Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Boresko kaunotar y.m. kertomuksia
Author: Various
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Boresko kaunotar y.m. kertomuksia" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



BORESKO KAUNOTAR Y.M. KERTOMUKSIA



K. J. Gummerus Oy,
Jyväskylä,
1915.



 SISÄLLYS:

 Boresko kaunotar.
 Miranda. (Mauri Jokai)
 Äitipuoli. (Don Antonio de Trueba)
 Paossa. (Mauri Jokai)



BORESKO KAUNOTAR

Venäläisen upseerin kertomus turkkilaissodasta.



Meidän leiripaikkamme oli Balkan-vuorten rinteellä muutamia virstoja
Shipka-solan päälinnoituksesta. Toimenamme oli helpottaa itse solassa
majailevien osastojen vaivaloista vartioimista joko astumalla
vuorotellen heidän sijaansa tahi vaaran uhatessa rientämällä heille
avuksi. Suleiman Pashan raivoisat hyökkäykset, joissa enin osa hänen
kelpo sotajoukkoansa tuli tuhotuksi, olivat tosin torjutut, ja
sentähden tiesimme myös ettei meillä aivan kohta ollut odotettavissa
mitään suurempia hyökkäyksiä, varsinkaan ei kovimman pakkasen aikana;
kuitenkin täytyi meidän yhä edelleenkin aina olla varuillamme ja
valppaina. Tapaukset Plevnan luona tekivät siellä seisovien joukkojen
vahvistamisen välttämättömäksi, ja vaikka meidän asemamme Shipkan
solassa oli sangen tukala ja vaarallinen, täytyi meidän kumminkin
lähettää rykmenteistä muutamia sinne avuksi, mutta tämän täytyi
tapahtua niin salaisesti kuin mahdollista, ettei vihollinen meidän
heikkouttamme huomaisi ja sen johdosta alkaisi uusia ryntäyksiä. Siitä
syystä oli myös ylipäällikkömme kenraali R., jonka adjutanttina minä
satuin olemaan, täällä synkässä erämaassa, etujoukkojensa luona, itse
joukkojen liikkeitä määräämässä ja johtamassa.

"Hyvää huomenta, hyvää huomenta, herra adjutantti! Onnittelen,
onnittelen sydämestäni!"

Näin sanoen astui eräänä päivänä ystävämme Hershko, meidän kaikkien
yleinen toimitsija ja hankkija, siihen luolaan, joka minulla oli
samalla makuuhuoneena, vierashuoneena ja ruokahuoneena, ja joka
lyhyesti sanoen oli yhdeksän kuutiometrin suuruinen, vuoren syrjään
kaivettu kolo, josta meidän majoittajamme oli täytynyt ajaa pois eräs
bulgarialainen perhe hankkiakseen minulle jonkinlaista suojaa sadoista
vuorenrotkoista ja halkeamista syöksyviä lumiryöppyjä vastaan.
Jonkinlaista, sanoin minä, sillä täydellisessä suojassa en minä
täälläkään ollut, koska aukkoa, jossa oven olisi pitänyt olla, verhosi
ainoastaan siihen ripustettu peite. Samanlaisessa, oman asuntoni kanssa
yhteydessä olevassa huoneessa olivat palvelijani ja molemmat hevoseni
saaneet suojaa, ja nämä viimeksi mainitut lämmittivät asuntoni
tallihöyryillään, jotka tosin eivät olleet kovin hyvänhajuisia.

"Oletko hullu! Mitä varten sinä minua onnittelet?" huudahdin puoleksi
suuttuneena siitä että hän minua tuli häiritsemään juuri kun olin
kenraalin käskystä kirjoittamassa salaista kirjettä ylipäällikölle.

"No mihinkäs muuhun kuin siihen että olette voittaneet kaksisataa
tukaattia! Kaksisataa tukaattia! Oi sinä isäini Jumala, mitä ei Hershko
parka tekisi voittaakseen yhtenä yönä kaksisataa, sanoo: kaksisataa
kappaletta tuommoista kaunista, keltaista, kiiltävää tukaattia!"
huokasi Hershko niin kujeellisen näköisenä että minun täytyi hymyillä.
-- "Niin, niin, ja vielä aivan uusia, rahapajasta suorastaan tänne
lähetettyjä tukaatteja! Mutta mistä tiedät sinä että minä viime yönä
olen pelannut?" kysyin minä.

Vaikka peli tosin oli kielletty, emme juuri paljon huolineet koko
kiellosta, sillä miten muuten olisimme aikamme kuluttaneet! Me asuimme
näet kuopissa, jotka olisivat olleet koirillekin liian huonot. Näissä
pimeissä koloissa oli lukeminen mahdotonta, ja vaikkapa olisi voinutkin
lukea, niin mitä olisi lukenut, kun ei ollut muuta kirjallisuutta
tiedonhalumme tyydyttämiseksi kuin vanhoja rikkirevittyjä sanomalehtiä,
jotka olivat olleet juustojen, makkarain tahi muiden senlaatuisten
aineiden kääreinä. Sentähden kokoonnuimme aika ajoin pelaamaan
rykmentinpäällikkömme, kreivi S:n asuntoon, joka oli vähän suurempi
kuoppa, missä ennen kylän knjäs eli ruhtinas oli asunut, -- sillä
täällä, samoin kuin Kaukasus-vuoristossa, nimitettiin kylien päämiestä
tällä korkealla arvonimellä. Kreivi S. oli valmis ryntäämään
turkkilaisten tabor'eja eli pataljonia vastaan. Vastoin tapaani olin
edellisenä yönä sattunut voittamaan suurehkon summan; eikä minusta
ollut ihmeellistä ollenkaan, että Hershko tämän tiesi, sillä meidän
hankkijanamme tunsi hän luonnollisesti taloudelliset asiamme paremmin
kuin me itse; kuitenkin tein hänelle edellämainitun kysymyksen
sanoakseni jotakin.

"Hershkoko ei tietäisi semmoisia asioita, jotka koskevat hänen
korkea-arvoista suosijataan?" sanoi hän viekkaasti hymyillen, samalla
kun hän koukisti pitkän, laihan ruumiinsa suorakulmaiseen asentoon,
näyttäen siten alamaisuuttaan, sillaikaa kun hänen silmänsä uteliaasti
vilkuivat ympärilleen. "Mutta enpä yksistään sentähden onnittele herra
ratsumestaria --"

"Luutnantti olen! Siitä et saa mitään maksua, että minun virka-arvoni
ennenaikaisesti ylennät", keskeytin hänet nauraen. "Mutta sanohan,
miksi vielä onnittelet?"

"No, herra luutnantti sitten", vastasi Hershko ilkeän näköisenä.
"Niinkuin herra ei tietäisi? -- Turhaankos me bulgari-raukat olisimme
venäläisiltä piilottaneet tyttäremme ja vaimomme, ihan samaten kuin
turkkilaiset kätkevät omansa haaremiin. Enkö ole aina sanonut että
sananparsi 'onni pelissä -- onni rakkaudessa' ei ole tehty herroja
venäläisiä varten, sillä he..."

"Asiaan, asiaan", keskeytin hänet tuskastuen, "sano nyt vihdoin, mitä
sinä tarkoitat, sinä vanha kurkunleikkaaja!"

"Armollinen herra luutnantti, älkää toki olko olevinanne niin viattoman
näköinen; tiedättehän, teidän armonne, yhtä hyvin kuin minä, että
kaunis bojaritar..."

"Mikä bojaritar? Tahdotko vihdoin puhua suusi puhtaaksi?" huudahdin
hypäten multapenkiltä, jonka päälle olin levittänyt hevosen loimen
verhoksi, niin että sitä paremman puutteessa saattoi käyttää sohvana,
ja tavoittaen näön vuoksi seinällä riippuvaa sapeliani.

"Antakaa toki sapelin olla seinällä; minä tahdon puhua, koska
armollinen herra käskee", huusi Hershko vetäytyen ovelle.

"No hyvä, avaa siis sana-arkkusi; kenestä puhut?"

"Eikö teidän armonne muista kaunista naista, jonka näitte kahdeksan
päivää sitten, palatessanne kenraalin kanssa Gabrovasta, sieltä, jossa
vanha roomalainen torni on tien vieressä?"

"Ah, kaunotarta, jolla oli huntu silmillä?" huudahdin kummastuneena,
sillä tapaus, jota Hershko tarkoitti, oli vallan tarkkaan muistissani.
Kun näet edellä mainittuna päivänä palasimme eräältä virkamatkalta ja
ratsastimme vuoren solaa ylöspäin, näyttivät kasakat, jotka olivat
vartiaväkenämme, meille ratsun selässä istuvan naisen, joka oli
seisahtunut tien syrjään erään vanhan rakennuksen viereen. Hän istui
muulin selässä, ja kun hän näki meidän huomanneen hänet, nosti hän
hetkeksi valkoisen huntunsa niin, että näimme hänen erinomaisen ihanat,
mustien kiharien ympäröimät kasvonsa. Hänen silmänsä säteilivät niin
viehättävästi ja hänen huulillaan oli lumoava hymy, kun hän kädellään
tervehti meitä -- vaiko minua yksin? -- ennenkuin hän katosi pitkin
vuoren rinnettä alaspäin johtavaa polkua.

"Olette tehneet valloituksen", sanoi kenraali R. nauraen, ja minä
tunsin että punastuin, vaikka olin olevinani välinpitämätön. Kauniin,
tuntemattoman kuvaa en kuitenkaan saanut mielestäni, varsinkin kun
erämaan yksinäisyys ja pakollinen työttömyys saivat mielikuvitukseni
liikkeelle tämän kohtauksen johdosta. Mutta miten tiesi Hershko tämän?

Vihdoinkin ja sittenkun antamalla hänelle muutamia hänen jumaloimiansa
tukaatteja olin tehnyt hänet taipuvaisemmaksi, sain häneltä
houkutelluksi sen tiedon, että tuo ihana tuntematon oli eräs
romanilainen bojaritar, kreivinna Boresko, jonka mies oli kaatunut jo
ensi taistelussa, ja joka nyt oli tullut tänne lähellä oleville
maatiloilleen odottamaan, kunnes venäläiset sotajoukot kulkisivat yli
Balkan-vuorten, jolloin hänen aikomuksensa oli seurata jäljessä
Kasanlikiin, jossa hänellä muka oli suuria ruusutarhoja. Hershkolta,
joka oli ollut asioissa tuon äärettömän rikkaan kreivinnan kanssa, oli
tämä kysellyt minua -- tunsin kuinka sydämeni tykytti ja veri nousi
päähäni -- ja lausunut halunsa tehdä minun tuttavuuttani. -- Mikä
viehättävä kohtaus täällä erämaassa, mikä aavistamaton onni! -- Minä
saisin siis tavara kaunottareni, puhua hänen kanssaan, voittaa hänen
suosionsa. Varmaankin hän rakasti minua, ja minulla oli siksi
luottamusta itseeni, etten luullut hänen antavan minulle rukkasia, jos
kosisin. Mutta Hershko yksin voi minut viedä hänen luokseen, hän yksin
tiesi, missä kaunotar nykyään asui; hänen täytyi siis johtaa minut
sinne. Muutamat kultarahat tekivät hänet pyyntööni myöntyväksi, ja
sitten teimme sopimuksen, että hän iltapuoleen -- ennemmin ei hän
sanonut joutavansa -- tulisi minua hakemaan, johdattaakseen minua
romanttiselle retkelleni.

Minä olin niin hurmaantunut, etten vähintäkään ajatellut niitä vaaroja,
jotka tämmöisellä öisellä retkellä sodan aikana voisivat uhata minua.
Iltapuoleksi pyysin jollakin tekosyyllä kenraalilta vapautusta
palveluksestani, ja se vapautus myös paikalla myönnettiin. Ja sitten
odotin yhä kasvavalla kärsimättömyydellä opastani.

Tuskin alkoi pimetä, ennenkun oviaukkoa verhoava peite nostettiin ylös,
ja siitä tuli näkyviin yhtaikaa ihmisen kasvot ja aasin pää. Se oli
Hershko, joka siinä, aasinsa Mikola'n selässä istuen, haki minua. Hän
astui alas ja tuli syvästi kumartaen kurjan talikynttilän valaisemaan
huoneeseeni.

"Kreivinna tietää että teidän armonne tulee", sanoi hän hieroen
käsiään, "ja hän odottaa herra luutnanttia!"

"Mitä, oletko käynyt hänen luonaan?" huudahdin minä kummastuneena.

"En, mutta minä olen lähettänyt sanan luotettavan miehen kanssa."

"Sinä olet kunnon mies", sanoin, "etkä tule kauppojasi katumaan, jos
palvelet minua uskollisesti."

Hershkon itämaisella suulaudella vakuuttaessa ja vannoessa, että hän
joka silmänräpäys oli valmis antamaan repiä itsensä tuhanneksi
kappaleeksi minun edestäni, tuli uskollinen palvelijani Danilo
ilmoittamaan että hevosemme olivat valmiit. Sitä ennen olin jo pukenut
itseni niin huolellisesti, kuin jos olisin ollut menossa
hovitanssiaisiin Pietarissa; nyt otin vielä revolverini ja tahdoin
sammuttaa kynttilän. Huomasin kuitenkin silloin että taskussani oli
kirjekotelo, joka sisälsi virallisia tietoja sekä kopioita samana
päivänä tulleista ja menneistä päiväkäskyistä.

Minä aukaisin pienen kirstun, joka oli vuoteeni vieressä, pannakseni
kotelon sinne.

"Eikö olisi parempi että teidän armonne ottaisi sen mukaansa, niin
olisi se varmemmassa tallessa", arveli Hershko.

"Varmemmassa tallessa!" nauroin minä. "Sinä uneksit, kun luulet ett'ei
se täällä olisi tallessa koko rykmentin keskellä; kuka sen täältä voisi
viedä? Sitä paitse en tahdo kuljetella sitä mukanani."

Hän ei vastannut mitään, mutta kun satuin katsomaan sivulle, huomasin
-- kuten myöhemmin muistin -- hänen kasvoillaan omituisen ilmeen, ja
hänen silmänsä välähtelivät kuin pedon; tätä en siinä silloin enemmän
ajatellut, vaan suljin arkun, sammutin kynttilän, ja muutamia minuuttia
myöhemmin istuin ratsuni selässä, käärittynä burkaani- eli
lammasnahkaiseen turkkiini, jonka karvat olivat ulospäin. Yö oli pimeä,
ja ankara lumipyry teki sen vielä pimeämmäksi. Palvelijani Danilo
ratsasti takanani ja edellä ratsasti oppaani Hershko aasinsa selässä.

Pitkän ja sangen vaivaloisen ratsastuksen jälkeen pilkoitti vihdoin
valoa kaukaa; koiran haukuntaa kuului, ja hetken perästä tulimme
vanhan, puoleksi hajonneen portin läpi eräälle pihalle, jossa Hershko
käski minun astua alas. Danilon, jolle jätin hevoseni, käskin pysyä
ratsullaan sekä, jos vähinkään vaara uhkaisi, laukaisemaan
revolverinsa, jolloin kiiruhtaisin heti hänen luokseen. Tosin en mitään
vaaraa pelännyt, mutta tahdoin kuitenkin olla varuillani. Sitten
irroitin revolverini ja sanoin Hershkolle: "nyt eteenpäin!"

Hämärän eteisen läpi astuimme nyt pieneen huononlaiseen tupaan, jota
pieni öljylamppu valaisi ja jossa bulgarialainen palvelija istui. Tämä
antoi Hershkolle soihdun, ja nyt menimme parin huoneen läpi, jotka
olivat huonosti kalustetut -- mikä minua ei kumminkaan kummastuttanut,
sillä rikkaimmatkin bulgarit asuivat näennäisesti sangen kurjissa
asunnoissa, välttääkseen siten turkkilaisten saaliinhimoa. Näillä
rikkailla, jotka olivat asuneet muualla Europassa sekä tottuneet
europalaiseen ylöllisyyteen, oli sitävastoin jossakin rakennusten
syrjäisissä osissa, vieläpä maan allakin piilotettuna komeita huoneita.
Niin oli täälläkin laita, sillä näistä köyhännäköisistä huoneista
astuimme yht'äkkiä hyvin valaistuun kamariin, joka oli niin ylellisesti
varustettu, että se olisi kelvannut minkä rikkaan europalaisen
salonkinaisen huoneeksi tahansa. Huonekalut olivat sametilla verhotut,
ovien verhot tehdyt vahvasta silkistä; lamput olivat kristalleilla
koristettuja, kamiini-uunit mustaa marmoria, seinäkello ranskalaista
pronssia, yhdellä seinällä oli ranskalainen piano, toisilla etevien
mestarien tauluja; sanalla sanoen: kaikki todisti omistajan tahi
omistajattaren rikkautta ja taideaistia. Ikkunoita vaan puuttui,
mikä ei ollutkaan kummallista sille, joka tuntee maan tavat,
sillä turkkilaisten, pomakien ja Muhamedin uskoon kääntyneiden
bulgarialaisten ja Tsherkessien ahneuden tähden olivat tämmöisten
komeiden huoneiden ikkunat joko kiinni muuratut tahi peitetyt oljilla
tahi jollakin muulla.

Tuskin olimme astuneet sisään, ennenkun edessäni seisoi bojaritar koko
kauneutensa loistossa, tarjoten hurmaavalla hymyllä kätensä, jota
innokkaasti suutelin. Kun Hershko oli minut esittänyt, sanoi kaunotar
minut tervetulleeksi niin kohteliaasti, että ensi hämmästykseni katosi,
muuttuen sitä suuremmaksi ihailuksi. Hän laski leikkiä nykyisestä
asunnostaan ja sanoi sitten suoraan, että nykyiset olot eivät olleet
sallineet hänen tavanmukaisesti tehdä minun tuttavuuttani, ja siitä
syystä oli hän valinnut tämän oudonlaisen keinon.

"Toivon kumminkin", lisäsi hän, "ettette väärin käsitä käytöstäni. Jos
haluatte juoda teetä sekä pitää vähän seuraa minun kanssani, joka olen
ikävyydestä menehtymäisilläni, niin olkaa hyvä ja istukaa!"

Minä tiesin tuskin kuinka löytäisin tarpeeksi lämpimiä sanoja
kiittääkseni kaunista kreivinnaa. Minä lupasin hänelle ritarillisen
palvelukseni nyt ja vastedes. Kummallinen ahdistus valtasi minut
kumminkin istuessani pehmeässä nojatuolissa suloisen kreivinnan
vastapäätä.

Nyt vasta saatoin tarkemmin nähdä hänen kasvonsa, jotka olivat täysin
itämaalaista mallia. Hänen tukkansa oli ihan musta, hänen vartalonsa
hoikka ja notkea, hänen silmänsä säteilevät, hänen äänensä miellyttävä.
Hänen pukunsa oli kokonaan pariisilainen, sillä erotuksella vaan, että
hänen päässään oli pieni fetsi eli turkkilainen lakki, joka teki hänen
näkönsä vielä omituisemmaksi.

Hershko meni ulos; kaunis teeserviisi sekä paljo kylmää ruokaa oli
katettuna pöydällä. Kreivinna täytti kupit tuoksuavalla nesteellä, ja
kohta puhelimme kuin olisimme olleet vanhoja tuttuja. Johduttiin
puhumaan kohtauksestamme kahdeksan päivää takaperin, ja kreivinna
myönsi, luoden silmänsä maahan, että hänellä siitä asti oli ollut
jonkunlaista mieltymystä minuun, osasi kumminkin pidättää minun
tunteitteni kuohun, josta hän ei suinkaan voinut olla epätietoisena,
niin että puheemme oli aivan viatonta laatua. Hän kertoi minulle
miellyttävästi entisestä elämästään -- mies-vainajastaan, jonka kanssa
hän nähtävästi ei liene ollut onnellinen, puhui hän ainoastaan
ohimennen -- kertoi Bukarestista, Konstantinopolista ja Parisista,
jonka hän myös oli nähnyt. Puhellessamme kysyi hän minulta usean kerran
meidän sota-asemastamme, joka olikin minusta aivan luonnollista, koska
hän odotti vain päästäkseen Balkanin yli meidän jäljessämme. Minä
kerroin hänelle vaan yleisesti asemamme, antamatta mitään lähempiä
tietoja. Suloinen emäntäni täytti silloin pikarin vanhalla Burgundin
viinillä, maistoi itse ja tarjosi sitten minulle. Minä pidin
innostuneen puheen hänen menestyksekseen ja kiitin siitä
ystävällisestä, ansaitsemattomasta kohtelusta, joka oli tullut
osakseni. Siten kului äkisti muutamia hauskoja tunteja, ja vasta kun
Hershko koputti ovelle, muistin että oli aika lähteä paluumatkalle.

Pyysin saada tulla uudestaan, ja sen myönsi ihana Boresko ehdolla että
Hershko saattaisi minua ja ainoastaan pimeässä, jotta käyntini eivät
herättäisi huomiota. Minä suutelin hänen kättään jäähyväisiksi ja
hyppäsin ratsuni selkään, jonka Danilo, jolle myös oli annettu pullo
hyvänmakuista juomaa, toi esille. Hershko nousi aasinsa selkään, ja
puoliyön aikana jätimme kylän, Muezimin huutaessa minaretista: "Allah
akkar la akkar, la Mahehlalah!"

Kuin unessa ratsastin kotiinpäin ja heräsin vasta kun olimme tulleet
vartiaimme ohitse. Hershko erosi silloin meistä ojentaen oikean
kätensä, jonka mielelläni täytin tukaateilla.

Vielä kaksi kertaa kahdeksassa päivässä ratsastin saman matkan Hershkon
ja Danilon kanssa, ja minun rakkauteni ihanaan bojarittareen kasvoi
kasvamistaan. Hänenkin käytöksensä osoitti ettei hän ollut aivan
välinpitämätön minua kohtaan, kumminkaan ei hän sitä koskaan
tunnustanut, osasipa myöskin pidättää minua tunnustamasta, niin että
olin vielä yhtä kaukana päämaalistani kuin alussa. Meidän keskustelumme
oli vilkasta ja sen esineenä oli kaikenlaiset asiat; aina palasi hän
kumminkin meidän asemaamme Shipkan solassa, ja aina sanoin minä, etten
tietänyt siitä mitään lähemmin; vaikka en häntä ollenkaan epäillyt,
olin kuitenkin liian hyvä sotamies kertoakseni missään tapauksessa
virkasalaisuuksia; ja siten sulki velvollisuudentunne suuni, vaikka
muuten sangen mielelläni olisin tahtonut täyttää hänen tahtonsa.

Yöt päivät oli kauniin Boreskon kuva mielessäni, ja Hershko, joka tähän
aikaan usein kävi luonani kulkiessaan meidän leiripaikallamme, koetti
parastaan kertomuksillaan yhä enemmän innostuttaakseen ja
vahvistaakseen minussa sitä luuloa että vihdoin tulisin voittamaan
suloisen Boreskon sydämen ja käden.

Tilani kävi epätietoisuuden tähden sietämättömäksi, jonka tähden päätin
ensi matkallani saada asian ratkaistuksi. Saman päivän aamuna, jolloin
taaskin olin sopinut Hershkon kanssa uudesta retkestä, olin kuin
kuumeessa levottomuudesta, ja kun sain tietää että toverini B. aikoi
komppanioineen lähteä suuremmalle ruokavarojen hankkimisretkelle,
pyysin kenraalilta lupaa saada seurata mukana; ja koska ei ollut mitään
erityistä tehtävää, myönnettiin se minulle.

Kohta sen jälkeen ratsastimme kirkkaana talviaamuna ulos, kasakkajoukko
etunenässä, toinen sivulla; toista sivua suojasi itse vuoren seinä.
Vähän matkaa kuljettuamme poikkesimme pohjoiseen päin vievältä
päätieltä erääseen syrjässä olevaan rotkoon. Kuljimme hyvin vaivaloista
tietä monen metsikön läpi, kun yht'äkkiä kasakka ratsasti luoksemme ja
kertoi että olimme aivan lähellä erästä bulgarialais-kylää. Varovasti
marssimme sinne; osa komppaniaa pysytettiin koossa, toinen osa sai
käskyn mennä kylään hankkimaan ruokavaroja. Kohta kuului joka haaralta
hanhien kaakatusta, härkien mylvinää, sikojen röhkinää ja lammasten
määkimistä.

Välinpitämättömästi tätä katsellessani kuiskasi Danilo korvaani:

"Teidän armonne, tämähän on se kylä, jossa olemme hiljattain niin
useasti käyneet."

Minä säpsähdin; minustakin oli kylä alussa näyttänyt tutulta, mutta
täällä käydessäni olin ollut niin ajatuksissani, etten pimeässä ollut
tullut paikkaa lähemmin tarkastaneeksi; Danilo sitä vastoin, joka useat
tunnit oli ulkona odottanut minua, tunsi paikan hyvin.

"Se on mahdotonta", sanoin, "sillä matkallamme viivyimme aina puoli
kolmatta tuntia, vaikka ratsastimme kovasti; mutta tähän kylään on
tuskin tunnin matka leiristämme."

"Teidän armonne", vastasi Danilo; "minä olen huomannut että juutalainen
kuljetti meitä kaikenlaisia harhateitä; minua, vanhaa soturia, ei hän
kumminkaan pettänyt."

Viimeisellä matkallani olin jo itsekin tehnyt sen huomion, mutta en
tahtonut sittenkään uskoa sitä. Yht'äkkiä luulin kuulevani tutun äänen
huutavan apua. Minä ratsastin seuraavan kulman ohitse ja luulin tuskin
voivani uskoa silmiäni. Kahden sotamiehen seuraamana pakeni eräs mies
minua kohden, ja nuori nainen, bulgarialaiseen asuun puettuna, koetti
suojella häntä.

"Herra upseeri, armollinen herra upseeri, kaikkivaltiaan Jumalan tähden
pelastakaa isäni!" huusi hän hädissään, langeten polvilleen hevoseni
viereen... Oliko tämä helvetin taikaa, vai oliko se hirmuista
todellisuutta?

Takaa-ajettava, jonka luona sotamiehet lienevät luulleet aarteita
löytyvän, oli Hershko, ja nainen, joka sanoi olevansa hänen tyttärensä,
oli -- ihana Boresko. Ja minä? -- Minä olin narri, tyhmä pöllö, jota
oli koetettu saada kavaltamaan tovereitani! Tuo kurja kylä oli paikka,
joka minun sydäntäni oli houkutellut kuin magneetti. Minä älysin nyt
kaikki. Boreskokin oli tuntenut minut, ja tuskallinen huuto kuului
hänen huuliltaan.

Tunsin sydäntäni kouristavan, mutta käännyin pois, huutaen
sotamiehille: "Takaisin, takaisin paikalla! Antakaa ihmisten olla
rauhassa!"

Sitten tahdoin ratsastaa pois, mutta luultu kreivinnani tarttui oikeaan
polveeni, huutaen epätoivon vimmalla:

"Oi, herra upseeri, armollinen herra upseeri, armoa, armoa! Jääkää
tänne ja pelastakaa meidät!" Ja hänen ihanat, marmorinkalpeat kasvonsa
olivat aivan kyynelten vallassa.

"Teille ei ole mitään tapahtuva", vastasin, "vaikka sekä te että tuo
kurja kavaltaja olisitte pahempaa ansainneet."

"Oi jos kaikki tietäisitte, niin tuomitsisitte meitä vähemmin
ankarasti", valitti ihana nainen, ja minä tunsin että hulluuteni alkoi
vastoin tahtoani palata takaisin.

Samassa silmänräpäyksessä antoivat toitottavat torvet kokoontumisen
merkin; sotamiehet kiiruhtivat karjan ja ruokavarojen kanssa kylän
ulkopuolelle ja järjestyivät paluumatkalle.

Minun oli mahdotonta ratsastaa takaisin toverieni seurassa, sentähden
kiiruhdin jo edeltäpäin Danilon seuraamana leiriin.

Mitä tunteita rinnassani riehui, ei voi kukaan edes aavistaa. Petetty
rakkaus ja varmuus siitä, että olin antanut pettää itseni kuin lapsi,
herättivät minun kiukkuni; mutta samassa tunsin käsittämätöntä
kaipausta, jota minun kumminkin täytyi hävetä.

Mikä mahtoikaan olla tämän ilveilyn tarkoitus, jonka esineenä olin
ollut? -- Turhaan koetin sitä saada selville. Että kaunottareni olisi
rakastanut minua ja että hänen isänsä tyttärensä mieliksi olisi
kuljettanut minut hänen luokseen, sitä en voinut enää uskoa. Mahtoi
siis varmaankin olla olemassa joku muu syvempi syy. Miten, miten päästä
asian perille?

Minä käskin uskollisen Danilon luokseni.

"Sanopas minulle nyt kerran aivan suoraan, mitä sinä ajattelet tästä
asiasta?"

"Herra", vastasi tämä pitkittä arveluitta, "minä en usko vanhuksesta
mitään hyvää; luulen että hän kuljeskelee teillä, jotka johtavat tuonne
toiselle puolen!" Samalla viittasi hän jonkun matkan päässä oleville
kukkuloille, missä turkkilaisten leiripaikka oli.

Silmänräpäyksessä ymmärsin kaikki. Hershkoko oli kavaltaja? Tämä
selitti kaikki. Hän oli luullut että hänen tyttärensä suloisuus saisi
adjutantin ilmaisemaan virkasalaisuuksia! Siitä myös kaunottaren
alituiset kyselyt sota-asemastamme; siitä vanhuksen huoli minun
kirjesäiliöstäni! Varmaankin olisi, jos olisin ottanut sen mukaani,
minut unijuomalla juovutettu ja kirjeeni minulta sitten anastettu.
Minua kauhistutti ajatellessani tätä. Palattuani leiriin menin kohta
kenraali R:n luo kertomaan koko asian juurta jaksain.

Hän kuunteli minua yksivakaisena, sitten ojensi hän minulle kätensä.

"Minua ilahuttaa todellakin", sanoi hän sydämellisesti, "että te niin
onnellisesti pääsitte teille viritetystä ansasta, ja vielä enemmän
iloitsen siitä, ettette hetkeäkään ole unhottanut velvollisuuttanne. --
Minä olen myös ollut nuori ja tiedän, mitä viehättävien huulien hymy ja
tummat säteilevät silmät voivat! -- Vanha Hershko on jo kauan ollut
epäilyksen alainen; nyt tahdon kohta tehdä lopun hänen vehkeistään.
Pysykää varuillanne, sillä tiedättehän kuinka vaaralliset nyt seuraavat
päivät meille ovat. Minä kiitän teitä!"

Koko seuraavana yönä en voinut ummistaa silmiäni, niin olivat päivän
tapaukset kiihoittaneet minua.

Seuraavana aamuna istuin alakuloisena teelasin ääressä, jonka Danilo
oli minulle valmistanut. Surullisesti kiehui ja sihisi samovarini,
ikäänkuin säestäen suruisia ajatuksiani, kun yht'äkkiä rotkoasuntoni
ovea peittävä verho kohosi ja -- en ollut uskoa silmiäni -- Hershkon
ilkeä naama irvisti vastaani. Tuskin ennätin tointua hämmästyksestäni,
niin oli hän jo kadonnut ja hänen sijaansa astui hänen ihana tyttärensä
pieneen asuntooni.

Olin hänen tulostaan niin hämmästyksissäni, etten voinut sanaakaan
sanoa; mutta hän kiiruhti luokseni, lankes polvilleen ja suuteli
kättäni. Nyt vasta heräsin hämmästyksestäni, vedin pois käteni ja
sanoin: "Nouskaa toki! Mitä teette te!"

"En, minä en tahdo nousta ennenkuin olette anteeksi antanut! Tosin
olemme teitä häpeällisesti pettäneet, eikä minun missään tapauksessa
olisi pitänyt antautua siihen, mutta kuulkaa toki ja olkaa
jalomielinen!"

Hänen itkunsa liikutti minua vasten tahtoani, ja minä käskin hänen
istumaan tyhjälle arkulle, jota käytin sohvanani.

Hän oli peittänyt kasvonsa käsillään ja itki ääneen; suuret
kyynelpisarat juoksivat hänen sormiensa välistä.

"Niin kyllä, me olemme pahasti teitä pettäneet, mutta ajatelkaapas
meidän turvattomien raukkojen asemaa, joilla ei missään ollut suojaa ja
sääliä odotettavana!"

Jälleen jouduin entiseen hulluuteeni; en ajatellut enää minua kohtaan
tehtyä petosta, vaan ainoastaan hänen verratonta ihanuuttaan, kaikki
muu oli unhotettu. Minä otin hänen kätensä ja koetin lohduttaa häntä,
sen sijaan että minun olisi pitänyt nuhdella häntä hänen käytöksestään
minua kohtaan.

"Ei, ei!" Huusi hän, "älkää koettako tehdä tekoani paremmaksi kuin se
on. Minä olen Hershkon tytär, nimeni on Rebekka; isäni sanoi minulle:
me olemme hukassa, jos emme venäläisten luona löydä turvaa. Sinun
täytyy koettaa voittaa puolellemme se upseeri, jonka tänään tuon
luoksesi -- ja silloin lupasin tehdä niinkuin hän käski. Se on minulle
kyllä ollut vaikeata, uskokaa se; mutta onnen vaihtelu oli kovasti
kohdannut meitä. -- Vuosi sitten olimme rikkaita, sangen rikkaita.
Tavallisesti asuimme Konstantinopolissa, jossa isälläni oli suuri
hajuvesikauppa, kesiksi vaan muutimme tänne, jossa meillä Shipkan ja
Kasanlykin tienoilla oli suuria ruusu- ja jasminitarhoja. Minä olen
kasvatettu suuressa kasvatuslaitoksessa Konstantinopolissa ja
sittemmin, kun äitini kuoli, olen täydentänyt kasvatustani Pariisissa;
sillä me olimme rikkaita, hyvin rikkaita. Sitten tuli sota;
turkkilaiset hävittivät hajuvesikauppamme sentähden että olimme
bulgarialaista sukuperää, polttivat sen kaupungin-osan, jossa asuimme
ja jossa oli monta sekä juutalaista että myös kristittyä perhettä.
Meidän täällä ja Kasanlykissa olevat ruusutarhamme ovat bashibozukit
hävittäneet repimällä pensaat juurineen maasta ja polttamalla ne
sitten. Kaikki tämä onnettomuus oli saattanut meidät epätoivoon;
sentähden antakaa meille anteeksi, niin tahdon olla teidän orjanne ja
siunata teitä koko elinaikani."

Ennenkuin voin sitä estää, oli hän jälleen polvillansa edessäni. Vereni
rupesi kuohumaan; minä ojensin käteni painaakseni hänet rintaani --

Juuri silloin puhallettiin ulkona aseisiin, kuulin sotamiesten
juoksevan edestakaisin. Hurmioni katosi. Minä nousin ja sanoin
kylmästi:

"Nouskaa! Isänne puolesta en voi mitään tehdä, hänen on vastattava
siitä, mitä hän on tehnyt; menkää asuntoonne jälleen, olen pitävä
huolta siitä, ettei teille siellä mitään tapahdu."

Kyynelsilmin nousi hän; varmaankin arvasi hän että lumous nyt oli
loppunut, sillä hän sanoi hiljaa:

"Olkaa kumminkin niin armollinen, että saatatte minut leirin
ulkopuolelle päästäkseni vahtien läpi!"

"Se on tapahtuva", vastasin ja astuin edeltä. Rebekka seurasi, mutta
tuskin olimme kulkeneet muutamia satoja askeleita, kun kova meteli
saattoi minut katsomaan taakseni.

Minä näin sotamiesjoukon, joka keskellään kuljetti "vahtiin" epätoivon
vimmalla ponnistelevaa Hershkoa. Samalla tuli Danilo juosten
perässämme.

"Vihdoinkin on meillä petturi kiinni!" huusi hän iloisesti. "Hän oli
sill'aikaa, kun te puhelitte tytön kanssa, hiipinyt talliin. Minua hän
ei huomannut, kun satuin istumaan kaura-arkun takana hakemassa solkea,
joka oli sinne pudonnut. Minä olin hiljaa kuin hiiri, hän myös. Tuskin
olitte, herra luutnantti, mennyt huoneestanne, ennenkuin hän kiipesi
kuin kissa ikkunasta, otti laatikon, joka on vuoteenne vieressä, lavean
kauhtanansa alle ja alkoi sitten täyttä vauhtia juosta tuonne
turkkilaisten puolelle; mutta silloin olin minä perässä!"

"Se ei ole totta!" huusi Rebekka tuskallisesti, "hän valehtelee;
pelastakaa isäni!"

Hän tarttui käsivarteeni, mutta minä puistin hänet pois kuin
myrkyllisen käärmeen ja kiiruhdin paikalta.

Kun minä tulin kenraalin luo, sanoi tämä:

"Asia on selvinnyt pikemmin kuin ajattelin; olen antava tutkia
petturia, silloin saadaan nähdä, mitä miehiä hän on. Tässä on teille
käsky, joka on vietävä översti K:lle; ratsastakaa sinne niin nopeasti
kuin voitte. Tuolla turkkilaisten puolella on huomattu liikettä.
Suleiman näkyy vielä kerran koettavan syöstä päänsä seinään. Mikä onni,
ettemme vielä ole laskeneet kahta rykmenttiä luotamme. Päivää myöhemmin
olisi tämmöinen hyökkäys voinut olla meille sangen vaarallinen. Luulen
muuten, että teidän Hershkollanne on jotakin tämän asian kanssa
tekemistä; hän lienee jostakin merkistä huomannut, että aiomme lähettää
osan väestämme pois, ja on siitä turkkilaisille ilmoittanut. Senpä
kohta näemme; mutta nyt -- kiiruhtakaa!"

Ratsuni selkään noustessani näin, kuinka Hershkoa kuljetettiin, kädet
taakse sidottuina, sotaoikeuden eteen. Hiukset hajallaan ja kuoleman
kalpeana syöksyi hänen tyttärensä tielleni, huutaen jo kaukaa:

"Pelastakaa isäni!"

Minä pudistin päätäni.

"En voi mitään tehdä hänen hyväkseen!" sanoin.

"Niin ole kirottu! kirottu sinä ja sinun kansasi, jotka olette
murhaajia ja ryöväriä!" huusi hän, puistaen nyrkkiään minua kohden.

Minä kannustin hevostani ja kiiruhdin pois.

Kun tulimme S:t Niklas nimisille linnoituksille antamaan kenraalin
käskyn översti K:lle, oli taistelu jo alkanut; ampumahaudoista ratisi
kiväärin tuli ja kanuunat lähettivät molemmin puolin tuliset
tervehdyksensä. Puolen päivän aikaan koettivat turkkilaiset tehdä
ryntäyksen, mutta kun huomasivat meidän olevan varuillamme ja heitä,
vahvemmat, vetäytyivät he takaisin, jonka jälkeen eivät enää
yrittäneetkään uutta hyökkäystä.

Kun sitten iltapuoleen olin antanut kenraalille kertomuksen päivän
tapauksista, sanoi hän:

"Minun luuloni on toteutunut; Hershko oli Suleimanin vakooja, niinkuin
muutamat kirjeet, jotka hän oli ommellut kauhtanaansa, todistivat. Kun
hän huomasi, että hänen petoksensa oli tullut ilmi, tunnusti hän kaikki
siinä toivossa että sen kautta pelastaisi itsensä. Hän oli todellakin
saanut selvän siitä, että käsky oli tullut vähentää täällä olevia
sotavoimia, ja sitten oli hän käyttänyt kaiken viekkautensa
urkkiakseen, minä päivänä se oli tapahtuva, jotta saisi sen ilmaistuksi
Suleimanille. Hän oli koettanut tyttärensä kautta houkutella teiltä
tietoja siitä, ja kun se ei onnistunut, oli hän koettanut saada
käsiinsä teidän kirjesäiliönne. Kun tämäkään ei onnistunut, oli hän
koettanut tänä aamuna varastaa sen; mutta yritys päättyi onnettomasti
hänelle. Hän tiesi, missä tavallisesti säilytitte virallisia
kirjeitänne, ja koetti sentähden tyttärensä kautta houkutella teitä
pois asunnostanne, saadakseen teidän kirjesäiliönne käsiinsä ja
kiiruhtaaksensa sitten sen kanssa Suleimanin luo. Ja hän olisi
onnistunutkin, ellei uskollinen ja valpas Danilonne olisi joutunut
väliin. Iloitsen siitä, että tämä asia on näin hyvin päättynyt. --
Menkää nyt lepäämään, sitä kyllä tarvitsette päivän ponnistuksien
jälkeen."

Asuntooni mennessäni näin leirin vieressä olevalla kukkulalla hämärässä
jonkinlaisen rakenteen. Danilo sanoi sen olevan hirsipuun, jossa
Hershko, sotaoikeuden tuomion mukaan, oli saanut petoksensa palkan --
hänen tyttärestään en ole sittemmin mitään kuullut.



MIRANDA

Kirj.

Mauri Jokai



I.

Hyökkäys.


Kuusi kuukautta oli kulunut siitä päivästä, jona vaskenväriset
alku-asukkaat hävittivät Diaz de Solis'in uutisasutuksen; jo olivat
Rioterion linnan rauniot ruohoittuneet, ikäänkuin olisi luonto itse
tahtonut valloittaa takaisin kaikki mitä vanhan maailman asukkaat
olivat siltä vieneet.

Ja kumminkin oli Solis rakennuttanut linnansa muurit poltetuista
tiilistä ja varustanut sen paalutuksella, vaikkakin Rioterion virta
sitä kahdelta ja meri kolmannelta taholta suojeli. Siitä paikasta,
missä virta oli kapein, vei vipusilta rakennukseen, jonka porttia oli
aivan mahdoton lähestyä, kun silta nostettiin. Tornit olivat varustetut
ampumareijillä ja kaivoshaudat reunustetut terävillä paaluilla; kaksi
kanuunaa suojeli siltaa ja kolmesataa rautahaarniskoihin puettua
sotilasta muureja; mutta kumminkin tapettiin kaikki, jotka linnassa
asuivat, viimeiseen mieheen saakka. Joukko alastomia villi-ihmisiä ui
eräänä sysimustana yönä virran poikki; ne kiipesivät muureille,
hiipivät nukkuvien asuntoihin, löivät ne kuoliaaksi ja sytyttivät
linnan tuleen.

Autiot muurit jätettiin seisomaan, ja jo kuuden kuukauden kuluttua oli
paikka, missä sivistyksen vartiapylväs oli kohonnut, täydellisesti
villiytynyt; istutuksilla ja teillä rehoitti rikas villi-kasvullisuus,
joka omituisella tavalla erosi ympäristön kasvullisuudesta niillä
paikoin, missä lapiot olivat maata kaivaneet tahi hevosten kaviot sitä
tallanneet; sillä näillä paikoin rehoitti tuntematon, punaiseen
vivahtava rikkaruoho, joka myöskin näkyi menestyvän valko-ihoisten
maahan painamissa jäljissä. --

Kuusi kuukautta tämän verisen yön jälkeen saapui uudelleen laiva
Argentinan rannalle ja laski ankkurinsa noin penikulman päähän
Rioterion suusta, vastapäätä linnan raunioita.

Miksi se ei tullut likemmäksi? Miksi pysyi se niin etäällä? Sillä oli
kyllä syynsä siihen.

Kiireesti laskettiin laivasta vesille kaksi venettä; kumpaisessakin oli
kaksikymmentä kookasta, rautaan puettua, hyvillä muskettipyssyillä
varustettua sotilasta; niiden kallellaan olevista leveälierisistä
päähineistä liehui suuria, valkoisia sulkia; vyötäreillä oli heillä
pistooleja ja sivuillaan leveät, suorat miekat.

Veneiden lähestyessä liukuu pitkiä, kapeita pirogeja pitkin
Rioterion pensaista rannikkoa, väijyvien intianien aluksia, niiden
kaimani-eläinten kaltaisia, mitkä katosivat veden pinnalta heidän
edessään.

Murhattujen valko-ihoisten veljet olivat tulleet!

Heidän veneensä saapuivat rantaan. Kaksi miestä astuu ensinnä maalle,
kaksi hartiakasta miestä, joiden olkapäillä leveät, siniset nauhat
osoittavat heidän arvoansa. Toinen heistä on punaverinen,
pyöreäposkinen; päähine on luisunut taaksepäin, joten sulat
koskettelevat olkaa; hänen kulkunsa ja ryhtinsä ilmaisee miestä, joka
tuntea olevansa kotona missä tahansa. Toinen on paljoa nuorempi, hänen
kasvonsa ovat kauniit, joskin hiukan synkät; hänen silmäripsensä ovat
mustat, viikset ja poskiparta ovat tuskin alkaneet nousta.

Edellinen on Nunjo de Lara, Sebastian Cabotin jälkeinen kapteeni;
toinen taasen Sebastian Hurtado, espanjalaisen ritarikunnan ensimäinen
luutnantti.

Näiden jälkeen astuvat sotilaat maalle; kymmenen jää vartioimaan
veneitä, kolmekymmentä seuraa johtajiansa raunioiden luo.

"Luulenpa melkein, ystäväni", sanoi Nunjo välinpitämättömästi, "että
kiikarisi oli oikeassa, ja että meillä todellakin on raunio edessämme."

"Niin, eikö ole? Ja kumminkin vakuutit sinä näkeväsi kattoja."

"Hahaa! Ja lopulta rupesin minä vakuuttamaan sinulle, ettei tässä
maassa ole tapana pitää katettuja huoneita. No niin, kaikki on siis
tyyten poltettu! Olipa todellakin hyvä asia, etten purjehtinut
likemmäksi rantaa. Nyt eivät voi naisemme nähdä täällä vallitsevaa
kurjuutta, ennenkuin olemme saaneet kaikki järjestykseen."

"Kaikki?"

"Niin juuri, eli toisin sanoen: niin paljon kuin suinkin. Sillä
näyttäähän täällä siltä kuin linnaväki, jonka olisi pitänyt tulla meitä
ilolla vastaanottamaan, olisi saanut surmansa viimeiseen mieheen
saakka. Mutta se ei muuten minua ensinkään kummastuta. Diaz oli narri.
Jo hänen lähtiessään sanoin hänelle, että hänen näin tulisi käymään --
sillä tahtoihan hän kukistaa villikansat peukaloraudoilla ja kiehuvalla
öljyllä. Jos hän sitävastoin olisi lahjoittanut heille lasihelmiä ja
kohdellut heitä lempeydellä, niin eläisi hän ja koko hänen seurueensa
vielä tänäkin päivänä. Mutta ei! Hänen mielipiteensä olivat
toisellaiset. Hän tahtoi juurta jaksain hävittää villien epäjumalat.
Mies parka! Suon hänelle lepoa ja rauhaa tuolla elämän toisella
puolella; me tahdomme koettaa saavuttaa ne jo täällä."

"Niin, mutta käsi miekan kahvalla ja toinen silmä auki, kun nukumme."

Tällä välin oli pieni aseellinen joukko saapunut linnan portille.
Linnan pihalla kasvoi kaislankaltaista, miehen korkuista ruohoa, jotta
miesten täytyi raivata tietä miekallaan.

Hurtado kulki joukon etupäässä, Lara seurasi häntä.

Kun he ehtivät linnan pihan keskipaikoille, kuului epäilyttävää myrinää
heidän korviinsa.

"Tänne on varmaan peto-eläimiä asettunut", sanoi Lara
välinpitämättömästi.

Hurtado astui askeleen sinne päin, mistä tuo epäilyttävä ääni kuului;
ja raivattuansa miekallaan leveän aukon kaislikkoon, huomasi hän
jaguari-pesän; siinä makasi emä ja imetti kahta poikaansa.

Hurtado otti esiin pistoolin, mutta Nunjo painoi alas hänen kätensä.

"Minä pyydän, älä ammu; laukaus voisi kuulua laivaan ja pelottaa
ylhäiset naiset. Nämä nelijalkaiset eivät tee sinulle vahinkoa, jollet
hyökkää niiden päälle."

Ja todella, jaguari ei rynnännyt miehiä vastaan, vaan otti toisen
pojista hampaittensa väliin ja katosi eräästä muurissa olevasta
ampuma-reiästä, vihaisesti myristen ja heittäen leimuavia silmäyksiä
ympärilleen. Toinen pentu jäi pesään. Sotilaat olisivat tahtoneet
tappaa sen, mutta Nunjo esti heidät sitä tekemästä. "Miksi tappaa, kun
eläin ei ole meille mitään tehnyt?" kysyi hän. "Emä kaiketi kohta tulee
sitä noutamaan; parempi on, että asetamme pojan reiän viereen, niin
että emä sen kohta löytää."

Ja niin tehtiin. Jaguari, joka uiden oli vienyt toisen poikansa virran
yli, palasi kohta takaisin, milloin hiipien, milloin hyppien, reiän
luo, tapasi toisen poikansa, otti sen kauheitten hampaittensa väliin ja
vei senkin toiselle rannalle.

"Näet sen, villipedot eivät tee meille mitään, jos annamme niiden olla
rauhassa."

Mutta kohta sen jälkeen ilmestyi eräs, joka ei tahtonut vastaanottaa
tulijoita yhtä jalosti. Askeleet, jotka olivat panneet korkean
kaislikon liikkeeseen, olivat pelästyttäneet erään mustan käärmeen,
joka nyt pää pystyssä kiemuroi sotilaita vastaan. Myrkkyhampaat
pistivät leuasta ulos ja viheriät silmät säkenöivät Hurtadoa vastaan.

"Se ei ole myrkyllinen", huudahti Lara rauhoittaaksensa luutnanttiaan.

Mutta hänen varoituksensa myöhästyi. Hurtado oli jo käyttänyt
miekkaansa ja sen oivallinen terä oli yhdellä sivalluksella katkaissut
käärmeen pään. Ruumis siinä kiemuroi ja musta veri ruiskusi ympäri.
Katkaistu pää repi raivossa rikki vieressään olevan ruohon ja katseli
yhä kiivaalla vihalla murhaajiaan. Hurtado irroitti itsensä kuoleman
kourissa kiemuroivasta ruumiista, eikä asiasta sen enempää puhuttu.

Nyt tuli miesten päästä sisään aution linnan huoneisiin.

Portaat olivat palaneet, mutta kun Hurtado varovaisuuden vuoksi oli
ottanut mukaansa lujan köyden, pääsi kun pääsikin hän sen avulla
erääseen ovi-aukkoon. Sinne katosi hän.

Siellä katseli hän ympärilleen, kääntyi kumminkin pian kauhistuneena
takaisin ja peitti käsillään silmänsä.

Hän oli nähnyt palaneen luurangon ja sen vieressä krusifiksin
(ristiinnaulitunkuva), joka ilmaisi, että onneton oli ollut
espanjalainen; hän oli nähnyt palaneita parruja, hiiltyneitä palkkeja
ja puoleksi palaneita ja katkaistuja pertuskan varsia. Savu oli
mustannut seinät. Tämä huone oli kenties ollut asuinhuone, joka
kokonaan oli palanut poroksi, se kun oli ollut puusta rakennettu; muut
huoneet olivat korkeine muurattuine holvineen paremmin voineet kestää
tulen hävitystä -- näyttääksensä sitä surkeammilta.

Suuri yhteinen ruokasali oli joutunut lieskojen uhriksi. Diaz oli
maalauttanut sen seinille pyhimyskuvia, joiden kasvot intiaanit olivat
mitä raa'immalla tavalla häväisseet. Kivilattia oli musta hyytyneestä
verestä, ja jos akkuna-aukoista minne alas katseli, kohtasi silmä
valjenneita luita, joista voi tulla siihen päätökseen, että murhattujen
ruumiit olivat heitetyt akkunoista ulos. Kaiketi oli peto-eläimillä
ollut paljon tekemistä, ennenkuin olivat ehtineet ne ahmia.

Surullisimmalta näytti pieni huone, jonka akkuna oli merelle päin.
Varmaan lienee se ollut Diazin puolison makuukamari. Seinät siinä
olivat olleet maalatut vaaleansinisiksi; mutta taivaanvärisellä
pohjalla näkyi -- kaiketikin oli isän vuode ollut niillä paikoin --
kymmenen pienen sormen veriset merkit. Lattialla makasi revityitä
hiuskutreja, jotka olivat kuivuneet kiinni avojalkaisten intiaanien
verisiin jälkiin.

Sebastian Hurtado huokasi syvään. Myöskin hänellä oli mukanansa nuori
vaimonsa.

       *       *       *       *       *

Uudet uutisasukkaat olivat varustetut kaikella, mitä heidän asemassaan
olevat tarvitsevat. Heidän joukossaan oli kaikenlaisia käsityöläisiä;
jokainen sotilas oli perehtynyt johonkin ammattiin. Mikä oli rakentaja,
mikä kirvesmies, mikä suutari tahi seppä, ja miekan ja musketin ohessa
oli jokaisella myös tarpeelliset ammattikapineensa mukanansa.

Nunjo pani kohta sata miestä työhön -- ainoastaan viisikymmentä oli
jätetty laivaa vartioimaan -- ja muutaman viikon kuluttua oli linnalla
taas katto päällä. Palosta ja hävityksestä ei enää näkynyt jälkeäkään.
Linnan pihalta ja lähiseuduilta oli rikkaruoho perattu; huoneet olivat
yksinkertaisesti kalkitut, lapsenkäden veriset merkit hävitetyt, ja
kaikki suojat kalustetut ruo'oista kudotuilla vuoteilla ja tuoleilla.
Sitten pystytettiin Espanjan lippu linnan katolle ja kolmella
laukauksella ilmoitettiin laivassa odottaville, että linna oli valmis
vastaanottamaan vieraansa.

Laivaan jätetyt sotilaat ynnä vaimot ja lapset, jotka kuuluivat
uutisasukkaiden perheisiin, saatettiin tavaroineen ja kesyine
koti-eläiminensä maalle. Kuinka iloisia kaikki olivat! Rannalla odotti
jokaista sukulainen; puoliso, isä tahi veli, ja hauskassa keskustelussa
astuskeli joukko vanhaa bambusiltaa myöten korjattuun linnaan. Mitä
kauhistuttavaa ensintulleet olivat nähneet, sitä eivät saaneet naiset
koskaan tietää.

Niin pian kuin oli laivasta tuotu, mitä uutisasutuksessa tarvittiin,
muun muassa europalaisia koti-eäimiä (niiden joukossa viisikymmentä
hevosta), purjehti laiva eräänä päivänä pois satamasta, sanoi Espanjan
kuninkaallisella kunnialaukauksella jäähyväiset uutisasukkaille ja
katosi taivaanrannalle näkyvistä. Uutisasukkaat jäivät uudistettuun
linnaan, josta entinen väestö oli viimeiseen mieheen tapettu.

Kun laivan ylimmäinen purje oli kadonnut meren siintävältä pinnalta,
alkoi taas ilmestyä pienissä kanoteissaan [intialainen vene, joka on
kovertamalla yhdestä puusta tehty] maan alku-asukkaita, uuden maailman
vaskenvärisiä asujamia, jotka olivat vaskisilla aseilla varustetut.

Kentiesi juuri ne samat, jotka olivat tahranneet kätensä Diaz de
Solis'in verellä.

Nyt tulivat ne, tulivat harvalukuisina, eivätkä ensinkään
vihamielisessä tarkoituksessa; -- ne olivat vain sen kansan
lähettiläitä, jolla on tapana pitää Tahun sulkia hiuksissaan. Ne
laskivat aseensa maahan ja kantoivat sen sijaan muukalaisille
virkistäviä hedelmiä pienissä koreissa sekä sikoja ja muuta riistaa
pitkillä seipäillä. Johtajan vieressä kulki joukko vaimoja, kukin
kantaen selässään lastansa.

Sen, jolla on vaimonsa ja lapsensa mukanaan, ei luulisi tulevan pahassa
tarkoituksessa.

Lähetystön johtaja oli Mangora, intianien päällikkö.

Linnan suurissa saleissa ottivat Nunjo de Lara, Hurtado ja muut
ylhäiset espanjalaiset vastaan Mangoran ja hänen seuralaisensa.

Intianipäällikkö tervehti isäntiään murteellisella espanian kielellä,
jota hän epäilemättä oli oppinut Diaz de Solis'ilta.

"Urhoolliset valko-ihoiset sankarit", alkoi hän. "Paraguai-kansan
päällikkö on Mangora. Mangora ei ole mikään paha ihminen. Mangora ei
ole tappanut valkoihoisia. Hän ei tapa nukkuvia. Makhijaiitit ja
Gujatsit tappoivat heidät yöllä. Paraguailaiset taistelevat päivän
valossa. Paraguailaiset ovat valkoihoisten ystäviä, vievät heille
kesyjä eläimiä ja teurastettua riistaa, vievät hedelmiä heidän
syödäksensä, hamppua vaatteiksi ja mahlaa sairaiden parantamiseksi.
Paraguailaiset tahtovat rakastaa valko-ihoisia. Toiset valko-ihoiset,
jotka tapettiin, pitivät kauan Mangoran isän luonansa. Mangoran isä
palasi sitten omaistensa luo ja toi mukanaan valkoihoisilta saadun
lahjan, ja sitä lahjaa kantoi hän kuolinpäiväänsä. Se ei lähtenyt hänen
kädestään. Mutta kuolleen miehen kädestä leikkasi Mangora irti vanhan
valkoihoisen lahjan ja antaa sen nyt takaisin vastatulleille
valko-ihoisille."

Näin puhuen otti Mangora esiin kirjavasta pussista käsiraudat.
Tällaisen lahjan oli Diaz de Solis antanut intianipäällikölle --
lahjan, joka ei irtautunut hänen kalvosistaan ennenkuin hänen
kuolemansa jälkeen -- leikkaamalla.

Mangora oli puhunut niin viehkeällä ja lapsellisella äänellä, ettei
Lara voinut siinä mitään ivaa huomata.

"Mitä vanha valko-ihoinen on rikkonut", sanoi Nunjo, "sen korvaavat
vastatulleet. Vastatullut valko-ihoinen ei anna ystävilleen sellaisia
lahjoja, ja vakuudeksi siitä, että hän puhuu totta, murtaa hän rikki
rautasormuksen."

Ja tämän sanottuaan otti hän käsiraudat voimalliseen käteensä ja
pusersi ne rikki, kahdeksi eri kappaleeksi, yhtä helposti kuin
rinkilän; toisen kappaleen antoi hän Mangoralle, toisen piti hän itse.

"Pitäkäämme kumpikin puoliskomme merkiksi, ett'emme koskaan riitaannu",
sanoi hän.

Tämän voiman-osoitteen nähdessään lankesi päällikkö polvilleen Laran
eteen, suuteli hänen kättänsä, tunnusteli hänen sormiansa ja tarkasteli
hänen kämmentänsä, havaitaksensa, missä tuo yliluonnollinen voima
sijaitsisi.

"Iäti on Mangora pysyvä sinun liittolaisenasi", änkytti hän nöyrästi.
"Niin väkeviä miehiä ei tavata paraguailaisissa. Paraguailaiset ovat
myös väkeviä, mutta valkoihoisen yksi sormi on yhtä väkevä kuin
kokonainen paraguailainen, valko-ihoisen käsi yhtä voimakas kuin
paraguailainen armeija, ja valko-ihoinen itse yhtä voimallinen kuin
suuri kansa."

Nunjo tahtoi lieventää vaikutusta, minkä hänen erinomainen voimansa oli
tehnyt uuden maailman asukkaihin, ja samassa miellyttävällä tavalla
tätä vaikutusta kohottaa. Hän toi puolisonsa, Doloreksen, intianien luo
ja sanoi:

"Tässä, ystäväni, näette äitinne; siksi tahtoo hän ruveta; ne, jotka
pitävät meitä ystävinänsä, saavat hänestä äidin, jonka luo voivat
kääntyä."

Ja donna Doloreksella olikin semmoinen ulkomuoto, joka täydelleen
vastasi sitä käsitystä, mikä intianeilla oli "kansan äidistä." Hän oli,
näet, niin vankka, että hän itseänsä varten tarvitsi suurimman veneen,
kun häntä kuljetettiin maalle laivasta.

Hämmästyneenä suuteli Mangora tämän silavaisen epäjumalan kättä --
sillä ihan Doloreksen muotoisia olivat näiden alku-asukkaiden
epäjumalat näöltään, erotuksena oli vain se, että epäjumalat olivat
kivestä veistettyjä. Intiaanit eivät koskaan tule jykeiksi, eikä heidän
keskuudessaan ensinkään tavata lihavia naisia. Sentähden kuvaavatkin he
jumalansa niin ruumiikkaiksi ja veistävät heidät niin lihaviksi,
etteivät niiden kädet ylety yhtymään vatsalla. Ja nyt saivat he nähdä
ihanteensa elävänä! Niin, valko-ihoiset ovat jumaloitavia, eikä
ainoastaan sentähden, että voivat jyristä ja salamoida, mutta myös
sentähden, että osaavat "paisua."

Sangen tyytyväisenä vaikutukseen, minkä tämä ensimäinen yhtyminen oli
tehnyt villiin ruhtinaaseen, arveli Nunjo olevan paikallaan suositella
häntä vielä sillä, että esitti hänelle Mirandan, Hurtadon nuoren
puolison. Tämä oli vasta kahdenkymmenen vuotias; hänen pitkien, mustien
silmäripsiensä alta loisti kaksi lempeätä, sinistä silmää. Miksi näytti
hän juuri Mangoralle näitä sinisiä silmiä?

"Ja tässä", sanoi Nunjo, "saat sinä, Mangora, rakastavan sisaren, jos
pysyt meille uskollisena."

Villi ruhtinas heittäytyi kasvoilleen ihanan naisen eteen ja katseli
sitten, ihastuksesta vavisten, nuoren rouvan pieniä, valkoisia käsiä,
hänen pehmeitä, korallipunaisia huuliaan, hänen lempeitä, sinisiä
silmiään. Miranda tunsi, kuinka intianin hehkuvat silmäykset polttivat
hänen poskiaan, ja loi alas silmänsä.

Mielettömänä luulossaan, että kerran saisi omistaa tämän ihanan naisen,
huudahti Mangora, polvillaan maaten ja oikaisten kätensä taivasta
kohden: "Minä vannon kautta taivaan, että tahdon olla sinun veljesi."

On muistettava, että näissä villikansoissa sanotaan miestä ja naista,
jotka rakastavat toisiaan, veljeksi ja sisareksi.

Nunjo de Lara oli varsin hyvillään voitosta, minkä hänen
diplomatillinen viekkautensa oli hänelle antanut. Mutta siinä oli myös
saapuvilla Hurtado, ja hän ei olisi ollut espanjalainen, jos hän ei
olisi huomannut intiaanin intohimosta palavia silmäyksiä, mitkä
pakottivat hänen puolisonsa katsomaan alas. Hurtado puristi kovasti
miekkansa kahvaa ja koetti hillitä mustasukkaisuuttaan ajattelemalla,
että hän yhdellä ainoalla miekkansa iskulla voisi halaista kavalan
intianin kahdeksi kappaleeksi.

       *       *       *       *       *

"Niin kauan kuin minulla on miekka ja musketti, en mene kerjäämään!"

Näin oli Hurtadolla tapana vastata, kun Lara esitti hänelle, että
käyttäisivät hyväkseen alku-asukasten tarjoamaa ystävyyttä.

Mutta ruokavarat alkoivat käydä vähiin ja sade-aika lähestyi yhä.
Uutisasukkaat eivät vielä saaneet tarpeitaan omista viljelyksistään.
Hurtado ei sittenkään tahtonut sallia miestensä vastaanottaa lahjoja,
joita paraguailaiset usein tarjosivat ystävyytensä osoitteeksi.

"Vaatikaamme mieluummin lahjoja niiltä, jotka ovat meidän
vihamiehiämme!"

Hyvien ystävien lahjat ovat kallisarvoiset; vihollisten pakosta antamat
maksavat sitä vastoin vähemmän; -- niitä saa verellä!

Ja sitä paitsi -- olihan vielä uutisasukasten ja naapurien välillä
pieni lasku kuittaamatta. Hurtado käski ratsumiehensä -- näitä oli 50
-- nousta hevostensa selkään ja ratsasti niiden etupäässä ulos
linnasta.

Mutta ennen lähtöään syleili hän kaunista puolisoaan. Kentiesi kesti
jäähyväissuutelo tavallista kauemmin, kentiesi tykytti sydän tavallista
kovemmin; -- mutta eihän Miranda missään vaarassa ollut, olihan hän
hyvässä turvassa. Ja mikä vaara voisi Hurtadoa uhata, kun hänellä oli
hyvä juoksijansa ja oivallinen miekkansa?

Kaksi viikkoa viipyi Hurtado vihollisella alueella. Hän teki kauppaa
intianien kanssa ja kokoili kauniilla sanoilla ja vähäpätöisillä
vastineilla koko joukon savustettua lihaa, jauhoja, paahdetuita juuria,
palmuviiniä, kesyjä lehmiä ja puhveleita, mitkä olivat kuljetettavat
linnaan -- ja kaiken tämän oli hän saanut aikaan, tarvitsematta
ainoatakaan kertaa vetää miekkaa tupestaan.

Minne ikänä hän tuli, kohta kiirehti heimokunnan vanhin hänelle valalla
vakuuttamaan heimonsa viattomuutta valko-ihoisten murhaan; tämän
ilkityön olivat muka tehneet vuorten toisella puolella asuvat. Nämä
taasen syyttivät Pampaksen intianeja -- mutta niiden luo ei Hurtadon
tehnyt mieli tunkeutua.

Olivathan kaikki niin viattoman näköisiä! He olivat ihan alastomia,
aseettomia, heidän jäsenensä olivat niin pyöreitä ja hentoja kuin
naisen, ja sen lisäksi olivat he arkoja kuin linnut ja kuuliaisia kuin
lapset.

Ja heidän aseensa! Nehän herättävät vain säälivää naurua. Rautaa eivät
intiaanit tunne; heidän muodottomat miekkansa ovat vaskea, heidän
nuoliensa päät kalanluuta, kilvet punotut kaisloista. Täytyihän
espanjalaisten muhkeiden muotojen, tarmokkaiden käsivarsien ja
kauheiden aseiden järkyttää yksinkertaisia, tuhmia alkuasukkaita,
semminkin kun heidän pukunsa oli teräksinen! Kaikessa hiljaisuudessa
palasi Hurtado ratsujoukkonsa kanssa retkeltään takaisin.

Illan hämärä levisi leviämistään, kun hän pääsi metsästä, joka esti
hänet näkemästä rannalla sijaitsevaa linnaa; mutta kun tämä vihdoin oli
näkyvissä hänen edessään, niin nousipa tuskan hiki hänen otsalleen ja
kauhistuksen huuto hänen rinnastaan. Linnalla ei ollut kattoa.

Ihan tuommoiselta kuin nyt, oli se näyttänyt, kun hän sitä ensikerran
mereltä katseli. Akkunoissa ei ollut uutimia, muurit olivat savusta
mustat ja linnanpihan keskeltä nousi hieno savu, osoittaen että tuli
oli linnassa vieraillut.

Nunjo de Laran uutisasutus oli hävitetty.

"Miranda!" huudahti Hurtado kauhistuksesta, ja raivoisana kannusti hän
hevostansa ja samosi virran luo. Silta oli poltettu; hänen täytyi uida
virran yli. Sitte kiiti hän avoinna olevasta linnanportista sisään.

Miltei mielettömänä ryntäsi hän kiviportaita ylös. Hän näki
toistamiseen, mitä jo kerta ennen oli nähnyt: rikkinäisiä huonekaluja,
verellä tahrattuja seiniä, avojalkojen hurmeisia jälkiä taittuneiden
nuolien ja revittyjen hiuskutrien vieressä.

Kuin haavoitettu metsänpeto syöksyi Hurtado Mirandan huoneeseen. Tyhjä
se oli, niinkuin toisetkin; seinissä näkyi keihäänpistojen ja
ammuttujen kuulien jälkiä; verta oli lattialla.

Mutta kun hän miltei mielettömänä huoneen keskellä seisoen oli
tarkastanut ympärillään vallitsevaa hävitystä ja hänen epätoivoiset
silmänsä siten tuijottivat lattiaan, näytti hänestä kuin olisi siinä
ristiin rastiin käyvien veritahrojen välillä kirjaimia.

Niin, siinä oli todellakin kirjaimia. Joku kuoleman kourissa oleva oli
kirjoittanut ne vereen kastetulla sormellaan, ilmoittaaksensa jotakin
takaisin-palaaville.

Hävitys ei ollut kokonaan näitä kirjaimia poistanut, kaksi sanaa
saattoi selvästi erottaa, kaksi paljon sisältävää sanaa:

_Paragualaisia -- Miranda_.

Hurtado heittäytyi maahan ja suuteli kallista nimeä, kallista verta. --

Mitä olikaan täällä tapahtunut?



II.

Kosto.


Kohta sen jälkeen kun Hurtado miehinensä oli lähtenyt linnasta, saapui
sillan luo vihollisien lähetystö. Mangora, päällikkö, oli heidän
johtajansa; hän oli ainoa miespuolinen koko seurueessa, muut kaikki
olivat naisia.

Nunjo laski heidät linnaan.

Mangoralla ei ollut mitään asetta; hänen seuralaisensa olivat, kuten jo
sanottiin, kaikki naisia; eihän sellaista seuruetta tarvinnut pelätä.

Alku-asukkaat olivat saaneet tietää, että valko-ihoisten muonavarat
olivat loppumaisillaan. He toivat heille ruokaa: makeita hedelmiä
kudotuissa koreissa, viiniä nahkasäkeissä ja teurastettuja eläimiä.

"Syökää ja juokaa", sanoi Mangora; "paraguailaiset eivät maksua vaadi;
ne haluavat vain valko-ihoisten ystävyyttä, lempeitä sanoja ja
sukulaisuutta. Sukulaiset eivät lahjoita toisilleen ainoastaan
ruokavaroja, ne rakastavat myös toisiaan. Vanhimmat ovat valinneet
kauneimmat tyttärensä ja lähettäneet ne tänne. Tutustukoot valkoihoiset
veljet niihin, valitkoot niistä. Yhdistäköön rakkaus hyvät ihmiset
väkeviin. Valko-ihoiset ovat väkeviä, paraguailaiset hyviä. Jos teitä
miellyttää sanani, niin vastaanottakaa lahjani."

Nunjo oli hyvänsävyinen, herkkä-uskoinen sotilas. Hän ei voinut edes
aavistaakaan mitään petosta näiden näennäisesti lapsellisten ihmisten
taholta, joille hän ei koskaan ollut mitään pahaa tehnyt. Heidän
hyväntahtoisuutensa ilahutti häntä. --

Hedelmät, viini ja muut ruokavarat jaettiin espanjalaisten kesken; ja
jotta nämä tulisivat vakuutetuiksi siitä, ettei ruuassa eikä juomassa
ollut myrkkyä, istuutuivat lempeät, mielistelevät naiset espanjalaisten
viereen, yhtyivät aterioimaan heidän kanssaan, haukkasivat palan
tuntemattomasta hedelmästä, jota espanjalaiset katselivat epäilevin
silmin, maistelivat viiniä ja lipoivat kieliänsä, näyttääksensä ettei
tämä "agavis" niminen juoma ollut myrkyllistä. Mutta mitä on tämä
juoma?

Etelä-Amerikassa kasvaa mehuisa, pitkä ja leveälehtinen kasvi, mikä
meillä on "agave"-nimellä tunnettu, Europan pohattojen kasvitarhoissa
näkee silloin tällöin jonkun semmoisen ruukkukasvina, mutta Amerikassa
viihtyy se niin hyvästi kuin meillä rikkaruoho. Europassa kukkii se
joskus pitkien aikojen kuluttua, kerta sadassa vuodessa, sanovat
muutamat. Ja kun se tapahtuu, puhutaan siitä sanomalehdissä, tehdään
oikea luettelo Europassa olevista "agaveista" j.n.e., kunnes kukka
saavuttaa suuruuden, joka ympäri-mitaten on noin kolme syltä; silloin
annetaan joka päivä sähkösanoma-tietoja sen voinnista ja luetellaan sen
kukkakuvut, jotka nousevat tuhatlukuisiksi.

Tämä kasvi on Etelä-Amerikassa niin yleinen kuin meillä esim. nauris,
ja vaikka se sielläkin tarvitsee paljon aikaa kehkeytymiseensä, niin
kukkii alituiseen joku agavismetsä, milloin täällä milloin tuolla, ja
tarjoaa lumoavan näyn.

Jos silloin joku tällaisen metsän jättiläisistä leikataan poikki, niin
siitä parin viikon kuluttua juoksee nestettä niin runsaassa määrässä,
että se täyttää monta saavia. Ja tätä nestettä käyttävät intiaanit
samaan tarkoitukseen kuin me olutta, viiniä ja muita väkeviä juomia.

Sillä levoton ihmishenki on kaikissa ilmanaloissa onnistunut keksimään
keinoja juopuakseen, eli toisin sanoen -- himmentääkseen jalointa
lahjaansa, järkeään. Kaikkialla Maailmassa on ihminen hankkinut tietoja
eläimenä olemisen onnellisuudesta.

Ja tähän soveltuu agavis erinomaisen hyvin.

Se on mietoa, makeata ja päihdyttävää.

Se on -- sanokaamme se suoraan: juovutusjuomaa.

Mutta sitäpaitsi on sillä se ominaisuus, että se, joka sitä ensikerran
juo, vaipuu raskaaseen uneen, jota seuraa "paha elämä" ja oksennuksia.
Sen, joka kerran on ne kestänyt, ei sitten enää tarvitse mitään pahoja
jälkiseurauksia pelätä. Se vaikuttaa aloittelevassa samoin kuin
tupakka; joka ensikerran sitä nauttii, voi pahoin; tottunut taasen
rakastaa sitä intohimoisesti.

Intiaanit olivat tottuneet agavisviiniin, olihan se heidän
jokapäiväistä juomaansa. Espanjalaiset maistoivat sitä nyt ensi kerran
ja joivat arvatenkin ylenmäärin -- sillä jos kauniit naiset täyttävät
maljan ja kauniit huulet sitä koskettelevat, niin tuskinpa mikään
miehen sydän voi vastustaa.

Kun ilta tuli, makasi koko espanjalainen siirtokunta sikeässä
uupumuksen unessa; naisten oli täytynyt vetäytyä makuusuojiinsa --
mutta vaskenväriset intiaanit olivat valveilla.

       *       *       *       *       *

Kaikkien nukkuessa tunkeutui Mangora Mirandan makuuhuoneeseen. Hiljaa,
hiipien kuin kissa, tuli hän sisään, ja kumminkin herätti hänen tulonsa
Hurtadon puolison.

Ja taasen kohtasivat häntä nuo palavat silmät, mitkä jo kerran ennen
olivat saaneet hänet katsomaan maahan. Mutta tällä kertaa tirkisteli
hän intiaania inholla ja kauhistuksella.

"Mitä tahdot sinä täältä, kuningas?"

Niin huusi hän rosvojoukon päällikölle. Hän nimitti häntä kuninkaaksi,
muistuttaakseen häntä hänen arvostaan. Arvosta! Mangora ei nyt ollut
ihminenkään, oli eläin.

"Mitä minä tahdon? Minä rakastan sinua. Seuraa minua, kaikki täällä
nukkuvat; rupea kuninkaan puolisoksi. Minä rakastan sinua, rakasta sinä
minua! Älä huuda, kaikki nukkuvat; mutta portin ulkopuolella vartioivat
paraguailaiset; ne ovat varustetut kirveillä ja myrkytetyillä nuolilla.
Jos huudat, vihellän minä, ja silloin tappaa minun väkeni teidät
kaikki, niinkuin se tappoi ne, jotka teitä ennen täällä asuivat. Sinua
ei voi kukaan auttaa, sillä se, joka juo agavista, makaa uuvuksissa
kaksi päivää. Ojenna minulle kätesi! Minä joko talutan sinut asuntooni
tahi laahaan sinut sinne silkkisistä kutreistasi."

Miranda koetti hymyillä; hän pakotti itsensä siihen, mutta hänen
huulillaan kävi suonenvedon tapaisia nykäyksiä. Sitten ojensi hän
päällikölle kätensä.

Hän hymyili, voidaksensa paremmin saada käsiinsä intiaanin rinnalla
vitjassa riippuvan vaskipillin. Hän tahtoi heittää sen ulos akkunasta.
Kun Mangora lähestyi, tempasi Miranda pillin ja viskasi sen ulos.

Sitten huusi hän kauhistuksen ja epätoivon koko voimalla:

"Nunjo, herää! Viholliset ovat täällä!"

Mirandan huudosta alkoi raskaita askeleita kuulua Nunjon huoneesta;
tämän espanjalaisen pää kesti enemmän kuin tavallisen ihmisen;
juovuttava juoma ei ollut voinut häntä niin kokonaan voittaa, ettei hän
olisi herännyt Hurtadon puolison hätähuudosta. Kuului kilisevä ääni.

Mangora, kun oli kadottanut vihellyspillinsä, huomasi joutuneensa
petetyksi.

Hän riensi akkunan luo ja heittäytyi sieltä alas pihalle. Intianinaiset
olivat jo avanneet portit. Linnan pimeissä solissa odotti aseellisia
paraguailaisia.

Nunjo esiintyi etehisessä; unisena kun oli, oli hänestä piha täynnä
perkeleitä. Kädessään oli hänellä sarvi, jonka toitotuksilla hänen oli
tapana kutsua kokoon väkensä. Hän asetti sen suutansa vastaan ja
puhalsi kolme kertaa.

Vastaukseksi kajahti helvetillinen ivanauru pihalta; sitten kuului
tuskallinen änkytys.

Intiani-naiset olivat kahlinneet nukkuvien sotilaiden kädet, ja
jokainen, joka koetti nousta vuoteeltaan, tukehtui Delilojen ansoihin.

Puna-ihoiset nauroivat valko-ihoisten päällikölle, jolla ei ollut
sotilaita.

Mutta Nunjo ei siinä kauan miettinyt. Pikaisesti puki hän yllensä
puhvelinvuodasta tehdyn haarniskansa, pani kypärin päähänsä, tarttui
suureen, oivalliseen miekkaansa ja päätti yksin syöstä vihollisia
vastaan.

Alussa ampuivat nämä häntä nuolillaan. Mutta heikot, kalanluusta tehdyt
kärjet ponnahtivat takaisin.

Nunjo oli myös varustettu pistoolilla, mutta hän ei tahtonut tuhlata
kuuliaan vastustajiinsa. Himmeän aamukoitteen valossa tähysteli hän
Mangoran sulilla koristettua päätä. Tämän pään varalle säästi hän
kuulan, sillä se pelkuri tietysti ei uskaltaisi antautua miekkailuun.

Mutta Mangoralla oli toinen taistelu-tuuma mielessä,

Sillaikaa kuin hänen toverinsa vetivät puoleensa Nunjon huomion,
kiipesi hän, nuorteana kuin käärme, erään ampuma-reiän luo, ryömi
sisälle ja kiinnitti köyden, jota myöten hänen rohkeimmat seuraajansa
kapusivat ylös; ja kun niiden luku oli riittävään määrään noussut,
hiipi joukko Nunjon selän takaa tyhjiin suojiin, joissa ainoastaan
Dolores ja Miranda olivat valveilla.

Nunjon puolison täytyi kuolla paikalla, hän kun oli niin ruumiikas,
etteivät ryövärit voineet kantaa häntä ulos. He tappoivat hänet
keihäillä. Mirandan pään ympäri heitettiin lasso, joka esti hänet
puolustamasta itseään.

Naisten huudosta ryntäsi Nunjo heidän huoneeseensa. Siinä odottivat
häntä intiaanit oven takana.

Kymmenen myrkytetyillä kärjillä varustettua keihästä syöstiin hänen
ruumiiseensa. Mutta mitä välittää raivoisa leijona kymmenestä
kuolettavasta haavasta, kun se heittäytyy vihollisensa päälle? Nunjo ei
nähnyt eikä tuntenut muuta kuin murhatun, verisen puolisonsa, Mirandan,
jonka Mangora juuri oli poiskantamaisillansa, ja oman sydämensä raivon.

Keihäät ruumiissaan ja huolimatta niistä kirveeniskuista, joita sateli
kahtaalta päin, ryntäsi hän karjuen ryöväriä vastaan ja kiinnitti hänet
miekantyönnöllä seinään.

Mitä sitten tapahtui, siitä tiesivät suitsuavat rauniot, palaneet
ihmisruumiit ja tuhka kertoa paremmin kuin sanat.

       *       *       *       *       *

Hurtadon veri kiehui. Kaksi tunnetta poltti hänen sydäntään: kosto ja
sukkamielisyys.

Missä oli hänen Mirandansa?... Jos hän on kuollut, silloin huutaa
jokainen hänen veripisaransa -- jos hän on hengissä, silloin itkee
jokainen hänen kyyneleensä veristä kostoa!

"Tahdotteko seurata minua?" kysyi hän raivostuneilta sotilailtaan,
joilla ei enää ollut suojaa raunioissa. "Maailman loppuun saakka!"

Tottahan rautaiset, hyvillä aseilla varustetut miehet voivat valloittaa
vaikka kokonaisen maailman tuollaisilta vaskenvärisiltä ihmisiltä,
joiden aseetkin ovat vaskea.

Mutta mitä näiltä ihmisiltä puuttui voimaan ja aseisiin nähden, sen oli
luonto korvannut varustamalla heidät erinomaisella viekkaudella. Me
tiedämme, että vasken ruoste on myrkkyä. Vaski-ihoisten pahat ajatukset
ovat tappavia.

Alku-asukkaat, jotka aivan hyvin älysivät, että takaisin palaavat
espanjalaiset raivostuneina ja kostonhimoisina ajaisivat rosvoja ja
murhapolttajia takaa, ryhtyivät ajattelemaan varokeinoja.

Uudenmaailman sivistys oli jo keksinyt raivatut tiet. La Platan
ympärillä sijaitsevat kylät olivat yhdistetyt sisämaissa oleviin
kaupunkeihin piikivillä peitetyillä teillä, ja Lima'ssa näkivät
espanjalaiset taidokkaasti kivitettyjä katuja. Meren rannalla ei tosin
ollut teitä, sillä merellehän pääsivät alku-asukkaat pirogeilla virtaa
myöten; kumminkin ulottui teitä virran rannalla oleviin kyliin.

Kun Hurtado urhoollisine ratsumiehineen lähti matkalle ja seurasi
Rioterion virtaa, oli hän varma siitä, että tapaisi tien, joka vei
intiaanien pääkaupunkiin, ja kun hän kerran tälle tielle oli saapunut,
niin koko maakunnan yhteiset sotavoimat eivät voisi estää häntä
tyydyttämästä kostoaan.

Joen rannalta kävi polku korkeata ruohoa kasvavien suomaiden yli. Tätä
ruohoa saadaan joskus nähdä Europan akvarioissa. Se on se rehevä
vesikasvi, jonka lieriönmuotoiset, hienot korret saavat Llanos- ja
Pampaskenttien äärettömät lakeudet muistuttamaan valtamerta. Tämän
suomaan poikki olivat alku-asukkaat sanomattomalla vaivalla tehneet
paaluista ja upotetuista kivistä kuljettavan polun. Murhapolttoretkensä
jälkeen olivat he suon liejuperäisimmällä kohdalla rikkoneet tämän
polkutien, ja jotteivät muukalaiset saisi vihiä edes polun suunnasta,
asetettiin sen kohdalle tuoretta ruohoa. Polun entistä paikkaa ei
voinut tottunutkaan silmä huomata.

Mutta ei siinä kyllä.

Rosvot raivasivat uuden tien vähän toiselle taholle; polttivat pois
ruohon ja peittivät tien piikivillä; kaksi tahi kolme matkustajaa
saattoi se kantaa, vieläpä kentiesi ratsumiehenkin; mutta jos
haarniskoihin puetut espanjalaiset sille antautuisivat, olisivat he
auttamattomasti hukassa; pohjaton lieju nielisi heidät.

Tehdäksensä petoksensa vielä eksyttävämmäksi, olivat ilkiöt asettaneet
sinne tänne vakoojia, joiden tuli antaa espanjalaisten lähestyä
pyssyn kantaman päähän, mutta sitten äkkiä paeta ja viekoitella
takaa-ajajiansa vaaralliselle uralle.

Raivosta ja kostonhimosta sokeana ryntäsi Hurtado ansaan.

Nähtyänsä vihattuja puna-ihoisia kannusti hän hevostansa ja ryhtyi
kohta ajamaan takaa. Vielä lensi kavioiden alta säkeniä, mutta kuta
kauemmaksi ratsastettiin, sitä liejuisemmaksi muuttui maa; vettä nousi
kavioiden jälkiin, ja viimein vaipuivat vaahtoiset hevoset polviansa
myöten suohon.

Mutta espanjalaiset eivät aavistaneet petosta; he eivät uskoneet
pakenevia niin kekseliäiksi.

He astuivat maahan ja taluttivat hevosiaan. Nämä vapisivat ja tekivät
vastarintaa, kun tunsivat maan myötäävän ja jalkojensa vaipuvan yhä
syvemmälle. Takaisin ei käynyt palaaminen, sillä tien heikko perustus
oli sotilaiden eteenpäin pyrkiessä kokonaan uponnut. Mutta kukapa tässä
paluumatkaa ajatteli! Yhä enemmän raivostuneina ajoivat raskasaseiset
espanjalaiset alastomia, keveäjalkaisia vihollisiaan takaa. Viimein
vaipui Hurtado, joka kulki joukkonsa etupäässä, niin syvään, että hänen
kannuksensa estivät hänet saamasta ylös jalkojansa. Sotilaat, jotka
kiiruhtivat häntä auttamaan, tekivät vain vaaran suuremmaksi; ohut
maakamara ei voinut kantaa niin monimiehistä ryhmää; ruohojen
juuriverkko, jonka päällä multakerros lepäsi, murtui kerrassaan, ja
Hurtado näki uljaan joukkonsa auttamattomasti katoavan mustaan liejuun.

Se oli kauheata nähdä. Hän ummisti silmänsä. Kauan soi hänen korvissaan
kuoleman kanssa taistelevien hätähuudot, samalla kun hän itse tunsi
vaipuvansa tuuma tuumalta yhä syvemmälle.

Mutta kun elämän taistelu oli lakannut, alkoi kuoleman hiljaisuuden
vallitessa yht'äkkiä toisia ääniä tunkeutua Hurtadon korviin,
ihmis-ääniä -- raakalaisten ilohuutoja -- ja juuri sentähden sitä
kauhistuttavimpia: viholliset olivat palanneet takaisin.

Niin, kettu ei enää pelkää leijonaa, kun tämä on heittänyt henkensä.
Puna-ihoiset nauroivat jo Hurtadon läheisyydessä, kaislaruo'ot
ratisivat heidän jalkojensa alla. Hurtado toivoi vain, että hän
nopeammin vaipuisi alas ja että kuolema kiireemmästi tekisi työnsä,
jotta hän pääsisi elävänä joutumasta inhottavien vihollistensa käsiin.

Likainen, pahanhajuinen muta kosketti jo hänen leukaansa.

"Miranda!" huokasi hän ja painoi alas päänsä, niin ettei hänestä enää
näkynyt muuta, kuin hänen pitkät, mustat hiuksensa.

Mutta äkkiä tarttuu joku näihin kauniisiin hiuksiin, käärii ne kätensä
ympäri ja vetää hiljalleen suosta taintuneen ritarin...

Kun Hurtado taasen avasi silmänsä, makasi hän kivihuoneessa, joka oli
rakennettu samaan muotoon kuin ne huoneukset, mitkä pienokaisten kädet
kyhäilevät kokoon korteista ja palikoista: maasta nousi ylöspäin kerros
kerroksen päällä, ylempi aina allansa olevaa pienempi, kunnes vihdoin
rakennuksen huipussa oli vain yksi ainoa pieni suoja. Inkan lapsilla ja
naapuri-kansoilla oli tapana tähän malliin rakentaa asumuksiansa.

Varmaan makasi Hurtado alikerrassa, sillä hän näki pitkän jonon
huoneita; -- jokaisen ovella seisoi vartioita, keihäillä varustettuja.

Hänen ympärillään kulki naisia -- nuorempia ja vanhempia,
oudonnäköisiä, vaskenvärisiä tyttöjä -- kauniita ja rumia. Hänen
kätensä olivat sidotut; hän ei voinut kohoutua makuusijaltansa.

Samassa kun Hurtado avasi silmänsä, päästivät naiset ylen kauhean
huudon, jonka johdosta takimaisista huoneista ryntäsi joukko miehiä,
etupäässä päällikkö, joka sangen suuresti muistutti Mangoraa.
Intiaanien kasvoja on muukalaisen varsin vaikea erottaa. Hurtado luuli
sentähden, että hänellä oli Mangora edessänsä, ja hän ajatteli, voisiko
löytyä suurempaa, helvetillisempää tuskaa, kuin nähdä verivihollisensa
edessänsä ja itse maata voimattomana kahlituin käsin!

Päällikkö viittasi seuraajilleen, että jäisivät huoneen ulkopuolelle,
ja astui sitten yksin vangitun espanjalaisen luo.

"Valkoinen vihollinen", alkoi hän murteellisella espanjan kielellä;
"sinä olet kahleissa, olet kuin kapaloitu lapsi minun käsissäni! Olet
viimeinen kaikista niistä valkoisista miehistä, jotka meri lähetti
tänne uivissa huoneissa; toiset kaikki olemme me tappaneet. Heillä oli
lujat aseet -- me tapoimme heidät viekkaudella. Te tulitte tänne
kostamaan; me vangitsimme teidät kaikki viekkaudella. Kaksikymmentä
sinun tovereistasi joutui elävältä minun käsiini. Meillä ei ole
rautavaatteita; emme koetakaan pukeutua teidän asuihinne, sillä niissä
luulee liikkuvansa omassa vankilassaan. Ja kumminkin olemme voittaneet
teidät! Sinun veljesi, valkoinen jalopeura, on kumminkin surmannut
minun veljeni Mangoran."

Kun Hurtado kuuli nämä sanat, purkautui tyydytyksen huokaus hänen
rinnastaan.

"Sovittaakseni kaatuneen hengen olen antanut tappaa sinun seuralaisesi.
Kaikki! Minä annoin heidän kuolla tuskissa. Ensimäisen sidoimme
muurahaispesään; punaiset muurahaiset söivät hänet elävältä. Toisen
ompelimme me raakoihin puhvelinnahkoihin ja asetimme hänet polttavan
auringon paisteeseen; raa'at nahat kuivuivat ja musersivat hänet
kuoliaaksi. Kolmannen tervasimme me, ja tulisoihtuna loisti hän eräänä
iltana. Neljännen sidoimme jaloista kahden maahan taivutetun palmupuun
latvaan; nämä jälleen kohoutuessaan vitkalleen repivät kahtia hänen
ruumiinsa. Tällaisilla tahi muilla tavoin tapoimme toisetkin. Vainajien
henget iloitsevat siitä, ja vainajien henget ovat sovitettavat. Nyt
olet sinä yksin jälellä. Yksin? Ei, myöskin nainen, sinun vaimosi."

Hurtado hämmästyi kovin näitä sanoja kuullessaan. "Miranda elää -- on
täällä!"

"Te rakastatte toisianne niin paljon; juuri tämä teidän rakkautenne on
syynä monien, monien kuolemaan. Vaimosi silmät lumosivat Mangoran niin,
ettei hän tahtonut ketään muuta rakastaa kuin häntä. Te molemmat, sinä
ja sinun vaimosi, olette syypäät kaikkeen: vaimosi sentähden, että hän
on niin kaunis, ja sinä sentähden, että rakastat häntä niin paljon.
Minä olen luvannut veljeni Mangoran hengelle, että teidän on kärsiminen
kauheimmat tuskat -- kauheammat kuin valkoihoiset veljesi, joista moni
sai hirveissä tuskissa kiemuroida kokonaisen viikon. Te tulette
kärsimään enemmän ja kauemmin. Valkoinen mies, kuule millä tavalla."

Hurtado ajatteli, että olisi ollut parempi, jos Miranda olisi saanut
surmansa linnassa.

"En aio tappaa sinua enkä vaimoasi", jatkoi päällikkö entisellä
järkähtämättömällä tyyneydellä. "Te saatte kumpikin elää. Minä en pane
teitä vankeuteenkaan -- vapaasti saatte te liikkua. Minä en edes erota
teitä toisistanne. Minä annan teille huoneen, jossa saatte asua. Minä
annan teille kaikki, mitä tarvitsette elääksenne. Palvelijat palvelevat
teitä, ja onneton se, joka teihin koskee. Hän on siitä kärsivä saman
rangaistuksen kuin se, joka sylkee jumalamme kuvaa kasvoihin."

Kummastuksesta peräti hämillänsä katseli Hurtado julmaa päällikköä,
joka hänelle kaikkea tätä lupasi ja jonka silmissä kumminkin sanomaton
viha leimusi.

"Mutta yksi seikka tulee sinun tietää, valko-ihoinen mies! Vaimosi
kanssa saat asua, puhua, kulkea ja syödä; mutta terävä miekka on teidän
välillänne. Tiedätkö, mikä tämä miekka on? Et! Hyvä, minä tahdon sen
sinulle sanoa. Te rakastatte toisianne. Hyvä se! Te olette nuoria. Se
vielä parempi! Katselkaa toisianne, puhelkaa toistenne kanssa,
hyväilkää toisianne, kaikki tämä on teille suotu. Mutta -- syleillä
toisianne ette saa, suudella toisianne ette saa. Yötä päivää on alati
valvova silmä teidän vieressänne, sisällä, ulkona, makuusuojassa ja
metsässä. Lahjomattomana varjona seuraa teitä tämä silmä, ja jos sinä
painat pienimmänkään suudelman vaimosi huulille, niin piinautan minä
teidät kuoliaaksi ja annan teidän olla toistenne tuskien todistajina.
Nyt irroitan kahleesi. Mene asuntoosi, jossa vaimosi sinua odottaa.
Hänkin jo tietää, että hänen suudelmansa tappaa sinut, tietää sen yhtä
hyvin kuin sinä nyt tiedät, että sinun suudelmasi tappaa hänet. Mene
hänen luokseen ja elä -- niin kauan kuin haluat. Kuningas Siriga on
tuominnut teidät."

       *       *       *       *       *

Oh! Kuningas Siriga oli todellakin julma kostaja, antaessaan niiden
elää, jotka tahtoivat kuolla.

Mitä tunsivatkaan nuo kaksi rakastavaa, jotka pitkän, tuskallisen eron
jälkeen taasen saivat nähdä toisensa, mutta eivät uskaltaneet edes
koskea toisiinsa! Nuori mies ja hänen nuori puolisonsa, joita kumpaakin
elähyttää tulinen, innollinen rakkaus -- he näkevät toisensa päivät
pääksytysten, he kulkevat vierekkäin tuoksuvassa metsässä, kukkivilla
kentillä, missä puut, kasvit, linnut, perhoset, niin, missä koko luonto
rakastaa -- mutta he eivät uskalla yhtyä tähän rakkauteen. He saavat
sanoa toisilleen suloisimpia, herttaisimpia sanoja, mutta heidän
huuliaan erottaa toisistaan tuo terävä miekka: vakoojan silmä, joka
alati seuraa heitä.

Miranda vapisi pelosta, kun ajatteli rakastetun miehensä vaaraa.

Sentähden oli hänellä tapana kertoa Hurtadolle legendoja suurista
kuninkaista ja kiitetyistä ruhtinattarista, jotka Jumalan edessä olivat
luvanneet toisilleen ainaista puhtautta. Näiden tavoin oli heidänkin
rakastaminen toisiansa.

Kuningas Sirigan puoliso oli nuori, hänen huulensa paisuvat,
korallipunaiset. Hän oli nähnyt kauniin, valkoihoisen muukalaisen; hän
alkoi sääliä häntä.

Ja lopulta rakastui hän häneen.

"Kuule minua, valko-ihoinen nuorukainen", sanoi hän. "Minun sydämeni
rakastaa sinua; rakastakoon sinunkin sydämesi minua. Ja rakkaudesta
sinua kohtaan murhaan minä kuningas Sirigan, teen sinut kuninkaaksi ja
nostan sinut -- hänen valta-istuimellensa."

Inholla torjui Hurtado vaskivärisen kuningattaren tarjouksen.

Sirigan puolison rakkaus tästä vaan yltyi. Hurtadoa ja hänen puolisoaan
väijyi nyt kaksi vartiaa: kuninkaan ja kuningattaren, ja kun toinen
makasi, valvoi toinen.

Miranda ja Hurtado tiesivät varsin hyvin, että heidän asunnossaan
jokaisella palvelijalla -- niin hyvin mies- kuin naispuolisella --
oli käsky pitää heitä silmällä. Eikä vapautta, eikä pakoa
ajatteleminenkaan! Mihin pakenisivat he? Kenenkä luo?

He tiesivät myös että yksi ainoa suudelma toisi muassaan kuoleman --
tuskallisen, häpeällisen; ja niin vapauttava, niin suloinen kuin tämä
suudelma olisikin ollut -- sitä ei annettu, sitä ei toivottu.

Ja kumminkaan ei haluttu mitään niin suuresti kuin juuri tätä
suudelmaa.

Eräs pakanallinen jumalaistaru kertoo, että Manalan kuningas kahdensi
kirottujen nälkäisten tuskat, näyttämällä heille kaikenmoisia herkkuja
sekä antamalla heidän tuntea niiden hajua. Unettomuus tuotti
kiinalaisten kiduttajien mielestä kuolemaan tuomituille suurimmat
tuskat, ja sentähden he eivät suoneet vangille silmänräpäykseksikään
unta; he tappoivat hänet yhtämittaisella valvomisella. -- Siriga voitti
kaikki esikuvansa.

Etelä-Amerikassa kasvaa hedelmä -- ulkomuodoltaan ananas-hedelmän
näköinen. Sen nesteestä valmistetaan juomaa, joka saa juojansa
vastustamattomaan lemmenhuumaukseem. Tämän juoman ylenmääräinen
nauttiminen saattaa tappaa ihmisen.

Siriga asetutti joka päivä semmoisen hedelmän vankien pöydälle ja sen
huumaavaa nestettä hämmennettiin viiniin.

Onnettomat puolisot eivät kumminkaan koskaan maistaneet kuolemaa
tuottavaa, makeata viiniä; se iletti heitä, ja siten pelastivat he
joksikin aikaa henkensä.

Mutta kerran taittoi Hurtado helpeen eräästä tuollaisesta hedelmästä;
nestepisara putosi hänen kädelleen ja jätti jälkeensä maidonvalkean,
poistamattoman pilkun.

"Se on myrkkyä", sanoi hän Mirandalle.

"Eikö kuolema ole parempi kuin tällainen orjuuden elämä?"

He jakoivat hedelmän kahtia ja söivät sen.

Myrkky sekautui vereen. Sen vaikutus oli huumaava.

"Tuollainenko kuolema on? Onko kuolema todella näin suloinen?"

"Syleile minua! Suutele minua!" kuiskasi Miranda.

Vakoojat riensivät kuninkaan ja kuningattaren luo viemään sanaa:

"Valkoinen mies on suudellut puolisoaan!"

Kiduttajien ja mustasukkaisen puolisonsa seurassa tunkeutui Siriga
valko-ihoisen pariskunnan asuntoon.

Mirandan ja Hurtadon huulet olivat tavanneet toisensa. Suudelma
oli pitkä. Se päättyi vasta toisessa elämässä. Vapautuksen
ihastuksen-tunteeseen ei ollut kuolema kyennyt kajoamaan. Vaikka heidän
sydämensä olivat lakanneet tykyttämästä, kuvastui tämä ihastus heidän
kasvoissaan.



ÄITIPUOLI

Espanjalainen kertomus


Kirj.

Don Antonio de Trueba



I.


Goldamesissa asuivat Martin ja hänen vaimonsa Dominika, kunnollista
talonpoikaista väkeä. Kolme tytärtä oli heillä, kolme aamutähteä,
vanhin nimeltä Isabel, keskimäinen Teresa ja nuorin Markiitta.

Eräänä iltana tunsi Dominika kovia pistoksia rinnassaan. Vaimoparka
kutsui miehensä luokseen ja sanoi hänelle:

"Martin, Jumalan rakkauden kautta pyydän että menet noutamaan luokseni
herra pastorin; tunnen, että minun nyt pitää kuoleman. Mutta ennenkuin
menet, kuule kumminkin sana, jonka lasken mieleesi, siinä tapauksessa
että palattuasi olisin kuollut. Kun en enää ole luonasi, tulet
kaipaamaan puolisoa, sillä tytöt eivät vielä voi hoitaa taloasi. Olet
vielä nuori ja tulet menemään uuteen avioliittoon. Minä en sitä sinulta
kiellä, sillä varsin hyvin tiedän, että missä ei emäntää ole, siinä ei
ole olemassa mitään järjestystä. Mutta kautta pyhän neitsyen vannotan
minä sinua, jos sieluni tyttärille äitipuolen hankit, ettet salli tämän
niitä pahoin pidellä ja ettet itse niitä kovuudella kohtele, niin kauan
kuin he täyttävät lasten ensimäisen velvollisuuden, joka on kuuliaisuus
vanhempia kohtaan."

Martin koetti saada Dominikan luopumaan kuolonajatuksistaan, sillä
eiväthän nuo pistokset voineet olla niin vaarallisia, ja samalla
huomautti hän, että lääkäri olisi tässä paremmin tarpeeseen kuin pappi.
Sitten lupasi hän pyhällä valalla, että jos onnettoman kohtalon
sallimuksesta Dominikan ennustus kumminkin kävisi toteen, hän
uskollisesti täyttäisi hänen viimeisen pyyntönsä.

Dominika-parka ei ollut erehtynyt, sillä kun kuolema lähestyy äitejä,
kuiskaa enkeli edeltäpäin heidän korviinsa sanoman siitä, jotta he
ajoissa tietävät uskoa lapsensa niiden huostaan, jotka tulevat heitä
hoitamaan, Kun Martin palasi kotiin, lääkäri mukanansa, oli Dominika jo
jättänyt tämän maailman, saatuansa sitä ennen tyttäriltään pyhän
lupauksen, että aina olisivat kuuliaisia ja tottelevaisia isälleen ja
sille, joka tulisi täyttämään heidän oikean äitinsä sijan.

Päiviä kului, kuukausia kului ja Martinin talossa oli kaikki mullin
mallin. Kummako se, kun vanhin tyttäristä vasta oli kahdeksannella
ikävuodellaan.

"Kuulehan, Martin", sanoi eräänä päivänä kunnon talonpojalle Ramona,
naapurinainen; "älä rupea tyhmäksi, onhan naisia maailmassa enemmän
kuin tarvitaankaan, hae heistä se, jonka Jumala määrää, ja nai
uudelleen, jotta saisitte, sinä itse ja nuo pienoisesi, vähän parempaa
siivoa ja järjestystä taloon."

"Minäkö hankkisin äitipuolen tyttärilleni", huudahti Martin, "emintimän
lapsilleni, joita hän, pyhimys, joka nyt on taivaassa, niin koko
sydämestään rakasti ja helli! Älä ota pahaksi, hyvä ystävä, mutta minua
varten ei oi enää maailmassa naisia."

Ja lohduttamaton isä juoksi tiehensä salataksensa kyyneleensä.

Kuukausia kului, vuosi meni umpeen, ja Martin-paran täytyi päivä
päivältä yhä selvemmin nähdä, että talossa asiat olivat alusta loppuun
kurjalla kannalla, kun ei niitä valvonut emännän silmä eikä tytöillä
ollut ketään, joka heitä olisi taloudellisiin toimiin neuvonut; ei
ommeltu mitään, ei laitettu kunnollista ruokaa, ei katsottu elukoita,
ei ollut ketään, joka olisi voinut huokeita ostoksia tehdä -- kaikki
meni, miten sattui, useimmiten päin seiniä.

Martin oli kyllä itse saapuvilla joka paikassa ja teki naisaskareitakin
ymmärryksensä mukaan, mutta miehet ovat syntyneet miehiksi, ja usein
tapahtui, että kun Martinin tuli jakaa liemikattilan sisällys, hän sitä
ennen sai jakaa leivän, voidaksensa sitten oikein jakaa liemen.

Hän pestasi piikoja, toisen toisensa jälkeen, mutta piiat, nuo
hävyttömät, ajattelivat vain sulhasiansa eikä taloa, ja Martinparalla
ei ollut niistä muuta hyötyä kuin -- vastusta ja harmia. Ramona,
naapurinainen, yksi noita kunnon vaimoja, jotka paraikaa ovat
sukupuuttoon kuolemaisillansa, auttoi häntä silloin tällöin; mutta
hänellä itsellään oli yltäkyllin tekemistä omassa kodissaan, enemmän
kuin ehtikään, ja sentähden ei hänen apunsa kauas kuulunut.

Eräänä päivänä istui Martin huoneensa kynnyksellä taloutensa
epäjärjestyksen takia kokonaan epätoivoisena. Hän ponnisti aivojansa
keksiäksensä jotakin muuta apukeinoa kuin naimista. Mutta kaikki hänen
viisastelemisensa olivat turhat, muuta keinoa hän ei löytänyt. Kun hän
siinä istui ja tuska pusersi hikeä hänen otsallensa, sattui hänen
talonsa ohitse kulkemaan tyttö, jolla kylässä oli erinomaisen hyvä
maine. Tyttö tervehtää ja tahtoo jatkaa matkaansa.

"Joakiina", sanoo silloin hänelle yht'äkkiä Martin; "tyttärilläni ei
ole äitiä, ei ketään, joka opettaisi heitä, ja talossani ei ole
emäntää, joka hoitaisi kotia ja ylläpitäisi järjestystä. Tahtoisitko
tulla vaimokseni?" -- Ja muutamien vastaväitteiden jälkeen, semmoisten
kuin: "Mitä höpisette! Kyllähän löydätte tytön, joka on minua
kauniimpi! E-en tahdo, sillä minä häpeän" -- muutamien tuollaisten
soperrusten jälkeen suostuu Joakiina rupeamaan Martinin vaimoksi.

Kolme viikkoa sen jälkeen vietettiin talossa iloiset häät.

Martinin koti muuttui muutamien päivien kuluessa niin hienoksi ja
siistiksi kuin nukkekaappi. Pyhinä, kun hän meni messuun, oli hänen
paitansa valkoisempi kuin lumi ja paremmin siloitettu kuin Espanjan
kuninkaan.

Pikku tytöt kävivät koulua ja olivat iloisia kuin kiuru, punaposkisia
kuin kirsikka ja niin aistikkaasti puetut, että niitä oikein ihmeekseen
katseli.

Minino, kissa, joka päivät pääksytysten oli kuihtuneena ja naukuen
tepastellut ympäri ja jolle ei kukaan ollut muistanut tarjota kuivaa
eikä märkää, makasi nyt takan edessä pyöreänä kuin kerä ja katseli
miltei halveksuen maitovelliä, jolla uusi emäntä koetti voittaa sen
suosiota. Kanat alkoivat uudelleen munia ja kaakottaa. Ja Leo, koira,
joka henkeänsä ylläpitääkseen oli metsän tasangot nuuskien juossut ja
silloin tällöin onnistunut saamaan kynsiinsä jonkun jäniksen, piti nyt
hyviä päiviä loikoen erään isäntäväkensä viinitarhan aitauksen sisällä.
Martinin huoneessa hymyili kaikki: oli kuin olisi sitä joku siunannut.

Olisiko ehkä sen tehnyt taivaastansa Dominika?

Ken tietää?



II.


Oli heinäkuun ilta. Martin, hänen vaimonsa, hänen tyttärensä ja
poikansa nousivat pöydästä, lausuivat kiitoksensa Jumalalle ruuasta ja
menivät ruokalepoa nauttimaan muutamien, huoneen vieressä kasvavien
komeiden kirsikkapuiden siimekseen.

Joakiina, joka oikein jumaloimiseen asti helli Antoniota, poikaansa,
alkoi siinä puhella pienokaiselleen kaikenmoisia mieluisia hullutuksia
ja miltei tukehuttaa häntä suudelmillaan ja hyväilemisillään, kunnes
"pieni enkeli" tuohon kaikkeen niin kyllästyi, että rupesi kurkkunsa
täydeltä huutamaan ja parkumaan.

"Älä itke, sydänkäpyni", sanoi tahi paremmin uikutti äiti. "Miksi itket
sinä, äitisi ylpeys, sinä, joka olet arvokkaampi kuin koko maailman
_pesetaat_? [Espanjalainen raha.] Kuinka kauniin pojan on Jumala
minulle antanut! Eikö totta, Martin? Onko Espanjan kuninkaalla poikaa,
joka pojallemme vertoja vetää? Luo silmäsi häneen, Martin, näet sä,
kuinka hän nauraa... Ah, siunattu pieni suu! Tahtoisinpa syödä sinut
suuteloillani!"

Martin otti vuorostaan pojan syliinsä ja alkoi hyväillä häntä. Tytöt,
varsinkin nuorin, seisoivat äänettöminä ja noloina, huolimatta enää
ihailla korvarenkaita, joita vasta olivat kirsikanmarjoista tehneet.
Kun Martin huomasi tämän, jätti hän jonkinmoisella kiireellä, jossa
Joakiina oli näkevinänsä ylenkatsetta, pojan takaisin äidin syliin ja
aikoi juuri kysyä syytä tyttärien alakuloisuuteen, kun Markiitan huulet
yht'äkkiä rupesivat väräjämään.

"Mikä sinun on, lapseni?" kysyi Martin.

"Älä kysy, isä", vastasi tyttö yhä suuremmassa ahdistuksessa.

"Miksi en kysyisi?" sanoi Martin hyväillen häntä. "Mikä sinua surettaa,
pieni ihmelapseni? Tiedäthän, että sinä ja sisaresi olette isänne
ylpeys."

"Katsopas lutusta! Kuusvuotinen ja jo osaa!" huudahti Joakiina kovin
närkästyneenä.

"Älä ole milläsikään, vaimo", sanoi Martin sovinnollisesti. "Ainahan
lapset ovat kateellisia, kun näkevät toisia hyväiltävän."

"Kyllä minä hänestä saan kateuden lähtemään muutamilla selkäsaunoilla."

"Joakiina, varo itseäsi sitä tekemästä."

"En, enkä varo! Vaikkakin nuo toiset lutukset eivät puhu mitään, niin
näkee selvään, että he ovat samassa liitossa. Mutta onko se heidän
syynsä? Ei, syy on isän, joka pilaa heidät."

"Vaimo, Joakiina! Pyhän neitsyen nimessä, ei mitään väärinkäsitystä!
Semmoisia tulee maailmassa kyllä muutenkin, meidän ei tarvitse niitä
etsiä."

"Samaa sanon minäkin -- sinulle!"

Ja Joakiina purskahti itkuun, oikein Magdaleenan tavoin, ja mumisi,
suudellen poikaansa ja huuhtoen häntä kyynelillään:

"Sieluni poika! Kuinka vähän suosituksi Jumala on tehnyt sinut! Ei
rakasta sinua kukaan muu maailmassa kuin sinun oma äitisi."

"Vaimo!" huudahti Martin, joka jo alkoi menettää malttinsa. "Älä
lörpöttele tuhmuuksia; älä kiusaa minua... Minäkö en rakastaisi
poikaani!"

"En tarvitse silmälasia sitä nähdäkseni."

Kun Martin huomasi, ettei mikään järkisana pystynyt Joakiinaan, että
tämä kohtuuttomasti väärinkäytti hänen kärsivällisyyttään ja
hyvänsävyisyyttään, sekä vielä että sama juttu tulisi joka päivä
uudistumaan, vaikeni hän vähäksi aikaa tyyntyäkseen ja sanoi sitten
vakavalla äänellä:

"Kuulehan, Joakiina, mitä nyt sanon, äläkä unhota sitä koskaan. Ei voi
kukaan maailmassa rakastaa lapsiansa enemmän kuin minä rakastan
poikaani; ei voi kukaan maailmassa rakastaa vaimoansa enemmän kuin minä
rakastan ja kunnioitan vaimoani, eikä kukaan ole enemmän kuin minä
vakuutettu siitä, että Jumala on pannut miehelle velvollisuudeksi
suojella ja tukea naista, joka luonnoltaan on turvaton ja heikko; mutta
niin vahvasti vakuutettu kuin minä ei voi myös kukaan olla siitä, että
Jumalan kirous ei ole kohtaamatta miestä, joka unohtaa kuolleet ja
hylkää äidittömät. Puolisoni, joka nyt riemuitsee Jumalan kasvojen
edessä, hän, joka eli ja kuoli pyhimyksenä, hän, Dominika, jota
rakastin kuin sinua nyt rakastan, sanoi minulle vähää ennen kuin hän
heittäysi isän Jumalan helmaan: 'Kautta pyhän neitsyen vannotan minä
sinua, jos sieluni tyttärille äitipuolen hankit, ettet salli tämän
niitä pahoin pidellä ja ettet itse niitä kovuudella kohtele, niin kauan
kuin ne täyttävät lasten ensimäisen velvollisuuden, joka on kuuliaisuus
vanhempia kohtaan!' Ja tälle samalle vaimolle minä valalla lupasin,
että täyttäisin hänen tahtonsa, ja valani aion minä pitää. En suvaitse
keneltäkään sydämettömyyttä tyttäriäni kohtaan, joilla, lukuunottamatta
että kuoleva äiti ne minun huostaani uskoi ja että ne ovat minun omat
tyttäreni, vielä siihen lisäksi on nimi pyhempi ja suurempaa
kunnioitusta ansaitseva kuin mikään muu nimitys maailmassa, nimi:
_äidittömät_."

Kun Joakiina kuuli nämä vakavat sanat painoi hän alas päänsä ja näytti
katuvan kovuuttansa. Martin ojensi hänelle kätensä ja pyyhki pois
tunteen kyynelen. Ja Jumalan rauha majaili tänä hetkenä perheessä, niin
että nyt, niinkuin aina kun mies on jalomielinen, hyvä ja tunteellinen,
vaimo, joka ei ole paha, joskin hiukan turhamainen, lopulta tulee
sanoneeksi: "tapahtukoon tahtosi!"



III.


Joakiina ei ollut paha. Mutta hän oli äitipuoli, ja tunnettuhan on
sananlasku: "_Madrasta, el diable la arrasta_" (perkele houkuttelee
äitipuolta puolelleen). Kuta enemmän ponnistuksia Joakiina teki
rakastaaksensa lapsipuoliaan, sitä vähemmin saattoi hän kärsiä niitä.

Muut ihmiset luulivat että Martin ja hänen vaimonsa sopivat varsin
hyvin, mutta tämäpä olikin todellisesti vain näennäistä, sillä tiesihän
Martin ettei Joakiina rakastanut hänen tyttäriään, ja Joakiina taasen
tiesi ettei Martin rakastanut poika-parkaa niin paljon kuin tyttäriä.

Ei tarvittu muuta kuin että Martin hiukkasenkaan hyväili tyttöjä, niin
paha vihamies oli kohta saapuvilla virittämässä kateuden tulta
Joakiinan sydämeen. Martin tiesi sen ja suri katkerasti; mutta kun
hänen vaimonsa salasi tunteitaan, niin teki hän samaten. Tämä kaikki
kohtasi poika-parkaa, sillä vaikka Martin olisi tehnyt mitä
ponnistuksia tahansa ja koettanut muistaa että Joakiinan lapsi oli
hänen lapsensa yhtä hyvin kuin tytöt, niin tuli hän lopulta, jollei
juuri inhonneeksi, kumminkin välinpitämättömyydellä katselleeksi tätä
lasta.

Joakiina olisi mielellään tahtonut kurittaa tyttöjä; mutta vielä hän ei
ollut saanut tilaisuutta täyttämään tätä haluansa. Syyttä ei hän
uskaltanut heitä piestä, sillä Martin oli sanonut sallivansa hänen
kurittaa heitä ainoastaan siinä tapauksessa, että he olivat
tottelemattomia; mutta tyttöraukat olivat niin nöyriä ja hyvin
kasvatettuja, että he aina säntilleen tekivät, mitä ikinä äitipuoli
heiltä vaati, ja osasivat siten välttää kaikkia niitä ansoja, joita
äitipuoli viritti heidän tielleen saadaksensa heidät kiinni
tottelemattomuudesta ja laiminlyömisestä.

Jos Joakiina otti oppia perkeleeltä keksiäksensä lapsipuolilleen
tavattomia ja vaikeita tehtäviä, niin turvasivat lapsipuolet varmaankin
Jumalan apuun, voidaksensa näitä tehtäviä täyttää, sillä muussa
tapauksessa olisi ollut mahdotonta, että he olisivat voineet saada
kaikki äitipuolensa käskyt niin ihmeen täydellisesti toimitetuiksi.

Eräänä päivänä käski äitipuoli Isabelin kuljettaa muulilla vehnäjyviä
myllyyn ja olla kotona ennen puolen tunnin kuluttua, joka aika ihan
minuutilleen tarvittiin tällaiseen matkaan, ellei mitään viivytystä
tiellä sattuisi. Keli oli kovin huono, ja Joakiina oli mielessään
laskenut, että muuli kompastuisi, jolloin raskas nisusäkki putoaisi sen
selästä ja Isabel siitä syystä viipyisi tavallista kauemmin, semminkin
kun ei auttajaa läheisyydessä ollut.

Aivan oikein! Muuli kompastui. Mutta ihmisavun puutteessa lähetti
Jumala toisen avun tytölle, antamalla hänelle neuvon pälkähässä. Siinä
oli tien varrella kohtisuora multakasa. Sen viereen asetti Isabel
muulin. Sitten vieritti hän kasan toista, kaltevaa puolta säkkiä ylös
ja sai sen sitten pienellä töytäyksellä uudelleen muulin selkään. Ja
ennenkuin puoli tuntia oli kulunut, oli hän kotona, iloinen ja
hymyilevä kuin keväinen kukka.

Eräänä päivänä vähää ennen puolista meni Joakiina pellolle, jossa hänen
miehensä ynnä vanhin ja nuorin tytöistä sekä poika olivat. Lähtiessään
sanoi hän Teresalle, joka jäi kotiin:

"Katso tarkkaan pataa ja laita että pöytä on katettu säntilleen kello
12, sillä silloin tulemme syömään. Tässä on ullakon avain; tuo
viinirypäleitä ja aseta ne pöydälle ennenkuin palaamme."

Teresa katsoi pataa. Kello puoli kaksitoista kattoi hän pöydän; sitten
otti hän ullakon avaimen ja meni noutamaan rypäleitä. Mutta ullakon
oven lukko oli kovin kankea, ja tyttö huomasi pian ettei hän saisi sitä
avatuksi. Tämän tiesi kyllä paha äitipuoli, joka itsekseen kaiketi nyt
riemuitsi, luullen vihdoinkin saavansa mielin määrin piestä
tyttöparkaa.

Mitä tuli Teresan tehdä? Hän alkoi jo vaipua epätoivoon. Kello oli
kohta 12, ja jolleivät rypäleet olleet pöydällä, kun äitipuoli tuli
kotiin, niin oli hänellä selkäsauna valmis. Rypäleet olivat
ullakkokamarissa säkeissä ja hyvin kaukana ovesta. Tyttö koetti kissaa
varten oveen tehdyn reijän kautta korennolla haalia säkin luoksensa,
mutta se ei onnistunut. Hän ajatteli jo juosta naapuritaloon apua
pyytämään, mutta vaikka naapuritalo ei ollut kovinkaan kaukana, huomasi
hän ettei hän ehtisi, sillä hänellä ei ollut silmänräpäystäkään
menettää. Teresalla oli tapana, kuten hyvillä lapsilla on, kun he
hätään joutuvat, huutaa äitiään avukseen.

"Minun sieluni äiti, mitä pitää minun tekemän?" huudahti hän. Ja
epäilemättä kuuli äiti taivaassansa tämän rukouksen ja ilmaisi hänelle
keinon, jonka avulla hän pääsisi pälkähästään. Yht'äkkiä hypähti, näet,
Teresa ilosta, kuten se, joka vihdoin voittaa, mitä on toivonut
voittavansa, otti syliinsä Mininon, joka nurkuen naukui nurkassansa,
ikäänkuin olisi se tahtonut sanoa: "Mitähän tässä talossa oikein
syödään?", sitoi nauhan sen ympäri, työnsi sen ovessa olevasta reijästä
sisään, heitti juustopalasen rypälesäkin viereen ja veti kissaa, kun se
tahtoi käydä juuston kimppuun, nuorasta luoksensa. Kissa iski kyntensä
rypälesäkkiin, mutta Teresa veti yhä nuorasta, ja niin sai hän
hinatuksi oven luo kissan ja rypälesäkin. Paha äitipuoli ei saanutkaan
syytä piestä pikku Teresaa.

Nuorin tytöistä oli erittäin mieltynyt persikkahedelmiin. Eräänä
päivänä oli äitipuoli noukkinut koko joukon semmoisia, ja Markiitta,
joka vielä tänä vuonna ei ollut saanut maistaakaan persikoita, katsoa
tuijotti niitä himosta hehkuvilla silmillä.

Joakiina jätti tytön hedelmien luo, kiellettyään häntä ottamasta
ainoatakaan, ja siirtyi toiseen huoneeseen, varmana siitä että nyt
vihdoinkin saisi kauan halutun aiheen antaa tytölle selkäsaunan, tämä
kun tietysti ei voisi sotia himoansa vastaan.

Markiitta taisteli kauan. Vihdoin päätti hän ottaa yhden persikan. Ja
hän oli juuri haukkaamaisillansa palasen siitä, kun äiti ryntäsi esiin.
Mutta tyttö kiiruhti siirtämään persikkaa vähän korkeammalle, ikäänkuin
hän vain olisi tahtonut haistella sitä, ja sanoi, olematta
millänsäkään:

"Oi rouva-äiti, kuinka suloinen haju sillä on!"

Joakiinan täytyi jättää tyttö rauhaan. Hän oli ilossaan rynnännyt liian
aikaisin esiin väijyntäpaikaltaan.

Kuvaavathan nämä tapaukset jo selvästi, kuinka ahkeraan paha vaimo
koetti pahan vihamiehen avulla saada tilaisuutta tallata tomuun
lapsipuolensa, ja mitä ponnistuksia nämä tekivät, jottei se hänelle
onnistuisi.



IV.


Tytöt olivat vähitellen kasvaneet niin suuriksi, että äitipuoli saattoi
lähettää heidät Valmasedan toripäiville keskiviikoin ja lauantaisin
myymään munia ja hedelmiä.

Eräänä lauantaina antoi Joakiina viisikymmentä Pyhän Johanneksen
päärynää Isabellille, kolmekymmentä Teresalle ja kymmenen Markiitalle,
sanoen:

"Menkää Valmasedaan. Siellä tulee teidän myydä päärynänne samasta
hinnasta kappale, mutta jokaisella teistä pitää olla yhtä paljon rahaa
mukananne, kun kotiin palaatte."

"Jollemme saa, äiti-rouva?" vastasivat tytöt.

"Jollette saa, niin saakaa pakosta! En suvaitse mitään intteitä.
Jollette tottele, niin tiedätte minkä oikeuden isänne on antanut
minulle."

Pelästyneinä vaikenivat tytöt, ottivat kukin omenavasunsa ja lähtivät.

Martinin talo sijaitsi, kuten jo olen maininnut, kappaleen matkaa kylän
muista taloista. Kun tytöt olivat ehtineet kotinsa näkyvistä,
istuutuivat he tien viereen tuumimaan, millä tavalla voisivat täyttää
äitipuolensa pirullisen vaatimuksen. Ja kylläpä olikin heillä
miettimistä.

"Miten on meidän meneteltävä; miten voimme täyttää äitimme käskyn?"
huokasi huolissaan Isabel.

"Tyttö", vastasi Teresa, "sitä en minä tiedä."

"Jollemme saa mitään keksityksi, niin tulee hän antamaan meille
jotakin, jota en ymmärrä, miten voisimme välttää", sanoi Markiitta,
samalla tehden kädellänsä pudistusta osottavia liikkeitä.

"Jotta saisimme yhtä paljon rahaa päärynöistämme, täytyy sen, jolla on
vähin määrä, myydä ne kalliista hinnasta ja sen, jolla on enempi,
halvemmasta."

"Mutta sanoihan äiti-rouva, että meidän pitää myydä joka kappale
samasta hinnasta."

"Niin hän sanoi."

"Kuulkaahan", huudahti nuorin, jolla, kuten persikkajutusta
muistanette, oli venyvin omatunto; "kuulkaahan: kun olemme myyneet
päärynät, ja'amme rahat kolmeen osaan, joista jokainen ottaa yhden."

"_Ca balino, amen Jesus!_ Jos äitimme saisi sen tietää!" vastasi
Teresa?

"Ja muuten on parempi ottaa korvapuusteja, kuin valehdella. Eikö niin,
Teresa?"

"Kyllä, parempi se!"

"Mutta jos äitirouva ei saa sitä tietää..."

"Hän saa, Markiitta. -- Olethan kuullut opettajattaren kertovan
pienestä linnusta, joka aina kantelee, kun pienet tytöt valehtelevat."

"Juttuja! Ei semmoista lintua ole. Luuletko todella minua niin tuhmaksi
että uskoisin mitään tuollaista?"

"Älä vaivaa päätäsi, tyttö. Äiti-rouva kyllä antaa meille
korvapuusteja, mutta me puhumme totta."

Tytöt istuivat vähän aikaa ääneti ja miettivät, mitä täytymys
pakottaisi heitä tekemään.

"Tulin ajatelleeksi jotakin", sanoi äkkiä Isabel. "Kun kuljemme
kouluhuoneen sivu, niin voisimme pistäytyä opettaja Don Juan
Saca-Cuentaan, laskumestarin, luona, joka tietää kaikki, ja tiedustella
eikö hän voisi neuvoa meille, mitä meidän tulee tehdä."

"Niin, niin, menkäämme hänen luokseen!" huudahtivat Teresa ja Markiitta
yksin suin ja alkoivat uudelleen toivoa.

Ja tytöt ottivat vasunsa ja jatkoivat matkaansa. Nyt tahdon kertoa,
kuka hän oli, tämä Don Juan Saca-Cuentas.

Don Juan Saca-Cuentas oli kylän koulumestari. Liikanimestään sai hän
kiittää mainettaan, joka tiesi hänet hyvin taitavaksi luvunlaskijaksi.
Kerran oli hän kumminkin vähällä ollut kadottaa tämän maineensa. Seikka
oli tällainen:

Herra pastori ja oikeuden herrat olivat eräänä päivänä käyneet koulua
tarkastamassa. He huvittelivat itseään kuulustelemalla etevimpien
poikien tietoja ja tekivät heille erityisiä kysymyksiä. Eräs
poikaveitikka, joka ei ollut saanut yhtään kysymystä vastattavakseen,
ja joka sentähden ei ollut saanut loistaa tiedoillansa, päätti itse
ruveta kysyjäksi, koskei häneltä kysytty.

"Herra maisteri", sanoi hän, "tahtoisitteko olla hyvä ja sanoa minulle
yhden asian?"

"Kysy sinä vaan", vastasi opettaja; "tiedäthän että minä mielelläni
kuulen teidän kysyvän, mitä te haluatte tietää -- eihän kysymys ole
häpeäksi."

"Isäni on nyt kolme kertaa niin vanha kuin minä", sanoi poika; "voiko
koskaan tapahtua että minun ikäni on vain puoli hänen iästänsä?"

"Tuo ei ole mikään kysymys; tuhmaa viisastelua vain", vastasi opettaja.
"Jotta voisi tulla mahdolliseksi mitä tiedustelet, täytyisi kellon
käydä hitaammasti isällesi kuin sinulle."

"Mutta minä olen kumminkin sitä mieltä", intti poika, "ett'ei kellon
tarvitse käydä nopeammin toiselle, kuin toiselle ja että minun ikäni
sittenkin eräänä päivänä on säntilleen puolet isäni iästä."

"Ole vait! Eihän sinun puheessasi ole mitään järkeä", huudahti
kiukustunut opettaja.

"Saanko todistaa, että väitteeni on oikea?" kysyi poika ja jatkoi
vastausta odottamatta: "Olen nyt kahdentoistavuotias ja isäni on
kuudenneljättä. Kahdentoista vuoden kuluttua olen minä neljänkolmatta
ja isäni kahdeksanviidettä. Siis on isäni, joka nyt on kolme kertaa
niin vanha kuin minä, kahdentoista vuoden perästä ainoastaan kaksi
kertaa niin vanha kuin minä."

Opettaja kävi kasvoiltaan valkoisemmaksi kuin valkoiseksi kalkittu
seinä ja herrat purskahtivat nauruun ja huudahtivat:

"Hän on oikeassa, poika veitikka. Mutta te, Don Juan, joka olette
paras laskija koko Vozcayassa, ettekö te tiedä, mitä tuollaiset
poikanulikatkin jo tietävät?"

Don Juan Saca-Cuentaan maine tarvitsi kauan aikaa kohoutuakseen
entiselleen tämän onnettomuuden jälkeen, jonka sitten poikaparat kyllä
saivat maksaa.



V.


Oli lauantai. Lauantai on, kuten tiedätte, puoleksi lupapäivä. Mutta
koululaisilla oli tapana olla joutilaina aamupäiväkin, ja opettaja
mukautui siihen, mukavuutta rakastava kun oli.

Don Juan Saca-Cuentas istui viiniköynnös-majassa, joka kaunisti koulun
edustaa, ja piti luentoa _sodasta Flandern'issa_ muutamille
naapurivaimoille, joiden joukossa myös Ramona oli -- sama kunnon eukko,
joka ennen muinen oli neuvonut Martinia menemään uusiin naimisiin.
Luulisi ettei sotilailla ja koulumestareilla ole mitään yhteyttä, mutta
Don Juan Saca-Cuentas näki heidän välillään paljon yhtäläisyyttä --
sotilaathan antavat opetusta kansoille, koulumestarit kyläläisille; ja
jos sotilaat vuodattavat verta, niin koulumestarit pusertavat esiin
kyyneleitä.

Martinin tytöistä oli kuin olisi taivas auennut, kun he näkivät
koulumestarin. He pelkäsivät vain että hän ehkä oli parhaillaan valmis
menemään ulos hakemaan ympäristöstä tulevan viikon kuluessa tarvittavan
määrän pähkinäkeppejä -- toimi, johon hän aina käytti osan
lauantaipäivää.

"Tuollahan Martinin tytöt tulevat!" huudahti muuan naisista, kun näki
sisarten lähestyvän.

"Mimmoinen sydän mahtaneekaan tuolla Joakiinalla olla", sanoi Ramona.
"Aina ovat nuo pienet olennot liikkeellä."

"Se ei ole hänen vikansa. Syy on Martin nahjuksessa, joka sanoo kyllä,
kyllä kaikkeen."

"Jospa Dominika vainaja voisi pistää päänsä maasta ja nähdä miten niitä
tyttöjä kohdellaan, jotka ovat levänneet hänen sydämensä alla!"

"Lurjuksia äitipuolet! Ei niillä vertaisia."

Tytöt ehtivät nyt paikalle.

"Hyvää päivää, armolliset", tervehtivät he ja asettivat maahan vasunsa.

"Jumal' antakoon teillekin hyvän päivän, tytöt."

"Tahtoisitteko, herra Don Juan, olla hyvä ja selvittää meille yhden
lasku-arvoituksen."

"Mielelläni, vaikkapa kaksi", vastasi koulumestari ylpeästi.

"Rouva-äitimme on antanut yhdelle meistä viisikymmentä päärynää,
toiselle kolmekymmentä ja kolmannelle kymmenen, ja vaatii että me
panemme joka päärynälle saman hinnan ja että meillä kullakin on yhtä
paljon rahaa, kun me tulemme kotiin."

"Ole tervehditty, saastuttamaton Maria! Mitä hulluutta!" huudahtivat
naiset.

"Tytöt", sanoi koulumestari äreästi, "muistakaa, ett'en suvaitse ivaa."

"Me emme ivaa, me vakuutamme..."

"Menkää tiehenne, lutukset!"

"Jesus, Jooseppi ja Maria, kuinka epäluuloinen te olette, Don Juan!"
huudahti Ramona.

"Mutta eihän se ole mahdollista..."

"Sanoittehan mahdottomaksi senkin että isä, joka oli kolme kertaa
poikaansa vanhempi, voisi kerran tulla häntä vain kaksi kertaa
vanhemmaksi..."

Tämä muistutus sai koulumestarin punastumaan; hän otti esiin
lyijykynän ja rupesi piirtämään numeroita kirjan kannen valkoiselle
suojapaperille.

Tytöt katselivat huolellisina ja naiset uteliaina hänen numeroitaan.

"Saatteko selvän siitä, Don Juan... saatteko?" kysyi yksi heistä.

"Menkää syrjään vähän matkaa, älkää minua keskeyttäkö", vastasi
koulumestari närkästyneenä.

Hän alkoi uudelleen kirjoittaa numeroita, pyyhkiä pois ja piirtää
uusia, jotta viimein koko paperi oli täynnä numeroita ja tuhrauksia.

"No, Don Juan... tuleeko mitään?" kysyi yksi naisista, ja toinen
tuumasi, ivallisesti hymyten:

"Kärsivällisyyttä, naapurit, kyllä tulee!"

"Menkää, sen riivatut!" huusi koulumestari raivostuneena ja viskasi
maahan kynän ja kirjan.

"Tehän olette siis lörpöttelijä vain!" sanoi muuan naisista.

Ja kaikki purskahtivat nauruun.

"Vaimot, vaimot!" änkytti Don Juan, jolta viha miltei tukki suun.

"Taitavin luvunlaskija koko Vozcayassa! Ha, haa!"

Don Juan, joka oli kadottanut viimeisenkin malttinsa, syyti suustaan
joukon haukkumasanoja erityisesti ympärillään olevia naisia vastaan ja
sen jälkeen kaikkia naisia vastaan yleisesti; sitten juoksi hän sisään
kouluhuoneeseen ja paiskasi oven kiinni, jotta pamahti.

Vähän aikaa sen jälkeen olivat tytöt, vasut päänsä päällä, taasen
matkalla Valmasedaan surullisina, huolestuneina ja yhtä neuvottomina
kuin ennen. Millä tavalla voisivat he välttää äitipuolen iskut? Toivon
kipinöitä oli heissä kumminkin virittänyt Ramonan sanat:

"Menkää, tytöt, älkää peljätkö! Tietäkää että minä menen kotiinne, ja
kyllä hän saa totuuden kuulla, se narttu!"



VI.


Kun tytöt saapuivat Valmasedan torille, sanoi Isabel pienille
sisarilleen:

"Jollemme voikaan totella äiti-rouvaa kaikessa, niin totelkaamme häntä
niin pitkälle kuin voimme. Myykäämme joka päärynä samaan hintaan, ja
jotta voisimme alati olla yhtä mieltä, niin pysykäämme niin likellä
toisiamme kuin mahdollista."

Tämän johdosta asettausivat tytöt istumaan liki toisiansa San
Severino-kirkon muurin viereen, kukin vasunsa viereen.

Vähän ajan kuluttua tuli muuan herra Isabelin luo ja kysyi:

"Tyttö, montako päärynää saa yhdellä cuartolla?"

"Seitsemän."

"Tässä seitsemän cuartoa, anna minulle niin monta kuin niillä saa."

Isabel luki yhdeksänviidettä päärynää ja sai seitsemän cuartoa.

"Ettekö osta minultakin?" kysyi Teresa.

"Paljonko ne sinulla maksaa?"

"Yhtä paljon kuin hänellä tuolla."

"No, anna minulle neljästä cuartosta."

Teresa antoi herralle kahdeksankolmatta päärynää ja sai neljä cuartoa.

"Kuulkaa, herra", sanoi Markiitta, "ostakaa yhdellä cuartolla
minultakin, jottei minun tarvitse hävetä sisarien! rinnalla."

"Oikein! Säälin sinua muuten; sinähän olet pienin. Mikä on hinta?"

"Sama kuin toisten."

"No, tässä saat pienen cuartosi."

Kun tytöt taasen olivat yksin, tutkivat he raha-asioitaan ja huomasivat
että Isabelilla oli yksi päärynä ja seitsemän cuartoa, Teresalla kaksi
päärynää ja neljä cuartoa ja Markiittalla kolme päärynää ja yksi
cuarto. Ei näyttänyt käyvän päinsä täyttää äitipuolen käskyä.

Kului tunti, kului toinen, mutta jälellä olevat päärynät olivat yhä
myymättä.

"Oi äitini! Kuinka käy meille!" huudahtivat tytöt itkien, kun samassa
kuului tam, tram tarararatam -- torvien toitotuksia ja rumpujen
pärinää. Väkeä juoksi kiireesti _puerta de Mena'n_ luo.

Pataljoona sotaväkeä marssi esiin. Se hajosi torille ehdittyään.

Upseerit ja sotamiehet riensivät kaupitsijain luo ja ostivat niin
paljon hedelmiä kuin käsiinsä saivat, -- niitä ei enää paljon ollut
jäljellä.

Muutamat sotamiehet huomasivat tytöt ja ryntäsivät kukkarot käsissään
niiden luo.

"Mitä maksavat päärynät?"

"Kolme cuartoa kappale."

"Hävytöntä!"

"Niitä ei myydä halvemmasta", inttivät tytöt.

Kun sotamiehet tiesivät että oli toisia, jotka mielellään maksaisivat
vaaditun hinnan, eivät he enää tinkineet. Pian tehtiin kaupat ja niin
sai Isabel kolme cuartoa yhdestä päärynästä, Teresa kuusi kahdesta ja
Markiitta yhdeksän kolmesta.

Kun tytöt sitten taas lukivat rahansa, oli heillä kullakin kymmenen
cuartoa. Ja siten oli selviytynyt laskuarvoitus, jota Don Juan,
laskumestari, ei ollut saanut selvitetyksi.



VII.


Tuli ilta. Kotirakennuksen vieressä kasvavan kirsikkapuun juurella
tapaamme Martinin, Joakiinan ja Antonion.

Martin lypsää paraikaa vuohta. Joakiina auttaa häntä pitämällä
lypsettävää sarvesta toisella kädellään, toisella pitää hän Antoniota
kädestä.

"Minä tahdon imeä kirjavaa vuohta", sanoo Antonio, joka oli kasvanut
jonkinlaiseksi enkeliksi, härkää väkevämmäksi.

Äiti koettaa viihdyttää häntä.

"Minä tahdon imeä kirjavaa vuohta", kertaa poika.

"No mene sitten junkkari", sanoi viimein Joakiina ja päästi hänet.

Poika lyllersi erästä mustanjuovikasta vuohta kohden, joka juoksi häntä
vastaan ystävällisesti määkyen ja ikäänkuin jo edeltäpäin tuntien
helpotusta täyteläisille utarilleen pojan pehmeitten, ruusunväristen
huulten koskettelemisesta.

Leo, koira, istui arvokkaana vähän kauempana ja katseli isäntäväkensä
toimia, ja Minino, kissa, kulki heidän ympärillään ja näytti tahtovan
sanoa:

"Tulenhan minäkin saamaan osani maidosta, vai kuinka?"

Kirjava vuohi, jolla ei ollut karitsaa -- kotka oli sen vienyt --
seisoi ihmeen rauhallisena, kun pikku Antonio sitä imi.

"Etkö huomaa, Martin", sanoi Joakiina, joka suuresti nautti tästä
näystä; "etkö jo huomaa, kuinka herttainen, kuinka suloinen hän on, kun
hän tuossa imee, poika, jonka Jumala on minulle antanut? Oi, sinä
kaikkein ihmeellisin kaikkein äitien synnyttämistä pikku nulikoista,
voisin syödä sinut elävältä suudelmillani!"

"Äiti, milloin syödään? Minä tahdon ruokaa!" huudahti poika.

"Mitä?" sanoi Joakiina, "olethan juuri täyttänyt vatsasi vuohen
maidolla."

"Niin, mutta imeä ei ole samaa kuin syödä."

"Oi, kuinka suloinen se poika on! Oikein pikku enkeli!" Ja Joakiina
purskahti nauruun ja suuteli enkeliä, jotta ei tahtonut loppua tulla.

"Siunattu pieni suu! Ettekö huomaa, Ramona, kuinka ihmeen älykkään
pojan Jumala on minulle antanut?"

"Jumala siunatkoon häntä", sanoi naapurivaimo; "Jumala siunatkoon häntä
ja varjelkoon myös hänen äitiänsä, sillä mitä tulisi hänestä, jos sinä,
Joakiina, temmattaisiin hänen vierestään pois?"

"Jos hänen äitinsä kuolisi, niin kuolisi hän itsekin, tämä herttainen
poika, joka on levännyt minun sydämeni alla!" vakuutti Joakiina ja
purskahti itkemään.

"Hän ei kuolisi", sanoi naapurivaimo, "yhtä vähän kuin sinun
lapsipuolesi ovat kuolleet. Mutta parempi olisi hänelle, jos hän sinua
ennen kuolisi, kuin että hän saisi äitipuolen, joka ei ole synnyttänyt
häntä."

Joakiinan punakat posket kalpenivat äkkiä. Kauhea, lohduton ajatus
sekausi ensikerran poikaa jumaloivaan rakkauteen, ajatus että hänen
poikansa voisi saada äitipuolen ja kärsiä, mitä Dominikan tyttäret
olivat saaneet kärsiä.

Naapurivaimo, vanha ja kokenut, aavisti mitä Joakiinan mielessä liikkui
ja päätti tehdä uuden ryntäyksen hankkiakseen äidin turvattomille
tytöille, jotka niin kauan olivat äidin rakkautta kaivanneet.

"Joakiina", sanoi hän juhlallisella äänellä, "Jumala antaa väliin
vanhurskaiden maksaa jumalattomien väärinteot. Äidit kuolevat,
leskimiehet naivat uudestaan ja hankkivat äitipuolia lapsillensa, kun
he eivät voi hankkia äitejä."

"Äitipuolia!... Sydämeni poika!" mumisi Joakiina ja painoi Antoniota
rintaansa vastaan.

Samassa tulivat tiellä näkyviin tytöt, jotka palasivat Valmasedasta.

He olivat iloisen näköisiä.

Joakiina meni heitä vastaan, tervehti heitä lempeästi ja tunsi ensi
kerran halun sulkea heidät syliinsä ja suudella heitä.

Ennenkuin tytöt olivat ehtineet oikein perille, kiiruhtivat he
kertomaan, millä ihmeen tavalla heidän oli onnistunut täyttää
äitipuolensa määräykset.

"Joakiina!" huudahti mummo, "etkö näe tässä ihmeessä Jumalan ohjausta?"

"Näen, näen!" vakuutti Joakiina. "Vihdoinkin avaa Jumala silmäni; kunpa
ei vain liian myöhään..."

"Ei ole koskaan myöhäistä tehdä hyvää!" sanoi Ramona melkein
profeetallisella äänellä.

Ja Joakiina, joka nyt ei enää voinut vastustaa sitä jaloa tunnetta,
joka oli ruvennut puhdistamaan hänen sydäntänsä, avasi sylinsä
tytöille, ja nimittäen heitä ehtimiseen tyttärikseen, jota hän ei
koskaan ennen ollut tehnyt, puristi hän heitä sanomattoman hellästi
rintaansa vastaan, suuteli heitä ja kasteli heitä kyynelillään.

Tänä hetkenä vuodatti varmaan Dominika, joka taivaasta vartioitsi
lapsiansa, pyhän riemun kyyneleitä.

"Martin, Martin!" huusi Ramona ilosta itkien.

"Mikäs on?" kysyi kunnon mies ja kurkisti ulos ovesta.

"Mikä? Näet sinä, Jumala on antanut tyttärilleni äidin."

"Siunatkoon häntä Jumala ja hän, autuas, joka on taivaassa!" huudahti
Martin ilosta haltioissaan.

Ja hän juoksi pojan luo, jonka hän oli huomannut kirsikkapuiden takana,
sulki hänet syliinsä ja hyväili häntä yhtä sydämellisesti kuin äiti
hänen tyttäriään.

Joakiina, joka ei illan pimeydessä ja tunteiltansa saanut täysin
selville, mitä kirsikkapuiden takana tapahtui, loi huolestuneen ja
kysyvän silmäyksen mummoon. Mutta tämä huusi, ihastuksissansa:

"Joakiina! Nyt on poikasi saanut isän!"



PAOSSA

Kirj.

Mauri Jokai



I.


Kertomuksemme alkaa maaliskuun 18 p. 1808.

Voittoisat ranskalaiset sotajoukot olivat anastaneet haltuunsa
suurimman osan Espanjaa, ja kuningas oli juuri lähtemäisillään pakoon
Meksikoon, kun Espanjan kansa Aranjuez'issa pystytti sotalipun
vapauttaaksensa valtakunnan ja kuninkaansa Ferdinand VII:n
ranskalaisten vallasta.

Tieto tästä päätöksestä kulki heti kautta koko maan. Pääkaupunki vietti
riemujuhlia, jotka tekivät koko Madridin öisen _fata morganan_
[kangastuksen] kaltaiseksi, jonka äärettömissä valoaalloissa suurien
loistavien palatsien varjot kohosivat mustaa taivasta kohden, tuhansien
välkkyvien lamppujen muodostamien liekkiviivojen reunustamina. Kaikissa
palatseissa Manzanares'in rannoilla oli otsikoissa tulikirjaimin sana
"_la libertad_" [vapaus], ja itse syrjäisten kalastajamökkienkin
asukkaat ottivat kykynsä mukaan osaa yleiseen juhlaan panemalla palavia
kynttilöitä ikkunoihinsa ja jutellen keskenään Cortes'in (säätyjen)
kokoontumisesta.

Manzanares'in mustalla pinnalla tulee näkyviin tulinen ihme: kaikin
puolin valaistu laiva, joka on ankkurissa keskellä virtaa ja jonka
pyöreät, myöskin lampuilla reunustetut ikkunat loistavat kauas
ikäänkuin jonkun merihirviön tulta sinkoilevat silmät.

Komean kivisillan arkkujen päältä nousee monivärisiä raketteja
pilvipeitteistä taivasta kohden, kuin tahtoisivat ne asettua tähdiksi
sen lakeen. Mutta maan lähettiläät räjähtävät pirstoiksi tuolla
ylhäällä, hajoittaen ympärilleen sinisiä, vihreitä ja ruusunvärisiä
tähtösiä, jotka putoavat takaisin veden pintaan ja siinä hiljaisella
sihinällä sammuvat.

Ja valaistuilla kaduilla tulvaili ja tunkeili lukematon ihmislauma,
iloisia, innostuksesta säteileviä kasvoja; ja vaikk'ei kukaan
oikeastaan ollut täysin selvillä tunteistaan, saattoi kuitenkin lukea
jokaisen sydämestä kuin avatusta kirjasta; ja jokainen piti päänsä
pystyssä, ylpeänä päätöksestä, jonka maa oli tehnyt ja johon hänkin oli
roposen avuksi antanut; ja jokainen kieli innostui puhumaan jotakin
siitä, minkä kaikki tunnustivat olevan jaloa, kaunista ja ihmeteltävää.

Monen riemuisan "eläköön!" huudon tervehtimät avonaiset vaunut
liikkuivat katuja pitkin. Niissä istuja tervehti kaikille suunnille,
kuin olisi hän ollut jokaisen yksityisen ystävä tässä lukemattomassa
väkijoukossa; ja yhä laajemmalle, kadulta kadulle kaikui eläköön-huuto;
ikkunoista liehuivat valkoiset nenäliinat, parvekkeilta siroteltiin
kukkia, hatut ja lakit heiluivat korkealla ilmassa, innostuneiden
sotilaitten ja vapaaehtoisten joukkojen liput liehuivat tuulessa ja
Buen-Retiron muurien kanuunoista paukkuivat tervehdyslaukaukset.

Herttua Infantado, kuninkaallisen puolueen johtaja, se oli, jota näin
myrskyävillä ja riemuisilla kunnianosoituksilla tervehdittiin.

Korkealla tämän tarumaisen näyn yläpuolella kohosi vielä lumoavampi
ilmiö. Yön pimeydessä oli se korkealla ilmassa riippuvan äärettömän
suuren tulikruunun kaltainen. Se oli Buen-Retiron linna; sen muurit,
joita palavat lamput ylt'yleensä peittivät, näyttivät riippuvan
ilmassa, kun yön pimeys yhdisti yhdeksi taivaan ja maan.

Buen-Retiron luona näemme suuren rakennuksen, jonka ensi kerros ja
parvekkeet ovat loistavasti valaistut. Ihan sen vieressä seisoo synkkä
rakennus, ja yhdessä ainoassa sen ahtaista ikkunoista palaa kaksi
ohutta kynttilää.

Tämä synkkä rakennus on... valtiovankila. Yleisen anteeksi-annon
johdosta päästettiin tämän vuoden alussa sen asukkaat vapauteen. Yksi
ainoa jäi -- vanki, joka oli murhannut kilpakosijansa ja siitä tuomittu
elinkautiseen vankeuteen.

Hänkin kuuli tuon iloisen melun ja pauhinan kaupungista, näki komeasti
valaistut huonerivit ja niiden otsikoilla sanan _Ia libertad_; ja
silloin pani hänkin ikkunaansa kaksi palavaa kynttilää -- vapauden
kunniaksi!

Meteli tunkeutui kadulta hänen vankilaansa saakka; hän kuuli sen,
ymmärtämättä sen merkitystä. Sen näki hän, että ihmiset iloitsivat,
että he ikäänkuin virkosivat uuteen elämään ja olivat onnelliset; syytä
siihen hän ei tiennyt. Mistäpä hän sen tietäisikään, hän, joka neljä
vuotta oli elänyt erillään maailmasta tässä ikävässä vankilan
komerossa?

Hän nojautui tiheäristikkoiseen ikkunaansa ja ihmetteli kaupungin
suurenmoista valaistusta, juhlallista ulkomuotoa, aaltoilevia
ihmislaumoja ja pitkää, loistavaa vaunuriviä, joka vaivoin pääsi
tungoksessa eteenpäin. Siellä täällä kykenivät hänen silmänsä
erottamaan vastapäätä olevien talojen liekkiriveistä sanoja, ja nämät
sanat olivat aina: _la libertad!_ Yhden äänen saattoi hän erottaa
kansan riemuisasta hälinästä; se oli: _la libertad!_

Suuren, vankilan vieressä olevan rakennuksen ikkunat olivat
monivärisillä lyhdyillä valaistut; ensimäisen kerroksen saleista kaikui
iloinen soitanto, ja ikkunaverhoja vasten syntyi pian katoavia varjoja
nopeasti liitävistä tanssijoista. Toisinaan ilmestyi joku tanssija
naisensa kera lipuilla koristetulle parvekkeelle hengittääkseen
raitista ilmaa ja kootakseen uusia voimia. Avonaisen parvekkeenoven
kautta kadulle tunkeutuvat tuliset fandango-säveleet innostuttivat
muutamia ilon hurjistuttamia nuoria miehiä, jotka juuri ohi kulkivat,
liehuttamaan sulkatöyhtöisiä hattujaan ja innokkaasti huutamaan: "_el
rei Fernando_!"

"Eläköön!" kaikui joka kerta, samoin kuin ylhäältä: "sen Jumala
suokoon!" Iloinen soitto tukahdutti parvekkeella juuri seisovan parin
kuiskaukset.

"Mitähän on täällä tapahtunut, kun kaikki nuo ihmiset noin
riemuitsevat? Ovatko kaikki nuo tuhannet päässeet juuri vankilasta,
koska he noin innokkaasti heittäytyvät ilon valtaan? Olivatko kaikki
nuo suuret rakennukset vankiloita ja ovatko ne nyt valaistuja vaan
siitä syystä että ne ovat saaneet toisen tarkoituksen? Kuinka tuolla
ylhäällä tanssivat! Oi -- nuo ihmiset ovat kaikki oikein
onnellisia!"...

Vaipuen ajatuksiinsa silmäsi vanki ikkunoistaan hupaista elämää tuolla
ylhäällä. Hän yksin oli vangittuna; hänelle yksin olivat vieraita nuo
innostuksen sävelet, jotka tunkeutuivat hänen yksinäiseen vankilaansa
saakka. Vielä neljä viikkoa sitten oli hän kuullut vankeustoveriensa
viereisissä kammioissa meluavan, laulavan ja lystiä pitävän; nyt on
sekin vaiennut: kaikki vapautettiin -- hän yksin jäi tähän suureen,
kolkkoon rakennukseen.

Eräänä päivänä oli tämän talon edustalle ilmestynyt lauma iloisesti
liikkuvia ihmisiä. Neliönmuotoisessa pihassa julkiluettiin
armahduskirja, sitten kuuli hän viereisten kammioiden ovia aukaistavan,
kuuli, kuinka vapautetut yhtyivät omaistensa ja tuttaviensa kanssa,
kuinka he itkivät ja nauroivat; kaikki menivät he hänen ovensa sivu, ja
jo heidän katkonaisissa sanoissaankin ilmeni heidän miltei mieletön
ilonsa. Joka huone tuli tyhjäksi. Iltasella vallitsi äänettömyys koko
tuossa suuressa rakennuksessa; ei kuulunut missään kahleiden kalinaa;
hän yksin oli sinne jäänyt. Oikealta ja vasemmalta, ylhäältä ja
alhaalta, joka paikasta menivät he menojaan, nuo kolkot naapurit --
jokaisen luo oli hyvästiä sanovan vanginvartijan mukana tullut
riemuitsevia tuttavia tai sukulaisia: hänen ovelleen vain ei ollut
kukaan kolkuttanut.

Neljän pitkän vuoden kuluessa oli hän ehtinyt tottua siihen kolkkoon
ajatukseen, että yksin kuolema tulisi pelastamaan hänet näistä
kahleista. Hän oli tottunut yksitoikkoisiin kävelyihinsä ovelta ikkunan
luo ja taas takaisin. Hän oli rakentanut tuttavuutta suurien
hämähäkkien kanssa, jotka vuosi vuodelta rakensivat samaan nurkkaan
verkkonsa, viettäen hänen kanssaan vankilan ikävää yksinäisyyttä.

Kun hän iltaisin veti esiin huilunsa ja sillä huvikseen soitteli,
silloin kömpivät ne kaikki esiin loukoistaan, kapusivat verkkonsa
äärimmäiselle reunalle, hyppivät edes takaisin seinällä, jäivät
asemilleen ja juoksivat taasen lähemmäksi hänen luokseen.

Neljä vuotta oli hän elänyt oman säännöllisen elinjärjestyksensä
mukaan, kuten ainakin vangit, jotka kärsivällisesti alistuvat osaksensa
tulleeseen kohtaloon. Laululla, huilunsoitolla, piirustuksella,
kävelyillä ja ilmaa ennustavien hämähäkkiensä elämän tarkastamisella
sai hän päivänsä kulumaan.

Semmoinen on se elinjärjestys, joka estää vankilan asukkaan
ajattelemasta omaa surkeata kohtaloaan ja varjelee häntä ajatusten
tavallisesta seurauksesta: mielipuolisuudesta.

Jos sittenkin joskus kauhistavat öiset näyt menneisyydestä ja
tulevaisuuden himmeydestä astuivat esiin ja karkoittivat unen silmistä,
haihtuivat ne pian jälleen sen kaikki kukistavan ajatuksen voimasta,
että entisyys kumminkin on auttamattomasti mennyt, tulevaisuus on
ijäisyyden oma ja nykyhetki vietettävä vankilan neljän seinän välissä.
Silloin oli vangin tapana istua lujalla rautaristikolla varustetun
ikkunansa ääreen ja hitaasti laskea vastapäisten kattojen tiilikivien
lukua, rivi riviltä, kunnes sielu, tästä ajatuksia tappavasta toimesta
tykkänään väsähtäneenä, vaipui itseensä.

Kesäisin siroitteli hän siemeniä ikkunalle. Pikkulinnut tottuivat
tuohon, lensivät ristikon raudoille ja noukkivat, lauloivat ja
visertelivät. Talvisin istui hän pienen rautauunin eteen ja tirkisteli
hehkuviin hiiliin.

Pitkällinen tirkisteleminen tuleen on onnettomalle sielulle erinomaisen
terveellistä, sillä se haihduttaa ajatukset. Liekki paisuu, kiemurtelee
milloin oikealle, milloin vasemmalle, kipinät säihkyvät milloin
oikeaan, milloin vasempaan, aina on eloa ja sihinää hiiloksessa, hiilen
hehkuva puna muuttuu alituisesti kiiltävän valkoiseksi, siksi kunnes
taas sen ympärille muodostuu musta tuhkaverho. Liekki toisensa perästä
sammuu, kunnes viimeinenkin pala on hiiltynyt. Vihdoin vaipuu sielu
väsyneenä lepoon, tietämättä missä se kaiken aikaa on oleillut.

Tämän meidän vangitun sankarimme elinjärjestyksen olivat yhden ainoan
päivän tapaukset tykkänään mullistaneet. Hirveän kiihkoisessa
mielentilassa lähti hän ikkunansa luota ja heittihe kylmälle
vuoteellensa nukkuakseen. Mutta kadulla vallitseva melu ja
naapuritalosta kuuluvat soiton sävelet ajoivat hänet pian ylös
leposijaltaan. Hän nousi ja mitteli kiivain askelin ja levottomasti
vankilansa lattiata.

Pitkän ajan kuluttua melu vihdoin taukosi kadulta. Nyt luuli hän
voivansa nukkua rauhallisesti ja pani uudestaan maata; mutta mitä hän
oli kuullut, se yhä vaan kaikui hänen korvissaan. Hänen sielussaan
kohosi kammottava vastakaiku noihin kaikilta puolin kuuluneisiin
ääniin. Sydämen myrskyinen tykytys ei suonut hänelle lepoa; veri
virtasi kiihkeästi hänen suonissaan. Yhä vielä luuli hän kuulevansa
miljoonia ja taas miljoonia ääniä; kiihkoisena syöksähti hän vielä
kerran ylös vuoteeltaan ja siveli muutaman kerran otsaansa kädellään.
Otsa oli hehkuvan kuuma, käsi kylmä kuin jää. Kynttilät ikkunoissa
olivat loppuun palaneet. Hän kuunteli, tavoittaaksensa edes yhden
ihmisäänen, joka karkoittaisi haavekuvat hänen sielustaan. Kuolon
hiljaisuus vallitsi! -- Muutamassa nurkassa oli kärpänen takertunut
hämähäkin verkkoon. Hämähäkki hääri sen ympärillä, punoen lankojaan
yhä tiheämpään, ja kärpänen oli tahtomattansa joutunut turmiolliseen
kudokseen.

"Haa, sinäkin -- siis olet sinäkin vanginvartija?" huusi vanki,
hypähtäen vuoteeltaan; ja rientäen verkon luo vapautti hän vangitun
kärpäsen varmasta kuolemasta. Hän katseli hyönteisen iloista lentoa
semmoisilla tunteilla, kuin olisi hän itse vapautettu suuresta
taakasta. Hämähäkki katosi loukkoon.

"Mihinkähän se on voinut paeta", puheli vanki miettiväisenä itsekseen.

"Mihinkä pääsit, sinä katala murhaaja", huusi hän kadonneelle
hämähäkille äkillisen vihan vallassa. "Siksikö vain oletkin vankilaani
asuntosi rakentanut, jotta tappaisit minun vieraani? Minä tapan sinut,
sinä mykkä salamurhaaja; et saa koskaan enää täällä vaania noita
hupaisia, vilkkaita, auringon säteistä iloitsevia, kultasilmäisiä
olennoita!"

Ja nopeasti tarttui hän nurkassa olevaan hiilihankoon ja ryhtyi ajamaan
hämähäkkiä takaa; mutta tämä pujahti pois verkostaan, juoksi ylös
seinää myöten ja katosi yht'äkkiä hänen silmistään sillä kohdalla,
jossa uunitorvi oli yhdistetty seinään.

Lapsellisessa raivossa, joka oli ihan hänen silloisen mielentilansa
mukaista, nousi vanki tuolille tavoittaaksensa huonekumppaniansa.

Minne se on voinut piiloutua?

Hän haki hakemistaan... vihdoin huomasi hän halkeaman, joka kuumuuden
vaikutuksesta oli syntynyt seinään. Tämän halkeaman kautta oli
hämähäkki päässyt takaa-ajajansa käsistä.

Silloin heräsi äkkiä hänen sielussaan ajatus.

"Kuinkahan olisi, jos koettaisit tuosta pujahtaa ulos? Miksi en minäkin
voisi löytää tuosta pääsypaikkaa?"

Tämä ajatus juurtui syvälle hänen sieluunsa -- ajatus, että voisi
päästä vapaaksi -- päästä pois täältä -- _olla vapaa_ -- uusin voimin
liikkua maailmassa, kuten miljoonat muut!!

Kynttilät olivat sillä välin palaneet sammuksiin. Hän laskeutui
pimeässä vuoteelleen. "_Olla vapaa_!" -- ne sanat kaikumistaan
kaikuivat hänen levottomassa sielussaan kehotushuutona.



II.


Naapuritalosta yhä kaikui iloinen soitanto.

Tämän palatsin omistaja oli donna Serena de Reynos, jonka saleihin tänä
iltana oli kokoontunut lukuisa seurue. Iloiset, huolettomat herrat ja
naiset huvittelivat tanssisalissa vilkkaalla ja hauskalla keskustelulla
ja huolia haihduttavalla tanssilla. Mimosaryhmäin suojassa, jotka
olivat asetetut salin nurkkiin, näkyi siellä täällä joku pari seisovan,
salaperäisesti kuiskaillen -- nopeasti poistuen, kun luulivat
huomanneensa vakoojan silmän heitä seuraavan. Edes takaisin käveleviä
vanhoja ylimyksiä tervehtivät sievistelevällä tavalla keveäjalkaiset ja
kumminkin väsyneet kaunottaret, jotka pian taas katosivat tanssin
hurmaavaan pyörteeseen.

Sillä välin olivat vanhemmat ja vakavammat vieraat asettuneet
tanssisalin viereiseen soittosalonkiin, jossa jo ennen heitä istui
useampia politikoivia herroja ja tarkkasilmäisiä naisia, jotka eivät
enää olleet itseoikeutettuja osanottajia tanssiin, vaan jotka kumminkin
olivat asettuneet istumaan lähelle tanssisalia sen tapauksen varalta,
että jonkun mieleen johtuisi pyytää heitä tanssiin. Tanssin lomahetkiä
käytti eräs vanhanpuoleinen nainen istuakseen piaanon eteen. Hän
soitteli mitä vaikeimpia kappaleita, heittäen joka kerta asianomaisten
ihmettelyhuutojen jälkeen batistiliinansa valkeiden norsunluisten
koskettimien yli ja antaen sitten sormiensa solua pitkin peitetyitä,
näkymättömiä koskettimia.

Viereisissä saleissa istui vanhempia naisia whistipöytäinsä ääressä
järjestellen korttejansa taitavasti kuin sotapäälliköt. Pienessä
komeassa sivuhuoneessa oli pöydällä sanomalehtiä, kirjoja sekä
vaskipiirroksia aistikkaassa epäjärjestyksessä; siellä istui yksi ainoa
vieras, joka selaili koruteoksia ja tuon tuostakin puheli itsekseen.
Talon emäntä kulki kaikkien huoneiden läpi, pannen vieraissaan vireille
hupaisen seurustelun, jonka jo pelkkä hänen ilmaantumisensa sai
virkistymään ja jalostumaan.

Tanssijat eivät tarvinneet kehoituksia, mutta soittosalissa tapasi hän
korkeakasvuisen herran, jonka muutoin niin hyvänsävyisillä kasvoilla
nyt näytti lepäävän sanomaton suru, hajamielisyys tai ikävystyminen.

Rouva lähestyi häntä, laski hiljaa kätensä hänen olkapäälleen ja kysyi,
miks'ei hän huvitellut? "Teillä ei varmaankaan ole ketään
riitakumppania, niinkö?"

"Todellakin, kaunis emäntä", vastasi puhuteltu, "mitään muuta ei
minulta puutu! Nämä lapset myöntävät heti oikeaksi kaikki, mitä minä
väitän. Ei ole ketään, jonka kanssa voisin väitellä!"

"Kylläpä semmoinen löydetään", puhui kreivinna veitikkamaisesti
naurahtaen, ja silmäillessään nopein, tutkivin katsein seuraa
ympärillään huomasi hän nyt piaanon ääressä istuvan naisen, joka
soitteli valkoisella liinalla peitetyillä koskettimilla ja näytti
tahtovan herättää ihmettelyä. Ja todella onnistuikin hänen vetää
luokseen muutamia suuresti ihmetteleviä.

"Mitä silmänkääntämistä tuo on, hyvä täti?" sanoi donna Serena käyden
lähemmäksi. "Tuota en voi sanoa taiteeksi; se todistaa vain kätevyyttä.
Soittakaa toki mieluummin: _la hya del campo_. Te osaatte sen soittaa
mainiosti, ja saatte nähdä, että se tekee paljoa suuremman
vaikutuksen."

Neiti ymmärsi oikein noiden sanojen merkityksen; ja tuon tutun marssin
ensi säveleitä seurasi heti myrsky kätten taputuksia, jotka todistivat,
ettei donna Serena ollut pettynyt.

Donna Serena pujahti sillä välin takaisin saliin, jossa vanhemmat
naiset istuivat pelipöytäin ääressä. Lähellä erästä näistä, puoleksi
tämän peittämänä, puoleksi pois kääntyneenä, istui nuori valkoverinen
nainen, joka ei näyttänyt ottavan osaa mihinkään huvituksiin.

Hän oli ihmeen kaunis englannitar, joka tuskin vuosi sitten oli mennyt
naimisiin espanjalaisen caballeron kanssa -- hento, vaalea olento,
syvät siniset silmät, pitkät silkkiset hiuspalmikot ja kasvoissa
hurskas, raskasmielinen katse. Puku oli varsin yksinkertaisesta
kankaasta, johon oli kirjailtu hienoja silkkisiä kukkaköynnöksiä.

Donna Serena kallistui tuon hennon, miettiväisen naisen puoleen ja
kuiskasi hänen korvaansa:

"Miehesi on saapunut."

Keveä puna lensi puhutellun kasvoille, ja hänen silmänsä loistivat kuin
kirkkaat tähdet. "Pysy vaan täällä", lohdutti häntä Serena, "hän tulee
kohta tänne."

Nuori englannitar jäi entiseen asemaansa, nyt kumminkin paljoa
tyytyväisemmän ja hilpeämmän näköisenä kuin ennen.

Serena ei tavannut missään sitä, jota etsi. Lopuksi heitti hän
silmäyksen sivuhuoneeseenkin. "Ahaa, tännekö olette piiloutunut", huusi
hän herralle, joka penkoi kirjoja ja sanomalehtiä. "Tavoistanne teidät
aina tuntee: kun vaan näette kirjoja, ette voi estää oppineen tapoja
ilmaantumasta. Mutta että olette noin piiloutunut! -- Ettekö siis
koskaan tanssi?"

"Siihen olen liian vanha, hyvä armollinen rouva", vastasi hämillään
herra, joka katsoi voivansa ruveta pisteliääksi, kun kuuli itseään
oppineeksi mainittavan.

"Tulkaa siis minun mukaani", sanoi emäntä, pistäen käsivartensa
itsepäisesti istuvan kansanvaltalaisen kainaloon. "Minä teen teidät
tutuksi erään henkilön kanssa."

"Kuka se olisi?" kysyi toinen yhä istuen.

"Don Aquiles de Mendoza."

"Oh, tuo kuuluisa mies, jota sanotaan don Godoyn oikeaksi kädeksi;
vaikka suuremmalla syyllä tulisi sanoa vasemmaksi kädeksi, sillä hän
tekee taitamattoman teon toisensa perästä. Sitäpä miestä on hupainen
tavata", vastasi herra nauraen, ja antoi kreivinnan viedä hänet salien
läpi tuon pitkän herran luo, joka etsi riitaveljeä.

Esittelyn jälkeen jätti donna Serena herrat kahden kesken, ja jo
ennenkun hän oli salista pois ehtinyt, saattoi hän suureksi
tyytyväisyydekseen huomata, että molemmat jo olivat takertuneet
toisiinsa ja riita oli leimahtanut ilmi kuin "tuli tappuroissa".

Hyvä neiti oli ruumiillisesti väsyneenä poistunut piaanon äärestä; hän
ei muistanut koskaan koko aikana, jona hän oli taidettaan harjoitellut,
saavuttaneensa niin loistavaa menestystä, kuin tänään.

"Tänään olette saanut voiton itsestänne, hyvä täti", sanoi Serena,
kumminkin äänenpainolla, joka yhtä hyvin saattoi ilmaista pilantekoa
kuin totta.

"Nuoriso on aivan ihastuksissaan, rakas sisarentytär, ja jos vielä
saisin sinulta kuulla 'Maurilaisten hyvästijätön Cordovalle', ei
minulta tänä iltana jäisi mikään toivo täyttämättä."

Serena, joka näki, että täti oli liian väsynyt, voidakseen enää antaa
todisteita soittotaidostaan, istui piaanon ääreen ja alkoi soittaa
"Maurilaisten hyvästijättölaulua".

Jo ensi säveleiden kaikuessa vaikeni hälinä viereisissä saleissa, ja
itse tanssijatkin naistensa kera riensivät kevein, mutta nopein askelin
soittosaliin, asettuen talon emännän ympärille, johon nyt kaikkien
silmät olivat suunnatut.

Kaunis emäntä saattoi olla noin kolmenkymmenen ikäinen ja siis siinä
iässä, jolloin Euroopan naiset ovat kauneimmillaan. Hänen kasvojensa
jaloissa juonteissa kuvastui selvästi jonkinlainen majesteetillinen
kaipuu. Kerrottiin, että häntä muutamia vuosia sitten oli kohdannut
suuri onnettomuus, mutta siitä ei mielellään puhuttu.

Sormien liikkuessa soittokoneen norsunluisilla koskettimilla toivat
hänen alabasterinvalkeat, miltei läpikuulakat kätensä siitä ilmoille
tuon laulun säveleitä, jonka säveltäjä oman teoksensa hurmaamana oli
lyönyt päänsä murskaksi. Hänen solakka vartalonsa näytti silloin
korkeammalta, hänen silmistään hehkui yliluonnollinen loiste ja
sysimustat suortuvat hänen otsallaan värähtelivät. Innostuneeseen
soitantoon sekautuivat huokaukset hänen liikkumattomilta huuliltaan.
Joka väre, joka tunne, jonka hän loihti esiin koskettimista, kuvastui
hänen kasvoissaan, joiden juonteisiin hänen jalo sielunsa oli lyönyt
leimansa. Vienoa tulisuutta, joka laulussa leimuaa, kiihkoisia
toisteluja, surullisen kolkkoa mielikuvitusta, kammottavan tuskan
tunnetta, joka saa voimakkaan sydämen valittamaan ja tekee heikon
mielettömäksi, kaikkea tätä säesti hänen kauniin sielunsa tasapaino.
Valkeat kuin lilja olivat hänen kasvonsa, huulet vapisivat,
silmäkulmien yli näyttivät pilvet kevein siiven-iskuin liitävän,
vaaleansininen hyasintti hänen lumivalkealla povellaan värisi, ja kun
vienoa soittoa taas seurasi epätoivon raivoisat sävelet, surullisen
kunnialoiston toivo, nuo hurjat, tulta suitsuavat, myrskynkiihkoiset
soinnut: silloin tulistuivat hänenkin kasvonsa, niilläkin kuvastui
sisällinen liekki, silmät säihkyivät salamoita kuten jalokivet ja
puoliavointen huulten ympäri liiteli vastustamattoman hurmaava hymy.
Sitten kävi laulu taas vienommaksi, hiljaisemmaksi, yhä hiljaisemmaksi,
kuollen, valittaen, ja sävelet kaikuivat kuin kuolevan joutsenen
viimeiset siiven-iskut. Kauniin naisen kasvot olivat metsäruusun
väriset, kun hänen puoleksi suljetuista silmistään putosi kyynelhelmi.
Kaikkien katseet olivat häneen kääntyneet, jokainen sielu seurasi hänen
sielunsa lentoa ja kyllä useamman kuin yhden läsnäolijan povesta nousi
salaperäinen huokaus. Ei kukaan tuntenut itseään kyllin arvolliseksi
häntä saavuttaakseen, häntä omistaakseen. Tämän ylevän olennon edessä
muuttui kaikki rakkaus kunnioitukseksi, jumaloimiseksi. Riemua hän ei
kellekään suonut, mutta tuskakin, jonka hän tuotti, oli monin verroin
suloisempaa kuin kaikki suosio, minkä nainen voi meille suoda.

Häntä täytyi kohdella niin hellästi kuin ainoanlaatuista kukkaa, jota
ei missään muualla tavata, jonka kauneudesta jokainen iloitsee, mutta
jota ei kenenkään ole sallittu poimia -- joka on niin kallisarvoinen,
että itse sen omistajakin kadehtii omaa onneaan. Hän olikin lumonnut
kaikki, ja itse nuo kaksi riitaveljeä unhottivat niin tyyten toisensa,
että he nyt seisoivat käsi kädessä eivätkä voineet temmata pois
silmiään innostuneesta naisesta.

Miltei samalla hetkellä saapui joukkoon uusi vieras, omituinen katse
kasvoissaan, päätänsä pitempi ympärillä olijoita. Espanjalainen
piikkiparta, laihat, ilkulliset kasvot, otsa, joka ilmaisi henkistä
etevyyttä, säihkyvät silmät, joista toisen eteen nelikulmainen lasi oli
puristettu -- tämä kaikki antoi hänen ulkomuodolleen jotakin omituista
ja osoitti hänen olevan niitä ihmisiä, jotka ovat seuraelämän
vitsauksia.

Niin pian kuin Serena oli tulijan huomannut, nousi hän heti
istuimeltaan, riensi hymyillen hänen luokseen ja tarttui hänen
käteensä, esitelläksensä hänet seuralle veljenään, don Jacintona.

Piiri laajeni nopeasti, tehdäkseen tilaa vieraalle, joka terävillä
silmillään silmäili joka haaralle niin tarkoin, kuin olisivat kaikki
olleet hänelle vieraita.

Ensin riensi hänen luoksensa nuori majuri, pulska viiksiniekka
lansierisoturi, joka reippaasti pudisti hänen kättänsä.

"Kuka tämä mies on?" kysyi kreivi lystillinen juonne kasvoissaan,
tarkastaen tervehtijää kiireestä kantapäähän saakka, "Taidatpa totta
tosiaan olla lankomieheni haudasta noussut haamu, vaikka sinut
seitsemän kuukautta sitten peitettiin yliopiston kirjapölyyn?"

Seurue purskahti nauruun.

"Täällä on vielä useita muitakin vieraita, joita kaksikuukautisen
poissaolosi jälkeen tuskin taidat tuntea --", puhui veitikkamaisesti
hymyillen Serena, tuoden yhdestä salin ovesta veljeänsä vastaan tuon
nuoren, solakan englannittaren, joka iloisesti hämmästyen ojensi
kreiville hennon kätösensä ja tervehti häntä puhtaimmalla
kastiliankielellä: "Taivas sinua siunatkoon, rakas puolisoni!"

Donna Serena taputti lapsellisella ilolla käsiänsä; itse kreivikin
unhotti hetkeksi tapansa. Samassa kun entinen hienosti pahankurinen
katse hänen kasvoissaan muuttui iloiseksi hämmästykseksi, kallistui hän
alas kauniin rouvansa käden puoleen ja suuteli sitä kiihkoisen
liikutuksen valtaamana. Kun hän taas katsahti ylös, oli entinen
veitikkamainen ja ivallinen katse palannut hänen kasvoihinsa.

"Oletpa tosiaankin poissaollessani tehnyt vaimostani oikean pienen
herttaisen... papukaijan", sanoi hän nauraen, donna Serenaan kääntyen.

"Niinkö?"

Molemmat naiset heittivät nopeasti ja huomaamatta toisiinsa silmäyksen.

"Jotta muuten näin monen tuntemattoman joukossa tapaisit luonani
joitakuita tuttaviakin", sanoi Serena kreiviin kääntyen, "niin seuraa
minua." Ja nyt esitti hän veljelleen nuo kaksi valtiollista
riitaveljeä.

Kreivin huulilta pääsi leikillinen "Ohoh!" huudahdus, joka kuului
melkein kuin äkkiä tukahtetun naurun loppuhohotus; sitä seurasi pian
hiljainen naurahdus ja kaikkien nähden teki kreivi, tuo pahankurinen
ilme kasvoillaan, ristinmerkin, ikäänkuin torjuakseen luotaan jotakin
pahaa.

Toinen herroista huomasi tämän ja vastasi nauraen:

"Eikö niin, herra kreivi, eihän ole hyvä olla pahan hengen
läheisyydessä?"

"Kun se päälle päätteeksi ilmestyy oikein kaksittain. Mitähän, jos don
Manuel Godoy näkisi 'oikean kätensä' kietoutuneen don Escoigniz'in
käsivarteen?"

Molemmat huomasivatkin nyt vasta, että he olivat käsikädessä seisoneet.
Nyt irtautuivat he kiireesti toisistaan. Kreivi asettui nauraen
molempien väliin ja tarttuen kumpaisenkin käsivarteen pyysi hän:

"Antakaa minun olla kahleena, joka pitää teidät koossa."

Samassa aukaisi palvelusväki ruokasalin ovet ja vieraat riensivät,
välittäen viisi koko espanjalaisesta etiketistä, kirjavassa tungoksessa
ruokien luo.

Täällä saattoi yhdellä silmäyksellä nähdä koko vierasjoukon, joka tähän
saakka oli ollut hajaantuneena eri huoneisiin, ja huomata, mitä kaikkia
omituisia aineksia seurassa oli.

Silloinen aika oli yhdistänyt kaikkien puolueitten ja mielipiteitten
kuuluisimmat edustajat, ylpeän ylimyksen ja vielä ylpeämmän
tasavaltalaisen. Täällä seisoi kuuluisa runoilija, tuolla harmaapää
soturi, tuossa seinään nojaten sanomalehtimies, tuossa nuori
mustaverinen kansanpuhuja tai vanha naurahteleva hidalgo -- ja
keskustassa oleva naismaailma oli kuin ruusuköynnöksillä kietonut koko
tämän eriaineksisen seuran yhteen, kaikki toisiinsa sulattanut.

"Ajatus on todella kaunis", sanoi Jacinto, tarjoten Serenalle
käsivartensa. "Sinä tahdoit saattaa meitä kaikkia lähemmäksi toisiamme,
yhdistää meidät; katsoppas nyt ympärillesi ja ota selkoa siitä,
paljonko olet aikaan saanut."

"Tarkastelehan vaan", jatkoi hän, viedessään Serenaa salin läpi, "näitä
rehellisiä ihmisiä!" -- ja puhuja oli sen näköinen, kuin olisi
torttutaikinasta leivottu kuva, jota hän nyt kädessään käänteli, ollut
hänen tutkimuksiensa esineenä -- "kuinka erilaisiin ryhmiin he nytkin
vielä kokoontuvat. Joka nurkkaan on eri seurue keräytynyt, eivätkä he
toiseen joukkoon kuuluvan kanssa lyöttäydy puheisiin muutoin kuin jos
sattumalta yhteen joutuvat. Huomaahan nyt, tuolla tapaa rauhanpuolueen
mies erään don Infantadon puoluelaisen. Don Manuelin mies on happamen
näköinen, toinen naurahtaa. Nyt he yhtyvät -- he eivät kumpikaan voi
päästä toistaan väistämään. Äkkiä tekee don Manuelin edustaja
naurahduksen yrityksen ja samassa muuttaa don Infantadon mies muotonsa
vakavaksi. He sanovat pari sanaa toisilleen, sitten menee kumpikin taas
omaa tietänsä. Rauhan miehen kasvot taas venyvät pitkiksi, toinen
nauraa partaansa. Tuommoistenkin miesten sulattaminen toisiinsa olisi
maailman kahdeksas ihme."

Kreivinna irroitti kätensä don Jacinton käsivarresta ja riensi taas
tuon yksinäisen kansanpuoluelaisen luo, joka varmaankin oli joutunut
kiivaaseen väittelyyn don Godoyn "oikean käden" kanssa, koska tämä
piteli häntä kiinni napinlävestä.

"Minä pyydän teitä esittämään maljan -- mutta pian", sanoi don Jacinto,
erottaen molemmat taistelutoverit toisistaan.

Don Aquilez nousi ja lausui vain muutamia, mutta nerokkaita ja
innostuneita lauseita, joissa hän kosketti kaikkea, mikä läsnäolijoiden
sydämmille oli rakasta ja kallista ja esitti eläköönhuudon isänmaalle,
don Hernandolle, de la Romanalle ja voitolle.

Lasit kilisivät.

Nyt on kansanvaltalaisen vuoro.

Hän nousi, astui seurueen keskelle ja esitti lyhyesti, selvin vaikka
koruttomin sanoin, eläköönhuudon emännälle. Muuten kääntyi tämäkin
malja Espanjalle omistetuksi, kun puhuja lausui toivovansa, että rakas
Jumala siunaisi tätä maata antamalla sille monta yhtä jaloa naista.

Sitten oli don Jacinton vuoro.

Hänkin kohotti lasinsa -- hetken aikaa silmäili hän helmeilevässä
nesteessä nousevia kuplasia, siksi kunnes nämä lasin reunoja vasten
olivat särkyneet; sitten lausui hän lyhyeen:

"Jumala suojassansa pitäköön kaikkia niitä, jotka saavat elää ensi
vuoteen!"

Kohotetut lasit vapisivat kaikkien käsissä; oli kuin olisi näistä
sanoista viini kaikkien huulilla jääksi jäätynyt. Eihän tiennyt
yksikään, erottiko hän kenties itsensäkin pois niiden luvusta, joille
hän tämän toivomuksen lausui. Useimmat läsnäolijat kääntyivät pois
äsken tulleesta vieraasta, joka nyt lähti sen pienen, pyöreän pöydän
luota, minkä ääressä hän viimeksi oli istunut, ja lähestyi rakuunoita,
joille hän puoliääneen puhui:

"Onhan hyvin mahdollista, ettemme saa elää ensi vuoteen!"

Mahdotonta oli olla huomaamatta kreivin esittämän maljan masentavaa
vaikutusta, kun vielä samalla hetkellä jokaisessa taas heräsi suureksi
osaksi unhotuksiin jäänyt puoluevimma. Pilkallisin, katkerin lausein
kääntyi kukin toiseensa, vaikk'ei kukaan puhunut sanaakaan.

Silloin astui kreivitär Serena ja hänen kerallansa nuori englannitar --
don Jacinto kreivin puoliso -- jännittyneen seurueen keskelle.

"Pyydän hiljaisuutta muutaman silmänräpäyksen ajaksi", lausui kreivitär
kokoontuneelle seurueelle. Vieraat keräytyivät puoliympyräksi emännän
ympärille -- syvä hiljaisuus vallitsi.

Englannitar, joka tuli seisomaan jokseenkin keskustassa, oli hyvin
kalpea. Hänen suurien, tummansinisten silmiensä katse oli
syvämietteisen levollinen. Hän vetäisi kädellään silkkihiuksiansa
taaksepäin ja alkoi, suonenvedontapaisesti Serenan kättä puristaen,
ylevän juhlallisena hennolla, sydämeen käyvällä äänellä lausua erästä
Camoens'in kuolemattomista runoista, "_Granadan valloitus_"-nimistä,
joka samoin kuin moni muukin on vain kirjoitettuna olemassa, mutta
kumminkin jok'ainoalle espanjalaiselle tuttu.

Kuin salaman isku sattuivat tuon tutun laulun sanat jokaisen sydämeen
ja sitä suuremmalla voimalla, kun ne kaikuivat vieraan huulilta, joka
vuosi sitten tuskin tiesi mitään koko Espanjasta tai sen kielestä. Nämä
pyhät sanat valtasivat kaikki mielet innostuttavalla tenholla ja sielun
liikutus sai kyyneleet tunkeutumaan silmiin, kun isänmaallisen laulun
kyllä tuttu, mutta unhotuksiin jäänyt kehoitus kaikui muukalaisen
ihanilta huulilta. Jokainen tunsi vetovoiman, joka liitti hänet
likemmäksi muihin ihmisiin.

Kuinka kaikkien ympärillä seisojain kasvot hehkuivat! Kuinka jänteväksi
kävi jokaisen käsivarsi, kuinka säihkyi jok'ainoa silmä! Ahtaaksi kävi
rinta, katse kohosi taivasta kohden!

Kun laulun viimeinen säe alkoi, ei enää kukaan voinut pysyä kylmänä;
itse kreivinkin silmät täyttyivät kyynelistä. Hän syöksähti vaimonsa
jalkoihin, tarttui hänen käteensä, peitti sen suudelmilla eikä hävennyt
kyyneliänsä. Ei kenenkään silmä jäänyt kyynelettömäksi.

Entiset vihamiehet ojensivat toisillensa käden sovinnon merkiksi.
Kyynelistä, joiden he olivat nähneet virtaavan toistensa silmistä, kun
heidän yhteistä äitiänsä mainittiin, olivat he tunteneet toinen
toisensa veljiksi ja sisariksi.

"Sinä olet voittanut, nainen!" puhui kreivi kääntyen Serenaan, "sillä
sinä olet lahjoittanut meidät kaikki toisillemme!" Hän tarttui kauniin
vaimonsa käsivarteen ja vetäytyi hänen kanssansa erilleen seurueesta.

Toisetkin seurasivat hänen esimerkkiään. Sellaisen hetken perästä
olisi todellakin tavallinen, kevytmielinen keskustelu tuntunut
vastenmieliseltä, jopa inhottavalta.

Jokaisesta tuntui paremmalta kuin vielä vähän aikaa sitten; jokainen
omisti itselleen pyhän, suuren, verrattoman tehtävän ja jokainen oli
onnellisempi kuin ennen tuota hetkeä.

Kolme päivää myöhemmin seisoi aseissa _satakahdeksankymmentätuhatta_
soturia valmiina karkoittamaan vihollisen isänmaan rajain sisäpuolelta.

       *       *       *       *       *

Kun kaikki vieraat olivat poistuneet, vetäytyi Serenakin
makuuhuoneeseensa.

Melu kaduilla oli tauonnut; ainoastaan silloin tällöin kuului kotiin
palaavien vaunujen ratinaa.

Kellä on puhdas omatunto, kenen ei tarvitse pelätä yksinään-oloa, se
tuntee, kuinka yksinäisyys suuressa, vilkkaassa seurassa vietetyn yön
jälkeen on suloinen. Kruunujen häikäisevän loisteen sijaan tulee
yölampun tasainen, heikosti palava liekki, nuo pitkät rivit suuria
saleja muuttuvat pieneksi, ahtaaksi makuuhuoneeksi, jossa kaikki on
niin tuttua, niin levollista ja lepoon houkuttelevaa; soiton ja
sekaisten, katkonaisten ihmisäänien kaiku yhä kuuluu kiihoittuneessa
mielikuvituksessamme, vaikka ympärillämme jo vallitsee syvin
hiljaisuus, jota ainoastaan seinäkellon yksitoikkoinen raksutus vähän
häiritsee.

Silloin vapaudutaan ahtaista epämukavista vaatteista ja usein vielä
kankeammista kasvojenjuonteista, ja samalla kun tavanmukainen makuusija
houkuttelee nautinnosta väsyneet jäsenemme lepoon, tekee sielullemme
niin ihmeen hyvää, kun se vihdoinkin on itsekseen, vapaana pakosta
seurata muiden mielitekoja.

Silloin herää toinen toisensa perästä meissä noita salaperäisiä,
haaveksivia ajatuksia, jotka eivät päivillä saa tajunnassamme sijaa --
unohtumattomat muistot, monivuotiset toiveet, joiden alkulähde on
paljon kauempana ajassa kuin äskeinen pian haihtuva huvittelu, ja jotka
vain silloin saattavat palata, kun sielu käy levolle, noina himmeinä,
huntupeitteisinä hetkinä, jotka ovat nukkumisen ja valvomisen välillä
ja joiden viimeisistä aineksista unennäöt muodostuvat.

Lähetettyänsä pois viimeisenkin kamarineitsyensä vetäytyi kreivinna
alkoovinsa sisimpään osaan, missä hän veti pois mustan damastipeitteen,
joka verhosi erästä taulua; sen eteen jäi hän synkkänä, surumielisenä
seisomaan.

Taulu kuvasi kauniinpuoleista, kalpeata miestä. Hymyilevät kasvot,
elävät silmät, jalo, ylpeä ryhti ja korkea, vakava, suurta
arvokkaisuutta todistava otsa -- siinä tuon kuvan pääpiirteet.

Tämän kuvan näköinen ei ollut yksikään niistä miehistä, jotka äskettäin
olivat talossa olleet.

Nainen heitti pitkän, ikävöivän silmäyksen kuvaan ja laski sitten
kuuluvasti huoahtaen peitteen uudelleen alas; sitten istahti hän pöydän
ääreen, jossa lamppu heikosti valaisten paloi. Hän otti esiin
päiväkirjansa, johon hän nyt aikoi muutamina riveinä säilyttää tämän
päivän muistot. Päiväkirjaan oli mustalla nauhalla kiinnitetty toinen
pieni muistikirja, jonka kanteen sama muotokuva mustaan verhottuna oli
maalattu. Tämänkin kirjan aukaisi Serena. Hän kirjoitti siihen muutaman
rivin, muutamia surullisia ajatuksia -- niillä päätti hän iloisen
päivänsä.

Näin ne kuuluivat:

_"Tänäänkin olin onneton... tänäänkin täytyi minun sinua muistella.
Tänäänkin itkin, koska sinä minun tähteni ja itsesi tähden kärsit;
tänään vieläkin kerran annoin anteeksi, mitä minua ja itseäsi vastaan
olet rikkonut. Kuolema olkoon sinulle... minulle... meille molemmille
armollinen!"_

Sitten laski nainen päiväkirjan takaisin verhon taakse, josta hän sen
oli ottanut, ja asetti vielä alabasteriverhon lampun eteen, ennenkuin
hän katosi alkoovin koruompeluilla kaunistetun esiripun taakse.

Muutamien minuuttien perästä vallitsi juhlallinen hiljaisuus.

Vanhurskaat nauttivat rauhallisen unen suloisuutta.



III.


Ovenvartian asunnossa oltiin vielä valveilla.

Rautaiset ikkunaluukut olivat suljetut. Ovenvartia istui eräässä
nurkassa ja jutteli vaimonsa kanssa -- vanha punanokkainen juopporatti
vanhan tylppänokkaisen irvinaaman kanssa.

"Luitko tarkasti vieraat, kun ne talosta lähtivät?" kysyi ovenvartia.

"Ihan joka sorkan", vastasi Isebel, ripustaen suuren, raskaan avaimen
naulaan.

"Eikö yksikään jäänyt taloon?"

"Sen sanon, että ihan yhtä monta on tänä iltana täältä lähteneitä kuin
tänne tulleitakin."

Vihaisena ja kasvojansa vääristäen pisti ovenvartia aika hyppysellisen
nuuskaa nenäänsä, ja samalla pudisti ja väänteli hän tätä lihalönttiä,
kuin olisi hän ollut tappelussa raivostuneen härän kanssa.

"Vaivannäkömme, vartioimisemme on kaikki turhaa; sillä tämä nainen on
todella ennemmin paha henki kuin vaimoihminen; eihän hän yhtään välitä
miehistä."

"Minäpä olen sittenkin sitä mieltä, että hän saa meidät petetyksi;
sillä välin kun me täällä vaivaamme päätämme ja jännitämme kaiken
huomiokykymme, on hänellä Herra ties missä lemmenkauppoja vireillä."

"Se on mahdotonta", vastasi ovenvartia, muokaten liikkuvan
intiaaninenänsä taas toiseen muotoon. "Jok'ainoa hänen palvelijoistaan,
vieläpä kuskitkin, on liitossa kanssamme ja valmis ilmiantamaan
jokaisen askeleenkin, minkä hän ottaa."

Tuskin oli ovenvartia saanut tämän sanotuksi, kun ovea hiljaa
koputettiin ja naisen ääni kuului kuiskaavan:

"Minä täällä olen; laskekaa sisään!"

Pieni pystynenäinen kamarineitsyt puikahti ovesta sisään, tehden
salaperäisen liikkeen kädellään.

"No Dinita, hyviä uutisiako, häh?" kysyi ilkeästi naurahtaen
ovenvartia.

"Uutisiako? Joku salaisuusko, vai kuinka?" lisäsi siihen hänen
aviopuolisonsa, tarttuen hyväillen tytön käteen.

"Olkaahan hiljemmin, hätäilemättä; vihdoin viimeinkin olen toki jotakin
saanut tietää!"

"Mitä, mitä?" kysyi pariskunta yht'aikaa, jännityksellä kuunnellen,
mitä tytöllä olisi sanomista.

"Kun emäntäni lähetti minut pois..." alkoi tämä, silmäillen pelokkaasti
ympärilleen -- "mutta eihän vain kukaan voi kuulla meitä?"

"Ei kukaan! Ei täällä ole ketään!"

"Entäs ikkuna?"

"Kaikissa ikkunoissa on rautaluukut, jotta meidän ei siltä puolen
tarvitse mitään pelätä."

"No kuulkaa sitten. Kun siis emäntäni oli jäänyt yksin, pujahdin minä
lasioven taa, jonka esirippuun minä edeltäpäin olin leikannut reiän,
voidakseni sen kautta nähdä kaikki, mitä huoneessa tapahtui. Kun nyt
emäntäni luuli yksin jääneensä, meni hän alkooviinsa ja veti siellä
mustan esiripun kehyksen edestä, jota en ennen ole huomannut. Sieltä
tuli esiin hyvin kauniin nuoren miehen kuva, jolle hän näytti hyvin
lemmekkäästi hymyilevän."

"Siinäkö kaikki?"

"Minusta siinä on kyllä aluksi,"

"Kuvaako taulu miestä, jolla on ruskea piikkiparta, korkea otsa, tumma
puku ja alas taivutettu paidankaulus?"

"Ihan niin."

"Sitten uutisesi ei ole mistään kotoisin!" sanoi ovenvartia.

"Mistä minä sen voin tietää, mitkä uutiset kelpaavat ja mitkä ei!"
huudahti tyttö suuttumuksesta miltei itkien. "Te annoitte minulle
tehtäväksi pitää silmällä emäntääni ja koettaa päästä selville, onko
hän rakastunut kehenkään. Nyt arvelen, että hän on rakastunut siihen
mieheen, jonka kuvan siellä näin -- mistä minä tiedän, mitä te muuten
oikeastaan tahdotte!"

"Kuunnelkaa nyt minua koreasti, hyvä Dinita. Sen mitä nyt teille
ilmaisen, tulee pysyä salaisuutena, sillä siitä riippuu meidän kaikkien
onni tai onnettomuus. Meidän emäntämme isoisän kolmen pojan lapsista on
kolme elossa. Tällä isoisällä ei alussa ollut varsin suurta omaisuutta,
mutta hän säästi eläessään äärettömän paljon. Huomatkaa nyt!
Testamentissaan jakoi ukko kaiken omaisuutensa tasan lastensa lasten
kesken. Meidän emännästämme hän ei koskaan pitänyt, don Jacintosta
vielä vähemmän, mutta sitä enemmin hän joka tilaisuudessa hemmotteli
don Eustaquio'ta, joka on hyvin arvossa pidetty, hurskas ja armollinen
herra. Emäntämme oli jo kahdeksantoista vuoden ikäisenä hyvin
omapäinen, ei kärsinyt ketään luonansa, ei opettajatarta eikä
seuranaista, ja vanha kreivi ennusti aina, että donna Serena vielä
kerran tulisi tahraamaan sukunsa kunnian. Ymmärrättehän, Dinita, millä
tavalla? Mutta kumminkaan -- ei kateus eikä viha ole voinut saada häntä
mihinkään huonoon syypääksi. Hän oli kaunis... hyvin kaunis; hänellä
oli paljon ihailijoita, eikä kuitenkaan yksikään niistä voinut kerskata
saaneensa häneltä jotakin suosionosoitusta -- ei edes hymyilyä --
osaksensa. Vanha don Desiderio ei elänyt niin kauan, että olisi nähnyt
ennustuksensa käyvän toteen; hän siis teki testamenttinsa ja kuoli.
Mutta maltappas, tässäpä se mutka onkin. Testamentissa oli, näet,
semmoinen pykälä, että jos donna Serena joskus tuottaisi häpeätä
sukunsa nimelle, menettäisi hän kaiken omaisuutensa, josta ainoastaan
pieni osa annettaisiin hänelle 'armopalana' -- muun osan saisi, ei don
Jacinto, joka on hyvin irstas ja suuri tuhlari, vaan don Eustaquio,
joka on hyvä ja armollinen herra. Tokkos nyt ymmärrätte?"

"Niin paljon ymmärrän nyt, että don Eustaquio on nähnyt hyväksi maksaa
sekä minulle että meidän emäntämme muille palvelijoille hyvät rahat,
päästäksensä siten jonkun tärkeän salaisuuden perille, mutta muuten en
ymmärrä asiasta mitään. Onko siitä mitään häpeätä suvun hyvälle
nimelle, jos emäntämme johonkin mieheen rakastuu? Ei muuta kuin häät ja
sillä hyvä!"

"Mitä puhuttekaan, Dinita!" huudahti ovenvartian vaimo, raapien
ehtimiseen pystynokkaansa vihaisena siitä, ettei hän tähän asti ollut
saanut sananvuoroa. "Johan emäntämme on naimisissa."

"Pidä suusi kiinni, senkin vietävä!" huusi ovenvartia.

"Mitä!" huudahti kamarineitsyt aivan ihmetyksissään. "Missä on sitten
hänen miehensä?"

Ovenvartia viittasi ehtimiseen aviopuolisolleen, että tämä olisi vaiti,
ja vastasi sitten, pyrkien kiertelemään pois asiasta:

"Kuva, jonka näitte alkoovissa -- on hänen kuvansa!"

Kamarineitsyt oli joutua ihan pyörälle kummastuksesta.

"Mutta kun emäntä häntä rakastaa, niin miks'eivät he sitten asu
yhdessä?"

"Älkää puhuko tästä, hyvä Dinita."

"Tai jolleivät he rakasta toisiaan, niin miks'eivät he ota avioeroa?
Käyhän se laatuun!"

"Ei puhuta tästä; eihän se kuulu asiaankaan, ei ensinkään. Teidän
tehtävänne on: niin pian kuin huomaatte jonkun, joka ei ole tuon
muotokuvan näköinen, lähentelevän meidän emäntäämme, niin tulee teidän
siitä meille ilmoittaa. Mutta niin kauan kuin hän vaan tuon kuvan
tähden itkee ja huokaa, olemme vielä hyvin kaukana toivotusta
päämäärästämme."

"Ei, ei, minun täytyy saada tietää, mitä meidän emäntämme miehelle on
tapahtunut, sillä muuten en saa rauhaa yöllä enkä päivällä!"

"Teidän uteliaisuutenne on hyödytön, sillä kukaan talonväestä ei sitä
tiedä, ja jos emäntämme älyäisi teidän häntä väijyilevän, niin saatte
olla varma että pian tulee potkut talosta pois; muistakaa, hyvä Dinita,
vanhaa sananpartta: käsi pesee toistaan ja molemmat kasvoja!"

Tyttö kuuli kilinätä ja katosi heti ovenvartian huoneesta, Molemmat
ilkeänaamaiset vanhukset menivät makuulle.

Ulkona kadulla röykytti yksi ja toinen ohikulkija nyrkillään pimeitä
ikkunaluukkuja, mennen sitten meluten eteenpäin.

"Lempo soikoon!" karjasi ovenvartia joka kerran, kun tämmöinen melu
hänet unestaan herätti.

Madridin katuja kuljeksivat sotamiesten-värvääjät iloinen soitto
mukanaan. Heidän lippujensa ympärillä tanssivat laulellen ja
vihellellen tarjokkaat, jotka jo muutamien päivien perästä saivat
kuulla kanuunain pauketta ja kuulien sihinätä.

Lipun edellä kulki surullisena, pää kallellaan nuorukainen -- sotilaan
höyhentöyhtöinen lakki jo päässään -- nojaten kultansa käsivarteen ehkä
viimeisen kerran elämässään... kukapa sen tiesi?

Nyt tuli iloinen sotilasjoukko vankilan kohdalle.

Vankilan kapean ikkunan rautaristikon lomasta kurkistivat kalpeat
kasvot alas kadulle. Mies siellä ylhäällä koetti lukea, mitä lipussa
seisoi.

Taaskin -- "_la libertad_"!

"Siis taistelevat he jo sinun tähtesi..." Vanki katseli heidän
jälkeensä, niin kauan kuin hänen silmänsä vielä saattoi seurata heitä
ikkunasta; sitten kuunteli hän soittoa niin kauan kuin vielä yksikään
ääni hänen korvansa tapasi, ja vielä sittenkin, kun he jo olivat kauas
poistuneet, luuli hän sitä kuulevansa.

Vihdoin meni hän vuoteellensa ja odotti yötä.

Kun jo oli pimeä, tuli vanginvartia hänen komeroonsa. Vangin kalpeus ja
kiihkoinen mielentila ei voinut olla herättämättä hänen huomiotansa.

"Ettekö ole terve?" kysyi vanginvartia.

"Olen; ei minua mikään vaivaa."

"Teidän on kuultu viime yönä kovin ähkivän ja ääntävän."

"Mitä on kuultu?" kysyi vanki, saaden vaivoin salatuksi pelästystänsä.
"Kuka on kuullut jotakin?"

"Vahtimies, joka kävelee edes takaisin käytävässä teidän ovenne
edustalla, sanoi kuulleensa teidän ähkivän ja kopeloivan huoneessa
sinne tänne."

"Niin, niin... se oli... minulla oli pahoja unia... Minun täytyi pari
kertaa nousta ylöskin vuoteeltani."

"Minä toimitan täksi yöksi jonkun teidän luoksenne valvomaan."

"Ei, ei -- kiitoksia. Tänään olen jo parempi."

Vanginvartia silmäili tarkoin ympärilleen; hän tutki seiniä, lattiaa,
ikkunapuitteita.

"Eikö teillä ole näistä vaivaa?" kysyi hän, katsellessaan syöpäläisiä
nurkissa.

"En ole vielä tiennyt niistä mitään", vastasi puhuteltu.

Vielä kerran tarkoin tutkittuaan huoneen poistui vanginvartia.

Vanki hypähti nyt kiihkoisasti vuoteeltaan... "Nyt täytyy kiirehtiä. He
ovat ruvenneet aavistamaan ja pitävät minua nyt tarkemmin silmällä."

Vanginvartian askeleet kajahtivat pitkässä käytävässä. Oli tullut
pilkkopimeä yö; vankilassa oli vielä kaksin kerroin pimeämpi.

Vanki sammutti kynttilänsä, ratkoi sukkelaan päänaluksensa ja veti sen
sisästä muutamia syliä pitkän nuoran, joka mitä suurimmalla huolella
oli punottu hienosta langasta. Hän oli pyytänyt saada lankaa, ajan
kuluksi, kuten hän oli sanonut, kutoakseen sukkaa; mutta tuskin puolet
langasta oli todella käytetty kudontaan. Nuora oli tuskin
sormenpaksuinen, mutta pituus näytti siksi riittävältä, että rohkea
hyppääjä sen avulla saattoi uskaltaa laskeutua alas toisesta
kerroksesta maahan.

Tämän jättiläistyön oli hän saanut suoritetuksi neljässä kuukaudessa;
niiden kuluessa oli hän myöskin -- murtanut aukon vankilansa seinään.

Uunin savutorvi päättyi seinään; sen sisässä arvasi hän torven
jatkuvan, ja tässä kohden oli hän alottanut työnsä. Hän oli katkonut
huilunsa kahdeksi kappaleeksi ja vähitellen siinä olevien
metallilaattojen avulla raapinut pois muurisaven, joka liitti seinän
kivilohkareet toisiinsa. Mutta kun tämä osa seinää oli savusta mustunut
ja siis valkeat, raapimisesta syntyneet jäljet helposti olisivat
voineet ilmiantaa hänen yrityksensä, täytti hän joka aamu -- sillä hän
teki vain öisin työtä -- halkeamat uudelleen leipäpurulla, sirotti
niiden päälle hiekkaa ja mustasi sitten seinän kynttilänsä liekillä.

Mitä työn kuluessa kerääntyi hiekkaa ja roskia, ne puhalsi hän joka yö
huilunsa kautta kadulle, niin ettei aamulla ollut hitustakaan jälkeä
yötyöstä. Kivet ja tiilet pani hän koreasti paikoilleen joka aamu ja
koko laitoksen osasi hän niin taitavasti salata, ettei tarkinkaan silmä
olisi siinä voinut mitään huomata.

Kun neljäs kuukausi oli kulumassa, huomasi hän vihdoin muurin kaiusta,
että korkeintaan yksi ainoa tiilirivi hänet enää erotti viereisestä
huoneesta, ja vanginvartian epäluuloinen tarkastelu oli hänelle
yllykkeenä pian ryhtymään tuumansa toteuttamiseen.

Kun kaikki muu melu, paitsi vahdin säännöllisten askeleiden kaiku
tuolla ulkona käytävässä, oli vaiennut, nousi hän lavitsalle, sitoi
nuoran vyötäistensä ympäri ja otti yksitellen ulos kivet seinästä,
jossa nyt oli niin suuri aukko, että ihminen hädin tuskin sopi sen
kautta ryömimään.

"Tuli mikä tuli, nyt sen täytyy tapahtua!" ajatteli hän päättäväisesti
ja iski nyrkillään ainoata tiiltä, joka vielä oli aukossa; -- -- se
putosi suurella ryminällä alas.

Jos nyt on joku tuolla ylhäällä, niin on koko tuuma mennyt myttyyn ja
hän hukassa -- jollei, niin on kenties tullut loppu hänen
kärsimyksillensä!

Vartia oli juuri nyt käytävän toisessa päässä; kumminkin kuuli hän
melun ja riensi nopeasti oven luo kuunnellakseen.

Mutta vanki oli arvannut niin käyvän; hän nosteli suurella melulla
lavitsaa ja oli asettavinaan sen taas jaloilleen sekä haukotteli hyvin
kuuluvasti, ikäänkuin olisi hän ollut maata menemäisillään ja
sattumalta potkaissut lavitsan kumoon.

Vahti meni matkaansa, huomaamatta mitään epäluulon alaista. Vanki
asetti lavitsan uudelleen seinää vasten, päästäkseen siten helpommin
aukkoon, joka oli jokseenkin ylhäällä.

Hitaasti ja jännityksestä väristen työntäysi hän aukkoon, kuten jänis
tahi muu pikkueläin katoaa jättiläiskäärmeen kitaan, ja antoi ruumiinsa
luisua pää edellä alas toiselle puolelle.

Hän oli arvannut oikein!

Hän oli autiossa keittiöhuoneessa, jossa vahdit läpi talven pitivät
tulta vireillä. Nyt olivat hella ja savutorvi kylminä ja
käyttämättöminä.

Mies, jota olemme tähän saakka seuranneet, pääsi pian selville
asemasta.

Hän asetti erään kivilohkareen, joka hyödyttömänä siellä makasi,
tulisijalle, nousi reippaasti ylös ja alkoi, kädet ja jalat harallaan,
ponnistautua ylös savutorvesta. Vaivaloisesti kiiveten oli hän jo
päässyt muutamia syliä ylöspäin, kun hän äkkiä löi päänsä
ristinmuotoiseen rautaan, joka oli muurattu savutorven poikki...

Tästä oli aivan mahdotonta työntäytyä läpi... Rauta oli saatava pois...
Yhtä nopeasti kuin tämä ajatus hänessä syntyi, pisti hän käden
taskuunsa, ottaakseen sieltä nuo huilun metallikappaleet, joita hän jo
oli niin suurella menestyksellä käyttänyt työaseina, mutta... niitä ei
löytynyt... ne olivat epäilemättä unohtuneet vankikomeroon... Hänen
täytyi -- muuta neuvoa ei ollut -- noiden metallikappaleiden takia
palata takaisin vankikoppiinsa... Samaa tietä, jota hän oli tullut,
luisui hän alas samalla tavalla aukon kautta vankilaan... muutamassa
silmänräpäyksessä löysi hän kaivatut esineet tyynystään ja alkoi
vaivaloisen yrityksensä viipymättä uudestaan.

Uudelleen päästyänsä ylös rautaristikon luo, joka sulki savutorven,
raapi hän pois saviruukin tangon päästä, ja voimalla, jonka ainoastaan
epätoivon asema hänelle antoi, väänsi hän raudan irti muurista... Se
oli tuskin puolen tunnin työ; rautakappale, jonka hän oli saanut
käsiinsä, tuli vielä olemaan hänelle hyödyksi, sillä kun hän vihdoin
oli kavunnut melkein yläpäähän savutorvea, oli siellä hänen tiellänsä
kaksinkertainen rautaristikko; sen sai hän nyt helposti irti
murretuksi... Jo näki hän ahtaan aukon kautta öisen taivaan tähtien
välkkeen, kun äkkiä uusi epätoivoinen ajatus sai hänen sielunsa
vapisemaan.

"Nuora -- minne jäi nuora!?"

Tällä kertaa oli hän vähällä menettää järkensä...

Pitikö hänen vielä kerta palata sinne, josta hän jo kaksi kertaa oli
paennut?... pitikö hänen vielä kolmas kerta kulkea tämä kamala tie
päästä päähän?... Hänen rohkeutensa katosi; hänessä heräsi ajatus, että
olisi parempi heittäytyä katolta maahan ja musertaa kallonsa, kuin
vielä kerran palata takaisin.

Tänä epätoivon hetkenä juolahti toki vihdoin hänen muistiinsa, että hän
oli kietonut tuon kaivatun nuoran ruumiinsa ympäri vaatteiden alle.
Uudelleen hengitti hän keveämmin; jo muutamien silmänräpäyksien perästä
kapusi hän savutorven reunan yli ja ryömi kattotiiliä myöten alas,
kunnes seisahtui muutaman kattoluukun luo, ottaakseen esiin nuoransa.
Hän oli pahoin pettynyt!

Nuora oli kenties siksi pitkä, että se olisi ulettunut toisesta
kerroksesta maahan, mutta nyt oli hän ainakin neljä syltä ylempänä
vankikoppiansa. Hän ei ollut ottanut lukuun, että hänellä, kun hän
täältä luisui nuoran alapäähän, vielä olisi ainakin kuusi syltä maahan.

Hän laskeutui kattoluukusta vinnille ja haki jotakin, joka tässä
pulmassa voisi olla hänelle avuksi. Hän löysi täältä muutamia pitkiä
riukuja. Yhden niistä hinasi hän katolle, laskeutui varovasti
räystäälle ja koetti työntää riukua kadun yli vastapäisen talon katolle
-- mutta riuku oli liian lyhyt.

Vanki kiipesi katon harjan yli toiselle puolelle. Siellä erotti
ainoastaan kapea kuja suuren, palatsimaisen rakennuksen vankilasta.
Tuon rakennuksen räystäs päättyi vaskiseen delfiinin kuvaan, joka
pistäytyi jokseenkin pitkälle ulospäin.

Tuonne asti riuku varmaankin ulottuu?!... ja iloisesti huoahtaen
huomasi pakolainen, että niin olikin laita.

Nyt riippui henki siitä, kestäisikö riuku hänet.

Hän riensi takaisin vinnille, sitoi kiireesti nuorallaan neljä riukua
yhteen, laski tämän kapean sillan kumpaisenkin talon välisen kuilun yli
ja lähti päättäväisenä, heitettyänsä lyhyen silmäyksen ylös taivasta
kohden, vaaralliselle retkelleen...

Hänen allansa, tuolla kammottavassa syvyydessä, ei näkynyt muuta kuin
tyhjän kadun kivitys. Pieninkin hairahdus... silloin olisi hän
auttamattomasti musertunut katukiviä vasten. Hienot riu'ut notkuivat
hänen painostaan. Se oli onni, ettei hän silmäillyt ylös taivaalle, kun
hän varovasti hiipien siirsi yhden jalan toisen edelle.

Tuskin puoli tuota vaarallista tietä oli kuljettu, kun hän äkkiä kuuli
askeleita, joiden säännöllisyydestä hän tunsi tulijat kaupungin
vartiasotamiehiksi. Nyt ei saanut viipyä -- muuten oli hän hukassa.
Pelolla ja kuolemankauhulla silmäili hän alas syvyyteen, heittäytyi
parilla horjuvalla askelella vastapäisen rakennuksen katolle ja vajosi
siellä kokoon, tarttuen käsillään epätoivon voimalla katon vaskiseen
räystäskuurnaan. Ummessa silmin jäi hän sitten siihen makaamaan, siksi
kunnes askeleitten kaiku yhä kauemmaksi poistuen vihdoin vaikeni.

Sitten silmäsi hän taas ylös korkeuteen. Kun vaara oli ohitse, palasi
rohkeuskin taasen kaksinkertaisella voimalla hänen rintaansa.

Olihan hän toki vankilastaan pois päässyt!

Varovasti veti hän nyt tuon vaarallisen sillan, jota myöten hän oli
tullut, omalle puolelleen, irroitti nuoran riu'uista, jotka hän laski
ikkunaluukun kautta vinnille, sitoi sitten vyötäistensä ympäri nuoran,
jonka toisen pään hän kiinnitti räystäskuurnasta ulospistävään
rautakoukkuun, ja laskeutui sitten alas toisen kerroksen ikkunan edessä
olevalle parvekkeelle.

Pari korttelia oli hän vielä parven yläpuolella, kun hieno nuora
keskeltä katkesi. Jos hän olisi laskeutunut suoraan kadulle, niin olisi
hän nyt mäsänä maannut siellä alhaalla! Vielä oli jäljellä oleva
nuorankappale siksi pitkä, että hän sen avulla pääsi laskeutumaan ensi
kerroksen parvekkeelle.

Entäs nyt? Kadulle hän ei voinut hypätä, sillä siinä oli hän vaarassa
taittaa jalkansa, ja samalla olisi myöskin läheinen vahtimies voinut
huomata hänet.

Vihdoin päätti hän tunkeutua parvekkeelle vievän oven kautta
rakennuksen sisustaan, etsiäksensä sieltä käsin jotakin pääsytietä, ja
jollei muu auttaisi, aikoi hän uhkauksilla pakottaa ensimäisen, joka
hänen tiellensä sattui, avaamaan hänelle talon ulko-oven. Jos hänet
silloin vahti huomaa, niin ampukoon; jos sattuu, on kaikki lopussa, jos
ei satukaan, niin juoksee hän Manzanares virtaan, ui toiselle puolelle
ja pakenee vuoristoon tai minne hyvänsä...

Tämän päätöksen tehtyänsä pisti hän kätensä parvekkeen ikkunassa olevan
vaateverhon läpi ja väänsi avainta, joka oli ovessa. Se aukesi; hän
tuli suureen saliin.

Oikealla ja vasemmalla oli kaksois-ovet.

Muutaman silmänräpäyksen ajan seisoi hän neuvotonna, voimatta päästä
selville asemasta. Kummalle päin piti hänen kääntyä? Vihdoin aukaisi
hän umpimähkään toisen ovista; se vei pimeään huoneeseen. Hän haparoi
siellä ympärilleen ja tapasi vastapäisellä seinällä taas oven -- mutta
se oli suljettu. Pieninkin melu saattoi ilmaista hänet. Hän oli
palaamaisillansa, koettaakseen onneansa salin toisella puolen --
silloin, hänen haparoidessaan seinää pitkin eteenpäin, tapasi hänen
kätensä pienen ovisalvan -- hän painoi --- ovi aukesi ja hänen edessään
oli yksi noita kapeita, pimeitä käytäviä, jotka ovat niin tavallisia
vanhoissa aateliskartanoissa ja jotka useimmiten ovat vain isäntäväkeä
varten.

Hän astui sisään. Samahan se oli hänelle, minne käytävä päättyi;
tulipahan hän ainakin vielä muutamia askeleita lähemmäksi vapauttansa.
Lattia oli peitetty paksuilla matoilla. Hänen ei tarvinnut peljätä,
että askelten kolina ilmiantaisi hänet. Taasen tuli hän kapean oven
luo, johon käytävä päättyi. Tämäkin ovi oli auki. Seinälle ripustettu
lamppu levitti valoansa koko huoneeseen -- se oli palvelijattarien
makuuhuone. Ei henkäystäkään kuulunut. Tässäkin huoneessa oli kaksi
muuta ovea, yksi kummallakin puolella huonetta. Ei ollut paljon
arvelemisen aikaa -- hän aukaisi sen oven, joka oli lähinnä -- ja
taasen oli hän tullut makuuhuoneeseen. Ovesta tultiin aikooviin, jota
kuuleaksi hiotulla lasikuvulla varustettu lamppu valaisi niin heikosti,
että tässä puolihämärässä vaivoin saattoi erottaa yksityisiä esineitä.
Alkoovin perällä oli vuode, jonka kukitetut silkkiuutimet ulottuivat
maahan saakka.

Kuuluvat henkäykset ilmaisivat, että täällä joku nukkui.

Tästä huoneesta ei ollut enää mihinkään ovea. Pakolaisen päässä välähti
äkkiä aatos. Vuoteen vieressä näki hän mustan, kehyksiin kiinnitetyn
damastiripun. Tässä esiripussa olevan silkkinuoran avulla olisi helppo
päästä alas kadulle... ja sitten... oli kysymys vain siitä, laskeeko
vartiamies kuulan hänen jälkeensä ja sattuuko se.

Salaman nopeudella ryhtyi hän irroittamaan tuota nuoraa; samassa kuin
se hänelle onnistui, putosi koko esine alas kehyksen edestä.

Säikähtyneenä hoiperteli hän taaksepäin.

Kuva, joka seinältä silmäili häntä ja jota hän nyt tuijottavin silmin
katseli, täytti hänet miltei mielettömällä kauhulla. Elävän olennon
tapaaminen ei olisi niin häntä kauhistuttanut -- tämä eloton kuva sai
hänen kasvonsa sävähtämään kalman kalpeiksi ja veren hyytymään hänen
suonissansa.

Tämän suuren kuvan alapuolella oli suuri kirja, jonka kannella hän
tunsi saman kuvan. Ahneesti tarttui hän kirjaan, avasi sen ja luki
sanat:

"Tänäänkin olin onneton -- myöskin tänään ajattelin sinua. Taasen olen
itkenyt sinun kohtaloasi ja antanut sinulle anteeksi!..."

"Jumalani, missä minä olen?" huudahti hän, unhottaen kaiken muun; kirja
putosi hänen vapisevista käsistään.

Tästä syntyneen melun jälkeen liikkuivat vuoteen uutimet. Lumivalkea
käsivarsi veti ne syrjään -- kalpeat naisen kasvot tulivat näkyviin.

Kun nainen huomasi ihmisen makuuhuoneessansa, vajosi hän kolkosti
huudahtaen takaisin vuoteellensa.

Pakolaisen vankipuku oli hänen pakoretkensä seikkailuissa tahraantunut
ja osittain repeytynyt; hänen kasvonsa olivat verissä. Tuijottavat
silmät, kalpeat kasvot... todellakin kamala ilmiö tämmöisenä
levollisena sydänyön hetkenä!

Mies ei kyennyt saamaan ääntä suustansa -- ei paikaltansa liikahtamaan
-- jalat olivat kuin maahan kiinni kasvaneet.

Muutaman minuutin perästä veti nainen ikkunauutimet taas syrjään. Nyt
oli hän jo niin paljon selvinnyt säikähdyksestään, että hän rohkeni
puhutella tuota sydänyön aavetta.

"Älkää peljätkö", sanoi hän, "minä en nosta meteliä. Tässä ovat
avaimeni. Ottakaa ne! Tuolla lippaassa ovat kalleuteni.
Kirjoituspöytäni avonaisessa laatikossa on rahaa. -- -- Vai
pelkäättekö, että petän teidät ja herätän talonväen? Odottakaa silloin
vähän, minä tulen itse viemään teitä. Kääntykää vain hiukan poispäin,
että saan..."

Puhuessaan heitti hän levollisella varmuudella kepeän, silkkisen
yövaipan hartioilleen ja astui hyvin huolellisesti esille vuode-uutimen
välistä, ruusunvärisillä jaloillaan tapaillen kirjailtuja tohveleitaan.

Oi... kuinka kaunis oli hän silloin!... Hänen pitkä, musta tukkansa
valui hajanaisina suortuvina liljanvalkeille olkapäille; hivuksiensa
synkkä tummuus loi hurmaavaa suloutta kalpeille kasvoille, ja kun hän,
käsi rinnoillaan, piti koossa laajaa yöviittaa, saattoi sen läpi
huomata sydämen kiivaan sykkimisen. Hänen kasvoillaan ja koko hänen
olennossaan kumminkin lepäsi tuo majesteetillinen levollisuus, joka
ylläpiti häntä tässä mitä avuttomimmassa tilaisuudessa.

"Tulkaa", kuiskasi hän hiljaa, kääntyen tuohon kammottavaan olentoon --
eivätkä kumminkaan edes hänen huulensa tai kätensä vapisseet --
"tulkaa, niin itse annan kaikki teidän käsiinne."

Puhuteltu vapisi yhä enemmän joka sanasta. Hänen silmänsä olivat
kiintyneet naiseen -- katse niissä oli samanlainen kuin suden silmissä,
kun se tavatessaan ihmisen on kahdella päällä, käydäkö kimppuun vai
itsekö kääntyä pakosalle.

"Jumalan tähden, mitä te sitten tahdotte?" kysyi nainen, ja koko hänen
ruumiinsa vapisi kun hän näki tuon ihmisen yhä vielä siinä seisovan
liikkumattomana kuin patsas.

Hänen silmistään tunkeusi kyynel, hänen voimansa oli katoamaisillaan,
kun tuo kummallinen olento syöksyi hänen jalkoihinsa ja ääneen
nyyhkyttäen peitti kasvonsa käsillään.

"Pyhä Jumala! Kuka olette?" huudahti nainen tuolla tukahdutetulla
äänellä, joka hiljaisessa keskustelussa ilmaisee suurinta
mielenliikutusta.

Mies sai vaivoin pidätetyksi kyyneleensä ja silmäili, yhä vielä
polvistuneena, ylös naisen kasvoihin; nyt, kun hän ei enää valittanut,
tulivat hänenkin kasvoissansa jalommat juonteet näkyviin.

Hän osoitti kuvaa.

"Kerran -- monta aikaa sitten", sanoi hän kolkosti, "_olin se, jota tuo
taulu kuvaa_ -- nyt olen paossa oleva vanki."

Tuskin oli hän nämä sanat saanut lausutuksi, kun nainen kuumeentapaisen
kiihkon valtaamana huudahti tukahdutetulla äänellä ja painoi kädellään
rintaansa vasten. Ilosta, surusta, mielettömästä säikähdyksestä ja
hämmästyksestä puhui nyt yhdessä silmänräpäyksessä koko hänen
olentonsa. Seuraavalla hetkellä syöksyi hän intohimoisella kiireellä ja
levitetyin käsin pakolaista kohti.

"Diaz!" huiskasi hän.

Mutta tämä seisoi kääntäen kasvonsa poispäin ja teki kädellään liikkeen
kuin olisi hän torjunut naista luotansa.

"Se on totta", puhui nainen, luoden silmänsä maahan ja seisten kuin
patsas miehen edessä, joka yhä makasi polvillaan.

"En voi sallia sinun tarttua käteeni", sanoi Diaz tuskallisesti.
"Ikuiseksi olen kadottanut sieluni autuuden. Mutta mitä onkaan kaikki
muu onni siihen verraten, jonka kadotin, kun sinut kadotin. Oi, paljon
olen kärsinyt ja paljon vielä saan kärsiä!"

"Samoin kuin minäkin", sanoi kyynelsilmin ja vapisten nainen, joka oli
peittänyt kasvonsa käsillään ja vajosi likimmäiselle tuolille.

"Sinä tiedät kuinka suuri rikokseni on; mahdotonta on, että vielä voit
minua rakastaa. Mutta sinä tiedät myöskin, kuinka syvästi minä sinua
rakastin; mahdotonta on sinun sentähden minua vihatakin. Myönnäthän sen
-- eikö olisi parempi meille molemmille, jos minä en enää olisi elävien
joukossa?"

"Jos me emme enää olisi elävien joukossa!" toisti Serena.

"Vankilassa ei voi kuolla. Vankilassa kaikki elävät kauan, ja sitten on
siellä kuolema aivan yhtä kauhea kuin -- elämäkin. Minun täytyi paeta
sieltä, ei siksi että saisin elää, vaan ainoastaan voidakseni kuolla.
Eikä pitempi viipyminen siellä olisi yhtään hyödyttänytkään, sillä minä
en ole vähääkään paremmaksi tullut. Vielä on mieleni yhtä kurja kuin
silloinkin, kun sain tietää siitä loukkauksesta, joka sinulle tehtiin,
ja samoin kuin silloin tapoin loukkauksen tekijän, samoin tekisin ihan
varmaan nytkin."

"Oi -- älä sano niin."

"Rikoksen tähden tahdon mielelläni kuolla; sen voit sinä, sen voi
Jumala, jota vastaan olen rikkonut, vaatia. Mutta kuule kumminkin sitä
ennen viimeinen sanani. Tiesitkö minun olevan tässä vankilassa?"

"Sitähän varten tähän taloon muutin, että ainakin saisin olla sinun
läheisyydessäsi."

"Sinäkö siis olit se tuntematon nainen, joka yhä piti huolta kaikista
minun tarpeistani?"

Serena nyökäytti päätänsä myöntävästi.

Diaz hengähti syvään.

"Niinhän aina luulinkin. Jumala siitä sinua siunatkoon älköönkä salliko
sinun koskaan unhottaa, että tämä ajatus on tekevä kuolinhetkenikin
onnelliseksi."

Sitten nousi hän ylös ja meni ovea kohden. Serena riensi hänen
jälkeensä ja tarttui hänen käteensä. Sanomattoman paljon
naisellisuutta ja sydämellisintä hellyyttä ilmeni hänen
enkelikasvoillaan, kun hän kuiskasi miehelleen sanat:

"Minä olen antanut sinulle anteeksi, Diaz!"

"Kiitos, Serena! -- Oi, kuinka kauan siitä on, kun viimeksi olen
rohjennut nimesi mainita! Mutta vaikka sinä annatkin anteeksi minulle,
niin mitä se hyödyttää; -- eiväthän ihmiset minulle ikinä anna
anteeksi."

"Vielä on yksi tapa, jolla voit uudelleen puhdistaa tahraantuneen
kunniasi -- -- yksi keino, joka vielä voi uudelleen antaa sinulle
elämäsi, maailmasi, kunniasi ja minut... taistelutanner! Jo liehuvat
liput ilmassa -- lähde sinne! Jos siellä kaadut, saat siunauksen
haudallesi ja kyyneleen muistollesi -- jos taas on Jumalan tahto, että
sieltä palajat, silloin antaa suuri isänmaa sinulle anteeksi ja
vaimosi, lemmestä vavisten, voi taasen ojentaa kätensä sinulle."

Pakolainen liitti kätensä ristiin kuin rukoillakseen.

"Jumala, taivahan Jumala! Sinä lähetät enkelisi nostamaan minua
langennutta ja tarjoat minulle armoa! Minä tahdon mennä ja taistelussa
osoittaa sen ansainneeni!"

Ja näin sanoessaan peitti hän kyyneleillä sen käden, joka hänelle oli
osoittanut tien taivaaseen.

"Mutta noin sinä et voi mennä pois; tuossa asussahan sinä välttämättä
herätät kaikkien huomion. Tule kanssani. Puvut, joita sinä ennen
käytit, olen minä ottanut talteen ikuiseksi muistoksi; nyt voivat ne
sinua hyödyttää."

Hän aukaisi kaapin ja antoi vaatteet miehelleen, joka ne yksitellen
puki päälleen. Yhä enemmän silmiinpistäväksi tuli yhtäläisyys tuon
seinällä riippuvan muotokuvan kanssa.

Serenan mielestä hän kumminkin oli hyvin muuttunut.

"Sen tekee tuo suuri parta... Sinä et ensinkään ole muuttunut."

"Ei kukaan sinua nyt voi tuntea. Kas niin -- kietoudu nyt tähän
viittaan ja ota nämä rahat, kaikki, kaikki! Sinä tarvitset ne ja minä
-- minä kyllä saan huomenna toista. Joutuin nyt! Hanki itsellesi vielä
tällä hetkellä vuokravaunut Toledoon ja mene siellä heti eversti
Cuestan luo. Hän asettaa sinut vapaaehtoisten soturiensa riveihin ja
lähettää sinut Aragoniaan. Siten haihtuvat takaa-ajajat sinun
jäljiltäsi, siksi kunnes kerran voit vapaasti ja kunnialla oman nimesi
mainita. -- Silloin, Diaz, tapaamme mekin taas toisemme!"

"Vuoden kuluessa tästä päivästä olen saavuttava joko vapauden taikka
kuoleman!"

"Laittaudu nyt pois tästä talosta! Nyt on yö; kaikki nukkuvat. Ota tämä
avain. Takapihalla on pieni portti, jonka kautta huomaamatta voit
puikahtaa lähimmälle solakadulle. Sinne saakka tulen saattamaan sinua,
jotta et erehdy ovista."

Serena pisti palavan kynttilän pieneen lyhtyyn, tarttui puolisonsa
käteen ja vei hänen useiden huoneiden kautta ovelle, josta kapeat
kiertoportaat johtivat alas pihalle. Siellä puristi hän Diaz'in kättä,
sanoi jäähyväiset ja jäi odottamaan, siksi kun mies oli saapunut alas.
Hän kuuli hänen askeleittensa kopinan kiviä vasten. "Hiljempaa!"
kuiskasi hän, ikäänkuin olisi rakastettu vielä voinut kuulla hänen
sanansa.

Hän kuuli vielä, kuinka Diaz saapui portin luo ja pisti avaimen
lukkoon, kun äkkiä pimeässä pihassa kajahti huuto: "Varas! Varas!" --
Silmänräpäyksessä syntyi liikettä joka puolella pihaa ja useita ääniä:
"Ottakaa kiinni varas!" kuului, samalla kuin lamppuja sekä tulisoihtuja
tuotiin alas pihalle.

Dinita, kreivinnan kamarineitsyt, oli kuullut miehen äänen emäntänsä
kamarista ja heti rientänyt portinvartian luo siitä tietoa antamaan.
Tämä herätti kaikki palvelijat, ja kun Diego saapui takaportin luo,
syöksähti useita ihmisiä piilopaikoistaan hänen luoksensa huutaen:
"Varas, ottakaa kiinni!"

Serena tunsi polviensa horjuvan.

Melun kuullessaan kääntyi Diego nopeasti ympäri, kävi kahden hyökkääjän
kimppuun ja heitti ne silmänräpäyksessä maahan, yhden oikeaan, toisen
vasempaan, jonka perästä hän parilla nyrkiniskulla sivalsi maahan
lamput niiden käsistä, jotka niitä kantoivat. Pimeässä, joka tästä
seurasi tuli melu vielä suuremmaksi. Aika-ajoittain kuului lyönnin
läimäys ja heti sen jälkeen valitushuuto.

Diego oli jo onnistunut selviytymään talonväestä ja oli juuri
saamaisillaan portin auki, kun äkkiä ääni, jonka me tunnemme
portinvartian omaksi, huusi: "Juoskaa hakemaan kaupunginpalvelijoita!"

Serena vavahti.

"Jos he täällä tapaavat Diegon, niin on hän hukassa."

Äkkiä unhottaen kaiken muun ja ajatellen vain vaaraa, jossa hänen
puolisonsa oli, tempasi hän auki ikkunan, josta hän oli katsellut
kahakkaa, ja huusi palvelijoilleen:

"Laskekaa hänet vapaaksi!"

Nämä kääntyivät hävyttömin katsein ja ilkeästi naurahtaen emäntäänsä
päin. Diego, tuon huomatessaan, sävähti tulipunaiseksi vihasta.

"Mitä tuo nainen minusta tahtoo!" huusi hän melkein mielettömänä. "Minä
en häntä tunne. Minä olin varas ja tulin vain varastamaan."

"No, ampukaa sitten hänet kuoliaaksi!" huusi ovenvartia.

"Seis!" huusi Serena epätoivoisena. "Pois sieltä -- häneen älköön
kukaan rohjetko koskea. Minä käsken niin. -- Minä!"

"Niin, niin, kuka on sitten tuo herra?" kysyi ovenvartia vihaisesti.

"Sen minä tiedän eikä kellään muulla ole oikeutta sitä tiedustella."

"Ahaa -- no, jos niin on", vastasi ovenvartia hävyttömällä
kumarruksella, kohauttaen olkapäitänsä, "no, jos niin on, niin mennään
sitten takaisin nukkumaan", ja kumarrettuaan melkein maahan asti
Diegolle katsahti hän vielä kerran ylös emäntäänsä sanomattoman
inhottavalla ivanaurulla ja tehden, vielä selvemmin ilmaistakseen
ajatuksiaan, erilaisia kasvojen ja käsien liikkeitä.

"Kostoa, konna!" huusi Diego, huomatessaan tuon hampaitaan kiristelevän
roiston hävyttömän naurun, ja antoi portinvartialle semmoisen
korvapuustin, että tämä tuupertuneena kaatui maahan.

"Riennä -- riennä, Jumalan tähden!" huusi Serena epätoivoisena..

Temmaten nopeasti oven auki katosi Diego.



IV.


Vuosi on jo kulunut viime tapauksista. On lämmin toukokuun yö.

Ranskalaiset ovat jo lähteneet Madridista. Ainoastaan Buen-Retiron
linnoitus on vielä heidän soturiensa hallussa.

Madridin kaduilla on pimeätä. Ei lamppuakaan näe missään palavan.
Ikkunoissa ei näy yhtään kynttilää. Asukkaat ovat jättäneet kaupunkinsa
autioksi ja rakentaneet majansa läheisiin metsiin Jumalan vapaan
taivaan alle. Kaupungin tyhjillä kaduilla vallitsee syvä hiljaisuus ja
pimeys.

Mutta kaukana kaupungista, Tajon rannalla, siellä on loistoa ja
vilkasta elämää.

Sadottain leiritulia kimaltelee metsässä; on kuin olisivat kaikki
taivaan tähdet tuolta ylhäältä astuneet alas tässä levätäksensä.

Astumme lähemmäksi.

Erään leiritulen ympärillä tapaamme koolla nuoria upseereja, jotka
vilkkaan, kokkapuheisen keskustelun aikana valmistavat punssia, sillä
välin kuin toiset ruohostossa torkkuvat. Yksi herroista, jonka
olkalapuistaan tunnemme esikunta-upseeriksi, kuumentaa rommia
savikupissa. Tarkemmin katsoessamme huomaamme hänessä nuoren
kansanvaltalaisen, jonka tapasimme Serena kreivittären tanssiaisissa.
Silloin ei hän ollut vielä edes sotamies -- mutta vuodessa ehtii paljo
tapahtua.

"Hyvää iltaa, toverit!" lausui nyt eräs äsken saapunut upseeri, joka
oli kietoutunut harmaaseen viittaan ja saattoi nähdä ainoastaan
toisella silmällä, koska toista peitti silkkinen kääre.

"Jumal' antakoon!" huusivat piirissä istujat, vaikk'ei kukaan näyttänyt
häntä tuntevan. Mutta soturien kesken ja vielä juuri sodan aikana on
jokainen "toveri".

"Näyttääpä minusta, ettet enää tunnekaan minua", puhui äsken saapunut,
taputtaen kansanvaltalaista olkapäälle ja katsoen häntä suoraan
silmiin.

"Oi! Onko se mahdollista!?" huudahti tämä kummastuneena, kun kotvan
aikaa tarkemmin silmäiltyään tunsi tulijan, "Sinäkö se olet, Jacinto?"

"Olenko kaunis yksisilmäisenä, häh?"

"Oi, voi!"

"Niin -- silmäni ja myöskin lasin, jota minä siinä pidin, löivät
mäsäksi Ciudad Rodrigon valloituksessa."

"No -- terve mieheen! Onpa toki toinen vielä jäljellä!"

"Onpa niinkin, ja olenhan saapunut tänne saadakseni, jos mahdollista,
siihenkin iskun."

"Hupaistapa on sinua tavata. Toverit, lasi tälle urhealle
kärsimyskumppanillemme! Hän ansaitsee olla meidän joukossamme. -- Oi,
tosiaankin ihmeellinen yhteensattumus!"

"Ainoastaan don Aquilez vielä puuttuu, ollaksemme täysilukuiset.
Kerrotaanhan siitä vanhasta pojasta kaikenlaisia kummallisia asioita.
Hän pauhaa ja vaikeroi alinomaa tuon kauhean verenvuodatuksen tähden,
mutta missä vaan on kahakka tai taistelu, siellä on hän heti
ensimäisenä. Olenhan aina sanonut, että sillä miehellä on _rautainen
pää_!"

"Veikkoseni, jos niin olisi, niin olisipa silloin hänen päänsä
sivaltanut pois kuulan, eikä kuula hänen päätänsä", vastasi Jacinto,
heittäytyen iloisesti muiden viereen ruohostolle.

"Mitä sanot?" kysyi kansanvaltalainen, äkkiä käyden vakavaksi.

"Ranskalainen kanuunankuula on siepannut pois hänen päänsä, ja vieläpä
niin taitavasti, ettei hän itse sitä ensinkään huomannut, sillä hän jäi
yhä ratsunsa selkään istumaan ja jakeli vielä päätönnäkin ympärilleen
miekaniskuja."

Tämä uutinen tuotti mielipahaa kansanvaltalaiselle.

"Siis olet sinä todellakin saapunut Madridiin vain ottaaksesi osaa
väkirynnäkköön Buen-Retiroa vastaan?" kysyi hän Jacintolta.

"Minä olin ensimäinen mies Ciudad Rodrigon varustuksien harjalla, ja
niin tahdon olla täälläkin", vastasi tämä, sytyttäen sikarinsa
leiritulen hiilillä.

"Siinä ehdin minä sinun edellesi, toveri", keskeytti heidät ääni, joka
kaikui puhujain selän takaa nuoren, maassa makaavan esikunta-upseerin
suusta.

"Kuka?" huusi Jacinto kavahtaen ylös.

"Minä!"

Don Jacinto katsahti ylpeästi puhujaan päin.

"Aika poika tuo!" vakuutti kansanvaltalainen. "Hän on tavallisesta
soturista kohonnut everstiksi."

"Enpä minäkään ole kenraalina tänne tullut!"

"No, se olkoon sinään -- tässä kohden tulet kumminkin jäämään minun
jälkeeni", toisti tuo ruoholla makaava.

"Ei riitaa! Mistä lyötte veikkaa?" kysyi don Jacinto, nostaen kätensä.

"Mistä hyvänsä! Kuningaskunnasta!" vastasi toinen, lyöden kätensä don
Jacinton kouraan.

"En, veikkonen, minä mikään muonanhankkija ole, jotta semmoisesta
voisin vetoa lyödä, mutta -- sata tukaattia, olkoon menneeksi!"

"Ja ne juodaan!"

Don Jacinto silmäsi terävästi vastustajaansa. Se oli Diego.

"Minusta tuntuu, että me jo jossakin olemme toisemme tavanneet".

"Voi kyllä niin olla, mutta minä en sitä muista!"

"Sinä olet erään henkilön näköinen, jota ajatellessani en koskaan voi
olla iloinen... Muuten olen nyt itsekin sitä mieltä, että häviän
veikkani, sillä en koskaan ennen, taisteluun mennessäni, ole tullut
ajatelleeksi, että voisin kuolla; mutta nyt en voi päästä vapaaksi
siitä ajatuksesta. Tahdonpa kumminkin rohkeasti katsoa kuolemaa silmiin
-- niin, sen teen, ja kun minä kaadun, silloin viettää veli don
Eustaquio taas nimipäiväänsä."

Diegon sydämen läpi välähti kamala aatos, kun hän kuuli tuon sanan
"taas!"

"Kuka on tuo veli don Eustaquio?" kysyi hän Jacintolta, vaikka hän
kyllä tarkoin tunsi miehen, josta hän näin oli tietoja urkkivinaan.

"Ole iloinen, jollet hänestä mitään tiedä", vastasi don Jacinto,
heittäen sikarinsa tuleen. "Muuten olen valmis kuvaamaan sinulle,
minkälainen hän on, jos vain lupaat hankkia hänen korvansa museoon,
jotta jälkimaailmalle jää edes joku muisto hänestä."

"Kysyn vain siksi, että minua huvittaa kuulla jotakin miehestä, joka
kaksi kertaa vuodessa viettää nimipäiväänsä."

"Asia on tämmöinen, toveri! Erään todellakin englantilaiseen tapaan
tehdyn testamentin nojalla on tämä kunnianarvoisa mies viime kevännä
alottanut oikeudenkäynnin sisartani Serenaa vastaan ja riistänyt
häneltä kaiken hänen omaisuutensa siitä syystä vain, että tämän luota
eräänä yönä löytyi joku armas miespuolinen olento. -- Johan nyt
jotakin! Eihän hänkään mikään pölkky ole!"

Diegon täytyi kääntyä poispäin salatakseen mielenliikutustansa. Hän ei
voinut enempää tiedustella; hän pelkäsi saattavansa vaimonsa puhtaan
nimen parjauksen alaiseksi tai ilmiantavansa itsensä.

Tänä yönä hän ei saanut unta. Hän nousi makuusijaltaan jo ennen päivän
koittoa ja meni kävelemään valleille päin. Vaivoin jaksoi hän odottaa
rynnäkön hetkeä; hän paloi kiihkosta saada tietää, miten hänen
vaimolleen oli käynyt. Sen hän kyllä saattoi käsittää, että vaimo
raukalla nyt oli kärsittävänä vielä enemmän kuin ennen, ja taas hänen
tähtensä... hänen tähtensä!



V.


Seuraavana aamuna alkoi hyökkäys Buen-Retiroa vastaan. Katkeruuden ja
epätoivon vimmalla taisteltiin molemmin puolin? Maa järisi, taivas oli
veripunainen. Mitä Madridin kaupungissa vain oli elävää, pakeni
taistelutuoksinan edestä, ja talot jäivät autioiksi. Hehkuvia
tulipalloja lenteli palatsien katoille; korkealle kohoavat liekit
heittivät synkälle, pilvettyneelle taivaalle kamalan hohteen. Ja
tuolla, missä vaara oli suurin, missä liekit hurjimmin häilyivät, sinne
olivat ihmiset tiheimmin joukoin ajautuneet. Sammuttaaksensako
liekkejä?... eipä, vaan lisätäksensä, sillä he eivät tahtoneet
toisiansa suojella, vaan murhata.

Suuressa kuumuudessa, jonka ylt'ympärillä palavat talot synnyttivät,
jatkettiin vimmattua taistelua, ja samalla aikaa kuin muurin aukossa
otteli mies miestä vastaan, päällikkö päällikköä vastaan, olivat
piirittäjät Toledoportin luona pystyttäneet rynnäkköportaat, joita
myöten he nyt ylöspäin kiipesivät. Pommit ja kranaatit lentelivät
hyökkääjäin päiden yläpuolella, ja luodeista, joita muurilla seisovat
soturit lähettivät, meni harva hukkaan. Keskellä sakeinta luotituiskua
täytyi vain pyrkiä ylöspäin.

Kaksilla vierekkäin seisovilla tikapuilla puristi tässä
silmänräpäyksessä kaksi nuorta upseeria -- Jacinto ja Diego --
toistensa käsiä. Diego kääntyi, ennenkuin hän lähti syöksymään ylös
puolapuita myöten tovereittensa luo, ja kuiskasi hiljaa, liikutetulla
äänellä hänen korvaansa:

"Mies, joka tuona yönä tavattiin sisaresi Serenan luona, olin -- minä.
Tunnetko minut nyt?"

Don Jacinto puristi sydämellisesti hänen kättänsä ja vastasi, että hän
kyllä oli tuntenut lankonsa. Jotakin lisäsi hän vielä, mutta Diego ei
sitä voinut kuulla, sillä samassa kuului yli kaiken muun hirvittävä
räjähdys, joka pani maan tärähtämään penikulmien laajuudelta ja hetken
ajaksi peitti hyökkääjät tiheällä ruudinsavulla, putoavilla
pikkukivillä ja puun sirpaleilla. Miina, joka oli laskettu linnoituksen
portin alle, oli räjähtänyt.

"Eteenpäin! Eteenpäin!" kajahti samassa joka puolelta. Innostus ja
taistelunhalu säihkyi jokaisesta silmästä -- itse kuolemaisillaan
olevatkin vielä huusivat: "Eteenpäin!" ja laahasivat itseään hyökkääjiä
kohden.

Kaikkien muiden edellä näemme nuo kaksi upseeria. Yht'äkkiä riensivät
he ylöspäin. Kumpikaan ei kykene ehtimään toisen edelle; molemmat
naurahtavat, ja iloisista kasvoista päättäen puhuvat he toisilleen
keskellä kuuminta taistelutuoksinaa leikkipuheita ja kompasanoja.

Don Jacinto puristi silmälasinsa vielä terveeksi jääneeseen silmään ja
katsoi sitten ylös viholliseen päin. "Pistä toki lasisi toiseen
silmään, tällähän silmällä sinä ilmankin näet!" huusi don Diego.
Jacinto naurahti.

Kun molemmat näin kaikin voimin pyrkivät toistensa edelle ja olivat
enää vain muutamia puolanväliä tikapuiden yläpäästä, aloitti linnaväki
pelottavan ampumisen hyökkääjäin rivejä vastaan. Parin silmänräpäyksen
aikana ei näkynyt muuta kuin valkeita savupilviä. Mutta kun seuraavalla
hetkellä tuuli oli ne hajoittanut, seisoi don Diego jo ylhäällä
muurilla silmäillen takaisin toveriansa kohden, jota hän ei enää nähnyt
vierellänsä. Don Jacinto oli jäänyt hiukkasen alemmaksi; pää oli
taaksepäin taipunut ja vasemmalla kädellä painoi hän rintaansa.

"Sinä olet voittanut vedon, toveri!" huusi hän, vielä kerran heikosti
naurahtaen. Sitten irtautui käsi puolapuusta ja hän syöksyi kuolleena
alas.

Tuntia myöhemmin oli linnoitus valloitettu. Don Diego riensi katuja
pitkin; siellä täällä lensi vielä laukaus hänen jälkeensä -- toisin
paikoin kaikui taas "eläköön"-huuto tervehdykseksi. Kaikesta tästä hän
ei kuullut mitään. Pian oli hän jo tuon tutun vankilarakennuksen
viereisessä talossa, joka osoitti hirveitä hävityksen merkkejä. Pommi
oli tunkeutunut muurin läpi, ja sen tekemästä aukosta näkyi
pirstaantunut piaano, jolla Serena oli soitellut. Don Diego pyrki
sisään; pitkiin aikoihin ei kuulunut ketään tulevaksi, vaikka hän
voimainsa takaa jyskytti porttia. Hän uhkasi jo tunkeutua sisään
ikkunan läpi; silloin ryömi esiin portinvartia, ehtimiseen kumarrellen,
ja avasi vavisten portin.

Sisällä hän jo alkoi puolustella itseään: eihän hän ollut pikemmin
ehtinyt aukaisemaan, kun hänen täytyi ryömiä ylös kellarista asti.

"Tunnetko minut, roisto?" kysyi Diego astuen sisään.

"Suokaa anteeksi", puhki tuo suuri, punanenäinen löntys ja alkoi itkeä.
"En ole tehnyt mitään, en edes yhtä laukausta ampunut."

Don Diego ei voinut olla nauramatta. "Sen kyllä uskon; mutta vastaa,
tunnetko minut?"

Portinvartia tointui vähitellen säikähdyksestään, nähdessään tulijan
hymyilevän; hän katseli vierastaan tarkemmin. "Luulen tuntevani",
vastasi hän vihdoin surkealla äänellä. "Korvapuustista, joka minulla
oli kunnia menneenä vuonna teidän kädestänne saada, tunnen teidät."

"Sinä kiittämätön! Etkö muistakaan, että minun leivässäni tuommoiseksi
lihalöntiksi olet paisunut!"

Ovenvartia hoiperteli säikähtyneenä takaisin. "Don Diego!"

"Missä on puolisoni?"

Puhuteltu vapisi kuin haavan lehti. "Hän on mennyt pois -- Sadeconiin!"

"Siihenkö kurjuuden pesään?" kysyi Diego suuttuen.

"Niin, hän tahtoi itse päästä maalle."

"Suu kiinni, vanha kettu! Onhan don Eustaquio anastanut kaiken hänen
omaisuutensa?"

Ovenvartia oli pyörtyä säikähdyksestä.

"Tänne vain sisälle! Minä tiedän kaikki!" -- Samassa riuhtoi hän
puhuteltua turkinkauluksesta sisälle. "Osaatko kirjoittaa?" ärjäsi hän.

"Kyllä, hyvä herra -- aivan hyvin."

"Istu siis tähän ja kirjoita todistus, jossa vakuutat, että mies, joka
vuosi takaperin tavattiin kreivitär Serenan luona, olin minä -- hänen
puolisonsa."

"Suokaa anteeksi..." alkoi ovenvartia.

"Älä keskeytä minua, lurjus!" huusi Diego vihaisesti, salaa iloiten
miehen tuskasta. "Onpa nenäsi vielä kierossa korvapuustista, jonka
vuosi sitten kädestäni sait -- varo vain, etten heti samanlaisella
laita sitä taas asemilleen."

Säikähtynyt ovenvartia kirjoitti kaikki, mitä Diego hänelle saneli.
Paperissa nimitti hän itseään inhottavaksi roistoksi -- niin usein kuin
käskettiin.

"Onko täällä vielä ketään, joka osaa kirjoittaa?" kysyi Diego
katsahtaen ympärilleen kamarissa.

"Kyllä -- vaimoni", vastasi ovenvartia osoittaen nurkkaan kyyristynyttä
vapisevaa olentoa. Don Diego tarttui hänen niskaansa ja veti hänet
pöydän luo. "Pane sinäkin tuohon nimesi!" ärjäsi hän.

"Minä en näe ilman laseja!" valitti vaimo.

"Pistä nenäsi likemmäksi", neuvoi don Diego ja painoi armottomasti
hänen päätänsä alemmaksi. Vaimo kirjoitti alle, ja don Diego pisti
paperin taskuunsa. "No nyt", sanoi hän, "saa lempo teidät viedä."

Aviopari kiitti nöyrimmästi, ettei hän sitä itse ottanut vaivakseen.

"Don Eustaquiolle voitte viedä terveisiä ja sanoa, että olen aikonut
toimittaa hänen korvansa museoon, Joutukoon siis minun puheilleni!"

Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin seisoi Diego paraatitorilla, jossa
ylipäällikkö, herttua Wellington, omakätisesti kiinnitti hänen
rintaansa kunniamerkin urhoollisuudesta. Samassa tilaisuudessa pyysi
Diego lomaa muutamiksi päiviksi.

Vielä saman tunnin kuluessa riensi hän jo ratsun selässä nopeasti kuin
nuoli maantietä pitkin kylää kohden, joka oli mainittu hänen puolisonsa
olinpaikaksi.



VI.


"Minä tulen! jo tulen!" puheli mitä kiivainta vauhtia helistävä
ratsastaja itsekseen. "Ennenkuin on vaaksan verta aikaa kulunut, saan
sinut jälleen nähdä ja _silloin olemme onnelliset!_ -- -- -- Paljon
olet minua tähteni kärsinyt! Paljon on minunkin täytynyt kärsiä
kurjuutta ja kovaa onnea -- vieläpä enemmänkin, kun minun on täytynyt
paeta sinun läheisyyttäsi. Mutta nyt ovat kaikki kärsimykset loppuneet,
ja nyt tulemme onnellisiksi!... Tuon yhden kuolonsynnin tähden, jonka
kerran tein, olen satoja kertoja kuolemaa etsinyt, mutta olen löytänyt
vain mainetta ja kunniaa! Veren, joka tahrasi käteni ja kunniani, olen
taistelutanterella omalla verelläni pessyt pois... Ja nyt _tulemme
onnellisiksi_!"

"Jumala ja ihmiset ovat antaneet minulle anteeksi -- ja myöskin sinä!
Entisyyteni on jo pahan unen tavalla vajonnut unhotukseen. Nimeni on
puhdas, omatuntoni rauhallinen, isänmaani maineikas; nyt alkaa meille
uusi elämä, ja me tulemme onnellisiksi! Viiden vuoden ajalla olen ollut
sinulle jokapäiväinen surun aihe; tästä lähtien tulet sinä olemaan
minulle ainainen ilon aihe. Tähän saakka olen tuottanut sinulle vain
häpeätä -- nyt voit ylpeillä minun nimeni kunniasta!"

Taivas oli puhdas, ilma kirkas, kentillä ja niityillä kukoistivat
kasvit; kylissä seisoivat vanhukset ja lapset ovien edustalla ja
tervehtivät rientävää ratsastajaa raikuvilla "eläköön"-huudoilla. Tytöt
ja vaimot, jotka menivät vettä hakemaan, lauloivat reippaita
isänmaallisia lauluja ja kaikkialla liehuivat liput iloisesti. Kaikissa
näissä näkee ratsastaja vain kirkkaan kajastuksen oman sydämensä
ilosta.

"Minä tulen, jo tulen!"

Nuolen nopeudella riensi ratsu yli vuorien, poikki laaksojen, läpi
kylien. Kunnioituksella tervehtivät kuormankuljettajat ritarimerkkejä
kantavaa ratsastajaa. Hetken aikaa lensi joukko kyyhkysiä samaan
suuntaan kuin hän, laskeutui alas tielle hänen edelleen ja pyrähti ylös
taas, kun hän ne saavutti. Aurinko paahtoi siniseltä taivaalta.
Ratsastajan sydän ja koko sielu olivat vain täynnä rakkautta ja riemua.

Puolipäivän jäljestä kerääntyi synkkiä pilviä taivaanrannalle; niiden
välitse poltti päivä sitä helteisemmin.

Don Diego oli yltä yleensä hiestä läpimärkä, ja kun hän tunsi
vähitellen jäähtyvän ilman tunkeutuvan vaatteiden läpi, ja taivas
kaukaa osoitti kovan rajuilman tuloa, poikkesi hän silmänräpäyksen
ajaksi pieneen mökkiin tien poskessa.

Hän pyysi kylmää vettä, sammuttaakseen polttavaa janoansa. Mökin
asukas, vanha, ystävällinen eukko, tarjosi hänelle juoman vihreässä
ruukussa, jonka sisällyksen don Diego tyhjensi viimeiseen pisaraan
saakka.

Taivas oli jo puoleksi mustien pilvien peitossa. Silloin tällöin
välähteli salama. Puut suhisivat metsässä.

"Tuolla tulee oikea Jumalan ilma", sanoi eukko. "Älkää ratsastako
edemmäksi, vaan jääkää tänne, siksi kunnes raju-ilma on ohitse."

"Kiitoksia, hyvä vaimo", vastasi ratsastaja, "mutta matkani on tärkeä
eikä siedä viivytystä." Sen sanottuaan iski hän kannuksensa hevosen
kupeisiin ja ratsasti eteenpäin.

Puoli tuntia myöhemmin oli rajuilma jo hänet saavuttanut. Polttavaa
kuumuutta seurasi kamalan kylmä tuuli ja rankkasade, joka pimitti koko
taivaanrannan. Ratsastaja kietoi viittansa lujemmin ympärilleen. Tähän
saakka oli hänen mielensä ollut niin kiintynyt iloisiin ajatuksiin,
ettei hän muistanut ajatella terveyttään. --

Rajuilma oli mennyt ohitse, mutta ilma ei kirkastunut, vaan pysyi
pilvisenä. Hidas sade laskeutui maahan.

Kun Diego oli ehtinyt lähimpään kylään, olivat hänen vaatteensa
kastuneet läpimäriksi, ja hän itse koko lailla kylmettynyt. Arveluttava
hervottomuus levisi yli koko hänen ruumiinsa ja kädet vapisivat kovin.

Ensimäiseltä vastaantulijalta kysyi hän, pitkäkö matka vielä oli
Sacedoniin.

"Runsaasti puolen tunnin, hyvä herra", vastasi tämä, kummastellen
kysyjän kalpeutta.

Don Diego tunsi jo olevansa niin heikko, että hän vaivoin enää pysyi
hevosen selässä. Turhaan koki hän istua tanakasti; hänen täytyi
laskeutua vasten hevosen kaulaa. Hänen hengityksensä oli polttavan
kuuma. Verisuonet hänen päässään paisuivat jokaisesta liikkeestä, minkä
väsynyt hevonen teki.

"Eteenpäin vain!" huudahti hän ehtimiseen, Maailma pimeni hänen
silmissään; kasvot ja pää hehkuivat kuumeesta, samalla kun kädet
kylmyydestä värisivät.

"Silmänräpäys vielä!" puhui hän itsekseen, kooten viimeiset voimansa,
-- "silmänräpäys vielä -- ja sitten tulemme onnellisiksi!"

Muutamia minuuttia myöhemmin näki hän jatkuvan sadesumun läpi Sacedonin
kirkon tornin ja vanhan linnan katon, joka suojasi hänen armastaan.

"Jo tulen, jo tulen", kuiskasivat hänen huulensa. Hevonen saavutti
kylän ensimäiset talot. Don Diego laski minuutit, jotka vielä erottivat
hänet hänen rakastetusta vaimostaan.

Nyt oli hän kirkon luona. Minuutti vielä. Hän ratsastaa linnan pihaan,
tahtoo hypätä hevosen selästä, mutta -- -- putoaa tainnotonna
maahan. -- -- --

Hän on siellä, minne hän on halannut. Kun hän aukaisee silmänsä, tuntee
hän päänsä lepäävän rakastetun vaimon helmassa ja virvoittavan palsamin
valuvan hehkuvalle otsalleen. Serenan suudelmia ne olivat.

"Diaz! armaani! Kuinka voit?" kysyi vaimo äänellä, joka vapisi ilosta
ja epätoivosta.

"Olen tullut luoksesi", vastasi hän kolealla, soinnuttomalla äänellä.
"Olen tullut sinne, minne halasin. -- Olen voittanut takaisin nimeni,
Jumala ja ihmiset ovat antaneet minulle anteeksi -- sinä rakastat minua
yhä, ja -- minä luulin, että voisimme vielä tulla onnellisiksi!"

Tässä vaikeni hän. Hän tunsi, kuinka läsnä kuolema oli.

"Niin, me tulemmekin onnellisiksi", vastasi Serena, "Siksihän on Jumala
sinut vapauttanut, että vielä voit olla onnellinen, minun omani."

"Jumala on vanhurskas!" kuiskasi sairas. "Hän on sallinut, että olen
saanut puhdistaa kunniani, sinun kunniasi; hän on sallinut minun
jälleen tavata sinut -- _mutta että pahantekijä vielä voisi elää
onnellisena_, sitä hän ei voinut sallia. Siinä on kyllin, että hän suo
minun kuolla onnellisena."

"Et saa kuolla", vaikeroi vaimo epätoivoisena. "Nythän vasta olet tullut
omakseni -- en voi sinua nyt jo kadottaa."

"Muutama hetki sitten kaatui ympärilläni satoja, mutta minut säästi
kuolema. Nyt olen saavuttanut päämääräni -- -- sinut olen saanut
jälleen nähdä -- nyt voi tuulenhengähdys puhaltaa minut pois."

Vaimo kallistui hänen ylitsensä katkerasti valittaen.

Yhä heikommalla äänellä jatkoi Diego: "Täällä... rinnallani... on
kunniaristi... ja sen alla kirjoitus... joka puhdistaa sinutkin
maailman edessä."

Samassa astui lääkäri huoneeseen. Kiihkeästi pyysi Serena häntä
tekemään mahdotontakin. Lääkäri koetti sairaan valtasuonta ja antoi
hänelle muutamia tippoja pienestä pullosta. Ääneti seurasi hän sitten
lääkkeensä vaikutusta sairaaseen. Tämä tuli vähitellen levollisemmaksi;
Serena pyyhkieli hänen otsaansa, jolta hiki virtana valui. Kuume oli
kadonnut.

"Kuinka voit, armaani?" kysyi Serena suloisella, tyynnyttävällä
äänellään.

"Minä rakastan sinua!... ja olen onnellinen!..." kuiskasi sairas tuskin
kuuluvasti ja kuoli.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Boresko kaunotar y.m. kertomuksia" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home