Title: Kylätohtori
Author: Svietla, Karolina
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kylätohtori" ***


KYLÄTOHTORI

Kirj.

Karolina Svietla


Suomentanut Lyyli W.



Werner Söderström, Porvoo, 1895.



Enefa Podhaisky, se se vasta osasi ommella! Hänen pisteensä olivat
niin pienet ja tasaiset, että oikein ihmetytti. Jos hän ompeli
kukan kaulahuivin nurkkaan tai esiliinaan, näytti se aivan vasta
puutarhasta poimitulta; ihanpa täytyi pitää ajatukset koossa
ollakseen kumartamatta alas ja haistelematta sitä aivan kuin elävää
kasvia. Hänen päärmeensä ja ompeleensa näyttivät aivan nyöriin
pujotetuilta helmiltä. Hoskoviun räätäli ompeli koneella (hän oli
ostanut sen Liberecistä ja maksanut siitä enemmän kuin lypsylehmän
hinnan), mutta sittenkään hän ei voinut näyttää kauniimpaa työtä
kuin Enefa. Olisipahan tiedusteltu mistä suuresta kaupungista
tahansa, niin kuitenkin on varmaa, ettei olisi löydetty ainoatakaan
taitavampaa ompelijatarta kuin Enefa. Sitä paitsi hänellä oli
niin paljon työtä, että hän tuskin ennättikään kaikkia. Pöydällä
hänen edessään oli alituiseen sellaisia pinkkoja karttuunia ja
kovokekangasta, että kun tupaan tuli, tuskin näkyikään tyttöä
kaikkien vaatekappalten takaa. Joulun alusviikoilla hän ei nukkunut
öilläkään, niin kiire hänellä silloin oli.

Kului tuskin ainoatakaan päivää, ettei Enefan isoisä ihmetellyt,
että Enefalla "oli niin paljon touhua noiden ompeluksien tähden".
Oikeastaan hän ei ollutkaan hänen isoisänsä, vaan hänen isoisänsä
isä, mutta lyhyyden vuoksi sanoivat Enefa ja Jenik häntä paljaaksi
isoisäksi, useimmiten ainoastaan ukkovaariksi. Hänen nuoruudessaan
ei ollut vielä tavallista, että naiset ompelevat, ja vähän oli
niitäkin, jotka edes ymmärsivät pitää neulaa näpissään. Jos he
eivät olleet pelloilla ja niityillä tahi jos heillä ei ollut muita
askareita, istuivat he, sekä vaimot että tytöt, kehräten rukin
ääressä. Syksyllä, kun perunat olivat hyvästi korjuussa, tuli joka
taloon räätäli, joka ompeli sekä suurille että pienille kaikki, mitä
he tarvitsivat, hameet, puserot ja nutut, pyhä- ja arkivaatteet.
Mestarin tekemien vaatteiden täytyi kestää vuoden aika. Jos ne
menivätkin sillä aikaa hajalleen, niin saivat ne olla sillään, kunnes
melkein putosivat ruumista peittämästä. Ei kukaan hävennyt vähääkään
repaleissa käymistä; päinvastoin olisi pidetty röyhkeytenä, jos kuka
olisi ruvennut niitä paikkailemaan.

"Ihanhan minun päätäni rupeaa huimaamaan, kun näen sinut", oli
isoisällä usein tapana sanoa Enefalle. Hänellä oli paikkansa
kamarin takan vieressä, josta hän voi hyvin tarkkaan nähdä Enefan
ja tämän ahkerat sormet; itse hän kiskoi päreitä, niin hienoja ja
ohuita kuin paperilehdet. Ei juolahtanut mieleenkään, että Jenik
olisi voinut ottaa tämän työn omalle osalleen, niin paljon kuin hän
laiskottelikin. "Ei auta", lisäsi isoisä, "minun täytyy paneutua
hiukan pitkäkseni, jotta vähää virkistyisin."

Ja hän muuttihe vielä lähemmäksi uunia, levitti vanhan
lammasnahkaturkkinsa päälleen ja torkahti hetkeksi. Hän oli jo vanha
mies, tuo isäukko, hyvästikin 90 vuotta. Mutta perin, ihmeellistä
oli, miten hyvästi hän muisti kaikki, mitä oli tapahtunut ennen
muinoin maailmassa; kun hän alkoi kertoa, täytyi ihan tarttua kiinni
tuoliinsa, jos ei tahtonut vierähtää lattialle kauhistuksesta.
Parasta siinä oli se, että voi uskoa kaikki, mitä hän sanoi; isäukko
ei koskaan valehdellut. Hän oli sellainen ihminen, joka ei olisi
koskaan oman etunsa tai maallisen kunnian tähden tahtonut pahoittaa
Herramme mieltä. Sentapaista väkeä ei enää synny maailmaan. Enefa oli
aivan isoisäänsä; hänkään ei olisi millään ehdoin tahtonut suututtaa
Isää Jumalaa ja olla hänen vihansa esineenä. Isoisän nuoruudessa
oli vielä kummituksia, ja Jeshtshed oli täynnä peikkoja, hiisiä,
noitia ynnä muita haltijoita. Hulluhan se olisi ollut, joka olisi
siihen aikaan pistänyt ulos päänsä sen jälkeen, kun pyhäkelloja oli
soitettu lauantai-iltana. Ihmiset, jotka nyt saivat kuulla puhuttavan
muinoisista ihmeistä ja ajattelivat niitä, eivät melkein tainneet
hengittääkään pelkästä kauhistuksesta ja pelosta -- ja miltä olikaan
tuntunut niistä, jotka itse olivat kokeneet kaikkea tuota! Jos isoisä
vaan olisi kertonut aamusta iltaan ja illasta aamuun, kertonut koko
vuoden ajan, ei hän olisi sittenkään voinut puhua kaikesta, mitä hän
oli kuullut, nähnyt ja kokenut tässä maailmassa. Eipä varmaankaan
ollut ainoatakaan, joka ei olisi halulla kuunnellut häntä, kun hän
alkoi kertoa. Kernaimmin kaikista kuunteli häntä kuitenkin Mrakot
muori, rikas talonemäntä kylän toisesta päästä. Hän ei sanonut
oppivansa kymmenestä kirjasta niin paljon kuin siitä että kuunteli
isoisää puolen tuntia. Häntä ei ollenkaan ihmetyttänyt, että Enefa,
joskin nuori, oli niin viisas ja ymmärtäväinen tyttö; olihan hän aina
ukkovaarin seurassa. Vaikka luonnosta ei olisikaan enemmän järkeä
kuin hiirellä, täytyi kuitenkin, tahtoipa sitten tai ei, saada sitä,
ukon kanssa yhdessä ollessa.

Jokainen tietää, mikä vaiva ja harmi äideillä on lapsista, kun ne
vielä ovat pieniä; mitä huolia ja vastuksia ne saattavatkaan aikaan.
Milloin tuo siunattu kakara liikuttaa, mitä se ei saisi liikuttaa,
milloin se repii jotain palasiksi, milloin särkee jotain, milloin
itse vierähtää alas jostain ja saa kuhmuja otsaansa; koko pitkä
Jumalan päivä menee huutamiseen ja torumiseen ja torumiseen ja
huutamiseen. Jos tahtoo siltä silmänräpäyksen rauhan, niin ei ole
muuta neuvoa kuin tarjota hänelle siirappihanhea tai teljetä hänet
puuvajaan. Mutta sellaisia huolia ei Enefan äidillä ollut koskaan
ollut tyttärestään. Siitä lähtien kun hän oli ollut niin pieni, että
osasi tuskin kävelläkään, hän ei ollut koskaan välittänyt muusta kuin
vaatetilkuista ja silmäneuloista; kun hän vaan sai ne, oli häneltä
rauhassa. Hän käänteli ja väänteli niitä pienissä käsissään, pisteli
neulalla sekä ristiin että rastiin, hankki silloin tällöin solmun
rihmaan -- ja sitä hän teki keskeyttämättä koko päivän, äänettömänä
kuin pikku rotta. Niin kauan kuin rihmaa kesti, ei äidin tarvinnut
pelätä Enefan tekevän mitään tyhmyyksiä.

Pienokaisessa oli herättänyt halun ompeluun varmaankin se, että hän
aina näki isänsä ompelevan. Yhtä hyvin kuin tytär, osasi isäkin
pidellä neulaa. Hän oli täysin oppinut räätäli, mutta ei ommellut
muuta kuin lakkeja; näillä hän ansaitsi enemmän kuin olisi ansainnut
vaatteiden ompelemisella. Hänen vaimonsa vei lakit markkinoille, eikä
koskaan vielä ollut tapahtunut, että hän olisi tuonut ainoatakaan
takaisin. Se joka tuli hänen kojulleen, se ostikin aina häneltä, eikä
sitten enää tahtonut nähdäkään muita lakkeja. Sen, jonka hän ensiksi
pani päähänsä, sen hän pitikin päässään. Pojat sanoivat, ettei heillä
ollut koskaan muulloin sellainen onni tyttöjen joukossa, kuin silloin
kun heillä oli Podhaiskyn lakki päässään, ja ukot tuumivat, että ne
tuntuivat aivan untuvatyynyltä päälaella. Podhaisky ymmärsi tehdä
jokaisen mielen mukaan.

Räätälille oli se suuri ilo, että hänen tyttärensä näytti niin
suurta halua ompelemiseen. Hän selitti, että Enefasta se kerran
tulee sellainen ompelijatar, jonka maine leviää Jeshtshedinkin
ulkopuolelle, ja siinä hän ei pettynytkään. Innoissaan hän ei
voinut odottaa edes siksi kuin Enefa oli käynyt koulunsa läpi, vaan
pani hänet jo pienenä tyttönä oppiin Palouski mestarin luo, jolla
siihen aikaan oli suuri luottamus seudun naisten keskuudessa. Jos
he tahtoivat saada pyhävaatteita tai morsiuspuvun, eivät he koskaan
kääntyneet muiden kuin hänen puoleensa. Kun Enefa varhain aamulla
meni työhönsä Palouskille, huusivat aina pojat hänelle: "katsokaa
oppipoikaa! Katsokaa oppipoikaa!" ja kun niin sattui, vetäsivät
he saksista, joka hänellä samoin kuin kaikilla kunnollisilla
ompelijattarilla oli riippumassa nauhassa kupeellaan. Mutta Enefa oli
järkevä tyttö; hän antoi heidän huutaa mielensä mukaan ja ajatteli
samalla: "Mitä minä välitän teistä kirkujoista; minä edes opin
jotain, mutta teistä ei ole tietoa." Oli päätetty, että Enefa on
opissa kolme vuotta. Mutta hyvä Jumala, tyttöriepuhan osasi jo vuoden
perästä yhtä paljon kuin opettajansakin! Hän leikkasi ja ompeli
hameita äidilleen, jotka olivat kuin valetut ruumista myöten. Jos
joku naapuriemännistä tapasi Podhaiskyn muorin puettuna sellaiseen
hameeseen, niin hän ei osannut muuta kuin tuijottaa siihen, ja
hänen ensimäinen kysymyksensä oli, kuka sen oli ommellut. Jos äiti
silloin vastasi, että Enefa, niin ei kukaan tahtonut uskoa sitä.
Kysyjä ajatteli hiljalleen sydämmessään, että muori sanoi sen vaan
kehuakseen.

Kauan eivät kuitenkaan vanhemmat saaneet iloita kätevästä,
näppärästä tytöstään: molemmat he muuttivat ijäisyyteen sinä vuonna,
jona niin paljon ihmisiä kuoli lavantautiin. Enefa oli silloin
viidennellätoista.

Podhaisky ja hänen vaimonsa olivat olleet, hyviä, rehellisiä ihmisiä,
ja koko kylä suri heitä molempain orpolasten ja vanhan isoisän
kanssa, joka Jumalan ihmeellisestä johdatuksesta oli saanut saattaa
kaikki lapsensa ja lastensa lapset hautaan. Enefa ja Jenik olivat
hänen viimeiset jälkeläisensä.

Puolisot olivat kuolleet samaan aikaan, ja heidät haudattiin samana
päivänä; heidät pantiin samaan arkkuun ja samaan hautaan. Kaukaa tuli
kansaa saattamaan heitä -- viimeiseen lepopaikkaansa. Hauta, johon
heidät laskettiin, oli aivan kuin pieni puutarha, sillä haudankaivaja
oli peittänyt sen kokonaan havuilla. Hän selitti kaivaneensa satoja
hautoja ja samalla aina katsoneensa mitä oli tehnyt; mutta tällä
kerralla hän ei nähnyt mitään kyyneleiltä, joita taukoamatta virtasi
hänen silmistään.

Se joka kuuli Enefan valituksen ja nyyhkytykset hautajaisissa, ei
ole koskaan unohtava niitä eläissään. Kirkossa hän heittäytyi arkun
päälle, ja väkipakolla täytyi viedä hänet sen luota. Mutta hän ei
voinut pysyä poissa; hän riuhtasi itsensä irti ja juoksi ruumissaaton
jälestä hautausmaalle. Siellä puhkesi hänen epätoivonsa oikein
irralleen. Ei kukaan, ei edes pastorikaan olisi uskaltanut heittää
lapiollistakaan multaa arkulle. Jokainen ymmärsi, että tyttö olisi
tullut siitä suunniltaan. Koko yön hän makasi polvillaan haudan
vieressä, käänteli käsiään ja repi tukkaansa; oli ihme, ettei hän
itse heittäytynyt sinne. Aamupuoleen hän vaipui viimeinkin maahan
väsyneenä ja viluissaan ja nukkui multakasalle, joka oli luotu haudan
vierelle. Herättyään hän antoi isoisän viedä itsensä kotiin. Vanhus
oli koko yön valvonut hänen vierellään.

"Koeta olla levollinen, tyttöseni", kehoitti isoisä, kun Enefa
synkkään, autioon tupaan tultuaan alkoi väännellä käsiään. "Muista,
että kaikki tapahtuu Herramme tahdosta, ja ettei ihminen voi muuttaa
sitä, yhtä vähän kuin hänellä on oikeutta sitä nurkua; tosi kristityn
täytyy tyytyä Herran päätökseen nöyryydellä. Kun kerta Jumala
antaakin meille, niin on hänellä oikeus ottaa meiltä poiskin. Milloin
sinulle luvattiin maallista onnea? Päinvastoinhan Jumala sanoi, että
ihmisen, joka on tomusta syntynyt, on kostutettava kyyneleillään
leipänsä, niin kauan kun tämä maa kantaa häntä; nythän meille käy
vaan hänen sanansa jälkeen. Taivaallinen puutarhuri on hajoittanut
minun puutarhani, hän on hakannut poikki kaikki minun vihannat puuni
ja sinut ja veljesi jättänyt minulle ainoastaan kahdeksi hennoksi
vesaksi -- mutta katso, sittenkin minä kunnioitan ja ylistän häntä
aina heräämisestäni maata menoon saakka. Hän, lapseni, on Herra, et
sinä, enkä minä eikä kukaan muu meidän joukostamme. Hän tietää mitä
me tarvitsemme, emmekä me. Taivaalliselta valtaistuimeltaan hän näkee
koko maailman ja johtaa sitä viisaudellaan ja hyvyydellään, että
kaikki, kuin hän luonut on, pelastuisi ijankaikkiselle elämälle.
Siitä syystä ei ole oikein, että huudamme: oo Herra, sinä joka
johdat meitä, jätä meille ne, joihin meidän sydämmemme on kiintynyt!
Tiedämmekö me, eikö sille, jolle me rukoilemme elämää, ole paljoa
parempi saada jättää tämä maailma? Tiedämmekö me, mistä syystä Herra
kutsuu hänet luokseen, koska me niin ymmärtämättömästi tahdomme pitää
häntä täällä?"

Nämä sanat saattoivat Enefan vaikenemaan. Isoisä oli asettanut
hänelle vanhempain poismenon aivan toiseen valoon. Hänen murtunut
sydämmensä tarttui kiihkeästi siihen ajatukseen, että Jumala oli
ottanut pois häneltä hänen isänsä ja äitinsä, koska hän tarvitsi
heitä korkeampiin tarkoituksiinsa. Hänen epätoivonsa sijaan tuli
hiljainen suru; hän taukosi itkemästä, ja valittamasta ja päätti sen
sijaan koettaa toimia siten, että tuotti heille kunniaa haudassa
ja iloa taivaassa. Mutta hänen ruumiinsa oli heikompi kuin hänen
sielunsa. Kohta hautajaisten jälkeen hän sairastui, ja isoisä,
joka pää kumarassa istui hellittynsä vuoteen vieressä, ajatteli
itsekseen, etteivät vanhemmat tahtoneet jättää lastaan tänne alas,
vaan aikoivat ottaa sen luokseen taivaaseen. Mutta ei käynytkään
niinkuin hän luuli; Enefa jäi hänen luokseen ja ennen pitkää nousi
sairasvuoteeltaan. Vanhempain kuolema oli kuitenkin koskenut hänen
nuoreen sydämmeensä niin syvästi, että siitä saakka oli kaikki puna
kadonnut hänen kasvoiltaan, eikä hänen vartalonsa saanut sen jälkeen
koskaan nuortevaa täyteläisyyttä.

"Varpuseni, näytäthän aivan siltä kuin tuuli voisi viedä sinut
mukanaan", sanoi isoisä, tarkastellessaan huolestuneena hänen pitkää,
hinteloa vartaloansa ja kalpeita kasvojaan. Tämä ei kuitenkaan
rumentanut häntä; valkea, läpikuultava iho sopi päinvastoin mainiosti
sysimustaan tukkaan ja tummiin silmiin, ja kaikki kylän tytöt
kadehtivat hänen hoikkaa vartaloaan.

Ukkovaari ja hänen molemmat lapsensa lapset asuivat pienessä
tuvassa, joka oli kauniin puutarhan keskellä, juuri sillä paikalla,
jossa leveä puro tulee näkyviin. He olivat siellä aivan yksinään.
Kylään, joka sijaitsi alempana, oli heillä vähintäin neljännestunnin
matka, ja siitä oli isoisä hyvin tyytyväinen. Nyt eivät voineet
kaikki, joista aika tuntui siellä pitkältä, tulla hänen luokseen
kuluttamaan sitä, niinkuin olisi epäilemättä käynyt, jos hän olisi
asunut keskempänä kylää. Kuitenkin oli aikoja, jolloin ihmiset
päivät päästään laukkasivat Podhaiskylla. Niin oli laita erittäinkin
kylvö- ja elonkorjuuaikoina. Naapurit tulivat silloin neuvottelemaan
isoisän kanssa, oliko juuri nyt soveliasta korjata elot ja oliko
juuri nyt kylvettävä, saadakseen tietää tuliko sää vakavaksi vai
eikö, ja isoisä oli aina valmis ja aulis neuvomaan heitä. Hän osasi
sanoa edeltäkäsin ilman, kun vaan kurkisti ulos ikkunasta tai
kuulosti tuulta; jos hän ei ollut varma asiastaan, meni hän ylös
ullakkokamariin katsomaan omaa kirjoittamaansa kalenteria, jota
ei ymmärtänyt kukaan muu kuin hän itse. Mutta ukkovaari ei ollut
ainoastaan vaan ilmojen ymmärtäjä; hän osasi povata tähdistä ja taisi
sitä paitsi paljon muita hyviä asioita. Jos suuriin tai pieniin tuli
joku tauti, jos jotkut naapurit joutuivat epäsopuun ja kinastuksiin
-- kenen puoleen käännyttiin silloin saamaan apua ja neuvoa, ellei
ukkovaarin? Pitkät ajat oli Podhaiskyn suku "hyvistä lahjoistaan
tunnettu"; se ymmärsi ja oli aina ymmärtänyt loitsuilla ja lääkkeillä
poistaa ulkonaisia ja sisällisiä tautia, ennustaa ilmaa ja yksinpä
tuleviakin asioita. Vaikka sen jäsenillä ei ollutkaan, ei tiloja
eikä kultia eikä mitään ylhäisiä toimia, ei kenenkään mieleen olisi
kuitenkaan juolahtanut lukea heitä kylän alhaisimpain joukkoon. He
olivat poikkeusasemassa ja aivan erityisen kunnioituksen esineinä,
kunnioituksen, jota he eivät ansainneet ainoastaan tiedoillaan,
vaan myöskin esimerkiksi kelpaavalla käytöksellään, joka sekin oli
harvinaista.

Naapurit harmittelivat sitä, että ukkovaari asui noin itsekseen.
He olisivat kernaasti nähneet häntä joukossaan ja maksaneet hänen
edestään ravintolassa, kunhan hän vaan olisi tahtonut syödä ja
juoda heidän kanssaan ja kertoa heille taruja muinaisuudesta. Mutta
ukkovaari ei juuri välittänyt ihmisten ystävyydestä. Kaikki, koko
nykyinen sukupolvi tuntui hänestä nurinpuoleiselta ja mitättömältä,
siinä ei ollut vähäistäkään rehellisyyttä eikä ollenkaan hyviä
puolia. Enin kaikesta harmitti häntä kuitenkin sen rahanhimo ja sen
tylyys ja ylimielisyys huonompiosaisia kohtaan. Surulla huomasi
hän, miten sitä, jolla ei ole täydet ladot ja arkut, halveksitaan
ja ylenkatsotaan. Se ei auttanut, että häntä itseään kohdeltiin
suuremmalla kunnioituksella.

"Jos he eivät joka hetki tarvitsisi minua, ja jos he eivät tietäisi,
etten minä puolestani tahdo mitään heiltä, kohtelisivat he minuakin
kuin tavallista ruotivaivaista", sanoi hän usein ja lisäsi neuvoen,
lapsiinsa kääntyneenä: "Usko parasta kaikesta ja kaikista ja palvele
mielelläsi kaikkia, mutta puhu tutunomaisesti ainoastaan omiesi ja
oman sielusi kanssa; muutoin sinä äkin palat pahasti. Nykyään myö
ystävä ystävänsä huokeammalla kuin Juudas Iskariot Herransa. Siitä
syystä on parasta olla luottamatta muihin kuin itseensä."

Jenikiin eivät nämä opetukset paljoa tehonneet. Ne menivät toisesta
korvasta sisään ja toisesta ulos, eivätkä ne millään tavoin
pidättäneet häntä tekemästä tuttavuutta ja ystävyyttä kylän joka
ainoan pojan kanssa. Sitä suurempi vaikutus oli niillä Enefaan. Hän
ei koskaan mennyt maiden luo, vaan teki työtä; jos tahtoi saada
jotain tehdyksi, sai itse viedä hänen luokseen vaatteet. Hän ei
koskaan näyttäytynyt tyytymättömänä eikä koskaan olisi kukaan voinut
syyttää häntä tunkeilemisesta. Siitä syystä ei kukaan uskaltanut
kohdella häntä samoin kuin muita tyttöjä, joiden täytyi elää kättensä
työstä. Kylän rikkaimmat talonemännät tervehtivät häntä jo kaukaa
ja ottivat loukkautuakseen, jos hän ei pistäytynyt heillä, kun
hänellä oli asiaa heille päin. Jos häntä kuitenkin pyydettiin jonkun
luo määräämään lääkkeitä tai muuten parantelemaan, tuli hän heti
mielellään ja kävi talossa niin kauan kun hän luuli siellä voivansa
olla hyödyksi. Tämä oli ainoastaan palvelus hänen puoleltaan, sillä
Podhaiskyt olivat aina auttaneet muita ilmaiseksi sekä rakkaudesta
lähimmäiseensä että kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, siitä että tämä
oli antanut heille niin suuren ja tarpeellisen lahjan. He olivat
sitä mieltä, että jos he vaan kerrankaan olisivat ottaneet maksun,
he eivät sen jälkeen olisi voineet enemmän kuin tavallinen tohtori,
jolla on vähäiset tietonsa kirjoista eikä Jumalalta.

Niin kauan kun ukkovaari vielä oli tervennä, Merteli hän ja paranteli
ja autteli; mutta sittenkun vanhuksen näkö ja kuulo alkoivat
heikontua, sai Enefa mennä hänen sijastaan. Kohta ylistelivätkin
ihmiset häntä yhtä paljon kuin ukkovaariakin. Hän paransi sairaita
ainoastaan katsomalla heihin ja tiesi aina mitä luki päästäkseen
pahasta erilleen. Avonaisille haavoille hän silitti rasvaa ja rakkoja
hän voiteli öljyllä, niin että kolmen päivän kuluttua painuivat
alas eikä niistä sen koommin näkynyt enää jälkeäkään. Hän meni
metsään keräämään yrttejä auringon noustessa kasteen vielä maassa
ollessa, täyden kuun aikaan ja väliin -- ankarain myrskyjen jälkeen
-- puoliyön aikaan. Muutamat kasvit täytyi nim. poimia määrättynä
aikana, ei neljännestuntiakaan aikaisemmin tai myöhemmin, jotta
sen kiertotähden teho, jonka vaikutuksen alaisia ne ovat, pysyisi
voimassaan ihmisruumiin suhteen.

"Kumma, ettei sua pelota!" oli talonpojilla tapana sanoa, päivän
koittaessa kun nousivat vuorille mennessään Saksaan asioilleen ja
tapasivat Enefan tulemassa Jeshtshedistä aivan läpimärkänä sateesta,
jota oli kuin kaatanut koko yön.

"Mikäs minua pelottaisi, kun minä teen kaikki kolmiyhteisen Jumalan
nimessä enkä ole tehnyt liittoa minkään pahan voiman kanssa?" vastasi
Enefa levollisesti ja ylpeästi sellaisiin kysymyksiin.

"Kuulkaas koulumestaria, miten viisas hän on", murahdettiin hampaiden
välistä.

Keskenään eivät näet ihmiset nimittäneet Enefa Podhaiskya koskaan
muuksi kuin koulumestariksi, sen tähden että hänen vastauksensa
olivat niin lyhyitä ja sattuvia, ryhtinsä arvokas ja käytöksensä
vakava. He kostivat siten sen, että heidän täytyi tunnustaa hänen
suuret ansionsa. Toistensa vioille ummistavat ihmiset mielellään
silmänsä ja joka asialla on aina jokin puolustava puolensa. Mutta jos
joku tahtoo olla muita parempi ja näyttää myöskin olevansa parempi,
niin ainahan se vähän harmittaa.

Enefan kunnianimi taas oli _kylätohtori_, ja vaikkei se päässyt niin
suuresti käytäntöön, niin se saa ainakin olla kirjan nimilehdellä.

Podhaiskylla oli kaunista, kauniimpaa kuin kellään muulla
vuoristossa. Tupaa ympäröitsi tuuhea, tuoksuva puutarha, jossa oli
kaikenlajisia hedelmäpuita. Sanokaa, minkä hedelmän tahdotte, ja
ruvetkaa sitten hyviin väliin ukkovaarin kanssa -- sillä hän se voi
tarjota niitä! Kukkiakin siellä oli aika lailla, ja varsinkin iltasin
ne tuoksuivat niin väkevälle, että Enefan päätä alkoi ihan kivistää,
kun hän istui avonaisen ikkunan vieressä ommellen. Tuntui kuin joku
olisi heilutellut kamarissa suitsutusastiaa.

Elkääkä luulkokaan, että vanhan tuvan tarvitsi hävetä itseään,
vaikka olikin satavuotias ja vanhempikin. Enefan isävainaja oli
lomahetkillään maalaillut ja siistinyt sitä, niin että se näytti
aivan uudelta. Olisi tietysti tuntunut suloiselta saada hiukan
oikaista jäseniään päivän istumatyön jälkeen, mutta joka ilta
oli räätäli ruvennut veistämään ja maalaamaan ja siistimään ja
puhdistamaan, niin että sai ihmeitä aikaan.

Tuparakennuksessa oli kaikkiaan neljä huonetta. Alakerrassa oli
kaksi: yksi suuri, jossa isoisä ja Jenik makasivat, sekä yksi
pienempi. Suuressa oli tulisija ja oli siinä äärettömän suuri,
viheriäksi maalattu uuni toisessa nurkassa; pienemmässä makasi
Enefa. Ulkopuolella oli kuisti, ja rakennuksen vierellä olivat
navetta ja ulkohuoneet. Yläkerran huoneista oli toinen ruokasuoja;
toisessa säilytettiin "Betlehemiä". Tämä Betlehem oli, Jumala ties,
miten vanha; isoisä oli tehnyt sen nuoruudessaan ja järjestänyt
sen rihmoilla, niin että kaikki -- sekä ihmiset että eläimet --
liikkuivat. Neitsyt Maaria keijutteli pientä Jeesuslasta, ja pyhä
Jooseppi oli hänen apunaan, paimenet makasivat ja heiluttelivat
polviaan seimen edessä, enkeli liiteli heidän yläpuolellaan
kullatuilla siivillään, aasi ja härkä vierekkäin pilttuussa
kääntelivät päätään, ja vähän matkan päässä seisoi metsästäjä, joka
tähtäsi hirveen, kutoja istui kangaspuittensa ääressä ja kutoi,
tahkooja tahkosi, talonpoikaisvaimo kirnusi voitaan, kaksi vuohta
puski toisiaan ja kauimpana näkyi Jerusalem, jossa Herodeksen
sotamiehet murhasivat hirveimmällä tavalla pieniä vasta syntyneitä
poikalapsia.

Sanokaas, eikö se ollut ihmeellistä!

Ei ainoastaan kylän nuoret, vaan vanhatkin pitivät Betlehemiä oikeana
ihmeenä. Jouluaatosta kynttilänpäivään saakka ei isoisä saanut tehdä
muuta kuin viedä lapsia kamariin, jossa se oli, vedellä nauhoja ja
selittää heille kaikkea. Niin kauan kun Otik Mrakot oli kotona, oli
Betlehemistä oikea vastus isoisälle. Poika tuli hänen luokseen pari
kertaa päivässä eikä koskaan voinut katsoa kyllikseen yläkerrassa
olevia suloisuuksia; yhtenänsä täytyi isoisän näyttää ja selittää.
Ennen muinoin olivat kaikki vuoristolaiset vaeltaneet Podhaiskylle
joulunpyhinä nähdäkseen Betlehemin. Bilystä ja Bystrystä saakka oli
tullut kansaa ajaen reissään. Mutta aikaa myöten oli alettu kääntää
ajatuksia muualle. Kaikki muuttuu vanhaksi tässä maailmassa ja
väistyy uuden tieltä.

Podhaiskyn lähin naapuri oli rikas talonomistaja Mrakot, oikein
kelpo vanhankansan nainen. Hän oli lämpimästi kiintynyt heihin,
varsinkin Enefaan, ja hän huokasi usein ajatellessaan, että näiden
kunnon ihmisten täytyi olla niin köyhiä, kun sitä vastoin joukko
tyhjäntoimittajia elää rikkaudessa ja ylellisyydessä. Itse hän ei
koskaan voinut käsittää, miten voi tuntea itsensä tyytyväiseksi
ja onnelliseksi, jos ei omistanut monta tynnörinalaa maata ja
kokonaista karjalaumaa. Mutta hän ei surkutellut heitä ainoastaan
huulilla, kuten rikkaat joskus tekevät, vaan koetti myöskin kaikin
tavoin auttaa heitä. Jenik sai alituisesti käydä työssä hänen
kartanossaan, ja hän oli luvannut tehdä hänet aikuiseksi tultua
työnjohtajakseenkin. Muori huomasi, että pojasta kyllä mies koituu,
vaikka hän tätä nykyä tekikin mieluummin vihellyspilliä, kesytti
oravia ja harakoita ja laittoi ansoja linnuille, kuin kassaroi
koivuja lampaiden ruuaksi ja vartioi hanhia ja lehmiä.

Paitsi Podhaiskyja ei Mrakot muori seurustellut kenenkään muun kylän
asukkaan kanssa. Ukkovaarin luo hän meni saamaan neuvoja; Jenik
ratostutti häntä päähänpistoillaan ja Enefa oli hänen lohdutuksensa
ja tukensa. Mrakot muorilla oli syvä sydänhaava. Hän oli kärsinyt
yhtä suuren ja korvaamattoman tappion kuin Enefakin ja se lähensi
heitä toisiinsa. Molemmilla heillä oli taipuva mieli ja tunnokas
sydän, ja siitä syystä he ymmärsivät toisiaan niin hyvästi Ainoa
erotus oli se, että Enefa oli korkeampi-, ylevämpisieluinen. Mrakot
muori taipui hänen tahtoonsa ja käyttäytyi ikäänkuin nuorempi ystävä
vanhempaa kohtaan. "Se tyttö vasta osaa saattaa vaivaisen sielun
autuaitten asunnoille", sanoi hän silmät kyyneleissä, sen jälkeen
kun he olivat keskustelleet muutamia tuntia ja hän oli valitellut
surujaan tytölle.

Ainoastaan kolme vuotta oli Mrakot muori elänyt yhdessä miehensä
kanssa, ja sillä aikaa hän ei ollut nauttinut paljoa onnea. He eivät
olleet ottaneet toisiaan rakkaudesta; molemmat he olivat antaneet
pois sydämmensä, mutta vanhemmat yhdistivät heidät, ja mitä he eivät
tahtoneet, sitä täytyi heidän tahtoa, ja mitä he tahtoivat, sitä he
eivät saaneet tahtoa. He menivät käsi kädessä alttarin luo, mutta
heidän rahansa olivat ainoat liiton tekijät. Tyttö todellisena ja
rehellisenä vaimona unohti kuitenkin pian miehensä tähden komean,
kelpo nuorukaisen, joka oli ollut hänen ensimmäinen rakkautensa;
mies sitä vastoin ei antanut vaimolleen koskaan anteeksi sitä, että
hänet oli pakotettu ottamaan tyttö vaimokseen ja ettei hän ollut
saanut sitä, jota oli tahtonut. Hän käyttäytyi edelleenkin kylmästi
ja vieraasti eikä sanonut vaimolleen koskaan ainoatakaan ystävällistä
sanaa, vaikka tämä olikin sekä kaunis että komea ja hyvä ja vilpitön
sydämmeltään. Luultavasti johtui hänen vastenmielisyytensä siitä,
että hänen ensimmäinen morsiamensa oli heittänyt kourallisen
hautausmaan multaa heidän väliinsä, juuri silloin kun he vihkimisen
jälkeen tulivat ulos kirkosta. Muoria kiusasi, kun hän muisti
miehensä kylmyyden ja vihaisuuden, vielä tämän kuoleman jälkeenkin,
ja vaikka mies nyt olikin maannut haudassa kolmattakymmentä vuotta,
kärsi hän siitä yhä vieläkin.

Heillä oli yksi ainoa lapsi, poika, joka oli isäänsä kuin marja.
Hänelle edes hän olisi tahtonut omistaa rakkautensa, mutta vainaja
oli pannut tähän esteitä eikä poikakaan näyttänyt olevan erittäin
kiintynyt äitiin. Mrakotilla oli Pragissa veli, joka oli asianajaja,
ja tämän hän teki pojan holhoojaksi, ja määräsi, että koska kylässä
ei ollut mitään korkeampaa koulua, Otik kasvatettaisiin sedän
kodissa: jos hän näytti halua lukemiseen, sai hän jatkaa lukujaan
ja tulla tohtoriksi samoin kuin setä. Mitä voikaan Mrakot muori
tehdä? Aikoja myöten täytyi hänen kuitenkin jättää poika langolleen.
Hän toivoi kuitenkin, että Otik ikävöisi kotiin hänen luoksensa ja
että hän jonakuna kauniina päivänä aivan odottamatta ilmestyisi
kotikartanolle; sillä pakottaa häntä lukemaan ei ollut kuitenkaan
ollut isän tarkoitus.

Mutta setä osasi laittaa asiat niin, että Otik ei tuntenut
vähintäkään halua jättää Pragia; päinvastoin miellytti häntä kaupunki
ja kaupunkilaiselämä niin suuresti, ettei hän koko opintoajallansa
kertaakaan tullut kodissa käymään. Loma-ajat hän vietti setänsä
kanssa matkoilla ja niin ihmeellisesti osui aina, etteivät he
koskaan palanneet Pragiin ennen kun viimeisenä päivänä, jolloin
luonnollisesti ei ollut enää aikaa matkustaa Jeshtshediin. Holhooja
pelkäsi nimittäin, että äiti ottaisi pojan luokseen ja kehoittaisi
häntä jättämään luvut mielestään, ja se olisi vähentänyt suuresti
asianajajan tuloja, sillä veli oli määrännyt suuren summan pojan
ylläpidoksi. Jos Mrakot muori tahtoi tavata poikaansa, täytyi hänen
matkustaa Pragiin, ja siellä osasi holhooja aina asettaa niin
viisaasti, ettei hän koskaan jäänyt kahden kesken pojan kanssa niin
kauaksi, että olisi ennättänyt keskustella vakavasti hänen kanssaan.
Hän palasi aina kotiin raskaalla sydämmellä, vaikka Otik luki
ahkerasti ja edistyi pian, eikä äiti koskaan kuullut hänestä mitään
moitteita.

Mutta Mrakot muori oli vaatimaton ja suora. Hänestä tuntui siltä
kuin se, mitä Pragissa opetettiin, ei mitenkään olisi voinut olla
Jumalalle mieluista; se oli liiaksi maailmallista ja väänneltyä
hänen mielestään. Oikean viisauden hän luuli löytävänsä Podhaisky
ukon luota, ja hyödyllisintä ja parhainta oli hänen mielestään
maanviljelijän rauhallinen elämä. Hänestä tuntui myöskin siltä kuin
ei poika olisi ollut oikealla tiellä, mutta se tuli kenties vaan
siitä, että hän oli mielessään tyytymätön poikaan. Hän ei voinut
antaa pojalle anteeksi, että tämä antoi vieraan miehen asettua niin
kokonaan heidän välilleen. Pojan kummallinen välinpitämättömyys
kotiseutua kohtaan ja hänen kasvatuksensa suunta olivat okana muorin
sydämmessä ja naulana hänen ruumisarkussaan.

Näitä huolia hän purki Enefalle; näiden tähden muori tuli hänen
luokseen lohdutettavaksi. Ja usein täytyi Enefan panna ihan
viimeiset voimansa liikkeelle saadakseen hänen raskasmielisyytensä
poistetuksi. Leski näki edessään yksinäisen, hylätyn vanhuuden, surua
ja kaipausta hautaan saakka. Voihan hän tosin myödä talonsa tai
edes vuokrata sen jollekin ja muuttaa pojan luo Pragiin; mutta hän
ei sietänyt ajatellakaan, että joku toinen johtaisi ja määräilisi
tilalla, jossa heidän esi-isänsä olivat ahkeroineet ja työskennelleet
jälkeläistensä hyväksi, jossa he olivat otsa hiessä muokanneet
heille maata. Hänen mielestään se olisi ollut syntiä. Sitä paitsi
hän ei voinut sietää kaupunkia. Hänestä tuntui aina siltä kuin hän
olisi ollut tukehtumaisillaan sakeassa ilmassa, kapeilla kaduilla ja
pimeissä huoneissa, eikä hän aivan suorastaan tahtonut puhua, mikä
kiusa oli käydä puettuna pitkiin, kahiseviin hameisiin ja tunkeilla
tuntemattomain ihmisten joukossa! Kaikki, jotka hän näki, olivat
hänen mielestään linnunpelättiä, ja kaikki, jotka näkivät hänet,
nauroivat ja tekivät hänestä pilkkaa. Kun hän oli ollut kaupungissa
neljännestunnin ajan, alkoi kaikki pyöriä hänen päässään, eikä sekään
auttanut, että hän veti valkean päähineensä silmilleen ollakseen
näkemättä mitään. Hän ei mitenkään voinut käsittää, miten Otik, joka
oli kuitenkin hänen lihaansa ja vertansa, voi viihtyä niin hyvin
kaikessa tässä korvia särkevässä melussa ja hälinässä; ja tämän
nuhteen hän vielä teki pojalleen loukkaantuneessa, valittavassa
äidinsydämmessään.

       *       *       *       *       *

Siinä laskiaisen tienoilla on Jeshtshedissämme Jumala paratkoon
aina paha ilma, mutta tänä vuonna se vasta oli päin mäntyyn. Lunta
tuli yhtenään, ja tuuli vaan vinkui ja ulvoi. Pahinta kuitenkin
oli laskiaislauantaina. Vuorilla raivoili, ikäänkuin kaikki metsät
olisivat joutuneet epäsopuun ja ruvenneet tappelemaan, ja aina väliin
kuului rusketta ja jyrinää, samanlaista kuin silloin kun myrskytuuli
nousee kaukaa ja tulla viuhahtaa vastaan. Silloin tällöin kuului
muutakin ryskettä: puut ruskivat myrskypuuskien heitellessä niitä
kumoon. Jos ei metsä olisi ollut suojelemassa Podhaiskyn tupaa,
olisi heille varmaankin käynyt onnettomasti, mutta nyt ei tuuli
onneksi voinut siihen tarttua sellaisella voimalla kuin se veijari
olisi tietysti tahtonut. Siitä syystä se kosti tästä toisaalla ja
tempasi kylässä maahan kaikki katot, joita ei oltu nidottu kahleilla,
toivossa, ettei se kuitenkaan nousisi niin pahaksi. Sanalla sanoen
oli oikea tuomiopäivä.

"Kunpa vaan Mrakot muori ei vilustuisi Pragissa ja saisi takaisin
leiniä sormiinsa, jota minun oli niin vaikea parantaa keväällä",
sanoi Enefa, kun tuuli kerran painalsi entistään kovemmin. Hänellä
oli nähtävästi suuri huoli vanhuksesta.

Noin viikko takaperin oli Mrakot muori saanut äkkiarvaamatta kirjeen
pojalta, joka oli ihastuksissaan ilmoittanut tulevansa näinä päivinä
vihityksi tohtoriksi. Äidin täytyi pakostakin tulla Pragiin ollakseen
läsnä juhlallisuuksissa, jatkoi hän, muutoin olisi juhla hänestä
aivan pilalla. Mitä voikaan Mrakot muori muuta kuin totella sellaista
rukousta! Hän antoi valjastaa vaunujensa eteen ja läksi matkalle
talvesta ja rajuilmasta välittämättä.

"Pragissa ei mahtane olla tällainen ilma; olen kuullut kerrottavan,
että kaikki tuulet lentävät Pragin yli", rauhoitti ukko vaari
poikansa tytärtä. Hän istui Enefan vierellä ja kyni höyheniä pöydällä
tuikkavan talikynttilän ääressä. Vanhain tapaan hän ei suonut
itselleen hetkenkään lepoa; olisipa hyvä, jos nuoret edes osaksi
tahtoisivat olla heidän kaltaisiaan.

"Sillä siellä ei ole ollenkaan niinkuin meillä", jatkoi isoisä,
Enefan ahkerasti ommellessa, "täällä on vanhastaan kaikilla
talvikummituksilla pesäpaikkansa. Me saamme taistella tuulta ja
pakkasta ja pyryjä vastaan, samalla kun ihmisillä toisessa paikassa
maata on päiväpaistetta ja leutoa säätä. Jos ei ole ollut täällä
lapsuudesta asti, niin ei tätä kestä, mutta meidän mielestämme on
kaikki niinkuin pitääkin olla, emmekä me välitä paljoa nurkkiemme
ulkopuolella olevista rauhattomuuksista. Mrakot muorista et tarvitse
olla huolissasi; hän ei sitä paitsi liiku paljon ulkona."

"Ei, se on totta. Mitäpä hän tekisi ulkona? Juhlallisuudet pidetään
tietystikin jossain lämpimässä ja hauskassa huoneessa, jossa ei
tiedetä talvesta eikä tuulesta. Voi, miten olisi hauskaa saada
joskus nähdä sentapaista! Tai kunpa edes Mrakot muori muistaisi,
mitä on nähnyt! Mutta hän ei välitä sellaisesta eikä ole edes
iloinen poikansa menestyksestä. Ajatelkaas, miten erilaisia ihmiset
voivat olla! Minun mielestäni ei voisi äidillä olla onnellisempaa
hetkeä kuin silloin kun hänen poikansa tulee tunnustetuksi opintonsa
päättäneeksi. Sillä sitä kai tohtorin arvo tarkoittaa? Minä olen aina
ajatellut, että se on samanlaista kuin se kun miehiä tehtiin ennen
muinoin ritareiksi. Eikö niin, isoisä?",

"Mahtaa olla", nyökäytti ukko, "mutta sen saamme kohta kuulla.
Mrakot muori ei kaikessa tapauksessa matkustanut niin iloisena, kuin
olisi luullut. Sinua se ihmetyttää, mutta ei minua. Muori tahtoisi
mieluummin pitää ainoaa poikaansa kotonaan kuin maailmassa vieraiden
ihmisten luona. Hänen mielestään voi ihminen olla yhtä arvokas ja
toimittaa yhtä paljon, vaikka hänellä ei olekaan mitään korkeaa
paikkaa tai arvoa. Pojan sydän on muorille suurempiarvoinen kuin
hänen oppinsa, ja minä ajattelisin samalla tavalla, jos olisin muorin
sijassa. -- Mutta kuules! Eikö tuo kuulunut mielestäsi karalta?
Saatpas nähdä, että _shtvaanit_ [koirapari, jolla on tuliset jalat ja
tuliset silmät] ovat ulkona tänä iltana."

Enefa käänsi arasti päätään, kuulosti hetken myrskyn raivoisaa
riehuntaa ja teki ristinmerkin. Itse asiassa hän kuuli miten
_shtvaanit_ haukkuivat ja ulvoivat kaukana etäisyydessä.

"Katso niin vähän kuin voit ikkunaan päin", varoitti isoisä ja
kumartui itse lähemmäksi työtään, "on aina parasta olla välittämättä
sellaisesta niin paljon kuin suinkin. 'Anna lentävän lentää, anna
makaavan maata, sule sinä silmäsi', sanoo sananlasku. Kerran
tällaisena myrsky-yönä kuulivat Macanovilla _shtvaania_; koko
talonväki sattui olemaan sisällä. Nuoret rengit ivasivat _shtvaania_
ja matkivat sitä ja huusivat 'hau, hau, hau', vaikka vanha isäntä
kielteli heitä vähä väliä. Mutta kuta enemmän hän kielsi, sitä
pahemmaksi he tulivat, aivan niinkuin nuorten on tapana. Yhtäkkiä
menee ikkuna rikki kauhealla räminällä, ja lampaan puolisko viskataan
huoneeseen! 'Siinä on teille palkinto siitä, että autoitte meitä
haukkumaan!' huutaa ääni. Kaikki kaatuivat maahan kauhistuksissaan,
monet menivät pyörryksiin ja vanha Macanov sai siitä kuolemansa. Minä
olin hänen hautajaisissaan."

Enefaa värisytti ja hän jatkoi ahkerasti ompelemistaan. Mutta miten
lie ollutkaan, hän vaan ei voinut olla kuuntelematta mitä ulkona
tapahtui.

Yhtäkkiä hän päästi ompelun käsistään. "Ei se ole ainoastaan
_shtvaani_, jonka ääni kuuluu, isoisä, se on joku muukin. _Shtvaanit_
ovat tähän aikaan Jeshtshedin puolella, mutta Melusina on aivan
meidän vierellämme. Kuulkaas vaan, miten hän itkee ja valittelee
ikkunojemme ulkopuolella! Voi, antakaa minun antaa hänelle jotain.
Minä avaan ja sulen ikkunan niin pian, ettei minulle voi tapahtua
mitään, vaikka ulkopuolella olisikin jokin väijymässä. Minä en voi
sietää kuulla hänen valittavan tuolla tavalla".

Isoisä suostui, vaikka vastenmielisesti.

"Mutta tee, mitä aijot, pian", kehoitti hän.

Enefa nousi kiireesti ylös, meni viereiseen huoneeseen ja pisti
kätensä ruukkuun, joka oli seinäkaapissa. Sen jälkeen hän avasi
ikkunan, heitti kourallisen leivänmuruja korkealle ilmaan ja huusi
niin kovasti kuin taisi:

"Siinä saat, jumalaton, siinä saat illallista lapsillesi!"

"Tässä minä nyt olen eheänä, ja Melusina on saanut, mitä hän on
pyytänyt niin hartaasti", sanoi hän hymyillen isoisälle, asettuen
taas istumaan tämän vierelle.

Samassa hän sattui hiukan työkkäämään pöytää, niin että hänen
saksensa putosivat lattialle.

"Sakset tietävät vieraita", sanoi hän kummastuneena, ja otti ne
lattialta, "kukapa voisi tulla meille tänään tällaisessa ilmassa ja
vieläpä näin myöhään. Mutta eikö sinun mielestäsi ole vähän hiljempaa
ulkona, sitten kun annoin Melusinalle leipää?"

"Päivällisistä asti olen minä tietänyt, että joku tulee meille",
sanoi ukkovaari, välittämättä kysymyksestä. "Jenik lakasi tänään
uunia, ja se vetää aina ihmisiä taloon, ja sitten putosi ulos hehkuva
hiili, ja se tietää, että pyydetään joku ruualle. Sitä paitsi on
kissa maannut ja nuollut itseään koko iltapäivän, ja kärpänen on
surissut minun korvani juuressa. Joku tulee meille, ja tuopa hän
vielä uutisiakin tullessaan."

Enefa ravisti vakavana päätään.

"Tänään ainakaan eivät merkit pidä paikkaansa", sanoi hän epäillen,
"katsos kelloa, se käy kahdeksatta. Tuuli ei ulvo nyt niin kovaa,
mutta lunta tulee pistävää kuin nuppineulat. Se, jolla ei ole pakkoa,
se ei pistä päätään ovesta ulos tänään. Ainoa mahdollisuus on, jos
joku olisi äkkiä sairastunut ja laittaisi hakemaan minua. Mutta
vierasta ei tule, ei ihan varmaan."

"Voi kyllä sattua, etteivät merkit pidä paikkaansa", myönsi isoisä.
"Kun ihminen niin usein pilkkaa Jumalaa, tahtoo Jumalakin joskus
näyttää ihmiselle, mikä vaikea asia se on, ja niin sattuu, että mikä
on aina ennen käynyt toteen, ei enää toteudukaan, ja ihmiset ovat
noloina sanoistaan. Minä petyin kerran pahasti, mutta siitä minä olen
iloinen, sillä se oli paraiksi."

"Milloin se oli?"

"Se oli silloin, kun sinut oli kastettava. Sinut piti viedä kirkkoon
heti päivällisen jälkeen. Kaikki oli järjestyksessä: leipä, juusto,
voi ja ruukullinen olutta oli pöydällä. Sinä, olit käärittynä
punaseen kapaloon, ettei kukaan tulisi sinua panettelemaan;
äitikummit seisoivat valmiina ja odottivat, mutta kummi-isä ei
tullut. Pimeni, eikä sittenkään vielä näkynyt ketään. Kummi-isäsi oli
mennyt markkinoille kaupunkiin; siellä hän joi itsensä humalaan eikä
päässyt lähtemään kotiin, vaan jäi istumaan kapakkaan; ristiäiset ja
kummina olonsa ja kaikki hän oli unohtanut tykkönään. Minä ajattelin
tietysti, ettei ristimisestä tulisi mitään, ja menin metsään
hakemaan vähän havuja, jotka olivat siellä valmiiksi sidottuina.
Mutta sinun kummi-isäsi vaimo oli lähtenyt etsimään ukkoansa,
tapasikin hänet onnekseen, pisti hänen päänsä puroon ja toi hänet
mukanaan tänne. Kun tulin tänne takaisin, sain kuulla, että he juuri
olivat lähteneet viemään sinua kirkkoon. Sillä kertaa minä en ollut
hyvilläni äidillesi. 'Mitä sinä, ymmärtämätön vaimo, ajattelit',
toruin minä häntä, 'kun laitoit lapsen ristittäväksi tähän aikaan
päivästä? Katso nyt ulos, siellähän on pimeä kuin haudassa. Nyt saat
nähdä, että tyttösi tulee yhtä mustaksi kuin se tunti, jolloin hänet
ristittiin.' Äitisi otti tuon hyvin sydämmelleen ja tarkasteli joka
päivä huolestuneesti, rupeaisitko sinä mustumaan. Mutta hän ei saanut
vähintäkään syytä suremiseen. Tukkasi ja silmäsi vaan tulivat yhtä
mustiksi kuin se ilta; se ei lyönyt ihoon... Mutta miten se olikaan?
Sanoithan ruuan olevan valmista? Jenik, Jenik!"

"Kyllä", kuului Jenikin ääni ylisiltä, jossa hän varmaankin oli
syöttämässä vasta pyydystämäänsä oravaa.

Samassa kuului kova koputus tuvan ovelle. "Siellä se vieras kuitenkin
on!" virkahtivat isoisä ja Enefa yhdellä aikaa. Viimeksi mainittu
tarttui kiireesti kynttilään ja jaoksi avaamaan.

"Elä aukaise, ennenkun kuulet, kuka siellä on", huusi isoisä hänen
jälkeensä, "jotta emme saa tapaan sellaista, joka ei tänne kuulu."
Enefa totteli neuvoa.

"Kuka siellä?" kysyi hän, mutta kuultuaan ainoastaan äännähdyksen
vastaajalta, päästi hän huudahduksen ja heitti oven selkoselälleen
myöhäiselle, mutta nähtävästi tervetulleelle vieraalle.

"Tekö muori, ja teidän lankonne? Ennen minä nyt muita, en tiedä ketä,
odotin kuin teitä!" lausui hän iloisesti. Samalla kuului tuleva
puistelevan vaatteitaan ja koputtavan lunta jaloistaan etehisessä.

"Ei kai ole vielä neljännestuntiakaan siitä, kun isoisä ja minä
istuimme ja puhelimme että te, muori, kenties vilustuisitte Pragissa,
ja silloinhan te jo olitte kotona lämpimässä", jatkoi Enefa. "Mutta
mikä on syynä, että tulette näin myöhäiseen ja tällaisessa ilmassa?
Ajatelkaas, jos olisitte kastunut tulomatkalla ja saisitte kuumeen
ruumiiseenne! Minkä tähden ette ennemmin lähettänyt minua noutamaan?
Mutta tupamme ei ole niin hieno, että tarvitsette pelätä sisään
astumista. Tehkää hyvin, tehkää hyvin! Sillä tavalla niin. Jumala
siunatkoon ja tervetuloa kotiin Pragista, muori!"

"Jumala siunatkoon, Jumala siunatkoon ja tervetuloa kotiin!" huusivat
sekä ukko vaari että Jenik. He olivat Enefan puheesta ymmärtäneet,
kuka tulija oli, ja kiiruhtivat ovelle juuri parhaiksi tavatakseen
vanhanpuoleisen, lihavahkon talonpoikaisvaimon, jolla oli pyöreät,
hyvänsuovan näköiset kasvot. Hänen jälessään tuli vielä toinen
vanhahko vaimolyllerö, jolla myöskin oli pulleat, hyväntahtoiset
kasvot -- oikea jäljennös emännästään, jota hän alituiseen seurasi
katseillaan ja koetti matkia hänen pienimpiäkin liikkeitään. Hänellä
oli suuri paketti kainalossaan.

"Kiitän teitä ystävällisestä vastaanotostanne ja siitä, että
olette ajatelleet minua", vastasi Mrakot muori, sydämmellisesti
ojentaen jokaiselle kättään. Hänestä voi huomata, että hän tuli yhtä
mielellään kuin oli nähtykin täällä, ja että hän tunsi olevansa
täällä kuin kotonaan. Anka seurasi uskollisesti hänen esimerkkiään:
ojensi kaikille kätensä ja hymyillä virnisteli samalla jokaiselle
ystävällisesti.

"Sinä arvasit oikein, Enefa, samoin kuin aina teetkin", jatkoi Mrakot
muori. "Minä vilustuin todellakin Pragissa, mutta niin pahasti kuin
sinä luulet, ei kuitenkaan käynyt, enkä minä tule nyt sinun luoksesi
parannettavaksi.

"Mutta anna tuon tuolin olla paikoillaan, ukkovaari, eläkä sinä,
Jenik, vaivaa itseäsi; en minä eikä Anka aijo istuutua. Me lähdemme
tiehemme, heti kun olemme saaneet asiamme toimitetuksi."

"Aijotteko ottaa minulta kermaa, koska ette tahdo istuutua?" nuhteli
heitä Enefa.

"Ei, ei, se on totta, kuules Anka, me saamme luvan istuutua hetkeksi.
Anna Enefalle pakettisi. Minulla on siinä kappale vaatetta. Katso
sitä, tyttöriepu, ja sano minulle pidätkö siitä. Sinun pitää ommella
minulle siitä tusina paitoja, niin hienoja kuin ne olisivat kuninkaan
pojalle. No, miltäs näyttää? Ei kiitoksia, isoisä, kyllä minä rupesin
istumaan, mutta näin myöhään minä en syö. Elä tuijota minuun, Anka,
vaan leikkaa itsellesi palanen leipää, ettei poikasi juoksisi sinulta
tiehensä."

"Ettei poikani juokse minulta tiehensä", jutteli vanhapiika, leikaten
itselleen palasen isoisän tarjoomasta leipäkakkarasta.

Talonväki tarttui myöskin yksinkertaiseen ateriaan käsiksi.

"Ettäkö minun, on ommeltava paitoja tästä ihan kuin kuninkaan
pojalle?" sanoi Enefa, tarkastaessaan tutkivasti vaatetta, joka
loisti kuin puhtain hopea.

"Niin, mutta elä pelkää, siitä tulee vaan minun kuninkaan pojalleni."

"Otikille!" huusi Enefa. "Miten hauskaa on saada ommella hänelle!
Olkaa varma, että minä olen koettava parastani."

"Mitäs sanot siitä, että minä odotan tuota vastaleivottua tohtoria
tänne vuoristoon heti kun ilma muuttuu kauniiksi?"

"Onko se mahdollista?" huudahti Enefa ja löi kätensä yhteen iloisessa
hämmästyksessä. "Siinä on nyt se uutisen, jota kärpänen surisi tänään
isoisän korvaan. Ja minä kun en sitä uskonut! Ajatelkaas, että
hän lopultakin tahtoo näyttäytyä meille! Onnittelen teitä, muori,
onnittelen ihan sydämmeni pohjasta!"

Ja Enefa puristi lämpimästi kunnon eukon kättä.

"Odota siksi, kunnes saat nähdä, tuottaako se minulle todellakin
iloa", huokasi Mrakot muori. "Enhän minä tunne häntä ollenkaan
enkä tiedä yhtään, mitä hänessä on, paitsi tuota viisautta. Mutta
käyköönpä ilon kanssa miten tahansa, minä otan hänet kuitenkin
vastaan rakkaana lapsenani, ja teen kaikki mitä voin saadakseni
hänet viihtymään ja pysymään täällä äitinsä luona esi-isiensä
talossa edes muutamia viikkoja. Minä koetan unohtaa, että hän on
niin kauan välittänyt enemmän setäheittiöstään kuin minusta, ja
koetan antaa hänelle anteeksi sen, että hän on ollut minua kohtaan
niin välinpitämätön. Sen olen tekevä. Mutta ennen kaikkea tahdon,
että hänen tullessaan kotona on kaikki hienosti ja hauskasti, ja
niin aijon myös hämmästyttää häntä kauniilla liinavaatevarastolla.
Paitojen jälkeen minä annan sinulle pyheliinoja ja pöytäliinoja
ommeltavaksi. Pidä kiirettä minkä voit, jotta kaikki olisi hänen
tullessaan valmiina piirongin laatikoissa. Ennätin tuskin kavuta
reestä ja lämmitelläitä hiukkasen, ennenkun juoksin tänne, jotta
saisit panna työt alulle ja jottei kukaan muu tulisi minun tielleni.
Tahtoisin saada edes jotain oikein kunnollista aikaan; puuttuu
vielä niin paljon, ja tuskin tiedänkään, millä alkaa. Yläkerran
kamari täytyy minun maalauttaa uudelleen keskellä tätä pakkasta
ja laitattaa sinne uusi lattia; monta sohvaa täytyy päällystää ja
moneen polsteriin saada uudet höyhenet -- niin, minun täytyy tehdä
ihan parastani, että hänelle tulee vähän kaupunkimaista ja ettei hän
säikähdä täältä pois."

"Mutta elkää vaan olko liiaksi levoton, te saatte kuin tanssilla
kaikki tuon valmiiksi kevääseen. Tänä vuonna saamme varmaankin
odottaa kauan ensimäistä pääskystä, ja ennemmin kai ei teidän
poikanne tulekaan", rauhoitti Enefa innostunutta äitiä. "Minun
työstäni ei teidän tarvitse olla levoton. Minä alan ihan huomisesta
päivästä, niin sunnuntai kuin onkin ja vaikka sanotaankin, että sen,
joka tekee työtä sunnuntaina, sen sormet palavat pois kiirastulessa."

"Minä rukoilen Herraamme, ettei hän laskisi sitä niin suureksi
synniksi, koska teet sen valmistaaksesi köyhälle leskelle iloa. Mutta
sehän on totta! Nythän on laskiainen, ja sinä tahdot varmaankin olla
mukana tanssiseurassa?"

"Minä en aijo panna jalkaani tuvan ovea ulommaksi."

"No, mutta silloin he tulevat luoksesi 'uusi kesä' mukanaan?"

"Vaikka he hakisivat neljällä hevosella, niin he eivät saa minua
mihinkään ravintolaan."

"Sinä olet tyttö, jonka vertaista ei löydy koko maailmasta, sen
minä olen aina sanonut. Kun tuot minulle paidat, niin minä kerron
sinulle kaikki, missä minä olen ollut mukana. Se on varmaan huvittava
sinua. Mutta niin paljoa minun kuitenkin täytyy sanoa sinulle nyt,
että minä olen vielä aivan pyörällä päästä kaikesta, mitä minä
olen nähnyt ja kuullut. Teitä, ukkovaari, minä erittäinkin muistin
kaikissa noissa juhlallisuuksissa; teidän olisi pitänyt olla siellä
kuulemassa, miten Otik rupatteli kaikkien noiden herrain kanssa.
Nyt minä käsitin ensi kerran, että poika on kuitenkin mahtanut
oppia siellä jotain. Voitteko ajatella, hän teki heidät kaikki
sanattomiksi ja lasketteli milloin latinaa, milloin tshekkiä.
Muutamat noista, jotka saivat myöntää hänen olevan oikeassa, olivat
yhtä vanhoja kuin te, ja monella oli rinta täynnä pieniä tähtiä ja
se merkitsee, että he ovat kuuluisia ihmisiä. Ja kaikkein, jotka
olivat salissa, täytyi myöntää hänen olevan oikeassa ja tunnustaa
hänet yhtä viisaaksi ja järkeväksi kuin he olivat itse. Mutta minä
olen varma siitä, ettei se ollut heidän mieleensä, että sellaista
poikaa pidettiin tasa-arvoisena heidän kanssaan ja että sellaiselle
osotettiin niin paljon kunniaa. Sitten he panivat hänen sormeensa
kultasormuksen, joka oli niin paksu, etten osaa sanoa, ja ripustivat
koreat vitjat hänen kaulaansa, ja sitten rumputettiin ja soitettiin
sen kunniaksi, että hän oli voittanut heidät, ja sitten suuteli
häntä jokainen noista herroista poskelle, ja sitten lie ottivat
hänet mukaansa erääseen lähellä olevaan kappeliin, jossa pidettiin
messu. Se se oli, joka ilahutti minua kaikista enimmin; minä olin
ajatellut, että ihmisillä, jotka ovat lukeneet niin paljon, ei olisi
aikaa välittää Jumalasta, ja usein minä en maannut öillä pelkästä
pelosta, että he viekottelisivat Otikin jumalattomille teilleen.
Nyt minä edes tiedän, ettei hänen sielunsa ole hukassa. Mutta mitä
te sanotte siitä, että he rumputtivat ja soittivat minullekin, kun
minä langon kanssa laskeusin reestä tuon suuren linnan edessä, jossa
se pidettiin? Luulin ihan kuolevani häpeästä. En tiedä, mitenhän
lienen tullut saliin, mutta siellä he istuttivat minut ensimäiseen
penkkiin; en tiennyt minne kääntyä häpeästä. Mutta kun sitten Otik
astui esiin ja kiitti minua kaikkein ihmisten kuullen siitä, että
olin antanut hänen lukea, silloin minä unohdin kaikki ja itkin ihan
sydämmeni pohjasta. Hän ei tiedä hän eikä tule koskaan tietämään,
miltä minun sydämmessäni tuntui, silloin kun minun täytyi repiä hänet
rinnastani ja antaa hänet toiselle, aivan kuin hän ei olisi ollutkaan
minun. Isä hänen oli kunnon mies, mutta lempeä aviomies -- se hän
vaan ei ollut. Sitten me olimme hienoilla päivällisillä langon luona,
mutta elkää luulkokaan, että hän itse maksoi sen. Eihän toki! Minä
istuin Otikin vieressä, ja sillä aikaa kun muut joivat, käytin minä
tilaisuutta puhella hänen kanssaan, niinkuin on luonnollista, että
äidin on puhuttava lapsensa kanssa. Minä sanoin hänelle, miten minä
ikävöin häntä, ja hän lupasi ettei mikään eikä kukaan pidättäisi
häntä tulemasta minua tervehtimään. Mutta arvelkaas, minä sain
selville, että vaikka hän on tohtori, ei hän kuitenkaan ollenkaan
käsitä parantaa sairaita; sen sijaan hän osaa kaikki lait, mitkä on
kirjoitettu maan päällä, ja kun hän vaan tahtoo, pääsee hän keisarin
neuvoskuntaan ja tulevaisuudessa hän kenties pääsee auttamaan
keisaria maan johtamisessa. Se ei merkitsekään aivan vähän."

Enefa kuunteli kädet ristissä, täynnä ihmettelyä ja kunnioitusta.

"Enkö minä ole aina sanonut teille, ettei oppi ole ainoastaan
kaunista ja kunniakasta, vaan myöskin hyödyllistä, eikä ollenkaan
ainoastaan laiskureille, jotka eivät tahdo tehdä työtä?" puhkesi hän
sanomaan. "Teidän Otikinne -- mutta nyt kai minä en rohkene enää
sanoa häntä siksi; miksikä ihmiset kaupungissa sanovat häntä -- herra
tohtoriksi kenties?"

"Niin, niin ne sanovat kaikki", vastasi Mrakot muori jonkunlaisella
itsetunnolla, "mutta sinä voit kernaasti sanoa vanhaan tapaan. Tehän
olette samalta paikkakunnalta."

"Niin, luonnollisesti, mutta ei sellainen vaikuta asiaan. Minun
täytyy totuttautua sanomaan häntä tohtoriksi. Jos minä joskus tulisin
hänen kanssaan puheekkain ja hairahtuisin tuolla tavalla, saisin minä
hävetä. Mutta tahtoisinpa tietää, voisinko minä puhua hänen kanssaan?
Mitä hän sanoo? Voiko häntä ymmärtää tai puhuuko hän niin oppineesta,
että vaan oppineet käsittävät häntä? Mutta sehän on totta, koska
te, muori, ymmärrätte häntä, niin voin kai minäkin tehdä sen. Minä
muistan Otikin, tohtorin sanoakseni, aivan kuin unessa. Kerran kun
minä leikin pihallamme muiden lasten kanssa, tuli hän meille, katsoi
leikkiä vähän aikaa ja opetti meitä sanomaan:

    "Puron vartta reunustaa
    Suurta, pientä katajaa,
    Ken nyt sanan arvaa vaan,
    Piiristä se mennä saa.

"Mahtaneekohan hän enää muistaa sitä? Kyllä kai hän on unohtanut sen."

"Se on selvää; miten voit luullakaan muuta? Hänen on kyllä pidettävä
päässään muita asioita kuin sellaisia tuhmuuksia. Kaikki neljä seinää
hänen huoneessaan ovat täynnä hyllyjä, jotka ylettyvät lattiasta
kattoon, ja ne ovat niin sullotut täyteen kirjoja, ettei voisi saada
nuppineulaakaan niiden väliin. Ja kaikki läpeensä hän on lukenut!
Miten sinun juolahtaa mieleesikään, että hän sellaisella päällä
muistaisi tuollaisia lörpötyksiä?"

"Onko hänellä niin paljon kirjoja?" ihmetteli Enefa. "Ja kaikki
lehdet ovat kirjoitetut täyteen? Mitähän ne mahtanevatkaan sisältää?"

"Ne ovat kaikenlaisia opettavaisia kirjoja, ei ainoakaan ole huvin
vuoksi. Tehdäkseni hänet iloiseksi, kysyin minä, mitä ne sisältävät.
Toisissa kerrotaan kaikista maailman kansoista, miten heille on
käynyt ja käy ja tulee käymään. Toisiin on kuvattu kaikki maailman
linnut ja kalat ja matelijat ja nelijalkaiset eläimet. Eräässä
kirjassa oli kuvia siitä, millaista oli ennen, ennenkun Jumala loi
maan ja pani ihmisen siihen asumaan. Se vasta oli ihmeellistä: siinä
oli vaan tulta ja merta ja jos jonkinlaisia petoja, jotka matelivat
vedessä; sinä et voi kiivaillakaan mielessäsi kaikkea; minä näin
niistä unta yöllä."

"Silloin tietää Otik varmaan minkänäkönen on Herra Jumala ja neitsyt
Maaria", kysyi Enefa leimuavin silmin.

"Niinkuin hän ei tietäisi sitä, kun hän tietää niin paljon
muutakin? Jos vaan muistaisin, niin totta totisesti kysyisin
häneltä. Voi, miten sinä kuitenkin ajattelet paljon, jota ei
koskaan juolahtaisikaan minun päähäni! Minä kysyn sitä häneltä ihan
ensimäiseksi asiaksi; mutta ei, parempi on, että ukkovaari kysyy, hän
on viisain meistä, ja se sopii parhaiten, että hän tekee sen."

"Minä en kyllä tule olemaan yksissä teidän poikanne kanssa", vastasi
ukkovaari. Hän oli tähän asti kuunnellut äänettömänä naisten puhetta
ja silloin tällöin vaan rykäissyt, aivan kuin jotain olisi takertunut
hänen kurkkuunsa.

"Sepä vasta olisi kaunista, että te ette tulisi tutuksi minun poikani
kanssa!"

"Hän on aivan liiaksi nuori minun ukkorähjän ymmärrettäväksi, ja
niinä olen aivan liiaksi halpa voidakseni häntä huvittaa", vastasi
isoisä harvinaisen terävällä äänellä.

"Mutta ajatelkaa, että hän on oppinut mies!" puuttui Enefa hänen
puheeseensa, "sellaiset kuin hän eivät käännä ihmisille selkäänsä
siitä syystä, että he ovat köyhiä; sen tekevät vaan sivistymättömät."

"Siinä sinä olet oikeassa", vakuutti Mrakot muori; "minä en tahdo
kiittää häntä enemmän kuin hän ansaitsee, ja sen te tiedätte, etten
ole koskaan tehnyt sitä; usein olen päinvastoin sanonut, että hänestä
huomaa kyllä, ettei hänen äitinsä ole saanut häntä kasvattaa. Mutta
siksi minä kuitenkin olen nähnyt, että tyhmää ylpeyttä hänessä vaan
ei ole. Viime kerralla hän kysyi minulta vähän teistä, vaari; Enefaa
hän ei muista. Paljoa hän ei muista meidän vuoristamme, hän oli vaan
kymmenvuotias täältä otettaessa. Mutta teidän Bethleheminne, sen
hän näkee vielä edessään niin selvästi, kuin hän olisi nähnyt sen
viimeksi eilen. Hän sanoi minulle kerran olleensa maailman kaikissa
teaattereissa, mutta ettei hänellä ole ollut missään niin hauska kuin
teidän kamarissanne."

"Minäkin muistan hänet yhtä selvästi kuin olisimme eronneet eilen.
Hän oli kaunis poika, jonka tukka oli kuin kultaa ja silmät kuin
ruiskukkaset", vastasi isoisä, yhä vielä kylmällä ja väkinäisellä
äänellä, vaikka Bethlehemin ylistys nähtävästi oli hänelle mieliksi.

"Hän on vielä sellainen, joksi muistatte hänet, vaikka hän on vasta
rumentanut kasvojaan."

"Rumentanut?" huudahti Enefa. "Miten niin? Mitä hänelle on tullut?"

"Se on hänen oma syynsä, hän on antanut kasvaa parran koko kasvoille.
Tiennevätkö Herran enkelitkään, mikä pojan päähän pisti, kun hän
laittoi itsensä sennäköiseksi. Ei kai hän lie vaivainenkaan, kun hän
tahtoo salata rehellisiä kasvojaan."

Enefa rupesi taas tohtorin puolelle.

"Mutta Herralla Jesuksellahan myös oli parta ja pyhillä apostoleilla
samaten. Katsokaa vaan pyhimyksiä kirkossa; ei ainoakaan ole
parratta."

"Se on kyllä totta, mutta se onkin aivan toista. Tavalliselle
ihmiselle se ei käy päinsä."

"Mutta teidän Otikinne ei ole mikään tavallinen ihminen", puolusti
häntä Enefa innokkaasti, ja isoisä rykäisi taas.

"Sinun kanssasi on vaikea kiistellä", tuumaili Mrakot muori,
"varsinkin kun Otik on kysymyksessä; hän ei tiedä, mikä puolustaja
hänellä on sinussa. Mutta minä, jonka piti kiiruhtaa kotiin! Täällä
minä seison ja rupattelen rupattelemistani ja estän teitä menemästä
levolle. Hyvää yötä teille koko joukolle, Enefa, pidä kauniisti mitä
olet luvannut! Tule, Anka! Isoisä, minulla on siunattu rukousnauha
mukanani, jottei meille tapahtuisi tiellä mitään pahaa."

Isoisä vakuutti hänelle, ettei hänelle sellaisen turvan matkassa
ollessa tapahdu mitään pahaa, ja Enefa saattoi heidät etehiseen ja
sulki huolellisesti oven heidän jälessään.

Palattuaan tupaan ei hän pannut maata, vaan jäi liikkumattomana
seisomaan ikkunan viereen, haaveilevat silmät kiinni sen jääkukissa.
Yhdessä astiassa ikkunalaudalla oli muutamia persiljan varsia, ja
hän taittoi yhden oksan ja kiinnitti sen hiuksiinsa tullakseen
iloisemmille mietteille. Näytti siltä kuin keino olisi auttanut,
ainakin kasvoille kohosi vähitellen tummempi puna, ja hänen silmänsä
loistivat yhä salaperäisempää loistoa.

Ukkovaari istui kauan äänettömänä ja tarkasti häntä nurkastaan uunin
vieressä. Lopulta hän rykäisi kerran.

"Mitä sinä seisot ja tuumit?" kysyi hän lyhyesti.

"Tuumin vierasta, jonka me kohta saamme. Kuka olisi voinut aavistaa,
että Otik Mrakot kuitenkin lopulta tulisi tervehtimään vuoristoamme!
Voin tuskin uskoa sitä oikein todeksi. Kyllä sellainen ihminen
kuitenkin on suuri ja merkillinen, joka on etevämpi monia, monia
tuhansia tiedoissa; hänen vierellään mahtavat toiset näyttää kuin
myyrät hirven, metsän kuninkaan rinnalla. Tulee hauskaksi nähdä,
häntä; tähän saakka minä en ole nähnyt ketään oppinutta miestä,
ottamatta lukuun kunnianarvoista pastoriamme, mutta hänen kanssaan
onkin aivan toista."

"Minä en ole vieraasta ollenkaan iloissani. Toivon äidille siitä
kaikkea mahdollista iloa, mutta meidät toivon hänen jättävän rauhaan."

"Miksi niin? Sinähän, ukkovaari, tahdot tavallisesti olla kernaasti
viisaiden ihmisten seurassa!"

"Jokainen pysyköön alallaan. Hän on oppinut herra, ja me olemme
oppimattomia ihmisiä; ne eivät sovi yhteen. Meidän viisautemme
on toista kuin hänen, siitä voit olla varma. Meidän on oltava
varovaisia, muutoin saat nähdä, että hän alkaa ivailla meitä ja
nauraa meille."

Enefa tuli niin hehkuvan punaseksi, kuin ukkovaari olisi sanonut
jotain loukkaavaa hänestä suoranaisesti. Häntä sekä ihmetytti että
loukkasi, että isoisällä oli niin huonot ajatukset juuri tohtorista,
jota hän niin suuresti kunnioitti. Mutta hän ei sanonut mitään,
vakuutettu kun oli, että tohtori oli tultuaan saattava isoisän
paremmille ajatuksille. Hän meni äänettömänä kamariinsa, ettei olisi
pitentänyt epämiellyttävää puhelua.

Enefa ei aavistanut, että isoisä, joka tunsi hänen luontonsa, tahtoi
pelottaa häntä, kun hän näki hänen mieltymyksensä tohtoriin.

Sillä, katsokaas, ukkovaari, hän oli se, jolla oli enemmän ymmärrystä
kuin teillä ja minulla ja monella muulla yhteensä.

       *       *       *       *       *

Laskiaissunnuntaina menevät ihmiset suoraa päätä kirkosta tanssiin.
Enefa ainoa kaikista tytöistä läksi kotiin, ja sydän hänellä sykki
iloa. Hän ajatteli työtä, joka odotti häntä.

Lupauksensa mukaan hän istuutui heti päivällisen jälkeen leikkaamaan
tohtorin paitoja, ja se meni sellaisella vauhdilla, että hän itsekin
ihmetteli sitä. Hän oli tuskin tarttunut työhön kiinnikään, ennenkun
se jo oli valmiina. Oli kuin yöllä olisi kasvanut siivet neulalle;
se lenteli ylös ja alas hänen hyppysissään. Isoisä, joka istui
nurkassaan uunin vieressä ja katseli tätä, tuli päästään pyörälle
enemmän kuin koskaan ennen, ryki aina vähän väliä nähdessään Enefan
ahkeruuden ja kömpi lopulta uunille torkkumaan.

Maanantaina lähtee kansa ravintolaan heti aamiaisen syötyä; Enefa ei
noussut tuoliltaan, jolla hän istui. Tiistaina menee kylän vanhinkin
eukko tanssiseuraan: Enefa vaan istui kotona ja ompeli ompelemistaan.
Niin kauniita ajatuksia, kuin nyt tuli hänen mieleensä, ei hänellä
ollut vielä koskaan ollut. Usein hän myös kuunteli isoisän
viisauspuheita, mutta eihän vanhus jaksanut yhtenään puhua.

Ei koskaan, ei koskaan hän ollut ommellut niin merkilliselle
miehelle; joka pisteellä, joka leikkauksella oli hänelle erityinen
juhlallinen merkitys. Hyvästikin sata kertaa kysyi hän itseltään
ommellessaan, saisiko hän todellakin nähdä tohtoria, missä he
mahtaisivat tavata toisiaan ensi kerran, ymmärtäisikö hän heti, että
se oli hän, sanoisiko tohtori hänelle jotain j.n.e.

Ei edes tiistainakaan, kun pojat tulivat Podhaiskylle "uusi kesä"
mukanaan, Enefa hievahtanut paikaltaan ikkunan vierestä. Yksi
heistä kantoi "kesää", joka on tehty kahdeksasta vitsasta ja niiden
jokaisen latvaan on sidottu omena; alapäästä ne ovat sidotut yhteen,
jotta niitä voisi kantaa kuin vastaa. Toinen oli puettu naiseksi ja
rukoili niin liikuttavasti, että hänelle annettaisiin, vähän ruokaa
lapsille vietäväksi. Kolmas esitti nuohoojaa ja lakasi kaikki nurkat
katsoakseen eikö siellä ollut mitään suuhun saatavaa. Muutamia muita
omituisiin pukuihin pukeutuneita sekä joukko soittajoita oli heidän
mukanansa. Minne vaan pojat tulevat "uusi kesä" mukanaan, täytyy
tyttöjen antaa heille rahaa; hopealantit he pistävät omenain sisään,
kuparilantit poikien taskuihin, ja sitten tanssitaan toistensa
kanssa. Vanhan tai nuoren, kunhan on naisihminen, täytyy vaan tanssia
ympäri pojan kanssa, ja kuta korkeampia hyppyjä he ottavat, sitä
parempi. Sitten lähtään yhtä matkaa ravintolaan, jossa tanssitaan
puoliyöhön asti.

Hyvän aikaa kiusasivat pojat Enefaa, että hänkin tanssisi kierroksen
ja lähtisi sitten ravintolaan. Mutta siitä ei ollut apua. Enefa
syytti kiireellisiä töitään, ja päästäkseen heistä erilleen antoi hän
heille neljä kuusikreutzistä kahden sijasta. Luonnollisesti hän sai
sen jälkeen kantaa koulumestarin nimeä entistä enemmän. Mutta niinpä
hänen työnsä joutuikin valmiiksi kauan ennenkun Mrakot muori oli
odottanutkaan.

Hän läksi matkalle kartanoon työnsä kera, ja kun Mrakot muori
oli uteliaasti avannut valmiiksi ommellut paidat, voi hän tuskin
pidättää ihmettelyn huudahdusta. Nähtävästi oli Enefa tällä kerralla
tehnyt parastaan. Ja totta totisesti, niitä paitoja ei olisi mikään
kuninkaan poika tarvinnut hävetä käyttää! Rinnustalle hän oli
ommellut kukan kukan viereen: muutamiin lemmikkiä, muutamiin apilaan
lehtiä, muutamiin taas ruusuja j.n.e. Olisi ollut vaikeaa sanoa, mikä
niistä oli kauniin kaikista; oli ilo katsoa kaikkiin niihin.

"Niin kauniita paitoja ei Otikilla ole ollut koskaan. Ei ainoakaan
niistä, joita minä näin hänellä Pragissa, vedä näille lähimainkaan
vertoja", vakuutti Mrakot muori ja huusi Ankalle, että tämä laittaisi
kahvipannun tulelle.

"Sillä aikaa kuin odotamme kahvia, voit sinä tulla ylös katsomaan,
mitä minä olen tehnyt. Toivoisin, että sinä tulisit yhtä
tyytyväiseksi minuun kuin minä olen sinuun."

Näin sanoen hän vei Enefan yläkertaan, jonka ainoan kamarin hän oli
laittanut pojalle.

Ja Enefalle kävi samoin kuin aikaisemmin Mrakot muorille: hän
päästi hämmästyksen huudon. Kamarissa oli sellainen komeus ja
loisto, jollaista hän ei ollut koskaan uneksinutkaan. Hän ei voinut
ihmetellä kyllikseen vanhaa ystäväänsä, jolla oli ollut silmät
niin auki ja joka oli ymmärtänyt tehdä sen mukaan kuin oli nähnyt
Pragissa. Ikkunoissa riippuivat hienot, valkeat uutimet, keveät ja
läpikuultavat kuin hämähäkin verkko. Lattialle oli levitetty matto,
joka oli niin pehmeä, että tuntui kuin olisi astunut mullassa.
Piirongilla, joka oli kiiltävä, kuin peili, seisoi suuri, kullattu
kello.

"Täällähän on kuin paratiisissa; täällä täytyy jokaisen viihtyä",
huusi Enefa, tarkastellessaan ympäristöään hurmaantunein katsein.

"Suokoon Jumala, että Otik voisi rauhoittua täällä edes lyhyen ajan",
huokasi leski, pyyhkiessään pois muutamia pölyhiukkasia piirongin
päällykseltä. "Vedä auki ylimäinen laatikko, sinne Enefa, ja pane
itse paitasi; sinä osaat tehdä sen paremmin kuin minä... Mutta sehän
on totta, unohdin, ettei laatikko ole tyhjä! Minä panin siihen kaikki
tavarat, jotka Otik antoi minulle Pragissa ollessani. Totta puhuen,
minä en tiedä, mitä niillä teen; minulle eukkopahalle ne ovat aivan
liiaksi hienot, minä en voi niitä käyttää -- sääli vaan rahoja, joita
ne ovat maksaneet! Minun täytyy raivata ne johonkin arkkuun, täällä
ne eivät tietysti voi olla, kun hän tulee. Mutta pane ne nyt tuolille
niin kauaksi -- -- Jumaliste, joko ne nyt taas ovat riidassa pihalla?
Herra ties, mikä väelle on tullut viime aikoina; niin pian kuin minä
käännän selkäni, ovat he tukkanuottasilla. Minun täytyy todellakin
mennä alas erottamaan heitä, muutoin he eivät lopeta koko yönä."

Mrakot muori meni, ja Enefa oli yksin huoneessa. Hän alkoi tyhjentää
huonetta hiukan epäillen, mutta samalla juhlallisella liikutuksen
tunteella, joka yltyi joka kerta kun hän tarttui uuteen esineeseen.
Tulihan kaikki tohtorilta, kaikkia hän oli mahtanut pidellä kädessään
ennen äidille antamista. Ensimäinen, jonka hän otti ylös, oli kaunis
valokuvakirja, joka sisälsi näköaloja Pragista. "Kyllä ne Pragilaiset
sentään mahtanevat olla hurskaita ihmisiä", ajatteli hän ja katseli
valokuvia. "Heillähän on niin monta, monta kirkkoa." Sitten tuli
paljon saippuoita erivärisiä ja -muotoisia, ja taas täytyi Enefan
ihmetellä, sillä siellä oli saippuoita omenain, kirsikkojen, koirien
ja lammasten muotoisia. Sen jälkeen sattui hänen käteensä rasia
erilaisia hajuvesiä, ja jokainen pullo lemusi yhtä väkevästi kuin
puutarhallinen kukkia. Lopuksi sai hän käteensä samettisen kotelon.

"Tämä mahtaa olla jotain eriskummallista", ajatteli hän mielessään ja
raoitti kantta, mutta hiukkasen, hiukkasen vaan -- saadakseen edes
käsityksen siitä, mikä se eriskummallinen oli. Ennenkun hän edes
itse tiesi, miten se tapahtui, oli jo kansi aivan auki ja hän itse
innokkaasti tarkastamassa kotelon sisustaa.

Siinä oli erään herran valokuva, jonka hän nimikirjoituksesta, mutta
enin parrasta, tunsi -- herra tohtoriksi. Hänen kasvonsa muuttuivat
hehkuvan punaisiksi, kohdatessaan noin äkkiarvaamatta hänen katseensa
ja hänen hymyilynsä, joka näytti sanovan: 'No, miltäs minä näytän
sinusta, utelias Eevan tytär?' Häpeissään hän aikoi painaa kannen
kiinni yhtä pian kuin oli sen avannutkin, mutta samassa muisti hän
käyttäytyvänsä kuitenkin hyvin lapsellisesti: tohtorihan se nyt olisi
aavistanut, siellä kaukana Pragissa, kuka katsoi hänen valokuvaansa
Jeshtshedissä! Hän tutki siis kuvaa vielä kerran rohkein, tutkivin
katsein, mutta ei voinut estää sydäntään tykyttämästä paljoa, paljoa
rajummin kuin sen olisi tarvinnut. Tuntui aivan siltä, kuin tohtori
olisi seisonut ilmielävänä hänen edessään. Ja juuri sellaiselta
hän näytti, joksi isoisä muisti hänet: hänen kasvonsa olivat kuin
ruusu ja hänen tukkansa kuin kulta ja hänen silmänsä kuin ruiskukat,
oikeat ruiskukat. Minkä ihmeen tähden ei Mrakot muori pitänyt hänen
parrastaan? Ilman sitä hän ei olisi näyttänyt puoltakaan niin
oppineelta. Ensi silmäyksellä näki, että hän oli ylempi kaikkia muita
-- paljoa viisaampi ja oppineempi ja parempi.

Viipyi kauan, ennenkun Enefa laski valokuvan kädestään, hänestä
oli niin vaikeaa saada sitä tehdyksi. Hitaasti ja vastenmielisesti
hän sulki vihdoinkin kotelon ja valmistautui välinpitämättömästi
poimimaan laatikosta, mitä siellä vielä oli jälellä. Siellä oli enää
yksi esine -- punakantinen kirja, jonka nimi oli painettu kullatuilla
kirjaimilla. Sininen silkkinauha riippui siitä alas. Vielä aivan
ajatuksissaan valokuvasta veti hän hajamielisesti nauhaa; kirja
avautui, ja hienolla, sileällä paperilla hän näki runon, jonka
alkukirjain oli haudan muotonen; sen vieressä makasi itkevä tyttö
polvillaan, aikomuksessa kiinnittää seppele ristiin.

"Se mahtanee olla kaunis kertomus tytöstä", ajatteli Enefa hyvin
huvitettuna ja hänen mieleensä muistui isän ja äidin hauta. Hän luki
nimikirjoituksen saadakseen tietää, oliko tyttö orpo samoin kuin
hänkin; se kuului: 'Oikeutta ikävöivä. Kirjoitti Jeshtshedsky.'
Viereen oli kirjoitettu punasella liidulla 's.o. äidin Otik'. Eli
siis ollut epäilemistäkään: Otik oli antanut äidilleen tämän kirjan,
koska se sisälsi runoelman, jonka hän itse oli kirjoittanut.

Enefan sydän jyskytti nyt niin ankarasti, että hänen täytyi hetkeksi
nojautua seinää vastaan; tämä löytö oli paljoa huvittavampi kuin
valokuva. Hänen silmissään hämärsi, kun hän palavalla innolla alkoi
lukea sitä.

Otik kertoi tässä runossa kaikesta mitä hänen sielunsa ikävöi, ja
todellakin, ylevämpiä toiveita voi tuskin kellään muulla olla.
Oliko runo myös muodoltaan täydellinen, oliko se kirjoitettu
oikealla todellisella tunteella, ja oliko siinä mitään runollista
sujuvuutta, sitä ei Enefa voinut arvostella, eikä hän siitä
paljon välittänytkään. Hänen mielestään oli sisältö pääasia, ja
se sai kuumia kyyneleitä hänen silmistään. Ensimäisessä säkeessä
toivoi runoilija, että riita ja eripuraisuus katoaisi maailmasta;
toisessa, että ihmiset pitäisivät toisiaan veljinä; kolmannessa,
että ihmiskunta tulisi kuin suureksi perheeksi; neljännessä, että
totuuden valo loistaisi kirkkaasti kaikille; viidennessä, että
hänen sallittaisiin näyttää, miten hartaasti hän toivoi ihmiskunnan
parasta; kuudennessa, että se hetki tulisi, jolloin hän saisi vetää
miekkansa esiin taistellakseen näitten toiveitten toteuttamiseksi;
seitsemännessä hän tahtoi kuolla niiden puolesta taistelutantereella;
kahdeksannessa hän ei pyytänyt niistä mitään muuta palkintoa, kuin
että joku vuodattaisi kyyneleen hänen haudallaan; yhdeksännessä hän
toivoi, että tämä joku olisi joku tyttö...

"Herran nimessä, mikä sinua vaivaa?" huudahti Mrakot muori tultuaan
pihalta, jossa hän oli menestyksellä toimittanut rauhanrakentajan
virkaa. Enefa nojausi piironkiin ja itki aivan pakahtuakseen.

Kesti kauan, ennenkun hän voi vastata nyyhkytyksiltä. Lopulta hän
änkytti:

"Minä luin tästä kirjasta... runon, jonka O..." tässä tukehuttivat
kyyneleet hänen äänensä, ja hän voi ainoastaan viitata avonaiseen
kirjaan.

Mrakot muori tuijotti siihen kummastuneena.

"Jaha, kyllä tiedän", sanoi hän vihdoin; "tuo kirja minulla on
ollut kauan, ja tässä muutamana päivänä panin minä sen yhteen
toisten Pragista tulleiden tavarain kanssa. Poikani lähetti sen
minulle kerran monta vuotta takaperin, siitä syystä että siinä oli
pätkä, jonka hän itse oli kirjoittanut. Mutta enpä totta totisesti
tiennyt siinä olevan itkemistä. Minä en ole koskaan suvainnut mitään
maallisia lauluja, en edes nuoruudessanikaan, ja nyt kun olen
tullut vanhaksi, en minä lue koskaan riviäkään sellaista. En luule
katsahtaneeni tuotakaan koskaan."

"Jos ei tämä laulu ole pyhempi kuin kaikki mitä on rukouskirjoissa,
silloin minä en tiedä, mitkä olisivat pyhempiä sanoja ja pyhiä
ajatuksia", huudahti Enefa, ja hänen silmänsä salamoivat harmista.
"Sellaisia tunteita ja sellaisia ajatuksia, joita tässä on, saa lukea
ainoastaan profeettain kirjoituksista, sillä sen on Herra Kristus
itse opettanut meille... Voi, onnellinen se, joka saa istua hänen
jalkojensa juuressa ja kuunnella hänen puhettaan kuten toinen Maria,
tai saa palvella häntä kuin Martta..."

Enefa vaikeni liikutettuna. Isoisä olisi varmaankin rykinyt hyvin
arveluttavasti, jos olisi kuullut hänen innostumisensa; Mrakot muori
katsoi häneen kauan tutkivasti, ja omituinen hymyily levisi hänen
kasvoilleen. Lopulta hän sanoi paljoa ystävällisemmällä äänellä kuin
tavallisesti:

"Jos sinä todellakin olet löytänyt jotain tuosta kirjasta, josta
pidät, niin vie se kaikella muotoa kotiisi ja pidä se. Tiedän kyllä,
ettet sinä ota kernaasti vastaan lahjoja, mutta tällä kerralla täytyy
sinun tehdä poikkeus. Kirja ei ole maksanut minulle ainoatakaan
kreutzeriä, ja suututpa sitten tai et, mutta minä en rupea
ikipäivinäni lukemaan siitä ainoatakaan riviä. Minulle ei kelpaa
mikään muu kuin rukouskirja."

"Pyhä neitsyt!" huudahti Enefa, painaen kirjaa rintaansa vastaan.
"_Voiko_ todellakin tahtoa erota tällaisesta aarteesta?"

"Sitä en tiedä, liekö se mikään aarre; sellaista minä en ymmärrä,
mutta minä toivoisin, että Otik olisi sellainen, jollainen sinä
luulet hänen olevan. Hän ei tunnu minusta aivan sellaiselta,
jollaisen hurskas ja tunnollinen äiti toivoisi hänen olevan. Mutta me
toivomme, että hyvä vaimo tulee ja ottaa hänet huostaansa ja tekee
hänet sellaiseksi kuin hänen pitäisi olla. On ihan häpeä, miten
paljon rahoja hän tarvitsee Pragissa."

"No niin, mutta kyllähän hänellä onkin, mistä ottaa; minkä tähden hän
säästelisi ja nutustaisi, kun on niin paljon, että sekä riittää että
jää yli?" puolusti Enefa uutta maailmanpelastajaa. "Sitä paitsi olen
minä varma siitä, ettei hän käytä rahoja itselleen; hän antaa kyllä
köyhien saada niistä suuren osan."

"Voi sinua pikku lammasta", ja Mrakot muori pudisti päätään. "Minä
en tahdo sanoa, ettei hänellä ole sydäntä köyhille; mutta kyllä hän
herkuttelee suurimman osan toveriensa kanssa."

Enefa puuttui hänen puheeseensa melkeinpä kiivastuneena:

"Ja vaikka hän ei teekään täsmälleen sillä tavalla, kuin te, muori,
tahdotte -- mitä sitten? Sellaista ihmistä, kuin hän on, ei saa
tuomita samalla tavalla kuin meitä muita. Me teemme kyllä oikein
käännellessämme ja väännellessämme jokaikistä kreutzeriä, ennenkun
annamme sen pois; mutta hän, hän jolla on koko maailma sydämmessään
ja joka tuntee sille ja ajattelee sen hyväksi..."

Ja taas täytyi Enefan vaieta. Tällä kerralla hän itki sitä, ettei
ainoastaan ukkovaarin, joka ei itse asiassa tuntenut tohtoria, vaan
hänen oman äitinsäkin piti olla niin oikeudeton häntä kohtaan. Oi,
hän tiesi kyllä, mistä syystä hän ikävöi tytön kyyneliä! Kuka mun
voisikaan ymmärtää ja pitää häntä arvossa kuin tyttö, jolle tämän
maailman turhuus oli ollut tähän saakka ainoastaan tyhjää ääntä!

Mrakot muori tiesi tuskin mitä ajatella sellaisesta
mielenliikutuksesta.

"Kas niin, kas niin... rauhoitu kaikella muotoa! En tiedä nähneeni
sinua noin kummallisena ainoatakaan kertaa siitä saakka, kun tulimme
tutuiksi", sanoi hän puoleksi toruen. "Jos ei tämä aine miellytä
sinua, niin puhutaan jostain toisesta. Sitä paitsi on kahvikin
valmista, tunnen hajun tänne saakka. Ja nyt huutaa Anka meitä!
Mennään alas ja ole järkevä. Mutta sano minulle ensin, mikä sinua
oikeastaan on?"

"Ah, ei mikään... ei kerrassaan mikään... mutta sitä, mitä minä
olen saanut oppia tänään... ja mitä minä olen kokenut... sitä minä
en unohda vaikka eläisin... sata vuotta."

"Hyvä, hyvä, mutta tule nyt heti mukanani alas; olethan aivan kalpea,
ja kätesi vapisevat. Tarvitset kyllä kupin kahvia -- ja vieläpä
lisätilkankin."

"Minä tulen, mutta jättäkää minut ensin, vähäksi aikaa yksikseni,
jotta saan vähän tointua... Menkää edellä... elkää olko levoton...
minä tulen heti teidän jälessänne... ja oven sulen kunnollisesti."

Mrakot muori totteli nuorta ystäväänsä ja meni edellä; Enefa tuli
verkalleen jälessä, luotuaan ensin huoneeseen lämpimän, pitkän
katseen. Hän heitti hartaat jäähyväiset sille pyhälle paikalle, johon
oli tuleva asumaan yksi ihmiskunnan sankaria.

Kun Enefa tuli kotiin aarteineen ja ukkovaari sai nähdä sen, kysyi
hän heti, mikä kirja se oli.

Enefa oli odottanut kysymystä, ja hän istuutui ukon viereen ja alkoi
lukea väräjävällä äänellä Otikin "oikeutta ikävöivää".

Isoisä ryki.

"Ne ovat kyllä kauniita sanoja", tuumi hän, "mutta oletko varma,
että hän tekee yhtä kauniisti? Paperi on kärsivällistä, se antaa
kirjoittaa itseensä, mitä vaan tahtoo, mutta ei siltä ole sanottu,
että kaikki, mitä siihen kirjoitetaan, on totta."

Enefa paiskasi kiireesti kirjan kiinni ja teki itselleen pyhän
lupauksen, että tämä oli viimeinen kerta, jolloin hän oli puhunut
tohtorista ukko vaarille.

Isoisä ei ollutkaan niin oikeudentuntonen kuin Enefa aina oli luullut
hänen olevan; syyttömästi, siksi vaan että hänen juolahti mieleensä,
näytti ukko alkaneen tuntea vastenmielisyyttä tohtori Mrakotia
kohtaan.

       *       *       *       *       *

Podhaiskyn puutarha oli taas kukalla, ja sen viheriällä nurmikolla,
puhkeavain omenapuiden alla, käyskentelivät kevään ensi kottaraiset.
Ja miten ne lintuset raksattivat ilosta kun saivat taas olla
Jeshtshedissä!

Mrakot muorinkin luona oli ilo ja riemu, sillä sinnekin oli lentänyt
muuttolintu; eikä se ollut pienempi kuin itse talon oma poika.

Otik tohtori käveli ja katseli ympärilleen puoleksi unohtuneessa
vanhassa kodissa yhtä iloisena ja uteliaana kuin kottaraiset. Hän
oli tullut varhain muutamana sunnuntaiaamuna, monta päivää ennen
määrättyä aikaa. Onneksi oli kuitenkin kaikki valmiina hänen
tullessaan; ainoa, mikä puuttui oli lämmin kakku aamiaiseksi, mutta
se sai tulla sen sijaan päivälliseksi, koetti Mrakot muori lohduttaa
itseään -- vaikka ei se onnistunut oikein!

Nuori tohtori tervehti jokaista esinettä kuin vanhaa tuttua ikään;
kaikki tuntui hänestä niin omituiselta ja harvinaiselta, mutta
samalla kuitenkin niin rakkaalta ja tutulta. Hän ei ollut koko
lukuaikanaan ollut täällä kertaakaan eikä ylipäänsä ollenkaan maalla;
hänen setänsä ja hän olivat matkoillaan käyneet ainoastaan suurissa
kaupungeissa. Siitä syystä tekikin kaikki häneen sitä suuremman
vaikutuksen, ja hänestä tuntui siltä, kuin hän nyt vasta olisi saanut
nähdä todellisuuden siitä, mikä tähän asti oli näyttäinnyt ikäänkuin
lapsuuden unelma. -- Hän kapusi tikapuita myöten uunille ja hyppäsi
alas uunin nurkkaan, aivan samoin kuin hän oli tehnyt nuorena poikana
ollessa, kun äiti oli ajanut häntä sieltä luudalla; hän peilailihe
suuressa kuparikattilassa, joka seisoi liedellä, ja juoksi tupaan
katsomaan, oliko kaunis arkku, jossa äiti oli tuonut myötäjäisensä,
vielä jälellä. Oli, aivan oikein, ja äidin nimi ja naimavuosiluku
loistivat vielä yhtä kirkkaasti maalattujen lintujen ja kukkien
välistä. Se arkku oli ollut Otikin ensimäinen lukupöytä, jonka
ääressä hän oli opetellut aakkoset.

Sen jälkeen hän veti kellon, jotta kukko tulisi esille; tarkasteli
kaikki seinät nähdäkseen, oliko vielä merkkejä puukosta, jonka hän
oli saanut markkinalahjaksi äidiltä; hätisti pois hautovan kanan
ja kananpojat ja porsastallukan tuvasta, mutta otti pienen vuonan
syliinsä ja kuletteli ja hyssytteli sitä kuin ihmislasta. Sanalla
sanoen, hän ilveili yhtä paljon kuin Jenik Podhaisky tai mikä muu
poikanulikka tahansa. Ei kukaan ihminen olisi luullut hänen olevan
tohtorin Pragista, kaikista vähin Anka. Tämä seisoi keittiön ovella
ja tuijotti häneen suu selällään, aivan kuin kivettyneenä, ja ensi
kerran hänen elämässään tapahtui niin, että hän oli eri mieltä kuin
emäntänsä.

Mrakot muori seurasi poikansa vehkeitä salaisesti tyytyväisenä ja
ajatteli mielessään: "Enkö minä sanonut ukkovaarille, ettei hänessä
ole mitään tyhmää ylpeyttä, vaikka hän ei olekaan kaikessa sellainen
kuin hän olisi ollut, jos hänen äitinsä olisi saanut kasvattaa häntä."

Lopulta hänen kuitenkin täytyi muistuttaa poikaa, että tämä menisi
katsomaan huonettakin, jonka hän oli laittanut hänelle järjestykseen.
Tohtori läksi sinne ja osotti velvollista ihailua ja kiitollisuutta
jokaisesta erityisestä asiasta, mutta ei pysynyt kauan ylhäällä.
Hänen mielestään siellä oli vähän synkkää ja yksinäistä; alhaalla
tuvassahan hänellä oli sitä vastoin vanha äitinsä, jota hän oli
tullut tervehtimään, ja heillä oli niin hauskaa yhdessä! Ja äidin
täytyi taas laskea alas pahankurinen poikansa, joka tietysti heti
paikalla oli valmis alottamaan uudelleen vallattomuutensa.

Nyt hän avasi kaikki ikkunat selälleen; hän ei voinut koskaan saada
kyllikseen raitista ilmaa eikä voinut katsoa kyllikseen vuoria, jotka
loistivat kuin hopea ja kulta aamuauringon paisteessa. Jeshtshedin
puoleisen ikkunan ääreen hän pysähtyi kauimmaksi aikaa. Hyvästikin
kymmenen kertaa sai äiti huutaa häntä, ennenkun hän vihdoinkin
asettui aamiaispöytään. Siinä ei tosin ollut mitään lämmintä kakkua,
mutta sen sijaan paljon muita hyviä herkkuja, ettei ollut sijaa
hitusellekaan enää, vaikka pöytä oli sekä pitkä että leveä ja otti
tuvan koko nurkan alan.

"Mikä tuo pieni mökki on, joka on tuolla metsän rajalla aivan
Jeshtshedin -- vierellä?" kysyi Otik, joka katsoi kääntymättä ulos
ikkunasta. "Se on vasta suloinen! Se on samannäköinen kuin mökit
vanhoissa, hyvissä saduissa; oikeinpa tulee hyvälle tuulelle sitä
katsellessa."

"Etkö tunne sitä enää? Siellähän se on se Bethlehem, jota sinä vielä
tänäänkin muistelet sellaisella ihastuksella."

"Arvasinhan, että se kätkee jotain ihmeellistä, jonka vertaista ei
ainoallakaan muulla mökillä ole! Enpä totta totisesti ole nähnyt
Sveitsissäkään kauniimpaa!... Jos vaan olisin tiennyt, että tulisin
pitämään niin paljon vuoristanne täällä ylhäällä nurkassa, olisin
varmastikin edes jonkun kerran koettanut pujahtaa tänne, välittämättä
sedästä. Hän arvasi kyllä, hän, mitkä seuraukset täällä käynnillä
olisi ollut, koska hän tässä ainoassa kohdassa piti minua niin
lujasti ohjaksissa. Minun täytyi luvata hänelle, etten tulisi tänne
ennenkun olin tullut vihityksi -- tullut tohtoriksi. Hän pelkäsi,
etten enää tulisikaan takaisin, siitä olen nyt varma."

"Olisi tietysti ollut suuri onnettomuus, jos sinä olisit tullut tänne
ja jäänyt tänne, vai mitä?" ehätti Mrakot muori katkerasti, ja hänen
tähän saakka iloiset kasvonsa muuttuivat synkäksi.

"Ei se olisi ollut mikään onnettomuus, mutta vahinko", vastasi Otik,
ja hänen alahuulensa muodostui ynseälle mutkalle. "Pragissa minusta
tuli jotain, täällä minusta ei olisi voinut tulla mitään."

Toisessa tilaisuudessa ei äiti olisi antanut tämän selityksen mennä
ilman vastausta korviensa ohi. Heillä ei ollut ensi kertaa tällaista
keskustelua, joka päättyi tavallisesti harmittavaan kiistaan, sillä
molemmat pitivät itsepäisesti kiinni sanastaan. Mutta tänään hän
käänsi vaan kärsimättömästi päätään ikäänkuin katsoakseen, mitä
pihalla tapahtui. Poika sai pitää viimeisen sanan.

"Miten se kuitenkin näyttää komealta ja turvalliselta tuo vanha
Jeshtshed harmaine päälakineen ja kultasine pilvineen", alkoi Otik
uudelleen ihailevalla äänellä, nolona äidin äänettömyydestä. "Kyllä
kai minä kuitenkin muistin sitä vähän, kun panin sen nimen kilveksi
uudelle maailmanparannusrunolle, jonka kirjoitin aikaisimmassa,
viattomassa nuoruudessani."

Viimeisen hän sanoi enemmän itselleen, ja äiti ymmärsi hänen
sanoistaan ainoastaan sen, että hän ylisti Jeshtshediä ja oli
muistellut sitä Pragissa.

"Niin, se on tosi", vastasi muori, "Jeshtshedin sen näkee sekä
läheltä että kaukaa, ja meillä täällä on sekä silmät että ajatukset
aina siellä. Se lähettää meille sateet, usvat ja, rajuilmat, aivan
kuin meri olisi sen sisässä. Jumala tietää, mistä se vuori saa
kaiken vetensä! Anka ja minä puhumme väliin siitä, ja meistä se on
ihan ihmeellistä. Ensin alkaa sitä tippua hiljalleen, sitten, vähän
ajan päästä ei näe mitään usvalta, ja sitten ei kestä tuntiakaan,
ennenkun vesi alkaa juosta siitä virtanaan, ihan kuin joku seisoisi
ja kaataisi suurista korvoista sieltä ylhäältä."

Otik hymähti äidilleen, joka näytti luulevan Jeshtshediä
jonkinlaiseksi vesisäiliöksi ja että sen sisässä kätkeytyi meri.
Muori ei sitä kuitenkaan huomannut, sillä hänen katseensa oli
kiintynyt Otikin matkalaukkuihin, jotka vielä olivat purkamatta
keskellä tuvan lattiaa.

"Missä sinulla on avain tavaroihisi?" kysyi hän. "Syö sinä rauhassa
ja anna ne minulle, niin minä puran ne kaikki tyyni sinulle; ei ole
hyvä vaatteille, että ne ovat niin kauan pakattuina. -- Oh Herra
Jumala, poika, miten paljon sinulla on vaatteita! Milloin sinä
ennätät kuluttaa nuo kaikki? Nämähän kestävät koko sinun elämäsi
ajan. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi takkia. Ja liivejä minä
en osaakaan laskea, ja sitten vielä kaksi kappaletta päällystakkeja!
Laupias taivas, sellaista jumalatonta ylellisyyttä! Jos minä olisin
sinun sijassasi, niin minä häpeäisin noin paljoja vaatteita."

"Mutta äiti", puhkesi Otik harmistuneena sanomaan, "alotatteko
te nyt taas! Toivoin teidän käyttäytyvän täällä järkevämmin kuin
Pragissa käydessänne. Miten te voitte vaatia, että minä käyttäisin
vaatteitani siksi kuin ne menevät hajalleen! Onhan nuori lukumies
Pragissa kuitenkin jotain toista kuin lehmäukko täällä vuoristossa,
joka hautauttaa itsensä sulhastakissa, ellei hänellä ole poikaa,
joka saa sen periä. Ja nyt minä sanon teille erään asian, joka on
viimeinen ja ensimäkien: te olette aina ollut ja olette vieläkin sekä
oikeudeton että kohtuuton minun suhteeni; minä olen kuitenkin ollut
parempi kuin useimmat muut, eikä usea minun tovereistani ole ottanut
tohtorintutkintoa 25 vuoden ijässä. Olenko minä koskaan saattanut
teille mitään huolia? Oletteko te esimerkiksi koskaan tarvinnut
maksaa minun velkojani, jota niin monet äidit saavat tehdä?"

"Se vielä puuttuisi, että tekisit velkojakin, kun sinulla on vuodessa
enemmän kuin mitä koko meidän kylä kuluttaa."

"No, sen minä olen kuullut ennen ja sen me jätämme. Mutta enkö
minä ole aina lukenut ahkerasti ja mennyt kunnialla kaikkien oppi
tutkintojen läpi?"

"Sinä et saa unohtaa, miten monta kertaa vuodessa minä tulin Pragiin
koko vaunut täynnä voita, siipikarjaa, vihantakasvia ja paljon muuta,
jotka jaoin professorien keittiöihin. Niin että kyllä minä aina olen
maksanut kalliisti sinun kauniit todistuksesi."

"Teille, äiti, ei todellakaan kannata tuhlata sanoja; teidän
silmissänne ei minulla ole ainoatakaan hyvää ominaisuutta tai
ansiota. Te kuvailette minut niin mustaksi, että minä ihan
säikähtäisin itseäni, jos en tietäisi, että se nyt kerta on teidän
tapanne. Te luulette tietysti, että tekisitte suuren synnin, jos
sanoisitte minusta ainoankaan kehuvan sanan; teidän mielipiteenne
mukaan on hyvien äitien ainoastaan toruttava ja rangaistava. -- Elkää
viekö tuota takkia ylös muiden kanssa; minä otan sen päälleni, aijon
mennä kävelemään kierroksen. On niin lämmin ja päiväpaisteista,
minä näytän tuoneen oikean kevään mukanani teille... Mutta minne
täällä oikeastaan voi mennä? Pragissa minä kävelin aina tuttavineni
Prsjikopilla [Pragin suurin katu] sunnuntaisin tähän aikaan."

"Sunnuntaisin?" toisti äiti, levittäessään huolellisesti takkia
tuolinselustalle. "Onko siellä jok'ikinen sunnuntai juhlat?"

"On, jokikisenä sunnuntaina ja pyhäpäivänä on Pragissa kauniiden
tyttöjen juhlat", nauroi Otik, näyttäen helmivalkeita hampaitaan ja
siveli kiharaista päätään. "Herrat ja naiset kävelevät siellä ja
katsovat toisiinsa ja sen, joka sattuu herran mieleen, valitsee hän
naisekseen ja päinvastoin."

"Kyllä te käyttäydytte Herran pyhänä päivänä!" huudahti Mrakot muori
ja teki ristinmerkin. "Silläkö tavalla te pidätte jumalanpalvelusta?
Ja sitten ollaan kummissaan siitä, että Jumala lähettää meille
katovuosia ja sotia ja pyrstötähtiä ja koleraa! Mutta ei kai ne voi
olla mitään kunniallisia tyttöjä?"

"Olivatpa tai ei, mutta mitä siitä?" vastasi Otik, joka ei voinut
seista kiusausta vastaan härnätä hiukkasen äitiä. "Sitä me emme
kysy, kunhan ne vaan ovat nuoria ja kauniita ja luovat meihin helliä
silmäyksiä."

Mrakot muori muuttui tumman punaseksi harmista.

"Kuuleppas sinä, hyvä herra", sanoi hän painolla, "sinä nuhtelit
minua taannoin siitä, etten minä osota sinulle kyllin suurta
kunnioitusta, mutta minusta näyttää, kuin et sinä kunnioittaisi
suuresti itseäsikään, koska voit kuluttaa Herran pyhän päivän sillä
tavoin. Minä totta totisesti pitäisin paljoa suurempana häpeänä kuin
kunniana, jos tuollainen lutka loisi minuun silmäyksiään ja koettaisi
näyttää siltä kuin hän ja minä olisimme vertaisia. Tytölle, jolla
on silmäyksiä joka miehelle, en ainakaan minä pane suurta arvoa.
Mutta sellaisia te Pragin herrat olette. Teille voi sanoa tuskin
ainoatakaan sanaa, jota te kärsitte; mutta te kärsitte, että mikä
tyttölutka tahansa..."

"Elkää vaan unohtako, että hänen täytyy olla kaunis ja nuori",
ärsytti Otik julmistunutta äitiä.

"Ja ajattelevatko kaikki Pragin miehet samoin kuin sinä?"

"Kaikki, sillä erotuksella vaan, että minä olen pyhimys toisten
rinnalla. Olenhan minä aina sanonut, että te ette tiedä, mikä
mallikelpoisen poika teillä on; toinen kenties opettaisi teille, mitä
oikeilla huolilla tarkoitetaan."

"Kyllähän! Etkä sinä koskaan koeta kääntää ystäviäsi heidän
jumalattomilta teiltään?"

"Jokainen saa pitää huolta itsestään, se on _minun_ sääntöni, äiti!"

"Tuollaisten tunnustusten jälkeen kai sinä et voi kummeksia sitä,
että minä en mielelläni laske sinua tiehesi? En minä nyt tiennyt,
minkälaista siellä suuressa maailmassa oli, mutta kyllä minä
aavistin, ettei siellä ollut niinkuin olisi pitänyt olla -- että
te ostitte opin autuudella. Te ette käyttäydy kuin kunnialliset
miehet ettekä etsikään itsellenne kunniallisia vaimoja. Kun poika
täällä vuoristossa aikoo mennä naimisiin, valitsee hän itselleen
ymmärtäväisen ja ahkeran tytön..."

"Tuhat tulimaista. Kuka puhuu naimisiin menosta? Sitä ei aijo meistä
ainoakaan."

"Mitä te sitten löyhöttelette tyttöjen kanssa?" kysyi Mrakot muori
kiivaasti. "Aivanko te sitten ilman tarkoitusta panette niiden päät
pyörälle?"

"Me tahdomme huvitellaita. Siinä teillä on kaikki meidän syntimme
yhdistetyt yhdeksi sanaksi. Mitä varten me olemme maailmassa, jos
emme huvittelemista varten? Ja mitä tyttöihin tulee, niin huvittaa
liehitteleminen tietysti heitäkin. Tuhmiahan ne olisivat, ellei
meidän kohteliaisuutemme miellyttäisi heitä. Sitä paitsi he saavat
itse katsoa, ettei se mene liian pitkälle." "Otik, sinä puhut kuin
pakana."

"Mutta se minä en ole, minä olen vaan nuori ja tahdon nauttia
elämästä. Suo minulle muutamia hauskoja vuosia; ne pakenevat
kuitenkin tiehensä liika kiireesti. Sen minä näen muista. Kunhan vaan
30 vuotta on tullut hartioille, niin on jo ärtyinen vanhapoika, joka
murisee kaikesta ja kaikista. Teidän pitäisi paremminkin kiittää
minua kuin toraa, etten minä vielä aijo naida ja että minä vaan
leikin tyttöjen kanssa. Jos minä menisin naimisiin, niin saisitte te
uusia huolia hartioillenne ja saisitte lähettää minulle rahaa vielä
enemmän kuin ennen. Kaikki minun tuttavani ovat tehneet suurempia
tai pienempiä tyhmyyksiä tyttöjen tähden, ainoastaan minä olen aina
ollut järkevä siinä suhteessa, ja sellaisena minä olen aina pysyvä.
Minä en ole koskaan ajatellut kauniimpia tyttöjä sen kauemman kuin
olen tanssinut heidän kanssaan, puhellut heidän kanssaan tai kuullut
heistä puhuttavan. Jos minä olen käynyt jotakuta tervehtimässä,
niin en ole koskaan tehnyt sitä siitä syystä, että olisin ollut
rakastunut häneen, vaan ainoastaan vaan huvitellakseni hiukan.
Ja onnellisesti minä aina olen päässyt leikistä enkä ole koskaan
polttanut siipiäni, vaikka minulla olisikin ollut syytä siihen.
Ajatelkaas, äiti, Otikinne, josta te olette niin vähän ylpeä, ja
jota te muistutatte jok'ikisestä asiasta -- hänestä uneksivat kaikki
Pragin kauniit tytöt!... Nyt te tiedätte asian laidan, ja nyt voitte
minun mielestäni olla levollinen minusta ja Prsjikopin tytöistä."

"Ettet häpeä kerskailla tuolla tavalla omalle äidillesi! Kyllä te
mahdatte olla koko kauniissa työssä siellä Pragissa; miten kauan
sinä olet tutkinut noita aineita? Saatteko te diploomin tai mikä
sen nimi on, kun te olette täysioppineet sellaisessakin? Mutta minä
pyydän sinua kerrassaan, päästä edes minut kuulemasta oppiasi sillä
alalla..." ja Mrakot muori kaappasi kiukuissaan kokoon pojan vaatteet
ja katosi yläkerran ovesta.

"Siinä sitä nyt ollaan!" mutisi Otik. "Ja tämä tulee tietysti olemaan
jokapäiväistä leipää. Jos ottaa kaikki leikilliseltä puolelta,
niin se ei ole hyvä, ja jos sanoo mitä todella tarkoittaa ja mikä
on puhdas totuus, niin se on tuhat kertaa pahempi. Kaikki naiset
tahtovat, että heille valehdeltaisiin."

Tohtori meni peilin luo ja järjesteli pukuaan ja hiuksiaan niin
huolellisesti, kuin olisi ollut menossa vasta kertomilleen kävelyille
pääkaupungissa. Hänen kasvonsa ilmaisivat tätä tehdessä hänellä
olevan itsestään aivan toisen käsityksen kuin äidillä.

"Ja sitten hän uskaltaa moittia minua, etten koskaan tullut häntä
tervehtimään", murahti hän hampaittensa lomasta, "ja itki ja itkee
yhä vielä minun välinpitämättömyyttäni! Mutta kyllä minä tiesin, mikä
minua täällä odotti, ja olenpa iloinen, että minulla oli setä, jota
sain syyttää. En ole ollut täällä vielä tuntiakaan, ja taivas, miten
hän jo on lasketellut minulle! En todellakaan ihmettele, ettei isä
koskaan rakastanut häntä niin kuin hänen monet hyvät ominaisuutensa
kieltämättä kuitenkin olisivat ansainneet. Sellainen ahdasmielisten
ennakkoluulojen näytetilkku -- hyi!"

Ja tohtori otti hattunsa ja keppinsä ja läksi ulos tullakseen taas
hyvälle tuulelle. Hän ei kaualle aikaa ollut tuntenut itseään niin
kiukustuneeksi ja loukatuksi; ajatellessaan äidin vääryyttä nousi
hänen mielensä ihan raivoon. Hänellä ei ollutkaan mitään syytä
osottaa kunnioitusta vanhan eukon piintyneelle käsitykselle tai
väärinkäsitykselle asioista ja oloista; hän oli nuori, terve, kaunis,
rikas ja lahjakas, oikea onnen ja luonnon suosikki. Ei ainoastaan
tytöt, jota hän oli syyllä sanonut, vaan myöskin kaikki muut
koettivat voittaa hänen suosiotaan ja kunnioittivat häntä. Miten hän
siis olisi voinut muuta kuin suuttua äitiin, joka yksinään moitti ja
arvosteli, silloin kun muut vaan ihailivat ja kiittivät? Eikö aivan
yksinkertaisesti olisi ollut hänen velvollisuutensa pitää poikaansa
täydellisyytenä, kun kaikki muut selittivät hänet rakastettavimmaksi
ja lahjakkaimmaksi ihmiseksi, mitä maa on koskaan kantanut?

Mutta Otik ei voinut koskaan olla kauan alakuloinen ja suutuksissaan;
jokainen piirre hänen terveissä, nuorekkaissa kasvoissaan oli sitä
vastaan. Tultuaan ulos raittiiseen ilmaan kohautti hän vielä kerran
hartioitaan äidin vanhanaikaisuudelle ja karkoitti sitten koko
asian mielestään. Siten hän oli tähän asti aina tehnyt kaikille
epämiellyttäville, vakaville ajatuksille; kauan ne eivät koskaan
saaneet kiusata häntä. Sillä ei hän ollut maailmassa sitä varten,
että riiputtaisi päätään, vaan nauttiakseen elämästä, nuoruudesta
ja rikkaudesta, ja sen hän oli sanonut äidilleen; pääasiallisesti
hän huvitteli itseään; siihen antoi hänen hyvä päänsä tilaisuutta,
eikä lukujen silti tarvinnut käydä hullusti. Ja minkä tähden sallima
olisi lahjoittanut hänelle niin monta hyvää lahjaa, ja minkä tähden
veri virtaisi niin nopeasti hänen suonissaan, ellei _nauti!_ --
olisi ollut tarkoituksena? Muiden hän antoi olla viisaita ja miettiä
ajatuksia niin pitkiä kuin Saharan aavikko ja yhtä hedelmättömiä
kuin se; itse hän oli viisas omalla tavallaan ja tähän saakka se
tapa oli ollut mainio. Kerran maailmassa oli tietysti hänelläkin
ollut hulluuden aika ja hänkin oli hautonut mielettömiä haaveita
ja vaivannut aivojaan _muiden_ parantamispuuhilla -- itsensä hän
oli kuitenkin aina onneksi kernaasti jättänyt rauhaan. Mutta nyt
hän oli täydellisesti parantunut sellaisista houreista, ainakin hän
toivoi sitä. Ei mitään pyrintöjä enää, kuului ohjelma! Päämäärä
-- tohtorinarvo -- oli saavutettu, elatustaan hänen ei tarvinnut
hankkia, mikään muu kunnianhimo ei häntä Jumalan kiitos vaivannut.
Nyt oli vaan tehtävä hauska pyöräys elämän kaikkien nautintojen
kanssa. Nauttia siellä Pragissa viinirypäleen mehusta ja lemmen
yllytyksestä ja jännityksestä, ystävien ihailusta ja naisten
suitsu-uhreista -- mutta luonnollisesti ei koskaan raa'alla,
kohtuuttomalla tavalla -- ja nauttia täälläkin pari viikkoa ilman
puhtaudesta ja vuorten mahtavuudesta, kukkulain runollisuudesta
ja laihon aaltoilemisesta, talonpoikaistyttöjen epäilemättä hyvin
karkeasta kauneudesta ja lapsuuden muistojen unentapaisesta lennosta
yli vuorten ja kukkulain ja aavikkojen...

Ja tohtori katseli tyytyväisenä ympärilleen -- hymyillen heränneille
runollisille haaveilleen -- kulkiessaan notkuvin liikkein ketojen
poikki. Joka askeleelta juohtuivat nämä lapsuuden muistot yhä
selvemmin hänen mieleensä -- toiset liikuttavia ja vakavia, toiset
hauskoja ja hullunkurisia. Että kaupungin elämän hyörinä ja hälinä
kuitenkin oli voinut niin täydellisesti ja moneksi vuodeksi
karkoittaa lapsuuden herttaiset muistot hänen mielestään!

Hän tunsi kukkulan, jolla hänen oli ollut talvisin tapana laskea
mäkeä muiden poikain kanssa, lammen, jonka jäällä hän oli luistellut
ja saanut niin monta kuperkeikkaa, niityn, jossa he olivat leikkineet
haukkaa ja kyyhkystä, haan, joka oli täyttänyt heidän tarpeensa
piiskojen, keppien ja vihellyspillien suhteen, ja sitten kauimpana,
mustan kallion juurella mäntyjen siimeksessä ristin, jonka luo hän
ja äiti olivat menneet rukoilemaan sinä iltana, jolloin isä teki
kuolemaa. Hän oli silloin aivan pieni, mutta hän muisti kuitenkin
niin selvään, miten hän tuona pimeänä, pitkänä iltahetkenä oli
maannut puristettuna äidin rinnalle ristin edessä ja tuntenut hänen
kyyneleensä putoavan päänsä päälle. Hän oli tuntenut, että jotain
kauheaa oli tapahtumassa eikä ollut liikahtanut paikaltaan, oli vaan
painautunut yhä likemmäksi äidin huohottavaa rintaa. Hänen silmänsä
kostuivat näitä muistellessa. "Isä raukka", ajatteli hän, "kenties
sinä olisit iloinnut pojastasi, jos olisit saanut elää tänä päivänä!"

Mutta silmänräpäystä myöhemmin oli hän taas iloinen ja reipas. Kylä
sekä kototalo, maat levisivät hänen katseensa eteen vuoren varjossa.
Jokaista taloa ympäröi puutarha, jonka puiden oksat notkuivat kukkien
painosta. Pelloilla ja niityillä vallitsi syvin sunnuntaihiljaisuus
eikä näkynyt ainoatakaan ihmistä. Mutta sitä äänekkäämpää oli
tien viereisissä pensaissa. Jokaiselta oksalta kuului lintujen
ääntä -- laulua ja viserrystä, vihellystä ja houkutusta. Puron
varrella juosta keikuttelivat västäräkit, auran vaoissa istui
rääkittäviä kottaraisparvia, ilmassa leijaili laumoittain leivoja,
pääskyset kiertelivät rakennuksia, kyyhkyset kujertelivat katoilla,
viljakortten välistä pistivät ruisrääkät esille terhakoita päitään
ja jänikset pitkiä, kuuntelevia korviaan. Ellei savupiipuista olisi
noussut hieno, kiemuroiva savu, ja elleivät kirkonkellot olisi
soineet Svietlassa, olisi tohtori voinut luulla, ettei lähiseuduilla
asunut muita kuin nämä siivekkäät, nopsajalkaiset joukot, jotka
parveilivat hänen ympärillään.

"Minäpä menen Svietlan kirkkoon!" päätti hän yht'äkkiä, kuunneltuaan
hetkisen kelloin soittoa, joka kaikui puhtaan ilman läpi. Ne olivat
hänelle tuttuja ääniä, nämä säveleet -- hän oli aina ennen kotoa
lähtöään toimittanut kuoripojan virkaa Svietlassa. Niin hiljaa kuin
hän ei ollut kukaan muu tovereista voinut liikkua alttarin ympärillä,
ei kukaan ollut lukenut tunnustusta niin sujuvasti ja hyvästi
kuin hän, ei kukaan ollut ymmärtänyt heiluttaa suitsuastiaa niin
tasaisesti, eikä kukaan ollut osannut kohottaa messukirjaa ilmaan
sellaisella arvokkaisuudella. Hän ei ollut kertaakaan pudottanut sitä
lattialle tai tehnyt mitään muita tyhmyyksiä eikä häntä oltu sitten
koskaan kutsuttu sakastiin kärsimään sellaista ankaraa tutkintoa
ja tuomiota, joka rikokselliselle tavallisesti maksoi niin paljon
kyyneleitä.

"Niin, minä menen kirkkoon", ajatteli tohtori; "jos en voi
katsella tyttöjä Pragin Prsjikopilla tänään, niin katson edes
talonpoikaishempukoita Jeshtshedin liejuisilla maanteillä. Sanonko
terveisiä sinulta, rakas äiti?"

Ja naureskellen hän poikkesi polulle, jonka muisteli olevan suorimman
ja parhaan tien Svietlaan.

Tämä tie kiersi ensin erään mäen ympäri, jota reunusti viidakko,
ja sitten vielä toisen ympäri, ja yht'äkkiä seisoi Otik aukealla
paikalla, josta hän näki koko Svietlan. Mutta -- voi suurta
surkeutta! -- kirkon ja hänen välillään levisi suuri, leveä suo,
jota niityt ja pellot ympäröivät, kirkonkellot soivat yhä kovemmin
ja, kuten hänestä kuului, hiukan ilkkuvalla äänellä -- aivan kuin
ne olisivat arvanneet, ettei pääkaupunkilainen kiillotetuissa
kengissä uskaltanut lähteä vähäisen suon yli, vaikka sinne oli
asetettu monta suurta kiveä ylimenon helpottamiseksi. Ja kirkonkellot
arvasivat oikein, ja kun ne huomasivat sen, alkoivat ne ihan
räkyttää nauramisesta: pium paum ha ha, pium paum ha ha! Otik
kääntyi ympäri kantapäillään ja lohdutteli itseään, ettei häneltä
varmaankaan jäänyt paljon näkemättä: muutamia teirentäpläisiä,
huivipäisiä talonpoikaistyllyköitä, joilla oli virsikirjat punaisissa
nyrkeissään. -- -- Ei, niin vähästä hän ei tahtonut joutua likoon!

Hän käänsi siis suolle ja ilkkuville kelloille selkänsä, ja
muutteen vuoksi läksi kotimatkalle sen mäen yli, jonka rinnettä
hän oli aikaisemmin kulkenut. Hän aikoi juuri painautua vesakkoon,
joka ulettui kotitalolle asti, kun hän äkkiä säpsähtäen hiljensi
askeleitaan. Metsän siimestä vastaan kuvastui vaalea, loistava olento
-- nuori talonpoikaistyttö, joka piteli kädessään paksua, vanhaa,
varmaankin isoäidiltä perittyä virsikirjaa. Hän oli puettu ruskeaan
röijyyn ja päässä oli hänellä punanen pumpuliliina. Mutta minkälaiset
kasvonpiirteet pistivät esiin tästä karkeasta verhotuksesta!
Suorastansa täydellinen vastakohta tohtorin hetkeä aikaisemmin
ajattelemalle nuorten kotiseuransa naisten perikuvalle! Hän näki
hienot, kalpeat ja soikeat kasvot, joiden hipiä oli kuin samettia,
suoran, hyvin muodostuneen nenän, huulet kuin ruusunen ja silmäparin,
joiden katse oli, ellei kuin kokonainen kirja, niin kuitenkin kuin
hurmaavin ja herttaisin runo.

Tohtori repäsi silmänsä auki. Sellaisia kasvoja, sellaista katsetta,
sellaista ryhtiä ei hän ollut koskaan, ei koskaan ennen nähnyt. Se
mahtoi olla joku valepukuun puettu satuprinsessa! Ei kellään muulla
kuin sadun ylpeillä neitosilla voinut olla niin ruhtinaallista
vartaloa, niin hienoja liikkeitä ja niin keveää, liitelevää käyntiä!

Tyttö myös säpsähti nähtävästi hänen katsettaan. Nähtyään Otikin
hiljentävän askeleitaan, näytti hän luulevan, että tämä aikoi
poiketa kapealle polulle, ja väistyi kainosti sivulle, jotta Otik
olisi voinut esteettä kulkea ohi. Samassa hän nosti tähän nöyrän
ja kunnioittavan katseen ja painaen käden sydämmelleen kumarsi
niin syvään, kuin olisi aikonut langeta polvilleen Otikin eteen
kukkien joukkoon. Joita puhkeili hänen jalkojensa juuressa. Otikin
käsi lensi nuolen nopeudella hattuun, ja hän aikoi kiittää tyttöä
siitä, että tämä oli väistynyt sivulle hänen tieltään -- tämä olisi
ollutkin hänen velvollisuutensa -- mutta hän hapuili turhaan sanoja;
selittämätön kuume oli vallannut hänet. Jos tyttö näytti hänestä
valepukuun pukeutuneelta prinsessalta, voi hän itse yhtä hyvällä
syyllä näyttää tytöstä prinssiksi pukeutuneelta talonpojalta; niin
tyhmästi ja moukkamaisesti kuin hän oli tervehtinyt tyttöä, ei hän
varmasti ollut koskaan ennen tervehtinyt ketään muuta.

Yhä vielä yhtä pyörällä astui hän muutaman askeleen eteenpäin; sitten
hän kääntyi puoleksi vasten tahtoaan katsomaan, oliko ilmestys
todellakin lihaa ja verta eikä ainoastaan kaunis näköhäiriö. Niin,
siinä seisoi vielä tyttö polun vierellä ja seurasi häntä samalla
nöyrällä ja hehkuvalla katseella, samalla salaperäisellä ja
onnellisella hymyilyllä, jolla hän oli äskenkin katsonut häneen.

"Mikä jumalatar tuo mahtoi olla talonpoikaisvaatteissa?" puhkesi Otik
sanomaan, tultuaan taas tajuihinsa, joka ei tapahtunut, ennenkun
hän seisoi kotinsa pihalla. Hän oli tullut sinne, hän ei tiennyt
oikein millä tavalla, hän oli vielä aivan tiedottomana tuosta
odottamattomasta, harvinaisesta tapaamisesta. "Mitä ovat kaikki tähän
asti näkemäni kaunottaret hänen rinnallaan? Kuka ainoakaan heistä on
niin pyhästi tenhoava, niin tietämättänsä ylevä, niin nöyrän ylpeä?
Oi Jeshtshed, sinä kunnia-arvonen vanhus, ainoasta kukasta, joka on
puhjennut kallioisi juurella, ansaitsee sinun, nimesi kaikua koko
maapallon yli! Mutta mikä oli syynä siihen, että hän tervehti minua
noin -- en tiedä miten sanoisin? Minähän olin hänelle aivan vieras.
-- -- Ei, ei, tuohon ei ollut syynä minun tavallinen onneni naisten
joukossa; hänen silmänsä ja hymyilynsä sisälsivät jotain enemmän kuin
tavallista naisten ihailua -- jotain pyhempää. Hullunkurinen sana
käyttää, kun on kysymys naisista! Hän ei tervehtinyt minua siliä
tavoin kuin tyttö tervehtii nuorta, tuntematonta, kaunista herraa,
jonka hän huomaa kuuluvan ylhäisempiin piireihin -- ei, näytti siltä,
kuin hän olisi luullut minun olevan jonkun suuren, mainehikkaan
miehen. Kenties hän luuli minua satuprinssiksi, samoin kuin minä
luulin häntä satuprinsessaksi!"

Se oli tietysti Enefa, jonka tohtori oli sattumalta tavannut kirkkoon
menossa. Enefa oli heti tuntenut hänet valokuvan yhdennäköisyydestä
ja oli tervehtinyt häntä sydän täynnä iloa. Miten kohtalo oli hänelle
suosiollinen! Tekemättä itse mitään, ainoastaan pelkästä sattumasta,
oli hän tavannut hänet ja saanut katsoa uuden maailmanpelastajan
silmiin. Yksinään, ilman seuraa, kuleskeli hän metsissä ja pelloilla,
ja Enefa parka vertasi häntä kokemattomassa, innokkaassa sydämmessään
pyhään Johannes kastajaan, kun tämä vaelsi korvessa, valmistaen
itseään korkeaan tehtäväänsä. Hän olisi tahtonut tietää, mitä suuria,
yleviä ajatuksia risteili nuoren miehen päässä juuri sillä hetkellä,
kun tämä oli katsonut häneen, ja heti hän oli valmis nuhtelemaan
itseään siitä että tapasi tohtorin. Kenties hän oli häirinnyt häntä
hänen tieteellisissä mietteissään tai hänen ylevissä kauniissa
ajatuksissaan ihmiskunnan hyväksi! Hän seisoi kauan ja katsoi hänen
jälkeensä, ja hänestä näytti siltä kuin olisi nähnyt kultasia säteitä
ilmassa, siinä jossa Otik oli kulkenut -- jälkiä hänen ajatuksistaan.

Tänä sunnuntaina ei Enefa avannut rukouskirjaansa kirkossa
ainoatakaan kertaa, hän ei muistanut rukoilla elävien, ei
kuolleitten, ystäväin ei vihamiesten puolesta -- mutta hänen jokainen
ajatuksensa oli rukous.

Päivällisillä loistivat Mrakot muorin kasvot taas kirkkaina ilosta;
lämmin kakku, jolla hän oli aikonut viettää pojan kotiintuloa,
oli onnistunut niin odottamattoman hyvin, että hän oli unohtanut
tykkönään monet oikeutetut syynsä tyytymättömyyteen. Tohtori rupesi
kertomaan, miten oli viettänyt aamupäivänsä. Hän kuvaili kävelyään
Svietlaan päin, ja miten hän oli kääntynyt takaisin, tultuaan
ilkeälle suolle. Aivan sivumennen mainitsi hän tavanneensa mäkeä
noustessaan ruskeatakkisen, punahuivisen tytön, jolla oli kädessään
iso, vanha virsikirja. Kukahan liekään ollut?

"Se oli tietysti koulumestari", vastasi äiti. Heti kun Otik oli
alkanut kertoa tytöstä, oli muori tullut tarkkaavaiseksi, ja hänen
silmiinsä oli levinnyt niin lempeä ja hyväntahtoinen hymyily,
jollaista poika ei ollut koskaan nähnyt hänen ankaroilla kasvoillaan.
"Minä tunnen hänet takista ja virsikirjasta. Kaikilla on täällä
nykyään pienet virsikirjat; hän vaan käyttää sellaista vanhaa suurta,
siitä syystä että heillä on ollut se ja että he ovat käyttäneet sitä
suvussa, en tiedä miten kauan."

"Koulumestari?" toisti Otik yhtä välinpitämättömällä äänellä kuin
aikaisemminkin. "Tarkoitatteko, että hän on naimisissa koulumestarin
kanssa tai sen tytär?"

"En kumpaistakaan. Ihmiset vaan sanovat häntä siksi, koska hän
käsittää kaikki paremmin kuin muut ja taitaa niin paljon ihmeellisiä
asioita, jota he eivät osaa. Se on heidän kostonsa, ymmärrätkös.
Hänen nimensä on Enefa Podhaisky ja on hän Betlehemin omistajan
pojanpojan tytär."

"Hän asuu siis Jeshtshedin alapuolella olevassa kauniissa pikku
tuvassa?" kysyi tohtori, vaikka hän oli jo ajatuksissaan päättänyt,
ettei hän voinut asua muualla kuin siellä. Tuo vuorten välinen
sopukka oli ainoa arvokas kehys hänen kauneudelleen.

"Niin, hän asuu siellä ukkovaarin ja nuoremman veljensä kanssa;
hänellä ei ole ketään muita maailmassa kuin heidät; hän on orpo
raukka. Hänen veljensä, joka on sukkela poika, käy täällä kartanolla
joka päivä ja auttaa vähäsen, missä voi. Hän saa ottaa ja harjata
sinun vaatteesi ja kenkäsi, sillä sen hän tekee paremmin kuin Anka.
Tultuaan täysikasvuiseksi, olen luvannut hänelle, että hän saa
tulla minulle rengiksi. Niin viisas ja ihmeellinen kuin sisar ei
hän tietysti vielä ole eikä mahtane siksi tullakaan, mutta sitä ei
voikaan kukaan ihminen vaatia. Enefalla on erilainen ymmärrys, ja sen
hän on perinyt ukkovaarilta. Hän on jo aivan yhtä taitava ja tietävä
kuin ukkokin."

"Mutta mitä hän sitten osaa, kun te puhutte siitä yhtenään?"

"Hän osaa paljon, se sinä tiedä! Hänen ompelemisestaan en tahdo
puhua; sen taidonhan osaa niin moni muukin, vaikka löisin vetoa
siitä, ettei Pragissa ole ainoatakaan ompelijatarta, joka vetäisi
vertoja hänelle. Katso paitojasi, jotka sait, vähän paremmin kuin
mitä teit aamulla. Hän on ommellut jok'ikisen..."

"Hänkö?" huudahti Otik, ylen ymmästyneenä hämmästyksestä.

Se jo oli tehnyt häneen epämiellyttävän vaikutuksen, että tämän
jumalattaren veli harjaisi hänen vaatteitaan, ja nyt hän sai lisäksi
tietää, että tämä jumalatar itse oli ommellut hänelle paitoja --
ja tietysti maksua vastaan! 'Maailmanpelastaja' tunsi olevansa
melkeinpä hiukan häpeissään, että oli pitänyt niin suurta lukua
kyläompelijattaresta, kenkäinsä kiillottajan veljestä. Vastoin
tapaansahan hän oli ajatellut häntä silloinkin, kun ei nähnyt häntä!

Kenties hän ei olisi enää kysynyt kyläompelijattaresta sen enempää,
ellei äiti olisi pyytämättä jatkanut:

"Niin, hän juuri on ne ommellut; mutta, kuten sanoin, hänen
ompelemistaan en laske miksikään verraten kaikkeen muuhun, mitä hän
taitaa ja tietää; hän osaa koko joukon asioita, joista ei kellään
muulla ole aavistustakaan; hän osaa parantaa ulkonaisia ja sisällisiä
tauteja lukemisilla ja lääkkeillä. Se on lahjoistaan tunnettu se
heidän suku."

Enefa osasi siis tehdä taikoja! Tohtorin sammuva tiedon halu leimahti
uuteen eloon. Se oli kaikessa tapauksessa jotain uutta ja huvittavaa,
jotain kerrottavaa Pragin ystäville, jotka tulivat varmaan kaikki
kadehtimaan sitä hänen tuttavuuttaan! Hänen kasvonsa kirkastuivat,
ja hän alkoi nauraa ja pitää lystiä noitanaisen virsikirjasta ja
hameniekka tohtorista. Mutta hän teki sitä pelkästään sen tähden,
että äiti jatkaisi puhettaan koulumestarista, jonka hän oli äsken
ajatuksissaan kohottanut jumalattaren arvoon.

"Elä naura kovin, se ei totta totisesti ole mikään naurun asia",
sanoi Mrakot muori suuttuneena. "Sen minä sanon sinulle, että Enefa
taitaa tuhat kertaa enemmän kuin mikään oppinut tohtori. Sillä
kaupungin tohtorien käsissä on kuollut jo koko joukko ihmisiä, mutta
Enefan käsissä ei edes ainoata kuukauden vanhaa lastakaan. Minut hän
on parantanut leinistä, ruususta, vesirokosta, paiseista ja monesta
muusta kivusta, mitä minulla on ollut ruumiissani. Hänen ei tarvitse
muuta kuin laskea kätensä minun päälleni ja lukea vähän minun
ylitseni, niin olen heti virkeä kuin mikähän. Ja sama se on Ankankin
laita. Hänellä oli talvella yhteen aikaan niin kova päänkivistys,
niin että oli ihan ihme, ettei järki lähtenyt. Me koetimme jos mitä,
mutta ei mikään auttanut. Mutta niin pian kuin Enefa huomasi, että
se oli amputautia, ja luki hänelle lukuja, oli kaikki pakotus kuin
poispuhallettu."

Tohtori oli tuskin ennättänyt kuulla, että Enefa paransi sellaisella
menestyksellä päänkivistystä, ennenkun hän yhtäkkiä vaipui syviin
mietteihin. Hänen huuliensa ympärille ilmaantui ilkeä hymyily. Koko
päivällisen ajan hän oli sitten äänetön ja harvapuheinen, ja aterian
päätyttyä hän käveli huoneessa edes ja takaisin kuin levoton sielu ja
hänen terveet, kukoistavat kasvonsa ilmaisivat suurta kärsimistä.

Kun äiti tuli hämärissä kamariin, oltuaan pihalla antamassa
määräyksiä seuraavan päivän tehtävistä, sai hän nähdä Otikin puoleksi
makaavan sohvalla, nojaten kyynärpäätään sen reunaan ja otsa käden
peitossa. Levottomuus valtasi hänen äidillisen sydämmensä.

"Minkä tähden sinä istut tuolla tavoin, Otik?"

"En minkään tähden."

"Elä kiellä, sinulla on jotain; sen minä olen sitä paitsi huomannut
jo koko päivän."

"Voi, ei se ole mitään, josta kannattaisi puhua. Ei muuta kuin, että
päässä paukuttaa ja tikuttaa niin kummallisesti. Ei se merkitse
mitään, minä vaan en ymmärrä, mistä minä olen saanut sen."

"Ensi kerranko sinä tunnet sitä?" kysyi äiti yltyvällä pelolla.
Ja hän meni poikansa luo ja laski kätensä tämän otsalle. Se
oli ainoastaan tavallisen lämmin, ja veri kiersi hiljaa ja
säännöllisesti, mutta huolestuneen Mrakot muorin mielestä se oli
polttavan kuuma ja valtasuoni löi aivan kuin kuumetautisella.

"Kyllä sitä tuntuu useinkin", valehteli Otik rohkeasti, "mutta ei
se ole ollut koskaan näin vaikeaa. Luulen, että se yhä pahenee ja
pahenee. Aamupäivällä se meni kuitenkin mukiin."

"Sinä olet varmaankin vilustunut matkalla. Sinä pistit varmaankin
alituisesti pääsi ulos vaunusta, jotta tuuli pääsi puhaltamaan
päällesi. Sellaisen kuin sinä, on tietysti nähtävä kaikki, jonka ohi
kuletaan. Sillä tavalla sinä olet saanut itsesi vilustetuksi, sen
minä takaan."

"Ohimoissa paukuttaa ihan kuin joku iskisi vasaralla."

"Kaiken lisäksi saat nähdä, että sinäkin olet saanut amputaudin. Anka
valitteli aina kaikista enin tuota ohimoissa jyskyttämistä."

"Kunhan minun vaan ei tarvitsisi paneutua vuoteelle."

"Vielä mitä, niin pahaksi se nyt ei kuitenkaan mahda tulla, kunhan
vaan hoidat oikein itseäsi. Mutta ihme miten punaiseksi sinä olet
muuttunut, sinulla on varmaankin oikea kuume?"

Ja äiti otti pojan pään molempiin käsiinsä ja tarkasteli häntä
huolestuneena. Otik huokasi syvään.

"Ei ole mitään muuta apua, poikani: jos tahdot tulla terveeksi, niin
täytyy sinun antaa lukea ylitsesi. Silloin sinä saat nähdä, että
kivistys hellittää siinä paikassa."

"Kyllähän, silloin vasta ihmiset saisivat nauraa minulle!"

"Nauraa sinulle? Mikäs ihminen nauraisi sellaisille, sinä pöllö'?"

"Kyllä kai niitä olisi enemmän kuin yksi. Ja siitä ei heitä voisikaan
moittia."

"Toivoisinpa, ettei ihmisillä olisi koskaan sanottavaa sinusta sen
pahempaa kuin että sinä haet parannusta, kun olet sairas! Elä ole
itsepäinen, Otik, tee minulle mieliksi edes tämän yhden ainoan
kerran."

"Mutta te saatte nähdä, että se menee heti ohi, äiti."

"Silloin se menee vaan vähäksi aikaa."

"Ei, minä vakuutan: tunnen olevani nyt parempi."

"Se menee vaan vähäksi aikaa, sanon minä sinulle; illalla tai
huomesaamuna se on melkein yhtä pahana. Ole järkevä, Otik, lukeminen
on toimitettu viidessä minuutissa, eikä siitä ole vähääkään vaivaa;
sinun ei tarvitse muuta kuin maata liikkumattomana. Kysy Ankalta, jos
et usko minua."

"Mutta sehän on vaan kujetta."

"Kujetta? -- Lukeminen kujetta?!... Saapas nähdä sanotko sinä
samaa, kun olet koetellutkin sitä! Niin paljosta sinä ainakin voit
olla varma, että ellei se auta, niin ei se vahingoitakaan. Kaikessa
tapauksessa lähetän minä nyt hakemaan Enefaa, tahtonetpa sitten tai
et."

Otik teki liikkeen kädellään, ikäänkuin olisi ollut hyvin harmissaan,
mutta sydämmessään hän oli niin mielissään kujeensa onnistumisesta,
että olisi voinut kaapata muorin syliinsä.

"Elä nyt ole vihoissasi, poikani", rauhoitti häntä Mrakot muori,
joka ei aavistanut poikansa ilveilevän hänen kustannuksellaan.
"Sinä et usko, miten kelpo tyttö se on tuo koulumestari, vaikka hän
ei kuulukaan _kaikista_ kauniimpiin. Mutta eihän kaikki voi olla
pyyleviä ja punaposkisiakaan. Ja niin hurskas ja kunniallinen, kuin
hän, ei toki ole ainoakaan tyttö koko maailmassa, siitä sinä voit
olla ihan varma. Hän on jo kahdellakymmenellä, mutta hän ei ole
vielä koskaan puhellut kenenkään pojan kanssa enemmän kuin mitä hän
juuri tarvitsee. Hän on niin hieno ja ylpeä luonnostaan kuin oikea,
herrasneiti -- usko minua, kun minä sanon sen, sillä ei kukaan ole
niin tuttu hänen kanssaan kuin minä. Eikä sinun tarvitse pelätäkään
jos annat hänen hoitaa itseäsi. Jos hän ei parannakaan sinun
tautiasi, niin ei hän hanki sinulle uuttakaan; hänen suvussaan ne
vaan auttavat. Hän alkaa ja lopettaa kaikki Herramme nimeen."

Otik tunsi melkein olevansa halukas antamaan anteeksi äidille tämän
moittivaisuuden häntä itseään kohtaan, siitä syystä vaan että hän
niin innokkaasti ylisteli koulumestaria. Hän tunsi harvinaista iloa
siitä, että tämä ei ollut ainoastaan ahkera ja viisas tyttö, vaan
myöskin ylpeä ja siveä kuin kukaan koko maailmassa. Ja kuitenkin
oli hän itse samana aamuna selittänyt ettei sellaiset hyveet olleet
minkäänarvoisia, -- nuoruus ja kauneus oli kaikki, mitä tarvittiin!
Mutta sellaisia me nyt kerran olemme, me ihmiset, toisena hetkenä me
ajattelemme sitä, toisena jo päinvastoin. Se riippuu vain siitä miten
läheinen asia meille itsellemme on.

Muutamaa silmänräpäystä myöhemmin juoksi Anka läähättäen
Jeshtshediin. Hänellä oli tärkeitä terveisiä Podhaiskylle
emännältään, joka pyysi Enefaa tulemaan jos mahdollista heti
paikalla kartanoon lukemaan Pragin tohtorille. Tohtori oli saanut
matkalla tänne amputaudin, ja emäntä oli saattanut hänet ylös hänen
huoneeseensa, ja siellä hän makasi sohvallaan, se raukka, ja näytti
niin kurjalta, että Herra armahda!

       *       *       *       *       *

Tohtori tahtoi hiukan huvitellaita kauniin tytön kustannuksella,
joka oli saavuttanut suuren armon hänen silmissään; se olikin paras
ajan kuluke täällä maahiljaisuudessa. Totta ei leikkiin voinut
tulla luonnollisesti koskaan, kun oli kysymys ainoastaan köyhästä
talonpoikaistyttösestä.

Ja kuitenkaan hän ei ollut ainoatakaan kertaa elämässään tuntenut
olevansa niin omituisella mielellä, kuin niinä minuutteina, joina hän
makasi sohvalla huoneessaan, odottaen koulumestarin tuloa. Ei edes
silloinkaan kun hän oli ottanut vaikeimmat tutkintonsa tai kun hänet
oli vihitty tohtoriksi tai silloin kun hän oli astunut tanssisaleihin
ja sadat kauniit tytöt olivat antaneet hänelle salaisia silmäyksiään
ja neuvoneet häntä toisilleen tanssiaisten sankariksi, -- ei, ei
ainoassakaan näistä tilaisuuksista hänen sydämmensä ollut sykkinyt
kymmenettäkään osaa niin rajusti kuin nyt.

"Onpa soma nähdä, minkä näköinen hän on saadessaan nähdä, ettei se,
jota hän edeltä puolisen tervehti niin kunnioittavasti, olekaan
mikään satuprinssi, vaan tavallinen, vaivainen ihminen", ajatteli hän
kuultuaan äkkiä etehisestä kiiruhtavia, keveitä askeleita ja lukon
hiljaista kiertämistä.

Se oli todellakin koulumestari.

Enefa astui hiljaa huoneeseen kiinnittämättä katsettaan tohtoriin tai
mihinkään muutun huoneessa olevaan. Hän jäi seisomaan kynnykselle
kädet ristissä ja silmät alas luotuina, aivan kuin olisi tahtonut
koota kaikki ajatuksensa ja suunnata ne yhteen ainoaan kohtaan. Ellei
Otik olisi nähnyt hänen hymyilevän edeltä puolisen, olisi hän voinut
vakuuttaa, etteivät nämä kasvot tienneet, mitä hymyily tarkoittikaan,
niin vakavilta, jopa ankaroiltakin ne näyttivät. Mutta miten kauniit
ne olivat nytkin -- kalpeat, värähtämättömät ja niin miettiväiset ja
jalot!

Näki, että hän oli lähtenyt kotoaan suurimmassa kiireessä, aivan
sillään kuin oli ollut, sillä hänellä ei ollut päällystakkia eikä
kaulaliinaa, vaan ainoastaan viheriäiset nyörättävät kansallisliivit
eikä mitään päässä. Mustat palmikot olivat kierretyt päälaen
ympäri ikäänkuin seppele, ja nähdessään tämän lisäkoristeen, jonka
luonto oli lahjoittanut hänelle, muistui Otikin mieleen muinaisten
slaavilaisten papittaret: pyhäin lehmusten lehdillä seppelöityinä
paransivat nekin sairaita, toimittivat salaperäisiä, hurskaita
manaamisiaan ja ennustivat tulevia aikoja. Siltä hekin olivat
mahtaneet näyttää ja siten käyttäytyä.

Hiljaa ja harvoilla askelilla lähestyi Enefa sohvaa, jolla tohtori
makasi niin äänetönnä ja liikkumattomana, aivan kuin olisi muuttunut
marmorikuvaksi. Tohtori ei tohtinut keskeyttää hiljaisuutta
tervehdyksellä eikä kiittämällä Enefaa tulosta, sillä äiti, joka
hänkin seisoi äänettömänä hänen vierellään, pani sormen suulleen
hiljaisuuden merkiksi. Äsken oli Enefa hiljaa ja salaperäisesti
asettanut vesimaljan sohvan viereiselle tuolille ja maljan vasemmalle
puolelle kourallisen kauran jyviä. Hän oli kylliksi vanha ja viisas
tietääkseen, mitä lukeva tarvitsee ja miten sairasta kohtaan
on käyttäydyttävä -- että on tarpeetonta jopa vahingollistakin
tervehtiä häntä ja puhua hänelle ja ettei millään muotoa saa pyytää
vastatervehdystä tai vastausta.

Kaikki tämä oli tykkönään toisenlaista, kuin mitä Otik oli odottanut;
hän oli luullut rupeavansa nauramaan aivan peittelemättä lukemisen
kestäessä, ja saavansa mielensä mukaan laskea leikkiä kauniin
alilääkärin kanssa, joka oli antanut hänelle niin paljon merkitsevän
katseen aamulla. Mutta -- kuka olisi uskonut! -- nyt hän oli itse
yhtä äänetön ja vakava kuin molemmat naiset.

Kun Enefa lopulta pysähtyi sohvan viereen, vallitsi huoneessa
sellainen hiljaisuus, että olisi kuullut kärpäsenkin surinan.
Tehtyään ristinmerkin omaansa sekä sairaan otsaan työnsi hän
keveästi sairaan pään lähemmäksi maljaa; tohtori makasi yhä yhtä
äänetönnä ja hiljaa. Mitähän ne olisivatkaan sanoneet Pragissa,
jos olisivat nähneet hänet? Mutta hän välitti viis koko Pragista
tällä hetkellä; Enefan keveän kosketuksen jälkeen pyöri kaikki ihan
sekaisin hänen päässään.

Sillä aikaa oli Enefa kerännyt huolellisesti kaikki kauran jyvät
käteensä ja antoi nyt toisen niistä toisensa jälkeen solahtaa sairaan
otsaa myöten alas veteen. Tätä tehdessään hän kertoi kolmesti
peräkkäin äänellä, joka oli niin sointuva ja juhlallinen, että se
tunkeutui tohtorin sydämmeen yhtä syvälle kuin aikaisemmin katse:

"Minä manaan teidät, kaikki lentävät ja suhahtavat nuolet! Jos
tulette ihmisistä, niin palatkaa jouseen, jos tulette ilmasta, niin
menkää metsään, jos tulette paholaisista, niin kadotkaa tuleen, jos
tulette vedestä, niin hukkukaa mereen! Siellä pistäkää, repikää,
raastakaa, lävistäkää, mutta tämä pää jättäkää rauhaan kuoleman
päivään saakka. Siihen auttakoon minua Isä Jumala, Poika ja Pyhä
Henki."

Päätettyään siirsi hän varovasti sairaan pään tyynylle ja loi katseen
maljaan.

"Katsokaa, muori!" lausui hän, ja hänen äänensä melkein vapisi
ilosta, "kaikki kauran jyvät ovat jääneet veden pinnalle, ja se on
hyvän merkki. Jos ne uppoaisivat, niin ei meillä olisi: paljoa toivoa
pikaisesta paranemisesta, mutta näin ollen paranee herra tohtori
kyllä pian taudistaan."

Ja punastuen kuin ruusu hän loi Otikiin aran katseen, ja hänen
kasvoilleen levisi sama säteilevä, onnellinen ilme, joka niissä
oli ollut aamulla mäelläkin. Otik tunsi äkkiä olevansa vakuutettu,
ettei hän ollut lukenut hänelle ainoastaan huulilla, vaan myöskin
sydämmellä.

Luonnollisesti hänen velvollisuutensa olisi ollut vastata jotain
Enefan sanoihin, mutta niin mielellään kuin hän tahtoikin, oli hänen
kuitenkin mahdotonta keksiä mitään. Niin kömpelö ja saamaton kuin
Enefan läheisyydessä, ei hän ollut tuntenut olleensa koko elämässään.
Aamulla kun hän oli tavannut hänet, oli hän turhaan etsinyt sanoja,
ja nyt oli melkein sama juttu. Pojan siinä maatessa ja miettiessä
ja tuskaellessa, ennätti Mrakot muori kutsua Ankan, joka sai käskyn
peittää maljan esiliinallaan ja mennä heti kaatamaan sen sisällön
puroon, jotta amputauti lähtisi pois veden mukana.

"Jos olisin tiennyt, että se, jonka tapasin aamulla, oli
'tietäjä-ämmä'", änkytti vihdoin Otik, koettaen väkinäisesti tuntua
leikilliseltä, "olisin toki paremmin väistynyt sinun tieltäsi." Sillä
siitä oli jo pitkät ajat, jolloin tohtori oli haaveillut kaikkien
ihmisten tasa-arvoisuutta; hänelle ei olisi koskaan juolahtanutkaan
muuta mieleen kuin sinutella talonpoikaistyttöä. Eikä se ihmetyttänyt
Enefaakaan; päinvastoin olisi se varmaankin tuntunut hänestä
kummalliselta, jos tohtori olisi käyttänyt muuta puhuttelusanaa kuin
sinä, mikä on tavallista maalla.

Hänen silmänsä salamoivat veitikkamaisesti, kun tohtori sanoi häntä
"tietäjä-ämmäksi", ja hymyillen, niin että hänen valkeat hampaansa
näkyivät, hän vastasi reippaasti:

    "Ihminen auttaa voi
    Ja kaatua kanssa noin.
    Vaan itse kun kaatuvi
    Jumal' avuks' saapuvi."

Mutta samassa hän vaikeni ja antoi Otikille nöyrän katseen.

"Elkää pahastuko, että minä vastasin teille tuolla tavalla -- aivan
kuin te olisitte ollut meikäläisiä. Minä aivan unohdin itseni, kun te
katsoitte minuun niin ystävällisesti -- minä en ollenkaan tiedä, mikä
sopii, -- minä en ole koskaan ennen puhunut kenenkään herrasmiehen
kanssa."

Ja hän katsoi Otikiin aivan kuin anteeksi pyytäen.

"Sinulle niinä en ole enkä tahdo olla mikään herrasmies", vastasi
Otik vähemmän vaativalla äänellä kuin tavallisesti.

Enefa hymyili ja pudisti päätään.

"Ah ette, te ette tietysti tahdo olla herra kenenkään ylitse; sitä ei
tahdo kukaan teikäläinen."

Ja tätä sanoessa saivat hänen silmänsä yhtä ihastuneen loiston, kuin
niissä oli silloin, kun hän tervehti Otikia niin nöyrästi metsässä.

Otik ei läheskään ymmärtänyt, mitä Enefa oikeastaan tarkoitti ja
mitä hän ajatteli sanoessaan "teikäläinen". Mutta mitä hän välitti
mietiskellä sanojen tarkoitusta, kuin Enefan silmät puhuivat mitä
kauneinta kieltä! Ainoa, mikä antoi hänelle päänvaivaa, oli,
millä pelin hän saisi Enefan jäämään luokseen niin kauaksi kuin
mahdollista; hän ei tiennyt muuta neuvoa kuin olla olevinansa sairas
ja tarvitsevinansa hänen apuaan.

"Minulla on kipeä paikka tässä kädessä", sanoi hän, ojentaen kätensä
Enefalle. "Tiedätkö apua sillekin?"

"Enköhän toki tietäne", vastasi Enefa iloisesti ja alkoi
huolellisesti tarkastaa kurotettua kättä. "Mutta minä en voi nähdä
tässä olevan minulla mitään parannettavaa."

"Ei, ei sitä näy", vastasi Otik, joka osasi kääntää puheen
asianhaarojen mukaan, minkä äiti aivan varmaan olisi pannut
turmeltuneen pääkaupungin syyksi. "Mutta minä tunnen saavani jotain
kipeää pikku sormen juurelle, minä en voi taivuttaa sormea aivan
vapaasti."

"Se on tykkönään toinen asia! Jos luulette sen pahenevan, niin minä
luen sille, ennenkun siitä tulee mitään; tahdotteko sitä?"

"Tietysti tahdon!"

Enefa teki ristinmerkin Otikin ja omaan otsaansa; sen jälkeen hän
piirusti kolmasti kehän vasemman käden etusormella kipeän paikan
ympäri ja lausui vakavasti:

"Heitä jo kasvamasta, sa sairas suoni, Ja jos kasvat, kasva kuni
kukkula ja vuori, Sillään seisoneet ne ovat luomisesta saakka. Luoja
kuulkoon pyyntöni ja loppukoon jo taakka!"

Hän oli tuskin lopettanut, ennenkun hän äkkiä kiiruhti Otikin luota
ja virkkamatta sanaakaan anteeksi pyynnöksi alkoi pestä käsiään
pesukaapissa, joka seisoi huoneen nurkassa. Hän teki sitä kauan ja
suurimmalla tarkkuudella, sillä muutoin voi helposti tapahtua, että
sairas ydin muuttui siihen, jonka käteen hän ensiksi tarttui. Sitten
kutsuttiin Anka uudelleen sisään ja käskettiin hänen kaataa vesi
puroon.

"Sinulla on kädet kuin kuninkaan tyttärellä", murahti Otik puoleksi
tietämättään. Hän seurasi Enefan pienimpiäkin liikkeitä.

"Niin, mikä sitten, mutta hän ei siltä ole mikään laiskiainen",
vastasi äiti terävästi luulemaansa moitteeseen. "Ompeluksiensa tähden
hänen täytyy tietysti olla käsistään varovampi kuin muiden tyttöjen;
muutoinhan hän ei voisi pidellä neulaa, ymmärrätkö, tyhmyri. Hänen ei
tarvitse hävetä valkeita käsiään."

Enefan pestessä oli tohtori tuuminut vielä uuden vaivan pitääkseen
häntä siten luonaan. Se oli ainoa keino, sillä hän oli jo kuiskaten
kysynyt äidiltä, eikö heidän pitäisi pyytää Enefaa illalliselle,
mutta, saanut vastaukseksi, että se, joka "lukee", ei koskaan tohdi
ottaa vastaan mitään siltä, jota hän on auttanut samana päivänä. Se
voi käydä päinsä vasta jonakin toisena kertana, kun hän sattumalta
tulee käymään talossa. Pelko, että Enefa menisi, teroitti tohtorin
keksimätaidon ylimmilleen; niin, luulipa hän voivansa tulla todella
sairaaksikin, jos niin olisi tarvittu.

"Kun sinä nyt kerta olet ollut niin ystävällinen ja tullut", sanoi
hän Enefan palattua sohvan luo, "niin käytän hyväkseni tilaisuutta
ja puhun sinulle kaikista vammoistani. Minua vaivaa väliin sellainen
horkka, että se on aivan kauheaa." Ja hänen äänensä kuului niin
surkealta, kuin paljas vaikeaa horkkaa muisteleminen olisi saattanut
hänet tuntemaan kylmiä väreitä selkäpiissänsä.

"Sitä sinä et ole koskaan sanonut minulle", ehätti äiti kummastuneena.

"En, en ole koskaan tahtonut puhua teille tuollaisesta, te
säikähdätte niin kauheasti vähimmästäkin. Sitä paitsi toivoin sen
menevän pois ajan pitkään. Mutta kun minä nyt olen saanut luokseni
niin siivon ja herttaisen tohtorin..."

"Siihen minä annan teille mielelläni neuvon", puuttui Enefa Otikin
puheeseen. "Teidän on otettava kolme paahdettua mantelia ensi
sunnuntaina mukananne kirkkoon; jokaiseen niihin on teidän ennen
messua tehtävä kynnellä yksi pyhäin kuningasten merkeistä, ja sitten,
messun jälkeen, on teidän nielaistava jokainen peräkkäin ja kutakin
nielaistessa luettava kolme isämeitää ja kolme Ave Mariaa."

Tohtori nyrpisti nenäänsä; se neuvo ei ollut ollenkaan hänen
mieleensä. Hän tahtoi, että Enefa itse parantaisi hänet -- lukisi
hänelle ja panisi kätensä hänen päälleen. Tietämättään tuli äiti
hänen avukseen.

"Kuka tietää, etkö sinä, ymmärtämätön poika, vaan kuvittele, että
sinussa on horkka", sanoi hän nähtävästi levottomana. "Voihan yhtä
hyvin tapahtua, että sinä olet hävittämäisilläsi mitan. Koska Enefa
on kerta ruvennut hoitamaan sinua, voi hän kyllä olla niin hyvä ja
mitatakin sinut, saadaksemme tietää, mikä sinua vaivaa ja mitä on
tehtävä."

Tohtori antoi heti suostumuksensa ja nousi halusta ylös. Hänellä
ei ollut vähintäkään aavistusta, mitä "hävitetty mitta" mahtoi
tarkoittaa, mutta hän oli tyydytetty tietäissään, että Enefa mittaisi
hänet. Hän olisi tahtonut kiittää äitiään tämän onnistuneesta
keksinnöstä, jos hän vaan ei olisi pelännyt petoksensa tulevan
ilmi; sillä hävytön petturi tiesi yhtä vähän mistään horkasta kuin
päänkivistyksestäkään.

Enefa risti vielä kolmannen kerran silmänsä ja tohtorin silmät
ja käski hänen sitten laskeutua sohvalta ja paneutua pitkälleen
lattialle. Kun tohtori puoleksi hymyillen, puoleksi hämmästyneenä oli
täyttänyt hänen käskynsä, otti hän pienen kerän taskustaan. Se oli
lankaa, jonka hän oli kehrännyt isoisän käskystä seitsenvuotiaana,
sillä jos vanhemmat ihmiset valmistavat sen, niin ei se kelpaa
ollenkaan tarkoitukseensa. Tehtyään ristinmerkin kerän yli, lankesi
hän polvilleen tohtorin viereen ja rupesi vakavan näköisenä ja
suurimmalla tarkkuudella mittaamaan tohtorin pituutta -- ensin
päälaesta jalkopohjaan ja sitten oikean käden keskisormen päästä
vasemman käden keskisormeen. Sen tehtyään hän nousi ylös ja vertasi
molempain lankojen pituutta.

Puna kohosi hänen poskilleen; ne eivät olleet yhtä pitkät. Tohtorin
pituusmitta oli pitempi kuin leveysmitta.

Mrakot muorikin kalpeni.

"Enkö minä jo aavistanut, että hän oli hävittänyt mittansa", huudahti
hän valittaen. "Niin, se on vasta kaunista! Tämä poika ei todellakaan
tuota minulle muuta kuin huolia. Olen tuskin viittä minuuttia
ollut huolehtimatta hänen sielustaan, ennenkun on sama onnettomuus
hänen ruumiistaan. Kunpa hän vaan ei saisi keuhkotautia, sillä sen
tavallisesti saa, kun hävittää mittansa. Kaikki tulee tietysti hänen
tanssimisestaan ja tupakoimisestaan ja juhlailemisesta ravintoloissa
iltasilla. Minä olen aina sanonut hänelle, että siitä tulee kerta
kauhea loppu."

"Elkää toki luulko niin pahaa, Mrakot muori", rauhoitti häntä Enefa.
"Se, mikä ei ole hyvä, voi tietysti tulla paremmaksi, yhtä hyvin kuin
se voi tulla pahemmaksi. Kun vaan tohtori antaa mitata itsensä joka
uusi perjantai, saatte nähdä, että hän saa kohta takaisin mittansa:
keuhkotaudin saavat ihmiset silloin vaan, kun he jättävät sen
tekemättä. Silloin pienenee heidän ruumiinsa yhä enemmän ja enemmän,
kunnes se lopulta aivan kuihtuu. Mutta jos vaan tohtori tahtoo
mittauttaa itsensä kunnollisesti heti alusta pitäin, tasautuvat kyllä
mitat kohta."

"Minä en totta totisesti aijo kysyä häneltä, tahtooko hän vai ei",
selitti kauhistunut Mrakot muori. "Hänen täytyy! Jospa kuitenkin
tahtoisit auttaa häntä, Enefa! Olen varma, että hän kiittäisi
sinua viimeiseen päiväänsä saakka! Jos hän ei tekisi sitä, ei hän
ansaitsisi tulla parannetuksikaan. Mutta sitä en voi käsittää, miten
mittauksen käy hänen täältä lähdettyään."

Mutta Otik vakuutti pyhästi, että hän antaa Enefan mitata itsensä
vaikka kolmasti päivässä, ja ettei hän matkusta takaisin Pragiin
ennen täyden määrän saantia. Tämä vakuutus teki äidin melkoista
levollisemmaksi ja lempeämmäksikin. Enefa puolestaan vastasi
ystävällisesti, ettei hän uskaltanut mitata tohtoria useammin kuin
joka kuukauden ensi perjantaina, ja ettei tohtorin tarvinnut viipyä
maalla sen asian tähden; jokainen Jumalaa pelkääväinen ihminen, joka
uskoi sen, mitä hän teki, voi mitata tohtorin yhtä hyvin kuin hän.
Ensimäisellä kerralla vaan tarvitaan joku, joka on tottunut.

Tämän jälkeen hän vaikeni; hänen kasvonsa muuttuivat ankaroiksi ja
vakaviksi, ja hän pani langan, jolla oli mitannut, kuusin kerroin,
leikkasi poikki sen molemmat päät ja heitti kaksi ensimäistä lankaa
ulos puutarhaan ja molemmat toiset tuleen; kolmas pari täytyi
tohtorin juoda lasista veden seassa. Jos Pragilaiset edes olisivat
nähneet hänen hartautensa, jolla hän katseli valmistuksia. Ja mitä
hän itse olisi sanonut, jos joku olisi hänen lähtiessään ennustanut
hänelle, että hän ihastuneena nielee vatsaansa pari lankapätkää,
jotka muuan talonpoikaistyttö on pannut hänen vesilasiinsa?!
Uskomatonta se oli, mutta siltä täydellisesti totta. Hän joi
todellisella, teeskentelemättömällä ihastuksella, sillä Enefa
piteli hänelle lasia kuin sairaalle lapselle ja luki samalla mitä
suloisimmalla, hartaalla äänellä:

       "Tää juoma juo!
    Se pyhän Johanneksen janon voitti.
    Ja tää on tosi toivon' mun:
    Se tehköön terveeks' myöskin sun!"

Mutta Mrakot muori ei ollut vielä hetikään rauhoittunut; hän ei
tahtonut uskoa Enefan vakuutusta, ettei pojan laita ollut läheskään
niin huono kuin hän otaksui. Hän tarkasteli poikaansa katsettaan
kääntämättä, silmät kyyneleissä.

"Mieti nyt oikein, oikein tarkkaan, rakas, kulta tyttöseni", pyysi
hän, "eikö ole olemassa mitään muuta, mitä voisit tehdä poika
raukalleni, ettei tauti tarttuisi hänen ruumiiseensa?"

Enefa pani sormen otsalleen ja mietti kauan ja hartaasti. Miten se
katse ja liike somisti häntä!

"En tiedä mitään muuta", vastasi hän, "kuin että hän sanoo näin, kun
uusikuu on nousemassa:

    "Hyv' iltaa, rauhaa, kuu, mun ystäväin
    Sä kaksisakarainen!
    Pois tautini poista taas nähdessäin
    Sun kolmisakaraisen!

"Sillä koska kuu ei saa koskaan enempää kuin kaksi sakaraa, antaa se
sen ihmisen olla terveenä, joka rukoilee sitä sillä tavoin."

"Sinussa on yhdistetty kaikkien kolmen Krakovin tyttären ymmärrys
ja viisaus", huudahti Otik, joka alkoi täydellä todella tuntea
amputaudin, s.o. Amorin nuolten, oireita.

"Minkä lajisia naisia ne ovat?" kysyi äiti ankarasti ja epäilevästi.

"Elkää pelätkö", nauroi Otik, "ne eivät käyskentele Pragin kaduilla;
kaikki kolme ovat maanneet haudassa enemmän kuin tuhat vuotta."

"Vai niin" -- Mrakot muori näytti epäluuloiselta. "Välittävätkö
sellaiset kuin sinä edesmenneistä vainajista?"

"Niin, se on aivan totta", puuttui Enefa innokkaasti puheeseen. "He
ovat kuolleet aikoja sitten. Minä olen lukenut heistä historiassa."

"Yksi heistä tunsi kaikki yrtit ja paransi ja luki kaikille
sairaille; toinen löysi kaikki salatut ja tunsi kaikki henget, ja
kolmas oli tunnettu tietäjä, joka hallitsi tshekkiläistä kansaa",
selitti Otik äidilleen.

"Ja minuako te vertaatte heihin'?" kysyi Enefa epävarmasti.

"Niin, sen teen."

"Isoisä vakuutti meille, että te varmaankin tekisitte meistä
pilkkaa. Joko te alatte?" sanoi hän ja hänen katseensa tarkasteli
huolestuneena tohtoria.

"Ei kukaan muu kuin kurja heittiö voisi tehdä sinusta pilkkaa!"
huudahti Otik sellaisella äänen varmuudella, että isoisäkin olisi
varmaankin luopunut epäluuloistaan.

"Se, joka nauraisi sinulle, ansaitsisi paremmin itse joutua naurun
alaiseksi", sanoi Mrakot muori harmissaan.

"Enhän minä sitä koskaan uskonutkaan, sen voi muori vakuuttaa
teille", puhdisteli Enefa itseään. "Minä sanoin heti isoisälle,
että mistä syystä te tekisitte pilkkaa ihmisistä, joita te ette
ollenkaan tunne ja jotka ajattelevat teistä pelkkää hyvää? Kenties
sen tähden, että he ovat köyhiä ja vähäpätöisiä? Mutta sellainen
te ette ole; te ette halveksi ketään köyhyyden ja vähäpätöisyyden
takia, te kunnioitatte köyhiä ja rikkaita yhtä paljon, sillä te ette
ole ainoastaan oppinut mies, jolla on kaikki maailman tiedot ja joka
ymmärtää kaikki, vaan te rakastattekin ihmisiä ja hyveitä ja pidätte,
oikeutta ja hyveitä suuremmassa arvossa kuin oppia!"

Ja Enefa tarkasteli tohtoria vielä kerran nöyrällä, hurmaantuneella
katseella, hymyili vielä kerran yhtä salaperäisesti ja onnellisesti
kuin aamulla, jolloin he olivat tavanneet toisensa; hän laski taas
käden sydämmelleen ja taivutti yhtä kunnioittavasti päätään, vaikka
hän nyt tiesikin, ettei hänen edessään ollut mikään satuprinssi, vaan
ainoastaan mies raukka, jota vaivasi päänkivistys, horkka ja hellä
paikka pikku sormen juuressa.

Ennenkun Otik ennätti vastata, oli hän kadonnut Mrakot muorin
saattamana ovesta.

Otik oli yksinään...

       *       *       *       *       *

Tohtori vietti omituisen illan ja vielä omituisemman yön. Hän ei
saanut hetkeäkään nukutuksi, mutta sittenkään ei aika tuntunut
ollenkaan pitkältä. Enefa ei väistynyt sekunniksikaan hänen
ajatuksistaan, ja pitipä hän silmiään kiinni tai ei, näki hän hänet
aina yhtä selvästi edessään. Väliin hän näki Enefan, kun tämä tuli
häntä vastaan lehdosta, väliin kun Enefa kumartui hänen ylitseen ja
luki pois amputautia. Hän tunsi Enefan katseen hyväilevän kasvojaan,
hän rakastui Enefan hymyilyyn, hän kertoi Enefan sanoja, muisteli
kuluneen päivän tapahtumat edes sataan kertaan ja pienimpiin
erityiskohtiin asti. Ei koskaan ollut kukaan huvittanut ja pitänyt
häntä pauloissaan niinkuin tämä tyttö -- ja sen hän oli tehnyt jo
ensi näkemästä asti. Enefasta hän ei voinut sanoa samaa kuin hän niin
itsetyytyväisesti oli sanonut Pragin tytöistä: että hän ajatteli
heitä ja unohti heidät aivan oman mielensä mukaan. "Kylätohtorin"
hurmaavaa katsetta hän ei voinut karkoittaa mielestään, vaikka olisi
kuin tahtonut; se oli kuin syöpynyt hänen mieleensä, oli yhdistynyt
yhdeksi hänen itsensä kanssa.

Kentiespä Enefa kaiken lisäksi osasikin loihtia -- sillä eikö Otik
ollut tykkönään unohtanut Enefan ommelleen hänen paitansa maksusta,
ja että Enefan veli kiilloitti hänen saappaitaan!

"Mitä ne sanoisivatkaan Pragissa, jos tietäisivät, miten minun
laitani on?" kysyi hän vihdoin itseltään, itsekin ihmetellen. Mutta
hän ei ennättänyt edes vastata, minkälainen tuomio langetettaisiin,
sillä samassa hän oli tuntevinaan, miten kaksi lämmintä, pehmeää
kättä laskettiin hänen otsalleen. Ja tämä tuntemus, tämä muisto
oli niin vastustamattoman suloinen, että se karkoitti kaikki muut
ajatukset.

Hän nousi vuoteeltaan jo päivän noustessa, heittäytyi nojaamaan
avonaiseen ikkunaan ja katsoi vuoristoon, jossa pieni mökki sijaitsi
tummien mäntyjen ja kuusten keskessä. Tuon matalan katon alla
asui olento, joka olisi voinut koristaa kuninkaallista linnaa;
siellä elettiin ihanaa, nuorta eloa, tuntemattomana ja erillään
maailmasta -- elettiin hiljaisuudessa ja yksinäisessä rauhassa ja
tyytyväisyydessä. Ja hänestä tuntui siltä kuin ei Enefakaan olisi
nukkunut, kuin ei Enefankaan sydän olisi suonut rauhaa nukkumiseen.
Mitähän jos Enefakin istui avonaisessa ikkunassa, katse kalpenevaan
taivaanrantaan käännettynä! Silloin hän tiesi varmasti, ketä Enefa
ajatteli! Tätä ei sanonut hänelle hänen miehinen itserakkautensa,
vaan joku jalompi ja luotettavampi ääni; eikä tämä tieto imarrellut
hänen turhamaisuuttaan, se teki hänet vaan niin sanomattoman
onnelliseksi!

Äiti nukkui hänen huoneensa alapuolella. Kuultuaan poikansa olevan
liikkeellä niin aikaseen, piti hän varmana, että päänkivistys oli
taas alkanut kiusata häntä. Hän nousi heti ylös ja läksi pojan luo
kuulemaan, miten oli asian laita.

Hän näki Otikin makaavan avonaisessa ikkunassa, ja sen sijaan
että olisi toivottanut pojalleen hyvää huomenta, otti hän hänet
ankarasti kurittaakseen ja komensi hänet Enefan nimessä heti paikalla
vuoteeseen. Otik ei saanut nousta ylös, ennenkun hänen tohtorinsa oli
ollut häntä katsomassa ja itse antanut hänelle siihen luvan.

"Olen varma, ettei hän anna sinun nousta vuoteelta ollenkaan tänä
päivänä", sanoi Mrakot muori, koetellen hänen käsiään ja otsaansa,
"pääsi on kuin tulessa ja kädet ovat kuin jäätä; sinä näytät paljoa
huonommalta kuin eilen, sinä olet niin kalpea ja näännyksissä ja
vaihdat väriäsi joka hetki."

Eikä asian laita ollut ainoastaan se, että Mrakot muori tahtoi
koettaa säikäyttää poikaansa, jotta tämä varoisi tulevaisuudessa
enemmän terveyttään; valvomansa, levottoman yön jälkeen olivat Otikin
kukoistavat kasvot todellakin muuttuneet kalpeammiksi, ja hänen
päätään kivisti nyt täydellä todella.

Tohtori kuuli tyytyväisenä, että äiti yhä tahtoi välttämättä pitää
häntä sairaana. Omasta puolestaan hänellä ei olisi ollut mitään
vastaan olla sinä todellakin. Hän olisi mielellään maannut sairaana
kauan, hirveän kauan, monta vuotta, jos vaan Enefa olisi hoitanut
häntä ja pitänyt hänestä huolta. Sellaisen onnen tähden hän olisi
ilolla kärsinyt suurimpia tuskia.

Ja hän kuunteli äitiään näennäisellä vastenmielisyydellä, mutta
sydän sykki iloa, hän paneutui samoin kuin edellisenä iltana
sohvalle ja odotti kärsivällisesti. Mitähän jos tämä olisi ollut
paria päivää aikaisemmin! Silloin hän ei olisikaan tyytynyt yhtä
mielellään loikomaan tuntikausia sohvalla, ilman ainoatakaan elävää
sielua seurana! Hän olisi ainakin lähettänyt hakemaan jotain iloista
toveria, joka olisi voinut huvittaa häntä kertomalla uutisia ja
hauskoja kaskuja tutuista ja tuntemattomista.

Tänään sen sijaan hän olisi ajanut ovesta ulos jokaisen, joka olisi
tullut häiritsemään häntä hänen yksinäisyydessään ja tahtonut
huvittaa häntä tyhmillä kaskuilla; tämä päivä kuului ainoastaan
hänelle ja Enefalle.

"Minä lähetin Jenikiä myöten Enefalle terveisiä, että sinä olet
yhä vielä huono, niin ettei hän unohtaisi tulematta", sanoi äiti
päivällistä syödessä.

Otik muuttui aivan kalpeaksi, ja rajaton vihan tunne valtasi hänet
-- sellainen viha, ettei hän olisi tähän saakka pitänyt mahdollisena
ihmisen voivan tuntea sen tapaista.

"Jenik? Mikä se on?" murahti hän puoleksi tukehtuneella äänellä,
mielenliikutuksen valtaamana.

"No, hänen veljensä tietysti", vastasi äiti, katsahtaen poikaansa
kummastelevin katsein.

Otikin sydämmeltä putosi kuin kivi.

"Minä en tiennyt Enefan veljen olevan Jenik nimeltään, ja minusta
olisi ollut harmillista, jos joku vieras olisi saanut tietää minun
antaneen vetää itseäni nenästä teidän hassutuksillanne."

Enefa tuli melkein samaan aikaan kuin edellisenä päivänä, ja samoin
kuin silloin astui hän nytkin sisään äännettömänä, kädet ristissä ja
katse alas luotuna. Hän luuli vielä kerran pitävän lukea tohtorille,
koska Mrakot muori oli lähettänyt terveisiä, ettei Otik ollut
parempi. Tämä ihmetytti ja huolestutti häntä. Hän ei ollut vielä
koskaan elämässään niin koko sydämmellään tahtonut auttaa ketään;
mutta ihme kumma -- kaikki muut paranivat, tohtoria vaan ei tauti
tahtonut päästää!

Mrakot muori tuli kuitenkin hänen avukseen sillä selityksellä, että
ohimoissa paukuttaminen oli nyt herennyt melkein kokonaan vaivaamasta
sairasta, mutta että hänen otsansa oli sitä vastoin polttavampi
kuin iltaa aikaisemmin. Sitä paitsi oli veri ruvennut kiertämään
sellaisella vauhdilla, että voi kuulla, miten valtimo löi, ja silmät
näyttivät niin väsyneiltä ja omituisilta. Tohtori makasi äänetönnä
ja kuunteli selityksiä terveytensä tilasta; siitä lähtien kun Enefa
oli astunut huoneeseen, oli kuin hänen kielensä olisi tarttunut
kiinni kitalakeen. Häntä rupesi taas pyörryttämään; Enefan näkeminen
vaikutti häneen yhä vielä yhtä tenhoavasti, kuin hän olisi nähnyt
häntä ensi kertaa. Äkkiä tuntui hänestä siltä kuin lemuava kukka
olisi sattunut häneen; Enefa antoi kätensä luisua hänen otsansa yli.

"Kuumeesta päässä ei meidän tarvitse huolehtia", sanoi hän vakavalla,
päättävällä äänellä, joka pääasiallisesti oli hankkinut hänelle
'koulumestarin' nimen; "se tulee tavallisesti silloin, kun amputauti
poistuu ruumiista liika suurella vauhdilla. Kun vaan hautoo
liljamehu- ja ruusumehuseoksella, katoaa se heti. Ajattelin juuri,
että tohtori kenties tarvitseisi sitä lääkettä ja valmistin vähän ja
otin mukaani."

Ja kopasta, joka hänellä oli mukanaan, otti Enefa esille kaksi
hyvin sekoitettua pulloa, jonka jälkeen hän pyysi Mrakot muorilta
palttinatilkkua.

"Tiedätkö, mikä tauti minussa oikeastaan on?" kuiskasi tohtori, kun
äiti oli mennyt etsimään tilkkua. "Sinä olet noitunut minut."

Enefa käsitti tämän oikeaksi nuhteeksi ja otti askeleen taapäin.

"Miten te voitte luulla minusta mitään sellaista!" huudahti hän ja
pani huolissaan kätensä ristiin. "Ei, ei, te erehdytte aivan, ja
te teette minulle hyvin väärin; sellaista minä en osaa. Isoisä on
opettanut minulle kaikki -- kaikki mitä hän itse tietää ja osaa --
mutta hän ei ole koskaan opettanut minulle, miten tehdään liittoja
paholaisten kanssa, tai miten voidaan tehdä pahaa muille. Hän sanoo,
että sillä, joka taitaa sellaista, ei ole koskaan hituistakaan rauhaa
sielussaan, ja että sen täytyy tehdä taikojaan joko sitten tahtoo
tai ei, ja että usein se syöksee hänet itsensä onnettomuuteen, aivan
niinkuin tapahtui hänen isävainajalleen ja ainoalle sisarelleen."

"En minä ollenkaan tarkoittanut pahoittaa mieltäsi, en minä
tarkoittanut mitään pahaa", sanoi tohtori niin katuvaisesti, että
Enefa heti taas hymyili hänelle herttaisinta ja lempeintä hymyilyään.
"Minua halutti vaan laskea vähän leikkiä, enkä minä tiennyt, että
sanani herättäisivät sinussa surullisia muistoja. Kerro minulle,
miten sinun isoisäsi isälle ja sisarelle kävi! Se mahtoi olla jotain
surullista, koska sinä tulit niin pahoillesi siitä vaan, että
ajattelit heitä!"

"Se ei tapahtunut samalla aikaa; he joutuivat onnettomuuteen molemmat
erikseen, ensin isä ja sitten sisar monta vuotta myöhemmin", huokasi
Enefa.

"Laajalti", jatkoi hän, "oli isoisän isä tai oikeammin sanoen isoisän
isoisä tunnettu viisaudestaan. Siihen aikaan pidettiin sellaista,
jota hän tiesi, sekä hyödyllisenä että ihmeellisenä; nykyään luulevat
ihmiset, että kaikki peritty viisaus ja kaikki hengen neuvot ovat
vaan taikaa, ja ainoastaan sen, mitä kirjoissa seisoo, he pitävät
oikeana. Ihminen luottaa enemmän toiseen ihmiseen kuin henkeen, jonka
Jumala lähettää korkeudesta.

"Ei kulunut ainoatakaan päivää vuodessa, ettei isoisän isän täytynyt
kulkea pitkiä matkoja, ja tultuaan takaisin kotiin, istui häntä
odottamassa tupa, täynnä ihmisiä pyytämässä neuvoja ja lääkkeitä ja
apua. He taisivat tehdä oikein pyhiinvaelluksia hänen luokseen, ja
on ihan ihmeellistä, miten he kaikki voivat osata meidän pieneen
metsän rajalla olevaan mökkiimme. Mutta vaikka viisauden ääni
puhuukin yksinäisessä ja kätketyssä, tunkeutuu se kuitenkin esille ja
kajahtelee kauas ja laajalti, sillä niin tahtoo Jumala. Öin päivin
oli isoisän isällä vierellään pussi, ja siinä pussissa oli kaksi
pääkalloa, toinen Böömistä, toinen Saksista. Ne olivat olleet kauan,
kauan meidän sukumme hallussa; esi-isäni oli tuonut ne tänne mukanaan
Pragista ja oli niiden avulla voinut kertoa kaikista tulevista
ja menneistä asioista. Tshekkiläinen pääkallo kertoi hänelle ja
kaikille, jotka ymmärsivät kysyä, mitä tapahtui ja oli tapahtuva
tshekkien maassa, ja saksalainen kertoi vieraista kansoista. Kaikki,
mikä koski eläviäkin, ymmärsi isoisän isä, ja joka perjantai hän söi
käärmeenlihaa, jotta hänen tietonsa enenisivät.

"Kerran pyydettiin hänet hyvin, hyvin kauaksi, en tiedä minne. Hänen
nuori vaimonsa ei tahtonut laskea häntä; hän pelkäsi, että miehelle
tapahtuisi jotain pahaa suuressa, autiossa metsässä, jonka läpi hänen
täytyi vaeltaa -- ne olivat täynnä näkymättömiä olentoja ja häijyjä
velhoja. Mutta isoisän isällä oli sellainen kummallinen halu lähteä
sille matkalle; hänestä tuntui kuin joku olisi vetänyt häntä, eikä
mikään saanut häntä estetyksi lähtemästä -- ei edes hänen nuoren
vaimonsa itku. Niin hän sitten läksi matkalle. Se oli suuri linna,
jossa ne tarvitsivat hänen apuaan. Siinä asui eräs vanha kreivi ja
hänen nuori, kaunis tyttärensä. Kun isoisän isä oli tullut perille,
tarjottiin hänelle ensin mitä parhaita herkkuja ja sitten kutsuttiin
hänet kreivin luo. Surullisena istui vanha herra kultareunaisessa
tuolissa, ja hänen edessään seisoi viinillä täytetty hopeapikari,
jota hän ei ollut edes liikuttanutkaan.

"Syvään huokaisten ja surullisena alkoi hän selittää isoisän
isälle, mistä syystä hän oli kutsunut hänet luokseen. Hänen ainoan
tyttärensä oli vallannut sellainen raskasmielisyys, jota ei voinut
mikään poistaa, ei ainoaksikaan minuutiksi, ja selvää oli, että,
ellei tullut pikaista apua, menehtyi neiti parka suruunsa. Muuan
ratsu-upseeri oli noitunut hänet, majaillessaan joukkoineen linnassa;
hän oli tehnyt sen kostoksi siitä, ettei neiti tahtonut kuunnella
hänen lemmentunnustuksiaan. Lähdettyään pois, oli hän kutsunut tuon
onnettomuuden neidin päälle, ja lisännyt sen uhkauksen, että kuka
tahansa vaan koettaisi vapauttaa neitiä hänen surutaakastaan, hän
saisi itse kärsiä kuoleman siitä.

"Ja aivan siten kävi kuin upseeri oli tahtonut: neiti kuihtui
ikävästä ja surusta. Kuitenkaan hän ei tahtonut koskaan kuulla
hänestä puhuttavan, vaikka hän olikin tainnut olla komea ja kaunis
mies. Mutta hän oli myöskin raju veitikka, joka vietti häijyä
elämää eikä uskonut Jumalaamme; hän ei mennyt koskaan messuun eikä
kunnioittanut pappeja. Hän taisi olla vieraasta maasta, ja minä
luulen, että hän oli pakana, ja ettei linnan neiti siitä syystä
tahtonut kuunnella hänen lemmentunnustuksiaan. Vanha kreivi haki apua
tyttärelleen koko maailmasta, sekä papeilta että maallikoilta; mutta
kaikki oli turhaa. Lääkärit eivät voineet tehdä mitään, papit eivät
tahtoneet olla sellaisen kanssa missään tekemisissä, ja 'viisaat',
jotka kyllä olisivat tienneet apua, pelkäsivät sairauden muuttuvan
itseensä. Ja se oli syynä siihen, että neiti parka, niin nuori ja
ihana ja rikas kuin olikin, vietti surullisempaa ja kurjempaa elämää
kuin köyhin hänen omista palvelijoistaan.

"Kun isoisäni isä sai tietää, millä vieras mies oli uhannut,
kauhistui hän ja aikoi juuri vastata, ettei hän voinut auttaa neitiä;
mutta samassa astui neiti huoneeseen. Hän oli kuullut puhuttavan,
kuka vieras oli ja mitä varten häntä oli lähetetty hakemaan, ja
nyt hän käänsi kalpeat, kyyneleiset kasvonsa isoisän isää vastaan
ja kurotti käsiään niin rukoilevasti, kuin isoisän isä olisi ollut
hänen ainoa ja viimeinen pelastuksensa. Isoisäni isä hämmästyi hänen
suurta kauneuttaan eikä saanut sanaakaan suustaan; hän vaan nyökäytti
päätään merkiksi, ettei hän jättäisi häntä pelastamatta. Eikä hän
hylännytkään häntä; hän jäi linnaan kolmeksi päiväksi, ja lähdettyään
taas pois, ei ihana neiti enää itkenytkään, vaan juoksenteli
ympäriinsä niin iloisena ja vallattomana kuin nuori hirvi. Kaikki
jalokivensä ja koristeensa hän tahtoi antaa isoisän isälle; tämän
olisi pitänyt ottaa ne, ei maksuksi, vaan muistoksi häneltä.

"Mutta isoisän isä ei ottanut mitään vastaan ei neidiltä eikä
kreiviltä, vaan palasi vuoristoomme yhtä köyhänä kuin oli sieltä
lähtenytkin. Linnan neidin hän oli tehnyt aivan terveeksi -- muutaman
vuoden kuluttua meni neiti naimisiin jonkun mahtavan ruhtinaan kanssa
-- mutta hän itse oli saanut tuon kauhean taakan hartioilleen, eikä
se jättänyt häntä enää koskaan. Kuolemaansa asti hän kantoi ikäväänsä
ja suruaan, ei hetkeäkään ollut neiti hänen ajatuksistaan, eikä
kukaan voinut muistaa hänen milloinkaan hymyilleen linnasta tultua.
Hän alkoi pelätä ihmisiä, tuli vieraaksi nuorelle vaimolleen, eikä
hän lapsilleen antanut koskaan suudelmaa. Hän kadotti kaiken työkyvyn
ja unen, hän kuihtui ja kuoli parhaimmassa ijässään. Muistona hänestä
on meillä vielä tallella pussi, jossa hän säilytti pääkalloja; mutta
ne hautautti isoisä juhlallisesti jo kauan aikaa takaperin maahan.
Hän kertoo usein äitinsä surreen koko elämänsä sitä, että miehen
sydän oli käännetty hänestä ja ettei tämä voinut koskaan antaa
itselleen anteeksi sitä, ettei hän ollut kyllin kovasti kieltänyt
miestään lähtemästä tuolle matkalle."

"Sinun esi-isä parkasi rakastui kauniiseen linnan neitiin, siinä oli
koko sairaus", kuiskasi Otik, joka oli hehkuvin katsein kuunnellut
Enefan kertomusta.

"Eikä rakastunut!" vastasi tämä melkein loukkaantuneena. "Sanoinhan
teille, että hän oli naimisissa, ja meidän suvussa ovat Jumalan
pyhiä käskyjä noudattaneet kaikki ensimäisestä viimeiseen, sukumme
kantaisästä meihin asti."

Otik ei voinut ottaa katsettaan Enefasta. Miten arvokas hän oli,
muistellessaan hehkuvin poskin sukunsa hyveitä!

"Sinä taistelet kuin jalopeura esi-isiesi puolesta", sanoi hän,
hymyillen Enefan innostukselle.

"Minä pidän heistä", vastasi Enefa vaatimattomasti. "Isoisä on
kertonut minulle heistä, ja minä tunnen heidät kaikki yhtä hyvin
kuin nekin, jotka nyt elävät kylässämme. He olivat kaikki hyviä ja
hurskaita ihmisiä, ja he tekivät lähimäiselleen hyvää enemmän kuin
näillä seuduin monet aateliset perheet, jotka eivät siihen aikaan
ajatelleet muuta kuin valtansa ja rikkauksiensa enentämistä ja
joiden ainoana kunniana ja pyrintönä oli vuodattaa veljeinsä verta
taistelutantereella. Ah, aivan toista minun esi-isäni tekivät! He
sitoivat tuhansia haavoja, he valvoivat satojen sairasvuoteitten
vieressä, he hoitivat ja paransivat lukemattomia sairaita yrteillä,
joita kokosivat, ja lukemisilla. Siihen he uhrasivat päivän levon ja
yön rauhan, he unohtivat kaiken maallisen kilvoittelun ja kunnian,
kristilliset velvollisuutensa he vaan muistivat -- ja kaiken tämän
he tekivät hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, ajattelematta omaa
etuaan! Maailma ei heitä tuntenut, ei puhunut heistä, ei ylistänyt
heitä, mutta ne, jotka ylistivät heitä, ne olivat autetut, ja ne ovat
kertovat heistä silloin, kun tuomiotorvet soivat, ja kaikki maan
lapset kutsutaan Herran eteen joko rangaistaviksi tai palkittaviksi.
Ja silloin heidät varmaan puetaan valkeisiin vaatteisiin ja he saavat
istua Herran oikealla kädellä hänen valtaistuimensa juurella, josta
vuotaa ijäisen elämän lähde."

Enefan silmät täyttyivät kyyneleillä, jotka vierivät hitaasti hänen
poskipäitään pitkin. Otik ei tohtinut ainoallakaan sanalla keskeyttää
häntä. Nyt ei enää ainoastaan Enefan kauneus, vaan hänen puheensa,
hänen katseensa, hänen ajatuksensa täyttivät hänet hämmästyksellä
ja ihailulla; hän ei olisi koskaan voinut luulla, että sellainen
ylevä käsite, sellainen lämpö ja runollinen sujuvuus olisi ollut
mahdollista Enefan säätyisessä ja Enefan kasvatuksen saaneessa
tytössä.

"Kantaisämme oli kuuluisa lääkäri Pragin kuninkaallisessa linnassa",
jatkoi Enefa. [Seuraavat kertomukset perustuvat kulkeviin taruihin.
Tekijän muist.] "Mutta kun Prag alkoi tulia yhä enemmän ja enemmän
turmeltuneeksi ja enemmän Sodoman tapaiseksi kuin kaupungin, jonka
pitäisi olla koko maailmalle esimerkkinä, tuli sekä kaupunki että
kuninkaallinen linna, joka sekään ei ollut paremmalla kannalla,
kantaisälleni vastenmieliseksi. Hän pakeni yksinäisyyteen, mutta ei
sitä varten, että viettäisi aikansa työttömänä rukouksessa, vaan
myöskin palvellakseen siellä veljiään. Miten liekään sattunut, että
hän tuli tänne vuoristoomme, ja tänne metsän keskeen hän rakensi
itselleen majan. Siihen aikaan ei Jeshtshedissä vielä asunut ketään
muita ihmisiä, Svietlassa vaan seisoi muutamia rakennuksia kirkon
ympärillä. Tämän oli perustanut muuan ritari, joka eräänä pimeänä,
myrskyisenä yönä oli ratsastanut eksyksissä näissä läheisissä
synkissä metsissä. Myrsky ulvoi, puut räiskivät, kaikki villit elävät
ulvoivat, ja ritari ajatteli jo tulleen viimeisen hetkensä, kun
aamukoiton ensimäinen säde yht'äkkiä välähti näkyviin puunrunkojen
välistä. 'Ah, päivä koittaa!' (_svietla se_) huusi hän, ja
kiitollisuudesta Jumalalle, joka oli pelastanut hänet, rakennutti hän
kappelin sille paikalle, jonka hän nimitti Svietlaksi.

"Kantaisäni oli tuskin saanut tupansa järjestykseen, ennenkun hän
antoi tehdä sinne paljon sammaltiloja ja läksi katsomaan, eikö ollut
ketään, joka tarvitseisi hänen apuaan. Eikä hänen tarvinnutkaan
kulkea kauaksi. Siihen aikaan käytiin alituista sotaa, ja sodista
syntyi tarttuvaisia tauteja. Poluilla ja teillä makasi alituisesti
sairaita ja haavoittuneita ilman hoitoa ja apua. Kaikki, jotka
näyttivät huonoilta, valitsi hän, otti selkäänsä ja kantoi kotiaan,
ja sitten hän hoiti heitä vaimonsa ja sittemmin lastensa avulla. Hän
oli nainut köyhän tytön, mutta suuren kauneutensa ja hyveittensä
takia oli tämä hänestä paljoa miellyttävämpi kuin kaikki ne ylhäiset
naiset, joiden kanssa hän oli ennen seurustellut kuninkaallisessa
linnassa. Monta monituista vuotta elivät he rakkaudessa ja sovussa
toistensa kanssa. Hänen jälkeläisensä jatkoivat hänen hengessään
ja hänen esimerkkinsä mukaan; heidän tuvassaan oli aina vuoteita
sairaille, jotka saivat asunnon ja ruoan ja hoidon ilman maksua.
Sodan aikaan, ranskalaisia vastaan, oli isoisällä täällä oikea
sairastupa; se oli täynnä haavoittuneita lattiasta kattoon asti.
Mutta kun alettiin laittaa tänne ja muualle oikeita sairashuoneita,
lakkasi meidän itsestään; ihmiset tulivat meille ainoastaan saamaan
neuvoja, ja jos ei sairas itse osannut käydä, meni isoisä hänen
luokseen. Nyt käyn minä hänen sijastaan. -- Eivätkös ne ole kauniita
ja suuria muistoja?"

"Sinä olet oikeassa ollessasi ylpeä, Enefa; ei kellään ole siihen
niin suurta syytä kuin sinulla", vastasi Otik, aivan hurmaantuneena
Enefan innostuksesta ja kaunopuheliaisuudesta. Mutta luultavaa on,
että hän samalla ajatteli enemmän Enefan omia kuin hänen isiensä
hyveitä.

"Minä en ole ylpeä", oikaisi Enefa innokkaasti, "minä ainoastaan
kunnioitan esi-isiäni ja ajattelen heitä ilolla ja kiitän Jumalaa
siitä, että hän on antanut minun syntyä sellaiseen sukuun, joka on
jättänyt minulle perinnöksi ainoastaan hyviä muistoja."

Samassa tali Mrakot muori, tuoden pyydetyn palttinatilkun. Hän pyysi
anteeksi kauan viipymistään, mutta maanantaisin hänellä oli aina
sellainen tekeminen pitäessä renkejä ja piikoja työssä. He tahtoivat
vaan seista ja laverrella, ketä he olivat tavanneet kirkkomäellä
edellisenä päivänä ja mitä he muutoin olivat tehneet. Se mikä ei
ollut aivan välttämätöntä, se ei tullut tehdyksikään. Hän valitteli
hetken, ja sitten hän läksi uudelleen pitämään kurissa laiskoja
palvelijoita ja katsomaan, että jokainen teki velvollisuutensa.

Enefa repäsi palasen vaatteesta, vaikka hänellä oli saksensa
riippumassa sivullaan; ei ole tapa käyttää muuta kuin käsiä, kun
laittaa järjestykseen hauteita ja siteitä. Sen jälkeen hän kasteli
tilkkua mukanaan tuomissa mehuissa ja levitti sen huolellisesti
tohtorin otsalle.

"Jumala auttakoon!" kuiskasi hän sydämmellisesti.

"Sinä et saa huutaa avuksi taivasta. Sinun itsesi täytyy tehdä minut
terveeksi sairauksistani ja tulla luokseni joka päivä ja kertoa
minulle entisistä tapahtumista, aivan samoin kuin olet nyt tehnyt",
sanoi Otik kiihkeästi. "Mutta et kai sinä mene siitä syystä vaan,
että olet lopettanut hoitamasta minua?" lisäsi hän, nähdessään Enefan
kokoovan tavaroitaan. "Ah, elä tee sitä!" pyysi hän niin nöyrästi
ja liikuttavasti, joten hän ei ollut vielä koskaan pyytänyt. Mutta
niinpä hän ei ollutkaan koskaan toivonut mitään niin palavasti
kuin saada pitää Enefa luonaan! "Ethän ole kertonut minulle, miten
sinun isoisäsi sisarelle kävi. Minä en todellakaan voi päästää
sinua, ennenkun olet tehnyt sen. Sinä et edes aavistakaan, miten
sanomattomasti sinun kertomuksesi huvittavat minua. Te olette aivan
toisenlaisia ihmisiä, kuulutte aivan toiseen maailmaan kuin me."

"Niinkö te todellakin arvelette?" lausui Enefa hämmästyneenä.
"Enpä olisi koskaan luullut, että oppineet voisivat pitää hauskana
sellaisen kuulemista! Mutta minä kerron mielelläni kaikkea, mitä
tahdotte, Ja olkaa varma siitä, että minä jään teidän luoksenne
paljoa mieluummin kuin te näette minua täällä. Minua pahoittaa vaan,
ettei tarina isoisäni sisaresta ole mikään hauska kertomus."

Ja Enefa istuutui tuolille vastapäätä tohtoria, nojasi otsansa käteen
ja mietti hetkisen, ennen kertomuksensa alkamista.

Otik tarkasteli häntä silmiään kääntämättä ja toivoi mielessään,
että olisi voinut pitentää tämän hetken loppumattomaksi -- oli niin
hiljaista ja ihanaa. Pitkä päivänsäde, yksi viimeisistä, tunkeutui
sisään ikkunasta ja peitti Enefan kultaisella hohteella; hän ei olisi
voinut olla kauniimpi kuin hän oli tässä lumoovassa valaistuksessa.
Peipposet nokkivat ikkunapieliä, ja kaikista kukkivista puista
kuului hiljaista suhinaa. Pihalta kuului äidin kehoittava ääni,
jota säesti siipikarjan kaakattaminen, kyyhkysten kujerrus ja muut
tutut äänet. Ensi kerran tuntui tohtorista, kuin se, mistä Enefa oli
kertonut hänelle, ei olisi ollutkaan niin yksitoikkoista, ilotonta ja
aatteetonta, kuin hän aina oli otaksunut. Hän melkein alkoi ikävöidä
perhe-elämän iloja ja, rauhallisen, uutteran ja hiljaisen elämän
onnea.

"Minä olen jo sanonut teille", alkoi Enefa, ajaessaan pois muutamia
kärpäsiä tohtorin otsalta ja asettaessaan tohtorille tyynyjä,
"että meidän sukumme oli hyvin mainittu tiedoistaan, mutta se ei
ollut ainoa vuoristossamme, jolla oli sellainen salainen taito.
Prosetshin laaksorotkossa asui Boreshin suku, joka myös oli paljon
oppinut, mutta sillä erotuksella, että se alotti ja lopetti työnsä
toisen kuin kaikkivaltiaan nimeen, ja ettei sen auttaja asunut
taivaissa -- ja nyt te kyllä ymmärrätte minua. Me elimme aina
köyhyydessä, he ylellisyydessä ja rikkaudessa. Ei kukaan koko
seudussa saanut sellaista satoa kuin he, heidän puunsa kantoivat
aina enimmät hedelmät, heidän pesänsä sisälsivät enimmän hunajan,
heidän lehmänsä antoivat enimmän maitoa; ei heillä ollut koskaan
sairauksia talossa tai puutetta aitassa. Kaikesta tästä rikkaudesta
oli heidän kiitettävä pientä kultakalaa, jota Boresh muori säilytti
arkussaan. Mutta mitä hän lupasi ja antoi sille korvaukseksi, sitä ei
kukaan tiennyt. Enkä minäkään voi sanoa, oliko se todellakin häijy
vihollinen, jota he elättivät talossaan, mutta että he tunsivat hänet
ja olivat hyvissä välissä hänen kanssaan, on varma. Nykyään ei tässä
kylässä ole siitä suvusta jälellä mitään muuta kuin pahat laulut.
Ilkeä tauti vei heidät. Toinen toisensa jälkeen sen jäsenistä kuoli
kolmen päivän kuluessa, ja kuoleman jälkeen musteni koko heidän
ruumiinsa -- niin että kyllä voi selvästi nähdä, kenen kanssa he
olivat taistelleet viimeisellä hetkellään, ja kuka oli tullut heidän
sielujensa omistajaksi!

"Isoisällä oli monta veljeä ja heidän joukossaan yksi, joka oli
viisaampi kuin kaikki toiset, ennusti tulevia asioita ja oli ollut
Jerusalemissakin sillä paikalla, jossa Kristus kärsi ja kuoli. Mutta
yksi ainoa sisar oli hänellä, ja hän oli kaikille veljille hyvin
rakas. Se tyttö täisikin olla niin kaunis ja hyvä ja jumalinen
kuin ei kukaan muu; jokainen kylän poika olisi ollut onnellinen,
jos olisi saanut hänet vaimokseen, ja kaikista enin halusi nuorin
Boresheista saada hänet. Mutta hän ei ajatellutkaan naimisiin menoa;
hänen oli mielestään paras olla veljeinsä luona eikä hän Boreshista
tahtonut ollenkaan edes tietääkään. Hän tiesi, mitenkä sen suvun
laita oli, ja vältteli tapailijaansa niin paljon kuin suinkin; yhtään
kertaa hän ei olisi tahtonut mennä tanssiin tämän kanssa ja kun
puhe tuli Boresheista, niin ei kukaan näyttänyt niin inhoaan heidän
jumalattomaan elämäänsä kuin hän. Jos hän olisi virkkanut sanankaan
nuorimmalle Boreshille tai tarttunut hänen käteensä, niin siitä olisi
hänen luullakseen tullut ikiturmio hänen sielulleen.

"Sitten tuli muutamana päivänä eräs rikas talollisen poika kotiin
sodasta ja siihen hän pian ihastui. Se oli komea mies, kukaan ei
tiennyt mitään pahaa hänestä ja oiva talo hänellä myöskin oli. Veljet
neuvoivat sisartaan ottamaan tämän miehen, joka niin kiihkeästi
tahtoi häntä eikä koskaan kohdannut ketään heistä pyytämättä sanomaan
'hyvää sanaa' puolestaan. Tyttö antoi myöten veljilleen ja niin siitä
sitten tuli häät.

"Tuli lauantai-ilta, kuuluutuspäivän aatto. Isoisän sisar oli mennyt
metsään pehkuja hakemaan. Hän kerää kuivia lehtiä kasoihin, laulaa
hyräilee eikä aavista mitään pahaa; yht'äkkiä hän tuli katsahtaneeksi
ylös ja kukas muu oli hänen edessään kuin nuorin Boresheista. Hän
jää seisomaan kuin kivettyneenä maahan ja rupeaa vapisemaan kuin
haavan lehti. Niin lähellä hän ei ollut koskaan nähnyt kosijaansa
eivätkä heidän silmänsä olleet koskaan kohdanneet toisiaan. Hän
tahtoi kääntyä poispäin ja katsoa, minne voisi paeta päästäkseen
nuoren miehen vallasta. Mutta hänen oli aivan mahdoton saada silmiään
erilleen tästä ja jalat hänellä tuntuivat raskailta kuin kiviriippa.

"Sillä aikaa astui lumooja lähemmäksi ja laski hiljaa kätensä hänen
olkapäälleen. Silmissään musteni, ohimoissa alkoi paukuttaa, sydän
löi rinnassa kuin olisi tahtonut tunkeutua ulos, kädet putosivat
hervottomina alas, jalat horjuivat, koko hänen sisällinen olentonsa
oli kuin aaltoileva meri, hänen mielensä muuttui. Sitä, mitä hän
oli ennen tahtonut, ei hän enää tahtonut, mikä oli ollut hänelle
ennen rakasta, tuli hänelle nyt vastenmieliseksi, mitä hän oli ennen
uskonut, ei hän enää uskonut, mitä hän oli ennen inhonnut, rakasti
hän nyt. Hänen sulhasensa kadotti hänen rakkautensa, hän ei muistanut
enää vanhempainsa hautaa, veljet olivat hänelle vähempiarvoiset kuin
olisivat maanneet haudassa satoja vuosia, sukulaisensa hän unohti,
muista ihmisistä hän ei välittänyt, ja Jumalasta, joka oli luonut
hänet, jotta hän olisi elänyt hänen käskyjensä mukaan, ei hän enää
tahtonut tietää. Sen sijaan oli hänen mielestään tuo inhottava velho
yht'äkkiä tullut paljoa kauniimmaksi kuin taivaan enkelit, ja kun
tämä tarttui hänen käteensä ja levitti sylensä häntä vastaan, nakkasi
hän pois haravansa ja heittäytyi empimättä lehtikasan yli hänen
ryntäilleen.

"Oli jo myöhäistä ja aika laittaa iltaruokaa ja lypsää lehmät; veljet
palasivat kotiin työstään. He katselivat sisartaan, etsivätkin häntä
ihan joka nurkasta ja sopesta, mutta häntä ei löytynyt mistään.
He odottelivat häntä koko illan ja yökaudenkin, eivätkä menneet
ollenkaan maata, etsivät häntä lyhty kädessä, kunnekka päivä sarasti,
mutta odottaa he eivät jaksaneet häntä. Kun päivä nousi, lähtivät he
häntä etsimään metsään, mutta mitään muuta he eivät löytäneet kuin
haravan ja lehtikasan, jonka hän oli koonnut ja sitten sotkenut.

"Veljet älysivät, ettei hän ollut mennyt sukulaisiaan eikä
ystäviäänkään tervehtimään, vaan että jokin onnettomuus oli
hänelle sattunut, mikä, sitä he eivät voineet ymmärtää. Vihdoin
he päättelivät, että joku peto varmaankin oli ottanut tyttörukan
ja raastanut hänet pois. Siihen aikaan oli vielä karhuja ja susia
Jeshtshedin metsissä ja villisikoja ne olivat aivan täynnä.
Veljet itkivät häntä katkerasti ja sulhasta kaipaus kalvoi niin,
ettei hän siitä päivin ollut enää entisensä lainen. He luettivat
monta messua hänen pelastuksekseen, jotta hän olisi saanut rauhan
ijankaikkisuudessa, ja yhtenään he vain häntä surivat; ja usein he
puhelivat hänestä ja hänen kummallisesta katoamisestaan, kiittelivät
hänen muistoansa ja vakuuttivat, että sellaista tyttöä ei heidän
kylässään kuuna kulloisna päivänä enää nähdä.

"Kului vuosi ja ehkäpä kaksikin. Tulee silloin muuanna päivänä eräs
metsävahti veljesten luo ja kertoo heille suurimpana salaisuutena,
että nuori Boresh eli metsässä muutamassa luolassa, jonka hän oli
vuorannut sammalilla ja eläinten taljoilla, ja siellä hänellä oli
muuan tyttö, joka oli aivan heidän sisarensa näköinen. Silloin
vasta veljekset muistivat, että Boreshhan olikin rakastanut heidän
sisartaan, mutta ettei tämä ollut tahtonut tietääkään hänestä; heidän
pisti päähänsä, että Boresh nyt oli tahtonut kostaa hylkimisen ja
taikakeinoilla houkutellut hänet luokseen. He neuvottelivat keskenään
ja päättivät lähteä luolalle ja, jos se oli todellakin heidän
sisarensa, vapauttaa hänet. He seurasivat metsävahdin neuvokkia
ja löysivät kuin löysivätkin piilopaikan, kätkeytyivät pehkoihin
vartomaan Boreshin metsälle lähtöä. Eikä heidän kauan tarvinnut
odottaakaan; hetkisen kuluttua Boresh tuli ulos ja luultavasti lähti
ruuan hankintaan. Veljekset riensivät silloin luolaan, ja katsos
kummaa, siellä oli sisar, jonka he olivat luulleet aikoja kuolleeksi.

"Hän tunsi heidät paikalla, päästi hirveän huudon ja kaatui paremmin
kuolleena kuin elävänä heidän jalkainsa juureen. He nostivat hänet
pystyyn, koettivat rauhoittaa häntä ja vakuuttivat pyhästi, ettei
hänellä heidän mielestään ollut ollenkaan syytä; hänen piti vaan
suoraan ja peittelemättä kertoa heille, miten hän oli sinne joutunut.
Ja hän kertoikin heille kaikki itkien ja valitellen.

"He ymmärsivät aivan hyvin arvanneensa oikein, epäillessään
taikatemppuja, ja pyysivät sisarta seuraamaan heitä heti kotia,
ettei kiusaaja ennättäisi tulla takaisin. Hän suostui heti heidän
pyyntöönsä. Matkalla hän ei tehnyt muuta kuin rukoili veljiä, että
he auttaisivat häntä pelastukseen, ja tämän he lupasivat tietysti
ilolla. He eivät laskeneet häntä koskaan silmistään, sen tähden vaan
ettei Boresh pääsisi uudelleen villitsemään häntä tempuillaan, eikä
kukaan vieras saanut astua heidän kynnyksensä yli. Mutta Boresh
voitti heidät kuitenkin kavaluudellaan. Onneton tyttö ei saanut
häneltä mitään rauhaa; alati hän näki hänet edessään, kuunteli häntä
ja puheli hänen kanssaan. Veljet kuulivat hänen vastauksensa, mutta
Boreshia he eivät voineet nähdä, vaikka sisar näytti heille, missä
hän seisoi ja mitä loihtimamerkkiä hän teki, puhuessaan hänelle.
Hänen vastauksistaan ymmärsivät he, että Boresh moitti hänen pakoaan,
ja että hän koetteli viekotella häntä takaisin luokseen mesisanoilla.
Usein hän rukoili veljiä kädet ristissä, että he sitoisivat hänet
kiinni pöytään, jos tahtoivat pitää häntä luonaan; muutoin hän tuli
vielä kerran pakenemaan.

"Kaikesta tästä ymmärsivät tietysti veljet, että Boresh voi tehdä
itsensä näkymättömäksi, ja se osotti parhaiten, minkä lajinen ihminen
hän oli. Sillä sen, joka tahtoo saada sen taidon, on tapettava
seitsemän miestä ja varastettava seitsemän rippileipää ja pantava ne
sitten samaan hautaan sellaiselle paikalle, jossa ei vielä kukaan
kristitty ole rukoillut. Haudalle kohoaa yrtti, jossa on seitsemän
veripunasta kukkaa. Sen yrtin hän taittaa ja kätkee, ja kun hän
sitten tarvitessaan pistää sen hattuunsa tahi povelleen, tulee hän
näkymättömäksi.

"Veljet tekivät kaikki, mitä voivat, auttaakseen sisarraukkaansa ja
karkoittaakseen hänen ilkeän vihollisensa. Lopulta he voittivatkin
Boreshin ja tämä herkesi käymästä sisaren luona. Sisar tuli
rauhallisemmaksi, kun hän ei enää nähnyt viettelijätään edessään, ja
alkoi taas hoitaa heidän taloaan samoin kuin oli tehnyt ennenkin;
mutta ihan entiselleen hän ei tullut tietysti koskaan. Hänessä oli
jotain levotonta, hänellä ei ollut koskaan rauhaa mielessään, jotain
näytti puuttuvan häneltä, ja metsä oli hänelle aina kuin kiusaus.

"Hänen entinen sulhasensa rakasti häntä yhä vielä yhtä paljon eikä
tahtonut ajatellakaan toisen vaimon hankkimista; hän eli elämäänsä
yksin ja ilotonna. Saatuaan tietää entisen morsiamensa paranneen
pahasta taudistaan, tuli hän uudelleen hänen luokseen ja kysyi,
eikö hän nyt tahtoisi tulla hänen omakseen, ja sisar suostui hänen
pyyntöihinsä. He viettivät häänsä kaikessa hiljaisuudessa, ilman
soittoa ja kestiä, ettei mitään voisi tapahtua; suoraan kirkosta vei
mies vaimonsa kotiaan.

"Seuraavana päivänä menivät veljet tervehtimään vastanaineita. Mutta
miten he kauhistuivatkaan saadessaan nähdä, että tuvan ovet olivat
selkosen selällään, ja nähtyään sitten lankonsa makaavan pitkänään
tuvan lattialla liikkumattomana ja kasvot sinisinä kuin kuolleella.
He juoksivat hänen luokseen, alkoivat valella häntä vedellä ja tehdä
kaikki mitä voivat herättääkseen hänet eloon, mutta hänen sielunsa
oli jo paennut. Silloin he rupesivat etsimään hänen vaimoaan. Tätä
ei näkynyt, ja he luulivat hänen juosseen hankkimaan jostakin apua.
Mutta he etsivät häntä turhaan; hän oli ja pysyi poissa, ja tällä
kerralla ei hänestä löytynyt vähintäkään jälkeä.

"Kun veljet alkoivat tarkastella kuollutta ruumista saadakseen
tietää, mistä lanko oli kuollut, eivät he löytäneet siitä haavoja
eikä mustelmia, ainoastaan sydämmen vieressä kolme kuivanutta
veripisaraa, joita ei mitenkään voitu pestä pois. He ymmärsivät, että
hänet oli ammuttu taikapyssyllä."

"Minkälainen pyssy se on?"

"Se on sellainen pyssy, että se, joka ampuu sillä laukauksen ja
samalla lausuu sen nimen, jonka hän tahtoo tappaa, se satuttaa
viholliseensa ja tappaa hänet, vaikka olisi toisessa päässä maailmaa.
Sellaisen innoittavan voiman voi saada jokainen pyssy, kun vaan
pitkänä perjantaina ottaa rippileivän, jakaa sen kolmeen osaan ja
laukaisee jokaisen ristiinnaulitun kuvaa kohti. Joka laukaisulla
tipahtaa kolme veripisaraa ristiinnaulitun kuvasta, ja niillä
voidellaan pyssy, jonka jälkeen se kääritään valkeaan vaatteeseen ja
säilytetään hyvästi siksi, kunnes sitä tarvitaan."

"Se mitä te sanotte 'loitsimiseksi' ja 'noitumiseksi' ei ole mitään
muuta kuin se salainen luonnonvoima, jota sivistyneet nimittävät
intohimoksi", sanoi Otik opettaen. "Vastustamattomalla voimalla
kehoittaa se ihmistä tekemään, mitä hänen järkensä ei hyväksy ja
hänen omatuntonsa kieltää. Kun sellainen ihminen yhtäkkiä saa kuulla,
miten toinen kuin omantunnon ääni puhuu hänen sydämmessään ja usein
voittaa tämä ääni, niin luulee hän tapahtuvan itsessään jotain
yliluonnollista, ja tämän yliluonnollisen saa 'loitsimisesta'".

Otik alkoi juuri tuntea itsessään sitä, mitä hän niin viisastelevasti
selitteli.

Enefa hymyili epäilevästi hänen selitykselleen.

"Olkoonpa loitsimisen laita miten hyvänsä", sanoi hän, "minua
ainakaan ei koskaan pakoteta sellaiseen, mikä on minulle
vastenmielistä. Katsokaas, tämä puuristi, joka minulla on kaulallani,
on leikattu rististä, jolla Kristus kuoli. Isoisän veli toi sen
mukanaan Jerusalemista, ja se suojelee sitä, joka sitä käyttää,
kaikilta pahoilta hengiltä ja loitsimisilta ja muulta sellaiselta.
Mutta minä olen varma, ettei minua ilman tätä ristiäkään voisi
pakottaa sellaiseen, jota minä en todella tahdo."

Ja hän suuteli ristiä.

"Sinun pitää tulla kotiin, Enefa! Jenik on täällä hakemassa sinua",
ilmoitti Anka, pistäessään päänsä sisään ovesta.

Enefa punastui; tämä isoisältä tullut käsky hämmästytti häntä
nähtävästi hyvin.

"Pitääkö sinun mennä?" huusi Otik valittaen, nousten äkkiä sohvalta
ja viskasi kääreen pois.

"Tietysti, kun isoisä laittaa minua hakemaan. Mutta mitenkä te
käytätte käärettä!"

"Se ei ole miksikään hyödyksi, kun et sinä ole täällä panemassa sitä.
Mutta nyt näemme, minkä verran sinä pidät minusta! Sinä välität sata
kertaa enemmän isoisästä."

"Sitä elkää luulko", vastasi Enefa teeskentelemättömästi; "minä
kunnioitan teitä molempia yhtä paljon, mutta häntä minun täytyy
totella."

"Minä en tahdo, että sinä tottelet häntä!" huusi Otik kiihkeästi, ja
hän hyppäsi sohvalta ovelle, jossa hän levitetyin käsivarsin asettui
Enefan tielle. Mutta nähtyään Enefan säikähtyneet kasvot, tuli hän
taas tajuihinsa, ja yrityksensä tuntui hänestä sekä lapselliselta
että mielettömältä.

"Mene", sanoi hän kasvot poispäin käännettyinä, "mene, minä laskin
vaan leikkiä."

"Sitä te ette tarvitse sanoa minulle", vastasi Enefa rauhoittaen,
"minä ymmärsin luonnollisesti, että te ette tarkoittaneet mitään
pahaa. Ikäänkuin te voisitte tehdä sitä! Jospa te vaan tietäisitte,
miten iloinen minä olen saadessani tulla tänne! On aivan kuin menisin
kirkkoon. Jos Herramme antaa huomispäivän, tulen luoksenne silloinkin
tähän aikaan saadakseni kuulla, ettekö ole tullut paremmaksi."

Otik ei vastannut eikä katsonut Enefaan; hän ainoastaan nyökäytti
päätään mykäksi myönnytykseksi. Häntä suututti sanomattomasti se,
että jollakin toisella oli oikeus kutsua Enefa luokseen, milloin
vaan tahtoi, ja että hän, tohtori, sai luvan tyytyä siihen. Hän ei
sietänyt nähdä Enefan menevän, ei mikään ero ollut tuntunut hänestä
vielä niin vaikealta.

"Mutta onhan huomennakin päivä, ja silloin hän on luvannut tulla",
lohdutti hän itseään, kun ei voinut nukkua yöllä, päivän muistot kun
niin vaivasivat häntä. Ne olivat vielä vilkkaampia, vienompia ja
kiihoittavampia kuin edellisen illan, ja muistaessaan joskus Pragia,
kuiskasi hän ylpeänä:

"Enefa ei ole ainoastaan kauniimpi kuin kaikki muut, hänellä on
myöskin pää ja sydän, jollaista ei ole kellään muulla."

       *       *       *       *       *

Huomispäivän lähetti kyllä Herramme maan päälle, mutta sen mukana ei
tullut sitä, mitä tohtori niin palavasti halusi. Tavallisesti käy
niin, että se mitä me enin toivomme, se ei tapahdu -- aivan kuin
uhalla.

Kun tohtori heräsi aamulla lyhyen, levottoman unen jälkeen, huomasi
hän sängyn edessä pienen, tanakkakasvuisen pojan, joka seisoi
ja katsoi häneen puoleksi uteliaasti, puoleksi pelokkaasti ja
samalla hypisteli hämillään kulunutta karvalakkia, joka hänellä oli
kädessään. Hän oli tuskin huomannut tohtorin heränneen, ennenkun
hän veti esille paikatusta takistaan kaksi pulloa, jotka sisälsivät
omituista, mutta Otikille tuttua, sisällystä. Tohtori tunsi ne
heti niiksi pulloiksi, joista Enefa oli edellisenä iltana kaatanut
ruusu- ja liljamehua hänen hauteilleen. Kamala aavistus nousi
hänen mieleensä. Hän kohosi äkkiä istualleen ja tarkasteli poikaa
uhkaavalla katseella.

"Siinä olisi teille", sanoi tämä, asettaessaan pulloja yöpöydälle
ja vilkasi epäilevästi tohtoriin. "Jos päätä pakottaa vielä tänäkin
päivänä, on teidän pyyhittävä mehua päähänne aivan samoin kuin
eilenkin."

"Mitä tämä tarkoittaa?" huusi tohtori, ja hänen raivoisa katseensa
lensi pulloista poikaan ja pojasta pulloihin. Hänen aavistuksensa
ei siis ollut pettänyt häntä! Pojalta putosi lakki lattialle
pelästyksestä. Hän ei ollut odottanut tulevansa tällä tavoin otetuksi
vastaan; totta puhuen hän oli paremminkin luullut saavansa lantin
vaivoistaan. Hän loi aran katseen ovelle, mutta tohtori arvasi hänen
aikomuksensa ja sai tartutuksi hänen käsiinsä, joita hän piti kiinni
kuin pihdissä.

"Etkö kuule, että minä kysyn sinulta, mitä nuo hävyttömät määräykset
tarkoittavat?" huusi hän jos mahdollista vielä pelottavammalla
äänellä.

Poika alkoi vapista eikä tiennyt, mitä vastaisi, ettei saisi osakseen
vielä suurempaa vihaa. Partanen tohtori, joka piti häntä niin kovasti
kiinni ja loi häneen niin julmistuneita katseita, täytti hänet
huolettavalla pelolla. Hän ei keksinyt parempaa neuvoa kuin ruveta
täyttä kurkkua huutamaan, mikä kuului kauaksi pihalle.

Mrakot muori tuli silmänräpäyksessä juosten, täynnä kauhua ja
ihmettelyä. Nähtyään tuon omituisen näyn sängyn luona, lisääntyi
hänen hämmästyksensä.

"Mitä sinä teet, Otik? Luuletko tuota, kenties joksikin varkaaksi,
joka on hiipinyt sisään luoksesi? Sehän on Podhaiskyn Jenik, tiedän
mä, joka on varmaankin tullut hakemaan vaatteitasi harjattavaksi. Ja
sinä, mitä sinä, tuhma poika, ulvot?" huusi hän, vakuutettuna, että
oli tapahtunut joku väärinkäsitys.

"Minä en ole koskettanut hänen vaatteitaan", puolustihe Jenik
surkeasti ulvoen, "minä asetin vaan nämä pullot pöydälle, ja silloin
hän alkoi riidellä minulle ja näpistellä minua... uhhuuhhuu."

Mrakot muorin nähtyä Enefan pullot, selvisi hänelle kaikki. Nyt
hän alkoi ymmärtää, minkä tähden poika oli tullut niin rajattoman
vihaiseksi!

"Enefa ei siis voinut tulla tänne tänään, vaan lähetti sinut pulloja
tuomaan?" kysyi hän Jenikiltä.

"E-ei", nyyhkytti tämä; "ei se ol-lut hän... uhhuu."

"Puhu selvemmin, eihän sinun puheestasi ymmärrä sanaakaan. Päästä
hänet, Otik, mitä sinä pidät häntä kiinni, kun tiedät, kuka hän on.
Sanoiko sisaresi sinulle, Jenik, ettei meidän tarvitse odottaa häntä
tänään?"

"E-ei, ei hän", vastasi Jenik, yhä vielä yhtä surkeana, "mutta isoisä
sanoi sen, kun hän an-antoi mulle pul-pullot, jot-ta minä toisin ne
tei-teidän toh-tohtorillenne."

"_Hänkö_ siis antoi sinulle pullot, ja _hänkö_ sanoi, ettei
Enefa tule tänne tänään?" kysyi Mrakot muori, pannen erityisen
painon sanalle _hänkö_; hän tahtoi, että tohtori saisi sen
oikein täydellisesti päällänsä. "No, se on hyvä. Sano terveisiä
ukkovaarille, että me kiitämme häntä ystävällisesti..."

"... ja etten minä tarvitse hänen öljyjään", huusi tohtori
raivostuneena siitä, että ukko lähetti hänelle lääkkeitä, mutta ei
tahtonut antaa lääkärin tulla hänen luokseen. Ellei Mrakot muori
olisi arvannut hänen aijettaan ja tarttunut äkkiä pulloihin, olisi
hän varmaan heittänyt ne ulos ikkunasta.

"Niin, anna isoisälle takaisin öljyt ja sano, että poikani on jo
parempi eikä tarvitse niitä enää", jatkoi Mrakot muori, koettaen
antaa tohtorin sanoille tämän tarkoituksen, ettei edes poika arvaisi
syytä hänen vihaansa. Ja tämän jälkeen hän jatkoi:

"Sinä et saa mennä kertomaan, että tohtori huusi sinulle niin kovaa!
Sinä herätit hänet hänen syvimmästä unestaan, ja se harmitti häntä
vähän, sen kyllä arvaat. Mutta ole nyt taas iloinen ja seuraa minua
alas, niin saat muutamia talviomenia, joita minulla on jälellä."

Jenik juoksi kotiin pulloineen, minkä kerkesi, ja sen hän lupasi
itselleen, että kyllä hän vaan pysyttelee erillään "tuosta
Pragilaisesta". Herra Jumala sentään, miten häntä pelotti, kun
tohtori tähtäsi häneen säihkyvät silmänsä ja ärjyi hänelle kuin villi
jalopeura, hiukset pystyssä kiukusta! Jenik oli aivan varma, että
tohtori oli järiltään, ja olisi kuristanut hänet, ellei Mrakot muori
olisi tullut saapuville juuri parhaalla hetkellä. Ja Enefa, joka ei
tehnyt muuta kuin kehui häntä ja aina niin innokkaasti puolusti häntä
isoisää vastaan! Mutta Enefa erehtyikin hänen suhteensa; ihminen,
joka raivostuu niin kauheasti ihan tyhjästä, ei ainakaan Jenikin
mielestä ollut monen pennin arvoinen.

Kertoessaan käynnistään tohtorin luona, sai hän lisää syytä ihmetellä
sisaren käytöstä: vieno puna kohosi hänen kasvoilleen, ja Jenikin
kertomalle kokemukselle hän vaan hymyili. Sen jälkeen hän istui kauan
syvään kumartuneena töittensä yli. Isoisä antoi kuulua nurkastaan
muutamia arveluttavia rykäsyjä, nähtyään Enefan käytöksen.

"Vanhus on saanut päähänsä, että sinä teet heistä vaan pilkkaa",
sanoi Mrakot muori Jenikin mentyä. "Kun minä kerroin sinun tulevan
tänne vuoristoon, antoi hän minun selvästi ymmärtää, ettei hän
sinun kanssasi tahdo olla missään tekemisissä. Mutta minä toivon,
että hän leppyy sinuun, kunhan emme välitä mistään, vaan menemme
jonakin päivänä aivan rauhallisesti tervehtimään häntä ja katsomaan
Betlehemiä. Kohta kai hän huomaa, ettet sinä aijo tehdä pilkkaa
ihmisistä täällä. Tietysti Enefa heti tulisi, jos me lähettäisimme
häntä noutamaan; mutta miksi ärsyttää ukkoa? Jos olet kerta parempi
nyt, niin ei hänen tarvitse tulla."

Tohtori kääntyi nyrpeissään seinää vastaan ja kätki kasvot tyynyihin,
ettei äiti näkisi, miten hän uudelleen punastui vihasta. Tällä
kerralla hän oli vihainen äidille, joka ei voinut arvata, ettei
kukaan koko maailmassa ollut hänelle niin tarpeellinen kuin Enefa.
Mutta lähettää Enefalle sana ja rukoilla nöyrästi isoisää laskemaan
hänet luotaan, sitäkään ei tohtori tahtonut; eikö Enefa itse
olisi voinut laittaa niin, että olisi saanut tulla? Mitä varten
naiset olivat saaneet suuren viekkautensa, ellei käyttääkseen sitä
tällaisissa tilaisuuksissa? Ja kohta hän oli yhtä suutuksissaan
Enefalle kuin äidille. Mitä hän oli sanonut sille tytölle, ei hän
ollut koskaan sanonut kellekään toiselle, ja mitä hän oli tuntenut
silloin, ei hän ollut koskaan muulloin tuntenut. Ja Enefa oli hänelle
niin vähän kiitollinen, ettei hän tahtonut tehdä vähääkään isoisää
vastaan hänen tähtensä! Nyt hän siis tiesi, miten paljon Enefalla oli
sydäntä!

Otik koetti nukkua uudelleen, jota hän todella olisikin tarvinnut
valvottujen öiden jälkeen. Hän tahtoi nukkua koko sen päivän ja koko
seuraavan ja vielä yhden, hän tahtoi nukkua kuin tukki eikä tietää
itsestään rahtuakaan, siksi kunnes ukkovaari oli saanut houreet
päästään.

Mrakot muori kuuli poikansa raskaat huokaukset ja näki miten
levottomasti hän heittelihe vuoteellaan -- ja hän hymyili niin
kummallisesti itsekseen.

"Sinä et mene enää koskaan Mrakotille", oli ukkovaari tervehtinyt
poikansa tytärtä, kun hän oli iltaa ennen tullut kotiin. "Tuo Pragin
tohtori ei kutsu sinua luokseen muun takia kuin pilkatakseen sinua.
Kenties sinä kuvittelet, että sellainen herra uskoo amputautiin ja
lukemisiin? Ei, siitä voit olla varma, ettei hän sitä tee -- ei
hituistakaan; hyvä on sekin, jos hän uskoo Herraamme. Äiti hänellä
on hyvä ja hurskasmielinen vaimo, joka ei epäile mitään, ja hän
tarkoittaa tietysti vaan hyvää, kun hän lähettää sinua hakemaan.
Mutta jos tohtori olisi todellisesti sairas, silloin saat olla
varma, että hän lähettäisi hakemaan tohtoria kaupungista eikä sinua.
Sellaiset ihmiset kuin hän, luottavat ainoastaan vertaisiinsa, ja
talonpoikaiskansaa he pitävät tyhmeliininä etteivät minään muuna...
Mutta mistä te oikeastaan puhutte? Sinä olet aina hänen luonaan niin
kauan, että ennättäisit lukea viidellekymmenelle sairaalle sillä
aikaa kuin hänelle."

Enefa vastasi, että tohtori oli pyytänyt häntä kertomaan muinoisista
tapahtumista ja selitti vilkkaasti, miten huvitettu tohtori oli ollut
kaikesta, mitä hän oli kertonut hänelle suvustaan.

"Ja luuletko sinä hänen välittävän meidän suvustamme!" puhkesi isoisä
pilkallisesti sanomaan. "Ei veikkonen, hän tahtoi vaan viekotella
sinulta talonpoikain ajatuksia asioista ja tapahtumista, ja tultuaan
takaisin Pragiin, kertoo hän siellä herrasväelle yksinkertaisista
lörpötyksistäsi ja ivaa meitä ja meidän uskoamme. Minä olen kuullut
kerrottavan sellaisista, jotka kiertävät kyliä varta vasten
kerätäkseen vaan lauluja ja muita sellaisia ja antavat ne sitten
painettavaksi, jotta kaupunkilaisilla olisi jotain naurettavaa,
silloin kun heidän omat sukkeluutensa eivät riitä. Tohtorihan
kirjoittaa lauluja; saat nähdä, että hän panee meistä jotain niihin,
ja niin me sitten saamme seista siinä ja hävetä koko maailman
edessä... Ei, tottele sinä minun neuvoani eläkä usko ketään muita
kuin omaisiasi. Muutoin sinä tulet kohta häpeällisesti petetyksi."

Ellei Enefa tahtonut tehdä ukkovaaria todella vihaiseksi, täytyi
hänen kauniisti pysyä kotona eikä antaa puolellakaan huokauksella
huomata, että hän ajatteli Mrakot tohtoria. Hän ei vielä koskaan
ollut nähnyt vanhusta niin suutuksissaan, eikä tämä ollut vielä
koskaan puhutellut häntä sellaisella kiivaudella.

Mielellään hän olisi tahtonut ilmoittaa tohtorille, minkä tähden hän
ei voinut pitää lupaustaan tulla tietämään hänen vointiaan. Hän ei
tehnyt sitä kuitenkaan, vaikka hänellä olikin Jenikissä luotettava
sanankulettaja, joka ei kaiken varmaan olisi juorunnut isoisälle.
Hänestä tuntui nimittäin siltä, kuin hän olisi halventanut vanhusta
tohtorin silmissä, ja sitä paitsihan se olisi ollut huono esimerkki
Jenikille.

Tietysti hän olisi voinut selvitä ilman auttajaakin: hän olisi voinut
tehdä jotain asiaa kylään ja sivu mennessä vilkaista Mrakotille ja
itse selittää syyn poisjäämiseensä. Mutta tämäkin tuntui hänestä
vastenmieliseltä, sillä silloinhan hän olisi tehnyt salassa ja
vastoin sen tahtoa, jota hän kunnioitti ja rakasti niin paljon
ja joka oli hänellä vanhempain sijassa. Hän lohdutteli itseään
sillä, että, kun kaikki kävi hyvin, ei tarvittu mitään selvityksiä;
tohtori tiesi kyllä kuitenkin, miten pahoillaan hän oli siitä, ettei
saanut nähdä häntä, ja miten hän ikävöi ja kaipasi häntä. Sellaista
kaipausta hän ei ollut tuntenut vanhempaansa kuoleman jälkeen;
tuntui, kuin hänellä olisi ollut puoli sielua tallella -- toinen
puoli oli tohtorin luona. Häntä painoi raskas surumielisyys, eikä
auttanut sekään, että hän pisti koko persiljavarren hiuksiinsa --
ajatukset eivät tulleet siitä sen iloisemmiksi. Surullisena hän
istui ompeluksensa ääressä, jonka hän vähän väliä päästi kädestään
katsoakseen Mrakot muorin asunnolle päin. Hänen ei ollut koko
elämässään tarvinnut purkaa niin paljon kuin niinä päivinä.

Mutta tohtorin laita oli vielä paljoa pahempi. Enefa oli tottunut
hillitsemään itseään, näyttämään kärsivälliseltä, mukautumaan muiden
mukaan ja tekemään muiden tahdon. Tohtori ei samoin. Sedän talossa
noudatettiin hänen pienintäkin viittaustaan, ja vaikka äiti usein
antoi hänen kuulla katkeria nuhteita, oli hän kuitenkin hänelle
kaikki kaikessa, sen hän tiesi hyvin. Ystävät, jotka suurimmaksi
osaksi olivat riippuvaiset hänen täydestä kukkarostaan, mukautuivat
melkein aina hänen tahtonsa mukaan.

Ensi kerran elämässään kohtasi häntä siis vastoin käyminen. Hän ei
voinut ymmärtää Enefaa; hän oli luullut tuntevansa Enefan perin
pohjin, ja niin muuttuikin tämä hänelle yht'äkkiä arvoitukseksi, ja
hänen täytyi tunnustaa itselleen Enefassa kätkeytyvän enemmän kuin
hän oli tähän asti luullutkaan. Enefa piti hänestä, sen hän tunsi,
eikä itsekään peittänyt sitä, vaan osotti sitä teeskentelemättä
katseillaan, teoillaan ja sanoillaan. Mutta huolimatta tästä oli
tarvittu ainoastaan viittaus ukkovaarilta ja niin hän oli ollut heti
valmis uhraamaan mielitekonsa!

Hän tuli ajatelleeksi Enefan sanoja edellisenä iltana, ja hän kertoi
lakkaamatta ajatuksissaan: "jos minä en todella tahdo jotain,
ei minua koskaan pakotetakaan siihen". Ah, Enefa ei todellakaan
imarrellut itseään, lausuessaan nämä ylpeät sanat -- ja juuri
se, ettei hän ollut imarrellut itseään, harmitti tohtoria aivan
sanomattomasti. Hän päätti näyttää Enefalle, ettei häntäkään
pakotettu, ellei hän tahtonut, ja hän antoi siis ukkovaarin
pitää oikkunsa: ei hän ottaisi askeltakaan saadakseen vanhusta
ystävällisemmäksi.

Mrakot muori oli toden totta surkuteltava; hän oli saanut oikean
kotovastuksen pojastaan. Äänettömänä ja jurona kuleksi tämä talossa
ympäriinsä tai istui ja murjotti jossain nurkassa. Hän ei tiennyt
ollenkaan, mihin ryhtyä; kun hän ei voinut odottaa Enefaa, ei mikään
voinut huvittaa häntä, ei mikään kiinnittää hänen mieltään. Jos
häneltä kysyttiin jotain, vastasi hän joko ei tai kyllä, eikä hän
päivällisellä kehunut ruokaa, kuten ensi päivinä, vaan söi suuhunsa
välinpitämättömästi ja kiittämättömästi parhaimmatkin herkut, jotka
suurella vaivalla ja huolellisuudella oli pantu hänen eteensä. Mutta
ihmeellistä kyllä: tämä ei pahoittanut muorin mieltä niinkään paljon,
kuin olisi luullut. Hän vaan hymyili taas niin ihmeellisesti.

Se oli vaikea aika tohtorille. Alituiseen ja vaieten täytyi
hänen taistella harmiansa ja ikäväänsä vastaan. Lukemattomia
kertoja päivässä hän hyppäsi ylös sohvalta, joka oli tullut hänen
lempipaikakseen siitä lähtien, kun Enefa oli lukenut lukujaan
hänelle, ja kiiruhti ovelle avaamaan; -- hän oli luullut kuulevansa
kylätohtorin keveät, nopeat askeleet ullakossa. Lukemattomia kertoja,
katsottuaan ikkunasta sinne päin, missä pieni tupa oli, hän juoksi
ulos kartanolle Enefaa vastaan muka; -- hän oli ollut näkevinään
Enefan viheriäisen liivin ja valkeat hihat häämöittävän tiellä. Miten
silmittömäksi hän suuttui, miten hän polki jalkaa, heitteli kapineita
pitkin lattiaa ja paukautteli ovia, älytessään että mielikuvituksensa
oli hänet pettänyt! Kuinka katkerasti hän silloin soimasi taas
Enefaa kiittämättömyydestä ja miten pyhästi hän vannoi, ettei hän
hievahtaisi paikaltaan, vaikka ihan paikalla saisi nähdä Enefan
edessään, eikä edes katsahtaisikaan häneen!

Mutta niin vakaasti kuin hän aikoikin näin tehdä, hän tunsi
kumminkin, miten Enefan näennäinen kylmäverisyys, johdonmukainen
menettely ja lujat periaatteet vain lisäsivät hänen kiintymystään.
Sellainen tahdon lujuus, sellainen tyynen kieltäytymisen kyky --
eihän hän voinut erehtyä tytön tunteista? -- tuntuivat tohtorin
mielestä aivan uusilta ja käsittämättömiltä. Hän ei ollut koskaan
nähnyt mitään samantapaista muissa tytöissä, ja hänen täytyi
tunnustaa, ettei hän itse olisi koskaan voinut alistaa tunteitaan
velvollisuuden käskyn alle.

Kun hän ei enää kestänyt sisässä olemista, otti hän pyssynsä ja
metsästyslaukkunsa ja läksi metsälle. Laukun hän olisi kuitenkin
ilman muuta voinut jättää kotiin, sillä kotiin tullessa ei siinä
ollut koskaan edes harakankaan höyhentä, vaikka hänet olikin tunnettu
taitavaksi pyssymieheksi. Mutta asianlaita oli se, että hän nyt
välitti vähemmin loistaa taitavuudellaan kuin siitä että sai muutamat
ikävät tunnit kulutetuiksi.

Tavallisesti hän käänsi tiensä sille mäelle jossa hän oli ensi kerran
tavannut Enefan. Siellä hän valitsi itselleen paikan, josta hän
voi nähdä Jeshtshedin juurella olevan pikku mökin; istuutui maahan
ja tuijotti siihen yhden tai toista tuntia, liikkumattomana kuin
kuvapatsas. Katseltuaan sitä oikein kyllikseen ja muisteltuaan läpi
kaikki Enefan synnit, palasi hän kotiin, täydellisesti vakuutettuna,
että äiti oli tuleva häntä vastaan sillä uutisella, että Enefa oli
siellä -- hänen ikävänsä ja oman katumuksensa vetovoimasta. Mutta
Mrakot muorilla ei ollut koskaan kerrottavaa hänelle muuta kuin
että hän oli odottanut häntä niin ja niin kauan päivälliselle ja
illalliselle.

Väliin muuttuivat hänen ajatuksensa Pragiin, ja hän ihmetteli,
mitä hänen ystävänsä sanoisivat, jos saisivat nähdä hänet tässä
mielentilassa. Koko hänen ylpeytensä heräsi silloin eloon, ja
hän lupasi itselleen, ettei hän enää olisi narrina tuon tytön
tähden. Hauskutellakseen ja saadakseen toisia ajatuksia määräsi
hän pantavaksi hevosen valjaisiin ja läksi lähimpään pikku
kaupunkiin. Mutta näiltä huvimatkoilta palasi hän aina jos
mahdollista entistä synkempänä ja vakuutti äidilleen, ettei hän
ollut tavannut kaupungissa ainoatakaan ihmistä, vaan kummituksia
ihmishaamuissa, joita ei mitenkään voinut pitää täysijärkisinä.
Hänen ainoana lohdutuksenaan oli istua sitten koko ilta ja nauraa
heidän pikkukaupunkimaisuudelleen, heidän tuhmuudelleen ja heidän
auttamattomalle saksalaisuudelleen.

Vasta opittuaan tuntemaan Enefan, oli hänen oma väkensä tullut
hänelle rakkaaksi. Ennen hän oli rakastanut sitä enemmän tietämättään
ja vaistomaisesti; mutta nyt, kun hän oli huomannut sen voivan kehua
niin ylevästä ja ihanasta vesasta kuin kylätohtorista, alkoi hän
omistaa sille kaiken sen vähäisen rakkautensa ja mieltymyksensä, mikä
hänellä vielä oli vapaasti käytettävänä.

Voi, jospa hän vaan olisi voinut temmata Enefan ukkovaarilta! Usein,
hyvin usein hän kantoi mielessään tätä vaikeutta, mutta hänen ei
koskaan onnistunut ratkaista sitä. Jos Enefa olisi ollut tavallinen
kaupunkilaistyttö, ei hänen olisi tarvinnut epäillä hetkeäkään
siitä, miten olisi menetellyt. Mutta Enefan kasvatus, mielipiteet ja
ennakkoluulot! -- Hänellä ei ollut neuvona mitään muuta kuin antaa
asiain mennä menojaan, huokailla ja odottaa.

Mutta tätä huokailemista ja odottamista oli moittiminen siitä, että
Otikin terve väri alkoi nähtävästi vähetä. Lopulta hän herkesi
syömästäkin, ja äiti sai kantaa vadit koskemattomina pöydältä.
Silloin alkoi hänkin vihdoinkin näyttää huolestuneelta. Hän vaipui
mietteihin, ja seuraavana päivänä iltasella meni hän itse viemään
illallista paimenille, selittäen että hänen täytyi katsoa, miten "oli
lypsämisen laita". Paimenten joukossa oli Podhaiskyn Jenik, ja tämän
puoleen hän kääntyi ja sanoi ikäänkuin sivumennen, puoleksi toruen,
puoleksi leikillään:

"Onko Enefalla tätä nykyä paljon työtä, kun hän ei koskaan enää
pistäydy meillä? Sano isoisälle, että hän kehoittaisi häntä tulemaan.
Ihanhan tyttö tulee koinsyömäksi, jos hänen aina on istuttava kotona."

Samana iltana teki Otik sen huomion, että hänen kärsivällisyytensä
oli loppunut.

"Ei, nyt minä en enää kestä", ajatteli hän mitatessaan lattiaa
pitkillä askeleilla. "Joko on minun päästävä täältä pois ja pidettävä
huoli siitä, että voin haihduttaa mielestäni tuon loitsijattaren,
taikka on minun tavattava häntä. -- En ole koskaan ennen", jatkoi
hän, ikäänkuin ripittäen itseään, "tietänyt, mitä suru ja kaipaus
ja ikävä tarkoittavat; olenpa luullut niinkin, ettei järkevän
miehen tarvitseisi koskaan koetella sellaista. Mutta nyt olen kyllä
oppinut toista. Tohtori Otakar Mrakot, kaikkein Pragin kaunotarten
tunnustettu suosikki, Pragin kaikkein hienohelmain aurinko, huokailee
itsensä, sairaaksi kyläompelijattaren, kenkäinsä kiillottajan
sisaren, kyläräätälin tyttären tähden; siten ovat asiat eikä
mitenkään muuten, totuutta ei voi koskaan kieltää. Se on naurettavaa,
se on tyhmää, se on mieletöntä, se on luonnotonta ja käsittämätöntä
-- mutta se on totta. Minä olen aivan yksinkertaisesti rakastunut
kuin narri ja voisin tehdä äärettömiä tyhmyyksiä hänen tähtensä.
Ja Jumala ties, miten se rakkaus tuli; minä taidan sen saamiseen
yhtä vähän kuin voin aivastamiseen. Minä en pyytänyt sitä, minä en
ikävöinyt sitä, minä en ajatellut kerrassaan mitään -- loin vaan
katseeni muutamaan ihmiseen, jonka tapasin, ja niin se oli minussa
enkä minä mitenkään voi päästä siitä erilleni. Minulle kävi samoin
kuin kävi ukkovaarin isälle ja kauniille linnaneidille. -- Mutta
minkä tähden minä koetan alituisesti puhdistaa itseäni? Ja minkä
tähden minä tahtoisin tietää, mitä yksi ja toinen sanoisi, ja
nauraisiko hän minulle, jos saisi kuulla, miten minun laitani on?
Kenties minä en ole oma herrani enkä voi tehdä aivan niinkuin itse
haluaisin? Ei kellään ole oikeutta sotkeutua minun asioihini, ja
jos minä teen jonkun tuhmuuden, niin on se minun oma asiani. Mutta
minkä tähden ajatellakaan aina tulevia? Ei, eläköön nykyhetki, ja
narri se joka koettaa alituisesti tiedustella tulevaisuutta, tekee
suunnitelmia ja arvelee seurauksia koko kuukausia edeltäkäsin!
Sattuma heittää kuitenkin tavallisesti kaikki kumoon ja tekee
meille, niitä tahtoo. Sitä en ole saanut kokea vähin nyt: kuka
olisikaan luullut, että minä olisin rakastuva täällä ylhäällä
vuoristossa ja sellaiseen yhteiskunta-asemaan kuuluvaan henkilöön?
Ei, koska sattuma on ruvennut hallitsemaan minun kohtaloani, niin
jatkakoonkin! Minä alistun sen suojelukselle; kenties se heltyy minun
nöyryydestäni ja palkitsee minua jollain hämmästyttävällä teolla. Nyt
minä en kuitenkaan kestä enää kauempaa: minun täytyy tavata tuota
kiittämätöntä olentoa vielä kerta, puhella hänen kanssaan ja iloita
hänen näkemisestään."

Ja tohtori alkoi miettiä, miten hän parhaiten ja varmimmin tapaisi
Enefaa -- luonnollisesti isoisän tietämättä. Hän ei ilennyt kertoa
siitä äidilleen; Jenikiä hän inhosi yhä sen epämiellyttävän sanoman
tähden, jonka poika oli tuonut hänelle, ja sitä paitsi karttoi
tämäkin häntä niin taitavasti, että olisi ollut vaikea saada häntä
puheilleen. Anka oli aivan liiaksi typerä voidakseen toimittaa
niin tunnollisen tehtävän, eikä ollut sopivaa uskoa sitä kellekään
vieraalle ihmiselle. Tohtorilla ei siis ollut mitään muuta neuvoa
kuin turvautua itseensä ja omaan kekseliäisyyteensä.

Lopulta hän tekikin mielestään erittäin onnistuneen keksinnön.
Niin paljon hän muisti tavoista ja tottumuksista maalla, että
täysikasvuiset tytöt nousevat aamusilla aina ensiksi, menevät
antamaan lehmille ruokaa, tekevät tulen, tuovat vettä j.n.e., ja
hän päätti tehdä aikaisen aamukävelyn Jeshtshediin päin. Hän toivoi
varmasti saavansa nähdä Enefan, ja jos hän vaan sai nähdä hänet, piti
hän kyllä huolen lopusta.

Tämä keksintö oli hänen mielestään loistava, ja hän oli vihoissaan
itselleen siitä, ettei hänen mieleensä ollut ennemmin juolahtanut
niin yksinkertaista. Miten hän katui vihaansa ja kaikkia näitä
ikäviä, myrkytettyjä päiviä! Olisihan ollut huokein asia maailmassa
vetää isoisää nenästä jo aikoja takaperin!

Miten paljon uusia, suloisia vaikutuksia hän olisikaan ennättänyt
koota, miten paljon sekoittamatonta onnea hän olisikaan voinut
tuntea, miten runsaasti hänellä olisikaan ollut muistoja, jos hän
olisi ollut vähän sukkelampiajatuksinen!

Nyt oli otettava takaisin menetetty aika, ja seuraavan päivän
sarastaessa nousi Otik ylös. Hän heitti pyssyn olalleen voidakseen
syyttää sitä, jos joku sattuisi kysymään häneltä, mitä hänellä oli
tekemistä niin varhain aamulla, ja niin hän läksi polkuja ja teitä
pitkin metsää kohti. Vanha tupa oli ainoastaan muutaman askeleen
päässä metsän rajasta, ja puro, joka tuli ylhäältä Jeshtshedistä,
juoksi pisteaitaa pitkin. Tohtori kätkeytyi huolellisesti pensaiden
taa, valittuaan ensin paikan, josta hän voi nähdä tuvan takasivun
sekä sen osan puutarhasta, jossa puro muodostui lähteeksi, josta
varmaankin noudettiin vettä taloon.

Sillä aikaa kun tohtori levottomana makasi ja odotti, että hänen
liittolaisensa ja hallitsijansa, sattuma, tulisi hänen avukseen,
vaelti ukkovaari kiireisin askelin päinvastaiseen suuntaan, Mrakot
muorin talolle päin. Hänkin oli käyttänyt hyväkseen varhaista
aamuhetkeä, hyvin tietäen, että hän löytäisi reippaan emännän
yksinään ylhäällä. Hän aikoi puhua Mrakot muorille suunsa puhtaaksi.
Hän samoin kuin tohtori oli tuntenut kärsivällisyytensä lähestyvän
loppuaan.

Mrakot muori hääräili perheen tuvassa, laulaen aamuvirttään. Kuten
kaikki vanhan kansan jumaliset ihmiset hyräili hän aina sellaista,
vuoteesta nousemisesta aamiaiseen asti.

Iloisena, mutta samalla hyvin kummastuneena, otti hän isoisän
vastaan. Ukolla ei ollut enää tapana mennä mihinkään muualle kuin
kirkkoon, eikä muori muistanut, milloin hän oli ollut viimeksi
talossa -- niin pitkä aika oli siitä.

"Aurinko ei ole vielä noussut vuoren takaa, ja te olette jaloillanne,
ukkovaari!" huudahti hän, pudistaen sydämmellisesti ukon kättä. "Mikä
tuo teidät luokseni näin varhaiseen aamulla?"

"Eipä juuri mikään hyvä asia", huokasi ukkovaari, kuivatessaan
hikeä otsalta. Hänen voimansa olivat aivan lopussa käynnistä ja
sisällisestä liikutuksesta. Voimattomana hän vaipui nojatuoliin,
jonka Mrakot muori kiireesti työnsi hänelle, mutta hän ei tahtonut
antaa muorin tarjota mitään vahvistavaa, jota tämä huolestuneena
ja osanottavaisesti esitti. Hänellä oli kiire, selitti hän, ja oli
tullut sanomaan muorille muutamia sanoja kahden kesken.

"Mistä on kysymys?" puhkesi Mrakot muori sanomaan, kauhistuneena
ukkovaarin juhlallisuudesta. "Ei kai Enefalle ole tapahtunut, mitään
pahaa?"

"On ja ei; se tulee siihen, miten asian ottaa!"

"Niin, mutta tarkoitatteko te, että hänelle on tapahtunut jotain
pahaa?"

"Tarkoitan, sitä minä juuri tarkoitan, mutta minä tarkoitan sitäkin,
että hän olisi pian taas entisellään, jos vaan ihmisillä olisi
omaatuntoa."

Ukkovaari lausui tämän niin erityisellä äänenpainolla ja sellaisella
katseella, että Mrakot muori alkoi epäillä, mikä se oli, joka oli
tuonut ukon tänne. Mutta hän teeskenteli tietämättömyyttään ja kysyi
tehdyllä yksinkertaisuudella:

"Mitä te tarkoitatte, ukkovaari?"

"Ettekö ole vielä arvannut sitä?"

"En, minä en ollenkaan tiedä, mihin te tähtäätte."

"No kuulkaa sitten! Minulla on pojantytär ja teillä on poika, ja
sillä pojalla oli tytön sydän jo ennenkun tyttö oli nähnytkään häntä,
ja se on teidän syynne, sillä te ette tehneet muuta kuin kerroitte
hänestä tytölle. Ja nyt olette lisäksi laittanut niin, että he
tulivat tutuiksi keskenään, ja teitä minun on kiittäminen siitä,
ettei tyttö ajattele muuta kuin häntä ja aivan kuihtuu ikävään,
siitä syystä että minä olen kieltänyt häntä menemästä poikanne luo;
minä vakuutan, että minä olen ihan tuskissani siitä, että suru aivan
turmelee hänen terveytensä. Mutta katsokaas, varmaa on, että hän
piankin turvautuisi järkeensä -- sillä hän on ymmärtäväinen tyttö ja
tietää, mikä kelpaa ja mikä ei kelpaa -- jos vaan voitaisi järjestää
siten, ettei hän saisi koskaan nähdä poikaanne. Mutta te, te ette
tahdo auttaa minua, vaan koetatte viekotella häntä taas luoksenne.
Jenik on kyllä tuonut minulle teidän eiliset terveisenne!"

Isoisä oli tullut tulipunaseksi harmista pitkän syytöspuheensa
aikana. Mrakot muori osotti horjumatonta levollisuutta.

"Siinäkö on kaikki, mitä teillä on sydämmellänne?" kysyi hän
hymyillen.

"Luulisinpa, että siinä on kylliksi", vastasi isoisä suuttuneena.

"Jumalan kiitos, että siinä oli kaikki! Alkaessanne niin
juhlallisesti, luulin minä totta tosiansa, että oli tapahtunut aivan
oikea onnettomuus."

"No eikö se olisi onnettomuus, iso onnettomuus, jos minun Enefani
todenperästä rakastaisi teidän tohtoriinne?" huudahti isoisä
kiivaasti.

"Ei minun mielestäni", vastasi Mrakot muori hartioitaan kohauttaen.

"Eikö?" kysyi isoisä, joka näytti tuskin uskovan korviaan. "Ei kai se
ole ikinä totta? Te sanotte sen vaan rauhoittaaksenne minua. Olisi
kai se onnettomuus jos mikä, jos Enefa rakastuisi poikaanne ja tämä
kyllästyisi häneen ja pilkkaisi häntä."

"Minkäpä tähden hän tekisi sen?" Ukkovaarilta repesivät silmät
selälleen. "Eikö Enefa kenties ole hyvä, kunnollinen, ymmärtäväinen,
hyvin kasvatettu ja taitava tyttö eikä totta tosiaan rumakaan? Enkö
minä muka nähnyt, minkälaisia silmäyksiä Otik loi häneen, kun Enefa
luki hänelle? Niissä ei tosiaankaan ollut pilkkaa, vaan paremminkin
jotain aivan toista..."

"Sitä pahempi, muori", huudahti ukkovaari, "sitä pahempi! Jos Otik
pitääkin hänestä tällä hetkellä, niin hän jonakin kauniina päivänä
kyllästyy häneen, ja silloin hän matkustaa täältä pois ja jättää,
tytön, sydän murrettuna. Siinä tapauksessa vasta ovat asiat oikein
huonosti.

"Te ette tiedä, miten kiihkeät tunteet Enefalla on; mutta minä, minä
muistan hyvin, mitä huolia hän teki minulle, kun hänen isänsä ja
äitinsä kuolivat."

"Mistä syystä Otik kyllästyisi siihen, josta hän oikein pitää, ja
mistä syystä hän matkustaisi täältä yksinään -- eikö hän voi ottaa
Enefaa mukaansa?"

Isoisä, istui kuin kivettyneenä.

"Minkä tähden te tuijotatte minuun, ukkovaari, aivan kuin minä
sanoisin en tiedä mitä tyhmyyksiä?" jatkoi Mrakot muori iloisesti
hymyillen. "Ajattelenpa, ettei Otikini olisi huonoin sulhanen
Enefalle. Mutta kenties teillä on tiedossa hänelle parempi?"

"Ei, kuulkaa nyt, elkääkä koettako luulotella minulle sellaista;
sehän on aivan mahdotonta, se mitä te näytte tarkoittavan."

"Minkä tähden olisi mahdotonta, että kaksi nuorta ihmistä, jotka
pitävät toisistaan, menisivät naimisiinkin keskenään?"

"Eiväthän he ole samasta säädystä ja sivistyksestä ja asemasta:
poikanne on rikas, oppinut ja ylhäinen; Enefa on köyhä, taitamaton,
tyttö. Ei, se ei käy päinsä; aviopuolisojen, välillä täytyy olla
tasa-arvoisuus."

"Rakas ukkovaari", vastasi Mrakot muori, joka oli nyt täydellisesti
vakavana; "te olette viisas ja paljon kokenut mies, ja te tiedätte,
miten mielelläni minä kuuntelen teitä ja otan teistä oppia ja
neuvoja. Mutta tässä asiassa on kuitenkin minulla enemmän kokemusta
kuin teillä. Ja Jumala tietää, että olen saanut ostaa sen kokemuksen
kalliilla hinnalla. Tasa-arvoisuudella, josta te puhutte, ei
ole mitään merkitystä, kun on kysymys aviopuolisoista; muuta
tasa-arvoisuutta ei tarvitse olla heidän välillään kuin että molemmat
rakastavat toisiaan yhtä paljon. Jos se asia vaan on niinkuin pitää
olla, niin järjestyy kaikki muu itsestään. Katsokaa minuun: minä
olin miesvainajani kanssa kaikessa tasa-arvoinen. Molemmilla meillä
oli kylliksi tämän maailman hyvää, molemmilla meillä oli hyvä maine;
rumia emme, häpeä sanoa, olleet kumpasetkaan, ja ijänkin suhteen
sovimme me hyvin toisillemme; hän ei ollut maailmassa huvitellakseen
itseään enkä minäkään, hän oli sukkela maanviljelijä ja minä olin
ahkera emäntä; Herramme antoi meille herttaisen pojan. Mutta
kuitenkaan, kuulkaa ukkovaari, ei meillä ollut ainoatakaan onnellista
hetkeä keskenämme, ja syy siihen oli se, ettemme me tunteneet
rakkautta toisiimme. Vaimo tyytyy kyllä aina lopulta kohtaloonsa,
mutta miehen mielestä ei lähde koskaan, ettei hän saanut sitä, jota
hän tahtoi; viimeiseen hetkeensä saakka kirvelee häntä, ettei hän
saanut seurata sydämmensä tahtoa, vaan että hänen täytyi totella
järkeään tai vanhempiaan. Istuessani kuolemaa tekevän mieheni
vieressä, joka kuitenkin viimeiseen asti ikävöi sitä toista, lupasin
minä itselleni, etten koskaan pakota poikaani mihinkään, vaan aina
neuvon häntä tottelemaan sydämmensä ääntä. Valitkoon hän itselleen
vaimon aivan oman mielensä mukaan, välittämättä rahoista tai säädystä
-- pääasia on se, että vaimo on siveellinen ja rakastaa häntä yhtä
paljon kuin hän vaimoa. Te sanotte, että Enefa on ruvennut pitämään
minun Otikistani; niinä vielä kerran kysyn: voiko Otik saada parempaa
vaimoa kuin Enefa on?"

Ukkovaari oli niin hämmästyksissään siitä, mitä oli kuullut, ettei
hän tullut vastanneeksi mitään.

"Minun täytyy tunnustaa teille, ukkovaari", jatkoi Mrakot muori,
"että siitä on jo pitkät ajat, kun tulin ajatelleeksi sitä, että
teidän poikanne tyttärestä ja minun pojastani tulisi sopiva pari. On
tosin totta, ettei Enefalla ole poikani sivistystä eikä arvoa; mutta
miten hän ymmärtää poikaani ja katsoo häneen! Te olette tietysti
huomannut, miten hän aina asettuu poikani puolelle; ennenkun hän
vielä tunsikaan häntä, en minä koskaan tohtinut sanoa pojastani
mitään, mistä hän olisi voinut ottaa pahakseen -- sillä silloin hän
oli heti minun kimpussani ja läksytti minua, jotta taivas varjele!
Otik ei ole mikään ilkeä tai huono ihminen; hänellä on päinvastoin
oikein hyvä ja tunnollinen sydän. Mutta katsokaas, hän on ollut
Pragissa ja on siellä saanut nuo suuren kaupungin ajatukset, ja
kaikesta huomaa, kuten olen monasti sanonut, minkälaatuinen ihminen
häntä on kasvattanut. Hän ei olisi sellainen kuin on, jos hänen
äitinsä olisi saanut pitää hänestä huolta! Mutta minä olen aivan
varma, että mikä hänestä vielä puuttuukin, sen voi hyvä vaimo antaa
hänelle; vaimolla on kyllä oleva valta tehdä hänet toisenlaiseksi.
Ja kuka kykeneisi siihen paremmin kuin Enefa? Kuka tietää niin hyvin
kuin hän, mikä on oikea viisaus, ja minkälaiseksi Jumala tahtoo
ihmisen?... Mutta kaikesta tästä minä en ole tietysti koskaan ollut
tietävinäni; minä sanonkin sen vaan teille."

"Enefasta ei ole kysymys, mutta pojastanne", vastasi isoisä pudistaen
arveluttavasti päätään. "Te sanotte itse, että hän on suuren
kaupungin ihminen. Ettekö luule, että hän tulisi kerran häpeämään
Enefaa omassa piirissään ja halveksimaan häntä hänen köyhyytensä,
puuttuvaisuutensa ja alhaisen syntyperänsä tähden."

"Mitä syntyperää sitten Otik on? Eiköhän hän ole talonpoikaissukua
yhtä hyvin kuin Enefakin. Siinä suhteessa ei minulla ole mitään
sanottavaa. Ja mitä hänen puuttuvaisuuteensa tulee, niin ajattelenpa,
että jos hän tulee Pragiin, niin hän hankkii pian pois itsestään,
mitä häneltä puuttuu, jos se nyt todellakin on jotain. Sen mukaan
mitä minä olen kuullut Otikilta, on kaupunkilaistyttöjen otettava
hänestä esimerkkiä eikä päinvastoin. Sitä paitsi ei Enefa ole
ollenkaan talonpoikaistytön näköinen; sitä ei kukaan huomaisi hänen
olevan, eikä hänellä ole talonpoikaistapojakaan; niitä ei ole ollut
kellään teidän suvussanne."

Ukkovaari oli vaiti; hän ei osannut muistuttaa mitään Mrakot muorin
puheeseen. Tänään puhui muori aivan kuin kirjasta.

"Antakaa te, isoisä, asian mennä menoaan", jatkoi muori. "Että Enefa
pitää Otikista, sen olette te huomannut, ja että Otik pitää Enefasta,
sen tiedän minä. Koko ajan, kuin te ette ole laskenut tyttöä tänne,
on Otik kävellyt sinne tänne kuin mikähän rauhaton sielu; ei mikään
ole ollut hänelle mieliksi, ja teille hän on varmaankin toivonut
paljon pahaa! Olisittepahan nähnyt: hän ei saattanut edes katsoa
ihmisiin tai vastata, kun kysyi; jos ei väistynyt ajoissa hänen
tieltään, niin oli ihan onneton; hän heitteli ovia, niin että
olisivat voineet haleta, ja koko yöt kuulin minä hänen kulkevan
huoneessaan edestakaisin. Pari päivää annoin minä asian mennä
menojaan ja ajattelin näin: 'tuo tekee armolliselle herralle hyvää
ja ottaa hänestä pois vähän itserakkautta'. Mutta kun minä sitten
aloin saada kantaa koskemattomia ruokia pöydästä, huomasin minä,
että nyt hän ei enää sietänyt, vaan nyt täytyi häntä armahtaa. Siitä
syystä minä käskin sanoa teille terveisiä, että antaisitte Enefan
tulla meille. Minä luulen varmasti, että Otik rakastui häneen ensi
näkemisellä, ja alanpa luulla sitäkin, että hän oli vaan olevinaan
sairas, jotta Enefa tulisi hänen luokseen."

"Niin, enkö minä luullut sitä!" huusi ukkovaari iloissaan,
tietäessään olevansa oikeassa edes jossain asiassa. "Hän vaan
pilkkasi Enefaa!"

"Mutta se ei ollut mitään sellaista pilkkaa, joksi te luulette sitä;
hän oli kyllä niin vakava kuin kuka tahansa... Mutta kuulkaas,
ukkovaari, ajakaa nyt pois nuo houreet päästänne ja olkaa niinkuin
ennenkin! Tehkää samoin kuin minäkin! Elkää olko huomaavinannekaan,
mitä nuorilla on keskenään; elkää kehoittako heitä, mutta elkää
pidättäkökään heitä. Jos he todellakin tahtovat saada toisensa, niin
antakaa heidän ensin tehdä selvä keskenään, ja sitten he tulkoot
meidän luo pyytämään siunausta -- ja minun he saavatkin! Ei kenenkään
ihmisen pidä koskaan sekottua kahden nuoren sydämmen keskenäisiin
asioihin eikä koettaa ennen aikoja lähentää heitä toisiinsa tai
syntisessä itseviisaudessa eroittaa heitä. Rakkaus tulee Jumalalta,
ja Jumalalle on jätettävä sen huolehtiminen... Mutta te näytätte yhä
yhtä epäilevältä! Onko teillä mielessänne kenties joku toinen mies
Enefalle, ja pelkäättekö te, että, ellei tästä tule mitään, Otikikin
vetäytyy takaisin eikä tahdo tietää Enefasta? Mutta enpä totta
totisesti voi käsittää, kenen te olisitte voinut valita Enefalle!
Ettekö tiedä, ettei hän välitä täällä ainoastakaan pojasta, ja hän on
heidän mielestään röyhkeä? Pankaa mieleenne, ukkovaari: jos hän ei
ota Otikia, niin ei hän mene koskaan naimisiin -- Otik tai ei kukaan.
Minä tunnen Enefan paremmin kuin te itse."

Ukkovaarin pää painui alas, taas täytyi hänen myöntää muorin olevan
oikeassa, kelle kylän pojista hän olisikaan uskonut Enefan? Kuka
heistä olisikaan ymmärtänyt arvostella hänen ylevää sieluaan, kenen
kanssa hän olisikaan voinut tuntea itseään onnelliseksi, kehen hän
olisi ilolla luottanut?

"Olkaa nyt järkevä ja hyvä, ukkovaari, ja menkää huoletta ja rauhassa
kotianne! Iltapäivällä varmaankin pyydätte meidät kahville, vai
mitä? Otik ja minä tulemme katsomaan teidän Betlehemiänne. Elkääkä
unohtako välipuhetta: me annamme molempain nuorten pitää huolta
itsestään, emmekä ole heitä huomaavinammekaan. Me vanhat kulutamme
ajan puhumalla, mitä on tapahtunut eikä enää tule tapahtumaan."

Ukkovaari huokasi.

"Jos kerta te olette rauhallinen, niin täytyy kai minunkin olla",
vastasi hän, noustessaan ylös, ja hänestä voi nähdä, että hänen
sydämmeltään oli pudonnut kivi. "Minä teen, kuten te neuvoitte minua,
ja luulenpa, että se on parasta. Tervehtikää sitten poikaanne, että
minä olen ollut täällä, ja että minä kysyn ystävällisesti, tahtooko
hän tehdä minulle kunnian ja kurkistaa luokseni iltapäivällä.
Kunpa hänen käyntinsä kattomme alla tulisi siunaukseksi eikä
onnettomuudeksi!"

"Niin, suokoon sen Jumala!" sanoi Mrakot muori, kurottaessaan
isoisälle toisen kätensä ja kuivasi toisella silmänsä nurkkaa.

Otikin ei tarvinnut kauan maata lymyssä Podhaiskyn mökin edustalla.
Vähän ajan kuluttua häämöitti jotain alhaalla puutarhassa, ja tällä
kertaa ne todellakin olivat Enefan viheriät liivit ja valkoiset
hihat, jotka Otik oli niin usein ollut näkevinään. Enefa tuli
puiden välistä, lähdettä kohti, niin hitailla askelilla, kuin hän
olisi ennättänyt tulla hyvin, hyvin väsyneeksi. Tultuaan esille,
laski hän maahan punasen sankon, joka hänellä oli kädessään, jäi
seisomaan liikkumattomana ja katsoi haaveilevana alas kirkkaaseen
veteen. Hänen pitkät, mustat palmikkonsa putosivat puoleksi
irralleen, hänen selkäänsä pitkin ja todistivat, ettei hän ollut
vielä ajatellut itseään tai muistanut ollenkaan pukuaan. Mutta
miten hyvin tämä vähäinen huolimattomuus sopi hänen alakuloiseen
katseeseensa, hänen kalpeisiin kasvoihinsa, koko hänen surulliseen,
synkännäköiseen muotoonsa! Vielä kerran täytyi Otikin ajatella,
että Enefa voi todellakin loitsia -- sillä joka kerta, kuin hän
näki tytön, miellytti Enefa häntä yhtä vastustamattomasti, teki
hänet yhtä pyörälle ja ihastuneeksi. Nähdessään Enefan katsovan noin
haaveilevasta veteen, huomatessaan kyyneleiden jälkiä hänen hienoilla
poskillaan, päätti hän edes kymmenennen kerran, että niin kauniilta
kuin juuri tällä hetkellä ei Enefa ollut näyttänyt hänen mielestään
vielä koskaan.

Aivan lähteen vieressä seisoi kirsikkapuu täydessä kukassa. Äkkiä
painoi Enefa poskensa sen runkoa vastaan ja puisteli sitä keveästi.
Valkeat kukkaset ja kirkkaat kastepisarat alkoivat tippua hiljaa
alas ja peittää sametinhienoa tukkaa, valkeaa kaulaa ja itkettyneitä
silmiä -- sillä mielihyvää ilmaisevalla hymyilyllä oli hän kääntänyt
kasvonsa ylöspäin, jotta kaste olisi vilvoittanut ja kukat hyväilleet
niitä.

"Enefa!" kuului pisteaidan toiselta puolen.

Enefa säpsähti, katsoi taakseen, ja hiljaa huudahtaen ojensi hän
molemmat käsivartensa. Häntä olisi voinut luulla Jeshtshedin metsien
haltijattareksi, joka oli pukeutunut helmiin ja jalokiviin.

Yhdellä hyppäyksellä oli Otik pisteaidan toisella puolella, tarttui
Enefan käteen ja kumartui sykkivin sydämmin häntä vastaan; puhtaimman
onnen hohde oli levinnyt Enefan kasvoille.

"Mitenkä sinulla on sydäntä olla poissa, minun luotani niin kauan",
huudahti Otik kiihkeästi.

"Siihen minä en mahda mitään", kuiskasi Enefa. "Ah, minä en saa
koskaan nähdä teitä! Joka aamu minä tulen tänne kirsikkapuulle ja
annan sen kasteen pudota päälleni -- sen sanotaan ottavan kaiken
kaipauksen ihmisen mielestä. Mutta minua se ei auta. En ole tuntenut
ainoataan kertaa siitä mitään helpotusta."

"Sinä siis tahdot unohtaa minut?" huudahti Otik yhä kiihkeämmästi,
yhä nuhtelevammin.

Enefa tarkasteli häntä yhtä kummastuneena ja epäillen, kuin Otik
olisi nuhdellut häntä siitä, ettei hän tahtonut taivaan vihan
kohtaavan häntä.

"Sano ettet koskaan unohda minua, ettei ollut tarkoituksesi
karkoittaa minua mielestäsi!" jatkoi Otik myrskyisen kiivaasti.
"Herkeä toki tottelemasta ukkovaaria, Enefa! Hänkö on ainoa, jolla
on täällä terve järki? Hänkö on ainoa, jolla on oikeus sinun
rakkauteesi, koska sinä tottelet sokeasti hänen käskyjään ja polet
toisen sydämmen jalkojesi alle? Elä usko, mitä hän koettaa luulotella
sinulle minusta; minä pidän sinua suuremmassa arvossa kuin hän. Jos
pysyt edelleenkin tulematta meille, niin sano edes, missä muualla
minä saan tavata sinua. Sano se minulle, sano se minulle, ellet tahdo
minun menehtyvän ikävään! Tuletko tänne joka aamu noutamaan vettä?
Minä olen odottava sinua täällä keskiyöstä asti, etten tulisi liika
myöhään... tai vielä parempi, näytä minulle, missä sinun ikkunasi
on! Minä tulen sinne iltasilla, kun kaikki nukkuvat, sitä varten
vaan, että saisin kuulla yhden ainoan pienen sanan..."

Enefan silmät välähtivät ilosta, ja hän oli jo kääntynyt
näyttääkseen, missä on ikkuna, jossa hän ilta illan jälkeen seisoo
ja ajattelee Otikia, ikävöi häntä, itkee hänen tähtensä -- mutta
yht'äkkiä hän hillitsi itsensä.

"Te ette koskaan enää saa tulla tänne puron luo minun luokseni ettekä
minun ikkunallenikaan."

"Miksi en, kovasydämminen tyttö? Sinä et siis, välitä minusta
vähääkään! Et puoltakaan siitä mitä minä välitän sinusta! Sinä et
kysy minun tahtoani, sinä et koskaan tahdo tehdä, mitä minä pyydän
sinulta!"

"Juuri siitä syystä, että minä välitän teistä, en minä tahdo, että te
hiivitte ikkunani luo yöllä kuin varas, saadaksenne kuulla minulta
ainoastaan yhden pienen sanan. -- Mutta te olette oikeassa, minä olen
totellut isoisää kylliksi kauan, nyt minä tottelen teitä. Jo tänä
päivänä, heti kun hän tulee kotiin aamusaarnasta, menen minä hänen
luokseen ja sanon, että minä toivon, että te saatte käydä meillä
usein ja niin paljon kuin tahdotte, vaikka joka päivä... Mutta te
katsotte minuun sittenkin yhtä synkästi? Ettekö tahdo, että pyydän
isoisältä lupaa? Mutta en minä aijokaan pyytää häneltä; minä vaan
kerron hänelle, että niin on aikomus, ja silloin hänen täytyy tyytyä
siihen. Enhän minä ole enää mikään lapsi; tiedän minäkin mikä voi
käydä päinsä ja mikä ei käy päinsä, mitä minä uskallan ja mitä en
uskalla..."

Yht'äkkiä hän muutti tykkönään nuottiaan.

"Voi, hyvä herra tohtori, etteköhän te tahtoisi antaa minulle
yhtä pientä hiuskarvaa -- oikeasta ohimosta?" pyysi hän isiin
veitikkamaisesti ja liikuttavasti, ettei tohtori olisi voinut
mitenkään kieltää.

Hän täytti Enefan toiveen hullunkurisesti irvistellen, joka muka
ilmaisi hänen tuskaansa.

"Nyt minä olen oikein varma saavani nähdä teidät meillä", selitti
Enefa yhtä viehättävästi, veitikkamaisesti hymyillen, pistäessään
hankitun aarteen huolellisesti kätköön. "Minä panen tämän hiuskarvan
ylös ovipieleen perheentupaan. Se vetää teidät meille tietämättänne
ja tahtomattanne; teidän _täytyy_ tulla meille, niin kauan kuin se on
siellä, vaikka isoisä olisikin teille kuinka hapan tahansa."

Enefa oli niin hurmaavan viehättävä tätä sanoessaan, että Otik tuskin
voi vastustaa rakastuneen sydämmensä kehoitusta kietoa käsivartensa
hänen vyötäistensä ympärille ja painaa häntä rintaansa vastaan. Mutta
samassa katsoi Enefa häneen niin luottavaisesti ja viattomasti,
että hänen mielestään tuntui siltä, kuin hän olisi tehnyt siten
raa'an saastutuksen. Sen sijaan että olisi kietonut käsivartensa
Enefan vyötäisten ympärille, tyytyi hän siis siihen, että kietoi sen
kirsikkapuun ympärille, jolta Enefa oli hakenut parannusta ikäväänsä.

Sen jälkeen hän suuteli sen runkoa, sitä paikkaa, jota vastaan Enefa
oli painanut päänsä, helmien ja jalokivien sataessa hänen päälleen.

       *       *       *       *       *

Kun Enefa palasi tupaan, oli isoisä jo kotona aamukävelyltään. Hän
oli aivan toisen näköinen kuin viime päivinä, eikä hän rykinyt
ainoatakaan kertaa.

"Mrakot muori ja hänen poikansa tulevat tänne katsomaan Betlehemiä
iltapäivällä. Minä pyysin muoria kirkkoon mennessäni", ilmoitti hän
poikansa tyttärelle.

Enefa tuskin uskoi korviaan. Mikä oli tullut yht'äkkiä ukkovaarille?
Ei ollut kuin pari päivää siitä, kun ukko oli ankarimmin varoittanut
häntä tohtorista, ja nyt hän itse veti tämän taloon.

"Minä sanoin Mrakot muorille, että he tulisivat juomaan kupin kahvia.
Mutta kun minä nyt oikein ajattelen asiaa, niin taisin minä hankkia
sinun niskoillesi vaan huolia. Eihän meillä ole kerrassaan mitään.
Voit sanoa Jenikille, että hän juoksee Mrakot muorin luo ja pyytää
saada lainata lusikoita ja kuppia ja muuta, mikä voi olla tarpeen."

"Ei, sitä minä en tee", sanoi Enefa vakavalla äänellä. "Pyhäkuppimme
ovat kyllä yksinkertaiset ja lusikkamme vaan tinasta, mutta kaikki
on ehyttä ja puhdasta, eikä kenenkään tarvitse pelätä käyttäessään
niitä. Me käytämme sitä, mitä meillä on, ja me tarkoitamme
vieraillemme kyllä yhtä hyvää, vaikka emme loistakaan lamatuilla
höyhenillä."

Ukkovaari oli huoletta poikansa tyttärestä. Ehdotuksen hän oli tehnyt
ainoastaan koetellakseen Enefaa.

"Käyköönpä miten hyvänsä, Enefan tähden en ole kuitenkaan koskaan
tarvitseva hävetä", murahti hän ja läksi vinnikamariin voitelemaan
Betlehemin pyörää.

Enefa, joka ei vieläkään voinut oikein uskoa onneaan, alkoi puhdistaa
ja siivota huoneita sellaisella innolla ja uutteruudella, joka
oli tuskin tarpeen. Asia oli kuitenkin se, etteivät hänen ilonsa
ja jännityksensä antaneet hänen istua hiljaa ompelemassa -- hänen
täytyi kävellä, liikkua, olla innokkaasti toimessa, purkaakseen edes
jollakin tavalla riemuavaa iloa, joka täytti hänen sydämmensä.

"Sinäpä näytät siltä, kuin seitsemän aurinkoa loistaisi suoraa päätä
kasvoihisi!" sanoi Mrakot muori nauraen Enefalle, kun tämä ukkovaarin
kanssa toivotti rakkaita vieraita tervetulleiksi puutarha veräjällä.
"Onko kenties kana muninut sinulle tänään kultamunan?"

"Oh, te tiedätte kyllä, että minä olen iloinen siitä, että te
vihdoinkin tulitte meille!" vastasi Enefa teeskentelemättä ja
kaikkien kuullen.

Samalla aikaa tervehtivät tohtori ja ukkovaaari toisiaan, molempien
tarkastellessa toisiaan tutkivin, epäilevin katsein. Otik oli
hämmästynyt yhtä paljon kuin Enefa, kun oli kuullut äidiltään,
että ukkovaari oli ollut niin varhain pyytämässä häntä katsomaan
Betlehemiä.

Mutta kääntyessään sen jälkeen Enefalle tarjoamaan kättä, muuttuivat
hänen kasvonsa niin kirkkaiksi ja säteileviksi, että Mrakot muorilla
olisi ollut syytä kertoa hänellekin kysymyksensä. Muutoin, hän oli
samanlainen kuin heidän tavatessa toisensa metsässä; hän änkytti,
punastui ja tunsi olevansa auttamattomasti hämmentynyt.

Onneksi eivät vanhukset olleet mitään huomaavinaan. Aamullisen
välipuheensa mukaan antoivat he nuorten olla itsekseen ja pitivät
seuraa yksinomaan toisilleen. Jenikiä ei näkynyt. Kuultuaan tohtorin
tulosta oli hän hiipinyt julmistuneena tiehensä. "Saat nähdä, ettei
sinun tohtorisi ole kaiken lopuksi penninkään arvoinen", ennusti hän
sisarelle, joka torui häntä hänen tyhmistä puheistaan.

"Aivan ensin täytyy teidän levätä hiukan ja saada pisara kahvia;
sitten menemme katsomaan, onko Betlehem sellainen kuin herra tohtori
muistaa sen olevan", sanoi isoisä kohteliaasti, saattaessaan
vieraitaan tupaan, joka loisti siisteydestä: lattia oli kuin lunta,
uuninsuu kuin peili, ja ikkunaruudut paistoivat kuin aurinko. Pyhäin
kuvien ympäri kierteli kukkivia orapihlajan oksia, ja pöydän alle oli
riputeltu hakattuja kuusen havuja, aivan kuin juhannussa.

Omituinen, aivan uusi rauhan tunne valtasi tohtorin, kun hän astui
yksinkertaiseen pieneen tupaan. Ulkona liitelivät pääskyset, jotka
olivat rakentaneet pesänsä sen sammalilla peittyneen katon räystään
alle; puutarha ympäröi sitä ikäänkuin vihannoiva nauha ja lähetti
tuoksujaan sisään avonaisesta ikkunasta; valkea kukko, jolla oli
heleän punanen harja, käyskenteli ulkona kirjavan kanalauman
etunenässä, joukko kaniinia, valkeita ja sametin hienoja kuin
untuvapallot, hyppeli pensaiden välissä; joka puun haaralla viserteli
lintu, joka oksassa oli puhkeamaisillaan kukka -- -- -- Missä olisi
saanut nähdä kauniimpaa?

Ja samaa kysyi tohtori itseltään, antaessaan katseensa levätä
huoneen komeilla, vanhanaikuisilla huonekaluilla, tarkastellessaan
hopeatukkaista ukkoa, joka varmaankin olisi saanut sijan maansa
suurten ja viisasten miesten joukossa, jos hän vaan olisi kuulunut
toiseen yhteiskuntaluokkaan. Entä _hän_ sitten!... Ja kun tohtori
oli luonut katseensa Enefan solakkaan, ryhdikkääseen vartaloon, ei
hän ottanut sitä enää pois hänestä. Hän seurasi Enefan jok'ainoaa
liikettä, Enefan laittaessa pöytää, ja hän tunsi, miten hänen päänsä
tuli yhä enemmän pyörälle, hän tiesi yhä vähemmän, mitä sanottiin ja
tehtiin hänen ympärillään -- hän näki ainoastaan Enefan.

Hänen ihastuksensa nousi ylimmilleen, kun Enefa, seistessään ja
häärätessään takan ääressä, yht'äkkiä hymyili hänelle ja isoisän
selän takana osotti luottavaisesti sormellaan ylös ovipieleen, jossa
hänen hiuskarvansa oli varmassa tallessa.

"Näetkö, että minä lumosin sinut?" sanoi hänen veitikkamainen
katseensa. Siihen Otikin silmät vastasivat: "Jatka lumoamistasi
edelleenkin; sinä et voi tehdä minulle parempaa palvelusta."

Sillä aikaa kuin molemmat nuoret puhuivat toisilleen katseilla,
olivat vanhukset vaipuneet keskusteluun, joka hyvin huvitti
heitä molempia. Isoisä kertoi, punasena innostuksesta, ja Mrakot
muorikin oli punanen pelkästä halusta saada kuulla, mitä ukolla oli
kerrottavaa.

"Isänne näki siis merinoidan kahdesti?" kysyi hän hämmästyneenä.
"Ja ajatelkaa, että kuitenkin on olemassa sellaisia ihmisiä, jotka
sanovat, ettei ole merinoitia eikä muita henkiä ja noitia!"

"Se, joka ei tahdo uskoa, voi olla uskomatta; mutta minä olen itse
kokenut, että niitä on olemassa, ja siitä syystä täytyy minun uskoa
niihin", vastasi isoisä. "Ne saivat alkunsa silloin, kun Jumala ajoi
pahat enkelit pois taivaasta. Kaikki eivät tulleet sinne, jonne
niiden olisi pitänyt tulla; moni putosi alas meidän maamme päälle,
pilviin, vesiin ja rotkoihin, ja ne ovat juuri ne metsän haltijat ja
veden henget ja vuoripeikot, jotka monta sataa vuotta ovat kiusanneet
ihmisiä ja kiusaavat heitä, niin kauan kuin Jumala sitä sallii.

"Isävainajani sai todellakin kahdesti nähdä merinoidan; toisella
kerralla olin minä mukana, toisella en, mutta molemmilla kerroilla
olisi hänelle voinut käydä pahasti. Kerran oli isä menossa katsomaan
muutamaa miestä, jolla oli kipeä jalka, ja minä läksin mukaan
kantamaan hänen vasuaan, jossa oli siteitä ja muuta sellaista. Se
tapahtui keväällä, juuri tähän aikaan, sillä erotuksella vaan että
silloin oli lämpimämpi. Me tulimme hikisiksi käynnistä. 'Tule,
mennään uimaan!' sanoi isä, jouduttuamme puron luo, joka tuli kuohuen
aivan läheiseltä kalliolta ja juoksi sitten eteenpäin uomassaan
hiljalleen ja rauhallisesti ja aivan kukkien reunustamana. Ei
yksikään ihminen olisi luullut siitä paikasta mitään pahaa; siellä
oli niin suloista ja rauhaisaa. Me riisuuduimme ja menimme veteen;
mutta tuskin oli isä astunut muutaman askeleen eteenpäin, ennenkun
hän alkoi horjua ja huutaa, että joku veti häntä alaspäin. Ellen minä
olisi hyökännyt maalle ja ruvennut vetämään häntä kaikin voimini,
olisi hän varmaankin mennyt pohjaan. Viipyi hyvän aikaa, ennenkun
hän taas tointui. 'Katsos', sanoi hän, kun oli tointunut ja alkoi
katsoa ympärilleen, 'tuolla menee se, joka tahtoi minua hengiltä.
Ellet sinä, poika, olisi ollut mukana, olisin minä varmaan joutunut
hänen valtaansa'. Ja hän viittasi valkotukkaseen poikaan, joka
juoksenteli korkeassa ruohikossa ja poimi keväänlempiä ja orvokkia
ja lemmikkiä. 'Ei kai se ole mahdollista', sanoin minä, sillä minä
en voinut mitenkään luulla, että tuolla viattomalla raukalla oli
niin musta sydän. 'Näitkö pojan, ennenkun hyppäsimme veteen?' kysyi
isä. 'En, minun täytyy todellakin tunnustaa, etten nähnyt'. 'Siinä
näet', jatkoi hän, 'ja kuitenkinhan me katsoimme niin tarkkaan,
oliko kukaan läheisyydessä, ennenkun hyppäsimme veteen. Näetkö nyt,
etten minä erehdy?' Ja hän otti pari pitkää hyppäystä ja tarttui
poikaan, ennenkun tämä tiesi vähääkään. Sitten hän puisteli häntä
voimiensa mukaan ja puisteli niin kauan, että minä lopulta pyysin
häntä päästämään raukan eikä tekemään hänelle enää mitään pahaa --
minua säälitti poikaparka. 'Ketä sinä, narri, luulet puolustavasi?'
huusi isä ja puisteli häntä vielä rajummin; 'tule vähän lähemmäksi,
niin saat nähdä mikä tämä on!' Minun täytyi mennä ja tarttua pojan
niskaan, ja -- ei nyt kummempaa! -- kokonainen vesivirta juoksi
hänen hiuksistaan. Samassa hän solahti isän käsistä ja oli kuin
poispuhallettu -- hänestä ei näkynyt jälkeäkään. Me katsoimme
toisiimme ja luulimme melkein, että kaikki oli ollutkin ainoastaan
unta -- niin yht'äkkiä oli poika hävinnyt."

Mrakot muori puhkesi velvolliseen ihmettelyynsä, ja tohtorikin
murahti jotain, jonka oli ilmaistava hänen ihmettely ään; mutta
Jumala ties oliko hän kuullut ainoatakaan sanaa isoisän kertomuksesta.

"Toisella kerralla tapasi isä merinoidan Svietlan kalalammikolla",
jatkoi isoisä. "Muuan poika oli hukkunut siihen uidessaan, ja moni
oli sukeltanut hänen jälkeensä saadakseen vanhemmille takaisin edes
hänen kuolleen ruumiinsa, jotta he olisivat voineet haudata hänet
kunnollisesti. Mutta oli aivan mahdotonta saada käsiin poikaa.
Lopuksi he alkoivat epäillä, etteivät asiat olleet oikeassa, ja
lähettivät hakemaan isääni. Isä ei miettinyt koskaan kahta kertaa,
kun oli kysymys sellaisista asioista, hän tuli ja päätti heti hankkia
selvän, oliko siellä mitään merinoitia; jos oli, aikoi hän ajaa ne
sieltä vaikka oman henkensä uhalla, sen tähden vaan ettei mitään
vielä suurempia onnettomuuksia tapahtuisi.

"'Jos kohoaa valkeita kuplia', sanoi hän ennen sukeltautumistaan,
'niin merkitsee se sitä, että minä tulen takaisin terveenä ja
virkeänä; mutta jos näette punasia, niin rukoilkaa minun sieluni
puolesta, sillä silloin minä en tule enää koskaan takaisin!'
Ja ihmiset kokoontuivat suuriin joukkoihin lammen ympärille ja
tuijottivat veteen, niin että olisivat voineet tuijottaa silmät
päästään. Kohta he aivan kuin huokasivat huojennuksesta -- kohosi
vaan valkeita kuplia, ei ainoatakaan punasta. Eikä viipynytkään
kauan, ennenkun isäni tuli hyvinvoivana uiden maata kohti. Hänellä
oli jotain sylissään, joka näytti vanhalta lahonneelta puunrungolta
tai muulta sellaiselta. 'Tässä minulla se kuitenkin on!' huusi hän
ja viskasi sen maalle. Kun ihmiset katsoivat paremmin, saivat he
nähdä, että se oli pieni mies, aivan säntilleen samanlainen kuin
heidän omain lastensa riepunuket, mutta jonka kasvot irvistivät
oikein hävittömän ilkeästi. 'Minun täytyy mennä alas vielä kerran;
siellä on vielä jotain jälellä', sanoi isä, ja niin sukeltautui hän
uudelleen ja oli kohta taas onnellisesti ylhäällä. Tällä kerralla hän
toi mukanaan merinoidan rouvan, joka oli aivan miehensä näköinen,
ja heidän kolme lastaan. Ja kaikki ne itkivät ja valittivat sitä,
että olivat kuivalla ja rukoilivat isääni niin kauniisti, että hän
päästäisi heidät; silloin he muka heti lähtivät tiehensä eivätkä
näyttäytyneet niillä seuduilla enää koskaan. Ja isä, jolla nyt oli
tietysti valta heidän suhteensa, hän vastasi, ettei heidän tarvinnut
huolehtia, sillä hän kyllä antaisi heille kodin olopaikaksi. Ja niin
ajoi hän heidät Krkonosheen saakka, vieläpä sellaiseen paikkaan,
jossa vuoret ovat korkeimmat ja jyrkimmät, ja noitain täytyi tietysti
totella häntä. Mutta silloin tuli uusia valituksia; he rukoilivat
häntä niin liikuttavasti, että hän ajaisi heidät jonnekin, jossa
olisi edes muutama lusikallinen vettä eikä vaan kovia kallioita,
sillä siellä heillä oli niin vaikea elää. Mutta isä vastasi, että
se tuomio oli oikeudenmukaisin: nyt he saivat maalla koetella, mitä
heidän omat uhrinsa olivat tunteneet, kun heidät oli vedetty veteen.
Niin lähti sitten merinoita perheineen matkalle, ja isä seisoi ja
katsoi heidän jälkeensä ollakseen varma, että he menivät sitä tietä,
jota oli määrä mennä. Silloin hän yhtäkkiä huomaa, että rouvalla
on jotain piilossa esiliinansa alla. Hän juoksee rouvan jälkeen,
tempaa itselleen sen mitä rouvalla on, ja -- kas ihmettä! -- se
oli pieni rumpu. Isä ymmärtää tietysti kohta mitä siinä on ja lyö
reiän nahkaan. Ulos ja kohti taivasta lentää neljä kanarialintua;
ne olivat niiden sielut, jotka merinoidat olivat vetäneet luokseen.
Siitä hetkestä saakka ei ole näillä seuduilla kuultu enää koskaan
puhuttavan mistään merinoidista."

"Silloin on teidän isänne vapauttanut meidät vaikeasta
rangaistuksesta", sanoi Mrakot muori sydämmellisellä
kiitollisuudella. "Joka kerta kuin te kerrotte minulle hänestä, saan
minä kuulla jotain uutta ja ihmeellistä, jota hän on tehnyt. Olihan
veljennekin, se, joka vaelsi Jerusalemiin, myöskin mainittu mies, vai
miten?"

"Oli, hän osasi ennustaa tulevia asioita. Hän tiesi edeltäkäsin,
mitä tuli tapahtumaan; kaikki, mitä tapahtui, oli hän jo ennustanut.
Monet eivät tahtoneet uskoa häntä ja koettivat pitää häntä ihan
pilkkanaankin. Usein oli heillä tapana sanoa: 'ennemmin kuin se ja
se tapahtuu tai ei tapahdu, tulee paholainen itse Jeshtshediin'.
Mutta veli vastasi: 'se tapahtuu, sen saatte nähdä, eikä
paholainen tule Jeshtshediin. Sen on Jumala sitonut kiinni omaan
paholais-valtakuntaansa'.

"'Uskotko sitten, että Jumala on luonut sepän, joka on takonut
kahleita paholaisen sitomiseksi tuliliekkiin?' 'Sitä en usko',
vastasi veljeni, 'mutta uskon, että Jumalalla on valta kaikkeen
paljaalla sanallaan, ja ettei hän tarvitse tulta eikä kahleita,
jos hän tahtoo pitää pahaa vihollista vankeudessa.' Silloin täytyi
ihmisten heretä tekemästä pilkkaa ja he alkoivat uskoa häntä --
varsinkin kun kaikki, mitä hän ennusti, kävi aina aivan täsmälleen
toteen.

"Kerran hän muun muassa ennusti, että on maksettava vapaehtoinen
vero, jota herrat eivät joka tilaisuudessa ota vastaan. 'Vaikka me
olemmekin uskoneet kaikkea, mitä sinä olet ennustanut, ja kaikki on
käynyt toteen, niin et sinä kuitenkaan voi saada meidän kalloihimme
tuollaista hassutusta!' sanoivat kaikki, jotka kuulivat sen.
Mutta kuitenkin kävi, niinkuin hän oli ennustanut. Kun joku aika
sen jälkeen pantiin toimeen suuret arpajaiset, muistivat kaikki
veljeäni ja ihmettelivät häntä, sillä arpajaisethan ovat laillaan
vapaehtoinen vero, jota herrat eivät aina tahdo ottaa vastaan; jos
tulee minuutinkaan, liika myöhään, eivät he ota edes rahojakaan,
vaikka saisivat tuhansia markkoja. -- Toisen kerran hän ennusti, että
oli tuleva aika, jolloin ei kukaan uskaltaisi lähimpään kylään, ellei
esivalta ollut antanut hänelle siihen avaimia. Ja kaikki muistivat
sen ennustuksen, kun muutaman vuoden päästä annettiin määräykset
kotipaikkaoikeudesta eivätkä ihmiset uskaltaneet mennä toisesta
kylästä toiseen, elleivät olleet saaneet avaimia esivallalta."

"Sepä vasta oli ovela mies!" vakuutti Mrakot muori nähtävästi
tyytyväisenä.

"Niin, kyllä hän osasi povata niin, että riitti, mutta kaikessa
muussa oli kuitenkin isäni häntä etevämpi. Hän oli merkillisin
suvussamme. Hän olisi monasti voinut hankkia kaiken sen, jota
lyhytnäköiset ihmiset sanovat onneksi, mutta hän työnsi sen aina
luotaan. Hän tiesi esimerkiksi, milloin ja missä kyttäyrtti kukki
Jeshtshedissä, mutta hän ei koskaan välittänyt mennä sitä poimimaan;
hänen suuri sielunsa halveksi kaikkia maallisen elämän pieniä
viettelyksiä.

"Muutaman kerran hän näki kolmena yönä peräkkäin saman unen. Hän oli
näkevinään aaveen tulevan luokseen ja kertovan, että Machovsbergissä,
tiedättehän, oli kätkettynä aarre, ja että avain siihen aarteeseen
oli kätkössä siinä ja siinä paikassa maantien varrella. Isä ei
välittänyt unesta kahtena ensimäisenä yönä, mutta sitten kolmantena
yönä alkoi aave oikein, ahdistella häntä. 'Minä rukoilen sinua',
sanoi hän, 'mene ja ota ulos aarre, niin pääset itse rikkaaksi
mieheksi, ja minut sinä vapautat suurista tuskista; sinä teet
palveluksen sekä itsellesi että minulle. Minä olin eläissäni sotilas,
joka ryöväsin luostareita ja rosvosin ihmisiä. Siitä syystä olen minä
nyt palanut kolme sataa vuotta kiirastulessa, eikä tippaakaan vettä
ole sillä aikaa tullut huulilleni.'

"Kun isäni sai kuulla sen, tunsi hän sääliä aavetta kohtaan ja
lupasi hänelle menevänsä seuraavana yönä yhdentoista ja kahdentoista
välillä vuorelle ottamaan ulos aarteen. Hän piti sanansa:
seuraavana yönä läksi hän määrättyyn aikaan vuorelle. Avaimen
hän löysi helposti; se loisti ruohikossa aivan kuin olisi ollut
tehty paljaista kiiltomadoista. Hän otti sen ja pisti sen vuoren
seinässä olevain suurten rautaporttein avainreikään. Mutta samassa
muistui hänen mieleensä, että kenties ihmisten häijy vihollinen
saisi hänet valtoihinsa, heti kun sellainen vääryydellä koottu
aarre tulisi hänen käsiinsä. Hän alkoi pelätä sitäkin, että oli
joutunut paholaisen virittämiin ansoihin. Monta kertaa jo oli tämä
tullut eri valepuvuissa hänen luokseen tarjoamaan palveluksiaan,
luonnollisesti vaan saadakseen hänet puolelleen. Isä veti avaimen
lukosta, heitti sen kauas pois ja kiiruhti tiehensä, minkä kerkesi.
Silloin hän kuuli takaansa valittavaa ääntä. Se oli aave, joka tuli
juosten hänen jälessään ja rukoili niin liikuttavasti, että hän
kääntyisi takaisin ja täyttäisi lupauksensa; oli vielä neljännestunti
keskiyöhön -- kaikki onnistuisi niin hyvin. Mutta isä ei tahtonut
kuulla takaisin kääntymisestä ja sanoi sen aaveellekin, joka alkoi
itkeä ihan surkeasti. 'Voi minua onnetonta', valitti se, 'silloin
täytyy minun yhä edelleen odottaa vapauttamistani, kunnes tänne tulee
lintu lentäen vieraasta maasta, ja se pudottaa tänne siemenen, ja se
siemen kasvaa puuksi, ja joku kaataa sen puun ja tekee siitä kätkyen,
ja lapsi, joka on maannut kätkyessä, tulee täysikasvuiseksi. Silloin
vasta saan minä oikeuden aarteeseen ja voimaa vapauttaa itseni.'"

"Eikö isänne koskaan katunut sitä, ettei tehnyt, kuten aave pyysi?"

"Ei koskaan. Kun hän kertoi siitä meille, ja meitä säälitti
aave, oli hänellä aina tapana sanoa: 'Hän kärsi, mitä hän oli
ansainnut. Jokaisen täytyy kestää osansa sekä tässä maailmassa että
ijankaikkisuudessa. Minkä tähden Kristus muuttui ihmiseksi ja otti
kärsiäkseen vaikeimmat kärsimykset, ellei sanoakseen ja näyttääkseen
meille, miten meidän on käyttäydyttävä ja tehtävä ansaitaksemme
Jumalan rakkauden ja taivaan autuuden?' -- Mutta aurinko, näen mä,
alkaa mennä mailleen. Kunhan olemme juoneet kahvia, täytyy meidän
mennä ylös katsomaan Betlehemiä, ettei tule liika pimeä."

"Enkös tosiaankin ollut vähällä unohtaa, mitä varten tulimme tänne,
niin ihmeellisiä asioita olette kertonut minulle, ukkovaari!" sanoi
Mrakot muori kehuttuaan asianmukaisesti Enefan kahvia.

Jos Mrakot muori olikin ollut unohtamaisillaan heidän asiansa, niin
oli hänen poikansa tehnyt sen täydellisesti. Mutta syynä siihen eivät
olleetkaan ukkovaarin kertomukset, vaan hänen poikansa tyttären
puhuvat silmät. Otik heräsi kuin unesta, kuultuaan mainittavan
Betlehemiä.

Mutta kun hän sitten seisoi ylhäällä seimien edessä, joita eivät
minkään teaatterin ihanuudet olleet voineet haihduttaa hänen
mielestään -- silloin unohti tohtori kaikki muut, yksinpä Enefankin,
ja muuttui uudelleen lapseksi.

Hän tunsi taas jokaisen esineen, jokaisen olennon: täällä tytön, joka
ammensi _oikeaa_ vettä kaivosta, tuolla Herodeksen sotilaat, joiden
verenhimo oli täyttänyt hänet sellaisella kauhulla. Entä pikku Jesus
lapsi sitten pienessä kullatussa kätkyessään, jota neitsyt Maaria
heilutteli! Millä riemulla hän olikaan ajatellut pientä, kullatussa
kätkyessä makaavaa lasta joka kerta kuin hän oli ollut siivo eikä
pahoittanut muorin mieltä! Hän muuttui lapsuutensa paratiisiin,
ihanien, viattomien muistojen taivaaseen, ja kyyneleet täyttivät
hänen silmänsä ja vierivät alas hänen poskipäitään pitkin -- kenties
ensi kerran hänen tästä paratiisista lähdettyään.

Kun isoisä näki hänen mielenliikutuksensa, sai hänkin kyyneleet
silmiinsä. Nyt vasta aikoi hän suoda tohtorille Enefaa,
sydänkäpystään, jota hän oli kasvattanut sellaisella rakkaudella ja
hellyydellä, samalla kun hän itse oli seisonut haudan reunalla, katse
luotuna ijäisyyteen, johon hänen oli kohta astuttava.

"Kaikki on mielessäni; noita kolmea taulua en vaan voi muistaa",
sanoi tohtori keskeyttääkseen äänettömyyden ja koettaakseen salata
liikutustaan, "kukaties ne eivät olleet täällä minun kotona
ollessani?"

"Olivat, kyllä ne olivat", vastasi isoisä. "Mutta ne kai eivät
huvittaneet teitä niin paljon kuin Betlehem, ja siitä syystä te
ette ole pitänyt niitä muistissannekaan. Ne ovat riippuneet täällä
enemmän kuin sata vuotta. Eräs meidän esi-isistämme maalautti ne
kaikkein syntisten lohdutukseksi. Ensimäinen kuvaa Magdaleenaa, kun
hän tapasi Kristuksen puettuna puutarhuriksi hänen ylösnousemisensa
jälkeen. Tämä on Pietari, kun hän kielsi Kristuksen, ja tämä Sakeus,
kun hän istui puussa nähdäkseen paremmin vapahtajan. Koska portto,
valehtelija, joka kielsi Herramme, ja publikaani, jota koko maailma
halveksi, löysivät armon vapahtajan edessä, niin ei kenenkään ihmisen
tarvitse epäillä pelastustaan. Kaikki, jotka katuvat sydämmestään,
saavat syntinsä anteeksi."

"Ja mitä nämä vastapäisellä seinällä olevat merkit tarkoittavat?"
kysyi Mrakot muori, osottaen aivan täyteen töherrettyä seinää.

"Se on minun kalenterini."

"Teidän kalenterinne, ukkovaari? Miten se voi olla mahdollista? Minä
en totta totisesti ymmärrä hitustakaan, mitä siihen on kirjoitettu."

"Ja kuitenkin se on niin monasti auttanut minua antamaan teille
hyviä neuvoja! Mutta se ei ole koko vuodeksi, ainoastaan kahdeksi
kuukaudeksi. Ensimäisestä päivästä joulukuuta viimeiseen päivään
tammikuuta panen minä muistiin ilmat. Jos on lumisadetta, teen minä
viivan, jonka päälle vedän ristin. Jos on kaunis ilma, teen minä
myöskin viivan, mutta panen pienen ympyrän sen viereen; se tarkoittaa
aurinkoa. Jos on sateista, piirustan minä pieniä pisteitä viivan
ympärille. Sellainen ilma kuin on joulukuussa, sellainen tulee
kesäkuussakin heinäntekoaikana, ja tammikuussa ovat ilmat samanlaiset
kuin elokuussa viljaa korjatessa. Jos joku tulee minun luokseni
elo- tai heinänkorjuuaikana kysymään, minkälaisia ilmoja on tulossa --
vakaisia tai epävakaisia --, silloin minä tulen tänne ylös katsomaan,
ja sen jälkeen minä voin vastata hänelle täsmälleen oikein."

"Onpa hyvä, että meillä on teidät, ukkovaari", sanoi Mrakot muori, ja
sanat tulivat hänen sydämmensä pohjasta. "Miten kävisikään, jos te
menisitte pois, eikä kukaan pitäisi meille kalenteria!"

"Oh, jos Herramme mielestä tarvittaisiin sellaista laittaisi hän
kyllä niin, että joku toinen tekisi sen", vastasi isoisä. "Muutoin ei
teidän pidä luulla, että juuri se on tarpeellisin kylväessä ja eloa
korjatessa; vuodentulo riippuu niin paljon muustakin kuin ilmasta --
ottamatta tietysti lukuun maata ja kaikkea muuta sellaista. Ennenkun
te kylvätte esimerkiksi, katsotte kai aina, että siemenet ovat
kostutetut pyhällä vedellä, ettekä kai unohda kirjoituttaa tielle,
josta lähtee ensimäinen vako: J.N.R.K. se on: Jesus Natsarealainen,
juutalaisten kuningas? Otra teidän on pantava tuhkaan, kaura mutaan:
s.o. otra on teidän kylvettävä kuivalla ilmalla, kaura kostealla.
Perunat on teidän pantava viikon lopulla, kun on ollut vakainen sää,
eikä koskaan iltapäivällä, vaan edeltä puolisen, mieluimmin kymmenen
ja kahdentoista välillä. Jos tahdotte kauniita kaalia, jotka nousevat
pian taimelle, täytyy teidän antaa niille 'lähtösutkaus', ennenkun
kylvätte sen, s.o. teidän on kaadettava vähän paloviinaa niiden
päälle... Mutta kaiken tämän te tiedätte tietysti jo ennestään? Minä
olen sanonut sen teille niin monasti ennen."

Ja vanhuksen äänessä oli ikäänkuin hiukkasen kaipausta. Ei mistään,
mikä koski elonkorjuuta ja kylvämistä ja 'vanhoja merkkejä', hän
voinut koskaan puhua kyllikseen. Onneksi oli Mrakot muori yhtä
huvitettu näistä asioista kuin hänkin.

"Ei, ei", vastasi hän innokkaasti. "Te tiedätte niin paljon, että
vaikka minä saisin kuulla sen sata kertaa, en minä kuitenkaan koskaan
muista puoliakaan. Jatkakaa te vaan; minä koetan panna kaikki oikein
mieleeni."

"Sen te kyllä muistatte, miten teidän on risuitettava herneitä",
jatkoi ukkovaari, "ja että teidän on aina pantava lasipalanen
yhteen risuun, silloin kun hernekukat puhkeavat, sillä muutoin ne
eivät saa olla rauhassa keijukaisilta, kun ne koristelevat itseään
tanssiin. Ja miten te menettelette rottien suhteen eloaitassa? Te
tiedätte tietysti, että teidän, päästäksenne niistä erillenne, on
palmusunnuntaina tehtävä risti siunatuista kissankäpälistä ja pantava
ne aittaan, sillä ne säikäyttävät niitä eläviä pahemmin kuin mikään
muu. Ei kai kukaan emäntä unohtane sitäkään, että hänellä pitää aina
olla kotona pyhää vettä, rikkihappoa, laakerimarjoja ja suolaa sekä
tuhka 'juutaskakusta', joka hänen on pitkänäperjantaina poltettava
uunissa. Tuhka on hänen ripotettava pelloille ja puutarhan puille;
silloin ei tule mitään lehtimatoja. Suolaa on hänen pantava muutamia
rakeita maitoon, sillä silloin se ei koskaan happane. Laakerimarjoja
on hänen sekoitettava vasikan ensimäiseen ruokaan, sillä silloin
se tulee lihavaksi ja suureksi. Kun te erotatte vasikan lehmästä,
pitää teidän nykäistä muutamia karvoja sen päästä ja sekoittaa
lehmän ruokaan; silloin se ei ikävöi vasikkaa. Pyhää rikkihappoa on
teidän kovina myrskyinä pantava uunille; se suojelee tulipalolta.
Pitkänäperjantaina ei teidän pidä koskaan lainata mitään keltään
ihmiseltä, sillä silloin te pian tulette köyhäksi. Teidän pitää myös
aina sinä päivänä mennä kirnuinenne purolle, panna se vettä täyteen
ja kirnuta vettä yhtä kauan kuin te tavallisesti kirnuatte voita;
sitten pitää teidän kaataa se uudelleen puroon, ja silloin te saatte
olla rauhassa kaikilta taikatempuilta, sillä juokseva vesi vie ne
pois..."

Ja niin jatkoi ukkovaari loppumattomiin, ja Mrakot muori kuunteli
aina yhtä halukkaasti.

Tarpeellisista selityksistä muuttui ukko puhumaan taivaankappalten
vaikutuksesta maahan ja ihmisiin. Mrakot muori pisti silloin tällöin
joukkoon muutamia muistutuksia ja myönnytyksiä.

Jos Mars hallitsee taivaalla, tulee tautinen vuosi, ja silloin on
ihmisten parasta pitää oikein hyvä huoli itsestään, perheestään,
karjasta, hedelmäpuista ja muista omaisuuksistaan. Sellaisina vuosina
sattuu väliin niin kauhea kuivuus, että metsät syttyvät itsestään
tuleen. Sitä paitsi voi kyllä syntyä kuivuus muistakin syistä,
esim. jos täyttää kuolleen päänalusen heinäin sijasta höyhenillä;
silloin ei sada ainoatakaan tippaa, ennenkun höyhenet ovat mädänneet
maassa. Väliin voi myös ihmisten ahneus olla syynä kuivuuteen; kun
maanviljelijä tahtoo saada hyvän hinnan viljastaan, on hänellä tapana
joskus, jos hän on ilkeä, kaivaa leipäkakku maahan. Kuivuutta kestää
silloin siksi, kunnes joku kaivaa kakun ylös ja polttaa sen tuhaksi.
Jos Saturnus hallitsee koko vuoden, niin käy hyvin huonosti. Se on
turmiota tuottava taivaankappale, ja onpa onni, että sen ja maamme
välillä on niin monta tähteä, muutoin olisi tämä jo aikoja takaperin
mennyt aivan pilalle. Jos aurinko on kuningattarena taivaalla, tulee
ylenpalttisuus vallitsevaksi maan päällä ja kaikki onnistuu ihmiselle
hyvin; sitä vastoin syntyy helposti kuumetauteja: lavantautia,
rokkoa, ruusua. Jos kuu on herrana, tapahtuu päinvastoin; silloin
kiusaa ihmisiä kylmettymiset, nuha ja yskä, sillä sen vallalla
ollessa on luonto kylmää ja kosteaa. Kuusta tulevat kaikki sateet
ja rakeet, kaikki kaste ja sumu; se lähettää kosteutensa ensin
Jeshtshediin, ja siltä vuorelta virtaa sitten vesi ympäriinsä.
Merkurius ei vahingoita ihmisiä; lapsista, jotka, syntyvät hänen
vuotenaan, tulee aina ymmärtäväisiä ja hyväluontoisia. Venuksen
herruuden aikana vallitsee ilo maan päällä; rakkaus ja onni viihtyvät
ihmisten joukossa, eikä minäkään vuonna vietetä niin monia häitä
kuin silloin. Jupiter tuo myrskyjä, rajuilmoja, maanjäristyksiä ja
muita vaikeita tapahtumia, mutta muutoin on sen vuosi onnellista, ja
ihmisillä on aina kylliksi rahoja... J.n.e., j.n.e. kunnes ei isoisä
eikä Mrakot muori jaksaneet enää.

Sillä aikaa olivat tietysti nuoret toimessa omalla tahollaan.
Palattuaan tupaan, oli Enefa asettunut ikkunan viereen, ja tohtori
oli silmänräpäyksessä seurannut hänen perässään.

Aurinko oli juuri mennyt mailleen, hämärä peitti vähitellen maan, ja
taivaalle nousi kuu kirkkaana ja loistavana, aivan kuin olisi ollut
puhtainta hopeaa.

"Ah, katsokaa kuuta, miten kaunis se on!" huudahti Enefa
lapsellisella ilolla; niin onnellinen kuin tänään hän ei ollut
tuntenut olleensa koskaan ennen elämässään. "Sillä on aina sellainen
tekeminen, ennenkun se pääsee vuortemme yli; mutta, sitten se
meneekin aivan toisella vauhdilla! Mutta kuuletteko, kuuletteko,
miten Jeshtshedin metsät humisevat? Mitähän ne sanovat toisilleen?
Ymmärtävätköhän nekin toisiaan, samoin kuin me ihmiset ymmärrämme
toisiamme? Varmaankin; kaikki luonnossa ymmärtää omaa lajiaan, kukka
ymmärtää kukkaa, lintu lintua, ihminen ihmistä... Mutta mikä teitä
vaivaa? Vapisettehan te -- ja minkä tähden te katsotte minuun niin
omituisesti?"

"Minua ei vaivaa kerrassaan mikään!" kuiskasi Otik, puristaen
kiihkeästi Enefan kättä, joka lepäsi ikkunalaudalla. "Tulin vaan
ajatelleeksi sinun esi-isääsi, kuuluisaa lääkäriä, joka pakeni
kuninkaallisen linnan joutavista huveista ja hemmottelevasta
ylellisyydestä ja rakensi, itselleen majan erämaahan ja asui siellä
sen kanssa, joka vaatimattomuudellaan ja hyveillään miellytti häntä
monta kertaa enemmän kuin kaikki hovin mielistelevät kaunottaret...
Ja minun mielestäni hän oli maailman viisain mies!"

       *       *       *       *       *

"Jos ette keksi parempaa huvitusta täällä vuoristossamme, niin
pistäytykää tänne ja rupatelkaa jonkun aikaa meidän kanssamme", sanoi
isoisä tohtorille, kun tämä heitti jäähyväisiä Betlehem-käynnin
jälkeen. Selvää on, ettei tohtori kutsuttanut itseään kahta kertaa.
Joka päivä tuli hän vierailemaan metsänrajaiseen pieneen mökkiin.

Hän ei ollut koskaan käynyt missään sellaisella ilolla, ei koskaan
tuntenut itseään niin onnelliseksi, eikä hän ollut missään viihtynyt
niin hyvin kuin siellä. Joka kerta kuin hän astui kynnyksen yli,
valtasi hänet sama rauhan ja levollisuuden tunne, jonka hän oli
tuntenut ensi käynnillään, ja joka oli silloin ollut hänelle aivan
uusi ja outo. Siihen tuli lisäksi se, että Enefa tervehti häntä aina
niin ihastunein katsein, aivan kuin itse maailman pelastaja olisi
astunut matalaan tupaan.

Yksinpä isoisäkin alkoi voittaa entiset epäluulonsa, nähdessään,
miten vaatimattomasti tohtori käyttäytyi, ja hän sanoi häntä aina
kohteliaasti ja ystävällisesti tervetulleeksi. Jenik ainoastaan pysyi
kiinni vihamielisyydessään tohtoria kohtaan ja luikki useimmiten
tiehensä, heti kun näki hänen tulevan. Ellei hän voinut paeta,
istuutui hän johonkin nurkkaan ja näki mieli synkkänä, miten isoisä
käyttäytyi yhä ystävällisemmin ja ystävällisemmin "tuota Pragilaista"
kohtaan. Se, että sisar luotti tohtoriin ja ihaili häntä, saattoi
hänet vielä pahemmalle tuulelle; sydämmensä syvyydessä jumaloi hän
uhkeaa, ylpeää sisarta, eikä hän sietänyt ajatusta että sisarta "tuo
muuan vetäisi nenästä". "Odotahan vaan", uhkasi hän usein Enefaa,
"jonakin kauniina päivänä saat vielä nähdä, minkä lajinen ihminen hän
on, ja silloin sinä kadutkin, ettet pysynyt hänestä erilläsi samoin
kuin minä."

Enin piti isoisä tohtorista siitä syystä, että tämä kertoi niin
paljon kummallisia asioita. Päivät pääksytysten kertoi Otik hänelle
ja Enefalle kaikista vieraista maista ja kaupungeista, joita hän
oli nähnyt setänsä seurassa ja joiden teaatterit eivät koskaan
olleet saattaneet häntä unohtamaan isoisän Betlehemiä. Usein putosi
puukko vanhuksen kädestä ja neula Enefan sormista heidän kuullessaan
kaikkia näitä tuntemattomia ihmeitä -- Lontoosta ja Pariisista,
itaalialaisista kaupungeista, jotka olivat meren rannalla, ihanpa
itse meressäkin tai tulta purkavien vuorten juurella.

Kun Otik huomasi heidän suuren ihmettelynsä ja sammumattoman
halunsa saada kuulla enemmän, mietti hän koko päivät, mitä kertoisi
seuraavalla kerralla, joka voisi ihmetyttää ja huvittaa heitä.

Mutta ei viipynyt kauan, ennenkun tohtori alkoi lähteä tuvasta
ainoastaan puoleksi mielellään, usein melkein tyytymättömänä. Eihän
hän mennyt sinne huvittamaan ukkovaaria, vaan tyydyttämään omaa
sydäntään, mutta asiain näin ollen hän ei saanut koskaan tavata
Enefaa yksinään edes neljännestuntia eikä hänellä ollut koskaan
tilaisuutta puhua hänen kanssaan ystävällisesti ja suoraan. Mitä
hyötyä hänellä oli siitä, että sai joka päivä nähdä hänet ja olla
kokonaisia tunteja hänen läheisyydessään? Enefa oli Otikin paljoa
enemmän siihen aikaan, kun hän tuli tämän luokse ja luki tohtorille.

Ja taas hän alkoi kiukutella Enefalle -- nyt siitä syystä ettei
Enefakin ikävöinyt häiritsemätöntä yhdessä oloa eikä koettanut
hankkia heille tilaisuutta kohdata toisiaan kahdenkesken. Kerran
hän valitteli sitä Enefalle, kun isoisä oli mennyt hetkeksi
ulos katsomaan, oliko tuuli kääntynyt, mutta Enefa vastasi niin
viattomasti, ettei hän voinut virkkaa sanaakaan. "Te voitte sanoa
kaikki, mitä tahdotte isoisän läsnä ollessa", sanoi Enefa. "Minä en
salaa häneltä mitään."

Väliin valtasi hänet kotiin tultua sellainen ikävä Enefaa, aivan
kuin hän ei olisi nähnyt tyttöä kuukausiin. Hän hiipi silloin salaa
takaisin mökille ja kuleksi pisteaidan ulkopuolella, toivoen että
Enefa tulisi hetkeksi puutarhaan; Enefahan "oikoi selkäänsä" niin
mielellään päivän työn päätyttyä. Mutta hän ei tavannut tyttöä siellä
koskaan. Kuitenkin hän seisoi kärsivällisesti pisteaidan luona,
sillä voihan sattua, että Enefa tuli ikkunaan katsomaan, miksi koira
haukkui; mutta ei se tehnyt sitäkään. -- Muutaman kerran hän oli
huomaavinaan, että jokin olento vilahti Enefan ikkunassa; paikalla
hän hyppäsi pisteaidan yli, hiipi ikkunan luo, naputti hiljaa ruutuun
ja kuiskasi hiljaa mutta selvästi Enefan nimen. Mutta ei kuulunut
ainoatakaan ääntä vastaukseksi.

Otikin täytyi aina palata kotiin pettynein toivein.

"Tätä minä en jaksa enää kestää!" virkkoi hän taas, mitatessaan
huoneensa lattiaa pitkillä askeleilla. "Enkä minä voi enää nähdä
sitäkään, miten minun jumaloimani täytyy ommella vaatteita
ansaitakseen leipänsä. Jotain täytyy tehdä."

Mutta hän ei koskaan selvittänyt itselleen, mitä piti tehdä. Heti
kun hän oli tullut siihen, peräytyi hän aina kauhistuneena. Otikista
oli tuntunut siltä, kuin Enefan esi-isä olisi ollut maailman viisain
mies, kun oli paennut kuninkaitten saleja ja niiden komeutta ja
ylellisyyttä, ja sillä hetkellä kun hän oli sanonut sen Enefalle, oli
hän todellakin tarkoittanutkin sitä ja oli aikonut varmasti seurata
esimerkkiä. Mutta voi! -- ihminen ei viisastu yhtenä päivänä. Tohtori
Mrakot, tämä luonnon ja ihmisten pilaama, hemmoittelema suosikki sai
kokea, että sellaiseen tekoon tarvittiin sielunvoimia ja lujuutta
enemmän kuin oli aluksi luullutkaan. Ensi kerran elämässään joutui
hän oikeaan sotaan, ensi kerran kutsui hän voimiaan avuksi. Hän
huomasi silloin, että nämä makasivat ja uinuivat jossain sielun
kaukaisessa sopukassa. Ne eivät heränneet hänen aroista huudoistaan.

Otikille kävi samoin kuin käy kolmelle neljäsosalle ihmiskuntaa;
hän tahtoi olla onnellinen, mutta hänellä ei ollut kyllin rohkeutta
varmistaa teolla onneaan. Hän rakasti todellakin Enefaa siten,
joten hän ei ollut koskaan vielä rakastanut ketään, mutta yksinpä
Enefankaan läheisyydessä hän ei tuntenut sitä inhoa maailman
turhuuteen ja hulluuteen, jota hän luulotteli tuntevansa. Hän oli
syvemmällä liejussa kuin hän itse luulikaan. Vaikka hän käsitti
täydellisesti Enefan arvon ja oli äärettömästi kiintynyt hänen
kauneuteensa, peräytyi hän yhä ajattelemasta avioliittoa hänen
kanssaan. Hänkö, jolle menemistä olisi pidetty Pragin parhaimpana
naimakauppana ja joka otettiin ilolla vastaan ylhäisimpiin
kotiin, joissa oli naimaikäisiä tyttäriä, hänkö yhdistäisi
kohtalonsa köyhän talonpoikaistytön kanssa! Miten hänen tuttavansa
kohauttaisivatkaan hartioitaan ja nauraisivat hänelle, miten häntä
pilkattaisiin ja ivailtaisiin kaikkialla, missä hän oli ennen
tavannut kohteliaisuutta, ihailua ja kunnioitusta! Auttamattomasti
ja kerrassaan työnnettäisiin hänet alas korkeudesta, johon suosittu
asema ja hänen oma rakastettavaisuutensa oli hänet saattanut.

Nämä ajatukset olivat hänestä yhtä sietämättömiä kuin Enefasta
eroaminen, ja joka päivä tuli taistelu hänen rakkautensa ja
yhteiskunnallisten ennakkoluulojen välillä yhä kiihkeämmäksi.

Enefa ei huomannut mitään eikä aavistanut, miten hänen ihanteensa
taisteli ja kamppaili, ja miten tämä turhaan koetti tulla
ratkaisevaan päätökseen. Hän oli onnellinen, täydellisesti ja
aivan onnellinen, eikä hänen johtunut koskaan mieleensä ikävöidä
mitään enempää kuin mitä nykyisyys antoi hänelle. Saihan hän joka
päivä nähdä tohtorin, tohtori käyttäytyi häntä kohtaan kuin itse
hyvyys, hän tunsi, että Otik piti hänestä, hän sai kuunnella Otikia
samoin kuin Martan sisar Maria kuunteli herraansa ja mestariansa.
Tulevaisuutta hän ei ajatellut; hänen toiveensa eivät ulottuneet
kauemmaksi kuin mitä hänellä jo oli. Hän nautti täydellisesti
nykyisestä onnestaan.

Kerran kysyi isoisä, mistä tohtori piti enin kaikesta, jota hän oli
nähnyt matkoillaan.

Tohtori mietti hetkisen ennen vastaamistaan. Sen jälkeen hän sanoi,
katsoen merkitsevästi Enefaan:

"Jos olen suora, niin on se meidän Jeshtshedimme, joka on huvittanut
minua kaikista enin. Kaikkialla muualla minä olen kohdannut uusia
tuntemattomia maailmoja; täällä minä olen tavannut jäännöksen
vanhasta, unohdetusta. Kuullessani muorin puhuvan mietteistään,
teidän, isoisä, ennustavan ilmoja ja muita tapahtumia tai
onnettomuuksia, Enefan lukevan sairaille j.n.e. -- silloin muuttuu
minulle entisyys ikäänkuin eläväksi, ja minä siirryn ajatuksissani
monta vuosisataa taaksepäin. Minusta tuntuu siltä, kuin olisi mennyt
aivan vasta se aika, jolloin esi-isämme läksivät alkuperäisestä
kodistaan, vaelsivat tänne vuoristoon ja rakensivat tänne majansa.
He ajattelivat ja luulivat aivan samoin kuin tekin maailmasta ja
kaikista näkyvistä ja näkymättömistä olennoista; te kannatatte
heidän mielipiteitään, tapojaan ja mielialojaan. Tuntuupa minusta
siltäkin, kuin te itse tietämättänne olisitte ottaneet heidän
velvollisuutensa ja tehtävänsä. Esi-isillämme oli velvollisuutena
vartioida rajametsiä, jotka ulottuivat täältä Saksiin ja Preussiin
saakka. Vaikka te olette satoja vuosia olleet pelkkäin vierasten ja
vihamielisten kansanainesten ympäröimänä, ette te ole kuitenkaan
antaneet niiden tähän saakka paljoa tunkeutua tänne, vaan olette
tietämättänne, mutta kestävästi ja sitkeästi pysyneet tavoissanne,
tottumuksissanne ja mielipiteissänne. Ja sillä tavoin te olette yhä
edelleen vartioineet ja suojelleet tshekin kansan ikivanhoja rajoja."

Niin halukkaasti kuin sillä kerralla ei ukkovaari ollut vielä koskaan
kuunnellut tohtoria. Hän teki hänelle kysymyksen toisensa jälkeen,
ja enin kaikista huvitti häntä saada tietää, mistä nämä vanhat
tshekit olivat tulleet, olivatko he uskoneet Jumalaan, ja millä
tavoin he olivat hankkineet elatuksensa. -- Niin vanha kuin hän
olikin, vakuutti hän sitten, aikoi hän vielä kerran nousta Horekille,
vuorenkukkulalle, jonka hän näki ikkunoistaan, ja jossa oli kasassa
joukko kiviä. Otik tiesi nimittäin, kertoa, että ne olivat jätteitä
muutamasta linnasta, jossa mainitut rajavartijat olivat seisoneet
ja vakoilleet, oliko mitään epäiltävää näkyvissä, jossa he olivat
rukoilleet jumaliaan, ja jonne he olivat piilottaneet vaimonsa ja
lapsensa, silloin kun vihollinen oli tunkeutunut heidän maahansa ja
koettanut tulella ja miekalla hävittää heitä.

Sinä iltana ei Otik voinut ollenkaan kertoa kylliksi, hänen täytyi
puhua yhtä mittaa, ja lopulta hän tunsi voimansa olevan ihan lopussa.
Onneksi alkoi pimetä, ja isoisä kiiruhti ulos katsomaan, laskeutuiko
aurinko pilviin; siinä tapauksessa saatiin odottaa myrskyä yöksi.

"Aina ja alati täytyy minun kuunnella omaa ääntäni", puhkesi tohtori
valittamaan ukkovaarin mentyä, "enkä saa koskaan kuunnella sinun,
Enefa. Ah, missä on nyt se aika, jolloin sinä tulit luoksemme ja
kerroit minulle esi-isiesi kohtaloista? Sano, Enefa, milloin istut
ja kerrot minulle vanhoja taruja, samoin kuin silloin -- minulle,
minulle yksinäni? Milloin minä saan hallita sinua kokonaan,
tarvitsematta vaivautua vieraista katseista ja niiden läsnäolosta?"

"Miten minä uskaltaisin enää jutella vanhoja kertomuksiamme, saatuani
kuulla, miten paljon kaunista ja ihmeellistä te olette nähnyt ja
kuullut!" huudahti Enefa. "Minua ihan hävettää, että olen koskaan
kertonut niistä teille, vaikka te hyvyydessänne sanotte kuuntelevanne
niitä mielellänne."

"Voit olla aivan vakuutettu, että minä sitä tarkoitankin. Ne ihmiset,
joista sinä kerrot, ovat toisenlaisia ihmisiä kuin ne, joiden
joukossa minä olen elänyt; sinun maailmasi on kauniimpi, parempi,
täydellisempi kuin minun. Ah, pysykäämme sinun maailmassasi. Siitä
virtaa lämpö, joka tunkeutuu minun sydämmeeni ja sieluuni ja, täyttää
ne kirkkaimmalla päiväpaisteella. Minun maailmassani sitä vastoin
vallitsee talvipakkanen, joka väliin saattaa jähmettymään ihmisen
jääksi. Vasta sinun luona ollessani minä tunnen miten kylmä ja pimeä
on ulkona muiden luona. Niin, kaikki on siellä turhaa, josta minä
tulen; ainoastaan sinussa, Enefa, on totuus, ainoa, suuri totuus!"
Ja Otik tarttui Enefan käsiin ja katsoi hänen suuriin, säihkyviin
silmiinsä.

"Siten ei teidän pitäisi sanoa!" huudahti Enefa moittivasti.
"Olisipa kaunista, ellei totuutta olisi muissa kuin minussa! Sitä
on kaikissa, se on vaan nukuksissa muutamissa. Minussa puolestani
on isoisä aina koettanut herättää sitä ja kehoittanut minua aina
toimimaan sen äänen mukaan. Jos sen on herättävä kaikissa, täytyy
syntyä joku, joka ilmoittaa sen ja huutaa mahtavalla äänellä samoin
kuin ennen Kristuksen apostolit paatuneille ja välinpitämättömille:
'Nostakaa katseenne, tässä on teidän johtotähtenne, te jumalattomat
ja soaistut, jotka ette ole tähän saakka nähneet Jumalan valkeutta!
Seuratkaa sitä alati silmillänne; se on johtava teitä, niin että
lopulta huomaatte tämän valkeuden. Tähän saakka te olette pitäneet
nautintoja ja kultaa elämänne päämääränä -- tulkaa vihdoinkin
järkiinne, karkoittakaa eksyttävä pimeys sydämmistänne ja nostakaa
katseenne sinne, mihin minun käteni neuvoo: se neuvoo teitä
rakastamaan veljiänne, rakastamaan hyvää, se neuvoo siihen pöytään,
jossa, jokainen saa oman osansa, jossa kaikki ovat toistensa
vertaisia'... Mutta mitenkä minä uskaltaisin selittää teille, mitä
teidän on sanottava ihmisille! Kun sopiva hetki tulee, kun te
näette, että sielut ovat valmiita kuuntelemaan ja seuraamaan teitä,
tiedätte te kyllä, itse parhaiten, mitä teidän on sanottava heille.
Milloin, voi milloin se hetki tulee, jota minä niin ikävöin? Minä
ikävöin, sillä minä tahdon, että koko maailma notkistaisi teille
polvea, samoin kuin minä teen ajatuksissani... Mutta moni koettaa
kyllä paetakin teitä, sillä minä huomaan yhä enemmän ja enemmän,
että ihmiset rakastavat pimeyttä enemmän kuin valkeutta, ja että
he mieluimmin tahtoisivat, että olisi aina yö, ei koskaan päivä.
Varmaankin saatte te, valon sotilas, puolustaa itseänne muillakin
aseilla kuin sanan miekalla -- ah, elkää saattako itseänne turhan
tähden vaaralle alttiiksi! Totuudelle kuoleminen on jumalallista,
mutta sille eläminen on myöskin suurta. Käyköönpä kuitenkin miten
tahansa, tulkoonpa palkaksenne voitto tai kuolema -- se on kuitenkin
varmaa, että minun sydämmeeni on pystytetty alttari, josta ei kukaan
eikä mikään voi karkoittaa teitä."

Ja Enefa hyppäsi tuoliltaan, vaipui polvilleen tohtorin eteen
ja kohotti kyyneleiset kasvonsa ja ristiin pannut kätensä häntä
kohti. Nyt vihdoinkin hän oli saanut sanoa tohtorille, mitä hän oli
niin kauan miettinyt: että hänen sydämmellensä Otik oli puhunut
sepittäessään "Oikeutta ikävöivänsä."

Ei ole mikään niin rikas kuin rikas nuori mieli. Se antaa
antamistaan, tuhlaavasti, kiihkeästi, sokeasti -- se antaa pois
kauneimmat ajatuksensa, suurimmat, enin rakastetut unelmansa,
ja jokaisesta ajatuksesta, jokaisesta unelmasta, jonka se siten
lahjoittaa pois, saa se kymmenkertaista ihanamman, suuremman ja
kauniimman korvauksen.

Alttari, jonka Enefa oli pystyttänyt tohtorille, oli hänen oma
tekemänsä ja hänen omista rakennusaineistaan; tohtorin tehtävä oli
ollut siinä ainoastaan vastaanottava: ei turmella. Enefalla oli ollut
niin äärettömän paljon annettavaa, niin paljon koottua rikkautta,
että hänen oli suorastaan täytynyt käyttää sitä sillä tavoin: hänellä
oli ollut määrätön varasto rakkautta uhrata, mutta ei ollut ketään
sen vastaanottajaa; hänellä oli ollut tarve katsoa johonkin ylös,
ihailla jotain, eikä ukkovaari ollut osannut täyttää sitä kokonaan;
sillä he olivat olleet liiaksi yhtäläisiä. Hän oli hautonut aatteita
ja tunteita, joille hän oli turhaan etsinyt holhojaa.

Siten hänen ajatuksensa olivat joskus pysähtyneet naapurin poikaan,
nuoreen mieheen, josta hän oli kuullut niin paljon puhuttavan,
ja joka käytti niin monta, monta vuotta elämästään tietojen
hankkimiseen. Mistä syystä hän mahtoikaan tehdä niin? Luonnollisesti
sitä varten, että olisi sitten oppimattomain raukkain opettajana
ja apuna! Mitähän hän mahtoi oppia? Ah, varmaankin kaikkea, sillä
tiesihän isoisäkin niin paljon, vaikkei hän ollut koskaan lukenut
-- mitä sitten Mrakot muorin poika, jonka ei tarvinnut ajatellakaan
muuta kuin viisauden hankkimista! Ja äiti, joka niin usein valitteli
hänestä! Miten hän voi tehdä sitä, kun poika kuitenkin oli pyhittänyt
elämänsä ainoastaan kaikelle suurelle ja kauniille! Hän tarvitsi
rahoja -- mitä sitten? Hän auttoi tietysti muita. Hän ei tahtonut
tulla tervehtimään muoria -- mitä sitten? Hänellä ei luonnollisesti
ollut aikaa. Ja siten yltyi Enefa vähitellen puolustamaan tohtoria,
ja se, jonka puolta täytyy alituiseen pitää, se tulee meille
rakkaaksi, samoin kuin kaikki, jonka puolesta taistelemme ja jota
tunnemme suojelevamme.

Askel askeleelta kasvoi tohtori siten kiinni hänen sydämmeensä
ihanteena, hänen oman itsensä täydellisenä, kirkkaana heijastuksena,
jolle hän tietämättään antoi kaikki ne ominaisuudet, kaikki tunteet
ja pyrinnöt, joita hän kunnioitti. Kauan oli tämä jumaloiminen arkaa
ja epäilevää ja ainoastaan puoleksi tunnustettua; sen jälkeen tuli
'Oikeutta ikävöivä' aivan kuin sytyttävä kipuna. Siitä hän sai varman
vakuutuksen olleensa oikeassa, se ikäänkuin antoi hänelle ikävöidyn
oikeuden antaa Otikille kaikki, kaikki...

Otik ei muistanut 'Oikeutta ikävöiväänsä' eikä siitä syystä
ymmärtänyt Enefaa täydellisesti, mutta hän oli syvästi liikutettu.
Maatessaan siinä hänen jalkojensa juuressa, kyyneleiset kasvot
häneen käännettyinä ja ihastunut, leimuava katse häneen luotuna,
näytti Enefa hänen mielestään tuhat kertaa kauniimmalta kuin ennen.
Jokaisesta Enefan sanasta huokui palavaa, melkeinpä yliaistillista
rakkautta, ja ääni kuului jumalalliselta. Niin rakastettu hän ei
ollut koskaan voinut luulla olevansa.

"Niin, minä tahdon elää ja elänkin, mutta en kellenkään muulle kuin
sinulle", huudahti hän, nostaessaan ylös Enefan ja painaessaan häntä
rintaansa vastaan. "Sinä ansaitset sen, että minä pyhitän sinulle
koko elämäni ja kieltäydyn tähtesi kaikesta muusta; sellaista
aarretta, kuin se, minkä sinä lahjoitat minulle sydämmessäsi ja
sydämmelläsi, ei löydy koko maan päältä. Tahdotko ruveta minun
suojelusenkelikseni, tahdotko ruveta kumppanikseni, omaksitunnokseni,
vaimokseni?"

Enefa vastasi ainoastaan hiljaa huokaisten, irrottautui Otikin
sylistä ja kiiruhti pieneen kamariinsa. Tällä taivaallisen onnen
hetkellä täytyi hänen olla yksinään.

"Niin, hän tulee omakseni, hänen täytyy tulla omakseni", kaikui ääni
Otikin sydämmessä, hänen kävellessään kotiin päin ja kääntyessään
vähän väliä katsomaan, eikö Enefa ollut tullut ulos etehisen
portaille ja viitannut hänelle sieltä viimeistä jäähyvästiään. "Sillä
lailla kuin hän ei kukaan voisi rakastaa minua; ei ole suorastaan
ketään, joka enää ymmärtäisi rakastaa sillä tavoin. Oi, mikä onni,
mikä ääretön autuus odottaakaan minua hänen rinnallaan -- ainoan,
jota olen milloinkaan rakastanut sydämmestäni! Pitäköön koko Prag
minua narrinaan, ja naurakoon minulle kaikki sen pölkkypäät --
siksi kunnes tulen ja näytän heille vaimoni... Mutta sitä minä en
tee heti; minä vihitytän itseni häneen kaikessa hiljaisuudessa,
ja sitten lähdemme pitkälle häämatkalle -- matkoilla hän oppii
pikemmin ja kokonaan sen, mitä minun vaimoni on välttämätöntä
tietää. Lahjakkaisuudellaan ja synnynnäisellä hienoudellaan
käytöksessä ja käsityksessä voi hän vuoden kuluttua kilpailla kenenkä
maailman naisen kanssa tahansa ja olla Pragin hienoimpain salien
kaunistuksena... Oi, miten onnellinen mies minä kuitenkin olen!
Minulla ei ole ainoatakaan toivetta, ei ainoatakaan mielihalua --
kaikki, kaikki ne ovat täytetyt!"

Tohtori luuli varmasti sydämmensä lopultakin voittaneen täydellisesti
kaikki ennakkoluulot. Mutta se vaan osotti, miten peräti vähän hän
itse tunsi tätä sydäntä.

       *       *       *       *       *

Siihen asti oli tohtori käynyt Podhaiskyllä aina iltapäivällä, eikä
hän seuraavanakaan päivänä tahtonut tehdä tästä mitään poikkeusta.
Tunnit tuntuivat tietysti pitkiltä, mutta olihan hänellä kuitenkin
päämaali odotettavana, ja sitä paitsi oli hänen päänsä nyt niin
täynnä ajatuksia, suunnitelmia ja tuumia -- sillä ei hän kuitenkaan
ollut niin kokonaan hetken lapsi, kuin hän joskus tahtoi näyttää --
että hänkin tunsi tarvitsevansa yksinäisyyttä. Luonnollisesti hän
aikoi antaa myöskin ukkovaarille ja äidilleen tiedon päätöksestään,
mutta se oli hänen mielestään hyvin ikävä velvollisuus, josta syystä
hän päätti siirtää sen ainakin huomiseksi. Hän tahtoi ensin vielä
kerran puhutella Enefaa.

Tavallisuuden mukaan käytti hän aamupuolensa 'metsästämiseen',
joka oli julkinen nimitys hänen tuumattomilla kuleksimisillaan
metsissä. Ja tänään voi otus olla jos suinkin vielä levollisempi kuin
tavallisesti. Tohtori ei ajatellut mitään muuta kuin elämänsä suurta
muutosta, suurta, urhoollista päätöstä, jonka hän oli tehnyt. Väliin
valtasi hänet sellainen ääretön onni, että hän olisi tahtonut huutaa
siitä linnuille ja kukille ja puille; ja hän oli varma, että linnut
onnitellakseen häntä olisivat visertäneet kovemmin, puut humisseet
kuuluvammin ja kukat tuoksuneet suloisemmin. Väliin hän taas oli
täynnä mietteitä ja suunnitelmia, miten hän järjestäisi elämänsä,
minne tekisi häämatkan, j.n.e., ja lopuksi valtasivat hänet välistä
uudelleen tyhmät epäilykset, joutavat arvelut. Mutta ne tunteet hän
voi onneksi heti tukahuttaa.

Päivällisen seutuun hän läksi kotia päin ja meni suoraan
huoneeseensa. Tultuaan kynnykselle, tervehti häntä kaikuva nauru,
ja äärimmäiseksi hämmästyksekseen, joka oli sitä paitsi perin
vastenmielinen, huomasi hän kaksi ystäväänsä Pragista, jotka
loikoivat hänen sohvallaan -- _Enefan_ sohvalla! Ne olivat iloisia
veikkoja, joiden seurassa hän oli viettänyt monta hetkeä, ja jotka
olivat kuuluneet niihin, jotka uutterimmin olivat turvautuneet hänen
kukkaroonsa.

Nämä herrat olivat katsoneet hänen lähtöään tietysti kaikkea muuta
kuin iloissaan, mutta he olivat lohdutelleet itseään sillä, että hän
tulisi viikon kuluttua takaisin. Hänen siveyttä saarnaava äitinsä ei
varmaankaan voisi kahlehtia häntä enää siellä kaukaisessa erämaassa.
Suureksi hämmästyksekseen huomasivat he erehtyneensä. Kului viikko
viikon jälkeen, eikä kuulunut mitään Otikia. He kirjoittivat
hänelle, mutta eivät saaneet vastausta; he kirjoittivat uudelleen
-- mutta ei sittenkään mitään tietoja hänestä. Silloin he alkoivat
ruveta epäilemään, etteivät asiat olleet oikein. Kenties äiti
aavisti päällekirjoituksesta, keneltä kirjeet tulivat, ja salasi
ne häneltä, tai kenties hänen oli onnistunut saada Otik jättämään
virkamiesura mielestään ja jäämään hänen luokseen. Tämä viimeinen
olisi ollut heille melkoinen pettymys. He päättivät itse matkustaa
häntä tervehtimään, vapauttaa hänet, jos hän todellakin oli äidin
kahleissa, sekä viedä hänet riemulla takaisin Pragiin. Tässä heidän
päätöksessään antoi heille innokkaasti tukea setä, joka useammasta
kuin yhdestä syystä olisi tuntenut pettyvänsä, jos hänen entinen
holhottinsa olisi tällä tavoin lopettanut uransa.

Nähtyään toverinsa sai Otik halun paeta, piilottautua heiltä. Hänestä
tuntui, kuin hän vihannoivasta puutarhasta olisi astunut pimeään
luolaan. Koko huoneen ilma tuntui hänen mielestään saastutetulta
heidän siellä olostaan; runollisuuden, puhtauden ja pyhyyden,
joka Enefan käynnistä saakka oli näyttänyt hänestä levänneen
siellä, olivat he karkoittaneet ainiaaksi sieltä. Ennen ei heidän
kohtuullisesti löyhä siveellisyytensä ollut koskaan tuntunut
vaivaavan häntä; hänen mielestään oli pääasia ollut se, että he
olivat voineet valmistaa hänelle iloisen hetken, että he ottivat
elämän yhtä iloiselta kannalta kuin hänkin; mutta nyt oli muute
liiaksi suuri, juopa, liiaksi leveä.

Tottumus ja kasvatus olivat kuitenkin valtavammat kuin
vastenmielisyyden ja inhon tunne. Hän tervehti heitä iloisesti
hämmästyneen näköisenä. Hänelle ei juolahtanut mieleenkään näyttää,
ettei hän ollut koskaan pyytänyt heitä tulemaan, että he olivat
tulleet täydellisesti sopimattomalla ajalla, ja ettei varmaankaan
mitkään ystävyyden tunteet olleet vietelleet heitä tänne, vaan
ainoastaan itsekkäät tuumat. Molemmilla heillä oli aina ollut häneen
suuri vaikutus, sillä heillä oli myrkyllinen, sujuva kieli ja he
pitivät itse kunniana tätä sujuvuutta, jota he uskottelivat muille
lahjomattomaksi suoruudeksi ja rehellisyydeksi. Välttääkseen heidän
purevaa ivaansa tai saadakseen heidän mieltymyksensä oli Otik monasti
tehnyt sellaista, johon hän ei olisi muutoin koskaan tehnyt itseään
syypääksi, ja josta hän olisi maksanut paljon, jos olisi saanut sen
tekemättömäksi. Mutta hänellä ei ollut kuskaan ollut voimaa vetäytyä
heistä erilleen, jos hän joskus olikin toivonut voida tehdä siten; he
olivat imeytyneet häneen kiinni kuin verimadot.

Tälläkin kertaa antautui Otik ystäväinsä vaikutukselle alttiiksi. Hän
puhdisti itseään sillä, ettei hän ollut saanut heidän kirjeitään ja
pyysi heidät heti päivälliselle. Äiti, joka oli nähnyt hänen tulevan
kotiin, oli lähettänyt Ankan tuomaan ruuan hänen huoneeseensa, ettei
heidän tarvinnut vaivata itseään tulemalla alas. Hän ei pitänyt
poikansa vieraista; hän aavisti heti, että Otik juuri heidän kanssaan
käveli useimmin Prsjikopilla ja että hän juuri heidän seurassaan
hävitti enimmän rahoja.

Istuuduttiin pöytään. Ystävät ottivat armollisesti vastaan
tohtorin anteeksipyynnöt maalaisaterian yksinkertaisuudesta ja
tarttuivat ruokiin hyvin halukkaasti, mutta eivät siltä antaneet
niiden tukkia suitaan. He nauroivat ja laskivat leikkiä yhtenään
ja kertoivat milloin mistäkin, mitä oli tapahtunut, Otikin poissa
ollessa pääkaupungista. Niin ja niin monta naissydäntä, kertoivat
he tuttavallisesti toisilleen silmää iskien, oli särkynyt surusta
hänen lähtönsä vuoksi, ja niin ja niin monta särkyi lisäksi, ellei
hän lähtenyt heidän kanssaan takaisin kaupunkiin ja kiiruhtanut
lohduttamaan niiden onnettomia omistajattaria.

Otikin korvissa kuului tämä sisällyksetön lörpötys aluksi variksien
raakumiselta satakieliä täynnä olevassa puistossa. Hänen mielensä
oli vielä täynnä eilispäivän suloisia muistoja, ja kauan ne
olivat vallalla nykyisistä huonoista ja halpamaisista. Mutta kuta
kauemman hän kuunteli raakumista, sitä tutummalta se kuului, hän
tottui siihen uudelleen, ja ennen tunnin kuluttua hän palkitsi
ystäviensä sukkeluudet sydämmellisellä naurulla ja yhtyi itse heidän
iloisuuteensa.

Ruokalaji toisensa perästä tuotiin pöytään ja katosi vierasten
nälkäisiin suihin, ja sama oli juomienkin laita. Lasia tyhjennettiin
niin ahkerasti, ettei Anka saanut tehdä muuta kuin juosta
oluthaarikkoa täyttämässä.

Yht'äkkiä huomasi Otik, että ystävät loivat alituisesti häneen
merkitseviä katseita ja nauraen pukkasivat toisiaan kupeeseen.

Hän ei voinut olla olevinaan mitään huomaamatta. He tekivät sitä
tahallaan, että hän huomaisi sen.

"Te nauratte minulle näemmä", sanoi hän, pidettyään heitä
ensin hetken harmissaan silmällä. "Mikä on syynä? Kenties nämä
maalaislaitokset tuntuvat teistä naurettavilta? Mutta pyysinhän
minä teiltä edeltäkäsin anteeksi." "Ei suinkaan, ei suinkaan, tästä
ei puutu mitään... kaikki on mainiota... Ei, me vaan iloitsemme,
että sallima on antanut meidän nähdä näyn, joka on tavaton meidän
järkevällä ajallamme", nauroivat he molemmat. "Miehen, joka on
korviaan myöten rakastunut."

Otik tunsi kasvonsa muuttuvan tulipunasiksi.

"Kas vaan, miten hän punastuu!" huusivat he molemmat ja kiemuroivat
sohvalla pakahtumaisillaan nauruunsa.

Otikin päätä alkoi huimata.

"Minuako te siis pidätte sinä ihmeellisenä näkynä?" kysyi hän niin
kylmäverisesti kuin voi ja koetti yhtyä heidän nauruunsa.

"Niin, elä rapeakaan kieltämään; me tiedämme kaikki!" huusivat he,
yhä hillittömän iloisina.

"Antakaa minun olla rauhassa tyhmyyksiltänne, minä pyydän teitä!
Tiedättehän, etten minä ymmärrä leikkiä sellaisissa asioissa. Mistä
te olette saaneet sellaisia tyhmyyksiä päähänne? Eikö poika voi olla
neljää viikkoa äitinsä luona, niin ettei hänestä levitellä tyhmiä
juttuja?" puhkesi Otik sanomaan, antaen harminsa vapaasti raivota.

"Kas miten hän raivoaa, puree hammasta ja hyppii tuolilla
kiukuissaan! Emmepä kuitenkaan olisi uskoneet satuttaneemme hellään
paikkaan niin tarkoilleen!"

"Siinä se nyt on! Nyt te tunnustatte, että se oli ainoastaan teidän
tyhmiä päähänpistojanne!"

"_Meidän_, kun koko Prag puhuu siitä!" Otik säpsähti ja tuli taas
tulipunaseksi. Siis tiedettiin jo Pragissakin, mitä täällä oli
tekeillä! Hän oli joka miehen suussa, ja toveriensa naurusta voi hän
päättää, millä tavoin hänestä puhuttiin. Hetki, jota hän oli niin
paljon pelännyt, oli tullut, ennenkun hän oli aavistanutkaan. Se oli
tullut, ennenkun hän oli ollenkaan ennättänyt valmistautua ottamaan
sitä vastaan.

Mutta millä taikatempulla olikaan uutinen mahtanut joutua hänen
pääkaupunkilaistuttaviensa korviin? Kukahan ihminen olikaan
ilmoittanut sen? Tohtori koetti turhaan selville saada kuka oli
ilmaissut hänen salaisuutensa juuri siellä, jossa hän olisi
mieluimmin tahtonut sen olevan salassa. Hän ei aavistanut, että
ystävät olivat vasta täällä saaneet vihiä asian todellisesta
laidasta. Heidän odottaessa Otikia oli vanha Anka ollut ylhäällä
tiedustamassa, tarvitsivatko he mitään, ja he olivat silloin
käyttäneet tilaisuutta ja kysyneet, millä tohtori kulutti täällä
maalla aikansa, mitä hän toimi, ja oliko hän tehnyt uusia
tuttavuuksia. "Emmepä ikimaailmassa olisi aavistaneet sinusta
sellaista", jatkoivat he ärsyttääkseen häntä. Hänen ilmeinen raivonsa
huvitti heitä sanomattomasti. "Onneton nuori mies! Ajattele, mitä
teet! Tuotathan sinä ikuisen häpeän sekä itsellesi että kaikille
Pragin viisaustieteen tohtoreille! Ethän ole ainoastaan rakastunut,
vaan aijotpa naidakin! Tämä menee kaikkein suvaittujen rajojen yli!"

"Surkuttelenpa todellakin, että olette tällä lyhyellä eroajallamme
oppineet uskomaan kaikenmoisia akkain juoruja", vastasi Otik, tuskin
hilliten vihaansa. "Te olette nähtävästi juoneet pilalle vähäisen
järkenne!"

"Se oli siis totta, mitä me kuulimme", huusivat ystävät; "hän on
itsekin tullut talonpoikaissukkelaksi!"

"Teidän kanssanne ei kannata puhua."

"Niin, niin, ollaan nyt järkeviä... Puhukaamme jostakin muusta,
koska sinä otat niin suuttuaksesi tästä aineesta. Et sinä, Otik,
voi varmaankaan kertoa, mikä se on tuo pieni tupa, joka on tuolla
metsän rajalla, vuoren, juurella? Olemme kuulleet sanottavan, että
siellä asuu sellainen ihmeellinen ihminen, joka ei ainoastaan ompele
vaatteita sekä ukoille että muijille, vaan osaa parantaa tautejakin
paremmin kuin mitkään professorit. Eikö hän ole lukenut sinullekin
amputautiin -- vai miksikä sitä sanotaankaan?"

Otik istui kiusallisen hämmästyksen lyömänä. Kun heillä kerta oli
niin hyvät tiedot, niin ei maksanut edes vaivaa koetella kieltää.

"Vai niin, siitäkö te pidätte niin suurta meteliä!" sanoi hän
tehdyllä välinpitämättömyydellä. "Teidän puheestanne päättäen on
jotain ääretöntä, että minä huvittelen muutaman tytön kanssa!"

"On eroitus tytön ja tytön välillä, sinä suosituin kylätyttöjen
lemmikki! Tämä on niin hyvätapainen ja siveellinen, että jos hän
sallii sinun painaa suutelon kädelleen, niin merkitsee se sitä, että
sinä olet antanut hänelle edeltäkäsin kirjallisen aviolupauksen, joka
on kymmenen todistajan allekirjoittama. Sinä taidat istua oikealla
nälkäparannuksella, poika parka."

Vanha Anka olisi varmaankin puolustanut kiihkeästi Enefaa, jos herrat
hänen läsnäollessaan olisivat rohenneet laskea leikkiä hänestä. Mitä
Otikiin tuli, oli koko hänen entinen itserakkautensa noussut hurjaksi
sitä haavoitettaessa. Pragissa sanottiin siis, ettei hän aikonut
ainoastaan naida kyläompelijatarta, vaan että hän, vastustamaton,
oli nöyrä ihailija, jonka täytyi ostaa kalliilla hinnalla pieninkin
suosionosotus! Sitä hän ei voinut sietää! Sehän ei ollut totta -- se
oli äärimmäistä panettelua!

"Olisipa se aivan minun tapaistani!" vastasi hän hartioitaan
kohauttaen. Hän inhosi itseään jo edeltäkäsin siitä, mitä hän aikoi
sanoa, mutta hän ei voinut muuta. Hänen täytyi vaikka millä hinnalla
pelastaa kunniansa; kaiken muun voi voittaa takaisin, ainoastaan sitä
ei. Jos sen on kerta kadottanut ihmisten silmissä, tiesi hän ettei
sitä saa takaisin.

"Onpa todellakin kummallista, että te, jotka olette tunteneet minut
niin kauan, ette ole vielä päässeet perille, etten minä koskaan osta
huvejani niin kalliisti. Sanonpa teille totuuden parilla sanalla:
minulla oli todellakin kunnia voittaa heti ensi hetkellä tuon tytön
sydän -- hän rupesi oikein jumaloimaan minua -- ja minä olin niin
hyväsydämminen, etten työntänyt häntä luotani. Minun täytyy sitä
paitsi tunnustaa, että tämä pieni tapaus tuli jotenkin sopivaan
aikaan. Voitte kai ajatella, miten ikävä täällä olisi ollut, muuten.
Kun minua haluttaa, menen minä nyt ja asetun hänen ikkunansa eteen ja
suutelen hänen ruusuposkiaan, mutta tarvitsematta tehdä edeltäkäsin
mitään aviolupausta... En ole minuuttiakaan ajatellut rakkautta
ja vielä vähemmän avioliittoa... Mutta minua todellakin hävettää,
että minun pitää istua ja uskoa tätä teille... Minkä tähden te ette
jättäneet minua rauhaan?"

Hänen ystävänsä huomasivat hänen olevan suuttuneena täydellä todella
ja he kiiruhtivat vetämään toista virttä. Heidän tarkoituksensa ei
ollut suututtaa häntä toden perästä.

"Minkä tähden sinä niin suutut, sehän ei ole ollut koskaan
tapasi", nauroivat he. "Eikö vähäinen leikinlasku ole sallittu
ystävien kesken? Ei kukaan ihminen Pragissa puhu sinun olevan
rakastunut tai aikovan naida, emmekä me eikä kutkaan muut aijokaan
tehdä sinusta pilkkaa. Meidän pisti päähämme kiusata sinua, kun
teidän palvelustyttönne kertoi meille, että sinä joka ilta menet
tervehtimään tuonne metsässä olevaan tupaan, jossa taitaa olla
sellainen tyttö, joka hänen kertomuksensa mukaan on täydellisyys
itse. Tunnemmehan me sinua kylliksi, jotta tiedämme, että jos
oletkin ruvennut hänen kanssaan pieniin asioihin, niin olet tehnyt
sen ainoastaan ajan ratoksi. Miten sinä voit edes luulla, että
me täydellä todella epäilimme sinun aikovan naida kyläräätälin
tytön, tai mikä se ukko liekään ollut!... Ei, Otik, tänään sinä et
ymmärtänyt leikkiä! Voit kernaasti hankkia tänne maljan punssia, niin
tyhjennämme sen ja unohdamme nuo tyhmyydet."

Otik ei uskonut, että se, mitä he olivat sanoneet, oli ollut heidän
omia päähänpistojaan, mutta hän oli kuitenkin iloinen siitä, että
he näyttivät aikovan lopettaa sukkeluutensa ja johtaa keskustelun
toisiin asioihin. Hän veti helpotuksen huokauksen ja toivoi vaan,
että olisi voinut yhdellä kertaa ja samalla karkoittaa tämän lyhyen
hetken mielestään.

Hän nousi mielellään ja avasi oven, aikoen huutaa Ankaa. Mutta sanat
kuolivat hänen huulilleen. Muutamia kummallisia ääniä tunkeutui
hänen korviinsa vinniltä, ja hän huomasi puolipimeässä Jenikin, joka
nojautui ääneensä nyyhkyttäen porraskaiteeseen.

Mrakot muori oli käyttänyt tätä tänään Ankan apulaisena
tarjoamisessa. Hänet oli lähetetty ylös viemään täytettyä
oluthaarikkoa, mutta oli odottanut oven ulkopuolella, kunnes
Anka tulisi ja ottaisi sen häneltä, sillä hän oli liiaksi kaino
uskaltaakseen itse mennä vieraiden luokse. Sitä paitsi oli Anka
pyytänyt häntä viipymään siellä siksi, kunnes hän tuli korjaamaan
ruokaa pöydästä, sillä silloin soveltui hänen hyvin kantaa alas
lautasia. Odottaessaan hän oli tullut tahtomattaan kuunnelleeksi
keskustelua, ja vaikka hän ei olisi kuunnellutkaan alusta alkaen,
olisi hän luonnollisesti tehnyt sen heti, kun hän alkoi ymmärtää,
että se koski hänen omaa sisartaan.

Tällä kerralla pelästyi tohtori Jenikiä yhtä paljon kuin Jenik oli
pelästynyt tohtoria, hänen tuodessaan ruusu- ja liljamehua.

"Minkä tähden sinä itket?" kysyi Otik epävarmalla äänellä.

Jenik oli oikaissut itsensä.

"Sen te tiedätte parhaiten itse", vastasi hän, tarkastellessaan
tohtoria ynseällä, halveksivalla katseella.

"Miten minä voisin tietää, mistä sinä laittaudut tillittämään, senkin
hölmö!"

"Minä kuulin jok'ikisen sanan, jonka te sanoitte, kun te vakuutitte,
että te vaan kujeilitte minun sisareni kanssa. Mutta se, joka
kujeilee rehellisen ihmisen kanssa, se ei ole itse rehellinen."

"Joko sinä kuulit aivan väärin, tai olet sinä kuvitellut mielessäsi
kaikki", sanoi tohtori koettaen epätoivoissaan päästä asiasta
erilleen.

Jenik ainoastaan hymyili halveksivasti.

"Minä vakuutan sinulle, että sinä kuulit väärin; meillä ei ole
ollut edes puhettakaan sisarestasi. Mutta asianlaita on se, että
sinä kannat minulle salaista vihaa etkä soisi minun tulevan teitä
tervehtimään. Nyt sinä luulet estäväsi sen sillä, että panet minusta
kokoon muutamia valheita... Jos sinä todellakin suutuit minuun
silloin kerta, siitä että minä tartuin sinuun kovanlaisesti kiinni ja
huusin vähän liika kovaa, niin voit kai antaa sen olla uneuksissa.
Kas tuossa on sinulle kolikka kaupan tekiäisiksi, ja heitä nyt kaikki
tyhmät kuvittelut mielestäsi."

Näin sanoen otti tohtori suuren, kirkkaan hopearahan lompakostaan ja
tarjosi sitä pojalle.

Mutta Jenik vetäytyi kiivaasti taapäin.

"Rahan te voitte pitää itse!" huusi hän vihoissaan. "Minä en anna
lahjoa itseäni. Minkä minä kuulin, sen minä kuulin, ja minä aijon
kertoa sen sanasta sanaan Enefalle, jotta hän saa tietää, minkälainen
te olette..."

Ja ennenkun tohtori ennätti estää sitä, oli Jenik jo hyökännyt
rajusti portaita alas ja ulos pihalle.

Tohtorin täytyi seista hyvän aikaa ja miettiä, ennenkun hän muisti,
mitä varten hän oikeastaan oli tullut vinnille. Lopulta hän sai
huudetuksi Ankaa ja käski häntä laittamaan lämmintä vettä maljaksi.
Jenikin uhkaus oli aivan kuin halvannut hänet; hän tiesi, että poika
panisi sen täytäntöön.

"Enefa ei ole uskova häntä", lohdutteli hän itseään; "ja vaikka hän
uskoisikin, luottanee hän kuitenkin enemmän minuun, kun minä sanon
hänelle, ettei se ole totta. Olisipa kaunista, jos hän uskoisi
enemmän tuollaista poikanaskalia kuin minua!"

Tohtori palasi sisään. Hän tunsi olevansa harmillisella päällä.
Hän joi olutta, viiniä, punssia -- kaikkea, mitä hänen ystävänsä
kaatoivat hänelle; hän tyhjensi lasin toisensa perästä heidän
onnekseen, nauroi ja laski leikkiä, mutta sillä aikaa vaivasi
pistävä oka hänen sydäntään. Mitähän Enefa sanoo, kun poika tulee
kotiin ja kertoo kuulemansa? Tämä kysymys kiusasi häntä yhtenänsä
-- hän koetti turhaan päästä siitä erilleen, turhaan työntää sitä
luotaan, karkoittaa sitä. "Hän ei tule uskomaan Jenikiä", vastasi hän
itselleen puoleksi koneellisesti; "hän ei tule uskomaan Jenikiä",
kertoi hän, noustuaan seisomaan ja mentyään ikkunan luo luodakseen
katseen pieneen tupaan.

Mutta vaikka hän oli ainakin sata kertaa iltapäivällä antanut
itselleen sen vastauksen, ei hän sittenkään voinut saada rauhaa
mielessään. Lopulta hän kysyi Jenikiä: pojan kasvoista hän voisi
arvata, miten asiat olivat hänen kotonaan.

Jenikiä ei ollutkaan saapuvilla. Ei kukaan ihminen voinut käsittää,
minne poika oli joutunut, selitti Anka; hän oli livistänyt tiehensä
ja jättänyt oluthaarikan vinnille. Sepä vasta oli kauniisti tehty,
kun hänellä oli työtä joka nurkassa, koko talo oli ylösalaisin,
sen jälkeen kun nuo vieraat herrat olivat tulleet; heille piti
olla milloin sitä, milloin tätä eivätkä he näyttäneet koskaan
saavan tarpeeksensa, ei ruokaa eikä juomaa. -- Viimeistä hän ei
luonnollisesti sanonut ääneensä.

"Ei kai tämä ole ensi kerta kun hän juoksee tällä tavoin tiehensä,
juuri kuin tarvitsette häntä parhaiten?" tiedusteli Otik.

"On kyllä, sehän se juuri on kummallisinta", vastasi Anka innoissaan.
"Hän on muutoin hyvin tarkka."

Tohtori alkoi epäillä, etteivät nyt asiat olleet mökissä oikealla
tolalla.

"Minä en voi mitenkään antaa tämän mennä menoaan", ajatteli hän,
"minun täytyy asettaa jotenkin, että pääsen erilleni näistä
painajaisista ja saan vielä tänä päivänä puhutella Enefaa. Minä menen
hänen luokseen iltapäivällä, kuten tavallisesti, jotta hän näkee,
ettei minulla ole huono omatunto, vaikka tiedän, että tuo kirottu
poika onkin mennyt valehtelemaan jos mitä minun niskoilleni. Se on
oleva vaikea hetki, mutta minun täytyy kestää se, ei auta. Enefa
rupeaa tietysti itkemään ja valittamaan ja antaa minulle runsaasti
nuhteita ja soimauksia, mutta, kuten sanottu, minun täytyy kestää
Niin kauan kuin voin, kiellän minä ja sanon, että Jenik on kuullut
väärin, mutta jos se ei auta, niin sanon suoraan, mistä syystä
minun täytyy pitää salassa suhdettani häneen. Hän ei tunne minun
maailmaani, joka on monessa suhteessa hyvin huono ja halveksittava,
mutta jossa minä nyt kuitenkin elän ja johon minun siitä syystä
täytyy alistua, tahdonpa sitten tai en. Hän ei aavista, minkälaista
naurua sellainen yhdistyminen kuin minun herättää -- ei olisi
puoleksikaan niin vaarallista, jos hän olisi ollut kapakkatyttö tai
tanssijatar. Ihmiset herkeävät aivan yksinkertaisesti kunnioittamasta
minua. Tämä minun täytyy hänen antaa selvästi ymmärtää, ja silloin
hän kyllä huomaa, etten minä voinut tehdä toisin; on kai meillä
velvollisuuksia itseämmekin kohtaan. Sitten minä kerron hänelle
tuumani, että käytämme matkoihin sen ajan, jona hänen on opittava
suuren maailman vaatimuksia. Jotta hän näkisi minun tarkoitukseni
olevan rehellisen, puhun minä isoisän kanssa asiasta ja tunnustan
hänet ukolle kihlatukseni. Mutta heidän täytyy luvata minulle, että
pitävät asiaa vielä jonkun ajan salassa."

Tehtyään tämän suunnitelman, alkoi tohtori täytellä vieraidensa
laseja jos mahdollista vielä ahkerammin kuin he itse olivat tehneet
aikaisemmin. Lopulta he voivat tuskin seista jaloillaan. Lepertelevin
kielin ilmoittivat he haluavansa mennä maata hetkeksi. Tohtori, joka
ei toivonut muuta, saattoi heidät heidän huoneeseensa eikä jättänyt
heitä, ennenkun kuuli heidän kuorsaavan. Kun hän oli varma, etteivät
he heräisi vähällä, kiiruhti hän kiireisin askelin Enefan luo. Jos se
kielikello Jenik todellakin oli saattanut jotain harmia aikaan, niin
laitettiin nyt taas kaikki hyvälle kannalle.

       *       *       *       *       *

Kun tohtori tuli Podhaiskyn mökin luo, näki hän ukkovaarin menevän
metsään päin.

"Jos Enefa on nähnyt minut ja lähettänyt pois ukon, niin täytyy minun
valmistautua nuhdesaarnaan, joka riittää", ajatteli Otik, pakoittaen
itsensä hymyilemään.

Hän astui tupaan ja katsoi hämmästyneenä ympärilleen; huone oli
tyhjä. Enefan pöydällä ikkunan vieressä oli kaikki ylösalaisin,
ja sen vieressä lattialla tohtori huomasi jotain mustaa -- joukon
vaatteita, luuli hän. Vasta katsottuaan tarkemmin, huomasi hän,
että se oli Enefa itse. Enefa puoleksi makasi lattialla, pää tuolin
nojassa, ja kaikesta päättäen oli hän jo kauan ollut tässä asennossa.
Nähtävästi se ei ollut satunnainen, vaan oli hän vaipunut siihen,
jonkin kovan, aavistamattoman iskun satuttamana.

"Sinä itket!" huudahti Otik ja täynnä hellyyttä ja levottomuutta
kiiruhti hänen luokseen.

Enefa avasi silmänsä -- ne olivat verestävät, ja nähtyään tohtorin
sulki hän ne niin äkkiä, kuin niihin olisi pistetty tulikuuma rauta.

"Minä olen jo itkenyt kylliksi", vastasi Enefa liikahtamatta.

"Mutta mitä sitten on tapahtunut? Oletko tullut sairaaksi siitä kun
viimeksi tapasimme?"

"Olen ollut sairas jo kauan, hyvin kauan."

"Enkä minä... tiedä siitä mitään!..."

"Minä olen sairas, siitä syystä että olen oppinut tuntemaan sinut."

Tämä oli pahempaa kuin kaikki nuhdesaarnat, pahempaa kuin kiivaimmat
moitteet. Ensi kertaa sanoi Enefa Otikia sinuksi, mutta vaikka tämä
usein oli pyytänyt sinuttelemaan itseään, ei häntä nyt ilahuttanut
ollenkaan, että Enefa täytti hänen toiveensa. Enefan sinuttelemisessa
oli jotain kovaa, halveksivaa; Enefa ei lähennyt häntä tällä
tuttavallisella nimityksellä, vaan tuntui halveksivan häntä.

"Mitä sinä tarkoitat?" änkytti hän.

"On vaikeaa selittää, miltä tuntuu, kun ihmisen sydän särkyy",
kuiskasi Enefa, ja tämän sanottuaan vaipui hänen päänsä tuolilta
lattialle.

"Enefa!" huudahti tohtori epätoivoissaan, nähtyään tytön heikkouden,
joka ei voinut olla seurauksena muusta kuin kauheimmista sielun
tuskista. "Ole järkevä, oma Enefani!"

"Niin, ole järkevä, Enefani!" toisti Enefa soinnuttomalla äänellä.
"Huomaa vihdoinkin, minkälaisen miehen tähden olet unohtanut rukoilla
vanhempiesi, isoisäsi ja veljesi puolesta, ja tiedä, että Jumala nyt
rankaisee sinua siitä!"

"Minä en käsitä sinun katkeruuttasi", kuiskasi Otik uskaltamatta
katsoa Enefaa silmiin. Hän tunsi olevansa aivan murtunut Enefan
tuskasta. Nyt vasta hän huomasi, mitä oli tehnyt.

"Enkä minä käsitä sinun röyhkeyttäsi!" huudahti Enefa, istuutuen
yhtäkkiä tuolille. "Mitä varten sinä olet tullut tänne? Mitä sinä
tahdot täällä? Miten sinä uskalsit vielä kerran astua meidän
kynnyksemme yli? Tahdotko nauraa minulle vasten silmiä, valehdella
minulle vasten silmiä?"

"Enefa, tuomitse minua miten tahdot, mutta usko minua, kun minä
sanon sinulle, että sinulle, kuule, _sinulle_ minä en ole koskaan
valehdellut!"

"Siinä tapauksessa sinä valehtelit molemmille ystävillesi, ja se on
sama se -- vale kuin vale... Oikeastaan sinä olet valehdellut sekä
minulle että heille, sinä olet valehdellut joka taholle; minulle sinä
valehtelit, että aijoit tehdä minut vaimoksesi, ja heille, ettet ole
koskaan välittänyt minusta, että minä pyytämättäsi avaan sinulle
ikkunani, ja että sinä suutelet minua, milloin tahdot..."

Ja hän vaipui uudelleen lattialle. "Lopeta jo, elä kiusaa enää
itseäsi eläkä minua! Minä tunnustan, että veljesi sattui kuulemaan
muutamia tyhmyyksiä, jotka minä sanoin. Mutta minä vannon kautta
Jumalan, että ne lausuttiin aivan toisessa tarkoituksessa kuin sinä
luulet. Minä kehuin saaneeni sinulta osotteita rakkaudestasi, minä
kehuin suuremmista suosionosotuksista kuin sinä todella olitkaan
antanut minulle, mutta, se on meidän miesten tapa... Ja vaikka minä
en tunnustanutkaan _heille_, miten suuri minun rakkauteni on sinuun
-- minä sanon sinulle sitten syyni -- niin ethän _sinä_ voi epäillä,
ettei minun sydämmeni ole kokonaan sinun, Enefa, rakkaani!..."

"Ja jos sinä todellakin rakastaisit minua, voisit rakastaa minua
siten, kuin sinä sanot, niin et sinä olisi halventanut minua ja
solvannut minua ystäviesi silmissä", vastasi Enefa ja oikasihe
uudelleen, ja jatkoi tuskaa ja harmia ilmaisevalla äänellä: "Usein
iltasilla minä näin sinut lähellä tupaamme, ja minä tiesin sinun
kävelevän siellä minun tähteni, ja joka kerta minä olisin tahtonut
juosta ulos sinun luoksesi tai avata ikkunani, puhellakseni hetken
kanssasi, samoin kuin kaikki muut tytöt tekevät lemmityilleen.
Mutta minä en tehnyt sitä koskaan; ja tiedätkö minkä tähden en?
Rakkaudesta sinuun! Se se oli -- minun ääretön rakkauteni sinuun --
joka aina pidätti minua. Jos joku olisi saanut nähdä sinun seisovan
minun ikkunani edessä, olisi hän varmaankin sanonut: 'Tuo tyttö on
hullu, joka pitää tohtoria aivan kuin lemmittyään; mutta tohtori
käyttäytyy epärehellisesti, kun luulottelee hänelle sellaista'. Ja
se, että olisin kuullut jotain sellaista sinusta, se olisi koskenut
minuun kovasti; minä en olisi voinut sietää, että sinua olisi minun
tähteni moitittu ja ankarasti tuomittu. Silloin minä en aavistanut,
etteivät ihmiset olisi tehneet sinulle väärin puhuessaan sinusta
pahaa, että kaikki, minkä sinä teet, sen sinä teet kevytmielisyydestä
ja kuluttaaksesi aikaasi -- huvitteletpa sitten tai luet tai
rakastat -- sillä ylevämpää päämäärää sinä et tunne... Voi, sinä
olet surkuteltava ihminen; sinulla ei ole uskoa, ei kunniaa eikä
vakaumusta; sinä et ole maailmassa muuta varten kuin elääksesi
loppuun elämäsi, jonka olet saanut. Ja minä, joka polvistuin jalkaisi
juureen -- ja sinä annoit minun polvistua, sinä häpeämätön!"

"Enefa!" huusi tohtori.

"Minkä tähden sinä suutut, minkä tähden sinä puhut niin kovalla
äänellä? Näytä mieluummin, että minä olen erehtynyt sinun suhteesi
häväistessäni sinua tällä tavoin, ja sano minulle, mistä syystä
sinä halvensit minua niin syvästi ystäviesi silmissä, ellei se
ollut kevytmielisyydestä ja halpamaisuudesta? Ajatukseni, että sinä
pilkkasit minua juuri sen tähden, että tunsit, miten äärettömästi
minä sinua rakastin, se raastaa rikki minun sydämmeni! Oi, ilmoita
minulle heti joku hirvittävä, inhoittava vika minussa, jonka tähden
sinä halveksit minua! Poista minusta luulo, että sinä palkitset
rakkauden petoksella! Ah, näytä minulle pian, pian, että minä olen
ansainnut sinun halveksimisesi, niin minä suutelen maata sinun
jalkojesi alla; ilomielin tunnen minä itseni syylliseksi, kunhan
sinä vaan olet viaton! Työnnä minut kuin panettelija luotasi, ja
katoan ainaiseksi sinun silmistäsi ja olen onnellinen saadessani
yhä edelleen rakastaa ja kunnioittaa sinua ajatuksissani!... Mutta
nyt, nyt... Voi, miten minä voin elää, kun minä tiedän sydämmessäni
varmasti, että sinä olet valehtelija, julkinen valehtelija, että sinä
harjoitat häpeällisintä kaikista ammateista -- esiinnyt maailmalle
kuin susi lammasten vaatteissa. Minä luin sinun runosi, 'Oikeutta
ikävöiväsi', ja minä luotin sinuun niin lujasti, ja minä katsoin
sinuun kuin uuteen maailman pelastajaan. Miten suuri, jalo, ylevä
sinä olit minun mielestäni!... Tiesin kyllä ihmisten valehtelevan,
mutta tuollaisista kauheista, tarpeettomista valheista, joita
heitetään koko maailman silmiin, ei minulla vielä ollut koskaan ollut
aavistustakaan... _Sinä, sinä_ moitit maailmaa petollisuudesta,
_sinä_ itkit sen vikoja, _sinä_ tahdoit pelastaa sen, _sinä_ nousit
sen opettajaksi ja oikeuden ja totuuden puolustajaksi -- _sinä!!_
Oi, etkö punastunut kirjoittaessasi niitä rivejä, etkö punastu, niin
pian kuin muistat ne? Minä olen niin onneton, onnettomampi kuin
yksikään nainen; se, jota minä lähinnä Jumalaa kunnioitin, se on
minut pettänyt, halventanut! Mutta sinun sijassasi minä en sittenkään
tahtoisi olla -- se on minun synkkä lohdutukseni! Minun epätoivoni
on kaikesta huolimatta parempi toveri kuin se arvottomuus, joka
sinun elämääsi johtaa. Etkö sinä nauranut sydämmessäsi minulle,
kun minä rukoilin sinua polvillani, ettet sinä antautuisi sotaan,
esiintyessäsi kaiken oikeuden ja totuuden puoltajana? Ethän sinä
ole koskaan ajatellut muita, muiden menestystä Ja onnea. Sinä
välität ainoastaan itsestäsi. Jumala suokoon, ettet koskaan pääsisi
maailmassa korkeaan asemaan, ettet koskaan saisi valtaa muihin
ihmisiin; petolliset ovat sinun sanasi, petolliset tulevat tekosikin
olemaan."

"Riittää!" huudahti Otik. "Riittää jo, sanon minä sinulle! Elä hävitä
minun kärsivällisyyttäni, joka on tänään todellakin ollut verraton.
Ainoastaan sinun ilmeinen tuskasi ja kiihoittunut mielesi voivat
sovittaa sen, mitä minun on nyt täytynyt kuulla sinun huuliltasi.
Minä tahdon antaa anteeksi ja unohtaa sen, koska käsitän, miten
loukatuksi sinä mahdat tuntea itsesi, ja koska näen vihassasikin
osotteen rakkaudestasi minuun. Että huomaisit erehtyneesi, etten ole
koskaan leikkinyt kanssasi tai aikonut hylätä sinua, että minäkin
rakastan sinua lämpimästi ja syvästi, ojennan minä sinulle käteni
sovinnoksi, välittämättä kaikista loukkauksista, joita olet syytänyt
minua vastaan niin runsaasti. Ja minä teen vieläkin enemmän: minä
tunnustan käyttäytyneeni tänään houkkion tavoin pelätessäni, että
toverini levittäisivät minusta juttuja Pragissa. Voit olla aivan
varma, että kaikki muutkin minun asemassani olisivat sanoneet ja
tehneet samoin kuin minä. Sinä et tunne maailmaa etkä tiedä miten
paljon kiusallisia velvollisuuksia se antaa meille."

"Kaikki muut", toisti Enefa hitaasti ja painolla. "Oletko sinä
sellainen kuin 'kaikki muut'? Minkä tähden sinä luit, hankit
sivistystä, annoit tehdä itsesi tohtoriksi ja tuhlasit siihen
sekä aikaa että rahaa, kun sinä kuitenkin aijoit jäädä ja jäitkin
samanlaiseksi kuin kaikki muut? Minkä tähden -- kun sinä olet
samanlainen kuin kaikki muut ja tiedät olevasi sellainen -- sinä et
liity niihin, esim. kylämme poikiin, joiden seurassa et ole ollut
ainoatakaan kertaa, vaikka sinä syntyäsi kuulut heidän piiriinsä?
Minkä tähden sinä asettaudut toisten yläpuolelle, minkä tähden sinä
annat heidän palvella itseäsi, ikäänkuin sinä olisit paremman,
arvoinen, minkä tähden sinä tahdot olla erityisessä huomiossa, kun
sinä kuitenkin olet kaikessa samanlainen kuin kaikki muutkin?"

"Tunnustan mielelläni senkin, etten kyllä ole sellainen kuin minun
pitäisi olla, että minulla vielä on pitkälti päämäärään. Mutta
rakastetun, vaimon, tehtävä on saattaa mies oikealle tielle. En minä
tarkoituksetta sanonut sinulle eilen, että sinusta tulisi minun
johtotähteni, minun omatuntoni."

"Kaunis mies, joka odottaa, että vaimo saattaisi hänet oikealle
tielle!" nauroi Enefa katkerasti. "Vaimon on siis oltava miehensä
kasvattaja, vaimon, joka on nuorempi, heikompi, taitamattomampi
kuin mies? Sinä olet käynyt oppineet koulut, kaikki tiedot ovat
olleet sinun vapaasti hankittavissasi, ja sinä odotat köyhää
talonpoikaistyttöä, jotta hän sanoisi sinulle, mitä sinun on tehtävä
tai ei ole tehtävä! Niinkö on laita -- sulkekaa sitten koulunne,
te kaupunkilaiset, pankaa syrjään kirjanne, te oppineet; teidän
taitonne, teidän oppinne ei kelpaa mihinkään, koska se ei tee teitä
paremmiksi, koska teidän täytyy odottaa vaimoa, joka ei ole oppinut
mitään, ja joka tietää mitä tietää, ainoastaan omastatunnostaan,
oppiaksenne häneltä siveyttä ja viisautta! -- Ja minä, joka pidin
oppia niin suuressa kunniassa, joka luulin, että sivistynyt mies oli
yhtä kuin jalo mies! -- Jumalani, minkä tähden et ole ilmoittanut
sitä minulle ennen? Minkä tähden olet antanut minun tuntea rakkauden
ja uskon onnea ja minkä tähden nyt riistät minulta kaikki, kaikki?..."

"Sinä otat kaikki niin syvästi."

"Minkälaisia ovat ne ihmiset, jotka ottavat kaikki yhtä keveästi kuin
sinä?"

"Yhä vaan vihamielisiä sanoja! Enkö vielä ole nöyrtynyt kylliksi
edessäsi? Rakkautesi minuun ei kuitenkaan ollut oikea, koska se
ei välitä anteeksiannosta ja kärsivällisyydestä. Minä sanon vielä
kerran: minä olen rikkonut, mutta en sydämmen puutteesta, vaan
tottumuksesta, turhamielisyydestä ja heikkoudesta. Vasta sinun
suuresta tuskastasi huomaan, miten suuri minun rikokseni oikeastaan
oli; mutta unohda vihdoinkin mennyt ja ojenna minulle kätesi! Vielä
tänä päivänä annan sinulle täyden hyvityksen; minä menen molempain
toverieni luo ja sanon: 'Minä valehtelin teille päivällä, minä
kerroin teille muutamia valheita -- en nyt muista mitä. Tässä te
näette minun kihlattuni, tulevan vaimoni'."

Enefa työnsi ylpeänä luotaan ojennetun käden.

"Sinun häissäsi en ole minä morsian. Minkä tähden minä menisin
sinun kanssasi naimisiin? Rikkautesiko, tohtorinarvosiko, kauniiden
kasvojesiko tähden? Sellaisista ominaisuuksista minä en välitä, ne
ovat satunnaisia. Kuka tahansa voi syntyä rikkaana ja kauniina --
siinä ei ole vähintäkään ansiota. -- Mitä hyötyä on olla kaunis
mies? Tohtori? Sellaisia on maailmassa varmaankin yllin kyllin, ja
jos he ovat kaikki samantapaisia kuin sinä, ei sillä, joka heidät
saa omakseen, ole vähintäkään syytä tuntea itseänsä onnelliseksi.
Mitä! Luuletko sinä, että minulla on halua ruveta sinun vaimoksesi,
sen jälkeen kun olen oppinut tuntemaan, minkälainen sinä olet? Sen
jälkeen kun tiedän, ettei sinun sielussasi ole ainoatakaan jaloa
ajatusta, sydämmessäsi ei ainoatakaan jaloa tunnetta -- ettet
sinä ole se, joka olit olevinasi runossasi, joka herätti minun
kunnioitukseni ja ihailuni sinuun? Sinussa ei ole mitään ydintä,
ja kullattua kuorta minä en halua; sitä halveksii köyhän räätälin
tytär, kyläompelijatar, joka parantaa sairaita lukemisilla -- hänen
ajatuksillaan on päämaali korkeampi kuin tämän maailman loisto."

"Koulumestari!" huusi Otik, mieletönnä loukatusta ylpeydestä, ja
hatutta hän hyökkäsi ulos ovesta. --

Tultuaan kotiin käski hän Ankan ottaa esille hänen vaatteensa ja
kantaa heti alas matkalaukut.

Kun Mrakot muori sai kuulla tämän äkillisen käskyn, kiiruhti hän
säikähtyneenä poikansa luo.

"Et kai sinä vielä aikone lähteä täältä?" kysyi hän kyyneleet
silmissä.

"Olenpa luullakseni viipynyt täällä kylliksi kauan", vastasi tohtori
tylysti ja kalpeana mielenliikutuksesta.

"Jos sinusta on niin, niin se on tietysti niin", vastasi äiti
loukkaantuneena, eikä hän koettanut sanallakaan pidättää poikaansa,
vaikka tämän lähtö kumosikin hänen elämänsä rakkaimman toiveen.

"Tässä te näette, miten tehdään, kun ollaan korvia myöten rakastunut
ja sanotaanpa ajattelevan naimistakin", huusi Otik seuraavana aamuna,
noustessaan vaunuihin, joiden oli vietävä hänen ystävänsä Pragiin.
Nämä luulivat sitä leikiksi.

"Ei, minä olen kokonaan teidän, minä matkustan teidän kanssanne",
vastasi hän, purren salaa hammasta raivoissaan.

"Mitä nyt..." he eivät lopettaneet lausettaan, mutta tarkastelivat
häntä uteliaasti. He tarkoittivat: mitä nyt ompelijatar sanoo?

Otik kohautti hartioitaan niin välinpitämättömästi ja huolettomasti
kuin sopiikin Pragin kaikkien 'vastustamattomien' tähdelle, mutta hän
ei voinut estää itseään samassa, kalpenemasta valkeaksi kuin lumi.

Tohtori Otikin ei enää tarvinnut pelätä mainettaan, sillä hän ei
ollut vielä koskaan polttanut siipiään, vaan oli lähtenyt voittajana
joka taistelusta. Hänen arvonsa oli uudelleen vakaantunut, mutta
miten kalliilla hinnalla hän oli sen takaisin lunastanut, sitä hän ei
uskaltanut ajatella!

       *       *       *       *       *

"Minä olen kokonaan teidän", oli tohtori virkkanut istuutuessaan
vaunuihin, palatakseen Pragiin, ja mielessään, joka oli täynnä
sanomatonta karvautta, lupasi hän pitää sanansa ja heittäytyä entistä
uhemmin huvien pyörteeseen. Enefa oli saava nähdä, miten vähän hän
hänestä piittasi ja että hän oli unohtanut moisen kylätohtorin ennen
Pragiin tuloaan! Voi jospa hän vaan olisi tiennyt, miten parhaiten
kostaa Enefalle! Hän olisi antanut puolet elämästään, jos olisi
saanut nöyryyttää tuon tytön -- karvaasti, syvästi, samoin kuin Enefa
oli tehnyt hänelle. Koko matkalla hän ei ajatellut muuta kuin sitä,
vaikka hän kyllä puhelikin ja laski leikkiä ystäviensä kanssa.

Setä otti hänet vastaan avosylin, mutta kummastui veljensä
pojan kalpeutta ja synkeyttä, jota ei edes hänen mielistelevä
hyväntahtoisuutensa voinut poistaa. Hän aavisti, että oli tapahtunut
jotain, joka oli tehnyt nuoreen mieheen syvän vaikutuksen, mutta
mikä se mahtoi olla, siitä ei hänellä ollut pienintäkään aavistusta.
Hänelle ei olisi ikinä juolahtanut mieleen, että Otik, huikenteleva
Otik, oli saanut syvimmän sydänhaavan vuoristossa, ja sen oli
saanut aikaan köyhä talonpoikaistyttö, joka oli antanut hänelle
rukkaset. Paremminkin hän olisi ollut taipuisa luulemaan, ettei äiti
ollut tahtonut päästää poikaansa luotaan, ja että muisto jostain
vastenmielisestä kohtauksesta vielä vaivasi Otikia, joka oli kenties
tullut vastanneeksi äidille kiivaammin kuin hän oikeastaan olisi
tahtonutkaan.

Asianajaja antoi hänelle muutaman päivän lepoaikaa, ja sen jälkeen
hän teki kysymyksen, minkälaiseksi veljenpoika oli ajatellut
tulevaisuutensa. Aikoiko hän elää ainoastaan rahoistaan, vai aikoiko
hän hankkia itselleen jonkun toimialan?

"Minä olen tehnyt päätökseni siinä suhteessa", vastasi Otik; "minä
aijon antautua jollekin alalle, jossa minulla on toiveita saada etevä
asema." Ja taaskaan hän ei ajatellut muuta kuin Enefaa. Miten se oli
ärsyttävä koulumestaria, jos tämä saisi kuulla, että hän, jota Enefa
oli sanonut arvottomaksi palvelemaan ihmiskuntaa, oli vaikuttavassa
virassa ja että hänellä oli monen ihmisen kohtalo kädessään!

Setä hykerti tyytyväisenä käsiään.

"Silloin sinun on valittava virkamiesura, jota minä sitä paitsi olen
neuvonut sinulle jo kauan", sanoi hän. "Sillä mikä onkaan asianajaja?
Ei mikään muu kuin hyvästi palkattu palvelija. Tosin hänen toimensa
on paljoa tuottavampi kuin virkamiesala, mutta sitä ei sinun tarvitse
ajatella; kunnia ja menestys on kaikki, mistä sinun tarvitsee
huolehtia. Minä toivon voivani pian auttaa sinut päämaaliin, sillä
minulla on monta vaikuttavaa ystävää ja puoltajaa; minä autan
mielelläni heitä, ja siitä syystä hekin auttavat minua puolestaan --
ainahan se mäki velkansa maksaa. Tietysti se tulee sinulle maksamaan
vähäisen, jos tahdot päästä pian ylennetyksi. Mutta menoihin kai sinä
et katso. Joku aika täytyy sinun luultavasti palvella palkattakin
päästäksesi sitä pikemmin päämäärääsi."

Otik nyökäytti innokkaasti päätään ja antoi sedälleen vallan toimia
niinkuin tämä näki parhaaksi; pikainen menestys oli pääasia, eikä
tehnyt mitään vaikka se veisikin suuria summia. Hän oli jo näkevinään
itsensä jossain korkeassa virassa vähän matkan päässä kotipaikastaan.
Viimeksi mainittuhan kuului ohjelmaan, sillä silloin oli Enefa saava
alituiseen kuulla puhuttavan hänestä ja täytyi hänen alituiseen
muistaa, että Otik se oli seudun mahtavin mies -- monen kohtalon
herra.

Päivällä ei tohtori ajatellut muuta kuin miten hän voisi kostaa
Enefalle; Enefa oli hänen mielestään hänen katkerin vihollisensa ja
häntä hän vihasi koko sielustaan, tai ainakin luuli sitä tekevänsä.
Mutta tuskin oli yö tullut ja uni sen mukana, ennenkun kaikki
muuttui. Unessa näytti hänen mielestään kaikki olevan ennallaan;
hän oli vielä vuoristossa ja eli onnellisia, iloisia päiviä Enefan
vierellä. Hän istui vanhassa mökissä Enefan ja isoisän luona, näki
miten viimeiset päivän säteet, jotka olivat tunkeutuneet esille
puutarhan lehtien lomitse, hajoittelivat kultasia säkeniä Enefan
kumaralle päälle ja sysimustille palmikoille, jotka kaunistivat
kuin ruhtinaallinen ruunu hänen päätään. Hän näki Enefan omassa
huoneessaan, silloinkin kultaisen päivänvalon ympäröimänä, ja kuuli
hänen ylpeällä, väräjävällä äänellä kertovan esi-isistään, jotka
kaikki olivat olleet hurskaita miehiä ja jotka elivät Jumalan tahdon
mukaan. Välistä tuntui hänestä siltä, kuin kukka, pehmoinen, tuoksuva
ruusu, olisi hipunut hänen otsaansa pitkin, ja silloin hän tiesi,
että se oli Enefan käsi.

Millä vihalla hän muistelikaan näitä unia sitten herättyään! Hän
tahtoi päästä niistä erilleen hinnalla millä tahansa ja heittäytyi
sellaisiin hurjasteluihin, että hänen toverinsakin ihmettelivät ja
tuumasivat hänen menneen liika kauaksi. Mutta ei mikään auttanut;
palasipa hän miten räyhäävistä huveista tahansa, aivan huumeuksissa
naurusta, melusta ja viinihöyryistä -- hän oli tuskin ennättänyt
vaipua unen helmaan ja päästänyt haaveet irralleen sielussaan,
ennenkun hän taas eli onnellisia suloisia päiviä vuoristossa, ja
koulumestari oli hänen uniensa kaikkivoipa kuningatar.

Sillä aikaa oli setä puuhassa. Joka päivä sai Otik maksaa tuntuvia
summia milloin mihinkin lahjaan jollekin vaikuttavalle ylimykselle,
jonka suosio voitettiin kokemusten mukaan parhaiten sellaisilla
keinoilla. Vanhan tapansa mukaan pisti setä samalla puolet saadusta
summasta omaan taskuunsa. Ei kai kukaan voinut pyytää, että hän
palvelisi veljensä poikaa ilmaiseksi; hänellä oli perhe, hän alkoi
vanhettua, ajat eivät olleet yhtä hyvät kuin ennen, ja hänen täytyi
ajatella vanhuutensa päiviä.

"Asiasi on niin hyvällä kannalla kuin suinkin", selitti hän melkein
joka päivä. "En tosin luule sinun vielä tällä viikolla saavan
määräystä; mutta kauan se ei viivy -- kaikki on hyvällä kannalla."

"Tänään minä olin osastopäällikkö D:n luona", sanoi hän kerran, "hän
otti minut ystävällisesti vastaan ja lapasi tehdä hyväksesi kaikki
voitavansa. Mutta ellen erehdy, on hänellä erityisiä toiveita sinun
suhteesi. Minä kerroin hänelle tietysti, minkälainen asema sinulla
on, ja heti kun hän sai kuulla, että sinä olet rikas ja naimaton,
enentyi hänen herttaisuutensa kaksinkertaiseksi. Hänellä taitaa olla
kotonaan veljen tytär, jota hän koettaa kaikilla tavoin naittaa,
vaikka se ei ole vielä tähän saakka onnistunut."

Otik hörpisti korviaan; hänelle juolahti mieleen uusi, loistava tuuma.

"Minäpä otan eukon!" ajatteli hän voittoisasti. "Se kiusoittaa tuota
sapekasta koulumestaria enemmän kuin mikään muu. Kumma, etten tullut
heti ajatelleeksi sitä! Vaikka en olisikaan nainut mies, voisin
kuitenkin olla nyt ainakin kihloissa."

Ja vaimon hankkimisen aikeissa alkoi hän taas näyttäytyä
tanssiaisissa.

Siellä oli naimahaluisia impiä summissa ja vähittäin, eikä Otikin
tarvinnut muuta kuin valita; ei varmaankaan yksikään olisi antanut
hänelle rukkasia. Ensinnäkin oli siellä vanhemmat, monessa kovassa
ottelussa olleet: kolmenkymmenen ijässä olevia tyttöparkoja,
joilla ei ollut elon aikaa enemmän kuin kahdeksas osa vuorokautta
-- kymmenen ja yhden välillä yöllä, jolloin he tulen valossa,
ihovärin avulla ja tanssista palavissaan, näyttivät jotakuinkin
mukiinmeneviltä. Sitten oli siellä keskusta: oikein ammatiltaan
tanssinukkia, jotka ottivat vastaan ihailuja ja kosimatarjouksia,
uskalsivat antaa nenälle niille ihailijoille, jotka eivät heitä
miellyttäneet, kohtelivat toisia kuin tottelevia orjia ja olivat
ylipäänsä kaikki hyviä päällikköaineksia. Viimeiseksi tuli nuorin
sivusta, joka ei vielä ollut saavuttanut sitä ihmeteltävää
yhtäläisyyttä ryhdissä ja sotatempuissa, mikä toisilla oli, ja johon
kuului osaksi viattomia, nuoria olentoja, joilla oli ainoastaan kolme
mahdollisuutta keskustelun sattuessa: vastata 'kyllä', vastata 'ei'
tai nauraa hihittää, sekä osaksi lupaavia kokelaita, jotka olivat
vaan hiukan liika, nuorekkaasti ajattelemattomia ja heilakoita.

Tästä laistavasta joukosta oli siis Otikin valittava, ja parien
tanssiaisten jälkeen hän luuli tuntevansa jo jotenkin varmasti,
ketä hän rakasti niistä monista, joita hän oli koetteeksi
ottanut tarkastellakseen. Se oli muuan komea keskustaan kuuluva
neitonen. Hänen kauneutensa oli uhkeinta laatua, ja hänen silmänsä
tarkkaavimmat ajutantit, mitä koskaan on ollut virkatoimessa.
Väliin ne silmäilivät intohimoisesti, väliin haaveilevasti, väliin
välinpitämättömästi ja pilkallisesti, kaikki keikailemisen komennon
mukaan. Nämä vikkelät silmät olivat tarkastelleet Otikia tutkivasti
ja huomanneet, että hän oli voitettavan arvoinen. Otik puolestaan
oli tähystellyt kaunotarta ja pysähtynyt valinnassaan häneen,
kenties enin siitä syystä, että tämän uhkea, kukoistava, hieman
jokapäiväinen kauneus oli niin eroava Enefan hienosta, ylhäisestä
näöstä. Koulumestari oli varmaankin syvästi tunteva huonommuutensa,
saadessaan kuulla loistavasta maailman neitosesta ja nähdä hänet,
jonka Otik oli valinnut vaimokseen; vastakohta heidän välillänsä oli
nöyryyttävä häntä enemmän kuin mikään muu ja näyttävä hänelle, miten
vähän hän oli ollut Otikin mielen mukainen.

Mutta niin kovissa naimatuumissa kuin Otik olikin, ei hän sittenkään
saanut rauhaa Enefalta; tämä vainosi häntä leppymättömästi,
herkeämättä, tavalla, joka raivostutti tohtoria. Joka hetki muistui
jotain Enefan puheesta hänen mieleensä. Jos hän käveli jonkun koulun
tai muun oppilaitoksen ohi, kaikui yhtäkkiä hänen korvissaan:
"Sulkekaa koulunne, koska ne eivät tee teitä paremmiksi." Jos hän
otti kirjan tai sanomalehden lukeakseen: "Kaikki, mitä sinä teet, sen
sinä teet kuluttaaksesi aikaasi; sinä et usko mitään eikä sinulla
ole mitään vakaumusta." Istuessaan iloisessa seurassa: "Minkä tähden
sinä annoit tehdä itsesi tohtoriksi, kun jäit kuitenkin samanlaiseksi
kuin kaikki muut?" Toisen kerran taas: "Minkä tähden minä menisin
naimisiin sinun kanssasi? Sinä olet kaunis, rikas; mutta on olemassa
tuhansia kauniita ja rikkaita miehiä maailmassa, ja ellei sinulla ole
mitään muita ansioita, niin en minä halua sinua."

Vaikka ei vielä oltu vaihdettu yhtään ratkaisevaa sanaa hänen
ja kaunottaren kesken, luuli hän kuitenkin voivansa kirjoittaa
äidilleen, että hän oli melkein kuin kihloissa. Nyt vasta hän oli
oppinut mitä rakkaus oli, nyt vasta hän ymmärsi, minkä tähden sitä
tunnetta pidettiin niin ylevänä, hän oli rakastunut korviaan myöten
j.n.e.

"Enefa saa varmaankin lukea kirjeen", ajatteli hän vahingoniloisena
ja odotti kärsimättömänä vastausta. Hän luuli äidin tapansa mukaan
lähettävän hänelle pitkän kirjeen, josta hän saisi tietää, mitä
hän tahtoi: että Enefa katui nyt tekoaan ja pyysi häntä tulemaan.
Mutta pitkän epistolan sijaan, jota hän oli sellaisella varmuudella
odottanut, tuli ainoastaan pieni ohut kirje, joka ei sisältänyt muuta
kuin nämä rivit:

"Etkö siis koskaan lopeta huomautuksiasi, ettei äitisi ole ollut
sinua kasvattamassa."

Otik viskasi raivostuneena äidin kirjeen tuleen.

"Hän on aivan samanlainen kuin koulumestarikin; minua ihmetyttää yhä
vähemmän, että isäni inhosi häntä", murisi hän vihoissaan ja lähti
valittunsa loistavaan asuntoon hakemaan sieltä lohdutusta. Tytön
vanhemmat antoivat suuret illalliset, ja tietysti oli tohtorikin
kutsuttujen joukossa.

Ihmeellistä kyllä hän ei tuntenut vähintäkään mustasukkaisuutta
siitä, että eräs upseeri koko illan hakkaili kaunotarta. Hän muisti
vihansa, kun äiti oli maininnut toisen nimen Enefan yhteydessä,
ja nykyinen välinpitämättömyytensä harmitti häntä. Mutta hän ei
mahtanut sille mitään. Saatuaan äidiltä kirjeen, tuntui hänestä, kuin
naimapuuhat olisivat kadottaneet suuren osan viehätyksestään; ei edes
nekään tuntuneet antavan hänelle sitä riemua, että hän olisi saanut
nähdä Enefan epätoivossa ja katuvana!

Hänellä oli kuitenkin vielä kestävyyttä ja hän kirjoitti pari
kirjettä äidille, joissa hän innostunein sanoin ylisteli nuorta
neitostaan, joka alkoi tuntua hänestä melkein vihattavalta. Näihin
kirjeisiinsä hän ei saanut ainoatakaan vastausta.

Mutta kaunotar oli pilattu, eikä Otik voinut kylliksi teeskennellä.
Ensimäisestä kuumeentapaisesta kohteliaisuudesta hän muuttui
hiljaiseksi, kylmän kohteliaaksi, ja usein vastasi ainoastaan
hajamielisesti puhutteluun; väliin ei vastannut ollenkaan ja
enimmäkseen istui ja tuijotti eteensä synkällä, jäykällä katseella.
Kaunotar antoi hänen huomata tyytymättömyytensä, mutta hän tuskin
huomasikaan sitä, vaikka hän yhä edelleen aivan kuin koneellisesti
säilytti paikkansa hänen vartijajoukossansa. Lopulta kaunotar antoi
hänelle eron. Otik katsoi häneen kummastuneesti, hymyili kylmästi ja
käänsi hänelle selkänsä.

Hän alkoi vaipua haluttomuuden tilaan, joka ihmetytti ja huolestutti
hänen setäänsä. Virkahuoneissa istuivat päälliköt ja odottelivat
nuorta miestä, jonka he olivat luvanneet ottaa huostaansa, ja jonka
oli määränä tulla kumartamaan heille ja pyytämään itse heiltä heidän
korkeata suosiotansa -- mutta nuori mies ei tullut. Hän istui
komeassa kodissaan, alakuloisena ja synkkänä, ryhtymättä koko päivänä
mihinkään. Unennäöt eivät nyt vainonneet häntä ainoastaan öisin vaan
valveellakin ollessa, ja ne täyttivät hänet tuskan, vihan ja raivon
tunteilla. Hän raivosi Enefalle, joka oli ensin houkutellut itselleen
hänen rakkautensa ja työntänyt sen sitten luotaan ja lähettänyt hänet
takaisin tänne pimeään, räyhäävään mailmaan, jossa hän ei enää voinut
elää; Enefa oli turmellut hänen elämänsä, tulevaisuutensa, kaikki,
kaikki... Miten hän vihasi häntä! Miten hän rakasti häntä!

Hän ei voinut enää luulotella itselleen löytävänsä iloa ystäviensä
seurasta tai meluavasta juomajoukosta. Kun ystävät tulivat hakemaan
häntä, antoi hän heidän vetää hänet ulos, mutta hän istui heidän
seurassaan kuin vieras, yhtä hajamielisen näköisenä ja silmissä
sama, jäykkä, umpimielinen katse, joka oli ollut syynä siihen, että
kaunotar oli hylännyt alussa suosituimman ihailijansa.

... Siellä Jeshtshedissä humisivat metsät, ja kukka puhutteli
kukkaa, lintu lintua; ja miten virkeästi lirisikään lähde, ja miten
lämpöisesti ja lempeästi loistikaan kesäaurinko pieneen tupaan! -- --
Tohtorin sydän ikävöi sinne.

Ihmisen mieli ei muutu yhdessä päivässä, mutta muutamissa kuukausissa
voi tapahtua suuria muutoksia, etenkin kun rakkaus on hiipinyt sinne
ja tehnyt tarpeelliset valmistukset. Sillä rakkaus se on ihmeellinen
kalu, niinkuin jokainen tietää.

Senkö vallassa se Otik sitten muutamana päivänä, palattuaan kotiin
iloisesta seurasta, jossa hän oli ollut tavallista huonommalla
tuulella, vaipui tuolille huoneessaan ja peitti kasvot käsiinsä?

Tässä asennossa hän istui hievahtamatta kaksi, kolme tuntia.

Hänen vartalonsa oli vaipunut liikkumattomaksi, mutta sitä ankarampi
myrsky raivosi hänen mielessään. Hänen sydämmensä oli kuin kohiseva
koski, jossa mitä erilaisimmat ajatukset, tunteet ja tuumat
taistelivat ja painivat keskenään. Otik ei ollut koskaan ennen
vaivannut itseään millään miettimisillä, mutta tänään sitä enemmän.
Hän ajatteli niin kiinteästi, terävästi ja selvästi, että se korvasi
kaikki menneitten vuosien ajattelemattomuudet.

Myrskyssä, joka raivosi hänessä, muuttui vanha ihminen, ja uusi tuli
sen sijaan. Hänellekin oli tullut niitä suuria, ratkaisevia ja, kuten
hänestä tuntui, äkillisiä muutoksia, jotka tapahtuvat ihmisluonteessa
samojen lakien mukaan kuin kuolleessa luonnossa. Meri hyökyy
korkeammalle, vaahto ryöppyää, ja rauhattomista aalloista kohoaa
saari, jota peittää kullanloistavat kasvit ja näkinkengät, kätkien
kuoressaan jalokiviä. Tämä näyttää meistä ihmeelliseltä, ja kuitenkin
on varmaankin mennyt kauan ja paljon vaivaloista työtä, ennenkun ne
voimat kehittyvät, jotka ajoivat saaren meren pinnalle.

Vihdoinkin tuli heräämisen hetki nuorelle, tähän saakka niin
huolettomalle miehelle, tälle kohtalon pilaamalle suosikille. Voimat,
jotka olivat tähän asti uinuneet hänessä velttoina eivätkä olleet
heränneet edes silloin kun oli kysymys elämän korkeimman onnen
varmistamisesta -- ne herätti nyt vihdoinkin kadotetun rakkauden
suru. Ja koko hänen olentonsa tärisi perustuksissaan; hänen sielunsa
kuohuvista aalloista kohosi saari, joka loisti hyvien päätösten
kultaa, kiilsi todellisen katumisen helmiä.

Lopulta -- ja se tapahtui hyvin myöhään, vielä myöhempään kuin hän
oli koskaan palannut ravintoloista -- lopulta hän hyppäsi seisoalleen
ja alkoi kiivain askelin kävellä edestakaisin huoneessaan.

"Enefa oli hyvin oikeassa siinä, etten minä kelpaa mihinkään, etten
minä tiedä mitä varten elän, että minä pidän kaikkea ajankulukkeena,
ettei minussa ole todellisuutta tai uskoa tai vakaumusta!" hän
enemmän nyyhkytti kuin huusi. "Hänen joka sanansa minä vahvistan
teoillani. Onko minulla ollut ainoatakaan hyvää, rehellistä ajatusta,
olenko tehnyt ainoatakaan hyvää, rehellistä tekoa, sen jälkeen
kun erosin hänestä? Enkö minä leiki kunniallani, kun ainoastaan
häntä harmittaakseni aijoin antautua alalle, jota minä perinpohjin
inhoan? Enkö leiki onnellani, kun aijoin ainaiseksi yhdistää
elämäni sellaiseen kunniattomaan ja uskottomaan nukkeen, kuin se,
johon olin niin kauan sidottu? Niinkuin minä, ei ole yksikään mies
menetellyt. Poikanulikka minä olen, ja elämän vakavuutta en ole
koskaan ymmärtänyt. Oi, Enefa, minä tahdoin kostaa sinulle, mutta
minä kostinkin sen sijaan itselleni! Verratessani sinua kaikkiin
näihin nuoriin tyttöihin, joiden joukosta minä aijoin valita vaimoa
itselleni, minä huomaan täydellisesti sinun suuren, verrattoman
arvosi, ja sydämmesi syvyydestä minä huudan, ettei sinun vertaistasi
ole koko maailmassa. Ah, tuhannesti niinä olen ansainnut, että
kadotin sinut! Miten minä voin niin halpamaisesti kieltää sinut ja
kenen kuullen? Ihmisten, jotka eivät ole kelvollisia suutelemaan
maata jalkojesi alla! En ole missään suhteessa sinun arvoisesi, en
missään sinua vertaisesi. Olen kurja, heikko raukka, joka mukaudun
sokeasti muiden vielä hurjempiin ennakkoluuloihin. Tätä minä olen
osottanut tähän saakka. Se, että minusta pidetään ja että minua
mielellään nähdään, se ei ole mikään kunnia, se on minulle häpeäksi:
se osottaa vaan, etten minä ole koskaan kellekään vastenmielinen
periaatteissani, ja että minä aina mukaudun sen mielipiteeseen, jonka
seurassa minä olen. Haaveksinhan minäkin ihan nuorena ollessani
tekeväni joskus jotain suurta ja kaunista -- mutta, voi, miten pian
silloinen hemmoitteleva, iloja etsivä elämäni haihdutti ne haaveet!
Sinä olit oikeassa sanoessasi minua julkiseksi valehtelijaksi,
Enefa! Minä valehtelin julkisesti, kertoessani runossani ajatuksista
ja toiveista, jotka minä teoillani kielsin; minä en täyttänyt
ainoatakaan lupaustani, minä en kehittänyt mitä minussa oli. Ah,
Enefa, minä en uskalla ajatella, miten paljon sinä minua rakastit!
Jos minulla olisi sinun tarmosi ja voimasi, koettaisin voittaa
takaisin mitä olen kadottanut -- mutta voisinko minä... minä...
Miten ylevämielisesti sinä kuitenkin teit! Huomattuasi, minkälainen
minä olin, sinä uhrasit kaikki vakaumuksesi vuoksi: rakkauden,
rikkauden, loistavan tulevaisuuden -- epäilemättä hetkeäkään. Entä
minä, joka en voi uhrata edes ainoatakaan vikaani!... Mutta enkö
todellakaan voi sitä? Onko kaikki todellakin mennyttä? Täytyykö
minun jäädä sellaiseksi kuin minä olen? Ei, ei, tuhat kertaa ei!
Minun ei tarvitse sitä! Sinä olet oleva minun esikuvani, sinä julma
koulumestari, jota minä kuitenkin niin sanomattomasti rakastan.
Kenties sinä, kun kaikki käy selville, olet toisen kerran erehtynyt
minun suhteeni; minä en ole mikään ihmiskunnan pelastaja, mutta
niinkään halpa ja kurja, kuin sinä luulet minun olevan, en minä
luultavasti myöskään ole. Jos sinun lopulta täytyisi tunnustaa
erehtyneesi, niin olisi se minun paras kostoni!..."

Otik ei mennyt maata koko sinä yönä; aamuun asti hän käveli
edestakaisin huoneessaan, mietti miten hän voisi näyttää Enefalle,
että tämä oli toisen kerran erehtynyt hänen suhteensa.

       *       *       *       *       *

Kului viikko -- viikko, joka toi muassaan monta uutta kokemusta ja
taistelua. Tohtori ilmoitti sedälle päätöksestään jättää virkamiesura
mielestään, ja tämä otti ilmoituksen vastaan ihmetellen ja paheksuen.
Kenties hän toivoi veljensä pojalle menestystä maailmassa, ja
olisihan sitä paitsi pysyväinen toimi pidättänyt häntä ja tehnyt
vaaralliset retkeilyt vuoristoon mahdottomiksi. Asianajaja antoi
kuitenkin myöten kuten aina.

Päivät kuluivat tohtorilta kauheaa hitaasti. Kaikki tympäsi häntä,
ja entinen alakuloisuus tahtoi aina vaan päästä hänessä vallalle.
Mitäpä hänellä olisi täällä ollut tekemistä semmoista, joka olisi
voinut todistaa Enefalle, että tämä oli erehtynyt? Pragia hän oli
alkanut vihata sydämmensä pohjasta, ja hänestä tuntui kuin ei koko
kaupungissa olisi ollut hänelle sopivaa toimialaa. Itse asiassa
se tuli siitä, ettei hän enää etsinytkään mitään; hän ikävöi vaan
hongikkovuoria. Hänen ja ystävien väli oli muuttanut melkein
kylmäksi, sillä johdettuaan pari kertaa keskustelun heidän seurassaan
vakaviin aineisiin, oli häntä ruvettu epäilemään 'kerettiläisyydestä'
ja alettu tavallaan kunnioittaa. Pahin kaikista oli kuitenkin se,
ettei hänen kukkaronsa enää muutamaan aikaan ollut avoinna, kuten
ennen, kun oli kysymys kustantaa kalliita huveja ja juominkeja.

Siis: ei mikään pidättänyt häntä, mutta kaikki veti häntä sieltä
pois, ja viikon jälkeen muutamana hiljaisena iltana teki hän
viimeisen, ratkaisevan päätöksensä:

"Minä palaan kotiin äidin luo!" huudahti hän, samalla kun hän,
tuntien selittämätöntä nautintoa sanoi ääneensä sen, mikä oli
kuukausia ollut hänen sydämmensä hiljaisena, alituisena haluna:
"Hänen luonaan minä saan takaisin henkisen terveyteni, hänen luotaan
minä löydän mitä minä ikävöin, hänen luonaan minä voin kehittää
kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita minussa on. Täällä sitä vastoin
minä kuihtuisin ja kuolisin kuin puu, joka on istutettu vieraaseen
maaperään. Minä palaan vuoristooni, sinne, jonne kohtalo on minut
asettanut, ja jonne se kenties tahtoo minutkin vartioimaan kansamme
pyhiä rajoja. Minä rupean siellä veljieni etunenään, koetan neuvoa
heille heidän tehtäviään; mitä he nyt tekevät vaistomaisesti,
täyttävät he sitten vakaumuksesta. Vihdoinkin minä olen löytänyt
elämäni tehtävän! Suo minulle anteeksi, Enefa; minusta ei tule sitä,
mitä sinä tahdoit. Minä en voi tulla kansani pelastajaksi -- sinä
luulit minun lahjakkaisuuttani, voimiani suuremmaksi -- mutta minä
rupean sen sijaan niiden uskollisimmaksi palvelijaksi. Kun sinä
saat kuulla, ettei koko lähiseudulla ole ahkerampaa maanviljelijää,
parempaa poikaa, innostuneempaa kunnallismiestä, uskollisempaa
leskien ja orpojen tukea, suurempaa valon ja sivistyksen harrastajaa,
köyhien todellisempaa ystävää kuin Otik Mrakot -- kenties sinä
silloin menet ylös pieneen kamariin, missä ne kolme taulua riippuvat,
jotka yksi esi-isistäsi maalautti kaikkien syntisten lohdutukseksi;
ja Pietarin kuvan edessä, joka petti herransa ja mestarinsa, sinä
muistat kenties toisen valehtelijan ja petturin, joka katuu ja joka
etsii anteeksiantoa."

       *       *       *       *       *

Mrakot muori seisoi maitokamarissa ja kuori kermaa. Puoliavoimesta
ovesta loisti sisään aamuaurinko, ja kärpäsjoukko surisi iloisesti
kirkkaassa valovirrassa. Mrakot muori katseli niitä kadehtivin
katsein, ja käsi, jossa hän piti kuorinkauhaa, hervahti alas. Hän
huokasi ajatellessaan, että kärpäsillä piti olla maailmassa niin
hauska, samalla kun ihmisten sitä vastoin täytyi kärsiä tuskaa ja
vaivaa, silloinkin kun heillä on parhaimmillaan. Kaikkea hänellä oli
yltä kyllin, ja miten hän kuitenkin oli saanut surra ja itkeä kaiken
elämänsä! Ensin miehen tähden ja sitten pojan. Enempään kuin puoleen
vuoteen hän ei ollut kirjoittanut pojalle, hän ei ollut voinut, kun
häntä oli niin suututtanut pojan käytös, eikä hän nyt edes tiennyt,
missä poika oli, mitä hän teki, ja joko hän...

Silloin joku kietoi käsivartensa takaapäin hänen kaulaansa, taivutti
päätään hänen olkapäänsä yli ja suuteli hänen huolestuneita kasvojaan
monta monituista kertaa. Häntä juuri muori oli ajatellut, niin
surumielisenä.

"Tuhlaajapoika on palannut kotiinsa eikä sieltä koskaan enää lähde!"
huudahti Otik, painaen äitiä hellästi rintaansa vasten.

Mrakot muori tarttui molemmin käsin päähänsä, ikäänkuin hän olisi
tahtonut vakuuttaa itselleen, ettei hän uneksinut. Tämä tuli liiaksi
yht'äkkiä.

"Äiti kulta, te olette kuitenkin tarkoittanut minulle parempaa kuin
kukaan muu", jatkoi poika, suudellessaan äidin käsiä. "Jos olisin
jäänyt teidän luoksenne, ei minun olisi tarvinnut punastua entistä
elämääni, kuten nyt. Mutta minä korjaan kaikki; olkaa varma, että
minä teen sen!"

Äiti heittäytyi poikansa kaulaan; hän itki aivan kuin hänen
sydämmensä olisi ollut pakahtumaisillaan, mutta tällä kerralla
pelkästä ilosta. Ja hänen poikansa seoitti omat kyyneleensä hänen
kyyneliinsä.

"Jumalalle kunnia ja kiitos!" huudahti muori. "Vihdoinkin sinä olet
saanut todellisen viisauden! Sitähän minä olen aina sanonut: sinä
et ole mikään ilkeä ihminen. Mutta mikä sinulle on tullut, kun olet
niin yht'äkkiä saanut silmäsi auki?... Mutta ei, elä kerrokaan sitä
minulle nyt; sinä mahdat olla väsynyt ja nälissäsi. Anka, Anka,
tule tänne katsomaan, minkä rakkaan vieraan me olemme saaneet --
tosiaankin, eihän hän enää olekaan mikään vieras!... Ja sitten heti
kahvipannu tulelle!"

Mutta pojalla ei ollut rauhaa lykätä tunnustustaan tuonnemmaksi. Hän
istuutui penkille äidin viereen, täysien ja tyhjien maitokehlojen
väliin, ja katsellessaan kärpästen leikkiä päiväpaisteessa, samoin
kuin äiti äsken, kertoi hän alusta loppuun, mitä hänessä oli
tapahtunut. Hän ei salannut ainoatakaan sielunsa taistelua eikä
peittänyt toivettaan, että Enefa lopulta antaisi hänelle anteeksi.

Mrakot muori pudisti miettivänä päätään.

"Sydämmen rakastettu ei ole mikään äiti, poikani", vastasi hän, "ja
hän rakastaa aivan toisin kuin äiti. Enefalla on ylpeä luonto, joka
kiintyy ainoastaan kerran mieheen, ja jos semmoinen kerran työnnetään
luotaan, sulkeutuu se ainiaaksi itseensä. Minä en tiedä, voiko hän
antaa anteeksi; hänellä itsellään ei ole mitään heikkouksia, ja
sellaisilla ihmisillä tahtoo olla vaikea ymmärtää toisia. Sen jälkeen
kun sinä läksit, en minä ole puhunut ainoatakaan sanaa kenenkään
Podhaiskylaisen kanssa; he herkesivät tykkänään lähettämästä Jenikiä
tänne. Ellen minä olisi sattumoiltaan tavannut poikaa ja kysellyt
häneltä, ei minulla olisi aavistustakaan siitä, mitä on tapahtunut.
Minua on pahoittanut hyvin se, että he käänsivät minulle selkänsä;
enhän niinä tainnut mitä sille, että niin kävi... kenties he
odottivat, että minä olisin tullut heidän luokseen, mutta mitenkäs
minä olisin voinut..."

"Jos Enefa onkin, päättänyt olla minua kuulematta, ei se kuitenkaan
voi missään tapauksessa järkäyttää päätöstäni jäädä tänne", huokasi
Otik.

"Saammehan nähdä, saammehan nähdä; kenties hän muuttaa ajatuksensa",
lohdutteli häntä äiti.

Otikin päätös ei ollut satunnainen päähänpisto; hän aikoi täydellä
todella alkaa uutta elämää. Jo samana päivänä hän kulki äitinsä
kanssa tiluksilla ja antoi äidin selittää ja näyttää hänelle kaikkea,
ja seuraavana päivänä oli jo päätetty, mitä hän ottaa tehtäväkseen ja
mitä jätetään äidin huostaan. Hän antautui maanviljelykseen, varmasti
aikoen oppia sitä hoitamaan mallikelpoisesti.

Kun hän ei ollut uudessa toimessaan, teki hän tuttavuutta naapurien
kanssa. Hän kävi heidän, he kävivät vuorostaan hänen luonaan, ja
kohta hänellä oli ympärillään joukko nuoria, tiedonhaluisia ihmisiä,
jotka halusivat tietoja ja ottivat ilolla vastaan kaikki, mitä hän
voi neuvoa heille. Täällä hänen ei tarvinnut pelätä joutuvansa
naurun alaiseksi; jos hän lausui kauniin ajatuksen, jalon toiveen,
oli hän varma löytävänsä sille hyvin valmistetun maaperän. "Ja minä
joka tunsin itseni niin paljoa paremmaksi heitä!" ajatteli hän
väliin. Hän ei voinut kyllin kummeksia sitä rakkautta ja ihailevaa
hyväntahtoisuutta, joka häntä oli ruvennut yht'äkkiä ympäröimään.

Päivä päivältä viihtyi Otik yhä paremmin vuoristossa, ja sana
'koti', joka oli ennen ollut hänen mielestään kaiken ikävyyden
käsite, kaikui nyt ihanalta hänen korvissaan. Mutta paljon puuttui
häneltä vielä todellisesta onnesta -- kaikki, luuli hän joskus
itse. Eikä se ollut kummallista, että hän ajatteli siten; hän ei
ollut nähnyt Enefaa ainoatakaan kertaa, vaikka hän olikin ollut
vuoristossa jo kokonaisen kuukauden. Anka tiesi kertoa, ettei Enefa,
Otikin tultua Jeshtshediin, mennyt mihinkään, ei edes kirkkoonkaan,
ettei hänen tarvitseisi tavata häntä. Siis oli Enefa yhä vielä
niin suutuksissaan, ettei tahtonut edes nähdäkään häntä! Hän oli
unohtanut kaiken sen julmuuden, joka oli ollut Enefan sanoissa, eikä
Enefa tahtonut unohtaa eikä antaa anteeksi vähääkään! Sunnuntaisin
meni Enefa vanha rukouskirja kädessään ylös vuorelle, erääseen
paikkaan, jota sanottiin 'mustaksi nurkaksi', ja siellä hän rukoili
Jumalaa, eikä pelännyt, että tämä olisi vihainen hänelle hänen
leppymättömyydestään.

"Se on kuitenkin liikaa", sanoi Mrakot muori harmissaan, kun Anka oli
tuonut hänelle nämä uutiset. Poika kävi hänen säälikseen; hän näytti
väliin niin surulliselta ja raskasmieliseltä, vaikka hän aina koetti
hymyillä hänelle ja vakuutti vähintäin kymmenen kertaa päivässä
iloaan saada olla äidin luona. Ne olivat rehellisesti tarkoitettuja
sanoja, rakkaita kuulla; mutta Mrakot muori oli kuitenkin
huomaavinaan, miten niihin kätkeytyi surullinen valitus, että hän oli
ainoa maailmassa, joka rakasti Otikia.

"Jos tuo koulumestari jatkaa kauemmin tällä tavalla, niin minä
menen muitta mutkitta hänen luokseen ja sanon hänelle rehellisen
ajatukseni", sanoi muori harmissaan. "Varmaankin hän nyt kuulee
kaikilta ihmisiltä, miten kelpo ihminen minun Otikini on. Minä en
ole koskaan kehunut poikaani, niin kauan kun hän ei sitä ansainnut;
minä olen sanonut aina rehellisesti, mitä vikoja hänessä on; mutta
nyt, kun hän on muuttunut aivan toisenlaiseksi, aijon pitää hänen
puoltaan, vaikka se maksaisi minulle mitä tahansa, enkä minä aijo
suvaita, että hän saa surra itsensä pilalle muutaman tytön oikkujen
tähden. Sehän on selvä kuin päivä, että ellei hän ajattelisi Enefaa,
niin ei hän olisi tullut tänne uudelleen. Sen ymmärtää Enefa yhtä
hyvin kuin kuka muu tahansa, ja juuri se pistää minun vihakseni, että
hän on niin itsepäinen. Jos Otik loukkasikin häntä, niin antoi kyllä
Enefa samalla mitalla takaisin. Ei ole monta, jotka olisivat saaneet
syytää sellaista miehelle vasten naamaa."

Samaa ajatteli Otik, ja hän alkoi jo melkein epäillä Enefan koskaan
rakastaneen häntä.

"Luettuaan runoni loi hän itselleen minusta käsitteen aivan omin
päinsä, ja tälle mielikuvituksen sikiölle, tälle haaveolennolle hän
lahjoitti rakkautensa; minun kanssani, minun itseni kanssa ei sillä
tunteella ollut mitään tehtävää. Hänen rakkautensa niin sanoakseni
leijaili ilmassa, ja ensimäisellä kovemmalla tuulenpuuskalla se
meni siitä syystä kumoon. Mutta siltä en minä ole hänelle vähemmän
kiitollisuuden velassa; se on yksinomaan hänen ansionsa, että minusta
on tullut siksikin ihminen kuin minä nyt olen, ja minä olen kiittävä
häntä siitä koko elämäni. Jos hän voisi edes aavistaa sitä, luulen
sen varmasti ilahuttavan häntä. Hänellä on kyllä usein synkkiä
ajatuksia taistelutoverina, ja minun velvollisuuteni on vointini
mukaan saattaa hänet toisille, iloisemmille. Minä haen hänet käsiini
ja sanon hänelle, mitä olen sanonut jo itselleni. Minun on tosin
vaikeaa kestää, jos hän kääntyy kylmästi minusta pois tai antaa
minulle kieltävän vastauksen. Mutta tehköön vaan sen; olenhan ainakin
tehnyt kaikki, mitä olen voinut, sovittaakseni mitä olen rikkonut."

Seuraavana sunnuntaina, Mrakot muorin mentyä kirkkoon, otti Otik
pyssynsä olalleen ja läksi 'mustalle nurkalle'.

Hän ei pettynyt toiveessaan. Korkealla vuorella, pyökkimetsän
rinnassa, istui Enefa suuren vanhan puun alla, rukouskirja
polvellaan. Mutta hän ei lukenut sitä; kädet lepäsivät ristissä sen
lehdillä, ja katse liikkumattomana tuijotti avaruuteen. Otikista
tuntui siltä, kuin olisi hänen sydämmensä ollut pakahtua säälistä ja
rakkaudesta, niin kalpealta ja kuihtuneelta Enefa näytti. Ja tämä
oli hänen syynsä! Hänen täytyi hillitä itseään, ettei olisi juossut
esille metsän suojasta ja heittäytynyt katuvana Enefan jalkoihin.

Sen sijaan hän otti hitaasti muutamia askelia eteenpäin, ei vielä
varmana miten puhuttelisi Enefaa. Enefa oli varmaankin kuullut
askeleet, sillä hän käänsi päätään. Hehkuva puna kohosi hänen
kasvoilleen, nähtyään kuka tuli kävellen metsästä. Mutta kun Otik
sitten pysähtyi hänen eteensä, näytti hän taas yhtä levolliselta
ja välinpitämättömältä kuin äskenkin, ja hänen kasvonsa näyttivät
muuttuneen jääksi. Kiivaimman vihan välähdys tai katkerin ylenkatse
eivät olisi koskeneet Otikiin niin kovasti kuin tämä kylmä katse.
Hän taisteli kauan sisällistä liikutustaan vastaan, ennenkun voi
puhutella Enefaa.

"Sattuma ei ole tuonut minua tänne", sanoi hän lopulta väräjävällä
äänellä, "vaan toivo saada tavata teitä."

Enefa rypisti kulmakarvojaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa:
"Enkö saa sitten olla rauhassa täälläkään!" Mutta ääneensä hän
sanoi samalla välinpitämättömyydellä, jota kasvotkin ilmaisivat, ja
äänellä, joka oli täydellisesti vakava:

"Jos tohtori haluaa minulta jotain työtä, niin pyydän sanoa, etten
voi tehdä teille palvelusta."

"Se oli julmasti sanottu!" huudahti Otik.

Enefa istui niin rauhallisena, kuin ei olisi kuullutkaan tohtorin
huudahdusta, ja katsoi uudelleen avaruuteen.

"Se oli julmasti sanottu!" toisti Otik, ja tuskansa valtaamana
nojautui hän pyssyynsä. "Sitä että te karkoittaisitte minut luotanne
tällä tavoin, en minä kuitenkaan aavistanut, vaikka tiesinkin teidän
pitävän minua halvassa arvossa -- halvemmassa kuin minä kenties
ansaitsenkaan."

"Minä en ajattele teitä koskaan", keskeytti Enefa hänet.

"Koulumestari!" oli tohtori huudahtaa, mutta hän hillitsi mielensä.
Poistaakseen mielenliikutuksensa alkoi hän leikkiä pyssyllä niin
kiivaasti, että oli ihan ihme, ettei pyssy lauennut.

"Elkää pelätkö!" jatkoi hän hetken äänettömänä oltuaan, ja nyt
kuului hänenkin äänensä kylmältä ja navakalta. "Minä en tullut tänne
ollenkaan vaivaamaan teitä millään tungettelevalla pyynnöllä. Minä
olen täällä ainoastaan sitä varten, että pidin velvollisuutenani
sanoa teille, ettei se, mitä te kenties olette kärsinyt minun
tähteni, ole ollut aivan hyödytöntä. Teidän sananne ovat saattaneet
minut ajattelemaan, ja minä olen koettanut päästä monesta suuresta
viasta. Todelliset ystävät, jotka eivät ole mitään imartelijoita,
vakuuttavatkin minulle, että olen monessa suhteessa muuttunut aivan
toisenlaiseksi kuin olin ennen. Tiedänhän, että te ette välitä
minusta ollenkaan, mutta jos tunnen teidät oikein, uskallan minä
kuitenkin toivoa, että sellainen muutos ilahuttaa teitä, ei sen
tähden että se koskee minua suoranaisesti, vaan sen tähden että on
kysymys lähimmäisestä."

Silmänräpäyksen mietti Enefa vastatako vai ei. Sen jälkeen vastasi
hän -- ja jokainen hänen sanansa oli kuin puukonpisto:

"Teillä ei ole vähintäkään syytä puhdistautua minun edessäni;
paremminkin pitäisi minun koettaa tehdä se teille. Mitä minulle on
tapahtunut, on ollut minun hyvin ansaittu rangaistukseni. Kaikki
varoittivat minua ja ennustivat minulle mikä tulisi lopuksi..."

"Enefa!"

"Niin, paremminkin pitäisi minun pyytää teiltä anteeksi kuin teidän
minulta", jatkoi Enefa yhä ylpeämmällä ja katkerammalla äänellä.
"Minä kiusasin teitä rakkaudellani. Pyysittekö te sitä koskaan
minulta? Tahdoitteko, että minä loisin itselleni teistä ylevän
luulon, että minä panisin kaikki jaloimmat ja parhaimmat ajatukset,
jotka tiesin olevan, teidän päähänne? Minä tein kuin mieletön,
kiihoittunut tyttö. Ei teillä ole siinä mitään syytä! Te ette ole
koskaan koettanut pettää minua, minä se olin vaan, joka petin itseni.
Te otitte vastaan minun rakkauteni, samoin kuin otetaan leikkikalu
lapselta, joka sitä tyrkyttää meille. Me teemme sen, ettei lapsi
alkaisi itkeä, ja heitämme sen luotamme, heti kun lapsi on kääntänyt
meille selkänsä. Minun pitäisi todellakin kiittää teitä, että teillä
oli niin kauan kärsivällisyyttä leikkiä minun kanssani."

Ja nyt eivät hänen kasvonsa olleet enää kuin jäästä; hänen poskensa
hehkuivat, hänen silmänsä säihkyivät.

Otik tarkasteli häntä vakavalla, tuskaa ilmaisevalla katseella. Enefa
oli loukkaantunut syvimmässä sydämmessään ja tahtoi nyt loukata häntä
yhtä syvälti.

"Minusta tuntuu, Enefa, siltä, kuin sinä harvoin menisit kamariin,
missä ne kolme taulua riippuvat, jotka yksi esi-isistäsi maalautti
kaikkien syntisten lohdutukseksi", sanoi hän, ja hänen äänensä
kuului alussa ainoastaan lempeästi nuhtelevalta; mutta kuta kauemman
hän jatkoi, sitä kiivaammaksi se muuttui. Hänenkin ylpeytensä
loukkaantui lopulta, kun hän huomasi, miten uppiniskaisesti Enefa oli
olevinaan huomaamatta hänen haluansa parantaa rikostaan ja koetti
ainoastaan nöyryyttää häntä. "Opettavathan ne taulut, että kaikki,
jotka vilpittömästi katuvat, saavat myöskin anteeksi, ja jos sinä
katselisit niitä useammin ajatuksella, ei sinun ainoana pyrintönäsi
kenties olisi ainoastaan runnella minua, näyttäessäsi minulle, miten
paljoa parempi sinä olet minua -- niin paljon, että kiusaat itseäsi
minun rikoksellani ja otat ylpeänä minulta sen taakan ja panet sen
omille hartioillesi. Minä epäilen sinun koskaan rakastaneen minua
todellisella rakkaudella, Enefa; kohtelisitko minua muuten kuten
nyt, vaikka tiedät, etten minä kehu itseäni, puhuessani mieleni
muutoksesta? Sydän, jonka täyttää todellinen rakkaus, on lempeä
ja anteeksi antava, ja minä tiedän, että minä epäilemättä avaisin
sinulle sylini, jos sinä seisoisit minun edessäni, murtuneena ja
katuen jotakin pahaa, jota olet tehnyt minulle. Äitini on opettanut
minulle, mitä rakkaus on; sanottuani ensimäiset sanani, sulki hän
tuhlaajapojan rinnalleen -- ja mitä kärsimyksiä minä kuitenkin olen
tuottanut hänelle! Mutta kysyessäni häneltä, olisitkohan sinäkin
valmis antamaan anteeksi, hän vastasi minulle: tytön rakkaus on
aivan toisenlaisesta kuin äidin. Minä huomaan nyt, että hän oli
oikeassa. Ei, ei, sinä et ole koskaan lahjoittanut minulle mitään
rakkautta; tuntemasi tunne oli ainoastaan valeylpeyttä, ei koskaan
todellista kiintymistä. Sinä näit minut täydellisyyden kukkulalla,
ja sinne sinä tahdoit seurata minua. Ei minun hairahdukseni, vaan
minun mitättömyyteni on katkaissut siteen sydämmiemme väliltä.
Sinä pidät itseäsi liiaksi jalona, sinä katsot alas minuun etkä
voi koskaan antaa minulle anteeksi sitä, että minä häpesin muiden
edessä sinun alhaista sukuperääsi; mutta minun mielestäni et sinä ole
hituistakaan parempi, kuin minä olin silloin, sillä sinäkin kiellät
rakkautesi minuun, häpeät sitä, kun minä olen sinun mielestäsi paljoa
halvempi sinua. Sinä tahdot rakastaa sankaria, viisasta, ihmiskunnan
parantajaa, ja sinä halveksit miestä, joka ei ole vielä saavuttanut
täydellisyyttä, vaan ainoastaan rehellisesti pyrkii siihen. Sinä
et ole hituistakaan parempi kuin ne, jotka etsivät rikasta vaimoa
ja hylkäävät kihlattunsa, joka kadottaa omaisuutensa. Sinäkään et
rakasta ihmistä, vaan hänen luonteensa aarteita, jotka heijastuvat
sinuun. Sinä..."

Samassa kuului laukaus metsän läpi. Haulisade pimitti ilman ja
synnytti suurta hämmennystä lintujen kesken, jotka olivat kaikessa
rauhassa istuneet ja keinuneet oksilla, nauttien pyhälepoa.
Huolestuneesti piipittäen ja raakkuen lensivät ne syvemmälle metsään,
jossa ne toivoivat löytävänsä varmemman lepopaikan. Otik kalpeni
ja tarttui toisella kädellä käsivarteensa. Pikaisuudessaan hän oli
tullut satuttaneeksi pyssyn muutamaan puuhun, se oli lauennut ja
satuttanut häntä käsivarteen.

Enefa hyppäsi seisomaan, ja nähtyään miten veri alkoi tihkua Otikin
sormien välistä, hänkin kalpeni. Hän lähestyi Otikia kiireesti, ja
kun levottomuus esti häntä puhumasta, antoi hän Otikille ainoastaan
merkin ottaa pois toinen kätensä käsivarresta, jotta hän saisi nähdä
haavan.

Mutta Otik väistyi syrjään ja kielsi kylmästi Enefan avun.

"Elkää viivyttäkö minua turhan tähden!" huudahti Enefa
kärsimättömästi ja huolestuneena. "Minun täytyy heti tutkia
haava ja koettaa saada pois haulit, jos ne vielä ovat siinä.
Muutoin voi siihen tulla kuume ja te saatte pahemman kipeän kuin
tarvittaisiinkaan. Onhan sitä paitsi mahdollista, että haava on syvä
ja vaarallinen."

"Elkää suinkaan vaivatko itseänne! Teillä ei ole vähintäkään syytä
tahrata siveellisiä käsiänne niin halveksittavan ihmisen verellä."

"Lopettakaa leikinlaskunne; tämä ei ole sopiva hetki leikintekoon.
Antakaa minun katsoa haavaa!"

"Te voitte olla varma, että vaikka se olisi monta vertaa syvempi ja
vaarallisempi kuin se on, paranee se kuitenkin paljoa aikaisemmin
kuin ne haavat, jotka te olette tehneet minuun julmilla sanoillanne.
Jokainen niistä on haavoittanut minua ja tunkeutunut minun sydämmeeni
kuin sata terävää tikaria."

"Voi, katsokaa miten veri juoksee nuttuanne pitkin! Elkää tuhlatko
aikaa tarpeettomilla sanoilla, kun joka hetki on kallis!"

"Mitä siitä, jos vereni juoksee kuiviin. Juoskoon minusta nähden
vaikka viimeiseen pisaraan asti."

"Miten te puhutte min syntisesti? On aivan kauheaa kuulla teidän
puhuvan tuolla tavoin ja vieläpä tällaisella hetkellä! Kenties olette
saaneet oikein ilkeän haavan, josta teillä voi olla ikävyyttä koko
elinaikamme! Voi, odottakaa, pysähtykää silmänräpäykseksi -- siksi
vaan, että saan sidotuksi tämän nenäliinan käsivartenne ympärille!"

"Minä en huoli teidän sitomisistanne", vastasi Otik kiukuissaan,
"sitä en huoli missään nimessä! Minä en pidä enää elämää missään
arvossa. Mitä minulla on tehtävää tässä kurjassa maailmassa? Minä,
narri, luulin katumoissani, etten minä itse ollut minkään arvoinen,
että minun täytyi oppia kaikki muilta; ja minä ihailin heidän
siveyttään ja rehellisyyttään... Mutta nyt minä olen huomannut, että
nuo siveelliset ihmiset ovat kuin saippuakuplat; ne loistavat, mutta
kun niihin koskee, muuttuvat ne vaahtopisaraksi. Koko maailma on
sellainen saippuakupla!"

"Jumalan tähden, elkää toki kiivastuko noin; se on vaarallista
haavalle! Odottakaa tässä hetkinen! Tässä aivan lähellä on lähde;
minä juoksen sinne ja kastelen nenäliinan ja tulen heti takaisin."

Eivätkä Enefan kasvot olleet enää kylmät ja välinpitämättömät
rukoillessaan täten kädet ristissä Otikia. Niissä oli sitä vastoin
paljon todellista tuskaa ja hellyyttä.

Mutta Otik ei myöntänyt hänelle edes yhtäkään silmänräpäystä, jota
Enefa pyysi. Hän ei näyttänyt ajattelevan muuta kuin sitä, miten
pääsisi pikimmin alas. Huomattuaan lyhimmän tien olevan mennä suoraan
vuorta myöten, alkoi hän laskeutua jyrkkää kalliota, johon tuskin
milloinkaan olivat muut jalkaansa astuneet kuin vuohet ja kauriit.

"Sitä tietä te ette voi mennä!" huusi Enefa kauhistuksissaan hänelle.
"Se on täynnä kallionkielekkeitä ja kuiluja, ja alhaalla juoksee kova
ja syvä puro. Teidän täytyy mennä läpi metsän kotiinne; siellä on
varjoisa, mukava tie. Minä neuvon sen teille."

Ja Enefa ojensi käsivartensa häntä kohti, silmissä katse, joka oli
ennen aina tunkeutunut Otikin sydämmen sisimpään soppeen. Mutta tällä
kertaa ei sillä ollutkaan tavallista, lumoavaa voimaansa; kenties
hän ei edes nähnyt sitä mielensä kuohuksissa, johon Enefan ylpeä,
hylkivä käytös oli saattanut hänet. Nojautuen turmiota tuottaneeseen
pyssyynsä alkoi hän laskeutua kiireesti alas. Enefa seurasi häntä
nyyhkyttäen:

"Te onneton", valitti hän, "varmaankin saatte kalliisti maksaa
itsepäisyytenne! Toiveenne täyttyy kyllä. Kasvonnehan hehkuvat
kuumeesta. Muutaman silmänräpäyksen jälkeen juoksee veri virtanaan
haavastanne..."

"Te ette ole koskaan ennen huolehtinut minusta. Minkä tähden te nyt
teette sitä?"

"Ajatelkaa edes äitiänne, ellette välitä kestään muusta!"

"Äiti on vanha; jos minä kuolen, niin ei hänen tarvitse kauan surra
minua."

"Herra Jumala, mikä huimapää! Katsokaa toki, minkälainen veritie
on teidän takananne! Ja yhä ankarammin juoksee haavasta! Teillä on
todellakin aika tulla järkiinne ja näyttää, että teillä on omatunto."

Mutta Otik välitti Enefan nuhteista yhtä vähän kuin tämä oli
aikaisemmin välittänyt hänen tuskastaan; hän jatkoi yltyneellä
kiireellä alaspäin menoaan.

"Tämän te teette aivan vaan kiusataksenne minua!" huusi Enefa, joka
vapisi pelosta joka hyppäyksellä, jonka Otik otti ja voi ainoastaan
vaivaloisesti seurata häntä. "Jospa edes antaisitte minun kulkea
edellä, jotta minä voisin taivuttaa oksia teidän tieltänne -- nehän
pieksävät teidän kasvojanne joka askeleella."

"Ne iskut eivät koske minuun, mutta teidän iskunne minä tunnen aina."

"Te nuhtelette minua yhtenään, että minä olen leppymätön; mutta mitä
minä sanon sitten teistä, joka niin julmasti ja armottomasti yhä vaan
kiusaatte minua, tehtyänne minulle niin paljon pahaa?"

Otik pysähtyi, mutta ei suinkaan sen tähden, että Enefan sanat
olisivat vaikuttaneet häneen, vaan koska hän oli tullut puron luo,
josta Enefa oli varoittanut häntä. Kohisevana ja vaahtoavana se sulki
häneltä tien.

"Ette kai aikone hypätä veteen?" huudahti Enefa yhä kauhistuneempana.
"Katsokaa, tuolla on porras, jota myöten voitte mennä -- se on vaan
kivenheiton päässä tästä. Elkää toki olko olevinanne kuin ette
kuulisi minua! Elkää riistäkö minulta viimeistä järkeäni, jonka
olette jättänyt minulle! Voitte olla varma, että sen säilyttämiseen
olen tarvinnut paljon vaivoja."

Mutta Otik mittaili yhä katseellaan hyppäystä, jonka hän aikoi tehdä
toiselta rannalta toiselle; äsken annetun esimerkin mukaan hän ei
välittänyt vähääkään Enefan rukouksista ja kyyneleistä.

Enefa ei voinut kestää tätä kauemman -- hän oli rukoillut ja itkenyt
kylliksi, nyt hän rupesi toimimaan. Hän kiiti Otikin luokse, kietoi
käsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänet epätoivon voimilla pois
vaaralliselta paikalta. Mutta kun hän sitten tahtoi päästää Otikin,
ei tämä vuorostaan päästänyt häntä; terveellä käsivarrellaan piti hän
Enefaa kiinni ja lujasti sylissään.

Ääneensä nyyhkyttäen kietoi Enefa käsivartensa Otikin kaulaan, ja pää
Otikin rintaa vastaan painuneena itki hän siksi, kunnes oli itkenyt
pois kaikki kyyneleensä ja kaikki tuskan, katkeruuden ja epäluulon
tunteet, jotka olivat niin kauan raadelleet hänen sydän parkaansa.

"Etkö edes koskaan olisi armahtanut minua, ellet olisi luullut, että
kuolema oli minun kintereilläni?" kysyi onnesta huumautunut Otik
hellästi nuhtelevalla äänellä, kun Enefa sitten tarkasteli hänen
haavaansa, joka onneksi ei ollut syvä eikä vaarallinen.

"Kyllä siihen olisi kulunut ainakin hyvä aika", vastasi Enefa
entisellä, hyväntahtoisella hymyilyllään, "katsos, en minä ilman
aikojani olekaan saanut 'koulumestarin' nimeä."

       *       *       *       *       *

Kylätohtorin ja kaupunkitohtorin häät -- ne vasta häät olivat! Ei
yksikään vuoristolainen muistanut vielä moisissa olleensa. Kaikkia
vanhoja häätapoja noudatettiin ensimäisestä viimeiseen asti.
Ukkovaari itse talutti morsianta ja kulki nuodeväen etunenässä,
kädessään köynnöksillä koristettu sauva. Sillä kertaa piti
sulhaspoikien olla oikein varuillaan, jos mieli heidän olla yhtenään
sakkoihin joutumatta; isoisä piti heitä siksi hyvästi silmällä!

Yhdessä kohti vaan täytyi poiketa vanhasta hyvästä tavasta: kun
soittajat alkoivat soittaa, ei isoisä ollut tanssia alkamassa; siihen
hän oli liian vanha. Vasten tavallisuutta täytyi morsiamen tanssia
sulhasen kanssa; ja totta puhuen ei morsian näyttänyt siitä olevan
ollenkaan pahoillaan.

Sen sijaan tanssasi Mrakot muori Jenik veitikan kanssa (se näytti
aivan kuin punavalkoinen nauha olisi ollut kierrettynä suuren
kukkavihkon ympärille), kunnekka heitä ei pölyltä ollenkaan nähnyt.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kylätohtori" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.