Title: Viestini menneiltä sukupolvilta
Author: Roslin-Kalliola, Matilda
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Viestini menneiltä sukupolvilta" ***


VIESTINI MENNEILTÄ SUKUPOLVILTA

Kirj.

Matilda Roslin-Kalliola



WSOY, Porvoo, 1921.



SISÄLLYS:

Kansannainen kirjailijana.

 1. Lapsuus ja varhaisempi nuoruus.
 2. Matka Naantaliin.
 3. Nuoruusiän taisteluja.
 4. Uskonnollinen kehitys.
 5. Kauppiaana ja kirjailijana.
 6. Valtiollisia harrastuksia.
 7. Kalevala-tutkimuksia.

Muistelmia nälkävuodelta eli talvi 1867-68.

Bergelinien perhemuistoja.

 1. Sokea mummo.
 2. Kirkkoherra Gabriel Bergelinin elämästä:
    1. Koti ja koulu. Ruovedeltä Merikarvialle.
    2. Vuosi 1808. Rajevski.
    3. Uskollisuusvalan ottaminen, von Vegesack.
    4. Kildejev. Halvaus.
    5. Neiti Bergenkrantz. Wie. Björnram. Kirkkoherran kuolema.
 3. Livónin perhe.
 4. Joulu autiolla karilla.
 5. Kuun pimentäminen.

Inkeri.

Kamala hetki.

Pieniä kertoelmia:

   I. Punainen lintu.
  II. Muuan hääjuttu.
 III. Hän tiesi enemmän kuin muut.



KANSANNAINEN KIRJAILIJANA



1.

LAPSUUS JA VARHAISEMPI NUORUUS


Soittokallion kyljessä Merikarvian Ylikylässä oli mäkitupalaisen
Juha Ahlrotin ja hänen vaimonsa Karoliinan asunto. Mies oli
kalastaja, mutta teki myöskin suutarin työtä ja oli sitäpaitsi ahkera
maanviljelijä. Nämä henkilöt olivat minun rakkaat vanhempani. Mutta
enpä olisi historiallisen perimätiedon palvoja, ellen mainitsisi
muutamaa sanaa myöskin tuosta kalliosta, jonka ääressä kehtoani on
tuuditettu. Kallion korkeammassa päässä, joka viettää tuvan taakse
länttä kohti, on isonlainen kuoppa eli "kallionkrooppi". Tässä
sanotaan vanhaan aikaan kesäisin pidetyn _kylärukouksia_. Tapa
oli saanut alkunsa sodan ahdistaessa, ehkä jo ison vihan aikoina.
Väkeä kutsuttiin koolle soittamalla suurta sarvea. Siitä sai kallio
Soittokallion nimen.

Isäni, jonka sukunimi alkuaan oli Ahlström, oli syntynyt joulukuun
12. päivänä 1812. Hänen setänsä Juha Ahlström piti nykyistä
Impivaaran taloa. Pitäjämme kirkkoherra oli isälleni kerran
huomauttanut 12-luvun kolmenkertaisesta toistumisesta hänen
syntymäpäivänään ja arvellut sen ennustavan hänelle hyvää. -- En
tiedä mitä lie ennustanut, sanoi isä myöhemmin, -- ehkäpä sitä, että
vielä saisin 12 lastakin. Meitä sisaruksia oli näet koko tusina ja
vain kolme lapsista kuoli pienenä. Tervettä vahvaa rotua siis olimme.

Sunnuntai-iltana toukokuun 28. päivänä 1837 näkivät silmäni ensi
kerran päivän valon. Olen siis sunnuntailapsi. Mutta sitäkin
suosionosoitusta on minun kaikin voimin täytynyt itse puolustaa
niinkuin kohta saamme kuulla. Seuraavana sunnuntaina, kesäkuun 4.
päivänä tulivat papit iltapäivällä kastekutsuihin. Arkipäivinä ei
siihen aikaan tällaisiin hommiin ehditty. Rovasti Gust. Joh. Ingelius
suoritti kastetoimituksen ja hänen apulaisensa Otto Reinhold Halen
oli kummina. Neiti Anna-Charlotta Bergelin, kirkkoherra Bergelin
vainajan tytär, kantoi minut pyhälle kasteelle, jossa sain nimen
_Matilda Fredriikka_. Kummeja oli muuten kahdeksan kappaletta.
Vieraat olivat, katsokaas, kaikki "virkaväkeä".

Isäni oli jo toukokuun keskivaiheilla tehnyt "Porin reisun" ja tuonut
hyvää ainetta suunavaukseksi. Täällä kotipitäjässä, Merikarvialla,
ei silloin ollut vielä ainoatakaan puotia, kaikki täytyi tuoda
Porista. Vieraat olivat kaikki hyvällä tuulella, kun lähtivät, papit
eivät suinkaan vähimmin. Isäni itse oli aivan raitis, mikä silloin
kotipolton aikoina oli harvinaista, mutta vieraille piti olla
tarjottavaa.

Ristiäisten jälkeisellä viikolla kysyi neiti Karin Bergelin,
kummitätini vanhempi sisar, tavatessaan "maisterin" eli
apulaispastorin: Muistitkos kirjoittaa lapsen kastekirjaan ja merkitä
syntymäpäivän oikein?

-- Ai, en tosiaan muistanutkaan, olin niin väsynyt, kun pääsin
kotiin, että menin heti levolle ja nukuin. Mutta kyllä sen nyt teen,
kun menen pappilaan. Kiitos, että huomautit!

-- Älä nyt vain enää unohda. Ja muistatkos asian niin, ettei tule
virhettä?

-- Kyllä sen vielä muistan ja teen sen nyt heti, kun menen kansliaan.
--

Muistikos hän nyt? Ei! Hän kyllä kirjoitti nimen oikein ja kaikki
kummienkin nimet ovat kastekirjaan merkityt, mutta syntymäpäiväksi
on merkitty toukokuun 31 p., joka on ollut keskiviikko. Isäni
oli kumminkin piirtänyt Uuden Testamenttinsa kanteen tyttärensä
nimikirjaimet ja syntymäpäiväyksen: M. F. 28.V.1837. Ja tämä
päiväys on oikea, sillä sen mukaan lapsi on syntynyt sunnuntaina ja
kastettaessa ollut kahdeksannella vuorokaudella, niinkuin vanhemmat
sanoivat olleenkin.

Kun myöhemmin eräs kirkkoherroistamme huomautti minulle
syntymäpäiväkesteissäni, että kirkonkirjojen mukaan olen kolmea
päivää nuorempi, esitin hänelle nämä mainitsemani vastatodistukset
huomauttaen lisäksi, että apulaispastori Halen on voinut erehtyä
päiväyksessä, koska hänet myöhemmin erotettiin papin virastakin
juopumuksen tähden. Saadakseni varmuuden syntymäpäivästäni
tiedustelin kerran äidiltäni yksityiskohtia siitä sunnuntai-illasta,
jolloin synnyin. Äitini kertoi, että kylän nuoria kalastajia oli
iltapäivällä tullut isäni luokse vieraisille. Isäni oli näet hyvin
iloluontoinen ja seurahaluinen mies ja siitä syystä suosittu
tuttavapiirissään. Nuoret eivät huomanneet ajan kulumista. Kun äitini
iltamyöhällä näytti väsyneeltä, sanoivat vieraat: -- Mene sinä vaan
levolle, se ei meidän juttuamme häiritse. Vihdoin nousi vanhin
joukosta, Rönnqvist nimeltään, kehottaen toisiakin lähtemään. Silloin
viittasi äitini isää luokseen ja käski hänen mennä vieraitten mukana
hakemaan "Jumpin mummoa" luoksemme. Kun mummo tuli klo 10 aikaan, oli
lapsi jo syntynyt.

       *       *       *       *       *

Toisella ikävuodellani sairastuin isoonrokkoon. Kahdeksan vuorokautta
olivat silmäni aivan ummessa ja niin pöhöttyneet, että silmien
kohta oli korkeampi kuin muut kasvot. Äitini rukoili kiihkeästi,
etten menettäisi näköäni. Hän ei voinut öisinkään laskeutua levolle
vuoteeseensa, vaikka hänellä oli jo toinen pienokainen hoidettavana,
vaan makasi kehtoni ääressä lattialla tyynyn varassa, ollakseen heti
valmis muuttamaan käärettä, kun minä vaikeroiden pyysin: -- laga öga'
laga öga'!

Äiti puhui ruotsia. Hän oli näet kirkkoherra Bergelinin ja hänen
ensimmäisen vaimonsa Sofia Orellin tyttären Sofia Albertiinan tytär.
Vaikka tämä seikka aikoinaan olikin arkaluontoinen perhesalaisuus,
tahdon sen kuitenkin tässä kertoa. Se on jo siksi vanha asia, ettei
se enää loukkaa ketään. Kirkkoherra Bergelin oli ennen Merikarvialle
tuloaan ollut Ruovedellä pappina ja omistanut siellä Kärkelän talon.
Kun hän v. 1801 muutti Merikarvialle, jätti hän ensimmäisestä
avioliitostaan syntyneen tyttärensä Sofia Albertiinan Kärkelän
hoitajaksi. Isäntärenkinä oli siellä talollisenpoika Johan Taulaniemi
(Taulérus) Teiskosta. Näiden nuorten välille kehittyi vuosien
kuluessa lemmensuhde. Johan Taulaniemi olisi sen tahtonut laillisesti
vahvistaa. Sentähden hän kävi ennen tyttärensä Karoliinan syntymää
vartavasten Merikarvialla pyytämässä morsiamen isältä suostumusta
avioliittoon. Kirkkoherra Bergelin makasi silloin halvaantuneena
vuoteessa. Asia salattiin häneltä. Taulanientä ei laskettu hänen
puheillensakaan, ja nuorten avioliitto jäi ainaiseksi vahvistamatta.
Oliko tällaiseen menettelyyn syynä sääty ennakkoluulo, vaiko itsekäs
perinnönhimo, on vaikea sanoa. Mutta mainittakoon kuitenkin, että
asian järjesti Bergelinin vävy apulaispastori _Achander_, joka oli
nainut Bergelinin niinikään ensimmäisestä avioliitosta syntyneet
tyttären Anna Kristiinan ja hoiti kirkkoherran sairauden aikana
perheen raha- ja perintöasioita. Toiselta puolen on varmaa, että
kirkkoherra Bergelin, Sofia Albertiinan ja Anna Kristiinan äitipuoli,
oli liitolle suosiollinen. Hän olikin sydämellisen hyvä ihminen.
Myöhemmin sai rovastikin tietää asian oikean laidan. Kun äitini
oli kolmen vanha, tuotiin hänet Merikarvialle ja vietiin isoisän
vuoteen ääreen. Tämä laski, kertoi minulle äitini, rakkaasti kätensä
lapsenlapsensa pään päälle ja siunasi häntä.

Äidinäitini ja äidinisäni eivät rovasti Bergelinin kuoltuakaan
asuneet yhdessä, mutta he pitivät toisistaan sydämellisesti ja
tekivät toisilleen pieniä palveluksia mikäli siihen oli tilaisuutta.
Äidinäiti oli kuollut vähän ennen vanhimman veljeni syntymää -- olen
toinen järjestyksessä lapsistamme -- niin että hän makasi aitassa
ruumiina, kun äitini oli toipumassa lapsivuoteesta. Tästä äidin
surusta päätettiinkin pienen veljeni niin heikontuneen, että hän
kuoli jonkin vuorokauden vanhana. Sen jälkeen otti äitini isänsä
luokseen asumaan.

Isorokko oli käänteentekevä tapaus elämässäni. Silmäni jäivät
näet isorokon jälkeenkin kipeiksi. Kun Porin piirilääkäri Arenius
kerran kävi Merikarvialla, vei äiti minut, joka olin neljännellä
ikävuodella, hänen tutkittavakseen Arenius neuvoi hautomaan
silmiä vastalypsetyllä lämpimällä maidolla. -- Jotta hoito tulisi
huolellisesti annetuksi vietiin minut Norrgäleen kummitätini
Anna-Charlotta Bergelinin luokse. (Norrgäle on vähän matkan päässä
syntymäkodistani ja sen omistivat silloin Bergelinin sisarukset.)
Charlotta-täti oli näet luvannut ottaa minut luokseen, kun vähän
varttuisin. Norrgälessä viihdyin erinomaisesti, sillä siellä minua
hellittiin vauvana, sensijaan että kotona sain jo tuuditella
nuorempiani. -- Älkää antako minua äidille, rukoilin tätejäni, kun
minua yritettiin viedä kotiin. Muistan näiltä vuosilta sen, että
tädit neuloivat minulle paljon nukkeja, mutta minä lahjoitin ne
melkein järjestään toisille lapsille, kun he pyysivät niitä. En
niistä sen enempää välittänyt. Mutta yksi Elsa Ruketsha (Lucretia)
niminen oli minulle rakas. Elsa oli itse asiassa tätien myssytukki,
jalustalla seisova, luonnollisen naisen pään kokoinen ja näköinen
puunukke, jolla "pruuvattiin" tykkimyssyjä. Sitä hoitelin ja vaatetin
milloin pitsimyssyillä milloin liinasilla ja se oli minusta ihan
oikea vanha ihminen. Mutta sen loppu oli surullinen. Kun talossa
kerran kävi maalari, antoivat tädit hänen maalata Elsan kuluneet
kasvot harmaalla maalilla luullen siten tuottavansa minulle iloisen
yllätyksen. Mutta minä itkin haikeasti sen nähtyäni, sillä Elsan
rakkaat kasvot olivat nyt vallan oudon ilmeettömän näköiset.

Leikkipaikkanani oli pari tuolia tuvan takan vieressä. Siirryin
tavaroineni nurkkaa kohden, milloin olin keittiöhommien tiellä,
mutta kun tila tuli vapaaksi, muutin taas entiselle paikalleni.
Kuten lasten tapa on, kolusin vinnit ja aitat etsien leikkikaluja
itselleni. Aitan lattialla olevien kirjojen joukosta löysin kerran
suuren postillan kokoisen kirjan, jonka ulkoasu minua niin miellytti,
että kannoin sen tupaan. Se oli Fénelonin kirjoittama: "Telemachs
Ulisses' sons äfventyr". ["Odysseuksen pojan Telemakosken seikkailut"
on tunnettu ranskalainen romaani.] Kieli oli eriskummallista vanhaa
ruotsia _thenna_ ja _thetta_ muotoineen, mutta siihen olin jo
alustavasti tutustunut selaillessani äidinäidin vanhaa virsikirjaa
ja pian opin sitä lukemaan aivan vapaasti. Kerran minun istuessani
lempikirja sylissäni lukemiseen vaipuneena takan vieressä sanoi
Karin-täti Lotta sisarelleen: -- Kuinka sinä annat lapsen lukea
noita loruja vanhoista epäjumalista? -- Ei hän niitä usko, vastasi
Lotta-täti, -- ei ne häntä vahingoita. Antaa hänen vaan lukea,
koska hän siihen niin tyytyy. Tämä kirja värittikin ensimmäisen
mielikuvitusmaailmani. Tajusin kyllä, että kaikki oli satua, mutta se
ei vähentänyt mielenkiintoani. Onnellinen ikä!

Ollessani yhdeksännellä pääsin Karl Daniel Sandelinin johtamaan
kyläkouluun. Kävin sitä kaksi viikkoa Mattilassa ja toiset kaksi
Häggrotin torpassa. Yhteensä siis neljä viikkoa. Siellä opin
kirjoittamaan. Se olikin ainoa koulu, mitä lapsena kävin. Laskentoa
sain harjoitella tulevan kauppaneuvoksen Antti Ahlströmin johdolla,
joka oli silloin 17-vuotias. Hänen syntymäkotinsa oli yllämainittu
Impivaaran talo Merikarvian Ylikylässä. Hän oli jo silloin tunnettu
teräväksi laskijaksi. Olin huomannut niissä taulukoissa, joita
kyläkoulussa käytettiin, laskuvirheitä. Näytin niitä isälleni,
mutta hän ei luottanut minun laskutaitooni, vaan antoi taulukot
Antti Ahlströmin tarkastettaviksi. Hän huomasi minun todella olleen
oikeassa. Tämän urotyön perusteella hän sitten tahtoi opettaa minulle
lisää laskentoa. Tein hänelle vastalahjaksi vartailla kudotun korean
vyön, jota hän vielä vanhoilla päivillään näytti vieraillekin
selittäen saaneensa sen palkaksi koulumestaritoimestaan. Myöhemmin
oli minulla toinenkin tilaisuus osoittaa hänelle kiitollisuuttani
ja myötätuntoani. Kun Eva ja Antti Ahlström vastanaineina tulivat
Merikarvialle tervehtimään sukulaisia ja tuttavia, satuin samoihin
kahvikesteihin kuin hekin. Vieraitten huviksi ruvettiin ennustamaan
käsistä. Minut houkuteltiin ennustajaksi. Antti Ahlström oli
viimeinen järjestyksessä. Hän ojensi minulle kätensä lausuen: --
Tuosta kädestä et saa selvää, eivät ole muutkaan siitä mitään
ymmärtäneet, kun siinä ei ole mitään ristejä, niinkuin muiden
ihmisten käsissä on. Katselin hetkisen miettiväisenä ainoalaatuista
kättä, jossa ei todellakaan ollut mitään ristejä eikä neliöitä.
Ei mitään muuta kuin kolme selvää suuntaviivaa. Säilyttääkseni
ennustaja-arvoni vastasin kuitenkin varmasti ja reippaasti: -- No
mikä konsti on ennustaa tällaisesta kädestä. Pelkkää menestystä tämä
sileys tietää. Eivät ne ristit niin tarpeellisia ole. Vastuksia
ne vain tietävät. Katsokaa, tässä ovat maat ja tuo viiva erottaa
metsät. Kaikki te saatte haltuunne. Ei kotimaassa ole mitään
rajoja eikä esteitä ostoillenne. -- No, entä ulkomailla? sanoi
Ahlström, jolla siihen aikaan oli jo laivojakin. -- Enpä tiedä,
mitä sielläkään. Ostaa vaan, vaikka Tyyneenmereen asti! vastasin
iloisesti. Ennustukseni nojautui kokonaan siihen tosi-asiaan, että
tiesin Ahlströmin liikkeen jo silloin lupaavaksi, mutta en itsekään
osannut aavistaa, että leikkipuheemme tulisi melkein kirjaimellisesti
täyttymään.

Mutta palatkaamme taasen Norrgäleen.

Uudenvuodenpäivän 1850 eli vuosisadan puolivälissä kuoli Lotta-täti.
Hän oli silloin täyttänyt 50 vuotta. (Hänen isänsä kirkkoherra
Bergelin oli kuollut jo 1816.) Nyt seurasi elämässäni raskaat ajat.
Olin kolmannellatoista. Silloin laskettiin hartioilleni vastuu, jonka
alle olin menehtyä. Karin-tädilläni oli salainen pahe, nimittäin
juomahimo. Tällä surullisella tottumuksella oli vieläkin surullisempi
alkusyy. Kuten edempänä on mainittu, oli kirkkoherra Bergelin
saanut halvauksen ja makasi viimeiset kahdeksan elinvuottansa
alituisesti vuoteessa. Huojentaakseen hänen tuskiansa piti rouva
Bergelinin keskellä yötäkin keittää hänelle kahvia. Hänellä ei siis
ollut tilaisuutta valvoa palvelustyttöjen toimia, ei edes tärkeätä
viinanpolttoakaan, vaan nämä saivat hääriä omin päin. Kerran löysi
Karin tyttönen palvelijattarien kätköistä jauhopussin ja vei sen
äidilleen. Silloin juolahti ruustinnan mieleen antaa 12-vuotiaan
Karinin valvoa viinanpolttoa, etteivät palvelustytöt voisi vallan
tavattomasti varastaa kallista viljaa. Nämä ymmärsivät yskän ja
kostivat sydämettömästi. He juottivat pienelle Karinille kahvin ja
sokeriveden seassa viinaan niin paljon, että hän nukkui juopuneena
saunan lavolle ja tytöt saivat taas toimia mielensä mukaan. Tätä
menoa jatkui siksi kauan, että lapsi sai siitä parantumattoman
juomahimon. Lotta-sisar oli tarkasti salannut tämän surun äidiltä,
ruustinna Bergeliniltä, joka nyt vuorostaan oli pakotettu vanhuuden
heikkouden tähden pysymään vuoteessa. Lotta-tädin kuoltua pyysi
äitini minua hillitsemään kaikin voimin Karin-tädin liiallista
viinannauttimista ja salaamaan asian edelleen vanhalta rouvalta.
Se oli ylen vaikea tehtävä. Minun täytyi pitää häntä silmällä
yöt päivät. Hädissäni rukoilin Jumalaa antamaan minulle voimia
ja viisautta. Toisinaan täti heltyi rukouksistani ja lupasi
pyhästi parantaa tapansa. Mutta toisinaan hän yltyi kiellostani
ihan raivopäiseksi. Kerran hän uhkasi lyödä minut ruokapuukolla
kuoliaaksi, ellen jättäisi häntä rauhaan. Toisen kerran hän
yritti kurittaa minua hiilihangolla. Vanhan rouvan tähden kestin
kaiken, sillä rakastin häntä lapsensydämeni koko hartaudella. Olen
kirjassani: "Päättyneen vuosisadan kynnyksellä" kuvannut tämän
rakkaan vanhuksen, joka kertoi minulle Kalevalan sisällön jo aikoja
ennen kuin Kalevalaa näinkään. Ponnistuksistani huolimatta tuli
surkeus kuitenkin vihdoin ilmi. Karin-täti näet oli kerran jollain
tavalla päässyt päihtyneessä tilassa äitinsä huoneeseen minun
ollessani kylässä asioilla.

Vuonna 1852 kävin ensi kerran herranehtoollisella. Seuraavana kesänä
kuoli rouva Bergelin vähän vaille yhdeksänkymmenen vuoden vanhana.
Hän oli syntynyt v. 1763. [Inkeri, samannimisen historiallisen
romaanin päähenkilö, oli rouva Bergelinin anoppi.] Kuollessaan hän
pyysi minulta lupausta, etten koskaan jättäisi Karin-tätiä. Vanha
äiti oli näet levoton tyttärensä sieluntilasta ja toivoi minun
voivan ajan pitkään vaikuttaa hänessä mielenmuutoksen. Epäröin antaa
niin vaikeasti täytettävää lupausta. -- Jos sen kerran annat, niin
tiedän sinun sen myöskin pitävän, sanoi vanhus. Olin voitettu. Minua
liikutti kuolevan luottamus. Suostuin hänen pyyntöönsä. Mutta tämän
lupauksen tähden oli koko nuoruuteni sitten "niin tyyni ikävä".



2.

MATKA NAANTALIIN


Eräs muisto pilkistää esiin tältä ajalta. Kesällä 1855 eli Turkin
sodan aikana matkustin pitäjämme Alikylän vanhalla Varis-nimisellä
kaljaasilla Naantaliin rovasti Heikelin perheeseen auttaakseni
naisväkeä ompelutöissä, joissa olin taitava. Perhe oli läheistä
sukua Bergelinin perheelle, sillä rouva Heikel oli Anna Kristiina
Achanderin tytär. Menomatkalla näin Ahvenanmaalla ja Turun
saaristossa sotavarustuksia, mutta mitään suurempaa seikkailua ei
meille sattunut, ankaraa myrskyä lukuunottamatta. Kaljaasi meni
Turkuun. Sieltä minun oli jatkettava matkaani veneellä määränpäähän.
Turussa kävin rehtori Oskar Ingeliuksen luona viemässä hänelle
terveisiä hänen Merikarvialla olevilta sukulaisiltaan.

Kesä Naantalin pappilassa ei ollut erikoisen hauska. Olin ensi kertaa
maailmalla. Kaipasin sentähden katkerasti omaisiani eikä isäntäväkeni
osannut aavistaa, että minun vaiteliaan ulkokuoreni alla sykki niin
herkkä ja arka sydän. He eivät tulleet aina punninneeksi sanojansa,
vaan haavoittivat usein tietämättään mieltäni.

Rovastin kanssa tulin hyvin toimeen. Sallipa hän minun siistiä
kirjoituspöytänsäkin, mikä työ oli siihen asti uskottu vain
ruustinnalle itselleen. Perheessä oli kaksi tytärtä, Hilda ja Etta,
molemmat nuoria ja seuraarakastavia. Mutta minä istuin useimmiten
ompelutyöni ääressä silloinkin, kun talossa oli vieraita. Toisinaan
kutsuttiin kuitenkin minutkin sisään. Mieltäni masensi se, että
ruustinna joskus viittasi alhaiseen syntyperääni. Se oli minulle
kipeä kohta.

Muistan erään kirpeän keskustelun meidän tyttöjen kesken. Pappilassa
oli näet paitsi omia tyttäriä Hilda-neidin seurana eräs Inga
Vallenius niminen nuori neiti, jonka sulhanen oli jostain syystä
hirttäytynyt. Morsian ei voinut tämän jälkeen yhtään olla yksin,
sillä hän näki aina vainajan haamun edessänsä. Hän oli sentähden
tullut pappilaan rauhoittumaan. Me tytöt keskustelimme kaikesta maan
ja taivaan välillä. Kerran oli pohdinnan kohteena kysymys: -- Hvad
det vill säga att vara bildad. -- Miten ilmenee sivistys? Etta,
nuorin meistä väitti topakasti, ettei voi olla oikein sivistynyt,
ellei osaa vieraita kieliä. Sisarukset näet osasivat itse niitä, minä
en. Inga Vallenius huomasi asian kärjen. Hän katsoi merkitsevästi
minuun sanoen: -- Sepä ei pidä paikkaansa. Kyllä voi olla täysin
sivistynyt ihminen, vaikkei osaakaan vieraita kieliä, jos osaa vain
muuta hyödyllistä. Muistan vieläkin, kuinka kiitollinen olin hänelle
näistä sanoista.

Toinen pieni tapaus tältä kesältä. Poimin kerran Hildan kanssa
mansikoita puutarhasta, sillä odotettiin vieraita. Salista rupesi
vähän ajan kuluttua kuulumaan soittoa. -- Hvem ä' de' som spelar?
(Kuka siellä soittaa?) kysyin. -- D' ä väl Etta. -- Nej, inte kan
de vara Etta, nog känner jag Ettas spel. (Se on Etta. -- Ei se voi
olla Etta. Kyllä Ettan soiton tunnen.) -- D' ä löjtnant Schauman,
som spelar, (Luutnantti Schauman siellä soittaa), selitti Hilda
vihdoin. Soitto meni niin sydämeeni, että rupesin itkemään. -- Mitä
sinä itket? uteli Hilda. -- Muistin vaan niin kotoani ja kaikkia
omaisiani siellä, vastasin hänelle. Saliin tultuaan oli Hilda
kertonut tapauksen luutnantti Schaumanille. Tämä oli siihen lausunut:
-- Hon tycks ha sinne för musik. (Hän näyttää tajuavan musiikkia).
Minun tullessani puutarhasta sisään soitti luutnantti Schauman
hienoa aariaa. Hilda kysyi, mitä pidin siitä. -- Kyllä tämäkin
on kaunis, mutta se ensimmäinen kappale miellytti minua enemmän,
vastasin. Silloin sanoi luutnantti Schauman innostuneesti: Hon _har_
sinne för musik. (Hänellä _on_ soitannollista tajua). Kun ruustinna
itsepintaisesti epäili minun lahjojani, selitti puolustajani, että
ensimmäinen kappale oli nimeltä "Hemweh" -- koti-ikävä -- ja sen
olin tunteellani syvästi ymmärtänyt. Aaria sensijaan oli minulle
maalaislapselle luonnollisesti outo ja vähemmän mielenkiintoinen.
Luutnantti Schauman piti taipumustani niin erikoisena, että lupasi
huolehtia vastaisesta soitannollisesta opetuksestani.

Tulin vielä toisellakin tavalla esiintyneeksi edukseni luutnantti
Schaumanin silmissä. Pappilassa vieraili näet samaan aikaan
eräs toinenkin herrasmies. Hän oli tuonut mukanaan konstikkaan
sydämenmuotoisen hopealukon, jota kilvan koetettiin aukaista,
kenenkään vielä onnistumatta. Olin katsellut syrjästä leikkiä ja kun
lukko vihdoin tuli minun käsiini, koetin näppäillä sitä vähän eri
tavalla kuin toiset. Puristin sitä voimakkaasti käsieni välissä ja se
ponnahti äkkiä auki. Kaikki olivat iloisesti hämmästyneitä, itse en
suinkaan vähiten. Ikäänkuin mielenjännityksen peitteeksi huudahdin
pitäessäni sydänlukkoa avoinna kädessäni: -- De va då tomt hjärta.
(Sepäs oli tyhjä sydän). Herrat rupesivat silloin kiusoittelemaan
minua puhuen rakkaudesta, mutta minä selitin heille, etten
sellaisesta ymmärtänyt mitään. -- Katsopas minua silmiin, niin minä
opetan, sanoi yllämainitsemani vieras herrasmies. Käänsin silmäni
häneen, mutta hänen katseensa oli niin inhoittava, että heti jätin
salin ihmetellen, että ruustinna suvaitsi sellaista seurakumppania.

Nämä pikkukohtaukset olisivat varmaan minulta unohtuneet, ellen
ihmeekseni olisi saanut lukea kuvauksia niistä seuraavan vuoden
Åbo Underrättelser-lehdessä. Otaksun luutnantti Schaumannin ne
kirjoittaneen, sillä siinä puhuttiin erinomaisen lämpimästi
soitannollisesta köyhästä tytöstä, jolla olisi varmaan tulevaisuus
edessään, jos hän saisi kehittää taipumuksiaan, ja pahoiteltiin
sitä surullista tosiasiaa, että meillä niin usein rikkaat ja
lupaavat lahjat jäävät varojen tai hoivan puutteessa surkastumaan.
Ulkomuodostani hän sanoi näin: tyttönen on kalpea väriltään, tukka
harmahtava, luultavasti siitä syystä, ettei sitä oltu öljytty,
vartalo hintelä ja puku yksinkertainen. -- Muuten hän oli varsin
sievä, kuten sopii odottaa 18-vuotiaasta -- kuului loppuarvostelu
persoonastani. Hän oli vakuuttunut ettei ulkonainen olentoni olisi
tehnyt minulle soitto-urallani mitään haittaa. Kaikki, puutteellisuus
olisi hänen käsityksensä mukaan voitu huolellisella hoidolla ja
pukeutumistaidolla parantaa. Mainitsipa hän jotain näppäristä
sormistanikin ja hopealukon aukaisemisesta.

Musiikkiopinnoistani ei tullut kuitenkaan mitään, sillä muutin pian
takaisin Merikarvialle. Kirjoitin omaisilleni koti-ikävästäni.
Muistan vieläkin, kuinka raskas oli mieleni, kun pappilan takana
pohjoiseen antavalla kalliolla kirjoitin kirjettä äidilleni ja pyysin
häntä tulemaan noutamaan minut pois. Kun olin palannut sisään, kysyi
ruustinna, missä olin ollut. Kerroin olleeni kalliolla kirjettä
kirjoittamassa. Silloin hän tulistui ja sanoi: -- De' ska' bli slut
me' de' skrifvande'. Vastasin hänelle, että se olikin viimeinen
kerta, sillä tiesin omaisteni toimivan hyväkseni.

Kului viikko viikon perästä. Istuin eräänä iltapäivänä vähän ennen
Mikkeliä aitan portaalla käärimässä omenia talven varalle. Joku ajoi
hevosella pihaan. En kääntänyt päätäni, sillä työni oli kiireellistä
ja olin tottunut siihen, että pihaan tuli vieraitakin. -- Tilda, etkö
lainkaan katso tänne? kuulin äitini huudahtavan hänen astuessaan alas
rattailta. Juoksin äitini kaulaan ja olin tyrskähtää itkuun. Mutta
äiti kielsi näyttämästä nyt mitään mielenliikutusta ja minä nielin
urhoollisesti kyyneleeni.

Äidillä oli vuokrahevonen. Meidän oli sentähden lähdettävä heti
seuraavana aamuna. Ruustinna käski minun sanoa hyvästit herrasväelle
jo illalla, jotten aamulla häiritsisi ketään. Hilda pyysi kuitenkin
hartaasti, että herättäisin hänet ennen lähtöni. En olisi sitäkään
tohtinut tehdä, mutta Hilda kuuli omaan huoneeseensa, kun rovasti
aamulla puheli minulle ystävällisiä jäähyväissanoja. Hän juoksi
sisään, lankesi kaulaani ja huudahti: -- Olisitko sinä Tilda todella
voinut lähteä täältä minulle hyvästiä sanomatta! Me rakastimme
toisiamme sydämellisesti. Niin itkimmekin haikeasti erotessamme.
Mutta ne olivatkin ainoat kyyneleet, jotka vuodatin sieltä
lähtiessäni.

Matkasimme Turun kautta. Kun taas poikkesimme setä Ingeliuksen
luokse, sanoi hän minut nähdessään. -- Nog syns det på flickan, att
hon tillbragt sin sommar på Nådendals prästgård. (Kyllä tytöstä
näkyy, että hän on viettänyt kesänsä Naantalin pappilassa). Olin näet
laihtunut ja kalpea.

Kävin äitini kanssa myöskin Turun Tuomiokirkossa. Ekman oli juuri
saanut valmiiksi kuorimaalauksensa. Ne olivat ihmeen kauniit.
Varsinkin oli se, joka esittää Vapahtajaa Getsemanessa, kovin
vaikuttava. Äitini "itki niin" sitä katsellessaan. Erityisesti
muistan myöskin maalauksen, joka esittää suomalaisten kastamista.
Siinä olevalla nuorehkolla naisella oli erinomaisen harras ja syvä
tunne kasvoillaan. Kun näin samat maalaukset parikymmentä vuotta
myöhemmin, olivat nämä samat kasvot pahasti muuttuneet. Oli kuin
olisi kuva elävän ihmisen tavoin vanhentunut. Muutenkin näkyi nyt
selvästi, että ne olivat kaikki vain kuvia. Silloin ne näyttivät niin
ihmeellisen eläviltä ja puhuvilta.

Kirkossa oli samalla herranehtoollinen. Näin erään nuoren neidin
menevän ehtoollispöytään. Olin kuullut hänestä niin paljon, että heti
tunsin hänet neiti Rehbinderiksi. Etta Heikel oli kertonut hänellä
olevan merkilliset kullanväriset hiukset ja ihanan siniset silmät.
Kun hän palasi alttarilta kuvastui hänen jalonmuotoisilla kasvoillaan
niin kirkastunut ilme, että minä jäin ihmetyksestä katsomaan suoraan
häntä. Hän suuntasi hetkeksi lumoavat silmänsä minuun ikäänkuin
ottaen osaa liikutukseeni. Tunsin sillä hetkellä sanomatonta onnea.



3.

NUORUUSIÄN TAISTELUJA


Minun palattuani Merikarvialle alkoi taas raskas arkielämä.
Karin-täti oli selvänä ollessaan kovissa tunnontuskissa juomahimonsa
tähden. Hän veisasi alinomaan milloin ruotsiksi, milloin suomeksi
virttä: -- Ah oleng' mä ainoa outo maan päällä, (vanha virsikirja
n:o 266.) -- Är jag allen en främling här på jorden. -- Sellainen
ilmapiiri oli liian tukahduttava minun nuorelle mielelleni. Vaivuin
epätoivoiseen mietiskelyyn. Elämä ja tulevaisuus väikkyi toisaalta
mielikuvituksessani ihanana ja rusohohteisena. Varhainen askartelu
kirjain ääressä oli ruokkinut mielikuvitustani, joka heräävän
nuoruuden vaiheessa on muutenkin lennokas. Minäkin tahdoin tulla
joksikin maailmassa ja tehdä suur tekoja elämässä. Varmasti. Mikä
sen estäisi? Olihan moni niistä sankareista, joista olin lukenut,
syntynyt köyhissä ja ahtaissa oloissa ja viettänyt lapsuutensa
syrjäisellä seudulla. Mutta onnetar oli sitten tarttunut heidän elon
purtensa peräsimeen ja vienyt heidät kauas vaaroihin, taisteluun
ja kunniaan. Toiset olivat itse yliluonnollisilla ponnistuksilla
murtaneet kaikki vastukset. Niin tekisin itsekin.

Pihallamme kasvoi suuri pihlaja. Makasin usein tuntikausia ruohikossa
sen alla ja sommittelin suunnitelmiani: -- Oppia täytyi minun
saada ennen kaikkea. Pois siis kotiseudulta, se oli menestyksen
ensimmäinen ehto. Mutta minne? Oi, sitä ei kannattanut surra.
Kohtalo sen määräisi. Tahtoni ja innostukseni kiidättäisi minua
vaikka valtamerien yli, jos olisi tarvis. -- Tilda-a, Tilda-a!
Missä sinä olet? Karin-tädin ääni palauttaa minut todellisuuteen.
Karin-täti. -- Kuin musta muuri kohoaa lupaus, jonka annoin vanhalle
rouva Bergelinille, esteeksi kaikille suunnitelmilleni. Karin-täti!
Siinä on ankkuri, joka kahlehtii minun purteni ikuisesti tähän
kotirantaan. Ehdottomasti. En vastaa tädin huutoihin. Makaan suullani
maassa tuskasta melkein tukahtuen. En tahdo enää nousta, en tahdo
elää, koska en kuitenkaan saa levittää siipiäni vapaaseen lentoon.
En, en! Vihdoin lähestyy Karin-täti kuin vaiston ohjaamana suurta
pihlajaa. Hän huomaa minut maassa ja näkee kaikesta peittelemisestäni
huolimatta mielenliikutukseni. Hän tiedustelee pelästyneenä sen
syytä. Minun on vaikea vastata. Kierrän, kaarran kysymystä.
Soperran jotain yksinäisyydestäni ja tartun viimein kuin hukkuva
tunnustukseen: -- mieleni on siitä paha, että täti aina veisaa
tuota ikävää muukalaisuusvirttään, joka melkein syyttää Jumalaa
maailman kurjuudesta. -- Lapsi kulta, jos olisin arvannut, että se
masentaa mieltäsi, en olisi sitä niin usein veisannut, selittää
täti sydämellisesti. Ja hän lakkasi siitä päivästä lähtien sitä
veisaamasta.

Ymmärsin vähitellen, että minun täytyi tyytyä kohtalooni. Kouluun
pääseminen oli mahdotonta. Mutta sitä suuremmalla innolla luin
kirjoja, joita onnistuin saamaan käsiini. Opiskelin ranskaakin
erään "Grammaire de francaisen" avulla. Ja sen verran siitä ainakin
tarttui muistiini, että olen myöhemmin osannut lukea ranskankielisiä
nimiä ja ymmärtänyt yksityisiä sanoja. Saksaa lueskelin myös
vähäsen. Mutta vaikka se tuntui helpolta, ei se silti miellyttänyt
minua siinä määrin kuin ranskankieli. Englanninkieltä sensijaan
harrastin enemmän. Kerronpa nyt miten tulin alkaneeksi sitä tutkia.
Ruustinna Korsman asui miehensä kuoltua Merikarvialla ja minä
kävin perheessä usein sekä töissä että vieraisilla. Minun oli lupa
lainata perheen kirjastosta, mitä halusin. Käytin tätä tilaisuutta
tietysti ahkerasti hyväkseni. Eräänä sunnuntai-iltapäivänä menin
tapani mukaan Korsmanille. Herrasväki tuli pihalla vastaan menossa
jonnekin kyläilemään. Minua kehotettiin silti menemään sisään,
koska olin niin tuttu perheessä ja viihdyin hyvin kirjojen parissa.
Noudatin kehotusta ja selailin salissa kirjapöydällä olevia teoksia.
Ne olivat kaikki ennestään tuttuja, eivätkä minua erikoisesti
huvittaneet. Huomasin samalla, että joku kirja oli pudonnut pöydän
ja seinän väliin. Otin sen ylös. Se oli englanninkielen oppikirja.
Miten se oli sinne eksynyt? Ruustinna Korsmanin tytär Ingeborg oli
naimisissa merikapteeni Blomin kanssa Uudestakaupungista. Kirja
oli merikapteenin. Rupesin heti sitä lukemaan. Vein sen kotiinkin
ja istuin monet sunnuntait sen ääressä minnekään liikkumatta. Isäni
ihmetteli usein, mikä kirja saattoi niin kauan kiinnittää huomiotani.
Kun selitin opiskelevani englannin kieltä, nauroi hän hieman ja
vakuutti minun yrittelevän liikoja. Mutta eräänä sunnuntaina
hämmästytin häntä kelpolailla lukemalla hänelle suomeksi erästä
oppikirjaan otettua kertomusta. Nyt sain kiitosta ponnistuksistani.

Myöhemmin harrastaessani raamatuntutkimusta hämmästytin samalla
rovasti Heman-vainajaa. Oli kysymyksessä raamatunlause: Minä olen
A ja O, alku ja loppu. Olin merkinnyt käsiteltyyn tekstiin alfa
ja omega. -- Mistä Te nämä kirjaimet tunnette? kysyi rovasti. --
No tottahan minä edes kreikankielen _aakkoset_ osaan, selitin
tyytyväisenä teeskennellen itsetietoisuutta. Olin näet jonkun
apulaispapin kirjoista jäljentänyt itselleni nämä aakkoset. Paperi on
vieläkin hallussani. Hyvän muistini tähden olisi minun ollut varsin
helppo oppia kieliä, ellei jokapäiväinen toimeentulon huoli olisi
minua pakottanut aina vain ompelemaan tai tekemään muita käsitöitä.



4.

USKONNOLLINEN KEHITYS


Siirrynpä sitten kertomaan uskonnollisesta kehityksestäni. Isältäni
olin varhain perinyt horjumattoman luottamuksen Jumalaan, sillä hän
ei koskaan epäillyt.

Olin 25-vuotias, kun Lammelassa (kylä Merikarvialla) ruvettiin
opettamaan ns. hedbergiläisyyttä. Olin siellä Juha Järvenpään
perintötorpassa ompelemassa. Kynttilänpäivänä piti Sonck-nimisen
evankeelisen papin saarnata Ahlaisten kirkossa vaalisaarnansa.
Minun teki kovasti mieli sinne, ja Järvenpää lupasikin ottaa minut
rekeensä. Mutta edellisenä lauantaina sain kutsun mennä morsianta
pukemaan Merikarvian Hongijärvelle, olihan yleinen kaase eli
morsiamenpukija paikkakunnallamme. Istuin iltahämärässä Järvenpään
tuvan penkillä miettien, miten pulma olisi ratkaistava. Hetken
kuluttua tuli Järvenpää kynttilä kädessä viereeni. -- Tilda, minä
luulen, että sinä _itket!_ sanoi hän. Ei, flikka, sinä _tulet
Ahlaisiin_ huomenaamuna. Kyllä Aaron (torpan poika) kyyditsee sinut
sitten maanantaina kotiin! Tämä Järvenpää oli erittäin hyväsydäminen
mies. Me menimme siis aamulla Ahlaisten kirkkoon. Päivän tekstinä
oli lause: "Nyt, sinä Herra, lasket palvelijasi rauhaan menemään."
Muistan saarnan sisällön vieläkin, vaikka siitä sunnuntaista on
kulunut jo yli puoli vuosisataa. -- Teille te _nurjamieliset_ sanoi
Sonck, -- jotka ette välitä mistään, en voi antaa muuta neuvoa kuin
lausua kehotuksen: -- Heräjä sinä, joka makaat, että Kristus sinua
valaisee. -- Teille, te siivot _kirkkokristityt_, jotka noudatatte
tarkasti ulkonaista nuhteettomuutta, muistutan, etteivät ulkonaiset
työt ole minkään arvoiset. Teille, _jotka teette työtä_ autuutenne
tähden ettekä ota vastaan Jumalan armoa, joka omistetaan uskolla.
Tässä katsoi pappi suoraan minuun. Minä itkin ja hymyilin yht'aikaa
ja nyökkäsin päätäni hänen joka sanalleen. Olin syvästi liikuttunut.
Se oli minun osani. Saarnan lopulla hän puhui vielä lammelaisille,
jotka olivat jo uskovaisia: -- Pidä mitä sinulla on, ettei kukaan ota
sinulta osaasi pois. -- Tämä sunnuntaisaarna ratkaisi minun suhteeni
Jumalaan.

Kun sitten olin Siikaisissa ompelemassa morsiuspukua Miina
Starckille, ajoi samainen pappi Sonck pihaan poiketakseen taloon.
Teki niin kovasti mieleni mennä häntä kiittämään sanoista, jotka
hän oli puhunut Ahlaisten kirkossa ja jotka olivat minulle niin
merkitsevät ja käänteentekevät, mutta en tohtinut astua enää hänen
eteensä. Näihin aikoihin valtasivat uskonnolliset kysymykset yhä
enemmän mieleni. Henrik Renqvist oli kirjoittanut kirjasen _Väärästä
uskosta_. Järvenpää käski minun lukea Renqvistin kirjasen. Teinkin
sen ja luulin olevani täydellisesti hänen kannallaan. Mutta Järvenpää
toi minulle myöskin Hedbergin vastauksen. Se oli asiallinen ja tyyni,
eikä hyökännyt vastustajan persoonan kimppuun, niinkuin Renqvistin
kirja. Silloin huomasin erotuksen oikean ja väärän välillä.
Aavistin silloin armon salaisuutta, mutta en osannut sitä vielä
ottaa vastaan. -- Itse sen nyt näet, ettei sitä voi uskoa silti,
vaikka sen ymmärtää, sanoi Järvenpää. Tämä oli tapahtunut ennen
Ahlaisissa käyntiämme. Se käsitys armosta ja uskosta, minkä sain
Sonckin saarnasta, on sitten pysynyt vakaumuksenani jo yli 50 vuotta,
vaikka olenkin syviä hengellisiä kysymyksiä senjälkeen pohtinut
monelta puolelta. Siihen aikaan käytiin paljon hartauskokouksissa ja
minä kävin niissä myöskin sillä kaipasin sellaista. Ja pidä niistä
vieläkin. Ei niissä mitään väärää ole.

Paitsi Hedbergiltä olen saanut pysyviä vaikutteita myöskin siltä
uskonnolliselta suunnalta, jota edusti lehtori Lönnbeckin Tukholmassa
toimittama hengellinen lehti "_Facklan_". [Tässä lehdessä julkaistun
v. 1911 kirjailijan ennustus tsaarivallan häviöstä maailmansodan
aikana.] Se ilmestyi v:een 1914 asti, jolloin lehtori Lönnbeck
kuoli. Jos joillakin on halua tutustua lähemmin niihin ajatuksiin,
jotka minulla on ollut kristinuskosta, niin voi sen tehdä mainitun
lehden avulla. Johdannossa kirjaani "_Mietteitä Gogin sodasta_"
olen maininnut saaneeni opastusta raamatuntutkimuksilleni rovasti
G. Nyholmilta. Häneltä sain tosiaan monta kultaista neuvoa. Häneltä
opin senkin, että ihmisen on aina turvautuminen raamatun sanaan,
eikä omiin tunnelmiin ja mietteisiin, sillä ne vaihtelevat alati.
Ennustusten tulkitsemisen suhteen hän oli verbaali-inspiration
kannalla varoittaen käsittämästä mitään sellaista esikuvallisesti,
mikä voitiin käsittää luonnollisesti ja sananmukaisesti.

On ihmetelty, että osaan niin paljon ulkoa raamattuani. Minulla on
hyvä muisti. Sitäpaitsi on sen sisältö jo varhain painunut mieleeni.
Vanhalle rouva Bergelinille, joka viime vuosinaan oli niin kuuro,
että hänelle täytyi kaikki huutaa korvaan, luin raamatun kolmeen
kertaan alusta loppuun, ensin suomeksi, sitten ruotsiksi ja sitten
taas suomeksi.

Tuolla vanhalla nahkakantisella ruotsinkielisellä raamatullanikin,
joka on painettu jo v. 1806, on oma historiansa. Kerron senkin,
sillä se oli tärkeä tapaus minulle itselleni. Keväällä 1868
huhtikuun viimeisenä päivänä kuoli kirkkoherra Korsman. Kävin ennen
huutokauppaa, joka pidettiin hänen jälkeensä, katsomassa myytäviä
kirjoja, sillä minun teki mieleni saada oma raamattu. Siellä oli
niitä pari suomalaistakin, mutta ne oli ennalta määrätty toisille
henkilöille. Sitäpaitsi ne olivat niin kalliit, ettei minun ollut
ajattelemistakaan ostaa niitä. Rukoilin vain Jumalalta, että saisin
edes ruotsinkielisen, jolla ei tietääkseni ollut monta ostajaa. Rahaa
minulla oli vain 2 mk 50 p mennessäni huutokauppaan, mutta toivoin
saavani suorittaa loput myöhemmin saatuani lisää ompeluksilla.
Olinhan tuttu perheessä. Kun saavuin pappilaan, siirryttiin juuri
sisähuoneisiin pihamaalta, jossa oli myyty kaikenlaista irtainta.
Kirjat olivat salin pöydillä. Ruvettiin niitä kauppaamaan. Vanha
ruotsinkielinen raamattu. Mitä tarjotaan? -- Kaksi markkaa, kuului
väkijoukosta. -- Kaksimarkkaa. Kaksi markkaa -- yksi, kaksi markkaa-a
-- kaksi, sanoi vasaramies. -- Viisikymmentä penniä, lisäsin
jännittyneenä. -- Kaksi markkaa viisikymmentä penniä. Yksi. Kaksi.
Eikö kukaan lisää? -- Kolme. Vasara paukahti. Minä harasin rahat
taskustani pöydälle ja raamattu annettiin minulle. Riensin nopeasti
ulos. Päästyäni ihmisjoukosta maantielle yksinäni, ratkesin itkemään
ilosta. Tuntui kuin olisin saanut raamattuni Jumalan omasta kädestä.

Puhuakseni raamatuntutkimuksistani täytyy minun myöntää, että koko
työ on monesti näyttänyt minusta itsestäni ja kaikista muistakin
perin toivottomalta. Rovasti Nyholmin eläessä olin vireämpi,
varsinkin senjälkeen kun hän oli kertonut minulle ajatuksiaan
Gogin sodasta, josta olen julkaissut kirjan v. 1911. Mutta hänen
kuoltuaan lamaantui intoni vähitellen tarpeellisen kannatuksenkin
puutteessa. Rovasti Heman-vainaja pahoitteli suorastaan sitä, että
uhrasin voimiani ja aikaani ennustuksien tutkimiseen, joista eivät
etevimmät jumaluusoppineetkaan ole saaneet selvää. -- Olisitte
mieluummin syventynyt filosofiaan, sanoi hän erään kerran. -- No mitä
teosta te esim. tahtoisitte suositella? -- Vaikka Rousseaun Emileä,
vastasi hän. -- Olen sen nuorena lukenutkin, mutta en pitänyt sitä
minään, vastasin hänelle. Erään toisen kerran oli hänellä pieni
kirjanen muassaan. Se käsitteli kaukovaikutusta eli telepatiaa.
Siinä seliteltiin kaikki rukouksen kuuleminen telepatian avulla.
Jumalaa ei siihen muka tarvita. Luettuani sen kysyi hän, mitä siitä
pidin. Minä kysyin vuorostani, mitä hän itse ajatteli asiasta, vaikka
tiesinkin, ettei hän koskaan sanonut mielipidettään eikä sallinut
sitä kysyttävän, vaan kyseli aina itse toisilta. Sanokaa te vain itse
ensin, lausui hän nytkin. -- Kyllä minä pidän tämän sielutieteellisen
perustelun oikeana, vastasin, -- ja uskon, että on kaukovaikutusta
olemassa ihmisten välillä. Mutta kyllä siinä tarvitaan keskusasema,
sentraali, myöskin. Ja se on Jumala.

Kun pitelen käsissäni paksua käsikirjoituspakkaa, joka sisältää
tutkimukseni Ilmestyskirjan mainitsemasta "tuhannen vuoden"
ajasta, nousevat mieleeni monet tukalat hetket sen syntyvuosilta.
Kun eräänä tammikuun aamuna tämän vuosisadan alussa ajattelin
kirkkoherra Hemanin sanoja, että minun oli turha tutkia profetioja,
koska niistä ei ole kukaan saanut selvää, niin huomasin itsekin
työni toivottomaksi. Eihän minulla ollut mitään apukeinoja. Ei
ollut historiallisia teoksia eikä muita lähdekirjoja. Strandbergin
Herdeminne on tuossa pöydällä. Paitsi sitä oli minulla Y. K.
Yrjö-Koskisen kertomuksia ihmiskunnan historiasta I osa Vanha aika.
Kaipasin kovasti Weberin maailman historiaa, mutta varattomuuteni
tähden en voinut sitä saada. Sinä aamuna oli minulle lopultakin
selvinnyt, etten voinut enää jatkaa työtäni. Käärin sentähden
paperini kokoon pannakseni ne pois ainaiseksi. Raskaita huokauksia
nousi rinnastani, sillä tämä työ oli ollut minulle kuitenkin kaikkein
rakkainta. Olin peräti masentunut. Klo 10 aikaan aamupäivällä
tuli ylioppilas J. Sysimetsä luokseni. Tervehdittyään hän kertoi
seuraavana päivänä matkustavansa Helsinkiin. Illalla kantaessaan
kirjojaan talteen vinnille oli hän tullut ajatelleeksi, että minä
ehkä haluaisin lukea joitakin historiallisia teoksia, koska harrastin
niitä asioita. Nyt hän oli tullut sitä itse kysymään minulta.
Ettekö te tarvitsisi esim. Weberin historiaa? sanoi hän. Hätkähdin,
sillä olinhan juuri sitä kaivannut. Estelin hiukan, sehän on niin
laajakin. -- En tarvitse Weberiä, ennenkuin syksyllä, ilmoitti hän
ystävällisesti. Klo 2. aikaan päivällä toi Sysimetsän palvelija
minulle Weberin kaikki osat. Sitten en enää uskaltanut ajatellakaan,
ettei Jumala tätä työtä minulta vaatisi. Ihmeellisiä vastauksia olen
saanut Jumalalta pitkin elämääni. Kaikki on täyttynyt niinkuin olen
pyytänyt. Raamatun tutkiminen onkin minulla ollut tukena ja turvana,
milloin kohtalon iskut ovat tahtoneet voimani kokonaan lamauttaa.
Kerran kysyi eräs hyvä ystäväni miksi minä niin vastahakoisesti puhun
menneistä vuosistani. -- En elä niistä muistoista, vastasin. -- Minä
elän eteenpäin. -- Mutta kuinka voit olla ajattelematta asioita,
jotka ovat sinua itseäsi niin läheltä koskeneet? ihmetteli hän. Ellen
muuten voi ajatuksiani hillitä, otan raamatun ja syvennyn siihen. Se
on aina auttanut.



5.

KAUPPIAANA JA KIRJAILIJANA


Tässä täytyy minun nyt kuitenkin vielä palauttaa mieleeni ne
raskaat vuodet, joista tähän asti olen mieluummin vaiennut.
Tarkoitan naimisiin menoani ja kirjailijaurani ensi aikoja. Olen
kirjoituksessa: _Talvi 1867-68 eli Muistelmia nälkävuosilta_
kuvannut elämäämme Norrgälessä, jonne olin muuttanut v. 1841, ja
jossa elin aina vuoteen 1876. Kerron nyt hiukan lisää taloudellisista
huolistani. Karin-tädin eläke oli vain 114 mk 28 p vuodessa. Hän
oli kuitenkin vanha vallasnainen ja tottunut parempiin oloihin.
Ei ollut siis ihme, että minulle kävi vaikeaksi käsitöilläni
ansaita niin paljon, että olisin voinut tehdä jokapäiväisen elämän
hänelle niin siedettäväksi kuin hän vaati. Hän oli vanhempana
hyvin kiitollinen minulle. -- Olet uhrannut koko nuoruutesi minun
tähteni, oli hänen tapana sanoa ja syleillä minua. -- Me olemme niin
tottuneet toisiimme. Viihtyisä olikin kotimme Norrgälessä. Korkeat
koivut ja pihlaja loivat varjoa helteisinä päivinä. Lehtimajassa
vietimme lepohetkiämme. Vanha aitta on siellä vieläkin paikallansa,
mutta muuten on se ympäristö niin muuttunut ja huoneet ovat niin
ränsistyneet, etten vuosikausiin voinut siellä käydä.

Ponnistuksistani huolimatta jouduimme siis vähitellen velkoihin.
Mietin kovasti miten päästä paremmille ansioille. Minua ahdisti
siihen aikaan eräs toinenkin asia. Minulla oli, niinkuin muillakin,
nuoruudenrakkaus, mutta oli olemassa niin painavia ja mielestäni
voittamattomia esteitä, etten uskaltanut seurata sydämeni ääntä.
Tehdäkseni taisteluni helpommaksi muutin pois Ylikylästä Saarelan
torppaan, joka on Haminaholmaa eli Pohjansatamaa vastapäätä. Se oli
Ahlaisten puolella, mutta vain kapea joki erotti sen Merikarviasta.
Saarelan suurempi pirtti varustettiin kauppahuoneistoksi ja niin
ryhdyin sisareni Hildan kanssa harjoittamaan kauppaa. Pian sen
jälkeen joutui Hilda naimisiin erään luotsin kanssa. Minulla oli
sitäpaitsi apulaisena pieni kasvattityttö, jonka eräs merimies
oli vaimonsa kuoltua tuonut hoitooni. Pidin häntä 12-vuotiaaksi,
mutta sitten täytyi hänet viedä takaisin kotiinsa Kristiinaan.
Hilda-sisareni jälkeen tuli apulaisekseni Sandra-niminen sisar. Hän
sai olla luonani tuskin vuottakaan. Antti-veli, telegrafisti Turusta,
sairastui näet keuhkotautiin ja kutsui Sandran hoitajakseen.

Kauppa kävi jotensakin hyvin. Rakensin joen Merikarvian puoleiselle
rannalle Haapaniemen talon maalle omat huoneet ja pidin niissä
kauppaa aina v:een 1886. Sain pian kilpailijankin, sillä kauppias
Sandberg avasi siellä myös puodin. Liikkeeni kärsi kuitenkin isännän
puutetta. Jos lähetin vieraan ihmisen Poriin tavaroita ostamaan,
eivät ne tulleet sellaisia, kuin olisin tahtonut. Jos menin itse
kauppamatkoille, tehtiin poissaollessani kotona vahinkoa. Tämä seikka
sai minut ajattelemaan naimisiinmenoa. Huoneita rakentaessani olin
tutustunut puuseppä Gustaf Olof Rosliniin. Hän oli mielestäni älykäs
mies, niinkuin ruotsiksi sanotaan "tusenkonstnär" -- tuhattaituri
-- hyvä puuseppä ja salvumies, teki kelpo saappaita ja hyvää
sepäntyötä, sanalla sanoen, kelpasi vaikka mihin. Kuten jo mainitsin,
olin päättänyt tukahduttaa nuoruudenrakkauteni. Menemällä naimisiin
luulin siitäkin parhaiten pääseväni. Viattomain lasten päivänä
1880 meidät vihittiin avioliittoon. Mieheni ei kuitenkaan kyennyt
liikettä hoitamaan, vaikka hän kaikkea muuta osasi. Oli muutakin,
mikä teki yhteiselämämme onnettomaksi. Kestin sitä kuitenkin kuusi
vuotta. Sitten täytyi tehdä pesänselvitys ja minulle jäi velkoja
useita satoja, vaikka menetin kaikki Karin-tädin jälkeen perimäni
irtaimiston ja perhemuistot. Karin-täti vietti viimeisen elinvuotensa
Santalan torpassa Lammelassa Emma-sisareni luona, jossa hän sai
paremman hoidon kuin minun silloisessa kodissani. Hän kuoli v. 1884.
Maaliskuulla v. 1886 muutin takaisin Ylikylään. Olen siitä asti
asunut erossa miehestäni, virallista eroa ei meillä ole.

Asuin kevään 1886 ompelija Anna-Kaisan tuvassa. Kesällä tuli
kauppias Gustafsson, jolla oli saha ja puoti Ruoveden Vehkakoskessa,
Merikarvialle omaisiaan tervehtimään. Hän tarvitsi kauppa-apulaista
myymäläänsä ja vei sen tähden minut mukanaan Vehkakoskelle. [Siellä
olostani olen julkaissut muistelman: _Kamala hetki_.] Sain palkkaa
150 mk vuodessa sekä täysihoidon. Maksoin kohta 100 mk, velkaani.
Mutta velkojani olivat niin hätäisiä, että hakivat maaherran kautta
saataviaan.

Apu tuli kuitenkin. V. 1887 pyysi kauppias Antti Ahlström minut
Leinebergiin. Saisin palkkaa 600 mk vuodessa. Tarjous oli mielestäni
erinomainen, mutta minua arvelutti paikan muutos niin pian.
Kauppias Gustafsson ymmärsi onneksi ilman selityksiä, että minun
velkaisena ihmisenä täytyi ottaa edullisempi paikka, kun sitä
minulle tarjottiin. Niinpä matkustin sydäntalvella 1888 Parkanon
kautta Leinebergiin. Parkanon aukeilla palelluin niin, että sain
vian korviini; lämpömittari osoitti -36 astetta. Sinä talvena
oli pakkasta niin kauan aikaa yli 30 astetta, että kun oli vähän
lämpöisempää, tuntui vallan mukavalta.

Leinebergin kauppa ei kannattanutkaan. Tulin sieltä siis pois 1889.
Sain kuitenkin sillä ajalla velkani maksetuksi.

Merikarvialle palattuani rupesin harjoittamaan kirjailijan tointa ja
sen varassa olen sitten elänyt.

Kysyttäneen, kuinka tulin ajatelleeksi kirjailijantointa, kun
olin jo niin iäkäs. Olinhan jo yli viidenkymmenen. Tunsin siihen
sisäistä pakkoa ja velvoitusta. Minulla oli muistissani paljon
asioita, todellisia tapahtumia, jotka mielestäni ansaitsivat tulla
jälkimaailman tietoon. Sitäpaitsi liikkui mielessäni omia runollisia
aiheita, joille halusin antaa muodon. Suurinta hankaluutta tuotti
aluksi se, etten täysin hallinnut suomen kirjakieltä. Ruotsinkieli
oli paremmin vallassani. Kirjoitin ensin paksun pinkan konsepteja.
Käytin väliin valkoista käärepaperia konseptipaperina, koska se oli
halvempaa, vaikka samalla hankalampaa. Vallan nuorena olin kerran
kirjoittanut "Veitikka"-nimiseen pilalehteen puolustuksen naisille,
kun heitä oli ylettömästi morkattu. Muistan käyttäneeni nimimerkkiä
"Rikka", sillä pidin itseäni perin vähäpätöisenä. Naimisissa
ollessani kirjoittelin joskus "Amerikan suomalaiseen lehteen". Sitä
toimitti silloin Aleksander Leinonen. Se oli ensimmäinen suomalainen
siirtolaislehti. Kirjoitin sinne siksi, ettei kukaan olisi saanut
siitä vihiä. Käytin edelleen nimimerkkiä "Rikka". [Myöhemmin käytin
nim. Tyyne Alho, alhaisuuteni osoitteeksi. Kun sekin tuli tunnetuksi,
muutuin Tapani Tarkaksi. Vihdoin rohkenin käyttää omaa nimeäni.]

Palattuani 1889 takaisin Merikarvialle, asuin aluksi "Sepän mäellä",
pienessä porstuakamarissa, joka vuoti niin, etten tahtonut saada
yöllä nukutuksi kuivana siinä. Olin siihen muuten tyytyväinen. Se oli
eristetty ja rauhallinen. En tahtonut asua kenenkään peräkamarissa,
jonne piti mennä toisen huoneen kautta ja olla aina muiden ihmisten
parissa. Rakastin vapautta ennen kaikkea. Kirjoittelin ahkerasti ja
toivorikkaana -- Inkeri oli silloin työn alla -- vaikka sade-ilmalla
paperit kastuivat pöydälläni, jos ne siihen unohdin. Muistan selvästi
erään yön viimeisenä siinä viettämänäni syksynä. Satoi niin, että
minun täytyi maatessani pitää vesivatia vuoteessani, jotta tippuva
vesi ei olisi kastellut vaatteitani. Puhuin, niinkuin tapanani on
ollut, hätäni Jumalalle. Silloin huomasin, etten kuitenkaan ollut
kaikkein onnettomin hänen lapsistaan. Kovempaa kuin tämä, ajattelin,
on kerjäläisen vaellus pitkin teitä. Tyydyin näin osaani. Oli vaikea
odottaa talvea tällaisessa huoneessa, mutta kun torpan emäntä ei
ollut sanonut minua irti, pidin Jumalan sallimana, että jäisin siihen
edelleen. -- Egyptin vaimoille palkitsit heidän hyvyytensä, Herra,
ja rakensit heille huoneet. Kyllä Sinä voit vielä minullekin antaa
huoneen, ajattelin itsekseni. Seuraavana aamuna menin puhuttelemaan
sepän veljenvaimoa, joka asui lähellä. Hän näytti alakuloiselta minun
astuessani sisään. -- Mitä te murehditte? kysyin osaaottavasti. Hän
oli hetken vaiti. -- Teidän osaanne minä tässä murehdin, sanoi hän
vihdoin. -- Voi kuitenkin, minne te nyt joudutte, kun fasteri käski
minun sanoa teidät ylös tuosta kamarista. Ei hän kehdannut sitä itse
tehdä, vaan läksi kylään.

-- Älkää sitä surko, sanoin hänelle. -- Kyllä tämä asia hyväksi
kääntyy. Jumala on minua ennenkin auttanut! Istuimme äänettöminä,
ajatuksiin vaipuneina kumpikin. Noin neljännestunnin kuluttua sanoi
vaimo, että joku vieras herra näkyy menevän minun majalleni. En
liikahtanut paikaltani, sillä otaksuin vieraan menevän isäntäväkeni
puolelle. Hetkisen kuluttua tuli tyttönen sanomaan, että vieras haki
minua. Vieras oli herra Hakasalo, Ahlströmin koulun uusi opettaja.
Kauppaneuvos oli lähettänyt kysymään, haluaisinko ruveta käsityön
opettajaksi yllämainittuun kouluun. Lupasin keskustella asiasta
ensin Aini Norrgårdin, Impivaaran rouvan, kanssa. Hän kehotti minua
ottamaan toimen vastaan. Hoidinkin sitä sitten kaksi vuotta, sillä
minun sopi tämän virkani ohella jatkaa kirjoittamistani. Mutta vaimo,
joka oli nähnyt pulani sitä ennen sekä saamani pikaisen avun, ei
koskaan unohtanut tapausta.

Käsityönopettajana ollessani asuin Häggrotin torpassa, jonka väki
oli laestadiolaisia. He olivat hyviä ihmisiä. Kirjoitin tähän aikaan
muistelmani nälkävuosilta. Samoin kirjoitin novellin "Kamala hetki."
Molemmat julkaistiin Porissa ilmestyvässä Satakunta-lehdessä,
jota toimittivat kirkkoherra Grönvall ja tri Tammelin (Tammio).
Asuin yhden talven 1890-luvun alussa pappilan pirttirakennuksessa
"kotimiehenä", kun rovasti Heman oli valtiopäivillä. Hän maksoi
puolestani Häggrotille vuokran siltä ajalta. Rovasti Heman antoi
minulle myöskin luvan rakentaa tämän Kalliolani tähän pappilan
pellon reunaan. Kun kysyin vuokrasummaa, sanoi hän siinä olevan
kyllin vuokraa, jos laitan paikan kauniiksi. Tämä paikka oli
ruma kiviröykkiö silloin, vastapäätä oli riihi ja Lauttijärven
kirkonmiesten löyhkäävät tallit. Muita asuntoja ei silloin vielä
ollut tässä, vaikka niitä nyt on jo hyvin paljon. Kirkkoherran oli
ikävä katsella tätä kaikkea kulkiessaan ohi kirkolle. Tästä pihasta
on viety kiviä pois 18 kuormaa; 9 kuormaa mukulakiviä kirkon alle
ja 9 kuormaa suurempia kiviä Ahlströmin koulun lisärakennukseen.
Rakennuksen kivijalkaan tarvittiin tietysti myös kiviä.
Rakennusaineiden hankinta oli minulle varattomalle naiselle hankalaa.
Mutta siitäkin pulasta selviydyin. Sain ostaa vanhan aittarakennuksen
Sälttööltä Näsin takaa. Kauppaneuvos Ahlström oli sen huutanut 60
mk:lla veljensä huutokaupasta. Sain sen Haminaholman tilanhoitajan
Elgin välityksellä kauppaneuvoksettarelta samalla hinnalla 60 mk:lla.
Siitä tuli paljon rakennusainetta, sillä siinä oli pariaitat alla ja
pariluhdit päällä. Ostosummaa en tietysti voinut heti suorittaa. Kun
sitten myöhemmin koottiin tietoja Antti Ahlströmin suvusta ja minäkin
olin avustamassa, palkittiin minut runsaasti. Kuitattiin se 60 mk ja
sain vielä paljon enemmänkin.

Muutin tähän nykyiseen asuntooni marraskuun 28 päivänä 1897.
Seuraavana vuonna istutin puut ja pensaat, jotka kasvavat majani
ympärillä. Monet niistä täytyi istuttaa useampaan kertaan, kun ne
eivät ottaneet juurtuakseen kovaan kivikkomäkeen.



6.

VALTIOLLISIA HARRASTUKSIA


Huomaan ehtineeni muistelmissani jo routavuosien aikoihin. Silloin
puolueolot jännittivät kovasti mieltäni. Olen aina rakastanut
isänmaatani yli kaiken, olen rukoillut sen tulevaisuuden puolesta
joka päivä ja pitänyt korkeimpana onnenani saada ottaa osaa
työhän, joka tarkoittaa Suomen kansan kohottamista todelliseksi
sivistyskansaksi. Toiselta puolen olen luonnostani aina halveksinut
pelkureita. Sentähden vieroitti ns. suomettarelainen politiikka
minut siitä jakamattomasta suomalaisesta kantajoukosta, jota olin
tottunut ihailemaan kansallisen sivistyselämän parhaana edustajana.
Mainittakoon tässä kuitenkin, että ystävällinen suhteeni naisasian
suomenmielisiin johtajiin _Aleksandra Gripenbergiin_ ja _Hilda
Käkikoskeen_ ei millään tavalla häiriintynyt, vaikka tunsinkin
siirtyneeni ns. nuorsuomalaisiin.

Mainitsin jo ylempänä, että intoni raamatun tutkimiseen alkoi
laimeta opettajani rovasti Nyholmin kuoltua. Keisari Nikolai II:n ja
hänen puolisonsa Aleksandran kruunausjuhlien aikana sain kuitenkin
niin voimakkaan muistutuksen tämän harrastukseni tärkeydestä,
etten enää sen jälkeen ole rohjennutkaan siitä hellittää. Koska
tapaus oli minulle ylen ratkaisevaa laatua, kerron sen tässä, niin
yksinkertaiselta kuin se ehkä sivullisista tuntuukin. Se tapahtui
kruunajaispäivän iltana toukokuun 26 päivänä 1896.

Juhlapäivää oli vietetty kautta maan. Merikarvian kirkossakin oli
jumalanpalvelus. Olin siinä mukana ja tunsin mielessäni syvää
liikutusta. Rukoilin hartaasti parempien aikojen koittoa isänmaalle.
Koko illan vietin hartaissa tutkiskeluissa rauhallisessa asunnossani.

Kello läheni jo 12:ta yöllä. Aloin riisuutua. Mutta silloin nousi
mieleeni ajatus, ettei niin tärkeänä hetkenä sopinut ilman muuta
mennä levolle. Laskeuduin polvilleni vuoteeni ääreen ja rukoilin
palavasti, että minulle annettaisiin tieto siitä, mitä alkava
historiallinen käänne toisi mukanaan.

Noustuani ylös sanoin itselleni: -- menen kysymään Herralta.

Raamattu oli pöydällä. Menin avaamaan sen. Se aukesi Danielin kirjan
toisen luvun kohdalta ja peukalon kohdalle sattui säkeistö:

-- Hän muuttaa ajat ja hetket; Hän syöksee kuninkaat valtaistuimilta
ja asettaa ne sinne jälleen. Hän antaa viisaille heidän viisautensa
ja ymmärtäväisille heidän ymmärryksensä.

Säpsähdin tätä sanaa. Sellaistako siis olisi odotettavissa! Suljin
raamatun. Minun täytyi kuin Gideonin pyytää uutta vastausta, muutin
kättäni alemmaksi ja aukaisin raamatun uudestaan. Se aukesi samasta
kohdasta, mutta 23. säkeistön kohdalta:

-- Minä kiitän ja ylistän Sinua isieni Jumala, että olet suonut
minulle viisautta ja väkevyyttä ja ilmoittanut meille sen, mitä
olemme sinulta anoneet, se on kuninkaan asian olet meille ilmoittanut.

Nyt en enää epäillyt Jumalan vastausta. Valvoin vuoteessa koko yön.
Mieleni oli rauhaton ja masennuksissa.

Kello 9 seuraavana aamuna menin pappilaan puhuakseni kirkkoherra
Hemanin kanssa. Hän ymmärsi heti, että minulla oli jotain sydämellä.
Kun hän oli kuullut kertomukseni, sanoi hän: -- Minä kirjoitan
tämän muistiin. Se on todella ihmeellistä. Kyllä sillä on joku
tarkoitus. Hän otti vanhan kirkonkirjan ja merkitsi sen marginaaliin
eli reunatilaan tapauksen sanoen: -- On tapana kirjoittaa vanhoihin
kirkonkirjoihin sellaista, mikä tahdotaan säilyttää salaisessa,
varmassa tallessa.

Muutamia päiviä myöhemmin kertoivat sanomalehdet kruunajaispäivän
juhlallisuuksista vanhassa keisarikaupungissa. Tummana varjona
leijaili kaiken loiston ja komeuden yllä kuvaus joukkosurmasta
Hodinin kentällä.

Menin taas pappilaan. -- Olette jo lukenut lehdistä? sanoi
kirkkoherra minun astuessani sisään. Kun vastasin myöntävästi tähän,
lisäsi hän: -- Ja muistanut _Ludvig XVI:n ja Mari Antoinetten
kohtaloa_... Jumala varjelkoon hallitsijaa ja kansaa.

Vuosi 1898 oli jo melkein loppuun eletty. Silloiset valtiopäivät oli
lopetettu ja edustajat saivat lähteä kotiinsa joulujuhlaa viettämään.

Joulun aikana ja varsinkin tammikuulla (1899), alkoi maaseuduilla
ahkerasti kulkea karjalaisia laukkureita, joilla nyt oli vapaa oikeus
käydä kauppaa Suomessa. Niinikään tulvi tänne tattareita joukoittain.
Nämä kaupustelijat kertoivat kansalle Venäjän rahvaan onnellisesta
elämästä Venäjän lain turvissa. Ja monikin kuunteli huvikseen noita
juttuja. Kansamme valtiollinen näköpiiri oli silloin vielä ylen
rajoitettu.

Sitten yllätti meidät helmikuulla 1899 ns. _"Helmikuun manifesti"_.
Tämä kylmä suihku pani Suomen kansan hieromaan unet silmistään.

Valtiopäiviä oli nyt jatkettava ja maan isät matkustivat kylissä
ottaen selkoa kansan tarpeista ja toivomuksista, niitä valtiopäivillä
esittääkseen. Silloinhan oli vielä nelisäätyiset valtiopäivät.

Rovastimme täällä Merikarvialla, G. A. Heman vainaja, joka myöskin
silloin oli valtiopäivämiehenä, kuulutti kirkossa sunnuntaina ennen
Helsinkiin lähtöään, että jos joku vielä haluaisi esittää jonkun
pyynnön valtiopäiville, niin hän voisi tulla pappilaan klo 9 illalla,
kun rovasti oli palannut kyliin tekemältään kiertomatkalta. Hänen
piti näet varhain aamulla lähteä Helsinkiin.

       *       *       *       *       *

Istuin yksin huoneessani. Ulkona oli niin tuima lumituisku, ettei
kukaan avannut oveani. Siihen olinkin tyytyväinen, sillä halusin
miettiä rauhassa. Luin sanomalehdestä uutisen joka jännitti mieltäni
ja teki minuun tuskallisen vaikutuksen. Se kertoi kenraalikuvernööri
Bobrikoffin sähköttäneen ulkomaille, että Suomen kansa oli
tyytyväisesti ja ilman mitään mielenilmaisuja ottanut vastaan tuon
_historiallisen manifestin_. Bobrikoff ei tuntenut sorrettavaansa,
ei edes pääkaupunkia, jossa kaduilla oli niin rauhallista, melkein
uhkaavan hiljaista, mutta jossa valvottiin joka kodissa maan huolia
pohtien. Ei tuntenut sortajamme suomalaisen hitaasti kuumenevaa
sisua. Ei aavistanut, miten löi levottoman rajusti ahdistetun
kansan sydän, miten se kokosi voimaansa ensin passiiviseen, sitten
aktiiviseenkin vastarintaan. Jokin salainen yhteisvaisto vaati
minuakin avutonta yksinäistä kansannaista, ryhtymään toimenpiteisiin
yleisen mielien painostuksen keventämiseksi ja ilmaisemiseksi. Mutta
miten? Mietin sitä koko pitkän iltakauden.

Illalla yhdeksättä käydessä lähdin pappilaan. Siellä seisoi hevonen
portilla, tukko heiniä edessä. Reen vieressä puuhaili mies,
pudistellen lumisia rekivaatteita. Se oli rovastin kyyditsijä. Hetki
sitten oli tämä saapunut kotiin. Kiiruhdin sisään.

Tervehdykseeni vastatessaan sanoi rovasti:

-- Teillä on varmaan jokin asia valtiopäiville esitettävänä, tuskinpa
muuten näin myöhään ja tämmöisellä ilmalla olisitte tullutkaan.

-- On minulla asia, sen sain tänään lehdestä...

Puhuimme sitten siitä vähän.

-- Eikö siellä syyskaudella neuvotellessa ollut mitään puhetta
_suuresta adressista?_ kiiruhdin kysymään.

-- Oli kyllä, mutta on mahdoton saada sitä toimeen, sitä ei voida
saada alkuunkaan. Anomuksen täytyy lähteä kansasta. Mutta Suomen
kansa on vielä niin kehittymätöntä, ettei se ymmärrä asiaa. Ja
jos joku ymmärtääkin, niin ei rohkene esiintyä. Tuskinpa löytyy
rahvaanmiestä, joka panisi asian alkuun.

-- Pitääkö sen ehdottomasti olla mies, eikö nainen sitä saa pyytää?
(Naisilla ei silloin vielä ollut äänioikeutta.)

-- Saa kyllä nainenkin. Miksei.

Nousin ylös, tartuin hänen käteensä ja sanoin:

-- Minä olen sillä mielellä lähtenyt kotoani kahlaamaan, että
pyydän teitä, herra rovasti, esittämään valtiopäivillä anomuksen
kansalaisadressin kirjoittamisesta Hänen Majesteetilleen, jotta
hallitsija saa tiedon kansan mielipiteistä.

-- Kiitän teitä! sanoi rovasti ystävällisesti kättäni puristaen. --
Kyllä vien teidän anomuksenne varmasti perille, mutta luuletteko
sen voivan menestyä? Kun kenraalikuvernööri Bobrikoff saa siitä
tiedon, niin hän estää sen heti. Sitä ei rohkene silloin kukaan
allekirjoittaa.

-- Mutta jos se tehdään hänen tietämättään?

-- Miten se olisi mahdollista? Jokainen sanomalehti kiiruhtaa heti
julkaisemaan uutisen.

-- Tietystikin. Olen tätä asiaa miettinyt pitkin päivää. On kai
siellä joka lehdellä kirjeenvaihtajansa, otaksun?

-- On kyllä. Mitä sitten?

-- Kutsukaa ne kaikki koolle ja kehottakaa heitä heti lähettämään
tieto lehdelleen siitä, että suuri adressi aiotaan saada aikaan, ja
samalla varoittamaan lehtiään, jotteivät ilmaise asiaa, ennenkuin
adressi on allekirjoitettu koko maassa.

-- Ja luuletteko, että useat sadat sanomalehtimiehet vaikenevat ja
asia siten pysyy salassa?

-- Eikö valtiopäivämiehilläkin joskus ole yhteisiä salaisuuksia?

-- On tietysti, mutta ne ovat valtiopäivämiehiä ne, valantehneitä
miehiä, joita elähdyttää isänmaanrakkaus.

-- Minä uskon kuitenkin, että sanomalehtimiehetkin rakastavat
isänmaataan ja että he siis voivat vaieta muutaman päivän, vaikka
eivät olekaan valantehneitä. Voitaisiin koettaa ja jättää asian
onnistuminen Jumalan haltuun.

-- Niin, voidaanhan koettaa, mutta en minä siitä paljoa toivo.
Tuskinpa manifestia otetaan takaisin, kun se kerran on julkaistu. Ja
otettaneenko adressi vastaankaan...

-- En minäkään manifestin peruuttamiseen usko, mutta jos saamme
suuren adressin aikaan, niin on siitä sittenkin hyötyä, otettaneen
tuo vastaan tai ei.

-- En tiedä mitä hyötyä siitä juuri olisi.

-- Ulkomaat eivät tiedä meistä nyt vielä juuri mitään. Ja kun
Bobrikoff on sähköttänyt, että me tyytyväisesti alistumme, uskovat
ne tietysti sen, mutta jos me saamme suuren adressin toimeen, niin
nähdään ulkomailla, että B:n sähkösanoma sisälsi suuren valtiollisen
valheen! Onhan tämä jo jotain ja siinä on alku enempään.

-- Niin tosin, alku enempään siinä on, mutta Jumala yksin tietää
mihin. Enkä minäkään näe muuta neuvoa nyt kuin että kansa itse puhuu,
mutta Suomen seurakunnat ovat monetkin niin etäällä ja harvaan
asuttuja, että niihin on vaikea aikanaan saada tietoa asiasta.

-- Kuitenkin, koska joka seurakunnalla on pappissäädyssä edustajansa,
voivat nämät heti, kun asia on päätetty panna toimeen, lähettää
niille seurakunnille, joiden edustajia he ovat, tiedon siitä. Sitten
yhtenä ja samana sunnuntaina kuuluttaa pappi joka Suomen kirkossa
kansalaiskokouksen koolle. Kokouksessa luetaan postissa Helsingistä
saapunut valtiopäivillä laadittu Suomen kansan adressi Hallitsijalle.
Samalla seuraavat tarvittavat paperit allekirjoitettaviksi
tahi kaavakkeet niihin. Näin esittelin innoissani asiaani ja
hyvästellessäni rovastia toivotimme Jumalan siunausta yhteiselle
yrityksellemme.

       *       *       *       *       *

Adressi oli allekirjoitettu. Siitä ei tullutkaan suuri, vaan Suomen
silloisiin oloihin nähden oikein suuren suuri.

Salaa liikkuivat venäläiset provokaattorit puuhasivat vasta-adressin
toimessa. Tämän puuhan johtaja oli täällä eräs kauppias, karjalainen
ja Venäjän alamainen, tunnettu _Ville_ nimellä. Koko vasta-adressin
homma kuoli kuitenkin sauhuun, sitä ei saatu oikein alullekaan.

Suuren adressin allekirjoittamisen aikana koetti Ville puodissaan
pelotella ostajia: -- Menkää nyt, sanoi hän, -- ja piirtäkää nimenne
sen adressin alle, niin pääsette Siperiaan.

Ihmiset nauroivat hänen puheitaan, mutta toiset taaskin olivat
epäilevällä kannalla ja pitivät varmempana olla kirjoittamatta.
Tämmöistä kuului vähän joka puolelta maata. Mutta vapauden virtaus
oli siksi voimakas, ettei se ollut ehkäistävissä. Adressi saatiin
pian allekirjoitetuksi ja lähetettiin Helsinkiin. Ja samalla
kuin postitse tuli tieto, että adressi oli onnellisesti saapunut
Helsinkiin, seurasi myöskin kenraalikuvernöörin tiedustelu
sanomalehtien ja viranomaisten kautta siitä, miten suuri adressi oli
pantu alulle, sillä hän ei voinut uskoa sitä kansasta lähteneeksi.
Hän vaati sentähden selitystä. Tämä hänen ankara tiedustelunsa
pakotti minun taaskin ponnistautumaan uuteen yritykseen. Oliko
adressin pyytäjiä montakin? Sitä en voinut tietää, tiesin ainoastaan,
että ainakin minä olin sitä pyytänyt. Tätä tekoani en suinkaan
katunut, olisin ollut valmis uudestaan sen tekemään, jos se olisi
vielä tekemättä. Nyt oli vain tarpeen antaa B:lle täysin ymmärrettävä
vastaus hänen kysymykseensä. Eniten kaikesta pelotti minua se, että
hän tuolla tekosyyllään, ettei muka adressi ollut kansasta lähtenyt,
ehkä voisi estää sen perille viemisen. Sen lopullinen kohtalo ei
minua paljoa huolestuttanut. Asia oli selvänä edessäni: nyt pitää
ehdottomasti kansan antaa vastaus. Ja kun minulla itselläni oli osa
tässä kysymyksessä, niin ymmärsin, että juuri minun velvollisuuteni
olisi sanoa jotain nyt, mutta mitä? ja miten?

Olin kovin levoton koko aamupuolen päivää. Ihmisiä kävi luonani
ja he tekivät kysymyksiä lehtien suhteen. Eräs eukko pyysi minun
kirjoittamaan ruotsalaisen kirjeen hänen puolestaan. Sanoin etten
ehtisi nyt. -- Eipä teillä näy olevan mitään tekemistä, tokaisi
eukko, -- istuitte jo siinä, kun minä tulin, ettekä mitään tehnyt,
kuinka teillä nyt niin kiire on? Ja minä voin odottaakin, minulla on
kudin. Hän otti kutimen esiin. Näin, että hän oli varustautunut minun
estelemisiäni vastaan. Kirjoitin siis hänen kirjeensä, jotta pääsisin
hänestä.

Ajattelin eukon lähdettyä kirjoittaa jotain "Satakuntaan", jota
lehteä silloin tilasin. Mutta siitä ei tullut silloin mitään.
Käsitin, että se olisi kuin laumasta erilleen joutuneen lampaan
määkiminen, joka ei muun lauman kulkua muuta.

Tiesin, että minä kansannaisena -- joka käsittää isänmaansa
valtiollisen aseman, sen oikeudet ja velvollisuudet ja niitä muistaen
rohkenee niihin koskettaa, -- myöskin olin täysin oikeutettu sen
tekemään. Mutta mikä oli valittava lähtökohdaksi?

-- On parasta, ajattelin, -- että luen jonkun psalmin; se viihdyttää
mieltäni, nyt en voi mitään ajatella.

Panin kynän pois, otin pyhän kirjan esiin ja rupesin lukemaan.
Se rauhoitti mieltäni ja lukiessani sain uuden aatteen. Minun ei
tarvinnut enää kysyä, mitä teen. Minulle selvisi, että kirjoitan
Turun ja Porin läänin maaherralle kirjeen.

Tavallisia alku- ja loppusanelmia lukuunottamatta koski sen sisällys
tietystikin suurta adressia. Lausuin julki tyytyväisyyteni siitä,
että kenraalikuvernööri oli itse tahtonut ottaa selkoa, onko
adressin takana todellakin _kansan ääni?_ Kerroin lyhyesti, että
Ville-kauppias oli koettanut estää adressin allekirjoittamista,
jopa Siperialla ihmisiä pelotellen. Hänen vasta-adressipuuhastaan
en maininnut mitään. Käsitin, ettei tämä sittenkään menisi
seurauksitta. En olisi halunnut tuosta hänen Siperia-jutustaankaan
puhua, mutta sehän paljasti ainakin vähän sitä hämärässä kiertävää
agiteerausliikettä, joka ei ruplia surkeillut.

Lopuksi pyysin, että maaherra huolehtisi siitä, että
kenraalikuvernööri saisi tiedon tästä ja varsinkin siitä, että hyvin
monet olivat pahoillaan, etteivät tietäneet allekirjoituksesta,
ennenkuin se jo oli suoritettu ja adressi lähetetty. Sentähden, jos
olisi mahdollista, pitäisi adressin allekirjoitusta vielä jatkaa; se
olisi todistuksena Suomen kansan uskollisuudesta ja luottamuksesta
hallitsijaansa kohtaan.

Konseptin kirjoitettuani kiiruhdin lähellä olevaan postitoimistoon.
Oli jo myöhäinen ilta. Sain siellä tiedon että posti pidetään auki
kello kahteentoista. Neljännestä vailla 12 lähdin kirjeineni sinne
ja ystävällinen neiti sanoi hymyillen: -- Kirjeenne lähtee nyt heti
matkaan.

Muutamia päiviä tämän jälkeen tuli se yllätys, että kirjeeni oli
"Nya Pressenissä" painettuna. Tämä oli enemmän kuin olin rohjennut
toivoakaan, sillä ymmärsin, että se herättäisi vastakaikua koko
maassa. Toisena päivänä toi posti "Suomettaren", jossa oli käännös
siitä, ja sitten niin ruotsinkieliset kuin suomenkielisetkin lehdet
ottivat sen palstoilleen tai kertoivat siitä. Kaikki tapahtui samalla
viikolla. Mutta sitten seurasi heti toinen kohtaus tässä näytöksessä.

Kun Ville-kauppias oli "Satakunnasta" lukenut kirjeeni, äkämystyi hän
siitä ja kirjoitti pitkän "Vastine"-nimisen puolustuskirjeen lehteen.
"Suomettareen" hän lähetti vielä pitemmän vastineen.

Jos sivuutamme hänen mielenpurkauksensa, sisälsi se minua vastaan
kohdistetun syytöksen siitä, että, kuten hän väitti, olin loukannut
hänen kunniaansa valheellisesti kertomalla kuvernöörille ja
sanomalehdissä, että hän oli uhannut ihmisiä Siperialla ja että olin
muka tehnyt sen nimettömästi. Näistä uhkasi hän nyt minua käräjillä,
sakolla, edesvastuulla ym., niinikään hän vaati, että julkaisen
nimeni sanomalehdessä vaikka hän sen muka muutenkin tietää. Ja miksi
ei olisi tietänytkin.

Mutta ymmärtäähän jokainen järkevä ihminen, etten minä ollut
voinut kirjoittaa kuvernöörille (kenraali Vilhem von Kraemerille)
nimetöntä kirjettä. Siinä oli ollut täydellinen allekirjoitus, vaikka
herra kenraali hienosti sivistyneenä miehenä poisti siitä nimen
jättäen ainoastaan "arvonimen" _En folkets kvinna (kansannainen)_,
joksi allekirjoituksessa olin itseni ilmoittanut. Ja enhän tätä
kirjoitustani ollut salassa pidettäväksi aikonutkaan, koska
kuvernöörin välityksellä pyysin sen saattamista kenraalikuvernöörin
tietoon.

Tämä julkinen syytös vaati minun puoleltani vastausta. Sitä en
kuitenkaan kohta ensi päivinä voinut antaa. Kirkonkylässä, jossa
kaikki oli tapahtunut, oltiin nyt vallan tietämättömiä asiasta.
Sentähden täytyi hankkia tietoja sivukylistä. Näin kului aikaa viikon
päivät.

Ehkäpä tämä vastauksen viivästyminen vaikutti erääseen seikkailuun,
johon nähtävästi kauppiaan syytöskirje oli antanut aiheen. Tämä
ennätti tapahtua ennenkuin lehteen painettu vastaus tuohon hänen
kirjeeseensä ehti saapua Porista. Kerron senkin.

       *       *       *       *       *

Oli kylmä maaliskuun aamu, kello oli 8. Joku tuli hätäisesti eteiseen
ja naputti ovelle.

Avasin nopeasti oven. Sisään astui rouva Aini Norrgård. Hän oli
juossut ja sai tuskin puhutuksi. Näin että hän oli hämmästyksissään.

-- Älkää pelästykö, sanoi hän, -- minulle puhui juuri ruununvouti
Porista. Hän kysyi: -- tunnetteko sitä henkilöä joka on kirjoittanut
kenraali Kraemerille Nya Pressenissä olleen kirjeen? -- Tunnen
kyllä, vastasin. -- Olkaa hyvä ja antakaa hänelle tieto, että kaksi
santarmia on lähetetty Turusta hänen luokseen. Ne ovat jo lähteneet
Porista, mutta poikkeavat nimismiehen luokse. Kuvernööri lähetti
sähkösanoman ruununvoudille ja käski antaa minulle tiedon, koska hän
arvasi minun tuntevan henkilön. Mutta mitä nyt teette? kysyi hän. --
Olen itsekin niin hämmästynyt, etten osaa mitään neuvoa antaa.

-- En minä tee mitään, vastasin. -- Suljen oveni ja lähden etäämmäksi
kylään, en usko, että ne sentään lukkoja rikkovat. En heitä tässä
rupea vartomaan, kai ne veisivät ja sekoittaisivat kumminkin kaiken,
missä mustaa on valkoisella. En jää odottamaan.

Kiitin tätä rakasta ystävääni ja hän lähti luotani hyväksyen
minun mielipiteeni. Lähdin kävelemään pohjoisrannalle päin,
menin Kuuselaan. Kun siellä kerroin matkani tarkoituksen tutulle
talonväelle, kehotti minua niin isäntä kuin emäntäkin viipymään
heillä, siksi kunnes saadaan kuulla kylästä santarmien matkasta.
Mutta minä en siihen oikein tyytynyt. Kun isäntä huomasi, että
tietämättömyys painoi mieltäni, sanoi hän: -- Kyllä minä menen tästä
vähän asialle puotiin, siellä kyllä jotakin kuulen. Alkoi olla
iltapuoli, kun hän lähti kävelemään.

Parin, kolmen tunnin kuluttua isäntä saapui takaisin. Hän kertoi,
että Uudellakoululla oli ollut tuli irti, kun hän saapui sen
kohdalle, mutta se oli saatu sammumaan. Kansaa oli palopaikalla
paljon koolla ja oli ollut puhetta santarmeistakin. Hänen kyselyynsä,
mitä varten ne kulkivat, ei kukaan tietänyt vastata muuta kuin että
ne olivat jo lähteneet. Niin lähdin minäkin kohti kotiani tuota
virstan matkaa kävelemään.

       *       *       *       *       *

Ensi päivinä tämän jälkeen oli paljon puhetta santarmeista, joiden
matkan tarkoituksesta ei kellään ollut tietoa. Kestikievari W.
Näsiltä he olivat tiedustelleet kylän venäläissyntyistä kauppiasta ja
lähteneet sitten puotia kohti.

Santarmien kysyessä kauppiasta antoi rouva heille tiedon, että
kauppias oli eilen illalla lähtenyt veljensä kanssa Tampereelle. Ja
santarmit lähtivät sen tiedon saatuaan matkoihinsa. Rouva, joka ei
edeltä tietänyt tuommoisia vieraita tulevan, oli niin hämillään,
ettei huomannut kysyä santarmien matkan syytä. Ja asia jäi sentähden
pimeyteen. Tuskinpa santarmitkaan puodista lähtiessään tiesivät,
etteivät olleet käyneetkään määräpaikalla.

Oliko tämä nyt sattuma, että kauppias juuri siksi päiväksi, jona
santarmit saapuivat oli tullut matkustaneeksi pois? Ei. Olen aina
uskonut, että Jumalan henki oli johtanut asian niin, sillä minun
sieluni huusi hartaasti apua, ja Jumala kuuli rukoukseni.

Maamme kohtalo minua huolestutti.

Kiiruhdin nyt kirjoittamaan vastausta kauppiaan "Vastineeseen". Olin
jo saanut todistajista tiedon ja puhutellut nimismiestäkin.

Vastustajani pitkä henkilökohtainen arvostelu minusta ei
mielestäni ansainnut mitään vastausta ja siirryin siis heti
käräjäkäyntiuhkaukseen ja ilmoitin, että olin siltä varalta antanut
pitäjämme nimismiehelle neljän todistajan nimet. Nimeni lupasin
julkaista vasta kun suuri yleisö sitä vaatii; toistaiseksi piirrän
edelleen _"Kansannainen"_.

Santarmien käytyä Merikarvialla saapui sinne myös muuan toinen
lähetti, nimittäin turkulainen salapoliisi. Hän oli kestikievarille
kertonut saapuneensa maaherran lähettämänä tiedustelemaan santarmien
matkasta tänne. Mutta kun hän sai kuulla, että heidän matkansa oli
ollut tulokseton, matkusti hänkin takaisin Turkuun.

Mitään selitystä santarmien matkan tarkoituksesta ei saatu. Oltiin
varsin hiljaa siitä, ketä se koski. Taisipa useakin kohdistaa sen
itseensä.

       *       *       *       *       *

Oli jo pääsiäinen. Valtiopäivämiehet olivat matkustaneet koteihinsa
pääsiäislomalle.

Rovasti pistäytyi minua tervehtimään.

Kun oli joitakin uutisia molemmin puolin kerrottu, sanoi hän: --
Teillä on täällä Merikarvialla ollut santarmejakin, olen kuullut.
Mitä ne täällä tekivät?

-- Ei mitään.

-- Minä tunnen jo koko asian. Ettekö pelännyt kovin kun saitte tiedon
siitä? Rouva Norrgård kertoi eilen minulle käyneensä täällä.

-- En pahoin pelännyt, jätin kaikki Jumalan haltuun. Sitten kerroin
hänelle tarkasti koko seikkailun.

-- Mutta se eniten kiinostaa minua, mistä Turun maaherra tiesi
antaa minulle tiedon santarmien tulosta. Myönnän, että se on oikein
jännittänyt minua. En usko kenraali Kraemerin olevan santarmieverstin
kanssa missään tekemisissä.

-- Eipä suinkaan. Mutta suomalaisilla on myöskin salapoliisinsa, eikä
ainoastaan venäläisillä.

-- Tietysti, mutta eihän turkulainen salapoliisi voi käydä
santarmieverstin luona tietoja keräämässä.

-- Ei se ole Turussa tapahtunutkaan, vaan Helsingissä, sanoi hän
hymyillen.

-- Helsingissäkö? Silloin sen on täytynyt tapahtua
kenraalikuvernöörin luona.

-- Siellä se onkin tapahtunut.

-- Kansliassa?

-- On paras, että puhun teille koko asian, sanoi rovasti -- tiedän,
että voitte tarvittaessa vaieta. Ja onhan se oma asiannekin. Se on
painuva kiinteästi mieleenne.

Kiitin häntä ja hän kertoi miten santarmien matka oli
tullut muutamien tuttujen valtiopäivämiesten tietoon erään
kenraalikuvernöörin kielenkääntäjän välityksellä ja mihin
varokeinoihin oli sen johdosta ryhdytty. -- Pidimme, sanoi rovasti
Heman, -- pienen neuvottelun. Meillä oli kiire, istunnon piti pian
alkaa. Päätettiin lähettää sähkösanoma maaherralle Turkuun, että hän
tietäisi ryhtyä tarpeellisiin toimiin. Panimme kukin 5 mk kasaan
ja sähkötimme. Sitten alkoi heti istunto. Useita kertoja me siitä
vielä keskustelimme. Otaksuimme, että santarmit lähetetään uudestaan
Merikarvialle. Se herätti meissä yleistä levottomuutta, että
"kansannaisen" vastaus kauppiaan uhkaavaan kirjeeseen viipyi. Mutta
kun se sitten saapui evästettynä tiedolla neljästä todistajasta, niin
käsitti meistä jokainen, että _se_ kysymys oli ratkaistu. Tätä tietoa
odottaessamme olimme päättäneet heti lähettää teidät Tukholmaan,
muka silmien parannukselle. Siellä olisimme kyllä pitäneet teistä
huolen. Mutta parempi on, ettei teidän tarvitse isänmaata jättää. Kun
elätte hiljaisuudessa, kansannaisena, ei teitä ylempänä huomatakaan.
Ja voitte siten vielä edelleen jatkaa työtänne, lopetti rovasti.
Minulle on tämä pieni kohtaus elämässäni ollut suuriarvoinen muisto,
sillä sain siinä tilaisuuden ilmaista näkyvällä tavalla isänmaallista
tunnettani ja mielialaani ja olla siten kortena keossa.



7.

KALEVALA-TUTKIMUKSIA


Olen jo aikaisemmin maininnut, että vanha rouva Bergelin tutustutti
minut jo aivan pienenä tyttönä Kalevalan runoihin, jotka hän osasi
melkein kaikki ulkoa. Hänen muistissaan oli sitäpaitsi säilynyt monia
toisintoja suomalaisista kansanrunoelmista ja kansantarinoista.
Nämä kaikki olivat erittäin haluttua joutohetkien huvitusta ja
kiinnittivät harrastukseni pysyväisesti kansan runotuotteiden
tutkimiseen. Vaikkei minulla ollutkaan mitään kirjallisia apukeinoja
käytettävänäni, olen pitkin elämääni tehnyt havaintoja kansan
keskuudessa vielä tavattavista taioista, loitsuista ym. Sen verran
olen myöskin voinut seurata tieteellistä työtä tällä alalla,
että olen tutustunut väittelyyn, jota oppineiden kesken on käyty
sampomyllyn alkuperästä, olenpa siitä muodostanut oman itsenäisen
ajatuksenikin niiden tietojen perusteella, mitä olen itselleni
hankkinut. Koska tutkielmani _Sampo, onnenrasia, eli yleinen
myötäpäiväisyys_ yhä vielä on painamatta eikä ole varmaa, tuleeko sen
sisältö muulla tavoin tunnetuksi, kerron tässä sen tärkeimmät kohdat.

Olin kasvava tyttö, kun isävainajani Juho Ahlrot kerran kertoi
kummallisesta hirveän suuresta _vaskisesta vakasta_, jonka Kalevan
miehet ryöstivät pohjoisesta. Siinä oli kirjokansi ja sen laidassa
kolme myllyä, jauhomylly, suolamylly ja rahamylly. Kun minä kerran
vuosikymmeniä jälkeenpäin kysyin isältä taas tuota tarua _Sammosta_,
ei hän tietänyt siitä mitään. Mutta kun puhuin jauho-, suola- ja
rahamyllyistä, muisti hän sen heti ja sanoi:

-- _Vakka_ se oli! En minä mistään sammosta ole puhunut, _vakasta_
minä puhuin, kauhean suuresta vakasta. Sitten hän toisti kertomuksen
ja puhui sen _juuristakin_, jotka Lemminkäinen kynti niin suurella
härällä, että sen oli "syltä silmien väliä."

Rouva Bergelinin äiti oli myöskin selittänyt, että taikakalu, jota
nimitettiin noitarummuksi, oli oikeastaan _onnenrasia_ eli vakkanen.
Hän oli nuorena nähnytkin sellaisen eräällä vanhalla ukolla, joka
oli tuonut sen Lapista. Se oli noin kuusi korttelia pitkä puinen
vakka. Kansi oli koristettu noitamerkeillä. Mutta sampo oli ollut
vaskinen ja kovin suuri. Vieläkin eräs suusanallinen todistus: Olin
muutamana talvipäivänä nuoruuteni aikaan erään vanhan naisen, Maria
Paulakankaan eli Villon luona. Hän puhui minulle _onnen rasiasta_. --
Kysyin minkälainen se oli.

-- En minä tiedä, vastasi hän, -- en minä ole sitä nähnyt, mutta
äitivainajani puhui siitä. Eikä hänkään ollut sitä nähnyt. Mutta
sillä _tehtiin onnea:_ vaimo-onnea, elukanonnea ja kaikenmoista
onnea. Siltä kysyttiin ja se vastasi. En minä tiedä kuinka se
vastasi, mahtoiko äitikään tietää.

Kuten näette, oli kaikilla minun tietomiehilläni sammosta se käsitys,
että se oli vakka, rasia eli lipas, miksi kielimurre sitä sitten
nimittäneekin, ja että sillä _tehtiin onnea_. Tämä käsitys vakiintui
minussakin alustapitäen, eivätkä oppineiden monet vastakkaiset
todistelut ja arvelut ole sitä horjuttaneet.

Seuratessani ruotsinkielisistä sanomalehdistä kiistaa sampo-nimen
alkuperästä ihmettelin suuresti, etteivät oppineet kielimiehet ja
tutkijat huomanneet selitystä, joka oli luonnollisin ja läheisin:
että sampomylly oli jonkinlainen rasia eli lipas kuten minulle oli jo
lapsena selitetty. _Sampo_-kysymys askarteli aivoissani lakkaamatta,
olihan aihe niin mielenkiintoinen. Sattui sitten pieni tapaus, joka
antoi sille uutta virikettä.

Naapurimme Rosnell korjasi muutamana keväänä aitaa lähellä
asuntoamme. Hän teki sen siten, että katkaisi vanhan aidan suoraan
poikki, löi parin seipäitä aidanpään kylkeen ja aloitti siitä uuden
siten, että aita tuli siltä kohdalta kaksinkertaiseksi. Tuollainen
jatkos pinta-aidassa on verrattain harvinainen. Minä kummeksuin sitä,
se rumensi mielestäni aitaa, joka muuten olisi tyydyttänyt silmääni.
Kun isäni kesällä tuli pihanurmea niittämään, menin hänen luokseen ja
sanoin:

-- Isä, minkä vuoksi tuossa aidassa tuommoinen jatkos on?

-- Siinä on sammas. Isä tikkusi viikatettaan.

-- Mikä sammas? Luulin maassa olevan maanmittarin sampaan ja
ajattelin, mitäpä se aitaan vaikuttaisi.

-- Semmoinen jatkos sanotaan sampaaksi.

-- Mutta minkä vuoksi siinä sammas on?

-- Senvuoksi kun _vakassakin_ on sammas.

-- Vakassa? Missä siinä sammas on?

-- Etkö sinä vielä tiedä, miten vakka on tehty? isä hymyili. Vakka on
sampaaseen tehty.

-- En minä vieläkään käsitä.

Isä oli huvittunut. Hän pisti viikatteen kärjen kainaloonsa, pani
"tikun" taskuunsa ja laski sitten vasemman kätensä oikean käden
ulkopuolelle siten että toisen käden sormet sattuivat toisen käden
sormen juurille. -- Katsos nyt, tämä on sammas, näin on vakka tehty.

-- Näin? Minä asetin oikean käteni vasemman taakse.

-- Ei se nyt ole oikein, sanoi isä.

-- Miksi ei?

Laske vasen käsi takapuolelle, niinkuin minunkin on. -- Minä nauroin.
Onko silläkin eroa?

-- On kai, että jatkos tulee _myötäpäiväinen_. Ei vakkaa ole ikinä
tehty vastapäivään.

-- Mistä sen voitte tietää? sanoin epäillen. -- Ehkäpä joku on
tehnyt. Mahdoton sitä on tietää.

-- Tiedän minä sen, sanoi isä päättävästi, -- sen olen aina kuullut,
ettei se taida _vakkaa tehdä_, joka sen vastapäivää tekee, ei se ole
sitten enää _vakka_, vaan joku muu kampssu eli kalu. _Vakka_ on aina
tehty _myötäpäivään_ ja tehdään niin vastakin.

Isä rupesi niittämään. Minä kiitin häntä selityksestä ja juoksin
sisään.

_Sammas, sampo_, vaikka _sampaaseen_ tehty -- valtasivat ajatukseni
ommellessani. _Liite, liitos, salvos, salvoksesta, sammas,
sampaaseen, sampo_. Miksei Sampoakin sanottaisi sammoksi sentähden,
että se on sampaaseen tehty? Se on siis lipas eli vakka, kuten vanha
täti oli kertonut.

Sampo-aate jäi minussa uinumaan pitkiksi ajoiksi, vanhat tarut
unohtuivat elämän taistelussa yhä enemmän ja enemmän, vaikka väliin
ajatukseni kaipauksella palasi takaisin aikaan, jolloin olin uskonut
sammon todella olleen olemassa -- niinkuin rakastettu kertojanikin
oli uskonut.

Jouduin sitten Ruovedelle. Siellä metsäseudun yksinäisyydessä luin
kaikkea mikä sattui käsiini. Suomen Kuvalehdessä 1874 n:ssa 262
oli kirjoitus lappalaisten noitarummusta. Se palautti mieleeni
entiset sampomietteeni. Sitäpaitsi kertoi eräs ruoveteläinen vaimo,
Riikka Tarkka, noidasta, joka oli kulkenut paikkakunnalta toiselle
_tehden onnea_. Se tapahtui näin: Seula pantiin syrjälleen ja siihen
alilaidalle virsikirja. Seulan laitaan ripustettiin kultasormus,
jolla joku pariskunta oli vihitty, hopearaha ym. _pyöreitä_ esineitä
(kuvasivat luultavasti myllyjä.) Seulan ylälaitaan pistettiin
keritsimet kärjistään kiinni siten, että kun keritsimien mutkasta
nostettiin, niin seula jäi riippumaan. Sitten otti se, jolle onnea
tehtiin, keritsimien mutkan peukalon ja etusormen väliin niinkuin
rautapuntaria pidetään ja niin huokeasti, että keritsimet pääsivät
liikkumaan. Sitten teki noita kaikenlaisia ristikysymyksiä seulalle,
muistuttaen alinomaan: sano totuus. Seula vastasi myötäpäivään tai
vastapäivään. Seula oli _sampaaseen_ tehty. _Kirja_ oli olevinaan
_kirjokansi_. Kansa ei tällä seuduin tuntenut kirjo-sanaa, vaan luuli
sen olevan kirjan, -- pyhän virsikirjan. Perusaate: kehä -- sammas,
myötäpäiväisyys esiintyy tässä selvästi.

Ollessani Kullaalla Leinebergin tehtaan kaupanhoitajana v. 1888
sain kuulla siellä eräältä suutarilta, että hänen isänsä, torppari
Hällfors (kotoisin Huittisista) oli jutellut, että Huittisissa oli
ollut tapana pääsiäisyöksi panna iso rasiankansi suulleen pöydälle ja
asettaa sen päälle laitojen viereen pieniin kasoihin neljä jyvälajia:
ruista, ohraa, vehnää ja kauraa, muka niille kasvua tuottamaan.

Eikö siis itsestään synny ajatus että rasian muoto, kehä sampaineen,
ei ole ainoastaan ollut _onnea tuottava_, vaan että se kansan
käsityksen mukaan on ollut _välttämätön_ ehto onnen saavuttamiseksi
eli sen välilliseksi johtamiseksi määrättyyn suuntaan? Näin minä
asian käsitän.

_Noitarumpu_ oli vain pilkkanimi _onnenrasialle_ -- sammon
jälkikuvalle. Kerronpa vielä esimerkkejä _myötäpäiväisyydestäkin_.

Kun hiuspyörylässä hiukset kasvavat myötäpäivään, tietää se onnea.
Jos jollakin on tällainen pyörylä otsalla, päälaella ja niskassa,
niin hän on oikea onnen helmalapsi.

Merikarvialaiset kertovat, että Kaasmannin Vappu, joka oli Hämeestä
kotoisin, veti aina kylään tai metsälle lähtiessän päällimmäisen
hameensa helman _vasemman_ olkansa yli. Hame muodosti kehän ja
vasemmalle eli myötäpäivän puolelle vedettynä se _otti onnea_ ja
suojeli samalla omistajansa kaikelta vastaan tulevalta pahalta.

Vanha Saara Villo selitti että miesten vaatteetkin samasta syystä
napitetaan vasemmalta oikealle: -- Mutta ei ryssät näy ymmärtävän
asiaa, koska panevat vaatteensa kiinni oikealta.

-- Oikea ulosantaa, vasen vastaan ottaa. Kun tuuli kääntyy
myötäpäivään, sanovat kalastajat, tulee pysyvä ilma, kun se
vastapäivään kääntyy, niin se heittää pian takaisin ja sitten tulee
myrsky ja sade.

Muutamia vuosia sitten -- muistaakseni 1895 -- juttelin
edellämainitun Saara Villon tyttären, Maija Villon kanssa _onnen
tekemisestä_. Saara Villo oli sangen omituinen, salaperäinen ja
taika-uskoinen ja pelkäsi aina noitumista. Hänessä oli piintynyt usko
haltioihin ja sen semmoisiin, hänestä oli kaikki _tenhollista_. --
Kyllä maar _onnea_ onkin _tehty_, olen minä siitä kuullut. Mutta en
tiedä miten se tapahtui. Otin puheeksi haltiat. Sanoin väitettävän,
että huoneellekin tulee haltia silloin kun hirsikerta lasketaan. --
Niin sanotaan, vastasi hän, -- ja kyllä maar sen ymmärtääkin, että se
silloin jo tulee, kun _kehä tulee eheäksi_. Joka kehällä on haltia.

Onkos tuolla ratillakin haltia? sanoi talon emäntä osoittaen seinällä
riippuvaa rattia. -- On kyllä silläkin, vastasi Saara, -- mutta se on
vaan sitten semmoinen, kuin se on, ei suinkaan se suuri ole.

-- Ei suinkaan _sormuksen_ haltia sitten taida olla iso? sanoi emäntä
kierittäin sormusta sormessaan, kyllä kai se on hyvin mitätön. -- Ei
se iso ole, mutta ei senvuoksi mitätön ole, ei niin pidä sanomankaan.
En minä muun vihkisormuksen haltiaa tiedä, jos se niin mikään on,
mutta _vihkisormuksen_, kyllä, kyllä se kumminkin joku _on_, koska se
_voi_. -- Mitä se voi? kysyi emäntä. -- Voi se varjella vaimon, joka
makaa lapsivuoteessa, ettei siihen pysty mitkään noitumiset taikka
pahain ihmisten lähetykset. Sitä se voi, kun se on vihkimisellä
pyhitetty. -- Eikä niin hullua olekaan, joka tietää vähänkin enemmän
kuin leipänsä palan, että lainasormuksella vihille menee, niinkuin
kuuluu joku köyhä tekevän, mutta kyllä sen katua saa. Sormus käy
ympäri koko ihmisen. -- Koko ihmisen? -- Niin, siitä kohdasta, missä
se on, nim. sormesta. Sentähden se voi varjella koko ihmisen.

-- Mutta eikös siinä pitäisi olla sammas myös?

-- Kyllä maar siinä sammas onkin, vastasi Saara, -- koska se on
juoteltu päät yhteen. Ei sormusta valeta, kultasormusta. Taotaan se.
Ja kuka sen tietää, kuinka ne takoo päät toisiinsa kiinni, kun se
juotetaan. Kyllä se sampaan tekee sekin.

-- Olen kuullut, sanoin asian jatkoksi, että kolmikulmaisella
lautakorkallakin on haltia.

-- On kyllä ja hyvä haltia onkin, ei se huono olekaan, sanoi Saara
vakuuttavalla äänellä.

-- Ei suinkaan se sentään niin hyvä ole, kuin huoneella on?

-- On se parempikin -- kun se vaan on oikein tehty.

-- Minkä vuoksi se parempi olisi?

-- Kun se on _kolmikulmainen_, niin kyllä se on parempi. Kehä ja
kolmikulmio myötäpäivään rakennettuina tekevät onnea.

-- Ei koskaan pidä lähteä kotoa vastapäivään varoitti vanha Tuhtin
Kaisa, joka kävi tätieni luona aputöissä. -- Katsos vanhoja peltoja,
niin näet, kuinka niissäkin on koetettu viedä peltoa kiven ympäri
päivän puolta, jos vaan on sopinut. Ei juuri paljon ole viety
peltoa etelän puolella sarassa niin, että kivi olisi tehnyt loven
saran reunaan, vaan peltoa on viety kiven ympäri, että se on jäänyt
kokonaan kehän sisälle. Ei kukaan ole tahtonut jättää kiveä saran
syrjään, että pelto _jäisi auki_ siitä ja tekisi kierron kiven ympäri
yön puolelta, sillä se veisi kasvuvoiman ulos pellosta.

-- Muista vielä: jos joku tulee tiellä kohdallesi, niin älä laske
häntä ohitsesi vasemmalta eli myötäpäivän puolelta, sillä hän vie
silloin onnesi. Vastaantulijalta voi ottaa myötäpäivän, vaikka hän
sen puolelta meneekin, kun kääntää samassa vasemmalle ympäri ja
sanoo: -- Ojelu oma myötäpäivään, vainolaisen vastapäivään.

-- Ja jos sinun sopii, kun menet asialle kylään, niin tule toista
tietä kotiin myötäpäivään. Se tekee onnea, kun kulkee kehälle. Mitä
suurempi kehä, sen parempi onni.

       *       *       *       *       *

Riittäkööt nämä vanhat muistot kuvamaan kansan taikauskoisia
käsityksiä, jotka viittaavat tähtitaivaan alkuperäisiin
liikuntoihin ja siten kuvastavat luonnonkannalla elävän ihmisen
runollista mielikuvitusta ja uskoa salaperäisiin kohtalonvoimiin.
Sampotutkimukseni yhteydessä tulin kuulleeksi yhtä ja toista muutakin
taikuutta. Usein oli tietojen saanti hyvin vaikeata, sillä tietäjä
pelkää "sanojen" menettävän tehonsa, jos ne ilmaisee arvottomalle.
Vain antautumalla _uskovaksi_ kuulijaksi onnistui minunkin pelastaa
taikatieto ikuisesta unholasta. Niitä kerätessäni on minulla ollut
hyvä tilaisuus nähdä syvemmälle kansan sielun hämäriin kätköihin
kuin tavallisessa seurustelussa on mahdollista, sillä sulkeehan
luonnonlapsi vaistomaisesti pyhimpänsä vieraan silmältä. Kun olen
tutustunut alhaisempiin taikauskoisiin käsitystapoihin, on toisaalta
ilmoitetun uskonnon ylevyys sitä kirkkaammin loistanut vastaani
pyhästä kirjasta.

       *       *       *       *       *

_Jumala_ ja _isänmaa_, siinä ne kaksi soihtua, jotka ovat valaisseet
pitkää ja usein vaivalloista elämänpolkuani. Onhan se itse ulottunut
melkein vuosisadan päästä päähän -- ihmeellisimmän vuosisadan
isänmaani historiassa -- ja sukumuistot samoinkuin tuulevaisuusnäyt
ovat sille varanneet tilaa kauas aikojen taakse, joten voinen
kiitollisena tunnustaa eläneeni rakassisältöisen elämän. Päättäköön
nämä muistelmani runo, joka ilmaisee sydämeni harrasta, eliniän
kestävää rakkautta maatani ja kansaani kohtaan.

    YHDYSSIDE

    Huminassa havumetsän,
    Kohinassa kuusosen,
    Suhinassa leyhän lehdon,
    Porinassa purosen

    Minä mieluisimmin viihdyn,
    Siellä kuulen kuiskehen,
    Salakielen sanattoman,
    Vait, ma tiedän, tunnen sen.

    Tiedän mitä metsä haastaa,
    Puron puheen käsitän.
    Mitä lehto lausuelee
    Sen mä sulle selitän.

    Näinhän haastaa havumetsä,
    Näinhän lehto lausuvi:
    "Juuri mun on isänmaassa,
    josta neste nousevi.

    Runko kasvaa korkeana,
    Latva leijuu ilmassa,
    Lintuparvi livertävä
    Sille kielii kilvassa.

    Eloni on sulle suoja
    Hallan käydess' harmajan.
    Huoneen, lämmön, tuen tuoja
    Kuoltuani olla saan.

    Ikinä en isänmaasta
    Eläissäni eriä,
    Minne menen, kunne kuljen,
    Henki, juuri tänne jää."

    Puro näinhän puhelevi:
    "Vaikka pieni puro vaan,
    Kahden suuren veden välill'
    Yhdysside olla saan.

    Isänmaata virvoitellen
    Kukan, ruohon kostutan.
    Lintu, eläin, ihminenkin
    Janonsa saa sammumaan."

           -- -- --

    Oi, jos juurtuisin kuin metsä
    Isänmaahan minäkin,
    Hyödyllinen kuni kuusi
    Kuoltuani vieläkin!

    Jospa niinkuin puro oisin
    Yhdysside yhä vain:
    Viileä ja virvoittava,
    Elon kalliin kostuttain.

    Silloin elänyt mä oisin,
    Varhainkin jos kuolisin --
    Kyllä haudan mulle soisi
    Isänmaani kallihin.

    Merikarvian Ylikylässä 28.7.1917

                 _M. R--K._



MUISTELMIA NÄLKÄVUODELTA ELI TALVI 1867-68



1.


Eräänä päivänä syyspuolella 1867 tuli pitäjämme rovasti kotiini
tiedustelemaan, enkö siskoni kanssa tahtoisi lähteä Turkuun
hätäleivän tekoa oppimaan. Sitten meidät lähetettäisiin sitä omaan
sekä naapuriseurakuntiin opettamaan. Saisimme vapaan kyydin ja 28
markkaa kuussa palkkaa. Me suostuimmekin ehdotukseen ja pian olimme
matkalla Turkuun.

Aikomukseni ei ole puhua tuosta leivän valmistustoimesta enempää kuin
matkamme vaiheistakaan, sillä ne eivät kuulu näihin muistelmiini.
Olen tahtonut mainita siitä vain sen tähden, että me siten saimme
säästöön pienen pääoman, jolla ostimme jauhokulin ja aloitimme pienen
leipäkaupan suuren nälkätalven tullessa.

Minä, vanhin perheemme yhdeksästä lapsesta, olin kummitätini
kasvattina samassa kylässä. Kaksi nuorempaakin siskoa oli poissa
kotoa. Vanhempieni perhe oli siis kuitenkin kahdeksanhenkinen. Muuten
olimme kuin yhtä perhettä. Mitä yhdellä oli, sitä oli kaikilla, mitä
yhdeltä puuttui sitä puuttui kaikilta.

Syksyllä päätimme yhteisesti olla juomatta kahvia ja panna
ruisjauhoja sammal- ja olkileipään ainoastaan puolet -- aluksi
kuitenkin kaksi kolmasosaa, kunnes siihen totutaan -- muuten ei
leipä riitä yli talven, sillä vierasta työtä ei ollut saatavissa.
Kukapa nyt teettäisi mitään? Ja niin kävikin, ettemme koko talvena
saaneet mitään työansiota, vaikka ennen olimme tehneet käsitöitä
kautta seurakunnan ja edemmäksikin. Mutta leipää ostettiin sinä
talvena enemmän kuin voimme valmistaakaan. Usein vietiin kypsät jo
kuumana, kuivumaan ne eivät kerinneet, vaikka joka päivä leivottiin.
Ikävintä kuitenkin oli, että tahdottiin paljon velaksi, moni jätti
maksamattakin ja meidän vähäinen varastomme suli yhä pienemmäksi,
vaikka aluksi pienillä rahanlisäyksillä saimme sitä tuetuksi.

Voi niitä kurjia raukkoja, joita laumoittain kulki paikasta toiseen
tuona kovana nälkätalvena! Syksyllä jo tuli monihenkisiä perheitä
pohjoisesta. Kerrankin tuli tupaamme muuan vaimo, jolla oli kuusi
lasta, mies oli jäänyt kelkan luo tielle. Nuorin lapsista oli äidillä
kapalossa. Sen hän raukka oli synnyttänyt matkalla, se oli vasta
kahden viikon vanha. Kahta veti isä kelkassa, toiset juoksivat.

Minun kokoillessani vähän "vaatteen puolta" ja ruuan apua lapsille,
kysyi eräs heistä, noin neljän vuoden vanha pikku tyttö äidiltään.

-- Äitee, äitee onko tuo peitto? Hän osoitti sormellaan kirjavaa
matonkappaletta takan edessä.

-- Ei, lapsi, se on matto, vastasi äiti.

-- Mikä _matto?_ Mitä se siinä tekee? Voi kun se on korea!

-- Oo vaiti, käski äiti.

Tyttö olikin vähän aikaa vaiti ja miettivän näköinen. Sitten hän
sanoi äkkiä varmalla äänellä:

-- Mutta se on peitto, onpa se peitto.

-- Mistä sen tiedät, että se peitto on? kysyin minä, jota tytön
pakina huvitti.

-- Tiedän vain, kun se on peitto, vastasi tyttö, lasten tavoin
itsepintaisesti pitäen kiinni kerran päähänsä saamasta käsityksestä.

-- Oo nyt vaiti, käski äiti uudestaan väsyneellä äänellä.

-- Niin, mutta se on matto, minä sanoin.

-- Eipä, eipä, hoki tyttö.

-- Miksi ei, minä kysyin.

-- Kun se on niin korea, selitti tyttö.

-- Ottaisitkos sen peitoksesi? kysyin.

-- En, minä antaisin sen Pikulle, vastasi tyttö heti.

-- Voi tuota lasta! sanoi äiti tuskallisesti.

Minä otin sen rievuista kudotun uuden lattiamatonkappaleen ja sanoin
vaimolle:

-- Käärikää lapsi tähän, jotta se tarkenee, kun sillä on niin vähän
ympärillään.

-- Jumala teitä siunatkoon, sanoi vaimo, -- kun raskitte antaa noin
hyvän maton! Ja kyyneleet helmeilivät alas hänen kalpeita poskiansa.
-- Nyt ei Pikku kuole viluun.

Tyttö hyppeli iloissansa laulaen: -- Pikku sai uuden peiton, voi kuin
on korea peitto!

       *       *       *       *       *

Erään toisen perheen muistan niinikään. Vaimo, vanhanpuoleinen
nainen, oli sangen kipeän näköinen. Hän seisoi ovipielessä ja näytti
niin omituisesti murtuneelta. Minusta näytti siltä kuin tuo vaimo
olisi joskus nähnyt parempia, kenties paljonkin parempia päiviä.
En voinut tukahduttaa myötätuntoista uteliaisuuttani. Puhuttelin
häntä siis ruotsinkielellä, vaikka he suomeksi tervehtivät ja pyysin
istumaan. Hän nosti katseensa. Katsoin rauhallisesti häneen ja
uudistin sanani lisäten:

-- Te näytätte niin kipeältä.

Hän huokasi syvään, kiitti sitten kohteliaasti ja kävi istumaan.
Hän puhui sujuvasti ruotsia, mutta ei saanut paljoa puhutuksi
hengenahdistukselta, enkä tietysti minäkään tehnyt mitään kysymyksiä.

Mies, vaimo ja neljä lasta heitä oli. Heidän vaatteensa olivat
kunnollisesti paikatut, vaikka varsin huonot muuten. Vanhin tyttö oli
noin neljän-, viidentoista iässä. Hän puhui kauniisti ja säälivästi
äidilleen, eikä rumasti ja sopimattomasti, niinkuin "kulkevaiset"
useinkin tekevät. Mutta mies tiuskaili äreästi lapsille. Miehen ja
vaimon en kuullut mitään keskenään haastavan. _Hän_, mies, kiiruhti
lähtöä, kun he olivat syöneet. Mutta kun vaimo ei syönyt mitään, niin
kielsin heitä lähtemästä, koska minulla oli kahvipannu tulella äitiä
varten.

-- Ei se sitä nyt tarvitse, räyskäisi mies.

Vaimo istui ja yski, mutta ei sanonut sanaakaan, ei valittanutkaan.
Minä nuhtelin miestä ja houkuttelin samalla.

Hän murisi itsekseen ja kiroilikin vähän, mutta istui kuitenkin
odottamaan, kun hänellekin kupin lupasin, vaikka sanoinkin, että
"viinanmärkää kun olisi, niin parempaa tekisi."

Heidätkin mieron tie vei etelää kohti.

Laumoittain niitä silloin kulki, mutta eivät ne kaikki jättäneet yhtä
syviä jälkiä mieleen.

       *       *       *       *       *

Oli jo joulukin tullut. Siinä valmistimme illaksi pientä talouttamme
juhlakuntoon, kun ovesta tuli sisään nuorukainen, jykevä, lyhytläntä
miehen alku, noin kahdeksantoistavuotias. Tervehdyksestä kohta
kuulin, että hän oli pohjalainen. Yllään hänellä oli hyvät, melkein
uudet, vaikka karkeat sarkavaatteet. Minä kysyin siis asiaa, koska
hän ei näyttänyt avun tarpeessa olevan. Tosin hän teki alakuloisen
vaikutuksen, mutta se oli yleinen ominaisuus kaikilla silloin.

Hän seisoi nojaten ovipieleen ja piteli käsissään lakkia, jonka hän
hitaasti otti päästään ja puheli alakuloisesti, katkonaisin lausein.

-- Minä oon lähtenyt työn hakuhun, mutta ei tahdo saada missään. Eikä
nyt juhlaksi ollenkaan kukaan tahdo ottaa -- menisi vain pyhät, kai
sitä sitten... Kai sitä pitää mennä etelää kohden. Renkinä minä olin
menneen vuoden, mutta ei ne voineet enää pitää. Eikä palkkaakaan
sopinut saada, kun niin vähän tuli vuodentuloa, että meni kaikki
vaatteeseen. Laitoin nämä, jotka on ylläni, emäntä teki palkastani.
Nyt en tiedä mikä neuvoksi, en tahtoisi vaihtaa vaatteitani
huonompiinkaan, kun niissä on koko vuoden palkka, mutta kai täytyy
vaihtaa, jotta saisin ruokaa. Ei kehtaa kerjätäkään, kun voisi tehdä
työtä, kun olisi.

-- Älä vaatteitasi vaihda, minä sanoin, -- kyllä ne tarvitset tänä
kylmänä talvena.

-- Niin, ja ne tarjoavat niin vähän väliä vanhoista rievuista, ettei
sillä pääse mihinkään, kun raha on niin ahtaalla. Jo minä äsken olin
tuolla antaa, mutta en sentään vielä antanut.

-- Älä vaihda vaatteitasi, kyllä sen verran apua saat, että eteenpäin
pääset, ei nyt ole häpeä pyytää.

Minä annoin hänelle kappaleen limppua ja kaljaa tuoppiin. Oli
aamupuoli eikä ollut vielä ruokia valmiina.

-- Tule nyt tänne huomenna klo 12 aikaan niin saat ruokaa, nyt ei ole
vielä mitään keitettynä.

-- Kiitoksia, kyllä tätä tässä on! Ei tämä keitoksia kaipaa. Ja mitä
minä kahta kertaa yhteen paikkaan... Kyllä tätä tässä on.

-- Tule sinä huoleti huomenna. Jos menet muualle, niin kenties
antavat vastahakoisesti jouluruokiaan. Mutta illallista tänään ja
einettä huomenna kun saat jossakin muualla, niin tule sitten tänne
päivälliselle. Ja tottapa kirkossakin käyt?

-- Käyn maarian. Monet tuhannet kiitokset, kyllä minä tulen, sanoi
hän tyytyväisesti ja meni.

Joulupäivänä hän tuli klo 12. Minä olin kattanut hänelle pöydän jo
valmiiksi. Hupaista oli kuulla, kuinka hän sanoi, kun toin ruokaa
hänen eteensä: -- Kiitoksia, kyllä tätä tässä on, ja kehui ruokia
hyviksi, vaikka ei meillä suinkaan suurellista ollut, mutta olihan
kumminkin vähän jouluruokia valmistettu. Ja vielä syötyään hän sanoi:

-- Minä ajattelin kulkiessani, että missä minäkin oon jouluna? Ja
minkälainen joulu mullekin tulee? Ja nyt Jumala johdatti minut hyvien
ihmisten huoneeseen, kun oon syönyt niin hyviä ruokiakin, etten ole
koskaan ennen niin hyvää joulua pitänytkään. Kyllä minä sen nyt aina
muistan, kuinka Jumala tänäkin vuonna minun joulustani murheen piti!
Ja jääkää nyt Herran haltuun! Ja monet tuhannet kiitokset nyt teille,
suuri kiitos!

Kyynelsilmin puristi hän kättäni ja lähti jatkamaan mieron tietä.



2.


Oli sydäntalvi. Täti joka oli melkein alinomaa sairastanut, makasi
vuoteellaan ja ruikutti. Huone oli kylmä, sillä minä en ollut saanut
puita kotiin. Oli kyllä luvattu tuoda, mutta paljon lumentulon tähden
ei päästy metsään. Kujalla tupamme vieressä ulottui sitäpaitsi lumi
seipäitten tasalle, joten sinne ei voinut kukaan ajaa hevostansa.
Eikä peltojenkaan kautta olisi paljon lumen ja aitojen takia helpompi
päästä. Ei uskoisi kukaan, jolta tuollainen lumitalvi on jäänyt
kokematta, millaista on vastatuulella pakkasessa ja rajussa tuiskussa
kahlata kolme kyynärää korkeissa upottavissa kinoksissa! Siinä ei ole
muuta neuvoa kuin uiminen.

No niin, tänään yritin kotiin isän luokse.

-- Tarvitsisit selkääsi, sanoi äiti, kun astuin tupaan. -- Onko tämä
nyt ilma lähteä kahlaamaan? Entä jos olisit hukkunut lumeen. Katso
tuonne, kun ei navetan oveakaan näy, akkunasta puhumattakaan. Siinä
työn teimme, että saimme lehmälle ruokaa. Ja sinä lähdet kahlaamaan!

Äiti oli niitä kunnon vanhan ajan ihmisiä, jotka eivät "säästäneet
vitsaa", vaan "kurituksessa ja Herran nuhteessa" kasvattivat
lapsensa. Tietysti eivät sanat mitään senkaltaista nyt tarkoittaneet
minulle, täysi-ikäiselle. Päinvastoin ne ilmaisivat huolestuneen
äidin sydämen tunteen. Ja vaikka äiti lasten pieniä ollessa vireästi
käytti vitsaa, oli hän aina hellä ja äidillinen sitäkin tehdessään.
Ja hän pysyi lastensa parhaana ystävänä niiden isoksikin tultua.

-- Meidän puumme ovat loppuneet, vastasin minä äidille.

-- Eikö eilen tuotukaan? kysyi hän huolestuneena.

-- Ei, ja nyt on tullut kamalasti lunta lisää. Täti kuolee viluun,
minä olen jo polttanut kaikki.

-- Millä lailla sinne nyt saa puita? kysyi äiti isältä.

-- Ei teillä puita ole antaa pois, minä sanoin, -- mutta minulla
on itselläni parempi keino. Se iso koivu liiterin nurkan takana,
kaadetaan se. Kyllä minun tulee sääli sitä, mutta nyt ei auta. Ja
liiteri on hongista tehty ja likipitäen neljä syltä pitkä. Kun se
on edestä lahonnut, niin panemme sen poikki keskeltä. Ja laudoista,
jotka minulla on kaappia varten, saa lyödä etuseinän pystyyn, niistä
tulee kaksi mittaa. Nyt ensi hätään tulee jo puoli kattoakin maahan.
Mutta mistä saamme tuet seiniin, jotteivät läjään putoa sahattaessa?

-- Minulla on vähän rankoja, vastasi isä, -- minä menen katkaisemaan
niistä ja veistän pari semmoista, että saa naulata. Ota tuo kirves,
kyllä sillä saat kattoa irti aluksi. Ja mene nyt vaan edellä tädille
lämmittämään.

Hän meni ja minä lähdin takaisin tädin luo.

Jo loimotti minulla tuli pesässä, kun isä tuli laahaten veistämiänsä
puita ja aseita. Sitten alkoi työ. Ja pian oli meillä liiteri
lyhennettynä ja puita siinä, sekä kuivia että tuoreita.

Ankara oli sinä talvena työ hengen pitimeksi. Me kuuluimme kuitenkin
niihin, jotka tulivat paremmin toimeen. Niin, Luojalle kiitos, menipä
sentään sekin talvi!

       *       *       *       *       *

Kylässämme asui muuan kauppiaanleski. Hänen miesvainajansa oli ollut
kauppiaana eräässä kaupungissa, oli tehnyt vararikon ja kuollut.
Kaikki omaisuus oli myyty veloista. Tämä nainen oli keuhkotautinen ja
hänellä oli kolme pientä lasta elätettävänä. Hän oli hyvä ompelemaan
käsiompelua kun silloin maalla vielä melkein yksinomaan käytettiin.
Mutta nyt ei saanut työtä.

Eräänä päivänä tuli hän läpi kinosten kahlaten, vaikka oli kova
tuisku.

Minä ymmärsin heti, ettei sillä ilmalla kukaan lähtenyt ulos
mökistään muuta kuin hädän ahdistamana.

Hän oli vielä nuori, sirokasvuinen ja viehättävän kaunis henkevine
sinisilmineen ja kullanruskeine hiuksineen. Nyt hän oli niin kalpea
ja raukeannäköinen.

Minä tarjosin hänelle virvoketta, mitä oli, ja vähän ruokaakin. --
Olette kävelystä uupunut, tarvitsette virkistystä, sanoin.

Hän ei vastannut, mutta hänen huultensa omituisesta värähdyksestä,
kun hän niitä veti surulliseen hymyyn, näin että hän taisteli
sielussaan: hän olisi jotakin sanonut, mutta ei voinut.

Hänen puutteensa kyllä tiesin. Kukapa ei silloin olisi
tavallisissakin varoissa olevista ollut puutteessa. Mutta silloin ei
käynyt ottaminen lukuun puutetta. Hätää, yksinomaan hätää silloin
voitiin auttaa.

-- Miten lasten laita onkaan? ajattelin.

Hänen äänensä oli sumea, kuin olisi itku yhä ollut tulossa. En
tahtonut tehdä mitään kysymyksiä enää, kun hän oli sanonut lasten
"sentään terveitä" olevan. Hän oli minulle vielä siksi vieras, ettei
minun mielestäni sopinut kysyä, eikä minulla mielestäni ollut varaa
auttaa. -- Paras on, ajattelin siis, -- että itse otan selvän asiasta.

Hän sanoi meille jäähyväiset, mutta minä otin päällysvaatteen ylleni
sanoen, että tulen häntä saattamaan kotiin.

-- Matka on niin pitkä, esteli hän.

-- Minä kävelen mielelläni, vastasin, -- ja voin kyllä kahlata.
Lähtiessä pistin viitan alle paksun pehmeän ruisleivän. -- Minulla
oli näet sitä aina tädin varaksi. Sen ostin muka varastostamme
hänelle.

Ei yhtään ihmistä ollut liikkeellä, vinha tuuli tuiskutti lunta
ympärillemme.

Ovensa edessä tarjosi hän taaskin kättään sanoen: -- Pyytäisin teitä
sisään, mutta teille tulee pimeä, kun on tämmöinen ilma.

-- Kyllä minä osaan -- minä tulen teidän lapsianne katsomaan,
vastasin ja astuin sisään eteiseen.

Hän ei vastannut, vaan huoaten avasi minulle oven. Huone oli hyvin
hämärä. Hän otti viitan yltään ja astui eteenpäin.

Nuorin, kolmivuotias poika, meni heti äidin luo ja kuiskasi,
kuitenkin niin että sen kuulin:

-- Saitteko mitään?

Äidin ensi sanaa en kuullut, jonka hän suudellen pienokaistaan sanoi
hiljaa tämän korvaan, mutta siihen hän lisäsi vähän kovemmin: --
Kyllä äiti kertoo sitten.

-- Tässä on minulla pehmeä leipä lapsille, sanoin antaen leivän
hänelle.

-- Ai, Jeesus, leipää! huudahti viisivuotias poika, niin sydämellisen
iloisesti, että en voi sitä kuvailla. En milloinkaan unohda tuota
lapsen ääntä.

-- Jumala teitä siunatkoon, sanoi äiti leipää ottaessaan, ja hänen
äänensä vapisi liikutuksesta ja silmät täyttyivät kyynelistä. -- En
minä rohjennut pyytää, vaikka sillä mielellä lähdin, kun teillä on
sairaskin.

-- Oletteko kauankin ollut ilman leipää? kysyin nyt heti suoraan.

-- Kolme päivää, vastasi hän hiljaa.

-- Mutta millä olette eläneet?

-- Meillä on sentään ollut vähän perunoita, niitä olemme paistaneet
uunissa.

-- Ja suolavettä, sanoi poika.

-- Lähettäkää tyttärenne aamulla meille, kun tulee päivä, minä
noudan siksi pari leipää kotoa. Se on tosin vain hätäleipää, mutta
-- Jumalalle kiitos, että sitä edes on. Te ette saa itse tulla, te
olette liian heikko kulkemaan tämmöisellä säällä, mutta tyttö on
terve. Ja minä menen häntä vastaan ja vedän yli kinosten, kun ne
upottavat.

Tyttö, joka oli kahdeksan vuoden vanha, lupasi innokkaasti tulla.
Säälien lastaan, äiti teki vastaväitteitä ja luuli jaksavansa
aamulla. Päätökseksi kuitenkin tuli, että tyttö lähtee.

-- Sitten minä menen, sanoin -- pappilaan ja puhun siellä nuorelle
rouvalle, hän on niin hyväsydäminen, ehkäpä hänkin tietää jonkun
keinon teitä auttaa. Miksette ole mennyt sinne ja puhunut suoraan
hätäänne?

-- En minä ole rohjennut -- kyllä nyt tarvitsevia on -- ja minä olen
vieras. Jos saisin jotakin työtä ruuan edestä -- lapsille.

-- Sepä juuri. Kyllä nyt on työ ahtaalla. Mutta minä koetan puhua
puolestanne.

Aamulla kävi tyttö meillä. Kävin iltapäivällä pappilassa rouvan
puheilla. Hän oli heti valmis auttamaan mahdollisuuden mukaan. Hän
vei ensiksi ruokaa ilmaiseksi ja sitten vähän työtäkin.

Nuori rouva oli kirkkoherran tytär, joka oli jäänyt leskeksi ja
muuttanut lapsineen vanhempiensa luo.

Minuakin hän pyysi kutomaan pienen kankaan vaatteiksi lapsilleen.

Tupamme oli vanha ja rappeutunut eikä pitänyt hyvin lämmintä,
minkä vuoksi minun täytyi nousta yölläkin lämmittämään. Eräänä
aamuna varhain, kun tuli palaa leimusi pesässä valoa ja lämpöä
levittäen, kuulin jonkun hiljaa, juuri kuin pelokkaasti, naputtavan
ulko-ovelle. Kuuntelin hetken, oliko siellä ketään. Siihen aikaan ei
heti uskaltanut mennä ovea avaamaan, kun kulki kaikenmoisia huhuja
ryöstöistä ja varkauksista. Taaskin kuului hiljaista rapinaa ovella.
Menen eteiseen. -- Onko siellä kukaan oven takana? huudan.

-- On, vastaa vilusta värisevä lapsellinen ääni.

Tempaan oven auki, puolikasvuinen poika astuu sisään siitä, minä
suljen oven ja me menemme tupaan. Ulkona käy kylmä tuuli, oikein
vinkuva vihuri. Poika hytisee niin vilusta, ettei ensi kysymyksiini
voi vastata. Minä kuumennan kaljaa ja annan hänen juoda, jotta
lämpiäisi.

-- Mistä sinä olet?

-- Nakkilasta, vastasi hän muistaakseni.

-- Kuinka sinä näin varhain olet liikkeellä? kysyn sitten.

-- Tuolla oli niin kylmä tupa ja minun oli niin vilu, että nousin
katsomaan eikö valkeaa missään näkyisi. Sitten näin täältä tulen ja
lähdin tulemaan tänne. Mutta ei muualla kylässä vielä ylhäällä olla,
kuinka te niin aikaisin olette noussut? Hän katsoi kelloon seinällä.
-- Kello tulee vasta kolme.

-- Tupa oli niin kylmä, täytyi nousta lämmittämään.

Tämän sanottuani hankin hänelle vähän ruokaa, ja ilokseni näin
kuinka hartaasti hän siunasi syömään ruvetessaan, sekä kiitti eineen
loputtua.

-- Onko sinulla vanhempia? kysyin taaskin.

-- Ei. Isä kuoli, kun olin pieni, ja toista vuotta sitten kuoli
äitikin, kertoi poika surullisesti. Huoneetkin meillä oli omat,
ja lehmä, mutta ne myytiin kaikki, jotta äiti saatiin hautaan ja
hoitajanpalkka maksetuksi, kun äiti sairasti niin kauan. Hän sairasti
rintatautia ja täytyi olla hoitaja.

-- Kuinka vanha sinä olet?

-- Neljännellätoista.

-- Mikä nimesi on?

-- Eframi.

-- Tottapa sinä lukea osaat, Eframi? kysyin hetken vaitiolon jälkeen.

-- Osaan maar minä, luen jo kirjani ulkoa. Äitini on opettanut minun
lukemaan. Äiti luki ja veisasi aina itsekin, lisäsi hän syvään
huoaten.

-- Oletkos sitten kulkenut siitä saakka kun äiti kuoli?

Pojan olemuksessa oli jotain, joka todisti muuta, sen tähden tein
tämän kysymyksen. Hän oli kaunis, hienopiirteinen, hoikka poika.
Eikä hän ollut niin rohkean näköinen kuin kerjäläispojat, joilla
kerjääminen jo on ammattina, tavallisesti ovat, vaan ujosteleva ja
arka. Kun siinä liikuin takan edessä, väistyi hän aina nopeasti,
vaikka vakuutin, että ei hän ollut tiellä, vaan saisi lämmitellä.

Ei, minä kävin karjassa, vastasi hän kysymykseeni ja mainitsi erään
torpan nimen. Mutta kun tuli talvi, niin eivät he pitäneet enää, kun
tuli niin vähän ruokaa... Ja sitten isäntä käski mennä -- kerjuulle...

Viime sanat hän sanoi varsin hiljaa ja painoi päänsä alas.

Minä lohdutin häntä vakuuttaen, että Jumala antaa apuaan ja että tämä
on vain ohimenevää kurjuutta. -- Sinun, joka olet nuori ja kasvava,
sanoin, -- ei tarvitse kauan kerjätä, sinä vartut pian mieheksi.
Muista vain pitää Jumala silmäisi edessä, ettet tee mitään pahaa ja
ettei sinun sentähden huonosti käy.

-- Kuinka te puhutte kauniisti, juuri niinkuin minun äitini! Pojan
silmät kostuivat.

Kun minä pesin kasvojani ja kampasin hiuksiani, sanoi hän:

-- Kyllä minunkin kasvoni jo ovat kovin likaiset, ettekö antaisi
minun tuossa pestä? Ja pitäisi minun päätänikin kammata.

-- Kyllä sinä puhdastakin vettä saat, vastasin minä. Saippuan annan
sinulle omaksesi ja kamman etsin sinulle lujemman täältä laatikosta,
sen saat myöskin pitää.

-- Mutta lapsi, eikö sinulla ole paitaa? sanoin, kun näin hänen
ottaessaan riepua kaulastaan, että hänellä ei ollut mitään mekon
alla. Ja tuo mekkokin oli sisustamaton vuoriton naisen takki,
ristiraitaisesta puuvillakankaasta, kulunut ja ohut. -- Lapsiraukka,
miten sinussa on pysynyt henki, ettet ole kuollut viluun? Se on
melkein käsittämätöntä.

-- Minä olen juossut aina kovasti, ettei ole ollut niin vilu. Minä
olen niin hyvä juoksemaan.

Eivätkö ihmiset ole huomanneet, että sinulla ei ole paitaa.

-- Kyllä kai joku sen on nähnytkin, sanoi hän, -- mutta eivät ne ole
antaneet, kun pyytäjiä on niin monta. Enkä minä ole pyytänyt, vaan
olen ajatellut, että kyllä minä tarkenen, kun juoksen.

Vaikka siitä on niin pitkä aika kulunut, niin vieläkin pidän ihmeenä,
että siinä pojassa pysyi henki tuona kovana tuiskutalvena. Eikä
hänellä ollut sanottavasti yskääkään. Kun kysyin häneltä, oliko hänet
niin ilman vaatteita lähetetty kulkemaan, vastasi hän:

-- Oli minulla vanha rikkinäinen takki, mutta toiset kerjäläispojat
repivät sen kappaleiksi, kun tappelimme, monta, monta viikkoa sitten.
Kun se oli niin iso, niin lupasivat sitä pienentää. Ja emäntä ajoi ne
pojat ulos pirtistä ja haki minulle tämän röijyn.

-- Minkätähden menit tappelemaan heidän kanssaan?

Poika kertoi, että toiset pojat olivat joutuneet tappeluun, pitivät
pahaa elämää ja olivat kaataa lampun. Kun hän heitä kielsi, kävivät
he hänen kimppuunsa.

-- Ja sinä myöskin löit, eikö niin?

-- Löin kyllä minäkin, vastasi poika, suu hymyssä.

-- Mutta eikö sinulla ole paitakin ollut, eikä ainoastaan se iso
takki?

-- Oli kyllä mulla paitakin, mutta se hajosi myöskin silloin kun
tappelimme, eikä pysynyt enää ollenkaan päällä. Siksi minä otin sen
peräti pois ja panin pussiini.

Minä etsin kaapista paidan, jonka olin laittanut eheäksi itseäni
varten.

-- Kas tässä saat paidan, sanoin. Pane tämä yllesi. Sehän on tosin
vanha, mutta ehkäpä se kestää kunnes saat toisen ja kylmätkin
loppuvat. Ehket pane pahaksesi, vaikka se on naisen paita. Pahinta
vain, että hihat ovat lyhyenlännät.

-- Mitä minä siitä, että se on naisen, -- eipä takkikaan ole miehen
takki, vastasi hän nauraen. -- Ei hihojen mitalla niin väliä ole,
kyllä käsivarret aina tarkenevat, kun vain on ruumillakin.

Sitten hän pistäytyi kangaspuiden taakse pukemaan yllensä. Silläaikaa
etsin villahuivin, jonka sitten panin leveälle hänen kaulaansa takin
alle ja neulalla kiinnitin leuan alta.

-- Nyt sinä olet oikein tytön näkönen, sanoin minä sitten. Mutta
ei hän siitä pahastunut, vaikka pojat siinä iässä tavallisesti
loukkaantuvat, jos sanoo heitä tyttöjen näköisiksi.

-- Niin, vastasi hän vain suu hymyssä, -- kun olen silmänikin pessyt
ja pääni kammannut. Mutta minä olen niin mielissäni, kun sain paidan
ja vielä puhtaan, etten huomannut kiittääkään, lisäsi hän ujosti. Hän
tuli ja otti käteni ja kumarsi. -- Kuinka minä niin olinkaan? sanoi
hän, -- Paljon kiitoksia!

Minä pukeuduin vähän lämpimämmin mennäkseni ulos.

-- Menettekö kylään jo? kysäisi poika.

-- En, minä tuon vain puita lisää liiteristä. En tuonut illalla
huonetta jäähdyttämään.

Mutta ennenkuin sain viime sanat suustani, oli poika jo ulkona
ovesta, eikä ehtinyt kuulemaankaan kieltoani: -- poika, älä mene
kylmään!

Reippaasti hän toi pian puita nurkkaan, eikä ollut enää kylmästä
tietävinäänkään. Sieppasi siitä luudan, meni uudestaan ulos
kiellostani huolimatta otti lumilapion, joka seisoi kinoksessa, loi
tiet veräjälle, liiteriin ja kaivolle ja lakaisi puhtaaksi eteisen ja
rappuset.

Kun olin keittänyt, menin ulos katsomaan. Poikaa ei näkynyt
missään, mutta hyvät tiet hän oli tehnyt joka puolelle. Eikä nyt
pyryttänytkään, vaan näytti tulevan selvä ilma.

-- Noinko se nyt menikin? ajattelin minä. Eipähän, tuossa on pussi
nurkasa. Minä koskettelin sitä. Siellä tuntui jotakin kovaa, ei se
leipää ollut. Tuntui vastenmieliseltä katsoa poikaraukan pussiin.
-- Eikö kerjäläisenkään tavara saa rauhaa? ajattelin. Mutta jos
kuitenkin tuo puhdas muoto pettäisi? Ei, se on mahdotonta, lapsi
ei ole ulkokullattu. Katse niissä silmissä on niin avoin, selvä
ja vakava, hymy niin lapsellinen ja viaton. Minä katson ollakseni
vakuutettu asiasta, sillä en millään ehdolla tahtoisi häntä epäillä.
Pussi oli auki. Siinä oli vanhat pienet luistimet päälimmäisinä, ne
minä jo edeltä tunsinkin käteeni, mutta mitä on tuolla? Ensiksi tulee
käteeni pieni musta leivänpala, karkeaa sekaleipää, jonkun köyhän
perheen antama varmaankin. Sitten vedin ulos käärön, juuri siitä
tahdoin selvyyttä. Siinä oli paidankappaleeseen kääräistynä vanha
pitkä virsikirja ja katkismus. -- Kyyneleet kierähtivät silmiini.
Kuinka voinkaan epäillä noita kasvoja? Minä avasin virsikirjan. Siinä
oli naisen nimi kannessa, hänen äitinsä nimi. Äidin nimen olin jo
kuullut häneltä.

Minä kiitin Jumalaa, joka oli varjellut lapsiraukan kiusauksesta.
Ajattelin, kuinka moni kerjäläispoika viitsisikään kantaa vanhaa
rikkinäistä virsikirjaa muassaan mieron tietä kulkiessaan. Mutta
se oli ainoa perintö hänen äidiltään, siitä oli äiti veisannut ja
sentähden oli se hänelle kallis. Panin kaikki taaskin tarkasti
paikalleen pussiin, sidoin sen kiinni ja laskin nurkkaan. Menin
sitten sisään ja asetin aamiaisen, muutamia kokonaisia perunoita,
silakkaa, sekaleipää ja olkikaljaa pöydälle. Kurkistelin ikkunasta
eikö jo poika tule kylästä, jonne luulin hänen pistäytyneen. Samassa
kuului jotakin kahinaa portaiden luota. Minä menin katsomaan.

-- No, herranen aika, mistä sinä hakoja tuot, ja noin kauniita
hakoja? sanoin pojalle joka sovitteli hakoja rappusten eteen.

-- Metsästä, vastasi hän. -- Kun rappusten edessä oli vain pari
oksaa, niin minä juoksin tuomaan. Ja posket punoittivat ja silmät
säteilivät ilosta.

-- Kun sinä nyt olet juossut metsässä koko "pitkän virstan" hakojen
tähden! Olisit tuolta talon tarhasta saanut lähempää.

-- Neuvokaa nyt minua, kun en saa noita oksia yhtään kauniisti tuohon.

-- Pane isompia alle, noin, käännä tyvet sisäänpäin ja latvat
ulospäin, näin. Nyt tuosta kaunis oksa viimeksi päälle, ei ihan
niin, pistä tyvi tuon toisen oksan alle, kas nyt se on hyvin, kaikki
niinkuin yhteenkasvaneena. Mutta tule nyt suurukselle, kyllä sinun jo
nälkä on.

-- Minä lennätän nuo oksat vain liiteriin tuosta.

Aamiaisen jälkeen pakinoimme vielä kotvasen aikaa.

-- Jos minä saisin olla teillä renkinä, sanoi hän vihdoin hiljaisesti.

-- Mitä minä rengillä tekisin? kysyin minä vähän huvitettuna hänen
lapsekkaasta pakinastaan. Mutta nyt alkoi hän innokkaasti:

-- Kyllä te rengin tarvitsisitte, kun tätinnekin on kipeä. Minä
loisin tiet, hakkaisin puut ja kantaisin sisään ja toisin veden ja
lakaisisin lattiankin, ja juoksisin asialla ja metsässä halkoja
noutamassa. Ja minä pesisin astiat, keittäisinkin, minä olen jo
äitivainajallekin keittänyt ruokaa ja kahvia. Ja kun teillä on
kangaskin, minä osaan käämejäkin tehdä oikein hyviä. Ja minä söisin
niin vähän, lisäsi hän hiljaa, ja kyyneleet herahtivat silmiin.

-- Ei lapsi, minun ei sovi sinua ottaa, sanoin minä, kokien tehdä
ääntäni ystävälliseksi ja samalla kieltäväksi. Mutta minä kuulin itse
kuinka surulliselta ääneni soi.

-- Oi voi, eikö teillä olisi varaa? Minä kuluttaisin niin vähän, niin
vähän...

-- Ei se ole senkään tähden, lapseni, siinä on muu este, jota en
tahdo sanoa. Niin, ja ovathan ne varatkin nykyään estämässä.

Hän istui vähän aikaa alakuloisesti miettien.

-- Mutta minä tiedän, sanoi hän sitten, -- mikä se este on: kun minä
olen poika! Ja hän katsoi minuun uteliaasti ja lapsellisen vapaasti,
kun hän suu hymyssä ja kuitenkin surullisesti lisäsi:

-- Kun minä olisin tyttö, niin minä saisin olla.

Minä neuvoin häntä, miten hänen tulisi käyttäytyä ihmisiä kohtaan
jotta saisi palveluspaikan: -- Isommissa paikoissa kyllä tarvitaan
juoksupoikaa ja semmoinen sukkela poika, kuin sinä olet, kyllä pian
saa paikan. Kun aina olet jossakin toimessa, missä vain sopii, niin
ottavat sinut mielellänsä, ettei sinun tarvitse kerjätä.

-- Ottavat kyllä, minä juoksen niin, niin, ja koetan niin, niin, ja
lakaisen pihoja ja kannan puita niin, sanoi hän innokkaasti. -- Mutta
mun on niin ikävä mennä. Voi, voi, kun minun täytyy taas mennä...
kerjäämään.

-- Älä sitä sure. Monesta kerjäläispojasta on tullut kelpo mies, ja
usein eteväkin mies. Ja pian sinusta jo mies tuleekin. Vältä vain
pahaa seuraa, lapsiraukka, ja älä unohda äitisi neuvoja. Ja Jumala
itse sinua johdattakoon.

Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, kun hän nousi tuolilta ja tuli
nopeasti luokseni, puristi kättäni ja melkein tukahtuneella äänellä
sanoi:

-- Suuri kiitos!

Minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ajoin jotakin vielä sanoa,
mutta hän juoksi itkien ulos, kauas, näkymättömiin... Tuliko hänestä
kunnon mies? Vai sortuiko matkalla...?



3.


Ajan virta on taaskin vienyt luontoa ja vuodenaikaa joitakuita
viikkoja eteenpäin.

Eräänä aamuna kävin vanhempieni luona. Ah! Sielläkin oli jo hätä
oven edessä. Meidän yhteiset myymätavaramme, jotka vähitellen talven
mittaan hupenivat, olivat jo useita viikkoja sitten olleet ihan
lopussa, eikä kukaan enää jaksanut ostaakaan. Ja jauhokuli maksoi jo
64 markkaa! Viimeiset ruisjauhot oli siis jo sekoitettu, leivottu --
ja syöty. Eikä rahaa ollut, tai toivoa siitä...

Se, että kotinikin kärsi, lisäsi murhettani, sentähden en siellä
sanonut mitään omista huolistani. Mutta siellä oli opittu tulemaan
niin vähällä toimeen. Nurkumista ei kuulunut, puute meni melkein
huomaamatta, ei siitä suuria puheita pidetty. Toivottiin vaan
parempia aikoja. Ja vanhempien luja luottamus Jumalan apuun ylläpiti
toivoa koko perheessä. Isä puhui aina Herran suurista töistä ja
kertoi monta esimerkkiä Jumalan ihmeellisestä avusta, jota ihmiset
olivat saaneet kokea. Hän luki ahkerasti raamattua, tutki ja
vertasi sitä elämään ja kertoi aina jotakin, joko omasta tai muiden
kokemuksista, jotka soveltui siihen mitä hän oli lukenut. Ollen
hilpeä luonteeltaan hän ymmärsi aina ottaa asiat hupaisalta puolelta.
Hänen puheensa oli varmaa ja vakuuttavaa, hänen sanansa sattuvat ja
johdonmukaiset.

Kun me siskot, pari kolme joskus, kävimme etäämpänäkin, esim.
luodoilla sairasten luona, joita silloin oli paljon, oli isä aina
kanssamme, meille jälkiä tekemässä. Äiti ei lumen vuoksi voinut
päästä mukaan, vaan hän oli silloin tädin luona, jotta minä saatoin
lähteä. Ja silloin oli aina isälläkin nyytissä pehmeää ruisleipää
sairaille. Kannettiin perunoitakin usein, kun oli tietoa, että niitä
ei ollut perheessä, jota mentiin katsomaan. Kullakin oli myttynsä,
joku vanha vaate tai jotakin syötävää. Ei silloin paljon riittänyt
keltään. Mutta tarvitseville jaettiin niin kauan kuin itselläkin oli,
ja Jumala siunasi toista sijaan. Joskus otettiin huoneeton sairas
kotiinkin hoidettavaksi.

Minä siis en surrut kotiani niin paljon, vaikka tiesinkin, että
siellä kyllä oli "piukat paikat", koska isä aina vakuutti, että se
oli ihan turhaa ja yhä neuvoi luottamaan Herran apuun. Nyt kysyin
häneltä, oliko vielä mitään tietoa avusta?

-- Ei vielä ole, vastasi hän, -- mutta kyllä sitä tulee siksi kun
tarvitaan. Ja hänen kasvonsa värähtivät niin omituisesti kuin olisi
ollut itku tulemassa, mutta hän nielaisi sen ja lisäsi hymyillen: --
Onpa vielä mitä tänään tarvitaan, eikä muuta pidä surrakaan.

Äitiraukka istui takankulmalla ja itki, valittaen ettei hän voi niin
uskoa Jumalan apuun kuin isä.

-- Mikä nyt sitten tulee neuvoksi? sanoin minä isälle.

-- Niin, kyllä nyt pimeältä näyttää, vastasi hän, mutta siinä
koetellaankin nyt uskoa. Vaikka ei Herra meitä uskomme lujuuden
tähden auta, ainoastaan armonsa rikkauden tähden Hän meitä kuulee.
Älä epäile, muista, että heikkokin usko saa, mitä se anoo. Kyllä
tässä nyt on kaikki omat neuvot koetettu, nyt täytyy meidän kokonaan
uskoutua Jumalan haltuun ja odottaa Häneltä apua. Ja kyllä nyt apu
mahtaa lähellä olla, sillä hätä on suuri. -- Älä vaivu epätoivoon,
äitiraukka. Eikö Herra meitä nyt niin lähellä ole, niinkuin hyvänäkin
päivänä? Ja Taavetti sanoo: -- En minä ole nähnyt vanhurskasta
hyljätyksi, enkä hänen siemenensä kerjäävän leipää. Ja minä uskon,
ettei minunkaan tarvitse lasteni kanssa mennä kerjuulle, taaskin
värähtivät hänen kasvonsa, -- sillä Kristus on luvannut: -- _Mitä
ikinä_ te anotte Isältä minun nimeeni, sen Hän antaa teille.
Rukoilkaa niin te saatte, että ilonne olisi täydellinen. Ja Hän on
uskollinen joka ne lupasi.

-- Herra auta meidän epäuskoamme, sanoin, ja -- Herra lisää meille
uskoa.

Surumielin lähdin taaskin tädin luo.

       *       *       *       *       *

Kuljin mietteisiin vaipuneena. Jos lähtisin tästä pappilaan? Kylläpä
taitaa olla turha vaiva. Paholainenko, kuiskasi minulle tuon pahan
ajatuksen, vai mikä ennakkotunne se oli? Tein väärin, kun annoin
tuollaisen ennakkoluulon päästä sydämeeni, kun olisi pitänyt anoa
Herralta apua ja voimaa ja asialle menestystä ja jättää Hänelle koko
murhe. Se olisi rohkaissut mieleni, ja herättämällä ystävällisiä
tunteita olisin voinut saada osakseni puhuteltavieni myötätunnon, kun
sitä vastoin ennakkoluuloni teki minut araksi, ja arkatuntoisuus on
huono puhemies. Arkatuntoisuus vakoilee ja punnitsee jokaista sanaa
ja lausetta, jopa äänenpainoakin, ja ottaa kaikki nurjalta puolelta,
sillä se on läheistä sukua ylpeydelle. Kaikki, joka ei mene mielen
mukaan, haavoittaa sitä, olipa se sitten vaikka kuinkakin hyvin
ajateltu. Niitä seikkoja on kyllä hyvä arvostella jäljestäpäin, mutta
ahdistuksen ajalla on asianlaita toinen, silloin vallitsee tunne.

-- Täti kulta, sanoin iltapäivällä hänelle, -- koska olette
terveempi, niin minä menisin mielelläni pappilaan, kun en ole käynyt
siellä useampaan viikkoon, en sitten kuin kankaan vein kotiin. Ja
minulla on vielä rouvan virkkuuneulakin täällä, ehkäpä hän tarvitsee
sitä. Enkä minä viivy kauan.

-- Mene, mene, lapseni, tuulettelemaan, vastasi täti, -- en minä ole
kipeä enää, ainoastaan voimaton, minä nukun mielelläni.

Minä lähdin pappilaan.

Siellä oltiin kohteliaita ja ystävällisiä sekä hupaisia, kuten
ainakin. Vähän taaskin puhuttiin tuosta yleisestä hädästäkin,
kuinka monta kymmentä syöjää kävi vellipäivinä, seitsemänkymmentä,
yhdeksänkymmentä, kuinka ne kävivät ja ruikuttivat sillä välilläkin.
Täytyy ovet lukita sanoivat naiset, -- muuten tulevat huoneet
täyteen, ja pirtin puoli on aina täynnä.

Heidän puheensa oli kyllä täynnä surkuttelua ja sääliä -- samoin
kuin heidän tekonsakin, jota vellipäivät monine kymmenine syöjineen
todistavat, -- kuitenkin he puhuivat minun mielestäni hyvin
sivullisen tavoin asiasta, jonka jo tuli olla elinkysymyksenä
kaikille, nimittäin yleisestä nälänhädästä.

Kun olimme vähän haastelleet, käänsi rovasti puheensa minuun. Nyt,
kun täti oli ollut koko talven kipeänä, kehotti hän minua olemaan
ottamatta enää, sillä jos tädille sattuisi kuolema tulemaan, niin
olivat hautauskustannuksen edessä ja tulo loppuisi.

Minä ymmärsin heti tuon neuvon, tahi ainakin luulin ymmärtäväni,
enkä siis puhunutkaan asiaani. Sanoin ainoastaan toivovani, että ei
hautauskustannuksia tarvita, koska täti jo on paranemaan päin. --
Jospa minulla olisi ollut enemmän varoja hankkia lääkkeitä, tahi nyt
saisin hänelle voimallisempaa ruokaa, niin kyllä hän pian paranisi.

-- Ostakaa lammas jostakin, sanoi ruustinna, -- liha on voimistavaa.

-- Niin, ja jos kirjoittaisi lääkärille, sanoi hänen tyttärensä,
nuori rouva, -- kun ette ole kirjoittanut?

-- Ei minulla ole rahaa nyt kumpaankaan, sanoin vähän arasti, eikä
täti enää tunne kipuakaan niin.

-- Ei niin vanhat enää lääkäreistä parane, sanoi rovasti, -- se olisi
turhaa tuhlausta. Ja jos nyt kuolema tulee, mikä on iän ja pitkän
sairauden vuoksi melkein varma, niin silloin sitä rahaa menee. Ja
mistä sitä silloin sieppaa, näinä aikoina, jos ei itsellään yhtään
ole säästöön pantuna.

-- Olisi minulla jotakin myytävääkin sitten, vastasin minä
alakuloisesti.

-- Kuka nyt ostaa? Tahi mitä niistä saa? kysyi rovasti kuivasti. --
Parempi, että koetatte pitää itsellä, mitä teillä on.

-- Käykö teilläkin kerjäläisiä? kysyi ruustinna.

-- Kyllä niitä käy, vastasin.

-- Annatteko tekin?

-- Tietysti, hiukan ainakin.

-- Ette te saa antaa, sanoi rovasti, -- ei teillä ole oikeutta
siihen. Teillä on täti kipeänä, ja mistä sitten otatte, kun loppuu?
Ette te voi ketään auttaa, hyvä kun itse tulette toimeen. Luultavasti
nyt tädin rahakin viipyy. Sulkekaa ovenne te ja antakaa niiden mennä
taloihin.

-- Kyllä niitä riittää taloihinkin. Ja kyllä Jumala tulee apuineen
siksi kun loppuu, en minä ovea sulje, että pääsevät ne, jotka sitä
kujaa kahlaavat edes lämpimään huoneeseen, vaikka ei mitään antaa
olisikaan.

Pian sanoin hyvästit ja lähdin menemään.

Kun pääsin ulos, puhkesin hillittömään itkuun. Minä melkein juoksin,
ettei kukaan olisi ehtinyt tulla vastaani. Sydämeni tykytti sekä
liikutuksesta että nopeasta käynnistä. Minä painoin kättäni siihen,
jottei olisi niin pakottanut, toisella pyyhin silmiäni, joista yhä
tulvi kyyneliä.

Miksi minä menin sinne? Miksi menin sinne? Miksi en pysynyt kotona?
He eivät ymmärrä mitä hätä on, kun eivät ole sitä kokeneet.

Täti ei kysellyt minulta mitään, kun tulin kotiin. Hän ymmärsi,
että olin aikonut jotakin toimia, vaikka en ollut tahtonut hänen
mieltään turhilla toiveilla rasittaa, ja että se nyt oli rauennut,
sillä vaikka koetin kaikin voimin ponnistaa, en kuitenkaan voinut
poistaa sielustani syvää alakuloisuutta. Ja vaikka täti näki, että
olin itkenyt ja että minulla oli sangen vähän hänelle illalliseksi
tarjota, ja sekin heikkoa, ei hän kuitenkaan mitään kysellyt. Hän
käsitti minun sieluni ahdistuksen.

Sinä iltana laskeuduin sangen toivottomana vuoteelleni.

Minä istuin ja ompelin kokoonpäin vaateitani, jotka olivat käyneet
niin väljiksi, etteivät tahtoneet pysyä päällä. Muuan noin
viisitoistavuotias tyttö kylästä tuli ovesta sisään.

-- Mitä kuuluu, Miina? sanoin jotakin sanoakseni.

-- Ei mitään juuri, vastasi hän hiljaa.

-- Oletkos syönyt mitään? kysyin hetken kuluttua.

Tyttö oli ihan kalpea ja melkein horjui seisoessaan ovipieltä vasten.
Hänen silmänsä olivat kuin sumussa.

-- En, vastasi hän melkein kuulumattomasti. -- En eilenkään!

-- Voi, voi! Minä otin kaapista leipäkorin. Siinä oli puolikas
sammalleipää. Vähän mietittyäni panin sen poikki ja annoin hänelle
toisen puolen, toisen jätin koriin.

Hän kiitti, ja söi heti kappaleen.

Minä seisoin kori kädessä ja katselin vuorotellen leivänpalaa ja
tyttöä, joka tuijotti minuun ja leivänpalaan halukkain raukein
silmin. Katse oli unohtumaton. Se oli voimaton, miltei sammuva ja
kuitenkin hirveän ahmiva.

-- Ehkä annan hänelle tämänkin syödä? ajattelin. -- Täti ei sitä
jaksakaan syödä, kun se on niin karkeaa. Mitä minä teen? Ja minun
sieluni taisteli melkein tuskallista taistelua. Se oli näet viimeinen
pala, eikä ollut tietoa, mistä saisi lisää. Ja tuo eilinen nuhde
kirveli yhä mieltäni. -- Minä annan hänelle tämänkin, ajattelin
vihdoin, eihän se pitkälle meitäkään auta.

-- Ota tuokin, sanoin ja ojensin hänelle korin.

-- Mutta teillä ei ole enää korissa kuin tämä yksi pala, ei jää
itsellenne mitään, sanoi hän suruisesti. Hänessä taisteli kieltäymys.

-- Minä tulen toimeen paremmin kuin sinä lapseni. Ota nyt, sanoin
päättävästi.

Hän otti iloisesti, kiitti ja meni.

Taaskin yritin ompelua, mutta työ ei tahtonut käydä. Sitten istuin
keinutuoliin miettimään. Olipa siihen syytäkin kyllä, kun ei enää
ollut leivänpalaa, ei jauhontomua, ei perunaakaan taloudessa, eikä
penniä taskussa. Mistä olisi pennejä tullut, kun ei vierasta työtä
koko talvena nähnytkään, tuota pientä kankaanpalaa lukuunottamatta:
kymmenkunta kyynärää kevätkangasta, jonka kudoin pappilaan!

-- Ainakin minulla vielä on se keino, ajattelin, -- että tarjoan
myytäväksi pienet vaate- ja kahvi-säästöni, kun eivät kumminkaan
lainaksi panttiakaan vastaan nyt rikkaat tahdo antaa. Mutta ne
olivat monivuotisen ahkeran työn hedelmä. Tuntui siis katkeralta,
kun lisäksi tiesi, ettei sillä kumminkaan olisi pitkälle päästy
silloisten tavara-arvojen ja ruokahintojen vallitessa. -- Se kyllä
on totta, ajattelin, -- mitä rovasti sanoi, ja hyvää hän tarkoitti,
että -- kuka nyt ostaa? Ja mitä niistä saa? Totta se on, mutta siitä
ei ole lohdutusta... Jos ei täti raukkaa olisi, niin minä en suuresti
surisi huomista päivää, mutta nyt en voi, en voi. Kuinka voisin
tyynesti nähdä vanhan raukan kärsivän puutetta?

Sitten muistin Herran töitä, kuinka Hän ei ainoastaan tarpeen aikana
ravitse viidellä leivällä viisituhatta miestä, vaan pitää murheen
varpusestakin, ettei se putoa maahan Hänen tahdottansa. Enkä minä
epäillyt sitäkään, ettei Hänellä olisi _tahtoa_ samoin kuin voimaakin
nytkin auttaa, ja kuitenkin sieluni tunsi sanomatonta ahdistusta.

Täti alkoi minun mietteissäni vaikeroida.

-- Sinä huokaat niin raskaasti, ja kyllä sinulla on syytäkin, kun
minäkin tässä makaan vaivanasi.

Ajattelinko minä sitä?

-- Kun tulisi kuolemakin... mutta kovaa on nälkäänkin kuolla... Näet
nyt, että meidän täytyy kuolla nälkään, kun ei tule mistään apua...
Voi meitä onnettomia...

Hän nyyhkytti kovasti.

-- Emme me, täti rakas, kuole nälkään, vastasin minä. Emme ole olleet
vielä yhtään päivää syömättä ja Jumala on meidän ravintomme tänäkin
päivänä varannut, minä olen vakuuttunut siitä. Vaikka en tiedäkään
mistäpäin sitä odottaisimme, niin kyllä se tulee.

-- Eikö kotoasi voitaisi meitä vähän auttaa? Täksi päiväksi?

-- Ei, he odottavat nyt, niinkuin mekin, apua Herralta.

-- Niin sinä sanot, mutta nyt saat nähdä, että Herra on meidät kaikki
hylännyt. Eipä Hän nyt kuule meitä. Ei ole mitään neuvoa nyt, etkös
luule minun sitä ymmärtävän? Olet kyllä koettanut minulta murhetta
säästää, mutta minä käsitän sen hyvin kyllä. Mutta kyllä minä tyydyn
kuolemaankin, lisäsi hän surkeasti.

Katkera itku valtasi minut. Minun sieluni huusi Jumalan tykö, että
hän armahtaisi meitä raukkoja, ja että tätiraukka, joka epäili Hänen
hyvää tahtoansa, saisi nähdä, että Hän totisesti on ainoa oikea apua
tuskissa.

Minä puhuin kovaa, palavin sanoin.

-- Sinä pyydät ehdotonta, ehdotonta apua. Ei meillä ole lupaa siihen,
sanoi hän taaskin. -- Meidän täytyy jättää Jumalan haltuun, tahtooko
hän auttaa meitä. Mutta en minä voi uskoa, että Hän nyt auttaa,
kun niin monta muutakin nääntyy nälkään, eikä Hän heitäkään auta.
Kuollaan siis. Hänen äänensä vaikeroi enemmän kuin sanat.

-- Emme ole parempia kuin hekään, rangaistus on nyt yleinen.

-- En minä tutki Jumalan neuvoa muiden suhteen nyt. Minä pyydän
'jokapäiväistä leipää' tänäpäivänä. Se onkin ehdoton rukous, mutta
Herra on itse käskenyt niin rukoilla. Ja minä _tiedän_, että me
saamme _tänäpäivänä_ sanoin minä varmasti. -- Avuksi huuda minua
hädässä...

-- Niin se on, mutta me emme ole hyvänä päivänä avuksi huutaneet
Häntä, vaan olemme olleet suruttomia, sentähden ei Hän meidän
hätähuutoamme nyt kuule...

-- On aivan totta, että meillä on ainoastaan kuoleman ansio, mutta
Herra käskeekin avuksi huutaa _hädässä_, ja minulla on hätä nyt, Hän
tietää sen hyvin kyllä. Mutta koska Hän on luvannut...

-- Oi, minä pelkään, että sinä teet syntiä, sanoi hän tuskallisesti,
kun panet Jumalalle määrän.

-- Ei! Tänäpäivänä minä sitä pyydän saada, ja tiedän sen myöskin
tänäpäivänä tulevan, jotta te näkisitte, että Herra auttaa meitä
ansiottamme!

Meidän vielä näin puhuessamme ajoi kestikievarinemäntä enemmän kuin
peninkulman matkalta portin eteen. Hän toi kaksi isoa hyvää kakkua,
ison maitoleilin, kaksi kappaa perunoita ja työtä minulle. Hän
tarvitsi uusia peitteitä.

En voi tätä kirjoittaa ilman kyyneliä. En ikinä unohda sitä
ihmeellistä Jumalan apua.

       *       *       *       *       *

Iltapuoleen tuli eräs siskoistani. Hän tiesi kertoa, että
maantienteko oli tänään pantu alulle, ja valtio maksoi palkan
jauhoissa.

-- Eilen illalla, sanoi hän -- naapuri toi sen tiedon kylästä,
jauhokuormat olivat juuri saapuneet. Hän oli saanut muutaman naulan
etukäteen ja toi siitä meillekin vähän puurojauhoja, jotta sai
maito itselleen kasteeksi. Äiti antoi maidon melkein kaikki, kun
sitä tuleekin niin vähän, mutta me jatkoimme vedellä sitten oman
kastikkeen.

-- Mitä isä sanoi? kysyin.

-- Hän ei puhunut ensiksi mitään, istui vain etukumarassa, kädet
ristissä polvien välissä, mutta kyyneleet tippuivat hänen silmistään.

-- Enkö minä aina ole sanonut, että apu tulee silloin kun eniten
tarvitaan, sanoi hän vihdoin. -- Niin, muistakaa nyt aina, lapset,
että meillä on Jumala joka auttaa, ja Herra, Herra, joka kuolemasta
vapahtaa. Tänään on nyt jo oltu työssä ja jauhojakin tuotiin jo
kotiin. Huomenna taaskin mennään. Äiti käski minun juosta katsomaan
kuinka te jaksatte täällä.

Minullakin oli ilo kertoa, että taaskin oli työtä ja että nyt oli
riittävästi ruokaakin.



4.


Muutamia päiviä sen jälkeen, kun olin ollut pappilassa, kävi rovasti
tätiä tervehtimässä. Hän ei ollut lumen paljouden vuoksi ennen
päässyt ja nytkin oli kulku huonoa.

Hän oli nyt niin leppeä ja ystävällinen. Ja näytti kuin olisi äkkiä
lisääntynyt kymmenen ikävuoden taakka hänen hartioilleen.

-- Luultavasti emme näe toisiamme ikänä enää, sanoi hän tädille,
siinä vähän aikaa puheltuaan. -- Sinä näytät niin kipeältä ja
raukealta, että varmaan pian kuolet. Minä tunnen itsekin itseni
kipeäksi, mutta tahdoin kuitenkin tulla jättämään sinulle hyvästit.
Sinä menet kumminkin edellä.

-- Tapahtukoon Herran tahto, vastasi täti. -- Kyllä minä jo olen
tarpeeksi elänytkin, mutta nyt tunnen itseni terveemmäksi, kipu on
tykkänään loppunut, olen ainoastaan niin voimaton vielä.

-- Kuolema keventää, kuten sanotaan.

-- Taitaa niin olla, taitaa niin olla, vastasi täti. -- Kiitos että
tulit tervehtimään.

       *       *       *       *       *

Viikon päivät olivat taaskin kuluneet. Oli viime päivät huhtikuussa.
Ilma oli harvinaisen kaunis senkeväiseksi. Kirkonkellot alkoivat
kumisevan ja samalla heleän soittonsa. Hetkisen kuunneltuani menin
sisään tädin luo, joka jo istuskeli sängyssään.

-- Minä olen vienyt tuolin rappusille, sanoin, tulkaa nyt täti
kuuntelemaan kuinka rovastin sanomakellot soivat. Minä käärin peiton
ympärillenne, ja talutan teidät. Ilma on niin kaunis. Tulemme pian
sisään.

Siinä hän vanha raukka nyt istui ja itki ja kuunteli kelloja. Minä
tuin häntä ja estin peittoa aukeamasta.

-- Kun en minä saanut kuolla ja hän elää, sanoi hän.

-- Ei, me tarvitsemme toisemme, minä vastasin, taluttaessani häntä
sisään.

-- Niin, sinun tähtesi minä olenkin tyytyväinen elämään, että sinäkin
sen rahan vielä saat.

-- Niin, ja vielä montakin kertaa, mutta ei ainoastaan senkään
tähden, vaan sitä varten, että olemme toisiimme tottuneet ja ero
tuottaisi syvän kaipauksen.

-- Niin, niin, sanoi täti hymyillen, -- me olemme kuin yhteen
kasvaneet.

Siinä olikin täti oikeassa, me rakastimme toisiamme.

       *       *       *       *       *

Oli luullakseni huhtikuun viimeinen päivä, aamupuoli. Menin ulos
tuvasta. Kuulin kujalta liiterin puolelta naurun kikatusta ja
puheen pakinaa. Ne olivat harvinaisia ääniä tänä keväänä. En tuota
kumminkaan miksikään pane, vaan luullen siellä olevan kisaavia
lapsia, ajattelen: -- onhan lapsilla aina iloa keväällä. Käännyn
sisään. Taaskin leveä naurun hohotus. -- Kelläpä nyt niin hauskaa
on? sanon itsekseni. Yhä uudelleen kaikuu nauru ja joukkoon kuuluu
rallattavan laulun loilotus. Ne eivät olekaan lasten ääniä, vaan
käheitä naisääniä. Jos aika olisi toinen, niin sanoisin, että ne ovat
juopuneita. Minä hiivin lähemmäksi katsomaan.

Siellä istuu kaksi naista tien varressa, toinen on keski-ikäinen,
toinen paljon nuorempi. Ei minun tarvitse hiipiä, eivät he mitään
huomaa omalta toimeltaan. Olen jo hetken seisonut ja katsellut
ja kuunnellut heitä, melkein heidän vieressään. Vanhempi höpisee
häistä, kehuu tavaroita, joita on joka puolella, hyviä ruokia,
kauniita vaatteita, pehmeitä vuoteita jne. ja nauraa kikattaa,
nyppii ja silittelee repaleitaan ja huojuttelee itseään, koko ajan
iloinen hymy huulillaan. Nuorempi istuu ja kummastelee, sanoen kuin
konemaisesti jonkun sanan toisen perässä ja nauraa hohottaa välistä
itsekseen. Kuitenkin se näkyy tapahtuvan hänen oman mielikuvituksensa
vaikutuksesta eikä toisen kertomuksesta, sillä hän ei sitä näy
kuuntelevankaan. Mutta yhdessä he kuminkin nauravat, se tarttuu
toisesta toiseen. Naurussa on jotakin kammottavaa, se hirvittää
kamalalla soinnuttomuudellaan.

Välistä katkaisee haikea valitus naurun, etenkin nuoremman naisen
huulilta, sillä välin hän nyökyttää alituisesti päätään.

Minä juoksen sisään ja asetan padan tulelle kertoen tädille tästä
löydöstäni. Sitten kiiruhdan taas ulos.

Vielä he istuvat samassa paikassa. Minä puhuttelen heitä, kutsun
heitä sisään. He eivät kuule. Minä huudan. He kuuntelevat, mutta
eivät tiedä mistä ääni kuuluu, vaikka minä seison lähellä, sillä he
eivät näe minua. -- Ovatko ne raukat sokeita? ajattelen minä. Astun
siis pari askelta vielä, että olen ihan vieressä. Eivät he sokeita
ole.

-- Tekö olette morsian? sanoo vanhempi heistä, yrittäen nousta,
ja nouseekin vihdoin, tekee syvän kumarruksen ja nauraa kikattaa.
Samalla putoaa hän maahan istumaan.

-- En ole, minä vastaan.

-- Kukas se sitten on? kysyy hän.

-- En minä tiedä.

-- Olette te, vaikka ette sano. Kuinka hyvältä ruoat tuoksuvat!

Koska sulhanen tulee?

-- En minä tiedä, vastaan taaskin, kummastellen hänen houreitaan
häistä ja hyvistä ruuista.

-- Ette tahdo sanoa minulle, hi, hi, hi. Paljon on keitetty! Ja
toinen pyrähtää myöskin torkuistaan nauramaan.

-- Käykää nyt sisään, minä sanon.

-- Minkä sisään? kysyy vanhempi, -- en minä näe tupaa.

-- Kyllä minä johdatan teidät. Eikö teidän ole vilu? Tuuli oli kylmä.

-- Viluko tässä? Hi, hi, hi, emme kerkiä, te narraatte vaan.

-- Mikä kiire teillä on? kysyin vähän huvittuneena, -- mitä te tässä
teette?

-- Me odotamme pappia, vastasi eukko nauraen.

-- Pappia!

-- Pappia ja sulhasta, pappia ja sulhasta, rallattaa hän.

-- Tulkaa nyt pian tuonne tupaan, siellä saatte ruokaa, onhan teidän
nälkä, sanon.

-- Nälkäkö? Hi, hi, hih, eikö nyt ole häät?

Minä puristan vähän nuorempaa, joka havahtuu torkuksistaan, ja
uudistan kehotukseni hänelle.

-- Mennään häätupaan, sanoo eukko, -- pappia odottamaan.

-- Ei nyt häät ole, vastaa toinen ja nousee ylös. -- Mitä tuo
äitiparka nyt taaskin hourii niin kovin? Oi voi, käydään nyt sisään.
Hän ravistelee itseään, vilunväristyksissä.

Minä autan eukkoa jaloille. He hoipertelevat perässäni. Eukko ei
tiedä paljoa siitä mitä tapahtuu, mutta seuraa perässä.

He ovat syöneet velliä, ovat nukkuneet lattialla, ovat juoneet kupin
kahviakin ja taas levänneet, sitten vielä kerran syöneet vähän velliä
On iltapuoli. Vanhempi nainen istuu ja itkee ja kiittelee Jumalaa.
Hän on nyt oikein tointunut houreistaan, mutta heikkous tekee hänet
vielä puolisokeaksi. Kiitettyään lähtevät he taas mierontietä
jatkamaan.



5.


Elettiin toukokuun alkua.

Eräs neiti, joka oli entisiä tuttujani ja muuttanut seurakuntaan
veljensä kanssa, veli oli virkamies ja sisar hoiti hänen talouttaan,
kävi eräänä päivänä meitä tervehtimässä. Häntä olin nyt saattelemassa
hänen paluumatkallaan kotiinsa.

Jonkun matkan päässä näin erään miehen makaavan kedolla. Iso sika
seisoi vieressä ja haisteli tavan takaa miehen paljaita jalkoja.
Mitä, jos se purisi niitä? ajattelin. Mies ainoastaan vähän liikahti
ja siirsi jalkojansa, mutta ei nousut.

-- Kuka tuolla makaa? sanoin, juoksenpa katsomaan.

-- Taitaa olla juopunut. Mennään nyt vain eteenpäin, vastasi
vieraani, minun onkin jo kiirehdittävä.

Ja hän veti minua mukaansa.

-- Mistäpä ne nyt joisi? En usko sitä juopuneeksi, käydään nyt
kuitenkin katsomassa.

-- En minä enää ehdi, täytyy mennä päivällistä valmistamaan, jottei
veljeni tarvitse odottaa.

Me kävelimme hitain askelin eteenpäin, vähän väliä pysähdellen ja
taaskin astuskellen muutamia askeleita. Kuljimme niinkuin ei suinkaan
olisi ollut kiire. Tuon tuostakin kuulin mielestäni hiljaista
valittavaa vikinää kedolta, ja minun korvani oli avoinna vain tälle
äänelle. Viimein kuulin sydäntävihlaisevan, vaikka vallan voimattoman
valitushuudon.

-- Hyvästi! Minun täytyy nyt palata, sanoin äkkiä ällistyneelle
neidille, ja lähdin juoksemaan takaisin.

Juostessani näin, miten sika yhäti töykkäsi miestä kuonollansa ja
seisoi taas ja kuunteli, aivan kuin aprikoiden, olisiko luvallisesti
purra noita paljaita pöhöttyneitä jalkoja, jotka pikemmin sianruoalta
näyttivätkin kuin elävän ihmisen raajoilta ja joista jo veri tihkui
todistuksena siitä, että se oli varovaisesti tutkistellut asiaa ja
hiukan tonkaissut niitä.

Minä huusin juostessani sialle minkä ennätin, mutta siitä se ei
paljoa jämähtänyt. Se piti kuitenkin parhaana tyynesti katsella
asiain menoa ja kääntyi siis minusta pois.

Asetta en nähnyt missään. Sialla oli varmaan sama käsitys asemasta,
koska se taaskin käänsi päätään halutun ruokansa puoleen. Tiellä
on kuivunut savikokkare, tuossa pieni kivi, mutta ne ovat
kiinnijäätyneitä vielä. Minä potkin niitä irti kengänkorolla ja
luikkaan sialle. Minä poimin kiireesti, juoksin taaskin, ja sika
kääntyi ympäri, juoksi pari askelta ja asettui puolustusasentoon.
Minä heitin sinne päin. Sika kiljahti ja hypähti ikäänkuin olisi
sattunut ja lähti lynkäisemään, mutta hiljensi heti vauhtia ja
kääntyi kyljittäin, katsellen minua kulmainsa alta, luultavasti
miettien, olisiko sota vaiko pako nyt paremmin paikallaan. Kivi kävi
kylkeen. Se sattui. -- Iuh, huusi sika ja poistui kauemmaksi.

Nyt rupesin tarkastelemaan miestä, joka siinä makasi.

Hän oli nuori mies, mutta voi kuinka kurjassa tilassa! Kasvot
pöhöttyneet, kelmeät, vedenharmaa. Kädet ja jalat samoin pahasti
pöhöttyneet. Hän hengitti raskaasti, rinta röhisi pahoin, hän näytti
nukkuvan syvästi. Minä aloin häntä puhutella ja puristin olkapäästä.

-- Kuka se on? Antakaa minun olla! sanoi hän vähän raottaen silmiään.

Ääni oli varsin voimaton.

-- Nouskaa ylös, minä sanoin.

-- Mitä varten?

-- Minä vien teidät lämpimään huoneeseen syömään.

-- Lämpimään... syömään? sanoi hän matkien ja koetti nousta
istualleen, mutta valahti heti maahan taaskin. -- Voi, en minä jaksa,
hän sanoi, ja laskeutui uudestaan maahan. Silmät vaipuivat kiinni ja
hän rupesi taaskin heti nukkumaan.

-- Nouskaa pian, sanoin minä, uudestaan pudistaen häntä. Minä olin
itsekin ohuin vaattein lähtenyt saattomatkalleni, joka yhä jatkui.
Seisoin siis ja hytisin kylmässä kevättuulessa. Katselin joka
puolelle, ei näkynyt missään ketään, joka ehtisi apuun ja sika oli
taas lähentynyt meitä.

Ei minun auta jättää häntä tähän ja juosta apua etsimään. Ja kuka
nyt olisi siihen niin heti valmis? Tämä on nyt niin tavallinen
näky, ajattelin. Eihän siitä pitkä matka taloihin ollut, mutta en
kuitenkaan uskaltanut lähteä, vaan rupesin taaskin miestä ajamaan
ylös.

-- Kuka minua repii? Antakaa Jumalan tähden minun olla... rauhassa,
rukoili hän sydäntävihlovalla, vaikka voimattomalla äänellä.

-- En minä revi, minä autan teitä ylös ja vien sisään lämpimään
huoneeseen ja annan teille ruokaa. Nouskaa nyt vain ylös.

-- En minä enää nouse... Menkää pois... minä tahdon nukkua. Ja hän
kuorsasi samassa.

Tässä ei auta muu kuin väkipakko, ajattelin siis, asetuin hänen
taakseen ja rupesin vääntämään häntä hartioista hiljaa istualleen.

-- Ettekö te vielä ole mennyt? Mitä varten minua revitte? Oi, voi...
kuinka te olette armoton ihminen... ette anna kurjan kuolla rauhassa.

Olin kahden vaiheella. Ajattelin, että olin tullut myöhään... hänen
vaikeroimisensa koski minuun. Mutta sika samassa ähähtäen muistutti
läsnäolostaan.

-- En minä anna teidän kuolla siihen, sanoin siis.

-- Mikä on? Eikö tässä saa kuolla?

-- Ei. Sika tuossa tulee ja puree jalkanne. Ja tässä tuulee kovin
kylmästi. Nouskaa nyt.

-- Mikä sika? Purkoon, tulkoon... En minä nouse. Menkää pois.

-- Älkää ruvetko nukkumaan. Minä revin teitä, ja revin kovemmin, jos
ette nouse heti, sanoin jyrkästi. -- En minä lähde pois.

Oli kuin nämä sanani olisivat saaneet hereille hänen uupuneet
voimansa. Hän kiepahti istumaan ja sammuvilla silmillään, jossa
hulluuden tuli vastikään leimahti, tirkisti minuun.

-- Kuka te olette... hullu ihminen? sanoi hän katkerasti. -- Antakaa
minun -- kuolla -- rauhassa!

-- En. Nouskaa ylös nyt ja tulkaa syömään, sanoin ja otin häntä
kädestä vetääkseni häntä ylös.

-- En minä voi. Mitä minusta tahdotte? Antakaa minun olla. Hän
repäisi tuskaisesti kätensä irti ja aikoi taaskin laskeutua makuulle.

-- Ette saa panna maata, sanoin minä, estäen häntä kädelläni. Teidän
täytyy nyt nousta ja tulla minun kanssani. Puhuin hyvin vakavasti.

-- En tule, sanoi hän vihaisesti.

-- Tulette te! Ei se parane nyt vastaansanomisista. Katsokaa sikaa
tuossa, se tulee repimään jalkojanne. Nouskaa nyt heti, minä autan
teitä, minä nostan hartioista.

-- En minä apua tarvitse, kyllä minä itsekin pääsen, koska ette anna
minulle rauhaa. Ei kuollakaan saa... rauhassa.

Ja hän aikoi nousta, mutta jalkojen kankeus esti sen ja väristen
valui hän veltosti alas istumaan, ja olisi kaatunut, ellen minä olisi
tukenut häntä.

-- Oih! En minä voi... näette nyt, etten minä voi, sanoi hän ja loi
sumuisen soimaavan katseen minuun.

-- Minä autan, antakaa tänne kätenne, niin vedän teidät ylös
jaloillenne.

-- Minne minua sitten viette? Onko se lähellä?

-- On, sanoin ja tartuin häntä käteen. Ja vähän aikaa ponnisteltuaan
oli hän jaloillaan. Sitten tuin häntä ja aioin taluttaa, mutta sitä
ei hän tahtonut sietää, vaan sanoi kyllä itse pääsevänsä. Aluksi hän
ei kuitenkaan pysynyt tukematta pystyssä, vaan seisoi ja huojui kuin
ruoko virrassa.

-- Minä pidän ainoastaan vähän kädestänne kiinni, jotta pääsette
alkuun muutaman askeleen. Kun jalat kannattavat, niin saatte käydä
itse.

Hän ei vastannut mitään, vaan hoiperteli sivullani kuin juopunut.

Kun olimme vähän matkaa kävelleet, astui hän jo hiukan tukevammin ja
sanoi taas itse jaksavansa kävellä. Minä lähdin siis edellä ja hän
seurasi minua hitain, epävarmoin askelin.

Sika, joka koko ajan oli seisonut paikallaan ja tarkastanut meitä,
lähti meidän poistuessamme juosta lynkyttämään toisaalle päin.

Kun oli vähän matkaa kävelty, kysyi mies: -- Eikö se jo ole tuossa?

-- Ei juuri vielä, pieni matka enää, vastasin.

-- Mutta minä -- en voi.

-- Levätkää vähän, minä odotan.

-- Ei, menkää edellä te, minä tulen yksin perässä. Minua ahdistaa
niin kovasti.

-- En minä jätä teitä yksin tulemaan, minä odotan, kun istutte vähän.

-- Ei, minä koetan vielä.

Ja taaskin mentiin vähän matkaa. Mutta sitten täytyi hänen istua, ja
vielä toinen ja kolmaskin kerta ennen kuin oltiin kujan päässä, josta
meidän asumuksemme näkyi. Ja aina hän kysyi: -- Eikö jo pian olla
perillä? Ja minä vastasin pian oltavan.

Kun näytin hänelle tupaa kujan puolivälissä, jonne hänen piti tulla,
kysyin: -- Voinko luottaa siihen että tulette, ettekä pane nukkumaan
tähän sillä tässä on vielä luntakin ja maa on kostea joka paikassa?

-- Voitte kyllä. Kiitoksia teille. Mutta en minä jaksa niin paljoa.
Kyllä minä nyt ymmärrän taaskin... menkää vain edellä. Voi, jos
teillä olis... leivänpala taskussanne! Eikö ole? Voi, voi...
suupala vaan... Ja kauhea tuska kuvastui hänen kasvoistaan, jotka
kävivät tuhkan harmaiksi.

-- Minä juoksen tuomaan!

Ja minä juoksin minkä jaksoin kotiin, ja noudin palan leipää. Hän
makasi kyttyrässä tullessani, mutta kun puhuin hänelle ja sovitin
leipäpalan käteen, nousi hän taaskin istumaan, sitä puremaan.

-- Nyt menen kotiin keittämään hyvää ruokaa. Näillä sanoillani
tahdoin kiihottaa hänen mielikuvitustaan ja estää häntä uudestaan
tuohon kamalaan horrostilaan uupumasta.

-- Hyvää ruokaa, sanoi hän perässäni. -- Mitä te keitätte?

-- Soppaa.

-- Soppaa! Mitä soppaa?

-- Lihasoppaa, vastasin ja katsoin tarkasti hänen raukeaviin
silmiinsä.

-- Valehtelette! huudahti hän käheällä äänellä, ja hänen silmissään
välähti surullinen katse, kun hän lisäsi. -- En minä luullut teidän
valehtelevan.

-- Enkä minä valehtelekaan, sanoin vakavasti, -- mutta minä sanoin
mitä minulla on antaa, jottette nuku, vaan pidätte itseänne hereillä.
Katsokaa nyt tuota tupaa, kun savu nousee sieltä, niin lähtekää
silloin tulemaan. Minulla on valmista ruokaa, minä ainoastaan
lämmitän sitä. Pysyttekö nyt hereillä tässä, muuten en uskalla jättää
teitä?

Hänen vaipuva, sekainen katseensa pelotti minua.

-- Pysyn kyllä... menkää vain pian. Voi, voi, kun te vielä
keitättekin!

Minä lähdin taaskin juoksemaan. Juostessani kuulin hänen höpisevän:
Hyvää... soppaa.

Tädille kerroin lyhyesti asian tulta takkaan sytyttäessäni.

-- Saanko nyt, sanoin, -- täti kulta, ottaa teidän sopastanne tuolle
miehelle?

-- Oi lapseni, älä semmoista kysy, vastasi hän, -- tottakai sinä otat.

-- Niin, mutta minun on vaikea sitä tehdä, te kyllä sen itse
tarvitsisitte. Ja kuitenkin... sillä hän kuolee muuten.

-- Minä olen kyllä jo saanut sitä, enkä nyt, Jumalan kiitos ole juuri
kipeäkään enää. Anna hänelle nyt vain kaikki.

-- Ei, te tarvitsette myöskin vielä, mutta kyllä siitä tulee
molemmillekin. Minä otan nyt puolet siitä ja lämmitän sen ainoastaan
lämpimäksi, eikä kuumaksi, jotta saan pian.

Kun olin saanut sopan lämmitetyksi, tuli mieskin.

Minä olin asettanut tuolin hänelle, sen hän nyhjäsi pois ja laskeutui
lattialle. Tukien itseään päin tuolia pysyi hän tuskin istuallaan,
niin vapisi hänen koko ruumiinsa.

Pienessä vadissa olevan sopan aioin laskea tuolille lusikan ja
leivänpalan keralla.

-- Antakaa tänne vaan -- käteeni, sanoi hän tarttuen heti vadin
laitoihin kiinni ja joi liemen yhdellä kertaa. Lusikkaa hän ei
ottanut käteensäkään. Sitten hotaisi hän kourin sakan suuhunsa
pohjasta. Parissa suupalassa puri hän leivänpalan viimeksi.

-- Kylläpä se oli hyvää! Miten hyvää! Vieläkö teillä sitä on? kysyi
hän.

-- Ei ole, vastasin melkein sumeasti.

-- Ei suinkaan, ei suinkaan sitä ole, sanoi hän hiljaa. -- Kuinka
sitä oli ollenkaan, niin hyvää?

-- Sitä on tuotu pappilasta sairaalle, vastasin minä suoraan, jotta
hän siitä käsittäisi, ettei sitä voinut olla paljoa.

-- Mutta kyllä minulla on muuta teille antaa lisää.

-- Onko teillä muuta antaa? kysyi hän ja hänen himmeät silmänsä
tuijottivat minuun ruoanhimoisina. Hänen puheensa oli lapsekasta
ja höpisevää. -- Antakaa Jumalan tähden, jos teillä on, sanoi hän
surkeasti.

-- On minulla jo tulella. Levätkää nyt niin kauan kuin keitän. Hän
oikaisi itsensä nukkumaan ja minä pistin patjan hänen päänsä alle.
Hetken nukuttuaan hän heräsi ja minä annoin hänelle keitokseni,
velliä maidosta, kaljasta ja ruisjauhoista.

-- Antakaa mulle pala leipääkin, sanoi hän, ja minä annoin.

Annoin pienissä erin, sillä pelkäsin, että isompi määrä
vahingoittaisi häntä. Sitten hoidin hänen jalkojansa, puhdistin
lämpimällä vedellä ja panin puhtaita riepuja ympärille. Sitten etsin
tädin vanhat suuret sukat, joita hän oli käyttänyt päälläpäin ja
autoin häntä vetämään ne jalkaansa.

-- Eikö teillä ole jalkineita ollenkaan? kysyin minä.

-- Kyllä minulla on saappaat tuolla kylässä, vastasi hän, -- mutta
miten ne tämmöisiin jalkoihin sopii, jotka ovat näin ajettuneet. Eikä
ollut mulla sukkia, ainoastaan rievut ja ne heitin menemään, kun
täytyi olla avojaloin.

-- Kyllä nyt on huonoa sukkasillaan käydä, erittäinkin tässä kujassa,
se kun on niin kostea, mutta avojaloin loukkaatte jalkanne ja
kinosten pohjat ovat hyvin kylmät. Kaarettamalla kuitenkin pääsette
sukillannekin. Kiskokaa ne sitten jalastanne ja heittäkää kuivumaan,
kun pääsette huoneeseen.

-- Kyllä minä... kiitos! Mutta ei suinkaan minusta ikänä miestä
tule. Kuolema se on jo noissa jaloissa. Ja ahdistaa niin henkeänikin,
kun rinta on noin korkea ja vatsa.

-- Oletteko maannut kipeänä? kysyin.

-- En muuta kuin pari viikkoa. Kyllä minä jo ennenkin tunsin itseni
kipeäksi, enkä jaksanut työhön, eikä sitä saanutkaan. Sitten
jouduin aivan makuulle vilustumisesta ja -- nälästä. Tuolla talon
pirtissä olen maannut. Emäntä minulle kerran lämmitti maitoa...
muuten olisin jo kuollut. Ei sekään ennen tietänyt, kun ei käynyt
itse pirtissäkään, enkä minä valittanut kellekään, kun luulin vain
kuolevani... enkä ole enää pyytänyt, siellä on niin paljon lapsia
ja köyhyyttä niillä itselläkin, kun isäntä on kuollut... Eilen minä
nousin ylös ja oli kova nälkä. Voi, voi eilistä ja toissapäivää! Enkä
minä muista, koska hän maidonkaan toi ei siitä viikkoa ole. En voinut
eilen liikkua minnekään... mutta tänään jo ajattelin, että menen
tuonne ulos kuolemaan. Ja minä rukoilin niin Jumalaa, että voisin
kävellä tästä jonnekin -- kuolemaan. Ja sitten lähdin enkä minä ollut
siellä kauan ja... sitten tulitte te. Missä minä olin, en muista
sitä?

Sanoin hänelle paikan, missä olin nähnyt hänen makaavan kedolla.

-- Olinko niin kaukana? Ei, se on mahdotonta. Miten niin kauaksi
olisin mennyt? Enhän minä mennyt kuin ulos vain. Ja tällaisilla
jaloilla, jotka on niin kovin raskaat? Mutta kyllä on kuolema noissa
jaloissa, vai mitä luulette?

-- Kyllä te vielä paranette, te olette nuori. Tulkaa nyt huomennakin,
sanoin, -- ja joka päivä. Ja menkää pappilaankin.

-- En ole rohjennut pappilaan mennäkään, kun en ole tästä
seurakunnasta kotoisin. Enkä ole tahtonut mennä mihinkään
muuallekaan, kun olen nuori mies, mitä sitten lapset ja vanhat
tekevät? Ajattelin vain, että kuolen ennen kuin kerjään. Mutta kun
tulin kipeäksi...

-- Ei nyt tule kysymykseen, mistä on kotoisin, kun yhteinen hätä
painaa maata. Eikä nykyään ole häpeä olla avun tarpeessa, kuka
tahansa voi siihen tilaan joutua.

-- Jaksatteko nyt kävellä, kysyin kun näin, että hän aikoi lähteä.

-- Kyllä nyt sentään jaksan, ja lepään välillä, kun menen. Mutta voi
-- en minä luullut niin hyvää ihmistä maailmassa olevankaan kuin te
olette... Jumala teitä siunatkoon! Ja palkitkoon Hän teille, kun
käskette vieläkin tulemaan, vaikka itsekin olette köyhissä varoissa.

Mies oli vakuuttunut siitä, että Jumala pitää minusta huolen. Mutta
itsensä hän uskoi Jumalan hylkäämäksi: -- Mitä Jumala minusta
välittäisi.

Silloin huomautin hänelle, että Jumalahan juuri oli käskenyt minun
tulla kedolle hänen luokseen ja siten lisännyt hänelle elonpäiviä.

-- Käskikö Hän teidän tulla minun tyköni? Käskikö Hän nyt teidän
sanoa minulle? Älkää vielä vastatko. Minä tiedän, että tarkoitatte,
että teillä on käsky Jumalan sanassa, mutta minä kysyn: -- oliko
teillä sisäistä käskyä, käskikö Henki -- te ymmärrätte sen paremmin
kuin minä -- käskikö se teidän nyt juuri puhua? Sanokaa nyt totuus ja
-- minä uskon teitä.

Hänen kasvonilmeensä osoitti, että koko hänen sielunsa oli siinä
kysymyksessä ja että vastauksesta riippui hänen toivonsa.

Minä mietin vähän ennenkuin vastasin ja anoin Herralta ymmärrystä
antaakseni oikean vastauksen.

-- Te ette vastaa! Minä näen, ettette ole mitään käskyä saanut
Jumalalta tulla minua auttamaan.

Hänen äänensä oli syvästi surullinen ja hän painui läjään.

-- Ei, ei, te olette väärässä! Minä ainoastaan mietin, miten sen
teille sanoisin. Mitään suoranaista käskyä teidän suhteenne minulla
ei ole, eikä voikaan olla, sillä minäkin elän uskosta. Ja kuitenkin
minä olen varma siitä, että Hän lähetti minut teidän luoksenne sinne
kedolle.

Sitten kerroin hänelle koko tapauksen, kuinka olin ollut
saattomatkalla ja kuinka tulkitsematon tunne vaati minua ainoastaan
kuuntelemaan ääntä kedolta ja viimein sinne juoksemaan. Ja että se
sama tunne nyt vaatii minua hänelle puhumaankin.

Hän kuunteli minua tarkasti.

-- Jos olisitte sanonut, että Hän käski... olisin minä niin hyvin
voinut uskoa, että Hän teidät lähetti, sanoi hän alakuloisesti. --
Miksi ette sanonut?

-- En minä valehtele. Enkä minä tahtoisikaan, että teidän uskonne
Jumalan rakkauteen olisi semmoiselle hengenilmoitukselle perustettu,
sillä ne voivat pettää, vaan minä soisin teidän käsittävän sen Hänen
sanastansa. Muuten se ei kestä koettelemusten myrskyjä.

-- Kyllä kai se niin onkin, sanoi hän huoaten. -- Koska pyhä on?

-- Ylihuomenna.

-- Oletteko kotona silloin?

-- Olen varmaan, jälkeen jumalanpalveluksen.

-- Saanko minä tulla silloin tänne? Taidan silloin paremmin
ymmärtääkin, kun puhutte mulle. Ja jos luettekin.

       *       *       *       *       *

Sunnuntaina hän istui minun kirkosta tullessani portailla raittiissa
kevätilmassa ja auringonpaisteessa. Hän oli paljon muuttunut. Hän oli
miltei alakuloisempi kuin edellisellä kerralla. Minun on vaikeata
nähdä, kuinka hän väisti katsettani ja silmät maahan luotuina
tuijotti yhteen paikkaan tahi katseli etäämmäksi tielle päin.

Ensiksi en tehnyt hänelle mitään kysymyksiä, vaan toimitin heti
ruokaa. Hän pyysi saada syödä siinä missä hän istui. Kun hän oli
lopettanut ateriansa, kutsuin hänet sisään ja rupesin lukemaan ja
puhelemaan siitä mitä luin. Mutta syvä alakuloisuus ei tahtonut
kadota hänestä. Kun minä koetin hänelle lukea ja puhua lohdutuksen
sanoja, huokasi hän syvään eikä vastannut mitään. Tämä alakuloisuus
tahtoi tarttua minuunkin, niin etten oikein tietänyt, mitä sanoa tahi
lukea. Mieleni oli vain paha, etten paremmin osannut enkä voinut
auttaa hänen surullista tilaansa. Ja minä sanoinkin hänelle, että
olin siitä raskaalla mielellä.

-- Voi, voi! Ja minäkin olen siitä pahalla mielellä, kun lisään
teille murhetta ja olen teille rasitukseksi, vastasi hän. --
Sanokaa nyt oikein totuus, mutta ette te sano sitä, että miten te
jaksatte sitä täyttää, että minäkin käyn täällä -- syömässä, kun ei
taloissakaan ole. Eikö niillä ole? Teillä on kyllä omasta kohdastanne
täysi, minä ymmärrän sen.

-- Älkää turhia surko, kyllä minulla siihen neuvoja on. Minulla on
työtä taas ja toista saan Jumalan avulla.

Minun vastaukseni tyydytti häntä.

       *       *       *       *       *

Hän kävi meillä vielä joitakuita kertoja, sillä ja toisella viikolla.
Sitten en nähnyt häntä muutamaan päivään ja luulinpa hänen jo
lähteneen seuduiltamme. Mieleni oli vähän haikea, kun ajattelin, että
hän oli lähtenyt hyvästiä sanomatta. Se ei ollut minusta kaunista.

Mutta eräänä päivänä hän tulikin. Hän oli jo vähän voimistunut. Jalat
olivat kuitenkin vielä melkein yhtä ajettuneet, eikä kasvoissakaan
juuri näkynyt toipumista. Katse oli sentään jo vähän voimakkaampi,
ja nyt vasta huomasin, että hänellä oli kauniit harmaat silmät.
Niinikään oli tuo tuhanharmaa väri kasvoissa muuttunut vähän
miedommaksi kalpeudeksi.

Minä nuhtelin häntä siitä, ettei hän viime päivinä ollut käynyt
meillä, ja sanoin luulleeni hänen lähteneen pois seudulta.

-- Kuinka te voittekaan luulla, että minä olisin lähtenyt teitä
kiittämättä ja hyvästiä jättämättä! huudahti hän. -- Vaikka en minä
ikinä osaa teitä niin kiittää kuin minun pitäisi. Mahdotonta minun
olisi ollut lähteä teille hyvästiä sanomatta. Ja sitä tulinkin
nyt sanomaan. Hänen äänensä soi niin syvänä ja surullisena. Vähän
karaistuaan sitä hän jatkoi: -- Kyydin saan kotipitäjään. Minä kävin
toissapäivänä siitä papille puhumassa ja hän lupasi heti toimittaa
sen.

-- Vai lähdette jo! Ei tänään, varmaankaan?

-- Tänään, heti! Hevonen ei ollut vielä valjaissa, kun lähdin tänne.
Se tulee sieltä talosta, kyyti.

-- Mutta minkätähden ette ole näinä viime päivinä tullut?

-- En minä tahtonut tulla kun tämän ainoan, viimeisen kerran enää.
Minä olen sen nähnyt, kuinka te olette säästänyt pieniä varojaanne
minulle ja muille, että tuskin itse olette aina saanut maistaakaan
keittoanne, kun on niin monia pyytämässä.

Mies kertoi saaneensa kirkkoherralta markan ja vähän evästäkin
ja toivoi, että hänet kyllä otetaan vastaan kotipitäjässä siinä
paikassa, jossa hän oli palvellut ja työssä ollut. Enkä minä olisi
lähtenytkään sieltä tännepäin, mutta luulin saavani täällä parempaa
työansiota, kun siellä pohjoisissa on niin heikkoa. Mutta ei täällä
ollut sen parempaa, ja sitten tulin kipeäksi. Mutta kyllä kai se
sentään tämäkin matka on minulle hyväksi ollut, en muutoin olisi
kukaties tullut Jumalaani tuntemaankaan.

Minä etsin hänelle muistoksi pienen evankeelisen kirjasen, josta hän
sydämellisesti kiitti.

-- En tiedä tokko minä ikänä enää terveeseen suuhun syön, taikka
kykenen mitään työlläni ansaitsemaan, mutta jos minä voisin
ansaita, niin totta maar minä muistaisin teidän hyvyytenne. Minä
tiedän ettette tahdokaan mitään maksuja, enkä taida ikänä mihinkään
kyetäkään, kun tuo rintani tuntuu niin raskaalta, että luulen, siinä
kumminkin olevan kuoleman. Mutta kyllä Jumala sen teille maksaa, minä
uskon sen ja pyydän sitä Häneltä.

-- Niin, siihen minäkin turvaan, että Hän pitää minusta huolen. Ja
Hän pitää teistäkin. Hän voi kyllä antaa teille terveytenne takaisin,
jos Hän sen hyväksi näkee, jos ei, niin Hän antaa teille paremman
elämän, valmistaa teitä siihen.

-- Se paljon parempi olisikin, sanoi hän ja kyynel kierähti hänen
poskellensa. Hän pyyhkäisi sen pois kädellään, mutta yhä uusia
kyyneliä tulvi hänen silmiinsä, kun hän lisäsi: -- Ei minulla tässä
maailmassa enää olekaan juuri paljon tehtävää. Isäni on aikoja sitten
kuollut ja äitini kuoli menneenä vuonna. Jos äiti edes eläisi, niin
olisi hauskempi. Nyt olen yksin, niin yksin kuin yksinäinen lintu
oksalla.

-- Eikö teillä ole ketään omaisia?

-- On minulla kaksi veljeä, mutta he ovat naimisissa ja heillä
on isot perheet. He ovat minua paljon vanhempia. Mitä ne minusta
välittävät, kun en voi heitä palvella? sanoi hän katkerammin. --
On minulla sisarkin, joka tulee hyvin toimeen, mutta ei sen raukan
mitään auta, sillä on niin kova mies. En minä omaisiin turvaa,
vieras on parempi hädän aikana kuin omaiset. Menen sinne, jossa olen
ollutkin.

-- Ja jääkää nyt Herran haltuun! En ikänä, en ikänä enää näe teitä...
minä tunnen sen nyt selvästi... vaikka minä niin mielelläni teidät
vielä kerran näkisinkin tässä maailmassa... mutta ei ikänä, ei ikänä!

Hän peitti kasvonsa käsillään, nojasi päin ovipieltä ja itki. En
unohda, kuinka syvästi liikutettu miesraukka oli. Hän ei saanut
hetkeen puhutuksi. Minä puhuin vähän, mutta liikutus tarttui
minuunkin. Olin pahoillani, kun niin vähän osasin sanoa hänelle
lohdutukseksi mutta minulla ei ollut sanoja, oli ainoastaan kyyneliä.

Vihdoin hän astui lähemmäksi.

-- Hyvästi! sanoi hän, puristi kättäni lujasti omassaan, painoi lakin
päähänsä ja astui syvästi huoaten ulos ovesta. Portilta katsahti hän
vielä kerran taaksensa. Näin hänen raskain askelin häipyvän kujalle.
Kädet silmillä hän astui horjuen eteenpäin.

Elääkö hän, en tiedä. Vai kuoliko silloin? Luultavasti. Mistä hän
oli, ja mikä oli hänen nimensä? En muista. -- Varjoja, varjoja,
joilla ei ole nimeä. Syviä, synkkiä varjoja.



BERGELINIEN PERHEMUISTOJA



1.

SOKEA MUMMO


Hän oli sokea. Hän istui aina vuoteensa laidalla, huojutellen
itseään, päässä valkoinen, hienosta palttinasta tehty yömyssy,
jonka poimutettu ja soukalla pitsillä syrjätty reunus ympäröi kuin
pyhimyskehä hänen lempeitä kasvojaan. Hän veisasi melkein aina virsiä
ja luki rukouksia. Veisatessa istuin minä hänen vieressään ja sanoin
säkeistön alun sekä katsoin seuratessani sanoja, ettei hän sanonut
väärin. Sillävälin luin hänelle aina luvun raamatusta joka päivä. Hän
kutoi yhä sukkaa ja veisatessaan pisteli aina puikkoa sävelen mukaan,
avaten silmänsä auki ja hartaasti kääntäen ne ylöspäin kattoa kohti
puikkoa pistäessään ja sulkien ne taas silmua vetäessään. Kutimestaan
hän pudotti usein silmiä ja pyysi minun ottamaan ne puikkoon.
Palkaksi siitä, ja huviksi meille molemmille hän kertoili minulle
tapauksia vaiherikkaasta elämästään ja muistoja menneiltä ajoilta.
Hän oli sangen vanha, yhdeksännelläkymmenellä muutamia vuosia. Minä
olin lapsi, ensi kymmenelläni.

Tyttäret, -- heitä oli kaksi keski-ikäistä naista, Katri- ja
Lotta-täti, kävivät välistä töinensä vieraisilla. Silloin oli meillä
hupaisinta mummon kanssa, sillä kun näet tädit olivat poissa,
oli minulla aikaa, mutta kun he olivat kotona, täytyi minun olla
ahkerassa työssä. Minä viihdyin siis hyvin mummon kanssa, jota
rakastin lämpimästi. Hän olikin sangen rakastettava vanhus, hänen
kasvonsa olivat suloisen lempeät ja kuin sisäisen valon kirkastamat,
hänen hipiänsä oli niin valkoinen ja hieno, etten koskaan sittemmin
ole nähnyt sellaista vanhusta. Kun istuin hänen vieressään ja puhuin
hänen korvaansa, sillä hän oli kuurokin, en voinut olla silittämättä
noita lumivalkeita hiuksia, joissa ainoastaan otsalta kulki leveä
tummempi harmaa juova -- hiukset olivat otsalta ylöspäin työnnetyt ja
leveä musta nauha, joka kävi pään ympäri, piti niitä koossa -- noita
hienoja poskia, joiden ihon aika näytti ikäänkuin nuorentaneen, enkä
suutelematta tuota otsaa, jolle taivaallinen rauha oli sinettinsä
painanut. Kerran sanoinkin häntä silitellessäni: -- Voi mummo, kuinka
sinun poskesi ovat hienot ja valkoiset, sinä olet niin kaunis!

-- Niin, vastasi hän lempeästi hymyillen, -- niissä on paljon
nuorempi nahka kuin minä itse.

Sitten hän kertoi minulle miten hän suopaa keittäessään oli saanut
kiehuvan veden yllensä piian kääntäessä hahloa, jossa varipata
riippui ja josta tämä oli unohtanut naulan pois.

-- Tuohan oli niin kova aika, minä tuskin voin kertoa siitä, sanoi
hän. -- Sitten vedettiin minut ylös kiehuvasta vedestä, johon olin
kaatunut. Tytöt sanoivat, että minä nauroin kamalasti, kun he
riisuivat kengät ja sukat jalastani ja että veri juoksi suonista
säärissä ja jaloissa, jonka tähden ne ovatkin kuivuneet niin, etten
sen perästä ole sanottavasti vuodettani jättänyt. En paljoa muista
tuota surkeata ensi aikaa, se on minusta niinkuin hirveä uni...
Herra tekee hyvin siinä, että hän heikontaa muiston niin kauheista
kärsimisistä... Tuntoihin tultuani makasin monta viikkoa kuin
kidutuspenkillä... Sitten meni minulta näkökin --, huokaisi hän.

-- Kun olin tuolta vuoteelta noussut ja vähän toipunut jälleen,
yritin jotakin tehdä tyttöraukkoja auttaakseni. Minä löin hienoja
vaatteita, joita oli tuotu silitettäväksi, tärkkelykseen, kun
yhtäkkiä pimeni silmieni edessä... kuin pimein yö... Minä olin
sokea... Voi huokasi hän, -- tämä oli kovinta kaikesta. Minä huusin
surkeudessani ja vaikeroin niin, että tyttöraukat eivät enää
ymmärtäneet mitä tehdä, he olivat uupua murheesta. Voi, kuinka se oli
hirveätä... Minä tunsin itseni nyt vasta oikein Herran hylkäämäksi.
-- Niin kauan kuin tuolla kipuvuoteella viruin, vaikka tunsinkin
kauheita tuskia, oli kuitenkin, sitä myöten kuin rupesin käsittämään,
aina toivoa jäljellä, ensiksi toivo kuolemasta ja sitten, kun olin
paranemaan päin, tuli elämisen toivo. Mutta nyt ei ollut yhtään
toivon kipinääkään jäljellä... Mutta, Herra on kaikki hyväksi
kääntänyt, Hänelle olkoon kiitos!... Kuuloni on mennyt vähittäin,
nyt en kuule enää paljon mitään, sinun lapsen-äänesi yksin on niin
selvä, sen kuulen hyvin. Ja kun luet minulle harvaan, erotan joka
sanan, vaikka et aivan kovaa luekaan.

-- Joko nyt on montakin vuotta siitä kun tulit sokeaksi? minä kysyin.

-- Kaksikymmentäneljä.

-- Voi, niin pitkä aika pimeässä! Ja minä ummistin silmäni
koettaakseni, minkälaista olisi olla sokeana.

-- Etkö ole minuakaan koskaan nähnyt, minä sanoin.

-- En koskaan, lapsi, en milloinkaan, hän huokasi, -- mutta, --
lisäsi hän kauniisti hymyillen, -- minä saan sinut nähdä kerran!

-- Niin, taivaassa sinä saat minut nähdä.

Niin pakisimme kahden "vanha lapsi" ja "nuori lapsi", kuten hänen oli
tapana sanoa.

-- Minua on kutsuttu "ristinkantajaksi", sanoi hän, -- mutta Herralle
kiitos, hän panee ristin päälle, mutta hän antaa myös voimia sitä
kantamaan!

Kun hän kertoili minulle muistojaan, istuin aina hänen vieressään,
käsivarteni oli hänen kaulassaan, johon se helposti ulottui,
kun istuin niin etukumarassa, ja hän laski myös käsivartensa
minun vyötäisilleni, likistäen minua kylkeensä. Näin istuimme ja
häälyttelimme yhdessä monta iltaa ja puhelimme menneistä ajoista.
Esitys hänen kertoellessaan oli hyvin selvää ja vilkasta, se kuvasi
niin elävästi tapahtumat, juuri kuin olisi omin silmin niitä
katsellut, ja toisaalta minun lapsenmielikuvitukseni oli niin altis
ottamaan vastaan, että kohtaukset hänen kertomuksissaan painuivat
mieleeni, ikäänkuin olisin itse ollut saapuvilla tapahtumain aikana.
Nämä hänen kertoelmansa koetan nyt siis kirjoittaa niinkuin hän on ne
minulle kertonut ja niinkuin minä ne olen käsittänyt.



2.

KIRKKOHERRA GABRIEL BERGELININ ELÄMÄSTÄ


1.

_Koti ja koulu. Ruovedeltä Merikarvialle_.

Kirkkoherra Gabriel Bergelin oli syntynyt vuonna 1749 Janakkalassa,
jossa hänen isänsä Gabr. Bergelin oli lukkarina.

Gabriel Bergelinin isästä ei ole muuta mainittavaa, kuin että hän
lapsuudessaan oli kuljeksinut mieron tiellä. Luultavaa on, että hän
isonvihan, tahi kenties isonkuoleman aikana 1710, jolloin Janakkala
tuli melkein autioksi, sangen pienenä jäi vanhemmistaan, joiden
kotia ei tiedetä. Vihdoin hän noin kymmenvuotiaana lienee joutunut
Janakkalan pappilaan. Täällä hän pääsi ensiksi paimeneksi, kunnes
pojan hyvä ääni ja kuuliaisuus miellytti kirkkoherraa niin, että tämä
otti hänet erityisesti huostaansa. Aikaa myöten hänestä sitten tuli
seurakunnan lukkari.

Kirkkoherra Bergelinin äiti taas oli Rantasalmen kappalaisen tytär
nimeltä Ingrid Orelius.

Tämän naisen synkkä lapsuus on kerrottu "Inkerissä". Hänen isänsä ja
veljensä joutuivat venäläisten vangiksi ja äiti sai surmansa juuri
Ingridin lähtiessä palvelustytön kanssa pakoon. Äidin kehotuksesta
Ingrid suuntasi matkansa Hämeenlinnaan ja sai kodin pormestari
Procopén perheessä, kunnes joutui avioliittoon. Hänen isänsä ja
veljensä kuolivat luultavasti vankeuteen, sillä heistä hän ei saanut
enää milloinkaan tietoa.

Lukkari Bergelin kuoli pojan ollessa kouluiässä, mutta äiti neljän
tyttärensä kanssa piti huolta siitä että poika, joka oli nuorin
lapsista, sai jatkaa lukujaan. Ylioppilastutkinnon suoritettuaan 1768
hän matkusti joulun edellä 1771 papiksi vihittäväksi Tukholmaan,
jossa piispa Kaarlo Fredrik Mennander silloin oli valtiopäivillä.
Bergelin oli ylen nuori papiksi, sillä siihen aikaan toimitettiin
papiksi vihkiminen vasta kun pyrkijä oli täyttänyt 24 vuotta,
eikä hän siis sinä vuonna vielä ollut aikonutkaan antaa vihkiä
itseään. Mutta professori Gadolin kehotti häntä ennen valtiopäiville
lähtöänsä tulemaan joulun edellä Tukholmaan ja sanoi: -- Pannaan
yksi vuosi ikää lisää. Tämänkaltainen iän lisäys oli siihen aikaan
hyvin tavallinen ja tapahtui ainoastaan muodon vuoksi. Bergelinin
syntymävuosi siis virallisesti oli 1748, niinkuin vanha hiippakunnan
matrikkeli osoittaa, mutta kuukausi ja päivä on jätetty pois,
ikäänkuin osoitteeksi että henkilön ikä muodon vuoksi on näin
ilmoitettu. Mutta kirkonkirjan mukaan hän oli syntynyt heinäkuun 19
päivänä 1749.

Matkatovereina Bergelinillä oli kaksi nuorukaista, jotka silloin
suorittivat ylioppilastutkintonsa. Nämä olivat Jaakko Tengström
(syntynyt 1755) Kokkolasta, pitäjänapulaisen maist. Juho Tengströmin
poika, ja Jaakko Fredrik Gadolin, Perniön kirkkoherran Anteri
Gadolinin poika, saman ikäinen nuorukainen.

Matkustus Itämeren ylitse joulun edellä, sen ajan kulkuneuvoilla,
ei ollut leikintekoa. Menomatka kuitenkin onnistui hyvin,
tutkinnot suoritettiin, ja hyvällä mielellä käännyttiin kotimaata
kohti kulkemaan. [Tämä vaiherikas paluumatka on kuvattu erikseen
kertomuksessa "Joulu autiolla karilla".]

Bergelin määrättiin heti vankilan saarnaajaksi Hämeenlinnaan.
Siellä hänellä oli verraton tilaisuus tutkia ihmisiä ja heidän
tekojensa vaikuttimia, ja hänestä tuli vihdoin suuri ihmistuntija.
Kolmen vuoden kuluttua (1774) määrättiin hänet pitäjänapulaiseksi
Ruovedelle, jossa virassa hän oli kaksikymmentäseitsemän vuotta eli
kunnes hän 1801 tuli kirkkoherraksi Merikarvialle.

Bergelinillä oli erikoinen taipumus lääkärin toimeen. Olikin
ollut aika, jona hän oli ollut kahden vaiheilla siitä, kummanko
viran, papin vai lääkärinkö, hän itselleen valitsisi, mutta nyt
hän sai havaita, että nämä toimet saattoivat hyvin yhdistääkin.
Tähän hänellä olikin hyvä tilaisuus Ruovedellä, josta on pitkä
matka kaupunkiin. Maalaiskansalla oli, etenkin siihen aikaan,
voittamaton vastenmielisyys lääkäreitä kohtaan, jota vastoin se
mielellään turvautui pappiinsa. Bergelin oli jossakin määrin
lueskellut lääketiedettä, mutta etenkin monipuolinen harjoitus
oli tehnyt hänestä taitavan tautien parantajan. Etenkin oli hän
paikkakunnallaan kuuluisa silmälääkärinä. Muita ulkonaisia vammoja
sekä myöskin sisätauteja hän paransi hyvällä menestyksellä, ja
talossaan Kärkelässä hän itse valvoi köyhien sairaiden hoitoa. Paras
todistus hänen taidostaan on se, että hänen lääkäritoimintansa muisto
vielä elää Ruovedellä. Tämän kirjoittaja, joka useita vuosia sitten
jonkin ajan oleskeli mainitussa pitäjässä, kyseli kerran eräältä
vanhanpuoleiselta eukolta [Eukko oli Pohjaslahden kylästä ja häntä
sanottiin Kauppisen Maijaksi.] joitakin tietoja Kärkelän talosta.
Eukko ei kuitenkaan ollut koskaan siellä käynyt eikä oikein tietänyt
missä se olikaan; mutta hänen tiedossaan oli kuitenkin se, mitä
eniten halusin kuulla: hän tiesi Bergelinistä. Minä annan siis hänen
itsensä puhua:

-- En minä sitä niin tielä, missä se siellä onkaan, kirkon toisella
puolella, mutta ei se kuulemma se vaseti kaukana ole, se Kärkelä.
Mutta kyllä minä siitä kuullu olen, se on iso talo ja hyvä, ja siinä
on asunut herrojakin, on pappikin siinä asunut. Kelpo talo se on,
Kärkelä, on.

-- Mikä sen papin nimi oli, joka siinä asui, ehkäpä ette tiedä sitä
sanoa? kysyin.

-- Tielän maakan, se oli Kärkeliini. Ja se olikin kelpo pappi se,
ja niin kovin hyvä tohtyöri. Se paransi kaikkia tauteja; ja aina
sielä sairaita oli, väliin useampiakin kerralla, ne hoinnettiinkin
ja vaalittiin siellä, kun ei tullut kotona niin vaalituksi, siellä
oli iso tupa oikeen sitä varten, aina. Eikä se ottanutkaan koskaan
palkkaa köyhiltä, mutta kyllä sillen rikkaat veivät lampaita ja
kokonaisia vasikoitakin, kyllä se saikin. Eikä semmoista pappia
Kruavelelle enää tulekkaan, minä sen tielän, eikä niitä olekaan,
kyllä minä liioin senkin uskon, vakuutti eukko päättävästi. Mutta se
meni pois, kovin kauaksi meni, oikeen merimaahan, kuulemma, en minä
tielä minkä se sinne meni.

Minä kerroin lyhyesti minne Bergelin oli muuttanut.

-- Vai niin, voi toki, vai sinne se meni. Kaipa se jo kuollut on
aikaa?

-- On, monta kymmentä vuotta sitten.

-- Sitä minäi, minä sen tiesin, onpa toki; kun ma olin pieni, ja se
oli jo silloin aikaa sitten lähtenyt. Mutta äitivainaani siitä puhui,
ja ne ku tiesivät, vanhat ihmiset.

Että Bergelin jo ennenkin tämän pitkän Ruovedellä olonsa aikana
oli hakenut isompaa paikkaa, sen voi ymmärtää. Hänelle tuli näet
vaikeaksi virantoimitus Ruovedellä, kun hän asui verrattain
etäällä kirkolta ja rovastina oli Lauri Forselius, joka, vaikka
sokea ja vanha, sentään vielä hoiti virkaa ja näin ollen elämänsä
viimeisinä vuosina melkein aina tarvitsi Bergelinin apua. Bergelin,
oli näet, kokenut pappi ja kauan oleskellut seurakunnassa, jota
vastoin rovastin apulaiset olivat nuoria ja kokemattomia. Ruoveden
pitäjänapulaisen tehtäviin kuului velvollisuus määräpäivinä pitää
jumalanpalvelus seurakunnan syrjäisissä seuduissa, joihin usein
hengenvaarassa, talvella heikolla jäällä ja syksyllä vihurin
puhaltaessa, oli kuljettava, puhumattakaan käynneistä sairasten
luona. Näistä syistä Bergelin v. 1798 oli hakenut Ätsärin
kappeliseurakuntaan, mutta silloinen konsistorion amanuenssi
(sittemmin rovasti Tammelassa) Niilo Mauno Tolpo, joka oli B:n ystävä
ja tunsi hänet, teki muutoksen asiassa. Kun Merikarviallakin, jonka
alueeseen Siikainen kuului, oli virka julistettu avoimeksi, asetti
hän Bergelinin tähän pitäjään vaaliin. Kirjeessä hän antoi sitten
asianomaiselle tiedon asian käänteestä. Siten joutui siis Bergelin
melkein vastoin tahtoaan Merikarvialle vaalia saarnaamaan, sillä
hän ei juuri toivonut pääsevänsä tuohon outoon seurakuntaan, jossa
lisäksi oli erään edellisen kirkkoherran poika hakijain joukossa. Ja
pahin kaikista, vaalimatka tuli tehtäväksi myöhään syksyllä, joka oli
ikävä aika ratsastus- ja venematkoille.

Bergelinin vaiherikkaaseen elämään kuuluu sekin, että hän tuli
Merikarvialle kuninkaallisella valtakirjalla. Oli näet parhaillaan
toimitettavana isonjaon johdosta syntynyt selkkaus äänien suhteen
vanhain ja uusien manttaalien laskussa. Tästä lankesi enin syy
armovuoden saarnaajalle Heikki Backmanille. [Backman teki samoihin
aikoihin itsensä syypääksi juoppouteen ja pahennusta herättävään
elämään, vaikka ei seurakunta tahtonut häntä, väliaikaista
saarnaajaa, vastaan näistä rikoksista kannetta nostaa. Sama B.
menetti vihdoin virkansa Nybyssä ollessaan, eräässä aikoinaan hyvin
kuuluisassa lukukinkerijutussa, häntä kun syytettiin vähämielisen
Heikki Matinpoika Jutilan rääkkäämisestä.] Backman oli muuten
terävä-älyinen mies ja tunnettu eteväksi laskijaksi. Oliko äänien
laskija tässä tahallaan väärin laskenut vai oliko epähuomiossa
tullut virhe, jätämme sikseen. Saatuansa kirjeellisesti asiasta
tiedon Siikaisten kappalaiselta (sittemmin Ikaalisten kirkkoherrana
tunnetulta) Hällforsilta, lähetti Bergelin vastalauseensa
asianomaiseen paikkaan ja vetosi kuninkaaseen.

Maisteri Iisak Emanuel Eneberg oli näet jo saanut valtakirjan
konsistoriolta. Sama Eneberg oli jo toisen kerran vaalissa tähän
kotipitäjäänsä, mutta onni oli nytkin vastainen. Tietysti oli
Eneberg itse syytön erehdykseen, jos siinä joku olisi syyllinen
ollutkin. Mainittakoon tässä ohimennen, että huhu kertoi sen
kepposen tapahtuneen edellisen kirkkoherran lesken, eikä Enebergin,
eduksi. Se ainakin on varma, että toinen kirjanpitäjistä vaalissa
oli saman lesken vävy. Oli miten hyvänsä, mainitut papit saivat
nuhteita konsistoriolta. Asia, joka oli riidassa koko armovuosien
ajan (edellinen kirkkoh. Tuomas Kriander kuoli 1798), päättyi vasta
1801 kevättalvella. Tällä ajalla oli Ruoveden kirkkoherran virka
rovasti Forseliuksen kuoleman kautta 1799 tullut avoimeksi ja
seurakuntalaiset kehottivat Bergeliniä hakemaan omaan seurakuntaan,
mutta kun hakemukseen Merikarvialle ei ollut silloin vielä tullut
lopullista päätöstä, ei B:n sopinut sitä tehdä. Että merikarvialaiset
olivat tyytyväiset asian lopulliseen päätökseen, näkyy siitä, että
he menivät vielä talvikelillä kuudellatoista hevosella papin kuormia
tuomaan. Asia on siinä suhteessa huomattava, että tapaus silloin
oli seurakunnassa ensimmäinen ja ainoa laatuaan, kunnes vasta viime
aikoina tuo kaunis tapa on Merikarvialla tullut käytäntöön.

Keväällä 1801 muutti B. siis perheineen Merikarvialle. Omilla
hevosilla sekä Ruoveden ukkojen saattamina saapuivat matkustajamme
ratsain Siikaisiin, sieltä vierasvaraiset siikaislaiset saattelivat
heidät veneillä järviä myöten Merikarvialle Lankosken kylään,
jonka asukkaat taaskin veivät heidät tuota silloin vielä valtavan
luonnonihanaa jokea alas pappilaan. Silloin ei vielä ollut maanteitä,
muuta kuin valtamaantie, joka kulkee halki seurakunnan. Ainoastaan
polkua, joka luikerteli yli nevojen ja rotkojen, pääsi silloin
emäkirkolta kappeliin. Merikarvialla oli siihen aikaan, jo edellä
mainitun 19:nnen vuosisadan alulla painetun matrikkelin mukaan 1652
henkeä ja Siikaisissa 1178 eli yhteensä 2830. Taloja oli kaikkiaan
152, joista 85 kuului emäkirkolle. Ajan merkkeinä on mainittava,
että Merikarvialla silloin saarnattiin joka toinen sunnuntai
suomen- ja joka toinen ruotsinkielellä ja juhlapäivinä molemmilla
kielillä. Nykyään on määränä pitää seurakunnassa kuusi kertaa vuodessa
ruotsalainen jumalanpalvelus.

Samana kesänä kävi Ruovedeltä muutamia isäntiä Merikarvialla
uutta kirkkoherraa tervehtimässä. Tietysti oli tapaaminen sangen
ilahduttava ja vieraat olivat sydämellisesti tervetulleet. Eniten
liikutti kirkkoherran mieltä syy, jonka vuoksi he olivat tulleet.
Seurakunta oli yksimielisesti valtuuttanut heidät pyytämään, että
Bergelin vielä tulisi neljänneksi hakijaksi Ruovedelle. Erään
joukostaan olivat miehet aikoneet lähettää Merikarvialta viemään
B:n hakemusta meritse Turkuun. Mutta vaikka Bergeliniä liikuttikin
hänen entisten seurakuntalaistensa ystävällisyys, ei hän kuitenkaan
tahtonut suostua heidän ehdotukseensa. Hänestä ei ollut soveliasta,
että hän, vastikään saatuansa kuninkaan valtakirjan, osoittaisi
tyytymättömyyttä hakemalla pois seurakunnasta, jossa hän vielä
lisäksi perheineen hyvin viihtyi. Ja kenties tuosta asettumisestakin
neljänneksi hakijaksi olisi voinut toisten hakijain suhteen syntyä
joku rettelö, joka ei olisi päättynyt muuten kuin kuninkaan
välityksellä.

Edellisen kirkkoherran leskelle Rebekka Krianderille oli
Eneberg, siinä tapauksessa että hän saisi viran, luvannut maksaa
"leskentynnyreitä" kokonaista viisi tynnyriä rukiita, yhden ohria
ja lehmän ruuan, vaikka ainoastaan yksi tynnyri oli maksettavaksi
määrätty. Ja ettei siis köyhä leski olisi tullut kärsimään, maksoi
Bergelin tälle kuusi tynnyriä rukiita ja kaksi ohria, kahden lehmän
elatuksen, teurastusnaudan ym. sekä auttoi leskeä hänen poikiensa
koulutuksessa. Näitä oli kolme: Tuomas Timoteus, Johannes Gabriel
ja Taavetti. Kun nämä lähtivät kouluun heidät aina pappilasta
evästettiin, ja kun omille lapsille kudottiin kangasta, saivat
leskirouvankin pojat aina samasta vaatteensa.


2.

_Vuosi 1808. Rajevski_.

Kirjoitettiin vuosiluku 1808. Se piirrettiin miekan kärjellä kansan
muistiin sekä historian lehdille.

Koska arvelen, että lukija mielellään tahtoisi tutustua kertomuksemme
päähenkilön valtiollisiin mielipiteihin tuona kansan tärkeänä
vaiheaikana, kerron niistä sen minkä varmasti tiedän.

Kun Bergelin 1788 syyskesällä oli Turussa kirkkoherran tutkintoa
suorittamassa, olivat mielet kiihkeimmillään Anjalan liiton johdosta.
Hän kuuli sitä asiaa paljon pohdittavan sinne ja tänne. Mutta vaikka
hän ei pappina voinut tyytyä Kustaa kuninkaaseen, joka laittomasti
oli aloittanut sodan ja josta useita juttuja oli liikkeellä, oli hän
kuitenkin täydellisesti kuningasmielinen ja sanoi liiton jäseniä
maankavaltajiksi.

Vuonna 1808 maaliskuun lopulla tahi huhtikuun alussa, kun kenraali
Rajevski oli matkalla pohjoista kohti, pysähtyi hän Merikarvian
kirkonkylään joukkoineen. Kenraali itse ja korkeampi upseeristo
sijoittuvat pappilaan, jossa sen lisäksi sotaväkeä vilisi pihankin
täynnä, ja kuormasto sijaitsi pappilan alapuolella olevalla tiellä,
joen varrella ja joella. Edellä oli pitkin paaston aikaa kulkenut
maan puolustusväkeä, jota Klingspor komensi pakoon, nyt oli
valloittajien vuoro tullut. Turkuun oli jo venäläisten pääkomentaja
Buxhövden asettanut pääkortteerinsa, Uusikaupunki ja Rauma olivat
miehitetyt ja koko lounainen osa maastamme oli niinmuodoin nyt
valloitettu.

Kenraali oli vanhanpuoleinen mies, lempeäluonteinen ja ystävällinen.
Kirkkoherralta saapuneen päivälliskutsun hän otti mielihyvällä
vastaan kiittäen sekä omasta että paikalla olevien upseeriensa
puolesta. Päivällisen jälkeen käyskelivät herrat salissa ja puhelivat
maan yleisestä tilasta.

Kirkkoherra lausui peittelemättä huolensa isänmaan tulevaisuudesta.
Silloin kenraali, kävellen hänen rinnallaan, laski käsivartensa hänen
kainaloonsa vakuuttaen, että hänen levottomuutensa on liiallinen.
Keisari Aleksanteri, jonka kanssa kenraali itse oli keskustellut
Suomen kohtalosta, oli jalomielinen ja lempeä ruhtinas, joka tahtoi
kaikkien alamaistensa todellista onnea. -- Me emme tahdo tätä maata
hävittää, vaan onnelliseksi tehdä, siitä on meillä itsellämmekin
oleva hyötyä, sanoi hän. Ja kehottaen kirkkoherraa tyynesti
odottamaan asiain kypsymistä, lisäsi hän, keveästi lyöden häntä
kädellään olalle: -- Pastori voi olla tyyni.

Sen lisäksi hän oli jo aikaisemmin antanut senkin vakuutuksen, ettei
sotaväellä ollut lupaa ryöstää tahi muuten tehdä kansalle mitään
pahaa. Ja jos he tarvitsisivat jotakin, niin tulisi heidän ostaa
eikä maksutta ottaa. Mutta jos kuitenkin jotakin vallattomuutta
tapahtuisi, niin saataisiin asiasta tehdä kanne pääkenraalille
Turkuun, tahi jos kanne koski hänen omaa väkeään, hänelle itselleen.
Syyllinen saisi rangaistuksen, ja aineelliset vahingot korvattaisiin.

Sotaväkeä siis kyllä oli kielletty ryöstämästä, mutta kuitenkin
kansallispahe, joksi sitä silloin nimitettiin, voitti kiellon.
Niin juuri tältäkin päivältä oli muistissa, että sotamiehet
lähtiessään ryntäsivät keittiöön ja ryöstivät astiainpesijältä kaikki
hopealusikat, vaikka talon oma tytär seisoi vieressä, niinikään
kaikki kupariastiat seiniltä, sekä mitä muuta heille kelpaavaa
löytyi. Ryöstetyt tavarat kätkeytyivät sinellien sisään. Naiset kyllä
huusivat apua, mutta teko tapahtui niin äkkiä, että ryöstäjät olivat
kaikki tiessään, kun hämmästys vähän meni ohitse. Kenraali oli jo
hyvän matkan päässä upseereineen eikä siis voinut tietää ja ehkäistä
ilkityötä.

Keväällä kenraalimajuri Demidovin ollessa matkalla Vaasaan, kun iso
talven pesu oli tehty pappilassa, vietiin kaikki pesuvaatteetkin,
jotka olivat kuivumassa. Joku kenties kummeksuen hymyilee, että niin
vähäpätöistä, kuin pesuvaatteetkin, on mainittu. Mutta se tietää
aivan vähän vanhan ajan elämästä, joka sitä kummeksuu. Kun pellavat
kotona kasvatettiin, valmistettiin, itse kehrättiin, kudottiin ja
käsin ommeltiin, niin olipa ison vaatevaraston menettäminen samaa
kuin talon naisten monivuotisen ahkeran työn tulosten kadottaminen.

Millä kielellä Bergelin puhutteli venäläistä kenraalia? Hän puhui
sujuvasti saksaa, jota venäläiset upseeritkin yleisesti puhuivat. Hän
oli vielä lisäksi hieman leikillinen ja luonteeltaan hienotunteinen,
jotka ominaisuudet tekivät puheen miellyttäväksi ja sattuvaksi.
Tähän tuli lisäksi vielä hyvä ihmistuntemus, jonka avulla hän
saattoi ikäänkuin katsoa toisen sydämeen. Bergelinin koko käytös
oli sitä laatua, että hän herätti luottamusta ja helposti voitti
ihmisten sydämet, sillä hänen ystävällinen ja vakaa katseensa
sekä koko olemuksensa ilmaisi kristillisen hengen elähdyttämää
mieltä. Saksankieli oli hänellä jo lapsuudestaan äidinperintöä ja
kieliopillisesti tutkimalla oli hän siihen vielä täydellisemmin
perehtynyt. Hänellä oli tapana tutkia kaikki saarnansakin
saksankielisen Lutherin postillan mukaan, jota ei silloin vielä ollut
suomen tahi ruotsinkaan kielelle käännetty.

Muun sotaväen käytös ei tavallisesti antanut aihetta suuriin
valituksiin, lukuunottamatta tuota heidän anastushaluaan, mutta
kasakoista oli valitus yleinen. Niinpä keväällä muuan Kulnevin
etujoukko, jossa kaivattiin erästä kasakkaa, raahasi hevostensa
välissä kolmea talonisäntää, jotka sattuivat kasakoiden tielle.
Isännä olivat Juho Tuorila, Erkki Stubila ja Juho Lankoski. Tuorilan
veivät kasakat Venäjälle (vai lieneekö kuollut tielle?), Stubila,
joka oli vanhempi mies, tästä juoksemisesta, joka kesti Lankoskelta
Poriin saakka, noin viisikymmentä kilometriä, tuli elinajakseen
vialliseksi; Lankoski, nuori voimakas mies, kesti rääkkäyksen.


3.

_Suomen kansan käännekohdassa. Uskollisuusvalan ottaminen. Von
Vegesack_.

Viaporin antautumisen jälkeen huhtikuun 6 päivänä 1808 venäläiset
pitivät Suomea jo valloitettuna maana. Pietarissa toimitettiin
jo toukok. 9 päivänä juhlallinen kiitosjumalanpalvelus Suomen
valloittamisen johdosta.

Maaliskuun lopulla oli Venäjän sotaväen ylipäällikkö kreivi
Buxhövden jo lakkauttanut kaikki niin sanotut maatullit sekä
Ruotsin aikuiset suostuntaverot. Samaan aikaan oli Venäjän hallitus
antanut Euroopan hoveille tiedoksi, että valloitettu ruotsalainen
Suomenmaa oli pidettävä Venäjän valtakuntaan ikuiseksi ajaksi
yhdistettynä maakuntana. Toukokuun lopulla annettiin käsky että
kaikkia maan virkakuntia oli nimitettävä "keisarillisiksi" ja että
asukasten tuli välikäräjissä vannoa uskollisuudenvala keisarille.
Vala sitten otettiin osittain välikäräjissä, osittain kirkossa
kovien rangaistusten uhalla. Vihdoin kesäk. 5/17 päivänä ilmestyi
keisarillinen julistuskirja, jolla muka tämä maakunta yhdistettiin
Venäjän valtakuntaan.

Venäjän hallitsija piti siis suomalaisia laillisina alamaisinaan,
ennenkuin rauha oli tehty ja Ruotsin hallitsija vapauttanut
suomalaiset uskollisuudenvalasta. Tämä outo menettely saattoi
suomalaiset vaikeaan velvollisuuksien ristiriitaan. Sotilaitten oli
verrattain helppo tietää, mitä kunnia ja velvollisuus _heiltä_ vaati,
ja he järkähtämättöminä kaatuivatkin lippujensa alle, silloinkin,
kun voiton toivo ei enää mieliä virkistänyt. Siikajoen, Revonlahden,
Lapuan, Alavuden, Oravaisten, Koljonvirran taistelut ovat loistavina
todistuksina suomalaisten isänmaanrakkaudesta ja uskollisuudesta
Ruotsin hallitusta kohtaan.

Virkamiesten, pappien, rauhallisen maalaisväestön ja muiden, joiden
varsinaisena tehtävänä ei ollut taistelu vihollista vastaan, oli
vaikeampi tietää mikä oli _heidän_ velvollisuutensa, silloin kun
vieras valta mahtikäskyllään vaati uskollisuuden valaa kansalta.

Talonpoikainen rahvas, joka ei tuntenut valtain välisiä suhteita,
kuunteli yleensä sydämen kieltä, ja sydän käski pysymään uskollisena
kuninkaalle ja torjumaan maasta viholliset. Niinpä kansa muutamissa
paikoissa maatamme tarttuikin aseihin. Mutta virkamiesten ja yleensä
niiden, jotka tunsivat sen ajan mullistuksia, täytyi kestää vaikea
sisäinen taistelu, ennenkuin he selvään tiesivät mitä isänmaa heiltä
vaati tänä vaikeana aikana, sillä sydämen kieli ja velvollisuuden
ääni joutuivat ristiriitaan. He tiesivät, että maailman mahtavin
hallitsija Napoleon Bonaparte oli Tilsitin rauhassa "lahjoittanut"
meidän syrjäisen isänmaamme Venäjän itsevaltiaalle. Ranskan liitossa
Venäjän kanssa Ruotsia vastaan! Venäjän valtaistuimella oli
vapaamielinen ja ihmisrakas Aleksanteri I, Ruotsin hallitus taas
oli vähämielisen ja itsepäisen Kustaa IV Adolfin heikoissa käsissä.
Ruotsi oli niin syvälle alentunut, että se oli jo aiottu jakaa
Tanskan ja Venäjän välillä. Tanska oli maaliskuussa julistanut sodan.
Ranskalainen apujoukko oli lähestynyt Ruotsin rannikoita. Pietarissa
suunniteltiin 10 000 miehen suuruisen sotajoukon lähettämistä
Ahvenanmeren yli Ruotsiin, Kuurinmaalta lähetetty venäläinen
retkikunta valloitti Gottlannin. Tällaisissa oloissa ei voitu luottaa
Ruotsin tulevaisuuteen, vielä vähemmin Suomen tulevaisuuteen Ruotsin
suojeluksen alla. Aseettoman väestön vastarinta olisi ollut ikäänkuin
jättiläisiä vastaan taistelemista, nuijasodan kauhujen uudistamista.
"Vanha maailmanjärjestys" näytti siis kokonaan mullistuneen ja aivan
epätietoista oli, mitä Suomen kansakunta saattoi tästä hävityksen
kauhistuksesta itselleen pelastaa.

Tällaisten olojen vallitessa tuli Merikarvian kirkkoherran
virastollekin käsky, että kansalta oli otettava uskollisuuden
vala. Toukokuun viimeisenä sunnuntaina ilmoitettiin kirkossa, että
vannomisen tuli tapahtua kesäk. 5 päivänä, helluntaina, jolloin
toivottiin olevan paljon väkeä kirkossa.

Siihen aikaan oleskeli paikkakunnalla sotamies Juho Snäckström, joka
oli kuulunut Viaporin varusväkeen ja oli yksityistä tietä tuonut
surusanoman "Svean linnan" häpeällisestä antaumuksesta. Hän puhui
katkerasti linnan luovuttamisesta ja tämä kauhea uutinen katkeroitti
kaikkien mielet. Mutta samalla saapui Suomen sotajoukon olopaikoilta
viesti, että talonpojat olivat tarttuneet aseihin, ottaneet
vihollisen muonavarastoja ja että koko väestö Pohjois-Suomessa oli
aikeissa nousta vihollista vastustamaan.

-- Jos pohjalaiset tarttuvat aseihin, niin meistä he saavat apua!
tuumailivat Merikarvian miehet.

Talonpojat, jotka Viaporin häpeällisen antautumisen tähden olivat
äkeissään, eivätkä muutenkaan paljon herroihin luottaneet, epäilivät
nyt pappinsakin kirkkoherra Bergelinin uskollisuutta, vaikka he
aina ennen olivat täydellisesti luottaneet häneen. He tulivat
siis miehissä lauantai-iltana talokas Erkki Anttilan ja sotamies
Snäckströmin johtamina, kaikkiaan kahdeksan miestä, Anttila
varustettuna köysillä ja "Snäkki" (Snäckström) pyssyllä, ja astuivat
sisään kirkkoherran virkahuoneeseen.

Pahaa aavistaen tulijain tuimista katseista kysyi kirkkoherra ukoilta
heidän asiaansa. [Keskustelussa käytettiin ruotsinkieltä, jota
silloin kirkon lähikylissä melkein yksinomaan puhuttiin. Talokas
näistä kylistä olisi katsonut loukkaukseksi, jos pappi häntä olisi
suomeksi puhutellut. Niin halveksittu oli suomenkieli.]

-- Me olemme tulleet vangitsemaan teidät valtakunnan kavalluksesta
ja viemme teidät Turkuun, vastasi Anttila töykeästi, osoittaen
köysikimppua kädessään. -- Sillä emme salli teidän mennä kirkkoon
huomenna houkuttelemaan kansaa vannomaan Venäjälle, niinkuin
itse olette tehnyt. [Papit olivat näet jo edeltäkäsin vannotetut
koko Turun läänissä. Ulvilan rovastikunnan papit olivat kaikki
kutsutut Poriin, jossa heidät välikäräjissä vannotettiin. Tämä oli
tapahtunut luultavasti viikkoa ennen kuin äsken mainittu kuulutus oli
Merikarvian kirkossa luettu.]

-- Minä olen tehnyt velvollisuuteni ja teen sen edelleen, ja siitä
vastaan ainoastaan Jumalalle ja lailliselle esivallalle, vastasi
kirkkoherra. Tyynesti ja vakavilla sanoilla koetti hän nyt heille
selittää maamme tilaa.

-- Me tiedämme, jatkoi Anttila, -- että herrat ovat myyneet maan,
mutta me talonpojat olemme uskolliset kuninkaalle ja panemme kaikki
kavaltajat kiinni ja viemme Ruotsiin. -- "Kreivi" on juuri saapunut
kotiin ja tuonut tuoreita uutisia sieltä; tulemme nyt hänen luotaan.
Hän on itseään kuningasta puhutellut; ja meillä on siis varma tieto
siitä, että Turun avuksi tulee näinä päivinä kenraali Vegesackin
johdolla melkoinen määrä sotaväkeä. Ja hänelle viemme teidät vankina,
hän vie teidät kuninkaan eteen.

-- Mutta jos kirkkoherra lupaa olla menemättä kirkkoon, sanoi
välttävästi kirkonisäntä, -- niin emme vangitse teitä. Ja kun
kuningas lähettää apua...

-- Se olisi kuninkaan pitänyt tehdä jo ennen.

-- Te menette siis kirkkoon? sanoi joku joukosta.

-- Menen, Jumalan avulla.

-- Mutta minä ammun teidät, sanoi "Snäkki".

-- Ammu, vastasi kirkkoherra, ja paljastaen rintansa astui hän
lähemmäksi, -- ammu, mutta sinä et osaa.

-- Minä osaan aina pilkkuun.

-- Siitä en välitä, minä menen kuitenkin.

-- Mutta me panemme teidät kiinni, heti, tänä iltana, sanoi Anttila.

-- Minä olen valmis teitä seuraamaan, vastasi kirkkoherra tyynesti,
keskeyttäen heidän puheensa, ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen. --
Minä kirjoitan vaan muistiin teidän nimenne ensiksi.

-- Naapurini Erkki Anttila, kirkonisäntä... Westergård, talonisäntä
Antti Norrgårs, talonisäntä... Rikalainen jne., luki hän
kirjoittaessaan.

Mutta miehet, kun kuulivat nimensä kirjoitettavan, hämmästyivät
ja lähtivät äkisti pois, Anttila ensimmäisenä. "Snäkki" yksin jäi
seisomaan paikalleen.

-- Kirkkoherra, sanoi hän vakavasti, -- minä ammun joka kavaltajan.

-- Tee se.

-- Jos menette huomenna kirkkoon, niin minä ammun teidät.

-- En minä ole kavaltaja ja menen siis. Minä seuraan ainoastaan
omaatuntoani enkä livistele tai epäröi valani suhteen. Minun _täytyy_.

-- Niin, teidän täytyy, ja minun täytyy myöskin.

Tässä lienee paikallaan vähäinen selitys edelliseen. Niin kutsuttu
"kreivi" oli Alakylästä Bäckin talon isäntä. Hän oli upporikas,
seurakunnan rikkain mies aikanaan, ja ylpeä myöskin. Niinpä on
kerrottu, että hän väliin "tolvalla" (1/2 riksin setelillä) oli
piippuaan sytyttänyt. Erään ruotsalaisen Bonde- (talonpoika)
nimisen kreivillisen suvun mukaan kutsui itseänsä "kreivi
Bondeksi". "Kreivin" suuri rikkaus oli karttunut siten, että hän
aina ensimmäisenä keväällä oli vesillä, jo jäiden joukossa vieden
Tukholmaan elukoita, voita ja puutavaraa kaupaksi, joita tavaroita
hän täällä osti rahan tarpeessa olevilta polkuhinnasta. Sieltä toi
hän taas suolaa, jota hän täällä myi korkeaan hintaan. Suola oli
siihen aikaan tavallisesti keväisin kaikilta lopussa, jopa itse Porin
kaupungissakin. Nyt sodan aikana toi hän sitä salaa Ruotsista ja
otti täällä riksin kapasta. Niinikään hän antoi velaksikin suurta
korkoa vastaan. Muutakin tavaraa, joskin vähemmässä määrässä, hän
toi kaupaksi. Mutta ahneudestaan huolimatta hän oli aina avulias
asioissa, joissa hänen ei tarvinnut varoa että oma etu olisi tullut
kärsimään. Niinpä häntä käytettiin Tukholmanmatkoilla välittäjänä
lakiasioissa, joita kuninkaan luona valvottiin. Hän kuljetti
asiakirjoja ja hoiti huolellisesti ja asiallisesti suullisesti
toimitettavat asiat. Sen tähden voi hän kerskatakin siitä, että hän
"Tukholmassa oli kuin kotona", ja että hän siellä oli "herrojen
joukossa". "Kreivi" oli itse herramainen käytöksessään, puhui selvää
ruotsia ja kävi herramaisessa puvussa. Hän oli neuvokas ja uskalias
mies kaikessa. Hänen sanotaan olleen vähäläntäinen ja laihankoleva
sekä sangen terävä; kertomuksemme aikana hän oli keski-iässä.
Nyt hän oli siis taaskin nopeakulkuisella laivallaan jo tehnyt
Tukholman-matkan, vaikka meri olikin tänä vuonna kauan jään peitossa.
Tarvinnee tuskin lisätä, että hän oli hyvä merimies ja itse ohjasi
laivaansa. Tukholmassa hän oli saanut, kuten hän itse vakuutti,
kuningasta itseään puhutella maamme tilasta, ja kuningas oli sanonut
lähettävänsä sotaväkeä Suomeen sekä luottanut siihen että kansa itse
nousee maataan puolustamaan. Mutta "kreivi" oli myöskin varovainen
mies. Sentähden hän ei tullut itse pappilaan, "sillä eihän seurauksia
koskaan varmaan edellä tiedä" vaan yllytti toiset omalla uhallaan
kirkkoherraa vangitsemaan ja viemään hänen alukseensa; sitten olisi
hän muka kuljetuksesta huolen pitänyt. Tässä hankkeessa sai hän
hyvää apua "Snäkistä", joka ollen itsekin innokas luonteeltaan,
yhä kiihotti talonpoikia. Mutta juuri se, ettei "kreivi" tullut
mukaan, pelotti toiset ulos, kun kirkkoherra rupesi heidän nimiään
kirjoittamaan. "Kreivi" oli näet heidän esitykseensä saada hänet
johtajaksi väittänyt olevansa matkasta väsynyt ja sanonut Anttilaa
sopivammaksikin, koska Anttila oli rehevä ja tanakka mies; mutta
toiset tunsivat hänet liian hyvin uskoakseen semmoista tekosyytä.

Rouva, joka edellä kerrotun tapahtuessa oli ollut läsnä, esitteli
illalla miehelleen, että joku asetettaisiin "Snäkkiä" salaa
vartioimaan, mutta sen kielsi kirkkoherra päättävästi ja piti
parhaana jättää itsensä Jumalan haltuun ja olla nostamatta suurta
melua asiasta, mielten muutenkin kuohuessa. Jos "Snäkki" oli saanut
päähänsä, että hän ampuisi papin, niin olisi yhdessä murhassa
kylliksi, sillä hän varmaankin raivaisi tien itselleen.

Mutta rouva ei ollut yhtä levollinen. Sentähden hän aamulla,
silläaikaa kun kirkkoherralla oli paljon kirkollisia toimituksia,
lähetti lukkarinapulaisen Holmin kirkon luo katsomaan oliko "Snäkki"
siellä aseilla varustettuna. Holmin kerrottua että "Snäkki"
pyssyineen oli paikalla, kasvoi hänen levottomuutensa. Hän rukoili
Jumalaa lähettämään jonkun miehen, johon voisi luottaa, mutta
hänen hämmästyksekseen ei siitä sivu enää kulkenut muita kuin
joku vanha ukko ja naisia; miehet olivat aikaisemmin kiihkeästi
tänään kiirehtineet kirkon luo, jossa he keskustelivat ja tekivät
päätöksensä olla vannomatta. Siitä syystä oli asia rouvalta jäänytkin
näin viime hetkeen, kun miehet jo olivat ehtineet mennä.

Jo alkoi papinkello soida. Rouva riensi miehensä luo. Vielä kerran,
viime hetkellä, hän koetti kyynelin taivuttaa miestään, joka jo oli
lähdössä, tänään olemaan kotona kirkosta.

-- Etkös rohkene uskoa minua Jumalan haltuun? sanoi silloin
kirkkoherra. -- Minun täytyy tehdä velvollisuuteni, muista, että
olen vannonut. Vaikka minut siitä tapettaisiinkin tahi väkivallalla
vietäisiin Ruotsiin asiasta vastaamaan, joka kyllä voi tapahtua,
niin en kuitenkaan nyt saa toisin tehdä. Ajattele, mikä tuho
seurakunnalle tulisi, jos minä nyt tekisin valituksen siitä, että
minua vainotaan, kun minun pitää ottaa vala. Tahi jos syytä siihen
ilmoittamatta olisin poissa nyt, kun päivä on määrätty, olisi virkani
menettäminen varmaankin vähin rangaistukseni. Me teemme siis taiten
siinä, että kätkemme tämänkaltaiset asiat. Jokaisen täytyy antaa
itsensä alttiiksi isänmaan edestä. Nyt täytyy paljon antaa anteeksi
-- ja papin ennen kaikkia. Rukoile sinä vain Herraa minun puolestani,
ja taivu hänen tahtonsa alle... Sen sanottuaan kirkkoherra jätti
hyvästit ja lähti.

Rouva seisoi toivottomana portilla ja katseli miestään, joka
joutuisasti astui alas jokea kaartavaa tietä eteenpäin. Hän luuli
varmasti nyt sanoneensa viime jäähyväiset puolisolleen. Silloin kuuli
rouva rivakkaa astuntaa ja katsoi taaksensa. Tulija oli talokas
Erkki Vanhatalo Lauttajärven kylästä. Rouva uskoi hänet Jumalan
lähettämäksi ja pyysi häntä "Snäkkiä" vartioimaan. Tämä olikin nuori,
reipas mies ja käsitti heti asian tärkeyden, sillä hän oli itsekin jo
kuullut huhua siitä kylässä. Hän lähti siis juoksemaan, kunnes pääsi
kirkkoherran edelle, joka jo oli ehtinyt niin sanotulle savisillalle,
runsaan kolmanneksen matkasta.

Rouva rukka oli kuitenkin sangen tuskallisessa jännityksessä, sillä
olihan jotenkin epävarmaa, ehtisikö Vanhatalo kirkkoherran edelle ja
pääsisikö hän tungoksessa "Snäkin" läheisyyteen. Ehtona yrityksen
onnistumiseen oli se, ettei "Snäkki" saisi vihiä siitä, että häntä
pidettiin silmällä, sillä tunnettu asia oli, ettei "Snäkin" luoti
koskaan pettänyt. Sananparreksi oli tullut: -- Snäkki on mies sanansa
pitämään, maksoi mitä maksoi. Hänellä oli suuri kunniantunto ja luja
mieli, ja hän rakasti palavasti isänmaataan, joka tunne hänessä
sulautui yhteen uskollisuuden kanssa kuninkaalle, mutta samalla hän
oli kovin hurjapäinen. Hänestä liikkui vielä kansan kesken monta
tarua. Kun rouva siis kuuli laukauksen, oli hän vähällä taintua.

Mutta seuratkaamme kirkkoherraa ja kuvitelkaamme mitä hän tunsi, kun
hän hyvästijätettyään vaimonsa ja lapsensa nyt kenties viime kerran,
mieltänsä vahvistaen rukouksella ja toivolla Jumalan apuun, pontevin
askelin velvollisuutensa tunnossa astui kirkkoa kohti, peräytymättä,
vaikka näki "Snäkin" seisovan aseineen tien vieressä.

Kun hän ehti "Snäkin" kohdalle, nosti tämä pyssynsä ja tähtäsi. Mutta
samassa, kun hän laukasi, löi Erkki Vanhatalo pyssyn ylös, niin että
luoti lensi ilmaan. Kirkkoherra otti hatun päästään ja kävi niin
avopäin kirkon luo. Läpi miesjoukon, takaapäin tunkien, oli Vanhatalo
ehtinyt paikalle.

-- Minun täytyy tunnustaa, sanoi kirkkoherra jälkeenpäin, -- että
silmäni pimenivät, kun näin "Snäkin" nostavan pyssynsä, mutta annoin
sieluni Herran haltuun -- ja astuin eteenpäin. Kuulin laukauksen,
vavahdin vähän, paljastin pääni ja kiitin taivaallista isää
varjeluksesta.

"Snäkin" kutsutti kirkkoherra jumalanpalveluksen jälkeen pappilaan
ja hän saapuikin estelemättä heti. Hän oli aikonut puhutella häntä
kahdenkesken, mutta rouva, joka vielä oli peloissaan, vaati oikeutta
olla läsnä, johon mies myöntyi, vaikka hän samalla vakuutti paremmin
tuntevansa "Snäkin". Huomattava kuitenkin on, että hän vasta "Snäkin"
Viaporista tultua oli tullut hänet tuntemaan.

"Snäkki" tunnusti, että hän perheensä puolesta, jolla hänen
poissaolonsa aikana oli ollut ikäänkuin koti pappilassa, oli suuressa
kiitollisuuden velassa kirkkoherralle. [Snäckström itse oli Porin
kaupungista kotoisin, vaimo oli Kankaanpäästä, jossa seurakunnassa
he olivat asuneetkin, kunnes vaimo sodan ajan alussa kulki lastensa
kanssa, joita oli kolme, Merikarvialle, sai työtä pappilassa ja
elatusta lapsilleen, sillä Snäckströmillä ei ollut torppaa.]
Muuten ei "Snäkki" paljoa puhunut koko asiasta. Että "Snäkin"
teko oli tapahtunut velvollisuuden tunnosta ja uskollisuudesta
kuningasta kohtaan eikä suinkaan mistään yksityisestä vihasta, siitä
oli kirkkoherra varmasti vakuutettu, ja osasi siis sitä oikein
arvostellakin. "Snäkki" käsitti kuitenkin itsekin erheensä, joka
saattoi hänet rikoksen tekoon, ja anoi kirkkoherralta anteeksi. Ei
tarvinne mainita että se suotiin. Ja kyynelsilmin, kättä puristaen
erottiin.

Sillä kertaa ei seurakunta kuitenkaan vannonut uskollisuutta, vaan
tuli kruununvouti heti sen jälkeen ottamaan valan. Mutta ainoastaan
vähemmistö, ne jotka seisoivat etummaisina, silloinkin sormensa
nostivat, ja vähän oli miehiä kirkossakin, vaikka nytkin oli edeltä
kuulutettu. Asian annettiin kuitenkin käydä täydestä.

Tästä nyt kerrotusta näkyy selvästi, miten vastenmielistä vannominen
Venäjän hallitsijalle silloin oli.

Mutta uljaalla uskollisuudella sotapuoluelaiset, vaikka uskollisuuden
vala toiselle hallitsijalle jo oli otettu, kuitenkin pitivät
kuninkaan asiaa omanansa. He muka eivät milloinkaan olleet vannoneet
uskollisuutta keisarille; ja se olikin totta, sillä he eivät silloin
menneet kirkkoonkaan, kun vala otettiin. Heillä oli sentähden
vakoojansa, eräs kalastajavenhe ulkona Turun saaristossa. Kun
sieltä saapui tieto kenraalimajuri von Vegesackin tulosta kesäk. 19
päivänä, purjehtivat sinne heti "kreivi" itse, Rikalainen samasta
kylästä ja Norrgård Yliskylästä, jotka "kreivin" laivalla ulkona
vartoivat airuen tuloa. Aikomus oli nimittäin nostaa kansa aseihin,
jos sotaonni olisi ruotsalaiselle komentajalle suopea, ja ryhtyä
hänen johdollaan taisteluun. Rahvaan alijohtajina olisivat siinä
tapauksessa olleet "kreivi" ja "Snäkki". He puhuttelivat siis
Vegesackia hänen laivassaan Turun saaristossa. Tämä tapahtui jo
aamulla heti sen illan jälkeen, jolloin v. Vegesack oli yrittänyt
hyökätä Turkuun, mutta voitettu Kupittaalla ja karkoitettu
takaisin. Vegesack kiitti talonpoikia heidän uskollisuudestaan
Ruotsia kohtaan, mutta sanoi samalla, että rahvaan nosto ainoastaan
saattaisi maan perikatoon, nyt, kun Ruotsin päävoima suurilukuisen
vihollisen edellä jo oli peräytynyt pohjoiseen ja paras osa maata
oli venäläisten vallassa sekä vieraalle valalle vannotettukin. Hän
ei sitäpaitsi muutenkaan sanonut paljoa luottavansa muuhun kuin
säännölliseen sotaväkeen ja nuhteli "kreiviä", jonka olisi paremmin
pitänyt käsittää yleinen asema. Niinikään, kun he tekivät kanteen
kirkkoherraansa vastaan, sanoi hän, että he olivat "erehtyneet", ja
käski heidän "mennä rauhassa kotiin ja sopia pappinsa kanssa, joka ei
olut muulla tavalla voinut tehdä kuin oli tehnyt".

Tämän vähän närkkään vastaanoton kenties saa lukea sen
apeamielisyyden syyksi, jonka tuo onnistumaton yritys Turkua vastaan
tietysti oli saanut aikaan.

Nolostuneina ja miettivinä palasivat ukot siis kotiin. Mutta jos
heidän hankkeensa olisi onnistunut, olisivat kenties asiat saaneet
toisen muodon kuin ne saivat -- paremman vaiko pahemman, on vaikea
päättää.

Anttila ei mennyt mukaan tuolle lähetysretkelle. Hän oli ruvennut
katumaan käytöstänsä kirkkoherraa kohtaan ja tuli siis jo toisena
helluntaipäivänä anomaan häneltä anteeksi, mikä hänelle sydämestä
suotiinkin. Hän sanoi silloin olleensa liiaksi "kreivin tuliaisissa",
kun tämä oli niin auliisti tarjonnut. Ja kaiketi niin olikin, sillä
tiesihän koko seurakunta, että Anttila oli usein humalassa. Ja onpa
hänestä monta hupaista juttuakin, niinpä esim. kerrotaan, että
hän siinä tilassa ollessaan komensi väkensä tanssimaan. Rukit ja
hahtuvakopat siivosi ukko äkisti nurkkaan, emännän täytyi pukeutua
"myssyyn ja tykkiin" [Kuului naisten juhlahääpukuun muinoin.] ja
tanssia ukkonsa kanssa "minuveetaa", ja samoin täytyi tehdä kaiken
muun koto- sekä kylänväenkin, joka sattui saapuvilla olemaan. Sävelen
lauloi ukko itse.

Matkalta kotiin ehdittyään tuli Norrgård heti iso kalakontti selässä
pappilaan. Kalakontti oli aina ikäänkuin välttämätön osa ukon asussa,
kun hän kertoi kirkkoherralle koko lähetysmatkan vaiheet sekä miten
heidän asiansa oli mennyt myttyyn. Myöhemmin tulivat toisetkin
matkatoverit pappilaan, ja yksimielisesti siis päätettiin pitää koko
hanke salassa. Tähän loppuivat merikarvialaisten sotaisat hankkeet.

Syynä siihen että "kreivi" aina onnistui tuossa salakulussaan
ja salakuljetuksessaan, koskaan sattumatta satimeen, oli se,
että hän käytti vuoroin Ruotsin, vuoroin Venäjän lippua, aina
sen mukaan miten asiat vaativat. Olen häntä tahallani edelleen
nimittänyt "kreiviksi", syystä ettei häntä eläissään, sitten kun
hän oli ottanut tuon nimityksen, sanottu muuksi, eikä hän juuri
suvainnutkaan muuta nimitystä; ja "kreivin" nimellä häntä vieläkin
muistetaan seurakunnassa. Hänen talonsakin säilyttää vielä kylän
kesken "Buandi"-nimen ja se on Bondesta muodostunut. Niille jotka
haluavat kuulla kreivin vaiheiden lopun, mainittakoon, että hän
rupesi juomaan ja elämään hurjasti ja tuli vanhana köyhäksi. Silloin
hän nimitti itsensä "grå Bondeksi" (harmaa talonpoika) ikään kuin
vastakohdaksi "grefve Bonde'lle" joksi hän äveriäisyytensä aikana
sanoi itseänsä.


4.

_Kildejev. Halvaus_.

Heinäkuun keskipaikkeilla oli kasakkamajuri Kildejev tuonut leirinsä
niin sanotulle Holmalle, joka oli Yli- eli Kirkonkylään kuuluva
jokiluoto. Nämä punaisen univormunsa vuoksi "punaisiksi" kutsutut
kasakat olivat puolivillin ja raa'an käytöksensä tähden pelättyjä ja
vihattuja.

Kirkkolaiset olivat lauantai-iltana ja sunnuntaiaamuna tuoneet
surkeita uutisia Lapväärtistä, jonne osasto kasakoita oli edennyt.
Kerrottiin, miten siellä oli kolme vuorokautta ollut riihi ihmisiä
täyteen ahdettuna, kappalainen Roos oli ollut joukossa, ja miten
viimemainittu mielenhäiriössä, nälän ja tungoksen vaikutuksesta,
heti ulos päästyään oli lopettanut elämänsä hirttäytymällä. Tungos
riihessä oli ollut niin suuri, että kiukaan päällystäkin oli
täynnä, ja ihmiset ihan seisoivat, olihan siinä siis hirvittävä
ilman puutekin kuumana kesäaikana; olipa vielä uhattu pistää riihi
tuleen. Muitakin sotahuhuja oli siihen aikaan liikkeellä. Niinpä
kerrottiin juhannuksen aikaan tapahtuneesta Vaasan ryöstöstä ja
Kauhajoen hävityksestä heinäkuussa, sekä Keuruun kirkkoherran
Rosenbachin rääkkäyksestä, [Olisiko tämäkin jo silloin tapahtunut,
en varmaan tiedä, mutta kuitenkin väitti neiti Karin Bergelin
siitäkin saaneen jo tähän aikaan tiedon.] joista hirmuteoista viestit
kulkivat kulovalkean tavoin matkustajien mukana. Syytä siis kyllä
oli hämmästykseen, ja pahaa varottiin sentähden Merikarviallakin
kasakoista, vaikka eivät he tietysti olleetkaan syynä kaikkiin
tuhotöihin, sillä luultavasti muukin vihollissotaväki teki pahoja.

Eräänä päivänä olivat kasakat ottaneet pappilan koko karjan,
kaksikymmentäviisi lehmää, paitsi joutokarjaa, joita karjakko ja
renki paimensivat, sekä sitoneet piian, kädet selän takana, puuhun
kiinni. Rengin, joka oli Hämeestä kotoisin, he olivat riisuneet
alastomaksi ja ajaneet pakoon; tämä oli piileskellyt metsässä, kunnes
yön tultua rohkeni kylään. Mies, jonka nimi oli Taavetti, sai tästä
nimen, "paljas Taavetti". Mutta tyttö, joka oli reipas ja älykäs
ihminen, oli viholliset nähdessään ehtinyt kätkeä puukon poveensa.
Kauan turhaan ponnisteltuaan onnistui hänen vihdoin hampaittensa
avulla saada se sieltä. Sitten oli hän puukkoa hampaissaan pitäen
hangannut siteet poikki. Tämä tosin maksoi hänelle muutamia pieniä
haavojakin, mutta tyttö pääsi kuin pääsikin irti puusta, vaikka oli
lujasti nahkahihnoilla sidottu. Sitten hän juoksi pappilaan. Jo joku
päivä ennen olivat kasakat vieneet pappilasta kolme lehmää, joita
käytettiin niityssä (Qvastängissä) syystä että niitä täytyi kolmesti
päivässä lypsää. Mutta silloin ei kirkkoherra vielä tehnyt valitusta
asiasta, vaikka majuri joka päivä kävi pappilassa, vaan katsoi sen
pieneksi asiaksi sodan aikana. Sen tähden oli nyt karjakko ja renki
pantu paimeneksi, että nämä kuljettaisivat karjaa etäämmällä, tahi
ainakin jos vaara sattuisi tulemaan, toimittaisivat tiedon kotiin.
Piialta siis asiasta tiedon saatuaan oli kirkkoherra heti kiiruhtanut
majurin luo leiriin. Kahdeksan lehmää oli jo ehditty teurastaa, mutta
muu karja pääsi ehein nahoin menemään kotiin. Majuri maksoi muutaman
ruplan noista kahdeksasta lehmästä ja oli pahoillaan siitä, että ne
olivat olleet papin.

Kun palkkaedut siihen aikaan olivat peräti pienet, oli pappilan
suurimpana omaisuutena karja, jota kasvatettiin, koska silloin vielä
oli kylliksi hyvää laidunta ja niittyjä, ja lähetettiin kesäisin
Tukholmaan. Yhdentoista lehmän menettäminen oli siis kylläkin tuntuva
vahinko, sillä majurin antama korvaus oli niin vähäpätöinen, ettei
sitä juuri sovi korvaukseksi sanoa. Kirkkoherra ei olisi siitäkään
välittänyt, mutta katsoi kuitenkin sopivammaksi ottaa vastaan, ettei
majuri ehkä olisi pitänyt kieltoa loukkaavana, kun kerran suoritus
oli kysymykseen tullut.

Aikaisemmin olemme jo maininneet, että Venäjän hallitus oli kieltänyt
sotaväkeä ryöstämästä. Mutta tässä kerrottu kasakkain menettely
osoittaa, ettei tätä kieltoa tarkoin noudatettu. Varsinkin kasakat
olivat tunnetut karjan ryöstäjinä. Siitä syystä ihmiset pakenivat
karjoineen kauas metsiin ja luotoihin, sillä useita lehmiä oli
metsissä teurastettu ja hevosia otettu kuormastohevosiksi sekä pari
kolme miestäkin pakotettu ajureina seuraamaan myötä, jolle tielle
he jäivätkin. Talonpojat siis luultavasti kostivat missä vain sopi.
Niinpä kerrotaan kaksi kasakkaa murhatun. Murhan syyksi mainitsee
taru sen, että Rikalaisen tallista, joka vanha talli minun tätä
kirjoittaessani vielä on paikallaan, vietiin kaksi kasakkain hevosta.
Kasakat, jotka heti kaipasivat hevosiaan, juoksivat perään, mutta
katosivat teille tietämättömille ja luullaan heidät upotetuiksi
erääseen lampeen, joka siitä on saanut nimen "Kasakkalammi".
Varmaa tietoa ei tästäkään asiasta milloinkaan ole tullut, vaikka
kruununmiehetkin perästäpäin koettivat asiaa urkkia. Mutta hevosia
tahi kasakkain asua ei missään ole näkynyt, eikä luultavasti niitä
silloin vielä tiedetty lammesta etsiäkään, jos ne siellä olivatkin.
Ja ehkäpä ei niitä rosvoamisen tai oman voiton vuoksi tapettukaan,
vaan se oli ainoastaan kostoa tahi "sotaa" asianomaisten käsityksen
mukaan. Luultavasti olivat hevosetkin lammen pohjassa, koska jäljet
sinnepäin olivat vieneet. Itsellismiehiä Rikbergiä ja Gyllin Jaakkoa
laahasivat kasakat noiden toveriensa katoamisen tähden hevostensa
välissä. Miehet olivat varmasti syyttömiä eivätkä olleet kotoisin
samasta kylästäkään, jossa asia oli tapahtunut, mutta kasakat
kostivat tietysti sille, jonka ensiksi saivat käsiinsä. Tästä
kaikesta oli jo aamulla tieto ehtinyt pappilaan; levottomasti siellä
siis varrottiin tapausten kulkua.

Samana päivänä, Margaretan päivän (heinäk. 20) eli maanantaina [Rouva
B. sanoi sen maanantaiksi neiti K. B. Margaretan päiväksi.] sen
jälkeen kun rippinuoriso oli kasteenliittonsa uudistanut, lähetti
majuri Kildejev kirkkoherralle käskyn heti tulla hänen luokseen
leiriin. Käskyn tarkoituksen tajusi tämä kyllä. Sinne meni hän siis
neljän kasakan vartioimana.

Näistä murhista vaati nyt Kildejev Bergeliniä tilinteolle, kaikista
kolmesta, keväällisestäkin, sillä hän väitti kirkkoherran niistä
kyllä tietävän. Majuri oli uljas nuori mies, vaikka vähäläntäinen,
ja hilpeä, mutta hyvin pikainen luonteeltaan. Kiukkuisesti pudisteli
hän siis kirkkoherraa kauhtanan rintapielestä, toisella kädellä
pitäen pistoolia hänen rintansa edessä, sillä Bergelin, kuten tosi
olikin, ei sanonut vähääkään tietävänsä murhaajista. Majuri vapisi
kiukusta, silmät kipinöivinä polki hän jalkaansa, hänen äänensä
värisi eikä tahtonut selvitä sanoiksi, pistooli hänen kädessään
täristeli päin kirkkoherran rintaa. Aikaa ei ollut arvelemisiin.
Hänen soperruksestaan käsitti tämä, että hän uhkasi ampua hänet
paikalla, ellei hän saisi tietää syyllisiä ja saisi heitä käsiinsä
hirttääksensä. Ja lisäksi hän uhkasi polttaa koko kylän, jonka kaiken
hän vannoi täyttävänsä.

Ettei tätä suinkaan silloin voinut pitää tyhjänä uhkauksena, vaikka
se nyt lähemmäksi yhdeksänkymmentä vuotta jälkeenpäin kenties jonkun
mielestä siltä näyttää, sen todistaa Kauhajoelta samaan aikaan tullut
tuore viesti.

Kirkkoherran varma katse vaikutti kuitenkin hillitsevästi majuriin,
niin että hän vähän häätyen hellitti takista, mutta yhä vieläkin hän
piti pistoolia samassa asennossa ja silmät säkenöivät.

Tyynesti pyysi nyt kirkkoherra vähän kuitenkin puheenvuoroa, sitten
saisi majuri tehdä miten hän oikeaksi ja hyväksi näkisi, _hän_
tyytyisi Jumalan tahtoon.

Majuri malttoi vähän mieltään ja siirtyi pari askelta taemmaksi
aseineen.

Vakavasti ja tyynesti asetti nyt kirkkoherra hänen eteensä ne
vakuutukset, jotka Rajevski jo talvella keisarin nimessä oli antanut
hengen, tavaran ja rauhallisuuden puolesta; niinikään keisarillisen
manifestin (kesäk. 17 päivänä samana vuonna), jossa "maan vanhat
lait luvattiin pyhästi voimassa pitää". Hän huomautti miten väärä
olisi senkaltainen teko kuin kylän polttaminen ja papin murha, joiden
kautta syyttömät joutuisivat kärsimään, ja syylliset, jotka tietysti
olivat kätkeytyneet jäisivät rankaisematta. Kun tällaista väkivaltaa
tehtäisiin jo valloitetulle ja keisarille vannotetulle sekä hänen
korkean suojeluksena alle kuuluvalle alueelle, voisi se tuottaa
tekijälleen paljon enemmän haittaa kuin hyötyä ja hyvää mainetta.
Samalla hän nöyrästi tunnusti tehtyjen murhien laittomuuden, sanoi
että ne koskisivat kipeästi häntä itseäänkin sekä varmaan samoin
loukkasivat kaikki oikein ajattelevia, mutta, surullista kyllä,
tällaiset tapahtumat olivat sodan tavallisia seurauksia. Hän pyysi
kuitenkin, että majuri osoittaisi malttia eikä hyviä kansalaisia
kurjien lainrikkojien tähden rankaisisi, vaan kristittynä antaisi
anteeksi, ja jos mahdollista olisi, koettaisi laillista tietä saada
syylliset ilmi ja rangaistuiksi.

-- Tämän kerran siis, teidän tähtenne, vakuutti majuri, -- annan
anteeksi. Hän ojensi kirkkoherralle kätensä ja salli hänen rauhassa
lähteä kotiin.

Jo seuraavana päivänä jätti hän seudun kasakkoineen ja matkusti
pohjoista kohti.

Mutta mielenliikutus vaikutti kuitenkin häiritsevästi kirkkoherran
iäkkääseen, vaikka lujaan hermostoon, -- hän oli silloin
viidenkymmenenyhdeksän vuoden iässä. Jo kotimatkalla kasakkain
leiristä hänen oikea jalkansa oli vähän hervoton, ja illalla sai hän
siihen kovan suonenvedon.

Seuraavana sunnuntaina oli Bergelin Siikaisissa laskemassa
rippinuorisoa Herran ehtoolliselle. Saman päivän iltana hän sai kovan
halvauksen. Tunnotonna toi hänet kotiin perhe, joka oli mukana.
Sairasta täytyi kuljettaa järviä ja jokia alas sekä kantamalla,
koska ei kuten aikaisemmin jo mainittiin -- seurakuntain välillä
ollut maantietä. Tajuihinsa tultuaan oli hän kadottanut näön,
kuulon ja puhelahjan. Kahden viikon kuluttua oli ensimmäinen tiedon
merkki se, että hän lauantai-iltana iltakellojen soidessa heitti
vasemmalla kädellään nenäliinan silmilleen ja itki. (Halvaus oli
oikealla puolella). Siitä elpyivät sielunvoimat sekä aistimet
vähitellen, mutta ruumis ei enää elpynyt. Kahdeksan vuotta Bergelin
lepäsi tautivuoteella. Kuitenkin voimistui hän vielä niin paljon,
että hän apulaisen kanssa voi tehdä kirkollisia toimituksia,
vihkiä pariskuntia, kastaa lapsia, vaikka se tietysti tapahtui
hänen sängyssä maatessaan. Pariskunta tahi kummit lapsen kanssa
asettuivat sängyn viereen ja hän luki heille sieltä sanat, jotka
hän osasi ulkoa. Sairaitakin, jotka olivat siinä tilassa, että
heitä voitiin kuljettaa, tuotiin hänen luokseen, kun he halusivat
häneltä saada neuvoa ja lohdutusta sielullensa. Silloin nostettiin
kevyt sänky, jossa sairas lepäsi, hänen sänkynsä viereen, niin
että hoitaja, joka oli tarvittaessa apuna, juuri mahtui välistä
kulkemaan. Siinä puhutteli toinen sairas toista. Ja kun hän jakoi
Herran ehtoollista, siirrettiin sänky aivan viereen, ja kun toimitus
oli tehty siirrettiin taaskin etäämmäksi. Tässä olivat hänen
vaimonsa ja tyttärensä aina hänellä apuna. Muutenkin kävivät ihmiset
ahkerasti hänen luonaan puhumassa hengellisistä asioista, joten hän
sairautensakin ajalla edelleen teki sielunpaimenen virkaa, ja hänellä
oli nyt enemmän aikaa puhua heidän kanssaan, kun apulainen piti
huolta virasta, mutta pääjohto oli hänellä itsellään kuitenkin vielä
siinäkin.

Kun hän pari kolme vuotta sairastumisensa jälkeen kuuli henkilöiltä,
jotka kävivät häneltä opetusta etsimässä, kuinka syvästi
seurakuntalaiset kaipasivat rakasta opettajaansa kirkossa, syttyi
hänessä itsessäänkin voittamaton halu vieläkin saada puhua heille
elämän sanaa saarnatuolista. Hän antoi siis tuolilla kantaa itsensä
kirkkoon ja sai sydämen iloksensa nähdä, että sanankuulijain
rakkaus häneen oli todellinen ja vilpitön, sillä jo paljas hänen
näkemisensäkin siellä toi syvän liikutuksen koko seurakuntaan.
Tuolilla istuen, kahden miehen tukemana, jotka istuivat alempana
hänen takanaan, puhui hän sanankuulijoilleen. Vielä oli jäljellä
hengen voima, vielä lahjakas esityskyky ja vielä hyvä äänikin, jolla
hän tapansa mukaan itse aloitti seurakunnan kanssa veisasi värssyn
saarnatuolista, mutta ainoastaan lyhyt oli saarna, sillä hän tiesi
itse, etteivät voimat pitkälle riittäisi. Sitten kannettiin hänet
vielä useita kertoja sekä saarnaamaan että muutenkin kirkkoon. Mutta
aina kun kuultiin, että kirkkoherra aikoi saarnata, oli kirkko
ahdinkoon asti täynnä, vaikka saarnat eivät olleetkaan pitkät. Rahvas
näet ennen vanhaan yleensä piti pitkistä saarnoista.


5.

_Neiti Bergenkrantz. Wie. Björnram. Kirkkoherran kuolema._

Kirkkoherra Bergelinin elämästä kerrottaessa on paikallaan piirtää
eräistä hänen talossaan eläneistä henkilöistäkin muutama rivi.
Hän antoi pappilassa vapaan asunnon ja sijan pöydässänsä kolmelle
vallassäätyyn kuuluvalle henkilölle.

Ensimmäinen heistä oli eräs neiti nimeltä Bergenkrantz, joka oli
Tukholmasta tullut Porin kaupunkiin, jossa hänellä oli ollut
vanhempi sisar naimisissa. Sieltä hän oli tämän kuoltua muuttanut
Merikarvialle. Hän oli sangen köyhä ja vanha, joten hän ei enää
ajatellutkaan muuttaa takaisin kotimaahansa. Tälle Bergelin
rakennutti erityisen vähäisen huoneen pihan sivuun kellarin päälle,
syystä että pappilassa silloin oli aivan vähän huoneita. Asuinrivissä
oli näet ainoastaan neljä huonetta. Yhtä niistäkin täytyi käyttää
keittiönä; muuta olivat: sali, kirkkoherran kamari ja vieraskamari.
Keittiössä eli asuintuvassa naiset ja lapset asuivat ja sitä
käytettiin ruokasalinakin arkioloissa. Väen huoneet, pirtti ja
leipomahuone olivat vastapäätä asuinriviä. Äsken mainitussa pienessä
huoneessa sai neiti Bergenkrantz-vanhus siis elää vapaudessaan, häntä
palveltiin ja vaalittiin kuin omaista toistakymmentä vuotta, kun hän
kirkkoherran aikana korkeassa iässä laski päänsä lepoon.

Toinen oli eräs vanha merikapteeni nimeltä Wie. Tämä oli elinikänsä
mitellyt meriä, tunsi tarkalleen satamat kenties joka puolella
maanpalloa. Hän oli purjehtiessaan jo ennen jonkun kerran
ollut tervetullut vieras Bergelinin luona ja kerran satamassa
talvehtiessaankin majaillut pappilassa. Useissa haaksirikoissakin hän
oli ollut eläessään. Nyt oli hän erään haaksirikon jälkeen, jossa oli
menettänyt kaiken omaisuutensa, vihdoin löytänyt lujan ankkuripohjan
tässä Merikarvian pappilassa. Hän asui pirtin ja leivintuvan välissä
olevassa porstuakamarissa. Sieltä hänetkin hautaansa saatettiin.
Mutta vaikka onkin vähän takaperoista ensiksi saattaa henkilöt
hautaan ja sitten vielä antaa heidän elää ja toimia maailmassa, niin
sanon kuin sanonkin heistä vielä muutaman sanan.

Nämä kaksi, vaikka olivat saman maan synnyttämiä, riitelivät
kuitenkin miltei alituisesti keskenään. Neiti katsoi heti alussa vähän
karsain silmin kapteenia. Hän ei voinut suvaita tämän merimiehen
kertomuksia, jotka hän kaikki ihan suoraan väitti valheiksi ja lausui
niistä vähän väliä pistopuheita kertojalle. Tämä taaskin puolestaan
johtui pienimmästikin seikasta muistojensa valtaan ja oli heti
valmis kertomaan. Silloin oli kahakkakin kohta valmis, ja molemmat
tulistuivat, niin että rouvan, kun kirkkoherra oli sairastunut, oli
vaikea pitää heidän keskensä sovintoa, olletikin kun hän itse aina
askaroi miehensä huoneessa. Mutta pelkkä hänen esiintymisensäkin
riitti rauhoittamaan, jos ei apulaisen ja hänen vaimonsa läsnäolo
olisi ollut aina kylliksi riittävä estämään näitä erilaisia aineita
tuleen syttymästä. Mutta heidän kinaansa oli vielä syynä sekin,
että neiti ei voinut käsittää minkä tähden pappilassa suvaittiin
kapteenia, joka oli taloon tullut vuosia myöhemmin kuin hän; Wie
puolestaan ei voinut olla ivaamatta neidin turhamielisyyttä, ja
kumpainenkin väitti toisestaan, että tämä muka on muuttunut lapseksi
vanhuuttaan. Tässä on kuitenkin tarpeen huomautus, että Wie, jolla
oli jotenkin hieno käytös, ei koskaan unohtanut naisten läsnäoloa
eikä siis sentähden neidiltä nuhdetta ansainnut. Hän eli kolme, neljä
vuotta pappilassa, talvisin huvikseen väliin hakkaillen halkoja
tarhalla ja kesäisin onkien kalarikkaasta joesta kaikenlaisia
kaloja, joiden joukossa isot lohet ja siiat haukien haitaksi silloin
jokapäiväistä kotokomentoa pitivät eivätkä ainoastaan harvoin
vieraisilla käyneet, niinkuin nykyään.

Kolmas näistä Bergelinin kodissa eläneistä henkilöistä oli eräs
entinen sotakapteeni Björnram. [Kysymyksessä oleva henkilö oli Per
Björnram nimeltään ja kuoli 1805 Merikarvialla. Tekijän muist.]
Hän oli noin kuudenkymmenen vuoden ikäisenä juuri sotavuosien
alussa saapunut Tukholmasta hänkin. Hänen kertoi neiti Bergelin
aina tuntikaudet seisoneen ulkona, kun oli tähdessä, ja katsoneen
taivasta kohti. Kaiketi oli kapteenimme tähtien tarkastamisessa
jotain erikoista, sillä palkolliset ja kyläläiset sanoivat, että
hän "luki tähdistä". Neiti B. kertoi; -- hänellä oli aina huoneensa
pöydällä -- hän asui vieraskamarissa -- joku paperilehtinen, johon
hän oli piirustellut lyijykynällä kummallisia viivoja, kulmioita,
monisoppisia ja -onkaloisia, sikin sokin, kuten näytti, niinikään
oli hänellä monennäköisiä pieniä koneita, joiden tarkoitus tietysti
oli meille lapsille tuntematon. Menin siskoni kanssa pari kertaa
salaa niitä katsomaan, kun hän oli ulkona, sillä ei meillä ollut
lupaa sinne mennä, ettemme olisi panneet mitään epäjärjestykseen
siellä. Muuten hän sai elää vapaudessa kenenkään häiritsemättä. Jos
kuitenkin joku matkustavainen sattui tulemaan, siivosi hän äkisti
nuo kapineensa pois ja meni pihan poikki Wien kamariin, kunnes
vieras oli matkustanut. Näin voitiin vierashuonetta sentään käyttää
alkuperäiseen tarkoitukseensa.

Jos hänelle tähtitaivas ihmeineen oli tuttu, niin kuului hän
valtiollistenkin tähtiryhmien tuntemisessa olleen varma: hän tiesi
ennakolta sodan tulon, Ruotsissa tapahtuneen vallankumouksen ym.
ja hänen murheensa Suomen tulevaisuudesta oli syvä ja todellinen.
Mutta näihin ei tarvinnutkaan tähtiä tarkastella, sen näki kyllä
lähempääkin jo silloin, jos vain oli senkaltaisille asioille avoin
silmä ja tarpeeksi näköpiiriä katsojalla. Kuitenkin karttoi hän
puhetta näistä jo mainituista asioista ja oli muutenkin synkkä ja
umpimielinen luonteeltaan. Kirkkoherran suuri ihmistuntemus ja
kristillinen rakkaus voitti kuitenkin pian tämän katkeroituneen
mielen ja sai häneltä lujan ystävyyden vastalahjaksi. Tämä oli
Björnramille itselleen kuin kirkkaan tähden säteileminen hänen
elämänsä hämäränä iltana. Bergelin piti häntäkin haaksirikkoon
joutuneena henkilönä, sentähden hän olikin tarjonnut hänelle kodin
luonansa, kun hän puolittain pakolaisena tuli Tukholmasta, mutta
hän sanoi hänellä olevan suuren määrän tieteellistä sivistystä.
Seurustelussaan oli Björnram sangen hieno ja kohtelias, mutta hän
karttoi yleensä seuraa, ja näytti siltä kuin hän olisi halunnut
olla talon seurapiirille tuntematon. Kirkkoherraa hän auttoi vähän
kirjoitustöissä, kirjanpidossa jne. [Nämä tiedot Björnramista olen
saanut enimmäksi osaksi neiti Karin Bergeliniltä, sillä vanha rouva,
joka minulle muut muistelmat kertoi, ei hänestä paljon puhunut. Yhden
ainoan kerran muistan rouvan hänestä maininneen. Hän puhui nimittäin,
nuoruutensa muistoja kertoessaan, eräästä rouvasta, joka oli jäänyt
leskeksi pienten lasten kanssa köyhyyteen. Tämä oli ollut silloin
sisarensa luona ja illalla myöhään kun hän astui toiseen huoneeseen,
tuli häntä vastaan ovessa kalpea mustapukuinen, surullisen näköinen
nainen, ja kun hän katsoi tarkemmin kuka näin myöhään oli taloon
tullut, näki hän oman itsensä. Hän kaatui maahan, tuli kipeäksi
ja kuoli. Tämän kerrottuaan johtui rouva varsin välittömästi
puhumaan Björnramista, jonka hän muisti olleen merisotaväessä. Mitä
hän hänestä kertoi, en varmaan enää muista. Muistan vain rouvan
sanoneen, että hän oli "mystillinen". Mutta henkien manaamisesta
en muista hänen puhuneen, luultavasti sentähden, että olin lapsi.
Björnramista mainitessaan tuli hän maininneeksi mamseli Arvidssonin,
josta hän hymyillen kertoi jo yleisesti tunnetulta asioita ja
vielä Svedenborgistakin puhui hän samalla kerralla, kutsuen heitä
haaveilijoiksi ja verraten heitä Sauliin ja Endorin vaimoon. Muuten
sanoi hän samaten kuin hänen tyttärensäkin Björnramista, että hänen
huomasi tottuneen elämään hienommassa seurapiirissä.] Bergelin, joka
piti paljon valistuneesta seurasta, pani suurta arvoa Björnramiin,
sillä hän oli oppinut ja tietorikas mies.

Kerrotaan myös Björnramin ahkerasti kirkkoherran kanssa lukeneen
raamattua ja muita hengellisiä kirjoja. Ettei siis Björnram
milloinkaan tehnyt henkien manaamiskokeita pappilassa, siitä
olen varma. Ainakaan ei hän sitä tehnyt kenenkään tieten, sillä
kirkkoherra, samoin kuin koko hänen perheensäkin, oli vapaa kaikesta
taikauskosta eikä suinkaan olisi semmoisia vehkeitä sietänyt. Mutta
kaiken sen ohessa, mitä kuulin Björnramista ynnä muista jäi minun
lapsenkuvitteluuni kuitenkin muuta selvemmin rouva, joka näki
itsensä ja jonka rouva Bergelin, kun sitä sitten vielä kysyin, sanoi
varmaan olleen kipeän ja silloin jo kenties olleen jonkunlaisessa
valheaistimustilassa. Björnram kuoli lyhyen taudin sairastettuaan,
ja hänen tomunsa on kätkettynä Merikarvian kirkkomaahan. Lähes
kaksi vuotta hän oli elänyt tämän perheen keskuudessa. Kaikki hänen
paperinsa ja koneensakin hävitti kirkkoherra hänen kuoltuaan, hänen
oman määräyksensä mukaan.

Kirkkoherra rakasti lapsia. Kun hän makasi tautivuoteellaan, kävivät
pienet pojat veisaamassa virsiä hänelle, ja silloin hän itse
johti säveltä. Latinalaisiakin laulunpätkiä hän opetti huvikseen,
selitellen sanat suomeksi. Pojille annettiin aina joku lantti
palkaksi ja he saivat sitä paitsi usein luvan mennä keittiöön saamaan
jotakin syötävää suuhunsa. Vielä myöhempinä aikoina on elänyt jokunen
vanha ukko, joka on ollut kirkkoherralle laulamassa ja siitä palkkaa
saamassa. Samaten naapurin lapset, pienet tytöt ja pojat, kävivät
usein häntä katsomassa, tietysti myöskin makeisia saamassa. Rouva
piti huolen siitä että hänellä oli itselläänkin pienellä pöydällä
sängyn yläpään vieressä sitä varten aina varalla jotakin. Naapurissa,
Elgillä, oli siihen aikaan kaksi nainutta poikaa ja molemmilla
pienet lapset. Ja kun äidin silmä vältti, juoksivat viimemainitut
ensimmäiseksi kirkkoherran kamariin. Kun lapsia ei kuulunut, mentiin
katsomaan, olivatko karkulaiset siellä, ja sieltä ne tavallisesti
löytyivätkin. Hän oli aikanaan mies miesten keralla ja lapsi lasten
keralla.

Viimeisenä vuotena tällä pitkän sairauden ajalla siirtyi halvaus
vasemmalle puolelle. Silloin voi hän taaskin liikuttaa oikeaa
kättään; mutta nyt oli jo kuolemakin lähellä ja teki toivotun lopun
hänen kärsimyksistään. Hän nukkui uskossa Vapahtajaansa syksyllä
1816, lähes kuudenkymmenenkahdeksan vuoden iässä. Mutta hänen
muistonsa elää seurakunnassa.

Avioliitossa oli kirkkoherra Bergelin kaksi kertaa. Hänen
ensimmäinen vaimonsa oli rovastintytär Uudeltamaalta, Sofia Orell.
Tästä avioliitosta olivat tyttäret Hedvig Kristina, avioliitossa
vänrikki Brandtin kanssa, ja Anna Kristina, kappalaisen Achanderin
vaimo Siikaisissa, sekä Sofia Albertina. Toisessa avioliitossaan
oli hän "munsterskriivarin" tyttären Margareta Elisabet Levónin
kanssa, Messukylästä. Tästä avioliitosta oli syntynyt seitsemän
lasta: kaksi tytärtä ja viisi poikaa. Näistä elivät jälkeen isänsä
Katarina Margareta ja Anna Charlotta, jotka olivat vanhimmat tämän
äidin lapsista, ja Gabr. Kustaa Wilhelm, joka kuoli ylioppilaana,
sekä Gabr. Jak. Anders, nimismiehenä ensiksi Kemissä ja sitten
Rovaniemellä. (Tämän lapset ovat vuosikymmeniä sitten muuttaneet
Amerikkaan).

Kirkkoherran kuoltua jäi leski lastensa kanssa köyhyyteen, sillä
sota-ajan rasitus ja perheenisän sairaus, jonka vuoksi talossa
täytyi aina käyttää taitavimpia lääkäreitä, väliin vähän edempääkin,
vaikutti ylen tuntuvasti perheen varoihin. Ja kun Bergelinin eläessä
ei vielä ollut mitään pappien leski- ja orpokassaa olemassa, vaan
ainoastaan tuo yksi tynnyri, joka oli viran seuraajan maksettavaksi
määrätty leskelle, niin oli tällä viimemainitulla siis kyllin
elatuksen murhetta lastensa ja itsensä tähden. Kiitollisessa
muistossa säilytettynä mainittakoon siis, että Bergelinin viran
seuraaja, rovasti Joh. Gust. Ingelius, lisäsi tämän "leskentynnyrin"
neljäksi, jonka hän maksoi (paitsi moniaita muita antimia)
joka syksy niin kauan kuin hän eli. Hän oli muutenkin kuin isä
turvattomaksi jääneelle perheelle. Tämä vapaaehtoinen maksu oli sitä
jalomielisemmin annettu, kun jo hänen virkaan astuessaan leski- ja
orpokassa oli saatu aikaan, eikä hänen siis tarvinnut odottaa, että
hänen jälkeläisensä maksaisivat mitään liikemaksuja hänen kuoltuaan,
koska perhe voisi muutenkin tulla hyvin toimeen eläkkeellään.

Rouva Bergelin, joka oli toimekas ihminen, oli armovuosien ajalla
saanut itselleen rakennetuksi pienet huoneet pappilan maalle,
"Norrgälen" nimellä. Tässä omassa pienessä kodissa vanhojen
riippakoivujen siimeksessä pienen puutarhan ja perunamaaliuskojen
ympäröimänä, hän eli rauhallista ahkeraa elämää tyttärineen. Nämä
tekivät käsityötä seurakunnalle. Sofia teki kaunista sidelmätyötä
(knytning), Kaarina kutoi kauniita kuvallisia kankaita --
silkkijuovaisiakin -- ja Lotta ompeli koruompeluita ja vaatteita sekä
silitti, ja äiti auttoi aina sitä, jolle apu eniten oli tarpeen,
niinikään hän toimi taloudessa piikatytön kanssa. Tämä perhe olisi
siis tullut jo hyvinkin toimeen, mutta yhdeksän vuotta jälkeen
miehensä kuoleman joutui rouva Bergelin kovan kohtalon alaiseksi.
Hän poltti itsensä suovan keitossa ja tuli sokeaksi kuten näiden
perhemuistojen alussa on jo mainittu. Vaikka siis ruumis riutui,
olivat sielunvoimat hänellä kuitenkin sangen eloisat. Joku vuosi
jälkeen tämän tapauksen hän sai nauttia ns. keisarillista armolahjaa
100 ruplaa B:o ass. (114 mk 28 p) vuosittain. Äidin kova kohtalo
vaikutti kuitenkin aivan masentavasti koko perheen aineelliseen ja
henkiseen vointiin. Kaksikymmentäkahdeksan vuotta eli rouva Bergelin
sokeana, kuurona ja vuoteen omana. Avutta hän ei voinut vuodettaan
jättää. Tytärten rakkaus ja hellä hoito sekä naapurien ystävyys
teki hänet kuitenkin onnelliseksi, vaikka Herran käsi raskaasti
häntä kurittikin. Tähän tietysti varmaan eniten vaikutti hänen
tosikristillinen mielensä. Hän tyytyi Jumalan sallimukseen.

Rouva Bergelin oli syntynyt 1763 lokakuun 26. päivänä, ja nukkui
Herrassa heinäkuun 27. päivänä 1853, siis lähes yhdeksänkymmenen
vuoden vanhana. Rauha vanhan ristinkantajan tomulle!

Hänen tyttärensä Kaarina eli lähes kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden
vanhaksi. Hänen elämänsä lanka katkesi kesällä 1884.

Bergelin lepää Merikarvian kirkkomaassa. Vuonna 1892, siis
seitsemänkymmentäkuusi vuotta jälkeen hänen kuolemansa, hankkivat
muutamat perheen ystävät hänen haudalleen yksinkertaisen ristin.
Tässä tilaisuudessa puhui haudalla mm. eräs vanhanpuoleinen mies
Lauttajärven kylästä (Erkki Vanhatalon pojanpoika). Tämä sanoi:

-- Kyllä minun isoisäni usein siitä puhui, että hän oli lyönyt
"Snäkin" pyssyn ylös, mutta emme me uskoneet sitä todeksi, vaan
ajattelimme, että kyllä vaari on jo niin vanhuudenhöperö, että kehuu
ja luulee semmoisia tehneensä.

Nämä sanat ovat merkitsevät, niissä kuvastavat nykyajan ajatukset
entisyydestä: kuinka pian kaikki on -- tarua vain.



3.

LIVÓNIN PERHE


Tässä kerrottava koskee ainoastaan hieman kirkkoherra Bergelin
elämään. Sen tapaukset alkavat noin vuodesta 1771. Kertoja, rouva
Bergelin, sanoi silloin olleensa noin yhdeksännellä vuodella. Hänen
vanhempansa asuivat Turussa Linnankadun varrella. Samalla kadulla,
vinoon yli kadun, asui myöskin eräs vallasperhe, ratsumestarinleski
outo kaupungissa. Sanottiin hänen tulleen miehensä kanssa Tukholmasta
-- ja eli nyt tämän kuoltua sangen vähissä varoissa. Heidän
sukunimensä oli Livón. Heillä ei tietääkseni ollut mitään sukulaisia
tässä maassa. Heidän avioliittonsa oli ollut onnellinen, sentähden
olikin murhe miehen kuoleman jälkeen saattamaisillaan vaimonkin
hautaan. Hän karttoi kaikkea seurustelua ja eleli yksinään lastensa
kanssa, mihin arvattavasti perheen taloudellinen tilakin pakotti,
ja kävi aina mustissa vaatteissa. Lapsia hänellä oli kolme, yksi
poika ja kaksi tytärtä. Saivatko he valtiolta mitään eläkettä, sitä
en tiedä. Saattoipa asia olla niinkin, että heillä oli eläke, mutta
valtio ei voinut sitä maksaa, sillä valtiovelka oli kahden sodan,
"Hattujen sodan" ja "Pommerin sodan", vuoksi melkoisesti lisääntynyt,
pankin varat menetetyt ja hirveä rahapula lamautti monta vuotta
valtakuntaa, joten se tuntui kaikissa kansankerroksissa.

Rouva ja nuorempi tytär elättivät itseään ompelutyöllä. Vanhempi
tytär, joka oli kotiopettajana samassa kaupungissa, myöskin "puhalsi
samaan hiileen", vanhaa lausetapaa käyttääksemme. Tämä tyttö ja veli
olivat vaaleita, kuten isäkin oli ollut, ja erinomaisen kauniita.
Äiti, keski-ikäinen ja tummahko nainen, oli niinikään tunnettu
harvinaisesta kauneudestaan. Nuorempi tytär oli sangen tumma ja
eniten äitinsä näköinen, mutta hän ei näyttänyt olevan mikään
kaunottaren alku. Vanhemman tyttären nimi on minulta unohtunut
enkä pojankaan nimeä varmaan muista, mutta ellen erehdy, on se
ollut Johannes, sillä muistelen häntä nimitetyn Janneksi. Tämä oli
kahdeksantoista vuoden ikäinen sangen siivo nuorukainen, mutta
äiti ei ollut voinut häntä koulussa pitää, vaan oli pannut hänet
peruukintekijän oppiin, jota ammattia silloin melkein taiteellisesti
harjoitettiin. Nuorempi tytär, kaksitoistavuotinen tyttö, oli
nimeltään Maria Elisabeth.

Tämä pieni perhe kokoontui joka sunnuntai- ja juhlapäivä äidin
pieneen, siistiin, vaikka köyhästi sisustettuun huoneeseen, jonka
vanha, matala, mutta aina valkea porras avautui porttikäytävään.
Niinikään kaikki joutohetket ja arki-illatkin, milloin vain
tilaisuutta siihen oli, äidin luona vietettiin. Ei poikakaan
milloinkaan laiminlyönyt tätä perheen yhdessäoloa äidin luona.

Erään rauhallisesti keskinäisessä rakkaudessa vietetyn päivän tahi
illan jälkeen herätti äidin seuraavana aamuna se hirveä sanoma,
että hänen poikansa oli samana aamuna vangittu murhasta. Ken voisi
kuvailla, mitä äiti tunsi tämän kovan sanoman kuullessaan? Hän juoksi
heti vankilan portille, hänen _täytyi_ saada nähdä poikansa! Mutta
rukoukset ja kyyneleet olivat voimattomia, rautaiset ovet pysyivät
suljettuina.

Samana aamuna, -- luulen sen tapahtuneen paaston aikana, -- oli nuori
Livón kello 4:n ajoissa mestarin portin edustalla puhdistanut katua.
Siitä olivat kaupungin järjestysmiehet hänet löytäneet seisomassa
verinen puutarhalapio (kihveli) kädessään. Hän oli kauhistuneena
tuijottanut kuolleeseen mieheen, joka kadulla makasi hänen edessään,
pääkallo halki lyötynä. Ruumis oli vielä lämmin. Ketään muuta
ihmistä ei näkynyt koko kadulla. Nuorukainen ei tehnyt vastarintaa
vangittaessa, hän oli kuin lamautunut.

Äiti, jonka rinta jo ennestään oli heikko, sairastui heti
keuhkotautiin ja virui tauti vuoteella tuon monia kuukausia kestävän
oikeudenkäynnin ajan. Pikku Maria oli kohta, kun äiti oli tullut
kotiin vankilan luota sairaana, juossut kiireesti naapuriin pyytämään
Levonin vaimoa, kertojan (rouva Bergelinin) äitiä tulemaan äitinsä
luokse. Tämä, joka oli hurskas ihminen, kävi sitten usein häntä
katsomassa ja lähetti vähän väliä pienen tyttärensä viemään jotakin
keittoa sairaalle, onnettomalle rouvaraukalle. Silloin oli pikku
tytöllä tilaisuus tutustua tämän perheen koko onnettomuuteen, kun
häntä usein pyydettiin jäämään sinne Marian kumppaniksi. Ja vihdoin
pidettiin ystävällistä lasta ikäänkuin perheeseen kuuluvana; hän oli
siellä jokapäiväinen ja kaivattu vieras.

Vanhempi sisar, joka heti veljen vangiksi jouduttua oli purkanut
kihlauksensa ja muuttanut äidin luo, sai asian käsittelyn
loppuaikoina jonkun kerran vartijan läsnäollessa käydä veljensä luona
vankilassa.

Oikeudenkäynti kesti, kuten jo on sanottua, monta kuukautta,
nuorukainen ei näet tunnustanut itseään syylliseksi ja tämä pitkitti
asiaa. Hän väitti, että kaksi miestä oli riidellyt keskenään, he
olivat tulleet pitkin katua, ja toinen heistä, hänen kohdalleen
tultuaan, oli siepannut lapion hänen kädestään, lyönyt sillä toisen
pään halki ja heittänyt lapion hänen käteensä ja samalla juossut
pakoon. Mutta hänen kalpeutensa, pelkonsa, nähtävä rauhattomuutensa
ja aluksi epävarmat vastauksensa viittasivat siihen, että hän itse
oli syyllinen, niinikään se, ettei hän voinut tehdä selkoa siitä,
miksi hän ei ollut huutanut apua, juossut pahantekijän perässä
tahi järjestysmiehiä etsimään jne. Tuomarien tuli sääli hänen
nuoruuttaan, koska hänellä oli hyvä maine, ja hänen mestarinsakin
todisti hänen aina olleen siivon ja kuuliaisen, mutta hänen tavaton
alakuloisuutensa, vaikka hänen avoin katseensa puhuikin hänen
puolestaan, vahvisti kuitenkin heidän mielipidettään, että hän oli
äkkipikaisuudessa tuon hurjan teon tehnyt. Jokainen, joka on lukenut
sen ajan pääkaupunkielämästä, tietää, että alituiset tappelut
ylioppilasten ja kisällien välillä olivat silloin tavallisia päivän
tapauksia, joihin oppipojatkin väliin jälkimmäisten puolella ottivat
osaa, eivätkä muutenkaan veriset kahakat siihen aikaan olleet
harvinaisia. Sentähden siis häneltä kysyttiinkin, eikö tuo tapettu
mies, joka kuten asian käsittelyn aikana tuli selville, oli ollut
paha tappelija, ja silloinkin pahoin päihtynyt, ollut karannut hänen
päällensä ja lyönyt häntä ensiksi; mutta hän kielsi jyrkästi kaikki
ja pysyi tiukasti siinä, että heitä oli ollut kaksi.

Mutta mitä siis äiti ja sisar ajattelivat asiasta? He uskoivat hänet
syyttömäksi, vaikka he eivät voineet tietää asianhaaroja, muuta kuin
sikäli kuin ne tulivat julki oikeudenkäynnin aikana. Mutta mitä
heidän uskomisensa auttoi? Äidit ja sisaret uskoivat tavallisesti
niin mielellään omiensa syyttömyyteen. Mutta otaksukaamme mekin,
että hän oli syytön. Miten voisimme selittää tuon hänen pelkonsa,
ihmeellisen alakuloisuutensa ja epävarmat vastauksensa? Hän pelkäsi
kidutusta, ja alakuloiseksi hänet teki äidin murhe ja sydämen kipu ja
koko perheen onnettomuus. Tähän vaikutti myös hänen nuoruutensa ja
kokemattomuutensa. Lakimiesten kietovat kysymykset hämmensivät häntä
ja hänen täytyi puolustautua aivan yksin, sillä siihen aikaan ei
syytetty saanut käyttää apulaista oikeudenkäynnissä. Näin ollen hän
tunsi olevansa aivan aseeton syytöstä vastaan, joka vuoren painoisena
vyöryi häntä kohden, uhaten musertaa hänet murskaksi.

Kustaa III:n hallituksen alkuvuosina tosin kidutus poistettiin
oikeudenkäynnistä. Mutta vaikkapa tämä Kustaa III:n ihmisystävällinen
asetus jo olisikin ollut voimassa silloin kun Livónia tutkittiin,
täytyy meidän muistaa, että vanhoja juurtuneita periaatteita ja
tapoja ei niinkään äkisti heitetä pois. Yleensä silloin vielä,
sanoo kertojani, pelättiin kidutusta, ja viesti kertoi vielä vuosia
jälkeenpäinkin, että oikeuden käsittelijäin oli vaikea mukautua
uuteen lempeämpään asiain järjestykseen. Jotkut heistä siis vielä
salaa seurasivat vanhaa lakia, jonka kenties luulivat tulevan
uudestaan voimaan. Tuo vanha hirviökummitus, kidutus, on tehokkaasti
vaikuttanut vangittuun nuorukaiseen. Samalla riudutti häntä toinenkin
tuska: hän suri äidin ja sisarten kohtaloa, joiden tuki hän mieheksi
tultuaan toivoi olevansa. Kova oli heidän elämänsä ennenkin ollut,
mutta mitä olivat kaikki entiset koettelemukset tämän kamalan
onnettomuuden rinnalla!

No niin, mitäpä tuosta! Syytön vai syyllinen, sen tiesi yksin Hän,
joka sydämet tutkii.

Äiti lähetti tyttärensä mukana pojalleen siunauksensa, vakuuttaen
samalla, että hän, äiti, uskoo poikansa syyttömäksi, mutta kehotti
häntä samalla, vaikka syytönnäkin, tunnustamaan itsensä syylliseksi
ja menemään kuolemaan, päästäkseen kidutuksesta. Toisessa elämässä
hän saisi pian tavata äidinkin.

Tässä emme nyt käy kuvailemaan taistelua, joka riehui kahleihin
kytketyn syyttömän nuorukaisen rinnassa hämärässä vankikopissa,
jossa hänen täytyi istua kuukausia tunnustusvankina. Sen on nähnyt
ainoastaan Jumala. En varmasti tiedä kidutettiinko häntä todellakin.
Huhuna kerrotaan, että hänen vankikopistansa oli kuultu hätähuutoja
ja että häntä oli ruumillisesti kidutettu. Useita kuukausia
kiellettyään hän vihdoin -- tunnusti olevansa syypää murhaan, ja
hänet tuomittiin kuolemaan.

Ajan henki vaati raakoja ja mieltä pöyristäviä ajanvietteitä, ja
mestaus oli eräs niitä. Mestaukset eivät olleet siihen aikaan
harvinaisia, ja niitä katsomaan kokoontuivat suuret kansanjoukot.
Vanhemmat toivat lapsiaankin mukanaan, jotta nämät teloituksen
pelosta ja kauhusta muka kavahtaisivat rikosten tekoa. Silloin,
kuin Livónin kuolemantuomio toimeenpantiin, oli katu täynnä
katsojia, ja niiden joukossa seisoi lähin naapuri, Levonin vaimokin,
porttinsa edessä pienen tyttärensä kanssa. Tämän portin ohitse tuli
kuolemanvangin käydä teloituspaikalle.

Jo läheni tuo kamala seurue kuolinkellojen soidessa. Lunta
sinkoili, ilma oli kolkko ja synkkä kuin kuoleman esikartanoissa.
Kuolemaantuomittu puettuna valkeisiin liinavaatteisiin ja
kuolonkalpeus kasvoillaan, hoiperteli enemmän kuolleen kuin
elävän näköisenä eteenpäin pyövelin tukemana. Pää riippui melkein
hervotonna. Lapsen mielestä, joka seisoi katsojain joukossa, oli
hän kuin kuolon enkeli, kasvot marmorinvalkeat, niin lempeät,
niin kuolon tyynet. Pappi kävi hänen oikealla puolellaan, puhuen
lohdutuksen sanoja. Jumala yksin tietää kuunteliko hän niitä vai
kiinnittikö äidin muisto kokonaan hänen mielensä. Jo siirtyi seurue
lähelle tuota matalaa huonetta, jossa äiti asuu. Nyt astuu sen
ovesta ulos portaalle tyttö valkeissa vaatteissa. Tämäkin on kalpea
kuin kuoleva. Nyt nostaa kuoloon menevä päätänsä, veljen ja sisaren
katseet kohtaavat toisensa viimeisen kerran kuin hyvää yötä sanoen.
Nuorukainen osoittaa kädellä äidin ikkunaa, sitten ylös taivasta
kohti, hänen huulensa liikkuvat värähdellen, mutta sanat eivät tule
kuuluviin; sisar vastaa samoin käden liikkeellä, hänkin nostaa
kättään taivasta kohti. Jo on kuolemaan tuomittu astunut ohitse, pää
taaskin vaipunut alas. Heikko, tukahutettu tuskan huudahdus kuuluu
neidon huulilta, voimat pettävät, hän vaipuu tainnuksissa maahan,
tiedottomana koko maailman onnettomuudesta. Levonin vaimo, joka
seisoo vieressä, auttaa tyttärineen hänet sisään.

Huokauksia, nyyhkytystä ja pakinaa, johon yhtyy kuolinkellojen kumea
soitto, kuuluu väkijoukosta, joka uteliaana seuraa määränpäähän ja
tunkeutuu lähelle nähdäkseen miten pyöveli lopullisesti esittää
osansa tässä kamalassa murhenäytelmässä.

       *       *       *       *       *

Äiti ei elänyt monta tuntia poikansa jälkeen. Hänen viimeinen
toivomuksensa tässä maailmassa, joka oli ryöstänyt kaiken hänen
elämänsä onnen, oli se, että hänen poikansa syyttömyys joskus tulisi
ilmi.

Neiti Livón peri äitinsä taudin ja kuoli muutamia kuukausia sen
jälkeen... Ja pikku Maria oli yksin maailmassa.

       *       *       *       *       *

Nämä ovat tämän onnettoman perheen historian pääpiirteet. Olen tässä
ainoastaan esittänyt tositapaukset sellaisina kuin olen kuullut ne
kerrottavan, enkä olen rohjennut tottumattomalla kädelläni niihin
enempää koskettaa. Kuitenkin on vielä eräs tärkeä kohta asian
täydentämiseksi tähän liitettävä.

Oli kesä 1805. Kirkkoherra Bergelin Merikarvialta oli ollut
vaimoineen Tampereella sisartaan tervehtimässä, ja oli nyt matkalla
Ruovedelle vanhoja tuttuja katsomaan. Oltiin jo Ruoveden seurakunnan
alueella. Järvet, purot, metsät, kunnaat, kalliot ja kivetkin olivat
täällä vanhoja tuttuja, joita silmä hyväillen tervehti.

Eräs renttumainen mies asteli edellä. Mies oli kookas ja
lujaraajainen ja näytti olevan jo yli keski-iän; iso karsittu sauva
oli hänellä kädessä ja reppu selässä.

Kun matkustajamme olivat ehtineet miehen kohdalle, tarkasti tämä
heitä vähän, tervehti ja kysyi:

-- Oletteko pastori Bergelin?

-- Olkaa hyvä, -- jatkoi hän, saatuaan myöntävän vastauksen, -- ja
antakaa rouvan ajaa yksin edellä ja astukaa itse alas kävelemään,
minä tahtoisin puhua kanssanne. Olen juuri matkalla Ruoveden kirkolle
teitä tavatakseni, ja arvasin teidät nähdessäni, että olitte se sama.

-- Olen jo neljä vuotta ollut täältä poissa, vastasi Bergelin.

-- No, olipa tämä siis sattuma!

-- Ei, ystäväni, se oli Jumalan johdatus.

-- Niin, ehkä.

Rouva kielsi kuiskaten miestään menemästä, kun tämä pysäytti
hevostaan alas astuakseen.

-- Ole tyyni, ei hänellä ole pahaa mielessä.

Pitkä oli heidän keskustelunsa, ja syvästi sortuneelta näytti mies,
joka käveli papin rinnalla; ja syvästi näytti puheen aihe pappiinkin
koskeneen. Sydämellisesti kiittäen lausui mies jäähyväiset erottaessa.

Taaskin istui kirkkoherra kieseissään. Luontainen iloisuus oli nyt
tykkänään poistunut, hän istui vakavana ja syvissä mietteissä.
Vihdoin katkaisi rouva äänettömyyden.

-- Luulenpa että tuon miehen tapaaminen on tehnyt sinut alakuloiseksi.

-- Jumalan johdatus on sangen ihmeellinen, sanoi kirkkoherra omaa
ajatustaan seuraten, -- näyttääpä väliin siltä kuin ei hän itse
ollenkaan pitäisi kiinni ohjaksista. -- Tuota miestä on vuosikymmeniä
jo painanut kaksinkertainen murha.

-- Kuka hän sitten on, hän näyttikin niin synkältä?

-- Hän on entinen ylioppilas. Hänen nimensä menee minun kanssani
salaisuutena hautaan, mutta hänen tekonsa... hän on velvoittanut
minut saattamaan sen julkisuuteen, mutta vasta kuolemani jälkeen,
sitten kun hänenkin väsyneet luunsa varmasti jo lepäävät rauhassa.

-- Et siis vielä minullekaan voi ilmoittaa sitä?

-- Voin. Ja tunnenkin sen melkein velvollisuudekseni, sillä asia
koskee vähän, tosin ainoastaan vähän sinuakin.

-- Minuako? huudahti rouva.

-- Niin. Eikä hän sinun suhteesi muuta ehtoa tehnytkään, kuin sen,
etten hänen nimeään mainitsisi. Sinä muistat nuoren Livónin Turusta,
nuorukaisen, joka sinun lapsuudessasi mestattiin; sinä olet aina
uskonut hänet syyttömäksi.

-- Niin, niin!

-- Tuo mies oli se joka sen murhateon oli tehnyt, hän kertoi minulle
juuri koko asian.

Annamme miehen itsensä puhua. Näin hän oli kertonut kirkkoherra
Bergelinille:

-- Minä olin aikeissa jättää Turun kaupungin ja join lähtömaljoja
muutamien hauskojen ylioppilastovereiden kanssa. Olimme koko yön
juoneet eräässä ravintolassa. Vihdoin erottiin ja lähdettiin pois,
minä, laskun suorittaja, viimeisenä. Kadulla tapasin erään entisen
riitatoverini, joka tuli ulos eräästä kapakasta. Minä olin aina paha
tulistumaan ja samoin hänkin, vainaja. Kiroten ja rähisten solvasimme
toisiamme käydessämme, hän nyhjäsi minua kylkeen, vai löikö, siitä en
tiedä varmaan. Onnettomuudeksi sattui eräs nuorukainen tiellemme, hän
puhdisti katua. Minä sieppasin kihvelin hänen kädestään ja löin sillä
riitakumppaniani päähän. Hän kaatui, luullakseni kuolleena, maahan,
sillä hän ei liikahtanutkaan. Käsitin samassa silmänräpäyksessä
tekoni, heitin lapion pojalle ja lähdin juoksemaan pakoon. Ensi
poikkikatu loi minulle tilaisuuden päästä huomiota herättämättä
etäämmäksi. Pakenin kaupungista, sillä luulin minua ajettavan
takaa, koska oli ollut tekoni näkijä ja kuulin mielestäni huutoa ja
juoksua takanani. Sinne, erääseen huonomaineiseen paikkaan kaupungin
läheisyyteen sitten piilouduin, muka velkamiehiä piilossa.

Velkaa minulla tietysti vähän olikin. Sinne sain kuulla jo ensi
päivänä, että kaupungissa oli tehty murha ja että murhaajakin oli
jo vangittu. Silloin rohkenin palkata miehen kaupunkiin asunnostani
noutamaan matkakapineitani, jottei matkustukseni näyttäisi paolta;
miehen mukana lähetin pienen kirjelipun, jossa sanoin hyvien
tuttavieni luona olevani vieraisilla. Kaikki onnistui hyvin. Minä
olin kuitenkin varma siitä, että epäilys vihdoinkin johtuisi minuun
ja että nuorukainen kyllä voisi todistaa, ettei vangittu mies
ollut murhaaja, sillä minä luulin jonkin ohikulkevan vangituksi.
En voinut käsittää, ettei poika juossut perässäni, huutanut
kaupunginpalvelijoita tahi muuten minuun johtanut oikeuden huomiota,
taikka ettei kukaan yövartijakaan olisi nähnyt minun juoksevan,
koska minäkin kuulin hälinää. Sentähden matkustin etäämmälle ja elin
toisella nimellä. Kotiin kirjoitin meneväni merelle. He tietysti nyt
jo aikoja sitten ovat luulleet minut hukkuneeksi.

Vasta paljon jälkeenpäin sain sattumalta kuulla, että eräs
nuorukainen, peruukintekijäoppilas Livón oli mestattu Turussa. Minä
en näet ollut milloinkaan rohjennut tehdä mitään kysymyksiä tuosta
asiasta, vaikka se alati painoi mieltäni. Vähän älppien kysyin nyt
siis, mistä rikoksesta tuo nuorukainen oli mestattu; mutta minä en
tosiaankaan ollut ajatellut, että syytön, tahi itse todistaja, voisi
siitä tulla kärsimään, kun asia oli niinkin selvä. Pöllö poika, kun
ei juossut, ei huutanut! Olin luullut asian jäävän sikseen, kun ei
tekijää löydettäisi. Silloin kerrottiin kauhukseni, että kysymyksessä
oleva nuorukainen oli tavattu verinen lapio kädessään, jolla hän
oli halkaissut pään mieheltä, joka makasi kuolleena hänen edessään.
Kysyin siis milloin murha oli tehty. Sekin tiedettiin tarkoin sanoa.
Ja nyt tiesin minäkin, ettei minun enää tarvitsisi pelätä maallista
oikeutta, sen oli jo toinen verellänsä sovittanut. Raivo, joskin
hillitty, oli melkein tukehduttava.

Minua ei ollut kukaan epäillytkään, kun kaupungista katoamisenikaan
ei herättänyt mitään epäluuloa. Olisin siis taaskin kyllä voinut
tulla Turkuun; mutta tämä olikin minusta kaikista mahdottominta, en
voinut enää Turkua nähdäkään, sillä minä olin aikonut papiksi...
Minäkö, murhaaja, rauhan evankeliumin saarnaajaksi? Mahdotonta on
minun kertoa niitä sieluntuskia, joita silloin kärsin. On vain
ihmeellistä, etten kadottanut järkeäni, tahi etten surmannut
itseäni. Mutta minä en rohjennut sitäkään tehdä, sillä minä uskoin
iankaikkisen tuomarin olemassaoloon; nyt, nyt minä uskoin. Minä
olin hyljännyt Jumalan ja hän oli myöskin hyljännyt minut, heittäen
tämän kauhean taakan niskoilleni. Tuota tekemääni murhaa tuskin olin
rikoksena pitänytkään, ainoastaan itsevarjeluksena -- noh, tietysti
sekin papinurani katkaisi, mutta onhan niitä virkoja muitakin,
enkä minä siinä suhteessa ollut kovin arka, mutta tuon nuorukaisen
syyttömänä kärsiminen ja teloitus, se se piirsi Kainin merkin
otsalleni ja poltti omassatunnossani.

Tämä hirveä salaisuuteni, yhdessä luonteeni heikkouden kanssa,
teki minut kaikkeen säännölliseen ajattelemiseen ja kunnolliseen
toimintaan kykenemättömäksi, sillä en minä ollut kuitenkaan mikään
kunniaton heittiö tahi konna, vaan ainoastaan kurja, onneton raukka.

Niin, sitten olen juonut hurjasti unohtaakseni, tehnyt työtä taaskin
päiväläisenä kuin orja, voidakseni hankkia varoja juodakseni. Vähän
yhtä ja toista olen kokenut, mutta mikään ei ole minulle onnistunut,
minulla ei ole ollut taipumusta mihinkään ammattiinkaan. Nyt olen
viime vuosina ollut salpietarinvalajana, olen kuljeskellut missä
milloinkin ja semmoiset ovat minulla todistuksenikin.

Kauan jo olen halunnut saada puhua jollekin kristillismieliselle
papille tilastani, ja olen siinä tehnyt yrityksiäkin, mutta pahin
asia on aina jäänyt sanomatta, en ole koskaan voinut puhua mieltäni
puhtaaksi. Mutta nyt tuli tunnontuska niin polttavaksi, että minun
täytyi saada ripissä tunnustaa syntini, ja minun oli pakko lähteä
teitä etsimään. En voinut saada lepoa, ennenkuin olen tunnustanut
rikokseni ja jälkimaailmalle, joskin liian myöhään, puhdistanut
syyttömän muiston.

Olisin silloin ensi vuosina julkisesti tunnustanutkin tekoni ja
kärsinyt ansaitun rangaistukseni, se olisi ollut minulle helpompikin
kantaa kuin nämä monikymmenvuotiset tunnonvaivat kurjan elämäni
aikana, mutta sitä en hennonnut tehdä omaisteni tähden. Heillä on
kyllin jo ennestäänkin ollut murhetta minun tähteni. Vieläkö nyt
sekin lisäksi --? En voinut häväistä isäni kunniallista nimeä --
olisiko hänen pitänyt löytää kadotettu poikansa -- murhaajana?

Ja eipä se olisi sittenkään herättänyt kuollutta haudastaan. Tosin
se olisi puhdistanut hänen nimensä, mutta voi minä olen kadehtinut
häntä, joka viatonna lepää haudassaan! Kaiketi vanhempani jo aikaa
sitten ovat kuolleet, mutta en sittenkään voi, en voi, minä olen
pelkuriraukkakin. Minä olen ollut onnettomin ihminen maan päällä...

       *       *       *       *       *

Tämä oli miehen tunnustuksen sisällys.

Kirjoittiko kirkkoherra Bergelin hänen tunnustuksensa muistiin heti
kotiin saavuttuaan, sitä en tiedä, sillä rouva ei siitä mitään
virkkanut. Voipa siis niinkin olla, että se aluksi jäi toistaiseksi,
ja kolme vuotta myöhemmin sai Bergelin halvauksen, joten se häneltä
tietysti jäi sikseen. Mutta jos otaksumme, että hän sen tekikin,
mikä kuitenkin on luultavinta, niin on se kumminkin varmaan
hukkunut muiden tärkeitten paperien ja asiakirjojen kanssa, jotka
eräs murtovaras heti kirkkoherran kuoltua vei hänen ison kaappinsa
salalaatikosta. [Tämä tunnoton murtovarkaus tapahtui kirkkoherran
hautauspäivänä. Sen toimeenpanija, eräs läheinen henkilö, tahtoi
saada haltuunsa erään kuitin, joka osoitti kirkkoherran jo aikoja
sitten suorittaneen erään 800 riksin suuruisen lainan, jonka maksu
sitten leskeltä uudestaan kiskottiin korkoineen. Oliko varkaan
käsiin joutuneessa laatikossa myöskin kirjallinen todistus Livónin
syyttömyydestä, sitä ei kukaan varmaan tiedä, mutta otaksutaan niin
olleen. Tämän varkausjutun olenkin maininnut ikäänkuin puolustukseksi
Bergelinin perheelle, jota ehkä muuten moitittanee siitä, ettei se
ole saattanut julkisuuteen todistusta Livónin syyttömyydestä.]

Maria Elisabet Livónin nimen yhdenlaisuus rouva Bergelinin nimen
(M. E. Levon) kanssa, oli vähällä saattaa tälle viimemainitulle
käräjänkäynnin. Ensinmainittu, joka oli ollut avioliitossa jonkun
maanviljelijän kanssa -- nimeä en muista -- oli nyt leskenä. Leski
oli erään tekemänsä velkakirjan alle kirjoittaessaan käyttänyt isänsä
sukunimeä. Tämä ei ollutkaan vanhaan aikaan mitään harvinaista.
Mutta kun velkakirja oli perintönä joutunut uudelle omistajalle,
ei tämä saanut selkoa siitä, kuka sen antaja oli ollut ja rouva
Bergelin sai siis haasteen siitä velasta. Tämän rettelön aikana
tuli sentähden M. E. Livón itse Merikarvialle selvittämään asiaa
ja viipyi seurakunnassa jonkun ajan. Hän oli jo silloin noin
viidenkymmenenkahdeksan vuoden iässä. Harmaat hiukset ja musta puku
lisäsivät hänen muotonsa synkkyyttä. Kyläläiset sanoivat häntä
"pitkäksi rouvaksi".

Syvästi liikutettuina tapasivat nyt toisensa nuo lapsuuden tuttavat,
jotka niin surullisissa oloissa olivat tutustuneet toisiinsa. "Pitkä
rouva" oli sen jälkeen pappilassa aina tervetullut vieras. Ja nyt oli
rouva Bergelinillä tilaisuus kertoa sisarelle tuon miehen tunnustus,
joka ilmaisi hänen veljensä syyttömyyden. Hän oli syvästi liikutettu
sen kuullessaan, mutta samalla sanoi aina uskoneensa veljensä
viattomaksi. Tämä oli kuitenkin hänelle suureksi iloksi, vaikka se
uudestaan haavoittikin sydäntä.

Rouva Bergelin, joka ei vuosikymmeniin ollut kuullut tästä Livónin
perheen viimeisestä jäsenestä, oli tuntenutkin syvää halua tavata
häntä. Sen tähden hän aina pitikin tätä sattumaa Jumalan johdatuksena.

Tähän loppuivat tiedot Livónin perheestä.

Selvää on, että ne, jotka tuomitsivat nuoren Livónin kuolemaan,
ovat tietämättään tehneet lainmurhan. Nyt tahtoisin kysyä eikö
nykyinen Suomi katso siveelliseksi velvollisuudekseen saattaa tätä
oikeuden erehdystä päivänvaloon? Eikö kansamme oikeudentunne vaatisi,
että joku lainoppinut, jolla siihen on tilaisuus, etsisi oikeuden
pöytäkirjat arkistojen tomusta, uudestaan tarkastaisi ne ja saattaisi
yleisön tietoon tutkimuksensa tulokset? Kappale toista vuosisataa on
tosin kulunut jo siitä, kun syyttömän nuorukaisen veri vuosi, eikä
kukaan omainen enää tulisi näkemään hänen syyttömyytensä todistusta,
mutta kansamme oikeudentuntoa se tyydyttäisi, se osoittaisi
nouseville sukupolville että:

    "Ei niin supi salattua,
    Ettei tuota ilmi tuone
    Jumalamme julkisesti".



4.

JOULU AUTIOLLA KARILLA


1.

Tuuli on käynyt yhä kipakammaksi, virkkoi Erik Anders Jansson, saat
siirtää tuon suuren altaan, Jan Erik, paremmin perään ja ottaa
yhden "reivin" isosta purjeesta. Vene makasi liiaksi "paapuurin"
kuvulla ja ilma käy yhä myrskyisemmäksi, ei siihen kaakkotuuleen ole
luottamista; se lähettää välistä sellaisia vihureita, ettei tiedä
kun jo emäpuu on päälle kääntynyt. Ja väkevällä kädellään väänsi
hän peräsintä, siten vaatien jaalan nousemaan ylös vastatuuleen
kuohuville aalloille, jotka hyrskyen syöksyivät oikeata keulaa
vastaan. -- Kyllä maisteri, lisäsi hän kääntyen mainitun henkilön
puoleen, -- auttaa sinua solmimisessa.

Jan Erik rupesi heti, altaan siirrettyään, "reivaamaan" ja maisteri
auttoi häntä mikäli saattoi, kun oli kädet kontassa ja itse
tottumaton sitä tekemään.

Jaalan omistaja on noin neljänkymmenen viiden vuoden ikäinen, kookas,
jäntevä mies, jonka ahavoituneet punaisenruskeat kasvot todistavat,
että hän on suurimman osan ikäänsä elänyt meren selällä. Kuten jo
edellä on mainittu, on hänen nimensä Erik Anders Jansson. Hän on
kalastaja Haapasaaren puolesta, tuosta Ahvenanmaan ja Hankoniemen
keskivälillä sijaitsevasta saariryhmästä, ja palaa nyt Tukholmasta
voin, lohen ja siikojen myynnistä, joita tavaroita hän on ostanut,
lohet Turun torilla kokemäkeläisiltä ja voin maaseudulta; siiat ovat
omaa saalista.

Jan Erik Eriksson, jaalan omistajan poika, oli yhdeksäntoistavuotias
nuorukainen, mutta näytti pikemmin olevan kaksikymmentäkolme kuin
yhdeksäntoista, sillä hän oli pitempi isäänsä ja melkein yhtä jykevä
vartaloltaan. Hänenkin kasvonsa olivat ahavoituneet meri-ilmasta
ja saaneet tuon terveennäköisen punaisenruskehtavan värin, joka
isälläkin oli, vaikkakaan ei niin vahvaa. Hänellä oli vilkkaat
vaaleansiniset silmät ja vaalea kähärä tukka, samaten kuin hänen
isällänsäkin. Hän oli siis pulska nuorukainen.

Ruotsi heillä oli puhekielenä, kuten jo heidän ruotsalaisista
nimistänsäkin voi arvata.

Jaala kyntää Itämerta Ahvenanmaan kohdalla, joka pian kätkeytyy
Köökarin varjoon. Alus on vähäinen avoin jaala, ei paljoa isompi kuin
iso kalastajavene.

Matkustajina on siinä kolme nuorta herraa. Erääseen "maisteriin"
olemmekin jo pikimmältään tutustuneet; hän on vanhin heistä. Nuo
kaksi muuta ovat vielä aivan nuoria, vasta viisitoistavuotisia
nuorukaisia. He ovat äskenleivottuja ylioppilaita.

Tuo hienomman ja hennomman näköinen tuntuu terävä-älyiseltä
miehenalulta; hän on sangen hilpeäluontoinen ja ikäänkuin hänellä
olisi aina jokin hauska kepponen mielessään. Nyt ei hänellä näy
olevan siihen suurta halua, hän istuu, nojautuen jaalan päälaitaan,
etukannella olevalla tynnyrillä, katsellen, miten aallot vyöryen
ryntäävät jaalan keulaa vastaan. Välistä joku vihaisempi aalto
hypähtää niinkin korkealle, että ulottuu sylkäisemään, merimiesten
puhetapaa käyttääksemme, tahi heittämään huntunsa, kuten runoilijat
sanovat, laidan ylitse. Läikähdystä tosin nuorukainen väistää, mutta
räiskeiden sallii hän ripeänä sateena viskautua ylitsensä. Hän vain
vetää viittaansa tiiviimmin ympärilleen, sillä avoin jaala, räiskeitä
lukuunottamatta, ei anna paljoa suojaa tuulta vastaan. Tämän
nuorukaisen nimi on Jaakko Tengström, hän on Kokkolasta kotoisin,
pitäjänapulaisen maist. Juho Tengströmin poika.

Toinen nuorukainen oli Jaakko Fredrik Gadolin, kirkkoherran poika
Perniöstä, jonka pulska muoto todistaa hänen kouluaikana olleen
hyvän eväskontin ääressä. Hän loikoo vanhan purjeen päällä lähellä
Tengströmiä, hiljalleen laulellen erästä aivan uutta Bellmanin runoa.

Ja "maisteri"? Niin, hänet olemme jättäneet viimeiseksi, siitä
syystä tahdomme kohdistaa enemmän huomiota häneen. "Maisteri" on
nuori mies, joka on ylioppilaana ollut Tukholmassa papintutkintoa
suorittamassa ja palaa sieltä nyt pappina. Hänen nimensä on
Gabriel Bergelin, hän on hämäläinen, lukkarin poika Janakkalasta,
Hämeenlinnan läheltä, mutta ei hänen muotonsa osoita hämäläistä
sukuperää, sillä Gabrielilla on sangen säännölliset kasvonpiirteet.
Korkea, vähän taaksekalteva vapaa otsa, kulmakarvat vähän kaarevat,
tumman siniharmaat silmät, joilla on vapaa läpitunkeva katse,
säännöllinen nenä, pikemmin roomalainen kuin kreikkalainen, posket
ja leuka tasaisen täyteläiset, kasvojen muoto pitkähkö ja terveen
näköinen sekä vaalea kastanjanruskea kähärä tukka. Hän on runsaasti
kolmen kyynärän korkuinen, vartalo sorean ja voimakkaan näköinen. Hän
teki siis heti miellyttävän vaikutuksen katsojaan, joka hänet ensi
kerran näki. Nämä piirteet hänen muotokuvastaan olen saanut varmalta
henkilöltä. Tämän huomautuksen teen sentähden, että joku kenties
luulee minun mielikuvitusta käyttäneen.

Gabrielin isä, Gabriel Bergelin hänkin nimeltään, oli kuollut tämän
lapsuudessa, mutta äiti ja kolme Gabrielia vanhempaa siskoa, joista
kaksi oli naimisissa ja kolmas palveluksessa, kustansivat yhteisesti
Gabrielin opintoja.

Siihen aikaan piispa Karl Fredrik Mennander oli Tukholmassa
valtiopäiväin aikana, vaikka hän ei ollut valtiopäivämiehenä sillä
kertaa -- hän oli siellä kenties muuten, voidakseen lähempää paremmin
seurata asiain kulkua ja tietysti jotakin vaikuttaakin. [Piispa
Mennander oli sangen arvossapidetty mies ajallansa. V. 1775 hänet
valittiin Upsalan arkkipiispaksi -- Jaakko Haartman tuli hänen
sijaisekseen Turussa. V. 1784 hän sai "pohjantähden". Kuoli v. 1786.
Hänen isänsä oli Ilmajoen kirkkoherra.] Aikana, jolloin ei ollut
sähkölennätinlaitosta ja muutkin sanomat kulkivat hitaasti hankalan
yhdysliikenteen tähden, täytyi kansan eteväin miesten itse mennä
pääkaupunkiin kansan oikeuksia ja tarpeita silmällä pitämään. Niinpä
oli jumaluusopin tohtori Gadolin [Gadolin oli Haartmanin jälkeen
Turussa piispana. Hän oli 7 eri kertaa valtiopäivämiehenä.] silloin
Tukholmassa, sillä hän oli pappissäädyn edusmies Turun läänistä sinä
vuonna, ja ehkäpä joku muukin yliopiston ja konsistorion opettajista
oli siellä. Näistä syistä täytyi Gabrielin, joka välttämättä tahtoi
jouluksi tulla papiksi vihityksi, mennä Tukholmaan. Sillä Gabriel
tiesi, että äiti, tuo jalo rakas äiti, jota hän niin syvästi rakasti
ja piti korkeassa arvossa, oli pienistä varoistaan kustantanut hänen
koulunkäyntinsä ja kasvattanut hänet mieheksi ja hän tahtoi jo itse
ansaita leipänsä, sillä hän oli jo kaksikymmentäkaksi vuotta vanha ja
piti siis vääryytenä ja häpeänä enää olla omaistensa rasituksena.

Meidän ei sovi myöskään otaksua että nuo toisetkaan nuoret herrat
kulkivat huvikseen tänä vuoden aikana. Kesällä, kun aurinko
säteillään kultaa meren aallot, jotka iloisina tanssivat veneen
keulan ympärillä niinkuin morsiuspiiat morsiamen ympärillä kruunua
päästä tanssittaessa, jolloin toiset pistävät päänsä lähelle kruunua
saadakseen toiset piloillaan väistyvät ja kumartavat päätään alas tai
sivullepäin vääntävät, eivät nuorukaiset paljon asiaa tarvitse: siinä
on asiaa kyllä, kun pääsee mukaan hupaiselle merimatkalle. Tämä pitää
erityisesti paikkansa sen ajan suhteen, jossa kertomuksemme liikkuu,
sillä nykyaikana, jolloin kulkuneuvot ovat niin mukavat, voisi tuskin
kulku tuollaisessa lastiveneessä nuorista herroista kesälläkään
tuntua huvilta. Meidän herroilla ylioppilaillamme varmaankin siis on
asiaa Tukholmaan.

Perniön kirkkoherra Anders Gadolin nimittäin oli lähettänyt ainoan
poikansa Jaakko Fredrikin tuomaan Tukholmaan voita, juustoja ja
lihaa, joista hän nyt joulun lähestyessä toivoi saavansa hyvän
hinnan. Eikä kunnon ukko siinä pettynytkään, sillä Jaakko Fredrik
oli tehnyt hyvät kaupat ja hänellä oli nyt muutama sata riksiä
taskussaan. Tietysti oli jaalan omistaja Erik Anders Jansson,
tottuneempana sellaisiin toimiin, kirkkoherran pyynnöstä ollut
melkein yksinomaisesti toimivana henkilönä noita kauppoja tehtäessä.
Jansson olikin aina ennen myynyt kirkkoherran voin, sillä hän oli
kirkkoherran tuttu, mutta nyt oli tavaroita ollut entistä enemmän,
eikä kirkkoherra siis uskonut niitä vieraalle henkilölle, joka
itsekin oli kauppamies. Mutta Janssonin maine rohkeana ja kuitenkin
varovana kelpo merimiehenä vaikutti, että kirkkoherra, niin myöhäinen
kuin vuodenaika olikin, luottamuksella uskoi hänen haltuunsa poikansa
ja tavaransa.

Jaakko Tengström oli vähävaraisesta kodista jossa oli neljä häntä
nuorempaa lasta, kaksi poikaa kouluiässä ja kaksi tyttöä. Hän otti
kiitollisena vastaan Perniön kirkkoherran kutsun seurata Jaakko
Fredrikiä Turusta ja viettää Perniön pappilassa joululuvan aika, kun
matka Kokkolaan asti olisi tullut hänelle ylen kalliiksi.

Kun siis siellä kysymys tuli voin lähetyksestä ei Jaakko Fredrikin
käynyt lähteminen matkalle kun hänen ystävänsäkin oli hänen kotonaan.
Mutta hän myöskin tiesi isänsä tahdon ja kysyi ystävältään eikö hän
haluaisi tulla mukaan. Hänen suureksi ilokseen oli tämä heti valmis
lupaamaan, sillä se oli hänen ensimmäinen Tukholman-matkansa samaten
kuin Jaakko Fredrikinkin, ja ylioppilas tietysti halusi pääkaupunkia
nähdä. Eikä kukaan ollut siitä iloisempi kuin Saara-rouva, Jaakko
Fredrikin äiti, sillä hän oli oikein huolehtinut, miten pitkältä
poikaraukan matka tuntuisikaan näin myöhäiseen vuodenaikaan, vaikka
ilmat olivatkin olleet kauniit ja tasaista syksyä kestänyt. Rouvasta
oli aivan luonnollinen asia, että tuo pitäjän-apulaisen Tengströmin
poika seuraisi Jaakko Fredrikiä matkalle. Hän oli siis evästänyt
sekä vaatteilla ja vällyillä varustanut nuorukaiset matkalle ja itse
saattanut heidät rantaan ainoan tyttärensä Saara Elisabetin kanssa.

Tuuli on vetäytynyt vähän itäisemmäksi ja yltynyt oikein myrskyksi.
Jaala, joka risteilee taistellen kovaa merta vastaan, on ehtinyt
Purmon sivuitse, joka samoin kuin pari pienempää etäämmäksi jäänyttä
saarta on hetken aikaa ollut sillä merenmurtajana. Mutta nyt käy
tuuli vapaasti koko rajuudellaan jaalan kimppuun, vierittäen meren
korkeat valkoisina vaahtoavat aallot sen ylitse. Kaikki purjeet ovat
pohjareivatut, mutta sittenkään ei jaala tahdo voida kestää tuulen
tuimuutta ja se on kuitenkin parhaita meriveneitä Turun saaristossa
ja sen perämies on aikansa kuulu.

Jaala on jo kotirantoja lähellä, missä on pahimmat käänteet tehtävä,
mutta perämies tuntee veden. Ei mitenkään tahdo vene kannattaa
niin paljoa kangasta yllään, eikä vähempi millään ehdolla kuljeta
eteenpäin; he ovat koettaneet, mutta vene pyrkii takaisinpäin. Mutta
ovatpa he jo hyvin lähellä kotoluotoa, ainoastaan muutama käänne
enää, kun ollaan kotorannassa.

Mutta yhä yltyy tuuli, yhä vinkuu vihuri. Onpa nyt kuin myrsky olisi
koonnut kaiken voimansa yhteen ainoaan valtavaan puuskaan, niin
kauhean raivoisa on se vihuri, joka nyt myrskyää. Masto rysähtää
kerran.

-- Valmis katkomaan, kuuluu Janssonin käskevä ääni, -- kaikki
varuillaan.

-- Valmis katkomaan, kuuluu merimiehen tapaan Jan Erikin
yksitoikkoinen vastaus.

Hän seisoo hajasäärin maston juurella, jottei tasapaino häiriytyisi,
kirves nostettuna iskuun.

Herrat istuvat laukut kainalossaan tukien itseään päällisiäkään,
muuta eivät he myrskyssä taida tehdä, tottumattomat kun ovat
merenkulkuun.

Toinen rysähdys... ja kolmas heti perässä, masto kaatuu kovalla
rätinällä ja kallistaa jaalan "paapuurin" kyljelle.

Jan Erik hakkaa mastoa irti, katkoo köydet ja pintat, mutta ennenkuin
hän ehtii saada ne oikein erilleen ja vierittää mereen, tulee vihuri
uudestaan täydellä voimallaan ja äkillisellä tempauksella painaa
peräsintä tottelemattoman jaalan alilaidan veden alle... Se on
kumossa... ja sen miehistö meressä.


2.

-- Greeta-Stiina, Jumalan tähden, kiiruhda, juokse, sinä olet
nopeampi kuin minä... joudu auttamaan isoisää, jotta hän saa veneen
ulos, minä tulen jäljessä kuin salama, huusi Anna-Greeta tytölle,
joka huivi kädessä, liehuvin hiuksin, juoksi rantaa kohden.

-- Pysy kotona, Anders-Petteri, sinä olet vain tiellä, hän sanoi
kymmenvuotiselle nuoremmalleen, joka aikoi tulla mukaan. -- Kanna
puita nurkkaan, jotta saadaan pian tuli pesään, kun tullaan, ja
vaatteet kuivatuksi, niin olet kiltti. Isä tuo taaskin paljon hyvää
tullessaan. Älä iske tulta, lapsi, muista se.

Ja hän juoksi rantaa kohden.

Vene on vesillä. Naiset istuvat ja soutavat, äiti etuairoilla, tytär
keski-airoilla, ja ukko istuu perässä veneen kulkua ohjaten. Tuuli
ja aallot ovat heille myötäiset, mutta voivatko he välttää raivoavia
aaltoja, jotka vasemmalta vesisuorina heidän jälkeensä vyöryvät?
Eikö meri hyökkää veneeseen? Eivätkö aallot upota sitä. Ei, vene ei
uppoa, se on niin köykäinen. Toinen suuri aalto toisen jälkeen vyöryy
venettä kohden. Aina nousee veneen perä korkealle ja se luiskahtaa
aallon pohjaan, mutta keula nousee samassa edellä viertävän
vesivuoren kylkeä ylös sen harjulle, siitä taaskin laskeutuakseen
alas, yhä samaa huimaavaa vauhtia.

Katsokaamme nyt, miten jaalan on laita. Jaala makaa suullansa. Sen
pohjalla istuu viisi miestä. He ovat siis kaikki pelastuneet. Jaalan
masto ja purjeet ja talaat ovat estäneet sitä äkkiä kaatumasta,
he ovat siis voineet olla vanullansa, sekä toisilleen apuna sen
noustessa päälle. Se kulkee sivuttain, mutta hitaasti, sen alla oleva
tavara tekee sen kulun hitaaksi, se ajaa Köökarin rannoille päin.

Nyt on vene jo lähellä. Se tekee jaalan kokan puolelta pitkän
kaarroksen sen alapuolelle, jossa se kääntyy; sen tehdessä sitä saa
jaala nyt olla sille merenmurtajana.

Äiti pitää venettä airoilla paikallaan, veneen perä on päin jaalan
laitaa ja sen peräpuolessa ukko sekä Greeta-Stiina torjuvat jaalan
laidan alla keikkuvaa mastoa sekä purjeita joutumasta veneen alle ja
sitä kaatamasta.

-- Herrat ensiksi veneeseen, komentaa ukko. -- Pidä vaaria
Greeta-Stiina, ettei maston pää töytäise venettä ja torju purjeita
myöskin, silläaikaa kun autan heitä.

-- Pidä vene vakavasti, Anna-Greeta.

-- Älkää hätäilkö, varovasti vaan, niin kaikki käy hyvin. Viime sanat
olivat haaksirikkoisille aiotut.

Hän kurottaa kättään ja auttaa heitä jokaista veneeseen. Omat miehet
kömpivät jäljessä. He ovat kaikki vilusta kankeina.

Erik-Anders, joka tuli viimeisenä, on vauhdikkaalla potkullaan
jaalan kylkeen irroittanut veneen jaalasta. Nyt istuvat isä ja
poika etuairoilla, pappi ja Tengström peräairoilla, Gadolin ja
Greeta-Stiina keski-airoilla, jotta matkustajamme saavat itsensä
vähän liikkeeseen ja enintä vilua poistetuksi. Emäntä rikkoo
poikkinaisella airolla sisääntunkevia aaltoja ja vanhus tietysti
istuu perässä. Hän on tottunut, vaikka onkin vanha.

Hitaammin käy matka takaisin, vaikka onkin paljon enemmän kulkuvoimaa
kuin tullessa. Onpa kuin onkin hiki selässä joka miehen ennenkuin
rannassa ollaan. Jopa vedetään vene maalle.

-- Menkää, sanoo vanha Jan Petteri Andersson, -- nyt vaan sisään
kaikki, miehet muuttamaan kuivia vaatteita yllenne ja naisväki niitä
hankkimaan, minä korjaan veneen kalut. Kaikki kiiruhtivat sisään.

Tuli loimottaa pesässä. Greeta-Stiina, joka on sen sytyttänyt,
puuhailee takan luona, saadakseen lämmitystä vilustuneille. Hän
kuumentaa kaljaa, sillä joulukalja on jo tehtynä isän tuloksi ja
kalja on hyvää lämmittämään, sanoo äiti.

Äiti kantaa kuivia vaatteita kastuneille, puhtaita karheita
paitoja ja sukkia kaikille. Miehelleen ja pojalleen hän tuo
heidän arkipukunsa, mutta vieraille pyhäpäiväiset. Gabriel, pisin
kaikista, saa Jan-Erikin uudet siniset sarkavaatteet, polvihousut
ja lyhytläntäisen körttitakin. -- Ah, huudahti Greeta-Stiina, joka
juuri tulee sisään tuoppi kädessään, tuodakseen muka lisää kaljaa,
-- kuinka maisteri nyt on kaunis! Gabriel vetää suutaan hymyyn ja
Greeta-Stiina kiirehtii vähän häpeissään huudahduksestaan kaatamaan
kaljansa pataan.

Talonpojan puvussa tuleekin Gabrielin sorea vartalo paremmin näkyviin
kuin verhottuna papilliseen pitkään ja löyhään kauhtanaan.

Janssonin kirkkovaatteet, samoin kuin pojankin uudet harmaat
sarkavaatteet, on Gadolin heti anastanut ja esiintyy hän nyt
Tengströmin suureksi huviksi isoissa polvihousuissa ja pitkässä
körttitakissa, ison ankan näköisenä.

Mutta emäntä ilmoittaa nyt vähän hämillään, ettei hän tiedä mitä
antaisi sille yhdelle nuorelle herralle puvuksi, kun ei ole useampia
pukuja enää, koska molempain miesten vaatteetkin ovat märkinä.

-- Eikö teillä ole hameita, äiti kulta? kysyi Tengström.

-- On kyllä niitä, vastaa emäntä naurahtaen -- mutta mitenkä te
hametta taidatte käyttää?

-- Voi, sanoo Tengström, tekeytyen vakavaksi, -- se käy varsin hyvin,
tuokaa minulle vain hameenne, takkinne ja lakkinnekin lisäksi. Ei
hädällä lakia ole, näettehän, että minun on vilu.

-- Kyllä minä tuon, sanoi Greeta-Stiina, -- antakaa te Silläaikaa
herroille juomista.

Ja hän toi kiireesti omat vaatteensa, punaraitaisen hameen ja mustan
verkatakin. Hän pelkäsi kai, että nuorukainen tekisi pilaa hänen
äitinsä vaatteista, omistaan hän ei välittänyt.

-- Mutta se nuori herra olisikin soma tyttö, miten hyvin ne vaatteet
sopivat! sanoi emäntä, kun Tengström tuli esiin kuivumaan ripustetun
purjeen varjosta, joka oli matkustajillamme vaatetushuoneensa.

Nyt juotiin lämmintä kaljaa oikein miehissä. Sitten komensi
isäntä painiskelemaan, ja hetken ponnisteltiin kelpo lailla.
Herrat voimistelivat, lauloivat latinalaisia karminaalilauluja ja
tanssivat koulutanssia liinasien avulla, mihin Greeta-Stiina ja
Anders-Petterikin ottivat osaa. Ja kaikkien oli hiki tukassa, kun
lakattiin.

Isoisä, Jan Petteri Andersson, istui rahilla puhallellen sauhuja
piippunysästään ja kehottaen nuoria yhä kiivaampiin ponnistuksiin,
jotta veri liikkeelle lähtisi. Mutta erittäin hupaisilta ja
oppineilta kuuluivat hänen korviinsa nuo latinalaiset laulut ja
virret, joita nuorukaiset lauloivat, ja kun he vielä keskenään, uskon
suureksi kummastukseksi rupesivat latinaa haastamaan, huudahti hän:

-- Se on oppia, se!

Ukko ei sentähden sitä ihmetellyt, ettei hän tuota ennen olisi
kuullut, nimittäin sinä aikana, jolloin papit usein keskenään
puhekielenä latinaa käyttivät, vaan sentähden, että se hänestä aina
oli suurimman opin tunnusmerkkinä.

Sillävälin puuhasivat naiset illallista: rieskaleipää, tuoreita
kaloja ja puuroa.

Kun illallinen oli syöty, aloitti vanha Jan Petteri tuon kauniin,
vanhan virren: -- Jesus ystävän on paras, johon Gabriel kauniilla,
täyteläisellä barytoni-äänellään heti yhtyi ja pian koko seurue
liikutettuna lauloi.

Matkustajamme ripustivat nyt vaatteensa oven puoleen kuivumaan. Siinä
oli emäntäkin toimessa, auttamassa ja neuvomassa, ettei vaatteita
saanut vääntää, muuten ne kuivuisivat kurttuisiksi.

Isoa vahinkoa ei matkustajillemme sentään tullut tuossa
haaksirikossa, koska he kaikki pelastivat nahkalaukkunsa, ne kun
hihnasta riippuivat heidän kaulassaan. Gadolin tietysti suurimman
vahingon kärsi, menettäessään sänkyvaatteensa. Eväänsäkin he kaikki
hukkasivat. Nyt oltiin väsyksissä päivän vaivoista ja mentiin
levolle. Puhtaat raidit oli levitetty vuoteille ylisiin sänkyihin.
Toisessa makasi pappi, toisessa ylioppilaat. Ja pian oli uni sulkenut
kaikkien silmät.


3.

-- Mistä tuulee? kysyi Gabriel aamulla isännältä, joka hänen
herätessään tuli ulkoa, -- luuletteko, Jansson, että pääsemme
mantereelle tänään?

-- Tuuli on kääntynyt itäkoilliseksi, ihan vastaiseksi teille, sitä
paitsi puhaltaa nyt niin vahvasti, ettei ole ajattelemistakaan
vesille näin aukeasta paikasta tähän vuodenaikaan, eikä minulla nyt
ole edes isoa venettäkään, kun jaala makaa tuolla ulkona.

-- Mahtaako se tulla aivan hylyksi?

-- Hylky se varmaankin on, sanoi Jansson tyynesti.

-- Teille tuli iso vahinko.

-- Tuli, mutta meri on antelias toisella erää. Täytyyhän sitä välistä
hallakin vastaan ottaa, jatkoi Jansson ja katseli ulos ikkunasta isoa
peltoaan. -- Olen kerran ennenkin ollut haaksirikossa, ja silloin
sain ainoastaan oman ruuma-kohmoni korjatuksi, päällystys meni kaikki
kaloille painolastiksi.

-- Saattepa, lisäsi hän, -- nyt viihtyä täällä siksi kun tuuli
lauhtuu... tahi meri jäätyy, sanoi hän itsekseen.

He saivat tyytyä siihen, että olivat päässeet hyvien ihmisten luo, ja
viettää siis aikansa miten parhaiten taisivat.

Illalla satoi kelpo lailla, se tyynnytti meren. Sitten tuuli kääntyi
pohjoiseen ja hiljentyi yöllä. Ilma oli aamupuoleen selvinnyt ja
käynyt sangen kylmäksi, ja aamulla, kun saarelaiset heräsivät, peitti
hieno jääkuori ohuen lasin tavoin veden pinnan. Nämä uutiset toi
Jan-Erik ystäväimme herätessä.

-- Ah, huudahti Jaakko Tengström iloisesti, kurkistellen uutimien
välistä. -- Me saamme hyvän luistinkelin pian. Olipa hyvä ajatus,
Bergelin, että käskitte meidän ottaa maalta lähtiessä luistimet
laukkuumme.

-- Niin, sanoi Gabriel, joka jo oli pukeutunut, -- aina tulee olla
kaikkeen valmistunut, ei sitä tiedä kotoa lähtiessä, mitä matkalla
tarvitaan. Mutta ei sitä luistinkeliäkään vielä kiittää taida. Jos
ei se tulekaan niin varmaksi, että päähän asti kestää, voi se olla
meille vain haitaksi.

-- Toivokaamme, toivossa on hyvä elää!

Vasta neljäntenä päivänä, joulukuun 21:nä (tämä tapahtui vuonna 1771)
oli jää niin lujaa, että Erik Anders Jansson rohkeni vakuuttaa sen
pitävän ja sanoi hän myöskin, ettei nyt tänään ainakaan rupeaisi
tuulemaankaan niin että jään rikkoisi.

-- Ei siitä nyt tuulta tule, sanoi vanha Jan Petteri, -- mutta pahoin
aavistan, että siitä tulee sumua ja sumussa on vaikea risteillä.
Katselinpa eilen illalla auringon laskiessa taivasta. Älkää lähtekö,
matka on pitkä, neljän penikulman vaiheille.

-- Kyllä minäkin sen näin eilen illalla, sanoi Erik Anders, -- mutta
tuskinpa sumu nousee tänä päivänä, eikä sitä ainakaan paksulti tule,
koska toisiltanakin satoi niin vahvasti. Taivas on ihan selvä, näette.

-- Niin, ja me olemme nyt jo niin monta päivää olleet täällä teidän
vaivoinanne, sanoi Gabriel, -- että, miten nyt suoriumme...?

-- Älkää turhia... ei sanaakaan enempää, vastasi Erik-Anders, meren
selällä ovat kaikki veljeksiä. Niin se ainakin minusta tuntuu.
Olemmehan yhdessä olleet hädässä...

Samassa tuli emäntä ja otti myös osaa puheeseen.

-- Vai pitää teidän nyt lähteä, sanoi hän, -- minä oikein kiivaasti
sanoisin vastaan, mutta kun me asumme näin etäällä ulkona eikä tiedä
minkälainen talvikaan tulee, päästäänkö moneen viikkoon, kenties
kuukauteen mantereelle, eikä meillä ole ruokavaroja hankittuna kuin
töin tuskin omalle perheelle, niin... eivät ne itsellekään riitä
koko talveksi suinkaan... ja välistä on niinkin käynyt, ettei koko
talvena ole mantereelle päästy...

-- Niin, sanoi Gabriel, -- kyllä me nyt lähdemme, ties miten huomenna
pääsisimme, ja tietysti mekin haluamme kotiin jouluksi.

Tengström ja Gadolin, jotka olivat käyneet jäätä koettelemassa,
astuivat nyt sisään. He sanoivat luistinkelin mainioksi.

Emäntä laittoi vielä suuruksen vieraille, jotka söivät hyvillä
mielin, kun pääsivät lähtemään.

Syötyään he kiittivät ja sanoivat hyvästit ystävälliselle perheelle.
Emäntä vaati heitä vielä ottamaan ison kappaleen pehmeää leipää ja
lihaviipaleen kunkin taskuunsa.

Kun pikku Anders-Petteri tuli kättä lyömään jäähyväisiksi, sai
hän herroilta kultakin kiiltävän riksin joululahjaksi, josta hän
tuli niin iloiseksi, ettei muistanut kiittää ennenkuin äiti, häntä
niskasta painaen, tiuskaisi:

-- Etkös kiitäkään, möhlö?

-- Sillä, sanoi emäntä kumarrellen ja kiitellen, -- ostetaan hänelle
herrojen muistoksi virsikirja, sitten kun hän pääsee ensi kerran
Herran ehtoolliselle.

-- Tuo oli nyt varsin tarpeetonta herrojen puolelta, sanoi Jansson,
mutta olkoon nyt siis kaikkien mieliksi, ja minä tuon Tukholmasta
virsikirjan Anders-Petterille, niinkuin äiti sanoo, jos hän lukee
kiltisti. Jos ei, niin annan herroille rahan takaisin, muista se.

Loppulause oli tietysti Anders-Petterille. Saarelaiset saattoivat nyt
ystävämme rantaan.

-- Älkää kuluttako aikaa, niinkuin nuorten tapa on, turhalla
kisailemisella ja urheilemisella, joka vain on turhaa ajan hukkaa,
sanoi vanha Jan-Petteri -- vaan kulkekaa ripeästi eteenpäin ja
hetken luisteltuanne pankaa kaikki purjeet päälle. Ja Herra olkoon
kanssanne! Se on paras painolasti se, kun Herra on laivassa.

He kiittivät vanhusta neuvoista, puristivat vielä kaikkien kättä ja
lähtivät matkalle.

Hiki otsassa luistelevat, liitelevät ystävämme mannerta kohti.

-- On jo 21. päivä tänään, alkoi Gabriel. -- Oli aikomukseni tänään
olla Turussa, ainakin siellä on nimipäiväänsä viettämässä joku Hämeen
Tommi, joka olisi kyydinnyt minut reessä kotipuoleen. Nyt ei ole enää
sitä ajatteleminen, sentähden otankin vastaan äitisi kutsun, Gadolin,
koska hän meidän lähtiessämme vakuutti, että minä palatessani olen
tervetullut Perniöön.

-- Tietysti, sanoi Gadolin, -- yhdessä kuljetaan päähän asti.

-- Sinä tarkoitat Perniöön asti, sanoi Tengström -- sillä
Bergelinillä on Janakkalassa matkan pää.

Gadolin ei vastannut mitään tuohon kaskuun, luisteli vain tyynesti
eteenpäin kumppaniensa sivulla.

Eteenpäin käy matka. Pienenä pilkkuna siintää saari, jonka he ovat
jättäneet ja selvemmin tulee näkyviin Suomen ranta. Yhä mennään
eteenpäin.

-- Hämärtääkö? huudahtaa Gadolin. -- Emme ehdi illaksi maihin.

-- Tuskinpa on puolipäiväkään, sanoi Tengström, -- kellon luulisin
olevan vasta 11. Taitaa olla jotakin pahempaa.

-- Niin pelkään minäkin, sanoi Gabriel, -- äsken näkyi pieni pilvi
taivaan rannalla, se on noussut sieltä ja on kätkemäisillään meidät
vaalean harmahtavaan harsoonsa. Se tulee hitaasti mutta varmasti ja
me saamme kiittää Jumalaa, jos saavumme tuolle karille, joka hämärtää
edessämme, ennenkuin se katoaa näkyvistämme. Etemmäksi ei ole
ajattelemistakaan, ennenkuin sumu on hajonnut. Ja nyt lisää vauhtia,
veikot.

Ja hän potkaisi eteenpäin kuin tuulispää.

Sumu laskeutui yhä alemmaksi, yhä taajeni se verho, jonka se venytti
maiden ja saarien ylitse. Valkeita siirtoja kuin kuolinliinojen
repaleita liiteli ilmassa, hajoten, leviten ympäri. Sumu oli niin
sakea, että tuskin paria syltä eteensä voi erottaa.

-- Missä asti Bergelin mahtanee ollakaan? sanoi Gadolin, -- eihän hän
meitä jättäne?

-- Ole huoleti, kyllä hän itsensä ilmoittaa, kun vain itse ennättäisi
luotoon, jottei ulos mereen joutuisi.

-- Jospa huutaisimme, jottemme joutuisi aivan etäälle toisistamme.

-- Kyllä hän meidät kuulee, kun meitä on kaksi ja yhä puhumme. Mutta
sopiihan sitä huutaakin. -- Hoi! huusi hän raikkaasti.

-- Hoi! kuului jokseenkin läheltä oikealta.

-- Tulemmeko sinnepäin? huusi Tengström taaskin, -- jottemme eksy
toisistamme?

-- Ei väliä ole, kuului vastaus, -- kyllä minä pidän yhteyttä,
puhukaa vain kovaa keskenänne. Ehkäpä löydätte maata sieltäpäin.

Taaskin he luistelivat hetken.

-- Huhui! huusi Tengström taaskin.

Nyt kuului vastaus ihan vasemmalta. Nuorukaiset kääntyivät sinnepäin.

-- Oletteko kääntyneet ympäri? kysyi Gadolin.

-- En tieteni, vastasi Gabriel, -- olen mielestäni kulkenut suoraan.

-- Niin mekin olemme tehneet, sanoi Gadolin.

-- Mutta, sanoi Tengström, -- jos koettaisi tehdä mutkia, ehkäpä
sitten kulkisi suoraan.

-- Kyllä se on yhdentekevää, sanoi Gabriel. On ihan onnen kauppaa
löydämmekö nyt maan. Mutta nyt olemme kääntynee takaisin, minä olen
varma siitä, että olemme niin tehneet.

-- Mistä sen tiedätte?

-- Ehkäpä luulottelette?

-- Ei, nyt käännytään suoraan ympäri.

Ja Gabriel kääntyi taaksepäin menemään.

-- Mutta, sanoi Gadolin, -- emmekö nyt joudu ulapalle?

-- Enpä uskoisi. Mikäpä tuon nyt varmaan tietää? sanoi Gabriel.
Mutta äsken, kun sumu alkoi laskeutua, tein sen havainnon, että enin
meren kohina joka muistuttaa kaukaista tuulen huminaa, kuului tuolta
etäältä, oikealta päin, tietysti sentähden, että tuuli on ollut niin
kauan siellä kulmalla...

-- Ja on jäätynyt kiinni sinne, sanoi Tengström hymyillen.

-- Ja pakottanut aallot laulamaan serenaadeja Hankoniemelle.

-- Kuulen minäkin jotakin huminaa etäältä, sanoi Gadolin, -- mutta se
kuuluu mielestäni joka suunnalta.

Nyt pysähdyttiin seisomaan.

-- Kuuletteko mitään, veikot? kysyi Bergelin.

-- Kuuluu varmaan, ja selvemmin se kuuluu, niinkuin Bergelin
sanookin, oikealta, sanoi Tengström.

-- Kyllä se nyt minustankin kuuluu oikealta.

-- Eteenpäin siis, sanoi Bergelin. Ja eteenpäin kiitivät he yhä.

-- Mutta, sanoi Gabriel hetken kuluttua, -- eiköhän tuolla jotakin
siinnä edessämme?

-- Oikein, sanoi Tengström, -- siellä on iso saari ja saaressa talo.

-- Onpa se korkea kuin kirkko, tuo talo, sanoi Gadolin.

-- Sumussa se vain näyttää noin suurelta, sanoi Gabriel hymyillen,
-- luultavasti se on vain kalastajan pirtti, mutta onnelliset olemme
sentään, kun pääsemme ihmisten luo.

Ja iloisesti he kiitivät saarta kohden, joka jo oli ihan lähellä.

Kun he ehtivät luodolle, huomasivat he, että se olikin vain pieni
ulkokari, jossa ei ollut kuin muutama katajapensas ja vähäinen
kalastaja sauna.

-- Asumaton!

-- Ihan autio! huudahtivat nuorukaiset.

-- Ei tämä juuri hupaisalta tunnu, sanoi Gabriel, -- kun emme
ihmisten luo päässeetkään. Mutta koetetaan saada tuo sauna asuttavaan
kuntoon.

Karin rannoilta he löysivät meren ajamia kuivia puita ja saunan
nurkkaan oli kalastajilta jäänyt muutama halko ja vähän sytykkeitä.
Gabriel ryhtyi heti tulen toimeen ja pian leimusi lämmittävä liekki
pesässä.

Kun he olivat saaneet saunan lämmitetyksi, oli jo iltaakin hetkinen
kulunut, sillä he olivat harhailleet kauan ennenkuin löysivät saaren.

He söivät illallisensa, ainoastaan neljänneksen leivänkappaleesta
ja lihaviipaleesta, jotka kullakin oli taskussa. Tämä säästäväisyys
oli Gabrielin mielestä tarpeellinen, sillä luultavasti he eivät
saisi ruokaa ennenkuin iltapuolella huomenna ja sekin vain parhaassa
tapauksessa.

-- Mitä ajattelee Bergelin? kysyi Tengström.

-- Minä en tiedä mitään ajatella. Paras on, että jätämme kaikki
turhat otaksumiset sikseen ja heitämme Jumalan haltuun surun
huomisesta päivästä.

-- Silloin saatamme kyllä syödä eväämme kaikki tänä iltana.

-- Eikä tuossa liiaksi olisikaan syödä, huomautti Gadolin. -- Vatsani
tuntuu niin tyhjältä ja vonkuu pahoin.

-- Ei veikko, vastasi Gabriel hymyillen Tengströmin sanoille, toimia
meidän pitää huomisen hyväksi ja ahkerasti pitääkin, mutta surun
saamme heittää Herran haltuun. Ja nyt kuuluu varojen säästäminen
asiaan, mutta liika vaarojen otaksuminen siinä, missä niitä ei vielä
ole, on surua.

-- Niin, ja on sillä vielä toinenkin nimi.

-- Mikä?

-- Pelko.

-- Luullakseni ei meistä kukaan ansaitse tuota moitetta.

-- Varmaankaan ei, mutta minä tarkoitan että varovaisuus ja pelko
useinkin näyttävät olevan sukua.

-- Samoin kuin urheus ja rohkeuskin.

-- Niin -- mutta eikö koko tämä meidän retkemme ole paljasta
uhkarohkeutta?

-- Ei, vastasi Gabriel vakavasti. -- Herra tietää itse kuinka
välttämätön tämä minun matkani on ollut; minä en ole tehnyt sitä
uhkarohkeudesta, en edes urheilunhalustakaan... Tahdoin vain antaa
äidilleni joululahjaksi pojan valmiina pappina.

Tengström ojensi Gabrielille kätensä, jonka tämä sulki kiinteästi
omaan käteensä.

-- Minullakin, kuuliaisena poikana, sanoi Gadolin, -- on ollut tärkeä
syy matkaan, mutta sinä, veikko, yksin olet lähtenyt uhkarohkeasta
urheiluhalusta. Nyt, lisäsi hän, -- olet sinä lyöty omilla aseillasi.

-- Minäkö lyöty? Oletko unohtanut Oresteen ja Pyladeen? Minähän
jalona ritarina ja aseveikkona seuraan sinua matkallasi.

-- Anteeksi veikko!

-- Käsitäthän leikin.

-- Vergilius, sanoi Gabriel, -- sanoo jossakin...

-- Ah, katkaisi Tengström, -- säästäkää Bergelin, Vergilius Perniön
sedälle, minä, Jaakko Fredrikin menttorina, elän nyt Homeroksessa.

-- Niin, sanoi Gadolin, -- silloin kun minä olen Telemakhosi, viisas
Minerva.

-- Täytyyhän sinun olla, sillä onhan tämä Kalypson saari, jossa me
olemme salattuna koko maailmalta. Joka oli todistettava.

-- Mutta nyt on paras, veikot, sanoi Gabriel, -- että käymme levolle.

-- Niin minäkin arvelen, lisäsi Gadolin parvelle kiivetessään,
huomen-illalla Perniössä on meillä kyllä aikaa väitellä.

-- Amen, sanoi Tengström.


4.

-- Suuri Jumala! huudahti Gabriel herätessään, miten nyt on laita?

Ja hän juoksi ulos, mutta kivettyneenä kuin kuvapatsas seisoi hän
siinä. Ja se näky, joka hänellä oli edessään, oli kyllä omiaan
herättämään hämmästystä.

Toiset olivat myös heränneet hänen huudahduksestaan ja tulivat nyt
ulos yhtä hämmästyneinä kuin hänkin.

Näky, joka heidät sai näin ymmälleen, oli aaltojen murtuminen rantoja
vastaan.

Yöllä oli ruvennut vinhasti tuulemaan. Tuuli oli rikkonut heikon
jään ja vienyt kauas pois, joten siitä päivän koitossa ei enää ollut
rahtuakaan jäljellä. Vellamon neidot pesivät taaskin ahkerasti
rantakiviä.

Siinä olivat he nyt, pienellä, autiolla luodolla meren selällä, veden
ympäröiminä, veneettöminä ja ruuattomina, eikä heitä kukaan tietänyt
sieltä etsiä.

-- Näyttää siltä, alkoi Tengström, -- kuin saisimme olla täällä,
kunnes kalastajat löytävät meidät luurankoina rannalta.

-- Siltä näyttää, sanoi Gadolin, -- tämä ei ole hupainen näky. Mikä
nyt neuvoksi?

-- Turvataan Jumalaan! vastasi Gabriel sangen vakavana.

-- Niin, sanoi Tengström, -- rukoile Jumalaa ja kuole!

-- Mutta, sanoi Gabriel, -- Hän voi meidät hengissäkin täältä
pelastaa.

-- Tietysti, jos Hän tahtoo. Mutta tuuli on idässä, ja pian sataa;
tätä säätä voi kestää viikon päivät. Noh, täytyyhän kerran kumminkin
kuolla... Siispä veikot, katsokaamme kuoloa silmiin kuin miehet.

Gabriel hymyili nuorukaisen uljaalle päätökselle. Kokoiltuaan puita
tarpeeksi he menivät sisään ja tekivät tulen pesään.

-- Veikot, sanoi Gabriel, joka istui kiskomassa päreitä, minä
esittelen, että ruokavaran mitä meillä on, pitää riittää kaksi
päivää... Käyköön sitten miten Jumala tahtoo.

Tähän ehdotukseen suostuivat toisetkin heti ja nyt siis syötiin
aamiainen: suupala leipää ja hitunen lihaa...

Päivällä Gabriel rupesi tarkastamaan saunaa, eikö missään nurkassa
olisi ruokavaroja kätkettynä. Parven alla peränurkassa, kiukaan
varjossa, oli läjä vanhoja verkkoja; niitä hän rupesi nyt sieltä
vetämään ulos. Heti tulivat Gadolin ja Tengströmkin hänelle avuksi,
ja tarkasti tutkittiin koko kasa, pohjaan saakka, mutta ei mitään
löytynyt. Nurkka oli ihan tyhjä.

Syvä huokaus purkausi Gabrielin rinnasta. Pettymyksen tunne täytti
toisetkin.

-- Voi, äitini, äitini! sanoi Gabriel ja heittäytyi istumaan saunan
rahille.

-- Niin, sanoi Tengström, -- meilläkin on äiti.

-- Mutta, väitti Gabriel, -- minun äitini on sangen köyhä ja minä
olen hänen ainoa rikkautensa.

-- Minäkin, sanoi Gadolin, -- olen äitini ainoa poika.

-- Ja minä, sanoi Tengström, -- olen rakkaan äitini esikoinen ja
hänkin on vähävarainen.

-- Anteeksi, veikot, sanoi Gabriel, -- kaikilla meillä on äiti, ja
jokaisen äidille on poika kallis. Heidän surunsa ja kaipauksensa
tulee olemaan syvä. Teillä kuitenkin on isä, mutta minun äitini on
leski...


5.

On joulukuun 24. päivä. Tuuli, joka edellisinä päivinä on ollut idän
puolella, on kääntynyt pohjoiskulmalle. Valtava on meri myrskyssä ja
nyt on myrskyjen aika. Milloin tulevat tyynet ilmat?

Tänään ei ole enää matkustajillamme suupalaakaan ravintoa...

On iltapuoli.

Tuli palaa pesässä, liekit hyppivät iloisesti niinkuin pienet
poikaset.

-- Onhan tuo tuli ihmeellinen Jumalan lahja, sanoo Gabriel,
todellinen kuva Jumalan rakkaudesta, lämpö ja valo.

-- Unohdatteko, kysyi Tengström, -- tulen hävitysvoiman?

-- En, enkä Herrankaan vanhurskautta, mutta minä tahdon ajatella
Hänen rakkauttaan ja muistella kaikkea sitä hyvää, mitä Hän minun
sielulleni on tehnyt.

Toiset eivät siihen vastanneet mitään ja puhe taukosi. Äänettöminä he
kaikki istuivat ja katselivat tuleen, ikäänkuin odottaisivat sieltä
joitakin tietoja saavansa.

-- Veikot, aloitti taas Gabriel hetken kuluttua katkenneen puheen, --
muistatteko mikä ilta tänään on?

-- Minä, sanoi Gadolin, -- en enää muista ajan kulkuakaan.

-- On jouluaattoilta, luulen, sanoi Tengström, -- surkea joululahja
edessämme -- nälkäkuolema...

Nyt rupesi Gabriel puhumaan. Hän oli pappi, ja hän oli sydämen ääntä
seuraten valinnut virkansa. Edellisinä päivinä oli hänenkin sielunsa
ollut kuin sumun verhoamana, hänkin oli taistellut toivottomuuden
ja epäilyksen kanssa, mutta nyt, kun hän muisteli päivän kalleutta
ja myös sitä kallista virkaa, johon hänet vastikään oli vihitty,
samoinkuin sitä vastuunalaisuutta, jonka Herra varmaankin oli hänelle
pannut toverienkin suhteen, elpyi hänessä taaskin usko ja toivo
Jumalan apuun. Hän puhui palavin sanoin joulun merkityksestä, Jumalan
kaikkivaltiaasta voimasta sekä tahdosta rakkaudessaan syntisiä
vastaanottaa ja pelastaa hädästä.

-- Ei, hän sanoi, -- Herra ei lähetä meille "nälkäkuolemaa
joululahjaksi", sillä meillekin on lapsi syntynyt ja poika on
meille annettu, jonka hartioilla herruus on. Astukaamme siis edes
uskalluksella ja yhdistykäämme tänä kalliina iltana Herralta apua
anomaan.

Sitten hän aloitti jouluvirren "Tule toivottu turva tänn'", mutta ei
ehtinyt edemmäksi, sillä liikutus tuli ylen valtavaksi. Hän heittäysi
verkkoläjälle nurkkaan ja puhui siinä hätänsä Herralle.

Kaikki he olivat syvästi liikutetut. Kaikki he anoivat Häneltä apua,
joka yksin voi auttaa hädästä.

Sitten he menivät taaskin levolle.

Nälkä raivosi jo kovin heidän sisällään ja teki unen levottomaksi,
mutta heikontumisen aiheuttama väsymys ja nuoruus kuitenkin nukutti.

Puoliyön aikana heräsi Gabriel siihen, että joku nyhjäisi häntä
kylkeen ja mainitsi häntä nimeltä kahdesti: Gabriel, Gabriel!

-- Mitä? huudahti hän kavahtaen ylös, sillä hän luuli toverien häntä
kutsuneen.

-- Emme ole mitään puhuneet, vakuuttivat nämä heräten hänen
kysyessään.

He nukkuivat taas heti kaikin.

-- Gabriel, nouse ylös! kuuli Gabriel uudestaan uniinsa. Hän kavahti
taaskin istumaan.

-- Ettekö nytkään puhuneet? kysyi hän, pudistaen Gadolinia hereille.

-- Emme.

-- Bergelin on sairas ja hourii, sanoi Tengström.

Hän uskoi niin itsekin. Mutta tuskin hän oli taaskin joutunut tuohon
horrostilaan, joka ei ole unta eikä valveilla-oloa ja jossa sielu
kuitenkin vaeltaa, vaikka ruumis lepää, kun sama ääni taaskin sanoi:

-- Gabriel, nouse ylös ja katso parven alle nurkkaan kiukaan varjoon,
siellä on leipää ja juurikkaita.

Nyt ei Gabriel enää kysellyt vaan hypähti ylös.

-- Mitä Bergelin nyt aikoo? kysyi Tengström, kun huomasi, että tämä
vapisevin käsin koperoi tuluksia ja alkoi iskeä tulta.

-- Minä rupean etsimään, hän vastasi.

-- Mitä?

-- Leipää ja juurikkaita.

-- Leipää ja juurikkaita! huudahti Tengström. -- Se on houretta ja
turhaa on tuo etsiminen, onhan se nurkka jo kahdesti perinpohjin
etsitty.

Mutta Gabriel ei kuunnellut. Hänellä paloi jo tuli päreessä, jonka
hän pisti kiukaan kulmaan. Sitten hän rupesi taaskin repimään
verkkoja nurkasta ulos.

Toverit nauroivat "Bergelinin tutkimusretkelle". Tengström oli
herättänyt Gadolinin ja vaikka nälkä kiusasi heitä ankarasti, oli tuo
kuitenkin heistä niin hupaista, etteivät he voineet pidättää nauruaan.

Gabriel on ajanut verkot keskelle lattiaa. Nurkka on tyhjä. Hän
pudistelee nyt verkot yksitellen, jotta niistä neulanenkin varisisi.
Ei mitään.

Hän istahtaa rahille uupuneena. Siinä istuu hän nyt ja miettii:
pitihän tuo nyt muutenkin tietää mahdottomaksi. Mutta hän muisteli
vielä noita äsken kuultuja sanoja. Tuo ääni oli ollut niin selvä,
vakaa ja laupias, hän oli sen niin selvästi kuullutkin viime
kerralla. Ei, se ei voinut pettää. Hän ei voi uskoa nyt omia
aistimiaan, ei ymmärrystäänkään, vika täytyy nyt olla hänessä
itsessään, ettei hän löydä, sillä leipää ja juurikkaita täytyy olla
siellä nurkassa.

Hän nousee istualtaan, ottaa päreen käteensä oikein läheltä
katsoakseen, vaikka hän kyllä etempääkin näkee ja on käsin
koettanutkin, että nurkka on tyhjä; mutta hän ei tahdo pettyä
toivossaan. Ei mitään.

Mutta tuo leveä lattianparsi tuolla seinämällä, nurkassa
kiukaan varjossa, se ei käy päähän asti se on jatkettu lyhyellä
laudankappaleella. Hän kiskoo sen siitä ylös. Ja mitä näkee hän
siellä? Vähäisen kuopan, jossa on vanha, pienoinen konttirääsy ja
siinä -- kaksi leipää ja kolme isoa juurikasta!

-- Kaikkivaltias Jumala! huudahtaa hän heittäytyen polvilleen ja
itkien kuin lapsi.

-- Veljet! Nouskaa ylös kiittämään taivaallista Isäämme ja -- syömään!

Hänen äänensä vapisi liikutuksesta.

Toverit eivät tarvitse kahta kutsua.

Ja leipä murretaan kiitoksella!

Tuli tehtiin uudestaan pesään; siinä paistoi Gabriel juurikkaat.
Sitten syötiin illallinen.

Syötyä rupesi Gabriel heti veisaamaan jouluvirsiä ja Tengström ja
Gadolin yhtyivät hänen lauluunsa. He veisasivat koko yön ja kiittivät
Herraa hänen avustaan. Se oli harvinaisimpia juhlahetkiä, mitä voi
olla ihmiselämässä... Vasta aamupuhteella he lepäsivät vähän aikaan.

Kun tuli päivä, näkivät he että meri oli taaskin alkanut jäätyä.
Tuuli oli tyyntynyt, ilma selkeä; nyt oli pakkanen ja sitä kesti
luultavasti joulupäivät.

He viettivät jouluaan oikein juhlallisesti. Gabriel saarnasi ja
messusi, hän piti juhlallisen jumalanpalveluksen, niinkuin kirkossa.
Sanat tulivat sydämestä ja menivät sydämiin. Sitten he veisasivat
jouluvirsiä ja iloitsivat sydämen pohjasta, Tengström ja Gadolin
seuraten Gabrielia, joka osasi ulkoa virret, joita äiti kotona
lastensa kanssa oli joka joulu veisannut.

Tapaninpäivänä saatiin jo jäätä koetella luistimilla. Kuitenkaan he
eivät vielä uskaltaneet lähteä matkaan, vaan odottivat kolmanteen
joulupäivään.

Tapaninpäivä vietettiin samaten kuin joulupäiväkin. Kaikki ylistivät
he Jumalaa kaikesta sydämen halusta, joten se joulu, jonka he tuolla
autiolla karilla viettivät kiitosvirsien ja saarnojen kaikuessa,
ei suinkaan ollut mikään ikävä joulu, vaikkakin se niin surullisen
synkästi alkoi ja näytti niin hirveän lopun saavan. Se oli sangen
iloinen ja riemullinen joulu. He tiesivät, että Herra oli läsnä.

Kolmantena joulupäivänä he söivät aamiaisensa päivän koittaessa,
veisasivat virren ja jättivät hyvästi kalastajasaunalle, jossa Herra
oli niin ihmeellisen avun heille antanut. Vielä ulkoa palasi Gabriel
takaisin. Hän tahtoi yksinään sanoa jäähyväiset tuolle huoneelle,
jossa hän oli saanut "maistaa kuinka Herra on suloinen."


6.

Pian olivat matkustajamme matkansa perillä.

Jostakin lukijastani saattaa olla hupaista tietää miten he tulivat
Perniöön ym. Jätän sen nyt kuitenkin lukijan oman mielikuvituksen
tehtäväksi, sillä minä en tiedä siitä mitään kertoa, sitä kun ei ole
minullekaan kerrottu.

Nyt lopuksi sanon lyhyesti mitä matkustajistamme sittemmin tuli.

Oppinut ja ansiokas Jaakko Tengström, maamme historiassa tärkeä
henkilö, tuli piispaksi Turkuun 1805 ja arkkipiispaksi 1817.

Jaakko Fredrik Gadolin oli kirkkoherra Mynämäellä sekä vt.
lääninrovasti.

Kolmas sankareistamme, Gabriel Bergelin oli kirkkoherrana
Merikarvialla. Hänen elämänsä on edellä, näiden perhemuistojen
alussa, laajahkosti esitetty.



5.

KUUN PIMENTÄMINEN

Historiallinen kertomus


1.

Mikä sinusta on hauskaa, Jaakko? Minä en näe siinä mitään iloa että
kenties saamme viettää yömme paljaan taivaan alla joulukuulla tänä
armon vuonna 1771. Nyt olemme jo poikenneet useaan paikkaan ja aina
samalla tuloksella, ainoastaan ivaa juopporentuilta ja neuvoja
toiseen taloon tuhmilta naisilta. Jo nyt on ilta tulossa ja kyläkin
loppuu, ja sinä olet vallan passiivinen, vaikka eilen niin hilpeästi
lupasit tänä iltana olla johtajana ja hankkia hyvän yökortteerin
meille.

-- Vasta nyt, _mon ami_, [Ystäväni.] kuukin kurkistaa taivaankannen
syrjän alta, tuolla idässä. Eihän vielä, poikaseni, ole kiire
yölevolle. Onpa täällä, sanottiin, pienen taipaleen päässä hyvä talo,
_ergo_ [Siispä.] teemme siitä itsellemme yömajan.

-- Teemme! Eikö maisteria huvita Tengströmin itseluottamus? Hän
tekee, vaikka meidän toisten on täytynyt anoa ja monta nurjaa
kieltoa kuulla, ennenkuin olemme saaneet. Ja minulle hän sanoo niin
joviaalisesti kuin vanha kyläkoulunopettaja "poikaseni", vaikka minä
olen melkein vuotta vanhempi. Hän on viisitoistavuotiaana jo koko
mies, kun glorvördisin [Kunniakkain.] muistossa Karolus XII, ja hän
tekee.

-- No, no, Gadolin, on vielä ennenaikaista päättää. Tengströmillä on
kenties varattuna joku hauska kepponen jolla hän aikoo viehättää nämä
sitkeät halikkolaiset _filantropiaan_ [Ihmisrakkauteen.] ja siten
yllättää meitä.

-- Niin, _posito_, [Otaksun.] että niin on, minä puolestani
jo haluaisinkin jotain vaihtelua. Tämä repunkantaminen ja
latinanlaulaminen käy ylen yksitoikkoiseksi. Onko sinulla se
keppossuunnitelma valmiina?

-- On se kyllä valmis, on ollut jo matkaan lähtiessä. Mutta ennenkuin
sen teille ilmoitan, täytyy minun saada teiltä molemmilta ehdottoman
kuuliaisuuden lupaus. Lupaatteko?

-- Minä lupaan ja vannon kuuliaisuutta tänä iltana, vaikka käskysi
olisivat oikean Tamerlannin. Ja tietysti maisterikin lupaa samoin.

-- Lupaan.

-- Hyvä! Teidät minä nimitän nyt heti tohtoriksi, teen teistä mainion
saksalaisen lääkärin, joka ei osaa maamme kieliä, vaan puhuu saksaa.
Jaakko Fredrik sekä minä olemme oppilaita. Minä sitäpaitsi teen
tulkin virkaa tohtorille.

-- _Bravo, bravissimo!_ huudahti Gadolin nauraen. -- Mutta jos
kaikki siinä talossa ovat terveitä, niin mistä saamme sairaita
tohtorillemme? Siitä syntyy uusi _quaestio_, [Kysymys.] "poikaseni."

-- Siitä ei huolta, vakuutti Tengström.

-- Ja minä toivonkin, että siellä kaikki ovat hyvävointisia, sillä
en millään puoskarikujeilla tahtoisi arvoani vahvistaa ja saattaa
ihmisten elämää vaaraan, sanoi vasta nimitetty tohtori vakavasti. --
Mutta viattomaan kepposeen olen aina valmis, lisäsi hän hymyillen.

-- Juuri niin... Nyt lähenemme jo taloakin, josta saamme
yökortteerin... Näyttäähän teidän isävainajanne nauris Turun aikaa.

-- Näyttääpä tietenkin.

       *       *       *       *       *

Lukija käsittänee, että nämät kuljeksivat nuoret miehet, jotka
miettivät miten päästä tilapäisestä pulastaan, ovat nuoria
lukumiehiä, jotka ovat teinimatkalla, pitäjää käymässä. "Maisterin"
nimityksen, jonka kuulemme yhdellä heistä olevan, ei tarvitse meitä
oudostuttaa. Se nimitys annettiin ennen auliisti nuorille herroille,
jotka "lukivat". Ylioppilas oli jo kotiopettajana maisteri,
varsinkin jos hän luki papiksi. Ja apulaisena hän ainakin sai tuon
arvonimen. Pitkittä puheitta, tämä meidän maisterimme on ylioppilas
ja kotiopettajana hän on viettänyt joitakuita lukuvälikausia
Perniön pappilassa kirkkoherra (myöhemmin lääninrovasti) Andreas
Gadolinin perheessä. Hänen nimensä on Gabriel Bergelin, lukkarin
poika Janakkalasta. Isä on hänen 12-vuotiaana ollessaan kuollut ja
äiti on vähin varoin hänen koulunkäyntiään kustantanut; sentähden
on hän itsekin nuorempia opettamalla koettanut ansaita varoja
itselleen. Jaakko Fredrik Gadolin tässä tietysti on hänen oppilaansa.
Tämä tuttavamme on pulska nuorukainen, jonka muoto todistaa hyvää
eväskonttia. Ja johtaja, Jaakko Tengström, pitäjänapulaisen, maist.
Juhana Tengströmin poika Kokkolasta, vierailee Perniön pappilassa.
Koska hän on vähävaraisesta kodista, vanhin viidestä lapsesta ja
matka Kokkolaan Turusta edestakaisin olisi tullut ylen kalliiksi
vanhemmille, otti hän kiitollisesti vastaan lukutoverinsa isän kutsun
viettää loma-aika hänen perheessään. Ja kun kirkkoherra Gadolin
käsitti, että nuorukaisen eväspussi ja rahamassi olivat köykäiset,
kehotti hän häntä lähtemään tavanmukaiselle teinimatkalle Jaakko
Fredrikin kanssa. Hänen oman poikansa ei tietystikään tarvinnut koota
varoja itselleen, mutta kunnon kirkkoherra, joka ei tahtonut loukata
vieraan nuorukaisen tunteita, teki tämän esityksensä rattoisalla
tavalla ja aivan kuin retki tulisi alettavaksi eniten Jaakko
Fredrikin tähden, jota tämäkin kerran pääsisi teiniä kulkemaan.
Tengström oli muka jo kotipuolessaan alkeiskoulua käydessään ollut
teinimatkoilla. Ja koska hän tiesi Bergelininkin varattomaksi,
kehotti hän häntä seuraamaan nuorukaisia johtajana. Tämä kumminkin
oli jo mielestään päässyt niistä kengistä, ei ollut edellisenäkään
vuonna enää teininä kulkenut, eikä nyt ollenkaan ollut halukas, koska
hän jo oli täysi mies, vieläpä kookaskasvuinen, ja jouluksi aikoi
suorittaa papintutkinnon. Mutta Saara-rouva sanoi jyrkästi, että
hän ei päästä ainoata poikaansa matkaan, ellei mukana ole ketään
luotettavampaan henkilöä kuin tuo vielä nuorempi hilpeä Tengström.
Tähän yhtyi kirkkoherrakin ja puhui erityisesti Bergelinille siitä.
Nuorukaiset myöskin pyysivät, koska retkestä ei muuten tulisi
mitään. Niinpä ei hänkään enää epäröinyt, ja halu saada vähän eväitä
kotiin jouluksi veti myöskin vielä kerran pienelle hupaisalle
seikkailuretkelle.


2.

-- Noh, mitä nuo nyt tuolla navetankatolla tekevät... hyvää ehtoota
sentään... nuo oudot miehenalut, ja onko siellä yksi täysi mieskin
joukossa? kyseli Kanervan Jussi, keski-ikäinen mies, tullessaan
väkijoukkoon, joka oli kerääntynyt pihalle. Siinä oli koolla
toistakymmentä henkilöä, enimmäkseen miehiä, sillä talon naiset
olivat melkein kaikki pirtissä jouluviinojen polttoa hoitamassa.

-- Jumal' antakoon... Pitäisi kuuta tervattaman, -- vastasi
renki-Matti, vanhanpuoleinen hauska nuorimies, nauraen. -- Etkös näe
sankoja siellä? Toisessa heillä on terva ja toisessa vettä. Ja tuo
poika, joka seisoo ja pitelee uuniluudanvarresta, on jo valmiina
sukimaan, kun saa käskyn tohtorilta.

-- Tohtorilta! Mitä maankiertäjiä ne sitten ovatkaan?

-- Ties heidän... Saksalaiseksi tohtoriksi kehuvat, ei osaa
kunniallista suomen sanaa, vaikka myisi siihen paikkaan. Ei saisi
ruokaa eteensä ilman tulkkia. Minä kurikkaa vuollessani äsken haukuin
pahanpäiväiseksi miehen, kun pojat ulkona täällä pystyttivät tikkaita
navetanräystäälle ja kantoivat ylös sangot, mutta ei suu irviin
käynyt hyvään ei pahaan, ei se muuta kuin istui ja kurkisti ulos
akkunasta, silmillään seuraten heidän toimiaan. Ei ymmärrä, sen minä
vaikka vannoisin.

-- No eikö nyt talon tervalla parempaa virkaa ole, kuin ilmaa sukia?
Mikä sitä heille antoi tuonne?

-- Kaima kantoi heille tervasangon, kun lupasivat maksaa, jos ei kuu
mustu. Sanoivat, ettei heidän sovi lykätä sitä huomiseksi, kun on
tullut jo tiedoksi, että tänäpäivänä se tehdään ja monessa paikassa
sitä tänä iltana kurkistellaan, pimeneekö. Mutta en minä usko,
ennenkuin näen.

-- Mikä kiiltävä sillä tohtorilla on kädessä, kelloko?

-- Hei kello, kelpo onkin, hopeakello, suuri kuin kohtuullinen
nauris. Kysyin tulkkipojalta, vaihtaako. -- Ei, sanoi, -- ei vaikka
antaisit vuotuisen palkkasi, ei sittenkään.

-- Näettekö, miehet, puheli vanha eukko, -- tuo korea, lihava poika,
joka tulta näyttää, polkee karret päreistä lumiseen kattoon. Ette te
tulen kansa tallinseinien sisälläkään noin tarkkoja ole.

-- Jokohan Kujansuun Kaisa taaskin moittii meitä? huudahti
poika-Matti, reipas nuori mies, joka juuri tuli tuvasta, ja sattui
kuulemaan eukon viime sanat.

-- En suinkaan minä...

-- Vaiti nyt, tohtori puhuu, huudahti muuan miehen ääni joukosta.

-- Sss!

-- Se oli nyt sitä saksaa.

Kanervan Jussi kuunteli ihmeissään kielen outoa sointua.

-- Nyt... Nyt sitä aletaan!

Renki-Matti nauroi taaskin, ja häneen yhtyivät toisetkin.

-- Poika sukii kuin kattoa pesisi, kastaa uuniluutaa tervaan ja
vetelee ja taas kastaa... Kyllä terva tulee jonkun killingin
maksamaan. Ja tohtori tarkastaa kelloa ja sukimista! Uskovatko nuo
omaa kujettansa, kun ovat noin totisia? Oi kuinka minua naurattaa,
hah hah hah; ei se kuu taida siitä tietää, hah hah, ei taida sinne
saakka ylettyä.

-- Mutta kyllä sitä kannattaa katsella, ha ha hah, nauroi Kanervan
Jussikin.

-- Tohtori osoittaa sormellaan ylös, sanoi piika-Maija.

-- Mutta minun mielestäni... kuuletteko, minun mielestäni kuu mustuu
syrjästä, huusi kymmenvuotias pikku-Heikki.

-- Mikä syrjä? Ole vaiti sinä, vastasi vanhempi veli, poika-Matti.
Vai kuinka? Luulenpa että terva menee, mutta menköön.

-- Mustuu kuin mustuukin! kas kummaa! sanoi Kanervan Jussi ihmetellen.

-- Tuota en ikänä olisi uskonut, jos en omin silmin olisi nähnyt,
jupisi renki-Matti miettivästi, raapien korvantaustaa. Häntä ei
naurattanut enää.

-- Jo maar minäkin näen, huusi kimeästi Kujansuun Kaisa. -- Voi
ihmeitten ihme! Merkit auringossa, kuussa...ja, kuinka siinä sanoo,
ne on lopun merkit, tuommoiset.

-- Mitä täällä nyt lopun merkeistä saarnataan? kysyi isäntä, joka
samassa astui alas portaita ja kävi lähemmäksi. Hän oli nukkunut eikä
tietänyt koko näytelmästä. -- Ketä tuolla navetankatolla on? Ja mitä
kojeita niillä on edessään?

-- Siellä tervataan kuuta, huusi useampi ääni.

-- Tervataan! Kah, onko nyt kuunpimennys, vai mitä se on?

-- On. Sitä tehdään parhaillaan, vastasi renki-Matti.

-- Tehdään? Kyllä se tekemättä on. Kyllä minä niitä jo monta olen
nähnyt näihin päiviin, ei tuo mitään ole.

-- Kyllä nähnyt on tässä muutkin, mutta onko isäntä nähnyt tehtävän
ennen? kysyi Kujanpään eukko.

-- En, eikä muutkaan. Mutta tekevät joutilaat jotakin, sano...

Kun minä kymmenkunta vuotta sitten kävin pappilassa, niin rovasti kun
käänteli allakan lehtiä, sanoi: torstaina tulee kuunpimennys illalla,
lypsyn aikana, ja niin tulikin juuri. Hän tiesi senkin sanoa, kuinka
paljon syrjää jää kirkkaaksi. Ei se mikään merkki ole, tuo. Te olette
höperöitä kaikki.

-- Mitä se isäntä sanoo? kysyi suutari. Hän oli jättänyt työnsä ja
lähtenyt hänkin ulos katsomaan. -- Olisiko teidän mielestänne paljon
vaikeampi sitä tehdä kuin tietää jo toisena vuonna edeltä, koska se
tulee ja kunkamoinen? Sen minä aina olen suurimpana ihmeenä pitänyt,
kun siitä olen herraspaikoissa kuullut, sen tarkan edeltä tietämisen.
Ja kyllä ne tietävät, herrat. Olen senkin nähnyt, että täsmälleen...

-- Mutta semmoisen täytyy olla Jumalan tekoa. Minä puhun teosta enkä
tietämisestä.

-- Kyllä minä sen ymmärrän. Mutta minä kysyn sentään, mistä tietävät
ihmiset _tänä vuonna_ sanoa, mitä Jumala aikoo tehdä tulevana vuonna,
ja määrätä päivän ja hetken? Vieläpä laadunkin? Hää?

-- En minä tiedä siihen vastata. Mutta sen tiedän, että rovasti sen
sanoi ja että se tuli lypsyn...

-- Niin, ihmekö se, että tietävät, huusi Kaisa, -- kun itse tekevät,
herrat.

-- Että rovastiko teki? Tuki leukasi, ämmä.

-- No ei hän, en suinkaan minä sitä... Mutta mistä sen luki taas?
Mustasta kirjastako? Sanotaan...

-- Älä siitä huikkaa herrojen aikana, tuhma akka, taikka pian oletkin
siinä kirjassa, varoitti Kanervan Jussi.

-- Allakasta isäntä sanoi lukeneensa, selitteli suutari. -- Se on
semmoinen pieni herrojen kirja, kummia merkkejä täynnä, kyllä niitä
nähty on. Ja se on tietävinään kaikki edeltä, sateet ja poudat,
suojat ja pakkaset. Mutta kyllä se valehteleekin, siitäpä sen tietää,
ettei se oikein totuudessa vaeltavien tekoa ole. Ei papit niitä
tee... Allakan tekijät ovat semmoisia, jotka lukevat tähdistä, ja ne
auringon- ja kuunpimennyksiä tekevät. Kuinka voisivatkaan he niitä
edeltä täsmälleen sanoa, koska ne tulevat, jos eivät itse tekisi?
Eivätpä he Jumalan ilmojakaan täsmälleen tiedä edeltä.

-- No, en minä ymmärrä, mutta...

-- Niin nähkääs, isäntä, vaikka minä olen vain renki-Matti, enkä
ymmärrä syvältä asioita, niinkuin suutari, niin minäkin voin edeltä
sanoa jotakuta tekemisestäni. Eilen sanoin Maijalle: huomeniltana
piirrän vuosiluvut kurikkaasi, sitten se on valmis, uudista se sitten
kun minun paitani pyykitset jouluksi, ja hetki sitten piirsin siihen
kaksi kirvestä kahden nuolen väliin, oikein komeat luvut, niinkuin
sanoinkin eilen.

-- Aina tuo Matti...

Maija meni vähän kauemmaksi.

-- Tervaako ne koko kuun, isä? kysyi pikku Heikki.

-- En minä tiedä, kyllähän nähdään.

-- Voi, älkää hyvät herrat koko kuuta tervatko, huusi vanha Kaisa ja
juoksi lähemmäksi -- jättäkää vähän syrjää, jotta minä vanha ihminen
näen kävellä mökilleni tästä. Kyllä riittää jo, kyllä sen jo näemme,
että voitte suuria tehdä.

-- Älkää huutako, Kaisa, kielsi suutari, -- kyllä he itse tekonsa
tietävät. Eikä suinkaan ne tuota kauan viitsi tehdä. Ei ne
pimennykset koskaan kovin pitkiä ole.

-- Kah, nyt muutetaan miestä, huomautti renki-Matti. -- Nyt alkaa
toinen oppilas tervata. Eikö se voinut, tulkki, tuota loppua enää
sivellä?

-- Ei se kun pesee, huusi Maija, -- eikö Matti näe enää?

-- Oikein, se kastaa toiseen sankoon, sanoi Matti. -- Ja minä luulen
että se suurenee.

-- Eikö tervattu koko kuuta, oliko se Kaisan vuoksi? mietti Jussi.

-- Suurenee se, sanoi suutarikin. -- Näetkö vain, eivätkö ne siihen
vaikuta, kun heti rupesi isonemaan, kun vettä luutaan otettiin... Ja
suottako hyvät ihmiset, luulette siinä uuniluutaa käytettävän? Jopa
kai.

-- Kuinka se uuniluuta sinne saakka ylettyy, kysyi pikku Heikki
kummastellen renki-Matilta.

-- Mikäpä sen tietää, mutta on uuniluudalla ennenkin kummia
yläilmoissa toimitettu, on sillä ratsastettukin.

-- Niin sanotaan, mutta lieköhän tosi, kaima?

-- Tosiko?! Hah hah hah, vähänpä sinä tiedätkin, Matti ja Matin
kaima... Isävainajani kertoi että hänen äitivainajansakin oli pienenä
tyttönä kerran viety matkaan, ja uuniluuta juuri oli ollutkin sillä,
ja oli puhunut sitä sitten äidilleen, niin äiti oli kieltänyt
kenellekään sanomasta ja oli siunannut lasta, eikä hän sitten enää
sinne joutunutkaan.

-- Mihinkä sinne, mihinkä? kysyi uteliaasti poika.

-- Sinne... Jonnekin vain.

Koko talon väki oli terveenä, eikä sentähden tarvittu lääkäriä
talossa, jos ei lasketa kahta vasikkaa, jotka olivat ruvenneet
oirimaan ja joiden emäntä pelkäsi kuolevan. Mutta tähänpä tiesi
Tengström avun. Vähän saksaa puheltuaan Bergelinin kanssa otti hän
suutarilta pienen palan ohutta pehmeää vasikannahkaa ja äimän sekä
pikilankaa ja ompeli pussin. Uuninolalta hän otti karstaa ja meni
navettaan, jossa naiset nyt olivat lypsämässä. Siellä hän raapi
vasikat puhtaiksi, otti kouraansa takkuisia karvoja karstasta ja
kokosi ladonlattialta heinänpölyä, täytti näillä aineilla pussin ja
meni sisään. Tuvassa kirjoitti hän suutarilaudalla paperiliuskalle
lyijykynänpätkällä:

_En hvit kalf o' en rö', vill di inte lefva så må di dö_. [Valkoinen
vasikka ja punainen, jos eivät tahdo elää, niin kuolkoot.]

Tämän hän näytti ensiksi tovereilleen, kääräisi kokoon ja pisti sen
sitten pussiin pölyn sisälle ja ompeli sen kiinni, jättäen siihen
pikilangan päät nauhoiksi. Nyt hän meni takaisin navettaan ja sitoi
pussin, jota hän nimitti "elttapussiksi", toisen vasikan kaulaan ja
kehotti aamulla varhain muuttamaan sen toisen kaulaan.

Hyvän illallisen emäntä heille laittoi ja samoin he saivat oivallisen
yösijan. Aamulla kukon laulaessa kävi emäntä navetassa muuttamassa
pussin, ja kun päivä valkeni olivat vasikat terveet. Vieraille
laitettiin hyvä suurus ja he saivat vielä kelpo eväät reppuihin.
Eikä tarvinnut emännän niitä salaa täyttää, sillä isäntä oli samassa
toimessa ja kokosi vielä rahojakin tohtorille ja hänen oppilailleen.
Jos nämä eivät itse olisi kieltäytyneet vastaanottamasta, olisi
lahjamäärä ollut paljon runsaampikin, sillä nuo hyvät ihmiset pitivät
sen suurena menestyksen enteenä, että kuuntervaus tapahtui heillä.
Jo vasikkain paraneminen osoitti sitä, heiltä kun oli pitkin vuotta
kaikki vasikat kuolleet, sanoi emäntä. Hänelle annettiin neuvo sukia
elukat ja sitoa pussi kaulaan. Mutta hauskinta kaikesta oli se, että
kaikki olivat jääneet tyytyväiselle mielelle.

Kun nuorukaiset olivat palanneet takaisin Perniöön, niin
kirkkoherranrouva täytti Tengströmin evässäkin Jaakko Fredrikin
teinirepusta ja pani vielä omiakin varoja lisäksi, sillä hän käsitti
että tämän rikaslahjaisen nuorukaisen toveruus oli suureksi hyödyksi
hänen pojalleen.

Aamulla, kun Tengström eteisessä seisoi ja vähän alakuloisesti
katseli säkkiään, astui rouva samassa ulos keittiöstä. -- Mitä seisot
ja mietit? kysyi hän.

-- Katselen, että säkissäni, johon illalla tyhjensin reppuni, on nyt
varmaan Jaakko Fredrikin eväät. Nyt en tunne omiani, mutta tädin
avulla ne kai erilleen saadaan.

-- Ei siinä hänen ole, ne ovat kaikki sinun.

-- Ei, täti kulta, kiitän. Hän oli niin iloinen saaliistaan ja
hänestä olisi varmaan kovin ikävä, kun hän ei saisi sitä itse pitää.

-- Ei puhuta hänelle mitään. Luuletteko hänen niitä kuukauden päästä
muistavan ja tuntevan? Minä täytän hänenkin säkkinsä, ja tämän
toimitan heti aittaan ennenkuin hän nousee ylös.

Nuorukainen kiitti sydämellisesti hyvää tätiä. Sitten hän meni ja
kertoi Bergelinille saaneensa hyviä uutisia kotiin.

Vielä joulun edellä "oppilaat" saivat lyyran lakkiinsa ja "tohtori"
vihittiin papiksi Tukholmassa, jonne kaikki kolme matkustivat
avoimella jaalalla. Papiksi vihkiminen tapahtui Tukholmassa siksi,
että Turun piispa Kaarle Fredrik Mennander silloin valtiopäiväin
aikaan oleskeli siellä.

Tämän pienen kujeilun päähenkilö on, niinkuin arvoisa lukija
tietänee, piirtänyt nimensä Suomen historiaan maan ensimmäisenä
arkkipiispana. Hänen toveristaan tässä kertoelmassa tuli rovasti ja
heidän maisteristaan Merikarvian kirkkoherra.

Mutta teinikepposella oli vielä jälkinäytöksensäkin, jonka lukijan
suosiollisella luvalla vielä kerron. Se tapahtui puoli vuosisataa
myöhemmin.


3.

Arkkipiispa Tengström oli jo pitemmän aikaa kärsinyt reumatismia ja
tullut kovin synkkämieliseksi ja hermostuneeksi. Pieninkin rasitus
tahi mielenliikutus voi saada hänet ärtyiseksi ja pois tasapainosta.
Lääkärit olivat turhaan koettaneet taitoansa; ei mikään auttanut.

Silloin neuvoi muuan piispattaren ystävä, että olisi paras ottaa
tunnettu Halikon muori parantamaan; tämä muka oli parantanut hänenkin
miehensä, jonka taudille eivät lääkärit mitään voineet, vaikka
he siitä sitten kunnian ottivat, kun sairas parani, koska eivät
tietäneet, että muoria oli apuna käytettykään. Tämä ystävä kertoi,
että muori oli hieronut, haudellut ja voidellut ja potilas oli
parantunut hyväksi.

Nyt alkoi arkkipiispatar ensiksi varsin varovasti puhua tuon tuttavan
herran taudista, joka hänen mielestään ilmauksiltaan oli ollut varsin
samanlaista kuin hänen miehensäkin tauti. Ja sitten hän kertoi sen
paranemisesta. Mutta arkkipiispa keskeytti hänet: -- Ei kiitoksia! En
minä anna itseäni Halikon muorin hoitoon. Jopa minua nauraisi koko
Suomi, ja lääkärit ivaisivat minua.

-- Mutta sen täytyykin tapahtua salaa. Ken sinua tietäisi nauraa, tai
ivata?

-- Ei. Siitä ei puhuta koskaan enää.

Mutta kun sairaus ei helpottanut, päinvastoin paheni, niin ettei
ollut yönlepoa eikä päivänviihdytystä, alkoi huolestunut puoliso
taaskin puhua Halikon muorista, ja kiellosta välittämättä hän
teki sitä joka päivä, koettaen suostutella miestään, että hän nyt
kumminkin kerran, pari antaisi hieroa itseään ja käyttää haudetta.
Eihän sitä kukaan tietäisi, kun tekijä itsekin sen vaatii pitämään
salassa, jotteivät lääkärit häntä sakottaisi.

Vihdoin, kun piispa ei enää uskaltanut valittaa eikä huokausta
päästää rinnastaan ilman että kohta sai kuulla Halikon muorista,
sanoi hän alakuloisesti: -- No, tulkoon sitten. Mutta minä tiedän,
ettei se mitään auta... Minua ei mikään auta enää.

Ei kauankaan kestänyt ennenkuin rouva toi sisään siistin
maalaiseukon, joka kumarteli syvään ja puheli sävyisästi.

Eukko oli jo useita päiviä ollut talossa valmiina, kunnes saisi luvan
tulla taitoaan osoittamaan. On huomattava, että lääkärit siihen
aikaan antoivat sangen vähän arvoa hieronnalle.

Eukko hieroi kerran ja toisen, jopa kolmannenkin ja toimitti hyvää
haudetta välillä. Ja kunnianarvoisan potilaan kipu ja synkkämielisyys
"kuunteli", vaikka ei se vielä hyvästi jättänytkään. Mutta eräänä
iltana hän sanoi vaimolleen: -- Tämä on nyt viimeinen kerta, kun
annan vauloa itseäni... Saat lähettää eukon pois huomenna, kun
nyt olet saanut tahtosi toteen ja näet, ettei tämäkään auta.
Kärsivällisyyteni ja voimani loppuvat jo tykkänään.

Siihen tyytyi rouva ja muorikin, joka otaksui, että hänen apunsa jo
olikin alkanut vaikuttaa.

Illalla hieromisen ja hauteen jälkeen muori vielä ennen potilaansa
levollemenoa vähän aikaa viimeistellen piteli hänen kaulaansa ja
hartioitaan ja pyyhkieli hänen ruumistaan, lopettaen siihen toimensa.
Ja toivottaen hyvää yötä, hän meni kumarrellen ulos.

Arkkipiispa, jonka oli vallannut väsymys, alkoi nousta nojatuolista
ja mennä levolle, koska nyt tuntui siltä, että kukaties saisi
rauhassa nukkua. Mutta silloin virahti mieleen ajatus: mitä se eukko
minun kaulaani siveli ja niskaani hypisteli ja puheli sitä ja tätä
sitä tehdessään? Paniko se sinne jotain?

Hän koetteli yömekon päältä niskasta. Ei siellä tuntunut mitään.

Mutta sittenkin...

Hän koetti sormellaan mekon alta yöpaidan kauluksen päältä. Ja
oikein, siellä tuntui solmu, josta lähti nauhat.

-- Mitä tämä on? sanoo hän ja vetää nauhoista, jotka aukenevat
ja johtuvat hänen poveensa yömekon alle. Sieltä hän vetää esiin
kummallisen esineen. Se oli pieni kulunut, pitämisestä mustunut
kiiltävä nahkapussi, jonka yläreunaan näkyi uudet puhtaat valkoiset
nauhat ommellun.

-- Mitä...? Onko ihminen hupsu? sanoi hänen kunnianarvoisuutensa
suuttuneena. -- Aiotaanko minua taikakeinoilla parantaa? Katsotaanhan
kumminkin ensin mitä siinä on, mutta kyllä sitten saavat kuulla!

Hän otti kynäveitsen ja paperiarkin, laski pussin pöydälle paperille
ja viilsi sen siinä halki.

-- Ei mitään muuta kuin pölyä, joku heinänkorsi ja karvoja,
valkoisia ja ruskeita, mitä moskaa...! Hyi! Ja nämä sitten ovat
parannusaineita. Voi sitä taikauskoa! Mitä tuolla sisempänä on?
Paperia. Siellä nyt on taikasanat, joku loitsu. Eivätkä Halikon papit
ollenkaan tiedä, mitä heidän seurakunnassaan piilee. Mutta minäpä
teenkin nyt heille pitkän nenän ja otan tiedon tämän taikakalun
tekijästä, sillä eukon täytyy se ilmoittaa! Ja sitten panenkin hänet
lujalle. Mitä tuohon on töherretty? Täytyy etsiä silmälasit ja
sytyttää toinen kynttilä.

Se oli pian tehty. Hän istui jo lasit nenällä ja katseli kirjoitusta,
joka kuluneena ja äkkiä pyöräytettynä kumminkin näytti tutulta. Hän
luki vähän vaikeasti: -- _En hvit kalf o' en rö', vill di inte lefva
så må di dö_.

Nyt aukesi hänelle äkisti menneiden päivien muisto. Hän tunsi omat
kirjaimensa siinä. Ja sydämellinen, iloinen nauru kaikui hänen
huuliltaan. Hän eli äkkiä uudestaan kaikki ja nauroi kuin koulupoika.

Nauru kuului toisiinkin huoneisiin. Kiireesti tulivat arkkipiispatar
ja muori sisään. He olivat lähtiessä huoneessa hiljaa odotelleet,
että hän menisi maata ja saisi yölevon.

-- Herrajesta, kuinka nyt on asiat? huudahti muori, joka näki
rikkileikatun pussin pöydällä ja arkkipiispan istuvan nauraen
paperiliuska kädessä. -- Mitä te nyt olette tehnyt, semmoisen
vahingon! Oi voi!

Piispa nauroi yhä hullummin, ihan huone kaikui.

Mutta nyt suuttui eukko. -- Ei sitä niin tarvitse nauraa, sanoi hän
kiivaasti. -- Sillä on monta tautia parannettu ihmisistä ja elukoista.

Piispa sai naurultaan vaivoin puhutuksi. -- Mistä te, muori hyvä,
olette tuon ihmeellisen taikapussin saanut? Tiedättekö kuka sen on
tehnyt? Ja kuka tämän paperiliuskan siihen on kirjoittanut sekä mitä
se sisältää?

-- Mistäkö saanut?! Tiedän kai... En minä sitä mistään varastanut
ole, minä olen sen äitivainajaltani perinyt! Ja tiedän minä senkin,
kuka sen on tehnyt, mutta en minä sen sanoja tiedä, kun ei niitä ole
kukaan lukenut. Mutta ei ne suinkaan aivan turhat ole, sanon minä,
koska ne ovat niin monta auttaneet.

Mutta kun eukon vakuuttavat sanat yhäkin lisäsivät arkkipiispan huvia
ja ärsyttivät hänen nauruhermojaan, sanoi eukko loukkaantuneena:
-- Vaikka te olette herra arkkipiispa ja minä vain alhainen
maalaiseukko, niin minä sanon sentään, että ei siinä mitään
naurettavaa ole, sillä on paljon hyvää tehty. Eikä se ole mikään
noitien tekemä, ei se taikapussi ole, niinkuin te sanotte, vaan
elttapussi. Se on oikein oppineitten herrojen, suuren saksalaisen
tohtorin ja hänen kahden oppilaansa tekoa, jotka tekivät ihmeitä
taivaankappaleissakin. Eikä ne olleet hävyttömiä, eivät ottaneet
niinkään paljon kuin mielellään olisi annettu, ja menestyksen ne
jättivät jälkeensä, eivät onnea vieneet, sanoi... Ei sitä kannata
nauraa.

Eukko pyyhkieli hikeä otsaltaan.

Mutta arkkipiispa, joka eukon puhetulvan aikana hymyilevänä
hytkyttäen kuunteli, nauroi taaskin kaikuvasti niin paljon kuin
jaksoi. Hän nauroi niin sydämellisesti, ettei muistanut koskaan
niin nauraneensa. Ja hänen vaimonsakin, joka ei vielä voinut
käsittää _koko_ asiaa, nauroi mukana katsellessaan tuota harvinaista
iloisuutta, vaikka hän muoria säälien taisteli vastaan. Uteliaana hän
otti paperiliuskan miehensä kädestä ja luki hymyillen sen sisällön.
Se kyllä hänenkin mielestään oli omituinen ja hän arvasi, että joku
hulivili oli sen tekaissut, mutta miksi koko asia ja eukon vakava
pakina hänen miehensä mielestä oli niin hassusti hauskaa, sitä ei hän
käsittänyt.

-- Vie nyt muori toisiin huoneisiin, ja kestitse häntä oikein hyvin,
sanoi iloisesti arkkipiispa, -- sillä hän on tuottanut minulle niin
hauskan illan, että tulen sen aina muistamaan. Minä olen parantunut,
muori on parantanut minut. Mutta suokoon anteeksi, että olen nauranut
ja nauran vieläkin, sillä nyt on minun hyvä olla.

-- No, Jumalan kiitos, että paranette! En suinkaan minä
nauramisesta... Kyllä minä sen anteeksi suon, en minä ymmärtänyt...
Ja, kiitoksia, hän kumarsi taaskin, -- kyllä minua on joka päivä
kestitetty, olen ollut kuin suurissa pidoissa koko ajan.

Rouva kehotti nyt muoria tulemaan kanssaan. Mutta tämä astui pöydän
luokse, kääräisi paperin nahkapusseineen pölyineen kokoon ja kumarsi
syvään arkkipiispalle. -- Minä pyytäisin nöyrimmästi, että herra
kunnian arkkipiispa antaisi minulle _sanat_. Kyllä minä tämän
eheäksi saan ompelemalla, ei suinkaan voimat niin vähistä riipu kuin
päällyksen särkymisestä, kun aineet tallella ja sanat eheät ovat.
Antakaa vain sanat.

-- Sanat! Mitkä sanat!? Ei minulla semmoisia ole. -- Hän luuli eukon
pyytävän _häneltä_ loitsua eli taikasanoja.

-- On maar teillä kädessänne, vastasi kumarrellen eukko, -- niitä
minä pyydän takaisin, ette suinkaan te niitä tarvitse... En minä
_teidän_ sanojanne pyydä, lisäsi hän, sillä hän huomasi piispan
väärinkäsityksen, -- vaan omiani, omaa omaisuuttani.

Hän oikaisi kättä ottakseen paperinpalaa.

Piispa nosti kätensä korkealle ja rupesi taas hillittömästi
nauramaan, mutta antoi sitten kumminkin heti eukolle mitä tämä pyysi.

Nyt oli muori tyytyväinen ja meni kumarrellen huoneesta, eikä pannut
pahakseen sitäkään, että piispan nauru kuului toisiin huoneisiin asti
hänen mennessään. Hän ryhtyi heti pussin parantamiseen, kokosi siihen
pölyn joka tomun, pani sanat sisälle ja ompeli sitten sen lujasti
kiinni.

Piispatar jäi ukkonsa luokse uteliaisuuttaan tyydyttämään. Ja pian
sieltä kuului mitä sydämellisintä jatkuvaa naurua. He nauroivat nyt
molemmat samaa asiaa.

Mutta hauskinta kaikista oli se, että arkkipiispa todella parani
varsin terveeksi. Hierominen ja hauteet olivat vaikuttaneet
nuorentavasti ruumiin elimistöön ja tuo hauska nuoruuden muisto ja
sydämellinen nauraminen elvyttivät sielun. Koko surumielisyys oli
kuin pyyhkäisty pois.

Halikon muori palkittiin runsaasti ja hän lähti kotiin arkkipiispan
talosta varsin hyvillä mielin, sillä piispatar vakuutti hänelle,
että juuri tuo ihmepussi oli niin äkisti piispan parantanut, ja että
nauraminen oli ainoastaan paranemisen merkkejä. Ja tiesipä muori
itsekin, että pussi se oli, joka auttoi.

Eukko tunsi itsensä hyvin onnelliseksi, kun oli voinut itse
arkkipiispankin parantaa. Vaikka lääkäri, jonka lääkkeet nauttimatta
oli heitetty ulos, siitä paranemisesta sitten ottikin kunnian. Ja
nytkin jäi jokainen hyvälle mielelle.

       *       *       *       *       *

Tämän pienen kertoelman pääpiirteet on näiden rivien kirjoittaja
lapsuudessaan kuullut "tohtorin" leskeltä, rouva Bergeliniltä,
joka kuoli v. 1853 lähes 90 vuoden vanhana Merikarvialla. Olen
jostakin kuullut, että sama teinikepponen olisi kerrottu myöskin
piispa Tegnéristä Ruotsissa. Luultavasti on siinä tapahtunut
henkilöiden sekoitus, joka helposti on selitettävissä Tengström- ja
Tegnér-nimien yhdenkaltaisuudesta. Kertomani asian todistukseksi
mainitsen vielä, että pari vuosikymmentä sitten luin "Amerikan
suomalaisesta lehdestä" "Kuun tervaajat"-nimisen kertomuksen samasta
asiasta. Kertoja oli kuullut sen eräältä päähenkilön elossa olleelta
naissukulaiselta Suomessa, joka oli antanut hänelle luvan kirjoittaa
siitä sanomalehteen. Tämän päähenkilön nimeä hän ei kuitenkaan
tahtonut julkaista, vaan sanoi ainoastaan hänen olleen "erään Suomen
piispan". Toisten nimiä hän ei tietänyt. Mutta sanoi heitä kaikkiaan
olleen "kolme _ylioppilasta_". Tämän kertojan hienotunteisuuden
en kuitenkaan enää ole antanut estää itseäni nimiä julkaisemasta,
sillä henkilöt ilman nimiä ovat kuin kasvit ilman juuria. Ja
mikä on katsottu soveltuvaksi Tegnérin nuorukaisvuosiin, sopii
myöskin Tengströmin nuoruuteen. Ja ennen kaikkea on parasta, että
pikkuasioissakin etsimme totuuden esiin ja tiedämme, mikä on omaamme
ja mikä vieraan.

Siinä oli tämä sama kertoja erehtynyt, että hän sanoi piispateinin
itsensä esittäneen "saksalaista tohtoria". Tiedämme, että Tengström
on 15 vuoden vanhana (1771) suorittanut ylioppilastutkinnon, ja olisi
hän sentähden tietysti ollut ylen nuori tohtoria esittämään. Siksi
täytyy rouva Bergelinin kertomuksen, jonka hän mieheltään, retken
osanottajalta, on kuullut, olla oikea. Kuitenkin oli B., vaikka
hänellä tohtorin osa olikin näyteltävänä, ainoastaan sivuhenkilö
näytelmässä.



INKERI

Kertomus Isonvihan ajoilta



1.


Pastori oli tehnyt päätöksensä. Syvästi miettien oli hän kävellyt
hetken aikaa, hänen vakavien kasvojensa ilme puhui voitetusta
sisäisestä taistelusta ja hän oli nyt valmis alistumaan kohtalon
iskuun.

Kesäaurinko loi valoa ja lämpöä saliin, jonka matala ikkuna monine
lyijypuitteisiin juotettuine ruutuineen oli avoinna, päästäen vilpeän
tuulenkin sisälle leyhymään. Riippakoivun oksien pehmeät liikkeet
ulkopuolella kuvasivat kevyitä, leikkiviä varjoja Rantasalmen
kappalaisen vaatimattoman asunnon lattialle.

-- Niin täytyy tapahtua, sanoi hän huoahtaen. - Vaimoraukka... ja
lapsikin... Oi rakas Isä! Tämä on ollut koettelemuksen, sisäisen
taistelun päivä -- ilma houkuttelevan suopea paolle, venematka järven
ylitse ei olisi jättänyt jälkiä -- miksi näitä ajattelen? Sinä,
Herra, olet vahvistanut minua ja olet minua edelleen tukeva.

Nyt astui rouva sisään. Hän meni istumaan akkunan alle sivuseinällä
olevan pöydän ääreen, otti sukankutimen pöydältä ja rupesi sitä
pistelemään.

-- Kauan lapset viipyvät ongella, saanevatko mitään illaksi? sanoi
hän katsoen mieheensä, joka seisoi, katse häneen niin omituisesti
kiintyneenä.

Hän katkaisi puheensa ja laski kädet kutimineen syliinsä, sillä
miehen katse oli hajamielinen, syvä ja aivan kuin samentunut.

-- Sano mikä mieltäsi rasittaa tänään, eihän viholliset...?

-- Sinä luet aina ajatukseni silmistäni. Pastori hymyili heikosti.

-- Ihmekös se! Avoin rehellinen katseesi puhuu selvemmin kuin sanat.
Mutta mitä olet kuullut?

-- Kuulin aamulla Mäki-Matilta, että siellä heidän puolessaan
oli ollut joku pieni kahakka talonpoikien ja _niiden_ välillä.
Meikäläiset eivät suosiolla antaneet ryöstää hevosiaan ja karjaansa
laitumelta, vaan ryhtyivät, Jumala paratkoon, otteluun. Yksi mökin
mies, Karhun Antti muistaakseni, on pahoin haavoittunut, hän luuli
sen kuolevan. Matti oli lähtenyt heti kylään sanaa tuomaan. Ja hyvin
tekikin ukko, sillä luultavasti ne ovat pian täällä. Papin he aina
tilille vaativat kaikesta mitä tapahtuu.

-- Oi Jumala meitä auttakoon! huudahti rouva. -- Mitä nyt teemme?

-- En minä tiedä parempaa neuvoa kuin turvautua Jumalaan ja katsoa
vaaraa silmiin. Pakoon en lähde.

-- En minäkään sitä...

-- Talonpojat yksin jäätyään käyttäytyvät ymmärtämättömästi ja
yllyttävät toisiaan, mutta he kuuntelevat pappiansa ja papin
velvollisuus on olla heitä lohduttamassa ja neuvomassa... Suokoon
Jumala vain että saisin olla.

-- Niin rakkaani, emme pakene, vaan kuolemme yhdessä.

-- Sinä! Se on toinen asia, sinun _täytyy_ paeta.

-- Älä puhukaan.

-- Entä Ingrid?

-- Lapsi raukka, rouvalle tuli kyynel silmään, -- mikä hänen
suhteensa neuvoksi, jos...?

-- Kuule minua nyt, rakas vaimoni, sanoi pastori vakavasti, -- jos
he tulevat... niinkuin he luultavasti tekevät, sillä eihän meidän
sovi anoa Herralta, että Hän erityisesti meitä säästäisi, täytyyhän
meidänkin kantaa osamme onnettoman maamme yhteisestä vitsauksesta, ja
pikemmin on se Herran armo, että hän katsoo _meidät_ mahdollisiksi
kärsimään, jos se päällemme lankeaa. Niin, jos he nyt tulevat ja
vievät minut... Oi, älä nyt itke noin... Kaikki voi olla turhaa, vain
pelkoa. Mutta aika on kenties täpärällä, kuule nyt sentähden minua
tyynesti, älä raskauta mieltäni, teet minut arkamieliseksi.

-- Tiedäthän etten itseni vuoksi itke, kerran on kumminkin
kuoleminen, eikä elävänä yksikään heistä minua ota, sanoi hän, ja
leimaus sinkosi hänen lempeistä sinisistä silmistään, -- mutta miten
lasten käy?

Hän pyyhkäisi silmästään kyyneleet.

-- Minä olen nyt tyyni, puhu vain.

-- Jos he vievät minut, niin lähde heti Ingridin kanssa Hämeenlinnaan.

-- Ja jättäisin sinut! Oi, älä puhukaan siitä. En ikänä sinusta eriä,
minä seuraan sinua Siperiaan. Onhan muutkin vaimot seuranneet... Minä
kyllä jaksan.

-- Tiedän sen. Minä tunnen hyvin rakkautesi. Ja jos olisimme kahden,
niin tuskinpa voisin vastustaa sinua, varmaan saisit seurata minua.
Mutta Ingridin, tulirokkoa sairastaneen lapsen, jonka Herra on meille
kuoleman porteilta takaisin lahjoittanut, soisitko hänetkin sinne?

-- Ei, ei lapsiraukkaa, joka oli niin kipeä keväällä. Mutta jääköön
hän tänne, jonkun huostaan... Oi, en tiedä.

-- Ei, minä en ota sinua mukaani, jos sen voin suinkin estää.
Lapsemme tähden, ystäväni, vaadin nyt sinulta kuuliaisuutta tässä
asiassa. Uskoisitko lapsesi tänä aikana, kun eivät ihmiset voi
omiakaan lapsiaan suojella, jonkun huostaan? Ajattele tarkemmin, en
usko sitä.

-- Ei, ei, vastasi rouva hiljaa.

-- Ei, parempi olisi kenties sittenkin Siperia.

-- Oi, Herra valaiskoon nyt minua käsittämään miten teen oikein. Hän
itki katkerasti.

-- Eihän sinulla, vaimoraukka, ole mitään vaihto-ehtoa tässä asiassa.
Sinun täytyy antaa miehesi alttiiksi ja täyttää velvollisuutesi
lastasi kohtaan. Sinä olet _äiti_.

-- Mutta Gabrielin sallit kai kumminkin tulla kanssasi. Hän on terve
ja jykevä ja pian jo täysi mies. Ingrid onkin niin hento... Voi
sentään!

-- Niin Gabriel, häntä olen ajatellut, seuratkoon hän minua, jos
tahtoo. Ei Ingridistä voi olla puhettakaan, hän kuolisi ensi talvena,
ei hän kestä sitä jäistä ilmanalaa... Minä ja Gabriel kyllä kestämme,
kiiruhti hän sanomaan, kun huomasi vaimonsa sumean katseen, meillä on
vahva rinta molemmilla... Mutta rauhoittukaamme, ehkäpä pelkomme on
vallan turha.

Pastori läheni nyt myöskin pöytää ja istuutui sen ääreen.

-- Turhaa se ei ole, Jumala paratkoon, sen kyllä käsitän. Mutta
mikset minulle heti aamulla kertonut... eikä Mattikaan? Nyt on pitkä
päivä kulunut siitä, oi, voi... Jos ne tulevat jo tänä iltana tahi
yöllä! Kuinka olet rohjennutkaan lykätä tätä näin pitkälle?

-- Eivät ne vielä ehdi, ne ryöstävät ja mellastavat nyt siellä,
teurastavat, keittävät, paistavat ja syövät niin kauan kuin jotakin
löytävät... Ja minä tahdoin miettiä ensiksi, asettaa Jumalan eteen
asiamme, yksin tehdä päätökseni, sentähden kielsin Mattiakin
puhumasta siitä, koska pelkäsin sinun voivan vaikuttaa päätökseeni,
jos tuntisit asian, sillä tunnenhan minä rakkautesi ja tiedän, että
kuolemaa kovempi täytyy sen pakon olla, joka sinut minusta erottaa.

-- Niin, armaani! Oi jos sentään koettaisimme kaikin. Minä hoitaisin
ja vaalisin...

-- Ei, en minä ota sitä omalletunnolleni. Sinä tunnet minut ja
tiedät, että kun kerran olen päätökseni tehnyt ja olen vakuuttunut
siitä, että olen oikeassa, niin se pysyy. Älä sen vuoksi vaivaa
minua vastaansanomisilla nyt, enempää kuin ennenkään, sillä tämä on
järkähtämätön tahtoni.

-- Mutta ei ennen ole ollutkaan puhe erosta, sanoi rouva kyynelten
lomasta heikosti hymyillen. -- Tämä on kuin revittäisiin sydän
rinnastani, en ymmärrä pitääkö minun totella vai eikö.

-- Vaimoni! Se on Herran tahto: -- sinun tahtosi olkoon sinun miehesi
alle annettu. Tätä muistutusta ei minun ole koskaan tarvinnut sinulle
tehdä enkä nytkään tee sitä soimatakseni sinua, vaan ainoastaan sen
tähden että huoletta voit antaa miehesi valita.

-- Mutta... kyllä se on sangen raskasta... kuitenkin tapahtukoon
Sinun tahtosi eikä minun.

Hän painoi päänsä miehensä rintaa vasten ja nyyhkytti hiljaa.

-- Oi Herra Jumala, sanoi hän vähän rauhoituttuaan, -- kuka sinua
sitten vaalii, kun ei minua ole?

-- Jos poika tulee mukaan, niin hoidamme toisiamme. Mutta et saa
häntä kehottaa, muista se... Tulkoon vapaasti.

-- Ei, ei, mutta tiedänhän minä, että hän tulee.

-- Niin... Ja sinä olet minua uskollisesti vaalinut jo
kahdeksantoista vuotta. Kiitos, rakas vaimoni! Mutta ehkäpä en ole
ollut kyllin kiitollinen, ehkäpä Herra sentähden ottaakin lahjansa
takaisin.

-- Sinäkö et kiitollinen! Voi, minä vapisen oikein, miten minä voin
eron kestää? Ja miten kestät sinä?

-- Kyllä sinä Jumalan avulla kestät, minä tunnen mielenlujuutesi...
ja minä... Herra kyllä antaa voimia ja kärsivällisyyttä niille, jotka
Häneen turvaavat.

-- Mutta jos... Voi, en minä käsitä, en ole vakuutettu.

-- Mitä tarkoitat?

-- Tarkoitan sitä, että jos viholliset sinut vievät, mitä hyvää
seurakunnalla siitä on, ethän silloin ole lohduttamassa ja
neuvomassa? Voisit kai yhtä hyvin olla paossakin. Silloin ei meidän
tarvitsisi perhesiteitämme rikki raastaa... Ovathan pyhät miehetkin
paenneet... Eikö se siis ole tarpeetonta uhrautumista?

-- Susanna! Älä nyt _sinä_ johdata minua kiusaukseen! Ajattele,
jos lähtisin pakoon, kenties viholliset polttaisivat koko kylän,
tekisivät murhia, raiskaisivat naisia, sillä eiväthän ihmisraukat
aina voi metsissäkään piilotella. Mitä vastaisin Herralle, kun hän
syyttäisi minua, että olin palkkapaimen, joka jätin laumani ja
pakenin suden tullessa?

-- Oi, ei, ei! Sinä olet aina oikeassa, armaani.

-- En aina, rakkaimpani, mutta kyllä nyt. Ja kuule minua vielä.
Jos he vievät minut, sanoi hän tyynesti, -- niin seuraa minua
vankeuteen vakaumus siitä, että velvollisuuteni täyttämisellä olen
seurakunnalta, jonka Herra oli haltuuni uskonut, voinut torjua
paljon onnettomuutta, sillä luultavasti he tyytyvät, kun saavat...
papin. Taikka jos en voikaan vaaraa torjua, niin tiedän kumminkin
koettaneeni.

-- Kiitos, rakas mieheni! Tulin paljon levollisemmalle mielelle
päästyäni varmuuteen siitä, että teet oikein. Tulkoon nyt, Jumalan
nimessä, mitä hyvänsä... Vaikka itken, itken, niin tyydyn Hänen
tahtoonsa.

Hän itki yhä.

-- Tiesinhän minä sinut uljasmieliseksi, sanoi pastori puristaen
hänen kättään.

Hän nousi taaskin tuolilta ja rupesi käyskentelemään.

-- Ehkäpä Gabriel jo pian tulee ongelta, sanoi hän, -- niin saamme
itse ilmoittaa pelkomme hänelle. Ingridille ei tarvitse puhua mitään
vielä tänään, antaa lapsiraukan nukkua rauhassa yönsä.

-- Poikaraukka, jonka täytyi jättää lukunsa kesken! Tosin hänestä
meillä on ollut suuri apu tänä vaikeana aikana, kun ei ole tarvittu
renkiä pitää, mutta hänelle itselleen...

-- Hänelle itselleen se myöskin on ollut apu työttömyyttä vastaan.
Se kyllä on ikävää, ettei hän saanut lukujaan jatkaa, mutta hän ei
ole ainoa tänä aikana, jonka siitä on täytynyt jäädä osattomaksi,
kun opettajat ovat paossa ja koulut ja lukiot suljetut. Mutta
jos joutuisin maanpakolaisuuteen ja hän seuraisi minua, niin
tietysti hänen ylioppilastutkintonsa lykkäytyisi eteenpäin vielä
epämääräisemmäksi ajaksi, kenties ainaiseksi. Sepä juuri minua hänen
suhteensa eniten huolestuttaakin, enkä tiedä teenkö oikein, jos
sallin hänen seurata itseäni.

-- Oi, älä sitä epäile. Sinun seurassasi on hän isällisen
vaikutuksesi huomassa ja sekin on jo koulua. Ja ken tietää kuinka
monta vuotta maassamme on odotettava, ennenkuin koulut ja lukiot
saavat rauhassa vaikuttaa, siksi voivat nuorukaiset kasvaa miehiksi.
Enkä minä soisi, että poikamme siten mieheksi kehittyisi, sentähden
suonkin hänen seuraavan sinua.

-- En minäkään soisi. Jätän sen kuitenkin hänen omaan harkintaansa.
Onpa hänellä jo seitsemäntoista vuoden ikä, valitkoon itse.

Iloinen nuorukaisen ääni kuului viereisestä huoneesta, joka oli
leivinhuoneena, keittiönä sekä työhuoneena samalla kertaa ja jota
nimitettiin pirtiksi.

Gabriel on saapunut saaliineen sinne.

Äiti menee katsomaan pojan saalista.

Sisään astui nyt ovesta verevä nuorukainen, jonka vaalea kiharatukka
oli perintö äidiltä, mutta harmaat silmät ja jäntevä vartalo isältä.

-- Istu tänne, Gabriel, sanoi isä, -- minulla on vähän sanomista
sinulle.

Gabriel istuutui rahille isänsä viereen.

Isä kertoi nyt lyhyesti tuosta kuulemastaan kahakasta ja sen
mahdollisista seurauksista.

Poika kuunteli tyynesti ja miettivänä, kunnes isä lopetti.

-- Minä seuraan sinua! sanoi hän sitten päättävästi.

-- Mutta ajattelehan, että sinä siten menetät paljon aikaa, ennenkuin
saat tutkinnon suorittaa ja saanetko sitä milloinkaan sitten enää?

-- Kävi miten hyvänsä, minä seuraan sinua.

-- Mieti kuitenkin, poikani, ennenkuin päätät, se on sangen vakava
askel elämässäsi.

-- Se ei kaipaa miettimistä. Olet itsekin ollut poika. Miten olisit
tehnyt minun asemassani, isä?

-- Sano totuus, lisäsi hän, kun huomasi isän epäröivän, -- minä
tahdon tietää sen nyt.

-- Minä olisin seurannut isääni, vastasi isä vakavasti.

-- Tiesin sen. Jos toisin olisit sanonutkin, en olisi sinua uskonut,
mutta minä tiesin myöskin sinun puhuvan aina totta. Ja minä, sinun
poikasi, teen nyt samoin kuin sinäkin olisit tehnyt.

Sanatonna sulki pastori pojan syliinsä.

-- Äitikin tahtoisi tulla mukaan, jos meno tulee, mutta...

-- Äitikin! huudahti innokkaasti Gabriel. -- Entä Ingrid? Se nyt on
mahdotonta.

-- Ingrid ei tiedä vielä.

-- Miten he siellä eläisivät? Kuolisivat viluun!

-- Niin, siinäpä se... Äiti on meille miehille tehnyt vahvat
sarkavaatteet ja lämpimät turkit, mutta hänellä itsellään ja
Ingridillä on ainoastaan ohuet viitat... Kappalaisen pienet
tulot eivät ole pitkälle riittäneet, kun on ollut suoritettavana
velkaa, jota papiksi lukiessa täytyi tehdä. Kun olisi tämän edeltä
ymmärtänyt... Mutta kaiketi sen piti niin käymän... Annoin menneenä
talvena kuten tiedät, pois kaikki vanhat päällysvaatteemme. Kun
olisi aikaa, niin kyllä kai joku neuvo äitiä ja Ingridiä varten
keksittäisiin, mutta tässä hädässä, jos se tulee... Ja minulla on
ennakkotunne siitä, että se tulee... Ihmiset tavaroineen kaikki
metsissä, tuskinpa muita koko kylässä kuin me, tämä viime viesti on
ne nyt kaikki pelottanut pakoon, ei niitä nyt ketään voisi tavata.

-- Ei isä, on tarpeetonta, että he tulevat mukaan. Tietysti me heitä
syvästi kaipaamme, samoin kuin hekin meitä. Mutta eihän Jumala meitä
sielläkään hylkää, ja minä voin tehdä työtä.

-- Siihen minäkin luotan, ettei Hän hylkää meitä siellä enempää kuin
heitä täällä, ja työtä voin itsekin tehdä. Kaipaus tietysti tulee
olemaan syvä molemmin puolin. Olen vakuuttunut siitä, että ero meistä
äitiin koskee moninkertaisesti raskaammin kuin Siperiaan vaeltaminen
meidän kanssamme, ja samoin lapsiraukkaakin.

-- Siitä olen minäkin varma.

-- Kuule Gabriel, on paras olla valmis vaaran tullessa. Ota sentähden
vaatteemme alas ullakolta jo tänä iltana, huomenna se voi olla
myöhäistä, kenties on niillä silloin jo uudet omistajat. Minä katson
todistuksiamme ynnä muuta mukaan tarvittavaa.

-- Kyllä sen teen, isä... sitten. Nyt menen ulos kävelemään vähän.

Hän nousi, otti lakkinsa ja lähti ulos.



2.


Pastori Orelius, joka oli kappalaisena Rantasalmella isonvihan
aikana, oli ylioppilasajallaan Viipurissa tutustunut haavalääkäri
Wolffin tyttäreen.

Susanna Wolf oli kaunis tyttö, jonka kihara tukka kultalaineina
aaltoili hänen kaulallaan ja hartioillaan. Ja vaikka hän kantoi
aikansa jäykkää pukua, ilmaisi se sen alta kuitenkin hänen
hoikan-sorean vartalonsa joustavuus ja liikkeiden pehmeys.
Säännölliset kasvot, joille nuoruus ja terveys loivat rusottavan
värin, täydensivät hänen miellyttävän olemuksensa sopusuhtaisuutta.

Hän oli Inkerissä syntynyt. Äitinsä, joka oli Inkerin suomalaisia,
oli hän jo varhain kadottanut. Isä, saksalainen, kuten nimikin
osoittaa, oli saanut yksin pitää huolta tytön kasvatuksesta. Isän
kuoltua oli Susanna sitten muuttanut Viipuriin erään tädin luo, joka
piti koulua siellä.

Orelius asui Viipurissa enonsa luona, kauppiasperheessä, ja
siellä hän usein tapasi Susannan, jonka tädin koulussa enon
tyttäret kävivät. Tytön miellyttävä ja vaatimaton käytös teki
syvän vaikutuksen nuoreen ylioppilaaseen, joka löysi tunteellensa
vastakaiun nuoren neidon sydämessä. Susanna oli silloin
kahdeksantoistavuotias.

Oreliuksen lähdettyä Viipurista ei Susanna ollut hänestä sittemmin
mitään kuullut, mutta hän säilytti muistissaan hänen avoimen
katseensa, ystävällisen äänensä ja suoran, vakavan käytöksensä, mikä
kaikki herätti luottamusta. Kun siis Orelius pari vuotta jälkeenpäin
tuli ja sai tavata Susannan tämän tädin luona, oli tytön ilo niin
vilpitön, samoin kuin Oreliuksenkin, että he jo sanoittakin tiesivät
olevansa toisilleen rakkaat. Ja avioliittonsa he solmivat samana
kesänä.

Nämä muistot liikkuivat nyt pastori Oreliuksen mielessä, hänen
istuessaan vähäisessä salissa katsellen avoimesta matalasta
akkunasta, miten ilta-aurinko kultasi lahden laineita. Kukkien tuoksu
tuntui niin ihmeen suloiselta, pikkulintujen viserrys puissa kuului
niin viehättävältä, rastas lauloi viime laulujaan, käki kukahteli
viime kertojaan ja yksinäinen ruisrääkkä äänteli vielä vainion
perällä.

Pastori huokasi. Suloinen luonto herätti hänessä kaikua, viritti
sielun sisimmät kielet soimaan syvän kaipauksen säveliä. Hän
ajatteli takana olevaa onnellista elämäänsä, kaikkea sitä hyvää
mitä hänellä oli ollut ja vieläkin oli, mutta joka niin pian kuin
salama uhkaavasta pilvestä iskisi alas hänen huoneeseensa, kuten
niin monen muunkin nykyaikana, jo huomenna voisi olla häneltä
iäksi kadonneena. Viime vuosien tapahtumat, joista huhut kulkivat
kulovalkeana seurakunnasta seurakuntaan, olivat omiaan järkyttämään
urhoollisintakin mieltä. Olihan nyt kulumassa tuo Suomen papeille
kärsimyksistä niin muistorikas vuosi 1714.

Täytyy näin ollen myöntää, että tarvittiin tavallista enemmän
lujamielisyyttä, jos mieli pysyä tällaisten huhujen ja tietojen
liikkuessa paikallaan. Eikä kumminkaan -- se on luettava Suomen
papiston ikuiseksi kunniaksi -- tämä _hänen_ tekonsa ollut mitään
harvinaista, vaan lukuisat muutkin papit seisoivat Oreliuksen tavoin
seurakuntansa pylväänä, ottaen vastaan vihollisen kovimmat iskut.
Sitä todistaa niiden pappien luku, jotka isonvihan aikana vietiin
Venäjälle vankeuteen, monet aina Siperiaan saakka, ja joista useat
kuolivat puutteeseen, rääkkäykseen ja kaikenlaiseen kärsimykseen.

Mutta aikomuksemme ei ole vanhoja arpia repiä verille, vaan
ainoastaan tositapauksia kertoellessa niiden valaisemiseksi ohimennen
mainita ajan oloista, voidaksemme luoda eheän kuvan myötätuntoisen
lukijan nähtäväksi.

       *       *       *       *       *

Rouva pistäytyi sisään kelloa katsomaan.

-- Mitä sinä nyt puuhaat? Istu tänne luokseni, sanoi pastori.

-- Minä valmistan illallista, tiedäthän.

Rouvan silmät olivat turpeat ja itkeneen näköiset.

-- Älä nyt siitä välitä. En minä syö paljon mitään, voileipä ja kippo
maitoa, tyydymmehän me kaikin siihen.

-- Minä sanon vain Vapulle, ettei hänen tarvitse tulta sytyttää.

-- Missä lapsikin on? sanoi hän Ingridiä tarkoittaen.

-- Hän levittelee ullakolla kuivumaan kukkia ja ruohoja, joita
aamupäivällä kokoilimme.

-- Hm, jättäköön sen... huomiseksi.

Rouva meni.

Hetkistä myöhemmin kuului keveitä askelia. Sisään astui pirtin
puolelta puolikasvuinen hoikka tyttö, kaksitoistavuotias. Tytöllä oli
samanlainen sini- ja valkoraitainen pellavapalttinainen puku kuin
rouvallakin. Vaikka se oli vanha, se oli puhdas ja hyvin silitetty ja
uuteen poimutukseensa salasi puolilyhyt hame helmassa olevat parsimot.

Hän kantoi jotain esiliinan alla.

Pastorin kasvojen sävy ilmaisi lapsen lähestyessä syvää huolta,
vaikkakin suu hymyili.

-- Arvaapas mitä minulla on täällä kädessäni sinulle, isä?

-- Kukkiako? Tunnen tuoksua.

-- Ei, et arvannut.

-- Mansikoitako jo?

-- Niin juuri. Pian arvasit. Tuoksusta tunsit.

Hän vei isälleen pienen ropposen, joka oli täynnä kypsiä mansikoita.

-- Syö nyt, kulta, tyttösi poimimia marjoja. Hän katsoi hellästi
isäänsä silmiin.

-- Kiitos, lapsi! sanoi tämä ottaessaan marjat vastaan.

Hän katsoi ylös taivasta kohden ja huokasi syvään pistäessään marjoja
suuhunsa.

Tyttären rinnastakin nousi tällöin kevyt huokaus kuin vastakaikuna
isän tunteille.

-- Oi kuinka taivas on korkea ja sininen! Kunpa olisi siellä ylhäällä
Jumalaa lähempänä, näkemässä hänen ihmeitään!

-- Niin, lapsi, ja saisi siellä yhtyä armaittensa kanssa Jumalan
istuimen edessä, vastasi isä syvästi liikutettuna, -- ja niinhän
saammekin kerran.

-- Kuinka korkea se Jumalan istuin on! Ajatus ei riitä... Ja
kuitenkin sielun siivet sinne kantavat.

Tytön silmät, jotka olivat taivasta kohti kääntyneet, olivat
väriltään ja katseen syvyydeltä aivankuin pienoiskuvat sen sinisestä
korkeudesta. Syvä tunne kuvastui hänen lapsekkaissa kasvoissaan,
jotka olivat kalpeat ja hienopiirteiset.

Nyt hän katsoi isänsä silmiin ja äkkäsi kyyneleen niissä.

-- Oi isä! huudahti hän ja heittäytyi isänsä kaulaan ja kyyneleet
valuivat hänen poskilleen.

-- Niin, Ingrid-lapseni, se käy yli ajatustemme. Mutta älä koskaan
unohda, että sinulla rukouksessa on vapaa pääsy Jumalan armoistuimen
eteen. Se on suuri aarre murheen aikana, paina se mieleesi, rakas
lapseni! Hän laski kätensä tytön päälaelle ja sanoi liikutettuna:

-- Herra siunatkoon sinua, rakas tyttäreni, taivaallinen isä
suojelkoon ja varjelkoon sinua.

Hän sulki lapsen syliinsä.

       *       *       *       *       *

Rouva tuli nyt sisään. Hän oli ollut vintillä, sänkyvaatteita
huomisen varalle kokoamassa ja kantanut sinne kukkien lisäksi heiniä
pihalta.

Pastori katsoi häneen niin syvästi kuin hän olisi tuolla silmäyksellä
tahtonut ikuisesti painaa tuon rakkaan kuvan sydämensä sisimpään,
vielä syvempään talteen kuin mitä se jo ennestään oli.

Rouva oli nykyään kolmenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen ja hänen
sorea, jotenkin täyteläinen vartalonsa ei estänyt liikkeiden entistä
keveyttä ja pehmeyttä. Nyt oli syvä murhe, jota hän turhaan koetti
salata, tai oikeastaan tuska ja sydämen ahdistus, sillä murhe oli
vasta pelkona eikä vielä varsinaisena vaikuttimena, painanut leimansa
hänen tunteikkaille kasvoilleen. Niiden tavattoman kalpeuden, jota ei
liikkuminenkaan ollut parantanut, tekivät auringon viime säteet vielä
huomattavammaksi.

Rouva istui miehensä viereen, nojaten päänsä hänen olkaansa ja
laskien käsivartensa hänen kaulalleen. Pastori kiersi toisen
käsivartensa hänen vyötäisilleen, toisella hän sulki tytärtään
sydämelleen.

Hetken he istuivat siten vaiti. Rouva itki hiljaa. Eikä käsittänyt
Ingridkään miksi hänenkin mielensä oli niin sumea.

Nyt tuli Gabriel kotiin kävelyltään.

Rouva viittasi poikaansa tulemaan lähemmäksi.

Gabriel otti jakkaran ja istuutui heidän eteensä, pää nojaten
äidin rintaan, toinen käsivarsi hänen kaulallaan, toinen sisaren
vyötäisillä. Sisaren käsivarren veti hän kaulalleen, äidin toinen
käsivarsi oli pojan ympärillä.

He puhuivat menneistä ajoista, puhuivat vanhemmistaan, jotka
lepäsivät maan povessa, ja lapsistaan, jotka myöskin siellä nukkuivat
heitä odottamassa. Ja sitten muistelivat he sitä miten he ensi
kerran olivat toisensa nähneet. Näissä muistoissa heidän ensi
tuttavuudestaan ja ensi onnestaan viipyi nyt tänä iltana heidän
mielensä. He kertoivat niitä lapsilleen ja elivät niin uudestaan
ensilemmen aikansa. Se aika oli ollut selkeä ja tyyni kuin kirkas
lähde, siihen he voivat antaa lapsensakin katsoa kuin puhtaaseen
lähteeseen. Kun yksinkertainen illallinen oli syöty, piti pastori
tavallisen iltarukouksen, jossa Vappukin aina oli läsnä. Nyt oli
rukous sangen harras ja tuskin jaksoivat he laulaa virttä lopuksi.

       *       *       *       *       *

Aamulla jo auringon noustessa oli pappilan perhe kokoontuneena
saliin. Pastori luki aamurukouksen. Sen jälkeen he lauloivat Lutherin
juhlallisen virren: "Jumala ompi linnamme", saksan kielellä, hänen
omilla sanoillaan.

Pastori käyskeli hetken edestakaisin.

Pöydällä, jonka ääressä rouva istui, oli iso kirja, Lutherin
kirkkopostilla, saksankielinen. Rouva luki nyt siitä kappaleita
sieltä ja täältä, jotka soveltuivat heidän nykyiseen asemaansa ja
vahvistivat heitä vaaran lähetessä. Kirjan hän oli saanut isältään
lahjaksi ja se oli jo senkin vuoksi hänelle kallisarvoinen.

Hän oli taivaalliselta isältä anonut sielunvoimaa, mielentyyneyttä ja
sydämen uskallusta, miehelleen, lapsilleen ja itselleen, ja ilokseen
hän näki miehensä rauhalliset kasvot sisäisen valon kirkastamina,
kun hän nyt siinä seisoi akkunan luona ja katseli taivasta kohden
ikäänkuin tahtoen sanoa: -- Niin, Isä, se oli Sinun hyvä tahtosi.

Ja Gabriel, tuo sorea nuorukainen, hän oli ihan tyyni ja tyytyväisen
näköinen, vaikka sangen vakava. Hän oli tyytyväinen saadessaan
uhrata osan nuoruudestaan isänsä hyväksi. Hänen kasvoissaan ilmeni
päättäväisyys ja mielenlujuus. Hän oli äkkiä miehistynyt, varttunut
jäntevämmäksi, aivan kuin hän olisi ollut entistään pitempi ja
ryhdikkäämpi, täysi mies jo.

Äiti katseli häntä hyvillään.

Ingridkin, jolle vanhemmat nyt aamulla olivat ilmoittaneet pelkonsa,
jottei lapsiraukka, jos heidän pahat enteensä toteutuisivat, silloin
pahoin pelästyisi, oli levollinen samoinkuin vanhemmat ja velikin.
Hänenkin katseensa tunkeutui tuonne pilvien yläpuolelle, sielun
siivet kohosivat sinne, minne hän illalla sanoikin niiden lennon
kantavan... Ainoastaan kalpeus kaikkien kasvoilla ilmaisi mielen
jännitystä.

       *       *       *       *       *

Aika kului vitkaan, kello on seitsemän. Nyt kattaa Vappu suuruspöydän
ja hänen tätä tehdessään tahdomme esittää hänetkin. Hän on
valkotukkainen, punaposkinen, lyhyt ja jykevä tyllerö. Hän on
Hämeestä kotoisin, noin kaksikymmenvuotias herttainen tyttö.

Perhe kävi pöytään.

Ingrid luki tavanmukaisen rukouksen. Mutta ei kellekään heistä
tahtonut ruoka oikein maistua, vaikka he toistensa vuoksi melkein
pakottautuivat edes vähän syömään. Pian lopetettiinkin ateria ja
Ingrid luki taaskin kiitoksen.

Vappu korjasi Ingridin kanssa pöydän.

Päivä alkoi olla jo puolessa. Rouva istui ja luki itsekseen. Pastori
seisoi tielle päin antavan ikkunan luona.

-- Susanna, sanoi hän hämmentyneellä äänellä, -- tulehan tänne! Tämä
vavahti vähän, nousi nopeasti ja meni akkunan luo.

-- Näetkös?

Rouva näki... Ja sanaakaan lausumatta hän tarttui lujasti miehensä
käteen.

Kaukana tiellä näkyi tummanvihertävä ryhmä tomupilven verhoamana
nopeasti lähenevän ja kasvavan, ja ryhmän yläreunasta kilkahteli ja
välkähteli kuin loistavia säteitä olisi käynyt siitä ylös.

-- Ne tulevat! sanoi rouva hiljaa.

-- Niin, ne tulevat... Tiettyhän se, kirkonkylään... Mene nyt heti ja
vie tytöt ullakolle ja kätke heidät Jumalan nimessä niin kuin olemme
sopineet. Herra heitä varjelkoon!

Hän puristi lujasti vaimonsa kättä. Tämä ei saanut vastatuksi.

Gabriel juoksi äkkiä Ingridin luo, joka tuli sisään pirtistä, sulki
hänet syliinsä ja suuteli häntä ja Ingrid kiersi käsivartensa
veljensä kaulaan.

-- Ingrid, lapseni.

Ja pastorikin astui kiireesti tyttärensä luo.

Ingrid, joka nyt hetkessä käsitti aseman, heittäytyi isänsä syliin.

Isä suuteli häntä, hymyili lempeästi ja irroitti hänen kätensä
kaulaltaan.

-- Mene nyt kiireesti ullakolle äidin kanssa, äiti kätkee sinut ja
Vapun sinne.

-- Voi isä, salli minun olla luonasi, minä tahdon kuolla yhdessä
sinun, äidin ja veljen kanssa, nyyhkytti tyttö.

-- Ei lapsi! Nyt ei ole aikaa hukata. Ole tyyni, ei meitä nyt ketään
tapeta... Älä itke, Jumalan tähden, olethan sinä rohkea tyttö
niinkuin äitikin on ollut. Mene joutuin nyt, että äiti ehtii takaisin.

-- Ingrid, Ingrid! huusi äiti ullakonastimilta. Isä työnsi tyttärensä
ulos ovesta ja sulki sen. Nyt juoksi Ingrid kiireesti ylös. Kun hän
kerran oli päässyt erilleen isästään, ei hänellä enää ollut mitään
omaa tahtoa eikä muuta ajatusta kuin päästä kätkeytymään.

Ullakon päässä oli huone, jossa säilytettiin vaatteita.
Sänkyvaatteita, jotka olivat riippuneet nyt kesällä orsilla, oli
rouva illalla koonnut läjään peränurkkaan, pitovaatteita riippui
oven puolessa seinillä ja pesuvaatteita oli pärevasuissa sivuilla.
Lattialle oli puhtaille raadeille levitetty kukkia ja ruohoja sekä
kuminoita, joita he olivat edellisenä päivänä koonneet ja oven
luona oli pärekopassa heiniä, jotka kaikki ovestatulijaa vastaan
leyhäyttivät kesäistä tuoksua. Vähäinen akkuna perällä antoi niukasti
valoa, joten huone näytti puolihämärältä ulkoa auringonvalosta
tultaessa.

-- Vedä ylös patjoja seinältä, sanoi rouva Vapulle.

Vappu tarttui kiinni lujilla kourillaan ja pian oli siellä suuri
aukko, päin lattiaa.

-- Menkää nyt joutuin tuonne suullenne makaamaan, käski rouva.
Ingrid, joka seisoi valmiina odottamassa, syöksähti edellä ja joutui
keskikohdalla patjojen alle, rouvan kallistaessa vaatteet heidän
ylleen. Ingridin päälle tuli siten enemmän painoa, kun Vappu oli
pujahtanut syrjän alle, seinän puolelle. Rouva huomasi tämän nyt
vasta, mutta asiaa ei käynyt enää muuttaminen, sillä kavioiden töminä
kuului jo läheltä, kun vihollinen hyvää ravia ajaen läheni pappilaa.
Kuului myöskin muutama laukaus, ilmoittaen joidenkin heistä käyvän
sotaa kotimäelle piilopaikoistaan palanneita lampaita vastaan.

-- Varokaa, lapsiraukat, ettette tukehdu, varoitti rouva, -- minä
tulen pian takaisin teitä auttamaan. Ja olkaa Jumalan tähden hiljaa.

Hän asetti nopeasti ja taitavasti vaatteet heidän päälleen, peitti
tarkasti heinillä ja kokosi kiireesti kaikki ruohot, kukat ja kuminat
ja levitti ne viimeksi läjän päälle. Se oli nyt ison tuoksuvan
heinäkasan näköinen. Raidit hän sieppasi käsivarrelleen, pudisti
puhtaiksi ullakon sivulla ja heitti orrelle, jottei jäisi merkkiä
mistään. Oven huoneeseen hän jätti puoliavoimeksi.

Nyt hän huokasi syvään ja painoi kättään sydämelleen. Alhaalta kuului
jyskyviä askelia ja aseiden helinää. Rouva kiiruhti tikkaita alas.



3.


Kappalaistalon asuinrivissä ei ollut muita huoneita kuin sali,
pastorinkamari ja pirtti, jolla oli päädyssä eri sisäänkäytävä. Tästä
eteisestä kävivät astuimet ullakkoon ja tämän tien sulki lasku-ovi.
Vähäinen maitohuone oli eteisen toisessa sivussa. Pirtistä oli,
kuten sanottu, ovi saliin ja tätä vastapäätä oli toinen ovi, joka
johti toiseen eteiseen, mistä päästiin pastorin huoneena olevaan
porstuakamariin.

Rouva ennätti juuri juosta ovesta sisään kun joukko vieraita
sotamiehiä ryntäsi hänen jälkeensä pirttiin. Etummainen heistä
kouraisi lujasti häntä käsivarteen, kun hän aikoi salin ovesta astua
sisään sekä mongersi hänelle jotakin, mistä rouva ymmärsi ainoastaan
sanan "kapitan". Hän asettui oven eteen seisomaan, toisten sisälle
tulleiden raa'asti nauraessa.

He kävivät heti oikein kilvalla talon kupariastioita ja muita
kuljetettavaksi soveltuvia esineitä anastamaan sekä ruokavaroja
korjaamaan. He kantoivat kaikki varat maitohuoneesta ulos ja mitä
eivät jaksaneet syödä, sen he viskoivat ympäri. Mutta näistä asioista
ei rouva nyt vähääkään välittänyt, vaikka hän kyllä muulloin oli
tarkka ja järjestystä rakastava emäntä huoneessaan. Hänellä oli nyt
vakavampaa ajateltavaa.

-- Herra kapteeni! huusi hän saksankielellä, jota hän otaksui
venäläisen upseerin osaavan puhua, -- sallikaa minun päästä sisään.

Nyt kuului puhetta salista. Hän kuuli oudon, käskevän äänen jotain
puhuvan, kuuli sitten miehensäkin tyynen ja vakavan äänen, vaikka
rähinä hänen ympärillään esti sanoja selvästi erottamasta. Samassa
läheni joku kiirein askelin ja aukaisi oven.

Ovessa seisoi nuorenläntä upseeri, uteliaasti silmäillen häntä
kiireestä kantapäähän, jonka jälkeen tämä ärjäisi jotakin
sotamiehelle, joka heti siirtyi sivulle.

Rouva teki syvän mutta arvokkaan kumarruksen, uudistaen pyyntönsä
upseerille, joka jotenkin kohteliaasti vastaten antoi tietä hänelle,
sulkien sitten oven.

Upseeri, jäykännäköinen mies, käski rouvan nopeasti varustaa
pastorille ja pojalleen, joka pyysi saada isäänsä seurata, mitä
he välttämättä mukaansa tarvitsisivat, sen verran vain, että he
saattaisivat sen kuljettaa saman hevosen selässä, jolla heidän tuli
ratsastaa, sekä yhtä hyvin voisivat kantaa, kun kävellä oli pakko.

-- Muuta en tarvitse, sanoi pastori, -- kuin raamattuni. Se on pientä
kokoa, ja nyt se on hyvä, vaikka siitä ennen olen monesti ollut
pahoillani.

-- Mutta vaatteita...? kysyi rouva.

-- Onhan heillä vaatteet yllään, vastasi upseeri, -- kesällä ei
tarvitse paljoa, joku paita matkan varaksi, siinä on kyllä. Kun
sataa, saa miehenne vanhan päällysviitan minulta, niin hän näyttää
sotilaalta, lopetti hän lyhyesti naurahtaen.

Rouvan ottaessa esiin kaapista mainituita tavaroita juoksivat
kyynelhelmet pitkin hänen kalpeita poskiaan. Hän kääntyi upseerin
puoleen, joka käyskeli lattialla ja sanoi hänelle, värähdys äänessään:

-- Herra upseeri, teillä on kenties äiti, tai on hän jo muuttanut
autuaisten kotiin, on ehkä armas, joka tulee vaimoksenne, jos eihän
jo sitä olekin, heidän nimessään pyydän, hän astui puhuessaan
askeleen eteenpäin ja lankesi polvilleen, -- armahtakaa miestäni ja
sallikaa hänen jäädä kotiin, sillä Herra taivaassa tietää kuinka
syytön hän on kaikkeen kiihotukseen. Päinvastoin hän oli lakkaamatta
varoittanut ja neuvonut talonpoikia...

Hänen äänensä oli tukehtumaisillaan liikutuksesta.

-- Lopettakaa rouva, sanoi upseeri vakavasti, -- ja nouskaa ylös,
se on turhaa, sillä minä tottelen käskyä. Minulla on everstiltäni
selvä käsky vangita pappi täällä. Jos miehenne on syytön, sen parempi
hänelle.

Syvästi huoaten nousi rouva ylös.

Värisevin käsin hän sitoi pyyheliinaan käärön kummallekin matkaan
lähtevistä. Kaapissa ei ollut paljoakaan matkaanottamista, sillä
vaatteet oli silittämättä vintillä. Sitten hän istuutui.

Pastori pyysi nyt vuorostaan, että he saisivat ottaa turkkinsa
mukaan, jonka upseeri myönsikin. Hän lupasi toimittaa ne kuormastoon.

Siihen aikaan oli yleisenä luulona, että kaikki sotavangit viedään
Siperiaan, vaikka useat saivatkin jäädä jo Inkeriin. Senpä vuoksi
luonnollisesti jokainen vankeuteen menevä kammoksui Siperian talvea.
Tällä ei tietysti ole aikomus sanoa, että päällysvaatteet Inkerissä
olisivat tarpeettomia, vaan ainoastaan että juuri Siperia synnytti
pelkoa, ja jos ei olisi oletettu sitä matkan pääksi, niin luultavasti
nyt kesällä ei tässä hädässä olisi turkkeja muistettukaan.

       *       *       *       *       *

Ullakolta kuului nyt jyskyviä askeleita.

Rouva säikähti ja hänen sydämensä alkoi kovemmin pamppailla. Hän oli
vähällä huudahtaa ja hypähtää ylös.

-- Niin, sanoi upseeri, joka huomasi hänen hämmästyksensä,
sotamieheni vain katsovat mitä talossa on, ei se muuta mitään ole.

Pastori ja rouva eivät puhuneet mitään, vaan heidän sielunsa puhuivat
Jumalalle.

Vähän ajan kuluttua kuului iloista hälinää. Nyt tulivat sotamiehet
saaliineen meluten alas ullakolta.

Rouva katsahti taivasta kohti. Tulivatko ne nyt kaikki? kysyi hänen
sydämensä tuskainen ajatus. Sama kysymys kuvastui pastorinkin häneen
kääntyneissä kasvoissa. Heidän silmänsä yhtyivät. Yhä vaikeammaksi
kävi vaimon ahdistus, hän näki miehensä kalpeat kasvot, luki niiden
sävystä hänen sydämensä pohjalle salatun tuskan. Yhä synkemmäksi käy
miehen katse... Hän pyyhkii tuskanhikeä otsaltaan. Voi, pitäisikö
hänen, tuo epätieto sydämellään, jättää tämä kallis kotinsa?

Ja Gabriel, tuo vielä äsken niin reipas nuorukainen, hänenkin
otsallaan on synkät rypyt. Hän istuu pää kumarassa, kasvot
jäykistyneinä mielen jännityksestä.

Rouva ei voi sitä kestää, hän nousee ylös. Samalla hän muistaa
jotain. Hän käy päättävän näköiseksi ja lähenee upseeria, joka
piipustaan savuja vedellen silmillään seuraa savurenkaiden kulkua
ulos avoimesta akkunasta, jonka ääressä hän istuu.

-- Miehelläni olisi pari villapaitaa, sanoi rouva nöyrästi, --
saisinko panna ne hänelle mukaan.

-- No, pankaahan nyt nekin, vastasi upseeri huolettomasti.

-- Mutta ne ovat tuolla vintillä, rohkenenko väkenne vuoksi siellä
käydä?

-- Kyllä rohkenette. Äskeinen käskyni vaikuttaa vieläkin. Mutta
ovatko ne enää tallella, on toinen asia.

-- Kiitän nöyrimmästi!

Pastori sanoi myöskin haluavansa käydä työhuoneessaan jättämässä
sille hyvästit ja noutamassa raamattunsa.

Upseeri suostui siihenkin ja sanoi Gabrielin voivan seurata, jos hän
haluaa.

He menivät siis yhdessä.

Rouva oli heti luvan saatuaan kiiruhtanut ullakolle. Siellä hän
katseli ensiksi tarkasti ympärilleen, mutta missään ei näkynyt
ketään. Nyt hän meni vaatehuoneeseen ja kiiruhti heinäläjän luo. Se
oli ihan semmoisena kuin hän sen oli asettanutkin.

-- Jumalalle kiitos! huokasi hän. Vaatteet seiniltä olivat kaikki
poissa.

-- Mitä he minun ja Ingridin puvuillakin tekevät? ajatteli hän
hymyillen.

-- Tytöt, sanoi hän hiljaa, kumartuen alas, -- älkää pelätkö, minä se
olen.

-- Joko ne menivät? kysyi kuiskien Vappu.

-- Ei vielä.

-- Äiti...

-- Vaiti, lapsi kulta... minun täytyy mennä. Voitko maata siellä
vielä?

-- Voin... vähän aikaa... mutta...

-- Ss! Ja hän meni kiireesti ulos.

Alhaalta eteisestä kuului samassa askelten töminää, joka pelotti
hänet pois.

Paidat olivat todellakin tallella. Ne olivat savutorven varjossa
ja niitä suojeli vielä sitäpaitsi edessä oleva vartaallinen
kylpyvihtoja. Sieltä hän löysi kaksi paria harmaita sukkiakin
kummallekin matkaan lähtevälle.

Hän kiiruhti nyt alas ja samalla palasivat pastori ja Gabrielkin
saliin.

Rouvan tyyni katse sanoi pastorille heti, että tytöt olivat säilyneet
piilossaan. Hänenkin mielensä rauhoittui ja tyynesti, melkein
iloisesti haasteli hän vaimonsa kanssa.

-- Ei tämän nykyisen ajan vaivat ole sen kunnian vertaiset, joka
meille ilmoitetaan, sanoi hän.

Upseeri katsoi nyt kelloaan.

-- Kymmenen minuutin kuluttua olkaa valmiit.

Hän meni ulos käskyjä antamaan.

Oli siis tullut eron hetki. Aviopuolisot syleilivät kiihkeästi
toisiaan.

-- Oi miksi, miksi en saa sinua seurata?

-- Olet äiti, kuiskasi mies. -- Siunaukseni, terveiseni lapselle.
Rouva värisi ja oli kalpea kuin palttina, nyyhkytti vähän, mutta ei
kyyneltynyt.

-- Ethän tainnu, rakkainpani? Rohkaise mielesi, muista tyttöraukkoja.

-- Niin, niin, en minä tainnu... en...

Ja niin hänen huulensa värisivät, polvensa notkuivat, mutta vaikka
hänen joka jäsenensä vapisi, jännitti hän kaiken aikaa voimansa ja
kesti onnellisesti.

-- Hyvästi armaani! sanoi hän, eikä hän itkenytkään, vaan hymyili.
Hymyili värähtävin huulin ja katsoi noihin uskollisiin silmiin
viimeisen kerran, katsoi pienen iankaikkisuuden. Hän tahtoi puhua
vielä, mutta kurkkua kouristi niin kummasti.

Pastori ei saanut enää sanaakaan sanotuksi. Äänetönnä hän hyvästeli,
riistäytyi sitten irti ja syöksyi horjuvin askelin ulos. Maailma
musteni rouvan silmissä ja häntä melkein pyörrytti.

-- Siunaa minua, äiti! pyysi poika hänen vieressään.

-- Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua, sanoi äiti
voimakkaasti syleillen poikaansa. -- Herra kuule minua, anna äidin
siunauksen seurata tätä poikaa, jonka hän nyt antaa haltuusi, että
hän kaikkien puutteiden ja kärsimysten kestäessä aina saisi tuntea
sitä rauhaa ja onnea, minkä hyvä omatunto tuottaa!

-- Amen! sanoi Gabriel syvästi liikutettuna, riistäytyi äidin
syleilystä ja juoksi ulos.

-- Sano Ingridille hyvästini, huusi hän mennessään, -- ja terv...

Äiti hoiperteli akkunan luo lavitsalle.

Upseeri astui nyt kiirein askelin sisään, otti piippunsa salin
toiselta akkunalta, astui sitten rouvan luo, otti häntä kädestä,
puristi sitä ja sanoi:

-- Hyvästi! Rouva vastasi ja vieras mennä tömisti ulos niin että
kannukset helisivät.

Kohta sen jälkeen kuului ulkoa kavioiden töminää.

Rouva juoksi akkunaan ja ehti vaihtaa viimeisen silmäyksen miehensä
ja poikansa kanssa.

Pastori viittasi kädellään taivasta kohti ja nosti hattuaan. Rouva
nyökäytti päätään merkiksi, että oli käsittänyt.

Gabriel painoi kätensä sydämelleen ja heilautti lakkiaan.

Ja nyt se oli ohitse.

Rouva tunsi että tämä oli katkerin hetki hänen elämässään. Hän oli
saanut rakastetun isänsä hautaan, oli jäänyt turvattomaksi maailmaan,
mutta mitä se oli tähän verrattuna. Jos hän olisi seisonut miehensä
ja poikansa avoimen haudan partaalla, olisi se ollut onni tämän
rinnalla.

Mutta he menevät, etääntyvät eikä hän enää erota heitä, he
sekaantuvat sotamiesryhmään, joka taas kietoutuu tomupilveen. Jo
hajottaa tuuli tomunkin, ei näe silmä, ei kuule korva enää mitään...

Kädet kiinteästi ristittyinä ja pää niihin nojaten istuu hän ja
itkee, itkee niin että koko ruumis värisee.

Silloin hän muistaa äkkiä Ingridin. Hän säpsähtää, ponnahtaa ylös
kuin jousi ja tarttuu molemmin käsin ohimoihinsa.

-- Herra Jumala! Lapsiraukkahan menehtyy sinne!

Ja notkuvin polvin hän kiiruhtaa ylös ja vetää pois heiniä ja
vaatteita.

Tytöt ovat puolipyörryksissä, pelosta, kuumuudesta ja vaatteiden
painosta. Varsinkin Ingrid on melkein tainnuksissa. Äidin täytyy
häntä ensiksi auttaa jaloilleen, sillä hänen jäsenensä ovat vallan
puutuneet ja hervottomat. Hänen koko ruumiinsa värisee, hän on
hikinen ja kuitenkin kalpea. Vapun laita ei ole paljon paremmin.
Lähes kolme tuntia ovat he saaneet maata siinä liikkumatta.

-- Joko ne menivät? kysyy Vappu.

-- Missä isä on? lisää Ingrid.

-- Jo ne menivät, ja isältä terveiset, sekä samoin Gabrielilta.

-- Käydään nyt heti alas, lisäsi hän sitten. -- Sinun täytyy, Vappu,
viivyttelemättä juosta tuomaan ruuna.

-- Minne sitten nyt, rouvakulta?

-- Hämeenlinnaan.

-- Hämeenlinn...!

-- Niin, mutta älä nyt paljoa kysele, sillä meillä on kiire,
ymmärräthän, jotta pääsemme lähtemään ennenkuin viholliset taaskin
tulevat.

-- Tulevatko ne takaisin!

-- Luultavasti. Jospa eivät samat tulekaan, kun tietävät jo tyyten
ryöstäneensä, niin voi heitä kuitenkin tulla joku toinen joukko.

-- Niin. Valjastanko ruunan metsässä, jossa kärryt ovat piilossa?

-- Tietysti, lapsikulta. Ja juokse nyt, jos voit.

Vappu lähti harppailemaan metsää kohti.

-- Käymme nyt alas, lapseni, minä tuen sinua.

Hän talutti tyttöä, joka hoiperteli hänen sivullaan.

Hänellä itsellään tuskin oli voimaa kävellä. Ero oli niin lamauttanut
hänet.

Kun he tulivat alas, hämmästyi lapsi sitä tyhjyyttä, epäjärjestystä
ja likaa, joka valitsi tässä äsken niin siistissä ja hymyilevässä
kodissa.

Rouva etsi kipposen ja juoksi kaivolle, josta hän toi raikasta vettä
ja tarjosi Ingridille. Ingrid joi vähän ja heittäytyi lavitsalle.
Äiti istui hetken pöydän ääressä, päätään käteen nojaten.

Sitten hän nousi, meni lapsensa luo, istui hänen viereensä ja vaieten
sulki hänet syliinsä.

-- Mennään nyt katsomaan, ovatko viholliset jättäneet mitään, jota
voisimme ottaa mukaan, sanoi hän sitten. -- Täällä ei ole mitään,
vaatteet kaikki olivat vintillä. Mutta en minä niitä sure. Isän
kamarissa en ole vielä käynyt, mutta menkäämme sinnekin katsomaan.
Tule, meidän täytyy nyt toimia, puheli hän Ingridiä viihdytellen.

Kirjat ja paperit oli viskelty pitkin lattiaa ja osaksi revitty ja
tahrattu arvottomina.

-- Olkoot kirjat siinä, kukapa niitä nyt tarvitsisi. Mennään pois!
Mutta kyyneleet tulivat taas väkisinkin silmiin, kun hän lattialta
liasta löysi papinkaulukset, jotka hän äsken oli miehellensä
silittänyt.

-- Ne ovat toki liian hyvä lattialla ryvettymään, vaikkei niitä ikinä
enää tarvittaisikaan.

Hän noukki puhellessaan kaikki tarkasti lattialta ja istui väsyneenä
tuolille.

-- Menemme saliin, Ingrid, täällä on niin hirveän ikävää, sanoi hän.

Sali on sentään vielä entisellään, siellä ei näy juuri mitään merkkiä
hävityksestä. Mitään mukaan otettavaa siellä ei kuitenkaan ole, sillä
eihän huonekaluja voi pakomatkalle ottaa.

-- Minä katson, sanoi rouva, -- ovatko lusikat säilyneet.

Hän avasi kaapin oven, jossa avain vielä oli suulla sen jälkeen
kun hän itse oli sieltä paitoja ottanut. Hän veti laatikon ulos ja
katsahti sisään.

-- Poissa, sanoi hän huoahtaen, -- ne olivat isän perintöä. Ja hänen
nuuskarasiansakin, jonka hän aikoinaan oli saanut lahjaksi, on
myöskin poissa ja siitä onkin mieleni pahempi. No, tietysti, sillä
olihan se hopeaa.

Mutta nyt hän huomasi rakkaan postillansa pöydällä ja meni nopeasti
ottamaan sen.

-- Jumalan kiitos! huudahti hän. -- Jättivät kumminkin kirjani.
Ingrid, ota nyt heti tämä kirja huostaasi. Sinä tiedät kuinka
kallisarvoinen se on minulle, kun olen sen isältäni saanut, ja
varsinkin nyt, kun se on ainoa, mitä minulla on häneltä, mutta tänään
annan sen nyt sinulle.

-- Mutta äiti, miksi et pidä sitä itse elämäsi loppuun asti, kun se
on isäsi antama lahja, vieläpä ainoa muisto hänen jälkeensä!

-- Että minä annan sen sinulle, tapahtuukin juuri lahjan arvon
takia, sillä sinä olet vielä kalliimpi! Ota sentähden nyt rakkauteni
osoitteeksi omaksesi tämä kirja.

-- Kiitos, rakas äiti!

Tyttö otti saksalaisen Lutherin postillan syliinsä ja käänteli
sen lehtiä hajamielisenä. He istuivat taaskin pöydän ääressä.
Riippakoivujen oksat kirjailivat nytkin auringonvaloista lattiaa,
mutta he eivät sitä huomanneet, eikä lintujen laulukaan heitä nyt
viehättänyt.

Äiti kertoi hänelle nyt tarkasti kaikki tapahtumat siltä ajalta,
jonka tytöt olivat olleet ullakolla.

Oli ikäänkuin olisi hän itsekin tuntenut vähän viihdytystä puhuessaan
ja siten juuri kuin eläessään uudestaan kaikki.

Ingrid, joka istui äidin vieressä ja nojasi päätään hänen olkaansa,
otti äidin lopetettua hänen kätensä ja hyväili sitä.

-- Käymme nyt aittaan, sanoi viimein äiti, -- ehkäpä Vappukin jo
pian tulee. Ota kirja mukaasi. Täällä ei ole mitään muuta ottamista.
Ei pyyheliinaa koko talossa, ei nenäliinaa muualla kuin taskussa.
Sänkyvaatteetkin he kantoivat kaikki kuormavankkureilleen. Ullakolla
niitä tosin vähän olisi, mutta niitä ei voi kuljettaa, niistä olisi
pakomatkalla ainoastaan haittaa. Olkoot siellä heinien alla, ehkäpä
säilyvät, jos koskaan tätä kotoa enää näemme. Kyläläisiltämme ne
kyllä saavat rauhan. Ruokaa ainoastaan otamme mukaan, jos vielä
jotain löydämme.

-- Mutta mihinkä lehmät joutuvat?

-- Lapsikulta, vihollinen ne pian korjaa. Aitan ovi oli auki; he
menivät sisään. Rouva katseli ympärilleen hinkaloihin ja huokasi
syvään.

-- Ei kunnollista leivänpalaa talossa! sanoi hän melkein itku
kurkussa. -- Poissa palvatut lihatkin orrelta, niin tarkoin, ettei
vahingossakaan ole mitään jäänyt.

Samassa hän huomasi ison ruukun nurkassa. Siinä oli ruisjauhoja,
jotka hän säkkejä pestäessä oli siihen tyhjentänyt. Siinä kaikki mitä
oli jätetty. Se oli kai huomaamatta jäänyt oven taakse.

-- Ingrid, sanoi äiti, -- minä olen tuon ruukun tuonut Inkeristä.
Se on ainoa perintöni äitini jälkeen. Hän oli ollut aivan köyhä
maalaistyttö. Eikä ole niinkään ihme, että he juuri sen jättivät.
Minä näen siinä ikäänkuin merkin Herralta, että sen pitää säilymän.

Hän polvistui ruukun viereen ja laski kätensä sen päälle ristiin
sekä rukoili, että Herra antaisi siunauksensa seurata tätä astiaa,
joka sisältöineen oli ainoa maallinen tavara, joka hänellä oli
tyttärelleen antaa.

Vahvistuneena nousi rouva sitten ylös.

Rouva ei tämän syvän murheen hetkenä muistanut ruunaa ja kärryjä,
jotka hänelle kuitenkin vielä oli jäänyt. Olikohan se enne?



4.


Nyt kuului kärryjen kolinaa. Vappu siellä ajoi jo aika vauhtia pihaan.

-- Rouva hoi! huusi hän kalpeana, -- viholliset tulevat, ne ovat jo
aivan lähellä, ne melkein juoksevat.

-- Uusi joukko venäläisiä näkyi lähenevän kiireesti tiellä.

-- Ingrid lapseni juokse, kärryille, sanoi hätäisesti rouva, syleili
kiireesti tytärtään ja työnsi hänet ulos ovesta.

-- Joutuin, joutuin! huusi hän.

Itse hän nosti raskaan ruukun kärryjen takapuolelle. Ingrid istui
Vapun rinnalla etupuolella.

-- Onko sinulla kirja, Ingrid?

-- On, äiti!

-- Onko ruoska, Vappu?

-- On, on!

-- Herran haltuun siis! Lyö hevosta, Vappu, ja anna mennä niin paljon
kuin pääsee!

-- Äiti, äiti, tule sinäkin... älä jää... Ingrid ojensi käsiään ja
alkoi itkeä.

-- Älä minusta... minä painan paljon, ruuna ei jaksa kolmea
kuljettaa... ei minun hätää...! Lyö, lyö! huusi hän Vapulle -- älä
pidätä, jos mitä hyvänsä näet tapahtuvan! Katso Ingridiä että hän
pysyy rattailla. Jumalan haltuun!

Hän nyökkäsi päätään ja hymyili itkunsekaista hymyä.

Vappu löi hevostaan minkä jaksoi, ja ruuna, joka jo astuskeli
eteenpäin, oli heti täydessä laukassa.

Mutta sotilaat olivat myöskin samalla aitan edessä. Rouva hypähti
heti aitan portaille ja sieppasi avaimen lukosta käteensä.

Ingrid istuu kuin kivettynyt taakseen kääntyneenä ja katsoo
kauhistuen miten äidin kävisi. Vähäisen toivon kipinän viritti hänen
sydämeensä äidin varma sana: -- ei minun hätää. Mutta kauan ei hänen
tarvinnut olla epätietoinen.

Sotamiehiä oli noin kymmenkunta. Muuan heistä, joka näkyi olevan
joukon johtaja, huusi ja viittoi poistuville tytöille, tömisteli
jalkojaan ja pudisti tikariaan. Kuusi tai seitsemän miestä lähti heti
juoksemaan pakenijain perään.

Mutta Ingrid ei huomaa heitä, hän katsoo vain äitiä. Hän näkee kuinka
johtaja lähestyy äitiä pudistaa tikaria hänen edessään, osoittaen
pakolaisia kohti. Mutta äiti seisoo tyynenä. Mitä, rohkeneeko hän
laskea käsivartensa äidin vyötäisille? Ei, äiti nostaa äkkiä ylös
kätensä, jossa hänellä on tuo iso avain. Mies tekee peräytyvän
liikkeen, mutta iskee samassa tikarinsa äidin rintaan ja vetää sen
verisenä ulos.

Äiti kaatuu portaalle. Ingrid näkee hänen kullanruskeat kiharansa
maassa...

-- Oi Jeesus auta!... Vappu... pidätä... äiti kuolee... änkytti
kalmankalpeana Ingrid, hypähtäen ja tarttuen kiinni ohjaksiin, sekä
valmistautuen hyppäämään alas rattailta.

-- Jumalan tähden, Ingrid, heitä irti ohjista! Ja istu rauhassa.
Vappu tarttui lujasti Ingridin käsivarteen ja painoi hänet istumaan.

Hän katsoi taakseen ja näki rouvan makaavan siellä verissään ja
liikkumattomana, mutta hän näki myöskin parin venäläisen olevan
saavuttamaisillaan heidät. Hän koetti sentähden ajaa minkä saattoi,
niinkuin rouva oli käskenytkin, vaikka mitä hyvänsä tapahtuisi. --
Kai hän sen arvasi edeltä... rouvakulta, ajattelee Vappu.

Mutta ruunan kulku ei sen paremmin edisty, vaikka Vappu huutaa,
nykii ja lyö. Se juoksee vain tasaista kulkuaan eteenpäin, torjuen
hännällään lyöntejä. Laukasta se on jo kyliänsä saanut.

-- Venäläiset perässä huutavat ja nauravat. Vihdoin eräs etäämpänä
olevista pysähtyi, tähtäsi ja laukaisi, mutta luoti vingahti ylitse.
Toinen seurasi esimerkkiä, mutta ampui vuorostaan sivuitse.

Vappu laskeutui nyt kärryjen pohjalle pitkäkseen ja veti Ingridin
kanssaan.

Kolmas luoti kävi kärryjen takalautaan. Sille se ei tehnyt mitään
vahinkoa, ruukku vain täräyksestä vähän vioittui kuten jälkeenpäin
huomattiin. Nyt ei ruunakaan enää tarvinnut lyömistä, se laukkasi
lentämällä eteenpäin, saatuaan vihdoinkin päähänsä, että tässä oli
todella kiire tarpeen. Kolme, neljä laukausta ampuivat takaa-ajajat
vielä heidän ylitseen ja sivuitseen, mutta jäivät kiukkkuisesti
ärjyen jälkeen.

Vaikka Ingridin mieli oli niin surun ja kauhun vallassa, hän huomasi,
miten läheltä jokainen luoti kulki.

Nyt, kun ei enää kuulunut laukauksia, kohotti hän päätään. Venäläiset
ovat jo jääneet kauaksi ja palaavat takaisin. Mutta äitiään ei Ingrid
enää näe, tie on tehnyt käänteen ja varjostaa häneltä verissään
makaavan äidin. Kodin katto vain näkyy enää, sekin jo peittyy metsän
suojaan.

-- Vappu, sanoo hän vähän ajan päästä, -- Vappu, mikä tuo sakea savu
on, se rupesi nyt juuri näkymään?

-- No vai, ne ovat pistäneet tuleen kotisi, se on varma. Kiitä nyt
Jumalaa, että olet päässyt pois sieltä.

-- Katso, liekki, huudahti Ingrid. Vappu kääntyi taaskin katsomaan.

Korkealle nousee lieska, se loistaa ja hehkuu syösten ilmaan
tuhansittain kipinöitä. Nyt nousee toisestakin paikasta tulikokko
harjalle, lietsoo siivillään ja ojentautuu edellistä kohden, molemmat
lähenevät toisiaan kuin taisteluun ryntäisivät ja yhdistyvät yhdeksi
suureksi tulipatsaaksi. Kuiva honkainen huone antaa hyvää ravintoa
nälkäisille liekeille. Kohina, ryske ja rätinä kuuluu sieltä ja sakea
savu nousee pilviä kohden. Ja Ingrid katselee hyytynein kasvoin
kuinka hänen lapsuudenkotinsa palaa.

Mutta ruuna kiidättää heitä yhä kauemmas kamalalta näkymöltä.

Tuli sammuu viimein itsestään, syötyään kaiken sille kelpaavan.
Tytöt eivät näe enää savuakaan, he ovat jo siksi kaukana. Ilta on
lauhkea ja tyyni, aivankuin ilmattaret hiljaa tuudittaisivat luontoa
nukkumaan. Muuan yksinäinen yölintu vain visertää.

       *       *       *       *       *

Nähtyään, ettei siellä enää ollut mitään ottamista, venäläiset
sytyttivät kappalaistalon palamaan ja lähtivät pois.

Tulipalo houkutteli vihdoin ihmisiä metsästä kylään katsomaan. Tuli
oli jo perinjuurin tuhonnut asuinhuonerivin heidän tullessaan, mutta
navetan puoli vielä paloi. Aittarivi, johon kuului kaksi aittaa,
toinen jyviä ja toinen kaloja, lihoja ym. varten, seisoi etäämpänä
toisella puolen tietä ja tuulen yläpuolella se oli jäänyt syttymättä.
Näytti siltä, että ainoastaan asuinhuoneet oli sytytetty, koska ne
olivat ensin ehtineet palaa loppuun.

Lähelle tultuaan näkivät he rouvan makaavan hengetönnä ja verissään
portaalla, joka yhdisti aitat. Tyyni rauha kuvastui hänen kuolemaan
jäykistyneillä kasvoillaan, valjenneet huulet olivat puoliavoinna
kuin hyvästiä sanoen. Kaikesta päättäen oli kuolema hänet äkisti
kohdannut, sillä tikarin isku oli käynyt sydämeen ja ruumis oli jo
illan viileydestä jäähtynyt.

Miehet nostivat ruumiin aittaan ja yksimielisesti päätettiin
toimittaa ruumis kunnialla hautaan. Sunnuntaina sitten, kun oli saatu
tieto, että venäläiset olivat jo muualle siirtyneet, seurasi kellojen
soidessa suuri surusaattoa yksinkertaista ruumiskirstua, joka kätki
rouva Oreliuksen maahan kuuluvan osan Rantasalmen kalmistoon.



5.


Isä, isä, herää nyt toki. Herrajesta, ketä nyt tulee? Ne ajoivat
pihaan niin kovaa vauhtia että minä ihan pelästyin. Ne ovat
varmaankin ryssiä.

-- Hä, ryssiäkö? Missä? kysyi isäntä, joka juuri heräsi.

-- Pihassa kai, kun juuri tulivat ajaen.

-- Onko niitä montakin hevosta?

-- En minä tiedä, montako niitä on, en minä rohkene mennä akkunaan,
nouse itse katsomaan.

Isäntä kömpi kiireesti ylös ja läheni varovasti akkunapieltä ja
tähysti siitä ulos. Tallin edessä hän näki hevosen rattaineen. Kaksi
tyttöä asteli sieltä poikki pihan tupaa kohden.

-- Eipä nuo juuri ryssiltä näytä. Eiköhän tuo ole Rantasalmen
pastorin ruuna, jonka se osti Seppäläiseltä tässä takavuosina?
Kelpo hevonen, puhelee isäntä. -- Mitä letukoita ne ovat, jotka
sillä ajavat, kun niin märäksi on elukka ajettu? Tarvitsisivat
tuollaiset... Täytyy mennä hevosparkaa korjaamaan. Mitähän se
pastorikin ajattelee, kun tuommoisille hevosensa antaa?

Isäntä vetää puhuessaan hätäpikaa hurstikaatiot jalkaansa. Samalla
koputetaan ovelle. Hän aukaisee oven ja tytöt astuvat sisään. Heidän
arkaan tervehdykseensä vastaa hän ärähtävällä äänellä ja kysyy:

-- Mistä kaukaa te olette ja mihinkä matkustatte?

-- Rantasalmelta, vastaa Vappu, ja lisää vähän viivähtäen, -- ja
menemme Hämeenlinnaan.

-- No ketä sieltä? Ja kenenkä hyvän ihmisen on tuo hevonen?

-- Olemme Vähästä-pappilasta, vastaa Vappu alakuloisesti. -- Tämä
toverini on papin tytär. Ja olen minäkin sieltä, piika.

-- Mutta mikähän "ryssänkyyti" teillä on, kun noin rahkaan olette
ruunan ajaneet? Eihän Hämeenlinna mikään jänis ole.

-- "Ryssänkyyti" meillä kylläkin on, kun henkemme edestä olemme
paenneet, vastaa Vappu rohkeammin.

Ja hän kertoo nyt juurta jaksain kaikki tapahtumat ja kuinka rouva
käski ajaa.

Isäntä, keski-ikäinen mies, istuu matalalla jakkaralla, kyynärpäät
polviin tuettuina, kädet leuan alla, ja kuuntelee suurin silmin Vapun
kertomusta. Sitten hän huoaten nousee, ottaa lakkinsa vartaan päästä
ja sanaakaan sanomatta menee ulos hevosta hoitamaan.

Emäntä nousi Vapun kertoessa istumaan ja heitti hänen lopetettuaan
nopeasti hameen ylleen, yhä voivotellen kuulemiaan.

-- Voi lapsiraukka, puheli hän Ingridille, -- voi toki, kun olet noin
alaikäisenä kadottanut vanhempasi... joutunut mieron tielle, raukka...
voi nyt...

Ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.

Ingrid istui ja itki hiljaa.

Emäntä ei tiennyt mitä tarjoaisi pakolaisille. Viimein hän teki
pehmeästä rieskasta ja nuoresta voista kelpo voileivän kummallekin.
Ingrid otti voileivän ja kiitti, mutta tuskinpa maistoikaan, vaan
laski sen viereensä rahille. Mutta Vappu söi mieluisasti, sillä
melkein koko päivän oli hän saanut olla syömättä, ja kukko lauloi jo
ensimmäisiä virsiään.

Sitten lämmitti emäntä maitoa ja tarjosi sitä puhtaassa puukipossa.

-- Etpä suinkaan, lapsiraukka, saakaan leipää alas, mutta juo maitoa,
Jumalan lahjaa, juo lämmintä maitoa edes, juo nyt toki mun mielikseni.

Ingrid maistoi vähän emännän mieliksi.

-- Juo lisää, kun jaksat, laske kippo viereesi... Minä käyn tekemässä
vuoteen teille, kyllä maar olette väsyneet...

Hän meni vierastupaan vuodetta valmistamaan ja väsyneinä laskeutuivat
tytöt vuoteelle.

       *       *       *       *       *

Aamu oli jo ehtinyt pitkälle, kun Ingrid heräsi. Uni oli
valloittanut hänen ärtyneet hermonsa ja valtoihinsa saatuaan
pitänyt häntä perusteellisesti vankinaan. Hän heräsikin senvuoksi
ainakin ruumiillisesti virkeämpänä, vaikkakin mieli vaipui syvään
toivottomuuteen heti kun eiliset tapaukset muistuivat.

Vappu ja emäntä olivat vuorotellen käyneet häntä katsomassa ja Vappu
olisi jo herättänytkin hänet, mutta emäntä ei sallinut, vaan sanoi:

-- Anna tyttöraukan nukkua, kyllä hän ehtii suruun itsekin herätä, ja
saapihan ruunakin levätä ja syödä.

Ingridin itkiessä vuoteellaan pisti emäntä taas päänsä ovesta sisään
ja sanoi:

-- Herrajesta, lapsikulta, kun makaat täällä yksin ja itket. Heitä
nyt yllesi vaatteet ja käy tuonne pirttiin, missä on muitakin. Eihän
se itkusta parane, vaikkei tuota itkuakaan ihmettele.

-- Kiitos, kyllä minä tulen, vastasi Ingrid hiljaa.

Nyt muisti Ingrid, kuinka isä oli sanonut tuona viime iltana, josta
oli vasta kaksi yötä ja yksi päivä kulunut: -- Niin Ingrid-lapseni,
älä koskaan unohda, että sinulla rukouksessa on vapaa pääsy Jumalan
armoistuimen eteen. Se on suuri aarre murheen aikana. Ja nyt oli
murhe näin pian tullut ja näin raskas... Oi, kunpa hän nyt osaisi
rukoilla. Hän tahtoisi nyt niin mielellään rukoilla, vaikkapa vain
ollakseen kuuliainen isän neuvolle. Mutta hänellä on nyt tuskin
mitään käsitystä Jumalan laupeudesta, sillä hän näkee vain hänen
vihansa. Hän koettaa kuitenkin rukoilla ja rukoillessa tyyntyy
vähitellen hänen mielensä ja hän tuntee voivansa tyytyä siihen mitä
taivaallinen isä tekee. Olihan isäkin tyytynyt siihen ja samoin
äiti...

Hän nousee, pukee ylleen ja menee ulos. Kesäinen aamupäivä on
säteilevän ihana. Sadekuuro on virkistänyt maan, kedot ja puut ovat
entistä vihannammat. Tuhatääninen lintujen kuoro nousee pilviä
kohti, jotka hienoina ja utuisina kuin hengetärten helmat liitelevät
taivaalla. Ja aurinko, päivän kultainen kuningas, katselee hymyilevän
leppeänä pieniä äskensyntyneitä lempilapsiaan, kukkia, jotka häntä
tuoksullaan tervehtien vienossa tuulessa keinuvat, värikkäitten
perhosten kisatovereina heitä ihaillessa.

Ingrid seisoo pihalla ja hengittää syvään raikasta ilmaa. Hän on
tyynen näköinen, vaikka kohtalon kolhut ovatkin painaneet leimansa
hänen lapsekkaisiin kasvoihinsa.

-- Käy nyt sisään, lapsi, huutelee emäntä tuvan ovelta. -- Väki
on kaikki niityllä, täällä olemme vain minä ja Vappu, lisäsi hän,
luullen ettei Ingrid tahtoisi tulla outojen ihmisten joukkoon. Emäntä
tarjosi aamiaista ja Ingrid söi vähän.

-- Lapsiraukka, sanoi emäntä, -- ethän tuolla syömisellä jaksa
rattailla istua. Panenpa tuosta vähän lihaa ja leipää mukaasi.

-- Ota vain, eihän sitä tiedä mitä matkassa tarvitaan sanoi hän, kun
Ingrid kieltäytyi ottamasta, vakuuttaen, ettei hän saa tänään mitään
syödyksi. -- Koska Jumala on seutumme vielä vihollisilta varjellut,
niin mielellämmehän me autamme hätään joutuneita.

Vappu, joka Ingridin syödessä oli valjastamassa ruunaa, tuli nyt
sisään. Sydämellisesti kiitellen jättivät tytöt hyväntahtoisen
emännän ja matkasivat edelleen.

Toisen yön he viettivät köyhässä mökissä. Kuusi lasta oli mökin paras
tavara. Oli heillä sentään lehmäkin. Vappu keitti ruukussa olevista
jauhoista puuroa koko väelle. Mökin emäntä lypsi lehmästä ja siitä
saatiin kastiketta. Mies oli heti vienyt hevosen pieneen aitaukseen.

Kun illallinen oli syöty, vei emäntä tytöt pieneen latoon, missä
oli vähän heiniä, jotka tarjosivat raikastuoksuisen ja pöyheän
vuoteen. Sitä ennen he kuitenkin korjasivat vioittuneen ruukun.
Vapun ottaessa siitä keittojauhoja huomasi Ingrid vian. Rikkoutunut
kylki käännettiin pois takalaudasta ja jauhoista tehtiin vahva
taikinakäärö, joka venytettiin rikkoutuman päälle ja lujasti siihen
painettiin, jottei ruukku hajoaisi.

Yön levollisesti nukuttuansa kiiruhtivat he taas matkaan.

       *       *       *       *       *

Kolmannen päivän illalla oli Päijänteen vesistö heidän vastassaan.
Maata myöten Lahden kautta olisi tullut kovin suuri mutka ja
sitäpaitsi tiedettiin sielläpäin nykyään liikkuvan vihollisia. Näin
ollen ei matkustajillamme ollut muuta neuvoa kuin sanoa hyvästit
ruunalle ja turvautua veneeseen.

Sen talon isäntä, missä he olivat yötä, lupasi pitää ruunan siksi kun
sitä joskus tullaan etsimään. -- Eikä se ole monivuotinen enää, hän
sanoi, -- se on jo parhaat päivänsä nähnyt, vaikka se onkin lihava,
kun on hyvässä hoidossa ollut.

Isäntä ei tahtonut mielellään antaa venettä, -- sillä jos viholliset
tulevat, eikä niiden sanota enää kaukana olevankaan, on vene paras
hevonen ja Päijänne turvallisin maantie meillä, sanoi hän. Mutta
pakolaisten suuren pulan vuoksi antoi hän kuitenkin heille vanhan
veneen.

-- Mitäpä sillä väliä vaikka se huonompikin on, kun se vain tämän
kerran kestää, ettehän sitä enää toiste tarvitse. Toisella veneellä
poika lähti myllyyn tästä. Se kun olisi kotona, niin saisi tulla
soutamaan teidät ylitse. Eikä ole hyvä teidän odotellakaan siksi kun
se ehtii takaisin sieltä, paras on kun menette päästessänne, nyt on
järvikin tyyni. Kolmaskin vene meillä kyllä on, mutta sitä en anna
kellekään, en papillekaan. Se on tuolla pensaikossa piilossa omaksi
varaksi, jos milloin niitä kutsumattomia vieraita tulee, yöllä tai
päivällä.

Emäntä tarjoutui vaihtamaan tyttöjen ison ruukun pussiin.

-- Sehän on kovin raskas, sanoi hän, -- kun venekin on huono. Ja
onhan siinä vikakin, mutta minä annan siitä sentään uuden pussin.

Mutta Ingrid sanoi heti jyrkästi, ettei hän ikänä siitä luovu. Ja
niin täytyi ruukun seurata mukana.

       *       *       *       *       *

Vappu istuu ja soutaa hiessäpäin ja Ingrid ajaa venheestä vettä
vanhalla pytyllä. Mutta siitä huolimatta näyttää se yhä lisääntyvän.
Molemmat ponnistavat voimiaan minkä jaksavat.

He ovat nyt Päijänteen selällä, mutta heillä ei ole aikaa ihailla,
kuinka pilvet ikäänkuin uiskentelevat peilityynessä järvessä, joka
toisen taivaankannen muotoisena hyllyy heidän allaan. Vene on
kuitenkin perin hidaskulkuinen vesilastissaan. Vappu tekee kaiken
voitavansa, airot eivät kestä kovempaa ponnistusta ja vene painaa
kuin olisi kivillä täytetty. Ingridin voimat rupeavat uupumaan, sillä
satoja pytyllisiä on hän jo ajanut veneestä järveen, mutta järvi on
antanut ne korkoineen takaisin. Mutta vihdoin loppuu matka, vielä
muuan ponteva tempaus airoilla, vielä muuan pytyntäys ulos, niin ovat
he rannalla ja astuvat kiireesti maalle.

-- Noh, Jumalan kiitos, että kumminkin vielä pääsimme maalle, sanoo
Vappu, pyyhkien hikeä kasvoiltaan ja kaulaltaan, -- melkein minä
luulin viimeisen päiväni tulleeksi.

Hän puhalteli käsiinsä, joissa suuret rakot kellottivat.

-- Ruukku... änkytti Ingrid, tarttuen veneeseen. Nopeasti nosti
Vappu ruukun maalle, ennenkuin vene upposi. Ingrid vapisi ja
hoiperteli väsymyksestä.

Noin kahdeksan peninkulmaa oli heillä vielä kuljettavana
Hämeenlinnaan. Kun oli kiire työnaika, ei sattunut ketään
kaupungissakaan kulkemaan ja kun matka oli pitkä sekä tiet silloin
vielä huonot, niin ei sitä pienten asian tähden lähdetty ajamaan.
Heidän oli siis turvauduttava jalkoihinsa, mutta siinäkin teki aluksi
ruukku tenän.

-- Lapsikulta, koetti sen vuoksi Vappu houkutella, vaihda nyt toki
pussiin tuo ruukku, kun se on niin iso ja raskas. Kyllähän minä
ymmärrän, että sinä tahtoisit sen pitää, kun se on ainoa muisto
kotoasi, mutta se on niin hankala kuljettaa ja vaikeuttaa meidän
kulkuamme.

-- Ei Vappu, vastasi Ingrid hiljaa, mutta päättävästi, -- en ikänä
sitä kenellekään anna, se seuraa minua niin kauan kuin elän, minä
siirtelen sitä eteenpäin vaikka askel askeleelta, jos en muuten saa
sitä kulkemaan.

-- Mutta annoithan sinä ruunankin vaihtaa, etkä mitään puhunut.
Tottahan ruuna oli suurempiarvoinen kuin viallinen ruukku, sillä kun
oli kärrytkin perässä. Ja onhan sulia kirjakin vielä muistoksi.

-- Se oli ruuna se, mitä minä ruunasta ja kärryistä! Mutta ruukku,
jossa on äitini viimeiset jauhot ja jonka ääressä hän on viimeisen
kerran lapsensa puolesta polvistunut! Senkö minä nyt jättäisin! Ei
Vappu!

Ja Ingrid purskahti itkuun.

-- No herrajestas, enhän minä sitä väkisin vaadi. Älä itke,
Inkeri-kulta, viedään ruukku muassamme, kun se sinulle kerta on niin
rakas. Herkeä nyt itkemästä, ehkä me sen saamme kulkemaan. Minä vain
vihollisten pelosta epäilin...

Nyt ei ruukun vaihtamisesta enää puhuttu, vaan tuumittiin miten se
parhaiten saataisiin mukana kulkemaan. Vappu väänsi ruukun ympärille,
vähän pohjasta ylöspäin, lujan vitsan ja kiinnitti siihen vitsoista
korvat. Sitten kantoivat he sitä korennolla. Aina väliin lepäsivät ja
taas kulkivat eteenpäin.

Iltapäivällä he tulivat muutaman mökin luo ja näkivät lasten tuvan
edessä työntelevän käsikärryjä.

-- Katsohan, Vappu, kärryt! huudahti Ingrid.

-- Niin, jos he antavat niitä.

He menivät niitä lähempää katsomaan.

-- Kyllä ne ovat jotenkin huonot, arveli Vappu.

-- Siksipä minä toivon ne saavanikin. Käydään sisään kuulemaan. Ja he
saivat vaihdetuksi kärryt keittovakalliseen jauhoja. Nyt irroitettiin
vitsat ruukusta ja se laskettiin kärryille kumolleen, siinä kun oli
enää vain vähän jauhoja. Ja siitä lähtien kävi matka nopeammin.

Noin puolitaipaleessa Hämeenlinnaan poikkesivat he illan tullen
erääseen tien varressa olevaan taloon, missä hiljattain oli ollut
tyttären häät. Iloinen ja puhelias emäntä oli yksinään tuvassa
illallisen toimessa. Pihan ulkopuolella kydöksen ääressä lypsi piika
lehmiä, jotka märehtien nauttivat savusta.

-- Miehet vielä korjaavat heiniä latoon, sanoi emäntä, -- mutta
kaiketi ne tulevat siksi kun puurokin kypsyy.

Emäntä rupesi sitten pyytelemään Vappua palvelukseen. Mutta Vappu
esteli.

-- Miksi et rupea? Tottahan palvelukseen vastakin menet?

-- Kaiketi minä menen, mikäpäs siinä muu neuvoksi! Mutta kukaties
Hämeenlinnassakin saan paikan. Enkä tahtoisi tuota Inkeri-rukkaa
heittää yksinään menemään.

-- Missä sinä kaupungissa näin keskellä vuotta kunnollisen paikan
saat? Kai niitä jokunen on piikansa poiskin ajanut, mutta luuletkos
sellaisia emäntiä niin hyviksi? Etkä kehtaa vielä syksyllä niin
lyhyeltä palvelusajalta muuttaa, ja saat silloin palvella pahaa
emäntää kokonaisen vuoden lisäksi.

-- Tottahan se on mitä sanotte. Mutta ehkäpä siellä saan muuten työtä
ja otan pestin syksyksi.

-- Työnhakijoita on paljon nykyaikana, niitä kun kokoontuu
pakolaisiakin sinne, ja antajia on vähän. Tuhmasti teet, jollet jää.
Meidän ei ole tarvinnut kahta piikaa pitää, kun Saara Liisa on ollut
kotona, mutta nyt täytyy ottaa toinen, kun se naitiin tästä. Isä
olikin nyrpeä, kun juuri työn ajaksi lähti, mutta vävymies tarvitsi
hänkin emännän taloon ja minä sanoin: anna mennä miehelle niin kauan
kuin kelpaa, harvoin semmoinen kauppa toiste onkaan tarjolla, kaipa
me saamme piian jostakin. Ja nyt tulit sinä juuri kuin kutsuttuna.
Jää vain, et kadu suinkaan, meillä ovat aina piiat pysyneet siksi kun
ovat naimisiin päässeet. Maija-Kaisakin tuolla on jo neljättä vuotta,
ja silläkin on jo sulhanen. Ja ehkäpä sinäkin täällä miehen saisit.

-- Onhan se niinkin, myönteli Vappu hymyillen, -- mutta, lisäsi hän
vakavammin, -- ei minun auta jääminen. Jos ei tuota tyttöä olisi...
mutta... Kyllä me vain menemme.

-- Ei, Vappu, sanoi Ingrid, joka vaiti istuen oli kuunnellut tätä
keskustelua, -- ei sinun minun vuokseni tarvitse Hämeenlinnaan tulla,
jos et sinä sinne halua. Minä kyllä löydän kaupungin yksinkin.

-- Haluako? Eipä ei, mutta...

-- Se on oikein, sanoi emäntä Ingridille, -- miksei nyt noin iso
tyttö kaupunkia itse löytäisi?

-- Ei, ei, huudahti Vappu, -- en minä Inkeriä yksin laske.

-- Olisitkos muuten mielelläsi täällä? kysyi Ingrid.

-- Olisinpa kyllä, mutta... mutta, en jätä sinua. Ei puhuta siitä
nyt enää.

Ingrid ei puhunutkaan enää mitään, hän ainoastaan laski käsivartensa
Vapun vyötäisille, jonka vieressä hän rahilla istui, ja nojasi hiljaa
häneen.



6.


Päivän koittaessa heräsi Ingrid. Hän nousi, puki ylleen, hiipi ulos
ja meni asuintupaan.

Emäntä heräsi heti oven narahduksesta.

-- Kuinka sinä näin varhain olet noussut? kysyi hän hiljaa.

-- Aion lähteä matkaan, kuiskasi Ingrid, -- ennenkuin Vappu herää,
koska hän kerta mielellään jää teille.

-- No voi, älä nyt kumminkaan näin varhain...

-- Ei, nyt minä lähden, muuten hän tulee kanssani eikä kenties saa
paikkaa siellä.

-- No, Jumala kanssasi, lapsi! Mutta odota vähän.

-- Hän nousi nopeasti, etsi ruokakaapista näkkileivän ja hyvän
kappaleen juustoa, jotka toi Ingridille.

-- Söit niin vähän illallakin, sanoi hän.

Ingrid kiitti ja kääri ne esiliinaansa, jossa kirjakin oli. Sitten
heitti hän hyvästit emännälle ja pyysi sanomaan Vapulle terveisensä
ja ettei häntä tarvitse surra, kyllä hän perille pääsee.

       *       *       *       *       *

Askel askeleelta, hitaasti, mutta varmasti kuluu matka.

Linnut heräävät vähitellen, metsä kaikuu tuhansista helkkyvistä
sävelistä ja viileä aamutuuli käy yli seudun. Siellä ja täällä
rapsahtelee metsässä, metsänväen herätessä lyhyestä unestaan.
Aamurusko purppuroi itäisen taivaan, kesäisen yön kevyet varjot
haihtuvat värähdellen ja aurinko on purppurapeittojen alta nostanut
päänsä ja kiipeää jo korkealle puitten latvoihin. Uusi päivä on
alkanut.

Ingrid käy eteenpäin, kärryjä edellään työntäen. Väliin hän taas
laskee kätensä ristiin ruukun laidalle ja nojaa päänsä siihen,
niinkuin äitikin eronhetkenä oli tehnyt. Hän itkee vähän, mutta hänen
surunsa on tyyntä ja hiljaista. Täällä suloisessa vapaassa luonnossa
ei tunnu yksinäisyys niin painostavalta kuin outojen ihmisten
joukossa.

Väliin hän aukaisee kirjankin. Se avautuu niistä kohdin, joita äiti
mieluimmin ja sentähden useimmin luki. Hän tuntee paikan, muistaa
sanat. Muistaa miten äiti ne luki. Äidin sointuvan äänen paino tuntuu
vielä verhoutuvan sanojen sisällykseen.

Mutta levähdettyään lähtee hän taaskin kärryjään työntämään. Pistää
siinä tien varressa siellä ja täällä mansikkakin silmään ja niitä
noukkiessaan muistaa hän, kuinka hän poimi viime mansikat isälleen,
ja kuinka isä niitä syödessään huokasi. Mutta ei jouda kauan
aikailla, eihän tiedä, koska vihollisjoukko tästäkin ohitse kulkee.
Jos hän tahtoo, vanhempainsa tahtoa noudattaen, päästä Hämeenlinnaan.

Toista peninkulmaa on jo kuljettuna viimeisestä yöpaikasta. Hän
tuntee väsymystä, sillä aurinko paistaa kuumasti, tie on huonoa,
toinen pyöristä remppaa ja ruukku on raskas. Hän pyyhkii hikeä
otsaltaan ja työntää.

Siinä tulee tienhaara eteen. Toiselta tieltä kuuluu kärryjen kolinaa.
Ingrid kuuntelee. -- Kätkeydynkö? ajattelee hän. -- Eihän vihollisia
liene?

Hän kuuntelee jännittyneenä. Se ajaa hiljaa ja on yksinäinen hevonen.
Mutta vihollisethan ajavat joukoissa ja kulkevat kovaa. Ja tässä
olisi vaikea saada kärryt ruukkuineen metsään, eikä hän jätä niitä,
vaan kulkee pysähtymättä eteenpäin.

Vanha mies sieltä ajaa kolistelee ja näkee puolikasvuisen
tuntemattoman tytön työntävän isoa saviastiaa huonoilla kärryillä.
Ukon uteliaisuus herää, hän napsauttaa hevostaan pienellä vitsalla
ja saavuttaa pian Ingridin. Hän pidättää hevostaan. Ingrid kääntää
häneen kalpeat kasvonsa ja tervehtii. Hän onkin jo väistynyt syrjään,
antaakseen ajajalle tietä.

-- Mistä, kaukaako olet? kysyy ukko, vastattuaan tervehdykseen.

-- Rantasalmelta.

-- Rantasalmelta! Kenenkä, tuota, minkälaisen lapsia sieltä? utelee
ukko.

-- Papin.

-- Vai papin... Ovatkohan haltijasi kuolleet? Nyt kertoi Ingrid
lyhyesti surullisen tarinansa.

-- Vai niin, vai niin, vai ovat sielläkin niin mellastaneet. Mikähän
loppu lienee? Mahtavatko tännekin tulla?... Taloni on tässä vähän
matkaa vain... Kuule, minäkin matkustan kaupunkiin, nouse nyt tänne
kärryilleni, niin pääset hevosella lopun matkaa, ethän sinä paljon
paina ja kyllä tuo ruukkukin...

Ingrid kiitti ja yritti nostaa ruukkua rattailla.

-- Odotas lapsi, ethän sinä sitä jaksa, minä tulen alas nostamaan.

-- Miten olet jaksanutkin, hyvä lapsi, työntää tuota raskasta astiaa.

-- Olen levännyt aina väliin.

-- Mutta minkävuoksi otitkaan sen vaivoiksesi pakomatkalle? Olisihan
pussi ollut kevyempi. Vai eikö ollut?

Ingrid kertoi nyt ruukun historian ja minkä vuoksi hän ei sitä jätä.

Matka sujui nyt rattoisasti, hevosen juostessa ja heidän
haastellessaan. Kun hevonen pysähtyy juodakseen tien vierellä
virtaavasta purosta, hyppää Ingrid alas ja pesee kasvonsa purossa ja
pyyhkii nenäliinaan, joka hänellä on taskussa. Hän oikoo kurttuista
hamettaan, joka kastui Päijänteen ylitse kuljettaessa ja sai ruskeita
raitoja helmaansa.

Juotuaan juoksee hevonen virkusti ja pian alkaa kaupunki näkyä.

-- Minnekä sinä siellä menet sitten?

-- En tiedä... Ehkäpä pääsen lapsenpiiaksi, kelle hyvänsä.

-- Mutta kuulepas, sanoo ukko vähän mietittyään, -- minulla kun on
pormestarin luona käymistä, niin tule sinäkin kanssani sinne, se on
hyvä herra puhutella, kukaties sillä on joku neuvo sinullekin.

-- Kiitos! Kyllä minä tulen, jos olette niin hyvä, että otatte minut
kanssanne.

-- Otan, tottahan nyt... lapsiraukka.

Perille päästyä ajettiin pormestarin pihaan. Ukon mennessä
pormestarin puheille jäi Ingrid rattaille istumaan ja katseli
huvikseen pääskysiä, joiden pesiä asuinrivin räystäänalus oli täynnä.

Vähän ajan kuluttua astui keski-ikäinen pyylevä herra portaalle,
viittasi kädellään Ingridille ja sanoi jotain. Ingrid arvasi, että
se on itse pormestari ja että se käskee häntä luokseen. Hän hyppäsi
alas ja meni pihan yli nopein askelin. Lähemmäksi tultuaan niiasi hän
syvään ja tervehti saksaksi. Pormestari kuunteli vähän kummastellen,
vastasi ruotsiksi ja otti häntä kädestä sekä sanoi:

-- Astu sisään, lapsi!

Ingrid seurasi häntä sisään.

-- Mistä olet? kysyi pormestari, kun oli sisälle päästy. Mutta Ingrid
ei osannut ruotsia, hän puhui ainoastaan saksaa ja suomea, jotka
kielet hänellä olivat perintönä vanhemmiltaan.

-- En osaa ruotsia, sanoi hän sen vuoksi suomeksi ja vähän hämillään.

Pormestari uudisti kysymyksensä suomeksi.

-- Rantasalmelta, vastasi Ingrid.

-- Mikä nimesi on?

-- Ingrid Orelius.

-- Mikä isäsi on?

-- Kappalainen.

-- Onko hän vankina? Missä?

-- On vankina, en tiedä missä.

-- Ja äitisi...?

-- Murhattu.

-- Ja kotisi poltettuko, kertoi isäntä?

-- Niin.

-- Lapsiraukka, sinä olet niin kalpea, tule tänne sisään kanssani
pormestarinnan luo. En nyt juuri ehdi enempää kanssasi haastella.

Hän vei Ingridin kädestä pitäen toiseen huoneeseen. Siellä istui
hyvin puettu, lihavanläntä nainen, joka silmäsi terävästi tyttöä ja
tämän kurttuista hametta.

Ingrid niiasi taaskin syvään ja rouva nyökäytti vastaukseksi päätään.

Ingridistä tuntui kuin olisi hän seisonut kuningattaren edessä, niin
arvokkaalta näytti hänestä pormestarinna.

Pormestari selvitti vaimolleen muutamin sanoin Ingridin kohtalon
lapsen oman kertomuksen mukaisesti. Rouvassa heräsi lämmin myötätunto
tuota turvatonta tyttöä kohtaan, mutta hänen silmänsä pysähtyivät
tuon tuostakin kuin tahtomattaan tytön kurttuiseen hameeseen.
Ingrid huomasi sen, ja hänen tuli vaikea olla. Mielellään olisi hän
selittänyt asian, mutta hän ei rohjennut puhua mitään.

Pormestarin mentyä sanoi rouva Ingridille:

-- Istu.

Ingrid istui lähellä olevalle jakkaralle.

Sitten ompeli rouva niin vinhasti kuin olisi raiti, jonka keskisaumaa
hän vasta neuloi kiinni, pitänyt vielä samana päivänä levittää
vuoteelle. Hän ei nostanut hyvään aikaan katsettaan ylös, istui
vain työnsä ääressä vakavana ja miettivän näköisenä. Ingrid istui
kuin neuloilla. Eikö pormestarinna puhu mitään, tahi edes nosta
katsettaan? Ja joko ukko, joka hänet toi, pian lähtee? Ja minne kirja
ja ruukku joutuvat?

Hän nousi hiljaa ja astui ovea kohti, jonka kautta hänet oli tuotu
sisälle, aikoen mennä katsomaan tavaroitaan.

-- Minne lähdet, lapsi? kysyi pormestarinna, kuin peläten hänen
joutuvan hukkaan.

-- Menen ulos katsomaan, joko isäntä, joka minut tänne toi, pian
lähtee pois, jotta saan sanoa hänelle hyvästit ja korjata kapineeni
kärryiltä.

-- Se on oikein lapsi, se on aina ensimmäinen tehtävä, kun matkalta
tulee, että korjaa kapineensa, sanoi hän neuvoen.

-- Oletko sinä kävellyt kasteessa? kysyi hän yhä Ingridin hametta
silmäillen.

-- En, olen kastunut Päijänteellä.

Ingrid oli mielissään, että nyt voi selittää asian.

-- Päijänteellä! huudahti rouva. -- Putositko sinä sitten veneestä?

-- En. Mutta vene, jolla tulimme Vapun kanssa Päijänteen yli,
vuoti niin että olimme uppoamaisillamme. Minä ajoin vettä pytyllä
niin paljon kuin jaksoin, enkä kerinnyt hengenvaarassa vaatteitani
suojella. Sitten oli Vapulla soutamisesta suuret rakot käsissä, ja
minä olin niin väsynyt etten voinut hamettani itse vääntää, joten se
on niin ruskeaksi kuivunut.

-- Voi, lapsiraukka, kylläpä olet saanut paljon kokea. Tuossa on, hän
osoitti kädellään, tästä ovesta, siellä on keittiö ja piikojen huone,
nosta nyt siihen ensiksi kapineesi, siksi kun saamme nähdä, minne
voimme ne sijoittaa. Minä sanon tytöille, että auttavat sinua.

Hän aikoi nousta.

-- Kiitoksia, mutta kyllä ukko auttaa, joka minut toikin.

-- Ai niin, en muistanutkaan häntä. Kutsu hänet sisään saamaan
suunavausta.

Pian tulikin ukko ruukkua kantaen keittiöön, Ingridin seuratessa
kintereillä kirja kainalossa. Ukon äänen kuullessaan tuli
pormestarinnakin keittiöön.

-- Ruukku! huudahti hän kummastuneena, -- eikö mitään muuta?

-- On tässä, kirja.

-- Ah!

Rouva nostatti ukolla ruukun nurkkaan.

-- Seisokoon nyt siinä aluksi, sanoi hän, -- siksi kun ehditään viedä
se johonkin makasiinin nurkkaan, eihän se tänne sovi, jos vähän
viipymäänkin meillä joutuisit.

Palvelustytötkin, joita oli kaksi keittiössä, katsoivat pitkään tuota
suurta ruukkua, joka, kiilloittamaton ja matkalla paikattu kun oli,
ei juuri ollut mikään kaunis kapine.

Kun ukko oli saanut ryypyn ja lähtenyt, sanoi rouva Ingridille:

-- Tule sisään, Ingrid, -- sehän oli nimesi?

-- Niin.

Ingrid seurasi pormestarinnaa hänen huoneeseensa. Tämä osoitti
hänelle jakkaran.

-- Kuinka vanha sinä olet?

-- Kahdentoista vuoden.

-- Eikö enempää? Olet niin pitkä jo etkä näytä niin lapselta enään.
Luulin sinun olevan kolmen- neljäntoista.

-- Vanhempani ovat molemmat yli keskikoon... äitikin oli, lisäsi hän
viivytellen.

Keittiössä oli Ingrid säpsähtänyt, kuullessaan sanat: "makasiinin
nurkkaan." Hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan, ettei ruukulla olisi
tilaa siellä missä hän itsekin on. Hän istui alakuloisena ja mietti
miten rohkenisi pyytää, ettei sitä vietäisi sinne lukkojen taakse.

-- Kerro nyt kaikki minulle, oikein perinjuurin, kehotti rouva
ystävällisesti. Haluaisin kuula vanhempiesi kohtalosta ja matkastasi.

Ingrid kertoi yksinkertaisesti ja lyhyesti kaikki ja rouva kuunteli
häntä liikutettuna. Mutta kuullessaan, kuinka vaikea Ingridin matka
oli ollut, varsinkin ruukun vuoksi, ei hän voinut kummastustaan
salata.

-- Mutta minkätähden, lapsikulta, rupesit laahaamaan tuota suurta
saviastiaa muassasi, kun kerta olisit saanut sen pussiin vaihtaa?
Etkö luullut, sanoi hän hieno hymy huulillaan, -- Hämeenlinnassa
ruukkuja olevan?

-- Oi rakas rouva pormestarinna, sanoi Ingrid rukoilevasti, --
minä tiedän hyvin, ettei sillä oikeastaan mitään arvoa ole, isolla
viallisella saviruukulla! Enkä kuitenkaan vaihtaisi sitä pois, vaikka
minulle luvattaisiin koko maailman aarteet!

Ja hänen huulensa värisivät tätä sanoessaan.

-- Sinä teet minut uteliaaksi, rakas lapsi. Miksi sinä tuota ruukkua
sitten niin hellit?

-- Äitini on viime kerran elämässään polvistunut sen ääressä,
sanoi Ingrid hiljaisesti ja äänessään omituinen värähdys, -- hän
on kostuttanut sitä kyynelillään vähää ennen... kuolemaansa... Ja
sentähden en tahdo mistään hinnasta sitä kadottaa.

Hänen äänensä oli puolitukehtunut ja silmänsä täyttyivät kyynelillä.

-- Oi ei, ei suinkaan, ei ikänä, sanoi pormestarinna syvästi
liikuttuneena, nousi ja sulki kyynelsilmin Ingridin syliinsä ja
suuteli häntä otsalle.

Ingrid oli nyt vakuutettu, että rouva oli oikein käsittänyt
hänen tunteensa. Hänestä tuntuikin sentähden olo nyt paljon
turvallisemmalta.

-- Mikä kirja sinulla on? kysyi pormestarinna hetken perästä.

-- Se on Lutherin postilla.

-- Lutherin postilla, niinkö? Lue nyt siitä vähän minulle.

Hän laski pois työnsä.

Ingrid otti kirjan pöydältä ja alkoi lukea.

-- Sinä luet saksaa, sanoi pormestarinna, -- missä sitä olet oppinut?

-- Äidiltäni, hän oli Inkeristä ja hänen isänsä on ollut saksalainen.
Ja isänikin osaa sitä. Me puhuimme saksaa keskenämme, ja suomea
myöskin.

-- Vai niin.

Hän kehotti nyt Ingridiä katselemaan huoneita.

-- Lapset ovat ulkona kotiopettajattaren kanssa, lisäsi hän. Itse hän
lähti pormestarin huoneeseen.

       *       *       *       *       *

Pormestari Procopé istui nojatuolissaan ja imeskeli savuja
isosta hopeahelaisesta merenvahapiipustaan, jonka vartta koristi
sinipohjainen helmiompele. Hän oli juuri vasta lopettanut
päivätyönsä. Rouva istui sohvaan ja nojasi mukavasi selkätukea
vastaan.

-- Mitä sinä aiot tuolle tytölle tehdä? kysyi hän.

-- Pitää hänet, ainakin aluksi, kunnes saan hänelle sopivan paikan
katsotuksi.

-- Hän ei puhu ruotsia, mutta hän osaa saksaa.

-- Niin tekee, hän tervehtikin saksaksi. Kuule, ystäväni, minä
luulen, että hänen kielitaitoansa täällä joskus vielä tarvitaan.
Me pidämme hänet sitävarten itse. Yksi tyttö enemmän tai vähemmän
talossa on pieni asia. Ja hyvä työ se on lasta kohtaan.

Hän puhalsi tyytyväisenä pitkän savutuprun suustaan.

-- Niin, ja lapset tarvitsevatkin leikkitoverin, joka on vähän
vanhempi kuin nuorimpamme ja voi katsoa vähän heitä.

-- Mutta ei lapsenpiiaksi, muista se.

-- Ei suinkaan, onhan sellainen meillä ennestäänkin.



7.


Samana syksynä lähetti pormestari rengin Päijänteen toiselta rannalta
etsimään ruunaa kärryineen. Muutaman päivän turhaan etsittyään palasi
mies takaisin, kertoen, ettei mistään löytynyt hevosta. Hän oli
käynyt joka talon pitkin rannikkoa ja kysellyt, mutta ei kukaan ollut
kuullutkaan mitään noista matkustavaisista tytöistä puhuttavan eikä
minnekään ollut outoa hevosta ilmaantunut. Sitten lähetti pormestari
vielä toisenkin miehen hevosta etsimään, mutta tulos oli sama. Mies
oli lähes kaksi viikkoa matkassa, kulki ristiin rastiin kaikkia
osoituksia seuraten, mutta tyhjänä palasi vihdoin hänkin, sanoen:
-- Minä luulen että olen sen jo nähnytkin, mutta eivät ne sitä anna
vaikka se niillä onkin, kun tyttölapsen antamat tuntomerkit ovat
niin epävarmat, ettei sitä niillä voi tuntea ja ottaa. Lihava ruskea
ruuna, peijakas, joka toinen ruunahan semmoinen on!

Pormestari ei hyvin ymmärrettävistä syistä katsonut kannattavan sitä
enempää etsityttää, aikana, jolloin lain siteet olivat höltyneet ja
monet tekivät mitä halusivat. Ingrid oli unohtanut sen talon nimen,
minne hevonen jäi. Että se talo oli varmasti Päijänteen rannalla, sen
hän tiesi sanoa, mutta ei enempää. Vappu olisi luultavasti paremmin
muistanut sen ja voinut asian todistaakin, mutta Ingrid ei voinut
senkään talon nimeä sanoa, johon Vappu jäi palvelukseen. Ei saatu
siis Vapustakaan tietoa, vaikka häntäkin tiedusteltiin.

       *       *       *       *       *

Oli kuin se olisi perustunut yhteiseen suostumukseen, ettei Ingridin
omaisista puhuttu mitään hänen kanssaan. Pormestarin perhe, johon
paitsi lapsia kuului eräs vanha täti ja opettajatar, tahtoi tietysti
siten haihduttaa hänen katkeraa suruaan.

-- Mitä vähemmän siitä puhutaan, oli pormestari sanonut, -- sen
pikemmin unohtaa hän surunsa, sillä hän on vielä lapsi ja siinä iässä
ihminen unohtaa pian.

Pormestarin tarkoitus oli hyvä ja hän saattoi kyllä olla oikeassa
tavallisiin luonteisiin nähden, mutta tässä oli kysymyksessä
toiselta puolen syvällisempi luonne ja toiselta puolen taas mitä
tärisyttävin kohtalon isku, jota ei niin vain olisi voinut unholaan
nukuttamalla parantaa. Tuon kunnon miehen tarkoitus ei suinkaan
ollut estää Ingridiä vanhemmistaan puhumasta tai heitä muistamasta,
vaan ainoastaan oman perheensä jäseniä rasittamasta häntä turhilla
utelemisilla.

Rouva, kuten olemme huomanneetkin, oli jotensakin pintapuolinen
ihminen, joka ei käsittänyt tai ei osannut tarpeeksi antaa arvoa
herkille tunteille. Mutta itse hän oli kuitenkin mielestään hyvin
arka ja tunteellinen, oli herkkä kyyneltymään vähimmästäkin
liikutuksen aiheesta, hurskas kirkossa-itkijä, ja tahtoi sentähden
huolellisesti kotona karttaa kaikkia mielenliikutuksia. Niinpä
hän pani tämän miehensä esittämän vaiteliaisuusjärjestelmän
tunnontarkasti toimeen. Ei hän omille lapsilleenkaan kertonut
Ingridin kohtalosta ja pyysi, ettei tämä itsekään siitä heille
kertoisi, sillä "pappa ei pidä siitä". Itsekin hän sanoi kärsivänsä
siitä kuullessaan, hänen hermonsa kun eivät sellaista kestäneet.

Ingrid tietysti lupasi vaieta ja tekikin sen.

       *       *       *       *       *

Kerran syksyllä hän kumminkin, pormestarinnan ollessa sattumalta
yksin huoneessaan, alkoi varovasti kysellä, miten hän voisi saada
tiedon siitä, oliko äiti todellakin kuollut, vai jäänyt henkiin sekä
minne isä ja veli olivat joutuneet. Pormestarinna antoi hänelle
lyhyitä ja vältteleviä vastauksia, näytti tyytymättömältä ja valitti
pääkipua. Niinikään huomautti hän, ettei pitäisi pormestaria vaivata
kyselemällä asioista, joita hän ei voi auttaa. Olihan sitäpaitsi
Rantasalmelle niin pitkä matka Hämeenlinnasta, ettei sinne juuri
voinut lähettää tiedustelijaa, kun ruunankin tähden jo kaksi miestä
oli ihan suotta ollut liikkeellä. Ja tottahan, jos äiti kerran
eli, hän itsekin antaisi tiedon itsestään. Ja mitä taaskin isään
ja veljeen tuli, niin eivät he, Jumala paratkoon, olleet ainoat,
jotka sinä aikana tietymättömissä olivat. Piti vain kärsivällisesti
odottaa. Kyllä he sodan loputtua, jos silloin vielä elossa ovat ja
jos se on Jumalan tahto, sieltä palaavat, kun muutkin vangit vapaaksi
pääsevät.

Sitten huomautti hän vielä Ingridille, että hänen kohtalonsa nyt
oli parantunut ja ettei hän näin ollen ollut joutunut niin suureen
vahinkoon kuin miltä hänestä aluksi ehkä oli tuntunut. Ja että hänen
sen takia olisi koetettava voittaa murheensa sekä oltava kiitollinen
Jumalalle ja kasvatusvanhemmilleen, että oli saanut kodin.

Ja tämän Ingrid itsekin käsitti oikeaksi ja tunsikin kiitollisuutta
siitä, että hän, pesästään pudonnut linnunpoikanen, nyt oli löytänyt
turvallisen oksan, jolla hentoja siipiään lepuuttaa. Rouvan sanoissa
ei ollut mitään, mikä ei Ingridin mielestä olisi ollut oikeutettua,
mutta kuitenkin tuntui äänessä, jolla ne lausuttiin, sellainen
jäähdyttävä sävy, että hän väkisinkin tunsi masennusta.

Hän ei vastannut mitään, vaan nieli kohoavat kyyneleensä ja
tukahdutti huokauksensa. Osoitanko sillä kiittämättömyyttä, että
haluaisin tietoja omaisistani? kysyi hän itseltään.

       *       *       *       *       *

Mutta hän ymmärsi pian senkin, että häntä ei käsitetty, ja sen takia
hän kävi umpimieliseksi. Hän ei ollenkaan koettanutkaan, kuten
pormestarinna kehotti, voittaa suruaan, sillä sitä hän ei voinut
tehdä, vaan hän koetti _kätkeä_ sen syvälle sydämeensä, jottei
kukaan sitä näkisi hänen kasvonilmeistäänkään. Hän tahtoi kyllä
olla kasvatusäidille kuuliainen, mutta hän seurasi siinä ainoastaan
sisäistä vaistomaista pelonsekaista tunnetta.

Iltaisin, kun hän oli lukenut rukouksensa ja makasi vuoteellaan, hän
muisteli isän ja äidin sanoja yhä uudestaan ja uudestaan, jottei
niitä koskaan mielestään unohtaisi. Ja silloin hän rohkeni päivällä
häädetylle surulleenkin antaa vallan.

       *       *       *       *       *

Talossa käyviin vieraisiin nähden teki Ingrid myöskin sen huomion,
että jos joku heistä hänen läsnäollessaan teki jonkun kysymyksen
hänen perheoloistaan, vastasi emäntä aina hänen puolestaan lyhyesti,
että hän oli papintytär, hänen omaisensa olivat kuolleet, mutta
että hän täällä oli kotonaan. Ja äkkiä keskeyttäen otti hän toisen
puheenaiheen. Väliin taas Ingrid huomasi, että häneltä salaa tehtiin
joku kuiskaava tiedonanto, häneen tähdättiin omituinen salakähmäinen
silmäys, jota seurasi päänpudistus tai vähäinen ymmärrettävä
nyökkäys, tai että hänet lähetettiin ulos jotain toimittamaan.

Luonnostaan ujona hän tuli vielä ujommaksi ja sulkeutuneemmaksi.
Haava kyllä parani ulkoapäin, hymyily asettui huulille ja poskille
palasi vieno keväinen puna, mutta suru pysyi kätkettynä sydämen
sisimmässä sopukassa, kuin sinetillä lukossa jokaiselta vieraalta
silmältä.

       *       *       *       *       *

Lapset, varsinkin nuoremmat, sekä omat että heidän pikku vieraansa,
kaikki ne pian rakastuivat Ingridiin. Jokainen heistä kaipasi hänen
apuaan ja palvelustaan. Olihan hän itsekin vielä lapsi, vaikka
hänellä samalla olikin kypsyneemmän ihmisen kokemukset. Hän poimi
kukkia, sitoi seppeleitä ja teki nukkeja, pulskeita maalaisemäntiä
tyttärineen, piikoineen niiden hienojen rouvien ja neitien joukkoon,
joita opettajatar oli tehnyt, ja opetti heitä hoitamaan maalaista
lastentaloutta. Ja kilpaa juoksemaan hän oli hyvä, osasi sivuuttaa
isommat ja antaa pienempien ottaa hänet kiinni. Leskisillä ei
häntä kukaan muu saanut kiinni kuin Kastor, jonka edessä hän
turhaan teki mutkia. Mutta tämä olikin häntä pari vuotta vanhempi.
Päivisin mainittu nuorukainen kävi lukemassa "maisterin" edessä,
mutta iltasilla oli hänellä aikaa juosta. Ja lasten ilo oli silloin
vasta täydellinen, kun Kastor-velikin oli joukossa ja juoksi kilpaa
Ingridin kanssa.

       *       *       *       *       *

Muutamana kevättalven iltana kysyi vanha täti Ingridiltä, eikö hän
tahtoisi tulla hetkeksi hänen kamariinsa lukemaan erästä suomalaista
hartauskirjaa, joka oli niin hienoa tekstiä, ettei hän itse enää
nähnyt sitä lukea. Ja mielelläänhän Ingrid tahtoi sen tehdä. Kun
lukeminen oli lopetettu alkoi täti puhella.

-- Mikä se iso ruukku on, jonka sinä olet mukanasi tuonut? kysyi hän.

-- Se on vain iso saviastia, vastasi Ingrid varovasti.

-- Onko se kotoasi saakka, Rantasalmelta?

-- On.

-- Puhu vain lapsi minulle, sanoi vanhus hymyillen, -- en minä
pelkää mielenliikutuksia, päinvastoin haluankin, että sydän, joka
kyllä kovettuu, jostakin liikuttuisikin... Minä kyllä ymmärrän, että
sinulla on ikävä vanhempiasi, vaikket sinä koskaan valitakaan. Sinä
olet niin alakuloinen, lapseni.

Ingrid rupesi hiljaa nyyhkimään.

-- Voi, lapsi, sainko minä sinut nyt itkemään? Minä tarkoitin
kumminkin hyvää.

-- Ei tätikulta, ei täti minua itkemään saattanut.

Hän nousi nopeasti jakkaraltaan, meni ja painoi huulensa vanhan
neidin kädelle.

-- Tädin osanotto teki minulle niin hyvää, se lämmitti niin
sydäntäni. Se oli kuin... äiti olisi kuiskannut jotain.

-- On niin ikävää, jatkoi Ingrid, -- kun ei heistä kukaan mitään
puhu. Kaikki muut ihmiset puhuvat kuolleista omaisistaan, mutta
minä...

Hän rupesi uudelleen itkemään.

Nyt hän sai kertoa vanhalle ystävälleen kodistaan ja se tuntui
hänestä niin ihmeen suloiselta.

Mitä äitiin tuli, käsitti Ingrid, että hänen oli täytynyt kuolla,
sillä jos hän olisi jäänyt eloon, niin olisi hän, jollei olisi itse
voinut tulla, lähettänyt itsestään kirjeellisen tai suusanallisen
tiedon tyttärelleen Hämeenlinnaan ja tämä viesti olisi kyllä Ingridin
tavoittanut. Mutta koska ei heinäkuusta seuraavan vuoden kevääseen
mitään kuulunut, täytyi äidin olla kuollut ja levätä maanpovessa.
Tämän uskoi vanha tätikin.

Mutta nyt rohkeni Ingrid pyytää, että täti olisi niin hyvä ja
tiedustelisi pormestarilta eikö mistään voitaisi saada tietoa siitä,
minne hänen isänsä ja veljensä olivat joutuneet, Siperiaanko vai
muualle.

-- Ei lapsi, vastasi täti päätään pudistaen, -- pormestari sanoo
sen heti puolisolleen ja pianpa nuhteleekin häntä siitä, ettei
tämä ole jo ennen siitä puhunut ja muistuttanut häntä. Hänellä on
ylen paljon itsellään työtä ja huolta. Hän on hyvä mies, oikein
hyvä ja velvollisuutensa täyttävä, mutta vähän äkäinen. Ja sinä
tiedät kyllä jo, että armo aina vaatii kaikki perhe- ja talousasiat
ensin tietoonsa, ennenkuin ne pormestarille esitetään, koska
hän itse mielestään parhaiten voi vaikuttaa häneen ja ymmärtää
parhaiten johtaa kaikki asiat. Kyllä hän on hyvä ihminen, moni hänen
asemassaan on paljon pahempikin, mutta hän luulee itsensä vielä
paremmaksi kuin hän onkaan. Ja kun hän on sinua varoittanutkin
kyselemästä... Jos minä nyt sivuuttaisin hänet, niin -- minä tunnen
nämä asiat -- silloin alkaisi itkut ja nuhteet, kouristukset ja
taintumiskohtaukset, ja minulle ehkäpä vihdoin poiskäsky; sillä minä
elän täällä heidän hyvyydestään. Minä olen pormestarille vähän sukua
ja hän on ottanut minut huoneeseensa, mutta minun täytyy tietää aina,
etten sekaannu mihinkään.

-- Oi, pyydän anteeksi, en minä ymmärtänyt.

-- Mielelläni sen suon, rakas lapsi. Mutta muuta neuvoa en osaa
sinulle antaa kuin että kärsivällisesti odotat. Kai Jumala jonkun
neuvon antaa.

Ingrid kiitti vanhaa ystäväänsä, toivotti hyvää yötä ja meni itsekin
levolle.

Kun hänen ahertaessaan neulomuksensa ääressä joku saapuvilla olevista
rupesi puhumaan kodistaan ja omaisistaan, hänen sydämensä vavahti
niin omituisesti ja tuntui aivankuin kokoon kutistuvan, heti taaskin
avautuakseen ja kovemmin lyödäkseen. Joka silloin olisi katsahtanut
tarkemmin häneen, olisi huomannut, kuinka hänen kasvonsa värähtivät
ja hiukan kalpenivat hän kumartuessaan entistä alemmaksi työnsä
ääreen, mutta kuinka ne sitten jäykistyivät aivan kuin tunteettomiksi.

Pari vuotta hänen talossa oltuaan uskoi pormestarinna Ingridin
jo unohtaneen surunsa ja muistelevan omaisiaan vain kuin ainakin
rakkaita vainajia. -- Hyvä on, ajatteli hän, että hän on niin
kylmäluonteinen. Mitä hyödyttäisikään repiä vanhoja arpia verille,
muistelemalla ja puhumalla asioista, joita ei voi auttaa?

Myöhemmin, kun vanha tätikin jo lepäsi haudassaan, esti hänen
sulkeutunut mielensä kaiken sisäisen lähenemisen uusiin omaisiin,
vaikka hän aina olikin nöyrä, kuuliainen ja nopea jokaisen käskyn
noudattamaan.

Hän eli siis yksikseen tuossa isossa perheessä ja ikäänkuin
erotettuna toisista ikäisistään, mutta se ei herättänyt mitään
huomiota eikä ketään loukannut. Oli kuin Ingridin olisi ehdottomasti
pitänyt ollakin juuri sellainen.

       *       *       *       *       *

Kun Ingrid oli tullut vanhemmaksi, heräsi hänessä usein palava halu
tiedustella isästään venäläisiltä upseereilta. Niinä vuosina, jotka
maa oli Venäjän vallassa, eli vuoteen 1721, oli venäläisiä upseereita
usein kaupungissa ja ne kävivät melkein aina pormestarin puheilla. Ja
kun he enimmäkseen käyttivät saksaa puhekielenä, kutsui pormestari
tavallisesti Ingridin tulkikseen, jottei tarvinnut lähettämä
saksankielen opettajaa kaupungilta hakemaan.

Tällöin muisti Ingrid aina isäänsä ja kysymys oli monesti aivan hänen
huulillaan. Mutta sitäkään ei hän rohjennut tehdä, hän pelkäsi sen
näyttävän siltä kuin hän tahtoisi sivuuttaa pormestarin, kun ei ollut
hänelle ensiksi asiasta puhunut.

Jos pormestari olisi kerrankin näiden vuosien aikana tehnyt hänelle
jonkun kysymyksen hänen kodistaan, jotta olisi päässyt alkuun...
mutta sitä hän ei tehnyt. Niinpä Ingrid yksinäisyydessään odotti ja
toivoi toivomistaan, mutta ei kysellyt enää. Tämä oli hänelle koti,
eikä hän rohjennut millään oman tahdon vihjauksellakaan panna tätä
etua alttiiksi, sillä hän oli täällä jo niin kotiintunut, ettei hän
tuntenut haluavansa enää muualla elääkään, kun omien vanhempien
luona ei enää ollut toivoa saada elää... Ja taisipa hänellä
sitäpaitsi olla jo joku vieno, syvälle sydämen sisimpään sopukkaan
kätkeytynyt tunne, jota hän tuskin itsekään selvästi käsitti, mutta
joka epämääräisyydessäänkin antoi kärsivällistä tyydytystä hänen
mielelleen. Sisäinen vaisto ohjasi ja auttoi häntä tekemään itsensä
tarpeelliseksi ja luotettavaksi kaikille koko talossa, estäen taas
toisaalta häntä olemasta kenellekään rasitukseksi. Ja kun hän
tunsi itsensä niin turvattomaksi ja yksinäiseksi tämän perheen
ulkopuolella, niin hän pelkästään velvollisuudentunnostakin oli
arka ja varovainen, jottei millään, mikä koski häntä itseään, olisi
antanut aihetta ikävyyteen.

       *       *       *       *       *

Vaikka rouva aluksi uskottelikin tehneensä korvaamattoman hyväntyön
ottamalla Ingridin perheeseensä, sanoi hän kumminkin myöhemmin
naistuttavilleen olevansa tyytyväinen, että he olivat hänet ottaneet,
sillä hän, rouva, oli saanut Ingridin oppimaan kaikkea, niin että
hänellä nyt oli suuri apu hänestä, vaikka tyttö olikin niin nuori.
Hän oli hänen oikea kätensä. Rouva sanoi pitävänsä paljon tytöstä,
joka oli tänä kovana aikana heille tullut kuin taivaasta lähetetty
lahja. Ja usein hän vakuutti, ettei hän koskaan päästä Ingridiä
luotaan, vaan pitää hänet vanhuudenpäiviensä iloksi, kun omat
tyttäret joutuvat avioliittoon. Ja jos nämä tuttavat arvelivat
Ingridinkin voivan joutua naimisiin, nauroi pormestarinna ja sanoi:
-- Hän on kovin kylmä ja järkevä, ei hän koskaan rakastu, eikä hän
vaihda hyvää asemaansa meillä pienen virkailijan tai ammattilaisen
asemaan, jollainen hänellä tänä aikana voisi olla tarjolla. Hän on
minulle kuuliainen hyvä tyttö ja tietää, että minä tahdon hänen
parastaan, eikä hän ketään ota, kun minä kiellän, vaan on minun
luonani aina. Eläähän moni muukin papintytär naimatonna.

       *       *       *       *       *

Ingrid tiesi, että rouva piti hänestä paljon ja hän puolestaan piti
myöskin rouvasta, vaikka hän hyvin tiesikin, etteivät he koskaan
toisiaan oikein ymmärtäisi.



8.


Ingrid seisoi avoimen ikkunan ääressä ja katseli ulos. Hän
seurasi silmillään kevyiden pilvien kulkua taivaalla. Hänen
katseensa tunkeutui sinne korkeuden sineen, jota pilvien utuiset,
epäsäännölliset reunat koettivat kuin kateelliset akkunauutimet
verhota. Laskeva aurinko kultasi ja purppuroi pilvien syrjät
läntisellä taivaalla. Pääskyspari lensi akkunan ohi pesälleen, jossa
sillä oli pojat odottamassa. Pesä oli rakennettu räystääseen lähelle
akkunaa, niin että sitä voi sivulta päin katsella ja seurata lintujen
kotielämää, mikä tälle neitokammion ikkunalle antoi erityisen
viehätyksen.

Hänen asuntonaan oli pieni hauska kamari yläkerrassa. Siellä
on peränurkassa valkoisella raidilla peitetty matala, mykevä
pylväs, jonka päällä on kiilloitetulla tinalautasella kirjavalla
kukkamaalauksella koristettu tinamalja, jossa tuoksuu tuoreita
kesäkuun kukkia. Pylvään muoto, joka turhaan koettaa kätkeytyä
ripsisyrjäisen raidin alle, ilmoittaa siinä olevan Ingridin ruukun.

Mutta onhan tällä vanhalla matkatoverilla täällä rauhoitetussa
sopessaankin ollut pieni seikkailunsa. Se on näet kerran ollut
vaarassa särkyä. Tapaus sattui kesällä eräänä lauantaina pari vuotta
Ingridin taloon tulon jälkeen. Hän siivosi huonettaan ja oli nostanut
ruukun vähän ulommaksi lattialle ja oli juuri kumartunut nurkkaa
lakaisemaan, kun Kastorin lintukoira hyppäsi avoimesta ovesta sisään.
Kastor itse ryntäsi jälestä samassa tuokiossa.

Ingrid nosti päätään ja olkansa yli katsoen hän näki koiran, Kastorin
pitkävartinen hansikas hampaissaan, piiloutuvan raidin alle ruukun
kylkeen. Hän seurasi hymyillen heidän iloista temmellystään. Kastor
pelkäsi koiran pureskelevan hänen kauniin keltaisen hansikkaansa
rikki tai ainakin likaavan sen. Siksi hän komentaen kiivaasti koiraa
nosti raidin reunaa ylös. Silloin koira taaskin turvautui pakoon,
vetäen selällään raidinkulman poispäin lattialle. Ja Kastor, joka
juoksi eikä katsonut jalkoihinsa, sekaantui jalastaan raidinkulman
hatuihin, otti kaatumista estääkseen pitkän hypyn riuhtaisten samalla
kovasti raitia, niin että ruukku, joka suippeni pohjaan päin,
kaatui rämähtäen lattialle ja kierähti kolisten vähän syrjemmäs.
Tinalautanen maljoineen ja kukkineen putosi lattialle.

-- Särkyikö se nyt hajalle? huusi Ingrid säikähtyneenä ja karkasi
seisoalleen, kiiruhtaen sitä nostamaan pystyyn. Kastor pysähtyi
hämmästyneenä ja antoi koiran mennä menojaan. Sitten purskahti hän
nauramaan ja sanoi:

-- Mitä sinä, hupakko, huudat ja näytät niin onnettomalta yhden
ruukun takia? Ja tuommoista romuako sinä pidät täällä huoneessasi? En
minä olisi uskonut sinua, noin isoa tyttöä, enää niin lapselliseksi.

Hän nauroi vallattomasti ja potkaisi samalla vähän ruukkua.

Ingridin kasvot jäykistyivät äkkiä, hän kalpeni ja huulet
värähtelivät. Kastor näki, että hän taisteli kyyneliä vastaan. Ingrid
nosti nopeasti ruukun paikalleen nurkkaan ja kääntyi mitään sanomatta
selin. Kyyneleet tunkivat nyt väkistenkin esiin hänen suonessaan
raitia ruukun verhoksi.

-- Itketkö sinä? huudahti Kastor, joka ei ollut kovasydäminen.
Älä itke, lapsiraukka. Eihän se rikki mennytkään. Ja jos olisi
särkynytkin, niin kyllä sinulle toisen olisin ostanut, paljon
kauniimmankin. Mutta mistä tuo Noan aikuinen astia sinulla onkaan, en
ole semmoista ennen nähnytkään? Ja paikattukin se on. Mistä?

-- Kotoani, vastasi Ingrid hiljaa.

-- Kotoasi! Rantasalmeltako?

-- Niin.

-- Sitten käsitän. Ah, suo anteeksi.

-- Mielelläni sen teen.

-- Kerro nyt jotain kodistasi, en ole koskaan kuullut siitä mitään.
Ja kuinka tuo ruukku on joutunut mukaasi? Kerro nyt.

-- En minä... saa. -- Et saa! Miksi ei?

-- En minä... tiedä.

-- Et tiedä!

-- Ei mamma tahdo, että kerron... lapsille niin surullisia.

-- Mutta enhän minä ole mikään lapsi, se kielto ei siis koske minua,
joka olen sinuakin vanhempi, jo kuusitoistavuotias. Ethän siinä
ketään vahingoita, jos kerrot kodistasi ja omaisistasi. Emmekä me
puhu siitä mammalle mitään, tiedäthän, että hän on niin arka ja
tunteellinen, ei hän voi mitään surullista kuulla, hänen mielensä
liikuttuu niin ylen herkästi. Ovatko vanhempasi jo kauankin olleet
kuolleina?

-- En tiedä...

-- Et tiedä! Jos sinusta on vastenmielistä puhua heistä, jos se on
jotain semmoista... niin jätetään se. En tahdo raskauttaa mieltäsi.
On vain mielestäni kummallista, että olet meillä, enkä minä tiedä
mitään sinusta. Mutta en minä ole utelias. Ja toden sanoakseni, mamma
on minua kieltänyt sinulta kyselemästä kodistasi, etten kiusaisi
sinua. -- Oih, eihän se kiusaa! vastasi Ingrid, joka miettiväisenä
kuunteli hänen sanojaan. -- Minä puhuisin niin mielelläni kodistani.
Ei se vastenmielistä ole, päinvastoin.

-- No hyvä! Sinä kerrot siis minulle. Hän aikoi istua ja läheni
tuolia.

-- Ei tänään enää, sanoi Ingrid. -- Nyt on huoneeni siivottu ja minä
menen keittiöön astioita pesemään. Mutta ehkäpä toiste joskus.

Ja Kastor piti huolen, että se "joskus" tuli pikemmin kuin Ingrid oli
ajatellut. Tosin ei Ingrid hänelle voinut kertoa yhtä avomielisesti
kuin vanhalle tätivainajalle. Ainoastaan pääpiirteissään kertoi hän
menneisyydestään.

Eikä Kastor kysynytkään paljoa muusta kuin ruukusta, jonka kuljetus
hänestäkin oli kummallinen. Mutta Ingridin lopetettua tuli hän hyvin
vakavaksi ja sanoi:

-- Sinä olet oikein hyvä tyttö, Ingrid.

       *       *       *       *       *

Iso kirja on avoinna pöydällä akkunan edessä, jonka ääressä Ingrid
seisoo. Näyttää kuin linnut olisivat houkutelleet hänet siihen kesken
hänen lukunsa.

Siinä avaruuden sineen tähystellessään hän ajattelee: -- Vieläkö,
isäni, sinun rukouksesi täältä alhaalta yhtyy tuolla ylhäällä minun
kaipaaviin, odottaviin huokauksiini? Vai joko olet laskenut väsyneen
pääsi levolle? Jos edes pääsky toisi siihen vastauksen. Mutta ei...
Ei vastausta kysymyksiini! Ei unessakaan... Mutta jos sinä elätkin
siellä kurjuuden maassa, niin ei tämä odotus suinkaan nyt enää voi
olla pitkä, koska rauhakin jo vihdoin kuuluu tehdyn ja muutamia
onnettomuutenne osakumppaneita kuuluu kotimaahan saapuneen. Niin
kaiketi tekin sieltä palaatte, jos se on Jumalan tahto... Mutta en
käsitä mitä se on, en ymmärrä sitä salaista kieltä, joka minulle
kuiskaa, että kaikki odotus on turhaa... Minulla on juuri kuin vaisto
siitä, etten teitä koskaan enää näe...

Ajatellessaan hän ikäänkuin katsoo isäänsä silmiin, jotka rakkaasti
ja lohdullisesti ovat häneen luodut. Isän muoto on hänen muistissaan
ilmi elävänä. Ja samoin nuoren veljenkin.

Mutta veljen silmät saavat hänen mielikuvituksessaan pian toisen
muodon. Nuori reipas ylioppilas on hänen huomaamattaan astunut veljen
tilalle ja katsoo niin syvästi hänen silmiinsä kuin olisi hänellä
aikomus katsoa hänen sydämensä pohjaan asti, niin että muiston ja
tunteen valtaamana hänen sydämensä alkaa nopeammin lyödä, ja hänen
oma katseensa suuntautuu kaihoksuen lännen etäisyyteen ja huulilla
väikkyy vieno hymy.

Ingrid on nyt yhdeksäntoista vuoden vanha, pitkähkö, hoikka ja
sirokasvuinen. Hänellä on säännölliset ja soikeat kasvot. Nuoruus,
terveys ja hyvä koti ovat kuvanneet ruusuja poskille, mikä tekee
hänestä kauniin neidon. Silmien sini näyttää tunteiden vaikutuksia
seuraten aivankuin vaihtelevan taivaankannen vaaleammasta valtameren
tummempaan väriin. Kun tunne lempeänä korottaa katseen ylös, on
niiden väri tyynen vaalea ja ilme lempeä, mutta kun se on syvä,
voimakas ja sulkeutunut, näyttää sama värivivahdus pitkien
silmäripsien varjossa tummalta.

       *       *       *       *       *

Kastor Procopé on jo useita vuosia ollut Ruotsissa lukemassa ja
tutkintoja suorittamassa. Lakitiede on hänen alansa. Jouluksi oli hän
saapunut kotiin miehistyneenä ja kehittyneenä, sekä viipynyt talven
yli omaistensa piirissä. Mutta keväällä, kun taaskin talven kourissa
kahlehdittuina olleet meren aallot alkoivat pauhaavan tanssinsa,
sanoi hän hyvästi kodille ja lähti keväisellä mielellä matkalle
takaisin Tukholmaan.

Kuinka monta muistoa Ingridillä olikaan tästä viime talvesta! Ja
niitä hän tutki ja säilytti hiljaisessa mielessään.

Kuinka iloinen, reipas ja avomielinen, hän, Kastor, oli ollut, kuinka
tarkka ja tunnollinen, ja kuinka huomaavainen ja hieno. Ja niin
tarkkanäköinen, kuin hän olisi katsonut asiain läpi, aina pohjaa
etsien. Hän oli juuri semmoinen kuin miehen Ingridin mielestä tulikin
olla.

Ei tosin erityisesti kaunis. Olihan Ingrid kauniimpiakin nähnyt.
Eikä hän ollut juuri pitkäkään, he olivat miltei yhdenmittaiset,
sen verran Kastor vain pitempi, että Ingrid toki hiukan sai nostaa
katsettaan, katsoessaan häntä silmiin. Tahdonvoima puhui hänen
teräsharmaista silmistään, jotka väliin säteilivät tulisina ja
taaskin toisinaan kuvastelivat kylminä ja tyyninä ulkomaailmaa.

Ingrid eli yhä uudestaan tuon joulunajan. Kastor tuli silloin kotiin
Ruotsista. Kuinka hän olikaan Ingridin nähdessään ihmetellyt, että
tuo, hänen kolme vuotta sitten kotoa lähtiessään vielä mitättömän
näköinen, hento ja kalvakka tyttö, joka oli kuin pää riipuksissa
oleva kukan nuppu, nyt oli noin täydeksi ruusuksi auennut. Tämän
kaiken hän tosin sanoi enemmän katseillaan kuin sanoillaan.

Ingrid tunsi selvästi, että nuo puhuvat silmät seurasivat häntä aina,
milloin hän oli Kastorin läheisyydessä. Jos hän istui työnsä ääressä,
tunsi hän tuon magneettisen katseen kutovan utusäkeistä verkkoa
hänen ympärilleen, hän tunsi sen polttavan kasvojaan ja värisyttävän
ruumistaan eikä hän uskaltanut nostaa katsettaan, vaan istui silmät
työssä kiinni, kunnes jätti työnsä ja riensi pois, pian taas samaa
tilaisuutta ikä voidakseen. Jos hän oli selinkin kääntyneenä, sanoi
vaisto hänelle, milloin tuo samainen katse oli häneen imeytynyt. Ja
entä vivahduksen Kastorin äänensoinnussa, nekin usein ilmaisivat
paljon.

-- _Ingrid!_ Ei kukaan osannut lausua tätä nimeä niinkuin _hän_. Ei
kukaan voinut yhdistää siihen sitä äänen vivahdusta, sitä tunteen
virtausta, joka sävähti läpi koko hänen olemuksensa ihan sydämen
sisimpään saakka.

Ja varsinkin sitten, kun _hän_ oli _puhunut_. Oli sanonut:

-- Ingrid, minä rakastan sinua! Ja sinä... Oi, älä vedä pois kättäsi,
ei nyt. Kun jo aamulla varhain matkustan, niin meidän täytyy nyt
puhua.

-- Niin Ingrid! Sinä rakastat myöskin minua. Olen sen jo kauan
tietänyt, tuntenut ja aavistanut. Eikö ole niin? Et voi tunteitasi
minulta salata. Me olemme luodut toisillemme.

Uudestaan ja yhä uudestaan eli Ingrid muistossaan tämän hetken.

He olivat menneet, Kastor äidin ja sisarten kanssa, viettämään iltaa
erään varakkaan kauppiaan perheeseen. Siellä hetken oltuaan oli
Kastor muistanut, että hänen piti vielä käydä "maisterille" sanomassa
jäähyväiset ja oli sitävarten lähtenyt sieltä ennenkuin toiset.
Maisterin luona hän tosin oli käynyt, mutta ei ollenkaan viipynyt
siellä, vaan rientänyt kotiin.

Ingrid puuhasi Silläaikaa Kastorin kirjokannen täyttämisessä. Tämä
nelikulmainen, kuutiokyynärän kokoinen arkku, kukiteltuine ja hieman
kuperin kansineen, oli jo miltei loppuun täytettynä kun Kastor astui
sisään. Ingrid muisti niin elävästi, kuinka hän oli säpsähtänyt
Kastorin tullessa ja huomatessaan, että he nyt olivat vallan kahden
huoneessa, sillä viime aikoina oli hän huolellisesti koettanut
karttaa sellaisia sattumia.

Mutta tällöin otti Kastor hänen kätensä, estäen siten häntä
menemästä, ja puhui jotain ensiksi tästä viime illasta ynnä muuta, ja
sanoi sitten nuo unohtumattomat sanat. Hänen sydämessään soinnahtivat
riemuitsevat sävelet, mutta samalla painosti ja puristi sitä kuin
jonkun pelottavan tapahtuman edellä. Eikä hän voinut sanoa sanaakaan,
hän katsoi vain alas ja tunsi, että hänen poskensa hehkuivat ja että
hän vapisi.

Kastor veti hänet luokseen, sulki hänet kiinteästi syliinsä ja kiersi
hänen käsivartensa kaulalleen. Ja Ingrid itse laski päänsä niin
turvallisesti hänen olalleen.

-- Ole minulle uskollinen, puhui hän, -- ja minä tiedänkin, Ingrid,
sinun olevan uskollisen.

Kului pieni autuaallinen iankaikkisuus, jonka muisto sai tytön
sydämen vieläkin niin suloisesti väreilemään, että silmät huulten
hymyillessä kävivät kosteiksi.

       *       *       *       *       *

Olethan minulle uskollinen, vai miten? oli hän hymyillen lisännyt.
Ja tämä hymyily sanoi, ettei hän epäillytkään sitä, vaan kysyi vain
pusertaakseen Ingridiltä jonkun vastauksen.

-- Oi, mitä semmoista kysytkään, muisti Ingrid vastanneensa, se
melkein loukkaa minua. Jos en tietäisi, että minuun luotat, niin
luultavasti itkisin... Mutta, tämä kaikki tuntuu minusta aivan
mahdottomalta. Vanhempasi eivät koskaan suostu tähän. Ja heidän
tahtonsa hinnalla en tahdo onneani ostaa. He tietysti ajattelevat
sinulle jotain loistavampaa avioliittoa...

-- Loistavampaa! oli Kastor huudahtanut. -- Ei kukaan muu tule
koskaan määräämään minun avioliittoani kuin minä itse... Mutta
rauhoitu, lemmittyni. Ei meidän tarvitse kiiruhtaa, me voimme
odottaa siksi kunnes minä olen saanut hankituksi itselleni vankan
aseman yhteiskunnassa, kun maamme virkatoiminta taaskin tasaantuu.
Siksi kunnes se tapahtuu, voimme pitää liittomme kaikilta salassa
ja luottaa toisiimme. Tuskinpa minä näinä tukalina aikoina voin
ajatella avioliittoa ennenkuin noin kahdenkymmenenkahdeksan vuoden
iässä. Mutta emmehän silloin vielä ole mitään ikäkuluja, olemme vasta
parhaassa iässämme avioliittoa rakentamaan. Ja sinä odotat minua.
Niinkö?

-- Niin oli Ingrid vastannut, -- tietysti odotan

Ja tätä suloista salaisuuttaan hän uskollisesti hoiti ja kätki. Se
teki hänet onnelliseksi ja iloiseksi ja kohtaloonsa tyytyväiseksi.

Ja niin kului elähdyttävässä odotuksessa edelleen useita vuosia.



9.


Tärkeä käänne kertomuksessamme vaatii meitä tässä esittämään erään
uuden henkilön. Hän on nuori ja muhkea mies, kuten tavallisestikin
hänen ammatissaan olevat miehet. Hän on nimittäin lukkari toimeltaan
ja palvelee äänellään Janakkalan seurakuntaa. Mistä hän on syntyisin
ja ketkä hänen vanhempansa, siihen ei osannut kukaan vastata,
kaikkein vähimmin hän itse. Oliko hänellä ollutkaan omaa kotia,
siitä hänellä oli yhtä vähän tietoa. Ainoastaan hämäränä häämötti
hänen muistinsa pohjalla eräs tupa, oliko se kodin vai kylänkö?
Sitten nuori hellä nainen, joka hyväili häntä, mahtoiko olla äiti? Ja
nuorenläntä mies, joka kantoi häntä pitkän matkan, olisiko se ollut
isä? Kukapa sen tiesi. Sitten oli pitkälti pimeää hänen muistissaan
eikä hän tiennyt, missä tai milloin oli heistä eronnut. Hänestä
tuntui vain kuin hän olisi nukkunut kauan ja nähnyt kamalaa unta.
Mierontietä hän oli sitten kiertänyt, monen talven kinokset kahlaten
ja poimien monen kesän marjat, ja kauas hän luuli kulkeutuneensa,
vaikkei tiennytkään miltä ilmansuunnalta hän oli lähtenyt eikä minne
hän kulki. Vihdoin saapui hän Janakkalan pappilaan. Silloin arveltiin
hänen olleen kymmenvuotisen. Nimi hänellä ainakin oli, sillä
kysyttäessä hän sanoi itseään Kaaproksi.

Pappilan paimen oli tällöin loukannut jalkansa ja poika otettiin
taloon joksikin päiväksi saattelemaan lehmiä, jotka kävivät
muutamassa isossa aitauksessa, joten niillä täytyi olla veräjän
avaaja ja sulkija.

Poika laulaa hoilotti lehmien mukana käydessään niin että metsä
kaikui. Hän oli aina laulanut, sen hän tiesi itsekin. Pappilan piiat
olivat sitten kieltäneet häntä laulamasta, olivat sanoneet, että jos
rovasti kuulee, niin "antaa keppiä."

Poika muisti kiellon ensi päivinä, meni ja tuli ääneti, mutta se ei
ollut ollenkaan hupaista. Ja niinpä hän joitakuita päiviä talossa
oltuaan eräänä iltana, pää pystyssä ja silmillään lintujen lentoa
seuraten, saatteli karjan tarhaan täyttä kurkkua laulaen. Samassa
hän huomasi rovastin, joka hattu päässä ja kuhmusauva kädessä seisoi
eteisen ovessa.

Poika pelästyi ja katkaisi äkkiä sävelensä, niin että lehmiä
puhutteleva karjakko purskahti nauramaan.

-- Menikö lukkarin virsi penkin alle? huudahti hän. Poika häpesi ja
vaikeni.

Rovasti, joka oli pysähtynyt kuuntelemaan pojan laulua, astui nyt
portaalle ja huusi:

-- Poika, tulepas tänne!

Mutta poika ei totellut, vaan kyykistyi lehmän taakse, jonka varjossa
hän seisoi.

-- Tule nyt, huusi rovasti toisen kerran ja vähän käskevämmin. Ja
viitaten häntä sauvallaan lisäsi hän:

-- Kyllä minä sinut siinä näen, näen jalkasi lehmän alta ja nyt sinä
sen kaulan alta kurkistat. Tule vain heti kiltisti tänne.

Poika oli häpeissään, kun noin oli tullut keksityksi, ja näki
nyt parhaaksi ottaa jalat alleen, mutta samassa hairasi karjakko
hänet kiinni, ja vaikka hän itki, kiemuroi ja potki, kantoi tuo
tanakkakätinen tyttö hänet rovastin luo ja laski alas portaalle
kuitenkaan häntä irti päästämättä.

-- Mutta minkätähden se poika nyt itkee noin, onhan se minut nähnyt
jo joka päivä tällä viikolla ja vastannutkin minulle?

-- En minä tiedä, taitaa pelätä keppiä, vastasi karjakko nauraen.

-- Jahah, ymmärrän. Häntä on pelotettu sillä, että minä annan tästä,
koska ei ole laulua ennen kuulunutkaan.

-- Ei tämä ole, lapseni, pikku poikia varten, tämä on tehty -- susia
varten.

Rovasti vei puhuessaan kepin eteisen nurkkaan. Poika vaikeni ja
tyyntyi heti kun näki tuota kamalaa asetta vietävän pois ja kuuli
rovastin sanat.

Sinusta tulee hyvä lukkari, sanoi rovasti takaisin tullessaan.

-- Eipä, eipä, höpisi poika puoliääneen.

Häntä oli näet pitkin lyhyttä elämäänsä aina nimitelty lukkariksi,
usein lyötykin tai kumminkin nyhätty pois korvia särkemästä. Alati se
oli tuo hänessä oleva "lukkari" tehnyt hänelle kiusaa ja kolttosia.
Siksipä tuo nimitys oli hänestä varsin epämieluisa. Hän näytti niin
alakuloisen tyytymättömältä kuin olisi tahtonut sanoa: mistä ne sen
kaikki aina tietävätkin, tuon "lukkarin"?

-- Mitä hän sanoo?

-- Hän sanoo: -- Eipä, eipä, vastasi karjakko nauraen.

-- Hm, hm! Ei hän käsitä sitä. Saat nyt mennä lehmiesi luokse,
Heta-Kaisa. Me rupeamme kahden Kaapron kanssa laulamaan tässä, koska
on niin kaunis iltakin. Mutta mene ensiksi pyytämään, että ruustinna
tekee pojalle hyvän voileivän.

Rovasti istuutui portaalle ja Heta-Kaisa meni käskyä täyttämään.

Nyt aloitti rovasti ehtoovirren, ja poika, joka taloissa oli kuullut
sitä veisattavan, otti vähän aikaa kuunneltuaan myöskin kiinni
sävelestä ja veisasi hiljaa mukana.

Sitten toi ruustinna hänelle voileivän.

Ja kun rovasti ilmoitti hänelle, että hän saisi ruveta
harjoittelemaan virsiä ja lauluja hänen johdollaan, juoksi ja hyppi
hän iloissaan mennessään renkitupaan yöksi.

Niin kasvoi hän sitten pappilassa mieheksi. Oli paimen- ja
renkipoikana, saaden samalla rovastilta opetusta veisuussa,
lukemisessa ja kirjoituksessa. Hänellä oli hyvät luonnonlahjat, joten
hän oppi helposti. Mutta jos ei laululla olisi aloitettu, olisi hän
luultavasti piankin kyllästynyt opetukseen ja jättänyt pappilan,
kun hän pienestä pitäen oli vapaaseen elämään tottunut eikä hänen
tarvinnut huolehtia huomisesta päivästä, sillä vaikka hän vielä
olikin niin pieni, osasi hän kyllä jo leipänsä laulaa. Mutta pian
tuli pappila ja erittäinkin rovasti hänelle niin rakkaaksi, ettei hän
enää uneksinutkaan lähteä maata kiertämään, sillä rovastin edessä
laulaminen oli niin ihmeen hupaista. Se korvasi kaiken vapaan elämän
ja huolettomuuden, joten sitä ei osannut enää kaivatakaan.

Hänen ehdittyään täydeksi mieheksi, kuoli lukkari, jonka pitemmän
sairauden aikana hän oli hoitanut apulaisen virkaa. Ukon kuoltua
pääsi hän väliveisaajaksi ja sitten vakinaiseksi lukkariksi.

Se nyt oli hänen erityinen historiansa.

       *       *       *       *       *

Janakkalan rovasti oli Hämeenlinnan pormestarin hyvä ystävä. Ja kun
Janakkala on lähellä Hämeenlinnaa, on itsestään selvä, että rovasti
varsinkin talvikelillä usein matkusti tuon noin kolmen peninkulman
taipaleen kaupunkiin asioita kuulemaan, puhumaan ja valvomaan. Näillä
matkoillaan oli rovastilla aina lukkari ajurina, sillä matkoilla oli
Kaapro paljon reippaampi, huolellisempi ja hupaisampi kuin vanha ja
kömpelö Esa-renki. Että kaupunkikortteeri aina oli pormestarin luona,
on selvää.

Siellä sitten lukkarimme usein istuskeli taloushuoneissa ja seurasi
silmillään toimessaan hääriviä palvelijattaria, joita aina toimessa
oleva Ingrid taitavasti johti. Edellisiin hän ei kumminkaan paljoa
huomiotaan kiinnittänyt, mutta sen sijaan Ingridin kaunis muoto
ja vaatimaton esiintyminen veti häntä puoleensa. Eikä kovin kauan
kestänytkään, kun hän tunsi vakaasti rakastuneensa Ingridiin. Mutta
hän varoi tarkoin ilmaisemasta tätä ihailuaan. Hän oli järkevä
mies ja piti enempää lähentelemistä mahdottomana. Sillä mitenkä
hän, maalaislukkari, joka ei edes voinut sanoa mistä oli kotoisin
muualta kuin maantieltä, rohkenisi nostaa katsettaan pormestarin
kasvattityttäreen, neiti Oreliukseen! Jos tämän hänen lemmentilansa
perille päästäisiin, niin nauraisivat kaikki ja pitäisivät häntä
houkkiona. Ja mikä oli hän täällä, pormestarilaisten silmissä? Vain
semmoinen välihenkilö, joka oli vähän renkiä parempi.

Toista oli toki kotona Janakkalassa. Siellä hän istui pidoissa
usein pöydän takana rovastia lähinnä. Täällä hänelle katettiin
yksikseen pieni pöytä keittiön viereiseen huoneeseen. Se oli kuten
olla pitikin, sitä hän ei suinkaan moittinut, mutta se synnytti
hänessä kuitenkin epämääräistä alakuloisuutta. Sillä se oli
ylitsepääsemättömänä juopana hänen ja Ingridin välillä. Hän uskoi
sentähden olevan parasta itselleen, ettei hän enää lainkaan näen
Ingridiä.

       *       *       *       *       *

Oltiin kerran paluumatkalla Hämeenlinnasta. Rovasti itse oli
hilpeällä mielin, keli oli hyvä ja maaliskuun ilma kaunis. Hän
puheli, kertoi sekä kyseli yhtä ja toista.

Mutta Kaapro oli vaitelias, kuunteli vain ja ajoi, sekä vastaili
kysymyksiin alakuloisesti ja väistellen.

Rovasti huomasi sen pian.

-- Sitäkö varvasta se nyt kenkä pusertaa? ajatteli hän. Eikä hänen
tarvinnutkaan kauan urkkia, ennenkuin hänellä jo oli koko nuoren
miehen salaisuus hallussaan.

Usein papit mielellään esiintyvät puhemiehinä eikä meidän
rovastimmekaan siinä suhteessa poikkeus ollut. Jo parin viikon päästä
tapaamme hänet taaskin Hämeenlinnassa.

Tällä kertaa hänen matkansa tarkoittaa kuitenkin pormestarin rouvaa
eikä itse pormestaria. Ja hän on sitävarten valinnut semmoisen päivän
ja hetken, jolloin hän tietää viimemainitun ehdottomasti olevan
virkatoimiensa vuoksi ulkona.

Rovasti istui nyt mukavasti pöydän ääressä isossa nahkapäällyksisessä
nojatulissa pormestarin virkahuoneessa, vastapäätä seinällä olevaa
Kaarlokuninkaan kuvaa, jonka Kastor oli viime jouluksi tuonut
isälleen sankarikuninkaan muistoksi. Taulu oli iso ja hyvin
onnistunut vartalokuva.

Rovasti oli sanonut haluavansa mennä XII:ta Kaarlo kuningasta
tervehtimään ja pormestarinna oli heti valmis tekemään hänelle seuraa.

He jättivät senvuoksi nuorten seuran salissa, jossa nämä
istuivat ja sirottelivat tampuuriompelulla kirjavia kukkia
vihreälle silkkipeitolle. Siitä piti tulla päällys erään tyttären
morsiuspeittoon.

-- Serkku pitää muistaakseni tupakasta vai miten? Ja suvaitsee...
Rovasti aikoi nousta.

-- Suvaitsen mielellänikin, ole hyvä.

Pormestarinna nousi itse samalla ja toi nurkkalaudakolta
merenvahapiipun ja laski sen pöydälle tupakkarasian viereen.

Rovasti täytti piipun, veti esiin tulukset housuntaskusta, iski tulta
ja sytytti taulan kipenen, jonka asetti piipun pesään. Ja pian oli
hän hienon savupilven peitossa. Rouva istui pöydän toisella puolella
ja pisteli sukkaa.

Kun oli hetkinen puheltu yhtä ja toista kuningasvainajasta, sodasta
ja rauhanteosta sekä muista yleisistä asioista, siirtyi puhe rovastin
tulomatkaan.

Hän kertoi hauskasti keikauksesta kinokseen, ja kuinka muuan
hakokuorma oli ollut vähällä lakaista hänet pois reestä ynnä muista
pienistä matkaseikkailuista, jotka kaikki johtuivat siitä, että
Esa oli välinpitämätön ja antoi hevosen kulkea omia aikojaan eikä
huomannut käyttää ohjaksia aikanaan.

-- Mutta miksi ei lukkari nyt ole ajamassa?

-- Hm! Serkku hyvä, hän ei tahdo tulla enää Hämeenlinnaan.

-- Ei enää tulla Hämeenlinnaan! huudahti rouva. -- Onko häntä täällä
kaupungissa kukaan loukannut?

-- Ei suinkaan, en minä sitä usko, mutta hänellä on eräs toinen syy
siihen, painavampikin.

-- Onko hän...? ei hän ole mahtanut tehdä mitään?

-- Ei, ei! Hän on kunnon nuori mies, minun oma kasvattamani, minä
takaan hänet!

-- No noh, suvaitsehan, ystävä hyvä. Mutta minä en käsitä...

-- Mutta, paras serkku, olethan sinä itsekin ollut nuori.

-- Ah! Onko mies rakastunut?

-- On niinkin.

-- No kehenkä? Minä tulen ihan uteliaaksi. Onko se joku minun
palvelustytöistäni?

-- Ei, serkkuseni, hän tähtää ylemmäksi. Se on -- Ingrid. Ja serkku
käsittää, että hän ymmärtäväisenä miehenä ei tahdo toivotonta
tunnetta itsessään kasvattaa, vaan...

-- Toivotonta! Onko hän jo kenties kosinut ja saanut rukkaset?

-- Ei. Ei hän ole rohjennut ilmoittaa rakkauttaan. Hän arvaa, että
Ingrid ei tahtoisi tulla maalaislukkarin vaimoksi. Vaikka kyllä
maar aikaan katsoen, hm... Moni neiti kenties olisi kiitollinen
kohtalolleen, mutta jos ei Ingrid... Ja siksi ei hän tule enää
Hämeenlinnaan ja minun täytyy tyytyä Esaan.

-- Mutta minä en käsitä, miksi sen niin perin toivotonta tarvitsee
olla, vastasi rouva miettivästi. -- Olen tosin ajatellut pitää
Ingridin aina luonani, mutta tarkemmin ajateltuani olen huomannut
että olisi parempi koettaa saada hänelle oma koti, vaikka
alhaisempikin. Mitä se nyt on, että hän on papintytär, kappalaisen,
kun hän kuitenkin on niin köyhä ja turvaton. Ja nyt kun sota ja pitkä
kurjuudentila on riistänyt maaltamme niin paljon kaikensäätyisiä
miehiä, eivät tytöt saa kovin paljon valikoida, vaan tulee ottaa se,
jonka Jumala heille lähettää. Minä en suinkaan aio sanoa vastaan.
Päinvastoin.

-- Serkku puhuu hyvin ymmärtäväisesti, kuten ainakin. Minä luotinkin
siihen, että serkku ottaa asian vakavalta puolelta, eikä antaisi
turhan ulkonaisen loiston olla määrääjänä. Ei onni siitä riipu. Mutta
onko serkku myöskin vakuutettu siitä, että Ingrid on vapaa, ettei hän
ole sydäntään muille antanut?

-- Kyllä hän on vapaa, ihan vapaa, vastasi pormestarinna nopeasti. --
Hän on niin kylmä, tuskin hän koskaan oikein rakastuukaan. Ei tunne
hänessä voi päästä järjen herraksi.

-- Noh, ei se sen pahempi ole. Ehkäpä serkku suvaitsee, että
puhuttelen häntä.

-- Ei, paras ystäväni. Te miehet ette ymmärrä meitä naisia
oikein. Suo anteeksi, mutta te ette ole tarpeeksi hienotunteisia,
me ymmärrämme toisemme paremmin. On parasta, että minä otan se
toimekseni, niin se varmasti menestyy. Sen lupaan.

-- Kiitos! Se on oikein kiltisti, minä en rohjennut pyytää sitä. Ja
serkku luulee että hän...

-- Kyllä, minä olen varma siitä, ettei teidän lukkarinne -- mikäs
hänen nimensä taas olikaan?

-- Bergelin, Gabriel Bergelin. Ja serkku on varma?

-- Olen siitä, ettei Bergelin saa rukkasia. Ja minä puolestani soisin
että... että se tapahtuisi pian. Nyt jo ennen kesän tuloa. Silloin
tulee niin paljon muuta puuhaa.

-- No, se käy heti. Mies tarvitsee emännän. Kun vain tyttö antaa
luvan ja on valmis.

-- Kyllä hän hyväksyy minun neuvoni. Ja valmis hän kyllä myöskin on
pian. Se tulee olemaan minun huolenani.

Hän hymyili väkinäisesti.

-- Niin, en minä mitään morsiusvalmistuksia tarkoittanutkaan. Ei hän
siinä suuria tarvitse, pitäjän lukkarin vaimona. Ja sulhanen ei sille
pane mitään merkitystä. Onhan meilläkin pappilassa yhtä ja toista
antaa. Varasuhteet eivät ollenkaan tule vaikuttamaan asian joutuisaan
ratkaisuun, se on, sitä estämään.

-- Mutta ei miehelleni eikä kenellekään koko talossa nyt vielä
sanaakaan. Puhun ensiksi Ingridille itselleen.

-- Ei, ei. Se on oikein. Tietysti hänelle itselleen ensiksi.

-- Minä anna pian tiedon kirjeessä asiasta, ja silloin serkku on
taaskin tervetullut täällä käymään. Eikä tarvitse sillä kertaa
ajattaa kumoon itseään tai olla vaarassa hautaantua hakokuorman alle,
sillä lukkari on silloin itseoikeutettu kyytimies.

-- Kiitos, kiitos! Minä olen lähtenyt matkaan kuin Eleasar ja palaan
samoin kuin hänkin hyvällä mielellä.



10.


Samana iltana kellon kymmentä lähennellessä tuli pormestarinna
Ingridin kamariin.

Ingrid istui pöydän ääressä ja parsi sukkia.

Vaskisessa kynttilä jalassa paloi talikynttilä ja ehdottoman
tarpeelliset kynttiläsakset olivat pienellä ruuhen muotoisella
tarjottimella siinä vieressä. Kynttilän toisella puolella oli
valkoinen kerä ja jo valmiiksi parsittu valkoinen villasukka.

-- Toiset kaikki menivät jo levolle, sanoi pormestarinna istuutuen
tuolille pöydän toiselle puolen. -- Mutta minua ei vielä nukuttanut
ja kun näin tulen loistavan täältä ulos lumelle, niin tulin vähän
vielä juttelemaan.

Hän otti pöydältä sukan käteensä.

-- Tämä on kai minun sukkani. Kyllä minun on kelvannut niin kauan
kuin sinä olet ollut talossa sukkieni eheydestä huolehtimassa. Olen
siihen melkein liiaksi tottunut, että luotan vain sinuun. Mistä saan
minä semmoisen, joka korvaa minulle sinut, tyttöseni?

Ingrid katsahti vähän kummastuneena häneen.

-- Mutta onhan sovittu, että minä olen aina mamman kanssa, vastasi
hän hymyillen. -- Ja muutoin minun korvaamiseni olisi vain pieni asia.

-- On kyllä sovittu, mutta se on ollut ymmärtämätöntä sopimusta
se. Eikä sinun poistumisesi suinkaan ole minulle pieni asia. Mutta
"ihminen päättää, Jumala säätää." Sinä menet naimisiin, niinkuin
muutkin ihmiset, ja täytät määrätyn tarkoituksesi ihmisenä. Ei
ihmistä luotu yksin elämään.

Ingrid ei vastannut mitään, mutta suloinen tunne täytti hänen
sydämensä ja kevyt, miltei kuulumaton huokauksen hengähdys kohotti
hänen poveaan ja hieno värinlisäys vahvensi hänen poskien punaa.
Hänen katseensa oli luotuna alas sukkaan, jota hän ahkerasti parsi.

Hän ajatteli: -- Mamma on päässyt salaisuutemme perille eikä olekaan
vihainen siitä. Hänen ihan teki mieli syleillä pormestarinnaa.

Tämä kiinnitti häneen älykkään ja terävän katseensa.

-- Minä näen, sanoi hän vähän vaiettuaan, -- että otat asian
vakavasti, sinun poskiesi puna sanoo sen minulle. Sinä rakastat
lapseni. Eikö ole tosi?

-- On. Sitä en kielläkään.

Hän nosti avoimesti katseensa. Mutta tämä tunnustus lisäsi poskien
ruusuja ja hämillinen hymyily väikkyi hänen huulillaan.

Pormestarinna huokasi hiljaa. -- Oi, kuinka hän on ihana ja
onnellinen, ajatteli hän. Minun tulee kovasti sääli häntä. Mutta
minun täytyy.

-- Minä olen aina uneksinut oikein ihanteellista rakkautta, puhui
hän tunteellisesti, -- semmoista korkeaa tunnetta, josta väliin
balladeissa lauletaan, sellaista, jonka voimasta nainen voi uhrautua
kokonaan rakastettunsa hyväksi. Käsität kai minua?

-- Kyllä, varsin hyvin, vastasi Ingrid sydämellisesti.

-- Minä olen jo kauan tietänyt, lapseni että sinä rakastat. Ei äidin
silmää niin voi pettää. Sinä rakastat Kastoria ja hän rakastaa
myöskin sinua... Miksi olette tahtoneet sitä minulta salata?

-- Oi, mamma, me olemme pelänneet mamman olevan sitä vastaan, ja
odottaneet. Enkä minä koskaan suostuisikaan, jos...

-- Rakkauttako vastaan! huudahti rouva katkaisten. -- Eihän sitä
kukaan voi vastustaa, se on kaikkivoipa itsevaltias, ei se anna
käskeä tai kieltää itseään.

-- Niin kyllä. Mutta kuitenkin ihmiset usein erottavat mitä Jumala
siten on yhdistänyt.

-- Hm, niin. Mutta ken oikein tarkoin voi tietää, mitä Jumala on
yhdistänyt, mitä ei? Harvoin ihmiset naimisiin mennessään saavat
seurata tunnettaan. Mutta ei se, lapsikulta, sen pahempi ole, ei
avioliitto silti onneton ole, vaikka se ainoastaan perhesyistä taikka
taloudellisia etuja silmällä pitäen solmitaan, eikä senkään tähden
onnellinen, että se intohimoisella tunteella on aloitettu.

Ingrid ei vastannut tähän mitään. Mutta osaksi tunnusti hän sen
oikeaksi.

-- Minäkin olen kerran nuoruudessani rakastanut, ensi rakkauden
intohimoisella voimalla.

-- Niin, mamma on nuorena solminut avioliittonsa.

-- Mutta, Ingrid, en minä nyt puhu avioliitostani, vaan rakkaudestani.

-- Minun täytyy tunnustaa, etten käsitä...

-- Kyllä pian käsität. Se oli toinen henkilö. Mutta tämä on aina
ollut syvä salaisuus. Hän huokasi. -- Nyt kumminkin minun tekee
mieleni avata sinulle sydämeni ja kertoa nuoruuden-lemmestäni ja
taisteluistani. Minä tiedän, että sinä, tyttöseni, voit kätkeä paljon
ja kätket tämänkin.

-- Tietysti.

-- Niin. Olenko minä nyt onneton sentähden, etten saanut yhdistää
elämääni sen miehen kanssa, jota nuorena rakastin? Näethän itse, että
olen onnellinen. Minulla on hyvä puoliso ja kiltit lapset... _Hän_
oli uljas sotilas, oi kuinka univormu sopi hänelle, vieläkin täytyy
minun häntä ihailla! Ja minä annoin hänelle koko nuoren sydämeni.
Mutta hän oli köyhä. Ja sitten hän joutui sotaan. Sen jälkeen tuli
pappa, mieheni, ja tarjosi minulle hyvän aseman. Ja viesti kertoi,
että _hän_ minun rakastettuni, oli kaatunut sodassa. Ah, kuinka
minä itkin, kun sen kuulin. Kuitenkin täytyi minun, samoinkuin niin
monen muunkin neidon on täytynyt, pian sen jälkeen itkevin sydämin
tanssia omissa häissäni, sillä vanhempani tahtoivat, ettei niitä
minun oikkujeni tähden lykättäisi -- minun rakkauteni ja suruni
syy oli näet heille salaisuus -- ja sulhoni tahtoi niinikään,
eikä minulla itselläni ollut silloin vielä mitään tahtoa. Ja minä
toivonkin, että tämä vaihdos elämässäni haihduttaisi suruni. Ja...
niin se tekikin. Eikä minun salaisuuttani kukaan muu tietänyt kuin
hänen, vainajan, sisar. Me olimme olleet koulutovereita. Hänet minä
tapasin viisitoista vuotta sen jälkeen. Hänelle oli onni hymyillyt,
hän oli aatelisen rikkaan kartanonomistajan rouvana. Se oli rouva
Borgfelt-vainaja. Silloin teimme liiton keskenämme ja uudistimme
siten ystävyydensiteemme. Hän antoi minulle lupauksen ja minä hänelle.

Ingrid seurasi tätä kertomusta jännityksellä. Hän tunsi kuin
vaistomaisen aavistuksen siitä, että tämä rouvan omien nuoruuden
salaisuuksien kertominen oli aiottu häneen jotain vaikuttamaan.
Mutta mitä? Oliko se ainoastaan myötätuntoinen lähentymisen yritys,
vai oliko se varovaa tiedustelua ja valmistelua joihinkin häntä ja
Kastoria koskeviin yllätyksiin? Mutta olihan se ihan tarpeetonta
kiertelemistä. Mamma kyllä tunsi hänet ja tiesi, ettei hän,
kuten hän juuri äsken aikoi sanoakin, koskaan suostuisi vastoin
kasvatusvanhempiensa tahtoa yhdistämään elämäänsä heidän poikaansa.
Siksi hän äsken saattoikin vapaasti sanoa aina olevansa mamman
kanssa. Heidän yhdistämisensä tulisi niin ollen kokonaan riippumaan
vanhemmista. Mutta hän ei voinut uskoa, että mamma nyt olisi puhunut
ilman edeltä harkittua tarkoitusta. Ja mistä lupauksesta hän nyt
puhui? Ja missä suhteessa voi se olla heidän asiansa kehittymiseen?
Hän vainusi jotakin, mutta ei käsittänyt, mitä se oli.

Pormestarinna, joka huomasi hänen jännittyneen mielentilansa ja
arvasi, että hänen tavallinen tyyneytensä nyt oli antanut sijaa
pohjalla liikkuville tunteille, katui vähän ja ajatteli: olisi kovin
paha, jos liian rohkeasti olisin koskettanut tuohon arkaan kohtaan,
ja sitten pilannut koko sen mielentilan, joka äsken hänen kasvoillaan
niin elävästi kuvastui.

Hän istui lyhyen hetken vaiti ja ajatteli, jättäisikö nyt tältä
illalta ja antaisi jäädä vaikuttamaan sen mitä hän jo oli puhunut.
Mutta asian lykkääminen pitemmälle ei tahtonut oikein soveltua hänen
laskuihinsa, sillä hän tiesi tuon tyynen pinnan alle kätkeytyvän
lujatahtoisen sielun. Jos Ingrid nyt vastoin hänen oletustaan ei
antaisikaan ohjata itseään, niin olisi koko hänen suunnitelmansa
menetetty. Kastoriin, joka ensi avovedellä saapuisi kotiin, ei hän
toivonut voivansa mitään vaikuttaa. Ennen hänen tuloaan täytyi siis
kaiken olla valmiina. Ja hän itse oli mielestään niin paljon tätä
asiaa huolehtinut ja kantanut siitä surua sydämessään, että hän
kyllä ansaitsisi päästä vapaaksi siitä taakasta. Ja nyt oli rovasti
tullut kuin taivaan lähettiläs ja avannut hänen eteensä oven. Siitä
täytyi hänen päästä lävitse, maksoi mitä maksoi ja mitä pikemmin sen
parempi. Sen täytyi olla Jumalankin tarkoitus, koska hän lähetti
palvelijansa sille asialle. Tämä ajatus antoi hänelle rohkeutta.
Jos hänellä edeltä olisi ollutkin jotain epäilyjä, olivat ne nyt
kadonneet. Hän päätti senvuoksi puhua asian valmiiksi tänä iltana.
Yllätys voisi nyt vaikuttaa sen, minkä pitempiaikainen harkinta
tekisi mahdottomaksi. Silloin seppäkin takoo, kun rauta on kuumana.

Että Ingrid ei vastoin kasvatusvanhempiensa tahtoa suostuisi
avioliittoon Kastorin kanssa, sitä ei hän epäillytkään, hän tiesi sen
sanomattakin. Mutta se tieto ei riittänyt hänelle. Täytyi sitoa hänet
avioliitolla. Sillä jos Kastor saapuisi ennen, saisi hän kyllä isän
heti puolelleen.

       *       *       *       *       *

-- Mitä sinä arvelet kuolleelle annetusta lupauksesta? Pidätkö sen
sitovana? jatkoi siis pormestarinna.

-- Pidän kaiketi, ehdottomasti, jos ei sen pitäminen sorra omaatuntoa.

-- Kuinka ajatteleva ihminen, joka pitää lupauksen pyhyyttä arvossa,
voisi semmoista lupausta antaakaan, joka sotisi omaatuntoa vastaan
tai sitä sortaisi?

-- Niin kyllä. Kuinkapa voisikaan?

-- Kuinka vähän ihminen sentään tietää edeltäpäin elämäänsä. Joka
päivä on kuin uusi läksy kohtalolta. En minäkään silloin, kun
monen vuoden perästä taaskin tapasin nuoruudenystäväni, aavistanut
että se oli määrätty viimeiseksi hyvästijätöksi... Meillä oli niin
paljon puhumista ja muistuttamista toisillemme menneiltä päiviltä.
Puhelimme tietysti enimmäkseen _hänestä_, kalliista vainajastamme.
Sitten siirtyi puhe lapsiimme. Minulla oli Kastor mukanani. En vielä
sanonutkaan, että puhelimme juuri _hänen_ herttaisessa kodissaan.
Minä matkustin sinne talvella. Minulle tuli semmoinen halu nähdä
hänet, että lähdin matkaan, kun oli hyvä keli ja kaunis ilma ja se
puoli oli rauhallista. Hänellä oli pieni tytär, ainoa lapsi ja kaunis
kuin pieni enkeli. Hänen nimensä oli Hedvig Ulrika. Tämä lapsi oli
silloin vasta viiden vuoden vanha. Ystäväni oli naimisiinmennessään
vanhempi kuin minä.

-- Pienokainen tuli pian tutuksi Kastorin kanssa, juoksi hänen
luokseen ja taaskin pois. Hän oli vähän vallaton, kuten tavallisesti
ainoat lapset. Hänellä oli iso nukke ja hän vei sen Kastorin luo.
Eleonoora tahtoo papan syliin, sanoi hän ja laski nuken hänen
polvilleen. Kastor otti hymyillen nuken ja rupesi tytön ilosta
kirkuessa hypittämään sitä polvillaan kuin ainakin lasta. Hän oli
silloin jo neljätoistavuotias nuorukainen. Se oli nimittäin talvella
1714. -- Ah niin, sama talvi, jonka jälkeen kesällä sinä meille
saavuit. Eikö ollutkin sama vuosi?

-- Oli.

-- Missäs minä jo olinkaan!

-- Mamma sanoi, että... että Kastor hypitti nukkea.

-- Niin, niin. Kastor oli tottunut omien pikku siskojensa kanssa
leikkimään ja osasi siis miellyttää lasta. Mutta sitten tämä pian
veti Kastoria kädestä ja vei hänet toisiin huoneisiin. Ja nukke teki
Kastorin kainalossa seuraa.

-- Silloin sanoi ystäväni: -- Minulle tuli eräs outo aatos mieleeni
tässä, kun näin lapseni nuken sinun poikasi sylissä. Etkö usko, että
se voi olla enne? -- Ehkäpä onkin, sillä minussa heräsi samanlainen
aatos, minä vastasin. -- Oi rakas ystäväni, hän sanoi, -- tehkäämme
nyt lupaus toisillemme, että teemme _kaiken_ minkä voimme sen hyväksi
että meidän lapsemme yhdistyvät avioliiton siteellä. Koska sinusta
ei voinut tulla minun veljeni puoliso, niin annan minä tyttäreni
sinun pojallesi ja anomme heille Jumalan siunausta. Sitten syleilimme
toisiamme ja itkimme. Sitten teimme pyhän lupauksen toisillemme.

-- Mitä nyt sanot, Ingrid, tästä kahden äidin lastensa puolesta
tekemästä lupauksesta, kahden äidin, joista toinen on jo tehnyt
tilinsä ja samalla siirtänyt sen täyttämisvelvollisuuden toiselle,
jonka tili vielä on tekemättä?

Hän huokasi taaskin.

Ingrid istui otsa käteen nojattuna, tukien kyynärpäitään
pöydänsyrjään.

-- Mamma tekee siten kuin omatunto käskee, sanoi hän hiljaa.

-- Mutta sano minulle, mitä tekisit sinä lupaukselle, jonka olet
antanut kuolleelle, kun tämä vielä lisäksi on ollut sinulle hyvin
rakas.

-- Minä pitäisin sen, vastasi Ingrid vakavasti.

Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, sillä hänen ajatuksensa
kiitivät tietymättömissä olevain omaisten luo.

-- Mutta Ingrid, enhän minä rohkene toivoa voivani sitä täyttää,
sanoi rouva surullisesti.

-- Niin, täyttäminen tietysti on Jumalan kädessä, joka ohjaa
ihmisten kohtalot. Jos lupaus, joka tehtiin lasten puolesta heidän
tietämättään ja alaikäisiä ollessaan, oli hänen tahtoansa noudattaen
tehty, on hän sen rukouksennekin kuullut ja on sen täyttävä.

-- Ken aina voi tietää lupauksen tehdessään Jumalan tahtoa
noudattavansa? Mutta Jeftan esimerkki osoittaa meille, että lupaus
on pidettävä. Ja että minunkin lupaukseni sitoo minut koettamaan,
vaikuttamaan, ohjaamaan ja toimimaan en hyväksi, sen sinä kyllä
käsität. Mutta mitä voin minä? Onhan minulla tässä voittamaton este
edessäni.

-- Mitä estettä mamma tarkoittaa?

-- _Sinua_, lapsikultaseni.

-- Minua! Minä en suinkaan tule olemaan esteenä, vastasi Ingrid
painokkaasti. -- Mamma voi minun suhteeni olla aivan huoletta.
Haluaako Kastor itse muuttaa mieltään ja tunteitaan, se on varsin
toinen asia. Minä uskon, mamma, että hän päästää mamman kokonaan
tästä pulasta, kun hän saapuu. Siksi voimme olla ihan rauhassa ja
antaa hänen itsensä ratkaista asian, joka koskee hänen omaa onneaan.
Onhan hänellä jo kyllin ikää siihen.

-- Etkö sinä voi uskoa Jumalan sitä paremmin ratkaisevan kuin hän
itse? Tai etkö voi uskoa hänen kuulleen kahden äidin rukousta, jotka
lastensa liitolle ovat anoneet hänen siunaustaan!

Rouvan ääni oli hänen viimeisiä sanoja sanoessaan juhlallisen ankara.

-- En minä tällä hetkellä tiedä uskoa sitä enkä tätä. Ja minä
puolestani jätän sen Jumalan haltuun.

-- Se on oikein. "Hän muuttaa ihmisten sydämet kuin vesiojat." Ja
koska sinä vakuutat, ettet _sinä_ ole esteenä, niin jos kerran sinä
olet pois tieltä, niin olen varma lopusta.

Hän kiinnitti terävän, vaanivan katseen Ingridiin, joka kalpeana
kuunteli häntä.

-- Pois tieltä... sanoi tämän soinnuttomasti perässä. -- Minä olen
valmis jo huomenna muuttamaan, jos mamma katsoo sen tarpeelliseksi.
Tosin tuli tämä minulle niin odottamatta, että en ole tietänyt siihen
valmistautua. Osaan kumminkin tehdä työtä ja siitä olen mammalle
sangen kiitollinen, samoinkuin siitäkin, että minulla täällä on ollut
monivuotinen hyvä koti.

Hänen äänensä värähteli.

-- Minä tiedän kyllä, että aina olet ollut kiitollinen. Mutta siitä
ei nyt ole kysymys, meillä on nyt tärkeämpää puhuttavaa.

-- Oletko ajatellut sitä, että jos Kastor yhdistää sinuun elämänsä,
jatkoi hän, -- niin hänen virkauransa on melkein ehkäisty? Nykyisessä
ahdinkotilassa ei auta paljas virkamieskyky ja -kunto, vaan tarvitaan
siihen varojakin, ennenkuin saa itselleen hyvän viran. Siitä voisi
kyllä mainita esimerkkejäkin, kuinka virat ovat juuri kuin oston
varassa. Herra maatamme suojelkoon ja antakoon sille kelvollisia
virkamiehiä. Sinun ja itsensä vuoksi voisi hän kyllä elää pienessäkin
virassa ja pienellä palkalla, sillä minä tiedän kyllä, että sinä
osaat hoitaa taloutta, mutta isänmaan hyväksi voisi hän korkeampana
virkamiehenä vaikuttaa paljon enemmän ja laajemmin, mutta siksi ei
hän voi päästä muuten kuin korkeampain perhesuhteitten ja suurempien
varojen avulla. Ja nyt olisi jännitettävä isänmaan hyväksi kaikki
saatavissa olevat henkiset ja aineelliset voimat. Jokainen meistä voi
jotain tehdä, kukin jollakin tavoin sen hyväksi uhrautua.

Hän veti huoaten henkeään ja jatkoi taas:

-- Minä tiedän, rakas, lapsi, että sinäkin tunnet samaa urhoollista
alttiutta kuin niin moni muukin neito. Uskon, että rakastettusi
onnen ja arvon hyväksi, joka samalla on osana isänmaan onnesta ja
kunniasta, voit uhrata rakkautesi ja oman onnesikin. Minä tunnen
sinut jalomieliseksi ja uhrautuvaksi.

-- Minun onneni ja koko henkilöllisyyteni urhaaminen on niin
vähäpätöinen asia, että siitä ei kannata puhua, vastasi Ingrid
alakuloisesti. -- Mitä taaskin minun tieltäväistymykseeni tulee, niin
en luule kovinkaan vaikeaksi saada paikkaa.

-- Ei se käy laatuun, Ingrid! Oi kuinka tämä seikka surettaa minua.
Mitä se asiaa muuttaisi, että meidät jättäisit? Etkö luule minun
sitä ymmärtävän, että Kastor sinut etsisi, vaikka aarniometsään
kätkeytyisit, eikä rauhoittuisi ennenkuin olisi sinut löytänyt? Ja
paikkoja sinä kyllä saisit, se on tietty. Mutta sehän heittäisi
meihin ja etusijassa minuun varjon. Ansaitsenko minä sitä?

-- Minä pyydän, että mamma suo anteeksi, mutta miten minä sitten
muuten pääsen pois tieltä?

-- Sinun täytyy, tyttöraukka, _kokonaan_ uhrautua tämän yhteisen
asiamme hyväksi. Sinun täytyy mennä naimisiin.

-- Naimisiin! huudahti Ingrid. -- Ei, se nyt on vallan mahdotonta!
Eikä kukaan ole minua kosinutkaan. Minä menen ennen vaikka hourulaan.

-- Onhan kyllä sinulla eräs kosijakin tarjolla. Tosin on hän
ainoastaan vähäpätöinen virkailija, mutta huolettoman leivän voi
hän sinulle tarjota. Olisin tosin sinun tähtesi suonut hänen vähän
korkeammalla yhteiskunnallisella asteella olevan. Tuskinpa saat
rouvan nimitystäkään.

-- Sen parempi se olisi. Paremmin voisin kätkeytyä koko maailmalta...
Vai naimisiin!

He istuivat hetkisen vaiti.

-- Et sinä kysy edes, ken se sulhanen onkaan, sanoi vihdoin
pormestarinna.

-- Kai sen kerkeän kuulla, siksi kun...

-- Siksi kun... mitä?

-- Siksi kun ensin tulen vakuutetuksi siitä, että teen oikein
myöntyessäni. Tosin tähän aikaan puhutaan paljon rakkauden takia
uhrautumisesta. Eikä se minun mielestäni kovin vaikeata ole, kun
se tapahtuu luonnollisissa rajoissa. Mutta että joku rakkaudesta
toiseen menisi toisen kanssa naimisiin, se on minun mielestäni
niin kovin haaveellista ja hassumaista, liiaksi kuviteltua, jopa
teeskenneltyäkin, etten voi sitä hyväksyä. Ei!

-- On kyllä totta, että se sellaiselta näyttää. Mutta -- entä Ebba
Brahe.

-- Olen kuullut, että kuningas on ollut hänelle uskoton ja sentähden
en kummeksukaan...

-- En minä usko sen olevan muuta kuin hovijuoruja. Ja jos niin
olisi ollutkin laita, niin todella rakastava nainen semmoiset
antaa anteeksi, vaikka hän kärsisikin niistä. Minä olen aina ollut
vakuutettu, että se tapahtui valtiollisista syistä ja että hän
todellakin uhrautui... Ja sanon nyt vakavasti, meidän asiaamme
palatakseni, että jos sinä et sitä tee, niin on vallan mahdotonta
vaikuttaa Kastoriin. Mikään muu ei häneen vaikuta kuin että hän
tietää sinun olevan naimisissa. Ja jos niin ei käy, on hänen
tulevaisuutensa menetetty. Hänestä voisi tulla valtaneuvos tai
maaherra taikka joku muu ylhäinen virkamies, jos hänellä olisi
rikkaassa aatelisessa avioliitossa tukea. Sen sinä kyllä käsität.
Ja sinä tiedät vielä senkin, että hän on hyvin kunnianhimoinen.
Ja taitava ja kyvykäs hän myöskin on. Minä uskon, että hänessä on
kätkettynä korkeamman virkamiehen alku.

Ingrid ei vastannut, hän ainoastaan huokasi syvään. Hän tunsi itsensä
nyt niin mitättömän vähäpätöiseksi.

-- Ja rakkaudesta solmitussa avioliitossa, jatkoi rouva, -- ehkäpä
ison perheen isänä ja pienissä varoissa, täytyisi hänen ponnistaa
kaikki voimansa toimeentulon takia... Hän näkisi huonompien kykyjen
ja vähemmän tunnollisten luonteiden menevän ohitsensa siksi, että
nämä seisovat vankemmalla perustalla yhteiskunnassa, näkisi heidän
veltosti, heikosti, jopa kehnostikin hoitavan virkoja, jotka hänen
vankassa kädessään tulisivat isänmaalle todelliseksi hyödyksi ja
siunaukseksi. Etkö usko, että se painaisi häntä ja leimaisi hänen
otsansa vanhuuden kurtuilla ennen aikaansa ja tekisi hänen mielensä
tyytymättömäksi? Olisiko hän silloin onnellinen? Vai tuntisitko itse
onnea, kun näkisit miehesi melkein turhaan kuluttavan itseänsä?

Ingrid ei vieläkään puhunut mitään. Hän istui tyynenä, mutta hyvin
kalpeana.

-- Ja kun minä kerran olen antanut pojalleni siunauksen hänen ja
Hedvig Borgfeltin välistä avioliittoa varten, niin en voi sitä
enää... toiseen siirtää. Toisen täytyisi ainaiseksi jäädä siitä
osattomaksi, vaikka hän muuten olisi minulle kuinkakin rakas.

-- Mutta, eihän Kastorilla itsellään tästä -- tarkoitan lupausta --
ole mitään tietoa, vai miten?

-- Ei hitustakaan. Mitä hän sillä tiedolla edeltäpäin olisi tehnyt?
Se olisi hänestä vain ollut kiusallista ja kenties naurettavaakin.
Mutta nyt, kun tyttö jo on kahdeksantoista vuoden vanha ja olen
kuullut hänen olevan hyvin kauniin, voin minä jo ensi kesänä saada
toimeen tutustumisen, josta toivon parasta.

-- Mutta yhtä minä en käsitä.

-- Mitä niin?

-- Että kun mamma on nähnyt meidän rakastavan toisiamme, niin miksi
ei mamma ole koettanut sitä ehkäistä, koska mammalla kerta on ollut
toiset aikeet asiassa? Minä olisin kyllä totellut?

-- Miksi se olisi ollut tarpeellista? Päinvastoin olen lempenne
hyväksynyt. Hedvig oli vielä lapsi, kun teidän lempiaikanne
alkoi, hänen suhteensa täytyi odottaa. Ja Kastor matkusti pois
pääkaupunkiin, missä on monia viettelyksiä. Hän oli nuori ja hilpeä
luonteeltaan, mutta rakkaus sinuun oli hänellä kilpenä. Sinun siveä,
keväinen viattomuutesi herätti hänessä puhtaan tunteen. Minä äitinä
iloitsin siitä, että olit olemassa aivan kuin suojelusenkelinä
pojalleni, kiinnittämässä häntä suloisilla siteillä kotiin. Minä
sallin siis mielelläni, että hän rakasti sinua. Kuinka voisikaan
nuori mies sydäntään sulkea lemmeltä? Ja minä ajattelen nyt, että
tieto siitä, että olet voinut olla niin suureksi hyödyksi -- hänen
nuoruutensa puhtauden suojelijana -- huojentaa uhraustasi ja
palkitsee sitä.

-- Saako _hän_ tietää tästä uhrauksestani, jos nimittäin... sen
tekisin?

-- Ei Ingrid, sitä en voi luvata, vastasi pormestarinna vähän empien.
-- Eikä se silloin niin suuri uhraus olisikaan, lisäsi hän varmemmin.

-- Niin, ei tosin...

-- Sen palkitsee oma sisäinen tieto teon jaloudesta.

-- Mutta yhden seikan mamma jättää kokonaan pois laskusta.

-- Mikä seikka se on? huudahti rouva.

-- Se on _minun_ lupaukseni. Sitä en voi, enkä _tahdo_ rikkoa.
Minunkin lupaukseni on kallis.

-- Sen kyllä käsitän. Luuletko minun sen unohtaneen? Ja oikein onkin,
että tahdot lupauksesi pitää. Ja kuitenkin, vaikka uskollisuus on
suuri hyve, on oman itsensä uhraaminen vieläkin suurempi, se on
kaikista suurin! Uskollisuus rakkaudessa ja vastarakkaudessa saanti
siitä palkaksi, mitä se on sen suhteen, että antaa oman onnensa, oman
itsensä alttiiksi toisen onnen ja elämän hyväksi! Itsensä ihminen
antaa kummassakin tapauksessa, mutta edellisessä hän vaatii ja saa
täyden palkinnon, jälkimmäisessä hän sitävastoin jää kokonaan sitä
vaille. Lupauksen puhuttu _sana_ tässä tosin tulee rikotuksi, mutta
sen sisäinen henki, aate, pysyy eheänä, rikkomattomana, puhtaana
ja selvänä kuin helmi, ja näin ollen on siis sanankin rikkominen
ainoastaan näennäistä. Sinä olet luvannut hänelle uskollisen
rakkautesi, etkä sitä lupausta suinkaan sillä riko, että hänen
tulevaisuutensa hyväksi uhraat oman tulevaisuutesi. Ken ymmärtävä
rohkenisi tätä soimata uskottomuudeksi? Uskollisuus ainoastaan ottaa
tässä toisen, sisäisemmän, korkeamman muodon ja pysyy varmasti
uskollisuutena kuolemaan asti. Tosin sitä ei tunne maailma, mutta
Jumala sen tuntee aina, tietää, että olet ollut uskollinen, juuri
uskollisuudesta uhrautunut... Tämä nyt on se koetuskivi, jolla sinun
rakkautesi arvoa koetellaan.

Hän pyyhkii kyyneliä silmistään ja ääni vapisi tunteiden voimasta.

-- Minä jätän sinut nyt, lapsiraukka. Kyllä tiedän, että olen tehnyt
sinut kovin levottomaksi, mutta minun täytyi... Ennenkuin menen,
sanon kumminkin sinulle kuka se sulhanen on, joka sinua kosii. Se on
Janakkalan lukkari.

-- Hän... kö?

-- Niin, hän. Rovasti on hänellä puhemiehenä, hän on hänet
kasvattanut ja pyysi minun esittämään asian sinulle. Koeta nyt
tyyntyä ja nukkua. Ja älä turhia itke. Jätetään koko asiamme Jumalan
haltuun. Hyvää yötä, lapsi!



11.


Kun pormestarinna oli sulkenut oven ja mennyt, valtasi Ingridin
hillitön itku. Hän oli kyllä ajatellut, että heidän avioliittoaan
tultaisiin vastustamaan, mutta tämmöiseksi ei hän ollut asiaa koskaan
kuvitellut. Hän oli valmistunut kuulemaan ankariakin vastaansanomisia
ja ollut valmis kasvatusvanhempien tahtoa noudattaen eroamaan
lapsuudenystävästään. Ja samalla oli asema tuntunut sellaiselta kuin
olisi heidän rakkautensa rikkonut näiden tahtoa vastaan ja niin
ollen näiden suuttumuskin ollut oikeutettu ja luonnollinen. Ja nyt
hän saikin kuulla, että tuo sama ihana unelma olikin suvaittu, jopa
mieluisakin. Mutta myöskin, että mamma hänessä oli nähnyt ainoastaan
lelun pojalleen, nuken, joka nyt, kun se oli käynyt tarpeettomaksi,
oli heitettävä pois.

Tätä vastaan nousi koko hänen tunnemaailmansa. Hän oli köyhä,
turvaton ja hoitoon otettu; oikeuttiko se pormestarinnan
käyttäytymään näin häntä kohtaan? Nyt, kun hän on liikaa, sysätään
hänet poljettuna ulos. Hänen särjetyn sydämensä ja menetetyn elämänsä
hinnalla tahtoo rouva ostaa poikansa onnen ja arvon.

Pormestarinna puhui uhrautumisesta. Oli hänkin alttiiksiantavaisuutta
ajatellut, olisi mielellään hoitanut ja vaalinut kasvatusäitiään
hänen vanhuudessaan. Siinä ajatuksessa ei ollut mitään vastenmielistä,
oli vain hiljainen nöyrä alistuvaisuus kasvatusvanhempien tahtoon.
Ja hän olisi ollut kylliksi lujamielinen puolestaan sanomaan hyvästi
kaikille nuoruuden toiveille. Hän oli kuvitellut semmoista eron
hetkeä, oli ajatellut, miten hän puhuisi silloin, kuinka hän puoltaisi
mammaa Kastorille ja erossakin esiintyisi rauhan puhujana. Ja niin
olisi hän Kastorille ollut ainoastaan sisar ja uskollinen ystävä.

Mutta nyt vaatiikin mamma, että hän esiintyy Kastorin edessä
liitonrikkojana, halpana sanansasyöjänä, ruumiillistuneena
valheena... Voi, kuinka tämän silloin täytyisi inhota häntä!
Sellaista ei hän koskaan ole voinut kuvitellakaan. Tämä menee yli
voimien. Hänestä oli sietämätöntä ajatella Kastorin oikeutettua
ylenkatsetta, joka kumminkin olisi niin ansaitsematonta. Kuinka mamma
voikaan olla niin tyly? Ja juuri häntä kohtaan, joka niin mielellään
häntä palvelisi. Uhraisi koko elämänonnensa nurkumatta, mutta ei
naamaria käyttämällä.

       *       *       *       *       *

Mutta hän sanoisi vastaan eikä järkähtäisi. Tosin se olisi hänen
teokseen ennen kuulumatonta, mutta ennen ei ole ollutkaan niin
elämästä ja kuolemasta kysymys, ja hän tuntee, että hän nyt voisi
sen kyllä tehdä. Ei hän ole mikään pelkuri, vaikka hän haluaa olla
kuuliainen. Nyt ei häntä pelota mikään enää. Hän voi kyllä.

Hän tiesi sen hyvin, että kun Kastor parin kuukauden kuluttua
saapuisi kotiin, saisi asia silloin varsin toisen lopun. Ja
senhän tiesi mammakin. Sitävarten hän juuri oli vedonnutkin hänen
tunteisiinsa, sen ymmärsi Ingrid kyllä. Ja mitä tuohon hänen
kuolleelle ystävälleen tekemäänsä lupaukseen tulee, niin ei Ingrid
sille erikoisen suurta arvoa antanut. Hän ajatteli: -- Jospa
semmoinen lupaus onkin olemassa äidille, ei se voi sitoa poikaa. Eikä
Kastor suinkaan anna kenenkään muun ihmisen määrätä elämästään, vaan
tekee sen itse.

Pieni asia olisi huomenaamuna sanoa: -- Minä odotan siksi kun Kastor
tulee ja annan hänen päättää. Olen hänelle, sillä ehdolla että
vanhemmat siihen suostuvat, antanut avioliittolupaukseni. En riko
sitä, vaan pidän sen pyhänä. En ollenkaan arvostele tekoani, onko se
ylevä vai alhainen... Minä ainoastaan pidän lupaukseni, se on minulle
pyhä.

Tämän sanominen tuntui niin houkuttelevalta, että hän melkein hymyili.

       *       *       *       *       *

Ingridistä tahtoi sitäpaitsi väkisinkin tuntua, että koko tuo
mamman lupausjuttu oli vain häntä varten tekaistu. Se tuntui
hänestä kovin hapuilevalta. Tytön hän kyllä tiesi olevan olemassa
ja käsitti hän senkin, että mamman aikeet hänen suhteensa olivat
todelliset. Ja kun hän itsekin oli vakuutettu siitä, ettei Kastor
hänen kieltäytyessäänkään koskaan menisi toisen kanssa avioliittoon
niin kauan kuin hän tietäisi hänet vapaaksi, niin ei häntä,
rouvan näkökannalta asiaa katsoen, tuo hänen vaatimuksensa enää
kummastuttanut se ainoastaan katkeroitti hänen mieltään.

Mutta vaikka niin olisikin, että tuo lupaus oli vallan tekaistu, oli
asialla sentään toinenkin puoli ja sehän juuri olikin pääasia.

Hän istui pää pöytään nojaavien käsivarsien varassa, kyyneleet
silmissä, ajatukset kiihkeästi toimien. Ohimot jyskivät, sydän löi
kuuluvasti ja paisui ahdistuksesta. Hän värisi tuskasta, pusersi
väliin päätään, väliin painoi sydäntään. Oi kuinka mielellään hän
olisi halunnut kuolla ollakseen pois tieltä!

Talikynttilä oli jo palanut loppuun ja alkoi savuta.

Hän säpsähti, nousi tuolilta ja toi kiireesti nurkkakaapista toisen
ja sytytti sen, jottei olisi jäänyt pimeään. Kun se oli tehty, istui
hän taaskin miettimään, ajattelemattakaan makuullemenoa.

Hän tiesi todeksi sen mitä rouva sanoi Kastorin kunnianhimosta. Tähän
asti ei hän ollut sitä koskaan tullut ajatelleeksi. Se oli hänestä
niin luonnollista, että Kastor oli semmoinen, ettei hän ollut siihen
mitään huomiota kiinnittänyt. Mutta nyt johtui se äidin sanojen
johdosta hänen mieleensä.

Samalla kuvastui hänen eteensä kirjuri Mustelinin perhe. Setä
Mustelin itse luisevana, köyristynein selin, pitkine laihoine
kasvoineen ja kaljuine päineen, sekä kurttuinen, kuivaa yskää köhivä
Konkordia-äiti, ynnä kuusi tai seitsemän kalpeaa lasta kuluneissa
vaatteissa, kuten vanhemmatkin. Ja verratessaan Mustelinia pyylevään
ja punakkaan neuvosmies Argelanderiin muisti hän mamman sanoneen,
että viimemainittu sai kiittää vaimoansa virastaan. Ja pappa oli
myöskin kerran sanonut, että -- Staffan Mustelin ja Björn Argelander
voisivat yleiseksi hyödyksi vaihtaa virkojaan, viimemainitun isot
jäykät kirjaimet kun tekivät käsialan huokeammaksi lukea kuin
edellisen hienot hieroglyfit. Sitäpaitsi Mustelinin sävyisä luonne
oli aina takeena maltillisesta keskustelusta, kun sitävastoin oli
vallan vaikea eri mielipiteiden sattuessa tulla toimeen äkkiä
tulistuvan Argelanderin kanssa. Ja molemmilla on muuten yhtä suuret
ansiot. Ja mamma oli samalla kertaa huomauttanut, että -- Konkordian
ei olisi pitänyt ottaa Staffan Mustelinia, kun hän tiesi, että he
kumpikin olivat köyhiä. Se oli ihan hänen syynsä, ettei mies edisty.
-- Noh no, älä siitä vaimoa syytä, oli pappa muistuttanut, -- ei
miehen virka koskaan vaimosta riipu, vaan olosuhteista ja hänen
omista ansioistaan. Ja siihen se jäi, sillä pappaa ei tietysti
vastustettu.

Tästä siirtyivät ajatukset takaisin Kastoriin ja hänen korkealle
lentäviin tulevaisuudenunelmiinsa.

Ingrid muisti surullisesti hymyillen, kuinka Kastor jo kasvavana
nuorukaisena oli pilvilinnoja rakennellut ja kuinka näihin
kuvitteluihin hänkin, Ingrid, oli ottanut osaa. Kastor oli itse
aina ensiksi laskenut perustuksen, jolle sitten toiset, väliin
Ingridkin, olivat yhdessä rakentaneet kaikkien muidenkin perheen
jäsenten huviksi. Aina oli Kastor aste asteelta ylennyt korkeaan
virkaan ja voinut siinä vaikuttaa paljon hyvää, tullut rikkaaksi ja
jakanut auliisti ympärilleen. Ja tämä oli antanut aihetta moneen
leikkipuheeseen, mutta siitä ei Kastor välittänyt, vaan nauroi
yhdessä toisten kanssa. Myöhemmältä ajalta olivat muistot vielä
paljon tehokkaampia, sillä niissä oli aina takana todellisuus.

       *       *       *       *       *

-- Olenko todellakin hänen onnensa tiellä? kysyi Ingrid itseltään.

-- Mitä pitää hän todellisena onnena?

Olipa hän kyllä sen kuullutkin.

Vastaukseen kuului ehdottomasti ja tärkeänä osana juuri hän itse, sen
hän varmasti tiesi. Mutta ei hän voinut kieltää itseltään, että yhtä
tärkeä olisi hyvä virka, joka antaisi varman pohjan yhteiskunnassa
ja erittäinkin olisi mahdollisimman suureksi yleiseksi hyödyksi
isänmaalle. Hän oli usein sisäisellä viehätyksellä seurannut sitä
ihanteellisen ylevää ja avaraa kuvailua, joka harvoilla rohkeilla
piirteillä loihti esiin tulevaisuuden niin suuremmoiseksi ja
valoisaksi.

Se oli ollut hänelle mieluisaa kuvittelua, missä hän ei koskaan
edellyttänyt mitään todellisuuden ennettä. Mutta nyt, yön hitaina
hetkinä ja tunteiden kuohunnassa muisti hän varsinkin nämä. Ja nyt ne
saivat ihan toisen, paljon syvemmän muodon kuin niiden kuvittelija
konsanaan oli aikonut tai aavistanutkaan.

-- Ja jos nyt kaikkeen tuohon juuri _minä_ olen esteenä, sanoi hän
tuskallisesti. -- Mamma puhuu sittenkin oikein. Hänestä voi tulla
korkea virkamies, kun minä en ole hänen tiellään... hänen korkealle
lentämistään estämässä... Ei, niin ei saa käydä. Mitä minä olen?
Ainoastaan toisarvoinen olento hänen rinnallaan. Miten voi nainen
olla jalo, missä osoittaa suuruutta, jollei uhrautumisessa?

-- Minä käsitän nyt, etten ole aiottu häntä varten. Ja kun sen
käsitän, niin voin minä uhrautuakin sillä minä rakastan häntä.
Tunnen, että rakastan häntä nyt vielä enemmän kuin koskaan ennen,
niin lämpimästi ja voimakkaasti, että voin suojella häntä itseäni
vastaan. En luullut tämän tunteen enää voivan kasvaa, mutta nyt
tiedän vasta mitä on, kun oikein ylitsevuotavasti rakastaa... Minä
voisi kyllä nyt kuolla hänen tähtensä, mutta minä voin... elääkin.
Niin, minä, minä tahdon luoda hänen onnensa oman onneni menettämällä,
vaipumalla unholaan.

-- Ja kun näin käy, uskoo hän, että minä olen hänet pettänyt...
tuomitsee minut kurjana liitonrikkojana... sillä minä uskon mamman
kyllä vakuuttavan hänelle, että olen rakastunut... lukkariin!
Kuinkas muuten? Mitäpä hän muuta syyksi sanoisikaan?... Maailma on
valhetta täynnä... minä itsekin olen valhe, kaikki on valhetta.
En voi toivoa hänen koskaan pääsevän totuuden perille. Et koskaan,
rakkaani, saa tietää, mitä tämä on Ingrid-raukalle maksanut. Luulet
ehkä. Mutta en tahdo ajatella sitä.

-- Sureeko hän sitä? Surisi kyllä paljonkin, jos tietäisi... Mutta
juuri tietämättömyys tulee häneltä surun hälventämään ja vaihtamaan
sen suuttumukseen... Hän on hilpeä, voimakas ja lujatahtoinen, minä
tunnen hänet, hän tahtoo unohtaa -- ei viitsi minua ajatella -- ja
hän voi, kun hän oikein tahtoo.

-- Oi kuinka tämä tuntuu hirveän raskaalta... kirvelevältä... Jos
minä kuitenkin peruuttaisin tämän aikeeni ja vielä odottaisin...
häntä. Mitä sitten tapahtuisi? Ymmärrän senkin. En voisi häntä
taivuttaa, eroa ei silloin suinkaan tulisi, vaan pikemmin lujempi,
lopullisempi yhdistys. Ja entä sitten? Vanhempien ja pojan väli
kylmenisi -- se alkaisi mammasta -- heidän välilleen syntyisi juopa,
joka vastoinkäymisten meitä ahdistaessa joka päivä suurenisi. Ei,
minä en voi ottaa semmoista vastuuta kantaakseni. Minunhan olisi koko
syy. Niinkö palkitsisin vanhempieni huolenpidon turvattomasta? Olisin
naulana heidän kirstussaan. Ei, minulla ei ole valitsemisen varaa,
minun täytyy, täytyy.

-- Oi kuinka mielelläni vielä kerran soisin sinut näkeväni, tahtoisin
katsoa sinun uskollisiin silmiisi, viimeisen kerran... Mutta ei, minä
en voisi sitten... En voisi...

-- Minkätähden minäkin olen maailmassa.

Hän itki koko yön, ja hän luuli itkevänsä kaiken ikänsä.

Hän koetti lukeakin, mutta se ei käynyt nyt, ei mikään kirja nyt
soveltunut. Vihdoin hän nousi ylös, meni nurkkaan ja lankesi
polvilleen, pannen kätensä ristiin ruukun ylitse ja laskien päänsä
niiden varaan, samoin kuin äitikin tuona viime hetkenään oli tehnyt.

Hän halusi avata Jumalalle sydämensä, anoa häneltä neuvoa ja voimaa,
sillä hän tunsi itsensä kovin väsyneeksi ja heikoksi. Mutta hän ei
löytänyt sanoja, se ei hänen mielestään ollut rukousta, oli vain
sisäistä hätähuutoa. Hän anoi halua, lujaa tahtoa alistumiseen,
voimaa ristinkantamiseen.

Ja hän nousi siitä vahvistuneena. Hän oli nyt päätöksensä tehnyt.

Hän uskoi nyt, että jos Kastor tällä hetkellä tulisi, ottaisi hän
sittenkin lukkarin miehekseen eikä sanoisi syytä. Hyvä kuitenkin oli
sen hän ymmärsi -- että se voi tapahtua ennen hänen tuloaan.

Lukkarin suhteen ei hänessä ollenkaan syntynyt mitään ihastusta.
Mies, joka kosii puhemiesten, asiaankuulumattomien henkilöiden
kautta, ajatteli hän, -- katsoo avioliittoaan ainoastaan
taloudelliselta kannalta ja etsii emäntää talouttaan hoitamaan,
hänelle ovat tunteet kaupanpäällisiä. Tämä oli hänen mielestään hyvä.
Hän ajatteli: -- Kun olen ahkera, pidän hyvän talouden, enkä ole
riitainen, voi hän kyllä tyytyä minuun.

       *       *       *       *       *

Oli ehtinyt tulla jo aamu.

Ingrid pesi kasvonsa, kampasi hiuksensa ja järjesti vähän pukuaan.

Hän arvasi, että mamma tulee kohta noustuaan kuulemaan, minkä
vastauksen Ingrid antaa. Ja Ingrid ajatteli: -- Minun täytyy
sanoa se heti, muuten voisin katua. Ja kun se on tehty, on sitä
mahdoton enää peruuttaa. Mammalle olen luvannut olla vaiti hänen
nuoruudentarustaan, ja mitä muuta sanoisin sitten syyksi?... Minä
tunnen Kastorin, hän vaatisi täyden totuuden, eikä hän muuten mies
olisikaan.

Hän huokasi taaskin syvään, mutta pakotti kyyneleet painumaan alas.

-- Mitä pikemmin pääsen täältä, sanoi hän itsekseen, -- sen parempi.
En koskaan enää avaa näitä ovia. En koskaan! Minä kuolen pois tästä
nuoruudenkodistani. Ei tämä ollut aiottu minulle. Alhainen maja, joka
minulle avautuu, sopii minulle parhaiten.

-- Ja sitten, kun se kerran on tapahtunut, en koskaan kadu tätä
tekoani. Minä tiedän silloin, että olen velvollisuuteni tehnyt ja
että se oli minun osani elämässä, jonka valitsin itselleni, ja minä
tyydyn nöyrästi siihen.

-- Tänä yönä olen sanonut hyvästi elämän ilolle, sen ruusuntuoksu on
haihtunut. Halla on käynyt... Eilen olen vielä nuori, nyt olen vanha
jo. Vanha ja elämään väsynyt.



12.


Ingrid oli arvannut oikein. Pormestarinna ei antanutkaan kauan
odottaa itseään.

-- Johan sinä olet kokonaan pukeutunut, ja huone järjestettynä, sanoi
hän aamutervehdyksen vaihdettuaan. -- Oletko nukkunut hyvin?

-- En minä ole...

-- Minäkin valvoin kauan, hammastani alkoi taas kolottaa. Ajattelin
jo että täytyykö lähettää hakemaan maalta hammasvoidetta, kun
päivä tulee. Eivät tohtorit tiedä sille mitään muuta kuin kiskovat
hampaita pois. Taikka jos rohkenisi iskettää suonta kielen alle, minä
ajattelin, se kun kuuluu olevan tehokas parannuskeino, mutta kun minä
olen niin arka ja pelkuri. Oli jo kello kahden yövartija huutanut,
ennenkuin sain unenpäästä kiinni. Mutta nyt ei tunnu, Jumalan kiitos,
kipua taas ollenkaan. Oletko nähnyt mitään unta tänä yönä? Tiedät,
että minä osaan selittää.

-- En minä ole maannutkaan.

-- Et maannutkaan ole! Mutta se ei ole oikein, ihminen tarvitsee
lepoa ja virkistävää unta. Minä näenkin sen... olet istunut
valveilla ja itkenyt. No no, aikansa kutakin.

Ingrid kuunteli ja odotti. Hän odotti jännittyneenä tuota
kohtalokasta kysymystä. Hän oli valmis antamaan siihen ratkaisevan
vastauksen, mutta itse hän ei voinut sitä herättää, oli aivan
kuin olisi koko hänen elämänsä sisällys hienona hiuksena ollut
partaveitsen terällä, niin että heikko hengähdyksen painokin olisi
voinut sen katkaista.

Hän seisoi keskellä huonetta, käsivarret rinnan yli ristissä, katsoen
tarkasti rouvaan. Koko hänen olentonsa ilmaisi lujaa päättäväisyyttä.

Pormestarinna käsitti, että Ingrid oli tehnyt lujan päätöksen, mutta
minnepäin?

-- Teinkö minä sinut sanoillani eilen illalla niin levottomaksi,
alkoi hän varovasti, -- että et ole yrittänytkään nukkua?

-- Yhden yön unen menettäminen on pieni asia nuorelle ihmiselle,
vastasi Ingrid väistäen.

-- Minä ymmärrän, että olet miettinyt... Niinkö?

-- Niin.

-- Olet ajatellut, että... sentään uhraudut...

Rouva melkein pakotti sanat suustaan ja katsoi, nojautuen
vähän eteenpäin tuolillaan, arasti Ingridiin. Oli kuin olisi
hän sydämessään tuntenut jonkinlaista soimaavaa rauhattomuutta
katsellessan tuota kärsivää tyttöä, jota hän vaati tuomitsemaan
itseltään pois elämän ilon. Sentähden hänen äänensä miltei vapisi kun
hän sanoi:

--... että sentään uhraudut, otat lukkarin?

-- Niin. Niin olen Jumalan edessä päättänyt.

Ingrid vastasi varmalla, vaikka soinnuttomalla äänellä.

-- Oi, Ingrid, mikä jalo nainen sinä olet! huudahti rouva karaten
tuoliltaan.

Hän sulki hänet kiinteästi syliinsä itkien ja huutaen:

-- Jumala siunatkoon sinua, tyttöseni, että teit tämän urhauksen
poikani hyväksi! Sinä olisit ansainnut, olisit tosiaankin ansainnut
tulla hänen puolisokseen, se on varma totuus. Sen minä nyt parhaiten
tiedän ja olen sen ennenkin tietänyt. Mutta maailma ei jaa suosiotaan
ihmisarvon, vaan etujen mukaan... Oi, kuinka sinä nyt teet minut
onnelliseksi, kuinka minun äidinsydämeni kiittää ja siunaa sinua!

Ingrid säpsähti ensin vähän, kun kasvatusäiti näin hyväillen häntä
lähestyi, ja teki liikkeen kuin vetäytyäkseen pois. Samassa muisti
hän kuitenkin, että juuri tämä henkilö, silloin kun hän koditonna
ja pakolaisena oli hänen huoneeseensa tullut, oli samoinkuin nytkin
sulkenut hänet syliinsä. Tämä muisto toi kyyneleen hänenkin silmäänsä
ja hän kumartui hiljaa, otti hitaasti poisvetäytyen käden, joka oli
laskettu hänen vyötäisilleen ja painoi sille huulensa.

Sitten hän meni akkunan luo, huokasi syvään ja jäi katsomaan
talviselle taivaalle.

Hän tunsi melkein huojennusta nyt, kun se sana oli sanottu, joka teki
asian peruuttamattomaksi.

-- Pane maata nyt ja nuku, jotta säästät voimiasi. Minä sanon, että
olet valvonut, ollut vähän pahoinvoipana ja tarvitset lepoa, niin ei
sinua kukaan häiritse. Minä tuon jonkun tunnin kuluttua itse sinulle
suuruksen, jos silloin olet hereillä. Minä hoidan sinua nyt, kun sinä
olet niin usein minua hoitanut.

-- Kiitos!

Pormestarinna ei tahtonut häntä enää häiritä, vaan meni hiljaa ulos
ovesta.

       *       *       *       *       *

-- Isäntä! Oletteko Janakkalasta?

-- Olen.

-- Pysäyttäkää vähän.

-- Ptruu, ptruu! Hevonen on suuttunut torilla seisomiseen, kas niin.
Ukko käänsi kysyvän katseen komeaan rouvaan, joka häntä puhutteli.

-- Menettekö tällä viikolla pappilaan päin? Minä olen pormestarin
rouva ja olisi tärkeä kirje lähetettäväksi rovastille sinne.

-- Minä ajan juuri pappilan sivuitse, kyllä minä sen vien. Sanokaa
pormestarille, että Juholainen sen otti.

Rouva ojensi hänelle kolmikulmaisen, punaisella lakalla suljetun
kirjeen.

-- Taitaa olla kuulutus kirkkoon, sanoi ukko, tukkiessaan kirjettä
liivin povitaskuun.

-- Ei suinkaan, kyllä se on joku muu tärkeä asia. Ja kirjeen viette
kai varmasti rovastille?

-- Vien häntä, oikein omaan kouraan ja tänä päivänä. Ja suun avaukset
siitä tulee Juholalle, mä sen tielän, ja ukko naurahti tyytyväisenä.

-- Ja sanokaa terveisiä myöskin.

-- Kiitoksia! Kyllä minä niitä vien koko tän tyhjän korjani täylen,
eihän ne kuljettajalle paljon matkalla paina, mutta varsin helkkarin
hauskoja ne saajalle ovat. Hyvästi!

Hän nykäisi toisella kädellään ohjaksista, toisella koirannahkaista
lakkiaan tukevammin päähän, hyvästi sanoessaan kun oli sitä edestä
kohauttanut.

-- Hyvästi ja hyvää onnea matkaan! huusi rouva hänen jälkeensä.

       *       *       *       *       *

Samana päivänä vielä, ennen päivällistä, piti pormestarinna silmällä
milloin hänen miehensä sattui olemaan yksin virkahuoneessaan, ja
pistäytyi sinne hänen puheilleen.

-- Tiedätkö, hän sanoi heti sisään tullessaan ja istuessaan miehensä
kirjoituspöydän vieressä olevalle tuolille. -- Tiedätkö, että Ingrid
menee nyt naimisiin?

Hän tiesi, ettei hänen miehensä suvainnut häiritsemistä
virkatoimissaan ja sentähden sanoi hän asian heti ilman mitään
esipuheita, saadakseen sen pohtimisen alkuun.

Pormestari nosti kummastuneena katseensa, kasvoillaan odottava ilme.

-- Vai niin, sanoi hän, -- no, ken sulhanen on?

-- Se on Janakkalan lukkari, Bergelin.

-- Lukkari! huudahti pormestari, kohottaen peruukkiaan. -- Onko tyttö
tullut hupsuksi? Se ei sovi ollenkaan, ja minä naittajana panen
jyrkästi vastaan. Meidän Ingrid, tuo hiljainen ja vaitelias tyttö
sopisi parhaiten papille vaimoksi! Miksi hän lukkarin ottaisi? Jos
hänen ehdottomasti pitää naimisiin päästä, niin odottakoon siksi kun
tulee...

-- Siksi kunnes häntä eivät lukkaritkaan etsi, sanoi rouva terävästi.
-- Hän on jo viidenkolmatta vuoden ikäinen, eikä hänelle ole
vielä pappikosijaa ilmaantunut. Papit saavat kyllä tänä aikana
varakkaita aatelisneitejäkin, ei heidän tarvitse köyhiä kappalaisen
tyttäriä naida. Ja kauneus, hänen ainoa kapitaalinsa, sanoo jo pian
jäähyväiset.

-- Niin, Ingrid on kaunis ja hyvä tyttö. En minä tahdo, että hän
ottaa lukkarin, sano se hänelle. Taikka minä sanon itse.

-- Kyllä, rakas ukkoni, sanon sen, ei sinun tarvitse...

-- Ei, minä sanon _itse_. Tyttö tekee itsensä onnettomaksi. Se kaunis
kuoriko hänet nyt on hurmannut?

-- Sano vain itse. Se onkin oikein, tuleehan sinun se tehdäkin...
Mutta oletko koskaan laskenut, mitä Ingridin morsiustavarat
voivat tulla meille maksamaan, sillä tietysti meidän ei sovi
kasvatustytärtämme tyhjinkäsin päästää? Ja kun Klaarakin on
kihloissa...

-- Hm. Pormestari siirsi miettivästi peruukin takaisin oikealle
paikalleen. -- En tosiaankaan ole sitä ajatellut. Siinä on taaskin
uusia menoja, mistä ne rahat kaikkiin tulevat? Kun kaksi omaa
tytärtä jo on naitu ja kolmas kihloissa, olisi Ingrid voinut
odottaa, etteivät kaikki kulut yhdellä kertaa tulisi. Mutta hän
on ymmärtäväinen tyttö ja malttaa kyllä mielensä, varsinkin kun
hän kuulee, että minä en tahdo sitä. En tosiaankaan suvaitse hänen
lukkari juttuaan. Lykätään kumminkin asia tuonnemmas.

-- Niin, lykätään tuonnemmas, siksi kun Helena, joka jo pian
on viisitoistavuotias, on kihloissa. Ja käsitäthän, että olisi
väärin Ingridiä kohtaan, jos omain tytärtemme naittamisen vuoksi
estäisimme häntä avioliittoon menemästä nyt, kun hänellä siihen on
tilaisuus. Sillä eihän ole varmaa, että hänellä toiste on tarjolla
semmoistakaan. Eikä häneltä leipää tule puuttumaan ja se se kumminkin
on pääasia. Ja onhan se kaunis mieskin, itsekin sanoit. Ihmekös tuo
nyt, nuoret ihmiset?

-- Kaunis, kaunis! Aina te naiset katsotte ainoastaan muotoa. Ja kun
Ingridkin... Kuinka korkealle arvioit hänen morsiuskamssunsa?

-- Ehkäpä kolme -- neljäsataa taaleria, jos hän...

-- Neljäsataa! Ja Klaara myöskin kihloissa. Minun täytyy varmaan
tehdä velkaa.

-- Ei maar vielä. Kuule nyt. Jos Ingrid, niinkuin sinä esittelet,
joutuisi papinrouvaksi, olisi parisataa taaleria vähin määrä minkä
me, meidän asemassamme elävinä henkilöinä, voisimme antaa hänen
morsiusvalmistuksiinsa, häihinsä ynnä muuhun semmoiseen. Mutta asia
on nyt hänen oman valintansa mukaan sillä kannalla, ettei se maksa
meille äyriäkään.

-- Ei äyriäkään! huudahti pormestari ankarasti. -- Tahtoisitko sinä
työntää tyttöraukan tyhjänä köyhään pesään?

-- Eihän tyhjänä, ei suinkaan. Ingrid ansaitsee hyvän morsiushankkeen
ja hänen pitää se suhteellisesti saamankin.

-- Ota tuosta pakinasta nyt selko. Ei äyriäkään, ja kuitenkin saa
hyvän hankkeen. Se on enemmän kuin minä, niin lakimies kuin olenkin,
osaan yhteensovittaa.

-- Sallihan, että selitän sinulle, sanoi rouva hymyillen. -- Katsos,
onhan meillä paljon enemmän antaa muuta tavaraa kuin rahaa.

-- Hm, mitä?

-- Minulla on äitivainajani sänkyvaatteita, jotka ovat vielä hyviä
kyllä, niistä annan hänelle parit vuodevaatteet. Sitten on meillä
vanhempia huonekaluja, sänky, kaappi, joku pöytä ja tuolikin,
joita emme ollenkaan kaipaa ja jotka eivät meillä koskaan ole
käytännössäkään, vaan ovat, kuten tiedät, korjatut pois uudempien
tieltä. Itsellemme ne eivät vastakaan ole tarpeen, mutta lukkarin
taloudessa maalla ne vielä kyllä menevät! Sitten voin koota hänelle
vähän yhtä ja toista talouden alkuunpanemiseksi. Pappilasta siellä
tietysti myöskin avustetaan. He tulevat siten hyvin autetuiksi ja
meidän ei ole tarvinnut antaa yli varaimme.

-- Jahah, niin, se on hyvä. Ottakoon sitten sen lukkarinsa, koska
hän sitä niin tahtoo. Mutta paremman maun minä olisin luullut meidän
Ingridillä olevan. Ja enpä olisi uskonut häntä niin syttyväksi.

Pormestarinna hymyili väkinäisesti.

-- Vai pelkääkö hän jäävänsä jo...?

-- Älä nyt kuitenkaan semmoisia hänelle sano. Ei voi tietää kuinka
syvästi se häntä loukkaisi. Emme saa...

-- Minäkö sekaantuisin siihen? Mutta anna nyt sinä heille tarpeeksi
sentään, että pääsevät alkuun, vaikka ei tuo naiminen olekaan oikein
mieleisemme.

Ukko oli tottunut käsittämään asiat siten, että hänen vaimollaan aina
oli samat mielipiteet kuin hänellä itselläänkin.

-- Ole huoleti ja luota minuun, ukkokultaseni. Sinä tiedät kyllä,
että minä pidän Ingridistä kuin olisi hän oma lapseni, ja tulen häntä
eniten kaipaamaan.

Hän nousi ja kävi ovea kohti.

-- Täytyy mennä katsomaan, joko päivällinen tulee pian valmiiksi.
Ulos astuessaan hän kuuli vielä miehensä halveksivalla äänellä
sanovan:

-- Vai lukkari!



13.


Kas, Ingrid, hyvää päivää! Minulla on hauskoja uutisia sinulle, sanoi
rovasti iloisesti astuessaan sisään ruokasaliin.

Ingrid kiiruhti häntä tervehtimään.

Ruustinna oli lähettänyt kutsumaan häntä pappilaan, toverikseen
rovastin poissa ollessa sekä yhdessä odottamaan hänen tuloaan, jotta
Ingrid heti tuoreeltaan saisi kuulla uutisia kaupungista.

Tämä tapahtui ensi talvena Ingridin muutettua uuteen kotiinsa.

Ruustinna istui jo pöydän ääressä, jolla teekannu höyrysi isojen
kirjavien ja korvattomien kuppien, ruuhen muotoisen kermakipon ja
sokerirasian sekä hänen omien leipomiensa hyvien tuoreitten vehnästen
keskellä.

Rovasti vei Ingridiä kädestä pöydän luo, ja suikkasi tervehdyssuukon
ruustinnalle, joka huudahti:

-- Kuinka sinä niin hiljaa tulit, ettemme ollenkaan kuulleet, vaikka
monta kertaa olemme olleet eteisen ovella kuuntelemassa, milloin
kulkunen alkaisi kuulua?

Rovasti nauroi herttaisesti, kun nyt kerran oli päässyt huomaamatta
kotiin pujahtamaan. Oli ruvennut runsaasti lunta tupruttamaan, Jussin
oli täytynyt ajaa käymäjalkaa, joten reenantura ei narissut eikä
reki kolahdellut, vaan kulki pehmeästi kuin lusikka viilipytyssä. Ja
rovasti, joka arvasi kotona kuunneltavan, oli käskenyt Jussin tukkia
heiniä kulkuseen, jotta saataisiin kotiväki yllätetyksi.

Mainittakoon tässä ohimennen, että Ingrid heti Janakkalaan tultuaan
oli toimittanut niin, ettei hänen miehensä enää ollut rovastilla
kuskina tämän Hämeenlinnan-matkoilla. Hän oli suoraan pyytänyt
rovastia ottamaan renki Jussin Kaapron sijaan kaupunkimatkoille.
-- Me elämme niin paljon alhaisemmissa olosuhteissa, oli hän
sanonut, -- että minä katson parhaaksi heti alussa katkaista kaiken
seurustelun siellä, sillä mieheni on sen seurapiirin ulkopuolella
ja minä tahdon kuulua siihen siihen mihin hänkin. Ja hän on itsekin
tähän tyytyväinen. Rovasti olikin jo aikonut muuttaa ajomiestä,
nyt kun Kaapro oli naimisissa, vaikkei hän juuri kaupunkimatkojen
suhteen olutkaan tahtonut muutosta ehdottaa. Olihan pormestarinna
Kaapron esiintyessä sulhasena rovastin seurassa esittänyt hänet
perheelleen ja hän oli kasvattajansa mielihyväksi esiintynyt sievästi
ja vaatimattoman vapaasti. Ainoastaan kieli erotti hänet toisista,
hän puhui suomea ja herrasväen kielenä oli latinalla ja ranskalla
koristettu ruotsi.

       *       *       *       *       *

Kun rovasti oli kaikki terveiset heille esittänyt ja ruustinnan
kaupunkilaisystäviä koskeviin kysymyksiin vastannut sekä kehottanut
Ingridiä ottamaan enemmän vehnästä, alkoi hän kertoa:

-- Pormestarinna-serkku kertoi minulle erään henkilön, sen Vapun,
olleen siellä markkinapäivänä sinua etsimässä.

-- Oo, vai Vappu! huudahti Ingrid.

-- Niin. Ja armollinen serkku oli oikein pahoillaan siitä, ettei
silloin ollut kotona. He olivat kaikki olleet ulkona ostoksilla,
eikä ollut kotosalla muita kuin palvelustytöt ja nehän ovat syksyllä
taloon muuttaneita.

-- Sepä oli ikävää.

-- Minä halusin kumminkin puhutella tyttöjä, kuullakseni heiltä itse,
mitä he Vapusta tiesivät kertoa. Ja herttainen emäntä sallikin minun
seurassaan astua keittiön puolelle.

-- Se oli hyvin lihava, lyhytläntä ihminen, kertoi heistä eräs.
-- Me luulimme sitä ensin ison talon emännäksi, auttoi toinen. Ja
miltei yhteen ääneen he kertoivat: -- Oli kovin pahoillaan, kun ei
saanut nähdä Inkeriä. Ei ollut hänestä eron jälkeen kuullut mitään,
ennenkuin nyt vasta sattumalta oli saanut kuulla, että Hämeenlinnan
pormestarilla on Inkeri-niminen kasvattitytär, tullut 'vihan aikana'
vähäisenä tyttönä taloon, ja oli arvannut, että sehän on sama Inkeri.
Ja hänellä oli ollut oikein ikävä silloin kun Inkeri hänet jätti. Oli
juossut perässä pitkän matkan, niin kauan kuin jaksoi, oli itkenyt ja
huutanut Inkeriä, mutta kun ei enää saavuttanut, niin täytyi yksin
suruissaan palata taloon, missä olivat yötä olleet. Sanoi asuvansa
kuusi peninkulmaa Hämeenlinnasta. Mutta tytöt eivät muistaneet sen
seurakunnan nimeä, muuta kuin että se oli peräti toisaalla päin
kuin Janakkala. Ja vaikka minä luettelin heille laajalti kaikki
seurakunnat Hämeenlinnan ympärillä, niin sanoivat tytöt aina heti
nimen kuultuaan: -- ei se se ollut. Monella pitäjällä ja kappelilla
on kuitenkin kaksi ja jollakulla kolmekin nimeä, yksi tai kaksi
virallista ja kolmas vielä kansan käyttämä, jota viimemainittua "ei
tiedä kaikki papitkaan", sanoi rovasti hymyillen. -- Ja jos nyt
Vapunkin seurakunnalla oli tuommoinen liikanimi, jota hän puhuessaan
käytti, niin ehkäpä osasinkin oikeaan, vaikka tytöt eivät sitä
tietäneet... Hänellä kuuluu olevan hyvä mies, Juha nimeltä, ja hyvä
torppa -- mutta eivät tytöt torpankaan nimeä muistaneet. Ja kuusi
on lasta. Hevonen ja neljä lehmää sekä lampaita ja muuta karjaa. Ja
hän oli kovin pahoitellut sitä, ettei hän enää saanut tavata sinua.
-- Hän itki, sanoivat tytöt, -- niin että hän oikein värisi tuolilla
istuessaan, kun hän kertoi meille niitä surullisia muistojaan, ja sai
meidätkin itkemään. Ja hän oli kysynyt heiltä: -- Vieläkö hänellä
on se ruukku? Siihen he olivat tienneet vastata, että he olivat
kuulleet sinulla olleen hyvin suuren saviruukun ja että oli sanottu
sinun tuoneen sen kotoasi ja vieneen sen muassasi Janakkalaan...
-- No olenpa minä oikein iloinen saatuani sen kuulla, oli eukko
huudahtanut, -- kun olen oikein surrut sitäkin, että jos hänen siitä
ruukustaan olisi täytynyt erota. Ja sitten hän oli heille kertonut
sinun ruukustasikin, sillä tytöt, jotka eivät sinun ajallasi olleet
vielä talossa olleetkaan, eivät tietäneet siitä mitään.

-- Ja rouva pormestarinna huomautti myöskin, että hän olisi niin
mielellään suonut, että eukko olisi viipynyt siksi kunnes hän olisi
saapunut kotiin. Mutta tytöt sanoivat emännällä olleen pitkän
matkan vuoksi kiireen, hänellä kun oli kuormakin, eikä hän ehtinyt
odottamaan, vaikka he olivat pyytäneet. Oli vain sanonut: -- Kyllä
minä sen armon, hänen kasvatusäitinsä, olisin halunnut nähdä, jotta
olisin enemmän Inkeristä kuullut, mutta en minä sentään enään häntä
varro, ei taitaisi juuri mitään tietääkään enempää kuin mitä jo olen
kuullut, että hän on naimisissa ja voi hyvin, ja että eivät isä eikä
veli ole tulleet, -- en nyt muuta kuin lähden, että pääsen kotiin. Ja
sitten hän oli vielä pyytänyt, että Inkerille vietäisiin Janakkalaan
hänen terveisensä. Ja nyt olen ne terveiset tuonut, lopetti rovasti,
-- semmoisina kuin ne olen saanut tuodakseni.

-- Kiitän sydämellisesti, sanoi Ingrid kyynelsilmin. Häntä liikutti
se, että Vappu niin kiinteästi muisti häntä, joka oli silloin vielä
lapsi, kun hän Vapun kanssa ruukkuaan kuljetti.

-- En ketään heistä saa koskaan enää nähdä, sanoi hän surullisesti,
en Vappuakaan. Ja minusta tuntuu siltä, ettei koskaan tässä elämässä
enää jälleennäkemistä tapahdu. On juuri kuin kaikki olisi minulta
haudattu... toivonkin, lisäsi hän hiljaa itsekseen.

       *       *       *       *       *

Vähän ajan kuluttua saapui lukkarikin pappilaan, hänkin oli turhaan
odotellut kulkusten kuulumista. Rovasti laski hänelle hupaisia
kaskujaan uusia ja vanhoja, ja ruustinna tarjosi teetä.

Vanhan kauniin tavan mukaan rovasti ennen kuin erottiin luki
iltarukouksen ja yhteisesti laulettiin sitten ehtoovirsi.



14.


Ulkona ulvoo myrsky ja tekee myöhäisen ja pimeän syysillan kolkoksi.
On kuin hornanhenget siellä nyt soittoharjoituksiaan pitäisivät.
Pöydällä oleva talikynttilä valaisee huonetta vaisusti kuin
valoa säästäen. Hatarasta akkunasta puhaltava tuuli panee liekin
lepattamaan kuin haluaisi jättää kynttilän ja lähteä lentoon. Mutta
valkea ja luja pellavainen akkunaverho pitää urhoollisesti puoliaan
tuulta vastaan, joka uteliaana sitä yhtämittaa kohottelee, yrittäen
samalla sen syrjän alitse täysin keuhkoin puhaltaa kynttilää, jottei
tuli, joka aina on tuulelle kuuliainen, tiedä itse mitä oikein tehdä,
pysyäkö kotona vai lähteäkö lentoon. Mutta samalla putoaa taas,
tuulen vetäessä henkeään, pelastava verho paikalleen eikä kynttilä
sammukaan, se kasvattaa vai höylänlastua kiemurtelevan liekin alle.

-- Kuolemansanomia taaskin. Kenenkä vuoro nyt tulee? Liekki ei
sentään, Jumalan kiitos, ole vuoteeseen päin. Näin jupisee itsekseen
vanhanpuoleinen eukko, joka liikuskelee hiljaa huoneessa ja katsahtaa
kynttilään.

-- Gabriel!

Ääni, jota tuskin kuulee lausuessa, tulee isosta uudinsängystä
huoneen peränurkasta.

-- Ei lukkari ole nyt kotona, vastasi muori lähemmäksi astuen. --
Joko te nyt heräsitte? Mitä te tahtoisitte? Tässä minä olen Taavetin
Anna Kaisa, tässä päänaluksen puolessa, ettekä näe minua.

Ei mitään vastausta.

-- Hän puhui unissaan, arvelee muori itsekseen. Kuuluu taas
joitakuita äänettömiä hetkiä.

-- Oi Gabriel, tule vähän lähemmäksi, että näen sinut selvemmin.

-- Ei hän ole, kuin ma sanoinkin, kotona nyt, mutta kyllä hän pian
tulee. Hän meni vain asialle pappilaan, rovastille kai ilmoittamaan,
että hänellä on tytär. Ei luvannut kauan viipyä... Mitä te puhutte
siellä niin hiljaa? En minä ymmärrä mitä se on... Isästäkö? No niin
kai, on kai se isä, jolla jo tytärkin on, he he he!

-- Oi, älä jätä minua tänne! Ota minut mukaasi... Nyyhkytys estää
loppua kuulumasta.

-- Siunatkoon! Houriiko se? Vai mitä se nyt puhuu? Ja kun itkeekin
oikein, kun mies vähän viipyy. Eihän se nyt linnuksi ole. Kukapa
teitä nyt ihmiskulta jättäisi. Ei maarkaan. Tokko hän tietää, että
hänelle puhunkaan... Mitähän se näkee, kun noin tuijottaa tuonne
tyhjään ja kurottaa kädelläänkin sinne! Oikeinpa minua vähän
kammottaa olla yksin kirkottoman vaimon ja ristimättömän lapsen
kanssa tämmöisen iltana, jolloin on liikkeellä se "jolla tuulessa
valta on". Saapuisi mies vain pian.

       *       *       *       *       *

On kulunut noin puolitoista vuotta siitä kun Ingrid meni
avioliittoon. Tänään on hän saanut äidinilon, mutta on vielä vallan
heikko.

Illalla, kun Gabriel oli mennyt pappilaan, kadotti hän hetkeksi
tajuntansa ja siitä virotessaan hän ei aluksi käsittänyt omaa
ympäristöään, ei muistanut miestään eikä äskensyntynyttä
pienokaistaan. Oli aivan kuin hän olisi ollut ulkopuolella itseään.
Ja kuitenkin oli hänellä tarkka huomiokyky sisäänpäin. Hän saattoi
ajatella, haluta, tuntea ja muistaa kaukaista entisyyttä. Ja
jälkeenpäin hän voi tarkasti uudestaan johtaa mieleensä kaikki mitä
hänelle tässä tilassa ilmeni.

Hän muisti elävästi nähneensä, kuinka kookas, nuorenläntä mies, pitkä
ja kulunut venäläisen työmiehen kauhtana yllään seisoi keskellä
lattiaa ja, kasvoillaan sanomattoman kaipauksen ilme, katseli,
juurikuin huomiota odottaen, häntä silmiin. Ingrid tunsi hänet heti
veljekseen, hänelle ei tullut mieleenkään kukaan muu kuin veli, hän
tiesi hänet siksi.

Mutta voi kuinka muuttunut hän oli! Jälleennäkemisen ilo muuttui
suruksi, kun hän tajusi ne kärsimykset, jotka kuvastuivat veljen
kasvoissa, sillä entisestä terveestä ja reippaasta nuorukaisesta oli
tullut laiha, kumara ja kuolonkalpea, aivan kuin kuolemaisillaan
oleva mies, näköjään kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen tai
vieläkin vanhempi. Ingrid tiesi hänen nyt olevan pari vuotta yli
kolmenkymmenen, mutta ajatteli: -- Siperia on hänet ennen aikaansa
vanhentanut. On aivan luonnollista, että hän näyttää tuommoiselta.
Kyllä hän oli ajatellut vankeuden kärsimyksiä ja niiden jättämiä
jälkiä, mutta semmoiseksi ei hän sentään koskaan ollut voinut häntä
kuvitella.

-- Gabriel, sanoi hän hiljaa ja tuskin voiden liikutustaan hillitä.

-- Ingrid, vastasi tämä, -- minulla on kiire. Olen sinua lähtenyt
etsimään.

-- Oi Gabriel, tule vähän lähemmäksi, että näen sinut selvemmin,
pyysi nyt Ingrid. Gabriel astui askeleen lähemmäksi ja sanoi:

-- Isä käski minun tuoda sinulle hänen terveisensä.

-- Missä isä on? kuiskasi Ingrid. -- Vieläkö hän on vankina?

-- Ei. Isä on aikaa jo päässyt kotiin äidin luokse ja minä olen
nyt myöskin sinne menossa. Tulin vain ensin sinulle nämä terveiset
tuomaan, sillä isä toivoi, että sinä saisit ne.

-- Oi, älä jätä minua tänne, sanoi Ingrid tuskallisesti huudahtaen,
ota minut mukaasi kotiin.

Hän rupesi nyyhkyttämään ja ojensi kättään veljeä kohti.

-- Ei Ingrid. En minä ehdi sinua odottaa. Sinulla on vielä paljon
työtä täällä. Mutta hetken kuluttua, kun voit kärsivällisesti
odottaa, saat sinä toisen Gabrielin minun sijaani, se on sinulle
parempi. Tule sitten vasta perästäpäin sinäkin, kun ehdit. Hyvää yötä.

Veli hävisi hänen näkyvistään ja Ingrid kadotti uudelleen tajuntansa.
Mutta hänen siitä jälleen toinnuttuaan oli koko tapaus kuin
tulikirjaimilla piirrettynä hänen sieluunsa.

Mutta tämä ilmiö toi hänen särjetylle sydämelleen lepoa ja
virvoitusta ja viihdytti hänen tunteitaan. Sillä hän oli nyt jo
varmasti vakuutettu siitä, että veljen sielu kuolinhetkellään
oli lähtenyt isän toivomusta täyttääkseen etsimään sisartaan.
Ja hän itse, joka samalla hetkellä myöskin oli lähellä kuoleman
esikartanoita, oli niin herkästi vastaanottavassa tilassa, että he
siten helposti saattoivat yhtyä.

Tämä vakuutus omaistensa kärsimyksien loppumisesta ilahdutti häntä.
Hän kiitti Jumalaa siitä että hän oli sallinut veljen hengen löytää
sisaren ja tuoda hänelle ne tiedot, joita hän niin hartaasti kaipasi.

Hänen ymmärryksensä sanoi kyllä senkin, että ehkäpä juuri hänen oma
syvä kaipauksensa oli loihtinut hänen aivoistaan esiin harhanäyn.
Mutta sittenkin: se sai nyt olla mikä se oli, ainakin se vaikutti
häneen hyvin. Jos veli olisi ollut sen näköinen kuin lähtiessään
tahi ainoastaan vähemmässä määrin muuttunut, olisi hän uskonut sitä
heikkoutensa houreeksi, mutta juuri se, että erotus oli niin suuri,
niin pitkällisien kärsimyksien leimaama ja mies kumminkin oli sama,
sai hänet lujasti uskomaan näyn todellisuuteen. Hän ajatteli: --
Juuri tuommoiseksi hänen on täytynytkin rääkkääntyä, vaikka en sitä
ennen ole niin täydellisesti ymmärtänyt. Ja kun tämä veli vielä
nähtävästi oli kuolemantaistelussa, olisi epäileminen haavoittanut
hänen tunnettaankin.

Siitä hetkestä asti hänen piti kaikkia omaisiaan kuolleina, ja se
ajatus rauhoitti hänen mieltään. Hänen viime aikana yhä lisääntynyt
murheensa isän kohtalosta vaihtui nyt hiljaiseen surunomaiseen ja
kaipaavaan muistoon. Ja kun hän tästedes ajatteli veljeään, muisti
hän hänet aina semmoiseksi kuin hän hänet tuona iltana näki, puettuna
pitkään musikankauhtanaan, kuolonkapeana ja silmät niin ihmeellisen
rakkaasti häneen luotuina. Mikään muu tässä sairaassa miehessä ei
muistuttanut tervettä reipasta nuorukaista, joka vapaaehtoisesti oli
isäänsä vankina maanpakoon seurannut, kun kaunis pitkä vaaleanruskea
tukka, joka lainehti niskalta hartioille. Oi kuinka nuo suortuvat
muistuttivat äidin kutreja.

Tämä jälleennäkeminen, vaikka se olikin, kuten hän varmasti uskoi,
tervehdys haudan toiselta puolen, tyynnytti kuitenkin hänen mieltään.
Hän tyytyi kaikkeen mitä hänelle oli tapahtunut, sillä eipä hän itse
ollut kohtaloaan ohjannut tai etsinyt.

       *       *       *       *       *

Ensi kesänä naimisiinmenonsa jälkeen oli Ingrid toivonut
pääsevänsä äitinsä hautaa katsomaan ja sitä kukilla koristelemaan.
Nuori aviomies, joka huomasi vaimonsa salaa itkeskelevän, piti
epätietoisuutta isän ja veljen kovasta kohtalosta ainoana aiheena
hänen kätkettyyn suruunsa, vallankin kun hän ei ollenkaan
Hämeenlinnaa ikävöinyt, vaan sanoi paljon mieluummin olevansa kotona
ja kieltäytyi sinne matkustamasta. Ja Kaapro olikin siinä oikeassa,
tuo epätieto oli yhä raskaana painona Ingridin sydämellä. Juuri tämä
murhe, jota hänen ei tarvinnut salatakaan, otti ylivallan toisesta
sisäisemmästä, jota ei hän katsonut enää olevansa oikeutettu edes
tuntemaankaan. Hän taisteli sentähden hajamielisesti haavoitetun
sydämensä kirvelemistä vastaan, syyttäen itseään siitä, että hän oli
liiaksi kiinnittänyt mieltään henkilöön, jota hän ei saanut enää
muistella. Pormestarinnaakin hän ajatteli ainoastaan oikeutettuna
rankaisijanaan.

Hän tahtoi unohtaa.

Äidin haudan näkemisen toivoi hän antavan vähän viihdytystä
mielelleen. Ja koska hänen miehensäkin oli siihen taipuvainen,
päättivät he tehdä jalkamatkan Rantasalmelle.

Ensi maanantain juhannuksen jälkeen he olivat määränneet
lähtöpäiväksi. Sinä aamuna he olivat varhain liikkeellä ja olisivat
pian olleet lähtövalmiina, mutta ilma näytti uhkaavan synkältä, ja jo
aamulla tuli raskas sade ja vinha itätuuli repi pilvistä vettä kuin
syksyisenä päivänä. Eikä ilma kääntynyt poudaksi vielä tiistainakaan,
joten siltä viikolta täytyi jättää matka, kun lauantai-iltana piti jo
taas olla kotona. Ja koska heinänteko kiirehti, niin täytyi matkustus
jättää toiselta viikoltakin, ja niin ilmestyi esteitä yhä, joten
se vihdoin jäi koko kesältä. Toisena kesänä oli taaskin esteensä,
silloin ei Ingrid halunnut lähteä pitkälle kävelyretkelle, vaan
lykättiin matka tältäkin kesältä eteenpäin.

Ja nyt tämä tervehdys tuonelasta, joka sanoi isän ja veljen
olevan äidin luona, tuli aivan kuin vastapainoksi ja kaipauksen
lieventäjäksi. -- He ovat taivaassa yhdessä Jumalan luona suloisessa
levossa, eivät he haudassa ole yhtyneinä, en heitä sieltä löydä,
ajatteli hän. Eikä hän enää niin kaipauksella ajatellutkaan tuota
matkaa, sillä hän uskoi nyt matkankin jääneen tekemättä korkeamman
johdatuksesta. Koko ensi kevään ja alkukesän oli hän odottanut tuota
juhannuksen jälkeistä maanantaita ja kuvitellut mielessään lähtöä ja
matkaa. Ja ilma, joka edellä oli ollut kesäisen ihana, oli silloin
juuri sinä aamuna varhain muuttunut koleaksi ja sateiseksi. Ja Ingrid
piti sitä, nyt jälkeenpäin sitä ajatellessaan, merkkinä että hän
tyynnyttäisi mielensä eikä ajattelisi omaisiaan kuolleena tomuna vaan
Herran luona elävinä.

Hän eli miehensä ja lapsensa hyväksi ja ajatteli: -- Minä tyydyn
tähän, minkä Jumala on minulle määrännyt, enkä halua mitään tämän
ulkopuolella. Nyt on muuta tekemistä ja sitä lisääntyy joka päivä,
niin ettei ole aikaa kävelymatkoihin uhrata. Ja sikseen se jäi, sitä
ei enää otettu kolmantena kesänä puheeksikaan.

Tänä viimemainittuna kesänä, 1729, sai Ingrid kuulla, että neiti
Borgfelt oli mennyt avioliittoon muutaman paroonin kanssa.
Pormestarinna ei siis ollutkaan saanut toimeen avioliittoa poikansa
ja neiti Borgfeltin välillä. Kastor oli samana vuonna, jona Ingrid
jätti Hämeenlinnan, jo keväällä matkustanut pois, eikä ollut
seuraavanakaan kesänä tullut kotiin, kun Klaaran häät olivat, oli
vain lähettänyt sisarelleen onnittelukirjeen.

-- Nyt täytyy armollisen mammankin myöntää, ajatteli Ingrid, -- että
Jumala ei olekaan tahtonut kuulla heidän, kahden äidin, rukousta
lastensa avioliiton puolesta, jollei nimittäin koko kertomus siitä
ollut paljasta kuvittelua.



15.


Tultiin vuoteen 1732. Isonvihan viiltämät haavat olivat jo
arpeutuneet. Ne olivat kuin punaisia kysymysmerkkejä. Ylen aikaista
oli kuitenkin silloin vielä Suomi-emon ilokäkien ennustustako
arvostella. Esiaika esiintyy aina suurena kysymyksenä, jolle historia
varhemmin tai myöhemmin antaa vastauksensa.

       *       *       *       *       *

Pistäydymme hetkiseksi eräänä kesäisenä sunnuntai-iltana lukkarin
tupaan Janakkalassa.

Se on tilava huone, jota aurinko kolmesta matalasta ja leveästä
akkunasta niin miellyttävän kohtuullisesti valaisee. Puhtaaksi pestyt
seinät sammalrakoineen ovat koristamattomassa maalaisuudessaan
leveine, sileäksi veistettyine ja iästä ruskettuneine hirsineen
tavallaan komean näköiset ja kätkevät asujiltaan useita muinaisia
tarinoita, sillä ne ovat jo monta miespolvea nähneet. Kupera katto
orsineen on kesäksi valkaistu samoin kuin leivinuunikin ovinurkassa,
mistä käy matala ovi eteiseen. Perällä, uunia vastapäätä, on
eteissänky siniraitaisine uutimineen, asetettuna kyynärän verran
ulos peräseinästä, joten sen taakse jää pieni kujanne. Tämän sängyn
kuja on varsin tärkeä osa huoneessa, sinne voi asuja puikahtaa
pukeutumaan pyhäisiinsä, jos "vieraita hankkii." Vastapäätä
sängynjalkapäätä on korkea kaappi, joka on jaettu kahteen osaan.
Molemmat avautuvat kahtia. Alhaalla on ruokakaappi ja ylhäällä sulkee
poveensa muuta tavaraa. Peräseinää ja toista sivuseinää reunustaa
leveä penkki, jolla talvisin sunnuntaiaamuina pitäjän ukot "puuta
painavat." Ja peräpenkin edessä on pitkänläntä pöytä peräakkunan
luota pihanpuoliseen peränurkkaan. Pöydällä on raamattu ja virsikirja
sekä pullo, jossa on veteen pistettyjä kukkia. Pöydän edessä on
pöydänmittainen rahi. Ja samassa nurkassa seisoo "penkinristauksella"
valkealla raidilla verhottuna tuo vanha tuttavamme, Ingridin ruukku
ja sille asetettu postilla. Ingrid eli Inkeri, kuten hänen miehensä
häntä kutsuu ja joksi mekin nyt uudessa kodissa tahdomme häntä
nimittää, oli itse aikonut sijoittaa ruukun sängynkujaan. Siellähän
se olisi suojassa uteliaiden silmäyksiltä ja siellä hän voisi sen
ääressä, kuten silloin orvoksi jäätyäänkin, viihdyttää suruaan
muistelemalla äidin viime rukousta ja hänen viime hetkiään. Mutta
Kaapro oli hänet Hämeenlinnasta tuodessaan kantanut sen sisään ja
laskenut pöydänpäänurkkaan, sanoen:

-- Tämä esineen pitää saada kunniapaikka huoneessamme.

Ja Inkerin mielestä se oli aivan oikein. Hän verhosi sen siihen ja
laski postillansa sille. Pieni kirjalauta sen yläpuolella sisälsi
perheen muun kirjallisuuden.

Peräseinää pöydän takana koristaa taskukello, rovastin lukkarille
antama häälahja, ei mikään pieni ja siro nykyaikainen liivin taskussa
säilytettävä korukalu, vaan housunlakkarissa kannettava hopeinen
nauris. Se näyttää vallan komealta punaisella, helmikoristeisella
silkkityynyllään, jonka Inkeri lahjan arvoa korostaakseen on ajan
kuosia seuraten sille alustaksi ommellut. Se näyttää nyt neljää
iltapäivällä.

Tuoreet kuusenhaot, joilla isäntä eilen illalla on reunustanut seinät
penkkien alla ja siten peittänyt multipenkit, synnyttää huoneeseen
raikkaan metsän tuoksun.

Emäntä on korjannut päivällisen tähteet ruokapöydältä
kaappiin, siivonnut pöydän, pessyt tyhjät astiat ja asettanut ne
akkunanpielessä olevalle hyllylaudalle. Hän on puuhannut ahkerasti
"kirkkolaisten" mentyä, on lakaissut lattian ja ripotellut sille
lauantaina valmiiksi riivittyä, hienoa ja tuoksuvaa katajanhakoa
sekä asettanut vanhasta pellonkulmassa kasvavasta pihlajasta
tuomiansa oksia pystyyn uunin eteen. Hän menee vielä ulos ja tuo
pellonpientareelta kimpun köynnöskasveja käsivarrellaan. Niitä hän
sovittaa kirjalaudalta riippumaan ruukun ylitse, jotta se siten saa
uudinten takaa kurkistella. Ja kello saa myöskin soman kukkaseppeleen
ympärilleen.

Nyt hän hymyilee itsekseen. Hän tietää miehensä katselevan
tyytyväisenä ympärilleen, kun palaa ulkoa, jonne hän on mennyt
pienelle kävelylle ja ottanut pikku Sannan kanssaan.

Jopa tulevatkin pihalla isä ja tytär tupaa kohti. Isä laulaa
puolikovaa iloista säveltä ja tyttö lähtee juoksemaan edellä, kun
näkee akkunassa äidin hymyilevät kasvot.

Eteisessä auttaa isä häntä kädestä taluttaen, sillä lapsella on
jotain toisessa kädessään ja kiireissään voisi kompastua korkean
kynnyksen yli astuessaan.

Hän katkaisee kesken sävelen, kumartaa päänsä matalan ovikamanan
alitse astuessaan ja huudahtaa:

-- Mutta sinähän osaat loihtia, Inkeri! Kun lähdin ulos, oli pirtti
vallan kolkon ja ikävän näköinen, siivoton väen mentyä, ja sitävarten
lähdinkin ulos raittiiseen ilmaan. Ja kun nyt pienen hetken kuluttua
palaan takaisin, on tämä ihan juhlapuvussa. Voin sanoa, ettei
kenenkään pirtti ole niin soman ja iloisen näköinen kuin meidän.

-- Niin, Jumalalle kiitos, että meillä on hauska koti, vastasi Inkeri
tyytyväisesti hymyillen.

Sanna, joka hitaasti tallustellen oli lähennyt äitiään, tarjosi nyt
hänelle pientä kouraansa.

-- Ota äiti, ota, huudahti hän iloisesti, -- ota, ota.

-- Mitä sinulla nyt onkaan, kultaseni?

Äiti kumartui hänen ylitsensä ja lapsi avasi kouransa, jossa oli
muutamia kypsiä mansikoita.

-- Oi! sanoi Inkeri sydämellisesti, ottaessaan marjat ja suudellen
pientä tytärtään. -- Kiitos, kiitos lapseni, kun tuot äidille kesän
ensi mansikat.

Hän muisti niin elävästi, kuinka hän itse oli isälleen antanut
viimeiset mansikat, ja muistolle pyhitetty huokaus nousi hänen
rinnastaan.

-- Kiitos sinullekin, sanoi hän kääntäen katseen mieheensä, -- että
autat minua pitämään lapsuuden muistojani tallella.

-- Sinun lapsuudenmuistosi ovat minunkin, ne ovat pyhemmät minulle
kuin omani. Minulla itselläni ei niitä juuri olekaan. Täällä
pappilassa ne vasta muistoni alkavat, mutta ne ovat sulautuneet
yhteen nykyisyyden kanssa, niin että niitä ei oikein huomaa siitä
erottaa. Eivät ne ole sillä tavoin pyhäinjäännöksiä kuin sinun.

-- Isä-kummi! huudahti iloisena Sanna, joka oli kiivennyt penkille ja
kurkisti ulos akkunasta. -- Sanna menee vastaanottamaan, Sanna niiaa.

-- Minä tulen myöskin.

Isä kiiruhti tyttärensä jälessä ulos rovastia vastaan joka hiljakseen
kävellen tuli tanhualla.

Inkeri siirsi kehdon, missä puolen vuoden vanha tyttö nukkui,
peräpöydän luota sängyn eteen. Hän oli lasta auringolta suojatakseen
siirtänyt sen siihen, mutta nyt oli valovirta pihanpuoleisesta
akkunasta jo jättänyt sängynedustan ja kaapin sivuuttaen se lähenteli
pöytää. Sitten hän otti edestään ison siniraitaisen esiliinan, joka
askarrellessa oli vaatteiden suojana, ja vei sen sängynkujaan.
Hän laski ylöskäännetyt, kotitekoisella nyppelöpitsillä syrjätyt
paidanhihan suut alas ja kiinnitti nappiin. Vaalea, leveäraitainen
kaistahame sekä punainen villaliivi, jossa oli kiiltävät napit,
jollaiset oli kiinnitetty myöskin takana oleviin lyhyihin liepeisiin,
lisäsi vartalon soreutta. Liivi, joka oli hyvin avokaulainen, jätti
vapaan tilan hienolle reikäompelulle paidanrinnalla sekä samoin
pitsisyrjäiselle kaulukselle.

Yläkaapista hän otti esille valkoisen, hiljattain kutomansa
harsoliinan ja sitaisi sen päähänsä, sillä ajan tapa ei sallinut
naidun naisen olla avopäin vierasten läsnäollessa. Lipposet eli
katokengät ja sinikirjavat sukat täydensivät puvun.

Hän meni ja työnsi rahin pöydän alle. Se oli nimittäin siten
tehty, etteivät sen jalat riidelleet pöydänjalkojen kanssa, vaan
mahtuivat sovussa sisäpuolelle. Ja kun pöydänjalat päästä katsottuna
muodostivat X:n, niin antoivat ne rahillekin tilaa, joten koko
"pöytätuolin" voi siirtää pöydänsyrjän alle, milloin se vain oli
tiellä. Tämmöinen rahi oli väliin oikein tarpeellinen huonekalu,
varsinkin jos yövieras sattui taloon, jolloin se siirrettiin penkin
viereen, minkä kanssa se oli yhdenkorkuinen, ja siten muodostui
siihen vuoteen pohja. Mutta joskus, niinkuin nytkin, oli sen paikka
siellä, missä pahankurisia lapsia lukukinkerillä pidettiin.

Uunilattialta hän toi ruokapöydän äärestä tuolin, joita siinä oli
yksi kummallakin puolella pöytää, ja asetti sen peräpöydän ja
sivupenkin kulmaukseen, huoneen kunniapaikkaan, kun vieraita oli
talossa.

Muutamia jakkaroita, korkeampia ja matalampia, oli uunin vierustalla
sekä oven puolessa lavitsa. Siitä hän otti yhden ensinmainituista ja
vei sen tuolin sijalle pöydän ja arkun väliin sängyn puolelle.

Rovasti näkyikin jo lukkarin ja Sannan saattamana tulevan pihalla.

Rovastilla oli lähetettävänä muuan tärkeä kirje ja sitävarten
hän saapui nyt lukkarille. Siihen aikaan, kuten vielä paljon
myöhemminkin, kuului lukkarin velvollisuuksiin kirkkoherran tai
kappalaisen virkakirjeiden kuljetus. Eihän silloin vielä muuta
vakinaista postia ollutkaan kuin "lukkariposti" naapuriseurakuntien
välillä, sillä valtiollista postia kuljetettiin tilapäisesti
lähetetyillä "kuriireilla".

Rovasti oli käskenyt Jussia tuomaan heti hevosen aitiosta talliin,
jotta lukkari saisi kohta satuloida sen, ottaa kirjerepun
virkahuoneesta mukaansa ja laukata matkaan.

Lukkari, joka oli hyvä ratsastaja ja istui satulassa kuin
ratsumestari, suoriusi kohta matkaan, rovastin jäädessä vielä emännän
kanssa pakinoimaan.



16.


Rovasti istuu kunniapaikalla lukkarin tuvassa ja näyttää miettivältä.
Hän on vaiti ja Inkeri huomaa, että hänellä on jotain mielessä, minkä
hän haluaisi ilmaista. Arvokkaalta hän näyttää nojautuessaan siinä
tuolin korkeaa selkätukea vastaan, jolla puuteroidut peruukin kutrit
lainehtivat, jättäen vapaiksi vanhan papin hyväntahtoiset kasvot.

-- Minä ajattelin, aloittaa hän, -- että on paras puhua sinulle
suoraan koko asia, joka minua huolestuttaa. Ja suureksi osaksi
juuri sentähden lähetinkin miehesi matkaan, sillä käsitäthän, etten
minä tahdo arvossa pidettyjen ystävieni perhesuhteita, joita tämä
puhelu nyt tulee käsittelemään, Kaaprolle ilmaista. Mitä taas sinuun
itseesi tulee, niin ymmärräthän, että sinulle puhun senvuoksi, että
olet kuulunut heidän joukkoonsa kuin perheenjäsen ja että sinulta
juuri toivon saavani jotain selitystä siihen, mitä en itse kykene
käsittämään. Vai miten?

-- Mielelläni, mikäli minäkään ymmärrän ja -- voin.

Inkeri seisoi uuniakkunan edessä, selin pöytään. Hän odotti
jännittyneenä jatkoa.

-- Niinkuin tiedät, palasin minä viime torstai-iltana Hämeenlinnasta.
Olen kai terveisetkin jo sanonut?

-- Kyllä ne olen saanut, kiitos vain!

-- Ota nyt tuoli itsellesi tähän lähemmäksi, jotta voimme katsoa
toisiamme silmiin, sanoi hän hymyillen, -- sillä minä olen jo
vanhuudesta, kuten tiedät, heikkonäköinen.

Inkeri otti tuolin, vei sen peräpöydän eteen ja istuutui sille,
vastapäätä rovastia. Hänen ajatuksensa olivat heti rovastin
aloittaessa kääntyneet pormestarinnaan. Olisiko tämä puhunut
jotakin Kastorin ja hänen suhteestaan? Tulisiko tuo asia sittenkin
tunnetuksi? Hän sekä soisi että ei soisi sitä. Mutta ei suinkaan,
sehän olisi mahdotonta, silloinhan täytyisi armollisen mamman
syyttää itseään ja sitä ei hän tee. Hän kiinnitti odottavan katseen
rovastiin. Ja hän tunsi, että vaikenemaan saatetut sisäiset äänet
pyrkivät taas kuuluville. Ja vaikka rovastin sanat pian osoittivatkin
hänen erehtyneet otaksumisessaan, oli niiden vaikutus kuitenkin suuri.

-- Pormestarin perheessä on jotain epäsointua, jota ei voi selittää,
mistä se johtuu, aloitti rovasti, -- siellä on juuri kuin jotain
särkynyttä. Pormestari, se kunnon ukko, on viime vuosina paljon
vanhentunut. Kastorin ainainen poissaolo vaikuttaa raskaasti
häneen... Mitä heillä alussa lie tullut väliin, sitä en ymmärrä,
eikä hän itsekään ymmärrä sitä. Hän sanoo, että hän ei ole koskaan
siitä asiasta päässyt selville, mikä poikaan heti silloin tuli --
viime kerralla kotona --, hän oli vain kohta toisenlainen kuin ennen.
Mutta minä luulen, että sen täytyy juontua jo varhaisemmalta ajalta,
siltä ajalta, jolloin sinäkin vielä olit talossa, vaikka isä ei sitä
olekaan huomannut, vaan väittää, ettei heillä Kastorin kanssa ole
mitään kinaakaan ollut. Hän oli aina ollut hilpeä ja kuuliainen.
Mutta syyt ja vaikuttimet kohtalon karkelossa riippuvat usein niin
hienoista säikeistä, ettei tavallinen ihmissilmä voi niitä huomata.
Ja senvuoksi toivoin sinulta saavani jotain kuulla, voidakseni antaa
sitten neuvoja, jotta isän ja pojan välinen suhde tulisi taas eheäksi.

Inkeri kuunteli jännittyneenä ja ristiriitaiset tunteet alkoivat
liikkua hänen povessaan. Hän, joka kyllä tiesi syyn kaikkeen, ei
saanut puhua. Hän muisti lupauksensa pormestarinnalle ja vaiensi
kaikki äänet, jotka voimakkaasti käskivät häntä avaamaan sydämensä
vanhalle isälliselle ystävälleen. -- Ei, ajatteli hän, -- minä olen
luvannut, ja jos nyt rikkoisin lupaukseni, niin pormestarinnaan
lankeaisi koko syy kaikesta, varsinkin minun suhteeni, enkä minä
tahdo sitä. Puhukoon hän itse... Tai puhukoon Kastor jotain. Hänen jo
vähän kuohuissaan oleva mielensä tyyntyi jälleen. Mieluummin olisi
hän kumminkin jäänyt vastauksen velkaan, mutta sitä ei sopinut tehdä,
sentähden sanoi hän ainoastaan:

-- En minä koskaan huomannut heillä mitään erimielisyyttä keskenään.
Isän ja pojan väli oli aina hyvä.

-- Hm. Kummallista. Sen täytyy siis kuitenkin olla uudempaa, sinun
lähdettyäsi väliin tullutta.

-- Niin kyllä... Mutta... lisäsi hän melkein vasten tahtoaan.

-- Mutta mitä? Sano vain, lapseni, vapaasti!

-- Ajattelin vain kysyä, eikö pormestarinna äitinä voisi isän ja
pojan väliä saada eheäksi. Kai hän tietää paremmin kuin kukaan muu,
mistä kenkä puristaa.

-- En tiedä, sanoi rovasti päätään hiljaa ravistaen. -- Sepä se onkin
merkillisintä asiassa, että hänelle tuskin rohkenee puhuakaan hänen
kultasilmästään tai yleensä kysyä hänestä mitään. Hän hermostuu niin
pian ja loukkaantuu niin mitättömästä... Ja mielestäni... sitä en
kyllä tiedä varmasti sanoa, mutta kuitenkin tuntuu minusta että
äidin ja pojan väli on vieläkin rikkinäisempi kuin isän ja pojan.
Isän kanssa voi puhua Kastorista ja sanoa mielipiteensä, vaikka se
ei olisikaan hänen ajatuksensa mukainen. Mutta äidille ei tiedä mitä
sanoisi, kun ei edeltä voi arvata hänen omaa ajatustaan asiasta. Ja
surku häntä tulee, sillä hän puhui minulle kerran, jo kolme vuotta
sitten, murheesta, jota hänen täytyy yksin kantaa... Kuinka hän sitä
yksin kantaa, kun miehellä on hartiansa saman taakan alla? Minä
teinkin siitä silloin hienon huomautuksen, mutta älä luule, että se
oli hänen mieleensä. Kun sanoin, että mies on kumminkin läheisin
ottamaan osaa vaimonsa suruun ja että serkku on onnellinen, kun
hänellä on semmoinen mies kuin veli Procopé on, hän vastasi vain
lyhyesti: -- Mieheni ei käsitä minua. Hän olisi viimeinen, jolle
voisin puhua. Ei koskaan... Ei miehet naisia käsitä, ei serkkukaan,
vaikka onkin pappi ja vanha sydänten tutkija. Ja hän nousi ja jätti
minut, siten katkaisten keskustelumme. Ja vaikka olen niin monet
kerrat näinä viitenä vuonna siellä ollut, on ainakin rouva-serkun
kanssa varsin vähän Kastorista tullut puhutuksi. Veli Procopén
kanssa olen sentään väliin siitä ottanut puhuakseni, samoin kuin hän
itsekin... Ja meidän kesken tästä on vasta ensi kerran puhe.

Inkeri teki myöntävän liikkeen.

-- Niin. Pappina tietysti olen vaiennut. Se, että tänään olen ottanut
tämän asian keskusteltavaksi, johtuu siitä, mitä nyt viimeksi
siellä ollessani ukon kanssa puhelimme. Minä nimittäin tarjouduin
tiedustelemaan sinulta tätä seikkaa, sinä kun et ole mikään vieras
heidän perheoloilleen. -- Ei se ole tarpeellista, vastasi hän
ensiksi, -- ei hän voi siitä mitään tietää. Mutta kun kysyin, olisiko
hänellä muuten mitään sitä vastaan, että sinulle puhuisin, vastasi
hän: -- Ei. Koeta vain, jos tahdot, ei meillä ole mitään Ingridiltä
kätkettäviä perhesalaisuuksia, eikä pitäisi olla keltään muiltakaan.
Ja jos häneltä kysyt -- vaikka hän on kylmä luonteeltaan, mutta
totinen hän on -- niin hänpä juuri voikin todistaa, että meidän
välimme pojan kanssa on aina ollut täysin hyvä.

-- Se on totta, sanoi Inkeri vakavasti.

-- Minäkin tiedän sen. Mutta jotain siinä sittenkin on vinossa. Ja
minä päätin senvuoksi kertoa sinulle kaikki, mitä itsekin tiedän,
ehkäpä kuitenkin jotain voisit siitä käsittää. Hän antoi minun lukea
kirjeen, jonka hän nyt hiljattain oli saanut Kastorilta. Se oli
vastaus hänen omaan kirjeeseensä. Ja se oli sisällöltään osaksi niin
omituinen, että luin sen paikoin tarkasti pariin kertaan, jotta sen
kyllä muistan... Isä oli näet kirjeessään moittinut sinua... Inkeri
hymyili surullisesti, mutta ei puhunut mitään.

-- Eikä sinun sovi sitä kummeksuakaan, lisäsi rovasti selittäen, kun
et ole ollut heitä tervehtimässä, vaikka he, varsinkin armollinen
mamma, minun kauttani niin monesti ovat kutsuneet. -- No, se on eri
asia, emme siitä nyt puhu. Mutta siihen juuri Kastor erityisesti
vastaakin.

-- Vai niin! Mitä?

-- Hm, sitäpä juuri en oikein käsitä, mitä se on. -- Isä kirjoittaa,
hän sanoo siinä, -- ymmärrätkö sinä Ingridin kiittämättömyyttä meitä
hänen kasvatusvanhempiaan kohtaan, sillä muuta nimeä en sille voi
antaa, enkä olisi sitä hänestä voinut uskoa, ja varmaan se sinuakin
kummastuttaa, kun nyt saat kuulla, että hän ei ole oviamme avannut
kun viisi vuotta sitten kotomme jätti, vaikka hän tietää, että mamma
häntä niin kaipaa ja odottaa ja soisi hänet näkevänsä... Tämän
kirjoitan mamman tietämättä, hän on näet pyytänyt, etten sinulle
ilmoittaisi, että Ingrid on meidät niin hylännyt.

-- Tämä isän Ingridistä antama tieto, jatkaa hän, -- selittää minulle
_kaiken_. Riittämättömyys ei ole oikea nimitys hänen poissaololleen.
Siihen, mistä se johtuu, voi ehkäpä juuri armollinen mamma antaa
täyden selityksen. -- Minä puolestani en tarvitse sitä enää. Olen
tämän aina arvannut ja nyt tiedän sen varmasti. Kiitän kumminkin isää
tästä erikoistiedosta, hyvä oli, että sen sain kuulla... Hyvä sekin,
ettei pappa sitä ilmoittanut mammalle, ei kannatakaan siitä hänelle
puhua.

Inkeri oli toivonut, että hänen tunteensa olisivat niin jähmettyneet,
etteivät ne enää mistään sulaisi ja liikkua alkaisi. Hän kulkisi
vain velvollisuuden suoraa ja tyyntä, vaikka vähän sumuista
polkua elämänsä iltaa kohti. Mutta nyt tunsi hän taaskin sisäistä
levottomuutta ja tunteitten risteilyä sydämessään.

Valtavin oli varsinkin ilontunne siitä, että Kastor, tuo kalliissa
muistossa elävä kasvatusveli, nyt vihdoinkin varmasti käsitti
asian, ymmärsi, jopa oli edeltä arvannutkin hänen uhrautumisensa,
eikä siis syyttänyt häntä. Ja taas toisaalta valtasi hänet pistävä,
säikähdyksen tapainen tunne siitä, ettei sydän ollut voinutkaan
katkoa noita vanhoja siteitä, vaan että ne vielä tuntuivat niin
suloisilta ja lujilta. Hän tunsi surua omista kärsimyksistään, kun
ne hänen muistossaan äkkiä kuin murhekirjekyyhkyinä lensivät ohitse.
Niinikään hän tunsi mieheensäkin nähden, joka ei tietänyt mitään
niistä ja jonka ei tarvinnutkaan tietää, koska ei häntä vastaan ollut
mitään rikkomustakaan, mielessään surua, joka synkisti häntä nyt
niin että hän kyyneltyi. Ja sittenkin kaikui ilosävelten kuoro hänen
sydämessään yli kaiken muun.

-- Sano minulle nyt, Ingrid, oikein omantunnon kannalta, minä pyydän
sitä, mitä se nyt on, tuo! Minä näen, että tämä asia liikuttaa
mieltäsi. Sano, käsitätkö mitä Kastor sillä tarkoittaa, ettei hän
enää selitystä tarvitse, sekä että hän on asian aina arvannut?
Käsitätkö sinä näitä sanoja?

-- Käsitän täydellisesti, joka sanan.

-- Niinkö? Sano nyt, hyvä ystävä, selitä!

-- En voi!

Inkeri huokasi syvään.

-- Et voi! huudahti rovasti! -- Eikö sinulla ole luottamusta minuun?
Tutkinko minä tätä uteliaisuudesta? Jumala tietää, että ainoa
tarkoitukseni on saada vanhempien ja pojan väli eheäksi. Ja jos
sinun ja Kastorin kesken on joku salaisuus, koska sinä tämän yksin
ymmärrät, niin... minä lupaan pyhästi...

-- Anteeksi! huudahti Inkeri keskeyttäen. -- Kastorin ja minun
välillä ei ole mitään salaisuutta, jota ei minun puolestani koko
maailma saisi kuulla, vastasi Inkeri arvokkaasti. -- Ja kuitenkin,
tässä _on_ salaisuus, joka sitoo kieleni, en _voi_ puhua.

-- En tahdo pakottaa sinua puhumaan. Mutta salli minun vielä
tehdä muutama kysymys, sillä asia tietysti ei voi olla minulle
samanarvoinen kuin sinulle, syystä etten tunne sitä. Edeltä pyydän
kumminkin vakuuttaa sinulle ettei sanoihin sisälly mitään loukkaavaa
ajatusta... paremmin kuin äskenkään.

-- Kiitos!

Rovasti nyökäytti tyytyväisesti päätään ja sanoi sitten:

-- Se on siis kumminkin Kastorin salaisuus, jota sinä kätket...
jollei se kerta ole omasi.

-- Ei se ole meidän kummankaan. Se on kolmannen henkilön, jolle olen
luvannut vaitioloa. Ja nyt pyydän...

-- Etten kysyisi enää... Ei, ei. Minäkin osaan arvata, ja tiedän nyt,
että se on armollisen kasvatusäitisi salaisuus, jota säilytät...
Olkoon se sitten mitä hyvänsä. Nyt käsitän minäkin, ainakin osaksi,
miksi et ole tahtonut sinne matkustaa... Vai niin. Niinpäinkö se
onkin?

Inkeri ei puhunut mitään, vaan itki hiljaa.

-- Ja hän... Hm, hm, on voinut antaa sinun, joka pienenä orpona,
köyhänä pakolaisena olit joutunut hänen holhottavakseen ja olit
kokonaan hänen vallassaan, antaa sinun, sanon minä, kantaa
kiittämättömyydestä, vaikka hän itse tietää asian paremmin!

Tähänkään ei Inkeri mitään vastannut. Hänen sydämensä oli nyt hyvin
täysi. Hän istui otsaansa käteen nojaten, kyynärpää pöytään tuettuna.

Rovasti nousi ja rupesi käyskelemään edestakaisin. Hän mietti
Inkeriltä kuulemiansa sanoja, sovittaen niitä yhteen Kastorin kirjeen
kanssa. Vihdoin hän pysähtyi ja istui uudelleen.

Inkerikin istui taas tyynenä, vaikka sisäinen liikutus oli jättänyt
hänen kasvoilleen tunteikkaan ilmeen.

-- Nyt on minulla vielä pääkysymys mielessäni, alkoi taaskin rovasti.
-- Mitä sanon nyt asian selitykseksi ystävä Prcopélle? Tuo Kastorin
kirje jännittää häntä kovasti, ja hänen tarvitsisi saada siihen
jonkinlainen selitys. Hän voisi tietää koko totuuden. Ja huomaa:
sinun antamasi lupaus ei sido minua ollenkaan, rovasti hymyili
herttaisesti, mutta... sitten taitaisi kotirauha olla sieltä
ainaiseksi mennyttä.

-- Ei, ei... huudahti Inkeri.

-- Niin. Mitä nyt sitten sanon hänelle?

-- Ei mitään... enempää kuin ennenkään.

-- Ei se kelpaa nyt. Minä lupasin puhua sinulle siitä, ja sinä
tietysti vastaat jotain.

-- Oi, en minä tiedä mitä vastata.

-- Olisi tässä vielä yksi keino. Se on, että minä kertoisin
pormestarinnalle koko asian, kertoisin isän kirjeessä Kastorille
syytetyn sinua sekä Kastorin vastauksen sen johdosta ynnä sinun
selityksesi siitä, kaikki suoraan. Sitten voisi hän itse selvittää
sekoittamansa vyyhden. Hän voisi päästää sinut lupauksestasi ja
sitten sinäkin taas menisit sinne tervehtimään vanhuksia.

Inkeri seurasi, surullinen hymy huulillaan, rovastin sanoja eikä
vastannut vielä.

-- Sitten voisi isäukko kertoa pojalleen, että olet ollut siellä
ja... En minä tiedä mitä lisätä. Ota nyt sinäkin taas puheenvuoro.

-- Pormestarinna ei koskaan päästä minua lupauksestani, hän ei voi
sitä tehdä, vaikka tosin sen vaikutus nyt enää onkin ainoastaan
toisarvoinen, mutta ei sittenkään... Ja hän tuntee minut, tietää että
hän voi luottaa minun antamaani lupaukseen. Vaikka hän kuulisikin
tulleen tiedoksi, että jokin salaisuus on olemassa, tietää hän
kyllä, etten siitä tee tiliä kellekään. Olisi siis turhaa vaivaa
puhua hänelle siitä. Pormestariin nähden on mieleni raskas. On
kuitenkin vähäarvoisempi asia, että hän uskoo minut kiittämättömäksi
ja kylmäksi, kun että hän saisi toisen käsityksen puolisostaan kuin
mikä hänellä tähän asti on ollut. Miehen ja vaimon välikin vain
rikkoutuisi, ilman että vanhempien ja pojan välit silti yhtään
parantuisi. Minä puolestani ehdotan, että ei kosketa siihen sen
enempää.

-- Ja ettäkö minä en anna mitään vastausta pormestarille?

-- Jos tietäisin mitä Kastor muuta sanoo kirjeessään, niin ehkäpä
siitä voisin saada pienen vihjauksen vastauksen antamiseen.

-- Oi kuinka muistamaton olenkin, kun paras uutinen oli jäädä
kertomatta, suo nyt anteeksi! Kastor ilmoittaa näet siinä, että hän
menee naimisiin.

-- Se ilahduttaa minua! sanoi Inkeri sydämellisesti. -- Ja morsian
on, arvaan minä, joku nuori vapaasukuinen kaunotar, ehkäpä rikaskin?

-- Ethän arvannutkaan oikein, paremmin kuin minä itsekään, kun veli
Procopé sen minulle sanoi. Mutta kun sitä häneltä utelin, pisti hän
minulle kirjeen käteen ja rupesi itse kävelemään.

-- Mamma on toivonut minulle ylhäistä ja rikasta avioliittoa, joka
välittömästi vaikuttaisi minun ylennykseeni, kirjoittaa hän siinä.
-- Mutta vaikka minä itsekin kyllä olen nuorukaisena pilvilinnoja
rakennellut, en koskaan ole kuvitellut onneani vaimoni ulkokuorella,
perityllä nimellä tai myötäjäisillä ostetuksi.

-- Sitten kertoo hän kihlattunsa olevan köyhän koulunopettajan
tyttären, nimeltä Gunilla Sedelius, ja samanikäisen kuin hän itsekin.
Eikä mikään sorea kaunotar, vaan lyhyenläntä pellavatukkainen
typykkä, hieman pystynenäinenkin, mutta silti varsin herttainen
tyttö. Hänen isänsä on kuollut monta vuotta sitten heidän ollessaan
pakoretkellä Ruotsissa. Ja äitiään, joka kauan sairasti, on Gunilla
ahkeralla työllään -- puhtaaksikirjoituksella -- elättänyt,
uskollisesti hoitanut ja saattanut haudan lepoon. Ja tähän
avioliittoon toivoo Kastor vanhempainsa siunausta. Ja sitten lisää
hän kirjeessään. -- Tämä miniä ei luultavasti olisi armollisen anopin
mieleen, jonkavuoksi onkin hyvä, etten voi edes luvatakaan tuoda
häntä vanhempieni nähtäväksi, sillä täältä, missä nyt olen, melkein
Venäjän rajalla, on matka pitkä ja tiet huonot, paikoin niitä ei ole
ollenkaan. Tulisi kovin kalliiksi vähäpalkkaiselle virkamiehelle
matkustaa orpanoimaan. Kun ei vielä ole vakinaista virkaa, kun joskus
istuu jonkun oikeusvuoron ja sillä välin päätuomarin kirjurina,
niin ei sillä tuhlattavia varoja koota. Mutta en minä sen vuoksi
ole osaani tyytymätön, sillä enhän vielä ole vanhakaan, kai ehdin
edistyä, jos onni on myötäinen.

-- Mitä äiti tästä sanoo? kysyin minä kirjeen lopetettuani. -- Ei
juuri mitään, ukko vastasi. -- Eikä hän sitä niin tiedäkään. Ei
hän näet halunnut siitä selkoa ottaa, sanoi vaan, ettei hän välitä
niistä eikä viitsi niitä kuulla, kyllä hän ne jo tietää, Kastorin
kirjeet, ei niissä hänelle enää mitään lämpöä ole. Hän tyytyi siihen,
että kerroin hänelle joitakuita kohtia siitä, varsinkin hänen
naimisestaan... Äitiraukka kärsii niin pojan tähden, semmoinen hellä
ja kelpo äiti, että se, kuten hän sanookin, tekee hänestä lopun ennen
aikojaan ja on tehnyt minutkin harmaaksi puuterin alta, lopetti hän
niukasti hymyillen.

-- On todellakin surullista, ettei ihminen voita itseään, sanoi
Inkeri vakavasti. -- Pormestarinna ei koskaan taistele itseään
vastaan, vaan aina itsekkäästi itsensä puolesta muita vastaan. Minä
puolestani säälin poikaa enemmän kuin äitiä.

-- Niin. Sentähden ei häneen, rouvaan, voikaan mitään vaikuttaa, ei
nuhteen eikä lohdutuksenkaan sanalla, hänet täytyy jättää rauhaan.
Mutta pormestari on, Jumalan kiitos, vallan toisenluontoinen...

-- Niin, apropos! Kuinkas nyt pääsemme selvyyteen kysymyksessämme?
Mitä sinä vastaat äsken tekemääni kysymykseen?

-- Että todellisen ilon ja vilpittömän kiitollisuuden tuntein olen
ottanut vastaan tiedon siitä, että kasvattiveljeni on minut oikein
ymmärtänyt. Ja että sydämestäni toivon onnea ja siunausta hänen
avioliitolleen!

-- Eikä mitään sen enempää?

-- Ei!

-- Ei mitään sitä syytöstä vastaan kiittämättömyydestä, joka
näennäisesti onkin oikeutettu!

-- Että itsepuolustukseksiko rikkoisin lupauksen, joka...? Jumala
yksin tietää mitä se on minulle maksanut!

Hänen äänensä vapisi liikutuksesta.

-- Ei, ei koskaan, lisäsi hän tyynemmin, mutta painavasti. --
Tahdon mieluummin aina kantaa ansaitsematonta syytöstä. Ja onhan
se siinä vastauksessani, että Kastor on minut _oikein_ ymmärtänyt,
sentään sanottukin, enempää en _voi_ sanoa, niin mielelläni kuin sen
tekisinkin.

-- Kaikki tulee siis olemaan ennallaan.

-- Kaikki!

Vielä kauan rovastin lähdettyä ajatteli Inkeri tämän illan puhelua
ja punnitsi omaa osaansa siinä. Hän ajatteli: -- Koska Kastor nyt
on käsittänyt ja arvannut totuuden minun siihen vaikuttamatta, ja
varsinkin koska minun uhrautumiseni ei hänelle tullutkaan miksikään
hyödyksi, niin ei mikään antamani lupaus pakota minua riistämään
häneltä tätä hänen ominpäin löytämäänsä tietoa minun teostani.
Me ymmärsimme aina toinen toisemme, luimme katseesta toistemme
ajatukset. Ihmepä olisikin, jollei hän olisi päässyt totuuden
perille. Ja jos nyt olisin yrittänyt joitakin selityksiä asian
verhoksi, sillä koko totuutta en olisi kumminkaan voinut ilmoittaa,
niin se ehdottomastikin päättyisi Hämeenlinnaan-matkustukseen ja --
kirjeeseen sieltä Kastorille. Ja hänen täytyisi vihdoinkin tulla
siihen vakaumukseen, että minulla ei ole ollut viivyttelyihini muita
syitä kuin pienet taloudelliset esteet ja luonteen hitaus, varsinkin
jos nyt juuri tämän kesän kuluessa, hänen avioliitostaan kuultuani,
sen matkan tekisin. -- Ei! Hän saakoon tietää totuuden. Se vaikuttaa
tyynnyttävästi ja jalostuttavasti häneen, kun hän tietää, ettei hän
ole tuhlannut sydämensä parhaita tunteita halpamaiselle olennolle...
Olen tämän taakan painosta melkein uupunut. Ja nytkö, kun se
vihdoinkin juuri on nostettu hartioiltani, kumartuisin uudelleen sen
alle? Kysyn omaltatunnoltani, eikä se käske sitä.

-- Ei, minä en riko päätöstäni. Siihen lupaukseen, jonka
pormestarinna minulta vaati, liittyy seurauksena toinen yhtä
luja päätös, etten niitä ovia enää avaa. En voi... Kuinka tyly
pormestarinna sentään voikaan olla, kun hän vaatii, että niin olisin
kaikki tunteeni kuolettanut. Mutta hän ajattelee aina asioita vain
omalta kannaltaan. Sellainen on hänen luonteensa.

-- Tämä tunne on enää vain vienona vaistona uinut minussa, mutta nyt
se taaskin on täysin hereillä. Ja minä uudistan tämän... ei koskaan
minun jalkani astu yli niiden kynnysten. _Ei koskaan!_

-- Pormestarinna ei ollenkaan kaipaa minua, kaipausta hän ei tunne,
vaan apeutta. Hän tarvitsisi minua tarkoitustensa toteuttamiseen,
mutta siitä ei tule nyt mitään. Kun ei hän ole saanut Kastoria
ohjatuksi, tahtoisi hän kuitenkin näyttää olleensa oikeassa ainakin
mitä minuun tulee.

-- Sivultakatsojat syyttävät minua tunteettomuudesta, jopa
kiittämättömyydestäkin, ehkäpä vielä jotkut luulevat minun
ujostelevan halpaa säätyäni. Mitä minä heistä!

-- Pormestariin nähden on ikävämpi, mutta sitä en voi auttaa,
panen vaa'alle isän ja pojan, edellinen on viety harhaan, mutta
jälkimmäinen on vääryyttä kärsinyt. En tahdo johtaa Kastoria
harhaan. Toivon kumminkin, että se kunnon ukko miettiessään Kastorin
minusta lausumia sanoja tuomitsee minua lievemmin. Ja olen siitäkin
varma, että kun hän on niin perusteellinen ja tahtoo päästä asian
perille kuin vanha lakimies ainakin. Vaikka hän Kastorin itsenäistä
jäykkyyttä paheksuukin, on kuitenkin lämmin suhde olemassa isän ja
pojan välillä, vaikka se onkin jälkimäisen luonteen kehittymisestä ja
muuttuneista olosuhteista hiukan muuttanut väriään. Mutta isä kertoo
asioita hänelle, joita ei tiedä äitikään, ja hän vastaa samoin. Siinä
on heidän välillään sisäinen yhdysside, joka ei ole katkennut.

-- Ja kun Kastor saa sen herttaisen tytön elämänsä ilojen ja surujen
jakajaksi, muuttuu hänenkin luonteensa taas hellemmäksi vanhempiaan
kohtaan. Ja silloin hänen ei tarvitse kammoen muistaa nuoruuden
ystäväänsä, vaan ajatella: -- Hän oli kuuliainen äidilleni ja väistyi
pois tieltä.

-- Ja olkoon miten hyvänsä, minä jätän kaikki Jumalan huomaan.

-- Tänä iltahetkenä olen ollut kuin taistelun helteessä... Ja
kuitenkin tunnen nyt suurta sisäistä onnea. -- Minulla on hyvä
mies, tyydyn täydellisesti häneen, ja nuoruudenystäväni on minut
täydellisesti ymmärtänyt! Tämä tekee minut sanomattoman iloiseksi.
Nyt voin taaskin iloisesti, paljon iloisemmin kuin ennen, katsoa
elämää.



17.


Moni kesä oli jo kutonut vihreitä kukkaryijyjään ja moni talvi
levitellyt valaistuja vilttejään vanhan rovastin haudalle.

Ei kukaan kertonut enää Inkerille erityisiä Hämeenlinnan uutisia,
eikä hänkään niitä keneltään kysellyt. Hän eli näennäisesti
ainoastaan nykyisyydessä.

Elämä ei tarjonnut mitään vaihtelua. Tuntui kuin ajan virta olisi
pysähtynyt uomassaan tai ainakin melkoisesti hiljentänyt vauhtiaan,
sillä kahden tytön syntyminen vuosien siirtyessä ei ollut suuri
merkkitapaus perheessä, jossa jo ennestään oli kaksi tytärtä.

Näin oli eletty jo vuoteen 1749.

Mutta nyt vuoden ihanana aikana, heinäkuun 19 päivänä, lisääntyi
perhe pojalla. Ja sehän oli merkkitapaus koko perheelle. Itsestään on
selvää, että poika sai nimekseen Gabriel.

Äiti oli tähän aikaan neljänkymmenenneljän vuoden ikäinen.

Sisäisellä luottamuksella, vaikka tosin kaihomielin oli äiti
nämä kuluneet pari vuosikymmentä tätä poikaa odottanut. Ja nyt
hän tunsi itsensä täydellisesti tyydytetyksi. Hänellä oli kyllin
vielä elinvoimia, ja ne elpyivät nyt hänessä uudestaan, hän
aivan kuin nuortui ja tunsi että hänellä nyt oli halua ja voimaa
elintehtäväänsä, tämän pojan kasvattamiseen. Hän oli näet jo
aikaa sitten tehnyt itselleen lupauksen, että jos Jumala antaisi
hänelle pojan, niin alkaisi hän varhain kylvää sanan siementä hänen
sydämeensä sekä rakkautta sen levittämiseen, sillä hänestä piti tulla
pappi, niinkuin äidinisäkin oli ollut, ja hänen piti jo aikaisin
oppia tietämään, mitä äiti hänestä toivoi ja odotti. Mutta näitä
ajatuksiaan hän ei sanonut kellekään muulle kuin Jumalalle, ne olivat
suljetut hänen sydämeensä kuin lukittuun perhekalleuksien lippaaseen.

Hän oli siihenkin tyytyväinen, että tämä poika nyt vasta oli hänelle
annettu, sillä hän ajatteli: -- Herra on tahtonut minua itseäni ensin
kasvattaa, hänelle olkoon kiitos siitä, että hän antoi minun itseni
ensin käydä elämänkoulua.

Erotus huomattiin kumminkin heti äidin kasvatustavassa, vaikkei hän
sisimpiä ajatuksiaan ilmaissutkaan. Hän oli aina jo pienestä pitäen
puhutellut tyttäriään suomenkielellä, jota isäkin puhui ja joka siis
oman maan kielenä oli itseoikeutettu perhekieli, mutta pojalleen hän
puhui ainoastaan saksaa.

Aluksi se vähän kummastutti isää ja tyttäriä, mutta samalla se
huvitti heitä. Äiti vain hymyili onnellisena ja puhui saksaa
pojalleen. Ja kun poika rupesi puhumaan, jokelsi hän saksaa eikä
suomea.

Äidin tarkoituksena oli saada siten yksin pitää huolta poikansa
henkisestä kasvatuksesta, koska ei kukaan muu perheen jäsen
ymmärtänyt mitä hän tälle puhui, ja hän saisi täten ohjata
pienokaista miten hän itse näkisi parhaaksi. Ja näin hän voi
lahjoittaa hänelle saksankielen taidon, jota ei aivan monella papilla
maassamme silloisena aikana ollut. Että poika kyllä itsestäänkin
suomalaisessa perheessä oppisi suomea, sen tiesi äiti. Kun tyttäret
kysyivät, miksi ei äiti heillekin pienenä ollut saksaa puhunut,
vastasi hän, ettei hän ollut tahtonut isää perhekielestä erottaa,
mutta nyt kun suomi jo oli perhekielenä, ei saksan puhuminen pojalle
sitä enää muuttanut. Hän tahtoi vain, että poika voisi oppia
lukemaan ja ymmärtämään hänen postillaansa, sillä hänen piti saada
se. Ja tämä oli riittävä selitys asiassa koko perheelle. Tietysti
ainoa poika sen saisi ja tietysti tulisi sen saajan myöskin sitä
ymmärtää ja osata sitä lukea. Ja kun poika oli kolmivuotias, puhui
hän jo kahta kieltä. Hän puhui aina saksaa äidille, mutta suomea
isälle ja siskoille. Äidin saksalaisia ja muun perheen suomalaisia
lauluja lapsi oppi helposti, sillä hänen äänensä oli lupaava ja isä
kehui hänestä tulevan etevän lukkarin. Ja kun hän ehti sille iälle,
jolloin tuli opetella lukemaan, opetti äiti hänelle ensiksi suomea,
jota poika pian oppi -- sillä hänellä oli hyvä halu ja käsitys,
-- sitten hän alkoi harjoittaa häntä saksankielen lukemisessa.
Kun ei ollut saksalaista aapista, kävi tämä toimi siten, että
äiti lukiessaan rakasta kirjaansa antoi pojan istua vieressään ja
kuunnella sekä silmillään seurata sanoja ja väliin tehdä kysymyksiä
sanojen ja kirjainten ääntämisen suhteen, mihin äiti aina oli valmis
selityksiään antamaan. Eikä kovin kauan kestänytkään ennenkuin
pojalla jo oli saksankielenkin lukutaito hallussaan.

Silmäämme taaskin lukkarin tupaan, tällä kertaa talvisena
sunnuntaina, kohta kirkkoajan jälkeen.

Ympäri tupaa istuu rahien täydeltä miehiä, selkä köyryssä, pää aivan
kuin karvalakin painosta eteenpäin riippuen ja vaatien tuekseen
leuan alle käden, joka taas vuorostaan on kyynärpään avulla polveen
tuettuna, toisen käden hoitaessa piippunysää. Muutamien pään paino
näyttää vaativan kummankin käden tukea, sillä heillä on molemmat
peukalot leuan alla ja sormet poskien puitteina, jolloin piippua
saavat hampaat yksin hoitaa. Tupakansavu, joka liikkuvana pilvenä
päilyy huoneessa, etsii ulospääsyä savutorvesta, yhtyen ruokapadan
alla pesässä räiskivien halkojen loimottavasta tulesta nousevaan
savupatsaaseen.

Ryhmä naisia on kokoontunut uunin puoleen. Heistä vanhemmat istuvat
rahilla ja jakkaroilla ja nuoremmat seisovat.

Miehet keskustelevat kuulutuksista ja eukot puhuvat tänään
haudatuista sekä arvostelevat apulaispapin saarnaa. Tytöt kuhisevat
hiljaa päivän avioliittokuulutuksista, ja väliin heistä joku
tirskahtaa nauruun, jota toiset kieltää hyssyttävät.

Lukkarinemäntä ja yksi hänen tyttäristään ovat takan edustalla
päivällisen toimessa, ottaen väliin osaa pitäjän naisten pakinaan. Ja
isäntä, lukkariukko itse, istuu tuolilla sängyn puolessa ja pakinoi
ukkojen kanssa, joita tänään on erittäin lukuisasti kokoontunut
tupaan. Kangaspuiden istuinlautakin sivupenkin ääressä on nyt miesten
anastama, vaikka se muutoin onkin naisen hallitusistuin.

Vähäinen poika noin yksitoistavuotias, on sijoittunut kunniapaikalle
pöydänpäähän. Hän lukee itsekseen isoa kirjaa.

-- Kaaprieli lukee ahkerasti, sanoo muuan sivupenkillä istuva ukko,
jonka sopii kangaspuiden sivuitse poikaa katsella ja on jo hetken
pitänyt häntä silmällä. -- Ei nosta ollenkaan silmiään kirjasta, vaan
lukee ja kääntää taaskin lehteä.

-- Ei se ole raamattu, selittää isä, -- se on saarnakirja. Vai
saarnakirja se onkin.

-- Noh, Kaaprieli, lue nyt vähän meidänkin kuullaksemme, pyytää ukko.
Kaipa tätä pakinaa kestää.

Poika nostaa hymyillen ja vähän miettivänä katseensa. Hänen silmänsä
etsivät ensiksi äitiä, mutta tämä ei nyt keittopuuhiltaan huomaa
pojan kysyvää katsetta, joka sen jälkeen siirtyy isään.

Isä salaa hymyillen kehottaa häntä lukemaan, jotta muutkin saavat
kuulla sitä saarnaa.

-- Lue oikein kovaa, lisäsi hän vielä.

Häntä huvittaa, ettei eukko nyt huomaa, sillä hän varmaan estelisi.

Poika nousee ylös ja alkaa lukea korkealla ja saarnaavalla äänellä.
Saarna on hänelle tuttua, hän osaa sitä pitkälti ulkoakin.

Miehet ja naiset lakkaavat pakinoimasta ja kuuntelevat ällistyneinä
outoja, hartaita sanoja poikasen suusta. Poikahan ei katso
kirjaankaan, vaan heihin, aivan niinkuin "maisterikin" tekee
saarnatessaan, vilkaisten vain väliin hiukan kirjaan, sieltä alkua
ottaakseen.

Mutta kun miehet kuulevat pojan lausuvan Vapahtajan nimeä, niin he
äkkiä, naisten kumarrellessa, hairaavat koirannahkaiset lakkinsa
päästään, ja suoristaen selkäänsä, kuitenkin aina pyhälle nimelle
päätään kumartaen, kuuntelevat he hartaasti, aivan kuin muinoin
heidän esi-isänsäkin olivat katolisen papin latinamessua kuunnelleet.

Äiti, jonka huomio pojan lukemaan ruvetessa tietysti heti heräsi, oli
ainoa, joka ymmärsi sanojen sisällyksen, ja hän tunsi sydämessään
iloista yllätystä, mikä liikutti häntä syvästi, mutta mitä hän ei
kuitenkaan halunnut kenellekään näyttää. Nuo vanhat rakkaat sanat,
kovin monta muistoa niihin liittyi! Ja nyt, hänen kuullessaan ne oman
Gabrielinsa huulilta, saivat ne uuden erikoisen arvon, jota ei kukaan
muu käsittänyt kuin hän itse. Se oli ennustava tunne ja se puhui
kuin hänen sydämessään salaista kieltään, jonka hän tahtoi kaikilta
kätkeä. Siinä ryynivellipataa hoitaessaan pyyhkäisi hän esiliinalla
hikeä kasvoiltaan ja samalla kenenkään huomaamatta kyyneleen
silmästään.

Kun poika oli lopettanut lukunsa ja jälleen istuutunut paikalleen,
kysyi muuan nuorempi mies:

-- Mitä se nyt luki tuo poika, ruotsiako?

-- _Saksaa_, vastasi isä, tuntien hiukan ylpeyttä.

-- Vai saksaa! Kuka on sitä hänelle opettanut?

-- Äiti.

-- Vai äiti. Vai osaa hän...

-- Siitä pojasta tulee pappi, sanoo ensimmäinen puhuja, sovittaen
uudelleen koirannahkaista lakkiaan päähän, jota esimerkkiä toisetkin
seuraavat.

-- Ei meillä siihen varoja ole, vastasi isä, -- mutta hänestä voi
tulla lukkari aikanaan, toivon minä. Hän auttaa jo minua kirkossa,
lisäsi hän hymyillen.

-- Aloita nyt poikaseni joku virsi, jotta miehet kuulevat, että
sinusta voi tulla lukkari, kuten isästäkin.

Hän katsoi kehottavasti poikaansa.

Näytti kuitenkin siltä kuin Gabriel olisi tuntenut tänään sisäistä
halua olla pappina. Hän oli vilkasluontoinen, mutta oli opetettu
vierasten läsnäollessa olemaan hiljaa. Ja kun aikaihmisten puhelu,
johon hän ei saanut ottaa osaa, ikävystytti häntä, luki hän itsekseen
kirjaansa. Kun isä nyt kehotti häntä virttä aloittamaan, nousi hän
uudestaan ylös ja ihan kuin sisäistä ohjausta seuraten siirtyi
pöydän taakse ja alkoi kauniilla, heleällä äänellä: -- Kunnia olkoon
Jumalalle korkeudessa! Eikä voinut isäkään vastustaa haluaa yhtyä
kuin ainakin lukkari papin messulauluun: -- Ja ihmisille hyvä tahto.
Sitten hän ravisti päätään.

-- Ei, kyllä tämä kuvittelu täytyy jättää, sanoi hän vakavasti. --
Eivät ole ajat olleet semmoiset, että olisi liikoja koottu. Mutta
voinhan itse opettaa häntä veisaamaan.

-- Minä vain uskon, että se poika on papiksi syntynyt, sanoi äskeinen
mies, joka puhelun oli tähän suuntaan johtanutkin. -- Ja vaikka
hänelle tuleekin hyvä ääni, niin tottahan se papillekin lahjoja lisää.

-- Ei, isäntä hyvä, sanoi lukkari, -- siten tulisi poika meille ylen
kalliiksi. Enkä minä halua tehdä velkaa. Mutta kyllä hän lukkarinakin
vähän koulua tarvitsee. Niin, ehkäpä hän ensi syksynä pääsee
Hämeenlinnaan käymään yhden luokan, koska äitikin niin tahtoo ja on
jo alkanut hänelle siltä varalta vaatteita hommata, ettei kesätyöt
niiden tähden estyisi. Syksyllä paloittelevat ja ompelevat taaskin
kokoon, mitä talvella kehräävät ja kutovat. Semmoisia hämähäkkejä ne
naiset ovat meillä samoin kuin muuallakin.

Miehet hymähtivät lukkarin kokkapuheelle. Ja pian oli puhe taas
siirtynyt seurakunnallisiin asioihin. Muuan jo veti koirannahkaiset
kintaansa penkin alta esiin, nousi ja astui ovea kohti, sanoi hyvästi
ja meni ulos. Esimerkki vaikutti toisiin ja tuokiossa oli tupa
tyhjentynyt kirkkomiehistä.



18.


Hämeenlinnan torilla seisoo hyvinpuettu maalaisnainen ja ostaa jotain
pientä rihkamaa muutamalta vanhalta torimatamilta, joka on ikäänkuin
tieltä väistyen asettunut erilleen toisista.

Maalaisemännän tunnemme Inkeriksi. Hän on nähtävästi antautunut
kaupantekoon vain jotain ohimennen kysyäkseen.

       *       *       *       *       *

-- Ne ovat kuolleet jo, olen kuullut.

-- Ovat aikaa jo, emäntä hyvä, pormestari ja hänen armonsa. Ja kaikki
poissa. Pojat viroissa ja tyttäret isoissa naimisissa. Kuinkas
muuten! Mistä kaukaa emäntä onkaan?

-- Janakkalasta.

-- Vai Janakk...

-- Mitä tämä nauha maksaa?

-- Kaksi äyriä kyynärä. Pannaanko sitä?

-- Otan sitä viisi kyynärää hameenpallenauhaksi. Matami rupesi
nopeasti mittaamaan.

-- Heillä oli kai Kastor-niminen poika kauempana? Olen siitä jotain
kuullut. Onko hänestä enää täällä mitään tietoa?

-- Kas, onko sinne maillekin ne huhut kulkeneet?

-- Mitä huhut?

-- Tieto siitä murheesta, minä meinaan, jonka vanhemmat saivat siitä
pojastaan.

-- Eihän hän mitään pahoja ole tehnyt? huudahti Inkeri.

-- Ee-ei. No, olihan se kyllä pahasti tehty, ettei hän tullut kotiin
katsomaan, vaikka isä olisi matkarahatkin suorittanut. Oli vain niin
ylpeä ja sanoi, ettei hän isän kustannuksella ajele, kun ei kerran
itsellä siihen varoja ole, sanottiin. Armo itse olikin vielä puhunut.

-- Ei taida olla tosikaan. Asia, jos se on ollutkin vähän sinnepäin,
on ehkä ymmärretty väärin.

-- Niin, en minä tiedä muuta sanoa todeksi, kuin ettei se vain
tullut. Ja itse hän tilinsä on tehnyt. En minä häntä tuomitse.

-- Onko hän... kuollut?

-- Juu-u, sanotaan kuolleen. Joku vuosi sitten sitä jo puhuttiin.
Kaikkien vuoro tulee kerran "Nuorii tapan kuin vanhoi, en säästä
ketäkään", laulaa kuolema virressä. Onko emännällä ollut jotain
myytävänä.

-- Ei. Muita asioita on ollut. Hyvästi. Jo kai maksoin?

-- Hyvästi hyvästi. Juu, juu, kiitos, kaikki on maksettu.

       *       *       *       *       *

Talvi oli suurin, vakavin askelin tehnyt tuloa. Joulu oli jo aivan
ovella, mutta lukkarintuvassa ei sitä nyt odotettu ilojuhlana, vaan
se oli murheelle pyhitetty.

Perheen isä ja tuki lepäsi maanpovessa.

Hän oli adventtiviikolla pahoin vilustunut ja saanut kovan kuumeen ja
muutaman päivän kuluttua tuoni teki tuskista lopun.

Ainoa poika seisoi kyynelissä isän ruumiin vieressä. Ensi kerran
koulusta kotiin palatessaan oli Gabriel orpo.

Ja nyt peitti kummun jo valkoinen puhdas lumi.

Tämä kuolemantapaus tuli Inkerillekin niin odottamatta. Hän suri
miestään todellisella kaipauksella, sillä hän tunsi itsensä nyt
niin turvattomaksi. Lukkarintalo, jota hän oli oppinut kotinaan
rakastamaan, ei enää kauan tarjoisi hänelle tuttua liettänsä.

       *       *       *       *       *

Hän vuokrasi lukkarintuvan jättäen itselleen erään mökin, joka
asujan äskettäin kuoltua oli jäänyt autioksi. Mökki oli kirkonkylän
laitapuolessa, kaupunkiin vievän tien varressa. Ahkerasti hän teki
työtä, kehräsi, kutoi ja ompeli ja otti palkaksi mitä kullakin oli
vara antaa, villoja, pellavia ja ruokatavaraa. Näin hän sai joskus
parempaakin palkkaa kuin jos hän aina olisi sen rahana vaatinut.

Koko pitäjä kunnioitti tätä äitiä, joka rappeutuneessa savupirtissä
teki hitaita käsitöitään poikansa ylläpidoksi, vaikka silmät
kärsivätkin savusta ja heikosta valaistuksesta. Ja moni mies, joka
ajoi kuormaansa kaupunkiin, poikkesi sisään kysymään: -- Onko
Kaaprielille mitään viemistä, kyllä se menee kuorman päällä? Ja
olihan sitä aina jotain, sillä varat tulivat niin vähittäin kokoon
ja äiti laittoi aina valmiiksi myttynsä siksi, kun joku kulkisi
ohitse kaupunkiin. Monta äidin paistamaa pannukakkua sai poika siten
syödäkseen.

Olivathan ne Inkerille ja hänen lapsilleen juhlahetkiä
kaksinkertaisessa merkityksessä, kun he saivat yhdessä joulua
viettää. Tytöt, paitsi vanhinta, joka oli jo naimisissa, erään
uudistalon emäntänä omassa pitäjässä, olivat palveluksessa,
taloudenhoitajina, etäällä toisistaan. He olivat uusiin koteihin
astuessaan asettaneet ehdoksi, että saisivat viettää joulun äidin
luona. Vanhan kansallisen tavan mukaan Inkeri lastensa iloksi levitti
oljet lattialle. Gabriel sitä erityisesti tahtoi. -- Ei muuten
joululta tunnu, hän sanoi, -- ellei ole joulupahnoja.

Aikaa kului. Ja muutamien vuosien perästä sai Inkeri ilokseen
kiinteimmän toivonsa täytetyksi, kun hän sai sulkea Gabrielin pappina
syliinsä.

       *       *       *       *       *

Kärkelän talossa Ruovedellä, jossa Gabriel Bergelin oli
pitäjänapulaisena ja mainitun talon omistajana, eli vanha äiti
kunnioitettuna ja rakastettuna viimeiset elämänvaiheensa. Yhdeksän
viimeistä ikävuottaan hän eli sokeana. Väsyneet silmät sammuivat. Se
tuli vitkaan ja edeltä tiettynä eikä senvuoksi säikäyttänyt Jumalan
tahdolle aina nöyrästi alistuvaa Inkeriä. Päinvastoin hän kiitti
Jumalaa siitä, että hän oli säilyttänyt hänelle tämän ulkonaisen
pimeytensä ajalla sisäisen valon. Ja kun hänen poikansa luki hänelle,
varsinkin hänen rakasta postillaansa, ja aina lähellä ollessaan
kiiruhti häntä tukemaan, koska tiesi, että hänen apunsa oli äidille
mieluisin, sanoi äiti väliin hymyillen: -- Sinä olet minulle silmänä
ja sauvana.

       *       *       *       *       *

Näiden vuosien aikana oli talossa usein emännän vieraina eräs hänen
ystävänsä, rouva Levon ja tämän tytär Greeta-Liisa. Ja koska talossa
oli kolme pientä tytärtä, jotka tarvitsivat opetusta ja johtoa,
halusi pastorinrouva saada Greeta-Liisan heitä opettamaan. Tämä nuori
neiti läheni myötätuntoisena vanhaa sokeata isoäitiä, jolla hänen
mielestään oli niin lempeät ja aurinkoiset kasvot. Ja vanha mummo
kiintyi myöskin sydämellisesti häneen. Siten oli molemminpuolinen
lähentyminen tapahtunut vanhan ja nuoren välillä heidän miltei itse
sitä huomaamatta.

Sokeanvaistolla kiintyi vanhan Inkerin sydän tähän nuoreen tyttöön,
jonka heleän raikas ääni miellytti hänen korvaansa. Hän tunsi, että
tuolla miellyttävällä äänellä puhui teeskentelemätön, herttainen
ja vaatimaton henkilö. Pitkinä puhteina, kun vanha isoäiti valvoi
ja toiset perheen jäsenet jo nukkuivat, pistäytyi tyttö mielellään
isoäidin kamariin hetkeksi juttelemaan.

Tällaisina hetkinä avasi vanha Inkeri vähitellen sydämensä nuorelle
ystävälleen. Hän oli kyllä ennenkin pitkin elämänsä tuntenut halua
tämmöiseen täydelliseen sydämensä sinettien avaamiseen, mutta hän
ei ollut löytänyt ketään, jolta olisi voinut odottaa ymmärtävää
vastakaikua. Siinä oli aina ollut jotakin, joka pidätti häntä.
Mutta nyt hän tunsi sisäistä vetoa, tarvetta ajatusten vaihtoon.
Senvuoksi hän kertoi tälle nuorelle ystävälleen vaiherikkaan,
vaikka vähän huomatun ja pilvenvarjoisen elämänsä. Ja tämä ystävä,
niin nuori kuin olikin, ymmärsi hänen tunteensa niin elävästi
ja säesti häntä sattuvilla huomautuksillaan ja myötätuntoisella
äänenväreilyllään, siten kosketellen Inkerin sydämen pohjalla jo
hiljaa väräjäviin kieliin. Senvuoksi hän sydämensä salaisuuden, jota
ei hän ollut kenellekään omista lapsistaankaan kertonut, hänelle,
nuorelle ja vieraalle henkilölle, sillä hän tunsi kuulijansa ottavan
hienotunteisella mielellä vastaan hänelle uskotun elämäntarinan.

Ja puhellessaan unohtivat he kokonaan ikäeron. Sokea vanhus puheli
kuin elämän koulussa kypsyneelle henkilölle, ja nuori näkevä tyttö
taas kuin ikäiselleen, niin vapaasti, elävästi ja vilkkaasti. Ja
ihmeteltävästi se elvytti vanhusta ja nuorensi hänen sisäistä
olemustaan. Hän tiesi nyt, että maailmassa oli ihminen, joka ymmärsi
arvostella hänen elämäntaakkansa painoa... Miksi olisi hän vienyt
sen koskematta hautaan? Kun siinä oli koko hänen elämänsä sisällön
keskipiste, niin miksipä hän jättäisi jälkeensä valheellisen
varjokuvan itsestään?

Hän tunsi todellista onnea siitä, että oli löytänyt itselleen
sisarsielun tässä nuoressa tytössä.

Muutamana tyynenä kesäiltana vuoden 1779 paikkeilla on perhe
kokoontuneena isoäidin huoneeseen.

Sokea isoäiti makaa sairaana. Hän odottaa kotiinkutsua, sillä hän
tuntee koti-ikävää, on väsynyt elämän pitkään taipaleeseen.

Pastori istuu tuolilla pöydän ääressä, jolla olevia kirjoja hän on
lukenut äidilleen. Mutta nyt on äiti nukahtanut.

Pastorinrouva, joka on käynyt toisessa huoneessa, tulee hiljaa sisään.

-- Greeta-Liisa, sanoo sairas, joka on herännyt unenhorroksesta.

-- Onko se Greeta-Liisa?

-- Ei, se olen minä, Sofia.

-- Niinkö. Missä Greeta-Liisa sitten on kun ei hän tule sisään?

-- Eikö äiti nyt muista enää, kysyi pastori -- että hän on pari
vuotta sitten matkustanut kotiinsa?

-- Muistan kyllä... Mutta minä luulen, että hän tulee...

-- Tahtoisiko äiti, että häntä mentäisiin tuomaan tänne?

-- En minä tiedä...

-- Taitaisi olla paras, että lähettäisimme häntä noutamaan, sanoi
rouva mieheensä kääntyen. -- Isoäiti oli kysynyt häntä jo yölläkin.
Ja olisi hän tässä sitten apunakin. Hän on jo niin kotoinen olento
meille, olen häntä oikein kaivannut.

-- Huomenaamuna varhain lähetän pari miestä veneellä matkaan, koska
äiti häntä niin kaipaa. Samalla lähetän kirjeet sisarilleni, jotta he
saavat tiedon äidin sairaudesta.

       *       *       *       *       *

Muutaman päivän kuluttua heräsi isoäiti eräänä aamuna myöhään,
nukuttuaan koko yön rauhallisesti.

Hän katselee joka puolelle huonetta ja iloinen hymy kaunistaa hänen
herttaisia, sairauden kalvistamia kasvojaan.

-- Äiti voi paremmin, minä luulen, sanoo hänelle pastori, joka nytkin
istuu siinä pöydän ääressä.

-- Voin, vallan hyvin. Mutta tiedätkö, poikani, minkä ihmeen, minkä
suuren ilon Herra on minulle suonut!

-- Minkä, rakas äiti?

-- Minä näen!

-- Ei, äiti kulta, kyllä se taitaa olla taudin houretta.

-- Ei se ole houretta, minä näen selvästi kaikki. En ensiksi itsekään
jaksanut uskoa sitä todeksi ja olen sentähden jo hetken katsellut
ympärilleni. Mutta oikein selvästi minä näenkin, kukat tuossa
ruukullani, ja niin kauniita! Jumalalle olkoon kiitos tästä suuresta
ilosta, että vielä sain nähdä päivänvalon. Oi kuinka nyt onkin ihana
päivä! Ja ihmeellistä, silmäni eivät ole valonaratkaan.

Pastori, joka äidin puhuessa oli noussut ja astunut lähemmäksi,
seisoi kumartuneena hänen puoleensa ja katseli häntä silmiin.

-- Kyllä se on tosi, että äiti näkee, hän sanoi, -- silmät ovat
kirkkaat ja eloisat, niissä on näkevän ilme ja voima.

Ja hänen omat silmänsä kyyneltyivät.

Rouva tuli nyt myöskin lähemmäksi. Hänkin oli ensiksi uskonut, että
anoppi vain houri.

-- Kyllä se onkin ihme, meille kaikillekin, sanoi hän, -- että
isoäiti taaskin näkee. Jumalalle kiitos!

-- Niin, Jumalalle olkoon kiitos siitä, että vielä sain nähdä teidät
ja lapsetkin. Kauniita, vanhempiensa muotoisia lapsia, vaaleat
hiukset ja siniset silmät, ja säännölliset kasvonpiirteet kaikilla...

-- Mutta... kuka tuo vieras tyttö on, jatkoi isoäiti vasta saapuneen
Greeta-Liisan huomatessaan, -- tuo tummahiuksinen neiti, joka tuolla
yksinään seisoo? Mielestäni hänessä on jotain tuttua, mutta en
tiedä... en muista...

-- Nyt ei äiti tunnekaan Greeta-Liisaa, jota on niin odottanut.
Pastori katsoi hymyillen äitiään.

-- Oi tunnen, tunnen, huudahti hän.

-- Ei suinkaan, kun ei äiti ole häntä vielä koskaan nähnyt, mutta
äiti arvaa sen.

Neiti Levon, joka oli odottanut isoäidin huomiota eikä senvuoksi
ollut mitään puhunut, jottei äänellään olisi itseään ilmaissut ja
hänen havaintojaan häirinnyt, kiiruhti nyt tervehtimään ja painoi
huulensa vanhan ystävänsä kädelle. Tämä veti hänen päänsä luokseen ja
kosketti hänen otsaansa huulillaan.

Näin tervehdittyään vastasi äiti poikansa huomautukseen.

-- Sanot, etten tunne häntä, kun en ole häntä nähnyt. Ja kumminkin
minä mielestäni huomasin hänet niin tutuksi... Ja heti kun kuulin
nimen, ymmärsin, että tuommoinen hänen juuri täytyy ollakin.
Tuommoiset harmaat, ilmeikkäät silmät, hymyilevät ja samalla
vakaan vilpittömät ja ymmärtäväinen kasvonsävy. Oi, se on juuri
Greeta-Liisa! Jumala sinua siunatkoon, että tulit minua katsomaan.
Olen sinua kyllä odottanut, lapseni, vaikken äsken muistanutkaan,
että sinua on oltu noutamassa. Ilo näköni takaisinsaamisesta täytti
niin mieleni, että unohdin sen venematkan.

-- Nyt minä ymmärrän, jatkoi hän hetken kuluttua, -- minkätähden
minun on pitänyt nämä yhdeksän vuotta olla sokeana. Olen sitä väliin
miettinyt, löytämättä kuitenkaan siihen tyydyttävää vastausta.

-- Minkätähden sitten, äiti kulta? Pastori tuli lähemmäksi.

-- Jotta minä saisin tämän sanomattoman ilon ennen kotiinmenoani.
En voisi käsittääkään, mitä nyt tunnen, ellen olisi ensin kärsinyt
synkkää pimeyttä. Oi kuinka Jumala on hyvä! Olen saanut vielä nähdä
sinutkin, poikani. Tämä on onnea!

Pastori otti äidin käden omaan käteensä, puristi sitä hiljaa ja
meni sitten takaisin pöydän luokse ja rupesi lukemaan etsimäänsä
raamatunpaikkaa sokeana syntyneestä, jota äiti aina mielellään
kuunteli ja jolla nyt oli hänelle vielä syvempi merkitys.

       *       *       *       *       *

Kolmannen päivän illalla siitä kun hänen silmänsä taaskin olivat
auenneet päivän valolle, ummisti hän ne viimeiseen uneen. Ja hänen
Gabrielinsa sulki sammuneet silmät.



KAMALA HETKI



KERTOMUKSEN ALUKSI


Tottahan se nyt viimeinkin tulee kotiin, sanoi myllärin emäntä,
kun hänen miehensä tömistellen lunta töppösistään ja huiskien sitä
lakistaan ja takistaan astui tupaan. Kyllä hän olikin myllärin
näköinen sisään astuessaan, mutta vain lumesta. -- Oi voi, mutta minä
maar sinua olen odottanut. Hän huokasi.

-- Mitä sinä nyt sitten niin kovin...? Kyllä siellä nyt on oikea
sudenilma ja huono sää kävellä, mutta olenpa minä mies, joka jaksan.
Eikä ne asiat ole ovenrivassa, mutta hyvin se meni siellä.

-- Niin, en minä nyt sitä... mutta olipa hyvä toki... Enkä minä
juuri sinun tähtesikään, mutta...

-- Mutta mitä? Eihän mitään ole tapahtunut hevoselle taikka lehmille
tiedämmä, kai se nyt jotakin on?

-- Ei, en minä tiedä mitään tapahtuneen, kotona kumminkaan. Itse vain
olen huolissani ollut.

-- Onko täällä ketään käynyt kylästä sitten, sanoi mylläri
rauhoittuneena, ja jotakin juorunnut Silläaikaa kun minä olen ollut
poissa? Ei niitä tarvitse mielellensä laskea.

-- Ei täällä ketään ole ollut juoruamassa -- mitä minä juoruista!
Eikä kukaan koko päivänä ole ovea raottanut, ainoastaan
kuvakaappimies täällä kävi, sanoi eukko hitaasti.

-- Vai kuvakaappimies, vieläkö niitäkin näkee kulussa ja osaavatko ne
tänne sydänmaillekin! Rahakeinoa vain aina. Taisi olla minkämoinen
tuo kaappi. Muistan pikkupoikana nähneeni... Uusia kaappeja sillä kai
sentään?

-- Ei ollut kuin vanha romo. -- Mutta käy nyt ukko-kulta syömään,
kyllä maar sinun jo nälkä on näin myöhään, kun koko päivän olet ollut
poissa ja tämmöisellä säällä. Puuro on jo kaikki jäähtynytkin, lapset
jo söivät ja panivat maata... mutta, ei minua haluta syödä.

-- Kyllä sinä nyt olet jonkun pahan uutisen kuullut varmaankin,
äänesi kertoo, sanoi mylläri käydessään pöydän luo. -- Se mieskö sitä
puhui?

-- No, saat kuulla koko asian, minä kerron sen sinulle juurta
jaksain. Se oli kovin pitkä mies, ei niitä olekaan niin pitkiä
kuin harvassa. Ja se oli kovin puhelias ja iloinen, naureskeli ja
näytteli lapsille kuvakaappia. Ja pyysi kahviakin, ja minä annoin,
enkä tahtonut ottaa maksuakaan siitä, kun hänkin ilmaiseksi näytteli,
mutta hän sanoi vain: -- En minä ilman pyydä, ette tekään sitä ilman
saa, rahan tekin maksatte, minä tahdon aina maksaa rehdisti kaikki.
Ja sitten pyysi ruokaakin, mutta kun ei sattunut keittoa olemaan,
niin minä rupesin perunoita keittämään, kun hän pyysi. Sitten hän
kysyi, kun minä tuossa pataa tulelle asetin ja perunoita siihen: --
Onko tässä puotia lähellä? Sanoi, että hänen tarvitsisi ostaa pientä
tavaraa onnenpöytäänsä -- sekin sillä oli. -- Kyllä tässä on hyvä
puoti lähellä, minä sanoin, kyllä siitä saatte mitä tarvitsette.
-- Missä se puoti on? hän kysyi. -- Tuossa se on, kosken toisella
puolella, minä sanoin, tuossa isossa rakennuksessa, niissä asuu
sahan työmiehiä toisissa. -- Kenen tuo saha on? hän taaskin kysyi.
-- Se on saman isännän, jonka puotikin, minä sanoin. -- Asuuko se
täällä, isäntä itse? -- Ei, se on Tampereella, minä vastaan. -- Käykö
tässä kauppa näin sivupaikassa? -- Kyllä tässä sentään käy, tässä
on vahva saha, tehdään talvisin paljon tukkikauppoja, väkeä on että
vilisee hakkuussa ja ajossa, sanoin. -- Mutta mitä ne miehet tässä
talvella tekevät, eihän saha nyt käy, vesisaha? hän kysyi sitten. --
Ne ovat tukkeja mittaamassa, minä sanoin, -- siellä ne ovat nytkin,
joka sorkka koko sahalta, akat vain ovat kotona. -- No, kuka niitä
tukkikauppoja tekee, kun ei isäntä täällä ole? -- Täällä on hänen
kirjanpitäjänsä, minä sanoin, joka maksaa rahat, sahanasettaja
katsoo metsät ja tekee kaupat, ja kirjanpitäjä sitten vain maksaa.
-- Missäs se sahanasettaja asuu, jos saisi kortteeria sieltä, asuuko
se kirjanpitäjän kanssa yhdessä? mies kysyi. -- Ei, sahanasettaja
asuu eri rivissä alhaalla, kirjanpitäjä asuu siinä isossa rivissä,
jossa puotikin on, hän se on puodissakin, minä vastasin taasenkin.
-- Onko se ylpeä mies, se kirjanpitäjä, jos tästä kävisi jotakin
ostamassa siltä? hän sanoi. -- Ei se ylpeä ole, eikä se mies olekaan,
vaan nainen, minä nauroin. -- Vai nainen, eikö täällä miehistä
kirjanpitäjää olekaan? -- Ei, minä vastaan ne uskovat häneen niin,
kun tuntevat hänet hyvin, ja hän on sieltä kotoisin, josta hekin,
patruuna ja rouva. -- Niin, sanoo hän nauraen, -- ja eipä ne rahat
taida niin isot ollakaan, jotka he uskovat naisen käteen, joku sata
markkaa kerralla kukaties, ei suinkaan rikkaat semmoisista summista
paljoa piittaa. -- Älkää sanoko, vai joku sata markkaa! minä sanoin,
joka tahdoin kehua kirjanpitäjää, kun siitä pidän, kyllä sillä
tuhansiakin on takana, kun joka viikko tuhansia suoritetaan.

-- Hm, mörähti mylläri, vieden lusikalla puuroa suuhunsa. Eukko
jatkoi kertomistaan.

-- Ketä siinä muita asuu, siinä rivissä? Eikö siinä perheellistä
väkeä ole, että olisi lapsia, jotka kaappiin katsovat, taikka
nuoria miehiä onnenpöytää koettamaan? hän sanoi. -- Asuu siinä yksi
perheellinen mies, mutta se on nyt tukinmittauksessa, eikä taida olla
paljoa rahaa eukolla näin lauantaina, ennenkuin mies tulee, kyllä ne
hupenevat työmiehen talviansiot. Ja asuu siinä rivissä sitten vielä
pari naimatontakin miestä, mutta nekin ovat nyt tukinmittauksessa,
mutta kyllä ne kaikki illaksi kotiin tulevat, jos sinne viitsisitte
mennä vielä, kun syönytkin olette, silloin niillä on rahaa, sanoin.
Niin puhuin kaikki asiat, eikä yhtään mieleeni tullut, että jos se
minua puhuttaa.

-- Niinpä kyllä, oliko se tarpeellista puhetta? Mutta puhu nyt päähän
asti, mitä varten sitä nyt epäilet?

-- Oles nyt, kun minä parhaillani keitin, niin sille tuli yhtäkkiä
niin kiire, ettei kerinnyt odottamaan siksi kun hautaperunat
olisivat kypsyneet, vaikka juuri hänen tähtensä minä puolisen
jälkeen ruokapadan tulelle paninkin, kun sanoi nälän olevan ja
pyysi keittämään. Mutta hän sanoi, että ei hän viivy nyt enää tällä
kulmalla eikä ehdi puotiinkaan, hän menee isoa kylää kohti yöksi,
jottei jää lumen taakse tänne kaappeineen. No, mitä minä siihen.
Mutta minua harmitti se keittämiseni, kyllä sen tiedät, kylmiä ne
sitten olivat itsellemme illaksi, kokonaiset ja puuroa piti keittää,
ja minä hyvyyttäni keitin ja paninkin runsaasti isolle miehelle. Niin
minä rupesin miettimään, mitä se puheli ja kyseli niin tarkasti.
Mutta ajattelin taaskin, että minä vain suotta olen levoton, kyllä
maar oudot ihmiset kyselevät, kyseleväthän sitä tututkin; ja kun
oli vielä päiväaika, niin minä ajattelin, ettei se nyt vielä ole
pahantekijäin aikakaan, ja sitten tulevat miehetkin kotiin. Mutta
olen tässä ollut siitä sentään levoton.

-- Kyllä siinä jo on ollut levottomuuden syytäkin, sanoi mylläri
nousten, ateriansa lopetettuaan, pöydän takaa. -- Mitä sinun tarvitsi
ruveta sille rahoja kehumaan ja selittelemään, kuinka asutaan,
oudolle miehelle, enempää kuin sitäkään, missä miehet ovat. Ei se
suinkaan mikään rehellinen mies ollut, joka niin tutki ja kyseli,
eikä sitten syömäänkään kerinnyt, vaikka nälkä oli. Ei suinkaan se
hänen ammattinsa niin kovaa kiirettä vaadi, että tällaisella ilmalla
niin kulkemaan vaatii, ettei syömään ehdi. Ja sinne sillä kiire oli,
puotiin, eikä muualle. Mitäs nyt sanot, jos se on tappanut ihmisen,
ryöstänyt rahat ja juossut tiehensä? Kun et sitten ole mennyt
katsomaankaan?

-- Oi voi, isä kulta, Jumala varjelkoon! Jo minä nyt pelkään, oikein
puistattaa. En minä sitä sentään semmoiseksi uskonut, ajattelin vain
itseäni hupakoksi, kun olin pahoja mieleeni päästänyt. Kyllä minä nyt
toiste tiedän olla varuillani, kyllä jo. Mutta mikä sitä ymmärsi, kun
se oli niin iloinen ja ystävällinen.

-- Jos ei vaan jo olisi niin myöhä, sanoi mylläri vähän mietittyään,
niin menisin minä katsomaan sinne, vaikka väsynytkin olen, mutta
siellä on nyt jo miehetkin kotona; ja se nyt on tapahtunut, mikä on
tapahtunut. Kello käy kymmenettä, pannaan nyt maata, kyllähän aamulla
kuullaan.

       *       *       *       *       *

Jotta lukija saisi pääkertomuksen sisällyksestä niin eheän ja elävän
kuvan kuin mahdollista, annamme päähenkilön itsensä kertoa.



KAMALA HETKI


Oli maaliskuun alkupuoli 1887. Olin silloin eräässä pitäjässä
Näsijärven seudulla.

Lunta pyrytti taivaan täydeltä. Minä istuin kirjoituspöytäni
ääressä ja lopetin viikon tilejä, vähän väliä luoden silmäyksen
ulos ikkunasta sakeaan ilmaan, missä isot lumihiutaleet iloisella
vauhdilla tanssien lensivät maata kohti. Koko luonto oli kuin
äärettömän suureen valkoiseen tähtikutoiseen harsoon verhoutunut,
harsoon, jossa jokainen sen pieninkin osa eli. Naapuritalokin, joka
oli ylhäällä kummulla ja jota ainoastaan iso piha erotti meidän
talostamme, näytti vain epämääräisesti häämöttävän kuin utuinen
taikalinna jossakin sadussa.

Tuntuu niin kolkolta istua melkein yksin isossa huonerivissä. Juhon
vaimo tosin oli pienten lasten kanssa kulmakamarissa rivin toisella
puolella, mutta ei se seikka juuri mitään merkinnyt, sillä he eivät
kuulleet sinne saakka mitään omalta touhultaan, kun oli toisia
huoneita välissä. Ja ostoksensa vaimo teki vasta illalla, miehen
kotiin tultua, hänellä ei siis nyt ollut puotiinkaan asiaa; ja kiire
hänellä olikin, paljon pieniä valmistuksia, joten ei suotta ehtinyt
tulla. Eikä muuten ollut tänään koko rivissä kotona muita kuin minä.
Tiesin siis, että saisin olla yksinäni.

Tein ehkä väärin -- ajattelin -- kun sallin Jaskan mennä metsään
tänään, näin syrjäisessä seudussa, varsinkin kun kaikki muut miehet
ovat poissa. Mutta eikö paha ilma mahda häntä kotiin ajaa? Ehkäpä
on jo tullutkin, mutta ei ole kuulunut askeleita. Olisi tuo minulta
voinut jäädä huomaamattakin tässä laskiessani. Tai ehkäpä hän on
mennyt tuonne toisiin riveihin... Voi kuinka on synkkää tänään!
Ilma vaikuttaa, ja tämä huone sileänsinisine seinineen, joka aina
pilvisellä ilmalla on kuin sumua täynnä, ikäänkuin painaa minua.
Jos olisin kotiseudulla edes, mutta näin etäällä... Kumma kun ei
nyt ketään tule puotiinkaan tänään -- vain aamulla kävi jokunen
-- kai nyt kaikki pitävät pahaa ilmaa. Tämä ajatus oli jo useita
kertoja osunut mieleeni. Olin omituisen levoton, minulla oli kuin
ennakkotunne jostakin pahasta. Tämä tuntui kummalliselta, sillä
muuten ei tuollainen levottomuus kuulunut luonteeseeni, turha pelko
oli minusta aina näyttänyt lapsekkaalta. Mieleni olisi tehnyt
sulkea puoti, mutta oli vielä niin aikaista, kello ei ollut vielä
viittakaan. Ja luultavasti joku tulee vielä, jos ilma vähänkin
asettuisi, sunnuntaiksi jotakin ostamaan, sillä olihan nyt lauantai.

Olin kuitenkin tyytyväinen, että olin tänään päässyt niin pian
vapaaksi laskuistani, kun ei kukaan ollut minua häirinnyt. --
Jopa tuli mielestäni joku käyden pitkin huonerivin sivua. Koetin
kiirehtiä. -- Nyt olivat siis viikon kuluessa tukkikauppoihin menneet
rahamäärät tarkastettu; laudoista, hiilistä ja haloista tulleet
rahat luetut -- nämä kun viikolla vain kirjoitettiin muistiin sitä
mukaa kuin rahoja meni tai tuli. Viimeisiä numeroita juuri kirjoitin
kirjaan. Rahat olivat vielä edessäni päällekkäin ladottuina,
yhdensuuntaisissa pylväissä pöydällä. Niitä oli seitsemänsataa
neljäkymmentä kuusi markkaa seitsemäntoista penniä. Mutta sitäpaitsi
oli matalassa kirstussa sänkyni alla yksitoistatuhatta markkaa.

Eikö se tullutkaan? ajattelin. Katsahdin ulos. Kummallinen olento,
joka seisoi huoneeni seinustalla, loi tutkivan katseen minuun läpi
ikkunan. Se oli hyvin pitkä mies, etukumarassa, sillä hänellä oli
selässään korkea ylöspäin suippeneva kaappi, ns. kuvakaappi. --
Ennen aikaan kuljeksi tuollainen kotimainen "kuvakaappimies" usein
kyllä maaseudulla, nyt se on jo käynyt harvinaiseksi ilmiöksi,
ehkäpä jo hävinnyt ihan sukupuuttoon, antaen sijaa ulkomaalaisille
"posetiivimiehille." -- Katsoin suoraan miestä silmiin, ikäänkuin
kysyäkseni, miksi hän siihen pysähtyi. Hän lähti pitkin askelin
astumaan puodin ovea kohti.

Sen seikan että hän pysähtyi ikkunani alle, ei itsessään tarvinnut
antaa mitään aihetta epäluuloon hänen suhteensa; sillä oli varsin
tavallista, että oudommat henkilöt siinä aivan kuin kysyivät
itseltään: kumpiako portaita nousen? Mutta hänen katseessaan oli
jotakin urkkivaa, kun hän tuosta ikkunanpielestä kurkisti sisään ja
katsahti minuun, mutta samalla myöskin ympäri huonetta; ja vielä
mennessäänkin hän käänsi päätään, ja hänen silmäyksensä kiintyi
puolen sekunnin ajaksi pöydällä oleviin rahoihin. Minä huomasin
selvästi, että hän näki ne siinä.

Huonerivi oli mäenrinteessä ja pihan puolelta melkein maassa kiinni,
ja kun piha kohosi ylöspäin huoneista, voi ohikulkeva mielensä mukaan
katsoa ikkunasta sisään. Tälle pihalle kulki huonerivin sivusta kaksi
kiviporrasta, joiden välillä minun huoneeni ja puoti sijaitsivat.
Toinen näistä, oikeanpuolinen, vei eteiseen eli ns. tampuuriin, ja
siitä asuinhuoneisiin, toinen leipomatuvan eteiseen eli pakarin
porstuaan, niinkuin sitä nimitettiin, josta ovi vei oikealle
kauppapuotiin. Tätä viimemainittua vastapäätä oli leipomatuvan ovi.
Tämän porstuan perältä vei ovi vasemmalle kulmakamariin, jossa Juho
perheineen asui leipomahuoneen vieressä, toinen oikealle puodin
vieressä olevaan miesten kamariin. Miesten kamarista ei käynyt ovea
muualle kuin porstuaan, sillä tämän huoneen ovea vastassa oleva seinä
oli päin erästä sänkykamaria, joka pidettiin lämpimänä patruunan
varalta, kun hän sattui tulemaan. Tämän sänkykamarin kohdalla oli
siis puotikamari, joka samalla oli minun huoneeni. Tässä minun
huoneessani oli kaksi ovea, toinen tuohon edellämainittuun tampuuriin
ja toinen tietysti puotiin. Tätä puotikamaria vastapäätä tampuurissa
oli keittiön ovi.

Puodin ovi helähti ja aukeni, kun mies astui hitaasti sisään
epämukavine taakkoineen, jonka hän laski myymäpöydälle.

Olin jo noussut ylös, mennäkseni heti puotiin, mutta kun silmäsin
sinne astuessani pari askelta eteenpäin, näin tuon oudon miehen jo
makaavan viistossa myymäpöydän mutkan ylitse ja kurkistavan kamariin.

Kun hän näki, että katsoin sinne, huusi hän rämeällä äänellä:

-- Eikö sieltä tulla?

-- Tulen heti, olkaa hyvä ja odottakaa pari silmänräpäystä, vastasin
ja astuin takaisin pöydän luo.

Miehen olennossa ja äänessä oli jotakin, joka herätti epäluuloani.
Hän näytti minusta ikäänkuin olisi tahtonut teroittaa sekä kuuloansa
että näköänsä niinkuin kissa, joka vainuaa hiirtä.

Panin siis nopeasti rahat pöydältä pieneen mustaan lakkiseen
kassakirstuun, joka oli pöydällä ja oikeastaan oli aiottu matkarahoja
varten, mutta nyt käytettiin tähän tarkoitukseen. Tämän otin käteeni
ja astuin kaapin luo, joka oli eteiseen vievän oven ääressä. Ja kun
tämä viimemainittu ovi oli puotiin vievää ovea vastassa, en voinut
tätä tehdä niin, ettei mies olisi havainnut minne sen laskin, kuin
myöskin että kätkin avaimen taskuuni. Tämän kyllä käsitin kaikki,
mutta minne sen olisin pannut muualle, avaimenkaan?

-- Minkälainen kirjanpitäjä täällä on, kun antaa matkustavaisen
odottaa? huusi mies äreästi, kun käännyin puotia kohti.

Huomattava on, että niin kauan kuin kokosin rahoja kirstuun ja panin
kaappiin, ei hän hiiskunut sanaakaan eikä vähintäkään liikahtanut,
mutta kun sen olin tehnyt, huusi hän heti ja teki kiivaita liikkeitä
yläruumiillaan. Mutta näennäisen äreyden ohessa näkyi kuitenkin
tyytyväinen ilme hänen kasvoissaan ja hän koetti turhaan peittää sitä
noilla kiivailla sanoillaan.

-- Suokaa anteeksi, sanoin kohteliaasti, astuessani puotiin, minä
olin estynyt heti tulemasta.

-- Mikä teitä esti? Heti pitää tulla, ei matkustavaisella ole aikaa
odottaa, räyski hän.

-- Minä panin rahaa laatikkoon, kyllä kai sen kuulitte ja näittekin,
että se minulla oli esteenä, sanoin tyynesti.

Minä katsoin puhuessani häneen tarkasti.

-- No, kuulin minä sen ja näinkin, mutta mitä se minuun kuuluu?
Ette te ole rehellinen ihminen, -- hän korotti taaskin ääntänsä, --
kun annatte oudon seisoa puodissa. Vai onko tämä oma puotinne? Eikö
teillä ole aikaa rahojanne korjata jälkeenpäin?

-- Ei. Raha pitää ensiksi panna talteen. Minä kyllä tiesin teidän
puodissa olevan ja sentähden kiiruhdin. Ja ettepä ole siinä
liikahtanutkaan, vaan seisonut kauniisti paikallanne.

Minä käsitin, että hän tahtoi ärsyttää minua. Arvelin, että oli
paras olla sangen maltillinen ja vakavan kohtelias; siten olisi
hänen vaikeampi olla hävytön. Ehkäpä hän etsii juuri syytä oikein
kiivastuakseen ja koettaa omaa rohkeuttaan karaista, ajattelin.

-- Noh, en minä liikkunutkaan, minä olen rehti mies. Minä huusinkin
heti: eikö sieltä tulla!

-- Niinpä oikein. Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä haluatte ostaa.

-- Minä teen paljon kauppoja. Minun täytyy miettiä ensiksi mitä
ostan, minä ostan paljon.

-- Kuljetatteko kauppaa kaapissanne?

-- Kuljetan minä sitäkin siinä. Se on kuvakaappi. Minulla on
onnenpöytäkin tuossa, hän osoitti oven puoleen, jossa se oli
lattialla, -- ja ostan siihen paljon pientä tavaraa. Ei niitä niin
pian ehdi ajattelemaan. Kun te kuhnitte tuolla rahan kanssa, ettekä
tullut heti, niin minä suutuin, ja mielestäni meni, mitä minun piti
ensiksi ostaa, kun minulla on niin perhanan pikainen luonto, enkä
kärsi hankkimisia, laverteli hän. -- Taitaa olla omaa kauppaanne
tämä, häh?

-- Ei.

-- Kenen tämä on?

-- Patruunan.

-- Asuuko se tässä, vai missä se asuu?

-- Tampereella.

-- Mikä talo taikka mikä se on, tuo tuossa ylhäällä, mitä väkeä siinä
on?

Hän osoitti kädellään ikkunasta yli pihan.

-- Siinä asuu nykyään maalari.

-- Onko se kotona se maalari?

-- En tiedä varmaan. Kuuluu se olleen kylissä maalaamassa, mutta
taitaa jo olla kotona.

Ehkäpä antaisi maalata kaappinsa, ajattelin. Se olikin vanhuudesta
mustunut, alkuaan se oli ollut punainen.

-- Onko siinä paljonkin väkeä?

-- Sillä on vaimo ja useita lapsia. Miten niin?

-- No, mietin tässä, kannattaisiko siellä käydä kaappia näyttämässä.
Ei sitä vastamäkeä viitsisi kantaa tällä säällä. Mutta koska siellä
on lapsia... Vai ovatko ne isoja jo?

-- Ei, pieniä ne ovat.

-- Ketä tuossa toisessa päässä asuu, onko sielläkin lapsia?

-- Ei. Siinä asuu vanha pariskunta.

-- Hm. Ei taida kannattaa mennäkään sinne ylös, jos ei niillä
maalarilaisillakaan ole lantteja.

Vaikka mies minusta näyttikin epäilyttävältä, nousi minuun
kuitenkin tämän puhelun aikana soimaava tunne siitä, että tein
väärin epäillessäni köyhää kuljeksivaa miestä, jonka ei välttämättä
tarvinnut olla mikään heittiö ja rosvo vain sentähden, että hän
oli renttu. Olin oikein pahoillani siitä, että mielessäni olivat
saaneet sijaa tuommoiset ajatukset, jotka ehkä vain johtuivat
yksinäisyydestäni.

Mutta ennenkuin jatkan, on velvollisuuteni antaa jonkunlainen
muotokuva hänestä, sillä eipä hän ollut juuri tavallinen ilmiö, tuo
kuvakaappimies.

Vanha kuvaannollinen puheenparsi "pitkä kuin nälkävuosi" soveltui
ihan hyvin siihen henkilöön, joka seisoi vastassani, myyntipöydän
edessä. Hän oli varmaankin kolmatta, kenties neljättäkin tuumaa yli
kolmen kyynärän, jos olisi seisonut suorassa. Mutta pää ja vatsa
olivat taipuneet paljon eteenpäin, joten selkä vyötäisistä oli käynyt
notkoon ja hartiat nousseet korkealle. Polvet notkuivat vuoroin ja
koko miehen asento oli horjuva ja miltei aina liikkeessä. Väliin hän
seisoi toiselle ja taaskin toiselle lonkalleen nojaten tai huojui
edestakaisin. Mutta hänen kokonsa näkyi olevankin melkein kaikki
pituutena, sillä vahvuus oli tykkänään epäsuhteellinen mittaan
nähden. Olipa aivan kuin nuo huojuvat liikkeet olisivat olleetkin
sopusoinnussa tuon hoikan, luisevan vartalon kanssa, jonka näkyi
olevan vaikea kantaa omaa mittaansa, varsinkin kun säärten puoli
ruumista oli eniten kehittynyt ja muu vartalo jäänyt vähemmälle.

Hän oli nuori mies, mutta hänen iästään en päässyt selville,
sillä hän näytti hyvin elähtäneeltä. Hän voi olla ainoastaan
kahdenkymmenenviiden tai pikemmin kahdenkymmenenkahdeksan, mutta yhtä
hyvin kolmenkymmenenviidenkin vuoden vanha. Vanhempi hän ei ollut.
Kasvot olivat säännöttömät, ylen pitkät, varsinkin oli leuka nenään
verrattuna mittava, mikä epäsuhde pisti vielä enemmän silmään, kun
hän piti usein suunsa puoli-avoinna. Silmät syvissä kuopissaan olivat
isot, tinanappien väriset ja elottomat. Nenä ei ollut juuri suuri,
mutta muodoton, ja lyhyt nenänvarsi sisäänpainunut, kuin otsan alle
kätkeytyvä. Tämän huomasi parhaiten, kun katseli hänen kasvojaan
sivultapäin. Korvat olivat suuret, ja ulospäin pyrkivät, pitkät
värittömät huulet menivät loppeen ja tekivät suun rumaksi ja vinoksi.
Kasvojen väri oli kelmeä ja näivettynyt. Hiukset olivat melkein samaa
väriä kuin kasvotkin.

Vanhat, alkuaan vaaleat, liasta tummenneet kesävaatteet, takki eri
kangasta kuin housut, ihan riippuivat hänen yllään ja näyttivät
vahvempaa ja takin hihoista päättäen lyhempää miestä varten
tehdyiltä, jos ne alkujaan samalle miehelle olivat kuuluneetkaan.
Likaiset, poimuiset, siniset paidanhihat korvasivat takinhihain
vajavuuden. Housut olivat tukitut ratkenneiden saapasten varsiin,
joiden korot olivat yhtäälle kallistuneet. Kaulassa oli huono
villainen "ostohuivi". Vanha harmaa kesälakkilääppä päässä täydensi
puvun. Sitä hän työnsi korvalta toiselle ja väliin taaksepäin,
kuitenkin enimmäkseen niin, että se nyykötti kallellaan otsalla, jota
siis vain vilahdukselta näin ja joka oli kurttuinen ja juuri kuin
isommasta kokoon puristunut.

Näitä erityisseikkoja en heti aluksi huomannut, katsoin ainoastaan
koko hänen olentonsa yleistä epämiellyttävyyttä, mutta näiden
havaintojen tekoon johtivat minut illan tapahtumat. Muistan hänet
aivan kuin hän seisoisi ja huojuisi vieläkin edessäni.

Myymäpöydän kulmalla oli punnituslautaset eli palanssi. Palanssin
takana myymäpöydän sisäpuolella olivat painot järjestetyt isommasta
pienempään, kuten tavallisesti: ainoastaan neljänaulainen, jota oli
viimeksi käytetty, oli oikeanpuoleisella lautasella myymäpöydän takaa
katsoen.

Mies otti sen siitä käteensä, jota hän heilutti ylös ja alas.

-- Paljonko tämä painaa? kysyi hän.

-- Neljä naulaa.

-- Kyllä kai se sen painaakin.

Hän työnsi pitkälle leukansa, oli huolettoman näköinen, letkahdutti
itsensä toiselle lonkalleen ja laski sen palanssille kädestään,
mutta ei sille lautaselle, jolla se oli ollut, vaan toiselle, joka
oli häntä lähempänä. Minä huomasin sen, ja ajatukseni kiintyi siihen
vähän, mutta se oli kuitenkin niin tavallinen teko, eikä sillä siis
tarvinnut olla mitään merkitystä, sillä useat miehet käydessään
puodissa nostelivat noita painoja ja laskivat ne usein kädestään
toiselle lautaselle. Sen vuoksi kiinnitinkin siihen huomiota
ainoastaan sen pienen epäjärjestyksen tähden, jonka tämä seikka
aikaansai, ja siksipä se menikin mielestäni. Isäntäni, joka oli kauan
kauppaa hoitanut, oli itse puodissa järjestänyt punnituksen ja minä
tahdoin tietysti seurata kaikessa tarkasti hänen järjestelmäänsä;
tästä siis tuo epäjärjestyksen tunne minussa. Vieläpä sekin kuului
tuohon samaan järjestelmään, että punnituslautasella aina oli paino,
jottei palanssi suotta häälyisi ja kuluisi.

Myymäpöytä teki suorakulman sillä puolella, jossa kamarinovi oli, ja
kävi siitä puodin oviseinään, jonne ulottui sen laskuovi eli luukku.
Toinen pää meni ikkunaanpäin. Ainoastaan yksi ikkuna -- pihaan päin
-- oli puodissa sillä se oli vähäinen, isommasta huoneesta katkaistu
puodiksi ja puotikamariksi. Huone ei siis ollut nelikulmainen vaan
lyhyt ja vähän leveämpi. Siitä syystä myymäpöytä oli asetettu perältä
jotensakin lähelle seinää, joka oli täynnä rihkamahyllyjä, joten
siihen jäi ainoastaan kyynärän verran tilaa myyjän käytettäväksi.

-- Onko täällä lapsia muualla? kysyi hän edelleen. -- Luulenpa, että
olen tehnyt tyhmästi, kun olen kantanut tänne tuon kaapin.

-- Kyllähän niitä on eräässä työmiehen perheessä tuolla alhaalla; ja
tässä porstuassakin perällä, tuossa kulmassa asuu eräs perhe, jossa
on lapsia.

-- Mutta eihän niillä ole lantteja, työmiehen lapsilla, vai onko isä
kotona?

-- Ei se nyt ole vielä, vaikka sitä odotetaan pian tulevaksi, mutta
äidillä kyllä aina sen verran on, että lapset saavat huvin katsoa
kaappiinne. Mutta ette te sanonut vielä, mitä haluatte ostaa, olkaa
nyt hyvä... Ehkäpä täältä löytyisi jotakin, joka sopisi teille.
Sanotte että teillä on kiire.

-- Voi, kun minulla on huono muisti... Onko teillä... kultaisia
lintuneuloja?

Hän puhui hapuilevasti, työnsi taaskin leukansa pitkälle.

-- Ei.

-- Eikö ole? Voi turkanen, ja mistä niitä saa? Tuolla minä niitä näin
enkä ymmärtänyt ottaa, en nyt muista, missä kaukana se puoti olikaan.
Ja kaikki niitä kysyivät. Ja hopeasiivellisiä, eikö semmoisiakaan ole?

-- Ei ole semmoisiakaan.

-- Mikä siinä on, kun ei niitä täällä ole?

-- En ole semmoisia sattunut näkemäänkään, mutta kai niitä muualla
voi olla.

-- Ohoh, vai ei nähnytkään! Niistä lapset pitävät paljon, ne sopivat
hyvin onnenpöytäänkin, ne ovat niin...

Hän pysähtyi äkkiä ja kavahti ylös.

-- Mikä tuolla liikkuu? huudahti hän ja kiinnitti tylsän katseen päin
seinää.

Aloin epäillä, että olin tekemisissä hourupäisen kanssa, sillä hänen
selällään olevat silmänsä tuijottivat kummallisesti tavaralaudakoilla
täytettyyn seinään, suu melkein ammollaan ja pahoin vinossa.

-- Missä? kysyin minä levottomana, -- hyllylläkö?

-- Ei, vaan tuolla huoneessa.

-- Ei siellä mikään liiku, vastasin rauhoittavasti.

-- Liikkuu siellä! Ettekö kuule? huusi hän ikäänkuin kammoksuen. Hän
väänsi päätänsä, kuunteli ja muljahutti suuria silmiään. Olin varma,
että hän oli hullu.

-- Kuka siellä on? kuiskasi hän tähdäten tylsän, katseen minuun.

-- Ei kukaan, vastasin varomattomasti kyllä suoraan,
seuraten mielikuvitustani, joka sanoi minulle, että hän oli
mielipuoli. Samassa silmänräpäyksessä kuitenkin kaduin tarpeetonta
avomielisyyttäni.

Hänen kasvoissaan näin nyt vilaukselta saman tyytyväisen ilmeen kuin
silloinkin, kun tulin rahoja lukemasta puotiin. Epäilykseni heräsivät
uudestaan ja huomasin, että olin mennyt ansaan. Miten saisin nuo
ajattelemattomat sanani takaisin? Näiden ajatusten lentäessä päässäni
pidin kuitenkin tyynen muodon ja hymyillen lisäsin omiin sanoihini:

-- Minkätähden sitä niin kummeksutte, jos siellä joku liikkuisikin,
eihän se mitään kummallista ole, jos siellä ihminen on?

-- Eikö se olisi kummallista, vastasi hän terävästi, -- koska minä en
nähnyt huoneessa ketään muita kuin teidät, kun tulin sivu ikkunan,
eikä ovi ole käynyt siellä sittemmin, ja yhtäkaikki siellä nyt joku
olisi liikkunut? Ette kai tahdo väittää, että siellä aaveita liikkuu?

-- En, vastasin naurahtaen.

-- No, uskon minä sen nyt, ettei siellä kukaan liikkunut, koska te
sanotte, ettei siellä kukaan ole, vaikka minä mielestäni kuulin.
Näinhän minä itsekin sitäpaitsi teidän yksin istuvan rahoja lukemassa.

Hän katsoi tarkasti minuun puhuessaan, aivan kuin olisi halunnut
tietää mitä hänen sanansa vaikuttaisivat, kun hän rahoista
mainitsisi, mutta en ollut sitä huomaavinani.

-- Niin, minä näinkin, että katsoitte ympäri huonetta tullessanne.
Siitä näkeekin, lisäsin välinpitämättömästi, -- hyvin sisään joka
puolelle, paitsi sohvan kulmaan.

-- Niin no, siihen ei minun sopinutkaan nähdä, mutta uskon minä
ihmisen sanan, kun se vakuuttaa.

-- Mutta en minä ole vakuuttanut.

Minä naurahdin, kuin olisi puhelumme minua huvittanut.

-- Ette sitä nyt enää takaisin saa, kun se kerran _pääsi_, sanoi hän
ivallisesti ja myöskin nauraen.

-- Minkätähden minä ottaisin sanani takaisin? Minä katsoin kysyvästi
ja tarkasti häneen.

Tällä kysymykselläni en tarkoittanut kieltää itse asiaa, sillä siihen
kyllä käsitin sanani riittämättömiksi, vaan tahdoin ainoastaan
kuulla, mitä hän vastasi; oliko hän arvannut pelokkaat ajatukseni
ja sanoisiko selvään mielensä. Minun ei tarvinnutkaan kauan olla
epätietoinen, toinen.

-- Kyllä sen ottaisitte, kun saisitte, vastasi hän, yhä nauraen
ilkeää soinnutonta nauruaan. -- Ette tahtoisi myöntää, että olette
yksin oudon miehen kanssa.

-- Outoja minulle ovat kaikki, yksi enemmän, toinen vähemmän, sanoin
huolettomasti.

-- No, vastatkaa sitten suoraan kysymykseeni, vaikka kyllä minä sen
nyt muutenkin tiedän, mutta jos saatte vastatuksi...

-- Eihän minulla ole mitään teille vastattavaa. Emme täten pääse
kaupanteon alkuunkaan.

-- Eikö vastattavaa? räyhäsi hän. -- Kun minä suoraan kysyn, onko
huoneessa ketään, eikö se vaadi suoraa vastausta, häh?

-- Mutta ettekö käsitä, että kysymyksenne on sopimaton? Enhän minä
ole velvollinen tekemään teille tiliä yksityiselämästäni.

-- Ei, ei. Mutta kristitty ihminen rohkenee aina sanoa totuuden,
sanoi hän ääntänsä korottaen. -- Mutta te olette valehtelija ja sen
tähden ette rohkene.

Näissä sanoissa lausuttu soimaus, vaikka se tulikin tuommoisen
henkilön huulilta, minuun kuitenkin sattui, ja sentähden jäin hänelle
vastauksen velkaa. Sanoin ainoastaan:

-- Te puhutte kuin pappi.

Hän oli tietysti otaksunut minut arkatuntoiseksi, sillä luultavasti
hänkin oli tavallaan ihmistuntija. Vaikkakin siis tiesin, että hänen
vetoamisensa kristityn ihmisen uskallukseen oli vain teeskenneltyä,
ajattelin kuitenkin: tahtoisinko, jos tämä olisi viime hetkeni, mennä
valhe huulillani iankaikkisuuteen --? Ja kuitenkin, sanoi taaskin
ymmärrykseni, täytyy hänen uskoa, että täällä on joku toinen henkilö
lähellä.

Kello kamarissa, eteisen ovipielessä, oli tämän puhelumme aikana
lyönyt viisi. Kuluisi ehkä pari tuntia ennenkuin miehet ehtisivät
kotiin tukkimetsästä. Ja ehkäpä ei kukaan pahan ilman vuoksi tulisi
enää puotiin. Oli siis sangen tärkeää saada hänet eksytetyksi
siitä uskosta, että olin yksin. Arvasin myöskin, että hän oli
hankkinut itselleen tietoja siitä, että miehet nyt olivat poissa
kotoa. Ajatukseni risteilivät sinne tänne. Tunsin oikeaa taistelua
sielussani. Valehdella en tahtonut -- olisiko se muuten auttanutkaan?
Hätävalhekin oli aina inhottanut minua. Mutta enhän minä silti ollut
velvollinen hänelle totuuttakaan ilmoittamaan. Tässä oli siis jotakin
tehtävä. Vaivasin sentähden ankarasti päätäni tuota yhtä ajatusta
hautoessani.

Mutta ensiksi täytyi minun saada sytytetyksi tuli lamppuun, sillä
alkoi jo vähän hämärtää; ja hämyä melkein oli ollut koko päivänkin.
Oli selvää, että mies lörpötyksellään paljosta ostamisestaan tahtoi
ainoastaan kuluttaa aikaa, kunnes tulisi pimeämpi. Mietin siis, miten
saisin heti näppärästi tulen sytytetyksi.

Lamppu riippui myymäpöydän etulaidan ylitse. Sytytin sen aina
lattialta, sillä varpaisiltani ulotuin siihen. Siksi ei oltu
katsottu tarpeelliseksi asettaa sitä ylös ja alas lykättäväksi.
Mutta ajattelin nyt: jos kurotan siihen, täytyy minun nojautua yli
myymäpöydän ja katsoa ylöspäin, enkä siis voi pitää häntä silmällä.
Sitä tehdessäni hän voi puhaltaa tulen sammuksiin -- hänen päänsä oli
lampun tasalla ja hän seisoi sen takana -- ja antaa täräyksen leukani
alle. Olin joskus kuullut puhuttavan semmoisesta.

Ikkunan alla oli nappulatuoli. Minulla oli tapana istua siihen
käsityötä tekemään, kun toisinaan muutamat ostajat juttelivat
niin kauan keskenään tai minun kanssani, ja kohteliaisuus vaati,
etten näyttänyt kiirehtivän heidän lähtöään. Tämän tuolin otin
nyt siitä ja asetin sen selkäpuolen päin myymäpöytään, jottei hän
saisi työnnetyksi sitä kumoon minun sillä seisoessani. Otin sitten
tulitikkulaatikon lautasen syrjältä takaani käteeni.

Mies katseli aluksi kummeksuen liikkeitäni.

-- Mitä nyt tulella tehdään, kun päivä on? huusi hän. -- Eikö teillä
ole silmät päässänne, että näette? Älkää sytyttäkö vielä, se on
tavaran hukka!

-- Ei puodeissa pidetä hämäränaikaa. Ja kun te teette niin paljon
ostoksia, täytyisi minun kuitenkin kesken kauppoja sytyttää lamppu,
sanoin tyynesti.

-- Niin niin, minä teen paljon kauppaa.

Hän kurkisti ulos ikkunasta ja näkyi miettivän, hänen silmänsä
harhailivat ikkunaluukkuihin.

-- No, sytyttäkää sitten niinkuin tahdotte taitaapa tuli vielä
tarpeen ollakin, kun minä oikein rupean kauppoja tekemään. Mutta
kyllä sen näkee, rämisti hän kovemmin, -- että te toisen tavaraa
käyttelette. Ja kun minä pääsen Tampereelle, niin minä kerron
patruunalle.

Minä vain hymyilin vastaukseksi.

Väänsin sydämen vähän ylemmäksi, ennenkuin nousin tuolille, tiesin,
että se oli puhdas karresta ja heti syttyisi.

-- Mutta mitä siinä tuolilla teette, kyllä tuohon lattialtakin
ulotutte? sanoi hän minun sitä tehdessäni.

-- Se on parempi.

Sitten sieppasin tulta tikkuun ja annoin sen syttyä. Tämän aikana
kulkuri puhui ilkkuen:

-- Ette te saa sitä syttymään, vetoakin minä lyön...

-- Saan minä, väitin vastaan.

--... jos ette ota laatikkoa toiseen käteenne. Mutta sitten ette
taaskaan saisi lasia pois. Ääni kävi ivalliseksi.

Oli ikäänkuin olisi hän lukenut ajatukseni. Hän näytti huvittuneelta
näitä havaintoja tehdessään.

Väänsin tikun palavan pään käteni suojaan -- sydämeni sykki kovemmin
ja sieluni huokasi Jumalan luo -- hypähdin tuolin syrjälle seisomaan,
niin että kengänkorot jäivät ulkopuolelle. Nyt olin yhtä pitkä kuin
mieskin ja katsoin häntä suoraan silmiin, jotka näkyivät saaneen
kummallisen elon. Hän nauraa kihnutti -- minäkin hymyilin. Hänen
kasvoissaan oli erinomainen ilme; hän näytti tietävän, että minä
olisin halunnut lukea hänen silmistään, mitä niiden takana piili.
Hairasin vasemmalla kädellä pois lasin, tuikkasin tulen sydämeen,
asetin sukkelasti lasin sijallensa, taaskin vääntäen sydämen
kohtuullisen korkealle. Samassa tuokiossa livahdin tuolilta alas.
Tuskin sekuntia kului siihen.

-- Ahah, saittepas!

-- Olisitte hävinnyt vedon, sanoin siirtäessäni pois tuolin.

-- Niin olisinkin. Mutta ette sitä olisi saanut palamaan, jos minä
olisin tahtonut puhaltaa siihen, mutta minun teki mieleni nähdä,
saisitteko, kun en minä uskonut sitä. Mutta kyllä se näppärästi kävi.
Kyllä sen näki, ettette sitä ensi kertaa tehnyt.

-- Nyt voimme alkaa tehdä kauppaa.

-- Onko teillä... mitä se nyt olikaan?... niin kultasilmäisiä
parsineuloja, oikein paksuja, suuria?

-- Ei.

-- No mutta, eikö niitäkään ole?

-- Onko niitä muuallakaan?

-- On niitä, sanotteko minua valehtelijaksi? Hän huusi kovasti ja
liikkui äkäisesti.

-- En, mutta en minä tiedä niitä olevan. Saattaahan niitä silti olla.

-- Mitä semmoinen tietää?

-- Ostakaa tavallisia, ne ovat helpompia ja tekevät paremmin
kauppansa.

-- En minä niistä välitä, kultasilmäisiä minä tahdon. Eihän täällä
ole mitään. Minkämoinen puoti tämä on?

-- Kyllä täällä on. Ostakaa nyt sitä ensiksi, mitä meillä on, ja
sanokaa sitten vasta, ettei mitään ole: rintasolkia, sormustimia,
nappeja, neuloja, naskaleja ynnä paljon muuta pientä, kyllä
kaapillinen tulee.

-- Mitä? Teettekö pilkkaa minusta? Miten minä köyhä mies tämmöisiä
tavaroita kaapillisen ostaisin? Te ivaatte ja pilkkaatte ja olette
ylpeä ihminen.

-- En minä ole mikään herra, että olisin kohteliaisuutta oppinut.
Minä olen suora mies ja sanon suoraan päin silmiä, enkä jumalavita
kursaile semmoisia röökynöitä. Kai tässä pitäisi seisoa lakki
kourassa ja kumarrella, kun rahallansa ostaa; minä maksan rahat enkä
kursaile.

-- Ettekö ota nappeja siihen onnenpöytäänne?

Taaskin näkyi hän miettivän.

-- Minä ostan silmäneuloja, ne käyvät aina kaupaksi, joka ämmä niitä
tarvitsee... Mutta antakaa ensiksi posliininappeja, tottapa niitä
edes on.

-- On kyllä nappeja monenmoisia ja neuloja myöskin. Kiirehdin
ottamaan edellisiä esiin.

-- Tämä laji ehkä on sopiva, ei varsin pieniäkään ja korean kiiltäviä.

-- Mitä niitä maksaa krossi?

-- Viisikymmentä penniä.

-- Mitä se tekee tusina?

-- Neljä penniä tusina tekee neljäkymmentäkahdeksan penniä, se on
siis vähän runsaammin kuin neljä. Mutta te voitte niistä ottaakin
kymmenen penniä tahi kahdesta tusinasta viisitoista. Siten niitä
myydäänkin.

-- Kovin on tyyriitä, en minä maksa niin paljoa, enkä ostaa, jos ette
alenna; antakaa neljälläkymmenellä.

-- Se on määrähinta, viisikymmentä.

-- Joka puodissa aina alennetaan.

-- Mutta kun te olette "rehti" mies, niin minä sanon teille heti
määrähinnan; se muuten on täällä tapanakin.

Hänen silmänsä tähystivät äkkiä minua.

-- Noh, maksan minä sen sitten, mutta en minä ota kuin puolet, koska
ette alenna.

Minä panin sen hänelle paperiin.

-- Nytkö katsotte neuloja?

-- En vielä... Onko teillä... kuvapapereita, ottaisin jonkun uuden
kaappiini?

-- Ei niitä ole.

Minusta näytti kuin hän olisi ollut tyytyväinen vastaukseeni.

-- Sepä kummallista, kun ei ole mitään, jota kysyy. Sanoitteko, ettei
niitäkään ole missään?

-- Kirjakaupassa tietysti on, mutta ei niitä ole ennen kysyttykään
täällä.

-- Mutta kaikkia pitää olla.

-- Sitä tavaraa pidetään tarjolla, joka käy kaupaksi, ja sitä on
kyllä, sen näette. Ehkäpä nyt otan esiin niitä silmäneuloja.

-- Pankaa mulle ensiksi vienteli rusinoita, että saan pureskella
tässä aikani kuluksi.

Minä lähdin menemään.

Hän kurkisti ulos, mutta kääntyi äkkiä pois ikkunasta.

-- Taikka... huusi hän samassa, -- jos sitten vasta ne panisi.
Pankaa sitten vasta, ettekö kuule!

Olin jo ehtinyt myymäpöydän toiseen päähän, missä rusinalaatikko
sijaitsi.

-- Kyllä minä ne hetikin annan, se on sama minulle, vastasin.
Punnitsin ne pienemmissä punnituskupeissa, jotka siinä riippuivat.
Hän näytti hyvin tyytyväiseltä minun tuota tehdessäni, vaikka en
käsittänyt minkä vuoksi, koska hän tähän asti oli kiukutellut minulle
ja juuri nytkin oli huutanut, mutta jälkeenpäin vasta sen käsitin,
että tuo tyytyväisyys perustui siihen, että en punninnut niitä
palanssilla, sillä se olisi tehnyt piirron hänen laskuihinsa.

-- Kah, oliko sielläkin punnitusneuvot, en minä niitä huomannutkaan,
sanoi hän hyvänsävyisästi.

Vein rusinatötterön hänelle.

Hän seisoi vielä hetken ikkunan edessä, pää ikkunassa kiinni,
kurkistellen sakeaan ilmaan, joka jo oli käynyt hämyisemmäksi,
melkein pimeäksi, ja alkoi sitten pistellä rusinoita suuhunsa. Lamppu
tietysti valaisi pihalle, vaikka kuvakaappi ikkunan edessä jotenkin
varjosikin sitä.

-- Kumma kun ei tule ketään puotiin, minnekä täältä outo osaakaan?
puhui hän rusinoita syödessään. -- Ei tuonne näe, mutta tuskinpa
sieltä ketään tulee tässä ilmassa. Mahtaisiko tuolla työmiesten
huoneissakaan saada yösijaa? Kun miehet ovat poissa, niin ehkä eivät
ne akat anna, jos miehet viipyvät.

-- Kyllä minä uskon teidän saavan. Miehet siksi jo kotiinkin tulevat,
tunnin päästä ehkä...

-- Noh, katsotaan sitten niitä neuloja nyt, että sekin kauppa on
tehty.

Hän astui kuvakaapin viereen myymäpöydän eteen seisomaan.

Minä nostin hyllyltä myymäpöydälle pienen laatikon ja aloin hänelle
näyttää useammanlaisia neuloja. Niitä katsahti hän hätäisesti vähän,
aina pistäen jonkun rusinan suuhunsa. Pian hän päätti ottaa erästä
lajia halpoja neuloja.

-- Mitä ne maksavat preivi?

-- Kymmenen penniä.

-- Eikö niitä kahdeksalla saa?

-- Ei.

-- Niin, teillä on määrähinnat, virnisti hän taaskin. -- Pankaa ne
tuohon tiskille ja lukekaa ne siinä, montako siinä preivissä on.
Mutta odottakaa, minä katson tuleeko siellä kukaan, että osaisin
tästä johonkin, kun ei niitä miehiä taida kuulua, jos ovat yötä...

Hän astui taaskin ikkunan luo, kurkisti ulos vähän, molemmin puolin,
ja kuunteli.

-- Ei ketään. Siellä on niin paljon luntakin. Kai tästä täytyy lähteä
niitä akkoja puhuttelemaan.

Taaskin siirtyi hän entiselle paikalleen.

-- Lukekaa nyt neulat!

-- Niitä on viisikolmatta joka kirjeessä, ei niitä tarvitse lukea, ne
myydään aina lukematta.

-- Mutta en minä usko teitä, niistä on voitu ottaa pois, kyllä
semmoista tehdään, ne pitää lukea.

-- Olkaa hyvä ja lukekaa itse, niin tiedätte varmaan, sanoin minä;
minua kyllästytti hänen käskevä komentonsa.

-- Ei, ärjyi hän, -- _teidän_ ne pitää lukea, ei ole minun asiani
niitä lukea, se on _teidän_ tehtävänne, ja tuohon paikkaan, minä näen.

Hän heitti puhuessaan vihaisesti rusinatötterön myymäpöydälle ja löi
kämmenellään siihen niin että kajahti.

-- Noh, katsokaa nyt sitten, kun minä luen ne, vaikka ei minun sitä
tarvitsisi tehdä, kun ne kerran ovat luetut, mutta olkoon menneeksi.

Tahdoin tehdä hänelle mieliksi, jotta hän ei niin ärjyisi minulle.
Tuo rusinoita syövä rehevä renttu ei näyttänyt minusta juuri
vaaralliselta, ainoastaan kiusalliselta.

-- Minä seison suorassa enkä liiku paikaltani, te saatte lukea, ja
jos ette lue oikein hyvin, niin se on teidän asianne, en minä siitä
köyhdy, sanoi hän rehevästi laverrellen, -- mutta minä tahdon vain
rehtiä.

Taaskin tuntui minusta kuin olisi ollut jotakin epämiellyttävää
teeskentelyä äänessä, jolla sanat sanottiin.

Kumarruin kuitenkin alas. Kuvakaappi oli vieressäni ikkunan puolella,
niin että jouduin sen varjoon, ulkoa katsoen. Tämän äkkäsin vasta
siinä, mutta ajattelin samalla, että epäluuloni oli lapsellista ja
että olisi kummallista tästä nyt välittää. Minä pidän kuitenkin
tarkasti varani, ajattelin.

Sormellani siirtäen neuloja aloin puolikovaa lukea: Yksi, kaksi,
kolme, neljä, viisi... Silloin tuntui ikäänkuin mies hiljaa
yläruumiillaan olisi lähennyt minua. -- Kuusi, seitsemän, kahdeksan,
jatkoin katsoen suoraan eteeni, sormin neuloja siirrellen. Olin
oikeassa, hän läheni varsin hiljaa. Samassa silmänräpäyksessä
kuvastui eteeni tuon neljänaulaisen siirtäminen. -- Yhdeksän,
kymmenen, yksitoista, höpisivät huuleni. Enkö ole hullu, kun en nosta
katsettani? sanoi ajatukseni. Silloin nostin äkkiä päätäni. Mutta se
mitä näin jähmetytti veren suonissani. Sydämeni pysähtyi lyömästä, en
vapissutkaan. Olin liikkumatta, tuntui kuin olisin halunnut vaipua
myymäpöydän alle; mutta mitä se olisi auttanut?

Hän seisoi etukumarassa ja hänen vasen kätensä oli nostettu tuon
saman neljänaulaisen kohdalle, ainoastaan jonkun senttimetrin
päässä siitä, sormet tavoitellen sitä. Koko miehen asento oli
kuin hyökkäykseen valmis. -- Tarkkaavaisuuteni oli äärimmilleen
jännittynyt, kaikki näin, käsitin silmänräpäyksessä, olin kuin
pelkkänä silmänä. Hänen kasvolihaksensa olivat tavattomassa
jännityksessä, huulet yhteen puserretut, poskien ja leuan kiinteät
jäntereet osoittivat, että hampaat olivat lujasti yhteenpurtuina.
Silmissä paloi hirveä katse, hurja, himoinen, nielevä. Se oli pedon
eikä ihmisen. Siinä ei kuitenkaan ollut vihaa tai kiukkuakaan, se
oli niin silmänräpäyksen tärkeydestä jännittynyt. Se oli ahnas,
kylmä, kova, kiinteä. Hän olisi varmaan voinut tappaa minut samoin
kuin koiran, joka olisi ollut hänen tiellään. Katse tunki suoraan
silmiini, sillä se ei ollut ollenkaan suuntautunut sormiini, jotka
neuloja siirtelivät. Sen katseen ilmettä en milloinkaan unhota!
Nuo jäykät, ylitseni kumartuneet kasvot olivat kuin kiveen hakatun
demonin.

En siis ensi silmänräpäyksessä voinut liikuttaa itseäni, odotin vain
iskua päähäni, olin itse sen alainen. Sieluni antautui Vapahtajansa
ansion turvissa Herran haltuun. Huusin kuin Mooses sielussani.
Kestikö tätä kaikkiaan sekuntiakaan, en tiedä.

Hän seisoi myöskin samassa asennossa, näytti kuin olisi minunkin
katseessani ollut jotakin magneettista, joka sitoi hänet, sillä
katsoin häneen koko sieluni voiman ponnistaen. Minulla oli aivan kuin
tunne siitä, ettei minulla ollut muita aseita kuin silmäni. Hänen
katseessaan ilmeni epäröimistä, sormet haparoivat konemaisesti...
Minä muistin, kuinka lähellä takanani seinä oli. Mutta miksi en
kuitenkin koeta? Jumala, auta minua! Yhä pitäen katseen kiinteästi
hänessä ponnahdin kuin vieteri suoraksi päin seinähyllyjä, ja joka
jäseneni vapisi.

Hänkin vavahti, ojentautui ja näytti olevan hyvin hämillään, kuin
laskiaisyönä naapurin navetasta tavattu velhoakka.

Katsoin vain häneen. Mutta sydämestäni nousi sanomaton kiitos
Jumalalle ja rukous avusta edelleen.

Hän naurahti tuommoisen lyhyen naurun, joka selvästi ilmaisi hänen
hämmennyksensä ja pettymyksensä.

-- Mitä te nyt pelästyitte, oikeinhan teillä joka jäsen värisee? Hän
koetti tehdä naurua ja ääni kuului teeskennellyltä, ilkeältä.

-- Niin, mitä te sitten pelästyitte? kysyin minä.

Tiesin tuskin mitä sanoin ja työläästi sain puhutuksikaan vielä.

-- Enhän minä pelästynyt, te itse pelästyitte, räyhäsi hän, -- kuin
olisitte kummituksen nähnyt. No, tietysti minäkin vähän sävähdin, kun
te niin lensitte ylös, että oikein pelotitte minuakin. Mikä teille
tuli kesken neulojen lukemisen, häh?

Hänen kasvoissaan näkyi pirullinen piirre, hän nauroi ilkeästi.

-- Ei sillä nyt väliä ole, mitä se oli, vastasin minä vakavasti.

-- No, lukekaa ne neulat, huusi hän raa'asti.

Astuin häntä tarkasti silmällä pitäen myymäpöydän luo ja otin siltä
neulakirjeen käteeni, sillä en rohjennut sanoa vastaan, vaikka
mieleni teki. Olin vielä kuin lumouksen alaisena. Käsitin kuitenkin,
että hän aikoi rynnätä kimppuuni, mutta salaa, jos vain voisi.

-- Pankaa se tiskille! huusi hän kamalalla äänellä.

-- Ei, minä luen sen kädessäni.

-- Että saisitte pettää minua! Minä teidät jo tunnen, tuossa teidän
pitää se lukea, ärjyi hän ja löi nyrkkiään myymäpöytään.

-- En minä lue sitä siinä.

-- Teidän pitää! huusi hän vielä kovemmin.

-- Ei!

Käsitin että minun täytyi esiintyä hyvin päättävästi. Ja vaikka
en voisikaan sanoa, että pelkoni olisi kadonnut, päätin kuitenkin
kalliisti myydä henkeni.

-- Kuinka te olette kiusallinen ihminen, kätenne vapisee, ette saa
niitä luetuksi.

Minua suututti ja ponnistin voimiani, kuitenkin pysyen tyynenä.

-- Näettekö, etten vapise!

Osoitin hänelle vasempaa kättäni, jolla neulakirje oli ja joka ei
vapissutkaan, ja katsoin häntä tyynesti silmiin.

-- No, ei se nyt vapise, mutta mikä teille juuri äsken tuli?

-- Emme nyt huoli siitä. Tehdään nyt tämä neulakauppa loppuun. Minä
luin neulat.

-- En minä usko, että ne on oikein luettu, kun ette niitä tuossa
lukenut, huusi hän.

-- Minä annan teille ehjän, avaamattoman kirjeen, niinkuin jo äsken
tarjosinkin.

Nostin laatikon myymäpöydältä lautaselle ja otin uuden kirjeen esiin.

-- En minä usko teitä, räyhäsi hän, -- ei minun tarvitse uskoa, se
voi olla vajaa.

Minä avasin sen. En tahtonut antaa hänelle aihetta syyttää minua.

-- Katsokaa nyt, tämä on käänteitä myöten ladottu ja siis täysi,
mutta panen siihen vielä kaksi, niin tiedätte täyden saaneenne.

-- En minä tahdo enempää, minä tahdon että luette. Minä tahdon rehtiä
vain, huusi hän.

-- Jos ette tahdo niitä ostaa sillä tavalla kuin minä ne myyn ja ne
aina myydään, niin saatte olla ilman, minä panen ne pois.

Käännyin laskemaan pois niitä.

-- Ei! Ettekö te tahdo myydä, kun tavaran pois panette?

-- Tahdon, mutta ehkäpä teillä ei ole halua ostaa.

Hän alkoi kauheasti kiroilla ja puhua törkeitä sanoja, joita on
mahdoton tähän kirjoittaa. Käsitin, että hän aikoi pakottaa minut
vihastumaan, jotta olisi saanut minut unohtamaan itseni ja olemaan
varomattomampi.

-- Hiljaa! sanoin vakavasti. -- Ei täällä saa kirota, ja puhukaa
siivommin.

-- Mikä on? Ei suinkaan tämä kirkko ole, ettei täällä kirota saisi,
kauppapuoti tämä on, ja puodeissa kirotaan ja puhutaan hupaisia.

-- Ei täällä kirota. Olkaa hiljaa, en minä ääntä pelkää, ei minuun
sanat pysty. Otatteko nämä neulat vai ettekö?

-- No, pankaa nyt se neulapreivi sitten, niinkuin tahdotte, en minä
niin väliä pidä, minä ajattelen tässä muita kauppoja.

Hänelle näkyi tulleen joku toinen ajatus.

Minä panin neulakirjeen paperiin ja lasin myymäpöydälle.

Kulkuri kurkisti taaskin ulos illan hämärään.

-- Ei siellä liiku yhtään ihmistä, höpisi hän itsekseen.

Nyt oli minun valmistautuminen taisteluun. Tahdoin pitää paikkani
niin kauan kuin mahdollista. En aikonut juosta pakoon, ennenkuin
näkisin sen välttämättömäksi, jos silloin enää pääsisinkään;
sillä oli varsin epävarmaa, ehtisinkö paeta, ja se onnistuminen
riippui siitä, miten sukkela hän olisi liikkeissään. Hänen hoikka
ruumiinsa ja käärmeentapaiset liikkeensä osoittivat, että olisi
ollut ihan leikintekoa hänelle juosta yli myymäpöydän, ja hänen
pitkät säärensä, jotka kenties olivat saaneet kyllin harjoitusta
omilla karkuretkillä, olisivat vaatineet pakenijalta yliluonnollista
nopeutta. Ja jos olisin voinut juosta pehmeässä vahvassa lumessa
ylös jyrkkää vastamäkeä maalarille, joka oli lähimpänä, kun vielä
kenkänikin ilman kalosseja olivat liukkaat? Hän olisi varmaan
juossut perässäni, paiskannut pääni mäsäksi jo porraskiveen kenties,
taikka kuristanut minut. Minä oikein pelkäsin hänen laihoja
luisevia sormiaan. Alas oman työväen huoneille en olisi uskaltanut
suunnata tietäni puodinoven ohi, sillä olisipa hän voinut tulla
sieltä vastaani portaiden kohdalla. Ennenkuin kukaan olisi ehtinyt
avukseni, olisi hän jo ryöstänyt avaimet taskustani, juossut sisään,
sulkenut ovet, ottanut rahakirstun kaapista ja keittiönkautta
huonerivin toisesta päästä juossut pakoon, jättäen kuvakaapin
merkiksi käynnistään. Minulla ei siis, kun asiaa mietin, ollut suuria
toiveita paosta. Sitäpaitsi halusin selvitä voittajana hänestä,
tiesin, että henkisesti olin väkevämpi. Enkä tahtonut huostaani
uskottua omaisuutta jättää rosvon saaliiksi, vaan niin pitkälle kuin
mahdollista sitä läsnäolollani suojella. Jos vain voisin saada hänet
epäilemään, että olin yksin, luulemaan, että huoneissa oli ihminen,
joka voisi kuulla minua.

Myymäpöydällä oli vahva koivuinen kyynärmitta. Hän otti sen käteensä
ja kuin koetellen sen painoa nosteli sitä kädellään ylös ja alas.

Vaikka uskoin, että tuolta suuriääniseltä räyhäävältä heittiöltä
aluksi puuttui rohkeutta suoraan rynnäkköön, en ollenkaan pitänyt
mahdottomana, että hän turhaan koetettuaan keinojansa saadakseen
tilaisuuden salaiseen hyökkäykseen, edelliseenkin ryhtyisi. Otaksuin,
ettei hänellä ollut mitään ampuma-asetta, tai jos olisikin, niin
ei hän sitä uskaltaisi käyttää, sillä se kuuluisi kauas. Sitä en
siis pelännyt. Se olisi kuulunut ainakin Juhon kamariin, ja minä
arvasin, että hän jossakin muualla oli ottanut selon siitä, miten
talossa asuttiin. En voinut nähdä, oliko hänellä puukkoa, sillä takki
peitti sen, jos se hänellä olikin. Mutta että hän aikaa voittaen yhä
enemmän kiihtyisi ja rohkeuskin siitä kasvaisi, sen käsitin. Varmasti
ja pontevasti esiintyvän miehen kimppuun ei hän varmaankaan olisi
rohjennut karata, mutta minä olin nainen ja minun ruumiinrakenteeni
osoitti heikkovoimaisuutta. Minulla ei siis ollut muuta keinoa kuin
koettaa eksyttää häntä, mutta ensiksi tahdoin muuten varustautua.

Menin sokerilaatikon luo, joka oli myymäpöydän luukun vieressä
ovipielessä. Rupesin lyömään sokeria naulan ja puolen naulan
kappaleiksi.

-- Mitä te nyt teette, kun sokeria lyötte? huusi hän äkäisesti,
kääntyen äkkiä pois ikkunasta. -- Oletteko hullu, en minä sokeria
osta! Pysykää tässä!

-- Minä paloittelen sitä valmiiksi, siksi kun tulee ostajia, sillä
aikaa kun te mietitte mitä ostatte.

Minulla olikin tapana näin tehdä, sillä sekin kuului "järjestelmään."

-- Kyllä minä tästä tulen heti kun sanotte, mitä haluatte ostaa,
lisäsin vielä.

-- Ei nyt enää ketään tule tämmöisellä ilmalla. Te vain tahdotte
juosta ulos, mutta ette saa mennä ja jättää puotia, huusi hän taaskin
ärjyen.

-- Minäkö jättäisin puodin?! Ja kyllä niitä vielä tulee kahvia ja
sokeria huomiseksi ostamaan.

Tuosta hänen kiellostaan ymmärsin, ettei minun olisi koettamistakaan
pakoon. Ja olihan selvää, ettei hän minua voinut päästää, sillä jos
hän olisi ennättänytkin ryöstön tehdä ennenkuin olisi kukaan ehtinyt
paikalle, olisi hänet jälkiä myöten heti saavutettu ja minä olisin
voinut todistaa häntä vastaan.

Hän näytti kovin ärtyiseltä ja hermostuneelta ja vilkaisi silmillään
vuoroin minuun kuin salapurijakoira, joka hiljaa murisee, vuoroin
taaskin ulos ikkunasta. Pelkäsin joka silmänräpäys hänen ryntäävän
kimppuuni, niin julmasti mulkoilivat hänen silmänsä lakinlipan alta.

Ei ollut epäilemistäkään, että tuo neulakauppa oli edeltä mietitty.
Mutta kun se ei saanutkaan hänelle mieleistä loppua, se nähtävästi
ärsytti häntä. Hänen täytyi nyt keksiä jokin muu keino. Mutta
ymmärsipä hän myöskin sen, että minä nyt tietäisin olla varuillani.
Hänen täytyi siis välttämättä vihdoin esiintyä rohkeana rosvona, ja
siihen näytti hän koettavankin kiihottaa itseään.

Asetta ei häneltä suinkaan olisi puuttunut, jos olisi sattunut
hänelle mieleen ruveta sitä vähän tarkemmin etsimään siltä
puolelta myymäpöytää, jossa hän oli. Ovinurkassa oli pari isoa
laatikkoa, yksi kummallakin seinällä, kulmista yhdessä, niin että
nurkkaan jäi neliökyynäräinen ontto. Ovenpuoleisessa oli suolaa
ja pihanpuoleisessa nahkaa; allapäin pienempiä liuskoja, mutta
päällä syrjällään nurkkaa vastaan pari isompaa vuodan puoliskoa.
Itse nurkassa vuotien takana, oli pitkiä, mutkaan väännettyjä
kankirautoja, jotka eivät mahtuneet pystyynkään, vaan seisoivat
nojallaan, sillä katto ei ollut korkea. Mutta lattialla samassa
nurkassa oli kaksi lyhyttä kappaletta, toinen runsaan kyynärän,
toinen kuuden korttelin pituinen, sekä kirves, jolla rautaa
hakattiin; olin ne sinne piilottanut, jottei niitä luvattomasti
anastettaisi. Muuta tavaraa ei sillä puolella ollut, sitä oli
toisessa nurkassa, myymäpöydän sisäpuolella, mutta ei siinäkään
muuta kuin peltejä eli rautalevyjä. Pelkäsin että hän sieltä etsisi.
Parasta oli kuitenkin, etten itse katsoisi tuohon vaaralliseen
nurkkaan ja siten johtaisi hänen huomiotaan sinne. Katsoin siis
tarkasti häneen, estääkseni häntä havaintojaan tekemästä.

-- Mitä te minua niin tarkasti katsotte, sanoi hän kiivaasti. -- Jos
minä mihin hyvänsä käännyn, niin aina teidän silmänne seuraavat minua.

Hänen katseensa oli jo joitakuita kertoja harhaillut tuonne nurkkaan
kankeenpäin, ja minä olin vain hymyillen seurannut sitä.

-- Minä katson aina ostajaan, vastasin siihen, -- ja niinpä teidänkin
silmänne minua seuraavat, koska sen näette. Ja katsokaa vapaasti,
kyllä minä katseen siedän.

Hän siirtäysi lähemmäksi. En luonut alas katsettani.

-- Ei minua niin tarkasti tarvitse katsoa, tiuskaisi hän. -- Mutta
kyllä kai te pelkäätte minua, kun minä olen puhunut niin kovaa. --
Hän alensi ääntään viime sanoissaan.

Hän nauroi ja ikäänkuin leikkien kyynärpuulla heilutteli sitä
pystyssä kädessään. Tuo hänen naurunsa oli teeskenneltyä,
hermostunutta ja väkinäistä.

-- En minä pelkää.

Tämä nyt tietysti ei ollut täysin totta, mutta en halunnut antaa
hänen tietää sitä, sillä siitä juuri olisi vaarani kasvanut. --
Pelkäätte te, myöntäkää vain että pelkäätte!

Ääni oli ivallisen kiusaava.

Minua karmi, pelkoni katosi. Ojentauduin suoraksi, katsoin häntä
lujasti silmiin ja sanoin tyynesti ja varmasti:

-- Näytänkö minä siltä että pelkään?

-- Ette, ette te siltä näytä! Mutta kun minä olen näin suuri mies,
kyllä te sentään pelkäätte, vaikka ette sitä tahdo näyttää.

-- Ei kortteli sääriä paljon paina, vastasin minä leikillisesti
nauraen, käyttäen erästä senaikuista kokkasanaa kotipaikoiltani.

Hänen mittaansa en tosiaan pelännytkään.

-- Mitä? huusi hän. -- Mitä te sanoitte?

Hän nosti uhkaavasti kyynärpuuta pystyyn kädessään. Toistin sanani ja
leikin minäkin sokurikirvestä heilauttaen.

-- Kortteli sääriä, mitä se on?!

-- Se on sananparsi, kokkasana ainoastaan; ettekö sitä ole ennen
kuullut?

-- En. Mitä sillä tarkoitetaan? Sanokaa heti, taikka...

-- Sitä, ettei miehen mittaa tarvitse pelätä. Ettekö sitä käsitä.

-- Mutta eikö isolla ole voimaa? Ei aina.

-- Kyllä mies naisen voittaa ja kyllä nainen sentään miestä pelkää,
isoa miestä.

-- En minä ole koskaan _yhtä_ miestä pelännyt. Löin terävästi sokeria.

-- Taitaisi teissä olla miehen vastusta... Ei sentään.

Hän katsoi uteliaasti ja tarkasti minua ja astui askeleen lähemmäksi.

-- Ei sitä varmaan edeltä tiedä. Sen neuvon kuitenkin annan
jokaiselle että älköön tulko _ylen lähelle_.

-- Ahhah! Tulkaa nyt toki kauppaa antamaan. Antakaa tuota punaista
liinaa kyynärä.

Hän osoitti kyynärmitalla laudakkeelle, jossa sitä oli.

Kuvakaapissa oli muka likainen, alkuaan punainen palttinarepale
uutimena. Silmäni olivat jonkun kerran pysähtynyt siihen; tästä hän
näkyi saavan uuden ajatuksen.

Työnsin sokerilaatikon kiinnemmäksi, jättäen sen raolle ja
kirveenvarren pään ulos siitä, sekä lähdin perälle päin kävelemään.

-- Jassoo, te jätitte sokerikirveen varren ulos, nyt minä vasta
käsitän, minkätähden menitte sokeria lyömään. No, kyllä se onkin hyvä
ase. Kun ette ottanut sitä mukaanne.

Hän nauroi kovin. -- Ettekö pelkää, että minä sen siitä saisin?

-- En. Mitä te turhaa yritystä tekisitte, minä saisin sen kuitenkin
itse ennen siitä.

Hän astui askeleen sinnepäin, nauraen. Minä astuin myöskin hymyillen
takaisin.

-- Mutta mitä me turhia kinaamme, sanoin.

-- Niin, ei meidän tarvitsekaan kinata. Hän astui taaskin kauemmaksi.
-- Antakaa sen olla siinä vain, minun varakseni, ha, ha, hah!

Hän ei kuitenkaan täydellisesti käsittänyt, minkä tähden olin mennyt
sokeria lyömään tai jättänyt laatikon auki. Tahdoin näet tehdä
itselleni heittokappaleita siihenkin nurkkaan, koska en tietänyt,
miltä puolelta vaara eniten uhkaisi, jotta saisin tarvittaessa edes
ikkunan rikki heittää, ja siihen olisivat sokerikappaleet sopivia.
Sitä paitsi olisi tuo ase hyvä olemaan siinä luukun ääressä. Kyllä
olisin mielelläni sen ottanutkin mukaani, niinkuin hän ivaten
sanoikin, mutta sitä en kuitenkaan rohjennut tehdä, sillä olisipa se
voinut olla vaarallista.

-- Vai jätitte laatikon auki, toisti hän.

-- Kyllä se ennenkin on ollut auki, se käy ahtaasti.

Näin olikin asian laita, ja sentähden jätin sen nytkin auki.

-- Mutta nyt se ei ollut auki. Ja näin minä sen, että te menitte
siitä niin kaukaa tiskistä sentähden, että minä tässä seison. Kyllä
te sentään pelkäätte, vaikka ette myönnä. Hi, hi, hi.

-- Pelko ja varuillansa oleminen ovat aivan eri asiat.

-- Jassoo! Te olette siis varuillanne. Hah, hah, hah! Mutta mitä
puhetta se on? tiuskasi hän.

-- Onko väärin olla varuillansa? Ei teidän siitä tarvitse pahastua,
en minä sillä mitään loukkaavaa teitä kohtaan tarkoita, koska en
tunne teitä. Ja varuillanne te itsekin olette antajaa kohtaan, koska
ette usko neulojenkaan kirjeessä oikein olevan. Katsoin tarkasti
häneen ja lisäsin samalla: -- Ja varomaton onkin aina tyhmä. Ei tässä
tyhmeliinejä olla.

-- Ei, kyllä se hyvä onkin, että olette varovainen, sanoi hän kuin
vähän hämillään, kun tuota neulakauppaa muistutin. -- Mutta en minä
ole mikään paha mies, minä olen hyvä mies; minä olen vain vähän
kiivas, ei minua pidä pelätä.

Hänen katseensa oli urkkiva, aivan kuin hän olisi ajatellut:
uskonetko tuota?

-- Se on hyvä se, vastasin.

Hän laski kyynärmitan kädestään kuvakaapin viereen myymäpöydälle,
aivankuin siten todistaakseen sanojensa pätevyyden, astui taaskin
lähemmäksi ikkunaa ja kurkisti ulos.

Hänen vakuutuksestaan huolimatta pelotti minua kuitenkin astua tuohon
perälle myymäpöydän ja seinän väliin tuota pyydettyä palttinaa
ottamaan hyllyltä, vaikka se olikin kamarinovea lähellä. Minä astuin
siis myymäpöydän luo ja nostin sen neljännaulan painon laudakolta ja
laskin sen sijalle naulan painon.

Hän kääntyi taaskin äkkiä katsomaan.

-- Vai niin, te otitte siitä sen neljännaulan luodin ja panitte
pienen sijaan. Mitä te semmoista teette, niinkuin minä olisin joku
pahantekijä? Minä suutun. Sen pitää olla siinä, missä se on ollutkin.

Hän tuli ja kurotti sitä ottamaan.

-- Antakaa olla! Niiden pitää olla järjestyksessä. Ne jäivät siihen,
kun viimeksi myin jauhoja. Mutta te näette että ne on järjestetty
palanssin taa, isommasta pienempään. Te ette saa mitään panna
epäjärjestykseen täällä!

-- No, olkoon sitten siinä, minä pidän itsekin järjestyksestä, ja
saisin minä sen siitäkin, jos tahtoisin. Häntä nauratti.

Sen minä hyvin tiesin, mutta ei hän saanut sitä kuitenkaan siitä niin
sukkelasti kuin palanssilta, siinä kun oli isompia ensiksi rivissä.
Ja kun hän sitä siitä tavoittaisi, aseena käyttääkseen, voisin minä
jo ehkäpä heittämällä särkeä ikkunan ja huutaa apua; olipa siinä
lukkojakin kamarinoven lähellä, aivan kuin sitä varten. Ja puoli
sekuntiakin on aikaa hädässä.

Hän otti taaskin kyynäränmitan käteensä ja katseli sitä.

-- Miksi ette tätä myöskin ottanut? sanoi hän. -- Tämä on aika
kyynäräpuu, oikein luja ja vahva, ei tämmöisiä tehdäkään muualla
kuin täällä Hämeessä, jossa ei puuta säästetä. Kyllä tämä sattuisi
jokseenkin lujaa, jos mies tällä lämähyttäisi kuin vierasta sikaa,
ettekö usko?

-- Kyllä maar.

-- Mutta minä pyysin äsken kyynärän punaista liinaa, miksi ette anna
sitä?

-- Laskekaa siihen se kyynäräpuu, niin saatte sitä.

-- Ottakaa esiin liina, kyllä minä tämän annan.

-- En minä yhden kyynärän tähden raasta pakkaa hyllyltä, voin minä
sen siinäkin mitata.

-- Taitaa olla huonoa tavaraa se.

-- Ei ole, vahvaa se on.

Vedin kankaan pään suoraksi riippumaan alas ja naskuttelin sitä
syrjästä näytteeksi. Koetin pitää itseni etäämpänä hänestä; sen
tähden en tavanmukaisesti nostanut palttinaa myymäpöydälle.

-- Mutta jos ette siitä välitä, lisäsin, -- niin samapa se, kyllä se
pala toistekin kauppansa tekee.

-- Tulkaa ottamaan tämä kädestäni.

Uskoin varmasti, ettei hän nyt aikonut minua lyödä, koska otaksuin
hänen tahtovan tehdä sen salaa. Mutta en kuitenkaan tahtonut sallia
hänen liikkua omavaltaisesti; sentähden seisoin paikallani. Uudistin
käskyni:

-- Laskekaa siihen se.

-- Tuossa se on sitten.

Hän heitti sen kädestään myymäpöydälle, niin että se pärähti ja kulki
eteenpäin.

Kun nyt astuin sitä ottamaan, teki hän nauraen samassa tarkoituksessa
nopean liikkeen kädellään. Hän tahtoi leikkiä kanssani kuin kissa
hiiren kanssa ja luultavasti pyrkien samaan lopputulokseen. Olin
kuitenkin nopeampi ja sain sen, minäkin naurahtaen, siepatuksi siitä
ennenkuin hän.

-- Hei kuinka sukkela te olitte!

Hänen silmänsä menivät kuitenkin nurkkaan, vaikka hän nauroikin,
luultavasti sentähden, ettei hän ehtinyt kiusaa tekemään.

Minä mittasin palttinan ja jätin kyynärmitan pakan päälle laudakolle.

-- Jassoo, nyt veitte minulta kyynäräpuunkin, tiesin minä sen edeltä,
mutta ei se vahinko suuri ollut. Hi, hi, hi! Antakaa minulle nyt
nupeja.

-- Paljonko?

-- Niin paljon, että lyön tämän kiinni tuohon kaappiin.

Hän sieppasi pois vanhan likaisen rievun kaapin takapuolesta ja
heitti lattialle.

Annoin hänelle niitä pyydetyitä nauloja paperiliuskalle.

-- Mitä nämä maksavat?

-- Ei mitään.

-- Ohoh, vai annatte ilmankin. Mutta nyt täytyy teidän kumminkin
antaa minulle se iso luoti, että saan lyödä tämän liinan kiinni
kaappiin; ei teillä vasaraa täällä kumminkaan ole, kun olette nainen.

Hän näytti taaskin varsin huvittuneelta. Ja arvasi hän nytkin oikein,
sillä vasaraa ei minulla ollutkaan.

Otin sen naulan painon vaa'alta ja laskin myymäpöydälle.

-- Tämä on parempi, tätä minäkin olen käyttänyt vasaran asemesta
pieniä nauloja lyödessäni, sanoin.

-- Ei tällä mitään saa, mitä tämä on miehen kädessä! Antakaa iso.

-- Lyökää päältäpäin, eihän pieni vasara niinkään iso ole?

-- No, olkoon. Hän löi.

-- Hyväpä tämä onkin. Luulenpa, että te ymmärsitte sen asian. Näytti
kuin olisi hänellekin pälkähtänyt päähän jokin uusi ajatus, ja pian
se tulikin ilmi.

-- Minä kysyisin, sanoi hän viekastelevasti, -- mutta ette vastaa
kumminkaan, jos kysynkin. Te olette niin kopea, kenties, ette köyhän
matkustavaisen kysymyksiin viitsi vastata.

-- En tiedä vastaanko vai enkö, ennenkuin kuulen kysymyksenne.

-- Tiedän minä sen, ettette vastaa siihen. Ette nyt _enää_ vastaa.

Hän vilkaisi kulmainsa alta tutkivasti minuun puhuessaan. Koskisiko
tuo rahaa? ajattelin.

-- Kysykää koetteeksi, ehkäpä vastaan.

-- Kysyisin vain huvin vuoksi ainoastaan, paljonko sitä rahaa oli,
jota äsken luitte?

Hän nauraa kihnutti.

-- Miksi en siihen vastaisi, ei se sen pahempi ole, vaikka sen
tiedättekin!

-- No, ei se sen pahempi olekaan, kyllä se tosi onkin, sanoi hän
hyvänlaisesti. -- Paljonko sitä on sitten?

-- Seitsemänsataa neljäkymmentä kuusi markkaa ja seitsemäntoista
penniä, sanoin painokkaasti ja tarkasti katsoen häneen.

Hän näkyi tulevan hyvälle mielelle ja pyyhkäisi kädellään
parratonta pitkää leukaansa. Hän näytti miltei ällistyneeltä minun
avomielisyydestäni.

-- Eikös se ole kaunis raha? lisäsin vielä.

-- On kyllä... Mutta eikö sentään tämmöisessä paikassa, jossa
tukkikauppoja tehdään, tuhansiakin ole?

Hänen katseensa tuli taaskin urkkivaksi.

-- Tietysti, mutta ne tulevat ja menevät. Eivät ne kauan makaa
kirstussa, ne maksetaan sitä myöten pois kuin niitä tuodaankin. Tällä
viikollakin on useita tuhansia maksettu. Puhuin ihan totta. -- Mutta,
lisäsin, -- ei täällä koskaan sentään aivan pienissäkään rahoissa
olla; ylitse seitsemänsadan markan, rahaa sekin on.

-- Rahaa sekin on. Hän näkyi vähän miettivän. -- Te valehtelette,
lisäsi hän heti, -- ei siinä ole niin paljoa, ei niin pieneen riviin
mahdu niin paljon hopearahaa.

-- Ei. Teillä on hyvä silmä. Siinä onkin viisisataa markkaa
seteleissä. Näin, että imartelevat sanani maistuivat.

-- No, kyllä minäkin rahaa nähnyt olen... Mutta enpä minä nähnyt
mitään seteleitä pöydällä.

-- Ette nähnytkään, mutta kirstun sisimmäisellä pohjalla oli tukku
viidenmarkan seteleitä, sata kappaletta aivan pankista tulleita.

-- No, sitten minä voin sen uskoa, että siinä niin paljon on. Ja
viidenmarkan rahojako ja sata kappaletta, jos se vaan on totta, mitä
sanotte?

-- Niin juuri. Minkätähden ei se totta olisi?

Hän näkyi olevan yhä enemmän hyvillään -- sillä olisivatpa nuo olleet
sopivia rahoja käytettäviksi -- mutta näytti myöskin kuin olisi hän
alkanut tulla siihen luuloon, etten minä kuitenkaan oikein käsittänyt
tai uskonut mitä hän oli miehiään, vaan pikemmin kenties otaksuin
luulleeni väärin hänestä, taikka ehkäpä en olisikaan niin tarkka ja
uskollinen toimessani kuin hän oli luullut.

-- Seitsemänsataa neljäkymmentä...? sanoi hän siis tuttavallisesti ja
vieläkin kysyvästi.

--... Neljäkymmentäkuusi ja seitsemäntoista penniä.

-- Ja te tiedätte sen niin pennilleen? Ei niin suuria rahoja
pennilleen lueta.

-- Tiedän. Valmis vaikka valaan.

-- Vai valaan valmis.

-- Niin, jos joutuisin valalle, niin tiedän, ja kirjassa ne myöskin
ovat.

-- Vai ovat ne kirjassakin... Mistä ne pennit sinne tulevat?

-- Ne tulevat eri sahatavaraa myydessä, jotakin ostaessa, palkkoja
maksaessa tahi muissa sahan ulosmenoissa.

Hän näytti yhä tyytyväisemmältä ja sanoi:

-- Niin no, kyllä minä sen nyt käsitän, että puhutte totta.

Tämä juuri oli ollutkin tarkoitukseni. Nyt voin olla varma siitä,
ettei hän, jos pääsisikin minuun käsiksi, minua kiduttamalla
koettaisi saada puserretuksi enempiä rahoja ulos, sillä hän uskoi
nyt, ettei niitä ollutkaan; sen oli vaikuttanut tuon viidensadan
markan setelitukun ilmoittaminen.

Jo alussa kerroin sänkyni alla kirstussa olevan yksitoistatuhatta
markkaa. Juuri tätä isompaa summaa säilyttääkseni niin avomielisesti
puhuin. Ja mitä hyödyttäisi tässä kielto tai rahasumman vähemmäksi
sanominen? Olihan hän nähnyt minne rahakirstun laskin ja että
panin avaimen taskuuni. Jos hän saisi minut pois tieltä ja rahat
anastetuksi, veisi hän ne kumminkin kaikki; jos ei hän niitä saisi,
ei se ollut sen pahempi, vaikka hän tiesikin summan. Näin mietin
asiaa edeltäpäin. Ja ettei hän suinkaan olisi henkeäni säästänyt
rahan vähyyden tähden, jos en olisi noita seteleitä ilmoittanutkaan,
sen oli hän jo teossa osoittanut, mutta epämääräinen tieto tai
tietämättömyys rahan suuruudesta olisi ainoastaan kiihottanut häntä
lisää etsimään, kun sitä vastoin kyllin suureksi otettu, määrätty
summa ehkä tyydyttäisi hänet.

-- Tämä kauppamme, sanoin häntä taaskin häiritäkseni, -- tekee nyt
kahdeksankymmentäviisi penniä. Napit kaksikymmentäviisi, neulat
kymmenen, se on kolmekymmentäviisi, palttina kolmekymmentäviisi,
tekee seitsemänkymmentä, ja rusinat viisitoista, yhteensä
kahdeksankymmentäviisi.

-- Ei suinkaan sen ole vielä kiire, minä ostan vielä paljon. Minä
teen suuria kauppoja vielä.

-- Mitä tahdotte.

-- Mutta saan minä ne maksaakin ja panna korjuuseen. Minä olen rehti
mies, en minä halua ketään pettää. Minä olen hyvä mies, en minä ole
mikään paha. Uskotteko _sen_?

Hän katsoi, teeskennellen hyvänlaiseksi, silmiään kääntäen ja ääntä
mukaillen.

-- Uskon mielelläni.

Hän alkoi lukea rahojaan myymäpöydälle, kymmenissä ja viisissä
penneissä sekaisin, useampaan kertaan.

Kummastuin hänen tottumattomuuttaan rahojen lukemiseen. Tämä
kuitenkin osoitti, ettei hän ollut kauan kulkenut mitään kauppaa.
Sitä olin jo edeltäpäin epäillytkin, sillä hän näytti minusta kuin
vankilasta karanneelta.

Aloin miettiä itsekseni, minkä vuoksi hän nyt juuri vasta tässä oli
huomannut, että kuvakaappi tarvitsi uuden uutimen. Eikö tuo repale
jo ennen olisi ollut lumppukasaan omansa? Ja saihan punapalttinaa
joka puodista. Tämän oston hän mahtoi siis tehdä eksyttääkseen minua
täälläolonsa oikeasta tarkoituksesta, osoittaakseen sillä, että
hän ammatiltaan oli todellinen kuvakaappimies, joka edelleenkin
aikoi kaappia kantaa. Kaappi näytti sitäpaitsi niin ikäkululta ja
likaiselta, että kummastelin, mistä romu-ullakosta hän oli sen
löytänyt. Otaksuin, ettei hän suinkaan ollut sitä kauan kuljettanut
eikä varmaankaan aikoisi kuljettaa. Ajatukseni puin pian sanoihin.

-- Ette suinkaan kauan tuo kaappi selässä ole käynyt?

Hänen silmissään näkyi kiukun leimaus, kun hän äkisti taaskin
vilkaisi minuun.

-- Mitä se teihin kuuluu? ärjäisi hän.

-- Ei mitään, muuten vain kysyn.

-- Minkä vuoksi sitä kysytte? Mistä sitä otaksutte?

-- Ajattelin vain, että ette suinkaan te nuori, terve mies ole
viitsinyt sitä kauan kuljettaa.

Vastaukseni näkyi tyydyttävän häntä. Hieman mietittyään hän vastasi:

-- Syksystä asti.

En suinkaan uskonut, että hän niinkään kauan oli sitä kantanut.
Paremmin uskoin, että se vasta oli ollut hänellä jonkun päivän.
Oliko hän, tämä kaappi selässään, mitään puodinovea ennen vielä
avannutkaan? Mistäpäin hän oli kotoisin, siitä en myöskään voinut
hänen murteestaan saada tolkkua, sillä se oli semmoista sekakieltä,
jossa ilmaisi vähän kutakin murretta. Sen vuoksi en ole koettanut
sitä tarkasti mukaillakaan. Tietysti hän ryhtyi sellaista puhumaan
ettei tulisi ilmi, mistä hän oli, mihin hänellä luultavasti oli
pätevät syynsä. Kuitenkin pisti suupohjalainen väliin huomaamatta
esiin jostakin sanasta, erittäinkin hänen kiivastuessaan, mutta
silloin heti itä- tai länsisuomalainen jatkoi juttua.

-- Mistäpäin olette kotoisin, jos saan luvan kysyä? sanoin.

-- Mitä se teihin kuuluu, mist' m'nä olen? huudahti hän kiukkuisesti
taaskin.

-- Ei mitään, mutta kuulen vain, että olette pohjoisista päin, mutta
ehkäpä ei aivan kaukaa, niin teki mieleni tietää olinko arvannut
oikein.

Näin hänen katseestaan, että olin arvannut jotakuinkin paikalleen.

-- Enhän mää pohjolaist' puhu.

-- Ette, mutta kuulen minä sen kuitenkin.

-- Niin minäkin kuulen että te olette Länsi-Suomesta. Hän nauroi.

-- Niin olen.

Vähän taaskin mietittyään hän sanoi:

-- Ilmajoelta minä olen, vaikka ei minun siitä tarvitse tiliä tehdä
mistä olen, minulla on puhtaat kirjat.

Siihen tyydyin, vaikka luulinkin hänen pikemmin olevan jostakin
muualta kuin mistä hän sanoi; ja "kirjojen" laita voi olla niin ja
näin.

Hän näytti taaskin varsin levottomalta ja äkäiseltä, seisoi ja
kuunteli oven puolella ja vetäytyi jälleen ikkunan luo kurkistamaan
ulos. Käsitin, että hän pian ryhtyisi johonkin, ellen ennättäisi
ennen häntä; sillä eipä hänkään saanut kauan hankkia, jos hän toimia
aikoi.

Nyt rupesin hänen ulos kurkistellessaan pitämään peliä kasvoillani
tuohon tyhjään huoneeseen, sillä minä seisoin oven kohdalla, vähän
kauempana siitä. Katsoin hymyilevänä sinne, ravistin päätäni ja
nyökkäsin vuoroin. Jossakin muussa tilaisuudessa olisi tämä ehkä
saanut minut purskahtamaan nauruun, mutta nyt tein sitä pelko
sydämessä, ettei se kenties onnistuisikaan, puhumattakaan siitä, että
tämmöinen kuje oli minulle vastenmielinen. En katsonut ollenkaan
ikkunaan päinkään, sillä hänen täytyi huomata minut selkänsä takana
salakieltä puhumassa, jos kokeeni onnistuisi.

Hän kääntyikin nyt äkkiä ympäri.

Minä sävähdin ja katsoin sinnepäin. Sävähdykseni ei suinkaan ollut
teeskenneltyä, mutta tässä se kyllä oli paikallaan.

-- Onpa siellä ihminen! karjaisi hän ja juoksi myymäpöydän mutkaan,
josta hän koetti kurkistaa kamariin.

-- Missä? kysyin taaskin, niinkuin hetkeä ennen.

-- Tuolla kamarissa! Te olette oikea p-le, sanoi hän alentaen ääntään
hammastensa välitse, -- kun juuri äsken hankitte saattaa minut...

-- Mitä tekemään?

-- Mitä se teille kuuluu? ärjäisi hän.

-- Ehkä vähän. Mutta enhän minä ole sanonut siellä ketään olevan;
voitte te uskoa, ettei ole.

Loin nopean silmäyksen kamariin.

-- Onpa siellä! Ette te hullu ole, että tyhjään huoneeseen viittaatte
ja nyökkäätte. Kyllä minä _näin_, vaikka luulitte, etten näkisi, kun
seisoin selkä päin. Mutta kyllä minä otan tiedon siitä, kuka siellä
on.

Hän oli kiukkuinen, mutta puhui hiljaa.

-- Mitä se teihin koskee, kuka siellä on, jos siellä joku onkin?
Vaikka en minä myönnä, että siellä kukaan onkaan, sanoin nauraen,
sillä hän näytti niin hullunkuriselta voimattomassa kiukussaan. En
ollut vielä häntä niin kiukkuisena nähnyt.

-- Eikö ole? Se näkyy teistä nyt, että te valehtelette ja että siellä
on ihminen.

-- No, hyvä vieras, en minä suinkaan tahdo väittää ettei siellä ole,
mutta en sillä tahdo sanoa, että siellä onkaan ketään. Mitäs te
siitä välitätte, ken minun huoneessani on tahi ei ole? Te ainoastaan
ostatte nappeja ja neuloja, sanoin varman rohkeasti, -- ja menette
matkaanne, kun olette kauppanne tehnyt.

-- Jassoo! Te olette niin ylpeä että jo käskette poiskin, mutta minä
tiedän itse, koska menen. Minä tahdon nähdä sen teidän vieraanne, en
mene kiusallakaan ennen pois.

-- Hoi! Kuka vieras siellä on? huusi hän. -- Eikö se kehtaa silmiänsä
näyttää? Tulkaa tänne vain, täällä on muitakin ihmisiä.

-- Ei se tule teidän käskystänne.

-- Taitaa olla vaikea tulla, jos ei siellä ketään olekaan.

-- Niin, jos ei siellä ole, niin ei siellä ole; mutta jos siellä on,
niin siellä _kumminkin on_.

-- Minä menen itse katsomaan. Hän juoksi myymäpöydän luukulle.

Minä juoksin myöskin ja painoin sitä. Samalla laskin vasemman käteni
sokerikirveen varrelle, jottei hän saisi sitä käteensä siepatuksi.

-- Pysykää siellä! sanoin ankarasti.

-- Mikä minun tullessani on? Jos siellä kerran on joku vieras, niin
kyllä minäkin saan tulla, vieras minäkin olen.

-- Ette te tule! huudahdin, katsoen häntä lujasti silmiin. -- Jos
siellä on vieras, niin se on minun tuttavani, jonka olen käskenyt
huoneeseeni. Te ette ole minun tuttavani, vaan outo, ja jos ette pysy
sillä puolella, niin syyttäkää sitten itseänne...

Tämä ei ollut tyhjää uhkausta. Tiesin, että olisin ollut hukassa,
jos hän olisi siitä rynnännyt läpi; sentähden aioin läimäyttää häntä
aseeni takapuolella otsaan, jos hän väkisin siitä tulisi. Hyvin
mahdollista, etten olisi onnistunut, mutta tiesin, että olin sukkela
liikkeissäni, ja aioin yrittää.

Hän näytti olevan kahden vaiheilla mitä tekisi.

-- Pysykää rauhassa, minä tarkoitan teidän omaa parastanne. Puhuin
vakavasti.

Katsahdin puhuessani kamarin ovea kohti, äkkiä nojaten pääni
sivuttain vähän taaksepäin, juurikuin olisin siellä jonkun nähnyt,
joka voisi tulla avukseni.

-- No, en minä väkisin pyydä tulla. Hän siirtyi ylemmäksi. --
Mutta minua harmittaa semmoinen ihminen, joka ei pysy totuudessa;
olisin vain tahtonut ottaa teidät valheesta kiinni. En minä kärsi
valehtelijaa. Minkätähden äsken ensin sanoitte, ettei siellä ole
ketään? Ja miksi ette nyt saa suoraan sanotuksi, onko siellä vai
eikö? Ette te ole oikein rehti ihminen, sen minä sanon päin silmiänne.

-- Sanokaa mitä tahdotte, mutta ette sittenkään saa tietää, onko
siellä kukaan vai ei.

-- Mikä on, ettette sano sitä?

-- Sentähden että minua huvittaa pitää teitä hymylässä, koska asia ei
koske teitä.

-- Vai niin! Mutta minua huvittaa myöskin ottaa siitä tieto, koskipa
se minua tai ei; enkä lähde, jumalavita, pois ennen kuin sen sanotte;
minä olen itsepintainen mies. Kai teillä on syynne, miksi ette sano
sitä. Ha, ha, hah.

-- Mutta ettekö käsitä saattavan joskus olla etuakin näin
myymäpaikassa, että outo _luulee_, ettei ole ketään lähellä.

-- Mitä? ärjäisi hän

-- Ja jos kumminkin on? jatkoin minä.

-- Te olette kavala ihminen, sen minä sanon!

-- Minkä vuoksi?

Hän ei vastannut, vaan ainoastaan katsoi ilkeästi minuun.

-- Ettekö nyt osta mitään muuta kuin nappeja ja neuloja myytäväksi,
minä myisin mielelläni?

-- Kyllä minä vielä _ostan_, sanoi hän vihaisesti, -- enemmän kuin
luulettekaan; minä ostan paljon, kun ehdin. Minä olen kovin utelias
mies. Hän nauroi. -- Tottapa sen kumminkin sanotte, onko se mies vai
nainen, se teidän vieraanne.

-- Lapsia noin houkutellaan.

-- Ei sanonut. Mutta tiedän minä sen sittenkin, että se on nainen,
sanoi hän matalammin, -- koska te pelkäsitte ja sokerikirveen varren
jätitte laatikon laidalle, ja mies olisi jo tullut ulos.

-- Vai niin! sanoin ivallisesti. -- Mutta voisi mies ajatella
niinkin, että on hupaista kuunnella sivultapäin ja ilmestyä sitten
vasta, ja väittely riidaksi kasvaisi. Mutta en minä senvuoksi sano,
että niin on, ainoastaan että _voisi_ niin olla.

-- Hm. Saan minä sen tietää, kun odotan vähän; kyllä se sieltä
lähtee, jos siellä joku on, sanoi hän puoliääneen, -- ei hän
tämmöisellä ilmalla kauan viitsi olla.

Hän kääntyi ikkunaa kohti.

-- Ketä tuolla maalarin ikkunassa on, noin monta päätä, kaksi, kolme?

-- Ne ovat lapsia.

-- Ei täältä näe sinne tupaan, muuta kuin ikkunalle.

-- Ei, mutta sieltä näkee hyvin tänne.

-- Kuinka sieltä paremmin tänne näkee kuin täältäkään sinne?

-- Se seisoo karsaassa tätä riviä kohti. Se on vähän sivullapäin ja
ylempänä, tämä taas suorassa ja alempana. Sinne näkyy koko puodin
sisus.

-- En minä usko, että se sentään niin näkyy, se on teidän valheenne
vain sekin.

-- Totta kaiketi ylempää alas näkee huoneeseen, vaikka ei alhaalta
ylös näekään. Näitte tekin äsken sisään, kun kävitte ikkunan
sivuitse, sentähden että rakennus oli alempana. Minkä vuoksi sitä
väittäisin, jos ei niin olisi?

-- Niin oikein, kyllä niin voi ollakin, että sieltä tänne näkee.
Päätyikkuna tuo on, ei muualta näe kuin siitä.

Hän kääntyi taaskin ikkunalle.

Varmaankaan en kauan voisi uskotella hänelle, etten ollut yksinäni.

Minun oli siis pakko hankkia itselleni heittokaluja muuallekin eikä
ainoastaan sokerilaatikon ääreen, jota ei ollut hyvä lähestyäkään
ensi tilassa, koska hän nyt tiesi varoakin siltä puolen.

Ikkunan vastaisella seinällä oli niin kutsuttu "fakki". Tämän eteen
siirryin seisomaan, nojaten kyynärpäätäni siihen.

Hän silmänsä seurasivat minua; sitten hän kääntyi taaskin
kurkistamaan ulos pimeään ja kuuntelemaan.

Fakin ylitse oli ladottuna ensin laudakolle vähäisiä kirjavia,
lakkisia maaliastioita, vernissoja ym., noin puolen kilon painoisia,
mutta niiden päälle oli laskettu muuta pienempää tavaraa,
kengännasta- ja nallirasioita, sillä tilan ahtauden tähden ei ollut
pikkutavaroita varten mitään lasikaappia myymäpöydällä. Näitä
rasioita rupesin nyt rapistelemaan ja siirtelemään pois päältäpäin.
Viereen. Täten voin noista maaliastioista saada tähänkin paikkaan
patterin.

Vaikka liikuin hiljaa kuin hiiri kissan tuvassa ollessa noita
siirrellessäni, huomasi hän sen kuitenkin.

-- Mitä te siellä teette? huusi hän ärjyen taaskin.

-- Miksi niin? Olenpa minä kotonani ja saan liikkua vapaasti,
vieraalle tiliä tekemättä. Minä siivoan, lisäsin ikäänkuin
lauhdutellen.

-- Siivoatte! Aukon te olette tehnyt seinään.

-- Aukon?

-- Niin, hyllyyn. Luuletteko minua hulluksi? Mikä huone se on siellä
toisella puolella?

Katsoin laudakon alle ja huomasin, että tavaroihin olikin syntynyt
aukko. Tätä en ollut havainnut syystä että toinen laudakko
varjosti seinän minulta, ja ajatukseni olivat kiinteästi tuossa
hiljaaliikkumisessani.

Nyt valkeni minulle että ehkäpä tästä voisin hyötyä, jos vain oikein
osaisin sanani laskea.

-- Se on miesten huone, vastasin suoraan heti. Luultavasti hän
tiesikin jo ennakolta, että niin oli.

-- Minkä tähden siihen aukon olette tehnyt?

-- Mitä kummallista siinä näette, onhan se tyhjä seinä? En ollut
käsittävinäni hänen kysymystään.

-- Niinpä juuri! Luuletteko etten käsitä aikeitanne.

-- Mitä aikeita?

-- Tahdotte koputtaa seinään... Mutta kun miehet ovat kaikki
poissa...?

-- _Jaska_ on kotona. Ja tästä minä koputan silloin kun on miehille
asiaa.

Asia olikin juuri niin paitsi että tein sen yhtä hyllyä ylempää,
jossa oli vähemmän siirrettävää.

-- Ja valehtelitte äsken, kun sanoitte että vaimoilla on rahaa
lapsille antaa, vaikka _isät_ ovat _poissa_.

-- En minä ole valehdellut, eihän _Jaskalla_ lapsia ole, hän on
naimaton.

-- Mutta ei hänkään kotona ole, koska tuolla kylässä sanottiin, että
_kaikki_ miehet olisivat poissa? Ja voittepa saada siitä tiedon heti,
onko hän siellä vai ei, jos haluatte.

-- Miten?

-- Siten, että minä koputan seinään. Hän tulee heti, jos hän on
siellä.

Oikaisin kättäni sinnepäin.

-- Älkää koputtako! Koettakaas koputtaa! huusi hän hätäisesti.

-- Mutta kun te haluatte tietää onko hän kotona ja koska syytätte
minua valheesta, niin minä kuitenkin tahdon, että hän...

-- En minä hänestä välitä! Mitä häntä tänne koputatte suotta? Pysykää
rauhassa!

-- Olkoon sitten siellä.

-- Mikä se on, se Jaska?

-- Se on entinen sotamies.

-- Jahah, sanoi hän ylenkatseellisesti, -- joku vanha rahjus.

-- Ei ollenkaan, hän on mies parhaillansa, neljänkymmenen iässä, ja
on kaartissa palvellut, ei sinne rahjukset kelpaa, kyllä siinä miestä
on. Ehkäpä kuitenkin haluaisitte nähdä hänet. Hänkin on pohjoisesta
päin kotoisin ja voisi tuntea teidät.

-- Oletteko hullu? Mitä minä siitä Jaskasta? Ette tänne saa ketään
koputtaa.

-- Mutta miksi en sitä saisi tehdä, jos minulla siihen olisi halua?
Katsoin juuri kuin huvittuneena kamariinkin, jonne silloin tällöin
siirsin katseeni. Hän seurasi silmäystäni, astui myymäpöydän
kulmaukseen ja äkkäsi nyt vasta, että ovi eteiseen oli salvassa
sisältä. Hän rupesi äkkiä kovasti nauramaan.

-- Kuinka te olette vetänyt minua nenästä, p--le vie, ison aikaa,
huudahti hän; -- kun en tuota ennen ole huomannut, että ovi on
telkeessä sisältä.

-- Kuinkas muuten? Se on aina salvassa, kun luen rahoja.

-- Niin tietysti, mutta kuinka se olisi telkeessä, jos siellä olisi
vieras henkilö? Totta hän oven kautta on kulkenut sisään, jos hän
siellä on, ja kuinka te sitten enää olisitte ovenne telkeeseen pannut?

-- Eikö tästä käy toinen ovi ja eikö vieras puodin kautta ole voinut
tulla sisään? Se on hyvin tavallista tuttujen kesken.

Tähän olisi minun sopinut vielä lisäksi kysyä, mistä hän tiesi, että
sen pitäisi juuri olla _vieras_ henkilö. Kätkin kuitenkin varovasti
ajatukseni.

-- No niin, sanoi hän taaskin, -- mutta se on sittenkin valhe; ei
niin suuria rahoja kukaan lue vieraan aikana.

-- Niin suuria kuin seitsemänsataa markkaa! Ohoh! Luetaan
tuhansiakin. Luuletteko kaikkia ihmisiä rosvoiksi? Kyllä vielä on
kunniallisiakin ihmisiä maailmassa, sanoin ylpeästi, -- ja paljon
enemmän kuin heittiöitä onkaan. Ja jollei niin olisi laita, kyllä
maailma hukassa olisi.

-- No, on kyllä, on kyllä, sanoi hän vähän hämillään, --
kunniallisiakin ihmisiä maailmassa.

Ja ikäänkuin ajatuskulkuaan seuraten hän kysyi:

-- Minkä vuoksi te niin kaukaa olette tänne tullut, kun olette vielä
nainenkin? Eikö tässä miestä tarvittaisi?

-- Tämmöisessä toimessa, kun tässä on sahakin.

-- Isäntäni tunsi minut ennakolta ja tiesi, että voisin täyttää
paikkani -- hänen vaatimuksensa eivät olekaan suuret -- ja että hän
voi uskoa omaisuutensa minun haltuuni.

-- Mutta yksinäisessä paikassa...

-- Hän tiesi senkin, etten ole pelkuri, vaan että voisin pitää
puoleni tarvittaessa. Ja asuuhan tuossa miehet, Jaska nytkin kotona,
mitä minulla olisi pelättävää?

-- No ei mitään. Mutta ei se Jaska sentään nyt ole siellä, vaikka
sanotte, koska minä en ole kuullut mitään liikettä sieltä. Aina mies
jotakin tekee, kun on huoneessa. Minä olen nyt jo ollut tässä melkein
tunnin, enkä ole sieltä mitään kuullut, vaikka olen pitänyt korvani
auki.

-- Ehkäpä hän on pannut maata.

-- Missä sänky on?

-- Tässä nurkassa.

-- Ei mies niin hiljaa nuku; hän kuorsaa taikka hengittää kovaa,
kyllä se tältä seinältä tänne kuuluisi.

-- Tahi ehkä hän istuu ja paikkaa vaatteitaan.

-- Totta hän joskus olisi laskenut sakset kädestään tahi sylkäissyt
edes. Minulla on hyvät korvat. Ei siellä ketään ole.

-- Mutta ehkäpä hän juuri onkin istunut kuuntelemassa teidän kovaa
puhettanne.

-- Mitä hän siitä kuuntelisi, kyllä maar puodeissa väliin kovaakin
puhutaan? Hän alensi äänensä kuitenkin ja lisäsi: -- Te vain koetatte
eksyttää minua.

-- Minä koputan niin saatte varman tiedon. Oikaisin taaskin kättäni
sinne päin.

-- Oletteko hullu, mitä minä sillä tiedolla? Älkää koskeko seinään,
sanoi hän matalammin, -- taikka...

-- Taikka mitä?

-- Mitä se teihin kuuluu? Te kyllä ymmärrätte. Tulkaa pois siitä
tähän lähemmäksi, heti! Minä otan itse tiedon asiasta.

-- En minä liiku paikaltani tästä.

-- No, seisokaa paikallanne sitten ja älkää liikauttako jäsentäkään,
kun minä kuuntelen.

Hän seisoi keskellä pientä lattiaa, hänen katseensa oli julma ja
puolikolea äänensä kamala. Minua vapisutti, kun hän hammasta purren
jatkoi:

-- Olette koko illan pitänyt minua pilkkananne ja uskotellut minulle,
mutta siitä tulee nyt pian tosi eteen. Hiljaa nyt!

Hän kallisti päätään ja kuunteli.

Rohkenin tuskin hengittääkään. Sielustani nousi sanaton avunhuuto,
ainoan auttajan luo, joka niin monesti ennen oli kuullut minua.

-- Nyt minä tiedän, sanoi hän muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen,
voiton hymy huulillaan, -- ettei ole ketään lähellä. Kulmakamarista
tuolta kuuluu lasten juoksemista ja melua, ei muuta.

En väittänyt vastaan; mitä se olisi auttanut? Hänellä olikin tarkka
kuulo, sillä minä en kuullut sieltä mitään, vaikka seisoin lähempänä,
eikä minullakaan huono kuulo ollut.

-- Ja nyt minä pian alan tehdä niitä suuria kauppoja.

Hän katsoi puhuessaan taaksensa ovinurkkaan. Hänen katseensa viipyi
noissa kankiraudoissa; sinne oli hän jo useita kertoja vilkaissut.

Pelkäsin hänen alkavan etsiä asetta nurkasta alhaalta, jossa tiesin
olevan kirveen ja nuo kaksi raudankappaletta.

-- Ne ovat ylen pitkiä, sanoin nyt häntä häiritäkseni, vähän
ivallisesti, juuri kuin hänen ajatustaan lukien.

Iva minusta oli kaukana ja käsitin sanojeni vaarallisuuden, sillä
kävinhän siten jyrkästi asiaan.

-- Niin ovat.

Hän loi minuun myrkyllisen silmäyksen ja kääntyi pois. Hänen silmänsä
harhailivat ympäri, niinkuin otaksuin, asetta etsien. Mutta taaskin
hän kääntyi pian sinnepäin. Nyt hän katsoi alas.

Sydämeni alkoi lyödä kovemmin.

-- Mitä tuossa laatikossa on? Nahkaa, sanoi hän, itse vastaten
kysymykseensä. -- Ehkä siitä saisi hyvää kengän paikkaa, jos katsoisi.

Hän astui lähelle, kumartui alas, nosti muutamia liuskoja ja koperoi
syvemmälle.

-- Kyllä siitä kengän paikkoja saa ja erinomaisen hyviä kärpäsen
lätkiäkin, jotka hyvin paukkuvat, sanoin minä. -- Sitäpaitsi saa
noista isoista vuodista, jotka siinä päällä ovat, hyviä loukkaita
siihen lattialle, kun ne kaatuvat siihen ja kivertyvät.

Niistä kyllä voi nähdäkin, että niillä oli halu kivertyä. Hän
käsittikin sentähden, että hänellä voisi olla enemmän haittaa kuin
hyötyä nahkojen koskemisesta, jos ne siihen kaatuisivat, koska hän
ei voinut tietää niiden takana mitään piilevän, eikä huomannut koko
onttoa nurkassa, jonka ne peittivät.

-- Millä te rautaa hakkaatte, sanoi hän ilkeästi nauraen, -- kun
tuossa on rautaakin?

-- En millään. Miehet sitä hakkaavat, eikä sitä täällä hakata, vaan
ulkona.

Hän astui taaskin lähemmäksi myymäpöydän kulmaan asettuen.

-- Minä olin hullu äsken, puhui hän enemmän itsekseen kuin minulle,
-- tuossa sokerilaatikolla, kun annoin teidän pettää itseni... Kyllä
te olette terävä ihminen, en minä sitä kiellä, mutta sentään vielä
järkenne tarvitsettekin tässä. Olette koko ajan pitänyt minua hulluna
ja kujeillut selkäni takana, ha, ha, hah; no tottakai, en suinkaan
minä sitä muuten olisi uskonutkaan. Mutta ei poika anna pettää
itseänsä, ei hän ole niin hullu kuin luullaan; ette te minua enää
kierrä. Sano kumminkin, kun aika on kulunut suotta, kello on jo pian
kuusi. Mutta ennätän minä sentään vieläkin toimia, kun kohta rupean.
Enkä minä siitä nyt enää piittaa, onko huoneissa ketään vai eikö,
yksi enemmän tahi vähemmän, kun kerran työhön ryhtyy.

Hän kurkisti kamariin.

-- Tuolla seinällä ei ole ovea, siinä on sänky. Mikä huone sen seinän
takana on? Vastatkaa selvästi; vaikka tiedän minä sen nyt muutenkin.

-- Patruunan sänkykamari.

-- Mihin tuo ovi vie?

-- Eteiseen.

-- Meneekö tuolta miesten kamarista sinne patruunan kamariin ovea, ei
suinkaan?

-- Ei sanota.

-- Ei siellä ole ovea, ja jos onkin, niin se on kiinni sisäpuolelta.
Ja tuokin ovi on telkeessä.

-- Mitä tuommoiset ovet ovat, mies kerran potkaisee, niin ne lentää
auki? Ne ovat hyvin hataraa tekoakin, näette.

-- Niinpä niinkin, mutta ei sitä tehdä hiljaa. Ja tässä porstuaan
vievässä ovessa on luja haka. Minä panen sen jo kiinni.

-- Antakaa olla, sanoin tyynesti, -- joku voi tulla milloin tahansa
ja ovi on haassa; teette tyhmästi, jos suljette sen.

-- Minä suljen sen jos tahdon.

Hän astui oven luo ja pani sen hakaan.

-- Mutta sisäänpyrkijä juoksee toisen oven taakse, kun minä huudan.
Ovi on auki eteiseen. Ja voi siellä olla useampikin ihminen ulkona
näin lauantai-iltana, vaikkei niitä ilman vuoksi tänne näe; on juuri
kylpemisen aikakin naapurissa, aina joku on liikkeellä.

-- Niin no, kyllä minä sen sitten hakaan saan; on pieni asia, milloin
se tapahtuu.

Hän kuunteli ovella vähän ja aukaisi haan. Sitten hän astui lampun
luo ja väänsi sydäntä alemmaksi.

-- Antakaa lampun olla! huusin minä -- näettekö, maalarin ikkunassa
on taaskin ihmisiä, ne katsovat tänne? Ja eukon kahvi huomiseksi
on vielä ostamatta, hänelle tulee kiire puotiin, kun kuulee jo
suljettavan.

-- Lapsia siellä on, eivät ne mitään huomaa.

Hän puhui nyt tyynesti ja näytti vähemmän ärtyiseltä ja
päättävämmältä.

-- Siinä on äiti ja yksi pojista.

-- Eipä siinä äitiä ole, väitti hän, -- ne ovat vähäisiä molemmat.

-- Hän on pikkuinen ihminen; näettehän, ettei lapsella noin isoa
palmikkoa ole kuin hänellä on pään päälle kierrettynä. Ja vilkas
ihminen hän onkin, kyllä hän teidän liikkeenne sinne huomaa.
Näettekö, hän nostaa päätään ja katsoo nyt varmaan juuri tänne?
Vääntäkää heti tuli ylös!

-- No, ei suinkaan hän siinä koko iltaa ole, sanoi mies, vääntäen
ylös sydämen, -- saan minä sen sittenkin alas. Mitä se siinä häärää,
se akka?

-- Hän pesee pöytää ja ikkunapenkkiä.

-- Kello lyö kuusi jo heti, ei tässä ennätä kauan odotella, kyllä nyt
jo saakin pyhäksi puodin sulkea.

Hän irrotti myymäpöydän ulkopuolista ikkunaluukkua seinästä ja alkoi
sitä sulkea, siten että itse seisoi sen varjossa, ja työnsi sitä päin
kuvakaappia, joka oli myymäpöydällä lähellä ikkunaa.

-- Kuvakaappi näkyy maalarille, sanoin kylmästi, -- ja jos suljette
nyt ikkunan, näkevät he sen siinä ja tulevat juuri siitä arvailemaan,
ettei täällä ole oikein asiat, kun näin aikaisin suljetaan ja kun
tekin kaappinenne vielä olette täällä. Vaimo näkee sitäpaitsi
kaappinne sivusta minut tässä ja tietää siis, etten minä sulje.

-- Nähkööt, eivät he kumminkaan sitten enää sisään näe, kun luukut on
suljettu.

-- Näkevätpä. Katsokaa, luukku ei täytä alhaalta. Myymäpöytä on
korkeampi ja kapeampi kuin ikkunapenkki, ja niin jää siihen aukko
molemmin puolin.

-- Ei siitä tänne asti näe mitään, kun kaappikin siinä on.

-- Näkee, puolivälistä pihaa jo.

-- No, tulkoot katsomaan, kyllä ne aukot tukkoon saadaan, riippuupa
tuossa villaisia kaulahuiveja. Hyvä oli että huomautitte. Hän katsoi
ilkeästi nauraen minuun ja heitti niskojaan. -- Mutta taitaa ollakin
paras, että panen tuon toisen luukun ensiksi kiinni, kyllä tämän
sittenkin saan.

Hän avasi luukun, jonka oli työntänyt kiinni.

-- Kun ne nyt vain tahtoisivat mennä siitä ikkunasta, en minä usko
pihalla tässä pyryssä ketään olevan kurkistelemassa.

Poika lähti samassa ikkunasta.

-- Jopa toinen lähti; kun nyt tuo ämmäkin lakkaisi pesemästä sitä.
Samassa lähti vaimokin pois ja ikkuna jäi tyhjäksi. Nyt saatoin
odottaa pahinta.

-- Ahah, sanoi hän naurahtaen -- jopa lähti! Kun minä nyt vain saisin
tuon toisen puoliskon kiinni, kyllä tämän toisen sitten pian saan ja
kaapin siitä välistä raappaan ja tukin aukot.

Hän katsoi kattoon. Siinä riippui useammanlaatuisia piippuja
kimpuissa. Sieltä hän irroitti yhden pitemmän nauraen kiellolleni ja
luvaten ostaa sen, kun koetin häntä estää.

Nyt hän nojautui kuvakaapin suojassa myymäpöydän ylitse, pisti
piipunpesän luukun alitse sen taakse ja koetti vetää sitä kiinni.

-- Ei ne minua tästä näe, jos sattuvat tulemaankin ikkunaan taikka
jos siellä olisi joku ulkonakin.

Laskin jo käteni eräälle maaliastialle, heittääkseni sen ikkunaan,
ennenkuin se olisi myöhäistä. Mutta turvauduin kuitenkin vielä
siihen, että luukku, jossa ei ollut keskisaranoita ja joka oli
vinossa sekä jykevää tekoakin ja aina minullekin ollut kankea
kääntää, nytkin tekisi vastuksen. Se ei ottanutkaan totellakseen,
vaan pysyi jäykkänä päin seinää, kuin olisi tietänyt tehtävänsä.
Piipun pesä heltisi varresta ja putosi kolisten lattialle. Hän
kirosi luukun kankeutta, käänsi varren, mutta se oli letkuvarsi
eikä notkeutensa vuoksi voinut vetää, vaikka hän teki useita turhia
kokeita. Sadatellen itsekseen sitä, joka luukun oli pannut seinään,
lopetti hän:

-- Olisi minulla nyt sentään se kyynärpuu kädessäni, -- sillä tämä
vinoveräjäkin kääntyisi.

-- Niin, sanoitte, ettei siitä isoa vahinkoa ollut.

-- Niin sanoin, ei kaikki tule edeltä mieleen. Te olette pettänyt
minua koko illan, mutta... mutta... ventta, ventta korven norven,
ja ska krassa pyssyn min. Osaan minä ruotsiakin hi hi hi. Ettekö
antaisi minulle sitä kyynärpuuta tuolta, ette taitaisi katua.

-- En.

-- Ei suinkaan. No, sama se, saan minä tuon kädellänikin tuosta.
Mutta kuinka te olette lapsellinen, hi hi hih. Ette olisi tainnut
katua, mutta samapa sekin.

Hän venyi puhuessaan pitemmälle yli myymäpöydän ja kurotti kättään
luukun luo, sormin sitä tavoitellen. Mutta se ei totellut sormienkaan
ensi kosketusta, sillä käsi ei ulottunut tarpeeksi kauas, kun kaappi
oli tiellä.

Nostin jo vähän kättäni maaliastiaan tarttuen. Olin melkein
epätoivossa, en ymmärtänyt mitä tehdä.

Hän katsahti samassa sinne, missä seisoin. Kuuliko hän tuon hiljaisen
liikkeeni, vai katsoiko sattumalta, en tiedä.

-- Seisokaa paikallanne, huusi hän, -- koettakaapa liikkua siitä
tai hiiskua. Koettakaapa koskea seinään; mitä kätenne siellä tekee?
Jopa nyt p--u onkin, kun minun pitää teitä vartioida ja kiire tässä
muutenkin on.

Hän loi julmia silmäyksiä minuun ja ääni sähisi hammasten välistä.

Seisoin kooten voimiani viimeiseen ponnistukseen -- tunsin etten
kauan kestäisi -- epäröiminen, mitä tekisin, lähtisinkö jo juoksemaan
pakoon vai enkö, tai mitä pitäisi tehdä, melkein lamautti mieleni.

Voi, kun eivät miehetkään jo tule kotiin! ajattelin. Ja missä se
Jaskakin on tänä iltana? Jos nostan melun, niin hyökkää hän heti
päälleni, eikä minua kuule kuitenkaan kukaan. Kun Jumala lähettäisi
edes jonkun lapsen oven taakse, jolle voisin huutaa. Tämä viime
ajatus oli jo muutamia kertoja tänä iltana rukouksena noussut
sielustani.

-- Ei se vietävä käänny, minun täytyy mennä yli tiskin sitä
kääntämään; no, pian se on tehty, en minä usko siellä olevan ketään
näkemässä; ja nähkööt, ehdin minä sittenkin. Jos katsoisi ensiksi.

Hän meni taaskin kurkistamaan ulos ja kuunteli tarkasti.

-- Ei mitään. Hän astui takaisin.

Nyt oli hän juuri liukumassa yli myymäpöydän, jonka päällä hän makasi
poikittain; jalat olivat nousseet lattiasta ja pää riippui alas
toiselle puolelle.

-- Hiljaa, huusin minä, -- joku tulee!

Kuulin mielestäni etäisiä askeleita. Luulen, että kuulin ne enemmän
sielun kuin ruumiin korvilla -- en ole milloinkaan voinut selvittää
sitä -- niin vienoa se oli. Se oli pikemmin ajatusta, sisäistä tietoa
kuin kuuloa; minä vain tiesin _varmasti_, että joku tuli. Olin
melkein taintumaisillani pitkästä sielun voimain ponnistuksesta.

Hän vetäysi yläruumiillaan mykkärään kuin kissa kuvakaapin taakse ja
kuunteli, laskien jalkansa nopeasti maahan.

-- Eipä, te valehtelette! Juurihan kävin katsomassa, ja pitäisi
minunkin kuuleman.

-- Eipäs, kuunnelkaahan!

Huomattava on, että minä seisoin sisimmän seinän ääressä ja lähellä
ikkunaa, ja huone oli leveä. Hän kuunteli vähän aikaa.

-- Totta tuhannen... te olette oikeassa. Teilläpä korvat on. Jos
vain ehtisin...

-- Taitaa hän mennä ohi, huudan apua ja juoksen eteisen kautta ulos,
ajattelin; kaikissa tapauksissa on se nyt Jumalan lähettämä apu.

Askeleet tulivat lähemmäksi.

-- Mikä se on?

Hän katsoi kysyvästi minuun.

-- Ehkäpä joku lapsi tallustelee siellä, askeleet ovat kevyet.

-- Ei se lapsi ole, kyllä maar sen kuulette, se on miehen astuntaa,
vanhan miehen, kyllä nyt pehmeä lumi kevyesti vastaa töppöseen.

Nyt olivat hänen korvansa taaskin tarkemmat kuin minun.

Useita kertoja tuon pitkän tunnin kuluessa olin ajatellut, miten
kummallista oli, että me välillämme olevasta ristiriidasta huolimatta
aivan kuin vain keskustelimme siitä, ei kertaakaan itse asiaa
mainittu, vaikka siitä puhuttiin ja väiteltiin selvästi, kuten
asiasta ainakin. Sentähden minua ei nytkään kummastuttanut, vaikka
huomasinkin, että hän epäröiden ja kuin neuvoa kysyen kääntyi minuun
sanoen:

-- Minä panen oven hakaan ja telkeeseen! Samalla hän juoksi ovelle ja
teki sen.

-- Älkää sulkeko, huusin minä.

-- En minä päästä häntä sisälle, mitä hän täällä tekee!

Hän katsoi odottavasti minuun. Tietystikin hän tahtoi kuulla, oliko
minulla kylliksi pätevää syytä tuoda esiin esteeksi hänen teolleen.

-- Ette saa sulkea ovea, huusin vieläkin.

-- Suu kiinni! ärjäisi hän.

-- Ei!

Hän astui myymäpöytää lähemmäksi.

-- P--kö sen nyt tänne veti, sähisi hän, -- kun minun juuri piti...
Hän polki jalkaa ja oikaisi nyrkkiään minua kohti. -- Hiljaa!
minä sanon. Minä kuulen, meneekö hän sivuitse. Mutta jos ei, niin
jumal'avita näette, että minä sittenkin kerkeän tehdä ne suuret
kaupat.

Hän puhui matalasti ja ilkeästi minuun tirkistäen.

-- Tämä haka pitää kyllä, lisäsi hän, -- ja apua telkeestäkin on. Hän
astui ovelle ja kuunteli.

Sieluni huusi palavasti apua.

Askeleet tulivat ylös porrasta. Lunta kopisteli tulija jaloistaan.
Rosvo astui taaskin myymäpöydän mutkaan ollakseen minua lähimpänä
siinä, ja pisti päätään pitkälle kuin käärme.

-- Kuulkaa nyt mitä sanon, sanoi hän matalasti ja tähdäten minuun
katseen, joka puhui enemmän kuin sanat, -- pitäkää nyt suunne kiinni,
jos henkenne on teille rakas, niin hän luulee teidän sulkeneen oven.
Mutta jos huudatte, on se _viimeinen hetkenne_... Ei minun kanssani
leikitellä, olen minä _semmoinen_ mies. Muistakaa se! Nyt sen
kuulitte.

Minä vapisin. Hänen katseensa ja äänensä melkein herpaisi kieleni.
Mutta tieto siitä, että huutaminen juuri olisi ainoa keino
pelastukseeni, antoi uskallusta. Nyt oli hän sanonut suoraan, mikä
mies hän oli, ja samalla lukenut tuomioni, sillä tietysti ei hän
aikonut jättää minua eloon itseänsä vastaan todistamaan, vaikken
huutaisikaan.

Taaskin hän siirtyi lähemmäksi ovea.

Askeleet tulivat porstuaan ja pysähtyivät puodin oven taa. Niinkuin
lukija jo edellisestä muistanee, tämä ovi kävi porstuaan, eikä
suoraan ulos. Ovea koetettiin avata.

-- Avatkaa ovi! huusin minä niin kovaa, että se kuului porstuaan.

Katala kulkuri astui taaskin äänettömin askelin äkkiä lähemmäksi ja
sanoi hampaitaan kiristellen:

-- Tukitteko suunne, taikka minä _raivostun_, ja silloin saatte
nähdä, miten teidän käy!

Hän astui äkkiä päin sokerilaatikkoa ja oikaisi kättään kirvestä
kohti.

Hänen katseensa ja tuo tukahutettu karjunta hänen kurkustaan oli
hirveä. Hän oli kamala kiukusta.

-- Ss, hiljaa, se kuuluu, sanoin minä, ja astuin myöskin nopeasti
siihen, -- en minä pahaa tarkoita.

-- Mitä? Olen teitä jo kyllin kauan kärsinyt; loppu tästä tulla
pitää. Mutta olettepa te ymmärtäväinen ihminen, -- hän muutti äkkiä
äänensä imartelevaksi ja katse tuli kavalaksi, -- pitäkää nyt järki
päässänne ja olkaa hiljaa, niin voimme yhdessä tehdä ne suuret
kaupat. Se käy nopeasti, annatte minulle avaimet, hi hi hi, minä jaan
kanssanne. Sitten voitte sanoa mitä tahdotte, kun olen mennyt. Mutta
jos ette... niin saan minä teidät vaikenemaan, ja teen ne yksin.
Haka on luja.

Valitkaa!

Hänen muotonsa oli taaskin pelottava. Hänen silmänsä saivat vihreän
kiillon.

Tuskin voin hillitä inhoani purkautumasta sanoihin jo hänen
esittäessään tuota kurjaa jakamista -- jos se muuten oli todelliseksi
aiottukaan --, mutta varovaisuus kuitenkin antoi malttia.

-- Vaiti! vastasin siis tyynesti. -- Luulisin teidänkin ymmärtävän
sen, että tänne tulee ihmisiä heti. Ja muistakaa, ettette tule
lähelleni! Tekin tunnette minut, jos minäkin teidät.

Katsoin rohkeasti häneen. Tunsin itsessäni uskallusta taaskin.

-- Ei se aukene! sanoi samassa miehen ääni oven takaa. -- Ei avain
liiku, onko se salvassa?

Tämä luuli käskyni oven avaamisesta koskeneen häntä ja oli koko
sanailumme ajan turhaan koettanut saada avainta liikkumaan.

-- On, huusin minä, -- ja haassakin! Täällä on eräs mies
sisäpuolella, joka sen sulki, mutta hän avaa sen heti. Älkää menkö
oven taa, kyllä se avataan.

-- Avatkaa ovi pian! lisäsin käskevästi.

-- Kun ette tuki leukaanne! Tietäisin minä vain, minkämoinen tuo on
tuolla, ja ettei ole muita lähellä... sanoi heittiö.

Hän näytti epäröivältä ja seisoi silmänräpäyksen pää alaspäin. Kädet
olivat nyrkissä ja hän kiristeli hampaitaan. Näkyi miten hän taisteli
halun ja pelon välillä. Tietysti olisi hän minut voittanut, jos olisi
ryhtynyt väkivaltaan.

-- Teidät saataisiin heti kiinni, sanoin kylmästi, -- ei tänään ole
monta ihmistä liikkunut, jäljet näkyvät pehmeässä lumessa; lumen tulo
lakkaa yöksi, kun sitä on koko päivän kestänyt, ja lyhtyjä tässä
talossa on kyllä, sekä miehiä joka puolelta etsimään: he tulevat pian
kotiin.

Nähtävästi hän oli vieläkin kahden vaiheilla, mutta kääntyi kuitenkin
myymäpöydän luukkua kohti, siitä rynnätäkseen.

Ovessa oli heleä-ääninen, iso tiuku, joka kuului läpi koko huonerivin
ja ulos pihaan. Tämä laitos oli sentähden tehty, että koska tässä
syrjäisessä paikassa väliin oli lomahetkiäkin, jolloin ei käynyt
ostajia niinkuin tänäänkin -- niin voi myyjä sulkea oven ja mennä
sisähuoneisiin tai ulos, ja tiu'un helinästä saada tiedon, että oli
ostajia oven takana. Ellei tiu'un ääni ulottunut, juoksi Juhon vaimo
tai lapset sanomaan myyjälle.

Kulkurin nyt kääntyessä myymäpöydän luukkua kohti huusin äkkiä:

-- Soittakaa kovaa!

-- Mitä? huudahti hän ja pysähtyi vähän. -- Mitä minä soitan?
Kulkunen rupesi heti kimakasti ja hätäisesti soimaan.

Mies hätkähti ja katsoi taaksensa ylös.

-- No tulinen... kun en tuota nuoraa ole nähnyt. Mitä varten soittaa
käskitte? Sanokaa!

-- Sitä varten, että Juhon vaimo tulee heti tänne, kun soi, ja voin
minä nyt antaa hänelle käskyn.

-- Uskaltakaapa!

-- Kuunnellaan.

Ja olikin kulmakamarin ovi avattu, sillä porstuan perältä kuulin
vaimon sanovan jotakin.

-- Kyllä hän sisällä on, vastasi ensimmäinen ääni oven takaa, --
mutta siellä on joku mies, hän sanoo, joka on pannut oven hakaan,
eikä avaa sitä, vaikka hän on huutanut ja käskenyt avata. Sieltä
kuuluu kuin väittelyä, en minä ymmärrä, mitä se on. Olisin mennyt
toisen oven taa, mutta hän kielsi tästä lähtemästä ja käski soittaa.

Vaimo tuli nyt lähemmäksi ja he puhuivat hiljaa.

-- Jos menen tästä toisen oven taa, sanoi sama ääni kysyvästi.

-- Ei, ei, huusin minä, -- kyllä tämä avataan.

Jos olisin jättänyt paikkani ja lähtenyt kamarin ovelta salpaa
avaamaan olisi mies juossut perässäni, ja ken tietää miten olisi
käynyt lopuksi, kun toinen ovi oli haassa.

-- Avatkaa pian, tai se on myöhäistä, kun tulee muita ihmisiä, ja
ryntäävät toisen oven kautta sisään; sillä jos ette avaa, niin huudan
apua. Näette, että rohkenen huutaa. -- Kyllä hän pian menee, kun saa
kauppansa, lisäsin tyynesti.

Nuo viime sanani virkoin parhaasta päästä sillä mielellä, ettei
hänen olisi vaikea peräytyä, vaikkei uskoisikaan sanojani
tositarkoituksella sanotuiksi.

Hän ei vastannut mitään, katsoi vain julmasti minuun kuin häkissä
oleva ärsytetty tiikeri ja avasi oven.

Helpotuksen huokaus kohosi rinnastani. Kiitin Jumalaa sielussani,
sillä käsitin, ettei nyt enää olisi hätää ja miehetkin jo pian
tulisivat kotiin. Kuitenkin sykki sydämeni nyt vielä kovemmin, ja nyt
vasta tunsin vavistusta, sillä tähän asti oli ponnistus estänyt sen!

Ovi aukeni ja sisään astui hyvin lyhyt, noin kuudenkymmenen vuoden
ikäinen ukko.

-- Mitä ovi haassa tekee? kysyi tämä terävästi katsoen kulkuriin ja
mitaten häntä silmillään.

-- Me olimme täällä vain kaupanteossa, vastasi jälkimmäinen, -- ja
panimme sen kiinni, ettei kukaan häiritsisi meitä; minä teen paljon
kauppaa.

-- Ei se ole tosi, väitin minä, -- kielsin minä teitä sulkemasta,
ettekä te ole markankaan edestä vielä ostanut, vaikka täällä jo
olette ollut toista tuntia ja koko ajan puhunut suurista kaupoista.

Tahdoin, että ukko heti saisi selvän käsityksen asemasta.

-- Käskittehän te sulkea itse! huusi kulkuri luoden murhaavan katseen
minuun. -- Mitä te sitä kiellätte?

-- Minäkö?!

-- Niin juuri te!

Ukko siirtyi tämän puhelun aikana ikkunan ääreen kuvakaapin viereen
seisomaan. Minäkin astuin vähän kauemmaksi.

-- Kuulin minäkin, sanoi hän, -- että te huusitte ja kielsitte
sulkemasta. Mitä semmoiset vehkeet ovat?

-- Mitä kummallista siinä on? Ettekö näe, että minä olen nuori
mies, eikö nainen minuun voisi rakastua, sanoi edellinen röyhkeästi
nauraen, -- vaikkei hän sitä tahdo myöntää enempää kuin Potifarin
emäntä ennen maailmassa? Mutta mitä vanhat enää semmoisia asioita
käsittävät! Hih hih hih.

-- Suusi kiinni, hävytön! Kun kehtaatkin!

Ja ukko ruiskaisi ihan kuin sanojensa vahvistukseksi suullisen mustaa
mehua pitkänä juovana yli lattian ovea kohti. Tuommoinen suun purkaus
oli aina ennen inhoittanut minua, mutta nyt oli se minusta niin
paikallaan, että olisin oikein halunnut kiittää ukkoa siitä.

-- Tee kauppasi ja lähde matkaasi! lisäsi hän.

Itse en viitsinyt tuhlata sanaakaan vastaukseksi hävyttömyyteen.

-- Mitä sinä ukkorahjus puhut, ärjäisi tämä, käsi puristuneena
nyrkkiin ja katsoen kiukkuisesti ukkoon, -- tahdotkos?

-- Katso niin pahasti kuin tahdot, vastasi viimemainittu tyynesti,
työnsi puhuessaan vasemman jalkansa vähän etemmäksi ja nojasi oikean
olkansa päin kuvakaappia, saadakseen mukavamman asennon katsoessaan
kulkuria silmiin. -- Luuletko että minä sinua _pelkään?_

Ukosta kyllä näki, ettei se ollut tyhjää kerskausta, vaikka hän oli
kolmannen osan lyhyempi ja arvattavasti kaksi kertaa niin vahva kuin
toinen. Hänen mustat silmänsä säteilivät tuuheain kulmakarvain alta
kuin kaksi mustaa timanttia. Hänen tummanruskeat kasvonsa, joita
ympäröivät pitkät, mustat, vähän harmahtuneet hiukset ja parta,
osoittivat lujine piirteineen tyyntä rohkeutta. Hänen ruumiinsa oli
tanakka, maasta asti, kuten sanotaan.

Ukon sanoille antoi lisää pontta se, että hänen vasemmalla
lonkallaan, etupuoleen siirrettynä, riippui vaskihelainen tuppi,
josta pisti ulos visapäinen, myöskin vaskella helattu puukonpää.

Lurjukseen teki ukon pontevuus heti vaikutuksensa.

-- Noh, en minä mitään pahaa tarkoittanut. En minä ole mikään paha
mies, sanoi hän, heitettyään silmäyksen ukkoon; -- minä olen hyvä
mies, minä, vaikka vähän kiivas.

-- Antakaa nyt vain vaarille tavaraa, jatkoi hän toimeliaasti minuun
kääntyen, -- ei minulla kiire ole, jotta vaari kerkeää kotiin, kun on
paha ilma.

-- Mutta sanoitte äsken tullessanne olevan kiireen, vastasin minä,
joka en suinkaan tahtonut ukkoa ensiksi pois päästää; -- vaari on
vain hyvä ja odottaa kunnes me lopetamme kauppamme.

-- Kyllä minä odotan, sanoi ukko.

-- Ei, teidän pitää antaa vaarille ensiksi, ärjäisi kulkuri kiivaasti.

-- Mitä sinä huudat? virkahti ukko taaskin. -- Pidä pienempää suuta.

-- Suu kiinni, taikka, tiuskaisi edellinen luoden julman silmäyksen
ukkoon.

Hän seisoi keskellä vähäistä lattiaa, kääntyi ja katsahti
sokerilaatikkoa kohti josta kirvesvarsi pisti ulos, sitten hänen
katseensa lensi minuun, joka seisoin edempänä myymäpöydän kulman
kohdalla; hän näytti epäröivältä. Näin selvästi, että hänellä olisi
ollut halu hyökätä meidän molempain kimppuun ja että hän juuri kuin
punnitsi meidän yhdistettyjä voimiamme. Hän vetäytyi jo pari askelta
lähemmäksi tuota mainittua laatikkoa, vaikka selin siihen.

-- Kahvia varmaan ostatte, sitä jota ennenkin, sanoin ukolle ja
astuin nopeasti sen laatikon luo, jossa parasta kahvia oli ja joka
oli sokerilaatikon vieressä.

-- Niin, kahvia, samaa vain, ja sokeria, puoli naulaa kumpaakin.

-- Minä tein tötterön, vedin auki laatikon ja punnitsin kahvin. Mutta
jättäen tämän toimen puoliväliin sanoin:

-- Ehkäpä saan tarjota vaarille vähän nuuskaa ensiksi kaupan aluksi.

-- Kiitoksia paljon, koska hyvä pahaa tekee? vastasi ukko.

-- Saanko teillekin tarjota? sanoin kulkurille, täyttäessäni
ukkoa varten pöntöstä myymäpöydän alta tötteröä, jonka juuri olin
paperiliuskasta kivertänyt.

-- En minä nuuskaa, vastasi tämä äreästi. -- Mitä sen nuuskan kanssa
nyt aikaa kulutatte?

Menin antamaan nuuskaa ukolle.

Nyt olisi edellisellä tosin ollut tilaisuus anastaa sokerikirves
siitä, mutta hän uskoi nyt, että minulla oli aikomus antaa ukolle
ensiksi hänen ostoksensa. Hän seisoi siis ja odotti vain selin
myymäpöytään, seuraten minua silmillään. Minä kyllä tiesin, miten
tärkeä ukon lähtö hänelle olisi, ja ettei hän siis vielä uskaltaisi
anastaa kirvestä. Ja samalla oli hänelläkin tieto siitä, että hän nyt
oli kylliksi lähellä saadakseen sen, jos tahtoisi; mutta vastapainona
oli vakuutus siitä, että minä nyt varmaan aioin päästää ukon
lähtemään, koska olin rohjennut jättää kirveen siihen.

Olen monesti itsekin huomannut tuon tekoni uhkarohkeaksi, että jätin
hänet kirveen vartijaksi. Mutta tahdoin ehdottomasti antaa ukolle
merkin, sillä hän näytti ylen välinpitämättömältä tuosta roistosta,
ja ajattelin siis, että hän ehkä ei käsittäisi koko vaaraani
eikä viitsisikään tällä ilmalla olla kauan puodissa, vaikkei hän
sanonutkaan kiirettä olevan. Samalla oli myöskin tarkoitukseni antaa
ukolle häneen itseensäkin nähden varoitus. Antaessani tötterön ukolle
katsoin pyytävästi häneen, ettei hän kiirehtisi pois. Hän vastasi
samoin silmäyksellä vastaanottaessaan tötterön ja kiittäessään.
Näin, että hän oli käsittänyt tarkoitukseni. Ehkä hän olisi ollut
pyytämättänikin, mutta minä tunsin niin suurta ahdistusta, etten
olisi voinut rauhassa odottaa asiain menoa. Huolettoman näköisenä
palasin sitten entiselle paikalleni.

Kulkuri kääntyi nyt sivuttain päin myymäpöytää, nojaten siihen. Hänen
sormensa leikkivät pöydällä.

Sidoin kahvitötterön kiinni ja laskin sen pöydälle. Mutta nyt kun oli
sokeria punnittava, työnsin äkkiä sokerikirveen laatikon sisälle ja
laatikon kiinni.

-- Ettepä te punninnutkaan vaarille sokeria, vaan lykkäsitte kiinni
laatikonkin, huudahti hän kummeksuen ja vihaisesti, pettyneen
näköisenä.

-- Lupasihan vaari odottaa niin kauan kuin te lopetatte ostoksenne.

-- Mitä kureja ne on? Kun kerran aloititte vaarin kanssa kaupanteon,
niin tehkää se loppuun asti, että hän pääsee kotiin; hänellä on pitkä
matka ja muori odottaa kahvia. Mitä ihmistä tämmöisellä säällä täällä
kiusaatte!

-- Ei ikään odotakaan hän sitä niin kovin. Ei minulla pitkä
matka ole, älä minua surkeile; en minä tässä kiusaannu, olen jo
kylpenytkin. Eikä minulla kiirettä ole, kuten sanoinkin, antakaa
hänelle vain ensiksi, joka ensiksi tullutkin on.

-- Ei vaarin kiire ole matkan vuoksi, väitin minäkin -- hän on
melkein naapurista.

-- Mutta minä teen paljon kauppaa, enkä ole vielä oikein alkanutkaan,
ei vaari, vanha mies, täällä niin kauan viitsi olla. Minä teen suuria
kauppoja.

-- Noh, tee vain, kukapa sinua estää? Kyllä minä tässä voin katsella,
kun suuriakin kauppoja tehdään, koska aikaa on.

-- Mutta te häiritsette meitä kaupanteossa. Miksi ette osta mitä
ostatte ja mene matkaanne?

-- En minä sekaannu kenenkään kauppaan. Ja kylläpä tässä saa olla
toinen niinkuin toinenkin.

-- Mutta kun on tullut pimeä jo, niin en minä tänä iltana aio
mihinkään enää mennäkään, jos minua menemään pyydätte; niin
otan tässä talossa yösijani, tottapa se annetaan, sillä eihän
matkustavaiselta saa yösijaa kieltää. Onpa täällä huoneita kyllä
tässäkin talossa; minä otan eri huoneen, ha ha hah.

-- Ei suinkaan sinulle tässä talossa huonetta taideta antaa, ei tämä
kestikievari ole, sanoi ukko tyynesti kuin ennenkin, -- mutta kyllä
tuolla on toisia rivejä alhaalla, mene sinne pyytämään. Kyllä nyt
miehetkin kohdakkoin kotiin tulevat, että yösijan saat.

-- En minä mihinkään osaa, minä olen outo.

-- Tuossa ne ovat vähän tämän rivin alapuolella, ei siinä eksy. Ja
tulen minäkin oppaaksi, että osaat. Pane nyt joutuin vain kaupat
luistamaan.

-- Niin, sanoin minä, -- aloitetaan nyt heti ne _suuret kaupat;_ mitä
nyt ensiksi otan esiin?

Kulkuri kääntyi ärtyisesti minuun.

-- En minä tuon ukon aikana niitä tee, ei hänen tarvitse saada
kuulla hintoja. Mitä häntä tähän pysäytitte? Olemmepa tässä olleet
kahdenkesken jo ylitse tunnin, kyllä vieläkin voimme olla sen aikaa
kuin kauppaa teemme, ei siinä todistajaa tarvita. Sitten ne tahtovat
ottaa samoilla hinnoilla, kun saavat tiedon, millä minäkin olen
ostanut. Antakaa ukolle hänen kahvinsa ja sokerinsa, että hän saa
mennä.

Hän seisoi selkä päin ukkoa. Hänen katseensa oli nytkin uhkaavan
käskevä.

-- En minä sinun hinnoistasi välitä, sanoi ukko järkähtämättömän
tyynesti, -- enkä käy niitä juoruamassa; osta niin paljon kuin haluat
ja jaksat, ja niin halvalla kuin saat.

-- Mutta en minä usko teitä, en minä usko outoa, eikä minun
tarvitsekaan uskoa.

-- Ole uskomatta sitten.

-- Kyllä te vaaria voitte uskoa, sanoin minä johtaakseni hänet
taaskin toisaalle, -- näette sen päältäkin että hän on kunnon ukko.
Tehkää vapaasti kauppanne. Ja voin minä sanoa hinnat hiljempääkin,
onpa teillä hyvä kuulo.

-- En _minä_ tee hänen aikanansa, ärjäisi hän. -- Te pysäytitte hänet
tähän vain minun kiusallani; te olette oikea kiusanhenki, olette koko
illan tehnyt kiusaa ja valehdellut minulle, muuten olisin ne kaupat
jo aikaa tehnyt. Mutta kun pääsen vain Tampereelle, niin kyllä kerron
isännällenne, minkämoinen olette, kun pitäisi kauppa tehdä teidän
kanssanne.

-- Mitä minä olen teille valehdellut? Itse te äsken väititte, että
kamarissa tuolla on joku, en _minä_ sitä sanonut. Ja samoin väititte,
että miehet kaikki olivat poissa, vaikka Jaska on kotona.

Tahdoin samalla antaa ukollekin tiedon, mistä kysymys oli ollut.
Kulkuri tähtäsi minuun julman katseen.

-- Olette te valehdellut, huusi hän, -- aina te valehtelette! Itse
tiedätte kyllä, että olette valehdellut, eikä kristitty ihminen saa
valehdella; en minä kärsi valhetta, ja Jumala rankaisee valheen.

-- Mitä sinä huudat ja saarnaat! Tee nyt kauppasi, äläkä ihmisiä
kiusaa, sanoi ukko taaskin, -- taikka jos et mitään osta, niin lähde
pois.

-- Tahdotkos, ukko, että heitän sinut ulos ovesta! huusi roisto
ja astui lähemmäksi häntä. -- Kyllä semmoisia ukkoja on ennenkin
heitetty!

Hän seisoi hyökkäykseen valmiina.

Pelkäsin hänen ryntäävän heti ukon kimppuun täyttääkseen uhkauksensa,
ja valmistausin jo antamaan apua minkä voisin.

-- Ei minua ole ikinä vielä heitetty mistään ulos eikä nytkään
heitetä, sanoi ukko ihan tyynesti ja itseään liikauttamatta;
ainoastaan silmät leimahtivat. -- Pysy rauhassa, taikka sinun käy
huonosti!

Kulkuri kääntyi minuun.

Olin jo laskenut käteni sokerilaatikon nappulalle vetääkseni
laatikon auki. Aioin, jos hän karkaisi ukon kimppuun, antaa hänelle
sokerikirveen selällä iskun takaraivoon. Hänen katseensa oli synkkä
ja raju kuin ärsytetyn kahlekoiran. Vedin kuin teossa tavattu varas
värähtäen pois käteni.

-- Jassoo sanoi hän samassa nauraen, mutta se nauru kuului kamalalta,
-- joko nyt aiotte antaa vaarille sokeria koska olette laatikkoa
avaamassa? Vai ettekö saa sitä auki, kun se käy _ahtaasti_, niinkuin
äsken sanoitte? Kyllä minä autan teitä sitä auki vetämään, hi, hi, hi.

Hän astui puhuessaan taaskin lähelle ja oikaisi kättään laatikkoa
kohti vetääkseen sen auki, nojautuen samalla yli myymäpöydän, ja
sai kätensä nappulaan, sillä minä vedin käteni inhoten pois. Hänen
silmissään paloi tuli, joka ei hyvää ennustanut, ja hänen hymynsä oli
ilkeää.

-- Kyllä minä sen auki saan, kun tahdon, vastasin minä ja painoin
kiinni laatikkoa sivusta.

-- Ei se käy tältä puolelta, kun se on ahdas, niinkuin sanoittekin;
minä tulen sille puolelle, sanoi hän tekeytyen leikilliseksi.

Hän siirtyi nopeasti askeleen, tarttuen nauraen sukkelasti luukkuun
ja sai jo nostetuksi sitä vähän. Minä painoin kaikin voimin sitä
alas. Nytkin paloivat hänen silmänsä kiukusta, vaikka hän oli
nauravinaan.

-- Ette _tule_ tälle puolelle! sanoin.

-- Mitä sinä _siellä_ teet? Pysy tällä puolella! huudahti ukko
ankarasti, oikaisten itsensä suoraksi. -- Jos et vain ole rauhassa,
niin katso miten sinun käy! Kuuletkos?

-- Mitä te meidän puheeseemme sekaannutte? Tiesin minä sen, että
teistä on haittaa. Enhän minä häntä syönyt olisi, jos hänelle olisin
laatikon avannutkin. En minä mikään paha mies ole, ja puhtaat
kirjatkin minulla on, mitä minusta tahdotte?

-- Seiso siivosti sitten!

Kulkuri siirtyi taaskin myymäpöydän kulmaukseen ja näkyi miettivän.
Hän väänsi päätään vasemmalle ja kurkisti hetken tarkasti kamariin
kaappia kohti, jossa rahakirstu oli, sekä alas noihin isompiin
painoihin. Otaksuin että hän mietti kestäisikö tuon kaapin lukko
hyvää lyöntiä parin leiviskän painolla, jos olisi juossut yli
myymäpöydän ja koettanut mäiskäyttää oveen. Tai mitä miettikään
hän siinä? Kyllä se ovi oli hatara, olihan siinä iso rakokin lukon
puolella, joten se ei suinkaan olisi pitänyt. Mutta näitä sen
heikkoja puolia ei voinut nähdä puotiin, koska kamari ei ollut
valaistu, eikä valo puodin lampusta käynyt siihen. -- Kaappi
ei ollut aluksi aiottukaan muuksi kuin pienien taloustarpeiden
säilytyspaikaksi ja näytti tuoreesta aineesta tehdyltä. Kylläpä vain
olisi ollutkin sukkela kepponen viedä rahat kaapista meidän nähtemme,
jos se olisi käynyt päinsä!

Mutta miksi oli hän aseettomana tullut, jos hänellä oli rosvoamisen
mieli, sillä aseeton hän oli, sen kyllä käsitti? Asetta oli nyt
vaikea saada ulkoa vahvan lumipeitteen vuoksi, eikä sitä ollut juuri
hyvä mistään ottaakaan, sillä semmoinen teko voidaan heti huomata
ja juosta perässä. Ja ehkäpä hän ei voinut saadakaan mitään asetta
anastetuksi sen jälkeen kun oli tehnyt päätöksensä käydä puodissa. Ja
olihan puodeissa aina aseita tarjona. Sitäpaitsi oli puodissa nainen
myyjänä.

Hän seisoi kuunnellen ja katsellen epäröivästi taaskin meihin.

-- Kummallista, ettei Juho jo tule, sanoin minä ukkoon kääntyen, --
minun mielestäni hänen pitäisi jo olla kotona; ei tänään metsässä ole
oltu, ilman vuoksi.

Koetin näillä sanoilla antaa kulkurille uutta miettimistä, jotta hän
olisi uskonut myöhästyneensä.

-- Ei suinkaan hän nyt enää kauankaan viivy, vastasi ukko; -- kyllä
ne kotiin aikanaan ovat lähteneet, kun on noin paha ilma; mutta keli
on nyt kovin hankala. Kyllä ne kuitenkin jo pian tulevat, varrotaan
vain vähän aikaa. En minäkään tästä ennen lähde. Menen sitten
kuulemaan, kun tulevat, mitä kuuluu.

-- Mikä se Juho on? kysyi kulkuri, joka oli kääntynyt meihin.

-- Se on se, joka asuu tuossa kulmakamarissa, vastasin minä.

-- Mutta mikä mies hän on? Onko hänkin sotamies?

-- Ei, työmies vaan.

-- Minkä tähden häntä odotatte?

-- Minulla on hänelle vähän sanomista.

-- Mitä sanomista? tiuskaisi hän.

-- Mitä se teihin kuuluu?

Minua huvitti käyttää hänen omia sanojaan.

-- Jaa mitäkö? huusi hän. -- Te aiotte puhua minusta.

-- Eikö teistä puhua saisi?

-- Ei! Ei minusta tarvitse mitään puhua. En minä kärsi takapuheita ja
parjauksia.

-- En minä ole ilmoittanut, mitä aion sanoa, enkä ole velvollinenkaan
teille tiliä tekemään sanoistani.

-- Ei, ei, muuta tiedän minä sen sittenkin.

-- Mitä sinä kinaat? Tee kauppasi äläkä turhia kinaa, muistutti ukko
taaskin.

-- Älkää sekaantuko meidän puheeseemme, koska kehuitte olevanne
sekaantumatta, taikka minä suutun teihin. Minulla on äkäinen luonto.

-- Suutu, jos tahdot. Ulkoa kuului reen rahina.

-- Nyt tullaan! huudahdin minä.

Heti astui miehiä jalkojaan kopistellen ylös porrasta, puhellen
keskenään; he menivät leipomatupaan.

-- Se on Juhon ääni.

Nostin luukkua, aikoen juosta sinne. Tahdoin välttämättä heti
puhutella miehiä, ennenkuin he lumiset päällystakit riisuttuaan
lähtisivät sieltä omiin huoneisiinsa. Niin suuri oli kuitenkin vielä
pelkoni ja inhoni, vaikka jo olin varma siitä, ettei hän tällä
hetkellä uskaltaisi minua hätyyttää että epäröin, miten rohkenisin
astua nuo pari askelta luukun ulkopuolella ovea kohden, sillä minua
kauhisti tuon konnan koskeminenkin, jos hän ehkä olisi kädellään
minuun kiinni tarttunut. Mutta tiesin, että minun täytyi mennä,
miehet voivat muuten jättää koko huonerivin, kiirehtiä kylpemään.
Nostin siis luukkua, astuin askeleen ja aioin kiireesti mennä ovelle.

Kuin haukka hyökkäsi hän eteeni ja tarttui vasemmalla kädellään
luukkuun, oikealla aikoen nyhjätä minut takaisin.

-- Mihin te menette? Ette saa mennä, pysykää sisällä!

Minä vavahdin, astuin äkkiä taaksepäin ja painoin molemmin käsin
luukun alas, niin että se paukahti.

-- Oletko järjiltäsi, mies? huudahti ukko kavahtaen suoraksi ja
astuen askeleen eteenpäin. -- Mitä _sinä_ häntä komennat? Mitä sinä
käsket täällä, ja tietä _häneltä_ suljet?

-- Ei hän saa mennä ulos ja jättää puotia, sanoi edellinen paikaltaan
siirtymättä, kuitenkin vähän hämillään.

-- Saa hän kyllä mennä, jos hän tahtoo, ja hänellä on asiaa. Tule
pois sinä siitä.

-- Ei hän saa jättää puotia outojen ihmisten haltuun.

-- Ei se ole sinun murheesi, kyllä hän itse asiansa tietää. Tule pois
tänne sinä, heti!

Ukon ääni oli käskevä ja ryhti arvokas.

Kulkuri siirtyi myymäpöydän kulmaukseen taaskin, mutisten jotakin
rehtiydestään itsekseen. Hän oli kuin läksynsä takaisin saanut
koulupoika.

-- Menkää te vain vapaasti minne tahdotte, jatkoi ukko minuun
kääntyen; -- kyllä minä takaan, että tässä pysyy mitä onkin.

-- Niin, kyllä tässä pysyy, sanoi edellinenkin teeskentelevästi.
Katsoin kiitollisesti ukkoon, joka taaskin oli siirtynyt kuvakaapin
viereen, ja kiiruhdin ulos.

Kuinka vapaasti löikään sydämeni, kun astuin läpi porstuan
leipomatupaan.

Siellä sanoin parilla sanalla Juholle, että hän heti tulisi sisään,
koska siellä oli outo mies, jota minulla oli syy epäillä ja jota
en saanut lähtemään pois. Oli siinä Jaskakin, joka oli oleskellut
pirtissä alhaalla. Hänellekin huomautin, ettei hän ollut koko
iltapuolella käynyt sisällä, ja käskin nyt hänenkin tulla. Tämä
hymyili minun pelolleni, edellinen oli väsyneen näköinen, ja molemmat
sanoivat: -- Kyllä maar se sieltä menee, ei suinkaan se mikään
semmoinen ole, eipä niitä ole kuulunut, mutta lupasivat kuitenkin
tulla. Siihen tuli samassa Juhon eukkokin pienen poikansa kanssa
sekä eräs nuori naapurin eukko. Heitä kutsuin kuvakaappia katsomaan.
Kiirehdin kuitenkin itse edellä sisään.

-- Joko nyt näitte sen Juhonne? ivasi kulkuri pahoin nauraen. -- Joko
käskitte hänen tulla?

-- Jo.

-- Taisitte sen Jaskannekin nähdä?

-- Näin.

Hän alkoi tehdä poislähtöä, etsi vanhoja kintaitaan lattialta ja
kiroili, kun toinen niistä oli joutunut piiloon. Aikoipa jo lähteä
ilman sitä, sillä hänellä oli nyt kiire, mutta ukko kielsi sanoen:

-- Kyllä nyt rasansa tarvitsee, mihin sinulle noin kiire nyt tuli?
Etsitään nyt sitä. Ja katseli hänkin lattialle.

Vihdoin löysi hän itse sen, otti nopeasti kaapin selkäänsä ja aikoi
lähteä.

Samassa avautui leipomatuvan ovi, ääniä ja askeleita kuului.

Kulkuri laski kuvakaapin, joka olisi ollut haittana, jos joku olisi
tahtonut häntä hätyyttää, takaisin selästään myymäpöydälle, jota
vastaan hän asettausi selin. Tukien itseään tarttui hän siihen käsin
molemmin puolin kiinteästi ja käänsi kysyvästi katseensa minuun,
mutta hänen silmänsä kipinöitsivät uhasta, ja kasvojen veltot
piirteet kävivät lujiksi. Hän oli kuin hyökkäystä odottava.

Puodin ovi avautui ja sisään astuivat hymyssä suin Jaska ja Juho;
näkyi, etteivät he uskoneet vierastani vaaralliseksi. Heidän
jäljessään tulivat toisetkin, jotka olin kutsunut.

Kulkuri loi levottoman katseen heihin, mutta rauhoittui kun näki
miesten naamat.

-- No, mitä te nyt tänne noin paljon väkeä käskitte? sanoi hän
äkisti. -- Olenko minä mikään kummitus, että minua niin tarvitsee
käskeä katsomaan? Minä lähden heti pois, koska minua niin katsomaan
tullaan.

Nyt olisi mieleni tehnyt kysyä hänen todistuksiaan, jotta olisin
nähnyt, olivatko "kirjat" niin puhtaat kuin hän kehui; ja tiesin,
että se kysymys olisi ollutkin paikallaan. Mutta en tahtonut sitä
tehdä, koska ei ollut mitään rikosta tapahtunutkaan. Kiitin, kun
pääsin hänestä vapaaksi ja toivoin ainoastaan, ettei hän toiste
sattuisi niin lähelle saalista, että joutuisi kiusaukseen. Ja olinpa
minä sanonutkin hänelle, etten pahaa tarkoittanut. Mieleni teki
kuitenkin estää häntä heti lähtemästä, koska huomasin, miten kiire
hänelle tuli, kun hän tiesi miesten tulevan. Huomasin hänen käyvän
araksi, kun hän näki nuo tanakat miehet edessään.

Hän tarttui taaskin kaappiin, nostaakseen sen selkäänsä ja sanoi: --
Minä lähden heti pois.

-- Ei, älkää vielä menkö, sanoin minä.

-- Mitä minusta tahdotte? tiuskaisi hän.

-- Minä olen kutsunut heidät kuvakaappiin kurkistamaan.

-- Teettekö pilkkaa minusta? huudahti hän, luoden minuun kiukkuisen
ja loukkaantuneen katseen. -- Koko illan olette minua pilkannut!
Pidätte minua hulluna, mutta hullu minä en ole.

-- Onko pahoin tehty tuoda väkeä kurkistamaan kaappiinne? Ettekö anna
katsoa siihen?

-- En. Minä lähden pois ja etsin itselleni yösijan, minä en ole
teidän hovinarrinne.

Hän tuli yhä rohkeammaksi, kun huomasi, ettei "kirjoista" kysymystä
otettu.

Miehiä ja naisia huvitti tämä näytelmä, joka alkoi kääntyä
naurettavaksi.

-- Mutta minä olen heidät tänne kutsunut kuvakaappiin katsomaan
-- niin miksi ette sitä näytä, koska sitä kannatte? Minä maksan
kaikkien puolesta, ei teidän sitä ilmaiseksi tarvitse tehdä. Viisi
penniä hengeltä, se on vanha taksa, luullakseni. Minä katson itse
ensimmäiseksi. Olkaa nyt niin hyvä.

Hän ei vastannut, katsoi ainoastaan kiukkuisesti minuun ja sovitteli
selkäänsä.

-- Ette saa mennä, sanoin minä painokkaasti, -- minä tahdon katsoa
kaappiinne! Eikö teidän mielenne nyt rahaa teekään?

Hän katsoi minuun kulmainsa alta, mutta ei vastannut, oli vain kuin
kiukkuinen koira, johon ruoska oli letkahtanut ja joka sentähden ei
uskalla purra. Ei laskenut kaappia alas, mutta ei lähtenytkään.

-- Etkös nyt saa näyttää sitä kaappiasi, sanoi ukko, joka parhaiten
käsitti tarkoitukseni ja jota asia myöskin alkoi huvittaa.

Hän kyllä näki, että kulkuri oli levoton kuin muurahaispesään
kaatunut, eikä ainoastaan suutuksissaan.

-- Noh, mitä siinä vehkeilet? sanoi Jaskakin. -- Kuka sinusta pilkkaa
tekee. Näytä kaappisi heti, rahaa siitä tulee, tottapa sitä siksi
kannat, ettäs sinä näytät.

Hän katsahti synkästi puhujaan ja laski kaapin taaskin myymäpöydälle.

-- Mitä te tämmöistä viitsitte katsoa, sanoi hän katkerasti hymyillen
minulle, -- te käytte kaupungissa teatterissa, kyllä teillä
parempaakin katsomista on.

Minusta tuntui kuin hän olisi vaatinut, että olisin säälinyt häntä,
kun ryöstön aie ei ollut onnistunut.

-- Minua huvittaa nyt, vastasin ainoastaan, -- tänä iltana katsoa
kaappiin.

Hän valmistautui näyttämään.

-- Tulkaa nyt vaari, ensimmäiseksi minun kanssani katsomaan. Minä
sijoittauduin oikeanpuoleiselle kurkistusreiälle, jolla puolella
kaapin omistaja seisoi. Tätä katsahdin silmiin. En voinut estää hymyä
huuliltani. Hän näkyi käsittävän, että kiusallakin asetuin sille
puolelle.

-- No, saapa tuohon nyt kerran katsoa, sanoi ukkokin hymyillen ja
astui rinnalleni kuvakaappiin kurkistamaan.

Nyt alkoi kulkuri vääntää kaapin väännintä niin kovaa, että kuvat
tanssivat tulista vauhtia ohitse.

-- Ei kelpaa, huudahdin minä, -- ei siinä mitään ehdi näkemään.
Vääntäkää hiljaa, ei kuvakaappia noin väännetä.

Hän väänsi nyt hiljempaa, joten hyvin ehti nähdä, että ne olivat
vanhoja, likaisia ns. kuvapapereita. Huomasin kuitenkin, että hän oli
varsin tottumaton tehtäväänsä, sillä oikea "kuvakaappimies" tekee
pienen pysähdyksen joka kuvan kohdalla, jotta katsoja ehtii katsomaan
ja sanoo samalla kuvan nimen ja pienen selityksen siihen. Tätä lukee
hän tottumuksesta ulkoa, yksitoikkoisella äänellä kuin jotakin
säveltä. Tämä sen sijaan väänsi yhtämittaisesti mitään puhumatta.

-- Mutta ettehän te sano ollenkaan mitä ne ovat, huomautin hänelle,
-- olkaa hyvä ja sanokaa.

-- Kyllä te itse ne paremmin tiedätte kuin minä, sanoi hän
hyvänsävyisesti.

Hän oli nyt peräti muuttanut säveltä minua kohtaan.

-- Mutta asiaan kuuluu, että te sanotte, mitä ne ovat.

Hän alkoi nyt höpistä niiden nimityksiä. Että hän niissä erehtyi,
ei suuresti kummastuttanut minua, sillä tuskinpa hän osasi niitä
lukeakaan, koska ne olivat enimmäkseen saksalaisia, ja kirjaimet siis
vähän oudompia harjaantumattomalle silmälle. Oli niiden joukossa
kuitenkin muutamia ruotsalaisiakin, esim. kuvat kaupungeista, jotka
näyttivät muutamaa vuosikymmentä uudemmiltakin, mutta niiden nimissä
hän erehtyi samalla tavalla, joko sitten välinpitämättömyydestä tai
tiedonpuutteesta, tai ehkäpä hän teki sen tahallaan. Niinpä teki
hän Tukholmasta Helsingin, Pietarista Konstantinopolin, Pariisista
Pietarin jne. Annoin sen kuitenkin käydä täydestä. Näitä erehdyksiä
ovat osaksi muutkin hänen virkaveljensä tehneet. Huvittavin niistä
kuitenkin oli, että hän paavista [Pius IX] teki Turkin "keisarin". Ne
olivat yleensä hyvin vanhoja ja karkeita sekä ajan tahrain mustaamia.
Siinä oli esimerkiksi hallitsevia henkilöitä menneeltä vuosisadalta
tai tämän alulta, mutta ei nuorempia, venäläistä ja saksalaista
sotaväkeä samalta ajalta, hääväkeä, kasakoita, elefantti, Noan
arkki, ritari, pyhä Yrjö lohikäärmeineen, eräs nainen huntuineen ja
helminauhoineen. Joku purjelaiva, sotatykki ym. täydensivät kokoelman.

Sekä sisällyksensä ikään että oman alkuperäiseen ulkomuotoonsa
katsoen olisi tämä kuvakaappi hyvin puolustanut sijansa jossakin
museossa.

Kun Juho poikineen, eukot ja Jaskakin olivat kurkistaneet, maksoin
näyttelemisen.

-- Näettekö nyt, sanoin laskiessani lantit myymäpöydälle, voimatta
pidättää pientä voitonhymyä, -- kun saatte näin paljon rahaa
yhtäkkiä, koko kolmenkymmentäviisi penniä, ja tahdoitte mennä
pois kaappianne näyttämättä. Ei teidän nyt tarvitse katua täällä
käyntiänne.

-- Niin sain, sanoi hän kuivasti.

Hän kiinnitti minuun omituisen, viivähtävän, tarkan katseen,
ikäänkuin painaakseen mieleensä kasvonpiirteeni, veti lakin paremmin
otsalleen, otti sitten kuvakaapin selkäänsä ja onnenpöydän oven
pielestä käteensä, meni sanaakaan lausumatta ovesta ja astui alas
portaita.

-- Oikein minä pelkäsin sitä, sanoi Juhon vaimo, -- kun se oli niin
pitkäkin.

-- Ja niin kamala katse, sanoi naapurieukko, -- silmät mulkoilivat
päässä, mutta nauratti minua yhtäkaikki.

-- Ei tuo mikään vaarallinen mies ollut, virkahti Jaska, -- se oli
hullu.

-- Ei se hullu ollut, väitti ukko, -- se oli ilkeä, kyllä sitä siinä
oli, minä sen kuulin. Kylläpä olisi kannattanut kysyä sen kirjoja,
mutta mikä viitsi? Ja mikäpä niiden kirjat tietää?

-- Oli se hullu, toisti Jaska, -- kyllä sen näki. Kun ei tahtonut
näyttääkään, vaan vihastui, kun pyydettiin kaappiin katsoa. Eikö se
sitten hullu ole, semmoinen?

-- Kyllä sillä oli muuta nokassa, mietti edellinen.

-- Hullulta kai se näytti, todisti Juhokin, -- en minäkään sitä
oikein järjelliseksi usko; mutta ei se niin hullu ole, että sitä
pelätä tarvitsee.

Hän katsoi minuun kuin olisi mielinyt sanoa: suotta te olitte
peloissanne.

-- Mihin se mahtoi mennä? Menikö pirttiin, vai lähtikö kauemmaksi?
sanoin minä, sillä johtui mieleeni, että hän yöllä voisi murtautua
sisään ikkunasta, vaikka järkeni sanoi tämmöisen pelon turhaksi,
koska hän kyllä ymmärtäisi minun nyt olevan varuillani.

-- Minä menen katsomaan ulos, sanoi naapurieukko, joka seisoi ovea
lähinnä.

Vähän aikaa oltuaan ulkona hän tuli taaskin sisään.

-- Hyi, kun oikein pöyristyttää, sanoi hän, -- kun se kiroo niin
kauheasti mennessään ylös mäkeä tuolla pitkin tietä. Hyvä oli, ettei
se tänne mihinkään pysähtynyt, tuommoinen kirokurkku.

-- Mutta se oli paha, sanoi Jaska, -- kun se lähti menemään, outo
mies, näin huonoa keliä ja kantaa noin raskasta taakkaa. Kyllä se
olisi tarvinnut viedä pirttiin sentään, se on hullu, kuten sanottu,
ja synti oli sitä päästää. Onko se kummallista, että se nyt kiroo?

Hän katsoi puhuessaan nuhtelevasti minuun. -- Ei se poika taida olla
ensi kertaa taivasalla, sanoi ukko, -- kyllä se tiensä osaa, ei sitä
surra tarvitse.

Sinä yönä oli minun vaikea saada unta silmääni. Kaikki pienimmätkin
yksityiskohdat tämän illan tapahtumista olivat kuin tulikirjaimilla
piirretyt muistiini ja kuvastuivat vasten tahtoani yön hiljaisuudessa
uudestaan sieluni silmän eteen. Näin alituisesti hänen julman
katseensa minuun tähdättynä ja kuulin hänen hirveän äänensä ärjyvän
minulle.

       *       *       *       *       *

Sunnuntaiaamuna kello seitsemän tuli myllärin emäntä maitokannu
kädessään luokseni.

-- Hyvää huomenta, sanoi hän alakuloisesti, ja hänen muotonsakin
osoitti alakuloista mieltä.

Vastasin tervehdykseen ja pyysin istumaan.

-- Lähdin tuomaan teille maitoa, sanoi hän, -- se kannu on tuolla
eteisessä.

-- Kiitoksia, minä menen heti tyhjentämään astianne. Oletteko kipeä,
kysyin, -- näytätte niin alakuloiselta?

-- En minä, Jumalan kiitos, kipeä ole, mutta olen koko yön valvonut
teidän tähtenne.

-- Minun tähteni...

Arvasin kuitenkin, että hänen sanansa olivat jossakin yhteydessä
illallisten tapausten kanssa.

-- Niin kyllä, ja täytyi minun oikein lähteä katsomaan. Mutta olen
minä nyt iloinen, kun kumminkin olette hengissä ja terveenä. Jo minä
ajattelin sitä, että ei kuitenkaan tainnut ollakaan mitään perää koko
asiassa, kun näin savun kauniisti nousevan kamaristanne äsken.

-- Te olette varmaan kuullut jotakin siitä oudosta miehestä, joka
täällä oli eilen illalla.

-- En minä ole kuullut yhtään sanaa keltään! Ei liikkunut ketään
enää illalla täältä sillä puolen kosken, kun oli niin paljon lunta,
eikä nyt aamullakaan vielä ole ketään kulkenut; ei tänne ollut
yhtään jälkeäkään, kun tulin. Vai tuli se tänne kumminkin, se
kuvakaappimies, kyllä meidän isä sitä sanoi, kun se tuli kotiin...
Voi kuinka minä olen ollut pahalla mielellä.

-- Älkää nyt, hyvä emäntä, olko levoton, juomme nyt kupin kahvia
ensiksi, sitten kerromme toisillemme illalliset tapahtumat. Tyhjennän
kuitenkin heti astianne.

Kahvin juotuaan kertoi emäntä minulle kuvakaappimiehen kyselemisestä,
miehen lähdöstä hautaperunain kiehuessa, omista mietteistään sekä
miehensä nuhteista.

Minäkin kerroin eukon sanatulvan lomassa lyhyesti hänelle,
minkämoinen vieras tuo kuvakaappimies oikeastaan oli ollut.

-- No jo minä sitä ajattelin, vai oli se kumminkin semmoinen
lyöppäri! Mutta ei se nyt päivittelemisestä parane, mietti eukko, --
antakaa nyt minulle anteeksi: oikein minun täytyi tulla pyytämään,
kun minä ymmärtämättömyydessäni sille kaikki asiat niin ilmoitin.

Mieleni ilostui näiden hyväin ihmisten huolehtimisesta minun
suhteeni, ja tunsin kiitollisuutta heitä kohtaan.

       *       *       *       *       *

Muutamia päiviä sen jälkeen tuli puotiin taaskin sama ukko, joka
lauantai-iltanakin oli siellä.

Otin puheeksi saman illan tapahtumat. Kerroin alusta alkaen
kuvakaappimiehen tulosta ja mitä sitten seurasi. Sanoin, kuinka häntä
pelkäsin, kun odotin jonkun ihmisen tuloa ja kuinka kiitollinen
olin ukolle hänen pontevasta esiintymisestään, pitäen häntä Jumalan
lähettämänä hätääni.

-- Kaipa se niin olikin, vastasi hän, -- sillä en minä juuri aikonut
lähteäkään tänne, kun oli niin paha ilma; eukkokin esteli ja sanoi:
-- mitäs sinne lähdet lumeen rämpimään, minä otan emännältä lainaksi
vähän, onpa hän oma tyttäreni, kyllä hänellä on. -- Olkoon sitten,
minä sanoin, mutta samalla tuntui niin vaativalta, että kyllä nyt
vain pitää mennä, ja tuli oikein kiire. Ja vielä kun olin lähtenyt
talosta, niin pysähdyin ja ajattelin: -- jos pyörrän takaisin, koska
ei isompaakaan asiaa ole, mitä tämmöisellä ilmalla viitsiikään sinne
pakotta umpea puhkoa! Mutta samalla oli taaskin niin vastahakoista
palatakin, että ajattelin: -- mennään nyt sitten vain, koska sitä
pitää mennä. Ja kun tulin lähemmäksi, niin tuli sitä kiireempi, niin
että hikeä pyyhiskelin, kun ehdin tänne. Mikäs se muu olikaan kuin
Jumalan johdatus se? Ja kuulin minä jo teidän äänestänne porstuaan,
ettei asiat olleet oikein. Minä olisin tullutkin toisen oven kautta,
jos en siitä olisi päässyt sisään.

-- Minä luulen, että se on joku vankilasta karannut; se oli niin arka
ja pelkuri ja puhui aina puhtaista kirjoistaan.

-- Kylläpä se herja jo linnan sisäpuolelta nähnyt oli, kyllä se
sennäköinen oli. Ei se mikään selvä mies ollut asioissaan. Eikä se
hullu ollut, vaikka ne luulivat, miehet. Kyllä sen näki, että sillä
pahat nahassa oli.

-- Pelkäsin teidän lähtevän, kun hän niin toimitti teille ensiksi
kauppaa antamaan, mutta te käsititte tarkoitukseni, kun annoin
nuuskaa ja kun en teille sokeria punninnut.

-- Kyllä minä sen ymmärsin. Kylläpä semmoista romua jo pelkäsi,
vaikka en minä häntä sentään pelännyt. Enkä minä olisi lähtenyt pois,
vaikka olisitte käskenytkin.

-- Mutta kuinka hän olisi rohjennut niin törkeän rikoksen tehdäkään,
sitä olen miettinyt, kun hänellä oli se kaappikin. Sen kanssa hän ei
voinut paeta, ja kun se olisi jäänyt rikospaikalle, olisi se tietysti
todistanut häntä vastaan.

-- Kuinka se tunsi taikka tiesi, mistä päin se olikaan, taikka mistä
se sen kaapin oli saanut? En minä ole moniin herran vuosiin enää
nähnyt kuvakaappimiesten kulussa tuommoinen kaappi selässä -- ja onko
muutkaan? Kylläpä olisi tainnut tulla työlääksi ottaa selkoa siitä,
mistä se kaappineen oli aluksi lähtenyt, jos sitä sielläkään olisi
tunnettu. Ja kun se olisi päässyt karkuun, niin olisi mennyt maita
jättäen, se se oli lintukin, päätti ukko.

Kuulin perästäpäin, että kuvakaappimies oli eräässä talossa nähty
parin kilometrin päässä meiltä sunnuntaina sen lauantai-illan
jälkeen. Siellä hän oli koettanut onneansa "onnenpöydällä".

Muutamia kuukausi tässä kerrotun tapauksen jälkeen jouduin muuttamaan
toisille seuduille. Sen jälkeen en enää ole kuullut mitään
kuvakaappimiehestä.



PIENIÄ KERTOELMIA



I.

PUNAINEN LINTU

(Kansantarun mukaan)


Vanhoina aikoina kuuluu raivonneen niin kamala rutto, että ihmiset
kuolivat seurakunnissa vallan sukupuuttoon, kirkot suljettiin ja
avaimet, niinkuin tarut kertovat, lähetettiin Ruotsiin. Iskipä
silloin tuhoava tauti kaukaisten sydänmaidenkin terveeseen kansaan.
Mutta koetettiinpa sitä siellä vastustaakin. Ja siitä se juuri tämä
taru kertoo.

Olipa siellä ylimaassa uudistalo aarniometsän siimeksessä,
Korvenkoski nimeltä.

Aamupuoleen eräänä kesäpäivänä oli Korven Pekka lähtenyt kylässä
käymään, rieskoja ja piiraita kontissaan, ja aikoi Mäenpäähän
appivanhuksia katsomaan, olivatko enää hengissä vai joko olivat ruton
saaliiksi joutuneet hekin, kun ei kahteen viikkokauteen ollut mitään
kuulunut sieltä. Kaisa emäntä oli jo ollut hyvin levoton, kun ei
kylästä kuulunut muuta kuin etäistä sanomakellojen kumeaa laulua,
joka tuulenhenkäyksen siivillä leijaillen toi kuolontervehdyksiään.
Hänen pyynnöstään oli Pekka lähtenyt tiedusteluretkelleen. Olisi
lähtenyt itse, mutta ei se Pekka päästänyt häntä menemään ruton
vuoksi, ja taisipa taiten tehdäkin.

Siellä hän nyt seisoi, Pekka, Mäntylän pihalla kontti selässä,
Reetan, Mäntylän koturivaimon kanssa haastellen.

-- Ei, kyllä se tosi nyt on, puheli Reeta, -- että ei sinun, isäntä
hyvä, Mäenpäähän saakka tarvitse mennä, kyllä he jo eilen haudattiin,
vaari jo toissa iltana ja muori eilen. Mutta kuka sitä sanaa teille
olisi lähtenyt viemään. Ei täällä enää sanansaattajia ole muita kuin
kirkonkellot, ja pian kai nekin jo vaikenevat soittajien puutteessa.
Eivät appivanhempasi enää mitään tuomisia tarvitse. Tuolla tuvassakin
makaa kuin luokona koko väki, emäntä jo onkin haudattu, ja
viimeisiään se vetelee Kaapokin, meidän.

-- Vai on se miehesikin, semmoinen reipas mies, vuoteelle kaatunut.

-- On toki. En voinut enää olla tuvassa sitä surkeutta näkemässä,
kun ei voi auttaa yhtään. -- Ei tässä sentään jouda kauan ulkonakaan
olemaan, täytyy mennä taaskin niille suunkastetta edes antamaan.
Mutta eivät sitä kaikki suinkaan tekisi, niinkuin minä; ne pakenevat
kuin hullut, niin kuin siltä siivelliseltä pakoon pääsisi, kun se
tullakseen on.

-- Mutta miten se liikkuu ja tulee, se rutto, siitä puhutaan kummia?
Vaiti! Hiljaa, älä mainitse sitä! Voi sinua onnetonta, etkö sinä
tuota tietänyt varoa? Ei minun enää väliä ole, varonko vai enkö;
rupeaa se minuun kumminkin, vaikka olen minä tähän hetkeen asti
kieleni kytkenyt. Eihän täällä kylässä kukaan säästy, kyllä se tekee
puhdasta jälkeä, toista on teidän siellä metsän perillä. -- Niin,
kyllä kait se sinuakin sinne nyt seuraa!

-- Ei tauti tartu, eikä rutto rupee Jumalan sallimatta.

-- Siunatkoon sinua! huudahti Reeta, -- huomasitkos?

-- En. Mitä minä olisin huomannut?

-- _Se_ lensi yli pihan, vastasi vaimo salaperäisesti.

-- Mikä?

-- Lintu.

-- Lintu!

-- Niin, punainen.

-- Rut...? -- Jotakin punaista leimahti kuin salama Pekan silmien
editse, ja sana katkesi puolierään hänen huulillaan.

-- Voi sinua, miesraukka, nyt olet hukassa. Kolmesti olet tuota
kamalaa huutanut, kyllä siitä nyt vieraan saat taloosi; -- ei se
taida sinua pitkälle auttaa, että lopun nimestä nielaisit; kuoleman
oma olet, niinkuin me muutkin.

Hän juoksi kiireesti sisään.

Allapäin alkoi Pekka muutella virsua virsun eteen. Vähän väliä hän
nosti ylös päänsä. Hänen huolestunut katseensa liiteli pilvettömällä
taivaalla, mutta ei se nyt etsinyt pilveä, jotta kasvivainio saisi
sadekuuron, vaan tähysteli, olisiko punainen lintu missään näkyvissä.

-- Näkisin minä sen kyllä, tuumi hän itsekseen, jos se nyt jossakin
tuolla lekottaisi yläilmoissa, paitsi jos se juuri puitten suojassa
hiipii jälkeeni. Miten nyt tuon hirmun silmät voisi sokaista? Sainpa
kumminkin häntään kiinni kolmannella kerralla, ettei koko otus
päässyt lentoon huuliltani. Vaikka kyllä läheltä piti. Sekä häntä,
hiiden herhiläistä, tiesi niin varoa, tiesi hänellä niin hyvät korvat
olevan?

Näissä miettein hän metsäpolkua astuskellen lähestyi kotomäkeä, josta
jo kuusien latvat uteliaina kurkistivat kesämekkoisen lehtimetsän
ylitse. Hän oli jo melkein rauhoittunut, kun ehti korven perälle,
talollensa. Mutta kun hän siinä astui pihaan, juolahti hänelle äkkiä
uusi ajatus mieleen; hän ei mennytkään suoraan tupaan, vaan alas
pihan sivussa olevaan puuvajaan ja veti oven kiinni perässään.

-- Mitä kummia isä tuolla puuvajassa noin kauan tekee? arveli
itsekseen Kaisa emäntä, joka seisoi ja kurkisteli ulos tuvan
akkunasta. Näin minä sen tulevan kontti selässä. Joko hän nyt siellä
saakka olisi ehtinyt käymään? Sepä nyt vasta lentoa oli. Eikä sitten
tule sisälle tietoineen, vetipä ovenkin kiinni. Mitä se nyt on?
Enhän nyt aaveita mahtanut nähdä päiväsydännä. -- Kai tässä täytyy
panna puuropata tulelle, kyllä maar sen nälkä on. Mikä hänen vielä
tiesi tulevan, että olisi keittänyt näin varhain, aurinko vielä
taivaanlaella.

Hän meni matalan takan luo, nosti padan haahloon kiukaan eteen,
kaatoi siihen vettä sangosta ja työnsi reppänän auki, iski tulta,
sytytti tervaksiin padan alle ja lisäsi kuivia puunoksia nurkasta,
niin että pian remahti hyvä roihu padan ympärillä. Sitten hän otti
tyhjän tanotuokkosen kiukaanlavalta käsivarrelleen ja aitan avaimen
peräseinältä käteensä ja meni jauhoja noutamaan aitasta.

Pekka asettui heti puuvajan oven suljettuaan ovipielessä olevasta
seinäraosta kurkistamaan ulos. Eikä hänen kauan tähystellä tarvinnut,
ennenkuin hän mielestään näki jotakin punaista välkähtävän pihan
keskikohdalla ilmassa.

-- Etteikö hän, pirun 'punainen lintu' ole minua seurannut tänne,
sanoi hän hiljaa. Ja samalla hän näki selvästi, miten se laskeutui
alas kuin punainen tilkku tuvan harjalle ja istuutui reppänän ääreen.

-- Vai niin, siinäkös näytettiin, kun ruman nimeä mainitsin, tuumaili
Pekka. -- Niin, kyllähän tuo on lintu, ja punainen myöskin. Olisipa
minulla täällä nyt jousi, mutta jopa kai se auttaisi, eipä tuo lie
ammuttavissa, tuollainen otus, meni häntä ampumaan. Kas, kuin on
korea, pahus! Ja tuossa se nyt istuu, ruma, ja vääntelee niskojaan,
katselee sivuttain kuin kana ja kuuntelee pää väärässä jokapuolelle.
Ähäh, vai siinäs vainoot, salaa hiivit ihmisten asunnoille, tipahdat
alas savureiästä. Mutta kyllä minä kuitenkin olen sinua ovelampi, kun
kerran tiedän aikeesi. Mene vain tupaan, kyllä minä sinusta vielä
urakan otan.

Jopa on lähtenyt eukkokin ikkunalta. Eipä taida kauan viipyä
ennenkuin rupeaa savu käymään sieltä. Kait se minut äkkäsi, kun
pihaan tulin.

-- Joko avattiin reppänä tuvassa, koska linnun siipi letkahti? Kas
vain taaskin! Hei pojat, nyt se sukelsi tupaan! Lähden tästä minäkin
heti. -- No, eukko menee aittaan jauhoja noutamaan. Ja odottaisi
siksi, kun se palaa sieltä. Asuuko 'punainen' nyt yksin pirtissä sen
aikaa.

Pekka isäntä odotti kunnes hänen vaimonsa ehti mennä sisään aitasta
jauhoineen. Sitten lähti hänkin tupaan.

-- Keitätkö puuroa? kysyi hän ovesta sisään astuessaan, ettei eukko
ehtisi mitään kysymystä tehdä, vaan hän itse voisi puhelua johtaa.
Minun onkin kelpo lailla nälkä, ja täytyy sitä vahvistaa itseänsä
tässä matkaa varten; ei suinkaan sitä rattailla keittoa saa, huono
tie vain kolkuttaa tyhjää vatsaa.

-- Mitä rattailla? Minnekä sinä nyt lähtisit keskellä kesää, työn
aikana?

-- Kyllä ne työt tehdyiksi tulevat, ovatpa ne nytkin nuoret ilman
minua kuivilla heinillä.

-- Mutta aamulla tarvitsee niittää.

-- Mitä ihmisellä sitten olisi hyvää lapsistaan, jos elinikänsä
pitäisi raataa ja olla ikeessä joka paikassa? Tottahan nyt parin
päivän loman saa ottaa kesässä, jolla isot lapset on.

-- Mutta mihinkä sinä sitten...?

-- Kaupunkiin.

-- Mitä sinä siellä, nyt juuri?

-- Tuon vähän viinoja.

-- No sekö nyt asiaksi? Kyllä kai, taaskin... Pekka tahtoi väliin
vähän maistella.

-- Ei siinä nyt auta estelyt, vastasi hän, heittäytyi selälleen
sänkyyn, painoi lakin silmilleen ja tähysteli lakin lierin alta
kattoon. -- Jos vain kaikki väki meillä on terveenä huomen-aamuna
varhain, lisäsi hän, niin lähden kuin lähdenkin kaupunkiin. Ei siellä
vielä kuulu se 'iso kuolemakaan' liikkuvan, ettei uskaltaisi sinne
mennä. Tuo sentähden matkalipas sisään ja pane evästä parin päivän
vara; minä otan Heikin mukaani hevosta toimittamaan. Pane rieskat
ja piiraat tuosta kontista. En minä mennytkään sinne saakka, kun
kuulin välillä niiden hyvin voivan siellä, ja tuli tuo kaupunginmatka
mieleeni. Ja pari kolme leipää lisäksi panet sekä toisen lampaan
nikusista ja voita rasiaan. Ja leiviskän voipytty mukaan, jotta
rahoja saa irti, ja iso leili myöskin. Nukahdan tässä sillaikaa, kun
puuron keität.

Nyt oli Pekka varma siitä, ettei vaimo tekisi kysymyksiä vanhemmista
tahi rutosta, jota oli niin turmiollista mainita. Ja taiten oli hän
väistänyt kaikki nimet, jotta ei kuunteleva lintu huomaisi, ketä hän
tarkoitti, sillä tiesipä se heidät jo kuolleiksi. Vakuuttunut oli hän
myöskin siitä, että vanhukset, jotka aina olivat olleet hurskaita
ihmisiä, voivat nyt kuolemansakin jälkeen hyvin, sentähden ei häntä
hätävalhe loukannut. -- Kyllä hän sen vielä ehtii kuulla ja surra,
rupeaa tässä voivottamaan ja tuon nimeä huutamaan, mietti Pekka. --
Pekka-vainajatammekin itki niin kauan, ja itkin minä itsekin sitä,
mutta tallellahan on siellä lapsi.

Emäntä ei puhunutkaan enää sanaakaan sitä tai tätä, vaan hiljaa
virttä hyräillen sekoitti jauhoja pataan, jossa vesi jo kiehui.

Jo puhuessaan oli Korven Pekka hattulierin alta kurkistellessaan
äkännyt, miten pieni punainen linnunpää pisti esiin kurkihirren alta
päreiden välistä orsilta, ja sinne tänne kääntyen tirkisti alas
tupaan. Nyt vetäytyi se pois siitä, eikä enää näyttäytynyt.

Hetken kuluttua Matti, Aapo ja Anna sekä Heikki tulivat kotiin
niityltä, ja pikku Saarakin palasi samassa marjasta.

-- Hei, joko isäkin on tullut kotiin? huudahti Saara. -- Onko siellä
ruttoa kylässä?

Taaskin näki isä punaisen linnunsilmän tirkistäen välkähtävän
kurkihirren alta kätköstään.

-- Liehän tuossa vähän perää jutussa, nupukkani, vastasi hän
huolettomalla äänellä, -- mutta ei sitä kaupungissa vielä ole, ja
sinne isä nyt lähtee aamulla sinulle vehnäsiä noutamaan. Tuo nyt isän
suuhun pari mansikkaa.

Tyttö meni ja pisti marjoista punoittavilla sormillaan muutamia
marjoja isän hymyilevään suuhun.

-- Kaupunkiin, huudahti Matti peräpenkiltä isän sanoihin, -- jopa kai!

-- Työn aikana! sanoi Aapo, joka seisoi keskilattialla kädet
housuntaskuissa. -- Eipä nyt ole käräjäin aikakaan.

-- Viinoja sieltä kuuluu tarvittavan, virkahti kuivasti äiti, joka
nyt myöskin aukaisi suunsa.

-- Ei nyt ole viinojen aika, sanoi Matti. -- Juokaa syksyllä, kun
vuodentulo on korjuussa; ei kannata lähteä matkaan miehen ja hevosen
nyt viinojen tähden.

-- Mikä isän nyt on tullut, huomautti kummeksuen Anna, joka asetti
puhtaita puulautasia ja lusikoita pöydälle leipäkasan, kalapurtilon,
höyryävän puuropahkan ja piimähaarikan ympärille. -- Eipä hän ennen
ole koskaan kesken työajan juomaan ruvennut, eikä varsin paljon
muulloinkaan.

Isä jo pelkäsi Annan liikoja kehuvan, mutta samassa äiti hänen
mielihyvikseen tokaisi vastaan:

-- Kyllä sille kelvannut on aina, kun vain on ollut.

Anna olisi vielä puolustanut isäänsä, mutta silloin sanoi tämä
lujalla äänellä:

-- Vaiti nyt kaikki! Vielä minä olen isäntä talossani, ja menen kuin
menenkin kaupunkiin, jos väkeni aamulla varhain on kaikki terveenä,
niinkuin sen jo olen sanonut. Jos kuitenkin joku sairaus sattuisi
taloon, jota ei tässä ennakolta voi tietää, niin jääköön sitten
kaupunginmatkakin toistaiseksi. Mutta viina olisi helppoa nyt, kun on
vähän ostajia.

Emäntä oli tuonut matkavakan ja palvatun lampaanreiden aitasta ja
pannut eväät vakkaan, niinkuin isäntä oli käskenyt, sulkenut sen ja
kiinnittänyt avaimen ripaan. Voipytty ja iso leilikin jo oli tuotu
aitasta.

Kun kaikki jo olivat menneet levolle ja nukkuivat, nousi isäntä ylös
vuoteeltaan ja meni juomaan isosta yksipuisesta tuopista pöydältä.
Sitten hän astui matkalippaan luo sanoen:

-- Mahtoiko eukko panna tarpeeksi evästä, niinkuin minä käskin?
Puhuessaan hän irroitti avaimen rivasta, avasi vakan kannen ja oli
katsovinaan eväitä. Samalla siirsi hän niitä pois lukon kohdalta ja
veti ainoastaan päällimmäisen leivän päin lukon yläsyrjää, siten että
sen alle jäi ontto.

-- Kyllä siinä on, sanoi hän. Sitten hän jätti vakankannen auki
raolleen ja meni maata taaskin.

-- Täytyy koettaa nukahtaa vähän aikaa, puhui hän, -- ei tässä auta
kauan loikominen, kun täytyy nousta taas ja mennä noutamaan hevonen;
ei isot pojat ehdi sinne, niiden täytyy jo kukonlaulamalta nousta
niittämään, eikä Heikkiä saa hereille.

Hän haukotteli syvään. Pian alkoi hän kuorsata ja laski käden
silmäinsä ylle varjoksi. Silloin huomasi hän aivan kuin hienon siiven
lehahduksen ja samalla välkähti äkkiä kuin punainen säde katosta
viistoon lattialle lippaaseen ja katosi siihen.

Pekka veti vielä syvästi henkeään muutaman kerran ja oli sitten
heräävinään.

-- Jäikö minulta vakankansi auki, sanoi hän haukotellen taaskin, nyt
sinne pääsee kissa, jos se on tuvassa, lihan ja piiraitten pariin
yöllä. Hän nousi istualleen. -- Jäipä tosiaan, täytyy mennä sulkemaan.

Hän meni ja painoi vakan lukkoon.

-- Paras kun panen avaimen housujen taskuun, ettei taipaleella syö
irti itseään rivasta.

Nyt vasta meni hän hetkeksi nukkumaan.

Aamulla auringon lähettäessä ensisäteitään heräsi Korven Pekka
lyhyestä unestaan, nousi ja pukeutui. Sitten hän otti oven päältä
laudalta kappaleen koivuista tarvespuuta, sai kirveen palkun päästä
nurkasta käteensä ja löi irti palasen koivua.

-- Kai tuosta menee heinäkorsia piiraisiin, jutteli hän puolikovaa
höpisten, -- täytyy tehdä tulppo avaimenreiälle.

Hän veti puukon tupestaan ja alkoi tulppoa vuolla, tarkasti
sovitellen sitä reiän mukaan. Kun se oli valmis, nosti hän lippaan
ylös pöydänkulmalle ja kallisti sitä niin, että auringonsäteet
kävivät lukonreikää kohti. Silloin näki hän linnun siellä maata
punoittavan kyntysillään, pää siiven alla nukkuen. Nyt hän asetti
tulpon paikallensa ja löi sen kirvespohjalla lujaan kiinni.

-- Ei tuosta nyt luulisi heiniä sisään menevän piiraita ryvettämään,
sanoi hän.

       *       *       *       *       *

Jo ajeli Korvenkosken isäntä metsäistä tietä, Heikki-poika
rinnallaan, eväsvakka, voipytty ja iso leili rattailla; mutta
oli niillä rattailla sukset ja jousikin. Isä oli selittänyt nämä
kalut ottaessaan, että ehkäpä sattuisi näkemään teerien tai metson
rahkasuon ylitse lentävän, niin tekisi mieli ampua; suksitta taas
sitä ei vetelästä suosta saisi.

Mutta kun he tulivat ison suon kohdalle, Pysäytti Pekka hevosen.

-- Minä astun alas ja lähden vähän suksilla käymään. Saisi heitä
koetella, kelkkaneniä, etteivät vallan suotta mukana olisi.

Poika seurasi kummeksuen hänen tekoaan.

-- Minkätähden nyt suolle lähdette, sanoi hän, -- eipä siellä
lintuakaan ole näkyvissä?

-- Minä oikaisen suon ylitse, rattaat kolkuttavat niin kovasti. Ja
minkä ne linnut ennakolta tietää. Aja sinä vain hiljakseen, niin
yhdymme Suonperässä. Varro siellä, jos vähän viipyisinkin; taikka jos
minä edellä ehdin, niin minä varron.

-- Mutta kun lippaankin otatte kantaaksenne, eikö se rattailla menisi
--?

-- Eihän tuo taakka mitään miehelle ole. Aion suurustella
suonselällä, jollakulla kuivemmalla mättäällä. Enhän minä lähtiessä
haukannutkaan, niinkuin sinä.

Sen sanottuaan huusi hän ruunalle ja lyödä lätkäsi vakankannikenuoran
päällä sitä, kun se epäröiden, lähtisikö vai eikö, koska ei isäntä
rattailla ole, käänsi päätään häneen, eikä ollut huomaavinaan Heikin
ohjaksista nykimistä. Ruuna hypähti juoksemaan, eikä poika ehtinyt
enää uusia kysymyksiä tehdä.

-- Mitäpä minä jousella? mutisi hän itsekseen, sovitellen sitä vakan
päälle selkäänsä, -- mutta pojan tähden... Ja onpahan muutenkin akka
mies aseetonna.

Nyt hiihti hän hivutteli verkalleen keskelle suota taakkoineen.
Siinä laski hän alas vakan, lukonreikä pohjoista kohti käännettynä.
Sitten hiihti hän aluksi hiljemmin ja tuutilaulua laulaen, yhdeksän
kertaa ympäri myötäpäivään, niinkuin vakankehäkin sampaasta kävi, ja
aina lisäten vauhti ja isontaen ladun kehystä. Kaikki muistamansa
univirret hän veteli.

Sen tehtyään hän lähti taakseen katsomatta kiidättämään Suonperää
kohti. Puolimatkalla laski jännitetyn jousensa vasemmalle olalleen ja
ampui taakseen. Sitten lähti taaskin hyvää vauhtia eteenpäin.

Ei ollutkaan hän ensi kertaa kesällä suksilla käymässä. Oli varta
vasten tehnyt pystynokkaiset kesäsukset, jotka eivät mättäisiin
tarttuneet.

Hikeä pyyhki mies, kun tuli Suonperän pihaan. Sinne oli jo poikakin
ehtinyt hevosineen.

Isä hyppäsi rattaille, käänsi hevosen pään kotia kohti ja alkoi ajaa.
Pojan kysymyksiin vakasta ja matkasuunnan muutoksesta vastasi hän:

-- Ei puhuta niistä ennenkuin kotona.

Kodissa Korvenkosken isäntä eukkonsa ja lastensa suureksi
kummastukseksi ja mielihyviksi itse kertoikin kaikki. Siitä se
tiedetäänkin. Ja siihen se silloin rutto loppui.

       *       *       *       *       *

Mutta kun seuraavana talvena oli niin kova pakkanen, että vesi ilmaan
heittäessä tuli rakeina alas ja nurkat paukkuivat kuin mörssärit
sodan aikana, lähtivät Korvenkosken miehet suolle menemään, isä itse
ruunalla ajaen, halkoja reessä, ja pojat edellä suksilla.

Siellä aukaisi hän, Korven Pekka, vakan.

Siinä näkivät he nyt jäätyneenä lönttinä lukonreiän edessä jotakin
punaista kuin verta kuuran alla. Piirakat ja liha olivat kuin
hyytynyttä kalalientä ja samoin kuin leipäkin kaikki veritäpliä
täynnä.

Sanovat sitä homeeksi jotkut. Mitä hometta! Ja sanokoot, verihomeeksi
kun sanovat. Verta se oli, kyllä se nähtiin, kun miehissä katsottiin.

-- Kuollut on oikein, sanoi isä, -- mutta lujalle on ottanut, paljon
on verta purskunut.

Hän sulki taaskin vakan.

Nyt tekivät he kelpo nuotion suolle, laskivat sen keskelle vakan
ja sytyttivät rovion tuleen. Kun tuli oli sammunut, kokosivat he
lapiolla tuhan säkkiin ja mättivät sen rekeen, ajoivat sitten
semmoiselle joelle, joka pohjoiseen päin juoksee, tuurasivat jäähän
avannon ja puhdistivat tuhan sinne. Vieläpä kirveellä hakkasivat
säkinkin pieneksi ja heittivät rievut perässä.

Eikä sen koommin ole punaista lintua nähty, eikä semmoista ruttoa
ollut. Mutta puheentapana vieläkin sanotaan: 'punainen kuin rutto.'

Mies se oli Korven Pekka, joka sen pettää osasi.



II.

MUUAN HÄÄJUTTU


Tiina oli saanut omituisen päähänpiston, sen nähkääs, että hänkin
tahtoo häät, koska hänen molemmat tyttärensäkin olivat häät pitäneet
ja olivatpa ne olleetkin oikein "rymylihäät". Hän alkoi siis eräänä
päivänä tuota tuntumaansa esittää Kallelle. Kalle ei ensiksi
uskonut korviansa -- eikä tuo kummallista ollutkaan, sillä hän oli
jotenkin kuuro -- luuli vaan Tiinan sukkeluuksiaan laskettelevan,
mutta huomasi sitten, että tällä olikin täysi tosi, kun piti kiinni
asiastaan kuin Turun paimen ja toitotti korvaan: -- Kyllä sinun nyt
vain täytyy mennä pappilaan ja ottaa kuulutuskirja, en minä pilojani
puhu, enkä minä anna siinä perään.

-- Hm, mörähti Kalle, -- hm, mitä me siellä nyt enää teemme, joilla
jo on lastenlapsetkin, ei suinkaan se kirkonsiunaus enää kumminkaan
perhettä lisää? Olemmepa jo olleet yhdessä alun neljättäkymmentä
vuotta, emme suinkaan me nyt enää eroa, vaikka emme pappilassakaan
käy. Mitä mustalainen vihkimisellä tekee, kyllä maar se muutenkin
yhdessä naisensa kanssa kulkee! Olenko sinua koskaan jättänyt?

-- Jos ei tyttärenikään olisi käyneet pappilassa, huusi Tiina, --
niin en puhuisi mitään. Olenko siitä ennen puhunut? Viisi minä
jättämisistä, koska mustalaisnainen jättämisiä on itkenyt! Mitä
tuommoisista puheista. Mutta pitääkö minun, joka olen heidän äitinsä,
hävetä heidän edessään, että he sitten olisivat parempia kuin minä,
vihittyjä vaimoja, mokomat? Ei se nyt ollenkaan parane mistään, tämä
asia, muusta kuin pappilaanmenosta. Minä kyllä itse häistä murheen
pidän, ota vain kuulutuskirja sinä.

Ja Kalle meni ja otti kuulutuskirjan. Oli se pappikin vähän
kummeksinut, että -- mitä te nyt enää --? Mutta Kalle oli vastannut:
-- Eikö se myöhäänkin ole sentään sopivampi? Ja sitten kuulutettiin.

Tämä tapahtui talven alussa. Ja nyt alkoi häätavaroiden kokoaminen.
Ja oikein huvikseen ne antoivatkin emännät morsiamen pussiin
annosta, kun tämä itse pyysi ja pussia kantoi, ei karkuunkaan menty,
niinkuin "pussiväkeä" tavallisesti, eikä siis tarvinnut Tiinan
katua annosmatkaansa, kyllä tuli häävaalua koolle. Ja hymylle veti
Kalienkin naaman, eikä katunut hänkään, että oli kuulutettu.

Valkenipa vihdoin sydäntalvella sekin päivä, jona pappilaan piti
mentämän. Kalle kävi siellä jo, tavallisuuden mukaan, edeltä
kuulemassa, miten pappi ehtisi vihkimisen toimittaa. Kyllä se antoi,
pappi, luvan tulla.

Tiina siisti itseään ja puki mustan hameen ylle. Oli se nähnyt
tuo hame parempiakin päiviä maailmassa, eipä kumminkaan ennen lie
ollut morsiuspukuna. Se oli hienoa villakangasta ja tehty siihen
aikaan, jolloin vallasnaiset vielä kävivät eri puvussa ja käyttivät
joitakin poimutelmia ja kerroksia eli "kappoja" ympäri hameitaan,
ja alkuaan oli se varmaan ollut sysimusta, mutta nyt oli se jo
hallahtanut, kuten morsiamen hapsetkin. Tämän hameen oli Tiina jo
vuosia sitten saanut eräältä rouvalta kaupungista. Hän oli saapunut
paikalle matonkuteita leikattaessa ja nähnyt sen riepukasan päällä
ja pyytänyt sitä. Ei ollut rouva juuri halukas antamaan sitä, mustaa
kun aina matossa tarvitaan, oli tuuminut, mutta Tiina oli niin
nöyrästi niiaillut ja kauniisti siunaten ja kiitellen hyvien ihmisten
anteliaisuutta pyytänyt, että rouvan sydän pehmeni ja hän antoi
hameen. Mutta tuskinpa olisi kieltänytkään, jos olisi tietänyt, että
siitä vielä vuosien kuluttua morsiusleninki tulee. Niinpä vain kunnia
tuolle riepukasan kuningattarelle oli suotu vanhalla iällä. Tiinalla
oli siis nyt tuo hame yllään.

Talvi, jolla väliin tammikuussakin on kummalliset tunteellisuuden
oikut, antoi nyt surullisella auliudella sataa lumiräntää. Mutta
kylmät ne ovat talven lämpimätkin, tuuli ja satoi ja hyinen
iljanne teki sään kolkoksi ja kelin niljakaksi. Sentähden Tiina
tuon kilometrin matkalle pappilaan puki vanhan mustan lyhyenmoisen
päällystakkinsa ylleen ja varovasti, ettei hameen monet liepeet
kastuisi, kääräisi sen ylös takin alle ja pisti takaa isolla
nuppineulalla kiinni. Ei tuo häntä juuri somistanut, kun vartalo
sai siitä niin kummallisen muodon palttoon alla -- hän oli näet
äärettömästi suurennetun paksuperäisen hämähäkin näköinen -- mutta
mitä sen matkalla väliä oli!

-- Seiso nyt tässä, sanoi Kalle pappilan pihaan ehdittyä, -- minä
menen vielä sisään kuulemaan ehtiikö se nyt, en minä kuullut oikein,
tai mihinkä menemme odottamaan.

Tiina seisoi sateesta välittämättä, vaikka satoi kuin tulta olisi
taivaasta sammutettu, ja valmistautui, Kallen epämääräistä tietoa
ajatuksissaan seuraten, pitempään odotukseen, mutta samalla tuli
Kalle puolijuoksua takaisin.

-- Tule nyt joutuin, sanoi hän hätäisesti, -- sillä kirkkoherra
seisoo siellä jo kirja kädessä ja odottaa.

Samalla hän tarttui morsiantaan käteen ja veti häntä mukanaan.

Tiina, joka tästä kiireestä joutui varsin ymmälle, astui pitkiä
askelia niin että vanhan virttyneen punaisen alushameen märät liepeet
löivät ympäri säärien. Mikä siinä pöykkärässä kerkesi muistamaan,
että musta hame vielä oli vyötäisille käärittynä.

Kalle vei Tiinan, joka tuskin ehti niiata, reippaasti vihkituolin
eteen ja laskeutui polvilleen vetäen Tiinan mukanaan. Oli tuo vähän
ennenaikaista polvistumista, sillä tapana on, että siinä hetki
seisoalta kuunnellaan papin lukua, mutta eihän sitä tietysti ole
kiellettykään, että koko ajankin polvillaan on. Sentähden pappikaan,
säälien heidän tunteitaan -- että tuommoisena hetkenä olisivat
erehtyneet -- ei ottanut heitä oikaistakseen, vaan aloitti lukemisen.
Kaikki meni niinkuin pitikin, molemmat vastasivat myöntämällä papin
kysymykseen, tahtoivatko he ottaa toisensa. Mutta kun tultiin
sanoihin: -- minä otan sinut --, niin tuli pieni erehdys, sillä
Kalle, joka luuli papin epäilevän ja uudistavan kysymystään, sanoi
vakuuttavalla äänellä useita kertoja: Juu otan, juu otan --.

Tässä täytyin nyt morsiamen tulla avuksi. Hän tiuskasi huutaen
Kallelle korvaan: -- Älä sano: -- juu otan, vaan sano perässä
niinkuin kirkkoherrakin sanoo: -- minä otan sinut --

Sitten kaikki meni hyvin loppuun asti.

Kun morsiuspari oli noussut pystyyn ja onnittelukin oli tapahtunut,
lähtivät he majataloonsa astumaan.

Siellä riisui Tiinakin pois märän palttoon yltään. Mutta nytpä
vasta seurasikin hämmästys, kun hän huomasi, että tuo musta hame
kappoineen, joka oli hänen ylpeytensä, olikin ollut myötäänsä
ylöskäärittynä.

-- Voi minua onnetonta, mikä vahinko minulle nyt on tullut, oi voi
hullua ihmistä, kun ei muista mitään. -- Ja Tiina oli vähällä itkeä.

-- Mikä teille nyt on tapahtunut? kysyi myötätuntoinen emäntä.

-- Oi voi, voivotteli Tiina, -- kyllä nyt on käynyt huonosti. Onpa
toki.

-- No, sanokaa nyt, onko tapahtunut mitään ihan auttamatonta? kysyi
edelleen emäntä.

-- On kyllä, on kyllä, ei sitä saa takaisin, oi voi. Ja mitä se nyt
tietää, ei ikänä nyt käy hyvin, kun tuommoinen asia piti tapahtua, jo
minä nyt itken.

-- Mutta sanokaa nyt kumminkin.

-- No, kun en ollenkaan muistanut, kun tuo Kalle-rähjä oli niin
hätäinen, pappilan pihalla päästää tätä mustaa hametta alas -- kukapa
sen papinkaan tiesi niin valmiiksi heti! Ja minä onneton, kun menin
alushameella vihille. Kyllä se nyt pahaa tietää, en minä muusta. Mitä
minä muusta!

-- Hyvää se vain tietää, sanoi isäntä, joka myöskin tuli paikalle ja
kuuli Tiinan vaikeroimisen, -- parempi onni on, kun on punainen hame,
vaikka se huonompikin on kuin musta.

Samoin lohdutti häntä emäntäkin. Ja Tiina tuli vihdoin vakuutetuksi
siitä, ettei se heille, vanhoille ihmisille, mitään tietäisi. Sillä
olivatpa he jo kuudenkymmenen vaiheille ehtineet.

Kalle, joka nyt myöskin käsitti, mistä oli kysymys, otti asian
jotenkin kylmästi.

-- Olipa se kumminkin päällä, sanoi hän, -- vaikkei sitä näkynyt,
mitä se sitten tietäisi?

-- Niin, oli toki se päällä kumminkin, mietti Tiinakin tyydytettynä.
Sitten he lähtivät matkaan toiselle kirkolle, missä tyttäretkin
olivat.

Ja siellä pidettiin häät, eikä nyrkin kokoiset, kuten sanotaan, vaan
"rymylihäät" oikein, niinkuin tytärtenkin, vaikka en minä siellä
ollut mutta korvakuulojansa se koirakin haukkuu.



III.

HÄN TIESI ENEMMÄN KUIN MUUT

Kertomus vuoden 1808 vaiheilta.


1.

Olen kuullut vanhoilta neuvon: kun olet matkalla ja istut levähtämään
tien viereen ja sitten taas kokoat tavarasi lähteäksesi jatkamaan
matkaasi niin älä lähde taaksesi katsomatta, sillä sitä on moni
mies katunut. On selvää, että matkustaja on jalkamies; kukapa
menisikään vaunuissa ajavia neuvomaan! Minkätähden tämä neuvo on
annettu? Sentähden että matkamieheltä saattaa jäädä rasat kannolle
tai virsut kiven kylkeen, jos hän lähtee taakseen silmäilemättä.
Taakseenkatsominen onkin siis aina oikeutettua, paitsi jos hengen
kaupalla paetaan kuten Lootin emäntä: meidän on siis hyvä poimia
jätetyltäkin mättäältä unohdettuja puolukoita. Tarkoitan, ystäväni,
että siirtyisimme taaskin hetkiseksi takaisin väistyneen vuosisadan
aamuhetkille, aikaan, jonka Runeberg on runoissaan ikuistanut,
aikaan, jolloin Suomi yhdistettiin Venäjään eli kuten kansa sanoo
"ryssä tuli maahan". On vielä monta vanhusta, jotka eivät tiedä
suuriakaan vuosiluvuista, vaan antavat tapahtumille omat sattuvat
nimityksensä. Sotakertomuksia ei minulla kuitenkaan ole tiedossa,
vaan otan puheeksi eräitä pikkuseikkoja ja arkitapauksia siltä ajalta.

Vappu, tämän pienen kertoelmamme päähenkilö, oli uljas nainen,
kasvultaan kultaista keskikokoa. Kun Jaakko hänet ensi kerran
näki Tampereen markkinoilla, oli hän punaposkinen, sievä tyttö
tummanharmaine säteilevine silmineen. Siellä toisten tyttöjen
joukossa hän heilahteli kuin kultalukko helminauhassa. Omakutoinen
tummansininen villahame, jota koristivat punaiset raidat ja keltaiset
ja mustat vinotäplät, oli alireunasta käännetty sileästi laskettuna
yli vasemman olan "onnea ottamaan"; siitä se riippui viistoon yli
selän alas kuin pohdin. Hameen pitikin siihen aikaan olla suoraan
leikattu ja niin leveä, että se pääsi vapaasti riippumaan oikealta
lonkalta alas, kun se vedettiin yli vasemman olan, mutta sen leveämpi
ei se myöskään saanut olla. Tällainen oli kansannaisten kuosi siihen
aikaan. Mutta heitä syytettiin samalla, että he _ottivat_ muka siten
_onnea_. Ja sen syytöksen tähden olikin tuo tapa jo häviämässä. Moni
nainen kulki kuitenkin ivasta välittämättä yhä edelleen "hame kehänä"
ja niihin kuului Vappukin.

Immen hymy ja huoleton, vähän yltiöpäinen katse sanoi kuitenkin, että
hän samalla näytteli toista vielä loistavammanväristä hametta, joka
valahti näkyviin päällimmäisen alta. Ja jos sitten onnikin tulisi
samalla, niin sitä parempi.

-- Vahinkopa olisi ollutkin, ajatteli vastaantuleva nuori muhkea
sotilas, -- ellei tuo punapohjainen, punaisella pallenauhalla
syrjätty hame olisi päässyt näkymään.

Mutta tyttö ei katsonut häneen, vaan seurasi silmillään kadulla
ajavia tavarakuormia.

-- Älä helkkarissa, kaunis kadehtija, onneani ota heti aamulla,
huudahti iloinen ääni ja kaksi eloisaa sinistä silmää katseli
veitikkamaisesti sotilaslakin alta tyttöä, joka päätään kääntämättä
koetti väistää vasemmalta sivuitse. Mutta puhutteleva oikaisi
hymyillen kätensä eteen.

-- Ei siltä puolelta, kehän kataja hieprukka! Ja samalla kiertyi
oikaistu käsivarsi tytön vyötäisille kiepauttaen hänet toiselta
puolelta sivuitse. Sotamies nauroi: -- Saitpas vastapäivän, kaunis
kananen! Joukko tyttöjä seisoi etäämpänä nauraen sotamiehen
äkkitemppua. Tyttö nauroi itsekin koettaen irtautua vieraan otteesta.
Tämä päästikin heti vankinsa, mutta otti häntä sitten paidanhihasta
ja sanoi:

-- Ei nyt ole muuta keinoa kuin kääntyä ympäri, jotta saat taas
myötäpäivän seileihisi. Sotamies silmäili vähän ivallisesti tytön
olan yli heitettyä hametta.

-- Seileihisi? Mitä mokomia nekin olisivat? Täplätkö hameessani ehkä?
Päästä hihani ja anna minun mennä.

-- Ethän sinä siitä väsy, vaikka vähän aikaa hihastasi pitelen. Vai
et sinä tiedä, mitä seilit ovatkaan, vaikka näyt tietävän enemmän
kuin muut. Tule, niin kerron sulle, mitä ne ovat, että ne ovat --
perhana heidät tiesi mitä ne ovat -- puoliksi linnun lentimet ja
puoliksi kalan kulkuneuvot.

-- Minä kun luulin -- sanoi tyttö nauraen. -- Seilit? tuota,
purjeethan ne ovat venheessä.

-- Vai täpliä hameessasi? Nehän ovat vain kutojan lavasimia,
luulemma. Mutta käyhän torille kanssani.

-- En minä nyt torille -- minä juuri sieltä tulen. Päästä vain,
hulivili, hihani! Tyttö koetti irtautua.

-- Enkä päästä, mistä sinä olet?

-- Ikaalisten Rahkolasta.

-- Ohoh, Ikaalisistahan minäkin olen, mutta olen ollut useita vuosia
sieltä poissa, tuolla merimaissa, jossa solkataan ruotsia ja sanotaan
purjeitakin seileiksi. En muista sinua ennen nähneeni. Olet kai ollut
pikkuvauva minun lähtiessäni. Mikä on nimesi, tyttö?

-- Vappu.

-- Vappu, sepä somaa! Vapunpäivä on hauskin päivä vuodessa, Vapusta
on monta sanansutkausta. Vappuna pappiloissakin kestit pidetään ja
mahlakaljaa juodaan, ja vappuna tulevat kesäpiiat taloon. Vai olet
_Vappu!_

-- No, mikä sinun nimesi sitten on? Onko sekin yhtä soma?

-- On, soma maar sekin on, _Jaakko_ se on. Tiedätkö kuinka pitkä aika
on Vapusta Jaakkoon?

-- Kaksitoista viikkoa, vastasi tyttö hymyillen.

-- Mitä Vappu vakoon heittää, sen Jaakko jo jauhoin keittää.

-- Vaput ennen keittivät, mitä Jaakot vakoon heittivät.

Tyttö nauroi niin, että valkeat hampaat helminä loistivat ja nauroi
sotilaskin, vaikka raapi vähän korvallistaan tytön sukkeluudelle.

-- Niinpä sinä puhut kuin ennustava enkeli, huudahti hän, -- sillä
kun Vappu varvastelee edellä ja Jaakko jahnustelee perässä, niin
emme sitä muuten saa tasoittumaan kuin suostumalla siten, että
rupeamme viettämään päivät yhdessä, sinä Jaakkoa hoputellen, minä
Vappua vaimennellen. Ovatpa ne ajantiedon tekijät eli almanakan
laatijat olleetkin viisaita, kun ovat sen siten asettaneet, että
Vapun on Jaakkoa vartioiminen. Käydään nyt torille katsomaan olisiko
matameilla tuoreita sämpylöitä, riippuuhan kaatis vielä tyhjänä
edessäsi. Täytetään se vehnäsillä.

-- En minä jouda, enkä minä oudon miehen kanssa --

-- Et jouda, aamupa vasta on! Ja oudon kanssa, kun ollaan samasta
pitäjästä! Enkä minä sinua syö, vaikka torille vien. Mutta aina
ne tytöt ovat samanlaisia, aina ne antavat rukoilla itseään. Nyt
mennään. Ellet tule sovinnolla, niin tämä poika vie kuin viekin
väkisin.

-- Niin no, mikä tässä nyt muu neuvoksi, kuin totella vain. Rumaa
sekin on, kun väkisin viedään.


2.

Kertomuksemme alkaessa on Vappu jo keski-ikäinen nainen
lujapiirteisine, uurteisine kasvoineen. Heleä ruusunpuna poskilla
on muuttunut tummemmaksi ja ruskeammaksi väriksi, joka muistuttaa
kypsää, punaiseen vivahtavaa omenaa. Säteilevien silmien katse on
käynyt tuikeammaksi, ikäänkuin läpitunkevammaksi. Tytön pehmeä
vartalo on vahvistunut jänteväksi ja lujaksi. Koko olemus ilmaisee
pontta ja päättäväisyyttä.

Jaakko on ollut enimmäkseen poissa kotoa, ensi aikoina
sotaharjoituksissa ja sitten sodassa. Ensin oli ollut Pommerin sota,
josta ei oltu leikattu mitään laakereita ja nyt oli sota oman maan
kohtalosta.

Kaasmannin sotamiehentorppa sijaitsi Merikarvian kirkonkylässä ja
sillä on vieläkin entinen nimensä Kaasman-nimi oli torpalla ollut
jo aikoja ennen Jaakkoa sillä se on ikivanha. Paikalla on vanhojen
puheen mukaan ollut joskus _kaarssa_ eli merimerkki torpan huoneiden
vieressä. Siitä johtuu nimi Kaasman (Kaarssamies). Joku vanhus tietää
vielä kertoa, että "kaarssamiehen" velvollisuuteen kuului kuljettaa
veneellä yli niitä, jotka tulivat pohjoisesta päin eli _Höynäsistä_
(Högnäs = Korkeaniemi, nykyinen Högnäsbakka) Maarinmäkeen, nykyiseen
Uus-Heikkilään ja siitä Kriikiin (Skriken), joka on pappilan
Maarinpellon mäki Stenbakan torpan lähellä. Siinä "huikattiin"
Kaasmannille. Mäen nimi _Skriikki_ eli huikkaus on muuttunut
Kriikiksi. Vanhat sanovat vieläkin Skriikki.

Kun oli sodan aika, niin kylän asukkaat muuttivat karjoineen ja
tavaroineen metsiin, takamaihin ja luotoihin, joten kirkonkylä jäi
melkein autioksi. Mutta Vappu ei paennut, vaan asui naapuriensa
suureksi kummastukseksi vankasti paikallaan, teki askareensa ja
saattoi lehmänsä ja lampaansa laitumelle kuten ennenkin: -- Hän on
hupsu, annas katsoa, kuinka hänen käy, sanoivat eräät, mutta toiset
olivat tietävinään paremmin ja väittivät: -- mikä hänen on hätänä,
_hän tietää enemmän kuin muut_.

Oliko Vapulla itselläänkin sama käsitys _tietämisestään_, sitä lienee
nyt enää vaikea sanoa, mutta näyttää siltä, että hänellä oli sisäinen
vakuutus salaperäisestä, henkisestä voimasta eli tehostaan, ja että
juuri tuo vakuutus lisäsi hänen rohkeuttaan. Jätämme kuitenkin kaikki
arvelut sikseen ja annamme tekojen puhua.

       *       *       *       *       *

-- Ovatko nuo punatakit kasakoita? kysyi Maija, kolmetoistavuotias
valkotukka kurkistaen ikkunasta maantielle.

-- Ovat. Pois ikkunasta, tyttö! Äidin ääni oli nuhteleva ja
varoittava. Hän seisoi takan edessä puuroa liikuttaen.

Tyttö poistui heti edemmäksi. Samassa kuului reipasta laulua
eteisestä. Noin kuudentoista vuoden vanhan hoikka nuorukainen astui
ovesta tupaan laulaen:

    -- Kronstetti, kuninkaan ystävä ennen,
    Nyt hän on saattanut --

-- Poika! Mitä sinä hoilaat, Jussi? Vaiti heti! -- Äidin ankara nuhde
ja tuima katse katkaisi laulajan säkeen ja hän siirtyi miettivänä
uunilattialle.

    -- ryssät tänne.

jatkoi tyttönen hiljaa.

-- Äiti, äiti, huudahti hän samassa kurkistaen etäämpää ulos
ikkunasta, -- ryssä vie jäärän (pässin).

Vappu kääntyi äkkiä ympäri ja katsahti ikkunasta pihalle ja näki,
että kasakka oli ottanut lammasta jaloista ja koetti nostaa sitä
olalleen. Lampaat lepäsivät navetan edessä tupaa vastapäätä. Vappu
astui nopeasti ovea kohti vetäen samalla hameen helman yli vasemman
olkansa.

-- Äiti, äiti kulta! huudahti tyttö itku kurkussa.

-- Puuro palaa pohjaan, vastasi äiti ovella. Tyttö juoksi padan
ääreen.

-- Ei äiti kieltoja kuuntele, sanoi Jussi, -- kyllä se sen tekee, kun
tekee ja _tietää_. Hän _tietääkin_, sanovat kaikki, _enemmän kuin
muut_.

Pontevin askelin kiiruhti Vappu navetan eteen. Katsoen lujasti outoa
sotamiestä silmiin hän laski oikean kätensä oinaan selkään, sanoen
varmalla äänellä:

-- Etpäs voi kantaa.

Hämmästyikö muukalainen vaimon rohkeaa esiintymistä -- sanoja hän
ei tietysti ymmärtänyt -- niin, että kädet höltyivät otteesta vai
eikö hän ollut saanut saalista vielä tarpeeksi lujasti kiinni, tulos
oli joka tapauksessa se, että lammas tuntiessaan emäntänsä käden
kosketuksen ponnisti hiukan ja luiskahti samassa miehen olalta
potkaisten maahan ja luikkien vaistomaisesti heti pakoon. Kaikki
muutkin lampaat pyrähtivät äkkiä pystyyn ja seurasivat esimerkkiä.

Kasakka mutisi jotain oudolla kielellään, mutta poistui sitten
kumppanineen, joka odotti häntä tiellä ja katseli kohtausta nauruun
remahtaen. Kumppani oli nuorempi mies ja nauroi niin sydämellisesti
oinaan ja vaimon neuvokkuudelle, että sai ryöstäjänkin nauramaan
tiellä mennessä.

Nauroivat Jussi ja Maijakin tuvassa ja Vappu itsekin hymyili.

Tässä olisi paikallaan pieni selitys Vapun käyttämästä tai'asta.
Hameen heittäminen yli olan perustui _kehän taikaan_ ja _yleiseen
myötäpäiväisyyteen_. Kun hameen helma heitetään yli vasemman olan,
käy se kehälle myötäpäivään ihmisen ympäri peittäen suojelevana
tenhona kantajansa. Kun päivän kulkua seuraten kulkee idästä
länteenpäin, on tietysti vasen kylki myötäpäivän puolella; sentähden
on vasen aina myötäpäiväinen, sen todistaa sananlaskukin: "oikea
ulos antaa, vasen vastaan ottaa." Vai luuletteko sen vain perustuvan
siihen, että menoja on paljon ja tuloja suhteellisesti vähän? Ei,
syvempi pohja ja perustus siinä on.

Tämän kirjoittaja muistaa erään talon muorin Merikarvian
kirkonkylässä vielä 1850-60 luvulla käyttäneen sitä tapaa, kun hän
meni kylään semmoiselle asialle, jonka menestyminen oli epävarma.
Muistan sen siitä syystä, että muut hänen ikäisensä ihmiset
hymyilivät keskenään hänen tempulleen: -- hän menee nyt jotakin
hakemaan, näetkös, hame on taas olalla... Kerrankin kuulin erään
miehen sanovan vaimolleen: -- Tule nyt katsomaan, kuinka tuo taas
kuvastelee tullessaan, näetkös, hame yli olan, mitä hän luulee sen
auttavan? Kun viitsii. Tarvitsis tehdä kepponen hänelle, ettei
annettaisi jauhoja -- niitä hän kai hakee, koska on vakka kainalossa
-- silloin hän näkisi, ettei semmoisista kujeista ole apua. Vaimo
vastasi: -- Voi, kuinka hän onkin lapsellinen, mutta mitä hänellä
väliä on, antaa hänen olla niinkuin tahtoo. Annetaan hänelle, koska
meillä on. Molemmat hymyilivät.

Kukapa ei kansan parissa eläneistä vanhoista henkilöistä tietäisi,
että kehä tuottaa onnea ja on tenhollinen -- olihan sillä haltija,
joka kehällä oli haltijansa -- pohdinkin vasemmalla olalla toi onnea.
Arka oli kalalippokin kehänsä vuoksi: jos tuli nainen vastaan, ei
ollut kalansaaliista toivoa, sillä kehä oli sangen oikullinen, mikä
juuri todistaa sen tenhoa. Tien kehälle myötäpäivään käyminen toi
onnea. Mitä isompi kehä, sen suurempi onni. Mitähän olisikaan tämän
rahvaan uskon mukaan matkustus maan ympäri länttä kohti tuottanut,
kun olisi vain voinut estää, ettei kukaan vastaantulija olisi onnea
vienyt s.o., ettei kukaan olisi päässyt päivänpuolelta eli vasemmalta
sivuitse. Myötäpäiväänkin kulkeva vei onnen, jos pääsi päivän
puolelta sivuitse!

Mutta palatkaamme kertomukseemme. Muutamana aamuna keskikesällä
oli Jussi mennyt metsään hevosta tuomaan, kun piti kyntää kesantoa
niinkutsutussa Kaasmannin pellossa, jonka hänen isänsä Jaakko
oli kaivanut ja vuokrannut pelloksi. Kun hän sai torpan, oli se
ollut ruohoinen lampi, Grästräsk (Ruoholampi) nimeltään. Nykyisin
pelto kuuluu pappilaan ja sitä sanotaan pappilan isoksi vainioksi.
Vielä 1800-luvun alussa se oli ollut meren jättämä matala järvi.
Nimi Grästräsk, joka ei ole joutunut asiakirjoihin, on vahojen
ruotsalaisten kera nukkunut pois kansankin muistista.

Vappu katseli ikkunasta vähän levottomana.

-- Missähän se poika nyt kuhnii, kun ei sitä jo kuulu? Eihän mikään
vahinko liene varsalle sattunut, mutisi hän itsekseen.

Varsa ei ollut mikään kyntöjuhta, vaan kolmivuotias uljas ori. Mutta
nyt se sai opetella työhän, kun torpassa ei ollut vanhempaa hevosta.
Eikä varsalta päivässä paljon työtä vaadittukaan. -- Ei sitä liiaksi
rasiteta, oli Jussikin ollut valmis vakuuttamaan, kun äiti oli
neuvonut, miten hän sillä peltoa ajaisi.

Jo tuli vihdoinkin Jussi ovesta sisään ja heitti ohjakset ovinurkkaan
lattialle. Hän oli alakuloisen näköinen ja katsoa tuijotti eteensä.

-- Missä varsa on? huudahti äiti. -- Sano jo!

-- Venäläiset ovat vieneet hevosen, vastasi nuorukainen sortuneella
äänellä.

-- Näitkö heidän ottavan sen?

-- En. Sitä en nähnyt, mutta --

-- Älä syytä ketään, ennenkuin tiedät varmasti asian. Saattaa se olla
vielä metsässä, vaikket sitä löytänyt. Metsä on laaja.

-- Ei ole. Enkä minä väärin syytä ketään, en heitäkään. Olen omin
silmin nähnyt heporukan valjastettuna muonavankkurien eteen. Kun
arvasin asian oikean laidan, juoksin katsomaan.

-- Missä, missä? huudahti Vappu pojan vielä puhuessa. -- Sano, joko
ne ovat matkalla ja minnepäin?

-- Eivät vielä. Pohjoista kohden menevät. Ne syöttävät Sepänkorven
päässä ja valjastavat hevosia parhaillaan. Meidän on etummaisena.
Minä juoksin kiireesti kotiin sanomaan, vaikka ei suinkaan se siitä
nyt enää takaisin tule.

Vappu ei vastannut, veti vain hameen yli vasemman olkansa, tempaisi
ohjaskimpun nurkasta, heitti hameen päälle olalleen ja astui nopeasti
ovesta.

-- Äiti, ette suinkaan aio mennä sinne? huusi poika juosten perässä
ulos. Ne tappavat teidät. Vaikka tiedättekin --

-- Vaiti! vastasi äiti käskevästi menotiellä.

Kiireisin, pontevin askelin astui Vappu eteenpäin suunnaten
kulkunsa suorinta tietä läpi "Ison-Juhan" pihan Vainionkujalle
ja siitä yli Stenvakan mäen Sepänkorven suuhun. Sepänkorpi oli
se kohta kirkonkylässämme, jossa tie menee nk. Uuden kansakoulun
ohi Sepänmäelle. Siihen kuuluivat sivuilla olevien peltojen alat,
jotka silloin olivat vielä korpena. Venäläinen kuormasto oli ajettu
Sepänkorpeen, sieltä kuljetettavaksi Riisbyyn, Timberheedin ja
Korvenkankaan kautta valtatielle. Tämä kierros oli tehtävä siitä
syystä, ettei silloin ollut vielä tietä Kirkonkylästä Tuorilaan.
Sinne vei vain karjapolku ja etäämpää niinsanotut aliset polut.

Vapun sydän sykki levottomasti. Ei siksi, että hänen piti lähestyä
venäläistä sotajoukkoa -- sitä hän ajatteli vähemmän -- vaan siksi,
että hän pelkäsi myöhästyvänsä. -- Voi, jos ne sen jo ovat vieneet!
Mutta ei, tuoltapa kuuluu vielä heidän rähinänsä. Eteenpäin siis!

Varsinainen sotajoukko oli jo marssinut edeltä ja kuormaston ajurit
olivat, kuten jälkeenpäin kuultiin, Inkerin talonpoikia, ehkä
karjalaisiakin.

Lähestyessään heitä kuuli Vappukin heidän puhuvan muutamia oudolla
murteella, mutta selvällä suomenkielellä lausuttuja sanoja. He
haastelivat hänen tulostaan.

-- A, mutsu?

-- Anna männäh maaman, keriitäh sittennij!

-- Ka suitset silläh!

-- A, senkih hörppäkorva!

Ajurit ja sotamiehet katselivat vaiteliaina Vapun tuloa. Hänen
vakava, heihin tähdätty katseensa ja kokoon puristetut huulensa
osoittivat, ettei hän tuntenut pelkoa.

Ilman uhmailua hän astui itsetietoisen arvokkaasti hevosen luo, pani
kätensä sen kaulalle, ja se hirnahti heti tuttavallisesti. Hän päästi
sukkelasti soljet auki, pani omat suitset oriin päähän ja talutti sen
taakseen katsomatta ja sanaakaan lausumatta tyynesti pois.

Ja ihmeellisintä oli, etteivät miehetkään puhuneet mitään, eivät
hänelle, eivätkä keskenäänkään, vaan seisoivat ihan siivosti kuin
kirkossa. Luultavasti ajattelivat hekin itsekseen: _hän tietää
enemmän kuin muut_ --

Jussi, joka oli juossut äidin jälkeen ja tarkasteli mäenrinteessä
olevasta taajasta katajapensaikosta, miten äiti selviäisi
tehtävästään, näki ja kuuli kaiken.

Vasta kun eukko oli hevosineen ennättänyt mäen taakse, syntyi
kuormastojoukossa eloa ja rähinää. Miten siinä tultiin vihdoin
lähtöön valmiiksi, sitä ei Jussi jäänyt tiedustelemaan, vaan
riensi äidin perässä pujotellen kuin kissa läpi tiheän pensaikon,
hyppäsi hevosen selkään ja laukkasi pois. Aikatiedot kertovat, että
kasakkamajuri Kildejev piti heinäkuussa 1808 leiriä Merikarvian
kirkonkylän jokiluodossa eli _Holmassa_. Nähtävästi tämä kuormasto
kuului hänen joukoilleen.

       *       *       *       *       *

Sota on loppunut. Jaakko Kaasmankin on palannut kotiin sotaretkeltä.
Hän asuu taaskin torppaa, kuten ennenkin. Mutta Jaakko on ennättänyt
tottua leirielämään ja sodanmelskeeseen. Hän tuntee ikäänkuin
kaipausta siihen muistellessaan iloisten toverien pakinaa vahtitulien
ympärillä, sotarummun pärinää, torvien soittoa, komentohuutoja,
ampumista ja ruudinsavua. Voi, sitä paukkinaa, touhua ja jännitystä!
Ja nyt kaikki tyyntä ja hiljaista, levollista lähteen lirinää
kuohuvan kosken sijasta. Kotiintulon ilomaljaan sekaantui, näet,
karvas koiruohonkatku. Tappio. Jaakko ei kuitenkaan ollut niitä
miehiä, jotka syvästi surevat kohtalon oikkuja. Perheenisästä tuntui
tietysti aluksi sanomattoman hyvältä asua taas kodissa omaisten
parissa, mutta ajan pitkään se kävi yksitoikkoiseksi ja mieli vaati
vaihtelua.

Vappu oli hänestä ylen jäykkä, tekee vain työtä -- kelpo ihminen
mutta ei ehdi hauskoja haastelemaan. Sotauutiset ovat hänelle jo
vanhoja. Häntä ei huvita kuulla uudelleen, kuinka ihmisiä tapettiin,
hevosia rääkättiin, kuormia ryöstettiin ym. Mutta naapurit ovat sitä
hartaammat kuuntelemaan. Jaakolla on hyvä mielikuvitus ja vilkas
luonto. On vaikea sanoa, missä todellisuus loppuu ja kuvittelu alkaa,
kun hän oikein innostuu kertomaan juttujaan ja muistelmiaan. Siinäpä
pääviehätys onkin. Eikä hän vaadikaan, että häntä ehdottomasti
uskottaisiin. Niin vietetään illat ja väliin puoletpäivätkin. Sattuu
niinkin, että Jaakko saa _suunavauksenkin_, sillä olihan kotipolton
aika, jotta jaksaisi haastella. Usein hän tulee niin iloiselle
tuulelle, että mennä kompuroi kotiin sotalauluja laulaen.

Vapusta tämä oli ikävää, sillä hän oli itse ahkera työmyyrä. Hän
kävi alakuloiseksi ja äkäiseksi. Vappu oli muutenkin umpimielinen
ja seurasi kotipuolensa tapoja. Hän ei sekaantunut muiden asioihin,
mutta hän ei myöskään sallinut kenenkään sekaantua hänen asioihinsa.
Se kävi häneltä varsin luontevasti, sillä hän ei itse tehnyt
tarpeettomia kysymyksiä ja turhankysyjille hän antoi lyhyitä,
karttavia vastauksia. Siten ei hän koskaan sekaantunut juoruihin
eikä saanut syytä takapuheista. Hän eleli itsekseen lastensa kanssa
miehensä poissaollessa ja tuli omillansa toimeen. Mutta hän ei ollut
seurallinen ja sentähden pidettiin häntä jurona, jopa kummallisena.
Kylässä sanottiin hänestä yleensä: -- hän tietää enemmän kuin
muut, toisin sanoen: hän on noita. Sentähden eivät kyläläiset
kummeksuneetkaan, ettei mies viihtynyt hyvin kotona.

Että Vappu oli kelpo ihminen, teki uutterasti työtä ulkona ja sisällä
eikä juossut kylää, sen kaikki myönsivät, mutta hän oli heidän
mielestään ylen jäykkä ja nyreä. Heittivätpä eräät Jaakolle joskus
jonkun kokkasanankin hänen vaimostaan, mutta sitä eivät he halunneet
uudistaa, sillä Jaakko ymmärsi vaimonsa arvon ja sanoi heti: -- Ei
koko kylässä ole toista niin kelpo eukkoa, tai, -- Onko hän teille
mitään velkaa, kyllä minä maksan?

Mutta vaikka Jaakko tiesi vaimonsa vakavaksi ja kelpo ihmiseksi, ei
hän silti muuttanut elintapojaan. Hän piti itseäänkin mukiinmenevänä
ukkona, vaikka olikin hieman viinaan taipuva, mutta sehän kuului
miehelle silloin eikä alentanut miehen kuntoa ja luottamusta,
kunhan hän ei ollut rapajuoppo. Ja kun Jaakolla oli lisäksi iloinen
luonne, joka otti asiat niiden hauskemmalta puolelta, ja kun hän ei
pitänyt sodassa kiitetyn, urhoollisen sotilaan arvon mukaisena olla
sanasodassa vaimonsa kanssa ja tunsi sitäpaitsi syyllisyytensäkin,
ei hän tahtonut itsepuolustuksellaan ylläpitää kinaa. Mutta eipä
hän halunnut antaa myötenkään ja tunnustaa itseään voitetuksi, vaan
tahtoi olla isäntä talossaan. Omaa vilkasta luonnettaan seuraten hän
mietti sota-asioita. Laulua hän piti parhaana sähkön eristäjänä. Kun
Vappu nupisi ja napisi, niin hän lauloi. Mutta ei sekään ajan pitkään
auttanut. Täytyi keksiä jotain parempaa.

       *       *       *       *       *

Jaakko istui jakkaralla hartevana ja voimakkaan rehevänä kiskoen
koppapäreitä ja hyräillen itsekseen jotain säveltä.

Vappu astui ovesta tupaan kantaen täysinäistä puista kaljatuoppia.
Hän meni suoraan peräpöydän luo, joi ensin vähän kaljaa ja asetti
sitten haarikan vähän äkäisesti pöydälle, niin että kaljaa läikähti
yli reunojen. Samassa hän harasi rievun takalta ja kuivasi pöydän.
Kaljatynnyri päästää henkensä, sanoi hän, -- ja kalja väljähtyy. Olen
siitä puhunut, että se tarvitsee siiron kimpien väliin, kun se aina
ravistuu päältä, mutta ei maksa vaivaa puhua.

    -- Noissa isoissa tynnyreissä
    piti ruutia oleman,
    mutta santaa olikin näissä,
    eikä ruutia rahtuakaan.

-- Niin, laula sinä ruutitynnyreistä, kun minä puhun kaljatynnyreistä.

-- Se on taas niitä Snäkin lauluja Viaporista, tuon hurjan miehen,
joka yritti ampua pappiakin, kun se meni valaa ottamaan kansalta.
Kunnon mies muuten tuo Snäkki, en minä halua häntä parjata, mutta kun
melkein kirkkomaalla -- kai sen jo kuullutkin olet, mitä minä turhia
kerron.

-- Kuultu on.

    -- Piispankin tarvis tappaa
    ja Pöytyän rovastin
    Ulvilan samalla tapaa
    kanssa unilukkarin.

-- Aina sotalauluja, aina tappamisesta, ei koskaan kunnon lauluakaan.
Sopisipa nyt vaihteeksi myllystäkin laulaa, kun leivänjatkokseen
tullaan, ellei myllyyn mennä. Mutta minun pitää vain huolehtia
kaikista.

    -- Kyll' frekkajakku sen tiesi,
    kun myllyn rakensi,
    että ryssä Turkuun riensi,
    joka limppua haukkasi.

-- Puhu seinälle, sanoi Vappu pisteliäästi, meni ulos ja paiskasi
oven perässään kiinni.

Jaakko katsahti ikkunasta ja hymyili tyytyväisenä, kun näki eukon
suuntaavan askeleensa navetan puoleen. Sitten hän nousi tuoliltaan
ja meni eteiseen. Siellä hän kiipesi ketterästi tikapuita myöten
tuvan ullakolle. Eräästä nurkasta hän kaivoi esiin rikkinäisen
ja muodottomaksi lommistetun hatun, jonka hän oli eräänä päivänä
löytänyt maantien vierestä, tukkinut konttiinsa ja kätkenyt
ullakolle. Hän laskeutui tikapuita alas, vei hatun tupaan, pyyhki
siitä tomun ja tarkasteli sitä hymysuin. Se oli alkuaan kai nähnyt
parempiakin päiviä, ehkäpä "hattujen" aikaan peittänyt jonkun
arvokkaan valetukan, sillä siitä saattoi vieläkin nähdä, että se
oli nuoruudenpäivinään ollut hieno keikari. Se oli matalanläntä,
leveälierinen ja leveäperäinen, päältä tasainen, "leveä hattu." Sen
väriä oli sitävastoin mahdoton arvata, sillä siinä oli väittämisen
varaa, oliko se musta, ruskea vai harmaa, vieläpä mikä muu väri
tahansa. Sen nykyinen väri ei edustanut muuta kuin kuivuneen
maantieloan väriä.

Tämän hatun hän pani päähänsä ivan karehtiessa huulilla.

Pian tuli vaimo sisään navetasta ja istui rukkinsa ääreen takan
lähelle eikä katsahtanutkaan mieheensä, joka sovitteli viattomana
päreitä kopan pohjaksi ja taivutteli niitä pystyyn laidoiksi.

Tyttö, joka istui pienellä jakkaralla takan edessä, lepuutti karstoja
sylissään ja tarkasteli uteliaasti isäänsä. Jo hetkisen hän oli häntä
kummeksuen katsellut.

-- Etkös ole ennen nähnyt koppaa tehtävän, sanoi äiti terävästi, kun
sen tekoa niin tarkastat? Vai täytyykö minun ruveta itse hahtuviakin
tekemään itselleni?

Tyttö ei vastannut mitään, vaan rupesi ahkerasti karstoja
liikuttamaan.

Jo astui poikakin sisään ja löi lakkinsa vartaan päähän.

-- Minä olen sukinut hevosen, että se on niin hieno kuin tellasilkki
-- kuinka siitä varsasta sentään on tullut komea viisitalvinen --
ja antanut sille -- Mutta isä, mikä kumma teidän päässänne on? Hän
purskahti nauramaan.

Vasta nyt äitikin kääntyi katsomaan. Hän tarttui kädellään rukin
pyörään ja pysäytti sen kiertämisen.

-- No, enpä minä nyt ole tuotakaan vielä nähnyt, sanoi hän enemmän
itsekseen. -- Mistä tuo varistenpelätin on kotoisin, ei se
kotonurkista suinkaan ole, tiedän minä sen verran niistä? Ja mitä
komeljaa nyt aiotaan pitää, kun tuommoinen narrinlakki on pantu
päähän?

Hän rupesi taaskin kahta reippaammin kehräämään.

Mies ei ollut kuulevinaan, vaan sovitteli onnellisen näköisenä uusia
päreitä kopan kylkiin.

-- Mistä sen lakin olette löytänyt? kysyi Jussi. Ei mitään vastausta.

-- Hoi, isä, mikä kerjäläisparoonin hattu teillä on?

Hän astui puhuessaan lähemmäksi. -- Hva je hade? sanoo ruotsalainen.

Isän kasvoissa ei yksikään väre liikahtanut.

-- Oletteko tullut kuuroksi, isä, huudahti hän nauraen ja läiskäytti
kämmenellään hatun pohjaa, -- tuo mokoma kummitusritarin kypärikö
teidät kuuroksi tekee?

Isä kavahti ylös ja istuutui taaskin jakkaralleen, otti hatun
päästään, käänteli ja katseli sitä hetkisen, miettivän näköisenä
silitellen sitä kädellään.

-- Tällä hatulla on oma sisältörikas historiansa, sanoi hän vihdoin
omituinen salaperäinen ilme kasvoillaan. -- Jos se voisi puhua,
olisi sillä tietoa enemmän kuin monella koulumaisterilla, kertomista
nautituista iloista ja kärsityistä suruista, enemmän kuitenkin
jälkimäisistä ja varsin vähän edellisistä. On sillä oma sattuva
nimensäkin, joka jo sekin jotain tarkoittaa eli niinkuin Snäkki
sanoisi: on puhuva.

Nimikö sillä? Mikä nimi? kysyi Jussi uteliaasti.

-- Kärsimyslakki, vastasi isä painokkaasti. -- Mutta sen pitäisi kai
oikeastaan olla kärsivällisyyslakki, sillä silloin kun -- mutta minä
en sano nyt enempää. Aion näet, ensin itse koetella, onko asiassa
perää.

-- Missä asiassa? Mitä kummia te puhuitte, isä?

-- No, voin minä sentään lopunkin sanoa. Kun minä olen kuollut, saat
tämän periä.

-- Hei, suuri kiitos! Varsin hauskaa! Jussi nauraa hohotti.

-- Hyvä olisi, jos ei sinun tarvitsisi sitä koskaan käyttää, sanoi
isä tyynesti.

-- Kerjuussako? Mutta mitä arvoituksia te sepitätte. Sanoitte
koettelevanne, onko asiassa perää. Niin, missä?

-- Antaako se kärsivällisyyden kestävyyttä, vastasi isä puolikovaa.

-- Kärsivällisyyden kestävyyttä, tuoko? huudahti poika.

-- Niin, sehän juuri on tarkoitus, se, onpa se oppinut kestämään.

-- Niin, mutta mitä se miestä auttaa, mitä lakki kestää?

-- Se on _tenhottu_ ja siitä syystä se --

-- Tenhottu?

-- Voi, kun sinä, jo kohta täysi mies, viitsit kuunnella noita isäsi
jaarituksia, noin joutavia, sanoi Vappu äreästi. -- Luulin minä jo
sinun saavan järkeä päähäsi. Oliko tuokin nyt puhetta taas? Kun yksi
laulu loppuu, niin toinen alkaa. Kärsimyslakki! Mitä kärsimystä sulla
on? lisäsi hän mieheensä kääntyen. -- Sano!

Mies ei vastannut mitään, vaan pani lakin heti päähänsä, siten
osoittaen koettelevansa sen tenhoisuutta. Ja omituista todellakin:
eukko pauhasi hetkisen yksikseen, mutta vaikeni pian huomattuaan,
ettei mies nyt ollenkaan kuullut. Hän ei viitsinyt yksin ja ihan
hukkaan puhua.

-- Isä, kertokaa nyt hatun historia. Olen utelias, sanoi Jussi
ruvetessaan valmistelemaan puolitekoista kirvesvartta.

Isä ei ottanut kuullakseen hänen pyyntöään.

-- Lakki vaikuttaa, ei hän nyt kuule, sanoi äiti.

-- Joko nyt kerrotte sen kärsimyslakin historian? kysyi Jussi kotvan
kuluttua, kun isä koppansa valmiiksi saatuaan oli noussut ylös ja
laskenut lakin vartaan päähän toisten lakkien viereen. -- Minua
haluttaisi niin kuulla.

Poika kyllä tunsi isänsä ja tiesi mitä myöten kauhassa oli
vartta, mutta isän jutut huvittivat häntä aina. Eivät ne ketään
vahingoittaneetkaan, sillä isä ei koskaan väärentänyt eikä
sekoitellut olevia oloja, vaan pikemmin puolusti parjattua, kun
sikseen tuli.

-- Ei tänä iltana enää, vastasi hän. -- Hämärtää jo, kummitusjutut
eivät ole hyvät iltahämyssä. Mutta toiste...

Miten se toiste kerrottiin, siitä ei, vahinko kyllä, taru mainitse.
Se vain tiedetään, että aina, kun Vappu näki kärsimyslakin miehensä
päässä, hän lakkasi heti torumasta. Siten sen käyttäminen tuli
lopulta hyvin harvinaiseksi.

Saiko Jussi sen perinnöksi isän kuoltua, sitä ei taru myöskään kerro.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Viestini menneiltä sukupolvilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.