Title: Avioliiton ilveily - Romaani
Author: Geijerstam, Gustaf af
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Avioliiton ilveily - Romaani" ***


AVIOLIITON ILVEILY

Romaani

Kirj.

GUSTAF af GEIJERSTAM

Suom. Antti Kaila



Yrjö Weilin, Helsinki, 1907.
Vihtori Kososen Kirjapaino.



        Henrik Ibsenille.

    Monivuotisen ihailuni, mieltymykseni ja kiitollisuuteni pyydän
    minä saada lausua näissä riveissä. Syvimmin minä olen kiitollinen
    Teille senvuoksi, että Te olette antanut minun nähdä ja tuntea
    suuren yhteyden ihmisen ja runoilijan välillä, noitten kahden,
    joitten ei koskaan pitäisi erota, mutta jotka kumminkin sen niin
    usein tekevät.

    Minä annan Teille kiitokseni tässä kirjassa, joka tuli minulle
    kalleimmaksi, tietämättäni sitä, kun sen kirjoitin.

    Tukholmassa syyskuussa 1898.

                                          _Gustaf af Geijerstam_.



JOHDATUS


I.

Minä tahdon alkaa tämän romaanin muutamasta avioliitosta kertomalla
erään kertomuksen aviomiehen nuoruudesta, ja minä teen sen senvuoksi,
että ilman tätä kertomusta kukaan ei voi ymmärtää minun sankarini
omituisuuksia ja luonnetta.

Hänen elämänsä oli, niinkuin monen muunkin, taistelua niitten voimien
välillä, jotka pyrkivät samalla kertaa hävittämään ja säilyttämään.

Robert Flodinilla oli nuorena pyöreät ja leikilliset, punahkot ja
eloisat kasvot, sointuva nauru, ja hän oli täysi leikillisiä kujeita ja
iloisia kertomuksia. Mihin vain hän tuli, oli ilo ylimmillään, niin,
ilo melkein tahtoi kohottaa kattoa, kun Rob Flodin tuli lauluineen. Hän
oli pieni ja pyöreä pahjus, ja häntä kutsuttiinkin tavallisesti
toverien kesken Upsalassa pikku Bobiksi.

Hänen silmänsä vain eivät tahtoneet oikeen soveltua hänen ylen iloiseen
ulkomuotoonsa. Sillä pikku Bobin silmät olivat surumieliset. Mutta
hyvin harvoin kukaan kiinnitti huomiota hänen silmiinsä. Osittain
ihmiset vähän välittävät siitä, mikä voi häiritä heidän huviaan. Osaksi
vajosivat nuo surumieliset silmät aina syvälle Bobin päähän, kun hän
nauroi. Ja se tapahtui, kuten me jo voimme ymmärtää, hyvin usein.

Pikku Bob ei puhunut aina niin paljon, mutta hän näytti niin iloiselta,
että hänen ilonsa tarttui, ja hän lauloi lauluja tavalla, joten ei
kukaan muu voinut. Hän lauloi vanhoja ja uusia lauluja ja kaikki laulut
muuttuivat uusiksi kun hän niitä lauloi. Bob lauloi koko viattoman
sielunsa lauluissaan ja kaikki jurot, kylmäsydämiset, tyhjät ja kuivat
ihmiset tulivat iloisiksi kuin lapset, kun he kuulivat hänen laulavan.

Jos Bob ylimalkaan olisi ymmärtänyt käyttää hyväkseen muita ihmisiä,
olisi hänellä ollut kultakaivos lauluissaan. Ne olisivat helposti
avanneet hänelle valoisan tulevaisuuden, ja rikkaitten ja
vaikutusvaltaisten miesten ovet olisivat olleet yhtä avoimia hänelle
kuin ystävien sydämetkin. Mutta pikku Bobilla oli sensiaan omituisuus,
josta hän ei koskaan päässyt. Hän ei voinut olla oma itsensä muualla
kuin hyvien toverien piirissä ja tarvittiin vain, että tuli yksi ainoa
henkilö, jota hän ei joko tuntenut eli joka tuntui hänestä hiukankaan
epämiellyttävältä tai ainoastaan vieraalta, niin Bob vaikeni kerrassaan
ja laulaminen oli hänelle yhtä mahdotointa kuin puhua hepreaa tai lukea
Virgiliusta ulkomuistista. Bob sanoi, että hän vaikeni tahtomattaan,
kun huoneessa oli vain joku henkilö, joka vaikutti kylmähkösti häneen.
Ja mitä hän tarkoitti tuolla orakelikielellä, sitä hän ei koskaan
voinut selittää.

Tuskin voinee ajatellakaan, että Bob olisi ollut niitä, jotka aina
ymmärtävät valita ystävänsä. Vissit piirteet hänen luonteessaan
vaikuttivat aivan luonnollisesti, että hyvät ihmiset joutuivat hänen
ystävyyteensä, samalla tavalla kuin samallaiset kemialliset aineet
vetävät toisiaan puoleensa. Täytyy myös sanoa, että Bobilla alkuaan oli
kylläkin hieno vaisto ymmärtääkseen eroittaa tällaiset ystävät muista,
joitten yhteyteen hän joutui. Mutta toiseltapuolen hän ei ollut kyllin
teräväkykyinen näkemään eroitusta pahan ja hyvän välillä. Bob
kaunisteli mielellään mielikuvituksissaan niitä ihmisiä, joitten kanssa
hän tuli kosketuksiin, ja hän näki ne omien toiveittensa loistossa. Tuo
hellyys, hän itse tunsi, teki hänet sokeaksi, ja hän eli kauvan
sanomattoman onnellisena harhaluuloissaan uskoen alinomaan itsensä yhtä
lämpymästi rakastetuksi, kuin hän itse kiintyi muihin.

Pikku Bob kärsi kuitenkin suurta henkistä heikkoutta, ja se oli vain
liian luonnollista, että tämä heikkous oli se, joka alituisesti toi
hänelle suurimmat kärsimykset. Bob nimittäin salaisuudessa ikävöi, että
joku ihminen olisi älynnyt ymmärtää häntä, minkälainen hän itse
oikeastaan oli. Hän ei ollut tyytyväinen siihen, että toverit nauroivat
niin pian kuin he saivat nähdä hänen ja apploderasivat hänelle niin
usein kuin hän lauloi. Pikku Bob kulki hiljaisissa mietteissään ja
ajatteli, että hänessä oli jotain muutakin kuin hänen iloisuutensa,
joka kykenisi herättämään ihmisten mieltymystä ja myötätuntoa. Bob
hautoi nimittäin aivoissaan paljon ajatuksia, ja ne eivät aina olleet
niin iloisia kuin hänen oma ulkomuotonsa. Eikä ollut ensinkään
harvinaista, että hän huomaamattaan antautui noitten ajatuksien
valtaan, ja silloin voi hänen kasvonsa muuttua niin, että häntä tuskin
voi tuntea. "Mikä jumalan nimessä Bobilla on", sanoivat toverit.
"Istutko sinä ja uneksit?" Sitten kiihoitettiin Bob taas kujeilemaan ja
olemaan iloinen. Niin kujeilikin hän itsensä entiselle tuulelleen ja
oli iloinen. Eikä kukaan ajatellut sen enempi koko asiaa.

Mutta vähitellen Bob rupesi kauhistumaan sitä, että kaikki ihmiset
vaativat häntä olemaan aivan yhtenään iloisena. Syvällä hänessä
työskenteli toinen ihminen kuin mikä maailmalle näkyi. Tämä ihminen
vaati saada elää ja päästä oikeuksiinsa. Päivin ja öin luuli Bob
voivansa nähdä hänen kasvonsa niin kokonaan toisenlaisina kuin hänen
omansa, lempeinä ja uinailevina, ikäänkuin häntä katsoen suurilla
silmillään, jotka kysyivät, miksi ei kukaan tahdo kohdata niitten
katsetta. Tämä näky vainosi häntä ja synnytti hänessä tuskaa, joka tuli
päivä päivältä voimakkaammaksi eikä koskaan suonut hänelle ollenkaan
rauhaa. Hänen täytyy anastaa itselleen oikeus olla oma itsensä. Hänen
täytyy vaatia itselleen tämä oikeus mistä hinnasta tahansa. Hänen
täytyy heittää pois se ies, jonka hänen oma iloisuutensa on asettanut
hänen hartioilleen. Kukaan ei voinut koskaan aavistaa, että sillä välin
kuin pila leikki hänen suupielissään, istui Bob toverien seurassa ja
oli harmissaan siitä ilosta, jonka hän herätti. Hän oli siitä niin
syvästi harmissaan, että hän tunsi olevansa kaikkien narri, ja kun joku
sanoi hänelle: "Kunnon Bob-veikko, kuinka hauskaa onkaan saada aina
nähdä sinut niin ilosena!" olisi se ollut Bobille sanomaton nautinto,
jos hän olisi voinut päättävästi antaa ystävälle aimo korvapuustin.

Se luonnollisesti ei voinut tulla kysymykseenkään, kaikkein vähimmin
niin hyväsydämiselle luonteelle kuin Bob. Sen sijaan päätti Bob käyttää
toista tapaa, jonka hän varmasti katsoi tekevän lopun hänen
kärsimyksestään. Hän päätti odottaa sopivaa tilaisuutta ja hän luuli
löytävänsä sen, kun hän sai suoritetuksi licentiatitutkinnon ja kaikki
toverit olivat kokoontuneet juhlaan juuri hänen vuokseen. Juhlassa
pidettiin puheita ja ensimäinen puhe omistettiin luonnollisestikin
päivän sankarille, joka oli Bob itse. Puhuja ylisti hänen hyviä
ominaisuuksiaan yleensä ja kiitti häntä erikoisesti siitä, että hän oli
aina lämpymimmät ilonliekit toveripiirissä virittänyt. Puhuja, joka oli
eräs noista Bobin monista ystävistä, teki sen sellaisella tunteella ja
lämmöllä, että Bob tuli kyyneliin asti liikutetuksi, ja hän nauroi
iloissaan niin, että hän sai koko seurueen nauramaan mukanaan. Mutta
vaikka puhuja todellakin puhui sydämestään eikä hetkeäkään tehnyt pilaa
Bobista, tuntui hänestä kumminkin, että tuossa puheessa oli hänelle
omistettu kaikki ilveilijän naurettavat ominaisuudet ja hän väänteli
tuskasta itseään ikäänkuin hän olisi ollut ristiinnaulittu.

Mutta toisten mieliala oli tulvailevan iloinen ja kuten sanottu, ei
ollut kaukana, ettei Bob kokonaan unohtanut tehtäväänsä. Mieliala oli
aivan huolestuttavan tarttuva, toverit seisoivat lasit kädessä
pidättäen nauruaan, odottivat milloin Bob avaisi suunsa ja leikillään
saisi seurueen iloiseen nauruun, ja Bob vasten tahtoaankin oli hetkisen
seurueen mielialan mukana niin, että hän oli vähällä toverien mieliksi
näytellä tuon osansa, jota kaikki näyttivät vaativan häneltä vieläkin.
Mutta samassa tunsi hän tuskaisen vihlauksen rinnassaan. Hän tunsi,
että jollei hän puhuisi juuri nyt, niin hän ei koskaan voisi vapautua
tuosta painajaisesta, joka ahdisti hänen rintaansa. Hän näki edessään
haamuna vakavat, surumieliset kasvot ja suuret silmät, rukoilevat
silmät ja hän tahtoi, että hänen kasvonsa muuttuisivat noitten kasvojen
kaltaisiksi, jotka hän nyt vain voi nähdä aaveena. Tämän vaikutuksen
valtaamana loi Bob silmänsä alas ja nyt näki hän vain palasen valkoista
pöytäliinaa, oman serviettinsä ja muutamia juomalaseja, jotka olivat
likinnä pöydällä. Yhtäkkiä muuttui hänen olemuksensa kokonaan, hänen
äänensä vaihtui toiseksi ja hänen puhetapansa tuli uudeksi. Nuo
kuvaavat sanasutkaukset eivät vyöryneet enempi hänen huuliltaan ja
hänen äänensä ei ollut enää meluava ja riemahteleva. Hän puhui sensiaan
niin hiljaa, että hänen tahtomattaankin ympäristö muuttui hiljaiseksi,
niin hiljaiseksi, jotta hiljaisinkin ääni soi melkein kaameasti.
Puhuessaan hän ei uskaltanut kohottaa katsettaan. Hän kuvitteli
seisovansa pimeässä, jottei kukaan voisi nähdä hänen kasvojaan ja hän
ei korottanut ääntäänkään. Hänen ei tarvinnutkaan. Sillä hiljaisuus
kasvoi hänen sanojensa mukana ja tuntui valtaavan _koko_ huoneen, jossa
tuo hiljainen ääni kuului ikäänkuin ihminen olisi yksinäisyydessä
kertonut sisäisimmät ajatuksensa itselleen.

"Kun minä kiitän teitä nyt puheessa", alkoi pikku Bob, "kiitän teitä
nuoruusvuosien ystävyydestä ja ajasta, joka nyt on jo ohi, niin te
odotatte joka-ainoa, että minä sanoisin jotain huvittavaa ja sattuvaa.
Mutta minä en ensinkään ajattele tehdä tuota. Ja syy on se, ettei
minulla ole sanottavana mitään huvittavaa teille. Vaikka minä itsestäni
koetan kuinka tarkkaan tahansa etsiä, niin minä en löydä itsessäni
missään huvittavaa ja ilon aiheita. Yksin ollessani minä en naura.

"Onnellinen on ihminen vain, joka voi hymyillä yksinäisyydessään
kaikille, ja kaikella elämässä, hymyillä täydellisyydentunteesta
valoisasti omalle kukkealle onnensa elämälle. Minä en voi tehdä niin,
ystäväni, mutta älkää vain luulko, etten minä koskaan ole voinut tehdä
sitä."

"Oli aika, jolloin minullakin oli aurinkoisia päiviä, ja minä kävin
polkuni niin joustavasti ja helposti ikäänkuin ei mikään olisi kyennyt
minua väsyttämään. Se aika oli silloin kun te ensikerran näitte minun
iloisena ja minä tartutin minun iloni teihin.

"Senjälkeen minä olen muuttunut ja sitä minä en voi sanoa, mikä minun
on muuttanut, yksinkertaisesti minä en tiedä sitä itse. Ehkäpä muutos
tapahtui silloin kun minä aloin huomata, että elämässä on niin paljon
loppumatonta surua. Silloin kai rupesin epäilemään omaa iloani ja ehkä
ovat nuo epäilykset tummentaneet minun sieluelämäni. Tästä kaikesta
minä en vielä paljon tiedä. Minä tiedän vain, että kerran minusta
tuntui niin kummalliselta, kun te kaikki olitte valmiit ylistämään
minun iloisuuttani ja silloin teidän naurunne sorisi niin omituisesti
minun korvissani. Minun oma nauruni sorisi vielä kummallisemmin.
Toisinaan minä tunsin tuskaa, kun minä kuulin sitä itse. Mutta juuri
siksi, kun te olitte niin huvitettuja minun iloisuudestani, minä
pakoitin itseni jatkuvasti olemaan iloisena. Minä en tahtonut väistää
teidän ystävällisyyttänne ja minä tunsin, että minun olisi täytynyt
olla ilman sitä, jos minä en olisi huvittanut teitä. Sillä tavalla minä
huvitin teitä, ja -- tunnustanko sen? -- samalla kertaa, kun iloisuus
tuli minulle pakoksi, aloin minä tuntemaan hieman suuttumusta teihin,
jotka pakoititte minua siihen. Voitte ajatella, että usein, kun olen
istunut teidän seurassanne ja laulanut laulujani, kertonut kaskujani,
minä olen tuntenut halua murtaa kaikki, särkeä pullot ja lasit ja
tuskasta huutaa, pakoittaakseni teitä edes sanomaan vain: 'Mutta Bob!
Mitä sinulle on tapahtunut?' Nähkääs, minulle ei ole tapahtunut mitään
muuta kuin että ilo minussa on kuollut ja elää vain teeskenneltynä. Tuo
nyt ei ole juuri kertomisen arvoista. Mutta minä tiedän, että jollen
minä olisi kertonut tätä teille nyt, en minä olisi koskaan saavuttanut
omaa itsenäisyyttäni. Senvuoksi minä sanon teille nyt totuuden. Ja se
kuuluu näin:

"Minä olen yksinäinen, surumielinen ja ystävyyttä rakastava olento.
Minä pidän teistä kaikista, ei senvuoksi, että te niin helposti
nauroitte minun ilveilyilleni, vaan siitä välittämättä. Te olitte
ensimmäisiä ihmisiä, joitten kättä minä puristin, kun minä tulin
julkiseen elämään ja senvuoksi minä pidän teistä. Minä pidän teistä
senvuoksi, että minä joskus arvelen teissäkin jokaisessa olevan kipeän
kohdan, joka vuotaa verta sisälle päin samoin kuin minussa
itsessänikin. Eroitus on vain se, ettei kenellekään ole juolahtanut
mieleen ilmoittaa tuota sairauttaan, ei kellekään paremmin kuin
minullekaan, joka olen iloisin meistä kaikista. Te olette sanoneet sen
minulle niin usein, että minun täytyy kai edes jotain uskoa todeksi
siitä. Mutta jos se on totta, niin Jumala armahtakoon meitä kaikkia."

Bob vaikeni hetkeksi. Sitten kohotti hän avoimesti katseensa ja jatkoi:

"Näyttää siltä, että kaikilla ihmisillä on jotain hävettävänä toisilta.
Minussa se hävyntunne lienee ollut myötä-syntyistä. Sillä minä en ole
koskaan voinut puhua avoimesti itsestäni, ennenkuin tänä päivänä. Minä
olen sanonut jo teille minkävuoksi sen olen tehnyt. Ja te tiedätte
kyllä itse, jos ajattelette, vaikka ehkei kukaan ennen ole tullut sitä
ajatelleeksi. Minä olen vaiennut senvuoksi, että niin pian kuin minä en
ole lyönyt leikkiä, olen minä kohdannut vieraita ja ihmetteleviä
katseita. Silloin minä olen alkanut juttuni tunteakseni kodikkuuden
viehätystä.

"Tuntea kodikkuutta maan päällä! Sehän on suurinta ja korkeinta. Mutta
minä en ole saavuttanut maaliani. Minä olen vain tullut yhä
vieraammaksi. Minulla on ollut häveliäisyyttä niin paljon puhua
itsestäni, että koettaessani tehdä sitä olen voinut sanoa ainoastaan
totuuden puolittain.

"Sitäpaitsi minä tunnen nyt kuinka paljon minä vielä tarvitsisin
rohkeutta sanoakseni kaikki teille. Lieneeköhän samalla tavalla meidän
kaikkien laita?

"Nyt minä tahdon kuitenkin koettaa antaa teille yhden lupauksen,
nimittäin, etten minä koskaan ole näyttävä teille hymyä huulillani, kun
minun sieluni on surullinen. Minä en ole enää niin epärehellinen, kuin
minä olen tunnustanut olleeni, jotta tulisin hymyhuulin luoksenne
viekkaudella narraamaan itselleni ystävyyttä, jota minun sydämeni ei
voi saavuttaa, kun se on suruinen ja raskas. Minä en tahdo kauvemmin
itselleni valehdella saadakseni teidän hyväileviä sanojanne ja
toverillisia kädenpuristuksianne osalleni.

"Minä olen näyttäytyvä sellaisena kuin todella olen, ja minä en koskaan
kadu, että minä olen tänään saanut voimaa paljastaa itseni
vertaisilleni."

Niin puhui pikku Bob ja hänen maljansa juotiin hiljaisuudessa, ilman
hyvähuutoja. Hän istui illan kostein silmin toveriensa seurassa ja hän
tunsi vuosien perästä ensi kerran itsensä vapaaksi mieheksi.


II.

Seurustelu Bob Flodinin tutkintojuhlassa ja tuo varsin kummallinen
puhe, jonka hän itse piti, antoi aihetta monille selvittelyille ja
oikaisuille. Alussa olivat kaikki toverit sen välittömän lämmön
valtaamina, jolla tuo pieni mies oli puhunut, ja jopa pari toveria
huomauttivatkin, että Bobia oli ymmärtämättömyydestä käsitetty väärin.
Oltiin oltu siksi paljon itsekkäitä nauttiessa Bobin leikillisyydestä,
että unohdettiin kokonaan hänet itsensä ihmisenä. Se oli suuri häpeä,
ja se täytyy vastaisuudessa hyvittää. Bob oli tunteellinen luonne, jota
täytyy ymmärtää toisin kuin useimmat olivat häntä ymmärtäneet. Häntä
tuli kohdella hienotunteisesti, ja toverien täytyi tunnustaa, etteivät
he ehkä aina ole olleet kyllin huomaavaisia Bobia kohtaan. Ensi
lämmössä kohosi arvostelu hänestä ihmisenä siihen saakka, että hänet
selitettiin nerokkaaksi tunneihmiseksi, joka oli heidän kaikkien
yläpuolella. Tämä käsitys, jonka lausuivat seurueen johtomiehet,
pidettiin ensiaikoina täysin pätevänä.

Bob ei tiennyt, mistä toverit keskustelivat, vaan tunsi, että käänne
oli tapahtunut hänen edukseen. Hän tunsi itsensä ikäänkuin toiseksi
ihmiseksi, eli oikeimmin -- hän tunsi itsensä siksi ihmiseksi, mikä hän
aina oli ollut. Hänen olentoonsa tuli samalla kertaa jotain hienoa ja
avonaista, ja toverit huomasivat ihmeekseen, että tuo somisti häntä
vielä paremmin kuin hänen entinen teeskennelty iloisuutensa. Tämä sai
puolestaan aikaan kokonaan läpitunkevan muutoksen kaikissa, jotka
kuuluivat tähän seurapiiriin. Oli kuin ympäristö ja yhdessäolo olisi
heidät kaikki muuttanut samallaisiksi. Harrastukset laajenivat ja
osanottavaisuus kasvoi suuremmaksi. Pitkiä hetkiä voi vieriä
keskustelussa, joka ei koskaan horjahtanut ilveilyksi, vaan pulppuili
elämänilosta, joka näytti povellaan kätkevän koittavan keväimen.

Bob oli vakuutettu siitä, että hän oli elämänsä pelastanut. Hän oli
ryhtynyt väitöskirjansa viimeistelytyöhön tuntien itsensä rohkeaksi,
ikäänkuin koko elämä olisi hänelle avautunut. Rajattomalla
kiitollisuudella hän otti vastaan sen laajentuneen myötätuntoisuuden,
joka näytti tulvaillen tulevan hänen osakseen kaikkien niitten ihmisten
puolelta, joista hän piti ja joitten kanssa hän seurusteli. Eräänä
päivänä, kun toukokuun aurinko heitti kirkkaita säteitään Fyrijoen
aalloille havaitsi hän seisovansa huoneessaan katsellen onnesta
hymyillen akkunan alla olevan pienen puutarhan yli, tietämättä itsekään
miksi.

Saman päivän iltana lauloi Bob ensimmäisen laulun tuon toveripiirissä
vietetyn muistorikkaan tutkintojuhlan jälkeen. Hän tunsi jonkunlaista
ihmettelyä, kun hän alkoi, mutta ihmettelyntunne liukui kuin
pilvenhattara ohi hänen sielunsa. Pikku Bob lauloi kasvavalla tunteella
laulun laulun perästä ja ilo kohosi hänen ympäristössään ikäänkuin
kaikuna hänen oman sydämensä juhlivasta riemusta.

Eräs tovereista, joka kohotti lasinsa pikku Bobille, sanoi:

"Nyt sinä olet jälleen oma itsesi. Terve, pikku Bob! Nyt tunnemme me
sinun taas."

Pikku Bob kuuli sanat, mutta hän ei ymmärtänyt niitä. Hän nauroi
iloisinta nauruaan ja joi lasin pohjaan. Sitten lauloi hän taas.
Seurueesta ei erottu ennen kuin paljon jälkeen puoliyön.

Mutta kun Bob tänä iltana tuli kotiin, tunsi hän sielussaan, että illan
kuluessa oli joku kuvailemattomalla tavalla tuottanut tuskaa hänelle.
Hän ei ensin ymmärtänyt mistä se johtui. Hän tunsi vain tuivertavaa
tuskaa rinnassaan. Oli ikäänkuin hänen sydämmessään olisi ollut jotain
vihlovan terävää, joka kasvoi kasvamistaan. Bob etsi muistoistaan. Hän
muisti vihdoin toverinsa sanat. Kuinkas ne olivatkaan? "Nyt tunnemme me
sinut taas." Mitä hän tarkoitti tällä? Mitä mahtoikaan hän tarkoittaa?

Bob koetti kaiken voitavansa, päästäkseen noista surullisista
ajatuksistaan ja lopulta ne haihtuivatkin mielestään unessa. Mutta kun
hän heräsi, oli huone ja kaikki esineet siellä saaneet niin kylmän,
valvovan, kuivan ja epäsointuisen värin, ja aurinko, joka heitti
säteitään akkunasta sisälle, ei paistanut niinkuin ennen. Oli
keltaista, kylmää päivää vain, ilman lämpöä. Mitä tämä on? ajatteli
pikku Bob. Mitä tämä on?

Hän muisti samassa. Ja vitkalleen järjestyivät hänen ajatuksensa.

Bob ei tahtonut kumminkaan uskoa noita ajatuksia ja koetti tarmokkaasti
vapautua niistä. Hän taisteli itsensä kanssa ja itseään vastaan. Hän ei
tahtonut uskoa, mitä hän näki. Hän sulki silmänsä väkisin, sulkeutui
sisälle ja kirjoitti väitöskirjaansa. Hän tiesi itse, että jos hän
tulisi selvyyteen siitä, jota hän pelkäsi, ennenkuin väitöskirja oli
valmiina, hän ei pääsisi koskaan niin pitkälle, jotta voisi lähettää
sen painettavaksi. Mutta Bob oli arka ja ujo tähän aikaan. Hän
pysytteli poissa toverien seurasta niin usein kuin hän suinkin voi
käyttää tekosyitä ja kun se ei onnistunut; oli hän alussa itseensä
sulkeutunut ja hiljaa. Luonnollisesti se herätti muutamien ihmettelyä
ja antoi aihetta enemmän tai vähemmän tunkeileviin kysymyksiin. Mutta
kaikkein kummaksi Bob ei näihin kysymyksiin vastannut laisinkaan. Hän
sensijaan oli olevinaan iloinen. Hän lauloi, hän kertoi ja oli kuin
itse iloisuus. Hän muuttui päivä päivältä yhä enemmän entiseksi kunnon
Bobiksi. Hänen silmiään ei nykyään juuri kukaan voinut eroittaa. Sillä
niin syvälle ne olivat vajonneet hänen päähänsä ja hän nauroi
tavallista useimmin.

Mutta samana päivänä, kun Bob oli saanut väitöskirjansa valmiiksi ja
jätti käsikirjoituksen painoon, meni hän kotiin ja sulkeutui
huoneeseensa, istui ja kertasi ajatuksissaan koko elämänsä.

Hän pääsi itsessään sopusointuun siitä, että hän oli koko ajan tiennyt
ja ymmärtänyt kaikki, mitä oli tapahtunut, vaikkei hän ennemmin kuin
nyt, ollut tahtonut nähdä kaikkea sitä tuossa vihlovassa
alastomuudessaan.

Houkkio hän oli ollut, joka oli uskonut voivansa puhua sydämensä
tunteista ihmisille. Parantumaton houkkio. He olivat kuunnelleet häntä
ja he olivat mieltyneet hänen sanojensa sointuun samoin kuin ennen
kiintyivät hänen ilonsa eloisuuteen ja naurunsa hilpeyteen.

He luulivat ymmärtävänsä häntä, ja jää oli sulanut sydämistä eräiden
ihmisten seurassa, jotka olivat pyrkineet lähelle toisiaan. Kaikki
olivat olleet onnellisia muutamia päiviä ja Bob itse oli ollut
onnellisin kaikista. Oi, niin sanomattoman onnellinen!

Mutta niin menivät päivät ja menneiden päivien mukana hävisi
ensimmäinen vaikutelmakin. Sitten palasivat hiljalleen ja huomaamatta
entiset harmajat arkiset päivät ja tämän kaikkitasoittavan voiman
vallassa alkoivat ihmiset katsoa toisiinsa ja kysyivät itseltään:

Ei suinkaan tämä voi olla mahdollista? Emmehän voi olla uskomatta sitä,
mitä me itse olemme nähneet?

Ja tämän äärettömän raskaan kaikkivallan voiman alla pusertui Bobin
merkityksettömän pieni kohtalo mitättömiin. Sointu hänen sanoistaan oli
poissa ja niitten sisällystä ei ollut kukaan uskonut.

Bob tunsi itsensä yksinäiseksi ja entistä enemmän halveksituksi, ja hän
ei voinut käsittää, että hän oli ollut kerran niin tyhmä ja koettanut
puhumalla oikaista toisten käsitystä omasta itsestään. Pikku Bob häpesi
sekä iloisuuttaan että vakavuuttaan, sekä avonaisuuttaan että
teeskentelyään, koko raukkamaista minuuttaan, jota ei hän itse eikä
kukaan muu kuten hän luuli, koskaan voi ymmärtää.



KERTOMUKSIA


I.

Monta vuotta oli kulunut siitä tapauksesta, joka teki niin voimakkaan
vaikutuksen Robert Flodiniin hänen nuoruudenpäivinään. Pikku Bob oli
aikoja sitten hävinnyt yleisestä tietoisuudesta, oli vain enää muutamia
hänen Upsalaystävistään, jotka juhlatilaisuuksissa muistelivat tuota
tuttavallista hyväilynimeä.

Tämä kertomus alkaa eräästä jouluaamusta 90 luvun alussa, kun
kuninkaallisen kirjaston amanuenssi filosofian tohtori Robert Flodin
pukeutui toalettinsa ääressä.

Menneen päivän muisto --- itse jouluaaton -- lempeä, valoisa mieliala
täytti hänet vieläkin kokonaan. Hän kiinnitti hyvin huolella
kaulaliinaansa neulan, jonka hänen vaimonsa oli hänelle joululahjaksi
antanut, lukemattomien paperien sisään käärittynä ja johon oli melkein
kilo villalankaa ympäri keritty. Hänen silmänsä kostuivat, kun hän
tarkasteli tuota pientä koristetta, jonka aito helmi loisti hänelle
peilistä kuin kyyhkysen silmä. Se oli hänen oma ja hän ajatteli sitä
koettaessaan sitä mustaan kaulahuiviinsa. Kyyhkysen silmä, ajatteli
hän, ei senvuoksi, että hän oikeastaan tiesi, miltä sellainen
todellisuudessa näytti, vaan senvuoksi, että hän oli tottunut
ajatuksissaan kyyhkyseen liittämään jotain valoisaa, hyväntekevää ja
viatonta.

Sitten hän kääntyi ja katsoi avoimesta ovesta koko huoneiston läpi.
Hänestä kaikki tuntui juhlallisilta, melkein kunnioitustaherättäviltä
jokainen esine hänestä näytti. Vierashuone tauluineen ja korkeine
lamppuineen, sohvapöytä tummanvihreine pöytävaatteineen ja pianiino
kukkaisvaaseineen, joista ruusut pitkävartisina sydäntalvella esiin
pistivät, kaikki tuo, joka oli hänelle niin tuttua ja monasti näytti
hänestä mitättömältä ja kovin jokapäiväiseltä, loisti tänä päivänä
sellaisessa valossa, joka ei voinut tulla yksinomaan talviauringosta.
Aurinko paistoi nimittäin sisään ja sen säteet kohtasivat kuusta,
joka oli kaunistettu lukemattomilla välkkyvillä koristeilla ja
värivivahduksilla, ja joka levitteli oksiaan muistuttaen riikinkukon
pyrstön väriloistoista uhkeutta.

Ei, se ei voi olla aurinko, joka vaikutti kaiken tämän. Se oli kodin
onni, jota ei kukaan voinut lähestyä tuntematta jotain vaikutusta
siitä, jota kahden ihmisen sopusointuisuus voi muillekin jakaa. Se oli
perheen suuren juhlan onni, jonka symboli loistaa lukemattomissa
väreissä, lämmittää omalla ruoallaan ja juomallaan, tarjoo ajatuksensa
lahjoissa, joita tuhlaten sataa perheen jäsenille ylöllisenä
hyväilyinä.

Tohtori seisoi avoimessa ovessaan, tunsi kaikkea tätä ja kuuli etempää
vaimonsa äänen joka lakkaamatta katkesi ja sekaantui helisevään pojan
ääneen, joka vavahteli ilosta ja mieltymyksestä. -- Robert Flodin oli
vähällä mennä kynnyksen yli ja yhdistyä tuohon iloiseen ryhmään, jonka
hän oli näkevinään silmissään. Mutta hän otti askeleen taapäin ja
seisahtui.

Se ei kumminkaan ollut päättämättömyyttä. Sitä se ei ollut, koskei
mikään estänyt häntä menemästä sisälle ja läsnäolollaan kohottamasta
iloa kaksinkertaiseksi lastenkamarissa, josta äänet kuuluivat. Tohtori
tunsi hyvin yksinkertaisesti itsensä liian rikkaaksi voidakseen edes
mennä perheensä luo. Tehdäkseen jotain joka vastaisi tuota pyhäistä
rauhaa, joka täytti hänet itsensä, sulki hän ovensa ja istuutui
matalalle tuolille akkunan pieleen, josta hän voi nähdä sinisen taivaan
ja huurteesta kimaltelevia puiden latvoja Humlepuistossa.

Hän istui siinä kauvan ja tunne soi kummallisena lauluna hänen
sielussaan. Se liikkui samassa tahdissa sen mielialan kanssa, joka
täytti hänen sydämensä, ja muodostui hymniksi, jonka sävelen hän kuuli
sanojen jäädessä yhtä muodottomiksi kuin hänen mielialansakin oli.
Mutta sillävälin kuin sanat eivät osuneet hänen huulilleen, vierähtivät
sensijaan onnenkyyneleet kostuttaen hänen silmänsä.

Robert Flodin istui joulupäivän aamuna ja itki onnensa autuutta omassa
huoneessaan.

Mutta istuessaan siellä heräsi hänessä muisto, joka omituisella tavalla
murtautui hänen tunnelmiinsa. Hän tuli ajatelleeksi tutkintojuhlaa ja
oli näkevinään koko tilaisuuden ja itsensä siellä, kun hän lasi kädessä
seisoi ja kertoi tovereilleen kuinka hän oli yksinäinen ja rikkikulunut
ihminen, joka kerjäsi vakavaa ymmärrystä osakseen. Kuinka ihmeelliseltä
tuntuikaan hänestä tuo kaikki nyt! Hänen täytyi hymyillä sen aikaisille
ajatuksille, jolloin hän niin kiihkeästi taisteli tullakseen toimeen
oman minänsä kanssa. Hänen oma minänsä! Eikö elämä ollut pidellyt häntä
lempeillä käsillä ja antanut hänelle lahjaksi kaikki mitä oli toivonut
itselleen. Hän ajatteli vaimoaan, poikaansa, yksinäisinä hetkinään
noitten vanhojen ja uusien kirjojen keskellä kirjastossa. Ja hän tahtoi
syleillä kaikkia tätä samalla täyteläisellä ja lämpymällä tunteella,
joka valtasi hänet tietäessään itsensä onnelliseksi ja voimakkaaksi.

Niin, voimakas! Sehän vasta olikin sana. Ja hän, joka oli yhteenaikaan
tuntenut itsensä niin heikoksi koko elämän suhteen, joka näytti hänestä
peloittavalta ja pahalta.

Hän tuli häirityksi uinailuistaan, kun hänen vaimonsa avasi oven. Hän
oli puettu punasiniseen silkkiin, valkea hohtoharso heijasti valona
hänen kaulassaan ja kiharat hiukset ympäröivät vaaleana kiehkurana
hänen kasvojansa.

Hän ponnahti taapäin nähdessään miehensä kasvonpiirteet ja hänen
kasvojensa ilme muuttui kiusalliseksi, synkäksi ja pelokkaaksi.

"Mikä sinun on, Bob?" sanoi hän ja sulki oven ikäänkuin pidättääkseen
lapsen ulkopuolelta. "Mitä se on?"

Mies kohotti silmänsä ja kohtasi hänen katseensa, ja samassa ymmärsi
hänkin miestään. Turvatun onnen hymy huulillaan meni hän ja polvistui
miehensä viereen, hänen katseensa sai vähitellen samallaisen lämmön,
täyden loisteen, joka oli saanut hänen ilman sanoja ymmärtämään
miehensä mielialaa. Hän suuteli miehensä kättä kuohuvan tulvailevalla
kiitollisuudella ja painoi sitten hiljaa otsansa hänen polveaan
vastaan.

Siellä istuessaan palautuivat Bobin ajatukset entisiin asioihin. Hän
ajatteli, kuinka elämä on käynyt helpoksi elää, senjälkeen, kun hän
löysi ihmisen, jota hän voi rakastaa niin eheästi, naisen ja kodin oli
hän löytänyt. Hän ei ollut saavuttanut mitään siitä, jota hän ennen
tavoitteli, mutta se, joka nyt oli sensijaan tullut, näytti hänestä
olevan loppumattoman paljon enemmän.

"Mitä sinä ajattelet?" kysyi vaimo lopulta.

"Minä ajattelen kuinka tyhmä olen ollut täällä elämässä ja kuinka
viisaaksi sinä olet tehnyt minut", sanoi Robert Flodin.

"Minäkö?" kysyi hän ja pudisti päätään.

"Sinä olet paljon, paljon viisaampi kuin minä", jatkoi hän ja katsoi
häntä silmiin.

Mutta sitten muuttui hän äkkiä.

"Ah ei", sanoi hän. "Niin viisas sinä et juuri ole, etkä tule koskaan."
"Mutta ehkä se on vain senvuoksi, että sinä olet niin rakastettava."

Sitten nauroivat he molemmat viisauden puutteelleen ja menivät yhdessä
saliin ja alkoivat juhlatunteissaan syödä vuoden iloisinta suurustaan.

Pikku Georg oli hyvin hyvillään kun isä ja äiti vihdoinkin tulivat. Hän
katsoi heitä ihmetellen siksi, että he näyttivät niin totisilta. Mutta
sitten heitti hän heidän vakavuutensa ja alkoi laverrella.

Hän kertoi leikkikaluistaan, lumesta ulkona ja kuinka hän laskisi
mielellään kelkalla mäkeä Humlepuistossa. Hän täytti huoneen iloisella
laverruksellaan eikä hänen tarvinnut hetkeksikään vaieta isän ja äidin
keskustelun vuoksi. Sillä Georgin huomaamatta oli isä ja äiti vaiti
koko ajan, ja sen he tekivät senvuoksi, että molemmat oli vallannut tuo
elämän arvon ja täydellisyyden omituinen tunne, joka äsken oli vetänyt
heidät yhteen. He molemmat näkivät pienen ympäristönsä jonkunlaisessa
raikkaan puhtaassa selvyydessä, joka tulee siitä, kun sielu tuntee
itsensä joustavaksi ja nuoreksi. Huone oli valoisa ja kuusi seisoi
tummanvihreänä, suorana uusine punasine kynttilöineen ja satoine
koristeineen. Pöytäliina oli niin merkillisen valkea, kahvepannu
kimalteli vastakiillotettuna muitten oivallisten kupariastiain
joukosta, ja joululeipä oli pinoissa vastaleikatun porsaan vieressä,
joka muhoili paperirusetti kaulassaan. Keskellä pöytää rehenteli
viisihaarainen paperikynttiläjalka vahvoine vihreine kynttilöineen. Se
ei ollut siinä senvuoksi, että se sytytettäisiin, vaan senvuoksi, että
se antoi pöydälle niin juhlallisen leiman, ja senvuoksi, että oli
joulu. Kaiken tuon näki onnellinen mies ja onnellinen vaimo, näkivät
sen niin valoisana, puhtaana ja ihmeellisenä, ikäänkuin kimmeltäen se
kohtasi heitä unesta, jota ei luule voivansa koskaan unohtaa.
Kaikkityyni näytti moninverroin kauniimmalta senvuoksi, että he
kuulivat iloisen poikaäänen kaikua, joka ei silmänräpäykseksikään
vaiennut, näkivät sinisten lapsensilmien iloisen loisteen, hänen
tähystellessään kirkasta päivää.

Oli luonnollista, että päivän juhlallisuus kuului heille kaikille, ja
melkein kuin odotettuna, isä suuruksen jälkeen avasi akkunan ja katsoi
kadulle.

"Tuolla seisoo hieno pika-ajurin reki aivan lähellä", sanoi hän.
"Ihmeellistä, juuri kuin meitä varten."

Tämä oli todellakin yksi noita odotettuja yllätyksiä, joka uudistui
joka joulu, jos vain lunta oli maassa ja ilma oli kaunis. Niin, kun
ilma oli ruma eikä ollut lunta, niin vaihdettiin reki tavallisiin
vaunuihin. Mutta sehän kuului asiaan, että täytyi olla jotain
salaperäistä. Reki tuli ilman kenenkään tietämättä siitä edeltäpäin.
Isä meni viekkaan näköisenä ikkunan luo. Äiti huudahti: "Ajattelepas,
Georg, kuinka isä on hyvä!" Ja silloin Georg riemastui yllätyksestä ja
ilosta. Tämä kaikki kuului asiaan ja se suoritettiin ilolla ja
vilkkaudella, eikä kukaan saanut jäädä pois osansa suorittamisesta.

Sitten pukeuduttiin turkkeihin ja mentiin rekeen. Ulos Narvantielle se
vei ja kauvas Eläintarhan sillan taa. Hevoset olivat suuret ja aivan
mustat ja niitten mahtavat kulkuset soivat niin kumeasti. Reki reen
perästä tuli vastaan ja kaikki reet olivat täynnä iloisia, ja
onnellisia ihmisiä. Raikkaassa talvi-ilmassa virtaili iloisia huutoja
ja helisevää naurua. Kulkuset lauloivat iloisemmin niin pian kuin
kaupungin tulli jätettiin selän taa, ja metsässä, missä kinokset
korkeina kasvoivat yhteen kuusten taipuneisiin oksiin, oli niin
hiljaista, että Georg, vaikka hän oli jo lähes kymmenenvuotias, suuri
mies, painautui lähemmäs äitiä ja hyväili hiljaa äidin puuhkaan
peitettyä kättä.

Kun tämä pieni seurue ajoi takaisin kaupunkiin, tulvaili mustana
virtana juhlapukuisia ihmisiä kaduilla ja ilma kaikui täynnä
kirkonkellojen kummaista kuminaa. Se tuntui niin ihmeelliseltä,
omituiselta ja voimakkaalta. Siinä oli jotain juhlallista itse
kaijussa, jotain joka kohosi ja lauloi korkealla, tuolla yläpuolella
korkeimpien kivitalojen pitkien jäykkien rivien. Kaikkialla missä reki
liukui, viekotteli se hymyn vastaantulijain huulille.

Mutta juuri kun reki pysähtyi suljetun portin eteen, huudahti Flodin:

"Mutta, setä Gösta! Hänethän olemme aivan unohtaneet. Hänenhän piti
tulla jo aikaseen aamupäivällä ja jäädä päivälliselle."


II.

Pankinkamreeri, herra Gösta Wickner, nuorimies, kolmekymmentäkahdeksan
vuotta vanha ja syntyään tukholmalainen, oli viime aikoina tullut
perheen ystäväksi ja Robert Flodinin erikoiseksi uskotuksi kaikissa
pienissä ja suurissa elämän kysymyksissä.

Molemmat miehet olivat Upsalassa kuuluneet samaan seurapiiriin,
joutumatta kumminkaan tämän kautta lähemmin tuttaviksi ja sitten olivat
he aika ajoin olleet pitkät ajat tapaamatta, kuten niin usein tapahtuu
elämässä. Kamreeri Wickner oli sattunut olemaan marsalkkana Bobin ja
Annan häissä, koska hän kuului niihin piireihin, jossa nuo kaksi nuorta
olivat yhtyneet. Häiden jälkeen olivat he vielä joksikin aikaa
vieraantuneet toisistaan, ja Bob katsoi tämän johtuneen siitä, että he
itse vastanaineina olivat olleet liian onnensa vallassa ehtiäkseen
ajatella ystäviään, josta hän melkein sai syytä itsesoimauksiin.

Muut ihmiset olivat kuitenkin saaneet Gösta Wickneristä sen käsityksen,
että hän oli mies, joka pani suuremman painon omille harrastuksilleen
kuin ystävyyssiteilleen. Itse asiassa oli Gösta Wickner kunnianhimoinen
mies, joka taisteli hiljaa, tarmokkaan lujatahtoisesti tullakseen
rahamaailman merkkimieheksi. Hän oli eriskummallisen käytännöllinen
luonne, johon omituisella tavalla liittyi varma ja joutuisa
toimintakyky, joka tilaisuuden sattuessa voi muuttua hyvin
häikäilemättömäksikin. Mutta tämän ominaisuutensa kätki Gösta Wickner
huolellisesti pintansa alle, jonka läpi ei ollut helppo tunkeutua. Hän
liikkui siinä mailmassa, johon hän kuului, jo alusta alkaen sellaisella
varmuudella, kuin hän olisi syntynyt niissä piireissä, joihin
tuttavuudet, lakitieteellinen tutkinto ja varatuomarin arvonimi
alkuaan oli pääsyn hänelle hankkinut, ja hänellä oli vielä aikaa elää
iloista nuorenmiehen elämää, joka samalla kertaa tyydytti hänen
nautinnonhaluansa ja laajensi hänen tuttavapiiriään.

Opintovuosinaan oli hän saanut paikan eräässä Tukholman pankkien
haarakonttorissa maaseudulla ja onnistunut tässä paikassaan lyhyessä
ajassa herättämään huomiota, joka takasi hänelle tulevaisuuden aseman.
Hänen kykynsä tehdä itsensä välttämättömän tarpeelliseksi oli aivan
erikoinen ja hänen taitavuutensa pankkimiehenä oli kieltämätön.

Se kuului niihin hyvin läheisiin selittämättömiin elämän suhteisiin,
joita ulkopuolella oleva ei voi koskaan tyydyttävästi selittää, että
kamreeri Gösta Wickner alkoi tulla Bob Flodinin uskotuksi.
Todennäköisesti tässä enimmän luonteitten vastakkaisuus veti näitä
molempia miehiä lähemmäs toisiansa. Varmaa on kuitenkin, että heidän
seurustelunsa vuoden vieriessä oli käynyt yhä läheisemmäksi, ja että
Gösta, niin usein kuin hänen aikansa myönsi, kävi mielellään Flodinin
perhettä tervehtimässä.

Tällä kertaa oli hän luvannut tulla itse joulupäivänäkin. Ja tämä oli
merkkitapaus Flodinin perheessä, jossa Gösta Wickner oli niin
mielellään nähty vieras. Molemmat, Bob ja Anna, antoivat tälle seikalle
ehkä erikoisemman suuren merkityksen, jolla kumminkin suurimmaksi
osaksi oli vain sijansa heidän mielikuvituksissaan. Tämä oli myöskin
aiheena, minkä vuoksi Anna rouva oli pelännyt, että he olivat
unohtuneet liian pitkäksi aikaa rekiretkelle ja antaneet vieraansa
senvuoksi odottaa kauvan. Kun aviopuolisot tulivat kotiin, ei Gösta
Wickner kumminkaan ollut saapunut. Tämä tuntui Bobista jossain määrin
pettymykseltä, sillä hän oli tänä päivänä liian onnellinen voidakseen
olla yksin.

Anna rouva meni heti keittiöön käskeäkseen palvelijan laittamaan teetä.
Mutta hänen miehensä meni akkunan luo katsoakseen kadulle eikö hän
siellä voisi eroittaa ystävänsä pitkää, hieman laihahkoa olentoa.

Sitten käveli hän hetken huoneessaan edestakaisin ja riensi
kiiruummiten eteiseen, kun hän oli kuulevinaan ovikellon soivan. Kun
hän tuli vakuutetuksi, ettei kukaan ollut ovikelloa soittanut, etsi hän
vaimoaan vain sanoakseen hänelle, että olihan tuo erinomaisen
kummallista, kun Göstaa ei kuulunut vieläkään tulevaksi sekä palasi
takaisin huoneeseensa ja jatkoi siellä jälleen kävelyään ristimatoilla.

Tässä kävellessään alkoi häntä tuskastuttaa, ett'eiköhän ystävä
tulisikaan, ja huomasi selvään että hänen hyvätuulensa oli kerrassaan
menemäisillään. Hän soimasi myöhästynyttä Gösta Wickneria
välinpitämättömyydestä, kylmäkiskoisuudesta ja viekkaudesta heidän
vanhaa ystävyyttään kohtaan. Samassa silmänräpäyksessä hän nauroi
omalle kiihtymykselleen, sytytti sikaarin palamaan ja aukasi akkunan
voidakseen nähdä aina Humlepuistoon saakka.

Kaikki tuo tuli siitä, että Robert Flodin tunsi vastustamatonta
tarvetta saada ystävänsä kanssa jakaa joulutunteitaan, ja hän tiesi,
että jollei hän saisi häntä ennen päivällisiä kahden kesken
puhutellakseen, niin se ei olisi koskaan hänelle mahdollista. Ja jollei
se toisekseen voisi tapahtua, niin olisi joulun odotettu eheä tunnelma
mennyttä kalua.

Robert Flodin huokasi syvään tätä ajatellessaan, mutta samalla päätti
hän koettaa päästä ajatuksistaan, jottei enempi ärsyttäisi hermojaan,
otti kirjan ja koetti lukea. Hetken perästä kuuli hän selvästi
ovikellon soivan. Teennäisen välinpitämättömästi nousi hän ylös, pani
kirjan pois ja meni verkalleen eteiseen, vaikka tyytyväisyys säteili
hänen kasvoistaan.

Tulija oli juuri heittänyt turkkinsa pois päältään ja seisoi kuivaillen
viiksijään, jotka olivat tulleet kuurasta kosteiksi. Hänen ulkomuotonsa
muistutti jonkun verran vanhempaa hyvin säilynyttä luutnanttia, ja
hänen voimakkaat piirteensä olivat pienen, lihavahkon ja hermostuneen
Bobin räikeänä vastakohtana.

Ystävykset pudistivat toistensa kättä ja vieras kysyi:

"Olenko minä odotuttanut itseäni?"

Ja toinen vastasi:

"Ei ensinkään. Astuhan sisään vain."

Hän vastasi niin, mutta ei senvuoksi, että hän olisi tahtonut pettää
ketään ihmistä, -- olkoon se kaukana minusta, että minä tahtoisin sanoa
jotain sellaista Bob Flodinista -- vaan senvuoksi, että hän oli nyt
niin iloinen ja niin tyytyväinen, ettei hän mistään hinnasta voinut
muistaa kuinka hän viisi minuuttia sitten oli ollut äärimäisyyteen
saakka kiihoittunut ja onneton.

Mutta nyt tapahtui jotain, jota Bob ei ollut voinut edeltäpäin ottaa
laskuihinsa. Hänen vaimonsa tuli tervehtimään ja toivottamaan vieraan
tervetulleeksi ja pikku Georg tuli juosten varmasti aavistaen, että
sedän tulo ei voi olla merkityksetön hänen tärkeälle ja huomatulle
persoonallisuudelleen niin merkillisenä päivänä kuin itse joulupäivänä.

Georg seisoi hiljaa salinlattialla eikä sanonut edes hyvää päivää, vaan
tarkasteli tulijaa sellaisella ennustavalla varmuudella, joka osoittaa
kykenemättömyyttä hillitsemään liian ilmeisiä mielenpurkauksia.

Tämä iloisen ja poikamaisen itsekkäisyyden ilmiö näytti kamreerille
valmistavan sekoittamatonta nautintoa. Hän hieman hymyili kuivaan,
pilkalliseen tapaansa eikä pitänyt mitään kiirettä.

"Etkös sinä tervehdi, pallero", huomautti hän.

Georg meni ja kumarsi tottelevaisesti. Mutta kysyvä katse silmissään
hän hymyili vain omien aavistuksiensa toteutumisen varmuudesta.

Silloin katsoi Gösta setä piinanneensa jo kylliksi suosikkiaan ja nosti
eteisen nurkasta jotain, jonka hän vei mukanaan sisälle.

Verkalleen ja juhlallisesti hän astui ovesta sisään ja piti kädessään
kahta pakettia, joista toinen oli pieni ja toinen suurempi. Pienempi
paketti annettiin kättä suudellen talon rouvalle ja isompi jäi
salinpöydälle, jossa se avattiin ja sisällys tarkastettiin, joka
muuttikin rauhaisen jouluilon mitä huimimmaksi juhlariemuksi. Kuten
sanottu, Gösta setä oli nuorimies, jolla oli varaa ostaa mitä hyvänsä.
Kumminkin sai Georg tällä kertaa kokemuksestaan sellaisen käsityksen
hänestä. Kaikki ne toiveet, jotka voivat sisältyä lapsen rohkeimpiin
unelmiin, löytyivät koottuina siihen isompaan pakettiin. Siellä oli
niin paljon aina isommasta lahjasta houkutteleviin makeisiin saakka,
että Georg oikeen veti henkeään ikäänkuin tuntien itsensä petetyksi,
kun kaikki jaettava loppui. Kaikkein viimeiseksi otti Gösta setä esille
pullon konjakkia, parasta lajia, ja antoi sen suosikilleen isälle
jätettäväksi.

"Sinähän et vielä juo konjakkia, mullikkani", lisäsi hän varmuuden
vuoksi.

Sehän oli erittäin arvokas ja merkillinen uutuus, että Gösta Wickner
antoi joululahjoja. Se tosin kuului asiaan, että Georg odotti makeisia,
mutta koko pakettien jako kävi niin kodikkaasti, että molemmat Bob ja
Anna tulivat aivan haltioihinsa. Bob otti tuon toimituksen onnen
pyyteitten odottamattomana lisänä, jonka tämä joulu oli nyt hänelle
lahjoittanut. Sydämellisellä liikutuksella hän vastaanotti uskollisen
ystävyyden tunteen, jota äskeinen tapahtuma vielä vahvisti niin
huomattavasti. Voi olla mahdollista, että hän suurenteli sen merkitystä
ja nautti omasta liioittelustaan yhtä paljon kuin todellisuudestakin.
Mutta se ei estänyt häntä samalla kertaa tuntemasta tuskaista pistoa
sydämessään ja hän tahtomattaankin alkoi kärsimättömästi odottaa sen
loppua. Ehkä se vaikuttikin, että Gösta Wickner niin pian meni
työhuoneeseen, jossa teetarjotin sitruunineen ja korkeine lasineen jo
odotteli sopivana aamupäiväjuomana tarjottavaksi.

Jos oli jotain itsekästä siinä järjestyksessä, niin sitä ei kukaan
huomannut ja kaikkein vähemmin Robert Flodin itse, joka ajatuksissaan
hymyillen tarjosi ystävälleen parhaamman tuolinsa.

Gösta Wickner vajosi siihen tyytyväisellä mielentyyneydellä ja katseli
mieltymyksen hymy silmissään teehöyryä, joka kohosi laseista. Hän
näytti mieheltä, joka ei voi ketään häiritä, joka vain mielihyvän
tunteesta siinä ojenteli pitkiä jalkojaan.

"Tämä oli kai vehkeilyä", sanoi hän salaperäisesti.

Robert Flodin joi vaijeten teensä ja tarjosi sitten sikaaria
ystävälleen, ja alkoi kävellä edestakaisin matolla. Gösta Wickner istui
vain rauhallisena ja imi sikariaan tuijottaen eteensä katsomatta
kumminkaan mihinkään erikoiseen esineeseen. Molemmat miehet näyttivät
hetkeksi melkein unohtaneen toisensa ja heidän täydellinen hiljaisuus
osoitti vain ystävysten läheistä suhdetta, joka on yläpuolella kaikkia
seurustelutapoja.

"Oliko sinulla hauskaa eilen", kysyi Robert Flodin vihdoin.

"No, niin näin, mitään erikoista minä en juuri voi sanoa."

"Mikset sinä tullut tänne, vaikka minä pyysin sinua."

Oli hetken hiljaisuus.

"Minun periaatteeni on, että jouluaattona täytyy perheen saada olla
häiritsemättä", sanoi Wickner lopultakin.

"Minulla oli erittäin hauskaa -- myöhemmin illalla. Minä istuin kotona,
polttelin ja luin Heineä."

Robert Flodin ei hymyillyt nyt ystävänsä sanoille, vaan nieli omat
ajatuksensa. "Tämä joulu on ollut niin kummallinen", sanoi hän.

"Missä suhteessa", kysäsi Wickner.

Robert Flodin seisahtui ja hänen kasvojensa ilmeet muuttuivat
valoisiksi ja uinaileviksi.

"Minä en voi sanoa sinulle mitään erikoista", oli vastaus. "Se kaikki
on tullut itsestään. Etkö sinä ole sitä tuntenut? Toisinaan voi tuntea
ikäänkuin kaikki turtuisi rauhaksi. Suurta, hiljaista sopusointua, joka
tuntuu valtaavan koko mailman."

Bobin silmät kostuivat ja mieli oli vähällä murtua. Se tapahtui hänelle
hyvin usein, kun hänen tunteensa vain värähtelivät. Hän alkoi puhua.
Hän kertoi läpi koko nuoruutensa, kuinka hän alinomaa oli tuntenut
itsensä niin pieneksi ja niin vähäpätöiseksi ja vain aina ihmetellyt,
mikä merkitys on sellaisella elämällä, kun täytyy syödä, nukkua, lukea
ja vihdon viimeiseksi saa luvan järjestellä kirjoja kirjastossa. Hän
kertoi kuinka ihmeellisen vaikea oli ollut löytää ystäviä senjälkeen
kun hän oli Upsalan jättänyt.

"Ajatteleppas", sanoi hän. "Minä en ole ollut kertaakaan
rakkausseikkailuissa, ei pienimmässäkään, joka olisi antanut
värityksensä minun elämälleni. Eikös se ole omituista? Minä en ota
lukuun hetken liittoja, noita liittoja, jotka minä ehkä otin vakavammin
kuin ne olisivat ansainneet. Ja niin on tuo kaikki muu tullut
tietämättäni. Minä tunnen tarvetta sanoa kaikille ihmisille, että minä
olen onnellinen. Minä en tiedä mitään mailmassa, jota minä voisin
oikeen toivoa itselleni, enemmän kuin minulla nyt on."

Gösta Wickner istui ja kuunteli ystävänsä puhetta, ja nyt, niinkuin
usein ennenkin tunsi hän kummallisen sekavaa nautintoa ja ihmettelyä,
että mies todellakin voi niin yksinkertaisesti tuntea onnea ja päälle
päätteeksi kertoa siitä. Hän ajatteli omaa elämäänsä, omia aikeitaan ja
kuinka paljon hän toivoi itselleen.

"Oletko sinä todellakin niin varma siitä, ettet sinä toivo itsellesi
mitään?" kysyi hän lopuksi.

Mahdollisesti oli jotain katkeraa tuossa äänessä, jolla hän lausui nuo
sanat. Mahdollisesti myöskin Robert Flodin nyt niinkuin usein
muutoinkin näki ja kuuli mielikuvituksellaan, ja toinen ei
tarkoittanutkaan muuta kuin sanoakseen vain jotain, joka oli
luonnollisessa yhteydessä puhutun kanssa. Varma oli kumminkin, että nuo
sanat saivat hänen unohtamaan itsensä ja koko onnensa. Samassa tuli hän
nyt sensijaan ajatelleeksi ystäväänsä. Koko hänen elämänsä oli mitä
jyrkin vastakohta hänen omalle elämälleen. Nuorenmiehen elämän
yksinäisyys, ateriat ravintolassa, tyhjä huoneusto, jossa ei kukaan
odottanut -- koko tuo elämä, jota Robert Flodin tuskin voi ajatella
mahdolliseksi elää todellisuudessa, niin vihlovan kylmältä ja
valottomalta se hänestä näytti, niin kolkkoa hän ei ollut koskaan ennen
tuntenut. Robert Flodin sai selväksi sen käsityksen, ettei hän koskaan
ennen ollut ajatellut ystäväänsä niinkuin hänen pitäisi. Hän oli siinä
määrässä tottunut omaan asemaansa, ettei hän koskaan ennen tullut
ajatelleeksi Gösta Wicknerin asemaa toisellaiseksi kuin omaansa. Ja jos
hän olisi ennen sitä ajatellut, olisi hän melkein nauranut sille
ajatukselle, että Gösta olisi voinut mennä naimisiin eli ylipäätään
elää toisellaisissa olosuhteissa kuin hän eli.

Hän unohti senvuoksi edelliset ajatuksensa ja vaikeni yhtäkkiä. Hetken
perästä hän kääntyi ystävänsä puoleen ja kysyi suorastaan:

"Mikset sinä ole koskaan mennyt naimisiin?"

Tämä vavahti ja heikko puna, tuskin näkyvänä vivahduksena levisi hänen
kasvoilleen vain hiukan muuttaen hänen kasvojensa väriä.

Hän hymyili vastatessaan:

"Minä en usko mihinkään yleiskeinoihin."

Kun oli kysymys sellaisista ihmisistä, joista hän piti voi Robert
Flodin olla jokseenkin terävänäköinen. Hän ei antanut ystävänsä johtaa
itseään harhaan pilanteolla eikä hillityllä käytöksellään. Kuinka
heikko tuo punehdus hänen kasvoissaan olikaan, oli Bob Flodin kumminkin
huomannut sen. Hän aavisti ystävällä olevan jotain salattavaa. Ja kun
hän ei voinut ymmärtää syytä, tahtoi hän koettaa järkyttää sitä
luoksepääsemätöntä suojusta, jonka taakse ystävä aina vetäytyi. Hän
kysyi senvuoksi jotenkin terävällä äänellä:

"Luuletko sinä, että ihminen voi koko elämänsä olla tyytyväinen
viettämällä päivät konttooripöydän ääressä, illat vieraiden seurassa ja
olla loput aikoja aivan yksin?"

Ja ikäänkuin peläten sanansa liian karkeasti koskeneen ystäväänsä
lisäsi vielä:

"Sinullahan on kyllä meidän seuramme, mutta..."

Hän oli ajatellut sanoa: "Sehän ei voi mitenkään riittää." Mutta sitten
hän ajatteli, että tällainen lisäys mahdollisesti voitaisiin tulkita
epähienoksi ja hän vaikeni senvuoksi. Mutta sydämellisellä ystävyydellä
taputti hän sensijaan ystävänsä päätä kävellessään tuolin ohi, jossa
tämä istui, ja asettui senjälkeen akkunan pieleen aivan neuvotonna
katselemaan lumipeitteisten kattojen yli epämääräiseen etäisyyteen.

Ei ole helppo sanoa, mikä nyt sai monivuotisen vaitiolon katkeamaan.
Mutta voi olla hetkiä, jolloin keskustelu muodostuu ikäänkuin
vyöryväksi lumipalloksi, joka ottaa kaikki mukaansa. Ehkä heitä
ympäröivä pyhäisen juhlapäivän ilmapiiri lämmitti heidän
uskollisuudentunteensa. Oli niin hiljaista matotetussa huoneessa, jossa
korkeat kirjahyllyt kohosivat pitkin seiniä ja joissa uutimet ja
pehmeät huonekalut tekivät sen niin kodikkaaksi ja lämpöiseksi. Siellä
henkäili niin vilpitön lämpö sen ihmisen sydämestä, joka oli painanut
leimansa tähän huoneeseen ja sen vaatimattomiin taideteoksiin ja vaimon
ja pojan valokuviin, joita oli kaikissa mahdollisissa paikoissa. Robert
Flodin näytti sitäpaitsi tällä hetkellä niin katuvaiselta ja nöyrältä,
senvuoksi, että hän luuli tahtomattaankin olleensa tunkeileva, ja hänen
kätensä, jolla hän silitti ystävänsä hiuksia, oli ollut niin pehmeä ja
hellä kuin naisen.

"Meidän välillämme ei tarvitse olla mitään salaisuuksia. Minä voin
hyvin kernaasti sanoa sinulle syyn", sanoi Gösta Wickner lopulta. Hän
kutristi silmiään ikäänkuin olisi ajatellut jotain vaikeaa problemia ja
puhalteli paksuja savupilviä ympärilleen.

Bob kääntyi äkkiä ympäri ja hänen kasvonsa saivat jännitetyn piirteen.

"Tahdotko todellakin?"

Yleensä Wicknerille oli ominaista, että hän harvoin puhui itsestään ja
hyvin vaikeasti uskoi muille salaisuuksiaan. Juuri nyt tuli Bob sitä
ajatelleeksi ja se tuntui hänestä jonkinlaiselta keksinnöltä. Hän ei
kertonut koskaan itsestään. Se oli aina Bob, joka uskoi salaisuutensa,
joita ei koskaan palkittu.

Bob tunsi äkkiä kuinka hän pitkät vuodet oli kärsinyt vääryyttä ja näki
vain rehellisyyttä siinä, että tämä vääryys nyt näytti tulevan
hyvitetyksi. Samassa silmänräpäyksessä kulki hänen sielunsa läpi
aavistus, että tuo uskottava asia mahdollisesti voisi koskea häntä
itseään, jollain selittämättömällä tavalla olisi yhteydessä hänen oman
elämänsä kanssa. Hän ei kysellyt kauvemmin, seisoi hiljaa ja odotti
sanoja, jotka eivät koskaan näyttäneet tahtovan tulla.

Lopultakin Gösta Wickner alkoi: "Muistatko, kun me ensikerran
tavattiin, senjälkeen kun olimme Upsalan jättäneet?" sanoi hän.

"Kyllä", vastasi Bob miettien. Mitähän varten hän kysyy sitä? tuumi hän
itsekseen.

"Se oli samassa perheessä, jossa sinä ensikerran näit nykyisen vaimosi,
minä tarkoitan hänet, josta tuli sinun vaimosi."

"Sitä minä en ole koskaan ajatellut", vastasi Bob.

"Et", myönsi hän hymyillen. "Sinulla oli muuta ajattelemista. Ja sehän
oli luonnollistakin, ettei sinulla ollut aikaa ajatella minua."

Bob koetti puolustautua. "Minä olin niin yksinäinen siihen aikaan",
sanoi hän. "Minä olin ihmispelkuri, olin hiljakkoin tullut Tukholmaan
ja tunsin itseni yksinäiseksi suuressa kaupungissa. Kuljin vain
kirjaston väliä ja istuin muuten enimmäkseen huoneessani."

Gösta Wickner hymyili kuin se, joka tuntee mailman, ja Bob näki tuossa
hymyssä jonkinlaista purevaa ivaa itsestään.

"Sinä et tiedä, kuinka minä muistan sen ajan", jatkoi hän melkein
suuttuneena ja vaikeni samassa.

"Niin", sanoi hän. "Sinä ehkä muistat, että minä olin marsalkkana sinun
häissäsi."

"Luonnollisesti", vastasi Bob närkästyneenä.

"Mutta vuosi senjälkeen minä muutin pois Tukholmasta. Sen sinä olet
unohtanut."

"En minä juuri tarkalleen muista."

"Ei, sehän olisi kohtuutonta pyytääkään. Se tapahtui kumminkin kohta
sinun poikasi syntymän jälkeen. Sen sinä ehken muistat."

Bobin täytyi tunnustaa, ettei hän koskaan ollut ajatellut sitä
sellaisessa yhteydessä.

"Ei, mutta sinä muistat kyllä sen yön ja seuraavan aamun."

Bob nyökäytti vaieten.

"Niin, katsohan", jatkoi ystävä. "Minä muistan sen myöskin, vaikka
omalla tavallani. Ja minä voin nyt vastata sinulle siihen, mitä sinä
ensin kysyit, miksen minä ole mennyt naimisiin. Minä vastaan sinulle
vain muutamilla sanoilla: Jos sinun vaimosi olisi vapaa eikä hänellä
olisi mitään sitä vastaan, niin silloin minäkin ehkä voisin vielä mennä
naimisiin."

Hän keskeytti puheensa äkkiä.

"Ei", sanoi hän. "Ehk'ei nyt enää. Mutta varmaa on, että minä olisin
tehnyt sen silloin. Mutta nyt minä pyydän sinulta yhden asian: _Sinä et
saa kertoa tätä vaimollesi_. Lupaa se minulle!?"

"Minkävuoksi?"

"Minä en tahdo sitä. Minä en voi kärsiä siitä ajatuksesta, että hän
tietää sen. Lupaa se minulle!?"

"Kyllä."

"Kunniasi ja omantuntosi kautta."

"Kyllä. Kunniani ja omantuntoni kautta."

Bob Flodin puhui aivan konemaisesti ja hänen ajatuksensa olivat
sekaisin. Hän kuuli kuin pitkän matkan päästä, kuinka ystävä lisäsi:

"Jos sinun rouvasi saa tietää tästä, niin se vain tavallaan pakoittaa
häntä vihaamaan minua."

"Niin, se voi olla kyllä mahdollista."

"Voi tulla yhdestä sanastakin vain ikävyyksiä."

Bob kuuli nuo sanat, jotka tekivät hänen juhlalliseen mielialaansa niin
kuluneen ja sorahtavan vaikutuksen, mutta ei ymmärtänyt niitä. Hän
tunsi itsensä vakuutetuksi siitä, että jotain oli tapahtunut, jota hän
ei voinut estää ja joka oli hänen elämänsä kokonaan murtanut. Mutta hän
koetti päästä tästä ajatuksesta, kun hän huomasi sen aivan
arvottomaksi. Hetkeksi menetti hän melkein toimintakykynsä. "Jos Anna
saa tietää sen?" sopersi hän. Ja Gösta Wickner vastasi: "Muistakin,
että sinä olet luvannut." "Kyllä, kyllä, minä olen luvannut", uudisti
Bob. Mutta hän ei vielä käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Hän seisoi
vain ystävänsä tuolin edessä ja hymyili tylsästi ja ihmettelevästi,
joka ei merkinnyt mitään. Niin, hän väitti, että hän oli aina
aavistanut jotain tuontapaista, joka oli suuri vääryys, ja se sai
ystävän ääneensä nauramaan.

Silloin lensi äkkiä sekasorron läpi ajatus, jota Bob koko ajan luuli
etsineensä. Leimuten voimakkaasti se selvitteli yhtä ja toista
varjoista; se poltti ja leikkasi kirvelevästi tuo tuskainen huomio,
joka tuli niin äkkiä ja kavalasti, ettei Bob luullut sitä koskaan
voivansa luotaan karkoittaa.

Bob tunsi tehneensä ystävälleen vääryyttä, verisintä vääryyttä, millä
mies voi sortaa toista. Kuinka he sitten olivat voineet tulla
ystäviksi? Kuinka se voi olla mahdollista, että he yksitoista vuotta
olivat voineet seurustella toistensa kanssa, nauttia toistensa
luottamusta, elää toisiaan ymmärtäen niin täydellisesti kuin vain
harvoin ystävien välillä voi olla mahdollista? Bob tunsi huonommuuden
nöyryyttävää tunnetta verratessaan itseään ystäväänsä. Koko hänen
lämmin sydämensä täyttyi syvästä myötätuntoisuudesta ystäväänsä
kohtaan.

Hän ei voinut puhua. Hän ojensi molemmat kätensä Gösta Wicknerille ja
puristi hänen käsiään.

Sittenkuin tunnustus oli tehty, näytti tämä oikeastaan enemmän
välinpitämättömältä kuin liikutetulta. Hän oli jälleen tavallisissa
tuumailuissaan ja kun hän näki Bobin liikutetun mielentilan, ei ollut
kaukana, ettei häntä ruvennut peloittamaan, että hän olikaan saattanut
sellaiset voimat liikkeeseen, joita hän voisi hillitä.

"Sehän oli tyhmästi hiisivieköön, että minä kerroinkaan tuota vanhaa
juttua", sanoi hän. "Eihän se olisi sitä ansainnut?"

Tuo lause loukkasi Bobia hetkeksi. Mutta hän oli liian täysi omista
tunteistaan voidakseen lainata sille vaikutukselle enempi ajatuksiaan
kuin mitä se äkkiä ohi liukuessaan muistoon jätti.

"Kuinka sinä voit sanoa niin", virkkoi hän. "Minusta tuntuu, etten minä
ole koskaan tuntenut sinua ennen kuin tänä päivänä."

"Niin, niin. Mutta muista, että minä nyt olen terve. Muuten minä en
istuisi täällä."

Ja Gösta Wickner nauroi kuivalla, pisteliäällä tavallaan.

Bob ei kuullut hänen sanojaan eikä nauruaan. Hän muisteli vain kuinka
Gösta Wicknerin oli ollut vaikea lausua tunteitaan. Hän muuttui
mielellään sellaisissa tilaisuuksissa harvasanaiseksi, voipa senlisäksi
tulla sekä kylmäksi että hävyttömäksikin niille, jotka eivät häntä
tunteneet.

Tämä ajatus tuli Bobille vain jonkunlaisena mieleenjuolahduksena. Hän
teki lyhyen vastustusrynnäkön omia ajatuksiaan vastaan, avasi oven ja
huusi iloisesti huoneustoon:

"Meillä on nälkä, Anna. Emmekö saa pian ruokaa?"

Samalla kertaa antoi ystävälleen samaa merkitsevän, riemastelevan
silmäyksen ikäänkuin pyytääkseen kiitosta siitä kuinka hän ymmärsi
hillitä itseään.


III.

Kamreeri Gösta Wickner meni samana iltana kotiinsa sellaisessa
mielentilassa, joka läheni kiihkoisaa mielenpurkausta. Tällainen
mielentila oli hänelle jokseenkin outo ja hänen täytyi myöntää olevansa
kerrassaan tyytymätön itseensä.

Hän veti turkinkauluksen korvilleen, koska oli kylmänpuoleinen ilma ja
tuuli alkoi kiidättää irtonaista lunta hänen korviensa ympärillä.
Kamreeri kiroili itsekseen, ettei ollut telefonoinut ajuria.
Sturekadulla oli ajureita tuhka tiheässä, mutta ne olivat
luonnollisesti jo kaikki tilatuita. Luonnollisesti, nythän oli jouluyö!
Kamreeri oli kaikkea muuta kuin joulutuulella.

Hän käveli pitkin askelin katua ja tunsi silloin tällöin vastaantulevia
tuttavia, mutta vältti tervehtämästä niitä, jottei tarvitseisi pysähtyä
toivottamaan heille hauskaa joulua tai hyvää jatkoa. Sillä todellakaan
hän ei ollut sellaisella tuulella.

Tultuaan Arsenaalikadulle erään talon luo, veti hän esiin
alumiiniavaimensa ja avasi oven. Tuuli riuhtasi sen auki ja löi kovasti
jymähtäen kiviseinään. Kamreeri kirosi toisen kerran ääneensä ja
riuhtasi sen tarpeettomalla jyrähdyksellä kiinni. Päästyään
huoneeseensa sytytti hän lampun ja istahti tuoliin nojautuakseen
jatkamaan Heinen lukemista.

Mutta Gösta Wickner oli pois suunniltaan ymmärtääkseen Heinen
sukkeluutta. Hän heitti kirjan pöydälle ja vaipui ajatuksiinsa. Ja
ensiksikin hän huomasi ettei hän voinut tuntea itseään rauhalliseksi
Bobin suhteen.

Bob ei oikeastaan ollut sanonut eikä tehnyt mitään sekaantuakseen
noihin ikävyyksiin. Mutta hän ei ollut ollut oma itsensä koko iltana ja
hänen ystävyytensä oli niin kiusaavaa. Gösta Wickner katui koko tuhmaa
tekoaan ja kysyi itseltään eikö hän jo ollut kyllin vanha pysyäkseen
sellaisista erillään.

Gösta Wickner hymyili itselleen ja hänen kasvonsa muuttuivat silloin
samalla valoisiksi ja ivallisiksi. Sallia tilapäisen mielialansa
masentaa itseään, oli hänen heikkoutensa, josta hän oli usein saanut
kärsiä samalla lailla -- ennen mailmassa. Nykyään hän oli tullut
varmemmaksi itsestään. Ja mitä nyt tapahtui, oli ymmärrettävissä,
joskin ylijäämä toisikin muutamia pieniä ikävyyksiä.

Kamreeri vakuutteli itselleen, ettei vielä ollut mitään vaaraa
pelättävissä, vaan oli kumminkin joka tapauksessa viisainta pitää
silmänsä auki.

Mikä häntä enimmän suututti, oli, että hän tämän kaiken tapahtuessa oli
ollut niin sydämellisessä mielentilassa. Varmastikaan hän ei ollut
mikään vanha nuorimies. Mutta varsin nuorikaan hän ei suinkaan ollut.
Kolmekymmentäkahdeksan vuotta! No niin, onkos tuo sitten mikään ikä
sellaisen vanhan äidin näkökannalta katsottuna, jolla vielä on
turvattomia tyttöjä. Mutta tyttöjen näkökannalta näyttäisi olevan
hieman nuorempi mieluummin haluttu. Itse luuli hän jo kauvan sitten
päässeensä selvyyteen itsestään. Hän huomasi väsymystä rappuja
kulkiessaan. Päivällislevostaan hän luopui hyvin vastenmielisesti, eikä
hän kauvan vaivannut itseään salaamalla vastenmielisyyttään, jos niin
sattui. Ja kuukausi sitten oli hän huomannut, että frakkipukua täytyisi
isontaa vatsankohdalta.

Yhä uudestaan ja uudestaan palasi hänen ajatuksiinsa sama kysymys:
Kuinka se oli ajateltavissa, että hän oli antanut itsensä viekotella
kertomaan tuota vanhaa juttua? Voineekohan olla mahdollista, että se
tapahtui vaan senvuoksi, kun Anna rouva näytti niin nuorelta ja
tuoreelta valkoisen silkin kaulaa kaunistaessa, ja että hän taputti
niin hellästi hänen poskeaan, kun hän suuteli hänen kättään? Olisiko
tuo oikeastaan jonkinlainen aihe -- -- --. Kadotukseen tuomittu
romantiikka, ajatteli Gösta Wickner.

Eikö juuri se -- miksikä sitä sanoisin -- pieni erehdys, jonka hän oli
saanut kärsiä, kun Anna rouva meni Bobin kanssa kihloihin, ole ollut
yksi niistä kokemuksista, jotka suurimmaksi osaksi ovat saaneet hänen
itselleen luomaan jonkinlaisen kylmähkön elämänfilosofian, jonka
aatteissa hän oli monia vuosia oivallisesti elänyt.

Olikohan tämä rakkaus ensinkään koskaan ollut syvä?

Gösta Wicknerin täytyi tunnustaa itselleen, että niin ei ollut
asianlaita ollut.

Mitä tämä sitten oikeastaan oli kaikkityyni?

Hän oli vaan mieltynyt tyttöön. Niin paljon siinä oli todellakin totta.
Hän tuli samoihin seurapiireihin kuin Anna, he tulivat hyviksi
ystäviksi ja hän oli tosiaankin toisinaan ajatellut, että jos joku
voisi saada hänet taivutetuksi vaihtamaan nuorenmiehen-elämänsä -- hm!
-- tuohon toiseen, niin se olisi Anna. Hän oli iloinen, kaunis ja
reipas. Ja senlisäksi näytti hän niin puhtaalta. Gösta Wickner ei
voinut löytää kuvaavampaa sanaa, joka olisi hänestä paremmin sopinut.

Mutta sitten kun tuli toinen ja hän tunsi itsensä jääneeksi -- oliko se
sitten niin erittäin paljon maksanut hänelle, tyytyä kohtaloonsa? Gösta
Wickner muisteli ja muisti erään kauniin kevät-illan, jolloin hän,
tuntien elämänsä arvottomaksi, tummissa ajatuksissaan kuljeskeli
Hagapuistossa. Mutta vaikka hän kuinkakin muisteli, hän ei voinut
itseltään salata, että se ilta oikeastaan oli ollut ainoa. Alussa voi
kylläkin tapahtua joskus, että hän tahtomattaan vavahti hieman
nähdessään vastakihlautuneiden onnesta säteilevät kasvot. Mutta hän oli
tottunut siihen, niinkuin kaikkeen tottuu lopulta, ja hän oli
huomattuaan heidän keskinäisen mieltymyksensä toisiinsa, muuttunut
heille myötätuntoiseksi. Sitten oli hän hieman ivallisesti
viisastellut, että vaimo, joka näytti luodun vain kodin onnelle,
oikeastaan ei ollutkaan mikään vaimo hänelle. Viime lopuksi hän oli
päättänyt päästä heidän molempien ystäväksi ja heidän kotinsa oli
varmalla tavalla tullut hänelle välttämättömäksi.

Kuinka monta kertaa hän olikaan senjälkeen itselleen sanonut, että hän
oikeastaan sittenkin oli onnellisin heistä molemmista kilpakosijoista!
Kenestäkään välittämättä, riippumattomana on hän ollut kyllin kyvykäs
täyttämään tehtäväänsä ja edistymään virkaurallaan, jonka päämaalia hän
ei koskaan päästänyt tähtäimestään. Vallan unelmat kuohuivat Gösta
Wicknerin aivoissa ja sellaisille ei avioliitto suinkaan ole
vastuksena, vaan arvatenkin rakkaus. Hänen romantinen luonteensa
viekotteli hänen himojaan hetkeksi kiihkeästi kaipaamaan kotia, juuri
sellaista kuin Bobin. Mutta kuinkas olikaan, hän oli saanutkin sen.
Aivan vapaasti oli hän saanut kodin, jonne hän voi tulla ja mennä
milloin tahtoi, ja jossa hänen pieninkin vastoinkäymisensä tai ilonsa
alinomaan sai myötätuntoisuutta osakseen ja tuli huomatuksi. Hänen ei
tarvinnut huolehtia tästä kodista. Se oli siellä aina. Hänen ei
tarvinnut uhrata mitään sen hoitoon eikä huolehtia sen kunnossa
pidosta, ja se oli hänen kumminkin. Hän piti molemmista, talon herrasta
ja rouvasta. Hän viihtyi heidän seurassaan paremmin kuin muitten
tuttaviensa kanssa.

Mikä oikeastaan oli muuttunut?

Gösta Wickner oli sellainen mies, joka oli tottunut olemaan suora
itseään kohtaan. Sitä hän oli nytkin. Hän sanoi itselleen vapaasti ja
avoimesti, että jos hän nyt voisi saada vaihtaa, ottaa ystävänsä paikan
ja jättää ehken toisinaan hieman sisällyksettömän nuorenmiehenelämän,
niin hän ei tahtoisi. Hän oli tässä tapauksessa aivan varma asiastaan.
Hän ei tahtoisi ottaa huolekseen mitään velvollisuuksia, jotka
häiritsisivät hänen elämäänsä rauhallisessa, säännöllisessä ja
jokseenkin hauskassa kulussaan. Hän ei tahtoisi sitä.

Hän näki sen niin selvänä kuin kirjasta ja vieläkin epäselvemmäksi
hänelle kävi, mikä oli synnyttänyt hänessä aiheetonta avosydämisyyttä.

Mutta mitä enemmän hän tuumaili, sitä enemmän alkoi hän tuntea
epämääräistä rauhattomuutta sielussaan. Ilmestyi jotain tuohon
itsekkääseen, kylmään haasteluun, joka ei tyydyttänyt häntä. Oli ehkä
koko hänen elämässään jotain, joka ei ollut niinkuin piti olla.

"Vai niin", sanoi Gösta Wickner itsekseen. "Alanko nytkin tuumailemaan
elämästä?"

Samassa hän nousi äkkiä ylös, hänen kasvonsa kirkastuivat ja
rauhoittuivat ikäänkuin hän olisi päässyt selvyyteen päätöksestään.

"Jos näytelmään ilmenisi jotain herkkätunteisuutta", ajatteli hän,
"niin saanhan minä yhdellä eli toisella tekosyyllä katkaista
tuttavuuteni molempien kanssa."

Senjälkeen hän otti jälleen Heinen ja luki suurella mielihyvällä
Harzimatkasta kiitetyn rakkausepisodin.


IV.

Juuri samaan aikaan, kuin Gösta Wickner istui yksinään huoneessaan
itsensä tutkistelemistoimissa, istuivat Bob ja hänen vaimonsa pienessä
vierashuoneessa, jonka rauhoittavan siniset huonekalut ja valkoiset
uutimet antoivat sille kodikkaan viehkeyden, keskustellen siellä päivän
tapahtumista.

"Minusta tuntuu, että Gösta lähti hyvin aikasin", alkoi Bob ja katsoi
tutkivasti vaimoaan.

"Sitä minä en tullut ajatelleeksi", vastasi hän aivan rauhallisesti
ihmetellen miehensä katsetta enemmän kuin hänen sanojaan.

"Hm!" sanoi Bob.

Mutta hän ajatteli itsekseen ensiksikin: "Olipa hyvä, ettei hän ole
mitään huomannut", ja toisekseen: "Kuinka minä menettelisin, jotten
vain kertoisi hänelle, mitä tänään olen saanut tietää."

Bob nimittäin ei ollut tottunut salaamaan mitään vaimoltaan ja tällä
kertaa painoi häntä tuo salaisuus enemmän kuin tavallisesti. Hän ei
voinut istua rauhassa, vaan alkoi kävellä edestakaisin, kuten vilkkaat
luonteet tekevät, kun ovat saaneet jotain ajateltavaa. Hänen vaimonsa
istui sohvassa kädet helmassaan. Rauhallisena ja pirteänä oli hän tällä
hetkellä rauhattoman, pienen miehensä jyrkkä vastakohta, tuon miehen,
joka yhtenään seisahtui katselemaan häntä ja hyväilemään hänen
poskiaan. Hieman hymyillen, hiljaa hän istui siinä tottuneena miehensä
hermostuneeseen käytökseen, ja hänen huulillaan leikkivä hymy ilmaisi,
että hän ajatteli jotain erikoista.

"Mitä sinä ajattelet?" kysyi Bob vihdoin.

Hänen vaimonsa ei liikahtanutkaan. Hänen hymynsä tuli vain vieläkin
voimakkaammaksi, ikäänkuin levisi yli kasvojen antaen loistetta hänen
kirkkaille silmilleen.

"Minä ajattelen kuinka onnelliseksi sinä minut olet tehnytkään",
vastasi hän, "ja kuinka ihania nämä päivät ovat olleet."

"Hm!" sanoi Bob jälleen ja jatkoi kävelyään.

Tällä hetkellä koski häneen vaimonsa sanat erikoisesti, melkein
tuskaisen kiusaavasti, ja Anna rouva ehken tunsi miehensä äänessä
jotain, joka ei ollut sopusoinnussa hänen oman mielialansa kanssa.
Sillä kumartuessaan eteenpäin, niin että vaaleat otsakiharat valahtivat
hänen puhtaan valkoiselle otsalleen, kysyi hän:

"Mitä sinä ajattelet?" Hän antoi erikoisen äänenpainon sanalle sinä,
ikäänkuin hän olisi tiennyt, että hänen miehensä käveli vaan uteluja
odotellen.

"Minäkö?" sanoi Bob. "Niin -- -- minä oikeastaan ajattelin Göstaa."

"Vai niin", vastasi Anna rouva. Ja jälleen palasi hymy hänen
huulilleen. Tällä kertaa se oli kumminkin kokonaan toisellainen, hymy
joka oli samalla kertaa viekas ja lempeä, iloinen ja hieman
voitonriemuinen. Kukaan ei voi kuvailla kuinka paljon voi sisältyä
sellaiseen pikaiseen, ajattelemattomaan naisen hymyyn.

"Mitä sinä hänestä ajattelet?" jatkoi Anna rouva ja hymyili edelleen.

"Minä en voi sanoa sitä", vastasi Bob. "Se oli jotain, josta me
puhuimme päivällä."

"Jotako sinä et saa kertoa minulle?"

"Niin, minä lupasin sen hänelle." Samassa silmänräpäyksessä, kuin
Bobilta olivat luiskahtaneet nuo sanat, hän katui. Hän tunsi olevansa
kiinni ja tiesi, ettei hän koskaan voi vastustaa vaimonsa
uteliaisuutta.

"Älä pyydä minua", sanoi hän jo edeltäpäin, tuntien pelkäävänsä omaa
heikkouttaan. "Minä lupasin sen hänelle niin varmasti."

Mutta selvempänä kuin mikään, oli Anna rouvalle se, ettei miehellä saa
olla mitään salattavaa vaimoltaan. Hän oli tämän vaatimuksen omistanut
elämänperiaatteekseen ja katsoi pelkän viittauksenkin päinvastaiseen
suuntaan merkitsevän samaa kuin hänen oman vaikenemiskykynsä
halveksumisen. Hän muuttui ylpeäksi, loukatuksi, umpimieliseksi ja
hiljaiseksi, ja pyysi Bobia kaikin mokomin pitämään lupauksensa.
Tosiaankaan hän ei pitänyt sitä minään lupauksen rikkomisena, jos mies
kertoo vaimolleen jotain, josta hän on luvannut olla vaiti. Sillä
sellaiset lupaukset eivät saa vaikuttaa miehen ja vaimon välissä. Hän
oli sen osottanut hänelle jo satoja kertoja. Mutta, jos hänellä olisi
toinen näkökanta, niin olisivat he voineet keskustella muusta.

Siihen Anna rouva vaikeni.

Rehellisyys vaatii nyt tunnustamaan, että jos ei Bob itse olisi niin
mielellään tahtonut puhua siitä, olisi hän kyllä saanut pitää sanansa.
Mutta koko iltapäivän oli hän sairaana odottanut sitä hetkeä, jolloin
hän jäisi yksin Annan kanssa ja saisi kertoa hänelle tuon uutisen, joka
tuntui hänestä itsestään niin eriskummalliselta, ettei hän koskaan
voisi sitä pitää omana tietonaan. Mitä varten hän olisi hiljaa siitä?
Mitä varten hän ei kertoisi sitä? Se tuntui hänestä niin selvältä ja
oikealta, että Anna sai sen tietää. Hänenhän täytyikin saada tietää,
jottei tietämättömyydessään loukkaisi hänen parasta ystäväänsä.

Ja niin kertoi tämä kunnon Bob, kuinka Gösta Wickner oli tunnustanut
rakastaneensa hänen vaimoaan. Bob kertoi asiat sitäpaitse paljon
mukaantempaavammin kuin Gösta oli kertonut. Ja hän lopetti
kertomuksensa kuvauksella, kuinka ystävä oli ollut liikutettuna, jonka
Bob nyt tätä kertoessaan uskoikin. Hänen vaimonsa kuunteli häntä
virkkamatta sanaakaan.

Hänen kasvojensa ilmeet muuttuivat uinaileviksi, joka teki ne
tyttömäisiksi ja nuoriksi, ja hänen kauniit, siniset silmänsä
täyttyivät kyynelillä.

"Tämän jälkeen tulee meidän pitää hänestä monin verroin enemmän kuin
ennen", sanoi Bob.

Ja hänen vaimonsa nyökäytti päätään merkitsevästi.

Kädet toistensa vyötäisillä istuivat aviopuolisot pienessä sohvassa ja
sydämet vuotivat verta ajatellessaan sitä, että he yhdessä, vaikkakin
vasten tahtoaan, olivat saattaneet paraalle ystävälleen niin paljon
sydänkipuja. Bob oikein loukkautui, kun hänen vaimonsa sanoi lopulta:

"Mutta etkö usko, että Gösta nyt on jo sen aikoja sitten unohtanut."

Ja Bob kielsi sellaisen mahdollisuudenkin pyhimmillä valoillaan.


V.

Seuraavina aikoina tämän tapahtumarikkaan joulupäivän jälkeen puhuivat
aviopuolisot, kuten luonnollistakin oli, hyvin usein yhteisestä
ystävästään, Gösta Wicknerista. Hän oli, vaikkakin näkymättömänä, aina
kolmantena heidän keskusteluissaan ja tällä tavalla vieraili hän
melkein enemmän talossa, kuin jos hän olisi tullut jokapäivä
päivälliselle.

Erityisenä huolena oli saada selvitetyksi, missä määrin Gösta oli
kärsinyt Bobin ja Annan avioliiton vuoksi. Ja tässä oli heillä
molemmilla, Annalla ja Bobilla monivuotiset muistot pengottavinaan
löytääkseen tukea käsitykselleen, joka päivä päivästä kävi yhä
varmemmaksi. He eivät myöskään lyöneet laimin penkoa muistojaan.

Melkein joka päivä, kun Bob tuli kotia, oli hän aina muistanut jonkun
uuden pikkupiirteen heidän seurustelustaan, ja hän kertoi sen, niin
pian kuin pääsi ovien sisäpuolelle, innolla, joka osoitti, että ystävän
kohtalo oli antanut hänelle työtä kirjastossakin. Annalla, aamupäivät
yksin kotona istuessa, oli myöskin hyvää aikaa mietiskellä, ja kun Bob
kertoi mitä hänen mieleensä taas oli muistunut, voi hän aina tehdä
hyviä lisäyksiä, joka osoitti, ettei hänkään ollut unohtanut heidän
yhteistä ystäväänsä. Samoin kuin useimmilla vilkkailla naisluonteilla
oli Annallakin tavattoman kehittynyt muisti muistamaan kaikkia
pikkuseikkoja, jotka olivat yhteydessä hänen oman elämänsä kanssa, ja
Bobin ei tarvinnut kuin muistuttaa vain jotain heidän avioliittonsa
ajanjaksoa, esimerkiksi sitä kesää, jolloin he asuivat saaristossa tai
Georgin syntymäpäivää, jolloin hän täytti kahdeksan vuotta, niin heti
voi Anna rouva ruveta kertomaan. Hän täydensi miehensä muistia, kuvaili
yksityiskohtaisempia pikkuseikkoja, näki ne kaikki selväpiirteisinä ja
vereksinä, joka teki kauvan sitten puolittain unohtuneet tapaukset
uudestaan eläviksi ja todellisiksi. Ja hän oli niin kiintynyt itse
kertomiseen, että hän toisinaan oli huvitettu siitä ja huvittipa vielä
miestäänkin tavalla, joka sai heidät molemmat melkein unohtamaan kuinka
kaikki se, mikä nyt heidän mieltään kiinnitti, oli kerrassaan
surullista.

Tällä lailla elivät Bob ja Anna koko avioliittoromaninsa uudestaan. He
muistelivat sitä aikaa, jolloin he ensin olivat tulleet tuttaviksi.
Miten he olivat tietämättään toisiinsa vetäytyneet ja toisiaan
kaivanneet. Kuinka ujo ja kummallinen Bob oli ollut ja kuinka hän oli
alkanut lopulta kiihkeästi hakkailla niin, että Anna oli pelästynyt ja
pelännyt Bobia monta päivää, jolloin Bob oli epävarmuudessaan
harhaillut tuntien itsensä onnettomimmaksi ihmiseksi auringon alla.
Sitten oli kihlaus julkaistu ja silloin oli tullut se aika,
jolloin Anna oli elänyt elämänsä ihanimpia päiviä, mutta jotavastoin
Bob oli ajatuksissaan tehnyt hiljaisia huomautuksia, joita hän ei
tohtinut ääneensä lausua. He olivat vaieten tehneet kävelyretkiään
Humlepuistossa ja tunteneet kevätilman poskiaan hyväilevän, kun he
istuivat Brunnsvikenin luona sillä penkillä, jota he omakseen
kutsuivat. He jatkoivat romaaniaan häittensä edelliselle sivulle ja
menivät yhdessä huonekaluja ostamaan. Sitten tuli hääpäivä iloineen ja
loistoineen, sadepisaroita morsiuskruunuun, valkoinen morsiuspuku,
morsiuskukat ja loppumattomia tulevaisuuden unelmia. Bob ja Anna
tavallaan menivät uudestaan naimisiin, lämpenivät ja punastuivat
muistojen vakavista hymyilyistä, matkailivat ensimmäiset vuodet
paratiisin huvitarhoissa ja löysivät viimein pikku Georgin, jonka tulo
sitäpaitsi ei vähintäkään millään tavalla herättänyt heitä
uinailuistaan.

Bob tuli kokonaan liikutetuksi ajatellessaan sitä yötä jolloin Georg
syntyi.

"Muistatko sinä sitä?" kysyi hän. "Gösta oli saanut lainata
portinavaimen ja tuli kello viisi aamusella ja soitti ovikelloa
kysyäkseen kuinka sinä voit. Silloin oli jo kaikki ohi, sinä nukuit
kuin lapsi, Georg nukkui pienissä vaunuissaan ja minä olin yksin
valveilla. Minä olin aivan liian onnellinen. Silloin raotin minä
sänkykamarin ovea ja annoin hänen saada vilahdukselta nähdä poikaa ja
sinua. Ja minä muistan, kuinka hänen kätensä vapisivat, kun hän otti
minut syliinsä ja toivotti minulle onnea. En koskaan minä ajatellut
silloin -- minä en koskaan voinut ajatella."

Bob vaikeni kerrassaan hämillään kaikista niistä ajatuksista, jotka
pakkautuivat hänen aivoihinsa ja sillävälin Anna jatkoi pehmeällä
äänellään:

"Muistatko, hän lähetti jo aamuaikasella minulle vihkon mitä kauneimpia
heloruusuja ja nimikorttinsa? Ja nimikorttiin oli kirjoitettu:
'Onnellisimmalle pikkuäidille Göstalta!'"

"Sinä voit hyvin ymmärtää, etten minä ole koskaan hetkeäkään
ajatellut --"

Tähän vaikeni myöskin Anna rouva ja punastui hiukan. Ehken vain
unohtaakseen itse tämän, jatkoi hän:

"Mutta sehän on kuitenkin paljon mahdollista, että hänen mieltymyksensä
oli vain mielikuvitusta ja hän on jo aikoja sitten unohtanut koko
asian."

Täten oli riidanaihe löydetty, tuo riidanaihe, johon kaikki sellaiset
puhelut ja keskustelut päättyivät. Alinomaan Bob tarmolla puolusti sitä
ajatustaan, ettei Gösta Wickner ollut mitään siitä unohtanut. Niin, se
ei ollut kaukana, ettei hän tahtonut tehdä ystävää uinailevaksi
rakastajaksi, joka palkitsemattomasta rakkaudesta kantoi sydäntuskia
hiljaisuudessa, mutta oli liian jalomielinen salliakseen sen häiritä
vanhaa ystävyyssuhdettaan.

Tällä tavalla seurasi Gösta Wickner Bobia ja Annaa koko heidän
elämänsä, kuten se nyt heille selveni. Hän seurasi heitä siinä tavassa,
jolla he tarkastelivat tätä elämää ja näytteli paljon suurempaa osaa
heidän keskusteluissaan, kuin koskaan todellisuudessa oli tehnyt. He
huomasivat muutamasta pienestä huviretkestä tai muutaman tunnin yhdessä
olosta, että hän oli ollut heidän uskollinen ystävänsä koko
kihlausajan. Hän oli ollut marsalkkana heidän häissään ja tämä seikka
muuttui heidän ajatuksissaan kaikkein merkittävimmäksi tapaukseksi.
Että hän ei ollut ollut heidän lapsensa kummina, sai myöskin
merkityksensä. Ja mitä kauvemmin he molemmat penkoivat muistojaan, sitä
selvemmäksi kävi heille, ettei kukaan ollut seurannut heidän elämäänsä
niin uskollisena ystävänä kuin Gösta Wickner.

Mutta kun he tällä tavalla kulkivat taapäin muistoissaan, niin alkoivat
itse ne tapaukset, joita he molemmat niin usein muistelivat ja niin
hyvin muistivat, huomaamatta muuttaa luonnettaan. Ne saivat
suruvoittoisen vivahduksen ja Gösta Wicknerin kohtalon varjo synkkänä
valahti niitten yli ja tässä varjossa alkoi aviopuolisoiden silmät
muuttua suruisiksi. Ei Bob eikä Anna huomannut, kuinka paljon he
molemmat yhdessä kyhäilivät kaskuja. He eivät huomanneet, koska heitä
oli kaksi niin hyvää, sydämellistä ja epäluulotonta ihmislasta. Heidän
sydämensä oli alkanut sykkiä nopeammassa tahdissa kuin sellaisille
ihmisille on terveellistäkään.


VI.

Tällainen keskustelu luonnollisestikin sai hyvää aihetta joka kerta,
kun Bob ja Anna saivat tavata ystävän talossaan ja se tapahtui sangen
usein, joten siinä hauskuudessa ei paljon välikohtia muodostunut. He
olisivat saaneet tavata Gösta Wickneria vieläkin useimmin luonaan,
jollei hänen olisi tarvinnut juuri tähän aikaan käydä niin tavattoman
monissa yhtiökokouksissa ja liikepäivällisillä.

Eräänä päivänä tuli Bob kotia tehtyään yksin pitemmän kävelyretken ja
luonnollisestikaan hän ei ollut estänyt siellä ajatuksiaan pyörimästä
siinä aineessa, johon hän viime aikoina oli ollut niin kiihkeästi
kiintynyt.

Sisälle päästyään näki hän Annan silmät itkusta tulehtuneina ja kysyi
kohta syytä siihen. Ihmeekseen hän huomasi vaimonsa käytöksessä
omituista vierasta kylmyyttä ja alkoi miettiä oliko hän mahdollisesti
itse jollain tavalla loukannut häntä. Bob oli ollut naimisissa
yksitoista vuotta ja joskaan hän ei ollut tällä aikaa kehittynyt
yleensä eteväksi naissielun tuntijaksi, oli hän kumminkin edes oppinut
niin paljon, etteivät naiset toisinaan sallisi miehensä huomata
salaisia kyyneleitään, sekä että ystävyys ja huomaavaisuus sellaisissa
tapauksissa teki vain pahan pahemmaksi. Hän päätti senvuoksi olla
huomaamatta koko seikkaa ja alkoi hillityllä ja hiljaisella äänellä,
kuten hän itse luuli, puhua mieliaineestaan:

"Eräs asia, jota minä olen ajatellut, ja joka koskee sitä, mitä me
puhuimme Göstasta eilen..."

Mutta kauvemmas hän ei ehtinyt, ennenkuin hänen vaimonsa keskeytti
hänen.

"Sinä tekisit minulle suuren palveluksen, jos tahtoisit olla puhumatta
Göstasta", sanoi hän.

Se tuli kuin hyökkäys, sokeasti, kiivaasti ja kovasti. Bob kuuli
äänessä jotain omituista. Mutta totta tosiaan hän ei voinut käsittää,
mitä se oli.

"Ei saa puhua Göstasta?" kertasi hän. "Mitä sinulla on Göstaa vastaan?"

"Ei kerrassaan mitään. Minä en tahdo vaan puhua hänestä."

"Niin, mutta minkävuoksi?"

"Minusta tuntuu se ikävältä."

Jos Bob ei olisi kysynyt enempi, niin on luultavaa, ettei olisi mitään
sen enempää tapahtunutkaan. Hän tunsi kärsivänsä vääryyttä saadessaan
soimauksia siitä, että hän muka olisi väsyttänyt vaimonsa asialla,
josta hän itse oli ollut vähintään yhtä innostunut kuin hänkin.
Sitäpaitsi hän ei sietänyt nähdä vaimoaan kiihtyneenä saamatta heti
tietää syytä siihen. Kuitenkin täytyy hänen jatkaa, vaikka se maksaisi
hänen henkensä. Ja senvuoksi hän alkoi uudestaan:

"Niin, mutta rakas Anna, sinähän olet itse..."

Samassa silmänräpäyksessä heitti Anna rouva työnsä pois ja hänen
kasvonsa vapisivat vihasta.

"Etkö voi antaa minun olla rauhassa!" Hän melkein itki sanat suustaan.
"Päivä päivältä, ilta illalta, niin, yöt yöltä sinä puhut vaan
Göstasta. Gösta, Gösta ja Gösta. Eikö nyt koko mailmassa ole muuta
puhumista kuin Gösta? Sinä teet minut hulluksi ja minä teen sinut
hulluksi."

"Mutta sinähän itse olet alkanut..."

"Minäkö? En koskaan! Minä en ole koskaan alkanut puhua hänestä. Etkö se
ollut sinä, joka kerroit hänestä aluksi? Ja onko kulunut ainoatakaan
päivää, ettet sinä olisi alkanut puhua hänestä? Etkö sinä huomaa itse
kuinka minä ja sinä olemme vieraantuneet toisistamme? Nyt sanon minä.
Me olemme vieraantuneet toisistamme ja me vieraannumme yhä enemmän
päivä päivältä. Missä minä kävelen, seison tai istun, niin minä olen
aina näkevinäni Göstan joka nurkassa kuuntelemassa mitä me puhumme ja
pakkaantuvan meidän välillemme. Minä inhoan sitä miestä. Minä
toivoisin, etten minä olisi koskaan nähnyt häntä."

Mutta nyt Bob suuttui vakavasti.

"Inhoatko sinä Göstaa?" sanoi hän. "Mitä hän on oikeastaan sinulle
tehnyt?"

Anna rouva ei kuunnellut kauvemmin, mitä Bob sanoi. Hän syöksyi
sellaisen sanatulvan suustaan, josta hänen miehensä ei ymmärtänyt
kaikkein katkerinta ja kun sanat uupuivat, alkoi hän itkeä, ikäänkuin
hänen sydämensä olisi tahtonut haljeta.

"Jos sinä vaan tahtoisit ymmärtää minua", nyyhkytti hän katkeamatta.
"Jos sinä vaan tahtoisit ymmärtää minua."

Tällä tapaa koetettiin kosketella Bobin hellimpiä tunteita. Sillä ei
mikään ollut tärkeämpää hänelle kuin koettaa ymmärtää omaa pientä,
kallista vaimoaan, jota hän rakasti enemmän kuin mitään muuta
mailmassa. Mutta hyökkäys Göstaa vastaan koski häneenkin kuin terävä
piikki ja hän voi vielä tuntea, kuinka se pisti. Sitäpaitsi oli koko
tässä kohtauksessa jotain odottamatonta ja epäselvää, ja se sai hänen
melkein pelkäämään.

Täydessä kapinassa meni hän huoneeseensa ja hän tuli vielä enemmän
raivoihinsa, kun hän sulki oven ja kunniansa vuoksi hän ei
silmänräpäykseksikään olisi voinut mennä takaisin hyvittämään Annaa ja
kuivaamaan hänen kyyneleitään.


VII.

Luonnollisestikin seurasi sovinto tätä mellakkaa ja Bobia hellittiin
kokonainen päivä, hyväiltiin ja ihailtiin joka askeleella, jonka hän
otti kotonaan. Mutta mitään selvyyttä itse tapauksesta hän ei saanut.
Kuitenkin siitä oli se varma seuraus, että keskustelu Gösta Wicknerista
tällä aikaa heidän välillään lakkasi ja siitä taas oli seurauksena,
että Bob tämän jälkeen ajatteli yksikseen. Etenkin oli eräs ajatus,
joka tähän aikaan antoi hänelle työtä. Mistä se tuli, sitä hän ei
ymmärtänyt ja hän melkein häpesi tunnustaa sitä itselleen. Bob Flodin
nimittäin mietti sitä, jos hänen vaimonsa todellakin -- kun hän oli
nuori tyttö -- oli ollut kerrassaan tietämätön Gösta Wicknerin
mieltymyksestä. Bob oli tuntenut tuon ajatuksen ensi kerran
sukeltautuvan aivoihinsa jostain niistä lukemattomista keskusteluista,
joita hänellä ja vaimollaan oli ollut tuon merkillisen jouluillan
jälkeen ja hän häpesi kauheasti itsekseen, kun hän huomasi, että tämä
ajatus palasi jälleen ja sai hänet tuumiskelemaan. Hän lupasi itselleen
koettaa unohtaa sen, mutta löytyy ajatuksia, joilla on sellainen
ominaisuus, ettei niitä voi unohtaa. Ja Bob huomattuaan sen, menetteli
vihollisensa suhteen toisella tapaa. Hän ei koskaan voinut alentua
jollain tavalla epäilemään vaimoaan. Hän ei aivan yksinkertasesti
uskaltanut, tuntiessaan, että silloin menisi koko hänen elämänsä
kappaleiksi, niin, ihan pieniksi murusiksi. Bob oli kasvanut yhteen
vaimoonsa niin lujasti, että hän yhtä kernaasti, niin, paljon
ennemminkin olisi ruvennut epäilemään itseään. Hän huomasi myös pian,
että jos Anna todellakin olisi ollut tietoinen sellaisesta ja salasi
sen, niin olisi hän sen tehnyt häntä säälien, koska hän alusta asti on
tahtonut salata häneltä, Bobilta, koko asian, ja Bob tunsi ihailun sitä
enemmän vaimoansa kohtaan kasvavan, mitä enemmän hän ajatteli, että
tämä hänen vaikenemisensa varmaankin aiheutui vain hellyydestä häntä
itseään kohtaan.

Anna rouva puolestaan mietiskeli paljon niinä pitkinä aamupäivinä,
joina hän istui yksin kotona, ja pikku Georg juoksenteli ja leikki
salissa silloin kun hän ei ollut koulussa. Hän oli kerrassa ihmeellinen
lapsi. Yksinäisyys oli hänen opettanut elämään keskenkehittyneissä
mielikuvitteluissaan. Hän leikki olevansa matkoilla, matkusti kauvas
vieraille maille äitiä tervehtimään, joka asui siellä kaukana, jonne
Georg saapui. Tai hän kierteli markkinakauppiaana. Hänellä oli tuhansia
nokkelia kujeita, joko hän leikki rautatietä, höyrylaivaa,
raitiovaunuja tai äitiä ja lasta, aina olisi äidin pitänyt olla mukana.
Ja he molemmat huvittivat toisiaan oikeen mainiosti. Mutta tähän aikaan
Anna rouva istui mietteissään ja senvuoksi hän ei ottanut osaa lapsensa
leikkeihin niinkuin ennen. Hän vastasi hajamielisesti, ajatusten
työskennellessä toisaalla, tapahtuipa usein, että hän pyysi
raitiotiepilettiä vaikka Georg oikeastaan olikin konduktöörinä eli
kysyi Georgilta mitä hevonen maksaa, vaikka he pitkät ajat jo olivat
leikkineet äitiä ja lasta. Silloin Georg harmistui.

"Sinähän et leikikään", sanoi hän. "Sinä olet vain leikkivänäsi."

Ja lapsi voi jättää tähän hänet yksinään, ottaa kirjan ja alkaa lukea.
Silloin palasivat ajatukset jälleen moninkerroin voimakkaampina ja
vyörähtivät usein kyyneleetkin Anna rouvan silmiin, ilman että hän
itsekään voi sanoa minkävuoksi.

Toisinaan hän melkein olisi toivonut Bobin rupeavan puhumaan kuin
ennenkin. Se varmastikin kuohutti hänen mieltään ja tuntui hänestä
pahalta. Mutta se oli vieläkin pahempi, vaikka Anna olisi kuinkakin
toivonut, niin Bob oli vaan vaiti. Tuon pienen kahakan jälkeen, jolloin
Anna oli pyytänyt hänen olemaan puhumatta Gösta Wicknerista, noudatti
hän tätä toivomusta kerrassaan kiusallisen tarkasti.

Nyt sensijaan voi tapahtua, että molemmat aviopuolisot istuivat
yhdessä, kumpikin työskennellen omissa ajatuksissaan, sanomatta
sanaakaan toisilleen. Varsinkin se tapahtui illoin ja silloin kuluivat
pitkäveteiset tunnit tyhjinä ja sisällyksettöminä. Bob istui kirjan
ääressä ja Anna käsityönsä kanssa. Mutta Bobin ajatukset eivät
seuranneet kirjan sanoja ja Annan ajatukset -- niin, niillähän oli
hyvää aikaa kierrellä omilla teillään. Omilla poluillaan ne
liikkuivatkin ja syvä hiljaisuus vielä ikäänkuin pelotti heitä
katsomasta tai puhuttelemasta toisiaan.

"Mitä sinä luet?" voi Anna rouva kysyä lopulta.

Ja Bobin täytyi katsoa, mitä hän luki. Sillä useimminkin hän oli sen
unohtanut.

"Eikö sinulla ole mitään, jota lukisit ääneen, niinkuin sinä ennen
teit?" kysyi Anna.

Bob nousi ylös ja velloi kirjahyllyä.

Mutta hän ei löytänyt mitään sellaista, vaikka hän kuinkakin velloi.

Tuntuipa oikein helpotukselta heille molemmille, kun kello löi salissa
ja tuli aika käydä vuoteelle.

Anna rouva huokasi syvään ja Bob kuuli sen. Hän tunsi tukahduttavaa
vihaa sydämessään ikäänkuin hänen vaimonsa olisi tehnyt hänelle jotain
pahaa. Ja Anna rouva ymmärsi mitä hänen miehensä tunsi, voimatta
kumminkaan auttaa häntä.


VIII.

Vaarallinen seikka on, kun kaksi ihmistä, jotka rakastavat toisiaan,
joutuvat molemmat pimeässä makaamaan valveilla ajatuksissaan,
johtumatta kummallekaan mieleen puhutella toista. Asia muuttuu vieläkin
pahemmaksi, kun he molemmat keskenään tietävät toisistaan. Silloin
alkavat ne pahat ajatukset työskentelemään.

Nämä pahat ajatukset eivät oikeastaan olekaan mitään ajatuksia.
Sillä ne eivät koskaan muodostu sanoiksi. Tunteet ne on, jotka
työskentelevät, ja niillä on voimaa, ikäänkuin ne olisivat itsenäisiä
vaikuttavia valtijaita. Niillä pienillä, näkymättömillä olennoilla,
jotka alituiseen ovat tehneet ihmiselle kepposia, ei ole koskaan
suurempaa valtaa kuin silloin kun kaksi kuolevaista, jotka kauvan
vaieten vierekkäin ajattelevat katkeraa toisistaan. Toisen tunteet
ärsyttävät ja kiihoittavat toisen tunteita. Toisen katkeruus siirtyy
toiseen ja lisää katkeruuden moninkertaiseksi sen sielussa. Toisen
suuttumus synnytti vihaa toisessa. Vihasta kehittyy vastenmielisyys ja
vastenmielisyydestä inho. Vaikka aihe onkin vähäpätöinen, se ei
merkitse mitään. Toisinaan näyttää siltä, ikäänkuin onnettomuus olisi
sitä suurempi, mitä mitättömämpi sen ulkoinen aihe näyttää olevan.

Sellaisina hetkinä puhuu itse itselleen voimakkaammin kuin sanoin ja
mitä silloin on puhuttu, vaikuttaa valtavammin, koska sellaiset sanat
kumpuavat suoraan meidän syvimmistä tajuttomista tunteistamme. Toinen
sielu voi silloin murtaa toisen sielun kuoliaaksi.

Ja se ei mitään lievennä, jos sellaisena yönä toisen käsi haparoi
peitteellä löytääkseen ja puristaakseen toisen kättä. Hän, joka
puristaa silloin toisen kättä, ei tee sitä senvuoksi, että hän olisi
hellä ja katuen pyytäisi anteeksi. Hän puristaa senvuoksi, että hänen
tuskansa ovat niin ylivoimaisia, että hänen täytyy saada tuntea elävän
olennon ruumiillista lämpöä, olkoonpa tuo olento vaikka sama, jonka
hänen ajatuksensa raivoissaan juuri musersi. Hän, joka sai sellaisen
kädenpuristuksen, tietää kyllä sen ja maksaa sen aivan saman
salaperäisen tuskan pakoittamana.

Sillä ei mikään ole kolkompaa, synkempää ja enemmän hirvittävämpää kuin
hellyys kahden ihmisen väliltä on poiskulumaisillaan ja vaihtuu
intohimoon, joka ärsyttää mielettömään taisteluun toisiaan ja itseään
vastaan. Tämä ei ehkä koskaan tapahdu niin mieliä järkyttävästi
muulloin kuin juuri hiljaisuudessa. Silloin kaksi ihmistä vaieten
toisiaan murtaa julmemmin kuin metsänpedot, jotka raivoissaan
raatelevat toistensa ruumista.

Ja vieläpä taistelu näyttää kestävän unessakin. Sillä aamun koittaessa
jatkavat samat valvovat ajatukset työtään, jotka yöllä alkoivat, ja
ajatuksista kehittyy tekoja, jotka vaativat ihmiselämää.


IX.

Jos ei moista ihmisten keskuudessa tapahtuisi, luulisin monen
yhteentörmäyksen jäävän mahdottomuudeksi. Sillä todellakaan ei voi
koskaan sanoa mitä tapahtuu ja toteutuu vain senkautta, että ihmiset
ovat tehneet sitä ja sitä toisilleen tai ainoastaan sanoneet toisilleen
niin eli näin. Ei Bob eikä Anna voineet myöskään tässä elämänsä
käänteessä ymmärtää, mikä oikeastaan vieroitti heitä toisistaan. Bob ei
tahtonut tunnustaa edes itselleenkään minkäänlaista hajaannusta
tapahtuneen ja jos Anna rouva hieman asiaa ymmärsikin, niin hän ei
missään tapauksessa puhunut siitä Bobille.

Olisipa Anna rouva vaan ollut enemmän äiti siinä merkityksessä, kuin
muutamat naiset ovat, olisi hänen ollut helpompi osata itse ja samalla
johtaa miehensäkin raittiimpaan silmäpiiriin niistä sokkeloista, joissa
he molemmat haparoivat. Hän oli kyllä tavallaan äiti ja rakasti
kiihkeästi lastaan. Hänen rakkautensa Bobiin oli kokonaan muuttunut ja
melkeinpä haihtunutkin. Heille molemmille oli lapsi ollut vaan enemmän
ääretön ilonlähde, joka enensi heidän onneaan toistensa seurassa, kuin
yksilö ja lapsi, jolle heidän ensisijassa tuli molempien elää.
Senvuoksi Anna rouva melkein unohti poikansa, kun tunsi eripuraisuuden
hänen ja Bobin välillä kasvavan ja Georg eleli nyt enimmästi koulussa
ja lastenkamarissa.

Anna rouva vietti sillä välin aamupäivänsä vierashuoneessaan katsellen
väliin akkunasta ulos, josta hän voi eroittaa muutamia puitten latvoja
Humlepuistosta. Hän tunsi epämääräistä pelkoa jostain, joka oli juuri
tapahtumaisillaan, ja hän ajatteli Bobia. Kun Bob nyt oli poissa,
heltyi Annan sydän kokonaan häntä näin ajatellessaan ja oli hyvillään
ikäänkuin hän olisi ollut juuri hänet kadottamaisillaan. Tarvittiin
vaan niin vähän hänet jälleen voittaakseen. Tarvitsisi vain sanoa
muutama sana, ehkäpä yksi sana oikeaan aikaan ja he alkaisivat taas
puhua toistensa kanssa kuin ennenkin. Kaikki muuttuisi entiselleen.

Anna rouvan sydän löi kuuluvasti tätä ajatellessaan.

Niin, hän ei voinut mielestään kauvemmin sietää sellaista elämää, jota
he nyt elivät. Oli koko jakso pikkuseikkoja heidän välillään. Ennen oli
ollut tapana edes kerran ennen päivällistä telefonoida toisilleen.
Toisinaan telefonoi Bob ja toisinaan soitti Anna rouva itse. Tässä
pienessä keskustelussa kumpainenkin kuvaili toisilleen ikävää
yksinäisyyttään ja Anna oli ennen tottunut ikävöimään sitä hetkeä
tavallisena aamupäivätapahtumana. Tämä tapa oli viime aikoina itsestään
hävinnyt, Juuri tänä päivänä Anna rouva suri sitä, että se oli niin
hävinnyt. Hän suri sitä niin voimakkaasti, että hän alkoi ikävöidä
ainoastaan saada kuulla Bobin ääntä. Ja tämä ikävä lopultakin voitti
hänet.

Anna rouva kuului niihin, joitten ei ole helppo ottaa ensi askelta ja
se oli hänelle suuri voitto, kun hän nyt meni telefonin luo ja soitti.

Kaikeksi kummakseen hän kuuli kohta miehensä äänen.

"Kumma kyllä, kun sinä soitit", sanoi Bob. "Minä olisin juuri soittanut
sinulle."

Annan sydän lakkasi ilosta hetkeksi sykkimästä. Hän oli ajatellut
samaa! Hän odotti henkeään pidättäen.

Sitten tuli jatkoa. Hän ei voinut tulla kotia päivälliselle. Kokonaisia
selityksiä, joita Anna ei kuullut.

"Oletko sinä pahoillasi? Miks'et sinä vastaa?"

"Ikävissäni! Eipä ensinkään! Hyvin tyytyväinen."

Koko elämä näytti Anna rouvasta tyhjältä ja sisällyksettömältä, kun hän
jälleen ripusti kuulotorven paikalleen ja tuntui melkein kuin Bob
kädenkäänteessä olisi pois pyyhkäisty hänen tunne-elämästään ja
mailmastaan. Hän meni verkalleen paikalleen vierashuoneen pöydän
viereen, kohoutti pikku Georgin vaatteita, jotka odottivat korjaamista.
Poika itse istui matolla ja leikki pienillä vaunuillaan. Aurinko heitti
akkunasta säteitään hyväillen hänen valkoisenkellertävää, pehmeää
tukkaansa, mutta Anna ei tuntenut vähintäkään iloa siinä häntä
katsellessaan. Hän tunsi epämääräistä vihaa sielussa, suuttumusta
kaikkeen ja kaikkiin sekä ennen muita Bobiin. Näistä tunteista
sukeltautui hänen mieleensä omituinen kiusaava ajatus, että hänen
omassa elämässään oli jotain epäselvää. Kuinka hän on juuri tähän
kotiin tullut vaimoksi ja äidiksi, kuinka se on tapahtunut. Hän
muisteli niitä aikoja, jolloin hän vielä oli nuori tyttö ja vapaa; hän
toivoi voivansa nähdä mailmaa samassa puoliselvässä, hyväilevässä
päivänpaisteessa kuin silloinkin. Mitä varten tuo kaikki on poissa?
ajatteli hän. Ja samassa juolahti hänen mieleensä kysymys: Mikä siihen
on syynä, että minä juuri nyt sitä ajattelen?

Samassa hän säpsähti, kun telefoni soi jälleen. Hän luuli sitä Bobiksi,
joka olisi katunut ja päättänytkin tulla kotia päivälliselle. Se olisi
niin hänen tapaistaan. Anna rouva tunsi, jos hän nyt tulisi kotia,
olisi se ollut hänelle vielä suurempi pettymys kuin jos hän todellakin
olisi poissa. Hän meni vastenmielisesti telefoniin ja sanoi "halloo"
sellaisella välinpitämättömällä äänellä, jota hän itsekin ihmetteli.

Hän säikähti kuullessaan iloisen äänen kysyvän: "Onko pikku rouva
huonolla tuulella?" Gösta Wickner sieltä puhuikin ja silloin tunsi Anna
itsensä oikeen iloiseksi. "Eikös mitä, ei hän ole huonolla tuulella.
Vain vähän hermostunut." "Vai niin. Hermostunut vaan." "Voisinko minä
saada tulla päivälliselle?" "Kas kuinka kiusallista, ettei Bob ole
kotona." Gösta ei ollut kiihkeä, hän kertoi vaan tulevansa jonain
toisena päivänä.

Mutta Anna rouva oli saanut päähänpiston, joka näytti antavan hänelle
lujuutta. Hän pyysi Göstaa tulemaan päivälliselle, vaikkei Bob
ollutkaan kotona. Hän pyysi häntä laverrellen kuinka se olisi hauskaa,
jos hän tulisi.

Gösta Wickneriä ei ollut niin vaikeakaan siihen houkutella. Mutta kun
Anna rouva nyt ripusti kuulotorvea paikoilleen, niin hänen sydämensä
sykki ilosta.

Hän aikoi näyttää Bobille...


X.

Itse asiassa ei ollut vähintäkään ihmeellistä, että Gösta Wickner tuli
herra ja rouva Flodinin luo päivälliselle, vaikka talon isäntä oli
poissa. Olihan se tapahtunut jonkun kerran ennenkin, eikä siinä ollut
talonväki paremmin kuin vieraskaan huomannut mitään ihmeteltävää.

Viime aikoina oli sitäpaitsi tapahtunut se kumma, että Anna ja Bob
tunsivat itsensä mitä iloisimmiksi niinä päivinä, joina he saivat
tavata Gösta Wickneria. Hänen läsnäolonsa näytti karkoittavan ne
sairaloiset mielikuvitukset, jotka koskivat heitä itseään ja
aviopuolisoiden välit olivat niinä päivinä ennallaan. He muuttuivat
luonnollisiksi, sopusointuisiksi ja helliksi toisilleen niinkuin
ennenkin. Niin, jopa eräänä iltana kestailtuaan ravintolassa Göstan
kanssa Bob pysähytti Annan keskellä katua suudellakseen häntä ja jatkoi
senjälkeen matkaansa sanoen samassa sydämellisen iloisena:

"Eihän se mitään ole, Anna. Eihän se ole kerrassaan mitään."

Myöskin vaikutti siihen se seikka, että Gösta Wickner puolestaan oli
melkein unohtanut kaikki, mitä hän oli Bobille salaisuutena kertonut
nuoruutensa tunteista Anna rouvaan. Sitäkin selvempää oli, ettei
Göstalla ollut eikä voinut olla vähintäkään aavistusta ystäviensä
murtuneista väleistä. Kerran hän oli sitä seuraavalla viikolla tavannut
Bobin yksinään ja silloin hän oli sanonut: "Sinähän muistanet, mitä
olet luvannut, etkä kerro vaimollesi?" "Mitä?" sanoi Bob hänelle
tavattoman oudolla maltillisuudella. "Niin, luonnollisesti sitä, jonka
minä kerroin sinulle jouluna." "En sanaakaan! Minähän olen luvannut",
vastasi Bob häikäilemättä. Tämän hetken perästä rauhoittui Gösta
Wickner. Sillä kun muuten totuutta rakastava henkilö joskus on
pakoitettu valehtelemaan, tekee hän sen niin vakuuttavasti, että ei
kukaan voi epäillä.

Senvuoksi Gösta Wickner tunsi itsensä hyvin rauhalliseksi lähtiessään
päivälliselle kahden kesken Anna rouvan kanssa ja Anna taas puolestaan
olisi mitä vakuuttavimmin kieltänyt, että siinä olisi ollut mitään
erityistä, jos sitä olisi kysynyt häneltä. Juuri tänään hän kuitenkin
huomasi erikoisen merkitsevää siinä salaisuudessa. Hän tunsi
viekoittelevaa ajatuksessa saada vieraita omin päinsä, joista Bob ei
tietänyt. Hän nautti vapaudestaan, mitävarten hän ei sitten nauttisi
omasta vapaudestaan ja käyttäisi sitä hyväkseen? Anna rouva tunsi aivan
erikoisen vapauden halun virtailevan tänään itsessään ja hän nautti
täysin siemauksin siitä, että hän oli nyt vain itse oma neuvojansa.
Sitäpaitsi ei hän ennen päivällistä ehtinyt juuri ajatella muuta. Ensin
oli Georg laitettava siistiksi ja sitten pöytä katettava hienoimmilla
pöytäliinoilla ja kauneimmilla astioilla. Ja lopuksi oli Annan
laitettava itsensä hienoksi.

Siihen tarvittiin enimmän aikaa. Sillä hän pukeutui itse uuteen,
harmajaan, hyvin istuvaan kävelypukuun ja liiviin, jossa oli suuret ja
uhkeat napit. Anna rouva ei koskaan nauttinut mielestään muusta niin
paljon, kuin uusista puvuistaan. Hän tunsi itsensä niin hienoksi ja
yhtä nuoreksi kuin hänen uusi, käyttämätön pukunsakin oli. Kaikki
vanha, ikävä ja vähäpätöinen heitettiin pois kuin vanha pukukin, ja hän
itse oli kerrassaan nuori ja iloinen, ja hän tunsi elämän hymyilevän
itselleen. Hän tunsi ikäänkuin muuttaneensa takaisin omiin
neitsyyspäiviinsä, kun hän käveleskeli uneksien ja vuotteli jotain
erikoista tapahtuvaksi. Hän sitoi mustalla samettinauhalla metaljongin
kaulaansa. Kapea musta samettinauha, joka upposi hieman kuulakan
valkeaan ihoon. Metaljongissa oli Bobin valokuva ja Anna rouva oli niin
riemastuksissaan, että hän suuteli koristetta ennekuin hän sitoi sen
kaulaansa.

Kepein, joustavin askelin meni hän saliin ja siellä seisoi jo Gösta
Wickner myhäillen hänelle.

Anna rouva tunsi kasvojensa punehtuvan vain siitä yllätyksestä, että
hän niin äkkiarvaamatta sai nähdä vieraansa. Hän kiiruhti pudistamaan
hänen kättään.

"Oletteko jo tullut?"

Hän katsoi mielihyvällä järjestelyjä ympärillään.

"Täällähän on juhla. Ja miten hieno te itse olette!"

Gösta Wickner oli miettinyt syytä siihen kylmään äänen sävyyn, jonka
hän kuuli huutavan halloota telefonissa. Hän oli valmistautunut
näkemään epäjärjestystä ja sensijaan hän tapasikin täydellisen
vastakohtaista. Seuraus siitä oli, että hän itsekin tuli kirkkaalle
mielelle kaikesta siitä päivänpaisteesta, joka oli täällä häntä
vastassa.

"Minä tahdon olla iloinen tänään", sanoi Anna rouva.

"Olkaa hyvä."

Hän otti vierastaan käsikoukusta ja vei pöydän luo. He nauroivat
molemmat, puhuivat pari sanaa Bobista ja istuutuivat.

Siitä tuli iloinen päivällinen, pullo viiniäkin tuotiin pöytään.
Kynttilät paloivat kruunussa ja akkunaverhot vedettiin alas. Kun
päivällinen loppui, siirtyivät he Bobin huoneeseen, paperossit
sytytettiin ja he lavertelivat kuin kaksi iloista lasta.

Kuten sanottu, olivat he ennenkin kahden kesken päivällisellä olleet,
joten tapaus ei ollut uusi. Mutta Anna rouva ei ollut koskaan ennen
tuntenut olleensa niin hyvällä tuulella kuin tänään. Hän huomasi Bobin
häviävän ajatuksistaan sitä enemmän mitä kauvemmin päivällinen kesti ja
hänen sydämensä yhä keventyi, kun hän sen huomasi. Ihmeellisesti, ei
ensinkään tuskaisesti hän luisui pois hänen sydämeltään ja se sai hänet
ajattelemaan, että Gösta ja hän istuivat kodissaan. Se oli heidän
kotinsa ja kaikki mitä oli ollut, oli poissa ja unohdettu. Sitä ei
ollut koskaan tapahtunut. Koko elämä oli heille ollut vain unta ja nyt
he olivat valveilla. Kaikki tuntui hänestä niin keveältä ja
ihmeelliseltä, melkein kuin uusi, virkistävä ruumiinlämpö olisi alkanut
virtailla koko hänen olennossaan. Hän riemastui tuntiessaan itsensä
niin keveäksi ja vapaaksi ja koko hänen pieni olentonsa säteili
nuoruutta.

Kun he yhdessä menivät Bobin huoneeseen, oli kaikki tuo niin lumoavasti
kutoutunut hänen mielikuviinsa, että Anna rouvan täytyi nauraa ääneensä
omille ajatuksilleen.

"Mitä te nauratte", kysyi Gösta Wickner.

Anna oli ajatellut ja ajatuksensa niin kietonut mielikuviinsa, että hän
olisi pitänyt aivan asiaan kuuluvana, jos Gösta silloin olisi laskenut
kätensä hänen vyötäisilleen ja suudellut häntä kiitokseksi ruuasta.
Sitä hän ei luonnollisesti voinut sanoa. Ja senvuoksi hänen silmänsä
välkähtelivät monin verroin hilpeämmin, kun hän vastasi:

"Niin, tiedättekös, kun minä katsoin teitä selän takaa, niin te
näytitte minusta niin naineelta mieheltä."

Anna rouva tunsi silmänräpäyksen joutuneensa lasiliukkaalle jäälle.
Mutta hän sai samassa kykyä ohjata liikkeitään, joka yllätti hänet
itsensäkin, ja äkkinäisellä käänteellä hän muuttui vakavaksi, taputteli
Göstaa olkapäälle ja sanoi:

"Olipa oikeen hyvä, kun tulitte. Minä olin koko päivän niin
seuransairas."

Hän hymyili ystävällisesti ja rauhallisesti, mieliala oli jälleen
valoisa ja iloinen, joka oli tuskin silmänräpäykseksi äsken
häiriytynyt. Gösta Wickner oli mitä paraimmalla tuulella ja alkoi
kertoa. Hän kertoi kerrassaan erinomaisesti, ja hänellä oli koko
varasto leikillisiä kaskuja ihmisten suhteista muistissaan ja ne
vaikuttivat Annaan hyvää. Hän tunsi koko ajan siitä asti levänneensä,
kun Gösta tuli. Syy tähän oli aivan yksinkertaisesti siinä, että Gösta
Wickner oli kerrassaan Bobin vastakkainen luonne. Täällä ei ollut
mitään hermoheikkoutta, ei sitä hentoa hellyyttä, joka aina kerjäsi
vastausta. Ei mitään ärtyisää, kiusallisen arkaa, eikä vähintäkään
tyytymättömyyttä, joka Bobissa alinomaan väijyi, niin usein kuin hän
oli saanut jotain mietittävää. Gösta Wickner sai toisinaan olentoonsa
eriskummallista luottamusta herättävää arvokkaisuutta, joka melkein voi
vaikuttaa lämmittävästi, vaikka hänen ymmärryksensä oli sitä vähemmin
nukuksissa. Voi sanoa, hän oli vahti itselleen. Hän voi olla
ystävällinen, jopa osottaa hyvyyttäkin ystävilleen, mutta juuri niin
harkiten, että hän tiesi, kuinka paljon hän sanoi ja miten pitkälle hän
tahtoi mennä. Alinomaan sai hänestä sen käsityksen, että hän määräsi
itse itsestään ja omista suhteistaan. Tämä ehkä alusta alkaen kaikkein
enimmän vaikutti sekä kunnioitusta herättävästi että puoleensavetävästi
Bobiinkin, ja nyt sai myöskin se Anna rouvan tuntemaan itsensä
huvitetuksi hänen seurassaan. Hän tunsi ikäänkuin juovansa voimaa ja
sielunrauhaa puhellessaan tuon miehen kanssa, joka oli niin varma
itsestään ja jonka tasapainoa ei mikään voinut häiritä.

Ennenkuin Anna rouva huomasi sanojaan, olikin hän alkanut puhua Bobista
Göstalle. Se tuli aivan ajattelematta ja hän melkein pelästyi, kun hän
oli alkanut. Sillä sellaista ei koskaan ennen tullut kysymykseenkään
hänen ja Bobin ystävän kesken. Ylipäätään ei Anna rouva ollut koskaan
kenellekään puhunut miehestään tai tunteistaan häneen. Mutta Anna oli
nyt tänä iltana sellaisella tuulella, jolloin tuntuu kaikki
luonnolliselta ja senvuoksi hän puhui edelleen Bobista juuri senvuoksi,
että Gösta hyvin hyvästi tiesi, kuinka paljon hän piti hänestä. Hän
varoi taitavasti sellaista, josta olisi voinut huomata, mitä oikeastaan
viime aikoina oli heidän välillään tapahtunut. Mutta hän puhui
kuitenkin keventääkseen sydäntään uskomalla salaisuutensa Göstalle. Hän
kertoi kuinka Bob oli herkkäluonteinen, ja helläsydäminen ja kadotti
niin helposti tasapainonsa. Hän kiihtyi pienimmästäkin ja kun hän
kerran jostakin tuli kuohuksiin, joutui hän pian pois suunniltaan.

Anna rouva kuvaili yksityisseikkoja. Hän kertoi ne iloisella tavallaan
ja lisäsi:

"Ymmärrättehän, miten se voi tulla väsyttäväksi, kun kerran pitää
ihmisestä?"

Anna rouva huomasi tätä kertoessaan juuri sanat sanottuaan niin
merkillisesti vieläkin enemmän sydämensä kevenevän. Ja mitä
iloisemmaksi hän tuli, sitä eloisammasti hän tunsi pitävänsä hänen ja
Bobin yhteisestä ystävästä. Hän oli sydämellisesti kiitollinen ja tunsi
Göstan ansioksi, että niin paljon painostavaa oli ikäänkuin solunut
pois hänen näköpiiristään. Hän näki kaikki niin selvästi tänä iltana.
Niin ihmeellisen kirkkaana.

Ja ensi kerran hän tuli selvästi ja rohkeasti ajatelleeksi:

"Miksei hän silloin ymmärtänyt enempi, kun Bob ensi kerran tuli hänen
mailmaansa ja melkein heti otti vain hänen sydämensä?"

Anna rouvasta tuntui ihmeelliseltä, ettei hän silloin ollut mitään
nähnyt. Joutuin, kirkkaana ja melkein koko mailma seuralaisenaan liukui
tuo ajatus hänen aivojensa läpi. Se hävisi päiväpaisteisen ja
pilvettömän hymyn viemänä yhtä helposti kuin se oli tullutkin.

Kun Gösta nousi mennäkseen, tuntui Annasta, ettei hän pitkän pitkiin
aikoihin ole ollut niin onnellinen, ja nauroi sanoessaan:

"Ajatelkaahan, minä olen Georgin unohtanut kokonaan. Nyt hän on saanut
nukkua yksin."

Gösta Wickner meni ja Anna rouva istuutui pianon ääreen. Hän soitti
vanhoja kappaleita, joita hän oli silloin soittanut, kun hän vielä oli
nuorena tyttönä ja koko elämä hymyillen vietteli häntä. Sävelet olivat
saaneet uuden soinnun, jota hän mielestään ei ollut koskaan ennen
kuullut. Hän toivoi oppivansa laulamaan, hänestä tuntui, että häneen
sittenkin kätkeytyi hitusen lauluääntä, vaikka hän ei koskaan ennen ole
sitä aavistanutkaan.

Silloin kuuli Anna rouva miehensä askeleita eteisestä ja lopetti äkkiä
soiton nousten pianon äärestä. Tuskaisin tuntein hän ihmetellen huomasi
Bobin läsnäolon häiritsevän hänen iloaan.


XI.

Kun mies jättää iloisen seuransa ennen illallista mennäkseen kotiinsa
aivan yksinomaan senvuoksi, ettei vaimon tarvitse yksinäisyydessä
ikävöiden viettää iltaansa, niin on hänellä oikeus toivoa edes
hieman lämpöistä vastaanottoa, ja jos hän ei sitä saa, niin hän
katkeroituneena syvästi sydämessään katuu kaunista tekoaan ja
liikanaista jalomielisyyttään. Sillä ei mikään ole nolaavampaa kuin
osoittaa tietämättään ystävyyttä, jota ei ensinkään ole kaivattu.
Toinen seikka, jos itse on sekä herättänyt ystävällisyyttä että
kohdellut hyvyydellä eikä sitten kunnioita mitä on kuitenkin
vastaanottanut. Nainen tuskin voi halpamaisemmaksi tulla. Se on melkein
ruminta, mitä ihminen voi tehdä, ja sellainen herättää suoranaista ivaa
ja halveksumista, jota on synti kehittää paremmassa ihmissielussa.

Tällaista ja paljon muuta samantapaista kierteli Bobin aivoissa, kun
hän tänä iltana kotiin saavuttuaan tervehti vaimoaan. Iloisena ja
kevein mielin hän tuli, kun oli tavannut Göstan tiellä ja saanut
tietää, ettei hänen vaimonsa ollut ollutkaan yksin. Tämä oli heittänyt
yhden kiven Bobin sydämeltä. Sillä hän oli varmasti kuullut telefonissa
vaimonsa äänessä jotain raskasta ja katkeraa ja toivoi mielipahan nyt
olevan ohi.

Bob tuli sisään tyytyväisyyttä ja mielihyvää uhkuvin mielin. Hänellä
oli niin paljon hauskaa, jota hän ikävöi saada kertoa vaimolleen. Hän
oli jo edeltäpäin nauttinut ajatuksesta saada kuulla hänen nauruaan.
Anna otti hänet ystävällisesti vastaan, mutta Bob oli odottanut hänen
riemastuvan, kun hän tuli niin aikasin. Senvuoksi hän kylmeni äkkiä ja
kun Bob kylmeni, niin ei ollut suuttumuskaan kaukana.

"Enkö minä olekaan tervetullut?" sanoi hän koettaen laskea leikkiä,
joka ei kuitenkaan näyttänyt onnistuneen. Sillä lepyttävää hymyä, jota
hän odotti, ei ilmennytkään hänen vaimonsa huulille. Hän vastasi vaan
välinpitämättömästi: "Kyllä, varmastihan sinä olet tervetullut", mutta
kun Bob oli toivonut olevansa ikävöity, niin vastaus ei tuntunut
hänestä vähääkään tyydyttävältä.

Hän ilmaisi sen myöskin ja tällä kertaa hänen äänensä ei ollut enää
leikillinen, vaan masentunut ja soimaava. Tämä teki Anna rouvan, joka
hetki sitten oli tuntenut sydämensä niin keveäksi ja mielensä
iloiseksi, jälleen tuskaiseksi ja hän sanoi senvuoksi onnistumattomasti
hillityllä äänellä.

"Minä en olisi koskaan uskonut, että sinä tulisit kotia. Sinä olisit
voinut hyvin kernaasti olla poissa, jos se sinua paremmin miellytti."

Tästä Bob ärtyi kylliksi ja hän ei voinut olla huomauttamatta, että hän
oli tullut juuri vaimonsa vuoksi ja sellainen teko vaatii tunnustusta.

Bob ei voinut ymmärtää, miksi Anna rouva olisi pitänyt hänen viipymistä
parempana, kun hän sanoo tulleensa ainoastaan hänen itsensä vuoksi, ja
senvuoksi hän suuttui kovin, kun hänen vaimonsa aivan kylmäverisesti
vastasi:

"Enhän minä ole koskaan sinulta sitä pyytänyt."

Bobista tuntui tuo tulleen sydämettömästä rinnasta eikä hän hetkeen
kiukusta hämmenneenä saanut sanaakaan sanotuksi puolustuksekseen. Hän
oli siinä määrin loukattu, ettei hän edes kyennyt puolustautumaan ja
senvuoksi hän ei löytänyt muuta keinoa kuin antaa vaan sokeasti
takaisin.

"Oletko sinä ollut yhtä herttainen Göstallekin", vastasi hän, "silloin
minä en onnittele häntä."

Anna rouva kuohui sekä vihasta että sanoissa piilevästä ivasta.

"Eikö minulla ole oikeus tavata ystäviäni, kun sinulla kerran on oikeus
käydä ystäviesi luona?" sanoi hän.

"Sitä minä en ole sanonutkaan", vastasi Bob rauhallisemmin.

"Et, mutta sitä sinä tarkoitit. Sen kuuli sinun äänestäsikin. Onko
minulla oikeutta tai ei?"

Molemmat huomasivat menneensä liian pitkälle ja juuri se kiihoitti
heidän vihaansa. Nämä sanat olivat vain alkua näytelmään, jossa sitten
kaikkein kummallisimmat syytökset seurasivat toisiaan ja jossa toinen
asiallinen vahti toisen hengenvetoa saadakseen tilaisuuden purkaa
kaikki vihansa, joka vitkalleen oli hänessä itsessään sanoiksi
muodostunut.

Tätä purkausta seurasi pitkä ja kiusallinen hiljaisuus, jolloin
molemmat tunsivat elämässään tapahtuneen aivan uuden käännöksen. He
istuivat siinä vierekkäin lähellä toisiaan, hikisinä huohottaen ja
raivosta kalpeina. He tuijottivat kumpikin ihmetellen toisiinsa ja
molemmat olivat näkevinään oudot kasvot, jotka tuntuivat heistä niin
vierailta ja jotka he nyt vasta ensi kerran näkivät.

Anna rouva purskahti itkuun, suorana hän istui, antaen kyynelvirran
vieriä poskilta rinnoille ja helmaan eikä kohottanut kättään
kuivatakseen kyyneleitään. Mutta Bobin sydän oli kova tällä kertaa.
Liikahtamatta hän nauttien kuunteli vaan hänen itkuansa.

Anna rouva nousi sitten mennäkseen huoneeseensa. Mutta ennenkuin hän
meni, katsoi hän Bobiin ja sanoi.

"Sinä luulet, että minä voin hyvin helposti unohtaa sinut toisen
vuoksi. Sinä olet sen sanonut ja sitä minä en koskaan unohda."

Siihen Anna rouva jätti hänet. Ja Bob istui siinä murtuneena ajatellen
iloisen päivänsä surullista loppua.


XII.

Seuraavana päivänä kulkivat Bob ja Anna kierrellen toisiaan kuin kaksi
pahantekijää, jotka tietävät saman rikoksen ja molemmin puolin
syyttävät toisiaan sen alkuunpanijaksi. He olivat molemmat väsyneet ja
kyllästyneet itseensä ja koko mailmaan, ja he tunsivat ikäänkuin
tulevaisuuden näköpiiri olisi kutistunut yhteen heidän ympärilleen.

Aamiaispöydässä katkaisi Anna rouva äkkiä hiljaisuuden ja sanoi:

"Tällaistako olisi tapahtunut _meille!_ Että _sinä_ ja _minä_ olisimme
voineet sanoa toisillemme sellaista! Kaikki muut, mutta emme vaan me."

Hän ei sanonut tätä vastausta siihen odottaakseen. Hän sanoi sen vaan
vastauksena omille ajatuksilleen ja hänen katseensa solui Bobin ohi
hänen taakseen huoneeseen.

Bob puolestaan ymmärsi kyllä ajatuksen sanoissa. Hän itse oli ajatellut
samaa. Mutta hän oli niin kipeästi katkeroitunut, ettei hän voinut
yhtyä niihin.

"Miksei meille niin hyvin kun muillekin?" sanoi hän sensiaan.

Pikku Georg istui heidän keskellään tähystellen vanhempiaan suurilla
silmillään ja ihmetteli kovin, miksi he näyttivät niin ikävystyneiltä
eikä pappa suudellut mammaa lähtiessään.

Vaikka Bob olisi kuinkakin tarkkaan sielustaan haeskellut, tuskin hän
kumminkaan olisi ajatuksissaan löytänyt mitään niin vierasta kuin hän
noissa sanoissaan lausui, jotka hän juuri oli päästänyt suustaan. Sillä
se juuri nykyään lakkaamatta yhtenään kiinnitti hänen ajatuksiaan.

Että tämä oli tapahtunut juuri heille! Tämä oli Bobista niin
käsittämätöntä, koko elämä alkoi tuntua hänestä suurelta ja
ratkaisemattomalta arvoitukselta. Ennen oli kaikki näyttänyt hänestä
niin yksinkertaiselta ja selvältä. Kaikki mikä koski häntä itseään,
hänen vaimoaan, lastaan ja kotiaan, kaikkea sitä oli hän tuskin
ajatellut toisin kuin lintu, joka laulaa kesällä, ajattelee
auringonpaistetta ja tuoretta vihantaa, jotka viekoittelevat hänet
visertelemään. Nyt hän sai niin paljon enemmän aihetta ajattelemiseen,
hän tunsi ihmeellistä aavistusta tulleensa jollain kummallisella
tavalla petetyksi. Hän ei tarkoittanut ensinkään, että hänen vaimonsa
olisi hänelle uskoton edes ajatuksissaankaan. Bob voi jotain
suutuksissaan sanoa sinne päin, mutta ajatella vakavasti sellaista --
ei, sitä hän ei voinut. Kun Bob sanoi itselleen olevansa petetty, niin
silloin siinä oli kokonaan toinen tarkoitus. Oli jotain, jota hän oli
toivonut saavansa aina omistaa, joka nyt oli huomaamatta alkanut luisua
hänen käsistään. Jotain lämpöistä ja jaloa hän oli vaalinut
omaisuutenaan ja joka nyt päivä päivältä oli muuttunut yhä kylmemmäksi
ja arvottomammaksi. Bob ei voinut koskaan sitä itsekseen lausua. Hän
etsi etsimällä sanoja, jotka voisivat selittää sitä, mitä hän
tarkoitti, mutta hän ei löytänyt. Hän tunsi vaan, että kaikista, joita
hän yritti yhdistellä, puuttui sisällystä.

"Rakastaako hän minua?" ajatteli hän itsekseen virkahuoneessaan
kirjojensa ääreen kumartuneena.

"Onko se mahdollista, että hän olisi kyllästynyt minuun?" Tätä ajatusta
seurasi yhtäkkiä toinen:

"Rakastanko minä todella häntä?" Bob ei voinut vastata tähänkään
kysymykseen ja hän koetti päästä siitä, koskei hän tohtinut
ajatuksissaan muodostaa sellaista vastausta, joka häntä pelotti. Hän ei
voinut elää ilman vaimoaan, siinä oli kaikki mitä hän tiesi ja tunsi,
ja muuta vastausta hän ei myöskään voinut itselleen antaa.

Mutta niin paljon Bob tiesi, että hän ja Anna olivat alkaneet kulkea
omia teitään ja että he olivat herjenneet kysymästä, mitenkä toinen eli
toinen aikaansa vietti ja mihinkä hän sen kulutti. Anna rouva oli
saanut omista oikeuksistaan sellaisen käsityksen, jota hänellä ei ollut
koskaan ennen ollut, hän vaati vapautta itselleen, tarvitsematta
selittää, mihin hän sitä käytti. Bob ei voinut hänen vaatimustaan
kumota ja hänellä oli niin hyvä syy, että hänen oli vaikea vastustaa
häntä. Samalla jätti Anna rouva hänelle yhtäläisen vapauden, jota hän
ei koskaan ollut pyytänytkään eikä tiennyt mihinkä hän sitä käyttäisi.
Hän tiesi yhtä vähän mihinkä hänen vaimonsa käytti vapautensa. Hän
tiesi ainoastaan, että jos hän telefonoi aamupäivällä kotiin, niin hän
varmasti sai odottaa vastaukseksi, että rouva oli mennyt ulos, ja jos
hän iltapäiväksi esitti jotain huveja, niin oli hänen vaimonsa
edeltäpäin jo kiinni työssään tai oli hänellä kaupungilla muita puuhia,
jotka estivät häntä.

Bob kummeksi kaikkea tätä, mutta ei tohtinut epäillä eikä uskaltanut
edes kysyä. Hänellä oli vain hämäränä käsityksenä, että kaikki oli
murtunut pirstaleiksi ja toisinaan voi hän vaan ihmetellen odottaa
jotain tapahtuvan. Sillä jotain täytyy tapahtua, joka lopettaa
tällaisen elämän, siitä hän oli varma. Mutta mitä oikeastaan voisi
tapahtua? Bob ei löytänyt vastausta siihen eikä voinut rauhoittaa
itseään silläkään, että tuo levottomuus, joka häntä yötä päivää
kidutti, oli vain luulottelua.

Bob istui eräänä iltana yksin kotona. Anna rouva oli mennyt vierailulle
erään ystävättärensä luo ja Bobin piti työskennellä. Mutta työ ei
tahtonut ottaa oikeen sujuakseen. Bob tunsi itsensä rauhattomaksi
ikäänkuin hän olisi pelännyt onnettomuuden millä minuutilla tahansa
voivan hiipiä ovesta sisään.

Ovi avautui ja pikku Georg pistäytyi sisään. Hän hiipi hiljaa, jottei
häiritsisi isää, jolle hän tahtoi sanoa vaan hyvää yötä.

Bob nosti poikansa polvilleen ja alkoi jutella hänen kanssaan. Ja Georg
alkoi kertoa vieraasta koirasta, jonka kanssa hän oli leikkinyt
Humlepuistossa.

Bob istui hiljaa hyväillen poikansa hiuksia ja sillä välin sekavat
ajatukset heräsivät ja hävisivät hänen aivoissaan. Mutta poika huomasi
isän olevan hajamielisenä ja kysyi harmistuneena:

"Mikset sinä vastaa?"

"Mitäs minä vastaisin?" kysyi Bob ja koetti näyttää leikilliseltä.

"Ajattele vain hupaisesti", sanoi poika.

Bob tunsi tuon vastauksen omituisella tavalla koskevan kipeästi
itseensä. Hän tunsi aina unohtaneen poikansa, tuskin tunsi häntä, ja
lapsi nyt avoimella tavallaan soimasi häntä siitä.

Mutta Georg oli jo ruvennut ajattelemaan muuta.

"Miksei äiti nyt ole koskaan kotona?" kysyi hän.

Kysymys vaikutti Bobiin kuin ankara korvapuusti. Hän suuteli lasta
kätkeäkseen tältä kyyneleitään, jotka pulpahtivat hänen silmiinsä,
pisti pojan ovesta sisään ja pyysi hänen mennä nukkumaan. Senjälkeen
hän nousi ylös ja sulki oven kahteen lukkoon, jottei kukaan voisi
päästä näkemään kuinka kuohuksissa hänen mielensä oli.

Hänet valtasi uusi ajatus. Hänen vaimonsa alkaa unohtaa lastaan. Hän ei
leiki enää pojan kanssa kuten ennen, hän tuli niin pian kärsimättömäksi
kuin tämä pyysi hänen apuaan ja lähetti hänet aina lastenkamariin.

Oliko todellakin aina ollut niin, myöskin silloin kun hän toisinaan
leikki pojan kanssa, hemmotteli häntä ja oli iloinen häntä hienosti
vaatettaessaan?

Heidän keskinäinen rakkautensa, vieraat ystävyyssuhteet, huvit,
henkiset harrastukset -- kaikki tuo oli täyttänyt heidän elämänsä niin,
ettei siellä ollut sijaa heidän omalle lapselleen, joka sai kasvaa
palvelijain seurassa.

Siinä on syy heidän onnettomaan elämäänsä, ajatteli Bob ja päätti
tarmokkaasti puhua siitä Annan kanssa. Kaikki muuttuisi toisin,
ajatteli hän. Täytyy -- -- --

Bob puhui myöskin Annalle asiasta. Mutta se ei tullut kumminkaan
paremmaksi. Hänen vaimonsa selitti niin jyrkästi kaikki, mitä hän
esitti, tyhjiksi houreiksi ja luulotteluiksi, että Bobin täytyi lopulta
myöntää Annan olevan oikeassa ja hänen itsensä väärässä.

Rauhallisemmaksi hän ei tullut kumminkaan. Vaimonsa sanoissa hän oli
tuntenut hänen kylmyytensä.


XIII.

Pari päivää sen jälkeen istui Bob eräänä sunnuntaina aamupäivällä Gösta
Wicknerin luona Arsenalikadun varrella. Herrojen välissä oli pelipöytä
ja Bob oli juuri voittanut pelin.

Se tapasi muutoin aina saada hänen hyvälle tuulelle. Mutta tällä kertaa
näytti siltä kuin hän olisi voittanut tietämättään. Ja kun peli loppui,
nousi hän pöydästä, ikäänkuin hän olisi vain odottanut pelin
keskeyttämistä voidakseen saada tilaisuuden itse puhua.

Hän alkoi kertoa ystävälleen omista suhteistaan. Sitä Bob ei ollut
koskaan ennen tehnyt. Hänelle ei ollut koskaan johtunut mieleenkään
ilmaista edes sanallakaan kellekään elävälle ihmiselle, ettei kaikki
ollut niin kuin piti hänen ja vaimonsa välillä. Senvuoksi olikin Bob
äärimmäisyyteen asti kiihtyneellä mielellä, hän tuskin näki sitä, jolle
hän puhui.

Olisipa Bob nähnyt, niin hän ei olisi mitenkään voinut olla huomaamatta
sitä harmillista asemaa, johon Gösta Wickner huomasi joutuneensa. Hän,
joka muuten oli tottunut hallitsemaan ilmeitään kaikissa olosuhteissa,
sai polttavan punan koko kasvoihinsa. Nyt Gösta kumminkin kuului
niihin, jotka tietävät voivansa tahdon ponnistuksella punastuksestansa
päästä. Hän käytti myöskin tätä taitoaan ja kun Bob puhui kauvan, sai
hän hyvää aikaa voittaakseen kasvojensa ilmeet jälleen valtoihinsa.

Kun Bob lopetti ja nosti katseensa, niin oli Gösta jo aivan
rauhallinen. Vieläpä Bob luuli lukeneensa selvää osanottoa ystävänsä
ilmeissä. Oli hetken hiljaisuus, jolloin Bob odotti saavansa kuulla,
mitä ystävällä oli sanottavaa. Hän odotti Göstalta neuvoa, neuvoa, joka
kenties tekisi kaikki hyväksi. Jonkunlaisella epätoivoisella tarmolla
hän oli takertunut tähän ajatukseen, pelaaminen oli vain ollut tyhmä
tekosyy, jota hän käytti puhelimessa ilmoittaessaan tulostaan ja hän
oli koko ajan katunut, että hän oli ottanutkaan sitä suojakseen.

Gösta Wickner luonnollisesti ymmärsi nyt hyvin hyvästi kaikki ja itse
asiassa hänen todellakin vilpittömästi tuli sääli Bobia. Se sopi niin
mainiosti tuohon hänen teoriaansa, että kaikissa avioliitoissa ilmenee
sairaloisuutta, onnellisimmassa tapauksessa käännekohta --
mahdollisesti myös käännetapauksia. Hän kehitti aivan luonnollisesti
tämän käsityksensä Bobille ja sanoi, että hänen mielipiteensä mukaan
luultavasti ovat kaikki avioliitossaolevat elämässään kokeneet
samanlaista.

Mutta Bob pudisti päätään. "Miten se voi olla mahdollista?" sanoi hän.
"Voiko rakkaus huonota vihaksi?"

"Kyllä", vastasi Gösta. "Minähän en kyllä ole ollut naimisissa, mutta
niin Relling sanoo. Niin, minähän en voi kokemuksesta sitä tietää.
Mutta kun kaksi ihmistä menee naimisiin yksinomaan rakkaudesta, niin
tuntuu se minusta aivan luonnolliselta. Mutta järjellinen avioliitto --
se on kerrassaan toista. Silloin yhtyy kaksi ihmistä senvuoksi, että he
ovat huomanneet sopivansa toisilleen, ja kumpikaan ei vaadi enempää
kuin toinen voi antaa."

"Mutta jos luonto herää eloon ja vaatii osaansa", sanoi Bob, joka ei
nyt kärsinyt minkäänlaisia hyökkäilyjä rakkauden kimppuun.

"Se tapahtuu verrattain harvoin", vastasi Gösta. "Mutta kun rakkaus
yhdistää kaksi ihmistä -- se on samaa kuin luottaa häilyvään
luonnonvoimaan. Toisena päivänä se on hyvä ja toisena paha. Toisena
päivänä se hyväilee ja toisena puree. Onneksi olemme kehittyneet
jossain määrin lannistamaan luonnonvoimia. Tässä se merkitsee niin
paljon, että kun luonnonvoimat ovat raivonneet aikansa, niin asettuvat
ne rauhaan ja silloin palaa onnikin takaisin."

"Niinkö luulet?" kysyi Bob.

"Aivan varmasti", oli vastaus. "Tehän olette olleet naimisissa jo
yksitoista vuotta? Silloin olette ehtineet kyllästyä rakkauteenne. Ja
sitten tulee reaktioni. Se on kerrassaan luonnollista. Kun se on ohi,
ei kumpikaan teistä ymmärrä sitten, mistä te olette oikeastaan
riidelleet."

Bob istui ja kuunteli ystävänsä sanoja ja ihmeekseen huomasi niitten
rauhoittavan häntä. Hän tunsi ihmeellistä helpoitusta, ikäänkuin olisi
saanut heittää raskaan kuorman sydämeltään ja hän tahtoi saada
kiitokseksi siitä puristaa sydämellisesti ystävänsä kättä.

Gösta Wickner ei ollut huomaavinaan sitä, vaan istui muka
ajatuksissaan. Muutamista syistä hän oli viime aikoina saanut hieman
epäluuloa, jonka hän tahtoi mielellään varmentaa eli päästä vapaaksi
siitä.

Hänellä oli senvuoksi vakava aikomus saavuttaa uutta luottamusta, kun
hän kysyi:

"Sinä et tiedä mitään erikoista syytä apeamielisyyteenne ja teidän
välisiin rettelöihinne?"

Nyt tuli Bobin vuoro punastua ja hän tunsi tarvetta saada tehdä kaikki
selväksi, olla täydellisesti rehellinen ja päästä kaikesta, joka painoi
häntä, ja hän sanoi:

"Minä todellakin olen ollut kerran epärehellinen sinua kohtaan.
Muistatko, kun sinä minulta kysyit, olenko minä pitänyt sanani ja ollut
vaiti Annalle siitä, jonka sinä kerroit itsestäsi minulle?"

Gösta Wickner nyökäytti päällään ja hänen silmänsä saivat kiivaan
läpitunkevan ilmeen.

"Minä en voinut vaieta", sanoi Bob häveten, "minä kerroin todellakin
Annalle, mitä sinä olit uskonut minulle. Sinä ymmärrät, se tuli aivan
itsestään. Ja minä muuten uskon, että häiriöt meidän välillä ei ole
missään yhteydessä sen kanssa. Kuinka se voisi olla mahdollistakaan?"

Eriskummallinen ilme välähti Göstan kasvoille, ilme, joka yhtä hyvin
saattoi olla hymy kuin irvistyskin. Mutta hänen katseensa muuttui
samassa läpipääsemättömäksi ja solui syrjään, ennenkuin Bob ehti sitä
tavata.

"Se kumminkin oli kirotun tyhmästi", sanoi hän.

"Kyllä, mutta miksi?" kysyi Bob.

"Niin", sanoi hän rauhallisesti. "Muuten olisin minä ehken voinut puhua
asiasta vaimosi kanssa. Ja se olisi mahdollisesti ollut hyvä teille
molemmille. Nythän se ei ole enää ajateltavissakaan."

Bobin täytyi myöntää Göstan olevan siinä aivan oikeassa. Mutta
lähtiessään hän ei tuntenut itseään vähääkään rauhallisemmaksi kuin
tullessaankaan ja hänen rauhattomuuteensa sekottui hämärää epäilystä.


XIV.

Gösta Wicknerillä oli tähän aikaan paljon liikeasioita. Hän kulki kuin
kuumeessa, aivot täynnä liikesuunnitelmia. Ensi kerran elämässään
hänelle oli juolahtanut mieleen ajatuksia, jotka todellakin näyttivät
voivan tehdä rahaa. Eräänä päivänä tuli nimittäin Gösta Wicknerin luo
muuan mies, jonka hän oli jo kauvan tuntenut kiinnittämättä erikoisesti
sen parempaa huomiota häneen kuin että eräässä kahvilan nurkassa tehdyn
pikaisen tuttavuuden jälkeen olivat vaan satunnaisesti muutamia kertoja
ulkona toisiaan tavanneet. Tämä mies kääntyi Gösta Wicknerin puoleen,
jolla hän tiesi olevan vaikutusvaltaa liikemailmassa ja tarjosi hänelle
patenttia ostettavaksi.

Gösta Wickner otti ehdotuksen vastaan hyvin välinpitämättömästi, koska
hän tiesi patentteja olevan kyllä paljon, mutta rahapohatoita harvassa.
Mutta mitä enemmän hän tutustui siihen ja mitä kauvemmas hän
laskuissaan ehti, sitä enemmän hän mieltyi siihen. Hän pyysi patentin
huostaansa kahdeksaksi päiväksi, jolloin hän ei ehtinyt muuta
ajattelemaan ja lopuksi hänelle selvenikin, että tässä oli kysymys
miljoonista. Siinä oli Fenix lintu kätkeytyneenä patentin
äärettömyyteen, jonka eteen todellakin ansaitsi työskennellä. Tämä
ajatus muutti Gösta Wicknerin mailmankatsomuksen kokonaan ja antoi
hänelle sellaista elämänhalua, jota hän ei ennen ollut tuntenut. Kuinka
olikaan hänen mielikuvituksensa työskennellyt, kuinka olikaan hän
taistellut itsensä kanssa sietääkseen sellaista elämää, jota hän oli
tähän saakka elänyt? Työskennellä muitten hyväksi! Rikastuttaa pankkia!
Omasta puolestaan aina tyytyä vähäpätöiseen palkankorotustoiveeseen ja
ehkä saada täytettyään viisikymmentä vuotta juhlapäivällisen
johtokunnalta ja mitätön kunnialahja! Mitä merkitsee kaikki tuo?
Juomarahoja hienommassa muodossa.

Gösta Wickner seisoi rannalla katsellen miljoonien vyöryvän ohitsensa,
mutta ei voinut ryhtyä niihin käsiksi ja täyttää niillä omia taskujaan.
Hän oli oppinut arvostelemaan virran suuntaa, mittaamaan sen voimaa ja
tarkastelemaan, ett'ei vaan järkevänä miehenä sokeasti heittäytyisi
tuohon virtaan, joka vaatii häneltä pyörteisiinsä paljon kovia
kolikoita.

Nyt huomasi hän vasta hetken tulleen käydä asiaan käsiksi.

Hillityllä kiihkolla, joka vain on mahdollista niille ihmisille, joilla
on niin voimakas arvostelukyky, että se voi hillitä liiallisen
mielikuvituksenkin, antautui Gösta Wickner nyt tarmokkaasti työhön,
joka tarvittiin tuon suuren suunnitelman toteuttamiseen. Hän ei ollut
koskaan tähän asti käyttänyt hyödykseen niitä monia ystävyyssuhteitaan,
joita hän oli vuosien kuluessa koonnut, vaan oli hän kuten pelaaja
säästänyt hyvät korttinsa oikealle hetkelle, jolloin niitä tarvitaan.
Gösta Wickner ymmärsi tämän hyödyn ja tiesi myöskin, että kun hän, joka
ei ollut koskaan käyttänyt vuoroaan ennen kuin sillä silmänräpäyksellä,
jolloin hän oli varma voitostaan, koetti koota osakkaita taloudelliseen
yritykseen, olisi hänellä oleva sellainen salaperäinen loiste, joka on
siinä, että kaikki mainitsevat miestä kelpoisena voimana senvuoksi,
ett'ei tuo ihminen ole aikaan saanut kaikkein katkerinta. "Suuri on se,
joka ei liiku, vaan suuresti vaikuttaa", sanoi Gösta Wickner Hamletin
sanoilla, hymyillen itselleen. Ja tämä järkevä mies, jonka ajatuksissa
mitä aineellisempien ponnistusten keskellä oli sijaa Shakspearen
runollisille lauseille, antautui nyt koko tarmollaan voittamaan suurta
voittoa elämän arpajaisissa.

Koko taito oli siinä, koota rahaa niin, että ne, jotka rahojaan
luovuttivat siihen, uskoisivat ansaitsevansa ne takaisin
moninkertaisine korkoineen, vaikka hän itse todellisuudessa jättäisi
heille ainoastaan välttämättömimmästi liikenevät osat suuresta
voitostaan. Saavuttaakseen tämän päämaalinsa teki Gösta Wickner asiansa
ja itsensä mitä luotettavimmaksi kullekin yhtiömiehelle. Hän sai heidät
puolelleen näyttelemällä alinomaan selviä papereita tehden samalla
lyhyitä ja vaikuttavia suullisia lisäyksiä, joissa ei tuntunut
jälkeäkään liiotellusta mielikuvituksesta ja senvuoksi hän voittikin
kaikkien luottamuksen. Mutta itselleen hän alinomaa säilytti niin
paljon kuin hän tahtoi säilyttää. Ja se mitä hän säilytti, oli juuri
hänen oma salaisuutensa, joka antoi hänelle joustavuutta ja sanomatonta
onnea.

Tällaista onnea voi vain kokea erään luonteiset miehet, mutta se on
lähellä sitä hallitsijailoa, joka on tehnyt onnettomuuksia historiassa.
Tämä onni antoi Gösta Wicknerille paitsi loistavan tulevaisuuden
mahdollisuutta myöskin nuoruutta, ikäänkuin hän olisi ollut rakastunut.
Onnistumisen varmuus valoi hänen vereensä nuorteaa virkeyttä ja hän
kulki pirteänä iloiten ikäänkuin hänen elämänsä vasta nyt täytettyään
kolmekymmentäkahdeksan vuotta olisi oikeastaan alkanut.

Tätä eriskummallista nuorteaa virkeyttä, jonka tuo kerrassaan
kylmäverisesti edeltäpäin laskettu menestys alussa sai, ei Anna rouva
ensin oikein sietänyt, se herätti hänessä omituista kateuden tapaista
myötätuntoisuutta. Siitä pienestä kahden kesken vietetystä
päivälliskestistä saakka, jolloin Anna rouva oli puhunut Göstalle
miehestään, oli Göstan ja hänen välillään solmittu sellainen suhde,
joka syntyy salaisuuksien uskomisesta toisilleen. Kun nuo kolme
ystävystä tapasivat yhdessä toisensa, voi tapahtua, että Bobin
sanoessa jotain tai muistellessa menneitä tapahtumia, Anna rouva ja
Gösta salaa, ymmärtäen toisiaan vaihtoivat silmäyksen, joka sai veren
kuumana syöksymään heidän suonissaan. Ja jos Bob jätti heidät
silmänräpäykseksikään kahden kesken, niin alkoi aivan kuin itsestään
keskustelu heidän välillään, joka, jos Bobin askeleet kuuluivat
viereisestä huoneesta, keskeytettiin tai vaihdettiin kerrassaan
toiseen, kuin mitä se oikeastaan oli koskenut.

Gösta Wickner kyllä huomasi siinä piilevän vaaran. Ja tavallisien
suhteiden vallitessa olisi hän luultavasti vetäytynyt takaisin ja
ajoissa pelastanut itsensä vaarasta. Ei suinkaan Bobin vuoksi. Göstalla
oli tähän aikaan niin paljon omia suunnitelmiaan, ett'ei hänen
ajatuksissaan ollut tilaa toisen arkaluontoisille asioille. Gösta
Wickner eli tähän aikaan suuresti kohoutuneena. Hän kulki päivästä
päivään voitonriemuisena, kaikki näytti niin keveältä, mahdolliselta ja
kaikkien vaikeuksien yläpuolelle kohoutuneena niin helpolta toteuttaa.
Uhkuen elämänhalua, jota hän oli saanut hillitä, odottaessaan omaa
loistavaa tulevaisuuttaan, ja vain antaen laskeutua kuluneitten
intohimojensa vuon, kohosi koko hänen olentoonsa ikäänkuin uutta
nuorteaa voimaa, joka teki hänet rohkeaksi, seikkailuhaluiseksi ja
nuoreksi. Hänen tietämättään, miten se tapahtui, alkoi Annan solakka
olento ja hienot kehittyneet kasvot sukeltautua esiin hänen unelmistaan
ja seurata häntä, kun hän istui seurassa tai oli kiintynyt niihin
pitkiin ja jännittäviin keskusteluihin, jotka veivät häntä päämääräänsä
kohti. Kasvot eivät olleet enää nuoren tytön kasvot eikä ruumis ollut
enää nuori, niin hento ja norea kuin ennen. Tuntui vain kuin tuo nuori
nainen, juuri sillä aikaa, kun hän oli ollut kadoksissa Göstan
ajatuksista, olisi muuttuessaan neidosta naiseksi seurannut häntä
itseään siinä määrässä kuin hänkin oli muuttunut toiseksi. Aika oli
talutellut häntä käsipuolesta ja muuttanut häntä niiden vuosien
vieriessä, jolloin he olivat olleet eronneina, juuri niin, että hän
vielä vanhoja tunteita jälleen eloon herätti. Ja juuri silloin tuli hän
häntä vastaan, kohtasi juuri kun taivas valkeni hänelle ja hän näki
itsensä voittavana hallitsijana liukuvan eteenpäin ja valloittavan
ihmisiä, jotka eivät aavistaneetkaan olevansa hänen vallassaan.

Niin kovassa jännityksessä Gösta Wickner tähän aikaan eli, että hän
tuskin tunsi vähääkään painostavan tuon uuden uhkapelinsä, jonka hän
oli salaisesti alkanut, ennenkuin hän vielä oli itselleen
tunnustanutkaan tahtovansa voittaa takaisin sen naisen, jonka elämä oli
kerran häneltä riistänyt.

Hän tuli kokouksesta eräänä iltana ja tapasi sattumalta Anna rouvan
kadulla. Hän tuli juuri kuin odotettuna ja Gösta tunsi riemusta
sydämensä soivan.

Hän lähestyi Annaa ja kysyi Bobia.

Anna rouva näytti olevan tyytymätön kysymykseen ja Gösta vaihtoi
samassa keskusteluaineen. He kulkivat aina Annan kotia saakka. Mutta
Anna rouva ei pysähtynyt ja he eivät olleet huomaavinaankaan olevansa
perillä, vaan kävelivät vaieten molemmat ohi ja menivät Valhallantielle
saakka. Oli valoisa kevätilta ja ilma oli niin hyväilevän lämpöinen.

Ajattelemattaan he jatkoivat vain kävelyään ja Gösta Wicknerilla oli
polttava halu kysyä häneltä mitävarten he seurasivat toisiaan eivätkä
menneet kumpikin kotiinsa. Hän tahtoi hymyillen kysyä sitä, sanoa
leikillään muutamia sanoja ja nähdä hänen punastuvan, nauttia siitä
tunnustuksesta, joka ilmenisi tuossa poskien punehduksessa. Mutta hän
ei saanut sanoja suustaan. He seurasivat vain toisiaan ja molemmat
tunsivat toistensa läsnäolosta saavansa lepoa. Gösta Wickner oli
iloinen kuin itse nuoruus ja koko hänen olennostaan henkäili
jonkunlaista aistillista onnea, joka seurasi häntä ikäänkuin
ilmakehänä. He olivat molemmat kauvan vaiti, se oli sellaista
hiljaisuutta, joka punoo ihmisiä lujempiin siteisiin kuin sanat
voivatkaan.

"Miksi te olette niin muuttunut?" kysyi Anna äkkiä.

Gösta Wickner säpsähti.

"Olenko minä?" kysyi hän.

"Kyllä varmasti", sanoi Anna. "Tehän olette kuin nuortunut. Te näytätte
ikäänkuin kulkevan onni kädessä."

Itse asiassa Gösta eli siksi kovassa jännityksessä, ettei hän huomannut
tuota muuttumistaan. Mutta Annan sanoessa huomasi hän totuuden tuossa
hänen huomautuksessaan ja oli samalla kertaa iloinen siitä, että Anna
oli sen huomannut. Hänen aivojensa läpi lensi ajatus siitä, miten
äärentön nautinto olisikaan voida kertoa kaikki Annalle. Tehdä tutuksi
hänelle kaikki suunnittelunsa samoin kuin hän oli häntä tutustuttanut
kaikkiin suhteisiinsa. Runoilijan lailla kertoa rakastamalleen naiselle
niiden syntymättömien runojen sisällyksestä, jotka täyttävät hänen
rintansa ja verkalleen muodostuvat runoiksi, niin kertoisi hän hänelle
tuon suuren, järkevästi muovaillun runon, jossa hän itse näinä päivinä
oli näytellyt sankarin osaa. Hän näkisi hänen silmänsä ihailusta
loistavan, kuulisi hänen kummastuksesta lyhyeen hengittävän, tuntisi
hänen myötätuntoisuutensa lämpymän laineen lailla vierivän koko sen
onnen unelmansa yli, jonka hän oli niin hyvin kätkenyt, varmasti
tietäen, ettei hänellä ole yhtään sellaista tuttavaa, jolle hän sen
voisi uskoa.

Hetken kiusasi häntä tuo ajatus niin voimakkaasti, että hän oli melkein
alkaa kertoa siitä. Mutta viime silmänräpäyksellä hän hillitsi itsensä.
Hieman taikauskoisesi ajatellen, joka ei ole tavatonta järjen
hillitsemille haaveilijoille, tunsi Gösta Wickner äkkiä, että sellaisen
luottamuksen antaminen voisi vain aiheuttaa hänelle onnettomuutta. Hän
hillitsi itsensä hymyllä, jonka hän käänsi ulospäin suojaavaksi
kilveksi; ainoa, jota hän ei voinut tukahduttaa, oli riemuitseva
pohjasävy hänen äänessään, kun hän vastasi:

"Nuortuuhan sitä aina hieman keväisin. Jos te voisitte nähdä itsenne
peilissä, näkisitte samaa itsestännekin."

Anna rouva hymyili. Ja vähän myöhemmin he erosivat.

Kun Anna rouva oli jo sanonut hyvästi, kääntyi hän takasin ja huusi
Gösta Wicknerin takaisin. Hän tuli uudestaan Anna rouvan luokse ja
heidän katseensa yhtyivät.

"Minä tahtoisin vaan sanoa teille", sanoi Anna rouva, "että minä hyvin
hyvästi tiedän, että te ette puhunut äsken oikein totta."

Gösta Wickner teki äkkinäisen liikkeen, mutta Anna rouva keskeytti
hänet:

"Älkää vaivatko itseänne", sanoi hän. "Minä tiedän oikeen hyvin, ettei
aina voi totta puhua. Minä en vaan pidä siitä, että te luulette minua
tyhmäksi."

Silloin nyökäytti Anna rouva päätään ja hävisi hämärään eteiseen.


XV.

Anna rouva oli ruvennut makaamaan pitkään aamusilla, jonka vuoksi Bob
sai nykyään usein syödä aamiaisen yksinään. Tämä tapahtui osittain
senvuoksi, ettei mikään enää houkutellut Anna rouvaa nousemaan aikasin
ylös, osittain myöskin senvuoksi, että hän tahtoi mieluummin lyhentää
niitä tunteja, jolloin hänen täytyi olla kahden miehensä kanssa.

Kun hän jäi yksin ja päivä kultasi hänen ympärillään olevia esineitä,
loikoili Anna rouva katsellen uutimia, joissa auringonsäteet leikkivät.

Kuinka olikaan kaikki näin muuttunut? Tuota hyödytöntä ajatusta hän voi
kääntää ja vääntää, kunnes kerrassaan toinen tunne sai hänet sen
unohtamaan ja se oli niin voimakas nurjamielisyyden tunne Bobia
kohtaan, että se tunkeutui hänen tapojensa pienimpiinkin ominaisuuksiin
ja hänen viattomimpiinkin pikkupiirteisiinsä. Juuri se mitä hän ennen
oli hyväilevällä hellyydellä ajatellut, oli hänelle nyt kaikkein
enimmän vastenmielistä. Hän saattoi maata ummessa silmin ja olla
nukkuvinaan päästäkseen hänen suuteloistaan, kun hän meni. "Tämä on
sitten elämää", ajatteli Anna rouva. Ja mieliharmilla lisäsi hän
itsekseen: "Minähän olen vielä nuori."

Anna rouva oli pahoillaan, että hänen elämänsä oli tyhjä ja ikävä --
itse hän tapasi sitä ajatuksissaan kutsua sisällyksettömäksi -- mutta
hän ei tuntenut enää vähääkään tuskaa siitä, että hänen tunteensa
Bobiin oli muuttunut vastenmielisyydeksi. Hän näki hänen menevän ja
tulevan, niin, vieläpä hän näki hänen kärsivänkin, tuntematta itse sen
suhteen muuta kuin velttoa mielipahaa. Anna rouva oli muuttunut
kovasydämiseksi ja kotinsa hänestä tuntui vankilalta, jota hän vihasi
monin verroin senvuoksi, ettei hän luullut koskaan sen ovien avautuvan
hänen omalle vapaudelleen.

Velttoina ja epäselvinä soluivat hänen ajatuksensa edelleen ja nyt
niinkuin usein ennenkin tapailivat ne Gösta Wickneria. Hän ei
tuntenut mitään iloa häntä ajatellessaan, mutta hänen ajatuksensa
vastustamattomasti vetäytyivät aina häneen ikään kuin Anna rouva olisi
ollut noiduttu. Kuka hänet oli kiinnittänyt häneen? Mikä häntä oli
kiinnittänyt?

Anna rouva koetti vakuuttaa itseään, ettei hän tuntenut Göstassa muuta
kuin tavallisen ihmisen, joka oli herättänyt hänessä mieltymystä ja
toisinaan häntä hieman huvittanut. Hän huomasi ajattelevansa häntä
enimmän senvuoksi, että hän kadehti häntä. Hänen silmissään oli Gösta
Wickner onnellisin ihminen maailmassa. Tämä tuli siitä, että Anna rouva
oli viime aikoina huomannut itse olevansa sietämättömästi sidottu. Mikä
ennen oli ollut hänen onneaan, josta hän oli arvelematta nauttinut, oli
nyt muuttunut hänelle sietämättömäksi velvollisuudeksi. Hän toivoi
voivansa muuttua mieheksi, jolla hän kuvaili olevan juuri sellaisen
vapauden, jota hän himoitsi. Ja tätä tietä palasivat hänen ajatuksensa
jälleen Göstaan. Hänellä oli kaikki, mitä hän voi toivoa itselleen. Hän
oli vapaa kuin lintu, voi tehdä ja jättää tekemättä ja elää juuri
niinkuin halusi. Eivät mitkään siteet painaneet häntä, ei mitään
velvollisuuksia. Hän voi mennä minne halusi. Ajatellapas sitä! Ei
mitään velvollisuuksia ketään kohtaan ja täydellisesti vapaa.

Niin kokonaan oli Anna rouvan mailmankatsomus hänen itsensä tietämättä,
miten se oli tapahtunut, muuttunut, ettei hän voinut löytää mitään
parempaa kuin mitä hän itse himoitsi. Jos hän olisi sensijaan joutunut
naimisiin Gösta Wicknerin kanssa silloin, kun hän oli mennyt Bobin
kanssa naimisiin! Anna rouva hymyili nyt tätä ajatellessaan. Hän koetti
ajatella sellaista näytelmää Gösta Wicknerin kanssa, jollaisia hänellä
ja Bobilla oli ollut niin monta. Hän kuvitteli näkevänsä Göstan
edessään sellaisessa tilaisuudessa ja kun hän ajatteli sitä, niin
tapahtui se kumma, että Anna rouva pelästyi. Oikeen pelosta vilu karsi
hänen ruumistaan. Hän pelästyi niin, että hänen täytyi mennä
akkunaverhoa avaamaan voidakseen katsoa ulos. Niin hän pelästyi. Sillä
hän tunsi sen, ettei hän koskaan tohtisi tehdä mitään poikkipuolista
noiden silmien edessä, jotka näyttivät voivan lukea pienimmänkin
salaisuuden hänen sielussaan.

Mikä valta sitten oli tuolla miehellä häneen ja kuka hänelle oli
antanut sellaisen vallan? Anna rouva jätti toalettinsa ja hänen
mieleensä johtui ajatus. Se oli Bob, joka ensin oli johtanut hänen
ajatuksensa näille jälille ja siellä ne nyt pyörivät ympäri kuin
kärpäset lasikuvussa. Bob se oli, joka oli kertonut hänelle, että
Gösta... ennen heidän naimisiin menoaan... oli rakastanut...

Silmänräpäyksessä hän luuli selvänäköisesti käsittävänsä kaiken sen,
joka oli ollut ja kaiken sen, joka oli. Siis kaikkityyni oli Bobin syy
ja hän sai syyttää siitä itse itseään.

Anna rouva tunsi sydämensä kevenevän tätä ajatellessaan.


XVI.

Kesäiset viikot olivat kuluneet niin joutuin ja keveästi, ettei Anna
rouva huomannut niiden menneenkään. Bobille ne olivat olleet kylläkin
raskaita. Mutta hänen vaimonsa ei enää tahtonut huomata Bobin
katseisiin kätkeytyviä kysymyksiä, joita hän ei tohtinut edes
itselleenkään tunnustaa. Anna rouva kulki nykyään omaa tietään ja se
oli hänet johtanut pois kaikesta, joka oli hänen ja Bobin yhteistä.
Pieneen kesähuvilaan, joka kätkeytyi rauhallisen saaristosalmen
rannalla koivujen viheriään helmaan, matkusti Anna rouva höyryveneellä,
joka lähti kello kymmenen illalla pääkaupungista. Hän istui höyrylaivan
yläkannella kumartuneena selkänojaa vastaan ja hänen hienot kasvonsa
olivat uinailevat ja kalpeat. Hänen vieressään istui Gösta Wickner
puristaen takkinsa suojassa hänen kättään, josta hän oli juuri riisunut
käsineen. Laivankansi oli muutoin tyhjä, kahden he siellä istuivat
kesäillan hyväilevän hämärän ympäröiminä. Leppoisana se valui pimeiden
rantojen yli, joilla puiden latvat muodostelivat taivaalle iltaruskoon
hullunkurisia ääriviivoja. Se valui kimmeltävään veteen, joka
tuuditteli lukuisia höyrylaivoja himmeissä varjoissa. Se tasoitti ohi
liukuvien höyrylaivojen jyrkkiä muotoja, vihreät, punaset ja valkeat
valot kimaltelivat lyhdyistä ja salonkien pienistä, pyöreistä
ikkunoista hämärässä niin kummallisen kangastelevasti. Ja löysinä
tyvenessä lepattelivat purjeet hämärässä kohosivat nyt ylemmäs
huvipursien rungoista kuin muuten.

Kaikkialla näköalassa oli tuollainen hellä ja melkein sovittava sävy
jollaisen tunnelman luonto aina herättää, kun lähtee kaupungin
meluisilta kaduilta luontoa näkemään. Muuttuu äkkiä niin paljon
hiljaisemmaksi, vaikkei aivan hiljaiseksi. Yksinäisyys lähestyy,
vaikkei vielä ole muuttunut vallitsevaksi. Vielä kuuluu paljon ääniä,
jotka ilmaisevat kaupungin olevan läheisyydessä, veden loisketta
veneistä, höyrylaivojen vihlovia vihellyksiä, koneitten ähkivää
valitusta. Suuria savupilviä liitelee lukemattomien pikku liekkien
heijastuksien värjääminä ja somistelemina. Höyrylaivan keulan edessä
lojuu suuri purjelaiva hillityn hiljaa ja vakavasti.

Hiljaa istuivat he, jotka kahden olivat laivan kannen vallanneet.
Virkkaamatta mitään kumartui Gösta suutelemaan Annan kättä joka lepäsi
hänen omassa kädessään. Siinä liikkeessä oli jotain väkivaltaista ja
hillitöntä, jolla hän vei tuon hennon käden huulilleen, jotain niin
tavattoman outoa tuon miehen tavaksi, joka kylmästi hymyillen tapasi
hillitä äänensä sävyäkin.

Hän kumartui ja kuiskasi jotain Anna rouvan korvaan. Mitä hän sanoi,
mahtoi olla jotain, jota Anna rouva oli ikävöinyt saada kuulla tai,
jota hän ei voinut kuulla usein. Sillä sanat syöksivät veren hänen
poskiinsa. Äkkinäisellä liikkeellä kohotti Anna rouva kasvonsa ylöspäin
ja otti hymyillen silmät ummessa hänen suutelonsa. Sitten aukasi hän
silmänsä ja ne loistivat hehkuen.

"Saatatko sinä minua kotiin tänä iltana?" kysyi hän.

Harmillinen vivahdus tummensi hetkeksi Gösta Wicknerin piirteitä.

"On liian myöhäistä", sanoi hän. "Minä poistun laivalta viimeisen
edellisellä laiturilla. Siellä minä tapaan Tukholman laivoja."

Anna vaikeni hetkeksi, mutta näkyi, ettei Anna rouva ollut hyvillään.

"Miks'et sinä tahdo?" kysyi hän lopulta.

Gösta hymyili hieman purevasti ja samalla kertaa ystävällisesti
ikäänkuin hän olisi nuhdellut lasta.

"Tarvitseeko sinun oikeastaan kysyä sitä?" sanoi hän.

Ja vastauksen sijasta puristi hän jälleen Anna rouvan kättä ja hyväili
sitä, ikäänkuin olisi tahtonut rauhoittaa häntä tai johtaa toisiin
ajatuksiin.

Mutta Anna ei tahtonut tänä päivänä sallia rauhoittaa itseään tai ehkei
voinut rauhoittua.

"Ajattele minua", sanoi hän vapisevalla äänellä. "Minun täytyy
matkustaa kotia. Kohdata hänen katseensa. Puhua hänen kanssaan. Kaikkea
sitä sinä tahdot karttaa."

Gösta päästi hänen kätensä, ja hänen kasvonsa muuttuivat kylmiksi. Anna
katsoi niiden ilmettä ja pelästyi, kuten hän aina teki, kun hänen
silmänsä katsoivat suoraan ilmaan etsimättä hänen katsettaan, ja hänen
suunsa sulkeutui kuin mailmoja sulkien huuliensa taa, ja Anna rouva
tunsi, ettei hän koskaan saisi nähdä sinne. Hän pelkäsi tuota
kasvojenilmettä, ikäänkuin aavistaen sinne kätkeytyvän jotain, joka
kerran antaisi hänelle suurimman surun mitä hän koskaan oli tuntenut.
Ja hän katui katkerasti, että hän oli sallinut tunteittensa aavistaa
sellaista.

Voimatta sanaakaan sanoa hän istui vaieten hänen vieressään, kunnes
höyrylaiva hiljensi vauhtiaan ja pimeässä lähestyi se laituri, jossa
hän tiesi heidän täytyvän erota. Silloin valtasi hänet pelko kokonaan,
pelko, että hän kadottaisi hänet, kyllästyttäisi hänet, olisi
suututtanut hänet ja karkoittanut luotaan hänet.

"Gösta!" kuiskasi hän ja käänsi epätoivoiset kasvonsa häneen.

Anna rouvan tuskasta värähtelevä ääni sai hänen kasvonsa kirkastumaan,
ja niille ilmeni jälleen riemuisa ilme, joka aina rauhoitti Annaa. Hän
katsoi oikeen hänen silmiensä sisään puristaessaan hänen kättään. Ja
juuri kuin laiva peräytyi laituriin, hyppäsi Gösta Wickner maihin
häviten pimeään. Anna istui yksin kannella katsellen pimeitä rantoja.
Hän katsoi takaisin laiturille, jonka hän juuri oli jättänyt. Silloin
ilmestyi pimeästä häilyvä ja harhaileva kipinä. Hän näki sen ikäänkuin
pysähtyvän ja muuttuvan liekiksi. Ja hän ymmärsi heti, mistä liekki
tuli. Se oli Gösta Wicknerin taskulyhdyn liekki, jonka hän oli
sytyttänyt kutsuakseen tulevaa laivaa laituriin päästäkseen sillä
takaisin.

Anna rouva tuijotti tuota pientä liekkiä, joka liikkuin ylös ja alas
ikäänkuin olisi lähettänyt tervehdyksen hänelle. Hän kuuli höyrylaivan
takanaan kulkevan ohitse, mutta hän ei kääntynyt. Kuin lumottuna hän
istui ja hänen silmänsä tuijottivat tuota pientä valaisevaa pistettä
kunnes ne kostuivat ja katse samentui. Silloin räpytti hän silmiään ja
nousi seisoalleen. Mitä se oli? Näköala hävisi ja vaihtui kokonaiseksi
riviksi suurempia liekkejä, jotka loistivat kuin silmät yli vetten.
Anna rouvan täytyi hymyillä liikanaiselle haaveilulleen. Hänen ja
pienen valopisteen väliin tuli toisen laivan musta kylki. Se peräytyi
laituriin ja hetken perästä kiiti se jo matkalla suurta kaupunkia
kohti.

Anna rouva huokasi ja istuutui jälleen paikalleen. Tuntui niin autiolta
hänen ympärillään, ja hän oli yksin, niin pelottavan yksinäiseksi hän
ei ollut koskaan tuntenut itseään. Ajattelematta hän käänsi katseensa
eteenpäin ja hänen katseensa liukui rannoilla, jotka kohoutuivat
pimeästä. Hän säpsähti äkkiä nähdessään jotain, jolta hän tahtoi
kädellään peittää katseensa. Hän näki taas pienen valopilkun. Se oli
aivan samallainen, jonka hän näki äsken taakseen sammuvan. Se näkyi
myöskin vähän veden yläpuolelta ja valaisi laituria. Tämä valo tuli
aina selvemmäksi ja selvemmäksi. Anna rouva tunsi laiturin, hän näki
koivujen piirteet ja tammen ojentelevan siellä takapuolella kyhmyisiä
haarojaan. Mustana, muodottomana varjona solui huvila varjosta
näkyviin. Nyt hiljensi laiva vauhtiaan ja kuin unissaan nousi Anna
rouva maihin.

Vaieten otti Bob hänet vastaan ja vaieten kulkivat he tiellä. Bob ei
kysynyt häneltä mitään ja Anna ei sanonut hänelle mitään. Mutta
tienmutkassa hän näki, että kumarassa hän kulki kuin vanha mies ja etsi
sanaa katkaistakseen tämän kammottavan hiljaisuuden.

"Bob!" sanoi hän. "Älkäämme menkö nyt sisään!"

Hän kääntyi vaimoonsa päin ja hänen olentonsa muuttui joustavammaksi ja
pitemmäksi. Anna luuli ymmärtävänsä, mitä Bob tunsi. Hän tunsi melkein,
että Bob oli sanonut sen hänelle. Bobiin heräsi toivoa. Hän ajatteli
vaimonsa tahtovan lähentyä, tahtovan sanoa edes sanankaan, joka
yhdistäisi heidät jälleen toisiinsa. Anna tunsi sen ikäänkuin hän
olisi kuullut hänen äänensä sanovan hänelle tuon kaikkityyni ja
katsomattaankin hän tiesi miehensä silmien odottavina tähtäävän hänen
huuliaan.

Anna tuli niin kummallisen raskasmieliseksi eikä tuntenut voivansa
tehdä mitään, ja hän kuuli ikäänkuin vieraan puhuvan, kun hän lopulta
itse sanoi:

"Sinähän tiedät sen itse, Bob. Meidän välimme ei voi tulla sellaiseksi,
kuin se ennen on ollut."

"Mitä sinä tarkoitat?" kuului Bobin äänellä.

Sitten kuuli hän oman äänensä:

"Minä olen toisen, Bob. Minä en ole enää sinun."

He istuivat laiturin matalalla penkillä, jonka alla vielä vesi
loiskahteli höyrylaivan viimeisistä aalloista, kun Anna rouva sanoi nuo
sanat. Bob ei liikahtanut, kun hänen vaimonsa oli ne sanonut. Hän istui
vaan vielä hieman enemmän kokoonlyhistyneenä ikäänkuin häntä olisi
lyöty aivan liian kovasti. Ja Anna tunsi vain jotain säälin tapaista,
joka ehken oli livahtanut hänen sielunsa läpi. Mutta hän ei tiennyt
siitä. Hän kuuli vain, että hän itse alkoi puhua ja hän luuli
puhuneensa kauvan. Sitten havahtui hän tuosta hirmuisesta
jännityksestä, jossa hän oli ollut ja hän tiesi istuvansa siellä
yksinään Bobin kanssa ja oli ajatellut vaan kaikkityyni. Mitä Gösta
sanoi? oli hänen ensimäinen ajatuksensa. Mitä Gösta sanoo?

Hän nousi ja meni tämän ajatuksen valtaamana sisälle, eikä Bob
pidättänyt häntä.

Bob istui siellä laiturilla paikallaan ja tunsi itsensä omituisen
hävyttömällä tavalla rauhalliseksi. Hän otti hatun päästään ja koetti
vetää keuhkonsa täyteen ilmaa. Mutta se ei tahtonut onnistua. Mitä
oikeastaan oli tapahtunut? Sitä hän ei tiennyt. Hän luhistui vaan
jälleen kokoon ja kuuli kuin unissaan ihmeellistä huminaa, joka mahtoi
tulla lyhyessä kesäunessaan itseään tuudittelevista puista.

Bob istui ja huomasi kaikki ympärillään. Hänen tuskansa vielä ikäänkuin
nukkuivat. Hän näki jonkun ryömivän eteenpäin hänen jalkojensa
vieressä. Bob kumartui katsomaan ja näki korpisammakon vitkalleen
kömpivän eteenpäin yökasteesta kostuneilla laudoilla. Hän käänsi sitä
jalallaan ja huomasi sen olevan vatsan alta vaaleamman, päästi sen
jälleen menemään seuraten sen liikkeitä sellaisella tarkkuudella
ikäänkuin tuo pieni eläin olisi hänessä herättänyt suurinta
mielenkiintoa. Sammakko istui rauhassa ja ikäänkuin imien kosteutta
vedestä.

Bob istui katsellen sitä puolittain horroksissa kunnes hän äkkiä tunsi
pistävää tunnetta sydämessään, joka teki oikeen kipeää. Silloin tuli
hän ajatelleeksi, että hän oli yksin. Hän huudahti ääneensä: "Anna!"
Mutta sen sanottuaan takertui ääni kurkkuun ja tukahdutetun
nyyhkytyksen pulpahdus kohautti hänen rintaansa.

Silloin Bob nousi. Häntä paleli niin että hampaat kalisivat suussa.
Hoippuen kuin juopunut hän meni suoraan huoneeseensa, heittäytyi
vaatteissaan sohvalle ja vaipui silmänräpäyksessä hyvin raskaasti
syvään horroksiin.


XVII.

Bob heräsi paljon ennen kuin kukaan muu koko talossa. Hän heräsi
raivoisaan tuskan tunteeseen. Mutta samalla hän tunsi ihmeellistä
vapauttavaa tunnetta, ikäänkuin olisi saanut heittää jotain hirmuisen
raskasta, jota hän oli kauvan kantanut. Hän peseytyi ja avasi akkunan.

Aamuaurinko heitti kultaista hohdettaan havumetsään toiselle puolelle
lahtea ja koko akkunan alusta säteili kimaltelevista kastehelmistä. Oli
kuin hän olisi herännyt pahasta unesta ilkeään todellisuuteen. Mutta
todellisuus näytti hänestä paremmalta kuin uni. Hän todellakin tunsi
sydämensä keveäksi. Ja hän olisi voinut helpotuksesta huutaa suuresti,
jollei häpeän tunne häntä olisi estänyt.

Sitten hän otti hattunsa mennäkseen hiljaa ulos portaille.

Mutta tultuaan saliin huudahti hän yllätyksestä. Anna istui siellä
pukeutuneena kuten hän jätti hänet illalla matkustaakseen pois. Bob
aikoi mennä hänen ohitsensa, mutta hän nousi ja asettui eteen.

"Bob!" sanoi hän vain. "Bob!"

Bob tunsi kuinka hänen sydämensä heltyi ja ruumiinsa värisi kuin
vilusta.

"Etkö tahdo puhua minun kanssani, Bob?" kysyi hänen vaimonsa.

"En", vastasi Bob tukehtuneella äänellä ja aikoi mennä.

Mutta hän pysäytti hänet taas.

"Minä olen tuhat kertaa onnettomampi kuin sinä", sanoi Anna.

"Sinä!" sanoi Bob naurahtaen.

"Sinä et saa nauraa minulla", sanoi hänen vaimonsa.

Bob kääntyi kuullessaan tuon äänen, joka kerjäsi ja rukoili sellaisella
sävyllä, jota hän ei ollut koskaan ennen kuullut! Silloin hän näki
kuinka itkeneeltä Anna näytti. Hän oli kalpea, hienoja ryppyjä näkyi
hänen ohimoissaan ja suun ympärillä ja hänen ihonsa oli harmaja. Bob
näki tämän kaikkityyni ja hänen tuli kipeästi sääli tuota naista, jonka
hän ensi kerran senjälkeen kuin heidän tiensä olivat yhtyneet näki niin
vieraana. Bob seisoi tuijottaen häntä ja ihmetteli mistä se johtui,
ettei hän tuntenut mitään.

"Oletko sinä istunut noin koko yön?" kysyi hän lempeämmin.

Ja hän ei vieläkään ymmärtänyt, että hän itse oli rauhallisempi kuin
hänen vaimonsa. Hänestä tuntui, että Annan pitäisi olla onnellinen. Ja
hän tunsi juuri senvuoksi vihaavansa häntä.

"En", vastasi Anna rouva. "Mutta minä nousin aikaisin ylös."

Bob hymyili. Kova, ilkeä hymy veti kieroon hänen kasvojaan. Hän olisi
pitänyt kerrassaan luonnollisena, että Anna olisi ollut yhtä
epätoivonen kuin hän itse oli ollut, eikä tiennyt mitä hän tekisi.
Hänen vastattuaan hän ajatteli: "Luonnollisesti se ei hänelle ollut
mitään uutta. Hän on tiennyt sen kauvan." Ja hän olisi tahtonut mennä
ja lyödä häntä. Mutta hän ei voinut tehdä eikä sanoa mitään. Hänen
läsnäolonsa kiusasi häntä sanomattomasti. Se vei hänen kaiken
itsehillitsemiskykynsä ja tuskasta ähkien hän istuutui lähimmälle
tuolille, minkä hän löysi.

"Jätät minut", sanoi hän. "Minä en kestä sitä."

Toivon valtaamana riensi Anna kiireesti Bobin luo. Hän laski molemmat
kätensä hänen päähänsä hyväilläkseen häntä, jota hän ei ollut tehnyt
pitkään aikaan.

"Bob parka", sanoi hän, "Bob parka!"

Ja lisäsi matalammalla äänellä:

"Jos sinä voisit sanoa, että sinä annat minulle anteeksi!"

Bob istui aivan hiljaa käsittämättä miksei hän voinut nousta ylös ja
töytätä häntä pois luotaan. Mutta sitä hän ei tehnyt. Hän istui
liikkumatta ja tunsi noiden hentojen käsien vapisevan hyväillessään
hänen hiuksiaan, tunsi ikäänkuin sähkövirran kulkevan ruumiinsa läpi.
Ja istuessaan hän muisti nyt heidän ehjän onnensa. Hän muisti, kuinka
hän kerran tunsi elämän niin kirkkaana, ehjänä ja onnea uhkuvana. "Minä
en tiedä mitään, mitä minä toivoisin itselleni enemmän kuin minulla nyt
on", niin oli hän itse sanonut. Ja kumminkaan hänellä ei ollut ollut
mitään, ei mitään hän ollut omistanut, jota hän olisi voinut pitää ja
kätkeä omanaan. Se oli särkynyt niinkuin kaunis saippuakupla, joita
pojat leikkiessään puhaltavat rikki ja koko loistosta jää vain kirvelyä
silmiin.

Tätä kaikkea ajatellessaan hän tunsi vaimonsa käsien liikkumattomina
lepäävän hiuksissaan. Bob nousi, mutta ei työntääkseen häntä pois.
Suonenvedon tapaisesti kiersi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja
nojautuneina toisiinsa he itkivät molemmat onnettomina kuin kaksi
eksyksiin joutunutta lasta.

Anna rouva tointui ensin, se, joka herätti hänet, oli
aamuhiljaisuudessa vihlovasti kaikuva laivan vihellys.

"Minun täytyy matkustaa pois, Bob", kuiskasi hän.

Bob hellitti kätensä hänen vyötäisiltään. Vaimonsa sanoessa hän häpesi
heikkouttaan. Hän ymmärsi, että hän menisi suoraan hänen luotaan toisen
luokse ja hänen kasvonsa saivat jälleen jäykän ja vieraan ilmeen. Ja
Anna rouva ymmärsi hänen ajatuksensa, vaikkei hän sanonut sanaakaan.

"Älä sano mitään", sanoi hän. "Älä sano mitään nyt!"

Mutta Bob ei tahtonut kuulla häntä.

"Minä tahdon tietää, mihin sinä menet", sanoi hän.

Ja hänen äänensä värähteli vihasta.

"Me emme vielä ole eronneet", lisäsi hän.

Anna rouva katsahti häneen ja hänenkin kasvonsa muuttuivat kylmiksi.

"Minun täytyy puhua Göstan kanssa", sanoi hän. "Miksikä sinä
pakottaisit minua sanomaan, mitä sinä kumminkin ymmärrät?"

Hän katsoi jälleen Annaan ja tunsi taas kuvailematonta sääliä, joka
äsken oli hänet hellyttänyt.

"Mene hänen luokseen", sanoi hän. "Sinä olet valinnut hänen ja minun
välillä ja minä toivon, ettet sinä koskaan kadu. Mutta sen minä tahdon
sinulle sanoa ennenkuin menet. Sinulle minä voisin antaa anteeksi,
mutta en hänelle koskaan. Pyydä sitä miestä varomaan, ettei vaan tule
lähelle minua. Pyydä sitä häneltä!"

Taas kuului laivan vihellys ja Anna rouva säpsähti taas. Bob huomasi
sen ja kaikkien niiden raivoisien tunteiden valtaamana, jotka hänessä
liikkuivat, hän melkein huusi:

"Jouduta itseäsi! Älä anna hänen odottaa! Kiiruhda, sanon minä."

Anna rouva meni ja monenlaiset ajatukset kiertelivät hänen aivoissaan.
Hän inhosi itseään, hänestä tuntui koko elämä muuttuneen niin
likaiseksi ja raa'aksi. Miksi erosi hän nyt Bobista? Miks'ei he voineet
kauvemmin edes puhua toistensa kanssa, tahtomatta tuottaa sydänkipuja
toisilleen? He olivat rakastaneet toisiaan kuin kaksi hyvää lasta ja
sitten oli rakkaus sammunut. Miksi ja minkävuoksi? Sitä hän ei tiennyt.
Uusi ihminen oli herännyt hänessä ja työntänyt toisen pois. Tämä uusi
ihminen oli voimakas ja selvänäköinen, varma itsestään ja täysi palavaa
toivoa saada nauttia häikäilemättä. Eikö hänellä sitten olisi oikeus
ottaa sitä onnea, jonka elämä oli hänelle ojentanut, ja kuinka hän
olikaan ajatellut olevan helppoa kerran sanoa kaikki Bobille. Hyvinä,
ymmärtäväisinä ystävinä olisivat he puristaneet toistensa käsiä
kiitoksiksi kaikesta siitä onnesta ja valoisista päivistä, joita elämä
heille on suonut ja tällaisella tunteella heidän olisi pitänyt erota,
kantaen kukin taakkaansa, jonka elämän pettävät harhaluulot ovat
lahjoittaneet. "Ikuisestiko?" ajatteli Anna rouva. "Mikä on ikuista?
Mikä voi olla ikuisesti? Eikö ole parempi, kun huomaa rakkauden
loppuneen, että rikkoo lupauksen, kuin että jatkaa sitä ja rakkauden
sijasta tuntea ikuista tyhjyyttä? Sillä tyhjyys voi tulla ikuiseksi,
tyhjyys on se ainoa, joka voi olla ikuinen." Niin oli Anna rouva
sanonut Bobille ja niin ajatteli hän nyt. Miks'ei Bob voinut ajatella
samoinkuin hän?

"Hän rakastaa minua vielä", ajatteli hän. Ja siinä on ero. Mutta tuo
ajatus ei herättänyt hänessä edes myötätuntoisuutta siihen mieheen,
jota hän itse oli kerran rakastanut. Hän herätti hänessä vain
vastenmielisyyttä, koska hän oli ikäänkuin jarruttamassa hänen omaa
onneaan. Sillä sen onnensa hän tahtoi voittaa Bobin uhallakin.
Hänellähän oli vain kurja elämänsä elettävänä ja hänen täytyi voittaa
onnensa.

Anna rouva katsahti ympärilleen laivankannelle, ikäänkuin jotain olisi
selvennyt hänelle. Se oli väkeä täynnä. Herroja, jotka matkustivat
virastoihinsa ja konttooreihinsa, rouvia, jotka menivät ostoksilleen.
Rappuja nousi juuri nyt eräs herra, jonka Anna tunsi. Hän tuli
tervehtimään, kysyi Bobia ja istuutui. Anna vastasi hänen kysymykseensä
ja ihmetteli, että se kävi niin helposti. Hänen puhuessaan alkoi Anna
rouva ajatella kotiaan, ymmärtämättä minkä vuoksi. Hän ajatteli Georgia
ja hänen ajatellessaan lasta puhui vieras koko ajan oikeen innokkaasti.
Anna rouva kuunteli ja hänen ajatuksensa kiintyivät hetkeksi hänen
puheeseensa. Hän kertoi eräästä hiljakkoin sattuneesta tapahtumasta,
josta olivat sanomalehdet kertoneet, ja teki siitä hauskoja
arvostelujaan. Anna rouva ajatteli hänen puhuessaan: "Voinko minä
jättää Georgia? Mitä hänestä tulee? Ja kun hän kerran tulee
vanhaksi..." Silloin kuuli hän vieraan lopettavan kertomuksensa ja
hänen kasvonsa saivat silmänräpäyksessä juuri sellaisen ilmeen, joka
sopi viimeisiin sanoihin, jotka hän kuuli kuin pohjana omille
ajatuksilleen. Herra pyysi kohteliaasti anteeksi. Hänellä oli hieman
puhuttavaa erään toisen henkilön kanssa. Hän kumartui ja meni. Anna
näki vain hänellä uudet ruskeat kengät, kun hän meni hänen ohitseen.

Anna rouvasta tuntui ympäristö äkkiä muuttuneen hiljaiseksi ja hän
tunsi halua itkeä, itkeä vain senvuoksi, että hän tunsi olevansa niin
yksinäinen eikä ollut ketä puhutella. Miksi hän matkusti pois näin? Ja
minne hän matkusti? Silloin valtasi hänet äkkiä ajatus, ajatus jota hän
ei ollut ennen tavannut tai ei ollut tahtonut ajatella. Hän luuli
kumminkin ajatelleensa sitä koko ajan. Sillä olihan niin paljon
tapahtunut ja eilisestä päivästä oli jo niin kauvan. Hän ajatteli, että
hän oli puhunut Göstan tietämättä Bobin kanssa ja muisti hänen
varoittaneen äkkipikaisuudesta ja kehoittanut hillitsemään itsensä.

Anna tunsi epämääräistä pelkoa, joka valtasi hänet, raukan, sitä
enemmän, mitä lähemmäs hän tuli päämääräänsä. Tuo pelko oli niin
voimakas ja kummallinen, että se melkein muistutti pimeänpelkoa. Hän
olisi tahtonut pysäyttää laivan koneen tai koettaa saada kapteenin
kääntämään laivan takaisin. Hänellä oli halu huutaa jonkun vieraan
apua, joka ehken voisi auttaa yksinäistä, onnetonta naista, joka oli
pahantekijä ja senvuoksi suojaton. Mutta joutuin ja varmasti liukui tuo
pieni höyrylaiva eteenpäin ja tuskaisesti hän ymmärsi, ettei hän voi
sitä kääntää takaisin. Hän näki rantojen, jotka hän tunsi niin hyvin,
soluvan ohitseen, hän näki Tukholman valotonna ja suurena kääntyvän
hänen katseensa eteen vipajavan aamuautereen ympäröimänä. Hän näki
laivan asettuvan laituriin, ja hänen aivonsa olivat ajatuksista
tyhjänä, vain huutavassa avun ja turvan tarpeessa hän meni maihin ja
huomasi, ettei kello vielä ollut yhdeksänkään.

Anna rouva meni kiirein askelin Norrbron yli ja kääntyi oikastakseen
Kungsträdgårdiin. Hänessä herää kummallinen pelontunne, jos joku näkisi
hänet. Hänellä ei ollut mitään varmuutta. Hänhän ei ole edes
kunniallinen vaimo, joka miehensä suojasta varmana rohkeasti voisi
nostaa päätään. Hän on vain nainen, joka ruhjottuaan sillat takanaan
kulkee luvattomilla teillä, yksi niistä, joita mailman on tapana
kivittää ja jotka eivät ehken ole parempaa ansainneetkaan. Anna rouva
kulkee senvuoksi joutuin, ettei hän näe sivulleen. Sykkivin sydämin hän
tulee portista sisään vältellen vanhan porttivahtieukon katseita, joka
tirkistelee häntä pyöreästä ikkunasta. Päästyään kaksi rappua ylös, lyö
hänen sydämensä kuin se tahtoisi rinnan puhkaista ja hän on kokoon
lyhistymäisillään, kun hän lopulta nojautuu seinää vastaan ja soittaa
ovikelloa.

Sitten istuu hän Gösta Wicknerin sohvalla ja näkee hänen seisovan
edessään ja kuulee hänen kiihtyneenä kyselevän ymmärtämättä miksi hän
on tullut.

Anna oli ajatellut selittää hänelle, mutta hän ei voinut. Sanat
vierivät hänen huuliltaan vain voimatta pidättää niitä, hän joudutti
omaa kohtaloansa elämässä ja kuolemassa ja sanoo vaan:

"Minä olen puhunut Bobin kanssa. Ja hän tietää kaikki."

"Milloin?" kysyy hän. "Milloin?"

"Eilen kotia tultuani", vastaa Anna rouva. "Hän oli laiturilla minua
odottamassa. Hänellä oli aivan samallainen pieni taskulamppu kuin
sinullakin. Minä näin hänen tulensa syttyvän juuri kun sinun sammui.
Oi, se oli niin hirmuista!"

Anna rouvasta tuntui, että hän oli näillä sanoilla selittänyt kaikki
tyyni ja hän tiesi samalla kertaa tehneensä vastoin rakastajansa
toiveita.

"Suo anteeksi minulle", pyysi hän. "Mutta minä en voinut muuta."

Gösta Wickner ei ymmärtänyt häntä. Hän oli herännyt varmana ja
ajatukset selvinä tärkeään päivän työhönsä ja hän ei voinut käsittää,
että lyhdynvalo, joka sammuu ja syttyy, voi aiheuttaa sellaista
vallankumousta. Mutta hän oli oppinut tuntemaan naisia pitkinä elonsa
vuosina, ja hän tiesi, että kun nainen on kiihdyksissä, voi häntä
hillitä vain, jos hänen saa uskomaan, että häntä ymmärretään. Samassa
hän senvuoksi huomasi, että nyt tarvittiin hänen voimaansa ja
etevämmyyttään, kaikkia mikä voi esiin loihtia uljuutta ja
silmänräpäyksen innostusta. Kaikki onnistuisi hänelle, kaiken täytyy
onnistua. Hän rakasti häntä, hän olisi aina rakastava häntä. Nyt vain
hänellä ei olisi aikaa. Vain yhden päivän loma.

Hän istuutuu sohvaan hänen viereensä ja Anna rouva tuntee, kuinka hän
tarttuu hänen käteensä. Hän kuulee, kuinka hän alkaa puhua. Mutta hän
ei ymmärrä ensin, mitä hän sanoo. Se on jotain osakeyhtiöstä ja
liikkeestä. Tässä nyt uskoo Gösta Wickner rakastajattarelleen kaikki.
Hän uskoo hänelle salaisimmat suunnitelmansa. Hän muuttuu
kaunopuheiseksi ja hänen silmänsä alkavat kiiltää. Virtana syöksyivät
sanat hänen huuliltaan ja lopulta alkaa Annakin kuulla. Hän näkee
edessään loistavan tulevaisuudenkuvan, jossa hän kädenkäänteessä kohoaa
ruhtinattareksi, ylölliseen elämään, huveihin, hienostoon ja
riippumattomaksi. Ja Anna ymmärtää, kun Gösta vielä lisää:

"Minä tarvitsen vain yhden päivän, vain yhden ainoan päivän ja kaikki
on valmis. Tänään se on ratkaistava. Tänään minun täytyy ajatella
muuta. Tänä päivänä minun täytyy olla kylmäverinen ja valpas, hermojeni
ja itseni herra. Mutta tästä illasta lähtien minä olen sinun -- ja olen
aina oleva sinun."

Anna rouva kuuntelee tätä kaikkea ja tuntee sydämensä juhlivan. Hän
tuntee rakastaneensa huomaamatonta, köyhää töllinmiestä, ja että Gösta
nyt oli riisunut vaipan ja näyttänyt hänen ruhtinasketjunsa, joka
kätkeytyi tämän puutteenalaisen puvun alle. Ja kumminkin tuntee hän,
että hän olisi ollut onnellisempi, jos hänellä nyt -- juuri nyt --
olisi ollut aikaa ajatella häntä. Jos hän olisi ottanut hänet
käsivarsilleen ja hyväillyt hänet rauhaan, olisi hän täyttänyt Annan
uinailujen toiveet, jotka hänen nyt täytyi unohtaa. Mutta hän on niin
väsynyt, että hän voikin unohtaa ne. Ja hänen intonsa ja voimansa on
niin ääretön, että ne tuudittavat hänet rauhaan, rauhaan, joka tulee
tuntiessaan toisen voimat suuremmiksi kuin omansa. Tähän tunteeseen
hukkuu kaikki muu ja Anna rouva hymyilee ensi kerran tänä päivänä. Hän
hymyilee tulevaisuudelle, joka voi hänelle jälleen antaa kaikki, mitä
hän on kadottanut. Hän hymyilee miehelle, joka on nostanut hänet
vierelleen ja pakottanut hänet rakastamaan toisen kerran.

Näin hymyillen hän kuuntelee, mitä Gösta sitten sanoo hänelle. Hän
kuuntelee hänen neuvojaan, kuinka hänen on vietettävä päivänsä, ottaa
avaimen, jonka hän antaa hänelle päästäkseen vapaasti menemään ja
tulemaan ja vastaanottaa hänen suutelonsa, kun hän menee jättäen hänet
yksin.

Sitten katselee hän taas neuvotonna ympärilleen tyhjiä huoneita ja
ajattelee pitkää, ihmeellistä päivää, joka on hänen edessään. Ja
yksinäisyydessään hän saa helpoituksentunteen, joka hengittää ilmansa
kyynelvirrasta. Hän tietää tulevansa sen miehen vaimoksi, jolle hän nyt
oli antautunut. Ja hän tunnustaa itsekseen, että oli tuskallista joutua
halveksituksi, joka oli suututtanut häntä siitä hetkestä asti, jolloin
hän joudutti kohtaloaan ja puhui Bobin kanssa.


XVIII.

Bob sitävastoin ei taistellut voittaakseen jotain, aivan
yksinkertaisesti hän ei enää tuntenut olevan mitään taisteltavana tai
voitettavana. Hän liikuskeli kotona näinä päivinä eikä luullut koskaan
saavansa lomaansa loppuun kulumaan. Hän olisi tahtonut vapaaehtoisesti
astua jälleen virkaansa, jos ei häntä olisi pidättänyt ajatus joutua
taas ihmisten kanssa kosketuksiin.

Tähän aikaan tunsi Bob sydämensä kovettuvan ja kaikki, mitä hän oli
elämässään rakastanut, vajosi tyhjään välinpitämättömyyteen, ikäänkuin
se lopuksi nielisi hänet itsensäkin. Hän eli sen ainoan ajatuksen
valtaamana, että hänen vaimonsa oli kavalasti pettänyt hänet, ja että
hänen ystävänsä oli ryövännyt häneltä sen ainoan, joka oli hänelle
kallein elämässään. Mutta tähän ajatukseen sekaantui toisinaan toinen,
jota oli kipeämpi ajatella kuin kaikkia hänen muita onnettomuuksiaan.
Bob kuvitteli mielessään nimittäin, että hänessä mahtoi olla jotain
erikoista vikaa tai puutteellisuutta, joka häntä vaivasi, koska ihmiset
yleensä voivat menetellä noin häntä kohtaan.

Mitä lähimpänä aikana tapahtui hänelle, oli kaikki sellaista, joka nyt
tapahtuisi ja joka tapahtui ilman Bobin aiheuttamatta tai estämättä
sitä. Matkalaukkuja ja laatikoita sullottiin ja kuljetettiin pois.
Tuotiin papereita allekirjoitettaviksi ja oli asianajajan käyntejä.
Lyhyesti sanoen koko se koneisto, joka pannaan käyntiin, kun kaksi
naimisissa olevaa ihmistä eivät enää voi jatkaa avioelämäänsä. Bob
antoi määräyksiä ja valvoi, että ne täytettiin. Hän keskusteli
asianajajan kanssa ja allekirjoitti ne paperit, jotka tämä hänelle
esitti. Hän teki sen kaikkityyni niin välinpitämättömästi ja
hajamielisesti, ikäänkuin koko asia ei oikeastaan liikuttaisi häntä
vähääkään, vaan koskisi aivan vierasta. Asianajaja, jolla kumminkin
oli kokemusta tällaisista tärkeistä jutuista, katsoi häntä
teeskentelemättömällä ihmetyksellä ja huomasi, ettei hän koskaan ollut
ollut tekemisissä kummallisemman klientin kanssa.

Molemmat aviopuolisot olivat sopineet, että ero täytyy saada niin pian
kuin mahdollista ja Ruotsin lain mukaan, kuten tunnettua, se voi
tapahtua vain yhdellä ainoalla tavalla. Tämä menettelytapa on, että
toinen asianosaisista selittää itsensä rikokselliseksi ja tuo
tuulenpieksäminen, jota tässä käytetään, on ehken pahin siveellisen
häpeän aihe, joka varsinkin tulee eronneen naisen osaksi.

Bob oli siinä määrässä surun murtama, että hän oli melkein unohtanut
kaikki nuo muodollisuudet. Hän oli kuullut niitä sovellutettavan
toisiin, mutta kun se nyt koski häntä itseään, näytti se hänestä äkkiä
katsoen ikäänkuin tämä asia olisi vain hänen omansa, johon ei ole
kellään oikeutta sekaantua. "Toisen aviopuolisoista täytyy matkustaa
ulkomaille", oli asianajaja sanonut, "toisen heistä täytyy kirjoittaa
toiselle j.n.e." Bob istui miettien noita sanoja, ikäänkuin hän ei
olisi niitä koskaan ennen kuullut. Kysymys on nyt siitä, kuka
matkustaa. Bob ajatteli ja ajatteli, hän ei ollut koskaan ennen
tuntenut vielä, kuinka syvästi häntä oli loukattu.

"Rouva Flodin olisi halukas matkustamaan, jos te suostutte siihen",
sanoi asianajaja.

Bob kuuli hänen sanansa. Ja hän ymmärsi, että häntä pyydettäisiin
säästämään vaimoaan ja matkustamaan itse. Vihlova harmin tunne karsi
häntä ja hän katsoi asianajajaan kuin viholliseensa.

"Milloin hän matkustaa?" kysyi hän.

"Hän on jo matkustanut", vastasi asianajaja vitkasti.

Bob aavisti, ettei hänen vaimonsa ollut tahtonut pyytää hänen
palvelustaan ja että asianajajan kysymys sensijaan oli vaan
muotoseikka.

"Eikö ole mitään sen enempää?" kysyi hän kuivasti.

Silloin alkoi asianajaja puhumaan ja tällä kertaa hän puhui kauvan. Bob
kuunteli häntä, tuijottaen epämääräisesti hänen ohitsensa avaruuteen.

Lopulta hän keskeytti asianajajan. "Minun poikaniko oleskelisi hänen
talossaan?" kysyi hän.

"Se ei koskaan tapahdu."

Asianajaja koetti tehdä vastaväitteitä.

"Rouva Flodin toivoisi, että poika saisi silloin tällöin oleskella
hänen kotonaan. Teidän täytyy myöntää, että se on luonnollinen toive.
Hänhän on kumminkin hänen äitinsä."

Bob vaikeni, ja tunsi kaiken sappensa kiehuvan vihana hänen sielussaan.
"Minä olen kaikki ottanut kantaakseni", ajatteli hän. "Minä olen
alistunut hänen vääryyteensä ja minun pitäisi kumminkin tasoittaa
hänelle tietä, poisottaa hänen tuskansa ja tehdä hänen elämänsä
valoisaksi!"

Niin hän ajatteli. Mutta hän tunsi, ettei tämä ollut olennainen syy
hänen kiihtymiseensä. Bob tiesi oikeen hyvin, että jos Anna rouva itse
olisi tullut ja pyytänyt saada nähdä lastaan, niin hän olisi itse
mennyt hakemaan poikaa ja vienyt hänet hänen syliinsä. Mutta kaikki
mitä hänessä löytyi omanarvontuntoa ja vastustuskykyä kiihkeästi
vastusti sitä ajatusta, että hänen lapsensa asuisi vieraan miehen katon
alla, tuon miehen, jota Bob ei voinut ajatella, ilman ettei veri olisi
paksuna kierrellyt hänen sydämensä ympärillä, ja hän näki punasta
silmissään.

Hän jätti paperit takaisin ja nousi tuolistaan.

"Minä en kirjoita niihin", sanoi hän.

"Miten te tahdotte minun tekevän?" kysyi asianajaja.

"Rouva Flodin saa itse tulla puhumaan tästä minun kanssani", vastasi
Bob.

"Mutta rouva Flodinhan on matkustanut. Ja te itse olette sanonut, että
te ette tahtoisi tavata häntä."

Bob oli sen unohtanut, kuten hän ylipäätään unohti kaikki, mitä oli
tehnyt ja sanonut ja mitä näinä päivinä oli tapahtunut.

"Niin kyllä", sanoi hän välinpitämättömästi. "Pyytäkää rouva Flodinin
kirjoittamaan. Minä vastaan hänelle."

Asianajaja oli ollut tekemisissä naisten kanssa, jotka pohjattomalla
rakkaudella pitivät kiinni uskottomista miehistään. Mutta hän ei ollut
nähnyt sellaista miestä, jonka rakkaus uskottomaan vaimoonsa olisi
ollut loppumaton. Senvuoksi hänen oli vaikea muodostaa todellista
käsitystään tuohon äkkinäiseen vastenmielisyyteen suostua toiveeseen,
joka asianajajan näkökannalta tuntui aivan luonnolliselta. Ja
asianajaja ei voinut toisin arvostella, kuin että tämä äkkinäinen
kovuus oli kerrassaan selittämätöntä miehessä, joka ennen oli vain
osoittanut sellaista hyvyyttä ja myöntyväisyyttä, joka tuntui
lakimiehestä aivan liialliselta. Mutta hän sai sen käsityksen, että hän
voittaisi paraiten olemalla rauhallinen ja senvuoksi jätti hän hyvästi
sillä lupauksella, että hän kirjoittaisi Anna rouvalle.

"Onko teillä muuten terveisiä, jotka te tahtoisitte minun perille
saattaa?" kysyi asianajaja ennenkuin meni.

"Ei", vastasi Bob kylmästi.

Tämä keskustelu tuli Bobille voimakkaaksi rauhattomuuden lähteeksi ja
se antoi osittain hänen ajatuksilleen aivan uuden suunnan. Siitä asti,
kun hänen vaimonsa oli hänet jättänyt, oli hänellä ollut se käsitys,
että kaikki, muutamia muotoseikkoja lukuunottamatta, oli katkaistu
heidän välillään. Se, joka oli ollut kerran, oli kuollut ja haudattu.
Poissa, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Bob oli tuntenut, että
hänelle olisi vain tärkeä voida unohtaa se, osautuakseen kerran jälleen
omalle tielleen, jolta hän nyt näytti harhautuneen, ikäänkuin hän olisi
kadottanut omat jälkensä keskellä yötä sysipimeässä metsässä. Hän
huomasi nyt äkkiä kulumattoman siteen hänen ja vaimonsa välillä, joka
kiinnitti heitä toisiinsa lujemmin kuin inhimillinen laki koskaan voi
sitoa. Hän voi puolustaa oikeuttaan ja erottaa äidin lapsesta.
Kasvattaa hänet siihen luuloon, että äiti oli kuollut, hoitaa tätä
lasta, kunnes se on kasvanut, tulla sen isäksi ja ystäväksi. Hän ei
voisi koskaan kuluttaa pois sielustaan sitä sidettä, jolla tämä poika
sitoi hänet häneen, jonka olemassaolon hän toivoi nyt voivansa hivuttaa
pois sydämestään. Ei koskaan hän voisi tämä lapsi vierellään päästä
niin pitkälle, että hän todella voisi unohtaa. Vaikka hän työskentelisi
veriin asti itsensä kanssa, hän ei voisi koskaan leikata poikki
sitä jännettä, joka sitoi hänen menneisyytensä nykyisyyteen ja
tulevaisuuteen. Kaikki, mikä oli ollut hänen onneansa, ja joka oli
tahrattu ja liattu eikä koskaan voisi tulla puhtaaksi, kaikki tuo oli
imeytyvä koko elinajaksi hänen jäseniinsä kuin Nessuspaita, joka
polttaisi lihan luihin asti eikä voisi repiä pois sitä ilman ettei
ruumiin osia seuraisi mukana.

"Tämä on helvetillistä", ajatteli Bob, kun epätoivo kasvoi hänen
sielussaan. "Tämä on helvetillistä, ja minun täytyy kantaa tätä
sydämelläni niin kauvan kuin hengitän."

Sillä niin lujasti on ihmisten kohtalot sidottu toisiinsa, että mitä
toinen on sanonut tai tehnyt toiselle eli ajatellut toisesta, se ei
koskaan voi hävitä. Se voidaan vain uhrata ja sovittaa. Mutta sitä ei
koskaan voida painaa unholaan, ei koskaan niin kauvan kuin ajatus elää
ja ihmiselämää vielä löytyy tässä mailmassa. Se piilee meidän
kohtaloissamme meidän tietämättämme. Se murtautuu esiin silloin kuin
emme aavistakaan. Se on hiljaa ja kasvaa sielujen luoksepääsemättömissä
kätköissä, ja ilveilee meidän lapsellisille kokeillemme koettaa nostaa
päätämme ja sanoa olevamme vapaita ihmisiä. Rakkaus, onni, niin, eipä
itse surukaan vastusta tätä salaperäistä voimaa, joka meidän omien ja
muiden tekojen tuloksena kytkee kohtalomme niittenkin kohtaloon,
joitten pelkkä olemassaolokin jo kiduttaa meitä enimmän.

Bob ei ollut koskaan tätä ymmärtänyt ennenkuin nyt ja siksi hän
kuljeskeli kuin koditon huoneesta huoneeseen tyhjässä huvilassaan. Hän
meni salista makuuhuoneeseensa ja työhuoneesta ulos eteiseen. Kun
sisällä tuli ahtaaksi hänelle, meni hän ulos ja hän voi tuntikausia
kävellä lyhyellä tiellä, joka vei laiturilta huvilaan. Illalla
pimeässäkin hän käveli siellä mieluummin. Sillä hän luuli kaikkien
sivumennen tarkastelevan häntä ja säälittelevän hänen kohtaloaan. Siitä
tuli hänelle omituinen nautinto tuntea itsensä yksinäiseksi. Ja yön
tultua hän meni huoneeseensa, heittäytyi vuoteelleen, mutt'ei voinut
nukkua. Hänestä tuntui seinätkin huokailevan ja hän oli kuulevinaan
keveitä naisen askelia makuuhuoneesta. Hereillään hän lojui ja kuunteli
tätä eikä tiennyt ketään ystävää, jolle hän olisi voinut
viheliäisyyttään uskoa.

Oli vain yksi paikka, jossa hän ei käynyt ja se oli lapsen huone. Bob
ei aivan yksinkertaisesti voinut käydä siellä, jossa lapsi muistuttaisi
hänelle hänestä, jota hän juuri taistellen tahtoi unohtaa. Olipa
hetkiä, joina Bob tunsi vihaavansa tuota lasta senvuoksi, ettei se
ollut hänen yksin.

Kaikkea tätä Bob ajatteli ja tunsi, ainoastaan odottaessaan kirjettä
vaimoltaan. Se, että hänellä ja Anna rouvalla vielä voi olla jotain
sanottavaa toisilleen, se oli Bobille nyt hirmuista, joka riisti öiden
unen ja päivien rauhan. Kesken kaikkea, kuin myrskynä ajatuksissaan hän
näki edessään tuon kirjeen, kirjoitettu käsialalla, jonka hän tunsi
niin hyvin ja jota hän oli kerran veri kuohuksissa ja sydän lämminnä
lukenut. Mitähän hän nyt kirjoittanee, ja kuinka hän itse olisi iloinen
sitä lukiessaan?

Kuin salamana välähti Bobissa ajatus: Ehkäpä hän ei kirjoittaisikaan!
Ja Bob ei taas ymmärtänyt itseään. Sillä hän huomasi pelkoa siinä
ajatuksessa. Hän toivoi siis, että hän kirjoittaisi. Hän toivoi sitä.

Niin kiersivät Bobin ajatukset edes ja takaisin, alinomaan palaten
samaan aineeseen ja eräänä päivänä otti hän postilaatikosta laiturilla
kirjeen, jota hän oli niin kiihkeästi odottanut. Kirjekuori oli
neliömäinen ja valkea, osoite oli kirjoitettu suurella, varmalla
käsialalla.

Kun kirje oli nyt hänen kädessään, niin huomasi Bob ihmeekseen
katselevansa sitä kerrassaan toisellaisella tyyneydellä kuin mitä hän
oli tuntenut, kun hän sitä ainoastaan odotti. Se tuntui hänestä melkein
luonnolliselta ja itse todellisuus sai tuttavallisen leiman, joka
vaikutti melkein rauhoittavasti hänen mieleensä.

Bob pisti kumminkin kirjeen taskuunsa ja käveli kauvan edestakaisin
laiturin ja huvilan välillä ennenkuin meni huoneeseensa avatakseen sen.


XIX.

                                Köpenhaminassa Elokuussa.

_Rakas Bob!_

Minä en tiedä, jos sinä pidät siitä, että minä kutsun sinua näin. Mutta
minä teen sen kumminkin senvuoksi, että minä tunnen niin, ja minä en
voi koskaan tuntea toisin. Minä olen niin yksinäinen täällä, Bob, ja
minä kysyn itseltäni toisinaan, mikä minut vei pois sinun luotasi.

Minä en tiedä sitä ja minä en löydä syytä siihen. Sitten minä olen
alkanut luulla, ettei se ollut mitään, joka vei minut pois sinun
luotasi ja erotti minut kaikesta siitä, joka oli meille molemmille
kallista, lämmintä ja valoisaa. Minä itse menin pois sieltä ja siksi
minä menin, että minä sain olla liian paljon yksinäisyydessä kotona
pitkinä aamupäivinäni ja ajatella vain itseäni.

Tunnetko sinä niin hyvin minua, Bob, että sinä voit ymmärtää kuinka
vaarallista se oli minulle harhailla yksinäisyydessä kotona ja ajatella
vaan itseäni? Minä olen kuullut ihmisten sanovan, että he tahtovat
päästä yksinäisyyteen ajatellakseen itseään, ja minä olen aina
ihmetellyt, että he voivat silloin lisätä tekevänsä sen päästäkseen
selvyyteen itsestään. Jos minä ajattelen liian paljon, niin silloin
hämärtyy minulta kaikki, mitä minä olen tiennyt eli luullut tietäväni
itsestäni, ja minä en löydä itseäni ennenkuin minä saan tilaisuutta
toimia. Sen minä tiedän nyt ja olen ehkä aina tiennyt.

Kun minä elin hiljaista jokapäiväistä elämääni ja toinen ajatus otti
toista kädestä, yhdistyi meidän koko elämämme kauniiksi yhtenäisyydeksi
-- ymmärrätkö sinä, Bob, mitä minä nyt tarkoitan? Voitko sinä ymmärtää?
-- silloin minä en koskaan ajatellut muuta kuin sinua ja Georgia. Minä
toivoisin, että sinä, Bob, voit uskoa, kun minä nyt sanon sen. Miksi
minä muuten sanoisin nyt sellaista? Mutta kaikki muuttui, kun viha
pääsi meidän elämäämme. Tietämättäsi sinä, Bob, minua kiihoitit.
Jokapäivä sinä puhuit minulle hänestä, hänestä, jota minä en ollut
koskaan ennen vähääkään ajatellut. Joka sana, jonka sinä sanoit
minulle, syöpyi minun sieluuni ja vainosi minua yksinäisyydessä
ollessani. Oi! Oi, kuinka minä ponnistelin! Minä pyysin sinua
vaikenemaan siitä, joka hivutti rikki minun itsenäisyyttäni, niin usein
kuin minä jäin yksin. Minä tiedän kyllä, etten minä sanonut sitä
sinulle lempeästi ja rauhallisesti. Minä olisin tahtonut sen niin
tehdä, Bob. Usko sinä myöskin, että minä olisin tahtonut. Minä annoin
sen purkautua kiivaasti kiukkusina sanoina. Ja kumminkin minun sieluni
huutaen kysyi koko ajan: Mahtaneeko hän ymmärtää sitä, mitä minä
tahdoin sanoa hänelle! Jospa hän ymmärtäisi sen -- kumminkin! Ja kun
sinä et ymmärtänyt, Bob, kun sinä vetäydyit erilleen minusta ja etkä
puhunut edelleen minun kanssani niinkuin ennen, kun minä näin
läsnäoloni kiusaavan sinua ja ymmärsin sinun kulkevan mietiskellen
omalla tahollasi samoin kuin minäkin tein omalla suunnallani -- silloin
minun sieluni synkkeni ja minä muutuin vaiteliaaksi. Ja silloin minä
yksinäisyydessäni haudoin mielessäni, Bob, kuinka minä voisin tehdä
sinulle jotain oikeen pahaa.

Minä tein sitä, kun minun ajatukseni olivat sekavina enkä tiennyt, mitä
tahtoisin tai mihin menisin. Minä tein sitä luullessani, että sinä
jollain kummallisella tavalla olit pettänyt minua. Sinä hymyilet ehkä
tätä lukiessasi ja sinä hymyilet tuota katkeraa ja ilkeää hymyäsi,
jonka minä viimeisenä muistan sinun ilmeissäsi nähneeni leikkivän. Ja
minä tiedän niin hyvin, ettet sinä ole koskaan edes ajatuksissasikaan
tahtonut pettää minua. Minä toivoisin, että sinä olisit tahtonut tehdä
sen, niin minun vääryyteni olisi pienempi ja minä en tuomitsisi itseäni
niin syvästi kuin nyt teen, mutta jota minä en voi sanoissa lausua.

Mutta kuitenkin minä tunsin itseni petetyksi, ehkä sinä et ollut
pettänyt minua, vaan minut oli petetty sinun kauttasi. Minä olin
pettynyt toiveessani, jonka sinä olisit aina voinut minulle lahjoittaa,
nimittäin elämänilo minut oli pettänyt. Tiedätkö sinä sitä, Bob, että
minä rakastuin sinuun enimmän juuri senvuoksi, että sinua seurasi ilo
mukanasi missä sinä vaan liikuitkin. Minä tarvitsin sitä, Bob, minä
tarvitsin sitä. Sillä minä olen raskasmielisempi kuin sinä. Se ei
unohdu niin helposti, se ei unohdu koskaan. Minä en voi koskaan sanoa
suurinta osaa siitä, mitä ajattelen ja kaikki tulee niin raskaaksi, kun
täytyy kantaa sielussaan sitä, josta ei koskaan voi puhua.

Silloin minä kohtasin tielläni sinut, Bob, ja minusta tuntui siitä
hetkestä asti mailma olevan täynnä auringonpaistetta, jolloin minä
sinut näin. Sinä otit kaikki mikä tuli ja kaikki mikä oli, niin
keveästi, ikäänkuin sinä olisit ollut kyllin voimakas kantamaan satojen
taakkoja ja minä niin iloiten antauduin sinulle senvuoksi, että sinä
voit kantaa minua ja ettei minun tarvinnut tuntea mitään kaikesta
siitä, joka oli raskasta ja pahaa.

Sitten tuli tuo, jota minä en tiedä mitä se oli, ja muutti sinut. Minä
näin sinut toisena kuin olin ajatellut, ja minun sieluni sulkeutui
itseensä ja minä aloin näkemään sinua toisilla silmillä.

Muistatko sinä, Bob, meidän ensimäistä keskusteluamme kihloissa
ollessamme? Muistatko sinä sitä? Minä en muista mistä me puhuimme.
Mutta minä muistan sinun äkkiä muuttuneen sellaiseksi, jollaisena minä
en koskaan ollut sinua ennen nähnyt ja sinä sanoit minulle, ettei sinun
luonteesi aina ollut sellainen, jollaisena sinä mailmalle ennen
näyttäydyit. Sitä sanoessasi sinä näytit niin kummallisen synkältä ja
rukoilevalta. Ja minä muistan vaan pelästyneeni. "Älä sano sitä, Bob",
sanoin minä. "Älä sano sitä! Minä en voi sietää ihmisen olevan
raskasmielisenä. Sinä et tiedä kuinka kipeästi se koskee minuun, kun
sinä sanot niin. Ole aina iloinen ja hyvä ja koko meidän elämämme
muodostuu iloksi. Lupaa se minulle!" Sinä muistat kyllä, että minä
sanoin sinulle niin ja minä muistan sinun pitkän aikaa vaieten
istuneen. Mitä sinä ajattelit silloin, Bob? Minä olisin usein tahtonut
kysyä sitä sinulta. Mutta minä en ole koskaan voinut. Ollessamme
onnellisia minä en voinut sitä tehdä. Ja kun onnettomuus tuli, me emme
puhuneet koskaan toistemme kanssa muutoin kuin vihassa. Mutta minä
muistan pelkoni siitä hetkestä saakka ja minusta tuntuu nyt, että se
oli alkua siihen, joka nyt vei minut pois sinun luotasi. Ja mitä sinä
ajattelit vaietessasi, Bob, tiedätkö sinä, mitä se oli? Sinä luulit sen
olleen vain tyttömäisen päähänpiston ja sinä rakastit minun
nuoruuttani, minua itseäni ja sinä et tahtonut uskoa minun sillä
tarkoittavan vakavaa. Mutta sitä se oli, Bob. Sitä se oli. Sinä et
aavistakaan, kuinka vakavaa se oli.

Tätä ajatellessani minun mieleni vieläkin heltyy. Ja silloin minusta
tuntuu niin ihmeelliseltä, kuinka minä joskus olen voinut hautoa
mielessäni aikeita tehdä sinulle pahaa. Se tuntuu niin ihmeelliseltä ja
hämärältä, vaikka minä tiedän sen olleen yhteydessä sen kanssa, joka
sitten tuli.

Mutta se yö -- viimeinen kamala yö, jolloin minä kerroin sinulle
kaikki, silloin minä olisin suonut sinun ymmärtävän, Bob, kuinka
rajatonta epätoivoa minä silloin tunsin, minä olin niin epätoivoinen,
ettet sinä voi koskaan tulla tuntemaan sellaista. Ja minä olin
epätoivoinen senvuoksi, että minä tiesin tehneeni sellaista, jota ei
voida koskaan jälleen hyvittää. Minä en ollut ajatellut puhua silloin
sinun kanssasi, vaan minä tein sen senvuoksi, että minun epätoivoni
kävi ylivoimaiseksi ja voitti minut. Minä puhuin toivoen, että sinä
olisit sanonut yhdenkään lohduttavan sanan minulle. Ja tuo lohdutus,
jota minä odotin, oli siinä toiveessani saada nähdä ja tuntea, että se
oli helpoitus sinulle päästä minusta.

Mutta juuri se, ettet sinä voinut tuntea niin, tekee minun vääryyteni
niin suureksi, etten minä koskaan voi pyytää sinua unohtamaan sitä.
Mutta minä pyydän sinua muistamaan vain, että minun vääryyteni on
suurempi erästä toista kohtaan. On eräs toinen, joka vielä on pieni ja
hento, mutta joka on jo kyllin suuri voidakseen ihmetellä. Hän
ihmettelee, miksi hänen äitinsä meni pois hänen luotaan vieraan luo ja
jätti hänet yksin. Ja kukaan ei voi vastata hänen kysymykseensä.
Senvuoksi hän oppii aikasin tuntemaan itsensä vieraaksi häntä kohtaan,
joka on hänen äitinsä ja kumminkaan ei saa olla sitä, jota hän
tahtoisi. Hän ajattelee häntä ihmetyksellä ensin ja myöhemmin
katkeruudella.

Minä en uskalla ajatella mahdollisuutta, että hän kerran voisi unohtaa
ja ymmärtäisi, että hänen äitinsä jätti hänet silloin, kun hän vielä
oli pieni. Jos hän olisi sinunlaisesi, Bob, voisi hän ehkä sen unohtaa.
Mutta hän ei ole sinunlaisesi, vaan minun luonteiseni. Ja senvuoksi
minä voin nähdä hänen suuret siniset silmänsä ja hänen pienet hienot
kätensä ja koko hänen hennon ruumiinsa, ja muistaa, kuinka hän kerran
sairaana ollessaan sanoi minulle: "Kiitos sinulle, joka et koskaan
koske kovasti minuun."

Nyt minä olen koskenut kovasti häneen, Bob, kovemmin kuin kukaan
vieras olisi tehnyt ja senvuoksi minä pelkään hänen kerran vihaavan
minua, minä pelkään niin, että minä voin herätä hänet unissa
nähdessäni. -- -- --

Mitä minä sanoisin enempi sinulle, Bob? Pitääkö minun rukoilla sinulta,
ettet sinä kieltäisi minua pientä aikaa vuodessa hoitamasta lastani.
Pitäisikö minun vielä enemmän nöyrtyä? Toivotko sinä sitä, niin sano
tahtosi minulle ja minä täytän sen.

Minä olen sanonut sinulle kaikki, mitä minä voin sanoa ja enemmänkin.
Ja minä en ole onnellinen, Bob. Ehk'en minä voi siksi koskaan
tullakaan. Mutta jos se olisi mahdollista, mahtaneeko sitten, jos sinä
ja minä tulemme vanhoiksi ja tapaamme sitten. Silloin on niin paljon
tapahtunut ja niin paljon muuttunut toisin. Silloin ehkä sinulla on
seurassasi täysikasvuinen poika, joka on hämillään, mutta kumminkin
hieman -- vain hyvin hieman -- iloissaan saadessaan nähdä minua
sellaisena kuin minä silloin saatan olla. Ja silloin voi tapahtua, että
sinä itsekin voit hymyillä raskasmielisesti, mutta kumminkin hyvää
hymyä ja ehken sellaisella ilmeellä, jonka sinä saat ajatellessasi
kaikkea mennyttä pahaa ikäänkuin unena.

On niin paljon, niin paljon, jota minä en nyt voi sinulle sanoa, mutta
jonka minä silloin uskon ehkä selvenevän. Voipa tapahtua, että sinä
voit ilman kovin suurta katkeruutta silloin tavata

                          _Häntä, joka kerran oli sinun vaimosi_.


XX.

                                          Ekuddenissa Elokuussa.

_Paras Anna!_

Minä valehtelisin sanoessani sinun kirjeesi tehneen minuun sen
vaikutuksen, jota sinä todenmukaisesti olet siinä tarkoittanut. Minä
olen neuvotonna, mitä minä vastaisin sinulle. Sillä minä en tahtoisi
loukata sinua ja minä en voi vastata kirjettäsi sellaisella sävyllä,
jota sinä olet käyttänyt minua kohtaan ja joka -- mitäpä minä
kieltäisin sitä? -- toisinaan on liikuttanut minuakin, mutta toisinaan
herättänyt katkeruutta minussa.

Sinä kerrot, kuinka sinä olet ollut iloinen, ja mikä sinut on riistänyt
pois minun luotani, ja se voi ehkä kerran olla hyödyksikin, että sinä
olet sen tehnyt. Minä en ymmärrä sitä. Sillä minulle on kaikki, mikä on
tapahtunut, vielä jotain, jota minä en voi yrittääkään selvittää
itselleni, vielä vähemmin katsoa sitä rauhallisesti. Senvuoksi minä
olen kysynyt itseltäni, miksi sinä olet tätä kirjoittanut. Ja minulle
on juolahtanut mieleeni ajatus, joka ehkä on kummallinen, ehkä aivan
vääräkin. Minä en voi kumminkaan päästä siitä ajatuksesta vapaaksi,
että sinä olet kirjoittanut niin paljon itsestäsi, vähemmän senvuoksi,
että sinulla olisi ollut tarve kertoa kaikki itsestäsi minulle, kuin
senvuoksi, että sinä luulit sillä tavalla voivasi vaikuttaa minun
tunteisiini. Kun ihmisen hellimmät tunteet kerran saa liikkeeseen, niin
muuttuu hän paremmin taipuvaisemmaksi ja jolloin tulokseksi saavuttaa
helpommin toiveensa. Sinä olet hetken aikaa unohtanut, että sinä olit
äiti. Että sinä nyt olet sen muistanut, on vain paljon luonnollisempaa
kuin edellinen unohtuksesi. Sinä tahdot saada edes jonkinlaista
oikeutta lapseesi ja sitä minä en tahdo sinulta kieltääkään. Siihen
minä en anna myöntymystäni sinun vuoksesi, vaan ainoastaan oman itseni
vuoksi. Senvuoksi, ettet sinä voisi oikeudella sanoa mitään pahaa
minusta. Silloin sinä olet kumminkin voittanut, mitä sinä kirjeessäsi
tarkoitit ja mitä sinä sanoit, ei siis ollut turhaan sanottu. Mutta
minä liitän ehdon tähän lupaukseeni ja tämä on minun horjumaton ehtoni.
Sinä et näytä ajatelleen, että tässä asiassa on myös kolmaskin, jonka
ajatusta täytyy myöskin kysyä ja tämä on meidän poikamme, jolla, niin
pieni kuin hän vielä onkin, kuitenkin on oikeus saada kieltää tai
myöntää, kun se koskee hänen joutumistaan vieraiden luo. Minä otaksun
hänen ensi kerralla vastaavan ehdottomasti myöntäen tähän kysymykseen.
Mutta minä en ole varma, että aina tulee suhde olemaan sellainen.
Mutta, jos minun poikani tahtoo tavata äitiään, niin minä lupaan, etten
minä koskaan tahdo estää häntä siitä.

Ehkä sinusta tuntuu kaikki mitä minä olen tässä sanonut, hyvin
epäluuloiselta, jota sinä et ole odottanut tapaavasi minussa.
Mahdollisesti minä olen tullut epäluuloiseksi ja sen seurauksena
nurjamieliseksi. Mutta minä tiedän myöskin olleeni hyvin lyhyen ajan
tämän ominaisuuden uhrina. Minä olen muuttunut epäluuloiseksi samalla
kertaa, kun se nainen, jota minä olin rakastanut enemmän kuin mitään
muuta, sanoi minulle, ettei mikään, johon minä uskoin, ollut muuta kuin
tyhjyyttä ja valhevaloa. Silloin minä tulin epäluuloiseksi -- jos minä
nyt todella olenkin sitä. Ja sinua minä saan kiittää siitä -- sinua ja
erästä toista. Sinulle minä myöskin tarjoan ensimäiset hedelmät siitä,
mitä sinä itse olet luonut.

Minä voisin lopettaa tähän. Sillä miksikäpä minä sanoisin sinulle
enempi? Tiedänköhän minä itsekään miksikä minä sen teen? Ja onkohan se
ensinkään todenmukaista, että sinä välittäisit paljon muusta minun
kirjeessäni kuin siitä, jossa sinä saat nähdä, etten minä tahdo
vastustaa sinun toivettasi? Minä en tiedä sitä enkä myöskään voi saada
sitä tietää. Mutta sinä olet kertonut niin paljon itsestäsi, että minä
myöskin voin saada halun kertoa jotain itsestäni. Ja joskaan minun
sanani eivät sinua liikuta, niin olenhan minä kumminkin sanonut, mitä
minä tahdoin sanoa. Sanottavani tulee suorastaan kerrankin sanotuksi ja
se täytyy sanoa, ei vieläkään sinun vuoksesi, vaan minun itseni vuoksi.

Myrskynä riehuu minussa nyt hillitsemätön viha tätä kertoessani. Ja
minä en voi olla niin jalomielinen kuin sinä. Minä nimittäin en voi
syyttää itseäni. Sinulle on helppoa olla jalomielinen. Sillä sinä olet
polkenut minut jalkoihisi ja tätä tietä sinä olet saavuttamaisillasi
uuden onnesi, joka ehkä on paljon suurempi kuin se, jonka minä olen
kerran voinut tarjota. Se antaa sinulle voimaa, jota ei ole minulla.
Minulla on muuta, joka on köyhempää, mutta ehkä yhtä valtavaa. Se on
yksinäisyyteni ja siitä ja siinä minä nyt kirjoitan. Minä en kirjoita
syytelläkseni, vaan puolustaakseni itseäni. Ja eikö se ole ihmeellistä,
että minä -- joka voisin syyttää muita, jos tahtoisin -- sensijaan
tunnen tätä halua -- että sinä ja minä näyttelemme toisiamme vastaan
nyt, kuten ehkä ainakin, aivan kerrassaan vastakkaisia osia?

Kun minä ensi kerran tapasin sinut, Anna, silloin minä en varmastikaan
ollut se mies, joksi sinä kirjeessäsi olet tahtonut minut tehdä. Minä
ajattelin niin vähän omia ajatuksiani, minä olin niin heikko sielultani
ja minä toivoin niin äärettömän vähän. Minä kuuluin siihen sukuun,
jonka korviin oli lakkaamatta laulettu elämän mitätöntä arvoa ja elämän
epäilyksen ainoaa varmuutta, jolle ihminen voi rakentaa. Voiko
ajatellakaan mitään mitättömämpää? Onko mahdollista keksiä
mitättömämpää, joka synnyttäisi heikompaa sukua? Minulle ei sopinut
sellainen laulu, sillä minulta puuttui itseluottamusta ja uskoa. Mutta
tuo laulu jäi minun korviini ja myrkytti minut. Se herätti minussa
mietiskelyä ja sairaaloisia ajatuksia minun aivoissani. Se teki minusta
yksinäisen ihmisen, joka yksinäisyydessään harhaili ja pelkäsi itse
elämääkin.

Mutta siinä veressä oli myöskin toisia ominaisuuksia, joka virtaili
minun suonissani. Ja ne kiihoittivat minun sydäntäni ilon, onnen ja
elämänrakkauden ikävästä voimakkaasti sykkimään. Yksin ollessani ja
muutamina harvoina, suurina juhlahetkinäni voi tuo toinen veri voittaa
minussa sairaloisuuteni ja silloin minun sieluni puhtaasti juhli
itsenäisyydessään. Silloin murtautui esiin se, joka voi herättää
sinussa harhaluulon, että minun lakkaamatta olisi pitänyt kantaa sinua,
"pilvien tuolla puolla, taivaan sinessä."

Sitä sinä etseit minusta. Minun olisi pitänyt antaa, antaa ja antaa.
Mutta kun minä kerran väsyin. Oi, Anna. Minä sanon sinun laillasi: sinä
et voi ymmärtää!

Minä voin kertoa sinulle, sinä et ole ensimäinen, joka et ole
ymmärtänyt. Minun joutuessani ihmisten seuraan, jotka minä tunsin
vapaiksi, kohosi minun ummehtunut, pelästynyt ja voitettu iloisuuteni
nautinnonhalun äärimmäistenkin vaatimusten yli, ja pahahenki oli pakoon
ajettu. No hyvä! Minä olen kerran ollut nuoruudenystävieni kanssa
samassa ristiriidassa, jossa minä nyt kuulen kauvan olleeni sinun
kanssasi. Tiedätkö, Anna, mitä minä tein? Minä sanoin heille aivan
yksinkertaisesti eräänä päivänä, etten minä ollut sellainen mies, miksi
he minua luulivat. Minä sanoin sen heille sellaisessa tilaisuudessa,
jolloin heidän täytyi kuulla minua. Minä sanoin sen niin, että minun
ympäristöni vaikeni. Ja minun sanani olivat armeliaisuuden rukous, jota
ei kukaan, ei kukaan voi aavistaa, kuinka syvältä ne tulivat minun
sielustani. Tiedätkö, minkälainen oli seuraus? Niin, kun minä eräänä
päivänä uskalsin esiintyä sellaisena, jollaiseksi he sitovasti
käsityksissään olivat minut pakoittaneet, niin eräs heistä löi minua
olkapäähän ja sanoi: "Maljasi, Bob! Nyt minä taas tunnen sinut. Nyt
sinä olet oma itsesi." Ja tahdotko tietää enemmän? Minä en ole koskaan
tavannut näitä ystäviä, sillä minä en ole voinut tehdä sitä. Vain yhden
niistä minä olen tavannut. Se oli hän, joka lausui nämät sanat, joka
silloin oli yleisen mielipiteen ilmaus. Ja hän, joka sanoi nämät sanat,
oli tuo, jonka nimeä ei saa enää koskaan lausua minun talossani.

Tämä kaikki kuuluu ihmeelliseltä sinun korvissasi, ja minä ymmärrän,
että sen täytyy tehdä niin. Minähän en tiedä itsekään, missä yhteydessä
tämä on kaiken sen kanssa, joka on pirstonut minun elämäni. Ja
kumminkin siinä on jotain, joka ilmaisee, että juuri tästä kohdasta
pitäisi elämäni vararikkoa alkaa selvittämään, jos joku, joka voisi,
tahtoisi selvityksen ottaa vaivakseen. Tuon jonkun pitäisi siinä
tapauksessa olla enemmän jumalaa kuin ihmistä.

Mutta ajattele, Anna, kuinka sinun sanasi silloin liikuttaisi minua
sillä näyttämöllä, jota sinä kirjeessäsi muistelet. Kuinka sinä
tulitkaan muistaneeksi juuri tätä tapausta? Kuinka se on mahdollista,
että juuri ne sanat, jotka sinä silloin sanoit, voivat jäädä yhtä hyvin
sinun muistiisi kuin minunkin. Sinä pyysit minua aina olemaan iloinen.
Sinä sanoit iloni olevan sen, jota sinä rakastit minussa. Sinä kerrot
huomanneesi minun alakuloisuuteni ja koetit tavallasi selittää minun
vaikenemistani.

Minä myöskin muistan sen hetken, Anna, ja minä muistan sen sellaisella
voimalla, jolla muistelee ainoastaan niitä hetkiä, joina tietämättään
ratkaisee oman kohtalonsa. Sinä muutuit äkkiä minulle vieraaksi
ihmiseksi, jolla ei ollut muuta yhteistä minun kanssani, kuin että sinä
olit tehnyt minulle tuon suuren vaatimuksen, ja minä tiesin, etten minä
sitä voi koskaan täyttää. Minussa puhui kovasti voimakas ja valtava
ääni: "Mene, mene, mene! Repäise itsesi ajoissa irti!" Mutta minä en
voinut mennä. Minä en voinut reväistä itseäni irti. Minä istuin kuin
tuoliin sidottuna, ja minä ajattelin ajatuksia, jotka koettivat saada
ääntä hiljaisuuteen. Mutta se ei onnistunut. Ajatukset seurasivat minua
kotiini saakka ja minä makasin valveilla sen yön ja ajattelin, kuinka
minä voisin sanoa sinulle, että minun ja sinun välillä täytyy kaikki
olla lopussa.

Minä nukuin aamupuolella ja heräsin siihen tunteeseen, etten minä
voinut tehdä muuten kuin yhdellä tavalla ja minun kohtaloni pakoitti
minua ottamaan kaikki sellaisenaan senvuoksi, että minä tiesin
rakastavani sinua. Minä en puhunut tästä koskaan sinun kanssasi ja kun
elämä sitten kantoi meitä eteenpäin voimakkailla laineillaan, silloin
minä uskoin, ettei minun epäröimiseni ole ollut muuta kuin onton ja
hyödyttömän mielikuvituksen sikiö.

Nyt minä tiedän, ettei se ollut niin. Minä tiedän, että minun olisi
pitänyt voida jättää sinut, ja tuo ääni, jota minä en totellut, tahtoi
minun omaa parastani. Minä olen varma, että sinä myöskin olet tuntenut
samantapaista. Sillä sinäkin silloin epäilit, josko se rakkaus, jota
sinulle tarjottiin, voi sulostaa sinun elämääsi. Sitä minä en tiedä,
mikset sinä totellut sitä viittausta, jonka sinä sait ystävällisiltä
voimiltasi. Me emme ole koskaan puhuneet tästä ja nyt se on minulle
myöskin yhdentekevää saada tietää enemmän kuin tiedän. Niin paljon minä
tiedän nimittäin, että minua houkuteltiin unohtamaan se varotus, joka
puhui minussa, senvuoksi, että sinun puhuessasi oli sinun kasvosi niin
sanomattoman uinailevat ja surulliset. Minusta tuntui, tapahtunee mitä
tapahtuneekin, sinä et koskaan voisi kuitenkaan kohdata miestä, joka
voisi kohdella sinua niin äärettömällä hellyydellä, ja minä toivoin
vuosien tasoittavan tietä sinun sielullesi minun sieluuni. Tästä me
olemme taistelleet ja tuossa taistelussa et ole voittanut sinä enkä
minä.

Mutta nyt, katsellessani kaikkea mennyttä, tuntuu minusta kaiken
täytyneen pakosta tapahtua niinkuin se on tapahtunut. Sillä kukaan ei
jää rankaisematta, joka ottaa hartioilleen sellaista, joka kohoo hänen
omien voimiensa yli, ei edes, jos hän kantaa toivetta, joka avaa
näkömatkan, joka on meidän käsitysrajojemme ulkopuolella. Ei kukaan tee
sitä, ilman ettei hänen paras tarkoituksensa muuttuisi hänen
vihollisekseen, joka kostaa sitä julmemmin, mitä nurjempi ja
oikeudettomampi hänen rangaistuksensa on. Ja minä olen, tahtoessani
olla rehellinen, tiennyt, mitä minä tein. Minä olen käyttäytynyt sinua
kohtaan niinkuin minä olisin käyttäytynyt tuota toista kohtaan, jonka
nimeä minä kiroon. Minä olen kätkenyt, mitä minä en koskaan unohda pois
ja kätkenyt sydämeeni jotain, joka ei koskaan haihdu sieltä.

Tämä on minun hyvästini sinulle ja sinusta se voi tuntua kovalta. Se on
sellainen kuin sinäkin olet sanonut minulle ja minä tunnen, etten minä
voi elää, jos'en minä saa sanoa sinulle, mikä minua nyt häpeällä maahan
luhistaa. Minä häpeän, Anna, minä häpeän itseäni. Ja minä häpeän
senvuoksi, että minulla on ollut silmät, joilla minun piti voida nähdä
ja en kumminkaan ole nähnyt. Ja minä olen niin heikko, etten minä ehkä
nytkään olisi sanonut sinulle, mitä minä nyt sanon, jos minä todella
vakavasti voisin ajatella, että nämä köyhät sanat edes voisivat häiritä
sitä elämää, joka odottaa sinua ja jossa minulla ei ole vähintäkään
osaa. Senvuoksi näissä sanoissa ei ole edes kostoakaan. Epätoivoa se
vain on, josta minun ehkä pitäisi olla ylpeämpi näyttäessäni sitä
sinulle tai antaessani sinun edes aavistaakaan sitä.

                                                     _Bob_.


XXI.

Kun Bob oli lähettänyt tämän kirjeensä, luuli hän ensin, että tulisi
katumaan sitä. Hän huomasi itse sen liian katkeraksi ja kovaksi, ei
senvuoksi, että hän ajatteli niin, vaan antaessaan hänen, jota
katkeruus ja kovuus koski, tuntea nuo ajatukset. Mutta päivät menivät
ja katumus, jota hän kerran oli odottanut ja pelännyt, ei tahtonut
tullakaan. Se oli hänen mietiskelyissään, mutta ei tunkeutunut
syvemmälle. Päinvastoin Bob tunsi melkein helpotusta tietäessään, että
hänen vaimonsa oli lukenut tuon kirjeen. Hän oli iloinen siitä, ettei
hän ollut antanut saamansa kirjeen hellän sävyn vallata itseään. Siinä
oli kostoa ja se kohotti hänen itsetuntoaan. Hän oli näyttänyt
säilyttävänsä teot muistossaan ja eikä antanut viettelevien sanojen
pettää itseään, vaikkakin ne olivat lämmittäneet hänen sydäntään.

Mutta se ei ollut kumminkaan se ajatus, että hän oli esiintynyt niin
kovasti, joka Bobia sisäisesti lohdutti. Mitä hän eloisimmin tunsi, oli
se onni, että hän oli antanut oman luonteensa puhua eikä ollut pelännyt
kohdata toista omana itsenään. Tämä oli Bobille hyvin tavatonta ja
senvuoksi hän tunsi jotain vapauttavaa tunnetta, joka ehkä oli alkua
siihen, että hän edes voi jälleen herätä surustaan.

Oli myöskin toinen seikka, jonka tämä kirjeenvaihto aiheutti ja se oli,
että Bob alkoi aivan uudella tavalla mieltyä poikaansa.

Alussa, yksin jouduttuaan hän oli tuskin huomannut tuota pientä poikaa,
joka istui joka ruoka-aika pöydässä hänen vieressään. Kun hän alkoi
huomaamaan hänen läsnäoloaan, tapahtuipa eräänä päivänä, että pikku
Georg kysyi äitiä. Isä ja hän istuivat tavallisesti hiljaa,
kumpainenkin vaipuneena omiin ajatuksiinsa eikä kumpikaan heistä
viekotellut toista ajatuksistaan.

Silloin kysyi Georg äkkiä, kääntyen isään päin:

"Miks'ei äiti tule kotia?"

Tässä kummastutti Bobia se, ettei tämä kysymys ollut tullut ennen. Yli
viikon oli nimittäin Anna rouva ollut poissa, yli viikon oli siis Bob
myöskin kulkenut ajatuksissaan, jotka olivat estäneet häntä näkemästä
mailmaa ulkopuolella itseään, ja yhtä kauan oli poika odottanut
ennenkuin hän teki tämän kysymyksensä.

Bob kiihtyi tätä ajatellessaan ja vastasi lapseen katsomatta:

"Äiti on matkoilla."

Mutta hän ajatteli itsekseen:

"Ymmärtääkö poika tai eikö hän ymmärrä ja mitä minä vastaan hänelle,
jos hän kysyy enemmän?"

Mutta pikku Georg ei kysynytkään enempi. Lopetettuaan syöntinsä tuli
hän kiittämään ruvasta isälle. Sitten otti hän lakkinsa ja juoksi
pihalle leikkimään. Bob seisoi katsellen häntä eteisen ikkunasta. Hän
näki pojan asettuvan aidan viereen ja kuuli hänen viheltävän. Hetken
perästä pistäytyi esiin toinen pojan pää hänen vierestään ja sitten
katsoivat he molemmat metsään, jossa heillä oli salainen paikka, piilo
tuntemattomille kalleuksille ja rauhallinen nurkka, jossa ei kukaan
isoista häirinnyt heidän leikkejään.

Bob teki tästä sen johtopäätöksen, ettei Georg mietiskellytkään äidin
poissaoloa, ja hän huomasi sen aivan luonnolliseksi, ettei lapsi voinut
ymmärtää sitä, mitä oli tapahtunut vanhempien kesken. Pojan kysymys oli
vain johtunut satunnaisesta uteliaisuudesta ja Bob tunsi salaista
tyydytystä siinä ajatuksessaan, ettei lapsi näyttänyt surevan äitiään.

Seuraavan päivän aamuna istui taas isä ja poika kahden kesken
aamiaisella ja Bob tunsi tällä kertaa hiljaisuuden vaivaan itseään,
joka vallitsi heidän välillään. Niin usein kuin sai siihen tilaisuuden,
heitti hän poikaan rauhattoman, tutkivan katseensa. Mutta hän ei
huomannut muuta kuin Georgin olevan vain toimessa tyydyttääkseen
ruokahaluaan ja sattumalta olevan kiintyneenä juustosiivuun, joka
peitti koko hänen voileipänsä.

Silloin kääntyi poika äkkiä isäänpäin ja kysyi aivan kuin jatkona
eiliseen keskusteluun:

"Missäs Gösta setä nyt on?"

"Miksi sinä sitä kysyt?" kysyi Bob.

"Siksi, että hän oli aina ennen täällä, kun sinä olit poissa", vastasi
poika.

Sekavina kierähtivät Bobin sielussa mitä ristiriitaisimmat tunteet. Hän
joi kahvinsa ja kokonaan unohtaen lapsen läsnäolon nousi pöydästä ja
alkoi ajatuksissaan kävellä edestakaisin lattialla. Hän oli
katkeroitunut ajatellessaan, että oli saanut kuulla lapsen suusta sanat
"Gösta setä", hänessä herätti suurinta kummastusta se, että lapsi oli
nyt alkanut uudestaan kysellä, joka osittain osoitti hänen
tyytymättömyyttään ensimäiseen tiedusteluun saamaansa vastaukseen,
osittain, että hän jatkoi ajatuksiaan yksinäisyydessään ja ilmeisesti
kulki miettien mitä oli tapahtunut. Siitä oli siis muodostunut
arvoitus, jossa lapsen ajatukset ponnistelivat voidakseen sen itsekseen
ratkaista. Bob tunsi noissa ajatuksissa jotain aivan uutta, joka ei
ollut koskaan juolahtanut hänen mieleensäkään. Se oli hänelle niin
uutta, ettei hän tullut ajatelleeksi poikaa itseään, hän kulki vain
miettien kaikkea sitä kuin problemia, joka tähän asti oli hänelle ollut
aivan tuntematon ja hän tunsi olevansa kerrassaan kykenemätön tekemään
tai sanomaan mitään tässä asiassa. "Jospa Anna olisi täällä", ajatteli
hän, "hän voisi ehkä puhua pojan kanssa." Samassa silmänräpäyksessä
kuin tämä ajatus oli herännyt hänessä suututti Bobia sen täydellinen
mahdottomuus ja hän seisahtui neuvotonna kesken kävelyään.

Silloin solui hänen katseensa poikaan, joka vielä istui paikallaan
pöydässä, ja hänet valtasi omituinen katumuksen tunne, että hän
rauhattomana lapsen vuoksi unohti itse lapsen. Hän tunsi itsensä
omituisen kömpelöksi ja hätääntyneeksi, huomasi olevansa pakoitettu
sanomaan jotain, mutta hän koetti etsiä sellaista selitystä, joka olisi
sopiva sanoa lapselle. Silloin huomasi hän äkkiä, että pojalla, joka
istui koko ajan katsellen alas lautastaan, oli kyyneleet silmissä. Se
teki Bobiin kovin kummallisen vaikutuksen. Se sai hänet unohtamaan
kaikki mitä oli ajatellut ja miettimättä sitä, mitä hän sanoisi tai ei
sanoisi meni hän pojan luo, taputteli vapisevalla kädellään tätä päähän
ja sanoi itkunsekaisella äänellä ne sanat, mitkä itsestään syöksähtivät
hänen huuliltaan:

"Onko sinulla ikävä äitiä."

Näytti siltä kuin poika olisi kauvan hillinnyt itseään. Sillä hän
lyhistyi kokoon ikäänkuin hänen ei olisi kauvemmin tarvinnut pitää
itseään suorana ja purskahti samassa itkuun. Se oli lapsen vilpitöntä,
katkeraa itkua, ilman ajateltua teeskentelyä ja itsensä hillitsemistä.

"Kyllä", sanoi hän nyyhkyttäen.

Silloin otti Bob pojan luokseen ja alkoi puhua rauhoittaakseen häntä.

"Miks'et sinä sitä sitten ole ennemmin sanonut?" sanoi hän.

"Minä en ole tohtinut", nyyhkytti poika.

"Miks'ei?"

"Minä näin, että sinä olit niin vihassa äidille."

"Näitkö sinä? Kuinka sinä voit sitä nähdä?"

"Minä näin, kun äiti oli kotona. Ja kun hän oli poissa, minä ymmärsin,
että hänen vuokseen sinä näytit aina niin vihaselta."

"Näytinkö minä vihaselta?" kysyi Bob.

"Kyllä", vastasi poika. "Minusta näytti siltä."

Silloin otti Bob poikansa polvelleen ja suuteli häntä kunnes sai
kyyneleet kuivamaan ja kysyi sitten häneltä:

"Onko äiti sanonut sinulle mitään?"

"Ei", vastasi poika.

Hän näytti miettivältä ja Bob ei voinut olla tyytyväinen vastauksen
äänen sävyyn.

"Ajattelepas", sanoi hän. "Eikö hän ole jotain sanonut sinulle?"

Georg katsoi miettivästi ylös ja koetti rehellisesti selvitellä
ajatuksiaan.

"Kyllä", sanoi hän lopulta. "Hän tuli minun luokseni viime aamuna, kun
hän oli kotona, ja herätti minut."

"Mitä hän silloin sanoi?" kysyi Bob niin rauhallisesti kuin hänelle oli
mahdollista. Mutta hänessä heräsi epäilystä, että hänen vaimonsa olisi
turmellut lapsen tunteet häntä itseään kohtaan, ikäänkuin salaa
viekkaasti varastanut hänen oman lapsensa.

Poika mietti taas ja sanoi verkalleen:

"Äiti sanoi matkustavansa kauvas pois ja etten minä saisi nähdä häntä
isoon aikaan. Hän pyysi sitten, etten minä koskaan unohtaisi häntä ja
että minä olisin hyvä isälle."

Kun Georg oli suurella vaivalla sanonut nämä sanat, alkoi hän itkeä
taas niin katkerasti ikäänkuin hänen sydämensä tahtoisi haljeta ja Bob
istui kauvan hiljaa. Hän piteli pientä kättä omassa kädessään
kuunnellen kuinka tuo raju itku vaikeni ja hiljeni.

"Kuulehan nyt, minun suuri poikani", sanoi hän. Ja hänen äänensä
vapisi, kun hän alkoi. "Tee niinkuin sinun äitisi on sanonut. Älä
koskaan unohda häntä. Ja jos sinä tahdot puhua hänestä minun kanssani,
niin sinä saat puhua niin paljon kuin tahdot. Mutta eräästä toisesta
minä en soisi sinun puhuvan, hänestä, jota sinä äsken kutsuit Gösta
sedäksi. Sinä et saa myöskään nimittää häntä niin, ei edes, jos sinä
tapaisitkin hänet. Sinun äitisi on nyt matkustanut pois ja hän ei tule
enää tänne kotia takaisin. Mutta kun me muutamme syksyllä kotia
kaupunkiin, saat sinä käydä tervehtimässä häntä milloin vain sinä itse
tahdot."

Puhuessaan tunsi Bob ikäänkuin hän olisi jollain salaisella tavalla
solminut hänen ja lapsen välille siteen, joka oli ollut rikkirevittynä
ja hänestä tuntui, että nyt tunsivat hän ja poika toisensa. He olivat
tulleet tutuiksi kuin kaksi ihmistä, jotka kohdattuaan luottamuksella
kohta puhuvat toistensa kanssa. Näytti ikäänkuin Georg myöskin olisi
tuntenut samaa. Sillä hänen katseensa oli nyt kaihoista vapaa, kun hän
käänsi sen isään. Hän näytti vain ihmettelevältä, ikäänkuin koko hänen
mailmansa olisi vaihtunut uudeksi.

"Meneekö äiti naimisiin hänen... kanssa, josta minä en saisi puhua?"
kysyi hän punastuen.

"Kyllä", sanoi Bob tukehtuneella äänellä ja käänsi itsensä poispäin.

Hän ei tiennyt kuinka se oli mahdollista, että hän voi puhua noin
lapsen kanssa, mutta hän tunsi olevansa oikealla tiellä ja oli
onnellinen siitä, että hän oli voinut puhua.

"Eikö äiti ole sitten kauvemmin minun äitini?" kysyi lapsi.

Bob ei hymyillyt vastatessaan:

"Kyllä hän on. Hän on aina sinun äitisi. Mutta hän ei ole kauvemmin
minun vaimoni. Voitko sinä sitä ymmärtää?"

Hän näki kaksi suurta, miettivää lapsensilmää katsovan kasvoihinsa ja
kuuli pojan sanovan "kyllä", ikäänkuin pyytäen varmuutta jostakin, jota
hän itse näytti voivan aavistaa. Sitten tunsi hän kaksi hentoa
käsivartta kaulassaan, tunsi pojan huulten painautuvan poskelleen ja
kuuli hänen kuiskaavan Bobille aivan uudella sävyllä:

"Miten sinä olet hyvä minulle, isä!"

Uuden, heräävän elämän aalto virkistävästi huuhdellen vieri Bobin
sielun läpi, ja laskiessaan poikansa polviltaan näki hän hänet
ystävänään, jonka hän oli juuri voittanut, vertaisenaan, uskottunaan
tuon pienen ihmisen, joka oli isompi kuin kukaan voi aavistaa.


XXII.

Oikeastaan Bobin tietämättä ja ymmärtämättä muodostui tämä päivä hänen
elämänsä käännekohdaksi, joka kätki itseensä yhtä suuren, niin, ehkä
suuremmankin merkityksen kuin se onnettomuus, joka hänestä vielä
tuntui, ettei hän koskaan voi sitä kantaa.

Samana päivänä, kun hän ensi kerran vakavasti oli puhunut poikansa
kanssa, seisoi hän ikkunassa katsellen pihalle eteisen edustalle. Georg
tuli käyden ja seisahtui hiekkakäytävällä ikäänkuin hän olisi ajatellut
itsekseen ja neuvotellut itsensä kanssa. Hänen poskensa punottivat,
ryhti oli joustava ja katse kirkas. Hän ei nähnyt isää, mutta Bob
seurasi hänen pienintäkin liikettään sellaisella mielenkiinnolla
ikäänkuin hän olisi havainnut aivan uuden hämmästyttävän ilmiön.

Georg katsoi eteiseen, jossa isä seisoi, ja nyökäytti päätään. Sitten
kääntyi hän katselemaan ulapalle ja Bob sai jälleen omituisen
tunnelman, että hän eli uusissa olosuhteissa, joka toi uusia tunnelmia.
Oli kuin poika olisi näyttäytynyt hänelle aivan uudessa valossa. Hän
oli niin suuri, varma itsestään, niin aivan varma ja vakuutettu siitä,
mitä hän tahtoi tuo aivan pieni kehityksessään vakaantunut ihmissielu.
Bob katsoi ja katsoi, tunsi sydämensä lämpenevän ja hänen sielussaan
liikkui jotain kiitollisuudentunteen tapaista. Mutta samalla kertaa
tunsi hän sellaista kunnioituksen tunnetta poikaa kohtaan, joka johtuu
siitä, kun me opimme antamaan arvoa toisten ihmisten yksilöllisyydelle.
"Mitä se on oikeastaan pojassa, jota minä en ole koskaan ennen
huomannut?" ajatteli Bob. "Mikä on muuttunut uudeksi hänessä? Ja miksi
minä tunnen itseni nyt samalla kertaa helläksi ja onnelliseksi?"

"Senvuoksi, että minä tunnen hänen elämänsä alkavan ja omani soluvan
taapäin, mutta kumminkin omituisella tavalla jatkuvan ja nuortuvan
hänen elämässään", vastasi Bob itselleen.

Ja hänen silmänsä hämärtyivät onnenkyyneliin.

Georg ei seisonut siellä kauvemmin. Hän meni eteiseen ja otti siellä
riippuvan onkivavan ja meni sen kanssa rantaan, kiipesi siellä suurelle
kivelle istumaan ja alkoi onkia.

Bob oli nyt liiaksi tunteittensa vallassa voidakseen tehdä sen, mihin
hänellä oli sisäinen halu, ottaa toinen onkivapa ja mennä tekemään
seuraa pojalleen. Hän ei ollut vielä kyllin tottunut osaansa olla pojan
uskottu, tehdäkseen sitä. Sensijaan kuljeskeli hän ajatellen heidän
aamullista keskusteluaan ja hän oli niin täysi tämän keskustelun
jättämästä muistosta, ettei hän näyttänyt voivan tehdä mitään, kulki
vain sen epämääräisen tunteensa valtaamana, että elämä oli alkanut
kirkastumaan hänelle.

On myöskin mahdollista, että Bob vielä oli liian paljon tuon
sairaloisen mietiskelynsä vallassa, joka viime aikoina oli muuttunut
hänen herrakseen. Todellisuus oli hänelle vielä niin vieras, ettei hän
voinut ymmärtää sen ilonaihetta. Sensijaan, että olisi antautunut
sille, voi hän ruveta uinailemaan tästä uudesta suhteesta poikaansa,
joka näytti kätkevän hänelle onnen mahdollisuuden, samalla tavalla kuin
hän oli ennen uinailemallaan kaivautunut suruunsa. Sillä tavalla olisi
hän voinut kadottaa, mitä hän oli voittanut niin kummallisesti
uskomalla itsensä omalle lapselleen. Sillä kaikki suhteet vaativat
hoitoa kestääkseen. Bobin teko näytti hänestä itsestään jälestäpäin
niin sanomattoman ihmeelliseltä, melkeinpä selittämättömältä. Voiko
yleensä puhua lapselle näin? Oliko se nyt vähääkään luonnollista, että
aikaihminen noin vaan laski tuskiensa taakan pienokaisen hartioille?

Bob luuli tehneensä nyt niin eikä hän voinut täydellisesti ymmärtää,
että hän sensijaan oli keventänyt lapsen kuormaa. Hän ei voinut sitä
ymmärtää sellaisena. Sensijaan hän kumminkin alkoi huomata, että poika
näytti iloisemmalta eikä istunut enää hiljaa isän seurassa. Bob oli
aivan yksinkertaisesti voittanut pojan sydämen puhumalla hänelle kuin
aikaiselle ihmiselle, johon hänellä voi olla luottamusta. Hän aavisti
vain näin, mutta ei käsittänyt vielä kuinka vakava asia oikeastaan oli.
Hän ikävöitsi vain saada jatkaa samaan suuntaan kuin hän oli
alkanutkin. Mutta hän tunsi itsensä samalla kertaa niin kokemattomaksi
seurustelemaan lapsen kanssa, että hän pelkäsi liian nopean
päivittäisen luottamuksen kautta jollain ihmeellisellä tavalla
kadottavansa sen luottamuksen, jonka hän tunsi omituisella tavalla
valloittaneensa.

Tätä kaikkea mietti Bob hämillään, kun poika ei ollut välittömästi
hänen läheisyydessään. Ja se oli hänen ajatuksissaan pojan kanssa
seurustellessakin. Näin kehittyi tuo ujo ja iloa kaipaava suhde, joka
ei ole aivan kerrassaan tavaton lapsen ja vanhempain välillä.

Sitäpaitse Georg oikeastaan kehittikin tätä suhdetta. Sillä hänellä oli
lapsen terveys ja hän otti isän luottamuksen kaikissa olosuhteissa
kestävällä lupauksella. Hän oli antanut lupauksen eikä hänelle
juolahtanut mieleenkään rikkoa sitä.

Pojalla oli ollut paljon päänvaivaa sen jälkeen, kun hän kerran oli
saanut vastauksen kysymyksiinsä, joita hän oli niin kauvan ajatellut ja
ensimäisen tilaisuuden sattuessa hän kysyi enemmän.

"Onko äiti jo naimisissa?" kysyi hän eräänä päivänä.

Ja isän kasvot eivät enää synkistyneet ikäänkuin nuo keskustelut
olisivat virkistäneet Bobia nyt sensijaan, että ne olivat ennen
vaivanneet häntä.

"Ei, ei vielä", vastasi Bob rauhallisesti.

Ja kun poika jatkoi kyselyjään, jatkoi isä vastailujaan. Muodostui
pitkiä ja ihmeellisiä keskusteluja, joissa tehtiin monia muistutuksia
ja havaintoja, ja Bob ihmetteli sitä, että poika tiesi niin paljon ja
ymmärsi kaikki niin hyvin. Puhelut sukeutuivat yhä useimmin ja useimmin
tällaisiksi keskusteluiksi ja kun hyvä luottamus toisiinsa oli
muodostunut, niin itse aineistokin pian laajeni. Georg alkoi kysellä
isältään yhtä ja toista, ja Bobilla oli täysi työ osata vastata
kaikkeen mitä hän tahtoi tietää. Pian eivät vastaukset enää
hidastuttaneet kysymyksiä. Niin Bob sai vähitellen oppia seurustelemaan
poikansa kanssa, johon Georg oli hänet opettanut. Jos poika olisi
osannut suunnitella, kuinka hän parhaiden voisi päästä isän toveriksi,
niin hän ei olisi siihen osannut valita sopivampaa tapaa. Hän aivan
yksinkertaisesti vaati Bobia seuraamaan häntä leikeissään ja
mietteissään, ja ennenkuin Bob tiesi sanaakaan, eli hän jo uudessa
mailmassa. Lapsi oli muuttunut johtavaksi sieluksi ja isä voitti
terveytensä sallimalla johtaa itseään.

Bobista tuntui se kaikkein ihmeellisemmältä, että mitä enemmän
uskollisuus kasvoi hänen ja pojan välillä sitä harvemmin Georg kysyi
häneltä äidistä. Viime kerran keskustellessaan äidistä kysyi Georg
ajatteleva ilme kasvoillaan:

"Etkö sinä pidä enää äidistä?" Se oli kysymys, johon Bob huomasi alussa
olevan vaikean vastata lapselle ja hän koetti senvuoksi kiertää sitä
lausumalla:

"Luonnollisesti minä pidän äidistä."

Mutta ääni vastauksessa ei mahtanut olla tyydyttävä, sillä poika
vastasi tyytymättömällä sävyllä:

"Sinun ei tarvitse narrailla minua."

"Ei, minun ei tarvitse tehdä sitä", koetti Bob jälleen.

Mutta poika ei antanut vetää itseään nenästä.

"Miksi sinä sitä teet sitten?" sanoi hän loukkaantuneena.

Bob ei voinut vastata niin kuin hän tahtoi ja hän soimasi itseään,
ettei hän voinut tehdä sitä. Mutta hän ei voinut välttää lapsen kysyvää
katsetta ja hän sanoi:

"Älä nyt vielä kysy minulta sitä."

Tämän keskustelun perästä Georg ei enää puhunut äidistä isän kanssa. Ja
Bob luuli alussa hänen väistävän sitä tultuaan loukatuksi senvuoksi,
että hän oli puhunut hänestä. Mutta niin ei kumminkaan ollut
asianlaita. Kun hän oli yksin ja sai nähdä isän, kirkastuivat hänen
kasvonsa ja hän osoitti isälle kaikkia pikkuhuomioitaan, kuin lapsi
tekee, kun sen hellyys on hereillä. Ikäänkuin hän olisi tahtonut
ponnistella suojellakseen isää vahingoittumattomana.

Asia oli niin, että Georg oli ajatuksissaan ruvennut vertailemaan isää
ja äitiä toisiinsa ja isä oli hänelle yhtä uusi tuttava kuin hänkin oli
isälle. Nämä vertailut eivät olleet äidille eduksi. Sillä Georgilla oli
kaksi kysymystä, joita hän oli itsekseen miettinyt, mutta joita hän ei
koskaan kysynyt isältään. Toinen oli: Kuinka äiti voi matkustaa minun
luotani pois, kun hänen ei tarvinnut? Ja toinen kuului: Kuinka hän voi
pitää enemmän Gösta sedästä kuin isästä?

Ei kumpaakaan näistä kysymyksistä voinut Georg sopivasti esittää
isälle. Pienillä on nimittäin toisinaan oma tarkoituksensa asioista,
joita he katsovat hyödyllisiksi uskoa vanhemmille salaisista
ajatuksistaan. Ja hän vaikeni tällä kertaa, kun ei löytänyt itse
vastausta ja sitäpaitsi hänellä oli toinenkin syy vaieta.

Nähdessään isänsä kääntyvän pois, jottei tarvitsisi tulla liikutetuksi,
sai Georg sen käsityksen, että isä kärsi kuullessaan hänen puhuvan
äidistä. Georg oli pieni, kummallinen poika, jonka ajatukset liikkuivat
omilla teillään. Niitä ajatuksia olisi ollut vaikea seurata enemmän
kokeneenkin kasvattajan kuin Bob oli. Mutta nuo ajatukset olivat omin
neuvoinsa päässeet siihen päätökseen, että Bob oli onneton. Tästä
kehittyi toinen ajatus ja se oli nimittäin, että Georg tahtoi hyvittää
isälleen kaikki, mitä hän oli menettänyt kadottaessaan äidin. Tätä
Georg ajatteli yksin ollessaan. Se muodostui unelmaksi, jota hän voi
haaveilla niin, että hän sai melkein kyyneleet silmiinsä. Ja hänestä
tuntui, että isä ja hän aina eläisivät yhdessä. Niin isä vanhenisi ja
Georg kasvaisi isoksi. Mutta Georg ei menisi koskaan naimisiin. Sillä
silloin hän voisi saada sellaisen vaimon, joka jättäisi hänet. Ja
sitäpaitsi hän ei tahdo jättää isää niinkuin äiti oli tehnyt.

Näiden ajatusten valtaamana hän meni ruvispeltoon, joka oli
metsänrinteellä ja poimi siellä suuren vihkon sinikaunokkeja. Ja
näitten ajatustensa elähyttämänä meni hän sisälle ja asetti kukkavihkon
lasiin Bobin kirjoituspöydälle.

"Tässä on isälle", sanoi hän koettaen näyttää leikilliseltä.

Bob hymyili kiittäessään kukkavihkosta. Hän oli vähemmän liikutettu
kuin antaja. Mutta hän tunsi jotain erikoista pojan käytöksessä, jota
hän ei voinut itselleen selittää.

Bob ihmetteli sitä hieman. Mutta hän eli uudessa onnessaan, joka tuntui
hänestä toisinaan paljon arvokkaammalta kuin hänen mennyt onnensa. Ja
hän alkoi voida elää siitä miettimättä. Joka aamu hän heräsi uuteen
päivään, joka toi mieltymystä mukanaan. Ja joka ilta levolle mennessään
hän tunsi löytäneensä sellaisen rakkauden, jota ei kukaan voi häneltä
riistää.

Ensin hänen virkalomansa loputtua heräsivät jälleen vanhat ajatukset
moninkertaisella voimalla.

Vanhat ajatuksetko? Niin, Bobille ne olivat vanhoja. Hänestä tuntui
ikäänkuin hän olisi vuosikausia elänyt maalla vaan poikansa kanssa
kahden.


XXIII.

Uudet tapahtumat olivat saaneet hänet unohtamaan, että hänen olisi
pitänyt hankkia uusi huoneusto itselleen ja senvuoksi hänen täytyi
muuttaa vanhoihin huoneisiinsa, joissa jokainen askel muistutti mieleen
siitä, mitä hän oli taistellut unohtaakseen. Mutta kun hän oli hyvin
tullut toimeen vanhoissa huoneissaan, niin hän ei tahtonut jättää
niitä. Tottumus sitoi hänet niihin ja päivä seurasi päivää, päivistä
muodostui viikkoja ja viikoista kuukausia. Elämä, jota Bob nyt eli,
laski kuin laakerin laakerin päälle sille menneelle, joka kerran oli
ollut hänen ja nyt oli poissa.

Bob mietti nyt vähemmän kuin ennen ja siitä hän sai suuremmaksi osaksi
kiittää Georgia. Pojalle hän tuli tavallaan samalla kertaa isäksi ja
äidiksi, ja siihen Bob tunsi sellaista mieltymystä, joka korvasi
hänelle kaiken muun. Hän oli melkein unohtanut kaiken sen pahan, joka
oli ollut, tai hän luuli ainakin unohtaneensa sen. Hänen sielustaan oli
tuskat kuluttaneet jotain pois ja paljon uutta oli siellä sensijaan
herännyt elämään. Kun Bob istui yksin ja koetti ajatella menneitä
aikoja niin hän ei löytänyt yhteyttä sen ihmisen välillä mikä hän oli
ollut ja mikä hän nyt oli.

Joulun saavuttua muodostui katkeama Bobin elämään, joka toi taas paljon
vanhaa hänen elämäänsä. Georg tuli eräänä päivänä hänen luokseen ja
kertoi tavanneensa äidin. Poika punastui sitä sanoessaan ja Bob
ymmärsi, ettei Anna ole ollut yksin, kun poika tapasi hänet. Mutta
Georg ei kertonut mitään siitä, että hän olisi tavannut muita, ja Bob
ymmärsi hänen vaikenevan senvuoksi, ettei hän tahtonut mainita tuon
toisen nimeä. Siitä Bob oli hänelle kiitollinen ja hän tunsi vain
kylmän karmasevan selkäänsä, kun Georg kysyi, saisiko hän mennä
tervehtimään äitiä ja viipyä pari päivää hänen luonaan.

"Tahdotko sinä itse sitä?" kysyi Bob.

Tähän vastasi poika myöntävästi.

Sen enempi syventymättä asiaan antoi Bob suostumuksensa. Mutta niinä
päivinä, joina Georg oli poissa, hän ei voinut löytää rauhaa
virastohuoneessaan eikä kotonaan. Hän kulki ympäriinsä kuin kuumeessa
ja ihmeellisenä muistona vainosi häntä niitten aikojen ajatus, jolloin
hän oli rauhatonna toisesta syystä kuin nyt ja hänen kohtalonsa hänen
tietämättään pimentyi ja tuli, kuten hän luuli, päätetyksi.

Bob oli ilman suurempaa mielenliikutusta ajatellut, että hänen vaimonsa
oli uusissa naimisissa, ja hän oli huhuina siinä yhteydessä kuullut
niistä menestyksellisistä yrityksistä, joita osakeyhtiö Patrian
toimeenpaneva johtaja oli tehnyt. Tämä oli solunut hänen ajatustensa
ohi sellaisena, joka ei enää pitkiin aikoihin ollut vetänyt hänen
huomiotaan puoleensa. Silloin se oli tehnyt moninkertaisen vaikutuksen
Bobiin, kun hän eräänä päivänä odottamatta kohtasi kadulla entisen
ystävänsä. Molemmat miehet tulivat käytävällä toisiaan vastaan ja he
menivät toistensa ohi kuin kaksi tuntematonta, tuntien kumpikin
vastenmielisyyttä, jota ei kumpikaan antanut toisensa huomata. Kun Bob
pääsi pienen matkan kadulla eteenpäin, värisi hänen ruumiinsa kuin
vilusta ja tämä tunne uudistui kerta kerran perästä monena päivänä
tämän jälkeen.

Nyt kun Georg oli tämän miehen kotona ja hän tiesi hänen olevan
siellä, joutui Bob sellaiseen jännitykseen, joka ei hetkeen häntä
heittänytkään. Hän oli niin kiusaantunut pelkästään siitä ajatuksesta,
että hän tunsi pelkäävänsä pimeää tyhjässä huoneustossaan ja hän makasi
yöt valveilla miettien sitä, josko poika tulee takaisin. Bob luuli nyt
kadottavansa hänet ja tämä ajatus muodostui varmuudeksi, koska
sellainen tapaus näytti hänestä johdonmukaiselta kaikesta siitä
päättäen, mitä ennen oli tapahtunut, johdonmukaiselta seuraukselta koko
hänen elämästään.

Tämä ajatus ei väistynyt tunniksikaan hänen sielustaan ennenkuin poika
tuli eräänä iltana kotia ja ryntäsi suoraan isän huoneeseen. Niin suuri
kuin hän olikin, ryömi poika isänsä polville ja Bob oli niin
ajatuksiinsa syöpynyt, että hän odotti vain pojan pyytävän saada mennä
takaisin. Senvuoksi Bob tuskin uskoi omia korviaan kuullessaan pojan
sensijaan sanovan:

"Minä en tahdo koskaan mennä sinne takaisin."

Bob työnsi pojan sylistään voidakseen nähdä hänen kasvonsa.

"Etkö sinä tahdo mennä takaisin?"

"En", vastasi Georg ja hänen kasvonsa vavahtelivat.

"En, silloin kun hän on kotona."

Voitonriemuisa isänylpeyden ja ilon tunne täytti samalla kertaa Bobin
rinnan. Hän työnsi pojan pois luotaan, käveli poikki huoneen, otti
nenäliinan niistääksensä nenäänsä. Bob oli liikutettuna, mutta tahtoi
olla rauhallinen ja se onnistuikin hänelle. Hän kääntyi ja katsoi
hymyillen poikaansa.

"Mitä pahaa hän on sinulle tehnyt?" kysyi hän.

"Hän on paha äidille", sanoi poika, "Sen vain tiedän."

"Kuinka sinä sen tiedät?"

"Minä näin sen hänestä."

"Mitä hän sitten teki hänelle."

"Ei hän tehnyt hänelle mitään."

"Sanoiko hän sitten jotain?"

"Ei."

"No, jos'ei hän sanonut eikä tehnyt hänelle mitään, kuinka sinä sitten
tiedät, että hän on paha hänelle?"

"Niin, hän katsoi pahasti häneen."

Enempi ei Georg voinut selittää sitä, vaan hän piti lujasti kiinni
ajatuksestaan ja lisäsi vakuuttavasti:

"Minä vihaan häntä."

Sitä sanoessaan Georg punastui ikäänkuin hän olisi sanonut jotain
sopimatonta. Mutta Bob ei voinut olla taputtamatta poikaa olkapäälle,
ikäänkuin tämä olisi sanonut tai tehnyt jotain oikein hyvin. Ja tänä
iltana tapahtui se ihme, että hän ensi kerran ajatteli rauhallisesti
häntä, joka kerran oli ollut hänen vaimonsa.

Kummakseen hän huomasi että hänen katkeruutensa jo nyt oli pienempi
kuin hän koskaan oli voinut uskoa. Samoin kuin hän nuoruudessaan
nähdessään hänet ajatteli, ettei kukaan mailmassa voisi hyväillä häntä
niin hellillä käsillä kuin hän, niin näki hän hänet nytkin. Hän tuntui
Bobista niin turvattomalta ja heikolta, kuten mies ajattelee naista,
kun ensilempi alkaa vesoa hänen sielussaan.

Yhtäläisyys ensimäisen tunteen, jonka Anna oli nuorena tyttönä hänessä
herättänyt, ja tämän tunteen välillä, joka nyt tuli vierähtäen vain
lämpöisenä myötätuntoisuuden aaltona hänen sydämessään, oli häviävää
laatua. Sillä sen sai pian häviämään kaiken muun nielevä ilo. Bob tiesi
nyt, että hän omisti yksin lapsensa ja tämä varmuus soi hänelle varaa
olla jalomielinen.

Hän meni nyt makuuhuoneeseen ja sillä vuoteella, joka oli ennen ollut
hänen vaimonsa, nukkui poika syvästi ja tasaisesti hengittäen. Bob
seisoi kynttilä kädessä kuunnellen häntä kunnes poika tuli
rauhattomaksi ja alkoi väännellä unissaan.

Silloin poistui Bob sieltä, jottei herättäisi häntä, mutta hän lausui
ensi kerran hiljaa itsekseen:

"Anna parka!"


XXIV.

Niin meni talvi, päivät pitenivät ja ajatukset muuttuivat
valoisimmiksi, kevät tuli ja eräänä sunnuntaina oli Bob ottanut pojan
mukaansa saaristoon valitakseen yhdessä uutta kesäasuntoa. Poika oli
nyt Bobin paras ystävä ja hänen suurin ilonsa oli saada päättää jostain
yhdessä.

Mutta seuraavana päivänä oli Georg vuoteen omana kuumeessa ja Bob
käskettiin kirjastosta kotia.

Kun edellinen kevätpäivä oli ollut niin sanomattoman ihana ja lämmin,
niin luultavasti Bob kohta pojan sairastuttua ikäänkuin ennustaen
aavisti onnettomuutta. Hän istui Georgin vuoteen vieressä tunnustellen
hänen kalvosestaan suonen tykintää. Hänen muistossaan oli eilisen
päivän matkat mustansinervien selkien yli, joitten rannoilla oli vielä
lumilampareita. Koivut alkoivat vivahtaa ruskeilta, niiden ensimäiset
nuput antoivat kummuille niin omituisen valoisan ruskean vivahduksen.
Havumetsä kimalteli märkänä, aurinko paistoi kirkkaana, kalalokit
kirkuivat kevään lämmössä ja auringon paisteessa, ja raskas talvi
näytti paenneen niin kauas pois, ikäänkuin se ei enää koskaan
palaisikaan.

Bob istui ajatellen kuinka leppoista ilma oli ollut ja sitten hän
ajatteli lunta. Lumi oli luonnollisesti vielä kylmetyttänyt hänet
lämpöisen kevätpuvun läpi. Selittämätöin, kuuro epätoivo valtasi Bobin
istuessaan poikansa vuoteen vieressä kuunnellen kuinka häntä yskä
kiusasi. Hän ajatteli kuinka he olivat vieri vieressä yhdessä kulkeneet
metsässä vain päivä sitten. Metsä oli levännyt niin hiljaisena ja
kimallellut niin vihreänä auringonpaisteessa. Heräävä linnun laulu oli
siellä täällä auringonsäteiden lomissa alkanut viserrellä. Linnun
laulun seasta kuului rasahduksia ja tuulien vienoa huminaa.

Bob istui paikallaan poikansa vuoteen vieressä eikä liikahtanutkaan
siitä ennenkuin lääkäri tuli. Sitten hän muisti vain yhden
ainoan sanan, jonka hän oli kuullut hänen sanovan, ja se oli:
"molemminpuolinen keuhkotulehdus."

Ensin tulivat sanat helpoituksena ja se tuntui Bobista ikäänkuin se
olisi voinut olla paljon pahempaakin. Sitten hän tuli ajatelleeksi
sanaa: "molemminpuolinen", ja tunsi pistävän tuskan kierähtävän
sydämessään. Mutta Bob ei tahtonut uskoa olevan siinä mitään vaaraa.
Hän tahtoi vapautua pahoista aavistuksistaan ja koetti ajatella sen
olevan vain ylimenevää laatua. Hän käveleskeli huoneessaan odotellen
vaaran väistyvän ja toivoi pääsevänsä tuosta tavattomasta
tuskantunteestaan. Sairaanhoitajatar saapui, jonka lääkäri oli
lähettänyt ja hääri kaikenmoisissa pienissä hoitopuuhissaan, joita Bob
ei ymmärtänyt, mutta joista hän odotti kaiken sen pahan väistyvän,
josta hän nyt kärsi.

Ainoa, mikä voi Bobin herättää horroksistaan, oli, että hän voi kuumeen
kestäessä kohdata poikansa katsetta. Uskollisesti vahtivan koiran
tavoin hän istui vuoteen vieressä ja joka kerta, kun poika katsoi ja
hänen kasvonsa kirkastuivat isän nähtyään, luuli Bob tapahtuneen
muutoksen sairaan tilassa parempaan päin. Hän nukkui vuoteessaan
vaatteet päällään ja hän heräsi kuunnellakseen, josko pojan hengitys
oli tauvonnut.

Eräänä päivänä näki Bob Georgin olevan rauhatonna ja hän kumartui
vuoteen yli kuullakseen mitä hän tahtoisi. Poika sulki silmänsä ja oli
vaiti, mutta hänen silmäluomensa vavahtelivat tuskaisina.

"Onko sinulla jotain, jota sitä ajattelet?" kysyi Bob.

Äkkiä vei poika pienen, kuumeisen kätensä silmilleen.

"Kyllä", kuiskasi hän. "Älä pahastu. Minä ajattelen vaan niin usein
äitiä."

"Tahtoisitko sinä, että hän tulisi tänne?"

Bob ei tiennyt itsekään kuinka nuo sanat tulivat hänen huuliltaan. Koko
hänen ruumiinsa vapisi ja hänet yllätti ensi kerran tuo kamala varmuus,
että poika kuolisi. Hengittämättä hän odotti vastausta, jonka hän tiesi
jo edeltä päin, mutta jota ei kuulunutkaan. Pieni, kuumeinen käsi oli
vain silmillä.

Sitten sanoi Bob, mitä hän tiesi täytyvänsä sanoa:

"Hän tulee tänä päivänä. Minä lähetän häntä hakemaan."

Silloin luisui pieni käsi pois kasvoilta hyväillen isän kädelle. Bob
näki, että poika taisteli vastustellen itkua, ikäänkuin hän olisi
ymmärtänyt, kuinka suuria taisteluja se isälle maksoi. Bob luuli
kuulleensa hänen kuiskaavan "kiitoksia" ja hän oli näkevinään hänen
kuumeisten kasvojensa kirkastuvan. Mutta hän ei tiennyt selvästi, mitä
hän oli kuullut tai nähnyt. Hän soitti vaan sähkökelloa niin, että
sairaanhoitajatar tuli sisälle. Sitten hän meni huoneeseensa ja
kirjoitti niinkuin poika oli toivonut.

Bob ei tiennyt vielä, mitä hän teki ja mitä se toi mukanaan. Hän kulki
vain kärsimättömänä laskien minuutteja ennenkuin Anna tuli, ja hän
ikävöitsi hänen tuloaan siksi, että Georg oli sitä toivonut. Hänestä
tuntui ikäänkuin sen pitäisi aikaansaada muutoksen. Ehkä tämä johtui
siitä, että hän tunsi voivansa vaatia palkkiota uhrauksestaan. Hänen,
joka oli lapsen äiti, tulisi ja hänen täytyy saada siinä jotain
muutosta. Jotain, joka oli kaiken hänen kokemuksensa yläpuolella.

Silloin kuuli Bob ovikellon soivan ja hän luuli verensä jähmettyvän
suonissaan. Hän seisoi hiljaa voimatta liikahtaa paikaltaan, jossa hän
seisoi, koko hänen sielunsa kuunteli vain, hän kuuli pikaisia askeleita
ja näki oven aukenevan.

Bob näki vaimonsa ja hän näytti pitemmältä nyt kuin hän oli viime
kerran hänet nähnyt.

"Bob!" sanoi hän hengästyneenä. "Kuoleeko hän? Tai onko hän jo
kuollut?"

Bob ei ymmärtänyt häntä.

"Ei", sanoi hän. "Ei tokikaan."

Sitten näki hän hänen purskahtavan niin hirveästi nyyhkyttämään, että
Bob silmänräpäykseksi unohti itsensä.

"Hän ikävöitsi vain nähdä sinua", sanoi Bob rauhoittaakseen häntä.

Ennenkuin Bob ehti estää oli hän kumartunut suutelemaan hänen kättään.
Sitten kääntyi hän ja meni Bobin edellä makuuhuoneeseen.

Bob seurasi jälessä ja jäi seisomaan hämärän huoneen ovelle hänen
vaimonsa rientäessä sen vuoteen luo, jossa Georg makasi. Bob näki pojan
melkein ilosta nousevan ylös, hän näki entisen vaimonsa kumartuvan
vuoteen yli ja Georgin kietovan kiihkeästi käsivartensa hänen
kaulaansa.

Bob seisoi katsellen tätä ja uusi tuska kierteli hänen kurkussaan. Hän
ei voinut nähdä sitä kauvemmin, vaan kääntyi ympäri ja meni ulos. Mitä
on tapahtunut? ajatteli hän. Mitä on oikeastaan tapahtunut?

Mutta hänelle selveni tuo epäselvä tunne katkeriksi ajatuksiksi, Bob
ymmärsi olevansa yksin ja hän ymmärsi lapsensa kuolevan. Sillä äiti,
tuo kaikkivaltias, joka lapselle oli antanut elämän ja hallitsi sen
sielua yksinvaltiaana hädän ja sairauden saavuttua, oli tullut. Hän oli
hyljännyt lapsen, hän ei ollut hoivannut ja hoitanut häntä, ehkä
toisinaan unohtanutkin hänet. Mutta hänen sisään tultuaan oli kaikki
muu samassa hetkessä muuttunut turhaksi ja arvottomaksi. Hänen täytyi
jäädä pojalle sairaanhoitajattareksi, sillä hänellä oli niin pehmoiset
kädet ja hän käsitteli niin hellästi ja varmasti hänen sairasta
ruumistaan. Surujensa vallassakaan hän ei unohtanut mitään, jota lapsi
tarvitsi. Hiljaa hän kulki huoneessa ja hänen kädestään hän ottaisi
lääkkeensä, ravintonsa ja hänen kädestään hän saisi hoivansa. Ja
kaikkeen tuohon häviäisi kaikki, mikä oli ollut ja mennyt. Georg ei
ehkä muistaisi, mutta kumminkin tuntisi pienenä ollessaan levänneensä
hänen käsivarsillaan. Hänen suustaan hän oli kuullut ensimäiset sanat,
joita hän oli alkanut soperrella; hänen polvillaan hän oli istunut ja
itkenyt. Hänen läsnäolonsa lahjoitti hänelle rauhan ja hän unohtaisi
kaikki nojatessaan hänen rintaansa vastaan tuon suuren luonnonlain
mukaan, joka sanoo, että tarve luo rakkauden.

Tätä ajatellessaan Bobilla ei ollut vähintäkään rauhaa. Hänen täytyi
mennä takaisin sisälle pojan luo, ei senvuoksi, että hän olisi toivonut
jotain omalle osalleen, vaan senvuoksi, että hän tahtoi nähdä olevansa
oikeassa, ja hänen kärsimyksensä oli nyt suurempi kuin ihmiset kantaa
voivat.

Bob meni ovesta sisään ja hänen paikallaan istui hän, joka oli kerran
ollut hänen vaimonsa. Hän istui hiljaa katsoen vuoteeseen eikä
kääntynyt kuullessaan oven avautuvan. Hänen olkansa yli voi Bob nähdä
Georgin makaavan silmät suljettuina ja hän oli asettanut kätensä äidin
kädelle. Hänen kasvonsa olivat kuultavan kalpeat, mutta hänen
poskillaan näkyi punaa, joka oli ilonhehkun kaltaista.

Bob tiesi siellä olevansa tarpeeton ja arvoton ja kääntyi mennäkseen
hiljaa omaan huoneeseensa. Epätoivoisena ja yksinäisenä hän käveli
siellä edestakaisin ikävöiden kaiken olevan lopussa.


XXV.

Tunnit menivät ja tulivat päiviksi, ja molemmat aviopuolisot kulkivat
toistensa ohi vanhoissa huoneissaan.

Mutta he eivät vältelleet toisiaan enää ja Bob oli oppinut istumaan
poikansa vuoteen ääressä ja näkemään vaimonsa kumartuneena hänen
ylitsensä, puhuttelevan häntä, eikä enää tuntenut sitä mitä ensin oli
tuntenut. Se pakoitti heitä unohtamaan ja puhumaan muusta kuin omasta
itsestään. Bobista tuntui se lopulta luonnolliselta, että Anna oli
siellä, ja he söivät yhdessä ateriansa ajattelematta muuta kuin
hehkuvaa elämäänsä, jota he molemmat väkisin tahtoivat säilyttää
palavana. Melkein huomaamatta, sanaakaan siitä sanomatta kantoivat nuo
molemmat harhautuneet ihmiset toistensa päivien vaivoja, he kulkivat
vierivieressä kuin eronneet, mutta jälleen yhtyneet sillä tavalla kuin
ei ehkä koskaan ennen.

Bob huomasi jotain tunteissaan vaimoaan kohtaan, joka solui pois ja
tasoittui, mutta hän ei ruvennut sitä itselleen selvittelemään. Hänen
ei tarvinnut myöskään tehdä sitä. Lääkäri oli heille sanonut kuoleman
lähestyvän. Mutta Bob ei sitä uskonut. Hän yksin tunsi vain jotain,
joka oli korkeampaa kuin suru ja ilo, suurempaa kuin elämä ja kuolema.
Ja tähän uuteen tunteeseen, joka hänet nyt täytti, hukkuivat kaikki ne
tunteet, jotka olivat jäytäneet häntä, että hän oli kärsinyt vääryyttä
ja vieläkin kärsi -- -- --

Poika oli houraillut jo monta tuntia. Hän puhui hajanaisia sanoja ja
hän näytti olevan sodassa. Kirjojen satumaisissa seikkailuissa hän
näytti elävän ja hän huusi kovasti aseita, sotaa ja tahtoi saada
miekkansa. Se oli jotain sanomattoman kamalaa nähdä tuota luiksi
laihtunutta ruumista jännittyneenä, joka oli taudin runtelemana
uupunut, ja kuulla noiden ohuiden huulien lausuvan kummallisia,
ajatuksettomia sanoja.

Ja hiljaisuudesta, joka vallitsi tuossa huoneessa, joka oli kerran
ollut heidän syleilyjensä ja onnensa todistajana ja jossa he nyt taas
istuivat, kohosi onnettomien hengityksestä sanatonta tuskaa, joka
valtasi heidät molemmat. Heidät kohtasi menneisyys siellä viuhuttaen
ruoskaansa heidän hartioillaan. Hiljaisuudessa kuului pohjattomia
tuskan huokauksia, pimeys selkeni niin, että he molemmat, tottuneina
hämärään, voivat eroittaa toisensa. Heidän katseensa kohtasivat
toivottomina ja se, mikä ennen oli ollut luonnollista ja jokapäiväistä,
kasvoi muodottomaksi ja muuttui niin vihlovaksi luonnottomuudeksi, että
se tuntui tuskaiselta hätähuudolta kuoleman suuresta hiljaisuudesta,
kirouksen kapinalta itse ikuisen vapauden edessä.

Sillä noilla kahdella, jotka istuivat siinä, ei ollut oikeutta tukea ja
auttaa toisiaan. Bob istui nyt toisen miehen vaimon kanssa vieri
vieressä poikansa kuollessa. Ja toisen miehen lasta tahtoi tämä nainen
seurata kuolemaan. Mutta näiden ajatusten lentäessä samalla kertaa
molempien aviopuolisoitten aivoissa kuin raivottaren siivillä, riensi
pikku Georg yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi heistä. Hän lepäsi silmät
suljettuina ja häntä ei enää saavuttaneet elävien ajatukset eikä sanat.
Yksin hän päätti itsessään omasta mailmastaan muuttuen samalla
suuremmaksi ja kokeneemmaksi kuin isä ja äiti olivatkaan. Hänen
kasvonsa tulivat läpikuultavimmiksi, kun hänen sielunsa sai omistaa
suuria näköaloja ja häntä ympäröitsi ilmakehä, joka ei ollut kauvemmin
aistillisen todellisuuden ilmapiirissä.

"Hän menee pois meidän luotamme", kuiskasi Anna.

"Hän tietää enemmän kuin me", vastasi Bob.

He vapisivat molemmat ja kaikki heidän ympärillään muuttui kuoleman
läheisyydessä äkkiä niin suureksi. Kaikki heissä vaikeni ja tässä
silmänräpäyksessä he eivät tunteneet mitään surua. Heidän sielunsa
olivat yhtyneet ja tahtoivat tainnoksissa seurata sitä sielua, joka jo
oli valmis rientämään pois.

Silloin avasi poika äkkiä silmänsä ja hymyili, ikäänkuin hän olisi
tuntenut jälleen vanhempansa. Silloin kuului korahdus, joka sai heidät
vavahtamaan ja vaihtamaan silmäyksen. Tämän jälkeen katsoi poika taas
ylös ja kuiskasi: "Äiti."

Sitten sulki hän silmänsä jälleen ja hänen laihat sormensa alkoivat
leikkiä peitolla. Ei kestänyt enää monta minuuttia, mutta heille, jotka
istuivat siellä äänettöminä odottaen, tulivat minuutit tuntien
pituisiksi ja he huokasivat ikäänkuin he eivät olisi voineet kestää
enempää ja ikäänkuin he olisivat ikävöineet kaiken olevan ohi. Kuolevan
lapsen kähisevä hengitys kuului yksistään läpi huoneen kunnes se
viimein sammui huokaukseen.

Hiljaisuus muuttui niin äärettömän syväksi ja voimakkaaksi, että
vanhempien sydämet taukosivat sykinnästä. He istuivat paikoillaan ja
antautuivat hiljaisuuden valtaan kumpikin ajatellen omia ajatuksiaan
kunnes kuolema kulki huoneessa jättäen heidät kahden, silloin tarttui
Bob epätoivossa Annaa käteen. Anna puristi myöskin hänen kättään. Mutta
Bob ei ajatellut muuta kuin, ettei Georgin viimeinen sana ollut
hänelle.

Bob istui miettien sitä ajatusten rientäessä sinne tänne ympäri hänen
olemuksessaan ja okaat eivät tahtoneet irtautua otteestaan. Mutta se ei
ollut vihan tai katkeruuden jälkiä hänen sielussaan. Hän ei voinut olla
muuta kuin hyvä tämän tapahtuessa ja hän jätti huoneen puristaen vielä
Annan kättä omassaan.

He istuivat kauvan vierashuoneessa eikä kukaan voi sanoa, mitä heille
tällä hetkellä tapahtui. Mutta Anna alkoi ensin puhua.

"Minä olen ollut huono nainen, Bob", sanoi hän. "Sillä minä en ole
koskaan ollut äiti. Se ei ole mikään lievennys, etten minä ehken ole
ollut huonompi, kuin kaikki ne, jotka ensin leikkivät lastensa kanssa
ja jättävät ne sitten huviensa vuoksi. Minä olen aina ajatellut, että
lapset saavat kerran elää omaa elämäänsä, mutta niin kauvan kuin minun
kestää, eläisin minä omaa elämääni. Sitten tuli heidän vuoronsa ja
silloin minä olin poissa. Minä olen uskonut siihen, ja nyt minä tiedän
sen, etten minä ole mitään ymmärtänyt. Sillä se ei ole niin. Kun on
lapsi. Ei mikään muu saa sen tilaa täyttää. Lapsessa minä olen kuollut.
Muistatko, Bob, minä pelkäsin usein tulevani vanhaksi? Mitä se
merkitsee? Jos minä vanhenen? Sehän ei ole mitään. Minun lapseni oli
kaikki kaikessa. Ja sitä minä en ole koskaan ymmärtänyt."

Bob istui kuunnellen Annan sanoja ja uusi mailma avautui hänen
silmiensä eteen. Mutta tuo mailma vajosi ja hävisi pois juuri kuin hän
näki sen ja sitä mailmaa hän ei voisi koskaan saavuttaa.

"Niin syväksi on sävy muuttunut hänen ajatuksissaan!" ajatteli Bob.
"Etten minä ole koskaan ennen sitä kuullut."

Surunsa valtaamana ymmärsi Bob nyt ensi kerran, että Anna oli kärsinyt
samoin kuin hänkin ja hänen ajatuksensa valtasi voimakas ja kyyneleinen
myötätuntoisuus, joka värisytti koko hänen sieluaan. Hän katsoi Annaa,
mutta hän ei voinut nähdä mitään. Hän olisi tahtonut ojentaa
käsivartensa pidättääkseen hänet luonaan, mutta hän ei voinut.

"Nyt minun täytyy mennä", sanoi Anna ikäänkuin unesta herättyään.

Ja Anna rouva meni kuolleen lapsensa äärestä kotia miehensä luo, joka
odotti häntä.


XXVI.

Osakeyhtiö Patrian toimeenpaneva johtaja, Gösta Wickner, istui neljättä
päivää yksinään jälkeen puolisten tyhjässä huoneustossaan odottamassa
rouvaansa. Hän oli ärsyytyneellä ja sietämättömällä tuulella, ja
antaessaan silmiensä solua ylös ja alas iltalehden palstoilla katsahti
hän pari kertaa kelloon.

Viimeinen tieto, minkä hän oli saanut rouvaltaan, oli ollut muutamalla
sanalla käyntikortille kirjoitettuna, joka kuului: "Sinun ei tarvitse
odottaa minua kauvemmin. Se on pian lopussa." Ei sanaakaan enemmän. Ei
tervehdystäkään eikä edes allekirjoitustakaan.

Gösta Wickner oli antanut kortin olla edessään pöydällä, kun oli sen
ensin lukenut. Nyt pani hän sanomalehden pois ja otti taas tuon pienen
kortin käteensä. Hän luki vitkaan ne sanat, jotka juuri, hänen
silmiensä seuratessa sanomalehden palstoja, olivat hänen mielessään ja
estivät hänen lukuaan, ja hän koetti ajatella niiden sisältöä. Mutta
nehän eivät selvittäneet hänelle kerrassaan mitään ja hän pani kortin
jälleen pöydälle ajatellen sanoja: "Se on pian lopussa." Onko tuo hänen
vaimonsa luulottelua tai onko se totta? Naiset joutuvat niin helposti
luulottelujen uhriksi ja suurentelevat vaaraa.

Gösta Wickner oli ärtyinen siitä, ettei hänen vaimonsa tullut, ja hän
koetti ajatella, kuinka se todellisuudessa vaikuttaisi hänen vaimoonsa,
jos poika kuolisi. Gösta Wickner ei voinut ajatella, miten sellainen
tapaus vaikuttaisi ja juuri tuo teki hänet rauhattomaksi. Tätä
ajatellessaan hän tuli taas katsoneeksi kelloa ja hän huomasi silloin,
että oli vain kymmenen minuuttia kulunut siitä, kun hän viimeksi oli
sitä katsonut ja tämä huomio sai hänet vielä enemmän kärsimättömäksi.

Hän ajatteli nyt, että hän oli tässä tapauksessa menetellyt
täydellisesti oikeen salliessaan vaimonsa oleskella entisen miehensä
luona eikä katunut sitä vähääkään. Mutta oli niin paljon muuta, joka
kumminkin oli sen kanssa yhteydessä ja jota Gösta Wickner ei voinut
olla laskuihinsa ottamatta. Hän olisi tahtonut tietää, josko kukaan muu
kuin Bob oli nähnyt häntä tällä aikaa ja mitä oikeastaan oli
tapahtunut.

Hänen aivoissaan kierteli ajatus, jota hän koetti ajaa pois, mutta joka
aina tuli sinne jälleen. Jospa lapsi nyt olisi kuollut, olisi se
parasta, mitä oikeastaan voi tapahtua. Gösta Wicknerin ajatusten mukaan
sellainen oli samaa, kuin että tuo tuskainen side olisi katkennut ja
että Anna olisi tullut hänen omakseen ja yksistään hänen omakseen.
Gösta Wickner oli nimittäin saanut kokea, että seurasi suurempi
vastenmielisyys kuin hän oli ajatellutkaan, että mennä naimisiin
miehestään eronneen vaimon kanssa. Niin kauvan kuin puhuttiin, että tuo
suoraluontoinen Gösta Wickner oli antautunut rakkausseikkailuihin
kauniin rouva Flodinin kanssa, ei ollut kiviäkään asetettu esteeksi
hänen tielleen. Mutta kun hän tunnusti avoimesti menevänsä naimisiin
naisen kanssa, jonka huhu oli jo hänen nimeensä liittänyt, niin silloin
muuttui suhde toiseksi. Gösta oli hyvin onnistunut sulkemaan Bobilta
muutamia niistä ovista, jotka olivat sallineet hänen vapaasti kulkea,
mutta hän oli tarvinnut kaiken esityskykynsä ja valppaan tarmonsa
saavuttaakseen tämän maalinsa. Ja kaikki se, joka vielä sitoi Annaa
toiseen, viivytti hänen nykyistä miestään sen päivän, sitten hän voisi
tuntea itsensä todellakin vapaaksi ja Gösta Wicknerilla ei ollut aikaa
odottaakaan kauvemmin. Hän oli likimain neljänkymmenen mies, jolloin
hänen menestyksensä oli alkanut, ja hän näki vallan, rikkauden,
kunnioituksen ja nautintojen viittovan molemmin puolin tuolla
kuninkaallisella tiellä, jonka hän oli valinnut voittaakseen onnensa.
Senvuoksi sisälsi myöskin tämä ajatus, että lapsi kuolisi, Gösta
Wicknerille jotain houkuttelevaa. Se toisi surua hänen vaimolleen, sen
hän ymmärsi. Mutta surua, jonka hän voittaisi. Ja kun suru olisi
voitettu, tuntisi Anna sen olleen vain onneksi hänelle itselleen ja
ehkä lapsellekin.

Gösta Wicknerilla oli melkein taikauskoinen aavistus näissä
ajatuksissaan, että kaikki näytti tarkoittavan hänen onneaan. Kuinka
olikaan hänelle raivattu onnen tietä ja kuinka hän olikaan laskenut
oikeen, kun hän oli ryhtynyt näihin puuhiin, jotka olivat vieneet hänen
nimensä rahamailman mahtavimpien joukkoon. Samaan aikaan, kun hänen
tulevaisuutensa hymyili hänelle, ilmestyi tuo nainen, jota hän oli
nuorena rakastanut, ja vaipui hänen syliinsä ilman, että hänen olisi
tarvinnut vaivata itseään voittaaksensa häntä. Oli vain yksi, joka
kiinnitti Annaa, vain yksi, joka esti häntä olemasta täydellisesti
onnellinen. Ja nyt raukeisi tuokin este itsestään.

Gösta Wickner muuttui melkein hellämieliseksi tätä ajatellessaan, ja
hän tunsi ansainneensa kaikki, mitä hän oli saanutkin. Taipumatta
vaikeuksien sattuessa oli hän kulkenut suoraan tietään eteenpäin ja hän
oli pelon kuumeessa, antamatta Anna rouvan ymmärtää sitä sanallakaan,
tehnyt laittomasta rakkaudestaan sen johtopäätöksen, että Anna tulisi
olemaan esteenä hänen tiellään. Kaikkien vaikeuksien läpi hän oli
kumminkin rautaisella tahdollaan ponnistellut, ja nyt tuli palkkio
siitä, jota hän ei ollut koskaan voinut itselleen odottaakaan.

Näissä ajatuksissaan hän käveleskeli työhuoneessaan, kun kuuli
makuukamarin oven aukenevan ja näki samassa vaimonsa edessään. Hän meni
vaimoaan vastaan ja sulki hänet syliinsä joustavalla ja melkein
lämpöisellä liikkeellä. Anna painoi päänsä hänen olkapäätään vasten,
mutta Gösta tunsi hänen ruumiinsa olevan jäykän ja että Anna vain
koetti levätä, mutta ei sietänyt hänen hyväilyjään. Hän tahtoi saada
tehdä häneltä erään kysymyksen, mutta hän ei tullut sitä kysyneeksi.
Sillä hän pelkäsi antaa hänen aavistaa niitä ajatuksiaan, joiden
vallassa hän äsken oli ollut. Siksi hän sanoi sensijaan:

"Miten minä olen ikävöinyt sinua! Minä en uskonut koskaan ikävöiväni
niin kovasti."

Anna katsahti häneen pikaisesti ja ohimennen tutkivasti, mutta sai
samassa tavallisen ilmeensä eikä vastannut mitään. Anna salli itsensä
johtaa matalalle sohvalle, oviverhojen viereen ja hänen istuessaan
siinä koetti Gösta etsiä hänen katsettaan, mutta ei voinut tavata sitä.
Eikö hän sitten voisi koskaan saada tietää, mitä hän toivoi? Eikö Anna
sanoisi mitään?

Sitten solui hänen katseensa Annan vaatteille ja hän näki hänen olevan
mustassa puvussa. Ettei hän ollut ajatellut sitä. Annahan tulikin
makuukamarista eikä eteisestä. Hän oli muuttanut pukua ennenkuin tuli
sisään.

Omituinen vastenmielisyys täytti hänen, ikäänkuin hänen vaimonsa olisi
tehnyt jotain häntä vastaan. "Oletko sinä ollut kauvan kotona?" kysyi
hän.

"Minä luulen sen", vastasi Anna.

"Minä laskin minuutteja ennen sinun tuloasi", sanoi hän.

Hänen äänensä tuntui kylmältä, mutta Anna ei ollut sitä
kuulevinaankaan.

Anna istui siinä hänen vieressään kädet polvilla tuijottaen eteensä.
Gösta ei ymmärtänyt, mitenkä hän olisi selittänyt itselleen hänen
kasvojenilmettään ja hän tuli sitä rauhattomammaksi mitä kauvemmin
hiljaisuutta kesti.

"Eikö sinulla ole mitään sanottavaa minulle, Anna?" kysyi hän.

Hän sanoi sen vain saadakseen hiljaisuuden loppumaan ja hänen sanojensa
sointu kuului niin vieraalta, jotta hän toivoi vaienneensa tai
sanoneensa muuta.

"Mitä sinä soisit minun sanovan sinulle?" kysyi Anna. "Hän on kuollut."

Anna istui edelleen rauhatonna samoin kuin ennenkin. Mutta raskaat
kyyneleet virtasivat hänen poskilleen muuttamatta hänen kasvojensa
ilmeitä.

Kauhun tunne valtasi Gösta Wicknerin. Siinä sävyssä, jolla nuot sanat
sanottiin, ja koko naisessa, joka ne sanoi, oli hänelle ja hänen
ajatuksilleen jotain uutta, ettei hän voinut selittää itselleen sitä
vaikutustakaan, minkä hän tunsi niiden itseensä tehneen. Siihen
kätkeytyi vaara; hän tunsi voimakkaalla katkeruudella, että se oli
vaarallista, niin, voipa olla vaarallista hänelle itselleenkin. Mistä
hinnasta hyvänsä täytyi hänen ravistaa Anna hereilleen tuosta
houreesta, mihin hän joka minuutti näytti yhä syvemmälle vajoavan.
Mutta hän ei huomannut mitään keinoja ja sanoi vain puhtaassa
epätoivossaan:

"Niinkö sinä häntä nyt suret?"

Mitä hän oli juuri toivonut, näytti hänestä nyt toteutuneen. Sillä Anna
ponnahti ylös ja käänsi katseensa häneen.

"Enkö minä surisi omaa lastani?" kysyi hän.

"Kyllä, kyllä", joudutti hän sanomaan hillitäkseen myrskyä. "Mutta ei
niin. Minä en uskonut sinun häntä niin surevan."

"Sinä tarkoitat kai senvuoksi, että minä olen aina laiminlyönyt
hänet..."

"Sitä sinä et ole tehnyt..."

Hän tunsi mietiskelyä Annan sanoissa. Ja mietiskely täytyy saada pois.
Mistä hinnasta hyvänsä se täytyy saada pois.

"Kyllä, minä olen aina laiminlyönyt hänet ja minä tiedän, ettei hän ole
merkinnyt minulle sitä, mitä hänen olisi pitänyt merkitä. Senvuoksi
minä suren häntä."

Samoin kuin Bob ennen, niin kuuli Gösta nyt sen syvän alttoäänen hänen
puheessaan, jota hän ei ollut kuullut ennen. Siinä oli jotain, jota hän
ei voinut ensinkään tuntea. Siinä murtautui esiin jotain, joka oli
hänelle aivan vastakkaista. "Caesarin onni!" ajatteli Gösta Wickner ja
hänen kasvonsa muuttuivat jäykiksi ja kalpeiksi.

"Jos minä olisin ollut äiti hänelle", sanoi Anna, "jos minä olisin
ollut hänen ystävänsä ja hänen hoitajattarensa, hänen paras uskottunsa
ja tukensa, jota hän ei olisi voinut koskaan kadottaa, niin silloin
minä en olisi surrut häntä niin paljon. Mutta nyt loppui minun elämäni
hänessä ja se, mitä minä kerran olen ollut, minä en tule enää koskaan
olemaan."

"Etkö sinä ajattele silmänräpäystäkään minua?"

"Minulle ei voi tapahtua mitään valtavampaa. Sillä minulle ei olisi
voinut tapahtua mitään muuta, joka olisi voinut murtaa minua niin."

"Eikö mitään? Ei edes, jos minä..." Gösta pidätti sanansa ja veti
kovasti henkeään. Hänen silmänsä saivat pistävän loisteen.

Anna katsoi häneen ja sai taas katseeseensa sitä pelkoa, jonka tämä
mies jo ennen oli hänessä herättänyt. Annassa heräsi eloon hänen
itsesuojeluskykynsä viimeisetkin jäännökset ja hän vastasi mutisten
katse poispäin käännettynä:

"En tiedä. En tiedä."

Hän ei voinut sanoa enempää ja seuraavalla minuutilla hän unohti, että
hän oli sanonut jotain. Hän istui kotonaan ja tunsi vain tuota ainoaa
tunnetta: Hän oli mennyt vieraiden luo eikä koskaan voisi päästä
takaisin kotia. Se ei ollut hänen huoneensa, koko ympäristö oli hänelle
vieras...Hän ei tohtinut ajatella ajatustaan loppuun, vaan nosti
katseensa ja katsoi miestään. Hän odotti hänen sanovan jotain, joka
voisi vapauttaa hänet loihtutuista ajatuksistaan. Hänestä tuntui
mahdottomalta, ettei hän sanoisi sitä. Silloin kuuli hän hänen sanovan:

"Sinä olet rasittunut, Anna. Sinä olet sairas ja tarvitset lepoa."

Anna kuunteli noita sanoja ja hänestä ei tuntunut olevan niissä mitään
ajatusta. Gösta tunsi vastustusta Annan vaikenemisessa ja hänen
vaistonsa kehoitti häntä jättämään hänet rauhaan. Hän sanoi tahtovansa
mennä hetkeksi huoneeseensa ja se olikin parasta, että Anna sai olla
yksinään. Anna kuuli häntä ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt, mutta hänen
lähtiessään ojensi Anna molemmat kätensä hänelle ja kysyi:

"Eikö sinulla ole mitään sanottavaa minulle?"

Silloin luuli Gösta Wickner tulleen hänelle sopivan hetken puhua. Hän
istuutui jälleen Annan viereen ja tarttui hänen käteensä.

"Usko minua, Anna", sanoi hän. "Kun sinä olet voittanut surusi, voi se
olla meille molemmille onneksi."

Anna veti kätensä pois ja katsoi kauhulla häntä.

"Onneksi?" uudisti Anna.

Gösta Wickner kohtasi hänen katseensa, mutta hän ymmärsi väärin sen
ilmeen.

"Sinä et voi tuntea sitä nyt niin", sanoi hän. "Mutta kerran sinä vielä
ymmärrät minua."

Sitä hän ei suinkaan sanonut pahassa tarkoituksessa. Hän sanoi sen vain
osoittaakseen toiveen mahdollisuutta ja hän sanoi sen rauhallisella ja
ystävällisellä sävyllä, sellaisella kuin vanhempi tapaa käyttää
sairasta ja ärtynyttä lasta hillitessään.

Mutta Annaan vaikutti kaikki tuo kuin kuulumaton julmuus. Anna toivoi
hänen sulkevan hänet syliinsä, jakavan hänen surunsa, kuivaavan hänen
kyyneleensä antamalla omansa vuotaa, tuntea hänen tunteitaan,
kohoutuvan siihen tuskaan, jota vain äiti voi tuntea. Tyhjään hän sai
toiveissaan tyytyä. Mitä hän sai, oli sana, joka lohduttaisi häntä,
silloin, kun hän ei tarvinnut muuta kuin tuntea itsensä lohduttomaksi
saadakseen itkeä kaikki tuskansa. Ja hänet valtasi jäätävä
välinpitämättömyys, johon tuo pelontunnekin, joka hänet valtasi aina
Göstan läheisyydessä, hukkui kokonaan. Hän nousi ylös ja pusersi esiin
vain sanat:

"Sinulle se luonnollisestikin on onni päästä vapaaksi jokaisesta
muistosta, joka muistuttaa menneisyyttä."

Gösta Wickner seisoi hänen edessään kasvot kalpeina. Suonet
pullistuivat hänen otsassaan ja hänen kasvonsa saivat hillitsemättömän
raivon ilmeen, joka kummallisella tavalla kirosi koko miehen olennon ja
ulkomuodon.

"Sinä vaadit ehkä, että minunkin pitäisi surra häntä?" sanoi hän
jäykästi.

Anna ei tiennyt itsekään, mitä hän olisi vastannut. Hän tiesi vain,
että hän oli silmänräpäykseksi saanut pelkonsa toteutumaan, sen pelon,
joka sanoi hänelle, ettei hänellä ollut mitään tältä mieheltä
odotettavissa.

"Älä mene nyt minun luotani", sanoi Gösta ja asettui hänen eteensä.
"Sinä et tiedä, mitä sinä teet."

"Hän ymmärtää kaikkityyni", ajatteli Anna.

Mutt'ei edes tämä ajatuskaan estänyt häntä. Mielettömästi hän ryntäsi
hänet pois tieltään ja meni huoneeseensa. Hän meni, että hänen täytyi
saada olla yksin ja siksi, että hänen ajatuksensa uhkasivat tukehduttaa
hänet. Hän meni ja istui ensimäiselle tuolille, minkä hän löysi, ja
hänen siellä istuessaan selveni koko hänen elämänsä hänen sisäisille
silmilleen. Hän sai sellaisen selvänäköisyyden, kuin ihminen voi saada
juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin hänestä tuntuu, että tuska juuri
on hämmentämäisillään hänen järkensä, ja hän ainoastaan voi nähdä mikä
ennen oli hänelle muka suurta ja oleellista.

"Kuinka se voi olla niin", ajatteli Anna, "etten minä koskaan ennen ole
tuota nähnyt? Mikä minut on tehnyt sokeaksi? -- Kuka tuo mies on?"
ajatteli hän edelleen. "Ja kuinka minä olen hänen? Hänhän ei voi tuntea
myötätuntoisuutta keneenkään. Hänen sydämensä on kylmä. Hänen itsekkäät
tunteensa itseään kohtaan ovat niin voimakkaat, että ne ovat hurmanneet
minut ja narranneet minun sydämeni sykkimään tahdissa hänen sydämensä
kanssa. Mitäpä hän tuntisi minuun? Mitäpä se häntä liikuttaa, että
minun lapseni on kuollut? Tietääkö hän edes mitä se tahtoo sanoa, että
pieni lapsi on kuollut?"

Anna katsoi yhä kauvemmin ja kauvemmin jokaista ajatustaan, joka
syntyi hänessä. Hän istui samalla paikalla kunnes tuli pimeä ja häntä
paleli ikäänkuin Göstan kylmyys olisi tarttunut häneen.

"Hän on aivan toisellainen ihminen kuin Bob ja minä", ajatteli hän.
Minä ja Bob. Kuinka hän tuli maininneeksi itseään ja Bobia yhdessä? Hän
koetti edelleen tehdä sen ajatuksissaan ja alkoi hiljaa itkemään. Sillä
Bob ei olisi puhunut hänelle saadakseen hänet rauhoittumaan. Hän olisi
sallinut hänen itkeä loppuun ja hyväillyt häntä, ja koko ajan olisi hän
tiennyt, että hän tunsi samaa kuin hänkin.

"Mitähän tämä oli? Mitä se oli?"

Kaikki hänen ajatuksensa, jotka menivät ja tulivat, niihin liittyi
selityksiä hänen menneestä elämästään, kaikesta, mitä oli ollut ja
kaikesta, mitä nyt oli. Ne eivät kulkeneet järjestyksessä, mutta ne
selittivät kuitenkin kaikki. Ne repivät rikki sen anteeksiannon, joka
hämärsi hänen katseessaan, ja ne tulivat katkeruutena raatelemaan hänen
sieluaan. Mutta rikkiraadellun läpi hän näki selvästi, ja hän tuomitsi
itsensä rikollisena.

Lopuksi kuuli Anna oven avautuvan ja Göstan äänen kysyvän:

"Etkö tahdo vähän ruokaa? Se on jo pöydällä."

Anna oli kuulevinaan tuossa äänessä soraäänen, jonka hän oli
tuntevinaan niin hyvin. Hänestä tuntui tuo soraääni aina olleen siinä,
ja että hän oli tekeytynyt kuuroksi päästäkseen sitä kuulemasta.

"Kyllä", sanoi hän, "minä tulen."

Hän meni saliin ja istuutui pöytään. Sähkölamppujen valo kirveli Annan
silmiä ja hän oli ihmeissään nähdessään itsensä. Häntä vastapäätä istui
Gösta. Hän söi hyvällä ruokahalulla puhuen hillityllä äänellä, jossa
Anna kuuli katkeroitumisen vielä olevan jälellä.

Mutta hän ei ajatellut sitä. Hänen silmiensä totuttua voimakkaaseen
valoon istui hän katsellen miestään ja hänestä tuntui ikäänkuin hän
olisi nähnyt hänet ensi kertaa. Hän ei ajatellut itseään eikä mitä
tulee tapahtumaan, ainoastaan tätä ainoaa: "Kuka tuo mies on? Mitä hän
minusta tahtoo? Mitä minä hänestä välitän?" Hän näki ajatuksissaan
pienen, laihan ruumiin suuressa vuoteessa ja ajatteli sitä, että sama
vuode oli kerran ollut hänen omansa.

"Siellä minä olin kotona", ajatteli hän. "Ja nyt minä olen koditon."

Sitten näki hän Göstan nousevan ja lähestyvän häntä.

"Mene nyt nukkumaan", sanoi hän. "Sinun tarvitsee nukkua."

Anna ymmärsi hänen näissä sanoissa ikäänkuin ojentaneen sovinnon kättä
ja hän oli senvuoksi kiitollinen hänelle. Mutta tätä tunnetta seurasi
vain uusi tuska tuntiessaan, ettei tuntenut voivansa koskaan palkita
sitä.


XXVII.

Bob oli nyt aivan yksin, mutta hän ei ollut niin onneton kuin oli ollut
pojan eläessä. Jos joku olisi sanonut hänelle niin olevan, niin hän
olisi uskottavasti tehnyt kerrassaan jyrkän vastaväitöksen sellaisesta
mielettömyydestä. Mutta salaisuus oli siinä, että Bob siitä saakka, kun
hän istui yhdessä Anna rouvan kanssa oli laannut tuntemasta
katkeruutta. Hän oli nähnyt hänenkin kärsivän ja hän oli tullut
ajatelleeksi, ettei kellään ole oikeutta odottaa vain, että toiset
tekevät hänelle oikeutta. Kuinka tuo ajatus olikaan hänessä kehittynyt,
sitä Bob ei tiennyt. Mutta tultuaan se vaikutti häneen sanomattoman
hyvää. Senvuoksi hän hoiti ja säilytti tuota ajatusta, ja hän tunsi
sanomatonta lohtua sitä ajatellessaan, ettei hän voisi odottaa kaikkien
tekevän hänelle oikeen. Bob syytti itseään kärsimyksistään ja hän teki
sen senvuoksi, että hänestä tuntui silloin elämä muuttuvan keveämmäksi.
"Minähän olenkin vaatinut liikoja", ajatteli Bob. "Ja niin minä olen
tehnyt kaikkien ihmisten suhteen. Se on minun oma vikani, että minä
olen tuntenut itseni niin varmaksi. Sillä kukaan ei voi antaa enempää
kuin hänen luonteensa sallii. Sillälailla tulee nähdä ja ymmärtää.
Muuten siitä seuraa kosto. Mutta kuka kostaa, sitä me emme tiedä."

Niin pitkälle oli Bob päässyt itsekseen ja Georg oli ollut nyt jo
kuukauden kuolleena.

Näihin aikoihin oli Anna rouva ehkä vielä enemmän yksinään kuin Bob.
Yhä uudestaan ja uudestaan hän oli kiintynyt tuohon ajatukseen, joka
oli houkutellut hänen jättämään kotinsa: "Minä elän ensisijassa itseni
vuoksi ja minun elämäni on minun omani." Tämä ajatus tuli hänelle
jokapäivä vieraammaksi ja kylmemmäksi ja hän ei voinut ymmärtää, että
se kerran oli vallinnut hänen tunteitaan ja tekojaan. Hän mietti sitä
ajatusta ja jäätävässä tyhjyydessään hän näki, kuinka hänen elämänsä
oli solunut harhaan.

Georgin kuoleman jälkeen hän ei ollut keskustellut muuta kuin yhden
kerran Göstan kanssa. Aviopuolisoiden tavatessa toisensa täytti huoneen
uhkaava hiljaisuus ja kun tuo hiljaisuus katkesi, niin vaihtui se
sanoihin, jotka kirvelivät ja toivat tuskaa.

Anna rouva oli siis koditoin. Hän ei tuntenut omia ajatuksiaan ja hän
pelkäsi ihmisiä, ikäänkuin kaikki olisivat olleet hänen vihollisiaan.

Niinpä tapahtui eräänä päivänä, kun Bob oli jälkeen puolisten yksin
kotona, kun akkunat olivat auki ja kevätilma virtaili herttaisena
sisään, että Anna rouva soitti entisen kotinsa ovikelloa ja että Bob
itse meni aukasemaan. Bob tuli ensin niin hämilleen, ettei hän voinut
sanoa mitään. Hän seisoi hölmistyneenä saamatta sanaakaan sanotuksi ja
ikäänkuin kylmä käsi olisi pusertanut hänen sydäntään.

Silloin kuuli hän Annan sanovan: "Saanko minä tulla sinun luoksesi?"

Ja Bob kuuli hänen äänensä vavahtelevan liikutuksesta. Se oli rukoileva
kuin lapsen ja kuului niin kummallisen soinnuttomalta. Kuin veitsi
viilsi tuo ajatus Bobin sielussa: "Hän kärsii, hän tarvitsee minua ja
silloin hän tulee." Mutta silloin näki hän hänet taas ja silloin hän
unohti tuon pahan ajatuksen, joka oli häntä ennen piinannut ja jonka
hän luuli repineen hänen sydämensä juuriltaan.

"Kuinka sinä voit luulla muuta?" kysyi Bob.

Ja hän antoi hänen mennä sisälle edellään ja tunsi tunnetta ikäänkuin
kaikki tyyni olisi ollut unta.

Anna kulki verkalleen huoneitten läpi ja Bob ymmärsi hänen
tarkastelevan niitä ja olevan hänen muistojen täysi. Hän näytti
ikäänkuin unohtaneen Bobin ja Bob ei tehnyt liikettäkään häiritäkseen
häntä. Kun hän istuutui, näki Bob hänen itkevän.

Hän antoi hänen itkeä kyyneleensä loppuun ja istui vain katsellen
häntä.

"Minun täytyy saada puhua sinun kanssasi, Bob", sanoi hän. "Minulla ei
ole kenenkä kanssa minä puhuisin."

Anna näki, että Bob tahtoi sanoa jotain, mutta hän esti hänet siitä.

"Älä sano mitään", sanoi hän. "Sillä sinä et voi vielä mitään sanoa.
Minä en voi elää niinkuin minä olen elänyt viime viikot, ettei minulla
ole ketään, jolle puhuisin."

Taas tahtoi Bob puhua ja taas keskeytti Anna hänet.

"Ei", sanoi hän, "ei! Älä sano mitään. Se alkoi samana päivänä kuin
Georg kuoli. Ja se on kestänyt päivästä päivään. Minä en voisi sitä
koskaan sinulle selittää. Minä menin täältä kotia ajatellen vain
Georgia. Minun tunteeni samenivat ja minä en voinut saada selvää
itsestäni. Hän ymmärsi minun surevan. Miten minä surin, sitä minä en
voi koskaan ymmärtää. Mutta minä luulen sen alkaneen silloin. Sillä
senjälkeen ei hän eikä minä ole toiselleen sanonut muuta kuin ne sanat,
joita emme ole voineet väistää. Hän menee pois eineen syötyään. Hän on
poissa päivällisiin saakka, poissa iltaankin. Minä liikun siellä yksin,
Bob, ja ikäänkuin Georg seuraisi minua. Mitä minä tekisin? Mitä minä
tekisin? Etkö sinä voi sanoa sitä minulle?"

Bob kuuli hänen puhuvan ja hän unohti kaikki menneisyyden. Se hävisi
hänen tunteestaan ja kaikki muuttui niin vakavaksi hänelle, ettei hän
voinut ajatellakaan muuta, kuin, mitä hänelle nyt tapahtui, oli
yksinkertaista ja luonnollista. Hän meni hänen luokseen ja otti kiinni
hänen kädestään, Anna painoi päänsä hänen olkapäätään vasten ja itki.

Bob antoi hänen vielä kerran itkeä ja hän tunsi itsensä onnelliseksi,
että hän voi sen tehdä. Hän iloitsi nähdessään Annan muuttuvan
rauhallisemmaksi hänen läheisyydessään, ja istuen vieri vieressä he
puhuivat, kuinka kaikki oli heidän välilleen tullut ja kuinka heillä ei
ollut mitään onnea saavutettavissa kummallakaan. Bob ymmärsi, että Anna
oli onneton ja että Gösta oli jollain tavalla kova häntä kohtaan. Se ei
ollut mustasukkaisuutta, joka aikaansai hänessä tuota kovuutta, hän oli
vain kova, koska häntä itseään kiusasi nähdä vaimonsa surevan.

"Ajattelepas", sanoi Anna. "Hän tahtoi kieltää minua käyttämästä
surupukua. Hän sanoi sen herättävän huomiota."

Ja Bob kuuli kaikkityyni. Hän otti sen sydämelleen ja antoi sydämensä
puhua, vaikka hänen sieluaan karvasteli ja vaikka hän ymmärsi, ettei
hän tämän jälkeen saisi elää yhtään rauhallista hetkeä koko elämänsä
aikana. Hänen istuessaan siellä oli hän Bobille aivan sama kuin hän
aina oli ollut ja kumminkin hän oli toisen. Hän ajatteli enempi
selvästi, lausui ajatuksensa enempi kauniisti ja varmasti. Bob huomasi
sen, kun hän vihdoinkin voi puhua ilman liikutusta ja hänestä tuntui,
että hänen sanansa toisinaan lievittivät hänen omaakin tuskaansa.

"Se mies on toisenlainen kuin sinä ja minä", sanoi Anna. -- Hän puhui
Göstasta, mutta hän vältti mainita hänen nimeään. Kuului ikäänkuin hän
olisi toistanut jotain, jonka hän oli itse jo ennen itsekseen sanonut.

"Hänen tunteittensa lämpömittari", jatkoi Anna rouva, "ei kohoa koskaan
määrättyjen asteiden yli. Hän panee kylmän käden pallolle ja pidättää
elohopean alhaalla. Hän kärsii sydämen kylmyyttä ja senvuoksi on minun
tai sinun kerrassaan mahdoton koskaan ymmärtää häntä. Hän on tullut
meidän väliimme ja murtanut meidät molemmat, minun ja sinun. Oi, kuinka
hyvin minä tunnen nyt voivani sen käsittää! Ja kumminkaan minä en
ymmärrä häntä. Hän ei ymmärrä myöskään meitä, mutta hän tekee meille
enemmän pahaa, kuin kenenkään on mahdollista tehdä pahaa hänelle.
Hänellä on kylmyytensä, joka suojaa häntä ja sen kautta hän on
voimakas. Minä uskon nyt viime aikoina, että löytyy kahdellaisia
ihmisiä, jotka ovat eroitettu toisistaan muurilla, jonka yli ei kukaan
voi päästä."

Hän vaikeni, ja Bob istui ajatellen sitä, kuinka ihmeellistä tuo oli,
että Anna istui siellä puhuen juuri samoja ajatuksia, jotka seurasivat
häntä koko hänen elämänsä ja joista hän nyt onnekseen tunsi olevansa
vapaa. Mutta hän ei keskeyttänyt Annaa. Hän tunsi omituista tyydytystä
kuullessaan Annan puhuvan noista ajatuksista juuri nyt, kun hänen oma
tuskansa oli tullut hänelle ylivoimaiseksi. Oli ikäänkuin hän olisi
myöntänyt hänen olevan oikeassa juuri siinä, missä hän oli erehtynyt,
ja se tuntui Bobista helpoitukselta, jota hän tavallaan oli ollut
vaatimassakin.

Anna jatkoi:

"Minä olen ajatellut paljon näinä päivinä ja minä luulen, kun kaksi
ihmistä rakastaa toisiaan, on aina toinen se, joka antaa ja toinen,
joka ottaa, Bob. Ja meidän välillä olit sinä aina antaja. Minä en
ymmärtänyt sitä silloin. Mutta minä uskon saaneeni oppia sen nyt. Sillä
minun ja hänen välillä olen minä aina antanut, antanut ja antanut. Kun
minä eräänä päivänä tulin ja tarvitsin saada jotain takaisin, niin
silloin minä en saanut mitään. Sillä -- missä ei mitään ole, siellä on
hallitsija oikeutensa menettänyt. Minä olen ehkä ollut sinulle sitä,
mitä hän nyt on minulle. En tiedä."

Hän lopetti puheensa hymyillen ja nousi mennäkseen.

"Oletko sinä vihanen minulle, että minä tulin?" kysyi hän.

"Ei", sanoi Bob oikaisten hänelle kätensä.

"Minä en voinut muuta", vastasi Anna.

Hänen mentyään muisti Bob kerran sanoneensa rakastaneensa häntä
senvuoksi, ettei hän voinut kärsiä muiden käsittelevän häntä
kovuudella. Ja hän ajatteli sitä kuinka se oli käynyt niin, että toinen
mies oli saanut oikeuden kohdella häntä kovasti.

Silloin hän muisti äkkiä erään päivän, jolloin Gösta oli kertonut
hänelle nuoruutensa rakkauden, ja että hän silloin oli luvannut olla
kertomatta sitä vaimolleen. Mutta samana iltana hän oli rikkonut
lupauksensa ja se ei auttanut, että hän oli tehnyt sen parhaassa
tarkoituksessa. "Ehkä se on minun syytäni kaikkityyni!" ajatteli Bob.
Ja hän tunsi taas sen niin lohdulliseksi ottaa syy omakseen. Se tuntui
hänestä jollain tavalla sovittavan hänen vaimoaan ja senvuoksi hän
tunsi nyt taas voivansa ajatella häntä.

Se ei ollut myöskään viime kerta kun Anna kävi entisessä kodissaan.
Kevään ja tulevan kesän kuluessa hän uudisti usein siellä käyntejään.
Hän ei tullut koskaan määrätyllä ajalla eikä hän koskaan kertonut
edeltäpäin, milloin hän tulisi. Mutta hän ei tullut kumminkaan silti
odottamatta. Sillä Bob odotti häntä aina, ja joka päivä, jolloin hän ei
tullut, muuttui hänelle lopulta harmilliseksi erehdykseksi. Mutta kun
hän lopulta tuli, tuntui hänestä aina, että hän juuri silloin olikin
odottanut häntä.

Ja näin kohdatessaan he puhuivat kaikesta, joka nyt liikutti heitä. He
puhuivat Georgista ja syventyivät siihen kysymykseen, josko he kerran
voisivat hänet nähdä jälleen tai ei. He puhuivat Annan avioliitosta,
hänen ja Göstan suhteesta toisiinsa. Kaikki, mikä oli sillä välin
tapahtunut, kun he viimeksi tapasivat, kertoi Anna Bobille. Hänen
kertomuksissaan voi Bob seurata hänen uutta avioliittoaan melkein
päivästä päivään, ikäänkuin akkunasta nähdä tuohon vieraaseen kotiin,
kuinka ihmiset siellä vieraina kiertelivät toisiaan ja kuinka
vastenmielisyys kasvoi noiden kahden välillä, jotka olivat yhteen
sidotut ja nyt kiduttivat toisiaan kuolemaan asti.

Menneisyyttä he vain välttivät ikäänkuin hiljaisella sopimuksella
olisivat päättäneet vaieta siitä. Tuo menneisyys, joka kaikki kerran
oli ollut heidän välillään, ei liikuttanut heitä enää koskaan. Tuo
menneisyys oli heille suljettu portti, jonka taa he eivät saaneet
seurata toisiaan.

Bob kyllä ymmärsi, että ihmisistä tuntuisi tuo ihmeelliseltä, jos he
tietäisivät, että hän salaa tapasi entistä vaimoaan ja tuli hänen
uskotukseen juuri siinä surussa, jota hän sai kantaa, kun hän oli
jättänyt hänet toisen vuoksi. Mutta hänestä itsestään se ei koskaan
tuntunut kummalliselta. Sitä vähemmin hän tuli ajatelleeksi, että sitä
olisi vakavasti voinut sanoa naurettavaksi.

Hänellä oli niin paljon jokapäiväistä mielialaa ylempänä, että
senvuoksi kaikki, mikä tapahtui, tuntui hänestä niin inhimilliseltä ja
luonnolliselta.

"Eikö sinusta ole ihmeellistä, että minä ja sinä voimme tavata näin
vain toisiamme?" kysyi Anna eräänä päivänä.

Bob olisi toivonut, ettei Anna olisi tehnyt hänelle tuota kysymystä.

"Kuinka sinä muuten voisit elää?" sanoi hän.

"Niin, mutta luuletko sinä, että moni muu ihminen olisi tehnyt, mitä me
nyt teemme?"

"Se, millä on elämässä todellista arvoa, ei tapahdu koskaan kahta
kertaa samalla lailla."

"Sanotaan, ettei ole mitään uutta auringon alla", arveli Anna.

"Niin", vastasi Bob. "Mutta voidaan myöskin sanoa, että tapahtuu
ainoastaan uutta. Minä en tiedä, mikä on oikeampi."

Kaikkien ihmisten, joita kannattaa suuret tunteet ja jotka samalla
kertaa miettivät paljon, huomasi Bob joutuvan jonkunlaisen kohtalon
alaisiksi, mutt'ei kenenkään ihmisen kohtalo ole sellainen kuin hänen,
ajatteli hän. Ja yksin ollessaan voi tämä tunne täyttää hänet
sanomattomalla voimalla.

Näinä päivinä näki Bob elämänsä kokoontuvan ikäänkuin yhteen
polttopisteeseen, jonka valo oli niin hillittyä, että hän tunsi
voivansa silmiään räpäyttämättä katsoa siihen. Hän oli luullut voivansa
vihata ja hän oli työskennellyt tehdäkseen itsensä kovaksi. Hän oli
sulkenut sydämensä kaikille hyville ja lämpöisille tunteille ja hän
koetti tekeytyä sellaiseksi kuin hän luulotteli kaikkien muitten
olevan. Ja miten oli käynyt? Viha oli sulannut sen voiman edessä, joka
on suurempi kuin rakkaus ja viha. Kuolema oli tullut ja ottanut hänen
rakkaimpansa mailmasta ja sen kaikkivallan edessä muuttui hänen oma
kohtalonsa mitättömän pieneksi. Hänen kovuutensa oli pehmennyt
itsestään. Sillä se oli vain näennäistä itseään suojatakseen, jonka
teki tyhjäksi hänen oma sydämellisyytensä. Ja hän, joka kerran oli
tahtonut kirota sitä sidettä, joka sitoi hänet murtamattomasti
ihmisiin, joitten kohtalo oli sekaantunut hänen kohtaloonsa, hän tunsi
nyt voivansa antaa sydänverensä ainoastaan voidakseen valmistaa
muutaman tunnin helpotusta sille naiselle, joka oli lyönyt hänen
onnensa pirstaleiksi, mutta jonka hän nyt näki ainoastaan menneen
harhaan ja tulleen yhtä onnettomaksi kuin hän itsekin.

Olivathan toverit tavanneet nimittääkin häntä "Pikku Bobiksi." Miksi
hän tuli ajatelleeksi näinä päivinä juuri tätä? Miksi sukelsi esiin
tämä muisto keskellä tätä elämää, jossa hän nyt eli jännityksessä ja
surunsekaisessa ilossa? Oliko hän sitten ainoastaan pikku Bob? Ja eikö
hän koskaan olisi muuttunut muuksi? Pikku Bob nuorukaisena, pikku Bob
miehenä, pikku Bob vielä hiusten harmetessa ja kasvojen jo rumasti
ryppyyn käydessä.

Mikä hänet valtasi yhä voimakkaammin ja voimakkaammin? Vieläkö
laululintu eli sisimmäisenä hänen rinnassaan?

Bob ei ollut oman sydämensä valtia. Sillä tarvittiin vain, että joku
tarvitsi häntä, niin hän oli valmiina kantamaan muiden taakkoja
unohtaen ne, joita hän oli kantanut.

Pikku Bob! Pikku Bob! Oli parasta, ettet sinä sitä itse ymmärtänytkään.


XXVIII.

Bob käveleskeli eräänä aamuna mietteissään almanakka kädessä. Almanakka
sanoi hänelle tänä päivänä olevan hänen vaimonsa syntymäpäivän ja hän
tuli ajatelleeksi kuinka tätä päivää muinoin vietettiin. Silloin oli
ruusuja pöydällä ja pöytä oli kaunistettu valkoisella kukilla
koristetulla pöytäliinalla. Ruusujen ympärillä oli suuria ja pieniä
myttyjä, jotka Bob ja Georg oli sinne asettanut.

Bob käveleskeli ajatellen ja mitä enemmän hän ajatteli sitä
voimakkaampaa halua hän tunsi lähteä ostoksille.

Hänen kotia tultuaan päivälliselle oli myttyjä kotona odottamassa häntä
ja syötyään hän puhdisti pöydän omassa huoneessaan ja alkoi järjestää
sitä. Hän kaunisti sen kukilla asettaen suuren ruusun keskelle pöytää
ja sen ympärille hän asetti myttyjä. Bob oli aivan rauhallinen sitä
tehdessään ja hänestä ei tuntunutkaan, että Anna tulisi. Mutta kun
kaikki oli valmiina ja hän itse istui huoneessa, joka oli kuin juhlaan
koristettu, silloin valtasi hänet pohjaton surunsekainen tunne, joka
tuntui ikäänkuin hänen olisi tullut sääli itseään. Hän istui ajatellen,
josko hän ottaisi kaikki pois pöydältä ja kätkisi ne. Mutta sitä hän ei
tullut tehneeksi. Hän istui vain ainoastaan katsellakseen tuota pöytää,
joka muistutti hänelle niin paljon ja hän ei ollut kauvemmin niin
varma, ettei Anna todellakaan tulisi. Mutta hän ei kumminkaan ottanut
niitä pois pöydältä. Jos ei hän tulisikaan, saisi pöytä hyvin kernaasti
olla niinkuin se oli. Sillä se muistutti häntä ensi kerrasta, jolloin
hän kaunisti sillälailla pöydän kukilla ja asetti sen huoneeseensa.

Silloin elivät he molemmat ajatellen lasta, joka tulisi ennen pitkää.
Ja Bob oli nähnyt paljon vaivaa, ettei mitään puuttuisi, joka toi iloa
hänen vaimolleen. Hänhän tiesi hänen voivan lapsen lailla iloita
jokaisesta pikkuesineestä, jota hän rakasti ja hän muisti hänen
kertoneen, ettei hän lapsuudessaan surrut mitään niin paljon kuin jos
näki unohdettavan hänen syntymäpäivänsä. Kuumeisesti hän oli silloin
kulkenut odottaen jonkun sanovan jotain ja kun iltaan mennessä ei ollut
mitään tapahtunut, meni hän metsään itkeäkseen siellä. Tämän hän oli
kertonut juuri sinä ensimäisenä syntymäpäivänä, jota Bob nyt istui
ajattelemassa. Hän sanoi pelänneensä Bobin myöskin sen unohtavan. Ja
silloin oli Bob hymyillen sanonut kirjoittaneensa sen almanakkaan.

Kuinka iloisia he olivatkaan sinä päivänä ja kuinka kaunis syyskuun
päivä se olikaan! Bob ajatteli kaikkia niitä kellastuneita päiviä,
jotka olivat sitten tulleet.

Mutta se ei tahtonut onnistua hänelle tällä kertaa. Siinä oli yhtä ja
toista, joka sai hänen verensä kuohumaan. Hän muisti karvaita sanoja ja
ilkeitä tapahtumia. Hän muisti yksinäiset päivänsä ja kamalat hetkensä,
jolloin hänen onnettomuutensa selveni hänelle. Georg seurasi
muistojen mukana. Hän näki pojan edessään ilmi elävänä seisovan
auringonpaisteessa pihalla eteisen edustalla, kerrassaan itsenäinen
pikkumies. Ja Bob näki hänen kuolevan, makaavan ja haparoivan pienillä
käsillä peittoaan, ja kuuli hänen kuiskaavan "äiti." Se vihlasi hänen
sydäntään ja hän tuli liikutetuksi. Hän nousi tuolilta päästäkseen
näkemästä kaikkea tuota ja tahtoi mennä ulos.

Silloin kuuli Bob ovikellon soivan ja hän meni empimättä riitaisten
tunteittensa vallassa avaamaan ovea.

Anna tuli sisään ja Bob näki hänen kulkevan kuin kuumeessa. Hän esti
eteisessä häntä ja antoi hänen heittää päällysnuttunsa. Sitten kuljetti
hän häntä koko huoneuston läpi ja avasi oven omaan huoneeseensa.
Silloin näki hän Annan haparoivan molemmilla käsillään, ikäänkuin olisi
etsinyt tukea itselleen. Sitten hän vaipui pöydän eteen sohvalle ja
purskahti itkuun.

Bobin riitaisista tunteista ei jäänyt paljon jälelle, kun hän näki sen.
Hän meni hänen luokseen asettaen sanaakaan sanomatta kätensä hänen
olkapäilleen.

"Oi, Bob", sanoi hän, "Bob! Sitä ei ole kukaan ajatellut senjälkeen
kuin sinä sen teit."

Noissa sanoissa oli sellaista epätoivoa, että Bob melkein tunsi itsensä
neuvottomaksi. Hän otti kätensä hänen olkapäiltään istuutuen häntä
vastapäätä.

"Etkö sinä avaakaan myttyjäsi?" sanoi hän koettaen lyödä leikkiä.

Mutta Anna pudisti vain päätään.

"Salli minun istua täällä ja katsella kaikkia, ja tuntea olevani
kotona", sanoi Anna.

Ja ennenkuin kumpikaan oikeen huomasi, mitä oli tapahtunut, olivat he
ruvenneet puhumaan. He puhuivat nyt menneistä, kaikesta siitä, mikä oli
ollut. He puhuivat katkonaisia ja hämäriä sanoja, mutta kumpikaan
heistä ei voinut sanoa mitään, jota toinen ei olisi ymmärtänyt. He
syyttelivät itseään ja he puhuivat yht'aikaa, puhuivat ja kuuntelivat
samalla kertaa.

Anna rouva tuijotti eteensä ja hänen silmänsä suurenivat.

"Ymmärsitkö sinä minun kirjeeni, Bob?" kysyi hän.

"Ymmärsitkö sinä minun kirjeeni?"

"Minä en tahtonut sitä ymmärtää", sanoi Bob. "Minä tiedän, etten minä
tahtonut tehdä sitä."

"Minä en ymmärtänyt sitä itsekään", sanoi Anna rouva, "ei silloin, kun
minä sitä kirjoitin. Mutta nyt minä tiedän, että minä silloin
sydämellisimmin toivoin, että sinä olisit kirjoittanut edes jotain,
vain sanankaan, joka olisi ollut sellaista, että minä olisin voinut
pyytää sinulta saada tulla takaisin. Minä olisin tehnyt kaikki, mitä
sinä olisit toivonut. Minä olisin tullut sinulle palvelijattareksi, jos
sinä olisit sitä vaatinut. Sillä minähän olin tehnyt sinulle niin
paljon pahaa, ja tiesinhän minä, etten minä koskaan, en koskaan voisi
sitä jälleen hyvittää. Mutta minä olin siellä yksin ja minä tiedän nyt,
että minä toivoin silloin saada kuulla sinun sanovan, että jos minä
itse tahtoisin, olisit sinä sietänyt minua luonasi. Minä en voinut
enempää toivoa. Mutta, että minä toivoin sitä, sitä minä en silloin
ymmärtänyt."

Bob ei voinut heti vastata. Hän tuskin muisti kirjettään, tiesi vain
tulleensa niin raivoisaksi, joka ei ajatellut muuta kuin olisi saanut
lyödä ja että hän tahtoi kostaa. Mutta hänestä tuntui ikäänkuin hän nyt
olisi nähnyt mahdollisuuden, että kaikki voisi muuttua hyväksi ja hän
kysyi:

"Etkö sinä voi tulla takaisin -- nyt?"

Anna huudahti ojentaen molemmat kätensä Bobia kohti.

"Tahdotko sinä sitä?" kysyi Anna. "Onko se mahdollista, että sinä
tahdot sitä? Minä, joka olen tehnyt sinulle niin paljon pahaa, minä,
joka olen pettänyt sinun onnesi, joka olen jättänyt sinut ja häväissyt
sinun nimesi."

"Hiljaa", sanoi Bob. "On eräs, joka nukkuu mullassa ja joka ehkä voi
kuulla meitä. Hiljaa, älä häiritse häntä."

Bob ei tiennyt, mitä hän oli sanonut enemmän. Hän lyhistyi kokoon
painaen päänsä vaimonsa polville.

"Salli minun olla tässä", sanoi hän. "Salli minun olla! Jos se on
sinulle onneksi tai onnettomuudeksi, sitä minä en tiedä. Mutta minä
tiedän, että sinä tulit kotiasi ja viivyit siellä, kun meidän poikamme
kuoli. Kun sinä silloin istuit minun luonani, tunsin minä, ettet sinä
missään muualla, kuin minun luonani, ollut kotona. Ja hän, joka ei
voinut pitää sinua eläissään kotona, toi sinut takaisin kuollessaan."

Ja Bob ei voinut kauvemmin hillitä itseään. Ensi kerran Georgin
kuoleman jälkeen hän purskahti kiivaaseen itkuun ja hänestä tuntui
kaikki tuskat ja painavat tunteet lähtevän. Mutta sitä hän ei tiennyt,
josko hän itki ilosta tai surusta.

Hän tiesi vain, että elämä oli vienyt hänet sinne, missä ilo ja suru
pyyhkäistiin pois tai yhdistettiin ja jossa onni tai onnettomuus
näyttävät vähäpätöisiltä. Hän oli päässyt kaiken yläpuolelle, ja mitä
hän oli saavuttanut, se oli se, jolla ei ole mitään nimeä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Avioliiton ilveily - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.