaus ja jalkaisi juureen nöyryytys!
Tuohan jo on... Oman äitini sinä! -- Et malta olla edes sitä asetta
käyttämättä... Panet hänet omalletunnolleni, ikäänkuin hän istuisi
suurimmassa epätoivossa neuloen, itkien, turmellen terveytensä,
neuloen sormensa verisiksi. Se on vähän liian pateetillista, isä, --
housuparin vuoksi! -- Kun se vaan ei olisi niin kauheata ajatella...
No jaa, isä, -- olet oikeassa tällä kertaa, minä myönnän, olet
oikeassa --. Mutta jos sinä aiot lannistaa minut, -- musertaa, repiä
minusta kaiken sen, jota sanotaan kunnianhimoksi, -- sen tunnon, että
minulla on kykyä, että olen taiteilija, -- tyrkyttääksesi sijaan
jonkinlaisia käytännöllisiä leipäpyrinnöitä, -- niin erehdyt sinä
minun suhteeni suunnattomasti. Minulla on kykyä, -- minä en anna
polkea itseäni jalkojen alle." -- "Ei, ei, älä anna polkea itseäsi
jalkojen alle... Täällä saat asua suven, saat vaatteet ja matkarahat,
se on, kaikki mitättömät pikkuasiat, joita tarvitset, voidaksesi
jälleen näyttäytyä maailmassa!" -- "Sinä tarkoitat, nöyryytettynä,
-- itsetuntoisuus nujerrettuna -- kiitoksia!" -- "Sanalla sanoen,
poikani, huolitko, vai etkö huoli? Ethän sinä vaatine, että minun
tulee sinulle hankkia tuo puuttuva itsetuntokin." -- "Sinä et ymmärrä
taiteilijasielua, isä, väännät sanani." -- "Ole hyvä ja vastaa
minulle selvällä norjankielellä: Huolitko siitä, vai etkö huoli?
-- Minä tosiaan olen niin pikkumainen, että pidän sitä lahjana, --
huomioon otettava sekin. Jos tulet toimeen ilman minua, niin pidän
sitä suurena helpotuksena."

Endre tuijotti lattiaan ylpeän resigneeratusti: "Niin monen
taiteilijan on täytynyt taistelemalla raivata kyvylleen tie
loukkaavissa ja alentavissa oloissa... Niinkuin äidin, joka
taistelee lapsensa vuoksi, hän ei epäile nähdä nälkää, eikä kärsiä
nöyryytyksiä." Liikutettu ilme värähti hänen kasvoissaan.

"Brrr... Hui hai, paljasta lorua! -- Etkö sinä sen vuoksi nyt ole
palannut kotiin, ettet kelvannut laulajaksi. Mikä taiteilija --
lapsi -- se sitten on, josta sinä jaarittelet?" -- "Minä vaan olen
erehtynyt siitä, mikä on kykyni, _missä_ minä _olen_ taiteilija,
isä", -- sanoi Endre itsetuntoisesti. -- "Se sinun pitää aikanaan
näyttää. Mutta siitä meidän molempain pitää olla selvillä, että
toistaiseksi _ei ole_ tietoa taiteilijasta, joka meitä ilahuttaisi,
-- eikä triumfeista! Ei muuta kuin surtavana hairahduksia oikeasta
radasta, ja monta hukkaan mennyttä vuotta, joista mieluimmin emme
puhu... Miten, Endre, eikö kävisi päinsä saada sinua kerran pysymään
todellisuudessa?" -- "Siinä tosiaan on proosallista kieltä, jonka
vertoja saa hakea, -- joka lakaisee ja karsii pois sekä uskon että
toivon. Eipä se juuri anna semmoisia mielialoja, että tekisi mieli
joksikin ruveta" -- "Minä pelkään, Jumala paratkoon, sinun nyt
sanovasi, että se uusikin taiteilija, jota vatsassasi kannoit, jo on
tapettu. -- Sillä kaikki mitä sinulla on -- sekä se joka oli, että
se joka tulee, -- ovat olemassa ainoastaan mielikuvituksessasi...
Koeta joskus, poikani, koota mielesi ja selvittää itsellesi, mitä
sinä osaat, ja mitä et osaa. Tutki vakavuudella, onko sinulla vielä
jotain, johon sinulla on niinkään paljoa tahtoa, että se ei katoisi
loruksi ja tyhjäksi... Kuule, Endre", -- keskeytti tohtori puheensa
hieman miettien, -- "minä ehdotan, että sinä otat minulta työtä,
jotta voit sanoa ansaitsevasi ylläpitosi, -- ei muuta kuin että
kirjoitat puhtaaksi, siivolla käsialalla, ymmärräthän, -- tästä
päiväkirjasta joka päivä kaksi sivua. Minun on vaikea siihen käyttää
omaa aikaani. Ota se mukaan huoneeseesi. Mutta näytä minulle, mitä
olet kirjoittanut, joka lauvantai-aamu, ja ilman että minun tarvitsee
sinulle sitä muistuttaa. Jääköön tämä meidän kesken." -- "Saat uskoa,
isä," -- puhkesi Endre sydämellisesti, -- "minä en ole tunteeton. --
Minä näen, -- käsitän koko hyvän ajatuksesi, -- vaikka en juuri"...
"Tä tä tä tä... Mitä loruja taas... Mene nyt poikani, ei minulla ole
aikaa --"

Tohtori näytti miettiväiseltä ja puhdisti silmälasejansa; kasvoissa
oli jotain kiiltävän hikistä, kun hän tarkasti laseja päivää
vastaan. "Huhu jaa"... Hän otti lakkinsa, -- lähti ulos pihamaalle
ja keskusteli renkipojan kanssa, koska leikattaisiin ohrapelto
puutarhan jalasta. Hän ei huolinut tavata Benteä, jota hän tiesi
vaan kiusaavansa, ja arkihuone Endreineen oli käynyt hänelle
vastenmieliseksi.

Hän kuuli pyöräin jyrinää, kun Thekla tuli alhaalla tiellä, ja kuinka
Massi, Arnt ja Minka pitivät elämää ulkona portailla ja ottivat
tulijaa vastaan. Thekla ajoi tähän aikaan sahalta aina vaunuissa;
odotettiin parin kuukauden kuluttua pientä perillistä. Puhuttuaan
ohrasta, tutkittuaan puutarhan aidassa paria mädännyttä sälettä ja
annettuaan niistä määräyksensä, tähysteltyään päärakennusta, josta
vesiränni oli katkennut, vaelsi hän puutarhaan ja pisteli keppiänsä
kivijalan juurella olevaan multapenkkiin. Kjelin rattoisa ääni kuului
silloin tällöin akkunasta; hän kyllä osasi sutkauttaa jos jotain
mielialan vilkastumiseksi. Nyt alkoi Endrekin vilkastua, pitää
korkeamman tyylistä esitelmää, siltä kuului --.

Äkkiä kuului ohkunaa, parkaus ja --, tohtori kuunteli, -- ikäänkuin
jotain olisi pudonnut. -- Hän syöksyi sisään; mutta ovessa tuli Minka
vastaan, ja kuiskasi hyssittäen, että se oli Endre, joka näytteli
Hamletia. Suupielet väärässä, ikäänkuin jotain karvasta sylkien,
seisahtui tohtori katselemaan.

Siinä istuivat kaikki, Kjel ja Thekla mukana katsojina, kuinka Endre
puoleksi makasi lattialla ja kuiskasi pidätetyllä intohimolla...
Kiduttava, verinen itsensä ivaaminen värisi kasvoissa ja äänessä.
Se että huolimatta kaikesta tahdostaan ja tiedostaan ei voinut, --
intelligentisti älyävä ja kokkapuheinen epätoivo oman voimattomuuden
vuoksi vavahteli hänen huulillaan. Hän istui perikatonsa partaalla,
kasvoissa sanaton, hiljainen, väreilevä hymy -- murtunut toimintakyky
nerolahjain loistossa, -- ja katsoi heihin niin avuttomana...

Tohtorin kasvoissa väänteli ja vavahteli. Tuohan _oli_ Endre itse --
kaikessa kurjuudessaan...

Tohtori kääntyi jyrkästi pois ja veti Benten mukanaan: "Ehkä...
ehkä -- -- tämähän tosiaan näyttää joltain... Meidän täytyy joka
tapauksessa tukea, auttaa vähän... Sinun täytyy lohduttaa häntä,
raukkaa... Tuo oli, ikäänkuin hän olisi maannut paistinpannussa
--" -- "Jumalani, mikä surkeus!" -- pukesi Bente. -- "No no,
eukkoseni... Meidän täytyy tukea häntä, -- parhaimman mukaan
puhaltaa häneen rohkeutta ja itseluottamusta. Ja saada hänet hieman
vauhtiin... käskeä ihmisiä luoksemme. _Meidän_ ensi sijassa tulee
häneen uskoa, heidän tulee se nähdä..."

       *       *       *       *       *

-- Kjel oli ulkona ruokakammiossa äitinsä luona ja veteli nahkaansa
hunajakakkoa -- vast'ikään kaupungista saapunutta, palan painimena
vasta kirnuttua voita, -- pienelle lautaselle oli pantu samaa herkkua
Theklaa varten, joka lepäsi salissa sohvalla. Kjel söi ja lausui näin
kahden kesken mielipiteensä veljestä. -- Hänessä tietysti olivat
liitokset löyhtyneet, -- kamalasti löyhtyneet... Mutta semmoiset
lahjat!... "Häntä on tietysti sääli. Mutta aivan selkänojaa vaille ei
hän jää nytkään. Noch ist Polen nicht verloren... Sikamaisen hyvää
äiti -- ja tänään kirnuttuako voi? -- minä luulisin, että tämä on
Theklalle terveellistä. Hän pitää kauheasti hunajasta, -- kaikesta
jossa vaan on hunajaa" -- Berthea juoksi sisään. -- "Alaalla on
sähkösanoman tuoja, -- sähkösanoma sinulle, Kjel..." -- "Käske poika
tänne. Muutoin hän mielestäni olisi voinut jättää sen alas tehtaalle,
niinkuin hän tavallisesti tekee sen sijaan, että olisi juossut
kintereilläni tänne asti... Täällä tahdon olla rauhassa --"

Sähkösanoman tuoja ilmestyi vähän päästä ruokakammion oveen, ja
Kjel pureskellen avasi sähkösanoman kyökkiveitsellä. Hän tuijotti
siihen hieman pitkään; mutta pisti sen sitten välinpitämättömänä ja
huolettomana sivutaskuunsa. Benteen iski, että pojan kasvoja hänen
lukiessaan hetkeksi ikäänkuin verhosi harmaa varjo, mutta se kai taas
oli hänen, Benten, tavallista pelkoa...

Kjel nielasi äkkiä hunajakakon tähteet ja tarttui lautaseen. "Nyt
riittää äiti, Thekla ei jaksa enempää... aivan riittää, -- riittää,
minä vakuutan, äiti... soh, anna kun vien nyt... Voitko arvata, mitä
se oli?" -- pysähtyi hän äkkiä. -- "Pankinjohtaja Wahlilta itseltään,
joka matkustaa tänne ylämaahan, -- aikoo itse personallisesti tutkia
tätä piiriä... Häntä täytyy pitää hyvänä, ymmärräthän. -- Jos kovalle
ottaa, niin saatte pyytää hänet tänne tekin --. Hän ajaa kotiin
minun luokseni suoraa päätä rautatieltä. Se on noin kello kolmen tai
puoli neljän aikaan"... Kjel vilkasi kelloaan ja mietti. "Aika on
tä perällä, mutta mustalla hevosellani ja isän kääseillä... Saatte
kyyditä Theklan kotiin heti päivällisen jälkeen, äiti", huusi hän.

Viiden minuutin päästä pyörivät kääsit jo tiehensä.

-- -- Puoli kahdentoista aikaan aamupäivällä, keskellä viimeistä
opetustuntia, näki Schulteiss kouluhuoneen akkunasta Kjelin ajavan
ohjakset kireellä tiukkaa ravia tohtorinmäkeä alas... Se oli hänelle
yhdentekevää. Enemmän hän olisi välittänyt vaikka variksesta taikka
lentävästä hyönteisestä. Kurkistellessaan alituisesti ulos ikkunasta
tahtoi hän vaan päästä selville siitä, alkaisiko hra Varberg nyt
saapua päivällisillekin, -- päästä oikeaksi perheen ystäväksi...
Maanantaista saakka, jolloin hän oli saapunut niin likellä
päivällistä, että tohtori oli pakottanut hänet jäämään aterialle, oli
tuo mahdollisuus raskaasti painanut Schulteissin hermoja. Varberg
oli kuitenkin suven kuluessa tähän saakka tyytynyt ainoastaan
kahvi- ja teeaikoihin, jotka tosin kyllä aina vastustamattomasti
päättyivät noihin syvämietteisiin kävelyretkiin Minkan kanssa. Tuntui
siltä, ettei tuo herra nyt enää halunnut suurempaa kriitillistä
yleisöä, vaan mieluummin vältti jokaista, joka saattoi puuttua
hänen puheeseensa kesken hänen leimuavan intresantteja purkauksiaan
korkeammista mystillisistä henkimaailmoista... Alttiin naisoppilaan,
-- sielunsa puolesta nujerretun olennon, -- henkisen orjan hän
tahtoi saada Minkasta, -- meedion kokeitansa varten... Mutta hän, --
Schulteiss, ei aikonut antaa perää, vaan riistää Minkan hirviöltä, --
taistella viimeiseen saakka... Eikö _hän_ muka tietäisi, mitä Minka
ajatteli, eikö hän tietäisi, mitä Minka tunsi, -- saattoiko kukaan
kuiskata, tunkeutua Minkan sisimpään olentoon niinkuin hän. -- Minka
ei rakastanut Varbergia, vaan vihasi häntä. Mutta huomatessaan sitten
Minkan hartautta kesken pelkoansakin ja uhmaa, -- kuinka hän aina
kohtasi Varbergin ikäänkuin vieraana ja pelokkaana; mutta kuitenkin
joka kerta seurasi häntä kuin tahdoton. Ja kun hän sitten perästä
päin yllätti nuo hypnotisoidut katseet -- jälleen ja yhä jälleen tuon
saman, -- yhä tuon saman...

Hänen _täytyi_ kutsua Minka takaisin itseensä, -- ulos tuosta
kauheasta erootisesta sokaistuksesta... näkemään hänen -- _hänen_ --
ojennetun kätensä...

... Ilmestyi joku kauas tien alapäähän, säännöllisesti heiluttaen
ohutta kävelykeppiä. Hän pysähtyi eräässä mutkassa ja katseli seutua.
Se _ei ollut_ Varberg! Oih! Miten se kevensi... Nuori mies --. Hän
suuntasi kulkunsa tohtorin talolle.

Berthea tuli kuin sattumalta häntä vastaan käytävässä. "Pyydän
saada tervehtiä laulaja Baarvigia, neiti!... Nimeni on Finsland, --
ylioppilas Finsland... Huhu kertoo, että ystäväni Endre on saapunut."
Berthea kumarsi vastatervehdyksen, kiiruhti arkihuoneen ovelle
kutsumaan Endren ulos, kääntyi jälleen ylioppilaan puoleen ja lausui
tyylikkäällä kohteliaisuudella: -- "Olkaa hyvä, ettekö suvaitse astua
sisään... Kyllä hän on... Minä kohta..." Berthea riensi ulos ja
kohtasi Minkan, joka kattoi pöytää. "Ylioppilas, Minka, joka tahtoo
tavata Endreä, ja nyt juuri päivällisen edellä, -- minun täytyy
lähteä ilmoittamaan äidille"... Kuului pian äänekkäitä siivekkäitä
tervehdyshuudahduksia arkihuoneesta, ja Endre esitteli suurella
juhlallisuudella kirjailijan ja runoilijan Alver Finslandin: "Äitini,
-- sisareni Minka, -- samoin Berthea..." Finsland oli oleskellut
Dresdenissä osan talvea stipendillä. Endre oli aikonut esittää
erään hänen lauluistaan siinä konsertissa, josta ei tullut mitään.
Hän oleskeli nyt setänsä Finslandin, lauttaustarkastajan luona,
viimeistelemässä muutamia runoja.

Rouva Baarvig tarkasteli häntä miettiväisenä. Tämä oli siis
Endren laatua nuori mies, joka tosiaan oli päässyt esille...
Päivällispöydässä ei rouvalta jäänyt huomaamatta, että hänen
olennossaan oli elämän taisteluvalppautta; hän oli huomaavainen
heitä kaikkia kohtaan, asettui vaatimattomalle puolustuskannalle
tahi puuttui itseensäluottavasti puheesen, miten kulloinkin sopi
-- piti kaiken aikaa pientä pilaa Berthean kanssa, samalla kun hän
imartelevalla tarkkuudella kuunteli pienintäkin Minkan huomautusta.

Oli niin omituista nähdä tuon pienen hyvärakenteisen pään, leveän
otsan ja kasvojen alaosan, joka oli itara ja viekas. Nuo eivät oikein
näyttäneet kuuluvan yhteen; olisi tehnyt mieli jakaa nenän kohdalta
kahtia... Kylmistä sinisistä silmistä ja niiden nopeasta ymmärtävästä
katseesta tunsi heti hänen lämpöisen käytöksensä ja olentonsa kautta,
kuinka äärettömän paljon itsekkäämpi ja kylmäverisesti arvostelevampi
hän oli ympäristöänsä kohtaan kuin Endre, poika parka, saattoi
koskaan olla.

-- -- Molemmat herrat istuivat sitten sangen vilkkaina huvimajassa,
jossa sikarinsavu pöllysi. Sielläkös sateli uutisia kirjallisuuden
ja taiteen alalta loistavin neronleimauksin, ja päivän koryfeoita
nyljettiin arvostelun kiirastulessa; kuuluisia nimiä kumottiin
ja pyyhkittiin pois kuin oksasta lehtiä. Berthea pyörähteli
spireapensaan ja kukkapenkkien ympärillä siksi lähellä, että hän
hyvästi kuuli. Ja nyt tuotiin kahvi heille alas huvimajaan.

"Berthea, -- tuleppa tänne Berthea", nyökkäsi ja viittasi Endre
salaperäisesti, -- "sinä, viekas sisareni"... Berthea intti
innokkaasti vastaan: -- hän ei ollut ensinkään viekas, Endre vaan
muisti hänet siitä, kun hän oli pieni!

-- "Kuule, Berthea," -- Endre huiskutti hänen soman esiliinansa
kulmaa, -- "etkö luule, että voisit hankkia meille vähän enemmän
lentoa kahviimme, esimerkiksi vähän semmoista -- pieniin laseihin?"
Berthea nauraa tirskui runoilijan puoleen, valoisat kasvonsa ilosta
loistaen, ja nopeana kuin nuoli hän juoksi matkaan, kooten sinisen
suvihameensa ylös pumpulisukkiensa ja kepeitten kenkäinsä ympäri.

Hän palasi takaisin mukanaan pieni pullo konjakkia tohtorin
matkalippaasta, ynnä laatikko tulitikkuja ja punainen vahakynttilä
korupöydältä sikarien sytyttämiseksi. "Sisareni Berthea, --
voitit rohkeimmat toivoni." -- "Niin, se nyt on sen vuoksi, kun
olet juuri tänään palannut kotiin", -- sanoi Berthea ja vilkaisi
veitikkamaisesti Finslandiin. -- "Muistan sinut kyllä, Endre,
-- jos tänään teen puolestasi jotain, niin vaadit sen huomenna
oikeutenasi... Odottakaa vähän"... Hän raappasi valkean tulitikkuun
ja sytytti Finslandin eteen kynttilän. -- "Onko siis _minun_
suhteeni vaara pienempi?" -- sanoi Finsland leikillisesti. --
"Yhden kerran vain, -- sillä en suinkaan minä aio raappia teille
valkeata, jos tulette toistekin." -- "Tulen varmaan... Te näytätte
niin viehättävältä kuin nuori neito Suruton." -- "Onko se joku
satu?" -- "Ei, juolahtihan vaan samalla mieleeni." -- "Mikä hän oli?"
-- "Nuori suloinen neitonen, jolla ei koskaan ole ollut, -- niin,
miten sanoisin, -- jolla ei vielä ole koskaan ollut -- minkäänlaista
hammaskipua sydämessä, neiti." -- "Oh!" -- Berthea katsoi
loukkaantuneena alas pöytään, ikäänkuin hänellä kyllä -- vaikk'ei
viitsinyt vastata.

"Neitoselleni äkkiä selveni kerran, ettei hänen koskaan enään pitänyt
raapaista tulta herroille, -- ei ainoallekaan lukuunottamatta vanhaa
hampaatonta pastoria. -- Ja se juuri on sadun moraali... ettei
koskaan pidä raapaista valkeata; neitonen voi niin helposti polttaa
sievät --" -- "Voi Herra mimmoista lorua" --

Tyttö jäi seisomaan, hypistelemään ja kääntelemään Endren hattua,
joka oli kivisellä pöydällä.

"Odota, niin pistän siihen ensimäisen neilikan, joka on puhjennut,"
-- keksi hän äkkiä ja juoksi neilikkamaalle. Finsland sieppasi hatun
päästään ja juoksi perässä: "Ettekö voisi antaa minullekin samalla,
niin olisimme yhtä juhlallisia molemmat." -- "Enpä minä juuri tiedä,
-- enhän minä ole teille luvannut," -- vastasi Berthea nokkavana ja
koketisti, mutta jäi äkkiä nolona seisomaan, kun Finsland odottamatta
kääntyi pois leveältä hiedoitetulta käytävältä.

Hän oli nähnyt Minkan mustasilmäisen, ruskeanpunaisen pään ja kauniin
niskan taipuvan pensaiden yli.

"Koska sisarenne on niin koppava, niin käännyn teidän puoleenne,
neiti Minka" -- hän huuti. "Minä olen pyytänyt häneltä jotain
somaa hattuuni... Minä näen teistä, ettette pidä neilikoista...
Raakoja, alhaisia kukkia, löökin sukua. Nostavat kyynelet silmiin,
kun niitä haistelee... Ainoastaan nuoret perin kokemattomat tytöt
voivat niistä pitää... Taikka hurjat neljänkymmenen vuotiaat...
Sen vuoksi niillä pettävätkin niin julmasti" -- hän katsoi Minkaa
merkitsevästi silmiin, -- "ne järkevät kylmät naiset, jotka tahtovat
matkia rakkautta, -- väärentää intohimon -- --. Ne tarjoovat kuumaa,
kuluttavaa polttoa kaiken -- kaiken -- sen sijaan, jota niillä
ei ole... Minä vakuutan teille, että minä äkkiä sieppaisin hatun
päästäni nähdäkseni, eikö se ole ilmitulessa, jos tietäisin että
siinä on neilikka." -- "Mutta tehän olette hermostuneempi kuin
nainen, hra Finsland," hymyili Minka. "Minä koetan valita paljaita
laupiaita kukkia, jotka eivät saa mielikuvitustanne semmoiseen
kiihkoon." -- "Älkää moittiko mielikuvitusta... ilusioonia! -- Se on
elämä, neiti," -- huudahti Finsland kiihkeästi. -- "Kuta voimakkaampi
se on meissä, sitä intensiivimmin elämme; -- sitä loistavampina ja
elosta hurmaantuneempina hyörimme auringonpaisteessa, siihen --
siihen... niin, sanokaas, neiti -- saippuakuplaan, joka piirittää
tyhjyyden suurta mustaa kuilua"... "Ja noin puhutte te, joka
olette runoilija? -- Ja nyt? -- Kun melkein voidaan käsin tarttua
henkimaailmaan"... huudahti Minka vakuutuksella. "Meillähän on siitä
epäämättömiä vastauksia"...

Raskasmielisyyden vivahdus sekaantui Finslandin hymyyn.

"Parhaan vastauksen olemisesta antaa kuolleen pääkallo. Se aina
vastaa niin totta ja selvään: -- Ei mitään -- musta kuilu... Ei,
saippuakupla -- onhan sekin usko. Se on jokaisen elämänlaulu, --
jokaisen kauneusmielikuvite... Ja sen monenkertaiseksi tekeminen,
-- sen tekeminen niin loistavan kauniiksi ja värikkääksi, -- niin
täydeksi onnen lupauksia, että me matoiset lapset kuitenkin hetkisen
riemuitsemme, -- se on tarkoituksemme... Se on, minä puhallan
tuon kuplan ensin itselleni -- ja sitten muille! -- Ja onhan se
tyydytystä tuottava työ", lisäsi hän ivallisesti, -- "vilkuttaa vähän
auringonpaistetta pimeään kuiluun... Olemmeko muuta kuin perhosia,
jotka tiellä ennätetään, -- miks'emme lentäisi, liiteleisi, niinkauan
kuin voimme"...

Minka viehättyi vähitellen, sitä myöden kuin hän puhui, uuteen
mielialaan, -- uuteen maailmaan, jossa tämä nuori mies, jonka pää
asui niin kauniisti hartioilla, näytteli ja näytteli hänelle niin
surumielisellä tiedolla, kuinka kaikki oli niin kauniissa välkkyvässä
kullankalpean auringonlaskun hohteessa, niin omituinen katoavaisuuden
kuolonkaameus allaan. Kuinka rikas tuolla runoilijalla oli sielu,
kuinka onneton hän oli syvine näkyaloineen. Katse niin uhmaavan
satiirinen...

He olivat vaipuneet syvälle tähän aineeseen, kun Berthea tuli astuen
heitä kohti, olkihattu niskassa ja ryhdissä jotain merimiesreipasta.
Hän hairasi suuhunsa milloin mustan, milloin punaisen viinimarjan.
"Hengistäkö te?" hän kysäsi pisteliäästi. -- "Niin, sillä kun Minka
alkaa haastaa hengistä -- yhdessä insinööri Varbergin kanssa,
-- niin pidän minä aina varani." Hän kohotti raskasta punaista
viinamarjaoksaa. "Minä vaan syön, minä" -- pakisi ja pureskeli hän
raikkailla valkoisilla epätasaisilla hampaillaan. -- "Mutta Minka
hän ajattelee -- Kuules Minka," hän sanoi salavihkaa hiljaisemmalla
äänellä pensaan takaa; -- "näin juuri Varbergin alhaalla tiellä. Hän
varmaan käy levottomaksi, kun kyselee sinua, eikä tapaakaan. Käskenkö
minä hänet tänne alas?" -- "Ei, ei toki, Berthea"... Minka löi asian
leikiksi väkinäisellä naurulla -- "_niin_ mahdottoman hauska hän ei
ole" --

Berthea hyräili itsekseen, hairaili sieltä täältä pensaista marjasen
ja poistui ylöspäin. Vähän myöhemmän hän riensi ylös puutarhaportille
ja astui sitten nopeaan ruoka-aitan ohi maantielle... "Kyllä kai --
Minka tosiaan ajattelee, että minä aina jään lapseksi, -- että hän
yksinään"...

Hän astuskeli edemmä, kunnes kohtasi Varbergin: -- "Tehkää niinkuin
minäkin, minä lähdin tieheni, Varberg... Kaiken iltapäivää eivät
ole muuta tehneet, kuin tuolla alhaalla puutarhassa pohtineet
elämänkysymyksiä, Minka ja eräs runoilija, jonka nimi on Finsland --
Alver Finsland... Oletteko ennen kuulleet semmoista nimeä --. Alver,
-- niin, mutta se on kuitenkin sievä nimi. -- Hän kyllä tekee lopun
kaikista henkivehkeistä ja Minka on kerrassaan muuttanut uskoa,
-- suorastaan hurmaantunut... Minä tulin sinne kovin epämukavalla
ajalla... Mutta koettakaa nyt te, Varberg, ehkä teillä on hauskempi
heidän seurassaan -- Niin, hyvästi nyt, Varberg, minä lähden niemelle
isää tapaamaan."

Hän nykäsi hattua vielä enemmän niskaan ja riensi pois, kurkisti
sitten taakseen, näytti kieltä Varbergille ja tirskui ja oli
mielissään.

-- Varberg ilmestyi puutarhan yläpäähän. Hän astuskeli ja pisteli
kepillään kukkamaihin odotellessaan, että Minka tulisi... Ei
epäilemistäkään, etteikö Minka tuolta alhaalta nähnyt häntä vielä
paremmin, kuin hän näki Minkan; mutta aina hänen päänsä kääntyi pois.

"Tässä, Varberg, -- kirsikoita"... Massi tuli reippaasti hänen
luokseen ja tarjosi hänelle kopasta. -- "Minä ja Arnt olemme
noukkineet puusta äidille päivällisestä asti. Endre on tullut, ja
tiedättekös, eräs runoilija... Ne ovat kaikki tuolla alhaalla... Hän
asuu tuolla toisella puolen lauttaustarkastajan luona tämän vuoden,
eikä runoile mistään muusta kuin virrasta, -- meidän virrastamme," --
selitti Massi.

Varbergin ilme kävi teräväksi. Hän seisoi epäröiden, ennenkuin hän
verkalleen astuskeli alaspäin ja antoi esitellä itsensä. Sinne oli
Schulteisskin, jota hän ei voinut sietää, tullut pakisemaan Endren
kanssa... Minka tervehti niin tavattoman ystävällisesti kauneilla
valkoisilla hampaillaan, ikäänkuin erittäin hyvää tuttua, mutta
hänen huomionsa oli muutoin kokonaan kiinni keskustelussa. Ja Endre
tervehti sangen herttaisesti, jota vastoin runoilija ainoastaan
hieman nyökkäsi päätään kesken puheluaan Minkan kanssa.

... "Ja sitten -- ennen kaikkea, neiti, -- se on epäkaunis," --
intoili Finsland, -- "henkiusko on epäkaunis... Elämää rasittaa
jokin varjoton, väritön, painoton pelotus, -- jokin, josta ei ole
oikein tehty loppua, -- kuollut, joka ei ole kuollut muuta kuin
puoleksi... Elämän lopun sijaan jotain sitkeää limaista, kosteata,
henkäys haudan ilmaa. -- Kun Caesar, Homeros, Shakespeare, Göthe, ja
Byron ovat kuolleet, niin täytyisi heidän muka perästäpäin hiipiä
öisin pitkin sääriämme kuin kylmät sammakot." -- "Niin, niin, niin"
-- huudahti Schulteiss kiihkeästi mielissään. -- "Ja sitten on muka
kaikenlaisilla henkisillä puoskareilla oikeus kutsua heitä kuin
kellonnuorasta, -- Napoleonia ja Hannibalia ja Fredrik Suurta,
Dantea ja Virgiliusta --. Suvaitkaa, -- mitä -- -- ettekö usko, hra
runoilija, että tämä juuri saattaisi olla se helvetti, johon he ovat
tuomitut, -- heidän kiirastulensa" --

"Rumaa, rumaa kaikki," -- irvisti Finsland. "Ei kukaan etevämpi
henkilö siitä mitään maksaisi, -- eikä uskaltaisi rintaansa puukolle
joutuakseen sitten kierteleväksi, huokailevaksi hengeksi, joka
pelottelee talonpoikia ja lapsia." -- "Niin, jos asia tuomitaan
kauneuden kannalta, niin" -- huomautti Varberg ivallisesti; -- "minä
luulin, että tieteellinen kokemus ja tosiasiat tässä saisivat" --
"Jos pidämme kiinni kokemuksesta," -- kimitti Shulteiss pensaan
takaa, -- "niin on se sangen silmäänpistävää ja merkillistä, ettei
mikään henki vielä ole koskaan ottanut rahoja jonkun pankin kassasta.
Se olisi niin mukavaa kasööreille, joilla on vaillinki -- he, he
he, -- kääntää huomio meedioihin, vanhat noitajutut uudistuisivat
ajanmukaisessa muodossa." -- "Flammarionin kaltaiselta mieheltä,
-- tähtien tutkijalta, -- tiedemieheltä -- ei ainakaan voitane
kieltää pätevyyttä," -- jatkoi Varberg järkähtymättä, -- "hänen
'Asutut maailmansa'"... "Niin aina, niin aina, hra Varberg, kyllä
ne tunnetaan" -- iski Schulteiss kiinni purevasti... "Nuo asutut
maailmat, joissa meitä kuoleman jälkeen kuljetetaan pallosta palloon,
samalla tavalla kuin laivuria ylennetään yhä isompaan ja isompaan
laivaan."

"Ja _minä_ arvelen, kuta vähemmän henkeä, sitä enemmän henkiä",
-- päätti Finsland hienosti halveksien. -- "Kyllä varmaan sitä
voi tehdä pilkkaa ja laskea kokkapuheita parhaastakin. Se on niin
helpolla ostettu voitto, hra runoilija; -- etenkin kun mielikuvitus
on vahvin puoli," -- sanoi Varberg kylmästi. Minka sai nopean katseen
ja tunsi niin hyvin, -- että _jos_ hän uskaltaisi... "Helpolla
ostettu -- Helpolla ostettu"... Schulteiss nielaisi innossaan.
-- "Minäpä sanon teille jotain," -- hän myhähti ja leuka venyi
halveksivan suipoksi. -- "Uskontojen perustajat ovat aina olleet
hengen miehiä. He eivät ole koskaan repineet alas kuolemattomuuden
odotusta, -- he eivät ole koskaan tarjonneet paljasta mitätöntä
toisintoa... laivuriylennyksiä... Heidän syvin viittauksensa on
aina tarkoittanut _tietoisuusmuutosta_ siksi, jota emme käsitä, --
jos niin tahdotte, hra... hra Varberg, johonkin semmoiseen kuin tuo
teidän niin sanottu 'neljäs ulottuvaisuutenne' on, johon käsityksemme
eivät enää ulotu. Eikä ainoastaan neljänteen, vaan viidenteen,
kuudenteen, seitsemänteen ja niin edespäin _ad infinitum_." -- hän
kiljui. -- "Jotain semmoista näyttää Muhamed ennustavan, kun hän
puhuu viehättymisestä kautta monen taivaan, ja sitä lienee Paavali
tarkoittanut sanoessaan, että hän näki ja kuuli asioita, joita
ihmiskielin ei voida lausua"...

"Jokainen saa uskoa, mitä hän voi uskoa", -- alkoi nyt
runoilija. "Minä uskon, että seison tässä ja syön mitä makeimpia
kirsikkamarjoja yhdessä neiti Minkan kanssa. Entä mitä te uskotte,
neiti?"--"Hengistäkö?-- Olen samaa mieltä kuin tekin, etteivät ne
juuri ole runollisia ajatella... Eivätkä järki hauskojakaan," --
lisäsi hän uppiniskaisesti ja pisti päänsä kokonaan pensaan sisään
tavoitellessaan marjaa muutaman oksan alta. -- "Mutta voivathan ne
siltä kyllä olla olemassa," -- lisäsi hän perästäpäin pelkurimaisesti
torjuen; hän aavisti ja oli näkevinään Varbergin ankaran ilmeen ja
uhkaavan katseen. -- "Ja vähän vielä, Minka," sanoi Endre, joka
ei ensinkään käsittänyt asemaa... "Jos nyt kerran täytyy uskoa
tuommoiseen, -- niin miks'emme kerrassaan usko yhteen ainoaan suureen
henkeen, Jumalaan, kaikkien näiden erikoishenkien sijasta, -- muutoin
joudumme suoraa päätä neekerien kannalle, -- Älä suinkaan anna tuon
runoilijasielun vietellä itseäsi epäuskoon, sen sanon sinulle"...

-- -- "Minusta tuntuu, hra Endre," -- lausui Schulteiss ja hieroi
tyytyväisenä käsiään, kun he nousivat ylös teelle, -- "että hra
Varbergia on nolattu tänään oikein perinpohjaisesti... Ehe -- ehe,
hän on tämän seudun suuri populäärifilosoofi. Ja -- ja te näsäytitte
häntä mainiosti noilla erikoishengillä."

"Minäkö, -- näsäytinkö minä Varbergiä -- --. Soo? -- minäkö --"

"Ah kerrassaan mainiosti. Te osasitte naulan päähän. Neiti
Minkalle ei koskaan olisi voinut sanoa sattuvampaa sanaa...
Ja runoilija-ystävänne, minä kumarran kunnioituksella. Kun
katselee noita molempia vastakohtia -- --. Ehe -- he, -- --
po-pu-läärifilosoofia ja tätä hengen miestä... ne ovat kuin vuori ja
kuilu -- vuori ja kuilu"...

-- Minka tunsi illan kuluessa Varbergin silmät yhä kylmemmiksi ja
kylmemmiksi ja yhä enemmän uhkaaviksi. Hän oli kylmässä hiessä
ja teki itsensä nöyräksi kuin koira hänen tahtonsa ja aavistetun
viittauksensa edessä, väkinäisellä ystävällisyydellä hän koetti
alkaa keskustelua ja osottautua erittäin huomaavaksi. Minka oli
kauhistunut -- mielettömän pelon valtaama noitten mykkäin ankarain
kasvojen edessä, jotka kurittivat ja komensivat häntä syvälle
hermostoon saakka. Kaikki tuo kammottava synkkä mystillisyys, joka
väikkyi hänen kiihotetussa mielikuvituksessaan, kaikki nuo pimeät
ullakkonäyt, joilla hänet oli nujerrettu ja teljetty, -- tänään hän
oli nähnyt kellarinoven raoittavan hyväilevälle auringonpaisteelle,
jossa oli hurja päiväilo, -- ei mitään pelkoa, ei mitään auringon
ja maan välillä! Hän istui ja säesti sormenpäät kuin tulessa ja
suonenvedoissa Endren laulaessa.

Kun Endre juuri lauloi erästä loistonumeroaan, niin ilmestyi Varberg
äkkiä pianon ääreen aivan Minkan viereen. "Uskallanko vaivata
teitä, neiti Minka, pyytämällä teitä tuomaan minulle sen kirjan,
jonka hyväntahtoisesti lupasitte panna minua varten talteen?" --
lausui hän lyhyeen, kun laulu oli päättynyt. Tuo leikkasi kuin kylmä
sahanterä. Minka juoksi yläkertaan, etsi piironginavainta, vaikka se
oli suulla, ja toi vaatekantisen kirjan, joka sisälsi spiritistisiä
muistoonpanoja. Hän näki Varbergin seisovan hämärässä ulkona
porraspäässä, hattu ja päällystakki yllään.

"Mutta Varberg, miksi lähdette noin luotani?" -- lausui hän
pelokkaasti. -- "Ja sitä te kysytte, Minka, -- vaikka olette kehnolla
naurulla ja ilkkunalla pettänyt kaiken sen, joka henkisesti sitoi
meidät yhteen." -- "Mutta rakas Varberg, jos olisin tiennyt, että
rahtustakaan välititte siitä, että me nauroimme" -- "Että _me_
nauroimme... runoilija ja neiti Minka, te nyt siis olette _me_ --
sama firma: -- me"...

Hän lähti astumaan alaspäin, katsomatta Minkaan; mutta pysähtyi
äkkiä, ja Minka tunsi hänen kätensä varmana ja raskaana
olkapäällään. "Että te uskalsittekin -- uskalsittekin sen!"
Säkenöiden katsoi hän Minkaa silmiin aivan läheltä, -- tiukasti...
kovapintaisen masentavasti -- huulillaan tuo hiljainen,
varma hymy, joka aina lopulta lannisti Minkan tahdon. Minkan
kiihottuneeseen mielikuvitukseen alkoi muodostua jonkinlainen
käsitys viheriäsilmäisestä tiikeristä... Käsi painoi raskaammin ja
raskaammin... ja tuntui siltä, ikäänkuin se olisi tahtonut painaa
hänet polvilleen. Minka hymyili rävähyttämättä silmiään, -- tiesi
voivansa tyydyttää hänen turhamaisuutensa, -- voivansa pitää häntä
ihailijanaan, -- _jos_ hän vaan tahtoi ruveta oikein lannistetun
nöyräksi, -- antaa hänen jälleen tuntea rajattoman valtansa ylitseen.
Hän tunsi, kuinka Varberg nyt toisella kädellä kevyesti siveli hänen
ohimoaan, ja kuinka lievän helppoa olisi ollut antaa perään...

Mutta tänä iltana heräsi hänessä kapinahenki kuin äkkivihuri, --
ja hän riuhtasi itsensä äkkiä valveille: "Tietysti, tietysti,"
hän huudahti -- "minun tietysti pitäisi muistaa totella, kun sinä
vedät kellonnuorasta." -- "Kellonnuorasta... Sopiiko se nimeksi
henkiselle yhteydellemme, välisellemme magneetiselle johdolle?" --
"Itserakkaudellesi ja tiranniudellesi," -- puhkesi Minka. -- "Minka!"
-- "Minä sanoin kellonnuora, ja minä tarkoitin kellonnuoraa!" -- "Ole
varuillasi. -- Minä pelkään, että kielesi on leikkaamaisillaan poikki
tuon nuoran, mikä se sitten lieneekin." -- "Minä en tahdo, että minua
kohdellaan kuin tahdotonta kalua," -- huuti impi, -- "minä en tahdo,
-- minä en tahdo" --

"Tahdotontako --. Vai niin... Ikäänkuin en puolella silmällä näkisi,
mitä neiti oikeastaan tahtoo, -- saada vapautensa lentääkseen ja
suristakseen sitten tuohon uuteen runoilijatuleen -- taikka oikeammin
kynttilään."

Minka tunsi jälleen tuon uhkaavan kipinöivän katseen. Se piti häntä
kiini, ja hän tunsi, että hänen vastustusvoimansa alkoi horjua.
Varbergin huulilla oli julma hymy, ikäänkuin semmoisen, joka on
kiintynyt kiduttamaan eläintä ja samalla tekee havaintoja, ja hän
sanoi kalpealla ilkkunalla: "Sinä voit saavuttaa sen, että olet
minulle yhdentekevä, mutta tahtoni vallasta et voi koskaan päästä."

Minka äkkiä jälleen kuohahti, hänen huulensa vavahtelivat, hän väänsi
itseään taaksepäin ikäänkuin suonenvedossa. "Oi jospa, oi jospa en
koskaan olisi tuntenut sinua!" -- hän huuti epätoivoisena, repäisi
itsensä pakottamalla irti ja astui muutamia askeleita ikäänkuin
paetakseen häntä.

Varberg hymyili vahingoniloisesti... "Ole varma, ole varma siitä,
sinä olet kuin lintu kädessäni, missä lepatelletkin"...

Hän nosti hattuansa korkealle, tervehti ivallisesti ja lähti
reippaasti astumaan.

Minka tuijotti kummastuneena hänen jälkeensä, kunnes hän taakseen
katsomatta hävisi mäen alla.

       *       *       *       *       *

Tor, talonkoira uikutti ja haukkui ja päästeli kaikenlaisia rajuja
kurkkuääniä. Se tervehti Kjeliä, joka leikillisesti huudellen pani
sen hyppäämään keppinsä ja itsensä yli kiiruhtaessaan ylös portaita
kohti. Portailla tarttui hän Massia vyötäisiltä ja heitti hänet
edellään sisään. "Finsland, tekö täällä? -- Hyvää iltaa... vainunnut
jo Endren -- runoilijanenä on hieno... Laulatteko te?... Eipä senkään
vuoksi, etteikö meillä olisi tällä paikkakunnalla hieno nenä vähin
kullakin -- --. Hitto vieköön, aikaiseen täytyy sen nousta ylös,
joka vetää meitä nenästä, hi hi hi --. Neroa, näettekös runoilija,
on niin monenlaista... Semmoistakin, joka ei kirjoita värsyjä...
No Minka, soita, soita jotain verratonta, -- niin minä tanssin
Schulteissin kanssa --. Ei vaan totta puhuen, Endre laulaa jotain
oikein kaunista... Olisittepa nähneet hänen aamupäivällä näyttelevän
Hamletia, runoilija, se oli kerrassaan innostuttavaa --. Ajatelkaas,
kun minunkin kaltainen epärunollinen henkilö -- oikea moukka
semmoisissa asioissa, mutta eikös koskenut minuun niin että -- --
Apropos, äiti, olisiko sinulla ehkä antaa puolen lasia konjakkia. Ei
sen puolesta, ettenkö olisi tänään juonut kylläksi jos jonkinlaista
tavaraa. Mutta suoraan sanoen minä kaipaisin pientä rauhallista lasia
juuri nyt -- tai ehkä sen verran annat, että saan itselleni sopivan
totin levätäkseni... Hummannut pankinjohtajan vuoksi koko päivän --
monessa eri paikassa... Se ei ole niinkään helppoa... Minä seuraan
sinua ulos, äiti. Sitä pyhää pulloa, josta isä antaa, sitä minä aion
vähän pusertaa"...

Rouva Baarvig älysi, että poika tahtoi huojentaa mieltään.
Aamupäivästä pitäen, jolloin sähkösanoma tuli ja Kjel oli maininnut
pankinjohtajasta ja lähtenyt matkaan, oli tuska pitänyt rouva Benteä
vallassaan ja rinta äkkiä kutistunut kokoon hengenahdistuksesta.
Hänen korvissaan oli vaan kaiken aikaa soinut pankinjohtaja Wahl,
pankinjohtaja Wahl.

Ulkona ruokakammiossa poika äkkiä potkaisi suoraksi säärensä --.
Rouva näki, että hän oli kalpea, mutta niin iloinen, ettei hän
mitenkään tahtonut voida itseään hallita. "Äiti, -- se oli kova
koetus... kovin ainakin minun elämässäni --. Mutta nyt olenkin
voittanut... Huomenna on aikaa rehennellä, -- tänä iltana tahdon
levätä... Pankinjohtaja _on_ minun mieheni, ymmärrätkös. Älä virka
siitä sanaakaan -- mutta kyllä hän nyt on minun porsaitani -- --.
_Tuo_ on vakavarainen, tuo _ei_ ole vakavarainen -- allekirjoittanut
Kjel Baarvig, -- eikös se ole uljasta! Ja jos joskus vedän viivan
_näin_ päin," -- hän teki liikkeen -- "niin se merkitsee, että hänen
tulee olla varuillaan... Huh, niin, -- anna minulle nyt ensin pieni
lasi kuivaa konjakkia, -- se on perin tarpeen... Joskus voi olla
sääli allekirjoittanuttakin, poikaasi, äiti. Ja nyt hän on uuvuksiin
ajettu -- uuvuksiin ajettu --; mutta muutoin varsin tyytyväinen," --
hän hymyili.

Rouva Bente katsoi poikansa päivän nautinnoista jotenkin
hämmentyneihin piirteihin. Hänen kielensä vähän kangerti hänen
innokkaassa juttelussaan.

"Jaa-a, se teki hyvää! -- Se on niinkuin loistava huippu
kaikenlaisille epäiltäville laseille ja maljoille, äiti -- --. En
soisi sinua semmoiseen leikkiin, en vaikka mikä... Maailma ei ole
hyvä, näetsen... Minusta tulee säästöpankin tirehtöri ennen joulua
-- --. Mutta en maar minä aio sinulle kertoa, millä tavalla olen
tieni silloittanut, -- en vaikka saisin -- niin, käsitäthän sinä,
ettei siinä mitään rikosta ole. Mutta näetsen, siinä on niin paljon,
joka" -- hän rypisti nenäänsä ja haisteli, -- "ei kuitenkaan ole
aivan sopusoinnussa hyveen kanssa -- ei juuri ole hienon hienosti
honettia --"

"Niin, näetsen, sanoakseni sinulle nyt suoraan, äiti; -- mutta isälle
et saa tätä sanoa, lupaatko sen! -- niin tuli se sähkösanoma -- en
luule, että minusta juuri mitään huomasit, -- niin sopimattomaan
aikaan, ettei piru itsekään olisi keksinyt pahempaa, -- ei maksunkaan
edestä... Minä ajattelin heti, että pankinjohtaja oli kuullut
kaupungissa yhtä ja toista hyviltä ystäviltä --. Ja sitten piti minun
saada kolmetuhatta seitsemänsataa kruunua taskuuni, muutoin oli
aivan turha lähteä häntä tapaamaan... Pankilla oli minun kuittini,
että metsäkomppania oli ne maksanut kassaan, ja minun olisi pitänyt
ne lähettää. Mutta ymmärräthän, toisen käden täytyy joskus toista
pestä semmoisessa liikkeessä kuin minun on, -- palkat, vähennykset ja
muut sen tapaiset... Kolmetuhatta seitsemänsataa kruunua paikalla!
-- Taikka -- Niin, se oli juuri tuo 'taikka'. Jos se vietävä sai
epäluulon aavistustakaan, niin olisi hän alkanut kouhia täällä sillä
tavalla, ettei varmaankaan olisi monta pystyyn jäänyt. Muuta neuvoa
ei ollut. Minä Simonsenille minkä hevonen pääsi... Kolmetuhatta
seitsemänsataa kruunua, Simonsen, kahdeksaksi päiväksi -- -- kunnes
olen käynyt kaupungissa --. Siirrän siksi aikaa vakuudeksi koko
lankkutarhan. Huh --. Kovassa he istuivat; -- mutta ne irtaantuivat.
Ja sitten kiiruumman kautta kotiin -- -- Minä mitä kohteliaimpana
isäntänä --. Thekla juhlapuvussa -- etevä ja arvokas emäntä, ja
lisäksi vähän niinkuin sukua, näetsen... Mutta perästäpäin minä
konttoriin riitelemään hänen kanssaan koroista kuin susi, -- niin
että lopulta hänelle nousivat veret päähän ja hän huusi, että
pahemmassa pyykissä hän ei ole koskaan ollut. Hän oikein rupesi
kunnioittamaan. Niin, olkaapa vaikka mikä muitten mielestä, minulle
te kelpaatte, sanoi pankinjohtaja. Te ukkoseni rikastutte"...

Rouva Benten kasvoissa vavahteli, ja hän kaatoi lämpöisen veden pojan
lasiin, niin että se valui yli reunain.

"Sinäkö äiti vai minä, kumpi tässä ei oikein ole vakavarainen
tasapainon puolesta tänä iltana", -- laverteli hän, -- "hieman
niinkuin epävarma, -- vai mitä? Vettä täytyy kaataa paljon vähemmäksi
-- kas noin -- puolet kumpaakin --. Nyt se käy päinsä"... Hän maistoi
lasista lähtiessään pois.

Rouva Baarvig jäi seisomaan ruokakammioon penkin ääreen. Hän keinui
levottomana edes takaisin ja veti tuon tuostakin raskaasti henkeä.
_Tämä_ varmaan oli hyvä alku siihen, mitä sanotaan huijaukseksi...
Hän puserteli ja väänteli käsiään. -- Poika parka, -- sinä
olet kaukana, liian kaukana, jotta äitisi apu enää ulottuisi.
Akkunasta loisti kesäillan lakastuva hohde hänen masentuneihin,
mielenliikutuksellisiin kasvoihinsa. Kuului keveitä, nopeita askelia
ja Berthea pisti päänsä ruokakammion ovesta. "Varberg on lähtenyt,
äiti! Minäpä luulen, että hän nyt sai kylläkseen, -- eikä hänen
enää tee mieli olla paljasta ilmaa. -- Minka on kokonaan kiintynyt
Finslandiin nyt," -- intoili hän kertomisen kiihkossa, "kokonaan
Finslandiin... Hän tuskin näki Varbergia tuon runoilijan vuoksi.
Ne liitelevät niin korkealla että -- -- Ja Minka on hirveästi
ihastunut siihen merkilliseen runoon, jota Endre lauloi... Varberg
lähtikin sitten heti pois"... Rouva Benten kasvoihin tuli tyttären
lörpötellessä yhä sietämättömämpi ilme. Nyt pisarasta juoksi yli
reunainsa, ja ilmeeseen lensi kuin ylikuohuva epätoivo, joka
puhkesi esiin äkkipikaiseksi kimahtavaksi korvapuustiksi. -- "Ilkeä
pikkumainen tyttö"... ja samalla tuli vielä toinen.

"... Tästä talosta on tullut --. Mikä paha on täällä päässyt
vallalle," hän huudahti vavahtelevalla äänellä ja tytär kyyristyi
itkien oven ääreen ja tuijotti kauhistuneena äitiin, joka vapisi
mielenliikutuksesta. -- "Mitä teen, minne katson, kaikkialle
ikäänkuin tarttuu onnettomuus... Mutta minä sanon teille, -- sinulle
ja Minkalle ja Endrelle ja Kjelille, -- että jos teidän on niin
helppo olla välittämättä äidistänne, joka ei tiedä mitä hyvää hän
voisi kylliksi tehdä edestänne, -- joka ei muuta tee, kuin ajattelee
ja pitää teistä huolta yöt ja päivät, niin saattaa tapahtua, että
minäkin jonain päivänä saan kylläkseni ja silloin tehkää, mitä
tahdotte, -- lähtekää -- lähtekää ulos tästä talosta -- -- Minä pidän
Arntin ja Massin"... "Mutta äiti, -- äiti!" ulvoi Berthea -- "Nämä
eivät ole minun lapsiani. Mitä välittää minusta Minka -- ja sinä
-- ja Endre ja Kjel, -- kun halunne sattuu johonkin... Jos voisin
minäkin olla välittämättä teistä!"

Hän vaipui kyökkituolille ja peitti käsiin rajun itkunsa.



VII.


Nytkös pidettiin hyvänä isoisä Baarvigia. Hänen täytyi käydä
pienokaisen luona sahalla niin usein, kuin vaan suinkin saattoi.
Ellei muuta, niin näyttivät sitä ainakin akkunasta, kun isoisä ajoi
sivuitse kääseissään eikä hänellä ollut aikaa.

Hän oli suunnattoman ihastunut Baard Kjelseniin -- pojalle piti
pantaman, hänen mukaansa, Baard nimeksi --. Ja Baard Kjelsen
Baarvigin silmät näyttivät niin viisailta, kun hän makasi ja katsoi.
Mutta hänen lääkärikseen --, ei, siitä pyydän saada kieltäytyä.
-- Lähtekää vasta tulleen uuden lääkärin, Stenvigin luo, hän on
lastentautien spesialisti, hän on matkustellut stipendillä jos
jossain...

Isoisä Baarvig omituisesti heitti päätään pyöräyttäessään sahan
ohi, -- ajaessaan läpi sahan hyrinän ja lautain räiskeen,
ohi lankkupinojen ja sivu Kjelin uuden rakennuksen, joka oli
sveitsiläiseen tyyliin rakennettu, suurine akkunoineen ja
sinkkikattoineen... Näytti tosiaan siltä, kuin olisi Kjelille
onnistunut avata itselleen suurien tulojen sulut. Kieltämättä hän
alkoi saavuttaa piirikunnassa taloudellisen aseman, jonka kautta
hänen synnynnäinen leipäneronsa -- niin hänen oli tapansa sanoa
-- sai kaiken sahauksen ja puukaupan herumaan hänen sahaansa... Ja
kuka tiesi, vaikka Kjelistä vielä tulisi säästöpankin tirehtörikin.
Mutistiinhan jo siellä täällä, miten äänet lankeisivat...
Tohtori oli nyt kuullut lintujen sitä laulavan useammallakin
taholla. Kjel säilytti terveen järkähtämättömän järkensä, hän ei
antanut vietellä itseänsä minkäänlaisiin ajan liiallisuuksiin
-- oli aivan vastaanottamaton ideatarttumalle, -- miten sitten
sovittikin suutansa ollakseen mieliksi jäykän ihanteellisesti
teoretisoivalle aviopuolisolleen... -- -- "Pikku Baard on jälleen
parhaassa voinnissa, Bente", -- ilmoitti tohtori tullessaan kotiin
ja riisuttuaan päältään sudennahkaiset turkit ja matkasaappaat,
-- "tuommoiset vatsanväänteet menevät ohi yhtä äkkiä kuin ovat
tulleetkin... Juttelin tohtori Stenvigin kanssa maantiellä, hän juuri
tuli heidän luotaan -- ja kaikki on kunnossa... Hän pitää luentoja
Theklalle, kukas uskoisi", tohtori iski silmää, -- "siellä on kuin
luentosalissa, jossa esitetään lapsiviisautta... Lausutaan luuloja,
minkä vuoksi hänen vatsansa on joutunut huonoon kuntoon ja minkä
vuoksi se varmaan on jälleen paraneva. Thekla, hän tahtoo päästä
kerrassaan syiden perille; ja tohtori antaa niin monta selitystä,
kuin vaan luulee hänen hyväksyvän."

"Täällä on sinulle kutsumus Rognerudin omistajalta, että illalla
lähtisit neljänneksi mieheksi pelaamaan vistiä Kjelin kanssa", --
ilmoitti Bente... "Mutta minun mielestäni tulee sinun, Baarvig, pitää
kiinni vanhasta totutusta seurapiiristämme, äläkä anna horjauttaa
itseäsi omalta tolaltasi. Tuo Kjelin seurustelu pitkin pitäjää
korttineen ja totineen, ei se meille sovellu." -- "Eipä kyllä,
enkä juuri voi sanoa, että minua huvittaa istua korttia pelaamassa
toverina omalle pojalleni ja kuunnella hänen vitsejään. Mutta
jotainhan sitä täytyy tehdä pojan tukemiseksi, vai mitä arvelet." --
"Minusta pikemmin on aika, että suojelemme itseämme sekaantumiselta...
Sinä olet lääkäri, Baarvig, sinä olet maksanut kunniasi ja arvosi
elämäsi rehellisellä ja raskaalla työllä, -- sitä ei kukaan saa ottaa
sinulta pois, ei onnettomuudessa eikä surussa", -- puhkesi Bente
mielenliikutuksessa. "Meidän talomme täytyy olla _meidän_ talomme, --
jonka _me_ olemme rakentaneet Jumalan ja ihmisten edessä. Ja Kjelin
talo olkoon Kjelin. Me emme lainaa heiltä mitään kunniaa emmekä etua,
vaikka he sitten rakentaisivat sen kuinka korkeaksi." -- "Mikä sinua
vaivaa, Bente? ... Alan uskoa, ettet suvaitse Theklaakaan -- --.
Sillä Kjel, hän nyt kerran on pannaan julistettu", -- mutisi tohtori
alakuloisena. "Kyllä hän tosin on vähän tärkeä mielestään", -- jatkoi
hän sovinnollisesti, -- "hieman suurlöyhyyttelijä, kun hän liitelee
huoneeseen... Mutta etpä sinä juuri ole se, joka annat itsesi pois
löyhyyttää."

Bente katsoi häneen kummallisesti... "Pitäkäämme omat vanhanaikaiset
kuluneet hopeamme, joihin on leimattu Baard Baarvigin nimi. Meidän
talomme ei seiso Kjelin rohkeitten kauppayritysten varassa. Se
seisoo ja sen _täytyy_ seisoa sinun ja minun varassa." -- "Kylläpä
sinä käsität asian juhlalliselta kannalta, Bente. Et koskaan jaksa
kuulla Kjelistä! Muutoin minusta näyttää, että hän jo pian saattaisi
ruveta minulle vähin takaisin maksamaan", -- arveli tohtori. -- "Älä
velo häntä, Baarvig, -- se saattaisi ehkä olla hänelle sillä kertaa
epämukavampaa, kuin hän tahtoo tunnustaa. -- -- Ja, -- Jumalan kiitos
olin vähällä sanoa, -- enempää rahoja meillä ei ole, millä häntä
auttaa, -- jos hän joutuu pulaan." -- "Eikä mitä, kyllä hän nyt
näyttää pysyvän pystyssä omin voimin"... Tohtori lähti ja vihelteli.

       *       *       *       *       *

-- Thekla ei suinkaan käsittänyt kevyeltä kannalta äidin tehtäviä.
Hänellä oli luontainen tarve aina selventää itselleen se puoli
elämästä, johon hän kerran oli joutunut. Hän tutki asioita. Mutta
lasten kanssa sattuu niin monta seikkaa, joiden edessä järki on
ymmällään. Ja silloin lähetettiin sana tohtori Stenvigille. Thekla
halusi, kaipasi hänen valaisevia selityksiään. Hänellä oli niin
merkillinen taito pitää loogillisesti asioista kiinni. Ja jos jokin
seikka kuitenkin jäi epäselväksi, niin osasi nuori lääkäri niin
auliisti, niin vapaana tuosta auktoriteetimaisesta pakottamisesta,
-- osottaa hänelle tien erilaisiin tieteellisiin näkökohtiin, joiden
mukaan hän saattoi arvostella. Stenvigin teoriiat lastenhoidosta
olivat ehdottomasti kaikkea pakkoa vastaan, -- hän vastusti sitä,
että lapsi pantiin ehkäiseviin kääreihin, että estettiin sen ihon
toimintaa, niin sanoaksemme syntymisestä saakka, -- että kiellettiin
sen ruumista saamasta riittävästi ilmaa. Tuo kaikki oli kapinaa
yhteiskunnan tapoja vastaan. Hän oli ehdottomasti, -- vertaamisesta
ei saattanut olla puhettakaan, -- mielipiteiltään uudenaikaisin mies,
mitä Thekla oli tavannut jälkeen sen onnellisen ajan, kun hän eli
pääkaupungissa, -- -- samalla kertaa sekä opettaja että lääkäri!...
Ja Thekla nautti, ikäänkuin salainen liittolainen, kun hänen
katseensa tai hymynsä ilmoitti epäilyksen siitä tavasta, jolla lapsia
vieläkin hoidettiin seudun perheissä.

Numero yksi Theklan periaatteista oli, että täytyy säilyttää itsensä
_ihmisenä_ -- Täytyy olla ihminen lapsiaan kohtaan, ihminen talossaan
sekä ulos että sisäänpäin. Se oli tuo suuri järkiperäinen peruste,
jonka vuoksi hänen myöskin oli pakko antaa lapsi imettäjän ja
lapsentytön hoitoon, yöhäiriön välttämiseksi ja niin edespäin ja niin
edespäin.

       *       *       *       *       *

-- Jäivät Baarvigilla ruokahuoneeseen istumaan kahvin jälkeen
Thekla rouva, Finsland ja Minka. Theklan mielestä oli apen ja
anopin kotiin puhaltanut jokin ajan henkäys, -- siitä pitäen
kuin runoilija Finsland oli ruvennut siellä käymään. Sillä tuo
taikauskoinen yökummitus, insinööri Varberg, teki vaan pimeäksi joka
sopen. Muutoin näytti hänen ja Minkan väli kylläkin salaperäiseltä,
kaikkine jännityksineen, solmuineen ja oikkuineen, -- mikä valta
hänellä sitten lienee ollut tytön yli. Mutta se ainakin oli varmaa,
että Minka nykyään haaveksi runo- eikä henkimaailmassa. Helppo ei
olisi ollut sanoa, kumpi heistä oli mikä. Sillä säännöllisesti
kävivät talossa molemmat, sekä runoilija että insinööri ja ruoskivat
uskollisesti toisiaan. Mutta Minka tavallaan anasti molemmat.

Thekla oli iltapäivällä yrittänyt monien sekä suorain että
kierteleväin kysymysten kautta päästä selville siitä, mikä oikeastaan
oli periaate Finslandin runoudessa. Ja Finsland oli kierrellyt,
kaarrellut; Minka silminnähtävästi oli saanut hänen huomionsa.

... "Minä ajattelen", -- puhkesi Thekla kuumasti, -- "kuinka
suunnattoman paljon hyötyä teidän kaltaisenne mies, jolla on sanan
lahjat, saattaisi tehdä, -- jos ryhtyisitte johonkin reformiasiaan,
antaisitte yhteiskunnan hädän itseenne vaikuttaa... Sillä ette
suinkaan tahdo kutsua itseänne henkiseksi ylellisyyskukkaseksi",
lausui hän lopuksi pistävästi. -- "Minun kukkani nimi on
tyytymättömyys, -- katoavaisuus -- epätoivo... Ehkäpä joku, joka sen
näkee, sitä haistaa, saa halun ryhtyä johonkin työhön"... "Teidän
pitäisi keskustella tohtori Stenvikin kanssa, hra Finsland," --
kehotti Thekla painavasti. "Uskokaa pois, siinä on mies, jolla on
valppaat harrastukset, joka on sekä ajatellut aikamme kysymyksiä,
että niihin -- tunkeutunut... Hän teille avaa näkyaloja." --
"Kuivaa minut ja panee minut rohtopurkkiin, -- hyötykukaksi --
lastenpulveriksi" -- lisäsi Finsland.

Minka hymyili, niin että valkoiset hampaat loistivat; hän oli jo
aikoja sitten Finslandin hengen ja käsityskannan perillä.

"Yhteiskunta huutaa ja parkuu apua, sen voin teille vakuuttaa",
-- intoili Thekla. -- "No jaa, rouva, minä juuri olen yksi noita
huutajia. Muutamat tahtovat ruokaa, toiset tahtovat kauneutta; --
minä ruokin heitä -- ja itseäni -- niin hyvin kuin voin, näen nälkää
ja laulan... Mutta mitä hyötyä te nyt teette, neiti Minka?" --
keskeytti hän vallattomasti --. "Minäpä sanon sen teille... aivan
samaa kuin runo: -- Te olette _olemassa_... Niin runsas väristä,
-- ruskeasta väristä, -- että teistä ikäänkuin tarttuu, minne vain
tulette. Teistä käy ruskeaksi niinkuin kukan pölystä sielun ja
muiston syvyyksiä myöden, sitä ajattelee ruskeata, uneksii ruskeata
-- --. Minä puhallan vaan ruskeita saippuakuplia tätä nykyä..."

Thekla rouva vilkutti hieman epäilevänä silmiään noille
saippuakuplille.

"Kuulkaas nyt, rouva", -- huusi Finsland. "On niitä, jotka saavat
värinsä ja uhkuvaisuutensa mädäntyvän yhteiskunnan risoista... Ne
laulavat katoavaisuuden laulua, auringon paetessa yötä kohti ja
sammuessa muureilta"... "Yhteiskunta on hädässä, hra Finsland. Niin
kauvan kun täällä on niin valtaavia tehtäviä joka kädelle, täytyy
kauneuden tosiaan tyytyä seisomaan hieman taaempana, -- odottamassa."
-- "Minä pyydän, -- kauneus kulkee etunenässä! -- Ikäänkuin
lippu armeijan etupäässä -- korkealla ilmassa, -- kuin herätetty
kaipaus... Uutta, kauniimpaa aikaa ei tule, ellei joku saa ihmisiä
sitä kaipaamaan." -- "Minä luulin, että hätä sen vaikuttaisi..."
-- "Minä taas, että mielikuvituksen lapset, -- runoilija- ja
taiteilijaluonteet, joilla on kykyä kuvailla jotain parempaa."

Thekla näytti hieman nololta; mutta valmistautui puremaan takaisin.
Äkkiä kuului umpikulkusia ja hän katsoi ulos akkunasta, mutta vetäisi
päänsä nopeasti takaisin ja sanoi jäykästi ja synkästi: "Ihmisen,
jolla on harrastuksia, ei koskaan pitäisi mennä naimisiin!"

Kjel oli tulija. Hän rehki ja tömisti jalasta matkasaappaat ulkona
eteisessä ja astui sitten sisään kylläkin loistavana ja punoittavana.
"Huhhuh, kylmä... Ihan täytyi heittää sikseen kahvivisti Bergin
luona, sinne kun tuli naisvieraita pappilasta. Niinpä juolahti
mieleeni ajaa tänne ylös sinua noutamaan, Thekla." -- "Kiitos, --
tiedäthän sinä, että minä mieluummin kävelen alamäen." -- "Vaan
teinhän minä kuitenkin kiltisti, kun tulin, myönnä se, typykkäni."

Kurttuun vetäytynyt suu teki todella Theklan kasvot, samalla kun hän
koetti salata harmiaan, juuri typykkämäisiksi.

"Äkämystynytkö, Theklaseni, -- äkämystynytkö", -- Kjel läheni
häntä. "Keskeytinkö minä korkean henkisen lennon?... Kotona minä
aina karkaan huoneesta, kun sinä ja Stenvig alatte keskustella
korkeammista aineista, -- se sinun täytyy myöntää, Theklaseni."

Thekla kiinnitti vaieten mustat silmänsä kattoon.

"Olet vaan niin kirotun suvaitsematon!" -- puhkesi Kjel. --
"Minä panen jyrkän vastalauseeni sitä vastaan, että muka teidän
harrastuksenne olisivat tuumaakaan paremmat kuin minun. Ne vaan
menevät toiseen suuntaan, siinä kaikki"... Hän seisoi lainaa
myöntävä kriitillinen ilme kasvoissaan ja helisteli avainnippuaan.
-- "Afääritkö eivät olisi taidetta!... Ottaakseni esimerkin. --
Monitor ja Merrimack Potomak-joessa, mitä siitä arvellaan. -- Se
kyllä oli hieman suurempaa draamaa kuin Schillerin ja Göthen, --
muutti koko maailman merisodan kerrassaan, niin että siirryttiin
puusta rautaan... Ja sahallamme olisi puutavarat, -- omat seinämme,
sen vakuutan Thekla, -- kerrassaan toisessa hinnassa kuin nyt.
Me molemmat olisimme ehkä ilman sitä tappelua," -- hän keskeytti
puheensa ja näytti punnitsevan. -- "Niin, minä en sano mitään, --
sanonnan vaan, että me nyt olisimme likimmiten noin sadantuhannen
haltiat... Ja kun minä nyt keksin jotain..." -- "Berthea hyvä, anna
minulle lasi vettä." -- Thekla näytti melkein siltä, kuin rupeisi
häntä ylönannattamaan. -- "Minä en tosiaan ole koskaan kuullut,
että rahan ansaitsemisen taito olisi noin jalosti klassillista,"
-- suvaitsi hän vihdoin... "Minäpä sanon, kun nyt minä esimerkiksi
keksin semmoisen pikkuasian, että saan kaikki tämän seudun
liikemiehet, olivatpa konservatiiveja tai vastapuolueen miehiä, yhden
hatun -- minun hattuni alle. Ja kun sitten jokainen rautatiejuna
tekee kultaa! -- -- Me tahdomme jalostuttaa puutavaran ja viedä ulos
suoraan, -- sivu kaupungin... Nooh," -- hän naputti etusormella
päälakensa harjapuolia -- "eikö siihenkin tarvita hieman lahjoja"
-- "Suloisin Minka," -- puhkesi Finsland, -- "saanko minä pitää
kanavavyyhtiä, kun te keritte... Minä en voi katsella, että käytätte
tuolin selkänojaa, -- minä suoraan sanoen kadehdin sitä."

Kjel lähti huolettomana ulos jättäen oven raolleen.

"Minä en ole koskaan toivonut olevani lankavyyhti, en koskaan ennen
kuin nyt," -- jatkoi Finsland. "Ja tässä minä istun ja vartioitsen
pienintäkin merkkiä noiden silmäluomien alta, -- minä oikein vapisen
pelosta, koska ne minua kohtaan avautuvat..." -- Hän huomasi samalla
Varbergin, -- "Ja vaikka itse henkien manaaja seisoo ovessa ja
mulkoilee, -- tuijottaa minuun, -- ikäänkuin hän tahtoisi tutkia
sydämet ja munaskuut... Ei, ei teidän tarvitse keriä rahtuakaan
sukkelammin, Minka... Yhtä mielelläni antaisin teidän lyhentää
elämänlankaani, kuin niitä onnen minuutti parkoja, jotka minulle on
tässä suotu"... Minka ei uskaltanut katsoa ylös; hän tunsi Varbergin
katseen alas luoduilla silmäluomillaan. Kun hän oli saapuvilla,
niin tuli Minkaan aina tuo vastustamattoman painava tunne hänen
vallastaan, vaikka hän olisi mielestään kuinka siitä vapautunut.
Minka tiesi vihaavansa häntä; -- se ei ollut rakkautta! -- Mutta
hänessä asui kuitenkin tuskallinen pelko, vavahti kaiken takana se,
että häntä kaikesta huolimatta veti Varbergin puoleen jokin, jota hän
ei kyennyt hallitsemaan... "Oletteko juonut kahvia, Varberg?" -- kysyi
hän hämmentyneenä. -- Varberg hymyili omituisesti: "Ehdotan teille,
neiti Minka, pientä ajeluretkeä alas jäälle. -- Tiedätte kyllä" --

Hän istui Finslandin taa ja keinutuolissa soutaen katsoi hän Minkaa
varmasti suoraan silmiin. Minka oli kalpea ja keri hermostuneesti.

"Kaikki miehet näkyvät edellyttävän, että me naiset aina olemme
valmiit", -- puuttui Thekla terävästi puheeseen. -- "Nyt _teidän_
tekee mieli ajaa, -- ja siis mars matkaan!" -- "Anteeksi, rouva,
ymmärsitte minut väärin, -- neiti Minkan puoleen minä käännyin...
Ja teitä, neiti Minka, minä pyydän vanhemman ystävän oikeudella,
-- jonka te kyllä tunnustatte"... hän lausui hartaasti hellällä
lumoavalla katseella. Minka tunsi tuon äänilajin... "Minulle on
tärkeätä, että teemme tuon retken... Ja voinhan teille sanoa syynkin,
miksi en luovu pyynnöstäni", -- lausui hän hetken päästä, kun
vastausta ei kuulunut, -- -- "vaikka ensin aioin ilmoittaa sen teille
vasta ulkona jäällä... Minut on äkkiä kutsuttu osastonpäälliköksi
pohjoiseen piiriin, enkä muutoin saa teille sanoa jäähyväisiä kuin
nyt täällä iltapäivällä."

Hän kiinnitti Minkaan kylmän, vain ikäänkuin syvältä verkkokalvosta
tulevan vilkuttavan linnunkatseensa. Minka tunsi, että tässä nyt tuli
välttämätön ratkaisu. Tuo katse valtasi hänet kaikesta huolimatta, ja
hän nousi konemaisesti seuratakseen. Keriessään loput langasta hän
kohtasi Finslandin ivallisen ilmeen, joka hiljaisella naurulla niin
kerrassaan karkotti kaiken mystiikan. Minka taas nopeaan istahti:
-- "Kiitos, minä en halua ajella kanssanne iltapäivällä, Varberg",
-- hän sanoi väräjävällä äänellä. "Minä sanon nyt hyvästi", -- hän
huudahti ja syöksyi ulos.

Varberg seisoi hetkisen ikäänkuin odottaen, että hän ehkä tulisi
takaisin. "Neidin perin lyyrillinen mieli on monen vaihtelevan
vaikutuksen alaisena", -- hän sanoi myrkyllisesti. "No niin, -- siis
minä vaan saan kiittää monesta hupaisesta hetkestä, jotka olen tässä
talossa viettänyt"...

       *       *       *       *       *

Finsland oli talveksi lähtenyt jälleen pääkaupunkiin. Ja huh, --
Minka ei ollut koskaan ymmärtänyt tuota Theklan puhetta, kuinka
autiota ja tyhjää täällä oli harrastuksista, ennenkuin nyt. --
Kuinka henkisesti kuollutta ja yksinäistä pohjaltaan oli janoavalle
sielulle kaikki tämä näennäinen elämä, jossa ihmiset puuhasivat ja
ajoivat tukkia, lankkuja ja keskustelivat rahoista ja kauppa-asioista
uupumattomassa kiireessä, -- ja nuo ystävättäret, virkamies- ja
tilanomistajaperheiden tyttäret, jotka vaan ajattelivat tanssia,
kihlauksia ja koreutta, tahi halusivat Amerikkaan, kun tuli puheeksi,
että naisten meidän aikanamme tulee olla itsenäisiä... He eivät
uskaltaneet mitään täällä kotona -- Berthea oli kerrassaan juuri yksi
näitä, -- liehui ja juoksi kaikkialla, minne vaan Kjel käskettiin,
lörpötteli ja pisti nokkansa kaikkeen -- eikä oikeastaan ajatellut
mitään muuta kuin lemmenhuolia. -- Kaikki yhtä hummausta!... Oli niin
kuolettavan ikävä. Minka, hän tunsi täällä kotona joka polun ja tien
ulkoa, -- joka kiven, joka kuopan ja puun -- Ja Schulteissille hän
uskoi katkerina hetkinä koko syvän elämänkyllästyksensä.

Hänelle Minka purki sydämensä, -- hänen täytyi käsittää hänen
huoahduksensa, pukea sanoiksi, mitä hän kärsi, -- miten hän täällä
kotona kävi voimatta laskea ainoatakaan haluansa ilmoille...
Schulteissin täytyi lukea ne kirjeet, jotka hän sai Finslandilta,
innostua hänen kanssaan, tietää ja nähdä, miten hän oli itkenyt sen
tahi sen paikan kohdalla, -- arvata ja tutkia ja aprikoida, mitä
ehkä juuri siinä tai siinä käänteessä, sillä tai sillä lausetavalla
oli hänestä, Minkasta, tarkoitettu... Ja Schulteiss pani päänsä
kallelleen, sipsutteli ja väänteli itseään jaaksi ja eiksi sen
mukaan, miten aavisti Minkan haluavan, -- eiksi, vaikka hän juuri
äsken oli kaunopuheliaasti kiitellyt ja ylistellyt samaa asiaa.
Hän oli käynyt niin nöyräksi ja pieneksi nyt, kun hänen myöskin
piti niellä Minkan palava innostus Finslandiin, -- hän oli, niin
sanoaksemme, vain kaksi tuskastunutta, kiusaantunutta silmää, jotka
salamannopeilla vilahduksilla karkasivat kiinni Minkan toivomuksiin.
Ei kukaan häntä ymmärtänyt paitsi Schulteiss... _Se_ Minkan huoahdus
oli palkka, Schulteissin mykkä onni, jota hän vaan odotti uudestaan
kuullakseen ja joka sai hänen hengityksensä seisahtumaan, kun hän sen
kuuli. Siitä virtasi häneen onnen tunto, josta hän saattoi elää monta
päivää...

       *       *       *       *       *

Tuntui siltä, kuin olisi Kjelin menestys saanut tohtorin auliimmalle
mielelle raha-asioissa, ja tästä mielialasta oli seurauksena, että
hän kuitenkin jonkinmoisella myöntymyksellä kuuli Minkan puheita,
että hänen piti päästä kaupunkiin. Ja paljon pohtelun ja monen
epäilyksen jälkeen tuli päätökseksi, että Minka saisi matkustaa
täydentämään musikaalisia opinnoitaan. Neiti Endresen, jonka
johdolla hän oli soittanut monet vuodet, oli kyllä nopsa sormiltaan,
siitä ei puhettakaan; mutta häneltä puuttui nimi ja auktoriteetti.
Nytkös neulottiin ja leikattiin ja ommeltiin häntä matkavalmiiksi,
kaikki mitä oli talossa neulaan kykenevää, apuna vielä erityinen
ompelijatar. Berthean kieli kävi ahkerasti: -- "Muutoin Minka on aina
päässyt niin helpolla, kun hän on niin huono neulomaan, -- -- ja
yhtäkaikki hän on saanut kauniita hameita... Tuolla kävelyhameella,
jossa on keltaiset käänteet, -- hän aikoo herättää huomiota, jos
tunnen hänet oikein"...

Minka seisoi sillä välin yläkerrassa piironginlaatikkonsa ääressä ja
luki ainakin kahdenteenkymmenenteen kertaan runoa, jonka Finsland
oli hänelle lähettänyt ja jonka nimi oli: "Minka". Hyräillen hän
myöskin hieman peilissä tarkasti ylistettyä ruskeata kauneuttaan,
ennenkuin hän pani kirjeen takaisin laatikkoon. Ulkona käytävässä
hän tapasi Schulteissin ja katsoi häneen rohkean salaperäisesti
hymyillen, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku riemullinen ajatus,
jota hän vaan ei tahtonut lausua julki. Endre oli kerran tuon ilmeen
pukenut sanoiksi: "Kun Minka kävelee ja nauttii itsestään, ikäänkuin
imien sokuripalaa"... Hän nautti siitä, että sai Schulteissin yhä
enemmän korviin saakka onnellisesti hymyilemään, ja kuvasteli itseään
tutunomaisesti hänen katseessaan. Hänet täytti nyt kokonaan se aate,
että hänen tuli toteuttaa elämä naisellisena mahtihenkilönä, --
niinkuin Finsland oli lausunut: -- säteillä ympärilleen ja vaikuttaa
kauneudella.

"Lauvantaina minä lähden kaupunkiin, Schulteiss"... "Niin, hyvä
Jumala, -- minä en uskalla ajatellakaan, neiti Minka, kuinka
ilottomaksi ja pimeäksi täällä käy... Aurinkoni silloin laskee...
Kun tiedän, ettette enää käy näissä portaissa, -- ettei kätösenne
enää sivele tätä kaidepuuta"... "Niin, Schulteiss, tuskinpa tapaan
enää toista, jonka kanssa voisin puhua niinkuin teidän kanssanne,
-- yhtä rikasta hengeltään. -- Ja te olette aina käsittänyt minut,
Schulteiss." -- "Onko totta, neiti Minka! -- Niin, minä olen nähnyt
ja riemuinnut jokaisesta taimesta, joka on teissä orastanut. Te
olette olleet kuin puutarhani -- kauneusmaailmani. Te olette" --
"Muistakaa, että jos ulkona maailmassa voitan jonkun voiton, niin
te olette minut siihen varustanut. -- Nähkääs Schulteiss, minä
tahdon seurata luontoani --. Minä tahdon elää, -- tietää, että
inspireeraan niitä, joilla on voimaa ja kykyä nostamaan oikeat
purjeet ja uskaltamaan niitä käyttää. Sitä minä tahdon, -- minä
sanon sen teille, en kellekään muulle, -- minä tahdon purjehtia
maailmaan naismerirosvona!" -- hän huusi ja pui koketisti nyrkkiään
Schulteissille. "Olen isälle ja äidille sanonut, että tahdon jatkaa
musiikkiopinnoitani, -- pitäähän aina olla jotain, jota sitä on.
Mutta oikeastaan minä aion ja tahdon elää ja vaikuttaa Minka
Baarvigina, -- olla ennakkoluuloista huolimatta; ne olkoot minulle
kuin oljenkorsia. -- Ehkä te vielä"... Minka hymyili mystillisesti,
-- "jonain kauniina päivänä saatte kuulla konsertti- tahi
varieteelaulajattaresta, jonka nimi on", -- hän naputti rintaansa --
"jonka nimi on -- Minka... Isän ja äidin vuoksi emme siihen lisää
Baarvigia --. Minä vaan sanon, että ehkä --. Ennen kaikkea täytyy
koettaa näyttää itseänsä, -- päästä esiin ja näkysälle, jos mieli
vaikuttaa -- --. Ja sitten -- ja sitten" -- hän lumosi Schulteissin
valkeilla hampaillaan, -- "alkaa Minkan historia, -- elämä -- elämä
-- elämä -- Schulteiss. Hän ei rupea armoille, eikä mene naimisiin
niinkuin -- Thekla tuolla sahalla" --

Schulteiss ei tiennyt mitä hän oikein sanoisi; hän yritti
varovaisesti...

"Tiedättehän te, ei ole ketään, joka siihen määrin kunnioittaisi
ja arvostaisi suurta rohkeuttanne ja itsetuntoisuuttanne, tahi
joka uskoisi teidän niin sanoakseni synnynnäiseen oikeuteenne itse
saavuttaa harvinaista ja erinomaista... Te olette luonnon onnistunut
luoma, joka voitte pakottaa kaikki ihailemaan... Mutta samoin
kuin minä, huolimatta siitä vaarasta että väärin käsittäisitte
vaikuttimeni, varotin teitä insinööri Varbergin petollista viehätystä
vastaan... täytyy minun nytkin uskaltaa vedota syvään terveeseen
vaistoonne varottaakseni, -- varottaakseni -- minun täytyy sanoa
se, teitä jotenkin vähäpätöisen, vaikka itsestään hurmaantuneen
runoilijan häikäiseviä kuvitelmia vastaan." -- "Enkös arvannut, --
enkös teistä huomannut, -- siinä nyt kuultiin... Te olette niin
kade, että se oikein rumentaa teitä." -- "Sen herran erikoisala on
kangastusten luominen", -- intoili Schulteiss isoäänisesti. "Samoin
kuin kaikki vähempilahjaiset runoilijaluonteet sekoittaa hänkin
todellisuuden ja ihanteet, -- olin vähällä sanoa, -- hän syö ja juo
ja pitää korkealle lentäviä puheita, mutta hänen runonsa, -- ovat
usein varsin keskinkertaista kyytipolskaa... Te olette ihanteellinen
luonne, Minka. Teillä on se korkea lahja, että voitte antaa lumota
itsenne sielun ihanuuteen -- minä rukoilen -- minä rukoilen teitä"...
hän huusi --. "Oi Minka, -- te jolla ihanuudessanne _on_ todellisuus
-- joka itse _olette_ runsasvärinen sykkivä runo, -- mitä kaipaatte
te niin vähäpätöisen henkilön henkisiä tuulentupia!"

"Hyi, Schulteiss, te katsotte ihan myrkkyviheriäisenä jokaista, joka
vähänkin minua ymmärtää, -- siihen muka ei ole oikeutta kellään
muulla kuin teillä... Ja juuri nyt, kun minä niin suuresti tarvitsen
tukea -- kehotusta ja rohkeutta ja reippautta, -- nyt... Sitä en
koskaan anna anteeksi, -- että juuri kun minä uskoin teistä niin
paljon, -- niin ette te kuitenkaan voinut pitää kurissa itsekästä
pikkumaista kateuttanne vaan teidän piti sylkeä siihen runoon, jonka
Finsland on minulle kirjoittanut --. Niin, se teissä nyt pistelee, --
minun ei olisi pitänyt ensinkään näyttää sitä teille"... "Minka, --
neiti Minka", -- puhkesi Schulteiss valloilleen, -- "antakaa minun
vaikka vaan maata porraspäässänne kuin talonkoira! Minä nuolen
teidän ystävienne kättä, -- vaikka samalla tuntisin kuoleman
kurkussani" -- --

"Minusta aina on niin vaikeata, kun te käytätte itseänne tuolla
tavalla, Schulteiss --. Sehän tekee minulle kerrassaan mahdottomaksi
keskustella teidän kanssanne mistään... Mutta nyt täytyy
minun rientää alas koettamaan kävelyhamettani --. Se on aivan
uudenaikainen, sen saatte uskoa. Iltapäivällä saatte nähdä sen
päälläni, kun se on valmis. -- -- Niin sitten tiedätte, miltä minä
näytän, kun kävelen siellä kaupungissa", -- hymyili Minka.



VIII.


Keskellä tulva-aikaa sai Lautta-Lassi paljon työtä. Milloin tuli
kääsit, milloin jigi tai rillat, jotka oli vietävä yli, tai oli
toisella rannalla huutamassa piirikuntalaisia -- lauttauspäälliköitä
-- liikemiehiä -- jopa suurin heistä kaikista, itse Jon Vaaler,
joka hiljakkoin oli perustanut suuren höylyytehtaan. Välkkyvillä
kuraisilla teillä pyörivät rattaat, niin että rapa räiski pyöristä.
Pyörähdettiin portista pihaan pienelle ehtoopäivävistille tai
iltabostonille. Maatapanon aikaan täytyi Lautta-Lassin lähteä
jälleen ulos. Siellä niitä seisoi virran toisella puolen kaksittain,
kolmittain luikkaamassa; usein hän ei saanut rauhaa kuin vasta kello
yhden ja kahden aikaan yöllä.

Piirissä oli vilkas liike, -- puuhaa säästöpankin yleisen kokouksen
vuoksi, joka oli pidettävä lauvantaina kuudestoista päivä kesäkuuta.
Ei ollut mikään salaisuus, että nyt täydellä todella aiottiin
kukistaa vanha johtokunta. Etupäässä Kjelin vaikutuksesta oli parina
kolmena viimeisenä vuonna yhä useampi ja useampi ruvennut niihin
asioihin, joita uudet metsänkäyttötavat olivat tuoneet mukanaan,
-- panivat rahansa paperitehtaisiin, sahoihin, höylyytehtaihin...
Joutuikin piirissä uusi aika jo käymään kovin kourin kiinni vanhaan.
Ja yhteinen tunnussana oli, -- että piti saada säästöpankissa luottoa
ja sitten lainoja ja etuantirahoja.

Kjel pysyi tähän aikaan tunnollisesti poissa pitäjän bostoni- ja
vistipöydistä. Hän kuljeskeli edes takaisin lauta- ja lankkupinojensa
keskellä, jottei häntä syytettäisi agitatsioonista. Tuon tuostakin
pysähtyivät ajoneuvot hänen ovensa eteen, -- joku, joka toi tietoja
äänistä, tahi joku, jonka mielestä juuri nyt oli sopiva tilaisuus
pyytää todistusta maksukyvystään saadakseen kaupungista lainan. Eikä
ollut Kjel kuuro tämmöisille pyynnöille, vaikka hän antoikin rukoilla
itseään koko joukon. Paraiksi harmistunut valitus, että liikemiehelle
oli kerrassaan mahdotonta saada lainaa piirin omasta säästöpankista,
riitti hyvästi hänen taivuttamisekseen; tuommoinen todistus kävi
yhdestä äänestä. Saattoihan myöskin tapahtua, että Kjel sopivalta
mieheltä pyysi pientä vastapalvelusta johonkin paperiin, joka kovin
äkkiarvaamatta oli tullut hänen niskoillen. Hän yleensä käytti
esteettömästi kaikkien niiden asioivain nimiä, joiden rahaluotto
piirin ulkopuolella riippui hänen suosituksistaan. "Yksinkertainen ja
selvä asia", -- saattoi hän sanoa sydämellisen arastelematta -- "jos
te autatte minua, niin autan minä teitä kaupungissa."

-- -- Kjel tallusteli konttorin ja lautapinojen väliä...
Arkihuoneessa istui tohtori Stenvig tänäänkin, tapansa mukaan, ja
piti esitelmää. Jos mikään sai Kjelin keskeyttämään vapaaehtoisen
arestinsa ja käskemään mustan valjaisiin, niin ainakin se, kun nuori
tohtori heiskale poikkesi taloon ja alkoi parantaa ihmiskuntaa
kehdosta pitäen yhdessä Theklan kanssa. -- Helkkari sitä hengen
kehitystä... Thekla oli oikein hermostunut ja pahalla päällä
odotuksesta, kun tohtori jonakin päivänä ei poikennutkaan heille
meno- tahi paluumatkallaan... No jo vihdoin hän teki lähtöä...
Ja Thekla tuli ulos hänen kanssaan -- "Hyvästi -- hyvästi", --
haukotteli Kjel.

Kun kääsit olivat vierineet pois, niin lähti Thekla -- merkillistä
kyllä -- nousemaan tohtorinmäkeä Elvsaetiin... Kjel astuskeli
verkalleen perässä...

Kun he molemmat olivat tulleet arkihuoneeseen rouva Baarvigin luo ja
Thekla oli asettunut mukavasti istumaan, niin hän alkoi: "Minulla
on sinulle tänään eräs asia, rouva Bente, -- tarkoitan, että seudun
vaimot ja äidit yhteisesti kääntyisivät tohtori Stenvigin puoleen ja
pyytäisivät häntä kunnan tuvassa pitämään esitelmän lasten hoidosta
ja terveysopista. -- Siinäkin asia, joka kaipaa reformia... Sen, joka
kerran on syventynyt siihen, miten nurjaa pienten lasten hoito on,
-- se on nimittäin suoraan sanoen ihmisen murhaamista, -- sen täytyy
pitää nykyistä tilaa kerrassaan puolustamattomana. Tässäkin piirissä
aljettakoon tehdä työtä yhteiskunnallisten parannusten eteen...
Rouva Bente Baarvig, sitä nyt pyydän, kirjoittaa luonnollisesti
ensimmäisenä nimen luetteloon, jotta asia saadaan oikein käyntiin."
-- "Anna nyt anteeksi, Thekla, -- etkö tahdo riisua hattua päästäsi.
-- Mutta minulla on itselläni ollut lapsia, ja minulla on myös
käsitys siitä, mitä mieltä mieheni on pitkällisen kokemuksensa
nojalla, enkä voi sanoa, että juuri olen taipuvainen kaikkiin
hra Stenvigin uusiin teorioihin, -- ne kaikuvat minusta hieman
kirjatuoreilta, ne nimittäin, jotka olen kuullut. -- Huomaat kai
sinä, etten minä ole oikea henkilö juuri tähän ryhtymään."

"Minun täytyy tunnustaa", alkoi Kjel, -- "minun täytyy tunnustaa,
-- se veitikka... tohtori nimittäin. Minä oikein ällistyksellä
katson kaikkea tätä... Niin, eikö se ole julkeata, -- kerrassaan
hävytöntä -- että hän tahtoo tehdä piirissä itsensä hyväksi
reklaamia virkaveljensä, -- kilpailijansa talosta. Samahan olisi
minun ja säästöpankin laita, -- jos minä pyytäisin tirehtörin vaimoa
kirjoittamaan nimensä listaan semmoisen kokouksen pitämiseksi, jossa
pidettäisiin esitelmiä häntä vastaan? -- Humbugia, reklaamia!...
Hyi helvetti, -- näethän sinä itse, Thekla"... "Kyllä, kyllä minä
näen sahajauhoja, -- ja sahajauhoja -- ja paljaita sahajauhoja...
mutta en sijaa ajan aatteelle" -- puhkesi Theklasta kolkosti. --
"Ei, ei, ei, kuuleppa nyt Thekla, -- etkö sinä voi kuulla, --
minähän vaan tarkoitan, että hän käyttää hyväkseen sinun harvinaista
älyäsi korkeampiin harrastuksiin --. Niin, Thekla on suurenmoinen
äiti... Ja jos minä rikastun, niin ei pidä sinulta puuttua varoja,
millä vaikuttaa. Minua saat sinä Thekla sitten kiittää, etkä ketään
muuta, siitä ettet jää aatteinesi tyhjään huoneeseen huokailemaan...
Lauvantai-iltana kuudentenatoista päivänä olen minä varmasti
säästöpankin tirehtöri"... Rouva Baarvig säpsähti -- "Ihan varmasti,
niin totta kuin elän, äiti. -- Ja", -- lausui hän liikutuksen
valtaamana, kun lähti ulos huoneesta, -- "kun sitä ei muuta ajattele,
kuin rakentaa sinulle kultatuolia, Thekla, -- kantaa sinua sillä,
niin voisit sinä antaa vähän arvoa minunkin työlleni"...

Rouva Benten kasvoihin tuli melkein kova ilme ja hän pysäytti
Theklan, joka solmi hattunsa nauhoja mennäkseen. "Kuules Thekla, --
kun nyt kerran olet täällä, niin pyydän sinua vähän istahtamaan ja
kuulemaan minua. -- Vähän varotuksen tapaista... Mutta älä suinkaan
pane sitä pahaksesi."

Thekla katsoi häneen ällistyneenä, puoleksi harmistuneena ja
arvaavana.

"On asioita, joita mieluimmin pitää itsekseen ja jättää niin pitkään
kuin suinkin. Mutta minä luulen, ettei ole ketään, joka voisi sanoa
tämän sinulle niin suoraan kuin minä, joutumatta väärin ymmärretyksi.
-- Tarkoitan Stenvigiä." -- "Enkös arvannut!" -- "Tahdon sinulle
suoraan sanoa, että olen huomannut niin monta ihmeellistä hymyä
ja salaista kuiskausta, että minun mielestäni pitää kertoa siitä
sinulle."

Thekla mittasi silmillään rouva Baarvigin pariin kertaan kiireestä
kantapäähän, tutkivana ja hieman hämillään, että tuommoistako ja
häneltä... "Minä en ensinkään välitä siitä, mitä ihmiset suvaitsevat
minusta ajatella tahi puhua. Ystävyys, joka lepää niin monilla ja
lujilla harrastuksilla, kuin minun ja Stenvigin, ei voi ottaa lukuun
kylänlörpötyksiä... Jokainen henkinen väli miehen ja naisen välillä
on väärinymmärrykselle altis -- saatikka sitten --. Minä vielä
sanon, rouva Bente, niin kauan kuin niin monet kehittymättömillä
talonpoikaiskäsityksillä katsovat kaikkea, joka koskee kehittyneempää
nykyajan elämää... Minä vaan en olisi odottanut kuulla sitä juuri
tältä taholta." --"Niin, minä nyt olen sitä mieltä, että vaimon tulee
miehensä ja itsensä vuoksi karttaa varjoakin." -- "Sitä mieltä en ole
minä. Ja jos Kjel on tämän toimeksi antanut, niin pyydän vaan, ettei
asioihimme sekaannuta, -- anteeksi, että olen näin suora." --

"Kjelillä ei ole mitään sen kanssa tekemistä, mitä nyt puhun, sen
voin sinulle vakuuttaa. Mutta kun varotan sinua, niin tapahtuu se sen
vuoksi, että minun mielestäni näillä talonpojillakin, joksi meitä
kutsut, on oikeutensa." -- "Mitä tarkoitat sinä, rouva Baarvig?" --
"Sen kohta sanon. -- Kun vaimon sydän ja ilo, hänen myötätuntonsa
ja henkiset harrastuksensa eivät ole hänen miehensä, vaan jonkun
toisen luona, niin tuntuu kaikista terveistä ihmisistä, että tässä
jotain horjuu, -- vaikka olisi kuinka vähän vivahdusta siihen, mitä
jokapäiväisessä elämässä kutsutaan uskottomuudeksi. Pääasia on, että
miestä petetään siinä, mikä on suhteen pääasia, sen ydin, -- että
hänelle jää paljas kuori. -- _Se_ se alkaa täällä tuntua, Thekla, --
minäkin puhun suoraan."

"Eikö sitten minulla ole ihmisoikeuksia? -- Näkeehän jokainen,
kuinka harrastuksia vailla -- kokonaan, käsitystä puuttuva -- Kjel
on kaikessa muussa paitsi kauppa-asioissa, -- ja että hän minulle ei
_voi_ korvata mitään." -- "Miksi otit hänet, Thekla, kun niin hyvin
tiesit, ettei hänen ilonsa koskaan olisi sinun ilosi?" -- "Älkäämme
tunkeutuko olemassa olemisen ikuisen taistelun lakeihin, rouva
Baarvig -- --. Mutta tarkoitus on siis", -- sanoi hän mahtipontisesta
nyökäyttäen päätään, -- "ettei minulle edes saa jäädä oikeutta
henkisten harrastusteni viljelemiseen --. Minun pitää kuolla näihin
sahajauhoihin -- --. Mutta lausuakseni suoraan julki ajatukseni, --
minä puolestani aion polkea jalkani alle kaikki nuo poroporvarilliset
ennakkoluulot, -- -- enkä tunnusta mitään lakia -- en mitään --
paitsi oman vapaan itsetuntoni... Minun siis täytyy tyytyä siihen,
että rouva Baarvig hylkää pyyntöni", hän sanoi ja lähti. -- --

-- -- Ylhäällä keltaisessa salissa liehui jälleen tänä yönä
kynttilä... Lopulta se jäi liikkumattomana seisomaan suuren maalatun
pöydän kulmalle. Siitä pitäen kuin rouva Bente tänään oli ottanut
puheeksi miniän suhteet, kuohui ja aaltoili hänessä levottomuus...
Hän ei ollut voinut taistella virtaa vastaan, -- ei hyvissä ajoissa.
Laimentaa Kjelin pilviä pitävää innostumista Theklaan, vaikka hän
oli nähnyt yhtä selvästi kuin nyt, kuinka huonosti he sopivat
yhteen, minne sitä jouduttaisiin ja kuinka onnettomaksi tämä liitto
välttämättä kävisi. Oli ikäänkuin Kjelin huimaava mielikuvitus
olisi saanut jonkinlaisen omistamisvillin kaikkea kohtaan, joka
vaan oli korkeammalla, kuin hän ylettyi, -- olipa asia sitten
ihanteellista taikka rahallista laatua... Poika parka, -- hänen oma
personallinen onnensa -- se oli auttamattomasti pilattu. Hänellä oli
edessään paljasta nujerrusta, jota yhä jatkuisi ja jatkuisi Theklan
keinotekoisen teoriarakennuksen painon alla... _Sen_ huimauksen --
sen erehdyksen -- hän saisi maksaa viimeiseen ropoon.

Mutta se toinen asia, joka huuti melkein vielä kovemmin kuin tämä,
-- joka oli väijynyt hänen päällään koko päivän yhä kasvavana,
uhkaavana, kauheana perheonnettomuutena, -- se oli Kjelin varma
vakuutus, että hänestä tulisi säästöpankin tirehtöri. Se yllätti
hänet kuin ukkosen jyräys. Hän näki... ne luvut, jotka nyt
nousivat tuhansiin, nousisivat vastedes kymmeniin tuhansiin...
paisuisivat kuin huimaava tulva sadoiksi tuhansiksi... Ja kukistus
olisi mitattava aivan toisella mitalla: -- ylinäkemätön meri
velkaa, onnettomuutta ja häpeätä --. Baarvigin nimeä kirottaisiin,
huudettaisiin yli koko maan -- --. Hän seisoi kalpeana ja jäykkänä
kynttilän edessä, huulet vavahtelivat tuon tuostakin, sen mukaan kuin
hän puhui tahi vastasi itselleen. -- --

Kjel sukelsi muistoon tuona leveäselkäisenä, reippaana poikana,
joka oli ensimäinen suksilla ja painisilla ja joka niin nopeaan
selvisi läksyistä lukematta niitä, mutta nyt kulki mielettömän
vilkkaana ja osottaen omituisen voittavaa levollista paksua
hyvänsuovaisuuden kuorta, ikäänkuin lihava siveellistä vesitautia
sairastava... Ensimmäinen, jota hän petti -- kesken kaikkia
itsetietoisia kepposiaan -- olihan itse. Hän upposi illusiooneihinsa,
-- ei _uskaltanut_ ajatella muuta, kuin että hän nyt oli sillä
suurella, leveällä tiellä, joka vei rikkauteen -- ja että mitä
tiellä oli esteitä, ne vain antoivat hänelle tilaisuutta ilolla ja
tyytyväisyydellä osottaa hyvää päätään... Bente katsoi ja seurasi
hänen kasvojaan, kuinka ne vuosien kuluessa olivat muuttuneet, --
Kjel oli saanut tuon nopean, väjyvän, pohjalta pelokkaan vilahduksen
silmäpieliin... Hän oli ennen yhtä mutkaton, lyhyt ja suora kuin
Massi, -- tyttönen, joka nyt makasi tuolla sisällä, nukkui ja uskoi
niin levollisesti isään ja äitiin ja heihin kaikkiin -- paitsi ei
Bertheaan, -- ja sitten aina kysyi Minkasta ja ihmetteli häntä -- --
Tämä pani itkemään verta -- -- Baarvig, Baarvig, Baarvig parka...
Mutta se ei saanut tapahtua, että Kjel nyt saisi säästöpankinkin
huijauksiinsa. Se ei saanut tapahtua, vaikka hänen sitten pitäisi
huutaa, että poika oli vararikon partaalla... Siinä se oli
onnettomuus ja turmio, että Kjel silloin sai vanhan Arne Bergersenin,
jonka kaikki tiesivät varovaisuuden perikuvaksi, suostumaan tuohon
metsäyhtiöönsä... Sen nimen avulla sai Kjel sitten kaikki muut asiaan
sekaantumaan, niin että hän kerrassaan saattoi kohota suuren liikkeen
johtajaksi ja toimeenpanijaksi, -- ja sai aikaan kaikki nuo uudet ja
kokemattomat yritykset.

Bentelle alkoi hämärtää jotain tuuman tapaista... Hän istui siinä,
mietti ja punnitsi ja tuijotti kynttilän liekkiin, katsoi miten
sula steariini paisui kukkuralle ja rupesi vuotamaan yli reunan --...
Vanha varovainen Arne Bergersen oli ehdottomasti yksi niistä
seudun parista, kolmesta, joiden ääni vaikuttaisi ratkaisevasti
yleiskokouksessa. Jos hän ajaisi Bergersenin luoksi ja uskoisi
hänelle, kuinka epätoivo hänet valtaisi, jos Kjel valittaisiin
säästöpankin tirehtoriksi? -- Entä millä perustuksella?... Hän ei
sanoisi mitään perustetta -- paitsi sen, että hän piti Kjeliä aivan
sopimattomana tuohon toimeen, -- että se kääntyisi hänelle suorastaan
onnettomuudeksi.

"Ei auta muu, Kjel", -- mutisi Bente jäykkänä, kivettyneen
näköisenä... "Se on petosta --. Mutta minä olen suoraan sanoen
äiti, jonka on pakko tappaa omat lapseni -- --. Ja", -- hän ojensi
uhkaavana kättään, niin että varjo näkyi seinällä, -- "ellen uskoisi,
että jo _olet_ vararikkoinen -- että häpeä on tullut... niin
juoksisin maantielle huutamaan, että poikaani Kjeliä, keinottelijaa,
varokoon jokainen" -- --

       *       *       *       *       *

Berthea oli ennen joulua purkanut kihlauksensa tullivirkamies
Valentinsenin kanssa ja oli nyt salakihloissa kauniin Schölbergin
kanssa, joka oli kirjurina tuomarilla. Hän piti yleensä omia
tuttavuuksiaan ja suhteitaan kodin seurustelupiirin ulkopuolella.
Pitäjällä ei tapahtunut sitä, mikä ei olisi häntä huvittanut, --
kihlauksia ja avioliittoja, ryöstöjä tai perheriitoja, ja hän oli
hyvästi perehtynyt agitatsiooniin Kjelin puolesta ja häntä vastaan
ynnä kaikkeen, mitä pitäjällä puhuttiin siitä asiasta. Anna Lundin
kautta oli hän myöskin saanut paljon paremmat tiedot sekä Endrestä,
joka paraillaan harjoitteli kuningas Learia, Hamletia ja suuria
luonnerooleja, että Minkasta, kuin mitä näiden kirjeistä kotiin
kävi ilmi... Minka kerrassaan hurmasi ne kaikki, -- oli yhdessä
Finslandin, runoilijain ja taiteilijain kanssa kaiket päivät, --
milloin joku maalasi hänet, milloin joku hänelle kirjoitti runoja...
Pitävät häntä niin mystillisen intresanttina, kirjoittaa Anna... Ja
teaattereissa ja varieteissa he olivat alinomaa. Mutta siitä kaikesta
ei heidän kirjeissään ollut hiiskaustakaan.

Ja Schulteiss kävi ja nuuski postin ja kaikki mitä Minka kirjoitti;
ja hänen täytyi nyt alentua ottamaan Berthea uskotukseen...

"Nähkääs Berthea", sanoi hän salaperäisesti, -- "sisarenne ei ole
mikään negatiivinen maahan repivä personallisuus. Hän on jotain
positiivista, -- voimalähde --. Sointua ja virettä, runsautta ja
tarmoa saa kaikki, mihin hän vaan maneetin tavoin koskee, -- ehe, --
sula vastakohta sahan rouva Theklalle -- --. Ennen vetivät _häntä_
muut, -- nyt hän kohoo ja kehittää voimansa... Nyt hän nousee, ylenee
synnynnäisen luonteensa kautta _heidän_ ylitsensä... Nyt hän panee
muiden voimat toimintaan, -- soittelee niitä joka nappulasta kuin
pianoa. -- Hän ei enää antaudu kenellekään, -- vaan inspireeraa, saa
heidät vaan kaikki väräjämään, kehittymään täysiäänisiksi kunkin
oman luonteensa mukaan -- --. Se on hänen ylevä kutsumuksensa, minä
tiedän sen, -- kuullut sen häneltä itseltään... Mutta hän ei antaudu
kenellekään, -- se se on parasta -- se on pääasia... Eikö totta,
neiti Berthea", -- kysyi hän äkkiä rukoilevana, -- "mutta itse hän
ei antaudu kenellekään, -- ettekö usko tekin niin, -- ettekö usko
tekin niin?"... hän koetti arvata Berthean silmistä -- "Siihen on hän
liian ylevä", -- lausui Schulteiss sitten ratkaisevasti ja kääntyi
kantapäällään, --

       *       *       *       *       *

Ei ollut enää kuin pari päivää yleiskokoukseen, joka piti pidettämän
lauvantaina.

Tohtori Baarvig kieltämättä oli melko lailla jännityksessä, -- hän
oli tuntevinaan, että ilma oli täynnä kovaa sotaa... Tosin hän ei
koskaan puuttunut senkaltaisiin asioihin, oli periaatteellisesti
lääkäri eikä mitään muuta kuin lääkäri taloissa käydessään, -- eikä
muutoin kovin suuresti harrastanut uutisjuoruja. -- Mutta hän olisi
tehnyt sydämestään rosvojen pesän, -- ellei hän tällä kertaa olisi
ollut mukana... Eikä tosiaan ainoastaan Kjelin vuoksi. -- Nuo vanhat
peruukit olivat tosiaan kelpo sysäyksen tarpeessa, niin että
puuteri tupsahtaisi... Kielsivät melkein kokonaan piirin säästörahat
vasta raivatuilta liikeurilta, -- pakottivat liikemiehiä lainaamaan
muualta korkeampaa korkoa vastaan... Hän aikoi taipua siihen
mielipiteeseen, että täällä kyllä kaivattiin Kjelin moista miestä
kääntämään säästöpankin peräsimen toisaalle -- --. Mutta se sikseen...

Hän teki Herra tiesi kuinka monennen kerran näinä päivinä lattialla
käänteen pysähtyen tuohon samaan loppuajatukseen, kun Kjel tuli
sisään kalpeana ja hätäisenä. Hän heittäytyi tuolille, jäi siihen
äänettömänä istumaan ja tuijotti.

"Onko hullusti säästöpankin laita?" -- kysyi tohtori terävästi.

Kjel istui mykkänä.

"Jaa-a, ei pidä liian helposti luottaa siihen, että kaikki onnistuu."

Kjel pudisti päätään, niin että tohtori ymmärsi arvaavansa turhaan...
"En minä sano, että asiat ovat hyvinkään päin", -- puhkesi Kjel
puhumaan. -- "Piru itse on päässyt irti... Kaikki järjestyksessä --
ehdoton äänten enemmistö --. Se asia oli niin varma, että se oli
niin sanoakseni taskussani aina tähän iltapäivään asti, jolloin
sain tämän kirjeen. Arne Bergersen ei tahdo uudistaa, -- ei tahdo
ruveta enempiin sitoumuksiin metsäyhtiön edestä... Hän suorastaan
asettaa tuolin ovemme eteen, vaatii suoritusta ja tahtoo päästä koko
liikkeestä, peruuttaa takuunsa. Ja ellen nyt heti saa hänen sijaansa
maksukykyistä nimeä, niin olemme lauvantaina velallisia, jotka emme
ole täyttäneet sitoumuksiamme säästöpankkiin. Pankki on myöntänyt
rahat sitä takuuta vastaan, -- kaikkien meidän yhdentoista nimiä
vastaan -- Ja sitten, -- hyvästi herra tirehtöri --. Ei kunnolla
käy päinsä edes esittää minua siksi. Se on vasta halpamaista. Juuri
edellisinä päivinä, niin ettei minulla olisi aikaa hankkia uutta
nimeä... Niin häpeämättömästi suunniteltu, sillä hän kyllä tietää,
että jos minä lähden matkaan värväämään uutta takaajaa, niin on siitä
vaan seurauksena, että metsäyhtiön rahaluotto tulee keskustelun
alaiseksi... Jos se olisi tapahtunut edes seuraavana päivänä, niin
olisin siinä paikassa saanut vaikka kolme hänen sijaansa. Mutta juuri
nyt" -- -- Kjel tuijotti synkkänä lattiaan.

"Eikä vaaraa ole minkäänlaista -- -- luotettavat ja hyvät asiat
kaikin puolin... tulevana vuonna viidenkymmenen prosentin voitto,
ja sekin niukasti laskien -- Siinä seisovat takaajina yksi kaikkien
ja kaikki yhden edestä, yksitoista miestä -- --. Niin, mutta eihän
tässä ole muuta neuvoa, täytyy luopua taistelusta, -- vaikka se onkin
raskasta", -- huokasi hän... "Yksi yleiseen pitäjällä tunnettu nimi
riittäisi -- -- Jos minulla vaan olisi se paperissa maanantaihin
tai tiistaihin asti, niin sitten hän jälleen pääsisi siitä irti",
-- huudahti Kjel; -- "mutta nyt -- Niin niin, tappio on tappio -- --.
Täytyy lähteä, kaikesta huolimatta, heti matkaan uutta nimeä
kerjäämään, -- ja tirehtörin paikka saa mennä minun nokkani ohi --"

Iltahämärässä ei vähään aikaan vaihdettu sanaa, tohtori käveli edes
takaisin ja jäi ikkunan luo seisomaan... "Niin, on se raskasta, Kjel,
-- minä myönnän sen."

Kjel otti taskustaan nenäliinan ja kuivasi silmiään, niisti
nenäänsä...

"Kuules, Kjel", -- sanoi tohtori matalalla äänellä, -- "sinä et
koskaan pidä minulle antamaasi sanaa." -- "Tiedäthän sinä hyvästi,
isä -- että jos tiukka tulee, niin -- _Voisiko_ minun nimeni
selvittää tämän asian?"

"Paljon vähempikin", -- huudahti Kjel, -- "kunhan vaan olisi nimi,
joka pitäjällä tunnetaan". --

"Tahdotko antaa minulle pojan sanasi -- ettet minua sekoita mihinkään
-- --. Annatko minulle rehellisen sanasi, että olen paperista vapaa
maanantaina tai tiistaina -- mieluimmin maanantaina, -- niin saat
siihen minun nimeni... Saat siihen nimeni, poikani -- jotta pääset
tirehtoriksi nyt, kun asia on sinulle niin paljon arvoinen."

Kjel niisti nenäänsä... "Koska sinä tarjoot sitä, isä... Siinä teet
oikein kauniisti... Minä en unhota sitä koskaan!" -- "Mutta älkäämme
sanoko siitä äidille mitään -- ei mitään äidille, Kjel... Hän, hän,
hän, hän hermostuisi siitä liaksi -- -- Tuo tänne paperi, niin on
se tehty -- minä saattaisin ehkä ruveta katumaan", -- sanoi hän
hätäisesti.



IX,


Syyskuun päivä oli tyven ja kirkas, lehdet olivat varisseet, mutta
vielä näkyi siellä täällä keltainen koivu tahi veripunainen haapa
alhaalla virran rannalla, ja virta juoksi kiiltävin peilipinnoin
talojen ohi... Maantieltä kuului iltapäivällä pyöräin jyrinää, joka
kajahteli mäkilöistä. Kjel tuli. Hän nakkasi ohjakset renkipojalle ja
riensi isänsä luo.

"Tämä nyt on neljäs sana, jonka olet minulle lähettänyt --. Sahalla
saattaa väki alkaa vähitellen uskoa, että nyt on mitä hyvänsä
tapahtumassa. Tiedänhän minä hyvästi, että se on tuo nimesi, jota
sinä nyt tahdot takaisin, -- tuossa paikassa... ja sinä _saat_
sen takaisin. Mutta älä nyt vaadi enempää kuin ihminen voi" --
"Enempää kuin ihminen voi", -- pauhasi tohtori, -- "eikö nyt ole
kulunut kaksi kuukautta siitä päivästä, jolloin minun piti saada
hyvä nimeni takaisin, -- kaksi kuukautta, joista jokainen päivä on
ollut minulle kidutusta, Kjel! -- jokainen päivä, sanon minä" -- --
"Mutta isä, etkö voi kuulla", huuti Kjel. -- "En, minä en tahdo
kuulla, minä tahdon nimeni takaisin... Niin, kahteen kuukauteen en
ole voinut ajaa ulos pitäjälle ainoanakaan päivänä ajattelematta,
että nyt tietää yksi ja toinen jo tohtori Baarvigin luiskahtaneen
metsäkeinotteluihin, -- antaneen nimensä kauppoihin, jotka nousevat
parikymmentä kertaa hänen varainsa yli."

"Niin aina, ja vaara pyörii, että hän sillä ansaitsee ennen ensi
vuotta parituhatta." -- "Suu kiinni, Kjel -- kuuletko, -- suu kiinni,
taikka jumaliste" -- hän kohotti kättään. "En ainoanakaan päivänä
niistä kuudestakymmenestä ja kolmesta, -- minä olen pitänyt lukua
päivistä ja öistä myös, -- ole voinut katsoa äitiäsi silmiin -- Minä
kartan häntä. Me, jotka olemme eläneet yhdessä kuin lasihuoneessa
kolmekymmentäneljä vuotta. -- Minä sanon sinulle, -- tänne nimeni,
poika"... Tohtori astui askeleen ja ojensi kouransa ikäänkuin
tarttuakseen häneen kauluksesta kiinni --

"Elä nyt hiidessä", -- huudahti Kjel ja työnsi tuolin eteensä. --
"Sinähän olet hullu, kun et viitsi kuulla... Minä vakuutan sinulle,
että saat nimesi takaisin. Siitähän juuri minä olen nyt ollut huolta
pitämässä. Niin että kerrankin pääsen tästä surkeudesta -- ja
kaikista noista typeristä sananlähetyksistä." -- "Milloin, milloin
milloin, -- milloin saan?" -- "Ethän sinä viitsi kuulla, ehkä on
parempi, että lähden kotiin ja kirjoitan sinulle kirjeen." -- "Älä
loruele -- sano paikalla!" -- "En hitto vieköön ole mokomaa nähnyt.
-- Tässä minä tulen semmoisten tulosten kanssa, että... taskuni
on niin sanoakseni täynnä hyviä kuulumisia, niin hyviä, etten
koskaan olisi uskaltanut toivoa, enkä ajatellakaan, -- ja sitten
sinä: -- Pois nimi, -- irti nimi! Saan kiittää onneani, ettet minua
litistä seinään --. Voinko minä sille, että tuo pieni hyvä nimesi,
niinkuin on tapasi sanoa, istuu kiinni kuin liisteröitynä. Jos sinua
pidettäisiin huonommassa arvossa, niin varmaan olisit pian irti, --
sillä ei juuri ole hauskaa olla sinun kanssasi tekemisissä"...

"No no no no, -- no siis" --

"Niin, minä tulen sinulle ilmoittamaan, että metsäyhtiö tänään on
ostanut loput Mustasta metsästä, -- sillä tavalla että omistajat ovat
suostuneet meidän kanssamme jakamaan tasan sekä voiton että tappion,
-- ja, ennen kaikkea, -- kaikki tulee sahattavaksi minun sahassani.
-- -- Yhtiötä on siis laajennettu, voitto on kerrassaan arvaamaton,
-- mitä minuun tulee, niin on lasku sangen yksinkertainen: -- Kun
edellisestä osasta sain niin ja niin paljon sahausta vuodessa,
niin mitä antaakaan tämä osa, joka on suurempi, johon varsinainen
hyötymetsä kuuluu. -- Ja mitä sinuun tulee, niin merkitsee se, että
nyt on niitä, jotka kilvan pyrkivät lunastamaan irti nimesi, heti
kun paperit ovat valmiina... Eivät suoraan sanoen soisi sinulle
voittoa; -- kysymys vaan, eikö minun pitäisi käyttää tilaisuutta
tinkiäkseni sinulle vähän maksua luovutuksesta." -- "Ei, -- ei
äyriäkään, -- ei äyriäkään, Kjel -- minä ehdottomasti vaadin, että
asia on hiljaisuudessa suoritettava, -- nimeni vaan irti. Ennen
en saa rauhaa. -- Sinä päivänä; jolloin saan sen takaisin, tulee
isästäsi jälleen toinen ihminen. Jumalan tähden, Kjel, kuinka
saatoit sinä sekoittaa minut näihin asioihin, jotka ovat niin
kokonaan sen ulkopuolella, mihin minä tahdon kuulua." -- "Kaikki
varmaan voitanee järjestää ensi viikon kuluessa", -- lausui Kjel
miettiväisenä. "Niin isä, -- tästä päivästä lukien alkaa minulle
kuin uusi tulevaisuus... Ja minun täytyy tunnustaa, minä en enää
kestä sitä, että John Vaalersin höyläystehtaasta lastut uivat sahani
ohitse. -- Minä aion myöskin laajentaa liikettäni... Taskussa on
minulla semmoinen menestys, että itsekin alan sitä pelätä. -- Täytyy
lähteä alas Theklan luo kertomaan --. Huh isä, olipas siinä puuhaa,
ennenkuin sekin asia aikaan saatiin!" "Kyllä, kyllä, -- saattaahan
tuo kaikki olla hyvää ja mainiota. Mutta se nimi, se nimi, poikani...
Tuntuu siltä kuin pääsisin orjuudesta samana päivänä, kun saan sen
takaisin."--"Mutta en minä sivumennen sanoen olisi voinut uskoa,
että sinä isä voisit liioitella tuolla tavalla... Nimesi saat sinä
joka tapauksessa -- vieläpä kiitoksen kera. Sillä se se teki minut
säästöpankin tirehtoriksi ja se se tehosi tänäänkin." -- "Niin,
onhan se ainakin lohdutus," -- mutisi tohtori. -- "Ja säästöpankin
tirehtörinä pysyn nyt, näetsen. Ei ole sitä, joka enää voisi minut
kukistaa... Minä olen kuin peikko, jonka ovat selkäänsä saaneet...
Sillä kuta enemmän he minusta tekevät, sitä suuremman rahaluoton
saavat itse. Kun minä kohoon, niin kohoovat he, kun minä painun, niin
painuvat hekin, -- koko tämä uusi täkäläinen liikemaailma. -- -- Minä
olen kerrassaan heidän miehensä, -- minä itse eikä kukaan muu!" --
hän nyökkäsi painaessaan hatun päähänsä. "Täällä tulee posti, isä,"
-- hän huuti sisään ulko-ovelta. -- --

-- -- Tohtori oli lukenut kirjeensä ja astui vähän myöhemmin seteli
kädessään alas puutarhaan päin. Siellä alhaalla Bente rouva poimi
lasiomenia. Niitä ei saanut pudottaa ravistamalla, koska olisivat
vikaantuneet, -- ne oli otettava alas yksitellen tikapuilla, joita
Massi piteli, äidin seisoessa niillä poimimassa ja ojennellessa
omenia varovasti alas levitetylle vaatteelle ladottaviksi.

"On se somaa, Bente, -- ei ensinkään hullumpaa... Minä tosiaan
uskon, että minulla alkaa olla Kjelistä hyötyä, -- tässä lähettää
metsänomistaja Haaken Harstad kokonaista kaksi sataa kruunua
lääkärin palkkiota. Minä suuresti erehdyn ihmisten suhteen, ellei
tämä osota jonkinmoista varovaista halua päästä hyviin väleihin
säästöpankin tirehtörin isänkin kanssa... Minä kyllä en voi niitä
lähettää takaisinkaan sillä ilmoituksella, ettei niistä ole apua
säästöpankissa lainanhakemuksille"... Vaatteelle kierähti omena
tavallista kiireemmin... "Nyt juuri tarvitsenkin niitä, saan lähettää
ne Minkalle."

-- "Sinun ei pitäisi laskea leikkiä tuommoisesta, Baarvig. Jos sinä
tosiaan ajattelet sillä tavalla, niin eivät nuo ole rehellisiä
rahoja." -- "Joutavia, Bente, -- sen verran välillisiä sivusaatavia
kyllä uskallan ottaa omalletunnolleni, kaikesta raastamisestani suvun
menestykseksi... Sitä ehdottomasti saa koko joukon muitakin tuloja,
sitä myöden kuin poika nousee, -- lisääntyvän arvon ja huomioonoton
muodossa j.n.e.... Ja Kjel nyt on jo koko korkealla." -- "Meidän
tulee muistaa, että semmoiset voivat käydä sekä ylös että alaspäin...
samoin kuin Blondin, joka käveli Niagaran poikki," -- mutisi Bente.

"Niin, ruvetaan nyt aina näkemään kaikki toivottomaksi ja synkäksi.
Kuta enemmän menestystä, sitä totisempia naamoja. Kun hänen sahansa
nyt täyttyy Mustanmetsän puista, niin ettei hän mitenkään voi ottaa
enempää vastaan, vaan hänen täytyy laajentaa liikettään, -- niin me
vaan suremme ja huokailemme; -- ja katsomme poikaa noilla silmillä,
jotka voivat tehdä hulluksi. -- Niin, sillä nyt hän tosiaan on
saanut käsiinsä sen osan, joka on vaaraton, -- sahauksen, -- kaiken
metsäyhtiön sahauksen. Se, se on kaiken kerma."

"Kunpa asiat olisivat niin hyvin päin. Mutta kaikki on niin
pelottavan suurellista, -- ja -- onko oikeastaan afäärejä, jotka
olisivat vaarattomia, Baarvig?"

"Huh, -- sinä olet aivan villi. Aina ikäänkuin Kjelin talo olisi
oikea ruutikellari... Kun hän menee eteenpäin, niin sinun mielestä
hän menee taapäin... Minua oikein alkaa kammottaa, joka kerta kun
tuon sieltä hyviä uutisia, -- sinä ikäänkuin tahallasi riistät
minulta ilon... Mitähän sinä oikeastaan sanoisit, jos minä tulisin
ilmoittamaan, että kaikki on kumoon menemäisillään" -- "Ja tästä
vihdoinkin päästäisiin," -- huudahti Bente tikapuilta. -- "Mitä...
Sinähän istut siellä omenapuussa oikeana pahanilman lintuna -- --
Se kai olisi hauskaa ja ilahuttavaa"... "Niin kauan kuin ei vaan
mikään tulva tuolta alhaalta voi reväistä mukaansa meidän taloamme ja
rehellistä nimeäsi" --. "Hyi, -- kuinka hivuttavaa on tuo alituinen
pidä itsesi erilläsi, pidä itsesi erilläsi, pidä itsesi _visusti_
erilläsi omasta pojastasi"...

"Yhdet, -- kahdet kääsit tulossa mäen alla," -- ilmoitti Massi. --
"Edellä on tilanhoitaja Lunde ja perässä tarkastaja"...

Tohtorin ilme näytti ikäänkuin keventyvän, kun hän astui ylös
puutarhan porttia kohti. Nythän oli joka tapauksessa tilaisuus yhden
illan hävittämiseen bostonipöydän ääressä... Oikeastaan hän olikin
saanut paljaita hyviä uutisia, jotka hyvin ansaitsivat lasin totia...

Massi, joka aamupäivällä oli käynyt sahalla katsomassa pikku Baardia,
jatkoi keskeytynyttä keskustelua ja pakinaa äidin kanssa: "Äiti,
minä en koskaan mene pöllön kanssa naimisiin." -- "Elä tee sitä,
siinä olen samaa mieltä kuin sinä, Massi." -- "Kjel on pöllö." --
"H-m"...

Massi ei tahtonut sanoa miksi; mutta Kjel oli pöllö.

Hän seisoi ja mietti vähän... "Jos nyt minä menisin naimisiin, niin
voisihan lapsestani tulla keksijä tai oppinut tai suuri mies, joka
hallitsisi koko valtakuntaa... Eihän mikään sitä estäisi, äiti?"
-- "Herran nimessä, Massi, -- älä kulje tuollaisissa ajatuksissa,
-- älä rupea hautomaan hullutuksia." -- "Mutta eihän sitä mikään
_estä_. -- Minähän vaan kysyn... Saattaisihan niin käydä. -- Eiväthän
Caesarinkaan eikä Lutherin äidit tienneet, että he saisivat niin
merkillisiä lapsia... Eikä Napoleonin äiti, joka sai keisarin."
-- "Katso ympärillesi, Massi, näyttääkö mielestäsi siltä, että
nuorisossa täällä on Napoleoneja taikka Hannibaleja."

Massi ei näyttänyt siltä, että äiti olisi saanut hänet toisin
uskomaan.

-- "Ja ajattelehan, miten kaikki äidit pettyisivät lapsiensa
suhteen, jos he olisivat haaveksineet paljaita Hannibaleja ja Martti
Luthereita. -- -- Ja mitä minä pitäisin teistä, lapseni, -- sillä
teistä ei varmaan yksikään ole sitä sorttia... Äiti kiittäköön
Jumalaa, jos hänen lapsestaan tulee hyvä ihminen."

"Niin, mutta se voisi tapahtua, äiti," -- intoili Massi, -- "enhän
minä sen enempää väitäkään." -- "Ja tuommoiset liialliset ajatukset,
Massi, päättyvät vaan pettymyksiin. Se joka vähän odottaa, käy
iloiseksi saadessaan enemmän." -- "Mutta oletko sinä odottanut
niin vähän, äiti, -- sillä sinä olet kyllä meidän tähtemme hyvin
iloissasi?" -- "En minä väitä, Massi," -- hymyili rouva Baarvig,
-- "etteikö sinunkin äitisi olisi ajatellut elämää ihmeelliseksi
saduksi, joka on 'auringosta etelään, kuusta itään ja takana Baabelin
tornin', kun minä olin sinun ikäisesi. Mutta pian me unohdimme
pois ne semmoiset. Siihen aikaan oli tyytyväisyys vähään ikäänkuin
ilmassa. Nyt taasen on kuin seinä kukistunut ja maailma loistaa
ja häikäisee, ikäänkuin ei mikään enää olisi mahdotonta. -- Mutta
näetkös Massi, siihen vaaditaan voimaakin ja työtä... Ja kovin moni
tarttuu kiinni jo siihen, että vain kuvittelee itseään suureksi",
-- lausui Bente katkerasti -- -- "Nyt on ilmassa, että kuvitellaan
ja haaveksitaan suuria asioita ja merkillisiä kohtaloita. Mutta
minä en näe, minä en näe, että siitä tulisi muuta kuin tuulentupia
ja pettymyksiä, -- että he saavuttaisivat mitään... Varo itseäsi
luulottelemasta, että sinä muka olisit poikkeus, Massi" -- "Mutta
_saattaahan_, tapahtua, äiti, en minä muuta sano, että kyllähän
se _saattaa_ tapahtua"... "En usko edes sitä, että se _saattaa_
tapahtua. Hannibalin äiti ja isä kyllä tunsivat, että heissä oli
oikea itu -- ei se vaan niinkään odottamatta taivaasta tipahtanut
heille."

Massi näytti miettiväiseltä. -- Tässä oli jotain, josta kannatti
väitellä... Hän säästi sen Schulteissille -- -- ottaisi asian
hienolla tavalla puheeksi, ikäänkuin tarkoittaen Minkaa. -- "Minä
otan kopan ja kannan kaikki ylös, äiti, jahka sinä kunnolla pääset
sieltä maahan"...

Kun omenat oli kannettu keltaiseen saliin ja Massi oli ne latonut
pöydälle, niin hyökkäsi hän Schulteissin kimppuun, joka seisoi
käytävän akkunassa ja katseli Arntin kahta dynamiittiräjähdystä,
joiden kumeat jyrähdykset kuuluivat huvimajalehdosta täyttäen
syyspäivän hiljaisuuden laajalti liikkuvalla kaiulla. -- -- "Minä
oikein surisin, jos Minka siellä kaupungissa saisi tuhman miehen", --
alkoi hän sitten.

Schulteiss säpsähti. -- "Onko tullut, -- oletko sinä kuullut?" --
huudahti hän hätäisesti. -- "Eihän toki; mutta minä vaan sanon,
että _jos_, -- ja että minä niin surisin". -- "Se tosiaan on
sangen omituinen kuvitelma, Massi, -- niin kokonaan mahdollisuuden
rajain ulkopuolella -- -- ellei", -- hän kävi jälleen säikähtäneen
näköiseksi, -- "ellei sinulla ole jonkinlaista viittausta siihen, jos
vaikka miten pientä todellista tosiseikkaa, jolle voisit perustaa...
Eikö mitään? -- Eikö mitään?... Eikö tosiaankaan mitään?... Ei,
luonnollisesti ei... Ehe, -- ehe," -- hymyili hän --. "Mutta sinäkö
surisit kuitenkin? -- Sen tekisin minäkin varmaan, -- tuhman miehen,
tuhman miehen... tosiaan sangen merkillinen, -- mahdoton päähänpisto"
-- -- "Niin, mutta otaksukaa nyt, että hän ottaisi tuhman miehen --
semmoisen jota _hän_ luulee viisaaksi, mutta joka olisikin tuhma...
Eikö se olisi surullista?" -- "Mahdotonta, -- kerrassaan mahdotonta."
-- "Minäpä sanon teille... minä olen ajatellut, että hän saisi niin
merkillisiä lapsia, joiden täti minusta tulisi. Ja kun hän nyt" --

"Omituinen keskusteluaine... melkein sanoakseni sietämättömän kauhea
oletus, jonka mieluimmin jättäisin sikseen... He he, nuoren tytön
naiivisuus voi tosiaankin -- ällistyttää." -- "Minä en muuta kuin
yksinkertaisesti kysyn, eikö tuhma isä saa tuhmia lapsia." -- "No
jaa, -- se on -- kyl-lä, -- mutta ehkä äiti sen sijaan on sitä
lahjakkaampi. -- Sillä kysymyksellä yleensä -- on niin monta puolta".
-- "Mutta _jos_ nyt Minka pitäisi oikein kauniista ja uljaasta
miehestä". -- "Minka... Minä pyydän, Massi, sinä saat kylmän hien
nousemaan noilla puheillasi." -- "Tehän aina itse väitätte, että
Minka on niin merkillinen, -- ja kun hänen miehensäkin olisi yhtä
merkillinen --"

Schulteiss seisoi hetkisen, yhä kiihtyvän mielenliikutuksen
vallassa... "Sinun ajatuksenjuoksusi on tunteeton, -- sitä ei
puolusta", -- puhkesi hän, -- "kuin heräämättömän nuoren tytön hurjat
ja mielettömät kuvitelmat. Sinun päässäsi leikkivät vielä nuket,
vaikka oletkin kuudentoista ikäinen... Paljaastaan tuo ajatus on"...
Hän heitti päätään. -- "Minka! -- uljas impi -- jolla on niin ylevät
tehtävät -- josta niin paljon odotetaan -- hän, -- hän ei koskaan
antaudu kenellekään '_merkilliselle_', -- merkilliselle huuliparralle
-- merkilliselle kauneudelle -- merkilliselle ammattimiehelle --
merkilliselle napamatkustajalle --. _Sillä_, -- ja kuule ja ymmärrä
minua, sinä nuori tyttö, -- kätke sinäkin se vielä epäselvän sielusi
syvyyteen! -- Hän kantaa ihanassa olennossaan tietämättään suuren
rakkaudenvaatimuksen -- hän ei halua tavaraa, ei kultaa, -- eikä
ulkonaista kauneutta, -- ei mitään --, ei mitään sen kaltaista...
Hänen jalo, korkealle haaveksiva ja syvätunteinen luontonsa vaatii
suurta intohimoa -- rakkautta, joka on yhtä luja kuin elämä ja
kuolema... ja missä se palaa -- vaikka raihnaassakin ruumiissa,
-- sille hän sinä päivänä, jona hänen silmänsä aukenevat, kerran
ihmetellen antaa itsensä... Semmoinen rakkaus on rajaton kuin
elementit... Katoavainen ruumis hehkuu siinä ja henki nousee... Ja --
ja", -- hän tuijotti kalpeana ja innostuneena avaruuteen, -- "minä en
sano, etteikö sillä olisi kykyä herättämään, luomaan neroja... sillä
joka käy yli -- yli kaiken järjen -- yli kaiken järjen"...

Massi näki kauhulla, miten hänen siniset silmäteränsä ikäänkuin
irrallaan häälyivät valkuaisten päällä.

       *       *       *       *       *

Vähän aikaa myöhemmin istui Schulteiss huoneessaan ja luki kirjettä,
jonka tohtori oli hänelle antanut vistipöydästä. Se kirje, jonka
Minka oli hänelle kerran luvannut, se kauan kaivattu, -- tänään oli
se tullut... Vaaleansininen, hieno kotelo -- hajuvedelle lemuava,
päällekirjoitus Hra Kand. phil. Ananias Schulteissille... ja Minka
itse oli liimannut sen kiinni --:

"Rakas nuoruuteni opettaja. Täydellisen tutunomaisuuden kirjeen --
kelle uskaltaisin semmoisen lähettää tässä laajassa maailmassa, muuta
kuin yhdelle, -- yhdelle ainoalle, -- teille, Schulteiss"...

Silmiä häikäisi, niin että hänen täytyi lukea tämä uudelleen, ja hän
veti syvään henkeä.

"Te koettu ystäväni. Teille uskallan näyttäytyä semmoisena kuin
olen, te aina ymmärrätte minut, te käsitätte silmillänne sen, mikä
minulla edessäni väikkyy ihanana, -- kauneuden ja ihanteellisuuden
herättämisen aikamme vaikuttavissa miehissä. Te ymmärrätte minut --
Minä siis alan itsestäni... Ruskeaan puettuna -- seassa punaista
tai keltaista, -- hattu, joka hieman varjostaa kasvoja, tai lyhyt
harso, niin ettei silmiä näe, kuin vaan äkkiä, odottamatta -- ne
vaan aavistaa. Sirot kengät, korkeavartiset ja napilliset, --
tiedätte, että minulla on kauniit jalat, Schulteiss, -- niin että
askeleet saavat tuon reippaan, mutta kuitenkin sulavan astunnan,
joka ikäänkuin karttaa likaa. Mutta yhtä seikkaa olen saanut monelta
puolen harkita ja tutkia, ennenkuin vihdoinkin olen päässyt sen
perille, nimittäin ryhtiä, käyntiä. Olen kuullut herrain arvosteluja,
kun he katsovat jonkun naisen jälkeen. He tahtovat jotain aaltoilevaa
ja joustavaa... Joko hienot hansikkaat, taikka ei ensinkään. -- Ja
hieno päivänvarjo, jossa on jalo kädensija. Sen takana leikkii sitten
käärme, magnetismi, häälyen piilostaan. Otetaan vastaan tervehdyksiä
ja hymyillään... vaan hymyillään omille ajatuksille, eikä nähdä
mitään"...

"Oi taivas, hänen ihana hymynsä", -- huokasi Schulteiss.

... "tuijotetaan hämmästyneenä. -- Ja tuhansia, tuhansia naisen
neron mielijuolahduksia, -- siinä oikea vaikutuskeinojen aarreaitta.
Niin, sillä tavalla on nyt varustettu se merirosvo, joka on
lähtenyt teloilta teidän kotoisesta satamastanne, Schulteiss. Minä
uskon itseni syvän käsittävän mielenne turviin. Sieluanne älköön
pimittäkö se epäluulo, että minä antautuisin mihinkään heikkouteen,
-- tuommoiseen jokapäiväiseen rakastumiseen: Minä tunnen, että olen
aivan saamaisillani Finslandin valtaani, että minulla on vetovoima ja
vaikutus, jota hän ei voi vastustaa. Jos hän vaan olisi jo kokonaan
vallassani, niin että saisin panna kaiken hehkuni ja väririkkauteni
hänen runoihinsa, -- oi, Schulteiss, jos... jos voisin sähköittää
semmoisen miehen kynän, niin että _minä_ oikeastaan siitä loistaisin
eikä hän runoilisi muusta kuin Minkasta! Mutta tiellä on jotain, joku
pimeä varjo."

"Ja nyt minä olen kahdenkertaisesti -- kahdenkertaisesti avomielinen,
Schulteiss. Minä niin pelkään, että te jollain tavalla kadotatte
tämän kirjeen, niin että se paljastaa minut, tahi että kasvojenne
ilme antaa aihetta epäluuloon!"

"Minä en ole kesällä ollut kaupungissa, niin kuin postileimoista ja
kirjeiden päivämääristä on näyttänyt. Minä olen ollut turistimatkalla
tuntureilla yhdessä kirjailijain ja taiteilijain kanssa. Me olemme
käyneet kolmessa säterissä ja keinuneet ihanalla tunturijärvellä,
johon saatoimme katsoa itseämme kuin taikapeiliin, ja minä pukeuduin
maalaistytöksi ja minut maalattiin --. Minä tunsin itseni kuin sadun
prinsessaksi, olennoksi, jonka ympärillä oli ylevämpi ilmapiiri --
kunnes Finsland sitten äkkiä lähti pois. Miksi, miksi? -- Siinä se
pimentävä varjo... Minusta äkkiä tuntui siltä, ikäänkuin kaikesta,
mikä oli ympärilläni, olisi kadonnut henki ja tuo hurmaava viehätys.
En ollut jälleen oma itseni, ennenkuin toissapäivänä saavuin tänne
kaupunkiin samaan ilmaan, jota hän hengittää..."

"Tästä piti minun jatkaa kirjettä -- Mutta ajatelkaas, kun olin
ulkona iltahämyssä, niin kumartui lähelle puoleeni mies, joka katsoi
minuun... Nuo silmät ovat edessäni -- nuo kauheat silmät... Arvaatte
kai, kuka se oli -- tuo hirveä ihminen" -- -- "Varberg... Jumalan
kiitos --", puhkesi Schulteiss. -- Hän jäi istumaan ja painoi, painoi
päänsä käsiin ja voihki ja kalpea säde syyskuun ilta-auringosta
ikäänkuin sammui häneen.



X.


Thekla rouva nousi kiireesti mäkeä sateenvarjo pystyssä. Hän ei
joutanut edes saamaan kalosseja eikä kappaa päältään etehisessä,
vaan meni oikopäätä tohtorin huoneeseen. "Tahtoisin mielelläni puhua
kanssasi, isä Baarvig", -- sanoi hän kiihkeästi. -- "Onko pikku
Baardille tullut mikä?" Thekla pudisti päätään ja istahti sohvan
kulmaan. Hänessä kuohui jotain, ja viipyi kotvasen, ennenkuin hän
saattoi puhua.

"Minä tulen neuvottelemaan kanssasi. Olen maannut valveilla koko
yön, -- katsonut asiaa joka puolelta... ja nyt tahtoisin minä
mielelläni tietää, mitä perhenäkökohdat sanovat... Minä tahdon
tarkalleen tietää, kuinka pitkälle vaimon velvollisuuteni ulottuvat
--, ihmisvelvollisuuksistani olen selvillä... Tässä on kysymyksenä,
-- kuinka pitkälle olen avioliiton kautta sitonut itseni." --
"Mutta rakas Thekla, sinähän puhut, ikäänkuin sinun ja Kjelin väli
olisi kylläkin huono." Thekla hymyili katkerasti ja nojasi päänsä
taaksepäin sohvan selkämystää vastaan: "Eikö mitä, mitä siihen tulee
-- puhuakseni suoraan -- niin oli pahinta se, että ensinkään menimme
naimisiin." -- "Minä pyydän sinua ensinnä miettimään, Thekla, onko
oikein, että sekotat miehesi vanhempia suhteihinne. Että Kjel pitää
sinusta heikkouteen saakka, sen tiedän, ja että sinä joka tapauksessa
olet hänelle todellinen ystävä ja vilpitön, velvollisuuksillesi
uskollinen vaimo, siitä olen myöskin vakuutettu. Pidän arvossa
luonnettasi, Thekla."

Thekla hengitti syvään.

"Minun täytyy pyytää selitystä siltä ainoalta, jolle saatan uskoa
itseni, nimittäin mieheni isältä. Minä kysyn ja kysyn vielä kerran,
mikä on vaimon velvollisuus, ja kuinka pitkälle se ulottuu... Onko
minun pakko asua, syödä, juoda, vaatettaa itseni, -- yleensä ottaa
osaa mieheni asioimisiin, kun olen varma, että hän liikkuu muiden
rahoilla." -- "Herra varjelkoon, Thekla, mitä sanot sinä" --. "Minä
olen siitä varma" -- "Tässä sinä varmaan erehdyt, Thekla", huomautti
tohtori kylmästi. -- "Sano, mihin perustat sinä väitteesi. Onko
varmoja seikkoja, joista voit pitää kiinni?" -- "Ne juuri olen tullut
uskomaan sinulle... Palasin eilen odottamatta kotiin yhteiskunnalle
hyödyllisiä kirjoja levittävän yhdistyksen haaraosastosta ja kuulin
makuukamariini, kuinka Kjel huoneessaan puhui kiihkeästi ja koetti
jotakuta rauhoittaa. Siellä puhuttiin, että viime Mustan metsän
kauppa veisi kaikki kumoon ja vararikkoon. Ja silloin piti minun
mielestäni kuunnella lähempää... Sillä Kjel ei tosiaan ollut kuvannut
minulle asiaa siltä kannalta! Se vieras, joka oli hänen luonaan,
oli metsäyhtiön osakkaita. Hän tuntui olevan kovin alakuloinen. Se
suuri maa, jonka yhtiö viimeksi osti, olikin huomattu odottamattoman
tyhjäksi hakatuksi, -- kelvolliset puut oli hakattu pois vähää
ennen, kuin omistajat saivat tyrkytetyksi kehnon metsänsä Kjelille
ja hänen yhtiömiehilleen... Ja Kjel esitti senkaltaisia vastasyitä,
että muka huono kauppa on korjattava hyvällä, -- että yhtiön täytyy
ruveta melkoisesti laajentamaan metsäkauppojaan. Yhtiön muka täytyy
ennen kaikkea osottaa, ettei siltä lopu sahattava metsä... Konkurssin
tekemiseen oli muka sitten kyllä aikaa -- Ja nyt tahdon minä
selvyyttä siitä, kuinka pitkälle vaimon velvollisuudet ulottuvat --"

Tohtorin kasvot olivat käyneet harmaiksi. "Näyttää siltä, että Kjelin
on täytynyt rauhoittaa jotakuta säikähtynyttä osakasta -- eikä se ole
mikään helppo työ", lausui tohtori kylmästi --. "Kjel on koettanut
hänelle vakuuttaa, että huono kauppa voidaan korjata paremmalla. -- --
Minun mielestäni on, Thekla, vaimon ehdoton velvollisuus olla
puhumatta miehensä asioista, eikä hän saa liioitella niitä, -- jos
sattuisikin eteen vaikeuksia."

Thekla nyökkäsi päätä verkallisesti, katkerasti... "Minä nyt
kerran olen mennyt kultavuoreen... Ymmärrän, minun tulee kärsiä
seuraukset"... "Anteeksi, Thekla", -- keskeytti tohtori äkkiä,
-- "että nyt pyydän sinua lähtemään, -- minä -- minä --" Tohtori
tarttui tuoliin, ikäänkuin nojaa hakien. "Minun täytyy sanoa", --
Thekla nousi ja veti syvään henkeä, -- -- "minä en lähde paremmin
selvilläni, kuin olin tullessani, -- edessäni on vielä sama pulma...
No niin, pyydän sanomaan terveisiä, ettei poikasi vaimo tänään ollut
sillä päällä, että hänen olisi tehnyt mieli arkihuoneeseen poiketa."

Kun hän oli lähtenyt, niin astui tohtori nopeaan ja kylmähikisenä
edes takaisin lattian poikki. Äkkiä hän juoksi akkunan luo ja sysäsi
sen auki -- ja alkoi rajusti ylönantaa. Se oli heikkous, joka häntä
vaivasi, kun hän tuli liian ankaraan mielenliikutukseen, eikä saanut
helpotukseksi purkaa mieltään.

Kjeliä hakemaan!... Kjel nousi juuri kääseihin ajaakseen kokoukseen,
joka äkkiä oli tullut metsäyhtiölle. Hän ei saattanut tulla
Elvsaetiin ennenkuin neljän aikaan.

-- -- Tohtori istui vinossa pulpetin ääressä ja lepuutti
kyynärpäätään. Hän oli vaipunut synkkiin mietteisiin eikä katsahtanut
ylös, kun Kjel astui sisään.

"Noh, isä... Oletpa sinä vietävän ääneti... Joko tämä nyt jälleen
merkitsee jotain?"... "Sinä voisit olla vähän suorempi minua kohtaan
Kjel", -- lausui tohtori hiljaisesti. -- "Tuo viimeinen Mustanmetsän
kauppa, eiköhän se ollut niin ja näin, en tahdo sanoa"... "Mistä
olet sinä kuullut semmoisia, isä... Onko kukaan sanonut mitä?" --
huudahti Kjel. -- "Ei, -- -- mutta onhan minun tapani käydä siellä
mökkilöissä, ja aina sitä jotain kuulee -- tukinhakkaajilta" --
"Höh, höh, -- suoraan -- suoraan sanoen... jos olisi sillä hyvä! --
Mielelläni minä tunnustan, että vesi on vähissä, -- perin vähissä
nykyään. Minä tietysti kiellän sen vasten kasvoja, vaikka sattuisi
kuka kysymään... Mutta meidän kesken -- niin kyllä on asian laita,
että Mustanmetsän kaupassa meitä petettiin, -- petettiin hävyttömästi
-- suhdattomasti kerrassaan... Mutta niin hullusti eivät asiat
kuitenkaan ole, kuin ensiksi ajattelin, -- minä jo luulin, että se
olisi ihan tyhjä sahapuista. -- Mutta sitä se nyt ensinnäkään _ei_
ole... Ja sitten, -- jos vaan voimme odottaa muutamia vuosia, niin
on metsä ennättänyt kasvaa ja asiat ovat taas hyvin päin. Koko juttu
ei ole sen kummempi, kuin että meidän vaan täytyy odottaa -- meidän
täytyy voida pitää metsä niin kauan käsissämme... Tietysti se kysyy
hiukan voimia; mutta onhan meitä monta miestä kestämään."

Tohtori istui ja tuijotti omissa mietteissään. Otsa oli rypyssä.
"Kjel, -- etkö sinä millään -- millään tavalla voisi päästää minua
tästä pyykistä", -- pyysi hän tutunomaisesti. -- "Se suorastaan
tappaa minut... Minun täytyy, minun täytyy päästä siitä... Mitä, etkö
luule, että voisit tehdä sen isäsi mieliksi, poikani. Onhan sinulla
niin monta keinoa, kun sinä oikein rupeat. Enkähän minä ole niin
kauhean paljon arvoinen -- --. Keksi nyt, miten päästät minut tästä"
-- "Tämä on perin ikävä juttu"... Kjel alkoi kiivaanlaisesti astua
edestakaisin. -- "Käsitäthän sinä, isä, että jolleivät tosiaan asiat
olisi olleet ahtaalla, niin olisin jo aikoja sitten hankkinut sinulle
nimesi takaisin, enkä jättänyt sinua kiinni aina Juhannuksesta pitäen
viime vuonna. -- En minäkään jaksa kaikkea, -- ja tuo petkutus, joka
yllätti niin ilkeästi --. Semmoiset asiat vaikuttavat, että sitä
tarvitsee monenkertaisesti aikaa kaikkeen... Ei ole, näetsen, yhtä
helppoa vetää kuormaa mäen päälle, kuin istua selkään ja laskea
alamäkeä, kun onni on myötäinen"...

"Kjel", -- sanoi tohtori ja nousi äkkiä. -- "Minä maksan, jos pääsen
tästä, kaikki mitä voin kokoon saada, -- kaksituhatta kruunua. Saat
ne puhtaana rahana." -- "Ikävätä, -- hirveän ikävätä, -- että tämä
asia kävi näin --. Voisin vaikka antaa oman paitani ja myydä sen,
jos se auttaisi". -- "Arveletko sinä siis, ettet voi tehdä siihen
mitään, Kjel, -- nyt pian", -- lausui tohtori rukoilevasti, -- "etkö
sittenkään, vaikka antaisin sinulle nuo kaksituhatta --?" -- "Minä
sekä voin, että teen sen, isä, kunhan vaan suot minulle aikaa! --
Pitäähän minun tuhat tulimmaista saada käsiini joku kaikista niistä
nimistä, jotka ovat käytettävinäni, -- ainakin kun minulla on
semmoista suopaa, kuin nuo kaksi tuhatta kruunua"...

"Ne saat, Kjel, aivan paikalla, kun vaan -- kun vaan minä saan
nimen." -- "Sillä kaksi tuhatta kruunua on suopaa -- ihan merkillistä
suopaa näinä rahasta ahtaina aikoina"...

Kjel astui ja mietti ja katsoi lattiaan: -- "Jopa luulen, että keksin
oikean miehen, -- suuressa arvossa pankissa -- nyt vielä -- erittäin
kiitettävän täsmällisyytensä vuoksi -- ja lisäksi minun kultaukseni
vuoksi. Minä teen niinkuin ryssälle tehdään, kun häntä ajetaan
tuleen, tykillä takaa ja rohkaisevilla sanoilla edestä päin --.
Sikamaista, että sinun täytyy päästää niin paljon rahoja... Mutta ne
otan minä omaksi velakseni, -- sillä minähän se olin joka" -- "Tähän
pöytään saat sinä rahat, Kjel, -- kun vaan saat nimen!" --

"Vietävän hullua, että tuossa sahassa on kiinni niin paljon rahoja...
Se on liian halvasta vakuutettu, neljästäkymmenestä viidestä
tuhannesta -- paitsi lankkuja, joiden vakuutus vaihtelee. Jos ne
rahat olisivat irti. Taikka ellei olisi niin mahdotonta saada
lainoja semmoista vastaan, -- minusta yhdellä iskulla tulisi toinen
Kroisos, ostaisin Aaseralimetsän! Minulla on kirjallinen tarjoumus,
että saan sen, kun lyön kolmekymmentä viisituhatta pöytään; loput
kauppasummasta saisi maksaa vuosittain... Ja se metsä on siitä
merkillinen, että se -- _tosiaan_ sekä minun että muiden silmillä
nähtynä, -- sisältää puutavaroita satojen tuhansien edestä, -- se kun
on seisonut melkein koskemattomana kolmekolmatta vuotta... Ja siihen
on syynä se, että Mustalle metsälle kuuluu sekä uittoväylä että
uitto-oikeus, niin että sieltä ei kannata hakata, -- ellei, -- huomaa
se, -- ellei omista _molempia_, Mustaa metsää ja Aaseralimetsää --.
Silloin muuttuu kaikki. -- -- Nyt älyät, mihin minä tähtään. Ja
kolmekymmentäviisituhatta, -- kolmekymmentäviisituhatta --. Jospa
tämä olisi ollut viime vuonna! Olisipa vaan ollut vaikka joulun
edellä, niin olisin hankkinut ne niinkuin ei mitään. Pihlajanmarjat
eivät vielä riipu sen korkeammalla, kuin että melkein ulotun
niihin" --

"Kjel", -- huomautti tohtori, kun pojan piti lähteä, -- "varmaan ei
olisi haitaksi, jos silloin tällöin antaisit Theklallekin hieman
tietoa asioistasi. Vaimot alkavat niin helposti epäillä, kun he eivät
ymmärrä jotakin, ja niin hän omin päin voi luulotella jos jotain.
Minä en tarkoita, että sinun juuri pitää kääntää taskusi nurin
joka kerta, kun hullulta näyttää... Mutta esimerkiksi nuo tuumasi
Aaseralimetsästä, ne varmaan huvittaisivat -- rohkaisisivat häntä.
Varmaan hänkin on sangen suuressa jännityksessä puolestasi, siitä
olen vakuutettu, -- vaikka nämä ovatkin paljaita kauppa-asioita"...

       *       *       *       *       *

Endre tuli eräänä päivänä aivan odottamatta kotiin -- viipyäkseen
siellä osan suvesta, niin hän sanoi. Hän oli juuri päässyt
kiusallisista selityksistä isän luona konttorissa, tavannut hänet
omituisen hiljaisena ja koko joukon ränstyneempänä entistään; --
ajan kuluksi hän nyt astuskeli pitkin pihamaata seurassaan Massi,
jolta hän kuulusteli kaikenlaista perheen asioista: -- Arntista,
joka haaveksi rautateitä ja harjoitti itseään teiden rakentamiseen,
insinööritaitoon ja dynamiittiräjähdyksiin huvimajalehdossa, ja
kuinka Schulteiss aikoi saada hänet kevääksi valmistumaan, niin että
hän saattaisi suorittaa keskikoulukurssin ja sitten päästä johonkin
teknilliseen kouluun, -- Massi itse sanoi voivansa suorittaa sen jo
tänä vuonna. -- Massilla oli kiire; hänen täytyi päästä ulos oppimaan
jotain, -- niinikään johonkin teknilliseen laitokseen. Hän aikoi
ruveta arkkitehdiksi, -- piirustaa, keksiä ja laittaa rakennuksia,
toisen toistaan kauniimman. Piirustaminen ja matematiikka olivat
hänen vahvimmat puolensa. Hän tiesi jo, miten rakentaisi oman
talonsa... Mutta kaikki riippui siitä, joutuisiko hän naimisiin vai
eikö. -- Ja se taas riippui siitä, löytäisikö hän jonkun, josta
oikein, oikein paljon pitäisi. --

Endre pisti monokkelin silmäänsä: -- "Samanlaisia kaikki, -- joko
sitten rakennatte tuulesta tai tiilestä, lopulta kuitenkin miesväki
marssii sisään"... Ja miten oli oikeastaan Berthean laita, joka oli
tänään lähtenyt Lystadiin huutokauppaan. Oliko hän kihloissa tuon
kyläkeikarin ja huutokauppanotaarin Schölbergin kanssa, vai eikö hän
ollut --. Vai oliko Massi pöllö, joka ei voinut tehdä selkoa niin
sekavista asioista...

Nyt hän keksi Schulteissin, joka tuli eteisestä, huuti hänelle
ja nosti hattuaan: "Tässä sitä taas ollaan perhekodissa --
siinä moraalisessa navetassa, jossa sitä ruokitaan ja syötetään
illusioonien rehulla --. Teurastettavaksi sitten maailman torilla
-- vai mitä?... Välistä sitä kaipaa virkistystä jokapäiväisestä
taistelusta kilparadalla, -- jossa sitä ei juuri näytä juosten
kulkevan" -- nyökkäsi hän astuessaan ylös portaita Schulteissin
luo... "Ja sitten sitä jälleen ollaan siellä, missä kaikki on
muurattua ja tilkittyä ja naulattua mielipiteitä myöden... Vai voiko
ajatella pirullisempaa petosvärkkiä kuin tämmöinen visusti umpeen
muurattu koti, jossa sitä voi käydä ja kuvitella vaikka mitä, ja
kuitenkin saa ruokaa kolmasti päivässä ja yöksi vuoteensa. Sitä
lähtee ulos maailmaan reppu täynnä uskoa", -- sanoi hän umpimähkään,
samalla kuin Bente rouva tuli sisään ja kahvitarjotin tuotiin hänen
perässään.

"Minun mielestäni olisi hyvä, kun et _siitä_ liian paljoa
kadottaisi, Endre", -- vastasi rouva Baarvig, -- "reipas usko se
kuitenkin pitää rohkeuden pystyssä." -- "Enkös taas kuule vasaran
lyöntejä... Mikä usko? -- uskoko siihen, että maailmassa kaikki
käy oikein ja rehellisesti!" -- hymyili hän ilkkuen. -- "Voipi
kyllä tulla pettymyksiä; -- mutta silloin on kuitenkin lopultakin
jotain, joka kestää." -- "Nauloja ja vasaroita! -- Niin, kyllä me
olemme sangen hurskaita -- täällä huoneessa; -- etenkin kun istumme
viheriällä mättäällämme. Minä palaan kotiin kuin uitettu koira sen
lapsuudenopetuksen vuoksi. Tuo kulumaton naiivisuus. Mutta se näkyy
olevan tarpeen, se on yhä ja aina kodeissa uusittava, jotta eivät
loppuisi semmoiset ihmiset, jotka mielellään antavat vetää itseään
nenästä ja tulevat petetyiksi. Se on luonnon oma viisas järjestys,
siltä näyttää." -- "Minä en siedä tuommoista puhetta, Endre", --
huudahti rouva Baarvig kiivaasti. -- "Ei ei, äiti,--minä pidänkin
suuni kiinni." -- "Minunko olisi pitänyt toimittaa teille, lapset,
siveellisesti likainen koti kasvaaksenne, sitäkö tarkoitat? Puhu
suusi puhtaaksi, Endre." -- "Eihän toki; mutta vähän vetoa ja
halkeamia ja rakoja tämän maailman huonouteen, se ei olisi ollut
haitaksi, -- hiukan aikaisempia kokemuksia tuosta kultaisesta
rehellisyydestä. Ei saa nylkeä -- eikä pettää, -- mutta kyllä tulla
_nyljetyksi ja petetyksi_ --. Mutta minä en tahdo rikkoa idylliä,
äiti."

Endre heitti toisen säärensä ristiin polven yli ja alkoi hörppiä
kahvia... "Miks'en esimerkiksi minä vielä ole päässyt esiintymään",
-- alkoi hän jälleen kiihkeänä. -- "Juonia ja takateitä, imartelua
ja nuolemista, kielimistä ja yksityisiä etuja... Olisin minäkin
kotona oppinut panemaan käyntiin jonkun noista rattaista!... Muutoin,
-- vaikka olisi kaikupohjaa sekä Shakespeariin että Götheen,
vaikka olisi kuinka syvä käsitys ja tunne, -- mutta tuleepas vaan
esimerkiksi joku, jolla on hyvä nenävarsi tahi karaktäärileuka
tahi silmät, joissa valkuaiset hyvin mullistuvat -- toisin sanoin:
joka ei ole kulissi, se hylätään. Ja jos taas _on_ kulissi, jos
on _tämmöinen_ hymy näytellä, _tuommoinen _ääni, mitä varistaa,
_tämmöinen_ irvistys, joka matkan päästä näyttää liikutukselta, _se_
se -- vaikka olisi kuinka tuhma ja tyhjä ja aivoton, -- saa näytellä
Shakespearea, _se_ se saa näytellä Schilleriä --. Sillä _hän_ on
oikea mies -- maailman silmissä! -- Sillä hän on tyhjä, tyhjä
kulissi... Semmoista on maailman oikeus."

"Tosiaan, hra Endre, -- ulkokuoren ja hengen ikuinen taistelu", --
vahvisti Schulteiss.

"Muutoin tiedän niin herttaisen hyvästi, miten heitä olisi
käsiteltävä," jatkoi Endre. "Minä olen alkanut epäillä, että ehkä
minä oikeastaan olenkin kriitikko... Tuskinpa sitä tuntisi tämmöistä
sisällistä polttavaa harmia, ellei sen alla piilisi kutsumus. Maailma
suuressa määrin kaipaa nähdä, mitä oikea kritiikki on. Ja asema
kävisi kerrassaan niin siunatun edulliseksi, äiti, -- niin hauskaksi,
viihdykkääksi ja lihavaksi... Sen sijaan että sitä on yksi niitä,
joita _arvostellaan_, - yksi objekteista, -- sitä äkkiä olisi yksi
niitä, jotka _arvostelevat_, jotka saavat viheltää tai paukuttaa
käsiään, miten vain mieli tekee, ja murhata näyttelijäparan vain
haukotuksella -- --. Niin, ja mitäpä sitä muuta voikaan sanoa tuosta
kaikesta, -- koko koreudesta", -- huudahti hän blaseeratusti, --
"muuta kuin että tulee semmoinen halu kuolla... Elämä saa niin vähän
arvoa... Jos olisi edes vähän noita kurjia kolikoita, -- sitten
kyllä kaikki luistaisi tässä rehellisessä maailmassa. Nota bene, jos
yleensä voisitte tyydyttävällä tavalla selittää, Schulteiss, että
todellakin maksaa vaivaa pitää tahtoa. Kiinalaiset sanovat, että
elämä on liiaksi lyhyt, jotta kannattaisi säästää, kunnes rikastuu."

Schulteiss kavahti. Hän ei ollutkaan kuunnellut, vaan ainoastaan
miettinyt yhtä asiaa, miten saisi kuulla jotain Minkasta.

"Mutta niin opetetut olemme me tähän 'hyvään maailmaan', jossa
neron ja aatteen miesten täytyy kumarrella pölkkypäitä, että
sellaiset ihmiset kuin me, Schulteiss, joilta idealisuuskuormamme
on niin surkeasti pois petkutettu, vain kärsivät ja kärsivät, sen
sijaan, että joskus rupeaisivat miettimään tuommoista pienoista
dynamiittipatruunaa, jolla Arnt leikkii tuolla ulkona, -- että
meissä joskus syttyisi halu -- värähdys -- veren kuohahdus -- ja
pom, koko komeus lentäisi hiiteen. Minä vaan tarkoitan tuommoista
pientä ajatusleikkiä, äiti... sitä käsittämätöntä seikkaa, että
miksi me annamme niin suunnattoman suuren arvon moiselle surkealle,
nurinkuriselle, tyhmälle ja iljettävälle olemiselle, niin että
me oikein kynsin hampain siihen kiinni tarraamme, kun pikkunen
näpäys patruunan nalliin kuittaisi kaikki -- murtaisi portit --
ehkä suuremmalle näyttämölle kuin tämä, joka alkaa tuntua niin
tyynni ikävystyttävältä. Ylpeä henki viskaa -- --" -- "Ylpeä
henki ei lörpöttele noin surkean raukkamaisesti, Endre", kivahti
rouva Baarvig, -- "anna anteeksi, että minä sen sanon; mutta jos
maailmassa on ketään, jonka käteen minä pistäisin dynamiittipatruunia
pelkäämättä muuta väärinkäytöstä kuin deklamoimista ja tyhjää
puhetta, niin sinä se olet", -- hän otti suuttuneena kahvitarjottimen
ja meni.

"Herra Endre... suokaa anteeksi... Teidän neiti sisarenne" --
Schulteiss kumartui häneen päin -- "kuinka -- uskallanko minä
kysyä" -- "Voin tuoda teille terveisiä häneltä, Schulteiss --
terveisiä häneltä... Jaa -- tjaa" -- hän veti sitä pitkään -- "uusia
aloja... jotakin, joka on hänen omaansa. Olkoon tämä vaan meidän
kesken, Schulteiss -- mutta hiljakkoin hänet tavattiin vaipuneena
hypnootilliseen uneen. Ei muistanut mitään jäljestäpäin. --
Ihmeellistä... Hän on kuin värisevä hermosäie... joskus näkee hän
itsensä ikäänkuin kahtena henkilönä... Hän on herättänyt siellä
suurta huomiota... Kuiskaillaan, että Finsland on tehnyt hänestä
oikein psykoloogisen tutkimuksen ja aikoo käyttää häntä päähenkilönä
eräässä draamassa."

Schulteissin kasvot kirkastuivat samalla: -- -- "Sangen, -- sangen
intresanttia!... Runoilijan kylmän havainnon esineenä, tunkien vaan
inspireeraavana sieluna hänen teoksiinsa. Mutta ei antaudu, -- ei
antaudu, -- on vapaa voima, itsensä tunteva --. Tosiaankin, onpa se
tulos!"...

       *       *       *       *       *

Tohtori oli kotimatkalla sairaskäynneiltään. Hän oli matkustanut
köyhien luona pitkiä vaivaloisia syrjäteitä pitkin ja istui nyt
hämärässä taas kääseissään mukavasti pyörien pitkin leveää maantietä.
Siitä oli aikoja, kun hän oli mielestään ollut näin reipas ja hyvissä
voimissa -- eikös hän ollut ratsastanut vanhalla kompastelevalla
konilla kaksi penikulmaa metsiä ja kulkenut jalkaisin edes takaisin
viimeisen mäkisen tiettömän neljänneksen, aivan niinkuin se ei olisi
ollut kerrassaan mitään... Sitkeät, parikymmen-vuotisen jalat.
Hän kohotti kätensä povitaskulle, jossa lompakko oli, ikäänkuin
tunnustellen...

Sen liikkeen hän oli tehnyt vähän väliä siitä pitäen, kun Kjel
aamupäivällä oli pysäyttänyt hänet sahan edustalla ja antanut hänelle
paperin, -- sen jossa Baard Baarvigin nimi oli ja joka oli tuottanut
hänelle niin paljon tuskan hetkiä, hän ei mistään hinnasta tahtoisi
niitä takaisin. -- Hän tunsi itse, että hän oli tulemaisillaan
vanhaksi sen vuoksi, -- että hän olisi kuollut, ellei se vihdoinkin
olisi selvinnyt. Mutta nyt se oli siellä hyvässä tallessa, -- hän
koetti taas väkisinkin povitaskuaan... Siinä Kjel teki kunnon työn.
Tuntui siltä, kuin ei hänellä koko tällä ajalla olisi ollut oikein
rauhaa ajatella, -- hän oli kulkenut semmoisessa pelossa ja tuskassa,
-- ja kaiken kaikkiaan antanut kotona asiain luistaa omaa menoaan
tuon yhden tähden vaan. Tuhat tulimmaista, kuinka hän nyt tervehtisi
Benteä! Kääsit vierivät niin mukavasti keinuen saarnilinjaaleillaan.
-- Hänellä oli ollut liian kiire tänään -- niin paljon kaikenlaista
väkeä ja sairaita ja rasituksia, -- ettei hän oikein voinut selvittää
itselleen -- käsittää, -- nauttia tätä uutta oloaan -- --. Ah niin,
-- hän huokasi jonkinmoisella tyytyväisyydellä, -- oikein tuntuu,
niinkuin sitä rupeaisi muuttumaan Baarvigiksi jälleen. Kotiasioihin
pitää käydä kiinni voimakkaammalla kädellä. Viime aikoina on Minkan
ja Berthean silmällä pito ollut löyhänlaista. On jo aika hiukan
ajatella tulevaisuutta -- --

Ja siellä Endre taas kuljeskelee kotonaan... Semmoista hermostunutta
kivuloista itsensä tarkastamista, ajatus kiihoittunut ja oma
merkillinen itse aina mielessä, -- häntä ei kunnolla voi käyttää
mihinkään... Asia on se, että hän ei kelpaa, -- on mahdoton,
heti kun vaan vaaditaan hiukankaan kestävää säännöllistä työtä.
-- Olisi tietysti pitänyt saada kuria jo kasvavana -- -- tahdon
voiman täydellinen hajoaminen tai palaminen, kunnes toiminnan sijan
vihdoin valtaa paljas kuvittelu, -- ja jokainen työ käy hänelle
sietämättömäksi. Sitten he saavat noita pyhiä mielijohteitaan,
joita pitää palvella... tuntevat kutsumusta, -- mutisi hän hetkisen
kuluttua katkerasti. -- Hittoko noista pitkistä, kärsivällisyyttä
kysyvistä vuosista kirjan ääressä taikka lapion varressa ja auran
kurjessa, ja kukapa hankkisi rakkoja kouriinsa kirvesvarresta, kun on
paljon helpompaa seistä mäen päällä ja rehennellä ja puhua itsestään
-- omasta merkillisestä itsestään --.

... Tuntuu kuin olisi tuossa kaikessa jotain epänormaalia ja
sumuista. Ehdottomasti aikakaudelle yleinen aivojen heikontuminen
-- joka puhkeaa kaikenlaisiksi hermotaudeiksi. Tekisi mieli olla
nuori uudelleen ja käydä tuohon asiaan kiinni, -- saada se oikein
selville. Varmaankin seuraus siitä, että meidän yhden sukupolven
eläessä on tehty niin suunnattoman paljon mullistavia keksintöjä ja
havaintoja, -- aivot eivät voi vastaanottaa ja sulattaa kaikkea...
Seuraukset ovat jok'ainoasta niin laajat, muuttuvat niin suuressa
määrin mahdollisuudet ja käsitykset, että vasta seuraava sukupolvi,
taikka ehkä vasta sitä seuraava, joka on syntynyt tuon uuden
sivistyksen aikana, voi sulattaa kaikki... Jos vaikka yht'äkkiä
saisimme jokapäiväisen postikulun Marsiin, -- niin emme siitä olisi
ihmeissämme kuin puolen tuntia -- viikossa siihen tottuisimme.
Me emme jouda ajattelemaan noitten yhä uudistuvien aivosysäysten
seurauksia... Kokonainen uusi kultuurikausi, joka kukistuu kuin
vuorenrepeämä sukupolvien yli...

Tohtori ajoi ajamistaan ja hänen mielessään tuntui kuin tuulahdus
nuoruuden kunnianhimosta siltä ajalta, jolloin oli kysymys siitä,
valitsisiko hän yliopistotien, hänen ajatellessaan niitä tieteellisiä
tehtäviä, jotka juuri nyt kutsuivat hänen tiedettään ensimäisille
sijoille. Yksinäinen punaiselle tuikkiva tähti metsän latvoilta
kangasti hänen ajatusjuoksuunsa... Siinähän oli, näkikö tien vierestä
aidanseipäitä. Aina välistä huutivat vastaantulijat, hänen täytyi
pysytellä varovasti tien sivussa, kun lankkukuorma natisten kulki
kautta pimeän matkalla rautatielle. Hän tuli pitkälle hiekkakankaalle
ja löi piiskalla. Ruuna tunsi matkan, jonka sen piti juosta tiukkaa
ravia, isännän kärsivällisyyden oltua niin kauan koetuksella, ja
vauhdilla juostavan jyrkän mäen pykälän, jolta tohtorinmäki alkoi
näkyä. Ylhäällä harjulla hän näki valoja tuikkivan kotoa Elvsaetistä
ja vaalean kuutamoisen hohteen alempaa sahalta.

... Ensi kerran vuoteen hän nyt taas saattoi ajaa sahan kautta ja
hengittää kuin oikea ihminen -- --. Sinulla ei ole mitään siinä,
Baarvig, -- ei mitään --, et ole antautunut minkäänlaiseen pyykkiin.
Se ei koske minua koko juttu, -- menestyköön tai menköön myttyyn --.
Hm-m, en minä nyt juuri niinkään sano, -- jos Kjel tekee kuperkeikan,
niin -- --. Hän on ainakin osottanut, että hän voi tehdä jotain
isänsä hyväksi... Se on ehkä maksanut hänelle sekä lupauksia että
sitoumuksia paitsi minun kahta tuhattani, -- hän huomasi, että se
kävi minun hengelleni. -- -- Poika parka, hän tuli ulos aamulla niin
äkkiä ja levottomana, tietysti yhä papereita ja pulia... Ja Theklan
silmät kotona alati vahtimassa. Hän on teoriioineen todellakin sangen
sopimaton olemaan Kjelin kumppalina epävarmoissa oloissa...

Hevosen kaviot jymisivät sahan pienellä sillalla ja sahasta
parafiinilamppujen valo häikäisevästi valaisi häntä ja hevosta --.

Hu-i!... jos sattuisi kipinä singahtamaan höylänlastuihin tuolla,
niin että kaikki olisi ilmitulessa, niin poika olisi pelastettu...
Jumala meitä varjelkoon... Tämä ajatus koski häneen äkkiä ilkeästi,
hän suomi hevosta piiskalla, ja taas he mennä huristivat pimeyteen.
Hevonen hiljensi vasta korkealla tohtorin mäessä --.



XI.


Se aate, jonka hyväksi Thekla niin innokkaasti työskenteli, oli
-- hän saattoi sen tyytyväisenä sanoa -- herättänyt jonkunmoista
huomiota. "Yhdistyksen parannettua lastenhoitoa varten" perustavassa
kokouksessa oli ollut odottamattoman paljon väkeä -- koko joukko
nuoria rouvia ynnä muuta, niin että penkit olivat olleet täpösen
täynnä äidillistä asianharrastusta. Tohtori Stenvigin suosiollisesti
alustettua kysymyksen seurasi innokas ja lämmin keskustelu, jonka
kestäessä lausuttiin kylläkin kiivaita ja tuimia mielipiteitä.
Ei tohtorin tunnettu auktoriteettikaan tällä alalla voinut estää
vastakkaisia näkökantoja esiin tuomasta ja pelkäämättä niistä
väittelemästä. Keskustelua oli kestänyt runsaasti kaksi tuntia ja
kolmekymmentäviisi minuuttia siihen luettuna myöskin äänestys, jossa
kovan ottelun perästä päätettiin neljällätoista äänellä yhdeksää
vastaan, että yhdistys perustettaisiin tohtori Stenvigin esittämien
ja Theklan innokkaasti puolustamien periaatteiden pohjalle.

Siinä mielentilassa, että nyt oli ollut oikea päätaistelu
vanhettuneita näkökantoja ja ennakkoluuloja vastaan, -- silmät
vielä palaen ajatustenvaihdon ja repliikkien kiihkosta ja veri
kuumana voitosta Thekla rouva istui kotimatkalla reessä Stenvigin
vieressä, joka oli ottanut saattaakseen hänet kokouksesta
tohtori Baarvigille, mistä rouvan piti hakea pikku Baardinsa.
Tunnollisimmalla tarkkuudella hän tohtorin tuomioon vedoten kohta
kohdalta johti keskustelun muistoon, missä hän mahdollisesti olisi
erehtynyt puolustaessaan tohtorin aatteita. Stenvigin huomio oli
kiintynyt tuohon lämpimään, kiivaaseen, häntä niin mielittelevään
ajatuksenvaihtoon. Ohjakset retkottivat höllänä ja hevonen ponnisteli
vaivalla tohtorin mäelle päin. "Jaa, nyt me siis olemme voittaneet
ensimmäisen varsinaisen voittomme periaatteittemme hyväksi", -- sanoi
Stenvig, lämpimästi puristaen Theklan hansikkaallista oikeaa kättä;
-- "älkää antako sen jäädä viimeiseksi, Thekla rouva!"

Thekla rouva vavahti; -- juhlahohde hävisi äkkiä hänen kasvoiltaan ja
sen sijaan tuli jotain epäröivää.

"Minun mielestäni ei löydy mitään ihanampaa kuin henkinen sopusointu,
Stenvig... Ja siitä syystä juuri henkiset siteet" -- "sitovat
lujimmat ystävyyssuhteet", -- jatkoi tohtori innokkaasti.

Thekla rouvan kasvoihin tuli päättävä ilme. Hän katsoi mustilla
terävillä silmillään suoraan häneen --: "Meillä on omat tapamme
ja uskallamme puhua omaa kieltämme, -- sanoa suoraan ajatuksemme
toisillemme, Stenvig! Ja _minä_ ainakin kaipaan täydellistä
selvitystä. Te tiedätte hyvin kyllä, millainen minun laitani on
-- että minä, -- minä sen tunnustan suoraan, -- että minä olen
hairahtunut avioelämään sellaisen miehen kanssa, jonka mielestä
kaikki prinsiipit -- korkeammat pyrinnöt -- ovat tyhjää tuulen
pieksemistä, -- ja joka yhtä hyvin voisi kuulua vallan toiseen
elementtiin kuin siihen, jota _minä_ voin hengittää. Te tiedätte,
että minä olen hänelle antanut tyydyttävät selitykseni, -- että
minun toivoni toivottomuudessa on ollut vaan se, että saisin pikku
Baardini pelastetuksi tuosta elävänä hautauksesta. Ja te ymmärrätte
hengenheimolaisen tarpeen saada selvitystä ja varmuutta, --
selvitystä ja varmuutta teidän ajatuksistanne ja aikeistanne -- sen
varalta että minä riistäytyisin vapaaksi. Minä sanon teille suoraan,
että teistä se riippuu, voinko minä itselleni ja pojalleni puolustaa
sitä, että katkaisen siteet -- --. Minä en häpeä kysyä, -- minä
taistelen vapauteni, henkisen elämäni puolesta" -- --.

Tohtori Stenvig tuijotti ilmaan punakellervä huuliparta syviin
ajatuksiin myhistettynä... "Tosiaankin, rouva" -- alotti hän
tarkkaan, selvään tapaansa, -- "yksi elämäni suuria persoonallisia
epäilyksiä on juuri se, onko henki-ihmisellä ylipäänsä oikeutta
antautua sellaiseen vapautta sitovaan suhteeseen, kuin avioliitto
on... ellei häntä siihen niin sanoakseni ole pakottanut, viehättänyt
vastustamattomin valtavin intohimo, koska ainoa puolustus voi olla
se, että me _nolens volens_ painumme takaisin luonnontilaan." Hän
laski kätensä ystävällisellä luottamuksella Theklan kädelle: --
"Minua säälittää sanomattomasti teidän onneton asemanne... ja,
vastatakseni teidän avosydämisyyteenne ja suoruuteenne samalla
luottamuksella -- minä en kiellä, että persoonallisella viehätyksellä
on ollut suuri, sangen suuri merkityksensä, ja että tulevaisuus
teidän rinnallanne kyllä voisi vahvistaa tuon tunteen siihen
määrään, että -- -- mutta tuommoiselle nuoruuden hurmaukselle, joka
aivan sekoittaa mielen ja järjen, sille oikeastaan on ollut hyvin
vähän sijaa meidän suhteessamme, joka etupäässä on kehittänyt ja
selvittänyt sekä vahvistanut molemmanpuolista kantaamme elämän
kysymyksissä. Minusta ainakin asemamme on vielä liian epäselvä..."

"Te olette... hei ruuna" -- seurasi piiskan sivallus, -- "ystäväni ja
henkinen taistelutoverini, -- suhde, jonka minä toivon vahvistuvan ja
käyvän yhä herttaisemmaksi, jota kauvemmin työskentelemme yhdessä...
hei ruuna, -- tässä Elvsaetin mutkassa tosiaan on liukasta vaaraksi
asti"...

-- Thekla rouva oli noussut reestä ja astunut sisälle appivanhempien
luo. Niukin naukin tervehdittyään ja pari kertaa kärsimättömänä
äännähdettyään pyh, pyh, kuuman tähden, sai hän vihdoin karvalakin
ja illerin nahkalla reunustetun kallisarvoisen turkkinsa yltään
ja heittäytyi sohvannurkkaan, josta hän pahalla tuulella ja
harvapuheisena katseli ympärilleen. Massi työnsi jakkaran hänelle,
mutta katsoi häneen samassa hämmästyneenä ja epävarmana, sillä
hänestä näytti melkein siltä, kuin Thekla olisi potkaissut sitä.

"No kälyseni" -- alkoi Endre -- "onko ehkä tappelu menetetty, --
saavatko lullut edelleenkin soutaa vanhoilla jalaksillaan tässä
uppiniskaisessa maakunnassa?" -- "Ei, se on _voitettu_, -- jos sinä
ehkä tahdot olla niin hyvä ja surettaa äitiäsikin sillä tiedolla;
minä en mielelläni tahdo tuoda murhetta taloon. Ja nyt pitää kaataa
itseensä suklaata, vaikka täällä ennestään on niin kuuma!" --
puhkui hän ja avasi ylimmät napit. "Minä näin äitisi menevän sitä
laittamaan. Mahtaa olla Berthean talousviikko nyt, koska rouva
Baarvigin täytyy itse tehdä kaikki... Missä hän on tänään? -- onko
jonkunlainen huvitilaisuus, jonne sopi paeta... Tosiaankin voisi
kysyä, mitä tämä nuori neitonen aikoo. Hänen intressinsä näyttävät
olevan hyvin moninaisia... Onko hän pikiintynyt... hiukan kihloissa
herra huutokauppaaja Scholbergin kanssa -- vaiko sen pikkuisen
ylioppilas paran kanssa, joka pappilassa on. Sangen kevyttä! Berthea
voi helposti antaa naamalleen sekä vikkelän huutokauppailmeen, että
hurskaan hiljaisen papillisen..."--"Minä ihailen todellakin lempeätä
kieltäsi, Thekla. Etkö sinä esimerkiksi voisi kertoa hiukan enemmän
tuosta kuuluisasta tänään pidetystä kokouksesta -- minä himoitsen
tietoja taistelusta -- olen vallan kuolemakseni utelias".

Thekla ei suvainnut vastata hänelle sanaakaan.

"No anna pahat tuulet mennä... Minä lupaan refereerata asian
parhaimmalla, kauneimmalla ja elegantimmalla tavalla sanomalehdessä
-- tärkeänä tapahtumana, ajan merkkinä täältä ylämaasta. -- Älä
turhia! Anna vain tulla, niin kyllä minä sitten keitän siitä sopivan
sopan. Minä harjoittelen tähän aikaan sanomalehti-tekniikkaa, --
valmistaudun" -- "Suo anteeksi, Endre; -- mutta maailmassa on niin
paljon tuulen pieksemistä jo ennestään. Ja tässä on jotain, jota
_sinä_ kaikista vähimmin voit käsittää -- nimittäin tosi tointa.
Niin, ajatteles tosiaan, me _emme_ tahdo, että meistä edeltäkäsin
huudetaan, ennenkuin olemme todella jotain aikaan saaneet... Sinusta
se varmaan näyttää nurinpäiseltä maailmanjärjestykseltä, Endre", --
lopetti hän armottoman pisteliäästi. -- "Ei, mutta johan sinä olet
vallan kuin sahan terä; oikein sanoo risp, rasp" -- virkkoi Endre,
vilaisten häntä pikaa monoklinsa läpi. -- "Luulisi melkein, että tämä
on maininkia jostakin kotimyrskystä." -- "Eihän toki, tiedäthän, että
_siellä_ kaikki on tyyntä ja rauhaisaa... Viimeinen asia, joka ei
mitään merkitse -- Kjelille näet se ei milloinkaan merkitse mitään,
-- on se, että yksi hänen liikekumppaneistaan on juuri tekemäisillään
konkurssin. Mutta se nyt näyttää vaan vallan onnen potkaukselta, niin
minä ainakin ymmärsin hänen selityksensä"...

       *       *       *       *       *

Rouva Baarvig seisoi Theklan mentyä keltaisen salin ikkunassa
Elvsaetissä. Raskas, lämmin sade vihmoi ikkunata sumuisena päivänä,
ja harjujen valkoisilla rinteillä musteni lumella viidakko suojasta
pitkiin juoviin. Se ehkä ennusti kevättä, aikaista kevättä tänä
vuonna... Talvi oli ollut niin päättömän pitkä, -- ja tänään hän
tunsi sellaista kaipausta kerran taas nähdä hiukan aurinkoa, hiukan
paljasta märkää maata kohta, ja vihreätä ruohoa terällä.

Siitä oli nyt kaksikymmentäkaksi vuotta kulunut, kun he tulivat
tänne Elvsaetiin, hän ja Baarvig... Hän muisti aina lehmukset ja
niiden takana pienet ikkunan ruudut ja viheriäisen eteisoven, jonka
päällä oli lehviä heidän sisään astuessaan. Hän oli itse istuttanut
puistokujan. Koko puutarhan hän oli istuttanut, hedelmäpuut ja
marjapensaat ja parsalavat. Ja haavat huvilakunnaalla, jotka olivat
kasvaneet niin suuriksi, että ne peittivät osan virran puolen
näköalasta. Nyt oli niin kauvan kestänyt pimeyttä, jäätä ja lunta,
-- ollut niin synkkää ja raskasta... Niinhän se oli joka talvi...
Ja keväisin Elvsaet taas virkosi vaaleana ja vihantana ja harjulla
puhkesivat silmut ja linnut visertelivät ja kaikki kotieläimet
päästettiin ulos --.

Mutta tänä vuonna -- --?

Tuntui siltä, kuin ääni hänen sisässään olisi huutanut valoa,
yhtä ainoata auringon sädettä, -- vilahdusta tuosta kirkkaasta,
kimaltelevasta keväthohteesta, joka ikäänkuin loi niin liian räikeä
tä loistoa kaikkien ruutujen ja aukkojen läpi, -- hän ottaisi sen
vastaan silmiä siristämättä: Niitä oli kestänyt niin liian kauan
noita mustia öitä. Hän rupesi melkein luulemaan itseään aaveeksi,
joka kummitteli täällä keltaisessa salissa...

Tuo synkkä keinojen puute ja alituinen huoli lasten tähden...
Minkan tähden, josta hän ei tietänyt, kuinka hänen laitansa oli, ja
Berthean tähden, josta hän tiesi liiankin hyvin, -- -- ja kaiken
yli raskaana, synkän häilyvänä uhkauksena -- Kjel!... Hänen alati
kiihkeät kasvonsa, hänen levoton olentonsa ja koko tuo liioitteleva
tapa, äänekäs puhe ja varma kehuminen, -- hän näki kuin veden läpi
sen takaa poikansa hikisen toivottomuuden. Voi kuinka hän ymmärsi
Kjelin kamalan hirtehishuumorin, niin että hänen polvensa vapisivat
ja hän luuli onnettomuuden tapahtuvan ehkä jo huomenna taikka samalla
viikolla... Joulusta lähtien hän oli yhtä mittaa vain mennyt ja
tullut -- hevosella ja rautatiellä pitkin maakuntaa ja pääkaupunkiin
-- kaikki yhtä huumausta ja kortti-iltoja ja kuin viimeistä päivää
elämistä... Tahtoiko hän paeta omia tuskiaan, vai luuliko hän
pettävänsä muita -- nyt kun kaikkialla huhuttiin, että metsäyhtiön
luotto oli sortumaisillaan. Kuinka hän saikaan kaikki venymään ja
venymään...

Hän oli aivan varma siitä, että Kjel nyt tavalla tai toisella liikkui
säästöpankin rahoilla, -- että hän näkisi Kjelin kalpeana vapisevana
varkaana ja petturina edessään, jos hän huutaisi hänelle syytöksen
vasten silmiä. Ja oliko Baarvig sokea -- Ajatukset menivät joskus
niin sekaisin, -- hän ei tuskassaan oikein tietänyt, mitä hän uskalsi
toivoa... eikö se olisi parempi, että häviö ja vararikko tulisi jo
kohta, kun hän ja Baarvig vielä olivat täysissä voimissa ja ehkä
petos ja vaillinki vielä rajoitetut. Hänet toisin ajoin valtasi
raivo, voittamaton halu sekaantua asioihin ja näyttää, paljastaa -- --

Porstuan ovi aukeni äkkiä ja tohtori nousi portaita
tavallista kiireemmin, päällyssaappaat vielä jalassa. Hänellä oli
matka-apteekkilaukku kädessä, hän pisti sen rohtokaappiin: "Ole
Maagestad paraillaan luovuttaa omaisuuttansa velkojilleen, hän -- on
Kjelin metsäyhtiötovereita"...

Bente vavahti; hän näki äkkiä koko korttituvan sortuvan.

"Ymmärräthän, Bente, että tämä on vaarallinen aukko, reikä hänen
laskuihinsa... enemmän kuin huolestuttavaa. Luotto huononee -- ja
Kjelin yksin täytyy pitää koossa kaikki... Minä pelkään, että sinä
olit oikeassa Bente... hänellä oli, näetkös, oikeastaan liian pieni
pääoma alottaa" -- "Niin, sitähän minä juuri olen pelännyt, että
hän liian paljon laajensi asioitaan, Baarvig." -- "Taivas ties,
miten tämä loppuu", -- äänsi tohtori synkästi. "Ja paitsi näitä
vasta-alkavia liikemiehiä vaan vihollisia, ihmisiä, jotka tahtovat
hänen tuhoaan... Minä sanon sen sulle, Bente, -- tästä voi tulla äkki
loppu jonakin päivänä. Minua ihmetyttää, ettet sinä sitä huomaa...
Eihän Kjel voi ottaa rahaa taivaastakaan... Hän matkusti kaupunkiin
tänä aamuna." -- "Taivaasta, -- ei... mutta minä luulen, että kyllä
hän keinon keksii -- tälläkin kertaa, Baarvig."

Tohtori seisoi kaapin lasiovien välissä. Yht'äkkiä hän epätoivoisella
liikkeellä pyyhkäsi tukan niskasta pystyyn: "Eihän hän nyt vaan
Ameriikkaankaan aikone paeta, -- ja jättää koko häpeän tänne meidän
niskoillemme."

Tuo ajatus koski Benteen, -- tähän saakka hän oli aina ajatellut
Kjeliä vangin puvussa.

"Hyvä ystävä, älähän nyt kiihota itseäsi kaikenlaisilla omilla
keksimilläsi epäluuloilla. -- Ei, ei, Baarvig, en minä ollenkaan
tarkoita, etteikö meidän siltä pitäisi olla valmiina, etteikö meidän
pitäisi aikoinamme tottua näkemään asemaa semmoisena, miksi se voi
muodostua, -- ajattelemaan pahintakin, ettemme sitten joudu vallan
ymmälle, jos jotain tapahtuu... Kjelillähän on semmoinen kyky keksiä
keinoja... Ja kun hänellä on säästöpankki melkein käsissään", --
alkoi Bente rouva varovasti, "niin voisihan ajatella kiusauksia
-- joku epäsäännöllisyys..." "Aivan niin, ajatellaan vaan yksin
tein oikein tuomiopäivää... Ikäänkuin Kjel kulkisi pankin rahat
taskussa. Ikäänkuin ei olisikaan johtokuntaa ja kassanhoitajata --
päällekkäin viisi miestä -- se on, neljä paitsi Kjeliä, -- jotka
niitä valvovat. Sinä tarkoitat, että siellä voi näpistellä samoin
kuin täällä kotona ruokakaapissa. Minäpä sanon sinulle, että se on
kerrassaan mahdotonta. Ellei kassakaappia murreta, taikka ellei
kassanhoitaja karkaa --. Ja kyllä meidän sentään täytyy hiukan
miettiä, ennenkuin päätämme, että Kjel on murtovaras... Mutta
niinhän se on, -- päästäppäs pelko naisen mielikuvitukseen, niin
näet, -- hysteria valmis, -- ei mitään rajoja liioittelemisella...
Sinä olet käynyt liian hermostuneeksi, Bente, viime aikoina. Täytyy
todellakin karttaa, ettei sinua säikäytä. Ja minä kun yllätän sinun
raukan tällaisilla puheilla, enkä ajattele, kuinka paljon sinä voit
kestää... Eikä nyt lopulta kuitenkaan ole tapahtunut sen kummempaa,
kuin että tuo velikulta on tehnyt konkurssin" --

... "Mutta Thekla, Thekla -- Kjelhän voi saada tästä oikein
suurlöylytyksen. Etkö sinä voisi mennä hänen luokseen, Bente,
koettaaksesi tyynnyttää häntä"...

       *       *       *       *       *

Tohtori oli kovin ärtyisä näihin aikoihin. Hänen mielensä kuohahti
vähimmästäkin syystä. Hänen mielialansa oli semmoinen, että Endre
nykäsi kaulustaan ja vannoi matkustavansa pois heti. Näytti siltä,
kuin häntä muka ei olisi siedetty talossa nyt, kun hän valmistautui
sanomalehtimieheksi... Ja Berthea pakeni aina toisesta ovesta, kun
isä astui sisään toisesta. Hän ikäänkuin väistyi isän ilmanpainoa
toiseen päähän rakennusta... aina peläten, että joku ukkospilvi
uhkasi... että hänet kutsuttaisiin konttoriin ja vaadittaisiin suora
ja rehellinen vastaus jonkun käsittämättömän juorupuheen johdosta.
Hänellä oli monta tuskan hetkeä miettiessään, olisiko se sitä taikka
sitä ja mitenkä hän kekseliäimmin siitä selviäisi. Ehkä se koski
hänen matkaansa Schölbergin kanssa Jörstadin tanssiaisiin, kun kotona
luultiin hänen olevan lukkarilla vierailemassa... taikka noita
nimettömiä kirjeitä, joita hän oli kirjoittanut herra Jakobsenille
tämän hentusta... taikka -- --

Bentelle tohtori sanoi sänkykamarissa, loppumattomiin mietittyään ja
pohdittuaan Kjelin asemaa: "Etkö sinä huomaa, että minä etsin sitä,
mitä sinä näet, -- minä kiusaan itseäni, niin että henki menee. Sinä
et koskaan ole ollut tyhmä, Bente, -- et ole milloinkaan erehtynyt.
-- En tosiaankaan ymmärrä sinua. -- -- Ja nyt tuo säästöpankki. Niitä
on luonteita, jotka ovat syntymästään saakka epäluuloisia. -- Niin,
kuinka se juolahti sinun mieleesi..."

-- -- Tohtorin kääsit rämisivät ja töyssyivät illalla maantiellä
ravassa ja kuopissa. Nedrebygdiin oli ilmaantunut kurkkumätää.
Hiekkakankaalla tuli häntä vastaan Kjel, joka täyttä karkua ajoi
asemalle. Tohtorin ruumiin läpi kävi vavahdus ja kuuma, kun Kjel,
huulet tiukkoina, äkkiä koetti seisauttaa ruoskittua hevostaan...

"Pitää kiirehtiä kaupunkiin iltajunassa, isä, -- oletko kuullut, joko
juna on viheltänyt -- -- täytyy olla siellä huomis-aamuna varhain...
Pankki, näetkös" -- huusi hän, lyöden hevosta, ja oli jo pitkän
matkan päässä. -- Pankki... kaikui tohtorin korvissa kuin hätähuuto,
pyörien räminän kadotessa kankaalle. Tohtorin silmiä haristi.
Vatsahermot tietysti, jotka aina kapinoivat sopimattomaan aikaan. Hän
otti nahkatakin päästään, vilvotellakseen hiukan otsaansa...

Hei, hevonen... läiskis... pitihän joutua ajoissa kurkkumätää potevan
lapsen luo...

       *       *       *       *       *

Ilta oli jo myöhäinen, kun tohtori ajoi takasin Nedrebygdistä. Hän
ei vielä varmaan tietänyt, oliko se kurkkumätää; mutta oli ryhtynyt
kaikkiin varokeinoihin erottaakseen sairaan muista ja estääkseen
tartuntaa leviämästä. Hän oli ajaa röykytellyt huonoa kylätietä
talon rengin taluttaessa hevosta suitsista ja lyhdyllä valaistessa
tietä, ja vielä koettanut renginkin mieleen teroittaa neuvojensa ja
määräyksiensä tärkeyttä. Kuu ei paistanut tähän aikaan yöstä, --
oli pilkkosen pimeä, niin että juuri ja juuri erotti ohjakset ja
silloin tällöin puolisulan lumisohjon hohdetta. Hän ei voinut toivoa
pääsevänsä kotiin ennen kello yhtä. Se oli hänestä tuntunut oikeen
helpoitukselta, kun hänellä oli kiire, -- ajatuksissa tuo mahdollinen
kulkutauti ja mitä olisi tehtävä, että se saataisiin heti alkuunsa
tukehtumaan, virkailmoitukset ja varokeinot.

Nyt kun hän oli yksin, oli laittanut kaulahuivin paikoilleen ja kuuli
hevosen kavioiden tasaisen kapseen pimeässä, kenkäin kilahduksen
silloin tällöin, -- nyt hän taas yht'äkkiä näki mielessään Kjelin
jännitetyt, kiihkeät kasvot... Hän oli nähnyt niissä kauhun, --
lukenut niissä jotain sen tapaista, että meni syteen tai saveen...
Ja tuohon yhteen hän aina palasi, -- säästöpankkiin ja sen
kiusaukseen... Tuo yhä kasvava pelko, jonka hän koetti poistaa, mutta
joka yhä palasi ja kävi yhä todennäköisemmäksi. Kjelin vahva usko,
että kyllä hän vaikeudet voittaa -- hänen sangviinisuutensa... Ja --
niin kovassa pulassa -- vainottuna -- ehkä olemassa olo joka päivä
mielessään... Eihän hän olisi ihminen -- -- Tirehtörin maksumääräys
vaan -- -- pieni lainanmyöntövallan väärinkäyttö... -- "Oh, oh, hoo!"
-- Hän voihki ja kumartui eteenpäin... "Oh, oh, hoo!"... Ja jos Kjel
joutuisi häviöön -- -- Se ajatus oli ennen tuntunut hänestä niin
kammottavan musertavalta. Mutta mitä se olisi ollut, -- tavallinen
vararikko -- jommoista tapahtuu kaikkialla kauppamaailmassa ahtaina
aikoina... Hänen olisi täytynyt luopua talostaan ja asemastaan ja
hakea joku pienoinen toimi, josta olisi voinut elää -- --. Se nyt ei
olisi ketään tappanut -- -- Mutta tämä...

Tohtori tuijotti yhä kasvavalla kauhulla mustaan seinään...
todistettu petollisesti hoitaneen hänelle uskottua pankkia...
kiinniotettu, vangittu... tuomittu vankeuteen -- Ja me, -- vangin
isä, vangin äiti, vangin sisar ja veli, vaimo ja lapsi --

Hän puri hammastaan ja pui nyrkkiään.

Poika parka, poika parka... Eikä muuta tarvittaisi kuin nuo
kolmekymmentäviisituhatta hän olisi pelastettu -- ei olisikaan
vanki -- eikä -- Ptruu ptruu... Tohtori seisautti hevosen ja
jäi istumaan... Se pelastaisi kaiken... Niin se... Hän huohotti
jalkapeitteen yli kumartuneena --

Mitä tyhjää... Olenko minä järjiltäni! Mitä hittoa koni seisoo
keskellä tietä.

-- Etkö lähde -- hän löi piiskalla. Ei muuta kuin ne
kolmekymmentäviisituhatta --. Hän näytti niin rasittuneelta, Kjel...
Vankeus ei ole leikin asiata -- --. Pikku Baard mieron tielle...

Pimeästä alkoi kuulua sahakosken kohina, ja se sekaantui hänen
ajatuksiinsa...

Ja Kjel, joka on käynyt niin varmana ja tyynenä ja suosittuna heidän
keskellään... Ja nyt -- keinottelija -- suurhuijari -- myllynkivi,
joka vetää kaikki muutkin pohjaan, -- petturi, väärentäjä.
Säästöpankki hänen jäljiltään ammottava, uhkaava tyhjyys... Mitä
helkkaria minä tällä sikarilla aioin --. Kääsit pyörivät eteenpäin
kiivasta kyytiä, ja tohtori joskus raivoissaan äkkiä pidätti hevosen
ja sitten taas löi piiskalla.

Hetkisen kuluttua vauhti tasaantui, se oli nopeata tiukkaa ravia.
Sahasillalla hevonen kulki hitaammin tapansa mukaan... Äkkiä vilahti
höylänlastujen seasta fosforin näköinen valo kahdesta ohimennessä
raapaistusta tulitikusta... Tohtori veti pari savua sytytetystä
sikarista. Soo?... Hän kääntyi ja tuijotti sinnepäin, jonne hän
oli heittänyt tulitikut... Mitä tyhjää -- -- Se jääköön tuulen
ja höylänlastujen asiaksi. Ruuna juoksi tavallisella innollaan
kotiinpäin.

En minä oikeastaan tiedä kuka sitä itkisi, -- jos onnettomuus
tapahtuisi, -- mutisi hän mäellä... Vakuutusyhtiö -- pankki --
semmoiset abstraktiset olennot, joilla ei ole verta suonissaan...
joilla ei ole Baarvigia eikä Benteä, jotka voisivat väännellä käsiään
ja kuolla häpeästä ja surusta -- ei mitään pientä Massia, jonka
täytyisi salata, että hänen veljensä on vanki... Mitä tyhjää...
houreita, mielikuvituksia... Olenko minä järjiltäni?... Sikarin,
jonka hän oli purrut poikki, hän sylkäisi suustaan Elvsaetin aidan
luona.

Hän huusi renkiä, joka tuli hevosta ottamaan, -- pyysi lyhtyä ja
kynttilää. Hänen piti mennä pieneen desinfektsiooni-huoneesen
puhdistumaan kurkkumädän tarttuma-aineista.

Hän seisoi karboolin sekaisessa ilmassa ja peseytyi... Jos jotain
tapahtuisi... ajatteli hän äkkiä kauhulla...

Niin, -- jos jotain tapahtuisi, -- niin onhan Kjel kaupungissa --

No, eikös piru vieköön minulta ole tänä iltana ruuvit löyhtyneet --
vallanhan minussa on kuume... Viisastelen tässä, niinkuin olisin
pahin --. Kaksi kovan onnen tulitikkua, jotka... hän puhalsi pois
koko ajatuksen. Se mahtoi koskea minuun liian paljon, että tapasin
Kjelin...

       *       *       *       *       *

Tohtori heräsi ikäänkuin reväistynä raskaasta, levottomasta unesta,
sillä ikkunasta näkyi hohde, valo... Hän säikähti äkkiä. Hiki alkoi
valua. Hän ei kohottanut päätään tyynyltä... makasi vaan ja katsoi
rullakartiiniin... Tietysti kuu -- -- mielikuvituksien jatkoa -- --
ihan on mennyt veriin... Kuu, joka -- -- Hän makasi ja katseli...
Yht'äkkiä pimeni, niin ettei kartiinia enää näkynyt, sitten leimahti
valo taas -- epäsäännöllisesti -- -- Hulluutta -- tietysti kuu, joka
on noussut -- Hän tunsi vastustamatonta halua nousta ylös ja mennä
keltaiseen saliin katsomaan; mutta ei uskaltanut -- --

Hän istui sängyssä pystyssä. -- Puhuisiko Bentelle... Ei...
Kuuluisihan sieltä jotain -- jonkinlaista huutoa ja melua, jos jotain
olisi tapahtunut. Hän alkoi hiljaa ja epäillen pukea alusvaatteitaan
ja sukkia päälleen. Se tuntui lohdutukselta sillä hetkellä --

"Mikä hätänä, Baarvig?" -- kysyi Bente.

Tohtori sai samalla takaisin koko tarmonsa, -- hän hypähti pystyyn ja
juoksi keltaiseen saliin.

"Hyvä Jumala, mikä omituinen valo hohtaa ovesta -- punertava valo
seinällä!" huudahti Bente, joka samassa hypähti ylös ja veti
tulitikulla valkean.

Tohtori seisoi vähän aikaa ikkunan luona, ennenkuin hän vastasi...
"Näyttää tosiaankin siltä kuin tuli olisi päässyt irti tuolla
alhaalla" -- sanoi hän väkinäisesti ja käheästi --. "Ehkä vaan
nokivalkea -- --. Näethän, ettei se loista niin paljoa, -- tuskin
yhtään -- nyt" --

Samalla valo siellä alhaalla leimahti äkkinäiseksi rajuksi
punertavaksi purkaukseksi ja paksu tupruava liekkien sekainen
savu ponnahti ilmaan, valaisten kirkkaasti tutun virran ja siinä
uiskentelevat jäälohkareet, ja nimismiehen talon huoneineen. Tohtorin
suu avautui ikäänkuin huutoon, mutta sulkeutui jälleen. Hän hengitti
vaivaloisesti.

"Meidän täytyy pukeutua, Bente, -- joutua alas -- lähettää hevonen ja
renki" --

"Herra meitä varjelkoon, Baarvig, -- näetkö sinä!" huuti Bente.

Tohtori seisoi mykkänä. Tähän saakka oli hän haparoinut epäröivässä
pelossa. Kellertävä, kirkas valo levisi puoleksi paljaan
lumisohjoisen maan yli. Työväen rakennuksista juoksi ihmisiä ja
pitkin tietä riensi väkeä ja hevosia joka taholta. Äkkiä valkea
ikäänkuin sammui, savupatsas kävi pikimustaksi ja maisema vallan
pimeäksi -- ainoastaan kuu --

"He saavat sen sammumaan. He sammuttavat sen!" ankkasi tohtori äkkiä
hurjalla toivolla --. Sahan ruisku on käymässä... He ovat päässeet
tulen herroiksi... Siellä on kyllä väkeä... Mutta äkkiä leimahtivat
liekit korkealle, -- yhä korkeammalle taivaalle -- ikäänkuin
nuoleva kieli pimeässä ja tiheä kipinäsade syntyi sahajauhoista ja
höylänlastuista.

Tohtori hengitti lyhyeen, ikäänkuin ilma olisi polttanut hänen
suussaan, kääntyi epätoivoisella liikkeellä, melkein kuin
olisi tahtonut työntää pois tuon näyn... Lankkupinot... ei, ei
epäilystäkään... tuli oli päässyt niihin -- --

Sänkykamarissa käveli Bente epätoivoisena pitkin lattiata huokaillen
ja vaikeroiden... "Jumalani -- Jumalani -- synnistä rikokseen"...
"Onni ettei Kjel ole kotona tänä yönä" -- sanoi tohtori levollisesti.
-- "Hän matkusti kaupunkiin iltajunassa" -- "Onko se totta? -- Baarvig
-- Baarvig!" Bente tarttui suonenvedon tapaisesti häneen... "Ja minä
kun saatoin epäillä häntä." -- "Bente, -- ole vaiti, ole vaiti,
kuuletko. -- Tahdotko tulla mukaan, vai etkö" -- --

-- Alhaalla sahalla tohtori juoksi paitahiasillaan lankkukasojen
välissä ja niitten päällä johtaen sammutustyötä, ruiskun käydessä
ja vesisuihkun suhistessa voimatonna ylivoimaisessa hehku- ja
tulimeressä. Hänen hikinen muotonsa häämötti joskus esiin savun ja
kipinöiden alta lankku- ja lautapinojen välistä, hänen tähystäessä
uusia keinoja. Hän viipyi siellä, kunnes pinot rupesivat rutisten ja
räiskyen romahtamaan alas ja tuli pakotti hänet lähtemään. Ja kun
pelastustyö oli lakannut jossakin kohden, koetti hän itsepintaisesti
jatkaa sitä telineiden välissä kapeissa solissa, kunnes työväki
tukahduttavassa kuumuudessa kieltäytyi tottelemasta huutaen, että
eihän tässä nyt ollut ihmishengestä kysymys. Aamun sarastaessa,
savun vyöryessä paksuna ja harmaana pitkin virtaa, nähtiin tohtorin
vielä, vaatteet rikki revittyinä ja kärventyneinä, tekevän
toivotonta työtään, koettaessaan pelastaa edes viimeisen pienen osan
lautavarastosta...



XII.


Oli ollut, kuten Kjel sanoi, _suloinen_ kevät ja viileä, vilkas
kesä. Hän oli istunut arkitakissaan päivänkatteen alla verannalla
ja lihonut. Luotto kukoisti, hän oli taas järkähtämättömän
itsevaltias säästöpankissa, suoritti käteisellä asian -- ja kaikki
nuo kuiskaukset ja huhut olivat taas hiipineet hiirenreikiin sen
jälkeen kun hänen tulipalossa hävinnyt omaisuutensa oli arvosteltu
niin äärettömän korkealle, -- kaikkiaan lautavaraston kanssa
lähemmä kahdeksaankymmeneen tuhanteen kruunuun. Hänellä oli ollut
kuusi kuukautta aikaa ja vapautta matkustuksiin ja vekselien
järjestämiseen, -- oli voinut hiukan levähtää ja hoitaa mukavuuttaan,
jonka hän niin hyvin tarvitsi. Hiukan vaan täytyi pitää silmällä
sahaa, jota rakennettiin uudelleen.

Tämä vuosi oli ollut hänelle suotuisa monella tavalla. Näytti siltä,
kuin Theklakin olisi käynyt hiukan sävyisemmäksi ja tyynemmäksi,
ei ainoastaan sen puolesta, ettei hän nyt yhtenään vaatinut häntä
tekemään tiliä ja selvyyttä, vaan tuo innokas tohtori Stenvigin
ihaileminenkin oli laimentunut, niin ettei Kjelin tarvinnut nähdä
tohtoria salissaan enempää kuin kerran viikossa.

Ensi kuussa piti puuhan taas alkaa, nimien hankkimisen, korkojen
maksun ja vekselien uudistamisen. Hän oli hyvin varustettu nyt
-- hiukan vaivaa vekselistä yhtäällä, hiukan houkuttelemista ja
pelottelemista toisaalla -- sadetakki ja matkasaappaat päälle taas.
Mutta suurin osa olikin niin viisaasti järjestetty, että hänellä vaan
oli syksykausi selvitettävänä.

-- Alhaalla sahalla, jossa rakennettiin ja sahattiin ja naulattiin ja
veistettiin, nähtiin Endre tavallisella aamupäiväkävelyllään, kunnes
sikari oli loppuun poltettu ja sopi poiketa Kjelin luo saamaan vähän
virvotuksia ja uusi havanna.

... "Eikö totta, Shulteiss", -- selitti hän, kohdatessaan
Schulteissin tiellä, -- "Thekla rouva ajattelee neliskulmaisesti.
Mutta maailma onkin pyöreä, siinä kulkee linjat sekä sikin sokin
että kimurrellen kuin käärmeet, -- ja ajatukset muodostuvat hiukan
samaan tapaan... Hän on kuin pähkinä pihdit, jotka aukeavat ja
sulkeutuvat ja musertavat joko -- taikka; mutta maailman pähkinät
eivät milloinkaan sovi niihin... Aivan mahdoton käsittämään
demoonillista huumoria... ylipäänsä ei ole humoristinen... avoin
vain kapakalalle --. Kun sanomalehdet -- niin on tosiaan tapahtunut
tänä kesänä, kieltäytyvät ottamasta vastaan minun kirjoituksiani --
yksimielinen komplotti, näettekös, sillä ne uhkasivat särkeä koko
meidän poroporvarikritiikkimme, -- niin minulla on yksi keino vielä,
-- revolverini sitä hetkeä varten, jolloin minun tulee valita."

"Näettekös, Schulteiss, minä tutkin erityisesti koskea tuolla
alhaalla... Varsinkin yhtä kohtaa, -- tuota syvää kiertävää pyörrettä
juuri kosken mutkan alapuolella... Minä olen koettanut heittää
siihen lastuja ja puun kappaletta. Nyt minä katselen tukkeja,
jotka syöksyvät siihen. Ne sukeltavat siihen aivan upoksiin ja
tulevat esiin vasta runsaan minuutin kuluttua... Ymmärrättekö
minun ajatuskulkuni, -- tuommoinen lumivalkea pyörre, kuohuva kuin
samppanja -- -- siinä voisi oikein nautinnolla lopettaa elämänsä.
Minä tuijotan siihen, -- ja aina pyörii oma ruumiini mielessäni, --
hattu uiskentelee alas virtaa... ja minuutin perästä sen omistaja
pulpahtaa siitä korkealle hengetönnä kuin tukki -- kaikki lopussa,
mennyttä, -- hälvennyt elämän virtaan"...

Schulteiss vastasi hajamielisenä täsmälliseen kohteliaasen tapaansa,
-- kuunteli, eikä kuunnellut, -- oli kokonaan omissa mietteissään
-- ... Ei muuta kuin tämä viikko enää siihen päivään, jolloin
hänen molemmat oppilaansa, Arnt ja Massi, lähtisivät teknilliseen
oppilaitokseen -- ja hän itse poistuisi Elvsaetistä -- ja kaikesta,
jonka tähden hän oli elänyt nämä monet omituiset vuodet... Minka
oli puolikasvuinen tyttö, kun hän tuli sinne, -- ja nyt hän oli
lähtemäisillään valloitusretkelleen maailmaan...

Hän muisteli, missä paikassa he olivat siitä ja siitä
keskustelleet... missä hänen jalkansa oli ollut... kuinka hänellä,
siihen aikaan kun Minka vielä oli alaikäinen, oli ollut etuoikeus
tuntikausia työntää vauhtia keinulle. Hän johti mieleensä Minkan
raikkaan naurun, hänen nuoren hennon olentonsa, hänen itsensä hiki
hatussa ja jalat ilmaa halkaisten eteenpäin ojennettuina työntäessä
keinua, ja kuinka tyttö aina tahtoi kiitää vielä hiukan korkeammalle
-- ja vieläkin hiukan...

Porstuassa hän seisahtui vallan vaipuneena mietteihinsä, --
piti silmällä keltaisen salin ovea -- odotti, -- nyt tuli
Minka... vetäytyi arkana pois, kun joku lähestyi, taikka katsoi
idioottimaisesti ylös... Hän kuunteli...kuuli Minkan askeleet
portaissa... Yksi lauta oli hiukan irroillaan, -- kuinka se narisi
joskus ja ilmaisi siten tulijan... hänen askeleensa niin eri lailla
henkisesti kuvasivat hänen olentoaan kuin kenenkään toisen... Ja kun
hänen vartalonsa hänen ylöstullessaan ikäänkuin peitti valon, joka
helottavana loisti ikkunasta porstuaan...

Hän saattoi istua pianon takana silmät ummessa ja niska nojautuneena
nuottihyllyyn aina siihen saakka, kunnes Berthea taikka Massi tuli
soittamaan, silloin hän kavahti ylös, ikäänkuin hänellä olisi ollut
kiire tai hän olisi unohtanut jotain. Itseensä käpertyneenä hän
vaipui ajatuksiinsa ulko-oven portailla, oikaisi vartalonsa äkkiä
ja loi ympärilleen intohimoisen katseen... Tämä oli hänen henkistä
omaisuuttaan, -- hänen maaperäänsä: penkki, jolla Minka niin
sanomattoman monella tavalla ja vaihtelevan kauniina oli istunut...
portaat, joiden päälle Minka oli astunut -- -- Hänen pitkät ohuet
valkoiset sormensa tarttuivat kaiteesen, ikäänkuin hän olisi tahtonut
vastustaa jotakin virtaa, joka uhkasi viedä hänet pois... Ee-i -- ei,
-- hä-än ei antaisi poistaa itseään näiltä portailta kauemmaksi,
kuin että hänen kätensä voisi milloin tahansa niihin tarttua, kun
Minka kerran tulisi --

Hänelle oli tarjottu paikka uuden tuomarin luona... Oho, oho, --
häntä eivät olosuhteet niinkään pois riistäisi. Hän oli jo aikoja
sitten tehnyt suunnitelmansa, -- oli hankkinut tilaisuuden perustaa
koulun kasvavalle nuorisolle nimismiehen talossa. Ei ollut muuta kuin
lehto ja huvihuonekunnas ja kappaleen matkaa kangasta -- kun hän
tahtoi nähdä Minkan -- --

       *       *       *       *       *

Arntin matka-arkku oli tuotu hänen huoneeseensa -- ja Massin
Massin huoneeseen. Ne seisoivat kannet auki ja uusia vaatteita
oli ladottu niiden viereen tuolille aina sitä myöden, kuin niitä
saatiin valmiiksi silitetyiksi ja merkityiksi. Hento Bente rouva
juoksi keveästi ylös rappuja, milloin merkityitä liinavaatteita
käsivarrellaan toiselle, milloin toiselle pino nenäliinoja, -- ylös
ja alas portaita ja molempia teitä. Pieninkin valmis kapine antoi
aihetta uuteen juoksuun. Ja itse hän käänsi ne kokoon ja asetti
arkkuun. Bente rouva puuhasi koko sielullaan lasten matkaa. Hän
puheli Arntin kanssa ja kuunteli kesken kiirettään hänen innokkaita
kertomuksiaan rautatiestä Andivuorten yli ja sen kamalia nousuja
-- yksi neljällekymmenelle ja yksi kolmellekymmenelle -- Arntin
seuratessa hänen perässään rappusia ylös ja alas --. Hän jutteli
Massin kanssa, joka oli "niin harmistunut ja kyllästynyt kaikkiin
Endren lörpötyksiin" -- puheli suoraan ja tuttavallisesti Massille,
ikäänkuin häntä nyt kerrankin ymmärrettäisiin.

Ja Schulteissin vaatteitahan nyt myöskin piti tarkastaa ja laittaa
kuntoon. Oli perjantai, -- viimeinen iltapäivä ennen hänen lähtöään.
Bente rouva oli hänen kamarissaan ja antoi hänelle luvut laskien
pestyt ja silitetyt liinavaatteet, joiden oikean määrän Schulteiss
yhtämittaa kumarrellen ja vastaanottaen tunnusti.

"Viimeisen kerran siis pidän huolta teidän vaatteistanne,
Schulteiss", sanoi Bente rouva. -- "Suokaa anteeksi, -- sallikaa
minun vaieta... Kun minä en tässä paikassa voi löytää oikeita sanoja
lausuakseni julki teidän unohtumattoman hyvyytenne"...

Hän katsoi kiusaantuneen onnettomana Benteen.

"Kun on eletty osa elämästä niin lähekkäin kuin me, Schulteiss,
ja on sekä otettu että annettu, niin sitä tietää niin hyvin, että
kummallakin on kiittämistä." --

"Te olette jakaneet monta huolta minun kanssani koko tällä ajalla",
-- sanoi rouva hetken vaiti oltuaan... "Minä tulen sitä myös
kaipaamaan, -- monen monta tutunomaista sanaa"... "Se on ollut osa
minun köyhästä ilostani -- minun todellinen..." puhkesi Schulteiss
taistellen liikutustaan vastaan... "Te ymmärrätte jokaista niin
hyvin, -- se se on niin tyynnyttävää... Ja -- ja", -- Bente huokasi,
-- "sitä on niin paljon huolia, Schulteiss... Baarvigin laita ei
näy paranevan... Tuntuu ikäänkuin itse voimia jokin kalvaisi, --
hän näyttää riutumistaan riutuvan... Eikö hän teidän mielestänne,
Schulteiss, huonone huononemistaan ja ole niin laihtunut?... Minä
pelkään, että hän on sairaampi, kuin hän tahtoo tunnustaa, -- sai
vamman keväällä tulipalossa... Ah, -- se tuntuisi niin helpolta, jos
hän kerrankin vielä kiivastuisi ja suuttuisi kuten ennen --. Hän on
niin omituisen väliäpitämätön kaikesta. Tuntuu aivan siltä, kuin
häntä kiusaisi, kun minä puhun hänelle lapsista --"

... "Ja nyt nämä kaksi nuorinta, joita pitää puuhata lähtöön" --
Bente rouva istuutui vaatteet sylissään, -- "tuntuu siltä, kuin
Baarvig ei paljoa välittäisi niistäkään... Ja minä joka -- olkoon se
nyt sanottu onnellisena hetkenä -- toivon heistä niin paljon, -- olen
heidän puolestaan huolettomampi"...

"Tietysti, rouva, -- molemmat keskinkertaista etevämmät ja molemmat
uutteria luonteita."

"Rakas Schulteiss, te olette antaneet heille parhainta, mitä
opettaja voi antaa, -- henkevän kasvatuksen. Te olette monessa
suhteessa harvinainen, nerokas opettaja, semmoinen, jota oppilaat
kiittävät koko elämänsä. Mutta -- minä sanoisin mielelläni jotain;
-- minusta näyttää siltä, kuin elämän toiveet ja vaatimukset niin
helposti joutuisivat harhaan kaikkien noiden hengensaavutuksien ja
ajan suurten näköalain avaamain mahdollisuuksien vuoksi. Katsokaa
vaan Endreä... Arntia ja Massia minä sitävastoin olen koettanut
pysyttää tiukkaan todellisuudessa, -- olen ollut heille tutunomainen,
-- en ole heiltä salannut meidän jokapäiväisiä kotihuoliamme ja
vaikeuksiamme, sitä mitä sanotaan suruiksi, joista muka lapsia pitää
varjella; -- he tietävät varsin hyvin, mikä vaivaa sekä veljiä että
sisaria" -- --

"H-m, -- neiti Minkaan nähden, rouva, sallikaa minun -- suokaa
anteeksi --; mutta minä uskon todellakin, että hän toteuttaa
suurimmatkin toiveemme" -- "Täällä on niin paljon tulevaisuutta
ilmassa, Schulteiss, että nuorukaisen, jonka pää aina vaan tapailee
niitä pilviä, _täytyy_ huumaantua. Mutta todellisuus on ahdas ja
kilpailu suuri, se työntää pois kaikki heikot ja leväperäiset...
Ei minun viisauteni, vaan elämäni tuska sen minut on opettanut
tämän näkemään. Minä tuulinkin, ettei tarvitsisi muuta kuin hypätä
tuohon kaikkeen." -- "Sangen sattuvasti sanottu, rouva", -- nielaisi
Schulteiss -- "Mutta neiti Minkan suhteen minä tahtoisin"...
"Tietysti Schulteiss. Mutta, näettekös -- myöskin Minka... Ajan
henki vaatii että jokaisen pitää olla jotain -- ja se on hyvä se.
Mutta niin moni tahtoo sitten olla nero ja luulee, että hänellä
on tuulta siivissä. -- Ja siten he kaikki joutuvat, niin löyhälle
pohjalle ja käyvät onnettomiksi. -- Minun suuri toivoni on -- ja
siinä niin mielelläni soisin teidän minua kannattavan, Schulteiss,
-- että hän pian lentää nuo siivet itsestään irti. Sillä -- ettekö
te ole samaa mieltä siinä -- hänen pitäisi, pitäisi päästä ulos
koettamaan illusionejaan; ne ovat hänelle menneet liian syvälle
veriin." -- "Rouva, sallikaa minun, -- niin henkiselle luonteelle
kuin Minkan on tuota tulvaavaa uutta aikaa pidettävä salattujen
voimien irroittamisena... Ja todellakin -- tässä jos missään lienee
syytä antaa tavattoman kyvyn, kuten historiakin näyttää, murtaa uusia
uria"... "Schulteiss... Schulteiss parka"... rouva puhui itsekseen,
mennessään alas portaita... "järki vallan sekaisin, kun tulee
Minkasta puhe"...

       *       *       *       *       *

Koko illan oli kestänyt puuhaa, kunnes iltasen aika tuli. Massi
istui matka-arkullaan, joka juuri oli pantu lukkoon poisvietäväksi
seuraavana aamuna...

-- "Niin, nyt minulla on kuusi hyvää omaatuntoa mukanani,
äiti"... Massi rupesi laskemaan ja pyyhkäisi aina vastakkain
käsiään, ikäänkuin kuitatakseen kunkin: -- "Minä olen suorittanut
keskikoulututkinnon ja saanut 1,25 -- Olen lukenut matematiikasta
sen kuin pitikin -- Olen lopettanut perspektiivi-opin. Olen hoitanut
talousviikkoani niin, ettei sinun, äiti, koskaan ole tarvinnut minua
auttaa, -- senhän sinä myönnät, -- paitsi silloin, kun minä olin
sisällä tutkinnossa. Olen oppinut uimaan tänä kesänä. Ja nyt olen
lopettanut ompelukseni ja tehnyt kaikki lähtövisiitit."

-- "Niin Massi, ala sinä vakavuudella... Sinä alat uutena aikana.
Ja muista se, että aika muodostuu juuri sellaiseksi, kuin te itse
tahdotte... Se on, näetkös, koko edesvastuu. Minä sanon sinulle,
Massi, -- vaikka olenkin vanha -- ja monesti kyllä väsynyt, -- niin
tahtoisin mielelläni elää uudestaan tänä uudisrakennus-aikana,
tahtoisin työskennellä toisenlaisen elämän voiman ja kunnon ja ilon
saavuttamiseksi, kuin _meillä_ on ollut, -- olisin tahtonut ottaa
mukaan monta sinun hyvää omaatuntoasi"...



XIII.


Joulu oli pitäjässä kulunut vierailuissa, joihin tohtori aina
säännöllisesti otti osaa, mutta aina läksi aikaisin kotiin, syyttäen
kiireellistä praktiikkaansa. Hänelle tuntui helpotukselta istua
reessä, nähdä harjujen selkäin ja puitten latvain kuvastuvan
taivasta vastaan kuun kumottaessa tai lunta tepsutellessa... Istua
ajatuksissaan, hevosen juosta jolkutellessa yksitoikkoisesti, kun
reen antura narisi ja luisti ja turkin kaulus ikäänkuin hautasi hänet
syvemmälle ja yhä syvemmälle ja yksi ainoa tähtönen tuikki kaukana
ylhäällä, taikka yksi yksinäinen lumihiutale tapasi hänet, -- ja
sitten päästä pois kaikesta -- -- Reki oli ainoa paikka, jossa hän
saattoi ruunan tyynesti juostessa nukkua levollisesti, niin ettei hän
uneksinut, eikä tietänyt itsestään, eikä säpsähtänyt -- --

Vuosi oli vierryt uudenvuoden aattoon saakka. Virta tähtikirkkaana
iltana kohisi valkoisen lumipeitteensä alla, sulaa mustaa vettä
näkyi sahan kohdalla, missä koski pauhasi jääpönkkineen ja pitkine
jääpuikkopartoineen. Kjelin luota loisti tulta ikkunoista, siellä oli
juhlavalaistus sen johdosta, että saha nyt oli uudestaan rakennettu
ja vielä laajennettu. Thekla ja pikku Baard ja Kjel olivat sillä
välin ajaneet vierailulle tohtorin luo, jossa uudenvuoden aattoa
vietettiin hiljaisesti, ja tohtori itse tuli kotiin vasta myöhään
sairaittensa luota... Hän oli väsynyt, -- ei jaksanut ottaa pikku
Baardiakaan polvelleen, istui vaan kokoon kyyristyneenä ja seurasi
pienoisen liikkeitä silmillään, maistellen portterilasistaan. Bente
oli keksinyt, että hänen piti juoda portteria iltasilla lisääntyvän
unettomuutensa vuoksi. Kun he sanoivat hyvästi, katseli tohtori
kauvan Baardin käsiä ja suuteli niitä molempia...

Vielä kauan sen jälkeen, kun reki oli kadonnut mäen alle ja
umpikulkusten kilinä hälvennyt, seisoi tohtori ulkona portailla ja
katseli heidän jälkeensä...

       *       *       *       *       *

Bente makasi hereillä ja kuunteli, kun kello alhaalla etäällä
kyökissä löi kahtatoista... Uusi vuosi! Hänestä tuntui, kuin Baarvig
olisi käännellyt ja väännellyt itseään ja huokaillut niin syvään.
-- "Niin, uusi vuosi, -- Bente", hän sanoi... "Minä makaan tässä
ja mietin, kuinka eri lailla tämmöinen uusi vuosi voi alkaa eri
ihmisille. Niinkauan kuin on toivoa ja halua ja tuota kaikkea; mutta
on semmoisiakin ihmisiä joka puolella, joiden mielestä se uusi vain
on myllynkivi heidän kannettavakseen... Mutta muista se, Bente, että
kaikki, kaikki riippuu rohkeudesta; ettei masennu, niinkauan kun on
toivon kipinääkään jäljellä, -- jotain -- edes hiukkasenkaan, jonka
vuoksi voi elää!" -- "Oikein minusta tuntuu helpommalta, kun kuulen
sinun puhuvan noin, Baarvig." -- "niinkauan kuin on vähänkin, jonka
vuoksi taistella, edes pienen pieni hitunen... Rakkaani, muista se
aina, minä pyydän sinua, muista se, Bente, -- vaikka minä sen joskus
unhottaisinkin" --

... "Näetkös", -- hän jatkoi hetkisen kuluttua, -- "minä en saa sitä
päästäni... nuo raukat, siellä täällä joka puolella, jotka tänä yönä
tuntevat, ettei heillä ole kerrassaan mitään enää, jonka edestä voisi
taistella -- koska -- koska he ovat käyneet niin lopen köyhiksi
toivosta. -- Ja nyt -- huu-u, -- kun täytyy taas ottaa kokonainen
vuosi niskoilleen"... "Voi, Baarvig, sinun alakuloinen mielesi se
vaan panee sinut hautomaan tuommoisia."... "Joku, kuuletko, jolla voi
olla salainen rikos kannettavana. Ja semmoisia makaa kyllä tänä yönä
monta maailmassa, omaatuntoaan kantaen. -- -- Kun on elänyt jonkun
aikaa ja saanut silmät auki näkemään, kuinka paljon salaista surua ja
tuskaa voi mahtua tähän maailmaan, jossa sitä ajellaan ja hoidellaan
ja pannaan tulta ikkunoihin ja valaistaan uudeksi vuodeksi, -- niin
sellaiset ajatukset väkisinkin tulevat... Ja sellainen rikollinen...
minä tarkoitan sellaista, joka on tehnyt suuren rikoksen, esimerkiksi
murhan... joka tietää, että jos hän ilmoittaisi itsensä, niin hän
syöksisi kaikki rakkaansa onnettomuuteen ja häviöön ja kurjuuteen,
hän voi tosiaankin olla omituisessa asemassa, -- niin sanoakseni
suljettuna neljän seinän sisään, elinkautiseen vankeuteen itsessään
-- häntä ei tarvita tuomita siihen... eikä viedä vankikyydillä, ei
-- -- Ajatteles vielä, että hänellä olisi vaimo, jota hän rakastaisi
kuin omaa elämätänsä, ja lapsia, joiden pitäisi päästä eteenpäin
maailmassa"...

"Hyi, Baarvig, -- tämä on niin kamalaa -- sellaista puhetta uuden
vuoden yönä." --

"Ole hyvä minulle, Bente, -- minä en voi nukkua, ennenkuin minä olen
purkanut itsestäni nämä ajatukset... Hän ei voisi kertoa vaimolleen,
-- että hän on murhaaja, -- samassa silmänräpäyksessä hän kadottaisi
vaimonsa sisimmän kunnioituksen. -- Ja vaikka hän voisikin säilyttää
vaimonsa rakkauden." -- "Se voisi kyllä tapahtua, Baarvig, se
tosiaan riippuisi paljosta." -- "Niin, vaikka hän -- näetkös -- niin
rakastaisi hän kuitenkin vaimoaan huonosti, jos hän sillä tavalla
vetäisi vaimonsa kanssaan äänettömäksi rikostoverikseen, jonka
myöskin täytyisi luoda ihmisten edessä alas silmänsä ja alituisesti
pelätä ilmitulemista ja sen tuottamaa häpeää ja häviötä hänelle
itselleen, kaikille hänen omaisilleen -- saattaisi hänet siihen, että
hänestä tulisi vangin vaimo ja vangin lasten äiti..."

"Hän olisi kääntänyt rikoksen kuorman sitä vastaan, jota hän enin
rakasti ja jolle hän toivoi enin hyvää maailmassa. -- _Siinä_ siis,
näetkös, ei enää ole luottamusta, -- hänellä ei enää ole ystävää. --
Hän on, Bente, suljettu ulos -- paratiisin yrttitarhasta, -- hän on
pakotettu vaikenemaan, Kerubim -- --. Se _on_ niin, Bente. Sellaisia
ihmisiä on äärettömän sääli." --

"Rakas Baarvig, jos sinä joisit hiukan soodaa taikka naftaa, -- ne
ovat niin pimeitä ja epätoivoisia asioita, joita sinä mielessäsi
myllertelet, että minä melkein pelkään sinun hourailevan." -- "Ei,
ei, Bente, -- minua helpottaa, kun annat minun myllertää tämän
loppuun. Sitten minä saan unta, mutta en ennen... Niin, ja sitten...
vaimo parka ei oikeastaan koskaan voisi antaa hänelle anteeksi,
että hän sillä tavalla on pimentänyt hänen koko elämänsä, -- tehnyt
hänestä pahantekijän rikostoverin. -- Hän voisi ehkä rakastaa häntä;
mutta kokonaan antaa anteeksi, näetkös... Ihmiset eivät voi antaa
semmoista anteeksi... siitä syystä on anteeksiantamus asetettu niin
korkealle meidän yläpuolellemme uskontojen auringoksi. Ja sitten, --
näetkös, -- hänelle, -- niille raukoille, joita tuollainen epäkohtalo
rasittaa, tuntuu uudenvuoden yö pimeältä seinältä, -- ei maksa vaivaa
panna tulta ikkunoihin... Heiltä on viimeinen kipinä mennyt --
sammunut... Sitä voi sanoa uudenvuoden surkeudeksi, Bente... Ja nyt
minä ehkä saan unta... Katso, onko sammutettu Kjelin luona"..

Hän puristi äkkiä suonenvedon tapaisesti vaimoaan rintaansa vasten,
syleili ja suuteli häntä.

-- Uuden vuoden aamuna tohtori seisoi turkit yllään rohtokaapin luona
ja penkoi ja haki jotain, ennenkuin hän meni rekeen. Hänellä oli
hermokuumesairas ja hän tahtoi olla poissa, ennenkuin uudenvuoden
onnittelut alkaisivat. Hän ikäänkuin tarkasteli ikkunoita ajaessaan
kotoa poispäin, seisautti tienmutkassa portilta vähän matkaa
ajettuaan ja jäi vähäksi aikaa istumaan ja katsomaan taakseen
rakennusta, niin että renkipoika arveli hänen unohtaneen jotain,
kohautti vähän nahkalakkiaan, löi ruunaa selkään ja ajoi kovaa
vauhtia mäkeä alas.

Aamupäivällä täyttyi Elvsaetin sali uudenvuoden vieraista... Leveitä
rekiä ja kapeita rekiä kilisevin umpikulkusin ja karhunnahkaisin
taikka sudennahkaisin peittein näkyi pitkä rivi pihassa, josta
lumi oli pois luotu. Seudun perheet olivat ajaneet sinne kirkosta
tullessaan. Toivotettiin hyvää uutta vuotta, juotiin viiniä ja
syötiin leivoksia, ja Endre hoiti sijaisena isännyyttä sangen
kaunopuheliaasti. Hän ei lausunut jokapäiväisiä uudenvuoden
toivotuksia, vaan vaihteli puheenparsia, niin että niihin tuli
sievyyttä ja uudenvuoden huumoria. Hänen varastonsa ei ollut vielä
lopussa, kun viimeinen vitkasteleva vieras kello kahden aikaan ajoi
mäkeä alas, ja hän itse seisoi kannaksilla mennäkseen jatkamaan uutta
vuotta Kjelin luona.

Tohtorin mäessä tuli isän hevonen häntä vastaan, ja sitä ajoi joku
vieras; mutta hän ei siitä huuruisessa mielentilassaan ajatellut
sen enempää... -- Bente rouva tunsi hevosen ja meni ulko-ovelle
vastaanottamaan Baarvigia; hän oli ollut niin surullinen ja
levoton yöllisestä. Hänen huomiotaan herätti, ettei umpikulkusia
kuulunutkaan, ja että reki vastoin kaikkia tohtorin tapoja seisahtui
keskelle pihaa eikä portaitten eteen. Kun vieras mies astui reestä,
tuntui äkkiä kuin hänen verensä olisi jäätynyt; ja hän nojautui
kaidepuihin päästäkseen alas -- --

       *       *       *       *       *

Kjel ja Endre olivat matkustaneet isää noutamaan. Tohtori oli, --
niin kuului surullinen sanoma, äkkiä kuollut jonkinlaiseen
sydän- taikka hermohalvaukseen heti juotuaan lasin jääkylmää
vettä sairasta katsottuaan. --

-- Eteisen poikki kuului pikku tyttöjen kamarista Berthean itkua ja
joskus äänekästä voivotusta... -- Keltaisen salin ikkunassa seisoi
Bente yksin pimeässä. Hän oli seissut siinä hämärästä saakka hiljaa,
liikkumatta... Ne öiset puheet kaikuivat taas hänen korvissaan,
-- joka ikinen sana, niinkuin se oli sanottu, -- raskaasti...
huokauksella... Kaikki oli käynyt hänelle -- niin läpinäkyväksi --

Liekit alhaalla sahalla sihisivät ja kiemurtelivat -- ja
hävittivät... huusivat tuskaa -- tuskaa... Hän tuijotti eteensä
jähmettyneenä -- --

       *       *       *       *       *

Alhaalta kuului varovasti kulkevan reen natisemista -- ja hiljaista
puhetta... Eteisen ovi narisi hitaasti auki ja miehet kantoivat
vaieten tohtoria ylös portaita... Bente rouva seisoi liikkumatonna,
sittenkin kun hän oli kannettu keltaiseen saliin tilalleen... kääntyi
ja tuijotti, -- -- kääntyi ja tuijotti... -- -- Pojat olivat menneet
alas. -- --

Silloin hän hiipi hiljaa ja laski poskensa kuolleen poskea vastaan --
ääneti -- kyynelittä...



XIV.


Elvsaetissa oli nyt niin hiljaista ja yksitoikkoista, vaikka siellä
tänäkin kesänä oltiin ja elettiin.

Ei tullut enää tohtoria, ei lähtenyt tohtoria käskyin ja puuhin ja
edellään kuin tuuli siitä, mitä oli sisällä ja ulkona tehtävä. Ei
nähty vierailevien rilloja ja kääsejä tohtorin mäessä, ei seisahtunut
hiljaisia sairaita portaille kysymään, oliko tohtori kotona...
Konttorihuoneessa oli kaikki entisellään, riippuivat tohtorin piiput
ja makasivat hänen kauniit koneensa, -- haavurilaatikko tavallisella
paikallaan pulpetin oikealla puolella. Maanviljelys oli poisvuokrattu
siksi vuodeksi, kunnes maatila syksyllä myytäisiin, ja sitä
hoidettiin alaalta väentuvasta.

Bente rouva puuhaili hiljakseen kotitaloudessa ja puutarhassa.
Vähän väliä tuli kirjeitä Arntilta ja Massilta. Hän oli luovuttanut
loput perinnöstään taatakseen siten heidän kasvatuksensa, ja nyt
sitä kysyttiin ja vastailtiin pitkissä kirjeissä, kuinka rahoja
tuli käyttää. Ylhäällä keltaisessa salissa tuntuivat askeleet
vielä yksinäisemmiltä ja hiljaisemmilta autiossa huoneessa, jossa
huonekalut olivat epäjärjestyksessä, pitkä pöytä maalaamaton ja
tavaroita työnnetty sinne tänne, niin että koko huone oli kuin
ullakko-säilytyshuone. -- -- "Niin kauan kuin oli hitunenkaan toivoa,
-- jotain, jonka vuoksi elää," oli Baarvig sanonut... Se oli tuo
salainen kertosäe, jota ei kuullut päivällä enempää kuin kosken
kohinatakaan, mutta joka alkoi mielessä humista yksinäisinä hetkinä
keltaisen salin ikkunan luona --

Minka... Hän käyskenteli kesän täällä kotona kysymysmerkkinä
äidilleen -- häälyvänä toivona... Minka, hänen sydänkäpynsä, jonka
vuoksi hän oli tuntenut itsensä niin rikkaaksi niin monet vuodet...
jota hän oli rakastanut heikkouteen saakka, -- jota hän ei kestäisi
kadottaa!...

Rouva Baarvig oli aina Minkan kotiintulosta saakka yhä enenevällä
tuskallisella tunteella huomannut, että tyttäreen oli tarttunut väriä
ympäristöstä, jossa hän oli liikkunut, vaikutuksista, joiden alainen
hän oli ollut... Tuo uneksiva itseensä vaipuminen... Ikäänkuin
todellisuuden rajain ja vaatimusten ymmärryksen heikkeneminen --
tuommoinen sumuinen kiihotettu itsetunto... Häneen oli kuin jotain
tarttunut toisesta ilmakehästä, joka oli täynnään tylsistäviä
edellytyksiä ja käsitteitä -- --.

Ja puhe niin hillitsemättömän hermostunutta, joka hermo rikki
revitty... Hänen piti nyt pysyä kotona koko kesän, voimistumassa
ja lepäämässä... saamassa takasin hienon luonteensa, pääsemässä
tasapainoon. Syksyyn... niin syksyyn saakka... kunnes Elvsaetissa
kaikki oli irtirevitty.

_Silloin_ oli yritettävä käydä kiinni; -- Minka antaisi soittotunteja
ja hän itse pitäisi pääkaupungissa lapsille taloutta... Ja Berthea,
surullisen huikentelevainen Berthea pantaisiin talouskouluun...

       *       *       *       *       *

-- Minka koetti huolellisesti karttaa Schulteissia, -- ei sietänyt
nähdä häntä, hänen hermonsa olivat aivan hillitsemättömät siinä
kohden. Hän oli huomannut Schulteississa jotain häiriytynyttä heti
ensi silmänräpäyksellä, kun hänet tapasi; yksi ainoa katse sen oli
ilmaissut ja häntä kauhistutti. Hän ei sietänyt sitä ajatusta, että
Schulteiss vahti ja väjyi häntä, kävi yhä levottomammaksi, niin että
hän melkein huusi kauhusta, kun joku liikkui jonkun aidan luona tahi
jossain pensaassa.

Ja Schulteiss kuljeskeli ja väjyi ja piiloutui teille ja mäkiseen
metsämaahan, joka oli nimismiehen talon ja Elvsaetin välillä.
Hän tahtoi nähdä edes vilahduksen Minkasta... Hän saattoi seista
ajatuksissaan, kokoon kyyristyneenä puitten alla lehdossa --
odottaa varmasti vakuutettuna, että Minka tänä päivänä ilmestyisi,
-- hän ei huomannut sadetta, ei märkyyttä ympärillään, eikä ajan
kulumista... Hän puhui Minkan kanssa, ilmaisi hänelle jonkun
suurista ajatuksistaan, -- tunsi hengen ylevää yhteyttä... kuiskasi,
rakasti, jumaloi näyissä... Onnellisina, yksinäisinä hetkinä
kotonaan hän mystillisesti iski silmää, hymyili peiliin ja jupisi
itsekseen sovituista henkikohtauksista... Minkasta, joka ei koskaan
antautunut...

Berthea tuli kerran aamiaispöytään punottavin silmin ja kasvot
pöhöttyneinä. Ei häntä vaivannut mikään, -- ei kerrassaan mikään --
tuo hammastauti vaan. Samana aamupäivänä hän vei postilaatikkoon
asemalle yöllä kirjoitetun paksun kirjeen, jonka päällekirjoituksena
oli: -- Iowa City, Iowa U. S. North America -- Mr Ole Berg.

Hän hämmästytti kotoväkeä pysymällä heinäkuussa kotona kaikki
neljä viikkoa. Sitten se tuli eräänä päivänä... Hänen uskollinen
aina hyljätty ihailijansa kouluajoilta, nimismiehen poika Ole, oli
vastannut hänen kirjeeseensä viipymättä: -- Sylini avoinna, tule,
tule! --

Ja nyt hänen _täytyi_ saada matkarahaa Kjeliltä taikka äidiltä --
hänen _täytyi_ -- täytyi -- --

       *       *       *       *       *

Lähtiessään hän jätti, siltä näytti, sekaantumistaan sekaantuvan
vyyhden selviämättömiä arvoituksia, jotka varmaan kauvan olisivat
olleet pitäjällä puheenaineena, ellei huomio äkkiä olisi niin
yksinomaan ja rajusti kiintynyt huhuihin, että Mustan metsän
omistajien kesken tapahtuisi uusia konkursseja -- kysymys ei koskenut
vähempää kuin Kjel Baarvigin asioiden asettamista suoritustilaan.
Huhuja kulki vastakkain ja ristiin... Vakuutettiin, että Thekla
rouva äkkiä oli ajanut voudin luo ja tahtonut ilmoittaa _oman_
omaisuutensa, luetella kaikki turkkinsa, silkkihameensa ja
koristuksensa, -- alusta loppuun saakka. Hän oli luopunut siitä
vasta sittenkuin ilmoitettiin, että Kjelin _oma tekemä_ väliaikainen
pesäluettelo osoitti kokonaista kuusikymmentätuhatta kruunua enemmän
omaisuutta kuin velkoja -- --

Kun Endre vallan vasten tapaansa syöksemällä syöksi Elvsaetiin
kertomaan huhusta, ei Bente rouva hiiskunut sanaakaan. Se mikä nyt
_alkoi_ kaikille muille, se oli jo hänelle vanhaa --. Aikoja sitten
taisteltu ja selvitetty...

Kärsitty kaikki, mitä _saattoi_ tapahtua... ja vielä paljon
enemmänkin... Niin kauan kun on toivon kipinääkään, -- muista se
Bente, oli Baarvig sanonut... Hänen täytyi nyt suojella sitä, mitä
hänellä vielä oli --

Hän tunsi nyt yhä enemmän ja enemmän, kuinka vaikeata oli päästä
Minkan olennon perille.

Niin hellä, niin käsittävä jonakin hetkenä, -- mutta samalla tuntui
kuin kaikki olisi aljettava alusta jälleen. Ja syvällä sisässään,
jossa ratkaisun tuli tapahtua, hän luiskahti pakoon. Minka vältti
mieluimmin noita sydämen hetkiä, jolloin voitiin varovasti mainita
tulevaisuuden näköaloja ja tuumia; hänen kasvoihinsa tuli niin
kärsivä peitetty ilme... Viime aikoina hän oli alkanut käydä niin
levottomaksi, niin äkilliseksi käytöksessään, vavahteli säikähtyen
ja arasteli kovin keskusteluita -- oli saanut monta kirjettä
ja kirjoittanut -- Vaikk'ei Bente rouva koskaan olisi nähnyt
päällekirjoitusta, olisi hän kuitenkin arvannut, että Minka oli
Varbergin kanssa kirjeenvaihdossa. Ja nyt hän kuuli, että Varberg
oli tullut näille seuduille ja asui asemalla. Hän oli varmaankin
taas saanut Minkan kiedotuksi tuohon onnettomaan hypnootilliseen
mystisismiin... Tuo hurmaantuminen, joka oli alkanut huumaamalla tai
kiihottamalla yhtä erikoista tahdonkykyä ja sitten jatkoi repimällä
hajalle koko ihmisen, nujertamalla kaiken luonteen ja itsenäisyyden,
-- sen _täytyi_ loppua itsemurhaan! -- Bente näki epätoivoisena
Minkan edessään tahdottomana meediona, -- kokeilijan uhrina -- hänen
käskyjensä säiliönä -- elävänä ruumiina.

       *       *       *       *       *

-- Kjel astui verkalleen ylös portaita, seisahtuen väliin ja kokoon
lyyhistyen. Hän haki äitiä kaikista huoneista, käveli kuin pimeässä
ja seisahtui vihdoin hapuillen maitokamarin oven eteen... Hän
kuuli Bente rouvan äänen mankelihuoneesta, jossa hän Minkan kanssa
järjesteli ja pani liinavaatteita kokoon muuttoa varten. Kun Kjel
melkein kompastui huoneesen, kalpenivat rouva Baarvigin kasvot äkkiä,
jäykistyivät kuin jääksi ja kävivät niin teräviksi.

Kjel oikasihe seinää vastaan ja voihki. Se ääni oli kuin käheätä
alkua huutoihin, joista ei jaksanut tulla mitään... "Konkurssi,
äiti -- käsketty kuulusteltavaksi kello kolme iltapäivällä --
säästöpankista" -- sanoi hän katkonaisesti -- -- "ja -- ja -- illalla
minut -- vangitaan -- minä tiedän sen"...

Yläosa hänen ruumiistaan retkotti eteenpäin, ikäänkuin hän ei olisi
jaksanut sitä kantaa, kasvot olivat vihertävän kalpeat, veltot,
silmissä tuskaa, mutta suu idioottimaisesti selällään -- "Käy
hullusti, -- äiti", -- mörisi hän käheästi, -- "läksin pakoon
kotoa" -- --

Endre tuli perässä ulkohuoneeseen, hän oli jo aikoja sitten
ymmärtänyt asian. "Tässä on lasi konjakkia -- omaasi, Kjel, -- sinä
tarvitset sen kyllä"...

Kjel torjui pois lasin veltolla kädellä.

"Sinun täytyy koettaa miehistyä -- --. Etkö -- etkö maistakaan
--. Täytyy kestää kohtalonsa kuin mies -- vaikka minkä kohtalon
-- ainakin säilyttää fasaadinsa, sen sanon sinulle -- ei saa
aivan kokoon lyyhistyä -- -- muuta kuin kuollessa", -- lisäsi hän
teatraalisesti.

"Vankeus -- ehdoton vankeus"... änkytti Kjel käheästi. -- "Tässä,
juo vettä, Kjel", -- sanoi rouva Baarvig -- "rupea -- istu tuolle
tuolille".

Kjel nieli pari kulausta vettä. "Iltapäivällä, äiti il-- --" hänen
kätensä vapisi, niin että äidin täytyi ottaa lasi häneltä. -- "Älä
nyt masennu noin kokonaan, Kjel", -- Bente rouva silitteli puoleksi
tietämättään Kjelin kasvoja ja tukkaa, Kjelin huohottaessa taajaan.
-- "Älä nyt vallan masennu... Sinun äitisi, joka on sinut kantanut ja
synnyttänyt, Kjel, -- ei hylkää sinua."

Kjel ikäänkuin ylönantoi... "Van -- -- vankeus" -- Hän istui tylsänä,
pää retkallaan äidin kuivatessa hänen otsaansa. -- Endre alkoi
kulkea edes takaisin käsivarret ristissä: "On hetkiä, ratkaisevia
hetkiä, jolloin täytyy kohota saamaan yleiskäsitys asemasta, --
koettaa päästä situatsioonin herraksi... Kun tavalliset porvarilliset
käsitykset eivät enää pidä pystyssä -- kun on ikäänkuin joutunut
yhteiskunnan rajojen ulkopuolelle, -- niin sihdataan asioita
_toiselta_ kannalta -- valitaan tavattomia teitä" --. Hän kääntyi: --
"Ymmärrätkö minua, Kjel --. Minä neuvon sinua heti pakenemaan maasta
-- hautaamaan olemuksesi jonnekin Atlantinmeren toiselle puolelle
-- -- itsesi tähden ja perheen tähden"...

Kjel loi häneen tylsän katseen. Ilmeestä näkyi, ettei tässä ollut
ajattelemistakaan minkäänlaista tarmokasta tointa. Endre heittäytyi
seinäpenkille ja potkaisi vihaisesti jalallaan: "-- Asian näin
ollessa tekisi mieli tosiaankin olla päättäväinen -- kerrassaan iskeä
kirveellä Arntin dynamiittipatruunia tuolla varastohuoneessa...
vallan joutua epätoivoon... keksiä mitä tahansa"... Hän tuijotti
hetkisen Kjeliin -- "Kuule, Kjel, minä, sinun veljesi seuraan sinua
iltapäivällä oikeussaliin, -- minä aion uhmata opinjoonia" --

Minka levottomin tempauksin tuon tuostakin nousi ja taas istui,
peitti silmänsä käsillään -- tuijotti värisevällä kauhulla veljeensä,
murtuneeseen muotoon, joka tuskin pysyi pystyssä. Äkkiä hän
ikäänkuin kädellään sokeasti työnsi vaikutuksen luotaan ja puhkesi
vaikeroimaan: "Nyt minä voin sanoa omankin asian... Sinun se täytyy
tietää äiti, --. Minä, -- minä en ole hennonnut surettaa sinua
sillä ennen -- mutta nyt... Niin, minä olen vastannut myöntävästi
Varbergille!... Minä en voi tehdä toisin, -- enkä tahdokaan",
-- intoili hän hermostuneesti vallan suunniltaan. -- "Minä itse
_tahdon_, äiti... seurata häntä, -- olen sitoutunut häneen... Hän
rupeaa minun impressaariokseni ulkona maailmassa -- minä tulen
meedioksi, valmistamaan sijaa uusille totuuksille"...

Rouva Baarvigin silmät muuttuivat äkkiä kuin ilveksen silmiksi.

"Sinä katsot minuun, äiti... Minä sanon sinulle, se on ollut sovittu
asia Varbergin ja minun välillä jo alkukesästä saakka... Minulla on
lahja. Hän kehittää minun omituista kykyäni... Minun _täytyy_ seurata
kutsumustani"...

Bente rouvan kasvot jähmettyivät... niihin tuli kauhistuksen kalpeus
-- mielipuolisuuden varjo... Ilmassa ikäänkuin kaikui voi -- voi...
pitkiä ääniä -- yliluonnollista vaikeroimista... Hän näki... näki...

... Minkan istuvan haltioissaan, huiskutellen käsiään kuin tahdoton
nivelnukke --. Se kulki hänen ohitseen tyhjyyttään naristen... Ja
tuossa kävi tuo toinen, jolla ei ollut tulevaisuutta, ja laverteli
dynamiitista... Kjel seisoi äkkiä seinän vieressä ja kaularaudat
pistivät esiin molemmilta puolilta...

Yht'äkkiä tuntui hänestä niin huimaavan rusentavan raskaalta,
etteivät Arnt ja Massi -- Baarvigin nimi -- enää jaksaneet
ylläpitää...

-- Bente rouva katsoi jäykästi, pahaa tietävän vieraasti, kolmeen
lapseensa... Hänen kivettyneet kasvonsa kävivät tuhkan harmaiksi,
kalman kalpeiksi, kun hän meni varastohuoneeseen. -- Hän haki
levollisena esille Arntin läkkirasian, jossa dynamiittipatruunit
olivat, -- tarttui sitten kirveeseen ja iski hurjasti kauhusta
kiljahtaen -- --

       *       *       *       *       *

Kello neljännestä vailla yksitoista aamupäivällä kuultiin seudussa
kova räjähdys tohtorin talosta Elvsaetistä. Onnettomuus lienee
tapahtunut siten, että jossakin säilössä ollut dynamiitti vahingossa
oli syttynyt. Toinen puoli taloa oli raunioina, ja lankkujen ja
tukkien välissä makasi neljä ruhjottua ruumista -- rouva Bente
Baarvig ja hänen kolme täysikasvuista lastaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Niobe - Nykyajan romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.